[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpHGqm8aYzg1p7DKaSqynwgGbUj8YFD8HV9IqboqLqLI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},798,"Raha","Zola, Émile",1840,1902,"798-zola-emile-raha","798__Zola_Émile__Raha",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1891,1916,82239,542014,false,48069,[24],"Banks and banking -- France -- History -- 19th -- Fiction",[26,27],"French Literature","Novels","\"Raha: Romaani\" by Émile Zola is a novel written in the late 19th century. The story revolves around the character Saccard, a financial speculator, as he navigates the turbulent world of the stock exchange, driven by ambition, desire for wealth, and the complexities of human relationships. The opening sets the stage for a social critique of capitalism and greed during a volatile economic period.  At the start of the novel, Saccard enters a bustling restaurant after the stock exchange has opened, where he feels both anticipation and disappointment due to the absence of a key figure, Huret. As he observes fellow speculators and engages in brief conversations, the competitive atmosphere and his past failures weigh on him. Zola introduces various characters, including Mazaud and the wealthy Amadieu, showcasing the interconnectedness of money, power, and social dynamics. Saccard's internal conflict is revealed as he longs to reclaim his former status amidst growing uncertainties in the financial world. (This is an automatically generated summary.)",[],257,"Romaani sijoittuu 1860-luvun Pariisin pörssimaailmaan ja kuvaa finanssimaailman häikäilemätöntä keinottelua. Kunnianhimoinen Aristide Saccard perustaa uuden pankin, jonka nousu ja väistämätön romahdus mullistavat niin sijoittajien elämän kuin koko yhteiskunnan.","Émile Zolan 'Raha' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 798. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RAHA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nÉMILE ZOLA\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nTurku 1916.\nSosialistin Kirjapaino-Osuuskunta i.l.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nPörssin kello oli juuri lyönyt yksitoista, kun Saccard astui\nChampeaux'n ravintolan valkeaan ja kullalla koristettuun saliin, jonka\nmolemmat korkeat akkunat antavat torille. Hänen katseensa kiintyi heti\npihan pöytien ääressä istuviin, vilkkaaseen keskusteluun vaipuneisiin\nvieraisiin, ja hän näytti hiukan hämmästyvän, kun ei nähnytkään\netsimiänsä kasvoja.\n\nTarjoilija juoksi hänen ohitseen lautaskasaa kantaen.\n\n\"Sanokaa minulle, eikö herra Huret ole tullut?\"\n\n\"Ei, ei ole vielä.\"\n\nSaccard päätti istuutua ikkunasyvennykseen, jossa sijaitseva pöytä oli\njuuri vapautunut. Hän luuli tulleensa liian myöhään ja pöytäliinaa\nvaihdettaessa katseli hän kadulle, ohikulkijoita. Tänä hetkenä, jolloin\nkaikki ihmiset söivät aamiaista, oli katu melkein tyhjä. Toukokuun\niloinen aurinko heitteli luotisuoria säteitään, ja jylhä pörssirakennus\nkylpi sen valossa. Leveitten portaitten ylimmällä astuimella oli vielä\nsuuri joukko tuoleja epäjärjestyksessä.\n\nSaccard käännähti ja tunsi vekselinvälittäjä Mazaud'n viereisessä\npöydässä. Hän ojensi kätensä.\n\n\"Ei, mutta katsoppas, tekö se olette? Hyvää päivää!\"\n\n\"Hyvää päivää\", vastasi Mazaud puristaen ajatuksissaan hänen kättään.\n\nMazaud oli pieni, kaunis, tumma, hyvin vilkas mies, joka nyt oli\nkolmenkymmenenkahden vuoden ijässä ja oli perinyt ammattinsa muutamalta\nenoltaan. Koko hänen huomionsa näytti kiintyneen hänen edessään\nistuvaan paksuun herraan, jolla oli punaiset, sileäksi ajellut kasvot.\nTämä oli kuulu Amadieu, joka nyttemmin oli koko pörssin kunnioituksen\nesineenä Selsiskaivosten huomiotaherättävän keikauksen perästä. Kun\nosakkeet olivat alenneet 15 frangiin ja jokaista ostajaa pidettiin\nhulluna, oli hän uskaltanut koko omaisuutensa liikkeeseen, aivan\nkohtalon huomaan, ilman laskelmia ja arvioimisia, tyhmästä\nyksipäisyydestä, jolla kumminkin oli onni mukanaan. Nyt, kun oli\nlöydetty todella rikkaita suonia ja osakkeet olivat kohonneet 1,000\nfrangiin, oli hän ansainnut 15 miljoonaa, ja hänen keinottelunsa, jonka\nalussa luultiin johtavan hullujen huoneeseen, oli nyt tehnyt hänestä\nsuuren finanssineron. Häntä tervehdittiin kunnioittaen ja erityisesti\nkysyttiin hänen neuvoaan. Hän ei muuten enää ottanut osaa\npörssiliikkeeseen, hän näytti loistavan yksinäisyydellään ja nerollaan.\nMazaud luultavasti koetti saada hänestä liiketuttavaa.\n\nSaccard, joka ei ollut kyennyt edes houkuttelemaan hymyä Amadieu'n\nhuulille, tervehti nyt vastapäätä olevaan pöytään, missä istui kolme\ntuttua pörssikeinottelijaa: Pillerault, Moser ja Salmon.\n\n\"Hyvää päivää! Mitä kuuluu?\"\n\n\"Kiitos, eipä erinomaista -- päivää!\"\n\nTäälläkin otettiin hänet vastaan kylmästi, melkein\nvihamielisesti. Pillerault, pitkä, laiha ja luiseva, käyränenäinen ja\ndon-Quixote-kasvoinen mies, oli tavallisesti sangen tuttavallinen, hän\nsuosi päistikkajärjestelmää ja selitti, että hän aina kärsi suuria\nhäviöitä, jos vain antautui ajattelemaan. Hän oli sangvininen luonne,\njoka aina uskoi onneen ja voittoon, kun taas Moser, pieni keltaihoinen,\npahasti keuhkotautinen herra, aina valitteli ja pelkäsi yhtämittaa\nyllätyksiä. Salmon, sangen kaunis, noin viisikymmenvuotias mies, jolla\noli oivallinen, hiilimusta täysiparta, ei koskaan sanonut mitään, hän\nvain vastaili hymyten. Ei tiedetty, millä puolella hän keinotteli, eikä\nedes, keinotteliko hän lainkaan. Moseriin vaikutti tämä niin\nvoimakkaasti, että hän usein joutui siihen määrin suunniltaan hänen\nvaikenemisensa johdosta, että kiireesti muutti määräyksensä pörssissä.\n\nSaccard katseli yhä ympärilleen salissa. Häntä tervehti muuan nuori\nrotevakasvuinen mies, joka istui kolmannessa pöydässä. Hän oli kaunis\nSabatani, Välimeren rantalainen, jolla oli pitkänlaiset, tummat kasvot\nja loistavat mustat silmät, mutta ilkeä, sangen vähän luottamusta\nherättävä piirre suun ympärillä, mikä pilasi hänen ulkonäköään. Tämän\nsuosijan kohtelias tervehdys pahensi vielä Saccard'in huonoa tuulta;\nhän oli jonkun ulkolaisen pörssin hylkytavara, yksi niitä salaperäisiä\nolioita, joitten perään kaikki naiset ovat hulluina; hän oli äkkiä\nilmestynyt täkäläiseen liikemaailmaan viime vuoden syksyllä, oli jo\nollut mukana erään pankin kuperkeikassa ja vähitellen hankkinut\nitselleen luottamusta sekä etuoikeutettujen että etuoikeudettomien\nvälittäjien keskuudessa sievän käytöksensä ja väsymättömän\nkohteliaisuutensa vuoksi niitäkin kohtaan, joitten maine ei ollut\nerinomainen.\n\nTarjoilija seisoi Saccard'in edessä.\n\n\"Mitä saa luvan olla?\"\n\n\"Jaa, tosiaankin --. Mitä hyvänsä, vaikka kyljys --\"\n\nSitten huusi hän tarjoilijan takaisin.\n\n\"Oletteko varma siitä, ettei herra Huret ole ollut jo täällä ja mennyt\nmatkoihinsa?\"\n\n\"Olen, aivan varma.\"\n\nTähän oli siis vienyt hänet viimeinen kuperkeikka, joka lokakuussa oli\npakottanut hänet vielä kerran luovuttamaan pesänsä, myymään talonsa\nMonseaux'in puiston varrella ja vuokraamaan itselleen asunnon.\nAinoastaan Sabatanin kaltaiset tervehtivät häntä; hänen tullessaan\ntähän ravintolaan, jossa hän oli ollut kaikkivaltias, eivät enää kaikki\nkääntyneet hänen puoleensa, eivät kaikki kädet ojentuneet häntä kohti.\nHän ymmärsi pitää hyvää ilmettä, hän ei tuntenut mitään katkeruutta\ntämän viimeisen musertavan tonttijutun jälkeen, josta hän vaivoin oli\npelastanut vaatteet ruumiinsa verhoksi. Mutta koko hänen sielunsa\nhehkui uuden yrityksen halua, ja se seikka, että Huret ei tullut --\nvaikka hän oli luvannut olla siellä klo yksitoista ja selostaa sen\ntehtävän kulkua, jonka hän oli antanut tämän toimitettavaksi veljensä\nRougon'in, kaikkivaltiaan ministerin, luona -- harmitti häntä\nerityisesti. Huret, suuren miehen orja, jonka voi saada mihin hyvänsä,\noli vain välikätenä. Mutta Rougon, jolle kaikki oli mahdollista, oliko\nhän jättävä hänet pulaan? Ei hän ollut koskaan osottanut olevansa\nrakastava veli. Eihän ollut niinkään ihmeellistä, että hän oli\nsuuttunut keikauksen perästä, oli julkisesti rikkonut välit\nvälttääkseen itse häväistystä; mutta nyt, puolen vuoden kuluttua eikö\nhän nyt voisi auttaa salaa? Ja olisiko hänellä nyt sydäntä kieltäytyä\nojentamasta auttavaa kättä, jota Saccard lähetti kolmannen miehen\npyytämään häneltä, koska hän ei itse uskaltanut mennä veljensä luokse\npeläten joutuvansa hänen valtavan vihanpurkauksensa uhriksi?\n\n\"Mitä viiniä herra haluaa?\" kysyi tarjoilija.\n\n\"Tavallista bordeaux'anne.\"\n\nSaccard, joka istui ajatuksissaan, ilman ruokahalua antaen kyljyksen\nedessään jäähtyä, vilkasi ylös erään varjon livahtaessa pöytäliinan\nylitse. Se oli Massias, muuan punapartainen, lihavahko nuori mies,\nvapaavälittäjä, jonka hän oli tuntenut ollessaan ahtaissa asioissa, ja\njoka nyt hiipi pöytien välitse kurssinoteraus kädessään. Hänen pisti\nvihakseen nähdessään miehen kulkevan hänen paikkansa ohi ja ojentavan\nlistan Pillerault'ille ja Moser'ille. Salissa alkoi elämä vilkastua.\nJoka hetki astui sisään uusia välittäjiä ovia paukuttaen. Huudettiin\ntoisilleen pitkän matkan päästä, kaupantekointo kohosi, kuta pitemmälle\naika kului. Ja Saccard, jonka silmät edelleen olivat suunnattuina\ntorille, näki sinne vähitellen ilmestyvän elämää ja liikettä, vaunu- ja\njalankulkijavirta lähti vierimään, samalla kun tummia varjoja jo alkoi\nnäkyä auringon paahtamilla pörssinportailla, herroja, jotka saapuivat\nyksitellen.\n\n\"Sanon teille vielä kerran\", lausui Moser valittavalla äänellään, \"että\nmaaliskuun 20 päivänä tapahtuvien täytevaalien suhteen on olemassa\nsangen levottomuutta herättäviä merkkejä. Lyhyesti, koko Pörssi on nyt\noppositsionin vallassa.\"\n\nMutta Pillerault kohotti olkapäitään. Kaksi lisää, Carnat ja\nGarnier-Pagés, vasemmiston penkeille, mitä se merkitsee?\n\n\"Se on aivan kuin herttuakuntakysymys\", jatkoi Moser, \"sillä on aina\njoukko outoja asioita mukanaan. Niin, naurakaa te vaan! Minä en sano,\nettä meidän on julistettava sota Preussia vastaan estääksemme sen\ntekemästä väkivaltaa Tanskalle; mutta sillätavoin voisi joka\ntapauksessa jotain tehdä. Kun suuret alottavat syömällä pienet\nsuuhunsa, ei voi tietää, mitä lopuksi seuraa. Ja mitä Meksikoon\ntulee...\"\n\nPillerault, jolla oli yksi optimistisimpia päiviään, keskeytti hänet\nröhönaurulla.\n\n\"Suuri kiitos, ystäväni, mutta jättäkää nyt nuo\nonnettomuusennustuksenne Meksikon suhteen. Meksikosta tulee meidän\nhallituksemme historian kunniakkain lehti. Mistä hitosta olette saaneet\npäähänne, että keisarikunta on sairas? Eikö 300 miljonan laina\ntammikuussa tullut täytetyksi yli viisitoistakertaisesti? Sehän osotti\naivan suuremmoista edistystä. Niin, ja entä kolmen vuoden perästä,\njolloin keisarin hiljattain päättämä maailmannäyttely avataan.\"\n\n\"Minä sanon vielä kerran, että kaikki menee hullusti\", vakuutti Moser\nepätoivoisella äänellä.\n\n\"Olkaa toki vaiti, kaikkihan päinvastoin menee erinomaisesti!\"\n\nSaccard, joka oli kuunnellut heitä, asetti keisarikuntaa uhkaavan pulan\nyhteyteen omien vastustensa kanssa. Hänet oli taas lyöty maahan;\nolisiko nyt tämä keisarikunta, joka oli luonut hänet, luhistuva hänen\nlaillaan, äkkiä syöksyvä korkeimmasta loistosta, syvimpään\nlankeemukseen?\n\nHän istui muistojensa mailmassa, kaukana siitä salista, jossa melu yhä\neneni. Suuresta peilistä oli hän nähnyt oman kuvansa ja se oli\nhämmästyttänyt häntä. Vuosilla ei ollut mitään vaikutusta hänen pieneen\nvartaloonsa. Vaikka hän oli täyttänyt viisikymmentä, ei hän näyttänyt\nkolmeakymmentäkahdeksaa vanhemmalta; hän oli jaksanut säilyttää\nnuorekkaan joustavuuden ja eloisuuden, eikä hänen paksussa tukassaan\nollut yhtä ainoata hopeahiusta. Väkisinkin muisti hän tulonsa Parisiin\nkohta valtiokeikauksen jälkeen, sen illan, jolloin hän ensi kerran\nasteli Parisin katukiviä tyhjin taskuin, kaikellaisten himojen ja\nhalujen vallassa. Sen illan perästä oli hän monesti kohonnut hyvin\nkorkealle, miljonavirta oli vierinyt hänen sormiensa lomitse, ilman\nettä hän koskaan oli omistanut rikkautta kuin orjaa, kuin kalua, joka\nkuuluu minulle, ja jota minä voin hallita, jota minä voin pitää\nlukkojen ja puomien takana, elävänä, antautuvana: aina oli valhe ja\npetos asunut hänen kassakaapissaan, jonka kulta näytti virtaavan ulos\ntuntemattoman aukon kautta. Ja taas seisoi hän kadulla kuten noina\nkaukaisina aikoina -- yhtä nuorena, yhtä täynnä haluja, yhtä\ntyydyttämättömänä, saman nautinnon ja vallotushalun vaivaamana.\nHän oli maistanut kaikkea, mutta hän ei koskaan ollut saanut\nkyllältään, sillä hänellä ei ollut milloinkaan ollut aikaa eikä\ntilaisuutta, niin hän luuli, purra tarpeeksi syvään. Ja nyt tunsi hän\nkatkeruudella taas seisovansa puilla paljailla; hänen osansa oli\nhuonompi kuin vasta-alkajan, sillä tätä innostaa toivo ja kuvittelut.\nJa hänet valtasi hurja halu alkaa taas alusta, nousta korkeammalle kuin\nmilloinkaan ennen ja vihdoin asettaa jalkansa vallotetun kaupungin\nniskalle.\n\nMoserin ääni, joka taas kaikui terävänä ja katkerana, herätti hänet\nhetkeksi ajatuksistaan.\n\n\"Meidän Meksikon-retkemme maksaa neljätoista miljonaa kuukaudessa ja\npitää olla umpisokea ollakseen näkemättä, että kamarin enemmistö seisoo\nheikolla pohjalla. Vasemmistomiehiä on nyt vähä yli kolmekymmentä.\nKeisari itse huomaa selvästi, että itsevaltius on tulemassa\nmahdottomaksi; senvuoksi tekeytyy hän vapauden edelläkävijäksi.\"\n\nPillerault ei vastannut, hän naurahti vain ylenkatseellisesti.\n\n\"Te luulette, että asiat sujuvat hyvin, mutta emme ole vielä nähneet\nloppua. On revitty ylen paljon ja rakennettu uudestaan täällä\nParisissa, näettekö. Suuret yritykset ovat tyhjentäneet kaikki säästöt.\nMitä mahtaviin pankkeihin tulee, jotka näyttävät niin kukoistavilta ...\nodottakaa, kunnes yksi tekee kuperkeikan, niin saatte nähdä, miten\ntoiset menevät perässä. Puhumatta nyt lainkaan siitä, että kansa alkaa\nliikehtiä. Tuo kansainvälinen työväenyhdistys, joka hiljan on\nperustettu työväen elinehtoja parantamaan, pelottaa minua aika lailla.\nRanskassa on olemassa vastustuspuolue, vallankumouksellinen liike, joka\nilmenee joka päivä yhä selvempänä. Hedelmää jyrsii mato. Kaikki luisuu\nloppua kohti.\"\n\nTämä lausunto aiheutti äänekkäitä vastaväitteitä. Tuolla perhanan\nMoserilla oli luultavasti taas keuhkotautikohtauksensa. Mutta itse hän\nei ollut puhuessaan hellittänyt silmiään viereisestä pöydästä, missä\nMazaud ja Amadieu edelleen kuiskuttelivat keskenään. Koko sali tuli\nuteliaaksi tämän pitkän neuvottelun johdosta. Mitä heillä mahtoi olla\nsanottavaa toisilleen, kun he noin sipisivät ja supisivat? Amadieu\nantoi vihdoinkin määräyksen. Viimeisinä kolmena päivänä oli liikkunut\nlevottomia huhuja Suezin kanavan suhteen. Moser siristi silmiään ja\nalensi ääntään hänkin.\n\n\"Englantilaiset koettavat estää töitä siellä, kuten tiedätte. Me voimme\nhyvin helposti saada sodan.\"\n\nTällä kertaa loppui Pillerault'inkin levollisuus, niin merkillinen oli\ntämä uutinen. Olihan se aivan uskomatonta. Ja huhu lensi pöydästä\npöytään muodostuen lopulta aivan varmaksi tosiasiaksi: Englanti oli\nlähettänyt ultimatuminsa ja vaatinut, että työt oli heti lakkautettava.\nAmadieu puhui luonnollisesti tästä seikasta vain Mazaud'in kanssa,\njonka tehtäväksi hän antoi myydä kaikki hänen Suez-paperinsa. Levoton\nmumina täytti raskaan ruokahöyryjen kyllästyttämän ilman, ja lautaset\nkalisivat. Tämä paniki saavutti huippukohtansa erään vekselinvälittäjän\napulaisen nopeasti astuessa huoneeseen. Hän oli pikku Flory, nuori\nmies, jolla oli tyttömäinen hipiä ja paksu, kanstanjanruskea parta. Hän\nsyöksyi esiin kädessään joukko lomakkeita, jotka hän jätti isännälleen,\nkuiskaten samalla jotain hänen korvaansa.\n\n\"Hyvä!\" vastasi Mazaud tyynesti ja alkoi järjestellä lomakkeita\nmuistikirjaansa.\n\nSitten katsoi hän kelloaan.\n\n\"Jo kaksitoista! Sano Berthier'lle, että hän odottaa minua. Ole itsekin\nsaatavilla, mene hakemaan sähkösanoma.\"\n\nSillävälin oli tuo väärä uutinen, jonka alkua ei kukaan tiennyt,\nkasvanut myrskypilveksi.\n\n\"Myyttehän, eikö totta?\" kysyi Moser Salmon'ilta.\n\nMutta tämän hymy oli niin tavattoman viekas, että Moser tuli vallan\nlevottomaksi ja epäili englantilaista ultimatumia, jota hän ei tiennyt\nitse keksineensä.\n\n\"Minä ostan kuinka paljon tahansa\", sanoi Pillerault tyhmän karkeasti,\nkuten oikea metoditon pörssipelaaja.\n\nSaccard, joka vihdoinkin oli ryhtynyt aterioimaan, tunsi vihan syttyvän\nHuret'a kohtaan, jota hän ei enää odottanut. Hän, joka oli niin\npäättäväinen, oli muutamia viikkoja epäröinyt, ollen horjuva ja\nepävarma. Hän älysi selvästi, että hänen piti muuttaa nahkaa ja alussa\noli hän uneksinut aivan uutta elämää korkeammalla virkauralla tai\npolitikan alalla. Miksi ei hän voisi tulla edustajaksi ja sitten\nministeriksi, kuten hänen veljensä? Niin, ehkä oli hän erehtynyt\ntodellisten lahjojensa suhteen, ehkä voisi hän heti kiivetä ylös\nvaltiollisen sekasorron aikana, hän innollaan ja palavalla\nuskonkiihkollaan. Kaikki riippui hänen veljestään. Jos tämä sysäisi\nhänet luotaan, heittäisi hänet takasin pörssikeinottelun pyörteeseen,\nniin olisi se ehkä pahinta hänelle itselleen ja muille, sillä silloin\nuskaltaisi hän sen suuren keikauksen, josta hän ei ollut puhunut\nkenellekään, sen jättiläisasian, josta hän oli uneksinut viikkomäärin\nja jota hän itse pelkäsi, niin suuremmoinen se oli, niin omiaan\npanemaan koko mailman liikkeeseen, onnistuipa se sitten tai luhistui.\n\nSaccard kiinnitti katseensa Sabatani'in. Nuori mies maksoi aivan\nrauhallisesti aamiaisensa sillä hyväilevällä miellyttäväisyydellä, joka\noli ominaista tälle puoli-itämaiselle italialaiselle, meni hän sitten\npuristamaan Mazaud'in kättä, sillä hän oli tämän liiketoveri. Hän\nkumartui ja antoi hänelle määräyksen, jonka tämä kirjotti lomakkeelle.\n\n\"Hän myy Suez-osakkeensa\" mutisi Moser. Ja melkein sairaana epätoivosta\nei hän voinut olla kysymättä ääneen:\n\n\"Mitä ajattelette Suez'ista -- he, he?\" Puheen sorina taukosi, kaikki\npäät lähimmistä pöydistä kääntyivät. Tämä kysymys oli kasvavan\nlevottomuuden ilmaisuna. Mutta Amadieun selkä oli läpinäkymätön, eikä\nsanonut mitään, ja vekselinvälittäjä, joka alkoi ihmetellä, että hän\nsai niin monta myyntimääräystä, tyytyi ravistamaan päätään: kuuluihan\nvaitiolo hänen ammattiinsa.\n\n\"Suez-osakkeet! Nehän ovat oivallisia!\" selitti Sabatani laulavalla\nmurteellaan. Ennen lähtöään kävi hän kohteliaasti puristamassa\nSaccard'in kättä.\n\nHetkisen tunsi Saccard vielä tuon hennon, pehmeän, milt'ei naisellisen\nkädenpuristuksen. Tietämättä minne mennä, kuinka rakentaa elämänsä\nuudelleen, tuntuivat kaikki läsnäolevat hänestä lurjuksilta. Lautasten\nja lasien kilinä alkoi taas, äänet kiihtyivät, ovia lyötiin lujemmin,\nniin kiire oli päästä pörssipeliin, jos todellakin vaara uhkasi\nSuez-osakkeita. Ja akkunasta näki hän pörssin auringon paahtamat portaat\nmustanaan ihmisiä.\n\nOllessaan juuri käymäisillään käsiksi tilaamaansa juustoon, kuuli hän\näkkiä raa'an äänen ja nosti päätään.\n\n\"Pyydän anteeksi, paras ystävä, minun oli mahdotonta tulla ennen.\"\n\nVihdoinkin Huret, normanni Calvados'ta, paksu ja leveänaamainen mies,\nviekas veitikka, joka mielellään tahtoi näytellä rehellistä. Hän tilasi\nheti päivän liharuuan ja annoksen vihanneksia.\n\n\"No?\" kysyi Saccard hieman nyreänä; hänen oli vaikea hillitä itseään.\n\nMutta toinen ei pitänyt kiirettä ja katseli häntä viekkaasti. Hän\nryhtyi syömään, kurotti päätään eteenpäin ja alensi ääntään:\n\n\"Niin, olen tavannut suurmiehen ... kotonaan tänään. Ah, hän oli hyvin\nsuopea ... hyvin suopea teitä kohtaan.\"\n\nHän vaikeni, joi kokonaisen lasin viiniä ja pisti uuden perunan\nsuuhunsa.\n\n\"No?\"\n\n\"Niin, rakas ystävä, näin on asia: hän on tekevä mitä suinkin voi\nteidän hyväksenne, hän on hankkiva teille erinomaisen hyvän paikan,\nmutta ei Ranskassa. Esim. jonkun siirtomaamme, parhaimpien,\nkuvernöörinä. Siellä olette oma herranne, aivan kuin pikku ruhtinas.\"\n\nSaccard oli muuttunut tuhkanharmaaksi.\n\n\"Ei, kuulkaapas, tämä on pilaa, te teette pilaa minusta! Miksi hän ei\nyhtähyvin karkota minua? Ahaa, hän tahtoo päästä minusta. Mutta\nvarokoon itseänsä, muuten minä ehkä lopuksi tulen hänelle vaivaksi\ntäydellä todella!\"\n\nHuret koetti sovittaa.\n\n\"No, no, hänhän tahtoo teidän parastanne.\"\n\n\"Minun on annettava sysätä itseni pois tieltä, eikö totta?... Aivan\nhiljan puhuttiin täällä, että keisarikunta ehkä piankin on tehnyt\nviimeisen tuhmuutensa. Niin, sota Italiassa, Meksiko, suhteemme\nPreussiin ... ja se on, kunniani kautta, päivän totuus! Te teette niin\nmonta tyhmyyttä ja mielettömyyttä, että koko Ranska pian nousee ja ajaa\nteidät ovesta.\"\n\nEdustajakamarin jäsen, ministerin uskollinen aseenkantaja, tuli\nlevottomaksi, kalpeni ja katseli ympäri salia.\n\n\"Suokaa anteeksi, siinä en voi olla yhtä mieltä kanssanne... Rougon on\nkunnon mies, ei ole vaaraa, niinkauan kuin meillä on hän. Ei, elkää,\nelkää sanoko enempää, te ette tunne häntä, se on minun varma\nvakuutukseni.\"\n\nSaccard keskeytti hänet hurjasti, tukahtunein äänin ja kirahtelevin\nhampain:\n\n\"Olkaa hyvä, vetäkää yhtä köyttä hänen kanssaan, keittäkää samassa\npadassa! Jaa tai ei, tahtooko hän tehdä jotain minun hyväkseni\nParisissa?\"\n\n\"Parisissa, ei koskaan!\"\n\nSanomatta sanaakaan enää nousi hän ja kutsui tarjoilijan maksaakseen.\nHuret, joka tunsi hänen kiivautensa, istui tyynenä paikoillaan ja antoi\nhänen mennä, sillä hän pelkäsi Saccard'in saavan aikaan ikävyyksiä.\nMutta samassa syntyi salissa aika hälinä.\n\nGundermann oli juuri tullut sisään, pankkiirikuningas, pörssin ja\nmailman valtias. Hän oli kuusikymmeniäs mies, jonka aivan liian suuri,\nkalju pää paksuine nenineen ja pyöreine silmineen ilmaisi tavatonta\nkestävyyttä ja sanomatonta väsymystä. Hän ei koskaan käynyt pörssissä,\nhän piti kunniana olla olematta virallisesti edustettu siellä;\nmilloinkaan ei hän syönyt julkisissa paikoissa. Ainoastaan jonkun\nkerran, kuten tänäänkin, näyttäytyi hän Champeaux'in ravintolassa,\nmissä hän nautti lasillisen vichyvettä. Yli kaksikymmentä vuotta oli\nhän kärsinyt vatsavaivaa ja eli pääasiassa maidolla.\n\nKoko palveluskunta lähti heti liikkeelle tarjotakseen hänelle hänen\nvichyvetensä, ja kaikki muut vieraat ikäänkuin hävisivät olemattomiin.\nMoser seisoi ihastunein ilmein ja katseli tätä miestä, jolla oli\nhallussaan keinottelun salaisuudet. Pillerault'kin tervehti häntä,\nsillä hän uskoi miljardien vastustamattomaan voimaan. Monet vieraista,\njotka juuri olivat aikeissa lähteä, jäivät saliin, ympäröivät\njumaloidun ja muodostivat nöyräselkäisen hovin aamiaispöytien keskeen.\nHe katsoivat kunnioituksella, kuinka hän otti lasin vapiseviin käsiinsä\nja vei sen värittömille huulilleen.\n\nJoskus mailmassa, Monceaux'n tonttikeinottelun aikana, oli ollut\nriitaisuuksia, jopa avointa erimielisyyttäkin Saccard'in ja\nGundermann'in välillä. He eivät sopineet yhteen; toinen oli himokas ja\nnautinnonhaluinen, toinen tyyni ja jääkylmän johdonmukainen. Siksipä jo\nennen kiihtynyt Saccard menetti kokonaan malttinsa Gundermann'in\ntriumfin nähdessään. Hän oli juuri lähtemässä, kun tämä huusi häntä.\n\n\"Kuulkaas nyt, rakas ystävä, onko totta, että te aiotte lopettaa\nliikkeen? Siinä teette aivan oikein, se on kaikista viisainta.\"\n\nSe oli kuin piiskan sivallus vasten Saccard'in kasvoja. Hän kohensi\npientä vartaloaan ja vastasi selvällä ja kirkkaalla äänellä, terävällä\nkuin miekanterä.\n\n\"Minä perustan pankin 25 miljonan pääomalla ja aijon käydä luonanne\njoku päivä.\"\n\nSen sanottuaan hän meni, ja salissa syntyi melua, sillä kaikki alkoivat\ntunkeilla ja tuuppia toisiaan ehtiäkseen ajoissa pörssin avaamiseen.\nAh, onnistua lopultakin kerran, saada taas polkea jalkojensa alle nämä\nihmiset, jotka käänsivät hänelle selkänsä, taistella tuon raharuhtinaan\nkanssa ja ehkä voittaa hänet joskus! Hän ei lainkaan ollut päättänyt\ntoteuttaa suurta liikeajatustaan, hän ihmetteli itsekin tuota\nlausuntoa, jonka vastaamisen pakko oli tuonut hänen suuhunsa. Mutta\nvoiko hän onnistua toisella taholla nyt, kun veli oli hylännyt hänet ja\nihmiset ja olosuhteet haavottaneet häntä pakottaakseen hänet takasin\ntaisteluun, kuten vertavuotava eläin vedetään takasin arenalle?\n\nHetkisen seisoi hän katukäytävällä, joka jäsen vielä vavisten. Oli\njuuri se hetki, jolloin parisilaiselämä tuntuu keskittyvän tälle\nMontmartren ja Richelieu'n katujen väliselle keskuspaikalle. Mainitut\nkadut ovat ne valtasuonet, jotka pulppuavat ihmisjoukkoja yli\nPörssitorin. Pörssissä oli elämä täydessä käynnissä. Sieltä kuului\nmyyjien ja ostajien huutoja, pörssikeinottelun humua, joka oli kuin\nmeren kuohu vuoksen lähetessä, ja joka yleni yli kaupungin melun.\nOhikulkija käänsi päätään, hänen mieltään kiinnitti ja häntä pelästytti\nkaikki se, mikä tapahtui tuolla sisällä -- tuo finanssimysteriö, jonka\nainoastaan harvat ranskalaisaivot voivat käsittää, nuo äkilliset\nheilahdukset rikkauden ja raunioitumisen välillä, joita ei voi selittää\nsiinä rajussa käsiliikkeitten ja huutojen sekamelskassa. Ja hän, joka\nseisoi siellä katukäytävän syrjällä, kaukaisen hälinän huumaamana ja\nrientävien ohikulkijain tuuppimana, uneksi taas kullan majestetista\ntäällä, tässä kuumeisessa korttelissa, jonka keskipisteessä pörssi\nyhdestä kolmeen lyö kuin jättiläissydän.\n\nMutta onnettomuutensa jälkeen ei hän ollut uskaltanut näyttäytyä\npörssissä; hänen loukattu turhamaisuutensa ja varmuus siitä, että hänet\notettaisiin vastaan kuin lyöty mies, pidättivät häntä tänäkin päivänä\nastumasta portaita ylös. Niinkuin rakastajaa, jonka lemmittynsä on\nhylännyt ja joka halaa hänen suosiotaan enemmän kuin koskaan,\nvaikka kuvittelee vihaavansa häntä, veti pörssi häntä puoleensa; hän\nkäveli edestakasin kastanjapuiden varjossa, kuin tavallinen\nhuvikävelijä. Täällä pölyssä, missä ei kasva ruohoa eikä kukkia, missä\nsanomalehtimyymälöitten ja penkkien välissä vilahtelee epäilyttävien\nkeinottelijain sekalainen seura ja paljaspäisiä, lapsiaan imettäviä\nnaisia, siellä kulki hän näytellen välinpitämätöntä katsojaa, katseli\npörssipalatsia salaisesti ajatellen, että hän piiritti sitä, tempoi\nsitä yhä lähemmäksi, yhä pienempään piiriin, kunnes hän jonakin päivänä\nastuisi sinne voittajana.\n\nHän meni oikeaan kulmaan ja kohtasi heti _pikku_ pörssin, joka käy\nkauppaa kurssinsa menettäneillä papereilla -- \"märät jalat\", kuten\nylimielisesti halveksien kutsutaan noita pörssipelin lumppureita, jotka\npaljaan taivaan alla, sateessa ja loassa, tarjoilevat raunioituneitten\nyhtiöitten osakkeita. Täällä tapasi hän meluavan joukon, likaisia\njuutalaisia, lihavia, kiiltäviä naamoja, kuivia haaskalintukasvoja,\nmerkillisen kokoelman tyypikkäitä neniä, joitten sieramet levisivät\nkuin saalista vainuten, kovaäänistä toraa ja ihmeellisiä kurkkuääniä,\nikäänkuin nuo ihmiset olisivat syömäisillään toinen toisensa. Hän oli\njuuri menemäisillään ohi, kun hän huomasi paksun miehen, joka seisoi\nvähän syrjässä tarkastelemassa jalokiveä, jota hän varovaisesti piti\naurinkoa vastaan julmien, likasten sormiensa välissä.\n\n\"Kas, Busch! Muistanpa juuri, että oli aikomukseni tulla teille.\"\n\nBusch oli monta kertaa ollut Saccard'ille avullisena tukalissa oloissa.\nHän seisoi siinä vajonneena ihailemaan jalokiveä, leveät, litteät\nkasvot ylöspäin, ja suuret harmaat silmät ikäänkuin sammuneina\npistävässä auringonvalossa. Valkea kaulaliina, jota hän aina kantoi,\noli kierretty kuin köysi, ja hänen musta takkinsa, joka oli ostettu\neräästä vaateaitasta, ja joka kerran oli ollut erinomaisen hieno, mutta\nnyt oli ahdas ja pilkkuinen, kiipesi niskaan aina karvoihin ja\npörröisiin hiuksiin saakka, jotka riippuivat hänen kaljun päälakensa\nvierteiltä. Hänen päivän punaiseksi polttaman ja sadekuurojen\nkovetuttaman hattunsa ikä oli sangen epämääräinen.\n\nVihdoinkin näytti hän kykenevän palaamaan jälleen maallisen elämän\npiiriin.\n\n\"Ahaa, herra Saccard, te olette pikku kävelyllä täällä?\"\n\n\"Niin ... minulla on venäläinen kirje, kirje eräältä venäläiseltä\npankkiirilta Konstantinopolista. Olen ajatellut, että teidän veljenne\nkääntäisi sen minulle.\"\n\nBusch, joka edelleen seisoi vaistomaisesti pyöritellen rakasta\njalokiveään oikeassa kädessään, ojensi vasempansa ja sanoi, että\nkäännös lähetetään kotiin illalla. Mutta Saccard selitti, että\nkirjeessä oli kaikkiaan kymmenkunta riviä.\n\n\"Minä seuraan teitä, veljenne lukee sen minulle nyt heti.\"\n\nTässä hänet keskeytti muuan tavattoman paksu naishenkilö, rouva\nMéchain, jonka kaikki pörssin vieraat hyvin tunsivat, yksi niitä\npelihimoisia naisia, jotka pistävät sormensa kaikkiin epäilyttäviin\nasioihin.\n\nHänellä oli pöhöttyneet, punaset täysikuu kasvot, joissa kiilsivät\npienet siniset silmät, ja joihin kätkeytyi kokonaan pieni nenänykerö ja\npiskuinen, lapsellisesti piipittävä suu. Koko tämän komeuden yllä oli\nvaaleangredlininen hattu, joka oli sidottu tiukalle tummanruskealla\nnauhalla; ja röyhevä rinta ja pullea vatsa uhkasivat reväistä sinisen\nleningin, joka vivahti kellahtavalle ja oli ylt'yleensä katuliassa.\nKäsivarrellaan oli hänellä vanha musta nahkalaukku, suuri ja syvä kuin\nmatkalaukku, eikä hän koskaan luopunut siitä. Tänään oli se niin\npakaten täynnä, että oli halkeamaisillaan ja painoi häntä oikealle\nkallelleen kuin myrsky metsän puuta.\n\n\"Tekö se olette?\" sanoi Busch, joka näytti odottaneen häntä.\n\n\"Minä, ja minulla on ne Vendômen paperit mukanani.\"\n\n\"Hyvä on. Siinä tapauksessa menemme heti minun asuntooni. Täällä ei ole\ntänään mitään tehtävää.\"\n\nSaccard oli luonut epävarman katseen suureen nahkalaukkuun. Hän tiesi,\nettä se ennemmin tai myöhemmin oli nielevä kaikki mahdolliset\narvottomat paperit, vararikkoisten yhtiöitten osakkeet, jotka vielä\nolivat \"märkien jalkojen\" keinottelun esineinä, joista he tarjosivat\nfrangin tai 50 sentiä heikosti toivoen, että ne vastoin kaikkia\notaksumia vielä nousisivat, tai käyttivät he niitä käytännöllisemmällä\ntavalla: he möivät niitä voitolla häviöön joutuneille, jotka halusivat\nlisätä velkojaan. Rahamarkkinain murhaavissa taisteluissa oli rouva\nMéchain korppi, joka seuraa ryntääviä armeijoita, ei yhtään yhtiötä, ei\nainoatakaan suurempaa pankkia perustettu ilman että hän näyttäytyi\nlaukkuineen ja leijaili ilmassa odottaen ruumiita, silloinkin kun\nosakkeitten kurssi oli korkeimmillaan; sillä hän tiesi varsin hyvin,\nettä häviö oli välttämätön, että verikylvyn päivä oli tuleva, että\nsilloin oli löytyvä ruumiita ryöstettäväksi, arvopapereita\npoimittavaksi loasta ja verestä. Ja Saccard, joka kulki kehitellen\nsuurta pankkiaiettaan, vavahti ja tunsi sielussaan oudon aavistuksen\nnähdessään tuon laukun, tuon rikkatunkion, johon kaikki pörssistä ulos\nlakaistut likaiset paperit löysivät tiensä.\n\nSaccard pysäytti Buschin juuri kun hän oli menemäisillänsä tiehensä\neukon kanssa.\n\n\"Minä voin siis tulla luoksenne ja tavata veljenne varmasti?\"\n\nJuutalaisen katse oli epäilevä, siinä vilahti levoton kummastus.\n\n\"Veljeni, kyllä! Missäpä hän olisi?\"\n\n\"Hyvä, siispä hetken päästä tavataan.\"\n\nSaccard jatkoi hiljaista vaellustaan. Pian tapasi hän taas tuttavan.\n\n\"Kas, Jordan, pörssiinkö olette matkalla?\" huudahti hän puristaen\npitkän, tummahkon, pieniviiksisen ja toimekkaan näköisen nuoren miehen\nkättä.\n\nJordan oli erään onnistumattomien keinottelujen johdosta itsemurhan\ntehneen marseillelaisen pankkiirin poika. Hän oli nyt kymmenen vuotta\noleskellut Parisissa, missä hän oli intohimoisesti omistautunut\nkirjailijatoiminnalle ja kävi rohkeaa taistelua köyhyyttä ja hätää\nvastaan. Muuan hänen Plassaus'issa oleva serkkunsa, joka siellä oli\nasunut Saccard'in sukulaisten keskellä, oli antanut hänelle\nsuosituskirjeen tälle siihen aikaan, jolloin tämä otti vastaan koko\nParisin palatsissaan Monceaux-puiston varrella.\n\n\"Minäkö matkalla pörssiin? Ei koskaan!\" vastasi nuori mies tehden\nkiivaan liikkeen ikäänkuin hän olisi tahtonut karkottaa isänsä\nsurullisen muiston.\n\nSitten hän hymyili:\n\n\"Minähän olen mennyt naimisiin, kuten tiedätte ... niin, erään\nlapsuudenystävän kanssa. Me menimme kihloihin, silloinkun minä vielä\nolin rikas, ja hän halusi itsepäisesti omistaa minut, vaikka minusta\nnyt on tullut köyhä raukka.\"\n\n\"Aivan niin! Sainhan minä teiltä kortin\", sanoi Saccard. \"Ja\najatelkaas, minulla oli liikeasioita teidän appiukkonne herra\nMaugendre'n kanssa, siihen aikaan kun hänellä oli öljykangastehtaansa\nVillette-korttelissa. Sillä tehtaallaan lienee hän ansainnut sievosen\nomaisuuden.\"\n\nTämä keskustelu tapahtui erään penkin vierellä, ja Jordan keskeytti sen\nesittääkseen lyhyen ja paksun sotilaannäköisen herran, joka istui\npenkillä, ja jonka kanssa hän oli puhunut, kun Saccard kulki ohi.\n\n\"Kapteeni Chave, vaimoni eno -- anoppini rva Maugendre'n tyttönimi on\nChave ja hän on kotoisin Marseille'sta.\"\n\nKapteeni oli noussut seisomaan ja Saccard tervehti häntä. Hän tunsi\nulkonäöltä tämän miehen, jonka kaula oli jäykistynyt korkean ja kankean\nunivormukauluksen puristuksesta, tämän tyypin, jonka joka päivä voi\nvarmasti tavata yhden ja kolmen välillä pörssissä, jossa he harjottavat\npientä käteistä keinottelua, joka ratkeaa samana päivänä ja melkoisella\nvarmuudella tuottaa heille 15 à 20 frangia päivässä.\n\nJordan lisäsi hyväntahtoisesti hymyillen, selittääkseen sielläoloaan:\n\n\"Enoni on intohimoinen pörssipelaaja ja minä haen häntä väliin täältä\nsaadakseni puristaa hänen kättänsä.\"\n\n\"Jaa, jaa\", sanoi kapteeni hyvin rauhallisena, \"täytyyhän sitä pelata\nvähän, sillä se eläke, jonka minä saan hallitukselta, riittää juuri\ntappamaan miehen nälkään.\"\n\nSaccard tunsi mielenkiintoa nuorta miestä kohtaan, joka niin\nurhoollisesti taisteli eteenpäin elämän polulla, ja kysyi, miten hänen\nkirjallinen toimintansa sujui. Ja yhä vilkastuen kertoi Jordan pienestä\nkortteeripahasestaan avenue de Clichyn varrella viidennessä\nkerroksessa; sillä Maugendret, jotka eivät laisinkaan luottaneet\nrunoilijoihin, katsoivat tehneensä tarpeeksi antaessaan suostumuksensa\navioliittoon, eivätkä olleet antaneet mitään sen tekosyyn nojalla,\nettä heidän tyttärensä sillä tavoin tulisi saamaan heidän jälkeensä\nkoko heidän omaisuutensa koskemattomana, vieläpä lisän kanssa.\nEi, kirjallisuus ei elättänyt miestään, hänellä oli valmiina\nromaanisuunnitelma, mutta ei saanut aikaa kirjottaakseen, sillä hänen\noli pakko kirjottaa sanomalehtiin, joihin hän raapusteli kaikkia\nasioita ammatin alalta, sekä myös alakertoja, oikeusselostuksia ja\n\"kaikellaista\".\n\n\"Kuulkaapas\", sanoi Saccard, \"jos minun suuresta hankkeestani tulee\njotain, niin voin ehkä antaa teille toimen. Tulkaa sitten luokseni.\"\n\nHän hyvästeli molempia herroja, kiersi kulman ja joutui pörssin\ntakasivulle. Siellä lakkasi kuulumasta pörssipelin humu ja melu, kuoli\npois torilla vierivien vaunujen kumeaan jyrinään. Täälläkin vilisi\nportailla ihmisvirta, mutta vekselinvälittäjäin yksityiskonttorit,\njoitten punaiset akuttimet näkyivät avonaisten akkunain läpi, olivat\ntällä puolen sivurakennuksen ja suuren salin välillä ja tukahuttivat\nmelun kuulumasta. Tämä pörssin takasivu muistutti hiukan teatterin\ntakasivua, taiteilijain sisäänkäytävää; se antoi Notredamedes\nViktoires'in verrattain rauhalliselle kadulle, joka kokonaan\nkuului viinikrouvien, kahviloitten, oluttupien ja ruokapaikkojen\nsekaseurakuntaisille liiketuttaville. Osotekilvet puhuivat koko siitä\nrikkaruohopaljoudesta, joka oli kasvanut läheisen likaviemärin mehusta:\nhuonomaineisia vakuutusyhtiöitä, epäilyttäviä liikelehtiä, yhtiöitä,\npankkeja, asioimistoja, täydellinen kokoelma edesvastuuttomia\nryöväriluolia. Katukäytävillä, keskellä ajotietä, kaikkialla lurvaili\nmiehiä vaanien saalista kuin jossakin metsän kätköissä.\n\nSaccard oli pysähtynyt rauta-aidan viereen ja katseli\nvekselinvälittäjäin konttoriinjohtavaa ovea terävin katsein ikäänkuin\nkenraali, joka tutkii kaikilta puolen linnotusta, jonka kimppuun hän\naikoo hyökätä. Silloin tuli pitkä roikale ulos eräästä ruokapaikasta ja\nastui nöyrästi kumartaen Saccard'in luokse.\n\n\"Hyvää päivää, herra Saccard, ehkä voisin olla teille hyödyksi\njotenkin? Olen nyt lopullisesti jättänyt Crédit Mobilier'in ja haen\npaikkaa.\"\n\nJantrou oli ollut koulunopettajana Bordeaux'issa ja tullut Parisiin\nerään harmillisen jutun takia, joka ei koskaan tullut oikein selville.\nOltuaan pakotettu jättämään opistonsa oli hän joutunut hieman\nhunningolle, mutta hän oli kaunis mies, tosin ennen aikojaan kaljupää,\nmuuten paljon lukenut, älykäs ja rakastettava. Kahdenkymmenenkahdeksan\nvuotiaana oli hän antautunut pörssielämään, oli liikkunut siellä\nkymmenen vuotta vapaavälittäjänä, mutta ansaitsi huonosti lasketulla\nliikkeellään juuri sen, mikä elantoon meni. Ja nyt oli hän aivan klani,\nepätoivoissaan kuin ilotyttö, joka huomaa ryppyjä otsallaan ja alkaa\nhuolestua toimeentulostaan, ja hän väijyili yhtämittaa tilaisuutta\nkohotakseen ja saavuttaakseen onnen.\n\nHuomatessaan hänen nöyrän kumarruksensa muisti Saccard katkeruudella\nSabatanin tervehdyksen Champeaux'in ravintolassa -- nähtävästi vain\nhaaksirikkoutuneet ja huonomaineiset osottivat hänelle vielä\nhuomaavaisuutta. Mutta hänellä oli eräänlainen kunnioitus tämän miehen\nälyä kohtaan ja hän tiesi hyvin, että urhoollisimpia sotamiehiä ovat\nepätoivoon joutuneet, sillä he uskaltavat kaikkensa voittaakseen\nkaikki.\n\n\"Paikkaa\", kertasi hän. \"No, saattaahan se käydä päinsä. Tulkaa\ntervehtimään minua.\"\n\n\"Tehän asutte nyt rue Saint-Lazaren varrella?\"\n\n\"Asun. Tulkaa ennen aamiaisaikaa.\"\n\nHe juttusivat. Jantrou moitti sangen terävin sanoin pörssiä, toisti\nuseita kertoja, että ainoastaan roistot voivat onnistua siellä,\npuhui katkerasti, kuin konsanaan mies, jolla ei ole ollut onnea\nyrityksissään. Se oli nyt ohi, hän tahtoi yrittää muilla aloilla, hän\nuskoi klassillisella sivistyksellään ja mailmankokemuksellaan saavansa\npaikan jossain virastossa. Saccard nyökkäsi myöntävästi. Kulkiessaan\npitkin katukäytävää rue Brogniart'ille päin kiinnittivät heidän\nmolempien huomiota hienot ajopelit, jotka seisoivat kadulla. Kuski\nistui jäykkänä ja liikkumattomana paikoillaan ja he äkkäsivät\nnaiskasvot, jotka kaksi kertaa kurkistivat vaunun akkunasta ja\nvetäytyivät nopeasti takasin. Äkkiä kumartui pää uudestaan esiin ja\nunohtui pitkään, kärsimättömänä katsomaan pörssiin päin.\n\n\"Sehän on vapaaherratar Sandorff?\" mutisi Saccard.\n\nAkkunasta katsoi varsin omituinen, tumma pää ja hehkuvat mustat silmät,\njoita ympäröivät tummat varjot, intohimoiset kasvot, pieni punanen suu\nja aivan liian pitkä nenä. Hän näytti kumminkin sangen sievältä, vaikka\nliian kehittyneeltä ollakseen ainoastaan kahdenkymmenenviiden vuoden\nvanha; hän teki elostelijattaren vaikutuksen; puku oli parhaasta\nnaisräätälistä.\n\n\"Niin, hän on vapaaherratar\", vastasi Jantrou, \"minä olen nähnyt hänet\nnuorena tyttönä isänsä, kreivi de Ladricourt'in kodissa. Ah, kreivi oli\nhurja peluri ja tavattoman raaka mies! Minä kävin hakemassa hänen\nmääräyksiään joka aamu -- kerran oli hän lyödä minua. En minä\nhäntä liioin itkenyt, kun hän sai halvauksen jouduttuaan häviöön\nepäonnistuneitten keinottelujen johdosta. Silloin täytyi tytön taipua\nmenemään naimisiin vapaaherra Sandorff'in, Itävallan lähetystön\njäsenen, kanssa, joka oli kolmekymmentäviisi vuotta vanhempi häntä, ja\njonka tyttö oli tehnyt suorastaan hulluksi leimuavilla silmillään.\"\n\n\"Tiedän\", vastasi Saccard.\n\nVapaaherrattaren pää katosi taas vaunuun. Mutta melkein heti kurkisti\nhän taas ja entistä innokkaampana; hän oikein kurotti kaulaansa\nnähdäkseen kauemmaksi torille.\n\n\"Hänkin keinottelee?\"\n\n\"Ah, aivankuin hullu! Joka ikisenä tärkeänä päivänä istuu hän\nvaunussaan odottaen kurssinoterausta, kirjottaen innoin muistiinpanoja\nkirjaansa ja jaellen määräyksiään. Katsokaas ... hän odotteli\nMassiasta; tuolla hän tulee.\"\n\nAivan oikein tulikin Massias juosten niin nopeasti kuin voi lyhyillä\njaloillaan kurssilista kädessään, ja he näkivät hänet nojautuvan vaunun\noveen ja pistävän päänsä sisään syventyen neuvotteluun vapaaherrattaren\nkanssa. He vetäytyivät syrjään, etteivät olisi joutuneet yllätetyiksi\nvakoilemisesta, ja kun vekselivälittäjä tuli takasin, yhä juosten,\nhuusivat he häntä. Hän ponnahti ensin sivulle ja vasta tultuaan\nvakuutetuksi, että nurkkaus suojasi häntä, pysähtyi hän äkkiä\nhengästyneenä ja kasvot tulipunaisina, mutta aulis ilme sinisissä,\nulkonevissa silmissään.\n\n\"Oh, mitä tapahtuukaan tuolla sisällä?\" huusi hän. \"Suez-paperit\nlaskevat huimaavaa vauhtia. Puhutaan sodasta Englannin kanssa. Se\nuutinen pyörryttää kaikkien päät, vaikkei tiedetä, mistä se on kotosin.\nSota ... juu, suuri kiitos! Kuka sen on keksinyt? Ehkä juttu on\nsyntynyt itsestään.\"\n\nJantrou vilkutti silmäänsä.\n\n\"Ja vapaaherratar nappaa edelleen?\"\n\n\"Kuin hullu! Minulla on määräys Nathansohn'ille.\"\n\nSaccard, joka tähän saakka oli kuunnellut, keskeytti nyt:\n\n\"Aivan oikein, Nathansohn'han on avannut vekselinvälitysliikkeen.\"\n\n\"Nathansohn on sangen hyvä mies\", sanoi Jantrou, \"hän ansaitsee\nonnistua. Me olimme tovereita Crédit Mobilier'ssa. Mutta hän\nkyllä pääsee esille, sillä hän on juutalainen. Hänen isänsä on\nitävaltalainen, asuu Besancon'issa, kelloseppä luullakseni. Hänelle\ntuli halu päästä omaksi herrakseen eräänä kauniina päivänä pankissa,\nkun hän oli nähnyt, miten kävi. Eihän se ole suurikaan konsti, ajatteli\nhän, pitää vain vuokrata itselleen konttori, jossa on tiski, ja sen hän\ntekikin. No, oletteko tyytyväinen, Massias?\"\n\n\"No, siinäpähän menettelee. Te olette itse ollut mukana ja olette aivan\noikeassa sanoessanne, että pitää olla juutalainen, muutoin ei maksa\nvaivaa ryhtyä mihinkään... Mutta kun on kerran tullut aletuksi, niin\npitäähän sitä jatkaa. Ja onhan minulla tukevat jalat juoksennella,\ntoivoakseni kaikki sentään menee hyvin.\"\n\nJa sen sanottuaan juoksi hän nauraen tiehensä. Hänen väitettiin olevan\nerään erotetun virkamiehen poika Lyon'ista, ja itse oli hän, isän\nkarattua maasta, ryhtynyt pörssikeinotteluun ja keskeyttänyt\nlainopilliset opintonsa.\n\nSaccard ja Jantrou palasivat hitaasti rue Brogniart'ille, ja siellä\nseisoi vielä vapaaherrattaren vaunu, mutta akkunat oli vedetty ylös,\nsalaperäinen vaunu näytti tyhjältä. Kuski istui liikkumattomampana kuin\nennen ja odotti, mikä odotus väliin kesti siksi, kunnes viimeinen\nkurssinoteraus oli julkinaulattu.\n\n\"Hän on harmillinen sikiö\", sanoi Saccard purevalla äänellä. \"Minä\nymmärrän vanhaa paronia.\"\n\nJantrou hymyili tarkotuksellista hymyä.\n\n\"Oh, paroni on varmaan jo aikoja sitten saanut tarpeensa hänestä. Ukko\nlienee muuten varsin saita. No, kai te tiedätte, kenen rakastajattarena\nhän nykyään on, voidakseen maksaa laskunsa, joihin hänen pelivoittonsa\nei koskaan riitä?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Delcambren.\"\n\n\"Delcambren, yliprokuraattorin? Tuon pitkän, kuivan, keltaihoisen,\njäykän miehen? Tulevan ministerin! Olisipa, hitto soikoon, hauskaa\nnähdä heidät yhdessä!\"\n\nJa he erosivat sangen iloisina puristaen tukevasti toistensa kättä.\nJantrou muistutti Saccard'ille, että hän ottaa vapauden saapua joku\npäivä hänen luokseen.\n\nPörssin kuohuva, pauhaava laine tempasi taas mukaansa Saccard'in hänen\nyksin jäätyään. Hänen katseensa suuntautui eroamattomasti korkeihin\nportaihin, joilla mustat hännystakit taukoamatta liikkuivat\nauringonpaisteessa. Sitten vaelsi hänen katseensa pilarikäytävään,\nmissä musta ihmisjoukko kuhisi, ja missä siellä täällä näkyi\niloisempia kasvoja. Vasemmalla, missä joukko pankkiireja vertaili\nvekselikursseja tai teki kauppaa englantilaisilla vekseleillä, oli\nhiukan rauhallisempaa, vaikka ihmisvirta keskeytymättä tunkeutui joukon\nläpi sähkösanomatoimistoon. Sivuhuoneissakin oli väkeä tungokseen\nsaakka, joka tyrkki toisiaan sinne tänne ja rautatankojen tukemien\npilarien välissä seisoi herroja nojallaan, aivankuin olisivat olleet\nkotonaan. Koko pörssirakennus vapisi, hehkui ja tutisi kuin höyrykone\ntäydessä vauhdissaan. Äkkiä huomasi hän taas Massias'en, joka syöksyi\nalas portaita, hyppäsi erääseen vaunuun ja ajoi pois täyttä neliä.\n\nItsetiedottomasti puristi Saccard kätensä nyrkkiin, riistäytyi\nväkivalloin irti tästä näystä ja kääntyi Buschin asunnolle päin. Hän\nmuisti venäläisen kirjeen, joka oli käännettävä. Mutta juuri kun hän\noli aikeissa astua sisään, tervehti häntä muuan nuori herra, joka\nseisoi paperikauppiaan puodin ääressä; hän tunsi Gustave Sédille'n,\nsilkkitehtailijan pojan, jolle hänen isänsä oli hankkinut paikan\nMazaud'in luona, jotta hän saisi tilaisuuden tutustua pörssikoneistoon.\nHän hymyili isällisesti nuorelle hienolle miehelle; hän ymmärsi varsin\nhyvin, miksi hän piti vahtia siinä. Conin'in paperikauppa välitti\nmuistikirjoja koko pörssille, siitä saakka kun pikku rouva Conin oli\nalkanut auttaa miestään, paksua Conin'ia, jota ei koskaan näkynyt,\nsillä hän pysyttelihe puotikamarissa ja katsasti työtä, kun taas vaimo\naina oli liikkeellä, joko myymässä tiskin takana tai asioilla\nkaupungilla. Rouva oli vaaleaverikkö, ruusuposkinen, pikku karitsa,\njolla oli vaalea, silkinpehmeä tukka, miellyttävä ja aina hyvätuulinen.\nHän piti paljon miehestään, väitettiin, mikä ei kuitenkaan estänyt\nhäntä osottamasta myötätuntoaan, kun joku pörssiherroista sattui hänen\nmakuunsa, vaikk'eivät rahat häntä houkutelleet, eikä hän koskaan suonut\nihailijoilleen muuta kuin yhden kohtauksen, mikäli puhuttiin. Suosikit\nymmärsivät joka tapauksessa pitää kielensä kurissa ja olla kiitollisia,\nsillä hän oli edelleen ihailtu, eikä hänestä koskaan kuultu pahaa\nsanaa. Ja paperikauppa menestyi hyvin, se oli onnen suosima paikka.\nKulkiessaan ohitse huomasi Saccard rouva Conin'in, joka hymyili\nGustave'lle ikkunan läpi. Sellainen sievä karitsa! Hänen paljas\nnäkemisensäkin oli kuin hyväily. -- Hän meni ylös.\n\nViisitoista vuotta oli Busch asunut aivan katon rajassa, viidennessä\nkerroksessa, jossa hänellä oli pieni kortteeri, kaksi huonetta ja\nkeittiö. Hän oli syntynyt Nancy'ssä saksalaisista vanhemmista ja oli\nheti muutettuaan syntymäkaupungistaan asettunut tänne. Hän oli\nvähitellen laajentanut liikettään tarvitsematta silti koskaan suurempaa\nhuoneustoa. Veljelleen Sigismondille oli hän luovuttanut kadunpuoleisen\nhuoneen, itse tyytyi hän pihanpuoleiseen pikku kamariin, missä\nasiakirjoja ja kaikellaisia paperikasoja oli siinä määrin, että\nhädintuskin jäi sijaa yhdelle ainoalle tuolille kirjotuspöydän\nvieressä. Hänen tärkeimpiä liikeasioitaan oli kurssissa laskeutuneitten\narvopaperien kauppa; hän osti niitä, oli \"märkien jalkojen\" ja\nvararikkoutuneitten välikätenä, vararikkoutuneitten, joilla oli\nlopputilissään aukkoja täytettävänä; senvuoksi seurasi hän tarkkaan\nkurssia, osti välistä suoraan, mutta piti enimmän arvopapereista, joita\ntultiin tarjoamaan hänelle kotonaan. Mutta paitsi koronkiskomista ja\nlaajaa jalokivien salakauppaa, osti hän myös velkakirjoja. Sellaiset\npaperit täyttivät hänen konttorinsa, niin että seinät olivat haleta;\nniitä hän vaaniskeli kaikkialla Parisissa ja niitten vuoksi oli\nhänellä tuttavia kaikissa yhteiskuntapiireissä. Niinpiankuin hän\nkuuli puhuttavan vararikosta, ryöpsähti hän esille, kierteli\npesänselvittäjien ympärillä ja osti lopulta kaikki, mistä ei voitu\nsaada välitöntä hyötyä. Hän vartioi notariotoimistoja, oli aina läsnä\nmutkikkaissa perintöjutuissa ja velka-asioita käsiteltäessä. Hän\nilmotti itse lehdissä, houkutteli luokseen kärsimättömiä velkojia,\njotka mieluummin nostivat muutamia markkoja vähemmän heti paikalla,\nkuin ryhtyivät haastattamaan velkojiaan oikeuteen. Tietymättömiin\njoutuneitten ja maksukyvyttömien velkojien joukossa täytyi hänen\nkumminkin tehdä valintansa, ettei joutuisi liiaksi hukkaamaan\nponnistuksiaan. Hänen periaatteensa oli, että jokainen saatava,\ntoivottominkin, voi saada takasin arvonsa, ja hänellä oli joukko\nihmeellisesti luokiteltuja henkilöuutisia nimilappuineen, joita\nhän lueskeli silloin tällöin virkistääkseen muistiaan. Mutta\nmaksukyvyttömien joukosta seurasi hän huomaavimmin niitä, joilla hänen\nkäsityksensä mukaan oli mahdollisuuksia päästä taas jaloilleen.\nTutkimustensa kautta riisui hän ihmiset aivan paljaiksi, tunkeutui\nperhesalaisuuksiin, piti kirjaa rikkaista sukulaisista, elinehdoista,\nja ennen kaikkea uusista toimista, jotka tekivät hänelle mahdolliseksi\npäästä käsiksi asianomaisen palkkaan. Välistä salli hän jonkun olla\nhäiritsemättä vuosikausia hyökätäkseen sitten hänen kimppuunsa\nmyötäkäymisen hetkellä. Vielä enemmän kiinnittivät hänen mieltään\ntietymättömiin kadonneet velkojat. Hän teki alituisia tutkimuksia,\ntutkisteli osotekilpiä ja ilmotuksia, vainusi osotteita kuin metsäkoira\nsaalista. Ja saatuaan heidät käsiinsä, imi hän heistä viimeisenkin\nveripisaran, otti 100 frangia siitä, mistä hän itse oli maksanut 50\ncentimea, vetäen syyksi sen vaaran, jonka alaiseksi hän oli antautunut.\nKenen hän kerran sai kiinni, tämän pani hän maksamaan niitten edestä,\njotka olivat livahtaneet hänen sormiensa lomitse.\n\nTässä velallisten jahdissa oli rouva Méchain Buschin tärkeimpänä\napulaisena; hänhän oli kiinteimistön omistaja, hänellä oli jossain\nsyrjäkaupungilla pahanpäiväisiä kortteereita, joissa nälistyneet raukat\nkieriskelivät liassa, ja joista hän säälimättä lakasi ulos vuokraajat\nlikoineen, kun nämä laiminlöivät kuukausimaksunsa. Kaikki, mitä hän\nansaitsi, nieli hänen onneton intohimonsa pörssipeliin. Hänkin\nnuuski kaikissa taloudellisissa onnettomuuksissa, vararikoissa ja\ntulipaloissa, missä aina pääsi varastamaan sulaneita koristuksia.\nKun Busch antoi hänelle tehtäväksi hankkia tietoja tai nuuskia\nesille joku velkamies, pani hän välistä likoon omiakin varojaan,\nasianharrastuksesta. Hän väitti olevansa leski, mutta kukaan ei ollut\ntuntenut hänen miestään. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli, ja hän tuntui\naina olleen viidenkymmenen vuoden vanha, tuo ihmeellisen paksu ämmä,\njolla oli hento lapsenääni.\n\nHeti kun rouva Méchain oli istuutunut ainoaan tuoliin, oli huone\ntäynnä, aivankuin tuo tavaton lihamöhkäle olisi muurannut sen umpeen.\nKirjotuspöydän ääressä istui Busch hautautuneena paperimereen, josta\nainoastaan hänen päänsä pisti esiin.\n\n\"Olkaa hyvä\", sanoi rouva tyhjentäen suuresta laukustaan mahdottoman\nkasan papereita, \"nämä on Fayeux lähettänyt minulle Vendômesta. Hän on\nostanut kaikki nämä teitä varten Charpier'in vararikosta, johon te\npyysitte minun kiinnittämään hänen huomiotaan. Ne tekevät 110 frangia.\"\n\nFayeux, jota rouva kutsui serkukseen, oli hiljan avannut liiketoimiston\nVendômessa. Näköjään oli hänen ammattinaan ottaa vastaan kuponkeja\nvähäväkisten lunastettavaksi, mutta hän käytti sekä kuponkeja että\nrahoja mitä kurjimpiin pörssikeinotteluihin.\n\n\"Eihän sitä paljon saa haalituksi maaseudulta\", mutisi Busch, \"mutta\nväliin sieltäkin löytää jotain.\"\n\nHän alkoi järjestellä papereitaan tottuneella kädellä, ryhtyi\nalustavaan luokitteluun. Hänen litteät kasvonsa synkkenivät ja niillä\nnäkyi pettyneen odotuksen ilme.\n\n\"Hm, tästä ei paljoa liho, onneksi ovat ne halpoja. Velkakirjoja ...\nyhä velkakirjoja ... jos ne ovat nuoria herroja ja tulleet tänne\nParisiin, niin voi heiltä saada jotain ennen tai myöhemmin.\"\n\n\"Mutta mitäs tämä on?\" huudahti hän hämmästyneenä.\n\nLeimatulle paperille kirjotettujen velkasitoumusten joukosta oli hän\njuuri lukenut kreivi de Beauvilliers'in nimen. Paperi sisälsi\nainoastaan kolme suurella, vapisevalla ukkokäsialalla kirjotettua\nriviä: -- \"Sitoudun suorittamaan neiti Léonie Cron'ille 10,000 frangia\nsinä päivänä, jona hän tulee täysi-ikäiseksi!\"\n\n\"Kreivi Beauvilliers!\" toisti hän hitaasti, ikäänkuin ääneensä\najatellen, \"hänellähän oli taloja, kokonainen maatila Vendômen\nseudussa. Hän kuoli tapaturmaisesti eräällä metsästysretkellä ja jätti\nvaimon ynnä kaksi lasta niukkoihin varoihin. Minulla oli hänen\nvekseleitään ennen mailmassa, eikä niitä ollut helppo saada\nlunastetuksi. Hän oli veijari, huono mies.\"\n\nÄkkiä puhkesi hän nauruun ja sepitti koko jutun.\n\n\"Vanha kelmi! Hän on puijannut tyttöä ... tyttö ei ole välittänyt\nhänestä, ja hän on vietellyt tämän tuolla paperilla, jolla ei ole\nlaillista pätevyyttä. Ja sitten hän kuoli. Katsotaanpa, se on päivätty\n1854, kymmenen vuotta sitten. Tyttö on nyt täysi-ikäinen, hitto\nvieköön! Kuinka on tämä velkakirja joutunut Charpier'in käsiin? Hän oli\nviljakauppias, tuo Charpier, ja koronkiskuri samalla kertaa. Tyttö on\nluultavasti jättänyt tämän hänelle muutamien frangien lainan\nvakuudeksi, tai ehkä on hän ottanut ajaakseen tytön saatavan.\"\n\n\"Oivallista\", keskeytti rouva Méchain, \"oikein hyvä kaappaus.\"\n\nBusch kohotti halveksien olkapäitään. \"Eikö mitä, eihän sillä ole\nmitään arvoa oikeuden edessä. Jos minä menisin näyttämään sitä\nperillisille, ajaisivat he minut niin pitkälle kuin tietä riittää,\nsillä on todistettava, että kreivi todella on ollut tuon summan\nvelkaa. Mutta jos minun onnistuu saada käsiini tyttö, toivon voivani\nsaada heidät selvittämään asian meidän kanssamme välttääkseen\nhäväistysjuttua. Ymmärrättekö? Etsikää käsiinne tuo Léonie Cron,\nkirjottakaa Fayeux'ille, että ottaa hänestä selvää siellä. Sitten ehkä\nsaadaan hauskaa!\"\n\nHän oli jakanut paperit kahteen kasaan, jotka hän aikoi perinpohjin\ntutkia yksin jäätyään, ja hän istui liikkumattomana käsi kummankin\nkasan päällä.\n\nHetken äänettömyyden jälkeen puhkesi rouva Méchain taas puhumaan.\n\n\"Olen juoksennellut niitten Jordanin velkakirjojen vuoksi. Luulin jo\nmelkein varmasti saavani hänet satimeen. Hän on ollut virkamiehenä\njossain, nyt kirjottelee hän sanomalehtiin. Mutta lehtien toimituksissa\nkohdellaan huonosti, kieltäytyvät antamasta osotteita. Ja muuten en\nusko hänen kirjottavan omalla nimellään.\"\n\nVastaamatta ojensi Busch kätensä ja haki Jordanin paperit\naakkosjärjestyksestä! Niitä oli kuusi 50 frangin velkakirjaa,\npäivättyjä viisi vuotta sitten kuukauden väliajoilla, kokonaissumma\n300 frangia, jotka nuori mies oli jäänyt velkaan eräälle\nräätälille ollessaan rahapulassa. Velkakirjoja ei oltu lunastettu\nlankeemispäivänä, ja olivat ne nyt kasvaneet suurten kustannusten\nkautta, niin että velka nyt nousi 730 frangiin 15 centimeen.\n\n\"Jos se on tulevaisuuden mies\", mutisi Busch, \"niin saamme hänet kyllä\nkiinni.\"\n\nSitten johtui hänen mieleensä luultavasti jotain, joka oli yhteydessä\nJordanin kanssa, ja hän huudahti:\n\n\"Entä Sicardot-juttu? Sille me siis annamme palttua.\"\n\nMéchain teki tuskaisen liikkeen paksuilla käsillään: koko hänen\nmahdottoman suuri vartalonsa liikahteli epätoivosta.\n\n\"Oh, luojani\", vitisi hän piipittävällä äänellään, \"siitä tulee naula\nminun ruumisarkkuuni.\"\n\nSicardot-juttu oli romantinen tarina, jonka rouva aina melkoisella\ninnostuksella kertoi. Muuan hänen serkkunsa, Octavie Chavaille, joka\noli häntä paljo nuorempi, hänen tätinsä tytär, oli eräänä iltana\nraiskattu sen talon portaissa, jonka kuudennessa kerroksessa tytöllä\näitinsä kanssa oli pieni kortteeri. Pahinta oli, että herra, nainut\nmies, joka tuskin viikko sitten oli vaimoineen asettunut asumaan erään\nrouvan luo toisessa kerroksessa, oli ollut niin raaka, että nuori tyttö\noli satuttanut itsensä ulkonevaan nurkkaukseen ja nyrjähyttänyt\nolkapäänsä. Äiti tietysti julmistui ja tahtoi nostaa hirmuisen jutun,\nmutta tyttö tunnusti itkien, ettei hänkään syytön, että se oli pelkkä\ntapaturma, ja että hänestä olisi kovin surullista, jos herra joutuisi\nvankilaan. Silloin äiti vaikeni ja tyytyi 600 frangiin, jaettuna 12\nvelkakirjaan, joista oli maksettava 50 frangia kuukaudessa yhden vuoden\najalla, eikä sitä voinut lainkaan paljoksua, sillä nuori tyttö, joka\njuuri oli lopettanut ompelukurssin, ei voinut ansaita, hän makasi\nvuoteen omana, maksoi paljon rahaa ja sai niin huonon hoidon, että\nhänen käsilihaksensa lamautuivat ja hän jäi vialliseksi. Ennen\nensimäisen kuukauden loppua oli herra kadonnut ilmottamatta osotettaan.\nJa onnettomuuksia tuli satamalla nuoren tytön osaksi: Octavie synnytti\npojan, kadotti äitinsä, vajosi harhateille ja kurjuuteen. Lopuksi\njoutui hän serkkunsa, rouva Méchain'en hoiviin. Hän oli laahannut\nkaduilla kahdenkymmenenkuuden vuoden ikään saakka, sillä hän ei voinut\ntehdä työtä kätensä vuoksi, myyskenteli joskus sitroneja halleissa,\nhävisi viikkokausiksi miesten kanssa, jotka sitten ajoivat hänen\nluotansa, juopuneena ja häväistynä. Viime vuonna oli vihdoinkin\nkaikeksi onneksi tullut loppu hänen kurjasta elämästään erään\nsellaisen, tavallista hurjemman seikkailun perästä. Ja rouva Méchain'en\noli täytynyt pitää lapsi, Victor, ja koko tästä jutusta oli jälellä\nainoastaan nuo kaksitoista maksamatonta velkakirjaa, joitten alla oli\nnimi Sicardot. Senverran vain oli saatukin tietää herrasta että hänen\nnimensä oli Sicardot.\n\nTaas ojensi Busch kätensä ja otti esille Sicardot-paperit. Ei\nhaasteita, eikä Venemoisia, ainoastaan 12 velkakirjaa.\n\n\"Olisipa Victor edes kiltti poika!\" vaikeroi muija. \"Mutta te ette voi\najatellakaan, millainen pahankurinen lapsi hän on! Ei ole hauska\nsellainen perintö, poika päättää päivänsä mestauslavalla, enkä minä\nnäistä paperilapuista saa ainoatakaan sou'ta.\"\n\nBuschin suuret silmät tuijottivat yhä velkakirjoihin. Kuinka monta\nkertaa olikaan hän niitä tarkastellut toivossa että joku huomaamatta\njäänyt ominaisuus -- kirjainten muoto tai paperin laatu -- ohjaisi\njälille! Hän väitti aina, että tuo hieno, suippo käsiala oli hänelle\ntuttu.\n\n\"Merkillistä\", sanoi hän vielä kerran, \"olen varmasti nähnyt tuon a'n\nja o'n ennen -- ne ovat niin suippoja, että näyttävät i'ltä.\"\n\nSamassa koputettiin ovelle ja hän pyysi Méchain'en ojentamaan kätensä\nja avaamaan, sillä ovi johti suoraan portaille; oli kuljettava tämän\nhuoneen läpi päästäkseen toiseen, joka oli kadun puolella. Kyökki,\nikkunaton luola, oli eteisen toisella puolella. \"Olkaa hyvä ja astukaa\nsisään!\" Tulija oli Saccard. Hän hymyili, sillä häntä huvitti\nhiljaisuudessa messinkilevy, joka oli kiinnitetty oveen ja jossa\nsuurilla, mustilla kirjaimilla seisoi: Asianajaja.\n\n\"Ahaa, herra Saccard ... aivan niin, venäläinen kirje. Veljeni on\ntuolla toisessa huoneessa. Olkaa hyvä ja astukaa sinne.\"\n\nMutta Méchain sulki häneltä tien tykkänään, hän tuijotti\nvastatulleeseen yhä kohoavan hämmästyksen vallassa. Täytyi suorittaa\nkokonainen manöveri; Saccard meni takasin eteiseen, rouva Méchain astui\nmyös ulos, kömpi erääseen nurkkaan antaakseen hänelle tietä\nsisähuoneeseen. Näiden liikkeitten aikana ei hän hellittänyt silmiään\nSaccard'ista.\n\n\"Ah\", änkytti hän puoliääneen, \"tuo herra Saccard ... en ole koskaan\nkatsellut häntä niin tarkkaan. Victor on hänen ilmeinen kuvansa.\"\n\nBusch katsoi häntä aluksi oikein ymmärtämättä. Sitten hänelle selvisi\nja hän kirosi:\n\n\"Piru vieköön, niinhän se olikin, tiesinhän minä, että olin nähnyt\nkäsialan ennen.\"\n\nJa hän kimposi ylös, tempasi paperinsa löysi lopulta kirjeen, jonka\nSaccard oli kirjottanut hänelle mennä vuonna pyytääkseen lykkäystä\neräälle naishenkilölle, joka ei voinut maksaa Buschille. Hän vertasi\nnopeasti velkakirjojen ja kirjeen tyyliä; sama a ja sama o, vaikka ne\najan oloon olivat vielä suipentuneet, sitäpaitsi olivat suuret\nkirjaimet aivan samallaisia.\n\n\"Hän se on, hän se on\", kertasi hän. \"Mutta miksi on hän kirjottanut\nSicardot eikä Saccard?\"\n\nMutta pian muistui hänen mieleensä koko historia, Saccard'in\nmenneisyys, jonka muuan asioitsija, nyttemmin miljonääri oli kertonut\nhänelle. Saccard oli ilmestynyt Parisiin kohta valtiokeikauksen jälkeen\nsaavuttaakseen etua veljensä Rougon'in lisääntyvästä vallasta; aluksi\noli hän taistellut köyhyyttä vastaan Qvartier latin'in pimeillä\nkujilla; sitten oli hän äkkiä pyrähtänyt esille sen johdosta, että\nhänellä oli ollut kunnia haudata ensimäinen vaimonsa. Näinä ensimäisinä\nvaikeina aikoinaan oli hän muuttanut nimensä Rougon Saccard'iksi\nmuuttamalla aivan yksinkertaisesti ensimäisen vaimonsa nimen; tämän\nnimi oli Sicardot.\n\n\"Niin, niin, Sicardot, nyt muistan aivan hyvin\", mutisi Busch. \"Hänellä\non ollut häpyä kirjottaa vaimonsa nimi velkakirjoihin. Herrasväki oli\nluultavasti ottanut sen nimen muuttaessaan rue de la Harpe'lle, ja se\nlurjus on ryhtynyt kaikellaisiin varovaisuustoimenpiteisiin voidakseen\nhävitä pienimmästäkin syystä. Ahaa, hänellä oli semmoisia siivoja\nseikkailuja! Tyhmästi tehty, se voi tulla hänelle kalliiksi jonain\npäivänä.\"\n\n\"Vaiti, vaiti!\" keskeytti Méchain. \"Hän on nyt satimessa, ja huoleti\nvoi sanoa, että kaitselmus valvoo. Vihdoinkin olen saava maksun\nkaikista, mitä olen tehnyt pienen Victor raukan hyväksi ... minä pidän\njoka tapauksessa siitä pienestä moskasakarista!\"\n\nEukko loisti ilosta, hänen pienet silmänsä loistivat paksujen\nkasvolöttänöitten aukoista.\n\nMutta Busch, jonka kuohahtanut ilo kohtalon lopultakin tuoman\narvotuksen selityksen johdosta tarkemmin ajatellessa oli jäähtynyt,\npudisti päätään. Vaikkakin tällä kertaa kukistunut, oli Saccard\nkumminkin kelpo saalis. Mutta hänen kanssaan ei ollut leikkimistä,\nhänellä oli terävät hampaat ja muuten ei hän varmaan itsekään tiennyt,\nettä hänellä oli poika. Voisihan hän kieltää, huolimatta tavattomasta\nyhdennäköisyydestä, joka oli ilostuttanut rouva Méchain'ia niin\nsuuresti. Sitä paitsi oli hän leskenä toista kertaa, vapaa, eikä\nkenellekään velvollinen tekemään tiliä entisestä elämästään, niin että\nvaikka hän tunnustaisikin lapsukaisen omakseen, eivät mitkään\npelotukset tai uhkaukset vaikuttaisi häneen. Tyytyminen 600 frangiin\noli taas liian surkeaa, mitä hyötyä siis heille olisi siitä, että\nkohtalo auttoi heitä ikäänkuin ihmeen kautta? Ei, ei, tässä täytyy\nmiettiä vielä, antaa hänen varallistua, eikä niittää ennenkuin vilja\noli kypsä.\n\n\"Elkäämme kiirehtikö\", sanoi Busch vihdoin. \"Hän on nyt muuten\nrappiolla, meidän täytyy antaa hänelle aikaa nousta.\"\n\nAstuttuaan viereiseen huoneeseen jäi Saccard hetkeksi seisomaan\nverhottomien akkunoitten kautta tunkeutuvan auringonvalon häikäisemänä.\nHuoneessa oli sinikukkaiset vaaleat seinäpaperit ja vähä huonekaluja:\nainoastaan kapea rautasänky nurkassa, mäntyinen pöytä keskellä lattiaa\nja kaksi olkituolia. Pitkin seinää vasemmalla puolella oli pari milt'ei\nhöyläämätöntä lautaa tekemässä kirjahyllyn virkaa ja olivat ne\ntäpötäynnä kirjoja, aikakauslehtiä, sanomalehtiä ja kaikellaisia\npapereita. Mutta tänne kuudennen kerroksen korkeuteen tulviva taivaan\nkirkas valo antoi tälle autiudelle loistoa ja tuoreutta, hymyilevää\nnuoruusiloa. Buschin veli Sigismond, 35 vuotias mies, parraton, pitkä,\nharva, kastanjanruskeahiuksinen mies, istui pöydän ääressä korkeaa,\nkaarevaa otsaansa laihaan käteensä nojaten ja niin syventyneenä\nlukemaan erästä käsikirjotusta, ettei hän kuullut oven avautumista,\neikä edes kääntänyt päätään.\n\nTämä Sigismond oli hyvin lahjakas mies. Hän oli opiskellut\nsaksalaisessa yliopistossa ja puhui, paitsi äidinkieltään ranskaa,\nsaksaa, englantia ja venäjää. V. 1849 oli hän Kölnissä tutustunut Karl\nMarx'iin, oli ollut \"Uuden Reinin-lehden\" parhaimpia aputoimittajia ja\nsiitä saakka omaksui selvän uskontunnustuksen: hän uskoi palavasti\nsosialismiin, harrasti henkeen ja vereen saakka yhteiskunnan\npikaista uudestisyntymistä, joka oli turvaava köyhien ja sorrettujen\nonnen. Kun hänen opettajansa oli karkotettu Saksasta ja kesäkuun\npäivien jälkeen ajettu Parisistakin, jäi Sigismond tänne unelmiinsa\nsyventyneenä ja niin huolettomana tulojensa suhteen, että hän varmasti\nolisi kuollut nälkään, ellei veljensä olisi ottanut häntä luokseen ja\nsaanut häntä yllytetyksi käyttämään hyväkseen kielitaitoaan ja\nryhtymään kielenkääntäjäksi. Vanhempi veli rakasti häntä suuresti ja\näidillisellä rakkaudella; hän, joka oli julma kuin susi velkojiaan\nkohtaan, eikä olisi hävennyt varastaa 50 centimea kuolevalta,\nliikuttui kyyneliin saakka, muuttui heti helläksi ja naisellisen\nhuolehtivaksi, niinpiankuin tuli kysymys tästä aaterikkaasta\nkolmikymmenviisivuotiaasta, joka oli ja pysyi lapsena. Hän oli antanut\ntälle parhaan huoneen kadun puolella, palveli häntä kuin piika, hoiti\nheidän merkillistä talouttaan, lakaisi, laittoi vuoteet, valvoi ruokaa,\njoka tuotiin kaksi kertaa päivässä lähellä sijaitsevasta pienestä\nravintolasta. Hän, joka oli niin toimelias ja jonka pää oli täynnä\ntuhansia liikeasioita, sieti veljen laiskuutta, sillä käännöstyö ei\nkäynyt juuri nopeasti; hänen omat ajatuksensa veivät suuren osan\najasta. Vieläpä Busch kielsikin häntä työskentelemästä, sillä hän oli\nlevoton veljensä ilkeän kuivan yskän johdosta, ja vaikka hän oli niin\nahne ja oli ottanut elämänsä ainoaksi päämääräksi rahojen kokoomisen,\nhymyili hän vallankumousmiehen teorioille ja salli hänen käsitellä\n\"kapitalia\" kuin lapsen leikkikalua, jonka se rikkoo.\n\nSigismond puolestaan ei edes aavistanutkaan, mitä veljellä oli\nviereisessä huoneessa.\n\nHän ei lainkaan ymmärtänyt kurssissa alenneilla arvopapereilla\nkeinottelemista ja velkakirjojen ostoa, hän eli korkeammissa\nilmapiireissä, uneksi ylpeää unta oikeudesta. Paljas almukäsitekin\nhaavoitti häntä, suututti häntä tavattomasti: olihan hyväntekeväisyys\nvääryyttä hyvyyden sovittavan varjon alla. Hän tahtoi kuulla puhuttavan\nvain oikeudesta, kaikkien tasa-arvoisuudesta uuden yhteiskunnan\nloukkaamattomana periaatteena. Hän oli yhtämittaisessa kirjeenvaihdossa\nKarl Marx'in kanssa ja tämän esikuvan mukaan kulutti hän koko elämänsä\ntämän järjestelmän tutkimiseen tahtoen asettaa tieteellisen pohjan\nyhteisen onnen laajalle rakennukselle. Hän unohti työssään kaikki\nnautinnot ja oli siihen määrin kohtuullinen tavoissaan, että veljen\ntäytyi suuttua saadakseen hänet juomaan lasin viiniä ja syömään palasen\nlihaa. Hän tahtoi, että jokainen ihminen olisi tilaisuudessa hänen\nvoimilleen sopivan työn kautta tyydyttämään tarpeensa; itse työskenteli\nhän levähtämättä ja eli milt'ei tyhjästä. Hän oli nero sanan\nvarsinaisessa merkityksessä, kiihkoisesti uskollinen opinnoilleen,\naineellisuudesta riippumaton, rehti ja viaton. Jo syksyllä oli hänen\nyskänsä pahentunut, häntä kalvoi keuhkotauti, mutta hän ei viitsinyt\nkiinnittää huomiota siihen, eikä hoitanut itseään lainkaan.\n\nMutta nyt Saccard liikahti, Sigismond nosti vihdoinkin suuret,\nuneksivat silmänsä ja näytti kummastuneelta, vaikkakin hän tunsi\ntulijan.\n\n\"Minulla olisi eräs kirje käännettävä.\"\n\nNuoren miehen hämmästys lisääntyi, sillä hän oli kyllästyttänyt\nliiketuttavansa -- pankkiirit, keinottelijat, vekselinvälittäjät ja\nmuut pörssimiehet, jotka alituiseen saivat kirjeitä Englannista ja\nerittäinkin Saksasta, kiertokirjeitä, yhtiösääntöjä j.m.s.\n\n\"Niin, venäläinen kirje. Siinä on vain kymmenen riviä.\"\n\nSilloin ojensi Sigismond kätensä; venäjä oli hänen erikoisalansa, hän\nyksin kykeni kääntämään sujuvasti venäjästä, toiset korttelissa asuvat\nkielenkääntäjät elivät saksalla ja englannilla. Ja juuri senvuoksi,\nettä venäläiset liikekirjeet ovat niin harvinaisia Parisin\nmarkkinoilla, oli hän niin usein vailla työansiota.\n\nHän luki kirjeen ääneen ranskaksi. Se oli lyhyt myöntävä vastaus erästä\nliikeasiaa koskevaan kyselyyn.\n\n\"Tuhannen kiitosta\", huudahti Saccard, joka näytti suuresti ilostuvan.\n\nJa hän pyysi Sigismondin kirjottamaan käännöksen kirjeen takapuolelle.\nMutta tämä sai ankaran yskäkohtauksen, jonka hän tukahutti painamalla\nnenäliinan suunsa eteen, ettei vain mitenkään olisi häirinnyt veljeään,\njoka aina syöksi sisään kuullessaan hänen yskivän noin. Kun kohtaus oli\nohi, nousi hän ja avasi akkunan, sillä hän oli tukehtua ja tahtoi\nilmaa. Saccard, joka oli seurannut häntä, vilkasi ulos ja huudahti:\n\n\"Ei, mutta katsoppas, teillä on näköala pörssiin. Ah, miten omituiselta\nse näyttää täältä!\"\n\nKoskaan ei hän ollut nähnyt sitä lintuperspektiivissä, jolloin katon\nneljä tavattoman suurta sinkkipintaa välkkyili savupiippumetsän alla ja\nukkosenjohdot kohottivat uhkaavina jättiläispeitsensä taivasta kohti.\nJa itse rakennus oli vain likasenharmaa, alaston ja ruma kiviröykkiö,\njota säännöllisesti saarsivat pilarit ja jonka kruununa oli repaleinen\nlippu. Enimmän kiinnitti hänen mieltään porraskäytävä ja sillä vilisevä\nmusta joukko.\n\n\"Pieneltä se näyttää\", jatkoi Saccard. \"Tuntuu kuin voisi heidät kaikki\nottaa käteensä kerralla.\"\n\nJa tuntien nuoren miehen mielipiteet lisäsi hän nauraen:\n\n\"Milloin te lennätätte menemään tuon kaiken?\"\n\nSigismond kohotti hartioitaan.\n\n\"Mitäpä se hyödyttäisi? Tehän työskentelette itse omaksi turmioksenne.\"\n\nJa vihdoinkin lämpeni hän aineeseensa ja päästi vapauteen ajatukset,\njotka täyttivät hänen sielunsa. Hän kehitteli näin esille koko\njärjestelmänsä.\n\n\"Niin, niin, te työskentelette meidän hyväksemme, itsetietämättänne. Te\nmuutamat harvat riistäjät ryöstätte kansan suurta joukkoa, mutta kun te\nolette täyttyneet, on meidän vuoromme puhdistaa teidät. Kaikki vallan\nrajottaminen, kaikki rivien keskitys johtaa kollektivismiin. Te annatte\nmeille käytännöllistä opetusta, kuten esim. suuromaisuudenomistajat,\njotka anastavat itselleen maan, suurtehtailijat, jotka syövät\npienkäsityöläiset, suuret pankit ja jättiläisliikkeet, jotka tappavat\nkaiken kilpailun ja kohoavat pienpankkien ja pikkuliikkeitten\nraunioille ... kaikki nämä, sanon sen teille, johtavat meitä varmasti\neteenpäin uutta yhteiskuntajärjestystä kohti. Me odotamme, kunnes\nkaikki romahtaa, kunnes koko nykyinen tuotantotapa on synnyttänyt\nsietämättömän tilanteen, joka on oleva sen viimeinen seuraus. Silloin\nasettuvat porvarit ja talonpojat itsestään meidän rinnallemme.\"\n\n\"Mutta sanokaa minulle sentään, mitä te oikeastaan tarkotatte\nkollektivismilla?\"\n\n\"Kollektivismi on muodostuma yksityisistä pääomista, jotka nyt elävät\nkilpailun taistelusta, yhteiseksi yhteiskuntakapitalismiksi, joka\ntehdään hedelmöittäväksi joukkojen yhteistyöstä. Ajatelkaa\nyhteiskuntaa, jossa tuotantovälineet ovat kaikkien omaisuutta,\njossa kaikki työskentelevät lahjojensa ja voimainsa mukaan, ja jossa\ntämän yhteistyön voitto jaetaan jokaiselle suhteellisesti hänen\ntuottamansa hyödyn mukaan. Ei löydy sen yksinkertaisempaa, vai\nkuinka? Ja sen kautta on laho puu kaatuva maahan kuin kirveeniskusta.\nEi enää mitään kilpailua, ei yksityisomaisuutta, luonnollisesti\nei mitään huijausliikkeitä, eikä pörssiä. Käsitys 'voitto' käy\ntarkotuksettomaksi. Kaiken keinottelun lähde, 'työtön tulo', häviää.\"\n\n\"Ohoo\", keskeytti Saccard, \"sepä, hitto soikoon muuttaa monen ihmisen\nelintapoja. Mutta mitä te teette nykyisille omaisuudenomistajille?\nGundermann'ille esim., otatteko te häneltä hänen miljardinsa?\"\n\n\"Eipä suinkaan, emmehän me ole varkaita. Me ostamme häneltä hänen\narvopaperinsa ja korkoatuottavat tavarantuotanto-obligationinsa,\njaettuina määrävuosille. Voitteko kuvitella tuota määrätöntä pääomaa\nmuutettuna sillä tavoin kulutustuotannoksi? Vähemmän kuin sadan vuoden\nkuluessa joutuvat Gundermann'in jälkeläiset työskentelemään toisten\nkansalaisten tavoin ... jos nimittäin otaksumme, että perintöoikeus jää\nkoskemattomaksi. Kuten sanottu, tämä järjestelmä hävittää yhdellä\niskulla ei ainoastaan kaiken yksityiskaupan ja keinottelun, osakeyhtiöt\nja pääomarenkaat, vaan myöskin kaikki epäsuorat koronkiskomislähteet,\nlaina, vuokra ja arentimenot. Työ tulee ainoaksi arvonmittariksi.\nKaikellainen palkanmaksu luonnollisesti lakkaa, sillä nykyisessä\nkapitalistisessa yhteiskunnassa ei se koskaan edusta suoritetun työn\noikeudellista vastiketta, vaan ainoastaan sitä, mitä välttämättä on\ntarpeen työläisten ylläpitoon. Ja täytyy tunnustaa, että asioitten\nnykyinen tila on yksin syynä siihen, että rehellisimmänkin työnantajan\ntäytyy totella kilpailun lakeja ja nylkeä työläistään, jos mielii elää.\nKoko nykyinen yhteiskuntajärjestys täytyy kumota.\"\n\nJa Sigismond puhkesi hyväntahtoiseen, heleään, lapselliseen nauruun.\nHän seisoi edelleen akkunan ääressä katsellen pörssiä, jossa pelaajien\nmusta muurahaispesä kuhisi. Punaisia pilkkuja ilmestyi hänen\nkasvoilleen, hänen ainoa ilonsa oli kuvitella, miten iloisen\nivallisesti tulevaisuuden oikeus oli kehkeävä esiin.\n\nSaccard tunsi yhä enemmän menettävänsä rohkeutensa. Entä jos tuo\ntietoinen haaveilija olisi oikeassa, jos hän hyvinkin voisi nähdä\ntulevaisuuteen? Tuntuihan kaikki sangen uskottavalta.\n\n\"No niin\", mutisi hän lohduttautuakseen, \"ei tuo sentään tule\ntapahtumaan ensi vuonna.\"\n\n\"Ei, siinä olette oikeassa\", vastasi nuori mies, joka taas näytti\nvakavalta ja väsyneeltä. \"Me elämme ylimenon aikakautta, kuohunnan\naikaa. Ehkä tulee väkivaltaisia vallankumouksia, ne ovat usein\nvälttämättömiä. Mutta ne iskut ovat ohimenevää laatua. Oh, minä\nymmärrän kyllä suuret vaikeudet alussa. On vaikea kuvata kansalle tätä\ntulevaisuuden yhteiskuntaa, jossa työ jaetaan oikeuden mukaan, ja jonka\ntavat tulevat niin suuresti eroamaan meidän tavoistamme. Se on aivan\nkuin toinen mailma, ihankuin elämää toisella taivaankappaleella.\nSitäpaitsi -- se meidän täytyy tunnustaa -- meidän suunnitelmamme eivät\nole valmiit, me olemme vielä etsinnän asteella. Minä, joka tuskin enää\nkykenen nukkumaan, ajattelen sitä yökaudet. Meille voidaan\nluonnollisesti sanoa: 'että olosuhteet ovat sellaiset kuin ne ovat,\nriippuu siitä, että tapausten johdonmukaisuus on ne sellaisiksi\ntehnyt.' Ajatelkaa, mikä työ ohjata joki lähteihinsä ja johtaa se\nsieltä uuteen uomaan! Nykyisellä yhteiskuntamuodolla on ollut\nsatavuotinen kukoistuksensa, kiitos siitä individualismin, joka\nkilpailulle ja henkilökohtaisille harrastuksille on antanut yhä uutta\nelinvoimaa. Voiko kollektivismi koskaan saavuttaa tämän elinvoiman ja\nmillä tavalla se on johtava työläisen tuotantoa, kun voiton\nsaavuttamisen mahdollisuus on poissa? Siinä on minun käsitykseni mukaan\nepätoivon ja levottomuuden aihe, siinä se heikko kohta, joka meidän on\nsaatava selville, jos tahdomme, että sosialismi voittaisi kerran. Mutta\nme voitamme, sillä me edustamme oikeutta. Näettekö tuon suuren\nrakennuksen edessämme ... näettekö?\"\n\n\"Pörssin?\" sanoi Saccard. \"Tietysti minä sen näen!\"\n\n\"Olisi tyhmää räjähyttää sitä ilmaan, sillä ne rakentaisivat sen\ntoiseen paikkaan. Mutta minä sanon teille, että se räjähtää itsestään\nkun valtio on riistänyt sen ja muodostanut kansakunnan ainoaksi\npankiksi. Ja kuka tietää? Ehkä siitä tulee meidän suunnattomien\nrikkauksiemme säilytyspaikka, aarrekammiomme, josta pojanpoikamme\nhakevat ainehistoa kansallisjuhliinsa!\"\n\nSigismond teki suuren liikkeen, ikäänkuin hän olisi avannut tämän\nkaikille yleisen ja yhtäläisen onnellisen tulevaisuuden ovet. Ja hän\noli siihen määrin tulistunut, että sai uuden, pahan yskäkohtauksen; hän\nperäytyi pöydän ääreen, painoi kyynäspäänsä paperiensa päälle, painoi\nkätensä suullensa estääkseen rintaansa repivän yskän. Mutta se ei nyt\ntahtonut hellittää. Äkkiä aukeni ovi ja Busch, joka oli eronnut rouva\nMéchain'esta ryntäsi sisään epätoivoisena; näytti kuin olisi hän itse\ntuntenut tuon kauhean yskän tuskat. Hän kumartui ja kietoi pitkät\nkätensä veljensä ympäri kuin lapsen, jonka tuskia viihdytetään lepoon.\n\n\"Kas niin poikaseni, miten on laitasi? Pitää lähettää lääkäriä\nhakemaan. Olet liian varomaton ... olet taas lörpötellyt liiaksi, olen\nvarma siitä.\"\n\nJa hän loi terävän katseen Saccard'iin, joka seisoi keskellä huonetta,\nhuomattavasti liikutettuna sen johdosta, mitä hänelle oli sanonut tuo\npitkä, laiha mies, joka oli niin intohimoinen ja sairas, ja joka\nvinttikamarinsa akkunasta kenties singahutti kohtalokkaan kirouksen\npörssille ja uhkasi sen hävittää maan tasalle rakentaakseen jälleen.\n\n\"Kiitos, nyt jätän teidät rauhaan\", sanoi Saccard, jolle tuli kiire\npäästä pois. \"Lähettäkää minulle kirje ja käännös. Odotan useampia,\nselvitämme kaikki samalla kertaa.\"\n\nMutta nyt oli yskäkohtaus ohi ja Busch pidätti häntä hetkeksi.\n\n\"Apropos, rouvasihminen, joka oli luonani äsken, on tavannut teidät\nennen ... kauan sitten.\"\n\n\"Vai niin, missä?\"\n\n\"De la Harpe-kadulla vuonna 1852.\"\n\nSaccard kalpeni, niin suuri kuin hänen itsehillintäkykynsä\nolikin. Hänen suupielensä värähtelivät hermostuneesti. Hän ei\nluonnollisestikaan ajatellut viettelemäänsä tyttöä; ei hän ollut\nkoskaan tiennyt, että tyttö oli tullut raskaaksi, eikä aavistanutkaan,\nettä hänellä oli lapsi. Mutta hänestä oli aina epämieluista\nkurjuusvuosien muistuttaminen.\n\n\"De la Harpe-kadulla? Hm ... siellä asuin väin viikon Parisiin\nsaavuttuani ja asuntoa hakiessani. Hyvästi nyt!\"\n\n\"Me tapaamme joku toinen kerta\", sanoi Busch merkitsevällä äänellä. Hän\nerehtyi, hän piti Saccard'in mielenliikutusta tunnustuksena ja ajatteli\njo keinoja saadakseen hyötyä tästä jutusta.\n\nPalattuaan kadulle kääntyi Saccard koneellisesti pörssitorille. Koko\nhänen ruumiinsa vapisi vielä, eikä hän edes huomannut pikku rouva\nConin'ia, jonka kaunis, vaalea pää hymyili paperikaupan ovella.\nTorilla oli melu yhä lisääntynyt, käytävillä kuhisi kansaa, ja\npörssikeinottelijain hälinä muistutti enemmän kuin koskaan myllertävää\nmerta. Kello oli neljännestä vaille kolme ja silloin on aina hälinä\nhuipussaan, kun viimeiset pörssinoteraukset on naulattu julki ja\njokainen palaa halusta saada tietää, kuka palaa kotiinsa täysin\ntaskuin.\n\nHän seisoi liikahtamatta katsellen taistelua tuolla ylhäällä ja käyden\najatuksissaan läpi koko entisen elämänsä, sillä Buschin kysymys oli\nherättänyt taas vanhat muistot. Hän muisti ajan, jolloin hän asui rue\nde la Harpe'lla ja sitten rue Saint-Jacques'lla, kuinka hän oli\nkuljeskellut Parisissa kulunein saappain seikkailijana, joka oli tullut\nsuureen kaupunkiin kohotakseen sen herraksi. Ja häntä raivostutti\najatus, ettei hän vielä ollut valloittanut Parisia, että hän taas oli\npuilla paljailla onneaan etsimässä tyydyttämättömin haluin. Tuo hullu\nSigismond oli oikeassa: työ ei elätä miestään, ainoastaan köyhimykset\nja tyhmeliinit tekevät työtä lihottaakseen muita. Ainoastaan\npörssipelin vuoksi kannatti elää, se lahjottaa yhdellä iskulla,\nmuutamissa tunneissa, hyvinvoinnin, loiston, muhkean elämän. Jos kerran\nvanha yhteiskuntajärjestys joskus oli kumoutuva, niin piti toki\nsellaisen miehen kuin hänen saada tilaisuutta tyydyttää halujaan,\nennenkuin maanjäristys oli tuleva?\n\nMutta juuri sillä hetkellä tyrkkäsi häntä muuan ohikulkija, joka ei\nedes kääntynyt anteeksipyytämään. Hän tunsi Gundermann'in, joka oli\nkävelyllä terveydekseen. Hän näki tämän katoavan erääseen\nleipomoliikkeeseen johon kultakuningas joskus poikkesi ostamaan\nfrangilla namusia poikansa tyttärille. Ja tämä tyrkkäys juuri nyt,\njolloin kuume raivosi hänessä kiihottavan kuljeskelun jälkeen pörssin\nympärillä, oli kuin ruoskanisku, viimeinen sysäys, joka joudutti hänen\npäätöstään. Hän oli nyt lopettanut linnotuksen piirityksen, hänen oli\nhyökättävä sen kimppuun. Hän vannoi taistelevansa säälittä, hän ei jätä\nRanskaa, hän uhmaa veljeään, pelaa viimeisen epätoivoisen pelin, joka\nsaattaa Parisin hänen jalkojensa juureen tai syöksee hänet itsensä\nlokaan voimattomana ja muserrettuna.\n\n\n\n\nII.\n\n\nViimeisen onnettoman tonttijuttunsa jälkeen kun Saccard'in täytyi\njättää palatsinsa Monceau-puiston varrella velkojainsa käsiin\nvälttääkseen vielä pahempaa keikausta, oli hänen ensimäinen ajatuksensa\nturvautua poikansa Maxime'n hoiviin. Kadotettuaan ensimäisen vaimonsa,\njoka lepäsi pienellä kirkkomaalla Lombardiassa, asui hän yksin pienessä\ntalossa l'Impetratrice-kadun varrella, missä hän oli järjestänyt\nelämänsä viisaasti ja hävyttömän itsekylläisesti; siellä kulutti hän\nvainajan omaisuutta, mihinkään työhön ryhtymättä, hän kun oli heikko\nterveydeltään; kylmällä ja päättäväisellä äänellä kieltäytyi hän\nottamasta isäänsä luokseen -- ollakseen lopen hävittämättä heidän\nkeskinäistä sopuaan -- selitti hän ovelasti hymyillen.\n\nSaccard'in täytyi niin ollen etsiä toista asuntoa. Hän oli jo\nvuokraamaisillaan pienen talon Passy'ssä, erään liikeasioista syrjään\nvetäytyneen kauppiaan pienen porvarillisen turvapaikan, kun hänen\nmieleensä johtui, että Orvideo-palatsin pohja ja ensikerros rue\nSaint-Lazaren varrella oli asumaton, akkunat ja ovet sulettuina.\nRuhtinatar d'Orvideo, joka asui miehensä kuoleman jälkeen toisen\nkerroksen kolmessa huoneessa, ei ollut edes antanut ripustaa mitään\nosotekilpeä ajoportille, missä rikkaruoho kasvoi villinä. Käydessään\nruhtinattaren luona liikeasioissa oli hän usein kummastellut hänen\nvälinpitämättömyyttään tavotella hyötyä kiinteistöstään. Mutta\nruhtinatar pudisti päätään, hänellä oli omat mielipiteensä rahojen\nsuhteen. Mutta kun Saccard itse pyrki hänen vuokralaisekseen, vastasi\nhän heti myöntävästi ja luovutti hänelle mitättömästä summasta, 10,000\nfrangista, ruhtinaallisella loistolla rakennetut pohja- ja\nensikerroksen, jotka varmasti olivat puolta enemmän arvoiset.\n\nIhmiset muistivat vielä sen loiston, jossa ruhtinas d'Orvideo oli\nelänyt. Hän oli suuremmoisen rahakeinottelun jälkeen muuttanut\nEspanjasta Parisiin ja miljonasateella ostanut ja korjauttanut tämän\ntalon odotellessaan kultaista marmorilinnaa, jolla hän aikoi\nhämmästyttää mailmaa.\n\nHäviöstään huolimatta laahasi Saccard perässään melkoisen joukon\npalvelusväkeä, entisen tavattoman suuren henkilökuntansa jätteet:\nkamaripalvelija, kokki ja hänen vaimonsa, joka hoiti liinavaatteita,\ntoinen naispalvelija, jolla ei ollut mitään erityistä tointa,\nkuski ja kaksi tallirenkiä; tallissa oli hänellä kaksi hevosta ja\nvaunuliiterissä kolmet vaunut; pohjakerrokseen oli hän järjestänyt\nväelleen ruokasalin. Hänellä ei ollut kassassa 500 frangiakaan, joita\nhän olisi voinut kutsua omikseen, mutta hän eli aivankuin olisi omannut\n2-300,000 frangin vuositulot. Hänen valtansa ulottui myös ensikerroksen\nsuuriin huoneihin, kolmeen salonkiin, viiteen makuuhuoneeseen ja\nsuureen ruokasaliin, johon voi kattaa pöydän 50 hengelle. Ruokasalista\njohtivat portaat toiseen kerrokseen pienempään ruokasaliin, ja\nruhtinatar, joka hiljan oli vuokrannut tämän osan toisesta kerroksesta\neräälle insinööri Hamelin'ille, joka asui sisarensa kanssa yhdessä,\noli antanut sulkea portaitten oven. Hän jakoi vanhan kyökkikäytävän\nnäitten vuokralaistensa kanssa Saccard'in yksin hallitessa suurta\nporraskäytävää. Saccard kalusti muutamia huoneita niillä tähteillä,\njoita hänellä vielä oli jälellä parc Monceau'sta, ja onnistui sentään\nluomaan eloa noihin synkkiin autioihin seiniin, joilta kiihkoisa käsi\nnäytti repineen jok'ainoan koristuksen heti ruhtinaan kuoleman jälkeen.\nJa täällä hän voi taas unelmoida suurista rikkauksista.\n\nRuhtinatar d'Orvideo oli siihen aikaan Parisin merkillisyyksiä.\nViisitoista vuotta sitten oli hän antanut suostumuksensa avioliittoon\nruhtinas d'Orvideon kanssa, jota hän ei rakastanut, ja totellut\nnäin äitinsä, herttuatar de Combevillen nimenomaista käskyä.