[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSWaKN104RAR3kTSCGzbQ8E0jDXY9nECWnr-pwUMpk74":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},796,"Rippi","Gorki, Maksim",1868,1936,"796-gorki-maksim-rippi","796__Gorki_Maksim__Rippi",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1908,1909,54259,312593,false,46741,[24],"Russian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Russian Literature","\"Rippi\" by Maksim Gorky is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the life of Matvei, a foundling growing up in a world of hardship and struggle, as he navigates through love, loss, and the complexities of human morality. The novel delves into themes of social justice, spirituality, and the search for identity, framed within Matvei's encounters with various characters who shape his understanding of life.  The opening of \"Rippi\" introduces Matvei's early childhood experiences, beginning with his abandonment as an infant at the gates of a mansion, where he is discovered by a gardener named Danila. Matvei is subsequently taken in by an eccentric old man named Larion, who loves animals and finds solace in song, living a life filled with joy amidst poverty. Through Larion's mentorship, Matvei learns about compassion and the essence of humanity. The initial chapters depict Matvei's struggles with identity and his yearning for acceptance in a world that often ostracizes him, setting the stage for a poignant exploration of survival, spirituality, and the pursuit of personal truth. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Marjanen, V. A.",214,"Löytölapsen elämäntarinaa ja hengellistä etsintää seuraava romaani sijoittuu venäläiseen kyläyhteisöön. Teos tarkastelee ihmisen suhdetta uskontoon ja yhteiskunnalliseen asemaan päähenkilön varttuessa ja etsiessä paikkaansa maailmassa.","Maksim Gorkin 'Rippi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 796. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","RIPPI\n\nKirj.\n\nMaksim Gorki\n\n\nSuomensi V. A. M. [V. A. Marjanen]\n\n\nKuopio 1909,\nOsakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n    Omistan FEODOR SHALJAPINILLE.\n\n\n\n\n... Sallikaa minun kertoa teille elämäkertani; tämä kertomus vie tosin\nteiltä vähän aikaa, mutta sen tunteminen on teille välttämätöntä.\n\nMinä olen -- peukalolintu, löytölapsi, oikeuksia vailla oleva ihminen;\nkenen synnyttämä -- sitä en tiedä, mutta minut oli heitetty herra\nLosevin taloon Sokolin kylässä Krasnoglinskin piirikunnassa. Äitini --\ntai joku toinen -- oli pannut minut herrasväen puistoon, sen\nrukoushuoneen portaille, jonne vanha neiti Losev oli haudattu, ja sieltä\nlöysi minut Danila Vjalov, puutarhuri. Hän saapui varhain aamulla\npuistoon ja näkee riepuihin käärityn lapsen liikuttelevan itseään\nrukoushuoneen portailla ja sen ympärillä harmaan kollikissan varovasti\nkuljeskelevan.\n\nDanilan luona olin minä, kunnes tulin neljän vuoden vanhaksi; mutta kun\nhänellä itsellä oli paljon lapsia, niin sain minä etsiä ruokani mistä\nlöysin, ja kun en löytänyt ruokaa, -- niin vikisin, vikisin nälissäni ja\nnukuin vihdoin.\n\nNeljän vanhana otti ukko Larion minut luokseen. Hän eleli itsekseen, oli\nhyvin omituinen ja otti minut aikansa ratoksi. Muuten oli hän kooltaan\npieni, pyöreä kuin rakko, ja hänen kasvonsakin olivat pyöreät: hänen\nhiuksensa olivat ruskeat ja äänensä kimeä kuin naisen, ja hänen\nsydämessäänkin oli jotakin naisekasta -- hyväilyä tavoittelevaa. Viinaa\nhän rakasti ja joi väliin ylenmäärin; raittiina hän oli vähäpuheinen,\nsilmät aina puoliummessa ja näytti syntiseltä kaikkein edessä, mutta\njuopotteluretkillä -- hän lauloi kovalla äänellä virsiä ja muita\nlauluja, piti päätään pystyssä ja hymyili kaikille.\n\nHän eleli erillään muista ihmisistä, oli köyhä, antoi maaosuutensa\npapille, pyysi kesät talvet kalaa ja -- huvin vuoksi -- myöskin\nlaululintuja, johon hän minutkin opetti. Hän rakasti lintuja eivätkä\nlinnutkaan häntä pelänneet; liikuttavaa on muistella, mitenkä kerrankin\nhyvin vaikeasti kesytettävä lintu juoksi pitkin hänen punasta päätään ja\nsotkeutuu hänen ruskeisiin hiuksiinsa. Tai istuu lintu hänen\nolkapäällään ja taivuttaen viisaasti päätään katsoo hänen suuhunsa.\nMilloin paneutuu taas Larion maata penkille, siroittelee hampunsiemeniä\npäähänsä ja partaansa, ja heti lentävät keltasirkut, tikliäiset,\ntiaiset, tilhit -- kaivautuvat ukon hiuksiin, kulkevat pitkin poskia,\ntunkeutuvat korviin, istuvat nenälle, ja hän makaa ja nauraa, sulkee\nsilmänsä ja seurustelee hellästi niitten kanssa. Minä kadehdin ukkoa\nsiitä syystä -- sillä minua linnut pelkäsivät.\n\nLarion oli hellämielinen mies, ja kaikki eläimetkin tiesivät sen;\nihmisistä en sitä sano -- en moittiakseni heitä, vaan koska tiedän, että\n-- ihminen ei elä hyväilyillä.\n\nTalvella oli hänellä vaikeuksia. Halkoja ei ollut eikä niitä voitu\nostaakaan, sillä rahat olivat juodut. Tuvassa oli kylmä kuin tallissa,\nainoastaan lintuset lauloivat ja visertivät ja me mukana maatessamme\nsiinä kylmällä liedellä puettuina kaikellaisiin rääsyihin ja kuunnellen\nlaulua... Larion vihelsi niille -- hyvin hän osasikin -- ja muistutti\nitse käpylintua: nenä oli suuri ja pyöreäksi vääntynyt sekä pää punanen.\nJa silloin sanoo hän aina minulle:\n\n-- No, kuulehan Motka, -- minut oli ristitty Matveiksi [Matvei, Motka =\nMatti.] -- kuulehan!\n\nHän makaa selällään, kädet pään alla, silmät ummessa, ja laulaa hienolla\näänellään messua vainajan sielun rauhaa varten. Silloin vaikenevat\nlinnutkin, kuuntelevat, mutta alkavat sitten laulaa ihan kilvan;\nLarionkin parantaa, mutta siitä linnut aivan raivostuvat varsinkin\nkeltasirkut, tikliäiset ja kottaraiset. Ja niin kauvan hän laulaa, että\nkyyneleet alkavat tipahdella esiin silmäkarvoista, posket kostuvat, ja\nhänen kasvonsa muuttuvat kyynelten kylvyssä harmaiksi.\n\nKerran päättyi sellainen veisuu jotenkin ikävästi, ja kerran sanoin minä\nhänelle hiljaa:\n\n-- Mitä sinä, setä, niin paljon laulat, että henki on mennä?\n\nHän lakkasi, katsahti minuun ja puhuu nauraen:\n\n-- Elä pelkää, hupakko! Ei tämä mitään ole, ja kuolemakin on --\nkaunista! Jumalanpalveluksessa on messu vainajain sielun puolesta\nkauniinta; siinä on tarpeeksi kiitosta ja sääliä ihmiselle. Meillä ei\nosatakaan sääliä muita kuin vainajia.\n\nNuot sanat muistan erittäin hyvin samoin kuin kaikki hänen puheensakin,\nvaikka en tietysti vielä siihen aikaan voinut ymmärtää niitä. Ainoastaan\nvanhuus ymmärtää lapsuuden, sillä vanhuus on viisautta.\n\nMinä muistan myös, kuinka kerran kysyin häneltä: minkätähden Jumala\nauttaa niin vähän ihmisiä?\n\n-- Se ei ole Hänen asiansa! -- selvitti Larion minulle. -- Auttakoon\njokainen itseään, sen neuvon annan minä sinulle. Jumala -- on sitä\nvarten, että kuolema ei tuntuisi kauhealta, mutta eläminen on -- oma\nasiasi.\n\nMinä unohdin pian hänen puheensa ja muistin sen -- vasta liian myöhään,\n-- ja siitä syystä olen saanut kärsiä paljon.\n\nHän oli hyvin merkillinen mies. Kun muut ihmiset ovat ongella, niin he\neivät huuda eivätkä puhele, jotta eivät peljättäisi kaloja, -- mutta\nLarion laulaa väsymättä tai kertoilee minulle elämästä tai puhelee\nJumalasta, ja aina hän vaan sai kaloja. Lintuja pyydetään myöskin\nsuurella varovaisuudella, mutta hän vihelsi koko ajan, ärsytti niitä,\nrupesi seurustelemaan niitten kanssa, eikä siitä näyttänyt olevan\nvähääkään haittaa -- lintu joutuu kuitenkin verkkoon. Kerran taas hän\nlukee mehiläisiä -- parvi muutetaan toiseen paikkaan tai jotakin muuta\nsellaista on tekeillä, -- niin vanhat mehiläiset saadaan töintuskin\ntaipumaan, eikä sekään jokaiselle onnistu, -- mutta silloin kutsutaan\npaikalle minun ukkoni -- ja hän pieksee mehiläisiä, ahdistaa niitä,\nräyhää oikein sydämensä pohjasta, -- ja pian näyttää kaikki taas\nparemmalta. Mehiläisiä ei hän rakastanut: ne olivat tehneet hänen\ntyttärensä sokeaksi. Tyttö -- hän oli kolmen vuotias -- leikki\nmehiläisten kanssa, ja mehiläinen pisti häntä silmään. Silmä tuli\nkipeäksi ja vihdoin sokeaksi. Sitten kävi toiselle silmälle samoin, ja\nvihdoin kuoli tyttö päänsärkyyn, ja äiti tuli mielenvikaiseksi...\n\nMitään ei hän tehnyt samalla tavalla kuin muut ihmiset, mutta minulle\nhän oli hyvä kuin oma äiti. Kylässä ei minua niinkään hyvin suvaittu;\nelämä on -- tukalaa, ja minä olen kaikille vieras, liika ihminen...\nTuskin saan luvattomasti anastetuksi leivänpalastakaan...\n\nLarion opetti minut myös temppelipalvelukseen, minä aloin auttaa häntä,\nlauloin hänen kanssaan kirkkoköörissä, sytytin suitsutusastian ja tein\nkaikkea, mitä käskettiin; kirkonvartija Vlasiaa autoin järjestyksen\nylläpitämisessä kirkossa ja pidin kaikesta työstäni varsinkin talvella.\nKirkko oli kivestä, sitä lämmitettiin hyvästi, ja siellä oli lämmin\nolla.\n\nYöpalvelus oli minulle aamupalvelusta mieluisampi; suurella vaivalla\nitsensä puhdistaneet ihmiset irtaantuvat yöksi töistään, seisovat\nhiljaisina ja juhlallisina ja antavat pienten tulien vahakynttiläin\ntavalla lämmittää itseään; ja silloin näki selvästi, että vaikka heillä\noli erilaiset kasvot, oli suru kuitenkin -- yksi.\n\nLarion rakasti työskentelyä temppelissä; hän sulki silmänsä, taivutti\npunasen päänsä taaksepäin niin että aataminpala hyvästi näkyi ja veisasi\nja lauloi. Hän meni jo niinkin pitkälle, että lauloi yli määrän, -- kun\npappi vaan antoi alttarilta hänelle merkin. Ja sitten luki hän kauniisti\nja laulaen ja hänen äänensä ilmaisi ihastusta, vapistusta, ja iloa.\nPappia ei hän erityisesti rakastanut eikä pappikaan häntä, ja usein\nsanoi hän minulle:\n\n-- Millainen tuo pappi on! Hän ei olekaan pappi vaan rumpu, jota puute\nja tottumus palikoina pärryttää. Jos minä olisin pappi, niin palvelisin\nsillä tavalla, että eivät ainoastaan ihmiset -- vaan pyhät\npyhäinkuvatkin itkisivät.\n\nJa se olikin totta -- papista ei ollut minnekään; hän oli nykänenäinen,\nmusta kuin ruuti, leveäsuinen, hampaaton, parta takkuinen, hiukset\npitkät, otsalta kalju, ja pitkät kädet. Hänen äänensä oli käheä ja hän\nhuohotti aivan kuin olisi kantanut raskasta taakkaa. Tämän lisäksi oli\nhän vielä ahne ja aina vihanen siitä syystä, että hänellä oli suuri\nperhe ja kylä oli köyhä, talonpoikain maat laihoja, eikä mitään\nsivutuloja ollut saatavissa. Kesällä, jolloin sääskikin on rikas, olimme\nme Larionin kanssa yöt päivät metsässä lintuja pyytämässä tai virralla\nkalastamassa. Äkkiä sattuu onnettomuus, minulla ei enään ole ukkoa enkä\ntiedä, mistä hänet löytäisin. Kaikki kylän pojat ajetaan etsimään häntä;\nhe juoksevat kuin jänikset ja huutavat:\n\n-- Ukko! Larion! Tule kotiin!\n\nMutta eivät löydä häntä... Pappi on pahalla päällä ja uhkailee, vaan\ntalonpojat -- nauravat.\n\nLarionilla oli yksi ystävä, Savelka Migun, tunnettu varas ja patajuoppo,\njoka usein oli saanut selkäänsä varkaudesta ja vankilassakin istunut,\nmutta muuten harvinaisen hyvä ihminen. Hän lauloi lauluja ja kertoili\nsatuja niin, että niitä on mahdoton olla ilman ihmettelyä muistelematta.\n\nMinä kuuntelin häntä usein, ja nytkin on hän ilmielävänä edessäni\nkuivalloisena, vikkelänä, parta kolmessa osassa, tykkänään repaleissa,\nnaama pienenä ja kiilamaisena, vaan otsa suurena ja sen alla loistavat\niloiset varkaan silmät kuin himmeät tähdet.\n\nEnnen muinoin toi hän mukanaan pullon viinaa tai pakoitti Larionin\nostamaan, ja sitten istuivat he kahden puolen pöytää, ja Savelka lausui:\n\n-- No nyt, ukkoseni, alapas laskea katumusvirsiä!\n\nHe ryyppäävät... Larion on hieman levoton, mutta laulaa, ja Savelka\nistuu kuin naulattuna paikoillaan, iskee silmää ja pudistelee partaansa.\nHänellä on silmät kyynelissä, kädellään silittelee hän otsaansa,\nhymyilee ja koettaa sormillaan pyyhkiä kyyneleitä poskiltaan.\n\nSitten hän äkkiä hypähtää ylös kuin pallo ja huutaa:\n\n-- Erinomaisen hyvin, Larja! Nyt minä kadehdin Herraa Jumalaakin tuosta\nlaulusta. Ihminen, Larja? Mikä on ihminen, kuinka hyvä ja rikas onkaan\nhänen sielunsa? Mutta eikö hänen sittenkin ole vaikea mennä Jumalan\neteen? Sillä hän -- no niin -- Sinä et, Herra, anna minulle mitään, vaan\nminä annan Sinulle -- koko sieluni!\n\n-- Elä herjaa! -- sanoo Larion.\n\n-- Minäkö? -- huutaa Savelka. -- Enpä suinkaan. En ainakaan tahallani!\nMiten minä herjaan? En mitenkään! Minä iloitsen Herrassa Jumalassa -- ja\nsiinä kaikki. No, nyt laulan minä sinulle!\n\nHän nousee seisomaan, ojentaa kätensä ja alkaa laulaa. Hän lauloi\nhiljaan, salaperäisesti, silmät selällään ja niissä omituinen tuli, ja\nhänen kuivat sormensa olivat ainaisessa liikkeessä aivan kuin olisivat\netsineet jotakin tyhjästä. Larion nojasi käsillään penkkiin ja katselee\nsuu auki kummastuneena; minä makaan uunilla ja minun sydämeni on\npakahtumaisillaan surullisesta ihanuudesta. Savelkan kasvot muuttuvat\nmustiksi, ainoastaan hänen valkeat hampaansa loistavat, kuiva kielensä\nvärähtelee kuin käärmeen kieli ja hiki muodostuu suuriksi pisaroiksi\nhänen otsalleen. Hänen äänellään -- ei ole loppua, vaan virtaa ja\nliekehtii se kuin vesipuro niityllä. Mutta vihdoin lopettaa hän,\nheiluttelee itseään, pyyhkii otsaansa kämmenillä, molemmat ryyppäävät ja\novat pitkän aikaa ääneti. Sitten sanoo Savelka:\n\n-- No, nyt, Larja, otetaan \"Meren aallot\".\n\nJa sillä tavalla he koko illan seurustelivat keskenään, kunnes juopuivat\nmolemmat. Nyt alkaa Migun kertoella rivoja satuja papeista, maaherroista\nja kuninkaista. Minun ukkoni nauraa ja minä myös ja Savelka kertoo\nväsymättä sadun toisensa jälkeen ja niin huvittavasti, että olemme aivan\nkuolla naurusta.\n\nMutta vielä paremmin lauloi hän juhlapäivinä kapakan edustalla. Hän\nnousee kansan eteen, rypistää karvojaan, että rypyt ulettuvat ohimoille\nasti, ja alkaa laulaa; kun silloin katsot häntä -- niin näet ikäänkuin\nlaulu olisi itse maasta tullut hänen rintaansa, -- ja maa lausuu sanat\nhänelle ja antaa voiman hänen äänelleen. Talonpojat seisovat tai istuvat\nhänen ympärillään; mikä heistä pää kumarassa pureskelee oljenkortta,\nmikä katselee pelkkänä hymynä Savelkan suuhun, ja akatkin häntä\nkuullessaan itkevät.\n\nKun hän lopettaa, -- niin pyytävät:\n\n-- Annapas tulla vielä!\n\nJa tuovat juotavaa.\n\nMigun kertoi usein seuraavan kertomuksen: joku mies varasti kylässä,\nhänet saivat talonpojat kiinni, panivat köysiin ja sanoivat:\n\n-- No -- nyt on sinun työsi loppu! Me hirtämme sinut, sillä sinä olet\nmeille kiusaksi.\n\nMutta vangittu vastaa:\n\n-- No, elkääpäs nyt, talonpojat, liika kiirettä pitäkö. Varastamani\ntavaran olette te jo ottaneet minulta -- ettekä siis ole menettäneet\nmitään ja pelto antaa teille yhä uutta, mutta sellaista miestä kuin minä\n-- mistä te hänet otatte? Kukahan teitä lohdutteleekaan, kun minua ei\nenään ole?\n\n-- Lörpötyksiä, -- sanovat he, -- pidä suusi kiinni!\n\nHäntä lähdettiin viemään metsään hirtettäväksi, mutta tiellä hän alkoi\nlaulaa. Ensin kulettiin kiireesti, mutta sitten laattiin kiirehtimästä\nja saavuttiin metsään -- ja nuora oli valmiina, mutta odotettiin vaan,\nettä hän ensin lopettaisi laulunsa, ja sitten puhelevat talonpojat\nkeskenään:\n\n-- Laulakoon hän vielä yhden laulun, ja se olkoon hänen kuolinlaulunsa.\n\nJa taaskin lauloi hän ja sitten taas, kunnes aurinko nousi. Talonpojat\nkatsahtivat taakseen ja näkivät kirkkaan päivän nousevan idästä, Migunin\nsiinä hymyilevänä seisomassa, ja odottamassa ilman pelkoa kuolemaa.\nTalonpojat hämmästyivät.\n\n-- Nyt, pojat, saamme antaa hänet piruille! -- puhelevat he keskenään.\n-- Jos me hirtämme hänet -- niin teemme syntiä.\n\nEivätkä he tohtineet enään kajota Miguniin.\n\n-- Taituruutesi tähden me kumarramme sinua, --puhuvat he, -- mutta\nvarkautesi tähden täytyy meidän ainakin antaa sinulle keppiä.\n\nJa sitten he pieksivät häntä hyvin vähän, ja yhdessä heidän kanssaan\nlähti Migun takaisin.\n\nKoko tuo kertomus oli ehkä hänen mielikuvituksensa synnyttämä, mutta\nhyvin miellyttävästi puheli hän ihmisistä ja osasi saada itsensäkin\nhyvään valoon. Ja ajatelkaa tätäkin: jos ihminen osaa noin sujuvasti\nkertoa taruja, niin ei hän olekaan läpeensä turmeltunut, ja siinähän on\nasian ydinkohta!\n\nSavelka ja Larion eivät ainoastaan laulelleet, he puhelivatkin paljon ja\nuseimmiten -- perkeleestä, jota he eivät pitäneet juuri suuressa\narvossa.\n\nMinä muistan, kuinka ukko kerran sanoi:\n\n-- Perkele on sinun pahuutesi esikuva, heijastus sinun henkisestä\npimeydestäsi...\n\n-- Se on siis sama kuin minun tyhmyyteni? -- kysyy Savelka.\n\n-- Niin on -- eikä mitään muuta!\n\n-- Ehkä niin onkin! -- sanoo Migun nauraen. -- Sillä jos hän olisi\nelävä, niin olisi hänen aikoja sitten pitänyt viedä minut!\n\nLarion ei yleensä uskonut piruun. Minä muistan, kuinka hän kerran viljaa\npuidessa riiteli vanhauskoisten talonpoikain kanssa ja huusi heille:\n\n-- Ei perkeleellinen, vaan -- järjetön! Hyvää ja pahaa -- on ihmisessä.\nJos tahdotte hyvää -- niin tulee siitä hyvää; jos taas pahaa tahdotte,\nniin syntyy paha teissä! Jumala ei pakoita teitä hyvään eikä pahaan. Hän\non luonut teille vapaan tahdon ja te voitte saada aikaan sekä hyvää että\npahaa. Ja teidän perkeleenne -- se on puute ja pimeys! Inhimillisyys on\ntodellakin hyvää, sillä se on -- Jumalasta, mutta teidän pahuutenne ei\nole -- perkeleestä, vaan se on omaa järjettömyyttänne.\n\nHe huutavat hänelle:\n\n-- Kadotettu kerettiläinen!\n\nMutta hän pitää puoliaan.\n\n-- Minkätähden, -- kysyy hän, -- perkelettä sanotaan sarvipäiseksi ja\npukinjalkaiseksi, ell'ei juuri sentähden, että hän on eläimellisyyden\nalku ihmisessä.\n\nMutta kaikkein parhaiten puheli Larion Kristuksesta. Minä muinoin itkin\naina nähdessäni Jumalan kirkkaan pojan surullisen kohtalon. Hän oli\nkokonaisuudessaan -- esiintymisestään asti viisaitten miesten kanssa\ntemppelissä Golgatalle asti -- minun edessäni kuin kaunis ja puhdas\nlapsi sanoin selittämättömässä rakkaudessa kansaansa kohtaan. Hänellä\noli hyvä hymy kaikille, lempeä lohdutuksen sana jokaiselle, -- mutta hän\noli aina lapsi, ja häikäisevän kaunis!\n\n-- Ja mitenkä tämä lapsi Kristus seurusteli temppelin viisaitten kanssa,\n-- puheli Larion -- ja siitäpä syystä hän yksinkertaisessa viisaudessaan\nnäyttääkin olevan heitä korkeammalla. Sinä, Motja, muista tämä ja koeta\naina koko elämäsi ajan pitää sieluasi lapsellisena, sillä siinä on --\ntotuus!\n\nJa minä kysyin häneltä:\n\n-- Tuleeko Kristus taas pian maan päälle?\n\n-- Tulee pian! -- vastaa hän. -- Pian hän tulee, sillä kuuluu, että\nihmiset ovat uudestaan alkaneet etsiä häntä.\n\nMuistaessani nyt Larionin sanoja tuntuu minusta kuin olisi hän pitänyt\nJumalaa kaiken kauneuden suurena luojana ja ihmistä ymmärtämättömänä\nolentona, joka oli eksynyt kulkemaan maallisia polkuja. Ja siitä syystä\nsurkutteli hän ihmistä, suurten rikkauksien ymmärtämätöntä perillistä,\njotka rikkaudet Jumala oli kieltämä häneltä ollessaan maan päällä.\n\nHänellä ja Savelkalla oli samanlainen usko. Muistanpa, mitenkä kerran\npyhäinkuva ihmeellisesti ilmaisi itsensä meidän kylässä. Kerran syksyllä\ntulee eräs eukko varhain aamulla ottamaan vettä kaivosta, ja näkee äkkiä\npimeän kaivon pohjalla -- valoa. Akka alkoi heti koota kansaa,\nkylänkirjuri saapui paikalle ja pappikin tuli. Larion juoksi myöskin\npaikalle, ja silloin juuri laskettiin mies kaivoon, ja hän toi sieltä\nmukanaan \"Palamattoman pensaan\" kuvan. Heti alkoi kuulua ympäriltä\nrukouksia, ja päätettiin rakentaa rukoushuone kaivon päälle. Pappi\nhuutaa:\n\n-- Oikeauskoiset, uhratkaa!\n\nKylänkirjurikin käskee, ja antoi itse kolme kopeekkaa. Talonpojat\navoivat kukkaronsa, akat haalasivat kokoon palttinaa ja viljaa, ja koko\nkylä riemuitsi. Minäkin olin iloinen kuin olisi ollut pääsiäissunnuntai.\n\nMutta jo rukousten aikana näin minä, että Larionin kasvot olivat\nsurullisen näköiset eikä hän katsonut kehenkään, ja Savelka hymyili\nitsekseen. Minä läksin yöllä katsomaan ilmestystä. Kuva oli kaivon\nkannella ja levitti ympärilleen savunkaltaista sinertävää valoa,\naivankuin joku näkymätön olisi hellästi hengittänyt siihen ja saanut sen\nvaloisaksi ja lämpimäksi; minulle se oli raskasta ja samalla hauskaa.\n\nMinä saavun kotiin ja kuulen, mitenkä Larion puhelee surullisesti:\n\n-- Sellaista Jumalan Äitiä ei ole!\n\nJa Savelka nauraa pitkäveteisesti:\n\n-- Minäpä tiedän. Elihän Mooses aikoja ennen Kristusta! Merkillistä, vai\nmitä? Ah, te ihmeitten tekijät!\n\n-- Vankilaan pitäisi panna sekä kylänkirjuri että pappi tuon ihmeen\nvuoksi! -- lausui Larion hyvin hiljaan. -- Kas, kun eivät vielä voiton\nhimonsa vuoksi tappaneet Jumalaa ihmisten nähden.\n\nMinusta tuntuu tuollainen puhe vastenmieliseltä ja minä kysyn uunilta:\n\n-- Mitä te nyt puhelette setä Larion?\n\nMolemmat vaikenivat, kuiskuttelivat keskenään ja olivat nähtävästi\nhämmästyneitä. Sitten huutaa Savelka:\n\n-- Mitä sinä? Itse sinä haukut ihmisiä konniksi, ja itse sinä,\nhäpeemätön, teet konnan Matveikistä! Minkätähden?\n\nSitten lähestyi hän minua ja puhui:\n\n-- Katsohan, Motka, tässä on tulitikkuja! Näes, minä hieron niitä\nkäsissäni... Näetkö! Sammuta tuli, Larion!\n\nLamppu sammutettiin, ja minä näen Savelkan käsien loistavan\nsamankaltaisella sinertävällä valolla kuin löydetty pyhäinkuvakin. Sitä\noli hirveä nähdä, ja samalla tuntui se loukkaavalta.\n\nSavelka puheli jotakin, mutta minä kätkeydyin uunin nurkkaan, suljin\nsormilla korvani ja olin ääneti. Silloin tulivat molemmat luokseni, --\nottivat viinaakin mukaansa, -- ja kauvan kertoi kumpikin minulle\ntodellisista ihmeistä ja yrityksistä pettää ihmisten uskoa. Ja heidän\npuhuessaan nukuin minäkin vihdoin.\n\nMutta kahden kolmen päivän kuluttua saapui meidän kylään paljon pappeja\nja virkamiehiä. He ottivat takavarikkoon pyhäinkuvan, eroittivat\nkylänkirjurin virastaan ja peloittivat pappia oikeudenkäynnillä. Silloin\nminäkin uskoin, että tässä oli petos, vaikka minun olikin vaikea\nselittää, minkätähden tuo petos oli pantu toimeen juuri sen vuoksi, että\neukoilta saataisiin pellavat ja ukoilta rahat.\n\nKun minä olin seitsenvuotias, alkoi Larion opettaa minua lukemaan\nkirkollisia kirjaimia, ja kahden vuoden kuluttua avattiin meidän kylässä\nkoulu, jolloin hän vei minut sinne. Alussa minä hieman pelkäsin\nLarionia. Oppiminen kyllä viehätti minua, ja minä pidin paljon kirjoista\nniin että hän kuulusteltuaan läksyni lausui:\n\n-- Erittäin hyvin, Motka!\n\nJa kerran hän sanoi:\n\n-- Sinussa on hyvää verta, eikä sinulla nähtävästi ole tyhmä isä!\n\nSilloin kysyn minä:\n\n-- Missä hän on?\n\n-- Kukapa sen tietää!\n\n-- Onkohan hän -- talonpoika?\n\n-- Varmuudella voi sanoa, että hän oli mies. Mutta hänen säätynsä -- on\ntuntematon. Tuskin hän sentään lie ollut talonpoika. Sinun kasvoistasi,\nihostasi -- ja luonteestasi -- päättäen on hän herrassäätyä!\n\nNämät hänen sattumalta lausumat sanansa painuivat muistooni ja tuottivat\nminulle paljon ikävyyttä. Koulussa kun sanovat minua lehtolapseksi, niin\nsilloin minä heti raivostun ja huudan tovereilleni:\n\n-- Te olette -- talonpojan lapsia, mutta minun isäni on -- herra!...\n\nJa minä vakaannuin tuossa luulossa. Piti puolustautua toisten\npilkkasanoja vastaan eikä muuta puolustuskeinoa tullut mieleeni. Minua\nei rakastettu, alettiinpa kutsua äpäräpojaksi, -- ja minä ryhdyin\ntappeluun. Olin siihen aikaan vahva nulikka ja tappelin helposti. Mutta\nnyt alkoivat ihmiset, isät ja äidit, valittaa tästä sedälleni sanoen:\n\n-- Hillitse nulikkasi!\n\nJa toiset taas ryhtyivät oman käden oikeuteen repien minua korvista niin\npaljon kuin heitä halutti. Silloin sanoi Larion minulle:\n\n-- Ehkä olet sinä, Matvei, kenraalin poika, mutta ei se ole suurikaan\nasia. Jokainen syntyy samanlaisena maailmaan ja jokaisella on oma\nkunniansa.\n\nMutta hän oli myöhästynyt, -- olin siihen aikaan kahdentoista vuotias ja\ntunsin syvästi loukkauksen. Minut eroitettiin nyt ihmisistä, minä\nlähestyin taas setääni, koko talven kuleskelin hänen kanssaan metsässä\npyydystämässä lintuja, ja oppiminen kävi huonosti.\n\nMinä lopetin koulun kolmentoista vuotiaana, ja Larion alkoi ajatella,\nmitä hän nyt tekisi minusta. Me soutelemme vesillä, minä -- airoissa,\nhän -- peräsimessä, ja silloin kulettaa hän mielikuvituksissaan minua\nkaikilla ihmiselämän poluilla ja kertoilee erillaisista elämänaloista.\n\nJa hän on näkevinään minut pappina, sotamiehenä ja päällysmiehenä, mutta\nmikään ala ei ollut hyvä minulle:\n\n-- Mitä siitä pidät, Motka? -- kysyy hän.\n\nSitten katsahtaa hän minuun ja sanoo nauraen:\n\n-- No ei se mitään kun ei pelkää! Ellet laske, niin nouset. Mutta vältä\nsotaväkeä, sillä sotamiehenä oleminen on syntiä.\n\nElokuussa heti Uspenin päivän jälkeen lähdin minä hänen kanssaan\nLjubushinin syvänteelle monneja pyytämään. Larion oli ehkä vähän\nhumalassa, ja hänellä oli viinaa mukanaankin. Maistettuaan pullostaan\npuhdisti hän kurkkuaan ja lauloi niin että koko joki sai kuunnella.\n\nHänellä oli huono vene, pieni ja heiluvainen, hän liikkui siinä liian\nrohkeasti, vene kaatui -- ja me molemmat jouduimme veteen. Tämä ei\nsattunut ensi kertaa, enkä minäkään pelästynyt. Kun minä olin noussut\nveden pinnalle, näin minä Larionin uivan vieressäni. Hän pudisti päätään\nja sanoi:\n\n-- Ui sinä rannalle, minä viheliäinen koetan ajaa tätä purtiloa myös\nsinne.\n\nLähellä rantaa oli virran juoksu heikko. Minä uin aivan rauhallisesti ja\ntunsin äkkiä kuin joku olisi kiskassut jalat altani tai minä olisin\npudonnut jääkylmään veteen. Minä käännyin katsomaan taakseni ja näin\nveneemme pohja ylöspäin, mutta Larionia en nähnyt missään. Hän oli\npoissa.\n\nAivankuin kivellä olisi isketty päähäni, iski kauhistuskin sydämeeni.\nMinua puistatti ja minä sukelsin pohjaan.\n\nSamaan aikaan tuli pellon piennarta pitkin paikalle läheisen maatilan\npäällysmies Jegor Titoff ja näki, miten me vedessä melskasimme. Hän oli\nmyöskin nähnyt Larionin katoamisen, ja kun minä aloin hukkua, niin\nTitoff alkoi rannalla riisua vaatteitaan. Hän se veti minutkin kuivalle,\nmutta Larion löydettiin vasta yöllä.\n\nLarionin hellä henki oli sammunut, ja minusta alkoi kaikki tuntua niin\npimeältä ja kylmältä. Kun hän haudattiin, niin makasin minä sairaana\nenkä voinut saattaa hautausmaalle minulle rakasta miestä. Mutta\npäästyäni jalkeille, menin minä ensi työkseni hänen haudalleen, istuin\nsiellä, mutta -- en voinut itkeä ilmoille tuskaani. Minä muistan hänen\näänensä, hänen vilkkaat puheensa, mutta sitä miestä, joka aina ennen\nlaski hellän kätensä pääni päälle, ei enään ollut maan päällä. Kaikki\ntuntui niin omituiselta ja etäiseltä... Minä suljin silmäni. Äkkiä --\nnostaa joku minut ylös, tarttuu käteeni ja kohottaa minua. Minä\nkatsahdan häneen -- hän on Titoff.\n\n-- No, -- sanoo hän, -- eihän sinulla täällä ole mitään tekemistä.\nMennään pois!\n\nJa sitten alkoi hän taluttaa minua. Minä seurasin häntä.\n\nJa hän puhuu minulle:\n\n-- Minä näen, että sinulla, lapsi, on hyvä sydän. Hyvä on muistaa\nvainajia.\n\nMinun tuli nyt keveämpi olla. Vaikenen. Mutta Titoff jatkaa:\n\n-- Siihen aikaan kun sinut jätettiin tänne, ajattelin minä, mitähän\nolisi, jos ottaisi lapsen omakseen, mutta en ennättänyt. Nyt näen, että\nse on Jumalan tahto, sillä -- Hän on uudestaan antanut sinun henkesi\nminun käsiini. Se merkitsee sitä, että tuletko sinä asumaan minun\nluokseni?\n\nMinusta oli silloin yhdentekevää elinkö vai enkö ja kenen luona. Ja niin\nsiirryin minä itsekin tietämättäni uusiin oloihin.\n\nJonkun ajan kuluttua aloin minä katsella ympärilleni. Tuo Titoff -- oli\npitkäkasvuinen ja juro, hiukset leikatut kuin sotamiehellä, parta\najeltuna ja pitkät viikset. Hän puhui verkalleen aivan kuin olisi\npelännyt sanovansa liian paljon tai ei olisi itsekään oikein uskonut\nsanojaan. Hän piti aina käsiään selän takana tai taskuissa, aivan kuin\nolisi hävennyt niitä. Minä tiesin, että kylän talonpojat -- ja\nmuittenkin kylien -- eivät rakastaneet häntä, ja pari vuotta sitten oli\nMalininan kylässä häntä piesty seipäilläkin. Kerrottiin, että hän nyt\naina kävi pistooli taskussa. Hänen vaimonsa, Nastasia Vasilijevna, oli\nkaunis nainen, vaan aina sairas; sitä paitse oli hän laiha, kasvot\nverettömät, ja hänen suurista silmistään liekehti kuiva ja pelokas tuli.\nHeillä oli tytärkin, Olja, joka oli kolme vuotta nuorempi minua ja\nmyöskin kivulloinen sekä kalpeakasvoinen.\n\nJa kaikkialla heidän ympärillään oli hiljaista. Lattialla oli paksut\nmatot, jotta askelia ei kuulunut, ihmiset puhuivat hiljaan, puoliääneen,\nja kello seinällä kävi hyvin varovaisesti. Pyhäinkuvain edessä paloivat\nsammumattomat tulet, kaikkialle oli liisteröitty tauluja ja me näimme\nsiinä viimeisen tuomion, apostolien tuskat ja pyhän Barbaran\nrääkkäämisen. Mutta leposohvalla nurkassa makasi vanha kissa paksuna ja\nsavunkarvaisena sekä katseli viheriöillä silmillään kaikkea tätä\nhiljaisuutta. Tässä varovaisessa hiljaisuudessa en minä voinut pitkään\naikaan unohtaa Larionin laulua enkä lintujemme viserrystä.\n\nTitoff vei sitten minut konttooriin ja alkoi opettaa minulle\nkirjanpitoa. Tämä elähdyttää minua. Mutta minä näen, mitenkä Titoff\nseuraa minua, katselee töitäni ja on ääneti aivan kuin olisi odottanut\nminulta jotakin. Se tekee taas elämäni sietämättömäksi.\n\nMinä en milloinkaan ollut enään iloinen, vaan tulin siitä ajasta alkaen\nsynkkämieliseksi. Ei minun haluttanut puhuakaan kenenkään kanssa. He\nkysyivät minulta -- Titoff ja hänen vaimonsa -- Larionistakin, mutta\nminua ei huvittanut kertoa hänestä, sillä se vaan häiritsi elämääni.\n\nMinun sieluni oli raskas, eikä minua miellyttänyt Titoffin epäluuloa\nherättävä hiljaisuus. Minä aloin nyt käydä kirkossa ja auttaa Vlasiaa,\nkirkon vahtimestaria, sekä uutta setääni, -- joka oli nuori ja kaunis ja\nkuului opettajistoon; jumalanpalvelukseen asti koetin minä saada aikani\nkulumaan papin kanssa, suutelin hänen kättään ja juoksin koirana hänen\nkintereillään. Minua huudetaan, mutta turhaan, sillä minä tunsin virkani\nyhtä hyvin kuin hänkin ja tein tehtäväni.\n\nTähän aikaan minä myös aloin raskaan elämäni -- Jumalaa rakastaa.\n\nKun minä kerran ennen iltajumalanpalvelusta korjasin kynttilää Jumalan\näidin kuvan edessä, niin näin, -- miten Hän ja Pienokainen katsovat\nvakavasti ja sydämellisesti minuun... Minä aloin itkeä, lankesin\npolvilleni Heidän eteensä ja aloin rukoilla Larionin puolesta. Kuinka\nkauvan lienen rukoillut -- en tiedä, mutta minun tuli helpompi olla,\ntuli oli syttynyt sydämeeni ja elähytti minua.\n\nVlasi työskenteli alttarilla ja soperteli siellä ymmärtämättömiä\npuheitaan. Minä menen hänen luokseen, hän katsahtaa minuun ja kysyy:\n\n-- Mikä sinut nyt on noin iloiseksi tehnyt, oletko löytänyt kopeekan?\n\nMinä tiesin, minkätähden hän niin kysyi, -- minä löysin usein rahaa\nlattialta -- mutta nyt tuntui hänen kysymyksensä vastenmieliseltä\naivankuin hän olisi tahtonut kuristaa sydäntäni.\n\n-- Minä rukoilin Jumalaa, -- vastaan minä.\n\n-- Mitä jumalaa? -- kysyy hän. -- Niitä on meillä enemmän kuin sata,\njumalia nimittäin. Mutta missä on hän, elävä jumala? Missä se oikea\njumala eikä puusta tehty. Etsi häntä!\n\nMinä tiesin kyllä, minkä arvon hänen puheelleen voi panna, mutta\nsittenkin loukkasi se nyt minua. Vlasi -- vanhanaikuinen mies, joka\ntuskin jaksoi liikuttaa vääriä jalkojaan, käveli ehtimiseen kuin nuoran\npäällä heiluen sinne tänne; suussa ei hänellä ollut ainoatakaan\nhammasta, kasvonsa olivat tummat ja vanhat, ja niistä katseli pari\nmieletöntä silmää. Vlasin kuoleman enkeli oli myöskin vanha, -- se ei\nvoinut kohottaa kättään ukon päälle, vaikka tämä oli jo järkensäkin\nmenettänyt; joku aika ennen Larionin kuolemaa alkoi hän houraillakin.\n\n-- Minä en ole kirkon vartija vaan lauman, -- puhuu hän. -- Minä olen\npaimen, paimeneksi olen syntynyt ja paimenena kuolen! No, -- pian lähden\nkirkosta laitumelle.\n\nHänen ei tiedetty milloinkaan paimentaneen karjaa.\n\n-- Kirkko, -- puhuu hän, -- on kuollut hautausmaa, raatojen pesäpaikka,\nmutta minä tahdon päästä elävään työhön, minun täytyy saada paimentaa\nkarjaa, sillä kaikki minun esi-isäni ovat olleet paimenia, ja niin olin\nminäkin kahden viidettä ikään.\n\nLarion nauroi hänen puheilleen ja kysyi kerran nauraen:\n\n-- Eiköhän muinainen Veles, karjan jumala, ollutkin sinun esi-isäsi!\n\nVlasi pakoittaa nyt Larionin puhumaan Velesistä ja kuunneltuaan tarkasti\nsanoo hän:\n\n-- Olkoon niin! Minä olen jo kauvan tietänyt, kuka minä olen ja pelkään\npappia! Mutta odota sinäkin, ukkoseni, eläkä virka hänelle mitään! Kyllä\ntulee vielä sekin aika, -- jolloin minä kerron...\n\nJa vaikka minä tunsin hänen vähäjärkisyytensä, saa hän kuitenkin minut\nhämilleni.\n\n-- Katso vaan, -- sanon minä, -- taikka Jumala rankaisee sinua.\n\nMutta hän tokaisee tähän:\n\n-- Minä olen itse -- Jumala! Niin!\n\nJa yht'äkkiä tarttuu hänen jalkansa jakkaraan, hän on kaatumaisillaan,\nmutta minä nostan hänet ylös.\n\nSiitä hetkestä asti rakastin minä intohimoisesti kaikkea kirkollista.\nLapsen sydämen kaikella lämmöllä kiinnyin minä kirkkoon, ja kaikki\ntuntui olevan pyhitetty minua varten, kirjat, pyhäinkuvat,\nkynttiläjalat, suitsutusastiat, hiilet ja -- tietkin. Minä tunsin\nvapistusta ja ihanaa riemua kosketellessani esineitä kirkossa, ja kun\nmenen alttarille -- niin sydämeni hourailee, ja minä olen valmis\nsuutelemaan lattian kiviäkin. Minä tunnen, että kaikkinäkevä näkee\nminutkin, ohjaa askeliani, täyttää minut taivaallisella voimalla\nloistaen samalla itse niin kirkkaalla valolla, että silmät sokeutuvat.\nEikä ihminen silloin enään näe muuta kuin itsensä. Minäkin seisoin yksin\ntemppelissä, pimeys oli ympärilläni, mutta sydämessäni -- valo, sillä\nsiellä asui minun Jumalani, siellä ei ollut sijaa lapsellisille\nsuruille, ei loukkauksille eikä inhimilliselle elämällekään. Jumalan\nläheisyys vie kauvas ihmisistä, mutta siihen aikaan en minä\nluonnollisesti voinut sitä ymmärtää.\n\nMinä aloin lukea kirkollisia kirjoja, -- kaikkia, mitä käsiini sain, --\nja minun sydämeni täyttyy jumalallisen sanan ihanuudella; minun sieluni\njuo ahnaasti elämän lähteestä ja siihen avautuu kiitollisuuden kyynelten\nvuo. Minä saavuin kirkkoon ennen muita ihmisiä, lankean polvilleni pyhän\nKolminaisuuden kuvan eteen ja vuodatan kyyneleitä hiljaan ja nöyrästi,\najattelematta ja rukoilematta; sillä minä en tietänyt, mitä olisin\npyytänyt Jumalalta, ja nöyrällä sydämellä minä kumarruin Hänen edessään.\n\nJa nyt muistan Larionin sanat:\n\n-- Jos sinun suusi lukee rukouksia, niin rukoilee se ilmaa, vaan ei\nJumalaa; sillä Jumala ottaa huomioonsa ihmisen ajatukset ja mielen, vaan\nei sanoja.\n\nMutta minulla ei ollut ajatuksiakaan; minä olin vaan yksinkertaisesti\npolvillani ja lauloin äänetöntä riemulaulua, sillä minä iloitsin siitä,\nettä ymmärsin, -- ett'en ole yksin maailmassa vaan lähellä Jumalaa ja\nHänen suojeluksessaan.\n\nTuo aika, hiljaisen ilon juhla, teki hyvää minulle. Minä olin mielelläni\nyksin temppelissä, ja kun ympärilläni ei ollut melua eikä hälinää, niin\ntässä hiljaisuudessa minä unohdin itseni, olin nousevinani kohden pilviä\nja täältä ylhäältä en voinut nähdä ihmisiä enkä ihmiskuntaa.\n\nMutta Vlasi häiritsi minua: hän laahaa jalkojaan pitkin lattiata,\nvapisee kuin puun varjo tuulessa ja murisee hampaattomasta suustaan:\n\n-- Enkö minä saa olla, miten tahdon? Minä olen itse jumala, kaikkein\nmaailman laumain paimen, ja huomenna minä lähden niitylle. Miksi minä\nolen ajettu tänne kylmään ja pimeyteen? Eikö sekin ole minun oma asiani!\n\nHänen herjaavat puheensa säikäyttivät minua, sillä -- ajattelin minä --\nhän saastuttaa temppelin pyhyyden ja hänen olonsa temppelissä loukkaa\nJumalaa.\n\nSiihen aikaan alettiin jo huomata minun jumalanpelkoani ja intoani, ja\njoka kerta kun pappi tuli minua vastaan, kuorsasi hän omituisella\ntavalla nenällään ja siunasi minut; ja silloin täytyi minun aina\nsuudella hänen kättään, joka oli kylmä ja hikinen. Minä kadehdin häntä\nsiitä syystä, että hän sai olla lähellä jumalallisia salaisuuksia, mutta\nen rakastanut häntä, vaan pelkäsin.\n\nJa Titoff alkoi yhä tarkemmin katsella minua pienillä, himmeillä,\nnappimaisilla silmillään. Kaikki he käyttäytyivät varovaisesti minua\nkohtaan, aivan kuin minä olisin ollut lasista, ja Olga sanoi hyvin\nusein:\n\n-- Tuleeko sinusta pyhimys?\n\nHän oli arka minun kanssani ollessaan, vieläpä silloinkin, kun minä olin\nhänelle hellä ja kertoilin pyhimystaruja tai muuta kirkkoon kuuluvaa.\nTalvi-illoin luin minä ääneen kirkkokäsikirjaa tai hartauskirjaa. Ulkona\nrauhaton lumimyrsky lakaisee maata, kolkuttaa seiniä, ähkyy ja puhkaa,\nja levittää kylmyyttä. Mutta täällä sisällä huoneessa on hiljaista,\nkaikki istuvat liikahtamatta. Titoffin pää on vaipunut alas, jotta hänen\nkasvojaan ei näy, Nastasia katselee jäykästi minuun, Olgunjka uinailee,\npakkanen paukkaa -- hän havahtuu, katsahtaa taakseen ja hymyilee hiljaa\nminulle. Tai toisella kertaa sattuu, että hän ei ole ymmärtänyt jotakin\nslaavilaista sanaa, hän kysyy sitä -- hänen pehmeä äänensä kajahtaa, ja\nsitten syntyy taas hiljaisuus, ainoastaan siivekäs lumimyrsky laulaa\nulkona surullista virttään ja etsii lepoa lentäen pitkin kenttää.\n\nNe pyhät marttyyrit, jotka saivat kärsiä Herran tähden ja todistivat\nkuolemallaan Hänen voimaansa, ne tulivat nyt lähelle minun sieluani;\nhyväntekijät ja autuaat, jotka jättivät ihmisille rakkautensa,\nliikuttivat minua, ja samoin ne, jotka Jumalan tähden luopuivat\nmaailmasta, läksivät luoliin ja erämaihin erakoiksi. Enkä minä voinut\nymmärtää sanoja: Saatana oli liian voimakas heille.\n\nLarion kielsi Saatanan, mutta hänet täytyi ottaa mukaan, pyhäin\nelämäkerrat pakoittivat siihen, sillä -- ilman Saatanaa ei ymmärrettäisi\nihmisen lankeemusta. Larion näki Jumalan maailman ainoana luojana,\nkaikkivaltiaana ja voittamattomana, -- mutta mistä sitten on kotoisin\nsynti? Pyhien elämäkerroista näkyy, että kaiken pahan alkujuurena on\nSaatana. Minäkin pidin häntä sellaisena: Jumala luo kirsikkapuun,\nSaatana -- takkiaisen; Jumala -- leivon, Saatana -- pöllön.\n\nMutta vaikka minä tunnustinkin Saatanan olemassa olon, en minä\nkuitenkaan uskonut häneen enkä pelännyt häntä; Saatana oli minusta\nilmestys pahan olemassa olosta, mutta samalla häiritsi se minua\nalentamalla Jumalan suuruutta. Minä koetin olla ajattelematta sitä,\nmutta Titoff vei ehtimiseen minun ajatukseni syntiin ja perkeleen\nvoimaan.\n\nKun minä luen, niin hän silmiään näyttämättä kysyy:\n\n-- Matvei, mitä merkitsee sana \"kamo\"?\n\nMinä vastaan:\n\n-- Minne...\n\nOltuaan hetken vaiti puhuu hän:\n\n-- Minne (kamo) menen (grjadu) minä Sinun kasvoisi edestä ja minne\n(kamo) pakenen minä Sinun vihaasi?\n\nHänen vaimonsa henkäsee syvään ja katselee vielä pelokkaammin minuun\naivan kuin odottaen jotakin. Ja Olga vilkuttaa sinisiä silmiään sekä\nehdottaa:\n\n-- Eiköhän metsään?\n\n-- Sana \"grjadu\" merkitsee \"menen\"? -- kysyy Titoff taas.\n\n-- Niin.\n\nMinä muistan, että hän nyt otti kädet taskustaan ja alkoi kierrellä\npitkiä viiksiään, mutta hänen kulmakarvansa värähtelivät. Sitten\npiilotti hän taas äkkiä kätensä ja puhui:\n\n-- Kuningas Daavid kysyy: minne pakenen! N-no! Kuningas, ja kuitenkin\npelkää. Perkele oli nähtävästi paljon väkevämpi häntä. Jumalan voideltu,\nmutta Saatana voitti... Minne menen? Pirun luokse -- eihän sitä\nkysyäkään tarvitse. Niin se on! Eli merkitsee se sitä, että meillä\norjilla ei ole valikoimisen varaa, koska kerran kuninkaatkin sinne\nkiirehtivät.\n\nHän tuli usein tähän kysymykseen, ja vaikka minä en ymmärtänyt hänen\npuheitaan, olivat ne kuitenkin aina minusta vastenmieliset. Minun\njumalisuudestani alettiin puhua yhä enemmän, ja Titoffkin alkoi sanoa\nminulle:\n\n-- Rukoile ahkerasti, Matvei, minun ja perheeni puolesta! Minä pyydän\nsitä sinulta, rukoile. Olkoon se palkka siitä, että minä olen antanut\nsinulle suojaa, lämmintä ja hyväilyjä!\n\nMutta minä? Minun rukouksessani ei ollut sisällystä, se oli kuin linnun\nlaulu auringolle, -- minä aloin kuitenkin rukoilla hänen puolestaan,\nhänen vaimonsa puolesta ja kaikkein enimmin Olgunjkan puolesta, -- joka\noli kasvanut hyvin kauniiksi tytöksi, oli hiljainen, ihana ja hellä.\nMinä käännyin Jumalan puoleen Daavidin psalmin sanoilla ja muilla\nrukouksilla, jotka tunsin, ja minusta tuntui hauskalta toistaa\nsointuisia sanoja, mutta aina kun Titoff johtui mieleeni, sanoin minä:\n\n-- Armahda, Herra Jumala, suurella laupeudellasi orjaasi, sinun\nGeorgiasi...\n\n-- ja äkkiä jähmettyy sydämeni, rukousteni lähde kuivuu, todellisuus\nhäiritsee minun iloani, minä alan hävetä Jumalan edessä -- enkä jaksa\nenempää! Ja katse maahan luotuna, jotten näkisi pyhimyksen kuvan\nkasvoja, nousen minä ylös hieman -- suuttuneena, hieman -- hämilläni.\nTuo sai minut levottomaksi, miksi näin sattui? Minä en sitä voinut\nymmärtää, mutta surulliseksi kävi mieleni, kun iloni pakeni tuon miehen\ntähden.\n\nNiinkuin ihmiset minua kohtelevat, niin kohtelen minä myös heitä.\n\nKun minä juhlapäivinä tulen kadulle, niin katselee kansa uteliaasti\nminua, toiset tervehtivät sopivalla tavalla, toiset nauraen.\n\n-- Kas, -- sanovat he, -- meidän rukoilijamme!\n\n-- Katso vaan, Matvei, taikka tulet pyhäksi!\n\n-- Elkää te siinä ilvehtikö, pojat, ei hän ole pappi eikä rahasta usko\nJumalaan.\n\n-- Niinkuin ei talonpoikia sitten olisi pyhimysten joukossa?\n\n-- Onko hän sitten talonpoika? Hän on salainen herra!\n\nJa niin jatkavat he puhuen mairittelevasti ja loukkaavasti.\n\nMinulla oli siihen aikaan sellainen mieliala, että minä halusin kaikkein\nkanssa elää rauhassa ja nauttia kaikkein hyväilyistä. Siihen halusin\npäästä, mutta ihmisten pilkka esti minun toiveeni täyttymästä.\n\nErittäinkin kiusasi minua Savelka Migun. Kun hän näki minut, lankesi hän\npolvilleen, kumarteli ja alkoi puhua:\n\n-- Teidän pyhyytenne, -- kumarran teille maahan asti! Rukoilkaa\nSavelkankin puolesta, sillä Jumala ei ymmärrä hänen oppiaan. Opettakaa,\nmiten voin olla Jumalalle mieliksi, miten voin varastamishaluni lykätä\ntuonnemmaksi, tai -- jotta se pysyisi alallaan -- mistä saan puudan\npainon sen päälle.\n\nKansa nauraa, mutta minusta tuntui omituiselta ja suututtavalta Savelkan\npistoksien kuunteleminen.\n\nMutta hän jatkaa:\n\n-- Oikeauskoiset, kumartakaa vanhurskaalle! -- Konttoorissaan pettää hän\nlaskussa talonpojan, -- kirkossa hän lukee kirjaa, Jumalaa ei kuulu,\nvaikka talonpoika kuinka kiljuisi Häntä.\n\nMinä olin silloin seitsentoista vuotias ja olisin voinut piestä hänet\nverille tuon pilkkansa tähden, mutta minä aloinkin vältellä Migunia, ja\nkun hän huomasi sen, ei hän päästänytkään minua käsistään. Hän laati\nminusta laulun; juhlina hän kulki kylän raitilla ja lauloi säestäen\nlauluaan balalaikalla:\n\n/p\n    Herra tyttöä syleileepi,\n    Tytön vatsa vahvistuupi.\n    Herrassulhostapa sitten\n    Syntyy nartun poikanen.\n    Herralle hän sitten viedään,\n    Vaan ei herra suotta ruoki,\n    Panee penun konttooriinsa\n    Talonpoikain harmiksi.\np/\n\nLaulu oli hyvin pitkä, kaikki saivat siinä osansa, mutta Titoff ja minä\nenimmin. Savelka sai minut niin pitkälle, että kun näin hänen\nliuhupartansa, paljaan päänsä ja lakki korvalla, niin rupesin\nvapisemaan; minua halutti todellakin hakata hänet palasiksi.\n\nVaikka minä siihen aikaan olinkin nuori, niin ymmärsin minä kuitenkin\nhillitä sydäntäni; Kun hän, Savelka, kävelee perässäni laulellen\nlauluaan, niin minä en näytä, miten raskasta minun on sitä kuunnella,\nvaan kävelen kiirehtimättä aivan kuin en kuulisi mitään.\n\nJa minä aloin nyt rukoilla entistä enemmän. Sillä minä tiesin, että\nminulla ei ole muuta turvaa kuin rukous, mutta nyt tuli rukoukseeni\nvalituksia ja katkeria sanoja:\n\n-- Minkätähden, Herra? Onko se minun syyni, että isäni ja äitini\nerkenivat minusta ja heittivät minut kuin kissanpojan pensaikkoon?\n\nMuuta syytä en minä itsessäni löytänyt -- ihmiset ovat elämässä\nsekaisin, jokainen on tottunut työhönsä, tottumuksesta on tehty laki,\njota vastaan vieras voima kiihoittaa minua.\n\nMutta kuitenkin aloin minä katsella enemmän ympärilleni, sillä minä\ntulin yhä rauhattomammaksi ja levottomammaksi.\n\nMeidän isäntämme Konstantin Nikolajevitsh Loseff oli rikas mies ja\nhänellä oli paljon maatiloja, mutta meidän tilalle tuli hän hyvin\nharvoin. Häntä pidettiin onnettomana perheellisissä suhteissaan, sillä\nhänen äitinsä oli tukehtunut, enonsa pudonnut hevosen selästä ja\nkuollut, ja vaimonsa karannut. Minä näin hänet kahdesti. Hän oli\nisokasvuinen ja täyteläinen ja hänellä oli kultaiset silmälasit,\nalusliivit ja punareunuksinen lakki. Kerrottiin hänen olevan tsaarin\ntärkeä palvelija ja niin oppinut, että kirjoittaa kirjoja. Titoffia hän\nkuitenkin pari kertaa löylytti oikein hyvästi ja pui nyrkkiäänkin hänen\nnenänsä alla.\n\nMutta Sokolin maatilalla oli Titoffilla kaikki valta ja voima. Tila ei\nollut suuri; viljaa kylvettiin vaan taloustarpeiksi, ja muu maa\nvuokrattiin talonpojille. Sitten käskettiin alentaa vuokria ja kylvää\npellavaa, -- lähiseudulle oli nimittäin saatu uusi tehdas.\n\nPaitsi minua istui konttoorin nurkassa Ivan Makarovitsh\nJudin, vähäpuheinen ja juopotteleva mies. Hän oli ollut\nsähkölennätinvirkamiehenä, mutta oli saanut eron juoppouden tähden. Hän\npiti kirjaa, kirjoitti kirjeet, suoritti keskustelut talonpoikain kanssa\nja oli niin paljon ääneti, että se suorastaan herätti ihmettelyä. Kun\nhänelle puhuttiin, niin nyökäytti hän vaan päätään, nauraa hissutti\nhiljalleen ja joskus voi sattua, että hän sanoi:\n\n-- Niin!\n\nSiinä kaikki.\n\nHän oli kasvultaan pieni, laiha, kasvot pyöreät, silmiä tuskin näkyi,\nkaljupäinen ja käveli varpaillaan äänettömästi ja epävarmasti kuin\nsokea.\n\nKasanin päivänä juottivat talonpojat Judinille viinaa niin paljon, että\nhän kuoli, -- ja silloin jäin minä yksin konttooriin. Titoff määräsi\nminulle palkkaa neljäkymmentä ruplaa vuodessa ja pani Olgan minulle\napulaiseksi.\n\nJo aikuisemmin minä olin nähnyt, että talonpojat kuljeskelivat\nkonttoorin ympärillä kuin sudet sudenloukun ympärillä. He näkivät loukun\n-- heillä oli nälkä ja syötti kutsui, no, mutta myöskin turma.\n\nKun minä jäin yksin konttooriin, sain nähdä kaikki kirjat ja\nsuunnitelmat, ja silloin pienikin järki jo sanoi, että meidän tilalla\nkaikki oli rosvoutta, ympäristön talonpojat olivat veroilla raskautetut,\nkaikki he olivat velassa ja työskentelivät ei omaksi hyväkseen vaan\nTitoffin hyväksi. Minä en voinut sanoa, että ihmettelin tai häpesin\ntätä. Ja vaikka minä nyt ymmärsin, minkätähden Savelka minua haukkui, en\npitänyt häntä sittenkään oikeudenmukaisena, -- sillä enhän minä ollut\ntätä rosvousta suunnitellut!\n\nMinä näin nyt, ett'ei Titoff ollutkaan syytön isännän edessä, sillä hän\nkoetti täyttää omat taskunsa mahdollisimman täyteen. Minä olin\naikasemminkin käyttäytynyt jotenkin rohkeasti häntä vastaan tietäen,\nettä hän tarvitsi minua, mutta nyt ajattelin minä: tarvitseehan hän\nminua puolustamassa itseään Jumalan edessäkin.\n\nHän kutsui minua siihen aikaan rakkaaksi pojakseen ja samoin hänen\nvaimonsa. He vaatettivat minut hyvästi, ja minä luonnollisesti lausuin\nheille siitä kiitokset, mutta sydämeni ei lämminnyt heidän hyväilystään.\nMutta Olgan kanssa tulin yhä läheisemmäksi toveriksi, hänen hiljainen\nhymynsä miellytti minua, hänen hellä äänensä ja hänen rakkautensa\nkukkiin.\n\nTitoff ja hänen vaimonsa kulkivat Jumalan edessä pää alas painuneina\nkuin kammitsaan pannut hevoset ja koettivat nöyrällä ujoudellaan peittää\nsyntiään, raskasta varkautta. Titoffin kädet eivät miellyttäneet minua,\n-- hän koetti ehtimiseen kätkeä niitä saaden siten pahat ajatukset\nheräämään -- ehkä olivat nuo kädet kuristaneet ihmisen, ehkä olivat ne\nveressäkin?\n\nJa ehtimiseen pyytää hän -- ja hänen vaimonsa -- minulta:\n\n-- Rukoile meidän syntisten puolesta, Motja!\n\nKerran kun olin kärsimättömällä tuulella vastasin minä:\n\n-- Oletteko te sitten kovinkin paljon syntisemmät kuin muut ihmiset?\n\nNastasia huokasi syvään ja meni pois, Titoff taas kääntyi syrjin minuun\neikä vastannut.\n\nKotona oli Titoff aina ajatuksiinsa vaipunut, hän puhui vaimonsa ja\ntyttärensä kanssa vähän ja silloinkin talousasioista. Talonpoikia ei hän\nmilloinkaan haukkunut, vaan oli heille ylevämielinen -- ja tämä oli\npahempi kuin ruokottomain puheitten lasketteleminen. Hän ei milloinkaan\nmissään asiassa antanut heille perään. Minkä hän kerran oli sanonut, sen\nhän piti, vaikka toinen olisi maahan asti kumarrellut.\n\n-- Heille pitäisi tehdä edes vähän myönnytyksiä! -- sanoin minä kerran.\n\n-- Elä anna tuuman vertaakaan perää ihmisille, sillä -- silloin olet\nhukassa.\n\nToisella kertaa taas -- hän oli juuri pakoittanut minut laskemaan väärin\n-- sanon minä hänelle:\n\n-- Ei niin saa tehdä!\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Se on synti!\n\n-- Et sinä pakoita minua tekemään syntiä vaan minä pakoitan sinut.\nKirjoita, niinkuin olen käskenyt, sinulta ei sitä asiaa milloinkaan\nkysytä, sillä sinä olet minun käteni! Etkä sinä sillä rehellisyyttäsi\nriko, elä sitä pelkää. Ei yksikään ihminen voi kymmenellä ruplalla\nkuukaudessa elää kunnollisesti, en minä eikä kukaan muukaan.\nYmmärtänethän sen!\n\n-- Äh, sinua, -- ajattelen minä, -- osaat sinä heittää hiekkaa silmille!\n\n-- No, nyt on tarpeeksi, -- sanon minä sitten. -- Kaiken tällaisen\ntäytyy loppua! Ja ell'ette te lakkaa tällaisista konsteista, niin kerron\nminä joka kerran kylälle, kun sellaista sattuu.\n\nHänen viiksensä nousivat nenään, olkapäät korviin ja hän kiristeli\nhampaitaan sekä pyöritteli pyöreitä silmiään. Me mittaamme silmillämme\ntoisiamme, kumpi meistä on pitempi.\n\nSitten kysyy hän hiljaa:\n\n-- Onko se totta?\n\n-- On!\n\nTitoff naurahti, aivankuin pivollinen kahden kopeekan rahoja olisi\nvierinyt lattialle, ja sanoi:\n\n-- Lörpötyksiä, sinä vanhurskas! Minun täytyy tehdä siten -- sillä\nsurkeatahan on ruplan asemasta pyydystellä kopeekkaa. Ja jos varkaita\nahdistellaan, -- niin alkavat he elää kunniallisesti.\n\nJa hän läksi ulos paiskaten oven kiinni niin kovasti, että ikkunan lasit\nhelisivät.