[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5HepATC0ccvHgTsDCm6vvsH9Zfi0SJDlfdEPkwDkCTI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},801,"Ylös helvetistä","Lehtimäki, Konrad",1883,1937,"801-lehtimaki-konrad-ylos-helvetista","801__Lehtimäki_Konrad__Ylös_helvetistä","Romaani","romaani",[],[],"fi",1917,null,67845,433399,false,46785,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Ylös helvetistä: Romaani\" by Konrad Lehtimäki is a novel written in the early 20th century. The narrative seems to revolve around themes of war, conflict, and the human condition, particularly focusing on characters such as Marcus, a skilled pilot, and his friend Antonius, set against a backdrop of military review and emergent modern warfare technology. The story hints at personal dilemmas intertwined with broader societal issues, offering a potent exploration of love, loyalty, and the potential for betrayal in tumultuous times.  The opening of the book sets a dramatic scene during a major military review, where Marcus, an engineer officer, is preparing for a flight in one of the latest aircraft. As he anxiously awaits the event, his thoughts drift between the pressure of the moment and his complicated feelings for Aurelia, a woman he loves, and his friendship with Antonius, who harbors hidden turmoil. The narrative paints a vivid picture of the chaotic military environment, introducing the reader to the tension of the era while illustrating Marcus's inner conflict regarding duty, ambition, and personal relationships. As the scene unfolds, the relentless march of military machinery serves as both a metaphor for progress and a harbinger of the harrowing realities of war. (This is an automatically generated summary.)",[],305,"Pasifistinen romaani kuvaa suursodan ja teknologisen tuhon keskelle joutuvaa insinööriupseeri Marcusta. Tarina etenee sota-aatteen ja sotakoneiden ihailusta kohti yhteiskunnallista heräämistä, vallankumousta ja rauhan tavoittelua.","Konrad Lehtimäen 'Ylös helvetistä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 801.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","YLÖS HELVETISTÄ\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nKONRAD LEHTIMÄKI\n\n\n\nEnsimmäinen painos ilmestyi v. 1917\nWSOY:n kustantamana Porvoossa.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Prologi I, II, III, IV, V, VI\n Herääminen\n   Rakkaus\n   Kotitarkastus\n   Joukkohauta\n   Tutkintovanki N:o 3\n Entisyys\n   Isäsi\n   Jäähyväiset\n   Kuumeessa\n   Kuolleet silmät\n Pyörteeseen\n   Ostettu ihmishenki\n   Nälkälakko\n   Isku\n   Äänetön huuto\n Kostaja\n   Punainen arpi\n   Kaksintaistelu\n   Miljoonien nimessä\n Näkymättömät voimat\n   Maanalaisessa huoneessa\n   Näkymätön\n   Kaikki luhistuu\n Myrsky lähenee\n   Kapina\n   Perustukset horjuvat\n   Yöllinen seikkailu\n   Juudaan julistus\n Taistelu\n   Viimeinen keino\n   Veljien veri huutaa\n   Murhenäytelmiä\n   Asevarastoon\n Viimeinen ilta\n   Laulaen kuolemaan\n   Ääni pimeydestä\n   Onnellinen päätös\n   Jännittävät hetket\n Helvetti\n   He eivät tiedä\n   De mortuis\n   Kadotettujen huuto\n   Hirmuisia hetkiä\n Tulimeren rannalla\n   Odottamaton kohtaus\n   Pienokaiset\n   Mielipuolet\n   Näkyjä\n Aamu valkenee\n   Ensimmäinen valonsäde\n   Korkeuteen\n   Onni kuoleman keskellä\n   Teloittajat työssä\n Alkava elämä\n   Hävityksen lintu\n   Tuhanten rakkaudella vihitty\n   Uuteen elämään\n   Onnea matkalle\n Ylös helvetistä\n   Marseljeesi\n   Pois sota\n   Maailma kuohuu\n   Ylös helvetistä\n\n\n\n\nPROLOGI.\n\n\nI.\n\nOli parhaillaan vuoden suurin sotajoukkojen katselmus.\n\nPienellä kummulla kentän yläpäässä seisoi esikuntaupseerien\nloistoautojen parvi ja siitä pisti esiin ylipäällikön auto\nteräksenharmaana, solakkana -- aivan kuin laukaisuun valmis,\njättiläismäinen torpedo, joka ahnaasti kurottaa terävän kärkensä\nvihollislaivaa kohden. Kummun ohi marssi sotajoukkojen loppumaton\nkulkue -- kuin kohiseva, vastustamaton virta.\n\nMutta laajan kentän keskellä oli suunnattomaan neliöön järjestyneenä\nkolmesataa lentokonetta. Ja niiden takana kaksikymmentä tavattoman\nsuurta, oudonnäköistä konetta, jotka muistuttivat joitakin sadun\nhirviöitä -- siinä seisoivat äskettäin keksityt, maailman nopeimmat\nlentokoneet.\n\nTämän rivin toisessa päässä, äärimmäisen koneen vieressä seisoi niiden\nkeksijä, insinööriupseeri Marcus, joka kaksi viikkoa takaperin oli\nnimitetty lentueen päälliköksi; häntä pidettiin myöskin valtakunnan\ntaitavimpana ja rohkeimpana lentäjänä.\n\nHän oli vasta kolmikymmenvuotias, solakka ja jäntevävartaloinen;\nkulmikkaat, terävät kasvot olivat pikemminkin rumat kuin kauniit,\nmutta niistä kuvastui sellainen tarmo, päättäväisyys ja voima,\nettei niitä kerran nähtyään voinut unohtaa. Hänen sileiksi ajellut,\njäntevät kasvonsa näyttivät nytkin kylmiltä ja sulkeutuneilta hänen\nkatsellessaan ohivyöryvää ihmisten ja koneiden virtaa.\n\nMarcuksen katse vilkastui hiukan, jalkaväkijoukkojen hiekanvärisissä\npuvuissaan lähestyessä. Nämä joukot oli aseistettu uudella tavalla:\njoka toisella miehellä oli pientä kivääriä muistuttava konepistooli,\ntoisilla taas kevyt kilpi ja patruunalippaita -- ja komppanian\njäljessä tuli panssaroitu ampumatarvikeauto, josta pisti esiin pieni\npikatykki. Jokaisen pataljoonan jäljessä mennä jyrisi kokonainen\njono panssariautoja pikatykkeineen, raskaine konekivääreineen ja\nampumatarvikkeineen. Välillä marssi taas kivääreillä aseistettua\njalkaväkeä, sitten pioneeriautoja kummallisine koneineen -- ja\ntaas ampumatarvikeautoja, sairasautoja, elintarvike- ja muita\nkuormastoautoja loppumattomiin; tuli kolmipyöräisiä moottoripyöriä,\njoissa oli pieni pikatykki tai konekivääri; sitten tiedustelijat ja\nlähetit tavallisilla moottoripyörillä ja autoilla sekä ratsain.\n\nMarcusta alkoi väsyttää tuo lakkaamaton moottorien ja pyörien\njyrinä; hän alkoi katsella toisaalle: kaukana kentän laidassa näytti\nylipäällikkö liikkumattomana tarkastavan ohimarssivia kiikarillaan.\n\nMarcus katsahti vierustoverinsa Antoniuksen kasvoihin ja hämmästyi:\ntämäkin katsoi kunnaalle, mutta hänen laihoilla, kalpeilla kasvoillaan\noli niin kylmä, peloittava ilme, ettei Marcus ollut koskaan nähnyt\nystäväänsä sellaisena.\n\n-- Antonius, mikä sinun on? hän kysyi hiljaa. Puhuteltu näytti hiukan\nhätkähtävän, aivan kuin olisi herännyt unesta; hän käännähti ja sanoi\nväkinäisesti hymyillen:\n\n-- Ei mikään, miksi niin luulet?\n\nMarcuksen tuli paha olla: ystävän kasvoissa kuvastui jokin salainen\ntuska; hänen suuret, mustat silmänsä näyttivät vajonneen entistäänkin\nsyvemmälle, ohimoilla näytti tukka entistä harmaammalta -- ja hän oli\nvasta 35-vuotias!\n\n-- Minusta vain tuntui -- ja sinähän olet laihtunutkin viime aikoina!\nsanoi Marcus.\n\n-- Olenko? En ole kai oikein terve...\n\nMarcuksen mieleen muistui, että Antoniuksen molemmat veljet oli\nviime maailmansodan jälkeen ammuttu sotaa vastustavaan salaliittoon\nkuulumisesta. Kun hänen oma isänsä oli samaan aikaan surmattu kadulla,\nhän tunsi karvasta katkeruutta ja hänen mieleensä lennähti epämääräinen\naavistus, että veljiensä tähden Antoniuskin kärsi.\n\nMarcuksen ajatukset keskeytyivät, sillä tuulispäänä syöksyi kevyt\ntykistö lujissa autoissa esiin. Autojen edessä oli lumiauran näköinen\npanssari ja tavattoman voimakkaat koneet, joiden jyske täytti ilman\nhuumaavalla pauhulla; jonon loppupuoli peittyi pölypilveen.\n\nNyt kuului kumeata jytinää, ja valtavan suurissa autoissa lähenivät\n30-35-senttimetriset haupitsit ja kenttätykit. Kivikova kenttä\nvapisi niiden alla, ja Marcuksesta tuntui ikään kuin muinaisajan\nhirviöt olisivat siinä raskaasti ähkyen ja huohottaen kömpineet\nohitse. Mutta vielä valtavampana häämötti kentän toisella puolella\nrivi 48-50-senttimetrisiä mörssäreitä -- ikään kuin siellä olisi\nistunut parvi jurakauden jättiläisliskoja -- mustat, ammottavat kidat\nkohotettuina taivasta kohti kuin uhkaavaan irvistykseen.\n\nRaskaan tykistön jälkeen lähenivät vuoristojoukot. Ensin tuli joukko\nratsastajia konepistoolein aseistettuina; sitten toisia, joilla\nvarahevosen selässä oli keveitä pikatykkejä, jalustoja ja kilpiä; sen\njälkeen ampumatarvikeosastot, sitten jalkaväkeä.\n\nMarcusta alkoi taas kyllästyttää; hän tarttui kiikariinsa ja ojensi sen\nkaupunkia kohden!\n\nNyt hän vasta huomasi, että miltei kaikki kentänpuoleiset parvekkeet\nolivat väkeä täynnä. Eniten näkyi naisia vaaleissa puvuissaan, ja monet\nvilkuttivat innokkaasti nenäliinojaan...\n\nEnsin Marcus ei käsittänyt, mutta sitten hänelle yhtäkkiä selveni\n-- nehän olivat täällä olevien morsiamia tai nuoria rouvia,\njotka tahtoivat näin ilmaista, että he nytkin ajattelevat vain\nrakastettujaan. Tosin nämä eivät voi vastata, mutta lienee ainakin\nsuloista _nähdä_ noiden valkoliinojen liehuvan.\n\nMarcus tunsi taas rinnassaan oudon, selittämättömän kaipauksen: jospa\n_hänkin_, Aurelia, liehuttaisi jossakin valkoista liinaa, katselisi\nomituisilla silmillään, kun hän kohoaa ilmaan.\n\nEi -- mitäpä Aurelia minua katselisi! -- Marcus ajatteli katkerana.\n\nJa sama epätietoisuus, joka monta viikkoa oli häntä kiduttanut, alkoi\ntaas kalvaa rinnassa. Hän muisti yksityiskohtia myöten ne muutamat\nkohtaukset, jotka hänellä oli ollut tytön kanssa, punnitsi mielessään\ntämän sanoja, silmäyksiä... Miten hän kerrankin...\n\nJospa hän sittenkin -- ehkä hän nytkin on tuolla väkijoukossa.\n\n-- Mitä sinä niin onnellisena katselet? hän kuuli äkkiä Antoniuksen\näänen.\n\nMarcus säpsähti kuin yllätetty pahantekijä, mutta nähdessään toverinsa\nveljellisen katseen änkytti hiukan punastuen:\n\n-- Katsos veli -- ajattelin sitä samaa asiaa, josta sinulle\ntoissailtana puhuin.\n\nAntonius katsoi Marcusta hetken, ja sanoi sitten miltei surumielisesti:\n\n-- Älä vain veli, luota _liiaksi_ onneen. Koeta ajatella myös\npettymystä -- sitten on helpompi, jos -- jos se sattuisi tulemaan.\n\n\nII.\n\nÄkkiä kuului vihlova vihellys, ja kolmesataa moottoria alkoi yht'aikaa\nsurista, kolmesataa lentäjää tarttui ohjauslaitteeseen.\n\nKajahti terävä kiväärinlaukaus -- ja aivan kuin sitä säikähtänyt\nlintuparvi kohosi kolmesataa konetta valtavana, tiheänä parvena ilmaan.\nVasta siellä korkealla ne silmää hivelevän säännöllisesti järjestyivät\nyhteen ainoaan ympyrään, joka alkoi hurjasti vonkuen pyöriä kentän\nkohdalla aivan kuin maailman suurin vauhtiratas.\n\nMutta tätä mahtavaa näkyä ei tällä hetkellä kukaan katsonut.\nPaikoillaan seisovat sotajoukot, esikuntaupseerit, ylipäällikkö, kaikki\ntuijottivat henkeä pidättäen uusia, oudonnäköisiä koneita, jotka nyt\nensikerran lähtivät lentoon julkisesti.\n\nMarcus tunsi omituista jännitystä, odottaessaan koneensa vieressä,\nsillä hänen piti lähteä ensimmäisenä.\n\nKajahti terävä kiväärinlaukaus; hän hypähti notkeasti paikalleen, sanoi\njotakin apulaiselleen ja pani moottorit käymään.\n\nKone alkoi ankarasti täristä, surina oli ihan korviasärkevä; mutta\nkun hän väänsi äänensammuttajat paikoilleen, se vaimeni omituiseksi\nhuminaksi, ja sitten hän lisäsi moottoreihin täyden vauhdin.\n\nKun lähtölaukaus oli pamahtanut, kuului tuhansista kurkuista ihastuksen\nja hämmästyksen huuto, sillä niinkuin suunnattoman suuri, ammuttu\nraketti syöksähti ilmaan ensimmäinen kone; sitä seurasi kolmenkymmenen\nsekunnin kuluttua toinen, kolmas: aina kolmenkymmenen sekunnin kuluttua\nuusi -- aivan kuin ihmisjärjen käsittämätön jättiläismörssäri olisi\nniitä nopeasti sylkenyt kidastaan. Ja viimeiset kaksi oli sidottu\nyhteen rinnakkain -- se näytti vielä kummallisemmalta!\n\nHuuto oli ehtinyt jo hiukan vaimeta. Mutta silloin saapui ensimmäinen\nlentäjä tuon mahtavan, vinhasti pyörivän ympyrän ulkolaidalle -- ja\nlukemattomat ylöspäin kohotetut kasvot kalpenivat oudosta hurmauksesta,\nhuuto kiihtyi, se muuttui puolittain kauhunhuudoksi; epäselvästi erotti\nsen joukosta muutamia naisten kirkaisuja:\n\n-- Kauheata!\n\n-- Jumala auttakoon häntä!\n\n-- Tuo on hirveätä!\n\nKun Marcus pani potkurit pyörimään ja kone syöksyi viistoon ylöspäin,\nvaltasi hänet omituinen riemun ja voiman tunne. Hän ohjasi yhä\njyrkemmin ylöspäin, ja hänen koneensa kohosi miltei kohtisuoraan! Hän\nantoi sen nousta vieläkin noin viisisataa metriä -- ja sitten...\n\nKylmät väreet syöksyivät hänen ruumiinsa lävitse, kun hän ensin\nantoi koneen pudota miltei kohtisuoraan alaspäin, sitten vähitellen\nviistompaan ja vihdoin äkkiä vaakasuoraan eteenpäin. Tällä tempulla hän\nsaavutti heti tavattoman vauhdin. Samalla hän aukaisi erään laitteen,\njoka lisäsi vauhtia vaakasuoraan lennettäessä, ja hetken kuluttua\nnäytti mittari suurinta, neljänsadan kilometrin tuntinopeutta.\n\nLentäessään toisten ohi Marcus vasta oikein huomasi, miten hirveä hänen\nvauhtinsa oli. Hänen koneestaan kuului vain hillitty humina, mutta ilma\nulvoi ja vonkui -- niinkuin hänen ympärillään olisi lennellyt lukematon\nparvi näkymättömiä, ulvovia pahojahenkiä.\n\nVilkaistessaan alas Marcus näki jotakin epämääräistä, värisevää\nniinkuin paikallaan tanssivia lumihiutaleita...\n\nAhaa! Ne ovat vilkkuvia nenäliinoja -- väkijoukot osoittavat\nsuosiotaan. Ne vilkuttavat _hänelle_. Oi! Hän olisi tahtonut lentää\nvielä hurjemmin!\n\nMutta kyllä hän kiitikin! Kuin myrskylinnut varisten ympärillä\nkiersivät hänen koneensa vanhamallisten koneiden ympyrää. Ja kolmannen\nkierroksen jälkeen Marcus alkoi suunnitelman mukaisesti kohota ylöspäin.\n\nArmeijan ylipäällikkö käännähti ilmavoimien komentajan puoleen ja\nkuiskasi jännittyneenä:\n\n-- No kenraali, saavutammeko me tänään korkeuslentoennätyksen?\n\n-- Toivon parasta, teidän ylhäisyytenne! Ilma on kaunis, ja hän on sen\nmiltei varmasti luvannut. Nopeusennätys on nyt kiistämättä meillä!\n\nYlipäällikkö hieraisi tyytyväisenä käsiään ja sanoi armollisesti:\n\n-- Se on hyvä! Jos nyt vielä samana päivänä tulisi korkeusennätys, niin\nminä kyllä tulen teidät muistamaan. Se tulee olemaan kirpeä uutinen\nnaapurimaassamme, joka jo liian kauan on tässä suhteessa kulkenut\netunenässä!\n\n-- Niin, teidän ylhäisyytenne, lausui kenraali kumartaen. -- Tulen\nolemaan sangen kiitollinen, teidän ylhäisyytenne.\n\nYlipäällikkö kohotti taas kiikarinsa ja sanoi hetken kuluttua iloisesti:\n\n-- Hän on todellakin jo sangen korkealla.\n\nNiinkuin oudonnäköinen, ylpeä lintu kohoaa yksinäinen lentokone yhä\nylemmäksi, tulee kierros kierrokselta yhä pienemmäksi. Nyt se näkyy\nsinistä taivasta vasten vain pienenä pilkkuna. Mutta se ei tyydy, ei\ntaukoa -- se kohoaa yhä. Toisinaan se katoaa katselijoiden näkyvistä,\nniinkuin aineeton varjo; taas näkyy, taas katoaa -- niinkuin varjo...\n\n\nIII.\n\nMarcus nousi ensin viistoon mahdollisimman suoraan ylöspäin, sitten\nvastakkaiseen suuntaan -- vasta sitten hän alkoi kohota kierrellen.\n\nNyt kun ei ohjaaminen enää vaatinut sellaista äärimmäistä huomiota, hän\nkatsoi alas huimaavaan syvyyteen.\n\nKaikki oli muuttunut omituisen epämääräiseksi, vähäpätöiseksi. Kenttä\noli vain pieni ruskea läiskä, jossa ei joukkoja enää erottanut: vain\nvaivoin näkyi toisella laidalla muurahaisen kokoinen panssariautojen\nrivi, joka hiljaa mateli eteenpäin. Kentän toisella laidalla häämötti\njokin pitkulainen, himmeä täplä, jonka hyvällä tahdolla voi selittää\nkatsojajoukoksi. Hänen alapuolellaan olevat lentokoneet näyttivät\nhyönteisiltä, suurilta sudenkorennoilta, jotka parveilevat lammikkojen\nkohdalla...\n\nYhä korkeammalle kohoaa Marcus -- ja hurja riemu täyttää hänen\nrintansa. Hän on nuori ja voimakas, hän on keksinyt tämän huimaavan\nkoneen, joka nousee nopeana kuin ajatus. Hänellä on mukanaan\ntarvittavat laitteet ja hän on varma, että voi kohota korkeammalle kuin\ntoiset.\n\nAlkoi jo tulla kylmä, mutta hän kiinnitti ohjauslaitteen ja\npuki nahkatakin päälle vielä lämpimän turkin. Ja vilkaistuaan\nkorkeusmittariin hän huomasi jo olevansa korkeammalla kuin koskaan\nennen.\n\nIlman ohenemisen vuoksi kone nousi hitaammin kuin ennen, vaikka\nmoottorit kävivät täyttä vauhtia -- mutta hän kohosi!\n\nIlma muuttui yhä kylmemmäksi, hän alkoi turkista huolimatta väristä\nvilusta -- mutta mitäpä siitä -- hän _kohosi sittenkin_, jatkuvasti!\n\n-- Voitto! hän lausui hetken kuluttua apulaiselleen.\n\n-- Hyvä! vastasi tämä yhtä niukkasanaisesti, aivan kuin täällä ei olisi\nlainkaan sopinut puhua. Ja he huomasivat kumpikin, että avaruudessa\nääni ei kajahtanut vähääkään, vaan kuului kummallisen kuolleelta.\n\nHänen apulaisensa kiinnitti pienen lyijypainon pitkään, punanauhaiseen\npyrstöön ja pudotti sen alas.\n\nSe oli sovittu merkki korkeusennätyksestä.\n\n-- Korkeammalle! lausui Marcus. Hän päätti kohota nyt niin korkealle,\nettei heti tarvinnut tulla parantelemaan ennätystään. Apulainen\nnyökkäsi, he olivat jo ennen sopineet kaikesta.\n\nKoneen vauhti hiljeni yhä, mutta se nousi vieläkin verraten nopeasti.\nMarcus värisi vilusta, hän alkoi hengittää lyhyesti ja kuuluvasti,\nohimoissa jyskytti ankarasti... Mutta kun he sitoivat suulleen\nhengitysnaamarin ja aukaisivat happisäiliön, tuntui heti paremmalta.\n\nMarcus katsahti alas, ja sanoin selittämätön, juhlallinen tunne täytti\nhänen rintansa: hän tunsi olevansa niin äärettömän kaukana elämästä,\nomasta maailmastaan... Kaikki oli pienentynyt, kaikki ihmisten luoma\noli täällä hävinnyt näkymättömiin. Tänne häämöttivät vain vuoret,\nsuuret metsät, kaukaiset järvet hienon, siniharmaan autereen lävitse.\nKoko maanpinta näytti jättiläissuurelta korkokartalta, jota peitti\nsalaperäinen, läpinäkyvä verho... Sitä katsellessaan Marcus tunsi\nitsensä kovin pieneksi. Entäpä jos kone nyt joutuisi epäkuntoon? Oh --\nlapsellisuuksia! _Ylöspäin!_\n\nMutta nyt kone nousi yhä hitaammin. Olokin tuli taas vaikeaksi.\nUudestaan alkoi tuntua tuo epämääräinen tuskallinen ahdistus. Ja koska\nhän oli jo 800 metriä korkeammalla entistä maailmanennätystä, niin...\n\n-- Eikö jo laskeuduta? änkytti hänen apulaisensa, ja hänen kasvoissaan\nkuvastui kauhu.\n\nSanaa sanomatta Marcus pysäytti moottorin, ja kone alkoi kierrellen\nliukua alaspäin.\n\n\nIV.\n\n-- Ei kai teidän suosikkinne vain lähde suoraa päätä taivaaseen!\nvirkkoi ylipäällikkö kuivan leikillisesti komentajalle. -- Se olisi\nvahinko, sillä hän näyttää olevan etevä lentäjä.\n\n-- En luule sitä, teidän ylhäisyytenne! tämä vastasi kumartaen.\n-- Hän on myöskin varovainen; ei ole vielä koskaan pudonnut eikä\nvahingoittanut konetta.\n\n-- No toivokaamme siis, että hän vielä palaa.\n\nKomentaja oli tuskin ehtinyt katsahtaa ylöspäin, kun hän äkkiä\nkiihkeästi huudahti:\n\n-- Tuossa tulee sanoma! Minulla on kunnia ilmoittaa teidän\nylhäisyydellenne, että korkeusennätys on meillä!\n\nSamalla hän oli ponnahtanut kalpeana seisoalleen. Ylipäällikkö änkytti\nhämmästyneenä:\n\n-- Miten tiedätte...?\n\n-- Tuo on sovittu merkki! ilmoitti komentaja ja viittasi punaiseen\nviestiin, jota eräs täyttä laukkaa lähenevä ratsastaja heilutti\nkädessään ja toi suoraan komentajalle.\n\n-- Siinä tapauksessa saan vilpittömästi onnitella teitä, herra\nkenraali! lausui ylipäällikkö, ojentaen armollisesti kätensä\nkenraalille; sitten hän lisäsi iloisesti:\n\n-- Pian ovat kaikki jo marssineet! Palkkajoukot vielä -- niin päästään\nloppuosaan!\n\nSamassa tulivatkin palkkajoukot suurissa, äskettäin parannetuissa\npanssariautoissa, ja jok'ainoalla miehellä oli vaunun aseistuksen\nlisäksi konepistooli.\n\nJos aseistus oli ensiluokkainen, niin oli miehistö sen sijaan sangen\nkirjavaa. Siinä oli villinnäköisiä alusmaalaisia ja jättiläiskokoisia\nmaaseuduilta koottuja miehiä; näiden tylsäin härännaamain rinnalla\nhuomasi ovelia suurkaupungin kasvattien kasvoja: veijareita,\ntaskuvarkaita, epäonnistuneita liikemiehiä, rappeutuneita ylioppilaita.\nPalkkajoukot oli perustettu viime maailmansodan jälkeen sotilaskapinan\naikana, ja hallitus oli jatkuvasti ponnistellut niiden miesluvun\nlisäämiseksi. Niiden avulla oli jo monta kertaa tukahdutettu pieniä\nsotilaslevottomuuksia ja uhkaavia lakkoja, ja hallitus oli niihin\nerittäin tyytyväinen. Kansan valtava enemmistö vihasi niitä katkerasti,\nnytkin kuului väkijoukosta vihaisia, uhkaavia huutoja.\n\nKukaan ei huomannut Marcuksen laskeutumista, ei sitäkään, että hän oli\nlaskeutunut kentän sivuun, jonne Antoniuksenkin kone ilmestyi.\n\nAntonius nousi ystävänsä koneeseen ja tarttui hänen käteensä\nonnitellakseen, mutta huomasi, että Marcus oli kalpea ja nääntyneen\nnäköinen.\n\n-- Marcus, oletko sairas? hän kysyi huolestuneena.\n\n-- En, olen vain väsynyt. Mutta sanohan, mitä tuolla tapahtuu?\n\nHe katsoivat jännittyneinä, miten palkkajoukkojen ohiajettua\npoliisiparvi riehui väkijoukossa; kuului epäselviä kirouksia,\ntuskanhuutoja, ja kaikki peittyi pian sekavaan hälinään ja\nväentungokseen...\n\n-- Siellä nähtävästi vain vangitaan röyhkeitä ihmisiä, jotka ovat ehkä\nkutsuneet pyöveleitä -- pyöveleiksi! puhui Antonius katkerasti.\n\n-- Kuulehan ystäväni! kysyi Marcus vilkastuen. -- Onko siinä perää,\nettä palkkajoukoissa on vankilasta otettuja murhaajia?\n\n-- Totta se on. Muutetaan vain mahdollisimman kauas kotipaikoiltaan,\nannetaan uusi nimi, värjätään tukka ja urhoollinen palkkasoturi on\nvalmis.\n\n-- Se on inhottavaa! kuohahti Marcus, ja hänen kasvoissaan kuvastui\nentinen tarmo.\n\n-- Miksi niin! puhui Antonius karmivan ivallisesti. Nehän ovat\nheti ammattitaitoisia! Ja palkkakin on sen mukainen; toiset saavat\nvain hiukan tupakkarahaa ylläpidon lisäksi, kun sen sijaan monet\nvapaaehtoisesti joukkoon yhtyneet murhaajat saavat kerrassaan suuria\npalkkoja. Minäkin tiedän erään entisen maalaisrengin, joka saa everstin\npalkan. Hän näet on parhaimpia pikatykin \"ohjaajia\" koko joukossa!\n\n-- Mutta minä kuulin, että miehistössä on kaikilla sama palkka! virkkoi\nMarcus hämmästyen.\n\n-- Vain muodon vuoksi! Jokainen saa suljetun kotelon, eikä kukaan\ntodellisuudessa tiedä toisensa palkasta. Kas niin! Nyt ne ovat menneet,\npian esittää teatterinjohtajamme tämänvuotisen näytäntönsä.\n\n-- Sanotko sinäkin hänestä niin? kysyi Marcus.\n\n-- Ylipäällikkömme on luonne, joka tahtoisi häikäistä kaikki\nomituisuuksillaan! Ja sen tähden...\n\nHänen sanansa katkaisi yksinäinen tykinlaukaus.\n\n-- Nyt se alkaa! Katso itse!\n\n\nV.\n\nHeti ohimarssin jälkeen ahtautuivat kaikki jalkaväkijoukot kentän\nkeskikohdalle tiheäksi pyöreäksi muodostelmaksi, jonka etuosassa oli\nviidestäkymmenestä sotilassoittokunnasta yhdistetty soittokunta. Tämän\nihmiskeskuksen ympärille oli järjestetty suunnattoman paljon aseita ja\nmuuta sotakalustoa säteettäiseksi, satakertaiseksi panssariksi siten,\nettä ihmisiä lähinnä oli raskas tykistö, sitten pioneerien välineet,\nsuuret rakettiautot, sen jälkeen muut ampumatarvikeautojen rivit;\nseuraavina renkaina seisoi kevyt tykistö, näiden jälkeen, kulkunopeuden\nmukaan, eri panssariautojen monilukuiset rivit ja äärimmäisinä\nlähettien pienet torpedoautot ja suuret moottoripyörät.\n\nKun tykinlaukaus oli kajahtanut, tapahtui jotain tavatonta: soittokunta\nalkoi pärryttää hurjaa sotamarssia, 70-tuhantinen miesjoukko huutaa\nhurraata käskyn mukaan, ja tuo suunnaton ympyrä _alkoi pyöriä!_\n\nEnsin se pyöri hitaammin, mutta vauhti kiihtyi vähitellen yhä\nvinhemmäksi. Ihmisjoukkoa lähimpänä olevat autot kulkivat tosin\nhiljalleen, mutta kun keskuksesta lähtevät säteet oli pidettävä\nmahdollisimman suorina, täytyi uloimpien syöksyä eteenpäin suorastaan\nhirvittävää vauhtia... Ja lisäksi oli kolmesataa konetta käsittävä\nlentomuodostelma laskeutunut noin 100 metrin korkeudelle ja pyöri\nilmassa maassa olevan jättiläispyörän kohdalla -- _samanlaisena\nsäteikkönä_.\n\nJospa tuolla keskipalkoilla särkyisi pyörä, lennähti Marcuksen mieleen,\nmutta hän ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun. Vauhti oli\nkiihtynyt vimmatuksi, mielettömäksi... Tuhannet moottorit paukkuivat\nja surisivat, kymmenettuhannet pyörät jymisivät kivikovalla kentällä,\nirroittaen siitäkin sakean pölypilven, ja noiden lukemattomien pyörien\nalla tuntui maa tuskasta värisevän...\n\nMarcus käännähti äkkiä, sillä meteliin yhtyi pikatykkien terävä jyrinä.\nSe kuului kentän toiselta laidalta, missä tykkihirviötkin olivat.