\nKaksikymmenvuotias tyttö oli siihen aikaan sangen tunnettu\nkauneudestaan ja hurskaudestaan; hän oli hiukan liian totinen, mutta\nsamalla loppumattomiin huvitettu seuraelämästä. Hän ei tuntenut niitä\nmerkillisiä juttuja, joita oli liikkeellä ruhtinaasta ja hänen\nkuninkaallisen omaisuutensa, joka arvostettiin 300 miljonaksi,\nalkulähteistä. Niihin miljoniin sisältyi kokonainen elämä hirmuisia\nvarkauksia, joita ei oltu tehty metsätiellä ase kädessä, kuten\nentisajan jalot ryövärit, vaan nykyaikaisen rosvon tavoin siivon\nulkonaisen käytöksen kautta, selvällä päivällä, pörssissä, missä hän\noli riistänyt miljonansa herkkäuskoisten raukkojen taskuista ja\nlevittänyt ympärilleen hävitystä ja kuolemaa. Vaikk'ei ruhtinattarella\nollut aavistustakaan, että hänen puolisonsa miljonat oli koottu lian ja\nveren kautta, oli hän ensimäisestä kohtauksesta saakka tuntenut\ntätä kohtaan vastenmielisyyttä, jota hän ei voinut voittaa edes\nuskonnollisuutensa avulla; ja pian lisääntyi hänen vastenmielisyytensä\nentisestään sen johdosta, ettei hänellä ollut lasta tästä\navioliitosta, johon hän oli mennyt kuuliaisuudesta. Hän olisi tyytynyt\näidinonneen, hän jumaloi lapsia, ja lopuksi heräsi hänessä viha tuota\nmiestä kohtaan, joka ei millään tavoin voinut tyydyttää hänen\nonnenvaatimustaan. Niin heittäytyi hän seuraelämän pyörteisiin, eli\nennen kuulumattomassa loistossa, häikäisi koko Parisia juhliensa\nloistolla ja eli niin tuhlaten, että Tuilrie'ssakin häntä kadehdittiin.\nMutta kun ruhtinas kuoli halvaukseen, muuttui elämä palatsissa\nhiljaiseksi ja synkäksi. Ei valoa, ei ääntä, ovet ja akkunat olivat\nsuljetut, ja levisi huhu, että ruhtinatar, poistettuaan kiireellä\nkaikki huonekalut molemmista alemmista kerroksista, oli vetäytynyt kuin\nnunna toisen kerroksen kolmeen pieneen huoneeseen äitinsä entisen\nkamaripalvelijattaren, vanhan Sofian kanssa joka oli ollut hänen\nlapsentyttönään. Uudestaan näyttäytyessään oli hän puettuna\nyksinkertaiseen, mustaan villapukuun, hiukset peitettynä mustaan\nsuippoon liinaan. Hän oli vielä kaunis, otsa valkea ja kasvot pyöreät\nmutta iho oli keltainen ja kasvot kuolleet ja niillä kivettynyt ilme,\nniinkuin sillä, joka kauan on ollut nunnana. Hän oli juuri täyttänyt\nkolmekymmentä vuotta ja viimeisestä syntymäpäivästään asti oli hän vain\nelänyt harjottaakseen hyväntekeväisyyttä mitä suurimmassa määrässä.\n\nHämmästys oli suuri Parisissa ja kaikellaisia merkillisiä huhuja läksi\nliikkeelle. Ruhtinatar oli perinyt koko omaisuuden, nuo paljon puhutut\n300 miljonaa, jotka olivat myös sanomalehdistön puheenaiheena. Ja juttu\njota enimmän uskottiin, oli romantista laatua. Väitettiin, että\ntuntematon, mustapukuinen mies oli äkkiä eräänä iltana ilmestynyt\nruhtinattaren makuuhuoneeseen, juuri kun hän oli käymässä levolle,\nilman että hän lainkaan oli päässyt selville, mistä salaisesta ovesta\nmies oli tullut. Eikä yksikään ihminen tiennyt, mitä tuo mies oli\nhänelle sanonut, mutta otaksuttavasti oli hän ilmottanut, mistä ne 200\nmiljonaa olivat kotosin, ja kenties ottanut ruhtinattarelta valan, että\nhän tulisi hyvittämään kaikki vääryydet, jos mielisi välttää kauheita\nseurauksia. Sitten oli mies hävinnyt. Joko hän sitten nyt totteli\nhaudan toiselta puolen tullutta käskyä tai johtuivat myöhemmät\ntapahtumat heränneestä oikeudentunnosta hänen tarkastettuaan miehensä\npaperit, kukapa sen tiesi, mutta viisi leskeysvuottansa oli hän elänyt\nvain kieltäymystä ja sovitusta varten. Tässä naisessa, joka ei koskaan\nollut tuntenut rakkautta eikä äidiniloa, näytti koko pidätetty\nhellyys, erittäinkin tukahutettu rakkaus lapsiin, puhjenneen\nsuorastaan intohimoksi köyhiä, heikkoja, osattomia, kärsiviä, noitten\nvarastettujen miljonien oikeita omistajia kohtaan, joita hän hoiti ja\njoita kohtaan hän osotti kuninkaallista auliutta. Se muodostui hänen\nihanteekseen, hän piti itseään tästälähin pankkiirina, jonka haltuun\nköyhät olivat tallettaneet 300 miljonaa siinä tarkotuksessa, että ne\ntulisivat mahdollisimman hyvin käytettyä. Kaupungissa oli hänellä suuri\nkonttori, jossa oli kaksikymmentä apulaista. Kotona, kolmessa pikku\nhuoneessaan, otti hän vastaan vain lähettiläänsä, neljä viisi\napulaistaan, ja siellä vietti hän päivänsä kirjotuspöydän ääressä,\nkuten suuren liikehuoneen päällikkö, kaukana kaikista rauhan\nhäiritsijöistä. Hänen unelmansa oli huojentaa kaikkea inhimillistä\nkurjuutta, mailmaan tulostaan kärsivistä lapsista puutteessa ja\nkurjuudessa kuoleviin ukkoihin saakka. Viisi vuotta oli hän tuhlannut\nrahoja molemmin käsin. Vielä muutamia vuosia ja hänen omaisuutensa\nolisi mennyttä, ilman että jäisi edes korkoja leipään ja maitoon,\njoista hän yksinomaan eli. Kun hänen vanha palvelijattarensa Sofia\njoskus keskeytti tavallisen äänettömyyden soimaten häntä ja ennustaen,\nettä hän vielä kuolisi kurjuudessa, hymyili hän väsyneesti ihanaa,\ntoivokasta hymyä, ainoata mikä enää näkyi hänen värittömillä\nhuulillaan.\n\nErään aikomansa ja suuremmoiseksi suunnittelemansa työkodin johdosta\njoutui ruhtinatar tekemään Saccard'in tuttavuutta. Tämä oli yksi sen\ntontin omistajia, jonka ruhtinatar aikoi ostaa tarkotusta varten.\nSaccard'in reipas liikeasioitten suorittamistapa miellytti häntä ja hän\nkutsui tämän luoksensa, kun ei voinut päästä yksimielisyyteen\nurakoitsijoittensa kanssa. Nämä varastivat häntä säälimättömästi\nkustannusarviota tehdessä; joukko urakoitsijoita eli hänen\nkustannuksellaan, puhumattakaan kaikesta siitä, mikä hävisi huonon\nvalvonnan kautta; köyhien rahat vähenivät. Ja juuri Saccard avasi hänen\nsilmänsä ja pyysi saada laskut tarkastaakseen, muuten aivan\nomanvoitonpyytämättömistä vaikutteista, ainoastaan huvin vuoksi\njärjestääkseen tämän huiman miljonatanssin, joka herätti hänen\nihailuaan. Hän ei koskaan elämässään ollut käyttäytynyt rehellisemmin.\nNäissä laajoissa suuremmoisissa yrityksissä oli hän kaikista\ntoimeliain, kunniallisin auttaja, uhrasi aikansa omia rahojaankin,\nsaavuttaakseen vain ilon tuntea noitten tavattomien summien kulkevan\nkäsiensä läpi. Työkodissa ei juuri muita tunnettukaan kuin hänet, sillä\nruhtinatar ei koskaan itse seurannut työtä, eikä astunut jalallaankaan\nhyväntekeväisyyslaitoksiin. Hän istui piiloutuneena kolmeen pikku\nhuoneeseensa kuin näkymätön hyvä haltijatar, kun taas Saccard kulki\nympäri jumaloituna ja siunattuna, koko sen kiitollisuuden seuraamana,\njosta ruhtinatar ei näyttänyt lainkaan välittävän.\n\nSaccard hautoi jo silloin erästä epämääräistä tuumaa, joka hänen\nmuutettuaan Orvideo-palatsin vuokralaiseksi sai määrätyn muodon ja\nmuuttui palavaksi haluksi. Miksi ei omistautua kokonaan hoitamaan\nruhtinattaren hyväntekeväisyyslaitoksia? Tänä epätoivon ja epävarmuuden\naikana, jouduttuaan voitetuksi keinottelun taistelukentällä ja\ntietämättä, miten päästä uudelleen rikkaaksi vaikutti tämä häneen kuin\nuudestasyntymä, kuin äkillinen ilmestys: jakaa noita kuninkaallisia\nlahjoja, kanavoida tuo kultavirta, joka vieri yli Parisin! Oli vielä\njälellä 200 miljonaa, mitä suuremmoisia töitä niillä voisikaan\nsuorittaa, mitä satumaisia ihanuuksia loihtia maasta! Puhumattakaan\nsiitä, että hän voisi hedelmöittää nuo miljonat, tehdä ne\nkahden, kolmenkertaisiksi, käyttää niitä niin, että voisi luoda\nkoko uuden mailman! Tavallisessa innossaan näki hän kaikki\njättiläismittasuhteissa, häntä elähytti ainoastaan ajatus kylvää nuo\nrahat rajattomina almuina, hukuttaa koko Parisi onneen, ja hän tuli\naivan liikutetuksi, ja ruhtinatarta kohtaan oli hän itse rehellisyys,\nei soutakaan solunut hänen omaan taskuunsa. Ja tämä unelma oli muuten\nsangen läheisessä sukulaisuudessa koko hänen mielikuvitukseensa: painaa\nParisi jalkojensa juureen. Olla kuningas hyväntekeväisyyden\nvaltakunnassa, köyhien jumaloitu kaitselmus, tulla kuulummaksi kuin\nyksikään inhimillinen olento, olla koko mailman ihailun esineenä, se\noli enemmän kuin hänen kunnianhimonsa milloinkaan oli voinut uneksia.\n\nSaccard päästi mielikuvituksensa vielä enemmän valloilleen. Mikäpä\nestäisi häntä menemästä naimisiin ruhtinatar d'Orvideon kanssa? Se vain\nselventäisi heidän keskinäissuhdettaan, estäisi pahansuopia\nselittelyjä. Kuukauden päivät luovi hän taitavasti, kehitteli\nsuuremmoisia suunnitelmia, uskoi itsensä vähitellen vastustamattomaksi,\nja eräänä päivänä esitti hän aivan rauhallisena ehdotuksensa, julkaisi\nhänelle suuren suunnitelmansa. Hän tarjosi ruhtinattarelle\nyhtiökumppanuutta, hän olisi tuleva ruhtinaan varastaman omaisuuden\npesänselvittäjäksi, hän tarjoutui jakamaan ne köyhille kymmenkertaisena\nmääränä. Ruhtinatar istui ainaisessa mustassa puvussaan, suippoliina\npäässä, ja kuunteli tarkkaavaisena, eikä hänen keltaisilla kasvoillaan\nnäkynyt pienintäkään mielenliikutusta. Hän laski niitä etuja, mitä tuo\nyhtiökumppanuus hänelle tuottaisi; kaikki muu oli hänestä yhdentekevää.\nHän pyysi miettimisaikaa seuraavaan päivään, mutta antoi sitten\nkieltävän vastauksen. Hän oli ehkä huomannut, ettei hän enää voisi\nyksin olla almutyönsä herra, eikä hän suvainnut toimintaansa\nrajotettavan, vaikkapa toiset kutsuisivatkin hänen menettelyään\nmielettömyydeksi. Mutta hän selitti olevansa onnellinen saadessaan\npitää Saccard'in neuvonantajanaan, hän osotti, miten suuressa arvossa\nhän piti Saccard'in apua pyytämällä häntä edelleen johtamaan työkotia,\njonka varsinainen hoitajamies hän oli.\n\nKokonaisen viikon suri Saccard rakkaan suunnitelmansa haaksirikkoa --\ntuo suuremmoinen hyväntekeväisyysihanne, joka oli asetettu näyttämölle\nmiljonien avulla, oli liikuttanut hänen vanhaa rosvosydäntään,\naivankuin surumielinen laulu voi houkutella kyyneleet kurjimmankin\nrikollisen silmiin. Taas oli hän lyöty maahan ja hän oli pudonnut\nkorkealta, hän tunsi joutuneensa syöstyksi valtaistuimelta. Raha ei\nollut ollut hänelle ainoastaan välikappaleena kaikkiin mahdollisiin\naineellisiin nautinnoihin, vaan myöskin tienä ruhtinaalliseen kunniaan\nja loistoon; kunniasta ei hän koskaan ollut saanut tarpeekseen. Hänet\nvaltasi raivo sen johdosta, että häneltä kerta toisensa perästä\nriistettiin hänen toiveensa. Ja kun ruhtinattaren tyyni ja päättävä\nkielto mursi hänen toiveensa, valtasi hänet mieletön taisteluhalu. Ja\nnyt heräsi uudelleen hänen vihansa Gundermann'ia kohtaan, hänen raju\nkostonhimonsa: kumota Gundermann, se oli hänen ensimäinen ja viimeinen\nhalunsa joka kerta kuin hän hävisi taistelussa. Jos hän joskus\nhuomasikin tällaisen yrityksen lapsellisuuden, niin voisihan hän\nkumminkin koettaa luoda itselleen aseman hänen rinnallaan, pakottaa\nhänet jakamaan valta kanssaan, kuten kahden naapurimaan kuninkaat,\njotka ovat yhtä mahtavia ja kutsuvat toisiaan serkuiksi? Nyt halusi hän\ntaas vastustamattomasti pörssiin; hänen päänsä oli täynnä kaikellaisia\nliikesuunnitelmia; hän oli sellaisessa kuumeisessa tilassa, ettei\nhän tiennyt mihin ryhtyä. Mutta eräänä päivänä anasti muuan\njättiläissuunnitelma etusijan kaikkien muiden edellä.\n\nMuutettuaan Orvideo-palatsiin oli Saccard joskus nähnyt insinööri\nHamelin'in sisaren, tavattoman hyvin kehittyneen naisen, jota\nkutsuttiin nimellä rouva Caroline. Heti ensi silmäyksellä oli hän\nhuomannut tämän naisen muhkean valkean tukan, joka hopeaisen sädekehän\ntavoin ympäröi vielä nuorekkaita kolmekymmenkuusivuotiaita kasvoja. Jo\nkahdenkymmenenviiden vuoden iässä oli hän saanut valkeat hiukset. Hän\nei ollut koskaan ollut kaunis, sillä nenä ja leuka olivat liiaksi\nulkonevat, suu liian suuri ja huulet liian paksut, vaikka ne ilmaisivat\nrajatonta hyvyyttä. Mutta nuo hienot, valkeat, silkinpehmeät hiukset\nlievensivät jonkunverran kovia piirteitä ja antoivat hänelle hymyilevän\nisoäidillisen miellyttävyyden, samalla kun kasvoilla kuvastui\nrakastavan nuoren naisen tuoreus ja nuoruusvoima. Hän oli pitkä\nvahvarakenteinen ja asento oli muhkea ja ylhäinen.\n\nJoka kerta kohdatessaan hänet seurasi Saccard häntä silmillään,\nkadehtien tuota korkeaa vartaloa -- sillä hän itse oli pienempi -- ja\nsitä terveyden loistoa, joka naisesta uhkui. Ja myöhemmin sai hän\ntalonväeltä tietää Hamelin-sisarusten tarinan.\n\nHeidän isänsä oli ollut lääkärinä Mont-sallier'issä, hän oli ollut\netevä tiedemies ja innokas katolikko ja kuollut jättämättä jälkeensä\nminkäänlaista omaisuutta. Isän kuollessa oli tytär kahdeksantoista ja\npoika yhdeksäntoistavuotias; ja veljen päästyä polyteknilliseen\nopistoon seurasi sisar mukana Parisiin, jossa sai kotiopettajattaren\npaikan. Sisar varusti veljensä taskurahoilla niitten kahden vuoden\naikana, jotka hänen kurssinsa kesti; edelleenkin kun veli oli\nsuorittanut erotutkintonsa aikana, jolloin oli vaikea saada paikkaa,\nhuolehti Caroline hänestä. Molemmat sisarukset pitivät paljon\ntoisistaan ja halusivat elää aina yhdessä. Rikas naimiskauppa tarjoutui\naivan odottamatta. Nuoren tytön miellyttävä olento ja hyvä pää oli\nkiinnittänyt erään panimomestarin mieltä, hän oli miljonienomistaja\nja Caroline oli tutustunut häneen siinä talossa, jossa hän oli\nkotiopettajattarena. Georges neuvoi häntä antamaan myöntävän\nvastauksen, mutta sen sai tyttö katkerasti katua, sillä muutamien\nvuosien perästä oli Caroline pakotettu hakemaan eroa pelastaakseen\nhenkensä miehensä käsistä, joka joi ja uhkasi puukottaa hänet\nraivoisien mustasukkaisuuskohtauksiensa vallassa. Hän oli silloin 26\nvuotias ja yhtä köyhä kuin ennenkin, sillä hän kieltäytyi jyrkästi\nottamasta vastaan elatusta mieheltä, jonka hän oli hylännyt. Mutta\nhänen veljensä oli monien vastuksien perästä saanut paikan, joka oli\nhänen mieleensä; hän matkusti Egyptiin erään komitean mukana, jonka\ntehtävänä oli suorittaa ensimäiset suunnitelmat Suezin kanavan\nrakentamiseksi ja hän otti sisarensa mukaansa. He asuivat\nAleksandriassa vuoteen 1859, sittemmin muutti Hamelin Syriaan. Hän\nkehotti Caroline'a muuttamaan Beirut'iin, jos hän pian saisi oppilaita;\nitse hän erään ranskalaisen yhtiön tukemana rakensi ajotien Beirut'ista\nDamaskus'een; ensimäinen Libanon'in vuoriseutuihin rakennettu tie.\nSiellä asuivat he kolme vuotta. Georges oli koonnut kokonaisen kasan\nsuunnitelmia ja ihanteita, ja nyt tunsi hän välttämättömän tarpeen\npalata Ranskaan, jos mieli panna nämä yrityksensä toimeen, muodostaa\nyhtiöitä hankkia pääomaa. Mutta Parisissa ei Hamelin'ia seurannut onni.\nNeljänneksen toista vuotta oli hän taistellut suunnitelmiensa puolesta\nonnistumatta löytämään yhtään kannattajaa. Hän oli liian vaatimaton,\nliian vähän puhelias. Ja nyt oli hän joutunut Orvideo-palatsin toiseen\nkerrokseen, viiden huoneen huoneustoon, joka maksoi 1200 frangia, ja\nhän oli täällä kauempana menestyksestä kuin harhaillessaan Vähän-Aasian\nvuorilla ja laaksoissa. Heidän säästönsä hupenivat nopeasti ja pian\nolivat he joutuvat puille paljaille.\n\nJuuri tämä seikka herätti Saccard'in huomiota, hän näki rouva\nCaroline'n käyvän päivä päivältä yhä alakuloisemmaksi ja hänen\ntasaisen, iloisen luonteensa synkkenevän veljen lisääntyvän\nrohkeudettomuuden johdosta.\n\nSaccard sai kerran tilaisuuden hankkia Hamelin'ille erään pienen työn\nja sillä keinoin pääsi hän tunkeutumaan sisarusten kotiin, tuli usein\nheidän luokseen ja vietti tunnin heidän salongissaan, heidän ainoassa\nsuuremmassa huoneessaan, joka oli muutettu työhuoneeksi. Se oli\nsäästäen kalustettu: pitkä kirjotuspöytä, toinen pienempi pöytä täynnä\npapereita ja puoli tusinaa tuoleja. Kaminin syrjällä oli kokonainen\nkasa kirjoja. Mutta seinillä oli sarja karttoja, joukko vaaleita\nvesivärimaalauksia. Siinä oli kaikki, mitä Hamelin oli koonnut\nSyriassa, koko hänen tulevaisuutensa. Vesivärimaalaukset olivat\nCaroline-rouvan, näköaloja sieltä, muotokuvia, pukukuvia, jotka hän oli\nkiinnittänyt paperille seuratessaan veljeään tämän matkoilla; kaikki\nnämä kokeet todistivat yksilöllistä käsitystä värillisessä suhteessa,\nmutta olivat muuten sangen vaatimatonta laatua. Saccard vajosi monta\nkertaa ajatuksiinsa näiden suunnitelmien ja vesivärimaalausten edessä,\njotka häntä tavattomasti miellyttivät, eikä hän koskaan väsynyt\npyytämästä selityksiä. Hänen hedelmällisissä aivoissaan oli jo\nkehittymässä suunnaton liikeajatus.\n\nEräänä aamuna tapasi hän Caroline-rouvan yksin istumassa pienen pöydän\nääressä, jota hän käytti kirjotuspöytänään.\n\n\"Mitä tehdä? Kaikki käy huonosti. Minä en kyllä helposti kadota\nrohkeuttani, mutta totta puhuen olemme aivan puilla paljailla. Enimmän\nkiusaa minua veljeni voimaton toimettomuus, johon hän on pakotettu,\neikä hän ole mikään vahva luonne, vaikka kyllä toimelias, kun on\nkysymys työstä. Olen etsinyt kotiopettajattaren paikkaa voidakseni\nainakin auttaa häntä, mutta en ole löytänyt. Enhän minä sentään voi\nmennä apuvaimoksi.\"\n\nSaccard ei ollut koskaan nähnyt häntä niin toivottomana ja peloissaan.\n\n\"Eikö hitto, niin huonosti ei liene sentään!\" huudahti hän.\n\nCaroline pudisti päätään, nyt oli hänen vuoronsa olla heikko, hän puhui\nkatkeruudella olemassaolosta jonka hän muuten kesti niin ihmeteltävällä\nmielenlujuudella, olipa se kuinka surullinen tahansa. Ja kun Hamelin\njuuri saapui kotiin ja kertoi taas onnistumattomasta yrityksestä,\nvierivät suuret kyyneleet hitaasti hänen poskiaan pitkin. Hän ei\nsanonut sanaakaan, istui vain pöydän ääressä ja tuijotti eteensä kädet\nristissä.\n\n\"Ja ajatelkaahan\", huudahti Hamelin, \"että miljonat odottavat meitä\nsiellä kaukana, kun vain joku auttaisi meitä ne ottamaan!\"\n\nSaccard seisoi piirustuksen edessä, joka esitti paviljongia ja sitä\nympäröivää suurta varastoaittaa.\n\n\"Mikä tämä on?\" kysyi hän.\n\n\"Oh, se on minun päähänpistojani\", selitti Hamelin, \"se on suunnitelma\nunelmoimani yhtiön johtajan asunnoksi Beirut'issa -- tiedättehän,\nYhdyshöyrylaivaosakeyhtiön.\"\n\nHän innostui ja selitti lähemmin aiettaan. Itämailla oleskellessaan oli\nhän ollut tilaisuudessa huomaamaan, kuinka puutteelliset kulkulaitokset\nsiellä olivat. Muuan hänen pääsuunnitelmiaan, joka myös oli kaikkien\nhänen muitten yritystensä lähtökohtana, oli muodostaa kaikki eri yhtiöt\nyhdeksi miljonayhtiöksi, joka anastaisi Välimeren ja tulisi\nyksinvaltiaaksi sillä avaamalla linjoja kaikkiin Afrikan, Espanjan,\nItalian, Kreikan, Egyptin ja Aasian satamiin -- aina Mustanmeren\nsisäosiin saakka. Se oli sangen teräväjärkinen ja isänmaallinen ajatus:\nsillä tavoin valloittaisi Ranska, niin sanoaksemme, Itämaat,\npuhumattakaan siitä, että Syria sen kautta tulisi lähemmäksi ja\navoimeksi hänen aikeilleen.\n\n\"Aivan niin, renkaat!\" mutisi Saccard itsekseen, \"niillä näyttää olevan\ntulevaisuutta meidän päivinämme. Niin, tulevaisuus on suurten pääomien,\nsuurten joukkojen työn keskityksen. Koko teollisuus ja kauppa on kerran\nmuodostuva yhdeksi ainoaksi suurliikkeeksi, josta jokainen saa mitä\ntarvitsee.\"\n\nTaas hän pysähtyi, tällä kertaa erään vesivärimaalauksen ääreen, joka\nkuvasi villiä maisemaa, aukeaa vuorionkaloa, jossa kasvoi pensaita ja\nkitukasveja.\n\n\"Oh\", sanoi hän, \"tämä kai on mailman loppu. Tästä ei joutune\nväentungokseen?\"\n\n\"Se on luolatie Karmel'in alapuolella\", vastasi Hamelin. \"Sisareni teki\nluonnoksen kerran minun suorittaessani mittauksia läheisyydessä.\"\n\nJa hän lisäsi aivan tyyneesti:\n\n\"Liitupitoisen kalkkikiven joukossa on suuri hopeasuoni, niin,\nhopeakaivos, joka minun laskelmieni mukaan antaa tavattoman suuren\nvoiton.\"\n\n\"Hopeakaivos?\" kertasi Saccard kiihkeästi.\n\n\"Helposti voisi tehdä tien Karmel'ista St. Jean d'Acre'en\",\njatkoi Hamelin. \"Ja minun luullakseni löytyisi rautaakin, sillä\nsitä on melkein kaikissa seudun vuorissa. Olen tutkinut uutta\nsulatusjärjestelmää, joka säästäisi paljon rahaa. Kaikki on valmiina,\ntäytyy vain hankkia pääomaa.\"\n\n\"Karmel'in hopeakaivosyhtiö?\" mutisi Saccard.\n\nMutta insinööri kulki pystyssä päin yhden piirustuksen luota toiselle,\nsyventyneenä elämänsä suurtyöhön, suuren tulevaisuusajatuksen\nhuumaamana.\n\n\"Ja kaikki nämä ovat vain pieniä esitöitä\", jatkoi hän. \"Katsokaapas\ntätä suunnitelmasarjaa, ne ovat tärkeimmät, kokonainen rautatieverkko,\njoka kulkee Vähän-Aasian halki kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Mukavien\nja nopeitten kulkuteiden puute on pääsyynä siihen horrostilaan, jossa\ntuo rikas maa on niin kauan uinunut. Siellä ei ole edes kunnollisia\nmaanteitä, matkustus ja tavarainkuljetus tapahtuu siellä muulien ja\nkamelien avulla. Ajatelkaapa mikä kumous se olisi, jos rautatielinjat\ntunkeutuisivat aina erämaan rajoille saakka! Kauppa ja teollisuus\nkymmenkertaistuisivat, sivistys voittaisi, Europa avaisi vihdoinkin\nItämaan portit selkosen selälleen! Jos tämä kiinnittää teidän\nmieltänne, voin antaa yksityiskohtaisia selityksiä... Oh, saattopa\nnähdä, saattepa nähdä!\"\n\nHän ryhtyi heti antamaan lähempiä selityksiä. Matkallaan\nKonstantinopoliin oli hän tehnyt rautatiejärjestelmän luonnoksen. Ainoa\nvaikeus oli Taurus-vuoren läpileikkaus; mutta hän väitti tutkimustensa\nperusteella, että sekin kävisi päinsä ilman erikoisen suuria\nkustannuksia. Muuten ei hän ajatellut suorittaa koko ajatusta yhdellä\nkertaa. Saatuaan sulttaanin suostumuksen olisi viisainta aluksi\nrakentaa Päälinja Brussasta Beirut'iin Angoran ja Aleppon kautta. \"Ja\nsitten ... sitten...\"\n\nHän ei sanonut ajatustaan loppuun, vaan hymyili, ei uskaltanut puhua,\nmiten pitkälle hänen uskaliaita unelmiaan riitti. Se oli unelma!\n\n\"Ah niin, tasangot Taurus'en juurella\", sanoi Caroline-rouva\nunelmoivalla äänellä, \"mikä ihana paratiisi! Tarvitsee vain raapaista\nhiukan maata ja vilja kasvaa tukevana ja mehevänä. Hedelmäpuita --\npersikoita, kirsikoita, viikunoita, manteleja --. Ja mikä huoleton ja\nluonnollinen elämä keveässä, ikisinervässä ilmassa!\"\n\nSaccard puhkesi nauruun, kaikuvaan ja iloiseen, joka oli niin\ntavallinen, kun hän suunnitteli kelpo kaappausta. Ja kun nyt Hamelin\nryhtyi puhumaan muista suunnitelmistaan erittäinkin pankin\nperustamisesta Konstantinopoliin, jossa hänellä oli suhteita\nvallanpitäjien, etenkin suurvisiirien kanssa, keskeytti Saccard hänet\niloisesti:\n\n\"Sehän on oikea onnensopukka, jossa paistetut kyyhkyset lentävät\nsuoraan suuhun!\"\n\nHän laski luottamusta herättävästi kätensä pöydän ääressä istuvan\nCaroline-rouvan olkapäille sanoen:\n\n\"Elkää menettäkö rohkeuttanne, rouvaseni! Minä pidän teistä niin\näärettömästi, saattepa nähdä, että minä yhdessä veljenne kanssa voin\ntehdä jotakin, josta on hyötyä meille kaikille. Odottakaa vain\nkärsivällisesti.\"\n\nSeuraavina kuukausina ystävyys yhä lujittui etupäässä senkautta, että\nCaroline-rouva valvoi Saccard'in leskimiestaloutta, hän antoi ensin\nneuvoja, mutta rupesi sittemmin itse sekaantumaan asioihin, kunnes\nSaccard eräänä kauniina päivänä tarjosi hänelle emännöitsijättären\npaikkaa. Miksikä ei? Voisihan hän senkautta saada toimen ja auttaa\nveljeään, sillä Saccard tarjosi hänelle 300 frangia kuussa. Ja hän\nsuostui, pani talon kahdeksassa päivässä järjestykseen, erotti kokin ja\ntämän vaimon; kyökkipiika, kamaripalvelija ja kuski kykenivät hyvin\nhoitamaan tarpeelliset toimet. Hän piti ainoastaan yhden hevosen ja\nyhdet vaunut ja piti laskuista huolta siihen määrin, että neljäntoista\npäivän kuluessa menot olivat vähentyneet puoleen entisestään. Saccard\noli ihastunut ja sanoi leikillään, että hän tällä keinoin varasti\nCarolinea, tämän olisi pitänyt vaatia määrätty prosentti kaikista\nsäästöistä.\n\nSaccard oli avannut oven molempien kerrosten välillä ja veljen\njärjestellessä itämaisia suunnitelmiaan ja papereitaan kulki sisar\nedestakasin molempien kerrosten väliä, antoi ainoan palvelijattaren\njärjestellä kotiasiat ja toimiskeli enimmäkseen Saccard'in asunnossa\njaellen käskyjä aivankuin kotonaan. Saccard iloitsi nähdessään tuon\nkorkeakasvuisen, komean naisen liikkuvan huoneissa kiintein, ylpein\naskelin, iloinen hymy nuorekkailla kasvoillaan, joita ympäröivät\ntuuheat, vaaleat hiukset. Hän oli ihastunut emännöitsijäänsä,\nlaski että heidän ikäeronsa oli ainoastaan 14 vuotta ja ajatteli,\nmitä tapahtuisi, jos hän jonain kauniina päivänä tekisi tälle\nrakkaudentunnustuksen. Oliko ajateltavissa, että hän näinä kymmenenä\nvuotena, jotka hän oli viettänyt erillään miehestään, oli elänyt kuin\nmatkustava amazoni olematta suhteissa kehenkään mieheen? Ehkä hänen\nmatkansa olivat suojelleet häntä. Saccard tiesi kumminkin, että eräs\nhänen veljensä ystävä, muuan herra Beaudoin, liikemies Beirut'issa,\njonka piakkoin odotettiin palaavan takaisin, oli ollut niin rakastunut\nhäneen, että odotti vain hänen miehensä kuolemaa naidakseen hänet.\nCaroline-rouvan mies oli nimittäin sairastunut juoppohulluuteen\nja viety hullujenhuoneeseen. Olisihan tämä avioliitto voinut\nolla vain anteeksiannettavan, melkeinpä ymmärrettävän suhteen\nlaillistuttamistoimenpide. Ja jos Caroline kerran oli ollut suhteissa\nyhteen mieheen, miksi ei hänestä voisi tulla numero kaksi?\n\nMutta äkkiä kohtasi Caroline-rouvaa suuri suru. Eräänä aamuna tuli hän\nitkettynein silmin ja vaalein poskin, eikä Saccard'in onnistunut saada\ntietää syytä siihen; hän väitti vain olevansa ihan ennallaan. Vasta\nseuraavana päivänä ymmärsi hän kaikki tavatessaan sisarusten asunnon\npöydältä ilmotuskoriin jossa tiedotettiin, että herra Beaudoin oli\nnainut Englannin konsulin tyttären, hyvin rikkaan ja hyvin nuoren\nneidin. Isku oli kohdannut häntä sitä kovempana, kun se tuli tämän\nkortin muodossa, ilman valmistuksia, ilman jäähyväisiä. Koko onnettoman\nnaisen tulevaisuus meni näin murskaksi, hän kadotti toivon, josta hän\noli riippunut kiinni vastoinkäymisten hetkinä. Ja aivankuin julman\nkohtalon ivaa oli, että hän juuri pari päivää sitten oli saanut tiedon\nmiehensä kuolemasta; hän oli siis neljänkymmenenkahdeksan tunnin ajan\ntoivonut, että hänen onnenunelmansa toteutuisi. Ja nyt oli koko hänen\nelämänsä pirstaleina, ja hän oli kuin maahan lyöty.\n\nSamana iltana odotti häntä toinen hämmästys: mennessään, kuten\ntavallista, Saccard'in huoneeseen puhuakseen hänen kanssaan seuraavan\npäivän tehtävistä, mainitsi tämä hänelle onnettomuudesta niin\nosanottavalla äänellä, että hän purskahti itkuun ja itsekään\ntietämättä, miten se tapahtui, ikäänkuin tämä raju mielenliikutus olisi\nriistänyt hänen tahdonvoimansa, tunsi hän Saccard'in syleilyn, ja niin\noli hän tämän miehen oma.\n\nTultuaan tajuntaansa ei Caroline tuntenut minkäänlaista harmia häntä,\neikä itseänsäkään kohtaan, mutta hänen synkkyytensä yhä lisääntyi.\nMiksi hän oli antautunut niin pitkälle? Eihän hän rakastanut tuota\nmiestä, enemmän kuin tämäkään rakasti häntä. Eipä silti, että hänen\nikänsä ja ulkonäkönsä olisi ollut mahdoton naisen rakkaudelle: eihän\nhän ollut nuori eikä kaunis, mutta hänen eloisat kasvonsa, hänen pieni\npirteä vartalonsa miellyttivät häntä, ja kun hän ei tuntenut Saccard'ia\nperinpohjin, uskoi hän tämän mielellään kelvolliseksi, tavattoman\nlahjakkaaksi, kykeneväksi toteuttamaan veljensä suuret tuumat ja yhtä\nkunnialliseksi kuin muutkin. Mutta minkä tuhmuuden hän nyt oli tehnyt!\nHän, joka yleensä oli niin viisas ja kokenut ja niin itsensä herra,\noli vaipunut hänen syliinsä tietämättä miten ja mistä syystä,\nitkukohtauksessa, kuin hentomielinen näyttelijätär! Kun Saccard\nlohduttaakseen häntä oli maininnut herra Beaudoin'ia uskottomaksi\nrakastajaksi, jonka alhainen menettely ansaitsisi ainoastaan\nunohduksen, oli hän vastustanut ja vakuuttanut, ettei hän koskaan ollut\nollut tämän rakastajatar, ja Saccard oli aluksi luullut, että kaikki\njohtui vain naisellisesta ylpeydestä, mutta sitten oli hän toistanut\nvakuutuksensa niin päättävästi ja niin kirkas ja vakuuttava ilme\nsilmissään, että Saccard uskoi häntä, uskoi, että hän oikeuden- ja\nkunniallisuudentunteen vaikutuksesta oli säilyttänyt siveellisyytensä,\nettä Beaudoin oli kärsivällisesti odottanut kaksi vuotta, mutta sitten\nväsynyt ja nainut toisen, langennut rikkauden ja nuoruuden pauloihin.\nJa ihmeellisintä oli, että tämä vakuutus, jonka olisi luullut\nkiihottavan Saccard'ia entistä enemmän, vaikutti aivan päinvastaisesti:\nse masensi hänet, sillä hän ymmärsi hyvin, kuinka kohtalokkaaksi hänen\ntuhmuutensa nyt voisi tulla heille molemmille.\n\nNeljätoista päivää oli Caroline-rouva syvästi masentunut. Hänen ainoa\nlohdutuksensa oli vapaina hetkinä seistä otsa ruutua vastaan suuressa\ntyöhuoneessa ja katsella yli puutarhan hotelli Beauvilliers'ia, jossa\nhän oli heti ensi päivästä tänne muutettuaan aavistanut köyhyyden ja\nhuolien asuvan, kätketyn, salaisen köyhyyden, joka niin syvästi\nliikutti sydäntä ponnistuksillaan säilyttää ulkonainen loisto.\n\nBeauvilliers'in perhe, joka muinoin, paitsi suuria maatiloja\nTourenne'ssa ja Anjoir'ssa, omisti loistavan palatsin rue de Grenelle'n\nvarrella, piti enää hallussaan vain tätä vanhaa taloa, joka edellisen\nvuosisadan alussa oli rakennettu eräänlaiseksi huvilaksi kaupungin\nulkolaitaan, vaan jota nyt ympäröivät suuret mustat rakennukset.\nHarvalukuiset, kauniit puut seisoivat kuin kaivossa, portaita peitti\nsammal, ne olivat sortuneet ja rakoiset. Siinä näytti olevan\npalanen vangittua luontoa, joka mykässä epätoivossa taisteli\nhävitystä vastaan, pieni hiljainen sopukka, jonne aurinko tunkeutui\nvain kylmin, tukahtunein, vihertävin sätein. Ja tässä kosteassa\nkellarihiljaisuudessa, sortuneitten puutarhaportaitten yläpäässä,\nnäki Caroline kreivitär de Beauvilliers'in, pitkän, laihan,\nnoin kuusikymmenvuotiaan naisen, joka oli aivan valkohiuksinen.\nvanhamallisesti puettu, mutta sangen ylhäisen näköinen. Hänen takanaan\nnäkyi aina tytär Alice Beauvilliers, joka oli 25 v. ikäinen, mutta niin\nhento ja pikkuinen, että olisi voinut pitää häntä keskenkasvuisena\ntyttönä, ellei olisi nähnyt hänen kuihtunutta ihoaan ja jo elähtäneitä\npiirteitään. Hän oli uusi painos äidistään, vaikka notkeampi, vailla\nhänen ylhäistä asentoaan ja suhteettoman pitkäkaulainen; hänen ainoa\nmiellyttäväisyytensä oli kuolevan aristokratian surumielinen loisto.\nMolemmat naiset asuivat täällä kahden, senjälkeen kuin poika, Ferdinand\nde Beauvilliers oli liittynyt paavin henkikaartiin.\n\nVähitellen alkoi Caroline tuntea lämmintä myötätuntoa molempia naisia\nkohtaan, ja kun hänellä oli näköala yli puutarhan, sai hän tilaisuuden\nluoda silmäyksen heidän jokapäiväiseen elämäänsä, jonka he\nhuolellisesti salasivat kadunpuoleiselta sivulta. Tallissa oli aina\nyksi hevonen ja vaunuliiterissä vaunupari joita hoiti vanha palvelija,\nollen samalla palvelija, kuski ja portinvahti; sen lisäksi oli heillä\nkyökkipiika, joka myös teki kamarineidon virkaa. Pienessä vajassa,\njonka he luulivat olevan piilossa uteliailta silmiltä, askarteli\npalvelija lakkaamatta pesemässä heidän kuluneita ja paikkaisia\nliinavaatteitaan. Vanha kuski paikkaili neidin rikkinäisiä kenkiä,\nkyökkipiika siveli mustetta kreivittären rikkinäisten käsineitten\nsormempäihin; tytär peri äidin vaatteet, jotka laitettiin hänelle\nerinomaisen nerokkaasti; hatut riittivät vuosikausiksi, niihin\nlisättiin vain uusi nauha tai uusi kukkanen.\n\nCaroline tiesi jo heidän tarinansa. Kreivitär de Beauvilliers oli\nollut hyvin onneton miehensä kanssa, joka oli ollut harhaileva sälli\nmutta hän oli kärsinyt hiljaisuudessa valittamatta. Eräänä iltana\ntuotiin kreivi kotiin vähissä hengin kuula rinnassa. Puhuttiin\nonnettomuustapauksesta metsästysretkellä, vaikka luodin oli ampunut\nmuuan metsänvartija, jonka vaimon tai tyttären hän oli vietellyt. Ja\npahinta oli, että hänen kanssaan oli hävinnyt tuo muinoin niin suuri\nomaisuus, nuo tavattomat, jo vallankumouksen kautta vähentyneet\nmaatilat, joista kreivi ja hänen isänsä olivat tehneet lopun. Jo\nkahdeksan vuotta sitten jäädessään leskeksi kaksikymmenvuotiaan pojan\nja seitsentoistiaan tyttären kanssa raunioitten ja köyhyyden keskelle\noli kreivitär selittänyt elävänsä ennen vedellä ja leivällä kuin\nsietävänsä mitään nöyryytystä. Siitä saakka oli ollut hänen ainoana\najatuksenaan säilyttää säätynsä, saada tytär naimisiin tasa-arvoisen\nmiehen kanssa ja poika Ranskan armeijaan. Ferdinand oli alussa\ntuottanut hänelle suurta surua, tehnyt nuoruudentyhmyyksiä ja velkoja,\njotka äiti sai maksaa, mutta kun hänelle oli vakavasti huomautettu\nperheen asemasta oli hän luvannut parannusta. Hän oli pohjaltaan\nhyväluontoinen, mutta täydellinen nolla kyvytön kaikkeen toimintaan,\neikä hänelle löytynyt paikkaa nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Nyt\nastuttuaan paavin palvelukseen oli hän edelleen äitinsä salaisen surun\naiheena sillä hänen terveytensä oli heikko, vaikka hän näytti sangen\nmiehekkäältä. Hänen suonissaan virtasi pilaantunut ja heikko veri ja\nRoman ilmanala oli hänelle vaarallinen.\n\nMitä Alicen avioliittoon tulee, lykkäytyi se niin pitkälle, että\nsuruinen äiti usein sai kyyneleet silmiinsä katsellessaan tytärtään,\njoka jo alkoi vanheta ja kuihtua tästä odotuksesta. Alice laski leikkiä\navioliitosta ja sanoi, että hän tunsi olevansa luotu vanhaksipiiaksi,\nmutta öisin hän itki ja tunsi olevansa yksinäinen ja hyljätty. Aivan\nihmeellisen säästäväisyyden avulla oli kreivitär saanut haalituksi\nkokoon 20,000 frangia, Alicen koko myötäjäiset; haaksirikosta oli hän\nmyös pelastanut muutamia kalleuksia, rannerenkaan, sormuksia ja\nkorvarenkaat, joitten arvo oli 10,000 frangia; heikot myötäjäiset,\njotka juuri riittäisivät ensimäisiin välttämättömiin menoihin, jos\nodotettu kosija ilmaantuisi. Mutta vielä hän ei ollut kadottanut\nrohkeuttaan, hän taisteli entiseen tapaan, säästi ja näki nälkää salaa,\neli viikkokausia perunoilla ilman voita voidakseen lisätä 50 frangia\ntyttären myötäjäisiin.\n\nRuhtinatar d'Orvideo saattoi Carolinen vihdoin tämän perheen yhteyteen.\nRuhtinatar oli saanut päähänsä perustaa eräänlaisen tarkastuskomitean\nuuden työkotinsa vaalintaa varten. Tähän komiteaan valittiin kymmenen\nnaista, jotka kokoontuivat kaksi kertaa kuukaudessa. Ensimäisenä oli\nhän valinnut kreivitär Beauvilliers'in, joka ennen muinoin oli ollut\nhänen ystävättärensä, mutta, ruhtinattaren sittemmin vetäydyttyä\nsyrjään elämästä, yksinkertaisesti vain hänen naapurinsa. Komitea\nmenetti sattumalta sihteerinsä ja Saccard, jolla edelleen oli sangen\npaljon sananvaltaa hallinnossa, kiirehti ehdottamaan Caroline'a aivan\nerinomaisena sihteerinä, jonka vertaa ei ollut löydettävissä.\n\nKomitean viimeisessä kokouksessa oli Caroline niinmuodoin tavannut\nkreivitär Beauvilliers'in, mutta tämä oli tervehtinyt häntä sangen\nkylmästi, salaten siten hämmennyksensä, sillä kreivitär luultavasti\naavisti, että tässä oli sen kurjuuden todistaja, jota hän koetti\nsalata. He tervehtivät kumminkin tästä lähtien toisiaan, kun heidän\nkatseensa kohtasivat, olisihan ollut liian epäkohteliasta olla\nolevinaan tuntematta toinen toistaan.\n\nHamelin'illa ja Saccard'illa oli joka aamu pitkiä keskusteluja Idän\nkysymyksestä. Suuret olivat heidän toiveensa, mutta tielle ilmaantui\naina lukuisia vaikeuksia. Mutta insinöörillä oli mahtavia suojelijoita\nKonstantinopelissa, hänellehän oli luvannut apuaan itse suurvisiiri\nFuad-pasha, erinomaisen etevä mies, joka oli kaikkien uudistusten\ninnokas kannattaja, ja tämän kautta luuli hän saavansa kaiken, mitä\nhänelle oli tarpeen. Toiselta puolen, vaikka hän ennustikin Portin\nvälttämätöntä romahdusta, piti hän tätä asianhaaraa pikemminkin etuna,\nhallitus, joka aina on rahapulassa ja jonka vuosivuodelta täytyy\nturvautua lainoihin, ei juuri tarjoa erityistä turvaa, mutta suosii\naina yksityisiä yrityksiä, niinpiankuin se niissä näkee pienimmänkin\nvoittomahdollisuuden. Ja eikö tämä olisi käytännöllinen tapa ratkaista\ntuo ijankaikkinen pulmallinen Idän kysymys, innostuttaa Portti tähän\nsuureen sivistyskysymykseen ja vähitellen auttaa valtakuntaa eteenpäin,\nniin ettei se enää seisoisi tarkotuksettomana rajamuurina Europan ja\nAasian välillä? Kuinka isänmaallista osaa ranskalaiset yhtiöt\ntulisivatkaan esittämään siinä näytelmässä!\n\nEräänä aamuna jutteli Hamelin tyynesti ohjelman salaisesta osasta, jota\nhän hymyillen kutsui \"työn ruunuksi\".\n\n\"Kun me niin olemme päässeet kaikkivaltiaiksi siellä, perustamme\nuudelleen Palestinan kuningaskunnan ja asetamme paavin valtaistuimelle.\nEnsi aluksi täytyy tyytyä Jerusalemiin, Jaffa satamakaupunkina. Sitten\njulistetaan Syria riippumattomaksi ja yhdistetään valtakuntaan. Kuten\ntiedätte, on aika lähellä, jolloin paavi ei voi jäädä Romaan ja alistua\nniihin nöyryytyksiin, jotka häntä siellä odottavat. Siihen mennessä\ntäytyy meillä olla kaikki järjestyksessä.\"\n\nSaccard kuunteli suu selällään hänen puhuvan tästä aivankuin mailman\ntavallisimmasta asiasta katolilaisen vankalla uskonvakaumuksella.\nItsekään ei hän milloinkaan välttänyt mielikuvituksen rohkeimpiakaan\nunelmia, mutta näin pitkälle ei hän milloinkaan ollut uskaltanut mennä.\nTämä näköään vaatimaton tiedemies löi hänet hämmästyksellä.\n\n\"Se on mieletöntä!\" huudahti hän. \"Portti ei luovuta Jerusalemia.\"\n\n\"Miksikä ei?\" jatkoi Hamelin tyynesti. \"Se on suuressa rahapulassa.\nJerusalem on sille raskas taakka, Turkin hallitus tahtoo päästä siitä\nerilleen. Usein ei se lainkaan tiedä miten menetellä, kun eri\nuskokunnat riitelevät pyhän haudan omistamisesta. Olen ajatellut asiaa\ntarkoin ... ottanut huomioon kaikki... Lähestyy katolilaisuuden uusi\naikakausi, sen voittokulku. Voitaisi kenties väittää, että paavi tällä\ntavoin joutuu liian kauaksi Europasta ja sen harrastuksista. Mutta mikä\nloisto häntä ympäröisi, kun hän hallitseisi pyhässä kaupungissa, missä\nKristus itse vaelsi ja puhui. Se on hänen perintönsä, siellä täytyy\nolla hänen valtakuntansa keskus, Ja olkaa huoletta, me teemme tämän\nvaltakunnan mahtavaksi ja lujaksi, me suojaamme sitä kaikkia\nhäiritseviä valtiollisia hyökkäyksiä vastaan ja sen kulunkiarvion\nperusteena on oleva -- paitsi maan omia tulolähteitä -- suuri pankki\njonka osakkeita omistavat kaikki mailman katoliset.\"\n\nSaccard hymyili: tämä suurisuuntainen tuuma ihastutti häntä, vaikkakin\nhän vielä epäili toteuttamismahdollisuutta; mutta hän ei kuitenkaan\nvoinut olla antamatta jo nimeä tälle pankille, ja hän huudahti\nkeksintöönsä ihastuneena:\n\n\"Pyhän haudan aarrekammio! Mitä? Eikö se kuulu komealta? _Se_ liike\nmenestyy!\"\n\nMutta samassa kohtasi hän Carolinen viisaan katseen: hänkin hymyili,\nmutta ivallisesti, hiukan harmistuneesti, ja Saccard häpesi kiihkoaan.\n\n\"No niin, rakas Hamelin, me teemme kaikessa tapauksessa parhaiten\nollessamme puhumatta 'työn ruunusta', kuten sanotte. Väki ehkä tekisi\npilkkaa meistä. Ja muuten on meidän ohjelmamme kylliksi rikas; on\nparasta piilottaa äärimäiset seuraukset, kunniakas loppu, itselleen\ntyöhön vihityille.\"\n\n\"Aivan oikein, se on aina ollut minun mielipiteeni\", selitti insinööri.\n\"Tämä on meidän salaisuutemme.\"\n\nJa näin oli päätös tehty: Hamelin'in itämaiset suunnitelmat oli pantava\ntäytäntöön; koko tuo suuri suunnitekokoelma oli otettava esille\nkeksijänsä salkusta. Ensi aluksi oli perustettava vaatimaton pankki,\njotta liike saataisiin käyntiin, ja sitten he vihdoin Onnettaren avulla\nkohoavat markkinoiden herraksi ja vallottavat mailman!\n\nSeuraavana päivänä kun Saccard kävi ruhtinatar d'Orvideon luona\nhakemassa hänen määräyksiään työkodin suhteen, muisti hän entisen\nsuunnitelmansa naida tämä hyväntekeväisyyden valtakunnan kuningatar ja\naivan yksinkertaisesti päästä köyhien omaisuuden haltijaksi. Ja hän\nhymyili, sillä nyt tuntui hänestä tuo aate melkein yksinkertaiselta.\nHän oli luotu elämään, eikä sitomaan niitä haavoja, joita elämä iskee\nvoitettuihin. Nyt oli hän vihdoinkin valmis ottamaan paikkansa siinä\nonnen kilpajuoksussa, joka vuosisatojen ajan oli pannut ihmiskunnan\nliikkeelle voittamaan enemmän iloa, enemmän valoa.\n\nMyöhemmin päivällä tapasi hän Carolinen yksin työhuoneessa. Hän seisoi\ntavallisella paikallaan ikkunan ääressä, ihmeissään nähdessään\nkreivitär de Beauvilliers'in ja hänen tyttärensä alhaalla puutarhassa\naikana, jolloin he muuten eivät tavanneet näyttäytyä siellä. Molemmat\nnaiset lukivat kirjettä ja näyttivät sangen masentuneilta; luultavasti\nkirje Ferdinandilta, pojalta, jolla kenties ei ollut aivan loistava\nasema Romassa.\n\n\"Katsokaapas\", sanoi Caroline huomattuaan Saccard'in, \"nyt ovat nuo\nmolemmat raukat taas saaneet surullisia tietoja. He herättävät yhtä\npaljon sääliäni kuin kurjin kadun kerjäläinen.\"\n\n\"Entäpä sitten?\" huudahti Saccard. \"Pyytäkää heitä jonain päivänä\npistäytymään luokseni. Me teemme heidätkin rikkaiksi, heidät, kuten\nkaikki muutkin ihmiset.\"\n\nJa innoissaan kietoi hän käsivartensa Carolinen vyötäisille ja aikoi\npainaa suudelman hänen huulilleen. Mutta Caroline veti nopeasti päänsä\npois ja tuli vakavaksi ja kalpeaksi.\n\n\"Ei -- ette saa.\"\n\nEnsi kerran yritti Saccard lähestyä sen päivän perästä, jolloin\nCaroline hetken täydellisessä tiedottomuudessa oli antautunut hänelle.\nNyt, kun tärkeimmät liikeasiat olivat järjestyksessä, tahtoi hän myös\nsaada suhteensa Carolineen selväksi. Tämän kiivas liike kummastutti\nhäntä hieman.\n\n\"Enkö saa? Tulisitteko pahoillenne?\"\n\n\"Tulisin, hyvin pahoilleni.\"\n\nHän tyyntyi ja hymyili.\n\n\"Muuten ... tunnustakaa, ettette itsekään ole vallan vakavissanne?\"\n\n\"Minäkö? Minä jumaloin teitä!\"\n\n\"Ei, elkää sanoko niin, tehän saatte niin paljon muuta ajateltavaa.\nSitäpaitsi ... vakuutan mielelläni lahjoittavani teille vilpittömän\nystävyyden, jos te todellakin olette sellainen toimelias mies, joksi\nteitä luulen, ja jos saatte toimeksi ne suuret yritykset, joista\npuhutte. Niin, niin ... on paljo parempi olla ystäviä!\"\n\nSaccard kuunteli hänen sanojaan hymyillen edelleen alakuloisena.\nCaroline ei siis tahtonut tietää hänestä, hänestä tuntui ilkeältä\njouduttuaan tämän rakastajaksi yhdeksi ainoaksi kerraksi, satunnaisen\nhämmennyksen johdosta. Mutta oikeastaan oli vain hänen turhamaisuutensa\nhaavotettu.\n\n\"Siis ... vain ystäviä?\"\n\n\"Niin, minä olen tuleva toveriksenne, olen auttava teitä ... ystäviä,\noikein hyviä ystäviä!\"\n\nHän ojensi Saccard'ille poskensa; tämä tunnusti, että hän oli oikeassa,\nja painoi lujan suudelman hänen molemmille poskilleen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSigismond'in kääntämä kirje Konstantinopolissa asuvalta venäläiseltä\npankkiirilta oli suotuisa vastaus, jota Saccard oli odottanut,\npannakseen liikkeen käyntiin; ja herätessään seuraavana aamuna halusi\nhän ryhtyä toimintaan ja ennen auringon laskua saada yhtiön\nperustetuksi. Hänen täytyi ensin päästä varmuuteen, voisiko hän\nsijottaa 50,000 osakettaan à 500 frangia, sillä kysymys oli salaisesta\nyhtiöstä 25 miljonan pääomalla.\n\nJuuri noustessaan vuoteeltaan keksi hän uuden yhtiön nimen, jota hän\nkauan oli ajatellut. Sana: Yleispankki! seisoi äkkiä kuin tulikirjaimin\npiirrettynä hänen edessään vielä hämärässä huoneessa.\n\n\"Yleispankki\", toisti hän lakkaamatta itsekseen pukeutuessaan.\n\"Yleispankki! Se on yksinkertainen ja suuremmoinen, siihen sisältyy\nkaikki mahdollinen, se leviää yli koko mailman. Niin, nimi on\noivallinen. Yleispankki!\"\n\nKello kymmeneen saakka käveli hän edes takasin suuressa huoneessa; hän\nei tiennyt mistä alkaisi noitten miljonien metsästyksen 25 miljonaa on\nhyvin helppo löytää Parisista, tarvitsee vain kiertää yhden kadunkulman\nympäri; juuri senvuoksi oli hänellä niin monta valittavaa ja hän oli\nepätietoinen, sillä hänen täytyi ryhtyä asiaan järjestelmällisesti. Hän\njoi kupin maitoa, eikä suuttunut, kun kuski tuli ilmottamaan, ettei\nhevonen ollut terve, luultavasti oli se vilustunut, ja että olisi\nviisainta lähettää hakemaan eläinlääkäriä.\n\n\"Hyvä on, lähetä hakemaan. Minä otan ajurin.\"\n\nMutta katukäytävällä hämmästytti häntä pureva tuuli; talvi oli aivan\nodottamatta saapunut takasin, aina eiliseen asti oli ollut mitä ihanin\ntoukokuuilma. Ei satanut, mutta suuria keltaisia pilviä kohosi\ntaivaanrannalle. Hän ei ottanut ajuria, hän halusi käydä lämpimikseen;\nensin aikoi hän mennä vekselivälittäjä Mazaud'in luo ottaakseen häneltä\nselvää Daigremont'ista, tunnetusta pörssikeinottelijasta, joka oli\nkaikkien mahdollisten yhtiöitten osakas ja jolla aina oli onni\nmukanaan. Mutta hänen päästyään rue Vivienne'lle oli taivas ehtinyt\nverhoutua mustaan pilveen, ja valtava raekuuro pakotti Saccard'in\netsimään suojaa eräästä porttikäytävästä.\n\nHän oli seisonut siinä jonkun minuutin, kun kultarahojen kilinä sattui\nhänen korviinsa. Se kuului yli sateen kohinan ja hän heristi korviaan.\nSe tuntui kuuluvan maan uumenista hienosti ja sointuvasti kuin\n\"Tuhannen ja yhden yön\" sadussa. Hän käänsi päätään ja huomasi\nseisovansa Kolb'in liikkeen porttikäytävässä. Kolb oli pankkiiri, joka\nteki vertailevia laskelmia eri kursseista, erityisesti kullan; hän osti\nniitten valtioitten rahaa, joitten kurssi oli alhainen, sulatti sen\nharkoiksi ja möi sellaisiin valtioihin, joissa kurssi oli korkea; ja\nniinä päivinä, joina kultaa sulatettiin, kuultiin aamusta iltaan kullan\nkilinää kellarista, jossa rahoja kohmalokaupalla tungettiin sulattoon.\nKilinä kuului ohikulkijain korviin vuoden läpeensä. Saccard hymyili\nmielihyvästä kuullessaan tämän musiikin pörssin liikemelun maanalaisen\nsäestyksen. Kullan kilinä tuntui hänestä hyvältä enteeltä.\n\nSade lakkasi, hän kulki yli torin ja oli tuokiossa Mazaud'in luona.\nVastoin tapaa asui nuori vekselivälittäjä kerrosta ylempänä samassa\ntalossa missä hänen liikehuoneustonsa sijaitsi, jonka hallussa oli koko\ntoinen kerros. Hän oli yksinkertaisesti muuttanut enonsa asuntoon\npäästyään tämän kuoleman jälkeen yksimielisyyteen perillisten kanssa ja\notettuaan liikkeen haltuunsa.\n\nKello löi kymmenen. Saccard astui suoraan konttoriin, jonka ovella hän\nkohtasi Gustave Sédille'n.\n\n\"Onko herra Mazaud kotona?\"\n\n\"En tiedä, tulin juuri.\"\n\nNuori mies hymyili: hän tuli aina liian myöhään, otti työnsä kevyeltä\nkannalta -- hänhän palveli ilman palkkaa ja oli suostunut istumaan\nvuoden tai kaksi tässä konttorissa tehdäkseen mieliksi isälleen,\nsilkkitehtailijalle.\n\nSaccard kulki ensiksi kassakonttorin läpi, vaihtoi tervehdyksen\nmolempien varastonhoitajien kanssa ja astui senjälkeen molempien\ntoimeenpanevien johtajien huoneeseen, mutta tapasi ainoastaan\nBerthier'in, jonka tehtävänä oli liiketuttavien vastaanotto, ja joka\naina seurasi isäntää pörssiin.\n\n\"Onko herra Mazaud tullut?\"\n\n\"Luullakseni, olin äsken hänen huoneessaan. Ei ... hän on lähtenyt\nulos ... luultavasti on hän laskukonttorissa.\"\n\nHän avasi erään oven ja katsahti suureen huoneeseen, jossa viisi\napulaista työskenteli ensimäisen kirjanpitäjän katsannon alla.\n\n\"Ei, mutta sepä on ihmeellistä! Ettekö halua itse mennä\nkirjanpitäjäkonttoriin katsomaan jos hän on siellä?\"\n\nSaccard meni. Täällä istui tilinpitäjä, liikkeen keskipiste, apunaan\nseitsemän konttoristia, ja teki muistiinpanoja Mazaud'in muistikirjan\nmukaan, jonka tämä jätti hänelle joka päivä pörssituntien jälkeen,\nsenjälkeen vietiin määräykset eri liiketuttavien kontolle; lomakkeet\nolivat erinomaisen tarpeellisia tässä työssä, sillä muistikirjassa ei\nmainita mitään nimiä, vaan ainoastaan lyhyt muistiinpano sen ja sen\narvopaperin ostosta tai myynnistä sen ja sen kurssin mukaan.\n\n\"Onko joku nähnyt herra Mazaud'ia?\" kysyi Saccard.\n\nMutta hän ei saanut edes vastausta kysymykseensä. Tilinpitäjä oli\nlähtenyt ulos, kolme apulaista luki sanomalehteään, kaksi muuta\ntöllisteli kattoon, ja pikku Flory innostui tavattomasti nähdessään\nGustave Sédille'n tulevan sisään.\n\nFlory'lla oli aamupäivisin kirjotustöitä ja iltapäivisin oli hän\npörssissä hoitamassa sähkösanomia. Hän oli syntynyt Saintes'issa, jossa\nhänen isänsä oli alempi virkamies; itse oli hän ensin ollut erään\npankkiirin apulaisena Bordeaux'issa, mutta sittemmin syksyllä saanut\npaikan Mazaud'illa Parisissa; hänellä ei kuitenkaan ollut mitään muita\ntulevaisuussuunnitelmia kuin saada palkkansa kaksinkertaiseksi kymmenen\nvuoden kuluessa. Näihin saakka oli hän ollut sangen täsmällinen ja\ntunnontarkka työssään. Mutta viimeisten kuukausien aikana, Gustaven\ntulon jälkeen oli tämä nuori, hieno ja rikas toveri ottanut hänet\nseuraansa, hankkinut hänelle naistuttavia, ja nyt oli pikku Flory\nusein mukana Gustaven illastaessa yhdessä neiti Cluchu'n, erään\nVariété-tyttôsen kanssa, joka oli portinvartijan tytär Montmartre'sta.\nHän oli koko hauska ja sievä nukkekasvoineen, joista loisti pari\nsuurta, kaunista, mustaa silmää.\n\nEnnenkuin Gustave ehti ottaa hattua päästään, täytyi hänen kertoa\nystävälleen, miten oli viettänyt edellisen illan.\n\n\"Niin, rakas ystävä, olin aivan varma, että Germaine ajaisi minut ulos\nJacoby'n tullessa. Mutta ajatteleppas, hänen onnistuikin päästä\nerilleen Jacoby'stä -- en tiedä millä keinoin se kävi päinsä -- ja minä\nsain jäädä.\"\n\nMolemmat nauroivat, että olivat läkähtyä. Oli kysymys Germaine\nCoeur'ista, eräästä hyvin kauniista tytöstä, joka oli hiukan laiska ja\nleväperäinen, mutta soreamuotoinen ja jota piti yllä juutalainen\nJacoby, muuan Mazaud'in ammattiveli. Tyttö oli aina ollut pörssimiesten\nperään ja hänen ainoa huolensa oli välttää harmillisia yhteentörmäyksiä\nniitten herrojen kesken, joita hän kunnioitti suosiolla.\n\n\"Mutta kuuleppas\", sanoi Flory, \"minä luulin ettet sinä vilkaseisikaan\nmuihin kuin pikku paperikauppiattareesi.\"\n\nTämän rouva Conin'iin kohdistuvan vihjauksen johdosta kävi Gustaven\nilme vakavaksi. Häntä kunnioitettiin, hän oli arvonantoa herättävä\nnaishenkilö, eikä tietty tapausta, että joku _hänen_ herroistaan olisi\nlörpötellyt. Senvuoksi ei Gustave vastannutkaan, vaan kysyi itse:\n\n\"Ja Cluchu, menitkö hänen kanssaan Mobille'en?\"\n\n\"En, kuinkas minä olisin sen tehnyt, se on liian kallista lystiä, me\nmenimme kotiin ja keitimme teetä.\"\n\nNuorten herrojen takana seisoi Saccard hymyillen, sillä hän oli\nkuullut, että he kuiskailivat naisväestä. Hän kääntyi Floryn puoleen\nkysyen:\n\n\"Oletteko nähnyt herra Mazaud'ia?\"\n\n\"Kyllä, herrani, hän oli täällä hetki sitten mutta lähti asuntoonsa.\nLuullakseni on hänen pikku poikansa sairas, tuli sana, että tohtori on\nsiellä. Soittakaa hänen asuntoonsa, sillä hän luultavasti lähtee ulos\ntulematta tänne enää.\"\n\nSaccard kiitti tiedosta ja kiiruhti portaille. Mazaud oli nuorimpia\nvekselivälittäjiä. Hänellä oli ollut onni mukanaan. Enonsa kuoltua oli\nhän joutunut tähän tärkeään toimeen ijässä, jolloin vielä tavallisesti\nollaan oppilaita liikemailmassa. Toverien kesken puhuttiin hänen\nhenkisestä ja ruumiillisesta joustavuudestaan, joka on niin\ntarpeellinen tähän toimeen, ja hyvästä vaistostaan, joka varmaankin\nolisi valmistava hänelle kauniin tulevaisuuden. Hän oli nainut nuoren,\nrakastettavan naisen, jolla oli 1,200,000 frangin myötäjäiset; heillä\noli jo kaksi lasta, kolmenvuotias tyttö ja puolitoistias poika.\n\nMazaud saattoi juuri lääkäriä; tämä hymyili ja rauhoitti häntä.\n\n\"Astukaa sisään!\" sanoi hän Saccard'ille. \"Niin, niin, sitä käy heti\nlevottomaksi noitten pienten raukkojen vuoksi; jos niillä on pieninkään\nkipu, luulee niitten heti kuolevan.\"\n\nJa hän vei Saccard'in salonkiin, jossa hänen vaimonsa vielä istui\npienokainen polvillaan, kun taas pikku tyttönen, joka oli ihastunut\nnähdessään äidin iloisena, kohottautui varpailleen suutelemaan häntä.\nKaikki kolme olivat vaaleaverisiä. Nuori äiti näytti yhtä hennolta ja\nviattomalta kuin pienokaisetkin. Mazaud suuteli hänen hiuksiaan.\n\n\"Näet nyt itsekin, että me olemme olleet hulluja.\"\n\n\"Mitäpä siitä, ystäväni, olen niin iloinen hänen rauhottavien sanojensa\njohdosta.\"\n\nKaiken tämän onnen nähdessään seisoi Saccard ääneti hattu kädessä. Koko\nhienosti sisustettu huone osotti hyvinvoinnin ja onnen loistoa, eikä\nnuorilla puolisoilla vielä ollut aavistustakaan aviollisista\nepäsoinnuista. Niinä neljänä vuotena, jotka he olivat olleet\nnaimisissa, oli Mazaud ainoastaan lyhyen ajan osottanut ohimenevää\nhuomiota eräälle ooppera Comiquen laulajattarelle. Hän oli uskollinen\naviomies, samoinkuin hän näytti antautuvan pörssipeliinkin vain\nsenvuoksi, että hän oli nuori ja innokas. Ja tuo menestys, tuo selkeä\nonni loisti kodissa ja heitti ikäänkuin valoisan säteen yli pehmeitten\nseinäverhojen hillittyjen värien, se tuntui juuri ja juuri kiinalaiseen\nvaasiin sopivan suuren ruusukimpun tuoksussa.\n\nRouva Mazaud tunsi herra Saccard'in ja sanoi hymyillen:\n\n\"Eikö totta, herraseni, tarvitaan vain _tahtoa_ ollakseen aina\nonnellinen?\"\n\n\"Olen siitä vakuutettu, hyvä rouva\", vastasi Saccard. \"Muuten löytyy\nihmisiä, jotka ovat niin hyviä ja kauniita, että onnettomuus tuskin\nuskaltaa koskea heihin.\"\n\nRouva Mazaud nousi ilosta loistaen. Hän suuteli miestään ja poistui\npienokainen käsivarrellaan, kintereillään tyttönen, joka oli riippunut\nisän kaulassa. Tämä koetti salata liikutustaan, kääntyi Saccard'in\npuoleen ja sanoi hymyillen:\n\n\"Meillä on hauskaa tässä talossa, kuten näette.\" Sitten lisäsi hän\nnopeasti: \"Teillä kai oli jotain asiaa minulle? Tulkaa mukanani\nkonttoriin, siellä saamme paremmin olla rauhassa.\"\n\nKassassa huomasi Saccard Sabatan'in, joka oli saapunut nostamaan\nosuuttaan, ja hän hämmästyi huomatessaan, miten sydämellisesti\nvekselivälittäjä puristi miehen kättä. Heidän jäätyään kahden\nMazaud'in työhuoneeseen, selitti hän käyntinsä syyn ja kyseli niitä\nmuodollisuuksia, joita on olemassa uusien arvopaperien ottamisen\nsuhteen kurssinoteerauksen alaiseksi. Hän huomautti ohimennen olevansa\naikeessa perustaa uuden liikkeen, Yleispankin 25 miljonan pääomalla.\nNiin, suuri luottolaitos pääasiassa tukemaan useita suuria yrityksiä,\njoita hän selitti parilla sanalla. Mazaud kuunteli häntä ilmettään\nmuuttamatta ja selvitteli hänelle perinpohjin, mitä muodollisuuksien\nsuhteen oli huomioonotettavaa. Mutta hän ei antanut johtaa itseään\nharhaan, hän tiesi varsin hyvin, ettei Saccard ollut hakenut häntä\nkäsiinsä sellaisen joutavan asian takia Ja kun tämä vihdoin mainitsi\nDaigremont'in nimen, hymyili hän tahtomattaan. Daigremont'illa oli\ntietysti suuri omaisuutensa selkänojanaan, mutta väitettiin, ettei\nhäneen ollut luottamista; mutta kehenkäpä sitä voi luottaa kun on\nkysymys rakkaudesta tai liikeasioista? Ei kehenkään! Muuten ei Mazaud\ntahtonut mielellään sanoa, mitä hän ajatteli Daigremont'ista,\nsenjälkeenkuin heidän välinsä olivat rikkoutuneet mikä oli herättänyt\nsuurta huomiota pörssissä. Daigremont jätti nyt kaikki määräyksensä\nJacoby'lle, Bordeaux'ista kotoisin olevalle juutalaiselle, joka oli\nkomea kuusikymmenvuotias mies, hauskakasvoinen ja jylisevä-ääninen,\nmutta oli viime aikoina käynyt hiukan raskasliikkeiseksi ihramahansa\ntakia. Molemmat vekselivälittäjät olivat kilpakumppaneita, nuori, jota\naina seurasi onni, ja vanha, jolla oli ikäoikeus puolellaan. Jacoby\noli tavattoman kokenut ja viekas, mutta hänen intohimonsa\npörssikeinotteluun vahingoitti häntä huomattavasti, ja vaikka hän\nvoitti huomattavia summia, oli hän yhtämittaa häviön partaalla.\nGermaine Coeur maksoi hänelle ainoastaan muutamia tuhansia frangeja\nkuukaudessa, eikä hänen vaimoansa nähty koskaan.\n\n\"Hm ... suuressa Caracas-jutussa\", sanoi Mazaud, joka huolimatta\npidättyväisyydestään ei voinut vastustaa halua antaa harmilleen valtaa,\n\"sehän on tunnettu seikka, esiintyi Daigremont kavaltajana ja pisti\nvoiton omaan taskuunsa. Hän on hyvin vaarallinen.\"\n\nHetkisen vaitiolon jälkeen hän jatkoi:\n\n\"Miksi ette käänny Gundermann'in puoleen?\"\n\n\"En koskaan!\" huudahti Saccard kiihkeästi.\n\nSamassa tuli Berthier sisään kuiskaten pari sanaa isäntänsä korvaan.\nVapaaherratar Sandorff oli tullut maksamaan erotusmaksuja ja oikkuili\nkaikin mahdollisin tavoin alentaakseen suoritettavaa summaa. Yleensä\noli Mazaud hyvin kohtelias vapaaherratarta kohtaan ja otti hänet\nvastaan itse, mutta kun hän oli hävinnyt, vältti Mazaud häntä kuin\nruttoa, sillä hän tiesi, ettei tämä häikäillyt käyttää hyväkseen hänen\nritarillisuuttaan. Naiset olivat kaikkein huonoimpia liiketuttavia, he\nolivat kaikki epärehellisiä, mitä maksujen suorittamiseen tulee.\n\n\"Ei, ei, sano etten minä ole kotona\", vastasi hän huonotuulisena.\n\"Eläkä anna hänen puijata yhtä ainoata centime'ä, muista se!\"\n\nBerthier'in mentyä huomasi hän Saccard'in hymyilystä, että hän oli\nkuullut, mistä oli ollut puhe.\n\n\"Niin, vapaaherratar on hyvin rakastettava, mutta te ette saata arvata,\nmillainen ihminen hän oikein on! Niin, jos meidän liiketuttavamme aina\nvoittaisivat, kantaisivat he meitä käsillään. Mutta kuta rikkaampia ja\nylhäisempiä he ovat, sitä enemmän minä epäilen heitä, sitä enemmän\nminulla on syytä pelätä jääväni omaani vaille. Lukuunottamatta suuria\nliikkeitä, pidän minä enimmän maaseutuliiketovereistani.\"\n\nSamalla hetkellä saapui eräs apulainen tuoden muutamia papereita,\njoista Mazaud oli aamulla huomauttanut.\n\n\"Siinäpä juuri tuleekin! Muuan herra Fayeux Vendôme'sta ... te ette\nvoi kuvitella miten paljon määräyksiä minä saan tuolta mieheltä!\nNe eivät kyllä ole suurille summille, ne ovat pikkuporvarien,\nrihkamakauppiaiden, talonpoikien ... mutta niistä karttuu summaa.\nMeidän paras turvamme on peliä harjottava vaatimaton pieneläjäluokka.\"\n\nSaccard'in mieleen johtui Sabatani, jonka hän oli nähnyt kassassa.\n\n\"Oletteko liikeasioissa Sabatanin kanssa nykyään?\" kysyi hän.\n\n\"Olen ollut vuoden päivät luullakseni\", vastasi vekselivälittäjä\nhuolettomasti. \"Hän on kiltti poika, eikö totta? Hän on alkanut\npienestä, hän elää sangen järkevästi, hänestä tulee jotain, saattopa\nnähdä.\"\n\n\"Aivan niin, hän on sangen rakastettava ja lahjakas\", sanoi Saccard,\njoka sillä hetkellä päätti muistaa Sabatania, jos hän joskus tulee\ntarvitsemaan vaiteliasta nuorta miestä, joka ei ole liian\nomantunnonarka.\n\nSitten hän nousi heittäen hyvästit.\n\n\"Hyvästi sitten! Kun paperimme ovat järjestyksessä, tulen luoksenne\nuudestaan, ennenkuin yritän saada niitä kurssinoteraukseen.\"\n\nPuristaessaan hänen kättään työhuoneensa ovella sanoi Mazaud:\n\n\"Teette väärin, jollette puhu Gundermann'in kanssa yhtiöstänne.\"\n\n\"En koskaan!\" huudahti Saccard vihastuneena.\n\nMennessään näki hän Moser'in ja Pillerault'in seisovan kassassa;\nedellinen tunki surullisen näköisenä taskuunsa voittoaan 7 à 8,000\nfrangia, kun taas toinen, joka oli hävinnyt, maksoi 10,000 frangiansa\ntavanmukainen voitonriemuinen ilme kasvoillaan, ikäänkuin hän olisi\nvoittanut.\n\nKadulla katsoi Saccard kelloaan. Yksitoista? Niin paljon aikaa turhaan!\nEi, hän ei mene Daigremont'in luo, ja vaikka oli melkein joutunut\nsuunniltaan kuullessaan mainittavan Gundermann'in nimeäkin, päätti hän\näkkiä mennä tervehtimään häntä. Hän sanoi itsekseen, ikäänkuin\nanteeksipyynniksi, ettei hän lainkaan tullut apua pyytämään, vaan\ntahtoi ainoastaan uhmata häntä, näyttäytyä karskina tuolle\nhärkätaistelijalle, joka kohteli häntä kuin pikku poikaa. Ja kun\nsamalla uusi raekuuro läiskähti katukivitykseen, hyppäsi hän ajuriin ja\nhuusi kuskille, että hän haluaa rue de Provance'lle.\n\nSiellä asui Gundermann tavattoman suuressa talossa, joka parahiksi\nriitti hänen lukuisalle perheelleen. Hänellä oli viisi tytärtä ja neljä\npoikaa, niistä oli kolme tytärtä ja kolme poikaa jo naimisissa ja\nolivat lahjottaneet hänelle neljätoista lapsenlasta. Päivällispöytään\nkokoontui kolmekymmentäyksi henkeä. Vajaan vuosisadan kuluessa oli tuo\nsuuremmoinen omaisuus -- miljardi -- koottu säästäväisyyden ja\nsuotuisain olosuhteitten myötävaikutuksella. Kaikki tarpeelliset\nominaisuudet olivat täällä yhtyneinä: huomattava äly, tavaton työkyky,\nkestävä ahkeruus ja taitavuus, kaikki kohdistuivat samaan päämaaliin.\nNyt laskivat kaikki kultavirrat tähän mereen, hänen miljonansa\nkeräsivät uusia miljonia, ja Gundermann oli herra, itsevaltias\nhallitsija, jota pelkäsi ja totteli Parisi ja koko mailma.\n\nAstuessaan ylös leveitä kiviportaita tunsi Saccard sydämessään kiehuvan\nsammumattoman vihan tätä miestä kohtaan. Oh, tuo juutalainen! Hän tunsi\njuutalaisia kohtaan rotuvihaa, joka usein tavataan Etelä-Ranskassa, ja\nhän tunsi melkein ruumiillista epämiellyttäväisyyttä ajatellessaankin\njoutuvansa kosketuksiin Gundermann'in kanssa. Mutta merkillisintä oli,\nettä Saccard, joka oli sellainen kauhea, tunnoton pyöveli, kun oli\nkysymys rahoista, aivan unohti millainen hän itse todellisuudessa oli,\nniinpiankuin tuli kysymys juutalaisista, ja puhui heistä ankarasti\nkunniallisen miehen siveellisellä suuttumuksella, puhui, aivankuin hän\nitse ansaitseisi leipänsä otsansa hiessä, eikä tietäisikään mitä\nkoronkiskonta merkitsee. Hän laati kokonaisen syytesarjan tuota kirottua\nrotua vastaan, jolla ei ollut enää kuningasta eikä isänmaata, vaan joka\neli toisten kansakuntien kuokkavieraana, oli tunnustavinaan lait, mutta\ntotteli itse asiassa vain omaa jumalaansa, veren, vihan ja varkauden\njumalaa. Oliko kukaan nähnyt juutalaisen elävän kättensä työstä? Ei,\ntyö turmelee, heidän uskontonsa sen melkein kieltää, pitää käyttää\nhyväkseen toisten työtä. Oh, ne lurjukset! Saccard'in raivo oli sitäkin\nankarampi, sillä hän sielunsa syvimmässä ihaili juutalaisia, kadehti\nheidän suurta liikemieskykyään, heidän synnynnäistä taitavuuttaan\nnumerojen käsittelyssä, heidän hyvää vainuaan ja onneaan, joka takaa\nheille menestyksen, ryhtyivätpä he mihin tahansa. \"Tässä varkauspelissä\neivät ristityt koskaan riitä heille, aina joutuvat he lopulta häviölle;\nota juutalainen, jolla ei ole aavistustakaan kirjanpidosta, päästä\nhänet epäilyttävän liikeyrityksen sameaan veteen, niin saat nähdä\nkuinka hän ui pinnalla ja viimein kömpii maalle koko voitto selässään.\nSe on rodun lahja, selitys siihen, miksi se pysyy pystyssä, vaikka\ntoiset kansakunnat tekevät häviötään.\" Ja vihasta kiehuen ennusti hän,\nettä juutalaiset vielä kerran kohoavat mailman herroiksi ja keräävät\nhaltuunsa kaiken maan rikkaudet, eikä siihen ole kauan, kun heidän\nsallitaan joka päivä levittää valtaansa ja kun kerran Parisi sietää\nGundermann'ia, jonka ruunu on lujemmassa kuin itsensä keisarin.\n\nTullessaan suureen etuhuoneeseen peräytyi Saccard nähdessään\nvapaavälittäjäin, miesten ja naisten paljouden, kokonaisen väen\nvilinän. Erittäinkin tunkeilivat välittäjät saadakseen määräyksen;\nsuurella pankkiirilla olivat omat asiamiehensä, mutta paljas\nvastaanottokin oli jo kunnia ja suosio ja jokainen tahtoi saavuttaa sen\nonnen. Vaikka odottamassa oli niin paljon väkeä, pääsi Saccard melkein\nheti sisään.\n\nGundermann'in yksityishuone oli tavattoman suuri, itse istui hän\nnurkassa ulommaisen akkunan ääressä yksinkertaisen mahonkisen\nkirjotuspöydän takana selkä päivänvaloon päin, niin että kasvot jäivät\nvarjoon. Hän nousi ylös kello viisi, kun Parisi vielä nukkui ja kun\ntoiset heräsivät ja alkoivat yhdeksän tienoissa juosta hänen luokseen,\noli hänen päivätyönsä melkein loppuunsuoritettu. Keskellä huonetta,\nsuuremman kirjotuspöydän ääressä, työskenteli kaksi hänen poikaansa ja\nvävypoika; he istuivat harvoin, vaan seisoivat tai kulkivat ympäri\napulaislauman kanssa, joka alituisesti virtasi ulos ja sisään. Koko\nkadun vilinä ikäänkuin virtasi tämän huoneen läpi, tunkeutui hänen\nluokseen, joka istui siellä vaatimattomassa nurkassaan ja tuntikausia,\naina aamiaiseen saakka otti vastaan lukuisia asiamiehiä likinäköisenä\nja happamin ilmein ja lahjotti heille nyökkäyksen tai muutaman sanan,\njos häntä halutti olla tavallista armollisempi.\n\nGundermann'in kasvoille ilmestyi hänen huomatessaan Saccard'in heikko,\nhieman ivallinen hymy.\n\n\"Ahaa, tekö, rakas ystävä. Istukaa hetkiseksi, jos teillä on jotain\nminulle sanottavaa. Olen heti vapaa.\"\n\nSitten näytti Gundermann kokonaan unohtavan hänet. Saccard ei muuten\nosottanut lainkaan kärsivällisyyttä, sillä häntä miellytti tuo\nvälittäjäjoukko, joka tallasi toisiaan kantapäille ja tuli sisään\nsamoin syvin kumarruksin, veti rintataskustaan saman pienen paperin,\npäivän kurssinoterauksen, jonka ojensi pankkiirille samoin rukoilevin\nja kunnioittavin liikkein. Tuli kymmenen, tuli kaksikymmentä. Pankkiiri\notti pörssilistan, katsahti siihen ja antoi sen takaisin, eikä ole\nmitään hänen kärsivällisyyteensä verrattavaa, jollei ehkä se\ntäydellinen välinpitämättömyys, jota hän osotti tämän anomussateen\naikana.\n\nNyt tuli Massias'kin puoleksi iloisin, puoleksi tuskallisin ilmein,\nkuin kiltti koira, joka on saanut selkäänsä. Joskus otettiin hänet\nvastaan niin huonosti, että hän oli pillahtaa itkuun. Mutta tänään hän\noli nähtävästi väsynyt hentomielisyyteen, sillä hän osotti tavatonta\nitsepäisyyttä.\n\n\"Mutta katsokaahan toki, herra Gundermann, miten Mobilier on alhaalla.\nMontako ostan?\"\n\nOttamatta kurssilistaa katsoi Gundermann vihreillä silmillään\ntuttavallista nuorta miestä ja kysyi ankarasti:\n\n\"Kuulkaapas, ystäväni, luuletteko minusta olevan hauskaa ottaa teidät\nvastaan täällä?\" Massias kalpeni ja vastasi:\n\n\"Luuletteko ehkä, että minusta on sen hauskempaa juosta täällä joka\naamu kolmen kuukauden ajan tyhjän tähden?\"\n\n\"Pysykää siis poissa!\"\n\nVapaavälittäjä kumarsi ja poistui vaihtaen Saccard'in kanssa\nharmistuneen ja epätoivoisen katseen, ikäänkuin hän äkkiä olisi tullut\ntietämään, ettei hän koskaan ole saavuttava mitään.\n\nSaccard ihmetteli, mitä varten Gundermann otti vastaan kaikkia noita\nihmisiä. Hänellä oli selvästi huomattava eristäytymiskyky, hän vetäytyi\nitseensä ja ajatteli edelleen omia asioitaan; sitäpaitsi kuului hänen\njärjestelmäänsä luoda joka aamu silmäys markkinoihin ja vakoilla\nitselleen joku voitto, mikä ei koskaan ollut varsin vähäinen. Vihaisena\npoisti hän eräästä laskusta, jonka muuan vapaavälittäjä esitti hänelle,\n80 frangia -- tämä oli muuten aikonut häntä puijata juuri tuolla\nsummalla. Sitten tuli muuan vanhain tavarain kauppias tuoden emaljoidun\nrasian edelliseltä vuosisadalta, jonka pankkiiri heti huomasi\nväärennetyksi. Sitten kaksi naista, joista vanhemmalla oli käyrä\nhaaskalinnun nokka, ja nuorempi tumma ja hyvin kaunis, jotka tahtoivat\npyytää kotiinsa katsomaan Ludvig XIV aikuista piironkia; hän kieltäytyi\njyrkästi. Sitäpaitsi jalokivikauppias hohtokivineen, kaksi keksijää,\nenglantilaisia, saksalaisia, italialaisia, kansaa kaikellaista, kaikkia\nkieliä puhuvia, kaikkia sukupuolia. Ja lakkaamatta asiamiehiä ja\nvälittäjiä samoin liikkein, samalla tapaa koneellisesti ojentaen\npörssilistan, samalla kun liikkeen omia apulaisia tuli yhä tiheämpään,\nkuta enemmän pörssiaika läheni, tuoden sähkösanomia tai papereita,\njotka oli allekirjotettava.\n\nMutta kesken kaikkein pahinta sorinaa ja porinaa kuului lasten\nleikkirummun ääni, ovi lennähti auki ja pieni 5--6-vuotias poikanen\nratsasti sisään keppihevosella; ja hänen kintereillään tuli kaksi pikku\ntyttöä, toinen 3 ja toinen 8 vuoden vanha, jotka kiipesivät isoisän\nnojatuoliin, kiskoivat häntä käsistä ja riippuivat hänen kaulassaan.\nHän antoi heidän hujuta ja suuteli heitä oikean juutalaisen\nperherakkauden tapaan suvun nuorimpia jäseniä kohtaan, mikä on heidän\nvahvimpia puoliaan.\n\nÄkkiä näytti hän muistavan Saccard'in.\n\n\"Ah, rakas ystävä, suokaa anteeksi, näettehän, ettei minulla ole\nainoatakaan vapaata hetkeä. Olkaa hyvä ja sanokaa asianne.\"\n\nJa hän oli juuri ryhtymäisillään kuuntelemaan, mitä Saccard'illa oli\nsanottavaa, kun muuan apulainen, joka oli saattanut sisään pitkän,\nvaalean herran, kuiskasi jonkun nimen hänen korvaansa. Hän nousi heti,\nvaikka kiirehtimättä, ja siirtyi neuvottelemaan herran kanssa ulommaksi\nerään ikkunan ääreen, kun taas toinen hänen pojistaan otti vastaan\nvälittäjiä ja liiketuttavia hänen sijastaan.\n\nHuolimatta kiukustaan alkoi Saccard tuntea jonkunlaista kunnioitusta\nGundermann'ia kohtaan. Hän oli tuntenut vaalean herran, tiesi, että hän\noli erään suurvallan lähettiläs, joka hovissa oli ylpeä ja ylhäinen,\nmutta tuli tänne anovaisena hymy huulilla ja pää hiukan painuksissa.\nToisissa tapauksissa saivat korkeat virkamiehet, vieläpä keisarin omat\nministeritkin suorittaa seisoviltaan asiansa tässä huoneessa, jossa\nvilisi kansaa kuin torilla ja kuului lasten melu. Täällä vasta näkyi\noikeassa valossaan tuon miehen rajaton kuningasvalta; hänellä oli omia\nlähettiläitään kaikissa mailman hoveissa, konsuleita kaikissa\nmaakunnissa, asiamiehiä kaikissa kaupungeissa ja laivoissa kaikilla\nmerillä.\n\n\"Emme pääse hetkeksikään rauhaan, rakas ystäväni\", sanoi Gundermann\ntullen Saccard'in luo. \"Mutta nyt täytyy minun mennä aamiaiselle,\nseuratkaa minua ruokasaliin siellä saamme ehkä olla rauhassa.\"\n\nHe menivät talon pieneen aamiaishuoneeseen, missä perhe ei koskaan\nollut täysilukuinen. Sinä päivänä oli ainoastaan yhdeksäntoista\npöydässä, niistä kahdeksan lasta. Pankkiiri istui keskellä ja hänellä\noli vain maitolasi edessään.\n\nHetkisen istui hän silmät ummessa: lopen väsyneenä, kalpein ja kärsivin\nkasvoin, sillä hänellä oli sekä maksa- että munuaisvika; vietyään\nvapisevin käsin maljan huulilleen ja juotuaan kulauksen huokasi hän:\n\n\"Oh, olen tänään niin väsynyt!\"\n\n\"Miksi ette lepää?\" kysyi Saccard.\n\nGundermann käänsi kummastuneet kasvonsa häneen ja vastasi:\n\n\"Enhän minä voi!\"\n\nHän ei saanut juoda maitoansakaan rauhassa, asiamiestulva ei ollut\nvielä loppunut, se vyöryi ruokasalin läpi, mutta perhe, herrat ja\nnaiset, jotka olivat tottuneet tähän menoon, nauroivat ja söivät\nhyvällä ruokahalulla, ja lapset, joita vahvistettiin muutamilla\nsiemauksilla puhdasta viiniä, pitivät korviasärkevää melua.\n\nJa Saccard, joka edelleen katseli häntä, kummasteli, että hän joi\nmaitoaan niin hitaasti ja vaivaloisesti, kuin ei koskaan saisi\nmaljaansa pohjaan. Hän eli yksinomaan maidosta, eikä hän saanut\nkoskeakaan lihaan tai leivoksiin. Mitä hyödytti siis omistaa miljardi?\nEivätkä naiset olleet koskaan kiusanneet häntä, neljäkymmentä vuotta\noli hän ollut vaimolleen järkähtämättömän uskollinen, eikä hänellä nyt\nollut siihen suuntaan kallistuvaa ajatustakaan. Miksi siis nousta ylös\nkello viisi aamulla, raataa kuin ajurirenki, kuluttaa itseään raskaassa\ntyössä, viettää orjanelämää, johon ei edes kurjin kerjäläinenkään olisi\nantautunut, elää pää täynnä numeroita aivot niin tuhansien huolien\nkiusoittamana, että olivat pakahtua? Miksi koota kultakasoja, kun ei\nedes uskaltanut ostaa naulaa kirsikoita ja syödä niitä kadulla,\nmatkustaa kauniin tytön kanssa pitkin Seineä johonkin ravintolaan,\nnauttia kaikkea, mitä oli kaupan, laiskotella ja olla vapaa? Ja\nSaccard, joka huolimatta nautinnonhalustaan sangen hyvin ymmärsi, että\nrahaa voi rakastaa sen itsensä vuoksi, sen antaman vallan vuoksi, tunsi\njonkunlaista kunnioituksensekaista kauhua tätä olentoa kohtaan -- ei\nniinkuin klassillista saituria, vaan niinkuin omantunnontarkkaa\nlihallisista himoista vapaata työläistä kohtaan, joka sairaloisessa\nvanhuudessaan oli niin sanoaksemme muuttunut ruumiittomaksi olennoksi,\nja joka kumminkin itsepäisesti yhä rakensi miljonatorniaan ja uneksi\nvain voivansa jättää sen perintönä omaisilleen, jotta he rakentaisivat\nsen vielä korkeammaksi, kunnes se hallitsisi koko mailmaa.\n\nVihdoinkin kumartui Gundermann Saccard'in puoleen ja antoi tämän\npuoliääneen selvittää yleispankin perustamissuunnitelmansa. Hän antoi\nmuuten sangen niukasti yksityiskohtaisia selvityksiä, viittasi vain\nohimennen Hamelin'in salkun sisällykseen, sillä hän oli alusta alkaen\naavistanut saavansa pankkiirista vastustajan ja valmistautui jo\nedeltäkäsin peräytymään.\n\n\"Taas pankki, ystäväni, taasko pankki?\" huudahti hän ivallisesti.\n\"Mieluummin minä sijottaisin rahani johonkin koneeseen, giljotiiniin\njoka hakkaisi pään poikki kaikilta noilta pankeilta, joita kasvaa ...\nlaitoksen, joka puhdistaisi pörssinkin. Eikö insinöörillä ole mitään\nsellaista suunnitelmiensa joukossa?\"\n\nSitten otti hän isällisen ilmeen ja sanoi kylmäverisen julmasti:\n\n\"Kas niin, olkaa toki järkevä, muistakaa mitä minä olen teille sanonut.\nTeette tyhmästi alkaessanne taas liikkeen, minä teen teille suoranaisen\npalveluksen kieltäytyessäni ottamasta osaa yhtiöönne. Te joudutte\nvarmasti nurinniskoin, se on johdonmukainen välttämättömyys, sillä te\nolette liian kiivas luonteeltanne, teillä on liian rikas mielikuvitus,\nja aina käy huonosti, kun lähtee liikkeelle toisten rahoilla. Miksi ei\nveljenne hanki teille hyvää paikkaa? Olkaa varovainen, ystäväni, olkaa\nvarovainen!\"\n\nSaccard nousi vavisten pidätetystä kiukusta.\n\n\"Siis päätetty, te ette ota yhtään osaketta, te ette halua olla\nmukana?\"\n\n\"Teidän kanssanne? En koskaan! Te kaadutte kolmen vuoden kuluessa.\"\n\nTuli äänettömyys, jonka kuluessa molemmat miehet vaihtoivat teräviä,\ntaisteluhaluisia katseita.\n\n\"Hyvästi siis. En ole vielä syönyt aamiaista ja olen kovin nälissäni.\nKatsokaamme kumpi kaatuu ensin!\"\n\nJa hän jätti Gundermann'in istumaan sinne sukunsa keskelle, joka nyt\nmeluten kävi jälkiruuan kimppuun, kun taas vanha pankkiiri otti vastaan\nviimeiset välittäjäasiamiehet ja sulki silloin tällöin silmänsä\nväsymyksestä ja joi maljastaan maitoa vaalein huulin.\n\nSaccard hyppäsi ajuriinsa ja sanoi osotteensa Saint-Lazare-kadulla.\nKello löi yksi, hukkaanmennyt päivä, hän ajoi mieletönnä kotiin\naamiaiselle. Oh, tuo juutalaisrakkari! Hän olisi mitä suurimmalla\nmielihyvällä iskenyt hampaansa tähän, kuin koira luuhun! Olisi liian\njättiläismäinen, toivoton tehtävä johtaa hänet häviöön. Mutta eihän\nkoskaan tiedä mitä voi tapahtua. Suurimmatkin valtakunnat voivat hävitä\nja aina tulee päivä, jolloin mahtavimmatkin kukistuvat. Ei, ei pidä\nhotkaista häntä kerralla vaan nakertaa ensin syrjiä, riistää palasia\nhänen miljardistaan, ja sitten syödä hänet, miksikä ei? Hävittää kaikki\njuutalaiset heidän kaikkivaltiaan kuninkaansa personassa, polkea maahan\nheidät, jotka luulivat yksin olevansa herroja! Ja nämä vaikutelmat,\nharmi, joka oli vallannut hänet Gundermann'in luona, täytti Saccard'in\nmielettömällä innolla, ja hän tunsi tarvetta heti toimittaa jotain; hän\nolisi tahtonut rakentaa pankkihuoneensa noitaiskulla, panna sen koneet\nkäyntiin, voittaa, musertaa kaikki kilpailijansa. Äkkiä johtui hänen\nmieleensä Daigremont, ja epäröimättä, melkein koneellisesti, pisti hän\nulos päänsä ja käski kuskin ajaa rue Larochefoucauld'ille. Jos hän\naikoi tavata Daigremont'in, täytyi hänen kiirehtiä ja lykätä\naamiaisensa tuonnemmaksi, sillä hän tiesi, että tämä tavallisesti lähti\nulos yhden ajoissa. Tämä kristitty oli todellakin pahempi kuin kaksi\njuutalaista ja hänen sanottiin käyttävän omaksi hyväkseen kaikki\nnousevat liikkeet, jotka uskottiin hänen huostaansa. Mutta tällä\nhetkellä olisi Saccard ryhtynyt keskusteluihin pahimman rosvonkin\nkanssa ja suostunut tämän kanssa saaliin jakoon. Tuonnempana, kun hän\nsaavuttaisi ylivallan -- etsisi hän jonkun toisen!\n\nSillävälin olivat vaunut pysähtyneet korkealle ja komealle portille,\njoka johti yhteen tämän korttelin suurimmista yksityistaloista\nPäärakennus, joka oli suuren kivitetyn pihan sisällä, oli melkein\nkuninkaallisen loistava, ja puutarha satavuotisine puineen muodosti\ntäydellisen puiston, joka eristi talon keskelle tätä väkirikasta\nkorttelia. Koko Parisi tunsi tämän yksityishotellin loistavien\njuhliensa ja erittäinkin erinomaisen taulukokoelmansa vuoksi jota\njokainen matkustava ruhtinaallinen henkilö kävi katsomassa. Ollen\nnaimisissa kauneudestaan kuulun naisen kanssa, jota sitäpaitsi\nseuraelämässä suuresti juhlittiin lauluäänensä vuoksi, eli talonherra\nkuin ruhtinas, oli yhtä ylpeä kilpajuoksuhevosistaan kuin\ntaulukokoelmastaan, oli suuren klubin jäsenenä, piti hyvin kalliita\njalkavaimoja, omisti erityisen aition Operassa, erityisen tuolin\nhotelli Drout'issa ja oli kaikkien muodissaolevien epäilyttävien\npaikkojen vakinainen vieras. Ja koko tämä loisto maksettiin yksinomaan\npörssikeinottelun avulla.\n\nKun Saccard oli noussut ylös majestetillisia portaita, ilmotti\npalvelija hänet ja vei kolmen taiteen mestariteoksia täynnä olevan\nvastaanottohuoneen lävitse pieneen tupakkahuoneeseen, jossa Daigremont\npuhalteli viimeisiä haikuja sikaristaan ennen ulosmenoaan. Hän oli jo\nnelikymmenviisivuotias ja taisteli alullaan olevaa lihomista vastaan:\nhän oli pitkä, hyvin hieno, käherretty ja hajuvesillä priiskotettu,\npiti ainoastaan viiksiä ja suippopartaa, sillä hän oli keisarin innokas\nihailija. Hän oli erinomaisen huomaavainen kaikkia kohtaan, hänellä oli\nrajaton itseluottamus ja oli aina varma voitostaan.\n\nHän astui heti tulijaa vastaan.\n\n\"Missä olette olleet viime aikoina, rakas ystävä? Ajattelin juuri teitä\nnäinä päivinä. Emmekö ole läheisiä naapureja?\"\n\nHän tyyntyi kumminkin jonkunverran, luopui tulvivasta\nkohteliaisuudestaan, kun Saccard, joka katsoi kaikki verukkeet turhiksi\nkävi suoraan asiaan, kertoi suuren suunnitelmansa, selitti, että hän,\nennenkuin perustaisi Yleispankkinsa, koetti muodostaa yhtiön\nystävistään, pankkiireista, teollisuudenharjottajista, jotka jo\netukättä takaisivat yritykselle hyvän menestyksen sitoutumalla ottamaan\nneljä viidettäosaa osakkeista, siis vähintään 40,000. Daigremont oli\nmuuttunut sangen vakavaksi, kuunteli, katseli Saccard'ia tutkivin\nkatsein, ikäänkuin olisi tahtonut tunkeutua hänen aivojensa syvimpään\nsopukkaan ja tarkastaa, voisiko vielä jotain tehdä tästä miehestä,\nvoisiko saada hänestä etua jollain tavalla; hän tunsi Saccard'in ja\ntiesi, että hän oli tavattoman toimelias ja lahjakas mies huolimatta\nintohimoisesta kiihkomielisyydestään. Ensin hän epäröi.\n\n\"Ei, ei, minulla on tarpeeksi tekemistä entisissä asioissani, en tahdo\nryhtyä uusiin.\"\n\nMutta hän innostui kuitenkin, teki kysymyksiä, halusi kuulla mitä\nyrityksiä uusi pankki tulisi tukemaan, sillä Saccard puhui niistä mitä\nsuurimmalla varovaisuudella. Ja kun hän kuuli puhuttavan Välimeren\nlaivayhtiön perustamisesta, heristi hän korviaan ja myöntyi heti.\n\n\"No hyvä, suostun. Mutta yhdellä ehdolla, missä suhteissa olette\nveljeenne, ministeriin?\"\n\nSaccard hämmästyi ja antoi rehellisesti vihalleen vallan.\n\n\"Veljeeni! Hän kulkee omia teitään ja minä omiani. Hän ei juuri ole\nliialla veljellisyydellä pilattu.\"\n\n\"Paha juttu\", selitti Daigremont jyrkästi. \"Minä en tule mukaan\nhankkeeseen, ellei veljenne myös tule. Ymmärrättehän, en halua että\nolette riidoissa.\"\n\nSaccard teki vihastuneen liikkeen. Mitä varten de Rougon? Eikö hän\nsillä tavoin sitoisi kätensä ja jalkansa? Mutta järjen ääni puhui\nlujemmin kuin kiukun, ja se sanoi hänelle että kaikissa tapauksissa\nolisi parasta vakuuttautua tuon suuren miehen puolueettomuudesta. Hän\nkieltäytyi kumminkin antautumasta sovintoon.\n\n\"Ei, ei, hän on aina käyttäytynyt sikamaisesti minua kohtaan. Minä en\nmilloinkaan ota ensi askelta.\"\n\n\"Kuulkaapas\", sanoi Daigremont, \"minä odotan tänne Huret'a kello viisi,\nhänellä on eräs tehtävä minulle. Kiiruhtakaa Lainsäätäjäkuntaan,\npyytäkää Huret'a vähän syrjään, puhukaa hänelle asiasta, niin\nkuulustelee hän heti Rougon'in mielipidettä, ja meillä on vastaus\ntiedossamme kello viisi. Tapaamme siis kello viisi?\"\n\nSaccard seisoi pää kumarassa ajatellen.\n\n\"No hyvä, jos te pidätte sitä aivan välttämättömänä!\"\n\n\"Aivan välttämättömänä! Ilman Rougon'ia ei lainkaan, Rougon'in kanssa\nmitä vain tahdotte.\"\n\n\"Hyvä on; minä menen.\"\n\nHän puristi Lujasti Daigremont'in kättä ja lähti, mutta tämä kutsui\nhänet takasin.\n\n\"Kuulkaa, jos teistä näyttää kaikki käyvän hyvin, niin ettekö voisi\nkotimatkalla pistäytyä markisi de Bohain'en ja Sédille'n luo, sanokaa\nheille, että minä olen mukana, ja pyytäkää heitäkin yhteen puuhaan.\nHeidät täytyy välttämättömästi saada mukaan.\"\n\nUlkona odotti Saccard'in ajuri, jonka hän oli käskenyt odottaa, vaikka\nhänen asuntoonsa oli vain muutama askel. Hän maksoi ajurille toivoen\nvoivansa myöhemmin päivällä käyttää omia ajopelejänsä ja kiiruhti\nkotiinsa syömään aamiaista. Häntä ei enää odotettu ja kyökkipiika\nasetti hänen eteensä palasen kylmää paistia. Hän nielasi sen riidellen\nkuskilleen, joka toi tiedon, että eläinlääkäri oli käskenyt antaa\nhevosen levätä kolme, neljä päivää. Ja suu täynnä ruokaa syytti hän\nkuskia ymmärtämättömyydestä palveluksessa ja uhkasi lähettää hänen\nkimppuunsa Caroline-rouvan, joka kyllä pitäisi häntä silmällä. Viimein\nkäski hän tätä kumminkin hakemaan ajurin. Taas läiskyi sade katuja\nvastaan, hän sai odottaa neljännestunnin, ennenkuin ajuri saapui. Hän\nnousi vaunuihin ja huusi:\n\n\"Aja lainsäätäjäkuntaan!\"\n\nHänen tarkotuksenaan oli tulla sinne ennen asiain käsittelyjen\nalkamista, pyydystää Huret ohimennen käsiinsä ja puhua hänen kanssaan\nlevossa ja rauhassa. Onnettomuudeksi odotettiin sinä päivänä\nmyrskyistä istuntoa, sillä eräs vasemmiston jäsen aikoi ottaa esille\nmeksikon-kysymyksen, ja Rougon todennäköisesti oli pakotettu vastaamaan.\n\nEtusalissa onnistui Saccard'in tavata etsimänsä henkilö. Hän veti tämän\nmukanaan läheiseen pieneen huoneeseen, missä he voivat rauhassa puhua\nkeskenään, sillä käytävillä oli kiihtymys niin suuri, ettei kukaan\nehtinyt kiinnittää heihin huomiota. Vastustuspuolue kasvoi päivä\npäivältä yhä pelottavammaksi, nyt jo puhalsi onnettomuudentuuli, jonka\nvoima kenties voisi lisääntyä ja lopulta tehdä puhdasta talossa.\nSenvuoksi viipyi tovin, ennenkuin Saccard sai Huret'in ymmärtämään,\nmistä on kysymys, ja kaksi kertaa piti hänen selittää, mitä Huret'in\noli tehtävä.\n\n\"Mitä te ajattelette, ystäväni! Puhua tällä kertaa Rougon'in kanssa.\nHän varmaan käskee minun mennä niin pitkälle kuin tietä riittää.\"\n\nMutta niin johtui Huret'in mieleen, että tässä sentään saattoi olla\nkysymys hänen omista, henkilökohtaisista eduistaankin. Hän oli olemassa\nvain tuon suuren miehen kautta, tätä oli hänen kiittäminen siitä, että\nhänet oli asetettu julkisesti ehdokkaaksi ja että hän oli tullut\nvalituksi; hän oli ministerin juoksupoika ja eli niistä muruista, jotka\nministerin pöydältä putosivat. Näinä kahtena vuotena oli hän, kiitos\ntämän ammatin etujen, kerännyt kokoon sangen kauniita summia, ja hänen\nsuuret maaomaisuutensa Calvados'issa oli turvattu tyydyttävällä\ntavalla; hänen tarkotuksensa oli vetäytyä sinne maanmyyräksi,\nniinpiankuin keikaus oli tapahtunut.\n\n\"Ei, ei, en minä voi. Ajatelkaa toki minun asemaani! Hänen kanssaan ei\nole leikkimistä, jos häntä härsytetään, enkä minä tahdo halusta pukea\nteille veristä paitaa ja menettää omaa vaikutustani.\"\n\nNyt ymmärsi Saccard hänet ja koetti saada Huret'in ymmärtämään, että\ntässä oli miljonia voitettavana. Suurin piirtein, tulisella\nkaunopuheisuudellaan, joka muutti liikeasian runolliseksi saduksi,\nselitti hän suuremmoista yritystä, jota varmasti olisi seuraava onni.\nDaigremont oli ihastunut ja asettunut yhtiön etunenään. Bohain ja\nSédille olivat jo pyytäneet päästä mukaan. Olihan mahdotonta, ettei\nhän, Huret, liittyisi heihin: toiset herrat tahtoivat välttämättä häntä\nyhteen puuhaan edustavan asemansa vuoksi kamarissa. Toivottiin myöskin,\nettä hän menisi hallitukseen, sillä hänen nimeään oli totuttu\nmainitsemaan kunnian ja järjestyksen yhteydessä.\n\nKuullessaan lupauksen hallituksen jäsenyydestä katsoi Huret häntä\nsilmiin.\n\n\"No, mitä te haluatte minulta, minkälainen vastaus on minun saatava\nRougon'ilta?\"\n\n\"Minä puolestani\", vastasi Saccard, \"voisin aivan hyvin välttää\nveljeäni. Mutta Daigremont vaatii minua sopimaan hänen kanssaan. Ehkä\non hän oikeassa. Senvuoksi minä toivon, että te aivan yksinkertaisesti\npuhutte tuon pelätyn miehen kanssa meidän liikeyrityksestämme ja\ntoimitatte niin, että hän, joskaan ei suostu meitä auttamaan,\nkuitenkaan ei nouse meitä vastaan.\"\n\nHuret siristeli silmiään, hänen oli vaikea tehdä päätöstä.\n\n\"Jos te vain tuotte ystävällisen sanan, vain yhdenkin ystävällisen\nsanan, ymmärrättekö, on Daigremont tyytyväinen, ja me kolme järjestämme\nsitten koko jutun iltapäivällä.\"\n\n\"No hyvä, minä yritän\", selitti Huret äkkiä, \"mutta minä teen tämän\nvain teidän tähtenne. Hänestä ei ole helppo selvitä, erittäinkin kun\nvasemmisto ärsyttää häntä. Niin, me tapaamme kello viisi.\"\n\n\"Kello viisi.\"\n\nVasta matkalla muisti hän Daigremont'in lausuman toivomuksen.\n\n\"Aja rue de Babylone'lle!\"\n\nSiellä asui markiisi Bohain. Hän vallitsi erään suuren palatsin\nsiipirakennusta, jossa ennen oli asunut tallihenkilökunta, ja jonka hän\noli muuttanut sangen mukavaksi yksityisasunnoksi. Hänen vaimoaan ei\nnähty koskaan, hänen sanottiin olevan sairaan ja pysyvän aina omissa\nhuoneissaan. Talo ja huonekalut kuuluivat kuitenkin vaimolle, mies asui\nvaimonsa luona kuin hotellissa, omisti ainoastaan omat vaatteensa ja\nmatkakirstun, jonka sisällys sopi helposti ajurinkärryille. Vaimo oli\nnimittäin pyytänyt pesäeroa, sen jälkeen kun mies oli alkanut\nkeinotella pörssissä. Kaksi kertaa oli hän kieltäytynyt maksamasta\nerotuksiaan, eikä vekselivälittäjäliiton puheenjohtaja ollut huolinut\nlähettää hänelle edes laskua, kun oli saanut tietää hänen asemansa.