\n\nMinusta näytti siltä kuin Titoff olisi siitä päivästä alkaen lopettanut\nkujeensa, mutta varma en siitä ole. Minua hän ainakin lakkasi\nviekottelemasta.\n\nHän oli muuten hyvin säästäväinen, ja vaikka ei hän kieltänytkään\nitseltään mitään, tunsi hän hyvästi kopeekan arvon. Hän rakasti hyvää\nruokaa ja naisille oli hän ihmeellisen ahnas, -- hänellä oli suuri\nvalta, eukot eivät tohtineet kieltää häneltä, ja hän käytti heitä:\ntyttöihin ei hän koskenut, koska nähtävästi pelkäsi heitä, mutta muista\nnaisista sai jokainen ainakin kerran olla hänen jalkavaimonaan.\n\nJa minuakin koetti hän usein yllyttää tähän.\n\n-- Mitä sinä, Matvei, kidutat itseäsi, -- puhuu hän. -- Naisia saa\ntäällä vaikka kuinka halvalla. Jokainen eukko pitää hyväilyistä, mutta\nheidän miehensä -- ovat heikkoja ja väsyneitä, niin että he eivät kykene\nmihinkään. Sinä sitä vastoin olet vahva nuorukainen ja kaunis, -- mikä\nsinua estää naista lähestymästä? Ja siitä saisit itsekin huvia...\n\nSe heittiö yritti aina sivultapäin yllyttää konnuuteen.\n\nKerrankin kysyi hän minulta:\n\n-- Mitä sinä luulet, Matvei, -- onko vanhurskaalla ihmisellä paljonkin\nvaltaa Herran luona?\n\nMinä en rakastanut hänen kysymyksiään.\n\n-- En tiedä, -- vastaan nytkin.\n\nHän mietti hetkisen ja -- jatkoi:\n\n-- Katsopas, Jumala vei Lotin Sodomasta ja pelasti Noan, vaikka tuhannet\nhukkuivat tuleen ja veteen. Ja kuitenkin on kirjoitettu: elä tapa! Minun\njohtuu väliin mieleeni, että tuhannet hukkuivat siitä syystä, että\nheidän joukossaan oli joku hurskas. Jumala sai nähdä, että muutamille\nonnistuu hurskaan elämän eläminen niinkin ankarain lakien alaisena.\nMutta ell'ei Sodomassa olisi ollut ainoatakaan vanhurskasta, -- niin\nJumala olisi silloin nähnyt, ett'ei kukaan voi noudattaa hänen lakejaan,\nja luultavasti olisi hän silloin pehmennyt eikä olisi tappanut niin\npaljon ihmisiä. Hänestä sanotaan, että hän on laupias, -- mutta missä se\nlaupeus sitten on?\n\nMinä en siihen aikaan ymmärtänyt, että tuo mies etsi syntien\nanteeksiantoa, ja siitä syystä hänen sanansa suututtivat minua.\n\n-- Tehän teette pilkkaa! -- vastaan minä. -- Te pelkäätte Jumalaa --\nvaan ette rakasta häntä.\n\nHän otti kätensä taskusta, pani ne selän taakse, vihastui ja muuttui\nharmaaksi.\n\n-- Onko niin tai näin, en tiedä, -- vastaa hän. -- Minusta vaan tuntuu,\nettä te rukoilijat palvelette Jumalaa toisten syntien tähden. Sillä\neihän Jumala teidän tähtenne sekaannu synnin viettelyihin!\n\nPitkän aikaa tämän jälkeen ei hän ollut huomaavinaankaan minua, mutta\nminun sydämessäni alkoi kasvaa leppymätön viha häntä kohtaan, -- hän oli\nminusta ilkeämpi kuin Savel.\n\nKun minä yöllä suljin hänet rukouksiini, -- niin pulmahti viha äkkiä\nminussa täyteen raivoon, ja ehkä minä silloin luin ensimäisen kerran\ninhimillisen rukouksen:\n\n-- Minä en tahdo, Herra, että osotat laupeuttasi varkaalle, rangaistusta\npyydän minä hänelle. Elköönkä hän enään rankaisematta rosvotko köyhiä!\n\nJa minä puhuin niin innokkaasti Titoffia vastaan, että lopulta aloin\nitsekin pelätä hänen kohtaloaan.\n\nJonkun aikaa tämän jälkeen äjähdin minä yhteen Migunin kanssa -- hän\ntuli konttooriin pyytämään niiniä, ja minä olin siellä yksin.\n\nMinä kysyn:\n\n-- Minkätähden sinä, Savel, ivailet minua?\n\nHän näyttää hampaitaan ja katsoo minuun terävästi:\n\n-- Minulla on hyvin pieni asia, -- sanoo hän, -- tulin pyytämään niiniä!\n\nMinun jalkani vapisevat ja sormeni menevät itsestään nyrkkiin. Minä\ntartuin häntä kurkkuun ja pudistelin hieman.\n\n-- Onko se minun syyni?\n\nHän ei pelästynyt, ei loukkaantunut, vaan tarttui käteeni ja irroitti\nsen kaulastaan aivan kuin minä en olisi ollut häntä, vaan hän minua\nvahvempi.\n\n-- Kun ihmistä kiristetään kurkusta, -- sanoo hän, -- niin silloin ei\nole helppo puhua. Mutta elä sinä koske minuun, sillä minä olen\nelinaikanani saanut niin paljon iskuja, että sinun lyöntisi ovat aivan\ntarpeettomat. Ja tapella sinä et saa, ell'et tahdo kumota kaikkia\nkäskyjä.\n\nHän puhuu rauhallisesti, keveästi, aivan kuin leikkiä laskien.\n\nMinä huudan hänelle:\n\n-- Mitä sinä tahdot?\n\n-- Niiniä.\n\nMinä näen, ett'en voi sanoilla voittaa häntä, ja suuttumuksenikin\nkatosi, niin että tunsin itseni nyt ainoastaan loukkaantuneeksi ja\nkylmäksi hänen edessään.\n\n-- Te olette kaikki petoja, -- sanon minä. -- Voiko ihmisestä tehdä\npilkkaa siitä syystä, että hänen isänsä ja äitinsä ovat hänet hylänneet?\n\nMutta hän sutkii minua sanoilla aivan kuin pieksäisi kivillä:\n\n-- Elä tekeydy köyhäksi, kun me sinulta oikeutta etsimme. Sinä syöt\nvarastettua leipää, etkä sen vuoksi, että olisit sokea.\n\n-- Sinä valehtelet, lurjus! Minä saan kyllä tehdä työtä leipäni edestä!\n\n-- Ilman työtä ei kanaakaan varasteta, se tiedetään.\n\nHän katselee minua pirullisesti hymyillen ja puhuu valitellen:\n\n-- Oh, Matvei, hyvä olit sinä lapsena! Mutta sitten rupesit\nkirjanoppineeksi ja jumalaapelkääväksi ja rakennat samoin kuin kaikki\nmuutkin maailman varkaat jumalallisen lain sille tosiasialle, että\nmeillä kaikilla ei ole yhtä pitkät kädet.\n\nMinä lykkäsin hänet ulos konttoorista. Hänen sanansutkauksiaan en minä\nhalunnut ollenkaan ymmärtää, sillä minä pidin itseäni Jumalan\nuskollisena palvelijana ja omia ajatuksiani parhaimpina muitten ihmisten\najatuksia. Minun tuli kuitenkin tukala olla, ja minä tunsin, -- miten\nheikoksi sieluni kävi.\n\nMinä en voinut -- moittia ihmisiä, enkä ylpeydessäni sietänyt\nsellaistakaan ajatusta, että olisin farisealainen, vaikkapa muuten\nolisinkin ollut tyhmä ihminen. Minä laskeudun polvilleni abalatsialaisen\nJumalan äidin kuvan eteen, katson häntä kasvoihin ja taivasta kohden\nkohotettuihin käsiin -- lampun tuli välähtelee, hieno varjo peittää\nkuvan, ja tuo varjo tuo minun sieluuni kylmää, se asettaa jotakin\nnäkymätöntä ja koskettelematonta Jumalan ja minun välille masentaen\nminua. Minä en enään rukoillut ilomielin, tulin surulliseksi ja erkanin\nyhä etäämmäksi Olgastakin.\n\nMutta Olga katseli yhä hellemmin minua. Minä olin siihen aikaan\nkahdeksantoista vuotias, hyvän näköinen, valkeakasvoinen ja punaposkinen\nnuorukainen. Ja vaikka minä tahdoin, tuntui minusta kuitenkin\nepävarmalta lähestyä häntäkin. Siihen aikaan en minä vielä ollut ollut\nyhteydessä naisen kanssa. Kylän eukot naureskelivat minua siitä syystä\nja väliin tuntui minusta Olgakin hymyilevän pahaa hymyä. Mutta minä\nvaivuin suloisiin ajatuksiin hänestä:\n\n-- Siinä -- on tuleva vaimoni!\n\nMinä istuin hänen kanssaan kaiket päivät äänettömänä konttoorissa, ja\njos hän kysyy minulta jotakin asiaa, niin vastaan minä -- siinä koko\nmeidän seurustelumme.\n\nHän on hieno, vaalea kuin nuori koivu, silmät siniset ja miettiväiset,\nja sitä paitsi oli hän kaunis ja vieno hiljaisessa ja minulle\nkäsittämättömässä surussaan.\n\nJa kerran kysyi hän:\n\n-- Minkätähden sinä, Matvei, olet tullut niin synkäksi?\n\nMinä en ollut kenenkään kanssa puhunut itsestäni, en ajatellut enkä\ntahtonutkaan puhua, mutta silloin aukeni äkkiä minun sydämeni -- hänen\nedessään ja kaikki minun tunteeni paljastuivat. Ja minä kerroin\nhäpeäväni vanhempiani, ihmisten pilkasta, sieluni yksinäisyydestä ja\nköyhyydestä, ja hänen isästään, -- kaikesta. Ei, minä en moittinut\nketään, minä puin vaan ajatuksiani sanoiksi ja johdin niitä sisältä\npinnalle. Paljon oli niissä muualta saatua ja kaikki oli -- roskaa.\nMinua hävetti, että se oli roskaa.\n\n-- Parasta on mennä luostariin! -- sanon minä.\n\nHänen silmänsä himmeni, hänen päänsä vaipui alas eikä hän vastannut\nmitään. Hänen surunsa tuntui minusta suloiselta, mutta hänen\näänettömyytensä sai minutkin surulliseksi. Kolmen päivän kuluttua hän\nsitten -- hiljaan puheli minulle:\n\n-- Suotta sinä panet liian paljon huomiota ihmisiin; jokainen, näetkö,\nelää omalla tavallaan Luonnollisesti olet sinä nyt yksin maailmassa,\nmutta kun perustat perheen, niin et tarvitse ketään, ja tulet elämään\nkuin muutkin oman kotisi hyväksi. Eläkä sinä välitä minun isästäni; minä\nnäen sen, että kaikki eivät rakasta häntä, mutta minä en ymmärrä, missä\nsuhteessa hän olisi toisia huonompikaan. Ja missä sitä on näkyvää\nrakkautta?\n\nHänen sanansa lohduttavat minua. Minulla on aina tapana toimia\nrivakasti, ja niin tein nytkin.\n\n-- Tulisitko sinä, -- kysyn minä, -- minun vaimokseni.\n\nHän kääntyy poispäin ja kuiskaa:\n\n-- Tulisin...\n\nLuonnollisesti. Seuraavana päivänä sanoin minä Titoffille, miten asiat\nnyt ovat.\n\nHän hymähti, alkoi korjata viiksiään ja polttaa minun sieluani.\n\n-- Te olette minun lapsiani -- sinulla on suora tie, Matvei. Asiaa\nsietää kuitenkin tuumia, ja jos se on Jumalan tahto, niin en minä pane\nvastaan. Sinä olet vakava nuorukainen, siivo ja terve, rukoilet Jumalaa\nmeidän puolesta, ja -- oikea aarre, sanon sen ilman vilppiä! Mutta jotta\nvoisi hyvin elää, täytyy myös osata toimia, ja sinulla on hyvin heikko\ntaipumus toimimiseen. Se on -- yksi. Ja toinen on se, että kahden vuoden\nkuluttua kutsutaan sinut sotapalvelukseen, ja sinun täytyy mennä. Mutta\njos sinulla on rahaa, viisisataa ruplaa, niin voit ostaa itsesi\nvapaaksi, ja sen asian voisin ehkä minä järjestää... Mutta ilman rahaa\n-- menet sinä sotamieheksi, ja Olga ei silloin jää naiduksi naiseksi\neikä leskeksi...\n\nHän polttaa sydäntäni tylsillä sanoillaan, hänen viiksensä vapisevat ja\nsilmissä leikki vihertävä tuli. Minä näen sotamiehenä olon hirveänä ja\nsielulleni vastenmielisenä -- millainen sotilas minustakin tulisi? Jo\nsekin, että kasarmissa pitää aina elää ihmisten kanssa -- ei itseään\nvarten, ja sitten juopumus, ruokottomat puheet ja tappelukset!\nSotapalvelus on tykkänään ihmisluontoa vastaan, sen olin minä oppinut\ntietämään.\n\nTitoffinkin puheet vahvistivat minun mielipiteeni.\n\n-- Tämä merkitsee siis sitä, että rupean munkiksi... -- sanon minä.\n\n-- Nyt olet -- sieltäkin myöhästynyt, -- nauraa Titoff. -- Munkiksi he\neivät vihi -- vaan ottavat -- palvelijaksi. Ei, Matvei, ilman rahaa et\nsaa itsellesi minkäänlaista alaa!\n\nSilloin sanon minä:\n\n-- Antakaa te rahat, sillä onhan teillä paljon.\n\n-- Ahaa! -- huudahtaa hän. -- Luuletko sen olevan niin yksinkertaista.\nJa mitä hyötyä minulle siitä olisi? Ajattelepas: minä olen saanut rahani\nehkä suurten syntien avulla, ehkä olen minä niitten tähden luvannut\nsielunikin pirulle. Sillä aikaa kun minä olen rypenyt synneissä, olet\nsinä elänyt hurskaasti, ja tahdotko sinäkin nyt rahaa -- minun syntieni\nkustannuksella? Vanhurskaan on helppo päästä paratiisiin, kun syntinen\nihminen vaan kantaa hänet sinne selässään -- mutta minulla ei ole halua\nruveta sinun hevoseksesi! Tee mieluimmin itse syntiä, Jumala kyllä antaa\nsen sinulle anteeksi, -- kun lupaat edeskinpäin palvella häntä!\n\nMinä näin nyt, että Titoff oli kasvanut paljon suuremmaksi minua, ja\nminä matelin hänen jaloissaan. Minä ymmärsin, että hän oli pitänyt minua\npilkkanaan, lopetin keskustelun siitä asiasta, ja kerroin illalla\nOlgalle kaikki. Kyyneleet kimaltelivat tytön silmissä, ja korvan\njuuressa värähteli pieni, sininen täplä. Nämät värähdykset herättivät\nsuuren surun minun sydämessäni. Ja vihdoin sanoo Olga hymyillen:\n\n-- Ei näy käyvän, niinkuin me tahdomme...\n\n-- Ei, ei käy...\n\nMinä sanoin tuon ajattelematta, mutta kun sana kerran oli tullut\nsanotuksi, ei sitä enään voinut peruuttaa.\n\nTästä päivästä alkaen ei mikään enään elähyttänyt minua; olin kuin\njuopunut, joka kulkee pimeässä, ja elelin itsekseni kuin kyyhkynen\ntulipalon savussa. Ja Olgaa tulee minun sääli, tahdoin häntä vaimokseni,\nsillä rakastan tyttöä, mutta näen, että -- Titoff on jossakin asiassa\nvahvempi ja järkähtämättömämpi kuin minä, eikä minun ylpeyteni voinut\ntätä sietää. Minä halveksin hänen varkauksiaan, hänen pimeää sieluaan,\nmutta äkkiä tulee näkyviin, että tuossa sielussa onkin valtaa ja voimaa,\njoka sieltä nyt katselee minua.\n\nKylässä saatiin tietää, että minä olin kosinut, mutta saanut rukkaset;\nja tästä syystä tytöt hymyilivät, eukot ilvehtivät, Savelka laatii\nkokkapuheita, ja kaikki tuo sai minut ihan raivoon ja sieluni\ntäydelliseen pimeyteen.\n\nMinä koetan rukoilla, mutta minusta tuntuu kuin Titoff olisi takanani,\nhengittäisi niskaani, ja tästä syystä rukoilen järjettömästi, Jumalaa\npilkaten, enkä riemuitse Herrassa, vaan ajattelen omia asioitani ja omaa\nelämääni.\n\n-- Auta minua, Herra, -- rukoilen minä, -- jotta en kadottaisi Sinun\nteitäsi eikä sieluni synnissä likaantuisi! Sinä olet väkevä ja laupias,\nvarjele orjaasi pahasta ja ole hänen linnanaan taistelussa kiusausta\nvastaan, jotta en viekkaudella vihollista voittaisi enkä vaipuisi\nepäilykseen Sinun rakkaudestasi minua kohtaan.\n\nNäin toin minä Herran sädehtivästä kauneudestaan puolustamaan minun\npieniä asioitani, ja alennettuani Jumalan vaivuin itsekin\nmitättömyyteen.\n\nOlga sulaa päivästä päivään suruunsa kuin vahakynttilä. Minä taas\najattelen, miltä hänestä tuntuisi elämä toisen miehen kanssa, enkä minä\nvoi asettaa hänen rinnalleen ketään muuta kuin itseäni. Hänen äitinsä\ntuli yhä surullisemmaksi, katseli kyynelsilmin minua, oli ääneti ja\nhuokaili. Titoff kätkee inhoittavia käsiään ja kulkee myös ääneti minun\nympärilläni; hän kiertää minua kuin korppi kuolevaa koiraa saadakseen\nkuoleman hetkellä viedyksi silmät sen päästä. Kului noin kuukausi, minä\nolin yhä paikallani syvän kuilun partaalla enkä tiennyt, minne mennä.\nElämä tuntui niin raskaalta ja vastenmieliseltä.\n\nKerran sitten tulee Titoff konttooriin ja sanoo minulle hiljaan:\n\n-- No nyt, Matvei, on sinun onneksesi ilmestynyt tilaisuus -- mutta\ntartukin siihen, jos haluat olla mies!\n\nTilaisuus oli sellainen, että talonpojat olisivat hävinneet hyvin paljon\nja maatila voittanut, ja Titoffin osalle olisi tästä tullut noin kaksi\nsataa ruplaa.\n\nHän kertoo minulle asian ja kysyy:\n\n-- No, tohditko?\n\nJos hän olisi muulloin tehnyt tämän kysymyksen, niin mahdollisesti en\nolisi joutunutkaan hänen käsiinsä, mutta hänen kysymyksensä sai minut\nnyt raivoon.\n\n-- Minäkö en tohtisi rosvota? -- sanon minä. -- Rohkeutta ei siihen\ntarvita, kun vaan on tarpeeksi konnamaisuutta ihmisessä. No, ruvetaan\nnyt sitten yhdessä varastamaan!\n\nSe raato hymyilee ja kysyy:\n\n-- Entä synti?\n\n-- Kyllä minä pidän huolta omista synneistäni!\n\n-- No, hyvä on, -- sanoo hän. -- Tiedä nyt myöskin se, -- että jokainen\npäivä vie lähemmäksi häitäsi!\n\nNiinkuin susia pyydetään vuohenkaritsalla samoin pyysi hän minua,\nlurjusta, ja sai minut satimeen.\n\nJa sitten se alkoi. Minä en ollut tyhmä asioita hoitaissani, ja minulla\noli aina paljon rohkeutta. Me aloimme yhdessä ryöstää kansaa aivankuin\nolisimme pelanneet tammea, -- hän siirsi, ja minä yhä ilkeämmin.\nMolemmat olimme ääneti, katselimme vaan toisiamme, hän vihreä hymy\nsilmissä, minä -- vihalla. Tuo mies oli voittanut minut, mutta vaikka\nminä olin menettänyt kaikki, en mitenkään tahtonut antaa hänelle perään\ntässä rikoksellisessa työssä. Ottaessani vastaan pellavia aloin minä\npunnita väärin ja nipistin talonpojilta jokaisen kopeekan, mutta rahoja\nen lukenut enkä edes käteeni ottanut, -- sillä ne tulivat Titoffille.\nLuonnollisesti ei tämä ollut minulle sen helpompi eikä myöskään\ntalonpojille.\n\nSanalla sanoen minä olin siihen aikaan kuin vimmattu, rintani tuntui\nraskaalta ja kylmältä ja sitä ahdisti. Jumalaa muistin -- rankaisijana,\nja usein minä nuhtelin Häntä:\n\n-- Miksikä et sinä voimallasi tukenut minua, miksikä asetit minut\nkoetukseen, joka ei ollut järkeni mukainen, ja etkö nyt näe, Herra,\nmiten sieluni joutuu kadotukseen?\n\nOli sellaisiakin hetkiä, jolloin Olga alkoi minusta tuntua vieraalta;\nminä katselen vihaisesti häneen ja ajattelen:\n\n-- Sinun tähtesi, onneton, minä nyt myyn sielunikin.\n\nMutta heti alan hävetä ajatuksiani, ja sitten hyväilen häntä hiljaan.\n\nMutta ymmärtäkää, etten minä kärsinyt suuttumuksesta itseeni tai\nihmisiin enkä siitä syystä hampaitani kiristellyt, vaan siitä syystä,\nett'en kyennyt voittamaan Titoffia vaan olin antautunut tykkänään hänen\nvaltaansa. Muistanpa vielä hänen puheensa hurskaista ihmisistä, -- ja se\nmuuttaa minut tykkänään jääksi. Mutta hän näkyi itsekin ymmärtävän\nkaikki.\n\nHän riemuitsee. Ja puhuu sitten:\n\n-- No, pyhimykseni, pian täytyy ruveta ajattelemaan sinulle omaa majaa,\nsillä täällä tulee sinulla vaimoinesi ahdasta -- jos lapsiakin sattuu\ntulemaan.\n\nKutsui pyhimykseksi. Minä vaikenin.\n\nJa yhä useammin hän alkoi siten pimittää minua, mutta tyttärensä tuli\nyhä lempeämmäksi ja hellemmäksi minua kohtaan. Hän nähtävästi ymmärsi,\nmiten vaikeata minun elämäni oli.\n\nTitoff sai kerjätyksi palasen maata -- hän kävi kumartamassa Loseffin\ntaloudenhoitajaa -- hyvältä paikalta maatilan takaa. Sitten alkoi hän\nrakentaa tupasta meille -- ja minä yhä nylen sekä kiristän talonpoikia.\nKaikki käy hyvin ja nopeasti, kukkaro paisuu, tupa valmistuu, se loistaa\njo auringon valossa kuin Olgaa varten tehty kullattu kotelo. Nyt sillä\njo on katto päällä, nyt pitää ruveta uunin tekoon, ja syksyksi siihen jo\nasumaan pääsee.\n\nKerran illalla lähden minä Jakimoffkasta, -- panemaan verolle\ntalonpoikain karjaa, -- ja olen juuri päässyt ulos kylän lähellä\nolevasta puistosta, kun näen -- tupani palavan auringon laskussa kuin\nvahakynttilän.\n\nEnsin luulin minä auringon laskevan leikkiä, syleilevän mökkiäni\nkultaisilla säteillään ja kohottavan sitä ylös taivasta kohden, mutta\nsitten näen, miten -- kansa häärää, ja kuulen, -- kuinka tuli ulvoo ja\npuut särkyvät.\n\nViha täytti äkkiä sydämeni, minä näen Jumalan pahimmaksi vihollisekseni,\nja jos minulla silloin olisi ollut kivi kädessä, niin -- suoraan hänen\notsaansa olisin sen heittänyt. Minä näen, miten varkaudella hankittu\nomaisuuteni kulkee savuna ja tuhkana pitkin maata, itse olin minä\ntykkänään kiihkon vallassa ja puhelin:\n\n-- Tahdotko Sinä, Herra, näyttää minulle, että olen uhrannut sieluni\ntuhkan ja tomun tähden, mitä? En tahdo nöyrryttää sinua, mutta en\nkuitenkaan usko, että mökkini palaa Sinun tahdostasi, vaan ovat\ntalonpojat sytyttäneet sen vihasta minua ja Titoffia kohtaan! Minä en\nsen tähden usko Sinun vihaasi, että en olisi sitä ansainnut, vaan uskon,\nettä tuollainen viha on sinulle sopimaton! Sinä et tahtonut auttaa minua\nhädän hetkenä, jolloin minä olin voimaton syntiä vastaan, ja siitä\nsyystä olet sinä syypää kaikkeen enkä minä! Minä menin synnin teille\nkuin pimeään metsään, se kasvoi minun ylitseni, ja miten voin minä nyt\nvapautua siitä?\n\nEipä siltä, että nuo tyhmät sanat olisivat lohduttaneet minua. Eivätkä\nne asiaa parantaneetkaan, vaan herättivät sydämessä ilkeää\nitsepäisyyttä.\n\nMinun mökkini paloi nopeammin kuin kiihko asettui sydämessäni. Ja yhä\nseison minä lehdon reunalla puuhun nojaten ja taistelen taisteluani,\nkunnes äkkiä olen näkevinäni Olgan kalpeat kasvot surun ja kyynelten\nvallassa.\n\nSilloin puhun minä taas Jumalalle rohkeasti, kuten vertaiselleni:\n\n-- Jos sinä olet voimallinen, niin olen minäkin -- voimakas, -- niin\nettä olisit voinut menetellä oikeuden mukaisemmin.\n\nTulipalo sammui, tuli pimeä ja syntyi hiljaisuus, mutta pimeydessäkin\nvielä tulenkielet ojentelevat itseään aivankuin pieni lapsi, joka\nitkemästä lakattuaan vielä nyyhkyttää. Yö oli pilvinen, joki loisti kuin\nväärä puukko peltojen keskeen kätkettynä, ja minua halutti ottaa tämä\npuukko ja iskeä sillä, että ilma vinkuisi.\n\nPuoliyön aikana tulin minä kylään, -- talon portilla oli Olga isänsä\nkanssa odottamassa minua.\n\n-- Missä sinä olet ollut? -- kysyy Titoff.\n\n-- Olin vuorella ja katselin sieltä tulipaloa.\n\n-- Miksi et tullut sammuttamaan?\n\n-- Olenko minä mikään ihmeitten tekijä, -- sylkisinkö vaan tuleen, niin\nse heti sammuisi?\n\nOlgan silmät olivat itkettyneet, hän oli yltäänsä noen ja savun\ntahraama, -- naurettavan näköinen.\n\n-- Oletko tehnyt työtä? -- kysyn minä.\n\nHän puhkeaa taas kyyneliin.\n\nTitoff sanoo yrmeästi:\n\n-- En tiedä, mitä nyt pitää tehdä...\n\n-- Alusta, ukkoseni, alusta pitää alkaa!\n\nMinussa heräsi silloin sellainen itsepäisyys, että minä olin valmis\nomilla käsilläni vierittämään hirsiä ja panemaan niitä rakennukseen,\nolinpa valmis tekemään koko työn, sillä vaikka minä napisinkin Jumalaa\nvastaan, tahdoin nyt varmaan tietää, -- oliko Hän minun kanssani vaiko\nminua vastaan.\n\nJa uudelleen alkoi rosvoaminen. Minkälaisia juonia minä punoinkaan!\nEnnen olin minä Jumalaa rukoiltuani nukkunut rauhassa, mutta nyt minä\nmakaan valveilla ja ajattelen, miten saisin toisen rahat omaan taskuuni.\nMinä olin tykkänään tällaisissa ajatuksissa, vaikka tiesinkin, -- että\nmonet siihen aikaan itkivät minun tähteni, monilta olin minä temmannut\nleivän suusta, ja pienet lapset kuolivat luultavastikin nälkään minun\nahneuteni tähden, -- vastenmielistä ja ilkeää on minun nyt muistella\ntuota ja myöskin tuntuu naurettavalta ajatella, -- kuinka tyhmä ja ahne\nminä silloin olin!\n\nPyhäinkuvat eivät enään katselleet minua surullisesti ja hyväillen,\nkuten ennen, vaan oli heidän katseessaan jotakin väijyväistä aivan kuin\nOlgan isän katseessa. Kerran minä kähvelsin staarostan pulpetista\npuoliruplasen -- niin kaunis poika minusta oli tullut.\n\nKerran tapahtui minulle erinomaista, -- Olga lähestyy, panee keveät\nkätensä olkapäälleni ja sanoo:\n\n-- Matvei, Jumala olkoon kanssasi, minä rakastan sinua enemmän kuin\nmitään muuta maailmassa!\n\nHän lausui ihmeellisen yksinkertaisesti nuo jumalalliset sanat, niin\nyksinkertaisesti ei lapsikaan huuda äitiään. Mutta tästä sain minä\nvoimia, niinkuin saduissa sanotaan, ja Olga itse tuli siitä hetkestä\nalkaen äärettömän rakkaaksi minulle. Sillä hän oli nyt ensimäisen kerran\nsanonut rakastavansa minua, ensimäisen kerran minä myös syleilin häntä\nja suutelin, ja kaikki katosi, minä lakkasin elämästä, olin kuin\nkiihkeässä rukouksessa.\n\nPokron päiväksi valmistui asuntomme -- se näytti hyvin kirjavalta, sillä\nmuutamat hirret siinä olivat mustat, palaneet. Pian me sitten pidimme\nhäämmekin. Appeni oli humalassa, hän hupsutteli ja nauroi koko ajan kuin\npiru onnensa päivinä; anoppini taas katseli meitä, itki ja oli ääneti,\nhymyili taas, ja kyyneleet virtasivat hänen poskilleen.\n\nTitoff sanoo:\n\n-- No, elä itke! Katsohan, millainen vävy meillä on! Hurskas!\n\nJa sitten kirosi hän oikein voimakkaasti.\n\nVieraat olivat kovin vakavia, -- pappi, luonnollisesti, piirin\npoliisitarkastaja, kaksi voolostin vanhinta ja muutamia muita lohia\nsilakkain joukossa, mutta ikkunain alle oli kokoontunut kylän rahvas ja\nheidän joukossaan Migun -- tuo vanhuudessaankin vielä sangen iloinen\nmies. Hänen balalaikkansa siellä taas soi.\n\nMinä istuin ikkunan luona, Savelkan hiljainen ääni tulee minun korviini,\nja vaikka hän koettaakin laskea salaisuudessa leikkiään, kuulen minä\nkuitenkin hänen laulavan:\n\n/p\n    Jos joisitte enemmän ja repeisitte,\n    Jos söisitte enemmän ja halkeisitte!\np/\n\nHänen ivajuttunsa miellyttivät silloin minua, vaikka ei hän itse saanut\nsitä tietää, -- ja Olga puristautui lähemmäksi minua ja kuiskasi:\n\n-- Jospa tämä kaikki pian loppuisi, syöminen ja juominen!\n\nHänestä oli ilkeä nähdä ihmisten ahneutta, ja minusta se myöskin tuntui\nvastenmieliseltä.\n\nKun me sitten yhdyimme toisiimme, niin aloimme molemmat itkeä, ja sitten\nistumme me vuoteessa sylitysten, itkemme ja väliin nauramme avioliiton\nsuuren ja aavistamattoman onnen vaikutuksesta. Emme nukkuneet koko yönä,\nvaan suutelimme yhä ja aprikoimme tulevaa elämäämme. Nähdäksemme\ntoisemme, -- sytytimme me kynttilän.\n\nJa syleillen minua lämpimillä käsillään puhui hän:\n\n-- Eläkäämme niin, että kaikki meitä rakastavat! Hyvä on sinun kanssasi\nolla, Matvei!\n\nMe olimme molemmat kuin humalassa meidän äärettömästä onnestamme, ja\nminä sanoin hänelle:\n\n-- Rangaiskoon minua Jumala, jos sinä, Olga, joskus minun tähteni saat\nkyyneliä vuodattaa.\n\nJa hän vastaa siihen:\n\n-- Minä saan kaiken sinulta, ja minä tulen olemaan äitinäsi ja\nsiskonasi, sinun kaikkenasi.\n\nMinä elin hänen kanssaan kuin suloisessa hourailussa. Teen työtäni, en\nnäe ketään enkä haluakaan nähdä, ja kiirehdin aina kotiin, vaimoni\nluokse. Kentällä kävelen yhdessä vaimoni kanssa, ja yhdessä me menemme\nmetsään.\n\nMuistan, kuinka ennen olin lintuja pyytänyt, ja nytkin oli minulla\nvaloisa ja iloinen koti, jossa kaikkialla seinillä riippui lintuhäkkejä\nja linnut lauloivat. Hiljainen vaimoni rakasti niitä; kun minä saavun\nkotiin, niin kertoo hän, mitä tiainen on tehnyt ja kuinka taviokuurna on\nlaulanut.\n\nIltasin luin minä hartauskirjaa tai pyhien elämäkertoja, mutta kaikkein\nmieluimmin kerroin lapsuudestani, Larionista ja Savelkasta, mitenkä he\nJumalalle lauluja lauloivat ja mitä Hänestä puhuivat, vähäjärkisestä\nVlasista, joka siihen aikaan jo oli kuollut, kaikesta puhuin, mitä\ntiesin, -- ja näytti siltä, että minä tiesin kertoa paljon ihmisistä,\nlinnuista ja kaloista.\n\nKaikkea onneni suuruutta ei sanoilla voi kertoa, sillä ihminen ei osaa\niloistaan kertoa, hän ei ole siihen tottunut, -- hänen ilonsa ovat\nharvat ja lyhyet.\n\nMinä käyn yhdessä vaimoni kanssa kirkossa, asetumme rinnatusten nurkkaan\nja rukoilemme yhdessä. Kiitollisena rukoilen minä Jumalaa ja ylistän\nHäntä, mutta samassa on minun rukouksessani ylpeyttä -- sellainen oli\nluontoni -- aivan kuin minä olisin voittanut Jumalan voiman ja\npakoittanut Hänet vasten tahtoaan antamaan onnea minulle. Hän oli\nväistynyt minun tieltäni, ja siitä syystä minä Häntä kiitin: hyvästi\nSinä, Herra, teit, olet ollut oikeudenmukainen, niin kuin Sinun tuleekin\nolla!\n\nOi, minkälaista kurjaa ylpeyttä!\n\nKoko talven elin huomaamatta kuin kirkas päivä. Olga ilmoitti minulle,\nettä hän oli tullut raskaaksi, -- ja siitä uusi ilon aihe meille. Appeni\nyskii kuivasti, anoppini katselee surullisesti vaimoani ja kuiskii\nhänelle jotakin. Minä aijoin silloin juuri ruveta uusiin töihin, aijoin\nperustaa mehiläistarhan, kutsua sen kiitollisuuden muistoksi\nLarionovaksi, rakentaa aidan ympärille ja elää lintuja pyytämällä --\njosta ammatista ihmiset eivät olisi saaneet kärsiä.\n\nMutta kerran sitten Titoff puhuu minulle yrmeästi:\n\n-- Sinä, Matvei, olet nyt aikasi saanut viettää makean leivän päiviä,\nmutta katso vaan, ett'ei hapanta tule perästäpäin! Kesällä syntyy\nsinulle lapsi -- oletko unohtanut sen?\n\nMinun oli aikoja sitten haluttanut sanoa hänelle koko totuuden\nsellaisena kuin minä siihen aikaan sen ymmärsin, ja siitä syystä sanon\nminä:\n\n-- Niin paljon kuin minun on ollut tarvis tehdä syntiä, olen minä tehnyt\ntäyttääkseni teidän tahtonne. Teidän tasallenne olen päässyt, mutta\nalemmaksi en tahdo mennä!\n\n-- En ymmärrä, -- sanoo hän, -- mitä sinä tahdot minulle sanoa. Minä\npuolestani sanon sinulle, että seitsemänkymmentä ruplaa vuodessa\ntalouteen ei ole rahaakaan, ja tyttäreni myötäjäisiä en anna sinun\nruveta syömään. Ajattelepas! Sinun viisaudestasi -- eli ilkeydestäsi\nminua kohtaan siitä syystä, että minä olen sinua viisaampi -- ei ole\nollut hyötyä itsellesi eikä minulle. Jokainen on pyhä, kunnes piru hänet\nvie.\n\nMinusta tuntui kovin vaikealta, mutta säälistä Olgaan en minä kuitenkaan\nantanut hänelle selkään.\n\nKylässä tuli pian tiedoksi, että minä en elä sovinnossa appeni kanssa,\nja kansa alkoi siitä syystä ystävällisemmin katsella minua. Itse\npuolestani kävin minä ilostani pehmeämmäksi, ja Olgallakin oli hyvä\nsydän -- ja niin halutti minun ruveta vähitellen maksamaan talonpojille.\nMinä aloin vähän lellitellä heitä, toista koetin auttaa toista suojella.\nMutta kylään näkyi jokainen käteni liike kuin ikkunasta.\n\nTitoff suuttuu:\n\n-- Taasko sinä koetat lahjoa Jumalaa? -- sanoo hän.\n\nMinä päätin jättää konttoorin ja sanon vaimolleni:\n\n-- Kuusi ruplaa kuussa, -- enemmän minä -- linnuillakin saan!\n\nMutta se saattoi ystävättäreni murheelliseksi.\n\n-- Tee miten tahdot, -- sanoo hän, -- kun me vaan emme maantielle joudu.\nSääli isää! Hän tahtoo sinulle hyvää ja meidän tähtemme on hän\nsielulleen ottanut monta syntiä...\n\n-- Äh, lemmikki. Hänen hyvyytensä on kahdennentoista kylkiluun alla.\n\nSeuraavana päivänä sanoin minä apelleni, että eroan konttoorista.\n\nHän hymähtää ja kysyy:\n\n-- Sotamieheksikö menet?\n\nIskipäs! Minä ymmärrän, että minun kiusaamiseni on hänelle -- helppoa.\nHänellä on ylhäisiä tuttavuuksia, kaikkialla talonpoikaa poletaan, ja\nminä joudun sotamieheksi, että äjähtää. Ei hän sääli tytärtäänkään, --\nsillä hänellä on korkea peli pelattavana Jumalan kanssa.\n\nJa kommellus seurasi kommellusta. Vaimoni alkoi salaa itkeskellä, hänen\nsilmänsä olivat aina punaiset. Jos kysyt häneltä:\n\n-- Mikä sinun on, Olja?\n\nNiin vastaa hän:\n\n-- En ole oikein terve.\n\nMinä muistan valan, jonka olin hänelle vannonut, ja minä häpesin.\nAstunko vielä askeleen -- ja voimaa minulla siihen on -- niin voi\nsilloin rakasta naistani! Mutta vähät siitä, vaikka joutuisinkin\nsotamieheksi, kun vaan pääsisin erilleen Titoffista.\n\nKesäkuun lopussa syntyi meille poika, ja minä rupesin taas joksikin\naikaa hulluttelemaan. Synnytystuskat olivat ankarat, Olga huusi, ja\nminun sydämeni oli laata kauhusta sykkimästä. Titoff synkkeni tykkänään,\nhän vapisi, nojasi pihalla oleviin portaisiin, katseli maahan ja jupisi:\n\n-- Koko elämäni kuolee kenellekään hyötyä tuottamatta, Herra armahda!...\nKun sinulle tulee lapsia, Matvei, niin ehkä alat sinä silloin elää minun\nelämääni ja saat kestää minun suruni, ja silloin sinä myös lakkaat\najattelemasta syntejä ihmisiä kohtaan...\n\nHän säälitti silloin minua. Itse kulen minä pitkin pihaa ja ajattelen:\n\n-- Taas sinä uhkaat minua, Herra, taas on Sinun kätesi minun pääni\npäällä. Anna minun parantaa itseäni tai väistyä syrjään. Tai onko sinun\nlempeytesi lopussa ja eikö hyvyydessä olekaan sinun voimasi?\n\nKun minä nyt muistelen niitä puheitani, niin häpeän silloista\ntyhmyyttäni.\n\nPoika syntyi ja vaimoni tuli taas terveeksi. Hänen äänensä vahvistui,\nhänen ruumiinsa ikäänkuin suoristui, mutta minua kohtaan ei hän ollut\noikein suora. Eipä silti, että hän olisi tullut ahneeksi, mutta hän\nalkoi nyt kuitenkin vertailla ruokapaloja, antoi harvemmin almuja ja\nmuisti tarkalleen, kuka talonpojista oli kuinkakin paljon meille velkaa.\nPikkuvelatkin herättivät nyt hänen huomiotaan. Minä ajattelin ensin, --\nettä meneehän se ohitse; itse puolestani minä siihen aikaan myin\nvahvasti lintuja, kaksi kertaa kuussa matkustin kaupunkiin häkkeineni,\nja sain joka kerta viisi ruplaa ja enemmänkin. Meillä oli lehmä ja\nkymmenen kanaa, -- niin että siinä piti olla tarpeeksi.\n\nMutta Olgan silmät loistavat tyytymättömyyttä. Minä toin hänelle lahjan\nkaupungista, mutta hän alkaa valitella.\n\n-- Minkätähden sinä tällaisen ostit. Olisit ennen säästänyt rahaa.\n\nMinun tuli hyvin ikävä olla, ja tämä ikävyys se ajoi minut taas lintuja\npyytämään. Menen metsään, asetan verkkoni, ripustan sen oksiin,\nheittäydyn maahan, viheltelen ja ajattelen. Sielussani asuu -- rauha, se\nei kaipaa mitään. Ajatus syntyy, sydän lähtee lentoon, putoo\ntuntemattomuuteen aivan kuin kivi järveen, siitä syntyy sielussa\naaltoileminen, -- ajattelen Jumalata.\n\nNäinä hetkinä oli Jumala minulle -- kirkas taivas, sinertävä etäisyys,\nkultainen syksyn metsä, tai talvella hopeinen temppeli; joet, pellot,\nvuoret, tähdet, kukat -- kaikki kaunis on jumalallista ja kaikki\njumalallinen on sieluni sukulainen. Mutta kun ihmiset juolahtavat\nmieleen, niin hätkähtää sydän kuin lintu, jota nukkuissaan on\npeljätetty, ja katselee neuvottomana elämään -- eikä jumalallinen\nkauneus sula yhteen ihmisen pimeän ja köyhän elämän kanssa. Mutta\nkirkastettu Jumala on voimassaan ja ylpeydessään jossakin kaukana, ja\nihmiset -- ovat myöskin erillään hänestä suruissaan ja puutteissaan.\nMinkätähden on Jumalan lapset määrätty tänne hyörinään, kärsimään nälkää\nja alennusta ja minkätähden ovat he kiinnitetyt maahan kuin madot\nlikaan; minkätähden on Jumala sallinut tämän? Onko hänellä mitään iloa\nnähdessään luomakuntansa alennustilassa? Missä taas ovat ihmiset, jotka\nnäkevät Jumalan ja tuntevat hänen luomansa kauneuden? Ihmisten sielu on\ntullut sokeaksi jokapäiväisestä puutteesta. Kyllyyttä pidetään ilona ja\nrikkautta -- onnena ja ihmiset etsivät syntein anteeksi antamusta, mutta\neivät löydä. Missä asuu heissä isällinen rakkaus, missä jumalallinen\nkauneus? Elääkö Jumala? Missä on -- jumalallisuutta?\n\nMutta sitten vaipuivat ajatukseni hämäryyteen, kaikki peittyy ja häviää,\n-- ja minun sieluni käy kylmäksi ja tyhjäksi kuin pelto talvella.\nSilloin en minä enään tohtinut käydä sanoilla käsiksi oikeisiin\najatuksiini, mutta vaikka ajatus ei ollutkaan sanapukuun puettuna\nedessäni, -- tunsin minä kuitenkin sen voiman ja pelkäsin sitä kuin\npieni poika pimeää kuilua. Minä hypähdän ylös, ryhdyn työhöni, ja\nkäärittyäni verkkoni kokoon lähden kiireesti kotiin laulaen laulua\npäästäkseni erilleen kauheasta pelostani.\n\nIhmiset alkoivat nauraa minua -- linnunpyytäjiä ei kylissä kunnioiteta\n-- ja Olgakin huokaili raskaasti, koska hänestäkin näytti minun työni\nsopimattomalta. Appeni lukee minulle läksyä, mutta minä vaikenen ja\nodotan syksyä. Minusta tuntui kuin voisin välttää sotapalveluksen, --\nkiertää tuon inhoittavan lätäkön.\n\nVaimoni tuli taaskin raskaaksi ja samalla surumieliseksi.\n\n-- Mikä sinun nyt on, Olga?\n\nEnsin koettaa hän kiertää kysymystä -- ei mikään, sanoo, mutta kerran\nhän sitten syleili minua ja alkoi itkeä.\n\n-- Minä kuolen, -- sanoi hän, -- kuolen synnytykseen.\n\nMinä tiesin, että naiset puhuvat usein tuolla tavalla, mutta pelästyin\nkuitenkin. Koetin lohdutella häntä -- mutta hän ei kuuntele.\n\n-- Uudestaan jäät sinä yksin, -- puhuu hän, -- eikä kukaan sinua\nrakasta. Sinä olet pahansuopa, röyhkeä kaikessa, -- mutta minä pyydän\nsinua lastemme tähden: elä ole ylpeä, kaikki ovat syyllisiä Jumalan\nedessä, etkä sinäkään ole oikeassa...\n\nHän alkoi usein puhua minulle tuollaista, ja sääli sekä pelko saivat\nminut valtaansa. Appeni kanssa tein minä jonkinlaisen rauhan, ja hän\nriensi heti käyttämään sitä hyväkseen omalla tavallaan.\n\n-- Allekirjoita tämä, Matvei! Pian saat mennä sotamieheksi ja toinen\nlapsi on lähellä.\n\nAsevelvollisia alkoi jo olla liikkeellä, ja minuakin kutsutaan; jos\nkieltäydyn -- niin säretään ikkunatkin.\n\nSe päivä koitti vihdoin, ja minä lähdin kaupunkiin arpaa nostamaan.\nVaimoni ei tohtinut siihen aikaan enään poistua kotoa. Appeni saatti\nminua ja kertoi koko matkan, kuinka paljon vaivaa hänellä on ollut\nminusta, kuinka paljon rahaa hän on minun tähteni tärvännyt ja miten hän\non kaikki hyvin järjestänyt.\n\n-- Ehkä olette turhaa työtä tehnyt? -- sanon minä.\n\nJa niin hän olikin. Minun arpanumeroni oli viimeisimpiä. Titoff ei\ntahtonut uskoakaan, että minulla sellainen onni oli ollut, mutta sitten\nalkoi hän synkästi nauraa.\n\n-- Näkyy, että Jumala on puolellasi!\n\nMinä -- olen ääneti, ja minulla on äärettömän hauskaa. Minusta oli se\nvapautus kaikesta, mikä rasitti sieluani ja erittäinkin vapautus\nrakkaasta ajastani. Kotona -- Olgan ilo! Hän itkee ja nauraa, tuo\nlemmikki, ylistää minua ja hyväilee, aivan kuin olisin karhun tappanut.\n\n-- Kunnia olkoon sinulle, Jumala, -- sanoo hän, -- nyt saan minä kuolla\nrauhassa.\n\nMinäkin nauroin häntä, mutta minusta tuntuu kuitenkin -- kovin ilkeältä,\nsillä tiedän, että hän -- uskoo kuolevansa, ja minä ymmärrän, että\ntuollainen usko on turmiollinen, koska se hävittää ihmisessä elämän\nvoiman.\n\nNoin kolmen päivän kuluttua alkoivat synnytystuskat. Kaksi vuorokautta\nkärsi hän hirveästi, mutta kuoli kolmantena määrättyään ruumiinkantajat.\nHän kuoli, niinkuin oli itse ennustanut, tuo rakas ystäväni.\n\nMinä en muista hänen hautajaisiansa, sillä jonkun aikaa olin sokeana ja\nkuurona.\n\nTitoff sai minut vihdoin heräämään -- ja tämä tapahtui Olgan haudalla.\nNiinkuin nyt muistan -- seisoo hän minun edessäni, katsoo minua\nkasvoihin ja sanoo:\n\n-- Kas niin, Matvei, me kohtaamme toisen kerran toisemme kuolleitten\nteillä. Täällä syntyi meidän ystävyytemme ja täällä pitäisi sen myös\nvahvistua...\n\nMinä katsahdan ympärilleni aivan kuin se, joka on ensimäistä kertaa maan\npäällä: sade rapisee, sumua on kaikkialla ja siitä pistävät esiin\npaljaat puut, hautakumpujen ristit; kaikki on kylmyyden peitossa,\nraskaan kosteuden vallassa, ja tuntuu siltä kuin sade ja sumu olisivat\nottaneet haltuunsa kaiken ilman.\n\nMinä vastaan Titoffille:\n\n-- Mitä sinä tahdot? Mene pois!\n\n-- Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit minun suruni. Ehkä Jumala on\nrangaissut minua tyttäreni kuolemalla sinunkin tähtesi, siitä syystä,\nettä estin sinun elämästä tahtosi mukaan...\n\nMaa muuttuu jalkaini alla tahmeaksi liaksi, ja minun jalkani takertuvat\nkiinni.\n\nMinä tartuin kiinni häneen, heitin hänet maahan kuin kaurasäkin ja\nhuudan:\n\n-- Ole kirottu, sinä viheliäinen!\n\nJa taas alkoi minulle mielettömyyden ja järjettömyyden aika, -- en\nvoinut nostaa ylös päätäni, olin kuin vihaisen käden maahan heittämä ja\nvoimatonna makasin maassa. Minun sieluani polttaa viha Jumalaa vastaan,\nkun minä katsonkin pyhäinkuvaa, niin poistun nopeasti pois sen luota;\nminä tahdon taistella vaan en katua. Minä tiedän, että sanan mukaan\nminun pitäisi rauhallisesti katua, pitäisi sanoa:\n\n-- Niin, Herra! Sinun kätesi on raskas, mutta oikeutta täynnä, Sinun\nvihasi on suuri, mutta hyödyllinen.\n\nMutta omantuntoni mukaan -- en voi lausua noita sanoja, olen monen eri\nmielipiteen raastama enkä voi niistä selvitä.\n\nMinä ajattelen:\n\n-- Siitäkö syystä on minua kohdannut tämä isku, että minä salaa olen\nepäillyt Sinun olemassa oloasi?\n\nTämä ajatus pelästyttää minua ja minä koetan sitä oikaista.\n\n-- Taikka en oikeastaan olemassa oloasi vaan laupeuttasi olen epäillyt,\nsillä minusta näyttää kuin olisit heittänyt kaikki ihmiset tänne maan\npäälle avutta ja päämäärättä.\n\nEikä ainoastaan tämä raastanut sieluani, raastanut ja polttanut sitä.\nVaan minä en voinut nukkuakaan, en voinut tehdä mitään, yön varjot\nolivat tukehuttaa minut, näin Olgan, ja minun oli työläs olla eikä ollut\nminulla voimia elää.\n\nMinä päätin hirttää itseni.\n\nTämä tapahtui yöllä. Minä makasin väsyneenä ja vaatteet päällä\nvuoteessani. Muistissani väikkyi viattoman vaimoni kasvonpiirteet, hänen\nsinisissä silmissään palaa hiljainen, lämmittävä ja kutsuva tuli. Kuu\nkatselee ikkunasta sisään, valaisee lattiata, mutta -- tekee minun\nsieluni vieläkin pimeämmäksi. Minä hypähdän ylös, otan lintuverkosta\nnuoran, lyön naulan parsihirteen, teen solmun ja asetan tuolin naulan\nkohdalle. Minua halutti riisua takkini, minä riisuin, repelin paitani\nkauluksen ja äkkiä näen, että seinällä on pienet, salaperäiset ja\nepäselvät kasvot. Minä olin vähällä huutaa säikähdyksestä, mutta\nymmärsin, että ne ovat minun omat kasvoni Olgan pyöreässä peilissä. Minä\nkatson niitä -- ne ovat järjettömät ja surkuteltavat, hiukset pörrössä,\nposket painuneet, nenä terävä, suu puoleksi auki aivan kuin kuolevan\nihmisen, ja silmissä palaa outo tuli.\n\nMinun kävi sääliksi ihmisen kasvoja, niitten entistä kauneutta, ja minä\nistuin penkille sekä itkin oman itseni vuoksi kuin loukkaantunut lapsi.\nJa itkuni jälkeen tuntui hirttäminen minusta häpeälliseltä ja\nnaurettavalta. Minä suutuin, tempasin irti nuoran ja heitin sen\nnurkkaan. Kuolemakin -- on arvoitus, mutta minä etsin elämän kysymysten\nratkaisua.\n\nMitä pitää minun tehdä? Vielä kului muutama päivä ja minä huomasin, että\ntarvitsen rauhaa, ja tästä syystä tahdoin katua, mutta kiristellen\nhampaitani läksin minä papin luokse.\n\nSunnuntaina ennen iltaa tulin minä hänen luokseen. Hän istuu vaimonsa\nkanssa teepöydän ääressä, neljä lasta ympärillään, ja hänen mustalla\notsallaan välkkyili hikikarpalot kuin kalan suomukset. Hän otti minut\nystävällisesti vastaan.\n\n-- Istuhan, ja juo kuppi teetä!\n\nHuoneessa oli lämpöä ja valoa, kaikkialla puhtautta ja tarkkaa\njärjestystä. Minä muistin, kuinka suurella välinpitämättömyydellä tämä\npappi toimittaa kirkossa virkansa, ja ajattelen:\n\n-- Kas, täällähän hänen oikea temppelinsä onkin!\n\nMinä en tuntenut nöyrtymisen pakkoa.\n\n-- No, Matvei, suretko sinä kovinkin paljon? -- kysyy pappi.\n\n-- Kyllä, suren minä.\n\n-- Ahaa!... Täytynee toimia rukoukset hänen sielunsa puolesta.\nNäyttäytyykö hän unissa?\n\n-- Näyttäytyy!\n\n-- Välttämättömästi -- pitää panna toimeen rukouksia!\n\nMinä olen ääneti. En voi puhua papin vaimon kuullen, sillä en oikein\npitänyt hänestä. Hän oli tuollainen leveä, suurikasvoinen, rasvainen\nnainen, joka hengitti raskaasti ja huojui kuin suo. Hän lainasi rahaa\nkorkoa vastaan.\n\n-- Rukoile ahkerasti, -- opettaa pappi. -- Eläkä murehdi -- se on Herran\ntahtoa vastaan, sillä Hän itse tietää, mitä tekee...\n\nMinä kysyn:\n\n-- Tietääköhän?\n\n-- Kuinka ett'ei! Eh, nuori herra, -- sanoo hän, -- minä kyllä tiedän,\nettä sinä olet ylpeä ihmisille, mutta -- elä rohkene olla ylpeä --\nJumalan säätämiä lakeja vastaan, sillä silloin tulee sinun sata kertaa\nvaikeammaksi olla! Eiköhän sinussa vaan lie Larionin hapatusta? Hän,\nvainaja, vaipui humalassa ollessaan harhaoppiin, muista se!\n\nPapin vaimo sekaantui nyt puheesen:\n\n-- Larionin olisi pitänyt lähettää luostariin, mutta isä on ollut liian\nhyvä eikä ole edes tehnyt valitusta hänestä.\n\n-- Se ei ole totta, -- vastaan minä, -- hän on valittanut, mutta ei\nhänen mielipiteistään, vaan huolimattomuudesta viran toimituksessa,\njosta rikoksesta isäkään ei ole vapaa.\n\nNyt alkoi riita. Ensiksi nuhteli pappi minua röyhkeydestä, lausui\nsanoja, jotka minä tunsin yhtä hyvin kuin hän itsekin, pani kiukussaan\nomiaan lisäksi ja alkoi lopuksi vaimonsa kanssa hyvin yksinkertaisesti\nhaukkua minua:\n\n-- Sinä, -- sanovat he, -- ja sinun appesi olette molemmat rosvoja ja\nkirkon varkaita. Märkä laaksokin kuuluu kirkolle, jonka oikeutena on\ntehdä siitä heinä, mutta te olette ottaneet sen meiltä, ja siitä syystä\nteitä nyt Jumala rankaisee...\n\n-- Se on totta, -- sanon minä, -- Märkä laakso on otettu teiltä\nepäsäännöllisessä järjestyksessä, mutta samalla tavalla olitte te\nottaneet sen -- talonpojilta.\n\nMinä nousin ja tahdoin lähteä.\n\n-- Seis! -- huutaa pappi. -- Entä sielumessuun tarvittavat rahat?\n\n-- Ei ole väliä!\n\nJa minä läksin ajatellen:\n\n-- Ei, siellä ei, Matvei, sinun sielustasi välitetä!\n\nKolmen päivän kuluttua kuoli lapseni, Sasha; minä luulin arseniikkia\nsokuriksi, poika sai nuoleskella sitä ja kuoli. Tämä ei saanut minua\nedes hämmästymään, minä olin kylmennyt kaikelle, tylsistynyt.\n\nNyt ajattelin lähteä kaupunkiin. Siellä oli esipappi, joka oli nuhteeton\nelämässään ja hyvin oppinut -- vanhauskoisten kanssa hän innokkaasti\nväitteli uskon asioista ja oli tunnettu teräväjärkisyydestään. Minä\nilmoitin apelleni, että lähden, taloni ja kaiken omaisuuteni jätän\nhänelle, mutta hänen pitää niistä antaa minulle sata ruplaa.\n\n-- Niin ei voi menetellä, -- sanoo hän. -- Mutta kirjoita minulle kolmen\nsadan ruplan vekseli puolen vuoden ajaksi.\n\nMinä kirjoitin, hankin passin ja lähdin. Tahallani kuljin minä jalkasin,\njotta sieluni myrskyt asettuisivat tiellä. Mutta vaikka minä olin\nlähtenyt katumusretkelle, en kuitenkaan ajatellut Jumalaa, -- milloin\npelkään Häntä, milloin Hän taas tuntuu loukkaavalta, -- ajatukseni\nasuivat maassa ja kuvasivat minulle taivaan pimeäksi ja epäselväksi.\n\nMinä saavuin paljon vaivoja kestettyäni esipapin luokse, mutta minua ei\npäästetty hänen puheilleen. Eräs palvelija, nuori ja ihmisiä tunteva\nkaunis mies, otti vastaan vieraat, ja minut johdatti hän neljä kertaa\npois.\n\n-- Minä olen, -- sanoo, -- sihteeri, ja minulle pitää antaa kolme\nruplaa.\n\n-- Mutta minä en anna sinulle kolmea kopeekkaakaan.\n\n-- Vaan minä en laske sinua sisään.\n\n-- Sitten menen laskematta.\n\nHän näki, etten minä anna perään.\n\n-- No mennään nyt sitten, -- sanoo hän, -- minä olen vaan laskenut\nleikkiä, mutta lystikäs olet sinäkin.\n\nJa hän saattoi minut pieneen huoneesen. Siellä istui nurkassa olevalla\nsohvalla harmaa ukko vihreässä pappisviitassa. Hänen kasvonsa olivat\nveltot, mutta silmät, jotka olivat syvällä otsan alla, olivat ankarat.\n\n-- No, -- ajattelen, -- mitähän tuo nyt ensiksi sanonee.\n\n-- Minkätähden sinä tulit? -- kysyy hän.\n\n-- Sieluni on ahdistuksessa, isä.\n\nMutta sihteeri seisoo minun takanani ja kuiskaa:\n\n-- Sano: teidän kunnianarvoisuutenne!\n\n-- Käskekää palvelijan poistua, -- sanon minä, -- hänen läsnä olonsa\nkiusaa minua...\n\nEsipappi silmäsi minuun, pureskeli huuliaan ja sanoi sitten:\n\n-- Mene ulos, Aleksei! -- No, sano nyt, mikä sinun on?\n\n-- Minä -- epäilen Jumalan armeliaisuutta.\n\nHän nosti käden otsalleen, katseli minuun ja kuiskaa pitkäveteisen\nlaulavalla äänellä:\n\n-- Mitä? Mii-tää se on? Ah sinä, -- keppiä tarvitsisit!\n\nMinulla ei ollut aikaa loukkaantua, enkä loukkaantunutkaan, -- sillä\nmeidän virkamiesten tapa haukkua ihmisiä johtuu enemmän tyhmyydestä kuin\nilkeydestä.\n\nMinä sanonkin hänelle:\n\n-- Kuulkaa minua teidän kunnianarvoisuutenne!\n\nJa samassa olin istumaisillani tuolille, mutta ukko viittasi kädellään\nja huusi:\n\n-- Ylös! Ylös! Sinun pitää langeta polvillesi minun edessäni,\nviheliäinen!\n\n-- Minkätähden, -- kysyn minä, -- polvilleniko? Jos olen tehnyt jonkun\nrikoksen, niin silloin lankean polvilleni Jumalan eteen vaan en teidän.\n\nHän suuttui yhä enemmän:\n\n-- Kukako minä olen? Mikä olen minä sinulle? Mikä olen Jumalalle?\n\nMinua hävetti riidellä hänen kanssaan turhasta asiasta. Minä lankesin\npolvilleni -- ja nyt oli kaikki hyvin. Hän uhkailee sentään vielä minua\nsormillaan ja kähisee:\n\n-- Kyllä minä opetan sinut kunnioittamaan papistoa!\n\nMinulta alkaa kuitenkin kadota halu puhutella häntä, mutta ennen kuin se\non tykkänään hävinnyt, -- alan minä puhua. Minä alan jo pian unohtaa\nhänet, -- ensi kerran puen ajatukseni sanoiksi, ihmettelen itse omaa\npuhettani ja olen -- kuin tulessa.\n\nMutta äkkiä kuulen, kun ukko huutaa:\n\n-- Ole vaiti, onneton!\n\nMinä vaikenin aivan kuin seinä olisi äkkiä tullut eteeni. Hän seisoo\nminun vieressäni, hänen kätensä värisevät ja hän puhuu käheällä\näänellään:\n\n-- Ymmärrätkö sinä, järjetön luontokappale, mitä olet puhunut? Tunnetko\nsinä, viheliäinen, syntiesi suuruuden? Sinä valehtelet, vääräuskoinen,\nsillä sinä et ole katumusretkellä, vaan perkele on lähettänyt sinut\ntänne kiusatakseen minua.\n\nMinä näen, että hänen kasvoillaan asui -- ei viha -- vaan kauhistus.\nHänen partansa vapisi, ja hänen kätensä, jotka olivat ojennetut minua\nkohden, värisivät hieman.\n\nMinäkin pelästyin.\n\n-- Mitä te nyt, teidän kunnianarvoisuutenne, minähän uskon Jumalaan, --\nsanon minä.\n\n-- Sinä valehtelet, kulkukoira!\n\nJa sitten alkoi hän uhata minua Jumalan vihalla ja kostolla, -- ja puhua\nhiljaisella äänellä. Hän puhuu ja vapisee, ja hänen viheriäinen\nviittansa näyttää puroina virtailevan ja ikäänkuin peittyvän viheriään\nsavuun. Jumala astuu nyt eteeni uhkaavana ja ankarana, synkkänä\nkasvoiltaan, viha sydämessä, laupeudesta köyhänä ja kiivaana kuin\nJehova, muinaisajan Jumala.\n\nMinä sanonkin esipapille:\n\n-- Itse lankeatte te vääräuskoisuuteen, -- jos tuollainen on teidän\nJumalanne. Minne te olette kätkenyt Kristuksen? Minkätähden te esitätte\nihmisille ystävän ja auttajan asemasta ainoastaan heidän tekojensa\ntuomarin?\n\nSilloin tarttuu hän minun hiuksiini, repelee niistä ja sanoo kuiskaten\nsekä käheällä äänellä:\n\n-- Kuka olet sinä, kirottu? Sinut pitää antaa poliisille ja lähettää\nvankilaan, luostariin, Siperiaan...\n\nMutta silloin havahduin minäkin. Nyt näin selvästi, että jos ihminen\nkutsuu poliisia auttamaan jumalaansa, niin ei hänellä itsellä eikä hänen\njumalallaan ole vähääkään voimia, vaan ainoastaan -- kauneutta.\n\nNousen ylös ja sanon:\n\n-- Päästäkää minut!\n\nUkkokin hätkähti ja läähätti:\n\n-- Mitä sinä tahdot tehdä?\n\n-- Tahdon lähteä pois! Minulla ei ole teiltä mitään oppimista, -- teidän\npuheenne on kuollutta, ja te yritätte sillä tappaa Jumalankin.\n\nHän alkoi taas puhua poliisista, mutta se ei vaikuttanut minuun\nvähääkään. Poliisia ei hän nyt saa käsiinsä, vaikka tahtoisikin.\n\n-- Jumalan kunniaksi, -- sanon minä hänelle, -- palvelevat enkelit eikä\npoliisi, mutta jos te uskotte toisin, niin -- pysykää uskossanne.\n\nHän hyökkäsi taas kimppuuni.\n\n-- Aleksei, -- huusi hän sitten, -- aja ulos tämä mies!\n\nAleksei lykkäsi hyvin pontevasti minut kadulle.\n\nOli ilta. Minä olin ollut pari tuntia esipapin luona. Kaduilla oli nyt\nhämärä ja ilkeä olla. Kansaa käveli kaikkialla, puhetta ja naurua --\nsilloin oli juhlat, joulunpyhät. Minä kävelen väsyneenä, katselen\nkaikkia, suutun ja minun haluttaisi huutaa:\n\n-- Hei, kansa! Mistä syystä riemuitset? Katso, sinun Jumalasi\nväärennetään!\n\nMinä kulen kuin juopunut, tunnen tuskani, vaan en tiedä, -- minne mennä.\nAsuntooni kestikievariin -- ei haluta, sillä siellä on juopuneita ja\nheidän meluaan. Saavuin jonnekin kaupungin syrjäosiin, jossa talot\nolivat pieniä ja niitten ikkunat keltaset; tuuli tuprutteli lunta ja\nvinkui. Minun halutti juoda, juoda itseni juovuksiin, mutta --\nainoastaan ilman seuraa. Minä olen vieras kaikille ja kaikkein edessä\nrikoksellinen.\n\n-- Mutta entäs, -- ajattelen, -- jos käyn tuota pellon piennarta, niin\nminnekä saapuisin?\n\nMutta äkkiä juoksi portista ulos nainen, joka oli hyvin ohuessa puvussa\nja jolla oli tuskin saaliakaan verhona. Hän katsoi minua kasvoihin ja\nkysyi:\n\n-- Mikä on nimenne?\n\nMinusta tuntui, että hän voisi arvatakin sen, mutta sanon kuitenkin:\n\n-- Minä en sano, sillä olen -- onneton ihminen.\n\nHän nauraa.\n\n-- Juhlillako olet?\n\nMutta minun mielestäni ei nyt ollut ilon aika.\n\n-- Onko tässä lähellä, -- kysyn minä, -- joku kapakka, sillä minun\nhaluttaisi mennä sinne istumaan, -- kylmä tulee.\n\nTyttö katsahtaa vakavasti minuun ja sanoo tuollaisella hellivällä\näänellä:\n\n-- Tuolla on kapakka, mutta jos sinua haluttaa -- niin tule minun\nluokseni, niin saat teetä.