\n\nPikatykit näyttivät olevan lähinnä, ja niiden takaa näkyi muutamia\n28-senttimetrisiä haupitseja. Tähän asti olivat viimeksi mainitut\nolleet vaiti, istuneet vain paikoillaan kuin suuret koirat, jotka\nantavat pienempien rähistä ja haukkua mielensä mukaan. Mutta aivan\nkuin tästä nalkutuksesta lopulta raivostuen eräs niistä tulta ja savua\nsylkäisten ärjähti kerran niinkuin yliluonnollinen helvetinkoira.\nSiihen yhtyivät toisetkin, ja jokaisesta jymähdyksestä vavahti maa,\nkoko avaruus tuntui olevan täynnä pauhua, jylinää, mahtavampaa kuin\nankarin ukkonen; lähimmät lentokoneetkin alkoivat heilua, näyttivät\nolevan putoamaisillaan kuin haavoitetut linnut...\n\nMutta tuossa mielettömästi pyörivässä, kaaosmaisessa koneitten\npaljoudessa on sittenkin yhtenäisyyttä, ajatteli Marcus. Se näytti\nyhdeltä ainoalta koneelta, niin suurelta, ettei sille enää keksi\nvertauskuvaa, niin vastustamattomalta, ettei sitä enää ihmisvoimin voi\npysähdyttää eikä kukistaa. Armotta se rusentaa alleen kaiken, mikä sen\ntielle asettuu...\n\n_Ihmistä_ ei enää näkynyt, ihminen oli luomansa voiman rinnalla\nliian pieni ja heikko, ihminen näytti sen rinnalla halveksitulta,\nmitättömältä kääpiöltä.\n\nJa ihmisyys!\n\nNiin -- se näytti vieläkin mitättömämmältä, vielä halveksitummalta.\n\nYstävykset olivat kaiken aikaa äänettöminä katselleet, mutta nyt\ntapahtui sellaista, joka saattoi Antoniuksen suunniltaan.\n\nSattui parin sekunnin väliaika, jolloin tykinlaukauksia ei kuulunut, ja\nsilloin kuului läpinäkymättömästä tomupilvestä 70-tuhantisen miesjoukon\nhuuto.\n\nAntonius oli äärimmäisen kiihtynyt. Ääni tuntui hänestä heikolta\nhätähuudolta, niinkuin kadotetut olisivat helvetin sakeimman savun\nkeskellä huutaneet apua. Hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät vihasta ja\ntuskasta; hän tarttui aivan kuin rautakourin Marcuksen käsivarteen ja\nhuusi hurjasti:\n\n-- Kuulitko miesten huudon? Eikö se ollut ikään kuin ihmisyyden\nviimeinen hätähuuto raakalaisuuden helvetistä...?\n\nMarcus ei koskaan ollut nähnyt ystäväänsä kiihtyneenä. Tämä oli aina\nollut niin kylmä.\n\nSamassa molemmat hypähtivät seisoalleen. He näkivät, miten pyörteen\nulkolaidalla eräs lähettiauto ajoi moottoripyörän yli.\n\nMoottoripyörä paiskautui uskomattoman kauas eteenpäin, ja niinkuin\nraivokas villieläin hypähtää pakenevan uhrinsa jälkeen syöksyi auto\nsalamannopeana uudelleen moottoripyörän yli. Se rusentui siruiksi, auto\nlennähti nurinniskoin, ja samalla kohdalla eräs toinen lähettiauto\nhypähti pystyyn, aivan kuin kuolettavasti haavoittunut hevonen.\nOnnettomuus tapahtui yhdessä rusahduksessa -- ja sitten tomupilvi\npeitti kaiken...\n\nYstävykset tuijottivat kuin jähmettyneinä. He olivat vieläkin\nkuulevinaan tuon ilkeän rusahduksen.\n\nKun pyörre vihdoin seisahtui ja tomupilvi hälveni, näkyi hääriviä\nlääkintämiehiä, ja heti sen jälkeen kannettiin kentältä kahdella\npaarilla jotain muodotonta, liikkumatonta...\n\nMarcus kalpeni, puri hammastaan, ja Antonius muisti, että hän vielä\ntänä aamuna oli puhutellut tuota nuorta tiedustelijaa, luutnanttia,\njonka jäännökset juuri vietiin pois. Hänellä oli ollut kirkkaat,\ntummanruskeat pitkäripsiset silmät, ylähuulessa untuvaiset viikset, ja\nhän oli hymyillyt niin iloisesti ja avomielisesti...\n\n\nVI.\n\nYstävykset asuivat samalla suunnalla ja päättivät mennä jalkaisin\nkotiin.\n\nKun he olivat kulkeneet hetkisen äänettöminä, sanoi Antonius kuin\nanteeksi pyytäen:\n\n-- Älä välitä siitä, vaikka tänään olin hieman hermostunut. Olen\nvalvonut liiaksi viime aikoina.\n\n-- Ei veli! huudahti Marcus ääni mielenliikutuksesta vavisten. -- Minä\nolen ajatellut tuota asiaa kaiken aikaa! Ja sinä puhuit totta, veli!\nSen _täytyy olla totta_, mitä äsken sanoit -- tuo on liian mieletöntä.\n\n-- Tahtoisitko tehdä sellaista, mikä heikentäisi sitä? kysyi Antonius\ntaas hetken kuluttua.\n\nSilloin Marcus seisahtui katukäytävälle, tarttui lujasti ystävänsä\nkäteen; hänen harmaissa, terävissä silmissään ja hillityssä äänessään\nkuvastui sisäinen innostus ja voima, aivan kuin hän olisi lausunut\nkalliin valan:\n\n-- _Tahdon_.\n\n-- Koeta siis saada keksintösi valmiiksi, sanoi Antonius hiljaa,\npainokkaasti. -- Jos onnistut, niin ilmoita ensin minulle. Neuvotellaan\nsitten, mitä on tehtävä.\n\n-- Minä lupaan sen! -- vakuutti Marcus juhlallisesti. Sitten hän\npuristi lujasti ystävänsä kättä ja lähti yksin asuntoansa kohden.\n\nMutta ajatukset pysyivät itsepäisesti kaikessa, mitä hän tänään oli\nkokenut; sitten hän tietämättään mutisi hiljaa:\n\n-- Olen ollut sokea.\n\n\n\n\nHERÄÄMINEN.\n\n\nRAKKAUS.\n\nMarcus ei voinut ajatellakaan päivällistä. Hetken istuttuaankin\nhän tunsi vielä outoa väsymystä. Sen tähden hän riisui takkinsa ja\nlaskeutui pitkäkseen sohvalle.\n\nPäivän moninaiset tapaukset palautuivat hänen mieleensä selvinä,\nelävinä. Ennätysten saavuttaminen ei häntä paljoa liikuttanut, sillä\ntodellisuudessa ne oli saavutettu samalla kuin keksintö valmistui.\nMutta tunnelmat siellä ylhäällä -- ja hornanpyörteen ääressä --\nAntonius...\n\nNiin, Antoniuksen sanat koskivat kummallisesti, ne pakottivat tuntemaan\njuuri samalla _tavalla_ kuin hänkin.\n\nJa mitä enemmän hän ajatteli, sitä selvemmin hän tunsi, että Antonius\noli oikeassa ja että hän oli suuri, voimakas ihminen.\n\nHän tunsi lämmintä kiitollisuutta, muistellessaan, mitä kaikkea\nAntonius oli tehnyt hänen hyväkseen -- ja samalla syvää sääliä. Miten\npaljon tämä lieneekään kärsinyt elämässä, kun hiuksensakin jo olivat\nharmaat -- ja hänen veljensä...\n\nMarcuksen mieleen palasi taas entistä voimakkaammin _isä_ -- hänen\nelämänsä ja kauhea kuolemansa...\n\nHän hypähti sohvalta kuin käärmeen puremana ja alkoi kävellä kiivaasti\nedestakaisin. -- Niin tehtiin isälle, ja hän, hän rakentelee\nlentokoneita isänsä murhaajille... Uskollinen, rakastava poika!\n\nOmituista, että Antonius viitsii edes puhua kanssani! ajatteli Marcus,\nja kuten kiihkeät luonteet yleensä, teki hänkin aivan äärimmäiset\njohtopäätökset; hän tunsi julmaa nautintoa ruoskiessaan ja pilkatessaan\nitseään ajattelemattomuudestaan, tyhmyydestään...\n\nJa kuitenkin Antonius oli hänelle kuin veli! Niin, Antonius hänelle oli\nesittänyt Aureliankin.\n\nNiin, Aurelia!\n\nMarcus muisti taas elävästi heidän ensi tapaamisensa. Ja tuo suloinen\nmuisto työnsi tieltään kaikki toiset ajatukset: hän miltei _eli_\nuudelleen tuon illan.\n\nOli hieno perhejuhla. Hän oli Antoniuksen kanssa tullut toisia\nmyöhemmin. Ilo oli ylimmillään, mutta hän ei voinut ottaa siihen osaa;\nhän vain istui yksin, katsellen toisten iloa... Antonius oli hävinnyt\njonnekin sisähuoneisiin.\n\nSilloin Marcuksen huomio äkkiä kiintyi siihen, että näki talon emännän\ntaluttavan erään mustapukuisen tytön flyygelin ääreen.\n\nMarcus odotti jännittyneenä ja hämmästyi kuullessaan alkuakordit. Se\noli jotain outoa, tavatonta, kapinallista: Chopin'in surumarssi --\niloisessa perhejuhlassa!\n\nMarcus oli useasti kuullut tuon kappaleen, mutta ei vielä koskaan\ntuollaisena! Siinä kuvastui niin omituisen masentava, _suuri_ suru\n-- niinkuin se olisi lähtenyt suoraan miljoonista haavoitetuista\nihmissydämistä. Niinkuin kokonainen kansa olisi seissyt äänettömänä,\njokaisen kasvoilla jäykistynyt epätoivo ja murhe.\n\nMarcus oli lähellä flyygeliä ja seurasi tytön soittoa, koko hänen\nolemustaan ikään kuin lumottuna. Tyttö ei keikaillut liikkeillään\nniinkuin konserttien antajat, vain hiukan liikahti toisinaan hänen\nsolakka vartalonsa, ja hennot valkeat sormet liikkuivat koskettimilla\nkevyesti kuin hyväillen.\n\nHänen kasvoistaan näkyi vain hieno profiili, ja Marcus huomasi, miten\nlopussa kyynel vieri kalvennutta poskea pitkin.\n\nSuuressa salissa oli syntynyt kuolemanhiljaisuus -- eikä kukaan enää\nmuistanut, miten sopimattoman teon tyttö oli tehnyt; kaikki kiittivät\nhäntä imartelevin sanoin. Mutta hän meni heti erääseen kulmaukseen\npuolittain kukkien taakse ja istuutui toisen samannäköisen tytön\nviereen.\n\nMarcus meni heti Antoniuksen luokse ja sai tietää, että tytöt olivat\nerään rikkaan kenraalin ainoat tyttäret. Vanhempi, joka äsken\nsoitti, oli hiljattain karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten\nmielipiteittensä tähden -- ja nyt hän antoi soittotunteja. Antonius\nlupasi esittää tytöt hänelle.\n\nNyt vasta Marcus huomasi, miten tavattoman yhdennäköisiä sisarukset\nolivat: samat kasvonpiirteet, sama tukka ja mustat silmät ja niissä\nhiukan surullinen katse. Ainoa ero oli siinä, että nuoremman,\n18-vuotiaan Julian kasvoissa oli vielä nuoruuden verevyyttä ja\npyöreyttä, kun taas Aurelian hiukan laihtuneet kasvot näyttivät miltei\nläpikuultavilta ja katseesta näkyi, että hän oli jo ehtinyt paljon\nkärsiä. Tuota surullista katsetta Marcus ei sen jälkeen voinut unohtaa.\n\nMarcus heräsi muistoistaan aivan kuin olisi saanut tuskallisen\nveitsenpiston rintaansa.\n\nAureliahan oli pari kertaa puhunut _samoista asioista_ kuin Antonius\ntänään! Ja hän oli kuunnellut miltei puolella korvalla, kohteliaasti\nmyöntänyt kaikki todeksi -- kaiken aikaa ihaillen tytön kasvojen ja\nvartalon kauneutta, mutta huomaamatta hänen sielunsa kauneutta. Hän oli\nsiis menetellyt tyhjän lörppöluutnantin tavoin, huokaillut itsekseen,\nuskaltamatta edes tunnustaa rakkauttaan -- _hän_, työmiehen poika!\n\n-- Mutta nyt sen täytyy loppua! hän huudahti ääneen. Sitten hän puki\ntakin ylleen ja syöksyi ulos.\n\nHän otti ensimmäisen vastaantulevan auton, ilmoitti osoitteen ja käski\najaa nopeinta vauhtia.\n\nHän katsahti kelloonsa, se läheni jo kahdeksaa. Mutta hän ei olisi\nkääntynyt, vaikka kello olisi ollut kaksitoista!\n\nMarcuksen posket hehkuivat, hänen kasvoissaan kuvastui kiihtymys, kun\nhän soitti Aurelian ovikelloa ja astui nopeasti sisään.\n\nAurelia kalpeni ja sopersi pelästyneenä:\n\n-- Onko -- onko teille tapahtunut jokin onnettomuus?\n\n-- Ei, ei mitään tapaturmaa -- tai sellaista, änkytti Marcus; sitten\nhän katsahti tytön silmiin ja sanoi rohkeammin:\n\n-- Minun täytyi tulla pyytämään teiltä anteeksi -- kaikkea... En ole\nymmärtänyt teitä. Olen ollut tyhmä ja epärehellinen.\n\n-- Epärehellinen? keskeytti tyttö hymyillen; hän oli kokonaan\ntointunut pelästyksestään eikä näyttänyt oikein uskovan Marcuksen\nepärehellisyyteen.\n\n-- Niin, minun täytyy tunnustaa --\n\n-- Mutta tulkaa nyt toki istumaan! huudahti tyttö ja lisäsi miltei\näidillisen lempeästi:\n\n-- Ja sitten pyydän, että kerrotte, mihin perustatte nuo omituiset\nväitteenne. Mutta kertokaa ihan kaikki, jos teillä vain on aikaa, sillä\nminulla on aikaa vaikka kuinka paljon _teitä_ varten!\n\nMarcus kertoi viime viikkojen ankarasta työstä, miten hän toisinaan oli\nollut yöt päivät tehtaalla valvomassa keksimänsä koneen valmistusta;\nkertoi tänään kokemansa tunnelmat alusta loppuun. Ja mitä pitemmälle\nhänen kertomuksensa edistyi, sitä enemmän kirkastuivat hänen\nkuulijattarensa kasvot. Mutta Marcus sen sijaan tunsi masentuvansa ja\nkatseli lattiaan, lopettaessaan seuraavin sanoin:\n\n-- Kun monen vuoden aikana olen ponnistanut kaiken voimani, keksiäkseni\nmahdollisimman tehokkaan -- murhakoneen, niin ymmärrätte kai, miten\nhäpeän itseäni.\n\n-- Ette _saa_ sanoa noin! huudahti tyttö miltei ankarasti. -- Teidät\non kasvatettu siihen työhön, se on teidän ammattinne. Ettehän voi nyt\njättää työtänne -- tulevaisuuttanne.\n\n-- Voi, te ette ymmärrä minua, mutisi Marcus katsomatta Aureliaa\nsilmiin. -- Jospa vain tietäisitte, minkälainen elämäni on, niin\nymmärtäisitte, miten väärin olen tehnyt.\n\nTytön kasvoilla kuvastui ensin epämääräinen kärsimättömyys, mutta\nsitten hän äkkiä huudahti vilkkaasti:\n\n-- No niin! Kertokaa siis minulle minkälainen teidän elämänne on ollut\n-- ihan lapsuudesta alkaen!\n\n-- En minä aivan sitä tarkoittanut, mutisi Marcus neuvottoman näköisenä.\n\n-- Mutta tietysti te kerrotte, koskapa ilmoititte, että sitten\nymmärtäisin totuuden. Vai ettekö voi luottaa minuun sen vertaa, että\nuskaltaisitte kertoa?\n\n-- Oi, älkää sanoko niin! änkytti Marcus, muuttuen tulipunaiseksi\nkasvoiltaan.\n\nJa sitten hän lyhyesti kertoi ilottomasta lapsuudestaan, miten\näiti oli aina ollut sairas ja pikkusiskot olivat kuolleet kaikki\npieninä. Kymmenvuotiaasta oli hänenkin täytynyt käydä isän kanssa\nkivääritehtaalla työssä, sillä äidin sairauden tähden oli aina ollut\npuutetta. Hän oli niin vaipunut muistoihinsa että puhui kuin itsekseen:\n\n-- Muistan vielä senkin miten toisinaan, kun oli kovin paljon lokaa tai\nlunta, isä kantoi minut selässään tehtaalle. Isä piti minusta paljon,\nja kun huomattiin, että minulla oli hiukan lahjoja, hän tahtoi saada\nminut kouluun.\n\n-- Olitteko iloinen sinne päästyänne?\n\n-- No enpä tiedä... Se oli yhtämittaista taistelua puutetta vastaan;\nkun isä joutui työttömäksi, menin minä työhön, ja kun hän sai työtä,\nluin yöt päivät ja pääsin vielä toisten ohikin, ja niin lopulta tulin\nsota-akatemiaan...\n\n-- Entä sitten? kysyi tyttö mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, ja\nhänen silmänsä olivat kosteat.\n\n-- Samanlaista sielläkin, välillä täytyi keskeyttää luvut ja ruveta\ntyöhön, kun isä joutui työttömäksi; kerran hän loukkasi itsensä\ntapaturmaisesti ja sairasti puoli vuotta. Sitten tuli maailmansota,\ntarjouduin sinne isän puolesta, mutta minäkin olin sillä kertaa sairas\n-- enkä kelvannut. Äiti oli myöskin sairas siihen aikaan. Isän täytyi\nmennä, ja hän palasi vasta sodan loputtua -- toista kättä ja jalkaa\nvailla.\n\n-- Kauheata! mutisi Aurelia hiljaa.\n\nMarcus vetäisi syvään henkeään, kuin olisi hänen kurkussaan ollut\njotain tukehduttavaa ja kuiskasi käheästi:\n\n-- Ja kadulla isä sitten ammuttiin -- hiukan myöhemmin.\n\nAurelia peitti käsillään kasvonsa.\n\nVallitsi pitkä painostava äänettömyys. Marcus ei uskaltanut kohottaa\nkatsettaan peläten näkevänsä halveksumista tytön kasvoilla.\n\nMutta jos hän olisi äkkiä kohottanut päänsä, hän olisi tytön katseessa\nnähnyt vain hellyyttä, rakkautta. Aurelian teki mieli polvistua tuon\nmiehen eteen ja suudella noita kasvoja varjostavia käsiä, jotka olivat\nniin paljon työtä tehneet.\n\n-- Ymmärrättekö nyt, että minun täytyy hävetä? kuului Marcuksen\ntuskallinen kysymys. -- Minä olen tällainen, ja te, _te_ teette toista\ntyötä. Minä arvaan sen.\n\n-- Minä voin tehdä niin kovin vähän, puhui Aurelia vapisevin äänin. --\nEnkä minä muuta voi ymmärtää, kuin että te olette paljon kärsinyt... Ja\nnyt koetatte tehdä itsenne syylliseksi johonkin -- ettekä onnistu! Mitä\nteidän siis olisi pitänyt tehdä?\n\n-- Kostaa! iski Marcus peittäen vihansa.\n\n-- Hyvä! kuiskasi tyttö katsoen häntä läpitunkevasti. -- _Kenelle_\nteidän pitäisi kostaa?\n\n-- En tuota -- minä, mutisi Marcus.\n\n-- Kun _se_ selviää teille, niin ehkä teillä silloin on _tilaisuuskin_\nsiihen!\n\nNuo salaperäiset sanat saivat Marcuksen hämilleen, hän änkytti hiljaa:\n\n-- Mutta lentokone, se minua --\n\n-- Tiesikö Antonius teidän keksinnöstänne? kysyi tyttö kiihkeästi\nkeskeyttäen.\n\n-- Tiesi. Hän auttoikin minua jonkin verran.\n\n-- Jos hän sen kerran tietää, niin silloin ei ole tapahtunut edes\npienintä _erehdystä! Kaikki on hyvin_.\n\nTuo salaperäinen varmuus tarttui Marcukseenkin, ja tytön omituinen,\nloistava katse vaikutti häneen kuin väkevä viini. Hän nousi seisomaan\nja hänen äänensä kuului kiihkeältä kuiskaukselta:\n\n-- Ehkä se onkin niin! Ja -- ja te annatte siis minulle anteeksi?\n\nTyttö katsahti Marcuksen silmiin, hänen miltei läpikuultavat poskensa\nalkoivat hohtaa kuin sisäisestä tulesta, ja vieno ääni kuiskasi\nhellästi ja tulisesti:\n\n-- Teille minä antaisin anteeksi, vaikka olisitte syyllinen --\n_rikokseenkin_.\n\nKun Marcus tarttui tytön pieniin vapiseviin käsiin ja katsoi tämän\nloistaviin mustiin silmiin, alkoi hänen sydämensä lyödä aivan kuin\nrinnassa olisi vasaralla jyskyttänyt; hän tunsi ensi kerran varmuuden:\nAurelia rakasti häntä! Se antoi hänelle hurjan voiman...\n\nTuo voima kuvastui hänen jäntevissä, kalvenneissa kasvoissaankin, ja\nse hurmasi ja huumasi Aurelian ennen tuntemattomalla tavalla. Hän\nunohti kaikki oppimansa sopivaisuuskäsitteet: hän näki edessään vain\nrakastamansa miehen ja kuiskasi hiljaa, värähtäen:\n\n-- Minä tahtoisin _kuolla_ sinun kanssasi.\n\nMarcus puristi hänet rajusti rintaansa vastaan, kuiskaten omituisen\nliikutuksen vallassa:\n\n-- Ei Aurelia -- me _elämme_ yhdessä!\n\nMarcus ei ollut koskaan aikaisemmin rakastunut -- eikä vielä puhunut\nsanaakaan rakkaudestaan Aurelialle. Mutta eivät he nytkään puhuneet tai\nkysyneet mitään. He tiesivät kysymättäkin _sen_, mikä täytti heidän\nsydämensä sanomattomalla onnella.\n\nPitkän äänettömyyden jälkeen Marcus sanoi kuin uneksien:\n\n-- Tämä on kummallinen päivä... Tuntuu kuin olisin herännyt pitkästä\nunesta.\n\nTullessaan kadulle Marcus oli kuin juopunut. Hetkisen tuntui siltä kuin\nhän olisi valvonut kokonaisen viikon, kokien lukemattomia tunnelmia.\nSitten taas tuntui kaikki unelta. Koko maailmahan oli muuttunut\ntoisenlaiseksi, hän itse oli muuttunut. Ja Aurelia rakasti häntä...\n\nTämä onni on liiallista -- voiko se lainkaan jatkua?\n\nSilloin hän taas muisti keksintönsä ja Antoniuksen.\n\n-- Niin, minä en voi kuitenkaan nukkua, ajatteli Marcus itsekseen. Ja\nhän lähti suoraan kokeiluverstaaseensa -- vaikka oli melkein puoliyö.\n\nKun hän seuraavana aamuna palasi jalkaisin asuntoonsa, hehkuivat hänen\nsilmänsä kuin kuumeesta. Hän hymyili kummallisesti, muristen ääneen:\n\n-- Vielä pari yötä kokeilen -- ja sitten...\n\nKun hän oli riisunut vaatteensa ja laskeutunut pehmeälle vuoteelle,\nraukaisi häntä suloisesti ja hänen silmänsä painuivat umpeen. Sitten\nhän muisti Aurelian ja hymyili onnellisena. Huomenillalla oli määrä\nmennä hänen luokseen. Miten ihanaa onkaan taas tavata häntä!\n\n-- Ehkä onnistun jo ensi yönä, hän ajatteli hiukan sekavasti. --\nSilloin menen heti aamulla hänen luokseen -- ja sitten...\n\nMarcus oli kuulevinaan jotakin suhinaa -- aivan kuin lehtipuiden\nsuhinaa vienossa tuulessa. Ja sitten sekin taukosi.\n\n\nKOTITARKASTUS.\n\nKun Marcuksen askelten ääni oli lakannut kuulumasta, alkoi Aurelia\nkävellä edestakaisin lattialla ilon ja mielenliikutuksen valtaamana.\n\nSitten hän äkkiä puki pienen päällystakkinsa ylleen ja lähti ulos.\n\nHän poikkesi läheiseen kahvilaan ja pyysi puhelimitse sisartaan\ntulemaan heti luokseen. Sitten hän palasi asuntoonsa ja asetti teeveden\nkiehumaan sähkökeittimeen.\n\nHetken kuluttua kuului kadulta pyörien jyrinää ja heti sen jälkeen\nastui Julia reippaasti sisään ja kysyi liikuttuneena:\n\n-- Onko jotakin ikävää tapahtunut?\n\n-- Ei, ei ikävää -- lapsi kulta -- mutta --\n\nJulia katsoi sisartaan tarkemmin ja huudahti kiihkeällä, hiukan\nvapisevalla äänellä:\n\n-- Aah -- nyt tiedän, Aurelia! _Hän_ on ollut sinun luonasi -- ja hän\non sanonut _sen_. Eikö niin Aurelia?\n\n-- Niin, myönsi Aurelia; hän näytti syytetyltä, joka tunnustaa\nrikoksensa.\n\n-- Rakas sisareni, tule oikein onnelliseksi -- ja, ja...\n\nAurelia syleili sisartaan, ja tuntiessaan tämän hennon ruumiin\nvapisevan pisti hänen rinnassaan tuskallisesti niinkuin hän olisi\ntehnyt raskaan rikoksen sisartaan kohtaan.\n\n-- Lapsiraukka, hän kuiskasi hiljaa, arastellen. -- Sinä siis rakastat\nhäntä yhtä paljon kuin ennenkin.\n\nJulia puristautui lujasti häntä vastaan ja sopersi nyyhkyttäen:\n\n-- Vielä _enemmän_, Aurelia! Huomasin sen tänään, siellä, kun hän\nputosi siten. Olen vavissut tähän asti... Mutta älä vain ole vihainen\n-- anna anteeksi! Koetan unohtaa.\n\nHän kohotti lapselliset, tuskan kalventamat kasvonsa, ja Aurelian\nsydämessä läikähti kiihkeä hellyys ja sääli; hän pyyhki sisarensa\nkyynelet kuin äiti lapsensa, puhuen värisevällä äänellä:\n\n-- Rakas, rakas lapsi -- kuinka voit ajatellakaan, että olisin\n_sinulle_ vihainen! Julia -- minä en voi sallia, että sinä kärsit. Minä\nsanon, etten minä --\n\n-- Ei, Aurelia! keskeytti Julia kiihkeästi. -- Et saa puhua noin!\nTeidän molempien täytyy tulla onnellisiksi. Ja katsos Aurelia -- en\nminä _sen tähden_ itke. On vain vähän ikävä.\n\nHänen puheensa katkesi rajuun itkuun.\n\n-- Voi rakas, pieni sisareni... Ei kukaan voi olla noin hyvä kuin sinä,\net yhtään ajattele itseäsi, aina vain...\n\nMutta nyt ei Aureliakaan voinut hillitä itkuaan. Ja niin he sylitysten\nitkivät kauan -- niinkuin metsään eksyneet lapset, kun alkaa hämärtyä\nja tuuli suhisee salaperäisesti puissa.\n\nHe olivat juoneet teensä ja istuivat vaieten, kun Aurelia kysyi\nomituisesti epäröiden:\n\n-- No, miten kotona? Onko äiti kirjoittanut sinulle? En muistanut\npäivällä kysyä.\n\n-- Ajatteles, minkälainen minä olen! huudahti Julia eloisasti. -- Juuri\ntänään sain häneltä kirjeen -- enkä muistanut ottaa mukaan!\n\n-- Mitä äiti kirjoitti?\n\n-- Hän kirjoitti ikävöivänsä meitä kovasti ja surevansa isän menettelyä\nsinun suhteesi. Ja ajatteles: hän pyysi meitä siitä huolimatta\nrakastamaan isää!\n\n-- Oi miten hyvä meidän äitiraukkamme sentään voi olla! puhui Aurelia\nvärisevin äänin. -- Isä on tuottanut hänelle niin paljon surua, ja\nsiitä huolimatta hän... Niin Julia: äiti ja sinä olette samanlaisia!\n\n-- Mitä sinä puhut, Aurelia? -- Kuinka sinä ... sopersi Julia lievästi\nmoittien, ja hänen kasvonsa karahtivat punaisiksi. Aurelia katsahti\nhellästi sisareensa ja puhui hetken kuluttua kuin itsekseen:\n\n-- Kyllä äitiparan elämä siellä mahtaa olla kovin surullista. Ennen\nolimme molemmat hänen luonaan -- ja nyt sinäkin vielä jouduit\nlähtemään... Ei, kyllä minä jätän lukuni kesken ja menen maalle!\n\n-- Minä sinne lähden! innostui Julia hypähtäen seisoalleen. -- Minun\nlukuni eivät ole vielä juuri alullakaan -- ja äiti on tärkeämpi kuin\ntuollaiset luvut! Mutta sinulla on täällä _tehtävä_, jota ei voi jättää!\n\nAurelian kasvot synkistyivät, ja hetken kuluttua hän kysyi arastellen:\n\n-- Entä isä? Onko hän nyt puhunut mitään?\n\nJulia loi katseensa alas ja vastasi tuskallisesti:\n\n-- Minä en voi enää ymmärtää isää. Hän on, hän on...\n\nHän vaikeni, tarttui sisarensa käteen ja lisäsi sitten kiihkeästi,\npaheksuen:\n\n-- Niin, minä luin hänelle äidin kirjeen ja pyysin, että sinä saisit\ntaas tulla kotiin, niin hän -- hän vastasi tuimasti, että hänen talonsa\nei saa olla kapinallisten pesäpaikka! Hän ei ole mikään _isä!_\n\nJulia alkoi taas katkerasti itkeä.\n\nIsän kylmät sanat sattuivat Aurelian sydämeen kuin kovat, terävät\njääpuikot, ja hän veti henkeään aivan kuin ankarain ponnistusten\njälkeen. Mutta hän pakotti itsensä ulkonaisesti tyyneksi ja sanoi\nhitaasti:\n\n-- Katsos Julia, kasvatus ja yhteiskunnallinen asema tekevät hänet\nsellaiseksi. En minä usko, että hän muuten niin menettelisi.\n\nSilloin Julia lakkasi äkkiä itkemästä ja tarttui sisarensa käteen\nsanoen päättävästi:\n\n-- Aurelia. Minä tahdon myöskin ryhtyä siihen työhön! Toimita sinä\nminut heti...\n\n-- Kyllä minä muuten, mutta kun se on niin vaarallista -- ja...\n\nHän vaikeni, ja Julia kysyi levottomasti:\n\n-- Mitä nyt, Aurelia? Sinä muutuit niin omituisen näköiseksi. Onko\njotakin tapahtunut?\n\n-- Ei, mutta -- minä vähän epäilen. Ja nyt sanon siltä varalta,\nettä joutuisin vankilaan: älä vain tule sinne katsomaan! Silloin\nvangitsisivat sinutkin.\n\n-- Vankilaan? änkytti Julia pelästyen. -- Mistä epäilet?\n\nAurelia tarttui Julian käteen ja puhui tyynesti, rauhoittaen:\n\n-- Katsos nyt, kun olin jakamassa viimeistä lentolehtistä piirini\nluottohenkilöille, katsoi eräs sotilas minua niin omituisesti -- ikään\nkuin _säälien_. Vaikka hän on luottohenkilö, tuntui minusta, ettei\nhän ollut rehellinen. Ja viime viikolla, kun kävelin Marcuksen kanssa\ntällä kadulla, seurasi meitä pimeässä joku mies. Marcus lähti äkkiä\nsinnepäin, ja silloin tuo musta varjo pakeni kuin henkensä edestä.\n\n-- Mitä nyt on tehtävä? hätäili Julia. -- Sinun pitäisi lähteä pois\nkaupungista.\n\n-- Ei se auta, kun minua kerran pidetään silmällä. Parasta siis on olla\naivan rauhallinen ja valmistautua kaikkeen. Älä sinä vain ole levoton,\nJulia. Minun on aina hyvä olla silloin kun olen tehnyt velvollisuuteni.\n\n-- Aurelia! huudahti Julia tulisesti ponnahtaen seisoalleen ja hänen\nmustat silmänsä leimahtivat. -- Jos sellainen tapahtuu, niin sinun\npaikkasi ei saa hetkeksikään jäädä tyhjäksi! Puhu jo huomenna siellä ja\nanna minulle pieni kirje, että tietävät...