\nVedettiin vain aivan yksinkertaisesti risti hänen tilinsä yli. Kun hän\nvoitti, pisti hän häikäilemättä voiton taskuunsa, mutta kun hävisi, ei\nmaksanut. Hänellä oli loistava nimi, hän oli sangen hyvä koriste\nhallinnossa, ja senvuoksi tahtoivat kaikki uudet liikkeet saada hänet\nreklaamikilveksi. Pörssissä oli hänellä oma tuolinsa ylhäisten\nkeinottelijain joukossa, jotka muka kohosivat jokapäiväisten\nmitättömyyksien yläpuolelle. Häntä pidettiin arvossa ja kysyttiin usein\nhänen neuvoaan. Hänellä oli monta kertaa ollut vaikutusvaltaa\nmarkkinoilla. Sanalla: markiisi Bohain oli huomattava henkilö.\n\nVaikka Saccard tunsikin hänet varsin hyvin, salli hän kauniin\nkuusikymmenvuotiaan ylhäisen kohteliaan käytöksen tehdä itseensä\nvaikutuksen.\n\n\"Herra markiisi, tulen luoksenne avunpyytäjänä...\"\n\nHän selitti käyntinsä syyn puuttumatta aluksi lähempiin\nyksityiskohtiin. Markiisi keskeytti hänet kohta alussa.\n\n\"Ei, ei, minulla ei ole aikaa, minulla on vähintään kymmenen\nsamallaista pyyntöä, jotka minun täytyy hylätä.\"\n\nSaccard hymyili ja jatkoi:\n\n\"Daigremont on minut lähettänyt...\"\n\n\"Aha, Daigremont on mukana\", huudahti markiisi. \"Hyvä, hyvä! Jos\nDaigremont on mukana, ryhdyn minäkin puuhaan. Luottakaa minuun!\"\n\nJa kun vieras aikoi selittää lähemmin asioita, niin että hän edes saisi\ntietää, minkälaiseen liikeyritykseen hän oli ryhtyvä, keskeytti hän\ntämän rakastettavaan tapaan, kuten ainakin ylhäinen herra, jonka ei\nsovi syventyä pohjia myöten sellaiseen asiaan, ja jolla on synnynnäinen\nluottamus lähimäistensä rehellisyyteen.\n\n\"Pyydän, ei sanaakaan enää. En tahdo tietää mitään. Te tarvitsette\nnimeäni, lainaan sen teille auliisti, ja sillä on asia selvä. Sanokaa\nDaigremont'ille, että hän järjestää kaikki mielensä mukaan.\"\n\nSaccard hymyili itsekseen astuessaan taas ajuriin.\n\n\"Hän tulee meille kalliiksi\", ajatteli hän, \"mutta onhan hän todellakin\nhyvä koristus\".\n\nSitten sanoi hän ääneen:\n\n\"Aja rue de Jeuneurs'ille!\"\n\nLiikehuone Sédille'n varasto ja konttori oli tämän kadun varrella;\nniille kuului kokonainen suuri pohjakerros pihan sisällä. Viiden vuoden\ntyön jälkeen oli Sédille, joka oli Lyon'ista ja jolla vielä oli siellä\ntehtaansa, onnistunut vihdoinkin tekemään silkkitehtaansa Parisin\nsuurimmaksi ja huomatuimmaksi sittenkun eräs sula sattuma oli johtanut\nhänet pörssikeinotteluun. Ja nyt raivosi hänessä pelihimo kuin\nhävittävä tulipalo. Hän oli voittanut suuria summia kaksi kertaa\nperäkkäin ja menestys oli saattanut hänet aivan päästään pyörälle.\nMiksi uhrata kaksikymmentäviisi vuotta elämästään voittaakseen\nvaivaisen miljonan, kun yhdessä ainoassa tunnissa, yksinkertaisen\npörssikeinottelun kautta, voi pistää sen taskuunsa? Hän menetti yhä\nenemmän ja enemmän innostuksensa liikkeeseensä, joka meni vanhaan\ntapaansa; hän eli ainoastaan oivallisen pörssikeikauksen toivossa, ja\nkun häntä nyt seurasi itsepäinen vastoinkäyminen, nielivät hänen\nkeinottelunsa kaikki silkkitehtaan tulot. Hänen häviönsä oli vain ajan\nkysymys, sillä hänen tehtaansa Lyon'issa tuottivat 200,000 frangia, ja\nhänen keinottelunsa maksoi 300,000 vuodessa.\n\nSaccard tapasi Sédille'n tuskissaan ja levottomana, sillä hän ei\nosannut pelata tyynesti. Hän eli mielenliikutuksen vallassa, milloin\ntäynnä toivoa, milloin syvästi alakuloisena, sairaana epävarmuudesta,\nsen vuoksi että hän oikeastaan pohjaltaan oli kunnon mies. Mutta tuskin\noli hän kuullut pari sanaa uudesta liikepuuhasta, kun hänen lihavat\nkasvonsa vaaleine suurine poskipartoineen punastuivat innostuksesta.\n\n\"Oi, ystäväni, jos te tuotte minulle onnen, lausun teidät\ntervetulleeksi.\"\n\nMutta samassa hän kauhistui.\n\n\"Ei, ei, elkää kiusatko minua. Olisi viisainta minun palata\nsilkkikankaitteni pariin, eikä jättää koskaan tiskiäni.\"\n\nSaccard tahtoi antaa hänelle aikaa tyyntyä ja puhui senvuoksi hänen\npojastaan Gustave'sta, jonka hän sanoi tavanneensa Mazaud'illa\naamupäivällä. Mutta siinä oli vielä yksi surun syy kauppiaalle, sillä\nhän oli toivonut pojan ottavan liikkeen huostaansa ja vapauttavan hänet\nsiitä taakasta, mutta tämä halveksi kauppaa ja ajatteli ainoastaan\nhuvituksia; nousukkaitten pojat eivät kelpaa tavallisesti muuhun kuin\nhävittämään omaisuudet, jonka heidän isänsä ovat koonneet. Isä oli\nhankkinut hänelle paikan Mazaud'illa nähdäkseen, oliko hänellä\nmahdollisesti taipumuksia tämän ammattiin.\n\n\"Sen perästä kuin hänen äitiraukkansa kuoli\", mutisi hän, \"ei hän\ntodellakaan ole tuottanut minulle suurta iloa. No, ehkä hän Mazaud'in\nluona oppii asioita, jotka voivat olla minulle hyödyksi.\"\n\n\"No niin\", alkoi Saccard uudelleen, \"tuletteko mukaan? Daigremont pyysi\nminun sanomaan teille, että hän ryhtyy puuhaan.\"\n\nSedille teki suuren liikkeen ja äänellä, joka vapisi sekä halusta että\npelosta, sanoi hän:\n\n\"Kyllä, tietysti minä tulen mukaan! Tiedättehän, etten minä voi pysyä\nsyrjässä. Jos minä kieltäytyisin ja liikkeenne menestyisi, tulisin minä\nsairaaksi katumuksesta. Sanokaa Daigremont'ille, että minä liityn\nmukaan.\"\n\nKun Saccard saapui takasin Daigremont'in asuntoon, ei isäntä ollut\nvielä tullut kotia, ja hän alkoi kävellä edestakasin pienessä\ntupakkahuoneessa, jonne palvelija oli hänet ohjannut. Mutta kaunis\nnaisääni, syvä ja surumielissointuinen kontra-alto kajahti äkkiä\näänettömässä talossa; hän meni avoimen ikkunan ääreen kuuntelemaan.\nRouva Daigremont harjotteli pianon ääressä kappaletta, jonka hän\nluultavasti aikoi esittää illalla joissakin kutsuissa. Ja\nkuunnellessaan kaunista musiikkia johtui hänen mieleensä joukko\nmerkillisiä juttuja, joita oli liikkeellä Daigremont'ista, erittäinkin\n50 miljonan Hadomantive-laivasta, jonka pohjapääoman hän oli pidättänyt\nkokonaan itsellään ja antanut omien asiamiestensä myydä obligationit\nviiteen kertaan, kunnes hän muodollisesti oli luonut markkinat ja\njärjestänyt kurssin; sitten oli tullut varsinainen myynti, paperit\nolivat laskeutuneet 300 frangista 15:sta ja hän oli ansainnut\ntavattomia summia yksinkertaisten pieneläjäin kustannuksella, jotka\nolivat joutuneet häviöön yhdellä iskulla. Niin, hän oli viekas ja\nsangen vaarallinen herra! Ja rouvan ääni kaikui valittavana, hellänä,\nepätoivoisena, tragillisella voimalla.\n\nMutta samassa huomasi hän hämmästyksekseen Huret'in astuvan sisään.\n\n\"Mitä -- oletteko jo täällä? Kellohan ei ole vielä viittä. Ovatko\nkeskustelut loppuneet?\"\n\n\"Loppuneet? Kyllä, kiitos! Ne ovat parhaillaan käynnissä.\"\n\nJa hän selitti, että kun vasemmistolaiset eivät olleet vielä\nlopettaneet esitystään, ei Rougon varmaankaan voisi vastata ennenkuin\nhuomenna. Huomatessaan tämän oli hän rohkaissut itsensä ja pyytänyt\nministeriä hetkeksi sivuhuoneeseen.\n\n\"No?\" kysyi Saccard levottomana. \"Mitä sanoi kuulu veljeni?\"\n\nHuret ei vastannut heti.\n\n\"Oh, hän oli luonnollisesti vihainen kuin kahlekoira. Minä puhuin\nhänelle, mitä teillä oli mielessänne, ja sanoin, ettette te halunnut\nryhtyä mihinkään ilman hänen suostumustaan.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Silloin tarttui hän molempiin käsiini ja kirkui minulle vasten\nkasvoja: Hän saa minun puolestani mennä ja hirttää itsensä! ja sen\nsanottuaan meni hän tiehensä.\"\n\nSaccard kalpeni ja naurahti väkinäisesti.\n\n\"Sangen kaunista.\"\n\n\"Onpa kyllä\", vastasi Huret naivisti. \"Tätä minä en ollut odottanut.\nNyt saamme järjestää tämän asian omin neuvoin.\"\n\nJa kuullessaan seinän takaa juuri kotiin tulleen Daigremont'in äänen\nlisäsi hän hiljaa:\n\n\"Antakaa minun hoitaa tämä asia.\"\n\nHuret tahtoi selvästi keinolla millä hyvänsä saada Yleispankin\nperustetuksi ja päästä itse osakkeenomistajaksi. Hän oli jo huomannut\nmitä osaa hän tulisi näyttelemään yhtiössä. Tuskin oli hän tervehtinyt\nDaigremont'ia, kun hän levitti loistavin kasvoin kätensä ja huudahti:\n\"Victoria! Victoria!\"\n\n\"Todellako? Kertokaa kaikki.\"\n\n\"Aivan niin, suuri mies menetteli juuri kuin saattoi odottaakin; hän\nsanoi vain: 'toivon että veljeni onnistuu'.\"\n\nSilloin Daigremont ihastui, hänen mielestään merkitsivät ministerin\nsanat sangen paljon.\n\n\"Ja me onnistumme, rakas Saccard, olkaa huoleti; siitä me kyllä pidämme\nhuolen.\"\n\nHerrat ryhtyivät järjestämään pääkohtia, mutta Daigremont sulki\nikkunan, sillä hänen vaimonsa laulu kaikui loppumattomana\nepätoivonsäveleenä ja esti herroja kuulemasta toinen toisensa puhetta.\nJa vaikka ikkuna oli sulettu, kaikui sittenkin tukahutettuja,\nvalittavia säveliä tupakkahuoneeseen harvinaisena säestyksenä\nYleispankin perustamistilaisuuteen, luottoyhdistyksen 25 miljonan\npääomalla, jaettuna 50,000 osakkeeseen, kukin 500 frangia. Päätettiin\nmyöskin, että Daigremont, Sédille, Huret, markiisi Bohain ynnä eräät\nheidän ystävänsä muodostaisivat yhdynnän, joka etukäteen ottaisi\nhaltuunsa ja jakaisi keskenään neljä viidettä osaa osakkeista, siis\n40,000; niin ollen oli liikkeeseen laskeminen turvattu ja saattamalla\nosakkeet harvinaisiksi voisi niitten kurssia ylentää mielensä mukaan.\nKaikki oli kumminkin mennä myttyyn, kun Daigremont vaati 400,000\nfrangin palkintoa jaettuna 40,000 osakkeelle eli siis 10 frangia\nosakkeelta. Saccard vastusti kiihkeästi selittäen, että oli mieletöntä\nkiduttaa lehmää, ennenkuin oli alkanut sitä lypsää. Luonnollisesti\nolisi alku hankala, miksi siis itse luoda itselleen vaikeuksia? Hänen\ntäytyi kumminkin antaa perään, sillä Huret asettui Daigremont'in\npuolelle, katsoi tämän vaatimuksen aivan luonnolliseksi ja sanoi että\naina niin meneteltiin.\n\nHe erosivat suunniteltuaan uuden kokouksen seuraavaksi päiväksi,\nkokouksen, jossa insinööri Hamelin tulisi olemaan läsnä. Mutta äkkiä\nlöi Daigremont otsaansa epätoivoisin ilmein:\n\n\"Kolb! Hänet olen aivan unohtanut. Hän ei koskaan antaisi minulle\nanteeksi, hänen on päästävä mukaan. Rakas, kiltti Saccard, olkaa niin\nystävällinen ja menkää heti hänen luokseen. Kello ei ole vielä kuutta,\nte tapaatte hänet. Niin, teidän on itsenne mentävä, eikä lykättävä\nasiaa huomiseen, vaan toimitettava se tänään -- hän tulee liikutetuksi\nhuomatessaan, että me tarvitsemme häntä!\"\n\nSaccard totteli ja lähti heti; hän tiesi, että täytyy käyttää niitä\npäiviä, jolloin onni on myötäinen. Hän oli lähettänyt pois vaununsa ja\nkulki jalkasin.\n\nPanoraman pasaasissa, jossa hän seurasi eräitä sivuteitä päästäkseen\nnopeammin Vivienne-kadulle, huomasi hän äkkiä Gustave Sédille'n tulevan\nulos eräästä pimeästä porttikäytävästä ja rientävän pois taakseen\nkatsomatta. Saccard pysähtyi katsomaan taloa, se oli pieni hotelli, ja\nhän hämmästyi vielä enemmän tuntiessaan erään pienen, vaalean\nhunnutetun naisen, joka nyt myöskin poistui hotellista, kauniiksi rouva\nConin'iksi, paperikauppiaan vaimoksi. Ahaa, tänne hän siis tuli\nkohtaamaan rakastajaansa, silloinkun hänen miehensä luuli hänen olevan\nlaskuja karhuamassa! Tämä salaperäinen nurkka oli sangen hyvin valittu\nja ainoastaan sokea kohtalo oli kavaltanut salaisuuden. Saccard\nhymyili, hänestä oli juttu sangen hauska, mutta hän kadehti Gustave'a.\nGermaine Coeur aamupäivällä, rouva Conin illalla! Ja hän katseli taloa\ntarkkaavasti tunteakseen sen vastaisuudessa -- häntä halutti olla itse\nmukana.\n\nSaapuessaan Vivienne-kadulle ja ollessaan juuri aikeissa astua Kolb'in\nasuntoon vavahti hän ja pysähtyi jälleen. Hieno, hivelevä musiikki,\njoka nousi maasta kuin haltijan ääni, hurmasi hänet, ja hän tunsi taas\nsaman äänen, kullan kilinän, tuon rahakorttelin alinomaisen kaiun, jota\nhän jo aamulla oli kuunnellut. Päivä loppui samoin kuin oli alkanutkin.\nHäntä ilahutti tuon äänen hyväily, ikäänkuin se olisi ollut hyvä enne.\n\nKolb oli itse juuri sulatushuoneessa ja talon ystävänä haki Saccard\nhäntä sieltä. Suuressa, tyhjässä huoneessa, jossa kaasu paloi yötä\npäivää, oli sinkillä vuorattuja hinkaloita, jotka sinä päivänä olivat\ntäynnä espanjalaista kultarahaa. Kaksi miestä tunki niitä lapiolla\nsuuren nelikulmaisen uunin sulatuspätsiin. Kuumuus oli ankara, täytyi\npuhua kovasti, jos tahtoi saada äänensä kuuluviin kilisevän, matalassa\nholvissa kaikuvan musikin yli. Pöydillä oli kultatankoja, pitkulaisia\nja nelikulmaisia, kiiltäviä ja uusia, ja muuan kemisti tutki laatua\nennen leimaamista. Aamusta lähtien oli yli kuusi miljonaa kulkenut\npätsin läpi; 3400 frangia oli pankkiirin koko voitto, sillä erotus\nmolempien kurssien välillä oli tavattoman pieni, täytyi laskea\ntuhannesosissa, ja tarvittiin tavaton määrä kultaa, ennenkuin siitä voi\nkertyä jotain voittoa. Senvuoksi kilisi kulta yötä päivää, vuodesta\nvuoteen tässä kellarissa, johon se tuli leimattuna rahana ja josta se\nlähti tankoina tullakseen uudelleen lyödyksi rahaksi ja sulatetuksi\nloppumattomiin, ainoastaan senvuoksi että muutamia kultajyväsiä jäisi\nriippumaan pankkiirin sormiin.\n\nKolb oli hyvin pieni mies, hänellä oli tummat hiukset ja kotkannenä,\njoka pisti esiin suuren mustan parran keskeltä todistaen hänen\njuutalaista syntyään. Päästyään selville Saccard'in asiasta, suostui\nhän innolla.\n\n\"Oivallista!\" huudahti hän. \"Mielelläni tulen mukaan, kun kerran\nDaigremont'kin on. Kiitos teille, että vaivausitte luokseni.\"\n\nMutta he saattoivat tuskin kuulla toinen toisensa äänen ja he\nvaikenivat jääden kuitenkin hetkeksi seisomaan paikalleen, kuunnellen\ntylsällä ihastuksella tuota houkuttelevaa, kiusaavaa ääntä, joka\nvärisytti heidän hermojaan.\n\nUlkona oli kaunis sää, selkeä toukokuunilta, mutta Saccard oli nyt niin\nväsynyt, että hän ajoi kotiin. Päivä oli ollut raskas, mutta olihan se\ntuottanut hyötyäkin.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nIlmeni vaikeuksia, ja monta kuukautta kului ilman että mitään\nratkaisevaa tapahtui. Syyskuun viimeiset päivät olivat jo käsissä ja\nSaccard kiehui harmista nähdessään, että hänen ponnistuksistaan\nhuolimatta ilmeni yhä uusia vastuksia, kokonainen joukko toisarvoisia\nkysymyksiä, jotka täytyi ratkaista, jos mieli saada aikaan jotain\npysyvää ja varmaa. Hän kävi niin kärsimättömäksi, että hän jo hetkisen\ntuumi antaa palttua koko yhtiölle ja panna liike käyntiin yksinomaan\nruhtinatar d'Orvideon avulla. Olihan hänellä miljonat, jotka aluksi\ntarvittiin, miksi hän ei sijottaisi niitä tähän oivaan yritykseen?\nVoisihan sitten ottaa mukaan pienempiä liiketovereita, kun tuonnempana,\nkuten hän ajatteli, lisättäisiin liikepääomaa. Saccard luuli varmasti\ntarjoavansa ruhtinattarelle aivan erinomaisen rahojen sijotuspaikan,\njonka avulla hän kymmenkertaistuttaisi pääomansa, köyhien pääoman,\njonka hän sitten voisi jakaa vielä suurempina almuina.\n\nSaccard meni siis eräänä aamuna ruhtinattaren luo puhuakseen hänen\nkanssaan ystävänä ja liikemiehenä. Hän selitti tälle suunnitellun\npankin tarkotusta ja koneistoa. Hän kertoi kaikki, paljasti Hamelin'in\nsalkun sisällön, eikä vaiennut ainoankaan itämaalaisen suunnitelman\nsuhteen. Niin, hän salli oman kiihkonsa innoittaa hänet kuvailemaan\nHamelin'in mieletöntä unelmaa Jerusalemin paavikunnasta, maalaili\nkatolisen kirkon lopullista voittokulkua: paavi hallitsemassa pyhillä\nseuduilla, vallitsemassa koko mailmaa \"Pyhän haudan aarrekammion\"\nenemmän kuin kuninkaallisen budgetin nojalla. Ruhtinatar, joka oli\nkiihkouskovainen, alkoi vasta innostua asiaan, kun Saccard tuli\nsuunnitelman viimeiseen osaan, \"työn ruunuun\", jonka sadunomainen\nsuuruus tyydytti hänen omaa vilkasta mielikuvitustaan. Ranskan\nkatolisen puolueen keskuudessa oli hiljan herättänyt hämminkiä keisarin\nsopimus Italian kuninkaan kanssa, jonka nojalla hän sitoutui\nmäärätyillä ehdoilla kutsumaan kotiin ne ranskalaiset joukot, jotka\nolivat ottaneet haltuunsa Roman. Olihan se aivan sama kuin jättää Roma\nitalialaisille, muutamat näkivät jo hengessään paavin vainottuna,\nkerjäläissauvan varassa vaeltavan kaupungista kaupunkiin reppu selässä;\nkysymys saisi ihmeellisen ratkaisun, jos hänen pyhyytensä nousisi\nvaltaistuimelle Jerusalemissa ja saisi tuekseen pankin, jonka\nosakkeitten omistaminen olisi jokaisen katolilaisen kunnia-asia. Se oli\nniin kaunis suunnitelma, että ruhtinatar selitti sen olevan vuosisadan\nkauneimman ajatuksen, jonka pitäisi innostaa jokaista hiukankin\nuskonnollismielistä ihmistä. Mutta hän ei millään ehdolla tahtonut\nkuulla puhuttavankaan pääomansa sijottamisesta pankkiin; hän oli\nlujasti päättänyt pitää valansa: jättää varansa takasin köyhille\nottamatta centime'akaan korkoa. Todistelu, että köyhille koituisi etua\nhänen osanotostaan tähän liikkeeseen ei tehnyt häneen minkäänlaista\nvaikutusta, vieläpä suututtikin häntä. Ei, ei, tämän kirotun lähteen\npiti kuivaa olemattomiin, se oli hänen elämänsä ainoa päämäärä.\n\nSaccard joutui aivan suunniltaan kuullessaan tämän jyrkän vastauksen ja\nhän kykeni ainoastaan saamaan erään lupauksen, jonka eteen hän tähän\nsaakka oli turhaan ponnistellut. Yleispankin perustamisesta saakka oli\nhän koettanut saada sitä varten tarvittavan huoneuston ruhtinattaren\ntalosta, tai, oikeammin sanoen, Caroline-rouva oli antanut hänelle sen\najatuksen, sillä hänellä itsellään oli ollut suurempia tuumia, hän oli\nhalunnut kokonaisen palatsin heti paikalla. Ruhtinatar oli aluksi\nkieltäytynyt antamasta suostumustaan vihansa vaikutuksesta kaikkea\nliike-elämää kohtaan. Mutta tänään, kun Saccard oli vetänyt uskonnonkin\nasian yhteyteen, tuli hän liikutetuksi, suurisuuntainen hanke vaikutti\nhäneen, ja hän suostui. Se oli suuri myönnytys, ja hän värisi\najatellessaan tuota helvetinkonetta, tuota luottoyhdistystä, tuota\npörssikeinottelun välikappaletta, jonka hän näin salli perustaa\njalkojensa alle ja joka kenties levittäisi ympärilleen kuolemaa ja\nturmiota.\n\nViikko tämän jälkeen näki Saccard ilokseen liikkeen, jonka tiellä tähän\nasti oli ollut niin paljo vastuksia, äkkiä selviävän niistä muutamissa\npäivissä. Daigremont tuli eräänä aamuna ilmottamaan, että hän\nvihdoinkin oli saanut kaikkialta myöntävän vastauksen ja että koneen\nvoisi panna käyntiin. Viimeisen kerran silmäilivät he nyt lävitse\nsääntöehdotuksen ja kirjottivat sopimuksen. Ja se oli onnen aikaa\nHamelin'ille, jolle taas oli alkanut olla vaikeaa päästä eteenpäin.\nSaccard'in innostus oli tarttunut häneenkin, niin että hän nyt oli yhtä\nkärsimätön kuin tämäkin. Rouva Caroline sitävastoin, joka alussa oli\nollut niin innostunut, näytti nyt kylmältä ja huolestuneelta kaikkien\nyrityksen perustamista kohdanneitten vastoinkäymisten johdosta.\n\nSinä aamuna, jolloin Daigremont oli käynyt hänen luonaan, astui Saccard\nilosta loistaen Hamelin'in työhuoneeseen.\n\n\"Vihdoinkin kaikki järjestyksessä!\" huudahti hän.\n\nHamelin nousi kyyneleet silmissä ja puristi lujasti hänen kättään, ja\nkun Caroline ainoastaan kääntyi hänen puoleensa hiukan kalpeana, kysyi\nhän:\n\n\"No, mitä nyt, siinäkö kaikki mitä teillä on minulle sanottavaa? Eikö\ntämä teitä sen enemmän ilahuta?\"\n\nValoisa hymy väikkyi Carolinen kasvoilla.\n\n\"Minä olen hyvin iloinen, hyvin iloinen, vakuutan teille.\"\n\nKun Saccard alkoi selitellä insinöörille perustetun yhtiön lähempiä\nyksityiskohtia, keskeytti Caroline-rouva tavallisella tyyneydellään:\n\n\"On siis laillista, että useammat liittyvät yhteen ja jakavat pankin\nosakkeet ennen liikkeeseenlaskemista?\"\n\nSaccard nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Tietysti laillista! Puhumattakaan siitä, että me välttämättömästi\ntarvitsemme varmoja henkilöitä, jotka ovat markkinoitten herroja, jos\nalussa kävisi vähän huonosti. Nyt on neljä viidettä osaa osakkeistamme\nvarmoissa käsissä. Notarius allekirjottaa sopimuksen milloin hyvänsä.\"\n\nCaroline uskalsi vastustaa häntä.\n\n\"Minä luulin lain vaativan, että osakkeita pitäisi olla merkittynä koko\npääoman edestä?\"\n\nSaccard hämmästyi ja katsoi häntä suoraan kasvoihin.\n\n\"Ahaa, te luette lakikirjaakin?\"\n\nHän punastui hiukan, sillä Saccard oli arvannut oikein: eilen oli hän\noudon levottomuuden ahdistamana lukenut laista yhtiöitä koskettelevan\nluvun. Aluksi tunsi hän levottomuutta, mutta sanoi sitten nauraen:\n\n\"Niin, oikein arvattu, minä luin eilen lakikirjaa. Mutta minä painoin\nsen kohta kiinni sillä siitä saa saman tunteen kuin lääkärikirjaa\nlukiessa: alkaa tuntea kaikkien mahdollisten tautien oireita.\"\n\nMutta Saccard suuttui, sillä se seikka, että hän oli ryhtynyt hakemaan\nselvitystä, todisti, että hän epäili häntä ja vartioi häntä viisailla\ntutkivilla naissilmillään.\n\n\"Oh\", huudahti hän tehden suuren liikkeen, ikäänkuin hän olisi halunnut\nkumota kaikki tyhjät lörpötykset, \"luuletteko, että me aiomme ottaa\nhuomioon kaikki lain pikkumaisuudet! Sillä tavoin emme pääse kahta\naskelta eteenpäin, takertuisimme esteisiin joka taholla ja antaisimme\nkilpailijoillemme hyvän tilaisuuden kaataa meidät kumoon. Ei, ei, minä\nen voi odottaa kunnes koko pääoma on merkitty; minä pidän mieluummin\nhallussani osan osakkeita ja löydän kyllä nimellisomistajan, jonka\nlaskuun avaan tilin meillä.\"\n\n\"Se on kiellettyä\", selitti kaunis, vakava ääni rauhallisesti.\n\n\"Niin, se on kiellettyä, mutta kaikki yhtiöt tekevät niin.\"\n\n\"Siinä tekevät ne tyhmästi, sillä se ei ole oikein.\"\n\nSaccard saavutti voimakkaan tahdonponnistuksen avulla takasin\nmielenmalttinsa, hymyili ja katsoi tarpeelliseksi kääntyä Hamelin'in\npuoleen, joka hämmästyneenä kuunteli keskeyttämättä heitä:\n\n\"Rakas ystäväni, toivon, ettette epäile minun kunniallisuuttani. Minä\nolen vanha liikemies, enkä ilman kokemusta, joten te voitte luottaa\nminuun, mitä asian rahalliseen puoleen tulee. Tuokaa te hyviä aatteita,\nminä otan tehtäväkseni hankkia mahdollisen suuren taloudellisen voiton\nmahdollisimman pienellä riskillä. En usko, että yksikään käytännön mies\nvoi luvata enempää.\"\n\nInsinööri oli kaino ja heikko luonteeltaan; hän kuittasi koko jutun\nleikinlaskulla päästäkseen vastaamasta suoraan.\n\n\"Caroline tulee varmasti valvomaan teitä sensorin tavoin. Hän on\nsyntynyt koulumestariksi.\"\n\n\"Menen sangen mielelläni hänen kouluunsa\", sanoi Saccard kohteliaasti.\n\nCaroline-rouvakin purskahti nauruun ja keskustelua jatkettiin\nystävällisen luottavaisuuden vallitessa.\n\n\"Tiedättekö, minä pidän niin paljon veljestäni ja tulisin sangen\npahoilleni, jos te ryhtyisitte epäilyttäviin liikeasioihin, jotka aina\npäättyvät suruun ja onnettomuuteen. Ja kun me nyt olemme joutuneet itse\nasiaan, niin tahdon sanoa teille, että minua kauhistuttaa pörssipeli ja\nsellaiset keinottelut. Tulin niin iloiseksi sääntöjen 8 pykälän\nmääräyksestä, että kaikki luottotehtävät olivat ankarasti kielletyt.\nSehän oli samaa kuin kieltää pörssipeli, eikö totta? Mutta nyt olette\nte riistäneet minulta hyvät unelmani nauramalla minulle vasten kasvoja\nja selittämällä, että tuo pykälä on vain muotoseikka, jonka kaikki\nyhtiöt ottavat sääntöihinsä, mutta jota kukaan ei katso tarpeelliseksi\nnoudattaa. Tiedättekö, mitä minä olisin tahtonut? Niin, että te noitten\n50,000 osakkeen sijasta olisitte laskeneet ainoastaan obligationeja.\nAh, minä olen, kuten näette, aivan järjiltäni luettuani lakikirjaa;\nminä tiedän kyllä, ettei obligationeilla voi keinotella ja\nobligationien omistaja on vain yksinkertaisesti henkilö, joka on\nlainannut rahoja ja joka saa niin ja niin monta prosenttia niistä,\nolematta lainkaan innostunut ansiosta, kun taas osakemies on alttiina\nriskille, seisoo ja kaatuu yhtiönsä kanssa. Sanokaa, miksette anna ulos\nobligationeja; se rauhottaisi minua, tuntisin silloin itseni täysin\nonnelliseksi!\"\n\nHän muutti rukoilevan äänensä leikilliseksi salatakseen todellista\nlevottomuuttaan. Ja Saccard vastasi samaan äänilajiin, koomillisella\ninnolla:\n\n\"Obligationeja! Obligationeja! Ei koskaan! Mitä minä hyötyisin\nobligationeista? Ne ovat kuolleita paperilappuja. Ettekö te huomaa,\nettä pörssipeli on sellaisen liikkeen kuin meidän pääratas, vieläpä sen\npäävoima? Niin, se kokoaa verta kaikilta suunnilta ja lähettää sen\ntulvivina jokina kaikkialle; sieltä lähtee se suuremmoinen rahan\nkiertokulku, joka on suurten yritysten itse olemus. Ilman sitä olisivat\nsuuret pääomayhtymät ja laajat kulttuurityöt mahdottomat, sillä ne ovat\nsen suoranaisena seurauksena. Sen laita on aivan sama kuin nimellisten\nyhtiöitten. Miten niitä vastaan onkaan raivottu! Yhä uudestaan ja\nuudestaan on hoettu, että ne ovat petosta ja huijausta. Mutta\ntosiasiana pysyy, ettei meillä ilman niitä olisi rautateitä, eikä\nmitään muitakaan suuremmoisia uusiaikaisia keksintöjä, jotka ovat\nantaneet mailmalle aivan uuden näön; sillä mikä omaisuus olisi\ntarpeeksi suuri, kuka yksilö, mikä joukko olisi voinut ottaa päällensä\nsellaisen riskin? Riski! Sitä juuri tarvitaan ... siinä juuri suuri\npäämäärä. Täytyy olla suuria suunnitelmia, joitten rohkeus panee\nmielikuvituksen liikkeelle, täytyy sytyttää suuren voiton toivo, toivo\narpakeinottelusta, joka kymmenkertaistuttaa liikkeeseen pannun pääoman,\nmikäli se ei sitä nielase kitaansa; sillä tavoin syttyvät intohimot,\nyritys saa elinvoimaa kaikilta tahoilta, jokainen tuo raharoponsa, ja\nmailman voi luoda uudestaan. Mitä pahaa te löydätte siinä? Riski on\nvapaaehtoinen, jaettu lukemattomien henkilöitten osalle, sen mukaan\nkuin kullakin on kykyä tai rohkeutta. Hävitään, mutta voidaan myös\nvoittaa, toivotaan onnea, mutta voidaan odottaa onnettomuuttakin,\neikä ihmisellä ole sen tulisempaa toivoa, sen ihanampaa unelmaa,\nvoimakkaampaa intohimoa, kuin kiusata kohtaloa, voittaa kaikki sen\nsuosion avulla, tulla haltijaksi, tulla jumalaksi!\"\n\nPuhuessaan muuttui Saccard vakavaksi, hän suoristi lyhyen vartalonsa,\npaisutti puheensa lyyrilliseen lentoon ja teki liikkeitä, ikäänkuin hän\noli lennättänyt sanansa kaikkiin mailman suuntiin.\n\n\"Me esimerkiksi Yleispankkeinemme, emmekö me avaa uusia näköaloja yli\nAsian vanhan mailman, rajattoman toiminta-alueen sivistyksen auralle ja\nkullanetsijäin unelmille? Ei ikinä ole millään yrityksellä ollut\nkunnianhimoisempaa päämäärää, eikä koskaan -- sen myönnän -- tulos ole\nollut niin aavistamaton. Mutta juuri senvuoksi on meillä kaikki\nmahdollisuudet saavuttaa ennenkuulumaton yhteenliittyminen yleisön\ntaholta, niinpiankuin olemme päässeet markkinoilla tunnetuiksi.\nYleispankkimme on aluksi saava tavallisen luottolaitoksen muodon, mutta\nlopullinen tarkotukseni on, että siitä on tuleva veljenne suurten\nsuunnitelmien toteuttaja ja että se on ajan oloon kohottava meidät\nvalta-asemaan. Ja vaikka meillä on sellainen loistava tulevaisuus\nsilmiemme edessä, tulette te minulta kysymään, eikö ole laitonta\nmuodostaa yhtiötä ja antaa jäsenille palkkio, joka senjälkeen viedään\nheidän tililleen: perustamiskustannukset. Teitä huolestuttavat pienet\nvälttämättömät säännöttömyydet, osakkeet, jotka eivät ole merkityt ja\njotka yhtiö pitää viisaimpana säilyttää jonkun nimellishenkilön\nnimissä; sanalla sanoen: te olette huolissanne pörssipelin ja\nkeinottelun suhteen ... teitä huolestuttaa juuri se, mikä on tämän\nunelmoimani jättiläiskoneiston sielu, pohja ja elämänliekki!\nSiis tietäkää, että tuo 25 miljonaa on ainoastaan sytyke, joka\nheitetään koneen alle sytyttämään tulta! Että minä toivon neljä-,\nviisikertaistuttavani sen, kunhan liikkeemme laajentuu! Että meidän\ntäytyy saada kultasade, miljonien huumaava tanssi, jos aiomme nähdä\nitämaalaiset unelmamme toteutettuina! Minä en tietysti voi vastata,\netteikö jotakin särkyisi; eihän voi kääntää mailmaa ylös alasin\npolkematta jotakin varpaille.\"\n\nCaroline katseli häntä, ja tämä nainen, joka rakasti elämää, ihaili\nkaikkea, mikä oli tulista ja voimakasta, huomasi lopulta Saccard'in\nkauniiksi hänen seisoessaan siinä intoa ja heidän suuren tehtävänsä\ntoteutumisen uskoa hehkuvana. Senvuoksi tunsi hän antavansa perään,\ntaipumatta kumminkaan hänen teorioihinsa, jotka sotivat hänen\noikeudentuntoaan ja selvää arvostelukykyään vastaan.\n\n\"Saattaa niin olla, minähän olen vain nainen ja tämä olemassaolon\ntaistelu pelottaa minua. Mutta yhtä pyydän teiltä: musertakaa niin\nharvoja kuin mahdollista, elkääkä missään tapauksessa niitä, joista\nminä pidän!\"\n\nSaccard oli ylpeä; ihastuneena oman kaunopuheisuutensa johdosta tunsi\nhän itsensä jo etukäteen voittajaksi ja voi osottaa jalomielisyyttä ja\nlempeyttä.\n\n\"Elkää pelätkö! En minä ole niin villi kuin näyttää. Me tulemme\nrikkaiksi kaikki!\"\n\nHe juttelivat nyt aivan rauhallisesti niistä eri toimenpiteistä, joihin\noli ryhdyttävä; päätettiin, että Hamelin jo seuraavana päivänä yhtiön\nperustamisen jälkeen lähtee Marseille'en jatkaakseen sieltä matkaa\nItämaille jouduttamaan suuren yrityksen toimeenpanemista.\n\nMutta pörssissä alkoivat jo huhut liikkua. Saccard'in nimi kohosi\nuudelleen ylös siitä sameasta vedestä, johon se viime aikoina oli ollut\nvähällä hukkua, ja kuiskuteltiin yhä kuuluvammin hänen uusista\nsuunnitelmistaan, puhuttiin yhä äänekkäämmin varmasta ja loistavasta\ntulevaisuudesta, ja uudestaan täyttyi hänen odotushuoneensa, kuten\nentispäivinä Monceaux-puiston varrella, joka aamu avun anojilla. Mazaud\npistäytyi -- kuten ennen vanhaan -- juttelemaan päivän uutisia; hän\notti vastaan muitakin vekselinvälittäjiä, juutalaisen Jacoby'n ja hänen\nvävynsä Delaroque'n, joka teki vaimonsa hyvin onnettomaksi.\nVapaavälittäjiä edusti Nathansohn, pieni vaalea, ketterä herra, jota\naina onnisti. Ja Massias-raukkakin, jonka puuhilla harvoin jos\nmilloinkaan, oli menestystä, ilmestyi jo joka-ainoa päivä, vaikk'ei\nSaccard'ilta vielä ollutkaan saatavissa määräyksiä.\n\nEräänä aamuna yhdeksän aikaan oli Saccard'in odotushuone täynnä. Kun\nhän ei vielä ollut hankkinut itselleen erityistä henkilökuntaa, oli\nhänen sangen vaikea selviytyä vieraista ainoan kamaripalvelijansa\navustuksella. Hänen avatessaan tänään työhuoneensa oven tahtoi Jantrou\ntunkeutua sisään; mutta Saccard oli huomannut Sabatani'n, jota hän oli\netsinyt kaksi päivää.\n\n\"Anteeksi, ystäväni\", sanoi hän estäen entistä koulunopettajaa, \"haluan\nensin puhua välimereläisen kanssa.\"\n\nSabatani istuutui pidättyväisesti hymyillen tavanomaisella\nkäärmemäisellä joustavuudellaan ja salli Saccard'in rauhallisesti puhua\nloppuun; ja tämä esitti ehdotuksensa kiertelemättä, sillä hän tiesi,\nkenen kanssa oli tekemisissä.\n\n\"Rakas ystäväni, minä tarvitsen teitä, meidän täytyy saada\nnimellishenkilö. Minä avaan teille tilin, annan teidän ostaa vissin\nmäärän osakkeitamme, jotka te tietysti kuittaatte kynänvedolla.\nHuomaatte, että minä käyn suoraan asiaan ja pidän teitä ystävänä.\"\n\nNuori mies katsoi häneen kauniilla samettisilmillään, jotka antoivat\npitkulaisille, ruskeille kasvoille niin loistavan ilmeen.\n\n\"Laki vaatii maksua käteisellä rahalla. Mutta ... minä en sano tätä\nteille oman itseni vuoksi. Te kohtelette minua ystävänä ja siitä olen\nylpeä. Olen valmis tekemään mitä hyvänsä.\"\n\nSaccard tahtoi tämän johdosta sanoa hänelle jotain ilahuttavaa ja\nilmotti hänelle siis että Mazaud kunnioitti häntä suuresti ja oli\nliikeasioissa hänen kanssaan ilman riittäviä takeita. Sitten laski hän\nleikkiä Germaine Coeur'ista, jonka seurassa hän oli tavannut Sabatani'n\neilen, ja tämä hymyili sanomatta sanaakaan vastaan -- aivan niin, hän\nei koskaan saanut rauhaa naisilta, hän ei voinut ymmärtää, miksi ne\njuoksivat hänen jälessään.\n\n\"Mutta asiasta toiseen\", keskeytti Saccard, \"me tarvitsemme myös\nmuutamia allekirjotuksia saadaksemme liikkeemme järjestykseen -- voinko\nlähettää joukon papereita teille?\"\n\n\"Luonnollisesti, niin paljon kuin tahdotte!\"\n\nHän ei edes kysynyt maksua; ja kun toinen lisäsi, että hän saisi\nfrangin jokaisesta allekirjotuksesta edes jonkunlaiseksi korvaukseksi\nhukkaanmenneestä ajastaan, nyökkäsi Sabatani vain päätään ja sanoi\nhymyillen:\n\n\"Toivon myös, ettette kieltäydy antamasta minulle hyviä neuvoja; tehän\nsaatte tästä puolin tarkkoja tietoja. Otan vapauden pyytää teiltä\nselvitystä silloin tällöin.\"\n\n\"Tehkää niin\", vastasi Saccard, joka ymmärsi hänet. \"Hyvästi siis ...\nelkääkä olko liian rakastettava naisväkeä kohtaan.\"\n\nHän päästi miehen ulos eräästä suoraan portaille johtavasta ovesta,\nniin ettei lainkaan tarvinnut kulkea odotushuoneen läpi.\n\nSitten meni Saccard avaamaan toisen oven ja huusi Jantrou'in sisälle.\nEnsi silmäyksellä huomasi hän heti, että tämä oli laihtunut ja näytti\nsangen viheliäiseltä. Pörssi kohteli häntä edelleen äitipuolen tavoin,\nvaikka hän oli kaunis mies ja omasi laajat tiedot, ja osasi aina\nasettaa sanansa niin, että jokainen ymmärsi hänen saaneen\nyliopistosivistyksen.\n\n\"Olin aikeissa pikapuolin kirjottaa teille jonkun sanan\", sanoi\nSaccard. \"Me valmistamme luetteloa konttorihenkilökunnastamme ja te\nolette siinä ensimäisten joukossa. Luullakseni tulette sijotetuksi\nliikkeellelaskukonttoriin.\"\n\nJantrou keskeytti hänet.\n\n\"Tuhat kiitosta, olette sangen rakastettava muistaessanne minua, mutta\nminä aioin ehdottaa teille aivan toista asiaa.\"\n\nHän ei puhunut asiaansa heti, alkoi yleisillä lauselmilla, kysyi, minkä\nosan Saccard oli aikonut antaa sanomalehdistölle Yleispankin\nperustamiseen nähden. Saccard innostui heti, selitti, että hän halusi\nmahdollisimman suurta julkisuutta ja uhrasi kernaasti kuinka paljon\nhyvänsä sen asian hyväksi. Hänen unelmansa oli saada kaikki\nsanomalehdet puolelleen mutta se saattoi tulla liian kalliiksi.\n\n\"Kenties teitä haluttaa ottaa käsiinne reklaamimme? Ehkä se olisikin\nsangen viisasta? Siitä seikasta täytyy meidän jutella lähemmin.\"\n\n\"Sopii kyllä, myöhemmin, jos niin haluatte. Mutta mitä sanotte omasta\nlehdestä, aivan teidän omastanne, jota minä tulisin toimittamaan? Joka\naamu olisi teillä kokonainen sivu itseänne varten, artikkeleita, jotka\nlaulaisivat teidän ylistystänne, uutisia, jotka kiinnittäisivät\nhuomiota teihin, lyhyesti, järjestetty sotaretki, reklaamia teille\nmahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa, samalla kun teidän\nkilpailijanne lyötäisiin maahan. Eikö se ole tarpeeksi houkuttelevaa?\"\n\n\"Kyllä niinkin, mutta se kai tulisi hiton kalliiksi?\"\n\n\"Eikö mitä, hinta on aivan kohtuullinen.\"\n\nJa vihdoin mainitsi hän lehden nimen: _Toivo_, jonka pari vuotta sitten\noli perustaneet muuan klerikalien ryhmä, puolueen kiivaimmat\nkannattajat, jotka kävivät taistelua elämästä ja kuolemasta\nkeisarikuntaa vastaan. Lehti ei ollut menestynyt ja joka viikko\nkierteli huhuja, että se lakkaisi ilmestymästä.\n\nSaccard pani vastaan.\n\n\"Sitähän ilmestyy vain 2,000 kappaletta!\"\n\n\"Meidän tehtävämme on lisätä ilmestymismäärää.\"\n\n\"Ja muuten -- ei, se on aivan mahdotonta; lehtihän yhtämittaa hyökkää\nveljeni kimppuun enkä minä voi asettua häntä vastaan heti alussa.\"\n\n\"Elkää olko huolissanne 'Toivon' väristä. Hankkikaa lehti itsellenne;\nsiitä on tuleva teidän tukenne.\"\n\nSaccard istui hetkisen vaiti punniten Jantrou'n ehdotusta. Hän\nmuodosti heti kokonaisen suunnitelman: hän ostaisi \"Toivon\", tekisi\nlopun sen kiivaista hyökkäyksistä hallitusta vastaan, asettaisi lehden\nveljensä jalkoihin, niin että tämä tulisi pakotetuksi osottamaan\nkiitollisuuttaan, mutta säilyttäisi sen katolisen värin, ikäänkuin\nuhkauksena, merkkinä siitä että toimitus milloin hyvänsä voisi alkaa\nuuden hyökkäyksen uskonnon nimessä. Ja jos Rougon ei näyttäytyisi\nsuopeaksi hänelle, kohottaisi hän paavin lipun, ryntäisi esiin\njerusalemi-aatteineen. Se olisi oivallinen loppuvaikutelma.\n\n\"Tulisimmeko me aivan itsenäisiksi?\" kysyi hän äkkiä.\n\n\"Aivan täydellisesti. He ovat väsyneet, lehti on joutunut erään herran\nkäsiin, joka on rahapulassa ja luovuttaa sen meille 10,000:sta. Meillä\non vapaat kädet.\"\n\nSaccard mietti vielä hetkisen.\n\n\"No niin, asia on selvä. Menkää tapaamaan miestä ja tuokaa hänet minun\nluokseni. Teistä tulee toimittaja, ja te saatte hoitaaksenne koko\nmeidän suhteemme sanomalehdistöön. Minä haluan aivan ennenkuulumatonta\nreklaamia -- s.t.s. tuonnempana, kun olemme saaneet kylliksi\npolttoainetta koneistoomme.\"\n\nHän oli noussut seisomaan. Jantrou'kin nousi; hän oli iloinen\nlöydettyään vihdoinkin leivänpalan, mutta salasi ilonsa\nvälinpitämättömään nauruun ja sanoi huolettomalla äänellä:\n\n\"Vihdoinkin pääsen minä takasin oikeaan elementtiini, rakkaaseen\nkirjalliseen työhöni!\"\n\n\"Elkää vielä värvätkö aputoimittajia\", sanoi Saccard saattaessaan häntä\novelle. \"A propos, merkitkää muistiinne muuan suojattini, Paul Jordan,\nnuori lahjakas mies, josta teille on oleva paljo hyötyä kirjallisella\nalalla. Kirjotan hänelle ja käsken hänen tulemaan luoksenne.\"\n\nJantrou oli juuri poistumassa takatietä, kun hän vasta älysi tämän\nkäytännöllisen kaksiovijärjestelmän.\n\n\"Katsoppas vaan\", sanoi hän tuttavallisella äänellään, \"tämähän on\nmukavaa. Näin voi aivankuin loihtia tiehensä hyvät ystävänsä, kun esim.\nkauniita naisia on tulossa ... tervehdin juuri vapaaherratar\nSandorff'ia odotushuoneessa.\"\n\nSaccard ei tiennyt, että vapaaherratar oli siellä, hän kohotti\nhartioitaan välinpitämättömän näköisenä, mutta toinen nauroi, eikä\nnäyttänyt uskovan, että hän oli niin kovin välinpitämätön. Molemmat\nherrat erosivat puristaen lujasti toistensa kättä.\n\nYksin jäätyään meni Saccard vaistomaisesti peilin ääreen ja suki\nhiuksensa, joissa ei vielä näkynyt ainoatakaan hopeapisaretta. Hän ei\ntosin välittänyt naisista nyt, kun liikeasiat vaativat koko hänen\nhuomionsa, ja hän antoi myöten vain tiedottomalle keikariudelle, joka\nsaa aikaan, että ranskalainen mies ei koskaan voi olla kahdenkesken\nnaisen kanssa yrittämättä tehdä vallotusta, sillä päinvastaisessa\ntapauksessa häntä pidettäisiin yksinkertaisena raukkana. Kun\nvapaaherratar astui sisään, meni Saccard häntä vastaan mitä\nystävällisimmin ilmein.\n\n\"Olkaa hyvä ja istukaa, rouva vapaaherratar!\"\n\nMilloinkaan ei tämä nainen ollut näyttänyt hänestä niin kiehtovalta\npunaisine huulineen ja palavine silmineen, joita ympäröivät mustat\nvarjot ja verhosivat tuuheat, mustat kulmakarvat. Mitä tahtoi\nvapaaherratar hänestä? Hän hämmästyi, tulisipa melkein pettymystä\nkuultuaan hänen asiansa.\n\n\"Herra Saccard, ensinnäkin pyydän anteeksi, että haaskaan kallista\naikaanne, mutta kun kuulutaan samaan seuraan, tahdotaan mielellään\ntehdä toisilleen palveluksia. Teillä on hiljan ollut kokki, jonka\nmieheni haluaa ottaa palvelukseensa. Tulen nyt aivan yksinkertaisesti\npyytämään muutamia tietoja hänestä.\"\n\nVapaaherratar kyseli ja Saccard vastaili auliisti siirtämättä silmiään\nhänestä, sillä hän epäili, että tämä oli vain tekosyy. Hän oli tullut\naivan toisissa aikeissa. Ja aivan oikein, hän luovi hienosti ja\nonnistui vihdoin johtamaan keskustelun \"yhteiseen ystävään\", markisi\nBohain'iin, joka oli puhunut hänelle Yleispankista. Oli niin vaikeaa\nsaada rahojaan sijotetuksi suuryrityksiin! Saccard ymmärsi pian, että\nvapaaherratar mielellään halusi muutamia osakkeita kymmenen prosentin\npalkkiolla, kuten yhdynnän jäsenetkin, ja hän ymmärsi vielä paremmin,\nettei tuo nainen maksaisi hänelle, jos hän olisi kyllin varomaton\navaamaan hänelle tilin.\n\n\"Minulla on oma omaisuuteni, mieheni sallii minun hallita sitä mieleni\nmukaan. Siitä on niin paljon huolta, mutta on iloakin, se täytyy\ntunnustaa. Onhan se hiukan outoa, että nainen, ja vielä nuori nainen,\non liikeasioissa; se antaa usein aihetta moitteisiin. Välistä olen\naivan pulassa; minulla ei, sen pahempi, ole ystäviä, jotka voisivat\nantaa hyviä neuvoja. Neljätoista päivää sitten menetin minä huomattavan\nsumman siitä syystä, että minulle oli annettu harhaanjohtavia tietoja.\nNyt, kun te tulette sellaiseen asemaan, että voitte oivallisesti\nsilmätä liikemailman kulissien taakse, olisi teiltä sangen\nrakastettavasti tehty, jos te tahtoisitte...\"\n\nPeliraivo pilkisti esiin ylhäisen naisen hillityn käytöstavan takaa...\nHänen silmänsä loistivat, huulet hehkuivat verenpunaisina ja hän näytti\nvapisevan intohimosta. Saccard oli kylliksi naivi luullakseen, että\nhän oli tullut tänne tarjoamaan itseään saadakseen vain olla mukana\nhänen suuressa liikkeessään ja saadakseen tarpeellisia tietoja\npörssisuhteista.\n\n\"Minulle tuottaa todellista iloa, rouva vapaaherratar\", huudahti hän,\n\"asettaa kokemukseni teidän käytettäväksenne.\"\n\nSaccard oli siirtänyt tuolinsa lähemmäksi ja tarttui hänen käteensä.\nVapaaherrattaren kasvoille levisi heti kylmempi ilme. Ei, niin pitkälle\nei vielä oltu tultu, vielä oli kuluva aikaa, ennenkuin hän heittäytyisi\nSaccard'in syliin saadakseen tietää jonkun liikesähkösanoman\nsisällyksen. Häntä ikävystytti aivan riittävästi suhteensa\nyliprokuraattori Delcambre'en, näivettyneeseen, keltaiseen herraan,\njolle hänen miehensä ahneus oli pakottanut hänet antautumaan. Ja hänen\nkylmä luonteensa, hänen salainen halveksimisensa kaikkia miehiä kohtaan\nnäkyi nyt selvästi väsyneestä ja välinpitämättömästä ilmeestä hänen\nkasvoillaan, joilla voi hehkua ainoastaan pelihimo. Hän nousi ylös sen\nvastenmielisyyden tunteen vallassa, jonka hänen sukunsa ja\nkasvatuksensa antoivat hänelle, ja jonka avulla hän vielä kykeni\ntyöntämään luotansa hyvänkin liikeasian.\n\n\"Te olitte siis tyytyväinen mieheen, herra Saccard?\"\n\nSaccard'kin nousi hämmästyneenä. Mitä oli tuo nainen toivonut?\nEttäkö hän avaisi tilin ja antaisi selityksiä tyhjän tähden? Ei,\ntäytyi pitää varansa naisten suhteen, he olivat suorastaan\nepärehellisiä, mitä liikeasioihin tulee. Ja vaikk'ei hänellä ollutkaan\nmitään vastaansanomista tulla vapaaherrattaren rakastajaksi, ei hän\nkuitenkaan jatkanut yksinäisyyttään, vaan kumarsi hymyillen hymyä, joka\nmerkitsi: \"Kuten tahdotte, rouvaseni, milloin teille sopii!\" mutta\nääneensä hän sanoi:\n\n\"Sangen tyytyväinen. Toistan sen vielä kerran. Ainoastaan vähentääkseni\npalvelijakuntaani luovuin minä hänestä.\"\n\nVapaaherratar epäili hetken, ei niin paljon katumuksesta, että oli\ntyöntänyt Saccard'in luotaan, vaan siksi, että ymmärsi hyvin, kuinka\ntyperää oli ollut kääntyä miehen sellaisen kuin Saccard'in puoleen,\nennenkuin oli valmis kaikkiin mahdollisiin jälkisuorituksiin. Hän oli\ntyytymätön omaan itseensä, sillä hän piti itseään viisaana naisena.\nVihdoin kohotti hän päänsä hiljaiseen tervehdykseen; ja Saccard seurasi\nhäntä ovelle, joka avattiin juuri ulkoapäin. Tulija oli Maxime, joka\nsinä päivänä söi aamiaista isänsä luona. Maxime vetäytyi syrjään,\nkumarsi vapaaherrattaren kulkiessa ohi ja sanoi hänen mentyään nauraen:\n\n\"No, liikkeesi on käynnissä? Nostat jo palkkioitasi.\"\n\nNuoruudestaan huolimatta oli Maxime kokenut ja kylmä kuin vanha mies,\njolla ei ollut halua uhrata ropoakaan sellaiseen seikkailuun. Isä\nymmärsi heti, mitä hän tarkotti ylimielisen ivallisella äänellään.\n\n\"Ei, minä en lainkaan ole nostanut mitään palkkiota, mutta minä pidän\nyhtä suurena kunniana olla kaksikymmenvuotias kuin sinä näyt\ntavoittelevan kuusikymmenvuotiaan käytöstä!\"\n\nMaxime nauroi edelleen -- vanhaa hihittävää tyttönauruaan, joka hänellä\nvielä oli jälellä, niin täsmällinen kuin hän muuten olikin. Hän näytti\nnyt olevan sangen kärsivällinen sellaisten pienten heikkouksien\nsuhteen, kunhan hänelle itselleen ei koitunut niistä mitään ikävyyksiä.\n\nMaxime istuutui nojatuoliin ja otti käteensä sanomalehden.\n\n\"Elä huoli minusta, jatka sinä vain vastaanottoasi, jollet minua\nkainostele. Tulen liian aikaisin: minä poikkesin lääkärini luokse\nohikulkiessani, mutta en tavannut häntä kotona.\"\n\nNyt saapui palvelija ilmottamaan, että kreivitär de Beauvilliers oli\nodottamassa. Saccard hiukan hämmästyi, vaikka hän useita kertoja oli\npuhellut ylhäisen naapurinsa kanssa ruhtinatar d'Orvideon työkodissa.\nHän käski palvelijan heti päästää kreivittären sisälle, sitten kutsui\nhän palvelijan takasin ja käski tämän lähettää pois kaikki muut, sillä\nhän oli väsynyt ja nälissään.\n\nKun kreivitär astui sisälle, ei hän edes huomannut Maximeä, jonka\nnojatuolin leveä, korkea selkänoja kätki suojaansa. Ja Saccard\nhämmästyi entistäänkin enemmän huomatessaan, että kreivittärellä oli\ntyttärensä Alice mukanaan. Hän tarjosi tulijoille tuolit ja osotti\nerinomaista kohteliaisuutta ja kunnioitusta.\n\n\"Erinomaisen suuri kunnia minulle, rouva kreivitär ... jos voin\njollakin tavoin olla teille hyödyksi...\"\n\nHuolimatta ylhäisestä ilmeestään oli kreivitär sangen kaino, mutta\nonnistui hänen vihdoinkin selittää asiansa.\n\n\"Herra Saccard, keskustellessani ystävättäreni, -- ruhtinatar\nd'Orvideon kanssa sain minä ajatuksen tulla luoksenne. Tunnustan\nepäilleeni alussa, sillä minun ijälläni ei muuteta mielipiteitä, ja\nminä olen aina pelännyt erinäisiä nykyaikaisen elämän kiusauksia, joita\nminä en ymmärrä. Mutta minä olen puhunut tyttäreni kanssa ja katson\nvelvollisuudekseni voittaa epäilyni ja koettaa tehdä jotakin lapseni\nonneksi.\"\n\nHän jatkoi sanoen, että ruhtinatar oli puhunut hänelle Yleispankista,\njoka kyllä sivullisten ihmisten silmissä oli näyttäytyvä tavalliseksi\nluottolaitokseksi, mutta paremmin asiaa tuntevien silmissä oli sillä\nmuuan hyvä puoli, jota vastaan ei voinut väittää, siihen määrin korkea\nja arvokas päämäärä, että herkinkin omatunto oli vaikeneva. Hän ei\nmaininnut enemmän paavia kuin Jerusalemiakaan; sellaisesta ei puhuttu,\nuskovaiset vain _kuiskailivat_ tästä suuresta salaisuudesta, joka sai\nkaikkien sydämet sykkimään nopeammin; mutta kaikista kreivittären\nsanoista ja ilmeistä näkyi toivorikas, melkein harras usko uuden\nyrityksen onnistumiseen.\n\nSaccard'iakin kummastutti tuo tukahutettu liikutus, joka väreili\nkreivittären ääressä. Hän itse oli puhunut Jerusalemista ainoastaan\nlyrillisessä mielentilassa; itse asiassa epäili hän vähän tätä hullua\ntuumaa, hänellä oli sellainen tunne, että se hipui koomillisuuden\nrajoja, ja hän oli valmis heittämään sen menemään ja nauramaan sille,\njos se joutuisi hymyilyn esineeksi. Ja tämä jumalinen, ylhäinen nainen,\njoka liikutettuna tuli tänne tyttärineen, se tapa, millä hän antoi\nSaccard'in ymmärtää, että hän ja kaikki hänen vertaisensa, koko\nRanskan aateli, olivat valmiit uskon ja innostuksen valtaamina yhtymään\nhänen asiaansa, löi hänet mitä suurimmalla hämmästyksellä, muutti\ntodellisuudeksi sen, mikä tähän saakka oli ollut unelma, ja laajensi\nhänen näköpiiriänsä loppumattomiin. Siis todellakin tässä olisi\nvetovoima, joka panisi koko mailman liikkeeseen! Nopean käsityskykynsä\navulla eläytyi hän pian tilanteeseen, ryhtyi salaperäisin lauseparsin\npuhumaan tästä \"työn ruunusta\", lopullisesta voitosta, jonka eteen hän\noli työskentelevä hiljaisuudessa; ja hänen sanansa saivat tulta, hän\ntunsi todellakin povessaan palavan uskon -- uskon tämän keinon\noivallisuuteen, keinon, jonka paavikunnan nykyinen pula antoi hänen\nkäsiinsä. Hänellä oli onnellinen ominaisuus uskoa, niinpiankuin\nsellainen sopi hänen suunnitelmiinsa.\n\n\"Sanalla sanoen\", jatkoi kreivitär, \"olen tehnyt päätöksen, joka tähän\nsaakka on minulle ollut vastenmielinen. En ole milloinkaan ennen\najatellut pyytää rahoistani hyötyä, sijottaa niitä niin, että ne\nantaisivat suurta korkoa; se on vanhanaikainen mailmankatsomus, joka\nnykyään tuntuu yksinkertaiselta, minä tiedän sen, mutta ... eihän siinä\nole ihmettelemistä, niitä käsityksiä, jotka juodaan jo äidinmaidossa,\nei ole helppo muuttaa, ja minä olen kasvanut siinä käsityksessä, että\nmeidän säätymme henkilöt voivat elää vain maaomaisuuden tulosta. Mutta\nsen pahempi ... maaomaisuus tähän mailmanaikaan...\"\n\nHän punastui heikosti, sillä hänen täytyi nyt tunnustaa köyhyytensä,\njota hän niin suurella vaivalla oli salannut.\n\n\"Suuria maaomaisuuksia tuskin löytyykään nykyään. Meitä on kovasti\nkoeteltu. Meillä on vain yksi talo jälellä.\"\n\nSaccard keskeytti kiivaasti auttaakseen häntä pulasta:\n\n\"Mutta, rouva kreivitär, kukaan ihminen ei nykymailmanaikaan elä\nmaaomaisuudella. Vanha tapa sijottaa omaisuutensa maatiloihin, on\nvanhuudenheikko muoto, jolla ei enää ole mitään oikeutusta. Miljonien\narvoinen maatila tappaa nälkään, mutta sellaisen pääoman neljännellä\nosallakin elää hyvin, jos se on sijotettu hyviin liikkeisiin, jotka\ntuottavat 15, 20, jopa 30 prosenttia korkoa.\"\n\nKreivitär pudisti hiljaa päätään.\n\n\"Enkä minä ole yksin mailmassa, minun täytyy ennen kaikkea ajatella\ntytärtäni. Viimeisinä vuosina olen onnistunut säästämään hiukan ... oh,\naivan pienen summan.\"\n\nHän punastui taas.\n\n\"Kaksikymmentä tuhatta frangia, jotka makaavat kotonani laatikossa.\nMyöhemmin kenties katuisin, että olen ne jättänyt lepäämään\ntoimettomina; ja koska teidän yrityksenne on kunnioitettava, sen mukaan\nkuin ystävättäreni on minulle kertonut, koska te aiotte työskennellä\nasian hyväksi, jolle me kaikki koko sydämestämme toivomme menestystä,\ntahdon minä uskaltaa ... sanalla sanoen, olisin erinomaisen\nkiitollinen, jos te voisitte merkitä minulle pankkinne osakkeita\n10-12,000 frangin edestä. Olen pyytänyt tytärtäni mukanani tänne, sillä\nen tahdo salata, että rahat ovat hänen.\"\n\nTähän saakka ei Alice ollut avannut suutansa, vaan istunut hiljaa ja\ntoimettomana, vaikka hänen silmistään näkyi, että hän seurasi\nkeskustelua valppaalla huomaavaisuudella. Hän teki nyt hellän, torjuvan\nliikkeen.\n\n\"Minun! Minulla ei ole mitään, mikä ei kuuluisi myöskin sinulle, äiti?\"\n\n\"Entä kun menet naimisiin, lapseni?\"\n\n\"Sinä tiedät vallan hyvin, etten minä halua mennä naimisiin.\"\n\nTämän sanoi hän kovin nopeasti ja yksinäisyyden suru ilmeni hänen\nheikon äänensä värinässä. Äiti pyysi häntä vaikenemaan syvästi\nsurullisin katsein, heidän silmänsä kohtasivat, eivätkä voineet\nvalehdella toisilleen, sillä he olivat tottuneet joka päivä jakamaan\nsalaiset kärsimyksensä.\n\nSaccard oli hyvin liikutettu.\n\n\"Vaikk'ei yhtä ainoata osaketta olisi jälellä, hankkisin minä niitä\nteille sittenkin, rouva kreivitär. Olisinpa valmis, jos niin vaaditaan,\nluovuttamaan muutamia omistani. Teidän luottavaisuutenne liikuttaa\nminua kovin, se on suuri kunnia minulle.\"\n\nJa tällä hetkellä oli todellakin hänen vakaumuksensa, että hän auttaisi\nnoita onnettomia naisia rikkauteen ja onneen luovuttaessaan heille osan\nsiitä kultasateesta, joka pian oli lankeava hänen ylitseen.\n\nNaiset nousivat ja hyvästelivät. Vasta käsi oven rivalla viittasi\nkreivitär suoraan siihen suureen päämaaliin, josta ei puhuttu:\n\n\"Olen äskettäin saanut pojaltani Ferdinandilta Romasta masentavan\nkirjeen, jossa hän puhuu siitä surusta, jonka meidän joukkojemme lähtö\nsieltä on aiheuttanut kaikkien oikeauskoisten katolilaisten\nkeskuudessa.\"\n\n\"Kärsivällisyyttä!\" huudahti Saccard tunteellisella ja vakuuttavalla\näänellä, \"me pelastamme aseman.\"\n\nVaihdettiin kohteliaat hyvästit ja Saccard saattoi naisia eteiseen\nsaakka; tällä kertaa meni hän odotushuoneen lävitse, sillä hän luuli\nsen olevan tyhjän. Mutta tullessaan takaisin huomasi hän noin\nviisikymmenvuotiaan laihan ja pitkän, työmiehen sunnuntaipukuun\npuetun miehen istuvan siellä nuoren, kauniin, hoikan ja kalpean\nkahdeksantoistavuotiaan tytön seurassa.\n\n\"Mitä nyt? Mitä te tahdotte?\"\n\nNuori tyttö oli noussut ensiksi ja mies alkoi pelästyneenä tylystä\nvastaanotosta, sammaltaa selitystään.\n\n\"Minähän olin sanonut, etten ota vastaan enää tänään. Miksi te istutte\ntäällä? Sanokaa minulle toki nimenne.\"\n\n\"Dejoie, ja tämä on tyttäreni Nathalie...\"\n\nHän alkoi taas änkyttää, niin että Saccard menetti malttinsa ja aikoi\najaa hänet ulos; silloin ymmärsi hän vihdoinkin, että he olivat\nCaroline-rouvan vanhoja tuttuja ja että hän oli käskenyt heidän\nodottaa.\n\n\"Ahaa, teillä on Caroline-rouvan suositus! Olisitte sen heti sanoneet.\nAstukaa sisään ja pitäkää kiirettä, sillä minä olen kovin nälissäni.\"\n\nVastaanottohuoneessa jätti hän Dejoie'n ja Nathalie'n seisomaan, eikä\nitsekään istuutunut päästäkseen heistä pikemmin eroon. Maxime oli\nkreivittären lähdettyä noussut nojatuolistaan -- hän ei katsonut\ntarvitsevansa kainostella näitä vieraita -- ja katseli verrattain\nnenäkkäästi vastatulleita. Dejoie alkoi laajasti esittää asiaansa.\n\n\"Nähkääs herra, minä olen ollut sotapalveluksessa, sitten jouduin minä\nkonttorirengiksi herra Durieu'lle, Caroline-rouvan miehelle, joka\neläessään oli panimomestari. Sitten tulin minä herra Lamberthier'ille,\nhallien pakkamestarille. Sitten sain minä paikan herra Blaisot'in\npankkiirin luona, jonka te kyllä tunnette; hän ampui itsensä kaksi\nkuukautta sitten ja silloin jäin minä ilman paikkaa. Mutta ensinnä piti\nminun puhua, että olen ollut naimisissa. Niin, minä nain Josefinan,\nvaimoni, ollessani herra Durieu'lla, ja Josefina oli kyökkipiikana\nherran kälyllä, rouva Lévêque'llä, jonka rouva Caroline hyvin tunsi.\nKun minä sitten siirryin Lomfoerthier'ille, ei hän voinut seurata\nmukana, vaan otti paikan tohtori Renaud'ilta Grenelle'stä. Sitten sai\nhän paikan 'Kolmen veljeksen' puodissa Rombutean-kadulla, mutta\nvalitettavasti ei siellä koskaan löytynyt minulle sopivaa paikkaa.\"\n\n\"Lyhyesti\", keskeytti Saccard, \"te tulette etsimään paikkaa minulta,\neikö totta?\"\n\nMutta Dejoie tahtoi välttämättä kertoa elämänsä onnettomuuden, joka\nsisältyi siihen, ettei hänen koskaan ollut onnistunut saada paikkaa\nvaimonsa kanssa samasta talosta. Oli aivan kuin he eivät olisi\nolleetkaan naimisissa; milloinkaan eivät he olleet asuneet yhdessä, he\nolivat tavanneet toisensa milloin missäkin, olivat olleet pakotetut\nvarastamaan suudelman keittiön oven takana. Heillä oli tytär, Nathalie,\njoka oli ollut kasvatusäidin hallussa kahdeksanteen ikävuoteensa;\nvihdoin oli isä väsynyt yksinäisyyteen ja ottanut hänet luoksensa\npieneen renginkamariin. Ja hän oli ollut pienen tyttären sekä isänä\nettä äitinä, saattanut häntä kouluun ja sieltä kotiin, kasvattanut\nhäntä, kaitsenut väsymättömällä huolella ja yhä kasvavalla hellyydellä.\n\n\"Mutta se minun täytyy sanoakin, että hän on tuottanut minulle iloa.\nHän on sekä taitava että hyvätapainen. Ja somannäköinen hän on ...\nniin, sen herra itse näkee.\"\n\nNiin, Saccard'in mielestä oli hän kaunis tyttö, tuo hento kukkanen,\njoka oli kasvanut Parisin katukivillä.\n\n\"Ja nyt hän on naimaikäinen, ja on juuri tarjolla hyvä puoliso,\nkirjanpitäjän, naapurimme, poika. Mutta poika tahtoo päästä omaksi\neläjäkseen ja vaatii 6,000 frangin myötäjäisiä. Se ei ole paljo, hän\nvoisi yrittää varakkaampaakin tyttöä. Ja näettekös, minä menetin\nvaimoni neljä vuotta sitten ja hän jätti jälkeensä säästönsä, jotka hän\noli kerännyt kyökkipiikana ollessaan, ymmärrättekö. Minulla on siis\n4,000 frangia, mutta se ei ole 6,000, ja nuorella miehellä on kiire...\nNathalie myöskin...\"\n\n\"Niin, niin. Ei tämä ole niin kovin hauskaa, tahdon saada tästä lopun\ntavalla tai toisella.\"\n\nSaccard keskeytti heidät uudestaan. Hän huomasi, ettei mies ollut kovin\nviisas, mutta kunniallinen ja rehellinen sekä tottunut sotilaskuriin.\nMuuten oli aivan riittävää, että heillä oli Carolinen suositus.\n\n\"Hyvä on, ystäväni; minä saan tulevaisuudessa sanomalehden\ntoimittaakseni; pääsette toimituksen vahtimestariksi. Antakaa minulle\nosotteenne. Saatte aikanaan kuulla minusta.\"\n\nMutta Dejoie ei lähtenyt tiehensä. Hän jatkoi alakuloisena:\n\n\"Oikein kiltisti tehty teiltä, herra, ja minä otan paikan vastaan\nkiitollisuudella, sillä pitäähän minun tehdä työtä saatuani Nathalie'n\nnaitetuksi. Mutta minulla oli toinen asia. Olen kuullut rouva\nCaroline'lta ja muiltakin, että herra pian alkaa suuren liikkeen ja\nettä te tulette hankkimaan ystävillenne ja tuttavillenne suuren ansion.\nJos herra olisi hyvä ja ajattelisi meitäkin ja luovuttaisi meille pari\nosaketta...\"\n\nToisen kerran tämän päivän kuluessa tuli Saccard liikutetuksi ja\nnyt vielä enemmän kuin kreivittären kanssa puhellessaan. Tämä\nyksinkertainen mies, joka tuli hänen luokseen sou sou'lta haalittuine\nsäästöineen, olihan hän sen joukon, sen suuren luottavan joukon\nedustaja, josta saadaan parhaimmat, lukuisimmat liiketuttavat,\nkiihkouskova joukko, joka antaa luottolaitokselle voittamattoman\nvahvuuden. Kun tämä kunnianmies tuli Saccard'in luokse, ennenkuin\npankin olemassaolo oli julkisesti tunnettu, niin mitä tulisikaan\ntapahtumaan konttorin avaamisen jälkeen? Liikutettuna hymyili hän tälle\nensimäiselle pikku liiketuttavalle; hän piti tapausta suuren\nmenestyksen hyvänä enteenä.\n\n\"Hyvä, ystäväni, te saatte osakkeita.\"\n\nDejoie'n kasvot loistivat, ikäänkuin tämä olisi ollut odottamaton onni.\n\n\"Herra on ylen hyvä! Voin kai puolen vuoden kuluessa ansaita 2,000\nfrangia, niin että summa tulee täyteen, vai kuinka? Ja koska herra\nantaa myöntävän vastauksen, tahdon minä tehdä asian heti selväksi. Olen\nottanut rahat mukaani.\"\n\nHän kaivoi taskustaan esille kirjekuoren, jonka ojensi Saccard'ille.\nTämä seisoi vaiti ja liikkumattomana, tämän viimeisen piirteen\naiheuttaman ihastuksen ja ihailun vallassa. Ja tämä sydämetön ryöväri,\njoka jo oli niin monen lähimäisensä taskuja keventänyt, puhkesi lopuksi\ntyytyväiseen nauruun ja kuvitteli täydellä todella tekevänsä tämän\nmiehen rikkaaksi.\n\n\"Ei, rakas ystäväni, niin ei se käy päinsä. Pitäkää rahanne, minä\nmerkitsen teille osakkeet, ja te saatte sitten maksaa asianomaiseen\npaikkaan ja aikaan.\"\n\nSitten päästi hän isän ja tyttären menemään, kun Nathalie ensin isän\nkehotuksesta oli kiittänyt Saccard'ia kiitollinen hymy kylmissä\nkirkkaissa silmissään.\n\nJäätyään kahden kesken isänsä kanssa sanoi Maxime ylimielisellä\näänellä:\n\n\"Niin aina, sinä siis hankit nuorille tytöille myötäjäisiä nykyään?\"\n\n\"Miksikä en\", vastasi Saccard iloisesti. \"On oivallinen rahojen\nsijotustapa tehdä toisia onnelliseksi.\"\n\nHän järjesti vielä muutamia papereita. Sitten kysyi hän äkkiä:\n\n\"No, etkö sinä halua muutamia osakkeita?\"\n\n\"Ei, kiitos! Luuletko minua sellaiseksi hölmöksi?\"\n\nSaccard teki vihaisen liikkeen; vastaus oli hänen mielestään sekä\ntyhmä että nenäkäs ja hän oli vastaamaisillaan kiivaalla äänellä,\nettä liikeyritys _oli_ loistava ja että poika oli enemmän kuin\nyksinkertainen, jos hän piti isäänsä tavallisena huijarina! Mutta hänet\nvaltasi sääli nähdessään kaksikymmenviisi-vuotiaan poikansa jo siinä\nijässä olevan niin elähtäneen, ukkomaisen, ahneen ja niin huolestuneen\nterveytensä suhteen, ettei hän uskaltanut lähteä minnekään jo\nedeltäpäin ottamatta huomioon seurauksia. Ja oman nuorekkaan voimansa\nhaltioittamana purskahti hän nauruun ja taputti Maxime'a olalle.\n\n\"No niin, menkäämme aamiaiselle, poika raukkani, ja varo\nreumatismiasi.\"\n\nPari päivää tämän jälkeen, 5 p:nä lokakuuta, meni Saccard Hamelin'in ja\nDaigremont'in seurassa notarius Lelorrain'in luokse ja siellä\nlaadittiin Yleispankin perustava asiakirja. Pääoma oli 25 milj.\nfrangia, jaettuna 50,000:teen 500 frangin suuruiseen osakkeeseen, josta\npääomasta ainoastaan neljännes oli heti maksettava. Yksi kappale yhtiön\nsääntöjä jäi notario Lelorrain'in haltuun. Sinä päivänä oli kirkas\nauringonpaiste, ja kun yhtiön jäsenet tulivat ulos notariatista,\nsytyttivät he sikarinsa ja astelivat hitaasti pitkin boulevardeja\niloisina ja olemassaoloonsa tyytyväisinä kuin joukko koulupoikia, kun\nvapaahetki on koittanut heille.\n\nYleinen perustava kokous pidettiin seuraavalla viikolla. Yhtiön jäsenet\nolivat jo sijottaneet ne osakkeet, joita he eivät halunneet itselleen,\nja 122 osakkeenomistajaa oli läsnä edustaen liki 40,000 osaketta. Piti\nomistaa vähintään 20 osaketta, ennenkuin sai äänioikeuden, mutta yksi\nosakkeenomistaja ei saanut 10 ääntä enempää, olipa hänellä osakkeita\nkuinka paljo tahansa.\n\nSaccard oli merkinnyt itselleen ja Hamelin'ille 500 osaketta, jotka he\ntulisivat maksamaan nimikirjotuksellaan. Kaikki yhdynnän jäsenet olivat\nsaapuvilla: Daigremont, Huret, Sédille, Kolb, markisi de Bohain, kukin\nosakkeenomistajaryhmänsä kanssa. Samoin oli läsnä Sabatani, yksi\nsuurimpia osakkeenmerkitsijöitä, Jantrou ynnä useita pari päivää sitten\navatun pankin virkamiehiä. Ja kaikki päätökset olivat harkitut ja\nsovitut edeltäkäsin, niin että kokous todella oli ihmeteltävän sopuisa\nja rauhallinen. Yksimielisesti selitettiin, että koko pääoma oli\nmerkitty ja 125 frangia osaketta kohti maksettu. Sitten julistettiin\nyhtiö juhlallisesti perustetuksi. Valittiin hallinto: siihen, tulisi 20\njäsentä, jotka paitsi korvausta kokouksista, mikä arvioitiin 50,000\nfrangiksi vuodessa, saisivat erään säännöissä löytyvän pykälän\nnojalla kantaa 10 prosenttia pankin voitosta. Kun palkkio ei ollut\nhalveksittava, pyysivät kaikki yhtiön jäsenet päästä mukaan, ja\nDaigremont, Huret, Sédille, Kolb, markisi de Bohain, samoinkuin\nHamelinkin, olivat ensimäisinä listalla; heitä seurasi neljätoista\nmuuta vähemmän edustavaa osakkeenomistajaa. Saccard, joka tähän saakka\noli pysyttäytynyt syrjässä, esiintyi näyttämölle, kun tuli kysymys\ntoimeenpanevan johtajan valinnasta. Hamelin ehdotti häntä. Hyväksymisen\nsorina kuului huoneessa ja hänkin tuli yksimielisesti valituksi.\n\nNyt oli valittava vain kaksi tilintarkastajaa, jotka olivat velvolliset\nyhtiökokoukselle antamaan kertomuksen kirjanpäätöksestä ja niinmuodoin\ntarkastamaan hallinnon tilit, yhtä arka kuin tarpeetonkin tehtävä,\njohon Saccard oli valinnut erään herra Rousseau'n ja herra\nLavignière'n, edellinen viimemainitun kaiku; Lavignière oli pitkä,\nvaalea herra, erinomaisen kohtelias ja aina samaa mieltä kuin edellinen\nkunnianarvoisa puhuja, senlisäksi halusi hän aivan liikuttavasti päästä\nhallintoon myöhemmin, kun hänen ansionsa olivat tulleet tarpeeksi\ntunnetuiksi. Rousseau'n ja Lavigniére'n vaalin jälkeen aiottiin\nhajottaa kokous, kun puheenjohtaja katsoi tarpeelliseksi huomauttaa\nsiitä 10 prosentin palkkiosta -- kaikkiaan 400,000 frangia -- jonka\nyhdyntä oli hyväksynyt ja jonka kokous hänen ehdotuksestaan päätti\nviedä \"pankin perustamiskustannusten\" tilille. Olihan se pikku seikka,\nhiukan ylimääräisiä kustannuksia on aina sellaisissa tilaisuuksissa.\n\nSeuraavana päivänä kokoontui hallinto Orvideo-palatsiin, Saccard'in\nentiseen salonkiin, joka oli muutettu istuntohuoneeksi. Vanhin\nhallinnonjäsen, markisi de Bohain istui puheenjohtajan paikalle,\nnojatuoliin, joka oli hiukan korkeampi ja enemmän kullalla huoliteltu\nkuin muut. Saccard tirehtöörin ominaisuudessa otti paikan häntä\nvastapäätä. Ja niinpian kuin Bohain oli selittänyt, että ryhdyttäisiin\nvaalin toimittamiseen, nousi Hamelin ja kieltäytyi vastaanottamasta\ntätä luottamustointa; hän luuli tietävänsä, että useat herroista olivat\najatelleet valita hänet, mutta hän katsoi tarpeelliseksi muistuttaa\nheille, että hän aikoi lähteä Vähään Aasiaan, ja että häneltä\nsitäpaitsi puuttui tarpeellista kokemusta pankki- ja pörssiasioissa.\nSangen hämmästyneenä kuunteli Saccard hänen puhettaan, sillä eilen oli\nse ollut selvä asia, ja hän arvasi, että tässä olivat Caroline-rouvan\nsormet pelissä, sillä sisaruksilla oli aamulla ollut pitkä keskustelu.\nJa koska hän ei halunnut ketään toista puheenjohtajaksi -- voisihan\nsellaiseksi sattua itsenäinen herra, joka ehkä ryhtyisi komentelemaan\nhäntä -- ryhtyi hän tekemään vastaväitteitä, samalla kun hän rauhoitti\nHamelin'ia vakuuttamalla, että puheenjohtajan tehtävä oli vain\nkunniavirka, että hänen tarvitsi olla läsnä ainoastaan pääkokouksissa\ntukemassa hallinnon ehdotuksia ja pitämässä tavanmukaisen puheen.\nSitäpaitsi valittaisiin varapuheenjohtaja, joka kirjottaisi nimensä\nHamelin'in poissaollessa. Mitä laskuihin, pörssiliikkeeseen ja suuren\npankkiyrityksen tuhansiin tehtäviin tulee, niin olihan hän, Saccard,\ntirehtööri, aina saatavilla; hänethän oli valittu juuri sitä tarkotusta\nvarten. Sääntöjen mukaan oli hänen tehtävänsä johtaa konttorityötä,\nhuolehtia maksuista, hoitaa juoksevia asioita, sanalla sanoen, olla\nyhtiön toimeenpanevana voimana. Nämä todistelut tuntuivat sangen\nsitovilta, mutta siitä huolimatta pysyi Hamelin hetken aikaa jyrkästi\nkieltäytymisessään; sekä Huret että Daigremont saivat käyttää koko\npuhetaitonsa. Vihdoin Hamelin suostui ja nimitettiin puheenjohtajaksi;\nvarapuheenjohtajaksi valittiin eräs tuntematon suuruus, agronomi ja\nentinen valtioneuvos, kreivi de Robin-Ghagot, hiljainen, pikkuahne\nhenkilö, oivallinen nimenkirjotuskone. Sihteeri valittiin pankin\nvirkailijoista, eikä hallinnon jäsenistä. Ja kun pimeä tunkeutui\nsuureen huoneeseen ja levisi kaikkialle viheriänä, surumielisenä\nvarjona, olivat he mielestään tehneet tarpeeksi tällä kertaa ja\nerosivat määrättyään ensin kokoukset pidettäviksi kaksi kertaa kuussa,\nhallintovaliokunnan kokous 15 ja koko hallinnon kokous 30 p:nä.\n\nSaccard ja Hamelin lähtivät jälkimäisen työhuoneeseen, jossa\nCaroline-rouva jo oli heitä odottamassa. Hän huomasi heti veljen\nmasentuneesta ilmeestä, että tämä taas oli ollut kyllin heikko antamaan\nperään, ja hän lausui heti julki tyytymättömyytensä.\n\n\"Tuohan on aivan järjetöntä!\" huudahti Saccard. \"Muistakaa toki, että\npuheenjohtajalla on 30,000 frangin palkka ja että hän saa tuon summan\nkaksinkertaisena, kun liikkeemme laajenee. Te ette todellakaan ole\nkyllin rikkaita luopuaksenne sellaisesta edusta. Ja mitä te nyt\noikeastaan pelkäätte? Antakaapa kuulua!\"\n\n\"Minä pelkään kaikkea mahdollista\", vastasi Caroline-rouva. \"Veljeni\nmatkustaa pois, enkä minä itse ymmärrä raha-asioita. Eikö esim. ole\nväärin, että olette merkinneet hänelle 500 osaketta, joita hän ei voi\nheti maksaa, ja eikö hänelle voi koitua niistä ikävyyksiä, jos kaikki\nkäy hullusti?\"\n\nSaccard purskahti nauruun.\n\n\"Mokomia juttuja. 500 osaketta, 62,500 frangia ensimäinen maksu!\nJollemme me puolen vuoden kuluttua, ensimäisen jaon jälkeen, voi maksaa\ntuollaista summaa, niin olisi parempi heti heittäytyä Seineen kuin\npanna alulle sellaista huolestuttavaa yritystä. Voitte olla aivan\nrauhallinen. Ei kenellekään, joka ei menettele vallan tyhmästi, tule\nvahinkoa tästä liikkeestä.\"\n\n\"Oh, noita keinotteluja!\" mutisi Caroline puolitiedottomasti,\nepäilyksen kiusaamana.\n\n\"Jollei keinottelua olisi, ei voisi hoitaa mitään liikettä. Miksi minä\nsijottaisin rahojani, panisin alttiiksi omaisuuteni, joll'en minä\nodottaisi suurta nautintoa, äkillistä onnea, joka avaa minulle taivaan?\nTavallinen ansiotyö, jokapäiväisten pikkuasioitten tunnollinen\ntasapaino tekevät koko elämän liian ikäväksi, yksitoikkoiseksi\nerämaaksi, jossa koko elinvoima uinuu ja tylsistyy. Mutta heitäpä\nkipinä tähän tajuttomuuteen, sytytä kajo taivaanrannalle, lupaa\ntorkkuville, että he ansaitsevat sata sou'ta yhdestä, sano heille, että\nhe voivat vallottaa miljonia parissa tunnissa, ja kilpajuoksu alkaa,\nvoimat kaksinkertaistuvat, ja he kykenevät luomaan suuria, loistavia\nyrityksiä. Tietysti on pelissä mukana paljon tuloksetonta intohimoa,\nmutta jollei sitä olisi, menisi mailma nurin.\"\n\n\"No jaa\", sanoi Caroline nauraen hänkin, \"on parasta, että peräydyn,\nkuten tavallisesti. Mutta koettakaamme tehdä vähän hyvääkin saadaksemme\nanteeksiannon.\"\n\nVielä hetken istuivat he ystävällisesti keskustellen ja Hamelin'in\nmatka tuli lopullisesti päätetyksi.\n\nKun Saccard saapui asuntoonsa, ilmotti hänen palvelijansa, että häntä\noli odottamassa muuan naishenkilö, joka välttämättä halusi puhua hänen\nkanssaan, vaikka palvelija oli sanonut, että oli kokous ja herra\nkenties ei ottaisi vastaan. Saccard, joka oli väsyksissä, suuttui\naluksi ja käski palvelijan ajaa naisen tiehensä, mutta hän katui kohta\nja pelkäsi, että se merkitsisi hänelle onnettomuutta, jos hän ajaisi\njonkun luotaan. Joka päivä lisääntyi avunanojien joukko ja hän oikein\nnautti ollessaan niin huomattu.\n\nHuoneessa paloi vain yksi lamppu, niin ettei hän voinut oikein erottaa,\nkuka odottaja oli.\n\n\"Herra Busch pyysi minua tulemaan luoksenne...\"\n\nHän suuttui, ei istuutunut, eikä tarjonnut naiselle tuolia. Lapsen\näänestä ja pyylevästä muodosta oli hän tuntenut rouva Méchain'in. Olipa\nsiinä sievä osakkeenostaja! Hänhän osti arvopapereita leivisköittäin.\n\nRouva selitti siekailematta, että Busch oli lähettänyt hänet\ntänne kuulemaan lähempiä selityksiä Yleispankin osakkeitten\nliikkeeseenlaskemisesta. Oliko niitä vielä jälellä? Olisiko toivoa\nsaada muutamia sillä osingolla, joka kuului yhdynnän jäsenille? Mutta\ntämä oli hänellä ainoastaan tekosyy päästäkseen Saccard'in luo,\nnähdäkseen talon, vakoilla ja koettaa hänen valtasuontaan, sillä pienet\nporsaansilmät, jotka vilkuivat paksusta talikasasta, katselivat ympäri,\ntarkastelivat joka kohtaa ja palasivat lakkaamatta tutkivin katsein\ntakasin Saccard'in kasvoihin, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet kurkistaa\nhänen sielunsa syvyyteen. Busch oli kauan odottanut antaakseen\nsuunnitelman hyljätyn lapsen suhteen kypsyä, mutta nyt oli hän\npäättänyt ryhtyä tekoon, ja oli senvuoksi lähettänyt rouva Méchain'in\ntiedusteluretkelle.\n\n\"Täältä ei saa mitään osakkeita!\" vastasi Saccard kylmästi.\n\nRouva Méchain ymmärsi, ettei hän saisi tietää enempää ja että olisi\ntyperää tehdä enempiä yrityksiä. Senvuoksi ei hän odottanutkaan\nselvempää uloskäskyä, vaan otti askeleen ovea kohti.\n\n\"Miksi te ette kysy osakkeita omaan laskuunne?\" kysyi Saccard\nivallisesti.\n\nSammaltavalla äänellään, jossa nyt oli ivallinen sävy, vastasi rouva:\n\n\"Ei, se ei kuulu alaani. Minä odotan.\"\n\nSaccard huomasi suuren nahkalaukun, jota rouva Méchain aina laahasi\nmukanaan, ja hän vavahti. Oliko tämä onnellinen päivä loppuva näin,\ntämä päivä, jona kaikki oli käynyt hänen toivonsa mukaan ja hän vihdoin\noli nähnyt haluamansa pankin perustettuna? Tuliko tuo vanha kirottu\nämmä katsomaan häntä pahoin silmin? Hän on korppi, joka kirkuen seuraa\nperäytyvää armeijaa, seuraa sitä aina yöhön saakka verisaunan jälkeen,\njolloin se liihottelee taistelukentän ylle ja iskee alas tietäen\nlöytävänsä ruumiita ruuakseen.\n\n\"Hyvästi siis, herraseni, me tapaamme kyllä\", sanoi rouva Méchain hyvin\nkohteliaasti poistuen ähkien huoneesta.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKuukausi senjälkeen ei uusi pankki vielä ollut aivan valmis. Puusepät\ntyöskentelivät vielä, samoin maalarit kittailivat vielä suuren pihan\nlaajaa lasikattoa.\n\nSaccard oli itse syypää siihen, ettei koskaan tullut valmista; hän oli\ntyytymätön huoneuston puutteelliseen ulkonäköön ja keksi yhä uusia\ntekosyitä lisätäkseen loistoa, ja kun oli mahdotonta siirtää seiniä,\njotta olisi saatu hänen uneksimansa avarat salit, kyllästyi hän ja\njätti käsityöläiset Caroline-rouvan valvonnan alle. Kokonaisuuteen\nkatsoen olivat huoneustot hyvin jaetut, vaikka hiukan ahtaat:\nalakerrassa sijaitsivat ne konttorit, joissa yleisö yhtämittaa kävi,\neri kassat, lähetystoimisto, yleensä kaikki juoksevain asiain\ntoimituspaikat; ylemmässä kerroksessa sijaitsi sitävastoin niin\nsanoaksemme sisempi koneisto, johtokunta, kirjevaihto-osasto,\nkirjanpito j.n.e. Tähän verrattain rajotettuun tilaan oli sijotettu\nhenkilökunta, kaikkiaan 200 henkeä. Ja heti ensi katseella, silloinkin\nkun puusepät vielä naulasivat ja höyläsivät, kun kulta kilisi pieniin\npuumaljakoihin, pisti silmään tuo ankaran vakavuuden ja vanhanaikaisen\nkunniakkuuden leima, tuo sakariston heikko tuoksu, joka luultavasti\nseurasi huoneuston mukana, tuon vanhan, kostean, pimeän rakennuksen,\njoka seisoi niin vaiteliaana ja ylhäisenä satavuotisten puittensa\nvarjossa. Ehdottomasti sai jokainen sellaisen vaikutuksen, että hän\nastui jumalaapelkääväiseen taloon.\n\nJa kun Saccard'in periaatteena oli käyttää hyväkseen kaikkia\nsatunnaisiakin asianhaaroja, koetti hän kaikin voimin lisätä tätä\nvakavuuden leimaa, hän vaati virkailijoiltaan melkein papillista\narvokkuutta, puhuttiin ainoastaan hillityllä äänellä, rahat otettiin\nvastaan ja maksettiin hartaalla juhlallisuudella.\n\nKoko myrskyisen elämänsä aikana ei Saccard ollut osottanut sellaista\nkuumeista työintoa. Kello seitsemän aikaan aamulla, ennenkuin\nvirkailijat olivat tulleet, vieläpä ennenkuin konttorirenki oli ehtinyt\nlämmittää muureja, istui hän jo työhuoneessaan, luki kirjeitään\nja vastaili tärkeimpiin. Ja kello yhteentoista mennessä otti hän\nvastaan loputtoman virran liikekäyntejä, talon lukuisia ystäviä ja\nliiketuttavia, vekseliasiamiehiä, vapaavälittäjiä, puhumattakaan\npankin omista virkailijoista, jotka tulivat saamaan määräyksiä. Kun\nhänelle sattui hetkinen vapaata aikaa, teki hän kiertokulun eri\npankkihuoneustoissa, joissa apulaiset työskentelivät alituisen\nlevottomuuden ahdistamina näitten odottamattomien käyntien johdosta,\njotka voivat sattua mihin aikaan päivästä hyvänsä. Kello yhdentoista\naikaan meni hän syömään aamiaista Carolinen kanssa, söi erinomaisella\nruokahalulla, joi riskisti, ilman että se olisi häneen vaikuttanut\nlainkaan; eikä sekään tunti, jonka hän käytti aamiaiseensa, ollut\nhukkaanmennyttä aikaa, hän käytti sen, omien sanojensa mukaan,\nripittääkseen kaunista ystävätärtään, s.t.s. kuunteli hänen\nmielipiteitään ihmisistä ja asioista, vaikk'ei hän aina ymmärtänytkään\nkäyttää edukseen Carolinen suurta viisautta ja selvänäköisyyttä.\nKahdentoista aikaan meni hän pörssiin, hän piti parhaana tulla sinne\najoissa katselemaan hiukan ympärilleen ja juttelemaan. Muuten hän ei\npelannut julkisesti, hän saapui sinne vain tapaamaan liiketuttaviaan.\nMutta hänen vaikutuksensa alkoi jo tuntua, hän oli saanut jalansijaa\nvakavaraisena miehenä, jota tukivat todelliset miljonat ja hänestä\nkuiskailtiin ihmeellisiä asioita, huhu tiesi ilmottaa, että hänellä oli\nsuuremmoinen tulevaisuus edessään. Puoli neljän aikaan oli hän taas\npankissa ja ryhtyi suoriutumaan ikävistä nimikirjotuksista; hän oli\nhankkinut siinä sellaisen valmiuden, että hän antoi käskyjä, vastaili\nkysymyksiin, suoritti liiketehtäviä ja jutteli aivan vaivatta, samalla\nkun hän jatkoi allekirjottamistaan. Kuuteen saakka otti hän taas\nkäyntejä vastaan, lopetteli päivän työt ja valmisteli seuraavan päivän\naskareita. Ja kun hän sitten meni Caroline'n luo päivälliselle,\nmuodostui siitä vielä tukevampi ateria: kalaa ja lihaa, etupäässä\nlihaa, ja erilaisia viinilajeja; yhtenä päivänä joi hän bourgogne'a,\ntoisena bordeaux'ia tai samppanjaa, aina sen mukaan miten edullisesti\nhän laski käyttäneensä päivänsä.\n\n\"Ja sanokaapa nyt, etten minä ole järkevä!\" lausui hän joskus\nhymähtäen. \"Sen sijasta, että juoksentelisin naisväen perässä,\nklubeissa ja teattereissa, elän minä täällä teidän luonanne aivan kuin\nsiveellisin porvari. Voitte kirjottaa tästä veljellenne ja rauhottaa\nhäntä.\"\n\nHän ei kuitenkaan ollut niin siveellinen, kuin hän väitti olevansa: hän\noli siihen aikaan ihastunut erääseen Bouffes'in laulajattareen ja\neräänä päivänä oli hän vuorostaan unohtunut Germaine Coeur'in luo.\nSalaisuus oli muuten se, että hän iltasin oli väsymyksestä menehtyä. Ja\nsitäpaitsi eli hän sellaisessa jännityksessä, sellaisessa voiton\nhimossa, että kaikki hänen muut halunsa olivat sammuksissa, niinkauan\nkuin hän ei tuntenut itseään kohtalonsa herraksi.\n\n\"Pyh!\" sanoi Caroline-rouva iloisesti, \"veljeni on aina ollut niin\nsiveellinen, ettei hän näe siinä mitään ansiokasta, vaan pitää sitä\ntäysin luonnollisena. Kirjoitin hänelle eilen, että olette päättäneet\nett'ette anna koristella istuntosalia; se on oleva hänelle sangen\nmieluista.\"\n\nEräänä sangen kylmänä marraskuun iltapäivänä jätettiin hänelle\nkäyntikortti ja tiedotettiin samalla, että se henkilö, joka häntä etsi,\npyysi itsepintaisesti puhella hänen kanssaan. Likaiselle kortille oli\nnimi Busch painettu tuhrautuneilla kirjaimilla. Hän ei tuntenut tätä\nnimeä ja käski palvelijan viedä vieraan Hamelin'in työhuoneeseen, jonne\nhän oli kohta tuleva perässä.\n\nBusch oli odottanut liki puoli vuotta, ennenkuin hän lähti hakemaan\netua siitä merkillisestä keksinnöstä, että Saccard'illa oli avioton\npoika. Kuusisataa frangia, jotka hän velkakirjojen kautta oli\nsitoutunut maksamaan äidille, oli liian laiha tulos, ja hän älysi, että\nolisi ylen vaikea puristaa häneltä enemmän. Saccard oli naimaton mies,\nsiis vapaa, eikä tarvinnut pelätä senlaatuista häväistysjuttua. Kuinka\nvoisi häneltä kiristää sen johdosta, että hänellä oli tuo lapsi, joka\noli kasvanut liassa ja kurjuudessa ja oli oikea rikollisen alku?\nMéchain oli tosin laatinut pitkän laskun, joka kohosi 6,000 frangiin,\npikku summia, jotka hän oli lainannut serkulleen Rosalie Chavaille'lle,\npojan äidille, onnettoman naisen sairaus ja hautauskustannukset, hänen\nhautansa ylläpito, vihdoin kaikki, mitä hän oli antanut Victorille\nitselleen, otettuaan pojan huostaansa, hänen elatuksensa ja vaatteensa,\njoukko erinäisiä pikkueriä. Mutta jos Saccard ei osottautuisi olevan\nkovin hellä isä, niin eiköhän hän aivan yksinkertaisesti voisi lähettää\nheitä niin pitkälle kuin tietä riittää? Sillä olihan aivan mahdotonta\ntodistaa, kuka oli Victorin isä, satunnainen yhdennäköisyys ei\nriittäisi. No, kaikessa tapauksessa voisivat he aina pakottaa hänet\nlunastamaan velkakirjat, mikäli hän ei vetoaisi vanhenemiseen.\n\nSe tiedonanto, jonka rouva Méchain oli antanut käynnistään Saccard'in\nasunnosta, tuntui sangen lupaavalta. Hän epäili vielä käydä suoraan\nmiehen kimppuun, eikä oikein tiennyt, minkä hyökkäyssuunnitelman hän\nvalitsisi, kun muutamat sanat, jotka Méchain lausui Caroline-rouvasta,\nsiitä naisesta, joka hoiti Saccard'in taloutta ja josta kaikki\nkorttelin kauppiaat puhuivat, johtivat hänet uuden hyökkäyssuunnitelman\nperille. Oliko tämä nainen ehkä se, joka hallitsi, joka omisti avaimen\nsekä kassakaappiin että Saccard'in sydämeen? Busch totteli usein, kuten\nhän sanoi \"inspirationiaan\", hän tavallisesti seurasi vainunsa ohjausta\nja pääsi siten useimmiten varmimpaan tulokseen. Senvuoksi meni hän\nSaint-Lazare-kadulle ja kysyi Caroline-rouvaa.\n\nCaroline hämmästyi suuresti nähdessään tämän tukevajäsenisen,\nparrakkaan miehen litteine, likaisine kasvoineen, puettuna aikoinaan\nhienoon, mutta nyt jo ajan pilkuttamaan pitkään takkiin, valkea\nkaulaliina kaulassa. Mies katseli häntä terävästi ja oli sangen\ntyytyväinen tarkastukseensa; hän oli niin komea, niin terve komeine\nvalkeine hiuksineen, jotka levittivät lempeän loisteen hänen\nnuorekkaille kasvoilleen; erityisesti kiinnitti hän huomionsa suun\nilmeeseen -- sellainen määrä loppumatonta hyvyyttä, että hän heti\npäätti antaa ratkaisevan iskun.\n\n\"Rouvaseni\", alkoi hän, \"olisin mielelläni halunnut puhua herra\nSaccard'in kanssa, mutta kuulin, ettei hän ole kotona.\"\n\nMies valehteli, hän ei ollut edes kysynyt Saccard'ia, sillä hän tiesi\nvarsin hyvin, ettei hän ollut kotona, olihan hän itse nähnyt hänen\nmenevän pörssiin.\n\n\"Olen senvuoksi ottanut vapauden kääntyy teidän puoleenne, ja sen\nteenkin varsin mielelläni, sillä minä tiedän kenen kanssa minulla on\nkunnia puhua. On nimittäin kysymys eräästä varsin vakavasta ja arasta\nasiasta...\"\n\nCaroline-rouva, joka tähän saakka oli antanut hänen puhua pyytämättä\nhäntä istumaan, tarjosi hänelle tuolin hiukan levottomin ilmein.\n\n\"Sanokaa herraseni, olen valmis kuuntelemaan teitä.\"\n\nBusch nosti varovaisesti takin liepeensä ikäänkuin olisi peljännyt\nlikaavansa ne; hän oli päässyt täysin selville siitä, että Caroline oli\nSaccard'in rakastajatar.\n\n\"Tuntuu hiukan vaikealta minulle sanoa sanottavaani, ja minä tunnustan,\nettä nyt viime hetkessä epäilen, voinko minä uskoa teille sellaista\njuttua. Toivon kuitenkin, tulette sen huomaamaan, että se askel, jonka\nnyt otan, johtuu halustani auttaa herra Saccard'ia ja hyvittää vanhoja\nhairahduksia.\"\n\nCaroline teki rauhottavan liikkeen; hänkin puolestaan oli ymmärtänyt,\nminkälaisen henkilön kanssa hän oli tekemisissä, ja hän tahtoi välttää\ntarpeetonta lörpötystä. Busch ei sen enempää kierrellytkään, vaan\nkertoi koko vanhan tarinan Rosalie'sta ja lapsen syntymästä Saccard'in\nkatoamisen jälkeen, kertoi, että äiti oli kuollut kurjuuteen ja\nharhateille, että Victorin oli ottanut nykyään haltuunsa eräs serkku,\njolla oli liian paljon tehtävää voidakseen omistaa pojalle tarpeellista\nhuolenpitoa, ja että lapsi kasvoi mitä siveettömimmässä ympäristössä.\nCaroline kuunteli hänen sanojaan; aluksi tämä odottamaton romaani häntä\nhämmästytti, sillä hän oli ajatellut, että koko juttu liikkui jonkun\nepäilyttävän raha-asian puitteissa; vähitellen häntä kuitenkin liikutti\nsekä äidin että lapsen surullinen kohtalo, joka erityisesti vaikutti\nlapsettoman naisen äidillisiin vaistoihin.\n\n\"Mutta\", sanoi hän, \"oletteko aivan varma, että se, mitä nyt minulle\nilmotatte, on totta? Sellaisissa tapauksissa tarvitaan lujia, sitovia\ntodistuksia.\"\n\nBusch hymyili.\n\n\"Oh, rouvaseni, on olemassa sitova todistus, lapsen hämmästyttävä\nyhdennäköisyys isän kanssa. Sitäpaitsi sopii aika täydellisesti pojan\nsyntymään.\"\n\nCaroline oli sangen liikutettu, mies tarkasteli häntä. Hetken kuluttua\nBusch jatkoi:\n\n\"Te voitte nyt käsittää, miten vaikeata minun oli kääntyä itsensä\nSaccard'in puoleen. Minulla ei ole asian kanssa mitään tekemistä, minä\nolen vain rouva Méchain'in lähettiläs. Rouva pääsi aivan sattuman\nkautta kauan etsityn isän jälille, sillä, kuten minulla jo on ollut\nkunnia sanoa teille, olivat ne kaksitoista Rosalie raukalle annettua\nvelkakirjaa allekirjotetut Sicardot-nimellä, teko, jota minä en lähde\ntuomitsemaan; saattaahan se olla hyvinkin anteeksiannettavaa Parisissa.\nMutta herra Saccard'ista olisi ehkä minun sekaantumiseni tuntunut\nhiukan oudolta. Ja siitä syystä pisti päähäni ajatus kääntyä\nteidän puoleenne, armollinen rouva, ja jättää kokonaan teidän\npäätettäväksenne, miten tässä asiassa on meneteltävä; tiedänhän minä,\nmiten kiintynyt te olette herra Saccard'iin. Niin, sellainen se on\nmeidän salaisuutemme. Onko teidän mielestänne parempi odottaa vai sanoa\nheti hänelle, miten asianlaita on?\"\n\nCaroline-rouva tuli yhä enemmän liikutetuksi.\n\n\"Ei, ei, odotamme!\"\n\nMutta hän ei itsekään tiennyt, mitä hänen oli tehtävä tämän oudon asian\nsuhteen. Busch katseli häntä yhä, oli vallan ihastuksissaan lukiessaan\nhänen ilmeistään mitä suurimman tunteellisuuden, joka jätti Carolinen\nkokonaan hänen valtoihinsa; hän rakensi heti suunnitelmansa valmiiksi\nja uskoi varmasti voivansa keinotella tältä naiselta enemmän kuin\nkonsanaan Saccard'ilta.\n\n\"Niin, katsokaapas, asiasta täytyy tulla selvä\", sanoi hän.\n\n\"Aivan niin, minä menen ... minä menen ottamaan selvää rouva\nMéchain'ista ja lapsesta. On parempi, paljon parempi, että minä itse\nnäen omin silmin, miten asiat ovat.\"\n\nHän ajatteli ääneensä, hän oli päättänyt tutkia asian tarkoin,\nennenkuin sanoisi sanaakaan isälle. Ja jos hän pääsisi selville, että\nasianlaita on todellakin niin, kuin Busch on sanonut, silloin on aika\nilmottaa Saccard'ille. Olihan hänen tehtävänsä valvoa talon ja sen\nisännän rauhaa.\n\n\"Onnettomuudeksi on asialla kiire\", lausui Busch, \"poika raukan tila on\nvaikea. Hän elää inhottavassa ympäristössä.\"\n\nCaroline nousi.\n\n\"Otan hatun päähäni ja lähden heti.\"\n\nBusch'kin nousi ja sanoi ikäänkuin ohimennen:\n\n\"En ole lainkaan puhunut siitä pienestä rahasummasta, joka täytyy\nsuorittaa. Lapsi on tietysti tullut maksamaan jonkun verran ja äitikin\nlainaili eläessään pikku summia. Niin, en tiedä tarkkaan, kuinka suuri\nsumma on, enkä tahdo olla tekemisissäkään sen kanssa, mutta rouva\nMéchain'illa on kaikki ylhäällä.\"\n\n\"Hyvä, otan siitä kyllä selvän.\"\n\nNyt oli Busch'kin tulevinaan liikutetuksi.\n\n\"Oi, rouvaseni, jospa te tietäisitte, mitä kummallisia asioita saa\nnähdä, kun on sellainen ammatti kuin minulla. Usein kaikkein\nkunniallisimmat ihmiset saavat kärsiä intohimojensa vuoksi, tai, mikä\non vielä pahempi, omaistensa hairahdusten tähden. Voisin kertoa teille\nmusertavan esimerkin ... onnettomat naapurinne, kreivitär de\nBeauvilliers ja hänen tyttärensä...