\n\nMinä en sen enempää ajatellut, olin tahtoa vailla ja lähdin hänen\njälestään. Pian olin hänen huoneessaan. Seinässä paloi lamppu, nurkassa\npyhäinkuvain alla istui paksu akka pureskellen jotakin ja pöydällä oli\n-- teekeittiö. Täällä on kodikas ja lämmin. Nainen istutti minut pöydän\nääreen; hän oli nuori ja punakka sekä korkearintainen. Akka katselee\nnurkasta minua. Hänellä on suuret ja lakastuneet kasvot, joissa ei\nhuomannut silmiäkään. Minulla on tukala olla -- miksi tulinkaan tänne?\nKeitähän nämät ovat?\n\nMinä kysyn nuorelta naiselta:\n\n-- Mitä te teette?\n\n-- Kudon pitsiä!\n\nSe olikin totta, sillä hyllyllä näkyi olevan pitsin nypläysvehkeet.\n\nMutta äkkiä hymyili hän sydämellisesti ja sanoi minulle suoraan vasten\nsilmiä:\n\n-- Ja sitä paitsi minä -- käyn kävelemässä.\n\nAkka naurahti rasvaisesti:\n\n-- Millainen sinä olet, Tanka, -- hävytön!\n\nEllei akka olisi tuota sanonut, en minä olisi ymmärtänyt Tatjanan\nsanoista mitään, mutta nyt minä ymmärsin -- ja häpesin. Ensi kerran\nelämässäni oli kävelevä tyttö noin lähellä minua, ja minä tietysti\najattelin pahaa heistä.\n\nTatjana nauroi:\n\n-- Katsohan, Petrovna, miten tuo poika punastui!\n\nMutta minä olin jo suuttunut siitä, että olin tällaiseen paikkaan\njoutunut. Katumusretkelläni joutua tällaiseen viheliäisyyteen!\n\nMinä sanonkin tytölle:\n\n-- Kannattaako siitäkin vielä ylpeillä?\n\nMutta tyttö vastaa rohkeasti:\n\n-- Minäpä -- ylpeilen!\n\nJa tähän tokasee taas akka:\n\n-- Ah sinua Tatjana, Tatjana!\n\nMinä en ymmärrä, mitä nyt puhuisin ja millä tavalla pääsisin erilleni\nheistä, -- järkiinsä ei heitä ainakaan saa! Istun ja olen ääneti. Tuuli\njyskyttää ikkunaa, teekeittiö kihisee pöydällä ja Tatjana ärsyttää\nminua.\n\n-- Oh, täällä on liian kuuma!\n\nHän oli portilla päästänyt auki kauhtanansa. Hänen kasvonsa olivat\nkauniit, ja vaikka silmät olivatkin häikäilemättömät -- miellyttivät ne\nkuitenkin minua. Akka toi pullollisen yksinkertaista viinaa pöydälle ja\nmyöskin likööriä.\n\n-- No, -- ajattelen minä, -- minä juon lasin, maksan ja lähden pois.\n\nTatjana kysyy silloin suoraan:\n\n-- Mitä sinä suret?\n\nEn ennättänyt pidättää itseäni, vaan vastasin:\n\n-- Vaimoni kuoli.\n\nSilloin kysyi hän hiljaisella äänellä minulta:\n\n-- Onko siitä pitkäkin aika?\n\n-- Ainoastaan viisi viikkoa.\n\nTyttö pani taas kauhtanansa nappiin ja korjasi itseään. Hän miellytti\nkovin minua. Minä katson ääneti häntä kasvoihin ja sanon itsekseni:\nkiitoksia! Vaikka minun oli kovin raskas olla, olin minä kuitenkin nuori\nja tottunut naiseen, -- sillä olinhan elänyt kaksi vuotta avioliitossa.\n\nAkka puhui nyt läähättäen:\n\n-- Vaimosi kuoli -- ei se mitään tee! Sinä olet nuori ja meidän\nsiskojamme ovat kaikki kadut kirjavanaan.\n\nMutta silloin sanoi Tatjana ankarasti hänelle:\n\n-- Mene maata ja nuku, Petrovna. Minä saatan itse vierasta ja sulen\nportin.\n\nJa kun akka oli mennyt pois kysyy hän minulta sydämellisen hyväilevällä\näänellä:\n\n-- Onko teillä sukulaisia?\n\n-- Ei ainoatakaan.\n\n-- Entä tovereita?\n\n-- Ei niitäkään.\n\n-- Mitä te nyt sitten tahtoisitte tehdä?\n\n-- En tiedä.\n\nHän ajatteli hetken ja nousi sitten ylös.\n\n-- No, minä näen, -- sanoo hän, -- että te olette kovin hajamielinen\neikä teitä voi yksin laskea menemään. Te tulitte ensi pyynnöstä minun\nluokseni, ja tänne täytyy teidän jäädäkin, jotta ei ole tarvis mennä\nulos. Täällä, näettekö, on koko kaupunki! Olkaa siis yötä minun luonani,\nkas -- tuossa on vuode, nukkukaa Jumalan rauhassa! Jos teillä on suotta\ntukala olla, niin antakaa Petrovnalle niin paljon kuin haluatte. Ja jos\nminä olen teille haitaksi, niin sanokaa vaan, -- minä poistun enkä tahdo\nahdistella teitä...\n\nHänen puheensakin miellytti minua ja silmänsä, enkä minä voinut olla\ntuntematta ihmeellistä iloa, hymyilin ja sanon:\n\n-- Äh, se esipappi!\n\nTatjana ihmetteli:\n\n-- Mikä esipappi?\n\nSe oli tullut minulta aivan vahingossa ja nyt -- hämmästyin taas.\n\n-- Niin, -- minulla vaan on sellainen puhetapa. -- Se on -- että minulla\nei ole sellaista puhetapaa, vaan minä näen väliin unissa esipapin...\n\n-- No niin, -- sanoo hän, -- jääkää hyvästi!\n\n-- Ei, elkää vielä menkö. Olkaa hyvä ja istukaa -- ell'ei teidän ole\ntukala olla minun kanssani.\n\nHän istui ja hymyilee.\n\n-- Minun on hyvin hauskaa; mitä te tukaluudesta puhutte?\n\nHän pyytää minun juomaan likööriä tai teetä ja kysyy vielä, enkö\nhaluaisi syödä. Hänen sydämellinen hellyytensä sai kyynelet silmiini, ja\nminun sydämeni riemuitsi kuin lintu kevätauringosta.\n\n-- Antakaa anteeksi suorat sanani, -- puhun minä, -- mutta minun\nhaluttaisi tietää, puhuitteko te totta itsestänne, vai haluttiko teitä\nsiten vaan hämmästyttää minua.\n\nHänen silmäkarvansa menivät ryppyyn ja hän vastaa:\n\n-- Se on totta. Minä -- olen sellainen. Entä sitten?\n\n-- Ensi kerran elämässäni näen sellaisen tytön, ja minä häpeän sitä.\n\n-- Mikä teitä hävettää? Enhän minäkään tyhjällä jaksa elää!\n\nJa hän nauraa hiljaan ja hyväilevästi.\n\n-- Minä en häpeä teidän tähtenne, vaan itseni, -- häpeän tyhmyyttäni.\n\nMinä kerroin sitten peittelemättä mielipiteeni kävelevistä tytöistä.\n\nHän kuuntelee tarkasti ja rauhallisesti.\n\n-- Meidän keskuudessamme, -- sanoo hän, -- on erillaisia, on\nhuonompiakin kuin te luulette. Mutta kovin keveästi te uskotte ihmisiä!\n\nMinusta tuntuu ihmeelliseltä ajatellakin, että tuollainen tyttö on --\nostettavana. Kysyn sentähden uudestaan:\n\n-- Minkätähden tekin -- puuteko ajoi?\n\n-- Ensi aluksi, -- sanoo hän, -- eräs kaunis mies petti minut, ja\nsuuttuneena häneen viekottelin minä muita, ja leikittelin sillä\ntavalla... Mutta nyt ... täytyy väliin leivänkin tähden ottaa vastaan\nmiehiä.\n\nHän puhelee yksinkertaisesti eikä hänen sanoissaan voi huomata edes\nsääliä itseään kohtaan.\n\n-- No, käyttekö te kirkossa?\n\nHän hätkähti ja kävi tulipunaiseksi.\n\n-- Kirkossako, -- sanoo hän, -- eihän sinne ketään kielletä menemästä.\n\nMinä ymmärrän, että olin loukannut häntä, ja riensin sanomaan:\n\n-- Te ette ymmärtänyt minua oikein! Minä tunnen evangeliumit, muistan\nMaria Magdalenan ja syntisen vaimon, jolla fariseukset Kristusta\nkiusasivat. Minä tahdoin kysyä teiltä, ettekö luule Jumalan olevan\nsuuttunut teihin elämänne tähden ja ettekö te epäile hänen hyvyyttään.\n\nHän rypisti silmäkarvojaan, ajatteli sekä kysyi vihdoin ihmetellen:\n\n-- Minä en tiedä, kuka on Jumala?\n\n-- Kuinka? Hän on meidän paimenemme ja isämme ja hänen käsissään on\nihmisen kohtalo!\n\nMutta hän sanoo:\n\n-- Ell'en minä tee ihmisille pahaa, niin en ole rikoksellinen... Ja\nsiitä, että minä en pidä itseäni puhtaana, -- niin kelle siitä on\nhaittaa? Ainoastaan minulle itselle!\n\nMinä tunnen, -- että hän puhuu jotakin hyvää ja sydämelle käypää, vaan\nen voi sitä ymmärtää.\n\n-- Omista synneistäni -- vastaan minä itse! -- puhuu hän kumartuen minun\npuoleeni ja hymyillen. -- Mutta minun syntini ei kuitenkaan tunnu\nminusta suurilta... Ehkä en osaa oikein puhua, mutta totta se ainakin\non! Minä käyn mielelläni kirkossa. Sehän on vasta äskettäin rakennettu,\nja se on tuollainen valoisa ja hyvin suloinen. Laulajat laulavat hyvin.\nVäliin he laulullaan liikuttavat niin sydäntä, että kyynelet tulevat\nsilmiin. Kirkossa lepää sielu kaikesta hyörinästä...\n\nHän vaikeni ja lisäsi sitten:\n\n-- Tietysti kirkossa käymisellä on toinenkin tarkoitus -- siellä näkee\nmiehiä.\n\nHän saa minut siihen määrään ihmettelemään, että hiki nousee päähäni,\nenkä minä ymmärrä, mitenkä hän saa tuon kaiken niin hyvästi sopimaan\nyhteen.\n\n-- Rakastitteko te paljonkin vaimoanne? -- kysyy hän.\n\n-- Hyvin paljon, -- vastaan minä. -- Ja etupäässä miellytti minua hänen\nkaunis yksinkertaisuutensa.\n\nJa sitten alan minä kertoa hänelle sieluni tilasta -- suuttumuksestani\nJumalaan siitä syystä, että Hän salli minun ruveta tekemään syntiä ja\nrankaisi sitten aivan väärin Olgan kuolemalla. Tatjana silloin vaalenee\nja vetää silmäkarvansa yhteen, tai värjää äkkinäinen puna hänen poskensa\nja silmät iskevät tulta, ja tämä herättää minun huomiotani.\n\nEnsi kerran elämässäni käänsin minä huomioni ihmiselämään\nkokonaisuudessaan ja sellaisena kuin näin sen, -- se näyttäytyi minusta\nselittämättömältä ja säretyltä, häpeälliseltä ja liatulta vihassaan ja\nvoimattomuudessaan, huudoissaan, huokauksissaan ja valituksissaan.\n\n-- Mitä jumalallisuutta tässä kaikessa on? -- sanon minä. -- Ihmiset\nistuvat toistensa päälle, imevät toistensa verta, kaikkialla petomainen\ntaistelu leipäpalasta -- mitä jumalallisuutta siinä on? Missä on hyve ja\nrakkaus, voima ja kauneus? Vaikka minä olen nuori, en ole kuitenkaan\nsokeana syntynyt -- missä on Kristus, Jumalan poika? Kuka on tallannut\nkukat, jotka hän on puhtaalla sydämellä istuttanut, kenen viisautta\nkaunistaa hänen rakkautensa?\n\nJa sitten kerroin minä hänelle esipapista, miten hän oli mustalla\njumalalla uhannut minua ja huutanut poliisia jumalaansa auttamaan.\nTatjana nauroi, ja minustakin alkoi esipappi tuntua naurettavalta,\ntuollaiselta vihreältä sirkalta; sirkka sirkuttelee ja hyppelee, aivan\nkuin olisi työn hommissa, mutta ei itsekään usko lujasti työnsä\ntotuuteen.\n\nMutta hymyiltyään ensin muuttui tämä hyvä tyttö nyt vakavaksi.\n\n-- Kaikkea minä en ymmärrä -- sanoo hän, -- mutta toisia paikkoja on\nkauhea kuunnella. Te ajattelette kovin röyhkeästi Jumalasta.\n\nMinä vastaan:\n\n-- Vaikka en näe Jumalaa -- on hän kuitenkin olemassa.\n\n-- Niin kyllä, -- vastaa hän, -- mutta etteköhän te lähtisi\nnyrkkitaisteluun hänen kanssaan, jos se vaan olisi mahdollista? Että\nelämä on ihmisille raskasta -- se on totta, ja minäkin väliin ajattelen,\n-- että minkätähden se niin on. Mutta tiedättekö, mitä minä nyt sanon\nteille? Tässä vähän matkan päässä on naisluostari, ja siinä asuu erakko,\nhyvin viisas eukko. Hän puhuu Jumalasta pelkkää hyvää -- teidän pitäisi\nkäydä hänen puheillaan.\n\n-- Mitä? -- Minä menen! Minä menen nykyään kaikkialle, kaikkein\nhurskasten ihmisten luokse, sillä minä etsin rauhaa!\n\n-- Ja minä menen nyt maata. Pankaa tekin maata, -- sanoo hän ojentaen\nminulle kätensä.\n\nMinä tartun siihen, likistän sitä ja sanon sydämellisesti:\n\n-- Kiitos teille! Paljonko te olette minulle antanut, sitä en tiedä,\nenkä kuinka kallista se on, -- mutta minä tunnen, -- että te olette hyvä\nihminen. Kiitos teille!\n\n-- Mitä te nyt, -- sanoo hän, -- Jumala olkoon kanssanne!\n\nHän hämmästyi ja punastui.\n\n-- Minä olen niin iloinen, jos teillä nyt on helpompi olla.\n\nJa minä näen, että hän on todellakin iloinen. Mikä olen minä hänelle?\nMutta hän onkin -- iloinen siitä syystä, että -- on voinut hieman\nlohduttaa.\n\nMinä sammutan kynttilän, makaan ja ajattelen:\n\n-- Joulujuhlaksihan osuin tänne!\n\nJa vaikka minun sydämeni ei ollutkaan kevennyt, tuntui siinä kuitenkin\nolevan jotakin uutta ja hyvää. Minä näen Tatjanan silmät milloin\ninnostusta uhkuvina milloin vakavina, ja niissä oli enemmän\ninhimillisyyttä kuin naisellisuutta. Minä ajattelen häntä hiljaisella\nilolla, sillä tavalla, että niin ei ajateltaisikaan muulloin kuin\njouluna.\n\nMinä päätin antaa hänelle seuraavana päivänä sormuksen, jossa olisi\nsininen kivi. Mutta sitten -- unohdin sen, enkä ostanutkaan... Nyt on\nsiitä ajasta kulunut kolmetoista vuotta, mutta aina olen minä muistanut\ntuon tytön ja aina olen tuntenut ikävää siitä, ett'en ostanut hänelle\nsormusta.\n\nAamulla koputti hän ovea.\n\n-- Nyt on jo aika nousta!\n\nMe tapasimme kuin vanhat ystävät, istuimme juomaan teetä, ja hän puheli\nehtimiseen, että minun pitäisi mennä naiserakon luoksi, ja saikin\nlupaukseni. Ja sitten otimme me sydämelliset jäähyväiset, hän saattoi\nminut ulos portista.\n\nKaupungissa olin minä yksin kuin -- erämaassa. Luostariin oli matkaa\nkolmeneljättä virstaa, ja minä lähdinkin heti sinne sekä olin jo\nseuraavana päivänä siellä palveluksessa.\n\nKaikkialla on nunnia mustana joukkona, -- aivan kuin vuori olisi\nsärkynyt ja sen pirstaleita olisi ollut temppelissä. Tämä luostari oli\nrikas, siinä oli paljon sisaria ja kaikki surullisen näköisiä. Heidän\nkasvonsa olivat paksut, pehmeät, kalpeat ja kuin taikinasta tehdyt.\nHeidän pappinsa hoiti hyvin virkaansa, vaikka lyhentelikin\njumalanpalvelusta, ja hänkin oli hyvin ruokittu, suurikasvuinen ja\nhänellä oli bassoääni. Köörilaulajattaret olivat valiojoukkoa, kaikki\nkaunottaria, jotka lauloivat jumalallisesti. Kynttilät itkevät valkeita\nkyyneleitä, niitten tulet vapisevat ja surkuttelevat ihmisiä.\n\n-- Mene sieluni temppeliin, Sinun pyhään temppeliisi... -- ääntelevät\nnuoret äänet nöyrästi.\n\nMinä kertaan vanhaan tapaani itsekseni jumalanpalveluksen sanat,\nkatselen ympärilleni ja koetan arvata, kuka noista naisista on se\nerakko, eikä minussa ollut hartautta ensinkään. Ja minä arvasinkin sen\nja hämmästyin... Sillä enhän minä ollut tänne saapunut leikkimään, vaan\nsiitä syystä, että sieluni oli -- tyhjä. Enkä minä voinut koota\najatuksiani, kaikki oli minussa särkynyt, ja ajatus ajoi ajatusta. Minä\nnäen muutamia väsyneitä henkilöitä, -- vanhoja, puolikuolleita akkoja,\njotka katselevat pyhäinkuviin, joitten huulet liikkuvat, mutta ääntä ei\nkuulu.\n\nMinä jätin paikkani ja lähdin astelemaan pitkin luostaria. Päivä oli\nkirkas, aurinko säkenöitsi lumella, tiaiset tiuskuivat puitten oksilla\nja pudottelivat lunta oksilta maahan. Minä lähestyn luostarin\nympärysmuuria ja näen sieltä syvät laaksot. Luostari oli vuorella ja sen\nalapuolella leveni äitimme maa vaatetettuna rikkaalla sinertävällä\nlumella. Kylät näyttävät huolestuneilta, metsä on rohkeasti raiskattuna,\ntiet ovat lumeen haudattuina, mutta kaikkia valaisee talvisen auringon\nvinot säteet. Hiljaisuutta, rauhaa ja kauneutta kaikkialla...\n\nJonkun ajan kuluttua pääsin minä äiti Fevronian koppiin. Hän on pieni\nakka, jonka silmät ovat ilman kulmakarvoja ja aina kyynelissä ja jonka\nkasvojen ryppyjä peittää alituinen hymy. Hän puhuu hiljaan, melkein\nkuiskaamalla ja laulavalla äänellä.\n\n-- Elä syö, nuorukainen, -- sanoo hän, -- omenaa ennen Kristuksen\nkirkastamisen päivää, vaan odota, että Jumala kasvattaa sitä ja antaa\nsen siemenet mustua.\n\nMinä ajattelen, että mitä tuo puhe tarkoittanee.\n\n-- Kunnioita, -- jatkaa hän, -- isääsi ja äitiäsi...\n\n-- Minulla ei ole isää eikä äitiä!\n\n-- Rukoile heidän sielunsa rauhan puolesta...\n\n-- Mutta ehkä he elävät?\n\nHän katsoo minuun, pyyhkii kyyneleet silmistään ja hymyilee\nsurullisesti. Sitten hän taas keinuttaa päätään ja laulaa:\n\n-- Herra on hyvä, kaikille jakaa hän oikeutta ja kaikille on hän\nantelias!\n\n-- Mutta minäpä olenkin alkanut epäillä sitä...\n\nMinä näen, miten hän pelästyy, hänen kätensä vaipuvat alas, hänen\nsilmänsä välkkyvät ja hän on jonkun aikaa ääneti. Mutta kun hän taas on\ntointunut -- alkaa hän uudestaan laulaa hiljalleen:\n\n-- Muista, että rukouksella on siivet, rukous lentää nopeammin kun\nmikään lintu ja saapuu aina Jumalan istuimen eteen! Hevosella ei kukaan\nratsasta Jumalan valtakuntaan...\n\nMinä ymmärrän, että Jumala hänen mielestään on herrasmies, -- hyvä ja\nlempeä eikä akka tahdo sitoa häntä minkäänlaisilla laeilla. Ja uudestaan\nalkaa hän puhua vertauksia, joita minä en ymmärrä, mutta se suututtaa\nminua.\n\nMinä kumarsinkin hänelle ja lähdin pois.\n\n-- Kas niin -- ajattelin minä, -- ihmiset ovat jakaneet Jumalan eri\nosiin, kukin oman tarpeensa mukaan. -- Toisten mielestä hän on -- hyvä,\ntoisten -- hirmuinen. Papit ovat ottaneet Hänet työmiehekseen ja\nmaksavat pyhällä savulla sen, että Hän ruokkii hyvästi heitä. Ainoastaan\nLarionilla oli suuri ja ääretön Jumala.\n\nNunnat vetävät reellä lunta, menevät minun sivuitseni, hihittävät\nhiljaan, mutta minulla on raskas elämä enkä tiedä, mitä tehdä. Lähdin\nulos portista -- täällä on hiljaista. Lumikinokset välkkyvät, kuuralla\npeittyneet puut eivät liikahdakaan, kaikki on kuin mietteisiinsä\nvaipunut. Ja taivas ja maa katsovat hymyillen hiljaista luostaria. Mutta\nminä pelkään särkeväni huudollani tämän hiljaisuuden.\n\nSoitetaan iltakirkkoon. Mainio kello! Se kutsuu pehmeällä ja kuuluvalla\näänellään, mutta minun ei nyt haluta mennä kirkkoon. Tuntuu siltä kuin\npääni olisi täynnä pieniä nauloja.\n\nJa äkkiä teen minä päätöksen: minä lähden luostariin, jossa noudatetaan\nankarampia asetuksia, elän siellä yksinäni kopissa, ajattelen ja\nlueskelen... Eiköhän säretty sieluni voisi silloin yksinäisyydessä\nuudestaan vahvistua?\n\nNoin viikon kuluttua seison minä Savvatjevskin erämaan luostarin\nigumenin edessä -- miehen, joka ulkonäöltään miellyttää minua. Hän oli\nkauniin muotoinen, harmahtava ja kaljupäinen, punaposkinen ja\nvahvarakenteinen, mutta hänen kasvonsa näyttivät vakavilta ja silmänsä\nlupaavilta.\n\n-- Minkätähden sinä, poikani, pakenet maailmaa? -- kysyy hän.\n\nMinä kerron hänelle, että sieluni on murtunut vaimoni kuoleman tähden,\nmutta muuta syytä en voi hänelle sanoa.\n\nHän silittää partaansa, katsoo terävästi minuun ja kysyy uudestaan:\n\n-- Onko sinulla rahaa?\n\n-- On, on minulla noin sata ruplaa.\n\n-- Anna tänne! -- Ja mene nyt vierasten vastaanottohuoneesen, huomenna\npäivällisjumalanpalveluksen jälkeen tahdon minä vielä puhua kanssasi.\n\nVieraitten kanssa seurusteli isä Nifont, ja hänkin miellytti minua.\n\n-- Meillä on yksinkertainen luostari, -- puhuu hän, -- ja me elämme\ntodellakin veljellisesti, teemme kaikki työtä Jumalan kunniaksi, emmekä\nelä niinkuin muissa luostareissa eletään. On täällä kuitenkin eräs\nherrakin, mutta hänestä ei välitä kukaan eikä hän ketään häiritse.\nTäällä löydät sinä lepoa ja rauhaa sielullesi ja täällä sinä puhdistut.\n\nSeuraavana päivänä minä jo katselin luostaria. Aikaisemmin oli se\nnähtävästi ollut metsässä, mutta sitten oli metsä raivattu pois porttien\nedustalta, vaan sivuilta syleili se vielä kahtena mustana siipenä\nviheriäkattoista kirkkoa ja luostarin valkeita rakennuksia. Vastapäätä\nlepää jäätyneenä ja puolikuun muotoisena Sin-järvi -- kymmenen virstaa\npäästä päähän ja neljä virstaa leveä --, ja järven takana näkyy kolme\nKudejarovin kirkkoa, Nikolan ja Tolokontseffin kultaiset katot, vaan\ntällä puolella, luostarin luona oli Kudejarovom siirtolaisten rakentamat\nkaksikolmatta taloa.\n\nJa ympärillä oli -- mahtava metsä.\n\nKaikki oli -- hyvin. Hiljainen uupumus valtasi sieluni. Täällähän minä\nvoin seurustella Herran kanssa, avata Hänelle verta vuotavan sydämeni ja\npyytää Häntä nöyrällä päättäväisyydellä osoittamaan minulle tien, jota\nkulkien voin noudattaa Hänen lakejaan.\n\nIllalla olin minä kirkossa. Siellä kuunneltiin viran puolesta laulua,\nmutta se oli soinnutonta, sillä hyviä ääniä ei heillä ollut.\n\nMinä rukoilen:\n\n-- Anna, Herra, anteeksi, jos olen röyhkeästi ajatellut sinusta, mutta\nminä en ole tehnyt sitä uskottomuudesta vaan rakkaudesta ja halusta\nsinuun, niinkuin itse tiedät, Kaikkitietävä.\n\nÄkkiä kääntyi edessäni seisova munkki minuun päin ja hymyilee. Minä olin\nnähtävästi tavannut katumussanani liian korkealla äänellä. Hän hymyilee\n-- ja kuinka kauniit kasvot minä näin!... Minun pääni vaipui alas, minä\nsuljin silmäni, sillä en siihen asti enkä jälkeenpäin ole milloinkaan\nniin kaunista miestä nähnyt. Ja sitten astun minä pari askelta\neteenpäin, seisahdun hänen rinnalleen ja alan katsella hänen ihmeen\nihania kasvojaan, -- jotka olivat valkeat kuin marmorista veistetyt, ja\nhänen mustaa partaansa, jossa näkyi joku harmahtava karva. Hänen\nsilmänsä olivat suuret, kosteanhimmeät ja ylpeät, ja ruumiiltaan oli hän\nhyvärakenteinen sekä pitkä. Hänen nenänsä oli käyrä ja koko hänen\nolennossaan näkyi ylhäinen syntyperä. Hän hämmästytti siihen määrään\nminua, että seuraavana yönä uneksin hänestä.\n\nAamulla aikaiseen herättää minut Nifont.\n\n-- Isä igumen on, -- sanoo hän, -- antanut määräyksen sinusta. Mene nyt\nleipomahuoneesen, kas tämä rauhallinen munkki johdattaa sinua, hän on\nsinun esimiehesi. Pukeudu myös luostarin pukuun.\n\nMinä pukeudun luostarin vaatteisiin, jotka sopivat hyvin, ja jätän\npidetyt ja likaiset vaatteeni.\n\nKatson esimiestäni. Hän on leveähartiainen, kömpelö, otsa ja posket\nsyylissä ja näppylöissä, näitten välissä kasvaa harmaita karvoja, ja\nkoko hänen kasvonsa ovat kuin lampaan villoilla peitetyt. Hän olisi\nnäyttänyt hyvinkin naurettavalta, -- mutta hänellä oli suuri otsa, jota\npeittivät syvät rypyt, tiukkaan puserretut huulet ja pienet, itsepäiset\nsilmät.\n\n-- Nopeammin! -- käskee hän.\n\nHänen äänensä on karkea, mutta rikkinäinen ja tulee kuin särkyneestä\nkellosta.\n\nNifont sanoo hymyillen:\n\n-- Hänen nimensä on -- veli Miha! Jumala kanssanne!\n\nMe tulimme pihalle, ja siellä oli pimeä. Miha kompastui johonkin\nesineesen ja alkoi vahvasti sadatella. Sitten kysyy hän minulta:\n\n-- Osaatko sotkea taikinaa?\n\n-- Olen nähnyt, kuinka eukot ovat sotkeneet, -- vastaan minä.\n\nHän murisee:\n\n-- Akat! Teillä on aina ne akat, kaikkialla akat! Mutta heidän tähtensä\non maailma tullut kirotuksi, se pitää muistaa!\n\n-- Jumalan äitikin oli -- nainen.\n\n-- Hm.\n\n-- Ja paljon on myös naispyhimyksiä!\n\n-- Vai niin! Ja sinä kelpaat pirulle helvettiin!\n\nMinä ajattelen kuitenkin, että hän on hyvin vakava ihminen.\n\nMe saavumme leipomohuoneesen ja hän sytyttää tulen. Siellä oli kaksi\nsuurta ammetta jauhosäkkien peitossa sekä pitkä hinkalo; ruisjauhoja oli\nkulittain ja vehnäjauhoja säkeissä. Täällä oli muuten roskaista ja\nlikaista, kaikkialla oli hämähäkin verkkoja ja harmaata pölyä. Miha otti\neräästä ammeesta säkin, heitti sen lattialle ja komensi:\n\n-- Opettele nyt! Kas -- tässä on aluksi! Näetkö noita -- rakkuloita? Se\nmerkitsee, että taikina on valmista, se on noussut.\n\nSitten otti hän käsiinsä kulin jauhoja yhtä helposti kuin kolmivuotiaan\npojan, pani sen ammeen laidalle, ratkoi säkin veitsellä ja huusi kuin\ntulipalossa:\n\n-- Kaada tuonne neljä ämpärillistä vettä! Ja sitten sotke!\n\nHän oli jo aivan valkea kuin kuurassa oleva puu. Minä heitin pois\npappisviittani ja aloin kääriä ylös hihojani.\n\nMutta hän sanoo:\n\n-- Ei siitä mitään tule! Ota housut jalastasi!... Jaloilla!\n\n-- Mutta minä en ole käynyt pitkään aikaan saunassa.\n\n-- Eihän kukaan ole sinulta sitä vaatinutkaan.\n\n-- Mutta mitenkä minä likaisilla jaloilla?\n\nSilloin raivostui hän:\n\n-- Olenko minä sinun esimiehesi vaiko sinä minun?\n\nHänellä on suuri suu, hyvät hampaat ja pitkät kädet, joita hän heiluttaa\nhyvin varoittavasti.\n\n-- No, koira vieköön, -- ajattelen minä.\n\nMinä pyyhin hieman jalkojani märällä rievulla, menin ammeesen ja alan\npolkea taikinaa. Mutta esimieheni kulkee pitkin leipomahuonetta ja\nrähisee:\n\n-- Kyllä minä sinut vielä nöyrrytän, naisen poika!... Kyllä minä opetan\nsinulle rauhallista viisautta!\n\nMinä sotkin yhden ammeen -- ja toinen oli valmis alettavaksi. Minä aloin\nsotkea sitä, -- siihen pantiin vehnäjauhoja, ja sitä piti käsillä\nsotkea. Minä olin vahva poika, mutta en tottunut tällaiseen työhön.\nJauhot takertuivat minun nenääni, suuhuni, korviini, silmiini, minä\ntulin kuuroksi ja sokeaksi, hiki valuu virtana ja se tippuu taikinaan.\n\n-- Eikö täällä ole riepuja, -- kysyn minä, -- joilla voisi hikeä\npyyhkiä.\n\nMiha suuttuu:\n\n-- Kyllä me laitamme sinulle samettisen pyyhinliinan! Tämä luostari on\nollut olemassa kaksi sataa kolmekymmentä kaksi vuotta -- ja odottanut\nkoko tämän ajan sinun määräyksiäsi!\n\nMinua alkoi naurattaa.\n\n-- Enhän minä itseäni varten! Muuthan ne tämän leivän saavat syödä!\n\nHän lähestyi minua karvat pystyssä kuin piikkisika, vapisee ja\ntiuskasee:\n\n-- Pyyhi säkkiin, jos sinua haluttaa. Mutta minä ilmoitan igumenille\nsinun röyhkeydestäsi!\n\nTuo mies kummastutti minua siihen määrään, ett'en minä edes\nloukkaantunut hänen puheistaan. Hän teki työtä uupumatta, pusseja\nkäsitteli hän keveästi kuin tyynyjä, hän oli yltäänsä jauhoissa, murisee\nja haukkuu sekä kiirehtii ehtimiseen minua.\n\n-- Liiku nopeampaan!\n\nMinä tein työtä, että pääni oli pyörällä.\n\nEnsimäiset päivät tuntuivat minusta raskailta. Leipomohuone oli\nruokasalin alla kellarikerroksessa, sen katto oli holvattu ja matala,\nsiinä oli -- yksi ainoa ikkuna ja sekin lujasti kiinni suljettu; ilmaa\noli siellä vähän, jauhon tomu oli sekaantunut synkkiin varjoihin, ja\nkaiken tämän keskessä liikkui Miha varpaillaan kuin karhu, tuli levitti\nuunista himmeätä valoaan ja siellä tuntui ahdistavan -- painajainen eikä\ntyö. Ja koko ajan olemme me kahdestaan täällä, harvoin kukaan tulee\nmeitä katsomaan ja vielä harvemmin komennetaan ketään auttamaan meitä.\nViran puolesta käymme me joskus kirkossa, ja Miha opettaa minua joka\npäivä -- aivan kuin vääntäisi paksua köyttä. Hän on kuin tulessa,\nsäihkyy vihaa maailmaa vastaan, ja minä kuuntelen hänen puheitaan sekä\nolen sisäpuoleltani jo paksun noen peitossa.\n\n-- Ihmiset ovat lakanneet olemasta sinua varten, -- puhuu hän, -- he\nsiellä maailmassa rypevät synnissä, vaan sinä olet paennut maailmaa.\nMutta vaikka sinä oletkin ruumiillisesti eronnut siitä, ei se riitä,\nsillä sinun täytyy ajatuksissakin luopua siitä, unohtaa se. Jos alat\najatella ihmisiä, niin heti johtuu mieleesi nainen, ja naisen tähden on\nmaailma sidottu ijankaikkisesti synnin pimeyteen!\n\nMinä olen tuskin saanut suuni auki, kun hän jo huutaa:\n\n-- Ole vaiti! Kuuntele tarkasti ja kunnioituksella kokeneen ja vanhemman\nmiehen puhetta! Minä tiedän, että sinä haluaisit taas murista Jumalan\näidistä! Mutta Kristus antautuikin ristinkuolemaan juuri siitä syystä,\nettä hän oli syntynyt vaimosta eikä tullut pyhänä ja puhtaana alas\ntaivaasta. Ja koko maassa olemisensa aikana koetti hän säilyttää rauhaa\nnoiden ruojain, akkojen kanssa. Hänen olisi pitänyt heittää\nsamarialainen vaimo kaivoon eikä puhella hänen kanssaan, ja syntiselle\nvaimolle kivestä otsaan, -- niin maailma olisi tullut pelastetuksi.\n\n-- Eihän tuo ole kirkon oppia!\n\n-- Ja minä sanon sinulle vielä kerran, että -- pidä suusi kiinni! Mistä\nsinä tiedät, mikä on kirkon oppia mikä ei? Kirkko on kokonaisuudessaan\nvalkean papiston käsissä, huorintekijäin ja narrien vankina; he käyvät\ntuolla ulkona silkkisissä viitoissa, aivan kuin naiset hameissa!\nVääräoppisia ovat he kaikki ja sopivat paljoa paremmin tanssimaan\nkatrillia kuin kirjoittamaan kirkollisia sääntöjä! Ja voiko nainut mies\nmilloinkaan ajatella puhtaasti Herraa ja hänen tekojaan? Ei, hänellä ei\nole voimaa siihen, sillä hän jatkaa haureuden suurta syntiä, jonka\nvuoksi Herra juuri karkoittikin ihmiset paratiisin yrttitarhoista. Saman\nsynnin tähden olemme me heitetyt ikuiseen vaivaan, tuomitut hammasten\nkiristykseen ja perkeleen piinattaviksi, ja olemme niin sokaistut,\nett'emme näe Jumalan kasvoja ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Papit, --\njotka itse tekevät syntiä siittäen lapsia vaimoista, -- vievät täten\nmaailman kadotuksen reunalle, ja saadakseen työnsä laillisesti\ntunnustetuksi, ovat he väärentäneet kaikki lait!\n\nYhä useammin alkaa tuo mies heitellä minua kivillä, hän laskee\nkokonaisia taloja minun päähäni, ja minun on sangen vaikeata ja raskasta\nolla ja kuunnella hänen puheitaan.\n\n-- Mutta -- Jumalahan sanoi: menkäät, lisääntykäät ja täyttäkää maa.\n\nOpettajani muuttuu taaskin aivan siniseksi kasvoiltaan, polkee jalkaa ja\nhuutaa:\n\n-- Sanoi, sanoi!... Mutta tiedätkö sinä lurjus, miten hän sanoi?\nHän sanoi näin: kantakaa hedelmää, lisääntykää ja täyttäkää maa; minä\nannan teidät perkeleen valtaan ja olkaat kirotut nyt ja aina\nijankaikkisesta ijankaikkiseen. -- Kas niin hän sanoi! Mutta kirotut\nhaureudenharjoittajat ovat väärentäneet Jumalan lainkin! Oletko nyt\nymmärtänyt tuon inhoittavan valheen?\n\nHän syyti herjauksia minulle ja oli musertaa minut. Kaikki pimenee\nympärilläni. Minä en voinut uskoa häntä, mutta minulla ei myöskään ollut\nvoimia kumota hänen väitteitään -- ja siitä syystä minä olin kuolla\nhänen intohimonsa poltteesen. Minä koetan vedota raamattuun, mutta hän\non heti -- riistänyt minulta aseet. Raamattu on -- kirjava kukkatarha;\njos tahdot punasia -- niin niitä on, jos taas valkeita -- niin kyllä\nnekin kukkivat. Minä olen mykkänä hänen edessään, mutta hän riemuitsee\nja hänen silmänsä palavat kuin suden silmät. Ja yhä me vaan olemme\ntyössä: minä sotken taikinan, hän leipoo leivän ja panee sen uuniin. Hän\nalkaa kiinnittää huomiotani leipomiseenkin, mutta minä panen vaan leipiä\nhyllylle ja poltan siinä hommassa käteni. Minä olen taikinan vallassa,\nyltäänsä jauhossa, sokea ja kuuro ja väsymys estää minut täydellisesti\nymmärtämästäkään.\n\nMuita munkkeja tulee usein katsomaan meitä, he puhuvat ivallisesti ja\nnauravat. Miha haukkuu ilkeästi jokaista ja ajaa leipomahuoneesta ulos,\nmutta minä sain -- aina olla tulessa. Ja siitä syystä tulinkin minä\nyrmeäksi, minulla oli vaikea tulla toimeen Mihan kanssa, minä en häntä\nrakastanut vaan -- pelkäsin.\n\nJonkun kerran kysyi hän minulta:\n\n-- Näetkö sinä unissasi alastomia naisia?\n\n-- En, -- en minä näe.\n\n-- Nyt sinä valehtelet! Minkätähden sinä valehtelet?\n\nHän suuttuu, kiristelee hampaitaan, uhkaa minua nyrkillään ja huutaa:\n\n-- Valehtelija ja lurjus!\n\nMinä ihmettelin häntä kauvan. Vai vielä alastomia naisia! Mies saa olla\ntyössä kello kolmesta aamulla kymmeneen illalla, ja kun vihdoin pääset\nmaata, niin joka paikka särkee kuin köyhillä talvella, ja hän puhuu\nvielä -- naisista!\n\nKerran menin minä asialle aittaan -- siellä oli kellarikerroksessa\nleipomahuoneen vieressä pimeä aitta -- ja näen, että aitan ovi oli auki\nja siellä sisällä paloi lyhty. Minä avoin oven ja näin Mihan makaavan\nvatsallaan lattialla ja huutavan:\n\n-- Vapahda minut naisesta, Herra, minä rukoilen Sinua, vapahda!...\n\nMinä vetäydyin luonnollisesti heti pois, enkä voinut ymmärtää, mikä hätä\nhänellä oli.\n\nVihan vimmalla puheli hän aina naisista, käytti heistä hävyttömiä ja\njulkeita sanoja, sylki aina kun heitä mainitsi, ja hänen sormensa\nkoukistuivat ja haparoitsivat ilmaa aivan kuin hän ajatuksissaan olisi\nniillä musertanut ja raadellut naisen ruumista. Minusta tuntuu\nsietämättömältä kuulla tuollaista puhetta, se oli tappaa minut. Minä\nmuistelen vaimoani ja meidän onnellisia kyyneleitämme ensimäisenä\navioyönä, toistemme hiljaista ja ihanaa kunnioittamista, suurta iloa...\n\n-- Eiköhän se olekin Sinun ihana lahjasi ihmiselle, o Herra!?\n\nMinä muistelen Tatjanan hyvää sydäntä, hänen yksinkertaisuuttaan ja\nitken kyyneleitä kaikkein naisten tähden. Sitten ajattelen:\n\n-- Kun igumen kutsuu minut keskustellakseen kanssani, niin kerron\nhänelle kaikki.\n\nMutta hän ei kutsu. Päivät kuluivat, aivankuin sokeat, jotka kulkevat\nmetsässä ahtaalla polulla toinen toisensa jälestä, mutta igumen ei vaan\nkutsunut minua. Minun sielunikin oli pimeydessä.\n\nSiihen aikaan -- minä olin silloin kahdenkolmatta vuotias --\nilmaantuivat ensimäiset harmaat hiukset päähäni.\n\nMinun haluttaa puhella tuon kauniin munkin kanssa, mutta minä näen hänet\nainoastaan harvoin ja silloinkin vilaukselta -- hänen ylpeät kasvonsa\nnäyttäytyvät, ja minun tuskani alkaa näkymättömänä varjona seurata\nniitä.\n\nMinä kysyin Mihalta hänestä.\n\n-- Ahaa-a!... -- huutaa Miha. -- Tuoko? Niin, siinä on yksi elukka tässä\nhurskaassa elämässä! Sotaväestä ajettiin hän pois korttipelin vuoksi, ja\nnaisjuttujen tähden karkoitettiin hän hengellisestä akatemiasta.\nOppinutko, on! Upseerista tuli hän akatemiaan. Tshudovoin luostarissa\nvoitti hän pelissä kaikki munkit ja tuli sitten tänne seitsemän ja puoli\ntuhatta ruplaa taskussa. Sitten lahjoitti hän luostarille maata ja\nansaitsi sillä tavalla suurta kunnioitusta. Täällä pelaa hän myös\nkorttia -- ja igumen, muonavarain hoitaja sekä rahastonhoitaja hänen\nkanssaan. Ja eräs tyttö käy säännöllisesti hänen luonaan... Oi sitä\nkurjuutta! Hänellä on oma koppinsa, ja siellä elää hän, miten haluttaa.\nOi, mikä kelvoton hän on!\n\nMinä en uskonut tuota, en voinut uskoa.\n\nKerran pyydän minä muonavarain hoitajan isä Isidorin hankkimaan minulle\npääsyn igumenin puheille.\n\n-- No, mistä sinä sitten haluat puhua?\n\n-- Uskon asioista.\n\n-- Mitä -- uskon asioistako?\n\n-- Minun tekisi mieleni kysyä yhtä ja toista.\n\nHän katsoo minua ylhäältä alas; hän oli päätään pitempi minua, laiha,\nluiseva, ja hänellä oli viisaat ja ilvehtivät silmät, käyrä nenä ja\npitkä, teräväksi leikattu parta.\n\n-- Puhu suoraan -- pääseekö liha voitolle?\n\nHeillä oli aina liha mielessä!\n\nMinua ei juuri haluttanut, mutta kerroin kuitenkin lyhyesti hänelle\nmuutamia epäilyjäni. Hän näytti synkältä, mutta hymyili samalla.\n\n-- Tuollaista vastaan, poikani, on rukous paras -- keino, ja rukouksella\nvoit sinä parantaa sieluasi. Mutta ottaen huomioon sinun ahkeruutesi ja\ntavattoman pyyntösi, lupaan minä kuitenkin ilmoittaa siitä igumenille.\nOdota!\n\nSana \"tavaton\" kummastutti minua, ja minä tunsin siinä tyhjyyttä sekä\nvihamielisyyttä itseäni vastaan.\n\nPian kutsutaankin minut igumenin luokse, hän katselee minua tarkasti,\nkun kumartelen hänelle, ja puhuu sitten mahtavasti:\n\n-- Isä Isidor on ilmoittanut minulle sinun haluavan keskustella uskon\nasioista minun kanssani...\n\n-- Niin, mutta en minä tahdo väitellä...\n\n-- Elä keskeytä vanhemman puhetta! Jokainen mietiskely kahden eri asian\nvälillä on jo väittelyä, ja jokainen kysymys -- ajatuksen viettelijä, --\nkuuluu, ell'ei sen esine näytä jokapäiväiseen veljelliseen elämään\nkuuluvaksi, juokseviin asioihin. Täällä teemme me työtä ystävyydessä,\nkoetamme yllä pitää ruumistamme, jotta sielumme ajallinen olo siinä\nolisi mieliksi Herralle, ja sitten rukoilemme me Häneltä laupeutta\nsyntiselle maailmalle. Meillä ei ole viisauden koulu, vaan työn; emmekä\nme tarvitsekaan viisautta, vaan hengen yksinkertaisuutta. Minä tunnen\nsinun väittelysi veli Mihailan kanssa enkä voi yllyttää sinua jatkamaan\nniitä. Mittaa oman ajatuksesi röyhkeys, jotta et lankeisi kiusaukseen,\nsillä ei uskolla sidottu, vaan hillitsemättömän vapaa sielu on perkeleen\nterävimpiä aseita. Järki -- on lihasta, ja liha -- perkeleestä, mutta\nsielun voima -- on Jumalan hengestä. Ja hurskas saa nähdä ilmestyksen\nmietiskelyn kautta. -- Veli Mihaila, sinun esimiehesi, on ankara munkki,\ntodellinen kiivastelija ja veli, sekä kaikkein rakastama töittensä\ntähden. Mutta minä määrään nyt sinulle katumustöitä -- päivätöittesi\npäätyttyä pitää sinun vasemman puoleisen alttarin ääressä\nristiinnaulitun edessä lukea rukouksia Jeesukselle kolmasti yössä\nkymmenenä yönä. Sitten määrätään sinulle käyntejä ankaruudestaan\nkuuluisan munkin Mardarin luona, -- myöhemmin sanon ajan ja päivät.\nOletko ollut tekemisissä meidän taloudenhoitajan kanssa? Mene rauhaan,\nminä pidän sinut mielessäni. Sinä sanoit, ett'ei sinulla ole vanhempia?\nNo, mene nyt, minä rukoilen puolestasi! Toivo parasta!\n\nMinä palasin leipomoon ja aloin punnita kuulemaani puhetta sekä\nhavaitsin sen -- keveäksi.\n\nEhkä voi järki eksyä totuutta hakeissaan, mutta eihän ole ihmisen arvon\nja hurskauden mukaistakaan elää pelkkänä rumpunakaan. Rukoukseen\ntaipuvaa mietiskelyä aloin minä tähän aikaan ymmärtää, se oli kuin\nsieluni sydän, jonne juuret ovat tarttuneet kiinni ja josta ajatus\nkoettaa nousta ylöspäin kuin hedelmäpuu. Omasta sielustani en minä\nlöytänyt mitään itselleni vihamielistä tai käsittämätöntä, mutta minä\ntunsin käsittämätöntä Jumalassa ja vihamielisyyttä maailmassa,\nulkopuolella itseäni. Mutta että veljet rakastaisivat Mihailaa, -- se\noli ilmeinen valhe. Sillä vaikka minä olin syrjässä enkä sekaantunut\nkenenkään kanssa puheluihin, niin kuitenkin -- kaikkea silmällä pitäen,\n-- huomasin, että pappiskokelaat ja palvelijatkin halveksivat Mihailaa,\npelkäsivät ja inhosivat häntä.\n\nMinä näen myöskin, että luostarissa vallitsivat taloudelliset\nperiaatteet: luostari teki metsäkauppoja, vuokrasi maata talonpojille,\nharjoitti kalanpyyntiä järvessä; sillä oli mylly, ryytimaa ja suuri\nhedelmäpuutarha; se myi omenia, marjoja ja kaalia. Tallissa oli\nkahdeksantoista hevosta, veljeksiä noin viisikymmentä, ja koko väki oli\nvahvaa, työteliästä, ukkoja oli vähän -- ainoastaan paraattia varten ja\njotta rukoilijoista ei olisi puutetta. Munkit juovat viiniäkin ja\nseurustelevat ahkerasti naisten kanssa; nuoremmat juoksevat yökaudet\nulkona, vaan vanhemmat ottavat naisia vastaan kopeissaan, jonne he\nsaapuvat lattian pesijöinä; -- ja luonnollisesti käyttävät he\ntoivioretkillä oleviakin naisia. Mutta tämä ei ole minun asiani enkä\nminä tahdo heitä tuomita, sillä minä en näe siinä mitään syntiä, vaan --\nvalheellisuus on minulle vastenmielistä. Palvelijoita on paljon, työt\novat raskaita, eikä väki voi niitä kestää vaan -- karkaa. Niinä kahtena\nvuotena, jotka minä luostarissa vietin, karkasi yksitoista miestä; pari\nkuukautta ovat he luostarissa -- ja sitten saavat jalat alleen.\nRaskasta!\n\nLuonnollisesti oli näillä Jumalan miehillä myöskin syöttejä: päämunkki\nIosaf vainajan kahleet, jotka paransivat luuvalon polvista, kalotti,\njota hän oli pitänyt päässään, paransi päänsäryn, ja metsässä oli hyvin\nkylmä lähde, -- jonka vesi, kun sillä valeli, vaikutti kaikkia tauteja\nvastaan. Jumalan äidin taivaasen astumisen kuva teki ihmeitä uskovaisia\nvarten; päämunkki Mardari ennusteli tulevia asioita ja lohdutteli\nihmisiä murheissa. Kaikki oli, niin kuin olla pitikin, ja keväällä,\ntoukokuussa, tuli kansa suurissa joukoissa meidän luokse.\n\nKeskusteltuani vielä igumenin kanssa halutti minun lähteä toiseen\nluostariin, joka olisi köyhempi ja yksinkertaisempi ja jossa ei olisi\nniin paljo työtä; jossa munkit olisivat lähempänä kutsumustaan ja\ntuntisivat maailman synnit, mutta erityiset asianhaarat estivät minua.\n\nMinä tulin äkkiä tuttavaksi erään luostariveljen Grishan kanssa, -- joka\ntyöskenteli luostarin konttoorissa. Minä olin aikoja sitten kiinnittänyt\nhuomioni häneen: veljien keskuudessa kulki tämä nuorukainen aina\nnopeasti ja äänettömästi, ja hänellä oli savun väriset silmälasit,\nkasvot, jotka eivät herätä huomiota, ja muuten oli hän köyryselkäinen.\nHän kulki pää alas painuneena aivan kuin ei olisi halunnut nähdä mitään\nmuuta kuin sen tien, jota kulki.\n\nSen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin minä olin käynyt igumenin\npuheilla, tulee tämä Grisha leipomohuoneesen, -- Mihaila oli mennyt isä\nrahastonhoitajan puheille rahastoon, -- ja tervehdittyään minua\nhiljaisella äänellä kysyi hän:\n\n-- Olitteko, veliseni, igumenin luona?\n\n-- Olin.\n\n-- Puheliko hän paljonkin kanssanne?\n\n-- Ei.\n\n-- Ajoiko hän sitten ulos teidät?\n\n-- Minkätähden?\n\nHän hämmästyi, korjasi silmälasejaan ja sanoi:\n\n-- Antakaa Kristuksen tähden anteeksi.\n\n-- Onko hän sitten ajanut teidät ulos?\n\nHän nyökäyttää myöntävästi päätään.\n\nSitten istui hän aivan köyryssä laarin reunalle, yski kuivasti ja\nnaputteli sormillaan laarin seinään, ja minä aloin kertoa hänelle, mitä\nigumen oli minulle puhunut. Mutta silloin hyppäsi hän äkkiä ylös,\nsuoristi itsensä kuin vieteri ja alkoi puhua tulisesti ja heleällä\näänellä:\n\n-- Minkähäntähden tätä paikkaa kutsutaan -- sielujen pelastuspaikaksi,\njos täällä kaikki on järjestetty rahoille ja me elämme rahain tähden\nkuin maailmakin? Minä pakenin kauppamaailmasta tänne, tahdoin välttää\nkaupan syntiä, mutta täälläkin asettuu se minua vastaan, -- ja minne\nminä nyt pakenisin?\n\nHänen koko ruumiinsa vapisi ja hän kertoo nopeasti itsestään: kauppiaan\npoika, käynyt kauppakoulun ja isä oli antanut hänelle paikan\nliikkeessään.\n\n-- Kaikellaisilla pienillä tavaroilla, -- puhuu hän, -- olisin minä\nmielelläni alkanut tehdä kauppaa, mutta -- viljakauppaa minä häpesin ja\ninhosin! Vilja on välttämätöntä kaikille, ja sitä pitää koota yksiin\nkäsiin, jotta voitaisiin kiristää voitto ihmisten hädästä! Isä oli\nmusertavinaan minut, mutta ahneus musersikin hänet. Minulla oli sisko,\ngymnaasilainen, iloinen ja reipas, joka teki tuttavuuksia ylioppilaitten\nkanssa ja luki romaaneja, ja hänelle sanoi isä kerran aivan odottamatta:\n\"jätä lukeminen sikseen, Lisaveta, minä olen löytänyt sulhasen sinulle.\"\nTyttö itkemään, riitelemään ja huutaa: \"Minä en tahdo sulhasta!\" mutta\nsilloin tarttuu isä hänen -- hiuspalmikkoonsa ja sai asiansa vihdoin\nniin pitkälle, että sisko alistui. Sulhanen oli -- rikkaan teekauppiaan\npoika, karsosilmäinen, tavattoman iso herra, oikea grobiaani, joka aina\nkehui rikkauksiaan. Lisaveta oli hänen rinnallaan kuin hiiri koiran\nrinnalla, ja sitäpaitsi ei tuo mies ollenkaan miellyttänyt häntä. Mutta\nisä sanoo: \"Hupsu, hänellä on kauppa monissa kaupungeissa Volgan\nvarrella.\" No niin, he vihittiin, mutta juhlapäivällisen aikana lähti\ntyttö huoneesensa ja ampui siellä pistoolilla rintaansa. Minä tapasin\nhänet vielä hengissä ja hän sanoi minulle: \"Hyvästi Grisha; elämä olisi\nhyvin hauskaa, mutta nyt se on hirveätä, minä en voi, en voi elää!\"\n\n-- Muistan, -- puhui hän hyvin nopeasti, -- mitenkä minä ikäänkuin\npaetakseni tapahtunutta katselin uuniin päin. Hänen kasvonsa olivat\nminun edessäni -- aivan kuin muinaisaikuiset, sokeat kasvot, uuni oli\ntäynnä tulta syökseviä pahoja kieliä, se ulisi, halot vinkuivat ja\nkihisivät. Ja tulessa näen minä oman siskoni ja ajattelen suuttuneena:\nminkätähden ihmiset musertavat ja tappavat toisiaan?\n\nJa Grishan sanat putoilevat tiheästi kuin syksyn kuivat lehdet:\n\n-- ... Isä raivostui, hän polki jalkaa ja huusi: \"hän on häpäissyt\nisänsä, hän on tappanut itsensä!\" Ja vasta hautajaisten jälkeen,\nnähtyään, että koko Kasan tuli saattamaan Lisavetaa ja kaunisti\nseppeleillä hänen hautakumpunsa, tuli hän järkiinsä. -- \"Jos\", sanoi\nhän, \"koko kansa oli hänen puolellaan, niin merkitsee se sitä, että minä\nolen konna tyttäreni rinnalla!\"\n\nGrisha itkee, pyyhkii silmälasejaan, ja hänen kätensä vapisevat.\n\n-- Ennen tätä onnettomuutta uneksin minä jo luostariin menoa, ja nyt\nsanoin minä isälle: laskekaa minut menemään! -- Hän torui ja pieksi\nminua, mutta minä sanoin lujasti: minusta ei ole kauppiaaksi, laskekaa\nminut menemään! Kun Lisavetan esimerkki tämän lisäksi peloitti häntä,\nantoi hän minulle vapauden, ja -- nyt olen minä neljän vuoden kuluessa\nkolmannessa luostarissa, vaan kaikkialla käydään kauppaa, enkä minä\nlöydä sielulleni lepoa. Maalla ja Jumalan sanalla tehdään kauppaa,\nhunajalla ja ihmeillä... Minä en voi nähdä tällaista!\n\nHänen kertomuksensa herätti taas minunkin sieluni. Vähän olin minä näitä\nasioita ajatellut täällä luostarissa, jossa työ rasitti minua ja sai\nlevottomat ajatukset asettumaan, -- mutta nyt ne äkkiä heräsivät taas\neloon.\n\nMinä kysyn Grishalta:\n\n-- Missä on meidän Herramme? Meidän ympärillämme ei ole mitään muuta\nkuin ihmisten itsepintaista ja järjetöntä tyhmyyttä, pientä petosta ja\nsuuria onnettomuuksia, -- mutta missä on Jumala?\n\nMutta silloin ilmeni paikalle Mihaila, joka ajoi meidät erilleen.\n\nSiitä päivästä lähtien alkoi Grisha usein juosta minun luokseni, minä\nkerroin hänelle mielipiteeni, vaan ne kauhistuttavat häntä ja hän neuvoo\nminua sovintoon. Minä sanon:\n\n-- Minkätähden ihmisillä on niin paljon surua?\n\n-- Syntien tähden, -- vastaa hän. -- Ja kaikki ihmiset saavat Jumalan\nkädestä -- nälän, tulipalot, onnettomat kuolemantapaukset, tulvat --\nkaikki!\n\n-- Mutta onkohan Jumala onnettomuuksien tuoja maan päälle?\n\n-- Muistele Jobia, onneton! -- kuiskaa hän minulle.\n\n-- Job ei kuulu minulle, -- vastaan minä. -- Hänen sijassaan olisin minä\nsanonut Herralle: elä pelota, mutta vastauskin olisi ollut selvä --\nmissä on tie Sinun luoksesi. Sillä minulla on seitsemän poikaa, jotka\nSinä olet voimallasi luonut kaltaisiksesi, -- eläkä sinä nyt alenna\nitseäsi työntämällä luotasi lastasi!\n\nGrisha itkee minun tyhmän röyhkeyteni tähden, ja syleilee minua.\n\n-- Rakas veljeni, -- kuiskaa hän, -- minä pelkään ja kauhistun sinun\ntähtesi. Sinun puheesi ja ajatuksesi ovat perkeleestä!\n\n-- Minä en usko perkeleesen -- jos Jumala kerran on kaikkivoipa...\n\nHän tuli yhä enemmän haltioihinsa, ja minä pidin paljon hänestä, sillä\nhän oli hienotunteinen ja hellä ihminen.\n\nMinä suoritin siihen aikaan katumustyötäni. Päivätyöni päätyttyä --\nmenen minä kirkkoon. Veli Nikodim avaa minulle oven ja sulkee sen sitten\nsaaden temppelin hiljaisuuden häiriytymään raudan kilahtelevasta\nhelinästä. Minä jään oven luokse odottamaan, kunnes tuo helinä on\nasettunut, ja lähden sitten hiljalleen ristiinnaulitun luokse, istun\nlattialle hänen eteensä, -- sillä minulla ei ole voimaa seisoa, joka\njäsen särkee työstä, eikä minua miellytä katumusrukouksien\nlukeminenkaan. Minä vaan istun polviani syleillen, katselen unisilla\nsilmillä eteeni ja ajattelen Grishaa ja itseäni. Silloin oli kesä ja yöt\nkuumat, vaan -- täällä oli viileä varjo, siellä täällä välkkyvät ja\ntuikkailevat lamput; niitten sinertävät tulet kohoavat ylöspäin,\naivankuin tahtoisivat lentää kupooliin ja vieläkin korkeammalle --\ntaivaasen, luokse kesäisten tähtien. Kuulen hiljaista rukouksen\nlukemista, se kaikuu täällä harvoin, ja minusta tuntuu, kuin joku eläisi\ntäällä temppelissä näkymättömänä ja pitäisi salaisesti silmällä\nlamppujen vienoa valoa. Tässä lämpimässä hiljaisuudessa ja pimeydessä\nvärähtelevät pyhäinkuvien kasvot aivankuin niitten eteen olisi\nilmaantunut jotain epävarmaa. Aavemaiset varjot koskettelivat hiljalleen\nminun kasvojani ja leijailivat sitten ilmassa kypressin ja öljypuun\nihanana tuoksuna ja pyhänä suitsutuksena. Kulta ja vaski tulivat\npehmeämmiksi ja taipuvammiksi, hopea hohtaa lämpimästi ja hyväilevästi,\nja kaikki sulaa ja virtaa yhteen jonkun suuren unelman leveäksi\nlähteeksi. Temppeli vapisee kuin paksu hyvänhajuinen pilvi, ja tämä\nvapistus muuttuu vähitellen minulle käsittämättömän rukouksen\nhiljaiseksi hyminäksi. Minun päätäni huimaa tämä varjojen tanssi, ja\nlattialta kohottaa minut ylös ihana uni.\n\nMutta ennenkuin soitetaan aamujumalanpalvelukseen, lähestyy minua\näänetön veli Nikodim, herättää minut koskettamalla hiljaan päähäni ja\nsanoo:\n\n-- Mene Jumalan nimeen!\n\n-- Anna anteeksi, veli, minä olen taaskin nukkunut!\n\nMinä lähden horjuen kävelemään, Nikodim tukee minua ja sanoo tuskin\nkuultavasti:\n\n-- Jumala antaa sinulle anteeksi, elättäjäni.\n\nNikodim oli ukko, joka ei herättänyt huomiota, hän kätki itsensä\nkaikilta ja kaikkia kutsui hän \"elättäjäkseen\".\n\nKerran kysyin minä häneltä:\n\n-- Rukoiletko sinä Nikodim sentähden, että olet pyhästi luvannut\nrukoilla?\n\n-- En, -- vastaa hän, -- vaan rukoilen rukoilemisen vuoksi.\n\nJa sitten huokasi hän syvään:\n\n-- Jos tietäisin, miten pitää puhua, -- niin puhuisin.\n\n-- Mutta minkätähden sinä pakenit maailmaa?\n\n-- Muuten vaan.\n\nJa jos häneltä alkaa kysellä enemmän, niin hän ei vastaa, vaan katselee\nsilloin tällöin syyllisyyden ilme kasvoissa sinua ja sanoo hiljaan:\n\n-- En tiedä, elättäjäni!\n\nSinun tulee mieleesi ajatus:\n\n-- Ehkä tämäkin ihminen on etsinyt vastauksia kysymyksiin...\n\nJa silloin haluttaa lähteä karkuun koko luostarista.\n\nMutta sinne ilmaantuu vielä uusi herra -- äkkiä kuin pallo yli muurin --\ntuollainen vahva hulivili, reipas ja lyhytkasvuinen. Hänellä oli pyöreät\nsilmät kuin tarhapöllöllä, kyömynenä, vaaleat hiukset, tuuhea parta,\nhohtavat hampaat, ja alituinen hymy asui hänen huulillaan. Hän ilahuttaa\npilapuheillaan kaikkia munkkeja, puhuu erittäin mielellään naisista, tuo\nheitä öisin luostariin, tuottaa viinaa suunnattomat määrät ja on\nkaikissa toimissaan hyvin ketterä.\n\nMinä katselen häntä ja sanon:\n\n-- Minkätähden sinäkin olet tullut luostariin?\n\n-- Minäkö? Saadakseni syödä!\n\n-- Leipää saadaan työn teolla!\n\n-- Sen on Jumala jättänyt talonpoikain asiaksi, -- vastasi hän, -- mutta\nminä olenkin porvari, ja olenpa vielä sen lisäksi palvellut pari vuotta\nvaltiokonttoorissa, niin että pidän itseäni vähän niinkuin esimiehenä!\n\nMinä aloin tutkia tuota huvitusmestaria, -- halusin nimittäin nähdä\nkaikki ne vieterit, jotka ihmisiä liikuttelevat. Kun minä olin tottunut\ntyöhöni, alkoi Mihaila yhä enemmän laiskiintua ja juoksi aina pakoon, ja\nvaikka työ oli minulle yksikseni raskasta, oli se kuitenkin hauskempaa.\nIhmiset tulivat nyt vapaasti leipomoon, ja minä sain tilaisuuden\nseurustella heidän kanssaan.\n\nMe kolme olimme nyt useimmin yhdessä, Grisha, minä ja iloinen Serafim.\nGrisha on haltioissaan ja huitoo käsillään, Serafim viheltää, silittelee\nhiuksiaan ja hymyilee.\n\nKerran kysyin minä häneltä:\n\n-- Kuulehan, Serafim, uskotko sinä, senkin maankiertäjä, Herraan?\n\n-- Odota kolmekymmentä vuotta, ja kysy sitten, -- vastaa hän. -- Kun\nkuudennellakymmenellä saan halvauksen, niin silloin varmasti tulen\ntietämään uskonko vai enkö, mutta nyt en sitä ymmärrä. Eikä minun haluta\n-- valehdellakaan.\n\nJa sitten alkaa hän kertoa merestä. Hän kertoo siitä kuin suuresta\nihmeestä, merkillisillä sanoilla, hiljaa ja taas kovemmalla äänellä,\npelolla ja rakkaudella, ja koko ajan leimuaa hän ilosta, muuttuu\ntähden kaltaiseksi. Me kuuntelemme ääneti häntä ja me tulemme\nsamalla surumieliseksi kuullessamme hänen kertomuksiaan tuosta\nmajesteetillisesta, elävästä kauneudesta.\n\n-- Meri, -- sanoi hän tulisesti, -- on maan sininen silmä, joka on\nsuunnattu taivaitten etäisyyteen, tarkastelee maan yläpuolella olevia\navaruuksia, ja sen pinnalla, joka on elävä ja herkkä kuin sielu,\nkuvastuvat tähtien leikit -- ja lentotähtien salaperäinen juoksu. Ja jos\nkauvan katselet aaltoavaa merta, niin taivaskin näyttää etäiseltä\nvaltamereltä ja tähdet ovat -- sen kultaisia saaria.\n\nGrisha kuuntelee kalpeana häntä, ja hymyillen kuin kuu hiljaista hymyä\nvirkkaa hän vihdoin surullisesti.\n\n-- Ja kaikkien näitten salaperäisten kauneuksien edessä me vaan --\nteemme kauppaa! Ei mitään muuta... O, Herra!...\n\nTai alkaa Serafim puhua Kaukaasiasta -- esittää meille tuon synkän ja\nkauniin maan, sadunomaisen paikan, jossa helvetti syleilee paratiisia,\njossa helvetti ja paratiisi ovat tehneet keskenään rauhan, loistavat\nyhtäläisinä kauneudessaan ja ylpeilevät majesteetillisyydessään.