\n\n-- Niin, minä kirjoitan sinulle kirjeen.\n\nAurelia lausui nuo yksinkertaiset sanansa salaperäisen painavasti. Ja\nkun he seisoivat vastakkain, innostuneina, päättäväisinä, näyttivät he\nyhdennäköisiltä kuin kaksi nuorta puuta.\n\nAurelia meni kirjoituspöydän ääreen.\n\nKello löi kaksitoista.\n\nJulian poskia myöten vieri kyyneleitä, ja hän piteli kädessään\ntavattoman pientä kirjekuorta. Hänen toista kättään puristi Aurelia\npuhuen hellästi:\n\n-- Jos siis joutuisin _kokonaan pois_, niin anna tuo _hänelle_. Ja\nluota, rakasta häntä -- tee hänet onnelliseksi! Rakas lapsi, muista nyt\ntarkkaan, mitä sanoin.\n\n-- Ei, ei, Aurelia, nyyhkytti Julia. -- Et saa kuolla -- ei --\n\n-- Älä itke, pikku Julia! lohdutti Aurelia. -- Kaikki käy hyvin. Ehkei\nmitään tapahdu -- minä vain siltä varalta...\n\nJulia puki päällystakin ylleen, tarttui Aurelian käteen ja sanoi\nhiljaa, sydämellisesti:\n\n-- Näkemiin, rakas Aurelia! Tule jo huo--\n\nSana katkesi kesken, hän hätkähti kuin surmaavasta sähköiskusta, sillä\neteisen ulko-oveen iskettiin kolme harvaa lyöntiä. Hän alkoi vavista ja\nkysyi käheällä äänellä:\n\n-- Niitäkö?\n\n-- Niin, kuului Aurelian matala kuiskaus; hän katsahti ovellepäin\ntuskallisen jännittyneenä. Taas Julia vavahti; hänen lumivalkoisilla\nkasvoillaan kuvastui niin hirveä hätä ja kauhu -- kuin ihmisen, joka\nherää tainnostilastaan ratakiskoille sidottuna ja näkee pikajunan\ntulisilmien lähenevän, suurenevan. Hän oli huutamaisillaan, mutta\nsilloin Aurelia peitti hänen suunsa ja kuiskasi hätääntyneenä:\n\n-- Julia rakas -- tyynny, ei mitään vaarallista -- ei mitään! -- Ah --\nnyt tiedän -- tule!\n\nHän tarttui sisarensa käsivarteen ja veti hänet emännän huoneeseen.\n\nKun he ehtivät sinne, tuntui koko talo tärisevän iskuista, ja emäntä,\nuskomattoman lihava vanha leski ponnahti kirkaisten istualleen.\n\nAurelia juoksi hänen luokseen ja puhui kuumeisen nopeasti:\n\n-- Tuolla on poliisi. Ottakaa sisareni taaksenne -- korvaan teille...\n\n-- Ei ei, Jumalan tähden! Minä en uskalla poliisia vastustaa, sopotti\nemäntä pelosta vavisten. -- Herra siunatkoon ei, ei!\n\n-- Hän on viaton lapsi. Saatte tuhannen markkaa!\n\n-- No Jumalan nimeen siis... Tulkaa tänne!\n\nAurelia näki sisarensa katoavan emännän leveän selän taakse, ja vaikka\npoliisit jyskyttivät entistä vimmatummin, hän ei enää pelännyt. Hän\nhiipi omaan huoneeseensa, sieltä eteiseen ja kysyi hiukan vapisevalla\näänellä:\n\n-- Kuka siellä on?\n\n-- Poliisi! rähähti ulkopuolelta aivan kuin kiukkuisen koiran\nhaukahdus. -- Te joudutte vielä tästäkin edesvastuuseen!\n\nAurelia tunsi vihaavansa tuota röyhkeätä ääntä, noita kaikkia, jotka\nodottaen vahtivat ulkopuolella kuin koiralauma pienen, loppuunajetun\notuksen luolan suulla. Viha antoi sen verran voimaa, ettei hän enää\nvavissut, kun hän aukaisi oven ja kysyi kylmästi:\n\n-- Mitä asiaa teillä on minulle -- näin myöhään?\n\nAurelian varma käytös, hänen kaunis, hieno olemuksensa vaikutti\nsantarmiupseeriin niin, että hän aivan tahtomattaan kumarsi ja änkytti\nhiukan hämmentyen:\n\n-- Hyvä neiti -- velvollisuus... Ja tiedättehän te, neiti, että meillä\non oikeus tulla milloin tahansa.\n\n-- _Väkivallan_ oikeus on maantierosvollakin. Tehkää siis vain mielenne\nmukaan.\n\nAurelia lausui nämä sanat hillityllä äänellä, mutta hänen silmänsä\nsäihkyivät vihasta. Sitten hän istuutui sivuttain korituoliinsa\nja alkoi katsella seinällä riippuvaa pientä jäljennöstä Munkàcsyn\ntaulusta: \"Kristus Pilatuksen edessä\".\n\nJa poliisit aloittivat työnsä.\n\nAurelia ei tiennyt, miten kauan kotitarkastusta oli kestänyt. Kaikki\ntuntui sekavalta, epätodenmukaiselta -- pitkältä, inhottavalta unelta.\n\nSilloin kuului omituinen, ritisevä ääni; Aurelia käännähti ja näki\nerään mustapartaisen miehen terävällä veitsellä viiltävän halki\nnojatuolin plyyshipäällystä ja sitten alkavan tottuneesti penkoa\ntäytettä.\n\nAurelia kuuli oman, tuskanvoihketta muistuttavan huokauksensa; hän\nheräsi kuin unesta, muistaen taas kaiken.\n\nTämä on siis _totta_.\n\nKirjat, käsikirjoitukset, liinavaatteet, taulut, halkaistut tyynyt --\nkaikki oli viskottu lattialle. Eräs pitkä, laiha mies oli hyökännyt\ntoisenkin nojatuolin kimppuun, repien ja kaivellen sen sisuksia\nsilmät ahnaasti kiiltäen. Aurelia alkoi väristä inhosta ja tuskasta:\nniinkuin nuo miehet olisivat jollakin julmalla tavalla raadelleet hänen\nlemmikkiratsuaan.\n\nAurelia oli valmistautunut vangitsemiseen, kotitarkastuksiin, mutta\nhän oli kuvitellut siinä olevan jotakin juhlallista, sankarillista. Ja\ntämä: inhottavaa, rumaa, pitkää kidutusta...\n\nSäälimättömänä, nälkäisenä varisparvena hyökkäsivät tosiasiat ja\nmuistot hänen päällensä, yksi toisensa jälkeen, ja jokainen iski\npaksulla nokallaan hänen sydäntään: _hän_ oli äsken täällä -- hän istui\nsamalla tuolilla, joka nyt on revitty. Äsken oli elämän onnellisin\nhetki -- ja nyt tämä.\n\nSilloin tuntui Aureliasta, kuin olisi terävä nokka iskeytynyt ihan\nsydämen lävitse ja sitten kuiskannut hiljaa sähisevästi:\n\n-- Loppu...\n\nAurelia oli vaistomaisesti tuntenut jotakin tuollaista, mutta nyt\nse varmeni: hän muisti, että lentolehden levittäjiä oli tuomittu\nelinkautiseen vankeuteen, vieläpä teloitettukin. Hän katsahti\ntuskallisesti ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta -- ja ymmärsi,\nettä kaikki on turhaa.\n\nTäytyykö todellakin jättää kaikki? ajatteli Aurelia epätoivoisena.\nÄiti, Julia, Marcus -- _kaikki_. Vain kolme tuntia täysin onnellinen --\nja sitten loppu...\n\nUhma häipyi vähitellen Aurelian mielestä; hän tunsi vain viiltävää\ntuskaa, surua ja masennusta. Ne painoivat hänen rintaansa raskaina\nkivilohkareina.\n\nPitkän aikaa hän oli istunut syvään kumartuneena tuolissaan,\nkäsin peittäen kasvojaan. Nyt hän alkoi hengittää raskaasti kuin\nkuolemansairas: hän muisti viime päivien ihanat haaveilut ja\nsuunnitelmat...\n\nMutta hän oli nuori, jumaloi rakastettuaan, ja hänellä oli voimakas\nmielikuvitus -- sen tähden nuo haaveet valtasivat hänet uudelleen.\nVähitellen hän _unohti_ nykyisyyden, tuon inhottavan toimituksen, eikä\nkuullut sen toimeenpanijain salaperäisiä kuiskauksia. Ihanat haaveet\nvaltasivat hänen mielensä -- hän eli taas tulevaisuudessa. He tekevät\nyhdessä työtä valoisamman tulevaisuuden eteen ja sen ohessa heidän\npienen, tulevan kotinsa hyväksi. Ja sitten...\n\n... Marcus on juuri palannut puhujamatkalta, ja he kävelevät\nkäsikädessä pienessä puutarhassa; kumpikaan ei puhu mitään -- mutta hän\nnäkee Marcuksen silmäin loistavan hellyydestä. Lahden toisella rannalla\nolevan metsäisen kukkulan verhoavat auringon viime säteet ihanaan\npurppuravaippaan; vain honkien jykevät rungot hohtavat kuin solakat,\npunagraniittiset pylväät. Aurelia tahtoisi itkeä ilosta.\n\n... Ovi on hiukan raollaan. Hän näkee Marcuksen polvillaan pikku\nvuoteen vieressä, jossa heidän pieni poikansa potkiskelee, välillä\nnauraen vienolla lapsenäänellään. Marcuksen kulmikkaat kasvot näyttävät\nniin lempeiltä, ettei Aurelia ole niitä koskaan sellaisina nähnyt.\nHän hiipii varpaillaan Marcuksen taakse ja suutelee häntä tulisesti,\nsitten hän kumartuu pienokaisen vuoteen yli ja tuntee miten pikkuiset,\nsametinhienot sormet sivelevät hänen poskiaan, tarttuvat korviin, ja...\n\n-- Olkaa hyvä ja valmistautukaa lähtemään!\n\nAurelia hypähti pelästyneenä seisoalleen, ja hänen ruumiinsa alkoi\nankarasti väristä.\n\nSamassa kuului jostakin matalaa, hillittyä naurua niin kylmää ja\nraakaa, että se karkotti viimeisenkin toivonkipinän Aurelian sydämestä.\nÄärimmäisellä tahdonponnistuksella hän hillitsi nyyhkytyksensä, joka\nnousi kurkkuun katkerana, kirvelevänä.\n\nAurelia tunsi vaistomaisesti jotakin epämiellyttävää läheisyydessään.\nHän kääntyi ja vavahti, kuin olisi kylmä sammakko hypähtänyt hänen\npaljaalle iholleen -- aivan hänen vieressään poliisiupseerin pienet\nsilmät kiilsivät oudosti ja paksut huulet hohtivat inhottavan punaisina\npunertavien viiksien takaa.\n\nKapteeni huomasi tekemänsä vaikutuksen ja kääntyi poispäin, kysyen\nröyhkeästi apuriltaan:\n\n-- Onko kaikki kunnossa?\n\nSaatuaan myöntävän vastauksen hän kääntyi uudelleen Aurelian puoleen ja\nlausui teennäisen kohteliaasti:\n\n-- Hyvä neiti! Saisinko vaivata teitä lähtemään?\n\nMitään vastaamatta Aurelia puki päällystakin ylleen. Hänen\nkäsikirjoituksensa ja eräitä kirjoja oli sullottu suureen\nmatkalaukkuun, ja mustapartainen mies lähti kantamaan sitä alas.\nKapteeni seisoi ovella kuin odottaen.\n\nAurelia astui jo muutaman askeleen ovea kohden, mutta sitten hän vielä\nkerran kääntyi...\n\nNyt vasta Aurelia huomasi, miten paljon oli rikottu: miltei kaikkien\nkirjojen kannet oli halkaistu, seinäpaperit ja taulut revitty...\nKristus oli irroitettu kehyksestä ja paiskattu nurkkaan.\n\nTuo tahallinen hävitys koski kummallisen kipeästi Aureliaan, sillä\npienemmät esineet hän oli ostanut omilla niukoilla säästöillään;\nnojatuolit ja useimmat taide-esineet Julia oli yksin kuljettanut\nheidän yhteisestä vastaanottohuoneestaan. Tässä pienessä huoneessa hän\noli elänyt elämänsä rikkaimman osan, se oli kuin vanha, uskollinen\nystävä, joka tietää ja ymmärtää kaiken -- ja nyt se täytyi jättää tänne\navuttomana, raadeltuna... Tarkastuksen perinpohjaisuudesta Aurelia\naavisti, ettei enää näkisi tätä huonetta. Ja Julia -- voi! Hän peitti\nkädellään kasvonsa -- niinkuin olisi äänettömästi rukoillut.\n\nAurelian valtasi niin kamala tuska ja ahdistus, että hän luuli\ntukehtuvansa. Kaikki ajatukset sekaantuivat: hän vaipui tuskallisesti\nparahtaen ja tukahtuneesti nyyhkyttäen polvilleen.\n\nSitten hän kuuli epäselvästi joitakin käheitä sanoja, kuuma, hikinen\nkäsi tarttui hänen ranteeseensa...\n\nHän vavahti ja riuhtaisi irti kätensä, aivan kuin jokin inhottava,\nsaastainen eläin olisi kiertynyt sen ympärille, ja ponnahti viimeisillä\nvoimillaan seisoalleen.\n\nSamassa sattui hänen katseensa särjettyyn Kristuksen kuvaan. Nurkkaan\nheitettynäkin _Hän_ seisoi vihollistensa keskellä uljaana, miehekkäänä,\npelottomana.\n\nAurelia tunsi saavansa salaperäistä voimaa ja taukosi nyyhkyttämästä;\nsyvään hengähtäen hän suoristi vartalonsa aivan kuin heittäen\nhartioiltaan raskaan näkymättömän taakan. Kalpeana hän lähti ovelle,\naukaisi sen astuen pimeään porraskäytävään -- joka oli täynnä\nliikkumattomia, mustia olentoja.\n\n\nJOUKKOHAUTA.\n\nMarcus heräsi vasta puolenpäivän aikaan ja lähti kiireesti\nlentokentälle.\n\nSiellä hän sai kuulla hirveän uutisen.\n\nVarhain aamulla oli kaupungissa taas vangittu paljon ihmisiä:\nupseereita, sotilaita, siviilihenkilöitä ja naisia ja viimeksi\nmainittujen joukossa oli _Aurelia_.\n\nMarcus muisti Aurelian puheet ja kauhistui: jos hän on puhunut\ntoisillekin samoin, ja se tulee tietoon, niin...\n\nHän otti auton ja ajoi hurjinta vauhtia ystävänsä luokse. Kiihkeästi\nhän tarttui Antoniuksen käteen ja kysyi, tiesikö tämä mitään\nyksityisseikkoja ja mitä pitäisi tehdä Aurelian vapauttamiseksi.\n\nAntonius ajatteli hetkisen ja sanoi hiljaa:\n\n-- Ei mitään -- nyt vielä.\n\n-- Ei mitään! Mutta sehän on kamalaa! huudahti Marcus kiihtyen.\n\nAntonius kertoi, että sotaministeriön urkkijalaitos kyllä aavisti\nsotilassalaliiton olemassaolon; mutta se ei ainakaan vielä ollut\npäässyt siitä selville, koska nytkin on vangittu vain muutamia\napulaisia -- loput sivullisia. Aurelia oli myöskin apulainen, mutta\nhäneltä ei löydetty mitään.\n\n-- Mitä ne mahtavat tehdä hänelle? kysyi Marcus käheästi.\n\n-- Älä ole levoton, ystäväni, puhui Antonius lohduttaen. -- Se on\nkyllä totta, että paljon viattomia on nykyisen taantumuksen aikana\ntuomittu elinkautiseen pakkotyöhön, jopa teloitettukin. Mutta hän on\nnuori nainen, jota ei pidetä kovin vaarallisena. Kun häntä vastaan ei\nole mitään todisteita, niin hän luultavasti pääsee jonkin viikon tai\nkuukauden kuluttua vapaaksi.\n\n-- Mutta miksi hänet on vangittu?\n\n-- Oletko sinä esiintynyt hänen kanssaan ulkona kaupungilla? kysyi\nAntonius.\n\n-- Vain muutaman kerran ja silloinkin aina illalla.\n\n-- Siinähän syy sitten onkin! huudahti Antonius. Urkkijat ovat\nseuranneet teitä. Juuri tuollaisesta syystä on vangittu viime yönä\npaljon nuoria naisia ja heidän seuralaisiaan. Ole siis valmis -- sinut\nvangitaan myöskin.\n\n-- Siitä en enää välitä, kunhan vain päästäisivät _hänet_ vapaaksi.\n\n-- Miten työsi on menestynyt? kysyi Antonius äkkiä jännittyneenä.\n\n-- Jospa olisin saanut rauhassa työskennellä, niin luulisin\nonnistuvani. Mutta en ole voinut ajatella mitään, sen jälkeen kuin\nhänet vangittiin.\n\n-- Älä menetä toivoasi, Marcus, kaikki saattaa muuttua kokonaan\ntoiseksi! lohdutti Antonius salaperäisesti.\n\n-- Oi ystäväni -- nyt minä alan aavistaa! huudahti Marcus kuin heräten.\n-- Sinä puhuit salaliitostakin -- oletko sinä --?\n\n-- Veljeni! keskeytti Antonius nopeasti. -- Sinä saat kyllä pian tietää\npaljonkin! Mene nyt kotiin, ja jos sinulla on valokuvia tai jotakin\nmuuta häneltä, niin polta heti kaikki.\n\nMarcus kalpeni ja sanoi hätäisesti:\n\n-- Voi minua aasia, kun en ole hävittänyt!\n\nHän hyökkäsi ulos.\n\nKaksi päivää Marcus odotti kuumeisen jännittyneesti jotakin tietoa tai\nvangitsemista -- mutta ei mitään.\n\nSilloin hänelle selveni koko juttu.\n\nAntonius tuli eräänä yönä salaa hänen luokseen ja kertoi, että yksi\nvangituista, eräs insinööriupseeri oli päässyt vapaaksi, kun oli voinut\ntodistaa olleensa kokonaan toisessa kaupungissa. Upseeri oli kertonut,\nettä tutkintohuoneeseen tuotiin kaunis, nuori nainen ja kysyttiin,\ntunsiko hän tätä. Tämä upseeri oli hyvin samannäköinen kuin Marcus\n-- urkkija oli siis erehtynyt! Antonius oli sitä mieltä, että Marcus\nkuitenkin vangitaan.\n\nSe tapahtuikin seuraavana yönä. Hänet kuljetettiin päävahdin vankilaan.\n\nKaksi ensimmäistä päivää Marcus oli verraten tyyni.\n\nAurelian kohtalo häntä eniten vaivasi. Mutta hän uskoi varmasti\npääsevänsä muutaman päivän kuluttua vapaaksi, ja silloin hän pelastaisi\nmyös Aurelian vaikka millä keinolla!\n\nMarcus suunnitteli yksityiskohtia myöten menettelytapansa; ensin\nhän menee ilmavoimien komentajan luokse ja pyytää tätä käymään\nsisäministerin puheilla -- ja sitten on Aurelia vapaa!\n\nMutta päivät kuluivat ilman pienintäkään muutosta, ja ennen\ntuntemattomat viholliset: yksinäisyys ja toimettomuus alkoivat ahdistaa\nMarcusta. Hän oli jo monta vuotta ollut yhtä mittaa kuumeentapaisessa\ntyössä ja hyörinässä -- aina liikettä, elämää... Nyt ei päässyt\nmihinkään, ei nähnyt ketään, ei kuullut kenenkään ääntä... Vartija oli\nainoa elävä olento, mutta Marcuksesta tuntui useimmiten, niinkuin tämä\nolisi ollut kuollut kone. Vartija ei vielä kertaakaan ollut sanonut\nsanaakaan; jos Marcus jotakin pyysi tai tarvitsi, täytti vartija hänen\nkäskynsä jurolla kuuromykän äänettömyydellä.\n\nTämä äänettömyys kiusasi hänen kiihkeätä mieltään siihen määrään,\nettä hänen täytyi toisinaan lausua itsekseen joitakin sanoja -- edes\nkuullakseen ihmisäänen.\n\nMutta hän lohdutti itseään kerran toisensa jälkeen sillä, että pian\nsai nähdä Aurelian! Hän sanoo suoraan, että tämä nainen on hänen\nmorsiamensa ja he pääsevät heti vapaiksi!\n\nKolmantena päivänä hänet vihdoin vietiin mustaan umpiautoon, ovi\nsuljettiin ja auto lähti liikkeelle.\n\nKun ovi aukeni, hän huomasi olevansa santarmilaitoksen kolkon\nrakennuksen edessä, jossa myös sijaitsi tämän laitoksen uusi,\nmaailmankuulu vankila rautakoppeineen; ne olivat rakennetut siten,\nettei sieltä kuulunut vihlovinkaan ääni -- eikä niistä ihminen\nmilloinkaan voinut paeta.\n\nMarcus tunsi lievää väristystä astuessaan suureen tutkintohuoneeseen.\nNyt hän muisti, miten toissa vuonna laitoksen valmistuessa\nhallituksen lehdet ihastuneina kirjoittivat, että tämä huone ilman\ntutkintotuomariakin masentaa röyhkeimmänkin terroristin!\n\nSe oli tavattoman pitkä ja korkea. Lattia, jossa ei askeleita\nkuulunut, ja alastomat, ikkunattomat seinät olivat himmeän mustat.\nKatto oli kokonaan ikkunana, mutta lasi oli maalattu sellaiseksi, että\nihmiskasvot näyttivät siellä harmaan kellertäviltä, kuin kuolleen\nkasvot. Musta, pitkulainen kirjoituspöytä oli ainoa huonekalu,\neikä ainoatakaan ovea erottanut seinästä. Juuri tuo avara tyhjyys\nja aavemainen valo vaikuttivat, että siellä tunsi itsensä oudon\navuttomaksi, eristetyksi. Marcuksestakin tuntui siltä, kuin hän olisi\nseissyt suunnattoman suuren joukkohaudan pohjalla.\n\nÄkkiä alkoi hänen rinnassaan omituisesti ahdistaa: tämähän _on\njoukkohauta_. Juuri tämän huoneen kautta ovat lukemattomat ihmiset\nkadonneet elämästä yhtä jäljettömästi kuin joukkohautaan. Ja nyt on\nAurelia täällä -- Hänen täytyi purra hammastaan, voidakseen säilyttää\nulkonaisen tyyneytensä.\n\nMarcus huomasi takanaan erään santarmikapteenin ja tämä yksin erottui\nhuoneen yleisvaikutuksesta; hän oli kookas ja lihava, hänen kasvonsa\nolivat pulleat, punakat, ja tuuheitten punertavien viiksien alta\npaistoivat inhottavat, paksut, punaiset huulet...\n\nVastenmielisin tuntein Marcus kääntyi uudelleen pöydän ääressä istuvan\ntutkintotuomarin puoleen.\n\nHuoneen kaameassa valossa näyttivät nuo liikkumattomat kasvot\nkuolleilta tai tunteettomalta naamarilta, ja kylmä, tutkiva katse\noli kohdistettu Marcukseen. Ääni vain oli sointuva ja kohtelias, kun\ntuomari pitkän äänettömyyden jälkeen lausui:\n\n-- Olkaa ystävällinen ja sanokaa nimenne.\n\nMarcus vastasi, ja tutkintoa jatkui; tuomari kyseli aivan pikkuasioita\nja Marcus vastasi lyhyesti, miltei ajattelematta, hän vain odotti\nmilloin...\n\nSilloin avautui mustaan seinään aukko, ja siihen ilmestyi Aurelia --\nyhtä kauniina ja hienopiirteisenä kuin ennenkin.\n\nÄänettömästi hän asteli keskilattialle, hänen vartijansa jäi seinän\nviereen -- ja nyt Marcus näki rakastettunsa kasvoilla tuskallisen\nlevottomuuden.\n\nMarcuksen sydämeen syöksyi jälleennäkemisen ilo, rakkaus ja\nepämääräinen tuska -- hän luuli miltei kuulevansa suontensa rajun\nsykinnän.\n\nSilloin hän kuuli Aurelian hiukan värisevän äänen, jota tämä koetti\nsaada teennäisen väsyneeksi:\n\n-- Pitäisikö minun tämäkin herra taas tuntea?\n\n-- Vaiti! -- ärjähti tutkintotuomari. -- Odottakaa, kunnes kysytään!\n\n-- Mistä minä sen tiesin --? mutisi Aurelia hiljaa, ja hänen\nkasvoillaan häilähti ikään kuin salainen ilo siitä että oli onnistunut.\n\nMinkä erehdyksen Aurelia nyt olikaan tehnyt? ajatteli Marcus\ntuskaisena. Jospa heidän suhteensa kumminkin saadaan selville? Jos hän\nnyt ilmaisisi, joutuisi Aurelia valehtelijaksi, epäluulon alaiseksi --\nei pääsisi lainkaan vapaaksi...\n\nHänen täytyy nyt myöskin kieltää.\n\n-- Tunteeko herra kapteeni tämän neidin? -- kuului terävä kysymys.\n\nMarcus kääntyi hiukan ikään kuin tarkastaakseen, ja tuo ristiriita\nrepeli häntä vielä ankarammin; hänestä tuntui kauhealta valehdella\ntällä tavoin. Mutta nähdessään tytön ankaran, rukoilevan katseen, hän\ntiesi, ettei voinut tehdä tämän tahtoa vastaan. Hän katsoi siis yhä\nAureliaa, muka tunteakseen ja sanoi hiukan epävarmasti:\n\n-- Ei, en luule... Tuntuu siltä, kuin olisin hänet nähnyt, mutta en\nmuista varmasti...\n\nHän luki kiitollisuutta tytön silmistä, ja taas tuomari kysyi ääntään\nvenyttäen:\n\n-- Vai niin. Te ette siis tunne häntä varmasti?\n\n-- Sanoinhan jo! vastasi Marcus terävästi ja punastui hiukan.\n\nSen jälkeen hän tuskin kuuli, mitä tutkintotuomari kyseli, mutta hän\noli tämän äänessä huomaavinaan jonkinlaista epäluuloa, ja kylmä hiki\npusertui hänen otsalleen. Hänen katseessaan kuvastui kalvava tuska, kun\nAurelia kuljetettiin ulos.\n\nNeljännestunnin kuluttua Marcus oli taas omassa kopissaan.\n\nNyt Marcuksen viimeinenkin rauha oli mennyt.\n\nHän kertasi mielessään jokaisen tilaisuuden, milloin he olivat olleet\nyhdessä...\n\nOmituista kyllä, he olivat aina tavanneet toisensa kahdenkesken\ntuon muutaman viikon aikana -- paitsi ensikerran tavatessaan. Tosin\nkohtaamispaikalla oli paljon ihmisiä ja heidän tutustumisensa tapahtui\nvasta myöhään yöllä, mutta kyllä urkkijat sittenkin saivat sen\ntietoonsa.\n\nKiduttavassa jännityksessä hän odotti vain, milloin kaikki tuli ilmi.\nSiitä tietysti epäluulot saisivat uutta vauhtia, Aurelia-raukka\njoutuisi virumaan yhä kauemmin vankeudessa. Hän tunsi nyrkkiensä\npuristuvan kuvitellessaan, että tuo naamarikasvoinen tutkintotuomari\nsaisi sanoa hänen valehdelleen.\n\nMutta ei olisi millään väliä, kun vain Aurelia pääsisi vapaaksi!\n\nPäivät yhä vierivät vitkaan, nuo loppumattomat pitkät päivät.\nMarcus käveli väsymättömästi koppinsa lattialla, hänen tuskansa\nja epätietoisuutensa muuttui yhä kauheammaksi. Eikä saanut puhua\nsanaakaan, ei tietää mitään ulkomaailmasta.\n\n\nTUTKINTOVANKI N:O 30.\n\nNiin kului kolme viikkoa.\n\nMarcus ei ollut enää nukkunut kuin pari kolme tuntia yössä ja vavahti\njokaisesta äänestä, mikä kuului hänen koppiinsa. Eikä mitään ratkaisua.\n\nHän ei voinut enää kestää, hän luuli tulevansa hulluksi, jos samaa\njatkuisi vielä päivänkin. Hänen täytyi päästä pois, saada jokin\nratkaisu, tutkinto...\n\nMarcuksen mieleen juolahti eräs tuuma, keino, jolla hän ehkä pääsisi\nvapaaksi, ja hän pyysi tavata vankilan päällikköä.\n\nVartija poistui äänettömästi; Marcus ei voinut tietää, oliko hän\nkuullut vai ei.\n\nPuolen tunnin kuluttua hän tuli takaisin, kohdisti Marcukseen tylsän\nkatseensa -- ja nyt Marcus kuuli ensikerran hänen äänensä: käheän,\nikään kuin kuolleen äänen:\n\n-- Ei.\n\nJa hän poistui sulkien oven. Marcus ei ensin oikein ymmärtänyt. Mutta\nsitten hän raivostui. Eikö enää aiota edes kuulla mitä hänellä olisi\nsanottavaa!\n\nHän soitti uudelleen, ja kun vartija aukaisi oven, hän\nselitti kiihkeästi, että hänellä oli tavattoman tärkeätä asiaa\nvankilanpäällikölle ja pyysi tätä tulemaan mahdollisimman pian.\n\nJonkin ajan kuluttua tuli vahtimestari ilmoittaen, ettei päällikkö ehdi\ntulla ja kysyi Marcuksen asiaa.\n\nMarcus hillitsi vihansa ja selitti asiansa, lisäten vielä ilmoituksensa\nolevan niin tärkeän, että siitä riippui koko valtakunnan puolustuskyky.\nJa vahtimestari poistui.\n\nNoin tunnin odotuksen jälkeen kuului käytävältä monilukuisten askelten\nkolinaa, ja vankilan päällikkö muhkeassa everstin virkapuvussa tuli\nkokonaisen seurueen saattamana sisään. Hänen suuri ruhonsa horjahti\nhiukan sivulle hänen astuessaan kynnyksen yli; hän oli nytkin hiukan\npäihtynyt, ja hänen pienet rotansilmänsä kiiluivat kiukusta, kun hän\nröyhkeästi kysyi:\n\n-- Miksi te olette vaivannut minua? Selittäkää se mahdollisimman pian!\n\nMarcuksen silmät leimahtivat raivosta, mutta hän ymmärsi, että nyt\ntäytyi hillitä itseänsä, muuten suunnitelma menisi myttyyn. Hän\nhengähti syvään, ja pakottaen äänensä hiljaiseksi puhui kohteliaasti:\n\n-- Herra eversti! Minulla on tärkeä, lentokoneita koskeva keksintö,\njoka oli miltei valmis tänne joutuessani. Kun tämä keksintö on\naivan arvaamattoman tärkeä sotilaallisessa suhteessa, se kun tekee\nmeidät miltei voittamattomiksi, niin olen varma, että pääsisin heti\nvalmistamaan keksintöni, jos esimieheni tietäisivät -- Sen tähden\npyydän, että herra eversti ilmoittaisi ilmavoimien komentajalle\nkenraali --\n\nHänet keskeytti päällikön röhönauru; tämän sinipunaiset posket oikein\nhetkuivat, hänen ilkkuessaan käheällä äänellä:\n\n-- Hyvä, hyvä! Eipä ole hullumpi keksintö, herraseni! Mutta te olette\nsittenkin jonkin verran tyhmä, hyvä herra, kun luulette, että _minä_\nantautuisin teidän narriksenne. Keksintö -- keksijä -- erinomaista, he\nhe...\n\nMuutamat everstin seuralaisetkin yhtyivät kohteliaasti nauruun.\n\nMarcuksen kädet puristuivat nyrkkiin, ja hänen äänensä vapisi, kun hän\nmiltei kuiskaten kysyi:\n\n-- Herra päällikkö, tarkoitatteko, että valehtelen?\n\n-- Nyt _keksitte_ oikean selityksen, hohotti päällikkö ihastuneena\nsukkeluuteensa. -- Ette siis olekaan niin tyhmä, miltä näytätte!\n\n-- Eikö päällikkö siis tiedä, että olen jo keksinyt lentokoneen?\n\nEversti oli parantumattoman juoppouden tähden erotettu armeijasta ja\npantu tähän virkaan. Hän ei välittänyt mitään virastaan -- sen tähden\nhän ei nytkään tiennyt, että hänen vankinsa oli samanniminen keksijä.\nHän remahti yhä rajumpaan nauruun, ja hänen suuri suunsa, jossa näkyi\npari kolme ruskeata hammasta, aukeni ammolleen kuin vanha uuninsuu.