\"\n\nHän meni nopeasti erään akkunan ääreen ja heitti uteliaan tutkivan\nkatseen alas puutarhaan. Hän oli luultavasti heti sisään tultuaan\nhakenut tilaisuutta tähän vakoilemiseen, sillä hän tahtoi tuntea sen\nalueen, missä tulisi työskentelemään. Siihen 10,000 frangin\nvelkakirjaan nähden, jonka kreivi oli antanut Léonie Cron'ille, oli hän\narvannut aivan oikein: kreivi oli vietellyt nuoren tytön, hänen\nkuollessaan ei tyttö ollut omistanut penniäkään, lukuunottamatta tätä\narvotonta paperilappua, ja innossaan päästä Parisiin oli hän pantannut\nsen korkuri Charpier'ille, luultavasti 50 frangista. Beauvilliers'it oli\nBusch heti löytänyt, mutta Méchain oli puolen vuoden ajan hakenut koko\nParisista saamatta Léonie'ta käsiinsä. Hän oli palvellut eräällä\nvahtimestarilla, sitten kolmessa muussa paikassa, ajettu pois\nkevytmielisen elämänsä vuoksi, ja sitten olivat hänen jälkensä\nhävinneet, vaikka häntä oli etsitty kaikista mahdollisista\nsiveettömyyden pesistä. Tämä harmitti Busch'ia sitäkin enemmän, kun hän\nei voinut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin kreivitärtä vastaan,\nniinkauan kuin hän ei voinut osottaa tyttöä elävänä _Corpus delictinä_\n[Rikoksen esineenä. Suom. muist.] ja niinmuodoin uhata häväistysjutulla.\nMutta hän kätki tämän asian, kunnes sovelias aika olisi käsissä ja oli\nsangen ihastunut katsellessaan palatsin puutarhaa; entisestään tunsi\nhän ainoastaan katusivun.\n\n\"Uhkaako näitäkin naisia joku onnettomuus?\" kysyi Caroline levottomalla\nosanotolla.\n\nBusch koetti näyttää viattomalta. \"Ei, luullakseni, minä vain\najattelin, että kreivin hurjastelut ovat saattaneet heidät surettavaan\nasemaan. Minulla on tuttavia Vendôme'ssa ja niiltä olen kuullut heidän\ntarinansa.\"\n\nJa kun hän vihdoin jätti akkunan, johtui hän teeskennellyn\nliikutuksensa vallassa ajattelemaan omaa suruaan ja huudahti:\n\n\"Niin, jos on vain rahahuolia, menettelee vielä mitenkuten, mutta kun\nkuolema astuu kynnyksen yli...!\"\n\nTällä kertaa kostuttivat todelliset kyyneleet hänen silmänsä. Hän oli\nmuistanut veljeään, joka makasi huonona sairaana, ja hänen sydämensä\nmelkein pysähtyi. Caroline luuli, että hän hiljan oli kadottanut jonkun\nomaisensa, eikä tahtonut kysellä lähemmin. Tähän saakka hän oli\nkäsittänyt, että hän oli tekemisissä epäilyttävän henkilön kanssa, ja\noli tuntenut ainoastaan vastenmielisyyttä häntä kohtaan, mutta nämä\nodottamattomat kyyneleet vaikuttivat enemmän kuin viekkainkaan\nmenettelytapa; häntä halutti heti paikalla lähteä rouva Méchain'in luo.\n\n\"Voimme siis luottaa siihen, että rouva...?\"\n\n\"Lähden heti...\"\n\nPitkän harhailun perästä osui rouva Caroline vihdoinkin erään vanhan\neukon neuvon avulla asianomaiseen paikkaan. Savinen tontti ilman\nkatukivitystä, ruoppainen ja likainen kuin maantie; sisäänkäytävän\nsuulla oli suuria rikka- ja rojukasoja ja sisempänä näkyi siellä täällä\nkurjia majoja ja hökkeleitä, jotka olivat kyhätyt kokoon savesta,\nvanhoista lankunpalasista ja rikkonaisista sinkkilevyistä; ne olivat\nympyränä sisäpihan äärillä. Eräs yksikerroksinen kadunpuoleinen talo\noli tiilinen, mutta ränsistynyt ja lian peitossa; se seisoi noihin\nkurjiin pesiin johtavan sisäänkäytävän suulla ikäänkuin vahtitorni,\njollainen se oikeataan olikin, sillä siinä asui rouva Méchain, sieltä\nvartioi hän huolellisesti nälistyneitä vuokralaisiaan, joista hän eli.\n\nCaroline oli tuskin ehtinyt nousta vaunusta, kun emäntä itse näyttäytyi\novella, mahdottoman paksuna, läähättäen rinnan ja vatsan raskaan taakan\nalla, puettuna silkkipukuun, joka aikoinaan oli ollut sininen, mutta\njonka laskokset nyt olivat kuluneet ja saumat auenneet. Hänen poskensa\nolivat niin punaiset ja pulleat, että pieni nenä aivan kokonaan katosi\ntuohon lihavuoreen. Caroline epäili hetken tämän ilmiön nähdessään,\nmutta emännän hento lapsenääni tyynnytti häntä hiukan.\n\n\"Ahaa, rouvaseni, herra Busch on varmaankin lähettänyt teidät, te\ntulette pikku Victoria katsomaan. Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Niin,\ntämä on Cité de Naples. Katua ei ole vielä otettu kartalle, emmekä me\nole saaneet talonnumeroita. Olkaa hyvä ja astukaa sisään, meidän täytyy\nensin puhua hiukan tästä asiasta. Herra Jumala, tämä on niin ikävä ja\nsurullinen juttu!\"\n\n___r_\n\nJa rouva Carolinen täytyi istuutua risaiseen olkituoliin likaisessa\nruokasalissa, missä hehkuvanpunainen kamiini levitti tukahuttavaa,\nhaisevaa kuumuutta. Méchain selitti ensin laajasti miten vieraalla oli\nollut onni tavata hänet kotona, hänet, jolla oli niin paljo asioita\nParisissa ja joka harvoin tuli kotia ennen klo kuutta. Carolinen täytyi\nkeskeyttää hänet.\n\n\"Suokaa anteeksi, olen tullut tänne lapsiraukan vuoksi...\"\n\n\"Aivan niin, minä näytän hänet teille. Hänen äitinsä oli minun\nserkkuni, kuten tiedätte. Jumala tietää, että olen tehnyt\nvelvollisuuteni. Tässä ovat paperit ja laskut.\"\n\nEräästä laatikosta otti hän esille nipun papereita, jotka olivat mitä\nparhaassa numerojärjestyksessä. Ja suu kävi yhtä mittaa ja juttua\nriitti onnettomasta Rosalie'sta: lopuksi oli hän tosin viettänyt\nkevytmielistä elämää, seurannut ensimäistä parasta miestä, tullut\nkotiin juovuksissa ja revittynä kahdeksan päivän poissaolon jälkeen,\nmutta eihän se oikeastaan ollut hänen vikansa; hän oli ollut\nkunnollinen työntekijä siihen saakka kuin pojan isä oli turmellut hänen\nolkapäänsä, ja valmistumaton kun oli, ei hän voinut huolehtia itsestään\nkunniallisella tavalla eikähän sitronien myynnillä halleissa voi elää.\n\n\"Nähkääs, rouvaseni, olen lainannut hänelle koko summan pikku erissä.\nPäivänmäärä on merkitty: 20 p:nä kesäkuuta -- 40 sous'ta, 27 p:nä\nkesäk. taas 40 sous'ta, heinäk. 3 p:nä 100 sous'ta. Hän lienee ollut\nsangen sairas siihen aikaan, koskapa tässä on yhtämittaa 100 sous'in\neriä. Ja sitten piti hänen pukea Victoria. Minä olen merkinnyt V:n\nkaikkien niitten erien viereen, jotka ovat pojan laskuun. Ja kun\nRosalle kuoli -- niin, se ei ollut sekään kovin siistiä, hän kuoli\ntautiin, joka ... silloin sain minä pojan kokonaan niskoilleni.\nKatsokaas, olen merkinnyt siitä lähtien 50 frangia kuussa. Se ei ole\nliikaa. Isä on rikas, hän voi hyvin suorittaa 50 frangia kuussa, ja jos\nlisäämme ne 600 frangia -- velkakirjat, tiedättehän -- tulee\nloppusummaksi 6,000 frangia -- niin 6,000 frangia kerta kaikkiaan!\"\n\nVaikka Caroline tunsi itsensä melkein sairaaksi huoneen kehnon ilman\nvuoksi, ryhtyi hän tekemään vastaväitteitä.\n\n\"Mutta eiväthän velkakirjat kuulu teille, ne kai ovat pojan\nomaisuutta?\"\n\n\"Eivät ole, suokaa anteeksi,\" vastasi rouva Méchain terävästi, \"minä\nolen lainannut äidille rahoja niitä vastaan tehdäkseni hänelle\npalveluksen, luonnollisesti olen minä ottanut ne haltuuni... Olkaa hyvä\nja lukekaa mitä seisoo takasivulla. Enkä minä pyydä edes korkoa.\nAjatelkaa toki, armollinen rouva, ette suinkaan te halua riistää\ntällaisen köyhän ihmisen ainoita pennejä.\"\n\nCaroline teki kädellään väsyneen liikkeen merkiksi, että hän hyväksyi\nlaskun, ja se rauhoitti Méchain'ia. Hänen äänensä sai taas imelän\nkaiun:\n\n\"Niin, nyt huudamme Victorin sisään.\"\n\nMutta turhaan lähetti hän kolme pientä poikasta, yhden erällään,\nhakemaan Victoria, eikä auttanut sekään, että hän itse asettui ovelle\nja viittasi; Victor ei nähtävästi halunnut lähteä liikkeelle, ja hän\nhävisi sen näköisenä, kuin aikoisi hän taluttaa pojan korvasta sisälle,\nmutta hän palasi yksin, hän oli saanut toisen ajatuksen ja piti\nluultavasti tarkotuksenmukaisempana näyttää hänet koko inhottavassa\nkurjuudessaan.\n\n\"Ehkä rouva vaivautuu seuraamaan minua?\"\n\nJa matkalla kertoi rouva Méchain tästä Cité de Naples'istaan, jonka\nhänen miehensä oli perinyt enoltaan. Mies oli luultavasti kuollut,\nkukaan ei ollut koskaan tuntenut häntä, eikä rouva puhunut hänestä\nmuulloin kuin selittäessään, mistä hän oli saanut tämän tontin. Se oli\nhuono liike, joka kai lopuksi oli vievä hänet hautaan, sanoi hän, se\ntuotti hänelle enemmän huolta kuin ansiota, varsinkin senjälkeen kun\npoliisi oli alkanut ahdistaa häntä ja lakkaamatta lähetteli hänen\nluokseen terveystarkastajia, jotka vaativat korjauksia väittäen, että\nhänen vuokralaisensa kuolivat kuin kärpäset. Mutta hän kieltäytyi aina\nuhraamasta penniäkään. Pian ne kai käskisivät hänen laittaa\npeilikaakeliuunit noihin huoneihin, jotka hän vuokrasi kahden frangin\nviikkovuokraa vastaan. Mutta hän vältti visusti puhumasta siitä\nsäälimättömästä ankaruudesta, jolla hän vaati vuokransa ja heitti\nperheitä kadulle, jolleivät he maksaneet kahta frangiaan etukäteen; hän\noli oma poliisinsa ja oli niin pelätty, että koditon kerjäläinen ei\nolisi uskaltanut paneutua ilmaiseksi nukkumaan hänelle kuuluvan seinän\nviereen.\n\nSydämenahdistuksin katseli Caroline pihaa, joka oli epätasainen ja\ntallattu, täynnä moppia ja roskakasoja, jotka antoivat sille suorastaan\nlikaviemärin näön. Kaikki roska heitettiin sinne, sillä ei ollut\nolemassa mitään likajohtoja; piha oli ainoa, alati kasvava tunkio, joka\nmyrkytti ilman. Onneksi oli nyt kylmä, mutta kesällä, jolloin aurinko\nhellitti täydeltä terältään, oli tämä kaikkien tautien pesäpaikka.\nCaroline-rouva katseli levottomana ympärilleen koettaen välttää\nastumasta lokaan ja silmäillen siivottomia hökkeleitä, jotka seistä\nröhjöttivät molemmin puolin, puoleksi sortuneita yksikerroksisia\nliitereitä, kyhättyjä mitä erilaisimmista aineista. Monissa ei ollut\nlainkaan ovia, näkyi suoraan musta luola, josta virtasivat kurjuuden\nhöyryt. Kahdeksan, kymmenhenkisiä perheitä oli sullottuna näihin\nluoliin, heillä ei ollut edes yhtä ainoata sänkyä, miehet, naiset ja\nlapset makasivat yhdessä sekamelskassa saastuttaen toisiaan\ntapojenturmeluksellaan. Kokonaisia parvia kalpeita, laihoja lapsia,\npaisukkeitten ja perinnöllisen kupan saastuttamia, kuljeskeli pihalla,\nkurjia olentoja, jotka olivat puhjenneet kuin myrkylliset sienet tästä\nroskakasasta, tietämättä kuka oikeastaan oli heidän isänsä. Kun\nkulkutauti puhkesi täällä raivoamaan, lavantauti tai rokko, lakasi se\nmennessään viisikymmentä prosenttia tämän korttelin asukkaista.\n\n\"Sitähän minä aioin teille sanoa,\" puuttui rouva Méchain puhumaan,\n\"ettei Victor ole juuri saanut nähdä hyvää esimerkkiä edessään, ja että\nolisi jo aika nyt, kun hän täyttää kohta kaksitoista vuotta, ryhtyä\nhuolehtimaan hänen kasvatuksestaan. Äidin eläessä näki poika usein\nsellaisia asioita, jotka eivät juuri ole erittäin siistejä, sillä äiti\nei juuri kainostellut juovuksissa ollessaan. Hän vei miehiä mukanaan\nkotiin ja poika sai nähdä vähän kutakin. Ja sittemmin ei minulla ole\nollut aikaa katsoa hänen peräänsä kunnollisesti, minulla kun on niin\npaljon asioita Parisissa. Hän vetelehti valleilla päivät päästään.\nKaksi kertaa on minun pitänyt käydä hakemassa häntä poliisikamarista,\nsillä hän oli varastanut ... no, ne nyt tietenkin ovat pikkuasioita. Ja\nhän on jo aivan hullu juoksemaan pikkutyttöjen perässä, sen opin lie\nsaanut äidiltään. Muuten, vaikka hän vasta on kahdentoistavuotias,\nnäyttää hän suurelta mieheltä. Mutta nyt olemmekin perillä; olkaa hyvä\nja astukaa sisään.\"\n\nCaroline peräytyi. Pihan sisällä, oikean likavallin takana oli melkein\nmaahan sortunut, muuraussavesta lankunpätkien varaan kyhätty luola.\nMitään ikkunoita ei ollut. Ovi, aikoinaan lasiovi, johon oli naulattu\npelti ruutujen sisälle, täytyi pitää avoinna, muuten oli luolassa\nsysipimeä; ja pakkanen tunkeutui huoneeseen. Eräässä nurkassa huomasi\nCaroline olkipatjan, joka oli heitetty tallatulle savilattialle. Mitään\nhuonekaluja muistuttavaa ei ollut, muutamat puolirikkinäiset korit\ntekivät pöytien ja tuolien virkaa. Seinät tihkuivat kosteutta. Mustassa\nkatossa olevasta halkeamasta virtasi sadevesi aivan patjan päähän.\n\n\"Eulalie!\" huusi rouva Méchain. \"Täällä on eräs rouva, joka tahtoo\nVictorille pelkkää hyvää. Mikä siihen vintiöön on mennyt, kun ei tule\nhuudettaessa?\"\n\nMuodoton likamöhkäle liikahti patjalla vanhan villariekaleen alla,\njoka oli lakanan sijassa, ja Caroline näki, että siellä makasi noin\n40-vuotias nainen aivan alastomana, ilman liinavaatteita. Kasvot eivät\nolleet rumat; vaan vielä nuorekkaat.\n\n\"Oh,\" vaikersi nainen, \"antaa rouvan tulla sisälle, jos hän tahtoo\ntehdä jotain meidän hyväksemme, sillä näin ei voi enää jatkua.\nAjatelkaas rouva, että minä olen maannut tässä neljätoista päivää\nnoitten kirottujen paiseitten takia, eikä luonnollisesti ole penniäkään\njälellä. Mahdotonta ansaita jotain. Minulla oli kaksi alusvaatekertaa,\nne on Victor myynyt; luulen, että olisimme kuolleet nälkään tänä\niltana.\"\n\nSitten korotti hän ääntään:\n\n\"Kas niin, elä ole tuhma, tule esille, poika! Rouva ei tee sinulle\nmitään pahaa.\"\n\nCaroline-rouva säikähti, sillä eräästä korista nousi poikanen, jota hän\noli luullut riepukasaksi. Se oli Victor, puettuna housupariin ja\nliiviin, jotka olivat niin risaiset, että paljas iho näkyi rei'istä.\nHän seisoi aivan oven edessä, niin että päivänvalo lankesi häneen, ja\nCaroline astui askeleen taaksepäin, niin hämmästyttävä oli pojan\nyhdennäköisyys Saccard'in kanssa. Koko hänen epäilyksensä katosi, oli\npäivänselvää, kuka oli pojan isä.\n\n\"Ei, en minä tahdo,\" selitti poika, \"en halua mennä kouluun!\"\n\nCaroline ei voinut irrottaa silmiään hänestä ja epämiellyttävä tunne\nyhä lisääntyi. Häntä melkein pelotti tuo yhdennäköisyys. Poika näytti\nolevan tavattoman kehittynyt ikäisekseen; hän ei ollut erittäin pitkä,\nvaan tukeva ja voimakasrakenteinen, röyhkeä, himokas ilme silmissä ja\nhuulet aistilliset, mutta samalla oli hänellä säilynyt lapsen hento,\ntyttömäinen iho.\n\n\"Pelkäätkö sinä niin kovin koulua, pikku ystäväni?\" sanoi Caroline\nvihdoin. \"Siellä sinun olisi paljon parempi kuin täällä. Missä on\nvuoteesi?\"\n\nPoika osotti patjaa.\n\n\"Tuolla hänen vieressään.\"\n\nEulalie joutui hiukan hämilleen tämän suorasukaisen vastauksen johdosta\nja koetti löytää jonkunlaisen selityksen.\n\n\"Meillä oli toinenkin pieni patja, mutta se meidän täytyi myydä. Kun on\nrutiköyhä, täytyy levätä hiukan missä sattuu.\"\n\nMutta Victor otti komean, miehekkään muodon ja virkkoi:\n\n\"Miksikäs ei? Olemmehan me mies ja vaimo, hän ja minä!\"\n\nEulalie koetti auttaa asiaa lyömällä sen leikiksi ja sanoi hellällä,\nihailevalla äänellä:\n\n\"Niin, aivan varmasti, jos minulla olisi tytär, uskoisin minä sen\nhänelle ... hän oh kuin aika mies.\"\n\nCaroline vapisi ja inhottava tunne kohosi hänelle kurkkuun. Oh,\nköyhyys, se likaa ja turmelee kaiken.\n\nHän antoi Eulalie'lle kaksikymmentä frangia ja kiiruhti pois, pakeni\nemännän taloon neuvottelemaan tämän kanssa, mitä on nyt tehtävä.\nNähdessään tuon kurjuuden oli hänen mieleensä johtunut ruhtinatar\nd'Orvideon työkoti. Victor täytyi niinpiankuin mahdollista temmata pois\ntuosta inhottavasta liasta ja viedä sinne alkamaan uutta elämää. Hänen\nnaisellinen hienotunteisuutensa johti hänen mieleensä tuuman olla\nsanomatta vielä mitään Saccard'ille, odottaa hiukan, kunnes lapsi oli\nvähemmän pelottava. Hän aivan vapisi ajatellessaankin, että isä näkisi\nhänet nykyisessä tilassaan, hän häpesi isän puolesta, jolla oli\ntuollainen jälkeläinen. Muutamien kuukausien perästä voisi hän kyllä\npuhua kaikesta ja iloita hyvästä työstään.\n\nRouva Méchain'in oli vaikea ymmärtää häntä.\n\n\"Herra siunatkoon, kuten rouva itse tahtoo. Mutta 6,000 frangiani\ntahdon minä heti paikalla. Victor ei lähde täältä, ennenkuin minä olen\nsaanut 6,000 frangiani.\"\n\nTämä pyyntö saattoi Carolinen epätoivoon. Hänellä ei ollut sellaista\nsummaa, eikä hän halunnut lainata Saccard'ilta. Hän kerjäsi ja pyysi,\nmutta turhaan.\n\n\"Ei, ei, jos minä päästän pantin käsistäni, en koskaan saa omiani.\"\n\nMutta nähdessään, että summa oli liian suuri, alkoi hän tinkiä.\n\n\"No niin, antakaa minulle 2,000 frangia heti, loppu sitten myöhemmin.\"\n\nMutta sittenkään ei Caroline ollut autettu, hänellä ei ollut\naavistustakaan mistä hän saisi 2,000 frangia. Silloin pisti hänen\npäähänsä kääntyä Maxime'n puoleen. Tämä kyllä suostuisi pitämään asian\nsalassa, eikä hän varmaankaan kieltäytyisi luovuttamasta tuollaista\nsummaa, jonka hänen isänsä kyllä maksaisi takaisin. Ja hän lähti\nilmottaen tulevansa huomenna noutamaan poikaa.\n\nKun hän saapui Maxime'n asuntoon, ilmotettiin hänelle, että herra oli\npukeutumassa parhaillaan, mutta palvelija lupasi siitä huolimatta\nilmottaa hänet.\n\nCaroline istuutui salonkiin. Hän oli vielä niin liikutettu, että hänen\noli vaikea hengittää. Maxime'n asunto oli pieni, hieno huvila,\nsisustettu suurella loistolla ja maulla. Verhoja ja mattoja kaikkialla\nja vieno ambrantuoksu leijaili valoisissa, hiljaisissa huoneissa.\nKaikessa oli hienon ja hennon hiljaisuuden leima, vaikk'ei\ntalossa ollut rouvaa, sillä nuori leski halusi elää vain omaa\nitseään varten, eikä uhrata ainoatakaan ajatusta muuhun kuin omaan\nhyvinvointiinsa. Hänen vaimoltaan perimäänsä rikkautta ei ollut pääsevä\ntuhlaamaan kukaan toinen nainen. Hän oli jo aikoja sitten luopunut\naikeesta antautua valtion palvelukseen, hän ei edes enää pitänyt\nkilpa-ajohevosia, sillä hän oli yhtä väsynyt hevosiin kuin\nrakkauteenkin. Ja hän eli yksin, toimettomana ja onnellisena, hukkasi\nrahojaan taitavasti ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.\n\n\"Jos haluatte seurata minua, rouvaseni,\" sanoi palvelija saapuen\ntakaisin, \"ottaa herra teidät heti vastaan huoneessaan.\"\n\nCaroline oli luottavaisessa ja ystävällisessä suhteessa Maxime'en,\nsenjälkeen kuin viimemainittu oli nähnyt, että Caroline'sta oli tullut\nisän uskollinen taloudenhoitajatar. Caroline'n astuessa sänkykamariin\nolivat akuttimet vedetyt akkunain eteen, kuusi kynttilää paloi\nkaminilla ja pöydällä, levittäen hiljaisen, haaveellisen valon tähän\nsilkillä vuorattuun pesään, joka aaltoilevine verhoineen ja leveine,\npehmeine sänkyineen muistutti kauniin, laiskan naisen makuuhuonetta. Se\noli hänen mielihuoneensa, sinne oli hän koonnut kaiken mahdollisen\nloiston, kalliita huonekaluja ja pikkuesineitä, edellisen vuosisadan\nihmeitä, joita ympäröivät mitä maukkaimmat verhot pehmeistä,\nkallisarvoisista kankaista hillittyinä, sopusointuisina väreinä.\n\nMutta ovi pukeutumishuoneeseen oli auki ja Maxime ilmaantui näkyviin.\n\n\"Mitä nyt, mitä on tapahtunut? Ei kai isä ole kuollut?\"\n\nHän tuli suoraan kylvystä, puettuna hienoon valkeaan flanellipukuun,\nraikkain ihoin ja tuoksuvana, ja hänen vaaleansinisissä silmissään ja\nkauneilla, jo hiukan kuihtuneilla tyttökasvoillaan oli mitäänsanomaton\nilme.\n\n\"Ei, ei, niin vakavaa laatua ei asia ole,\" vastasi Caroline\nhämmästyneenä hänen rauhallisen, vaivattoman äänensävynsä johdosta.\n\"Mutta olen sentään hämilläni sen johdosta, mitä minulla on teille\nsanomista. Suonette minulle anteeksi, että tunkeudun näin luoksenne?\"\n\n\"Niin, minun pitäisi lähteä päivälliselle, mutta ehdin kyllä pukeutua.\nNo mikä on asia?\"\n\nCaroline odotti, hän epäili, sammalteli, häntä aivan häikäisi tämä\nloisto, tämä nautinnonhaluinen hienostelu, joka löi leimansa kaikkeen\nhänen ympärillään. Hän tunsi arkailevansa, hänellä ei enää ollut\nrohkeutta sanoa Maxime'lle kaikkea. Kuinka oli ajateltavissa, että\nelämä, joka oli ollut niin julma aviotonta poikaa kohtaan Cité de\nNaples'illa oli voinut noin hemmotella saman miehen toista poikaa\nylellisellä loistolla? Toiselta puolen niin paljon viheliäisyyttä ja\nalennusta, nälkää ja häpeää. Toiselta niin harkittua, tottuneisuutta\nosottavaa ylellisyyttä, niin kaunista ja sopusointuista elämää?\nOlivatko siis rahat kaikki kaikessa? Voiko niillä ostaa terveyden,\nkasvatuksen ja älyn? Ja jos sama lika lepäsi alla, oliko sivistys vain\nsitä peittämässä ja luomassa viehätystä elämälle?\n\n\"Oh, herra jumala, se on kokonainen tarina. Pidän parhaimpana kertoa\nsen teille kokonaan. Muuten olen siihen pakotettukin, sillä haen teidän\napuanne.\"\n\nMaxime kuunteli häntä, aluksi seisten, mutta lopulla täytyi hänen\nistuutua, hän tunsi aivan polviensa pettävän mielenliikutuksesta. Ja\nCarolinen lopetettua huudahti hän:\n\n\"Mitä tämä on? Minä en siis ole isäni ainoa poika? Tässähän tulee\nsiivoton pikku olento aivankuin pilvistä pudonneena!\"\n\nCaroline luuli hänen tarkottavan taloudellisia etujaan ja huomautti\nperinnöstä.\n\n\"Oh, joutavia, isän perintö...!\"\n\nMaxime teki ivallisen liikkeen, jota Caroline ei ymmärtänyt. Mitä\nMaxime tarkotti? Eikö hän uskonut isänsä suureen lahjakkaisuuteen ja\nyrityksen onnistumiseen?\n\n\"Ei, ei, minulla on tarpeeksi, en tarvitse periä ketään. Mutta koko\njuttu on niin koomillinen, etten voi olla nauramatta.\"\n\nJa hän nauroi todella, mutta pakotetusti, eikä ilman salaista\nlevottomuutta; eihän hän ollut ehtinyt selvittää itselleen, missä\nmäärin tämä juttu voisi tuottaa hänelle ikävyyksiä. Mutta hän huomasi\nseisovansa kaiken tämän ulkopuolella ja hänen tavaton itsevarmuutensa\npurkautui seuraavaan huudahdukseen:\n\n\"Minä annan palttua koko jutulle!\"\n\nHän nousi, meni pukeutumishuoneeseen, mutta tuli heti takaisin ja alkoi\nrauhallisena viilata kynsiään.\n\n\"No, mitä te aijotte tehdä sen pikku villielukan kanssa? Eihän häntä\nvoine teljetä Bastiljiin rautanaamiona?\"\n\nCaroline kertoi nyt rouva Méchain'in laskuista, mainitsi ajatuksestaan\njättää Victor työkotiin ja pyysi Maxime'lta lainaksi 2,000 frangia.\n\n\"En tahdo, että isänne saa tietää vielä mitään asiasta, minulla ei ole\nketään muuta, jonka puoleen kääntyä, ja teidän täytyy lainata minulle\ntuo summa.\"\n\nMutta hän kielsi jyrkästi.\n\n\"Lainata isälleni! Ei koskaan! Ei penniäkään. Jos isä tarvitsisi yhden\nsoun maksaakseen siltarahan, en minä lainaisi sitäkään. Te ymmärrätte\nkyllä ... on tuhmuuksia, jotka ovat _liian_ tuhmia. En halua tehdä\nitseäni naurettavaksi.\"\n\nCaroline katseli häntä taas hämmästyneenä sen tarkotuksen johdosta,\njonka hän luuli piilevän sanojen takana. Mutta tällä liikuttavalla\nhetkellä ei hänellä ollut aikaa eikä halua pyytää Maxime'lta lähempiä\nselityksiä.\n\n\"Entä minulle?\" sanoi hän äkkiä. \"Ettekö tahdo lainata minulle 2,000\nfrangia?\"\n\nMaxime puhdisteli yhä kynsiään ja katseli tutkivasti Carolinea\nkirkkailla silmillään, jotka näyttivät voivan tunkeutua naissydämen\nsisimpään.\n\n\"Teille? Kyllä mielelläni. Te olette niin herkkäuskoinen ... mutta te\nkyllä hankitte ne minulle takaisin.\"\n\nJa kun hän oli noutanut molemmat setelit pikku kaapista ja jättänyt\nne Caroline'lle, tarttui hän tämän molempiin käsiin ja piteli niitä\nhetken omissaan ystävällisen näköisenä kuin poikapuoli, joka pitää\nemintimästään.\n\n\"Te luotte mielikuvituslinnoja isän suhteen... Oi, ei, ei teidän huoli\npuolustautua, minulla ei ole lainkaan halua sekaantua hänen asioihinsa.\nNaiset ovat niin omituisia, heillä on välistä aivan erikoinen halu\nuhrautua, eikä heiltä luonnollisesti kukaan kadehdi sitä iloa. No,\nkaikessa tapauksessa, jos huomaisitte jonakin päivänä tulleenne\nhuonosti palkituksi, niin tulkaa luokseni, puhumme hiukan toistemme\nkanssa.\"\n\nIstuessaan taas ajopeleissään tunsi Caroline vielä pelkoa Maxime'n\npeitettyjen sanojen ja hänen vähemmän pojan kunnioitusta isäänsä\nkohtaan osottavan pilansa johdosta, mikä pani hänet ajattelemaan, ettei\nSaccard'in entinen elämä ehkä kaikin paikoin sietänyt päivän valoa.\nMutta hän ei tahtonut tietää mitään, hän oli saanut rahat, ja hän\nrauhottui ajatellessaan huomista päivätyötään ja että hänen ennen iltaa\noli saatava poika pois inhottavasta pesästä.\n\nSeuraavana aamuna piti hänen lähteä varhain liikkeelle, sillä\nkokonainen sarja muodollisuuksia oli täytettävä, ennenkuin hän voi olla\nvarma pojan ottamisesta laitokseen. Hänen asemansa laitoksen sihteerinä\nkuitenkin helpotti vaikeuksia, ja iltapäivään mennessä oli hän päässyt\njo niin pitkälle, että oli vain haettava Victor Cité de Naples'ilta.\nHän oli ottanut mukaansa siistit vaatteet, mutta häntä huolestutti jo\nedeltäpäin vastarinta, jota poika oli tekevä, hän kun ei hevillä\nhalunnut kouluun. Mutta rouva Méchain, jolle hän oli lähettänyt\nsähkösanoman ja joka odotti häntä, ilmotti hänelle jo eteisessä\nuutisen, joka näytti hänet itsensäkin sysänneen tasapainostaan. Eulalie\noli äkkiä kuollut yöllä, eikä lääkärikään voinut sanoa mistä kuolema\noli johtunut, ehkä halvauksesta; ja kauheinta oli ettei poikakaan, joka\nnukkui hänen vieressään, ollut huomannut mitään, ennenkuin tunsi hänen\nruumiinsa kalmankylmyyden. Loppuosan yötä oli poika viettänyt emännän\nluona; hän oli niin lamaantunut ja pelästynyt tämän tapahtuman\njohdosta, että hän antoi pukea ylleen, ja osotti olevansa sangen\nhalukas asumaan talossa, jossa on kaunis puutarha. Mikään ei häntä\npidättänyt täällä, kun nyt \"paksu mutterikin\", kuten hän sanoi,\n\"sullotaan kuoppaan\".\n\nMutta kirjottaessaan kuittia 2,000 frangista esitti rouva Méchain\nehtonsa.\n\n\"Niin, se on sitten sovittu, te maksatte loppusumman kerralla, puolen\nvuoden perästä. Muussa tapauksessa käännyn herra Saccard'in puoleen.\"\n\n\"Herra Saccard on itse maksava teille ne rahat,\" sanoi Caroline. \"Minä\nolen hänen sijaisenaan vain hetken.\"\n\nJäähyväiset Victorin ja hänen sukulaisensa välillä eivät olleet\nerinomaisen hellät; rouva Méchain suuteli häntä hiuksiin ja hänellä oli\nkiire vaunuihin, kun taas rouva, joka oli saanut toria Busch'ilta sen\njohdosta, että oli tyytynyt osittaismaksuun, seisoi sadatellen\nnähdessään pantin livahtavan käsistään.\n\n\"Niin, rouva, olkaa rehellinen minua kohtaan, muuten saatte katua, sen\nvannon.\"\n\nKoko matkan Montmartre'sta Bincou'n boulevardille, missä työkoti\nsijaitsi, sai Caroline-rouva ainoastaan yksikantaisia vastauksia\nVictorilta, jonka loistavat silmät suorastaan nielivät kaiken, jonka\nohitse he ajoivat, leveät avenyt, ohikulkijat ja loistavat talot. Hän\nei osannut kirjottaa, tuskin lukea, sillä hän oli melkein aina\nmaleksinut valleilla sen sijasta, että olisi mennyt kouluun; ja noissa\nvarhaiskypsissä lapsenkasvoissa saattoi lukea ainoastaan kaikki suvun\nrajut intohimot, aikaisen taipumuksen nautintoihin, jota köyhyys ja\nhuonot esimerkit lapsuudesta alkaen olivat kehittäneet ja vahvistaneet.\nHeidän saavuttuaan Bineau-boulevard'ille säkenöivät hänen silmänsä kuin\ntiikerinpojan, kun he olivat nousseet vaunuista ja kulkivat yli suuren\npihan, jota rajottivat oikealla poikien ja vasemmalla tyttöjen\nrakennukset. Hän oli jo nopealla silmäyksellä tutustunut avaraan,\npuitten ympäröimään leikkikenttään, porsliinipukuiseen keittiöön, jonka\navoimista akkunoista paistinhaju virtasi, marmorikoristeisiin\nruokasaleihin, pitkiin ja korkeisiin kuin kirkot, koko tuohon\nkuninkaalliseen loistoon, jonka ruhtinatar itsepäisesti tahtoi\nlahjottaa köyhille. Sen jälkeen tulivat he päärakennukselle, jossa oli\njohtokunnan huoneustot ja jossa paperit oli näytettävä. Poikaa huvitti\nkuulla uusien kenkiensä narinaa mahdottoman suurissa käytävissä ja\nilmavissa, valoisissa, palatsimaisesi koristetuissa portaissa. Hänen\nsieramensa laajenivat, kaikkeen tähän saisi hän olla osallisena.\n\nMutta kun Caroline taas saapui alempaan kerrokseen saadakseen paperin\nallekirjotetuksi ja he kulkivat uuden käytävän läpi, salli hän pojan\nkurkistaa lasioven läpi työhuoneeseen, jossa hänen ikäisensä pojat\nseisoivat työpöydän ääressä opetellen puuta leikkaamaan.\n\n\"Näetkö, pikku ystäväni,\" sanoi Caroline, \"täällä työskennellään, sillä\non tehtävä työtä, jos tahtoo olla terve ja iloinen. Iltapäivisin pojat\nlukevat ja minä toivon, että sinä olet kiltti ja opiskelet oikein\nahkerasti. Sinusta itsestäsi riippuu, millaiseksi tulevaisuutesi\nmuodostuu ... se voi tulla valoisammaksi kuin olet osannut\naavistaakaan.\"\n\nVictorin otsalle ilmestyi syvä ryppy. Hän ei vastannut ja katseli nyt\ntätä kaikkialla leviävää loistoa ainoastaan kateellisen rosvon ahnain\nsilmäyksin; hän tahtoi kyllä saada kaiken tämän komeuden, mutta ilman\ntyötä, hän tahtoi vallottaa sen, temmata sen luokseen terävillä\nkynsillään ja hampaillaan. Ja tästä hetkestä lähtien kulki hän kapina\najatuksissa, tunsi itsensä vangiksi, joka unelmoi varkauksista ja\npaosta.\n\n\"Kas niin, nyt on kaikki järjestyksessä,\" sanoi Caroline-rouva. \"Nyt\nmenemme kylpyhuoneeseen.\"\n\nOli tapana, että jokainen uusi suojatti, joka otettiin laitokseen, sai\nkylvyn. Kylpyammeet sijaitsivat erään salin yllä, sairashuoneitten\nvieressä, joita oli yksi poikia ja toinen tyttöjä varten.\n\nSinä päivänä sattuivat kreivitär de Beauvilliers ja hänen tyttärensä\nAlice sattumalta olemaan sairashuoneitten välisessä salissa. Kreivitär\notti usein tyttärensä mukaansa salliakseen hänen ilokseen tehdä edes\njonkun hyvän työn. Alice auttoi parhaillaan erästä hoitajanunnaa tämän\nlevittäessä marmeladeja kahden sairaan pikkutytön voileipien päälle.\n\n\"Ah,\" sanoi kreivitär nähdessään Victorin, joka istui odottamassa\nkylpyä, \"siinä tulee muuan uusi.\"\n\nTavallisesti oli hän sangen jäykkä Carolinea kohtaan, tervehti häntä\nvain päännyökkäyksellä, eikä koskaan sanonut hänelle sanaakaan, kenties\npeläten joutuvansa naapuruuskanssakäymiseen hänen kanssaan. Mutta tuo\nlapsi, jonka Caroline toi mukanaan, ja se viisas, ystävällinen\nhuolenpito, jota hän tälle osotti, liikuttivat häntä kenties ja saivat\nhänen luopumaan tavallisesta jäykkyydestään. He alkoivat jutella\npuoliääneen.\n\n\"Jospa tietäisitte, kreivitär, mistä helvetistä minä tulen! Minä jätän\nhänet teidän suosiolliseen huolenpitoonne; suosittelen häntä\nerityisesti kaikille hallinnon jäsenille, sekä naisille että\nherroille.\"\n\n\"Onko hänellä vanhempia? Tunnetteko heitä?\"\n\n\"Ei ole, hänen äitinsä on kuollut! Nyt ei hänellä ole muita kuin minä!\"\n\n\"Lapsiraukka! Ah, niin paljon kurjuutta on olemassa!\"\n\nVictor ei sillävälin voinut irrottaa silmiään marmeladeista -- ne aivan\nloistivat himosta ja veitsestä, joka levitti niitä leivän päälle,\nsiirtyivät hänen katseensa Alicen hienoihin, valkeihin käsiin, hänen\nliian ohueen kaulaansa, koko hänen notkeaan, hentoon impivartaloonsa.\nJos hän olisi ollut yksin Alicen kanssa, olisi hän heti antanut tälle\ntöytäyksen vatsaan päällään, niin että hän olisi lentänyt nurin, ja\nottanut häneltä sekä marmeladin että leivän. Mutta nuori tyttö oli\nhuomannut hänen himokkaat silmänsä ja luoden kysyvän katseen nunnaan,\nsanoi hän:\n\n\"Oletko nälissäsi, ystäväni?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Ehkä sinä pidät marmeladeista?\"\n\n\"Pidän.\"\n\n\"Sinulla ei siis olisi mitään vastaan, jos minä levitän parin viipaleen\npäälle sinulle, kun tulet kylvystä?\"\n\n\"Ei olisi.\"\n\n\"Paljon marmeladia ja vähän leipää, eikö niin?\"\n\n\"Niin.\"\n\nAlice nauroi ja laski leikkiä, mutta poika seisoi vakavana ahmien yhä\nsamoin ahnain katsein sekä häntä että hänen namusiaan.\n\nSamassa kuului naurua ja iloisia lasten ääniä alhaalta poikien\nleikkipaikalta, sillä kello oli neljä ja vapaatunti alkoi. Työhuoneet\nolivat tyhjät, lapsilla oli puolen tunnin loma välipalan haukkaamista\nja jalkojen vetreyttämistä varten.\n\n\"Siinä näet itse\", sanoi Caroline-rouva, vieden Victorin akkunan\nääreen, \"meillä tehdään työtä, mutta leikitään myös. Miellyttääkö sinua\ntyö?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mutta leikki miellyttää?\"\n\n\"Miellyttää.\"\n\n\"Jos haluat leikkiä, täytyy sinun myös tehdä työtä. Kaikki käy hyvin,\nsinusta tulee kiltti poika, siitä olen varma.\"\n\nHän ei vastannut. Heikko ilon puna oli kohonnut hänen kasvoilleen\nnähdessään toveriensa syöksyvän ulos, hyppivän ja kirkuvan; nyt\npalasivat hänen katseensa marmeladeilla peitettyihin leipäviipaleisiin,\njotka nuori tyttö oli asettanut lautaselle. Niin, vapautta ja nautintoa\nvain koko ajan -- muusta hän ei halunnut tietääkään.\n\nNyt oli hänen kylpynsä valmis, hänet vietiin pois.\n\n\"Tuon pikku herran kanssa ei liene aivan helppo tulla toimeen, pelkään\nminä\", sanoi nunna hiljaa. \"Minä epäilen teräväkasvoista väkeä.\"\n\n\"Mutta ruma hän ei ole\", sanoi Alice, \"ja hän näyttää kahdeksantoista\nvuotiaalta.\"\n\n\"Niinpä niin\", vastasi Caroline heikosti vavahtaen, \"hän on sangen\nkehittynyt ikäisekseen.\"\n\nEnnen lähtöään pistäytyivät naiset katsomaan pikku tyttöjen\nateriointia. Yksi heistä oli ennen muita mielenkiintoa herättävä, pieni\nvaaleatukkainen kymmenvuotias, jolla oli viisaat pikkuvanhat silmät,\nsairaloinen varhaiskypsä olento, joita löytyy kaikkialla Parisin\nesikaupungeissa. Muuten, aivan tavallinen tarina: juoppo isä, joka oli\nkarannut vaimonsa ja lapsensa luota erään rakastajattarensa kanssa,\nhänkin äiti, joka oli joutunut harhateille, ja lapsi eli keskellä tätä\nkurjuutta. Eräänä aamuna oli äidin täytynyt riistää hänet muutaman\nmuurarin käsistä, jonka hän itse edellisenä iltana oli tuonut mukanaan\nasuntoonsa. Onneton äiti sai kuitenkin luvan tulla tervehtimään\nlastaan, sillä hän itse oli kerjännyt ja rukoillut, että pikku tyttö\notettaisiin häneltä pois; alennuksensa keskelläkin tunsi hän kuitenkin\nsydämellistä äidinrakkautta lastansa kohtaan. Hän oli juuri\ntavanmukaisella käynnillään, istui puhtaan, valkean vuoteen ääressä,\njossa tyttönen istui tyynyjen varassa, ja katseli itkettynein silmin\npienokaista, joka kiltisti söi marmeladivoileipäänsä.\n\nNainen tunsi Carolinen, sillä hän oli monasti ollut Saccard'in luona\npyytämässä apua.\n\n\"Ah, rouvaseni, nyt on pikku Madeleine'ni pelastettu vielä kerran.\nNähkääs, hänellä on koko meidän kurjuutemme veressään, ja lääkäri\nsanoi, ettei hän elä kauan, jos hänen täytyy olla kotona. Täällä saa\nhän sekä leipää että viiniä, täällä on ilmaa hengittää ja hän saa olla\nrauhassa! Pyydän teitä, rouvaseni, sanokaa, olkaa hyvä, kiltille\nherralle, että minä siunaan häntä jokainen tunti siitä, mitä hän on\ntehnyt pikku tyttöni hyväksi.\"\n\nHän nyyhkytti, niin ettei voinut puhua, hänen sydämensä suli\nkiitollisuudesta. Hän puhui Saccard'ista, sillä hän ei tuntenut muuta,\nkuten useimmat vanhemmat, joiden lapsia oli työkodissa. Ruhtinatar ei\nnäyttäytynyt koskaan, kun taas Saccard jo kauan aikaa oli uhrautunut\nhänen laitoksensa eteen, koonnut katuojasta kaiken kurjuuden saadakseen\nsuuren koneiston sitä pikemmin käyntiin, olihan se tavallaan hänen\nluomansa ja innostutti häntä, kuten kaikki suuremmoinen; hän jakeli\nlakkaamatta viisifrangisia taskustaan onnettomille perheille, joitten\nlapsia hän pelasti, ja nämä ihmiset pitivät häntä itsenään Isä\nJumalana.\n\n\"Tottahan rouva on niin kiltti ja sanoo hänelle, että jossakin löytyy\neräs onneton nainen, joka rukoilee hänen puolestaan... Oh, en minä\nkuulu jumalaapelkääväisiin, minä en tahdo valehdella, enkä ole koskaan\nvoinut teeskennellä. Ei, kirkot ja me ... emme me sovi yhteen, emme me\nniitä lainkaan ajattele, ei maksa vaivaa mennä sinne aikaa kuluttamaan.\nMutta ei se estä lainkaan olemasta jotain meidän yllämme, ja tuntuuhan\nse helpottavalta ja lohduttavalta siunata niitä, jotka ovat olleet\nhyviä meitä kohtaan.\"\n\nKyyneleet valuivat alas hänen kuoppaisia poskiaan.\n\n\"Kuule, Madeleine kuule...\"\n\nPikku tyttönen, joka istui kalpeana lumenvalkoisessa yöpuvussaan ja\nimeskeli marmeladiaan kielensä kärjellä, silmät ihastuksesta loistaen,\nkohotti päätään ja tuli tarkkaavaiseksi, keskeyttämättä silti mieluisaa\ntoimitustaan.\n\n\"Joka ilta ennen nukkumistasi pitää sinun ristiä kätesi ja sanoa: 'Hyvä\nJumala, palkitse herra Saccard'ille hänen hyvyytensä, anna hänelle\nonnea ja pitkää ikää.' Ymmärrätkö ... ja lupaatko minulle sen?\"\n\n\"Kyllä, äiti.\"\n\nSeuraavien viikkojen aikana ei Caroline'lla ollut lainkaan\nmielenrauhaa. Hän ei enää tiennyt, mitä ajatella ja uskoa Saccard'ista.\nTarina Victorin syntymästä, onnettomasta Rosalie'sta, josta oli tullut\nraajarikko koko elinijäkseen, nuo kaksitoista velkakirjaa, joita ei\nkoskaan oltu maksettu, ja onneton, isätön lapsi, joka oli kasvanut\nliassa, koko Saccard'in inhottava menneisyys herätti sekasointuja hänen\nsielussaan. Hän karkotti nuo ajatukset mielestään, samalla tavoin kuin\nhän ei ollut tahtonut houkutella Maxime'ltakaan mitään selityksiä; hän\nolisi epäilemättä saanut kuulla siivottomia juttuja, jotka olisivat\nhäneen syvästi koskeneet, jos hän olisi ne tuntenut. Mutta toisekseen\nmuisti hän surevan äidin, joka liitti ristiin pienen tyttärensä kädet\nja käski hänen rukoilla tuon saman miehen puolesta, saman Saccard'in,\njota ihailtiin kuin Jumalaa, ja joka todellakin _oli_ hyvä ja todella\n_oli_ pelastanut sieluja väsymättömän toimintatarmonsa pakottamana,\njoka kohosi siveelliseen arvoon, silloin kun tehtävä oli jalo. Ja\nlopultakaan ei hän voinut tuomita Saccard'ia; hän tinki omantuntonsa\nkanssa ja sanoi itselleen että hänen, joka oli lukenut ja ajatellut\nniin paljon -- ehkä liian paljon -- täytyi tietää, että ihminen on\nkokoomus sekä hyvästä että pahasta.\n\nKuitenkin loihti hänen sielussaan esille häpeän tunteen muisto siitä,\nettä hän oli kuulunut tuolle miehelle. Hän ei koskaan kyennyt\nkäsittämään, miten se oli tapahtunut, ja häntä rauhotti vain ajatus,\nettä se oli ohi, että sellaista ei enää koskaan tapahtuisi, ettei hän\nenää milloinkaan sallisi itseään yllätettävän siliä tavoin. Kului kolme\nkuukautta, joitten aikana hän kaksi kertaa viikossa kävi tervehtimässä\nVictoria, ja eräänä iltana vaipui hän taas Saccard'in syliin, ja siitä\nsaakka elivät he yhdessä kuin mies ja vaimo. Mitä tapahtui hänen\nsielussaan? Oliko hän utelias kuin muutkin naiset? Oliko hänessä\nherännyt halu tutkia Saccard'in epäpuhdasta menneisyyttä? Tai eiköhän\npikemminkin lapsi ollut muodostunut yhdyssiteeksi. Saccard'in ja hänen,\ntodellisen isän ja kasvatusäidin välille? Niin luultavasti oli se\nherkkämielisyyden aiheuttama harha.\n\nKuukausia kului ja tunnustaa täytyy, että Caroline huomasi Saccard'in\nsekä toimeliaaksi että taitavaksi näinä ensimäisinä Yleispankille\nsangen vaikeina aikoina. Hänen Saccard'in rehellisyyttä koskevat\nepäilyksensä, hänen pelkonsa, että tämä johtaisi hänet ja veljen\njohonkin luvattomaan, haihtuivat aivan kokonaan, kun hän näki, kuinka\nSaccard työskenteli ja puuhasi aamusta iltaan saadakseen käyntiin tuon\nsuuren koneiston, jonka joka ratas kitisi ja natisi, ikäänkuin koko\nlaitos uhkaisi lentää kappaleiksi; ja hän oli kiitollinen Saccard'ille,\nihaili häntä. Yleispankki ei menestynyt niin hyvin, kuin Saccard oli\ntoivonut, sillä kaikki suurimmat pankkiirit olivat salaisesti sitä\nvastaan; yhtämittaa liikkui kaikellaisia huhuja, uusia vaikeuksia\nilmeni, ne haittasivat liikevaihtoa ja tekivät mahdottomiksi suuret,\ntuottavat yritykset. Mutta Saccard osasi myös taipua välttämättömyyden\nalle, alentua tähän hitauteen, johon hänet pakotettiin, painautui\neteenpäin askel askeleelta kiinteällä maaperällä, väisteli uhkaavia\nvaaroja, peläten uskaltautua pörssikeinottelun epävarmalle uralle. Hän\nhehkui kärsimättömyydestä, polki samoja jalkojensa sijoja kuin\nkilpa-ajohevonen, joka pakotetaan huviajeluraviin; mutta koskaan ei\nyksikään luottolaitos ollut alkanut niin säntillisesti ja kunnialla.\nKoko pörssi ihmetteli sitä.\n\nNiin saapui sitten ensimäisen yleisen yhtiökokouksen aika. Se oli\nmäärätty huhtikuun 25 p:ksi. Kahdentenakymmenentenä saapui Hamelin\nkotiin Itämailta ollakseen kokouksen puheenjohtajana. Saccard oli\nkutsunut hänet kiireisesti kotiin, sillä häntä ahdistivat painostavat\nolosuhteet. Hamelin toi mukanaan oivallisia uutisia: sopimus\n\"Yhdistetyn höyrylaivayhtiön\" perustamista varten oli tehty, sitäpaitsi\noli hän saanut ranskalaista yhtiötä varten tarpeellisen luvan\nharjoittaa kaivostöitä Karmel'illa; puhumattakaan turkkilaisesta\npankista, jonka hän hiljan oli perustanut Konstantinopoliin ja josta\noli tuleva Yleispankin haaraosasto. Sitävastoin ei Vähän-Aasian\nrautatiekysymys ollut vielä ratkaistu, se täytyi jättää tuonnemmaksi.\nMuuten täytyi insinöörin yhtiökokouksen jälkeisenä päivänä palata\ntakaisin jatkamaan työtään. Saccard oli ylen ihastunut, hänellä oli\nHamelin'in kanssa pitkä keskustelu Carolinen läsnäollessa, ja hän sai\nheidät helposti vakuutetuiksi siitä, että yhtiöpääoman lisääminen oli\nvälttämätön, jos mieli ryhtyä sellaisin jättiläisyrityksiin.\nHuomattavimmat osakkeenomistajat, Daigremont, Huret, Sédille ja Kolb\nolivat jo antaneet suostumuksensa, niin että ehdotus oli valmistettava\nparin päivän kuluessa ja jätettävä hallinnolle päivää ennen\nyhtiökokousta.\n\nJohtokunnan kokous oli sangen juhlallinen, kaikki jäsenet olivat\nkokoontuneet mahtavaan saliin, johon hillityn viheriä päivänkajo tuli\nhotelli Beauvilliers'm puutarhasta. Itse asiassa pidettiin kaksi\nkokousta: toinen 15 p:nä, joka oli tärkein ja jossa olivat läsnä vain\ntodelliset johtajat, sekä suuri kokous kuukauden lopulla, johon\nsaapuivat kaikki, myös äänettömät ja koristukset, jotka siinä\nkokouksessa hyväksyivät ja allekirjottivat ennen tehdyt päätökset. Tänä\npäivänä saapui markiisi Bohain ensimäisten joukossa; hän toi\nylhäisillä, veltostuneilla kasvoillaan koko Ranskan aateliston\nsuostumuksen. Ja Vicomt de Robin-Chagot, varapuheenjohtaja, oli saanut\ntehtäväkseen pitää huolta niistä hallinnon jäsenistä, jotka eivät\nolleet oikein sisällä asioissa, ja ilmottaa heille muutamin sanoin\njohtajan, todellisen päällikön, käskyt. Luonnollisesti lupasivat kaikki\nmyöntävästi nyökäten totella.\n\nVihdoin alotettiin asiain käsittely. Hamelin ilmotti johtokunnalle sen\nselonteon sisällön, jonka hän aikoi lukea yhtiökokouksessa. Se oli se\nsuuri työ, jota Saccard oli kauan valmistellut ja jota hän parin viime\npäivän kuluessa oli täydennellyt insinööriltä saamillaan tiedoilla; ja\nhän kuunteli vaatimattomin, innostunein ilmein, ikäänkuin hän ei olisi\ntiennyt siitä sanaakaan ennakolta. Ensinnä tuli selonteko Yleispankin\nliikkeestä avaamispäivän jälkeen: kaikki oli hyvin, pieniä\njuoksevia asioita, vanhaa tavallista. Kuitenkin odotettiin sangen\nsuurta voittoa Mexikon lainasta, jonka merkitseminen oli alkanut\nkuukausi sitten, heti keisari Maximilianin matkustamisen jälkeen\nMexikoon; oikea keinottelulaina vallan huimaavine palkkioineen,\njohon Saccard kuitenkaan suureksi harmikseen ei ollut päässyt mukaan,\nvaikka oli halunnut, rahanpuutteen vuoksi. Tänä ensimäisenä\ntilivuotena, joka oli ainoastaan kolmikuukautinen, lokak. 5 p:stä,\nperustamispäivästä, joulukuun 31 p:ään, kohosi puhdas voitto vähän yli\n400,000 frangin, jolla summalla yhtiö kykeni maksamaan neljännen osan\nperustamiskustannuksista, suorittamaan osakkeenomistajille viisi\nprosenttia ja siirtämään kymmenen prosenttia vararahastoon; senlisäksi\nolivat hallinnon jäsenet saaneet ne kymmenen prosenttia, jotka\nsääntöjen mukaan kuuluivat heille. Jälellä oli siis noin 68,000\nfrangia, jotka oli siirretty seuraavan vuoden tileihin. Mutta mitään\njakoa ei tällä kertaa suoritettu. Ei mikään voinut olla sen\nsopusuhtaisempaa ja samalla kertaa rehellisempää. Samaa voitiin sanoa\nYleispankin osakkeista pörssissä. Ne olivat vähitellen nousseet 500\nfrangista 600:aan, aivan normalisesti, kuin minkä muun kunnioitettavan\npankkiliikkeen osakkeet tahansa.\n\nSenjälkeen käsitteli selonteko tulevaisuusmahdollisuuksia ja siinä\navautui laaja näköpiiri, kokonainen sarja suuria yrityksiä. Erityisesti\npysähtyi se selostelemaan Yhdistettyä höyrylaivayhtiötä, jonka osakkeet\nYleispankki tulisi laskemaan liikkeeseen: yhtymä 50 miljonan pääomalla,\njolla olisi yksinoikeus koko Välimeren liikenteeseen ja johon aiottiin\nsulattaa kaksi suurta kilpailevaa yhtiötä, \"Phocaea\" Konstantinopoliin,\nSmyrnaan ja Trapezunt'iin Piraeus'en ja Dardanellien kautta, sekä\n\"Meriyhtiö\" Aleksandriaan, Messinan ja Syrian kautta, puhumattakaan\npienemmistä yhtiöistä, \"Combarel & C:o\" Algeriaan Espanjan ja Marokon\nkautta, \"Veljekset Féraud-Guiraud\" Italiaan, Neapeliin ja Adrianmeren\nrannikkokaupunkeihin Civitá-Vecchion kautta. Koko Välimeri oli\nvallattava, yksi suuri yhtymä muodostettava näistä pienistä yhtiöistä,\njotka söivät toisiaan. Yhdistyneen pääoman avulla voitaisiin rakentaa\noikein ihannealuksia, tähän saakka aavistamattoman mukavia ja\nnopeita, kulkuvuoroja lisättäisiin, Itämaa tehtäisiin Marseille'n\nesikaupungiksi. Ja miten paljon kohoaisikaan yhtymän merkitys, kun\nSuez-kanava avattaisiin ja aluksia voitaisiin lähettää Indiaan,\nTonkiniin, Kiinaan ja Japaniin! Millään yrityksellä ei ollut koskaan\nollut loistavampaa ja varmempaa tulevaisuutta. Turkkilaista pankkia oli\ntuettava; selonteko esitti laajoja teknillisiä selvityksiä, jotka\ntodistivat, kuinka järkkymättömän vakava se oli; ja se lopetti tämän\ntulevien yritysten kuvailemisen huomauttamalla, että yleispankki oli\nmyös ottava suojaansa ranskalaisen 20 miijonan pääomalla perustetun\nyhtiön hopeakaivausten uudestaan alottamista varten Karmel'illa.\nKemistien malmikokeitten johdolla toimeenpanemat tutkimukset osottivat\nhuomattavaa hopeapitoisuutta. Mutta erinomaisen suuren vaikutuksen teki\nSaccard'in loppulause, jossa hän puhui noitten seutujen ikivanhasta\nrunoudesta, hopeasta, joka jumalaisen loistavan tähtisateen tavoin oli\nvirtaavaa pyhien seutujen yli.\n\nNäitten loistavien tulevaisuudenlupausten jälkeen loppui selonteko\nehdottamalla pääoman lisäämistä. Se olisi kaksinkertaistutettava, 50\nmiljonaa 25 sijasta. Käytettävä järjestelmä oli mahdollisimman\nyksinkertainen, niin että se pystyisi jokaisen päähän: olisi laskettava\n50,000 uutta osaketta ja varattava ne poikkeuksetta entisten\nosakkeenomistajien laskuun, sillä tavoin ei tarvittaisi siis mitään\nuutta merkintää. Mutta nämä uudet osakkeet olisivat arvoltaan 520\nfrangia, josta 20 frangia, yhteensä siis kokonainen miljona,\nmenisi vararahastoon. Oli oikeudenmukaista ja viisasta verottaa\nosakkeenomistajia tuolla pienellä summalla, koska he kumminkin saisivat\nlopuksi siitä voittoa. Muuten tarvitsisi, paitsi vararahastoon menevää\nerää suorittaa vain neljännes osakemäärästä.\n\nKun Hamelin oli saanut selonteon luetuksi, kuului kovaääninen\nhyväksymisen sorina. Oivallista, ei ollut aihetta vastaväitteisiin.\nLukemisen aikana oli Daigremont ollut sangen innostunut kynsiinsä ja\nistunut ajattelevainen hymy huulillaan. Huret istui taaksepäin nojaten\ntuolissaan silmät ummessa ja puolinukuksissa kuvitellen olevansa\nedustajakamarissa, kun taas pankkiiri Kolb laski niitä monia\npaperilappuja, jotka hänellä, kuten muillakin hallinnon jäsenillä\nolivat edessään pöydällä. Mutta Sédille, pelokkaana kuten tavallista,\nhalusi toki tehdä yhden kysymyksen: mitä tehtäisiin niillä uusilla\nosakkeilla, joita asianomaiset osakkeenomistajat eivät halua? Pitäisikö\nyhtymä ne omaan laskuunsa? Sehän olisi laitonta, sillä täytyi voida\nnäyttää mustalla valkean päällä, että koko pääoma oli saatu merkinnän\nkautta. Ja jos se sijotettaisiin muulle taholle, niin millä ehdoilla se\nsaisi tapahtua? Mutta silkkitehtailija ei ollut ehtinyt sanoa monta\nsanaa, ennenkuin markisi de Bohain, joka huomasi Saccard'in\nkärsimättömyyden, keskeytti Sédillen ja selitti ylhäiseen tapaansa,\nettä hallinto tässä suhteessa luotti täydellisesti puheenjohtajaansa ja\ntirehtööriinsä, jotka molemmat olivat niin neuvokkaita ja taitavia. Ja\nnyt loppui kaikki onnentoivotusten ja kiitosten kuoroon, ja kokous\nhajaantui yleisen ihastuksen vallitessa.\n\nYhtiökokouksessa seuraavana päivänä tapahtui mielenosotuksia, jotka\nolivat suorastaan liikuttavia. Se pidettiin tälläkin kertaa entisessä\ntanssisalissa rue Blanche'n varrella ja ennen puheenjohtajan saapumista\n-- sali oli jo täynnä -- kierteli mitä ilahuttavimpia huhuja, etupäässä\nmuuan, joka kulki kuiskeena miehestä mieheen. Ministeri Rougon,\ntirehtööri Saccard'in veli, oli joutunut yhä voimakkaamman\nvastustuspuolueen hyökkäysten alaiseksi, ja väitettiin, että hän oli\ntaipuvainen tukemaan Yleispankkia, jos tämän lehti, \"Toivo\", entinen\nkiihkokatolisten äänenkannattaja, ottaisi hallituksen asian ajaakseen.\nMuuan vasemmiston edustaja oli hiljan lausunut uhkaavat sanat:\n\"Joulukuun 2 päivän valtiokeikaus on rikos!\" sanat, jotka varmasti\nherättäisivät kansan unestaan. Oli välttämätöntä vastata tähän teolla;\nedessä oleva mailmannäyttely kymmenkertaistuttaisi liikevaihdon\nkaikilla mahdollisilla aloilla, Meksikossa ja muualla voi ansaita hyvin\nnyt, kun keisarikunta oli ehtinyt puolipäiväkorkeuteen. Eräässä\npienemmässä ryhmässä, jossa Jantrou ja Sabatani johtivat puhetta,\nnaurettiin muuatta toista edustajaa, joka erään sotajoukon järjestelyä\nkoskevan keskustelun aikana oli ollut kylliksi mieletön ehdottaakseen\npreussilaisen rekryyttijärjestelmän käytäntöön ottamista Ranskassa. Se\noli herättänyt kamarissa suurta hilpeyttä; kuinka voi niin säikähtää\nPreussin voittoa Tanskasta tai sitä salaista kaunaa, jota Italia tunsi\nRanskaa kohtaan Solferinon tappelun jälkeen! Mutta äkkiä tuli salissa\nhiljaisuus, kun Hamelin astui sisälle sihteerinsä ja Saccard'in\nseuraamana, joka viimemainittu vieläkin vaatimattomampana kuin\nhallinnon kokouksessa otti paikkansa toisten osakkeenomistajien\njoukossa. Ja hän tyytyi ainoastaan antamaan merkin hyväksymishuutojen\nalkamiseen, kun selonteko esitti edellisen vuoden tilit, molempien\ntilintarkastajien Lavignière'n ja Rousseau'n läpikäymät ja hyväksymät,\nja niitä seuraavan ehdotuksen osakepääoman lisäämisestä. Yhtiökokouksen\nsuostumus oli aivan välttämätön, mutta se annettiin yksimielisesti ja\ninnokkaasti, sillä kaikki olivat ikäänkuin juopuneet heidän korvissaan\nkohisevista miljonista; \"Yhdistynyt höyrylaivayhtiö\" ja \"Turkin\nkansallispankki\" -- sellaiset suuret yritykset vaativat toki pääomaa;\nja mitä Karmel'in hopeakaivoksiin tulee, otettiin niitä koskeva selitys\nvastaan henkeä pidättäen. Ja kun osakkeenomistajat erosivat annettuaan\npuheenjohtajalle, tirehtöörille ja koko hallinnolle kiitollisuus- ja\nluottamuslausunnon, uneksuivat kaikki Karmel'ista ja ihmeellisestä\nkultasateesta, joka olisi virtaava pyhien seutujen yli.\n\nKaksi päivää tämän jälkeen menivät Hamelin ja Saccard, tällä kertaa\nvarapuheenjohtajan, Vicomte de Robin-Chagot'in, seuraamana notario\nLeborrain'in luokse ilmottamaan, että pääoma oli kaksinkertaistutettu\nja kaikki osakkeet merkityt. Asian oikea laita oli sellainen, että\nnoin 3,000 osaketta olivat lähettäneet takaisin henkilöt, joille ne\nolivat määrätyt, ja kuuluivat niin ollen yhtymälle, joka vei ne\nSabatani'n kontolle, kuten ensi kerrallakin. Tässä tapahtui suuremmassa\nmäärässä vanha laittomuus, joka sisältyi siihen, että Yleispankin\nkassaan piilotettiin osa sen omia osakkeita, eräänlaiseksi\nvara-ampumatarvevarastoksi, joka ratkaisevalla hetkellä antaisi\nhallinnolle mahdollisuuden keinotella, heittäytyä pörssipeliin, jos\nniin tarvittiin.\n\nHamelin ei hyväksynyt tätä laitonta menettelytapaa, mutta jätti\nkuitenkin raha-asioitten hoidon kokonaan Saccard'in haltuun; ja\nCarolinen ja molempien herrojen välillä tapahtui myös keskustelu, joka\nkoski kumminkin vain niitä 500 osaketta, jotka Saccard oli pakottanut\nheidät ottamaan ensimäisessä liikkeellelaskemisessa ja jotka nyt olivat\nkohonneet 1,000:een; neljännes osakkeitten arvosta palkkioineen kohosi\n135,000 frangiin, jonka sisarukset halusivat maksaa heti, koska he\nhiljan olivat odottamatta perineet 300,000 frangia eräältä tädiltä,\njoka oli kuollut kahdeksan päivää poikansa jälkeen, molemmat muuten\nsamaan kuumetautiin. Saccard salli heidän maksaa, selittämättä heille\nmillä tavoin _hän_ aikoi osakkeensa suorittaa.\n\n\"Oh tuo perintö\", sanoi rouva Caroline nauraen, \"ensi kerran suosi onni\nmeitä. Luulenpa todellakin, että te tuotte meille onnea. Veljelläni on\n30,000 frangin palkka lukuunottamatta huomattavaa matkakorvausta, ja\ntodennäköisesti kaikki nuo rahat tulvivat meille senvuoksi, ettemme\nniitä tarvitse! Olemmehan me nyt rikkaita.\"\n\nHän katsoi Saccard'iin lämpimän kiitollisuuden ilme silmissään. Hän oli\nnyt voitettu, hän luotti Saccard'iin yhä enemmän päivä päivältä,\nsamalla kun hänen selvänäköisyytensä katosi samassa määrässä kuin hänen\nhellyytensä Saccard'ia kohtaan kasvoi. Mutta hän jatkoi kuitenkin: \"Jos\nminä olisin itse ansainnut nämä rahat, en luultavasti olisi antanut\nniitä teidän liikkeeseenne. Mutta täti, jonka me tuskin tunsimme ...\nrahat, joita emme koskaan olleet ajatelleetkaan, jotka me niin\nsanoakseni, olemme löytäneet maasta ja joita emme voi pitää aivan\nrehellisesti ansaittuina ... niistä en välitä, yhdentekevää, vaikka ne\nmenetänkin.\"\n\n\"Ja juuri nämä rahat kasvavat ja tuottavat teille miljonia\", vastasi\nSaccard samassa leikillisessä äänilajissa. \"Ei mikään kasva siinä\nmäärin kuin varastettu omaisuus. Saattepa nähdä, kuinka osakkeet\nkohoavat kahdeksan päivän kuluessa!\"\n\nJa aivan oikein, ennenkuin Hamelin matkusti, näki hän kummastuksekseen\npankin osakkeitten kohoavan hyvin nopeasti. Toukokuun viimeisenä\npäivänä oli kurssi yli 700 frangia. Se oli luonnollinen seuraus pääoman\nlisäyksestä; sellainen on nimittäin keikaus joka aina onnistuu, tapa\nruoskia edistymistä, antaa vauhtia kurssille. Mutta se riippui myös\npankin tukemista suurisuuntaisista liikeyrityksistä; suuret, keltaiset\nilmotukset joita oli liisteröity kaikkialle kaupunkiin, tekivät\ntiettäväksi, että Karmel-kaivoksissa alkoivat työt pikapuolin, ja tämä\nseikka saattoi monen pyörälle päästään, heitti tulisoihdun monen\nmieleen, sytytti intohimon, joka lopulta vei kaiken selvän järjen.\nMaaperä oli otollinen, keisarikunnassa oli kaikellaisia kuohuvia\naineksia; se oli erinomaisen suosiollinen näitten rajujen keinottelujen\nrikkaruoholle, joka joka kahdeskymmenes vuosi myrkyttää ja turmelee\npörssin, jättäen jälkeensä raunioita, kuolemaa ja kurjuutta.\nEpäilyttäviä yhtiöitä syntyi jo kuin sieniä, suuria yhtymiä\nperustettiin, jotka olivat tarkotetut vain huijausta varten, hurja\npelikuume puhkesi hallituksen valeloiston keskellä. Ja siinä\nhulluudessa, joka tarttui joukkoihin, tuossa suurten liikeyritysten\ntelineessä pantiin Yleispankkikin käyntiin, tuo valtava kone, joka\nolisi tempaava kaikki mukaansa, musertava kaiken vauhdissaan, sillä\nhäikäilemättömät kädet lämmittivät sitä mielettöminä, kunnes se\nräjähti.\n\nVeljen matkustettua Itään jäi Caroline taas kahden Saccard'in kanssa ja\nhe alkoivat uudestaan rauhallisen, melkein aviollisen yhdyselämän.\nCaroline hoiti edelleen Saccard'in taloutta ja säästi niin paljon kuin\nvoi, vaikka molempien taloudellinen tila oli nyt muuttunut. Ja Caroline\noli aina iloinen, rauhallinen ja tyyni, hänellä oli vain yksi ainoa\nhuoli: Victor. Häntä vaivasi tietymättömyys siitä, oliko oikein\nkauemmin salata lapsen olemassaoloa isältä. Työkodissa olivat kaikki\nkovin tyytymättömiä poikaan, ja Caroline pelkäsi, ettei puolen vuoden\noleskelu siellä ollut vaikuttanut häneen juuri paljoakaan parantavasti.\nSiitä koitui hänelle todellinen suru.\n\nEräänä iltana oli hän vähällä ilmaista kaikki. Saccard, joka\nalituisesti kiukutteli pankin huoneustojen ahtautta, oli vihdoinkin\nsaanut hallinnon vuokraamaan viereisen talon alikerran; hän voisi siis\nlaajentaa huoneustoa, kunnes hän uskaltaisi ehdottaa uneksimansa\npalatsin rakentamista. Nyt oli otettava ovia sijoiltaan, revittävä\nväliseiniä ja hän oli juuri innostuneena järjestämässä tätä puuhaa, kun\nCaroline tuli kotia työkodista aivan epätoivoissaan Victorin suhteen,\njoka raivopuuskan vallassa oli puraissut poikki erään toverinsa\nkorvalehden. Hän pyysi Saccard'ia tulemaan ylös, hän halusi puhua tämän\nkanssa.\n\nMutta nähdessään hänet työhönsä innostuneena, toinen kylki aivan\nvalkeana kalkista ja kokonaan uuden aatteensa innoittamana -- koko\nnaapuripiha oli myös saava lasikaton -- ei hän raskinnut pahottaa hänen\nmieltään tämän surullisen salaisuuden ilmaisemisella. Ei, hän odottaa\nvielä, kunnes pahantapainen poika on parantunut. Hän tunsi itsensä\nheikoksi aina, kun täytyi tuottaa toisille tuskaa.\n\n\"Niin, ystäväni, tahdoin puhua kanssanne juuri tuosta pihasta. Minulla\noli aivan sama ajatus kuin teilläkin.\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\n\"Toivon\", sen lehden, jonka Saccard Jantrou'n kehotuksesta oli ostanut\nYleispankkia tukemaan, huoneusto sijaitsi rue Saint-Joseph'in varrella\nvanhassa, kosteassa pimeässä, pihan perällä sijaitsevassa talossa.\nOdotushuoneesta, jossa kaasu paloi koko päivän, lähti pitkä käytävä;\nvasemmalla oli Jantrou'n työhuone, sitten oli huone, jonka Saccard oli\nvarannut itselleen, kun taas toimituksen yhteiset ja sihteerien\nkirjotushuoneet olivat oikealla. Eteisen toisella puolella oli konttori\nja muutamia lähetyshuoneita, jotka portaitten takana olevan käytävän\nkautta olivat yhteydessä toimitushuoneuston kanssa.\n\nTällä kertaa istui Jordan yhteisessä huoneessa ja kirjotti pakinaa; hän\noli tullut ajoissa saadakseen olla rauhassa. Kello löi neljä; hän meni\nvahtimestari Dejoie'n luo, joka kaasuvalossa sangen tarkasti tutki\npörssikertomuksia, jotka olivat juuri ilmestyneet ja jotka hän ensi\ntöikseen ahmasi.\n\n\"Kuulkaapas, Dejoie, oliko se herra Jantrou, joka juuri tuli?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nNuori mies epäili hiukan ja hänen täytyi koota rohkeutta, ennenkuin\nastui ovelle. Onnellisen avioliittonsa ensi aikoina oli nuoren parin\nollut vaikea selviytyä, sillä Jordan'illa oli velkoja, ja vaikka hänen\noli onnistunut saada paikka tässä lehdessä, vaivasivat häntä\nalituisesti rahahuolet, sillä eräs velkoja oli pannut takavarikkoon\nhänen palkkansa ja juuri tänään lankesi vekseli, joka hänen täytyi\nmaksaa, jollei halunnut antaa ulosmitata huonekaluvähiään. Kaksi kertaa\noli hän turhaan pyytänyt toimittajalta etulaukausta.\n\nHän päätti kumminkin koputtaa ovelle, mutta Dejoie esti häntä.\n\n\"Joku on toimittajan luona.\"\n\n\"Vai niin. Kuka?\"\n\n\"Toimittaja tuli yhdessä herra Saccard'in kanssa ja herra Saccard\nsanoi, etten saa laskea sisään muita kuin herra Huret'in, jota hän\nodotti.\"\n\nJordan päästi helpotuksen huokauksen tämän lykkäyksen johdosta, niin\ntuskallista oli hänestä pyytää rahoja.\n\n\"Hyvä on, minä kirjotan artikkelini valmiiksi. Sanokaa minulle, milloin\ntoimittaja jää yksin.\"\n\nMutta kun hän aikoi mennä, pysäytti Dejoie hänet riemukkaalla huudolla:\n\n\"Oletteko huomanneet, että Yleispankin osakkeet ovat 750 tänään?\"\n\nNuori mies teki välinpitämättömän liikkeen -- mitä se häntä liikutti?\n-- ja meni toimitushuoneeseen.\n\nMelkein joka päivä pörssituntien jälkeen tuli Saccard lehden\ntoimistoon, ottipa usein vastaan käyntejäkin siinä pienessä huoneessa,\njonka hän oli varannut itselleen, siellä käsitteli hän erittäinkin\nsalaisia liikeasioita. Jantrou oli virallisesti ainoastaan lehden\ntoimittaja ja kirjotti siihen valtiollisia artikkeleja, joitten hieno,\nklassillisen huolellinen tyyli oli hänen vastustajansakin mielestä\n\"puhtaasti attikalainen\", mutta hän oli sen ohella Saccard'in salainen\nasiamies, sopiva välikäsi kaikissa mahdollisissa \"mutkallisissa\"\nasioissa. Muun muassa oli hän järjestänyt suuremmoisen reklaamin\nYleispankin hyväksi. Pienistä finanssijulkaisuista, joita Parisissa oli\nvilinänään, oli hän valinnut ja ostanut kymmenkunta. Siivoimmat niistä\nkuuluivat epäilyttäville pankkitoiminimille, joitten menettelytapa oli\nantaa lehteä varsin naurettavaan tilaushintaan, pari, kolme frangia\nvuodessa, mikä ei edes peittänyt postikustannuksia; mutta ne hankkivat\nitselleen korvauksen nylkemällä putipuhtaaksi ne hyväuskoiset\nliiketuttavat, joita lehti heille hankki. Käyttäen keppihevosenaan\nkurssien julkaisemista ja ollen muka antavinaan tilaajilleen kaikkia\nmahdollisia hyödyllisiä tietoja, hiipivät ne vihdoin reklaamissaan\nneuvojen muotoon, ensin kainoihin ja säästeliäisiin, sitten hävyttömän\nröyhkeisiin, tarkotuksenaan kyniä hyväuskoinen pikkueläjistö. Niistä\nparista, kolmesta sadasta lehdestä, jotka mellastivat Parisissa ja\nRanskassa, oli Jantrou valinnut tavallisella oveluudellaan ne, jotka\neivät vielä olleet valehdelleet liian häpeämättömästi ja joilla vielä\noli hitunen luottamusta jälellä. Juuri parhaillaan keinotteli hän\nostaakseen \"Pörssilehden\", joka kahdentoista vuoden ajan oli ollut\ntunnettu lahjomattomasta rehellisyydestään, mutta se oli luonnollisesti\nkallis kapine sellainen rehellisyys, ja hänen täytyi odottaa, kunnes\nYleispankki oli rikastunut ja päässyt asemaan, jolloin viimeinen\nrummunlyönti päästää voiton pidätetyt riemuhuudot valtoihinsa. Mutta\nhän ei ollut rajottunut ainoastaan näiden pienten ammattilehtien\njärjestämiseen kuuliaiseksi esikuvaksi, joka jokaisessa numerossaan\nvalituin sanoin ylisti Saccard'in suuria ja kuuluja tekoja, vaan oli\nhän myös päässyt yhteyteen suurten valtiollisten ja kirjallisten\nlehtien kanssa, joihin hän oli käteistä maksua vastaan saanut\nkohteliaita uutisia ja huomiotaherättäviä artikkeleita, ja hän\nvakuuttautui niiden hyväntahtoisuudesta lupaamalla niille osakkeita,\nkun uusia sellaisia liikkeeseen lasketaan. Puhumattakaan tietysti\njokapäiväisestä sotaretkestä \"Toivon\" omilla palstoilla; lehti ei\nkäyttänyt kerrassaan musertavia aseita, vaan selittelyjä, vieläpä\narvostelevia katsauksiakin, hidas mutta pätevä tapa hiipiä lukijain\nkimppuun ja kuristaa ne.\n\nSaccard oli sinä päivänä sulkeutunut Jantrou'n huoneeseen puhuakseen\nhänen kanssaan lehdestä. Aamunumerossa oli hän huomannut Huret'n\nartikkelin, jossa tämä niin mahdottomasti ylisteli Rougon'in viimeistä\nesiintymistä kamarissa, että Saccard oli heti lähettänyt hakemaan\nHuret'n antaakseen hänelle tarpeellisen löylytyksen. Luuliko tuo mies\ntosiaankin, että hän alkoi puhaltaa torvea veljensä kunniaksi?\nKuvitteliko Huret todellakin, että hän sai maksun lehden \"luonteen\"\nhalventamisesta hävyttömillä ylistyspuheillaan jokaisen ministerin\nedesottamisen johdosta? Jantrou hymähti kuullessaan puhuttavan lehden\n\"luonteen\" alentamisesta. Muuten kuunteli hän rauhallisena ja\ntarkasteli kynsiään, sillä rajuilma ei puhjennut häntä kohtaan. Itse\nasiassa tunsi hän rajatonta halveksumista sekä politikaa että\nkirjallisuutta kohtaan ja nyrpisti nenäänsä kaikille johtaville\nartikkeleille, omille kirjottamilleenkin; ainoastaan ilmotuksista\npuhuttaessa hän vilkastui. Hän oli nykyään hieno ja puettu viimeisen\nmuodin mukaan, yksin hänen turkkinsa, jota hän aina talvella käytti,\nmaksoi 2,000 frangia. Mutta tässä hienoudessa oli aukkoja, jokainen sai\nsellaisen vaikutelman, että hän edelleen oli epäsiisti kuoren alta,\nettä tuo erotettu ent. maisteri ei ollut voinut kokonaan pestä pois\nkoululikaa ja että hänen nahkassaan vielä asui kaikki se saasta, mikä\nsiihen oli kokoontunut kymmenen vuoden aikana; ja kesken varmaa töykeää\nesiintymistään saattoi hän äkkiä muuttua matelevan nöyräksi, ikäänkuin\nhän olisi pelännyt saavansa jälleen potkun, kuten ennen maailmassa. Hän\nansaitsi 100,000 frangia vuodessa, kulutti kaksi kertaa sen verran,\neikä kukaan tiennyt millä tavoin, sillä häntä ei koskaan nähty edes\njonkun rakastajattaren seurassa; kenties oli hänellä kannettavanaan\njoku likainen taakka, salainen syy hänen erottamiseensa Bordeaux'in\nkoulusta. Muuten nautti hän absinttia, kuten ennenkin, sillä\nerotuksella vain, että se nyt tapahtui hienoissa klubeissa entisten\nkurjien kapakoitten sijasta, ja hänen hiuksensa yhä harvenivat, hänen\nkasvoilleen levisi yhä enemmän lyijynharmaus, hänen muinaisesta\nkauneudestaan oli jälellä vain musta, kähärä parta, ja se antoi hänelle\nvielä jossain määrin nuorekkaan leiman.\n\nKun nyt Saccard taas alkoi puhua lehden \"luonteesta\", teki hän väsyneen\nliikkeen kädellään, ikäänkuin pyytääkseen esimiestään olemaan\nkuluttamatta aikaa tarpeettomaan lörpöttelyyn, vaan pikemmin puhumaan\nvakavammista asioista, koska heidän kumminkin täytyi odottaa Huret'a.\n\nViime aikoina oli Jantrou keksinyt uuden reklaamiaatteen. Hän ajatteli\nennen kaikkea kirjottaa parikymmensivuisen vihkosen Yleispankin\ntukemista yrityksistä, mutta siitä pitäisi tulla jännittävä kuin pikku\nromaani ja sen tyyli pitäisi olla dramallinen, helppotajuinen. Hän\naikoi vallottaa koko maaseudun tällä kirjasella, jota jaettaisiin\nilmaiseksi maan kaukaisempiinkin kolkkiin. Edelleen halusi hän antaa\nmonistaa jonkun pörssikertomuksen, joka lähetettäisiin sadalle\nhuomattavimmalle maaseutulehdelle ilmaiseksi tai aivan pientä korvausta\nvastaan, ja josta oli tuleva hyvä ase kilpailijoita vastaan. Hän tunsi\nSaccard'in ja osasi saada hänet innostumaan aatteistaan, jotka tämä\nomaksui ja joita hän kehitti, niin että hän lopuksi hyvällä syyllä voi\npitää niitä ominaan. Aika kului; molemmat herrat harkitsivat\nparhaillaan, miten reklaamirahasto oli käytettävä tulevan\nvuosineljänneksen aikana: kuinka paljo oli maksettava suurille\nlehdille, kilpailijan tiedonantojen kirjoittajalle, jonka vaiteliaisuus\noli ostettava, erään sangen huomattavan lehden neljännelle sivulle,\njoka oli kaupan ja jolta voi lunastaa itselleen palstan j.n.e. Ja se\nseikka, että he istuivat siinä jakelemassa rahoja kaikkiin suuntiin,\nosotti todistettavan selvästi, miten pohjattomasti he halveksivat\nherkkäuskoisen yleisön tyhmää tietämättömyyttä -- halveksivat ja\nylenkatsoivat tuota tyhmää elukkalaumaa, joka on valmis uskomaan mitä\nlaivurihistoriaa tahansa ja käsittää niin vähän pörssiliikettä, että\nröyhkeimmätkin valheet kiehtovat heiltä heidän miljonansa\nkeinottelukarkelon pyörteihin.\n\nSilläaikaa istui Jordan miettien, miten saisi vielä kokoon parikymmentä\nriviä pakinansa kahden palstan täytteeksi. Yht'äkkiä huusi Dejoie\nhäntä.\n\n\"Ahaa\", sanoi hän, \"onko herra Jantrou nyt yksin?\"\n\n\"Ei, herra Jordan, ei vielä. Täällä on rouvanne, joka tahtoisi puhua\nteidän kanssanne.\"\n\nJordan kiirehti huoneesta sangen levottomana. Muutamia kuukausia sitten\noli rouva Méchain huomannut, että hän kirjotti \"Toivoon\" omalla\nnimellään, ja silloin oli Busch vaatinut kuuden 50 frangin velkakirjan\nsisältöä, jotka velkakirjat hän oli tunnustanut räätälilleen. Nuo 300\nfrangia olisi hän voinut maksaa, mutta häntä suututti se, että\nkustannukset olivat ajan kuluessa nostaneet summan 730 frangiin 15\ncentimeen. Hän oli kumminkin sitoutunut maksamaan 100 frangia kuussa,\nmutta kun hän ei voinut pitää sanaansa, sillä välttämättömät\ntalousmenot oli etukädessä suoritettava, kohosivat kustannukset joka\nkuukausi, ja hän oli nyt aivan epätoivossa.\n\n\"Mitä nyt taas?\" kysyi hän vaimoltaan heti odotushuoneeseen astuttuaan.\n\nMutta ennenkuin tämä ehti vastata, paiskattiin toimittajan huoneen ovi\nkiivaasti auki ja Saccard huusi: \"No, Dejoie, eikö herra Huret tule?\"\nVahtimestari sammalsi hätääntyneenä: \"Ei hän ole tullut; en voi\nauttaa!\" Saccard sulki oven kiroten ja Jordan, joka oli vetänyt\nvaimonsa mukanaan erääseen pikku huoneeseen, voi siellä tehdä rauhassa\nkyselyjään. \"No, miten ovat asiat, rakkaani?\" Marcelle, joka muutoin\noli niin iloinen ja vilkas, ja jonka pieni, pyöreä vartalo, ruskeat\nkirkkaat silmät, tuore iho ja hymyilevä suu, olivat aivan kuin onni\nitse, huoltenkin hetkellä, näytti tänään olevan suunniltaan.\n\n\"Oh, Paul, jospa tietäisit -- meille tuli muuan raaka, siivoton mies,\njoka haisi niin pahalta ja oli luullakseni juovuksissa ... hän sanoi,\nettei enää tämä meno kelpaa, meidän huonekalumme myydään huomenna. Ja\nhänellä oli muuan julistus, jonka hän välttämättä tahtoi liimata\nportille...\"\n\n\"Mutta sehän on mahdotonta!\" huudahti Jordan, \"Enhän minä ole saanut\nmitään huomautusta tästä; täytyy kai sellainen asia toki tapahtua\njonkunlaisia muodollisuuksia noudattamalla!\"\n\nHe joutuivat epätoivoon. Heidän pikku pesänsä, heidän\nmahonkihuonekalunsa, jotka he töintuskin olivat saaneet\nkuukausimaksulla suoritetuiksi ja joista he olivat olleet niin ylpeät,\nvaikka he joskus nauroivat niille ja pitivät niitä kauhean\nporvarillisina! Ja Marcelle oli niin nerokkaasti verhonut turkkilaiset\nakkunaverhot saadakseen salongille taiteellisen leiman! Oliko\nmahdollista, että kaikki ne myytäisiin ja että heidät karkotettaisiin\npienestä kaksihuoneisesta asunnostaan, missä köyhyyskään ei ollut\nkyennyt riistämään heidän hyvää tuultaan?\n\n\"Tiedätkö\", sanoi Jordan, \"aioin pyytää etulaukausta, teen mitä suinkin\nvoin, mutta suuria toiveita ei minulla ole.\"\n\nNyt uskoi Marcelle miehelleen epäröiden ajatuksensa.\n\n\"Ja minä puolestani olin ajatellut -- luonnollisesti en olisi tehnyt\nsitä ilman sinun suostumustasi, ja siitä on parhaana todistuksena se,\nettä olen tullut tänne puhumaan kanssasi. Näetkö, haluan kääntyä\nvanhempieni puoleen.\"\n\nJordan vastusti kiivaasti.\n\n\"Ei, ei, ei koskaan! Minä en tahdo olla velassa heille, tiedätkö.\"\n\nMaugendret olivat käyttäytyneet häntä kohtaan sangen suopeasti,\nmutta hän ei voinut unhottaa, että he isän itsemurhan ja vararikon\njälkeen olivat osottaneet häntä kohtaan mitä suurinta kylmyyttä ja\nainoastaan Marcelle'n päättäväisyydellä lausutun tahdon vuoksi\nantaneet suostumuksensa heidän kauan sitten suunniteltuun\navioliittoonsa. Sitäpaitsi olivat he avioliiton tapahtuessa ryhtyneet\nvarovaisuustoimenpiteisiin, jotka olivat kovin loukkaavia hänelle, ja\nkieltäytyneet maksamasta penniäkään Marcelle'n myötäjäisiksi sen\ntekosyyn nojalla, että sanomalehtikirjailija ei voinut olla muu kuin\ntuhlari. Myöhemmin saisi tytär periä heidät. Ja sekä Paul että\nMarcelle, viimemainittu aivan samassa määrässä kuin Paulkin, olivat\ntähän saakka pitäneet kunnia-asianaan ennemmin kuolla nälkään kuin\nottaa jotain vanhemmilta, lukuunottamatta joka sunnuntaista\npäivällistä.\n\n\"Herra Jumala!\" sanoi Marcelle iloisesti suudellen Jordan'ia,\n\"täytyyhän minunkin tehdä jotain hyötyä, ethän sinä voi yksin kantaa\nkoko kuormaa.\"\n\nJa hän kertoi, kuinka vanhemmat oikeastaan eivät koskaan olleet\nkäyttäytyneet heitä kohtaan ilkeästi, joskin heillä oli omat\npäähänpistonsa. Jordan suostui vihdoin ja he sopivat, että Marcelle\nheti lähtee vanhempiensa asuntoon ja palaa rahojen kanssa, että velka\nsaataisiin maksetuksi ennen iltaa. Ja saattaessaan vaimoansa eteiseen\nniin liikutettuna, kuin olisi antanut hänet suureen vaaraan, täytyi\nhänen vetäytyä syrjään ja antaa tietä Huret'ille, joka viidoinkin tuli.\nIstuutuessaan toimitushuoneeseen pakinaansa lopettamaan, kuuli hän\nJantrou'n huoneesta kovaäänistä keskustelua.\n\nSaccard'illa oli valta, hän tunsi itsensä aseman herraksi ja vaati\nkuuliaisuutta; hän tiesi sangen hyvin, että he kaikki toivoivat\nansaitsevansa rahaa hänen ja hänen suuren liikkeensä avulla.\n\n\"Jahaa, te tulette vihdoinkin!\" huudahti hän. \"Oletteko olleet\nripustamassa artikkelianne kehyksiin, vai miksi te viivyitte niin kauan\nkamarissa? Nyt todellakin riittää jo hänen ylhäisyytensä suitsutusta,\nja minä olen odottanut teitä täällä pyytääkseni teitä tästä lähin\nvaihtelun vuoksi tarjoamaan meille jotain muuta.\"\n\nHuret seisoi vaiti ja katseli Jantrou'ta, mutta tämä oli lujasti\npäättänyt olla hankkimatta itselleen mieliharmia asettumalla hänen\npuolelleen; hän silitti kädellään kaunista partaansa ja tuijotti\nilmaan.\n\n\"Jotain muuta!\" vastasi Huret lopulta. \"Minä annan teille, mitä te itse\nolette pyytänyt! Kun te otitte haltuunne 'Toivon', joka siihen aikaan\noli kiihkokatolinen ja kuningasmielinen ja kävi ankaraa sotaa Rougon'ia\nvastaan, pyysitte te minua kirjottamaan huomattavan artikkelisarjan\nveljestänne ja osottamaan hänelle, ettette aikonut esiintyä hänen\nvihollisenaan, ja muuttaaksenne lehden suuntaa.\"\n\n\"Lehden suunnan, juuri sen\", keskeytti Saccard vieläkin kiihkeämmin,\n\"juuri lehden suunnan olette te pilanneet. Luuletteko että minä aion\nruveta veljeni vasalliksi? Herra varjelkoon, en ole koskaan halunnut\nsalata ihailuani ja kiitollisuuttani keisaria kohtaan, enkä ole\nunohtanut mitä me kaikki olemme hänelle velkaa ja ennen kaikkea minä\nhenkilökohtaisesti. Mutta eihän se ole keisarikunnan kimppuun\nhyökkäämistä, jos puhutaan tehdyistä erehdyksistä, sehän on juuri\nuskollisen lähimäisen velvollisuus. Sellainen pitää olla meidän lehtemme\nkanta: uskollisuus hallitsijasukua kohtaan, mutta täydellisesti vapaat\nkädet ministerien ja kunnianhimoisten onnenetsijäin suhteen, jotka\ntappelevat Tuilleria'ten armonosotuksista!\"\n\nJa selitettyään laajasti keisarikunnan ja veljensä politikaa huudahti\nhän paikaltaan hypähtäen:\n\n\"Minä tahdon, ettei Rougon enää hypi nenälleni! Kaiken sen jälkeen,\nmitä minä olen tehnyt hänen hyväkseen! Minä ostan sanomalehden, hänen\npahimman vastustajansa, minä teen siitä hallitusystävällisen\näänenkannattajan, minä sallin teidän kuukausikaupalla pauhata hänen\nylistystään. Eikä sittenkään tuo hylky tahdo meille antaa edes\nkädenpuristusta, hän ei ole vielä tehnyt meille pienintäkään\npalvelusta!\"\n\nHuret huomautti aivan sävyisästi, että Idässä oli ministeri ollut\nHamelin'in erinomaisena tukena, oli avannut hänelle kaikki ovet ja\nharjottanut painostusta useihin korkeihin henkilöihin.\n\n\"Oh, jättäkää tuo typerä lörpötys. Siihen hän oli pakotettu. Mutta hän\nei ole kertaakaan antanut hyödyllisiä tietoja. Eihän tuon luulisi\nolevan halventavaa, jos kertoisi teille jotain, jonka te sitten\nilmottaisitte minulle?\"\n\n\"Ei luonnollisestikaan, mutta hän ei pidä sellaisesta, hän sanoo, että\nse on teko, jota aina saa katua.\"\n\n\"Ohoo! Onko hänellä samoja epäilyjä Gundermann'in suhteen? Hän\nnäyttelee kunniallista minun suhteeni, mutta Gundermann'ille antaa hän\ntietoja.\"\n\n\"Gundermann'ille -- luullakseni kyllä! Häntähän te tarvitsette kaikki,\nilman häntä eivät he voi saada ainoatakaan valtiolainaa.\"\n\nNyt riemastui Saccard ja löi käsiään yhteen.\n\n\"Näettekö! Te tunnustatte siis! Keisarikunta on myyty juutalaisille,\nlikaisille juutalaisille! Kaikki meidän rahamme joutuvat heidän\nkynsiinsä. Yleispankinkin täytyy siis kieriskellä tuhassa noitten\nmahtavien edessä.\"\n\nJa taas pääsi hänessä myötäsyntynyt viha valloilleen, puhkesi taas\nsyytöksiksi tuota petturien ja koronkiskurien sukua kohtaan, joka\nvuosisatoja oli imenyt kansojen verta kuin myrkylliset loiseläimet, ja\nvaikkakin halveksittuna ja syljeksittynä, valloittaa se hiljalleen koko\nmaailman kaikkivaltiaan kultansa voimalla. Ja erittäinkin raivosi hän\nGundermann'ia kohtaan, jonka hän hillittömässä vihassaan uhkasi lyödä\nkumoon, vaikka aavistus sanoi hänelle, että tuo mies oli se muuri,\njohon hän oli murskaava päänsä, jos hän joskus ryhtyisi taisteluun.\n\n\"Olen saanut aivan tarpeekseni heistä -- kuuletteko Huret! Ja jollei\nveljeni halua tehdä minulle mitään hyötyä, en minäkään aio juosta hänen\nasioillaan. Kun te tuotte minulle jonkun tiedon häneltä, tarkoitan\nsellaisen, josta on meille hyötyä, silloin voitte taas alkaa\nylistysvirtenne hänestä. Onko asia selvä?\"\n\nSe oli enemmänkin kuin selvä. Jantrou, joka taas oli tuntenut vanhan\nSaccard'in, alkoi uudestaan sivellä partaansa kädellään. Mutta Huret,\njoka talonpoikaisen hitaalla käsityskyvyllään ei voinut seurata mukana\nniin nopeasti, näytti sangen myrtyneeltä, sillä hän oli uskaltanut koko\ntulevaisuutensa noiden kahden veljeksen varaan, eikä tahtonut mistään\nhinnasta rikkoa välejään kummankaan kanssa heistä.\n\n\"Olet oikeassa\", mutisi hän, \"olen tästä saakka käyttävä hillitympää\nkieltä, sitäkin suuremmalla syyllä, koska täytyy seurata tapahtumain\nkulkua. Ja minä lupaan teille käyttäväni kaiken kykyni saavuttaakseni\nsuuren miehen luottamuksen. Niin pian kuin hän antaa minulle jonkun\nselityksen, hyppään ajuriin ja kiiruhdan tänne.\"\n\nSaccard oli nyt saavuttanut mitä tahtoi ja siirtyi leikilliseen\näänilajiin.\n\n\"Työskentelenhän minä kaikkien teidän hyväksenne, ystäväni. Itse olen\nminä aina ollut raunioina ja kumminkin kuluttanut miljoonan vuodessa.\"\n\nHän alkoi taas puhua lehden asioista.\n\n\"Kuulkaapas Jantrou, ettekö te voisi tehdä pörssikertomuksianne\nhauskemmiksi? Ymmärrättehän, leikillisemmiksi. Yleisö pitää\nsellaisesta, se nielee mitä hyvänsä, kunhan se vain on maustettu hiukan\nsukkeluuksilla. Siis ... sanaleikkejä!\"\n\nNyt oli toimittajan vuoro puhua. Hän piti kunnianaan kirjottaa\n\"hienosti\", kirjallisesti. Mutta hänen täytyi luvata tehdä mieliksi\nSaccard'ille. Ja kun hän nyt keksi erään jutun, kertoi hän hienoista\nnaisista, jotka olivat antaneet tatueerata ilmotuksia visseihin\npaikkoihin ruumiissaan, puhkesivat kaikki kolme helakkaan nauruun ja\ntulivat mailman parhaimmiksi ystäviksi.\n\nSillävälin oli Jordan lopettanut pakinansa ja istui odottaen ikävällä\nvaimonsa palaamista. Aputoimittajia saapui, hän jutteli hetkisen heidän\nkanssaan ja meni sitten eteiseen, missä hän harmikseen tapasi Dejoie'n\nkuuntelemassa toimittajan oven takana, kun taas hänen tyttärensä\nNathalie piti vahtia ulkokäytävän oven edessä.\n\n\"Elkää menkö sisään\", sammalsi Dejoie hämillään, \"herra Saccard on\nvielä siellä. Luulin heidän huutaneen minua.\"\n\nAsianlaita oli sellainen, että hän siitä päivästä saakka, jolloin hän\noli ostanut Yleispankin osakkeita vaimoltaan perimällään 4,000\nfrangilla, oli elänyt siinä iloisessa toivossa, että nämä osakkeet\nkohoisivat; hän mateli polvillaan tirehtöörin edessä, ahmi jokaisen\nhänen sanansa, ikäänkuin se olisi ollut orakelin puhetta, ja Saccard'in\nollessa toimistossa oli Dejoie'n aivan mahdotonta olla kuuntelematta\nsaadakseen hiukan selkoa jumaloidun salaisuuksista. Hän ei muuten\nlainkaan ajatellut itseään, vaan tytärtään, ja joutui aivan\nhaltioihinsa laskiessaan, että hänen kahdeksan osakettaan nyt, kun\nkurssi oli 750 frangia, antoivat hänelle 1,200 frangin voiton; koko\nhänen omaisuutensa oli siis 5,200 frangia. Tarvittiin vain 100 frangin\nkorotus ja hänellä oli 6,000 frangia, myötäjäiset, jotka kirjansitoja\noli vaatinut antaakseen suostumuksensa poikansa ja Nathalie'n\navioliittoon. Tätä ajatellessaan suli hänen sydämensä ja kyyneleet\nsilmissä katseli hän tuota lasta, jonka hän oli kasvattanut ja jolle\nhän oli ollut sekä isänä että äitinä, sen jälkeen kun hän oli ottanut\nhänet imettäjän tyköä maaseudulta.\n\nMutta hän jatkoi lörpötystään salatakseen hämmennyksensä sen johdosta,\nettä hänet oli tavattu itse teossa.\n\n\"Nathalie pistäysi hetkeksi luokseni ... ja hän tapasi rouvanne äsken,\nherra Jordan.\"\n\n\"Niin\", keskeytti nuori tyttö, \"hän poikkesi Feydeau-kadulle; hänellä\noli kamala kiire.\"\n\nJordan hämmästyi, hän ei voinut ymmärtää, mitä tämä merkitsi, ja\nhuudahti:\n\n\"Feydeau-kadulle?\"\n\nMutta hän ei ehtinyt kysellä enempää, sillä samassa astui Marcelle\nhengästyneenä sisälle. Jordan meni heti hänen kanssaan erääseen pikku\nhuoneeseen, mutta tapasi siellä oikeusuutisten hankkijan ja oli\npakotettu istumaan penkille käytävän päähän.\n\n\"No?\"\n\n\"Niin, rakas Paul, tehty se on, mutta helppoa se ei ollut.\"\n\nJa hän kertoi kaikki matalalla äänellä, sillä hänellä ei ollut mitään\nsalaisuuksia mieheltään.\n\nVihne aikoina olivat vanhemmat käyttäytyneet tytärtään kohtaan hieman\nomituisesti; tämän mielestä olivat he kylmempiä ja usein pahalla\ntuulella. Uusi intohimo, pelihimo, oli vähitellen vallannut heidät. Se\noli tavallinen juttu. Isä, paksu, kaljupäinen, flegmatinen herra, jolla\noli valkea poskiparta, ja äiti, laiha, kepperä eukko, joka auttoi\nmiestään asioissa, istuivat nykyään kauniissa huvilassaan 15,000\nfrangin koroilla, heillä oli kovin ikävä, sillä heillä ei ollut mitään\ntehtävää. Isällä ei ollut muuta työtä kuin nostaa rahansa. Ensi aluksi\noli hän raivonnut keinottelua vastaan, kohottanut olkapäitään vihasta\nja halveksimisesta, kun tuli puhe niistä tyhmeliiniraukoista, jotka\nolivat antautuneet pörssipelin epäilyttävälle tielle. Mutta sitten oli\nhän saanut verrattain huomattavan summan ja saanut päähänsä ottaa\nniillä korkoatuottavia obligatsioneja; eihän sellaista voinut kutsua\nkeinotteluksi, se oli vain rahojen sijotustapa. Mutta siitä päivästä\nalkaen oli hän saanut tavan joka päivä aamiaisen jälkeen silmätä päivän\nkurssinoteerausta. Ja siitä oli lähtöisin kaikki paha! Vihdoin valtasi\nhänet kuume lukiessaan kertomuksia arvopaperien tanssista ylös ja alas\nja hän eli pelin myrkyllisessä ilmassa, joka täytti hänen mielensä\nunelmilla miljoneista, joita voi voittaa tunnissa, ja hän kun oli\nraatanut kolmekymmentä vuotta saadakseen kokoon muutamia satoja\ntuhansia. Hän ei voinut olla puhumatta tästä seikasta vaimonsa kanssa\nkerran aterioidessa; mitä hyviä kaappauksia hän olisikaan voinut tehdä,\njollei hän kerta kaikkiaan olisi luvannut olla milloinkaan pelaamatta\npörssissä! Hänen vaimonsa tuli levottomaksi ja selitti, että hän ennen\nheittäytyisi Seineen kuin uskaltaisi penniäkään peliin, mutta mies\ntyynnytti häntä. Tunsiko hän siis niin huonosti miehensä? Ei ikinä\nelämässä! Mutta tilaisuus tarjoutui pian. He olivat molemmat toivoneet\nvoivansa puutarhaansa rakentaa pienen 56,000 frangia maksavan\nhuvihuoneen, ja eräänä kauniina päivänä tuli Maugendre vaimonsa luo ja\nlaski vapisevin käsin kuusi tuhannen frangin seteliä hänen\nompelupöydälleen: hän oli voittanut ne pörssissä samana päivänä -- eräs\naivan varma pikku yritys, jota hän ei kumminkaan koskaan tulisi\nuusimaan, hän oli tehnyt sen vain huvihuoneen vuoksi. Vaimo oli sekä\npahoillaan että hyvillään, -- eikä uskaltanut riidellä hänelle.\nSeuraavassa kuussa teki hän taas pari koetta, mutta hän selitti\nvaimolleen, ettei ollut mitään vaaraa, sillä hän piti halujaan\naisoissa. Ja niin joutui hän pörssipeliin, ensin varovaisesti,\nsitten yhä rohkeammin, ja vaimo, taloudellisen perheenäidin\nhuolestuneisuudella, vaikka hänen silmänsä loistivat pienimmänkin\nvoiton johdosta, lakkaamatta ennusti hänelle, että hän tulisi kuolemaan\nkerjäläisenä.\n\nKäytävän penkillä kertoi Marcelle tämän tarinan miehelleen.\n\n\"Minä tulin varsin sopimattomaan aikaan. Äiti riiteli isälle siitä\nsyystä, että hän oli menettänyt rahoja pörssissä. Niin -- isä lienee\nsiellä yhtämittaa. Tämä on liian koomillista -- hän, joka ennen\nmailmassa ei kärsinyt puhuttavankaan muusta kuin työstä! Niin, he\nriitelivät, äiti heilutti isän nenän edessä 'Pörssilehteä' ja selitti\nhänelle, ettei hän käsittänyt yhtään mitään, olihan hän sanonut isälle,\nettä tulee häviö. Silloin otti isä toisen lehden -- se oli juuri\n'Toivo' -- ja tahtoi näyttää hänelle artikkelin, josta hän oli saanut\ntietonsa. Niin, heillä on kokonaisia kasoja sanomalehtiä, ja he lukevat\nniitä aamusta iltaan. Minä luulen, suokoon jumala minulle anteeksi,\nettä äitikin alkaa pelata, vaikka hän näyttelee suuttunutta.\"\n\nJordan ei voinut hillitä nauruaan, niin koomilliselta tuntui hänestä\nvanhusten kohtaus.\n\n\"Lyhyesti, minä kerroin heille, että me olimme pulassa, ja pyysin\nlainata 200 frangia välttääksemme ulosmittauksen. Mutta silloin olisi\nsinun pitänyt olla kuulemassa: 200 frangia, kun he itse olivat\nmenettäneet 2,000 pörssissä? Aioinko minä laskea heistä pilaa vasten\nkasvoja? Haluaisinko minä viedä heidät vararikkoon? En ole milloinkaan\nnähnyt heitä niin vihoissaan. Luulen todellakin, että he ovat tulemassa\nhulluiksi, sillä eihän ole viisasta hävittää tuolla lailla elämäänsä,\nkun he voisivat viettää aivan huoletonta elämää kauniissa talossaan ja\nvarsin mukavasti kuluttaa hiellä ansaitut rahansa.\"\n\n\"Toivoakseni et pyytänyt toista kertaa?\" sanoi Jordan.\n\n\"Pyysinpä niinkin, mutta silloin kohdistivat he vihansa sinuun. He\ntoistivat kerta toisensa perästä, että he kyllä olivat tienneet, ettei\nkukaan voinut elää sanomalehtiin kirjottamalla ja että me varmasti\npäättäisimme päivämme köyhienhuoneessa. Minäkin suutuin ja aioin mennä\ntieheni, mutta silloin tuli eno, kapteeni Chave. Hän on aina pitänyt\nminusta, kuten tiedät, ja hän sai heidät muuttamaan mieltään; hän kysyi\nivallisesti isältä, kuinka kauan hän aikoi antaa puhdistaa itseään.\nÄiti asettui minun puolelleni, pisti minulla käteen 50 frangia ja\nsanoi, että niillä saisimme henkilomaa pari päivää, kunnes he ehtisivät\nlöytää jonkun keinon.\"\n\n\"Viisikymmentä frangia! Almu! Ja sinä otit vastaan?\"\n\nMarcelle oli lempeästi tarttunut hänen käteensä ja puhui hänelle\nrauhottaen.