\n\n-- Kaukaasian näkeminen, -- lausuu Serafim, -- merkitsee sitä, että\nnäemme maan todellisen silmän, jossa -- vastaan sanomatta -- sulavat\nyhdeksi ainoaksi hymyilyksi lapsen sielun lumivalkea puhtaus ja\nperkeleellisen viisauden ylpeä nauru. Kaukaasia on paikka, -- jossa\nihmisen voimat koetellaan: heikko sielu siellä masentuu ja vapisee\nkauhusta maan voimien edessä, vaan väkevä saavuttaa vielä suuremman\nväkevyyden, tulee korkeaksi ja teräväksi kuin vuori, joka kohottaa\ntimanttihuippunsa taivaan avaruuksia kohden; ja tuo huippu on -- ukkosen\nvaltaistuin.\n\nGrisha huokaa ja kysyy hiljaa:\n\n-- Kuka näyttää sielulle tien, jota pitkin sen pitää kulkea? Pitääkö\nmennä maailmaan, vaiko pois maailmasta? Minkä pitää hyväksyä ja minkä\nhylätä?\n\nSerafim hymyilee hajamielisesti valoisaa hymyään:\n\n-- Ei auringon voimat vähene eikä kasva siitä, että sinä, Grishuha,\ntaivasta katselet; elä siis myöskään sielun teitä murehdi, poikaseni.\n\nMinä ymmärrän Serafimin -- enkä ymmärrä. Siitä syystä kysynkin\nvihaisesti häneltä:\n\n-- No, entä ihmiset, millaiset ne ovat sinun mielestäsi? Minkä\nkaltaiset?\n\n-- Mitä -- ihmisetkö? Ihmiset ovat kuin heinä, kaikki erillaisia. Sokean\nmielestä on aurinkokin musta. Joka ei ole tyytyväinen itseensä, ei hän\nole tyytyväinen Jumalaankaan. Ja muuten, nuoria ihmisiä -- kolmen\nvuotista Ivania ei vielä voi kutsua sukunimeltään.\n\nHänellä on sanansutkauksia kuin Savelkalla -- hänen suunsa on niitä\ntäynnä ja hän kylvää niitä ympärilleen kuin omenapuu kukkiaan. Niin pian\nkuin teet hänelle vakavan kysymyksen, alkaa hän heitellä\nsanansutkauksiaan kuin ruohoa heitetään lapsen haudalle. Hänen\nmyöntyväisyytensä ärsytti minua, minä suutuin, mutta se piru vaan\nnauroi.\n\nKerran sanoin minä kiukussani hänelle:\n\n-- Minkätähden sinäkin, laiskuri, täällä vetelehdit? Aivan ilmaiseksi\nsaat sinä täältäkin leipäsi!\n\n-- Joka meillä syö omaa leipäänsä, hän on aina nälässä, -- kuuluu\nvastaus. -- Talonpojat kylvävät vuosisadat viljaa, mutta eivät rohkene\nsyödä sitä. Mutta etten minä pidä työnteosta, -- se on totta. Minä olen\nnimittäin nähnyt, että ken on ruvennut työhön, ei siitä ole tullut sen\nrikkaammaksi, vaan joka on paljon nukkunut, hän on -- Jumalan kiitos --\nmyöskin tyytyväinen! Sinäkin, Matvei, voisit ottaa varkaan veljeksesi,\njos sinua miellyttäisi toisen oma.\n\nJos rupeet väittelemään hänen kanssaan, niin hän vaan nauraa. Muuten oli\nhän yksinkertainen ja juuri siitä syystä viehättävä, hän ei milloinkaan\nteeskennellyt, vaan sanoi suoraan:\n\n-- Minä olen pieni mato, joka en tuota ihmisille suurtakaan vahinkoa\nsillä, että pyydän palasen leipää ja syön sen.\n\nMinä näen, että tuolla miehellä on Savelkan nuorekas sielu, ja minua\nkummastuttaa, mitenkä tuollaiset ihmiset voivat keskellä kuohuvaa elämää\nsäilyttää sielunsa kirkkaana ja mielensä iloisena.\n\nSerafim oli Grishaan verrattuna kuin kirkas kevätpäivä syysiltaan, ja he\nseurustelivat keskenään enemmän kuin minun kanssani. Tämä loukkasi minua\nvähän, ja pian lähtivät he yhdessä matkallekin: Grisha päätti lähteä\nOlonetsiin, ja Serafim sanoi:\n\n-- Minä lähden saattamaan häntä, lepään siellä sitten viikon verran ja\nsitten taas Kaukaasiaan. Ja sinun, Matvei, pitäisi lähteä astelemaan\nmeidän kanssamme. Liikkeellä ollessa löytää nopeammin sen, jota etsii.\nTai hävittää, ja sekin -- on hyvä! Jumalaa ei löydetä maata kaivamalla!\n\nMutta minä en voinut lähteä heidän kanssaan, sillä siihen aikaan kävin\nminä päämunkki Mardarin luona, ja hän oli mielestäni hyvin huvittava.\n\nSuurella surulla saatoin minä heitä, -- ja minusta tuntui kuin olisi\nsilloin ollut hiljainen ilta ja samalla iloinen päivä.\n\nPäämunkki Mardari asui maamajassa, joka oli kaivettu alttarin taakse\nkirkon seinän viereen. Muinoin oli tätä kuoppaa pidetty salaisuutena, --\nluostarin kalleudet oli rosvojen pelosta kätketty sinne, ja alttarilta\nsuoraan oli käytävä tuohon kuoppaan. Kuopan päälle oli rakennettu\nkivistä holvi, tämän päälle taas oli pantu paksuja lautoja, ja täten oli\nsaatu syntymään pieni koppi, jonka ikkuna oli katossa. Mutta kopin\nlattialle oli rakennettu ristikkoaita, jonka takaa rukoilijat saivat\nkatsella päämunkkia. Kuopan nurkassa oli paikaltaan siirrettävä luukku\novena ja portaat kiersivät kuin ruuvi Mardarin luokse; -- sen, joka\nnäitä portaita kulki, hänen meni päänsä aina pyörälle. Kuoppa oli syvä,\nkaksitoista askelta oli sen pohjaan, ja valoa tuli sinne ainoastaan yksi\nsäde, joka sekään ei ylettynyt pohjaan, vaan suli keskuksessa muuttaen\ntämän maanalaisen asunnon valon harmahtavaksi varjoksi.\n\nKauvan ja tarkkaan täytyy katsoa häkin läpitse, ennenkuin eroitat tuolla\npimeyden syvyydessä vieläkin pimeämmän, kuin suuren kiven tai multaläjän\n-- ja tämä on päämunkki, joka siellä istuu liikkumattomana.\n\nKun laskeudut hänen luokseen, niin joudut ensin lämpimään, höyryävään\nkosteuteen, ja ensi hetkinä et näe mitään. Sitten alkaa näkyä musta\nruumisarkku, ja siinä istuu köyryssä selin pikkuinen ukko verhottuna\nmustiin kääriliinoihin, joissa on valkeita ristejä, pääkalloja, ruokoja\nja keihäitä -- ja kaiken tämän keskessä oli hänen kuivanut ruumiinsa.\nNurkassa oli pyöreä rautakamiini, ja siitä mateli korkeuteen savutorvi\nkuin paksu mato, ja seinäin kivillä kasvoi home vihertävinä suomuina.\nValonsäde tuli tähän pimeyteen kuin valkea miekka, ja ruostui siinä sekä\nhajosi.\n\nAivan kuin varjo äänetönnä häälyttelee päämunkki itseään, hänen kätensä\nlepäävät polvilla ja hypistelivät rukousnauhaa, pää oli painunut rintaa\nvasten ja selkä oli koukussa.\n\nMinä muistan, mitenkä minä tulin hänen luokseen, laskeuduin polvilleni\nja olin ääneti. Ja hänkin oli kauvan ääneti, ja meidän ympärillämme\nvallitsi kuoleman hiljaisuus. Hänen kasvojaan en minä nähnyt, vaan\nainoastaan terävän nenän pää häämöitti tummana minulle.\n\nHän kuiskaa tuskin kuultavasti:\n\n-- No...\n\nVaan minä en voinut puhua, minut oli vallannut sääli tätä miestä\nkohtaan, joka elävänä oli asettunut ruumisarkkuun.\n\nOdotettuaan hetken kysyi hän taas:\n\n-- Mitä ... puhu...\n\nJa silloin käänsi hän kasvonsa minuun päin. Ne olivat tummat, mutta\nsilmiä en minä nähnyt, ainoastaan valkeat silmäkarvat, parran ja\nviikset, jotka olivat kuin home hänen raskailla, pimeyden himmentämillä\nja liikkumattomilla kasvoillaan.\n\nJa sitten kuulen minä hänen äänensä kahinan:\n\n-- Sinä riitelet itse... Minkätähden sinä riitelet... Jumalaa pitää\nnöyrästi palvella. Mitä sinä Hänen kanssaan riitelet ... Jumalan\nkanssa... Jumalaa pitää yksinkertaisesti rakastaa.\n\n-- Minähän rakastan -- Häntä...\n\n-- No, hyvä. Hän rankaisee sinua, mutta ole sinä, niinkuin et näkisikään\nsitä, ja sano vaan -- kunnia olkoon Sinulle Herra, kunnia Sinulle! Ja\nsano aina niin. Muuta ei ole tarvis.\n\nHänen oli nähtävästi vaikea puhua heikkoudesta tai oli hän unohtanut\npuhumisen taidon, -- sanoja ei voinut pitää elävän miehen sanoina, ja\nääni oli kuin kuolevan linnun siipien värähdykset.\n\nMinä en voinut kysyä ukolta mitään, minua säälitti rikkoa hänen\nrauhaansa kuolemaa odotellessaan ja minua peloitti, ett'en vaan\nsäikyttäisi häntä... Seison siinä liikahtamatta... Ylhäältä kuuluu\nkirkonkellon ääni, hiukset tuntuvat värähtelevän päässäni, tunnen\nsietämätöntä tuskaa, haluan kohottaa päätäni ja katsoa taivasta, mutta\npimeys piirittää minut, -- enkä minä liikahda.\n\n-- Rukoile sinä, -- sanoo hän minulle. -- Ja minä rukoilen sinun\npuolestasi.\n\nHän vaikeni taas. Syntyi hiljaisuus. Ja omituinen pelko kulkee pitkin\nminun ihoani täyttäen rintani jäisellä kylmyydellä.\n\nJonkun ajan kuluttua hän taas kuiskaa:\n\n-- Oletko sinä vielä siellä?\n\n-- Olen.\n\n-- Minä en nähnyt. No, mene nyt Jumalan nimeen! Eläkä -- riitele.\n\nMinä tulin hiljalleen ulos. Kun olin päässyt maan pinnalle ja saanut\nhengittää raitista ilmaa, niin juovuin ilosta ja pääni meni aivan\npyörälle. Olin tykkänään kostea kuin olisin ollut kellarissa. Mutta hän,\nMardari, istui neljättä vuotta siellä.\n\nMinun oli määrätty käymään viisi kertaa siellä, vaan minä olin vieläkin\nääneti. En voinut puhua. Kun minä laskeudun alas, kuuntelee hän ja kysyy\nsitten haudan kolealla äänellä:\n\n-- Tulitko taas? Eilinenkö?\n\n-- Niin, minä se olen.\n\nSilloin alkaa hän kuiskailla ... katkonaisesti:\n\n-- Elä sinä suututa Jumalaa... Mitä sinä tahdot?... Et sinä tarvitse\nmitään... Ehkä palan leipää... Mutta synti suututtaa Jumalaa. Ja synti\non kotoisin pirusta. Pirut -- ne tunkevat kaikkialle. Kyllä minä heidät\ntunnen. Hekin ovat suutuksissaan ... pirut. Ilkeitä ovat. Heitä on\nloukattu, ja siitä syystä ovat suutuksissaan. Vaan sinä et saa suuttua,\nellet tahdo pirun vertaiseksi ruveta. Jos sinua koetetaan suututtaa,\nniin sano sinä: Kristus varjelkoon teitä! Ja mene sitten matkaasi. Niin\nheidän kanssaan. He ovat kaikki häviäväisiä. Se on pääasia. Vaan sielua\nhe eivät saa. Kätke se, niin eivät ota.\n\nHän kylvää sanojaan hiljalleen, ne lankeevat päälleni kuin tuhka\nkaukaisesta tulipalosta, vaan minä en niitä tarvitse eivätkä ne vaikuta\nvähääkään sieluuni. Minä näen kuin pahaa unta, jota en ymmärrä ja joka\non raskasta ja ikävää.\n\n-- Sinä olet ääneti, -- sanoo hän sitten miettiväisesti, -- ja se on\nhyvä. Vaikka sinua kuinka tahdottaisi puhumaan, niin ole sinä vaan\nääneti. Toiset kun käyvät täällä, -- niin he puhuvat. Ja paljon he\npuhuvatkin. Kaikkea ei ymmärräkään. Muutamat puhuvat naisistakin. Mutta\nmitä minä niistä. Kaikista maailman asioista he puhuvat. Minä en heitä\nymmärrä. Mutta sinä osaat olla ääneti. En minäkään puhuisi, mutta igumen\non käskenyt lohduttaa, -- ja täytyy lohduttaa! No, ne ovat pikkuasioita!\nMutta muuten olen kovin vähäpuheinen. Kaikki vaan Jumalalle! Minulta on\nviety kaikki. Rukouksen voima vaan on jätetty. Jos sinua kiusataan --\nniin elä ole huomaavinasi. Pirut ne kiusaavat. Minuakin ne ovat\nkiusanneet. Oma veljeni. Pieksi. Ja vaimoni. Syötti minulla arsenikia.\nMinä olin kuin hiiri hänen käsissään. Minut varastettiin putipuhtaaksi.\nSanoivat vielä, -- että minä muka olin sytyttänyt kylän. Ja aikoivat\nheittää minut tuleen. Ja vankeudessa sain olla. Mutta kaikki on ollutta.\nLangetettiin tuomio -- ja sain istua. Jumala olkoon heille armollinen.\nMinä olen antanut kaikille anteeksi. En minä ole syyllinen -- vaan olen\nantanut anteeksi. Oman -- itseni tähden. Kokonainen vuori loukkauksia\noli minun päälläni. Ne olivat tukehduttaa minut. Vaan kun annoin\nanteeksi, -- niin kaikki oli mennyttä. Vuori poistui. Pirut suuttuivat\nja poistuivat. Niinpä sinäkin -- anna kaikille anteeksi... Minä en nyt\n-- tarvitse mitään. Ja sinäkin tulet samallaiseksi.\n\nNeljännellä käynnilläni pyytää hän minulta:\n\n-- Tuo sinä minulle leivänpala. Minä imeskelisin sitä. Olen kovin heikko\nja -- anna sinäkin Kristuksen tähden minulle anteeksi!\n\nMinun kävi häntä niin sääliksi, että sydäntäni särki. Kuuntelen hänen\nhourailujaan ja ajattelen:\n\n-- Minkätähden pitää olla näin, Herra? Minkätähden?\n\nMutta hän jatkaa värähtelevällä kuivaneella kielellään:\n\n-- Minun luuni ovat kipeät. Yöt päivät niitä särkee. Kun imen\nleivänkannikkaa, -- niin on helpompi, ehkä. Ja sitten syyhyttää minua,\nja se estää. Estää rukoilemasta. Mutta joka hetki pitää rukoilla.\nUnissakin. Muuten piru heti muistuttaa itsestään. Se sanoo nimesi ja\nmissä sinä olet asunut, kaikki. Tuolla uunilla se istuu. Ei se siitä\nvähääkään välitä, vaikka se väliin on kuumuudesta punainen. Se on --\ntottunut siihen. Harmaana istuu se vastapäätä minua. Minä olen ristinnyt\nsen, -- enkä sitä enää viitsi katsoakaan. Se ikävystyttää minua. No\nniin. Milloin se taas kulkee hämähäkin kaltaisena pitkin seinää.\nToisinaan se harmaana riepuna puhelee ilmaan. Se on nähtävästi aina eri\ntavalla eri henkilöitten kanssa. Mutta ikävä sillä ukolla mahtaa olla.\nHän on määrätty -- vartioimaan minua. Vaan ei sillä ukolla makean leivän\npäivät ole. Minä en enään ole suutuksissanikaan häneen. Ja pirukin on\ntyytyväinen. Minä olen tottunut siihen. Mutta nyt olet sinä suuttunut\nitse itseesi. En minä katso sinua. Ei hän ole mitään enään. Yhä se\nsentään muistuttaa minulle entistä nimeäni.\n\nUkko kohottaa päätään ja sanoo tavallisen kovalla äänellä:\n\n-- Minun nimeni oli Mihaila Petrow Vjahirjeff!\n\nJa sitten hän taas vaipui ruumisarkkuunsa ja kuiskasi:\n\n-- Sellaista se piru puhelee... Voi sinua, piru! Oletko sinä täällä,\nveli? Mene Herran nimeen!\n\nMinä olin vähällä itkeä kiukusta sinä päivänä... Minkätähden tuon ukon\npitää olla tuollainen. Mitä kauneutta on hänen urotyössään? Minä en\nymmärrä mitään! Koko päivän ja paljon jälkeenpäinkin muistelen minä\nhäntä, ja minusta tuntui aina silloin, että joku piru ärsytti minua.\n\nKun minä viimeisen kerran menin hänen luokseen, niin täytin taskuni\nlämpimällä leivällä; -- vihaisena ja kiukkuisena ihmisille kannoin minä\ntätä leipää hänelle. Ja kun annoin sitä hänelle -- kuiskasi hän:\n\n-- Ohoo-ho! Lämmintä! Ohoo-o...\n\nHän kohottautuu ruumisarkussaan, höylänlastut narisevat hänen allaan,\nkätkee leivän ja kuiskaa:\n\n-- Ohoo-ho!\n\nJa pimeys, ja seinien home -- kaikki tuntuu liikkuvan ja kertaavan\nhiljaisella äänellä päämunkin kuiskauksen:\n\n-- O-o-oo.\n\nNeljä kertaa viikossa otti hän vastaan ruokaa, ja hänellä oli\nluonnollisesti nytkin kova nälkä.\n\nTällä viimeisellä kerralla ei hän sen enempää puhellut kanssani, vaan\nimeä nassutteli leipäänsä. Nähtävästi ei hänellä enään ollut\nhampaitakaan.\n\nOdotettuani siinä jonkun aikaa sanoin vihdoin hänelle:\n\n-- No, anna nyt minulle anteeksi, isä Mardari, minä lähden nyt pois enkä\nenään palaa. Ota myöskin vastaan kiitokseni!\n\n-- Niin, niin, -- vastaa hän hätiköiden, -- kiitos sinullekin, kiitos!\nElä puhu munkeille mitään. Leivästä nimittäin. Ottavat vielä pois! He\novat kateellisia, munkit nimittäin. Pirut näkyvät tuntevan heidätkin.\nPirut tietävät ja tuntevat kaikki. Mutta vaikene sinä!\n\nTämän jälestä hän pian sairastui ja kuoli. Hänet haudattiin\njuhlallisesti -- pääpappi tuli kaupungista pappien kanssa ja piti\nsurujumalanpalveluksen. Tämän jälestä kuulin minä, että ukkovainajan\nhaudalla paloi itsestään öisin sininen liekki.\n\nKuinka paljon surkuteltavaa tuossa kaikessa oli, ja kuinka suureksi\nhäpeäksi se oli ihmisille!\n\nPian tämän jälkeen teki elämäni äkkikäännöksen.\n\nGrishan vielä ollessa luostarissa sattui minulle ilkeä tapaus. Minä\ntulen kerran aittaan, ja siellä makaa Mihaila säkkien päällä ja\nharjoittaa itsesaastutusta. Se tuntui minusta sanomattoman\nvastenmieliseltä. Minä muistin ne ruokottomat sanat, joita hän käytti\nnaisista puhuessaan, muistin hänen inhonsa naisia kohtaan, ja minä\nsyljin, hyppäsin leipomoon, vapisin suuttumuksesta, häpeästä ja\nsurkuttelusta. Ja hän minun perässäni... Lankesi polvilleen, rukoilee,\nettä minä en puhuisi kenellekään, ja sanoo:\n\n-- Kyllä minä tiedän, että hän kiusaa öisin sinuakin. Perkeleen valta on\nkovin suuri...\n\n-- Valehtelet, -- huusin minä, -- ja mene sinä nyt kaikkein pirujen\nluokse, sika! Sinäkö tässä vielä muka leipoisit, koira!\n\nMinä haukun, en voi pidättää itseäni. Ell'ei hän olisi rivoilla\nsanoillaan siihen määrään solvaissut naisia, niin -- koira vieköön...\n\nJa hän matelee yhä minun edessäni sekä pyytää, että minä vaikenisin.\n\n-- Tokko tuosta nyt puhumaankaan, -- sanon minä. -- Minä häpeän sinun\npuolestasi. Mutta kauvemmin en tahdo tehdä työtä sinun kanssasi... Ja\nsano sinä, että minulle annettaisiin muuta työtä.\n\nJa tästä minä pidin kiinni.\n\nSiihen aikaan en minä vielä tuntenut enkä ymmärtänyt ihmisiä, ja minä\nkoettelin itse ainoastaan -- pysyttäytyä syrjässä.\n\nMihaila sairastui ja vietiin sairashuoneeseen. Minä saan nyt\ntyöskennellä vanhimpana, ja minulle annettiin kaksi apumiestä. Näin\nkului noin kolme viikkoa, ja sitten kutsuttiin minä aivan odottamatta\nmuonavarain hoitajan luokse, joka ilmoitti, että Mihaila nyt on tullut\nterveeksi, mutta ei halua työskennellä minun kanssani niskoittelevan\nluonteeni tähden, ja siitä syystä olen minä määrätty nostelemaan kantoja\nmetsässä. Tätä pidettiin rangaistuksena.\n\n-- Minkätähden? -- kysyn minä.\n\nMutta samassa tulee konttooriin se kaunis munkki, isä Antoni, asettautuu\nnöyrästi syrjään seisomaan ja kuuntelee.\n\nMuonavarain hoitaja jatkaa:\n\n-- Sinun niskoittelevan luonteesi tähden ja siitä syystä, että\nehtimiseen lausut röyhkeitä tuomioita veljistä. Se on sinun ikäisellesi\nja sinun asemassasi olevalle sopimatonta ja sinun täytyy saada siitä\nrangaistus. Mutta isä priori on hyväntahtoisuudessaan määrännyt, että\nsaat sitten tulla konttooriin, jossa sinulla on helpompi työ, ja kun\nrangaistusaika on loppuun kulunut, niin...\n\nHän puhui kauvan, pitkäveteisesti ja soinnuttomasti. Minä näin, ett'ei\ntuo mies ladellut sanojaan omantuntonsa pakosta, vaan virkansa puolesta.\nMutta isä Antoni katseli minua nojaten seinään, silitteli partaansa,\nhymyili kauniilla silmillään ja näkyi tahtovan ikäänkuin ärsyttää minua.\nMinua halutti näyttää hänelle luonteeni, ja siitä syystä sanon\nmuonavarain hoitajalle:\n\n-- Minä en etsi -- ylennystä, alennusta -- en halua, sillä en ole sitä\nansainnut, kuten tiedätte, vaan minä tahdon oikeutta.\n\nMuonavarain hoitaja punastuu, iskee sauvallaan lattiaan ja huutaa:\n\n-- Hävytön lurjus!\n\nMutta silloin kumartuu isä Antoni sanomaan jotakin hänen korvaansa.\n\n-- Se on -- mahdotonta! -- huutaa muonavarain hoitaja. -- Hänen täytyy\nottaa vastaan rangaistuksensa nurisematta.\n\nAntoni kohotti olkapäitään ja kääntyi minuun, -- hänellä oli lämmin\nbassoääni:\n\n-- Alistu, Matvei!\n\nHän voitti minut kahdella sanallaan ja lämpimällä katseellaan. Kun hän\nsitten kumarsi muonavarain hoitajalle maahan asti, tein minäkin samoin,\nja kysyin sitten, -- milloin minä saisin lähteä metsään?\n\n-- Kolmen päivän kuluttua, -- vastaa hän, -- ja nämät kolme päivää saat\nistua arestissa! Niin...\n\nEll'ei Antoni olisi ollut läsnä, olisin minä varmaan lyönyt murskaksi\nmuonavarain hoitajan. Mutta minä olin ymmärtänyt hänen sanansa pieneksi\nviittaukseksi siitä, että minulla on mahdollisuus lähestyä häntä, ja\ntämän tähden olin minä valmis vaikka hakkaamaan pois käteni.\n\nMinut vietiin arestihuoneesen -- konttoorin alla olevaan pieneen\nkuoppaan, jossa ei voinut maata eikä seisoa, vaan ainoastaan istua.\nLattialle oli heitetty olkia, ja koko kuoppa oli märkänä kosteudesta.\nHiljaista oli siellä kuin haudassa, ei ollut edes hiiriä, ja niin pimeä,\nettä kättäänkään ei näe. Jos koetat katsoa kättäsi, -- niin et voi.\n\nIstun täällä äänetönnä. Ja kaikki vaikenee minussa, kaikki on kuin\nlyijyyn valettu, minä olen raskas kuin kivi, ja kylmä kuin jää. Minä\nkiristelen hampaitani, aivan kuin olisin sen avulla voinut koota\najatuksiani, mutta ne tulevat kuumiksi kuin hiilet ja polttavat minua.\nOlisin mielelläni purrut, mutta ei ollut mitään purtavaa. Tartuin\nkäsillä hiuksiini, pudistelin itseäni, että kieli suussa heläjää,\nsieluni huusi, raivosin ja olin kuin riivattu.\n\n-- Missä on oikeutesi, Herra? Eivätkö jumalattomat leiki sillä ja\neivätkö he käytä sitä oman pahan valtansa tukemiseksi? Mikähän minä\nsitten olen Sinun edessäsi? Olenko minä synnin uhri vaiko sinun\nkauneutesi ja oikeutesi vartija?\n\nMinä muistan luostarielämän ankaruuden -- ja se tuntuu nyt minusta\njonninjoutavalta ja naurettavalta. Minkätähden munkit ovat -- Jumalan\npalvelijoita? Mistä syystä he ovat muita pyhemmät? Minä tunnen\ntalonpojan raskaan elämän tuolla kylissä. Se on kylmää ja ankaraa! He\novat kaukana Jumalasta: juovat, tappelevat, varastavat ja tekevät\nkaikellaista syntiä. Jumalan teitä eivät he tunne, eikä heillä ole\nvoimia eikä aikaa etsiskellä Hänen totuuksiaan, -- sillä jokainen on\nnälän pelosta kiinnitetty maahansa. Voiko heiltä siis muuta vaatiakaan?\nMutta täällä elävät ihmiset vapaina ja yltäkylläisyydessä, täällä on\nheillä viisaita kirjoja, -- vaan kuka heistä Jumalaa palvelee?\nAinoastaan heikot ja verettömät, tuollaiset kuin Grisha, vaan muille on\nJumalan nimi -- suojeluksena synninteossa ja valheitten lähteenä.\n\nMinä muistan munkkien tavattoman ahneuden naisiin ja heidän lihallisen\nruokottomuutensa, joka ei eläimiäkään ylenkatsonut; -- heidän\nlaiskuutensa ja ahmattimaisuutensa, heidän riitansa veljeysseuroissa,\njolloinka he kaakattivat toisilleen kuin korpit kalmistossa. Grisha oli\nkertonut minulle, että vaikka talonpojat koettivat kuinka ahkerasti\ntehdä työtä luostarin hyväksi, kasvoivat heidän velkansa yhä.\n\nAloin nyt ajatella itseänikin. Kauvan minä jo olen maleksinut täällä,\nvaan mitä olen sillä voittanut sielulleni. Ainoastaan haavoja olen minä\nsaanut, haavoja ja lyöttymiä. Ja millä olen järkeäni rikastuttanut?\nAinoastaan sillä, että olen nähnyt paljon ruokottomuutta ja alkanut\ntuntea inhoa ihmisiin.\n\nJa ympärilläni -- on hiljaista. Tänne ei kuulu kellonkaan ääni, en\ntiedä, miten aikaa mittaisin, en tiedä, milloin on päivä, milloin yö. --\nKukahan rohkenee riistää ihmiseltä auringon valon?\n\nMädäntynyt ilma on tukahuttamaisillaan minut, minun sieluni on kuin\ntulessa eikä se näytä minulle Herran teitä, ja sydämelleni kallis usko\nsulaa yhteen jumalallisen kaikkitietäväisyyden ja oikeudentunnon kanssa.\nMutta kuin kirkas tähti väikkyy edessäni isä Antonin kasvot, -- ja minun\nkaikki ajatukseni, kaikki tunteeni ovat -- hänen luonaan kuin yöperhoset\ntulen luona. Hänen kanssaan minä seurustelen, hänelle valitan huoliani,\nhäneltä kysyn neuvoa, ja pimeydessä olen minä näkevinäni pari sädettä\nhänen hymyilevistä silmistään. Nämät kolme päivää olivat minulle hyvin\nkallisarvoiset, ja kun minä vihdoin pääsin ulos tästä kuopasta, -- niin\nsokeutuivat silmäni ja pääni oli kuin toisen ihmisen pää. Mutta veljet\nnauroivat:\n\n-- No, miltä tuntui hengellisessä saunassa?\n\nIllalla kutsui igumen minut luokseen, asetti minut polvilleni ja piti\npitkän puheen.\n\n-- On kirjoitettu: minä katkon syntiseltä hampaat ja taivutan hänen\nniskansa maahan asti...\n\nMinä vaikenen ja kuuntelen sydän pivossa. Isä Antoni on seisovinaan\nrauhallisena edessäni ja sulkee minun suuni hellällä hymyllään.\n\nJa pian -- pehmeni igumenkin.\n\n-- Sinua, lurjus, pidetään arvossa, -- sanoi hän, -- sinua ajatellaan,\nsinun ahkeruutesi työntekoon on huomattu ja sinun järjellesikin osataan\nantaa sille tuleva arvo. Ja nytkin ehdotan minä sinulle valittavaksi\nkaksi palveluspaikkaa: tahdotko sinä ruveta istumaan luostarin\nkonttoorissa vai rupeatko isä Antonin kamaripalvelijaksi?\n\nSe oli kuin lämmintä vettä minun päälleni, minä olin tukahtua ilosta ja\nsain tuskin sanotuksi:\n\n-- Sallikaa minun ruveta kamaripalvelijaksi.\n\nHän rypisti kasvojaan, ajatteli ja katseli kysyvästi minuun.\n\n-- Jos rupeat konttoristiksi, -- sanoi hän, -- niin ei sinun tarvitse\nkantoja nostaa, vaan jos sinua haluttaa ruveta kamaripalvelijaksi, niin\nsaat myöskin samalla työskennellä metsässä.\n\n-- Suvaitkaa minun ruveta kamaripalvelijaksi.\n\nHän kysyy ankarasti:\n\n-- Minkätähden, sinä hupsu? Konttoorissa olisi helpompi olla ja se olisi\nkunniallisempaakin.\n\nMinä seison kannallani.\n\nHänen päänsä painuu alas ja hän ajattelee.\n\n-- Minä sallin sen, -- sanoo hän sitten. -- Sinä olet merkillinen\nnuorukainen, ja sinun jälkiäsi pitää seurata... Kuka sen tietää,\nmillainen tuli sinussa palaa; niin kuka tietää. Mene rauhaan!\n\nMinä läksin metsään.\n\nSilloin oli kevät, kylmä huhtikuu.\n\nTyö oli raskasta; metsä oli ijänikuista, juuret menivät syvälle, kannot\nolivat suuria, niitä sai kaivaa hiki hatussa ja hakata, -- ja kun sitten\npani hevosen vetämään kantoa, niin pani tämäkin kaikki voimansa\nliikkeelle, mutta sai ainoastaan kuoren lähtemään puusta. Jo\npuolenpäivän aikaan särkivät kaikki paikkani, hevonen vapisi ja oli\nvaahdossa ja katseli minuun pyöreillä silmillään aivan kuin olisi\ntahtonut sanoa:\n\n-- En voi, veliseni, se on liian raskas!\n\nMinä katselen hevosta ja taputan sen kaulaa.\n\n-- Kyllä minäkin sen näen.\n\nJa uudestaan alan kaivaa ja hakata kantoa, mutta hevonen katselee sekä\npudistelee päätään. Hevoset ovat -- viisaat; minä luulen, että he\nnäkevät milloin mies tekee turhaa työtä.\n\nSiihen aikaan oli minulla eräs kohtaus Mihailan kanssa, joka oli vähällä\npäättyä huonosti minulle. Syötyäni päivällistä menen minä kerran työhöni\nja olen jo päässyt metsään, kun hän äkkiä alkaa ajaa minua takaa kädessä\n-- keppi, kasvot villiytyneen näköisinä, kiristeli hampaitaan sekä\nmörisi kuin karhu... Mitä tämä on?\n\nMinä pysähdyn ja odotan. Hän ei lausunut minulle sanaakaan, vaan\nheiluttaa keppiä minun pääni päällä. Mutta minä kumarruinkin alas ja\ntyrkkäsin päälläni hänen vatsaansa. Hän kaatui vatsalleen, minä otin\nhäneltä kepin ja kysyin:\n\n-- Mitä sinä tahdot? Minkätähden näin teet?\n\nHän väänteli itseään minun allani ja kähisee:\n\n-- Lähde heti pois luostarista...\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Minä en voi nähdä sinua, minä tapan sinut... Lähde pois...\n\nHänen silmänsä ovat punaset, ja niistä valuu kyyneleitä, jotka myöskin\nnäyttävät punasilta, ja hänen huulillaan on vaahtoa. Hän repii\nvaatteeni, puree minua, potkii ja koettaa päästä käsiksi kasvoihini.\nMutta minä voin jotenkin helposti hillitä hänet, nousin pois hänen\npäältään ja sanoin:\n\n-- Sinulla on munkin virka, mutta siitä huolimatta sinä, senkin elukka,\nhaudot tuollaista ilkeyttä sydämessäsi! Ja -- mistä syystä?\n\nHän nousee istumaan ja vaatii itsepintaisesti:\n\n-- Lähde pois! Elä johdata sieluani kadotukseen...\n\nMinä en ymmärrä tästä mitään! Mutta sitten arvasin minä asian, ja sanon\nhänelle hiljaan:\n\n-- Ehkä sinä, Miha, luulet minun kertoneen sinun surullisesta\nhairahduksestasi? Se ei ole kuitenkaan totta; minä en ole kertonut siitä\nkenellekään!\n\nHän nousi ylös, pudisteli itseään, syleili puuta, katseli minua\nvilleillä silmillään ja sanoi:\n\n-- Vaikka sinä kertoisit koko maailmalle -- niin tuottaisi se vaan\nhuojennusta minulle. Minä kadun ihmisten edessä syntiäni ja he antavat\nminulle anteeksi; mutta sinä, elukka, halveksit kaikkia, -- enkä minä\ntahdo olla sidottuna sinuun, ylpeä kerettiläinen! Elä saata minua,\nsenkin raato, tekemään vielä veristä syntiä!\n\n-- No, jos niin on, niin lähde sitten itse, mutta minä en lähde, --\ntiedä se.\n\nMutta nyt hyökkäsi hän uudestaan päälleni, me lankesimme molemmat likaan\nja ryvimme siinä kuin sammakot. Nyt tuli näkyviin, että minä olinkin\npaljon vahvempi häntä, ja hän, onneton, jäi maata ja itki.\n\n-- Kuulepas, Mihaila, -- sanon minä. -- Minä lähden jonkun ajan\nkuluttua, mutta -- en voi vielä lähteä! Tämä ei johdu itsepäisyydestä,\nvaan minun täytyy olla täällä vielä jonkun aikaa!\n\n-- Mene isäsi perkeleen luokse! -- ähkyy hän kiristellen hampaitaan.\n\nMinä erkanin hänestä, ja muutaman päivän kuluttua sai hän käskyn\nmatkustaa kaupunkiin pitämään siellä luostarin majataloa, enkä minä ole\nsen koommin nähnyt häntä.\n\nMinä lopetin työni, -- ja olen pian aivan uudessa puvussa isä Antonin\nluona. Ensimäisestä viimeiseen päivään muistan minä sen ajan, se on kuin\npoltettu sydämeeni ja piirretty ihooni.\n\nHän johtaa minua huoneessaan rauhallisesti ja hyväntahtoisesti, opettaa\nminulle miten, millä tavalla ja koska minun on häntä palveltava. Yksi\nhuone oli kaappeja täynnä, ja kaapeissa oli hengellisiä ja maallisia\nkirjoja.\n\n-- Tämä on minun rukoushuoneeni, -- sanoo hän.\n\nKeskellä huonetta oli iso pöytä, ikkunan luona pehmeä nojatuoli,\ntoisella puolella pöytää sohva, joka oli peitetty kallisarvoisella\nnahalla, ja pöydän edessä oli korkeaselkäinen tuoli, joka oli\npäällystetty painetulla nahalla. Toista huonetta käytti hän\nmakuuhuoneenaan ja siinä oli leveä sänky, liinavaatekaappi, pesukomuuti,\njossa oli suuri peili, paljon harjoja, kampoja, erivärisiä pulloja, ja\nkolmannen huoneen seinään, -- joka muuten oli ruma ja tyhjä, -- oli\ntehty kaksi salakaappia. Toisessa oli viinaa ja viinaleipää, toisessa\nteekeittiö sekä kaikellaisia keitettyjä ja paistettuja herkkuja.\n\nKun me olimme lopettaneet tarkastuksemme, vei hän minut kirjastoon ja\nsanoi:\n\n-- Istu! Näin minä elän. En juuri munkin tavoin, vai kuinka?\n\n-- Niin, ei sääntöjen mukaan.\n\n-- No niin, -- sanoo hän, -- sinä tuomitset kaikkia ja tulet\ntuomitsemaan minuakin.\n\nJa hän hymyilee ylhäistä hymyä. Minä rakastin hänen kauniita kasvojaan,\nmutta hymyily ei miellyttänyt minua.\n\n-- En tiedä, tulenko tuomitsemaan teitä, -- vastaan minä, -- mutta\nainakin tahdon ymmärtää!\n\nHän naurahti hiljaan, bassoäänellä ja loukkaavasti.\n\n-- Oletko sinä syntynyt avioliiton ulkopuolella?\n\n-- Olen.\n\n-- Sinussa näkyy olevan hyvää verta, -- sanoo hän.\n\n-- Minkälaista hyvää verta? -- kysyn minä.\n\nHän nauraa taas ja vastaa.\n\n-- Hyvä veri on -- ainetta, josta muodostuu ylpeä henki!\n\nPäivä oli kirkas, aurinko katseli ikkunasta sisään ja Antoni istui sen\nsäteissä. Äkkiä tuli mieleeni omituinen ajatus, se kohotti päätään kuin\nkäärme ja pisti sydämeeni, -- minä vapisin, hyppäsin seisoalleni ja\nkatselen tarkasti munkkia. Hänkin nousi ylös, ja minä näen, miten hän\nottaa pöydältä veitsen, leikittelee sillä ja kysyy:\n\n-- Mikä sinun nyt on?\n\nMinä kysyn häneltä:\n\n-- Etteköhän te ole minun isäni?\n\nHänen kasvonsa muuttuivat, tulivat sinertäviksi ja liikkumattomiksi\naivan kuin olisivat olleet veistetyt jäästä, ja hän ummisti puoleksi\nsilmänsä, jotta niitten loiste katosi. Sitten sanoo hän hiljaa:\n\n-- Tuskin! Missä sinä olet syntynyt? Milloin? Kuinka vanha olet? Kuka on\näitisi?\n\nJa kun minä kerroin hänelle, mitenkä minä olin heitetty oman onneni\nnojaan, hymyili hän ja pani veitsen takaisin pöydälle.\n\n-- Siihen aikaan en minä ollut niillä paikoillakaan, -- sanoo hän.\n\nMinun tuli paha ja tukala olla; olin kuin pyytänyt almua, -- jota ei\nminulle kuitenkaan annettu.\n\n-- No, entä jos minä olisin ollut sinun isäsi, -- kysyy hän, -- niin\nmitä sitten?\n\n-- Ei mitään, -- vastaan minä.\n\n-- Niin minäkin ajattelen. Me elämme yhdessä sellaisessa paikassa, jossa\nei ole lihallisia isiä ja lapsia, vaan ainoastaan henkinen voima meidät\nyhdistää. Mutta toiselta puolen olemme me kaikki heitetty oman onnemme\nnojaan tänne maan päälle, se on, me olemme kaikki veljeksiä siinä\nonnettomuudessa, jota sanotaan -- elämäksi! Ihminen on satunnaisuus maan\npäällä, tiedätkö sen?\n\nMinä näen hänen silmistään, -- että hän nauraa minua. Merkillinen\nkysymykseni oli saattanut minut tukalaan asemaan, ja minun haluttaa nyt\nkorjailla sitä tai saada se tykkänään unohtumaan. Mutta minä pahennankin\nasian kysymällä:\n\n-- Minkätähden te otitte käteenne veitsen?\n\nAntoni katselee minua ja nauraa hiljalleen.\n\n-- Sinä teet rohkeita kysymyksiä! -- sanoo hän. -- Minä otin sen käteeni\ntietämättä itsekään syytä siihen. Minä pidän siitä, se on hyvin kaunis.\n\nJa sitten antoi hän tuon veitsen minulle. Se oli väärä ja terävä, terä\noli kullalla kirjaeltu, varsi hopeinen ja siinä punainen kivi.\n\n-- Arabialainen veitsi, -- selitti hän minulle. -- Minä leikkaan sillä\nauki kirjoja ja pidän sitä öisin päänalukseni alla. Minusta kerrotaan,\nettä olen rikas, vaikka muut ihmiset elävät köyhyydessä, mutta minun\nkoppini onkin täällä syrjässä.\n\nVeitsestä ja Antonin käsistä lähti lempeä, suloinen haju, -- hän\njuovutti sillä minut ja sai pääni pyörälle.\n\n-- Mutta puhutaan eteenpäin, -- jatkoi Antoni pehmeällä ja tummalla\nbassoäänellään. -- Tiedätkö sinä, että minun luonani on nainen?\n\n-- Olen kuullut siitä.\n\n-- Se ei ole totta, että tuo nainen olisi minun sisareni. Minä makaan\nhänen kanssaan.\n\nMinä kysyn häneltä:\n\n-- Minkätähden te tuollaisia kerrotte minulle?\n\n-- Siitä syystä, että ihmettelisit kerran tarpeeksesi ja lakkaisit\nsitten ihmettelemästä! Pidätkö sinä maallisista kirjoista?\n\n-- En ole niitä lukenut.\n\nHän otti kaapista nahkakantisen punaisen kirjan, antoi sen minulle ja\nsanoi:\n\n-- Mene, pane tulta teekeittiöön ja lue tätä!\n\nMinä aukasin kirjan ja näin sen ensimäisellä sivulla kuvan, jossa oli\nnainen alastonna ja hänen edessään mies, joka myös riisui itseään.\n\n-- Minä en rupea lukemaan tätä, -- sanon minä.\n\nMutta silloin kääntyi hän minuun päin ja sanoi ankaralla äänellä:\n\n-- Vaan jos hengellinen opettajasi käskee sinua? Tiedätkö sinä,\nminkätähden se on tarpeellista?... Mene!\n\nKylkirakennuksessa, jonne hän oli määrännyt minut, istuin minä\nvuoteessani pelon ja tuskan jäykistyttämänä. Minusta tuntuu kuin olisin\nsaanut myrkkyä, olen heikko ja vapisen. En tiedä, mitä ajattelisinkaan,\nenkä voi ymmärtää, mistä minä sain sen ajatuksen, että hän on -- minun\nisäni. Sellainen ajatus tuntuu nyt vieraalta ja tarpeettomaltakin. Minä\nmuistan hänen sanansa hengestä -- henki saa alkunsa verestä; ihmisestä,\n-- että hän on satunnaisuus maan päällä. Kaikki tuo on selvää\nkerettiläisyyttä! Olen näkevinäni hänen muuttuneet kasvonsa, kun kuuli\nkysymykseni. Ja kun minä avoin kirjan, niin kerrottiin siinä eräästä\nranskalaisesta kavaljeerista, naisista... Minkätähden hän tuollaisen\nkirjan antoi minulle?\n\nHän soittaa kelloa ja kutsuu minua. Kun saavun hänen luokseen, ottaa hän\nminut hyväilevästi vastaan.\n\n-- No, teekeittiö?\n\n-- Minkätähden te annoitte minulle tämän kirjan?\n\n-- Jotta oppisit tietämään, mitä synti on!\n\nMinä ilostuin, sillä minusta näytti, että nyt ymmärsin hänen\ntarkoituksensa -- koetella minua. Minä kumarsin nöyrästi, sain\nteekeittiön pian kiehumaan, toin sen huoneesen, jossa Antoni jo etsi\nteelehtiä, ja kun minä aijoin lähteä pois, sanoi hän:\n\n-- Jää tänne ja juo teetä minun kanssani...\n\nMinä olen kiitollinen hänelle, sillä minä haluan innokkaasti ymmärtää\njotakin.\n\n-- Kerro minulle, -- sanoo hän, -- miten sinä olet elänyt ja miksi olet\ntullut tänne.\n\nJa minä aloin kertoa hänelle itsestäni salaamatta ainoatakaan\najatustani, ainoatakaan mielipidettä; ja hän kuuntelee silmät\npuoliummessa minua niin innokkaasti, että teekin jäi juomatta. Hänen\ntakapuolellaan katseli ilta ikkunasta sisään, puitten tummat piirteet\nkuvastuvat punaiselle taivaalle ja kertoillen tarinaansa, ja minä kerron\nminun juttujani katsellen Antonin valkeita käsiä, jotka olivat ristissä\nrinnalla. Ja kun minä lopetin, -- kaatoi hän minulle pikarin tummaa,\nmakeata viiniä.\n\n-- Juo, -- sanoi hän. -- Minä huomasin sinut jo silloin, kun sinä\nkirkossa rukoilit ääneesi. Eikö luostari auta?\n\n-- Ei. Mutta teihin luotan minä lujasti, auttakaa te minua! Te olette\noppinut mies, te tiedätte kaikki.\n\nHän puhuu hiljalleen katsomatta minuun:\n\n-- Minä tunnen ainoastaan yhden asian: kun menet vuorelle -- niin mene\nhuipulle asti; jos putoat, -- niin putoat syvyyden pohjaan asti. Mutta\nitse en minä noudata tuota lakia, sillä minä olen -- laiska. Ihminen ei\nole mitään, Matvei, emmekä me ymmärrä, miksikä hän ei mitään ole. Sillä\nelämä on ihanaa, ja maailma viettelevä. Mutta vaikka olisi kuinka paljon\nhuvituksia, niin ei ihminen sittenkään ole mitään! Minkätähden ei? Tätä\narvoitusta en minä ole voinut selvittää... Enkä tahdo sitä\najatellakaan...\n\nSoitettiin iltakirkkoon, hän hätkähtää ja sanoo minulle:\n\n-- Mene Jumalan nimeen! Minäkin olen väsynyt ja täytyy mennä\npalvelukseen.\n\nTulinko minä sinä päivänä sen viisaammaksi, ja nyt minun jo täytyi\nlähteä hänen luotaan. Mutta hän jäi mieleeni kuin hauska muisto, vaan\nhänen puheittensa merkitystä minä en ymmärtänyt.\n\nMinä saavuin huoneeseni ja panin maata, mutta tuo kirja olikin allani.\nSytytin tulen ja aloin lukea sitä kiitollisuudesta opettajaani kohtaan.\nMinä luen siitä, että eräs kavaljeeri pettelee aviomiehiä mennen yöllä\nikkunasta näitten vaimojen luokse. Miehet saavat hänet kiinni, aikovat\nantaa keppiä, mutta hän pääseekin pakoon. Kaikki tuo on kovin ikävää,\nenkä minä jaksa sitä ymmärtää. Tai ehkä minä ymmärränkin, että kirjassa\n-- hemmoitellaan tuota nuorta miestä, mutta en käsitä, minkätähden siitä\non kirjoitettu ja minkä vuoksi juuri minun pitää lukea tuollaista\nmitätöntä lorua.\n\nJa uudestaan tuli mieleeni ajatus, että minkätähden minä niin äkkiä olin\nalkanut epäillä, että juuri hän -- oli minun isäni. Tämä ajatus syöpyy\nkuitenkin sieluuni kuin ruoste rautaan. Ja sitten minä nukuin. Unissani\ntunnen minä, että minua tuupitaan, minä hyppäsin ylös, ja hän seisoi\nedessäni.\n\n-- Minä olen soittanut soittamistani, -- sanoo hän.\n\n-- Antakaa anteeksi -- Kristuksen tähden, minulla on ollut kovin raskas\ntyöpäivä.\n\n-- Minä tiedän sen.\n\nMutta \"Jumala antakoon anteeksi\", sitä ei hän sanonut.\n\n-- Minä menen nyt isä igumenin luokse, --. sanoo hän sitten. -- Valmista\nsinä nyt kaikki niin kuin minä olen opettanut. Ahaa! Sinä olet lukenut\ntuota kirjaa! Ikävä, että luit, sillä olet oikeassa, se ei ole sinua\nvarten. Sinun täytyy saada toisellaista lukemista.\n\nMinä valmistan vuoteen. Liinavaatteet ovat hienot, peite pehmeä, ja\nkaikki osoittaa sellaista rikkautta, jota en minä ennen ollut nähnyt. Ja\npäälle päätteeksi tuoksui sängystä hieno hajuveden tuoksu.\n\nMinä aloin elää tässä juovuttavassa ilmanalassa kuin unessa -- en nähnyt\nmuuta kuin Antonin, mutta hänkin näytti olevan tykkänään sumussa ja\nsiinä tuntui hän kahdelta henkilöltä. Hän puhui lempeästi, mutta hänen\nsilmänsä olivat -- pilkalliset. Jumalan nimeä lausui hän harvoin, --\n\"Jumalan\" asemasta puhuu hän -- \"hengestä\", \"perkeleen\" asemasta --\n\"luonnosta\", eikä hän minullekaan puhuessaan vaihda noitten sanain\nmerkitystä. Munkeille opetti hän kirkollisia juhlamenojakin.\n\nHän joi paljon viinaa, vaan ei kuitenkaan niin paljon, että olisi\nhorjunut, -- ja silloin tuli hänen otsansa kalvakansinerväksi, hänen\nsilmänsä hohtavain poskien yläpäässä paloivat tummaa tulta ja hänen\npunaiset huulensa mustenivat ja kuivuivat. Usein saapui hän igumenin\nluota puoliyön aikana ja myöhempäänkin, herättää minut ja pyytää viiniä.\nJa sitten hän istuu, juo ja puhuu syvällä äänellään kauvan ja\nlakkaamatta, -- väliin aamukirkkoon asti.\n\nMinun oli vaikea ymmärtää hänen puheitaan, ja paljon minä unohdinkin,\nmutta minä muistan, että ne alussa peloittivat minua, sillä ne ikäänkuin\naukasivat syvyyden kuilun ja tempasivat kaiken olevaisen maan päältä\nsinne.\n\nVäliin taas tuli minun hänen puheitaan kuunnellessani ikävä ja raskas\nolla, ja minä olin valmis kysymään häneltä:\n\n-- Eiköhän teistä tulekin perkele?\n\nHän oli mustan värinen, puheli vallattomasti, ja kun hän joi, niin hänen\nsilmänsä näyttivät kaksinkertaisilta ja tuntuivat vaipuvan syvemmälle\notsan sisään. Hänen kalvakat kasvonsa värähtelivät hymyilystä, hänen\npitkät ja hienot sormensa hypistelivät koko ajan pikimustaa partaa,\nhautautuivat siihen ja tulivat taas näkyviin. Se oli peloittavaa.\n\nMutta, kuten sanottu, minä en uskonut perkeleesen, ja tiesin sanasta,\nettä perkele on ylpeytensä kautta väkevä; se -- taistelee aina, sillä on\nhalu vietellä ihmisiä, mutta isä Antoni ei mitenkään yrittänyt vietellä\nminua. Koko elämänsä hautasi hän tänne, näytti minulle, mitenkä\nmieletöntä se on; ihmiset olivat hänen mielestään -- villi sikalauma,\njoka väliin nopeammin, väliin taas hiljemmin juoksee syvyyden kuiluun.\n\n-- Tehän olette sanonut, että elämä on ihanaa!\n\n-- Niin, jos se tunnustaa minut, niin silloin on se ihanaa! -- vastaa\nhän hymyillen.\n\nAinoastaan tuo hymyily jäi minun mieleeni hänen monista puheistaan. Hän\nkatseli kaikkea kuin nurkan takaa, hän näytti olevan karkoitettu\nkaikkialta, mutta se ei häntä suututtanut. Hänen järkensä oli terävä ja\nherkkä, myrkyllinen kuin käärme, mutta turhaan se minua tähtäili, --\nsillä minä en uskonut häneen, vaikka väliin ihailinkin tuon järjen\nnotkeutta ja inhimillisen ymmärryksen suuria hyppyjä.\n\nMuuten suuttui hän väliin -- vaikka harvoin.\n\n-- Minä olen, -- huusi hän silloin, -- aatelismies, suurten miesten\njälkeläinen. Minun isäni ja esi-isäni ovat olleet mukana Venäjää\nluomassa, he ovat historiallisia henkilöitä, mutta tuo halunkki väittää\nminua vastaan, tuo elävä halunkki... Kaunis -- katoaa, ja jälelle jää\nainoastaan madot, ja niitten keskessä on kuuluisan suvun jäsen.\n\nTuollaiset puheet eivät vähääkään huvittaneet minua, sillä -- ehkä\nminäkin olen kuuluisan perheen jäsen, mutta ei esi-isissä ole mitään\nvoimaa vaan -- totuudessa. Eikä eilinen päivä milloinkaan palaa\ntakaisin, jotavastoin huomispäivä -- varmaan -- tulee!\n\nMutta hän istuu nojatuolissaan kasvot verettöminä ja puhuu:\n\n-- Taaskin, Matvei, nylkivät nuo munkit minua. Mitä munkki on? Ihminen,\njoka tahtoo salata muilta ihmisiltä riettautensa ja pelkää riettauden\nvoimaa. Tai ihminen, joka on oppinut tuntemaan heikkoutensa ja pakenee\nsiitä syystä maailmaa, jotta maailma ei polttaisi heitä. Nämät ovatkin\nmunkkien parhaita ja huvittavimpia, vaan kaikki muut -- ovat turvattomia\nihmisiä, maan tomua, sen kuolevaisia lapsia.\n\n-- No entäs te sitten; mikä te olette? -- kysyn minä.\n\nMinä olin tehnyt tuollaisen suoran kysymyksen kymmenen kertaa tai\nuseamminkin, mutta hän vastasi vaan minulle aina samaan tapaan:\n\n-- Sinäkö -- olet satunnainen ihminen täällä ja kaikkialla\nijankaikkisesti!\n\nHänen Jumalansa jäi minulle salaisuudeksi. Kun hän oli raittiina, koetin\nkysellä häneltä Jumalaa, mutta hän vastasi vaan hymyillen tunnetuilla\nraamatun sanoilla, -- vaan minulle oli Jumala korkeampi kuin raamattu.\nSitten aloin minä kysellä, kun hän oli juovuksissa, millainen on Jumala.\n\nMutta juopunutkin Antoni oli luja.\n\n-- Sinä olet viekas, Matvei! -- sanoo hän. -- Viekas ja itsepäinen!\nMinun tulee sinua sääli.\n\nJa minäkin aloin sääliä häntä, sillä minä näin hänen yksinäisyytensä,\nosasin antaa arvon hänen ajatustensa runsaudelle, ja säälin sitä, että\nne joutuvat hukkaan munkkikopissa.\n\nMutta vaikka minä säälinkin häntä, aloin minä kuitenkin ahdistella häntä\nyhä kiivaammin, ja kerran sanoi hän vastenmielisesti:\n\n-- Minä olen sellainen kuin sinäkin. Matvei, minä en näe Jumalaa.\n\n-- Vaikka minä en näe Häntä, tunnen minä Hänen olemassa olonsa, enkä\nsitä siis kysy, vaan millä tavalla ovat lait ymmärrettävissä ja mitenkä\non elämä järjestettävä Jumalan tahdon mukaan?\n\n-- Katso kirkkolakeja, -- sanoo hän! Ja jos tunnet Jumalan olemassa\nolon, niin -- toivotan sinulle onnea.\n\nHän kaatoi lasin viiniä minullekin, kilisti kanssani ja joi. Minä näen,\nettä vaikka hänen kasvonsa olivat vakavat kuin kuolleen, hymyilivät tuon\nkauniin herran silmät kuitenkin minulle.\n\nSe, että hän oli herra, se alkoi vähitellen eroittaa minua hänestä,\nsillä hän oli jo muutaman kerran osoittanut sellaista herramaisuutta,\nettä hän sillä verisesti loukkasi minua.\n\nJuopuneena puheli hän mielellään naisista.\n\n-- Luonto panee meidät pahaan ja raskaasen vankeuteen naisen, makeimman\nsyöttinsä kautta, eikä ole muita lihallisia huvituksia, jotka siihen\nmäärään nielevät ihmisen parhaat sielun voimat, -- ehkä\nkuolemattomuudenkin!\n\nKun veli Miha oli puhunut paljoa paksummin näistä asioista, niin olin\nminä jo tottunut inhoamaan noita tuollaisia mielipiteitä. Mutta sen\nlisäksi puhui Mihaila naisesta ilkeydellä ja haukkui häntä raivokkaasti,\nvaan isä Antoni kuvaili häntä tunteettomasti ja ikävästi.\n\n-- Muistatko, -- sanoo hän, -- minä annoin sinulle kirjan lukeaksesi?\nLukiessasi sitä täytyy sinun huomata, kuinka viekas ja kettumainen\nnainen on ja kuinka koko hänen olentonsa on irstas!\n\nOmituisen vastenmielistä oli kuunnella, kuinka mies, joka on syntynyt\nnaisesta ja naisen mehulla juotettu, ylenkatsoo ja tahraa äitinsä\nriistäen häneltä kaikki hyvät ominaisuudet ja jättäen jälelle ainoastaan\nhimokkuuden, ja alentaa hänet, synnyttäjänsä, järjettömän\nluontokappaleen tasalle.\n\nKerran minä sanoin hänelle jotakin tähän suuntaan, hienosti enkä näin\nsuoraan. Hän raivostui ja huusi:\n\n-- Hullu! Enhän minä ole puhunut äidistäni!\n\n-- Jokainen nainen on äiti.\n\n-- Mutta toiset ovat, -- huutaa hän, -- koko elämän ikänsä\nirstailijoita!\n\n-- Muutamat ihmiset ovat kyttyräselkäisiä, mutta kyttyrä ei ole\nvälttämätön kaikille.\n\n-- Mene ulos, lurjus!\n\nUpseeri ei ollut nähtävästi kuollut hänessä.\n\nJonkun kerran panin minä hänet hyvin ahtaalle kyselemällä Herrasta.\nMinua alkoivat nimittäin suututtaa hänen alituiset pilkkasanansa, ja\nsiitä syystä minä hyökkäsin yöllä kaikkine voimineni häntä vastaan.\n\nMinun luonteeni oli käynyt hyvin kieroksi. Minä tunnen suurta tuskaa,\nkiertelen Antonia kuin nälkäinen sulettua ruoka-aittaa, -- leivän haju\ntunkeutuu ulos, -- ja siitä minä perin raivostuin, ja sinä yönä sai hän\ntuntea, mitä merkitsee se, ett'ei hän ollut sanonut kaikkea minulle.\n\nMinä otin veitsen pöydältä ja sanoin:\n\n-- Kertokaa minulle kaikki mietteenne, taikka -- leikkaan minä poikki\nkaulani ja saan aikaan häväistysjutun!\n\nHän hämmästyi, tarttui käteeni, tempasi veitsen itselleen ja alkoi\nhyöriä samoin kuin minäkin.\n\n-- Sinua pitäisi rangaista tästä, -- sanoo hän, -- mutta rangaistus ei\nsovi fanatiikolle!\n\nJa sitten alkoi hän puhua aivankuin olisi hakannut naulaa minun päähäni:\n\n-- Kuuntele nyt, mitä minä sinulle sanon: ainoastaan ihminen on\nolemassa; kaikki muu on mielikuvitusta. Sinun Jumalasi on -- sielusi\nunta. Sinä voit tuntea ainoastaan itsesi etkä siitäkään saa olla varma.\n\nHänen sanansa putoilevat kuin tuuli pudottelisi niitä ja ne tekevät\nminut aivan tyhjäksi. Hän puhui kauvan, väliin en häntä ymmärtänyt,\nväliin taas ymmärsin, mutta hänestä sain seuraavan mielipiteen: tuossa\nmiehessä ei asu ilo eikä suru, ei pelko eikä ylpeys. Hän on kuin vanha\npappi, joka haudalla lukee sielumessua: kaikki tuntevat hänen sanansa,\nmutta ne eivät kenenkään sielua lämmitä. Ensi alussa tuntuivat hänen\npuheensa minusta kauheilta, mutta sitten minä jo näin, että hänen\nunelmansa ovat vaarattomia, sillä ne ovat kuolleita syntyessään...\n\nOn toukokuu, ikkuna on auki ... yö hengittää lämmintä kukkain tuoksua\npuutarhassa ... omenapuut ovat -- kuin tyttöset, jotka ensi kertaa\nmenevät herranehtoolliselle, ne sinertävät hopeisessa kuun valossa.\nVartija lyö kelloa, ja sen vaski heläjää hiljaisuudessa lyöntien\nvaikutuksesta, mutta minun edessäni istuu mies, jonka kasvot ovat kuin\njäätä ja joka rauhallisesti lavertelee mitättömiä juttujaan; hänen\nsanansa ovat harmaat kuin tuhka, ne loukkaavat minua ja saavat mieleni\nsurulliseksi -- minä näen vaskea kullan asemesta.\n\n-- Lähde ulos! -- sanoo Antoni minulle.\n\nMinä lähdin puutarhaan, ja silloin jo soitettiin aamukirkkoon. Menin\nkirkkoon, kätkeydyin siellä pimeään nurkkaan, seison ja ajattelen:\n\n-- Mitä tekee puolikuollutkin Jumalalla?\n\nVeljiä alkaa tulla, -- heidän tulonsa häiritsee kuin kuuvalo yön\npimeyttä, ja hiljaan supisten keskenään hajaantuvat he temppeliin.\n\nTästä hetkestä alkoi minulle taas elämä, jota en ymmärtänyt. Antoni\nesiintyi minun herranani, puhutteli minua kuivasti, silmäkarvat rypyssä\neikä kutsunut luokseenkaan. Kirjat, jotka hän oli antanut minulle\nluettaviksi, otti hän kaikki pois. Yksi noista kirjoista oli Venäjän\nhistoria -- se viehätti suuresti minua, mutta en ennättänyt lukea sitä\nloppuun. Ajattelen, että miten minä lienen loukannut herraani, -- mutta\nen voi keksiä syytä...\n\nAlku hänen puheestaan oli jäänyt mieleeni ja elää nyt hiljalleen kaiken\nmuun kuulemani yläpuolella.\n\n-- Jumala on sielusi unta, -- kertaan minä itsekseni, mutta en tunne\nhalua väittää vastaankaan.\n\nPian sitten ilmaantui hänen naisensakin; se tapahtui myöhään yöllä. Minä\nkuulen, kuinka Antoni soittaa ja huutaa:\n\n-- Teekeittiö kuntoon, pian!\n\nJa kun minä sitten toin teekeittiön, näen minä naisen istuvan sohvalla\nväljässä ruusun värisessä puvussa ja hiukset hajallaan olkapäillä. Hän\noli pieni kuin nukke, hänen kasvonsakin olivat ruusunväriset ja silmänsä\nsiniset. Minusta tuntui hän siistiltä ja samalla surulliselta.\n\nMinä asetan astian pöydälle, ja Antoni yhä kiirehtii:\n\n-- Liiku nopeammin, -- nopeammin!\n\n-- Äh, sinua, -- ajattelen minä, -- joko nyt olet elementissäsi.\n\nTällainen hauska toimitus viehätti minua; se on, että minun oli hauska\nnähdä Antonin vaikka rakastavalla päällä, mikä ei muuten ollut mikään\nviisaan teko. Itse puolestani olin minä siihen aikaan hyvin kylmä\nnaisille ja munkkien irstailu tuntui minusta vastenmieliseltä, mutta isä\nAntoni, -- millainen munkki hän on?... Hänen naisensa oli jotenkin\nkaunis, tuollainen tuores, aivankuin uusi leikkikalu.\n\nAamulla tulen minä siivoomaan huonetta, mutta hän ei ollut kotona, oli\nlähtenyt igumenin luokse, vaan nainen istuu sohvalla kirja kädessä,\njalat allaan, kampaamattomana ja vaatettamattomana. Hän kysyy nimeäni,\n-- sanon sen; olenko kauvan ollut luostarissa, -- sanon senkin.\n\n-- Eikö täällä ole ikävä?\n\n-- Ei.\n\n-- Ihmeellistä; onkohan se tottakaan.\n\n-- Miksikä ei se olisi totta, -- vastaan minä.\n\n-- Kun sinä olet vielä niin nuori ja -- kaunis.\n\n-- Luuletteko luostarin sitten olevan yksin -- hirviöitä varten.\n\nHän nauroi ja päästi paljaan jalkansa alas sohvalta. Sitten katselee hän\nminua ja käyttäytyy hieman huolimattomasti: hän paljastaa kätensä\nolkapäihin asti, eivätkä hänen vaatteensa ole napissa rinnalta.\n\n-- Turhaan sinä tuon teet, -- ajattelen minä: -- alastomuutta pitää\nsäästää rakastetulleen!\n\nJa sitten tuo hupakko kysyy:\n\n-- Eivätkö naiset häiritse sinua?\n\n-- Minä en heitä näe, enkä tiedä, miten he voisivat häiritä minua.\n\n-- Kuinka -- miten? -- ja nauraa. -- Kuinkako -- milläkö tavalla?\n\nMutta oven suussa seisookin Antoni ja kysyy suuttuneen äänellä:\n\n-- Mitä se on, Soja? Häh?\n\n-- Ah, -- huutaa Soja, -- hän on niin huvittava, tuo...\n\nJa sitten hän alkoi viserrellen kertoa, kuinka huvittava minä olen.\nMutta Antoni ei kuunnellutkaan häntä, vaan antoi minulle jyrkän käskyn:\n\n-- Lähde heti ulos purkamaan laatikoita; sitten pitää viedä osa myöskin\nigumenille.\n\nMolemmat joivat he jotenkin paljon päivällispöydässä, ja illalla teen\njälestä oli nainen aivan humalassa ja Antonikin näytti tavallista\njuopuneemmalta. Hän ajaa minua nurkasta nurkkaan käskien antamaan\nmilloin mitäkin. Minä juoksen kuin lakeija kapakkaan hakemaan heille\nviiniä, ja sitten alkoivat he vähemmän, ahdistella minua. Naiselle tuli\nlämmin, hän riisuu hiljalleen vaatteitaan, mutta silloin kysyykin herra\näkkiä minulta:\n\n-- Matvei, onko hän kaunis?