\n\n-- Yhä erinomaisempaa! Te olette jo keksinyt -- siis valmis keksijä!\nMikä kunnia meidän köyhälle talollemme, hehe, hirnui hän aivan kuin\nvanha, lihava orhi. Sitten hän tekeytyi ankaran näköiseksi, suoristi\nitseään ja lisäsi mahdollisimman virallisesti:\n\n-- Nyt tämä ilveily saa riittää! Sillä painakaa päähänne että täällä\nei ole mitään _keksijöitä_. Te ette ole \"keksijä\", vaan _tutkintovanki\nnumero 30!_ Ymmärrättekö?\n\nMarcus oli muuttunut kuolemankalpeaksi; hänen hampaansa kirskahtivat ja\nhänen silmissään leiskui hurja tuli, kun hän astui askelen eteenpäin ja\nsanoi käheällä, läpitunkevalla äänellä:\n\n-- Roisto! Minä olen tehnyt valtakunnan hyväksi enemmän kuin tuhannen\nmokomaa vanhaa narria! Ja te kohtelette minua tuolla tavoin! Ulos! Ihan\ninhottaa nähdä teitä!\n\nJos joku terroristi olisi päällikön silmäin edessä kauhealla pommilla\nyhtäkkiä hävittänyt vankilan, ei se hänen mielestään olisi ollut mitään\ntällaisen verisen loukkauksen rinnalla! Hänen harva partansa alkoi\ntäristä, hän ähkyi ja puhkui hetkisen kuin haavoitettu metsäkarju.\nJa niinkuin tämä vihollisten lähestyessä viimeisen kerran nousee\nuhkaavasti karjahtaen -- samoin karjui päällikkö:\n\n-- Ooh! Oih! Se oli sinun _loppusi!_ Viekää hänet pimeimpään\nkarsseriin! Ei -- ruoskikaa hänet heti kuoliaaksi! Heti, heti!\n\n-- Sitä parempi! huudahti Marcus pilkallisesti. -- Sitten minun ei\nainakaan enää koskaan tarvitse nähdä teidän siankasvojanne!\n\n-- Ooh, ooh! röhki päällikkö uudestaan kerran toisensa jälkeen, mutta\nsanat olivat häneltä loppuneet.\n\nHänen kasvonsa muuttuivat äkkiä harmaansinisiksi, hän tarttui\nrintaansa, horjui. Mutta tällöin riensivät kaikki tukemaan\npäällikköänsä, ja hänen apulaisensa sopotti pelästyneenä:\n\n-- Teidän ylhäisyytenne! Suvaitkaa poistua -- te voitte pahoin. Minä\ntoimitan heti käskynne täytetyksi.\n\nHe taluttivat päällikön ulos ja sulkivat oven. Tultuaan huoneeseensa\npäällikkö joi yhteen henkäykseen suuren juomalasillisen viinaa. Se\nvirkisti heti sen verran, että hän jaksoi ärjäistä:\n\n-- Antakaa heti ruoskimiskäsky! Tahdon itse tulla katsomaan ja\nkuuntelemaan, kun hän rukoilee minulta armoa!\n\n-- Herra päällikkö! alkoi apulainen arasti. -- En tiedä -- uskaltaako\nsitä tehdä, sillä hän on todella keksijä.\n\n-- Mitä -- kuka? kysyi päällikkö lyhyesti ja tolkuttomasti.\n\n-- Se, joka keksi sen uuden lentokoneen, joka...\n\nHän ei jatkanut enempää, sillä päällikkö tuijotti häneen ikään kuin\nmustimpaan ensiluokan kummitukseen. Sitten hän kaatoi itselleen toisen\nlasillisen virvoitusjuomaa ja kumosi sen vitkastelematta kurkkuunsa,\njosta alkoi kuulua ruostuneen rautaportin saranain kitinää muistuttava\nääni:\n\n-- Onko se _hän_, meidän kuuluisin keksijämme? Jota koko maa -- Niin,\ntarkoitan tuo, tuo _kirottu lurjus!_ Onko se sama kuin se -- Vastaa!\nOnko se --?\n\nViime sanat hän huusi kaikin voimin, ja apulainen piipitti pelästyneenä:\n\n-- On se tuota...\n\nHän keskeytti, vilkaisten kaipaavin katsein ovea, sillä päällikkö\ntarttui pöytään ja teki kokeen noustakseen ylös. Hän vaipui kuitenkin\ntakaisin käheästi voihkaisten. Sitten hän veti syvään henkeään ja\nkarjui hurjistuneena:\n\n-- Lurjus! Miksi et sanonut sitä minulle? Miksi? Kuuletko!\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, vikisi vavisten apulainen. Teidän\nylhäisyytenne ei sattunut olemaan täällä -- ja --\n\n-- Vaiti! Vai sinä tulet arvostelemaan minun työtäni! Sinäkö?\n\n-- Teidän ylhäisyytenne -- minä --\n\n-- Vaiti! Etkö kuule! kiljui päällikkö käheästi kuin tukehtumaisillaan\nja iski nyrkkinsä pöytään. Onnettomuudeksi sattui hänen etusormensa\nloukkaantumaan, hän kihahti kuin kissa ja katsoi tuhoaennustavasti\napulaiseensa. Päällikkö soi itselleen kolmannen lasillisen, ja kun se\noli loiskuen pudonnut pohjattomaan määräpaikkaansa, hän katsahti taas\napulaista -- niinkuin olisi päättänyt käyttää hänet suupalaksi ryypyn\npäälle.\n\n-- Ahaa! ähkyi päällikkö virkistynein voimin. -- Ahaa! Tietysti et\nsanonut, kun kerran tahdot ryöstää virkani. Niin, _virkani!_\n\n-- Teidän ylhäisyytenne! mankui apulainen valittavasti -- Teidän, ylh--\n\n-- Kas niin konna! Hyvä, että tunnustat! ärjyi päällikkö\nvoitonriemuisesti. -- Sinä olet yhdessä tuon toisen konnan kanssa\ntehnyt salaliiton -- yhdessä aiotte ryöstää virkani!\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, alkoi apulainen vieläkin surkeammalla äänellä,\nmutta päällikkö keskeytti hänet, ulvoen hirmustuneena:\n\n-- Vaiti! Sinä tahdot virkani -- kurja, saastainen sammakko! Mutta se\nei tule onnistumaan sinulle! Odotapas vähän -- vähän -- hieman...\n\nHän alkoi etsiä revolveria laatikostaan -- ja apulainen ja sihteeri\nlivistivät nopeasti tiehensä.\n\n\n\n\nENTISYYS\n\n\nISÄ.\n\nYksin jäätyään Marcuksesta tuntui aivan kuin hänen päänsä olisi ollut\nsekaisin: hän ei hetkeen voinut ajatella mitään.\n\nMutta sitten hurja, kuumeinen viha syrjäytti kaiken muun. Se valtasi\nvastustamattomana hänen koko olemuksensa. Hän olisi tahtonut tehdä\njotakin nyt heti paikalla, tappaa tuon kurjan roiston!\n\nMutta _täällä_ hän ei voi mitään! Täällä ei auta raivo, huuto ei\nkuulu...\n\nKun hän tyyntyi sen verran, että saattoi ajatella, hän huomasi, ettei\ntuo vanha narri oikeastaan ollut niinkään syyllinen. Äskeisen takia\nhän oli oikeastaan enemmän säälittävä kuin vihattava; olivathan jotkut\nhänen oman seurueensakin jäsenistä virnistelleet.\n\nMarcus tunsi suutaan kuivaavan, ja juodessaan kalisivat hänen hampaansa\nlasia vastaan kuin vilutautisen. Mutta kun hän istahti pienen pöydän\nääreen nojaten päätään käsiinsä, tuntui hänen otsansa tulikuumalta.\n\n-- Mitä? Tulenko kuumeeseen? hän ajatteli hieman levottomana.\n\nMutta se unohtui hänen muistaessaan, kuka tähänkin kaikkeen oli\nsyyllinen: diktatuurihallitus! Hän muisti joukoittain entisiä tuttuja,\njotka oli teloitettu tai istuivat vankiloissa -- ja aina sama pyöveli!\n\nViha aivan kuin herätti hänet. Muisti tuntui tavattomasti terästyvän;\nse lennähteli nuolennopeana nykyisyydessä, se sukelsi menneisyyden\nlikaiseen mereen, penkoen esiin vimmaisena kaikki hallituksen rikokset.\n_Entisyys_, musta, rikoksista runsas entisyys yksityiskohtineen vyöryi\nhänen sisäisten silmiensä ohi lukemattomina kuvina. Se vieri hänen\neditseen kauhistuttavan selvänä kuin elokuvien rikosnäytelmä.\n\nMikä kamala hätä vallitsikaan maailmansodan loputtua! Marcus muisti\nsuunnattomat kerjäläislaumat, joissa oli vain naisia, lapsia, vanhuksia\nja muodottomia raajarikkoja. Nuo harmaat, rääsyiset laumat olivat\nlevinneet yli maan -- niinkuin likavesimeri olisi särkenyt patonsa ja\nharmaana hyökyaaltona syöksynyt joka taholle. Onnettomien vaikerrus\nja avunhuudot kaikuivat kaikkialla; mutta useimmilla ei ollut mitään\nannettavaa -- ja lopulta ihmiset tottuivat avunpyyntöihin ja paatuivat.\nEi herättänyt paljoakaan huomiota, kun ihminen kuoli nälkään.\n\nMarcus muisti nytkin elävästi, miten eräänä talviaamuna oli ovensa\ntakaa löytänyt luurangoksi laihtuneen naisen lapsi sylissä --\nkuoliaaksi kylmettyneenä. Nainen oli käärinyt hameriekaleensa lapsen\nympärille ja jääksi jäykistyneenäkin puristi sitä rintaansa vastaan.\nMarcus oli koettanut sormellaan pienokaisen poskea: se oli kova ja\nkylmä kuin jää.\n\nMarcusta puistatti vieläkin tuo näky -- ja hän muisti edelleen,\nmiten hallitus samaan aikaan, kurjuuden ollessa korkeimmillaan,\nmääräsi joukoittain uusia veroja. Syntyi mellakoita, nälkäiset joukot\nhyökkäsivät ruokatavaraliikkeisiin -- ja poliisit ampuivat kokonaisia\njoukkoja maahan. Mutta jäljellä olevat ryntäsivät toveriensa ruumiitten\nylitse -- niinkuin nälästä hullaantuneet sudet pakkastalvena.\n\nSilloin astui valtaan rajaton sotilasdiktatuuri. Marcus muisti, miten\nuseat joukot kieltäytyivät ampumasta nälkäisiä; nämä joukot tuhottiin;\nseurauksena oli sotilaskapinoita monessa paikassa; hallituksen asema\nnäytti jo horjuvalta. Mutta silloin hallitus kutsui apua toisesta\nvaltakunnasta -- sieltä lähetettiin kaikkein raa'immat, paraimmilla\nkoneilla varustetut joukot...\n\nJa kapina kukistettiin.\n\nSamaan aikaan perustettiin palkkajoukot, ja kun oli keksitty hyvin\nkevyt ja varmasti käyvä konepistooli, aseistettiin palkkajoukot\nnoilla hirveän tehokkailla aseilla: heille valmistettiin myös parhaat\npanssariautot pikatykkeineen.\n\nSe oli peloittava joukko.\n\nMutta nälkä oli vielä peloittavampi. Ja sen tähden nämä uudet joukot\nsaivatkin heti näyttää kuntoansa.\n\nSilloin isäkin kuoli...\n\nMarcus hätkähti muistaessaan isän. Isän kohtalo -- hänen elämänsä,\npalautui taas Marcuksen mieleen.\n\nKoppi oli jo muuttunut pimeäksi, mutta Marcus istui yhä pöydän ääressä,\nnojaten päätään käsiinsä. Eikä hän tarvinnut valoa: hän näki _liiankin_\nhyvin.\n\nMarcus oli asemalla vastassa, kun isä tuli -- ja kauhistui nähdessään\nhänet.\n\nHänen kätensä ja jalkansa oli katkaistu, tukka oli muuttunut\nlumivalkoiseksi, ja hänen kasvonsa olivat laihat ja kuolemanharmaat.\n\nMutta ilme oli kamalin -- Marcuksen sydäntä kouristi.\n\nKasvot olivat veltot ja liikkumattomat, silmät tuijottivat tylsinä.\nMutta niissä oli sen ohessa jähmettynyt kauhu -- ikään kuin hän\nyhtä mittaa olisi tuijottanut ruumiskasaan -- jonka alta ojentuu\ntuskallisesti hapuilevia, kouristelevia käsiä.\n\nMonta päivää isä makasi selällään vuoteella ja tuijotti ylöspäin\nkauhealla katseellaan.\n\nHän ei puhunut mitään, ei paljoa syönyt eikä sodasta palattuaan enää\nkertaakaan nauranut.\n\nIsä oli ollut kotona viikon päivät, kun Marcus kysyi, minkälaista\nsodassa oikein oli ollut.\n\nTuo ilta oli syöpynyt lähtemättömästi Marcuksen mieleen. Nytkin oli\nkaikki niin elävänä hänen edessään, että olisi pitänyt ravistaa\nolkapäästä, ennen kuin hän olisi muistanut olevansa vankilassa.\nHän oli näkevinään isän istumassa vuoteensa laidalla, repaleinen\nhuopa hartioilla -- hän oli _kuulevinaan_ tuon vilusta, tuskasta\nja katkeruudesta värisevän äänen, jok'ainoan sanan, vieläpä omat\nvastauksensakin.\n\n-- Sodassa? Missä sodassa?\n\n-- Siellä missä isä oli, sammalsi Marcus pelästyneenä: eihän isä vain\nollut menettänyt järkeänsä...\n\n-- En minä sodassa ole ollut -- vaan _helvetissä!_ huudahti isä\nkiihtyen. Hän huomautti, että niinkuin kansainväliset sopimukset\nkumottiin, samoin kumottiin sotalait, ja lisäsi, ettei yksikään sota\nole vielä koskaan ollut niin raaka ja julma kuin viime maailmansota.\n\nMarcus muistutti raakalaisten menettelystä, mutta isä väitti taas,\nettei esimerkiksi _omia_ miehiä ole koskaan kidutettu niin kamalasti\nkuin viime sodassa.\n\n-- Kun kuusikin päivää täytyy yhtä mittaa olla ampumahaudassa syömättä,\nvavisten hyytävästä vilusta, toisinaan vielä nilkkoihin asti kylmässä\nvedessä -- niin ankarampaa kidutusta ei ole. Tulee niin tavaton\nheikkous ja tuska, että toivoo vain kuolemaa. Silloin miehet usein\nnostavat päänsä tai kätensä ampumahaudan reunan yläpuolelle päästäkseen\nedes pieneksi aikaa sairaalaan tai kuollakseen.\n\n-- Sattuiko todellakin sellaisia tapauksia -- paljonkin? oli Marcus\nhiljaa änkyttänyt.\n\n-- Annettiinhan oikein julistus, jossa itsensä haavoittaminen ja\nammuttaminen kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettiin! Mutta sen\njälkeen monet ihan uhmalla nousivat juoksuhaudan reunalle -- he pitivät\nkuolemaa parempana kuin sodan kärsimyksiä. Ja mitä vankeihin tulee,\nniin...\n\nIsä vaikeni, hänen kasvoilleen tuli hurja kauhu; hän vilkaisi\npelokkaasti taakseen, niinkuin siellä olisi ollut joku salaperäinen\nvihollinen.\n\n-- Mitä, isä? änkytti Marcus.\n\n-- Sanon sinulle yhden esimerkin, puhui isä vapisevalla äänellä.\n\nJa sitten isä kertoi pöyristyttävän tapauksen, joka pani Marcuksen\nhiukset kohoamaan pystyyn. Hän ei voinut rauhallisena kuunnella, vaan\nhypähti seisoalleen ja keskeytti kauhistuksen ja raivon vallassa:\n\n-- Ihmiset ovat tulleet raakalaisiksi, pedoiksi!\n\n-- Älä sano niin, poikani! sanoi isä tuijottaen Marcusta silmiin, ja\nhänen käheä, vihlovan katkera äänensä koski Marcukseen kuin tylsän\npuukonterän vitkallinen viilto. -- Julmimmatkin pedot ovat viattomia\nkaritsoita, raakalaiset enkeleitä noihin verraten! Perkeleet -- se on\nainoa sopiva nimitys. Tiedätkö sinä poika esimerkiksi, miten minä nämä\nmenetin?\n\nMarcus hätkähti nyt, samoin kuin silloinkin kuullessaan isän äänen.\nHän ei ollut moneen aikaan muistanut, missä oli. Hänen ympärillään oli\nkuoleman hiljaista: vankila nukkui.\n\nMutta Marcus ei saa ajatuksiaan pois isästä. Muistot ovat\nhellittämättömät, kuin takaa-ajavat veriviholliset... Ne ovat eläviä\nkuin elämä, todellisuus; hän tuntee samaa hyydyttävää kauhua kuin\nsilloinkin. Hän unohtaa taas vähitellen vankilan, hän ei huomaa kopin\npimeyttä -- sillä hänen sisäisten silmiensä edessä on entinen koti.\n\nJa niin Marcus muistaa taas jok'ikisen sanan tuosta kamalasta\nkertomuksesta. Hän on näkevinään, miten nälästä ja vilusta\npuolikuolleihin miehiin kohdistetaan omat konekiväärit, miten he\nhorjuillen ja kaatuillen etenevät vihollisten varustuksia kohden;\nsieltä alkaa konekiväärituli -- jotkut kääntyvät -- ja silloin\npuuskahtaa heitä kohden _omien_ konekiväärien terässade. Onnettomat\nvaipuvat maahan -- kaikki -- _isäkin_ --. Voi!\n\n\nJÄÄHYVÄISET.\n\nHetken Marcus oli hämärästi tuntevinaan, että sen jälkeen oli\ntapahtunut muutakin -- mutta kaikki tuntui niin tavattoman sekavalta ja\nkummalliselta, ettei hän jaksanut käsittää, _mitä_ se oli. Hän tunsi\nhuultensa mutisevan sanaa _vankila_, mutta ei vain jaksanut käsittää --\nja hetken kuluttua oli kaikki omituisesti häipynyt, unohtunut.\n\nTaaskin muistuu hämärästi mieleen isä, katumellakat... Niin, niin!\nKaupungillahan raivoaa kapina; hän istuu kotona, äiti makaa sairaana --\nja isä näyttää olevan aivan suunniltaan.\n\nMiltei yhtäjaksoisesti kuului terävä räiske kaupungin eri puolilta\nläheten ja edeten. Toisinaan se taukosi hetkiseksi -- aivan kuin jokin\nkauhean suuri kone olisi mennyt epäkuntoon ja sitä olisi ryhdytty\nrasvaamaan ja korjaamaan kuumeentapaisella kiireellä. Sellaisina\nhetkinä Marcus odotti kuumeisesti väristen, milloin taas alkaa.\n\nÖisin leimusi tulipaloja, ja niiden kellertävä kajastus valaisi heidän\npikku tupansa omituisen, epätodellisen näköiseksi.\n\nHe saivat tietää, että kapinalliset olivat kukistumaisillaan, eikä\nisäparka voinut nukkua, ei syödä vähääkään. Vaikka Marcus koska tahansa\nolisi herännyt, hän kuuli isän tekojalan epäsäännöllisen, hervottoman\nkolkkeen; toisinaan taas näkyi hänen laihan vartalonsa varjo\nliikkumattomana punertavassa ikkuna-aukossa. Se muistutti kuollutta\nvarjokuvaa, mutta sen kumarassa asennossa, hoikassa, eteenpäin\nkurottavassa kaulassa kuvastui kauhu, hirmuisempi kuin kuolemankauhu\n-- niinkuin tuo kuva olisi henkeä pidätellen odottanut, milloin\naavemaisesta valosta hirveänä olentona hypähtää _hulluus_.\n\nKolmantena yönä kuuli Marcus taas herätessään pimeydestä kaksi raskasta\nvoihkausta, sitten hammasten kiristystä. Marcus huomasi, että se oli\nisä, hänestä tuntui kuin isä olisi ollut tukehtumaisillaan. Hän nousi\nvuoteeltaan, asteli isän luokse ja tarttui tämän käteen -- mutta ei\nvoinutkaan sanoa mitään: rajusti nyyhkien hän vain painoi kasvonsa isän\nlaihaa rintaa vasten. Isä silitti hänen päätään ainoalla kädellään ja\nkuiskasi käheästi:\n\n-- Poikani -- Poikani...\n\nMarcus tunsi, miten muutamat kuumat kyyneleet putoilivat hänen\nniskaansa. Isän silmissä ei kertaakaan ollut näkynyt kyyneleitä, ja\nse vaikutti vastustamattomasti Marcukseen. Hänen sydämeensä tulvahti\nhellyys ja sääli, ja hän sopersi nyyhkyttäen:\n\n-- Isä -- isäparka!...\n\nAamulla alkoi muun metelin yli yhtäkkiä kuulua pikatykkien kamala,\nyhtäjaksoinen jyrinä. Isän kasvoissa välähti jotain mieletöntä, sitten\nniissä kuvastui taas entinen tylsä kauhu. Hän kääntyi toisaalle, mutta\nMarcus näki, miten hänen hartiansa nytkähtelivät silloin tällöin --\nniinkuin hänen ruumistaan olisi pistelty jollakin terävällä...\n\nMutta kun hän hetken kuluttua kääntyi, oli hän kokonaan muuttunut. Hän\nnäytti tehneen jonkin tärkeän päätöksen ja sanoi miltei reippaasti:\n\n-- Minä lähden hiukan katsomaan, mitä siellä tapahtuu...\n\n-- Isä, älkää menkö! pyysi Marcus. -- Eihän siellä mitään voi --\n\n-- Minä menen. Tahdon nähdä.\n\nMarcus näki, että isä oli _päättänyt_ mennä: Hän ajatteli kiihkeästi\nvähän aikaa ja sanoi sitten tyynesti:\n\n-- No mennään sitten! Mutta vältetään kuitenkin vaarallisimpia paikkoja.\n\n-- Sinä? sanoi isä kuin pettyneenä. -- Marcus, kyllä sinun tuota --\ntäytyy jäädä kotiin, kun äitikin on sairas.\n\n-- Isä, te ette missään tapauksessa mene yksinänne! Ettehän te jaksa\nedes kävellä!\n\nIsän kasvoilla kuvastui taas epämääräinen pettymys ja neuvottomuus.\nMutta nähdessään, että myöskin Marcus oli päättänyt tulla mukaan, hän\nsuostui vihdoin.\n\nMarcus oli jo ovella, kun isä hitaasti asteli äidin vuoteen viereen.\nHänen katseessaan kuvastui syvä mielenliikutus, sanomaton suru ja\nkaipaus. -- Hyvästijättö -- lennähti Marcuksen mieleen.\n\n-- Jäähyväiset, mutisi Marcus äänettömin huulin, ja hänen kurkkuansa\nalkoi oudosti kuristaa: hän muisti sen nimisen taulun. Hämärtyvällä\ntaistelukentällä ojentaa kuoleva sotilas viimeisen kerran vanhalle\ntoverilleen voimattoman, lyijynraskaan kätensä, katsahtaa häneen\nviimeisen kerran. Nyt _isän katse_ muistutti tuon kuolevan\nsotavanhuksen katsetta. Hän näki äidin poskelta vierivän suuria\nkyyneleitä, kalvakoilla huulilla näkyi kummallinen, ymmärtävä hymy.\nMarcuksen silmät sumenivat, hänen aivoihinsa lennähti jokin hämärä\ntunne, että hekin ovat yhdessä vierustovereina taistelleet pitkän,\narmottoman taistelun -- heidän on täytynyt nähdä sekin, että heidän\nrakkaimmat pienokaisensa ovat kaatuneet yksi toisensa jälkeen.\n\nIsä nojautui raskaasti Marcuksen käsivarteen, hänen hengityksensä\nkähisi ja vinkui aivan kuin laiha rinta olisi sisältä särkynyt,\nrepeytynyt riekaleiksi. Mutta hän ei tahtonut edes levähtää: yhtä\nmittaa vain kohti keskikaupunkia, josta huumaava räiske ja pauhu kuului\nkiihtyen ja vaimeten ja välillä hurjaa, moniäänistä huutoa...\n\nNoin neljännestunnin kuluttua he saapuivat paikalle, jossa\nruokatavarakauppa oli ryöstetty tyhjäksi. Ikkunat ja ovet olivat\nsäpäleinä, ja käytävällä seisoi muutamia pelosta kalpeita, rääsyisiä\nnaisia.\n\nTaistelu oli vasta äskettäin siirtynyt tästä: leivänmurujen, kaluttujen\nluitten ja tyhjennettyjen säilykerasiain seassa näkyi hyytymätöntä\nverta. Isä potkaisi terveellä jalallaan erästä tyhjää läkkirasiaa, ja\nhänen äänessään kuvastui katkeran mielihyvän väre, kun hän hiljaa sanoi:\n\n-- Tähän eivät pyövelien panssariautot ole vielä ehtineet. Ovat\nihmisraukat saaneet edes vähän syödä.\n\nMutta pian alkoi ilmetä kamalampia merkkejä. Jo kauas näkyi eräs\nmustunut kivirakennuksen seinä pilkullisena kuin pantterin nahka:\nsiihen oli kohdistunut konekiväärien terässade. Ruokakauppa siinäkin\noli tyhjennetty, mutta ne leivät oli maksettu kalliilla hinnalla:\n_verellä_ -- katu oli miltei yltäänsä punainen. Marcus kalpeni ja alkoi\ntahtomattaan vavista.\n\nKun he olivat vielä pienen matkaa kävelleet, he näkivät edellään suuren\numpiauton, joka yhtämittaa seisahtui: se korjasi kaatuneita. Kuusi\nmiestä paiskeli niitä autoon kuumeentapaisella kiireellä -- aivan\nkuin suurtilojen perunamaalla sateen uhatessa paiskitaan vaunuihin\ntäysinäisiä perunasäkkejä.\n\nVihdoin näkyi erään kadun toisessa päässä harmaa, tuhatlukuinen joukko.\nKuului villi huuto -- joukko näytti etenevän...\n\nIsä oli kävelystä muuttunut yhä heikommaksi ja kalpeammaksi. Ja kun\nhän Marcuksen taukoamattomista pyynnöistä vihdoin suostui lähtemään\nkotiinpäin, kuvastui hänen nääntyneillä kasvoillaan taas selittämätön\npettymys.\n\nHe lähenivät jo asuntoansa; ja siellä olivat kadut miltei tyhjät\nihmisistä.\n\nSilloin ilmestyi kadun toiseen päähän kaksi panssariautoa; ne lähenivät\nhurjaa vauhtia.\n\nIsän kasvoille ilmestyi äkkiä kiihkeä mielenliikutus; hän tarttui\nlujasti Marcuksen käteen, ja hänen hätäinen äänensä värähti omituisesti:\n\n-- Marcus, _poikani_ -- juokse pian katsomaan takapihalle -- pääsisikö\nsieltä toiseen pihaan! Odotan tässä.\n\nHän tuli mukana porttikäytävään, ja Marcus oli niin hermostunut\nnäkemästään, ettei ehtinyt ajatella eikä arvostella isän käskyä.\n\nJuostessaan hän kuuli lähenevien autojen jyrinän, ja saapuessaan pihan\nperälle hän oli kuulevinaan käheän huudon.\n\nHänessä heräsi hirveä aavistus: _Isä_ --\n\nKuin henkensä edestä hän juoksi takaisin. Pihan keskikohdalla hän\nkuuli laukauksen, heti sen jälkeen toisen, kolmannen -- ja hänen\nporttikäytävään saapuessaan vilahti ohitse harmaa panssariauto --\nlaukauksia -- ooh...!\n\n-- Isä seisoi horjuen kadulla ja heristäen tervettä nyrkkiään huusi\njotakin -- ja samassa kaatui.\n\nKuulat vinkuivat Marcuksen ympärillä, kun hän syöksyi isän luokse ja\nkumartui vavisten hänen ylitseen. Luoti oli pyyhkäissyt hatun päästä,\nviiltänyt mennessään pitkän haavan, valkoinen tukka tahrautui vereen.\nLuinen rinta kohoili korkealle -- ja sitten hänen suustaan purskahti\nvaahtoava verivirta.\n\n-- Isä -- isä, vaikeroi Marcus kauheassa tuskassa. Älkää kuolko -- isä,\nisä...\n\nKuolevan kasvoilla välähti kerran omituinen kirkkaus. Silmät loistivat\nniinkuin joskus, joskus ennen sotaa. Mutta se häipyi tuskaan. Hänen\nveriset huulensa liikkuivat, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa jotain\ntärkeätä, hän näytti ponnistavan epätoivoisesti: _ei voinut!_ Kuului\nvain entistä kumeampi korahdus, ja veri alkoi tulvata yhä hurjemmin.\n\nKylmää kauhua tuntien Marcus katseli, miten isän silmät himmenivät\nhimmenemistään, ja kuiskasi epätoivon kiihkolla:\n\n-- Isä, isä, _isä!_\n\nMutta isän silmissä ei enää näkynyt pienintäkään jälleentuntemisen\nmerkkiä -- niissä ei näkynyt enää elävää ilmettä...\n\nIsän rinta kohoili yhä harvemmin, ja verenvuotokin alkoi tauota;\npunainen vaahto vain pursui hänen yhteenpuristettujen hampaittensa\nvälistä ja jossain syvällä rinnassa korisi pitkään. Marcus aukaisi\nisän punaiseksi tahraantuneen takin, liivin, paidan -- niin siinä\nse oli, keskellä rintaa... Ja yhä pulppusi... Pitkän aikaa Marcus\nkatsoi tolkuttomasti tuota pientä reikää isän luurangoksi laihtuneessa\nrinnassa -- harmaankalpeita kasvoja -- eikä hän kyennyt ajattelemaan\nmitään.\n\n-- Niin se olikin, luuli Marcus kuiskaavansa: hän muisti isän katseen\näidin vuoteen vieressä.\n\nSe olikin heidän viimeinen hyvästijättönsä -- viimeinen katse. Ja nyt\nhän ymmärsi, mikä isän äänessä äsken värähti, kun hän lausui tuon yhden\nsanan. Se oli hyvästijättö _hänelle_. Marcus oli miltei kuulevinaan\nnoilta kalpeilta huulilta tuon hellyydestä värähtävän sanan: poikani...\n\nIsäparka!\n\nSilloin Marcus huomasi, että hänen ympärilleen oli kokoontunut pieni\nväkijoukko. Hän hätkähti, hypähtäen ylös kuin peto, jota häiritään\ntapetun pentunsa ruumiin ääressä. Mutta hän rauhoittui: kaikkialla\nnäkyi vain myötätuntoisia katseita, sääliviä ääniä. Ja joidenkin\nmiesten silmät kiiluivat uhkaavasti, alkoi kuulua hillittyjä\nsadatuksia, joista hän erotti vain yhden sanan: murhaajat!\n\nYmpärilleen katsahtamatta, ajattelematta hän nosti isänsä ruumiin\nsyliinsä ja lähti kotiinpäin. Joukko teki kunnioittavasti hänelle\ntietä, ja joku naisääni kuiskasi hillitysti:\n\n-- Poikaraukka!\n\nMarcus oli voimakas nuorukainen, tottunut ankariin ponnistuksiin ja\ntyöhön, mutta hänen täytyi jännittää kaikki voimansa; hiki alkoi heti\nvuotaa hänen kasvoiltaan, ja ikään kuin hyvin kaukaa hän kuuli taas\njoitakin säälin ja vihan huudahduksia.\n\nHänen silmissään alkoi lennellä mustia palloja, korvissa humisi, ja hän\noli vähällä kaatua -- mutta hän puri hampaansa yhteen! Tuossahan koti\njo olikin.\n\nRaskaasti huohottaen Marcus lysähti eteisessä istumaan. Hän ei voinut\najatella mitään. Vielä äsken kuiskasi isä: _poikani_. Ja nyt hänen\nruumiinsa alkoi jäykistyä.\n\nMiten hirveän laiha tuo rinta olikaan -- vain terävät luut. Mutta\nkasvoilla kuvastui vihdoinkin rauha -- nyt vasta.\n\nMarcus säpsähti kuin pahantekijä; sisällä oli narissut vuode. Ja sitten\nkuului äidin värisevä, tukahtunut ääni:\n\n-- Kuka siellä on?\n\n\nKUUMEESSA.