\n\n\"No, no, elä suutu. Minä otin ne, ja, koska minä hyvin tiesin ettet\nsinä halua mennä niitä viemään ulosmittausapulaiselle, menin minä sinne\nitse. Mutta voitko ajatella, hän kieltäytyi ottamasta vastaan rahoja,\nhän oli saanut nimenomaisen määräyksen herra Busch'ilta ja ainoastaan\nherra Busch voi estää ulosmittauksen. Oh, tuo Busch! Minä en vihaa\nketään ihmistä, mutta sitä miestä en voi kärsiä. Mutta se ei kuulu\ntähän, minä juoksin hänen luokseen Feydeau-kadulle ja hänen täytyi\ntyytyä 50 frangiin -- ja nyt saamme olla rauhassa 14 päivää.\"\n\nJordan oli sangen liikutettu ja hänen silmänsä kostuivat, vaikka hän\nkoetti taistella kyyneleitä vastaan.\n\n\"Oi, rakkaani, sinä olet kelpo vaimo ja minä pidän sinusta niin kovin!\"\nhuudahti Jordan ja suuteli Marcelle'a, huolimatta siitä että\ntoimitussihteeri juuri kulki heidän ohitseen.\n\nSitten alensi hän äänensä:\n\n\"Paljoko sinulla on vielä kotona?\"\n\n\"Seitsemän frangia.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Jordan iloisesti, \"me selviydymme siis pari päivää, eikä\nminun tarvitse pyytää etuottoa, jonka he kaikessa tapauksessa\nkieltäisivät minulta. Oi, jospa romaanini jo olisi valmis, niin voisin\nansaita hiukan siitä!\"\n\nNyt oli Marcelle'n vuoro suudella häntä.\n\n\"Niin, saatpa nähdä, että kaikki käy hyvin. Tulethan kanssani kotia,\neikö totta? On niin hauska saada seuraa, ostamme savustetun sillin\naamiaiseksi. Tänään on päivälliseksi sianlihaa ja perunoita.\"\n\nJordan pyysi erään toverinsa lukemaan pakinansa vedoksen ja lähti\nvaimonsa kanssa. Saccard ja Huret'kin menivät tiehensä. Samassa\npysähtyivät vaunut portaitten eteen ja näkivät vapaaherratar\nSandorff'in nousevan niistä, hän tervehti heitä hymyillen ja asteli\nkevein askelin portaita ylös. Saccard, joka aina tunsi hänen tummien\nrenkaitten ympäröimien suurten silmiensä omituisesti vetävän puoleensa,\noli vähällä kääntyä hänen perästään.\n\nVapaaherratar ei edes halunnut istuutua toimittajan huoneessa. Hän oli\nvain ohimennen halunnut pistäytyä kuulemaan, olisiko toimittajalla\nuutisia hänelle kerrottavana. Vaikka tuo mies oli nyt päässyt vihreälle\noksalle, kohteli vapaaherratar häntä samoin kuin entispäivinä, kun hän\ntuli pyytämään hänen isältään määräyksiä vapaavälittäjän syvin\nkumarruksin. Hänen isänsä oli hyvin raaka, hän muisti kuinka tämä oli\npotkaissut Jantrou'n portaita alas eräänä päivänä hävittyään pörssissä.\nJa nyt, kun sama mies oli tilaisuudessa antamaan hänelle hyödyllisiä\ntietoja, kohteli hän tätä tuttavallisesti ja koetti lipittää häntä.\n\n\"No, kuuluuko jotain uutta?\"\n\n\"Ei, ei minun tietääkseni.\"\n\nMutta vapaaherratar katsoi toimittajaan hymyillen, ollen vakuutettu,\nettä hän vain näytteli tietämätöntä. Houkutellakseen hänen\nluottamuksensa alkoi vapaaherratar kertoilla tyhmästä sodasta, joka\npian oli liekehtivä Itävallassa, Italiassa ja Preussissa. Mitä\nhurjimmat keinottelut pääsisivät vauhtiin, italialaiset paperit,\nsamoinkuin muutkin tulisivat laskemaan kuulumattomasti. Ja hän oli\nsangen levoton, sillä hän ei tiennyt, kuinka pitkälle hän uskaltaisi\nseurata tätä liikettä hänellä oli suuria summia ulkona.\n\n\"Eikö miehenne voi antaa teille vihjauksia?\" kysyi Jantrou piloillaan.\n\"Pitäisihän hänen tietää, hänhän on diplomati.\"\n\n\"Oh, mieheni\", mutisi vapaaherratar tehden halveksivan liikkeen,\n\"häneltä en saa pienintäkään tietoa nykyaikaan.\"\n\nJantrou naurahti, uskalsi vihjata yliprokuratori Delcambre'en,\nrakastajaan, joka maksoi hänen laskujaan -- silloinkuin hän niitä\nyleensä maksoi.\n\n\"Ja ystävänne, eivätkö hekään saa mitään tietää hovista tai\noikeuspalatsista?\"\n\nVapaaherratar ei ollut ymmärtävinään mitään ja jatkoi rukoilevalla\näänellä siirtämättä silmiään hänestä:\n\n\"Kas niin, olkaa nyt kiltti, kyllä kai te tiedätte jotain?\"\n\nJantrou oli hullaantunut kaikkiin hameisiin, joita hänen tielleen\nsattui, ja hän oli jo kerran ennen ajatellut omistaa tämän\npörssipelaajattaren, joka oli niin luottavainen häntä kohtaan. Mutta\nhänen ensimäisen sanansa, hänen ensimäisen liikkeensä johdosta oli\nvapaaherratar hypännyt ylös niin torjuvana, niin halveksivana, että hän\noli ijäksi päättänyt olla uusimatta yritystään. Tuo mies, jonka hänen\nisänsä oli potkinut portaita alas ... ei, ei koskaan! Niin pitkälle ei\nvapaaherratar ollut vielä ehtinyt.\n\n\"Miksi pitäisi minun olla kiltti?\" sanoi hän. \"Ettehän tekään ole minua\nkohtaan.\"\n\nVapaaherratar otti heti vakavan ilmeen ja hänen silmänsä iskivät\nkylmästi. Hän käänsi selkänsä mennäkseen, silloin sanoi Jantrou\nsuuttuneena kiusottaakseen häntä:\n\n\"Tehän kohtasitte Saccard'in ovella. Miksi ette käänny hänen puoleensa?\nHänet te voitte kääriä sormenne ympäri.\"\n\nVapaaherratar kääntyi nopeasti.\n\n\"Mitä te tarkotatte?\"\n\n\"Ymmärtäkää se miten tahdotte. No, elkää huoliko näytellä\nsalaperäiseltä; minä olen nähnyt teidät hänen luonaan, ja minä tunnen\nhänet.\"\n\nVapaaherrattaren viha kiehahti taas, sillä hänen sukuylpeytensä eli\nvielä ja läikähti pinnalle siitä loasta, johon pelihimo painoi hänet\nyhä syvemmälle joka päivä. Mutta hän ei kainostunut, hän sanoi\nkylmällä, kovalla äänellä:\n\n\"Ei, kuulkaapas ystäväni, keneksi te minua luulette? Minä en ole teidän\nSaccard'inne rakastajatar; minä olen torjunut hänet.\"\n\nJantrou kumarsi syvään koulumiehen pedanttisella kohteliaisuudella.\n\n\"Siinä olette, rouvaseni, tehnyt kovin väärin. Uskokaa minua, jos\njotain vielä voi tehdä, niin elkää laiminlyökö tätä 'afääriä', sillä\nte, joka aina jahtaatte tietoja, voitte vaivatta löytää niitä tuon\nherran korvan takaa. Teidän tarvitsee vain ojentaa kauniit kätenne.\"\n\nVapaaherratar nauroi hänen hävyttömyydelleen, ja puristaessaan hänen\nkättään tunsi Jantrou, että se oli jääkylmä. Voisiko hän todellakin\ntyytyä tuohon leininsyömään Delcambre'en, hän, jonka väitettiin olevan\nniin intohimoisen?\n\nKesäkuu oli menossa; viidentenätoista julisti Italia Itävallalle sodan.\nSamaan aikaan marssivat preussilaiset salamannopeasti Hannoveriin,\nvallottivat Hessenin, Badenin ja Sachsenin, hämmästyttivät\nvalmistumattomia kansakuntia keskellä rauhaa. Ranska ei liikahtanut\npaikaltaan; pörssissä kuiskailtiin, että salainen sopimus oli\nolemassa sen ja Preussin välillä, sen perästä kuin Bismarck oli\ntavannut keisarin Biarritz'issa, ja parhaimmin tietävät kertoivat\nsalaperäisellä äänellä suurista myönnytyksistä, joita oli tuleva tämän\npuolueettomuuden palkkioksi. Mutta siitä huolimatta laskeutuivat\narvopaperit huimaavaa vauhtia, ja 4 päivänä heinäkuuta, jolloin tieto\nSadovan tappelusta saapui Parisiin, tapahtui pörssissä täydellinen\npaniki. Luultiin, että sota oli saava erinomaisen itsepintaisen\nluonteen, sillä vaikkakin Itävalta oli saanut selkäänsä Preussilta, oli\nse voittanut Italian Custozzan luona, ja väitettiin, että\nitävaltalaiset joukot taas kokoontuivat jättäen Böhmin oman onnensa\nvaraan. Pörssissä aivan sateli myyntimääräyksiä, mutta kukaan ei\nhalunnut ostaa.\n\nHeinäkuun 4 p:nä saapui Saccard sanomalehden toimitukseen vasta klo\nkuuden jälkeen, mutta ei tavannut Jantrou'ta siellä. Tämä oli viettänyt\nviimeaikoina epäsäännöllistä elämää, hävisi pariksi, kolmeksi tunniksi\nkerrallaan ja tuli takaisin väsyneenä, tyhjin katsein; ei tiedetty,\noliko hän joutunut juomisen vai intohimojensa valtaan. Aputoimittajat\njättivät vähitellen huoneuston; ainoastaan Dejoie istui päivällistä\nsyömässä eteisen pöydänkulmalla. Saccard kirjotti pari kirjettä ja\naikoi lähteä, kun Huret syöksyi sisään tulipunaisena, ehtimättä edes\nsulkea ovea jälessään.\n\n\"Rakas ystävä, rakas ystävä...\"\n\nHän oli vähällä tukehtua ja painoi molemmin käsin rintaansa.\n\n\"Tulen suoraan Rougon'in luota. Juoksin koko matkan, sillä en löytänyt\najuria. Vihdoinkin olen saanut tärkeän tiedon. Rougon on saanut\nsähkösanoman. Minä olen nähnyt sen. Uutinen ... uutinen!\"\n\nSaccard sai hänet vaikenemaan kiivaalla liikkeellä ja ryntäsi sulkemaan\novea, sillä hän oli nähnyt Dejoie'n hiiviskelevän ympäri korviaan\nterottaen.\n\n\"No, mitä nyt?\"\n\n\"Niin, Itävallan keisari luovuttaa Venezian Ranskan keisarille, josta\ntulee erotuomari ja joka välittää aselevon Preussin ja Italian\nkuningasten välille.\"\n\nHuoneessa syntyi hiljaisuus.\n\n\"Siis rauha?\"\n\n\"Selvästi.\"\n\nSaccard ei ollut vielä ehtinyt kokoomaan ajatuksiaan; hän sinkosi\nkirouksen.\n\n\"Piru vieköön! Ja meitä seuraa häviö pitkin koko linjaa!\"\n\nSitten sanoi hän koneellisesti:\n\n\"Eikö kellään ole aavistusta tästä uutisesta?\"\n\n\"Ei, sähkösanoma on salainen. Parisi ei tule tietämään mitään\nkahteenkymmeneenneljään tuntiin.\"\n\nNyt selkesivät Saccard'in kasvot äkkiä; hänen aivoissaan selvisi\najatus. Hän riensi taas ovelle ja avasi sen nähdäkseen kuunteliko joku.\nHän oli haltioissaan, asettui Huret'in eteen ja tarttui häntä molempiin\ntakinkauluksiin.\n\n\"Vaikene! Tai puhu hiljaa! Valta on nyt meidän, ellei Gundermann\nseurueineen saa vihiä tästä. Kuulkaa, ei sanaakaan yhdellekään\nihmiselle mailmassa! Ei ystävillenne, eikä vaimollennekaan! Onpa meillä\nonni, Jantrou ei ole täällä, paitsi meitä, ei kukaan tiedä mitään, ja\nmeillä on aikaa toimia. Ah, minä en aio ajatella vain itseäni. Te\ntulette olemaan mukana ja yhtymätoverimme niinikään. Mutta minkä tietää\nkolme, sen tietää koko mailma. Kaikki on menetetty, jos sattuu\npieninkin varomattomuus ennen huomista pörssiaikaa.\"\n\nHuret oli aivan hämmennyksissään sen suurisuuntaisen ja rohkean\nkaappauksen johdosta, jota he aikoivat yrittää ja lupasi olla vaiti. Ja\nhe jakoivat työn keskenään, sillä sotaretki oli heti alotettava.\nSaccard oli jo tarttunut hattuunsa, kun muuan kysymys tuli hänen\nhuulilleen:\n\n\"Siis Rougon itse on antanut tehtäväksenne ilmottaa tästä minulle?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\nHän epäili hetkisen, sillä hän valehteli. Sähkösanoma oli ollut\nministerin pöydällä ja hän oli ollut kylliksi häpeämätön lukeakseen\nsen, kun hän sattumalta jäi yksin huoneeseen. Mutta kun veljesten\nystävyys kuului hänen etuihinsa, oli tämä valhe hänen mielestään viisas\nshakkisiirto, semminkin kun hän tiesi, ettei veljeksillä lainkaan ollut\nhalua tavata toisiansa ja puhua tästä seikasta.\n\n\"Vai niin\", sanoi Saccard, \"sangen ystävällisesti tehty hänen\npuoleltaan, täytyy tunnustaa. Tulkaa nyt!\"\n\nKaikista vaikeinta oli nyt toimia herättämättä epäluuloja. Senvuoksi\nerosivat he heti. Huret otti osalleen \"pikku iltapörssin\", kun taas\nSaccard myöhäisestä ajasta huolimatta lähti antamaan ostomääräyksiä\nvälittäjille. Mutta hänen täytyi jakaa nämä määräykset niin moneen\nkäteen kuin suinkin; ennen kaikkea täytyi hänen menetellä niinkuin\ntapaisi hän aivan sattumalta etsimänsä henkilöt; muuten oli kaikki\nmenetetty. Sattuma tuli hänelle avuksi: hän kohtasi boulevardilla\nvekselivälittäjä Jacoby'n, jonka kanssa hän laski leikkiä ja ohimennen\nantoi verrattain huomattavan määräyksen, ilman että tämä olisi lainkaan\nhämmästynyt. Sadan askeleen päässä kohtasi hän pitkän, vaaleaverisen\ntytön, joka oli läheisissä suhteissa Delaroque'en, Jacobyn lankoon, ja\nkun tämä kertoi odottavansa häntä illalla luokseen, pyysi Saccard\ntyttöä jättämään hänelle käyntikortin, johon hän kirjotti muutamia\nsanoja lyijykynällä. Hän tiesi, että Mazaud söi päivällistä yhdessä\nmuutamien entisten luokkatoveriensa kanssa; hän meni ravintolaan ja\nmuutti määräykset, jotka hän saman päivän aamupäivällä oli antanut\nnuorelle välittäjälle. Mutta suurin myötäkäyminen tapahtui hänelle\nkahdentoista aikaan ollessaan kotiin menossa, sillä Massias, joka tuli\nvarietéstä, lyöttäytyi hänen seuraansa. He kulkivat jonkun matkaa\nyhdessä ja hän ehti näytellä optimistia ja kuvailla toiselle, että hän\nluotti menestykseen -- luonnollisesti ei heti paikalla; hän antoi\nMassias'en tehtäväksi pyytää Nathansohn'ia ja muita vekselin välittäjiä\ntekemään kokonaisen joukon ostoja, ja hän vakuutti tekevänsä näin\neräitten ystäviensä puolesta, mikä tietysti oli osaksi totta. Kun hän\nvihdoinkin laskeutui vuoteeseen, oli hän ostanut arvopapereita yli\nviiden miljonan frangin arvosta, ja tehnyt sen kurssinousuun luottaen.\n\nSeuraavana aamuna kello seitsemän ilmestyi Huret Saccard'in luo ja\nkertoi, mitä hän oli toiminut iltapörssin suhteen operapasaasin\nkäytävällä; hän oli ostanut niin paljon kuin mahdollista, mutta\nvarovasti, ollakseen herättämättä liian paljon huomiota. Hänen\nmääräyksensä nousivat miljonaan, mutta kun molemmat katsoivat tuloksen\nliian pieneksi, päättivät he jatkaa pyydystelyään. Heillä oli koko aamu\nkäytettävänään. Mutta ensiksi silmäsivät he läpi sanomalehdet, sillä he\npelkäsivät, että uutinen on jo tullut julkisuuteen; yksikin rivi voisi\nsaattaa heidän tuumansa häpeään. Ei, sanomalehdistö ei tietänyt vielä\nmiltään; sotaista vain oli kaikkialla, sähkösanomia ja pitkiä kuvauksia\nLadovon taistelusta oli vilinänään. Jollei huhu pääsisi leviämään ennen\nkello kahta, jos heillä vain olisi aikaa yksikin tunti pörssissä,\nvaikkapa puolikin tuntia, niin onnistuisi kaappaus ja juutalaiset\nsaisivat armopiston, kuten Saccard sanoi. He erosivat, kumpikin lähti\ntaholleen uskaltamaan uusia miljonia taisteluun.\n\nTämän aamupäivän kuljeskeli Saccard pitkin katuja; hän tunsi niin\nsuuren tarpeen kävellä että jätti vaununsa kotiin. Hän pistäytyi\nKolb'in luo, missä kullan kilinä hyväili hänen korviaan kuin voiton\nenne; ja hänellä oli tarpeeksi itsehallitsemiskykyä olla virkkamatta\nsanaakaan pankkiirille, joka ei vielä tietänyt mitään. Sitten meni hän\nMazaud'in luo, ei antaakseen uusia määräyksiä, vaan teeskennelläkseen\nlevottomuutta illalla antamiensa suhteen. Sielläkään ei aavistettu\nmitään. Ainoastaan pikku Flory saattoi Saccard'in levottomaksi, hän\nkiehittelihe niin itsepintaisesti hänen ympärillään; mutta ainoana\nsyynä oli nuoren miehen syvä ihailu herra pankkitirehtöörin\nfinanssineroa kohtaan. Neiti Cluchu alkoi tulla hiukan kalliiksi, hän\nuskalsi sen vuoksi silloin tällöin pikku summan pörssiin, ja hänen\nunelmansa oli päästä tuntemaan suuren miehen mielipiteet ja purjehtia\nhänen vanavedessään.\n\nSyötyään keveän aamiaisen Champeaux'illa, missä hän tyydytyksekseen\nkuuli Moser'in valittavan epäonnistumistaan ja Pillerault'inkin\nennustavan uutta kurssinalennusta, seisoi Saccard vihdoinkin puoli\nyhden aikaan pörssitorilla. Erään puun varjossa suojassa kuumuudelta\nnäki hän Busch'in ja rouva Méchain'in, jotka alkoivat vilkkaasti\njutella hänet nähdessään; hänestä näytti kuin he olisivat aikoneet\nryhtyä keskusteluun hänen kanssaan, mutta katuneet sitten; tiesivätkö\nhe jotain, nuo lumppusaksat, jotka alituisesti jahtasivat hylättyjä\narvopapereita? Hän vavahti. Mutta nyt huusi joku häntä, ja hän näki\nMaugendre'n ja kapteeni Chave'n istuvan eräällä penkillä ja riitelevän,\nsillä edellinen pilkkasi lankonsa surkeita pörssiliikeasioita, hänen\nvaivaista louisdoriaan, jonka hän joka päivä kuljetti kotiinsa,\naivankuin olisi istunut koko illan jossain maaseudun kahvilassa\npelaamassa pikettiä. Eikö voisi hän tänään uskaltautua kunnolliseen\nkeinotteluun? Eikö voitto ollut varma, selvä kuin päivä? Hän vetosi\nSaccard'iin; voittaisihan hän tänään, eikö totta? Hän oli niin varma\nasiastaan, että olisi uskaltanut peliin koko omaisuutensa. Saccard ei\nvastannut suoraan kysymykseen, hän hymyili ja pudisti päätään, mutta\ntunsi omantunnonvaivoja sen johdosta, ettei varottanut tuota\nmiesraukkaa, joka oli ollut niin työteliäs ja selväajatuksinen ennen\nverstaassaan työskennellessään, mutta hän oli päättänyt vaieta, ja hän\noli julma ja tunteeton kuin peluri, joka ei halua häiritä omaa onneaan.\nHänen ajatuksensa saivat nyt toisen suunnan. Vapaaherratar Sandorff'in\nvaunut vierivät ohitse, hän seurasi niitä silmillään ja huomasi niitten\nohjaavan de la Blatique-kadulle. Äkkiä johtui hänen mieleensä paroni\nSandorff, joka palveli Itävallan lähetystössä; vapaaherratar tiesi\nvarmasti jotain, hän voisi pilata kaiken jonkun naisellisen\nvaromattomuuden kautta. Hän kulki kadun ylitse ja lähestyi vaunuja,\njotka seisoivat liikkumattomina ja ikäänkuin kivettyneinä, kivikuski\npukilla. Vaununakkuna avattiin, hän tervehti kohteliaasti ja astui\nesiin.\n\n\"No, herra Saccard, laskua edelleenkin?\" Hän luuli, että se oli\nsalasilmukka. \"Niin, rouvaseni.\"\n\nMutta nyt kohtasi hän vapaaherrattaren katseen, ja hän näki tämän\nsilmissä ihmeellisen vavahduksen, jonka hän ennen oli huomannut\nintohimoisilla pelureilla, kun he ovat tuskallisen jännityksen\nvallassa, ja hänelle selvisi, ettei vapaaherratarkaan tiennyt mitään.\nLämmin veriaalto valahti hänen aivoihinsa ja täytti hänen sielunsa\nmielihyvän suloisella tunteella.\n\n\"Teillä ei siis ole mitään sanottavaa minulle, herra Saccard?\"\n\n\"Ei, ei mitään, jota te ette jo tietäisi.\"\n\nJa hän poistui ajatellen: \"Sinä et ole ollut rakastettava minua\nkohtaan, minua huvittaa nähdä sinun saavan kylmän kylvyn. Ehkä se\nopettaa sinua olemaan suopeampi toisella kertaa.\" Vapaaherratar ei\nollut milloinkaan ollut hänen mielestään kiihottavampi kuin nyt, ja hän\noli varana, että kerran oli vielä tuleva hänen vuoronsa päästä tuon\nnaisen rakastajaksi.\n\nMutta hänen tullessaan takasin pörssitorille kulki uusi vavahdus hänen\nlävitseen: hän näki Gundermann'in kaukaa tulevan Vivianne-kadulta.\nVaikka hän olikin kaukana, tunsi Saccard heti hänen laahaavan\nkäyntinsä, suuret, kalpeat kasvot ja jäykän asennon: hän kulki joukon\nlävitse katsomatta oikealle tai vasemmalle, varmana ja vakavana kuin\nkuningas. Saccard seurasi häntä levottomin katsein, koettaen selittää\nhänen pienimmänkin liikkeensä. Nyt puhui Nathansohn hänen kanssaan --\nkaikki oli menetetty! Mutta kun vapaavälittäjä vetäytyi takaisin\npettynein ilmein, alkoi Saccard uudelleen toivoa. Ja äkkiä ilo valtasi\nhänen sydämensä: Gundermann meni leipuripuotiin ostamaan makeisia\nlastenlapsilleen; se oli varma merkki, sitä hän ei tehnyt koskaan, kun\npula uhkasi.\n\nKello löi yksi ja soittokello ilmaisi pörssiajan alkaneen. Siitä\nmuodostui muistettava päivä, yksi noita häviöitten, raunioitten päiviä,\nniitä harvinaisia päiviä, jolloin arvopaperien nousu tekee saman\nonnettoman vaikutuksen kuin muutoin niitten lasku. Aluksi tukahuttavan\nkuumuuden vallitessa jatkui laskua edelleen, mutta pian kuului\nostomääräyksiä siellä ja täällä, kuin yksityisiä kiväärin laukauksia,\nennenkuin taistelu alkaa. Ne herättivät yleistä hämmästystä. Mutta\nvielä olivat markkinat laimeat yleisen epäluulon vallitessa\nvaltiollisten suhteitten johdosta. Mutta ostot tulivat lukuisammiksi;\nkaikilta puolilta tuli uusia määräyksiä tähän suuntaan; alituisesti\nkuului Nathansohn'in, Mazaurd'in ja Jacoby'n ääni etuoikeutettujen\nvälittäjäin paikalta; he huusivat ostavansa kaikkia mahdollisia\npapereita kaikkiin mahdollisiin hintoihin; ja ikäänkuin vavistus kävi\nväentungoksen lävitse, kasvava kohu, ilman että kukaan uskalsi oikein\nseurata tätä uutta liikettä, niin hämillään olivat kaikki uuden\nkäänteen suhteen. Kurssit olivat nousseet huomattavasti. Saccard sai\ntilaisuuden antaa Massias'elle ja Nathansohn'ille uusia määräyksiä. Hän\npyysi pikku Flory'akin, joka juoksi ohitse, antamaan Mazaud'ille\nlomakkeen, johon hän oli kirjottanut, että välittäjän piti ostaa, ostaa\nyhä; kun nuori mies oli lukenut tämän, juurtui häneenkin Saccard'in\nusko ja hän ryhtyi ostamaan omaan laskuunsa. Ja juuri sillä hetkellä,\nkellon ollessa neljännestä vailla kaksi, puhkesi ukkonen pörssissä:\nItävalta luopui Veneziasta, sota oli loppunut! Mistä tuli tämä uutinen?\nKukaan ei sitä tiennyt, se lensi suusta suuhun, kipinöi ikäänkuin\nitsestään kivityksestä, kaikki sitä kertasivat, ja se kasvoi kuuluvaksi\nkuin joen kohina, kun se lyö rantoja vastaan. Lennossa nousivat kurssit\nmitä kauheimman hälinän vallitessa. Ennen sulkemisaikaa olivat ne\nkohonneet 40 à 50 frangilla. Sekamelska oli kuvaamaton; se oli\nikäänkuin mieletön pako, jonka aikana kaikki upseerit ja sotamiehet\njuoksevat matkoihinsa pelastaakseen oman nahkansa olematta selvillä\nasemasta. Otsilta valui hiki, leppymätön kesäaurinko hukutti pörssin\nliekkien hehkuvaan mereen.\n\nJa lopuksi, kun alettiin hävitystä käsittää, huomattiin se\ntäydellisesti. Taistelukenttä oli täynnä haavotettuja ja kuolevia.\nPillerault sai kalliisti maksaa heikkoutensa, ainoan kerran kun hän oli\nepäillyt häviötään; Maugendre hävisi 50,000 frangia, hänen ensimäinen\nvakava häviönsä, ja se oli niin musertava isku, että sekä hän itse että\nvaimonsa sairastuivat vuoteen omaksi. Vapaaherratar Sandorff'in menetys\noli niin suuri, että Delcambre kieltäytyi sitä maksamasta; ja hän oli\nliidunvalkea vihasta, kun joku huomautti, että hänen miehellään oli\nollut sähkösanoma, ennenkuin hän oli jättänyt sen Rougon'ille, eikä\ntämä ollut sanonut hänelle sanaakaan. Mutta etupäässä olivat suuret\npankkiliikkeet, juutalaiset pankkiliikkeet kärsineet musertavan\ntappion; se oli oikea verikylpy. Väitettiin, että Gundermann yksin\nhävisi kahdeksan miljoonaa. Ja se herätti mitä suurinta hämmästystä\nkaikkialla; kuinka ei _hän_ ollut saanut vihjausta ajoissa? Hän, joka\noli markkinain kuningas, jonka edessä ministerit seisoivat varpaillaan\nkuin palvelijat, hän, josta valtiot olivat riippuvaisia? Tässä täytyi\npiillä kokonainen joukko epätavallisia asianhaaroja, jotain\narvaamatonta ja järjelle ja johdonmukaisuudelle käsittämätöntä.\n\nJuttu levisi sillävälin, Saccard'ista tuli hetkessä suuri mies! Hän oli\nyhdellä nykäisyllä sipaissut itselleen melkein kaiken, minkä toiset\nolivat kadottaneet. Omalta osaltaan oli hän pistänyt taskuunsa kaksi\nmiljonaa. Muu voitto meni Yleispankin kassaan tai jaettiin, oikeammin\nsanoen, sen hallinnon jäsenten kesken. Vaivoin onnistui Saccard'in\nvakuuttaa Caroline'lle, että hänen veljelleen kuului kokonainen\nmiljona, se oli hänen osansa siitä saaliista, jonka he olivat täydellä\noikeudella valloittaneet juutalaisilta. Huret, joka oli ollut puuhassa\nmukana, oli leikannut osansa kuninkaallisen mitan mukaan. Mitä\nmuihin tulee, Daigremont'iin, markiisi Bohain'iin, ei heitä tarvinnut\nkahta kertaa pyytää ottamaan sitä, mikä heille kuului. Kaikki\näänestivät yksimielisesti kiitos- ja luottamuslausuntoa erinomaiselle\ntirehtöörille, ja erikoisesti yksi sydän paloi kiitollisuudesta\nSaccard'ia kohtaan, se oli pikku Flory; hän oli voittanut 10,090\nfrangia, kokonaisen omaisuuden, joka antoi hänelle mahdollisuuden\nvuokrata Cluchu'lle pikku asunnon Condoreet-kadun varrella ja iltasin\npistäytyä hänen, Gustave Sédille'n ja Germaine Coeur'in kanssa\nkalliisiin ravintoloihin.\n\nTäytyi antaa palkinto Jantrou'ille, joka oli raivoissaan sen johdosta,\nettei hänelle oltu annettu pienintäkään vihjausta. Dejoie vain oli\nsynkkä; sillä hän tunsi, että hänen täytyi ijankailkkisesti raataa,\nettä onni oli lentänyt hänen ohitseen, niin läheltä että hän melkein\nolisi voinut tarttua sitä siivistä.\n\nSinä iltana juhli Parisi, juhli Napoleon III:tta, joka oli niin suuri,\nettä kuninkaat kutsuivat hänen erotuomariksi ja antoivat hänen käsiinsä\nkokonaisia maakuntia, jotka hän jakoi uudelleen. Saccard kulki juhlivan\nkansan joukossa ja hän melkein voi kuvitella, että kaikki tuo\njuhlallisuus oli järjestetty häntä varten; eikö hänkin ollut voittanut\nodottamatonta, loistavaa voittoa keskellä yleistä masennusta?\nAinoastaan yksi pisara sappea oli ilon maljassa: Rougon oli mieletönnä\nvihasta, oli ajanut luotaan Huret'n ymmärrettyään mikä oli\npörssikeikauksen syynä. Hän ei siis ollut osottautunut kunnon veljeksi\nja lähettänyt Saccard'ille tietoja. Ehkä täytyi hänen joskus vielä\nhyökätä itse ministerin kimppuun? Ja hän teki lujan päätöksen musertaa\nhänet, jonka päätöksen hän oli toteuttava, niinpian kuin tunsi itsensä\ntarpeeksi voimakkaaksi siihen.\n\nSyyskuussa, kaksi kuukautta sen jälkeen, päätti Saccard, joka\nvoitostaan Gundermann'ista oli saanut lisää rohkeutta, uskaltaa uuden\nkeikauksen. Yleisessä yhtiökokouksessa huhtikuun lopussa osotti v. 1864\nlopputulos yhdeksän miljonaa voittoa, siihen luettuna 20 frangin\npalkkio jokaiselta 50,000:lta uudelta osakkeelta. Kaikki pankin\nperustamiskustannukset oli maksettu, oli suoritettu viisi prosenttia\nosakkeenomistajille ja kymmenen hallinnon jäsenille, siirretty viisi\nmiijonaa vararahastoon sääntöjen mukaisten kymmenen prosentin lisäksi;\nja siitä miljonasta, joka jäi jälelle, oli jaettu kymmenen frangia\nosaketta kohti voittona. Se oli kaunis tulos yhtiölle, joka ei ollut\nvielä kahta vuotta ollut toiminnassa. Mutta Saccard riensi eteenpäin\nkuumeisella levottomuudella, ja ensinnäkin eräässä hallinnon\nkokouksessa sekä sen jälkeen syyskuun 15 p:nä ylimääräisessä\nyhtiökokouksessa sai hän taas ajetuiksi päätökseen pääoman\nkaksinkertaistuttamisen; se lisättiin 50 miljonasta 100:aan antamalla\nulos 100,000 uutta osaketta, jotka yksinomaan olivat varatut vanhoille\nosakkeenomistajille. Mutta tällä kertaa olivat osakkeet 675 frangia,\nlisämaksu 175 frangia, joka meni vararahastoon. Kasvava menestys,\nonnelliset liikeasiat, mutta etupäässä Yleispankin suunnittelemat\nsuuret liikeyritykset, olivat ne syyt, jotka johtivat tähän tavattomaan\npääoman lisäykseen; sillä täytyihän toki pankille antaa sellainen\nmerkitys ja laajuus, joka sille suhteellisesti suuriin yrityksiin\nnähden kuului. Tulos näkyikin heti: osakkeet, joitten keskimääräinen\nkurssi pitkin aikaa oli ollut 750 frangia, kohosivat kolmen päivän\nperästä 900 frangiin.\n\nHamelin ei ollut voinut palata Itämailta johtamaan puhetta\nvarsinaisessa yhtiökokouksessa, ja hän kirjotti sisarelleen levottoman\nkirjeen sen tavan johdosta, jolla Yleispankki riensi eteenpäin villiä\nneliä. Hän kyllä ymmärsi, että taas oli annettu vääriä tietoja notario\nLelorrain'ille ja siinä oli hän oikeassa, kaikkia uusia osakkeita ei\noltu merkitty, yhtymälle oli taas jäänyt joukko osakkeita, joita\nasianomaiset olivat kieltäytyneet vastaanottamasta, ne oli samoin kuin\nedelliselläkin kerralla viety Sabatani'n tilille, luultavasti vain\nkuittia vastaan, Sitäpaitsi oli hankittu lisää nimellisomistajia,\nkonttoriapulaisia, niin että pankki omisti noin 30,000 omaa osakettaan,\njotka vastasivat 17,5 miljonaa frangia. Tämä asiaintila ei ollut\nainoastaan lainvastainen, vaan saattoi se tulla vaaralliseksikin,\nsillä kokemus osottaa, että luottolaitos, joka keinottelee omilla\nosakkeillaan, on hukassa. Sitä iloisempaan sävyyn oli laadittu\nCarolinen vastaus veljelle; hän mainitsi leikillä, että nyt oli hän,\nveli, peloissaan, ja hänen, tavallisen pelkurin, täytyi lohduttaa ja\nrohkaista häntä. Caroline sanoi olevansa aina valveilla, eikä hän ollut\nhuomannut mitään epäilyttävää; ja hän aivan ihaili Yleispankin suurta,\nluonnollista ja menestyksellistä edistymistä, jonka todistajana hän\noli. Asia oli luonnollisesti niin, ettei hänellä ollut aavistustakaan\ntapahtumain kulusta ja että hän muuten oli aivan sokaistunut lämpimän\nystävyyssuhteensa vuoksi Saccard'iin ja tämän osottaman väsymättömän\ntoimeliaisuuden takia.\n\nJoulukuussa oli pankin osakkeiden arvo 1,000 frangia. Ja nyt kävivät\ntoiset pankkiirit levottomiksi Saccard'in riemukulun johdosta.\nGundermann'in nähtiin kuljeskelevan pitikin pörssitoria ja masentunein\nilmein astuvan leipuripuotiin ostamaan makeisia. Hän oli maksanut\nkahdeksan miljonaansa napisematta, ilman että kukaan hänen läheisistään\nolisi kuullut hänen lausuvan ainoatakaan vihaista tai tyytymätöntä\nsanaa. Kun hän hävisi, mikä tapahtui aniharvoin, sanoi hän\ntavallisesti, että se oli oikein hänelle, sillä se opettaisi häntä\nolemaan vähemmän typerä, eikä voitu muuta kuin hymyillä, kun kuultiin\nGundermann'in puhuvan \"typeryydestään\". Mutta tällä kertaa oli hänen\nollut hiukan vaikea sulattaa sitä läksyä, jonka oli saanut; että hänet,\nGundermann'in, joka oli niin kylmä ja joka hallitsi sekä ihmisiä että\nolosuhteita, oli voittanut sellainen yltiöpää kuin tuo kiivas ja\npuolihullu Saccard, se oli sietämätön ajatus. Senvuoksi alkoi hän siitä\nsaakka pitää silmällä Saccard'ia ja hautoa kostoa. Aina alusta saakka,\nsiitä hetkestä, jolloin Yleispankin osakkeet rupesivat nousemaan\npörssissä nopeasti, oli hän määrännyt asemansa; hän tiesi sangen hyvin,\nettä sellainen liian nopea menestys loppuu kauheaan romahdukseen. 1,000\nfrangin kurssi oli vielä jokseenkin suhteellinen ja hän odotti vielä,\nennenkuin alkoi pelinsä. Hän tahtoi antaa kurssin kohota 1,500\nfrangiin, ennenkuin hän lähtisi liikkeelle; sitten alkaisi hän myydä\nYleispankin osakkeitaan, mutta vähitellen, yhä enemmän ja enemmän joka\npörssikaudella, edeltäkäsin tehdyn suunnitelman mukaan. Hänen ei\ntarvitsisi muodostaa mitään vastapuoluetta, hän selviytyisi kyllä omin\navuin, ja kaikki järkevät ihmiset huomaisivat, kuka oli oikeassa, ja\nasettuisivat hänen puolelleen. Tuo pöyhkeilevä luottolaitos, tuo\nYleispankki, joka oli niin pian päässyt koko markkinain herraksi ja\nuhkasi häntä ja koko juutalaispuoluetta, joutuisi pian hänen käsiinsä;\nhän oli hiljaa ja odotti, kunnes se romahtaisi itsestään, ja sitten\ntarvitsi hänen vain antaa sille lopullinen sysäys.\n\nMyöhemmin kerrottiin, että Gundermann itse oli salaisesti auttanut\nSaccard'ia saamaan haltuunsa erään vanhan talon rue de Londres'in\nvarrella, joka oli revittävä alas ja jonka tilalle Yleispankin\ntirehtööri aikoi rakennuttaa sen palatsin, josta hän niin kauan oli\nuneksinut, sen loistorakennuksen, jossa hänen liikkeensä saisi sopivan\nhuoneuston. Hänen oli onnistunut taivuttaa hallinto antamaan\nsuostumuksensa, ja lokakuun puolivälissä ryhdyttiin töihin.\n\nPeruskiven laskemispäivänä saapui Saccard neljän ajoissa\nsanomalehden toimistoon odottamaan Jantrou'ta, joka oli mennyt\nmuutamiin ystävällisiin lehtiin viemään selostusta peruskiven\nlaskemisjuhlallisuuksista, ja siellä otti hän vastaan vapaaherratar\nSandorff'in. Tämä oli kysynyt Jantrou'ta ja oli sitten, ikäänkuin\nsattumalta, tavannut tirehtöörin, joka kohteliaasti suostui\nantamaan hänelle kaikki hänen haluamansa tiedot ja vei hänet omaan\nyksityishuoneeseensa käytävän päähän. Ja siellä vapaaherratar ensi\nyrityksellä lankesi hänen kaulaansa, ikäänkuin hän jo ennakolta olisi\nollut varma, että niin tulisi käymään.\n\nMutta nyt sattui sellainen onnettomuus, että Carolinella sinä päivänä\noli asiaa Montmartren kaupunginosaan ja hän tuli toimistoon. Hän tuli\nusein sinne antaakseen Saccard'ille jonkun tiedon tai vain kertomaan\nuutisia. Muuten tunsi hän Dejoie'n, jolle hän oli hankkinut paikan\nsiellä, ja pysähtyi aina juttelemaan hänen kanssaan. Sinä päivänä ei\nhän ollut tavannut tätä eteisessä, hän astui senvuoksi käytävään ja\nkohtasi siellä Dejoie'n, joka juuri palasi Saccard'in yksityishuoneen\novelta, missä hän oli tapansa mukaan kuunnellut. Kuunteleminen oli\nmuuttunut hänelle suorastaan sairaudeksi, hän kulki kuin kuumeessa,\npainoi korvansa jokaiselle ovelle onkiakseen pörssiuutisia. Mutta tällä\nkertaa oli hän kuullut sellaista, mikä saattoi hänet hämilleen, ja hän\nhymyili outoa hymyä.\n\n\"Hän on sisällä, eikö totta?\" sanoi Caroline aikoen mennä hänen\nohitseen.\n\nDejoie oli pysäyttänyt hänet, hän seisoi hämillään ja änkytti ehtimättä\nlöytää hätävaletta.\n\n\"Kyllä, kyllä hän on, mutta te ette saa mennä sisälle.\"\n\n\"Mitä se merkitsee, enkö minä saa mennä sisälle?\"\n\n\"Ette, hänen luonaan on eräs rouvashenkilö.\"\n\nCaroline vaaleni, ja Dejoie, joka ei tiennyt hänen suhteestaan\nSaccard'iin, vilkutti silmää ja selitti merkitsevin ilmein, minkälainen\nasia oli kysymyksessä.\n\n\"Kuka rouvasihminen?\" kysyi Caroline käskevällä äänellä.\n\nDejoie'lla ei ollut mitään syytä salata nimeä häneltä, joka oli hänen\nhyväntekijättärensä. Hän kuiskasi Carolinen korvaan:\n\n\"Vapaaherratar Sandorff! Oh, hän on kai jo kauan liehitellyt herran\nympärillä.\"\n\nCaroline-rouva seisoi hetken liikkumattomana. Pimeässä käytävässä ei\nvoinut havaita, miten kalpea hän oli. Hän oli tuntenut ankaraa tuskaa\ntämän odottamattoman iskun johdosta, hän ei muistanut koskaan\nkärsineensä niin kauheasti. Mitä hänen tuli tehdä? Avatako ovi,\nheittäytyä tuon naisen kimppuun ja toimeenpanna häväistysjuttu?\n\nJa seistessään siinä aivan tahdotonna ja menehtyneenä, kuuli hän\nMarcelle'n iloisen äänen. Pikku rouva tuli miestään hakemaan. Hän oli\nhiljan tutustunut Carolineen.\n\n\"Tekö, rouvaseni? Voitteko ajatella, me menemme teatteriin tänä iltana.\nOh, se on kokonainen juttu, se ei saa tulla kalliiksi. Mutta Paul on\nlöytänyt pienen ravintolan, jossa me syömme päivällistä frangi\nseitsemänkymmentäviisi hengeltä.\"\n\nSamassa saapui Jordan ja keskeytti vaimonsa nauraen:\n\n\"Kaksi ruokalajia, neljännespullo viiniä ja leipää niin paljon kuin\nhaluttaa.\"\n\n\"Ja sitten otamme me ajurin kotimatkalle\", jatkoi Marcelle, \"on niin\nhauskaa tulla kotiin myöhään. Illalla olemme rikkaita, me ostamme\ntullessamme frangin mantelileivoksen. Suuri juhla ... huristeluja!\"\n\nJa hän lähti miehensä käsivarteen nojaten, iloisena ja onnellisena.\nCaroline, joka oli saattanut heitä eteiseen, kykeni taas hymyilemään\nväsynyttä, elotonta hymyä:\n\n\"Kas niin, huvitelkaa nyt oikein perinpohjaisesti\", sanoi hän vapisevin\näänin.\n\nSitten hänkin meni. Hän rakasti Saccard'ia, häneen oli isketty haava,\njota hän ei tahtonut näyttää.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKaksi kuukautta sen jälkeen, eräänä leppoisana harmaana marraskuun\niltapäivänä meni Caroline heti aamiaisen jälkeen veljensä huoneeseen\nryhtyäkseen työhön. Hamelin, joka nyt oli Konstantinopolissa\nsyventyneenä suureen rautatiekysymykseen, oli pyytänyt sisartaan\ntarkastamaan hänen muistiinpanonsa heidän ensimäiseltä matkaltaan ja\nkirjottamaan eräänlaisen selonteon, joka tulisi olemaan historiallisena\nkatsauksena; neljäntoista päivän ajan oli hän koettanut syventyä tähän\ntyöhön.\n\nHuomattuaan niin odottamatta Saccard'in suhteen vapaaherratar\nSandroff'iin oli hän tarvinnut koko itsehallitsemiskykynsä\nvastustaakseen kiusausta vakoilla ja saada tietää enemmän. Hän ei ollut\ntuon miehen vaimo, hän ei tahtonut tehdä itseään naurettavaksi\nnäyttämällä mustasukkaisuuttaan ja aikaansaamalla häväistysjuttua, ja\nkaikista pahinta oli, ettei hänellä ollut voimaa katkaista suhdettaan\nSaccard'iin. Hänen oli onnistunut hillitä itsensä, vaieta, olla tyyni\nja iloinen, mutta koskaan ei hänen ollut tarvinnut käyttää siinä määrin\nitsehillitsemiskykyään.\n\nSaccard näytti muuten elävän aivan kuin ennenkin: aamupäivisin oli hän\njohtajatoimissaan, aamiaisen jälkeen meni hän pörssiin, ja iltasin oli\nhänellä päivälliskutsuja ja kemuja -- huvitteluja teatterinaisten\nkanssa, joille Caroline ei ollut mustasukkainen. Ja kuitenkin hän tunsi\nettä jokin seikka ei ollut ennallaan, tunsi että Saccard omisti\njollekin sen ajan, joka ennen oli kuulunut hänelle itselleen; silloin\nhän tietysti kohtasi tuon naisen, hän ei halunnut tietää missä. Se\nsaattoi hänet epäileväksi ja levottomaksi, hän alkoi taas vasten\ntahtoaan \"leikkiä poliisia\", kuten hänen veljensä oli leikillä sanonut,\nalkoi tarkkaavasti seurata Yleispankin liikeasioita, joitten\nvalvonnasta hän tykkänään oli lakannut, niin suuri oli hänen\nluottamuksensa Saccard'iin jonkun aikaa ollut. Hän huomasi nyt\nikäväkseen muutamia säännöttömyyksiä. Mutta hän ei voinut täydellä\ntodella tarttua asioihin käsiksi, sillä enemmän vielä kiinnitti hänen\najatuksiaan Saccard'in uskottomuus, tuo kavallus, johon hän halusi\nsuhtautua kylmästi, mutta joka sittenkin oli vähällä kiduttaa hänet\nhengiltä.\n\nVihdoinkin Caroline-rouva rauhottui ja hän oli taas istunut työnsä\nääressä kymmenkunta minuuttia, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että\nCharles-kuski, joka eilen oli erotettu palveluksesta, välttämättä\ntahtoi puhutella häntä. Saccard itse oli ottanut hänet palvelukseen,\nmutta hän oli menettänyt paikkansa varastettuaan kaurakaupassa.\nCaroline epäili, mutta suostui sitten ottamaan hänet vastaan.\n\nCharles oli pitkä, kaunis mies, kasvot sileiksi ajetut, ja hänen\nkäytöksensä oli varmaa ja rehtevää, joka aiheutti, että naiset\njuoksivat hänen jälessään.\n\n\"Kysymys on niistä kahdesta paidasta\", sanoi hän verrattain\nhäpeämättömällä äänellä, \"jotka pesijätär on hävittänyt ja joita hän\nkieltäytyy maksamasta. Rouvan mielestä ei kai ole kohtuullista, että\nminun täytyy kärsiä sellainen vahinko. Ja koska rouva on edesvastuussa\npesijättärestään, pyydän 15 frangin korvausta.\"\n\nCaroline-rouva oli sangen tarkka kaikissa sellaisissa\ntalouskysymyksissä. Kenties olisi hän kuitenkin maksanut nuo 15 frangia\nvälttääkseen riitaa, mutta häntä harmitti tuon miehen hävyttömyys,\nmiehen, joka eilen oli erotettu epärehellisyytensä vuoksi.\n\n\"Minä en ole teille velkaa mitään, enkä anna sou'takaan. Herra on\nkertonut minulle kaikki ja jyrkästi kieltänyt minua suostumasta teidän\nvaatimuksiinne.\"\n\nCharles astui askeleen eteenpäin uhkaavan näköisenä.\n\n\"Vai niin on herra sanonut? Sen voin arvatakin. Muuten oli se hyvin\ntuhmasti tehty herralta ja nyt saamme hauskaa. En ole niin tyhmä, etten\nolisi huomannut, ettei rouva ole hänen ainoa ystävänsä...\"\n\nCaroline nousi punastuneena, valmiina ajamaan hänet ovesta ulos. Mutta\nCharles ei antanut hänelle aikaa siihen, vaan jatkoi vielä lujemmalla\näänellä:\n\n\"Ja ehkä teitä huvittaa tietää, minne herra menee neljän ja kuuden\nvälillä kolme, neljä kertaa viikossa, kun hän tietää tapaavansa\nnaisensa yksin.\"\n\nCaroline oli äkkiä kalvennut, kaikki veri virtasi hänen sydämeensä. Hän\nviittasi kiivaasti, että toinen vaikenisi, hän ei tahtonut tietää sitä,\nminkä hän kahden kuukauden aikana oli aavistanut.\n\n\"Minä kiellän teitä...\"\n\nMutta Charles'in ääni voitti.\n\n\"Vapaaherratar Sandorff'in luo. Herra Delcambre on hänen rakastajansa\nja saadakseen häiritsemättä tavata häntä on hän vuokrannut\nvapaaherrattarelle pienen huoneuston melkein Caumartin ja\nSaint-Nicolas-katujen kulmassa, talossa, jossa on hedelmäkauppa. Ja\nherra käy siellä kun sopii...\"\n\nCaroline oli ojentanut kätensä soittokelloon käskeäkseen heittää miehen\nulos, mutta hän olisi epäilemättä jatkanut palvelusväen läsnä\nollessakin.\n\n\"Minulla on hyvä ystävä talossa, Clarisse, kamarineitsyt, ja hän on\nnähnyt heidät yhdessä, hänet ja hänen rakastajattarensa, ja siellä\ntapahtuu sangen siivoja...\"\n\n\"Vaikene toki, kurja! Tuossa on 15 frangianne!\"\n\nJa tehden kuvaamatonta halveksimista osottavan liikkeen ojensi Caroline\nhänelle rahat; hän huomasi, että vain sillä tavoin voi päästä eroon\nmiehestä. Charles muuttui heti kohteliaaksi.\n\n\"Minä tahdon rouvalle vain pelkkää hyvää. Talo, jossa on hedelmäkauppa.\nSisäänkäynti pihan puolelta. Tänään torstaina klo 4 voi rouva heidät\nyllättää.\"\n\nCaroline työnsi hänet ovelle saamatta sanaa suustaan.\n\n\"Sitäkin suuremmalla syyllä, koska rouva tänään voi nähdä jotain oikein\nhauskaa. Muuten ei Clarisse luonnollisestikaan voi jäädä sellaiseen\nsiveettömään pesään. Ja kun siellä on ollut sellainen siivo herrasväki,\ntahtoo hän kernaasti jättää heille pienen muiston, vai kuinka? Hyvästi,\nrouva.\"\n\nVihdoinkin oli Caroline yksin. Hän ymmärsi mikä Saccard'ia uhkasi.\nTuskaisesti huoaten painoi hän päänsä käsiinsä ja vihdoin pääsivät\nvaltoihinsa kyyneleet, jotka niin kauan olivat olleet tukahuttaa hänet.\n\nClarisse, laiha vaaleahiuksinen tyttö, oli aivan yksinkertaisesti\nkavaltanut emäntänsä, tarjoutunut näyttämään Delcambre'lle, kuinka\nvapaaherratar piti häntä narrinaan ja kohtasi usein toisen miehen\nhänen maksamassaan huoneustossa. Hän oli aluksi pyytänyt 500 frangia,\nmutta ahne kun oli, täytyi hänen pitkän kaupanhieroman jälkeen tyytyä\n200 frangiin, jotka hän saisi avattuaan oven Delcambre'lle. Tässä\ntalossa oli hänellä ollut rakkauskohtauksia Charles'in kanssa ja hän\njuuri oli suositellut tätä Saccard'ille erinomaisen siivona ja\nluotettavana palvelijana. Kun Charles nyt oli erotettu paikastaan,\ntahtoi tyttö auttaa häntä kostamaan, semminkin kun paronitar oli äreä\nhäntä kohtaan ja hänellä oli tiedossa toinen paikka, jossa hän saisi 5\nfrangia enemmän palkkaa kuussa. Aluksi oli Charles tahtonut kirjottaa\nSandorff'ille, mutta Clarissen mielestä oli sekä hauskempaa että\ntuloksekkaampaa antaa Delcambre'n yllättää rikolliset. Ja nyt oli\nkaikki valmiina suurta teatterinäytäntöä varten.\n\nKello neljän aikaan, kun Saccard saapui, oli vapaaherratar Sandorff jo\nsiellä; hän loikoi leposohvalla takkavalkean ääressä. Hän oli aina\ntäsmällinen, sillä hän oli tottunut liikeasioihin ja tiesi, mitä aika\nmaksoi. Hän jutteli pörssiasioista, houkutteli Saccard'ilta tietoja, ja\nkun häntä viime aikoina, sen jälkeen kuin hän oli antautunut suhteeseen\nSaccard'in kanssa, oli seurannut onni keinottelussaan, piti hän\nviimemainittua jonkunlaisena taikakaluna, joka otetaan maasta ylös ja\njota suudellaan, ainoastaan sen vuoksi että se aina tuottaa onnea.\n\nTuskin oli Saccard astunut sisään, kun Delcambre nousi vaunuista.\nYliprokuraattori Delcambre, keisarin henkilökohtainen ystävä ja mies,\njoka oli tiellä ministeriön jäseneksi, oli laiha, keltaihoinen,\npitkäkasvuinen mies, hänellä oli sileäksi ajellut ryppyiset posket.\nHänen suuri kotkannenänsä antoi hänen kasvoilleen taipumattoman\nankaruuden leiman, ja kun hän nousi ylös rappusia väsynein askelin\nkuten tavallisesti, oli hänellä sama kylmä ilme kuin istuessaan\noikeudessa. Kukaan ei häntä tuntenut talossa. Hän ei koskaan tavannut\ntulla ennen pimeää.\n\nClarisse odotti häntä pienessä eteisessä.\n\n\"Ehkä herra on hyvä ja seuraa minua, mutta elkää missään tapauksessa\nkolistelko.\"\n\nDelcambre epäili; miksi ei hän astuisi sisään ovesta, joka johti\nsuoraan makuuhuoneeseen? Mutta Clarisse selitti kuiskaavalla äänellä,\nettä ovi oli reikelissä, se täytyisi murtaa, ja sillä aikaa voisi\nparonitar löytää jonkun pakotien. Hänellä oli toinen tuuma. Hänen\nhuoneensa oli erään nykyään käyttämättömän oven kautta yhteydessä\npukeutumishuoneen kanssa, jota erotti makuuhuoneesta ainoastaan\noviaukko. Vapaaherratar odotti varmaankin kaikista vähimmin yllätystä\nsiltä taholta.\n\n\"Herra voi luottaa minuun.\"\n\nTyttö livahti puoliavoimesta ovesta ja jätti Delcambre'n seisomaan\nyksinään palvelustytön huoneeseen, jossa oli korjaamaton vuode ja\npesuvati täynnänsä likaista vettä; kirstunsa oli Clarisse jo aamulla\nvienyt pois ollakseen valmis lähtemään heti suuren kohtauksen perästä.\nNyt tuli hän takaisin ja sulki varovaisesti oven jälessään.\n\n\"Herran täytyy vielä hiukan odottaa; he juttelevat.\"\n\nDelcambre alkoi vähitellen menettää kärsivällisyytensä, vasen poski\nalkoi hermostuneesti värähdellä ja veri nousi päähän.\n\n\"Antaa nyt jo tulla lopun\", sammalsi hän tietämättä mitä sanoi, ja\nhänen kätensä vapisivat kuin vilusta.\n\nMutta kun Clarisse, joka taas oli kadonnut, tuli jälleen takasin, pani\nhän sormen huulilleen ja pyysi häntä kaiken nimessä olemaan levollinen.\n\n\"Minä vakuutan, herra, että on parasta odottaa vielä hiukan.\"\n\nDelcambre tunsi äkkiä polvensa niin heikoksi, että hänen täytyi\nistuutua sängyn syrjälle. Huoneessa oli pimeä. Kamarineiti kuunteli\novella. Delcambre'n korvissa suhisi, hän luuli kuulevansa kokonaisen\narmeijan marssin tahdin.\n\nVihdoin tunsi hän Clarisse'n käden kainalossaan. Hän ymmärsi, mitä\ntyttö tarkotti ja pisti hänelle kirjekuoren, jossa oli luvatut 200\nfrangia. Tyttö kulki edellä, veti verhon syrjään, tyrkkäsi\nprokuraattorin makuuhuoneeseen ja sanoi:\n\n\"Siinä ne nyt ovat!\"\n\nJa Delcambre näki edessään vapaaherrattaren ja Saccard'in enemmän kuin\npuolialastomina ja asennossa, joka ei jättänyt sijaa pienimmällekään\nepäilykselle heidän suhteensa laadusta.\n\n\"Roisto!\" sammalsi Delcambre, joka vaivoin sai sanan suustaan. \"Roisto!\nRoisto!\"\n\nHänen oli mahdotonta löytää toista sanaa ja hän toisti tuota yhtä\nlakkaamatta ja pudisteli nyrkkiään Saccard'in nenän edessä.\n\n\"Sika!\" kirkui hän. \"Sika! Näissä huoneissa, joista minä maksan. Te\nolette minun luonani, senkin sika! Ja tuo nainen kuuluu minulle, te\nolette sika ja varas!\"\n\nSaccard ei pahastunut, hän olisi tahtonut rauhottaa toista, mutta sana\n\"varas\" loukkasi häntä.\n\n\"Herrani\", vastasi hän, \"jos haluaa pitää rakastajattarensa\nyksinomaisuutenaan, ei pidä häneltä kieltää hänen tarpeitaan.\"\n\nTämä viittaus Delcambre'n ahneuteen saattoi hänet järjiltään. Hänen\nmuotonsa muuttui, hän tuli sinipunaiseksi, kaikki eläimellinen kohosi\nhänessä äkkiä pinnalle, koko hänen arvokkuutensa katosi ja hän kirkui:\n\n\"Tarpeitaan! Tarpeitaan! Hän tarvitsee vain katuojan, mokoma huora!\"\n\nHän teki niin uhkaavan liikkeen vapaaherratarta kohti, että tämä\nvetäytyi takaperin, pelästyksestä kuolemankalpeana.\n\nSaccard astui rohkeasti heidän väliinsä.\n\n\"Aiotteko lyödä häntä?\"\n\nMolemmat miehet seisoivat vastakkain.\n\n\"Kas niin, herraseni\", sanoi Saccard, \"tästä täytyy tulla loppu.\nEmmehän me voi seistä tässä riitelemässä kuin kaksi kuorma-ajuria.\nNiin, totta on, että minä olen vapaaherrattaren rakastaja, ja jos te\nolette maksaneet nämä huonekalut, olen minä puolestani suorittanut...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Koko joukon muita asioita, esimerkiksi erään vanhan velan, 10,000\nfrangia Mazaud'ille, johon te olitte jyrkästi kieltäytynyt antamasta\nrahoja. Minulla on yhtä hyvä oikeus kuin teilläkin. On mahdollista,\nettä olen sika, mutta varas -- ei kiitos! Sen sanan saatte ottaa\ntakasin!\"\n\nDelcambre kirkui raivoissaan:\n\n\"Te olette rosvo ja minä lyön teitä kalloon, jollette heti suoriudu\ntiehenne!\"\n\nMutta nyt alkoi Saccard'kin kiivastua.\n\n\"Ei, kuulkaapas, tämä menee jo liian pitkälle. Minä menen, jos minua\nhaluttaa. Ette _te_ voi pelottaa minua, ukkoseni!\"\n\nJa kun hän oli saanut vaatteensa järjestykseen, jatkoi hän\npäättäväisesti:\n\n\"Nyt olen minä valmis ja nyt jään minä tänne.\"\n\nDelcambre oli vähällä tukehtua, hän läheni Saccard'ia kuohuen raivosta.\n\n\"Kirottu sika, etkö lähde tiehesi!\"\n\n\"En niinkauan kuin sinä olet täällä, vanha hylky!\"\n\n\"Minä annan sinulle korvapuustin!\"\n\nMolempien miesten raivotessa istui vapaaherratar tuolille odottamaan,\nettä jompikumpi heittäisi ulos toisen. Hän oli jo tyyntynyt ja ajatteli\ntulevaisuutta; ainoa seikka, mikä häntä kiusasi, oli se, että Clarisse\nseisoi oviaukon takana koko tämän kohtauksen todistajana. Hän oli\nnähnyt tämän pistävän esiin päänsä virnuillen mielihyvästä kuullessaan\nherrojen lausuvan sellaisia roskaisia sanoja, ja molemmat naiset\nvaihtoivat liekehtivän katseen, vapaaherratar puolialastomana ja\nhäpeissään, piika jäykkänä ja täsmällisenä kunniallinen sileä kaulus\nkaulassaan.\n\nMutta Saccard oli myöskin nähnyt Clarissen. Tehdäkseen asiasta pikaisen\nlopun huusi hän:\n\n\"Clarisse, tule tänne! Avaa ovet ja akkunat, niin että koko talo ja\nkansa kadulla saa kuulla! Herra yliprokuraattori haluaa, että hänen\nläsnäolonsa täällä tulisi tunnetuksi, ja sen ilon me voimme suoda\nhänelle.\"\n\nDelcambre kalpeni nähdessään Saccard'in menevän akkunaan ja tekevän\nliikkeen, ikäänkuin aikoisi hän sen avata. Tuo kauhea mies saattoi\npanna täytäntöön uhkauksensa, hän ei pelännyt häväistysjuttua.\n\n\"Äh, sinä roisto!\" mutisi korkea virkamies. \"Sovitte hyvin yhteen, sinä\nja tuo portto, ja saat kernaasti pitää hänet.\"\n\n\"Aivan oikein, luiki vain tiehesi! Kukaan ei teitä täällä kaipaa. Nyt\ntulevat ainakin hänen laskunsa maksetuiksi, eikä hänen tarvitse itkeä\ntästälähin rahoja. Kenties saan luvan tarjota teille raitiotielipun,\nherra yliprokuraattori.\"\n\nDelcambre pysähtyi hetkeksi pukeutumishuoneen kynnykselle kuullessaan\ntämän viimeisen soimauksen. Hänen kasvoilleen oli taas palannut arvokas\nja ylimielinen ilme, hän ojensi kätensä ylpeästi Saccard'ia kohti:\n\n\"Vannon, että saatte kalliisti maksaa tämän. Minä kyllä tapaan teidät\nherra ... varokaa itseänne!\"\n\nSitten hän katosi ja hänen jälessään kuului hameen kahina;\nkamarineitsyt pakeni peläten seurauksia ja nauraen näkemäänsä\nkohtausta.\n\nSaccard oli vielä sangen kiihottunut, hän sulki kaikki ovet, tuli sen\ntehtyään takasin makuuhuoneeseen, missä vapaaherratar istui kuin\nnaulattuna tuolillaan. Hän kulki pitkin askelin edestakaisin huoneessa,\ntyönsi takkaan putoamassa olevan kekäleen ja huomasi lopulta\nvapaaherrattaren, joka istui yhtä kevyissä pukimissa kuin ennenkin. Hän\nsanoi hyvin kohteliaalla ja täsmällisellä äänellä:\n\n\"Pukeutukaa, rakas ystävä, elkääkä olko levoton. Onhan se harmillista,\nmutta ei itse asiassa merkitse mitään. Tapaamme täällä ylihuomenna\npäästäksemme yksimielisyyteen siitä, miten on meneteltävä. Nyt täytyy\nminun lähteä, minulla on kohtaus Huret'in kanssa.\"\n\nHän heitti hyvästit vapaaherrattarelle ja huusi eteisestä:\n\n\"Muistakaa kaikessa tapauksessa, ettette tee tuhmuuksia, jos ostatte\nitalialaisia: ei ilman palkkiota!\"\n\nSillä aikaa kuin tämä tapahtui, istui Caroline pää kirjotuspöydän\nvarassa ja nyyhkytti. Kuskin raa'an paljastuksen perästä ei hän enää\nvoinut epäilläkään, etteikö Saccard häntä pettänyt, ja tämä varmuus\nherätti hänen sielussaan kaikki vanhat epäilykset ja pelot, jotka hän\noli tahtonut haudata sielunsa pohjaan. Hän oli tehnyt väkivaltaa\nitselleen, pakottanut itsensä toivorikkaaksi ja luottavaiseksi\nYleispankkiin nähden; sokean rakkautensa vuoksi oli hänestä tullut\nkanssarikollinen kaikissa yrityksissä. Senvuoksi vaivasi häntä nyt\nomatunto sen rauhottavan kirjeen johdosta, jonka hän oli kirjoittanut\nveljelleen kohta viimeisen yleisen yhtiökokouksen jälkeen; sillä nyt,\nkun mustasukkaisuus oli repinyt siteen hänen silmiltään, huomasi hän,\nettä väärinkäytökset jatkuivat suuressa mitassa. Ja Saccard yksin oli\nsyyllinen tähän. Caroline vapisi yrittäessään mitata tämän rahaihmisen\nsielun syvyyttä, jossa toinen varjo peitti toisen. Mutta ei näitten\nkipeitten kohtien huomaaminen ja levottomuus tulevan romahduksen\njohdosta purkanut hänen tuskaansa kyyneleihin, päinvastoin se\nolisi nostanut hänet vastarintaan ja taisteluun, sillä hän oli\ntaisteluluonne. Ei, hän itki ja nyyhkytti kuin sairas lapsi, koska hän\nrakasti Saccard'ia ja tiesi että tämä juuri oli toisen naisen luona.\n\n\"Oi, jumalani\", sammalsi hän ääneensä, \"ei minulla ole enemmän ylpeyttä!\nMiksi en minä voi tehdä mitä tahdon!\"\n\nSamassa kuuli hän hämmästyksekseen äänen pimeässä huoneessa. Maxime,\njoka oli tottunut kulkemaan talossa missä halusi, oli juuri astunut\nhuoneeseen.\n\n\"Mitä tämä tahtoo sanoa? Istutteko täällä pimeässä itkemässä?\"\n\nCaroline, hämmästyneenä odottamattomasta yllätyksestä, koetti hillitä\nnyyhkytyksiään ja Maxime jatkoi:\n\n\"Pyydän anteeksi, luulin, että isä oli tullut kotiin pörssistä. Muuan\ntuttavani rouvashenkilö haluaisi hänet luokseen päivälliselle.\"\n\nSamassa toi palvelija lampun ja poistui asetettuaan sen pöydälle.\n\n\"Ei mitään, olen vain hiukan pahoinvoipa ... enhän minä juuri tapaa\nolla hermostunut.\"\n\nHänen kyyneleensä olivat kuivuneet, hän suoristui ja hymyili sitten,\nrohkeana ja urhoollisena kuten tavallista. Nuori mies katsoi häneen\nhetken, hän huomasi että Caroline oli vielä sekä nuori että kaunis. Hän\nmuisti isänsä ja kohotti olkapäitään sääliväisesti halveksien.\n\n\"Hän on aiheuttanut teille nuo kyyneleet, eikö totta?\"\n\nCaroline aikoi kieltää, mutta ei saanut sanaakaan suustaan, ja hänen\nsilmänsä täyttyivät taas kyynelillä.\n\n\"Sanoinhan minä teille, Caroline-rouva, että teillä oli liian hyvät\najatukset isästä, ja että hän palkitsisi teidät kiittämättömyydellä.\nVälttämättömyyden pakosta oli hän pettävä teidätkin!\"\n\nCaroline muisti sen päivän, jolloin hän oli lainannut Maxime'lta 2,000\nfrangia ostaakseen Victorin vapaaksi. Eikö Maxime ollut silloin\nluvannut olla suora, jos hän haluaisi kysyä jotain? Eikö nyt\ntarjoutunut tilaisuus saada tietää koko menneisyys?\n\nMutta kuulustelu oli hänelle vastenmielinen; hän osotti haluavansa\ntoisen puheenaineen.\n\n\"Minä olen yhä teille velkaa 2,000 frangia\", sanoi hän. \"Ettehän liene\nsuutuksissannc minulle, kun annan teidän odottaa niin kauan?\"\n\nMaxime teki liikkeen, ikäänkuin tahtoen sanoa, että hänen puolestaan\nsai maksu viipyä kuinka kauan tahansa. Sitten sanoi hän äkkiä:\n\n\"A propos ... pikku veljeni, villipenikka?\"\n\n\"Hän tuottaa minulle vain surua, en ole vielä sanonut mitään isällenne.\nTahtoisin niin mielelläni siistiä hiukan tuota pikku olentoa, että\nhänestä voisi pitää.\"\n\nMaxime'n nauru pelästytti häntä, ja kun hän katsahti nuoreen mieheen\nkysyvin katsein, sanoi tämä:\n\n\"Luulen, että taaskin hankitte itsellenne tarpeettomia huolia. Isä ei\nymmärrä tunteitanne. Hänellä on ollut niin paljon kotihuolia.\"\n\n\"Tehän kadotitte äitinne aivan pienenä?\"\n\n\"Niin, tuskin muistankaan häntä. Minä kävin vielä Plassans'in koulua,\nkun hän kuoli Parisissa. Enoni, tohtori Pascal, on pitänyt sisareni\nClotilde'n, jonka olen tavannut ainoastaan yhden kerran viimeisten\nvuosien kuluessa.\"\n\n\"Mutta isänne meni uusiin naimisiin?\"\n\nMaxime ajatteli hiukan, ennenkuin antautui tähän uuteen aineeseen.\nHänen kirkkaissa silmissään välähti varjo.\n\n\"Aivan niin, erään virkamiehen tyttären kanssa -- Renée oli hänen\nnimensä -- hän ei ollut minulle äiti, vaan pikemmin ystävätär.\"\n\nSitten istuutui hän tuttavallisesti Carolinen viereen ja jatkoi:\n\n\"Katsokaas, täytyy ymmärtää isää. Ei hän ole parempi kuin monet\nmuutkaan. Mutta hänen lapsensa, vaimonsa, koko hänen ympäristönsä on\nhänelle vasta toisessa sijassa, liikeasioitten jälkeen. Hän ei rakasta\nrahaa kuin saiturit kootakseen sitä kasoihin ja kätkeäkseen kellariin.\nEi, hän antaa virrata sen kaikille tahoille, sillä hän pitää arvossa\nkaikkia nautintoja, loistoa, huveja, mahtia, jotka voi raha hankkia. Se\non veressä. Hän möisi meidät kaikki -- teidät, minut jos löytyisi\nostaja. Ja kaiken tämän tekee hän tiedottomasti, ylimielisesti, sillä\nhän on todellinen runoilija, miljonien runoilija, jos niin saan sanoa\n-- niin rajattoman mielettömäksi ja tunnottomaksi hän tulee, kun saa\nkoskea kultaan -- niin, hän on rosvo suurin piirtein.\"\n\nHän lausui Carolinen omia ajatuksia ja tämä nyökkäsi kuullessaan\nMaxime'n sanoja. Oh, raha, raha, joka myrkytti, saastutti kaiken,\nkarkotti hyvän, hellän, uhrautuvan rakkauden! Raha yksin on suuri\nrikollinen, kaiken julmuuden, inhimillisen alennuksen aihe. Jos\nCaroline'lla olisi ollut voimaa samassa määrässä kuin tahtoa, olisi hän\nsilmänräpäyksessä hävittänyt rahan mailmasta, polkenut kantapäällään\nmurskaksi pahan pään pelastaakseen ihmiskunnan terveyden.\n\n\"Ja niin meni isänne uusiin naimisiin?\" toisti hän hetken kuluttua;\nhänen äänensä oli hiukan masentunut, ikäänkuin hän olisi hämärästi\nmuistanut joitakin merkillisiä juttuja tästä hänen toisesta\navioliitostaan.\n\nMissä ja milloin oli hän kuullut puhuttavan tuosta Renée'stä? Eikö tämä\navioliitto ollut ollutkin vain häpeällinen kauppa? Ja sitten oli rikos\nhiljaa hiipinyt hänen kattonsa alle, ollut siellä siedetty vieras ...\nhirmuinen avioliittorikos, joka johti sukurutsaan?\n\n\"Renée\", jatkoi Maxime sangen tukahutetulla äänellä, ikäänkuin hän\nolisi vasten tahtoaan ollut pakotettu puhumaan, \"oli vain muutamia\nvuosia vanhempi minua...\"\n\nHän katsoi ylös, tarkasti Caroline-rouvaa, ja äkkiä valtasi hänet\nvastustamaton tarve uskoutua tälle naiselle, joka hänen mielestään oli\nniin puhdas ja järkevä. Hän kertoi Caroline'lle koko tarinansa, ei\nyhtäjaksoisesti vaan palottain, epätäydellisinä, ikäänkuin\nvastentahtoisina tunnustuksina, jotka Caroline'n itsensä täytyi\nmuodostaa kokonaisuudeksi. Oliko se vanhaa kaunaa isää kohtaan, jonka\nhän nyt päästi irralleen, tuo kilpailu joka oli tapahtunut heidän\nvälillään ja joka vielä tänä päivänä teki heidät vieraiksi toisilleen?\nHän ei syyttänyt isäänsä, ei näyttänyt voivan suuttua, mutta hänen\nnaurunsa kaikui ivallisena, hän puhui noista inhottavista asioista\nsalaisella vahingonilolla, koska lika sattui samalla isäänkin.\n\nJa niin sai Caroline tietää koko tuon siivottoman jutun: kuinka Saccard\noli myynyt nimensä rahasta, nainut vietellyn tytön, kuinka hän\nmielettömällä tuhlauksellaan oli kiihottanut sairaan lapsirukan\nintohimoja, ja kuinka hän, myöskin rahojen vuoksi, saadakseen vaimonsa\nallekirjoituksen, oli ollut olematta näkevinään rikollista suhdetta\nvaimonsa ja poikansa välillä. Ja kun Caroline huomasi Saccard'in\npaljastetuksi koko pirullisessa suuruudessaan, kauhistui hän ja jäytyi\najatellessaan, että hänkin oli langennut saman villipedon uhriksi niin\nmonen muun jälkeen!\n\n\"Niin, niin on asianlaita\", sanoi Maxime lopuksi. \"Olen pahoillani\npuolestanne, mutta teidän ei pidä rikkoa suhdettanne isän kanssa ilman\nmuuta. Se olisi minusta sangen ikävää, sillä kaikessa tapauksessa\njoutuisitte kärsimään te, eikä hän. Ymmärrättekö nyt, miksi minä en\ntahdo lainata hänelle sou'takaan?\"\n\nKun Caroline ei vastannut, nousi hän ja loi silmäyksen peiliin kauniin\nmiehen värähtämättömällä rauhallisuudella, miehen, joka aina tietää\nolevansa moitteeton. Sitten palasi hän Carolinen luo.\n\n\"Eikö totta, sellaiset esimerkit tekevät ihmisen vanhaksi ennen\naikojaan. Minä vakiinnuin heti, nain nuoren tytön, joka oli sairaloinen\nja kuoli aikaisin. Ja voin vannoa, etten nyt enää voisi tehdä sellaisia\ntyhmyyksiä. En, mutta ... isä! Hän on parantumaton, sillä hänellä ei\nole käsitystäkään moralista.\"\n\nHän tarttui Carolinen käteen, piti sitä hetken omassaan ja tunsi, että\nse oli aivan kylmä.\n\n\"Niin, minä menen, koska ei isä tule. Kas niin, elkää nyt olko\npahoillanne! Minä luulin teitä niin voimakkaaksi. Ja te voitte kiittää\nminua: typerintä mailmassa on antaa pettää itseään!\"\n\nHän oli jo menossa, mutta kääntyi ovella ja sanoi nauraen:\n\n\"Unohdin erään asian: sanokaa hänelle että rouva Jeumont haluaa nähdä\nhänet luonaan päivällisellä. Ja kai tiedätte, rouva Jeumont, joka on\nollut keisarin luona yhden yön 100,000 frangista. Elkää pelätkö, niin\nhullu kuin isäukko onkin, toivon kuitenkin, ettei hän maksa\nrakastajattarilleen niin kallista hintaa.\"\n\nYksin jäätyään istui Caroline-rouva hetken liikkumattomana,\nmasentuneena, tuijottaen lamppuun, joka valasi suurta, hiljaista\nhuonetta. Hän näki nyt Saccard'in sellaisena kuin hän todella oli, näki\nselvästi tuon raha ihmisen sieluun. Tämä oli jakanut vaimonsa poikansa\nkanssa, myynyt poikansa, myynyt vaimonsa, myynyt kaiken, mikä oli\njoutunut hänen käsiinsä; hän oli myynyt itsensäkin, ja hän olisi myyvä\nhänetkin, myyvä oman veljensä, lyövä rahaa heidän sydämistään ja\naivoistaan. Oh, raha, kauhea raha, joka pilaa ja pettää!\n\nCaroline nousi kiivaasti. Ei, ei, tämä oli inhottavaa, tästä täytyi\ntulla loppu, hän ei voinut kauemmin olla yhdessä tuon miehen kanssa.\nHän olisi voinut antaa anteeksi Saccard'in uskottomuuden, mutta hänen\nlikainen menneisyytensä herätti voittamattoman inhon, ja hän vapisi\najatellessaan, mitä mahdollisia rikoksia hän vielä saattaisi tehdä\ntulevaisuudessa. Hänellä oli vain yksi keino, lähteä heti, ellei\nhalunnut itse alentua lokaan ja sortua raunioihin. Ja hänet valtasi\nhalu päästä kauaksi, kauaksi pois, hakea käsiin veljensä Itämailta, ei\nniin paljon varottaakseen häntä, kuin itse täältä paetakseen.\nMatkustaa, matkustaa heti! Kello ei ollut vielä kuutta, hän voisi\nehtiä Marseille'n pikajunaan, joka lähti 7.55. Ainoastaan hiukan\nliinavaatteita ja yksi puku matkalaukkuun ja hän olisi valmis. Hän\nkatsahti kirjoituspöydälle, selostukseen, joka oli tekeillä, ja hän\npysähtyi hetkeksi. Mitäpä hyödyttäisi ottaa mukaansa sitä? Kaikkihan\nkumminkin kukistuisi, sillä oli rakennettu hiedalle. Hän alkoi\nkuitenkin järjestellä papereita ja muistiinpanoja aivan koneellisesti,\nkuin järjestystä rakastava perheenäiti, joka ei tahdo että hänen\njälkensä osottavat epäjärjestystä, tähän työhön kului muutamia\nminuutteja, ensimäinen kuumuus jäähtyi. Hän oli aivan tyyni ja hillitty\nkatsellessaan viimeisen kerran huonetta, ennenkuin jätti sen\nainaiseksi.\n\nSamassa astui palvelija sisään tuoden joukon sanomalehtiä ja kirjeitä.\nCaroline katseli päällekirjotuksia ja löysi kasasta kirjeen veljeltään,\nse oli hänelle. Kirje oli lähetetty Damaskuksesta, missä Hamelin nyt\noleskeli Beirut'ista suunniteltua haararataa tutkimassa. Ensialuksi\nsilmäili hän sen läpi pikipäin seisoallaan ja päätti lukea tarkemmin\njunassa. Mutta jokainen ajatus kiinnitti hänen mieltään, hän ei voinut\nhypätä yli ainoankaan rivin, ja lopuksi istuutui hän uudelleen\nkirjotuspöydän ääreen ja antautui lukemaan tätä kaksitoistasivuista\nkirjettä.\n\nHamelin'illa oli kirjottaessaan kirjettä ollut yksi iloisia päiviään.\nHän kiitti sisarta viimeisistä hyvistä uutisista, joita tämä oli\nlähettänyt Parisista, ja hän kertoi vielä parempia uutisia Itämailta,\njossa kaikki sujui oivallisesti. Yhdistetyn höyrylaivayhtiön ensimäinen\ntilinpäätös näytti antavan loistavan tuloksen, uudet höyrylaivat\nansaitsivat erinomaisesti, kiitos mukavan sisustuksensa ja suuremman\nnopeutensa. Hamelin sanoi leikillään, että merimatka niillä oli\nsuoranainen huvi, ja hän osotti sisarelleen, kuinka kaikki Välimeren\nsatamakaupungit pian joutuvat yhtiön valtaan. Oli käyvä aivan niinkuin\nhän oli ennustanut: Idän portit avautuivat selkosen selälleen\nRanskalle. Pian oli kaupunkeja kasvava Libanon'in hedelmällisille\nrinteille. Mutta erityisen vilkkaasti kuvasi hän Karmel'ia, jossa\nhopeakaivokset olivat jo täydessä käynnissä. Maa oli viljelty ja\nkokonainen kylä oli kasvanut kaivosten ympärille. Siinä oli jo 500\nasukasta ja uusi tie oli laitettu kaivokselta Saint-Jean d'Acre'en.\nHamelin ei väsynyt puhumasta ensimäisestä rautatielinjasta, jonka hän\noli avaava Brussan ja Beirut'in välille, Angoran ja Aleppon yli. Kaikki\nmuodollisuudet Konstantinopolissa oli suoritettu, hän oli aivan\nihastunut eräitten muutosten johdosta alkuperäiseen suunnitelmaan,\njotka helpottaisivat Tauruksen vaikeaa läpimurtamista. Hän oli\nmäärännyt asemien paikat -- muutamat olivat keskellä erämaata, kaupunki\nsiellä, toinen täällä, jokaisen aseman ympärille oli kaupunki kasvava.\nTulevaisuuden vilja oli jo kylvetty, se orasti, ja muutamien vuosien\nperästä oli koko maa saava uuden ulkonäön. Ja niin lopetti hän\nkirjeensä rakkaalle sisarelleen sydämellisin terveisin, sanoi hänelle,\nmiten iloinen hän oli, että tämä sai olla mukana tässä kansojen\nuudestaansyntymisessä, jossa hänellä oli niin suuri osa, hänellä, jonka\nrohkeus ja elämänvoima niin monta kertaa oli tukenut ja lohduttanut\nveljeä.\n\nLuettuaan kirjeen laski Caroline-rouva sen pöydälle ja tuijotti taas\najatuksissaan lamppuun. Sitten kiintyi hänen katseensa seiniä\npeittäviin suunnitelmiin ja vesivärimaalauksiin. Ja kaikki nuo\npaperilehdet mittausopillisine linjoineen loihtivat hänen eteensä uuden\nmaailman siellä kaukana, tuon maan, jonka hän kerran oli matkustanut\nristiin rastiin, ja jonka ikisinistä taivasta ja hedelmällistä maaemoa\nhän niin suuresti oli rakastanut. Ja tuo tulevaisuuden Itä levitti\nhänen eteensä kukoistavat kaupunkinsa, viljellyt lakeutensa, joilla\nvilisi onnellisia ihmisiä. Hän näki heidät, hän kuuli ahkeran hälinän\ntyöpaikoilta, hän ymmärsi, että tuo vanha, nukkunut mailma vihdoinkin\noli herännyt ja oli aikeissa luoda ja synnyttää.\n\nJa äkkiä vakiintui Caroline'n mielessä ajatus, että raha oli\nväkevöimisaine, josta tämä tulevaisuuden ihmiskunta oli kohoava. Hän\nmuisti Saccard'in keinotteluteoriat. Hän muisti mitä tämä oli sanonut,\nettä ilman sitä olisivat kaikki suuret, voimakkaat, hedelmälliset\nyritykset mahdottomat. Kun hänen veljensä siellä kaukana iloitsi\nvoitostaan, niin tapahtui se ainoastaan sentähden, että kulta virtasi\npankin holveihin täällä Parisissa ja levitti ympärilleen peliraivon\nruttoa. Raha, tuo turmiollinen myrkky, oli niinmuodoin kaiken\nyhteiskunnallisen kasvullisuuden luoja, tuki suuria yrityksiä, joitten\ntarkotuksena oli lähentää kaksi mailmanosaa toisiinsa ja luoda ikuinen\nrauha. Hän oli kironnut rahaa, nyt polvistui hän sen eteen intoisen\nihailun vallassa. Raha, kaiken pahan alku, oli samalla kaiken hyvän\nlähde. Ja hän ei vielä tiennyt, mitä oikeastaan tehdä, sillä hän oli\njärkytetty olentonsa perusjuuria myöten, mutta hän päätti jo olla\nmatkustamatta, koska voitto Itämailla näytti varmalta ja taistelu\nParisissa ei ollut loppuun suoritettu, mutta hän ei voinut rauhottua,\nhänen sydämensä vuoti vielä verta.\n\nHän nousi ylös, meni akkunaan ja nojasi päänsä ruutuun. Oli sysipimeä,\nhän erotti vain pienen valonsäteen syrjäisestä huoneesta, jossa\nkreivitär de Beauvilliers ja hänen tyttärensä tapasivat oleskella\nvoidakseen olla lämmittämättä muita huoneitaan. Hän näki himmeästi\nohuen, valkean akuttimen läpi äidin hienot kasvonpiirteet, näki hänen\npaikkaavan jotain vaatekappaletta, samalla kun Alice maalasi\nvesivärimaalauksia, joita hän valmisti tusinoittain ja sitten salaa\nmyi. Heille oli tapahtunut onnettomuus, heidän hevosensa oli ruvennut\nontumaan, joten heidän oli pitänyt neljätoista päivää istua kotona: he\neivät halunneet lähteä minnekään jalkasin ja varoja ei ollut vuokrata\najuria. Mutta kaiken tämän sankarillisesti salatun köyhyyden lävitse\nloisti yksi toivon säde, joka piti yllä heidän rohkeuttaan: Yleispankin\nosakkeet kohosivat yhtämittaa, tulossa oli suuri voitto, kun he jonain\npäivänä myisivät osakkeensa, sittenkun kurssi oli saavuttanut\nhuippukohtansa. Kreivitär unelmoi ostavansa aivan uuden puvun ja\nantavansa neljät päivälliset kuussa, tarvitsematta niiden vuoksi elää\nneljäätoista päivää vedellä ja leivällä. Alice ei enää hymyillyt\nteeskennellyllä välinpitämättömyydellä, kun hänen äitinsä puhui\nnaimisesta, hän kuunteli äidin sanoja taistellen liikutusta vastaan ja\nalkoi uskoa, ettei se seikka ehkä kuulunutkaan mahdottomuuksien alaan,\nvaan että hän myös joskus saisi miehen ja lapsia. Jos Saccard tekisi\nheidät rikkaiksi, eivätkö he tulisi siunaamaan häntä, eikö hän aina\nheidän silmissään näyttäisi omanvoitonpyytämättömältä ja hyvältä?\nHyvyyttä löytyy siis kaikkialla, huonommissakin ihmisissä, ja kiroavan\njoukon keskeltä siunaa aina joku hellä, kiitollinen ääni. Tästä\njohtuivat hänen ajatuksensa työkotiin. Eilen oli Saccard antanut hänen\njakaa leikkikaluja ja namusia erään merkkipäivän johdosta, ja hän\nhymyili tahtomattaan lasten meluavaa iloa. Viime kuukausina oli oltu\ntyytyväisempiä Victoriin: Caroline oli lukenut tyydyttäviä todistuksia\nruhtinatar d'Orvideon luona, jonka kanssa hän kaksi kertaa viikossa\nkävi puhelemassa laitoksen asioista. Nyt kummastutti häntä, että hän\naivan oli unohtanut Victorin aikoessaan epätoivossaan heittää kaikki\nsikseen ja matkustaa pois. Kuinka voisi hän hyljätä pojan, jättää tämän\nlaupeudentyön keskentekoiseksi?\n\nHän lisäsi puita uuniin, jäi sen eteen polvilleen ja hymyili itsekseen,\niloisena ja oudon mielialan vallassa. Nyt oli siis kohtaus ohitse, hän\ntoivoi uudestaan. Mitä hän toivoi? Sitä hän ei tiennyt, se kai oli\nhänen tuntematon, kaukana, tulevaisuudessa, elämän lopussa. Elää, siinä\noli kyllin, elämä kyllä itse parantaisi iskemänsä haavat. Hän muisti\nkoko entisen elämänsä, onnettoman avioliittonsa, taloudelliset\nvaikeutensa täällä Parisissa, surunsa, kun hänet oli hyljännyt se ainoa\nmies, jota hän rakasti. Eikö nyt taaskin kaikki ollut ruhjoutunut? Hän\noli kadottanut kunnioituksensa rakastajaansa kohtaan, kun oli saanut\nsilmätä hänen inhottavaan menneisyyteensä, mutta hän suhtautui siihen\nkuin hurskaat naiset vastenmielisiin haavoihin, joita he alituisesti\nsitovat, vaikka tietävät, etteivät ne koskaan parane ja arvetu. Hän\ntulisi edelleen kuulumaan tuolle miehelle, vaikka hän tiesi, että tämä\npettää häntä. Hän tulisi edelleen elämään keinottelujen kuumassa\nilmapiirissä, alituisen romahduksen uhkan alaisena, joka ehkä maksaisi\nhänen veljensä elämän ja kunnian. Ja hän seisoi kaikesta tästä\nhuolimatta suorana, miltei suruttomana, nautinnolla katsoen lähestyviä\nvaaroja suoraan kasvoihin. Miksi? Sitä hän ei voinut selittää -- ehkä\nolemassaolon ilon vuoksi! Hän oli, kuten hänen veljensä sanoi,\nvoittamaton toivo henkilöitynä.\n\nTullessaan kotiin tapasi Saccard Carolinen kirjotustyöhönsä\nsyventyneenä. Hän nosti päätään ja hymyili rauhallisesti, ja Saccard\npainoi keveän suutelon hänen kauniille, tuuheille valkeille\nhiuksilleen.\n\n\"Oletteko paljonkin olleet liikkeellä tänään, rakas ystävä?\"\n\n\"Kyllä, on ollut aivan loputon kiire. Olin yleisten töitten ministerin\nluona, sitten sain vihdoin käsiini Huret'n, sitten täytyi minun vielä\nuudestaan juosta ministerin luo, mutta tapasin vain sihteerin -- mutta\nsain kuitenkin lupaa siihen mitä halusin.\"\n\nErottuaan vapaaherratar Sandorff'ista oli hän ollut liikkeellä koko\najan, antautunut liikeasioihin ruumiineen ja sieluineen, kuten\ntavallista. Caroline antoi hänelle Hamelin'in kirjeen ja hän tuli\nluonnollisesti sangen iloiseksi sen sisällöstä. Caroline katseli häntä,\nkun hän riemuitsi lähestyvän voiton johdosta, ja hän ajatteli\nitsekseen, että hän tästä lähin pitäisi silmällä Saccard'ia ja estäisi\ntätä tekemästä hullutuksia. Mutta Carolinen oli mahdotonta olla ankara\nhäntä kohtaan.\n\n\"Poikanne oli täällä tuomassa päivälliskutsua -- rouva de Jeumont'in\nluo?\"\n\n\"Hän kirjotti minulle!\" huudahti Saccard. \"Olen unohtanut puhua teille,\nettä aion mennä sinne tänä iltana. Se on sietämätöntä ... minä kun olen\nniin väsynyt!\"\n\nJa niin hän meni suudeltuaan uudestaan Carolinen valkeita hiuksia.\nCaroline istui taas työnsä ääreen ystävällinen, anteeksiantava hymy\nhuulillaan. Hänhän kumminkin oli pääasiassa hänen ystävättärensä. Hän\nhäpesi mustasukkaisuuttaan, ikäänkuin se olisi liannut vielä enemmän\nheidän suhteitaan. Hän tahtoi kohota yli rakkauden itsekkäisyyden.\nMitäpä se merkitsi, vaikka hänen täytyikin jakaa toisten kanssa? Hän\nrakasti Saccard'ia kuitenkin koko sydämestään. Tässä ilmeni rakkauden\nvoittokulku: tuota Saccard'ia, tuota rosvoa rahamailman valtateiltä\nrakasti niin kokonaisesti ja täydellisesti tämä nainen, koska hän näki\nhänen voimalla ja innolla luovan mailmaa, synnyttävän elämää.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nNäyttely avattiin huhtikuun 1 p:nä 1867 loistavilla juhlallisuuksilla,\nverrattomalla voittotaistolla. Se oli keisarikunnan loistoajan alkuna\nja se muutti Parisin jättiläishotelliksi lippuineen ja viireineen,\nlauluineen ja soittoineen, jossa syötiin ja juotiin ja hurrattiin\nkaikissa huoneissa. Kaikilta neljältä ilmansuunnalta vaelsi pitkä jono\nkuninkaita ja keisareja Tuilerie'hin, jotka loistivat kuin haltijoitten\nvaltakunta.\n\nJa se sattui samaan aikaan, neljätoista päivää myöhemmin, kuin Saccard\nvihki loistokkaan palatsin, jonka hän oli rakennuttanut Yleispankille.\nPuolessa vuodessa oli se valmistunut. Oli työskennelty yötä päivää, ei\nminuuttiakaan oltu hukattu, ja tämä ihme oli mahdollinen vain\nParisissa. Nyt kohosi julkipuoli täynnä koristuksia ohikulkijain\nihmeeksi. Sisällä kohtasi sama loisto, kassan miljoonat näyttivät\nvirtaavan seiniä pitkin. Leveät portaat johtivat saliin, jossa\njohtokunta kokoontui, se oli punainen kullalla silailtu huone, loistava\nkuin oopperasalonki. Kaikkialla verhoja ja mattoja, konttori sisustettu\nvaltavalla loistolla. Kellarikerrokseen oli muurattu kassakaapit,\nsuuret kuin uunit, paksujen peililasien alle, joitten läpi yleisö voi\nnähdä ne, kuten haltijasatujen tynnyrit, joissa tavattomia aarteita\nsäilytetään. Ja vieraat kansakunnat kuninkaineen, jotka virtasivat\nnäyttelyyn, saivat tulla katsomaan tätä kaikkea; kaikki oli\njärjestyksessä, uusi palatsi odotti heitä häikäistäkseen ja\nvangitakseen heidät, kunkin erältään, kullan voimakkaaseen paulaan,\njoka loisteli auringonpaisteessa.\n\nSaccard kruunasi työhuoneensa, joka oli muita kallisarvoisemmin\nsisustettu, Ludvig XlV:nnen aikuisilla huonekaluilla, kullattua\nkirjosametilla verhottua puuta. Henkilökuntaa oli taas lisätty,\napulaisten lukumäärä nousi 400:aan, ja koko tätä armeijaa komensi\nSaccard sekä pelättynä että rakastettuna tyrannina, sillä hän oli\nsangen antelias palkkioita jakaessaan. Vaikka hän kantoi vain\ntirehtöörin arvonimeä, hallitsi hän kaikkea; hänellä oli paljon enemmän\nsananvaltaa kuin hallinnon puheenjohtajalla ja hallinnolla itsellään,\njotka täyttivät vain hänen käskyjään. Caroline-rouva eli nykyään\nyhtämittaisen levottomuuden vallassa, koetti päästä selville kaikista\nSaccard'in suunnitelmista vastustaakseen niitä, jos tarvis vaati. Hän\nei hyväksynyt tätä uutta laitosta, joka hänen mielestään oli liian\nloistelias, vaikkei hän voinutkaan väittää sitä aivan tarpeettomaksi,\nsillä hänen oli täytynyt itsensä tunnustaa, että pankki tarvitsi\nsuuremman huoneuston. Mutta Saccard uskoi loiston lumousvoimaan, ja\nsiinä hän osottautui olevan oikeassa. Uusi pankkirakennus herätti\ntavatonta huomiota, sen vaikutukset voittivat Jantrou'n hurjimmatkin\nreklaamit. Pienet jumaliset kapitalistit hiljaisista kortteleista,\nköyhät maalaispapit, jotka hiljan olivat saapuneet rautatieasemalle,\nseisoivat töllistellen taloa haltioissaan, ja tulivat siitä ulos\ntulipunaisina ihastuksesta sen johdosta, että olivat voineet sijottaa\nrahansa sinne.\n\nMutta kaikkein enimmän huoletti Carolinea se seikka, ettei hän nyt\nvoinut niin välittömästi kuin ennen harjottaa valvontaansa, huomiota\nherättämättä. Nyt saattoi hän ainoastaan harvoin käydä pankissa ja\nsilloinkin jonkun tekosyyn nojalla. Hän vietti nyt aikaansa yksin\nveljensä suuressa työhuoneessa ja tapasi Saccard'ia tuskin muuta kuin\niltasin. Hän työskenteli kuitenkin paljon; hänen veljensä lähetti\nItämailta lakkaamatta uusia tietoja. Mutta joskus pysähtyi hän työssään\nja kuunteli vanhan tavan mukaan, mitä tapahtui alhaalla; mutta hän ei\nkuullut ääntäkään -- kuolemanhiljaisuus vallitsi suurissa, suletuissa\npankkihuoneissa. Silloin valtasi hänet harvinainen tuska. Mitä tapahtui\nrue de Londres'in varrella? Kenties juuri tällä hetkellä halkesi se\nsauma, joka oli syöksevä koko rakennuksen raunioiksi?\n\nKävi kuiske, että Saccard aikoi uutta pääoman lisäystä. Hän tahtoi 150\nmiljonaa 100 miljonan sijasta. Juuri tähän aikaan valtasi Parisin ja\nkoko Ranskan mieletön keinottelukuume, sen aiheuttivat suuremmoiset\nrakennusyritykset ja valtava uudistustyö, jotka tänä keisarikunnan\nkukoistusaikana antoivat mailmankaupungille uuden ulkonäön. Kaikki\ntahtoivat saada osansa, kaikki uskalsivat omaisuutensa vihreälle\nliinalle saadakseen sen kymmenkertaistetuksi ja voidakseen nauttia yhtä\nesteettömästi kuin toisetkin, jotka olivat tulleet rikkaiksi yhtenä\nyönä. Ja mielettömyys leimahti valoisina iltoina suuressa, koristetussa\nkaupungissa ja koko Parisi oli muuttunut markkinapaikaksi, missä\nkaikkia elämän nautintoja oli kaupan paljaan taivaan alla. Ja Saccard,\njolla kerta kaikkiaan oli maantierosvon viekkaus, huomasi selvästi,\nettä kaikilla noilla ihmisillä oli vastustamaton tarve kylvää\nrahojaan kaikkiin tuuliin ja tyhjentää taskunsa; senvuoksi hän\nkaksinkertaistutti reklaamintekoon määrätyn summan ja kannusti\nJantrou'ta uusiin ihmetöihin sillä alalla. Heti näyttelyn avaamisen\njälkeen oli sanomalehdissä yhtämittaa soitettu kelloja, joitten piti\nvetää väkeä Yleispankkiin. Milloin oli painettu uutinen, jossa\nkerrottiin, että eräs naishenkilö oli unohtanut sata osaketta ajurin\nrattaille, milloin ote matkakuvauksesta Vähässä Aasiassa, josta muun\nmuassa saatiin tietää, että Napoleon ensimäinen oli ennustanut tämän\npankin perustamista rue de Londres'n varrelle, milloin pitkä\nvaltiollinen johtava, missä luotiin katsaus pankin vaikutukseen\nitämaisen kysymyksen tulevana ratkaisijana; puhumattakaan alituisista\nuutisista ammattilehdissä, jotka kaikki olivat värvätyt ja marssivat\nesiin erinomaisessa järjestyksessä. Jantrou oli tehnyt vuosisopimuksen\npikku lehtien kanssa, jotka varasivat hänelle palstan jokaisessa\nnumerossaan, ja hän käytti tätä palstaa uskomattomalla keksimiskyvyllä\nja mielikuvitusrikkaudella, menipä hän niinkin pitkälle, että hyökkäsi\npankin kimppuun voidakseen sitä suuremmalla loistolla toitottaa\nvoittoaan vastustajista. Sitä merkillistä lentolehtistä, josta hän oli\nunelmoinut, oli äskettäin levitetty miljonana kappaleena yli koko\nsivistyneen mailman. Uusi asioimisto oli myös käynnissä ja käyttäen\ntekosyynään pörssitietojen levittämistä maaseutulehtiin pääsi se\nkaikkien suurempien kaupunkien markkinoitten herraksi. Ja hänen oma\nlehtensä \"Toivo\" oli hänen vapaalla johdollaan saavuttanut yhä\nsuuremman valtiollisen merkityksen.\n\nJa huhu uudesta pääoman lisäyksestä, joka levisi keskellä\nreklaamiyllytystä ja ajankohtana, joka oli sovelias kaikenlaisille\nhullutuksille, oli omiaan tempaamaan mukaan järkevimmätkin.\nKöyhimmistä kodeista ylhäisimpiin palatseihin, portinvartijan majasta\nherttuattarien salonkeihin saakka syttyi tuli ja veto muuttui\nsankarilliseksi, sokeaksi, taistelunhaluiseksi uskoksi. Otettiin\nhuomioon ne ihmetyöt, joita Yleispankki jo oli suorittanut, ensimäiset\nloistavat edistykset, odottamattoman suuret jaot, jommoisia ei mikään\nmuu yhtiö ollut voinut niin pian suorittaa osakkeenomistajilleen. Ei\nyhtään tappiota, ainoastaan voittoja voittojen jälkeen; kaikki, mihin\nYleispankki koski, muuttui kullaksi. Ja mikä tulevaisuus välkkyikään\nnoitten kiihtyneitten aivojen edessä, tulevaisuus niin täynnä vielä\nsuurempia yrityksiä, että se välttämättä vaati nuo 50 uutta miljonaa,\njoitten huhun ennustama liikkeellelaskeminen oli saattanut ihmiset\npyörälle päästään. Oli liikkeellä mitä uskomattomimpia historioita\npankin suunnitelmista, sekä pörssissä että seuraelämässä; mutta ennen\nmuuta herätti huomiota itämaisen rautatieyhtymän muodostaminen; se oli\nseisovana puheenaiheena kaikkialla, erittäinkin olivat naiset\nihastuneet tähän aatteeseen ja koettivat värvätä sille kannattajia.\nNaiskammioissa, loistopäivällisillä, myöhäisillä teekutsuilla, vieläpä\nalkoveissakin kuultiin intohimoisten naisäänten kuulustelevan miehiä:\n\"Mitä te sanotte, eikö teillä ole yhtään osaketta Yleispankista? Se on\nainoa, joka johonkin kelpaa! Ostakaa heti sen osakkeita, jos haluatte,\nettä teistä pidetään!\" Suunniteltiin uutta ristiretkeä, Vähän Aasian\nvallotusta, johon eivät Pietari-Erakko ja Ludvig pyhä olleet kyenneet,\nja johon naiset nyt olivat ryhtyneet kultatäydet kukkarot aseinaan.\nKaikki olivat tietävinään asian perinjuurin, puhuivat teknillisin\ntermein päälinjasta, joka avattaisiin ensiksi Brussan ja Beirut'in\nvälille Angoran ja Aleppon ylitse. Sitten tuli Smyrnan ja Angoran\nlinja, sen jälkeen Trapezunt'in ja Angoran linja Erzerum'in ja Sivas'in\nkautta ja vihdoin Damaskus-Beirut-linja. Ja sitten he hymyilivät,\nvilkuttivat silmää ja kuiskailivat, että mahdollisesti vielä tulisi\nyksi linja -- mutta vasta paljo myöhempään -- Beirut'in ja Jerusalemin\nvälille vanhojen rannikkokaupunkien Laidan, Saint-Jean d'Acren ja\nJaffan kautta ... ja kuka tietää, kenties voitaisi Jerusalemista jatkaa\naina Port-Saidiin ja Aleksandriaan saakka. Puhumattakaan siitä, että\nBagdad ei ollut kaukana Damaskuksesta ja että, jos linja ulotettaisiin\nsinne saakka, merkitsisi se tien murtamista länsimaista aina Persiaan,\nIndiaan ja Kiinaan saakka. Heidän kauniit huulensa loihtivat esiin\nkalifien löydetyt aarteet, kuten Tuhannen ja yhden yön ihmesaduissa.\nEdenin yrttitarha valloitettaisiin uudestaan, pyhä hauta temmattaisiin\nuskottomien käsistä ja kristinusko nostaisi valkoisen lippunsa\nihmiskunnan kehdolle! Tähän vaikenivat kauniit ennustajattaret, eivät\nhalunneet sanoa enempää, mutta heidän silmänsä loistivat ajatellessaan\nsitä, mikä täytyi pitää salassa. _Sitä_ ei saanut kuiskata kuuluville.\nMonet heistä eivät tienneet siitä mitään, mutta olivat tietävinään. Se\noli salaperäinen asia, joka kenties ei koskaan tapahtuisi, mutta joka\nsaattoi kuitenkin tulla kuin ukkosen isku jonain päivänä: Jerusalem\nlunastettuna sulttaanilta, jätettynä paaville yhdessä Syrian\nkuningaskunnan kanssa, hänen pyhyytensä talousarvio katolisen pankin\n\"Pyhän haudan aarrekammion\", järjestämänä, joka suojelisi häntä\nkaikilta valtiollisilta levottomuuksilta, katolisuus nuortuneena,\nvapautuneena kaikista turmelevista kasvannaisuuksista, täyden kypsyyden\nsaavuttaneena, hallitsevana mailmaa sen vuoren huipulta, jolla Kristus\nantoi henkensä.\n\nKun Saccard nykyisin halusi työskennellä aamusin, oli hän pakotettu\nsanomaan, ettei ole kotona, sillä hieno huone Ludvig XIV:nnen malliin\noli suorastaan piiritettynä, siellä oli kuin kokonainen hovi kuninkaan\nympärillä ... jumaloimista, kerjäämistä ilman alkua ja loppua\nkaikkivoivan miehen ympärillä.\n\nErityisen sydämetön oli hän eräänä heinäkuun alkupuolen aamuna; hän oli\nantanut käskyn, ettei ketään oteta vastaan. Kun odotushuone oli pakaten\ntäynnä väkeä, joka huolimatta vahtimestarin esityksistä jäi yhä\nodottamaan, oli hän sulkeutunut kahden konttoripäällikkönsä kanssa\nviimeistelemään uusien osakkeitten liikkeeseenlaskemissuunnitelmaa.\nTarkastettuaan useampia uusia ehdotuksia hyväksyi hän erään, joka\njärjesti asian niin, että vanhat 200,000 osaketta, joista oli maksettu\nainoastaan 125 frangia, kuitattiin täydellisesti; mutta tähän tulokseen\npääsemiseksi täytyi uudet, ainoastaan osakkeenomistajille kuuluvat\nosakkeet, merkitä 850 frangiksi, heti maksettaviksi, siitä 500 frangia\nperusrahastoon ja 350 frangin palkkio vanhojen osakkeitten ehdotettua\nlunastamista varten. Mutta ilmeni vaikeuksia, oli useita verrattain\nmerkitseviä reikiä täytettävänä, ja Saccard oli hyvin hermostunut.\nOdotushuoneesta kuuluvat äänet suututtivat häntä. Nuo ihmiset, jotka\nolivat valmiit heittäytymään vatsalleen hänen eteensä, nuo matelevat\nkunnioituksenosotukset, jotka hän tavallisesti otti vastaan\nhyväntahtoisen tyrannin ylimielisyydellä, herättivät hänessä tänään\nhalveksimista. Ja kun Dejoie, joka aamusin palveli hänen luonaan\nvahtimestarina, uskalsi hiipiä sisään eräästä pienestä käytävän ovesta,\nhuusi hän hirmustuneena:\n\n\"Mitä nyt? Olenhan minä sanonut, etten ota vastaan _ketään_! Tuolla on\nkeppini, ota se, tunge heidät oven ulkopuolelle ja anna heidän maistaa\nsitä, niin saan ehkä olla hetken rauhassa.\"\n\nDejoie otti asian rauhallisesti ja uskalsi tehdä vastaväitteitä.\n\n\"Suokaa anteeksi, kreivitär de Beauvilliers kerjäsi ja rukoili ... ja\nkun tiedän, että herra mielellään on kohtelias häntä kohtaan...\"\n\n\"Menköön helvettiin, hän ja kaikki muut!\" huusi Saccard.\n\nMutta hän johtui heti toisiin ajatuksiin ja sanoi:\n\n\"Päästä hänet sitten sisään, koska kerran on tähtiin kirjotettu, etten\nminä koskaan saa olla rauhassa. Mutta pikku oven kautta, muuten tulee\nkoko joukko sisälle.\"\n\nSaccard otti kreivitär Beauvilliers'in vastaan verrattain ynseästi,\nsillä hänen vihansa ei vielä ollut ehtinyt lauhtua. Hän ei edes\ntyyntynyt Alice'n nähdessään, joka seurasi äitiään tavanmukaisin\nsuljetuin, vakavin ilmein. Hän oli lähettänyt pois molemmat\nkonttoripäällikkönsä ja ajatteli vain, kuinka voisi heidät kutsua\nmahdollisimman pian takaisin ja jatkaa työtään.\n\n\"Olkaa hyvä ja sanokaa asianne niin pian kuin mahdollista, rouva\nkreivitär, sillä minulla on hirveän kiire.\" Kreivitär katsoi\nkummastuneena Saccard'iin; hän oli aina tottunut käyttämään runsaasti\naikaa ja hän sanoi erotetun kuningattaren surumielisellä äänellä:\n\n\"Jos minä häiritsen teitä, herraseni...\"\n\nSaccard pyysi heitä istumaan, ja nuori tyttö, joka oli yritteliäämpi\nkuin äiti, istuutui heti, mutta kreivitär jatkoi:\n\n\"Tulen pyytämään teiltä neuvoa. Minua vaivaa tuskallinen epäröiminen,\ntunnen, etten koskaan voisi päättää omin neuvoin...\"\n\nHän muistutti Saccard'ille, että hän pankin perustamistilaisuudessa oli\nottanut 100 osaketta, jotka kaksi kertaa kaksinkertaistutettuina\nmolemmissa pääomanlisäämisissä, nyt tekivät 400 osaketta, joista hän,\npalkkiot mukaanluettuina, oli maksanut 87,000 frangia. Paitsi 20,000,\njotka hän oli säästänyt, oli hänen täytynyt lainata 70,000 maatilaansa\nvastaan.\n\n\"Nyt olen löytänyt ostajan tälle omaisuudelle ja -- eikö totta? --\nnythän on kysymys uusien osakkeitten liikkeeseenlaskemisesta? Minä\nvoisin sijottaa koko omaisuuteni teidän liikkeeseenne.