\n\n-- Enpä tiedä.\n\n-- Ei, katso tarkemmin!\n\nJa nainen nauraa, juovuksissa. Minä tahdon lähteä pois, mutta silloin\nhuutaa Antoni raivokkaasti:\n\n-- Minne? Seis! Soika, riisu itsesi alasti...\n\nMinä luulin kuulevani väärin, mutta Soja riisui äkkiä päältään vaatteen,\nnousi seisomaan ja seisoi edessäni alastomana, horjuen. Minä katson\nAntoniin; hän -- minuun... Sydämeni sykähtelee epävarmasti, ja minun\ntulee sääli herraani. Tämä sikamaisuus ei ollut hänen luonteensa\nmukaista, ja naisenkin puolesta häpesin minä.\n\nJa nyt huutaa Antoni:\n\n-- Mene ulos, sinä halunkki!\n\nMinä huusin hänelle vastaan:\n\n-- Itse sinä olet se!\n\nHän hyppäsi äkkiä ylös pöydästä, pullot vierähtivät alas, astiat\nsärkyivät ja liemiruuat alkoivat juosta lattialle. Minä läksin\npuutarhaan ja panin siellä maata. Sydäntäni särkee. Täällä on hiljaista,\n-- ja yhtäkkiä kuulen taas Antonin huudon:\n\n-- Ulos!\n\nMutta tähän vastaa nainen kimeällä äänellä.\n\n-- Et rohkene, lurjus!\n\nSitten alettiin pihalla valjastaa hevosia, ne hirnuivat, sillä niillä ei\nollut ollenkaan halua tulla valjastetuiksi, ja kuopivat kuivaa maata.\nOvia avattiin, rattaitten pyörät alkoivat pyöriä, ja puutarhan portti\nnarisi. Antoni käveli puutarhassa ja kutsui minua hiljaisella äänellä:\n\n-- Matvei! Missä sinä olet?\n\nJa hän näkyy korkeana kulkevan eteenpäin tummien omenapuitten välistä,\ntarttuu väliin oksiin, työntää niitä syrjään, ja pudottelee kukkia\nlumena maahan sekä murisee:\n\n-- Äh-h, sinä lu-urjus!\n\nJa hänen perässään kulkee hänen musta, raskas varjonsa pitkin maata.\n\nMinä makasin aamuun asti puutarhassa ja aamulla menin isä Isidorin\nluokse.\n\n-- Antakaa minun passini, minä lähden pois!\n\nHän ihmetteli niin, että hyppäsi paikaltaan.\n\n-- Minkätähden? Minne?\n\n-- Maata lähden kulkemaan, -- mutta en tiedä, minne, -- vastaan minä.\n\nHän utelee.\n\n-- Minä en tule ilmaisemaan mitään.\n\nMinä lähdin nyt ulos hänen kopistaan, istuin sen lähettyvillä olevalle\npenkille vanhan männyn alle, -- ja minä istuin siihen tahallani, sillä\nkaikilla luostarista karkoitetuilla ja pois lähtevillä oli tapana istua\nsiinä. Veljiä kulkee ohitseni, he katselevat kieroon minuun, toiset\nsylkevätkin. Olen unohtanut kertoa, että luostarissa liikkui huhu, jotta\nAntoni oli muka ottanut minut rakastajakseen. Luostarin palvelijat\nkadehtivat siitä syystä minua, munkit taas minun herraani, -- ja\nmolemmin puolin paneteltiin meitä.\n\nVeljet kävelevät ohitseni ja puhelevat:\n\n-- Ahaa, vai on tuokin karkoitettu; no kiitos olkoon Jumalalle!\n\nIsä Asaff, viekas, pahanilkinen ukko, igumenin vakoilija, joka\nhulluutensa tähden hoiti luostarissa Kristuksen virkaa, alkoi haukkua\nminua ruokottomasti, niin että minä vihdoin sanoin hänelle:\n\n-- Lähde heti pois, ukko, taikka minä talutan sinut muuten korvasta!\n\nVaikka hän oli hyvin itsepintainen, ymmärsi hän nyt kuitenkin minun\nsanani.\n\nLuostarin päällikkö kutsui nyt minut luokseen ja puhui hyvästelevällä\näänellä:\n\n-- Minä mainitsin sinulle, poikani Matvei, että olisi ollut parempi, jos\nolisit mennyt konttooriin, -- ja minä olin oikeassa. Vanhat ymmärtävät\naina paremmin! Voiko sinua nyt itsepintaisuutesi tähden enään pitää\nkamaripalvelijana? Sinähän olet kovin pahasti loukannut kunnioitettavaa\nisä Antonia!...\n\n-- Onko hän sanonut niin?\n\n-- Kukas sitten? Ethän sinä itse ole siitä puhunut!\n\n-- Sanoiko hän myös sen, että näytti minulle alastoman naisen?\n\nIsä igumen risti minua hurskaan kauhistuneena ja puhui käsiään\nheilutellen:\n\n-- Mitä sinä nyt, mitä sinä, Herra olkoon kanssasi! Minkä naisen? Se ei\nole muuta kuin näköhäiriö, lihallinen näky, jonka perkele sai aikaan!\nAi-ai-ai! Sinä ehkä ajattelit, että -- mistä nainen on tullut\nmiesluostariin?\n\nMinun halutti hieman rauhoittaa häntä:\n\n-- Kuka toi teille eilen portviiniä, juustoa ja kaviaaria? -- kysyn\nminä:\n\nHän joutuu yhä enemmän ihmeisiinsä.\n\n-- Mitä sinä, Kristus varjelkoon sinua! Mitenkä noin paljon\nsopimattomuutta on mieleesikään tullut?\n\nHirveän vastenmieliseltä tuo tuntui minusta. Se oli viedä järjen päästä.\n\nNoin puolenpäivän aikaan kulen minä järven ylitse ja istun rannalle,\njosta katselen sitä luostaria, missä olin pari vuotta viettänyt raskasta\nelämää.\n\nMetsä levitti viheriät siipensä ja näytti luostaria povellansa.\nRehevässä vihannuudessa näkyivät selvästi luostarin hampaiset, valkeat\nmuurit, vanhan temppelin siniset piirteet, uuden kirkon kultainen\nkupooli, ja punaiset katot. Sädehtien ja kutsuvasti loistivat ristit, ja\nniitten yläpuolella -- oli taivaan sininen kello, joka soi kevään\nhymniä, -- ja aurinko riemuitsi voitostaan.\n\nKeskellä tätä ihanuutta, joka täyttää sielun elävällä riemulla, on\njokapäiväisiä ihmisiä pitkissä puvuissa, jotka mätänevät tuolla, elävät\nturhaan pitkät päivät ilman rakkautta, ilman iloja, mielettömässä työssä\nja liassa.\n\nMinä aloin sääliä kaikkia ja itseänikin -- vähällä ett'en itkenyt. Ja\nsitten nousin minä ylös ja lähdin pois.\n\nHyvät tuoksut täyttävät ilman, koko maa laulaa ja kaikki elolliset sen\npäällä. Aurinko kasvattaa kukkia kentille, ne kohoavat taivasta kohden\nja kumartelevat auringolle. Puitten nuori vihannuus tuntuu kuiskailevan\nja värähtelevän. Linnut visertävät, lempi palaa kaikkialla -- maa oli\nlihava ja juopunut omasta voimastaan!\n\nMinä kohtaan talonpojan -- ja tervehdimme, mutta hän ennättää tuskin\npäätään nyökäyttää, sillä hän -- menee vaimonsa luokse. Mutta minulla on\nhalu puhella ihmisten kanssa, ja minä puhuttelisin heitä hyväilevällä\näänellä.\n\nVapauteni ensi yön vietin minä metsässä. Kauvan minä makasin katsellen\ntaivasta, laulelin hiljalleen -- ja nukuin sitten. Aamulla varhain\nherätti kylmä minut, ja minä lähden uudestaan kuin siivillä kohden\nelämääni. Jokainen askel vie minut yhä kauvemmaksi, ja minua haluttaa\njuoksemalla juosta eteenpäin.\n\nKohdatessani kansaa katselee se minua syrjäsilmin. Ilettävä,\nvastenmielinen ja inhoittava oli talonpoikain mielestä pyhiinvaeltajain\nmusta puku, mutta minun ei tarvinnut käyttää sitä. Passini oli jo vanha,\nmutta igumen oli siihen kirjoittanut, että olen Savvatjevskin luostarin\npalvelija ja matkustan pyhissä paikoissa.\n\nJa minä käyn noissa paikoissa sen liikkuvan kansan kanssa, joka\njuhlapäivinä täytti sadottain meidänkin luostarimme. Veljet\nkäyttäytyivät tätä kansaa vastaan kylmästi tai vihamielisesti -- se on\nmuka laiskaa --, koettivat pusertaa siltä ulos joka pennin, panivat sen\nluostarin töihin, pusersivat siitä kaiken mehun ja halveksivat sitä.\nMutta minä, joka olin omissa toimissani, kohtasin vähän ennen näkemiäni\nihmisiä, enkä minä etsinytkään heitä, sillä pidin itseäni henkilönä,\njolla oli oma erityinen kutsumuksensa, ja asetin siitä syystä myöskin\npäämääräni muita ylemmäksi.\n\nMinä näen: kaikkia teitä pitkin kulkee harmaita ihmisiä reput selässä ja\nsauvat kädessä; he kulkevat hiljalleen, katse maahan luotuna, mutta\nmatka edistyy kuitenkin: he kulkevat lempeinä, ajattelevina ja heidän\nsydämessään asuu varma vakaumus. He seisahtuvat yhteen paikkaan,\nkatselevat sitä, rukoilevat äänettöminä, tekevät vähän työtä; heidän\njoukossaan on joku hurskas, -- he puhelevat hänen kanssaan hiljaan, ja\nlähtevät taas matkalle sekä astelevat surullisina toiseen paikkaan.\n\nSiinä kulkee, kulkee vanhoja ja nuoria, naisia ja lapsia aivankuin sama\nääni olisi heidät kaikki kutsunut matkalle, ja minä tunnen tässä\nmatkustuksessa pitkin kaikkia teitä jonkinlaista voimaa, -- joka valtaa\nminut, häiritsee minua ja ikäänkuin lupaa paljastaa minulle jotakin. Ja\nminusta tuntuu kummalliselta tuo levoton ja nöyrä kulkeminen, sillä\npitkät ajat on minun oma elämäni ollut aivan jäykistynyttä.\n\nTuntui siltä kuin maa olisi työntänyt sylistään ihmisen ja sysännyt sen\nsitten väkivaltaisesti luotaan lausuen:\n\n-- Mene, etsi, löydä!\n\nJa ihminen kulkee kuuliaisena ja varovana, etsii, katselee, kuuntelee\ntarkasti ja lähtee sitten taas liikkeelle, ... kulkee. Koko maa\nkuiskailee etsijäin jalkain alla, ajaa heitä yhä etäämmäksi -- jokien,\nvuorien, metsäin ja merien ylitse -- ja vieläkin kauvemmaksi, sinne,\nmissä on yksinäiset luostarit, jotka lupaavat näyttää ihmeitä; sinne,\njossa toivo luo eteen jotakin muuta kuin tämä katkera, raskas ja\nahdistuva elämä.\n\nMinua hämmästytti muutamain sielujen hiljainen nöyryys, -- ja minä aloin\nmiettiä, mitä nämät kaikki ihmiset etsivät. Ja se sai aikaan sen, että\nkaikki minun ympärilläni alkoi tuntua yhtä epävarmalta ja\nhäiriintyneeltä kuin minä itsekin olin.\n\nMonet etsivät Jumalaa, kuten minäkin, eivätkä tiedä minne menisivät;\nheidän sielunsa hajaantuu etsintäteille, ja sitten he kulkevat siitä\nsyystä, että heillä ei ole voimaa pysähtyä; he ovat kuin höyhenet\ntuulessa, keveät ja hyödyttömät.\n\nNämät ihmiset -- eivät voi voittaa laiskuuttaan, he kantavat sitä\nselässään ja vaipuvat sen alle; ja heillä on halu nähdä kaikkea, mutta\nei voimaa rakastaa mitään.\n\nMinä näen vielä paljon tyhjäntoimittajia, likaisia roikaleita,\nhäpeemättömiä laiskureita, ahneita kuin täit; -- paljon näen -- mutta\nnämät kaikki ovat pölyä sen joukon takana, jonka on vallannut halu etsiä\nJumalaa.\n\nJa vastustamattomasti vie se minutkin mukanaan.\n\nMutta sen ympärillä leijailee, kuten lokit joen päällä, kirkuvia,\nahneita erillaisilla siivillä varustettuja ihmisiä, jotka hämmästyttivät\nminua juroudellaan.\n\nKerran näin minä Bjelo-oserossa keski-ikäisen miehen, joka oli hyvin\nketterä, varakas ja puhtaissa vaatteissa.\n\nHän asettui puun alle varjoon, hänen vieressään oli riepuja, rasvapullo\nja metallivati, -- ja sitten huutaa hän tämä mies:\n\n-- Oikeauskoiset! Kenenkä jalat ovat mätähaavoissa -- tulkoon tänne,\nminä parannan. Minä parannan maksutta, lupaukseni mukaan, jonka olen\ntehnyt Herralleni!\n\nBjelo-oserossa oli kirkkojuhla, ja rukoilevia saapuu kaikkialta. He\nlähestyvät häntä, paljastavat jalkansa, ja hän niitä pesee ja voitelee\nsanoen samalla:\n\n-- Äh, veliseni, sinäkin olet ajattelematon. Sinun jalkineesi eivät ole\ntehty jalan mukaan, -- mitenkä sellaisilla sitten voi kulkea?\n\nMutta mies, jolla oli liian suuret jalkineet vastasi:\n\n-- Nämät on annettu Kristuksen tähden minulle!\n\n-- Se, joka ne antoi sinulle, on tehnyt Jumalalle otollisen työn, mutta\nsinä olet ollut tyhmä, kun olet käyttänyt niitä, etkä ole sillä tehnyt\nmitään urotyötä, josta Jumala sinua palkitseisi.\n\n-- Kas niin, -- ajattelen minä, -- kylläpä tuo mies tuntee hyvin Jumalan\najatukset.\n\nSitten lähestyy häntä nainen ontuen.\n\n-- Ai, nuorikkoni! -- huutaa hän. -- Sinussa ei ole känsiä, vaan -- anna\nanteeksi -- ranskantautia! Tämä on, oikeauskoiset, tarttuvaa tautia,\nkokonaiset perheet kuolevat siihen, hän on saastutettu!\n\nNainen hämmästyi, nousi ylös, lähtee poispäin katsoen maahan, mutta hän\nkutsuu yhä luokseen ihmisiä:\n\n-- Tulkaa tänne, oikeauskoiset, tulkaa pyhän Kirillin nimessä!\n\nIhmisiä tulee, he riisuvat jalkineensa, hän pesee ne, ja sitten sanovat\nihmiset:\n\n-- Kristus olkoon kanssasi!\n\nMutta minä näen, että hänen hyvästi muodostetut kasvonsa vavahtelevat,\nja hänen näppärät kätensä värisevät. Ja pian sulki hän hyväin töittensä\nkaupan ja juoksi nopeasti pois.\n\nYöksi vei eräs munkki minut vajaan, ja siellä näen minä -- saman miehen.\nMinä makasin hänen vieressään ja pian syntyi hiljainen keskustelu.\n\n-- Mitenkä te, aatelismies, nukutte täällä tavallisten ihmisten kanssa?\nPäättäen teidän puvustanne on teidän paikkanne -- hotellissa.\n\n-- Minä olen, -- sanoo hän, -- tehnyt pyhän lupauksen, että olen\nlähimmäisteni seurassa -- kolme kokonaista kuukautta! Minä tahdon\ntäyttää tämän rukoilijan urotyön, olla -- kaikkein kanssa, vaikka täit\nminut söisi! Ja katsokaapas, mitä minä vielä teen. Minä en voi nähdä\nhaavoja, ne saavat minut oksentamaan, -- mutta vaikka haavat ovat\nminulle noin vastenmielisiä, niin joka päivä minä sittenkin pesen\npyhiinvaeltajain jalkoja! Raskasta on palvella Herraa, mutta suuri on\nluottamuksenikin Hänen armeliaisuuteensa!\n\nMinua ei enään haluttanut jatkaa puhelua hänen kanssaan, ja siitä syystä\nolenkin minä nukkuvinani, makaan vaan ja ajattelen:\n\n-- Eipä hän suurta uhria kanna Jumalalleen.\n\nPian kahisivat oljet naapurini alla, hän nousi varovasti polvilleen ja\nalkoi rukoilla ensin hiljalleen mutta sitten kuulen minä jo sanatkin.\n\n-- Sinä kaikkein pyhin Kirill, esitä Herralle Jumalalle syntinen\nihminen, ja parantakoon Herra minussa mätähaavat ja muut synnit niin\nkuin minä parannan ihmisten haavat! Kaikkinäkevä Jumala, ota huomioosi\nminun työni ja armahda minua! Minun elämäni on sinun käsissäsi; minä\ntiedän -- että himoissa on synti hurjin, mutta Sinä olet jo tarpeeksi\nrangaissut minua. Minä rukoilen Sinua ja rukoukseni olkoon kuin lääke,\nkuin suitsutusastia sinun edessäsi!\n\nTuo mies -- luulee Jumalaa lääkäriksi, -- ja minusta alkoi hän tuntua\nkovin vastenmieliseltä. Sormeni alkoivat jo syyhyä.\n\nJa rukoiltuaan otti hän laukustaan ruokaa ja syödä maiskutti sitä kuin\nsika.\n\nMinä näin paljon sellaisia ihmisiä. Yöllä matelevat he Jumalansa jalkain\njuuressa, vaan polkevat päivällä armahtamatta muita ihmisiä. He vetävät\nJumalan alas maailmaan, panevat Hänet suojelemaan sikamaisuuksiaan,\nmyyvät Hänet ja koettavat Häntä ostaa sanoen:\n\n-- Elä unohda, Herra, kuinka paljon minä olen Sinulle antanut!\n\nAhneutensa sokeat orjat, ahneutensa he asettavat kaiken yläpuolelle,\nkumartavat oman pimeän ja pelokkaan henkensä luomaa hirveätä epäjumalaa\nja rukoilevat sitä:\n\n-- Herra, älä rangaise minua vihassasi eläkä minua ankaruudessasi\nkurita.\n\nHe kulkevat, kulkevat täällä maan päällä Jumalansa vakoilijoina ja\nihmisten tuomareina, näkevät tarkasti, milloin kirkollinen sääntö\nrikotuksi tulee, he liehakoivat ja kostavat, saavat rikoksia\npäivänvaloon ja valittelevat:\n\n-- Usko loppuu ihmisiltä, mutta katsokaa meitä!\n\nEräs mieshenkilö varsinkin häiritsi minua usein innollaan -- me kulimme\nhänen kanssaan Perejaslavlista Rostowiin, ja koko matkan huusi hän\nminulle:\n\n-- Missä ovat Feodor Studitin pyhät säännöt?\n\nHän oli hyvin ruokittu, terve, mustapartainen ja punaposkinen mies,\nhänellä oli rahaa ja yöpaikoissa hääri hän naisten luona.\n\n-- Minä jouduin, -- puhuu hän, -- hengelliseen ahdistukseen nähdessäni,\nmiten lakeja rikotaan ja ihmiset elävät irstaisuudessa. Ammattini --\ntiilitehtaan -- jätin minä poikaini huostaan ja kuljeskelen nyt neljättä\nvuotta katselemassa maailmaa. Kauhu valtaa sieluni. Hiiret ovat ottaneet\npyhän sakariston asuinsijakseen ja niitten hampaissa murenevat lain\nvahvat messupaidat, -- kansa alkaa vihata kirkkoa, lankeaa pois sen\nrinnoilta ilettäviin harhaoppeihin ja lahkoihin, -- ja mitä tekee kirkko\nsilloin, kirkko, jonka pitäisi taistella Jumalan puolesta? Se lisää vaan\nomaisuuttaan ja kasvattaa uusia vihollisia! Kirkon pitäisi elää\nköyhyydessä kuin Latsarus parka, jotta kansa näkisi, että köyhyys on\ntodellakin pyhää, koska Kristus on sen siunannut, -- jotta se näkisi\ntämän eikä napiseisi eikä vierasta omaisuutta halaisi! Mitä muuta\ntehtävää kirkolla voisi olla? Pitäköön se vaan kansaa lujissa ohjissa,\n-- pitäköön!\n\nNämät tällaiset lainoppineet näkivät, että laki ei kestä, eivätkä he\nymmärtäneet salata ajatuksiaan, vaan ilmaisivat salaisuutensa\nhäpeämättä.\n\nPyhillä Vuorilla oli eräs kauppias -- huomattava matkustaja, joka kertoi\nhengellisissä aikakauskirjoissa matkoistaan pyhissä paikoissa, -- ja hän\njulisti kulkevalle kansalle rauhaa, kärsivällisyyttä ja hellyyttä.\n\nHän puhui tulisesti ja itki väliin. Hän rukoilee ja uhkaa, vaan\näänetönnä kuuntelee kansa ja katselee maahan.\n\nMinä takerruin kiinni erääsen puheen kohtaan ja kysyn:\n\n-- Mutta jos lakia julkisesti rikotaan, -- niin pitääkö sitäkin kärsiä!\n\n-- Kärsi, rakkaani! -- huutaa hän. -- Sinun pitää kärsiä! Itse Jesus\nKristus kärsi, meidän ja meidän lunastuksemme vuoksi.\n\n-- Mutta minkätähden marttyyrit ja kirkkoisät, -- sellaiset kuin Ivan\nSlatoust -- eivät hämmästyneet eivätkä pelänneet paljastaissaan\nhallitsijainkin rikoksia?\n\nHän hämmästyi, kiivastui sitten aivan luonnottomasti, polki jalkaa ja\nhuusi:\n\n-- Mitä sinä lörpöttelet, kapinoitsija! Ketä he ovat syyttäneet\nrikoksista? Pakanoitako?\n\n-- Niinpä kyllä, -- keisarinna Jevdoksiaa, -- joka oli pakana. Ja entä\nsitten Ivan Julmaa?\n\n-- Ei siitä nyt ole kysymys! -- huutaa hän ja heiluttaa käsiään kuin\nvapaaehtoinen tulipalon sammuttaja. -- Ei nyt ole puhe hallitsijoista\nvaan kansasta! Kansa on pääasia! Se tulee mielestään kovin viisaaksi,\neikä pelkää mitään. Kansa on peto, ja kirkon pitäisi uhata sitä, -- se\non sen tehtävä!\n\nMutta vaikka nuo ihmiset puhelivat yksinkertaisesti, niin en minä\nkuitenkaan ymmärtänyt heidän huolenpitoaan kansasta, vaikka minä\ntunsinkin siinä jonkinlaista pelkoa kansan suhteen; en ymmärtänyt, sillä\nhenkisesti sokea ei näe kansaa.\n\nVäiteltyäni yllämainitun kirjailijan kanssa tuli luokseni muutamia\nmiehiä, jotka puhuivat minulle aivan kuin sellaiselle, jolta ei mitään\nhyvää odoteta:\n\n-- Tuolla on eräs nuorukainen, -- etkö haluaisi keskustella hänenkin\nkanssaan?\n\nJa iltakirkon aikana hankittiin minulle tilaisuus kohdata metsässä\njärven rannalla eräs nuorukainen. Hän oli hyvin tummaverinen, aivankuin\nsalaman kärventämä, hänen hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut, kuivat ja\nkarkeat, hänen kasvonsa melkein -- paljasta luuta, ja luitten keskellä\npaloi kaksi karsasta silmää. Hän yski ehtimiseen, ja koko hänen\nruumiinsa vapisi. Minua katseli hän julkisella vihalla, huohotti ja\nsanoi:\n\n-- Nämät ihmiset ovat sanoneet minulle sinusta, että sinä vastustat\nkärsivällisyyttä ja lempeyttä. Minkätähden, selvitä!\n\nEn muista, että minä olisin silloin puhunut hänen kanssaan ja vielä\nvähemmän väitellyt; vaan muistan ainoastaan hänen kiusaantuneet kasvonsa\nja hiljaisen äänensä, kun hän huusi minulle:\n\n-- Ei tätä elämää varten, -- vaan tulevaista. Taivas on meidän\nisänmaamme, kuuletko sinä?\n\nHänen luokseen tuli ontuva sotamies, joka oli menettänyt jalkansa\nTekinskin sodassa, ja puhuu karkealla tavallaan:\n\n-- Minun mielipiteeni on, oikeauskoiset, seuraava: missä on vähemmän\npelkoa, siellä on myöskin enemmän totuutta.\n\nJa kääntyen nuorukaiseen sanoi hän:\n\n-- Jos sinä pelkäät kuolemaa, -- niin on se sinun asiasi, vaan elä\npelota meitä! Ilman sinuakin on meitä tarpeeksi peloitettu! Ja sinä,\npunanen poika, puhu nyt sinä!\n\nHän katosi pian, tuo nuorukainen, vaan kansa -- noin viisikymmentä\nihmistä -- jäi kuuntelemaan minua. En tiedä, millä minä sain siihen\naikaan käännetyksi ihmisten huomion puoleeni, mutta minua huvitti se,\nettä minua kuunneltiin, ja minä puhuin kauvan täällä hämärässä\nkorkeitten mäntyjen ja vakavien ihmisten keskuudessa.\n\nJa minä muistan, mitenkä kaikkein kasvot näyttivät sulavan yksiksi\nsuuriksi, surullisiksi kasvoiksi. Nämät uudet kasvot näyttivät\nkatselevan itsepintaisesti ja miettivästi, puhua eivät ne voineet, vaan\najattelivat rohkeasti, ja sen sadassa silmässä paloi, -- sen näin minä,\n-- sammumaton tuli kuten minunkin sielussani.\n\nMutta sitten alkoivat nuo omituiset kasvot pitää tarkasti silmällä minun\najatuksiani, ja vasta kauvan aikaa myöhemmin olen minä ymmärtänyt, että\nkansan tahto, kun se on keskitettynä yhteen ainoaan ajatukseen, herättää\nlain puolustajissa huolenpidon tunteen kansasta ja hän alkaa myös pelätä\nkansaa. Ja vaikka tämä ajatus ei olisikaan vielä tullut kansanomaiseksi\nja vaikka se tuntuisikin vielä aivan mahdottomalta, on se kuitenkin\nherättänyt epäilyksen hedelmiä sielussa vihattujen lakien\njärkähtämättömyyteen, -- ja tästä johtuu lainoppineitten pelko! He\nnäkevät nimittäin tuon jyrkästi kysyvän ilmeen; he näkevät sen, -- että\nkansa täällä maan päällä kulkee hiljaisena ja mykkänä, -- ja tuntevat jo\nnäkymättömiä säteitä sen ajatuksista, ymmärtävät, että hiljaisten\najatusten salainen tuli muuttaa tuhaksi heidän lakinsa ja että on\nmahdollista -- mahdollista -- uusi laki!\n\nHe tuntevat tämän, kuten varkaat nukkuvan isännän pelottavan hengityksen\nyöllä hänen taloaan puhdistaissaan, ja he tietävät, että jos kansan\nsilmät kerran aukenevat, niin kääntyy elämä hyväksi.\n\nEi, Jumalaa ei ole ihmisillä niin kauvan kuin he elävät erillään ja\nvihassa. Ja miksi ravittu ihminen sitten pitäisikään elävää Jumalaa?\nRavittu etsii ainoastaan puolustusta siihen, että hänen vatsansa on\ntäysi, vaikka ihmiset yleensä elävät nälässä.\n\nMutta naurettava ja surullinen on hänen elämänsä, yksinäinen ja joka\ntaholta ympäröitty kauhuilla.\n\nKerran huomaan minä, että eräs ukko seuraa minua silmillään. Hän on\nharmaa, pieni ja puhdas kuin luu. Silmänsä ovat kätkeytyneet syvälle\npäähän aivan kuin pelkäisivät jotakin, hän on kuiva, mutta väkevä kuin\npukki, ja nopea jaloiltaan. Aina hän painautuu lähelle ihmisiä, aina\nsekaantuu kansan joukkoihin, -- katselee ihmisten kasvoihin kuin etsisi\ntuttua. Hänen haluttaa kysyä minulta jotakin, vaan ei tohdi, ja minua\nalkoi säälittää hänen ujoutensa.\n\nMinä menen Lubniin, istuvan Atanasiuksen kuvan luokse, ja hän lisää\nvauhtiaan valkealla kepillään sekä kulkee pian minun jälissäni.\n\nMinä kysyn:\n\n-- Oletko jo kauvan ollut pyhiinvaelluksilla, ukkoseni?\n\nHän ilostuu, nyökäyttää päätään ja nauraa hihittää:\n\n-- Yhdeksän vuotta, rakkaani, yhdeksän vuotta.\n\n-- No, oletko sinä tehnyt suurenkin synnin?\n\n-- Missä on määrätty synnin suuruus ja paino? Ainoastaan Jumala tuntee\nminun syntini.\n\n-- Mutta olethan sinä kuitenkin jotakin tehnyt?\n\nMinä nauran, ja hänkin hymyilee.\n\n-- No, enpä juuri mitään. Olen elänyt, kuten muutkin. Minä olen\nsiperialainen, kotoisin läheltä Tobolskia, olin nuorena ajurina, vaan\naloin sitten pitää majataloa ja ... kapakkaa ... oikein myymälä oli\nminulla...\n\n-- Ja ryöstit jonkun, mitä?\n\nUkko pelästyi.\n\n-- Minkätähden... Siitä synnistä pelasti minut Jumala ... mitä sinä!\n\n-- Minä vaan laskin leikkiä. Kun minä näen pienen miehen, niin ajattelen\naina -- mitenkä tuokin on jaksanut tehdä suuren synnin!\n\nUkko hymähti ja pudisti sitten päätään.\n\n-- Eikö sielu ole kaikilla yhtä kallis, -- puhuu hän, -- ja yhtäläisesti\nainakin perkele niitä rakastaa? Mutta sano sinä nyt minulle, mitä sinä\nkuolemasta ajattelet? Yöpaikassa sinä puhuit vaan elämästä -- elämästä\n--, vaan millainen ja missä on kuolema?\n\n-- Tuolla, ukkoseni, -- jossakin!\n\nHän uhkaa minua sormellaan, hyvin leikillisesti, ja sanoo:\n\n-- Niinpä se on! Se on aina -- tuolla jossakin!\n\n-- Mitenkä niin?\n\n-- Niinpä -- vaan!\n\nJa sitten nousi hän varpailleen ja puhui melkein kuiskaten minun\nkorvaani.\n\n-- Se -- kuolema on kaikkivoipa! Itse Jeesus Kristuskaan ei voinut sitä\nvälttää. Ota, sanoi hän, pois minulta tämä kalkki, mutta taivaallinen\nIsä, hänen oma Isänsä -- ei ottanut, ei voinut ottaa! On kirjoitettu:\nkuolema tulee -- ja aurinkokin kuolee. Niin!\n\nUkkoni puheli aivan kuin puro, joka vuorelta virtaa:\n\n-- Kaikki tuntevat sen, ja ihminen on syntymästään asti kuin syvyyden\nyläpuolelle pantu rima; se tulee, pyyhkäsee kerran siivellään -- eikä\nihmistä ole enään missään! Oi, Herra Jumala! \"Sinun voimallasi\nrakennetaan maailma\", -- mutta miten se rakennetaan, kun kuolema on ylin\nkaikkia muita? Sinäkin uskot järkeesi, paljon olet kirjoja lukenut,\nmutta elät vaan niin kauvan kuin kuolema tahtoo.\n\nHän nauraa ja hänen silmissään näkyy -- kyyneleitä.\n\nMitä minä sanoisin hänelle selitykseksi? Minä en ollut milloinkaan\najatellut kuolemaa, eikä minulla nytkään ollut siihen aikaa.\n\nMutta hän hyppii, katselee minua kasvoihin vaalenneilla silmillään,\nhänen partansa vapisee, vasemman kätensä kätkee hän poveensa, ja\nkatselee yhä aivan kuin odottaisi, että kuolema hyökkäisi äkkiä esille\npensaan takaa, tarttuisi hänen käteensä ja veisi helvettiin. Ja minäkin\naloin ihmetellen katsella häntä.\n\nMeidän ympärillämme -- kuohuu elämä: maa on peitetty smaragdin värisellä\nruoholla, leivoset laulavat ja kaikki kasvaa aurinkoa kohden\nerivärisillä kukitetuilla ilohuudoilla.\n\n-- Mitenkä sinä, ukkoseni, olet tullut sellaisiin ajatuksiin? -- kysyn\nminä matkakumppaniltani. -- Oletko ollut kovin kipeänä?\n\n-- En, -- vastaa hän, -- olen elänyt rauhallisesti ja tyytyväisenä\nneljänkymmenen seitsemän vuotiaaksi! Mutta sitten kuoli vaimoni, ja\nminiäni hirtti itsensä, -- molemmat he menivät pois samana vuonna.\n\n-- Mutta etköhän sinä itse ajanut miniääsi hirteen?\n\n-- En, -- vastaa hän, -- sen teki hän irstaisuutensa tähden. Minä en\nkoskenut häneen, en! Mutta jos elin yhdessä hänen kanssaan -- niin onhan\nse leskimiehelle anteeksi annettavaa: en minä ole mikään pappi, eikä hän\n-- ollut minulle vieras! Ja jo vaimoni eläessä sain minä olla kuin\nleskimies. Hän oli sairaana neljä vuotta, eikä päässyt uunilta alaskaan.\nKun hän sitten kuoli -- tein minä ristinmerkin ... ja olin -- Jumalan\nkiitos -- taas vapaa! Vielä kerran aijoin minä mennä naimisiin, mutta\nsitten tulin ajatelleeksi, -- että elänhän hyvästi, olen tyytyväinen\nkaikkeen ja pian pitänee kuolla. Mutta minkätähden? Minä hämmästyin!\nAnnoin kaikki pojalleni -- jos lähdin kulkemaan! Ja nyt minä kulkiessani\najattelen itsekseni, että olen matkalla hautaani kohden, -- kirjavana\nvälähtelee elämä ja koettaa se ikäänkuin sivultapäin viekotella minua\npois hautausmaalta. Kuitenkin -- no, saman tekevää!\n\nMinä kysyn häneltä:\n\n-- Onko sinun raskas olla, ukkoseni?\n\n-- Oi, rakkaani, niin kauhea -- etten voi sitä kertoakaan! Päivisin\nkoetan oleskella ihmisten seurassa, -- annan ihmisten ympäri piirittää\nitseni, sillä kuolema on -- sokea, ehkä se ei sitten näekään minua tai\nerehtyy ja ottaa jonkun toisen! Mutta öisin, kun en voi olla suuressa\nihmisjoukossa, on kauheata maata unettomana! Silloin tuntuu siltä --\nkuin ilmassa liikkuisi musta käsi, joka tavoittelee minun rintaani,\netsii -- missä minä olen. Se leikkii minun sydämelläni kuin kissa hiiren\nkanssa, ja sydämeni pelkää ja vapisee ... oi! Jos nostan päätäni ja\nkatson ympärilleni, näen ihmisten lepäävän kaikkialla, mutta nousevatko\nhe enään milloinkaan, se on -- tietämätöntä. Ja väliin vie kuolema ihan\ntukkukaupalla. Meidän kylässä kokonainen perhe -- mies, vaimo ja kaksi\ntytärtä -- kuolivat saunassa häkään!\n\nHänen huulensa vavahtelevat, hän on hymyilevinään, mutta silmistä\ntippuvatkin kyynelet.\n\n-- Ja jos sitten kuolisikin yht'äkkiä kuin -- unessa, -- mutta kun ensin\ntulee sairaus ja sitten alkaa ruumis vähitellen riutua!\n\nHänen otsansa meni ryppyihin ja hänen kasvonsa vetäytyivät kurttuihin,\nniin että hän tuli homeen näköiseksi. Sitten hän juoksi ja hyppeli, tuli\nsammui hänen silmistään ja hiljalleen sopersi hän -- ei minulle eikä\nitselleenkään -- seuraavat sanat:\n\n-- Herra Jumala! Anna minun elää vaikka sääskenä täällä maan päällä! Elä\ntapa minua, Herra! Anna minun olla vaikka luteena tai pienenä\nhämähäkkinä!\n\n-- Sääli sinua, -- ajattelen minä.\n\nJa levähdyspaikoissa hän taas lähestyi ihmisiä, -- vaikeni ja alkoi\nuudestaan puhella isännästään -- kuolemasta. Hän sanoo hyvin\nvakuuttavasti ihmisille: te kuolette, katoatte pois päivänä, jota ette\nedeltäpäin tiedä, tuntina, jota ette myöskään tunne, -- ehkä jo kolmen\nvirstan päässä täältä ukkonen tappaa teidät.\n\nToisille tuottaa hän tuskan, -- toiset suuttuvat, haukkuvat häntä, mutta\neräs nuori nainen huomautti:\n\n-- Niinpä se on, kyllä kuolema on varma!\n\nJa hän lausui tuon niin ilkeällä äänellä, että se herätti minunkin\nhuomiotani, ja kuolemaa ennustava ukko jäi aivan äänettömäksi.\n\nKoko tien Lubniin oli hän puhellut minulle kuolemasta ja totta puhuen\nolin minä jo alkanut kyllästyä siihen! Minä näin paljon sellaisia, jotka\npakenivat kuolemaa ja olivat sokkosilla sen kanssa. Nuortenkin joukossa\non sellaisia, jotka pelko on masentanut -- ja nämät ovat inhottavampia\nkuin ukot -- ja kaikki nämät ovat luonnollisesti Jumalan kieltäjiä.\nHeidän sielunsa on sisältä musta kuin uunin piippu, ja pelko viheltelee\naina siellä -- vieläpä kauniillakin ilmalla. Heillä on samanlaiset\nmielipiteet kuin vanhoilla pyhiinvaeltajillakin, he kulkevat täällä maan\npäällä tietämättä, minne menevät, halveksivat kaikkea eloisaa, muistavat\nJumalan nimen, mutta heissä ei ole rakkautta Häneen eivätkä he jaksa\ntahtoa mitään. Ainoastaan yhden tempun he tuntevat: he koettavat\nistuttaa pelkonsa ihmisiin, jotta ihmiset ottaisivat heidät vastaan,\nhellisivät heitä köyhiä.\n\nJa he lähestyvät ihmisiä ei siitä syystä, että haluaisivat maistaa\nhunajaa, vaan voidakseen tartuttaa toisenkin sieluun oman\nmädännäisyytensä haisevaa myrkkyä. He ovat itserakkaita ja\nhävyttömyyteen asti ylpeitä köyhyydessään. He ovat niitten köyhäin\nvetelyksien kaltaisia, jotka istuvat kirkkosaattueitten aikana teitten\nvarsilla, paljastavat ihmisten nähtäväksi haavansa ja mätähaavansa sekä\nmuut vikansa, jotta ihmisissä heräisi sääli ja he saisivat\nvaskikopeekan.\n\nHe kulkevat, koettavat kylvää kaikkialle hämmästystä, huokailevat ja\nhaluavat kuulla vastahuokauksia, mutta heidän ympärillään kohoaa mahtava\nvalli, jonka muodostavat nöyrät Jumalan etsijät, ja inhimillinen suru\nleimuaa monessa eri värissä.\n\nJa kas tässäkin oli nuori nainen, joka muistutti ukolle hänen\nhupsuuttaan. Mutta nyt on hän ääneti, kiristelee hampaitaan; hänen\nkasvonsa ovat päivän paahtamat ja hänen silmistään säihkyy vihan terävä\ntuli. Jos kysyt häneltä jotakin, vastaa hän röyhkeästi aivan kuin\ntunkisi puukkoa ihmisen sisään.\n\n-- Elä sinä, rakkaani, huuda, vaan kerro minulle surusi, -- sanon minä.\n-- Ehkä sinun tulee sitten keveämpi olla!\n\n-- Mitä te tahdotte minusta?\n\n-- En minä mitään tahdo. Elä pelkää!\n\nMutta hän tulistui taas:\n\n-- En minä pelkääkään, vaan minusta tuntuu niin vastenmieliseltä!\n\n-- Minkätähden minä tunnun sinusta vastenmieliseltä?\n\n-- Minkätähden sitten lähentelette. Minä tapan kaikki ihmiset.\n\nJa sitten alkoi hän sättiä kaikkia, -- vanhoja, nuoria ja naisiakin.\n\n-- En minä sinua tarvitse, -- vaan sinun suruasi. Minä tahdon tuntea\nkaikki surut, joita ihmisillä on.\n\nHän katseli minua syrjäsilmin ja vastasi:\n\n-- Menkää muitten luokse. Kaikki he ovat köyhiä, ja olkoot myös kirotut.\n\n-- Minkätähden kirotut?\n\n-- Minä tahdon niin.\n\nHän näytti minusta aivan riivatulta.\n\n-- Kenenkä puolesta sinäkin rukoilet? -- sanon minä hänelle.\n\nHymy levisi äkkiä hänen koko kasvoilleen, hän muuttui hiljaisemmaksi ja\nalkoi sitten puhella -- tarkoittamatta kuitenkaan, että puhuisi minulle.\n\n-- Viime keväänä meni mieheni Dnjeprille puita uittamaan ja hävisi\nsinne. Ehkä hän hukkui, ehkä -- löysi toisen naisen, kuka sen tietää.\nAppeni ja anoppini ovat köyhiä ja häijyjä ihmisiä. Minulla on kaksi\nlasta -- poika ja tyttö, -- ja millä minä heitä ruokkisin? Minä olisin\ntehnyt työtä, olisin musertanut vaikka pääkalloni, mutta sellaista työtä\nei ollut, jota nainen olisi voinut tehdä. Appeni haukkuu, \"sinä olet\nlapsinesi tässä kuin kivi meidän kaulassamme, sinä syöt meidät\nputipuhtaiksi, kelvoton!\" Ja anoppini puhelee: \"sinähän olet vielä\nnuori, lähde luostareihin, munkit ovat ahneita naisille, ja ansaitset\npaljon rahaa.\" Minä en jaksanut katsella lapsiani nälkää näkevinä, -- ja\nlähdin! Vai olisiko minun pitänyt hukuttaa heidät, mitä? No, minä siis\nlähdin!\n\nHän puhuu kuin unissa, hampaittensa välistä, melkein kuulumattomasti,\nmutta hänen silmistään näkyy suuri suru.\n\n-- Poikani on jo neljän vuotias. Hänen nimensä on Osip, ja tyttäreni on\nGanka. Minä löin heitä, kun he pyysivät leipää, -- niin minä löin! Ja\nkun olin kokonaisen kuukauden kulkenut luostarista luostariin, niin olin\nansainnut neljä ruplaa. Munkit ovat -- ahnaita. Mutta kunniallisella\ntyöllä -- olisin enemmän ansainnut! Oi niitä perkeleitä, perkeleitä!\nMillaisella vedellä nyt pesen itseni puhtaaksi taas?\n\nMinun täytyi jotain puhua hänelle ja minä sanoin:\n\n-- Lastesi tähden -- antaa Jumala sinulle anteeksi!\n\nMutta silloin hän tulistui.\n\n-- Mitä minä siitä? En minä ole mitään pahaa tehnyt Jumalalle! Ellei hän\ntahdo antaa anteeksi -- olkoon ilman. Annan silloin itse itselleni\nanteeksi! Jos joudun helvettiin, -- niin ei siellä sen pahempi ole kuin\ntäälläkään! Eikä sinne ainakaan lapsia päästetä minun kanssani!\n\n-- Äh, -- ajattelen minä, -- turhaan minä olen repinyt hänen haavojaan.\n\nMutta hän ei voi enää olla puhumattakaan.\n\n-- Ei Häntä ole, Jumalaa nimittäin, ollenkaan köyhille ihmisille! Kun me\nolimme Seljoni Klinin tuolla puolen, Amur-joen varrella, -- niin\nkuulustelimme rukouksia, rukoilimme itsekin apua ja itkimme, -- mutta\nauttoiko Hän meitä! Siellä olimme kolme vuotta, ja ne, jotka eivät\nkuolleet kuumeesen, palasivat tyhjinä takaisin. Ja isäni kuoli siellä,\näitini jalka joutui paluumatkalla pyörän alle ja taittui, ja molemmat\nveljeni katosivat Siperiaan...\n\nJa hänen kasvonsa muuttuivat kovaksi kuin kivi. Vaikka hän olikin yrmeä,\noli hän kuitenkin vakava, kaunis, tummasilmäinen ja tuuheahiuksinen.\nKoko yön aamuun asti puhelin minä hänen kanssaan istuen pienessä\nmetsässä rautatien vahtikopin takana, ja minä näen, että -- koko hänen\nsydämensä oli tulessa, eikä hän voinut edes itkeä. Ainoastaan silloin,\nkun hän muisti lapsuutensa aikoja, tuli hymy vasten hänen tahtoaan pari\nkertaa hänen huulilleen, ja hänen katseensa muuttui lempeämmäksi.\n\nHänen puhuessaan ajattelen minä:\n\n-- Kylläpä tuo nainen vielä iskee jotakin puukolla tai tappaa jonkun!\nTai tulee hänestä ankaran haureellinen nainen, -- joka ei enään voi\npalata takaisin tieltään!\n\n-- Minä en näe Jumalaa enkä rakasta ihmisiä! -- puhuu hän. -- Millaisia\nsellaiset ihmiset ovat, jotka eivät voi auttaa toisiaan. Ihmiset!\nVäkevälle ovat he -- lampaita, heikolle taas -- susia! Mutta sudetkin\nelävät laumoissa, vaan ihmiset -- ovat kaikki toinen toisensa\nvihamiehiä! Oi, paljon olen minä nähnyt ja näen yhä, mutta minua\nhaluttaisi hukkua yhdessä kaikkein kanssa! Tänne maailmaan synnytetään\nlapsia, mutta ei voida kasvattaa heitä hyvin -- onko se oikein? Ja minä\nkun pieksinkin omia lapsiani, kun he pyysivät leipää, niin minä pieksin\nheitä!\n\nMutta aamulla vetäytyi hän pois minun luotani, -- lähti myymään\nruumistaan munkeille, -- ja lausui lähtiessään:\n\n-- Entä sinä sitten, -- yhdessä me olemme maanneet tämän yön ja sinä\nolet vahvempi minua, niin miksikä et käyttänyt hyväksesi lihaa, jota\nolisit ilmaiseksi saanut? Voi sinua!\n\nSe oli kuin korvapuusti minulle.\n\nMinä sanonkin hänelle:\n\n-- Suotta sinä nyt minua loukkasit.\n\nHän katsoi maahan ja sanoi sitten:\n\n-- Minua haluttaa loukata ihmisiä, syyttömiäkin! Mutta sinähän olet\nvielä nuori, vaan kokonaan kuivettunut, ja sinulla näkyy jo olevan\nharmaitakin hiuksia. -- Minä ymmärrän, että sinullakin on ollut\nsuruja... Mutta mitä välitän minä siitä! En sääli ketään! Jää hyvästi!\n\nHän lähti.\n\nNiinä kuutena vuotena, joina minä olin pyhiinvaeltajana, näin minä\npaljon ihmisiä, jotka suru oli tehnyt ilkeiksi. Heissä asui sammumaton\nviha kaikkeen eivätkä he voineet nähdä mitään muuta kuin pahaa. He\nnäkevät pahaa ja lämmittelevät itseään sen höyryssä kuin saunassa; he\njuovat sappea kuin juopot viiniä, nauravat ja riemuitsevat.\n\n-- Meidän sääntönämme on: kaikkialla pahaa, kaikkialla onnettomuutta,\neikä ihmisellä ole paikkaa onnettomuuksien ulkopuolella!\n\nHe lankeavat villiin epätoivoon ja sen vimmassa he haukkuvat ja\nmoittivat maata aivan kuin haluten kostoa siitä, että ovat syntyneet\nmaasta ja että heidän, heikkoutensa orjain täytyy viimeiseen päiväänsä\nasti voimattomina madella maailman teitä.\n\nHe kohottavat surunsa Jumalan vertaiseksi, palvelevat sitten sitä,\neivätkä tahdo nähdä mitään muuta kuin mätähaavoja, eivätkä kuulla muuta\nkuin epätoivon huokauksia.\n\nHeitä tulee sääli, sillä he ovat kuin mielettömät, mutta he herättävät\nmyös vastenmielisyyttä, kun näkee, että he ovat valmiit sylkemään\nsappeaan kaikkein kasvoille, ja saastuttaisivatpa syljellään vielä\nauringonkin, -- jos voisivat.\n\nToiset taas, jotka suru on saanut valtaansa, alistuvat nöyrästi, ovat\nääneti, pieniä ja mukautuvia, mutta he eivät voi suojella itseään ja\novat väkevän kädessä kuin savi, jolla tämä peittää halkeimia vanhan\nlinnoituksensa seinällä.\n\nMonet kasvot ja puheet ovat jääneet muistiini, monet kyyneleet on minun\nedessäni itketty ja useat kerrat olen minä jäänyt kuuroksi epätoivon\nkauhealle naurulle; kaikki myrskyt olen koetellut ja sadoista joista\nolen vettä juonut. Ja useat kerrat minä itsekin vuodatin katkeria\nkyyneleitä.\n\nElämä esiintyi minulle hirveänä hourailuna ja unena, peloittavain\npuheitten lumimyrskynä, palavain kyynelten sateena, epätoivon\nväsymättöminä huutoina, koko maan sairaalloisina suonenvetoina, maan,\njoka sairastaa siitä syystä, että minun järkeni ja sydämeni ei voi sitä\nkäsittää.\n\nJa sieluni huokailee:\n\n-- Ei niin!\n\nSameina virtaavat surun lähteet pitkin kaikkia maailman teitä, ja\nsuureksi kauhukseni näen minä että tässä kaaoksessa ei ole paikkaa\nJumalalle; Hänen voimansa ei esiinny missään eikä missään voi jalkojaan\nlepuuttaa. Surun ja pelon, pahuuden ja epätoivon, ahneuden ja\nhävyttömyyden madot kalvavat elämää, joka vihdoin muuttuu tomuksi, ja\nihmiset murskautuvat ollessaan erillään voimattomassa yksinäisyydessään.\n\nJa minä kysyn:\n\n-- Etköhän sinä, Jumala, olekin -- ainoastaan ihmissielun uni ja toivo,\njonka ovat luoneet epätoivo ja voimattomuuden synkkä hetki?\n\nMinä näen, että jokaisella on oma Jumalansa eikä kukaan pidä Jumalaansa\nkorkeampana tai kauniimpana palvelijaansa. Tuo on musertaa minut. Sillä\nihminen ei näykään etsivän Jumalaa, vaan omain surujensa unhoitusta.\nKaikkialta ahdistaa suru ihmistä, ja hän tahtoo paeta itseään, tahtoo\nvälttää omia tekojaan, pelkää osuuttaan elämään ja etsii aina hiljaista\nnurkkaa, johonka voisi kätkeytyä. Ja ihmisissä näkyykin elämän pelko\neikä pyhä ahdistus, joka seuraa Jumalan etsinnästä, heissä ei huomaa\niloa Herrassa, vaan huolen siitä, mitenkä voisivat välttää oman surunsa.\n\nJa minun sieluni huutaa:\n\n-- Ei niin!\n\nKun näet ihmisen, niin näyttää hän olevan vakavissa ajatuksissa, ja\nhänen silmistään loistaa hyväsydämisyys ja puhtaus... Kun olet kohdannut\nhänet pari kolme kertaa -- niin vakaantuu mielipiteesi yhä hänestä,\nmutta kun näet hänet neljännen kerran, -- niin on hän kiukkuinen tai\njuovuksissa, ei ole enään nöyrä, vaan hävytön, raaka ja\nJumalanpilkkaaja.\n\nEtkä sinä ymmärrä, minkätähden tuo ihminen on langennut, miksi hän on\nnoin muuttunut. Kaikki ovat kuin sokeita ja kompastuvat helposti tiellä;\nharvoin kuulet elävää ja innostavaa sanaa, vaan liiankin usein puhelevat\nihmiset tavan mukaan heille outoja sanoja ymmärtämättä ajatuksen hyötyä\ntai vahinkoa, joka on kätkettynä noihin sanoihin.\n\nAutuaitten munkkien puheita kootaan, samoin erakkojen ja päämunkkien\nlausunnoita, niitä jaetaan toisilleen kuin lapset leikeissään jakelevat\nsärkyneen astian palasia. Ja lopulta en minä enään näe ihmisiä, vaan\nsärkyneen elämän kappaleita, -- ihmisjäännösten likaista pölyä, jota on\nmaan päällä ja jota tuulet ajelevat kohden kirkkoja.\n\nLukemattoman suurena joukkona piirittää kansa pyhäinjäännöksiä, ihmeitä\ntekeviä pyhäinkuvia, kylpee lähteissä -- ja etsii kaikkialta unhoitusta.\n\nMutta minua rasittavat kirkolliset juhlakulut, -- ihmeitä tekeviä kuvia\nlakkasin jo lapsena uskomasta ja luostarissa viettämäni elämä musersi\nlopullisesti minut. Ja nyt minä näen, mitenkä ihmiset äärettömän pitkänä\nharmaana matona matelevat teitten pölyssä, mitenkä tuntematon voima ajaa\nheitä yhä eteenpäin ja mitenkä he pelästyneinä kehoittavat toisiaan:\n\n-- Kiirehdi eteenpäin! Eteenpäin!\n\nMutta heidän yläpuolellaan on pyhimyksen kuva kuin keltanen lintu, se\npainaa alas heidän päänsä, ja näyttää siltä, että se on liian raskas\nheidän kannettavakseen.\n\nJa likaan ja pölyyn, väkijoukon jalkoihin lankeavat vimmastuneet naiset\nja vääntelevät itseään kuin kalat. Vaan sitten kuuluu villi kiljahdus --\nkansanjoukko kulkee heidän vapisevain ruumiittensa ylitse, polkee heitä,\npotkii ja huutaa Jumalan Äidin kuvalle:\n\n-- Iloitse sinä kaikkein autuain!\n\nHeidän kaikkein kasvot ovat vääntyneet, jännitys on tehnyt heidän\npiirteensä terävämmiksi, heidän otsansa on märkänä hiestä ja mustana\nliasta, -- ja koko tuollainen kulku, heidän ilottomat laulunsa, heidän\nväsyneet päänsä ja askelten kaiuton töminä -- on loukkausta maa-äidille\nja taivas tuntee sen kiroukseksi.\n\nMutta teitten vieressä, puitten alla on kerjäläisiä kuin kirjavia\nnauhoja, siellä istuu ja makaa sairaita ja raajarikkoja, jotka ovat\ntäynnä mätähaavoja, joilla ei ole käsiä eikä jalkoja tai ovat he\nsokeita... Heidän kuihtuneet ruumiinsa viruvat maassa, murskaantunut\nkäsi tai jalka värähtelee ilmassa, ja ojentuu kohden ihmisiä\nherättääkseen heidän myötätuntoisuuttaan ja sääliään. Ja nuo köyhät\nihmiset huokailevat ja voivottelevat, kun aurinko polttaa heidän\nhaavojaan, ja pyytävät itselleen Jumalan tähden kopeekkaa. Monien\nkasvoissa ei ole silmiäkään, toisten silmät taas palavat kuin kekäleet,\nkoska loppumaton tauti järsii heidän luitaan ja ytimiään ja piirtelee\nhirveitä ruusuja heidän ruumiilleen.\n\nMutta noissa, jotka tomussa ja liassa makaavat, näkyy ikäänkuin ihmisten\nvainoomishalua ja jokaista kohtaan vihamielinen ilme, ja tämäpä se\nlienee saattanutkin heidät maantien tomuun.\n\n-- Niinpä niin.\n\nMinä olin Kiewin ihmeellisessä kaupungissa, ja tämän venäläisyyden\npesäpaikan kauneus ja majesteetillisuus hämmästytti minua.\n\nSiellä koetin minä päästä erään munkin seuraan, -- jota pidettiin\noppineena.\n\nMinä sanon hänelle:\n\n-- Asia on nyt niin ja niin, mutta minä en voi ymmärtää niitä lakeja,\njoista ihmisen elämä kuitenkin riippuu.\n\n-- Kuka olet?\n\n-- Talonpoika.\n\n-- Osaatko lukea?\n\n-- Vähän.\n\n-- Lukutaito sopii teille yhtä vähän kuin -- satula sian selkään! --\nvastaa hän ankarasti.\n\nMinä näen nyt, että hän todellakin on kirjanoppinut.\n\n-- Oletko shtundisti? -- kysyy hän sitten.\n\n-- En.\n\n-- Ahaa! Duhoboori?\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Ajatustesi tähden.\n\nHänen kasvonsa ovat ruusun väriset kuin sian liikkiö ja silmänsä pienet.\n\n-- Jos sinä etsit Jumalaa, -- sanoi hän sitten, -- niin etsit sinä Häntä\nluonnollisesti siitä syystä, että saisit kukistaa Hänet!\n\nJa sitten uhkaa hän minua sormellaan:\n\n-- Kyllä minä tunnen teidät! Mutta eiköhän olisi parasta, että lukisit\nuskontunnustuksen sata kertaa. Niin, lueppas! Ja kaikki tyhmät\najatuksesi katoavat kuin savu. Mutta yleensä pitäisi teidät\nkerettiläiset lähettää Abessiniaan ja Afrikan erämaihin. Aurinko kyllä\npian teidät siellä tappaisi.\n\nMinä kysyn häneltä:\n\n-- No oletteko te sitten olleet siellä Abessiniassa?\n\n-- Olen, -- vastaa hän.\n\n-- Mutta ettepä kuolleet?\n\nNyt munkki suuttui.\n\nDnjeprin rannalla minä taas tapasin miehen, joka istui vastapäätä\nluostaria sekä heitteli kiviä veteen. Hän oli noin viidenkymmenen\nvuotias, parrakas, kaljupäinen, kasvot rypyssä ja suuripäinen. Ensi\nsilmäykseltä minä jo siihen aikaan osasin erottaa vakavat ihmiset, --\nlähestyin häntä ja istahdin hänen viereensä.\n\nOli ilta. Dnjepr vyörytteli tummia aaltojaan, ja sen takana oli koko\nvuori täynnä temppeleitä. Kirkkojen kupoolit välkkyivät ylpeinä ja\nkultaisina auringon valossa, ristit loistivat, ikkunain lasit sädehtivät\nkuin jalokivet, -- ja näytti siltä kuin maa olisi avannut sylinsä ja\nylpeän jalomielisenä näytteli nyt aarteitaan auringolle.\n\nMutta vierelläni istuva mies avaa nyt suunsa ja sanoo surullisesti:\n\n-- Koko luostarin pitäisi peittää lasilla, munkit pitäisi ajaa sieltä\npois eikä ketään saisi laskea sisälle, -- sillä ei ole sellaisia\nihmisiä, jotka olisivat kyllin arvokkaita käymään keskelle tuota\nkauneutta!\n\nLuostari oli tuossa joen takana kuin jonkun suuren ja viisaan miehen\nkertoma satu; etäältä tulevat Dnjeprin aallot ja loiskivat iloisesti, ne\nnäkevät tuon kauniin sadun, mutta joen ihmeellisen laulunkin keskestä\nkuuluu ihmisen hiljainen ääni:\n\n-- Kuinka mahtavasti se on alettu ja kuinka lujasti rakennettu!\n\nJa minä muistan nyt kuin vanhan unen ruhtinas Vladimirin, Antonin,\nFeodosian, nuo venäläiset sankarit, -- ja minä tunsin sääliä jostakin\nsyystä.\n\nKovalla äänellä ja iloisesti soivat monilukuiset kellot tuolla rannalla,\nmutta täältä minun sydämestäni kuuluvat vielä kovemmin surulliset\najatukset elämästä.\n\n-- Ei kukaan meistä muista syntymäänsä. Minäkin läksin hakemaan oikeata\nuskoa, vaan nyt ajattelen yksin ihmistä. Sillä minä en näe ihmistä\nmissään. Kasakoita, talonpoikia, virkamiehiä, pappeja, kauppiaita, --\nvaan tavallista yksinkertaista ihmistä -- et missään näe ottavan osaa\njokapäiväisiin töihin. Jokaisella on, ketä hän palvelee, jokainen\ntottelee toisen käskyjä. Päällikölläkin on päällikkö, ja tätä jatkuu\nsilmin näkemättömään korkeuteen asti. Ja siellä vasta on Jumala jossain\npiilossa.\n\nTulee yö. Joen vesi muuttui tummemmaksi, ja kirkkojen risteistä\nhävisivät säteet. Mies heittelee vaan kiviä jokeen, mutta minä en näe\nenään niitten aikaan saamia renkaita vedessä.\n\n-- Kolme vuotta sitten, -- puhuu hän, -- syntyi meillä Makopissa kapina\nkarjaruton tähden. Rakuunat kutsuttiin meitä vastaan, ja kristityt\ntappoivat kristityitä. Karjan tähden! Paljon kansaa tuhottiin. Minä\najattelinkin, että millainenhan usko meillä venäläisillä oikeastaan on,\nkun me härkäimme kuoleman tähden tuhoamme toisiamme, vaikka Jumala on\nmeille sanonut: elä tapa!\n\nLuostari sulaa pimeyteen, se näkyy ikäänkuin kohoavan vuorelle kuin\nkummitus. Mutta kasakka etsii käsillään kiviä maasta, ja kun hän löytää\nkiven, heittää hän sen heti jokeen. Ja vesi molskahtaa.\n\n-- Niin on ihmisten laita, -- puhuu kasakka pää alas painuneena. --\nHerran laki määrää papistolle maidon, ja meille jää ainoastaan hera. On\nsanottu: \"autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Herran\",\n-- mutta voiko hän, sinun sydämesi, olla puhdas, jos sinä elät oman\nhalusi mukaan? Tai eikö sinulla olekaan vapaata tahtoa eikä edes totista\nuskoa, vaan ainoastaan ajatuksia.\n\nHän nousi ylös, katseli ympärilleen ja näytti hyvin tanakalta.\n\n-- Me emme ole vapaita Jumalan edessä, ajattelen minä!\n\nSitten nosti hän vähän lakkiaan ja lähti, mutta minä jäin kuin\nnaulattuna seisomaan paikalleni. Olin tahtonut sanoillani valloittaa\ntuon kasakan -- mutta nyt en ymmärrä, vaan tunnen, että -- hänessä\nolikin totuus.\n\nEtelän lämmin pimeä yö hyväilee minua, ja minä vaan ajattelen.\n\n-- Eiköhän ihmissielun kauneus olekin ainoastaan tuskissa? Ja missä on\nse tervaskanto, jonka ympärillä ihmisyyden myrsky saa riehua? Mitä\nmerkitystä sitten on tuolla tyhjyydellä?\n\nTalveksi yritin minä aina etelään, jossa on lämpimämpi, mutta jos lumi\nja pakkanen saavuttivat minut pohjassa, niin silloin aloin minä kulkea\nluostarista luostariin. Aluksi -- luonnollisesti -- katselevat munkit\nkieroon, mutta kun saa näyttää itsensä työnteossa, -- niin tulee heidän\nhauska olla, kun näkevät miehen tekevän hyvää työtä, eivätkä he silloin\nsäästä rahojaan. Jalat saavat levätä, vaan pää ja kädet olla työssä. Ja\nnyt muistuu mieleen kaikki, mitä viime vuonna olen nähnyt. Tuosta\nkaikesta tahtoisin mielelläni kerätä puhdasta ravintoa sielulleni, -- ja\nminä leikkaan, sären, koetan ymmärtää miksi ja minkätähden, mutta\nhämmästynkin ja puhkean lopulta kyyneliin.\n\nMinä tunnen, että olen kyllästynyt maailman valitushuutoihin ja suruun\nja ne ovat tylsistyttäneet sieluni rohkeuden. Minä olen tullut\nitsepäiseksi, äänettömäksi ja minussa on kasvanut jonkinlainen viha\nkaikkia ja kaikkea vastaan. Väliin sai pimeä uneliaisuus minut\nvaltaansa, minä elin useita viikkoja kuin sokea tai päivää pelkäävä, --\nmikään ei tyydytä, mitään elähdyttävää en näe. Minä alan nyt ajatella:\nmutta eiköhän tämä kulkurielämä käskekin minua elämään kuin kaikki\nmuutkin, ei koettamaan arvailla arvoituksia, vaan alistumaan nöyrästi\nsäädettyjen lakien alle? Päivä on minusta pimeä kuin yö; ja minä olen\nyksin maailmassa aivan kuin kuu taivaalla, mutta en voi valaista.\nToisella kertaa taas erkanen minä itsestäni, asetun syrjään, katselen ja\nnäen: tienhaarassa seisoo terve nuorukainen, jota kukaan ei tunne. Eikä\nkukaan miellytä nuorukaistakaan eikä hän mihinkään usko. Minkätähden hän\nelää, tuo nuorukainen? Minkätähden maailma on sysännyt hänet pois\nluotaan?\n\nJa sieluni kylmeni yhä enemmän...\n\nMinä poikkesin myöskin -- viikoksi tai pariksi -- naisluostareihin, --\nja eräässä tuolla Volgan varrella löin minä kirveellä jalkaani, kun\nhakkasin puita. Äiti Feoktista alkoi lääkitä minua, ja hän oli\ntuollainen hyväntahtoinen eukko. Luostari oli pieni, mutta rikas, ja\nsisaret olivat kaikki kylläisiä ja tärkeän näköisiä. Mutta kaikki he\nsuututtivat minua imelyydellään, siirappimaisella hymyllään ja\nrasvamahoillaan.\n\nMinä olen kerran iltakirkossa ja kuulen -- erään köörilaulajattaren\nlaulavan ihmeellisen kauniisti. Tyttö oli pitkä, hänen kasvonsa\nhehkuivat, silmänsä olivat mustat ja ankarat, huulensa punaset ja\näänensä suuri ja rohkea. Hän laulaa kuin tekisi minulle kysymyksiä ja\nminä ihmettelen tuossa äänessä ilmenevää ikäänkuin ilkeyden pusertamaa\nkyyneltä.\n\nJalkani parani yhä, hankkiuduin jo lähtemään pois ja olin jo työssäkin.\nJa niinpä kerran kun minä puhdistin tietä luoden lunta pois, tulee sama\nköörilaulajatar, kulkee hiljaan kuin olisi hän kohmettunut. Oikeassa\nkädessä, jolla hän painoi rintaansa, oli rukousnauha, ja vasen käsi\nriippui velttona pitkin ruumista. Hänen huulensa olivat tiukasti\nsuletut, silmäkarvat rypyssä ja kasvonsa kalpeat. Minä kumarsin hänelle,\nmutta hän vaan piti päätään ylhäällä ja katsahti minuun aivan kuin minä\nolisin joskus tehnyt hänelle jonkun suuren rikoksen.\n\nHän ärsytti minua tuolla katseellaan, enkä minä siihen aikaan juuri\nkunnioittanutkaan nuoria nunnia.\n\n-- Mitä, -- sanon minä, -- neitseenä eläminen ei näytä olevan aivan\nhelppoa?