\n\nTukehtuneesti parahtaen Marcus hypähti pimeässä seisoalleen,\nkäsittämättä oikein missä oli, näkikö unta vai oliko hereillä. Hän\nluuli huohottavansa kantamastaan taakasta -- mutta kun hänen piti\nvapisevalla kädellään pyyhkäistä hikeä otsaltaan, olikin se kuiva ja\npolttavan kuuma.\n\nNyt vasta hän alkoi taas tajuta. Vaistomaisesti hän koetti\nvaltasuonensa sykintää: se hakkasi hurjan nopeasti.\n\nHänellä oli siis kuumetta.\n\nHän ei tiennyt, miten kauan oli istunut siinä pimeässä, pöytään\nnojaten. Ensin hän luuli nukkuneensa ja uneksineensa; mutta pitkän,\nvaivalloisen ajattelun jälkeen hän vihdoin käsitti, että oli vain\n_muistellut_, ja nouseva kuume oli tuonut nuo surulliset tapaukset\nmieleen ehkä elävämpinä kuin koskaan ennen -- hän oli suorastaan\n_elänyt_ siellä menneisyydessä. Tämän hän käsitti sangen hämärästi,\nkaikki oli omituisen hämärää -- kuin juopuneella. Mutta sama hämärä\nvaisto kuiskasi, että hänen pitäisi mennä makuulle.\n\nMarcus nousi ja alkoi astella sinnepäin, missä luuli vuoteen olevan\n-- mutta silloin pimeään koppiin äkkiä syöksähti sähisevänä tulvana\ntulikipunoita. Hän ymmärsi, että ne olivat eräitä myrkyllisiä,\ntropiikin tulikärpäsiä; ne alkoivat ahdistaa yhä uhkaavammin, hän\nkoetti väistää niiden hyökkäyksiä ja kaatui lattialle. Lopulta hän\nseinää myöten onnistui pääsemään vuoteelle.\n\nTulikärpäset hävisivät, ja hän tunsi hämärästi, että ne olivat\njohtuneet vain kuumeesta. Mutta sitten tulivat muistot uudelleen yhä\ntuskallisempina, sekavina. Isän kohtalo, äidin kuolema, kapinat, hänen\nkeksintönsä, Aurelia -- ja sitten hyökkäsivät tulihyönteiset uudestaan!\nSilloin hän huomasi olevansa yksin paraatikentän suunnattoman\nhornanpyörteen keskellä. Autojen mielettömästi pyörivä rengas pieneni\npienenemistään -- lentokoneet laskeutuivat yhä alemmaksi, potkurit\nolivat murskaamaisillaan hänet...\n\nMarcuksen valtaa kauhea tuska. Hän kumartuu, mutta murskaavien\nhaupitsivaunujen piiri pienenee, peloittavan nopeasti; lentokoneitten\nlauma laskeutuu hänen päälleen pimittävänä, tukehduttavana. Hän koettaa\nhuutaa, mutta kaikki humisee, ulvoo, ryskyy ja pauhaa hirmuisena\ntuulispäänä hänen ympärillään -- hän ei kuule omaa ääntään...\n\nMarcus katsoo arasti ylöspäin ja näkee, miten hänen oma koneensa\nsyöksyy raivokkaasti ulvahtaen hänen kimppuunsa -- iskee häntä päähän\npotkurillaan.\n\nMarcus ei tuntenut kipua, huumaava pauhu vain taukosi -- sitten hän ei\nmuistanut enää mitään.\n\nKolme päivää Marcus oli kuumeessa -- ja neljäntenä hänet vietiin taas\nsantarmilaitokseen.\n\nKylmä hiki pusertui hänen otsastaan, kun hän nousi noita kolkkoja\nportaita myöten toiseen kerrokseen: hän oli varma, että niillä nyt oli\ntodistukset hänen valheestaan. Ruumiillisesti hän oli niin heikko, että\njalat vapisivat.\n\nKun Marcus seisahtui keskilattialle, kääntyi eräs olento häntä kohden\n-- ja hän tunsi Aurelian.\n\nJoukkohaudan näköinen tutkintohuone hämärtyi, pimeni, sitten se alkoi\npyöriä. Hän hapuili kädellään kuin sokea, ja hänen oma äänensä oli\nkuuluvinaan jostakin kaukaa:\n\n-- Vettä, olkaa hyvä -- Olen sairas.\n\nMarcus joi ahnaasti tarjotun veden ja katui, että oli pelästyttänyt\nAurelian; sen tähden hän lisäsi tuomariin kääntyen:\n\n-- Olen ollut kolme päivää kuumeessa, äsken nousin ensi kerran\nvuoteesta.\n\nHän oli pakottanut kasvonsa kylmiksi, mutta, katsahtaessaan toisen\nkerran Aureliaan hänen täytyi purra hammastaan, jottei olisi huutanut,\nsyyttänyt tuomaria pyöveliksi, tehnyt jotain mieletöntä.\n\nAurelia oli tavattomasti laihtunut, kasvot kalvenneet lumivalkoisiksi,\nsilmien ympärillä tummat renkaat. Marcuksesta tuntui julmalta kieltää\nhänet tällaisella hetkellä; hän olisi tahtonut heittäytyä polvilleen\ntytön eteen ja itkien suudella noita laihtuneita pikku käsiä.\n\n-- Herra kapteeni. Ettekö todellakaan tunne tätä neitiä? kuului äkkiä\ntuomarin epäluuloinen, kavala ääni; sitä oli vaikea tuntea samaksi kuin\nviime kerralla.\n\nMarcus oli Aurelian silmissä vieläkin nähnyt kiellon, ja tuomarin\nkäärmemäinen ääni herätti hänen vihansa: hän iski kuumeisen katseensa\ntuomarin silmiin ja kysyi tuimasti:\n\n-- Mikä antaa teille aiheen kysyä sitä toistamiseen? Jos teidän\ntehtävänne on kuulustelu, niin pyydän: tehkää se! Olen odottanut siksi\nkauan, että minulla on oikeus _vaatia_ tutkintoa -- tietoa, miksi olen\nvangittu!\n\nTämä hyökkäys tuli niin odottamatta, että tuomari ällistyi; mutta hän\ntointui heti ja sanoi jäätävän kylmästi:\n\n-- Ehkä minä tiedän, mitä kysyn -- ja myöskin sen mikä koskee _teidän_\nasiaanne, herra kapteeni.\n\n-- Kun sen tiedätte, herra tuomari, niin ilmoittakaa siis, mistä minua\nsyytetään!\n\nMitään vastaamatta tuomari kääntyi joitakin kysymyksiä tehden Aurelian\npuoleen, joka vastaili väsyneesti ja koneellisesti.\n\nKun tuomari tarkasteli muistiinpanojaan, katsahti Aurelia kerran\nMarcukseen -- ja tuo katse vaikutti häneen kuin tulisen raudan\nkosketus. Tytön mustissa suurentuneissa silmissä kuvastui ikään kuin\nepätoivoinen rukous ja mykkä, jähmettynyt kauhu.\n\nMarcus muisti silmänräpäyksessä isä-vainaan katseen, kun hän saapui\nsodasta -- ja nyt Aurelia katsoi _samalla tavalla_. Eivätkä he voineet\npuhua sanaakaan...\n\nKun tuomari taas kääntyi Aurelian puoleen, kuuli Marcus sivultaan\npuhisevaa hengitystä; kääntyessään hän näki santarmikapteenin viikset\npörrössä tuijottavan tulisilla silmillään Aureliaa -- niinkuin suuri,\npaksu kissa, joka heinikossa väijyen, liikkumattomalla katseellaan\ntuijottaa pientä, pahaa aavistamatonta lintua.\n\n-- Eikö teillä ole siis mitään sanottavaa, herra kapteeni? kysyi taas\ntuomari katsoen Marcusta terävällä, luihulla katseellaan.\n\n-- On, sanoi Marcus lujasti. -- Minä tahdon tietää, miksi minut on\nvangittu.\n\n-- Olkaa hyvä, nyt saatte poistua.\n\nJa Aurelia jäi sinne -- niinkuin pieni lintu inhottavien korppikotkien\nkeskelle.\n\n\nKUOLLEET SILMÄT.\n\nAntonius istui yksin huoneessaan. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja\nentisestäänkin kalvenneet -- tukka näytti yhä vaalentuneen ohimoilta.\n\nÄkkiä hän nousi kävelemään ja mutisi hiljaa itsekseen:\n\n-- Kuinka kauan ne oikein pitävät häntä vankeudessa? Antonius oli\näsken käynyt ilmavoimien komentajan luona Marcuksen asian johdosta\n-- ja tämäkin oli sanonut olevansa voimaton armeijan kaikkivaltiasta\nsantarmistoa vastaan. Kenet ne vangitsevat, se pysyy siellä, kunnes\nkatsovat hyväksi vapauttaa.\n\nAntonius kaipasi Marcusta kuin veljeänsä. Ja mitä kauemmin tämä oli\nvangittuna, sitä suuremmaksi kasvoi hänen levottomuutensa. Tapetaanko\nhänetkin -- niinkuin omat veljet? Samalla tavalla pidettiin _heitäkin_\nensin vangittuina, ja sitten...\n\nAntonius istahti nojatuoliin ja sytytti sikarin rauhoittuakseen, mutta\nei voinut. Hän muisti taas erään kevätpäivän, yhtä elävänä kuin eilisen\n-- elämänsä hirmuisimman päivän.\n\n-- Hän seisoo raskaan rautaportin takana ja odottaa. Hänestä tuntuu\nikään kuin olisi jonkin kauhean olennon kynsissä. Hän tuntee itsensä\nyhtä avuttomaksi kuin pieni, vivisektorin pöytään sidottu koekaniini.\nJa hän kärsii yhtä paljon kuin tuollainen pieni uhriraukka.\n\nOn hurmaava kevät. Eriväristen kukkien koristama ruohokenttä muistuttaa\nkallisarvoista, satumaista mattoa, ja ihanien jättiläiskukkien lailla\nsitä reunustavat valkoisina kukkivat tuomet, omenapuut, pihlajat --\ntäyttäen ilman huumaavilla tuoksuillaan. Taivaan syvää sineä vasten\nnäyttää lehmusten ja saarnien vaalea vihreys ihmeellisen heleältä ja\nkirkkaalta. Jossakin lähellä helskyttää satakieli ihanaa lauluaan, sitä\nsäestää lukemattomien lintujen helkkyvä kuoro, ja läpinäkymättömän\norapihlaja-aidan takaa kuuluu hiljainen laineiden loiske -- ikään kuin\nrakastajien hillitty, hellä kuiskailu.\n\nMutta Antonius ei kuule mitään, hän ei näe luonnon äskenpuhjennutta,\nhurmaavaa nuoruutta. Hänen katseensa tahtoisi tunkeutua paksun\ntiilimuurin lävitse, nähdäkseen mitä tuossa vanhassa, hylätyssä\nlinnakkeessa tapahtuu. Aurinko paahtaa lämpimänä, vieno tuuli hyväilee\nhänen poskiaan kuin rakastetun naisen käsi -- mutta hänen hampaansa\nkalisevat kuin vilutautisella.\n\nHänen toverinsa, lääkintäupseerin virkapuvussa oleva mies käännähtää ja\nkatsoo häntä taas tutkivasti.\n\nÄkkiä alkoi muurin sisäpuolelta kuulua usean konekiväärin korviasärkevä\nsärinä -- ja kukkivista pensaista pyrähtivät pikkulinnut pelästyneinä\nlentoon.\n\nAntoniuksen kasvot muuttuivat hirveän näköisiksi, hän tarttui päähänsä,\nniinkuin se olisi ollut halkeamaisillaan, ja hänen kurkustaan tunkeutui\ntukahtunut korina.\n\nVieressä seisova toveri tarttui hänen käteensä ja sähähti hänen\nkorvaansa läpitunkevasti:\n\n-- Sinun _täytyy_ kestää. Muuten et voi _kostaa!_\n\nAntonius oli kuullut selvästi vain viimeisen sanan, mutta heti hän\npakotti itsensä tyynemmäksi ja pyyhkäisi tuskanhien kalpealta otsaltaan.\n\nKonekiväärit vaikenivat, kuului epämääräisiä ääniä, moottorien surinaa\n-- mutta linnut olivat yhä ääneti kuin kuolemankauhun vallassa.\n\nKuin juopuneena Antonius asteli ystävänsä rinnalla sannoitettua\nkäytävää myöten. Oikealla näkyi vanhoja ruohottuneita pattereita,\ntaustalla pieni kasarmirakennus, joka oli palkkajoukkojen hallussa.\nNyt vasta hän muisti, että paikalla pantiin toimeen miltei kaikki\nvaltiolliset teloitukset.\n\nHe saapuivat pienen, köynnöksien peitossa olevan huvilan eteen -- ja\npalkkajoukon päällikkö tuli ulos.\n\nHänellä oli ryppyiset, kuoppaiset kasvot, hampaaton, kokoonkutistunut\nsuu, ja sen yli kaareutui pitkä, käyrä nenä -- aivan kuin petolinnun\nnokka. Tuo kauheannäköinen pää keikkui rauhattomana pitkän, ohuen\nkaulan varassa, ja kun terävä, kellertävä katse kohdistui Antoniukseen,\nvälähti hänen mieleensä inhottava, jättiläissuuri raatolintu.\n\n-- Ehkä herra eversti suvaitsee tulla hiukan tännemmäksi? hän kuuli\nystävänsä miltei kuiskaten kysyvän.\n\nAntonius alkoi katsella vanhoja pattereita, mutta ikään kuin\nnoiduttuna hänen täytyi silloin tällöin vilkaista tuota inhottavaa\nihmistä. Eräistä sanoista ja liikkeistä hän ymmärsi tämän tinkivän\nmahdollisimman korkeaa hintaa. Ja kun hän näki toverinsa ojentavan\neverstille paksun setelitukon, alkoi hänen ruumiinsa väristä ennen\ntuntemattomasta raivosta ja inhosta -- aivan kuin olisi täytynyt\nvoimattomana katsella jotain kauheata raiskausta.\n\nHän näki everstin poistuvan, ja he lähtivät kentälle.\n\nAntonius tunsi jalkojensa uppoavan syvälle kuumaan hiekkaan, se oli\nmiltei polttavan kuumaa. Se muistutti todellisuutta -- mutta sittenkin\nhän luuli ensin uneksivansa, nähdessään vaalealla hiekalla sekavan,\nkauhean rivin.\n\nEnsimmäisenä virui nuori tyttö, painaen kangistuvilla käsillään\nrintaansa. Hänen vaalea tukkansa oli äskettäin kammattu, ja hänen\nkuolemassakin kauniit kasvonsa olivat jäykistyneet raskaaseen,\nloppumattomaan suruun.\n\nAntonius tuijotti tolkuttomana tyttöparkaa, joka noin nuorena oli\nkärsinyt marttyyrikuoleman.\n\n-- Tuo muistikirjani, hän kuuli ystävänsä äreän äänen. Lähelle tultuaan\ntämä kuiskasi hiljaa:\n\n-- Urkkija -- tarkasta ruumiita!\n\nAntonius totteli, ja vilkaistuaan sivulleen hän näki epämiellyttävät,\nluihut kasvot, kavalat silmät.\n\nHe lähtivät eteenpäin. Teloitetut olivat kaatuneet mitä erilaisimpiin\nasentoihin; muutamat olivat luonnottomasti koukistuneet, kasvot\nkuvaamattoman kauhun ja tuskan vääristämät; jotkut näyttivät\nliikkumattominakin tuskallisesti hapuilevan, ja eräs nuori mies oli\nkaivanut kätensä syvälle hiekkaan -- niinkuin olisi viimeisellä,\nepätoivon voimalla etsinyt _sieltä_ pelastusta, elämää.\n\nAntonius muuttui yhä kalpeammaksi. Hänen ystävänsä käski hänen jäädä\ntarkastamaan erästä kaatunutta ja pyysi urkkijaa auttamaan hiukan\nitseään.\n\nKumartuessaan Antonius kuuli urkkijan kysyvän viattomasti:\n\n-- Mitä tohtori tekee noista, kun niin suuren hinnan maksoi?\n\nAntonius kuuli vain jonkin sanan, mutta käsitti ystävänsä selittävän,\nettä tämä valmistaa jotain \"aineita\" ja vielä voittaakin. Hän tiesi\nystävänsä eteväksi amatöörinäyttelijäksi, mutta häntä kauhistutti,\nkuullessaan tämän innostuneesti huudahtavan:\n\n-- Aa! Sinusta tulisi erinomaisen hyvää vaseliinia! Todellakin!\n\nTohtori meni urkkijan luokse, koetteli tämän käsivarsia, selkää ja\nkehui yhä ihastuneempana. Hän katseli urkkijaa samanlaisella katseella\nkuin nälkäinen höyryävää paistia ja kysyi vihdoin salaperäisesti\nkuiskaten:\n\n-- Etkö tule minulle palvelukseen? Maksan sinulle viisituhatta vuodessa!\n\nUrkkijan huulet alkoivat väristä, hänen ruskeat kasvonsa muuttuivat\nkauhusta täplikkäiksi, harmaankalpeiksi ja hän yritti lähteä.\n\n-- Ei, älä nyt mene! huudahti tohtori kiihkeästi. -- Puhutaan asia\nselväksi! Minä maksan kahdeksantuhatta!\n\n-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, eversti odottaa, änkytti\nurkkija ja lähti.\n\n-- Minä annan kymmenentuhatta!\n\nUrkkija meni kuin takaa-ajettu. Mutta kun Antonius meni ystävänsä\nluokse, kuvastui tämän kasvoissa syvä inho. Hän sylkäisi, ikään kuin\nolisi saanut suuhunsa jotakin saastaista ja mutisi katkerasti:\n\n-- Inhottavaa! Mutta tuohon pikkupyöveliin ei olisi mikään muu\npystynyt. Ja ellei hän olisi poistunut, olisit sinä velirukka antanut\nitsesi ilmi.\n\nÄkkiä Antonius seisahtui, ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta: siellä\nhe makasivat rinnakkain -- _hänen molemmat veljensä_.\n\n-- Koeta nyt olla tyyni! hän kuuli toverinsa käheän äänen.\n\nAntonius oli kuin potilas, jota tuskallisen leikkauksen kestäessä\nkehoitetaan yhtä mittaa hymyilemään. Hän kiristi hampaitaan, hänen\nhuulillaan näkyi verta, mutta kenttä alkoi keinua kuin laiva myrskyssä\n-- ja vaalea hiekka tuntui tummenevan aivan kuin auringonpimennyksen\naikana. Antonius ei nähnyt muuta kuin _heidät_.\n\nSammumaton viha ja uhka kuvastui vanhemman voimakkaissa kasvoissa;\nyhteenpurtujen hampaitten välistä oli pursunut verivaahtoa, ja\nuskomattomalla tahdonvoimalla hän oli viime hetkellä kohottanut\njäykistyvän nyrkkinsä -- hän näytti vieläkin äänettömästi vannovan\nkostoa, uhkaavan.\n\nHänen vierellään virui \"pikkuveli\", jota Antonius oli rakastanut\nenemmän kuin ketään muuta. Tämä oli kahdessa kuukaudessa laihtunut niin\npaljon, että häntä oli vaikea tuntea: posket olivat kuopalla, ja ennen\nhyvin sopiva kadetinpuku riippui hänen yllään avarana säkkinä. Sekin\noli sivusta repeytynyt, tahrautunut vereen, ja samalla kohtaa näkyi\nhiekalla leveä, punainen läiskä: siihen oli hänen nuori sydänverensä\nvuotanut.\n\nMutta hänen lapsellisilla kasvoillaan ei enää näkynyt tuskaa, ei\nvihaakaan -- vain ihmettelyä. Hänen viaton, ylöspäin suuntautunut\nkatseensa näytti moittien ja ihmetellen kysyvän: miksi, _minkä tähden\nminut tapettiin?_\n\nAntonius tunsi jalkojensa horjuvan, ja kärpäsparven inhottava surina\ntuntui etenevän -- sitten lakkasi kuulumasta. Mutta silloin tohtori\ntarttui lujasti hänen käsivarteensa; hänenkin äänensä oli kuuluvinaan\njostakin kaukaa:\n\n-- Sinähän lupasit _kostaa_.\n\nNiinkuin nääntynyt, jalorotuinen juoksija vielä kerran ponnistaa\nviimeiset voimansa saadessaan armottoman piiskaniskun, samoin vaikutti\nAntoniukseen nytkin sana kosto: hän näytti heti muuttuvan tyyneksi.\n\nMutta hänen sielussaan tuntui kaikki sekaantuvan. Hämärästi hän\nkäsitti ystävänsä varoittavan, että eversti tarkasti heitä kiikarilla\nikkunastaan. Toveri näytti kyllä toimekkaalta -- mutta nyt hänenkin\näänensä oli tuskasta käheä, kasvonsa kalmankalpeat.\n\nHeidän tuomansa umpinainen sairasauto oli jo kentällä; kuljettajan\navulla Antonius kantoi veljiensä elottomat ruumiit siihen. Sitten\ntohtori lupasi mennä everstin luokse haihduttamaan tämän epäluuloja ja\nkäski kuljettajan ajaa ulos portista.\n\nAutossa oli hiukan hämärä, ja Antonius säpsähti: pikkuveljen kasvot\nnäyttivät _muuttuneen_. Niissä näkyi kauhean kärsimyksen jälkiä, niissä\nkuvastui vielä raskaampi suru kuin sen ammutun tytön kasvoilla.\n\nAntonius pyyhki veren pikkuveljen huulilta, silitti hänen hienoa\ntukkaansa -- ja lukemattomat muistot ja pikkutapaukset tulvahtivat\nmieleen. Kun hän samassa muisti nykyhetken hirveän totuuden, alkoi\nhänen ruumiinsa suonenvedontapaisesti hytkiä ja hän suuteli pojan\nkylmeneviä huulia, nyyhkyttäen epätoivoisesti:\n\n-- Pikkuveli -- pikkuveli --\n\nLaihtuneet lapsenkasvot surullisine silmineen näyttivät nääntyneesti,\näänettömästi kuiskaavan:\n\n-- Niin veljeni, tällaiseksi minut on rääkätty.\n\nKauhea aavistus välähti Antoniuksen aivoissa; hän koettelee veljensä\nkäsivarsia, jalkoja -- mitä...? Kaksi kuukautta sitten jäntevä\nvoimistelijanuorukainen -- nyt luut ja nahka. Paha aavistus kasvaa,\nse kylmentää hänen ruumiinsa -- sitten hän ponnahtaa ylös, repäisee\nyhdellä tempaisulla veljensä takin edestä auki, kääntää hänet...\n\nPaita on kovettunut hyytyneestä verestä -- miltei mielettömänä hän\nrepii sen halki, ja --\n\nAntoniuksen pidätetty hengitys tunkeutui rinnasta tuskallisena,\nkorisevana karjaisuna. Kun hän tuijotti poikaraukan selkää, tuntui kuin\nolisi hänen omaa, alastonta selkäänsä poltettu tulisella raudalla.\n\n-- Pikkuveli -- _pikkuveli!_ vaikeroi Antonius tukahtuneesti. Hän\ntahtoisi huutaa, itkeä, tehdä jotakin, mutta hän ei ymmärrä mitään, ei\nvoi mitään -- on vain sellainen tuska, ettei hän ole koskaan sellaista\ntuntenut. Hän kuulee taas tuntemattoman, korisevan äänensä:\n\n-- Pieni veliraukka...\n\nPoikaparka on ymmärtänyt, että vain _kuolema_ voi pelastaa hänet\nkiduttajiensa kynsistä, ajattelee Antonius. _Sen tähden_ hän onkin\ntyyntynyt, tuntiessaan otsallaan ainoan pelastajansa kylmän,\nvilvoittavan käden.\n\nAntonius katsahti toista veljeä; hänen kuolleet silmänsä näyttivät\nelävän, niistä pursui kylmä raivo -- _ne vaativat kostoa!_\n\nNyt hän ymmärsi veljensä ilmeen, sillä sama viha tarttui häneen\nvastustamattomalla voimalla, se raateli ja poltti hänen rintaansa\nsammumattomana tulena. Hän tarttui veljensä jäykkään, kohotettuun\nnyrkkiin ja kuiskasi hampaitaan kiristellen:\n\n-- Ole huoletta veli -- _minä en unohda_.\n\n\n\n\nPYÖRTEESEEN.\n\n\nOSTETTU IHMISHENKI.\n\nAntonius havahtui muistoistaan ja nousi nojatuolista ojennellen\njäseniään. Hänen sikarinsa oli palanut loppuun -- kas, hän oli\npolttanut kaksi sikaria! Ja nyt huone oli täynnä savua!\n\nKoneellisesti hän aukaisi ikkunan, istuutui uudestaan ja sytytti\nkolmannen sikarin, sillä Marcuksen vankeus, joka oli johtanut hänen\nmieleensä menneisyydestä mitä tuskallisimman kevätpäivän, kalvoi yhtä\nmittaa hänen mieltään.\n\nHän tunsi rakastavansa Marcusta yhä enemmän -- enemmän kuin ketään\ntoista. Ja heidän suurelle asialleen tämä oli tärkeämpi kuin kukaan muu\n-- jos hänen keksintönsä onnistuisi, niin se olisi suureksi avuksi.\n\n-- Häntä ei saa tappaa, niinkuin...\n\nAntoniuksen äänetön kuiskaus katkesi, mutta hänen kasvonsa muuttuivat\npeloittavan näköisiksi.\n\n-- No, eivät ne sitä teekään, hän ajatteli itseänsä rauhoittaen. --\nMinä teen kaiken voitavani. Niin -- huomenna menen sisäministerin\nluokse.\n\nHän nousi ja lähti illalliselle.\n\nAntonius oli istunut jo puoli tuntia vastaanottohuoneessa, kun eräs\nvirkamies tuli ilmoittamaan, että hänet otetaan vastaan.\n\nSilloin eräs mies pyysi Antoniusta tulemaan toiseen huoneeseen ja\nriisumaan takkinsa. Huoneessa oli jo ennestään toinen mies; tämä\ntarkasti asetakin, hänen saattajansa kopeloi housuntaskut, lahkeet ym.\npuhuen samalla makeasti:\n\n-- Tietenkään ei _teihin_, herra kapteeni, saata langeta pienintäkään\nepäluulon varjoa! Tämä on vain pieni muodollisuus, jonka hänen\nylhäisyytensä tahtoo soveltaa kaikkiin -- etteivät todella epäiltävät\nhenkilöt pääsisi syyttämään häntä poikkeustoimenpiteistä heitä vastaan.\n\nSama repliikki esitettiin jokaiselle -- Antoniuksen muutamat ystävät,\njotka kävivät täällä useammin, olivat oppineet sen ulkoa.\n\nSisäministeri näytti itse sydämellisyydeltä ja kysyi heti kohteliaasti,\nonko hän se Antonius, joka keksinnöllään on tehnyt suuria palveluksia\nvaltakunnan puolustukselle.\n\nAntonius huomautti vaatimattomasti, että niistä ei kannata puhuakaan,\nmutta että hän on tullut erään keskeneräisen keksinnön takia, jolla\non mitä suurin arvo koko maalle. Sitten hän mainitsi Marcuksen viime\nkeksinnön, selosti lyhyesti keksintöä, sen merkitystä, varsinkin siinä\ntapauksessa, että jouduttaisiin sotaan, sekä ilmoitti keksijän olevan\nvangittuna.\n\n-- Vangittuna? toisti ministeri rypistäen kulmiaan, ja hänen silmänsä\nalkoivat pälyillä rauhattomasti.\n\n-- Niin teidän ylhäisyytenne, ja se on tapahtunut _erehdyksestä_,\nlausui Antonius vakuuttavasti ja ojensi ministerille tutkintapöytäkirjat.\n-- Näistäkin näkyy, ettei häntä vastaan ole mitään syytä olemassa. Sitä\npaitsi olen itse pitänyt häntä lapsesta asti silmällä -- ja minä voin\ntaata hänestä yhtä varmasti kuin itsestäni.\n\nLopuksi hän pyysi, että ministeri tuon tärkeän asian vuoksi suvaitsisi\ntarkastaa tutkintapöytäkirjaa.\n\nMinisteri otti pöydältä tutkintapöytäkirjan ja silmäili koneellisesti\nja vastenmielisesti ensimmäistä sivua, samalla puhuen hitaasti ja\nepäilevästi:\n\n-- Kyllä minä pelkään, ettei tässä voi mitään tehdä. Asia on nyt\nkuitenkin joutunut eräälle oikeusasteelle -- ja jospa heillä kuitenkin\n_on_ syytä epäluuloon. Yleensäkään minä en sekaannu alaisteni\nvirastojen keskeneräisiin --\n\nJuuri tällöin hänen ylhäisyytensä käänsi lehteä ja huomasi tukun suuria\nseteleitä -- yhteensä kymmenentuhatta markkaa.\n\nYksikään lihas ei värähtänyt ministerin lihavilla, kellertävillä\nkasvoilla, ankara ilme ei lieventynyt vähääkään; pienet silmät vain\nalkoivat vilkuilla -- hänen katseensa kiiti paperilla edestakaisin,\nikään kuin iloisesti tanssien. Mutta hän oli lukevinaan sangen tarkkaan\npöytäkirjan neljä sivua, ja jokainen sivu näytti kirkastavan hänen\nkasvojaan -- ainoastaan keskenjääneen lauseen hän unohti.\n\n-- Minusta näyttää, että tässä on todellakin saattanut tapahtua jokin\nerehdys, sanoi ministeri ja lisäsi juhlallisesti:\n\n-- Kun tässä myöskin voi olla valtakunnan etu ja kunnia kysymyksessä --\nniin minä olen tässä tapauksessa tekevä kaiken voitavani!\n\n-- Teidän sananne, herra kreivi, merkitsevät jo sitä, että hän on\nvapaa! lausui Antonius kohteliaasti kumartaen. -- Ja minä luulen, että\nkoko kansamme on siitä kerran oleva kiitollinen, teidän ylhäisyytenne!\nMinun yksityinen kiitokseni ei siis merkitse mitään _niin_ suuressa\nasiassa.\n\nAntonius vaikeni, mutta nähtyään ministerin kasvojen loistavan\nsisäisestä mielihyvästä, hän lisäsi vakuuttavasti ja painokkaasti:\n\n-- Sillä jos hänen keksintönsä onnistuu, niin kaikki viholliset tulevat\nolemaan _meidän vallassamme_. Ja minä olen varma, että kiitollinen maa\non silloin muistava myöskin _teidät_, herra kreivi!\n\nMinisterin kasvoilla kuvastui miltei liikutus. Hän pudisti Antoniuksen\nkättä ja lausui hyväntahtoisen armollisesti:\n\n-- Minä kiitän teitä isänmaallisista sanoistanne, herra kapteeni! Ja\nminä näen teidät hyvin mielelläni meillä torstaina, iltapäivällä...\nOli erinomaisen virkistävää kuulla todella isänmaallisesta mielestä\nlähteneitä sanoja -- sillä niitä kuulee kovin harvoin!\n\n-- Valitettavasti! olisi Antonius mielellään sanonut; mutta hän ei\nsanonut mitään, kumarsi vain ja poistui ministerin työhuoneesta.\n\n\nNÄLKÄLAKKO.\n\nKuulustelun jälkeen Marcus joutui aivan suunniltaan: hän ei ollut\nuskonut, että voitaisiin menetellä hänen kanssaan tällä tavalla, koska\nhän oli tehnyt maalle suuren palveluksen.\n\nMutta nyt hän ymmärsi, että hänelle tehdään mitä tahansa niinkuin\ntoisillekin; hänet voidaan \"unohtaa\" tänne kuin hautaan -- niinkuin\ntoisillekin on tehty.\n\nHän pyysi puhutella päällikköä tai apulaista -- kumpikaan ei tullut.\nElukkamainen vartija oli ainoa, joka tuli hänen koppiinsa. Hän\nraivostui -- siitä ei ollut pienintäkään apua.\n\nEpätoivoissaan hän vihdoin ilmoitti tekevänsä _nälkälakon_ siksi,\nkunnes päällikkö tai hänen apulaisensa tulisivat hänen luokseen.\n\nNeljä päivää oli kulunut.\n\nMarcus makasi selällään vankilan kovalla vuoteella ja tuijotti avoimin\nsilmin kopin hiilimustaan pimeyteen.\n\nEnsimmäiset kolme vuorokautta Marcus oli miltei yhtä mittaa kävellyt\nedestakaisin koppinsa lattialla, mutta tänään hän ei enää jaksanut...