\"\n\nSaccard'in kasvot kirkastuivat; noitten kahden naisraukan sokea\nluottamus liikutti häntä. Muutamin laskelmin johti hän heidät asian\nytimeen.\n\n\"Aivan oikein, kysymys on uusista osakkeista. Osake tulee maksamaan 850\nfrangia palkkioineen. Kuinkas olikaan, te sanoitte, että teillä on 400\nosaketta. Te saatte siis 200 uutta, jotka vaativat 170,000 frangin\nmaksun. Mutta sitten onkin kaikki maksettu, ja teillä on 600 osaketta,\njotka ovat kokonaan teidän omianne, te ette ole niistä sou'takaan\nvelkaa.\"\n\nHe eivät ymmärtäneet, hänen täytyi selittää heille tarkemmin, ja he\nistuivat hieman kalpeina hämmästyksestä noitten suurten numeroitten ja\nsen rohkean keikauksen johdosta, jonka he olivat uskaltamaisillaan.\n\n\"Niin, summa on melkein sama, joka omaisuudestamme on tarjottu ...\n240,000 frangia saan minä nyt tilastamme, joka ennen oli 400,000\nfrangin arvoinen. Kun olen maksanut lainaamani summan, jää minulle\ntäsmälleen se, mitä tarvitaan osakkeihin. Mutta onhan kauheaa panna\nkaikki, koko olemassaolomme yhdelle kortille!\"\n\nJa hänen kätensä vapisivat, hän istui ajatellen tuota konetta, joka\nensin oli ottanut häneltä hänen säästörahansa, sitten lainatut 70,000,\nja joka nyt uhkasi niellä koko maaomaisuuden. Tytär istui hiljaa,\nkirkkaat, innokkaasti osaaottavat silmät äitiin kiinnitettyinä.\n\nSaccard hymyili rohkaisten.\n\n\"Luonnollisesti täytyy teidän välttämättä luottaa meihin. Mutta numerot\npuhuvat, eikö totta? Käykää lävitse laskelmamme ja sitten on\nluullakseni mahdotonta epäillä. Otaksukaamme, että te ryhdytte tähän\nliikeyritykseen, teillä on silloin 600 osaketta, jotka, täysin\nsuoritettuina, ovat maksaneet teille 257,000 frangia. Keskikurssi on\nnyt, kuten tiedätte, 1,300 frangia, joka tekee kokonaissumman 780,000\nfrangia. Te olette jo kolminkertaistuttaneet omaisuutenne. Ja tätä\ntulee jatkumaan, saatte nähdä millainen nousu siitä tulee, kun olemme\nlaskeneet uudet osakkeemme liikkeeseen. Lupaan teille miljonan ennen\nvuoden lappua.\"\n\n\"Oi, äiti!\" pääsi Alice'lta ehdoton huokaus.\n\nMiljona! Talo rue Saint-Lazare'n varrella vapautuisi hypotekista,\npuhdistuisi köyhyyden liasta. Heidän taloutensa pääsisi varmalle\npohjalle, ei enää noita tuskia, joita he olivat kärsineet, nuo ylhäiset\nköyhimykset, joilla on omat ajopelit, mutta ei leipäpalaa! Tytär saisi\nriittävät myötäjäiset, saisi miehen ja lapsia, pääsisi nauttimaan sitä\nonnea, jonka köyhin kadun kerjääjätärkin voi itselleen kustantaa!\nPoika, joka ei kestänyt Roman ilmanalaa, voisi palata kotiin, elää\nnimensä arvoisesti. Äiti pääsisi taas liikkumaan omassa piirissään,\nvoisi maksaa kuskinsa, eikä tarvitsisi enää kituilla ja säästää\nvoidakseen kustantaa itselleen ylimääräisen ruokalajin tiistaina\npäivälliseksi, ja pääsisi näkemästä nälkää muina viikon päivinä!\n\nKreivitär oli jo vakuutettu, hän kääntyi tyttären puoleen tältä tukea\nhakien.\n\n\"No, mitä sinä sanot?\"\n\nMutta nuori tyttö ei sanonut mitään, hän painoi katseensa alas ja\nsalasi silmien loiston.\n\n\"Aivan niin\", jatkoi äiti hymyillen, \"minä unohdin, että sinä kokonaan\nolet antanut päätösvallan minulle\".\n\nHän kääntyi Saccard'iin.\n\n\"Niin, herra Saccard, teidän mainettanne ylistetään kaikkialla.\nKaikkialla kerrotaan teidän kauniista, liikuttavista teoistanne. Ei\nainoastaan ruhtinatar d'Orvideo, vaan kaikki ystävättäreni ovat\nihastuneet teidän yrityksiinne. Monet heistä ovat kateita minulle sen\njohdosta, että olen teidän ensimäisiä osakkeenomistajianne, ja jos\nkuuntelisi heidän neuvojaan, pitäisi myydä sänkyvaatteensakin ja\nsijottaa rahat teidän huostaanne.\"\n\nHän hymyili mielihyvästä.\n\n\"Minusta he ovat hiukan hulluja -- todellakin hiukan hassuja. Mutta\nehkä se johtuu siitä, etten minä ole tarpeeksi nuori. Tyttäreni\nsitävastoin on ihailijattarianne. Hän uskoo teidän tehtäväänne ja\nhankkii teille kannattajia kaikkialta seuraelämästä.\"\n\nSaccard loi katseen Alice'en ja tämä näytti niin iloiselta, niin\nloistavalta luottamuksessaan, että hän Saccard'in mielestä oli vallan\nkaunis huolimatta keltaisesta ihostaan, jo kuihtuneista piirteistään ja\nliian pitkästä kaulastaan. Ja hän tunsi itsensä suureksi ja hyväksi\najatellessaan voivansa lahjottaa onnen tuolle hentomieliselle\nolennolle, joka muuttui kauniiksi pelkän ajatuksenkin johdosta\nnaimisiin pääsemisestä.\n\n\"Oi niin\", sanoi Alice hiljaisella, melkein kaukaiselta kuuluvalla\näänellä, \"onhan se niin kaunis ajatus valottaa tuo kaukainen maa ... se\non uuden ajanjakson alkuna ristin leimuavan merikin alla...\"\n\nLiikuttavan hiljaisuuden jälkeen nousi kreivitär vihdoin.\n\n\"No niin, herraseni, olen vakuutettu. -- Kirjotan notariolleni\nhyväksyväni tarjouksen. Suokoon jumala minulle anteeksi, jos teen\nväärin.\"\n\nSaccard oli myös noussut ja hän selitti juhlallisella ja liikutetulla\näänellä:\n\n\"Jumala itse on antanut teille tämän ajatuksen, rouva kreivitär, olkaa\nvarma siitä!\"\n\nJa saattaessaan heitä käytävään, välttääkseen odotushuonetta, missä\ntungosta jatkui, kohtasi hän Dejoie'n, joka tallusteli siellä\nhämillään.\n\n\"Mitä nyt taas? Ei kai ole useampia, jotka haluavat tunkeutua\nluokseni?\"\n\n\"Ei, ei, herra tirehtööri ... jos minä uskaltaisin pyytää tirehtööriltä\nneuvoa ... se koskee minun omia asioitani.\"\n\n\"Omia asioitanne? Niin, sehän on totta, te olette osakkeenomistaja, te\nmyöskin. No niin, ystäväni, ottakaa vastaan uudet osakkeet, jotka\nteille määrätään; myykää viimeinen paitanne, jos niin tarvitaan. Sen\nneuvon annan kaikille ystävillemme.\"\n\n\"Ei, herra tirehtööri, se on liian paljon, niin pitkälle ei minun ja\ntyttäreni kunnianhimo ulotu. Alussa otin kahdeksan osaketta 4,000\nfrangilla, jotka vaimoraukkani oli haalinut kokoon, eikä minulla\nedelleenkään ole muuta kuin ne kahdeksan, sillä kun uudet osakkeet\npäästettiin liikkeeseen, kaksi eri kertaa, ei meillä ollut rahoja\nlunastaa niitä. Enkä minä siitä aikonutkaan puhua, minun piti vain\nkysyä, mitä herra meinaa, jos minä myisin osakkeeni.\"\n\n\"Mitä te sanotte, ihminen? Myisitte!\"\n\nKunnioittavin elein selitti Dejoie asemansa. Nykyisen kurssin mukaan --\n1,300 fr. -- olivat hänen osakkeensa 10,400 frangin arvoiset. Hän voisi\nsiis vallan hyvin antaa Nathalie'lle myötäjäiset, joita kirjansitoja\nvaati. Mutta yhtämittaisen nousun kestäessä olivat hänen omat halunsa\nheränneet, ja hän oli ajatellut -- aluksi hyvin hämärästi ja\nepämääräisesti, mutta nyttemmin oli se melkein muuttunut hänen vakaaksi\npäätöksekseen -- hankkia itselleen pienen 600 frangin vuosikoron, jotta\nhän voisi antautua lepoon. Mutta siihen vaadittiin 12,000 frangin\npääoma, ja yhdessä tyttären myötäjäisten kanssa kolhosi kokonaissumma\n18,000 frangiin. Ja hän epäili, voisiko hän koskaan saavuttaa moista\nsummaa, sillä sitä varten pitäisi kurssin nousta 2,300 frangiin.\n\n\"Te ymmärrätte, herra tirehtööri, että, jolleivät ne enää kohoa, tahdon\nmieluummin myydä, sillä Nathalie'n onni ennen kaikkea, vai mitä? Mutta\njos osakkeet vielä kohoaisivat, joutuisin aivan pois suunniltani, jos\nolisin ryhtynyt myymään.\"\n\n\"Kuulkaapas, ukkoseni, te olette kovin yksinkertainen! Luuletteko, että\naiomme pysähtyä 1,300? Oletteko nähnyt minun myyvän? Te tulette saamaan\n18,000 frangianne, siitä menen minä vastuuseen. Menkää nyt tiehenne ja\najakaa pois kaikki ihmiset, sanokaa heille, että minä olen mennyt\nulos!\"\n\nJäätyään yksin kutsui Saccard luokseen molemmat konttoripäälliköt ja he\nlopettivat työnsä rauhassa.\n\nPäätettiin kutsua elokuussa uusi ylimääräinen yhtiökokous päättämään\npääomanlisäyksestä. Hamelin, jonka piti johtaa puhetta, saapui\nMarseille'n heinäkuun loppupäivinä. Hänen sisarensa oli viimeisten\nkahden kuukauden aikana jokaisessa kirjeessään kehottanut häntä yhä\nyksipäisemmin palaamaan takaisin. Keskellä pankin ennenkuulumatonta\nmenestystä, joka lisääntyi päivä päivältä, oli hänellä levoton aavistus\nuhkaavasta vaarasta, ja senvuoksi oli hänestä parempi, että veli tuli\nkotiin ja sai nähdä omin silmin, sillä hän ei enää luottanut itseensä.\nPitikö hänen tunnustaa suhteensa Saccard'iin, josta viattomalla\nveljellä ei ollut aavistustakaan? Voimakkaimpina hetkinään kuvitteli\nhän antavansa täydellisen selityksen, eikä uskovansa enää niin\nhuomattavien summien hoitoa miehelle, joka oli heittänyt mereen niin\nmonta miijonaa ja aiheuttanut niin monen ihmisen häviön. Mutta sitten\nsumeni taas hänen selvänäköisyytensä, eikä hän voinut löytää selviä\nsyytöksiä, vaan ainoastaan muutamia sekavuuksia, jotka Saccard'in\nväitteen mukaan olivat yhteisiä kaikille luottolaitoksille. Hän ei\nlopulta lainkaan tiennyt mitä tehdä, oli hetkiä, jolloin hän ihaili\nSaccard'ia enemmän kuin koskaan ennen. Hän tunsi olevansa nainen ja\npelkäsi, ettei hänellä ollut enää tarpeeksi toimintavoimaa. Ja siitä\nsyystä oli hän sangen iloinen veljen kotiintulon johdosta.\n\nVeli oli mitä parhaimmalla tuulella, menestys oli täydellinen,\nrautatiekysymys järjestetty, valmistavat työt alkaisivat pian ja\ntyöpajoja avattaisiin kaikkialla, niinpian kuin yhtiö lopullisesti oli\nperustettu Parisissa. Hän oli niin täynnä innostusta ja tulevaisuuden\ntoivoa, että Caroline näki parhaaksi vaieta, hänen oli mahdotonta sanoa\nmitään varmaa.\n\nSaccard heittäytyi Hamelin'in kaulaan ja suuteli häntä\neteläranskalaisen tavallisella ylitsekuohuvalla vilkkaudella. Ja kun\ntoinen suullisesti oli vahvistanut kirjalliset ilmotuksensa ja kertonut\njoukon yksityiskohtia täydellisesti onnistuneesta pitkästä matkastaan,\nhuudahti hän ihastuneena:\n\n\"Niin, rakas ystäväni, nyt olemme me Parisin herroja, markkinoitten\nkuninkaita. Minä olen myös työskennellyt kelpotavalla. Saattepa\nkuulla.\"\n\nJa hän ryhtyi heti selittämään suunnitelmaansa pohjapääoman\nkorottamisesta 150 miljonaan laskemalla ulos 100,000 uutta osaketta,\njolloin samalla saataisiin peitetyksi sekä vanhat että uudet. Hän\ntarjosi ne 850 frangin hintaan, jolloin 350 frangia menisi\nvararahastoon, joka edellisissä vuositilinpäätöksissä luovutettujen\nsummien kanssa kohoaisi 25 miljonaan; tarvitsisi vain hankkia yhtä\nsuuri summa ja silloin olisi koossa 50 miljonaa, jotka hän tarvitsi\n200,000 osakkeen täytteeksi. Ja tässä tuli hänen \"loistava keksintönsä\"\navuksi, hän oli tehnyt todennäköisyyslaskelmia kuluvan vuoden voitosta,\njonka hän arveli nousevan 36 miljonaan. Siitä voisi helposti ottaa nuo\npuuttuvat 25 miljonaa. Ja Yleispankilla olisi niinmuodoin jouluk. 31\np:nä 1867 150 milj. pääoma, jaettuna 300,000:teen täysinmaksettuun\nosakkeeseen.\n\nHiukan pyörällä päästään oli Hamelin istunut ja selaillut kirjallista\nehdotusta ja tarkastellut sen numeroita.\n\n\"Ei pitäisi missään tapauksessa määräillä etukäteen voitosta, joka ei\nvielä ole käsissä. En tahdo puhua yrityksistänne, joita, kuten kaikkia\nihmistöitä, seuraavat kaikenlaiset onnettomuudet, mutta minun mieltäni\nkiinnittää pääasiassa Sabatani'n tili ... yli 3,000 osaketta,\njotka edustavat yli kahta miljonaa! Ja ne on viety kreditpuolelle,\nvaikka niitten pitäisi olla debetpuolella, koska Sabatani on vain\nnimellisosakkaamme. Voimmehan sen tunnustaa toisillemme näin meidän\nkesken. Ja monet apulaisemme -- vieläpä pari johtokunnan jäsentämmekin\n-- näyttelevät samaa osaa. Minä ymmärrän sen kyllä, teidän ei tarvitse\nselittää sitä minulle. Ja minua huolestuttaa se seikka, että meillä on\ntuollainen joukko hallussamme omia osakkeitamme. Ei siinä kyllin,\nettemme ole saaneet penniäkään noista osakkeista, vaan ne estävät myös\nmeidän liikkeitämme, ja jonain kauniina päivänä tulee niistä\nturmiomme.\"\n\nRouva Caroline loi veljeensä kehottavan katseen, sillä tämä oli\nlausunut juuri hänen pelkonsa.\n\n\"Oh, tuo pörssipeli!\" mutisi hän.\n\n\"Emmehän me pelaa!\" huudahti Saccard. \"Täytyyhän jokaisella olla oikeus\ntukea omia papereitaan ja me olisimme tyhmeliinejä, jollemme pitäisi\nhuolta, että Gundermann ja muut eivät voi alentaa osakkeittemme arvoa\npelaamalla meitä vastaan. Vielä eivät he ole uskaltaneet oikein rynnätä\nesille, mutta sekin hetki tulee kerran. Senvuoksi olen iloinen, että\nmeillä on osa liikeneviä osakkeita, ja minä sanon teille, että olen\nvalmis ostamaan lisää. Niin, minä ostan ennen itse kuin annan kurssin\naleta centime'äkään.\"\n\nHän oli lausunut nämä sanat erityisellä ponnella, ikäänkuin hän olisi\nvannonut ennen kuolevansa kuin antautuvansa. Mutta sitten pakottautui\nhän rauhalliseksi ja nauroi vaikkei nauru näyttänyt tulevan oikein\nsydämestä.\n\n\"Vai niin, alkaako epäluottamus taas! Luulin, että tämä kysymys oli\nselvä kerta kaikkiaan. Te olette luvannut luottaa minuun; antakaa minun\nsiis toimia! Tarkotukseni on vain hankkia teille suuri, suuri\nomaisuus!\"\n\nHän vaikeni ja lisäsi hillityllä äänellä, ikäänkuin hän olisi pelännyt\nomaa rohkeuttaan:\n\n\"Te ette tiedä mikä on tarkotukseni? Minä tahdon saada kurssin 3,000\nfrangiin.\"\n\nHän ojensi kättään, hän näki tuon 3,000 frangin kurssin nousevan kuin\nleimuava kiertotähti yli pörssin taivaan.\n\n\"Se on mieletöntä\", sanoi Caroline-rouva.\n\n\"Niinpian kuin kurssi nousee yli 2,000 frangin\", selitti Hamelin, \"on\njokainen uusi nousu vaara, ja mitä minuun tulee, niin sanon teille\netukäteen, että aion myydä osakkeeni; en halua olla mukana sellaisissa\nhullutuksissa.\"\n\nSaccard hymyili taas, pidättyvästi, mutta samalla toivorikkaasti.\n\n\"Luottakaa vain minuun, luulen hoitaneeni teidän asianne sangen hyvin.\nToihan Sadova teille miljonan.\"\n\nSe oli totta, sitä ei Hamelin tullut ajatelleeksi: he olivat ottaneet\nvastaan tuon miljonan, joka oli kalastettu pörssin sameasta vedestä. He\nistuivat hetkisen vaiti ja kalpenivat ajatellessaan, etteivät he ehkä\nolleet käyttäytyneet aivan moitteettomasti. Oliko heidätkin pelin\nspitali saastuttanut? Oliko mahdotonta pysyä terveenä siinä\nepäpuhtaassa ilmassa, jota heidän liikeasiansa pakottivat heidät\nhengittämään?\n\n\"Aivan oikein\", mutisi Hamelin, \"mutta jos minä olisin ollut kotona...\"\n\nSaccard ei sallinut hänen puhua loppuun.\n\n\"No, no, ei mitään omantunnonnuhteita. Nuo rahat me otimme\njuutalaisrakkarien taskuista!\"\n\nKaikki kolme nauroivat. Eihän voinut sallia puhdistaa itseään, pitihän\njoskus näyttää, että on nahka nenän päällä. Sellainen on elämä: ihmiset\neivät ole täydellisiä, ja jos tahtoo päästä kiusauksista, täytyy mennä\nluostariin.\n\n\"Niin, niin\", sanoi Saccard hilpeästi, \"elkää nyt nyrpistäkö nenäänne\nrahalle, ensiksi on se tyhmää ja toiseksi voivat ainoastaan heikot\nhalveksia sen mahtia. Olisihan järjetöntä raataa itsensä kuoliaaksi\nrikastuttaakseen toisia ja ottamatta hyvin ansaittua osaansa.\"\n\nHän vallitsi heitä, eikä sallinut heidän sanoa sanaakaan.\n\n\"Tiedättekö, te saatte pistää sievosen summan taskuunne. Odottakaapa\nhiukan!\"\n\nJa nuorukaisen eloisuudella kiiruhti hän Caroline-rouvan pöydän ääreen,\notti lyijykynän ja paperilapun ja alkoi laskea.\n\n\"Odottakaa! Minä teen teidän tilinne. Minä kyllä tiedän minkälainen se\non. Te saitte pankin perustamistilaisuudessa 500 osaketta, niitten luku\non kaksi kertaa kaksinkertaistunut, niin että ne nyt nousevat 2,000.\nUuden liikkeellelaskemisen jälkeen siis 3,000.\"\n\nHamelin aikoi keskeyttää hänet, mutta hän jatkoi:\n\n\"Ei, ei, elkää sanoko halaistua sanaa! Minä tiedän varsin hyvin, että\nte voitte maksaa ne perimillänne 300,000 frangilla ja sillä miljonalla,\njonka te ansaitsitte Sadovasta. Kuulkaapas nyt: ensimäiset 2,000\nosakettanne ovat maksaneet teille 435,000 frangia, viimeiset 1,000\ntulevat maksamaan 850,000, yhteensä 1,285,000 frangia, teille jää siis\nvielä 15,000 frangia huvituksiinne, puhumattakaan palkastanne, jonka me\naiomme korottaa 60,000 frangiin.\"\n\nMolemmat sisarukset kuuntelivat hämillään ja lopuksi he kiintyivät\nnoihin numeroihin.\n\n\"Huomaattehan nyt itsekin, että olette rehellisiä, maksatte sen mitä\notatte. Mutta tuo kaikki on joutavaa, minä tahdoin sanoa vain\nseuraavaa.\"\n\nHän nousi ja heilutti paperia voitonriemuisin ilmein.\n\n\"Kun kurssi nousee 3,000, tuottavat teidän 3,000 osakettanne yhdeksän\nmiljonaa.\"\n\n\"Mitä --? Kun kurssi nousee 3,000?\" huudahtivat he, ikäänkuin pannen\nvastalauseensa tätä hullutusta vastaan.\n\n\"Aivan niin! Ja minä kiellän teitä myymästä osakkeitanne ennen sitä!\nMinä tiedän kyllä keinoja estää teitä tekemästä sitä -- niin,\nväkivallalla jos niin tarvitaan. Onhan toki oikeus estää ystäviään\ntekemästä tuhmuuksia.\"\n\nJohtokunnan kokous pidettiin rue de Londres'in loistorakennuksen\nuudessa salissa. Puheenjohtajan tuoli oli oikea valtaistuin, mahtavampi\nmuita nojatuoleja, jotka seisoivat majesteetillisessa rivissä kuin\njossain ministeristön kokoussalissa, tavattoman suuren, punasella\nsamettiliinalla peitetyn pöydän ympärillä. Ja valkeasta marmorista\ntehdyn mahtavan uuniin päällä, jossa talvisin paloi kokonaisia hirsiä,\nseisoi paavin rintakuva, jonka rakastettavat ja hienot piirteet\nnäyttivät hymyilevän ilkeästi jouduttuaan tälle paikalle.\n\nSaccard oli saanut kaikki johtokunnan jäsenet käsiinsä ostamalla aivan\nyksinkertaisesti useimmat heistä. Markisi de Bohain, joka verekseltään\noli tavattu eräässä lahjusjutussa, joka suuressa määrin läheni\nkavallusta, sai kiittää Saccard'ia siitä, että asia jäi salaisuuden\nverhoon, sen jälkeen kun varastettu yhtiö oli saanut rahansa takasin,\nja hänestä oli luonnollisesti tullut johtajan uskollinen palvelija,\nilman että hän senvuoksi olisi lakannut kantamasta ylhäistä päätään\nkorkealla ja olemasta yhtiön koristuksena. Sen perästä kuin Rougon,\nsuutuksissaan sähkösanoman varkainlukemisesta, oli ajanut Huret'n\novesta, oli tämä aivan kokonaan antautunut Yleispankin palvelukseen,\noli sen asiamiehenä kamarissa, kalasti sen eduksi politikan sameassa\nvedessä ja pisti suurimman osan likaisesta voitostaan omaan taskuunsa;\nhän kulki niin röyhkeästi tietään, että hänen tekonsa olisivat voineet\nhankkia hänelle vapaan ylläpidon kuritushuoneessa. -- Vicomte de\nRobin-Chagot, varapuheenjohtaja, nosti 100,000 frangia salaisia\npalkkioita siitä, että hän nurkumatta allekirjotti nimensä Hamelin'in\npitkinä poissaoloaikoina. -- Pankkiiri Kolb otti niinikään maksua\ntoimettomasta jäsenyydestään, ja itsensä Sédille'n, silkkitehtailijan,\njoka oli hävinnyt pörssissä suuren summan, oli täytynyt lainata\nSaccard'ilta huomattava erä, jota hän ei ollut kyennyt maksamaan\ntakasin. -- Ainoastaan Daigremont säilytti itsenäisyytensä Saccard'ia\nvastaan, joka välistä oli levoton sen johdosta, mutta olihan mies\nrakastettava ja kohtelias kuten tavallisesti, kutsui hänet\njuhliinsa, kirjotti kaiken alle huomautuksitta, velton parisilaisen\nvälinpitämättömyydellä, joka katsoo sormiensa lomitse kaikkea,\nniinkauankuin ansaitsee rahaa.\n\nVaikka hallinto tänään kokoontuikin tekemään niin tärkeitä päätöksiä,\nkävi kaikki yhtä vapaasti kuin ennenkin. Oli tullut niinikään tavaksi\ntyöskennellä vain pienemmässä kokouksessa kuukauden 15:ta; suuri kokous\nkuukauden lopussa vahvisti vain juhlallisesti ennen tehdyt päätökset.\nKaikki hallinnonjäsenet olivat vähitellen tulleet niin toinen toisensa\nkaltaisiksi, että pöytäkirjat, joissa ilmaistiin vain alituinen\nmyöntymys, uhkasivat tulla väsyttävän yksitoikkoisiksi; senvuoksi oli\nkeksitty sellainen aate, että muutamien johtokunnan jäsenten annettiin\nlausua arveluttavuuksia ja huomautuksia, jotka antoivat aihetta\nyksityiskohtaiseen keskusteluun.\n\nDaigremont kiiruhti Hamelin'ia vastaan ja puristi hänen kättään; hän\noli kuullut puhuttavan, mitä hyviä ja suuria uutisia tämä oli tuonut\nmukanaan.\n\n\"Rakas puheenjohtaja, sallikaa minun onnitella teitä!\"\n\nKaikki ympäröivät insinöörin ja imartelivat häntä, Saccard'kin,\nikäänkuin hän olisi tavannut tämän vasta nyt. Ja kun kokous oli avattu\nja Hamelin ryhtynyt lukemaan selontekoa, kuuntelivat kaikki, mitä\nmuulloin ei tapahtunut. Kauniit tulokset, loistavat tulevaisuuden\nlupaukset, nerokas pääomanlisäys, jonka kautta vanhat osakkeet\ntulisivat maksetuiksi, kaikki tämä otettiin vastaan ihastunein\npäännyökäyksin. Eikä kenenkään päähän pistänyt pyytää lähempiä\nselityksiä. Kaikki oli erinomaista. Sédille huomasi virheen laskuissa,\nmutta yksimielisesti päätettiin olla ottamatta hänen huomautustaan\npöytäkirjaan, jottei sekotettaisi soraääniä hallinnon jäsenten\nkauniiseen yksimielisyyteen; he kiiruhtivat kaikki allekirjottamaan\nnimensä ihastuksen humussa ilman pienintäkään huomautusta.\n\nKolme päivää sen jälkeen pidettiin ylimääräinen yhtiökokous hotelli de\nLouvren suuressa salissa. Sääntöjen mukaan täytyi omistaa vähintään\nkaksikymmentä osaketta päästäkseen mukaan, ja saapuville tuli 1,200\nosakasta edustaen yli 4,000 ääntä. Vilkas puheensorina kuului salissa,\njossa kaikki johtokunnan jäsenet ja pankin korkeimmat virkailijat\nolivat saapuvilla. Sabatani seisoi erään joukon keskellä ja puhui\nhuokaillen kotimaastaan, Idästä; hän kertoili, mitä merkillisimpiä\njuttuja: täytyi vain taivuttaa vähän selkäänsä poimiakseen kultaa,\nhopeaa ja kalliita kiviä. Ja Maugendre, joka kesäkuussa oli päättänyt\nostaa 50 Yleispankin osaketta, kuunteli häntä suu selällään, iloiten\ntekemästään viisaasta päätöksestä, samalla kun Jantrou, joka oli\nvajonnut mitä likaisimpiin hurjisteluihin, kun hänellä nyt oli rahoja,\nseisoi ivallisesti virnistellen, aivan velttona edellisen päivän\njuhlien jälkeen.\n\nAvattuaan kokouksen pyysi puheenjohtaja Lavignière'ä, joka oli\nuudestaan valittu tilintarkastajaksi ja joka vuoden lopussa oli oman\ntoivomuksensa mukaan määrä ottaa hallintoon, lukemaan selostuksen\nyhtiön rahallisesta asemasta tulevan joulukuun lopussa. Säännöissä oli\nmäärätty, että etukäteen oli tarkastettava kirjanpäätös. Hän kosketteli\nohimennen edellisen vuoden tilejä, jotka huhtikuussa oli esitetty\nosakkaille, erinomaista tulosta, 11,5 miljonan puhdasta voittoa, josta\nyhtiö kykeni suorittamaan 33 prosentin voitonjaon. Senjälkeen esitti\nhän suuren määrän numeroita todistaakseen, että ne 36 miljonaa,\njotka laskettiin pankin tuloiksi kuluvalta vuodelta, eivät lainkaan\nolleet liian korkealle arvatut, vaan päinvastoin asetetut sangen\nvaatimattomiksi. Hän puhui aivan varmaan vilpittömässä mielessä ja oli\nomantunnontarkasti tarkastanut hänelle esitetyt paperit, mutta ei\nmitään voi olla epävarmempaa, sillä tarkastaakseen perinpohjin tilien\npaikkansa pitäväisyyttä täytyi tutkia erikseen jokainen tekijä,\njokainen posti. Sitäpaitsi ei kukaan kuunnellut. Ainoastaan muutamat\nkiihkoilijat -- Maugendre ja muut pikkueläjät, jotka edustivat ääntä\ntai kahta -- ahmivat jokaisen numeron, joka tunkeutui melun läpi.\nMolempien tilintarkastajien tarkastus oli aivan merkityksetön. Eikä\nhiljaisuus palannut, ennenkuin Hamelin vihdoinkin nousi. Ennenkuin hän\noli avannut suunsa, osotettiin jo suosiota hänen innolleen ja tuon\nmiehen väsymättömälle rohkeudelle, joka oli matkustanut niin kauas\ntuodakseen sieltä kultasäkkejä ja tyhjentääkseen ne Parisiin. Ihastus\nnousi lakkaamatta ja saavutti mielenosotuksen luonteen hänen\nkertoessaan kuluvan vuoden saavutuksista ja tekeillä olevista uusista\nyrityksistä. Ja hyväksyminen oli yksimielinen, kun Hamelin vihdoinkin\nkehitteli yhtiökokoukselle aikomiaan ehdotuksia: pääoman lisääminen 150\nmiljonaan, antamalla ulos 100,000 uutta osaketta à 850 frangia,\nvanhojen osakkeitten suorittaminen uusien palkkiosummalla ja kuluvan\nvuoden edellytetty voitto. Tätä nerokasta aatetta tervehdittiin\nsuosionosotusten myrskyllä. Maugendren nähtiin kaikin voimin\npaukuttavan suuria nyrkkejään yli toisten päitten. Johtokunnan jäsenet\nja pankin korkeammat virkamiehet etupenkeillä olivat suunniltaan\nihastuksesta, mutta heidät voitti Sabatani, joka oli noussut ja kirkui:\n\"Bravo, Bravo!\" aivan kuin teatterissa. Kaikki ehdotukset menivät\nloistavasti lävitse.\n\nSaccard oli kuitenkin asettanut pienen komedian näyttämölle. Hän tiesi,\nettä häntä syytettiin pelistä, ja hän tahtoi poistaa kaikki epäilysten\njäljetkin niistä pelkureista osakemiehistä, joita mahdollisesti voi\nlöytyä salissa.\n\nJantrou, joka oli saanut ohjeita etukäteen, nousi ja lausui laahaavalla\näänellään:\n\n\"Herra puheenjohtaja, luulen täyttäväni useitten osakkeenomistajien\ntoiveen pyytäessäni selitystä siitä, ettei pankilla ole hallussaan\nainoatakaan omaa osakettaan.\"\n\nHamelin, joka ei ollut valmistunut, seisoi hetken hämmentyneenä. Hän\nkääntyi vaistomaisesti Saccard'in puoleen, joka tähän saakka oli\nistunut hiljaa paikoillaan, mutta nousi nyt, ojensi pienen vartalonsa\nja vastasi läpitunkevalla äänellään:\n\n\"Ei ainoatakaan, herra puheenjohtaja!\"\n\nVastausta tervehdittiin taas hyvähuudoilla -- ei tietty minkätähden.\nHän itse asiassa valehteli, mutta olihan totta, ettei yhtiöllä ollut\nyhtään osaketta omissa nimissään, sillä ne kuuluivat kaikki\nSabatani'lle tai muille nimellisosakkaille. Ja siinä oli kaikki;\npaukutettiin vielä uudestaan käsiä ja kaikki menivät matkoihinsa mitä\niloisimman mielialan vallitessa.\n\nSeuraavana päivänä sisälsivät sanomalehdet kertomuksia tästä\nyhtiökokouksesta, ja ne herättivät tavatonta huomiota sekä pörsseissä\nettä muualla. Muuten oli Jantrou'n nyt vihdoinkin onnistunut ostaa\n\"Pörssilehti\", jolla oli kahdentoistavuoden tahraton menneisyys\ntakanaan. Neljäntoista päivän kuluessa kohosi kurssi 1,500, ja elokuun\nlopussa nousi jo asteettain 2,000 frangiin. Ihmiset olivat kuin\nhulluja, ostettiin ja ostettiin yhä. Järkevimmätkin olivat\nvakuutettuja, että kurssi oli kohoava loppumattomiin.\n\nJa tämä Yleispankin mieletön osakkeitten kohoaminen, joka liiti\neteenpäin ikäänkuin uskonnollisen kiihkon siivillä, näytti olevan\nikäänkuin säestystä Tuilrie'tten ja Mars-kentän huumaavalle\njuhlasoitolle, joka pyörrytti alituisen näyttelyjuhlan telmeessä elävän\nParisin päätä. Liput liehuivat raskaassa, kuumassa ilmassa, joka ilta\nloisti ilotulitettu kaupunki kuin jättiläispalatsi, missä hurjistelut\nvalvovat aina aamunkoittoon asti. Nautinnonhalu levitti tartuntaansa\ntalosta taloon, kaupunki kylpi himojen väräjävässä, kuumeisessa\nilmassa, hukkui siihen kuin muinoin Babylon, Sodoma ja Ninive.\nToukokuun alusta lähtien oli kuninkaita ja keisareja tullut kaikilta\nmailman kolkilta. Niitä oli pitkä, loistava kulkue, liki sata\nhallitsevaa ruhtinasta, prinssiä ja prinsessaa. Oli hurrattu Venäjän ja\nItävallan keisareille, Turkin sulttaanille ja Egyptin varakuninkaalle,\nihmiset olivat vähällä ajattaa ylitseen nähdäkseen Preussin kuninkaan\najavan ohitse, ruhtinas Bismarck'in seuraamana. Lakkaamatta kaikuivat\nkuninkaalliset tervehdykset Invalidihotellista, samaan aikaan kun\nihmiset tallasivat toisiaan kantapäille päästäkseen näkemään raskaita,\nmustia Kruppin kanuunoita, jotka Saksa oli asettanut näytteille.\nMelkein joka viikko sytytti opera kruununsa jotain loistoesitystä\nvarten. Tunkeiltiin pikku teattereissa ja ravintoloissa ja\nkatukäytäville tuskin mahtui prostitueerattujen naisten valtava virta.\n\nNapoleon tahtoi omakätisesti jakaa palkinnot 60,000\nnäytteillepanijalle, ja tämä toimitus voitti kaikki muut\nloistavuudessa, se oli kuin pyhimyskehä Parisin otsalla.\nSe oli keisarikunnan suurin juhla, jossa Napoleon esiintyi\nbengalivalaistuksessa Europan valtijaana, puhui tyynellä arvokkuudella\nmaan voimasta ja lupasi rauhaa. Samana päivänä saatiin Tuilrie'ssa\ntietää kauhea uutinen Meksikosta, Maximilian oli telotettu, Ranskan\nkulta ja veri mennyt hukkaan hyödyttä, mutta tämä uutinen pidettiin\nsalassa, ettei sillä sekotettaisi juhlailoa. Se oli hautakellojen\nensimäinen varottava kumahdus, kellojen, jotka pian olivat soittavat\ntämän ylpeän aurinkoisen päivän loppuneeksi.\n\nJa keskellä tätä ihanuutta näytti myöskin Saccard'in tähti kohoavan\nkorkeimpaan loistoonsa. Vihdoinkin, niin monien vuosien hedelmättömien\nponnistusten perästä, oli hän nyt vallottanut onnen, piti sitä\nsidottuna kuin orjatarta, kuin kuollutta kappaletta, jota voi\nvapaasti vallita ja teljetä sen lukkojen taakse. Harjottaessaan\ntonttikeinottelua Monceau-korttelissa oli hänellä ollut sangen korkea\nasema, mutta koskaan ei hän ollut tuntenut itseään näin Parisin\nherraksi. Ja nyt, kun hän seisoi jalka vastustajansa niskalla, valtasi\nhänet hurja nautinnonhalu.\n\nEnsi töikseen, tuntiessaan itsensä kaikkivaltiaaksi, erotti hän Huret'n\nja antoi Jantrou'n tehtäväksi alkaa sotaretken Rougon'ia vastaan\nkatolisuuden nimessä. Ja hänen voittokulkunsa ohessa lisääntyi hänen\nrohkeutensa, eikä hän enää pitänyt salassa suunnitelmaansa hyökätä\nsuurten juutalaisten pankkiliikkeitten kimppuun Gundermann'in\nhenkilössä, hänen miljardinsa oli hävitettävä ja hänet itsensä syöstävä\nvaltaistuimelta. Yleispankki oli kehittynyt niin ihmeellisellä tavalla;\nmiksi se ei voisi, koko kristikunnan tukemana, joittenkin vuosien\nkuluttua päästä yksinhallitsevaksi pörssissä? Ja hän asettui\nkilpailijaksi, naapurikuninkaaksi, jolla oli yhtä suuri valta ja\nsamallaiset vaatimukset, kun taas Gundermann sangen vaatimattomasti,\nsallimatta itselleen edes ivallista ilmettä, yhä väijyi ja odotti ja\nnäytti mielenkiinnolla seuraavan osakkeitten alituista nousua. Koko\nhänen voimansa oli kerta kaikkiaan siinä, että hän oli kärsivällinen ja\nuskoi johdonmukaisuuden voimaan.\n\nSaccard'in intohimoinen kiivaus oli antanut hänelle tuulta purjeisiin,\nhänen intohimonsa olivat myöskin hänet lopulta kukistavat. Caroline,\njoka oli päässyt niin pitkälle, että hymyili silloinkin, kun hänen\nsydämensä vuoti verta, oli edelleen hänen ystävättärensä, jonka neuvoja\nhän kuunteli sellaisella huomaavaisuudella, kuin olisi tämä ollut hänen\nvaimonsa. Vapaaherratar Sandorff, jonka himokkaat, punaiset huulet ja\ntuliset silmät aina valehtelivat, ei huvittanut enää Saccard'ia, sillä\nhän oli kylmä kuin jää. Sen vuoksi ajatteli hän istuessaan juuri\nhankitun miljonaläjän päällä ostaa itselleen oikein kalliin\nrakastajattaren ja näyttää sitä koko Parisille, niinkuin olisi hän\nkustantanut itselleen suuren jalokiven ainoastaan sen huvin vuoksi,\nminkä tuottaa sen kiinnittäminen kaulaliinaan. Ja eikö se olisi ollut\noivallinen reklaami? Onhan miehen, jolla on varaa heittää tukuttain\nrahoja naiselle, asema Kroisoksena taattu.\n\nHänen vaalinsa kohdistui heti rouva de Jeumont'iin, jonka\nluona hän oli syönyt pari kertaa päivällistä Maxime'n kanssa,\nkolmestakymmenestäkuudesta vuodestaan huolimatta, hänen piirteensä\nolivat säännölliset ja vakavan kauniit kuin Junon, ja hänen maineensa\njohtui siitä, että keisari oli maksanut 100,000 frangia yhdestä\nainoasta kohtauksesta hänen kanssaan, puhumattakaan ritaritähdestä\nhänen miehelleen, erinomaisen täsmälliselle herralle, jolla ei ollut\nmitään muuta asemaa kuin olla vaimonsa mies. Puolisot elivät\nsuuremmoisesti, omasivat pääsyn kaikkialle, ministerien luokse,\nhoviin. Kaikki tiesivät, että rouva oli erinomaisen kallis tavara\nrakkausmarkkinoilla, hienompi muita. Ja Saccard, joka erityisesti\nhalusi maistaa tätä keisarillista herkkua, meni tarjouksessaan aina\n200,000 frangiin saakka, vaikka mies aluksi nyrpisti nenäänsä tuolle\nepäilyttävälle liikemiehelle, joka vielä kaiken lisäksi oli\nepäsiveellisen huudossa.\n\nTämä tapahtui jokseenkin samaan aikaan kun pikku rouva Conin oli\nkieltäytynyt rupeamasta Saccard'in rakastajattareksi. Hän kävi sangen\nusein paperikaupassa, tarvitsi alituiseen muistikirjoja ja oli kovasti\nihastunut pikku vaaleaverikköön, tuohon aina iloiseen kiharapäiseen\nkaritsaan.\n\n\"Ei, en tahdo! Teidän ... ei koskaan!\" Kun hän kerran oli sanonut ei,\noli asia ratkaistu, eikä sitä voinut muuttaa.\n\n\"Mutta miksi? Näinhän minä teidät yhdessä erään toisen kanssa,\nmuutamana päivänä, kun te tulitte ulos eräästä hotellista Panoraman\npasasissa.\"\n\nRouva punastui, mutta katsoi Saccard'ia rohkeasti kasvoihin.\n\n\"Tiedän kyllä, Gustave Sédille on teidän rakastajanne.\"\n\nRouva teki miellyttävän kieltävän liikkeen. Ei, ei, hänellä ei ollut\nmitään rakastajaa. Ei kukaan voinut kehua saaneensa häneltä kohtausta.\nKenenä Saccard häntä piti? Yhden kerran, ehkä oli kerran sattunut,\nmutta siitä ei voinut puhua. Ja kaikki olivat edelleen hänen ystäviänsä\nja osottautuivat sangen kiitollisiksi ja vaiteliaiksi.\n\n\"Ehkä siis siitä syystä, etten minä enää ole nuori?\"\n\nRouva Conin nauroi ja teki uuden torjuvan liikkeen ... mitä hän huoli\nnuoruudesta! Hän oli ollut ystävällinen sellaisiakin kohtaan, jotka\nolivat vähemmän nuoria ja sievännäköisiä, usein köyhiä raukkojakin\nkohtaan.\n\n\"Mutta minkä vuoksi sitten, sanokaa!\"\n\n\"Herra jumala, aivan yksinkertaisesti siitä syystä, ettette miellytä\nminua.\"\n\nHän oli edelleen hyvin kohtelias ja näytti olevan pahoillaan, kun ei\nvoinut tehdä Saccard'ille mieliksi.\n\n\"Kas niin\", sanoi hän raa'asti, \"minä tarjoan teille mitä tahdotte ...\n1,000, 2,000?\"\n\nHän pudisti päätään.\n\n\"10,000?\"\n\nHän keskeytti Saccard'in ja laski pikku kätensä tämän käteen.\n\n\"Ei, ei, ei miljonastakaan!\"\n\nHän oli itsepäinen, ja Saccard, jota ärsytti yhä enemmän tämä\nodottamaton vastarinta, piti päälle vielä kuukauden. Rouvan hymyilevät\nkasvot, suuret, lempeät, osaaottavat silmät kiihottivat häntä\näärimmilleen. Mitä? Raha ei siis voinut antaa ihmiselle kaikkea. Toiset\nolivat nauttineet hänen suosiotaan ilmaiseksi, mutta hän ei voinut\nliikuttaa tuon karitsan sydäntä tarjoamalla hänelle mielettömiä summia!\n\nMutta eräänä iltana vietti hänen turhamaisuutensa loistavaa\nvoittojuhlaa. Se oli hänen olemassaolonsa käännekohta. Ulkoministerin\nluona olivat pidot, ja hän oli valinnut tämän juhlan, joka annettiin\nnäyttelyn johdosta, esiintyäkseen julkisesti rouva de Jeumont'in\nritarina; sillä niihin sopimuksiin, joita tämä nainen teki, sisältyi\naina ehto, että onnellinen valittu sai kerran julkisesti näyttäytyä\nhänen seurassaan, jotta koko mailma saisi nähdä, miten asianlaita oli.\nKun pari puoliyön lähetessä astui juhlahuoneustoon aviomiehen parin\naskeleen päässä seuratessa, vetäytyivät kaikki sivulle, kaikki\nhalusivat nähdä tuon häväistysjutun, ja kuiskailtiin innokkaasti\ntuntematta mitään harmia, samalla kun kynttiläkruunut heittivät valoaan\nyli paljaitten olkapäitten ja mustien hännystakkien ja orkesterin\nkeinuvat sävelet aaltoilivat lämpimässä, tuoksutäydessä ilmassa.\n\nMutta kauempana salissa tunkeili utelias joukko erään korkeavartaloisen\nkyrassieriunivormuun puetun miehen ympärillä. Mies oli kreivi Bismarck,\npäätään pitempi kaikkia muita; hän nauroi äänekkäästi, ja hänen\nkasvonsa, suuret silmänsä, voimakas koukkunenänsä ja mustat viiksensä\njohtivat katsojan mieleen barbarivallottajan. Sadovan jälkeen oli\nPreussi päässyt herraksi Saksassa; liittosopimukset Ranskaa vastaan,\njoitten olemassaolo kauan oli kielletty, olivat jo monia kuukausia\nolleet allekirjotetut, ja sota, joka toukokuussa oli ollut vähällä\npuhjeta Luxemburg-kysymyksen johdosta, oli nyt aivan välttämätön.\n\nKun voitonriemuinen Saccard kulki salin lävitse rouva de Jeumont\nkäsivarressaan ja aviomiehen seuraamana, taukosi kreivi Bismarck\nhetkeksi nauramasta kuin hilpeä, hyväntahtoinen jättiläinen ja loi\nuteliaan katseen pariin.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nHamelin oli viipynyt Parisissa marraskuun alkupäiviin saakka pääoman\nlisäyksestä aiheutuneitten välttämättömien muodollisuuksien vuoksi, ja\nhän meni taaskin Saccard'in kehotuksesta notario Lelorrain'in luo ja\nselitti, että koko osakepääoma oli maksettu, mikä ei ollut totta.\nSitten matkusti hän Romaan kahdeksi kuukaudeksi valmistelemaan jotain\nsuurta, salaista suunnitelmaa -- todennäköisesti oli se tuo paljon\npuhuttu unelma siirtää paavi Jerusalemiin, -- samalla kun oli\ntekeillä toinenkin käytännöllisempi yritys, Yleispankin muuttaminen\nkatoliseksi laitokseksi, jota tulisi tukemaan koko kristitty mailma,\njättiläiskoneistoksi, joka oli määrätty musertamaan ja lakaisemaan pois\nmaan päältä koko juutalaisen pankkiliikkeen; sieltä aikoi hän vielä\nkerran palata Itämaille, missä Brassa--Beirut-rautatien rakentaminen\nvaati hänen läsnäoloaan.\n\nHän oli iloinen Yleispankin nopean kukoistuksen johdosta, aivan\nvakuutettu sen järkkymättömästä vakavuudesta, tosin hiukan levoton sen\njohdosta, että edistys ehkä oli ollut liian suuri. Päivää ennen\nlähtöään oli hänellä ollut keskustelu sisarensa kanssa, ja hän terotti\nsisarelleen yhtä ainoata seikkaa: ettei tämä antaisi vaikuttaa itseensä\nyleisen innostuksen, vaan myisi heidän osakkeensa, niinpian kuin kurssi\noli noussut 2,200 frangiin, sillä hän tahtoi henkilökohtaisesti panna\nvastalauseensa tätä suhteetonta nousua vastaan, joka hänen mielestään\noli sekä mieletön että vaarallinen.\n\nJäätyään yksin tunsi Caroline-rouva, että se pingottunut ilma, jossa\nhän eli, kiusasi häntä yhä enemmän. Marraskuun ensimäisellä viikolla\nkohosi kurssi 2,200 ja hänen ympärillään kuului ilohuutoja, kiitoksia\nja rajattoman toivon ilmauksia. Näyttelyn jälkeen oli koko Parisi aivan\nkuin juopunut voimansa tunnosta, ei koskaan ennen oltu uskottu niin\nonneen ja sen ikuiseen kestävyyteen. Kaikkien arvopaperien kurssi oli\nnoussut, epäluotettavimmatkin löysivät ostajia, mutta itse asiassa\nkätki tämä erinomaisen loistava pinta tyhjän sisällön. Ensimäisen iskun\nkohdatessa oli kaikki musertuva. Ja Caroline luultavasti aavisti tämän,\nsillä hän tunsi sydämensä pusertuvan kokoon joka kerta kun Yleispankin\nosakkeet edelleen nousivat.\n\nSitäpaitsi oli Carolinella muita suruja. Työkodista ei enää kuulunut\nvalituksia Victor'in suhteen, josta oli tullut hiljainen ja kiltti, ja\nse seikka, ettei hän ollut kertonut Saccard'ille vielä mitään, johtui\naivan harvinaisen voimakkaasta häveliäisyyden tunteesta, joka sai hänet\nlykkäämään asian päivästä päivään. Hän oli omista varoistaan maksanut\nMaxime'lle lainaamansa 2,000 frangia, ja tämä moitiskeli häntä vähän\nniitten 4,000 frangin vuoksi, joita Busch ja rouva Méchain yhä edelleen\nvaativat; nuo ihmiset rosvosivat häntä ja isä varmaan raivostuisi asian\nkuultuaan. Hän oli myös monet kerrat hyljännyt Buschin rahavaatimukset,\nja tämä alkoi jo loppumattomien keskustelujen jälkeen muuttua\nepäkohteliaaksi, samalla kun hän yhä enemmän alkoi palata vanhaan\naatteeseensa kiristää Saccard'ilta rahoja. Nyt, kun hän oli päässyt\nniin korkealle, pelkäsi hän ehkä häväistysjuttuja. Eräänä päivänä, kun\nBusch turhaan oli kääntynyt Carolinen puoleen, lähetti hän Saccard'ille\nkirjeen, jossa hän pyysi tätä tulemaan hänen konttoriinsa katsomaan\neräitä vanhoja papereita, jotka oli löydetty eräästä talosta rue de la\nHarpe'n varrelta. Hän mainitsi talon numeron ja viittasi niin selvästi\nvanhaan juttuun, että Saccard'in heti täytyi tulla levottomaksi ja\nlähteä sinne. Tämä kirje sattui joutumaan juuri Carolinen käsiin, joka\ntunsi käsialan ja joutui sellaisen kauhun valtaan, että hän hetken\narveli, eikö olisi viisainta kiiruhtaa heti Busch'in luokse ja maksaa\nvaadittu summa. Mutta illalla, kun Saccard hänen läsnäollessaan avasi\nkirjeen, huomasi hän, että tämä sai vain hiukan vakavamman ilmeen, ja\nhän luuli, että kirje koski vain joitakin raha-asioita.\n\nPäivät kuluivat, marraskuu oli jo puolivälissä, ja Saccard yhä lykkäsi\nkäyntiään Busch'in luona, hänellä oli niin paljon työtä, että hän oli\naivan pyörällä päästään. Kurssi oli nyt 2,300 ja Saccard oli\nriemuissaan, vaikka hän havaitsikin salaista vastustusta pörssissä,\nkuta hullummin kurssi nousi; luonnollisesti oli häntä vastaan\nmuodostunut liitto, mutta vielä olivat vastustajat liian arkoja\nryhtyäkseen muuhun kuin pieniin etuvartijakahakoihin. Ja pari kertaa\noli hänen itsensä pakko erään nimellishenkilön nimessä antaa\nostomääräys, ettei kurssi pääsisi laskeutumaan. Nyt alkoi siis yhtiö\nostaa omia osakkeitaan ja pelata niillä, toisin sanoen, syödä itseään.\n\nEräänä iltana ei Saccard innossaan voinut olla puhumatta tästä\nCarolinelle.\n\n\"Nyt tulee varmaankin kuumaa. Me olemme liian vahvoja, me lyömme heidät\nhämmästyksellä. Minä ymmärrän kyllä, että Gundermann on kaiken tämän\ntakana, se on hänen taktiikkansa: hän aikoo myydä järjestelmällisesti,\nniin ja niin monta osaketta päivässä, vähän enemmän huomenna, yhä\nenemmän ja enemmän, kunnes hän on syrjäyttänyt meidän tasapainosta.\"\n\nCaroline keskeytti hänet vakavalla äänellä:\n\n\"Jos hänellä on Yleispankin osakkeita, tekee hän oikein myydessään ne.\"\n\n\"Mitä minä kuulen? Tekeekö hän oikein myydessään?\"\n\n\"Aivan varmasti, sillä asia on niinkuin veljeni sanoi: jos kurssi\nnousee yli 2,000, on se mieletöntä.\"\n\nSaccard katsoi häntä hetken suuttuneena ja huudahti:\n\n\"Myykää sitten itse, myykää omat osakkeenne! Niin, pelatkaa minua\nvastaan, koska te tahdotte saada minut häviöön!\"\n\nCaroline punastui hiukan, sillä viimeksi eilen oli hän myynyt 1000\nosakettaan totellen veljensä käskyä, ja hän tunsi sen johdosta\nkevennystä, ikäänkuin oikeudentunto vihdoinkin olisi herännyt. Mutta\nkoska Saccard ei suoraan kysynyt, ei hän pitänyt tarpeellisena\ntunnustaa, ja hän tunsi vielä enemmän hämmästyvänsä, kun Saccard\njatkoi:\n\n\"Eilen oli markkinoille ilmaantunut kokonainen nippu osakkeita, ja\nellen minä olisi ollut saapuvilla, olisi kurssi varmasti laskenut.\nGundermann ei tee sellaisia keikauksia, minä tunnen hänen hitaan\njärjestelmänsä, joka on ajanpitkään musertavampi. Minä istun lujasti\nsatulassa, mutta sittenkin olen levoton. On pikku seikka panna henkensä\nalttiiksi, pahempi on suojella omiaan ja toisten rahoja.\"\n\nJa siitä hetkestä saakka oli Saccard kuin sidottu tuohon rajuun\ntaisteluun miljonista, joita hän kyllä voitti, mutta joka hetki\noli vaarassa menettääkin. Hän ei edes ehtinyt käydä tapaamassa\nvapaaherratar Sandorff'ia pikku huoneustossa rue Caumartin'in varrella.\nTämä oli itse asiassa kyllästyttänyt hänet kylmyydellään, ja sitäpaitsi\noli eräs onnettomuus kohdannut häntä, samallainen, kuin hän oli\nvalmistanut Delcambre'lle: eräänä iltana yhytti hän vapaaherrattaren,\nkamarineidon puuttuvan huolellisuuden vuoksi, Sabatani'n sylissä, ja\nvapaaherrattaren täytyi käyttää koko puhelahjansa lepyttääkseen\nsuuttunutta pankkitirehtööriä. Nyt kohtasivat he korkeintaan kerran\nviikossa, ei sen vuoksi, että Saccard olisi tuntenut häntä kohtaan\njotain kaunaa, vaan siksi että paronitar yksinkertaisesti ikävystytti\nhäntä.\n\nVapaaherratar Sandorff, joka tunsi, että Saccard vetäytyy hänestä\nerilleen, oli nyt yhtä neuvoton kuin ennenkin. Siitä saakka kun hänellä\noli ollut tilaisuus sopivina hetkinä houkutella Saccard'ilta tietoja,\noli häntä yhtämittaa vedellyt. Nyt huomasi hän, ettei Saccard\nenää välittänyt vastata hänelle, pelkäsipä hän tämän hänelle\nvalehtelevankin, ja olkoonpa sitten että onni oli kääntynyt tai oli\nSaccard huvikseen johtanut hänet väärälle tolalle, tapahtui ainakin\neräänä kauniina päivänä, että hän hävisi huomattavan summan toteltuaan\nSaccard'in neuvoa. Ja pahinta oli, että se vastahakoisuus Yleispankin\nsuhteen, josta pörssissä oli näkynyt heikkoja merkkejä, lisääntyi päivä\npäivältä. Kuiskailtiin, että jotain oli hullusti, että hedelmä oli\nmadonsyömä. Mikä kumminkaan ei estänyt pankin osakkeitten yhtämittaista\nnousua.\n\nPian senjälkeen ajoi vapaaherratar Sandorff, joka oli kääntynyt\nJantrou'n -- saman miehen, jonka hänen isänsä kerran oli potkaissut\nulos -- puoleen neuvoa pyytämään, tältä likaiselta elostelijalta\nsaamansa ohjeen mukaisesti Gundermann'in luo. Sen jälkeen kun\nYleispankin osakkeet olivat kohonneet yli 2,000, oli tuo suuri\njuutalainen pankkimies todellakin ollut sen liikkeen etunenässä, joka\ntyöskenteli kurssin laskemiseksi, mutta hän esiintyi täydellisesti\nsalassa, eikä koskaan näyttäytynyt pörssissä, missä hänellä ei edes\nollut virallista edustajaa. Vaikka Gundermann järkähtämättömästi uskoi\njohdonmukaisuuden voimaan, katseli hän kumminkin oudoksuen Saccard'in\nvoittokulkua ja hänen nopeasti kasvavaa mahtiaan, joka jo alkoi\nhuolestuttaa suuria juutalaisia pankkiliikkeitä. Tuo vaarallinen\nkilpailija oli tuhottava niinpian kuin mahdollista, ei yksistään\nnoitten Sadovon jälkeen menetettyjen kahdeksan miljonan takaisin\nvoittamisen vuoksi, vaan erittäinkin sen johdosta, että päästäisiin\njakamasta ylivaltaa markkinoilla tuon seikkailijan kanssa, jonka\nhulluuksia tosiaankin näytti onni seuraavan ikäänkuin ihmeen kautta,\nkaikesta terveestä järjestä huolimatta. Ja Gundermann, joka tunsi mitä\nsyvintä halveksimista kaikkea intohimoa kohtaan, osottautui\nlevollisemmaksi kuin koskaan ennen, keinotteli matematisella tavallaan\nja myi osakkeitaan jääkylmällä yksipäisyydellä huolimatta alituisesta\nnoususta, menetti yhä suurempia summia joka kurssikauden päättyessä\njärkähtämättömällä kylmäverisyydellä ja kasvoillaan sellainen varma\nilme kuin miehellä, joka panee rahansa säätöpankkiin.\n\nKun vapaaherratar vihdoinkin pääsi esille konttoristien ja\nvapaavälittäjäin tungoksesta, tapasi hän Gundermann'in pahasti\nkylmettyneenä ja niin käheänä, että hän tuskin kykeni puhumaan. Hän oli\nkumminkin istunut paikoillaan klo kuudesta aamulla, rykien ja\nsyleksien, väsymyksestä menehtyneenä, mutta kumminkin järkkymättömänä\npaikoillaan. Sinä päivänä -- valmisteltiin juuri erästä ulkomaalaista\nlainaa -- vilisi suuri sali täynnä ihmisiä, joilla oli kiireempi kuin\ntavallisesti ja joitten kanssa asioita suorittelivat kaksi poikaa ja\nyksi vävy; itse istui hän pikku pöytänsä ääressä ikkuna-aukossa ja\nhänen vieressään leikki kolme lapsenlasta riidellen nukesta, joka\ntaistelun kuumuudessa oli jo menettänyt käden ja jalan.\n\nVapaaherratar ryhtyi suoraan asiaansa.\n\n\"Hyvä herra Gundermann, tiedän kyllä, että tarvitaan\nrohkeutta ollakseen nenäkäs, mutta on kysymys eräistä\nhyväntekeväisyysarpajaisista...\"\n\nHän ei sallinut vapaaherrattaren puhua loppuun, hän antoi mielellään,\nosti aina kaksi arpaa, erittäinkin kun naiset, joihin hän oli\ntutustunut seuraelämässä, vaivautuivat häntä henkilökohtaisesti\ntapaamaan.\n\nMutta nyt täytyi hänen pyytää anteeksi, eräs konttoristi tuli\nesittämään muutamia papereita allekirjotettaviksi. Tavattomia summia\nsuhisi vapaaherrattaren korvissa:\n\n\"52 miljonaa, sanoitteko niin? Ja kuinka suuri on kreditisumma?\"\n\n\"60 miljonaa.\"\n\n\"Hyvä, sanokaamme siis 75 miljonaa.\"\n\nPäästäkseen rauhaan päätti hän viimein mennä vapaaherrattaren kanssa\nruokasaliin, missä pöytä jo oli katettu. Gundermann ei antanut itseään\npettää hyväntekeväisyysarpajaisilla, hän tunsi vapaaherrattaren suhteen\nSaccard'iin, sillä häntä ympäröi joukko palvelevia henkiä, jotka\nkertoivat hänelle kaikki, mitä hän tahtoi tietää, ja hän aavisti kyllä,\nettä vapaaherratar tuli puhumaan vakavista asioista. Senvuoksi kävi hän\nsuoraan asiaan.\n\n\"No, sanokaa minulle nyt, mitä teillä on sydämellänne.\"\n\nMutta vapaaherratar oli hämmästyvinään. Hänellä ei ollut enää mitään\nsanottavaa, hän halusi vain kiittää Gundermann'ia hänen ystävyydestään.\n\n\"Vai niin, teillä ei ole siis mitään terveisiä minulle?\"\n\nKun he jäivät yksin, hymyili vapaaherratar ja katseli Gundermann'ia\ntulisilla silmillään, jotka lupasivat niin paljon ja antoivat niin\nvähän.\n\n\"Ei, herra Gundermann, minulla ei ole mitään sanottavaa teille, mutta\nkun te olette niin ystävällinen minua kohtaan, uskallan ehkä esittää\nteille erään pyynnön.\"\n\nHän kumartui Gundermann'in puoleen ja kosketti hienolla hansikoidulla\nkädellään hänen polveaan. Ja nyt ripitti hän itsensä, kertoi\nonnettomasta avioliitostaan ulkomaalaisen kanssa, joka ei ymmärtänyt\nhänen luonnettaan, eikä voinut tyydyttää hänen rahantarvettaan, selitti\nkuinka hänen oli täytynyt antautua pörssikeinotteluun pitääkseen yllä\narvoaan. Vihdoin sanoi hän olevansa niin kovin yksin ja tarvitsevansa\nneuvonantajaa pörssin vilinässä, missä jokainen harha-askel tulee niin\nkalliiksi.\n\n\"Minä luulin, että teillä on ystävä\", keskeytti Gundermann.\n\n\"Oh, ystävä\", mutisi hän tehden syvintä halveksimista osottavan\nliikkeen. \"Ei, ei, hän ei kelpaa mihinkään, minä en voi luottaa\nkehenkään. Teidät tahtoisin minä suojelijakseni, teidät, joka olette\nkaikkivaltias herra, jumala. Ja olisihan teidän niin helppo antaa\nminulle vihjaus silloin tällöin. Jos te tietäisitte, kuinka\nonnelliseksi te voisitte tehdä minut ja kuinka kiitollinen minä olisin\nteille!\"\n\nHän läheni Gundermann'ia yhä enemmän, kietoi hänet lauhaan\nhengitykseensä ja tuohon hienoon, väkevään tuoksuun, joka henki koko\nhänen olennostaan. Mutta Gundermann pysyi aivan rauhallisena, ei edes\nvetäytynyt takaisin, ei huomannut ollenkaan, että vapaaherratar tahtoi\nvaikuttaa hänen kuolleisiin vaistoihinsa. Hän hymyili kuivasti\nikäänkuin tuntien haavottumattomuutensa. Vapaaherratar laski ikäänkuin\nhuomaamattaan pienen kätensä hänen polvelleen.\n\nGundermann siirsi sen pois kuin torjuen tarpeettoman kohteliaisuuden ja\nhukkaamatta aikaa turhiin kiertelyihin kävi suoraan asiaan:\n\n\"Niin, te olette hyvin soma ja minä mielelläni tahtoisin palvella\nteitä. Kaunis ystävättäreni, joka kerta kun te tuotte minulle\nmielenkiintoisen tiedon, olen minäkin valmis neuvomaan teitä. Tulkaa\nkertomaan minulle, mitä eräät ihmiset puuhaavat, niin minä sanon\nteille, mitä _minä_ aion tehdä. Onko sovittu, mitä?\"\n\nHän nousi ja vapaaherrattaren täytyi seurata häntä suureen\nvastaanottohuoneeseen. Viimemainittu oli hyvin ymmärtänyt, että hänen\npitäisi esiintyä vakoojana, kavaltajana, mutta hän ei halunnut vastata,\nvaan alkoi taas puhua arpajaisistaan.\n\nKaksi kertaa kävi vapaaherratar Sandorff \"Toivon\" toimituksessa haluten\nilmoittaa Jantrou'ille käyntinsä tuloksen. Eräänä päivänä saapui hän\njuuri kuin Dejoie'n tytär Nathalie istui käytävän penkillä juttelemassa\nJordan'in vaimon kanssa. Marcelle odotti miestään, joka oli kaupungilla\nvippaamassa rahoja uuden maksun suorittamiseen Busch'ille, ja kuunteli\nalakuloisen näköisenä Nathalie'n lörpötystä.\n\n\"Tiedättekö, rouva, isä ei halua myydä. Joku oli pelotellut häntä ja\nkehottanut suoriutumaan osakkeista niin pian kuin suinkin, mutta minä\nen salli hänen myydä. Miksi me möisimme, kun osakkeet nousevat\nlakkaamatta?\"\n\n\"Niitten hinta on nykyään 2,500 frangia, kuten tiedätte\", jatkoi\nNathalie. \"Minä pidän lukua, sillä isä tuskin osaa kirjottaa. Meillä on\nkahdeksan osaketta, siis 20,000 frangia. Mutta me haluamme saada\nvähintään 1,000 frangin elinkoron, ja sen on herra Saccard luvannut\nmeille ... hän on niin kiltti herra!\"\n\nMarcelle hymähti.\n\n\"Kuinka on teidän häittenne laita?\"\n\n\"Ne pidetään sitten, kun kurssi on lakannut nousemasta. Hyvänen aika,\neihän voi lähdettä sulkea, niinkauan kuin se pulppuaa rahoja... Oh,\nThéodore ymmärtää sangen hyvin, että kuta suuremman elinkoron isä saa,\nsitä suurempi on meidän osamme kerran.\"\n\nJa äkkiä kysyi hän:\n\n\"Kuinka monta osaketta teillä on?\"\n\n\"Meillä? Ei ainoatakaan!\" vastasi Marcelle.\n\nNathalie'n valoisat kasvot synkistyivät. Onnettomat ihmiset, kun eivät\nomista yhtään osaketta! Ja hän meni tiehensä hyvin tärkeännäköisenä,\nkuten ainakin osakkeenomistaja ja kapitalisti, joka joka päivä käy\nsanomalehdentoimistossa kysymässä, miten korkealla kurssi on.\n\nKello kymmenen aamulla -- juuri kun Jordan oli lähtenyt hankkimaan\ntietoja eräästä onnettomuustapauksesta, josta hänen piti kirjottaa\nselostus -- oli Marcelle, joka vielä oli aamunutussaan, nähnyt Busch'in\nastuvan sisään kahden likaisen miehen seurassa, ehkä ulosottoapulaisia\ntai kenties rosvoja, mistäpä hän sen niin tarkoin tiesi. Tuo inhottava\nBusch sovitti aina niin, että rouva oli yksin kotona, ja selitti että\nheti oli tapahtuva ulosmittaus, jollei hän maksaisi. Marcelle'n\nvastaväitteet eivät merkinneet mitään, eihän hän tuntenut laillisia\nmuotoja, ja Busch väitti kivenkovaan, että oikeus oli antanut\ntuomionsa, mistä Marcelle joutui siihen uskoon, että miehellä oli täysi\noikeus puolellaan. Mutta Marcelle ei antanut perään, hän sanoi, ettei\nhänen miehensä tule kotiin aamiaiselle, eikä hän salli koskea\nainoaankaan esineeseen, ennenkuin hän tulee. Ja nyt alkoi noitten\nkolmen epäilyttävän olion ja nuoren puolipuetun, kampaamattoman naisen\nkesken vimmattu kamppailu; miehet raastoivat esille tavarat ja Marcelle\nasettui kaapin eteen sanoen, ettei hän luovuta mitään elävänä. Hän\nkirkui ja kutsui Busch'ia varkaaksi ja petturiksi ... niin, varkaaksi,\njoka ei hävennyt vaatia 730 frangia 15 centimeä, puhumattakaan uusista\nkuluista, vaikka he olivat velkaa vain 300 frangia. Ja olivathan he\nmaksaneet jo 400 frangia ja nyt aikoi tuo roisto viedä heidän\nomaisuutensa vaivaisen 300 takia! Kanalja! Rosvo! Rosvo! Busch suuttui,\nkirkui vielä lujemmalla äänellä kuin Marcelle, löi rintoihinsa: eikö\nhän ollut kunniallinen mies! Eikö hän ollut maksanut velkakirjoja\nkäteisellä rahalla? Hänellä oli laki puolellaan ja nyt piti\ntästä jutusta tulla loppu. Mutta kun toinen miehistä veti auki\npiironginlaatikon ja kävi käsiksi liinavaatteisiin, menetti Marcelle\nlopunkin malttinsa, uhkasi huutaa talon asukkaat ja ihmisiä kadulta\napuun, ja silloin Busch hillitsi itseään hiukan. Vihdoinkin, puolen\ntunnin navakan sananvaihdon jälkeen, suostui hän odottamaan huomiseen,\nmutta vannoi silloin tekevänsä puhdasta, jollei Marcelle pitäisi\nsanaansa.\n\nMutta vielä syvempi suru kohtasi Marcelle'a sinä päivänä. Hän päätti\nmennä vanhempiensa luo lainaamaan tarvittavan summan, jottei tarvitsisi\nsaattaa miestään epätoivoon, ja jotta he voisivat yhdessä nauraa\naamuiselle kohtaukselle, miten Marcelle oli ajanut julman vihollisen\npakosalle. Vanhukset olivat juuri asettumassa pöytään hänen tullessaan\nja hän otti vastaan heidän aamiaiskutsunsa voidakseen siten paremmin\nesittää asiansa.\n\nKoko aamiaisen aikana ei puhuttu muusta kuin Yleispankista ja sen\nosakkeista, joitten kurssi eilen oli taas noussut 20 frangilla, ja hän\nihmetteli, että äiti oli vielä isääkin innokkaampi, hän, joka ennen oli\nsuorastaan vapissut pörssin nimenkin kuullessaan. Nyt oli päinvastoin,\nhän ivasi isää tämän arkuuden johdosta, ja yllytti häntä koettamaan\nonneaan. Hän aivan vimmastui, kun isä sanoi haluavansa myydä heidän 75\nosakettaan, juuri kun kurssi oli noussut 2,520 frangiin. Myydä! Kun\n\"Pörssilehti\" -- joka oli tunnettu järkähtämättömästä vakavuudestaan --\nennusti niitten nousevan 3,000 frangiin.\n\nMahtoiko isäukko olla oikein viisas! Ei, hän ei salli hänen myydä\nainoatakaan osaketta. Ennen myy hän huvilan ja ostaa uusia. Vasta\njälkiruoan aikana uskalsi Marcelle käydä asiaansa: he tarvitsivat 500\nfrangia, muuten tulisi heille ulosmittaus, hänen vanhemmillaan ei\nvarmaankaan olisi sydäntä hyljätä heitä sellaisessa tilanteessa. Mutta\näiti kielsi arvelematta. Viisi sataa frangia. Mistä he ottaisivat\nsellaisen summan? Olivathan kaikki heidän irtaimet rahansa sijotettuina\npankkiosakkeisiin ja muuten alkoi hän taas vanhan virren miehestä, joka\nkirjottaa kirjoja, eikä kykene elättämään perhettään. Ja tytär sai\nlähteä vertavuotavin sydämin, hän ei enää tuntenut rakastavaa ja\nymmärtäväistä äitiään entiseksi.\n\nMarcelle kulki pitkin katua ajatuksissaan ja tuijotti maahan, ikäänkuin\ntoivoen löytävänsä tarvittavat 500 frangia. Sitten pisti yht'äkkiä\nhänen päähänsä mennä eno Chave'n luo. Kapteeni istui yksin piippuaan\npoltellen ja kuunteli Marcelle'a alakuloisen näköisenä, vannoi sielunsa\nautuuden kautta, ettei hänellä koskaan ollut edes sataakaan frangia,\nvaan oli hän sellainen pässinpää, että pisti heti menemään pörssissä\nansaitsemansa rahat. Kun hän sai tietää, että Maugendret olivat\nkieltäneet, jylisi hän heitä vastaan haukkumanimiä ja sanoi, ettei hän\nenää tervehdi heitä, koska he kerran ovat joutuneet niin pyörälle\npäästään osakkeittensa korkean kurssin vuoksi.\n\nJa taas seisoi Marcelle kadulla tyhjin käsin, eikä hän voinut muuta\nkuin mennä toimitukseen kertomaan miehelleen mitä aamulla oli\ntapahtunut. Jordan, joka ei vielä ollut löytänyt kustantajaa\nromaanilleen, läksi rahoja jahtaamaan likaiseen ja märkään ilmaan\ntietämättä kenen puoleen kääntyä. Ja vaikka Jordan oli innokkaasti\npyytänyt häntä menemään kotiin, jäi hän kuitenkin mieluummin penkille\nodottamaan; olihan hän niin levoton.\n\nKun Saccard tuli toimitukseen, otti Marcelle iloisen ilmeen ja sanoi\npyytäneensä miestään toimittamaan erään ikävän asian. Saccard pyysi\nhäntä astumaan huoneeseensa ja odottamaan siellä, mutta Marcelle kiitti\nsanoen olevan hyvän näin. Ja Saccard lakkasi pyytelemästä, kun hän\nsuureksi hämmästyksekseen seisoi silmä silmää vastaan vapaaherratar\nSandorff'in kanssa, joka tuli ulos Jantrou'n huoneesta. He hymyilivät\ntoisilleen mitä ystävällisimmin ja vaihtoivat vain tervehdyksen.\n\nJantrou oli tänään sanonut vapaaherrattarelle, ettei hän uskaltanut\nantaa tälle mitään neuvoja. Olihan hän huomannut, että pankin osakkeet\nkohosivat vastapelaajain ponnistuksista huolimatta. Luultavasti\nGundermann tulisi voittamaan, mutta Saccard pysyi tarpeeksi kauan\njaloillaan, ja kenties voisi voittaa paljonkin pysymällä hänen\npuolellaan. Paras olisi hymyillä ystävällisesti kummallekin puolelle.\nJa tämän kaiken sanoi Jantrou hymyillen, ilman vähintäkään juonittelun\nsivumakua, ja vapaaherratar lupasi nauraen, että hän saisi olla mukana\nyrityksessä.\n\n\"Hän juoksee täällä yhtämittaa, nyt on siis teidän vuoronne?\" sanoi\nSaccard tavallisella töykeydellään astuessaan Jantrou'n huoneeseen.\n\nTämä oli hämmästyvinään.\n\n\"Kuka? Ai, vapaaherratar! Herra hyvästi siunatkoon, teitähän hän\nihailee, sen sanoi hän juuri.\"\n\nVanha veijari pysäytti hänet liikkeellä, joka sanoi, ettei häntä niin\nvaan pistetä pussiin.\n\n\"Elkää huoliko puolustaa häntä, ystäväni. Kun nainen pelaa, käyttää hän\nhyväkseen vaikka kaupunginlähettiä, jos vain voi puristaa tältä\ntietoja.\"\n\nJantrou loukkaantui, mutta hän hymyili kuitenkin ja yritti selittää\nvapaaherrattaren käynnin syyn: hän halusi panna ilmotuksen \"Toivoon\".\n\nSaccard kohotti hartioitaan, hänellä oli tärkeämpiä asioita kuin\npuhella naisista. Niin. Yleispankin osakkeet olivat nousseet eilisestä\n20 frangia. Mutta mistä penteleestä johtui, että kumminkin joka päivä\ntarjottiin osakkeita kaupaksi? Kohoaminen olisi ollut 30 prosenttia,\nellei kokonainen nippu osakkeita olisi ilmestynyt markkinoille juuri\nviime hetkellä.\n\nHän ei tiennyt, että Caroline-rouva taas oli myynyt 1,000 osakettaan ja\nettä juuri hän veljensä kehotuksesta taisteli mieletöntä nousua\nvastaan.\n\nTosin ei Saccard voinut valittaa, sillä edistys oli yhä kohoamassa,\nmutta sittenkin oli hän tänään kiihottunut, sisäinen levottomuus ja\nviha kalvoivat häntä. Hän huusi, että nuo likaiset juutalaiset,\nGundermann etunenässä, olivat vannoutuneet kukistamaan hänet. Niin oli\nhänelle pörssissä vakuutettu, puhuttiin, että oli määrätty 300 miljonaa\ntämän tarkotuksen saavuttamiseksi. Mutta hän ei maininnut mitään\ntoisista huhuista, joita oli liikkeellä ja jotka muuttuivat yhä\nselväpiirteisemmiksi päivä päivältä, että Yleispankin asema oli kaikkea\nmuuta kuin varma, mainittiin jo tosiasioita, jotka olivat tulevien\nvaikeuksien merkkinä, ilman että kaikki tämä vähimmässäkään määrässä\nhaittasi yleisön sokeaa luottoa.\n\nMutta nyt aukeni ovi ja Huret astui sisään kasvoillaan teeskennellyn\nviattomuuden ilme.\n\n\"Ahaa, tekö se olette, Judas!\" sanoi Saccard.\n\nKun Huret oli saanut tietää, että Rougon nyttemmin oli lujasti\npäättänyt pysyä kokonaan erillään veljestään, oli hän tehnyt\nsovinnon ministerin kanssa, sillä hän oli vakuutettu, että romahdus\noli välttämätön, niinpian kuin Saccard oli saanut Rougon'in\nilmivastustajakseen. Saadakseen anteeksiannon oli hän uudestaan\nantautunut ministerin juoksupojaksi, vaikkeivät hänen palveluksensa\nsuuria tuottaneetkaan.\n\n\"Judas!\" toisti Huret hymyillen viekasta hymyään, joka joskus valaisi\nhänen raa'an talonpoikaisnaamansa. \"Joka tapauksessa kelpo Judas, joka\ntulee antamaan omanvoiton pyytämättömiä neuvoja herralleen, jonka on\npettänyt.\"\n\nMutta Saccard ei ollut lainkaan kuulevinaan, mitä hän sanoi, ja huusi\nhänelle vasten naamaa:\n\n\"No, mitä sanotte siitä? 2,520 eilen, 2,525 tänään?\"\n\n\"Tiedän. Olen aivan äsken myynyt osakkeeni.\"\n\nMutta nyt puhkesi esille viha, jonka Saccard oli salannut leikkisän\näänen varjoon.\n\n\"Vai niin, vai myynyt? Mitta on täysi! Te hylkäätte minut Rougon'in\nvuoksi ja pelaatte Gundermann'in korteilla!\"\n\nHuret katsoi häneen kummissaan.\n\n\"Gundermann'in? Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä? Minä pelaan\nomilla korteillani. Minä en ole mikään yltiöpää, mieluummin myyn minä\nheti, kun olen varma sievoisesta voitosta. Ehkä juuri tämän\nominaisuuteni tähden en minä ole koskaan hävinnyt.\"\n\nHän hymyili taas; hän oli viisas ja varova talonpoika, joka\nrauhallisesti kokosi viljan aittaansa.\n\n\"Ja te olette hallinnon jäsen!\" huudahti Saccard kiivaasti. \"Kuinka\nvoivat muut luottaa pankkiin, kun näkevät teidän myyvän nousun aikana?\nOnko sitten ihme, että on liikkeellä ihmeellisiä huhuja liikkeemme\ntilasta ja että puhutaan pikaisesta keikauksesta...\"\n\nHuret vastasi vain välinpitämättömällä liikkeellä. Mitäpä pankki häntä\nliikutti? Hän oli pelastanut omansa kuivalle. Hänen piti vain suorittaa\ntehtävä, jonka Rougon oli hänelle uskonut, ja tehdä se niin varovasti\nkuin mahdollista, ettei hänen itsensä tarvitsisi kuulla kovin paljon\nhaukkumista.\n\n\"Kuten sanottu, tulin tänne antaakseni teille ystävällisen neuvon, ja\nse kuuluu: olkaa varovainen, veljenne on kiukkuinen, hän heittää teidät\nkokonaan kannelta alas, jos joudutte häviölle.\"\n\nSaccard hillitsi vihaansa ilmettään muuttamatta.\n\n\"Onko hän lähettänyt teidät sanomaan tämän minulle?\"\n\nHiukkasen epäiltyään piti Huret parhaana tunnustaa.\n\n\"No niin, niin on todellakin asianlaita. Teidän katolinen sotaretkenne\nsaattaa häiritä hänen nykyistä politikaansa. Te hyökkäätte hänen\nkimppuunsa aikana, jolloin hänen on taisteltava vapaamielistä liikettä\nvastaan, joka on suuresti kehittynyt tammik. 19 p:än uudistusten\njälkeen. Hyvänen aika, olettehan te hänen veljensä ja käsitätte sangen\nhyvin, ettei hän voi olla tyytyväinen sellaiseen kohteluun teidän\npuoleltanne?\"\n\n\"Herra varjelkoon\", vastasi Saccard ivallisesti, \"tietysti on se sangen\nalhaista minun puoleltani. Rougon raukka, jonka säilyttääkseen\nministerituolinsa täytyy tänään hallita niitten periaatteitten mukaan,\njoita hän eilen vastusti, eikä hän tiedä, miten oikein pitää tasapainoa\npetetyn oikeiston ja valtaa janoavan vapaamielisen puolueen välillä.\nHän sai muuten perinpohjaisen läksytyksen Emile Ollivier'ilta näinä\npäivinä kamarissa.\"\n\n\"Oh\", keskeytti Huret, \"hän nauttii Tuiller'iessa täyttä luottamusta,\nviimeksi eilen lähetti keisari hänelle jalokivillä koristetun\nkunniamerkin...\"\n\nSaccard teki voimakkaan liikkeen; häntä ei petetty.\n\n\"Yleispankki on paisunut liian mahtavaksi, eikö totta? Ja ehkä on\nkiikarissa joku laina Gundermann'in avulla. Kuinka voisi joku hallitus\nselvitä kumartamatta likaisia juutalaisia? Ja saadakseen vielä puoli\nvuotta olla ministerinä rientää idioottiveljeni heittämään minut\njuutalaisten kurkkuun saadakseen itse olla rauhassa sen aikaa, kun he\nrepivät minua palasiksi. Menkää takasin ja sanokaa, että minä annan\npalttua hänelle!\"\n\nHän ojensi pienen vartalonsa, viha tunkihe vihdoin ivan lävitse kuin\nsotatorven soitto.\n\n\"Kuuletteko, minä annan palttua hänelle! Se on minun vastaukseni ja\nvoitte viedä sen hänelle.\"\n\nHuret painoi päänsä alas. Mitäpä hänellä oikeastaan oli tämän asian\nkanssa tekemistä, hänhän oli vain välikäsi.\n\n\"Hyvä, minä vien hänelle vastauksenne. Te taitatte niskanne, mutta\nsehän on oma asianne.\"\n\nTuli hiljaisuus. Jantrou, joka koko ajan oli ollut lukevinaan\nkorehturia, katsoi nyt Saccard'iin ihailevin silmäyksin. Oh, tuo\nvintiö, miten hän osasi olla mahtava vihassaan. Ja Jantrou tällä\nhetkellä oli hänen puolellaan ja oli vakuutettu, että hän oli voittava\npelin.\n\n\"Ai niin, unohdin\", jatkoi Huret, \"yliprokuraattori Delcambre ei voi\nsietää teitä. Te ette ehkä tiedä, että keisari nimitti hänet\noikeusministeriksi tänä aamuna?\"\n\nSaccard lausui synkän näköisenä:\n\n\"Siivoa seuraa! Vai niin, hänestäkin tuli ministeri? No, mitäpä tuo\nminua liikuttaa?\"\n\nOnneksi saapui samassa Daigremont. Hän ei tavannut koskaan käydä\ntoimituksessa ja kaikki mykistyivät hämmästyksestä. Hänen vaimonsa\naikoi toimeenpanna pikku illanvieton ja hän tuli kutsumaan Jantrou'ta,\nkoska hän mielellään näkisi kutsuistaan mainittavan sanomalehdessä. Hän\nihastui kovin tavatessaan Saccard'in.\n\n\"Miten hurisee, suuri mies?\"\n\n\"Kuulkaapas ... ette kai _te_ ole myynyt osakkeita?\" keskeytti tämä\nvastaamatta.\n\n\"Myynyt, ei kiitoksia, ei vielä!\" Hänen naurunsa tuntui todelliselta.\nHän ei ollut niin köyhä, että hänen tarvitsisi myydä.\n\n\"Me, yhtymän jäseninä, _emme saa koskaan_ myydä!\" huudahti Saccard.\n\n\"Ei, ei koskaan! Aioin juuri sanoa samaa. Me olemme yhtä poikaa,\nkaikki? tiedätte voivanne luottaa minuun.\"\n\nHänen silmänsä livahtivat sivulle, kun hän antoi vakuutuksensa koko\nhallinnon puolesta, Sédille'n, Kolb'in, markisi de Bohain'in ja itsensä\nnimessä. Hän lausui kohteliaisuuksia jokaiselle ja poistui toivoen\nnäkevänsä kaikki kolme illanvietossaan. Mounier, suuren Operan tenori\ntulee laulamaan dueton hänen vaimonsa kanssa. Erinomaisen vaikuttava\nnumero!\n\n\"No\", sanoi Huret ja kumarsi hänkin lähteäkseen, \"oletteko sanonut\nkaiken, mitä teillä on vastattavaa minulle?\"\n\n\"Olen\", sanoi Saccard karkeasti.\n\nHän ei saattanut Huret'a, kuten tavallisesti. Jäätyään kahden\ntoimittajan kanssa sanoi hän:\n\n\"Se oli sodanjulistus, Jantrou! Nyt ei tarvita enää kainosteluja,\nantakaa nyt mennä täyttä höyryä! Ah, vihdoinkin voin minä johtaa\ntaistelua _oman_ mieleni mukaan!\"\n\n\"Mutta se on kaikessa tapauksessa uskallettua...!\" mutisi Jantrou,\njonka mielipiteet alkoivat taas horjua.\n\nMarcelle istui yhä käytävän penkillä odottamassa. Äkkiä seisoi Jordan\nhänen edessään. Hän oli läpimärkä, näytti väsyneeltä ja alakuloiselta,\nsuupielet värähtelivät hermostuneesti ja katse oli harhaileva, kuten\ntavallisesti ihmisen, joka on juossut jotain päämäärää tavottelemassa,\nsaavuttamatta sitä. Marcelle ymmärsi heti, miten asianlaita oli.\n\n\"Ei mitään -- vai kuinka?\" kysyi hän kalveten.\n\n\"Ei, rakkaani, ei yhtään mitään ... yhtä mahdotonta kaikkialla.\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä astui Saccard ulos Jantrou'in huoneesta ja\nhämmästyi tavatessaan Marcelle'n vielä siellä.\n\n\"No, tuleeko teidän maankiertäjämiehenne vasta nyt? Sanoinhan minä\nteille, että menisitte odottamaan minun huoneeseeni.\"\n\nMarcelle katseli häntä ja äkkiä välähti valoisa ajatus hänen suruisissa\nsilmissään. Hän ei edes arvellut kauempaa, hän tunsi heti rohkeuden,\njoka on ominainen voimakasluonteisille naisille.\n\n\"Herra Saccard, minulla on teille pyyntö; olisitteko nyt hyvä ja\nseuraisitte minua omaan huoneeseenne?\"\n\n\"Sangen mielelläni.\"\n\nJordan halusi pidättää häntä. Hän kuiskasi: \"ei, ei!\" hänen korvaansa\nkuumeisen levottomana kuten tavallisesti, kun oli kysymys rahoista.\nMutta Marcelle irrottautui hänestä ja hänen täytyi seurata mukana.\n\n\"Herra Saccard\", sanoi Marcelle, kun ovi oli sulkeutunut heidän\njälkeensä, \"mieheni on turhaan kaksi tuntia juossut etsimässä 500\nfrangia, eikä hän rohkene pyytää teiltä. Nyt teen minä sen hänen\nsijastaan.\"\n\nJa hän kertoi vilkkaasti koko aamuisen tapahtuman.\n\n\"Busch!\" huudahti Saccard. \"Onko se vanha kelmi saanut teidät\nkynsiinsä?\"\n\nSitten kääntyi hän ystävällisesti Jordan'in puoleen, joka seisoi aivan\nkalpeana saamatta sanaakaan suustaan.\n\n\"Lainaan teille mielelläni 500 frangia. Miksi ette kääntyneet heti\nminun puoleeni?\"\n\nHän istuutui pöydän ääreen kirjottaakseen osotuksen, mutta äkkiä hän\npysähtyi ja vaipui ajatuksiinsa. Hän muisti kirjeen, jonka hän oli\nsaanut ja käynnin, jota oli lykännyt päivästä päivään, koska koko juttu\ntuntui hänestä sangen epäilyttävältä. Miksi ei hän nyt menisi Busch'in\nluo, kun kerran sattui aihettakin käyntiin?\n\n\"Odottakaapa, minä tunnen sen vanhan lurjuksen perinpohjin. Parasta on,\nettä menen itse maksamaan; saapa nähdä, enkö saa lunastetuksi\nvelkakirjojanne puoleen hintaan.\"\n\nMarcelle'n silmät loistivat kiitollisuutta.\n\n\"Ah, kuinka hyvä te olette, herra Saccard?\"\n\n\"Ei, ei, elkää kiittäkö minua!\" sanoi Saccard, kun nuori mies\nvihdoinkin tuli puristamaan hänen kättään, \"minulle tuottaa todellista\nhuvia palvella teitä ja nähdä, miten te olette onnellisia. Menkää nyt\nkotiin ja olkaa rauhassa.\"\n\nHänen vaununsa odottivat kadulla ja kahden minutin kuluttua oli hän\nBuschin asunnon oven edessä. Hän sai soittaa kauan, kukaan ei tullut\navaamaan, eikä sisältä kuulunut hiiskahdustakaan. Hän aikoi juuri\njättää talon, mutta kolkutti vielä kerran vihaisesti nyrkillään oveen.\nKuului laahustavia askeleita ja Sigismond ilmestyi ovelle.\n\n\"Kas, tekö se olette? Minä luulin veljeni tulevan kotiin ja unohtaneen\navaimen. Minä en avaa koskaan, kun soitetaan. Hän tulee pian; voitte\nodottaa, jos haluatte häntä tavata.\"\n\nHän meni horjuen huoneeseensa ja vieras herra seurasi häntä. Huone\nnäytti kolkolta ja alastomalta, kalustona oli ainoastaan rautasänky,\npöytä ja pari tuolia.\n\n\"Istukaa, herraseni. Veljeni sanoi tulevansa heti takasin.\"\n\nMutta Saccard ei tahtonut istua, hänen täytyi väkistenkin katsella\nnuorta miestä ja ihmetellä sitä edistystä, minkä tauti oli tehnyt.\nKasvot lapsekkaine, unelmoivine silmineen katselivat kalpeina ja\nrasittuneina pitkien, vaaleitten kiharoitten välistä.\n\n\"Oletteko ollut sairaana?\" alkoi Saccard jotain sanoakseen.\n\nSigismond teki välinpitämättömän liikkeen.\n\n\"Oh, kuten tavallista. Viime aikoina olen voinut huonosti ilkeän sään\nvuoksi. Mutta yleensäkin olen minä sangen raihnainen, en saa juuri\nkoskaan nukutuksi, mutta sensijaan voin minä työskennellä, ja minulla\non hiukan kuumetta, se pitää minua lämpimänä. Oi, on vielä niin paljon\ntehtävää!\"\n\nHän heittäytyi pöydän ääreen, jolla saksalainen kirja oli avattuna, ja\njatkoi:\n\n\"Pyydän anteeksi, että istuudun, mutta olen ollut valveilla koko yön\nlukeakseni tämän kirjan, jonka eilen sain. Voimakas teos, kymmenen\nvuotta opettajani Karl Marx'in elämästä, se pääoman selitys, jonka hän\non luvannut meille kauan sitten. Siinä se nyt on, meidän raamattumme!\"\n\nSaccard loi uteliaan katseen kirjaan, mutta gotilalset kirjaimet\npelottivat häntä heti.\n\n\"Minä odotan, kunnes se on käännetty\", sanoi hän nauraen.\n\nNuori mies pudisti päätään, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa, että\nvaikkapa tämä kirja käännettäisiinkin, eivät sitä kuitenkaan ymmärtäisi\nmuut, kuin valitut. Ei se ole mikään kansanomainen kirja, joka saa\npaljo kannattajia. Mutta sen johdonmukaisuudessa oli voimaa,\nvaltava joukko todistuksia nykyisen yhteiskunnan häviämisestä\npääomajärjestelmän kautta. Ja kun maa oli tasotettu ja puhtaaksi\nlakastu, voitaisi ajatella uuden rakentamista.\n\n\"Vai niin, siis luuta pannaan tekemään puhdasta?\" jatkoi Saccard yhä\npilailevalla äänellä.\n\nJa Sigismond alkoi selitellä aatteitaan ja teoriojaan, samoja, joita\nhän jo kerran ennen oli Saccard'ille selittänyt. Ja Saccard kuunteli\nväliin ihastuneena, väliin tehden vastaväitteitä, kunnes hän äkkiä\nkuuli raa'an äänen:\n\n\"Ahaa, tekö? Mitä teillä on täällä tekemistä?\"\n\nBusch oli tullut kotiin ja loi mustasukkaisen katseen vieraaseen. Hän\nalituisesti pelkäsi, että joku voisi houkutella veljen puhumaan liian\npaljon ja aiheuttaa hänelle yskäkohtauksen. Hän ei odottanutkaan mitään\nvastausta kysymykseensä, vaan alkoi nuhdella äidillisellä äänellä:\n\n\"Taas sinä olet antanut kaminin sammua! Onko se nyt viisasta\ntällaisella kostealla säällä!\"\n\nHän laskeutui polvilleen ja sytytti tulen. Sitten lakasi hän huoneen ja\nkysyi, oliko sairas nauttinut lääkkeensä säännöllisesti. Eikä hän\nrauhottunut, ennenkuin oli saanut sairaan sänkyyn lepäämään.\n\n\"Jos haluatte seurata minua konttoriini, herra Saccard...\"\n\nSiellä istui rouva Méchain huoneen ainoalla tuolilla. Hän ja Busch\nolivat hiljan käyneet tärkeällä asialla naapuristossa ja olivat sangen\ntyytyväisiä käyntinsä tuloksiin. Vihdoinkin monien epätoivoisten\nyritysten jälkeen olivat he saaneet käsiinsä erään tärkeän asian\nalkuperän. Kolme vuotta oli Méchain kierrellyt ympäri Parisia etsimässä\nLéonie Cron'ia, vieteltyä tyttöä, jolle kreivi de Beauvilliers oli\nantanut 10,000 frangin velkakirjan, joka lankeaa maksettavaksi tytön\ntultua täysi-ikäiseksi. Ja tämän naisen, jota Méchain oli etsinyt\nkaikilta ilmansuunnilta, oli hän odottamattoman sattuman kautta\ntavannut juuri täällä rue Feydeau'lla, tyttöpaikassa aivan viereisessä\ntalossa. Busch meni heti hänen luokseen puhumaan asiasta ja Léonie,\npaksu, yksinkertainen naisihminen, joka kymmenen vuotta oli elänyt\nprostituerattuna ja langennut hyvin syvälle lokaan, ihastui vallan, kun\nBusch tarjosi hänelle 1,000 frangia siitä hyvästä, että luovuttaisi\nvelkakirjat hänelle. Vihdoinkin pääsee siis kreivitär Beauvilliers'in\nkimppuun, nyt hänellä oli käsissään kauan etsimänsä ase, ja Léonie oli\npelottavampi ja inhottavampi kuin hän olisi rohjennut toivoakaan.\n\n\"Minä odotin juuri teitä, herra Saccard. Minulla on teille hiukan\nasiaa. Oletteko saanut minun kirjeeni?\"\n\nSaccard ei halunnut näyttää tulleensa tänne uhkauksen pelottamana ja\nalkoi senvuoksi heti puhua Jordan'in asiasta terävällä, halveksivalla\näänellä.\n\n\"Ei, suokaa anteeksi, olen tullut tänne selvittämään erään lehteni\naputoimittajan, Jordan'in velka-asian. Hän on kunnon nuori mies ja te\nvainoatte häntä julmuuksillanne. Viimeksi eilen kuulutte käyttäytyneen\nhäpeämättömästi ja sopimattomasti hänen vaimoaan kohtaan.\"\n\nBusch oli valmistautunut hyökkäämään ja senvuoksi hämmästyi hän\nsuuresti, kun toinen puoli ryhtyikin rynnäkköön; hän unohti kaikki muut\njutut ja suuttui tämän Jordan'in asian johdosta.\n\n\"Aha, te tulette Jordan'in puolesta! Se lurjus on vetänyt minua nenästä\nvuosikausia ja vaivoin olen saanut niiltä poimituksi 400 frangia, sou\nsou'lta. Mutta minä myyn, hitto soikoon, heidän kimpsunsa ja kampsunsa,\nhuomenna annan heittää heidät kadulle, jollen iltaan mennessä saa\njäännöstä ... 330 frangia 15 centiimeä.\"\n\nHärnätäkseen häntä erityisesti sanoi Saccard, että hän oli tästä\nvelkakirjasta saanut maksun jo 40 kertaa, sillä se luultavasti ei ollut\nmaksanut hänelle 10 frangia. Busch suuttui niin, että hänellä tuskin\nhenki kävi.\n\n\"Siinä se nyt on ... sitä virttä ne kaikki vetävät! Mutta mitä se minua\nliikuttaa? Jollen minä saa rahojani, annan haasteen. Ja vaikkapa minä\nolisin ostanut velkakirjan 10 frangista, pitäisikö minun muka tyytyä\nkymmeneen frangiin ja sillä hyvä? Entä riskini ja juoksuni ja huoleni,\nentä ajatustyöni? Ja mitä erittäinkin tähän Jordan-juttuun tulee,\nvoitte kysyä rouva Méchain'ilta, se on ollut hänen käsissään. Hän kyllä\ntietää, kuinka monta porrasta on juossut ja kuinka monta kenkäparia\nkuluttanut kiivetessään kaikkiin mahdollisiin sanomalehtitoimistoihin,\njoista hänet on osotettu ovelle kuin kerjäläinen, eikä ole annettu\nhänelle kysymäänsä osotetta. Tämän jutun kanssa olemme puuhanneet\nkuukausia, olemme uneksineet siitä öisin, suojelleet sitä kuin\nsilmäteräämme, ja se on maksanut minulle suuria summia, vaikkapa\nläskisinkin, ettei aikani ole enemmän kuin 50 centimen arvoinen\ntunnilta.\"\n\nHän oli raivoissaan, osotti paperikasoja, jotka täyttivät huoneen.\n\n\"Tässä on minulla saatavia yli 20 miljonaa, pieniä ja suuria, vanhoja\nja uusia, kaikista mailman maista. Haluatteko ostaa ne yhdestä\nmiljonasta? Kernaasti luovutan ne. Ajatelkaapa, että minulla on\nvelallisia, joita olen vainonnut 25 vuotta! Saadakseni niiltä edes\njonkun viheliäisen satafrangisen, välistä ei edes sitäkään, odotan minä\nvuosikausia, olen kärsivällinen, kunnes he saavat periä tai muuten\npääsevät jaloilleen. Ja kun minä nyt vihdoinkin olen saanut käsiini\njonkun, joka voi maksaa, niin ette kai te halunne käskeä minua\npäästämään hänet käsistäni? Ei, niin tyhmä minä en ole, ettekä tekään\nolisi niin typerä, jos olisitte minun sijassani.\"\n\nPäästäkseen pitemmistä keskusteluista otti Saccard esille lompakkonsa.\n\n\"Tarjoan teille 200 frangia, jos annatte minulle Jordan'in velkakirjan\nja kuitin koko velkasummasta.\"\n\nBusch kiehui raivosta.\n\n\"200 frangia: ei koskaan! Velka on 330 frangia 15 centimeä.\"\n\nMutta varmasti kuin ainakin mies, joka tuntee käteisen rahan voiman,\ntoisti Saccard pari, kolme kertaa:\n\n\"Tarjoan 200 frangia.\"\n\nJa Busch, joka tiesi, että oli viisainta ottaa, mitä sai, suostui\nvihdoinkin, vaikka vihan kyyneleet silmissään.\n\n\"Minä olen liian heikko. Kirottu ammatti! Jokaikinen päivä minua\nryöstetään ja varastetaan.\"\n\nKirjotettuaan kuitin ja lapun ulosottomiehelle, jonka hallussa paperit\njo olivat, seisoi Busch hetken kirjotuspöytänsä ääressä ja puhisi; hän\noli niin poissa tolkultaan, että olisi päästänyt Saccard'in menemään\nilman muuta, jollei rouva Méchain olisi lopulta rikkonut hiljaisuutta:\n\n\"No, entäs Rosalie?\"\n\nÄkkiä johtui Busch'in mieleen kosto. Mutta kaikki hänen suunnitelmansa,\nkoko se viekas tapa, jolla hän oli aikonut keskustelua johtaa, unohtui\nkiireessä.\n\n\"Niin, todellakin, minä kirjotin teille, herra Saccard. Meillä on eräs\nvanha lasku suorittamatta.\"\n\nHän otti esille Sicardot-paperit ja levitti ne eteensä pöydälle.\n\n\"V. 1852 annoitte te 12 velkakirjaa à 50 frangia rue de la Harpe'n\nvarrella asuvalle kuusitoistavuotiaalle Rosalie Chavaille'lle, jonka te\nolitte väkisin maannut. Minulla ovat tässä ne velkakirjat. Te ette ole\nmaksanut ainoatakaan, sillä ennenkuin ensimäinen oli langennut\nmaksettavaksi, olitte te hävinnyt osotettamne ilmottamatta. Ja pahinta\nasiassa on, että ne ovat allekirjotetut väärällä nimellä, Sicardot,\njoka oli teidän ensimäisen vaimonne nimi.\"\n\nSaccard kalpeni. Menneisyyden esilleloihtiminen teki häneen valtavan\nvaikutuksen. Tuntui kuin maa olisi vajonnut hänen jalkainsa alta. Ensi\nhetkessä menetti hän kokonaan itsehillitsemiskykynsä ja sammalsi:\n\n\"Kuinka te tiedätte...? Mistä olette saanut tietää?\"\n\nSitten kiiruhti hän taas vapisevin käsin ottamaan esille lompakkonsa,\nhänellä oli vain yksi ainoa ajatus: maksaa niinpian kuin mahdollista ja\nsaada heti haltuunsa nuo häväisevät velkakirjat.\n\n\"Ei kai teillä niistä ole ollut mitään kustannuksia, vai kuinka? Siis\n600 frangia. Luonnollisesti voisin tehdä paljonkin vastaväitteitä,\nmutta minä pidän parempana maksaa ilman muuta.\"\n\nJa hän ojensi kuusi seteliä.\n\n\"Odottakaapa hiukan\", huudahti Busch sysäten luotaan rahat, \"minä en\nole vielä päässyt loppuun. Rouva Méchain on Rosalie'n serkku, ja nämä\npaperit kuuluvat hänelle, minä olen hänen puolestaan ryhtynyt tähän\nasiaan. Rosalie-raukka rampaantui teidän väkivaltaisuutenne johdosta.\nHän sai kärsiä paljon ja kuoli kauheassa kurjuudessa rouva Méchain'in\nluona... Niin, _hän_ voisi kertoa Teille siivottomia juttuja, jos\nhaluaisi...\"\n\n\"Inhottavia!\" huomautti Méchain piipittävällä äänellään.\n\nSaccard käännähti kauhistuneena, hän oli kokonaan unohtanut lihakuorman\ntuolissaan. Tuo nainen oli aina saattanut hänet levottomaksi, tuo\nkorppi, joka aina vainusi ruumiita, ja nyt oli hän sekaantunut tähän\nepämiellyttävään juttuun.\n\n\"Aivan niin, tyttö raukka, sääli häntä\", mutisi hän, \"mutta koska hän\nkerran on kuollut, niin en näe mitään ... tässä ovat kaikessa\ntapauksessa teidän 600 frangianne.\"\n\nBusch vielä kerran kieltäytyi ottamasta rahoja.\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta te ette vielä tiedä kaikkea. Tyttö sai\nlapsen ... niin lapsen, joka nyt käy neljättätoista. Poika on niin\nteidän näköisenne, ettette voi kieltää isyyttä.\"\n\nSaccard seisoi kuin puusta pudonnut ja sammalsi:\n\n\"Lapsen ... lapsen...\"\n\nSitten pisti hän nopeasti setelit lompakkoonsa, sai takaisin koko\nvarmuutensa ja sanoi aivan hilpeästi:\n\n\"Mitä te juttelette? Jos on olemassa lapsi, ette te saa soutakaan.\nPoika perii äitinsä, hänelle kuuluvat nämä rahat. Lapsi ... olipa se\nhauskaa, eihän toki liene kuolemansynti olla isä. Päinvastoin ilahuttaa\nse minua, nuorentaa minut jälleen. Missä on poika? Minä tahdon nähdä\nhänet. Miksi ette ole tuonut häntä tänne?\"\n\nNyt oli Busch'in vuoro joutua hämilleen. Hän puhui laveasti ja kaikista\nasianhaaroista samalla kertaa. Hän sanoi, että rouva Méchain'in saatava\nnousi 6,000 frangiin, että Caroline-rouva oli suorittanut 2,000\nfrangia, että Victor oli ollut pahantapainen ja että hänet oli otettu\ntyökotiin. Saccard vavahti jokaisen uuden ilmotuksen kuullessaan. Mitä\nihmettä, 6,000 frangia? Ken takaa, etteivät he päinvastoin olleet\nryöstäneet poikaa putipuhtaaksi? 2,000 frangin suoritus! He olivat\nolleet kylliksi häpeämättömiä houkutellakseen hänen tuttavaltaan\nnaishenkilöltä 2,000 frangia! Se oli varkautta ja petosta! Poikaa\noli luonnollisesti kasvatettu huonosti ja nyt halusivat he\npäällepäätteeksi, että hän maksaisi poikansa turmelijoille! Luulivatko\nhe häntä sellaiseksi hölmöksi?\n\n\"Ei sou'takaan!\" huusi hän. \"Kuuletteko? Elkää kuvitelkokaan voivanne\npuijata minulta ainoatakaan sou'ta.\"\n\nBusch seisoi kalmankalpeana kirjotuspöydän ääressä.\n\n\"Saammepa nähdä. Minä annan teille haasteen!\"\n\n\"Elkää lörpötelkö tyhmyyksiä. Tiedättehän varsin hyvin, ettei ketään\nvoi haastaa sellaisesta asiasta. Ja jos te luulette voivanne kiristää\nminulta rahoja tämän jutun avulla, niin erehdytte suuresti, sillä\nminusta on samantekevää, mitä mailma minusta huutaa. Päinvastoin, olen\niloinen tietäessäni, että minulla on lapsi!\"\n\nJa koska rouva Méchain seisoi aivan oven edessä tietä tukkimassa,\ntäytyi Saccard'in tyrkätä hänet syrjään ulos päästäkseen.\n\nEukko oli tukehtua raivosta ja huusi Saccard'in jälkeen:\n\n\"Roisto! Sydämetön ihminen!\"\n\n\"Saatte vielä kuulla meistä!\" ulvoi Busch ja paukautti oven kiinni\nhänen jälkeensä.\n\nSaccard oli niin kiihottuneessa mielentilassa, että hän antoi kuskille\nkäskyn ajaa suoraan kotiin rue Saint-Lazare'lle. Hänen täytyi kiireesti\nsaada puhua Caroline-rouvan kanssa, hän kävi suoraan asiaan ja torui\nhäntä sen johdosta, että hän oli maksanut nuo 2,000 frangia.\n\n\"Rakas ystäväni, ei saa siliä tavalla kylvää rahoja. Miksi ette heti\nkysynyt minun neuvoani?\"\n\nCaroline istui liikutettuna sen johdosta, että Saccard jo tunsi koko\njutun. Busch oli siis katsonut hyväksi paljastaa salaisuuden, eikä\nhänelläkään siis ollut mitään salattavaa.\n\n\"Minä tahdoin säästää teitä surulta. Lapsiraukka oli sellaisessa\nalennustilassa.\"\n\n\"Poika raukka! Te teitte aivan oikein pannessanne hänet työkotiin\nhiukan hioutumaan. Mutta nyt otamme me hänet sieltä, hankimme hänelle\nopettajan... Aamulla ajan minä tervehtimään häntä -- niin, aamulla,\njollei minulla ole liiaksi tehtäviä.\"\n\nSeuraavana päivänä oli hallinnon kokous, kului kokonainen viikko ilman\nettä Saccard'illa oli ainoatakaan vapaata hetkeä. Hän puhui usein\npojasta, mutta hänen täytyi alituiseen lykätä käyntiään, sillä hänellä\noli puuhaa niin ylen paljon.\n\nJoulukuun alussa kohosi kurssi 2,700 frangiin kuumeentapaisen kiihkon\nvallitessa, joka käänsi pörssin ylösalasin. Pahinta oli, että\nlevottomuutta herättävät huhut olivat lisääntyneet, huolimatta\nalituisesta noususta; nykyään puhuttiin aivan äänekkäästi uhkaavasta\nromahduksesta, vaikka kurssi yhä kohosikin. Koko Saccard'in elämä oli\nloistavaa riemukulkua, kultasade, jonka hän sirotteli Parisin ylle,\nympäröi hänet ikäänkuin glorialla; kuitenkin oli hän tarpeeksi viisas\nkäsittääkseen, että maa oli miinotettu ja uhkasi revetä hänen allaan.\nJa ennen kaikkea kiukutti häntä se seikka, että omasta leiristäkin\nlöytyi kavaltajia, jotka eivät enää uskoneet hänen asemansa vakavuuteen.\n\nEräänä päivänä, kun Saccard purki harmiaan Carolinen läsnäollessa,\nkatso: tämä lopultakin parhaaksi sanoa hänelle kaikki.\n\n\"Niin, tiedättekö, ystäväni, minäkin olen myynyt osakkeeni. Viimeiset\naivan hiljan 2,700 frangista.