\n\nHän pysähtyi ja näytti kuohahtavan.\n\n-- Mitä sinä sanoit? -- kysyi hän.\n\n-- Tuntuuko vaikealta itseänsä vastaan taisteleminen?\n\nMutta hän antoi minulle siihen nopeasti vastauksen, hiljaan ja samalla\nilkeyttä ilmaisevalla tavalla:\n\n-- Oo, -- perkele!\n\nJa sitten poistui hän nopeasti mustana kuin synkkä pilvi myrskyisenä\npäivänä.\n\nMinä en voi itsekään selittää, minkätähden minä noin sanoin, mutta\nsiihen aikaan tulivat sellaiset ajatukset yhä useammin mieleeni, ne\nsyttyivät ja lensivät kipunoina jonkun kasvoille. Minusta nimittäin\nnäytti, että kaikki ihmiset valhettelevat ja teeskentelevät.\n\nJonkun ajan kuluttua näin minä hänet uudelleen toisella tiellä. Ja nyt\nolin minä vieläkin ilkeämpi: minkätähden hän tuolla tavalla peittäytyy\nmustiin ja kenen tähden hän koettaa kätkeytyä? Kun hän saapui minun\nkohdalleni, niin sanoin minä:\n\n-- Tahdotko lähteä karkuun täältä?\n\nTyttö hätkähti, hänen päänsä vaipui alas, sitten ojensi hän itsensä\nsuoraksi kuin nuoli, ja minä vaan odotin, että hän huutaisi.\n\nMutta hän kulkee ohitseni, ja minä kuulen häneltä odottamattoman\nvastauksen:\n\n-- Illalla sanon.\n\nMinä hämmästyin. Luulin ensin, että olin kuullut väärin, mutta hän oli\nkuitenkin lausunut sanansa selvään kuin kellon lyönnit, vaikkakin\nhiljaisella äänellä. Ja vaikka tuo tuntuikin naurettavalta, sai se\nkuitenkin minut hämilleni, mutta sitten lohdutin minä itseäni sillä,\nettä tuo tytön heilakka vaan oli tahtonut kiusata minua.\n\nKun minä loukkasin jalkani, vietiin minä vierasten osastoon, jossa\nminulle annettiin portaitten alla oleva pieni huone, ja tässä huoneessa\nasuin minä yhä.\n\nSaman päivän iltana makaan minä sängyssäni ja ajattelen, että minun\npitäisi lopettaa kulkurielämäni, -- mennä johonkin kaupunkiin ja ruveta\nsiellä jonkun leipurin töihin. Tyttöä en tahtonutkaan ajatella.\n\nMutta äkkiä naputtaa joku hiljaan ovelleni... Minä hypähdän ylös,\naukasen -- ja siinä seisoo vanha nunna, joka kumartaa ja sanoo:\n\n-- Olkaa hyvä!\n\nMinä ymmärsin heti, minne piti lähteä. En kysy mitään, vaan menen ja\nuhkailen itsekseni:\n\n-- Kas niin! Kyllä minä, rakkaani, väännän vielä niskasi nurin!\n\nPortaitten ja korridoorein kautta tulimme vihdoinkin perille, akka\naukasi oven, sysäsi minut sisään ja kuiskasi:\n\n-- Minä tulen sitten noutamaan.\n\nTulitikku ratisi, valo valaisi tuttuja kasvoja ja minä kuulen äänen\nsanovan:\n\n-- Lukitkaa ovi!\n\nMinä lukitsin. Tulin sitten uunin luokse, nojasin siihen ja kysyin:\n\n-- Eikö tänne saa -- tulta?\n\nTyttö nauraa hihitti hiljaan.\n\n-- Mitä tulta? -- kysyy hän.\n\n-- Äh sinä senkin vetkale, -- ajattelen minä.\n\nJa olen ääneti. Tyttöä minä tuskin näen, -- pimeässä näytti hän yön\nmustalta hattaralta pilvisellä taivaalla.\n\n-- Miksi te olette ääneti? -- kysyy hän.\n\nHänen äänensä kuuluu nyt äidilliseltä.\n\nMinä otaksun, että hän on rikas ja sanon:\n\n-- Teidän asianne on puhua.\n\n-- Kysyittekö te aivan täyttä totta, että aijonko minä paeta täältä?\n\nMinä ajattelin, mitenkä voisin myrkyllisimmän vastauksen antaa hänelle,\nja sitten minä, konna, vastasin aivan tyyneesti:\n\n-- En, vaan minä halusin ainoastaan koetella teidän lujuuttanne\nkiusausta vastaan.\n\nHän raapasi taas tulta tulitikulla, hänen kasvonsa hehkuivat ja mustat\nsilmänsä katselivat uhkarohkeasti minuun. Minun tuli paha olla. Katselin\npimeyteen ja näin tytön seisovan siinä pitkänä ja mustana keskellä\nhuonetta -- ja ihmeellisen suorana.\n\n-- Koetella lujuuttaniko, -- kuiskaa hän tulisesti, -- siitä ei ole\nmitään hyötyä, eikä teitä nytkään ole sentähden kutsuttu tänne, mutta\nellette itse ymmärrä, mistä syystä olen kutsunut teidät, niin --\nlähtekää heti ulos täältä...\n\nHänen kuiskailunsa tuntuu melkein raa'alta, enkä minä huomannut siinä\nnyt mitään hempeyttä, vaan ankaraa vakavuutta. Edessäni seinässä on\nikkuna, siitä näyttää tie murretun yön pimeyteen, -- eikä sitä ollut\nhauska katsella. Minun on paha olla, tunsin, että olin jossakin\nsuhteessa erehtynyt, ja siitä tuli minun yhä pahempi olla, -- että\njalkani vapisivat. Mutta tyttö jatkaa:\n\n-- Minä en voi lähteä täältä karkuun, ja enoni on pannut väkivallalla\nminut tänne ... mutta minä en jaksa elää täällä, minä hirtän itseni...\n\nJa sitten hän vaikeni äkkiä, aivan kuin olisi pudonnut kuoppaan.\n\nMinä olin tykkänään unohtanut itseni, mutta hän tulee yhä lähemmäksi\nminua ja henkii raskaasti.\n\n-- Mitä te tahdotte? -- kysyn minä.\n\nHän tuli aivan viereeni, hänen kätensä on minun olkapäälläni, -- se\nvapisee tuo käsi, ja minäkin vavahtelen, polveni koukistuvat ja pimeys\ntakertuu kurkkuuni, tukahduttaa minut.\n\n-- Ehkä hän on pirun riivaama? -- ajattelen minä.\n\nMutta hän alkaa nyyhkiä ja puhua minulle kuiskaillen ja hengittäen\nsamalla tulista hengitystä kasvoilleni:\n\n-- Minä olen synnyttänyt pojan -- mutta hän otettiin minulta, ja minä\nitse sulettiin tänne, jossa en voi elää. He sanovat, -- että lapseni on\nkuollut, enoni ja tätini sitä sanovat, minun holhoojani. Ehkä he ovat\ntappaneet hänet, tai heittäneet jonnekin, ajattele sitä, lemmikkini!\nMinun täytyy vielä olla kaksi vuotta heidän vallassaan, ja vasta sitten\ntulen lailliseen ikään, mutta täällä en voi elää!\n\nKaikki näkyi olevan häntä vastaan. Minä tunsin itseni rikokselliseksi\nhänen edessään, hän säälitti minua, mutta samalla minä pelkäsin, sillä\nhän näytti kuin mielipuolelta; uskoako häntä vai ei.\n\nMutta hän kuiskailee värähtelevällä äänellä:\n\n-- Minä tahdon lapsen... Kun tulen raskaaksi, ajetaan minä täältä pois!\nMinä tarvitsen lapsen; jos ensimäinen kuolikin, -- niin tahdon synnyttää\ntoisen enkä salli, että hän, sieluni, otetaan pois minulta! Minä pyydän\nsinulta, hyvä mies, armoa ja apua. Auta minua voimallasi, anna minulle\nlapsi, joka minulta otettiin pois. Usko minua Kristuksen tähden, -- minä\nolen äiti enkä kevytmielinen nainen, en tahdo tehdä syntiä, vaan tahdon\npojan, en tahdo tätä huvin vuoksi, vaan -- synnyttääkseni!\n\nMinä olin kuin unessa. Uskonko häntä, -- mutta en voi olla\nuskomattakaan, koska hänessä nainen puolustaa oikeuttaan, kutsuu aivan\noudon miehen luokseen ja sanoo hänelle suoraan:\n\n-- Minut kielletään synnyttämästä ihmistä, -- mutta auta sinä minua!\n\nJa nyt minä myöskin muistin oman tuntemattoman äitini. Ehkä on oma\näitinikin naisellisella voimallaan heittäytynyt isäni valtaan? Minä\nsyleilin häntä ja sanoin:\n\n-- Anna minulle anteeksi, minä ajattelin pahaa sinusta... Jumalan Äidin\ntähden -- anna anteeksi!\n\nJa kun me molemmat tiedottomina harjoitimme hääyön salaisuutta, niin\nvaltasi minut taas viekas ajatus:\n\n-- Onhan hän pettänyt minut, enkä minä ole ensimäinen, joka hänen\nkanssaan luon lasta.\n\nSitten kertoi hän minulle elämästään. Hän on lukkosepän tytär, ja enonsa\non koneenkäyttäjän apulainen, juoppo ja jörö mies. Kesät on hän\nhöyrylaivassa ja talvet ankkuripaikoissa eikä tytöllä ollut mitään\nasuinpaikkaa. Hänen isänsä ja äitinsä olivat hukkuneet höyrylaivan\npalossa, ja kolmentoista vuotiaana jäi hän orvoksi. Seitsentoista\nvuotiaana synnytti hän eräälle herralle ensimäisen lapsensa. Hänen\nhiljainen äänensä syöpyy minun sieluuni, hänen lämmin kätensä on minun\nkaulallani ja hänen päänsä lepää minun olkapäälläni. Minä kuuntelen,\nmutta sydäntäni jäytää paha mato, epäilys.\n\nMe olemme unohtaneet, että nainen synnytti Kristuksenkin ja saattoi\nhäntä nöyrästi Golgatalle, olemme unohtaneet, että hän on muinaisajan\nkaikkein pyhäin ja hyväin ihmisten äiti, -- ja halpamaisessa\nahneudessamme olemme me alentaneet hänen arvoansa, muuttaneet hänet\nhuvitusvälikappaleeksemme ja työtä tekeväksi kotieläimeksemme. Ja siitä\nsyystä ei hän enään synnytäkään elämän vapahtajia, vaan raajarikkoisia\nolentoja tehden siten meidän heikkoutemme yhä suuremmaksi.\n\nVielä kertoo hän luostarista, ja minä saan kuulla, että häntä ei yksin\nole väkivallalla tuotu sinne. Ja pian alkaa hän puhella hyväilevällä\näänellä:\n\n-- Minulla on täällä ystävätär -- hyvä tyttö, puhdas ja rikkaasta\nkodista ... oi, jos tietäsit, miten vaikeata hänen elämänsä on! Ja\nhänenkin pitäisi päästä raskaaksi. Kun hän sitten karkoitetaan täältä,\nlähtee hän kumminsa luokse.\n\n-- Herra Jumala! -- ajattelen minä. -- Kuinka paljon täällä on\nonnettomia...\n\nJa taaskin järkkyi minun uskoni kaikkinäkevään Jumalaan ja hänen\nlakiensa oikeuteen, -- sillä mitenkä voi hän asettaa ihmisiä tuollaiseen\nasemaan, jotta laki tulisi täytetyksi?\n\nMutta Kristina kuiskaa hiljaan minun korvaani:\n\n-- Ehkä sinä voisit tehdä hänetkin raskaaksi...\n\nNoilla sanoillaan tappoi hän kerrassaan epäilykseni ja minä olin valmis\nsuutelemaan vaikka hänen jalkojaan! Sillä -- nyt minä ymmärsin, että\nnoin voi sanoa ainoastaan puhdas nainen, joka tuntee äiteyden arvon.\nMinä kerroin nyt hänelle epäluuloni, hän sysäsi minua ja itki hiljaa\npimeydessä, enkä minä rohjennut häntä lohduttaakaan.\n\n-- Etkö sinä luule, että minä häpesin kutsua sinua? -- puhui hän\nnuhtelevalla äänellä. -- Minä olen tällainen kaunis ja terve -- ja\nluuletko sinä, että minusta tuntuu helpolta pyytää miehen syleilyä kuin\nalmua? Minkäkötähden minä lähestyin sinua? Minä näin, että sinä olet\nankara mies, silmäsi ovat vakavat, puhut vähän etkä nuoria nunnia\nnäekään. Ohimoiltasi ovat hiuksesi harmaantuneet. Mutta en itsekään\ntiedä, minkätähden sinä näytit minusta hyvänluontoiselta. Ja kun sinä\nensi kerran sanoit minulle pahan sanan, -- niin minä itkin. Minä\nerehdyin, ajattelin. Mutta sitten päätin kuitenkin, -- Jumala sinua\nsiunatkoon -- kutsua sinut.\n\n-- Anna minulle anteeksi, -- sanon minä.\n\nJa suutelen.\n\n-- Jumala antaa sinulle anteeksi!\n\nSilloin naputti vanha akka oveen ja kuiskasi:\n\n-- Erotkaa; heti soitetaan aamukirkkoon.\n\nJa kun hän sitten saattoi minut käytäväin kautta omaan huoneeseni,\nvirkkoi hän:\n\n-- Teidän pitäisi antaa minulle rupla.\n\nMinä olin vähällä lyödä häntä.\n\nViisi päivää elin minä Kristiinan kanssa, mutta sitten se kävi\nmahdottomaksi. Köörilaulajattaret ja palvelijattaret alkoivat liiaksi\nahdistella minua, ja minun halutti päästä rauhaan ajattelemaan tätä\ntapahtumaa. Mitenkä voidaan kieltää nainen synnyttämästä lapsia, jos\nhänellä itsellä on sellainen halu ja jos lapset aina ovat olleet, ovat\nnyt ja tulevat olemaan uuden elämän alkuina, uusien voimain kantajina?\n\nOli vielä yksi asia, jota minun täytyi välttää. Kristiina näytti minulle\nystävättärensä, joka oli hentorakenteinen tyttö, vaaleahiuksinen ja\nsinisilmäinen sekä hyvin Olgani näköinen. Hänen kasvonsa todistivat\npuhtautta, ja suurella surulla näytti hän katselevan maailmaa. Minä\ntunsin vetovoimaa häneen, ja Kristiinakin yhä puhui hänen puolestaan.\nMutta asia ei ollut sittenkään sama kuin Kristiinan kanssa, sillä\nKristiina ei ollut enään neitsyt, mutta Julia oli aivan viaton ja\nhänellä piti minun mielestäni siis olla myöskin samallainen mies. Enkä\nminä uskonut itseenikään, en tiennyt, kuka olin. Kristiinan kanssa ei\ntämä minua häirinnyt, mutta Julian kanssa se voi häiritä; minkätähden --\nsitä en tiedä, mutta se häiritsi.\n\nMinä otin Kristiinalta jäähyväiset. Hän itki vähän, pyysi minun\nkirjoittamaan hänelle, tahtoi itse ilmoittaa, milloin hän tulee\nraskaaksi ja antoi minulle salaisen osoitteensa. Pienen aikaa eron\njälkeen kirjoitin minä hänelle -- ja hän vastasi hauskalla kirjeellä;\nkirjoitin toistamiseen, -- mutta hän vaikeni. Ja vasta noin vuoden tai\npuolentoista perästä ollessani Sadonjessa sain minä häneltä kirjeen --\nse oli kauvan maannut postikonttoorissa. Kirjeessään ilmoittaa hän, että\nhän on synnyttänyt pojan, jonka nimi on Matvei ja joka on iloinen ja\nterve, ja että hän nyt asuu tätinsä luona, kun eno on kuollut; hän joi\nitsensä kuoliaaksi. Nyt olen minä -- kirjoittaa hän -- itse oma\nemäntäni, ja jos sinä tulet -- otetaan sinä ilomielellä vastaan. Minua\nkyllä halutti nähdä poikaani ja satunnaista vaimoani, mutta siihen\naikaan kuljin minä kaitaa tietä -- ja kieltäydyin. En voi, tulen\nmyöhemmin.\n\nMutta myöhemmin oli hän mennyt kirja- ja korttikauppiaan vaimoksi ja\nasui Ribinskissä.\n\nMinä näin Kristiinassa ensi kerran ihmisen, jonka sielussa ei asunut\npelkoa ja joka oli valmis kaikin voimin taistelemaan oikeuksiensa\npuolesta. Mutta siihen aikaan en vielä voinut pitää tätä piirrettä\nkylliksi arvossa.\n\nSeikkailuni jälkeen Kristiinan kanssa yritin minä työskennellä\nkaupungissa, mutta työ tuntui minusta vastenmieliseltä, rasittavalta ja\ntukahduttavalta. Käsityöläiset eivät miellyttäneet minua sielunsa\nalastomuuden ja julkisen antautumisensa tähden isännän valtaan. Jokainen\nheistä näytti ikäänkuin sanovan käytöksellään:\n\n-- No, nylkekää minua, pieskää minut verille, minä en voi päästä pakoon!\n\nHeidän kanssaan oli tuskallista olla. He joivat, riitelivät keskenään,\nlauloivat ruokottomia lauluja ja paistuivat yöt päivät työnteossa, mutta\nisännät vaan lämmittelivät ihrojaan heidän työstään. Leipomahuoneessa\noli ahdasta, likaista, siellä nukkuvat ihmiset kuin koirat. Viina ja\nhaureus -- oli kaikkena heidän ilonaan. Minä puhun heille, miten\nhuonosti heidän elämänsä on järjestetty -- ja he kuuntelevat, ovat\nsuruissaan ja myöntävät sanani tosiksi. Minä sanon heille: Jumalaa\nteidän täytyy etsiä! -- he huokaavat, mutta minun sanani eivät\nsittenkään pysty heihin. Joskus he aivan äkkiä alkavat tehdä pilkkaa\nminusta enkä minä tiedä, mistä syystä. Mutta he tekevät kuitenkin häijyä\npilkkaa.\n\nKaupunkeja minä en rakastanut. Niitten ahnas melu ja tuo pyhäpäivätkin\nkäypä kaupanteko -- oli minulle aivan sietämätöntä; kaupunkien ihmiset\novat nääntyä huoliinsa. Ja kapakoita on siellä -- runsaasti, mutta\nkirkot ovat tarpeettomia; vuoren suuruisia taloja on sinne rakennettu,\nmutta sittenkin eletään ahtaalla. Ihmisiä on paljon, eikä heistä\nyksikään elä itseään varten. Jokainen on työnsä orja ja juoksee\nnähtävästi koko ikänsä samaa linjaa kuin kahlehdittu koira.\n\nMinä kuulen kaikki -- väsymyksen huoahdukset; kellon äänikin kaikuu\ntoivottomalta, ja koko sielussani tunnen minä, että -- kaikki ei ole\nniinkuin olla pitäisi.\n\nVaan toisella kertaa nauran minä jo itseänikin. Oi, mikä opettaja minä\nolen! Mutta vaikka minua naurattaa, en silti ole iloinen. Sillä minä\nnäen virheellisyyksiä kaikkialla, ja puutteellisuudet ovat viedä minulta\njärjen. Tuntuu kuin vaipuisin pohjaan.\n\nÖisin muistelen tätä riippumatonta elämääni ja -- yösijojani ulkona\nkentällä.\n\nSiellä ulkona on maa pyöreä, sitä voi ymmärtää ja sydän sitä rakastaa.\nSiellä on hyvä maata kuin kämmenellä pienenä ja yksinkertaisena kuin\nlapsi verhottuna lämpimään utuun, peitteenä tähtinen taivas, jonka\nkanssa sielu sulaa yhdeksi tähdeksi.\n\nVäsynyt ruumis saa siellä täysin siemauksin hengittää heinien ja kukkien\nväkevää tuoksua, ja sinusta tuntuu kuin makaisit kehdossa, näkymätön\nkäsi tuudittaisi sinua hiljaan sekä saisi sinut nukkumaan...\n\nVarjot kulkevat, satuttavat heinän korsia; kahinaa ja kuiskailua\nkaikkialla; jossakin peltohiiri tulee esiin kolostaan ja vikisee\nhiljaan. Etäällä nousee joku musta esine, -- ehkä on se hevonen, joka\nyöllä siellä nousi ja kasvaa suureksi lämpimässä usvameressä. Ja tuo\nuudistuu taas pian toisessa paikassa ja toisessa muodossa... Ja sillä\ntavalla koko yön kulkee kentillä maan unen sanattomat vartijat,\nkesäisten öitten hyväilevät varjot. Sinä tunnet, että ympärilläsi maassa\non kätkettynä elämää, joka nyt lepää herkässä puoliunessa, ja\nomaantuntoosi koskee kipeästi se, että sinä ruumiillasi painat heinää.\n\nYön lintu lentää äänettömästi, noukkaa palasen maata ja menee täyttämään\ntoivettaan.\n\nHiiret vikisevät... Tai vierii käteesi äkkiä pieni, pehmeä pallo, --\nsinä hätkähdät ja tunnet vieläkin paremmin elämän runsauden, itse maa\nallasi elää, se on mehukas, sinun läheisimpäsi, oma äitisi.\n\nJa sinä kuulet, miten se huokuu, koetat arvailla, mitä se uneksuu ja\nmitkä voimat vähitellen sen povessa kypsyvät, mitenkä se huomenna\nkatselee aurinkoa ja mitenkä aurinko ilahuttaa häntä, kaunotarta,\nlemmikkiään.\n\nSinä itse kuin sulaut nojatessasi sen rintaa vasten, sinun ruumiisi\nkasvaa ja ravitsee itseään armaan äitisi lämpimällä ja tuoksuavalla\nmehulla. Sinä näet ikuisesti kuuluvasi maahan ja kiitollisena tästä\najattelet:\n\n-- Armas äitini!\n\nMaasta virtaa hyvien voimien näkymätön lähde, hedelmälliset tuoksut\njuoksevat puroina ilmassa --maa on kuin taivaan suitsutusastia, ja sinä\nolet tuon kattilan hiili ja pyhä suitsutus.\n\nTähdet tuikkivat nopeasti voidakseen ennen auringon nousua näyttää\nkaiken kauneutensa. Rakkaus ja uni juovuttavat ja hyväilevät sinua, ja\nkuumana kulkee läpi sielusi toivon kirkas säde: jossakin täytyy ihanan\nJumalan olla!\n\n-- \"Etsikää ja te löydätte\" -- on hyvin sanottu, eikä ole ollenkaan\nsyytä unohtaa näitä sanoja, sillä ne ansaitsevat todellakin miettimistä.\n\nHeti kun kevät pisti itsensä kaupunkiin, lähdin minä ja päätin mennä\nSiperiaan -- jota maata minulle oli kiitetty, -- mutta tiellä sinne\npysähdytti minut mies, joka vapautti sieluni koko elinajakseni näyttäen\nminulle oikean tien Jumalan luokse.\n\nMinä kohtasin hänet tiellä Permin ja Verhoturin välillä.\n\nMinä makaan metsän reunassa ja keitän teevettä. On puolipäivän aika,\nkuuma, ilma on kuin tervattu, öljymäinen ja sakea, -- jotta on raskas\nhengittää. Linnuillakin on kuuma -- ne ovat kätkeytyneet metsän\nsyvyyteen ja laulelevat siellä sekä viettävät iloista elämäänsä. Mutta\nmetsän laidassa on hiljaista. Näyttää siltä kuin aurinko pian sulattaisi\nkaiken, mitä maan päällä on ja kuin puut, kivet ja minun väsynyt\nruumiini pian virtaisivat sakeina ja monivärisinä puroina pitkin maata.\n\nMutta äkkiä tulee Permin puolelta mies, joka lauloi korkealla\nvärähtelevällä äänellä. Minä nostin vähän päätäni, kuuntelen ja näen,\nettä sieltä tulee pyhiinvaeltaja, pieni mies valkeassa pappisviitassa,\nteekannu vyössä ja selässä vasikannahasta tehty laukku ja kattila. Hän\nastuu reippaasti ja nyökäyttää jo kaukaa päätään minulle sekä hymyilee.\nKaikkein tavallisin pyhiinvaeltaja, tuollaisia on paljon ja he ovat\nkaikki vaarallista väkeä. Pyhiinvaellus on heillä tuottavana ammattina,\nhe ovat kaikki moukkia, valehtelevat äärettömästi, juopottelevat,\nvarastavat j.n.e. Minä en heitä rakastanut kaikesta sydämestäni.\n\nHän lähestyi, otti kalotin päästään, ravisti päätään, pieni palmikko\nhyppeli iloisesti -- ja lörpötteli kuin kottarainen.\n\n-- Rauha sinulle, mies! Oi, kuinka nyt on kuuma -- kaksikymmentä kaksi\nastetta kuumempi kuin helvetissä.\n\n-- Oletko sinä siellä kauvankin ollut? -- kysyn minä.\n\n-- Kuusisataa vuotta vietin siellä!\n\nHänen äänensä on reipas ja iloinen, päänsä pieni ja otsansa suuri.\nKasvot ovat kuin hämähäkki, peitetyt pienillä rypyillä, parta puhdas ja\nharmahtava, ja hänen ruskeat silmänsä loistivat kullalta kuin\nnuorukaisen silmät.\n\n-- No, onpahan hän huvittava otus, -- ajattelin minä.\n\nMutta hän puhuu yhä:\n\n-- Niin, Ural!... Voi miten kaunista siellä on! Herra Jumala on suuri\nmestari, kun on kysymyksessä maan kaunistaminen. Metsät, joet, vuoret on\nhän sijoittanut hyvästi paikoilleen!\n\nHän ottaa matkakapineet selästään ja kääntyy nopeasti aivankuin pukki.\nNähtyään, että minun teeveteni kiehui, tarttui hän heti kattilaan ja\nkysyy kuin vanha toveri:\n\n-- Panenko tänne omaa teetäni vai juommeko sinun teetäsi?\n\nMinä en ennättänyt vastatakaan, kun hän jo teki päätöksensä:\n\n-- Juodaan minun teetäni, -- minulla on hyvää teetä, eräs\nkaupustelijatar lahjoitti sitä minulle, kallista teetä!\n\nMinä hymyilin.\n\n-- Mitä! -- sanoo hän. -- Kuumuus on väsyttänyt minua, mutta odotahan,\nkun minä lepään vähän, niin saan sinutkin hyvälle päälle.\n\nHänessä on jotakin, joka muistuttaa Savelkaa, ja minun haluttaa jo\nlaskea leikkiä hänen kanssaan.\n\nJa noin viiden minuutin kuluttua minä jo kuuntelen suu auki hänen\npuhettaan, joka oli ihmeellisen tuttua, vaan jollaista en ennen ollut\nkuullut, ja minusta tuntuu kuunnellessani kuin hän ei puhuisikaan, vaan\nminun oma sydämeni iloitsisi päivän säteistä ja laulaisi niitten\nylistystä.\n\n-- Katsohan... Eikö nyt ole juhlapäivä ja etkö tunne olevasi\nparatiisissa? Juhlallisina kohoavat vuoret aurinkoa kohden, ja metsät\nkasvavat vuorten huipuilla, jalkaisi juuresta kohoaa pieni heinänkorsi\nja nostaa päänsä elämän valoa kohden, ja kaikki laulaa ilon psalmia,\nvaan sinä, ihminen, -- maan herra, minkätähden sinä et iloitse.\n\n-- Mikä merkillinen lintu? -- ajattelen minä vaan sanon hänelle\nkoetellakseni häntä:\n\n-- Mutta jos ajatukset eivät ole iloisia?\n\nHän osoittaa maahan.\n\n-- Mikä tämä on?\n\n-- Maa.\n\n-- Ei. Katso ylemmäksi!\n\n-- Ruohoko, mitä?\n\n-- Vielä ylemmäksi.\n\n-- No, minun varjoni.\n\n-- Sinun ruumiisi varjo, -- sanoo hän, -- ja ajatukset ovat -- sielusi\nvarjoja! Mitä sinä pelkäät?\n\n-- Enhän minä mitään pelkää.\n\n-- Valehtelet! Ell'et pelkäisi, olisivat ajatuksesi reippaita. Kauhu\nsynnyttää surun, ja kauhu itse taas on kotoisin vähäuskoisuudesta. Niin\nse on! Juo teetä!\n\nHän kaataa teetä kuppeihin puhuen lakkaamatta:\n\n-- Olenhan minä nähnyt sinut ennenkin? Etkö sinä ole ollut Valamossakin?\n\n-- Olin.\n\n-- Milloin? Tai mitä sillä väliä on! Mutta minusta tuntuu kuin olisin\nsiellä nähnyt sinun kaltaisesi. Sinulla on huomiota herättävät kasvot.\nNiin! Mutta enköhän olekin nähnyt sinua Solovkissa?\n\n-- Enhän minä ole käynyt milloinkaan Solovkissa.\n\n-- Etkö ole? Turhaan! Se on vanha luostari ja hyvin kaunis. Käypäs\nsiellä!\n\n-- Tämä merkitsee siis, että sinä et ole nähnyt minua, -- sanon minä, ja\nminusta tuntui melkein kuin loukkaukselta, että se oli niin.\n\n-- No mitä sillä on väliä! -- huudahtaa hän. -- En ole nähnyt sinua --\nnyt näen! Mutta minä olen sitten nähnyt toisen, joka on sinun näköisesi.\nEiköhän se olekin samantekevä.\n\nMinua nauratti.\n\n-- Mitenkä, -- samantekeväkö?\n\n-- Miksikä ei?\n\n-- No, olenhan minä -- minä, ja toinen on -- toinen!\n\n-- No, oletko sinä sitten parempi kuin se toinen?\n\n-- En tiedä.\n\n-- En minäkään tiedä.\n\nMinä katselen häntä ja kärsimättömyys sai minut valtaansa. Minä\nnimittäin tahtoisin, että hän puhuisi, puhuisi lakkaamatta. Ja\nsärpiessään teetä muistelee hän sitä toista:\n\n-- Se toinen, sehän oli yksisilmäinen, joka häntä suuresti harmitti.\nKaikki nuo yksisilmäiset ja ontuvat ovat -- ulkoa ja sisältä --\nitserakkaita ja luonnottomia! Jos minä olisin silmäpuoli tai ontuva,\nniin te, ihmiset, ette rohkenisi huomauttaa siitä minulle. Niin se on.\nHän sanoi usein minulle: \"Kaikki ihmiset ovat nautoja. Kun he näkevät,\nettä minulla on vaan yksi silmä, niin sanovat he minulle: sinä olet\nsilmäpuoli. Ja siitä syystä ne ovat -- raatoja!\" Mutta minä vastaan\nhänelle: sinä olet itse, rakkaani, nauta ja raato ellet tahdo ruveta\nkonnaksi -- valitse niistä sanoista, mikä makeammalta maistaa! Sillä\nymmärrä, että se ei ole tärkeintä, miten ihmiset sinuun katsovat, vaan\nmiten sinä itse katselet heitä. Siitä syystä me olemmekin, ystäväni,\nsilmäpuolia ja sokeita, kun aina katselemme ihmisiä ja koetamme etsiä\nheistä pelkkää mustaa ja pimeyttä, ja siten me toisen pimeydellä\nsammutamme omankin valomme. Mutta valaise sinä omalla valollasi toisten\npimeyttä -- ja kaikki muuttuu hyväksi jälleen. Kun ihminen ei näe hyvää\nmuussa kuin itsessään, niin tuntuu maailma hänestä surulliselta\nerämaalta.\n\nHän hymyilee ja katselee minua, ja minä kuuntelin aivankuin metsään\neksynyt kuuntelee yöllä etäistä ääntä, ja pelkää loittonevansa siitä,\nellei se pian kuulu uudestaan. Minä ymmärrän, että paljon on hän nähnyt,\npaljon rauhoittanut ihmisiä, mutta minun mielestäni tekee hän minulle\nväärin laskiessaan leikkiä minusta, vaikka ei hän minua tunnekaan, ja\nhänen nuoret silmänsäkin näyttivät hymyilevän. Opittuani tuntemaan\nAntonin oli minun nimittäin enään vaikea uskoa ihmisten hymyilyyn.\n\nMinä kysyin, kuka hän on.\n\n-- Minun nimeni on Jegudil, -- sanoo hän, -- ihmisille iloinen\nilveilijä, vaan itselleni -- hyvä ystävä.\n\n-- Hengellisestä säädystäkö?\n\n-- Olin pienen aikaa pappina, mutta sitten leikattiin hiukseni ja minä\nlähetettiin kuudeksi vuodeksi Susdalin luostariin istumaan! Mistä\nsyystä, kysynet sinä? Minä saarnasin kirkossa kansalle ja pimeäjärkinen\nkansa ymmärsi minut väärin. Tästä syystä piestiin kansaa ja minä\ntuomittiin. Juttu loppui siihen. Mitäkö minä saarnasin? Sitä en enään\nmuista. Siitä on niin pitkä aika, kahdeksantoista vuotta sitten, --\nsillä aikaa ennättävät asiat jo unohtua. Niin, minulla oli kaikellaisia\nsellaisia ajatuksia, jotka eivät kelvanneet hallitukselle.\n\nHän nauraa, -- ja nauru leikkii kaikissa hänen kasvojensa rypyissä. Ja\nsitten katsoo hän ympärilleen aivan kuin hän itse olisi asettanut vuoret\nja metsät paikoilleen.\n\nKun tuli vähän viileämpi lähdimme me yhdessä matkaan, ja tiellä kysyy\nhän minulta:\n\n-- No, -- mitä säätyä sinä sitten olet?\n\nUudestaan, kuten silloin Antonin luona, halutti minun asettaa kaikki\neletyt päivät silmäini eteen ja katsella vielä kerran niitten\nkirjavuutta. Ja niin puhun minä lapsuudestani, Larionista ja Savelkasta,\n-- mutta ukko vaan nauraa ja huutaa:\n\n-- Ah, hauskoja ihmisiä! Ai, Jumalan leikkikaluja! Mutta he olivat\nlempeitä ja todellisia, he olivat Venäjän maan kukkia. Ja vielä\npäälliseksi Jumalaa rakastavia!\n\nMinä en ymmärrä tuota ylistystä ja ihmettelen hänen iloaan, mutta hän ei\nnaurulta saa edes kuletuksi. Hän pysähtyy, hirnuu ja nauraa pää\npystyssä, huutaa aivan kohden taivasta, aivan kuin hänellä olisi siellä\nhyvä ystävä, jonka kanssa tahtoo jakaa ilonsa.\n\nMinä sanon hänelle hyväilevällä äänellä:\n\n-- Sinä olet hyvin Savelkan kaltainen.\n\n-- Hänenkö kaltaisensa? -- huutaa hän. -- Se on sangen hyvä, veliseni,\njos olen hänen kaltaisensa! Kumpahan vaan ei oikeauskoinen kirkko veisi\nveljeämme, elävää ihmistä takaisin muinaisaikaan -- ja kunpahan se ei\nvaan tapahtuisi venäläisellä maaperällä!\n\nHänen puheensa tuntuu epäselvältä.\n\nSitten puhun minä Titowista, ja hän tuntuu ikäänkuin näkevän appeni ja\nlaskee leikkiä hänestä.\n\n-- Äh sinua! Kyllä minä olen sellaisiakin nähnyt. Ahnas lude, tyhmä ja\npelkuri samalla...\n\nJa kun hän kuuli kertomukseni Antonista, mietti hän hetken ja sanoi\nsitten:\n\n-- Nii-iin! Tuomas! No, ei jokaisella Tuomaalla ole paljon järkeä,\ntoiset Tuomaat ovat pelkkiä tyhmeliinejä.\n\nJa sitten koetti hän ajaa pois mehiläistä puhuen samalla sille:\n\n-- Mene, mene pois! Mikä riivattu sinä olet -- tulee suoraan silmään...\nNo...\n\nMinä kuulustelen tarkasti hänen sanojaan enkä jätä ainoatakaan huomioon\nottamatta, ja minusta tuntuu kuin kaikki hänen sanansa olisivat hyvin\njärkeviä. Ja itse puolestani puhun hänelle kuin olisin ripillä.\nAinoastaan väliin, kun tulin kosketelleeksi Jumalaa, takerrun\npuheessani, sillä minä pelkäsin ja säälin jotakin. Jumalan kasvot\nhimmentyivät silloin sielussani siksi ajaksi, minä tahdon siistiä niitä\npäivän liasta, mutta näen, että hankaan tyhjää, ja silloin värähteli\nsydämeni pahasti.\n\nMutta ukko nyökyttää minulle päätään ja yllyttää:\n\n-- Elä pelkää! Jos vaikenet -- niin itsellesi valehtelet etkä minulle.\nPuhu, puhu! Elä sääli itseäsi. Jos jotakin särkyy, -- niin saat tehdä\nuuden sijaan!\n\nKaikkiin minun puheisiini vastasi hän kuin tarkka kaiku, ja minun tuli\nyhä helpompi olla hänen kanssaan.\n\nYö yllätti meidät.\n\n-- Seis! -- huusi hän. -- Hakekaamme itsellemme paikka, jossa voimme\nlevätä.\n\nMe löysimme majapaikan suuren kiven alta, joka oli irtaantunut vuoresta.\nMe heitimme pensaita sinne, saimme niistä tehdyksi pimeän verhon ja\nmakasimme sitten sen lämpimässä varjossa. Vieressä paloi tuli, ja\nteevesi kiehui.\n\nMinä kysyn:\n\n-- Mitä sinä nyt kerrot minulle, isä?\n\nHän hymyilee.\n\n-- Kerron kaikki -- mitä tiedän! Mutta elä sinä etsi minun sanoistani\nmitään vahvistusta mielipiteillesi, sillä minä en tahdo opettaa, vaan\nkertoa. Ne etsivät aina vahvistusta, joitten elämän kulku on vaarallista\nja joille oikeuden kasvaminen on vahingollista. He näkevät, että oikeus\nhohtaa yhä kirkkaampana -- koska sen liekki syttyy yhä useampain\nihmisten sydämissä -- he näkevät tämän ja pelkäävät! Pian tarttuvat he\nkiinni oikeuteen, jos se nimittäin on heille hyödyllistä, puristavat sen\npieneksi leiväksi ja huutavat koko maailmalle: katsokaa, tämä on totuus,\npuhdas hengellinen lintu, niin tässä se on, ijankaikkinen ja\njärkähtämätön. Ja sitten istuvat nuo viheliäiset totuuden kasvoille,\ntarttuvat sen kurkkuun ja kuristavat sen estäen täten ikipäiviksi sen\nvoimien kasvamisen. Niin tekevät meidän ja kaikkein elävien olentojen\nviholliset. Mutta yhden asian voin minä sanoa: tänään -- on näin, mutta\nmillaista on huomenna -- sitä en tiedä! Sillä katsohan, elämällä ei ole\nvarsinaista, laillista isäntää. Hän ei vielä ole tullut, enkä minä\ntiedä, miten hän asiat järjestää, kun tulee, mitä aikeita hänellä on ja\nmillaisia temppeleitä hän haluaa rakennettaviksi. Apostoli Paavali sanoi\nkerran: \"kaikki kääntyy hyväksi kerran\" -- ja monet uskoivat noihin\nsanoihin, ja kaikki, jotka uskoivat, tulivat voimattomiksi, sillä he\nseisoivat paikallaan. Tämä kivi on voimaton, minkätähden? -- siitä\nsyystä, että se ei voi liikkua, veliseni! Eikä saa milloinkaan sanoa\nihmiselle: seiso tässä! vaan -- tänne tai tuonne!\n\nMinä kuulen ensi kerran tuollaista puhetta, ja se tuntuu minusta\noudolta, -- sillä ihminen kieltää sillä itse itsensä, vaan minä etsin\nsisällistä vakaumusta.\n\n-- Kukahan sitten on tuo isäntä -- Herrammeko?\n\nUkko hymyilee.\n\n-- Ei, -- vastaa hän, -- kyllä se on meitä lähempänä! Mutta etkö\ntahtoisi lausua minulle hänen nimeään -- sillä luulisin sinun hyvin\narvaavan sen. Sillä Kristukseen uskoivat ensin ja vakavammin kaikki ne,\njotka ennen Hänen tuloaan tunsivat Hänet sydämessään ja joitten uskon\nvoimalla Hän on kohotettu jumaluuteen.\n\nHän pitää minua kuin suletun oven edessä eikä sano minulle, mitä sen\ntakana on. Minussa syttyy kärsimättömyys ja jonkinlainen viha. Ukon\npuheet tuntuvat nimittäin pimeiltä, ja vaikka niistä silloin tällöin\nleimahtaa kirkkaita kipunia, niin sokaisevat nuo kipunat vaan minut\neivätkä valaise pimeää sieluani. Kuu paistaa, mustat varjot ympäröivät\nmeitä, metsä meidän yläpuolellamme ulottuu vuorelle asti, ja vuoren\nhuipun yläpuolella -- puitten oksien välistä -- kimaltelevat tähdet kuin\ntuliset linnut. Jossakin lähellä lorisee lähde, huuhkain huutelee\nsilloin tällöin metsässä, ja yli kaiken elää tässä hiljaisessa yössä\nukon puhe. Ihmeellinen ukko! Ja nyt otti hän jostakin poskensa alta\nkoppiaisen, pani sen kämmenelleen ja sanoo sille:\n\n-- Mistä sinä olet, lemmikki? Ai, ai! Lähde nyt juoksemaan heinikkoon!\n\nTuo miellytti minua, sillä minäkin rakastin kaikellaisia koppiaisia ja\nseurasin usein niitten salaperäistä elämää ruohojen ja kukkien seassa.\n\nMinä teen ukolle useita erillaisia kysymyksiä. Minä toivoisin, että hän\npuhuisi yksinkertaisemmin ja lyhemmin, mutta huomaan, että hän kiertää\nminun toivomukseni ja aivankuin hyppii minun toiveitteni ohitse. Vaan\nhänen kasvonsa ovat hauskat -- hyväilevästi heijastaa punainen tuli\nhänen silmistään, ja hän vapisee tuollaisesta rauhallisesta ilosta, jota\nminäkin toivoisin. Minä kadehdin häntä. Tuo ukko oli elänyt vähintäin\nkaksi kertaa kauvemmin kuin minä, mutta hänen sielunsa oli nähtävästi\nvieläkin kirkas.\n\nMinä sanon:\n\n-- Eräs ihminen sanoi minulle, että usko on -- ajatusta, vaan mitä sinä\nsanot.\n\n-- Minä sanon, -- vastaa hän, -- että se ihminen ei tiennyt, mitä hän\npuhuu, sillä usko on -- suuri tunne. Se syntyy ihmisen runsaista elämän\nvoimista. Tämä voima on -- äärettömän suuri ja kiihdyttää aina ihmisen\nnuorta järkeä toimintaan. Mutta ihminen on sidottu ja kahlehdittu\ntoimissaan, sillä häntä koetetaan estellä kaikella tavalla, -- kaikki\ntahtovat hänen kokoomaan leipää ja rautaa, vaan ei etsimään eläviä\naarteita sielunsa syvyyksistä. Eikä hän ole vielä tottunut eikä ymmärrä\nkäyttää hyväkseen kaikkia voimiaan, hän luo mielikuvituksissaan\nkummituksia ja pelkää epäsointuisen sielunsa heijastuksia --\nymmärtämättä sen olemusta; hän kumartaa uskonsa ulkomuotoja -- uskonsa\nvarjoja, sanon minä!\n\nEn voi väittää, että minä sinä hetkenä ymmärsin häntä, mutta kovasti\nminua suututti ja minä ajattelen:\n\n-- Mutta minäpä en päästäkään sinua tästä paikasta minnekään, ennenkuin\nolet vastannut pääkysymykseeni.\n\nJa minä kysyn häneltä ankarasti:\n\n-- Mutta minkätähden sinä koetat kiertää Jumalasta puhumista?\n\nHän katselee minua silmät pystyssä ja vastaa sitten:\n\n-- Mutta olenhan minä, rakkaani, koko ajan puhunut Hänestä. Etkö sinä\nole sitä tuntenut?\n\nHän lankesi polvilleen, tuli valaisi häntä ja kätensä ojensi hän minulle\npuhuen samalla hiljaan ja miettivästi:\n\n-- Kuka on Jumala, ihmeitten luoja? Onko hän meidän Isämme vaiko --\nsielumme poika?\n\nMinä hätkähdin ja katsahdan taakseni, sillä minun tuli raskas olla.\nUkossa olin minä näkevinäni mielettömyyttä. Ja nuo mustat varjot ovat\nympärillämme ja kuuntelevat. Metsän suhinaa kuuluu kaikkialta, se\ntukahuttaa nuotiotulen hiilten heikot äänet ja puron hiljaisen lorinan.\nMinäkin tunsin halua langeta polvilleni. Mutta hän puhui jo kovalla\näänellä aivankuin olisi ollut väittelyssä.\n\n-- Jumala ei ole syntynyt ihmisten voimattomuudesta vaan voimien\nrunsaudesta. Eikä Hän, veliseni, elä meidän ulkopuolellamme, vaan meidän\nsisässämme. Pelossa sielun kysymysten johdosta olemme kehittäneet Häntä\nja asettaneet yläpuolellemme, ja nyt haluamme usein mitata omaa\nylpeyttämme, joka aina on rajoittamaton, omaan tahtoomme. Minä sanon:\nvoima on muutettu heikkoudeksi siten, että sen kasvu on väkivallalla\ntukahdutettu! Täydellisyyden kuvia -- tehdään nopeasti, mutta se on\nmeille vahingoksi ja suruksi. Sillä ihmiset luodaan kahdenlaisiksi:\ntoiset ikuisiksi jumalan rakentajiksi, toiset taas sen kiihkon orjiksi,\njoka pakoittaa heitä koettamaan saada valta edellisten ja koko maan\nylitse. Ja he ovatkin anastaneet tuon vallan ja koettavat sen voimalla\nasettaa Jumalan ihmisten ulkopuolelle, tehdä hänet ihmisten\nviholliseksi, maan herraksi ja tuomariksi. Kristuksen sielun ovat he\ntehneet aivan tuntemattomaksi, ovat hylänneet Hänen käskynsä, vaan\nKristus onkin elävä -- heidän rinnallaan ja ihmisvallan rinnalla\nlähimmäisensä ylitse.\n\nHän puhuu ja minusta tuntuu kuin olisi minulla kipeä hammas, joka olisi\nvedettävä pois. Tuskalliselta tuntuu elämäni ja minua haluttaisi huutaa:\n\n-- Ei niin!\n\nMutta hänen kasvoillaan asuu juhlallisuus, ja hän näkyy olevan kokonaan\njuovuksissa ja hurjana ilosta. Minä näen, missä suhteessa hänen puheensa\novat järjettömät, mutta tuskastani ja henkisestä sairaudestanikin\nhuolimatta rakastan häntä ja kuuntelen ahneesti hänen puheitaan:\n\n-- Mutta jumalan rakentajat ovat eläviä ja kuolemattomia; nyt he taas\nluovat salaisuudessa ahkerasti uutta Jumalaa, sitä, jota sinäkin\najattelet, -- kauneuden, järjen, oikeuden ja rakkauden Jumalaa.\n\nHän järistyttää minua puheellaan, nousee sitten seisoalleen ja antaa\nikäänkuin aseen käteeni, ja minun ympärilläni vapisee keveä varjo, sen\nsiivet koskettavat minun kasvojani -- minä kauhistun, maa tuntuu\npakenevan jalkaini alta, ja minä ajattelen:\n\n-- Jos on totta, että perkele kiusaa ihmisiä kauniilla puheilla, niin on\nhän tuon ukonkin saanut verkkoonsa, ja koettaa hänen kauttaan vietellä\nminua suureen syntiin.\n\n-- Kuulehan, -- sanon minä, -- kuka -- on jumalan rakentaja? Ja kuka\nisäntä, jota sinä odotat?\n\nHän naurahtaa hyväilevästi kuin nainen ja vastaa:\n\n-- Jumalan rakentajia ovat -- kansa! Tuo lukematon, rauhallinen kansa.\nKansa on kuolematon, sen henkeen uskon minä, sen voimaa julistan\nkaikille; se on elämän alku, ainoa ja epäämätön, se on kaikkein jumalien\nisä, menneitten ja tulevaisten!\n\n-- Ukko on mieletön, -- ajattelen minä.\n\nTästä hetkestä alkaen tuntui minusta kuitenkin kuin kulkisin hiljalleen\nmutta varmasti vuoren huippua kohden. Hänen sanansa tuntuivat minun\nsielulleni tuliselta sormelta ja minä tunsin, miten se poltti, mutta\nparansi samalla. Ja silloin tuntui sydämessäni äkkiä hyvin raskaalta,\nmutta minä jäin kuitenkin surunsekaisen ihmettelyn valtaamana tielleni.\nMonet erillaiset tulet paloivat rinnassani, -- minun on tuskallista olla\nja samalla olen sanomattoman iloinen, mutta pelkään vaan pettyneeni ja\nerehtyneeni.\n\n-- Etköhän sinä puhu talonpojista ja heidän puolestaan, -- sanon minä.\n\nHän vastaa kovalla äänellä ja juhlallisen näköisenä:\n\n-- Puhun, puhun kaikista maailman työmiehistä ja heidän voimastaan, joka\non jumalan luomisen ainoa ikuinen lähde! Kansan tahto herää ja yhdistyy\nsuureksi. Monet jo etsivät keinoa, jolla yhdistäisivät maailman kaikki\nvoimat yhdeksi ainoaksi voimaksi ja tästä suuresta voimasta syntyisi\nsitten valo ja kaunis, kaikki käsittävä maailman Jumala.\n\nHän puhuu niin kovasti kuin minä en olisi yksin ollut kuulemassa, --\nvaan vuoret, metsät ja kaikki eläimet, jotka yöllä valvoivat, olisivat\nmyöskin halunneet kuulla; niin hän puhuu ja vapisee samalla kuin lintu,\njoka on valmis lentämään pesästään, ja minusta tuntuu kuin kaikki tämä\nolisi -- unta ja tuo uni olisi masentanut minua.\n\nMinä loihdin muistostani esiin oman Jumalani kuvan, asetan hänen eteensä\nmustia rivejä arkoja ja hunningolle joutuneita ihmisiä -- nuotko nyt\nluovat Jumalan? Minä muistan noitten ihmisten pikkumaisen kuiskuttelun,\nheidän arkamaisen ahneutensa, heidän ruumiinsa, jotka työ ja vaiva ovat\nkoukistaneet, heidän suruista himmeät silmänsä, heidän hengellisen\nepävarmuutensa, heidän ajatustensa mitättömyyden ja kaikenlaiset\ntaikauskot -- ja nämätkö ihmiset, nuo hyönteiset, voisivat luoda uuden\nJumalan?\n\nViha ja surullinen iva saa vallan sydämessäni. Minä ymmärrän, että tuo\nukko on riistänyt minulta jotakin, ja sanon siis hänelle:\n\n-- No, ukkoseni! Sinä olet nyt mellastellut noilla puheillasi minun\nsielussani kuin pukki kaalimaassa. Mutta puhutko sinä kaikille ihmisille\nsamalla tavalla? Jos niin on, niin on se minun mielestäni suuri synti,\netkä sinä näy ollenkaan säälivän ihmisiä! Kaikki ihmiset etsivät\nnimittäin lohdutusta eikä epäilyksiä, mutta sinä kylvät juuri epäilyksiä\nympärillesi!\n\nHän -- hymyilee.\n\n-- Olethan sinäkin, -- vastaa hän, -- samalla tiellä kuin minäkin.\n\n-- Valehtelet! Minä en milloinkaan aseta Jumalaa edes ihmisen rinnalle.\n\n-- Ei ole tarviskaan, -- sanoo hän, -- elä asetakaan, vaan aseta Hän\nsitten yläpuolellesi herraksesi! Minä en sinulle puhukaan ihmisestä,\nvaan kaikesta maailman sielujen voimasta, kansasta!\n\nMinä suutuin, sillä minusta tuntui aivan vastenmieliseltä\ntallukkajalkainen jumalanluoja, joka aina on yltänään täissä, aina\njuovuksissa, jota piestään ja tyrkitään.\n\n-- No, pidä nyt jo suusi kiinni! -- sanon minä. -- Sinä olet vanha\nJumalan pilkkaaja ja mieletön mies! Mikä -- kansa? Sekö, jonka ajatukset\nja ruumis on likainen, jolla ei ole leipää eikä järkeä ja joka\nkopeekasta myy vaikka sielunsa?...\n\nMutta silloin tapahtui ihmeellistä. Hän hyppäsi pystyyn ja huusi:\n\n-- Hiljaa!\n\nJa sitten heiluttaa hän käsiään, polkee jalkaa, katsoo minua silmiin ja\npotkii minua. Äsken oli hänessä jotakin profeetallista -- hän oli\nminusta etäämpänä ja näytti naurettavalta -- mutta nyt lähestyi ihminen\ntaas minua.\n\n-- Hiljaa, sinä makasiinirotta! -- huusi hän! -- Jo päältäkin näkee,\nettä sinussa on tuota mädäntynyttä herrashenkeä. Sinä olet kansasi\nhylkäämä lapsi. Tiedätkö, -- mistä puhut? Te olette kaikki pöyhkeitä,\nlaiskureita, maan ryöstäjiä, ettekä tiedä ketä haukutte, te rupiset\nkoirat! Te olette ryöstäneet ja rosvonneet ihmisiä, käyttäneet heitä\nratsunanne ja nyt vielä haukutte. Kyllä minä teidät!...\n\nHän hyppii, hänen varjonsa lankee minun päälleni, kasvoni tuntuvat\nkylmiltä, ihmeissäni vetäydyn hieman taaksepäin, sillä pelkään, että hän\nlyö minua. Minä olen kaksi kertaa pitempi häntä, voimani ovat\nkymmenkertaiset, mutta tuon miehen hillitsemiseen -- minulla ei ole\nhalua. Hän on nähtävästi unohtanut, että yö on ympärillämme ja\nkaikkialla hiljaista, ja jos minä surmaan hänet, niin jää hän siihen\nmaata, kunnes kätketään hautaan. Minä muistan, miten viheriäviittainen\npelästynyt ylipappi kerran haukkui minua ja mitenkä minua ovat\nhaukkuneet villi Mihaila ja muut vanhaan uskoon kuuluvat. Ja tämäkin\nhaukkuu nyt, mutta hänen vihansa tuli on toisellaista. Niitten muitten\npuheissa sain minä aina kuulla samat sanat, mutta tämän puhe on vaikka\nheikkoa kuitenkin pelotonta. Ja hän huutaa minulle kuin lapsi, ja hänen\nvihansa on ihmeellisen herttaista, kuin kevään ensimäinen ukkosilma.\nUkon käsittämätön urhoollisuus hämmästyttää minua, minä unohdin hänen\nvihansa ja suren vaan sitä, että olen suututtanut hänet. Hän haukkuu\noikein navakasti -- minua ei miellytä se, että hän kutsuu minua\nhylätyksi lapseksi -- mutta hänen vihansa tuntuu minusta suloiselta,\nsillä minä ymmärrän, -- että joka todellisesti suuttuu, hän myöskin\nuskoo sanoihinsa, ja sellainen viha sopii hyvästi sielulle, -- sillä\nsiinä on paljon rakkautta ja paljon myös suloista ravintoa sydämelle.\n\nMinä kääntelen ja vääntelen hänen jalkainsa juuressa, mutta hän huutaa\nminulle ylhäältä:\n\n-- Mitä sinä tiedät kansasta? Sinä, -- sokea koira, tunnetko sinä\nhistoriaa? Lueppas noita, aikakirjoja, -- jotka ovat kaikkia muita\nkirjoja paremmat, -- ja jotka meidän paljon kärsineen kansamme isät ovat\nlaatineet. Silloin sinä ehkä onneksesi käsität, kuka on edessäsi ja\nmillainen voima kasvaa sinun ympärilläsi, sinun, joka itse olet koditon\nkulkija vieraalla maalla! Tiedätkö sinä, mitä Venäjä on? Mitä on\nKreikka, Hellas tai -- Rooma? Tiedätkö, kenen tahto ja henki on\nrakentanut nämät valtakunnat? Kenen luitten päällä temppelit seisovat?\nMitä kieltä kaikki viisaat puhuvat? Kaikki, mitä on maan päällä tai\nsinun muistissasi, kaikki on kansa tehnyt, ja aatelissääty on vaan tämän\nvalkeana kuorena...\n\nMinä olen ääneti, ja minun on hauska katsella ihmistä, joka ei pelännyt\npuolustaa oikeuttaan.\n\nHän istui, huohotti, oli hiessä ja pölyssä, ja minä näen -- kyyneleitä\nhänen silmissään. Tämä saa minut hämmästymään, sillä kun minä ennen olin\nloukannut opettajiani, niin eivät he itkeneet. Mutta nyt hän sanoo:\n\n-- Kuuntele, minä puhun sinulle Venäjän kansasta!\n\n-- Mutta sinunhan pitäisi ensin hieman levätä...\n\n-- Suusi kiinni! -- huutaa hän uhaten minua kädellään. -- Suusi kiinni,\ntaikka minä lyön sinua!\n\nMinä nauramaan, sillä en voinut pidättäytyä.\n\n-- Hyvä ukkoni! Sinä olet kieltämättä ihmeellinen ukko. Mutta anna\nKristuksen tähden minulle anteeksi, jos olen sinua loukannut!\n\n-- Tyhmä, millä sinä olisit voinut minua loukata! Mutta sinä puhuit\npahasti suuresta kansasta, sinä onneton sielu... Herroille on kansan\nherjaaminen sallittua, heidän täytyy saada omatuntonsa kuoletetuksi, he\novat vieraita tässä maassa, vaan sinä -- kuka sinä olet?\n\nHäntä oli hauska katsella sinä hetkenä, -- hän nousi ylös juhlallisena\nja ankarana, puhui matalalla äänellä, syventyi aineesensa, sanoi sanansa\nsujuvasti ja laulavalla äänellä, aivan kuin olisi lukenut apostoleja,\nkatseli samalla kohden taivasta ja pyöritteli silmiään. Hän oli nyt\ntuskin pitempi kuin silloinkaan, jolloin hän oli polvillaan. Minä aloin\nkuunnella hänen puhettaan epäluuloisesti hymyillen, mutta muistinkin\näkkiä Antonin kirjan -- Venäjän historian -- ja se ikäänkuin aukesi nyt\nminun eteeni. Hän laulaa minulle ihmeellistä satua, ja minä seuraan\nsamalla sitä kirjasta -- kaikki on todenperäistä, ainoastaan ajatus oli\ntoinen.\n\nHän tuli kieviläisen Venäjän kukistumiseen ja kysyy:\n\n-- Oletko kuullut?\n\n-- Olen, kiitos, -- vastaan minä.\n\n-- No, tiedä sitten, että sellaisia sankareita ei ole ollut, vaan kansa\nitse on pukenut urotyönsä noissa henkilöissä lihalliseen muotoon, sillä\ntavalla muistelee se suurtyötään, venäläisen maailman luomista!\n\nJa sitten jatkaa hän kertomustaan Susdalin maasta.\n\nMinä muistan, että aurinko nousi vuorten takaa, yö pakeni metsistä ja\nherätti linnut, pilvet leijailivat ruusunvärisinä meidän päittemme\npäällä, vaan me olimme yhä kiven luona kosteisella ruoholla, toinen\nkertoilee muinaiskansan töistä ja toinen kuuntelee ihmetellen kertomusta\nihmisten lukemattomista hommista eikä usko kertomusta tämän metsäsen\nmaan valloittamisesta.\n\nMutta ukko tuntui näkevänkin kaikki. Kirveet heiluivat ihmisten\nvahvoissa käsissä, he kuivaavat soita, rakentavat kaupunkeja ja\nluostareita, kulkevat yhä etäämmäksi pitkin kylmiä jokivarsia sakeitten\nmetsäin syvyyteen, voittavat villin maan ja tekevät sen hedelmää\ntuottavaksi. Mutta ruhtinaat ja kansan valtiaat taistelevat,\npaloittelevat kansan pieniin osiin, pieksävät toisiaan kansan nyrkeillä\nja ryöstävät sitä. Ja nyt tulevat aroilta mongoolit, mutta ruhtinaina ei\nollutkaan kansan vapauden puoltajia, ei heillä ollut kunniantuntoa, ei\nvoimaa eikä järkeä. He antoivat kansan paimentolaisten valtaan, myivät\nsitä khaaneille kuin karjaa ostaen miesten verellä ruhtinaallisen vallan\nsamain miesten ylitse. Ja kun olivat oppineet mongooleilta hallitsemisen\ntaitoa, niin sitten alkoivat lähettää toisiaan khaaneille teuraaksi.\n\nJa ympärillämme on hellä yö kuin järkevä vanhempi siskomme.\n\nUkon ääni vaipuu väsymyksestä, aurinko jo näkee hänet, vaan hän on yhä\nvanhoissa kertomuksissaan ja valaisee minulle totuuden tulisilla\nsanoillaan.\n\n-- Näetkö, -- kysyy hän, -- mitä kansa on tehnyt ja miten sitä pidettiin\narvossa, ennenkuin sinä synnyit moittimaan sitä tyhmillä sanoillasi?\nMinä olen kertonut tästä sinulle, jotta näkisit, että kansa ei ole\ntehnyt mitään toisten tahdosta, ja levähdettyäni kerron sinulle, mistä\nse sai sielun ravintoa ja miten se Jumalaa etsi.\n\nJa sitten pani hän nyytin päänsä alle ja nukkui kuin pieni lapsi.\n\nVaan -- minä en jaksa nukkua, minä istun kuin hiilillä. On jo aamu,\naurinko on korkealla, lintu laulaa, metsästä häviää kaste ja nyt se\nhyväilevästi ja viheriänä humisee tervehdykseksi päivälle.\n\nTiellä kulkee ihmisiä -- aivan jokapäiväisiä ihmisiä, he kulkevat katse\nalas luotuna, enkä minä näe heissä mitään uutta, ei yksikään heistä\nollut kasvanut minun silmissäni.\n\nOpettajani nukkuu ja kuorsaa, -- minä istun hänen vieressään ajatuksiin\nvaipuneena. Ihmisiä kulkee tuontuostakin ohitsemme, he vilkasevat\nmeihin, mutta -- eivät nyökäytä päätäänkään vastaukseksi tervehdykseen.\n\n-- Ovatkohan nuotkin niitten hurskasten lapsia, jotka ovat tämän maan\nrakentaneet ja joista minä äsken kuulin kerrottavan? -- ajattelin minä.\n\nMinun väsyneessä päässäni taistelee väsymys ylivallasta, minä ymmärrän,\nettä tuon ukon tapaaminen on -- käännekohta minun elämässäni. Ukon sanat\nJumalasta, kansan hengen synnyttämästä pojasta, tekevät minut\nrauhattomaksi, enkä minä voi niitä sulattaa, sillä en tunne muuta henkeä\nkuin sen, joka minussa itsessä asuu. Mutta minä muistelen nyt kaikkia\ntalonpoikia, kaikkia ihmisiä, jotka olen tuntenut ja koetan johtaa\nmieleeni kaikki heidän puheensa. Niitä on paljon, mutta ajatuksia on\nniissä vähän. Mutta toiselta puolen näen elämän ainaisen pakkotyön --\nleipä pakoittaa työntekoon -- nälkäiset talvet, tyhjäin päiväin\nloppumattoman tuskan ja kaikellaisen muun ihmisen alennustilan, jota\nhänen sielunsa halveksii.\n\n-- Missä on tämän elämän Jumala, missä on Hänen paikkansa elämässä?\n\nUkko nukkuu. Minua haluttaa ravistella häntä ja huutaa:\n\n-- Puhu!\n\nMutta pian herää hän itsestään, aurinko huikasee hänen silmänsä ja hän\nhymyilee.\n\n-- Vai niin, -- sanoo hän, -- aurinko tulee jo keskitaivaalle! Täytynee\ntästä lähteä!\n\n-- Minne sinä tällaisessa kuumuudessa? Meillä on leipää, teetä ja\nsokuria. Enkä minä voi päästääkään sinua menemään -- täytä ensin\nlupauksesi!\n\nHän nauraa.\n\n-- Minähän se olen itse, joka en luovu sinusta, paholainen!\n\nSitten sanoo hän miettivästi:\n\n-- Jätä sinä, Matvei, tämä kulkurielämä. Se on sinulle myöhäistä ja\nsamalla varhaista! Täytyy oppia! Se aika on nyt tullut!\n\n-- Vaan eikö se ole myöhäistä?\n\n-- Katso minua, -- sanoo hän, -- minä olen viidenkymmenen kolmen\nvuotias, ja vielä tänä päivänä opettavat lapset minua!\n\n-- Millaiset lapset, -- kysyn minä.\n\n-- Kyllä sellaisia on! Elä sinäkin heidän kanssaan vuosi tai pari. Mene\ntehtaaseen yksinäsi, se ei ole täältä kaukana, noin sadan virstan\npäässä, ja siellä on minulla hyviä ystäviä!\n\n-- Kerro sinä ensin, mitä ajattelit kertoa, ja sitten minä vasta päätän,\nminne lähden.\n\nMe astelemme yhdessä maantien vieressä kulkevaa polkua pitkin ja minä\nsaan taas kuulla hänen sointuvan äänensä ja ihmeelliset sanansa:\n\n-- Kristus on ensimäinen todellinen kansan Jumala, joka on syntynyt\nkansan hengestä, kuten Phoenix-lintu liekeistä.\n\nJa sitten hän taas innostui, viittaili pienillä käsillään aivan kuin\nolisi ilmasta tahtonut pyytää uusia sanoja, ja puhui laulavalla\näänellään:\n\n-- Pitkät ajat kohotteli kansa erityisiä miehiä olkapäälleen, teki\nnäitten puolesta työtä ja uskoi heille tahtonsa täyttämisen, se kohotti\nnämät miehet yläpuolelle itseään ja odotti nöyrästi, että he\nkorkeudessaan näkisivät oikeuden tien. Mutta kansan valitut, jotka\nolivat kohonneet niin korkealle kuin mahdollista, juopuivat ja valtansa\nhuumaamina jäivät asemaansa, unohtivat sen, joka heidät oli kohottanut,\neivätkä antaneet kansalle iloisia helpotuksia, vaan panivat raskaita\nrasituksia sen kannettavaksi. Kun kansa näki, että lapset, jotka olivat\nsen omaa verta, -- olivat muuttuneet kansan vihollisiksi, kadotti se\nuskonsa niihin, se on kansa ei koetellut heitä omalla tahdollaan, vaan\njätti päälliköt itsekseen ja silloin he kukistuivat, heidän\nvaltakuntainsa suuruus ja voima hävisi. Kansa nimittäin ymmärsi, että\nelämän laki ei ole siinä, että yksi perhe kohotetaan ja sen tahtoa\nkoetellaan, haluaako se elää kansan ajatusten mukaan, mutta se on\ntodellinen laki, kun kaikkein sallitaan kohota korkeuteen, jokaisen\nannetaan omilla silmillä nähdä elämän tiet, -- ja se päivä, jona kansa\ntunnustaa yhdenvertaisuuden ihmisten kesken välttämättömäksi, on\nKristuksen syntymäpäivä. Monet kansat ovat koettaneet antaa elävän\nmuodon unelmilleen oikeudesta, ne ovat koettaneet luoda Jumalan kaikille\neikä vaan erityisille ihmisille, ovat alistaneet sen kansan\nmielipiteitten alle, ja ovat koettaneet vahvistaa tämän luomansa\nvahvoilla sanoilla, jotta se eläisi ijankaikkisesti. Ja kun kaikki\nkansan ajatukset yhdistyivät, -- niin syntyi tästä elävä Jumala, kansan\nrakastama lapsi -- Jeesus Kristus.