\n\nKorvissa alkoi kohista yhä kovemmin, päätä pyörrytti, silmissä sinkoili\nkirkkaita kipunoita ja nälkä kalvoi toisinaan oikein tuskallisesti.\n\nMutta nälän kalvaminen ei ollut mitään erään hirveän ajatuksen\nrinnalla, joka yöt ja päivät kalvoi aivoja inhottavana matona: _mitä on\nAurelialle tapahtunut?_ Hän näki yhtä mittaa edessään mustat silmät,\njoissa kuvastui mykkä, mielettömyyttä lähentelevä kauhu ja epätoivo. --\nLäpinäkymättömästä pimeydestäkin ne häneen tuijottivat.\n\nMarcuksen ajatukset hämmentyivät yhä enemmän, ja lopulta hänen silmänsä\npainuivat umpeen.\n\nMarcus heräsi selittämättömään, salaperäiseen kauhuun, hän tunsi\nruumiinsa jäykistyvän -- niinkuin veri olisi hyytynyt suonissa.\n\nKuului _askeleita_ -- raskaita, tassuttavia askeleita ja Marcus tunsi\njollakin salaperäisellä tavalla, että lattialla hiipi häntä kohden\njättiläismäinen, harmaa eläin; sillä oli puoliksi ihmiskasvot, viekkaat\nja julmat ihmiskasvot, joissa törröttivät suuret, punaiset viikset.\n\nYhä lähenevät nuo tavattoman raskaat askelet, tuntuu kuin lattia\nkeinahtaisi jokaisesta askelesta; olento koettaa olla mahdollisimman\nvarovainen -- mutta sittenkin kuuluu suurten kynsien rapse kivilattiaa\nvasten.\n\nMarcus on tuntevinaan kasvoillaan jotakin lämmintä ikään kuin kuuman,\nhillityn hengähdyksen... Kauhusta miltei mielettömänä hän peittää\nhitaasti kasvonsa huovalla, mutta hän _tietää_ koko ajan, että tuo\nsuunnaton pää on aivan lähellä hänen päätään -- että pimeydestä\ntuijottavat liikkumattomat, verenhimoiset silmät. Hän ei uskalla\nhengittää, kylmä hiki alkaa valua pitkin ruumista -- mutta yhä hän\nodottaa vavisten, milloin hirmuiset hampaat tarttuvat hänen kurkkuunsa.\n\nJa tuota odotusta jatkuu kauan, kauan...\n\nVihdoin Marcus tuntee, että jos hän vielä hetkenkin odottaa, hän\nmenettää järkensä... Karkottaakseen pedon hän karjaisee kaikin voimin\nja hypähtää lattialle...\n\nKun hänen paljaat jalkansa koskettivat kylmää sementtilattiaa, hän\nalkoi taas käsittää: näky oli ollut joko unta tai nälän heikkoudesta\njohtuneita houreita.\n\nMutta vieläkään hän ei ollut ihan varma, etteikö kopissa sentään ollut\njoku. Voimatonta vihaa tuntien hän ymmärsi, miten tuskallinen oli se\nkidutustapa, ettei nykyajan hermostunut ihminen koskaan yöllä saanut\nvaloa, vaikka olisi tullut hulluksi.\n\nMarcus lysähti voimattomana vuoteelle pitkäkseen; hänen hampaansa\nkalisivat ja ruumiinsa alkoi väristä suonenvedontapaisesti. Ja vasta\ntämä herätti hänet täydellisesti.\n\n-- Onko mahdollista? kuiskasi Marcus hiljaa itsekseen. _Hän_, joka\noli ollut niin kylmäverinen, voimakas -- parhaimpia ampujia ja\nmiekkailijoita -- onko hän nyt näin heikko? Onko kaikki nyt lopussa?\nVai tuleeko hän hulluksi?\n\nSiitä Marcus nyt oli varma, että hänen annettiin kauniisti kuolla --\nhänen vaatimuksestaan ei oltu tietävinään!\n\nToisen tosiseikan hän myös käsitti: jos hän jatkaa syömättä oloaan,\nniin hän lopulta kuolee tai tulee hulluksi. Kuolema ei kauhistanut,\nmutta kun hän ajatteli jälkimmäistä, nousi kylmä hiki uudelleen hänen\notsalleen.\n\nSilloin hän muisti Aurelian.\n\nVain niin! Niinkö sitten käy? Hän kuolee täällä unohdettuna kuin koira!\nVankilanpäällikkö päästää röhöttävän paholaisnaurunsa -- ja _ne_, jotka\novat kiduttaneet Aureliaa tuolla helvetin esikartanossa, saavat olla\nrauhassa,\n\n-- Ei! sähähti Marcus hiljaa, ja hänen ajatuksensa jatkuivat edelleen.\n\nMarcus oli miltei näkevinään, miten yleisesikunnassa joku tupakoitaessa\nilmoittaa hänen kuolemastaan, toinen hieraisee tyytyväisenä käsiään ja\nsanoo iloisesti:\n\n-- Olipa hyvä, että hän ehti valmistaa sen keksintönsä Nyt meillä on\nparhaat lentokoneet!\n\n-- Ja kaikki ennätykset!\n\nHänen isänsä murhaajat naureskelevat vahingoniloisesti, että _meillä_\non nyt paras lentokone! Pysykööt nyt loitolla sekä sisäiset että\nulkonaiset viholliset!\n\n-- Helvetin nimessä -- ei!\n\nKoko vankilassaoloaikansa hän oli tuntenut vihaa ja katkeruutta --\nmutta sellaista kylmää, kivikovaa vihaa kuin nyt hän ei koskaan ennen\nollut tuntenut!\n\nHän tunsi saavansa siitä loppumattomasti _voimaa_. Hän tiesi, että\nvankilan viranomaiset mahdollisesti ilkkuvat hänen lakkoaan -- senkin\nhän päätti kestää, hän odottaa vain tyynesti, kunnes pääsee pois.\n\n-- Minä en tule _mitään_ unohtamaan, hän mutisi hiljaa.\n\nSilloin hän muisti, että vankilan iltaruoka oli kopissa!\n\nRuoka oli aivan kuin kiusaksi tuotu jokaisen aterian aikana ja annettu\nolla seuraavaan ateriaan -- sitten se taas oli viety koskemattomana\npois.\n\nNyt Marcus päätti mennä heti syömään!\n\nHän miltei ilostui muistaessaan, että ruoka oli velliä sillä hän ei\nolisi nyt voinut syödä kuivaa ruokaa.\n\nHän veti sukat jalkoihinsa, puki takin ylleen ja nousi seisomaan.\n\nIhmeellistä! Äskeinen päätös oli antanut niin paljon voimia, ettei hän\npaljon horjunutkaan, kun hän pimeässä, käsillään haparoiden meni pöydän\nääreen.\n\nMarcus löysi lusikan ja pisti hiukan velliä suuhunsa ja pettyi -- se\nei maistunut juuri miltään. Toiselta puolen se on hyväkin, päätteli\nMarcus; tätäkin oli paras syödä mahdollisimman varovasti.\n\nMutta seuraavana päivänä ruoka maistui hyvältä.\n\nMarcus oli ollut vankilassa kaikkiaan kuusi ja puoli viikkoa,\nkun päällikön apulainen eräänä aamuna tuli koppiin ja ilmoitti\nkohteliaasti, että hän nyt oli vapaa.\n\nSekavat tunteet syöksähtivät Marcuksen mieleen. Hän tunsi hämmästystä,\njotakin epämääräistä iloakin, mutta pääasiallisesti hän tunsi vain\nkatkeruutta kärsimästään vääryydestä.\n\n-- Voitteko sanoa, miksi minua on pidetty näin kauan vankeudessa?\n\n-- Sitä en todellakaan tiedä, herra kapteeni! vastasi apulainen\nnöyrästi kumartaen.\n\nMarcus muisti sen sielullisen kidutuksen, jonka oli saanut kestää tässä\nelävien haudassa, muisti ne tuhannet, jotka olivat myös syyttömästi\nsaman kärsineet -- ja katkeruus kirveli hänen sydämessään kuin\npolttava neste auenneita haavoja. Hänen täytyi edes sanoa jotakin;\nkatsoen terävästi apulaista silmiin hän lausui teennäisen vakavasti ja\nkaksimielisesti:\n\n-- Mutta sanoisitteko minulle, herra päällikkö, _miksi_ minut nyt näin\npäästetään vapaaksi!\n\nTuo arvonimi huumasi apulaisen niin, ettei hän lainkaan huomannut\ntoisen purevaa pilkkaa; sellaista kysymystä hän ei myöskään ollut\nmilloinkaan kuullut -- hän ei ymmärtänyt, mitä olisi pitänyt vastata.\n\n-- En todellakaan, näin yht'äkkiä -- herra kapteeni! änkytti apulainen\nnöyrästi. -- Se on todellakin hiukan harvinaista, herra kapteeni!\n\nJa apulainen hymyili taas nöyrästi ja anteeksipyytävästi. Hänen\nkasvoillaan oli sellainen ilme, kuin olisi hän tällä vapauttamisella\ntehnyt itsensä syypääksi johonkin virheeseen.\n\n\nISKU.\n\nMarcuksen asunto ei ollut kovin kaukana vankilasta ja hän päätti mennä\njalkaisin kotiin. Mitä lähemmäksi hän ehti, sitä suuremmaksi kasvoi\nhänen levottomuutensa ja tuskansa -- hän olisi tahtonut juosta. Joka\naskele kajahti hänen korvissaan: _missä on Aurelia?_\n\nHän ajatteli ensin mennä Antoniuksen luokse, mutta aavistaen olevansa\nsilmälläpidon alainen, ei tahtonutkaan mennä sinne päivällä. Mutta ehkä\nAurelian sisaren luokse pääsisi huomaamatta.\n\nMarcus aikoi ajaa partansa, ja nyt hän hiukan uteliaana katsahti\npeiliin.\n\nHän hämmästyi -- muutos oli todellakin suuri! Kun kuume oli\nvienyt ahavoituneen nahan kasvoista, näyttivät ne kapeilta kuin\naurinkokauhuisen ylhäisönaisen hipiä, silmät olivat suurenneet, posket\nkuopalla -- ja ohimoilla _harmaita hiuksia!_\n\nHänen huulilleen ilmestyi tuskin huomattava, katkera hymy --\n30-vuotiaana!\n\nJa kun hän otti käteensä partaveitsen, vapisi käsi niin ankarasti, että\nhänen täytyi hetkiseksi istahtaa rauhoittuakseen.\n\nKun Marcus astui kadulle pukeutuneena parhaaseen virkapukuunsa, hän\nhuomasi, että kadunkulmaan oli ilmestynyt uusi tupakkakaupustelija.\n\nSiinä se oli!\n\nMarcus tekeytyi huolettomaksi, meni miehen luokse ja kysyi hyviä\nsikareita. Tämä vastasi myöntävästi, ja kun hän hiukan kumartuneena\netsi pyydettyjä tavaroita, huomasi Marcuksen terävä silmä, että miehen\nviikset oli värjätty -- ja tyhmyydessään tämä tuli näyttäneeksi erään\npienen, langattomassa puhelimessa tarvittavan avaimen! Miehellä oli\nsiis laatikossa langaton puhelin, jolla hän antaisi tiedon toisille\njoka kerta, kun Marcus poistuisi asunnostaan.\n\nKas niin! Edempänä olikin toinen, valmiina seuraamaan häntä. Marcuksen\nmieli kuohahti, hän päätti vetää miehiä nenästä. Näköjään huolettomana\nhän siis otti kulmasta ensimmäisen auton.\n\nHän maksoi edeltäkäsin erääseen tunnettuun ravintolaan. Nähdessään\nseuraajansa tulevan myös autoasemalle hän käski kuljettajan hiukan\nhiljentää ensimmäisessä kadunkulmassa -- ja sitten täyttä vauhtia\nhotellin edustalle!\n\nKun auto oli sivuuttanut ensimmäisen kadun risteyksen, Marcus hypähti\nalas, pistäytyi erääseen porraskäytävään -- ja urkkija ajoi ohitse\nkiihkeästi viittoillen kuljettajalle!\n\nSitten hän meni ulos, otti toisen umpiauton ja käski ajaa N:iin\nAurelian isän huvilaan.\n\nAuto seisahtui komean palatsin eteen, ja astuessaan ylös\nmarmoriportaita virkapukuisten miespalvelijain seuraamana Marcus\nmuisti jutut kenraalin hurjasta, loisteliaasta elämästä täällä -- sen\nsijaan hänen vaimonsa oli jo toistakymmentä vuotta asunut kaukaisessa\nmaakartanossa tyttäriensä ja näiden kotiopettajattaren seurassa.\nAurelia oli tullut yliopistoon viime syksynä ja Julia juuri vähää ennen\nkuin Marcus tapasi heidät.\n\nHänet johdettiin pieneen, sivurakennuksessa sijaitsevaan loistavaan\nsalonkiin; kenraali oli siis järjestänyt tyttärilleen eri\nvastaanottohuoneetkin -- ja sitten heti karkottanut toisen kuin\npahantekijän!\n\nEräs ovi aukeni. Marcus astui askelen eteenpäin, ja oli\nhuudahtamaisillaan ilosta. Hän oli taas _kotonaan_. Sitten hän huomasi\nerehdyksensä ja punastui hiusrajaa myöten.\n\nKuinka se oli mahdollista! Ihan samannäköinen kuin Aurelia silloin, kun\nhe ensi kerran tapasivat.\n\nKun Julia näki, miten kauhean laiha ja kalpea Marcus oli, vihlaisi\nhänen sydäntään niin kumman kipeästi, että hän luuli kaatuvansa\nja tarttui tuolinselkänojaan. Tuska, sääli ja rakkaus syöksyi\nsatakertaisena hänen sydämeensä -- hän ei voinut puhua.\n\n-- Te -- te olette _vapaa!_ hän kuiskasi vihdoin vapisevalla äänellä;\nja viimeisessä sanassa soinnahti salaperäinen riemastus.\n\nMutta Marcus ei huomannut sitäkään. Hän tuijotti vain hämmästyneenä\nJuliaa -- tämän _kädetkin_ olivat samanlaiset kuin Aurelian.\n\n-- Niin, minä pääsin -- juuri äsken, änkytti Marcus katkonaisesti. --\nJa kun en tiedä mitään Aureliasta, niin...\n\n-- Ettekö te tiedä _mitään?_ sopersi Julia kuin unesta havahtuen, ja\nMarcus näki hänen käsiensä hermostuneesti vavahtelevan.\n\n-- En mitään, sanokaa, sanokaa pian! kuiskaili Marcus hätäisesti, ja\nhänen kasvonsa muuttuivat entistä kelmeämmiksi.\n\n-- Koettakaa olla rauhallinen -- kyllä --\n\n-- Minä rukoilen teitä sanomaan -- sanokaa! keskeytti Marcus oudolla,\nkäheällä äänellä, ja jok'ainoa hermo hänen ruumiissaan vapisi\ntuskallisesta jännityksestä niinkuin kidutuspenkkiin sidotun uhrin. --\nMitä, mitä on tapahtunut?\n\nJulia tarttui Marcuksen käsiin, katsoi tätä kyyneleisin silmin ja vain\näärimmäisin ponnistuksin sai hiljaa sanotuksi:\n\n-- Ystäväni -- se on teille raskasta -- mutta -- Aurelia on poistunut\n-- elämästä...\n\nHän ei voinut enempää, vaan kääntyi poispäin katkerasti itkien.\n\nMarcus veti syvään henkeään, rykäisi usean kerran aivan kuin kurkku\nolisi täyttynyt vähitellen jollakin tukehduttavalla aineella, eikä\nhän voinut sanoa sanaakaan ja hänen täytyi istahtaa. Marcus katsoi\nitkevää tyttöä, hänenkin hartiansa alkoivat hytkähdellä -- mutta yhtään\nkyyneltä ei hänen silmiinsä tullut. Tuskallinen ahdistus vain levisi\nrintaan, yli koko ruumiin, hän kuuli hengityksensä muuttuvan yhä\nraskaammaksi -- lopulta se muistutti tiedottoman ihmisen korinaa.\n\nSilloin Marcus tunsi, että hennot, vapisevat sormet koettivat irroittaa\nhänen kättään kasvoilta, ja vieno, värisevä ääni sopersi:\n\n-- Lakatkaa! Ajatelkaa sitä kuin minäkin: että hän kuoli _kalleimman_\nasiansa puolesta! Tämä seikka lohduttaa, -- sillä hän kuoli niinkuin\nnuori _marttyyri!_\n\nMarcus hämmästyi: oliko tuo nuoren tytön puhetta? Nuorekas ääni soi\nkuin hopeinen kello, tytön kalvenneita kasvoja kaunisti salaperäinen ja\nsamalla lapsellisen avomielinen hymy...\n\n-- Teettekö tekin sitä työtä?\n\n-- Minä alan huomenna! Aurelian kuolema _ei tule_ heitä hyödyttämään --\nsillä minä tahdon nyt tulla Aureliaksi!\n\nTyttö näytti kasvavan, kun hän itsetiedottomasti suoristi sorjan\nvartalonsa; Marcus tuijotti taas hämmästyksestä mykkänä: sama voima ja\ntulinen innostus, samat loistavat silmät, vieläpä sama äänikin.\n\n-- Te rakastitte häntä, kuiskasi Marcus hiljaa.\n\n-- Rakastin.\n\nTuo tuskin kuuluva sana muistutti surullista huokausta, hänen silmänsä\nkostuivat; mutta hän tukahdutti tahdonvoimallaan nyyhkytyksensä ja\nlausui lujasti kuin itselleen:\n\n-- Ei itkua! Hänkin kielsi.\n\n-- Hän...?\n\n-- Niin, me kävimme aina iltaisin toistemme luona. Sitten Julia kertoi\nlyhyesti sen illan tapahtumat alusta loppuun -- paitsi niitä seikkoja,\njotka koskettivat Aurelian antamaa kirjettä.\n\nKertomus vaikutti järkyttävästi Marcukseen; Juliasta hänen käsityksensä\nnyt myös kokonaan muuttui. Hän oli alussa tuntenut eräänlaista\nkylmyyttä siitä, että Julia eli ylellisyydessä samalla kuin toinen\nsisar on karkotettu. Nyt hän kyselemällä sai tietää, ettei Julia edes\nollut suostunut vastaanottamaan ainoatakaan pukua, niin kauan kuin\nAurelia oli poissa. Isä oli vähentänyt hänen käyttörahansa aivan\nmitättömiin, mutta hän oli nekin luovuttanut Aurelialle.\n\nMarcus tunsi katumusta silloisten epäluulojensa tähden. Kun hän näki\nJulian silmiin taas nousevan kyyneleitä, valtasi hänen mielensä suuri\nhellyys; hän kuiskasi värähtäen:\n\n-- Julia -- te olette menettänyt sisarenne. Tahdotteko pitää minut\nveljenänne?\n\nJulian kasvot kalpenivat voimakkaasta mielenliikutuksesta ja hän nousi\nseisomaan. Kuin unessa hän tunsi Marcuksen puristavan häntä rintaansa\nvastaan ja kuuli oman nyyhkyttävän kuiskauksensa:\n\n-- Miksi -- _miksi_ kysytte? Tahdon olla kuolemaan asti -- teidän...\n\nHänen sanansa hukkuivat rajuun itkuun -- se vapisutti hänen ruumistaan\nkuin myrsky hentoa huonekasvia. Ja Marcus tunsi rinnallaan hänen\nsydämensä kiihkeän sykinnän.\n\n-- Älkää itkekö -- pieni siskoraukkani, kuiskasi Marcus liikuttuneena.\n\nJulia kohotti kyyneleisen katseensa, jossa kuvastui suru ja hellyys --\nja vielä jotain selittämätöntä, jota Marcus ei oikein ymmärtänyt.\n\n-- Julia, hän kuiskasi hiljaa, käheästi. -- Miten, minkä tähden hän...?\n\nJulia vavahti, niinkuin olisi ajatellut vallan toista asiaa. Ja\nsitten hän katkonaisesti kertoi, että eräs nuori mies oli päässyt\ntoissapäivänä vankilasta ja kertonut, että Aurelia oli kuollut viime\nperjantaina. Mutta mies ei tiennyt mitään yksityiskohtia. Osoitteensa\nhän oli kuitenkin jättänyt.\n\nOli jo ilta, mutta Marcus päätti lähteä heti kauas esikaupunkiin\ntavoittamaan miestä.\n\nSinne päästyään hän sai kuulla, että nuori mies oli, luultavasti uuden\nvangitsemisen pelosta, muuttanut kauas toisen esikaupungin ulkolaitaan,\njonne oli matkaa noin 6-7 kilometriä.\n\nPuoliyön aikana Marcus vihdoin saapui osoitettuun taloon; hän koputti\nhiljaa, ei vastausta; hän koputti lujemmin -- sama tulos: sisältä ei\nkuulunut risahdustakaan.\n\nSilloin hänelle juolahti mieleen uusi tuuma: hän koputti ensin hiljaa,\nasetti sitten suunsa avaimenreiän kohdalle ja kuiskasi hillitysti:\n\n-- Halloo! Täällä on ystäviä -- älkää pelätkö...\n\nOvi aukeni paikalla, mistä hän arvasi, että asukas oli odottanut oven\ntakana.\n\nTämä oli juuri se nuori mies, jota hän etsi. Marcus pyysi miestä\nkertomaan kaiken, mitä tämä tiesi.\n\nNuori mies kertoi, että hänellä oli ollut setä vanginvartijana\nsantarmivankilassa. Tältä hän oli kuullut, miten Aurelialle kävi.\n\nNuori mies kertoi yksityiskohtia myöten, miten santarmiupseeri oli\neräänä yönä yrittänyt tehdä väkivaltaa Aurelialle, mutta hänen setänsä\noli keskeyttänyt miehen inhottavat aikeet -- ja tämä sai heti aamulla\ntoimestaan eron! Seuraavana päivänä hänen setänsä vanha toveri oli\nkertonut, että santarmiupseeri oli uudelleen mennyt Aurelian koppiin\nyöllä, mutta sillä kertaa julmuri oli löytänyt vain kylmän ruumiin...\nAurelia oli ottanut myrkkyä.\n\n\nÄÄNETÖN HUUTO.\n\nKurja, haiseva esikaupunki nukkui vielä kuolemankaltaisessa unessaan,\nkun Marcus sen loppumattoman pitkiä kujia myöten käveli takaisin\nkaupunkia kohden. Kaikkialla hiljaista ja pimeää, eräässä talossa vain\nnäkyi himmeän lampun kellertävä, lepattava liekki niin heikkona, että\nMarcuksen mieleen muistui kuoleva lapsi.\n\nMarcus säpsähti omaa ajatustaan: hän muisti, että täällä ei koskaan\nöisin sytytetty tulta lamppuun paitsi aivan erikoisissa tapauksissa...\nTuon lampun kurjassa tuikkeessa varmasti joku nälkiintynyt, nääntynyt\nvanhus veti viimeisiä henkäyksiään. Tai syntyiköhän siellä uusi\nelämä, sellaisessa kurjuudessa -- ehkä itkevän lapsiparven keskellä.\nToisinaan kuului myös jonkin yksinäisen kulkukoiran haikeaa, surullista\nulvontaa...\n\nMarcus oli vieläkin kuin jähmettynyt, tylsistynyt. Toisinaan hän ei\npitkiin aikoihin muistanut, missä oli, hänellä ei ollut ainoaakaan\najatusta -- asteli vain konemaisesti eteenpäin, ja hänen liikkumattomat\nsilmänsä tuijottivat jäykästi pimeyteen.\n\nAlkoi jo hiukan hämärtää, kun hän vihdoin huomasi saapuneensa siihen\nlaitakaupunkiin, joka oli täynnä tehtaita -- se virkosi parhaillaan\neloon salaperäisellä, miltei kauhealla tavalla.\n\nEnsin kuului tyynessä aamuilmassa yhden tehtaan herätyspuhallus, ja\nhetken kuluttua tuntui siltä, kuin olisi kokonainen suunnattomien\nhirviöiden parvi nälkäisesti ja raivokkaasti ulvonut, vaatien\ntavalliset, jokapäiväiset uhrinsa. Ja ikään kuin niiden ahnasta\nulvontaa totellen, työnsivät pienet, likaiset talot porteistaan\njoukoittain viluisia, rääsyisiä ihmisiä -- ja pimeässä he todellakin\nnäyttivät uhriraukoilta, jotka vapisevina lähtevät kohtaloaan kohden.\n\nMarcus asteli parhaillaan korkean lankkuaidan reunustamaa katua, kun\nhän äkkiä seisahtui, alkaen väristä kuin peura susilauman lähetessä.\n\n-- Mitä? mutisi Marcus kalpein huulin. -- Olenko vieläkin kuumeessa --\nhourinko? Vai ovatko koko maailman kummitukset -- tulleet tänne?\n\nTaukoamatta tulvasi harmaasta hämärästä esiin muodottomia olentoja:\nyksisilmäisiä, yksikorvaisia, korvattomia, nenättömiä; muutamilla oli\nsuun kohdalla suhteettoman suuri, hampaaton aukko, toisilla toinen\nposki poissa, leuka poissa. Tuli siinä jalattomia kainalosauvoineen,\npuujalkaisia, kumijalkaisia, tuli joukoittain kädettömiä; nämä\nolivat kamalan näköisiä: heillä oli käsien sijalla moninivelisiä,\nrautaisia raajoja, koukkuja ja erilaisia laitteita -- he muistuttivat\njättiläissuuria hyönteisiä, joilta osa raajoja on katkottu. Näkyi\nhirveän suuria, sinipunaisia arpia, halkinaisia huulia, ja jotkut\nnäyttivät yhtä mittaa kauheasti irvistävän, nauravan taukoamatonta,\näänetöntä naurua. Marcus odotti väristen, milloin tuo monilukuinen\njoukko räjähtää hirvittävään hohotukseen joka hyydyttäisi veren, tekisi\nmielipuoleksi.\n\nOnnettomien joukko näytti loppumattomalta, niitä tuntui tulevan\ntuhansittain: kainalosauvat ja puujalat kopisivat, terveitten\njalkojen rauta-anturat paukkuivat ja ikään kuin säestykseksi tuolle\nepäsäännölliselle metelille sattuivat toisinaan rautakäsivarret\nyhteen -- kalahtaen kuin vankiraudat. Ja kun suuri osa ontui, näytti\npimeänhämärässä siltä, kuin olennot olisivat hoippuneet juopuneina,\nhyppineet hulluina -- ja siten kadonneet kaikki salaperäisesti suuresta\nportista pimeään pihaan. Marcuksen kiihottuneessa mielikuvituksessa\nnäytti siltä, kuin olisi lukematon paholaisten parvi palannut\npäämiehensä luokse yölliseltä sielujen saalistusretkeltään.\n\nSilloin muuttui katu äkkiä valoisaksi: lankkuaidantakaisen avaran pihan\nperällä oli lähes kaksisataa metriä pitkä 5-kerroksinen tehdasrakennus\nleimahtanut täyteen valaistukseen.\n\n-- Ahaa! Olen varmaan taas kuumeessa, kun en heti ymmärtänyt, mutisi\nMarcus itsekseen. -- Viime maailmansodan todelliset tulokset!\n\nJa tässä on siis laitos, jossa noita onnettomia voidaan vielä käyttää\nteollisuuden hyväksi.\n\nMarcus ei ollut käynyt tässä laitakaupungissa, mutta nyt hän oli varma,\nettä tämä oli se kuuluisa tehdas, jossa miltei yksinomaan käytettiin\nraajarikkoisten työtä. Amerikasta asti oli hankittu mitä erilaisimpia\nkoneita ja niiden avulla valmistettiin monenlaisia tuotteita.\nMarcus muisti, että tämän tehtailijan poika oli äskettäin liittynyt\npalkkaväkeen ja kohonnut kapteeniksi.\n\nSilmänräpäyksessä välähti Marcuksen mieleen eräs upseeriklubilla\nvietetty epämiellyttävä ilta. Joku oli kysynyt tältä samalta\ntehtailijan pojalta, tekevätkö raajarikot hänen isänsä tehtaalla työtä\nkumikäsillä. Ja tämä oli pilkallisesti nauraen vastannut:\n\n-- Kumikäsillä? Mitä he kumikäsillä tekisivät? _Teräksinen_ heille\nannetaan tehtaan puolesta. Siinä on koukkuja ja niveliä työn laadun\nmukaan -- ja mars, koneen viereen! Kellä ei ole pienintäkään\nkädentynkää jäljellä, tekee jaloillaan joitakin koneen vaatimia\nliikkeitä. Sillä maailma edistyy yhtä mittaa. Kuurot ja sokeat taas\nkäyttävät konettaan mitä parhaiten -- eivätkä nenättömät ole vähääkään\nhuonompia. Sitä vain on varottava, ettei mene heitä katsomaan!\n\nHän oli räjähtänyt nauruun, mutta siihen ei ollut yhtynyt kukaan.\n\n-- Kyllä se minun mielestäni on asia, josta ei kannattaisi tehdä pilaa!\noli äskeinen kysyjä sanonut moittien.\n\n-- Eikä myöskään kehua, miten tuollaisia raukkoja käytetään rikkauksien\nkokoamiseen! oli toinen, eräs nuori luutnantti lisännyt ja kalvennut\nvihasta.\n\n-- Vai niin, oli tehtailijan poika kiivastunut. -- Kaikki saisivat\nkiittää, että isä on perustanut tehtaan, jossa raajarikot saavat työtä!\nMuuten saisivat ehkä kuolla nälkään! Ja miksei niitä sopisi käyttää\n-- sehän on halpaa ja nöyrää työvoimaa! Aina ne tyytyvät siihen, mitä\nannetaan, ilman rettelöitä ja lakkoja! Pitäisihän myös käsittää, mikä\nmerkitys tällä on kotimaiselle teollisuudelle!\n\n-- Minä poistun, ennen kuin joudun mihinkään kiusaukseen, oli silloin\nkeskustelun alkaja sanonut ivallisesti ja lähtenyt suoraa päätä ulos.\nMonet muutkin olivat kääntäneet luutnantille selkänsä.\n\nMarcus muisti, miten hän silloin oli noussut ja päättänyt iskeä\npilkkaajan maahan, jos tämä olisi sanankin jatkanut samaan suuntaan.\n\nTehtaasta tuli kirkas valo, ja Marcus katseli tarkemmin ohikulkevaa\njoukkoa. Nyt vasta hän huomasi, miten heikoilta ja surkeilta he\nnäyttivät. Heidän laihoissa, kalpeissa kasvoissaan näkyi vieläkin\nhirveitten kärsimysten jälkiä. Monet katsahtivat sivumennen Marcukseen,\nmutta yksikään ei katsonut ilmaisematta katkeruutta ja vihaa --\nvoimatonta, sammumatonta vihaa.\n\nMarcusta alkoi värisyttää ajatellessaan, että _jokainen_ heistä oli\nkerran ollut terve, nuori, voimakas -- hekin olivat silmät onnesta ja\nilosta loistaen vieneet tyttönsä tuliseen tanssiin -- hekin olivat\neläneet, rakastaneet. Mutta nyt he eivät enää tunteneet elävänsä: he\nolivat elävältä kuolleet. Niillä kurjilla jätteillä, jotka vielä olivat\njäljellä elämästä, ei heille itselleen ollut mitään merkitystä.\n\nIhmisraukat! ajatteli Marcus. Mikseivät he edes revi minua kappaleiksi?\nMinua, joka rohkenen töllistellä heidän kauheata kidutustaan. Ja\nlisäksi uskallan kantaa pukua, joka palauttaa heidän mieleensä\nkadotetun elämän -- muistuttaa _siitä_, mikä aiheutti heidän\nloppumattoman helvettinsä...\n\nEntistä masentuneempana Marcus asteli asuntoansa kohden; koko elämä\ntuntui kuvaamattoman surkealta ja kamalalta.\n\nHän ei saanut mielestään noita onnettomia, ja hänen katkeruutensa\nlisääntyi hänen huomatessaan, että raajarikkoraukkojen oli täytynyt\nmennä työhön vielä aikaisemmin kuin toisten -- sillä nyt vasta muuta\nväkeä alkoi olla liikkeellä! Suuret ase- ja konetehtaat sijaitsivat\ntällä puolella -- ja kadut olivat mustanaan työmiehiä.