\"\n\nSaccard seisoi kuin ukkosen lyömänä, ikäänkuin hän juuri olisi kuullut\nmitä mustimmasta kavalluksesta.\n\n\"Myynyt! Te! Oi, Jumalani!\"\n\nCaroline tarttui hänen käsiinsä, puristi niitä, hän oli syvästi\nliikutettu ja hän muistutti Saccard'ille, että sekä hän että hänen\nveljensä olivat edeltäkäsin valmistaneet häntä tällaisen menettelyn\nvaralle. Hamelin oli vielä Romassa, hänen kirjeensä olivat täynnä\nlevottomuutta tämän mielettömän nousun johdosta, jota oli vastustettava\nmihin hintaan hyvänsä, muuten menee kaikki murskaksi. Viimeksi eilen\noli hän saanut veljeltään kirjeen, jossa käskettiin myymään kaikki. Ja\nhän oli myynyt.\n\n\"Te, te!\" toisti Saccard. \"Siis te olette taistellut minua vastaan.\nTeidän osakkeitanne on minun siis pitänyt ostaa takasin!\"\n\nSaccard kiihtyi, kuten tavallista, ja Caroline kärsi entistä enemmän\nnähdessään hänen masentuneisuutensa, hän halusi puhua järkeä Saccard'in\nkanssa, kehottaa häntä luopumaan tästä taistelusta, joka saattoi\npäättyä verisaunaan.\n\n\"Kuulkaa, ystäväni. Ajatelkaa, että meidän 3,000 osakettamme ovat\ntuottaneet meille yli 7,5 milj. Eikö se ole ennenkuulumaton, satumainen\nvoitto? Minä pelkään noita rahoja, en voi uskoa, että ne kuuluvat\nminulle. Mutta tässä ei ole kysymys henkilökohtaisista eduista.\nAjatelkaa kaikkia niitä, jotka ovat uskoneet omaisuutensa teidän\nkäsiinne, pelottavan joukon miljonia, jotka te panette peliin. Miksi\nkiihottaa äärimäisyyteen tätä mieletöntä nousua? Yleinen mielipide on,\nettä kukistuminen on välttämätön seuraus. Nousulla täytyy olla rahansa,\neikä ole mikään häpeä, että osakkeet saavat luonnollisen arvonsa. Sillä\ntavoin osottaa liike vakavaraisuuttaan, siinä vain on pelastus.\"\n\nSaccard nousi kiivaasti.\n\n\"Osakkeitten täytyy nousta 3,000! Minä olen ostanut ja ostan edelleen,\nvaikka pakahtuisin! Niin, lentäköön ilmaan koko hökötys ja minä sen\nmukana, ellen minä saa osakkeita kohoamaan 3,000 ja pakota niitä\npysymään siinä!\"\n\nPörssikauden lopussa jouluk. 15 p:nä kohosi kurssi 2,800 ja sitten\n2,900. Ja 21 p:nä julistettiin pörssissä tavattoman kiihkon vallitessa,\nettä Yleispankin osakkeet olivat saavuttaneet 3,020 frangin kurssin!\nNyt ei ollut enää olemassa totuutta ja johdonmukaisuutta, käsite \"arvo\"\noli niin venähtänyt, ettei sillä enää ollut mitään merkitystä. Oli\nliikkeellä huhu, että Gundermann vastoin tapaansa oli pannut likoon\nsuuria summia; niinä kuukausina, joina hän oli vastapeliään\nharjottanut, olivat hänen häviönsä nousseet sellaisiin summiin, että\nalettiin pitää mahdollisena hänen kukistumistaan. Kaikki aivot olivat\nkuohumatilassa, joka hetki odotettiin ihmettä.\n\nJa tänä viimeisenä hetkenä, nyt, kun Saccard seisoi huipullaan ja tunsi\nmaan vapisevan jalkojensa allia ja jo salaisesti kauhistui lähestyvää\nromahdusta -- nyt oli hän kuningas! Kun hänen vaununsa pysähtyivät\nYleispankin komean palatsin edustalle, kiirehti nopeasti esiin lakeija\nja levitti maton portailta katukäytävän yli katuojaan saakka -- ja\nvasta sitten suvaitsi Saccard nousta vaunuistaan ja kulki kuin\nhallitsija, jonka jalan ei sovi koskettaa yksinkertaista katukivitystä.\n\n\n\n\nX.\n\n\nVuoden viimeisen pörssikauden päättäjäisissä joulukuun lopulla oli\npörssisali jo puoli yhdestä alkaen täpösen täynnä väkeä. Viimeisinä\nviikkoina oli kiihko kasvanut ja nyt oli viimeinen taistelupäivä,\nlevoton joukko valmistautui ratkaisevaan kamppailuun.\n\nLevottomampana ja kalpeampana kuin milloinkaan ennen törmäsi Moser\nPillerault'ia vastaan, joka seisoi voittajannäköisenä korkeilla\nhaikarajaloillaan.\n\n\"Olette kai kuullut...\"\n\nMutta hänen täytyi korottaa ääntään, muuten eivät hänen samansa olisi\nkuuluneet yhä kasvavassa melussa.\n\n\"Kerrotaan, että saamme sodan huhtikuussa. Nuo uhkaavat varustukset\neivät voi päättyä muuhun. Saksa ei aio antaa meille aikaa suorittaa\nuutta sotajoukkojen järjestelyä, josta kamari on aikeessa päättää. Ja\nmuuten on Bismarck...\"\n\nPillerault puhkesi nauruun.\n\n\"Jättäkää Bismarck rauhaan! Minä olen itse puhellut hänen kanssaan\nviisi minuuttia, kun hän oli täällä kesällä. Hän tuntui sangen kiltiltä\nmieheltä. Jollette te ole tyytyväinen näyttelyn saavuttamaan\nmusertavaan voittoon, niin en minä lainkaan ymmärrä, mitä te tahdotte.\nEuropa on meidän!\"\n\nMoser pudisti epätoivoisena päätään. Markkinoita vaivasi liika\nverevyys, joka on yhtä vaarallinen kuin sydämen rasvottuma lihaville\nhenkilöille. Eikö esim. ollut sulaa hulluutta, että Yleispankin\nosakkeet olivat nousseet 3,030?\n\n\"Ahaa, alkaako taas vanha viisu!\" huudahti Pillerault. Ja painaen\nsuunsa aivan Moser'in korvaan sanoi hän pannen painoa jokaiselle\nsanalle:\n\n\"Ennenkuin pörssi tänä päivänä suletaan, olemme päässeet 3,060.\"\n\n\"Jos tiedätte jotain, niin sanokaa! Minä ajattelen näin: minä pidän\nGundermann'in puolta, sillä Gundermann on kaikessa tapauksessa\nGundermann. Hän tietää aina mitä tekee!\"\n\n\"Mutta\", sanoi Pillerault, \"kuka on sanonut, että Gundermann'ia\nonnistaa?\"\n\nMoser levähytti silmiään. Kuukausimääriä oli pörssissä kiertänyt juttu,\nettä Gundermann väijyili Saccard'ia, että hän tuki taistelua vimmatusti\nnousevaa kurssia vastaan ja odotti vain suotuisaa hetkeä nujertaakseen\nkoko laitoksen jonain kauniina päivänä päästämällä miljonansa\nmarkkinoille, ja tänään oli kaikkien mielenjännitys suuri, sillä\nodotettiin ratkaisevaa taistelua, jossa jompikumpi armeija häviäisi.\nMutta ken voi olla varma pörssin mailmassa, joka on niin täynnä\nvalhetta ja viekkautta? Eikä Moser'kaan enää tiennyt, mitä uskoa.\n\n\"Ah\", sanoi hän luoden katseen erääseen lihavahkoon herraan, joka kulki\nohitse, \"jos tuo tahtoisi puhua, voisin olla aivan rauhallinen. Hän on\nkaukonäköinen.\"\n\nHän oli tuo kuuluisa Amadieu, joka edelleen eli ihmeellisen onnensa\nvarassa, ostaen osakkeita 15 frangia kappale ja myyden 15 milj.\nvoitolla. Häntä pidettiin arvossa suuren liikemieskykynsä vuoksi, häntä\nseurasi kokonainen pieni hovi, joka totteli hänen pienintäkin\nvihjaustaan ja keinotteli niinkuin hän tahtoi.\n\n\"Joutavia\", huudahti Pillerault, joka täydellisesti luotti\npäistikkateoriaansa, \"paras on seurata sokeasti vaistoaan. Kohtalo on\nkumminkin kaikkivaltias herra. Niinkauan kuin minä näen tuon vintiön\npaikallaan voittajailmeineen, ostan minä lakkaamatta; hän näyttää,\nhitto soikoon, kuin aikoisi hän syödä meidät kaikki nahkoinemme\nkarvoinemme.\"\n\nHän osotti Saccard'ia, joka juuri oli asettunut tavalliselle paikalleen\nerään pylvään viereen. Kuten kaikkien huomattavimpien liikehuoneitten\njohtajilla, oli hänelläkin oma määrätty paikkansa, josta hänen\nkonttorihenkilönsä ja liiketuttavansa tiesivät aina hänet löytävänsä.\nGundermann oli ainoa, joka ei koskaan astunut jalallaan pörssiin, mutta\nhänellä oli niin paljon vapaavälittäjiä ja asiamiehiä määräyksiä\ntäyttämässä, että melkein jokaisen läsnäolevan voi sanoa salaisesti\nolevan riippuvainen Gundermann'ista. Ja tätä näkymätöntä ja\naina läsnäolevaa armeijaa vastaan oli Saccard yksin nostanut\ntaistelulippunsa.\n\n\"Olette kai kuullut väitettävän\", kuiskasi Moser, \"että hän itse\nkiihdyttää nousua ostamalla suurin määrin Yleispankin osakkeita.\nPankki, joka ostaa omia osakkeitaan, on hukassa.\"\n\nMutta Pillerault tenäsi vastaan.\n\n\"Tyhmää lorua! Kuka voi sanoa varmasti, ken ostaa ja ken myy? Hän käy\ntäällä tapaamassa liiketuttaviaan, sehän on aivan luonnollista. Ja hän\non täällä omaan laskuunsa, sillä otaksuttavasti hänkin pelaa.\"\n\nMoser ei puhunut pitemmältä siitä asiasta. Se oli vasta vain huhu, joka\noli lähtenyt liikkeelle, kumottu ja taas levinnyt, vaikkei sitä voitu\ntodistaa. Alussa oli Saccard auttanut kurssin kohoamista vain hyvin\nvarovaisesti, myynyt heti, niinpian kuin oli voinut, kiinnittämättä\nrahoja ja täyttämättä kassaa papereilla. Mutta nyt vei taistelu hänet\nmukanaan, ja tänään näki hän välttämättömäksi suuren oston, jos hän\nedelleen halusi olla herrana taistelukentällä. Hän oli antanut ohjeensa\nja seisoi tyynesti hymyillen, aivan kuin olisi ollut vain tavallinen\npörssipäivä, vaikka hän levottomuudella ajatteli, miten päivä oli\nloppuva, ja tiesi kulkevansa yhä etemmäksi tietä, joka saattoi käydä\nsangen vaaralliseksi.\n\nÄkkiä syöksyi Moser esiin; hän oli hiipinyt suuren Amadieu'n selän\ntaakse napatakseen edes muutamia sanoja keskustelusta, joka tällä oli\nerään pienen, viekasnaamaisen herran kanssa. Moser oli kovin\nkiihottunut ja tankkasi:\n\n\"Minä kuulin, kuulin omilla korvillani... Hän sanoi, että Gundermann\nmöi yli kymmenen miljonan arvosta! Oh, nyt myyn minä ... myyn ... myyn\nvaikka viimeisen paitani!\"\n\n\"Oh, hitto, 10 miljonaa\", mutisi Pillerault hiukan epävarmana. \"On siis\nkysymys elämästä ja kuolemasta.\"\n\nJa yhä kasvavassa äänten hälinässä oli puhe vain valtavasta taistelusta\nSaccard'in ja Gundermann'in välillä. Sanoja ei voinut erottaa.\nKaikellaisia huhuja oli liikkeellä. Toiset kirkuivat saadakseen äänensä\nkuuluville melun keskeltä, toiset nojautuivat salaperäisesti naapurinsa\nkorvaan ja puhuivat aivan hiljaa, vaikkei heillä olisi ollut mitään\ntärkeää sanottavaakaan.\n\n\"Minä pidän entisen asemani\", huudahti Pillerault, joka oli saanut\ntakasin rohkeutensa. \"Aurinko loistaa niin kauniisti, kurssi on nouseva\nedelleen.\"\n\nVihdoinkin löi kello yksi, eikä lyönti vielä ollut ehtinyt lakata\nkaikumasta, kun Jacoby, Gundermann'in välittäjä, huusi kaikuvalla\näänellään:\n\n\"Minulla on Yleispankin, minulla on Yleispankin!\"\n\nHän ei sanonut hintaa, hän odotti kysyntää.\n\nKuusikymmentä välittäjää oli saapunut paikalle, he muodostivat\ntiheän kehän luukun ympärille, seisoivat silmä silmää vasten kuin\nkaksintaistelijat ennen taistelun alkua, uteliaina odottaen ensimäistä\nkurssia.\n\n\"Minulla on Yleispankin\", toisti Jacoby kovalla äänellä. \"Minulla on\nYleispankin!\"\n\n\"Mikä kurssi?\" kysyi Mazaud, josta vähitellen oli tullut Yleispankin\npäävälittäjä, ohuella äänellään, joka kumminkin oli niin terävä ja\nläpitunkeva, että kuului yli virkaveljien äänen.\n\nJa Delaroque, Jacoby'n vävy ja asiakumppani, ehdotti edellisen päivän\nkurssia.\n\n\"Minä ostan Yleispankin 3,030.\"\n\nMutta heti tarjosi toinen välittäjä enemmän.\n\n\"3,035!\"\n\nDelaroque, joka oli halunnut ostaa tästä vanhasta kurssista ja myydä\nsitten 5 frangin voitosta, huomasi yrityksensä mahdottomuuden. Ja\nMazaud teki päätöksensä varmasti uskoen, että Saccard hyväksyy hänen\nmenettelytapansa.\n\n\"Minä ostan Yleispankin 3,040!\"\n\n\"Kuinka monta?\" kysyi Jacoby.\n\n\"300.\"\n\nMolemmat merkitsivät pari sanaa kirjoihinsa ja kauppa oli tehty,\nensimäinen kurssi oli määrätty 10 frangin korotuksella. Mazaud meni\nilmottamaan luvun kurssinoteeraajalle, joka piti Yleispankin kirjaa. Ja\nkahdenkymmenen minuutin ajan oli kuin olisi avattu joku sulku: muitten\narvopaperien kurssi tuli heti määrätyksi, kokonainen joukko\nliikeasioita suoritettiin ilman erityistä kurssivaihtelua.\n\nSaccard seisoi pylväänsä vieressä hymyillen. Hänen joukkonsa oli\nkasvanut, tuo 12 frangin nousu oli herättänyt huomiota pörssissä, sillä\noli jo kauan ennustettu pankin häviötä, ja tänään oli odotettu\nromahdusta. Huret saapui Sédille'n ja Kolb'in seurassa: jälkimäinen oli\nkatuvinaan, että oli myynyt osakkeensa 2,500, ja Daigremont kulki\nkäsikädessä markiisi Bohain'in kanssa kertoillen tälle, mikä\nonnettomuus häntä oli seurannut syyskilpa-ajojen aikana. Mutta enimmin\niloitsi kuitenkin Maugendre ja tukki kokonaan kapteeni Chave'n suun,\njoka oli pessimisti ja väitti, etteivät he vielä olleet nähneet loppua.\nSamallainen kohtaus sattui Pillerault'in ja Moser'in välillä, joista\nedellinen oli innostunut mielettömän kohoamisen johdosta, jälkimäinen\nväänteli raivoissaan käsiään kiroillen tuota itsepäistä nousua,\nikäänkuin se olisi ollut hullu koira, joka kumminkin jonain päivänä\nammutaan kuoliaaksi.\n\nTunti kului. Kurssit pysyivät jokseenkin ennallaan, kauppoja tehtiin,\nvaikka vähemmässä määrässä kuin alussa, sen mukaan kuin määräyksiä\nannettiin ja sähkösanomia saapui. Pörssiajan puoleen ehtiessä on\naina sellainen lepotila, ensimäinen into jäähtyy, kunnes viimeinen\ntaistelu loppukurssista taas panee intohimot kuohumaan. Kuitenkin\nkuului edelleen Jacoby'n basso ja Mazaud'in tenori, he tekivät\npalkkiokauppoja.\n\n\"Minulla on Yleispankin 3,040, siitä 15 frangia palkkiota.\"\n\n\"Minä ostan Yleispankin 3,040, 10 frangin palkkiolla.\"\n\n\"Kuinka monta?\"\n\n\"25.\"\n\nMutta äkkiä levisi huhu, että Yleispankin osakkeet laskeutuivat viisi\nfrangia, ja sitten 10, 15, 3,025:teen.\n\nJuuri sillä hetkellä saapui Jantrou, joka oli ollut hetkisen ulkona,\ntakasin saliin ja kuiskasi Saccard'in korvaan, että vapaaherratar\nSandorff istui vaunuissaan Brogniart-kadun kulmassa, hän tahtoi tietää,\nkehottiko Saccard häntä myymään. Tämä kysymys juuri sillä hetkellä,\njolloin kurssi horjui, suututti Saccard'ia ylenmäärin. Ja hän vastasi:\n\n\"Käske hänet menemään h----ttiin! Minä kuristan hänet, jos hän uskaltaa\nmyydä!\"\n\nMassias syöksyi ilmottamaan 15 frangin laskeutumisesta; hän ymmärsi,\nettä Saccard halusi puhua hänen kanssaan.\n\nTämä oli tehnyt suunnitelman, jonka avulla loppukurssi tulisi\nkohoamaan, sähkösanoma Lyon'ista, missä nousu oli varma; nyt alkoi\nhänen korviaan kuumottaa, sillä sähkösanomaa ei tullut, ja tämä\nodottamaton lasku saattoi johtaa onnettomuuteen.\n\nMassias ei pysähtynyt Saccard'in eteen, hän tyrkkäsi vain\nkyynäspäällään tätä ja terotti korviaan kuullakseen määräyksen.\n\n\"Heti Nathansohn'in luo, 400, 500, niin monta kuin tarvitsee.\"\n\nTämä tapahtui niin nopeasti, että ainoastaan Moser ja Pillerault\nhuomasivat sen. He syöksyivät Massias'en perässä katsomaan, mitä hän\ntekee.\n\nMutta toisessa pörssiosastossa laskeutuivat Yleispankin osakkeet\nhitaammin. Ja Nathansohn, joka sai tietoja asiamiehiltään, suoritti\nleikkauksen, joka ei ollut onnistunut Delaroque'lle alussa; hän oli\nostanut toisessa osastossa 3,025 frangista ja myi toisessa 3,035.\nKolmen minuutin kuluessa oli hän ansainnut 60,000 frangia. Mutta\nkurssia oli kuitenkin vaikea pitää ylhäällä Massias'en Nathansohn'ille\nantamasta määräyksestä huolimatta, sillä selvästi oli Jacoby'n ja\nmuitten hänen kannattajiensa suunnitelma säästää suuret myynnit\nloppuun, täyttää sillä tavoin markkinat ja musertaa Saccard viimeisen\npuolen tunnin kuumeentapaisen kiihkon vallitessa. Saccard ymmärsi kyllä\nvaaran, mutta kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta oli hyökkäys\nYleispankkia vastaan niin voimakas, että kurssi taas laskeutui 5\nfrangia.\n\nKello löi neljännestä vaille kolme, viidentoista minuutin perästä\npörssi suljettaisiin. Samaan aikaan myllersi ja kirkui kansanjoukko\nkuin helvetin tuskissa; ja samaan aikaan tapahtui se, mitä Saccard oli\nodottanut.\n\nPikku Flory, joka pörssin avaamisesta saakka joka kymmenes minuti oli\njuossut sähkösanomatoimistoon ja palannut kädet täynnä sähkösanomia,\nilmestyi taas, tunkeutui väkijoukon lävitse lukien sähkösanomaa, jonka\nsisältö näytti vallan haltioittavan hänet.\n\n\"Mazaud! Mazaud!\" huusi joku ääni.\n\nFlory käänsi päätään, ikäänkuin olisi huudettu hänen nimeään. Huutaja\noli Jantrou, joka halusi tietää, mitä oli tapahtunut. Mutta Flory\ntyrkkäsi hänet tieltään, hänellä oli kiire, hänellä oli vain yksi ainoa\ninnostunut ajatus, että pankin loppukurssi kohoaa, sillä sähkösanoma\nsisälsi, että osakkeet olivat nousseet Lyon'issa, missä oli ilmestynyt\nsellainen joukko ostajia, että sen epäilemättä täytyi vaikuttaa Parisin\npörssiin. Saapui muitakin sähkösanomia, kokonainen joukko välittäjiä\nsai määräyksiä. Heti osottautuivat tulokset.\n\n\"Minä ostan Yleispankin 3,040!\" kirkui Mazaud'in kimeä tenori.\n\nJa Delaroque tarjosi 5 frangia enemmän; hänellä oli kädet täynnä\nmääräyksiä.\n\n\"Minä ostan 3,045!\"\n\n\"Minä myyn 3,045!\" jymisi Jacoby. \"200 myyn 3,045!\"\n\n\"Minä otan ne!\"\n\nNyt huusi itse Mazaud:\n\n\"Minä ostan 3,050!\"\n\n\"Kuinka monta?\"\n\n\"500.\"\n\nMutta nyt tuli melu niin helvetilliseksi, että vekselivälittäjät, jotka\nhuitoivat käsiään kuin kaatuvatautiset, eivät kuulleet omia ääniään.\nMutta he koettivat tehdä itsensä ymmärretyiksi liikkeillä: viittaus\nkädellä sisäänpäin ja ulos, joka myi, ulospäin ja itseensä, ken osti;\nsormet osottivat lukua ja pään nyökäys tai pudistus merkitsi\nmyöntymystä tai kieltoa. Asianomaiset ymmärsivät toisensa; ulkopuolella\nseisovista näyttivät kaikki hulluilta. Sähkösanomatoimiston viereisessä\nhuoneessa seisoi joukko naisia katsellen kummastuksissaan ja\nkauhuissaan tätä harvinaista näytelmää. Valtiopaperien osastossa\nnäyttivät kaikki ikäänkuin joutuneen käsikähmään. Korkealla päämeren\nyllä näkyivät kurssinoteeraajat kuin keinuvat hylyt, he selasivat\nkirjojensa lehtiä oikealle ja vasemmalle, aina sen mukaan kuin\nkurssi-ilmotuksia heille tehtiin. Mutta käteisosastolla oli myrsky\nsittenkin raivoisin, siellä ei edes voinut erottaa kasvoja, ainoastaan\nmerkintäkirjojen valkeat lehdet häilyivät ilmassa. Viimeisen\nsilmänräpäyksen hulluus oli tarttunut yleisöönkin, tunkeiltiin ja\ntallattiin toisiaan salissa, sekamelska oli täydellinen.\n\nMutta äkkiä alkoi kello soida. Tuli hiljaisuus, kädet painuivat alas,\näänet vaikenivat. Ainoastaan väkijoukon kumea sorina jatkui, joki ei\nkuohunut enää laitojensa yli ja asettui muristen lepäämään. Ja kiihkon\nmainingeissa kulkivat viimeiset kurssit suusta suuhun. Yleispankin\nosakkeet olivat 3,060, 30 frangia enemmän kuin eilen. Vastapelaajain\nhäviö oli täydellinen, se tuli olemaan heille sangen kohtalokas, sillä\nsuuria summia oli pantu peliin.\n\nEnnenkuin Saccard jätti salin, ojensi hän vartalonsa ja katseli\nympärilleen. Tällä hetkellä oli hän todellakin suuri, hänen voittonsa\nnäytti korottaneen häntä kyynärän verran. Hän haki läsnäolijain\njoukosta Gundermann'ia, joka ei ollut saapuvilla, Gundermann'ia, jonka\nhän niin mielellään olisi nähnyt lyötynä, muserrettuna, armoa anovana.\nKuitenkin oli hän tyytyväinen, että edes tuon miehen likaisista\njuutalaisista kokoonpantu häntäjoukkue näki hänet voittonsa kunniassa.\nNyt oli hänen suuri päivänsä, josta vielä tullaan puhumaan, niinkuin\npuhutaan Austerlitzista ja Marengosta.\n\nHänen liiketoverinsa ja ystävänsä tunkeilivat hänen ympärillään.\nMarkisi de Bohain, Sédille, Kolb, Huret, kaikki puristivat hänen\nkättään, ja Daigremont petollisine mailmanmieshymyineen lasketteli\nhänelle kohteliaisuuksia, vaikka varsin hyvin tiesi, että sellaiset\npörssivoitot ovat sama kuin surma. Maugendre oli suudellut häntä\nmolemmille poskille, -- hän oli ihastuksissaan, mutta samalla\nraivoissaan kapteeni Chave'lle, joka kohenteli olkapäitään. Mutta\nkukaan ei osottanut sellaista henkeäpidättävää kunnioitusta, kukaan ei\nryöminyt niin tomussa ja tuhassa kuin Dejoie, joka oli juossut tänne\nsanomalehden toimituksesta kuulemaan viimeistä kurssia; hän seisoi\nliikkumattomana muutamia askeleita Saccard'ista, aivankuin paikalleen\nnaulattuna ja halvaantuneena hellästä ihailusta, kyyneleet silmissä.\nMassias ja Sabatani läähättivät kuin suuren taistelun jälkeen.\n\n\"No, enkö ollut oikeassa?\" huusi Pillerault ihastuksissaan.\n\nMoser murisi uhkaavasti: \"Niin, niin; ken viimeksi nauraa, se nauraa\nparhaiten. Mexico-juttu vaatii maksonsa, Roomasta kuuluu uhkaavia\nenteitä Mentanan jälkeen, ja jonain kauniina päivänä on Saksa\nniskassamme. Ja nuo idiotit kiipeävät yhä korkeammalle, että lankeemus\nolisi sitä syvempi! Ah, saattepa nähdä, että ne laulavat viimeistä\nvirttään!\"\n\nSali tyhjeni vähitellen; ylhäällä katonrajassa leijaili sekasin\nsinertävä sikarin savu ja pöly. Mazaud ja Jacoby kulkivat taas yhdessä\nvekselinvälittäjäin huoneeseen; Jacoby oli enemmän liikutettu omien\nsalaisten häviöittensä johdosta kuin hänen liiketuttaviansa\nkohdanneitten onnettomuuksien vuoksi, kun taas Mazaud, joka ei\npelannut, saattoi täydellisesti iloita urhoollisesti saavutetusta\nvoitosta. He juttelivat pari minutia Delaroque'n kanssa, kaikilla\nkolmella oli merkintäkirjat kädessään. Pörssihenkilökunnan huoneessa,\njoka sisustukseltaan muistutti kehnoa koulusalia, päästivät Flory ja\nGustave Sédille ilonsa valloilleen. He olivat tulleet noutamaan\npäällysvaatteitaan ja odottivat keskikurssin julistamista, jota pari\nvälittäjäliiton kirjanpitäjää oli juuri laskemassa. Kun lista puoli\nneljän tienoissa naulattiin julki, alkoivat Flory ja Sédille hirnua ja\nkiekua ilosta, sillä he olivat saavuttaneet melkoisen voiton\nkeinottelemalla Fayeux'in määräyksellä. Nyt sai Cluchu, joka aivan\ntyrannimaisesti hallitsi Florya, pari timanttikorvarengasta, ja Gustave\nsaattoi maksaa neljänneksen vuokran Germaine Coeur'in edestä, jonka hän\noli kokonaan vallannut Jacoby'lta. He eivät muuten olleet ainoat\nriemuitsevat huoneessa; hattuja lenteli ilmaan tai tallattiin niitä\njalkojen alle, tehtiin mitä hullunkurisimpia kujeita, kuin\nlomallelasketut koulupojat.\n\nKaikkialla loppuivat liikeasiat. Koko tuo pelaajain, välittäjäin ja\nasiamiesten mailma lähti todennettuaan voittonsa tai tappionsa\npukeutumaan lopettaakseen päivänsä ravintoloissa ja teattereissa,\nseuraelämässä tai nautinnon jumalattaren parissa.\n\nKoko valvova ja huvitteleva Parisi ei sinä iltana puhunut muusta kuin\nGundermann'in ja Saccard'in välisestä suuresta taistelusta. Erityisesti\noli keskustelun aiheena Yleispankin vastustaja-keinottelijoitten vaikea\nasema, siliä joka kuukausi olivat he kärsineet suuria häviöitä. Jos\nsitä menoa jatkui, vaikkapa vain lyhyenkin aikaa, eivät he enää kauan\npysyisi jaloillaan, se oli varma asia. Toisin oli heidän johtajansa\nGundermann'in laita, hänellä oli miljardi kellarissaan, ja hän voi\nlähettää yhä uusia joukkoja tuleen, olkoonpa taistelu kuinka pitkä ja\nmurhaava tahansa. Hän luotti täydellisesti johdonmukaisuuteen. Kun\nYleispankin osakkeet olivat kohonneet yli 2,000, oli menty rajan yli;\n3,000, se oli jo mieletöntä; osakkeitten täytyi laskeutua yhtä varmasti\nkuin kivi, joka heitetään ilmaan, putoaa maahan jälleen. Gundermann'ia\nihailtiin, vaikkei itse asiassa ollut mitään hänen häviötäänkään\nvastaan; sitä vastoin oli innostus, jonka Saccard oli herättänyt,\nmeluisampi; kaikki naiset olivat hänen puolellaan, kaikki ne ylhäiset\nkeinottelijat, jotka olivat tunkeneet taskuunsa suuria voittoja, sen\nperästä kun he olivat ryhtyneet lyömään rahaa uskostaan ja kiskomaan\nkorkoja Karmel'in ja Pyhän haudan kustannuksella. Suuret juutalaiset\npankit oli tuomittu päiviltä, nyt tulisi katolilaisuus ottamaan\nylivallan rahamarkkinoilla, hallitsemaan lompakoita, niinkuin se oli\nhallinnut sieluja.\n\nMutta samaan aikaan kun hänen sotilaansa ja upseerinsa voittivat suuria\nsummia, tyhjenivät Saccard'in kassat lakkaamattoman osakkeittenoston\nkautta. Käytettävinä olevista 200 miljonasta oli melkein kaksi\nkolmasosaa niinmuodoin kiinnitetty.\n\nJokainen yhtymä, joka aikoo päästä pörssin herraksi itse korottamalla\nkurssiaan, on edeltäkäsin kuolemaan tuomittu. Senvuoksi oli Saccard'kin\nalussa esiintynyt varovasti. Mutta ollen kiivas ja intohimoinen\nluonteeltaan, antautui hän pian mielikuvituksensa valtoihin, ja tämä\nmielikuvitus näki kaikki ikäänkuin suurennuslasin lävitse ja muutti\nepäilyttävät keinottelut sankarirunoelmiksi; tällä kertaa oli hän\npäässyt käsiksi todella suureen yritykseen, tulevaisuuden yritykseen,\nja se oli johtanut hänet aivan mielettömiin unelmiin niin suurista,\nniin jättiläismäisistä vallotuksista, ettei hän edes itse niitä täysin\nkäsittänyt. Oh, jospa hänellä olisi ollut miljonia ja taas uusia\nmiljonia, kuten noilla likaisilla juutalaisilla! Mutta pahinta oli,\nettei hänellä enää pian ollut uusia joukkoja lähettää tuleen; vielä\nmuutamia miljonia ja kaikki oli lopussa. Ja kun lasku alkoi, oli hänen\nvuoronsa maksaa erotukset. Keskellä voitonriemua saattoi pieninkin\nhiekkajyvänen murskata hänen suuren koneistonsa. Ja sen aavisti hänen\nympäristönsä, nekin, jotka olivat hänen uskollisimpiaan, nekin, jotka\nuskoivat nousuun kuin itseensä isään jumalaan. Se olikin juuri\nmielenkiintoisinta tässä kaksintaistelussa Gundermann'in ja Saccard'in\nvälillä, että voittaja vuoti verta; se oli mieletön taistelu kahden\nsatuihmeen välillä, joitten kaatuessaan oli pakko musertaa ne kääpiöt,\njotka olivat rohjenneet ottaa osaa taisteluun.\n\nTammikuun 3 p:nä alenivat Yleispankin osakkeet äkkiä 50 frangia. Se\nherätti suurta huomiota. Tosin olivat kaikki arvopaperit samaan aikaan\nalenneet; markkinat olivat jo kauan olleet täpösen täynnä, kaikkialla\nnatisi ja ryskyi; pari, kolme epäilyttävää liikettä musertui;\nsitäpaitsi täytyihän ihmisten olla tottuneita tähän alituiseen\nkurssivaihteluun, sillä samana päivänä saattoi kurssi nousta tai laskea\n100 frangia; se oli herkkä kuin kompassin neula rajusään aikana. Mutta\njoukkojen läpi kulki vavistus; kaikki tunsivat, että tämä oli lopun\nalkua. Yleispankin osakkeet alenivat, huhu siitä lensi yli koko\nkaupungin ja herätti kaikkialla pelkoa, toivoa ja mieltenkuohua.\n\nSeuraavana päivänä seisoi Saccard paikallaan, hymyillen kuten\ntavallista, ja korotti kurssin huomattavien ostojen kautta 30\nfrangilla. Mutta hänen ponnistuksistaan huolimatta aleni kurssi tammik.\n5 p:nä 40 frangia. Kurssi oli nyt 3,000 frangia ja alkoi jokapäiväinen\nkamppailu. Tammik. 6 p:nä kohosivat Yleispankin osakkeet taas, 7 ja\n8:na ne alenivat. Se oli vastustamaton liike, joka vähitellen veti\npankin häviöön. Pankista tuli syntipukki, jonka täytyi maksaa kaikkien\nhulluudet, vähemmän huomattavien liikkeitten rikokset, suorittaa\nnoitten epäilyttävien liikkeitten edestä, joita oli syntynyt kuin\nsieniä keisarikunnan sairaasta maaperästä. Mutta Saccard, joka ei enää\nsaanut unta silmiinsä yöllä, seisoi joka päivä paikallaan pörssissä ja\nuskoi vielä voiton mahdollisuuteen. Kuin kenraali, joka on vakuutettu\nsotasuunnitelmansa oivallisuudesta, peräytyi hän vain askel\naskeleelta, uhrasi viimeiset sotamiehensä, tyhjensi yhtymän kukkarot\npysähdyttääkseen hyökkäävän vihollisen. Tammik. 9 p:nä saavutti hän\ntaas huomattavan edun, ja vastapelaajat kauhistuivat. Nyt oli Saccard\njo siinä tilassa, että hänen täytyi maksaa velkasitoumuksilla käteisen\nrahan sijasta, ja kuten nälistyneet ihmiset, jotka kuumehoureissaan.\nnäkevät ylellisesti katetun pöydän, uskalsi hän nyt tunnustaa\nitselleen, mihin päämäärään pyrki, uskalsi lausua mahdottoman,\ntoteuttamattoman ajatuksen: hän aikoi ostaa _kaikki_ osakkeet\nsaadakseen vastapelaajat armeijansa alle. Sellaisen tempun oli muuan\npienempi rautatieyhtiö hiljan tehnyt, yhtymä oli ostanut kaikki\nosakkeet, jotka olivat markkinoilla, myyjät eivät voineet niitä enää\nvälittää ja heidän täytyi heittäytyä orjina voittajan jalkoihin. Ah,\njospa hän voisi pakottaa Gundermann'in heittämään naamarinsa, jospa hän\nsaisi nähdä hänet jonain kauniina päivänä laahustaen tulevan\nmiljardinsa kanssa ja kerjäävän ja pyytävän, ettei hän ottaisi sitä\nkokonaan, vaan sallisi hänen pitää 10 sou'ta päivässä maitoon, jolla\nhän eli! Mutta tämä temppu vaati 7 à 800 miljonaa. Hän oli jo heittänyt\n200 miljonaa hirviön kitaan; hänen tarvitsi siis vielä saada 5, à 600\nmiljonaa. 600 miljonalla voisi hän ajaa juutalaiset matkoihinsa ja\npäästä itse kullan kuninkaaksi, mailman herraksi. Mikä unelma! Ja se\noli niin yksinkertaista ja helposti käsitettävää; innossaan unhotti hän\naivan rahan arvon, hän teki suunnitelmia, ikäänkuin olisi istunut\nshakkipöydän ääressä ja siirrellyt talonpoikia. Unettomina öinä värväsi\nhän tämän 600 miljonan armeijan ja lähetti sen tuleen jääden itse\nseisomaan lyötyjen vihollisten ruumiskasoille.\n\nTammikuun 10:nes oli Saccard'îlle kauhea päivä. Pörssiin ilmestyi hän\ntyynenä ja loistavan iloisena kuten tavallisesti. Mutta koskaan ei oltu\nnähty niin katkeraa ja verenhimoista taistelua, jossa väijytyksiä ja\npetosta esiintyi kaikkialla. Noissa rajataisteluissa, tässä hiljaisessa\nkamppailussa, missä heikoimmat säälittä murhataan, ei ole sukulaisuutta\neikä ystävyyttä, vaan ainoastaan vahvemman oikeus: täytyy lyödä\nnaapuri, ettei joutuisi itse syödyksi. Saccard tiesi ja tunsi myös\nseisovansa aivan yksin ilman muuta tukea kuin oma ehtymätön\nintohimonsa, joka piti häntä yllä viimeiseen hetkeen saakka.\n\nErityisesti pelkäsi Saccard tammik. 14:ta pörssiselvityksen edellistä\npäivää, mutta hänen onnistui hankkia rahoja, ja auttoi Yleispankkia\npysymään pystyssä sen sijaan, että olisi sen kaatanut; kurssi jäi\n2,080, ainoastaan 100 frangia vähemmän kuin viime joulukuussa. Hän oli\nluullut romahduksen tulevan, nyt uskoi hän taas voittoon. Mutta nyt\nsaivat vastapelaajat ensi kerran pistää voittoa taskuunsa, tähän saakka\nolivat he kärsineet vain tappioita. Nyt täytyi Saccard'in turvautua\nMazaud'in vekseleihin. Neljäntoista päivän kuluessa täytyi Yleispankin\nkohtalon olla ratkaistu.\n\nSenjälkeen kun tämä taistelu elämästä oli alkanut, kun Saccard eli\nalinomaisessa jännityksessä syvyyden reunalla, oli hänellä joka ilta\ntarve huumata itseään. Hän ei voinut olla yksin, hän söi ulkona\nkaupungilla ja heittäytyi hurjasteluihin. Milloinkaan ei hän ollut\nelänyt niin hillittömästi; hän oli kaikkialla, teattereissa ja\ntyttöravintoloissa, missä hän kylvi rahoja ympärilleen, ikäänkuin hän\nolisi ollut niin rikas, ettei tiennyt mitä tehdä rahoillaan. Hän vältti\nCarolinea, jonka nuhteet häntä kiusasivat; tämä puhui aina levottomista\nkirjeistä, joita hän sai veljeltään, ja itse oli hän epätoivoissaan\nSaccard'in vaarallisten keinottelujen johdosta kurssin kohottamiseksi.\nHän kohtasi nyt useammin kuin ennen vapaaherratar Sandorff'in,\nikäänkuin tämän intohimoton turmeltuneisuus olisi voinut lahjottaa\nhänelle sen unohduksen, jota hän niin kovin kaipasi tänä jännityksen\naikana. Joskus pakeni hän pieneen huoneustoon rue Caumartin'in varrella\nkäydäkseen siellä läpi papereitaan ja suunnitellakseen erinäisiä\nliikeasioita; hän oli onnellinen tietäessään, ettei kukaan siellä voi\nhäiritä häntä. Siellä voi hän nukkuakin; hän lepäsi pari tuntia syvän,\nvirkistävän unen helmoissa, ainoat hetket vuorokaudesta, jolloin hän\nvoi unohtaa kaikki, ja vapaaherratar tutki sinä aikana hänen taskunsa\nja luki kirjeet, joita löysi hänen lompakostaan, sillä Saccard oli\nmuuttunut aivan mykäksi, ainoatakaan hyödyllistä tietoa ei\nvapaaherratar kyennyt houkuttelemaan häneltä; muuten ei vapaaherratar\nhäntä uskonut, hän oli varma, että Saccard valehteli, kun hänen joskus\nonnistui saada jokunen sana pujahtamaan tämän huulilta, eikä hän\nkoskaan uskaltanut keinotella Saccard'in ohjeitten mukaan. Tällä tavoin\noli vapaaherratar päässyt perille Yleispankin asemasta, hän tiesi, että\noli kiertämässä joukko papereita, väliaikaisia todisteita, joita\ndiskontattiin ulkomaalaisiin pankkeihin.\n\nEräänä iltapäivänä, kun Saccard heräsi liian aikaisin, yhytti hän\nvapaaherrattaren tutkimassa lompakkoaan ja antoi hänelle korvapuustin.\nSiitä päivästä alkaen löi hän tätä yhtämittaa, ja oli aivan kuin\nmolemmat olisivat tunteneet hermonsa rauhallisemmiksi sellaisen\nkohtauksen jälkeen.\n\nMutta kuukausitilityksen jälkeen 15 p:nä, kun vapaaherratar hävisi\n10,000 frangia, kypsyi hänessä eräs suunnitelma. Hän tuumiskeli sinne\ntänne ja päätti lopuksi kääntyä Jantrou'n puoleen.\n\n\"Niin\", vastasi tämä, \"luulen että olette oikeassa, on aika mennä\nGundermann'in puolelle. Menkää ja selittäkää hänelle asiaintila; onhan\nhän luvannut teille hyvän neuvon sinä päivänä kun te annatte hänelle\nhyödyllisen tiedon.\"\n\nSinä aamuna, jonka vapaaherratar oli valinnut tätä käyntiään varten,\noli Gundermann ilkeällä tuulella. Edellisenä päivänä olivat Yleispankin\nosakkeet taas nousseet. Eikö sitten mitenkään saataisi selvää tuosta\nahmatista sikiöstä, joka oli niellyt häneltä niin paljon kultaa ja\nsäilytti itsepintaisesti henkensä! Kukapa sen tiesi, vaikka pankki\npääsisi taas jaloilleen ja lopettaisi kurssiylennyksellä 31 p:än\ntiliselvityksessä, ja hän mutisi tyhmyyttään, kun oli antautunut tähän\nkaksintaisteluun, vaikka olisi kenties ollut järkevämpää auttaa\nSaccard'ia ja jakaa saalis tasan. Hänen uskonsa johdonmukaisuuden\nvoimaan oli järkkynyt ja hän olisi ehkä tällä hetkellä vetäytynyt\ntaistelusta, jos hän olisi voinut tehdä sen joutumatta kokonaan\nhäviöön. Hänellä oli muuten harvoin näitä heikkouskohtauksia, joita\nsuurimmatkin sotapäälliköt tuntevat ja useimmiten juuri voiton edellä,\nkun kaikki voimat vaikuttavat onnellisen tuloksen eduksi. Ja tämä\nlyhytnäköisyys miehellä, jolla tavallisesti oli niin terävä katse,\njohtui siitä käsitteiden sekaannuksesta, jonka pörssitoimet pitemmän\npäälle synnyttävät. Saccard osti osakkeita ja keinotteli niillä, se oli\npäivän selvää. Mutta keinotteliko hän vakavaraisten liiketuttavien vai\nyhtymän laskuun? Gundermann ei kyennyt antamaan tähän kysymykseen\nvarmaa vastausta, sillä kaikilta tahoilta virtaili joukko toisilleen\nvastakkaisia juorujuttuja hänen korviinsa.\n\nHän paukutti ovia, kaikki hänen alaisensa vapisivat herransa vihaa, hän\notti vapaavälittäjiä vastaan niin törkeästi, että he pakenivat\npelastaakseen nahkansa.\n\n\"Vai niin, tekö se olette\", sanoi Gundermann vapaaherrattarelle ilman\nkohteliaisuuden hiventäkään. \"Tänään ei minulla ole aikaa kuunnella\nnaisväen lörpötyksiä.\"\n\nVapaaherratar typertyi niin, että hyppäsi yli kaikkien johdantojen ja\nilmaisi heti uutisensa, jota hän oli tullut kauppaamaan.\n\n\"Mitä sanoisitte te siitä, jos voitaisiin todistaa, että Yleispankki\nhuomattavien osakkeitten ostojen kautta on joutunut suureen rahapulaan\nja että Saccard antaa väliaikaisia todisteita, joita diskontataan\nulkomaisissa pankeissa, voidakseen jatkaa taistelua?\"\n\nGundermann teki iloa ilmaisevan liikkeen. Mutta hänen silmänsä olivat\nloistottomat kuten ennenkin, ja hän vastasi samalla tylyllä äänellä:\n\n\"Se ei ole totta.\"\n\n\"Mitä? Eikö totta? Minä olen nähnyt sen omilla silmilläni ja kuullut\nomilla korvillani.\"\n\nJa hän selitti, että hänellä oli ollut käsissään nimellishenkilöitten\nallekirjottamia vekseleitä. Hän sanoi heidän nimensä, mainitsipa vielä\nne pankkiirit Wien'issä, Frankfurt'issa ja Berlin'issä, jotka olivat\ndiskontanneet vekselit. Hänen kirjeenvaihtajansa voivat antaa hänelle\ntietoja, hän saisi nähdä, ettei vapaaherratar ollut tyhjää lörpötellyt.\nSitäpaitsi sanoi hän, että pankki pitääkseen yllä nousua oli ostanut\nomia osakkeitaan ja siihen tarkotukseen käyttänyt jo 200 miljonaa.\n\nGundermann kuunteli hänen sanojaan happamen näköisenä, samalla kun hän\nvalmisti sotasuunnitelmansa huomispäivää varten, ja hänen aivonsa\ntyöskentelivät niin nopeasti, että muutamien sekuntien kuluessa oli hän\njo ajatuksissaan ehtinyt jakaa määräyksensä ja määrätä summat. Nyt oli\nhän varma voitostaan, vaikka hän tiesi, mistä likaisesta lähteestä\nhän sai tämän varmuuden; hän halveksi syvästi Saccard'ia, joka\nnautinnonhalussaan oli niin tyhmä, että antautui naisen valtaan ja\nantoi kavaltaa itsensä.\n\nKun vapaaherratar oli lopettanut, nosti hän päätään ja katsoi tätä\nsuurin, sammunein silmin:\n\n\"No, mitä kaikki tuo loru minua koskee?\"\n\nVapaaherratar vallan kauhistui, niin tyyni ja välinpitämätön oli\nGundermann.\n\n\"Minä luulin, että tekin pelaatte vastaan...\"\n\n\"Minäkö? Kuka teille on sen sanonut? Minä en koskaan käy pörssissä,\nenkä keinottele. Kaikki se on minulle samantekevää.\"\n\nJa hänen äänensä oli niin luonnollinen, että vapaaherratar oli vähällä\nuskoa hänen sanojaan, jollei viaton ilme olisi ollut hiukan liian\nteeskennelty. Gundermann piti ilmeisesti häntä pilkkanaan.\n\n\"Minulla on, kuten näette, hyvin kiire, ja jollei teillä ole mitään\ntärkeämpää sanottavaa minulle...\"\n\nGundermann hyvästeli häntä. Mutta vapaaherratar suuttui:\n\n\"Minä lähestyin teitä täydellä luottamuksella ja puhuin ensiksi ...\ntämä on suoranainen kavallus! Olettehan luvannut antaa minulle neuvoja,\njos minä teen teille palveluksen...\"\n\nGundermann nousi ja keskeytti hänet. Hän, joka ei koskaan nauranut,\nhihitti nyt, niin hauskaa oli hänestä, että näin oli voinut vetää\nnenästä nuorta, kaunista naista.\n\n\"Neuvoja? Niin, rakas, pikku vapaaherratar, neuvon te saatte! Kuulkaa\ntarkoin: elkää koskaan pelatko pörssissä! Muuten tulette pian vanhaksi\nja rumaksi. Nainen, joka pelaa ... se on jotain hirveätä!\"\n\nJa kun vapaaherratar oli mennyt, mieletönnä raivosta, sulkeutui hän\nhuoneeseensa vävynsä ja kahden poikansa kanssa, jakoi osat, lähetti\nheti sanan Jacoby'lle ja muille välittäjille, että valmistautuisivat\nhuomispäivän suureen keikaukseen. Hänen suunnitelmansa oli sangen\nyksinkertainen; hän aikoi nyt tehdä sen, mistä varovaisuus oli häntä\npidättänyt, niinkauankuin hän ei ollut tuntenut Yleispankin todellista\nasemaa: täyttää markkinat osakkeilla, joita tarjotaan kaupaksi, nyt kun\nhän tiesi, että Saccard oli ilman käyttövaroja, eikä voinut pitää\nkurssia ylhäällä. Hän antaisi miljardinsa rynnätä taistelukentälle,\nlöisi ratkaisevan iskun kuin sotapäällikkö, joka vakoojien kautta on\nsaanut tiedon vihollisen heikosta kohdasta. Nyt oli johdonmukaisuus\ntaas voittava: jokainen osake on kuolemaantuomittu, kun kurssi on\nnoussut yli todellisen arvonsa.\n\nJuuri sinä samana päivänä kello viiden tienoissa meni Saccard\nDaigremont'in luokse; hän ikäänkuin aavisti vaaraa. Hän oli\nhermostunut, hän tunsi, että oli tullut hetki antaa vastapelaajille\nkuolemanisku, muuten voittaisivat he hänet. Jättiläistuuma kuohui hänen\nmielessään: hankkia 600 miljonan jättiläisarmeija, jonka hän vielä\ntarvitsi valloittaakseen mailman.\n\nDaigremont otti hänet vastaan tavanmukaisella kohteliaisuudellaan\nruhtinaallisessa talossaan, keskellä sitä loistoa, joka maksettiin\nerotuksilla jokaisen pörssiselvityksen tapahtuessa, ilman että kukaan\nvoi varmasti sanoa, jos tämä loistava pinta oli vain tyhjä kuori. Tähän\nsaakka oli hän ollut uskollinen Yleispankille, ei ollut tahtonut myydä,\nja ollut aina osottavinaan laitosta kohtaan järkkymätöntä luottoa,\nollut aina ihastuksissaan alinomaisen nousun johdosta, joka muuten\ntuotti hänelle huomattavia summia; niin, hän ei ollut muuttanut\nilmettäkään 15 p:än epäsuotuisan selvityksen tapahtuessa, oli sanonut\njokaiselle, että hänen mielestään tämä lasku oli ohimenevää laatua;\nmutta hän oli kumminkin aina varuillaan, valmiina menemään vihollisen\npuolelle pienimmänkin vakavamman merkin huomattuaan. Saccard'in\nihmeellinen suunnitelma herätti Daigremont'issa suorastaan ihastusta.\nSe oli kyllä mieletön, mutta eivätkö suuret sotaherrat ja suuret\nfinanssimiehet useinkin ryhdy mielettömiin tekoihin, jotka tuottavat\nheille voitan? Ja hän lupasi aivan varmasti apuaan jo seuraavana\npäivänä; hän pistäytyisi Delaroque'n luo kuullakseen hänen\nmielipiteensä ja nyhjäisi muutamia muita ystäviään ... saataisi\nkokonainen joukko liittolaisia. Hänen mielestään voisi uusi\narmeijakunta käsittää 100 miljonan summan, joka olisi heti\nkäteisenä. Saccard ihastui, hän oli aivan varma voitosta, laati heti\ntaistelusuunnitelman, verrattoman rohkea suurilta sotapäälliköiltä\nlainattu aate: heti pörssin avattua pieni kahakka, jotta vastapelaajat\nsaataisiin esiin ja saatettaisi heidät varmoiksi voitostaan; sitten,\nkun he olivat saavuttaneet pienen voiton ja kurssi oli laskenut,\nastuisi Daigremont apujoukkoineen esiin raskaan tykistön kanssa, kaikki\nodottamattomat miljonat vyöryisivät esiin, sattuisivat vihollisen\nselkäpuolelle ja löisivät sen perinpohjin. He kärsisivät musertavan\ntappion. Molemmat herrat erosivat puristaen toistensa kättä ja\nvoitonvarmoin ilmein.\n\nTuntia myöhemmin, kun Daigremont, joka oli kutsuttu päivällisille,\nryhtyi pukeutumaan, tuli vapaaherratar Sandorff hänen luokseen.\nHädissään oli hän päättänyt mennä kysymään Daigremont'in neuvoa. Hän\nkertoi tälle levottomuutensa syyn, käyntinsä Gundermann'in luona ja\ntämän antaman hyvän neuvon, mutta unohti mainita petoksestaan. Ja\nDaigremont nauroi, häntä huvitti pelottaa vapaaherratarta vielä\nenemmän; senvuoksi otti hän epäilevän ilmeen, oli uskovinaan, että\nGundermann oli puhunut totta vannoessaan, että hän oli täysin\npuolueeton taistelussa. Ei voinut koskaan olla varma mistään, pörssi on\nkuin yöllinen metsä, jossa täytyy hapuillen kulkea eteenpäin; jos\npelkää kaikkia sen merkillisiä ääniä, niin saa olla varana, että\nsatuttaa nenänsä puunrunkoon.\n\n\"Vai niin\", kysyi vapaaherratar levottomasti, \"minun ei siis pidä\nmyydä?\"\n\n\"Myydä? Mitä varten myydä? Sehän olisi hulluutta! Huomenna olemme me\nherroja, Yleispankki kohoaa 3,100! Ja seisoo, tapahtukoonpa mitä\ntahansa; tulette olemaan tyytyväinen viimeiseen kurssiin. Siinä kaikki,\nmitä voin teille sanoa.\"\n\nVapaaherratar meni. Daigremont voisi siis vihdoinkin pukeutua, mutta\nsilloin soi kello taas ... kolmas käynti. Ei, tällä kertaa hän ei ota\nvastaan. Mutta kun palvelija jätti hänelle Delaroque'n käyntikortin,\nsanoi hän, että tämä oli heti päästettävä sisälle, ja kun Delaroque\nseisoi hämillään, eikä halunnut sanoa mitään palvelijan läsnäollessa,\nlähetti Daigremont palvelijan pois ja ryhtyi itse sitomaan valkean\nkaulaliinansa suuren peilin edessä.\n\n\"Saattepa kuulla uutisen!\" sanoi Delaroque tuttavallisella äänellä,\njollaisella tavallisesti käännytään klubitoverien puoleen. \"Voitteko\najatella, Jacoby, lankoni, on ollut kyllin ystävällinen ilmottaakseen\nminulle keikauksesta, jota valmistellaan: Gundermann ynnä muut ovat\npäättäneet räjähyttää Yleispankin huomenna. He aikovat työntää\nosakkeita kasottain markkinoille. Jacoby oli jo saanut määräyksensä ja\nhän kiirehti heti minun luokseni.\"\n\n\"Oh, hitto!\" huudahti Daigremont kalveten. \"Ymmärrättehän, on ihmisiä,\njotka pelaavat Yleispankin osakkeilla ja he ovat antaneet minulle\njulman suuria määräyksiä! ... niin, 15 miljonan arvosta ... hehän\ntaittavat sekä kätensä että jalkansa. Senvuoksi otin ajurin ja käyn\nsuurimpien liiketuttavieni luona -- niin, eihän se ole oikein, mutta\nminä teen sen hyvässä tarkotuksessa...\"\n\n\"Oh, hitto!\" toisti Daigremont.\n\n\"Niin, rakas ystäväni, ja koska te pelaatte ilman täytetakuuta, tulin\npyytämään teitä antamaan minulle sellaisen tai ottamaan takasin\nmääräyksenne.\"\n\nDaigremont huudahti:\n\n\"Minä otan ne takaisin ... luonnollisesti! Minä en jää sortuvaan\ntaloon, se on tarpeetonta sankaruutta. Elkää ostako ... myykää! Minulla\non teidän huostassanne osakkeita noin kolmen miljonan arvosta, myykää,\nmyykää kaikki tyyni!\"\n\nJa kun Delaroque hankkiutui lähtemään sanoen, että hänen täytyy vielä\nkäydä muitten liiketoverien luona, puristi Daigremont sydämellisesti\nhänen kättään.\n\n\"Kiitos, tätä en minä koskaan unohda. Myykää, myykää kaikki tyyni!\"\n\nYksin jäätyään huusi hän palvelijansa kähertämään ja ajamaan partaansa.\nOh, olipa se opetus! Tällä kertaa olivat vähällä vetää häntä nenästä\nkuin pikku poikaa. Niinhän se käy, kun joutuu tekemisiin hullujen\nkanssa!\n\nIllalla alkoi paniikki jo \"pienessä pörssissä\". Tämä \"pörssi\" sijaitsi\nItalian boulevardilla, siellä kävivät vain vapaavälittäjät, jotka\ntekivät kauppoja epäilyttävien asiamiesten kanssa. Sinä iltana oli\nsiellä lähes 2,000 henkeä. Markkinat olivat sangen vilkkaat,\nYleispankin osakkeita tarjottiin kaikkialla, kurssi laskeutui nopeasti.\nPian alkoi myös levottomuutta herättäviä huhuja levitä. Mitä oli\ntekeillä? Puoliääneen kuiskailtiin oletetun myyjän nimi, jonka\npäätettiin olevan myynnistä huolehtivan vapaavälittäjän takana. Koska\nmahtavat möivät tuolla tavoin, täytyi vaaran olla tarjolla. Jo\nkahdeksan ja kymmenen välillä vallitsi tulinen kiire, kaikki pelaajat\nriensivät ottamaan takasin määräyksensä, löytyi sellaisiakin, jotka\nolivat tulleet ostamaan, mutta ryhtyivätkin myymään. Mentiin levolle\nkiihtyneen mielialan vallitessa, kuten päivää ennen suurta taistelua.\n\nSeuraavana päivänä oli inhottava ilma, oli satanut koko yön, tuhuttava,\njääkylmä sade oli muuttanut koko kaupungin likaviemäriksi. Puoli yhden\naikaan laukesi rankkasade pörssin ylitse. Sinne oli paennut suuri\nkansanjoukko suojaa hakemaan ja sateenvarjoista valuva vesi liotti pian\nsenkin lokalätäköksi. Vesi vuoti pitkin tummia seiniä, lasikaton\nlävitse tunkeutui väsynyt, punertava kajo, joka antoi kaikelle raskaan\nsynkkämielisyyden leiman.\n\nKaikenlaisia huhuja kulki suusta suuhun, toinen toistaan kummempia; kun\nSaccard siis ilmaantui tavalliselle paikalleen, oli luonnollista, että\nkaikkien katseet kiintyivät häneen. Hän seisoi pilarinsa vieressä\nhymyillen, virkeänä ja luottavaisena, kuten tavallista. Hän tiesi\nsangen hyvin, että osakkeet \"pikku pörssissä\" eilen illalla olivat\nlaskeneet 300 frangilla, hän aavisti suurta vaaraa, odotti mieletöntä\nponnistusta vastapelaajain puolelta, mutta hänen taistelusuunnitelmansa\ntuntui virheettömältä, Daigramont'in saapuminen miljonien vereksen\napujoukon keralla oli antava ratkaisevan iskun ja johtava hänet vielä\nkerran voittoon. Itse oli hän aivan ilman varoja, pankin kassat olivat\ntyhjinä, hän oli raapinut niistä viimeiset kuparilantit, mutta hän ei\nollut huolissaan, hän oli puhunut Mazaud'in kanssa, ilmottanut hänelle\nmitä Daigremont oli luvannut, ja välittäjä oli sen johdosta suostunut\nilman vastinetta huolehtimaan useitten miljonien ostosta. He olivat\nsopineet sellaisesta menettelytavasta, ettei kurssin annettaisi\nlaskeutua heti alussa kovin paljon, vaan taisteltaisiin vastaan\napujoukkojen tuloa odotellessa.\n\nKello osotti 10 minuttia vaille yksi, kun Moser saapui; hän oli\nkalmankeltainen, sillä maksatautikohtaus ei ollut suonut hänelle\npisaraakaan unta yöllä; hän huomautti Pillerault'ille, että kaikki\nihmiset hänen mielestään näyttivät kovin hurjilta sinä päivänä.\n\nPillerault, joka aavisti juonta ja senvuoksi tekeytyi vieläkin\nvarmemmaksi kuin tavallisesti, vastasi nauraen:\n\n\"Ei, kuulkaapas ystäväni, teillä itsellänne varmaankin on vatsavaivoja.\nMe olemme kaikki mitä parhaimmalla tuulella, ja me pidämme kyllä\nhuolen, että te saatte ojennuksen, jonka muistatte kauan.\"\n\nMoser oli todella oikeassa; yleinen jännitys ja kolkko sadepäivä\naiheuttivat harvinaisen painostuneen mielialan salissa, ja melu oli\nhuomattavasti tukahtuneempi kuin tavallisesti.\n\nSaccard'in ympärillä parveili yhtä mittaa joukko levottomia\nliiketovereita kuullakseen kehottavan sanan. Myöhemmin huomattiin,\nettei Daigremont sinä päivänä ollut lainkaan näyttäytynyt, yhtä vähän\nHuret'kaan, jota luultavasti myös oli ajoissa varotettu ja josta\ntaas oli tullut Rougon'in uskollinen koira. Kolb seisoi erään\npankkiirijoukon keskellä ja oli olevinaan kokonaan kiintynyt\nvekselikurssien vertaileviin laskelmiin. Markiisi Bohain oli kohtalon\niskulta turvassa; hän käveli ympäri varmana voitostaan joka\ntapauksessa, sillä hän oli antanut Jacoby'lle määräyksen ostaa yhtä\nmonta Yleispankin osaketta kuin oli käskenyt Mazaud'in myymään. Ja\nSaccard seisoi toisten, uskovien ja naivien ympäröimänä osottaen\nerityistä huomiota Sédille'a ja Maugendre'a kohtaan, jotka vapisevin\nhuulin ja kuumeisin silmin kerjäsivät häneltä voittoa. Hän puristi\nvoimakkaasti heidän kättään, ja tähän kädenpuristukseen sisältyi\nvakuuttavin lupaus. Ja niin jutteli hän merkityksettömästä\nvastoinkäymisestä, joka oli kohdannut häntä -- häntä, joka ei muutoin\nolisi tiennytkään, mitä vastoinkäyminen merkitsi.\n\nVihdoinkin kajahti kellonlyömä kuin hautajaissoitto päämeren ylitse. Ja\nMazaud, joka juuri oli antamassa Flory'lle määräyksiä, kääntyi\nluukulle, kun taas nuori mies kiirehti sähkösanomatoimistoon\nliikutettuna oman asemansa johdosta, sillä hän oli kärsinyt suuria\ntappioita viime päivinä, hän oli itsepäisesti taistellut Saccard'in\nsivulla ja uskalsi tänään huomattavan summan peliin toivoen\nDaigremont'in väliintuloa; tämän jutun oli hän nimittäin siepannut\nkuunnellessaan erään oven takana. Heti ensi alussa tunsivat\nvekselinvälittäjät, että maa huojui heidän allaan. Markkinat olivat\ntulvillaan ja halkeamia oli jo ilmaantunut. Oliko tulossa yksi noita\nväkivaltaisia maanjäristyksiä, joita tapahtuu kerran kymmenessä tai\nviidessätoista vuodessa, noita pelottavia romahduksia, joita pelihimo\naiheuttaa ja jotka saavat aikaan sellaisen mieshukan pörssissä, kuin\nolisi ruttotauti raivonnut? Mazaud oli tarrannut molemmin käsin\nsamettikaiteeseen; toisella puolen seisoi Jacoby huutaen voimakkaalla\näänellään:\n\n\"Minulla on Yleispankin 2,800!\"\n\nSe oli edellisen päivän iltakurssin viimeinen kurssi, ja päästäkseen\nvastapelaajain edelle hetipaikalla katsoi Mazaud parhaaksi ottaa\nosakkeet siitä hinnasta.\n\n\"Minä ostan 2,800:sta ... 300 Yleispankin!\"\n\nEnsimäinen kurssi oli niinmuodoin määrätty. Mutta näytti mahdottomalta\npitää sitä yllä. Kaikilta tahoilta tulvi tarjouksia. Mazaud\ntaisteli epätoivoisesti puoli tuntia saamatta aikaan muuta kuin että\nlasku hiukan pysähtyi. Hän ei voinut ymmärtää, mikä oli mennyt\nNathansohn'iin, jonka olisi pitänyt lähettää hänelle ostomääräyksiä?\nVasta myöhemmin sai hän tietää, miten viekkaasti hän oli menetellyt:\nhän oli juutalaisvainullaan haistanut aseman ja osti senvuoksi\nSaccarcd'in laskuun ja myi omassa nimessään. Massias syöksyi sisään --\nhänellä oli omia etujaan valvottavana korotuspelaajien puolella -- ja\nkertoi miten oli laita toisessa osastossa; Mazaud menetti silloin\nmalttinsa ja päästi tuleen kaikki määräyksensä yhdellä kertaa, joita\nhän oli aikonut suorittaa vähitellen apujoukkoja odotellessaan. Se\nkohotti hiukan kurssia, aina 2,650 saakka, sellaisin äkillisin,\nsäännöttömin hyppäyksin, joita voi huomata myrskyisinä hetkinä, ja\nhetkeksi leimahti Saccard'in mielessä rajaton toivo, joka valtasi myös\nMazaud'in ynnä muut, joille kuului päivän salaisuus. Koska kurssi nyt\njo kohosi, oli päämäärä saavutettu, voitto oli oleva suunnaton, kunhan\napujoukot ehtisivät paikalle. Yleispankin leirissä vallitsi riemu,\nSédille ja Maugendre olisivat voineet suudella Saccard'in kättä, Kolb\nläheni joukkoa, mutta Jantrou katosi ilmottamaan tavanmukaisesi ulkona\nvaunuissaan odottavalle vapaaherrattarelle iloista uutista. Ja Flory'n\nnähtiin ihastuksesta säteillen juoksevan etsien Sabatani'a, joka\nnykyään oli hänen välikätensä, antaakseen hänelle uusia ostomääräyksiä.\n\nMutta nyt löi kello kaksi ja Mazaud, jonka täytyi kantaa hyökkäyksen\nkoko taakka, alkoi horjua. Hänen hämmästyksensä kohosi sitä mukaa\nkuin luvatut apujoukot pysyivät näkymättömissä. Olihan jo aika,\nmiksi ei häntä vapautettu sietämättömästä asemastaan? Vaikka hän\nammattiylpeytensä kannustamana seisoi ilmettään muuttamatta, tunsi hän\nkuitenkin, että hänen poskiaan kulkivat kylmät väreet ja pelkäsi, että\njoku ehkä huomaisi, kuinka hän oli kalvennut. Jacoby seisoi ja mylvi\nkuten tavallisesti, heitteli yhä edelleen tarjouksiaan Mazaud'ille,\nmutta tämä ei vastannut enää. Hän ei katsonutkaan vastustajaansa, hänen\nsilmänsä olivat kiinnitettyinä Delaroque'n, Daigremont'in välittäjään,\njonka vaiteliaisuus oli hänelle arvoitus. Eikö juuri ollut\nhänen velvollisuutensa puuttua asiaan, pelastaa heidät kaikki\nostomääräyksillään, jotka varmasti olivat kirjotetut hänen kädessään\noleville lomakkeille?\n\nÄkkiä heittäytyi Delaroque'kin taistelun tuoksinaan:\n\n\"Minulla on Yleispankin... Minulla on Yleispankin!\"\n\nJa parin minutin kuluessa oli hän tarjonnut useampien miljonien edestä.\nToiset äänet vastasivat hänelle, kurssi aleni huimaavaa vauhtia.\n\n\"Minulla on 2,400 frangista ... 2,300:sta... Kuinka monta? 500 ...\n600... Minä otan ne!\"\n\nMitä hän sanoi? Mitä oli tekeillä? Odotetun avun asemesta ryntäsi uusi\nvihollisjoukko esiin lähimmän metsänlaidan takaa. Uusien myyjien\nilmaantuminen pikamarssissa aiheutti kauhean paniikin.\n\nTällä hetkellä tunsi Mazaud, kuinka kuoleman siipi pyyhkäsi hänen\nkasvojaan. Saccard'illa oli suuri debetkonto hänellä, Yleispankki\nkaatuessaan oli musertava hänetkin! Mutta kauniit tummat kasvot\npienine, mustine viiksineen eivät muuttaneet ilmettään. Hän osti, osti,\nniin kauan kuin hänellä riitti määräyksiä, ja hänen kuuluva kukonpoika\näänensä kaikui aivan kuin menestyksenkin hetkellä. Jacoby'n mylvintä\nkaikui yli salin, samoin oli Delaroque yhä äänessä, ja vaikka he\nkoettivatkin näyttää rauhallisilta, näkyi silmistä levottomuus, sillä\nhe huomasivat, miten suuressa vaarassa Mazaud oli, ja voisiko hän\nmaksaa heille, jos hän lentäisi ilmaan?\n\nViimeisen puolen tunnin kuluessa purkautui laavavirta ja koko joukko\ntempautui villiin ajojahtiin. Sokean luottamuksen, mielettömän\nkiihkon jälkeen tuli nyt taantumus yhtä mielettömän kauhun muodossa;\nkaikki riensivät myymään, jos vielä oli aikaa. Kokonainen kuuro\nmyyntimääräyksiä vyörähti esiin ja nämä äkkiä markkinoille työnnetyt\nosakepinkat jouduttivat laskua. Kurssi laski 1,500, 1,200, 900. Ei\nollut enää ostajia, maa oli kylmä ja hedelmätön, ruumiiden peitossa.\nYli mustien takkien vilinän kohosi kolme kurssinoteeraajaa, jotka\nistuivat kirjojensa ääressä ja merkitsivät kuolemantapauksia\nhautajaisilmein. Ja tämä onnettomuus, joka kohtasi niin monta,\njäähdytti melun salissa, tuli hiljaisuus, mitä suurin mieltenmasennus\nvallitsi kaikkialla. Kun kello oli lyönyt sulkemisajan, ilmotettiin\nviimeinen kurssi: 830 frangia.\n\nMazaud astui vekselinvälittäjäin huoneeseen yhtäaikaa Jacoby'n ja\nDelaroque'n kanssa. Hän meni ravintolaan ja joi lasin olutta, sillä\nkieli oli juuttunut kitalakeen ja hänen katseensa harhaili ympäri\nsuuren huoneen, hän katseli kaikkea kummastuneena, ikäänkuin ei olisi\nnähnyt sitä koskaan ennen. Sanaakaan sanomatta puristi hän Jacoby'n ja\nDelaroque'n kättä tapansa mukaan ja meni; kaikki kolme olivat kalpeita,\nmutta säilyttivät täsmällisen ilmeensä viimeiseen saakka. Hän oli\nkäskenyt pikku Flory'n odottamaan oven takana ja siellä löysikin hän\nnuoren miehen yhdessä Gustave Sédille'n kanssa, joka hiljan oli\njättänyt paikkansa täydellä todella ja oli saapunut pörssiin vain\nuteliaisuuttaan tyydyttääkseen; hän näytti iloiselta ja hauskalta kuten\ntavallisesti, huvitteli yötä päivää kyselemättä, maksaisiko isä hänen\nvelkansa vai ei. Flory sitävastoin tirskutti idiotimaisesti, eikä\ntahtonut saada sanaa suustaan, hän oli hävinnyt 100,000 frangia, eikä\nhänellä ollut penniäkään maksaakseen niitä. Mazaud apulaisineen hävisi\npian sateeseen.\n\nMutta ennen muuta oli paniikki raivonnut Saccard'in ympärillä; siellä\noli sodan uhreja joukottain. Aluksi ei hän ollut käsittänyt, mistä oli\nkysymys, ja kohdannut vaaraa pää pystyssä. Mikä melu se oli? Eikö\nDaigremont marssinut apujoukkojensa keralla? Ja kun hän vihdoin kuuli\nkuinka kurssi laski, vaikka hänen oli mahdotonta ymmärtää syytä,\nsuoristi hän itseään; hän tahtoi kuolla pää pystyssä. Jääkylmyys kohosi\nlattiasta hänen aivoihinsa, hän aavisti, että oli tapahtunut auttamaton\nonnettomuus, täydellinen häviö, eikä hänen tuskassaan ja epätoivossaan\nollut lainkaan surua niitten rahojen vuoksi, jotka hän menetti, ei\najatustakaan niitten nautintojen johdosta, joista hänen nyt täytyi\nkieltäytyä, hänen sydämensä vuoti verta vain sen nöyryytyksen tähden,\njoka häntä nyt kohtasi, hän suri mennyttä suuruuttaan, Gundermann'in\nloistavaa voittoa, joka varmensi tälle nyt mahtiaseman suuren\nvastustajansa yli. Tällä hetkellä oli hän todellakin suuri, koko hänen\npieni olentonsa näytti kasvavan uhmaan kohtaloa vastaan, hän ei\nmuuttanut ilmettään, seisoi kuin kasvot vaskeen valettuna, aivan yksin\nkeskellä tuota suuttumuksen ja epätoivon myrskyä, joka jo alkoi kuohua\nhäntä vastaan. Koko sali kiehui vihaa, joka aaltoili hänen pilariaan\nkohti, kädet puristuivat nyrkkiin, mielettömiä sanoja tunkeutui\nvärisevien huulten yli, mutta hänen suupielissään värehti tiedoton\nhymy, joka varsin hyvin saattoi merkitä uhmaa.\n\nIkäänkuin usvan keskeltä erotti hän aluksi Maugendre'n;\nkuolemankalpeana laahusti vanha mies matkoihinsa kapteeni Chave'n\ntukemana, joka viimemainittu yhä lakkaamatta hoki, että olihan hän muka\nsen sanonut. Senjälkeen tuli Sédille epätoivoisin, puolihulluin\nkasvoin, joilta puhui rauniot ja häviö; hän puristi vapisevin sormin\nSaccard'in kättä, ikäänkuin osottaakseen, ettei hän kantanut vihaa tätä\nkohtaan. Markiisi Bohain oli ensimäisen uhkaavan oireen huomatessaan\nmennyt aivan kopeasti vihollisen puolelle, ja hän kertoi nyt Kolb'ille,\njoka myös varovaisesti oli perääntynyt, että hän aina viime\nyhtiökokouksesta saakka oli epäillyt tuota Saccard'ia. Jantrou\noli aivan mieletönnä juossut ilmottamaan viimeisen kurssin\nvapaaherrattarelle, ja tämä oli varmaankin saanut suonenvetokohtauksen\nvaunuissaan, kuten tavallisesti kärsiessään suuria häviöitä. Ja\nkauempana seisoivat Moser ja Pillerault, jälkimäinen yhä kehottavana ja\nylpeänä romahduksestaan huolimatta, edellinen alakuloisena ja\npeloissaan tulevaisuuden suhteen, vaikka hän oli ansainnut kokonaisen\nomaisuuden.\n\n\"Saattepa nähdä, että saamme sodan Saksan kanssa kevääksi. Kaikki tämä\nnäyttää synkältä ja Bismarck väijyy meitä.\"\n\n\"Älkää jutelko hulluuksia! Tällä kertaa olen taas tehnyt sellaisen\ntyhmyyden, että olen liian paljon ajatellut. No niin, parempaa onnea\nensi kerralla.\"\n\nTähän saakka oli Saccard säilyttänyt rohkeutensa. Ainoastaan\nnimi Fayeux, joka lausuttiin hänen takanaan, herätti hänessä\nepämieluisan tunteen, hän johtui ajattelemaan niitä pieneläjiä, pikku\npääomanomistajia, jotka Yleispankki murskaisi kaatuessaan. Mutta pian\nmuuttui tämä epämieluisa tunne pistäväksi tuskaksi. Saccard huomasi\nDejoie'n, hän oli kalpea kuin kuolema, sekaantuneen näköinen, siinä oli\nnyt kaikkien niitten köyhien kuva, joitten onnettomuus tuli Saccard'in\npään päälle. Ja hän luuli aivan kuin näyssä näkevänsä kreivitär de\nBeauvilliers'in tyttärineen, hän näki heidän epätoivoiset kasvonsa,\nnäki heidän suurten kyyneleisten silmiensä tuijottavan itseensä, ja\ntämä mies, jonka ylpeytensä päivinä ei ollut koskaan tarvinnut\nlaskeutua penkille lepäämään, oli nyt pakotettu istuutumaan. Joukko\ntunkeili, uhkasi tukahuttaa hänet; hän nosti päätään, veti henkeään ja\nhypähti taas pystyyn, sillä ylhäällä lehterillä oli hän huomannut rouva\nMéchain'in, jonka paksu vartalo hallitsi taistelupaikkaa; hän oli kuin\nahnas korppi, joka seuraa sotajoukkojen kintereillä ja odottaa\nverikylvyn päivää.\n\nVerrattain varmoin askelin meni Saccard matkoihinsa. Hänestä tuntui\nkuin olisi hänen sisällään ollut aivan tyhjää, mutta äärettömillä\ntahdonponnistuksilla onnistui hänen kuitenkin pysyä suorana. Hänen\nkaikki aistinsa olivat lamaantuneet, hän ei edes huomannut, että kulki\nmaata myöten, vaan luuli astuvansa mattoa pitkin. Hänen silmänsä peitti\nsumu ja korvissa humisi. Hän ei nähnyt mitään, ei ketään, ja äänet\ntuntuivat kuuluvan jostain hyvin kaukaa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKauhuissaan sähkötti Caroline-rouva jo samana iltana veljelleen, jonka\nvielä piti jäädä Romaan yhdeksi viikoksi, ja kolmen päivän perästä\nsaapui Hamelin Parisiin.\n\nMyrskyinen selvittely tapahtui hänen ja Saccard'in välillä työhuoneessa\nrue Saint-Lazare'n varrella, missä he ennen niin suuren ihastuksen\nvallitessa olivat laatineet suuren yrityksensä suunnitelman.\nNäitten kolmen päivän kuluessa oli asema pörssissä muuttunut vielä\nuhkaavammaksi, Yleispankin osakkeet olivat laskeutuneet nimellisarvoaan\nalemma, 430 frangiin, ja laskua jatkui, rakennus narisi liitteissään ja\nuhkasi syöksyä murskaksi minä hetkenä tahansa.\n\nCaroline istui vaiteliaana kuunnellen molempien miesten keskustelua ja\npeläten sekaantua siihen. Häntä kiusasivat omantunnon tuskat, sillä hän\npiti itseään kanssarikollisena, olihan hän luvannut valvoa asioita ja\nkuitenkin sallinut kaiken tapahtua. Osakkeitten myynnin sijasta olisi\nhänen pitänyt keksiä jokin muu keino, varottaa asianomaisia, sanalla\nsanoen: toimia. Ja hän rakasti veljeään niin syvästi, hänen sydämensä\nvuoti verta nähdessään tämän sellaisessa alennustilassa, koko hänen\ntyönsä murrettuna, keskeytettynä epämääräiseksi ajaksi; ja hän kärsi\nvieläkin enemmän tuntiessaan, ettei hänellä ollut oikeutta tuomita\nSaccard'ia, jota hän oli rakastanut ja jolle oli kuulunut, ollut\nyhdistettynä häneen salaisin sitein, joita hän nyt häpesi enemmän kuin\nmilloinkaan ennen.\n\nMutta tällä kertaa Hamelin kiivastui, hän, joka yleensä oli niin\nrauhallinen, niin sopuisa, niin yläpuolella kaiken, mikä ei koskenut\nhänen työtään. Ankarin sanoin moitti hän pelitautia. Pankki sortui vain\nmielettömän peliraivon vuoksi. Olihan astuttu kaikkien rajojen yli. Jos\nolisikin ollut järkevää, niin, ehkäpä välttämätöntäkin pitää osakkeita\n2,000 frangissa, niin oli mieletöntä, suorastaan rikollista korottaa\nniitä 3,000 ja yli siitäkin. Hän oli heti tultuaan vaatinut tietoonsa\ntäyden totuuden. Nyt ei enää voitu valehdella hänelle, selittää\nniinkuin vielä viime yhtiökokouksessa, ettei yhtymällä ollut hallussaan\nyhtään omaa osakettaan. Kirjat olivat hänen edessään ja niitten valheet\nvoi helposti havaita. Katsokaapa nyt esim. Sabatani'n tiliä! Kuukausi\nkuukaudelta oli hänen täytynyt seurata Saccard'in kohoavaa kuumetta;\naluksi kulkee hän tietään varovasti, ostaa ainoastaan pienessä\nmäärässä, mutta sitten kasvavat summat, kunnes lopulta saavutetaan\nennen kuulumaton summa 27,000 osaketta, mikä vastaa noin 48 miljonaa.\nEikö ollut hulluutta ja rajatonta ruokottomuutta tehdä noin suuria\nostoja sellaiseen nimeen kuin Sabatani'n! Eikä hän ollut ainoa, löytyi\nmuitakin nimellishenkilöitä, pankin omia apulaisia, niin, vieläpä\nhallinnon jäseniäkin, jotka olivat ostaneet yli 20,000 osaketta. Ja\ntähän tuli vielä lisäksi huikeita summia, niin että pankki omisti yli\nkolmeneljännestä omia osakkeitaan, joista se oli maksanut satumaisen\nsumman, 200 milj. frangia.\n\nHamelin'in silmät täyttyivät tuskan ja harmin kyyneleillä. Hän oli\nRomassa onnellisesti laskenut suuren katolilaisen pankin, \"pyhän haudan\naarrekammion\" perustuksen, jonka tarkotuksena oli lähestyvinä kovina\naikoina suojella paavia uskottomien vainoilta ja korottaa hänet\nJerusalemin valtaistuimelle. Ja kaikki nämä ylpeät unelmat olivat nyt\npirstaleina pelihimon vuoksi. Hänen matkustaessaan oli asema ollut\nloistava, kirjanpäätös oli antanut mainion tuloksen, kassat olivat\ntäynnä miljonia, liike oli kohonnut sellaiseen kukoistukseen, että se\nhämmästytti koko mailmaa, ja kun hän palasi, olivat miljonat menneet,\nkoko yritys kukistunut, musertunut palasiksi, sen sijalla oli vain\nammottava musta aukko, mistä tuli lie puhjennut esiin. Hänen\nhämmästyksensä yhä yltyi, kiivaasti vaati hän selityksiä, halusi\ntietää, mikä salaperäinen mahti oli saanut Saccard'in hävittämään\nluomansa mahtavan rakennuksen, repimään sen alas kivi kiveltä, samaan\naikaan kun hän työskenteli sen täydellisentämiseksi.\n\nSaccard vastasi selvästi ja täsmällisesti, lainkaan suuttumatta. Ensi\nhetken mielenliikutuksesta oli hän jo tointunut ja hänen toivonsa oli\nherännyt jälleen. Isku oli ollut niin kauhea, koska oli ollut petos\npelissä, mutta vielä ei ollut mitään menetetty, hän korvaisi koko\nvahingon. Muuten ei hän lainkaan tunnustanut tehneensä virheitä; ehkä\noli hän kulkenut eteenpäin hieman liian rohkeasti, mutta muutoin oli\nhän tehnyt vain sen, minkä jokainen pankinjohtaja olisi tehnyt hänen\nsijassaan. Eikä hän millään muotoa luopunut jättiläisajatuksestaan: hän\ntoivoi vielä voivansa ostaa kaikki osakkeet ja lyövänsä siten\nGundermann'in perinpohjin. Hänellä oli ollut liian vähän rahaa\nkäsissään, siinä kaikki. Nyt alkaisi hän taas alusta. Seuraavana\nmaanantaina pidettäisiin ylimääräinen yhtiökokous ja hän oli aivan\nvarma, että osakkeenomistajat tekisivät välttämättömät uhraukset; hänen\ntarvitsisi vain sanoa yksi ainoa sana ja he toisivat kaikki, mitä\nheillä oli. Sen lisäksi voisi käyttää niitä pienempiä summiakin, joita\ntoiset suuret pankkihuoneet jättivät hänelle päivittäin peläten liian\näkillistä sortumista, joka voisi järkyttää heidän omaakin luottoaan.\nKun pula olisi ohitse, saisi kaikki taas entisen loistavan muotonsa.\n\n\"Mutta\", keskeytti Hamelin, joka jo oli tyyntynyt toisen\nkylmäverisyyden johdosta, \"ettekö te sitten huomaa, että kilpailijamme\navustuksellaan haluavat ensin pelastaa oman nahkansa ja sitten tehdä\nmeidän lankeemuksemme vielä syvemmäksi? Enimmän saattaa minut\nlevottomaksi se seikka, että Gundermann on mukana tässä jutussa.\"\n\nSillä Gundermann oli aivan oikein ollut ensimäisenä tarjoamassa apuaan\nsilmänräpäyksellisen vararikon estämiseksi; hän oli ollut pakotettu\npistämään tuleen naapurin talon, mutta käytännöllisenä miehenä tuli hän\nnyt itse vesiämpärin kera sammuttamaan, ettei koko kortteli pääsisi\npalamaan. Hän piti vain kunnianaan olla mailman ensimäinen\nrahakauppias, rikkain, viisain, mies, joka oli luopunut kaikista\nmaallisista nautinnoista ja eli ainoastaan rikkauttaan lisätäkseen.\n\nSaccard teki kärsimättömän liikkeen; häntä kiukutti tuo voittajan\nviisaus ja sävyisyys.\n\n\"Oh, Gundermann! Hän pelaa jalomielisesti, hän uskoo musertavansa minut\njaloudellaan.\"\n\nTuli hiljaisuus ja nyt puhkesi Caroline vihdoinkin puhumaan:\n\n\"Olen antanut veljeni puhua puhuttavansa, rakas ystävä, hän on\nsanonut vain sen, minkä hän oli oikeutettu sanomaan surussaan ja\nkiihtymyksessään tapahtuman johdosta. Mutta _meidän_ asemamme on\nminusta aivan selvä -- eikö totta? -- enkä minä usko, että meidän\nasiamme ovat niinkään hullulla tolalla, vaikkapa pahinkin tapahtuisi.\nTiedätte itse, mistä kurssista minä olen myynyt osakkeeni; kukaan ei\nvoi sanoa, että veljeni on ollut kohottamassa kurssia niin mielettömän\nkorkealle saadakseen itse osakkeistaan enemmän. Jos romahdus tapahtuu,\nniin tiedämme kyllä, mitä meidän on tehtävä. Myönnän, etten hyväksy\nteidän kiihkeitä toiveitanne. Mutta olen yhtä mieltä kanssanne siitä,\nettä meidän täytyy taistella viimeiseen asti, eikä minun veljeni riistä\nrohkeuttanne ja taisteluhaluanne, siihen voitte luottaa.\"\n\n\"Ei, luonnollisesti\", selitti Hamelin, joka oli väsynyt koko puuhaan,\n\"luonnollisesti ei päähänikään pälkähdä panna esteitä tiellenne. Jos\nvoin olla teille hyödyksi, olen vapaasti käytettävänänne.\"\n\nJa vielä kerran, vaikka näytti niin uhkaavalta, rauhotti Saccard heitä,\nlietsoi heihin rohkeutta ja erosi heistä seuraavin salaperäisin sanoin:\n\n\"Nukkukaa rauhassa! Vielä en voi selviytyä, mutta olen aivan varma,\nettä minä ennen tulevan viikon loppua saan aluksen jälleen\npurjehduskuntoon.\"\n\nTämän lauseen, jota hän ei tarkemmin selittänyt, toisti hän kaikille\ntalon ystäville, kaikille asiakumppaneille, jotka levottomina tulivat\nanomaan hänen neuvoaan. Beauvilliers'ille, Maugendre'lle, Sédille'lle,\nDejoie'lle ja muille. Hän otti heidät vastaan tyynesti kuin\nsotapäällikkö ja lohdutti heitä voimakkain sanoin; kun he sanoivat\nmyyvänsä osakkeensa, vaihtavansa ne rahaksi vaikkapa tappiostakin,\nsuuttui hän, kielsi heitä jyrkästi tekemästä sellaista tyhmyyttä ja\nantoi heille kunniasanansa, että hän taas kohottaa kurssin 2,000, jopa\n3,000:kin frangiin. Jollei mitään odottamatonta tapahtuisi ennen\nmaanantaita, jos hän vain saisi aikaa kutsua kokoon ylimääräisen\nyhtiökokouksen, ei tulisi löytymään yhtään ainoata, joka epäilisi,\nettei hän kykene kohottamaan Yleispankkia alennustilastaan.\n\nSaccard oli ajatellut veljeään Rougon'ia, ja siitä kaikkivoivasta\navusta puhui hän verhotuin sanoin. Hän oli tavannut Daigremont'in, tuon\nkavaltajan, ja soimatessaan häntä katkerasti saanut vastauksen: \"Rakas\nystäväni, en minä, vaan veljenne heitti Teidät laidan yli.\" Ja olihan\nvastaansanomatonta, että mies oli oikeassa; hän oli ryhtynyt yhtymään\nsillä nimenomaisella ehdolla, että Rougon oli mukana; senvuoksi oli\nvarsin luonnollista, että hän huomatessaan hänen ylhäisyytensä olevan\nilmisodassa Yleispankkia vastaan oli vetäytynyt puuhasta erilleen. Se\noli puolustus, jota vastaan ei sopinut tehdä vastaväitteitä. Saccard\nhuomasi nyt, minkä mahdottoman virheen hän oli tehnyt rikkoessaan\nvälinsä veljensä kanssa, joka olisi voinut suojella häntä, tehdä hänen\nhenkilönsä niin pyhäksi, ettei kukaan olisi uskaltanut täydellisesti\nmusertaa häntä, niinkauan kuin suuri mies seisoi hänen takanaan. Ja\nniin tapahtui yksi suurimpia alennuksia hänen elämässään: hän päätti\npyytää Huret'n sanomaan hänen puolestaan hyvän sanan veljelleen. Muuten\nsäilytti hän uhkaavan puhetapansa, kieltäytyi häviämästä Parisista,\nvaati Rougon'in apua aivan kuin jotain, joka on itsestään selvää;\nolihan veljellä suurempi syy kuin hänellä itsellään välttää\nhäväistysjuttua. Seuraavana päivänä odotti hän Huret'n käyntiä, mutta\nsai ainoastaan kirjeen, jossa verrattain epämääräisin sanoin\nkehotettiin häntä olemaan kärsivällinen ja odottamaan onnellista\npäätöstä, jolleivät olosuhteet panisi liian suuria esteitä tielle. Hän\ntyytyi näihin riveihin, pitäen niitä lupauksena siitä, että veli\npysyisi puolueettomana.\n\nMutta asianlaita oli oikeastaan sellainen, että Rougon oli nyttemmin\npäättänyt tehdä vaarattomaksi tämän perheen tuhoatuottavan jäsenen,\njoka vuosikausia oli häirinnyt häntä ja pitänyt häntä alituisen kauhun\nvallassa likaisilla yrityksillään. Jos romahdus tapahtuisi, oli hän\npäättänyt asian antaa mennä menojaan. Koska Saccard ei kerran hyvällä\ntahtonut jättää maata, oli hänet pakotettava tekemään se auttamalla\nhäntä pakenemaan, sen jälkeen kun ensin hänet oli langetettu ankaran\ntuomion alaiseksi.\n\nMuuten ei ministerin asema tähän aikaan ollut lainkaan miellyttävä, sen\nperästä kun hän muistettavassa puheessaan oli selittänyt kamarille,\nettei Ranska koskaan tulisi sallimaan Italian valtaavan Romaa.\nKatolilaiset olivat heti ilmaisseet suosionsa, jota vastoin kolmas\nsääty, jonka mahti päivä päivältä kasvoi, oli sangen tyytymätön, ja\nministeri huomasi selvästi, että tämä puolue tulevaisuudessa\nliittyisi vapaamielisiin bonapartisteihin ja työskentelisi hänen\nkukistamisekseen, jollei hän tekisi sille jotain myönnytystä. Se\nmyönnytys, se uhri, jonka hän heille tarjoaisi, voisi sangen sopivasti\nolla Yleispankki, jota Roma suojeli ja josta oli paisunut levottomuutta\nherättävä voima. Ja tätä hänen päätöstään oli lujittanut hänen\nvirkaveljensä rahaministerin ilmotus, joka uutta valtiolainaa\nsuunnitellessaan oli tavannut Gunderman'in ja suuret juutalaiset\npankkihuoneet hyvin vastahakoisina. He olivat tehneet ymmärrettäväksi,\netteivät he aikoneet suostua sellaiseen yritykseen, niinkauan kuin\nrahamarkkinat saattoivat epävarmoiksi eräitten seikkailijoitten\nmielettömät keinottelut. Gundermann vietti voittojuhlaansa. Ja Rougon\nhyväksyi rahaministerin mielipiteen, että parempi oli sietää\nGundermann'ia rahamarkkinoitten kuninkaana kuin sallia kiihkokatolisten\npäästä pörssin ja koko mailman herroiksi.\n\nKerrottiin vielä, että oikeusministeri Delcambre, joka ei koskaan\nvoinut unhottaa vihaansa Saccard'ia kohtaan, oli ilmottanut Rougon'ille\nantavansa oikeuden tehdä tehtävänsä siinä tapauksessa, että pankin\nasiat joutuisivat oikeuden käsiteltäviksi, ja että hänen ylhäisyytensä\nsilloin oli huudahtanut: \"jos te voitte vapauttaa minut hänestä, olen\nteille kiitollinen koko elämäni ajan\". Kun kerran Rougon jätti\nSaccard'in pulaan, oli tämä ilman epäilystä hukassa. Delcambre, joka\nministeriksi tulonsa jälkeen oli vaaninut kostoa, näki nyt ilokseen,\nettä hänen vihollisensa mielettömät halut olivat johtaneet hänet lain\nsallimille rajoille ja odotti vain sopivaa aihetta antaakseen\npankkitirehtöörin vangitsemismääräyksen.\n\nEräänä aamuna saapui Busch Oikeuspalatsiin mieletönnä vihasta sen\njohdosta, ettei hän jo kauan aikaa sitten ollut ryhtynyt tekoihin\nSaccard'ia vastaan. Jollei hän pitäisi kiirettä, ei hän koskaan saisi\npenniäkään niistä 4,000, jotka rouva Méchain vielä oli saamassa pikku\nVictorin hoidosta. Busch'in suunnitelma oli aivan yksinkertaisesti\npanna toimeen suuri häväistysjuttu; hän aikoi syyttää Saccard'ia\nalaikäisen ryöstöstä, mikä antaisi Busch'ille aihetta vetää esille\njoukon sameita yksityiskohtia, väkivallanteko äitiä kohtaan ja kurjuus,\njossa Victor oli saanut kasvaa. Sellainen oikeusjuttu Yleispankin\njohtajaa vastaan juuri nyt, jolloin kaikki puhuivat uhkaavasta pulasta,\npanisi varmaan koko Parisin liikkeelle, ja Busch toivoi, että Saccard\nheti ensimäisellä uhkauksella suostuisi maksamaan.\n\nMutta oikeudenjäsen, jonka kanssa hän joutui puheisiin, eräs itsensä\nDelcambre'n sukulainen, kuunteli hänen juttuansa kärsimättömänä ja\nväsyneen näköisenä. Ei, ei, sellainen akkojen lörpötys ei voinut olla\nminkään oikeusjutun aiheena. Busch joutui suunniltaan ja alkoi puhua\npitkämielisyydestään, kun virkamies äkkiä keskeytti hänet hänen\nkertoessaan, että hän oli ollut kylliksi tyhmä tallettaakseen rahojaan\nYleispankkiin. Mitä? Hänellä oli rahoja talletettuna pankkiin, jota\nuhkasi vararikko joka hetki, eikä hän etsinyt tuomioistuimen apua?\nMikään ei voinut olla yksinkertaisempaa, hänen tarvitsi vain jättää\nsyyte epärehellisestä menettelystä, sillä oltiin jo teillä, jotka\njohtavat vararikkoon. Niin hänen oli tehtävä, jos hän aikoi päästä\nSaccard'in kimppuun, eikä tuon toisen typerän ja sentimentaalisen jutun\navulla. Busch vaipui ajatuksiinsa kuullessaan uuden neuvon; hän älysi,\nettä Yleispankki olisi mennyttä kalua, jos Saccard vangittaisiin. Hän\nei voinut päättää varmasti ja vastasi, että hän ajattelee asiaa ja\ntulee sitten uudestaan, minkä johdosta Delcambre'n sukulaisen täytyi\npistää kynä hänen käteensä ja sanella hänelle haaste epärehellisestä\nmenettelystä. Busch oli tuskin ehtinyt oven taakse, kun lakimies, intoa\nhehkuen, lähti enonsa, oikeusministerin luo papereineen. Nyt oli asia\nselvä.\n\nSeuraavana päivänä oli Saccard'illa pitkä keskustelu pankin\ntilintarkastajien ja sen lainopillisen asiamiehen kanssa; oli\ntarkastettava ne laskelmat, jotka hän aikoi esittää yhtiökokoukselle.\nTämä pankki, joka vajaa kuukausi sitten oli omistanut lähes 200\nmiljonaa, ei ollut voinut maksaa hävinneille liiketuttavilleen muuta\nkuin pari sataa tuhatta frangia. Kauppatuomioistuin oli julistanut\npankin konkurssitilaan pankin kirjoja tarkastamaan valitun\nasiantuntevan tarkastajan lyhyen ilmotuksen johdosta. Siitä huolimatta\nvakuutti Saccard yhä pelastavansa aseman. Hän odotti juuri sinä päivänä\nvastausta vekselivälittäjäin syndikatilta akordiprosentin suhteen,\nkun palvelija ilmotti, että kolme herraa halusi puhutella häntä\nviereisessä huoneessa. Hän kiiruhti sinne ja tapasi poliisikomisarion\nkahden apulaisen keralla, jotka viipymättä vangitsivat hänet.\nVangitsemismääräys oli annettu heti kauppatuomioistuimen ilmotuksen\njälestä, joka osotti, että pankin kirjoja ei oltu pidetty\nsäännöllisesti, ja erittäinkin Busch'in ilmiannon johdosta, josta kävi\nselville, että hänen pankkiin korkoa kasvamaan tallettamiaan varoja\noli käytetty aivan toisella tavalla. Samaan aikaan vangittiin myös\nHamelin asunnossaan. Nyt oli kaikki toivo turhaa; kaikki näyttivät\nliittoutuneen saattaakseen onnettomuuden täydelliseksi. Yleistä\nyhtiökokousta ei voitu pitää, Yleispankki oli mennyttä kalua.\n\nCaroline ei ollut kotona, kun veli pidätettiin, ja tämä ehti vain\nkirjottaa hänelle kiireessä muutamia rivejä. Kotiin tultuansa hän\naivankuin halvaantui. Ei koskaan ollut johtunut hänen mieleensä, että\njoku mielisi asettaa hänen veljensä syytteeseen, hänet, joka oli niin\nviaton ja aina oli ollut matkoilla. Vararikon jälkeisenä päivänä olivat\nmolemmat sisarukset luovuttaneet kaiken omaisuutensa; he eivät\nhalunneet pitää mitään romahduksen tapahduttua, he tahtoivat erota\nliikkeestä yhtä köyhinä kuin olivat siihen ryhtyneetkin, ja summa,\njonka he luovuttivat konkurssipesälle, oli sangen huomattava, lähemmä\nkahdeksan miljonaa, siihen luettuna se 300,000 frangin perintö,\njonka he olivat saaneet tädiltään. Caroline alkoi heti jätellä\narmonanomuksia, hän teki kaiken voitavansa lieventääkseen veliraukan\nkohtaloa ja valmistellakseen hänen puolustustaan. Alussa oli hän\nraivonnut Saccard'ia, ainoaa syyllistä, koko tämän onnettomuuden\nsynnyttäjää, vastaan, jonka edesvastuuton toiminta nyt oli selvänä\nhänen edessään kaikessa inhottavuudessaan. Sitten alkoivat häntä\nvaivata omantunnontuskat sen johdosta, että hän tunsi itsensä\nrikostoveriksi, olihan hän vaiennut ryhtymättä toimenpiteisiin; nyt\nvältti hän niin paljon kuin mahdollista ajattelemasta Saccard'ia,\ntoimi, ikäänkuin tätä ei olisi ollut olemassakaan. Kun hänen täytyi\nmainita tätä, teki hän sen sellaisella äänellä, kuin olisi hän ollut\nvieras, vastapuoli, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään yhteisiä\nharrastuksia. Vaikka hän melkein joka päivä kävi veljeään tapaamassa,\nei hän kertaakaan ollut pyytänyt tavata Saccard'ia.\n\nPitkinä työpäivinään, joita hän vietti samassa salissa, missä hän oli\nelänyt niin ihania, toivorikkaita hetkiä, näki hän usein näyn, joka\nsyvästi liikutti häntä. Katsellessaan akkunasta naapuripihaan näki hän\nkreivitär de Beauvilliers'in ja hänen tyttärensä Alice'n hienot,\nkalpeat kasvot. Oli leutoja helmikuun ilmoja ja usein saattoi hän\nnähdä, kuinka he hitain, väsynein askelin ja painunein päin vaelsivat\nkuihtuneessa puutarhassa sammaloituneita, kosteita käytäviä pitkin.\nNäille kahdelle oli romahdus ollut kuolemanisku. Neljätoista päivää\nsitten omistivat onnettomat naiset 1,800,000 frangia 600 osakkeellaan\nja nyt olivat ne tuskin 18,000 frangin arvoiset, kun kurssi oli\nlaskeutunut 3,000 frangista 30:een. Koko heidän omaisuutensa oli\nmennyt; ensin Alice'n myötäjäiset 20,000 frangia, sitten ne 70,000,\njotka kreivitär oli lainannut maatilaansa vastaan, ja sen lisäksi\n240,000 frangia, jotka samaisen maatilan myynti oli tuottanut, vaikka\nse oli ollut melkein puolta arvokkaampi. Miten heidän nyt kävisi?\nTalonkiinnitykset nielivät vuosittain 8,000, eikä heidän koskaan ollut\nonnistunut saada talousmenojaan supistumaan alle 1,000 frangin, vaikka\nhe tekivät ihmeitä säästäväisyyden alalla koettaen samalla antaa\nmailman aavistaa, että he elivät säätynsä mukaan. Vaikka he olisivat\nmyyneetkin osakkeensa, kuinka olisivat he voineet selvitä noilla 18,000\nfrangilla, jotka olivat viimeinen sirpale haaksirikosta? Nyt seisoivat\nhe silmä silmää vastaan pelottavan välttämättömyyden edessä, jota\nkreivitär tähän saakka ei ollut voinut ajatellakaan: muuttaa talosta,\njättää se kiinnityksenottajalle, koska he eivät voineet maksaa korkoja,\nmuuttaa heti, ennenkuin velkojat ehtivät kuuluttaa huutokaupan,\npiilottautua johonkin kaukaiseen soppeen ja elää siellä huomaamattomina\nköyhyydessä, kunnes viimeinen leipäpala oli syöty. Mutta kreivitär\ntaisteli vastaan. Beauvilliers'in perhe vuokralaisena toisten nurkissa,\nilman omaa kattoa päänsä päällä! Eläen julkisesti köyhyydessä ... se\noli häpeä, joka surmaisi hänet. Ja hän taisteli vielä vastaan.\n\nEräänä aamuna näki Caroline kuinka molemmat naiset pesivät\nliinavaatteitaan pienessä liiterissä puutarhan perällä. Vanha\nkyökkipiika oli niin raihnainen, ettei voinut auttaa heitä; kylmän\nvuodenajan oli hän maannut sairaana isäntäväkensä hoitamana. Sama oli\nhänen miehensä laita, joka oli samalla kertaa portinvartija, kuski ja\nkamaripalvelija; töintuskin oli hän voinut lakaista lattian ja\nvaljastaa jäykkäkoipisen hevosen vaunujen eteen. Senvuoksi olivat\nnaiset rohkeasti tarttuneet talousaskareisiin. Mutta jos tuli vieraita,\npakenivat he molemmat, riisuivat esiliinansa, peseytyivät kiireellä ja\nilmaantuivat ylhäisinä naisina, valkein, toimettomin käsin. Kadulle\npäin oli kaikki entisen kaltaista, kunnia oli pelastettu; kreivitär ja\nneiti ajoivat tavallisuuden mukaan vieraskäynneille; heillä oli\nedelleen päivälliskutsuja kaksi kertaa kuukaudessa, eikä ruokalistasta\npuuttunut ainoatakaan ruokalajia eikä kruunuista yhtään kynttilää. Ja\ntäytyi Caroline-rouvan tavoin nähdä yli puutarhamuurin käsittääkseen,\nmitä kauheita kieltäymyksiä heidän oli kestettävä maksaakseen tuon\nnäennäisen loiston. Ja hänestä tuntui, kuin lepäisi hänen ja Saccard'in\nniskoilla edesvastuu tästä kurjuudesta.\n\nEräänä aamupäivänä kohtasi Carolinea uusi suru, joka vielä enemmän\njärkytti hänen sydäntään. Dejoie tuli ja halusi puhella hänen kanssaan,\nja hän otti tämän vastaan rohkein mielin. \"No, Dejoie raukka...?\" Mutta\nhän vaikeni kauhistuen nähdessään miehen kalpeat kasvot ja muuttuneen\nulkomuodon. Hänen silmänsä olivat tylsät ja korkea vartalonsa käyrä ja\nkumara.\n\n\"Kas niin, ei pidä noin kadottaa rohkeuttaan; toivoakseni ainakin osa\nrahoistanne voidaan pelastaa.\"\n\nDejoie vastasi alakuloisella äänellä: \"Oi, rouvaseni, en minä sitä ...\nolihan se sekin ensi hetkessä ankara isku, sillä minä olin tottunut\najatukseen, että me olemme rikkaita. Se huumaa, kun voittaa noin, on\naivan kuin humalassa. Herra Jumala, minä olin jo ryhtynyt työhön taas,\nminä olisin raatanut, kunnes olisin saanut taas kokoon nuo rahat. Mutta\nte ette tiedä...\"\n\nSuuria kyyneleitä vieri hänen poskiaan pitkin.\n\n\"Te ette tiedä ... hän on poissa...\"\n\n\"Poissa? Kuka?\" kysyi Caroline kummastuneena.\n\n\"Nathalie, tyttäreni. Hänen naimiskauppansa raukesi tyhjiin, ja hän\njoutui pois suunniltaan, kun Théodore'n isä tuli sanomaan, että hänen\npoikansa oli odottanut liian kauan ja että hän aikoi mennä naimisiin\nryytikauppiaan tyttären kanssa, jolla oli liki 8,000 frangia\nmyötäjäisiä. Kyllä minä käsitän, että hän tuli pahoilleen tietäessään,\nettei omista penniäkään, eikä koskaan pääse naimisiin. Mutta minä pidin\nniin paljon hänestä! Talvella nousin minä keskellä yötä käärimään\npeitettä hänen ympärilleen. Ja minä säästin tupakassa voidakseni antaa\nhänelle kauniimpia hattuja, ja minä olin hänelle äitinä, olin\nkasvattanut hänet, minä elin vain ilosta saada nähdä häntä kotona\npienessä asunnossamme.\"\n\nKyyneleet tukahuttivat hänen äänensä ja hän nyyhkytti kuuluvasti.\n\n\"Kaikki on minun omanvoitonpyyntini syy. Jos minä olisin myynyt 8\nosakettani, siiloin kun olisin saanut 6,000 frangiani myötäjäisiksi,\nolisi hän nyt naimisissa. Mutta herranen aika, nehän kohosivat joka\npäivä, ja minä ajattelin itseäni, ensin halusin saada 600, sitten 800,\nsitten 1,000 frangia vuodessa, semminkin kun tyttäreni olisi saanut\nperiä kaikki kerran. Ja ajatellapa, että minulla kerran, kun kurssi oli\n3,000, oli 24,000 frangia, 6,000 frangin myötäjäiset ja 900 frangin\nvuosikorko itseäni varten! Ei, minä tahdoin 1,000 ... eikö se ole\ntyhmää? Eikä nyt koko hökötys maksa 200 frangiakaan. Syy on minun\nkokonaan, parempi olisi ollut, jos olisin mennyt ja hukuttautunut!\"\n\nCaroline-rouva oli syvästi liikutettu, hän salli miehen puhua loppuun,\nvaikka hän olisi mielellään halunnut kuulla, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Poissa, sanoitte? Mitä tarkotatte sanalla 'poissa'?\"\n\nDejoie joutui hämilleen ja hänen kalpeat kasvonsa punastuivat hiukan.\n\n\"Niin, hän on poissa, kadonnut ... kolme päivää sitten. Hän oli\ntutustunut erääseen herraan, joka asui meitä vastapäätä -- oh, oikein\nhieno herra, siinä 40 korvissa -- niin, ja sitten meni hän\nmatkoihinsa.\"\n\nJa Dejoie'n selittäessä tapahtumaa ja etsiessä hämmennyksissään sanoja,\najatteli Caroline-rouva Nathalie'ta, pientä, hoikkaa vaaleaverikköä\nsuurine, kylmine silmineen, jolla oli ollut tyynen itsekkäisyyden ilme\nkasvoillaan. Hän oli antanut isänsä jumaloida itseään ja ollut siveä,\nniin kauan kuin se oli hänelle edullista, niinkauan kuin hän toivoi\ntekevänsä hyvät kaupat ja pääsevänsä hallitsemaan kassaa miehensä\nkaupassa. Mutta elää köyhyydessä ja laahustaa eteenpäin isänsä kanssa,\nolla taas pakotettu ryhtymään työhön ... ei, kiitos, hän oli saanut\ntarpeensa tästä sietämättömästä elämästä, josta ei näyttänyt loppua\ntulevankaan. Ja hän oli lähtenyt aivan levollisesti tiehensä ja\njättänyt isänsä oman onnensa nojaan.