\n\nSen, että hän puheli Kristuksesta, nuoresta Jumalasta, sen minä kyllä\nkäsitin, mutta kansaa, joka olisi synnyttänyt Kristuksen, -- sitä en voi\nymmärtää.\n\nMinä sanon sen hänelle, ja hän vastaa:\n\n-- Jos tahdot tietää -- niin saat tietää, jos tahdot uskoa, niin saat\nuskon!\n\nKolme vuorokautta kuljin minä hänen kanssaan hiljalleen ja koko ajan\nopetti hän minua perustaen opetuksensa muinaisuuteen.\n\nHän kertoi kansan historian meidän päiviimme asti, kertoi sen\nrauhattomista ajoista, ja miten kirkko pani toimeen vainoja ilveilijöitä\nvastaan, noita iloisia ihmisiä, jotka herättivät kansan muistoa ja\nkokkapuheillaan istuttivat siihen totuuden rakkautta.\n\n-- Ymmärrätkö nyt, -- kysyi hän, -- millainen mies oli Savelkasi?\n\n-- Ymmärrän.\n\n-- Niin, niin. Muista aina, että pieni on osa suuresta ja suuri on taas\npantu kokoon pienistä osista!\n\nMe olimme jo tulleet Stefan Verhoturskiin, kun hän sanoi minulle:\n\n-- Tästä minä poikkean, etkä sinä voi enään kulkea minun kanssani.\n\nMinun ei haluta erota hänestä, mutta minun -- täytyy, sillä hänen\najatuksensa voittavat minut, hän on herättänyt minussa salaisimmankin\nsopukan ja kyntänyt kuin auralla sieluani.\n\n-- Mitä mietit? -- kysyi hän. -- Lähde nyt tehtaasen, tee siellä työtä\nja puhele minun ystäväini kanssa. Et kadu sitä, usko se! Kansa on --\nteräväjärkistä, minäkin olen siltä oppinut ja kuten näet, en minä ole\naivan tyhmä.\n\nHän kirjoitti sitten paperilapulle jotakin ja lykkäsi sen minulle.\n\n-- Kas niin -- lähde nyt tuonne! Sinä näet, ett'en minä toivo sinulle\npahaa. Kansa on kuin uudesti syntynyt ja elävä. Etkö usko?\n\n-- Pienetkin silmät näkevät paljon, kun on mitä katsoa.\n\n-- Katso sinä koko olemuksellasi, -- huutaa hän. -- Sydämelläsi ja\nsielullasi. Ja usein olen jo sinulle sanonut, että usko! Nyt sanon vielä\n-- opi ja tunne!\n\nMe suutelimme, ja hän läksi. Keveästi hän kulkee aivan kuin hän olisi\nkahdenkymmenen vuotias ja iloinen elämä odottamassa. Mutta minun oli\nikävä katsella tuon linnun jälkeen, joka nyt lensi pois luotani\ntietämättä minne, ja laulaakseen soman laulunsa taas toisille. Pääni oli\nsekaisin -- siellä oli ajatuksia yhtä paljon kuin vähävenäläisiä aamulla\nmarkkinoilla, minua nukutti, oli paha olla enkä kyennyt pääsemään\nentiselleen. Kaikki tuntui niin omituiselta, ajatuksillani oli vieras\nalku ja -- vieras loppu. Minua suututti ja nauratti -- olin kuin\nsärkynyt sisällisesti.\n\nJa kun minä läksin Verhoturista ja kysyin, minne tämä tie vie, niin\nvastattiin:\n\n-- Isetskin tehtaalle.\n\nSinnehän ukko tahtoi lähettää minut, mutta minäpä käännyin heti pois\nsiltä tieltä. En tahtonut mennä sinne.\n\nKäyn kylästä kylään ja katselen. Kansa on juroa ja kylmäkiskoista, sen\nkanssa ei haluta puhella. Kaikki ihmiset katselevat minua epäluuloisesti\naivan kuin pelkäisivät, että minä olen varas.\n\n-- Jumalan rakentajia, -- ajattelen minä ja katselen rokonarpisia\ntalonpoikia. Sitten kysyn:\n\n-- Minne tämä tie vie?\n\n-- Isetskin tehtaalle.\n\n-- No, onpas se kummaa, kun kaikki tiet sinne johtavat, -- ajattelen\nminä ja kierrän yhä kyliä ja metsiä, matelen kuin koppiainen ruohostossa\nja näen etäältä nuo tehtaat. Siellä ne savuavat, vaan eivät kutsu minua\nluokseen. Tuntuu siltä kuin minä olisin kadottanut puolet itsestäni enkä\nitsekään voi ymmärtää, mitä oikeastaan tahdon. Paha minun on ollakseni!\nHarmaa ja laiska viha värähtelee sydämessäni, sen kipunista syntyy\nilkeämielinen pilkka, ja minua haluttaa loukata kaikkia ihmisiä ja\nitseänikin.\n\nJa äkkiä ja tiedottomasti päätin minä: piru vie, minä lähden sittenkin\ntuonne tehtaalle.\n\nJa nyt saavun minä jonkinlaiseen likaiseen helvettiin. Vuorien välisessä\nkuopassa oli rakennuksia. Läheisiltä vuorilta oli metsä tykkänään\nturmeltu ja hakattu pois. Kattojen yläpuolelle kohosivat liekit, ja\npitkät savupiiput nousivat taivasta kohden. Kaikkialla oli höyryä ja\nsauhua, maa oli mustana noesta, moukarin iskut kajahtelivat kumeasti,\njyminä, vikinä ja villi kitinä saivat savuisen ilman tärähtelemään. Ja\nkaikkialla oli rautaa, halkoja, tiiliä, savua, höyryä ja hajua, ja tässä\nkuopassa, joka oli täynnä kaikellaista törkyä, näkyi siellä täällä\nihmisiä mustia kuin kekäleet.\n\n-- Kiitos vaan, ukkoseni, -- ajattelen minä. -- Hyvään paikkaan sinä\njohditkin minut.\n\nEnsi kerran eläissäni näin tehtaan läheltä, se sai minut kuuroksi, ja\nminun oli raskasta hengittää.\n\nKulen pitkin katuja ja etsin lukkoseppä Pjotr Jagihia. Jos kysyn häntä\njoltakin, -- niin saan vaan hävyttömyyksiä vastaukseksi, aivankuin\nkaikki ihmiset olisivat aamulla tapella rytyyttäneet keskenään eivätkä\nvielä ehtineet rauhoittua.\n\nJa minä huudahdan itsekseni:\n\n-- Kauniita Jumalan rakentajia!\n\nMinua vastaan tulee mies, oikea karhu näöltään ja likainen kiireestä\nkantapäihin asti. Hänen vaatteensa kiiltävät auringon paisteessa\nrasvaselta lialta, -- ja minä kysyn häneltä, tunteeko hän lukkoseppä\nPjotr Jagihia.\n\n-- Ketä!\n\n-- Pjotr Jagihia.\n\n-- Mitä sinä hänellä?\n\n-- Tarvitsisin.\n\n-- No, minähän se olen.\n\n-- Hyvää päivää!\n\n-- Hyvää päivää! Mutta onko muuta asiaa?\n\n-- On kirje teille.\n\nTuo mies oli minua pitempi, leveäpartainen, harteakas ja raskas\nliikkeissään. Hänen kasvonsa olivat -- noessa, pienet, harmaat silmät\ntuskin näkyivät tuuheitten silmäripsien takaa, lakki oli takaraivolla ja\nhiukset sileiksi leikatut. Hän oli talonpojan kaltainen, mutta, samalla\nhän ei näyttänyt talonpojalta.\n\nHän lukee nähtävästi huonosti, hänen kasvonsa menivät tykkönään\nryppyihin ja viiksensä vavahtelivat. Mutta äkkiä alkoivat hänen kasvonsa\nloistaa, hänen valkeat hampaansa välkkyivät, hänen hyvät, lapselliset\nsilmänsä avautuivat ja nahka hänen poskillaan alkoi kiiltää.\n\n-- Ahaa! -- huusi hän, -- hän siis elää vielä tuo Jumalan kukko! Hyvä\non! Mene nyt, nuori mies, tämän kadun päähän ja käänny sitten vasemmalle\nmetsään; siellä on vuoren juurella talo, jossa ovat vihreät\nikkunaluukut, ja kysy siellä opettajaa, -- Mihailaa, veljenpoikaani.\nNäytä hänelle tämä kirje; minä tulen pian itse kotiin.\n\nHän puhui kuin sotamies, joka soittaa torvella signaalia, ja sanansa\nsanottuaan viittasi hän kädellään ja läksi pois.\n\n-- Ensi kerran, -- ajattelen minä, -- jo tämä tuntuu huvittavaltakin.\n\nSiellä oli kotona jäykkä nuori mies, jolla oli yllä karttuunipaita ja\nesiliina edessä, hihat käärityt ylös, ja kädet -- valkeat ja hienot.\nLuettuaan kirjelapun kysyy hän:\n\n-- Mitä, onko isä Iona terve?\n\n-- On, Jumalan kiitos.\n\n-- Eikö hän luvannut käydä meitä tervehtimässä.\n\n-- Ei hän puhunut siitä mitään. Mutta tokko hänen nimensä on Iona?\n\nMies katsahti epäillen minuun ja luki vielä kerran kirjeen.\n\n-- Mikä sitten? -- kysyy hän.\n\n-- Hän sanoi itseään Iegudiliksi.\n\nMies naurahti.\n\n-- Se olen minä, joka olen antanut hänelle sen nimen.\n\n-- Äh, sinä, -- ajattelin minä.\n\nHänen hiuksensa ovat suorat ja pitkät kuin diakoonilla, kasvonsa\nkalpeat, silmänsä vedensiniset ja koko olemukseltaan ei hän näyttänyt\nkuuluvan tähän maailmaan, eikä ollut palonen tästä likaisesta maasta.\nHän käy lattialla ja mittailee minua silmillään kuin olisi verkaa\nmitannut. Minua ei se miellytä.\n\n-- Oletteko te kauvan tuntenut Ionaan, -- kysyy hän.\n\n-- Neljä vuorokautta.\n\n-- Neljäkö vuorokautta, -- sanoo hän. -- Se on -- hyvä.\n\n-- Minkätähden se hyvä on? -- kysyn minä.\n\n-- Onpa vaan! -- vastaa hän kohauttaen olkapäitään.\n\n-- Mutta minkätähden teillä on esiliina edessä?\n\n-- Sidoin tässä kirjoja! -- vastaa hän. -- Ukko saapuu pian ja sitten\nsyömme illallista. Ehkä te haluatte pestä itsenne matkanne jälkeen?\n\nMinun haluttaa kiusata häntä. Hän on vankkarakenteinen, vaikka ei ole\nvanha.\n\n-- Mutta onkohan täällä tapanakaan pestä?\n\nHän nostaa silmänsä.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Kun minä en näe pestyjä kasvoja! -- vastaan minä.\n\nHän rypisti silmiään, katseli minua ja sanoi sitten aivan rauhallisesti:\n\n-- Täällä eivät ihmiset ole joutilaina, vaan tekevät työtä, eikä heillä\nole aikaa usein pestä itseään.\n\nMinä halusin vastata hänelle, mutta hänpä kääntyi pois ja meni ulos.\nMinä siinä tolvanana ja katselen ympärilleni. Huone on -- suuri ja\nsiisti, nurkassa on katettu pöytä, seinällä -- kirjahylly ja hyllyllä\nmaallisia kirjoja mutta on siellä bibliakin, evankeliumit ja vanha\nslaavilainen psalttari. Minä läksin pihalle ja pesen itseni. Ukko tulee\nsiellä, lakki on vielä enemmän takaraivolla, hän heiluttaa käsiään ja\npitää päänsä eteenpäin käännettynä kuin härkä.\n\n-- No niin, minäkin pesisin, -- sanoo hän, -- tuokaapas minullekin\nvettä!\n\nHän pesi pois noen -- ja sen alta tuli näkyviin hänen ulkonevat\nposkipäänsä ja vaskenruskeat kasvonsa.\n\nSitten istuttiin illallispöytään, syötiin, jokainen puheli omista\nasioistaan, eikä kukaan kysynyt minulta, kuka olin ja minkätähden olin\nheidän luokseen tullut. Vaan he kestitsevät minua hyvästi ja katselevat\nhyväilevästi minua. Paljon oli heissä vakavuutta, maa näytti pysyvän\nlujana heidän allaan. Mutta minä halusin, että se liikahtelisi, -- sillä\nmistä syystä nuo tuossa olivat minua paremmat?\n\n-- Te olette roskolnikoita, mitä? -- kysyn minä.\n\n-- Mekö? -- vastaa vanha ukko. -- Emme ole.\n\n-- Siis -- oikeauskoisia?\n\nVeljenpojan otsa meni ryppyyn, mutta ukko kohotti olkapäitään ja\nhymyili.\n\n-- Ehkä meidän täytyy Mihaila näyttää passimme hänelle.\n\nMinä ymmärsin, että käytökseni oli tyhmää, mutta minun ei -- haluta\nmenetellä toisinkaan.\n\n-- Minä en tullut katsomaan teidän passejanne, vaan ajatuksianne!\n\nUkko puhuu:\n\n-- Ajatuksiammeko? Heti, teidän ylhäisyytenne. Ajatukset -- riviin!\n\nJa sitten hän nauraa ja hirnuu kuin kolme hyvää oritta.\n\nMutta Mihaila, joka lämmitti teetä, sanoi rauhallisesti:\n\n-- Siten minäkin ymmärrän teidän tulonne. Te ette ole ensimäinen, jonka\nIona on meille lähettänyt. Hän tuntee ihmiset eikä lähetä tyhjää ihmistä\nmilloinkaan.\n\nMutta ukko sysäsi kämmenellään otsaani ja sanoi:\n\n-- Näytä iloisemmalta! Eläkä milloinkaan lyö valttiasi pöytään -- sillä\nsilloin voit hävitä!\n\nHe nähtävästi pitivät itseään sielunsa suhteen varallisina ja minä olin\nheihin verrattuna kuin kerjäläinen. Ja nyt he verkalleen valmistautuivat\nlaulamaan viisauksiaan minun janoovalle sielulleni. Mutta minä tahdon\nriidellä heidän kanssaan, vaan -- en tiedä, mistä alkaisin, ja tämä se\närsyttää minua vielä enemmän. Minä kysynkin jotenkin kiivaasti:\n\n-- Mikähän se tyhjä ihminen sitten on?\n\nUkko vastaa:\n\n-- Sellainen, jonka voi täyttää melkein millä tahansa.\n\nMutta Mihaila läheni hiljalleen minua ja kysyy pehmeällä äänellä:\n\n-- Uskotteko te Jumalaan?\n\n-- Uskon.\n\nMutta samalla minä itsekin hämmästyin tuota vastaustani, sillä tokkohan\nminä todellakin uskoin.\n\nMihaila kysyy taas:\n\n-- Ja ihmisiä -- te ehkä kunnioitatte?\n\n-- En, -- vastaan minä.\n\n-- No, -- sanoo hän, -- eivätkö he ole teidän mielestänne luodut Jumalan\nkuviksi ja Hänen kaltaisikseen.\n\nUkko -- piru hänet periköön -- hymyilee kuin vaskinen pesuvati auringon\npaisteessa.\n\n-- Ei, -- ajattelen minä, -- näitten kanssa täytyy oikein täydellä\ntodella ruveta väittelemään. Minä panen kaikki palasiksi, kootkoot he\nsitten palaset yhteen.\n\nJa sitten minä sanon:\n\n-- Katsellessani ihmisiä, olenko minä epäillyt Jumalan voimaa...\n\nOikeastaan olisi minun pitänyt sanoa: olenko minä epäillyt Jumalan\nvoimaa, ennenkuin näin ihmisiä. Mihaila katselee minua silmät pyöreinä\nja miettiväisenä, ja ukko kävelee raskain askelin lattialla, katselee\npartaansa ja mutisee hiljaan. Minun oli tukala olla heidän kanssaan, ja\nnyt olin minä vielä valehdellut heille, että uskon Jumalaan. Omituinen\nkuulakkuus vallitsi sielussani, selittämätön ja pelottava. Ajatuksia\nkierteli päässäni kuin pelästynyt mehiläisparvi, ja minä aloin ajaa\nniitä pois, tahdon -- puhdistautua niistä: Minä puhuin kauvan, en\nvälittänyt puheeni johdonmukaisuudesta, vieläpä tahallanikin sotkin\nsanojani. Jos he kerran ovat viisaita, niin täytyy heidän ymmärtää. Ja\nsitten kysyn minä väsyneenä mutta terävästi:\n\n-- Millä te nyt tahdotte lääkitä sairasta sieluani?\n\nMihaila sanoi hiljaan katsomatta minuun:\n\n-- Minä en pidä teitä sairaana...\n\nUkko taaskin nauraa rähähtelee aivankuin olisi nähnyt pirun putoavan\nsängystä.\n\n-- Sairas on ihminen silloin, -- jatkoi Mihaila, -- kun hän tuntee\nainoastaan oman tautinsa ja elää siitä. Mutta te ette ole, kuten näkyy,\nvielä kadottanut itseänne, vaan te etsitte elämän iloja, -- ja sitä\ntekee ainoastaan terve.\n\n-- Mutta mistä syystä sitten sieluani särkee?\n\n-- Siitä syystä, -- vastaa hän, -- että te nautitte siitä.\n\nMinä kiristelin hampaitani, -- enkä voinut sietää hänen\nrauhallisuuttaan.\n\n-- Tiedättekö varmasti, että minä nautin siitä.\n\nHän katsoo minua suoraan silmiin ja alkaa hitaasti lyödä nauloja minun\nrintaani.\n\n-- Mitenkä vilpitön te olette, -- puhui hän, -- teidän täytyy itsekin\ntunnustaa, että tuo sairaus on välttämätön teidän sielullenne, -- sillä\nse asettaa teidät yläpuolelle kaikkia muita ihmisiä. Ja te suojelettekin\ntuota sairautta kuin jotakin erikoista teille kuuluvaa omaisuutta. Eikö\nniin ole?\n\nHänen paastomaiset kasvonsa näyttivät kuivuvan ja venyvän pitkiksi,\nsilmänsä tummenivat, kädellään siveli hän poskeaan ja puhdisteli minua\nkuin vaskikattilaa.\n\n-- Minä näen, että te pelkäätte yhtyä ihmisten kanssa ja siitä syystä --\naivan edesvastuuttomasti -- ajattelette: yhdyn vaikka kuinka rupisen\nihmisen kanssa, kun hänellä vaan on samallaiset mielipiteet kuin\nminulla! Mutta niin rupista kuin minä -- löytyy tuskin toista!\n\nMinä tahdon vastata, mutta en keksi sanoja. Hän on nuorempi kuin minä ja\nheikompi, enkä minä tahdo uskoa olevani häntä tyhmempi.\n\nJa ukko nauraa kuin pappi saunan lauteilla.\n\n-- Mutta sen ei pitäsi eroittaa teitä ihmisistä, te erehdytte tykkänään,\n-- puhuu Mihaila, -- kaikki ajattelevat samalla tavalla. Ja siitä syystä\non elämä voimatonta ja nurjaa. Jokainen koettaa vetäytyä pois elämästä,\nkaivaa itselleen kolon maahan ja katsella sitten yksin täältä maailmaa.\nMutta maakuopasta näyttää elämä myös alhaiselta ja mitättömältä, ja\nyksistään erakko voi sillä silmällä katsella elämää! Tämän sanon minä\nniistä ihmisistä, jotka eivät jostakin syystä voi istua lähimäisensä\nselkään ja ratsastaa sinne, mistä parhaimman ruuan saa.\n\nHänen puheensa suututtaa ja loukkaa minua.\n\n-- Tämä viheliäinen ja arvoton ihmiselämä alkoi, -- jatkaa hän, -- sinä\npäivänä, jolloin ensimäinen inhimillinen olento erkani luonnon\nihmeellisestä massasta, omasta äidistään, ja alkaen pelätä\nvoimattomuuttaan ja yksinäisyyttään muodostui mitättömyydessään pahojen\nhalujen pahaksi kokoelmaksi, kokoelmaksi, jota sanotaan -- \"minuksi\". Ja\njuuri tämä sama \"minä\" on ihmisen pahin vihollinen! Puolustaessaan\nitseään ja vahvistaessaan valtaansa tuhoaa se arvelematta kaikki hengen\nvoimat, kaikki suuret taipumukset, jotka voisivat tuottaa henkisen\nautuuden.\n\nMinusta tuntuu kun kuuntelisin tuttua puhetta ja sanoja, joita kauvan\nolin salaisesti odottanut.\n\n-- Henkisesti köyhä on luovaksi kyvyksi voimaton. Hän on elämälle kuuro,\nsokea ja mykkä, hänen päämääränsä on -- itsensä puolustaminen, rauha ja\nlepo. Kaikki uusi, todellisesti inhimillinen, syntyy heille\nvälttämättömyyden pakoituksesta, monien sisällisten taistelujen jälkeen,\nsuurella vaivalla, eivätkä toiset \"minät\" kuitenkaan pidä sitä arvossa,\nvaan vihaavat ja vainoovat. Ja he vihaavat siitä syystä, että muistavat\nolevansa syntyisin kokonaisuudesta ja tuo irti temmattu \"minä\" koettaa\nnyt yhdistää uudestaan yhdeksi kokonaisuudeksi särettyä ja erotettua.\n\nMinä kuuntelen ja ihmettelen. Kaikki minä ymmärrän enkä ainoastaan\nymmärrä, vaan tuntuu kaikki minusta läheiseltä ja uskottavalta. Noin\nolin minäkin kauan ajatellut, mutta -- sanattomasti, vaan nyt oli\nlöydetty sanat ja ne tuodaan eteeni ja muodostuvat pitkiksi portaiksi.\nMinä muistan Ionan puheet, ja ne elähyttävät nyt minua selvyydellään ja\nkauneudellaan. Mutta samassa tunnen minä itseni rauhattomaksi ja\nlevottomaksi, aivankuin seisoisin keväällä joen huonolla jäällä. Ukko\noli huomaamattani poistunut, me istuimme kahdenkesken, huoneessa ei ole\ntulta, kuu paistaa ulkona ja minun sielussanikin paistaa öinen kuu.\n\nPuolen yön aikaan lopetti Mihaila kertomuksensa ja vei minut vajaan\nnukkumaan; siellä me panimme heinille maata, ja Mihaila nukkui pian.\nMutta minä läksin ulos portista, istuin siellä hirtten päällä ja\nkatselen...\n\nKuu ja kaksi suurta tähteä kulkevat taivaalla taivaan vartioina. Vuoren\nalapuolella näkyi taivasta vastaan selvästi metsän hampainen laita,\nmutta itse vuoren päällä oli se pahasti hakattu ja turmeltu, ja maa oli\ntäynnä mustia kuoppia. Alhaalla taas -- tehdas näytteli punaisia\nhampaitaan, se jymisi ja savusi, sen kattojen yläpuolelle kohosi tuli,\njoka ärjyen koetti tempailla itseään irti, mutta ei voinut, ja suli\nvihdoin savuksi. Kaikkialla haisi käry, joka oli tukahduttaa minut.\n\nMinä ajattelen ihmisen surullista yksinäisyyttä. Hauskasti puhuu\nMihaila, sillä hän uskoo ajatuksiinsa ja niitten totuuteen, mutta --\nminkätähden minä olen niin kylmä? Ei sula minun sieluni yhteen tuon\nihmisen sielun kanssa, vaan se on yksinään, kuin erämaassa...\n\nMutta äkkiä minä huomaan ajattelevani Ionan ja Mihailan sanoilla ja että\nheidän ajatuksensa vallitsevat täydellisesti minua, vaikka niitten\nyläpuolella, vaikka sydämeni sisimmässä sopukassa tunnenkin vihaavani\nheitä ja pitäväni heitä tarkasti silmällä.\n\nMissä -- minä olen, ja kuka -- olen? Olen aivan neuvoton, ja pääni\nkiertää ympäri kuin hyrrä, -- yhä nopeammin, niin että korvissani\nvihdoin humisee ja tuntuu kuin pieni myrsky.\n\nTehdas viheltää, ensin hiljaa ja surullisesti vaan pian repesi vihellys\nkovaksi ja käskeväksi. Vuorilta katselee aurinkoinen aamu; yö väistyy\nsyrjään ja korjaa pois puitten päältä hienon huntunsa, käärii sen kokoon\nja kätkee rotkoihin ja kuoppiin. Ja näkyviin tulee raiskattu maa -- joka\nkaikkialta on kaivettu ja nakerrettu aivankuin joku vihainen jättiläinen\nolisi täällä juoksennellut, repinyt metsää ja tallannut haavoja maahan.\nJa tässä umpilaaksossa oli tehdaskin -- likainen, rasvanen ja savun\npeittämä laitos. Tummia ihmisiä vaeltaa joka taholta sitä kohden, ja se\nnielee heidät kaikki toisen toisensa jälkeen.\n\n-- Jumalan rakentajia! -- ajattelen minä. -- Jokohan ovat saaneet työnsä\nvalmiiksi?\n\nUkko tulee ulos pörröisenä ja haukottelee, että leukaluut ovat\nmenemäisillään sijoiltaan, sekä hymyilee minulle.\n\n-- Ahaa! -- huutaa hän, -- sinä olet jo noussut ylös?\n\nMutta samassa kysyy hän hellällä äänellä:\n\n-- Vai etkö ole nukkunutkaan? No, ei se mitään tee, saat nukkua\npäivällä. Pian saamme teetä.\n\nJa teetä juodessa hän puhuu:\n\n-- En minäkään, veliseni, ole nukkunut öisin; on ollut sellainenkin\naika, että olisin tahtonut piestä kaikki vereslihalle! Kun olin\nsotamiehenä, niin silloin oli minussa hyvin kapinallinen henki, ja\nsiellä tehtiin minut kuuroksikin -- komppanian päällikkö antoi\nkorvapuustin -- etten kuullut oikealla korvallani. Eräs välskäri sitten\nparansi minut...\n\nHän halusi nähtävästi muistuttaa minulle Jumalan nimeä, mutta\npysähtyikin, tarttui partaansa ja hymyili. Minusta näytti tuossa\nliikkeessä olevan jonkinlaista lapsellisuutta ja lapsellisesti\nhymyilivät hänen silmänsäkin, lapsellisesti ja luottavasti.\n\n-- Erittäin hyvä mies! Näkeehän hän minussa jotakin? Minä sanon hänelle:\nonko ihmisen elämä nyt tällaista? On varmasti, vastaa hän, kaikki täytyy\ntehdä uudesti! Mutta annahan olla, Pjotr Vasiljevitsh, minä alan opettaa\nsinulle valtiollista taloustiedettä! Ja -- hän alkoi. Aluksi en minä\nymmärtänyt mitään, mutta äkkiä sitten selvisi minulle kaikki tämä\nmuodoton ajallisuus ja ijankaikkisuus. Olin vähällä menettää ilosta\njärkeni -- ja kuuntelen riemussani. Ja tämän teen siitä syystä, että\nyht'äkkiä on tiede selvinnyt minulle. Alussa kuulet ainoastaan muutamia\noutoja sanoja, sitten tulee hetki, -- jolloin kaikki muuttuu ja tulee\nvaloisaksi! Ja tämä hetki on -- ihmisen todellinen synnyinhetki, --\nihmeellinen hetki!\n\nHänen kasvonsa olivat iloiset, silmänsä hymyilivät hempeästi ja\nnyökäytellen kerittyä päätään sanoo hän:\n\n-- Samallainen hetki odottaa sinuakin!\n\nHäntä on hauska katsella, ja tuo lapsellisuus hänessä näyttää yhä\nkasvavan. Minä jo kadehdinkin häntä.\n\n-- Kaksi kolmannesta elämästä elin minä kuin hevonen, -- se on surkeata.\nMutta ei sillä väliä, nyt koetan oppia minkä ennätän. Järkeni juoksu ei\nkuitenkaan ole kovin nopea. Sillä järki samoin kuin käsikin, tarvitsee\nharjoitusta. Ja kyllä minulla kädet ovatkin viisaammat kuin pää.\n\nMinä katselen häntä ja ajattelen:\n\n-- Miksikä nämät ihmiset eivät pelkää, vaan puhuvat vapaasti kaikista\nasioista?\n\n-- Sen sijaan, -- jatkaa ukko, -- on Mishkalla järkeä kahdenkin edestä.\nHän on lukenut paljon! Odota vaan -- kyllä hän sinutkin kääntää. Tehtaan\npappi kutsuu häntä kerettiläisten papiksi. Hänen päänsä onkin tykkänään\nsekaisin hengellisestä mietiskelystä! Ja se on -- äidin perintöä. Minun\nsisareni oli nimittäin kuuluisa hengellisten asiain seuraaja, ja\noikeauskoisuudesta kääntyi hän roskolnikkein oppiin, tämän opin tähden\nhän taas karkoitettiin.\n\nPuhuessaan hankkiutuu hän samalla lähtemään työhönsä. Hän juoksee\nnurkasta nurkkaan, ja kaikki hänen ympärillään liikkuu, tuolit kaatuvat\nja lattia kohoaa ja laskee kuin palkeet. Häntä oli tuollaisena hauska\nkatsella.\n\n-- Mitähän ihmisiä nämät ovat?\n\n-- Saanko minä olla kolme päivää teidän luonanne?\n\n-- Ole vaikka kolme kuukautta, -- vastaa hän. -- Sinä olet merkillinen\nmies! Emme me Jumalan kiitos sinua tulee ahdistelemaan pois!\n\nHän raapi päätään, hymyili ja sanoi:\n\n-- Emme, emme me aja pois, mutta muistelekin aina Jumalaa! Se tulee\ntavaksi.\n\nTehdas vihelsi taas, ja ukko läksi. Minä palasin takaisin vajaan.\nMihaila makasi siellä silmäkulmat rypyssä, kädet rinnalla ja kasvot\npunaisina. Hän oli parraton, viiksetön, hänellä olivat ulkonevat\nposkipäät ja kokonaan näytti hän olevan -- pelkkää lujaa luuta.\n\n-- Mitähän ihmisiä nämät lienevät?\n\nNäin ajatellen nukuin minä.\n\nHeräsin -- meluun, vihellyksiin, melskeesen, ja minusta tuntui siltä\nkuin olisin tullut pirujen kirkkoon. Katson ulos ovesta -- piha on\ntäynnä poikia, ja Mihaila on heidän keskessään valkea paita päällä ja\nnäyttää purjelaivalta pienten veneitten rinnalla. Hän seisoo ja nauraa.\nHänen päänsä on taaksepäin kallellaan, suunsa auki, silmänsä leikitsevät\neikä hän ollenkaan näytä eiliseltä paastoihmiseltä. Ja pojat sinisissä,\npunasissa ja kirjavissa mekoissaan paistattavat itseään auringossa,\nhyppivät ja telmivät. Aloin tuntea vetovoimaa heihin, läksin vajasta,\neräs pojista näki minut ja huusi:\n\n-- Katsokaa, veljet, munkkia!\n\nJa kuin tuli kuivissa tappuroissa -- leimahtivat nyt lapsetkin liekkiin,\nhe kääntyivät toistensa puoleen, katselivat minua ja huudahtivat:\n\n-- Mikä tuo on?\n\n-- Tuo hiuksiniekka!\n\n-- Entäpä jos hän antaisi tupakkaa!\n\n-- Ei, onko hänessä mätähaavoja, vai onko hän terve?\n\n-- Eihän hän mikään munkki ole, vaan kellotapuli!\n\n-- Mihail Ivanitsh -- kuka tuo on?\n\nOpettaja oli vähän hämillään, vaan pojat nauroivat kuin pirut. Minä en\nymmärrä, mikä minussa heitä nauratti, mutta pian tarttui ilo minuunkin,\nminäkin nauramaan ja huudan:\n\n-- Äh, te hiiret!\n\nJa siellä oli päivänpaistetta ja kukkain tuoksua ilmassa -- ja kaikki\nympärilläni tuntuu ilosta ja riemusta sykähdellen kirjavana vihurina\nrientävän eteenpäin ja vievän minut mukanaan häikäisten minut samalla\nvalollaan ja verhoten lämpimällä. Mihaila tervehtii minua ja likistää\nkättäni.\n\n-- Me lähdemme metsään, -- sanoo hän, -- ettekö te lähde mukaan?\n\nKaikki oli erinomaisen hyvin. Eräs noista, isomahainen piru, otti äkkiä\nminun patalakkini, pani sen päähänsä ja lensi kuin perhonen pitkin\npihaa.\n\nMinä lähdin noitten mielettömäin kanssa metsään, mutta se päivä ei\nmilloinkaan unohdu muististani.\n\nLapset hajaantuivat kadulle ja alkoivat sitten keveästi kuin höyhenet\ntuulessa kohota vuorelle päin, ja minä olen heidän paimenensa vieressä\nja minusta tuntuu kuin näkisin ensi kertaa noin iloisia lapsia. Me\nkuljemme Mihailan kanssa heidän takanaan, hän komentaa ja huutaa, mutta\nlapset eivät kuule häntä, vaan keskustelevat, painiskelevat, heittelevät\ntoisiaan männyn kävyillä ja väittelevät. Ja kun he väsyivät, niin\npiirittivät meidät, istuivat jalat allaan, pitivät opettajaansa kädestä\nja kysyvät häneltä ruohoista ja kukista. Kaikkien kanssa puheli hän\nystävällisesti, kuin vertaistensa kanssa ja kohoaa siten toisten\nyläpuolelle kuin valkea purje. Kaikki lapset näyttivät reippailta, vaan\ntoiset heistä olivat lyhytkasvuisia, miettiviä ja pysyivät äänettöminä\nopettajansa lähettyvillä.\n\nKun lapset sitten taas olivat hajaantuneet, sanoi Mihaila hiljaa\nminulle:\n\n-- Luuletteko, että nuo ovat luodut ainoastaan työntekoa ja juoppoutta\nvasten. Jokaisessa heissä -- on elävän hengen paikka ja he voisivat\nedistää ajattelemisen kasvamista, joka yksin vapauttaa meidät kahleista.\nMutta kaikki he joutuvat siihen pimeään ja ahtaaseen rotkoon, jossa\nheidän isäinsäkin elämä hitaasti juoksee. Heidät käsketään tekemään\ntyötä ja estetään ajattelemasta. Monet heistä -- ehkä kaikkikin --\nalistuvat kuolleen voiman alle ja tottelevat sitä. Ja siinä on maailman\nkurjuuden lähde, eikä täällä ole ihmishengellä vapautta kehittyä! Hän\npuhuu, ja hänen vieressään on muutamia poikia, jotka kuuntelevat häntä.\nTuo poikain kuunteleminen on hyvin huvittavaa. Mitä ymmärtävät elämän\nnuoret taimet hänen puheestaan? Ja minun mieleeni johtuu oma opettajani,\n-- hän löi lapsia viivottimella päähän ja oli usein humalassa.\n\n-- Elämä on pelkoa täynnä, -- puhuu Mihaila, -- ja keskinäinen kateus\nsyö ihmishengen voimat. Elämä on inhoittavaa! Mutta -- antakaapas\nlapsille aikaa kasvaa vapaasti elkääkä tehkö heistä työjuhtia, ja he --\nvapaina ja reippaina -- valaisevat henkensä nuoren joustavuuden\nkauniilla tulella koko elämämme sisältä ja ulkoa sekä myöskin alituisen\ntyöskentelyn suurella kauneudella.\n\nYmpärillämme on kaikkialla keltaisia päitä, sinisiä silmiä, punaisia\nkasvoja kuin eläviä kukkia tummanvihreällä pohjalla. Noitten iloisten\nlintujen nauru ja sointuvat äänet ennustavat uutta elämää.\n\nJa ahneus tulee polkemaan koko tuon elävän kauneuden. Mitä ajatusta\nsiinä on? Vauva poloinen syntyy, kasvaa iloiten kauniiksi lapseksi, ja\npian hän sitten -- miehenä kiroilee kauheasti, huokailee katkerasti,\npieksee vaimoaan ja sammuttaa tuskansa viinalla.\n\nJa ikäänkuin olisi tahtonut vastata minun ajatuksiini puhuu Mihaila:\n\n-- Kansa särkee todellisen Jumalan temppelin, ja särkijät itse hukkuvat\ntemppelin raunioitten alle. Mutta nähtyään kamalan työnsä sanovat he:\nkauheata! Sitten he valittavat ja voivottavat: missä on Jumala? Itsepä\nhe tappoivat Jumalan.\n\nMinä muistan Ionan puheet säretystä Venäjän kansasta, ja minun\najatukseni sopivat hyvin yhteen Mihailan sanain kanssa. Mutta minä en\nymmärrä, minkä tähden hän puhuu hiljaa, ilman vihaa, aivan kuin koko\ntämä raskas elämä jo olisi hänen takanaan.\n\nLämpimästi ja hyväilevästi henkii maa pihkaa ja kukkain juovuttavaa\ntuoksua. Ja laulaen lentelevät linnut.\n\nLapset kirkuvat, nuo metsän hiljaisuuden voittajat, ja minulle käy yhä\nselvemmäksi, että minä ennen tätä päivää en ole ymmärtänyt heidän\nvoimaansa enkä nähnyt heidän kauneuttaan.\n\nHyvä on tuo Mihaila heidän keskessään, rauhallinen hymy kasvoillaan.\n\nMinäkin sanon hymyillen hänelle:\n\n-- Minä menen teistä vähän syrjään. Minun täytyy ajatella.\n\nHän katselee minua, hänen silmänsä sädehtivät, silmäkarvansa\nvärähtelevät, ja minun sydämeni vastasi kiihkeämmästi sykkien.\n\nHarvoin olin saanut nähdä hyvää ihmistä, vaan osaan pitää sitä arvossa,\nja siitä syystä sanon hänelle:\n\n-- Te olette hyvä ihminen!\n\nHän tuli hämilleen, hänen katseensa painui alas, ja sillä hän taas sai\nminut levottomaksi. Me seisoimme äänettöminä hetken ja sitten erkanimme.\nMutta vielä huutaa hän minulle:\n\n-- Elkää menkö kauvaksi, eksytte vielä!\n\n-- Kiitoksia!\n\nMinä menin metsään, valitsin paikan ja istuin. Lasten äänet kuuluvat\netäältä, metsän rehevään vihannuuteen hautaantuu heidän naurunsa, ja\nmetsä itse huokailee. Oravat narisevat ylhäällä puissa, ja taviokuurna\nlaulaa. Hengessäni tahtoisin minä syleillä kaikkea, jota tunnen ja jota\nviime päivinä olen kuullut, mutta kaikki tuo muuttuu sateenkaareksi,\nsyleilee minua, saattaa sieluni hiljalleen aaltoilemaan ja täyttää sen.\nJa se kasvaa rajattoman suureksi, minä unohdan itseni, ja hukun\nsanattomain ajatusten keveään pilveen.\n\nYöksi saavun minä kotiin ja sanon Mihailalle, että minun täytyy elää\nyhdessä heidän kanssaan, kunnes opin tuntemaan heidän uskonsa, ja siitä\nsyystä pitäisi ukko Pjotrin hankkia minulle työtä tehtaassa.\n\n-- Elkää pitäkö kiirettä, -- sanoo hän. -- Levätkää nyt ja teidän täytyy\nkirjojakin lukea.\n\nHän on jo saanut luottamukseni.\n\n-- Antakaa minulle kirjoja!\n\n-- Ottakaa itse.\n\n-- Minä en ole lukenut maallisia kirjoja, antakaa te itse, mitä luulette\nminun tarvitsevan, esimerkiksi -- Venäjän historian.\n\n-- Ihmisen on hyvä -- tietää kaikki, -- puhuu hän, ja katselee kirjojaan\nyhtä hyväilevästi kuin lapsiakin.\n\nJa nyt -- syvennyin minä lukemiseen, luin kokonaiset päivät. Se oli\nkuitenkin raskasta ja kiusoittavaa, sillä kirjat eivät riidelleet minun\nkanssani, vaan eivät hyvin yksinkertaisesti halunneet ymmärtääkään\nminua. Eräs kirja -- kiusasi suuresti minua. Siinä puhuttiin maailman ja\nihmiselämän kehityksestä, ja oli se kirjoitettu vasten raamatun henkeä.\nKaikki oli siinä kovin yksinkertaista, ymmärrettävää ja välttämätöntä,\nmutta minulle ei tuossa yksinkertaisuudessa ollut sijaa, minun\nympärilläni syntyy uusia voimia, joitten keskessä minä olen kuin hiiri\nsatimessa. Pari kertaa luin minä tuon kirjan, luin ja olin ääneti, sekä\ntoivoin itse löytäväni reijän, josta pääsisin vapauteen. Mutta en löydä.\n\nMinä kysyn opettajaltani:\n\n-- Mitenkä tämä näin on? Missä sitten on -- ihminen?\n\n-- Minustakin tuntuu, -- vastaa hän, -- että kaikki siinä ei ole totta,\nmutta missä on virhe -- sitä en voi sanoa! Kuitenkin on se arveluksi\nhyvin kaunis kertomus maailman luomisesta!\n\nMinua miellytti se, että hän sanoi \"en voi\", \"en voi sanoa\", ja nämät\nsanat lähensivät minua häneen suuresti, sillä minä näin noissa sanoissa\nhänen rehellisyytensä. Jos opettaja kerran tunnustaa tietämättömyytensä,\n-- niin merkitsee se sitä, että hän todellakin tietää muita asioita! Ja\npaljon hän tiesikin sellaista, jota minä en tuntenut, ja kaikesta kertoi\nhän ihmeellisen yksinkertaisesti. Hän puheli siitä, miten luotiin\naurinko, tähdet ja maa -- ja hän puhui aivan kuin itse olisi nähnyt tuon\nnäkymättömän, viisaan käden tulisen työn!\n\nJumalaa en minä hänen luonaan ymmärtänyt, mutta ei se saattanut minua\nlevottomaksikaan. Jonkinlaista ainetta kutsui hän maailman päävoimaksi,\nminä asetin ajatuksissani Jumalan tuon aineen sijalle -- ja kaikki kävi\nhyvin.\n\n-- Jumalaa ei ole vielä luotu! -- sanoi hän hymyillen.\n\nJumala-kysymys oli ainaisena väitöksen aiheena Mihailan ja hänen enonsa\nvälillä. Niin pian kuin Mihaila sanoi sanan \"Jumala\", -- niin ukko Pjotr\nsuuttui.\n\n-- No, nyt se alkaa! Elä sinä, Matvei, usko häntä! Tuo on tarttunut\nhäneen äidistään!\n\n-- Elä valehtele, Mishka! Anna hittoa hänen puheilleen, Matvei! Mitään\njumalia ei ole! Ainoastaan -- pimeä metsä, joka on uskontonamme,\nkirkkonamme ja muuna sellaisena. Pimeä metsä, -- ja siinä meidän\nrosvomme! Petosta!\n\nMutta Mihaila vakuuttaa itsepäisesti:\n\n-- Jumala, josta minä puhun, -- oli silloin, kun ihmiset yksimielisesti\nsynnyttivät hänet ajatuksistaan, ja tämä jumala valaisi heidän\nelämäänsä. Vaan kun kansa jakaantui orjiin ja herroihin, särkyi\npalasiksi ja osiksi, niin silloin särkyivät myöskin kansan ajatukset ja\ntahto, -- ja Jumala hävisi, Jumalakin -- särkyi.\n\n-- Kuuletko, Matvei? -- huutaa Pjotr ukko iloisesti. -- Hän ansaitsee\nmuistopatsaan!\n\nMutta sisaren poika katsoo suoraan hänen kasvoihinsa ja jatkaa matalalla\näänellä:\n\n-- Herrojen suurin rikos on se, että he mursivat kansan luovan voiman.\nMutta vielä tulee sekin aika, -- jolloin koko kansan tahto sulaa yhteen\nihmeelliseksi voittamattomaksi voimaksi, -- ja synnyttää Jumalan! Ja\ntämä Jumala on se, jota te, Matvei, etsitte!\n\nUkko Pjotr heilutti käsiään kuin halonhakkaaja.\n\n-- Elä usko häntä, Matvei, hän valehtelee!\n\nJa kääntyen sukulaisensa puoleen puhuu hän:\n\n-- Sinä, Mishka, olet varastanut kirkollisia mielipiteitä kuin kurkkuja\nnaapurin puutarhasta ja pelotat nyt niillä ihmisiä! Jos sinä puhuisit\nsiitä, että työkansa on kutsuttu elämää uudistamaan, niin olisi se hyvä,\nvaan elä lavertele sellaista, jota papit ovat laverrelleet, vaan joka\nnyt on hylätty!\n\nMinun on hupaista kuulla näitä ihmisiä ja he saattavat minut\nihmettelemään sitä tasapuolisuutta, jota he käyttävät toisiaan kohtaan.\nHe voivat väitellä vaikka kuinka tulisesti, mutta eivät loukanneet\ntoisiaan ilkeyksillä eikä rähinällä. Ukko Pjotr on aivan tulipunainen\nkasvoiltaan ja vapisee, vaan Mihaila alentaa äänensä ja painaa tuon\nsuuren miehen ikäänkuin maahan. Minun edessäni on kaksi miestä, ja\nkumpikin heistä on Jumalaan nähden eri kannalla, mutta täynnä totista\nuskoa.\n\n-- Mutta millainenhan minun uskoni sitten on? -- kysyn minä itseltäni,\nvaan en voi siihen vastata.\n\nNiin kauvan kuin olin yhdessä Mihailan kanssa, askartelivat ajatukseni\n-- ei Jumalassa, vaan ihmisissä, ne kadottivat entisen voimansa,\nlankesivat entiseen itsepintaisuuteen ja joutuivat ahdistukseen muitten\najatusten keskuudessa. Ja sen sijaan, että ennen olin kysynyt: missä on\nJumala? -- oli nyt mielessäni toinen kysymys: kuka minä olen ja\nminkätähden olen olemassa? Jumalaa etsimässäkö?\n\nMinä ymmärrän, että tuollaiset ajatukset ovat järjettömiä.\n\nIltasin tulivat työmiehet Mihailan luokse ja silloin syntyi heidän\nkeskensä hauska keskustelu. Opettaja puheli heille elämästä, paljasti\nelämän huonot lait, -- ja hän tunsikin ne ihmeellisen tarkasti ja osasi\nmyös niitä selittää. Työmiehet olivat -- kaikki nuorta väkeä, joitten\nkasvot tuli oli kuivannut, joitten ihoon noki oli syöpynyt, joilla oli\nvakavat kasvot ja -- vaariin ottavat silmät. Kaikki he kuuntelivat\nahnaasti, ääneti ja synkän näköisinä. Alussa näyttivät nuo miehet\nminusta nöyriltä ja ilottomilta, mutta myöhemmin sain nähdä, että he\nlaulavat, tanssivat ja laskevat mielellään leikkiä neitosten kanssa.\n\nMihailan ja hänen enonsa keskustelut koskivat aina samoja asioita: rahan\nvaltaa, työväen alennustilaa, isäntien ahneutta, ja välttämättömyyttä\nhävittää luokkarajat ja säätyeroitus. Mutta minä en ollut työmies, en\nisäntä, ei minulla ole rahaa enkä siitä välitäkään, -- ja siitä syystä\neivät nuo tuollaiset keskustelut minua ilahuttaneetkaan. Minusta\nnimittäin tuntui siltä, että ihmiset panevat liian suuren arvon\nkapitaalille ja alentavat sen kautta itseään. Ja nyt minä aloin väitellä\nMihailan kanssa, -- osoitin hänelle, että ihmisen täytyy ensin löytää\nhenkinen isänmaa, ja sitten löytää hän kyllä itselleen paikan maan\npäällä ja vapauden. Minä puhuin paljon ja innokkaasti, työmiehet\nkuuntelivat minun puhettani hyväntahtoisesti ja tarkasti kuin rehelliset\ntuomarit, ja vanhemmat heistä yhtyivätkin minun mielipiteeseni.\n\nMutta kun minä olin lopettanut, -- niin silloin alkaa Mihaila puhua\nrauhallinen hymy huulillaan, ja hävittää minun puheeni merkityksen.\n\n-- Olet oikeassa, Matvei, kun sanot, että ihminen elää sellaisessa\nsalaperäisyydessä, että hän ei tiedä, onko Jumala hänen ystävänsä vaiko\nvihollisensa, mutta siinä sinä et ole oikeassa, kun sanot, että ne,\njotka ovat kiinnitetyt raskailla kahleilla alituiseen työntekoon, että\nniitä ei voida vapauttaa ahneuden kourista särkemättä ajallista\nvankihuonetta... Ennen kaikkea täytyy meidän oppia tuntemaan lähimmän\nvihollisemme voima ja hänen viekkautensa, -- ja tätä tarkoitusta varten\ntäytyy meidän välttämättömästi löytää toisemme, opettaa jokaiselle, että\nhän on yhteydessä kaikkein muitten kanssa, ja tämä yhteys -- on meidän\nvoittamaton, voinpa sanoa -- ihmeellinen voimamme. Orjilla ei ole\nmilloinkaan ollut Jumalaa, he ovat jumaloinneet ainoastaan ihmisten\nlaatimia lakeja, jotka ovat heidän ulkopuoleltaan laaditut heille, eikä\norjilla tulekaan milloinkaan olemaan Jumalaa, sillä Hän syntyy henkisen\nitsetunnon suloisesta liekistä. Ei sorasta ja sirpaleista rakenneta\ntemppeleitä, vaan vahvoista ja eheistä kivistä. Yksilöllisyys -- on\nsyntyperäisesti kokonaisen ihmisen heikko kohta, sielun voimattomuuden\nja sokeuden merkki; kokonaisuudessa sitävastoin löydät sinä\nkuolemattomuuden, mutta yksityisessä ihmisessä -- orjuutta, pimeyttä,\nlohduttamatonta tuskaa ja kuolemaa.\n\nJa kun hän puhuu siten, niin minusta näyttää, että hänen silmänsä\nnäkevät kauvaksi suureen valoon, hän vetää minut mukaansa, kaikki\nunohtavat minut ja katselevat iloissaan häntä.\n\nEnsin tuo loukkasi minua. Minä ajattelin, että he ottavat\nvälinpitämättömästi vastaan minun ajatukseni, eikä kukaan tahdo syventyä\nniihin yhtä mieluisasti kuin Mihailan ajatuksiin.\n\nAlussa minä kenenkään huomaamatta läksin pois heidän luotaan, istuin\njohonkin nurkkaan ja olin yksikseni hiljaisen katkeruuteni kanssa.\n\nPian tulin minä toveriksi koulupoikien kanssa. Pyhäpäivinä ympäröivät he\nminut ja ukko Pjotrin kuin varpuset leivänpalasen, ukko teki heille\njonkun leikkikalun, ja minulta kyselivät he Kiewistä, Moskovasta ja\nmuista paikoista, joita olin nähnyt. Mutta äkkiä tekee joku heistä\nsellaisen kysymyksen, että minun silmäni menevät pystyyn ihmettelystä.\n\nHeidän joukossaan oli eräs hiljainen ja vakava poika nimeltä Feda\nSatshkoff. Kun minä kerran kävelen metsässä hänen kanssaan ja puhelen\nKristuksesta, niin lausuu hän äkkiä seuraavan järkevän mielipiteen:\n\n-- Miksikä ei Kristus jäänyt koko ijäkseen pieneksi, esimerkiksi minun\nkokoisekseni! Jos hän olisi niin tehnyt, niin eläisi hän, syyttäisi\nrikkaita, auttaisi köyhiä -- eikä häntä olisi ristiin naulittu, koska\nhän olisi -- pieni! Häntä olisi säälitty! Mutta hän on nyt tehnyt siten,\naivankuin häntä -- ei olisi ollutkaan...\n\nFeda oli yhdentoista vuotias, hänen kasvonsa olivat laihat ja\nläpikuultavat, vaan silmänsä epäluuloiset.\n\nToinen poika -- Mark Loboff, korkeimman luokan oppilas, oli laiha,\npörrötukkainen mutta terävä nuorukainen, joka riiteli kaikkein kanssa ja\noli tunnettu yleiseksi kiusantekijäksi. Hän vihelteli hiljalleen,\nnipisteli, tyrkki ja tuuppi toisia lapsia aivan kuin nuori pukki\nlampaita. Kerran näin minä hänen ajavan takaa erästä siivoa poikaa, ja\npian sen jälkeen itki tämä poika.\n\n-- Mark, -- sanon minä, -- mitä luulet, jos hän antaisi sinulle\ntakaisin?\n\nMark katsahtaa minuun, hymähtää ja vastaa:\n\n-- Ei anna! Hän on siivo ja hyvä poika.\n\n-- No, minkätähden sinä sitten häntä loukkaat?\n\n-- Muuten vaan.\n\nJa sitten hän vihelsi ja lisäsi:\n\n-- Hän on siivo poika.\n\n-- No, entä sitten? -- kysyn minä.\n\n-- Niin, mutta minkätähden siivoja ihmisiä on ollenkaan olemassa?\n\nHän sanoi tuon ihmeellisen rauhallisesti, -- kahdentoista vuotiaana\nnäytti hän jo päässeen sellaiseen vakuutukseen, että siivot ihmiset ovat\nkaikkein loukattavina.\n\nJokainen lapsi oli tavallaan viisas, yhä enemmän alan minä pitää huolta\nheistä ja yhä useammin ajattelen heidän kohtaloaan. Millä ovat nuo\nlapset ansainneet sen raskaan ja raatelevan elämän, joka heitä odottaa?\n\nMinä muistan Kristusta ja muistan omaa poikaanikin, ja se tuo sieluuni\npahan ajatuksen:\n\n-- Etteköhän te kielläkin naisia siitä syystä vapaasti synnyttämästä\nlapsia, että pelkäätte heidän synnyttävän sellaisen, joka tulee teille\nvaaralliseksi ja teidän viholliseksenne? Etteköhän te siitä syystä\nteekin väkivaltaa naisen tahdolle, kun pelkäätte hänen vapaata\npoikaansa, joka ei ole millään kahleilla teihin yhdistetty?\nKasvattamalla ja opettamalla omia lapsianne on teillä aikaa ja oikeus\nsokaista heidät, mutta samalla pelkäätte, että joku isätön ja äiditön\npoika, joka ei ole kasvanut teidän tarkastuksenne alla, -- tulee teidän\nleppymättömäksi viholliseksenne.\n\nTehtaassa olikin sellainen orpo poika -- hänen nimensä oli Stepa. Hän\noli musta kuin pata, rokonarpinen, ketterä liikkeissään ja aina iloinen\nnuorukainen. Kulmakarvoja ei hänellä ollut ja toinen silmä tirkisteli\naina aivankuin hän olisi tähdännyt.\n\nMeidän tuttavuutemme alkoi siten, että hän tuli kerran juhlapäivänä\nminun luokseni ja kysyi:\n\n-- Munkki! Sinä olet, kuulemma, äpärälapsi? No niin, minä olen myöskin!\n\nJa sitten alkoi hän kävellä minun rinnallani. Hän oli noin kolmentoista\nvuotias, oli jo lopettanut koulunsa ja työskenteli nyt tehtaassa. Hän\nkulkee, tirkistelee ja kysyy äkkiä:\n\n-- Onko maa suurikin?\n\nMinä koetin parhaani mukaan selittää hänelle sen suuruutta.\n\n-- Mitä sinä sillä tiedolla teet?\n\n-- Minä tarvitsen. Minkätähden minä rupeaisin yhdessä paikassa\nmätänemään? Enpä vainenkaan! Kun opin lukkosepän ammatin, -- niin lähden\nkiertämään Venäjää, menen Moskovaan ja -- muuallekin -- kaikki paikat\nkäyn.\n\nHän sanoo tuon sellaisella äänellä kuin uhkaisi jotakin:\n\n-- Minä -- lähden!\n\nTämän kohtauksen jälkeen aloin pitää häntä silmällä. Minä näen, että\npojalla on vetovoima vakaviin asioihin. Missä Mihailan toverit vaan\npuhelevat keskenään, siellä on hänkin, kuuntelee ja tirkistelee toisella\nsilmällään kuin katselisi, minnepäin pyssynsä laukaseisi.\n\nJa sitten teki hän ilkeyksiänsä. Niille henkilöille, jotka olivat hänen\nlähimpiä päälliköitään, koetti hän tehdä kaikellaista pahaa, -- kätki\nheidän instrumenttejaan, särki niitä ja sirotti hiekkaa sorveihin.\n\nKerran päivällisen aikaan sanoo hän minulle:\n\n-- Eikö täällä, munkki, ole ikävä?\n\n-- Minkätähden?\n\n-- En tiedä. Ihmiset elävät kovin vetelästi! Työtä on vaan ja huolta!\nJos oppisin nopeammin, -- että pääsisin erkanemaan täältä pois!\n\nJa kun hän kertoili tulevasta retkestään, niin aukenivat hänen silmänsä,\nkatselivat rohkeasti eteenpäin, ja hän näytti valloittajalta, joka ei\nluota mihinkään muuhun kuin omiin voimiinsa. Minua miellytti tuo\npoikanen, ja hänen puheissaan löysin minä kypsyyttä.\n\n-- Tuo poika ei joudu hukkaan! -- ajattelen minä ja katselen häntä.\nMutta sieluani polttaa ikävä omaa poikaani. Millainen hän lienee ja mikä\nhänestäkin tulee?\n\nMinä aloin huomata itsessäni uusien tunteitten hiljaista väreilyä, ja\njoka ihmisestä tuntui tulevan minuun ohut ja terävä säde, joka\nnäkymättömänä koski minuun, liikutti huomaamatta sydäntäni, ja yhä\nherkemmäksi tulen minä noitten salaisten säteitten vaikutukselle. Väliin\nkokoontuu työmiehiä Mihailan luokse, ja he ikäänkuin hengittävät\nsisästään ajatusten polttavan pilven, joka kääriytyy minun ympärilleni\nja kohottaa ihmeellisellä voimalla minua ylöspäin. Kaikki alkavat äkkiä\nymmärtää puolesta sanasta minua, minä seison miesten keskessä, ja he\novat ikäänkuin minun ruumiini, ja minä olen sinä hetkenä heidän\nsielunaan ja tahtonaan. Ja minun puheeni -- on heidän ääntään. Minusta\ntuntuu kuin itse eläisin osana jonkun ruumiista, kuulisin sieluni huudot\ntoisten suista, ja niinkauvan kuin kuulen sen -- on hyvä olla. Mutta\naika kuluu, äänet vaikenevat, ja -- taas olet yksin, omaa itseäsi\nvarten.\n\nMuistan, kuinka ennen olin rukouksessa yhdistynyt Jumalaan, ja silloin\ntuntui niin hyvältä, kun omat muistot katosivat ja minä ikäänkuin\nlakkasin olemasta. Mutta sulautuessani ihmisiin en minä poistunut\nitsestäni, vaan ikäänkuin kasvoin, kohosin itseni yläpuolelle, ja minun\nsieluni voimat suurenivat moninkertaisesti. Ja sijaan tuli itseni\nunohdus, mutta se ei hävittänyt minua, vaan sammutti katkerat ajatukseni\nja yksinäisyyteni huolet.\n\nMutta tämä tila tuntui minusta epäselvältä ja hyödyttömältä. Minä kyllä\ntunnen, että uusi taimi kasvaa sielussani, mutta minä en voi sitä\nymmärtää. Sen vaan huomaan, että se vetää minua yhä enemmän ja\nkiinteämmin ihmisten luokse.\n\nSiihen aikaan työskentelin minä tehtaassa ja sain neljäkymmentä\nkopeekkaa päivältä, kannoin olkapäilläni ja vedin raskaita taakkoja --\nmalmia, kuonaa, tiiliä ja vihasin tätä helvetillistä paikkaa, jossa oli\nlikaa, ähkinää, jyrinää ja ruumista kiusaavaa kuumuutta.\n\nTehdas oli kiinnitetty maahan, se lepäsi raskaana sen päällä, raskaana\nja tyydyttämättömän ahneena, se imi sitä päivät ja yöt, huohotti\nintohimossaan, ärjyi ja sylki hehkuvasta kidastaan maan tulista verta.\nJa sitten tuo veri hyytyy, muuttuu mustaksi, -- mutta se sulattaa uutta,\njyrisee, jymisee, likistää punaista rautaa, tuiskuaa kipunia,\nnytkähtelee ja syöksee maan kidasta ulos pitkiä eläviä juovia aivan kuin\nverisuonia.\n\nTuossa villissä työnteossa näen minä jotakin kauheata, joka lähentelee\nmielenvikaisuutta. Ärjyvä kummitus, joka on puhtaaksi työstänyt maan\nsylin, kaivaa kuoppaa allensa ja tietää joskus itse putoavansa siihen,\nja siitä syystä huutaa se nyt tuhansin äänin:\n\n-- Nopeammin, nopeammin, nopeammin!\n\nTulen keskessä ja jyrinässä sekä tulikipunain sateessa työskentelevät\nmurtuneet miehet. Tuntuu siltä, että heidän paikkansa ei ole täällä,\nsillä kaikki heidän ympärillään uhkaa polttaa heidät tuhaksi, ja raskas\nrauta on musertamaisillaan heidät. Melu tekee heidät kuuroiksi ja\nsokeiksi, sietämätön kuumuus kuivaa heidän verensä, vaan rauhallisesti\ntekevät he työtään, tottelevat uskollisesti isäntiään kuin pirut\nhelvetissä, pelkäämättä mitään ja tietäen, kaikki.\n\nVahvat kädet kääntelevät pieniä vipuja, -- ja kaikkialla, miesten\npäitten päällä -- liikkuu nöyrästi kauheitten koneitten pelottavia\nkäpäliä ja leukoja, jotka pureksivat rautaa... Vaikea on ymmärtää, kenen\njärki ja kenen tahto on täällä vallitsevana! Väliin näyttää siltä, että\nihminen tarvitsee tehdasta ja käyttää sitä hyväkseen, mutta heti näet\ntaas, että ihmiset ja koko tehdas tottelevat perkelettä, ja hän nauraa\nriemuiten ja ilkeästi nähdessään sen mielettömän raskaan työn, jota\nahneus vaatii.\n\nTyömiehet sanovat toisilleen:\n\n-- Jo on aika mennä työhön!\n\nMutta miehet ovat aina työssä, -- tai musertaa ja raiskaa työ heidät.\nTyö on raskasta, ja sitä heidän täytyy tehdä, vaan ihmisen järki on\nterävä ja nopea liikkeissään.\n\nUsein kohoaa voitokkaasti ja huolettomasti ilmoille iloinen laulu tämän\nhelvetillisen melun ja koneitten jytinän keskeltä, -- ja minä hymyilen\nitsekseni, kun muistan Ivanushka konnaa valaskalan selässä matkalla\ntaivaaseen etsimään ihmeellistä kasuarilintua.\n\nTehtaalaiset ovat kaikki reippaita miehiä, ja rohkeita, ja vaikka he\npuheissaan olivatkin ruokottomia ja hävyttömiä sekä usein juovuksissa,\nolivat he kuitenkin vapaata väkeä, jota ei tarvinnut pelätä. He eivät\nolleet pyhiinvaeltajain, maailman orjain kaltaisia, jotka loukkasivat\nminua nöyryydellään, särkyneellä hengellään, toivottomalla surullaan ja\npikku vilpistelyllään asioissaan Jumalan ja toistensa kanssa.\n\nVaan nämät miehet olivat ajatuksissaan julkeita, ja vaikka orjamainen\ntyö sai heidät riitelemään ja tappelemaankin keskenään, -- niin jos\npäällystö vaan tohti rikkoa oikeuden vaatimuksia, asettuivat he kaikki\nyhtenä miehenä sellaista päällystöä vastaan.\n\nJa ne nuoret miehet, jotka kävivät Mihailan luona, olivat muista edellä,\npuhuivat korkeammalla äänellä kuin muut eivätkä pelänneet mitään.\nSilloin kun minä en ajatellut kansaa, en minä myös huomannut ihmisiä,\nvaan nyt huomaan heidät ja tahdon nähdä heidän erilaisuutensa, jotta\njokainen esiintyisi minulle yksinäisenä. Olenko saavuttanut\ntarkoitukseni vai enkö? Heidän puheensa ovat erillaiset, jokaisella on\nomat kasvonsa, vaan usko heillä on sama ja aikomukset samat.\nKiirehtimällä ja uutterasti näkyvät he rakentavan jotakin.\n\nJokainen heistä on ihmisille kynttilä, ja hauska olento kuin pieni\nkenttä metsässä eksyneelle; jokainen vetää älykkäämpiä työmiehiä\npuoleensa, ja kaikki Mihailan oppilaat ovat yhdessä asiassa yhtä mieltä,\nhe nimittäin koettavat perustaa tehtaasen jonkinlaisen henkisen\nseurapiirin, kirkkaasti palavain ajatusten ahjon.\n\nTehtaalaiset ottivat alussa minut vastaan hyvin epäkohteliaasti, he\nhuusivat ja nauroivat:\n\n-- Äh, sinä kirjava kärpänen! Hengellinen lude! Laiskuri! Muukalainen!\n\nKerran tuuppasi joku minua, minä en voinut sietää sitä, ja sellaisissa\ntapauksissa en minä sääli nyrkkiäni. Mutta vaikka voima miellyttää\nihmisiä, niin eivät he kuitenkaan kunnioita nyrkkiä eikä se voi herättää\nheidän huomiotaan, ja niin olisin minäkin saanut kovasti selkääni, ellei\nMihailan ystävä Gavrilo Kostin, punaposkinen nuori valaja, joka oli\nhuomatumpia miehiä tehtaalla, olisi sekaantunut riitaan.\n\nMinun niskaani hyökkäsi noin kuusi miestä, eivätkä he pelkästä\nhyväntahtoisuudesta uhkailleet minua, mutta silloin tuli Gavrilo Kostin\nviereeni ja alkoi puhua:\n\n-- Minkätähden te, toverit, ärsytätte tätä miestä? Senkötähden, että hän\nei ole samanlainen työmies kuin me muut? Mutta siinä teette te väärin,\ntoverit, teette väärin itseännekin kohtaan. Sillä meidän voimamme on --\nhyvässä ystävyydessä...