\n\nTäällä olikin todella toisenlaista väkeä! Tosin hekin olivat nokisia,\nviluisia, näkyi paljon väsyneitä, vieläpä raajarikkojakin -- mutta\nheissä oli jotakin, mikä Marcuksen mielestä oli vielä tärkeämpää kuin\nmuutamat jäsenet.\n\nHämärä vaaleni yhä enemmän, ja Marcus tarkasteli jännittynyttä\nmielenkiintoa tuntien vastaantulevien liikkumattomia kasvoja. Hänen\nmielensä aivan omituisesti virkistyi: noissa kasvoissa, tuossa joukossa\noli _voimaa_. Kun se tuhatlukuisena, mustana joukkona marssi eteenpäin,\nilmeni siinä aivan kuin suunnattoman koneen voima; sen askelten\näänikin, tuo tuhansien raudoitettujen saappaitten pauke, oli niin kova,\ntasainen ja yhtäjaksoinen kuin pikatykkien kaukainen, taukoamaton\njyrinä. Marcus ei kuullut ainoatakaan sanaa heidän huuliltaan, kukaan\nei viitsinyt heittää häneen silmäystäkään, mutta tuossa ylpeässä\näänettömyydessä oli hänen mielestään tietoista voimaa -- ja uhkaa.\n\nMarcus tunsi syvää myötätuntoa heitä kohtaan; he vihasivat, tahtoivat\nkostaa -- niin tahtoi hänkin!\n\nEihän tuo ihmeellistä ollutkaan. Tehtaassa oli isä työskennellyt koko\nikänsä, siellä oli hänkin työskennellyt monina vuosina. Nehän olivat\noikeastaan hänen _veljiään_, Marcus tunsi saavansa uutta voimaa ja\ntarmoa olemukseensa.\n\nEntä nuo äskeiset onnettomat -- voivatko he mitään?\n\nSilloin Marcuksen sielussa välähti kuin valo: he voivat _enemmän_ kuin\ntoiset!\n\nSillä jokainen heistä todistaa vakuuttavammin kuin kokonaiset kirjat,\njokainen heistä on vaikuttavampi kuin tulisinkaan puhe! Heidän puhkotut\nsilmänsä, kauheat arpensa ja huulettomat suunsa, jotka näyttävät\nkaameasti irvistävän -- äänettöminäkin ne huutavat _kostoa_. Heidän\naaveentapainen, lukematon joukkonsa on aivan kuin sydäntä järisyttävä,\n_äänetön huuto:_\n\n-- _Pois sota!_\n\n\n\n\nKOSTAJA.\n\n\nPUNAINEN ARPI.\n\nMarcus kopautti kaksi kaksoislyöntiä ja kuullessaan ystävänsä\nvastaavan, hän astui sisään.\n\nAntonius katsahti häneen tutkivasti, mutta kysyi sitten näköjään\nhuolettomasti:\n\n-- No, miten tällä kertaa pääsit urkkijoista irti?\n\n-- Kyllä siinä pula oli! vastasi Marcus katkerasti hymähtäen. -- Sillä\nnyt ne ovat tuoneet autonkin minua varten!\n\n-- Autonkin?\n\n-- Niin. Petin niitä muutaman kerran hyppäämällä autosta. Mutta tänään\nistahdin urkkijan autoon -- ja kun eräässä kulmassa hyppäsin pois ja\npistäydyin porraskäytävään, seisahtui autokin jonkin matkan päähän, ja\nsitten alkoivat odottaa -- jäljessä tuli toinen auto lähtien seuraavaa\nkatua vartioimaan!\n\n-- No miten pääsit lopulta tänne?\n\n-- Venytin matkan! naurahti Marcus. -- Kaksi kertaa ajoin\nraitiotievaunulla, kaksi kertaa autolla, kerran ajurillakin -- ja\nlopulta kiipesin erään lankkuaidan yli! Vihdoin vaihdoin lakkia -- ja\nnyt olen tässä!\n\n-- Entä keksintösi?\n\nMarcuksen kasvot synkistyivät nopeasti, ja hän vastasi hiljaa, maahan\nkatsoen:\n\n-- Siitä ei tule mitään.\n\n-- Miten niin? kysyi Antonius hämmästyen.\n\nMarcus koetti hillitä itseään, mutta yht'äkkiä hän sähähti\nläpitunkevasti:\n\n-- Minä en voi ajatella mitään -- niin kauan kuin _se_ konna on\nterveenä -- ja voi harjoittaa petomaista menettelyään. Ei!\n\nHän nousi kiivaasti kävelemään, ja Antonius katsoi häntä kuin säälien\nsekä sanoi hiljaa:\n\n-- Veliparka, tuo on hermostumista -- sillä voisithan suorittaa asian\nmyöhemmin. Kyllä minä ymmärrän, että se on vaikeata sinulle -- mutta\nhän on _santarmiupseeri_. Jos menet vaatimaan hänet kaksintaisteluun,\non varma, että sinut vangitaan etkä saa enää koskaan tilaisuutta\nkostoon. -- No, oletko voimistellut?\n\n-- Joka päivä olen kävellyt puoli tuntia, lentänyt, ampunut ja iltaisin\nmiekkaillut itseni näännyksiin -- mutta minä en, en... Kun Antonius ei\nsanonut mitään, Marcus lisäsi epäröiden:\n\n-- Minulla on kyllä eräs suunnitelma. Ajattelin koettaa päästä saman\nklubin jäseneksi, ja -- ja tuttavaksi -- hän on peluri.\n\nKun toinen ei vieläkään vastannut, Marcus muuttui tulipunaiseksi\nkasvoiltaan ja sanoi kiihkeästi:\n\n-- Kyllä tiedän, mitä sinä ajattelet... Ja itsekin inhoan ja häpeän\nitseäni... Mutta en voi olla missään, ellen saa kostaa -- tehdä hänelle\njotakin.\n\n-- En minä sitä puolta ajatellut -- sellaiseen hirviöön ei tarvitse\nsoveltaa kaikkia kunnian vaatimuksia. Mutta voitkohan olla tarpeeksi\nkylmäverinen?\n\n-- Kärsin vaikka mitä, kun vain tiedän saavani _kostaa!_ huudahti\nMarcus hurjasti.\n\n-- Kyllä minun mielestäni on hiukan turhaa hätiköimällä panna itseäsi\nvaaranalaiseksi tuollaisen yksinkertaisen konnan tähden, mutta tee\ntahtosi mukaan. Koeta nyt ainakin olla varovainen -- toimittaa niin,\nettä _hän_ vaatii sinut --\n\n-- Niin juuri ajattelin, sanoi Marcus, ja lisäsi hiljaisemmin: --\nAntonius, ethän sinäkään voisi toisin tehdä tällaisessa asiassa..?\n\nAntonius ei vastannut, vaan katsahti ulos ikkunasta.\n\nKaikki kävi Marcuksen suunnitelman mukaan. Hän sai suosituksen kyseessä\nolevaan klubiin; santarmikapteenin tietoon tuli myös, että Marcus\noli saanut tavattomia summia keksinnöstään, ja kapteeni tuli itse\nesittelemään itsensä, itse hän myös ehdotti peliä. Marcus oli huono\npelaaja, hän sai yrittää parhaansa -- hävitäkseen mahdollisimman\nvähän. Hän ei kuitenkaan suostunut suuriin summiin, jotta sai rahansa\nriittämään. Väkijuomia hän inhosi, mutta käytti niitäkin jonkin\nverran -- suunnitelmansa vuoksi. Kaiken lisäksi hän kerran klubin\nmiekkailusalissa toimitti itsensä sattumalta miekkailemaan sapelilla\nerään santarmikapteenin juomaveikon kanssa ja esiintyi niin kömpelösti,\nettä tämä huudahti isällisesti:\n\n-- Se on vaarallista, nuori ystäväni!\n\n-- Minä ammun hyvin, sanoi Marcus ikään kuin puolustellen. Ja kun\nhän heti pistoolillaan ampui kolme kymppiä, oli entinen ratsumestari\naivan ihastunut. Hän kehoitti kuitenkin Marcusta harjoittelemaan myös\nsapelimiekkailua.\n\nMarcus halveksi ja inhosi itseään menettelynsä vuoksi; hän olisi\ntahtonut iskeä nyrkillään tuota kirottua suuta niin että hampaat\nolisivat varisseet! Mutta sitten hän taas ymmärsi, ettei kapteeni tule\nkaksintaisteluun, ellei ole varma voitostaan -- vielä vähemmän, jos hän\naavistaa jotakin kostoa: ja hänen _täytyy_ kostaa!\n\nJok'ainoa päivä hän edelleen suoritti raskaan\nruumiinharjoitusohjelmansa. Ja kolmen viikon kuluttua hän oli\nruumiillisesti entisellään.\n\nTähän aikaan hän ei käynyt lainkaan ystäviensä luona -- sillä hän\nepäili jokaista askeltaan kaupungilla seurattavan. Lentokentän alueella\nhän suoritti harjoituksensakin.\n\nMarcus istui kapteenin seurassa hienon ravintolan nurkkakomerossa.\nKapteeni oli sinä iltana voittanut Marcukselta huomattavan summan,\ntarjonnut illalliset -- ja nyt hän tilasi vielä parasta konjakkia.\n\nKapteeni oli koko illan ollut humalassa, ja konjakkipullo oli vasta\npuolillaan, kun hän alkoi kertoilla ruokottomia juttuja, nauraen niille\nitse täyttä kurkkua.\n\nMarcus teeskenteli myöskin humalaista, mutta todellisuudessa hän oli\nottanut korkeintaan pari kolme lasia; oli vain ryyppäävinään. Hän oli\npäättänyt tänään saada ilmi täyden totuuden.\n\nPuoliyön aikaan kapteeni oli miltei tolkuton, nojasi vain raskaasti\npöytään, silmät sulkeutumaisillaan. Mutta sitten hän äkkiä innostui ja\nehdotti että lähdettäisiin johonkin taloon.\n\n-- Joutavia, änkytti Marcus juopuneesti. -- Onhan teillä kokonainen\nhaaremi neitosia! Olen sitä paitsi kuullut, että te olette oikea\nmestari naismaailmassa.\n\nKapteenin pienet siansilmät alkoivat kiiltää. Hän maiskutteli paksuja\nhuuliaan kuin herkullista ruokapöytää ajatellessaan ja röhisi\nitserakkaasti:\n\n-- Jaa -- hm... En voi kieltää, että naiset yleensä juoksevat\njäljessäni. Ja onhan niitä ollut -- he, he, herkullisia... Mutta minä\nolen aina sanonut: naisia pitää osata _käsitellä_, he, he...\n\nKapteeni naureskeli, kierrellen tuuheita viiksiään. Ja aivan kuin\näärimmäisesti ponnistaen Marcus sai sanotuksi käheällä äänellä:\n\n-- Oli teillä silloinkin kaunis neiti -- kun minä siellä kävin... Enkö\nole oikeassa?\n\n-- Kaunis se oli kuin enkeli -- mutta kissan sukua! huudahti kapteeni\ninnostuen; sitten hän remahti oikeaan röhönauruun, aivan kuin\nmuistellen jotakin hyvin hassunkurista tapausta ja hörähteli sen\nlomasta:\n\n-- Ajatelkaa, että se kynsi ja puri kuin kissa! Katsokaa tätä pientä\narpea nenässäni -- sen hän puri kun -- he, he -- yritin suudella...\n\nKuin nopeana elokuvana näkee Marcus, miten tuo hohottava hirviö\nhiipi yön pimeydessä Aurelian koppiin. Tyttö herää oven narinaan --\naskeleihin. Salalyhdyn valossa näkyvät hänen lumivalkeat kasvonsa,\nkauhusta mielettömät silmänsä. Hän kirkaisee -- ja niinkuin inhottava\nhämähäkki juoksee verkkoon takertuneen perhosen kimppuun, konna\nhypähtää hohottaen Aurelian kimppuun -- paksut partaiset huulet\ntukehduttavat ahnaasti värisevän avunhuudon...\n\n-- Koetti, pahus, tärvellä minun antiikkisen nenäni, he, he, johon\nkaikki naiset hullaantuvat! He, he...\n\nMarcus mietti, mitä tekisi raiskaajalle. Nyt asia selvisi hänelle äkkiä\nkuin leimahdus -- ja hän purskahti onttoon nauruun.\n\nEllei kapteeni olisi ollut niin tolkuttomasti humalassa, olisi\ntuo nauru puistattanut häntä; nyt hän luuli sen aiheutuneen hänen\nonnistuneesta sukkeluudestaan ja sammalsi yhä innokkaammin:\n\n-- Katsokaas _tätä_ arpea. Se on saman pikku kissan kynsien jälkiä --\nhe, he... Ja ne olivat kauniit hampaat ja kynnet...\n\nKapteeni kallisti päätään -- ja myös hänen paksussa siankaulassaan\nnäkyi punainen arpi.\n\nSaatanallisen selvästi Marcus näki uudestaan tuon tapauksen yhä\nkiduttavampia yksityisseikkoja.\n\nSamassa hän kuuli kapteenin muistonsa vallassa suutaan maiskuttaen\nöhkivän:\n\n-- Ja mikä vartalo -- mikä herkullinen vartalo!\n\nSe oli liikaa! Marcuksen silmissä leiskahti kuin punaisia raketteja;\nhänet valtasi mieletön himo tarttua tuohon paksuun kaulaan ja kuristaa\nsitä, kunnes viimeinenkin vavahdus olisi tauonnut saastaisessa ruhossa!\nHän nousi, ja hänen sormensa aukenivat kuin kotkan kynnet.\n\nSamassa silmänräpäyksessä taukosi aivan kuin yhdellä iskulla räikeä\nmarssi -- ja Marcus tuli järkiinsä; hän peräytyi, mutisten käheästi:\n\n-- Siinäpäs on todellakin arpi -- Punainen arpi...\n\nHän koetti vaivata päätään, miten parhaiten olisi voinut vaatia konnaa\nkaksintaisteluun. Mutta nyt se ei ollut mahdollista.\n\nTäytyi vieläkin odottaa.\n\nMutta muutaman päivän kuluttua Marcus onnistui.\n\nKlubilla oli paljon humalaisia upseereja, hän pelasi kapteenin kanssa\nja alkoi häviöstään syyttää kapteenia väärin pelaajaksi, varkaaksi --\nniin hiljaa, etteivät toiset kuulleet. Kapteeni hypähti seisoalleen ja\nlöi Marcusta korvalle. Syntyi hirmuinen metakka, jonka lopputuloksena\noli se, että Marcus hiukan horjuillen koetti seistä suorana ja\nryhdikkäänä ja änkytti mahdollisimman juhlallisesti:\n\n-- Herra kapteeni! Minulla on kunnia huomenaamuna lähettää edustajani.\n\n-- Hyvä on! huusi kapteeni raivoisasti. -- Kyllä minä _näytän!_ Minä!\n\nPäästyään kadulle Marcus huokasi aivan kuin hän olisi saanut\ntehdyksi jonkin rasittavan, saastaisen työn, joka oli määrätty hänen\npäivätyökseen.\n\nTummalla sinertävällä taivaalla vilkkuivat iloisesti tähdet. Marcus\nseisoi hetkisen autiolla kadulla syvään hengittäen, sitten hän lähti --\nja hänen askelensa tuntuivat keveiltä ja joustavilta.\n\nKun Antonius ja eräs luutnantti Augustus seuraavana aamuna menivät\nsantarmikapteenin luokse, esittivät tavanmukaiset lauseet ja kysyivät,\nmitkä aseet kapteeni valitsee, väreili tämän paksuilla huulilla tuskin\nhuomattava hymy; hän näytti aivan kuin ajattelevan hetkisen ja vastasi\nsitten varmasti ja voitonriemuisesti:\n\n-- Sapelit! V:ssä huomenaamuna kello kahdeksan! Sekundantit poistuivat\nkumartaen.\n\n\nKAKSINTAISTELU.\n\nOli mitä ihanin syysilma, kun Marcus seuralaisineen saapui\nkohtauspaikalle hiukan ennen määräaikaa. Kun vastapuolue oli tullut,\nmitattiin sapelit ja tehtiin muut tarvittavat valmistukset.\n\nKun kapteeni asetakkisillaan asteli paikalleen, näytti hän miltei\njättiläiseltä -- ja hänen täyteläisillä kasvoillaan väreili\nvoitonvarma, ylimielinen ilme.\n\nMarcus taas näytti yhtä tyyneltä ja välinpitämättömältä, kuin olisi\naikonut harjoitella miekkailusalissa.\n\nKun sapelit olivat kalskahtaneet yhteen, näytti kapteeni tunnustelevan\nhetken, ja sitten hän teki voimakkaan hyökkäyksen, minkä piti lävistää\nMarcuksen oikea olkapää; toinen torjui sen kuin leikitellen -- ja\nkapteeni ällistyi, ikään kuin olisi tapahtunut jokin erehdys. Hän\nhyökkäsi uudestaan kaksi, kolme kertaa peräkkäin entistä hurjemmin --\nja Marcus väisti ne helposti edes silmää räpäyttämättä.\n\nKapteenin kasvoilla kuvastui ensin hämmästys, sitten pettymys, sitten\nraivo; hänen ennestäänkin punakat kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi.\nHammasta purren hän hetken mulkoili hurjasti vastustajaansa.\n\nSitten seurasi näytelmä, joka saattoi sekundantit tavattomaan\njännitykseen. Sillä niinkuin äärimmäiseen raivoon ärsytetty\npuhvelihärkä kapteeni hyökkäsi lukemattomia kertoja peräkkäin; ja\nmuutamilla, mitättömältä näyttävillä pikku liikkeillä Marcus torjui\nnämä hyökkäykset; niinkuin siro, notkea tiikeri puhvelin hyökätessä\nvain hiukan liikahtaa paikaltaan -- odottaa vain hiukan kyyristyneenä,\nliikkumattomin silmin, uhkaavana, tilaisuutta kuolemanhyppyynsä ja\ntaukoamatta tuijottaa uhriansa peloittavalla katseellaan.\n\nKapteeni taukosi lopulta läähättäen, ja hänen kasvonsa olivat\nmuuttuneet kamalan näköisiksi: hiki pursui matalasta otsasta, ja\ntuijottavissa, ulkonevissa silmissä kuvastui hirveä epätoivo ja raivo;\nja taas hän hyökkäsi.\n\nMarcus oli kummallisen tunteen vallassa; hän eli _kahta elämää_.\nHänen erinomainen taitonsa ja kestävyys, jonka hän oli saavuttanut\nkuukauden mitä ankarimmalla harjoituksella, teki sen, ettei hän\ntuntenut pienintäkään jännitystä; hänen ruumiinsa puolustautui miltei\nkoneellisesti ja hyökkäilikin yhtä paljon kuin kapteenikin; mutta\nsivullisista näytti, niinkuin hän ei olisi totta tarkoittanut, vaan\npilkannut, ärsyttänyt. Eikä hänen poskillaan näkynyt vielä edes punaa.\n\nMutta Marcuksen sielu oli toisaalla: sielunsa silmäin edessä hän näki\nuudelleen tuon inhottavan tapauksen pimeässä kopissa, kun nuo paksut\nhuulet... Hän näki Aurelian hennon ruumiin vavahtelevan tuskasta,\nkun hän oli ottanut kuolettavan myrkkyannoksen. Mitä hän mahtoi\najatella, kun tunsi ruumiinsa jäykistyvän, kylmenevän -- mikä mahtoi\nolla hänen viimeinen ajatuksensa, mikä _viimeinen kuiskaus_ hänen\nkuolemankalpeilta huuliltaan?\n\nTodistajien mielestä oli tuota kummallista taistelua jatkunut\nkokonainen iankaikkisuus, mutta vieläkään Marcus ei ollut hengästynyt,\nei hikipisaraa näkynyt hänen kalpeilla kasvoillaan; hän käytti niin\ntavattoman vähän voimaa liikkeisiinsä, jotka näyttivät vieläkin sirolta\nleikittelyltä. Ja hän itse näki uudelleen ja uudelleen kiduttavan\nselvästi tuon inhottavan rikoksen.\n\n-- Roisto -- mitä -- mitä tämä on --? hän äkkiä kuuli kapteenin ähkyen\nsähisevän.\n\nKylmä viha valtasi Marcuksen; hän teki muutamia valehyökkäyksiä, jotka\npakottivat kapteenin ponnistamaan kaiken voimansa puolustautuessaan.\nJulmasti nauttien hän näki, että kapteeni oli menehtymäisillään: hiki\nvalui virtana ja suu oli ammollaan. Paksujen huulten takaa näkyivät\nkeltaiset, petomaiset hampaat -- ja suunnaton ruho hetkui raskaasta\nläähätyksestä. Marcus puhui hiljaa, nauraen karmivan ivallisesti:\n\n-- Kaksintaistelua. Älkää siis hermostuko herra kapteeni! Ehkä\nkeskustelemme hiukan -- se tyynnyttää hermoja. Puhutaan vaikkapa\nnaisista, se ehkä miellyttää teitä parhaiten! Eikös sekin ollut\nkiintoisa, se, se ravintolatyttö? Ja entä se kissamainen, joka puri.\nHa, ha, ha! Eikö sellainen tule usein mieleen?\n\nKapteeni katsahti vastustajaansa ja alkoi vavista kauhusta; tämän\nsilmissä oli kylmä, julma kiilto, ne olivat tiikerin silmät. Ja ohuet\nhuulet hymyilivät sellaista hymyä, ettei hänellä saattanut olla\npienintäkään armoa odotettavissa, vastustaja tappaa hänet armotta\nheti...\n\n-- Konna, hän kähisi vaivalloisesti.\n\n-- Herra kapteeni! Se ei ollut vastaus kysymykseeni! Miksi ette\nkeskustele! -- Sitten hän lisäsi niin hiljaa, että vain kapteeni kuuli:\n\n-- Muistatteko nyt häntä -- _nyt juuri?_\n\nKapteenin sekavissa aivoissa välähti, ettei hänen vastustajansa\nollutkaan ihminen, vaan paholainen, joka oli lähetetty kiduttamaan\nhäntä sen tytön kuoleman tähden. Silmät kauhusta pullistuneina hän\npuhkui hiljaa:\n\n-- Sinä olet -- perkele...\n\n-- Se ei vieläkään ollut vastaus. Ettekö siis enää muista häntä?\n\nViimeisen lauseen Marcus kuiskasi yhä hiljemmin.\n\nNyt kapteeni oli surkean, säälittävän näköinen: kuolainen vaahto\nvalui ammottavasta suusta, kurkku korisi kuin viimeisiä henkäyksiä\nvetäessään; hän horjui kuin juopunut, sapeli oli vähällä pudota, mutta\nviime hetkellä hän ehti muuttaa sen toiseen käteensä. Silloin toinen\nkapteenin sekundanteista änkytti värisevällä äänellä:\n\n-- Herra insinööri! Tämähän on julmaa kidutusta! Lopettakaa vihdoinkin!\n\n-- Hyvä on! mutisi Marcus hiljaa.\n\n-- Hyvät herrat -- korisi kapteeni kuin tukehtumaisillaan.\n\nMutta enempää hän ei ehtinyt.\n\nSillä salamana leiskui Marcuksen miekka, kun hän uskomattoman nopeasti\nteki viisi kuusi valepistoa; kapteeni käännähteli niiden vuoksi\ntolkuttomasti kuin suuri, kömpelö otus, joka on ajettu näännyksiin\nja nyt vain hiukan käännähtelee koirien ahdistaessa. Hän oli joutunut\nhiukan sivuttain vastustajaansa, tämä otti vielä lyhyen askelen sivulle\n-- ja hirveällä, paukahtavalla iskulla putosi maahan kapteenin korkea\nnenä -- ihan kasvojen pintaa myöten... Kapteeni rojahti maahan kuin\npäähän isketty härkä -- ja veri alkoi hurjasti tulvia.\n\n-- Herra jumala! huudahti taas kapteenin toinen sekundantti\nkauhistuneena. -- Tämähän on hirveää raakuutta! Ei luulisi ihmisen --\n\nMarcus kääntyi hänen puoleensa, lausuen kohteliaasti:\n\n-- Herra luutnantti! Säästäkää tuomionne siksi, kunnes olette kuullut\nminua.\n\nJa sillä aikaa, kun tiedoton kapteeni kannettiin autoon, ja odottanut\nlääkäri antoi ensi avun, vei Marcus nuoren miehen syrjään. Ja kun hän\noli hetken puhunut, näkivät toiset luutnantin tarttuvan Marcuksen\nkäteen ja puristavan sitä voimakkaasti. Hän näytti liikuttuneelta, ja\nhänen silmänsä kiilsivät omituisen kosteina...\n\nKotimatkalla Antonius sanoi hiljaa:\n\n-- Kyllä sinä osasit kamalasti kostaa.\n\n-- Eikö hän ollut sitä ansainnut? kysyi Marcus hämmästyen.\n\n-- Tietysti! Minun mielestäni ei se vielä silläkään ole kostettu,\nvastasi Antonius. -- Varsinkin kun on satoja, tuhansia viattomasti\ntuhottuja, joita ei voida koskaan kostaa. Sen tähden tämä olikin\npieni ja verraten rajoitettu tapaus, eikä ole varmaa, oliko hänkään\nedes pääsyyllinen rikokseensa. Nykyinen, militaristinen hirmuvalta\n_kehittää_ kätyreistään tuollaisia petoja -- _se_ täytyy siis kukistaa!\n\n-- Niin, minä kyllä käsitän hämärästi, että sinä olet oikeassa, mutta\nen voinut toisin tehdä! Ajattele, mitä hän teki!\n\n-- Ystäväni! sanoi Antonius katsahtaen Marcusta silmiin. -- Minä kyllä\nymmärrän sinut täydellisesti.\n\nNyt puuttui puheeseen myöskin toinen sekundantti, eräs tykkiväen\nluutnantti Augustus, joka poikasesta asti oli ollut Marcuksen ja\nAntoniuksen ystävä. Hänen kauniit, hienopiirteiset kasvonsa olivat\nvieläkin kalpeat, ja hän puhui epäröiden:\n\n-- Kyllä minäkin ymmärrän sinut, mutta en voi auttaa, että se lopulta\ntuntui -- sittenkin raa'alta. Minua puistatti...\n\n-- Mutta eihän maapallolla _saa_ olla mitään liian raakaa _upseerille!_\nhuudahti Marcus hillityn harmistuneena. -- Kymmenettuhannet kuolleet,\nsadattuhannet silvotut ruumiit, poltetut kylät, maahan murskatut\nkaupungit: hävitys ja kuolema -- sehän on upseerin varsinaista työtä!\nJuuri upseerin täytyy olla kaikista raakamaisin: hänenhän täytyy\n_pakottaa_ viattomat ihmiset noihin raakuuksiin, kuoleman uhalla!\nMarcus koetti nauraa, mutta hänen kasvonsa vääntyivät pidätetystä\nvihasta ja äänessä kuvastui viiltävä katkeruus:\n\n-- Tietenkään ei ole vähääkään raakaa, kun sinä suuntaat suurtykkisi\nturvattomiin kaupunkeihin, ja naiset, vapisevat vanhukset ja pienet\nviattomat lapset silpoutuvat silmänräpäyksessä kappaleiksi! Ja\nkun minä ilmasta pudottelen sinne samanlaisia pommeja, niin eihän\nse mitään tee -- eihän _se_ ole raakuutta! Mutta kun minä annan\nhengenvaarattoman muiston santarmiupseerille, ihmispedolle, joka on\ntuhonnut lukemattomien viattomien elämän, niin silloin minun ystävääni\npuistattaa. Se on hirvittävän raakaa -- sillä hyttysen te kuurnitsette,\nmutta kameelin te nielette!\n\nHän ei voinutkaan enää säilyttää pilkallista sävyään; hän kalpeni\nraivosta ja lisäsi hiljaa, läpitunkevasti:\n\n-- Kun sinä, jonka ammatti on raakuus, tulet puhumaan raakuudesta\nminulle -- niin eikö sinua hävetä?\n\nHe olivat parhaillaan luonnonpuiston autiolla kävelytiellä; Augustus\nseisahtui tarttuen Marcuksen käteen ja puhui mielenliikutuksesta\nvapisevalla äänellä:\n\n-- Ystäväni -- ystäväni -- anna anteeksi! Olen puhunut\najattelemattomasti. Mutta älä vain luule, että hyväksyisin sotaa! Ei,\najattelen siitä aivan samoin kuin sinä! ja ehkä kerran saat tietää,\nmiksi vielä olen upseerina. Älä vain ole vihainen -- minulla on\nsellainen luonne, että sen, minkä juuri näen -- en ymmärrä itsekään...\n\nHän oli niin liikuttunut, että kyynelet tulivat hänen silmiinsä. Marcus\npudisti hänen kättään sanoen lämpimästi:\n\n-- En, en veli! Kun kerran sanot, että... Älä sinäkään veli muistele\nminun loukkaavia sanojani -- olen tuon asian tähden kärsinyt _liiaksi_.\n\n-- Ei puhuta enää tästä, veljeni! lisäsi Augustus.\n\n-- Marcus, oletko jo kauan ymmärtänyt kaiken noin selvästi? Ethän\nkoskaan ole noin puhunut! kysyi Antonius ja hänen äänensä väreili\nomituisesti; Marcus näki ystävänsä mustien silmien loistavan\ninnostuksesta ja sisäisestä ilosta.\n\n-- Olen paljon ajatellut noita asioita viime aikoina, vastasi Marcus.\nSitten hän kertoi lyhyesti vankilatunnelmansa; kertoi kohtauksensa\nraajarikkojen kanssa ja mitä oli tuntenut nähdessään suuret\ntyöläisjoukot sekä lopetti seuraavasti:\n\n-- Siitä vain olen pahoillani, etten ennen ole tullut ajatelleeksi\noikeata elämää. Keksintöni on ehkä vienyt niin aikani, etten ole\nehtinyt harrastaa tärkeämpiä asioita.\n\n-- Kyllä sinä pian opit tuntemaan...\n\nKun Augustus oli noussut raitiotievaunuun lähteäkseen kasarmiinsa\nkaupungin toiselle puolelle, sanoi Antonius hiljaa:\n\n-- Kuulehan, olen saanut tietää, että hallitus salassa valmistelee\nsotaa naapurivaltakuntaa vastaan. Se pitäisi saada estetyksi. Jos sinä\nsaisit keksintösi valmiiksi, niin ehkä sekin olisi suureksi avuksi.\n\n-- Veljeni, Marcus kuiskasi kiihkeästi, -- nyt minun _täytyy_ onnistua!\nMinä alan kokeilla yöt ja päivät!\n\n-- Älä sentään rasita itseäsi liiaksi -- silloin et onnistu niinkään.\nOletko varma, ettei herätä epäluuloja, jos olet kovin paljon\nkokeilupajassasi?\n\n-- Ei vähääkään! vastasi Marcus ja lisäsi hymyillen: Olen ilmoittanut\npäällikölle, että koetan keksiä parhaillaan erästä apulaitetta\nkoneeseeni ... hän on antanut minulle lisää vapauttakin. Ja nyt hän\nodottaa jännittyneenä, että onnistuisin -- että ansaitsisin _hänelle_\nvielä toisenkin ritarimerkin!\n\nHe erosivat hiljaa naurahtaen.\n\n\nMILJOONIEN NIMESSÄ.\n\nMarcuksen kuumeisilla kasvoilla kuvastui salaperäinen riemu ja\nhurmaus kun hän seisahtui keskelle kokeilupajansa lattiaa. Hän\ntuijotti hetkisen loistavin silmin yhteen paikkaan -- niinkuin olisi\nkaukaisuudessa nähnyt jotakin kaunista ja ihmeellistä -- ja kuiskasi\nitsekseen:\n\n-- Vihdoinkin!\n\nSitten hän puki takin ylleen, sammutti sähkölampun ja poistui. Ja\njuostessaan portaita ylös maanpinnalle, hän tunsi jäsentensä vapisevan\nja päänsä humisevan -- hän oli kuumeisella innolla taukoamatta\ntyöskennellyt kolme vuorokautta.\n\nOli vielä miltei pimeä. Kylmä aamuilma tuntui virkistävän, mutta\nsittenkään hän ei malttanut kävellä, vaan otti auton ja ajoi siihen\nkaupunginosaan, missä Antonius asui.\n\nMarcus oli pari päivää sitten saanut hänen asuntonsa avaimen. Hän hiipi\ntaloon salatietänsä myöten, aukaisi sitten äänettömästi oven, asteli\nystävänsä vuoteen viereen ja lausui hiljaa hänen nimensä. Antonius\nhypähti hätkähtäen istualleen, ja kun Marcus ilmaisi nimensä, hän kysyi\nlevottomasti:\n\n-- Mitä nyt, Marcus? Onko tapahtunut jotakin?