\n\n\"Hyvänen aika\", jatkoi Dejoie, \"eihän hänellä ollut juuri hauskaa minun\nluonani, sen myönnän, ja kun on hyvännäköinen, ei juuri mielihyvin\nheitä menemään nuoruuttaan ikävän elämän tähden. Mutta kaikessa\ntapauksessa oli hän kovin ankara minua kohtaan. Ajatelkaa, hän ei\nsanonut edes hyvästiä, ei kirjottanut sanaakaan, eikä luvannut\nkertaakaan tulla minua tervehtimään. Ulos ovesta ... ja kaikki oli\nmennyttä. Näettehän itse, kuinka minun käteni vapisevat ... minä en voi\nsille mitään, minä yhä etsin häntä kotoa. Olimmehan me ikäänkuin\nkasvaneet yhteen monina herran vuosina, enkä minä voi tottua\najatukseen, etten enää milloinkaan saa nähdä pientä tyttöraukkaani!\"\n\nHän oli lakannut itkemästä, mutta hänen surunsa ja mielenliikutuksensa\noli niin sydäntäsärkevä, että Caroline tarttui hänen molempiin\nkäsiinsä, eikä voinut löytää muuta lohduttavaa sanaa kuin hokea kerta\ntoisensa perästä:\n\n\"Dejoie raukka ... Dejoie raukka!\"\n\nCaroline alkoi puhua Yleispankista johtaakseen hänen ajatuksensa\ntoisaalle. Hän pyysi anteeksi Dejoie'lta, ettei ollut estänyt tätä\nostamasta osakkeita, puhui ankarasti moittien Saccard'ista\nmainitsematta kuitenkaan hänen nimeänsä. Mutta nyt vilkastui ent.\nvahtimestari. Peliraivo oli kerran tarttunut häneen ja kuohui vielä.\n\n\"Herra Saccard! Ei, hän teki oikein estäessään minua myymästä! Liike\noli oivallinen, me olisimme lyöneet kynsille niitä kaikkia, ellei olisi\nollut petosta pelissä. Ah, rouva, olisipa meillä vain tirehtöörimme,\nniin tulisi toinen ääni kelloon. Sehän se oli meidän onnettomuutemme,\nettä sulkivat hänet vankilaan. Eikä ole nyt ketään muuta, joka voisi\nmeidät pelastaa. Minä sanoin juuri tuomarille, minä: 'antakaa meille\ntirehtöörimme, niin me uskomme hänelle viimeisen lanttimme, henkemme\nvielä kaupan päällisiksi, sillä hän on meille kuin Meidän Herramme\nitse. Hän tekee mitä tahtoo'.\"\n\nCaroline-rouva katsoi häneen hämillään. Mitä? Ei vihan tai soimauksen\nsanaakaan? Siinä oli sokea, hehkuva usko. Mikä ihmeellinen mahti oli\nSaccard'illa ollutkaan suurten joukkojen yli, koska he vielä nytkin\nolivat valmiit ottamaan hänen ikeensä?\n\n\"Niin -- sitä minä vain tulin sanomaan rouvalle -- ja antakaa nyt\nanteeksi, että minä olen seissyt tässä lörpöttelemässä omia surujani.\nKun tapaatte herra Saccard'in, niin sanokaa hänelle, että me edelleen\nseisomme hänen puolellaan.\"\n\nHän lähti horjuvin askelin ja yksin jäätyään Caroline'a melkein iletti\nkoko olemassaolo! Tuo onneton vanha mies oli repinyt auki hänen\nsydänhaavansa, ja hänen vihansa tuota toista kohtaan, jota hän ei\nhalunnut mainita, leimahti esiin kaksinkertaisin voimin. Mutta hänen\ntäytyi hillitä tunteensa, sillä tuli uusia käyntejä. Muitten muassa\ntuli Jordankin, nuoren vaimonsa kanssa. He tulivat kysymään, eivätkö\nMaugendret tosiaankaan tulisi saamaan mitään osakkeistaan. Sielläkin\noli onnettomuus auttamaton. Ennen kahta viimeistä kuukausiselvitystä\nomisti entinen tehtaanomistaja jo 75 osaketta, joista hän oli maksanut\nnoin 80,000 frangia, mainio liikeyritys, koska ne kurssin ollessa 3,000\ntekivät 225,000 frangia. Mutta surullisinta oli että hän innossaan ja\nsokeassa luottamuksessaan Saccard'in neroon oli yhtämittaa ostanut, ja\nnyt oli hänellä hirveitä erotuksia maksettavana, yli 200,000 frangin,\nhänellä ei ollut jälellä yhtään mitään, yksinpä hänen 15,000\nvuosikorkonsakin, jota varten hän oli niin kauan raatanut, oli mennyt.\nHe eivät edes olleet varmat, selviytyvätkö sittenkään, kun ovat myyneet\nkauniin huvilansa, josta he olivat niin ylpeilleet. Ja rouva Maugendre\noli suurin syyllinen tähän onnettomuuteen.\n\n\"Ah, rouvaseni\", selitti Marcelle, jonka ystävällisillä kasvoilla\nvastoinkäymisenkin hetkellä säilyi tuore nuorekas sulous, \"ette voi\nkuvitellakaan, miten äiti on muuttunut! Hän joka oli viisas ja\nsäästäväinen ja niin visusti tarkasti palvelijainsa ostoslaskut, -- hän\npuhui viime aikoina vain sadoista tuhansista, hän yllytti isää, -- niin\nisä oli arempi, hän oli aina valmis kuuntelemaan eno Chave'n\nvastaväitteitä. Ensi kerran tarttui kuume heihin, kun he lukivat\nfinanssilehtiä; ensin tarttui se isään, mutta hän piti sen salassa,\nmutta kun äiti tempautui mukaan vannottuaan ensin kauan aikaa ikuista\nvihaa kaikkea pörssipeliä vastaan, niin oli kaikki kohta ilmiliekissä,\neikä kestänyt kauaa. Eikö ole kauheaa, että peliraivo siihen määrin voi\nturmella viisaan ja vakavan väen?\"\n\nSamassa puuttui Jordan puheeseen naurahtaen eno Chave'lle, josta vaimo\noli häntä muistuttanut.\n\n\"Olisittepa nähneet kapteenin keskellä tätä pauhinaa! Hän oli\nennustanut kaiken, ja hän riemuitsi niska jäykkänä kankeassa\nsotilaskauluksessaan. Päivääkään ei hän ollut poissa pörssistä,\nharjotti pikku keinottelujaan käteismarkkinoilla, kuten hänen tapansa\noli, ja meni kotiin varma pikku voitto taskussaan kuin siivo\nkonttoriapulainen hyvin suoritetun päivätyön jälkeen. Hänen ympärillään\nsatoi miljonia, mutta mikään ei järkyttänyt hänen rauhallisuuttaan,\nilman kuumetta ja ilman kiihtymystä suoritteli hän pikku asioitaan ja\nkäytti voiton omaksi mukavuudekseen. Hän on muita viisaampi, se vintiö,\nNobet-kadun kauniilla tytöillä ei ole ollut vatsavaivoja hänen\ntorttujensa ja makeistensa vuoksi.\"\n\nTämä hyvätuulinen kuvaus kapteeni Chave'sta houkutteli hymähdyksen\nmolempien naisten huulille. Mutta aseman vakavuus valtasi heidät pian\njälleen.\n\n\"Sitä pahempi, ystäväni\", sanoi Caroline-rouva, \"luulen, etteivät\nvanhempanne saa mitään osakkeistaan. Kaikki on mennyttä. Kurssi on nyt\n30 frangia, pian alenee se 20:een, ehkä 5:een. Hyvänen aika,\nihmis-raukat, heidän ijässään ... miten heidän käy?\"\n\n\"No, niin\", vastasi Jordan, \"me otamme heidät haltuumme. Eihän meillä\nvielä ole suuria itsellämmekään, mutta asemamme paranee, eikä heiltä\ntule puuttumaan kattoa päänsä päältä.\"\n\nHäntä oli nimittäin seurannut onni. Niin monen vuoden tuloksettoman\ntyön jälkeen oli hän vihdoin saanut romaaninsa erääseen sanomalehteen\nja sitten oli eräs kustantaja julkaissut sen kirjana. Sillä oli ollut\nsuuri menestys. Hän oli jo saanut siitä muutamia tuhansia frangeja,\nkaikki ovet olivat hänelle avoinna, hänet oli vallinnut palava työinto\nja uskoi varmasti voittavansa kunniaa ja hyvän toimeentulon.\n\n\"Jollemme voisikaan ottaa heitä luoksemme, kykenemme joka tapauksessa\nvuokraamaan heille pienen asunnon.\"\n\nMarcelle katseli häntä hellästi ja sanoi:\n\n\"Ah, Paul, Paul, miten hyvä sinä olet!\"\n\nJa hän pillahti itkuun.\n\n\"Rakas lapsukaiseni, rauhottukaa\", sanoi Caroline hämillään. \"Elkää\nolko noin pahoillanne.\"\n\n\"Suokaa minun itkeä ... en minä ole lainkaan pahoillani. Mutta kaikki\non niin kovin muuttunut. Mennessäni naimisiin Paulin kanssa olisivat\nisä ja äiti olleet velvolliset maksamaan minun myötäjäiseni, joista he\nolivat niin paljon puhuneet. Sanoen tekosyyksi sen, että Paul ei\nomistanut mitään ja että minä tein suuren tyhmyyden halutessani pitää\nhänelle antamani lupauksen, eivät he antaneet meille ropoakaan. Mutta\nmitä hyötyä siitä heille on ollut? Jos he olisivat maksaneet minun\nmyötäjäiseni, olisi se ainakin hyvässä tallessa, mutta nyt on pörssi\nniellyt kaikki tyyni.\"\n\nEnnen lähtöään jutteli Jordan Caroline-rouvan kanssa lehdestä.\nHumoristisesti, vaikka tunsikin synnynnäistä vastenmielisyyttä\nliikeasioita kohtaan, kuvasi hän millainen ryöväriluola koko tuo laitos\noli ollut. Koko \"Toivon\" toimitushuoneustossa jyskyi keinottelun\njättiläisvasara aamusta iltaan. Koko henkilökunta toimittajasta\nvahtimestariin saakka pelasi; hän itse oli ainoa, joka ei peliä\nharjottanut, ja siitä syystä kaikki häntä syvästi halveksivat. Muuten\noli Yleispankin sortuminen ja Saccard'in vangitseminen ollut lehden\nsurma. Aputoimittajat olivat hajaantuneet kuin akanat tuuleen.\nAinoastaan Jantrou yksin pysytteli vielä hylyn turvissa. Hän oli\nitsekin hylky; kolmen vuoden menestys oli kokonaan tuhonnut hänet. Hän\noli tuhlannut rahansa ja ostellut kaikkea mahdollista. Hän muistutti\nnälkäistä raukkaa, joka pitkän paaston perästä syö itsensä kuoliaaksi\npäästessään katetun pöydän ääreen. Ja merkillisintä oli, -- vaikkakin\nitse asiassa aivan johdonmukaista, -- että vapaaherratar Sandorff nyt\noli langennut tämän miehen syliin; hän oli joutunut aivan suunniltaan\nvararikon johdosta ja toivoen edes jotakin pelastavansa oli hän\ntarrautunut kiinni Jantrou'iin.\n\nKun Jordan mainitsi vapaaherrattaren nimen, kalpeni Caroline-rouva\nhiukan, mutta nuori mies, joka ei tiennyt, että nuo molemmat naiset\nolivat kilpailijoita, jatkoi:\n\n\"En ymmärrä mistä syystä hänestä on tullut Jantrou'in rakastajatar.\nEhkä on hänellä ollut syytä luulla, että tämä toimittajana saa\ntietoonsa uutisia ennen muita. No, kaikessa tapauksessa, jos tuo\nJantrou heittiö on kantanut kaunaa niitten potkujen johdosta, joita hän\nsai vapaaherrattaren isältä käydessään määräystä kerjäämässä, on hän\nnyt saanut kostaa. Tullessani eräänä päivänä toimistoon tiedustelemaan,\nolisiko mahdollista saada maksua työstään, satuin avaamaan\nnopeanlaisesti erään oven, ja silloin näin minä omin silmin, että\nJantrou antoi vapaaherrattarelle aimo korvapuustin ... ajatelkaa, tuo\njuopunut lurjus pahoinpitelee salonkinaista!\"\n\nKärsivin ilmein viittasi Caroline häntä vaikenemaan. Hänestä tuntui,\nettä tuo alennustila heittää likaa hänenkin päälleen. Marcelle tarttui\nhänen käteensä ja silitti sitä hyväillen.\n\n\"Elkää toki luulko, rouva, että olemme tulleet tänne teitä kiusaamaan.\nPäinvastoin on Paul yhä herra Saccard'in puolella.\"\n\n\"Aivan niin!\" huudahti nuori mies. \"Hän on aina ollut hyvä minua\nkohtaan. En voi koskaan unohtaa, kuinka hän vapautti meidät tuon ilkeän\nBusch'in kynsistä. Ja hän on kaikessa tapauksessa sangen rakastettava\nihminen. Kun tapaatte hänet, niin olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että\nminä ja vaimoni tulemme aina säilyttämään hänet kiitollisessa\nmuistossa.\"\n\nJordanien mentyä teki Caroline-rouva vihaisen liikkeen. Kiitollisuus?\nMinkä vuoksi? Siksikö, että Saccard oli saattanut Maugendre't häviöön?\nJordan'it olivat aivan samallaisia kuin Dejoie. Ja luulisihan heidän\ntoki jotain ymmärtävän! Carolinen viha kasvoi. Ei, oli mahdotonta antaa\nanteeksi, loka oli liian syvä. Jantrou'n vapaaherrattarelle antama\nkorvapuusti ei voinut kelvata kostoksi Caroline-rouvan puolesta:\nSaccard oli turmellut kaiken ja kaikki!\n\nSinä päivänä oli hänen määrä käydä Mazaud'in luona noutamassa muutamia\npapereita, joita hän tarvitsi veljensä jutussa. Hän halusi myös\ntietää, mille kannalle vekselinvälittäjä aikoi asettua, jos hänet\nhaastettaisiin todistajaksi. Hän ei kumminkaan voinut tavata Mazaud'ia,\nennen kuin kello neljän tienoissa, pörssiajan perästä, ja kun hän\nvihdoinkin oli yksin, käytti hän yli puolitoista tuntia kokeillakseen\nniitä tietoja, joita hänellä jo oli hallussaan. Hän alkoi löytää yhtä\nja toista raunioitten seasta.\n\nAluksi oli hän ihmetellyt, minne kaikki rahat olivat menneet. Olihan\n200 miljonaa mennyt menojaan, ja jos toisia taskuja oli tyhjentynyt,\noli toisten täytynyt täyttyä. Oli selvän selvää, etteivät vastapelaajat\nolleet nyhtäisseet kaikkea, ainakin kolmasosa oli solahtanut\nsalaperäisiin reikiin. Sellaisten romahdusten sattuessa pörssissä on\naivan kuin maa nielisi rahat; jokaisen sormiin tarttuu aina vähän.\nGundermann lienee pistänyt taskuunsa 50 miljonaa, Daigrem'ont'in voitto\nlie ollut siinä 12-15 milj. korvilla. Sen lisäksi sanottiin markiisi\nBohain'in kietasseen pari miljonaa vanhalla tempullaan: jättämällä\nmaksamatta Mazaud'ille velkansa, joka oli syntynyt pankin puolella\nkeinottelun kautta ja nostamalla kylmästi Jacoby'ltä vastapuolella\nvoittamansa summan; mutta tällä kertaa oli Mazaud saanut kylläkseen ja\nvaikka hän tiesi, että markiisi tavalliseen heittiömäiseen tapaansa oli\ntehnyt irtaimisto-ostoja vaimonsa kanssa, vannoi hän haastattavansa\ntämän oikeuteen. Melkein kaikki Yleispankin hallinnon jäsenet olivat\nnapanneet sievosia summia. Muutamat -- kuten Huret ja Kolb -- olivat\nmyyneet hyvissä ajoissa, toiset -- kuten Bohain ja Daigremont -- olivat\nsiirtyneet vihollisen puolelle vaaran hetkellä, puhumattakaan siitä,\nettä eräässä viimeisistä yhtiökokouksista, kun yhtymä jo oli\nromahtamassa, oli myönnetty jokaiselle johtokunnan jäsenelle yli\n100,000 frangin hyvitys.\n\nVekselivälittäjistä sanottiin Delaroque'n ja Jacoby'n voittaneen\nhuomattavia summia. Senlisäksi kulki huhu, että Nathansohn oli kyninyt\n3 milj. pelaamalla vastapuolella omaan laskuunsa, samalla kun hän\npelasi pankin puolesta Saccard'in antamien määräysten nojalla. Häntä\noli todellakin seurannut onni, pikku Nathansohn'ia! Hän sai pistää\nvoiton taskuunsa tarvitsematta maksaa häviöitään, sillä niitten yli\nvedettiin risti.\n\nMutta summat olivat joka tapauksessa häilyviä, eikä Caroline voinut\nsaada täyttä varmuutta, sillä pörssiasiat tapahtuvat aina salassa,\neivätkä välittäjät kavalla liiketovereitaan. Niinpä hän esim. turhaan\nkoetti saada selville, kuinka suuren summan Sabatani oli vienyt\nmukanaan kadotessaan viimeisen selvityksen jälkeen näkyvistä. Taaskin\nkauhea isku Mazaud'ille! Vanha juttu: epäilyttävä liiketoveri, joka\naluksi otetaan vastaan epäluottamuksella, antaa pienen takuun 23,000\nfrangista ja keinottelee ensiaikoina sangen varovasti, kunnes\nvekselinvälittäjä unohtaa vähäisen vakuussumman ja joutuu jonkunlaiseen\nystävyyssuhteeseen asianomaisen kanssa, joka häviää tehtyään jonkun\nkonnankoukun. Samettisilmäinen Sabatani oli aivan yksinkertaisesti\nmatkustanut johonkin toiseen Europan pääkaupunkiin -- Berliniin,\nkerrottiin -- jatkamaan siistiä ammattiaan, kunnes hänet oli unohdettu\nParisissa ja uskalsi taas puikahtaa esiin ja alkaa vanhat petkutuksensa\nyleisen lauhkean suvaitsevaisuuden turvin.\n\nCaroline-rouva yritti laatia luettelon Yleispankin aiheuttamista\nhäviöistä. Sen kukistuminen oli sellainen onnettomuus, joka saattaa\nmaan vapisemaan koko kaupungin alla. Rakoja repeili kaikkien pankin\nkanssa asioissa olleitten talojen perustuksissa, joka päivä puhuttiin\nuusista perheistä, pankkihuone toisensa jälkeen romahti ja kauhulla\nkysyttiin, mikä on oleva tämän kaiken loppuna. Mutta pankkiirien ja\nrahamiesten häviö ei koskenut häneen niin kipeästi, kuin kaikkien\nniitten ihmisraukkojen, osakkeenomistajien ja pelaajien kohtalo, jotka\nhän tunsi ja joista hän piti, ja jotka olivat uhrien joukossa.\nDejoie-raukan, hullaantuneitten Maugendrien ja onnettomien\nBeauvilliers'ien kohtalot eivät olleet ainoat laatuaan; muuan toinen\nmurhenäytelmä saattoi hänet epätoivoon: tehtailija Sédille oli\nedellisenä päivänä asetettu vararikkotilaan. Caroline oli nähnyt hänet\nhallinnossa ja hän oli saanut sellaisen vaikutuksen, että tämä mies oli\nkunniallinen. Oh, miten inhottava onkaan peliraivo! Kolmekymmentä\nvuotta oli tuo mies raatanut ja ahertanut, hän oli ahkeruudellaan ja\nrehellisyydellään kyennyt luomaan yhden Parisin vakavimpia ja\nkunnioitetuimpia liikkeitä, ja vajaan kolmen vuoden kuluessa oli hän\nrepinyt alas sen rakennuksen, jonka rakentamiseen oli tarvittu niin\nkauan aikaa. Ja pörssi oli niellyt kaiken, kaiken, hänen hyvän\nnimensäkin! Onneton mies oli murtunut, kykenemätön alkamaan alusta, ja\nhänellä oli poika, josta köyhyys saattoi tehdä petkuttajan, sillä\nGustave ajatteli vain huvituksiaan, hänellä oli jo 40 à 50,000 frangia\nvelkoja ja hän oli sekaantunut vähemmän kunniallisiin vekselijuttuihin\npitäessään yllä Germaine Coeur'ia.\n\nSitäpaitsi oli toinenkin köyhä raukka, jota Caroline sääli,\nvapaavälittäjä Massias, ja herra tietää, ettei hän yleensä ollut\ntaipuvainen osottamaan hellyyttä sellaisia henkilöitä kohtaan. Mutta\nhän tiesi, kuinka tämä mies hyväntahtoisin kasvoin ja hymyilevin silmin\nlaahusti ympäri Parisia kerjäämässä laihoja määräyksiä. Kuinka kovasti\nolikaan tämä tapaus koskenut häneen, juuri kun hän uskoi, että onni oli\nsiirtynyt hänen sivulleen Saccard'in vanavedessä. Hän oli nyt herännyt\nunestaan ja makasi maassa lyötyjen joukossa. Hän oli velassa 70,000\nfrangia ja hän oli maksanut, vaikka hän olisi monien muitten tavoin\nsaattanut sanoa, ettei pelivelkoja tarvitse maksaa; hän oli lainaillut\nystäviltään, mennyt sitoumuksiin, joista joutui kärsimään koko ikänsä,\nhän oli tehnyt suuren ja tarpeettoman tyhmyyden, maksanut, vaikk'ei\nkukaan häntä siitä edes kiittänyt, kohottivatpa vielä olkapäitään hänen\nselkänsä takana. Ja hänen vihansa kääntyi yksinomaan pörssiä kohtaan,\nhän alkoi taas puhua tuosta \"koiranelämästä\" ja sanoi, että vain\njuutalainen kykeni siellä läpäsemään, mutta hän jatkoi samaa ammattiaan\njouduttuaan kerran sen harjottajaksi, ja hän tunsi heikon toivon\nvoittaa jonain kauniina päivänä, olihan hänellä muka terävä katse ja\nvankat koivet.\n\nMutta tuntemattomat, nimittämättömätkin uhrit löysivät Caroline-rouvan\nsydämessä osanottoa. Heidän lukunsa oli legio, heitä virui kaikissa\nojissa ja pensaissa, jokaisen puun takana. Miten paljo äänettömiä\nmurhenäytelmiä, miten monta pikku osakkeenomistajaa, jotka olivat\nsijottaneet koko omaisuutensa tähän pankkiin, entisiä ovenvartijoita,\nkalpeita vanhoja neitejä, jotka elivät kissojensa seurassa, pieniä\nmaaseutukapitalisteja jykeine tapoineen, maaseutupappeja, vaatimattomia\neläjiä, joitten menoarvio on niin rajotettu -- niin ja niin paljon\nmaitoon, niin ja niin suuri summa leipään --, että muutamien killinkien\nmenetys voi aiheuttaa täydellisen romahduksen. Sadottain epätoivoisia\nkirjeitä oli saapunut Vendôme'sta, jossa Fayeux oli lisännyt\nsekamelskaa pakenemalla. Hänen hallussaan oli rahaa ja arvopapereita\nsäilössä, hän oli pelannut niillä omaan laskuunsa ja nyt, kun hän oli\nhävinnyt, eikä halunnut maksaa, livisti hän tiehensä muutamia tuhansia\nkadosta säilyneitä frangeja mukanaan. Koko Vendôme'n jätti hän surun ja\nkyynelten valtaan. Kaikkialla tunkeutui onnettomuus pienimpiinkin,\nolkikattoisiin mökkeihin.\n\nVihdoinkin lähti Caroline Mazaud'in luo ja kulkiessaan pitkin katuja\najatteli hän, mitä kaikkia raskaita iskuja nuori vekselinvälittäjä oli\nsaanut kestää viimeisten neljäntoista päivän kuluessa. Fayeux oli\nvarastanut häneltä 300,000 frangia, Sabatani oli hänelle velkaa liki\npuolta enemmän, markisi Bohain ja vapaaherratar Sandorff kieltäytyivät\nmaksamasta häviöitään, jotka yhteensä kohosivat miljonaan, Sédille'n\nvararikko vei häneltä melkein toisen mokoman, puhumattakaan Yleispankin\nnielemistä kahdeksasta miljonasta, ja pörssissä odotettiin joka hetki\nhänen romahdustaan. Kaksi kertaa oli levinnyt jo huhu, että hän oli\njättänyt pesäluettelonsa. Ja keskellä näitä onnettomuuksia oli\nviimeinen isku kohdannut häntä: edellisenä päivänä oli hänen\napulaisensa pikku Flory vangittu: häntä syytettiin 180,000 frangin\nkavalluksesta. Neiti Cluchu'n vaatimukset olivat kasvaneet päivä\npäivältä: ensin pikku juhlia, jotka eivät tulleet kovin kalliiksi,\nsitten avarampi asunto, jalokiviä ja kalleuksia, ja ne 10,000 frangia,\njotka nuori mies oli voittanut Sadova-jutussa, olivat hänen\nonnettomuutensa, ne olivat sekottaneet hänen järkensä, hän oli nopeasti\ntuhlannut nämä vaivatta hankitut rahat, oli joutunut panemaan likoon\nsuuria summia naisen edestä, jonka hän oli ostanut niin kalliista.\nMutta merkillisintä jutussa oli, että Flory oli varastanut isäntäänsä\nmaksaakseen velkansa toiselle vekselivälittäjälle; sangen omituinen\nkunniakäsite. Hän oli luultavasti toivonut voivansa peittää kavalluksen\njonkun onnellisen keinottelun avulla tai oli hän ehkä joutunut aivan\njärjiltään peläten tulevansa heti erotetuksi toimestaan. Hän oli\nitkenyt kuin lapsi vankilassa, mielettömänä häpeästä ja epätoivosta, ja\nkerrottiin, että hänen äitinsä, joka oli saapunut Saintes'ista samana\npäivänä tervehtimään häntä, oli sairastunut surusta ja joutunut vuoteen\nomaksi.\n\nKohtalo ... mikä hirveä mahti! ajatteli Caroline kulkiessaan\npörssitorin poikki: Mazaud'in tarina oli sangen suuresti Yleispankin\ntarinaa muistuttava. Sama onni, sama voittokulku lyhyen ajan kuluessa.\nKoskaan ei liene ihminen ollut niin onnen suosima kuin tuo nuori\nvekselinvälittäjä. Ainoastaan 32 vuoden vanhana oli hän tullut suuren\nliikkeen päälliköksi. Hän oli itse hyvin rikas perittyään enonsa,\nhänellä oli kaunis vaimo, joka häntä jumaloi, kaksi rakastettavaa\nlasta, itse oli hän kaunis mies ja hänen asemansa pörssissä tuli päivä\npäivältä yhä edustavammaksi. Ja nyt syöksyi onnettomuus yht'äkkiä hänen\nylitseen, hän seisoi kuilun reunalla, vain vilahdus, ja kaikki oli\nohitse! Itse hän ei ollut keinotellut, hänen nuorekas työintonsa oli\nestänyt häntä siitä. Hän kaatui kunniallisessa taistelussa, koska oli\nollut liian kokematon ja uskonut muista liian hyvää. Muuten tunsivat\nkaikki häntä kohtaan kunnioitusta ja myötätuntoa, ja sanottiin, että\nhän mielen tyyneydellä olisi voinut pelastautua uhkaavasta vaarasta.\n\nKonttorissa huomasi Caroline heti, että asiat olivat huonosti, kaikkien\nkasvoilla kuvastui salainen levottomuus. Kassassa oli joukko ihmisiä\nodottamassa ja rahastonhoitajat suorittivat vielä ulosotettavia summia,\nvaikkakin jonkunverran epäröiden, ikäänkuin he jo olisivat nähneet\nrahalaatikon pohjan paljastuvan.\n\nBerthier otti hänet vastaan, mutta hänkin oli kalpea ja alakuloinen.\n\n\"En tiedä, ottaako herra Mazaud teitä vastaan, rouvaseni. Hän ei ole\noikein kunnossaan, hän on mennyt alas lepäämään hiukan.\"\n\nCaroline sanoi, että hänen välttämättä täytyi tavata isäntää.\n\nBerthier epäili, mutta pyysi lopulta häntä astumaan Mazaud'in\ntyöhuoneeseen.\n\n\"Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, minä käyn kuulemassa...\"\n\nTyöhuoneessa kiinnitti Carolinen huomiota siellä vallitseva erinomainen\njärjestys. Näytti siltä kuin Mazaud olisi käyttänyt koko yön ja\naamupäivän tyhjentääkseen laatikot, hävittääkseen tarpeettomat paperit\nja jaottaakseen tarpeelliset järjestykseen. Loputtoman surumielisyyden\nleima lepäsi koko tämän alastoman järjestyksen yllä.\n\nKohta saapui Berthier takasin.\n\n\"Soitin kaksi kertaa, enkä uskalla enempää. Ohikulkiessanne voitte itse\nyrittää. Mutta neuvoisin teitä tulemaan toisen kerran.\"\n\nCarolinen täytyi siis luopua odottamasta Mazaud'ia; alaoven edessä\npysähtyi hän hetkeksi ja ojensi kätensä soittokelloa kohden, mutta\npäätti kumminkin mennä matkoihinsa. Silloin kuuli hän äkkiä sisältä\nhuutoa, itkua ja outoa melua. Ovi lensi auki ja muuan palvelija syöksyi\nalas portaita mutisten. \"Oh, hyvä jumala ... herra!\" Caroline seisoi\nkuin naulittuna avoimen oven edessä, josta hirveä valitushuuto tunkihe\nulos. Veri jähmettyi hänen suonissaan; ikäänkuin salaman välähdyksessä\nnäki hän, mitä sisällä oli tapahtunut. Ensin aikoi hän paeta, mutta\nhänen oli mahdotonta tempautua irti, hänen _täytyi_ sisälle, _täytyi_\nnähdä, _täytyi_ itkeä yhdessä onnettomien kanssa. Hän astui sisään,\nkaikki ovet olivat auki ja hän saapui salonkiin saakka.\n\nKaksi palvelustyttöä -- luultavasti kyökkipiika ja kamarineitsyt --\nseisoivat siellä kalpein kasvoin ja änkyttivät:\n\n\"Oh, herra jumala... herra! Jumala taivaassa!\"\n\nPaksujen silkkiverhojen välitse valoi talvenaurinko himmeää valoaan\nhuoneeseen, jossa oli sangen lämmin, sillä suuria halkoja paloi\nkaminissa levittäen punaisen hohteen seinille. Pöydällä upeili mahtava\nruusukimppu levittäen huoneeseen suloista tuoksua. Mazaud oli eilen\nlahjottanut vaimolleen nuo kukat. Oli kuin olisi tuoksunut se onni,\nrikkaus ja loiste, se rakkaus, joka oli asunut tämän katon alla.\nJa kaminin punertavassa hohteessa lepäsi Mazaud sohvalla pää\nkuulan lävistämänä ja käsi suonenvedontapaisesti revolverinkahvaa\npuristaen; hänen edessään seisoi nuori vaimo; hänen huuliltaan tulvi\nkeskeytymätön, villi epätoivon kirkuna ja täytti koko huoneen\nvaikerruksella. Sillä hetkellä kuin laukaus oli kajahtanut, oli hänellä\nollut pieni nelivuotias poikansa sylissään; tämä oli kauhuissaan\npuristanut pienet kätösensä äidin kaulaan, ja kuusivuotias tytär piti\nlujasti kiini hänen hameestaan, painautui häntä vastaan, ja molemmat\nlapset kirkuivat kuullessaan äidin kirkuvan.\n\nCaroline-rouva aikoi viedä heidät pois.\n\n\"Rouvaseni, pyydän ... elkää seisko siinä enää kauempaa...\"\n\nCaroline vapisi, hän oli vähällä pyörtyä. Mazaud'in päästä valui veri\nvielä, putoili pisara pisaralta sohvan sametille ja siitä matolle\nmuodostaen yhä kasvavan juovan. Carolinesta tuntui, että tuo veri\nvirtasi häneen saakka, kostutti hänen jalkansa, ylti hänen käsiinsä\nsaakka.\n\n\"Rouvaseni, pyydän, seuratkaa minua...\"\n\nMutta onneton ei liikahtanutkaan; poika kaulassaan ja tytär lujasti\nvastaansa painautuneena seisoi hän niin hiljaa ja liikkumattomana, kuin\nei mikään mahti mailmassa kykenisi irrottamaan häntä siitä. Kaikki\nkolme olivat vaaleahiuksisia ja maidonvalkeita, äiti melkein yhtä\nhentojäseninen ja yhtä viaton ilmeinen kuin lapset. Ja epätoivoissaan\nsen johdosta, että nyt oli äkkiä kuollut se onni, jonka piti kestää\nikuisesti, pääsi yhä edelleen heidän huuliltaan kauhea kirkuna, jossa\nkuului kokonainen tuskien mailma.\n\nCaroline lankesi polvilleen ja änkytti nyyhkyttäen:\n\n\"Oi, rouvaseni, te särjette sydämeni. Minä pyydän teitä, tempautukaa\nirti tästä näystä, seuratkaa minua viereiseen huoneeseen...\"\n\nMutta ryhmä seisoi kuin kivettyneenä ja valitushuuto ei hetkeksikään\nvaiennut; se kaikui kuin poikasten huuto metsässä, kun metsästäjä on\nsurmannut emän.\n\nCaroline-rouva nousi ylös aivankuin mieletönnä. Hän kuuli askeleita,\nääniä -- varmaankin lääkäri, jota oli lähetetty hakemaan, tai\noikeudenpalvelija, joka tuli todentamaan kuolemantapauksen. Hän ei\nvoinut kestää kauempaa, hän pakeni ja häntä seurasivat nuo kauheat\nhuudot, jotka hän luuli kuulevansa vielä kadulla yli väen sorinan ja\nvaunujen jymyn.\n\nKallistui iltaan, tuntui kylmältä, mutta hän kulki hitaasti. Taas oli\nkaikki ilmielävänä hänen edessään, koko tuo kauhea hävitys, nuo 200\nmiljonaa, jotka olivat murskanneet niin monta onnetonta. Mikä\nsalaperäinen voima oli sortanut äsken rakennetun kultaisen tornin\nsoraksi? Samat kädet, jotka olivat rakennuksen korottaneet, näyttivät\nmielettömällä kiireellä hajottaneen sen, niin ettei jäisi kiveä kiven\npäälle. Kaikkialta kuului tuskan ja epätoivon huutoja, kaikkialla\nsortui taloja pauhinalla. Tuossa meni Beauvilliers'in perheen viimeinen\nmaakaistale, Dejoie-raukan vaivalla ansaitut lantit, Sédille'n\nkukoistava liike, Maugendre'n vuosikorko, kaikki sortui kuiluun, jota\nei kukaan voinut täyttää. Jantrou hukkui väkijuomiin, vapaaherratar\nSandorff lokaan. Massias oli taas lauhkea koira, joka sai keppiä, hän\noli ikiajoiksi naulattu pörssiin velkoineen, pikku Flory istui\nvankilassa varkaana. Sabatani ja Fayeux pakenivat poliisi\nkintereillään, ja kaikkein surullisin oli tuo tuntemattomien uhrien\narmeija, jotka tämä romahdus oli pakottanut kerjuusauvan varaan, ja\njotka nyt vaelsivat ympäri vilusta väristen ja itkien nälkäänsä. Ja\nkuolema -- itsemurha, pistolinlaukaukset, jotka kajahtelivat kaikilta\nParisin kulmilta -- Mazaud pää murskana maaten keskellä loistoa ja\nruusujen tuoksua samettisohvallaan ja hänen vaimonsa ja lapsensa, jotka\nulvoivat tuskasta.\n\nJa kaikki viime viikkojen kokemukset täyttivät hänen sydämensä kauhulla\nSaccard'ia kohtaan, joka yksin oli syyllinen tähän onnettomuuteen. Hän\nkirosi tämän ja hänen vihansa, jota hän tähän saakka oli hillinnyt,\npuhkesi nyt täyteen voimaansa. Ja hänen veliraukkansa, tuo naivi\ntyöihminen, joka oli niin oikeamielinen ja rehellinen, ja nyt oli\nsaanut lähtemättömän tahran nimeensä...! Saccard ei ansainnut\nanteeksiantoa, ei yksikään ääni saanut kohota hänen puolustuksekseen,\nei kukaan saanut ajaa hänen asiaansa, eivät edes ne, jotka yhä edelleen\nluottivat häneen, eivätkä nekään, jotka tunsivat vain hänen hyvän\nsydämensä ... hänen piti kuolla yksinäisenä ja halveksittuna!\n\nCaroline-rouva katsahti ylös. Hän oli tullut torille ja näki pörssin\nedessään. Pimeys lankesi, talvitaivaan usva levisi punertavana savuna\nrakennuksen taakse. Harmaa, kolkko palatsi piirtyi tätä taustaa vastaan\nhiljaisena ja autiona viimeisen onnettomuuden jälkeen, avoinna kaikille\ntaivaan tuulille, kuin nälänhädän perästä tyhjentynyt varastoaitta. Oli\nraivonnut tuo kohtalokas, ajottain ilmestyvä rutto, joka joka kymmenes\ntai viidestoista vuosi hävittää markkinat ja sortaa seudun raunioiksi.\nTarvitaan vuosia, ennenkuin luottamus palaa, ennenkuin suuret\npankkihuoneet kohoavat jälleen, kunnes peliraivo taas puhkeaa ja\naiheuttaa uuden pulan. Mutta näköpiiriä pimittävän novan takana luuli\nCaroline-rouva kuulevansa kumean ryskeen, joka ennustaa pikaista\nmailmanloppua.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nAlustavat tutkimukset kestivät niin kauan, että seitsemän kuukautta\noli jo kulunut Saccard'in ja Hamelin'in vangitsemisesta, ilman että\nheidän asiansa vielä oli ollut esillä oikeudessa. Oltiin syyskuun\npuolivälissä ja sinä maanantaipäivänä oli Carolinen, joka kävi veljeään\ntapaamassa kaksi kertaa viikossa, määrä kello kolmen aikaan lähteä\ntutkintovankilaan. Hän ei koskaan ollut maininnut Saccard'in nimeä, yli\nkymmenen kertaa oli hän kieltäytynyt suostumasta Saccard'in pyyntöön\ntulla tätä tapaamaan. Hänelle, jolla oli niin ankarat oikeuskäsitteet,\noli tuo mies kuollut. Caroline toivoi edelleen voivansa pelastaa\nveljensä, hän oli aina iloinen kohdatessaan tämän, puheli puuhistaan ja\ntoi aina mukanaan kimpun veljen mielikukkia.\n\nCaroline seisoi juuri järjestelemässä muutamia punaisia neilikoita, kun\nvanha Sofia, ruhtinatar d'Orvideo'n kamarineiti, toi sellaisen\ntervehdyksen, että hänen emäntänsä halusi puhua Caroline-rouvan kanssa\nniin pian kuin mahdollista. Caroline ei ollut nähnyt ruhtinatarta\nmoniin kuukausiin, sillä hän oli eronnut työkodin sihteerin toimesta\nheti Yleispankin romahduksen jälkeen. Hän kävi kodissa vain joskus\ntapaamassa Victor'ia, joka näytti verrattain rauhallisesti mukautuvan\ntalon ankaraan kuriin, vaikka hän kuljeskelikin yhä ivallinen hymy\nkaidoilla kasvoillaan. Caroline aavisti heti, että ruhtinatar halusi\npuhua hänen kanssaan Victor'ista.\n\nNyt oli ruhtinatar d'Orvideo'n vihdoin onnistunut päästä häviöön. Hän\noli tarvinnut vajaan kymmenen vuotta jättääkseen takasin köyhille\nruhtinaan jälkeen saamansa perinnön, 300 miljonaa, jotka oli varastettu\nherkkäuskoisten osakkeenomistajain taskuista. Ensimäisten sadan\nmiljonan hävittämiseen oli kulunut viisi vuotta, mutta loppujen 200\nmiljonan kuluttaminen oli käynyt nopeammin, vajaassa neljässä vuodessa\noli hän saanut ne sijotetuiksi suurella loistolla rakennettuihin\nhyväntekeväisyyslaitoksiin. Niin, olipa hän päässyt sellaiseen\nhämmästyttävään tulokseen, että oli haastettu oikeuteen muutamien\nsatojen tuhansien frangien velassa, jota hänen asiamiehensä ei saanut\nmillään muotoa kokoon, niin oli suunnaton omaisuus perinpohjin hävinnyt\nmailman tuuliin. Portille oli naulattu ilmotus: talo oli myytävänä, se\noli viimeinen luudan vetäisy, se hävittäisi ainiaaksi viimeisetkin\njäljet noista kirotuista rahoista, joita ruhtinas oli kerännyt lian ja\nveren seasta.\n\nSofia oli odottamassa Carolinea yläkerrassa viedäkseen hänet\nruhtinattaren luo. Vanha uskollinen palvelija oli suunniltaan ja\nriiteli päivät umpeensa. Olihan hän muka aina sanonut, että ruhtinatar\nsaisi turvautua kerjuupussiin. Olisihan rouva kernaammin voinut mennä\nnaimisiin ja saada lapsia, nehän olivat ainoat, joista hän piti.\nSofialla itsellään ei ollut valittamisen syytä, sillä hän oli\njo aikoja sitten saanut 2,000 frangin elinkoron, joilla varoilla hän\nasettuisi asumaan synnyinseudulleen. Mutta hän aivan raivostui\najatellessaan, ettei ruhtinatar edes ollut jättänyt ainoaan\nravintoonsa, maitoon ja leipään tarvittavia lantteja. Tästä johtui\nalituisia riitoja. Ruhtinatar vastasi, että hän kuukauden perästä\ntarvitsi vain nunnanhuivin, sillä hän aikoi mennä luostariin erääseen\nkarmeliittiluostariin, jossa jo kauan oli ollut paikka avoinna häntä\nvarten, ja sitten olisivat portit ikiajoiksi suletut hänen ja mailman\nvälillä. Hän saavuttaisi ikuisen rauhan!\n\n\"Rouvaseni\", kajahti ruhtinattaren lempeä ääni Caroline'n astuessa\nhänen köyhästi sisustettuun huoneeseensa, \"halusin itse tehdä teille\nilmotuksen, jonka sain tänä aamuna. Asia koskee Victor'ia!\"\n\nCaroline-rouvan sydän löi kiivaasti. Ah, tuo onneton lapsi, jota isä\nnimenomaisesta lupauksestaan huolimatta ei ollut käynyt katsomassa\nniitten kuukausien aikana, joina hän oli tietänyt tämän olemassaolosta,\nennen vankilaan joutumistaan! Ja häntä, joka ei tahtonut ajatella\nSaccard'ia, muistutettiin tästä lakkaamatta, koska hän oli luvannut\ntulla hänen lapsensa äidiksi.\n\n\"Eilen tapahtui kauheita asioita\", jatkoi ruhtinatar, \"rikos, jota ei\nvoi koskaan sovittaa.\"\n\nJa nyt kertoi hän jääkylmällä äänellään säädyttömän jutun.\nVictor oli viime päivinä maannut sairassalissa, koska hän valitti\npäänsärkyä. Lääkäri oli epäillyt häntä tekosairaaksi, mutta olihan\npojalla todellakin joskus ollut hermokipuja. Eilen oli Alice\nBeauvilliers tullut laitokseen auttamaan laupeudensisaria lääkekaapin\njärjestämisessä, joka kaappi sijaitsi tyttöjen ja poikain sairassaleja\nerottavassa huoneessa. Poikien salissa oli Victor tätä nykyä ainoa\npotilas. Nunna poistui hetkeksi ja hämmästyi kovin, kun ei palatessaan\ntavannutkaan Alice'a. Odotettuaan hetkisen alkoi hän etsiä, ja hänen\nhämmästyksensä lisääntyi kun hän huomasi poikien salin oven olevan\nlukossa sisältäpäin. Mitä siellä tapahtui? Hän meni sinne toista\ntietä ja hän aivan jähmettyi kauhusta huomattuaan, mitä siellä\noli tapahtunut: nuori tyttö makasi pyörtyneenä sängyssä, puoli\ntukehtuneena, nenäliina sullottuna suuhun, raiskattuna, pahoinpideltynä\nmitä ruokottomimmalla tavalla. Victor oli kadonnut; hän oli\nluultavasti paennut kohta teon tehtyään. Kukaan ei käsittänyt, miten\nsellainen tapaus oli voinut sattua, ilman että kukaan oli kuullut\näännähdystäkään, kuinka tuo pieni villielukka vajaan kymmenen minuutin\nkuluessa oli ehtinyt tehdä tekosensa ja hävitä jäljettömiin. Hän ei\nollut piiloutunut taloon, siitä oltiin varmat, sillä oli etsitty\nkaikkialta.\n\nAlice vietiin kotiin äitinsä luokse, missä hänet laskettiin vuoteeseen;\nhän nyyhkytti ja itki ja hänellä oli kova kuume.\n\nCaroline-rouva luuli veren hyytyvän suonissaan, kuullessaan tämän\nkertomuksen. Tuskallinen ajatusyhtymä johti hänen mieleensä tavan,\njolla Victor itse oli tullut mailmaan, Saccard'in väkivallanteon rue de\nla Harpe'n varrelle. Ja nyt raiskasi Victor ensimäisen tytön, jonka\nkohtalo toi hänen tielleen.\n\n\"Minä en tahdo moittia teitä, rouvaseni\", lopetti ruhtinatar, \"olisi\nväärin vyöryttää teidän kannettavaksenne pienintäkään edesvastuuta.\nMutta täytyy tunnustaa, että olitte valinnut kelvottoman suojatin...\"\n\nCaroline-rouva tarttui hänen käsiinsä, puserti ja suuteli niitä; hänen\nsydämensä täytti katumus ja kärsimys, niin että hän vaivoin sai sanaa\nsuustaan.\n\n\"Elkää sanoko minua viattomaksi, rouva ... minä olen suuri rikollinen.\nLapsi raukka, minä haluan tavata häntä ... menen heti etsimään hänet\nkäsiini.\"\n\nHän poistui. Ruhtinatar ja Sofia ryhtyivät taas pakkaamaan tavaroita;\nheidän täytyi nyt erota 40 vuoden yhdyselämän jälkeen.\n\nKaksi päivää ennen tuota kauheaa tapausta oli kreivitär de Beauvilliers\nvihdoinkin päättänyt jättää talonsa velkojilleen. Kenties ei hän\nvieläkään olisi antanut perään, ehkä olisi hän yrittänyt säilyttää\nnäennäisen loiston, kunnes hänen isiensä katto olisi sortunut hänen\npäänsä päälle, jollei häntä olisi kohdannut uusi onnettomuus.\nHänen poikansa Ferdinand, viimeinen Beauvilliers, joka oli astunut\npaavin palvelukseen, koska hän ei voinut löytää mitään tointa\nsynnyinmaassaan, oli kuollut Romassa sangen epäkunniakkaan kuoleman,\nyksinkertaisesti verenvähyyteen. Silloin oli onnettoman äidin sydämeen\ntullut loppumaton tyhjyys, hänellä ei ollut enää voimia taistella\nnimensä kunnian puolesta. Vanha talo myytiin, hevonen samoin,\nainoastaan vanha kyökkipiika jäi jälelle, hän kulki likainen esiliina\nedessään ostamassa ruokaa: kahden sou'n edestä voita ja litran\nkuivattuja papuja; kreivitär nähtiin kaduilla likaisessa hameessa ja\nvuotavat kengät jalassaan. He olivat vuokranneet suuren, melkein\ntyhjän huoneen alkovineen, josta kaksi kapeaa sänkyä häämötti, ja kun\nhe sulkivat alkovin ovet, jotka olivat verhotut samallaisilla\nseinäpapereilla kuin huonekin, oli huone olevinaan salonki, ja se\nlohdutti heitä hiukan kurjuudessaan.\n\nMutta kreivitär oli ollut tuskin pari tuntia uudessa asunnossaan, kun\nhän sai odottamattoman vieraan. Alice oli luultavasti lähtenyt jonnekin\nulos.\n\nTulija oli Busch, hän katsoi nyt ajan tulleen saapua 10,000 frangin\nvelkakirjansa kanssa, jonka kreivi oli antanut Léonie Cron'ille. Hän\nkatseli ympärilleen tuossa enemmän kuin köyhässä huoneessa ja pelästyi;\noliko hän viivytellyt liian kauan? Leski oli kovin niukoissa varoissa.\nJa hän selitti asian kierrellen ja kaarrellen hätääntyneelle\nkreivittärelle. Olihan se kreivin nimikirjotus, eikö totta? Juttua ei\nvoinut peitellä: kreivi oli ollut suhteissa nuoreen tyttöön ja hän oli\nkai antanut velkakirjan päästäkseen tästä eroon. Liikemiehenä ei hän\nhalunnut salata kreivittäreltä, ettei tämä viidentoista vuoden kuluttua\nenää ollut velvollinen maksamaan. Mutta hän oli vain Léonie Cron'in\nasiamies, hän tiesi, että Léonie aikoi vetää asian oikeuteen ja\ntoimeenpanna kauhean häväistysjutun, jollei hänen vaatimuksiaan\ntäytettäisi.\n\nKreivitär istui kuoleman kalpeana, haudastaan nouseva ilkeä menneisyys\nsaattoi hänet epätoivoon, eikä hän voinut käsittää, miksi asianomaiset\nolivat niin myöhään kääntyneet hänen puoleensa. Busch keksi selityksen:\nvelkakirja oli kadonnut ja löytynyt vasta aivan äskettäin erään kirstun\npohjalta. Ja kun kreivitär kieltäytyi ryhtymästä asian suhteen\ntoimenpiteisiin, hyvästeli Busch edelleen yhtä kohteliaana, sanoi, että\nhän tulisi takasin asianomistajansa kanssa varmasti maanantaina tai\ntiistaina.\n\nJa maanantaina, kun kauhea onnettomuus oli kohdannut Alicea ja hänet\noli tuotu kotiin kuumehoureissa ja äitiraukka istui itkien hänen\nvuoteensa vieressä, ei kreivitär de Beauvilliers enää lainkaan\nmuistanut siivotonta miestä juttuineen. Mutta kun Alice juuri oli\nnukkunut, tuli Busch takasin, tällä kertaa suojattinsa Léonie Cron'in\nseurassa.\n\n\"Rouva kreivitär\", sanoi hän, \"tässä on kyseessä oleva henkilö; tästä\nasiasta täytyy tulla loppu.\"\n\nNähdessään tuon naisen tunsi kreivitär kylmän väristyksen käyvän\nruumiinsa läpi. Nainen oli puettuna mitä loistavimpiin väreihin,\ntakkuinen otsatukka riippui silmäkarvojen yllä, kasvot oli ränsistänyt\nkymmenen vuoden prostitutioni. Ja vaikka kreivitär niin monta kertaa\noli saanut unhottaa ja antaa anteeksi, tunsi hän kuitenkin naisellisen\nylpeytensä loukatuksi. Oh, jumala, tuollaisenko olennon vuoksi oli\nkreivi häntä pettänyt!\n\n\"Tästä täytyy tulla loppu\", kertasi Busch, \"sillä suojattini on kovin\nankarassa komennossa Faydeau-kadulla.\"\n\n\"Faydeau-kadulla?\" toisti kreivitär.\n\n\"Niin, hän on ... no niin, suoraan sanottuna, hän on siellä\ntyttöpaikassa.\"\n\nKauhuissaan, vapisevin käsin meni kreivitär sulkemaan alkovin, jonka\ntoinen oven puolisko oli avoinna. Alice oli juuri liikahtanut peitteen\nalla.\n\nBusch jatkoi:\n\n\"Kreivitär ymmärtää kyllä ... neiti Cron on antanut asian minun\nhuolekseni ja minä olen hänen asiamiehensä. Senvuoksi halusin minä,\nettä hän itse tulisi tänne selittämään, miten asianlaita oikeastaan on.\nNo, Léonie, antaapa kuulua!\"\n\nTämä epäili, mutta kun hänen mieleensä johtuivat ne 1,000 frangia,\njotka Busch oli luvannut hänelle, sai hän vihdoin rohkeutta puhua. Ja\nkäheällä viinaäänellään alkoi hän kertomuksensa Busch'in levittäessä\nvelkakirjan nähtäväksi:\n\n\"Aivan oikein, siinä on paperi, jonka herra Charles kirjotti minulle.\nMinä olen ajomies Cron'in tytär, 'Sarvi-Cron'in', kuten häntä\nkutsuttiin, rouva kai muistaa hänet? Ja Charles-herra riippui aina\nkintereilläni, eikä antanut minulle koskaan rauhaa. Se harmitti minua,\nsillä kun ollaan nuoria, ei juuri välitetä ukoista. Mutta sitten\nkirjotti hän minulle eräänä iltana tämän paperin houkuteltuaan minut\nkanssansa talliin...\"\n\nKreivitär kärsi kauheita tuskia, mutta salli kuitenkin hänen puhua.\nSilloin luuli hän kuulevansa valittavan äänen alkovista. Hän teki\ntuskaisen liikkeen.\n\n\"Olkaa hiljaa!\"\n\nMutta Léonie oli päässyt vauhtiin ja hän halusi puhua suunsa puhtaaksi.\n\n\"Ei ole kunniakasta pettää nuorta siivoa tyttöä, kun ei kerran aio\npitää sanaansa. Niin, rouva, teidän herranne Charles oli roisto, sen\nsanovat kaikki naiset, joille minä olen tämän jutun kertonut, ja minä\nvoin mennä vaikka valalle, että rumemman tytön kuin minut olisi hän\nsaanut häväistä.\"\n\n\"Olkaa hiljaa, olkaa hiljaa!\" huusi kreivitär vihoissaan ja ojensi\nkätensä ikäänkuin lyödäkseen häntä, jollei hän vaikenisi.\n\nLéonie pelästyi ja nosti ylös kyynärpäänsä ikäänkuin suojellakseen\nitseään korvapuustilta; hän näytti olevan sellaiseen tottunut. Kauhea\nhiljaisuus vallitsi, vain alkovista kuului heikko, nyyhkivä valitus.\n\n\"Mitä te oikeastaan tahdotte?\" kysyi kreivitär vihdoin vapisten ja\ntukahtuneella äänellä.\n\nNyt puuttui Busch puheeseen.\n\n\"Hän tahtoo luonnollisesti saada rahansa. Ja tyttöraukan väite on\nvallan oikea siinä suhteessa, että kreivi on kohdellut häntä sangen\nhuonosti. Se on suorastaan petosta.\"\n\n\"En koskaan maksa teille sellaista velkaa.\"\n\n\"No, siinä tapauksessa otamme ajurin ja ajamme täältä suoraan\nOikeuspalatsiin, jossa minä jätän sisälle jo etukättä laatimani\nhaasteen -- tässä se on -- ja kaikki, mitä neiti Léonie nyt on puhunut,\nseisoo siinä.\"\n\n\"Mutta tämä on inhottavaa kiristystä. Te ette voi menetellä tuolla\ntavoin.\"\n\n\"Kyllä, rouvaseni, juuri niin aion minä tehdä tuossa paikassa.\nLiikeasia on liikeasia.\"\n\nKreivittären valtasi sanomaton väsymys ja hervottomuus. Hän puristi\nkätensä ristiin ja sammalsi:\n\n\"Mutta ettekö te huomaa, kuinka köyhiä me olemme! Katsokaa, eihän\nmeillä ole mitään, huomenna ei meillä kenties ole ruuanpalaa\nsyödäksemme. Mistä te luulette minun saavan kokoon 10,000 frangia? Oh,\nJumalani!\"\n\nBusch hymyili, hän oli tottunut harjottamaan pyyntiään raunioilla.\n\n\"No, tuollaisilla hienoilla naisilla on aina varoja. Ken etsii, se\nlöytää.\"\n\nKamiinilla oli hän huomannut vanhan koristeaskin, jonka kreivitär oli\nasettanut sinne purkaessaan kirstunsa, ja hän oli varma, että siellä\noli jalokiviä. Hänen silmänsä loistivat himokkaasti, kreivitär seurasi\nhänen katseensa suuntaa ja ymmärsi hänen ajatuksensa.\n\n\"Ei, ei\", huusi hän, \"koristukseni, ei koskaan!\"\n\nHän otti askin, ikäänkuin olisi halunnut puolustaa sitä. Nuo koristeet,\njotka olivat niin kauan kulkeneet perintönä hänen suvussaan ja jotka\nhän oli säilyttänyt suurimpienkin taloudellisten vaikeuksien\nkohdatessa, olivat kuuluneet tyttären myötäjäisiin, ja olivat nyt\nainoat ja viimeiset, joihin hän voi turvata äärimäisen hädän tullessa.\n\n\"Ei koskaan! Ennemmin kuolen!\"\n\nSamassa avautui ovi ja Caroline-rouva astui sisään. Hän pysähtyi\nhämmästyneenä nähdessään näytelmän, jonka todistajaksi hän joutui.\nParilla sanalla pyysi hän kreivittäreltä anteeksi, että oli häirinnyt,\nja aikoi juuri poistua, kun kreivitär teki pyytävän liikkeen, jonka hän\nymmärsi. Hän vetäytyi siis huoneen nurkkaan, samalla kun Busch pani\nhatun päähänsä ja Léonie vetäytyi ovea kohden yhä enemmän hämillään.\n\n\"Niin, siinä tapauksessa ei meillä ole muuta tehtävää kuin mennä\ntiehemme...\"\n\nMutta hän ei mennyt. Hän alkoi saman asian alusta ja entistä raa'emmin\nsanoin.\n\n\"Hyvästi sitten, rouva kreivitär\", sanoi hän lopuksi, \"nyt ajamme\noikeuspalatsiin. Koko tämä juttu tulee kolmen päivän kuluttua\nsanomalehtiin. Siihen olette itse syypäitä.\"\n\nSanomalehtiin! Tuo kauhea häväistysjuttu juuri nyt, kun heidän vanha\ntalonsa oli menetetty! Suvun kunnia piti kuitenkin pelastaa. Hän avasi\nkoneellisesti laatikon; se sisälsi korvarenkaat, rannerenkaan ja kolme\nsormusta, briljantteja ja rubineja antiikkista tekoa.\n\nBusch läheni nopeasti ja hänen silmiinsä ilmestyi loistava, hyväilevä\nilme.\n\n\"Ei nuo riitä 10,000 frangiin. Saanko nähdä ne?\"\n\nJa hän otti koristeet, yhden erältään, ja piti niitä valoa vastaan\npaksujen himosta värisevien sormiensa välissä. Jalokivet olivat hänen\nsuurin heikkoutensa.\n\n\"Kuusi tuhatta frangia!\" sanoi hän vihdoin huutokauppurin kovalla\näänellä... \"No niin, me saamme tyytyä 6,000 frangiin.\"\n\nMutta tämä uhri oli kreivittärelle liian suuri. Hänen harminsa ja\nepätoivonsa puhkesi uudestaan valloilleen, hän veti koristeet\npuoleensa, puristi ne suonenvedontapaisesti käsiinsä. Polttavat\nkyyneleet tunkeutuivat esiin hänen silmistään ja juoksivat poskia\npitkin, hänen kasvoillaan oli niin rajattoman epätoivon ilme, että\nLéonie Cron'kin joutui aivan suunniltaan säälistä ja alkoi nykiä\nBusch'ia takin liepeestä saadakseen hänet mukanaan huoneesta. Mutta\nBusch katseli tätä kohtausta rauhallisena, hän oli nyt varma\nvoitostaan, sillä hän tiesi kokemuksesta, että kyynelvirta on naisten\nviimeinen tahdonilmaus, sen perästä on ylivoima hänen.\n\nKenties olisi tätä tuskallista kohtausta kestänyt kauemminkin, jollei\nsamassa alkovista olisi kuulunut tukahutettuja nyyhkytyksiä ja Alice'n\nääni: \"Äiti, ne ottavat minulta hengen! Anna heille kaikki, anna heidän\nviedä kaikki ... oh, äiti, saata heidät menemään matkoihinsa. Ne vievät\nminulta hengen!\"\n\nKreivitär teki toivottoman liikkeen. Hänen tyttärensä oli siis kuullut\nkaikki, hänen tyttärensä oli kuolemaisillaan häpeästä. Hän sinkosi\nkoristeet Busch'ille, antoi hänelle tuskin aikaa laskea kreivin\nvelkakirjan pöydälle, ajoi hänet kiivaasti ovesta ulos Léonie'n\nperästä, joka oli hävinnyt. Sitten avasi hän alkovin oven, heittäytyi\ntytärraukkansa vuoteen yli ja itki tämän kanssa yhdessä.\n\nCaroline-rouva oli liikutettu ja aikoi hetkisen kuluttua puuttua\nasiaan. Mutta hän oli kuullut tuon ruokottoman jutun ja mitä voi tehdä\nhäväistysjuttua välttääkseen? Sillä hän tiesi, että Busch oli mies,\njoka pani uhkauksensa täytäntöön. Hän mietti hetkisen, mitä hänen\npitäisi tehdä. Vihdoin astui hän alkoviin avoimin sylin, kyyneleet\nsilmissä. Siellä alastomassa, kurjassa alkovissa makasivat nuo vanhan\nmahtavan suvun viimeiset vesat muserrettuina ja kuihtuvina. Molempien\nkyynelet valuivat pysähtymättömänä.\n\nCaroline ei sanonut sanaakaan, hän sulki heidät syliinsä, puristi\nheidät lujasti rintaansa vastaan ja itki yhdessä heidän kanssaan; se\noli ainoa, mihin hän kykeni. Ja molemmat onnettomat ymmärsivät häntä,\nheidän kyyneleensä vuotivat yhä, mutta eivät enää yhtä katkerina.\nVaikkei ollutkaan enää mitään lohdutusta, täytyi heidän kumminkin elää,\nelää kaikesta huolimatta.\n\nTultuaan ulos kadulle tapasi Caroline-rouva Méchain'in. Tämä oli\nluultavasti odottanut häntä ja alkoi heti puhua Victor'ista. Kun\nSaccard oli kieltäytynyt maksamasta hänelle 4,000 frangia, oli hän\nsuuttunut kovin ja vaaninut tilaisuutta ottaakseen asian uudestaan\nesille; nyt oli hän saanut kuulla hiljan sattuneesta tapahtumasta ja\nluultavasti oli hänellä suunnitelma valmiina, koskapa hän selitti\nCaroline-rouvalle, että hän aikoi antaa etsiä Victor'ia. Eihän sopinut\npojan antaa mennä tärviölle, hänen taipumuksillaan lopettaisi hän\ntiensä kuritushuoneessa. Ja kun hän puhui, katselivat hänen pienet\nporsaan silmänsä Caroline'a murskaavin ilmein; hän oli aivan varma,\nettä jos hän saisi pojan kiinni, voisi hän kiristää Caroline'lta lisää\nrahoja.\n\n\"Niin, rouvaseni, se on päätetty asia, minä teen mitä voin. Jos\nhaluatte kuulla, miten se käy, niin voitte pistäytyä herra Busch'in\nluo, minä olen siellä joka päivä neljän ajoissa.\"\n\nCaroline palasi asuntoonsa sangen levottomana. Niin, se on aivan totta,\nmiten paljon pahaa tuo nuori villielukka saattaisikaan tehdä, jos hän\nsaisi vapaasti kuljeskella ihmisten joukossa? Hän söi nopeasti\naamiaista ja päätti sitten ajaa työkotiin kuulemaan, oliko siellä saatu\ntietoja karkulaisesta. Mutta tiellä pisti hänen päähänsä, että ehkä\nsittenkin olisi parasta mennä Maxime'n luo ja koettaa taivuttaa hänet\ntekemään jotain Victor'in hyväksi, joka kaikessa tapauksessa oli hänen\nveljensä. Hän oli ainoa, joka vielä oli rikas, ja siis ainoa, joka\nkykeni tekemään jotain tässä asiassa.\n\nCaroline kulki pitkän huonerivin lävitse ja vasta sänkykamarissa tapasi\nhän Maxime'n kahden suuren matka-arkun välistä, joihin palvelija latoi\nmitä hienoimpia liinavaatteita, aivankuin morsiuskapioita.\n\nHuomattuaan Caroline'n sanoi Maxime kovalla, jääkylmällä äänellä:\n\n\"Vai niin, tekö? Tulette juuri parahiksi, minun ei tarvitse kirjottaa\nteille. Olen saanut tarpeekseni ja matkustan.\"\n\n\"Matkustatte?\"\n\n\"Niin, tänä iltana, aion viettää talven Neapelissa.\"\n\nJa viitattuaan palvelijan menemään, jatkoi hän:\n\n\"Luuletteko ehkä, että minusta on hyvinkin mieluista omistaa isä, joka\nistuu vankilassa! En aio todellakaan jäädä tänne odottamaan, kunnes\nhänet tuomitaan kuritushuoneeseen. Minä, joka inhoan matkoja! Mutta\nonhan Neapelissa hyvä ilmanala!\"\n\nRouva Caroline uskalsi esittää asiansa.\n\n\"Tulen taas pyytämään palvelustanne.\"\n\nHän kertoi Victor'in väkivallanteosta ja paosta, lausui pelkonsa, ettei\ntämä ehkä olisi pojan viimeinen rikos.\n\n\"Me emme voi jättää häntä oman onnensa nojaan. Auttakaa minua,\nponnistelkaamme yhdessä!\"\n\nMaxime keskeytti hänet kalmankalpeana ja vapisten kauhusta, ikäänkuin\nhän olisi tuntenut likaisen rikolliskäden laskeutuvan olkapäälleen.\n\n\"Tätä vielä puuttui! Isä varas, veli murhaaja! Olen viipynyt liian\nkauan, minun olisi pitänyt matkustaa viikko sitten, kuten aioin. On\ninhottavaa, inhottavaa saattaa mies sellainen kuin minä mokomaan\nasemaan!\"\n\nKun Caroline piti päänsä, kävi hän epäkohteliaaksi.\n\n\"Jättäkää minut rauhaan! Koska haluatte saattaa itsellenne tarpeettomia\nsuruja, niin pitäkää hyvänänne! Olen varottanut teitä, on aivan oikein\nteille, että saatte itkeä. Mutta minä puolestani ... ennemmin kuin\nuhraan hiuskarvaakaan koko tuon roskan tähden, saavat he joutua\nkatuojaan ... kernaasti minun puolestani!\"\n\nCaroline oli noussut.\n\n\"Hyvästi siis!\"\n\n\"Hyvästi!\"\n\nJa lähtiessään kuuli hän Maxime'n huutavan taas kamaripalvelijaansa ja\nryhtyvän tyynesti matkalaukkujen täyttämiseen. Kun nuori mies pakeni\nunhottaakseen kaiken ja viettääkseen laiskaa elämää Neapelin sinisen\ntaivaan alla, näki hän ajatuksissaan toisen veljen pimeänä iltana\nharhaavan nälissään veitsi kädessä jossakin kaukaisilla esikaupungin\nkujilla. Eikö siinä ollut todistus siitä, että raha on samaa kuin\nkasvatus, terveys ja äly? Ihmiset ovat yhtä likaisia sisältään,\nsivistys antaa vain taidon haista hyvältä ja elää moitteettomasti.\n\nKun Caroline-rouva saapui työkotiin, valtasi hänet outo vastenmielisyys\nnähdessään kaiken tuon loiston ja ylellisyyden. Mitä varten olivat nuo\nylpeät rakennukset, komeat leikkikentät, portaat ja käytävät, jotka\nolisivat kelvanneet kuninkaalliseen linnaan? Mitä varten koko tuo\nsuuremmoinen hyväntekeväisyys, jollei edes sellaisessa ympäristössä\nvoitu parantaa onnetonta olentoa, kasvattaa turmeltunutta lasta kelpo\nihmiseksi, joka osaa erottaa hyvän ja pahan?\n\nLaitoksesta ei Caroline saanut mitään uusia tietoja. Victor oli\nikäänkuin jäljettömiin kadonnut suuren kaupungin vilinään.\n\nVeljensä tapasi hän tällä kertaa sangen alakuloisena. Ensi aikoina ei\nHamelin ollut voinut uskoa, että mikään vakavampi vaara uhkasi häntä.\nHänen puolustuksensa oli niin yksinkertainen ja selvä: hänet oli\nnimitetty puheenjohtajaksi vasten tahtoaan, koko aikana ei hän ollut\nsekaantunut raha-asioihin ja melkein koko ajan ollut poissa Parisista,\nollen siten estetty pitämästä asioita silmällä. Mutta puhuttuaan\nasianajajansa kanssa oli hänelle vihdoin selvinnyt, mikä kauhea\nedesvastuu lepäsi hänen hartioillaan. Kaikkiin säännöttömyyksiin, joita\noli tapahtunut, oli hän osallinen, kukaan ei voinut uskoa, että hän\nolisi ollut tietämätön ainoastakaan; Saccard oli vetänyt hänet mukanaan\nkunniattomuuteen. Mutta hänen yksinkertainen, hurskas lapsenuskonsa\nantoi hänelle sellaisen alentuvaisuuden, että sisarta aivan\nkummastutti. Häntä suretti vain se, että hänen suuri työnsä nyt\nkeskeytyi. Ja hänen alakuloisuutensa johtui vain siitä, että hän tunsi\ntämän vankilassaolonsa, tämän nimeensä liittyvän tahran tekevän hänet\nmahdottomaksi työtänsä jatkamaan.\n\nAjatuksiinsa vaipuneena kuunteli hän sisaren puhetta, että sanomalehdet\nalkoivat yhä suosiollisemmin suhtautua häneen. Vihdoin sanoi hän\nikäänkuin unesta heräten:\n\n\"Miksi sinä et tahdo tavata häntä?\"\n\nCaroline vavahti, hän ymmärsi, että veli puhui Saccard'ista. Hän\npudisti kiivaasti päätään.\n\n\"Ei, en koskaan.\"\n\nSilloin sanoi veli päättävästi, joskin matalalla äänellä:\n\n\"Sen perästä, mitä sinä olet ollut hänelle, et voine kieltäytyä\ntapaamasta häntä.\"\n\nAh, hyvä Jumala! Hän tiesi siis! Carolinen posket peitti polttava puna,\nhän heittäytyi veljensä syliin ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten\nja kysyi sammaltaen, kuka oli voinut sanoa hänelle tämän seikan, jonka\nhän luuli olevan salaisuuden kaikille.\n\n\"Caroline-raukkani, minä olen tiennyt sen kauan nimettömistä kirjeistä,\njoita luultavasti kadehtijamme lähettivät minulle. En ole koskaan\nhalunnut puhua sinulle tästä, olethan sinä oma herrasi, ja meillä on\nniin erilaiset mielipiteet. Minä tiedän, että sinä olet mailman jaloin\nnainen. Mene tervehtimään häntä!\"\n\nJa iloisena, hymyillen otti hän ruusukimpun, jonka Caroline oli ostanut\nhänelle kadulta unhotettuaan neilikat kotiin, ojensi sen sisarelleen\nsanoen:\n\n\"Kas niin, anna tämä hänelle ja sano, etten minäkään enää ole hänelle\nvihanen.\"\n\nCaroline oli liikutettu veljensä hienotunteisen hellyyden johdosta, hän\ntunsi sekä ujoutta että kevennystä, mutta suostui hänen tahtoonsa.\nSitäpaitsi oli hän jo aamupäivällä huomannut, että hänen täytyi puhua\nSaccard'in kanssa. Eihän hän voinut olla ilmaisematta tälle uutista\nVictor'in paosta ja hänen tekemästään ilkityöstä. Jo vankeutensa ensi\npäivänä oli Saccard kirjottanut hänen nimensä niitten henkilöitten\nluetteloon, joita hän halusi tavata, ja Caroline pääsi siitä syystä\nheti hänen koppiinsa, nimensä sanottuaan.\n\nHänen astuessaan sisään istui Saccard selin oveen pienen pöydän ääressä\nkirjottaen pitkää laskelmaa paperille.\n\nHän hypähti ylös huudahtaen ilosta:\n\n\"Tekö! Ah, miten kiltisti tehty teiltä ja miten minä olen iloinen!\"\n\nSaccard tarttui molemmin käsin hänen käteensä. Caroline hymyili\nalakuloisesti, hän oli hyvin liikutettu, eikä voinut löytää oikeaa\nsanaa. Vapaalla kädellään laski hän ruusukimpun pöydälle laskelmia\ntäynnään olevien paperien joukkoon.\n\n\"Te olette enkeli!\" sanoi hän ihastuneena ja suuteli Caroline'n sormia.\n\nVihdoin puhkesi Caroline puhumaan.\n\n\"Niin, meidän välimme olivat lopussa, minä olin sydämessäni kironnut\nteidät. Mutta veljeni sai minut tulemaan tänne.\"\n\n\"Ei, ei, elkää sanoko niin! Sanokaa mieluummin, että te olette liian\nviisas ja hyvä ja että te olette ymmärtänyt ja annatte anteeksi...\"\n\nCaroline keskeytti hänet.\n\n\"Pyydän, elkää vaatiko liikoja minulta. Minä en ymmärrä omaa itseäni.\nEikö ole kylliksi siinä että minä tulin? Ja minulla on teille sangen\nsurullinen asia...\"\n\nJa liikutetulla äänellä kertoi hän ilman keskeytyksiä, kuinka Victor'in\npelottavat vaistot olivat heränneet, kertoi hänen tekosensa, hänen\nselittämättömän pakonsa ja etsintöjen tuloksettomuuden. Saccard\nkuunteli liikutettuna tekemättä ainoatakaan kysymystä tai liikettä, ja\nkun Caroline oli lopettanut, vieri kaksi suurta kyyneltä hänen poskiaan\npitkin ja hän sammalsi:\n\n\"Lapsi raukka, lapsi raukka!\"\n\nKoskaan ennen ei Caroline ollut nähnyt hänen itkevän. Häntä liikutti\nsyvästi Saccard'in suru, hänen kyyneleensä olivat niin harvinaisia,\nraskaita ja harmaita, niinkuin ne olisivat tulleet kaukaa, sydämestä,\njota monen vuoden rikokset ovat painaneet ja lianneet.\n\nMutta nyt päästi hän epätoivonsa valloilleen:\n\n\"Tämä on kauheaa! Minä en ole edes nähnyt poikaa! Minulla ei ole ollut\naikaa, kuten tiedätte. Niinhän se aina käy, minkä lykkää, se ei tule\nkoskaan tehdyksi. Oletteko varma, etten saa nähdä häntä? Eikö hän voi\ntulla luokseni?\"\n\nCaroline pudisti päätään.\n\n\"Ken tietää, missä hän nyt on, tässä suuressa kauheassa kaupungissa?\"\n\nSaccard kulki edestakaisin ja puhui kiivain, katkonaisin lausein.\n\n\"Lapsi löydetty, ja jälleen kadotettu ... minä en saa koskaan nähdä\nhäntä. Minua seuraa onnettomuus, aina onnettomuus! Aivan kuin\nYleispankinkin suhteen!\"\n\nHän heittäytyi taas pikku pöydän ääreen; Caroline otti tuolin ja\nasettui vastapäätä. Keräillen papereita, jotka olivat levällään\nhänen edessään, alkoi hän puhua jutustaan aivan kuin olisi tuntenut\ntarvetta puhdistaa itsensä Carolinen edessä. Syytekohdat olivat\nseuraavat: pääoman lakkaamaton lisääminen kurssin nostamiseksi ja\nyleisön pettäminen sillä, että yhtymän koko perusrahasto oli\nkoskematon; nimellinen osakkeitten merkintä, Sabatanin ja muitten\nnimellisomistajain kontot, tavaton osakemäärä, jonka he olivat\nmaksaneet paljaalla nimikirjotuksellaan; tekaistujen osinkojen\njakaminen vanhojen osakkeitten lunastuksen muodossa; ja lopuksi yhtiön\nomien paperien osto, rajaton keinottelu, joka oli aiheuttanut\nkeinotekoisen nousun ja sen kautta Yleispankin kukistumisen. Hän antoi\nnyt laajoja ja innokkaita selityksiä: hän oli menetellyt aivan samoin\nkuin muitten suurten pankkiliikkeitten päälliköt, ainoastaan\nsuuremmassa mittakaavassa. Jos meneteltäisi vähänkään johdonmukaisesti,\nsaisi jokaisen suuremman parisilaisen pankkihuoneen tirehtööri jakaa\nhänen kanssaan kopin. Hän oli joutunut kaikkien tapahtuneitten\nväärinkäytösten syntipukiksi. Ja miten erinomaisella tavalla oli\nedesvastuu jaettu! Miksi saivat toiset johtokunnan jäsenet kulkea\nvapaina syytteestä? Miksi pääsivät Daigremont, Huret ja Bohain\nlivahtamaan, vaikka he 50,000 frangin palkkiorahaa lukuunottamatta\nolivat saaneet 10 pros. voitosta ja olleet osallisina kaikissa\nkeinotteluissa! Ja tilintarkastajat -- Lavignière esim. -- joitten oli\nvain tarvinnut sanoa, etteivät he ymmärtäneet asiaa ja että olivat\ntoimineet hyvässä uskossa? Oli selvääkin selvempää, että koko tämä\njuttu oli huutava vääryys.\n\n\"Oh, ne lurjukset, olisivatpa he vain sallineet minun pitää vapauteni,\nniin olisin minä näyttänyt!\"\n\nHän nousi ja kulki pienessä huoneessaan kuin leijona häkissään.\n\n\"Ne lurjukset, ne tiesivät kyllä mitä tekivät sulkiessaan minut tänne.\nMinulla oli voitto käsissäni, olin juuri musertamaisillani heidät\nkaikki!\"\n\nMutta Caroline vastusti häntä.\n\n\"Teillä ei ollut puolellanne oikeutta eikä selvää järkeä, ja siksi ette\nvoinut voittaa.\"\n\nSaccard pysähtyi hänen eteensä ja huudahti kiivaasti:\n\n\"Voittaa? Mitä te lörpöttelette! Rahaa minulta puuttui, eikä mitään\nmuuta. Jos Napoleonilla Waterloo'n päivänä olisi ollut 100,000 miestä\nviedä tuleen, olisi hän voittanut, ja mailma olisi nyt toisennäköinen.\nJa jos minulla olisi ollut tarvittavat miljonat, olisin minä nyt\nmailman herra.\"\n\nNyt purkautui hänen vihansa voittajaa vastaan.\n\n\"Oh, tuo Gundermann, tuo saastainen juutalainen, joka voittaa\nsenvuoksi, ettei hänellä ole mitään haluja eikä himoja. Juutalaisille\non niin luonteenomaista tuo kylmä jäykkäniskaisuus, jonka avulla he\npyrkivät mailman herroiksi ja ostavat kullallaan toisen kansan toisensa\nperästä. Hänen rotunsa ottaa meiltä vallan kaikesta pilkasta ja\nvainoamisista huolimatta. Hänellä on jo miljardi, hän hankkii kaksi,\nkymmenen, sata miljardia, hänestä tulee mailman vallitsija. Minä olen\nvuosikausia julistanut sitä, mutta kukaan ei kuule, he luulevat, että\nse on vain ammattikateutta, vaikka se on veren ääni, joka puhuu. Niin,\nminä vihaan juutalaisia, se on minussa synnynnäistä, se on yksi minun\nolemukseni juuria!\"\n\n\"Kummallista\", sanoi Caroline-rouva tyynesti, \"minusta juutalaiset ovat\nihmisiä, kuten muutkin. Jos he ovat joutuneet erikoisasemaan, niin on\nse muun ihmiskunnan vika.\"\n\nSaccard, joka ei ollut edes kuullut hänen puhettaan, jatkoi yhä\nyltyvällä kiivaudella:\n\n\"Ja enimmän minua kiukuttaa, kun näen hallituksen ryömivän noitten\nkelmien edessä! Keisarikunta on myynyt itsensä Gundermann'ille.\nIkäänkuin olisi mahdotonta hallita ilman Gundermann'in rahoja! Rougon,\nkaikkivaltias veljeni, on käyttäytynyt häpeällisesti minua kohtaan,\nsillä -- en ole ennen maininnut teille tästä -- olin kylliksi raukka\nkoettaakseni sovittaa välejäni hänen kanssaan ennen romahdusta, ja\nminun täällä oloni on kokonaan hänen syynsä. Ajatelkaapa vain,\nYleispankki täytyy musertaa, ettei se voisi kilpailla Gundermann'in\nkanssa; jokainen katolinen pankki, joka paisuu liian mahtavaksi, täytyy\nraivata tieltä kuin yhteiskunnallinen vaara, että juutalaiset\npääsisivät paisumaan kaikkivaltiaiksi ja syömään rauhassa kaikki muut.\nMutta pitäköön Rougon varansa! Hänetkin voidaan nielaista, syrjäyttää\npois siltä jakkaralta, josta hän pitää niin lujasti kiinni ja jonka\nvuoksi hän uhraa kaikki mielipiteensä. Ja jos kaikki kerran romahtaa,\nniin saakoon minun puolestani Gundermann toiveensa toteutetuksi, hänhän\non ennustanut, että Ranska tulee lyödyksi, jos sota syttyy Saksan\nkanssa. Me olemme valmiit milloin hyvänsä, Preussi saa tulla ja ottaa\nmeiltä maakuntamme vaikka tänä päivänä!\"\n\nKauhistuneena, rukoilevin liikkein pyysi Caroline häntä vaikenemaan.\n\n\"Ei, ei, elkää sanoko niin, siihen teillä ei ole oikeutta. Muuten ei\nveljellänne ole mitään tekemistä vangitsemisenne kanssa; minä tiedon\nvarmoista lähteistä, että tämä kaikki on tapahtunut oikeusministeri\nDelcambre'n käskystä.\"\n\nSaccard'in viha katosi heti, hän hymähti.\n\n\"Aivan niin, hän kostaa.\"\n\nCaroline katsoi häntä kysyvin ilmein ja Saccard lisäsi:\n\n\"Niin, se on vanha juttu; minä tiedän edeltäkäsin, että minut\ntuomitaan.\"\n\nCaroline aavisti luultavasti, mitä juttua Saccard tarkotti, sillä hän\nei puhunut pitemmälti siitä asiasta. Syntyi lyhyt hiljaisuus; Saccard\nalkoi taas selailla papereita pöydällä.\n\n\"Oli oikein kiltisti tehty teiltä, että tulitte, ja nyt teidän täytyy\nluvata tulla pian takasin, sillä te annatte hyviä neuvoja, ja minä\nhaluan puhua kanssanne muutamista suunnitelmista. Oh, jospa minulla\nvain olisi rahoja!\"\n\nCaroline keskeytti hänet nopeasti. Hän käytti tilaisuutta saadakseen\nselon eräästä kysymyksestä, joka kauan oli vaivannut häntä. Missä\nolivat ne miljonat, jotka Saccard oli saanut osakseen? Oliko hän\nlähettänyt ne ulkomaille tai kaivanut johonkin piilopaikkaan, jonka\nainoastaan hän tunsi?\n\n\"Onhan teillä rahaa! Kaksi miljonaa Sadova-jutusta ja yhdeksän 3,000\nosakkeestanne, jotka möitte kurssin ollessa 3,000!\"\n\n\"Minullako, rakas ystävä ... rahoja?\" huudahti Saccard. \"Minulla ei ole\nsou'takaan!\"\n\nJa nämä sanat lausuttiin niin luonnollisella ja epätoivoisella äänellä,\nja hän katsoi Caroline'a niin kummastuneena, että tämä oli vakuutettu\nasian olevan sillä tavoin.\n\n\"Minä en koskaan ansainnut penniäkään huonosti päättyvillä\nliikeasioilla. Minä olen yhtä hävinnyt kuin muutkin. Tosin minä myin,\nmutta minä ostin samalla kertaa, ja minun olisi sangen vaikea selittää\nteille, minne minun 11 miljonaani ovat menneet. Luulenpa olevani\n30-40,000 frangia velkaa Mazaud-raukan konkurssipesälle. Minulla ei ole\nropoakaan, sanon sen teille, seison aivan puilla paljailla, kuten\ntavallisesti!\"\n\nKun Caroline kuuli tämän, tuli hän niin iloiseksi, että alkoi\nleikillisellä äänellä puhua omasta ja veljensä häviöstä, ja kertoi\nkuinka oli tädiltään perimänsä 300,000 frangiakin pannut menemään.\nEihän se kyllä ollut aivan oikeudenmukaista, mutta mitäpä väliä on\nrahoista, joita ei itse ollut ansainnut.\n\n\"Ja näettehän, että olen iloinen, nauran!\"\n\nSaccard keskeytti hänet kiivaalla liikkeellä, hän oli ottanut\npaperipinkan pöydältä ja heilutti sitä kädessään.\n\n\"Älkää sanoko niin! Me tulemme rikkaiksi jälleen!\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Luuletteko, että minä luovun suunnitelmistani? Istuessani täällä puoli\nvuotta olen minä tehnyt työtä, valvonut öitä rakentaakseni kaiken\nuudelleen. Minä olen tehnyt laskelmia, tässä ovat numerot ... saatte\nitse nähdä! Karmel ja turkkilainen pankki -- ne ovat vain pikku\nseikkoja. Ei, ei, meidän täytyy rakentaa suuri rautatieverkko koko\nVähän Aasian yli; sen maan, jota Napoleon ei kyennyt vallottamaan\nmiekallaan, vallotamme me kullallamme ja kuokillamme. Kuinka te voitte\nluulla, että minä olisin luopunut taistelusta? Tulihan Napoleonkin\ntakaisin Elbasta. Ja minun tarvitsee vain näyttäytyä ja kaikki Parisin\nrahat virtaavat minun luokseni, eikä tällä kertaa tule Waterloo'ta,\nsiihen voitte luottaa, sillä minun suunnitelmani on rakennettu\nmatemaattisella tarkkuudella... Siinä ei ole centime'nkään erehdystä.\nJa vihdoinkin me kukistamme tuon hiton Gundermann'in. Minä tarvitsen\nvain 4-500 miljonaa ja mailma on minun!\"\n\nCaroline oli tarttunut hänen käteensä ja veti häntä puoleensa.\n\n\"Vaietkaa, vaietkaa! Te aivan pelotatte minua.\"\n\nMutta vasten tahtoaankin, pelostaan huolimatta, ei hän voinut olla\nihailematta Saccard'ia, joka tässä ympäristössäkään ei menettänyt\ntoivoaan ja itseluottamustaan. Ja Carolinen valtasi äidillinen hellyys,\njoka tyydytti hänen luontonsa syvintä tarvetta.\n\n\"Ei, ei, kaikki on ohitse\", kertasi hän edelleen pitäen Saccard'in\nkättä omassaan, \"ettekö voisi asettua lepoon?\"\n\nJa kun Saccard nousi painaakseen suutelon hänen hopeahiuksilleen, jotka\nikäänkuin käärmeet kaarsivat hänen otsansa ja ohimonsa, työnsi hän\ntämän säyseästi syrjään ja sanoi varmalla äänellä pannen painoa joka\nsanalleen:\n\n\"Ei, ei, kaikki on ohitse, ainiaaksi. Olen iloinen saatuani tavata\nteidät viimeisen kerran, niin ettei enää ole mitään katkeraa meidän\nkahden välillä. Hyvästi!\"\n\nMennessään näki hän Saccard'in seisovan todella liikutettuna eron\njohdosta pöytänsä ääressä, mutta koneellisesti järjesti hän jo\npapereitaan, ja ruusukimppu oli murskautunut paperien väliin; hän\npudisteli papereitaan ja karisti ruusunlehdet lattialle.\n\nVasta kolmen kuukauden perästä, joulukuun puolivälissä, tuli\nYleispankin asia esille. Tuomioistuimen käsittely kesti viisi päivää ja\nherätti suurta huomiota. Sanomalehdistö oli laajasti selostanut asiaa,\nihmeellisiä huhuja oli liikkeellä ja kaikki kummastelivat alustavan\ntutkimuksen hitautta. Äärimäisen yksityiskohtainen syytekirjelmä oli\nankaran johdonmukaisuuden mestarinäyte ja sen kaikki kohdat olivat\nperustellut erinomaisen selvästi. Muuten uskoivat kaikki, että tuomio\noli langetettu jo edeltäkäsin.\n\nJa aivan oikein, huolimatta Hamelin'in päivänselvästä viattomuudesta,\nhuolimatta Saccard'in sankarillisesta esiintymisestä oikeudessa,\nhuolimatta heidän asianajajainsa ponnistuksista, tuomittiin syytetyt\nkuitenkin viideksi vuodeksi vankeuteen ja 3,000 frangin sakkoon. Mutta\nkoska heidät kuukausi ennen oikeudellisen käsittelyn alkua oli laskettu\nvapaalle jalalle takuuta vastaan, oli heillä lain mukaan oikeus vedota\nkorkeampaan oikeusasteeseen ja jättää maa kahdenkymmenen neljän tunnin\nkuluessa. Rougon oli vaatinut tätä ratkaisua, hän ei halunnut, että\nhänellä oli veli kuritushuonevanki. Polisi itse valvoi ja avusti\nSaccard'in pakoa; hän matkusti yöjunalla Belgiaan. Samana päivänä oli\nHamelin matkustanut Romaan.\n\nJa taas kului kolme kuukautta, oltiin huhtikuun alussa, ja\nCaroline-rouva oli vielä Parisissa, missä hänellä oli asioita\njärjestettävänä. Hän oli vihdoinkin saanut viimeiset vaikeudet\npoistetuksi ja oli valmis matkustamaan, tosin ilman rahoja, mutta myös\njättämättä velkoja jälkeensä. Hänen aikomuksensa oli seuraavana päivänä\njättää Parisi ja matkustaa Romaan, missä veli oli saanut vaatimattoman\ninsinöörinpaikan. Hamelin oli kirjottanut hänelle, että häntä odotti\nsiellä monta oppilasta. He alkaisivat nyt alusta ja koettaisivat luoda\ntulevaisuuden.\n\nViimeisen päivän aamuna johtui hänen mieleensä, että hänen ennen\nlähtöään pitäisi käydä kuulemassa uutisia Victor'ista. Kaikki\netsiskelyt olivat osottautuneet turhiksi. Mutta hän muisti rouva\nMéchain'in lupauksen ja ajatteli, että ehkä hän tietäisi jotain, ja\nhäntä oli helppo tavata, hänhän oli neljän ajoissa Busch'in luona.\nAluksi hylkäsi hän tämän ajatuksen; mitäpä se hyödytti, mennythän oli\nkuollut? Mutta hän ei voinut saada poikaa mielestään; tuntui kuin hän\nolisi kadottanut lapsensa ja hänen täytyisi laskea seppele hänen\nhaudalleen ennen matkustamistaan. Kello neljän aikaan lähti hän siis\nFeydeau-kadulle.\n\nMolemmat ovet porraskäytävään olivat avoinna; pimeässä keittiössä\nkiehui vesikattila ja pienessä konttorihuoneessa istui rouva Méchain\nBusch'in ainoalla tuolilla ja hän näytti olevan aivan hukkumaisillaan\npaperivirtaan, jonka kiskoi ulos laukustaan.\n\n\"Ahaa, tekö, rouvaseni. Tulette kovin surullisella hetkellä. Herra\nSigismond makaa kuoleman kielissä. Ja herra Busch raukka on aivan\nsuunniltaan, sillä hän pitää niin kovin veljestään. Hän juoksee kuin\nhullu, nyt on hän taas mennyt tohtoria hakemaan. Kuten näette, täytyy\nminun hoitaa hänen liikeasioitaan, sillä kahdeksaan päivään ei hän ole\nostanut ainoatakaan osaketta, eikä vilkaissut yhteenkään velkakirjaan.\nOnneksi olen minä juuri tehnyt oivallisen kaappauksen, joka hiukan\nlohduttaa häntä, miesraukkaa, kun hän palaa kotiin.\"\n\nCaroline-rouva unohti hetkeksi, että hän oli tullut puhumaan\nVictor'ista, sillä hän huomasi Yleispankin osakkeita niiden paperien\njoukossa, joita Méchain tukuttain kiskoi laukustaan. Vanha laukku oli\nvähällä haleta ja hän veti esiin yhä uusia, samalla kun suu kävi\nyhtämittaa:\n\n\"Katsokaapa vain, nämä kaikki sain minä 250 frangista, ja niitä on\nvähintään 5,000, se tekee yhden sou'n kappaleelta. Ajatelkaa, yksi sou\nosakkeelta, jotka ovat maksaneet 3,000 frangia. Mutta ne ovat kaikessa\ntapauksessa enemmän arvoiset, me saamme niistä vähintään 50 centimeä,\nkonkurssintehneet kysyvät niitä kovin. Ymmärrättehän, ne ovat olleet\nniin hienoja papereita, että niillä on vieläkin vaikutusta. Ne ovat\nvallan mukavia konkurssipesässä, onhan ajanmukaista että on jouduttu\nromahduksen uhriksi. Minulla oli onni mukanani, muuan yksinkertainen\nhoukkio antoi minulle koko höskän pilahinnasta. Ja te voitte ymmärtää,\nettä minä kahmasin koko hoidon heti huostaani!\"\n\nJa hän nauroi vahingoniloisesti kahmien paksuilla sormillaan tuota\narvottomien paperien kasaa, joista useimmat olivat kellastuneet ja\nhaisivat ummehtuneelta.\n\nSilloin kuului tukahtunut, innokas ääni viereisestä huoneesta, jonka\novi oli auki.\n\n\"Katsos vaan, nyt alkaa herra Sigismond taas lörpöttää. Hän ei ole\nmuuta tehnytkään aamusta alkaen. Herranen aika, ja vesi kiehuu, olen\nkokonaan unohtanut sen! Kuulkaapa, pikku rouva, kun kerran olette\ntäällä, voitte käydä kuulemassa, haluaako hän jotain.\"\n\nMéchain lähti keittiöön ja Caroline-rouva, jota aina liikutti\ninhimillinen kärsimys, astui viereiseen huoneeseen. Kirkas huhtikuun\naurinko paistoi maalaamattomalle puupöydälle, jolla oli hajallaan\ntäyteen kirjotettuja paperikasoja, kymmenen vuoden työn tulos. Kapeassa\nrautasängyssä istui Sigismond kolmen tyynyn nojassa puettuna lyhyeen\npunaiseen villapuseroon ja puhui, puhui lakkaamatta; hänellä oli\nsellainen aivojen kiihtymistila, jollainen usein on havaittavissa\nrintatautisilla kuoleman edellä. Hän houraili, mutta puhui välistä\nsangen viisaasti, syvälle vajonneet silmät tuijottivat jonnekin kauas\netäisyyteen.\n\nHeti kun Caroline oli astunut huoneeseen, näytti sairas tunteneen\nhänet, vaikkeivät he koskaan ennen olleet tunteneet toisiaan.\n\n\"Vai niin, tekö rouvaseni. Olen nähnyt teidät ja huusin juuri teitä.\nTulkaa tänne, tulkaa lähemmäksi, niin kuiskaan teille jotain...\"\n\nHiukan vavahtaen astui Caroline sairaan luo ja istuutui tuolille sängyn\nviereen.\n\n\"Minä en tiennyt sitä ennen, mutta nyt minä tiedän. Veljeni myy\npapereita ja minä olen kuullut ihmisten itkevän hänen huoneessaan.\nVeljeni ... oh, se viilsi kuin kaksiteräinen miekka sydäntäni. Ah,\nnoita inhottavia rahoja ... voi, köyhien kärsimyksiä. Ja kohta, kun\nminä olen kuollut, myy veljeni minun paperini, mutta minä en tahdo\nsitä, en tahdo!\"\n\nHän korotti ääntään ja siihen tuli rukoileva sävy.\n\n\"Katsokaa, tuolla pöydällä ovat minun paperini. Antakaa ne tänne, minä\nsidon ne yhteen nippuun, ja te otatte ne sitten mukananne, otatte\nkaikki. Oh, minä olen huutanut teitä, odottanut teitä, ja minä niin\nkovin pelkäsin, että paperini joutuvat hukkaan, koko elämäntyöni raukee\ntyhjiin!\"\n\nJa kun Caroline epäili antaa papereita hänen käsiinsä, rukoili hän\nkädet ristissä.\n\n\"Olkaa lempeä, suokaa minun nähdä, ovatko kaikki tallessa, ennenkuin\nkuolen ... veljeni ei ole kotona, hän ei ole sanomassa, että minä\ntyöskentelen itseni hengiltä ... ah, minä pyydän!\"\n\nSilloin Caroline suostui.\n\n\"Niin, huomaattehan itsekin, että tämä on väärin minulta; veljenne\nsanoo, että se on teille turmioksi.\"\n\n\"Turmioksi? Eikö mitä! Ja mitä se muuten haittaa? Niin monen unettoman\nyön perästä on minun vihdoinkin onnistunut saada tulevaisuuden\nyhteiskunta järjestykseen. Kaikki on mietitty ja arvioitu edeltäkäsin,\noikeus ja onni mitä runsaimmassa määrässä. Oh, mikä suru, etten ehtinyt\njulaista teostani tarpeellisilla selityksillä varustettuna! Mutta tässä\novat muistiinpanot, ne ovat järjestyksessä ja täydelliset. Lupaattehan\nottaa ne huostaanne, niin että joku toinen voi käyttää niitä\nainehistona kirjojen kirjaan, joka on leviävä yli mailman.\"\n\nPitkillä, laihoilla käsillään oli hän tarttunut papereihin ja selaili\nniitä hyväillen, ja hänen suuret, jo sammuvat silmänsä alkoivat\nloistaa. Hän puhui hyvin nopeasti, soinnuttomalla ja yksitoikkoisella\näänellä.\n\n\"Oi, minä näen selvästi edessäni tuon oikeuden ja onnen valtion!\nKaikki tekevät työtä ja heidän työnsä on henkilökohtaista, samalla\nkertaa pakollista ja vapaata. Kansakunta on suuri yhdessä toimiva\nyhtiö, työkalut ovat kaikkien yhteistä omaisuutta, työn tulokset\nviedään suureen yhteiseen varastoon. Ken on tehnyt niin ja niin\npaljon hyödyllistä työtä, hänellä on oikeus niin ja niin moneen\nkulutuslippuun. Työtunti on yhteisenä mittana, kukin esine arvioidaan\nsen vaatiman työajan mukaan, ainoastaan vaihtokauppa tulee kysymykseen,\nei ole olemassa tullia, eikä veroja lukuunottamatta sitä, joka\nmaksetaan vanhojen ylläpitämiseen, lasten kasvattamiseen ja työkalujen\nhankkimiseen. Raha katoaa ja sen mukana keinottelu, varkaudet ja\npetokset, rikoksia ei tehdä rahanhimosta, vaimoa ei oteta myötäjäisten\nvuoksi, kukaan ei murhaa vanhoja vanhempiaan päästäkseen käsiksi\nperintöön, matkustajia ei surmata ja ryöstetä. Ei ole olemassa\ntaistelua eri yhteiskuntaluokkien välillä, ei erotusta työntekijän\nja työnantajan, porvarin ja köyhälistöläisen välillä, ei rikoslakeja\neikä tuomioistuimia, ei asestettua mahtia, joka varjelee rikkaitten\nvääryydellä ansaittuja aarteita nälkäisten raivoa vastaan.\nEi minkäänlaista laiskuutta, ei mahdollisuutta elää toisten\nkustannuksella, ei ylellisyyttä eikä kurjuutta missään. Ah, eikö tämä\nole oikeuden ihanne, korkein viisaus; ei etuoikeutettuja luokkia, eikä\nköyhyyttä; jokainen luo itse onnensa, todellisen ja arvokkaan onnen.\"\n\nHän joutui haltioihinsa ja hänen äänensä kaikui säyseältä ja\ntukahtuneelta, kuin olisi se tullut jostain kaukaa ja kadonnut siihen\naurinkoiseen tulevaisuuteen, jota hänen profetankatseensa ennusti.\n\n\"Ja jos menisin yksityiskohtiin ... katsokaas, tämä arkki, jonka\nreunassa on muistiinpanoja, käsittelee perheen järjestystä, vapaata\nsopimusta, lasten kasvatusta ja ylläpitoa yleisillä varoilla ... eikä\nse kuitenkaan ole anarkiaa. Ja tässä on jotain muuta: minä haluan\nhallinnon jokaista eri tuotannonhaaraa varten, viranomaisen, joka ottaa\nselvän todellisesta tarpeesta ja pitää huolen, että tuotanto ja kysyntä\novat oikeassa suhteessa keskenään. Kaupungeissa ja maaseuduilla tulevat\nkäsityöläiset ja maanviljelystyöväki työskentelemään päällikköjen\njohdolla, jotka he itse ovat valinneet, ja sääntöjen mukaan, jotka he\nitse ovat laatineet äänestyksen kautta. Ja tässä olen tehnyt\nsummittaisen laskelman työajan alennuksesta, joka olisi saatettava\nvoimaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Suuren uusien työläisten määrän\nja etupäässä koneiden ansiosta ei tarvitse tehdä työtä sen enempää kuin\nneljä tai kolme tuntia päivässä, ja niin paljon aikaa jää elämän\nnautintoihin! Sillä eihän siitä tule mikään kasarmi, vaan vapaa ja\niloinen yhteiskunta, jossa jokainen voi halunsa ja kykynsä mukaan\ntyydyttää elämänilon vaatimuksiaan, nauttia rakkauden, kauneuden ja\nälyn lahjoja, juoda luonnon ikuisesti pulppuavasta lähteestä.\"\n\nJa hän teki liikkeen, ikäänkuin olisi ottanut koko mailman haltuunsa.\nTämän köyhyyden keskeltä, jossa hän oli elänyt ja jossa hän nyt kuoli,\njakoi hän veljen kädellä elämäniloja kanssaihmisilleen. Hän oli\njouduttanut kuolemaansa tämän suuren lahjan kautta kärsivälle\nihmiskunnalle. Mutta nyt vapisivat hänen kätensä ja hänen silmänsä,\njoita jo ympäröi kuolon kehä, näyttivät katselevan tätä loputonta\ntäydellisyyttä haudan tuolta puolen.\n\n\"Ah, niin paljon uutta toimintaa, koko ihmiskunta työssä, kaikkien\nelävien kädet parantamassa mailmaa! Ei ole olemassa korpia, ei rämeitä,\nei viljelemätöntä maata. Meren lahdet täytetään, sulkevat vuoret\nhäviävät, erämaat muuttuvat viljaviksi laaksoiksi ja lähteitä\npulppuilee kaikkialla. Mikään ihmeteko ei ole mahdoton, entiset\nsuurtyöt herättävät sääliväistä hymyilyä, niin pieniä ja lapsellisia ne\novat. Maa tulee vihdoinkin asutetuksi. Ja ihminen kokonaisuudessaan\nkehittyy, kasvaa, nauttii vapaudesta, tulee mailman todelliseksi\nherraksi. Koulut ja työpajat ovat avoinna kaikille, lapsi valitsee\nvapaasti elämänuransa, jolle luonto on hänet määrännyt. Ei ole\nkylliksi, että jokainen voi maksaa tietonsa, täytyy myöskin tehdä\nniillä hyötyä, ja jokaista käytetään lahjojensa mukaan, yleiset virat\njaetaan oikeuden ja luonnon oman osotuksen mukaan. Jokainen\ntyöskentelee kaikkien hyväksi voimiensa mukaan! Ah, sinä onnellinen\nyhteiskunta, sinä voiton kaupunki, jota ihmiset vuosituhansia ovat\nikävöineet, ja jonka valkeat muurit loistavat kaukana ... onnen\nmaassa ... häikäisevässä auringonloisteessa.\"\n\nHänen silmänsä sammuivat, hänen viimeiset sanansa tunkeutuivat\nepäselvinä kuin henkäys huulten yli, ja hänen päänsä retkahti\ntaaksepäin, ihastunut hymy väreili vielä suupielissä. Hän oli kuollut.\n\nSyvää osanottoa tuntien seisoi Caroline katsellen nuorta miestä, kun\nBusch äkkiä syöksyi huoneeseen ilman tohtoria, läähättäen ja\nhengästyneenä. Mutta hän oli jo huomannut veljensä, pikku lapsensa,\nkuten hän kutsui tätä, makaavan liikkumattomana avoimin suin ja\ntuijottavin silmin, ja hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja päästi\nulvonnan kuin villieläin. Hän heittäytyi kuolleen ruumiin yli, nosti\nsen käsivarsilleen ikäänkuin olisi tahtonut puhaltaa siihen elävän\nhengen. Tuo pelottava saituri, joka olisi voinut tappaa ihmisen\nsaadakseen haltuunsa 10 sou'ta, oli nyt sanomattoman surun ja tuskan\nvallassa. Hänen pikku poikansa! Ja mielettömän epätoivon vallassa\nhyökkäsi sängyssä levällään olevien paperien kimppuun hävittääkseen\nainaiseksi tuon hullun, inhottavan työn, joka oli vienyt hänen veljensä\nhengen.\n\nRouva Caroline tunsi sydämen sulavan rinnassaan. Hän tunsi nyt\nainoastaan syvää osanottoa tuota miestä kohtaan. Mutta missä hän oli\nennen kuullut tuon tuskanhuudon? Ei vavahtanut hän ensi kertaa tuon\nhuudon kuullessaan. Nyt muisti hän... Mazaud'in luona, äidin ja lapsen\nvalitushuuto isän ruumiin ääressä. Ollessaan juuri lähtemäisillään\nmuisti hän kysyä rouva Méchain'ilta Victor'ia. Victor, jaa, kiitoksia\npaljon, hän oli jo kaukana, jos oli juossut yhtämittaa. Kolme kuukautta\noli Méchain haeskellut ympäri Parisin löytämättä jälkeäkään. Mutta nyt\nei hän enää kysellyt, saisihan sen roiston nähdä kyllä hänen\nnoustessaan mestauslavalle. Rouva Caroline kuunteli hänen sanojaan\näänettömänä. Villipeto oli päässyt irti, se maleksi ympäri mailmaa\nlevittäen kaikkialle perinnöllistä myrkkyään.\n\nKun Caroline saapui rue Vivienne'lle, leyhähti häntä vastaan siellä\nlauha ilma. Kello oli viisi, aurinko oli laskeutumassa ja loi\nkirkkaalle taivaalle hienon, pehmeän värivivahtelun. Tämä hyväilevä\nkevätilma oli kuin uusi nuoruus, se tunkeutui elähyttäen ja lämmittäen\nhänen sydämeensä saakka. Hän hengitti syvään, tunsi kevennystä, iloa ja\ntoivoa hiipi taas hänen sydämeensä. Hän ihmetteli tätä outoa iloa, joka\noli herännyt ja täyttänyt hänen kokonaan, mutta hän ei taistellut sitä\nvastaan. Hän antautui nuortumisen vastustamattoman voiman edessä. Hän\noli joskus nauraen sanonut, ettei hän voinut olla surullinen. Nyt oli\nhän saanut siitä uuden todistuksen: hän luuli tyhjentäneensä epätoivon\npikarin pohjaa myöten, mutta nyt puhkesi toivo taas nupulle, tosin\nmurtuneena ja vertavuotavana, mutta elinvoimaisena kumminkin, ja se\nkasvoi jok'ainoa hetki. Eihän hänellä ollut enää ainoatakaan mielikuvaa\njälellä, elämä oli raaka ja oikeudeton kuin luonnonvoimat. Kuinka voi\nhän sitten rakastaa sitä, ikävöidä kuin lapsi tuntematonta päämäärää,\njohon se johtaa? Mutta hän ei halunnut puhua itselleen järkeä, hän oli\nvain olento, joka tunsi itsensä onnelliseksi kirkkaan taivaan alla\nleudossa kevätilmassa ja nautti terveyden ja puhtauden onnea. Ah niin,\nelämänilo, löytyykö vielä jotain muuta maan päällä? Elämä, itse elämä\ntäydessä voimassaan, niin inhottava kuin se onkin ... elämä ja ikuinen\ntoivo!\n\nEhdittyään asuntoonsa pakkasi Caroline-rouva matkalaukkunsa valmiiksi\nja katsellen ympärilleen jo melkein tyhjässä huoneessa, sattuivat\nhänen silmänsä seinillä riippuviin suunnitelmapiirustuksiin ja\nvesivärimaalauksiin, jotka hän oli aikonut kääriä yhteen ja ottaa\nmukaansa. Mutta hän vaipui ajatuksiinsa jokaista lehteä irrottaessaan.\nHän eli muistoissaan ajan kaukana Itämailla, tuossa rakastetussa\nmaassa, jonka auringonloisto tuntui unohtuneen hänen sydämeensä; hän\neli uudestaan neljä Parisissa viettämäänsä vuotta, tuon jokapäiväisen\nkilvottelun, tuon ankaran toimeliaisuuden, tuon ryöppyävän\nmiljonamyrskyn, joka oli vyörynyt hänen elämänsä yli ja levittänyt\nympärilleen niin paljon hävitystä, ja noissa vielä savuavissa\nraunioissa hän näki jo kokonaisen kukkaissadon puhkeavan esiin.\nTurkkilainen kansallispankki oli tosin joutunut häviöön, mutta\nYhdyshöyrylaivayhtiö kukoisti vielä entisellään. Luonnollisesti\nviipyisi monta vuotta, ennenkuin vanha maakamara oli muokattu uuteen\nkuntoon, mutta sen täytyi kuitenkin tapahtua. Vanha mailma oli\nheräämässä uuteen elämään, uuteen edistykseen, uuteen onneen!\n\nCaroline sitoi piirustukset vahvasti, olihan veli, joka oleskeli\nRomassa, missä heidän piti tavata alkaakseen uutta elämää, pyytänyt\nmenettelemään varovasti niitten kanssa, ja tätä tehdessään johtui hänen\nmieleensä Saccard. Caroline tiesi, että tämä oli Hollannissa\npuuhaamassa taas suuremmoista yritystä, suunnatonta soitten kuivausta;\nhän halusi anastaa mereltä kokonaisen pienen kuningaskunnan sangen\nhyvin järjestetyn kanavajärjestelmän avulla. Saccard oli oikeassa: raha\noli tähän saakka ollut se maaperä, josta huomispäivän ihmiskunta yleni;\nraha, tuo myrkyllinen, hävittävä mahti oli kaiken yhteiskunnallisen\nkasvullisuuden elinehto. Mutta jossain kaukana häämötti toinen\npäämäärä, joka antoi sydämelle toivoa ja elinvoimaa!\n\nJa Caroline oli iloinen. Muistaessaan suhdettaan Saccard'iin ajatteli\nhän, miten rakkauteen aina takeltuu lokaa. Miksi täytyy rakkauden\nkantaa syyllisyys kaikkiin alhaisiin tekoihin ja rikoksiin, joitten\naiheena se on? Onko rakkaus puhtaampi, rakkaus, joka luo elämää?\n\n\n\n"]