\n\nHän piti lyhyen puheen, erittäin hyvän ja yksinkertaisen, aivan kuin\nolisi lapsille puhunut. Kaikki Mihailan ystävät käyttivät joka\ntilaisuutta hyväkseen ajatustensa kylvämiseen. Ja nytkin sai Kostin\nminun vastustajani arkailemaan, ja minun sydämeeni hän sytytti tulen, --\njoten minäkin aloin puhua:\n\n-- Minä en sentähden ruvennut munkiksi, että olisin tahtonut syödä\nitseni kylläiseksi, vaan siitä syystä, että sieluni oli nälkäinen! Minä\nolen nyt saanut nähdä, että kaikkialla on ikuinen työ ja jokapäiväinen\nnälkä, teeskentelyä ja rosvousta, surua ja kyyneleitä, raakuutta, ja\nhengellistä pimeyttä. Kuka on tämän näin asettanut, missä on meidän\noikeutta harrastava, viisas Jumalamme, näkeekö hän ihmisten pohjatonta\nja loppumatonta tuskaa?\n\nKansaa kokoontui yhä enemmän ja kaikki kuuntelevat vakavina. Vihdoin\nlopetin minä -- ja vaikenin. Sitten sanoi vanha kaavailija Krjukoff\nKostinille:\n\n-- Munkki näkee syvemmälti kuin sinä ja sinun toverisi! Hän puhuu\nperustuksia myöten. Huomasitko?\n\nMinun oli hauska kuulla tuollaisia sanoja, ja Krjukoff taputti sitten\nminua olkapäälle lausuen:\n\n-- Sinä, veliseni, puhuit hyvin! Mutta leikkaa toki hiuksesi arshinan\nverran edes. Ilkeä sen pitäisi olla kulkea tuollainen heinäruko päässä,\nja ihmisetkin sellaista nauravat.\n\nJa joku iloinen poika huusi:\n\n-- Tappelussakin ne ovat tiellä, ota sekin huomioon!\n\nHe laskevat leikkiä, ja viha on poistunut. Missä on naurua, siellä on\nihmisiäkin; luontokappaleet eivät naura.\n\nNyt veti Kostin minut syrjään.\n\n-- Ole sinä, Matvei, varovainen sellaisia sanoja päästäessäsi, että\nniitten tähden vielä viedään vankilaankin.\n\nMinä hämmästyin.\n\n-- Mitä?\n\n-- Vankilaan... Etkö tiedä? -- Hän nauraa.\n\n-- Mistä syystä?\n\n-- Saadaksesi -- tuomiosi!\n\n-- Etkö laskene leikkiä?\n\n-- Kysy Mihailalta, -- sanoo hän sitten. -- Minun täytyy nyt mennä\ntyöhön.\n\nHän läksi. Minä jäin ihmettelemään hänen puhettaan, en tahtonut sitä\nuskoa, mutta illalla Mihaila vahvisti sen todeksi. Koko illan kertoi hän\nminulle, miten ihmisiä on ankarasti ahdistettu. Sellaisten puheitten\ntähden kuin minä olin pitänyt, on kuolemallakin rangaistu, ja tuhansia\nihmisiä on lähetetty pakkotyöhön Siperiaan. Mutta Herodes ei lakkaa\nvainoomasta, ja uskovaisten lukumäärä kasvaa.\n\nSilloin minun sieluni kirkastui ja kaikkia Mihailan ja hänen\ntovereittensa puheita aloin minä nyt ymmärtää toisella tavalla. Ennen\nkaikkea -- jos ihminen on valmis uskonsa tähden uhraamaan vapautensa ja\nhenkensä, niin merkitsee se sitä, -- että hän uskoo lujasti ja on\nsamanlainen kuin ne marttyyrit, jotka muinoin kuolivat Kristuksen\ntähden.\n\nKaikki Mihailan puheet sopivat nyt hyvin yhteen, ne tuntuivat puhkeavan\nkukalle, ja virkistävät minun sieluani.\n\nEn tahdo sanoa, että minä heti ymmärsin niitä ja voin tunkeutua niitten\npohjaan asti, mutta sinä iltana tunsin ensi kerran, että ne olivat minun\nhenkeni sukulaisia, ja silloin tuntui koko maailma minusta Betlehemiltä,\njota lasten veri tahrasi. Silloin minä myös ymmärsin sen palavan halun,\njoka asui Jumalan Äidissä, kun hän helvettiä katsellessaan pyysi\nArkienkeli Mikaelilta:\n\n-- Arkienkeli, -- sanoi hän, -- päästä minut tuonne tuleen\nkiusattavaksi! Minä tahdon myös osani noista hirveistä tuskista!\n\nJa täällä en minä nähnyt syntisiä, vaan hurskaita: he tahtovat jaottaa\nhelvetin maan tasalle, ja tästä syystä he myös ovat valmiit ottamaan\nhelvetin tuskat kannettavikseen.\n\n-- Ehkä juuri siitä syystä ei nykyään olekaan pyhiä erakoita, -- sanon\nminä Mihailalle, -- että ihminen ei ole lähtenyt maailmasta vaan menee\nmaailmaan?\n\n-- Sinulla on oikea usko, -- vastaa hän, -- ja sen pitää myöskin tulla\nkaikkien tekojen pohjaksi.\n\n-- Ottakaa minutkin yhteistyöhön teidän kanssanne, -- pyydän minä.\n\nMinä olen aivan haltioissani.\n\n-- Ei, -- vastaa hän. -- Odottakaa ja ajatelkaa; se on vielä liian\naikaista. Jos te, teidän luonteellanne varustettuna joudutte vihollisen\nsatimeen, niin turhaan saatte siinä potkia pitkät ajat. Päinvastoin on\nteidän nyt puheenne jälkeen paettava täältä. Teillä on vielä paljon,\njota ette ymmärrä, ja meidän työhömme -- ei teillä vielä ole aikaa.\nTeidät on vallannut ja teitä viehättää tämän työn kauneus ja suuruus,\nmutta -- se onkin nyt kaikessa suuruudessaan teidän edessänne, -- te\nolette nyt kuin torilla ja näette keskellä toria kaikkea luovan\ntemppelin kaikessa äärettömässä kauneudessaan, vaan sitä rakennetaan\nhiljaisella, salaperäisellä ja tavallisella arkipäiväisellä\ntyöllä, ja jos te nyt, kun tunnette vielä hyvin huonosti yleisen\nrakennussuunnitelman, ryhdytte työhön, niin temppelin pääpiirteet\nkatoavat, se näky, joka ei vielä ole sielussanne valmistunut, katoaa, ja\ntyö näyttää teistä omia voimianne suuremmalta.\n\n-- Minkätähden te sammutatte minussa kaiken elämän halun? -- sanon minä\ntuskallisena. -- Minä löysin itselleni paikan ja olin iloinen -- että\nminunkin voimaani tarvitaan...\n\nMutta hän vastasi rauhallisesti ja surullisesti:\n\n-- Minä en pidä teitä sopivana elämään sellaisen ohjelman mukaan, jota\nette vielä tunnekaan. Minä näen, että teidän sielussanne ei vielä ole\nkehittynyt tunne, joka yhdistäisi teidät työväkeen. Te olette ollut ja\nolette vieläkin minun mielestäni mies, jota elämä on ottanut\nhaukatakseen, jota se työntää edellään, te olette kansan ajatus, mutta\nitse ette te pidä itseänne sellaisena. Omasta mielestänne olette te\nsankari, joka on valmis armeliaisuudessaan antamaan voimainsa\nyltäkylläisyydestä apua voimattomallekin. Te olette erityinen omituinen\nolento, joka elää vaan itseään varten; te olette -- alku ja loppu, vaan\nette ihanan ja suuren ijankaikkisuuden jatko!\n\nMinä alan ymmärtää, mistä syystä hän koettaa taivuttaa minua maahan\nasti, ja minä tunnen epäselvästi, että hän on oikeassa.\n\n-- Teidän täytyy uudestaan lähteä matkalle, -- jatkoi hän, -- ja\nkatsella nuorilla silmillä kansan elämää. Kirjoja elkää ottako mukaanne,\nsillä lukemisesta ei teille ole nyt hyötyä. Te ette nimittäin usko\nvielä, että kirjoissa _ei ole_ ihmisjärki täydellisenä, vaan ilmaisevat\nkirjat lakkaamattoman yhtenäisesti kansan hengen pyrkimistä vapauteen.\nKirjalla ei ole valtaa teidän ylitsenne, vaan antaa se teille aseen\nitsepuolustusta varten, mutta te ette -- vielä ymmärrä ottaa tuota\nasetta edes käteenne!\n\nHän puhui totta: kirja oli minulle vieras siihen aikaan. Olin tottunut\nlukemaan yksinomaan hengellisiä kirjoja, ja siitä syystä ymmärsin\nainoastaan suurella vaivalla maallisia, -- puhuttu sana oli minulle siis\nparempi kuin kirjoitettu. Ne kirjain ajatukset jotka minä ymmärsin, --\njäivät sieluni pinnalle ja katosivat pian, sulivat sen tulessa. Ne eivät\nvastanneet minun pääkysymykseeni: minkä lain alle on Jumala alistettu,\nminkätähden hän, luotuaan ensin ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen,\nalentaa häntä varten minun tahtoani, jonka pitäisi myös olla Hänen\ntahtonsa?\n\nJa tämän rinnalla on mielessäni toinen kysymys: onko Herramme tullut\ntaivaasta maan päälle, vai onko ihmisten voima nostanut hänet maan\npäältä taivaasen? Tämä kysymys saa ajatukseni askartelemaan Jumalan\nluomisessa, kansan ikuisessa työssä.\n\nMinun sieluni jakaantuu kahteen osaan. Minä tahdon jäädä näitten\nihmisten luokse, ja samalla vetää joku näkymätön voima minua pois\njulistamaan uusia ajatuksiani ja etsimään sitä tuntematonta, joka on\nryöstänyt rauhani ja saanut sieluni levottomaksi.\n\nUkko Pjotrkin lausui kehoittavasti:\n\n-- Kyllä sinun, Matvei, täytyy joksikin aikaa poistua, sillä sinun\npuheissasi on ollut vaarallista...\n\nJa pian se asia päätettiin, aivan kuin vasten minun tahtoani. Toisesta\ntehtaasta tuli ratsumies, joka ilmoitti, että siellä heillä santarmit\npitivät yöllä tarkastuksia ja aikoivat sitten tulla tänne.\n\n-- Varhainpa ne tulivatkin! -- sanoi Mihaila tulistuneena.\n\nSyntyi pieni hämminki, ja ukko Pjotr huusi minulle:\n\n-- Jää nyt, Matvei, jää nyt! Ei sinulle täällä mitään tehdä, sillä ethän\nsinä ole soppaa keittänyt etkä myös tarvitse sitä syödä.\n\nMutta Mihaila neuvoo vakavasti ja katsoo minua suoraan kasvoihin:\n\n-- Kyllä teidän on parasta mennä. Teidän läsnä olostanne on kovin vähän\nhyötyä, mutta vahinkoa ehkä sitä enemmän.\n\nMinä ymmärrän, että he tahtovat työntää minut ulos, ja se -- loukkaa\nminua. Mutta samassa tunnen minä, että pelkään santarmeja. Minä en vielä\nnäe heitä, mutta pelkään jo! Ja minä tiedän myös sen, että ei ole hyvä\njättää ihmisiä yksikseen hädän hetkenä, mutta alistun kuitenkin heidän\ntahtoonsa.\n\nHe ajoivat ulos minut. Minä lähden kulkemaan vuorelle metsään päin,\nkompastun risuihin, ja minusta tuntuu kuin joku tarttuisi kiinni\nniskaani. Mutta minun jälessäni tulee vähäpuheinen nuorukainen Ivan\nBikoff kantaen suurta taakkaa selässään. Hän on lähetetty kätkemään\nkirjoja.\n\nMe tulimme pensastoon, Bikoff löysi kätköpaikkansa ja pani taakkansa\nsinne. Nyt oli hän rauhallinen. Vaan minä vapisin. Minä kysyin siitä\nsyystä häneltä:\n\n-- Eiväthän he tänne tulle?\n\n-- Kuka heidät tietää! -- vastaa hän! -- Ehkä tulevat he tännekin.\nTäytyy -- olla nopea toimissa!\n\nTämä poika oli kömpelö kuin pölkystä veistetty, hänen päänsä oli suuri,\ntoinen olkapää toista korkeammalla, kädet liian pitkät ja ääni ärtyisä.\n\n-- Pelkäätkö -- sinä? -- kysyn...\n\n-- Ketä?\n\n-- Että tulevat ja ottavat?\n\n-- Tuskin löytävät he kätkettyä, vaan jos löytävät, niin -- löytäkööt!\n\nHän pani kaikki huolellisesti kuoppaan, peitti sen ja tasoitti, heitti\nsitten varpuja päälle ja nähtyään minun aikovan lähteä sanoi:\n\n-- Sinulle pitäisi pian tuotaman kirje, odotahan sitä!...\n\n-- Mikä kirje?\n\n-- En minä tiedä.\n\nPuitten takaa katselen tuonne laaksoon -- ja siellä suhisee tehdas aivan\nkuin joku vahva mies olisi hengittänyt. Ihmiset näkyivät pimeässä\ntyrkkivän toisiaan kylän kaduilla, tappelevan, kuorskavan kiukusta, ja\ntahtovat he viedä silmät toistensa päästä. Mutta kiirehtimättä lähti\nIvan taas takaisin.\n\n-- Minne sinä menet?\n\n-- Kotiin!\n\n-- Vaan jos sinut vangitaan?\n\n-- Minä en ole ollut pitkää aikaa toimessa, minua he tuskin tuntevat,\nvaan -- jos vangitsevat, niin kenelle siitä olisi vahinkoa. Viisaammat\nihmiset pääsevät aina pois vankilasta.\n\nÄkkiä kysyi joku minulta kovalla ja selvällä äänellä:\n\n-- No, mitenkä sinun laitasi oikeastaan on, Matvei? Jumalaa sinä et\npelkää, vaan santarmeja pelkäät.\n\nMinä katson Ivaniin -- hän seisoo paikallaan ja katselee ajatuksissaan\nkylään päin.\n\n-- Sanoitko sinä jotakin?\n\n-- Vankilassa luetaan paljon...\n\n-- Eikö muuta?\n\n-- Onko siinä mielestäsi vähän?\n\nMinusta tuntuu kuin olisin valehdellut, ja kysymykset, joita minun\ntäytyy hävetä, polttivat sieluani. Yö oli kylmä, mutta minulla oli\nkuuma.\n\n-- Minä lähden sinun kanssasi!\n\n-- Ei sinua ole kukaan käskenyt, -- sanoi Ivan ankarasti. -- Ja sinä\nvangittaisiin etupäässä, sillä sinun puheittesi tähdenhän nyt on tämä\nmeteli.\n\n-- Kuinka?\n\n-- Pappi on tehnyt ilmiannon Verhoturiin.\n\nMinä istahdin maahan ja sanoin:\n\n-- No, sittenhän minun täytyykin lähteä.\n\nMutta pelko pidätti minua.\n\n-- Joku juoksee tänne, -- sanoi Ivan hiljaa.\n\nMinä katson alas -- ja näen jonkun ryömivän vuorta ylös. Taivas oli\npilvessä, kuu oli pimenemässä ja katosi silloin tällöin tykkönään\npilviin, jolloin koko maa ympärilläni näytti liikkuvan, ja tämä äänetön\nliikkuminen se lisäsi yhä enemmän pelkoani ja kauhuani. Minä alan olla\nalas, kuin varjojen purot, jotka virtaavat maata pitkin, ja matkalla\npeittyvät rikkaruohot ja minun sieluni mustilla käärinliinoilla. Jonkun\npää näkyy liikkuvan pensaitten takana, se liikkuu kuin pallo siellä\noksain välissä.\n\nIvan viheltää hiljaa ja sanoo:\n\n-- Se on -- Kostja.\n\nMinä tunnen Kostjan, -- hän on viidentoista vuotias poikanen,\nsinisilmäinen, vaaleatukkainen ja heikkorakenteinen. Kaksi vuotta sitten\nlopetti hän koulunkäynnin, ja nyt valmistaa Mihaila häntä apulaisekseen,\nsiis myöskin opettajaksi.\n\nMinä ymmärrän, mitä nyt alan ajatella, minä koetan nimittäin asiaan\nkuulumattomilla ajatuksilla peittää häpeätäni ja pelkoani.\n\nKostja hyppää luokseni, hengittää raskaasti ja sanoo:\n\n-- He ovat tulleet. Ja sinua he heti kysyivät, munkki! No... Ukko Pjotr\nkirjoitti tämän kirjeen ja käski minun johtaa sinua Lobanovskin\nerakkojen luokse. Mennään nyt!\n\nMinä nousin seisomaan ja sanon Ivanille:\n\n-- Jää hyvästi, veliseni, tervehdi kaikkia ja pyydä heiltä minun\npuolestani anteeksi!\n\nMutta Kostja tyrkkää minua ja komentaa ankaralla äänellä:\n\n-- Lähde menemään! Ketä hän sitten tervehtisi? Kaikki pannaan varmasti\nkoppiin kuin kanat kauppapaikoissa!\n\nJa me lähdimme. Kostja kulki edellä ja kertoili hiljaan, mitä hän siellä\nalhaalla oli nähnyt, minä astelin hänen jälissään ja joka puolelta\nvedetään minua vaatteen liepeestä ja hihasta ja tuntuu siltä kuin joku\nkysyisi:\n\n-- Minne te menette? Sinä olet eksyttänyt ihmiset, ja nyt menet itse\npois!\n\nMinä ajattelen ääneen, aivan kuin olisin yksinäni:\n\n-- Tämä merkitsee siis sitä, että ihmiset saavat kärsiä minun tähteni...\n\nMutta poika vastaa:\n\n-- Ei sinun tähtesi, vaan totuuden tähden. Vai olisitko sinä totuus? Oi,\nmiten itserakas olet!\n\nHänen puheensa ovat huvittavia, mutta itse on hän nuori ja tuntuu\nikäänkuin ärsyttävän minua. Minua haluttaa ruveta koettamaan pestä\nitseäni puhtaaksi hänen edessään, ja siitä syystä minä nyt otan esiin\najatuksiani kuin kerjäläinen leivänpaloja repustaan.\n\n-- Niin, kyllä minä sen itsekin näen, että minussa asuu suuri vääryys...\n\nMutta hän murisi minulle leikaten kuin omatunto jokaista minun sanaani:\n\n-- Tokkohan se niin suuri on. Kaikki sinussa on muka suurempaa kuin\nmuissa!\n\n-- Ne ovat vaan sanoja, -- ajattelen minä.\n\n-- Ei sinua, Kostin, suotta sanottu kellotapuliksi, -- puhuu hän sitten.\n-- Sinä et ole sellainen kellotapuli, josta oikeaan aikaan soitetaan\npäiväjumalanpalvelukseen, vaan sellainen, joka soi itsekseen siitä\nsyystä että se on rakennettu kallelleen ja kellot ovat huonosti\nkiinnitetyt...\n\nHän vaikeni sitten ja ilmoitti:\n\n-- Minä en rakasta sinua, munkki, sinä olet niin vieras...\n\n-- Mitenkä?\n\n-- En tiedä... Mutta sinä et ole venäläinen, vai kuinka? Sinä olet\npaha...\n\nToisellaisessa tilaisuudessa olisin minä suuttunut häneen, mutta nyt --\nolen ääneti. Ja äkkiä tunnen voimaini vähenevän, ja minä väsyn aivan\nloppuun asti.\n\nYmpärilläni on metsäinen yö. Puitten oksilta tippuu kosteaa pimeyttä,\nenkä voi eroittaa, mikä on metsää, mikä yötä. Silloin tällöin tulevat\nkuun säteet ylhäältä esiin, tunkeutuvat pimeyden sydänjuuriin -- ja\nkatoavat sitten taas... On hiljaista. Varvut vaan taittuvat jalkaini\nalla ja kuivat neulaset kahisevat.\n\nPoika ei pelännyt sanoa totuutta. Kaikki tämän suunnan ihmiset Ionaasta\nasti eivät kuleta pelkoa mukanaan. Toisilla on paljon kiukkua, --\ntoisilla taas paljon iloa; mutta useimmat ovat tuollaisia hiljaisia ja\nrauhallisia ihmisiä jotka ikäänkuin häpeävät näyttää hyvyyttään.\n\nMutta Kostja astelee edelläni polkua pitkin ja hänen valkea päänsä\nviittaa minulle tietä. Minä muistan Varfolomei-pojan elämän, Aleksein ja\nmuut... Ja minun ajatukseni hyppivät kuin kurppa suolla mättäältä\nmättäälle.\n\nSitten kysyn minä pojalta:\n\n-- Oletko sinä lukenut pyhimysten elämäkertoja?\n\n-- Pienenä -- luin. Äiti pakoitti. Entä sitten?\n\n-- Miellyttävätkö ne Jumalan miehet sinua?\n\n-- En tiedä... Panteleimon -- miellyttää, Jegor myöskin. Hän tappeli\nkäärmeen kanssa. Minä en tiedä, -- mitä iloa siitä on ihmisille, että\nheillä on kymmenittäin noita pyhimyksiä?\n\nKostja kasvaa minun silmissäni.\n\n-- Jos, -- jatkaa hän, -- tsaarin tai rikkaan miehen tytär uskoisi\nKristukseen, niin saisi hän siitä vaan kärsimistä, sillä ei tsaari eikä\nrikas mies tulisi siitä vähääkään paremmaksi ihmisiä kohtaan. Mutta\nnäissä elämäkerroissa ei sanotakaan, että tsaarit, nuo kiduttajat,\nolisivat parantaneet tapojaan.\n\nJa oltuaan hetken vaiti alkoi hän taas:\n\n-- Minä en myöskään ymmärrä, mihin Kristuksen kärsimykset olivat\ntarpeellisia. Hän tuli voittamaan surua, mutta kävi...\n\nHän ajatteli ja jatkoi:\n\n-- Ei käynyt mitenkään!\n\nMinun halutti syleillä häntä; minä säälin Kostjaa, säälin Kristusta ja\nsäälin kaikkia ihmisiä, jotka jäivät sinne kylään, koko ihmiskuntaa. Ja\nitseänikin! Missä on minun paikkani? Minne minä menisin?\n\nLyhyen kesäyön pimeys haihtuu, hiljainen valkeus virtaa puroina männyn\noksien läpitse...\n\n-- Etkö sinä ole väsynyt, Kostja?\n\n-- Minäkö? -- kysyy poika reippaasti. -- En. Minä kävelen mielelläni\nyöllä, sillä silloin on kuin kulkisi ennen näkemättömässä seudussa. Minä\n-- rakastan satuja.\n\nPäivän koittaessa panimme me maata.\n\nKostja hääräsi ja puuhasi unissaan ja minä taas olin kulkevinani\najatuksissani kuin tattarilaiskerjäläinen kulkee talvella kirkon\nympärillä. Ulkona on -- kylmä ja kolea, vaan kirkossa lämmin, mutta\nMuhammed ei salli hänen sittenkään mennä kirkkoon.\n\nAamuksi olin minä saanut asiani valmiiksi mietityksi, ja kun poika\nheräsi, sanoin minä hänelle:\n\n-- Anna anteeksi, että olen näin kauvan pitänyt sinua luonani. En minä\nlähdekään erakkojen asunnolle, en tahdo piiloutua.\n\nHän katsoi vakavasti minuun ja sanoi:\n\n-- Sinä olet jo piiloutunut.\n\nJa sitten heilutti hän oksaa ja sanoi minuun katsomatta:\n\n-- No, jää hyvästi sitten, kultaseni!\n\nMinäkin nyökäytin päätäni:\n\n-- Jää hyvästi!\n\nMinä lähdin. Kun vielä katsoin taakseni, näin hänen seisovan puitten\nkeskessä ja seuraavan minua silmillään.\n\n-- Hei! -- huutaa hän vielä. -- Jää hyvästi!\n\nJa minun tuli niin hyvä olla siitä syystä, että hän lausui jäähyväisensä\nlempeämmällä äänellä.\n\nMinä kulin monta päivää sairaana ikävästä. Minun sielussani oli kuin\nhiljainen tulipalo, ja minun ajatukseni olivat milloin varjona\netupuolellani milloin taas laahustivat myrkyllisenä savuna jälessäni.\nHäpesinkö minä, vai oliko minulla joku muu samanlainen tunne, sitä en\nvoi nyt sanoa. Mutta ajatus vaan syntyi ja kääriytyi minun ympärilleni\nkuin yölepakko.\n\n-- Heillä ei ole Jumalaa eivätkä he Jumalaa rakennakaan...\n\nMutta raskaampi ja ajatuksia hankalampi oli minusta, mikäli muistan,\njonkunlainen jylhä hiljaisuus, laiska ja syvä rauha, ja tämän rauhan\nsokeassa syvyydessä ui raskaasti ja vaikeasti sanattomat ajatukseni,\njotka olivat kuin pelokkaat kalat, jotka lekuttivat vaan eivät jaksaneet\ntulla sielun syvyydestä valoon ja pinnalle.\n\nOmasta itsestäni sain kovin vähän ravintoa, ja kuin unen näköä muistan\nminä niitä ihmisiä, joita kohtasin.\n\nOlin joutunut jonnekin lähelle Omskia, kylän markkinoille, ja siellä\nvasta heräsin.\n\nSokea mies istuu pölyn seassa tien vieressä ja vetelee laulua, ja hänen\nsaattajansa on polvillaan hänen vieressään ja rytkyttää harmonikkaa.\nSokea ukko katsoo tyhjillä silmäkuopillaan kohden taivasta ja laulaa\nkauvaksi kuuluvalla värähtelevällä äänellään vanhaa kansanlaulua:\n\n-- Luona tsaarin Ivanin Vasiljevitshenko...\n\nJa harmonikka säestää kovalla äänellä:\n\n-- U--u--u...\n\nMinä laskeuduin maahan sokean viereen, hän ojentaa kätensä minua kohden,\npitää sitä koholla jonkun aikaa, vetää sitten pois, mutta ei keskeytä\nlauluaan, vaan jatkaa:\n\n-- Ja muinoin eli Jermak täällä, Timofein poika...\n\n-- A--a--a... -- säestää harmonikka, ja laulajan ympärille kokoontuu\nvähitellen vakavaa väkeä, joka tarkasti ja pää alaspäin kuuntelee vanhaa\nlaulua.\n\nKuiva ja lämmin tuuli puhalteli minun päälleni, minä näen väkijoukon\nuteliaat silmäykset, ja joku jo kysyikin:\n\n-- Eikö tämä mies laulakaan?\n\n-- Kyllä hän sitten; -- odottakaa!\n\nMinä olin usein kuullut rosvolauluja, vaan en ole tiennyt, kenenkä\nsanoista ne ovat liitetyt yhteen, kenen henki niissä on, vaan nyt sen\nymmärsin: laulu kertoi minulle muinaiskansan elämästä:\n\n-- Pienen palveluksesi tähden annan minä sinulle, ihminen, suuren synnin\nanteeksi.\n\nKansa katseli minua yhä uteliaammin ja poltti siten sieluani.\n\nVihdoin lopetti ukko laulunsa, ja minä aloin pitää puhetta:\n\n-- Oikeauskoiset! Laulusta te kuulitte, että on elänyt rosvo, joka on\nloukannut kansaa ja ryöstänyt sitä... Vaan vihdoin alkoi omatunto\nsoimata häntä, ja hän lähti pelastamaan sieluaan. Hän tahtoi nyt\npalvella kansaa rajuilla voimillaan ja -- hän palveli...\n\nIhmiset kokoontuivat minun ympärilleni ilmaisten sillä, että puheeni oli\nherättänyt heidän huomiotaan ja tämä lisää puheeni voimaa, antaa sille\nsointua ja kauneutta, ja minä unohdin tykkönään, millä tavalla minun\nolisi pitänyt puhua. Minä tunnen ainoastaan, että kiinnyn yhä enemmän\nmaahan ja ihmisiin; he kohottavat minua ylöspäin ja ikäänkuin sanoivat\näänettömästi:\n\n-- Puhu! Puhu koko totuus sellaisena kuin sinä sen näet.\n\nTietysti tuli poliisimieskin paikalle, ja huutaa: \"hajaantukaa!\" Hän\nkysyy, mitä täällä huudettiin ja vaatii passia nähdäkseen. Kansa sulaa\nympärilläni kuin pilvi auringon edessä. Poliisi tahtoo tietää, mitä minä\npuhuin, ja muutamat vastaavat:\n\n-- Jumalasta hän puhui...\n\n-- Niinpä niin, ja vielä muutakin...\n\n-- Enimmän kuitenkin Jumalasta.\n\nMutta eräs mustapartainen mies seisoo syrjässä kärryjen luona, katselee\nherkeämättä minuun ja hymyilee. Poliisimies tarttuu kuitenkin minua\nkiinni kauluksesta, minun haluttaa hieman pudistella häntä, mutta näen,\nkuinka ihmiset syrjästä katselevat minua ja ikäänkuin kysyvät\npuoliääneen:\n\n-- No, mitä sinä nyt sanot?\n\nJa heidän epäuskonsa saa minut kalpenemaan.\n\nMutta pian minä kuitenkin toinnuin, poistin poliisin käden ja sanon:\n\n-- Tahdotko tietää, mitä minä sanoin?\n\nJa minä aloin uudestaan puhua tästä nurinkurisesta elämästä, --\nuudestaan kokoontuu markkinaväki suuriin joukkoihin, poliisimies häipyy\nheidän joukkoonsa ja on tukehtumaisillaan. Minä muistan Kostjan ja\ntehtaan lapset, tunnen itseni ylpeäksi ja suuresti iloiseksi, --\nuudestaan olen minä väkevä ja kuin unissani... Poliisimies viheltää,\nkansan joukon kasvot värähtelevät, silmät palavat ja ihmiset keinuvat\nkuin kuumain aaltojen harjalla, tuuppivat minua, ja minä olen keveä\nheidän keskessään. Joku tarttuu kiinni olkapäähäni ja kuiskaa korvaani:\n\n-- Mene nyt, mene!\n\nJa minua tuupitaan ja tuupitaan... Pian tulen jonkinlaiseen pihaan,\nmustapartainen mies on rinnallani ja hänen kanssaan on nuori lakiton\nmies. Mustapartainen sanoo:\n\n-- Mene aidan ylitse!\n\nMinä menen, sitten toisen ylitse, ja minulla on hauskaa ja hyvä mieli.\n\n-- Ahaa, -- ajattelen, -- mitä miehiä tekin lienette?\n\n-- Nopeasti toveri, nopeasti!\n\nKulkiessani kysyn häneltä:\n\n-- Mitä miehiä -- te olette?\n\n-- Sellaisia vaan! -- vastaa hän.\n\nLakiton nuori mies seuraa meidän kintereillämme ja on ääneti. Me\nkuljimme yli ryytimaitten ja tulimme laaksoon, jonka pohjalla virtasi\npuro ja pensaitten välissä kulki tie. Mustapartainen tarttui käteeni,\nkatsoi silmiini, nauroi ja sanoi:\n\n-- No, hauskaa matkaa! Fedjuk saa seurata sinua, kunnes pääset hyvälle\ntielle. Lähde nyt!\n\nMutta nuori mies sanoo hänelle:\n\n-- Ja lähde sinäkin hyvin pian...\n\nMustapartainen kumarsi, lähti nousemaan ylöspäin, vaan minä lähdin\nFedjukin kanssa seuraamaan puroa.\n\n-- Mikä mies hän oli? -- kysyn minä.\n\n-- Karkoitettu, seppä. Myöskin politiikan vuoksi.\n\n-- Kyllä minä sellaisia tunnen!\n\nMinun on hauska olla. Vaan hän -- on ääneti.\n\nMinä katsahdin saattajaani. Hänen kasvonsa ovat pyöreät, ja nenänsä\nnykerä, aivankuin kivestä veistetyt, ja hänen harmaat silmänsä ovat\nulkona päästä. Hän puhuu kolealla äänellä, kävelee äänettömästi,\naivankuin kuuntelisi tai aivan kuin joku uusi voima pidättelisi häntä.\nKäsiään pitää hän selän takana kuin entinen appeni.\n\n-- Oletko sinä itse -- täältä kotoisin.\n\n-- Olen papin päivätyöläinen.\n\n-- Missä sinun lakkisi sitten on?\n\nHän koetteli päätään, katsahti minuun ja kysyi:\n\n-- Mihinkä sinä sitä sitten tarvitsisit?\n\n-- Ilta tulee kylmäksi...\n\nHän oli hetken vaiti ja sanoi sitten aivankuin vastenmielisesti:\n\n-- Piru vieköön lakin, -- kunhan vaan pää on jälellä!\n\nLaakso tuli yhä syvemmäksi, puro lorisi yhä äänekkäämmin, ja ilta tulee\nesiin pensaistosta.\n\nMinun sieluni ei ymmärtänyt kaikkea, mitä oli tapahtunut, mutta minun\noli kuitenkin hauska olla ja minun halutti puhella saattajani kanssa.\n\n-- Yksikö karkoitettu teillä vaan on, -- kysyn minä.\n\nSilloin tuo nuori mies tuli heti avomieliseksi aivankuin olisi turkkinsa\navannut, ja alkoi puhua hiljalleen ja kolealla äänellä:\n\n-- Neljä. Eräs herra Moskovasta ja kolme työmiestä Donilta. Kaksi on\nrauhallista, juovatpa vielä viinaakin, vaan herra ja tuo Ratkoff\npuhelevat keskenään. Salaisesti tietysti! Mutta kansalle eivät he vielä\nole puhuneet. Heitä on paljon. Ja toisia on heidän ympärillään. Minun\nnimeni on Mitkoff, Feodor. Olen jo viidettä vuotta täällä. Tällä ajalla\non heitä ollut täällä yksitoista. Ja Oleshinissa -- kahdeksan,\nShikovissa -- kolme...\n\nHän luettelee pitkälti karkoitettujen nimiä, ja kertoilee heistä, tulee\naina kuudennelle kymmenelle, lopettaa sitten ja -- ajattelee, mutta\nalkaa uudelleen puhua liikutellen sormiaan.\n\n-- Muutamia talonpoikiakin on heidän joukossaan. Ja kaikilla heillä on\nyksi ja sama mielipide: tällainen elämä ei kelpaa. Täällä on liian\nahdasta. Kun minä en ollut kuullut tuota, niin silloin elin -- rauhassa.\nVaan nyt -- näen, että en ole kasvanut pituudeltani, mutta sittenkin\nsaan taivuttaa pääni, ja tämä merkitsee todellakin sitä, että täällä on\nahdasta.\n\nHän oli hyvin kömpelö seuramies, ja venytteli joka sanaansa kuin olisi\nkiskonut niitä jalkainsa alta. Hän kulkee minun edelläni, ei\nkatsahdakaan minuun, vaan kulkee siinä vaan vahvana ja leveähartiaisena.\nMinä kysyn häneltä:\n\n-- Osaatko lukea?\n\n-- Olen osannut, mutta olen unohtanut. Nyt olen alkanut opetella\nlukutaitoa alusta. Ei se mitään, kyllä minä voin oppia. Kun on pakko,\nniin kyllä sitä voi... Jospa herrat vaan puhelisivat ahtaasta\nelämästämme, niin hyvä olisi, mutta piru vieköön heidät, heillä on aina\ntoisellainen usko. Mutta jos meidän oma veljemme, köyhä työmies, alkaa\nsoimata elämää, niin hän on oikeassa! Ja näin on tultu siihen, että\nyksinkertainen mies näkee kauvemmaksi kuin herra. Tämä taas merkitsee\nsitä, että yleinen, ihmisellinen elämä on alkanut. Niin he sanovat:\nyleinen, ihmisellinen. Ja minäkin olen -- ihminen. Minunkin tieni kulkee\nyhdessä heidän kanssaan. Niin minä ajattelen...\n\nMinä kuuntelen häntä ja ajattelen itsekseni:\n\n-- Opi nyt, Matvei!...\n\nJa sitten sanon hänelle:\n\n-- Ei siinä paljon ajattelemista olekaan? Kaikki tuo on Jumalan työtä!\n\nHän pysähtyi, iski seipäänsä maahan, niin että minä tulin tuupanneeksi\nhäntä selkään, -- kääntyi minuun ja kysyy ankarasti:\n\n-- Mitä? Jumalanko? No, niin minäkin ajattelen. Onhan sanottu, -- että\nmeidän pitää kunnioittaa isäämme. Ja hallitusvaltakin on Jumalasta,\nniinkuin sanottu on. Ihmeitten kautta on tämä vahvistettu. Ja tämä\nmerkitsee, että jos vanha laki muutetaan -- niin silloinkin pitää\ntapahtuman ihmeitä. Mutta missä ne ihmeet ovat? Uusia lakeja meillä on\n-- vaan ei ihmeitä. Ei ainoatakaan. Siinä suhteessa on kaikki ennallaan.\nNishnissä löydettiin pyhäinjäännös -- ja tapahtui ihmeitä. Sanotaan,\nettä ei siinä mitään ihmettä ole, ja Serafinien parta oli harmaa, vaan\nkansalle näytetään -- ruskeata. Mutta kysymys ei olekaan parrasta, vaan\nihmeistä. Onko ihmeitä sitten ollut? On! Mutta nuo eivät tunnusta\nihmeitä, vaan lukevat ihmeet petokseksi. Tai sanovat, -- että usko saa\nnäkemään ihmeitä. Jos asia on siten, niin haluttaisi minun antaa heille\nselkään, että eivät vaan erehtyisi uskoon.\n\nJa taas pysähtyy hän -- ja hänen ympärillään nousee yö maasta.\nJyrkemmäksi tulee polku, nopeammin juoksee puro, ja hiljalleen heiluvat\nlepattavat pensaat.\n\nJa hiljalleen sanon minä saattajalleni:\n\n-- Mene, veljeni!\n\nHän lähti taas liikkeelle. Mutta pimeässä ei hän edes langennut, vaan\nminä tulin aina tuupanneeksi häntä selkään.\n\nHän vierii alaspäin kuin kivi, ja hiljaisuudessa kaikuvat hänen raskaat\nsanansa:\n\n-- Kun minä uskon -- niin silloin on sabatti! Minä en ole armelias\nminäkään! Veljeni oli sotaväessä ja -- hirtettiin; sisareni palveli\nBirskissä -- ja nyt on hänellä vääräsäärinen poika. Hän on jo neljän\nvuotias, mutta ei kävele vieläkään. Tyttö oli langennut nimittäin, kun\nhäntä liiaksi paljon hyväiltiin. Minne hän nyt joutuu? Isänsä on --\njuoppo, ja vanhin veli on ottanut kaiken maan...\n\nMe kulemme mutkikasta polkua synkässä pimeydessä. Puro erkanee väliin\nmeistä ja painautuu syvyyteen, väliin se taas lirisee meidän jalkaimme\nvieressä. Ja päittemme päällä lentävät äänettöminä yön linnut, -- ja\nniitten yläpuolella ovat tähdet. Minä haluan kulkea nopeammin, vaan\nsaattajani ei kiirehdi. Hän murisee ehtimiseen itsekseen aivankuin olisi\nlaskenut ajatuksiaan ja punninnut niitten painoa.\n\n-- Tuo musta, Ratkoff, on hyvä mies. Hän elää jo uuden lain mukaan. Aina\non hän -- loukatun puolella. Urjadnik löi minua kepillä -- ja hän iski\nheti urjadnikan maahan. Siitä hyvästä sai hän istua viisitoista päivää.\nSilloin tulimme ensi kerran tutuiksikin. Kun hän pääsi vankilasta,\nkysyin minä häneltä: \"mitenkä sinä voit sillä tavalla käyttäytyä\npäällystöä vastaan?\" Ja hän sanoi minulle heti oman lakinsa. Minä lähdin\nnyt papin luokse. Pappi sanoi: \"ahaa, sellaisiako ajatuksia sinä nyt\nolet häneltä saanut!\" Ratkoff vietiin kaupunkiin ja pantiin siellä taas\nvankilaan. Nyt sai hän istua kolme kuukautta ja minä vaan -- kaksitoista\npäivää. Minulta kysyttiin: \"mitä hän puhui?\" \"Ei mitään!\" \"Mitä hän\nopetti?\" \"Ei hän mitään opettanut!\" En minäkään ole konna. Ratkoff\npalasi vihdoin. Minä sanon hänelle: \"anna minulle anteeksi, minä olin\nkonna.\" Hän vaan -- hymyilee. \"Loruja\", -- sanoi hän!\n\nSaattajani vaikeni ja jatkoi sitten hiljaan, uudellaisella\näänenpainolla:\n\n-- Hänen mielestään on kaikki lorua! Kun hän yskii verta -- on se lorua!\nKun hänellä ei ole, mitä syödä -- on sekin lorua!\n\nÄkkiä kirosi hän ruokottomasti, kääntyi minuun päin ja sanoo käheällä\näänellä läpi hampaittensa:\n\n-- Minä ymmärrän kaikki! Veljeni kuoli -- sellaista sattuu aina\nsotaväessä. Sisareni kohtalo -- ei myöskään ole harvinainen. Mutta\nminkätähden kiusataan vereen asti tuota miestä, sitä en voi ymmärtää.\nMinä menen kuin koira, minne tahansa hän käskee minun mennä. Hän kutsuu\nminua \"maaksi\"... Niin \"maaksi\" hän minua kutsuu, -- ja nauraa. Ja\nminuun sattuu kuin puukon pisto se, että häntä aina kiusataan!\n\nJa taas kirosi hän vikkelästi kuin juopunut munkki.\n\nRotko aukeni, sen seinät levisivät ja yhtyivät lakeuteen.\n\n-- No, jää nyt hyvästi! -- sanoi saattajani.\n\nVielä neuvoi hän tien Omskiin, kääntyi sitten, lähti takasin ja häipyi\npian pimeyteen. Hänellä ei ollut lakkia.\n\nKun hänen raskaat askeleensa olivat lakanneet kuulumasta pimeydessä,\nistahdan minä enkä tahdo mennä etäämmäksi.\n\nYö lepäsi maan päällä ja nukkui tuoreena ja raittiina kuin voi leivän\npäällä. Taivaalla ei näkynyt tähtiä eikä kuuta, ei ainoatakaan tulta\nollut ympäristössä, mutta minun oli lämmin olla ja sieluni oli valoisa.\nMinun mielessäni kajahtelevat menneitten aikain raskaat puheet, ja tuo\nmennyt aika on mielestäni kuin kello, joka on kauvan maannut maassa, on\ntykkänään maan peitossa ja ruosteen syömä, mutta joka nyt soi uudelleen\nvaikkakin kumealla äänellä.\n\nEdessäni on seisovinaan kylän väki kuunnellen tarkasti ja vakavana minun\npuhettani, sitten muuttuvat muutamain kasvot huolekkaan näköisiksi, ja\nminua koetetaan sysätä syrjään, pois pääleikistä.\n\n-- Kas niin! -- ajattelen minä ihmetellen, ja minusta tuntuu vaikealta\nuskoa, että tuo kaikki on totta.\n\nJa taas minä ajattelen:\n\n-- Tuo nuori saattajani hakee ihmeitä, -- mutta hän on itse ihme, koska\non voinut säilyttää elämän kauheuksissakin rakkauden ihmisiä kohtaan! Ja\nse kansan joukko, joka minua myös kuuntelee, -- on ihme, sillä se ei ole\ntullut kuuroksi eikä sokeaksi, vaikka sitä on pitkät ajat koetettu tehdä\nsekä kuuroksi että sokeaksi. Ja suurin ihme on -- Mihaila toveriensa\nkanssa.\n\nAjatukseni juoksevat vapaasti ja rauhallisesti, ja se tuntuu minusta\ntavattomalta ja odottamattomalta. Tarkastelen itseäni varovasti, etsin\nhiljaan sydäntäni -- tahdon löytää siitä rauhattomuutta ja tyhmiä\nvastaväitteitä. Ja minä hymyilen tässä äänettömässä pimeydessä ja\npelkään liikkumista, jotta en särkisi sitä tuntematonta iloa, jota\nsydämeni on täysi. Minä uskon ja en usko tuohon sielun ihmeelliseen\ntäyteläisyyteen, jota odottamatta löysin itsessäni.\n\nTuntui siltä kuin valkea lintu, joka aikoja sitten on syntynyt, olisi\nuinunut sieluni hämäryydessä, vaikka minä en heti sitä tuntenut enkä\ntietänyt. Mutta äkkiä tulin koskeneeksi lintuun, se herää, laulaa\nhiljalleen aamun kunniaksi -- sen keveät siivet värähtelevät\nsydämessäni, laulu paisuu tuliseksi ja sulattaa epäuskoni jään\nkiitollisuuden kyyneleiksi. Ja minun haluttaa puhua jotakin, nousta\nseisomaan, kävellä ja laulaa laulun, ja jos olisin kohdannut ihmisen,\nolisin syleillyt häntä.\n\nMinä olen näkevinäni Ionan valoisat kasvot, Mihailan lempeät silmät ja\nKostjan ankaran hymyilyn. Kaikki ovat tuttuja, lempeitä ja uusia\nihmisiä, jotka ovat tunkeutuneet sydämeeni, levinneet sinne ja tuottavat\nminulle -- suloista tuskaa.\n\nSillä tavalla minä ennen rakastin pääsiäisaamuna ihmisiä, ja nytkin\nistun, vavahtelen ja ajattelen:\n\n-- Herra Jumala, etköhän Sinä olekin nyt läsnä? Etkö Sinä ole tämä\nkauneuksien kauneus, minun iloni ja onneni?\n\nYmpärilläni on -- pimeys ja pimeydessä olen näkevinäni uskovaisten\nvaloisat kasvot; hiljaisuus myös vallitsee kaikkialla, ainoastaan\nsydämeni laulaa sanatonta lauluaan.\n\nKäsilläni silittelen minä maata, taputtelen sitä kämmenilläni aivankuin\nse olisi minun hevoseni ja tuntisi hyväilyn.\n\nEn voi istua, nousen ylös ja lähden kävelemään -- yössä muistellen\nKostjan sanoja ja nähden edessäni hänen silmiensä lapsellisen\nankaruuden. -- Niin minä kävelin ilosta juopuneena, kävelin myöhään\nsyksyyn asti pitkin maailmaa ja kokosin uusia ja runsaita antimia\nsielulleni.\n\nOmskin rautatienasemalla näin minä siirtolaisia, talonpoikia. Suuren\nalan maata peittivät he jo ruumiillaankin, ja suuri työvoima oli siinä\nedessäni. Minä kuljin heidän keskessään kuunnellen heidän pehmeää\nmurrettaan ja kysyn vihdoin:\n\n-- Ettekö te pelkää lähteä niin etäälle?\n\nEräs heistä, joka oli harmaa ja työn koukistama, vastasi:\n\n-- Kun vaan on maata jalkain alla, -- niin silloin ei ole mikään\nkaukana. Mutta maan päällä on, hyvä mies, kovin ahdasta sille, jonka\ntäytyy työstään elää; ahdasta on, ah!\n\nEnnen olivat surun ja kurjuuden ilmaukset laskeutuneet kuin tuhka\nsydämelleni, mutta nyt sytyttivät ne kuin tulikipuna sen palamaan, sillä\njokainen suru -- oli nyt minun suruni ja kansan vapauden puute ahdisti\nminuakin.\n\nIhmisillä ei ole paikkaa eikä aikaa henkisesti kasvaakseen -- ja tämä on\nsurullista, tämä on vaarallista sille, joka on päässyt pitemmälle, sillä\nhän jää yksin etunenään, ihmiset eivät häntä näe, eivät voi vahvistaa\nvoimiaan, ja tuo yksinäinen kuihtuu hyödyttömästi toiveittensa tulessa.\n\nMinä puhun noille talonpojille, kun osaan heidän ihanaa murrettansa:\n\n-- Vuosisadat kulkee kansa maan päällä sinne ja tänne, hakee sellaista\npaikkaa, jossa se voisi vapaasti antautua oikean elämän viettämiseen, ja\nvuosisadat kulette tekin, maan lailliset isännät. Minkätähden? Kuka ei\nanna kansalle paikkaa, kansalle, joka on maan valtias, kuka on erottanut\nkansan, poistanut sen valtaistuimeltaan, kuka ajaa sitä seudusta\ntoiseen, tuota kansaa, joka on luonut kaikki työt mutta myöskin kauniin\npuutarhan, jossa kaikki maailman ihanuudet kasvavat?\n\nIhmisten katseet syttyvät, heidän silmistään loistaa heräävä ihmishenki,\nja minunkin näköpiirini muuttui suureksi ja laveaksi. Minä näen\nkysymyksiä ihmisten kasvoilla, ja vastaan heti niihin, minä näen\nepäluuloa, ja -- taistelen sitä vastaan. Voimaa saan minä niistä\nsydämistä, jotka ovat aukaistut eteeni, ja sillä voimalla yhdistän minä\nheidät kaikki yhdeksi ainoaksi sydämeksi.\n\nJos sinä ihmisille puhuessasi satut koskettamaan sellaisia, joka on\nvaikkapa vaan salassakin jokaisen todellisen ihmisen sydämessä, niin\nsilloin pulppuaa kuulijan silmistä valoisa voima, joka yhdistyy sinuun\nja kohottaa sinut kaikkein yläpuolelle. Vaan elä ajattelekaan, että oma\ntahtosi on kohottanut sinua. Sillä kaikki sisälliset hengen voimasi ovat\nyhteistoimintansa kautta ryhtyneet ottamaan vastaan sitä suurta voimaa,\njoka sillä hetkellä virtaa ihmisistä. Ja kun ihmiset hajaantuvat,\nhajaantuu heidän henkensäkin, ja sinä olet taas -- muitten ihmisten\nkaltainen.\n\nJa niin aloin minä nöyränä evankeliumini saarnaamisen, kutsuin ihmisiä\nuuteen toimeen uuden elämän nimessä, vaan en vielä tuntenut itsekään\nuutta Jumalaani.\n\nEräänä juhlapäivänä puhuin minä Slatoustin torilla, taas sekaantui\npoliisi asiaan, minut vangittiin, vaan kansa -- kätki minut.\n\nSiellä tutustuin minä myös suurihenkisten ihmisten kanssa. Yksi heistä\noli Jasha Vladikin, hengellisestä koulusta tullut ylioppilas, joka nyt\non varma ystäväni ja tulee koko ikänsä pysymään sellaisena. Jumalaan ei\nhän usko, mutta rakastaa kyyneliin asti kirkkomusiikkia. Harmoonilla\nsoittaa hän virsiä ja itkee, tuo hellä ystäväni.\n\nMinä kysyn hymyillen häneltä:\n\n-- Minkätähden sinä itket, kerettiläinen, ateisti?\n\nHän huutaa minulle käsiään heilutellen:\n\n-- Ilosta, niitten suurten ihanuuksien esimausta, jotka luodaan. Sillä\n-- jos tällaisessa tyhjässä ja likaisessa elämässä on yksityisten\nvähäisillä voimilla luotu näin paljon suurta ihanuutta, -- niin mitä\nsitten luodaankaan, kun koko henkisesti vapautunut maailma ilmaisee\nsuuren sielunsa tulta virsissä ja musiikissa?\n\nJa nyt alkaa hän puhella tulevaisuudesta, joka on hänelle häikäisevän\nkirkas, ja ihmettelee itsekin näkyjään. Monille olen minä suosittanut\ntätä ystävääni samoin kuin Mihailaakin.\n\nMinä näin kymmenittäin ihailtavia ihmisiä -- he lähettivät minua\ntoistensa luokse kaupungista kaupunkiin -- ja minä kulen kuin tulisten\nviittain johtamana, -- ja saman uskon liekki polttaa heitä kaikkia.\nMahdotonta on luetella, missä suhteessa kaikki erosivat toisistaan,\nmahdotonta myös olla lausumatta iloaan, kun näki kaikkien noiden\nhenkisen yhtenäisyyden.\n\nSuuri on Venäjän kansa, ja sanomattoman ihanaa sen elämä!\n\nKasaanin kuvernementissa sain minä viimeisen iskun sydämeeni, sen iskun,\njoka saattoi loppuun temppelin rakentamisen.\n\nTämä tapahtui Srednioseron luostarin luona, kun ihmeitä tekevää Jumalan\nÄidin kuvaa kuletettiin juhlasaatossa. Sinä päivänä odotettiin nimittäin\nkuvan palaavan takaisin luostariin kaupungista, ja päivä oli --\njuhlapäivä.\n\nMinä seisoin järven rannalla olevalla mäellä ja katselen. Kaikkialla oli\nkansaa, ja mustina aaltoina virtaili tuo kansa kohden luostarin\nportteja, iski sen muureja vastaan ja pysähtyi siihen. Aurinko laskee,\nja sen säteet ovat näin syksyllä kirkkaan punaiset. Kellot värähtelevät\nkuin linnut, jotka laulunsa jälkeen valmistautuvat lentoon, ja\nkaikkialla värjäävät auringon säteet ihmisten paljastuneet päät\npunasiksi kuin kaksinkertaiset unikukat.\n\nLuostarin porttien luona odotetaan -- ihmeitä. Pienillä rattailla makaa\nliikkumattomana nuori tyttö. Hänen kasvonsa ovat jähmettyneen näköiset\nkuin valkea vaha, hänen harmaat silmänsä puoliummessa, ja hänen elämänsä\nilmenee ainoastaan silmäripsien hiljaisissa värähdyksissä.\n\nHänen vieressään on isänsä, suuri mies, kaljupäinen, harmaapartainen\nsekä suurinenäinen, ja hänen äitinsä, joka oli täyteläinen ja pyöreä. Ja\ntyttö kohotti silmäkarvojaan, avasi silmänsä selälleen, katsoo\neteenpäin, liikuttelee sormiaan ja tuntuu siltä kuin hän äkkiä\nkiljaseisi läpitunkevasti ja kärsimystä ilmaisevalla äänellä.\n\nIhmiset lähestyvät, katsovat sairasta kasvoihin, mutta hänen isänsä\npuhuu kohtuullisen kovalla äänellä ja partansa keikkuu:\n\n-- Säälikää, oikeauskoiset, rukoilkaa onnettoman puolesta, joka jo\nneljättä vuotta elää ilman käsiä ja ilman jalkoja. Pyytäkää apua Jumalan\nÄidiltä, Herramme maksaa teille pyhistä rukouksestanne; auttakaa isää ja\näitiä voittamaan surunsa.\n\nHän oli nähtävästi pitkät ajat kulettanut tytärtään luostarista\nluostariin ja kadottanut kaiken toivonkin tytön paranemisesta. Mutta\nväsymättä laulaa hän vaan samat sanat, ja tuntuvat ne hänen suustaan\nkuolleilta. Ihmiset kuuntelevat hänen pyyntöään, tekevät ristinmerkin ja\nhuokaavat, mutta tytön silmäripset väräjävät yhä ilmaisten sisällistä\ntuskaa.\n\nEhkä olen minä nähnyt parikymmentä heikkoa tyttöä, kymmeniä riivatuita\nja muita onnettomia, ja aina on se käynyt omalle tunnolleni, aina olen\nminä loukkaantunut heidän tähtensä, -- minä olen säälinyt noita\nraukkoja, joitten ruumiissa ei ole voimaa ja jotka surumielisesti ja\nturhaan odottavat ihmettä. Mutta sellaisella voimalla kuin nyt en\nmilloinkaan ennen ollut tuntenut sääliä.\n\nSuuri, sanaton valitus oli jähmettynyt tyttären valkeille kasvoille, ja\nsanoin selittämätön tuska oli vallannut hänen äitinsä. Minun tuli raskas\nolla, minä läksin pois, vaan en voinut unohtaa tyttöä.\n\nTuhannet silmät katsovat eteenpäin, ja äkkiä kietoo minut kuin pilvi\nlämmin ja tiheä sopotus:\n\n-- Nyt sitä tuodaan, tuodaan!\n\nKansa nousee raskaasti ja hitaasti vuorta kohden kuin meren aalto,\nkultainen lippu liehuu punaisena vaahtona ihmisten päitten päällä\nhehkuen runsaasti kirkkaita kipunoita, heiluu kuin tulinen lintu\nvalaisten päivän säteillä Jumalan Äidin pyhää kuvaa.\n\nKansan rinnasta puhkeaa valtava huoahdus -- tuhatääninen laulu:\n\n-- Rukoile meidän puolestamme Korkean Jumalan Äiti!\n\nMutta koleat äänet häiritsevät laulua:\n\n-- Eteenpäin! Eteenpäin!\n\nJärvi hymyilee valoisan ja sinisen metsän keskessä, punainen aurinko\nsulaa ja uppoaa metsään, ja iloinen on kellojen vaskinen ääni. Vaan\nympärillä on -- surkean näköisiä kasvoja, kuuluu hiljaista ja surullista\nrukousta, silmät hämärtyvät kyynelistä ja kädet värähtelevät\nristinmerkkiä tehdessään.\n\nMutta minä olen yksin. Kaikki tämä on minun mielestäni ilotonta\nerehdystä, voimattoman epätoivoa ja väsyneen armon odotusta.\n\nIhmiset lähestyvät. Heidän kasvonsa ovat pölyn peitossa, hiki virtaa\npuroina heidän poskillaan, he hengittävät raskaasti, katsovat\nomituisesti aivan kuin eivät näkisi mitään, ja tuuppivat ja tyrkkivät\ntoisiaan. Heitä tulee sääli, säälittää heidän uskonsa voima, joka nyt\nhaihtuu ilmaan.\n\nKansan liikkeellä ei ole loppua!\n\nHerättävästi, mutta synkästi ja ikäänkuin moittivasti kaikuu ilmassa\nvoimakas huuto:\n\n-- Iloitse, Sinä kaikkein autuain, iloitse!\n\nJa sitten taas:\n\n-- Eteenpäin! Eteenpäin!\n\nTomupilvessä on satoja mustia kasvoja ja tuhansia silmiä aivan kuin\ntähtiä linnunradassa. Minä näen, että kaikki nuot silmät ovat kuin yhden\nsielun tulikipunoita, sielun, joka ahnaasti odottaa aavistamatonta iloa.\n\nIhmiset kulkevat kuin yksi ruumis, nojaten tiukasti toisiinsa, tarttuvat\ntoistensa käteen ja kulkevat kovin nopeasti aivan kuin heidän\npäämääränsä olisi kovin kaukana, mutta he olisivat kuitenkin päättäneet\nväsymättä kulkea sen päähän asti.\n\nOuto hämmästys oli saanut valtaansa sieluni, ja kuin salama iski äkkiä\nmuistiini Ionaan merkilliset sanat:\n\n-- Kansa rakentaa Jumalan!\n\nInnostus valtasi vihdoin minutkin, minä lähdin kansaa vastaan, hyökkäsin\nmäeltä alas ja yhdistyin siihen ja lauloin täysin keuhkoin:\n\n-- Iloitse sinä siunattu voima, kaikkein voimien joukossa!\n\nMinuun tartuttiin kiinni, minua syleiltiin, minä uin tässä ihmismeressä\nja sulin yhteen tulisten hengähdysten kanssa. Ei tuntunut maata jalkaini\nalla, en tuntenut itseäni enkä ajasta välittänyt, vaan tunsin ainoastaan\n-- ilon, joka oli niin tavaton kuin taivaat. Minä olin palavan uskon\ntulinen kekäle, olin suuri huomaamattomuudessanikin aivan kuin kaikki\nmuutkin, jotka tämän yleisen riemun aikana ympäröivät minua.\n\n-- Eteenpäin!\n\nJa vastustamattomalla voimalla kulkee kansa eteenpäin, se on valmis\ntallaamaan jalkainsa alle kaikki aidat ja kuopat, kaikki tyhmyydet ja\npimeät pelkonsa.\n\nMinä muistan kuinka kaikki pysähtyivät minua lähelle, syntyi ahdinko,\nminä jouduin lähelle niitä kärryjä, joilla sairas makasi ja muistan\nsitten huudot ja vaatimukset:\n\n-- Rukoukseen! Rukoukseen!\n\nNyt syntyi hämminki: kärryjä tuupittiin, tytön pää keikkuu veltosti ja\nvoimattomasti ja hänen katseensa oli pelkoa täynnä. Mutta kymmenien\nihmisten silmät katselivat sairasta, sadottain risteili voimia hänen\nheikontuneen ruumiinsa päällä, jotka kaikki voimat halusivat nähdä\nsairaan nousevan vuoteeltaan, ja minäkin katselin syvälti tytön silmiin\nja tahdoin innokkaasti muitten kanssa, että tyttö nousisi ei itse\ntähtensä, mutta jonkun muun tähden, jonka suhteen hän on kuin linnun\nhöyhenet -- tulipalossa.\n\nNiinkuin sade kastelee virvoittavalla vedellä maata, samoin kasteli\nkansa voimallaan tytön kuivunutta ruumista, kuiskasi ja huusi hänelle:\n\n-- Nouse, rakkaani, nouse! Nosta kätesi eläkä pelkää! Nouse, nouse vaan\nrohkeasti! Sairas, nouse ylös! Rakkaani! Nosta kätesi!\n\nSadat tähdet syttyivät palamaan hänen sielussaan ja ruusunväriset varjot\nleikkivät hänen kuolleilla kasvoillaan, hänen silmänsä aukenivat vielä\nsuuremmiksi, mutta nyt niissä oli ihmettelyn ja ilon leima, ja hiljaan\nliikuttaen olkapäitään kohotti hän nöyränä ylöspäin vapisevia käsiään ja\nojensi ne kuuliaisena eteenpäin. Hänen suunsa oli auki, ja oli hän kuin\nlinnun poikanen, joka ensi kertaa valmistautuu lentämään pesästään.\n\nSilloin huokasi kansa -- aivan kuin vaskinen kello tai pyhä vuori olisi\npudonnut kaikella voimallaan sen päälle, -- se hätkähti, horjahti ja\nalkoi huutaa kovalla äänellä:\n\n-- Jaloilleen! Auttakaa häntä! Nouse ylös, tyttö jaloillesi! Auttakaa\nhäntä!\n\nMe tartuimme kiinni tyttöön, kohotimme häntä vähän ylöspäin, laskimme\nsitten maahan, pitelimme hieman kiinni, mutta hän horjuu kuin tähkä\ntuulessa ja huutaa:\n\n-- Rakkaani! Herra Jumala! Oi sinä korkea Jumalan Äiti! Rakkaani,\nrakkaani!\n\n-- Kävele, -- huutaa kansa, -- kävele!\n\nMinä muistan, mitenkä pölyiset kasvonsa olivat hiessä ja kyynelissä,\nmutta kyynelvirtainkin läpitse vaikuttaa ihmeitätekevä voima -- usko\nomaan valtaansa, joka luo ihmeitä.\n\nHiljalleen kulkee meidän välissämme parantunut tyttö, luottavasti nojaa\nhän ruumiillaan, jossa elämä taas virtaa, kansan ruumiiseen, hymyilee,\non valkea kuin kukka ja puhuu:\n\n-- Päästäkää minut menemään, minä olen -- yksin...!\n\nHän pysähtyi, horjahteli -- mutta käveli taaskin. Hän käveli kuin\npuukkojen päällä, jotka leikkaavat hänen varpaitaan, mutta hän käveli\nkuitenkin yksin, pelkäsi ja nauroi kuin pieni lapsi, ja kansakin hänen\nympärillään oli iloinen ja hellä kuin lapsi. Hänen ruumiinsa värisi ja\nvapisi, käsillään kosketti hän eteenpäin tahtoen nojata ilmaan, joka oli\nkansan voimaa täynnä, mutta joka taholla kannattavat häntä sadat\nvaloisat säteet.\n\nLuostarin portilla lakkasin minä näkemästä häntä ja saan vähän aikaa\nkootakseni ajatuksiani. Katselen ympärilleni. Kaikkialla näkyy olevan\njuhla ja juhlanhumua, kuuluu kellojen soitto ja kansan vallaton puhelu,\niltarusko palaa kirkkaana taivaalla ja järvi heijasti purppuran\npunaisena sen valon.\n\nEräs mies menee ohitseni, hymyilee ja kysyy:\n\n-- Näittekö?\n\nMinä syleilin häntä ja suutelin kuin veljeäni, jota en ole pitkiin\naikoihin nähnyt, emmekä voineet sanoa toisillemme sanaakaan. Me vaan\nhymyilimme ja erkanimme ääneti.\n\n... Yöllä istuin minä metsässä järven rannalla ja olen taaskin yksin,\nmutta nyt olin minä ijäksi ja eroittamattomasti yhdistetty henkeni\nkautta kansaan, tuohon kansaan, joka teki ihmeitä ja oli maan herra.\n\nMinä istuin ja kuuntelin, mitenkä kaikki se, jota olin nähnyt ja oppinut\ntuntemaan, kasvoi minussa ja paloi yksinäisenä tulena, joka minusta\nheijastui maailmaan ja syttyi siellä suureen ja paljon merkitsevään\nliekkiin, pukeutui ihmetöihin, ja kiihoitti minua nielemään maailman\nniinkuin maailmakin on niellyt minun.\n\nEn keksi sanoja ilmaistakseni tämän yön riemuja, yön, jolloin minä olin\nyksin pimeydessä, syleilin koko maata rakkaudellani, nousin näkemieni\nkukkulalle ja näin maailman kuin eläväin voimain lähteen raivokkaana\nvirtaavan kohden yhtymistään, päämäärään, jota minä en voinut saavuttaa.\n\nMutta ilokseni huomasin minä, että se seikka, että minä en pääse\npäämääräni perille, merkitsee minulle sitä, että sieluni kasvaa\nloppumattomasti ja samoin maailman suuret kauneudet, ja\nloppumattomuudessa on -- lukemattoman paljon riemuja ihmissieluani\nvarten.\n\nAamulla näyttää aurinkokin minulle toisellaiset kasvonsa. Minä näen,\nmitenkä sen säteet varovasti ja hyväillen tunkeutuivat pimeyteen,\nsytyttivät sen, paljastivat maan yön peiton alta ja pian heräsi se\nsyksyn kukalliseen ja ylevään loistoon: Siinä oli smaragdin vihreä\nkenttä ihmisten leikkejä varten ja taisteluja varten vapauden puolesta,\npyhä paikka kirkollisia kulkuja ja kauneuden ja oikeuden juhlaa varten.\n\nMinä näin hänet, äitini, tähtien seassa, ja ylpeänä katseli hän\nvaltamerisilmillään etäisyyteen, minä näin hänen kuin astian täynnä\nkirkkaan punaista, alituisesti kiehuvaa, elävää ihmisverta, ja sitten\nnäin vielä hänen -- herransa, kuolemattoman kansan.\n\nKansa antaa voimaa hänen elämälleen töittensä suuruudella, ja minä\nrukoilen:\n\n-- Sinä olet minun Jumalani ja kaikkein jumalien luoja, joka olet luonut\nkaikki sielusi kauneudesta.\n\n-- Eikä ole maailmassa muuta jumalaa kuin Sinä, sillä sinä olet yksi\nJumala, ihmeitten luoja!\n\n-- Sinä olet minun Jumalani ja kaikkein jumalien luoja, joka olet luonut\nkaikki sielusi kauneudesta.\n\n-- Eikä ole maailmassa muuta jumalaa kuin Sinä, sillä sinä olet yksi\nJumala, ihmeitten luoja!\n\n-- Niin uskon, ja sen tunnustan!\n\n... Ja -- siitä syystä palaan minä sinne, jossa ihmiset vapauttavat\nlähimmäisiään pimeyden ja taikauskon kahleista, kokoovat kansaa yhdeksi,\nnäyttävät sille sen salaperäiset kasvot, auttavat sitä tuntemaan\ntahtonsa voiman, osoittavat ihmisille ainoan ja oikean tien\nyhteistoimintaan suuren asian -- yleismaailmallisen jumalan luomiseen.\n\n\n\n"]