\n\n-- On, vastasi Marcus ääni värähtäen.\n\nKun Antonius sytytti valon ja näki Marcuksen liikuttuneet kasvot, hän\ntarttui kiihkeästi tämän käteen ja kuiskasi jännittyneenä:\n\n-- Se on valmis...?\n\n-- Se on valmis! vastasi Marcus kuin kaiku ja lisäsi juhlallisesti:\n\n-- Nyt voin hämärässä ja pimeässä kiitää ilmassa näkymättömänä.\n\nMarcus hämmästyi nähdessään, miten tavattomasti hänen ystävänsä\nmuuttui. Kasvot kalpenivat entistä kalpeammiksi, sieraimet laajenivat\nja suurenneet silmät säihkyivät. Kun hän oikaisi pitkän, solakan\nvartalonsa, näytti hän yliluonnolliselta, ja hänen äänensäkin oli\nvieras ja matala:\n\n-- Veljeni, minä kiitän sinua _miljoonien puolesta_.\n\nMarcuksen valtasi salaperäinen tunne, ja kylmät väreet kiitivät hänen\nruumiinsa lävitse. Hänet oli otettu kolme päivää sitten sotilasliiton\nkeskuskomiteaan; hän ei tiennyt siitä vielä mitään, mutta tällä\nhetkellä hänestä tuntui, että Antoniuksella, sen johtajalla, todella\noli valta ja voima puhua miljoonien puolesta.\n\nAntonius viittasi Marcusta istumaan, puki äänettömästi hiukan ylleen;\nsitten hän istahti Marcusta vastapäätä ja pyysi tätä kertomaan, miten\nhän lopulta oli onnistunut.\n\nMarcus lupasi selittää toiste yksityiskohtaisesti; hän ilmoitti\nnäkymättömyyden aikaansaatavan pääasiallisesti siten, että rungon\nalapuoli on kokonaan peitetty läpinäkyvällä selluloosalevyllä, joka\nmaalattiin hänen keksimällään värisekoituksella. Levy oli hiukan\nirti rungosta ja tähän _väliin_ johdettiin tasainen sähkövalo, joka\nsäännösteltiin ympäristön valosuhteiden mukaan.\n\nAntonius oli jännittyneenä kuunnellut selostusta; nyt hän kysyi:\n\n-- Mutta miten lentäjä voi tietää, että valomäärä on sama kuin\nympäristön?\n\nMarcus kertoi, että tässä juuri oli ollut suurimmat vaikeudet, mutta\nhän oli lopulta keksinyt laitteen, joka automaattisesti piti valon\nyhtäläisenä ympäristön kanssa. Kun hän oli vielä lyhyesti selostanut\nlaitteensa rakennetta, Antonius tarttui uudestaan hänen käteensä ja\npuhui syvän liikutuksen valtaamana:\n\n-- Veli, sinä olet tehnyt suuren työn. Minä olen myös tehnyt erään\nkeksinnön -- ja niiden molempien avulla voidaan ehkä ratkaisevasti\nvaikuttaa sotien lopettamiseen: silloin kun suuret joukot aloittavat\nviimeisen ponnistuksensa. Ja sinut tullaan _aina muistamaan!_\n\nMutta Marcus muisti samassa ensimmäisen keksintönsä, se lennähti hänen\nmieleensä kuin ruma rikos; lattiaan katsoen hän virkkoi hiljaa:\n\n-- Mutta ei mikään voi hyvittää sitä, että olen tuollaiselle\nhallitukselle luovuttanut lentokoneeni keksinnön.\n\nAntonius katsoi häntä hetken ja sanoi sitten terävästi:\n\n-- Sanopa ystäväni, miten olisit tällaisessa urkkijamaassa voinut\nrakentaa koneesi, ellet olisi luovuttanut sitä hallitukselle?\n\n-- Jaa, tuota -- en nyt oikein --\n\n-- Sinun täytyy myöntää: et missään! Tai _ehkä_ sinun olisi annettu\nrakentaa se valmiiksi, sitten otettu kone ja keksintö -- ja sinut\nitsesi lävistetty muutamalla kymmenellä kuuden millin kuulalla! Mutta\nnyt sinä olet elossa -- ja valmiina on kaksikymmentä kappaletta\nmaailman paraita lentokoneita ja uusia tulee!\n\nMarcus tuijotti Antoniukseen ällistyneenä, ja tämä jatkoi hitaasti ja\nsalaperäisesti ääntään hiljentäen:\n\n-- Minä taas olen pitänyt huolta siitä, että näissä koneissa on\nmeikäläiset ohjaajat.\n\n-- Oo, onko se totta? änkytti Marcus tuijottaen hämmästyneenä\nystäväänsä. -- Miten sinä olet voinut saada niin paljon...?\n\n-- Niinkuin ehkä tiedät, alkoi Antonius kylmästi puhua, -- sain periä\nmiljoonaomaisuuden. Ja eräästä syystä olen kouluttanut parikymmentä\nsopivaa nuorukaista lentäjiksi -- ja avustanut vielä muutamia. Nämä\novat yleensä hyviä lentäjiä, ja kun minä olin harjoituspäällikkö,\nehdotin sinun uusiin koneisiisi ainoastaan meikäläisiä! Eikö näin ole\nparempi?\n\nViime lauseen hän heitti kuin ilkamoiden.\n\nÄskeinen hämmästys ja lumous valtasi Marcuksen kaksinkertaisena.\n\n-- Sen tähden sinä siis minuakin avustit...? änkytti Marcus.\n\n-- No, jos niin tahdot sanoa. -- Mutta älkäämme enää puhuko tästä.\n\n-- Mutta enhän minä ole näihin asti ymmärtänyt mitään. Kuinka sinä voit\nluottaa minuun?\n\nSilloin Antonius puristi Marcuksen kättä, ja katsoen tätä miltei\nhellästi silmiin, sanoi hiljaa, korostaen joka sanan:\n\n-- Marcus, minä tiesin, että sinä tulet kerran _muistamaan isäsi_.\n\nMarcus tunsi itsensä lapseksi tuon miehen edessä. Hän ei sanonut\nmitään, mutta hänen katseestaan loisti ihailu ja kiitollisuus.\n\nAntonius piteli yhä hänen kättään ja katsoen häntä silmiin kostealla\nkatseellaan puhui katkonaisella, käheällä äänellä:\n\n-- Marcus -- sinä tiedät, miten molemmat veljeni... Niin -- sinä olet\nsamanluonteinen kuin minun toinen veljeni -- ja minä -- minä olen\npitänyt sinusta niinkuin...\n\nJotain outoa ja suurenmoista ilmeni noiden kahden raudanlujan miehen\nhellyydessä; Marcuksen kasvot kalpenivat, hän puristi tietämättään\nkaikin voimin toisen kättä, katsoi tätä tulisesti silmiin, ja vain\nhampaitaan kiristäen hänen onnistui tukahduttaa nyyhkytyksensä. Vihdoin\nhän änkytti hiljaa:\n\n-- Veljeni -- _sinä_ minut pelastit -- vankeudesta...\n\n-- Minä olin levoton sinun tähtesi, veli...\n\n-- Veljeni -- veljeni, sopersi Marcus kuiskaten ja painoi päänsä\nAntoniuksen olkapäätä vastaan.\n\nSuuri hellyys täytti hänen sydämensä ja hänen oli vaikea pidättää\näänetöntä, kurkkuun kohoavaa nyyhkytystä -- hän pidätti pienen aikaa\nhengitystäänkin; sitten hän kuuli Antoniuksen sanovan reippaasti:\n\n-- Niin veli! Nyt meillä on _toivoa!_ Ja sinäkin kohoat taas yhden\narvoasteen.\n\n-- Ilmoitanko siis tämänkin keksinnön hallitukselle? kysyi Marcus\nneuvottomana.\n\n-- Mitä pikemmin sitä parempi! Pääset eroon urkkijoista -- ja\nsantarmikapteenin pudotettu nenä unohdetaan! Sillä katsos, veli:\nlukemattomat kerrat on yhden tuollaisen roiston nenän tähden pudotettu\n_monen_ rehellisen miehen _pää_.\n\nKun Julia palvelijattaren kutsusta tuli vastaanottohuoneeseen,\nleimahtivat hänen poskensa tulipunaisiksi ja hänen silmänsä alkoivat\nloistaa. Hän näytti muutenkin virkeämmältä kuin ennen. Hän miltei\njuoksi Marcusta vastaan ja tarttui tämän käsiin huudahtaen lapsellisen\nluonnollisesti:\n\n-- Miten iloinen olen, että vihdoinkin tulitte! Pelkäsin, ettette enää\nkoskaan tulisi. Hän loi katseensa lattiaan ja lisäsi kuiskaten:\n\n-- Olen teitä niin _kovin_ odottanut.\n\n-- On ollut erittäin tärkeitä toimia -- etten ehtinyt -- vaikka, koetti\nMarcus puolustautua.\n\n-- Ymmärrän sen.\n\nSitten tyttö tarttui uudelleen Marcuksen käteen ja kysyi tuskallisen\njännittyneenä:\n\n-- No, sanokaa _te_ minulle totuus. Onko niissä huhuissa perää -- että\nhän olisi -- myrkkyä...\n\nMarcus koetti vastata vältellen, lohduttaa ja hälventää tytön\nepäluuloja, mutta lopulta hänen täytyi ilmoittaa totuus.\n\nJulian kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi, hän hapuili käsillään ja oli\nkaatumaisillaan, niin että Marcuksen piti tukea häntä ja taluttaa hänet\nnojatuoliin.\n\nHän toi nopeasti lasillisen vettä ja nosti sen tytön vapiseville\nhuulille, sanoen hiljaa, hätääntyneenä:\n\n-- Tointukaa! Ei sitä voi enää auttaa. Julia -- tointukaa! Voi miksi\nkerroin...\n\nTyttö tarttui äkkiä Marcuksen käteen ja katsoi häntä silmiin, kuiskaten\nkatkonaisesti ja tukahtuneesti:\n\n-- Älkää -- älkää -- te minusta mitään... Enhän minä enää --\n\nMutta samassa hän kääntyikin toisaalle ja alkoi epätoivoisesti itkeä.\n\nMarcukseen vaikutti syvästi tytön voimakas suru.\n\nHetken kuluttua hän kosketti hentoa, vavahtelevaa olkapäätä ja sanoi\nlohduttaen:\n\n-- Rakas ystävä! Koettakaa ajatella, ettei sitä voi enää auttaa.\n\n-- Te olette oikeassa, sopersi Julia, puristi hiukan Marcuksen kättä ja\npoistui omaan kamariinsa.\n\nKun hän hetken kuluttua palasi, oli hän huuhtonut kasvonsa vedellä ja\nulkonaisesti hän oli verraten tyyni. Mutta kasvot olivat yhä kalpeat ja\nsilmissä kuvastui tuska.\n\n-- Minkä tähden hän on sen tehnyt? kysyi tyttö hiljaa.\n\n-- Sitä en tiedä, änkytti Marcus epäröiden. Julia katsoi häntä\ntutkivasti ja kysyi sitten aivan kuin toista asiaa:\n\n-- Niin! Miksi olitte kaksintaistelussa kapteeni V:n kanssa?\n\n-- Miksikö? Se -- se oli jostakin korttipelistä -- aivan pikku asia.\n\nTyttö näki sen vihan salaman, mikä singahti Marcuksen katseesta hänen\nlausuessaan ensimmäisen sanan, ja sanoi aivan kuin sääliä teeskennellen:\n\n-- Miksi te siis pikkuasiasta silvoitte hänet niin hirveästi? Olen\nkuullut siitä.\n\nTätä ei Marcus ollut odottanut! Hänen kasvoillaan kuvastui hämmennys ja\nneuvottomuus.\n\n-- Niin tuota -- asia oli nähkääs niin -- että tuota, sitten hän\nlaukaisi äkkiä läpitunkevasti:\n\n-- Niin, hän on muutenkin konna!\n\n-- Miten muuten? ahdisti tyttö tarkastellen häntä terävästi.\n\n-- Minä tarkoitan sitä, että, että, mutisi taas Marcus.\n\nMutta silloin tyttö tuli hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä ja\nkuiskasi tulisesti:\n\n-- Tarvitseeko teidän _minulta_ salata totuus? Kyllä minä mieluummin\nkuolen kuin ilmaisisin _teistä_ jotakin.\n\nTytön sanat sattuivat kipeästi Marcukseen, ja hän mutisi lattiaan\nkatsoen:\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Sitä, että tuo kapteeni on jotenkin syyllinen Aurelian kuolemaan --\nja te kostitte!\n\nKun Marcus ei vastannut, tyttö huudahti silmät säihkyen:\n\n-- Nyt sain varmuuden, että teitte sen Aurelian tähden! Ja minä olen\nteille koko elämäni ajan kiitollinen!\n\nMarcus oli tullut saadakseen tavata edes rakastettunsa näköisen naisen\nelävänä, ja nyt hän aivan hämmästyi: Julian kasvoilla kuvastui sama\ntulinen innostus ja hurmaus kuin _hänenkin_ -- silloin -- onnellisena\niltana.\n\n-- Te olette niinkuin Aurelia, kuiskasi Marcus hiljaa, liikuttuneena.\n-- Minä tulen tänne usein. Me puhumme hänestä -- kaikkea...\n\n-- Mitä sanoittekaan! keskeytti Julia hänet vapisevalla äänellä, kuin\nhuumaantuneena. _Minäkin_ ajattelin aivan samaa! Jospa tietäisitte,\nmiten kauhistavan ikävää minulla on toisinaan iltaisin, kun en saa\npuhua kenenkään kanssa. Isän läsnäollessa ei saa lausua Aurelian\nnimeäkään. Ja äiti on taas maalla. Mutta kun te tulisitte, saisimme\npuhua hänestä -- silloin olisi ehkä hiukan helpompi olla.\n\nMarcuksen kasvot tummenivat vihasta. Hän kysyi, oliko kenraali tehnyt\nmitään lapsensa pelastamiseksi, ja kun Julia vastasi kieltävästi,\nMarcus huudahti tulisesti, ettei sellainen ole mikään isä!\n\n-- Kyllä hän on saanut kärsiä ylpeydestään, puhui Julia hiljaa. --\nSillä kun tuli tieto Aurelian kuolemasta, hän istui huoneessaan yhtä\nmittaa neljä vuorokautta syömättä ja nukkumatta -- ja sitten hänen\ntukkansa oli lumivalkea...\n\n-- Entä äiti -- eikö hänkään? kysyi Marcus hetken kuluttua.\n\n-- Tietysti äitiraukka teki kaiken voitavansa. Hän tuli heti maalta.\nMutta kun isä ei tahtonut tietää mitään, niin hän ei voinut pelastaa...\n\nJulia peitti käsillään kasvonsa ja alkoi tukahtuneesti itkeä: hän\nmuisti taas jok'ainoan sanan isän ja äidin keskustelusta -- silloin kun\näiti saapui maalta...\n\nSalongin ovi oli jäänyt auki, ja hän kuuli isän kohteliaasti\nhuudahtavan:\n\n-- Ah! Te olette siis saapunut kaupunkiin, rakas ystäväni! Mikä tuottaa\nminulle tämän ilon?\n\n-- Olen täällä katsomassa, voisinko pelastaa teidän tyttärenne\nvankilasta -- kuului äidin liikutuksesta värisevä ääni.\n\n-- Erehdytte, hyvä rouva! lausui kenraali kylmästi. Tyttäreni oli aivan\näsken tässä. Sitä paitsi: kenraali D:n tytär ei koskaan, ei koskaan ole\nvankilassa! Muistakaa se, hyvä rouva!\n\n-- No niin -- Älkäämme siis puhuko tästä enempää -- näyttää olevan\nturhaa vedota teidän sydämeenne, puhui äiti vaivalloisesti, kuin\ntukehtumaisillaan. Sitten kuului hiljaa, katkonaisesti:\n\n-- En olisi uskonut -- että voisitte -- loukata minua noin -- noin --\n\n-- Raa'asti! keskeytti isän ääni teeskennellyn kohteliaasti. -- Se on\ntotta, rakkaani! Voitteko antaa minulle anteeksi!\n\n-- Tiedättehän sen -- eikä minulla ole väliä, nyyhkytti äiti\nsydäntäsärkevästi. -- Mutta rukoilen teitä: armahtakaa omaa lastanne --\npelastakaa hänet! Te voitte sen tehdä jos tahdotte...\n\nHän ojensi vapisevat kätensä miestään kohti kuin rukoillen; mutta\nsilloin tämä katsahti kelloonsa, huudahtaen toimekkaasti:\n\n-- Oi rakas ystävä! Olin vähällä unohtaa, että minun pitää olla\npörssissä kymmenen minuutin kuluttua. Toivottavasti te ette tänään\nmatkusta?\n\nKunniamerkit helähtivät kenraalin kumartaessa, ja sitten säesti\nkannusten kilinä reippaita, poistuvia askeleita.\n\nÄiti nousi aivan kuin olisi aikonut lähteä poistuvan jälkeen. Mutta\nsamassa hän vaipui hervottomana polvilleen, painoi kasvonsa pehmeään\nnojatuoliin ja itki katkerasti.\n\nJulia tunsi jäntevän käden silittävän päätään, se vaikutti häneen kuin\nkäsky, sähkövirta. Hän pyyhki silmänsä ja kuiskasi kuin itsekseen:\n\n-- Miksi itken? Eihän se auta; nyt täytyy vain toimia -- se lohduttaa\nparhaiten. Niin _hänkin_ tahtoi.\n\nSurullinen ääni, kyyneleiset silmät, soikeat kasvot, tytön koko olemus\noli niin erehdyttävän samannäköinen, että Marcus joutui salaperäisen\nlumouksen valtaan: tyttö oli sittenkin Aurelia. Marcus puristi Julian\nrintaansa vastaan ja suuteli hänen otsaansa, kuiskaten hiljaa:\n\n-- Sinä _olet_ Aurelia.\n\nMielenliikutuksesta ja ilosta itkien Julia sopersi katkonaisesti:\n\n-- Tahdon kaikessa -- tulla hänen kaltaisekseen. Ja olisin niin\nonnellinen -- jos -- te kärsisitte vähemmän, kun...\n\nHän vaikeni, painaen vain kasvonsa Marcuksen rintaa vasten. Ja Marcus\ntunsi poskillaan mustan, silkinhienon tukan.\n\nMutta tultuaan ulos kadulle Marcus tajusi taas totuuden: Aurelia oli\npoissa, ikuisesti poissa.\n\nMarcus alkoi kävellä nopeammin, hän koetti ajatella muuta, mutta tuo\nkamala totuus ei hellittänyt hetkeksikään tuskallista puristustaan;\nse tuntui kiduttavan häntä armottomasti, taukoamatta, niinkuin raskas\njalkarauta kiduttaa elinkautista vankia; se on kalvanut nilkan\nnahattomaksi, veri tihkuu sen alta joka askelella -- mutta siitä ei\npääse hetkeksikään.\n\nMarcus muutti lentäjän virkapuvun päälleen ja lähti lentokentälle. Vain\nuhkarohkea taitolento ja kuumeinen työ tuntui hiukan lievittävän hänen\ntuskaansa.\n\nViikon päivät Marcus työskenteli aivan kuumeentapaisesti. Likaiset\ntyövaatteet yllään hän teki kaikkein raskaimpia ruumiillisia töitä\nlentokonetehtaassa, jossa hänen johdollaan paraillaan valmistettiin\nhänen uudessa keksinnössään tarvittavia laitteita ja osia.\n\nEräänä päivänä, kun hän laskeutui kentälle, Antonius tuli hänen\nluokseen ja ilmoitti, että illalla oli sotilassalaliiton pääkomitean\nkokous, jonne Marcuksen pitäisi saapua.\n\n\n\n\nNÄKYMÄTTÖMÄT VOIMAT.\n\n\nMAANALAISESSA HUONEESSA.\n\nOli jo lähes puoliyö, kun Marcus ystävänsä seurassa varovaisesti\nlaskeutui pimeitä portaita myöten alas kellarikerrokseen. Antonius\nnaputti sovitulla tavalla, ja ovi aukeni.\n\nSuuressa maanalaisessa huoneessa ei ollut ainoatakaan ikkunaa.\nSalaliittolaiset, lähes kaksikymmentä miestä, olivat jo saapuneet ja\nistuivat äänettöminä pitkän pöydän ympärillä. Pöydällä paloi vain\nkaksi vahakynttilää, ja istuvien vartalot loivat jättiläismäisiä,\nvärähteleviä varjoja alastomille seinille. Harmaat, kosteutta\ntihkuvat sementtiseinät kiilsivät niukassa, keltaisessa valossa kuin\nliikkumattoman jättiläismatelijan niljakas nahka.\n\nAntonius esitti muutamin sanoin Marcuksen, joka nyt ensi kertaa oli\nsalaliiton pääkomitean kokouksessa, ja sen jälkeen hän astui pöydän\npäähän puheenjohtajan paikalle. Hän naputti pitkällä, laihalla\nsormellaan pöytään ja alkoi puhua hillitysti matalalla, sointuvalla\näänellään; hän ilmoitti saaneensa tärkeän tiedon: -- hallitus aikoo\nlähitulevaisuudessa julistaa yleisen liikekannalle-panon ja sen jälkeen\nsodan naapurivaltakuntaa vastaan. Hän ehdotti siis keskusteltavaksi,\nmitä on asian johdosta tehtävä, mihin ryhdyttävä, ja kehoitti jokaista\nlausumaan mielipiteensä.\n\nTuo hitaasti lausuttu tiedonanto iski miesjoukkoon kuin salama.\nKaikkien kasvot näyttivät hämmästyneiltä, kiihtyneiltä, ja sitten\nkuului hiljaista, uhkaavaa mutinaa.\n\nEräs nuori luutnantti nousi seisomaan. Hänen kauniit, miltei\nnaiselliset kasvonsa olivat kalvenneet, ja hän huudahti vihasta ja\nmielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:\n\n-- Ei! Kyllä meidän nyt täytyy tehdä jotakin -- sota täytyy estää\nvaikka miten! Ja minä puolestani olen sitä mieltä, että nykyinen\npääministeri on suurin sodanlietsoja. Hän on jo kauan saarnannut sotaa\n-- ja nyt hän on saanut sen aikaan! Jos hänet saataisiin nopeasti pois\nvirastaan, niin ehkei sodastakaan tulisi mitään. Ehdotan siis, että\nhänet poistetaan -- ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen!\n\nTällöin nousi muuan välskäri, jolla oli miehekkäät, avoimet kasvot, ja\nalkoi puhua tyynesti ja vakuuttavasti:\n\n-- Kuulkaapas nyt, toveri! Te olette hyvin nuori, muuten ymmärtäisitte,\netteivät muutamat ministerit sotia aiheuta eikä niitä poistamalla siis\nvoida estää sotaa. Huomenna olisi kaksi hänen tilallaan.\n\n-- Oikein! Hyvä! keskeyttivät jotkut.\n\nNuori luutnantti puolusti ehdottamaansa tekoa edes vastalauseena, mutta\nhänelle selitettiin, että siitä seuraisi vain kuritustoimenpiteitä.\nVihdoin hän kysyi tuskaantuneena:\n\n-- Miten me sitten estämme sodan?\n\n-- Koska toiset eivät puhu, niin minä sanon lyhyesti oman mielipiteeni,\npuhui välskäri selvästi ja vakuuttavasti. -- Ensiksikin meidän on\nheti ilmoitettava tästä kansainvälisen Sosialistien ja Sotilasliiton\npääkomitealle ja naapurimaan liitolle, jotta he itse voivat ryhtyä\nvastatoimenpiteisiin, toiseksi oman maamme sosiaalidemokraattiselle\npuolueelle, sillä siitä riippuu onnistuminen. Jos he voivat julistaa\nratkaisevalla hetkellä _suurlakon_, pysähdyttää liikenteen ja\nsotatarviketeollisuuden -- niin sota on estetty!\n\n-- Oikein! Oikein!\n\n-- Se on totta!\n\n-- Kolmanneksi olisi mielestäni viime hetkeen asti kartutettava _omaa\nvoimaamme_, siten että harjoitetaan entistä innokkaammin kaikenlaista\nherätystyötä sotilaitten keskuudessa -- se on paras keino. Suullisen\nagitaatiotyön harjoittajille olisi ehkä lähetettävä tästä uutisesta\nsalainen lentolehtinen, ja tämän ohessa yhtenäiset toimintaohjeet koko\nmaan paikalliskomiteoille.\n\nHän istuutui; pöydän ympäriltä kuului muutamia hyväksymishuutoja.\n\nKun kukaan ei pyytänyt puheenvuoroa, alkoi Antonius:\n\n-- Minunkin mielestäni toveri B:n esittämät toimenpiteet ovat\nvälttämättömiä. Sodanjulistusta varten pitäisi sen ohessa lähettää\nsalaiset toimintaohjeet, joissa ensiksi kehoitetaan sotilaita\nsalaisesti päättämään, etteivät lähde sotaan; toiseksi valmistautumaan\ntaisteluun, valtaamalla kaikkialla asevarastot ja lentokoneet. Siihen\nsopisi lisätä muitakin tarpeellisia ohjeita.\n\nSilloin kuului muutamia epäileviä, matalia ääniä:\n\n-- Mutta jospa emme voitakaan noilla keinoilla...?\n\n-- Entä _palkkajoukot?_\n\n-- Niillä on hyvä tykistö.\n\nNyt nousi Marcuksen sekundantti Augustus ja lisäsi liikuttuneella\näänellä.\n\n-- Minun mielestäni pitäisi sentään ryhtyä jyrkempiin toimenpiteisiin\nsiltä varalta, ettemme muuten voita -- ja minä olen ajatellut erästä\nkeinoa --\n\n-- Selitä, selitä! pyysivät muutamat nuoret upseerit kiihkeästi.\n\nLuutnantti katsahti ympärilleen ja puhui salaperäisesti, ääntään\nhiljentäen:\n\n-- Kuten tiedätte, on meillä varoja pari miljoonaa toveri K:n\ntestamentin johdosta. Olen ajatellut, että ostaisimme talon ministeri\nM:n talon vierestä, kaivaisimme sieltä uusimpien koneiden avulla\ntunnelin hänen talonsa alle ja putkea myöten juoksuttaisimme sinne\nesimerkiksi viisisataa kiloa pyroniittia. Kun siellä sitten on\nparaillaan jokin loistava juhla, kun taantumukselliset vallanpitäjät\nviettävät juominkejaan, silloin me sähkönappulan avulla sytytämme --,\nja kaikki muuttuu atomeiksi...\n\n-- Mutta sitä ennen siepataan sinut kolostasi kuin myyrä -- ja viedään\nkidutuspenkille! huomautti joku ivallisesti.\n\n-- Ei tuollaisilla keinoilla ainakaan saada mitään aikaan! sanoi toveri\nB. lujasti. -- Pian ne uuden hallituksen osaavat valita. Militarismia\npitäisi satuttaa suoraan sydämeen, jos kerran väkivaltaisia keinoja\nkäytetään!\n\nTaas kuului kiihtyneitä ääniä:\n\n-- Mutta miten?\n\n-- Ei mitenkään!\n\nEräs sotaministeriön virkamies huudahti väräjävällä äänellä:\n\n-- Toverit! Olemmeko petoja, kun ajattelemmekaan sellaista, että sadat\nviattomat naiset joutuisivat noin kauhean kuoleman uhriksi. _Oikeuden_\naseilla me voitamme -- se on minun mielipiteeni!\n\n-- Niin minäkin ajattelen!\n\n-- Oikeus voittaa lopulta!\n\nHeidän joukossaan oli pieni ryhmä anarkisteja, sekä jyrkkiä että\npassiivisia. Viimeksimainittujen huudot saattoivat jyrkät ihan\nsuunniltaan, kun he muutenkin luulivat enemmistön lievän menettelytavan\njohtavan suoraan perikatoon. Kun kaikkien täytyi hillitä ääntään,\nkuulosti keskustelu raivokkaalta sähinältä:\n\n-- Pyövelien \"viattomia\" rouvia te puolustatte!\n\n-- Mutta ette kai välitä siitä, vaikka työläisnaisia ja lapsia ammutaan\nkadulla kuin koiria!\n\n-- Mitäpä niistä!\n\n-- Missä te oikeutta olette nähneet?\n\n-- Emme mitään sotaa voi estää! Ja siihen olette _te_ syypäät, kun ette\n_uskalla_ hyökätä hirmuvallan kimppuun!\n\nNyt nousi meteli yhä hurjemmaksi. Tolstoilaiset anarkistit syyttivät\njyrkkiä sydämettömiksi julmureiksi, jälkimmäiset nimittivät syyttäjiään\najattelemattomiksi narreiksi, pyövelien puolustusasianajajiksi.\n\nMarcus oli siirtänyt tuolinsa seinän viereen ja tarkasteli sieltä\nriiteleviä. Toveri B., jonka Antonius oli sanonut olevan sosialisti,\nistui aivan tyynenä tuolillaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\nAntonius nousi seisomaan, ja Marcus näki, miten hänen laihoilla\nkasvoillaan kuvastui ensin pettymys, sitten ylenkatse. Kun meteli ei\ntauonnut, hän purskahti äkkiä ivanauruun -- ja väittely taukosi äkkiä\nkuin puukolla katkaisten. Hetken kuluttua kuului suuttuneina, kysyviä\nääniä:\n\n-- Mitä sinä naurat?\n\n-- Mitä tämä merkitsee?\n\n-- Pilkkaatko sinä meitä?\n\n-- Voiko kukaan pilkata teitä enempää kuin itse pilkkaatte itseänne?\nkysyi Antonius katkerasti.\n\nEräs luutnantti Brutus syöksähti kalpeana häntä kohden kädet nyrkissä\nja sähähti uhkaavasti:\n\n-- Tämä on liikaa -- minä en salli.\n\n-- Paikallesi!\n\nAntonius sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, mutta kun hän samassa\nkäänsi luutnanttiin pistävän katseensa, seisahtui tämä aivan kuin\nhypnotisoituna.\n\n-- Minä puhun totta, toverit! Ajatelkaa vain, että samaan aikaan, kun\nhallitus valmistautuu viemään teidät teurastettaviksi, kun heidän\nurkkijansa nuuskivat teitä kaikkialta kuin verikoirat -- te vain\nsätitte toisianne.\n\n-- Ei teidän tehoton menettelytapanne nuhdesaarnoista parane! huudahti\nBrutus purevasti; hän oli jyrkkä anarkisti ja oli raivoissaan siitä\nvaikutuksesta, minkä Antonius oli häneen tehnyt. -- Te olette aina\nvedonneet \"rauhalliseen valistustyöhönne\", mutta ettepä ole voineet\nlopettaa sotaa!\n\nNyt tarttui puheeseen B. ja selitti, miten sosialistien rauhallinen\ntoiminta on ollut yhtämittaista taistelua militarismia vastaan, miten\nse innokkaan nuorisoagitaation avulla on kasvattanut lukemattomia\nsodan vastustajia; nämä taas puolestaan sadoissa kasarmeissa jatkavat\ntärkeätä työtään, joka yhä enemmän ja enemmän kasvattaa --\n\n-- Pelkureita! iski Brutus kuin piiskalla, ja lisäsi pilkaten:\n\n-- Ne jatkavat sitä hamaan siihen hetkeen asti, kunnes julistetaan sota\nja heidät viedään vastuksetta kuin lampaat teurastuspenkkiin! Niin kävi\nviime maailmansodan edellä -- ja niin tulee tietysti käymään nytkin!\nMutta jos muutamilla rohkeilla teoilla lamautettaisiin vallassaolijat,\nsaatettaisiin heidät kauhun valtaan -- niin siinä tapauksessa nuokin\nsaattaisivat ryhtyä vastarintaan. Mutta te ette uskalla ryhtyä\ntodelliseen taisteluun -- ja sen tähden jatkatte \"tärkeätä\" työtänne\ntuomiopäivään asti!\n\n-- Niin pelkureita te olette! huudahti se nuori aliluutnantti, joka oli\ntarjoutunut murhaamaan pääministerin.\n\nJossakin välähtivät silmät uhkaavasti, kuului hillittyä murinaa, mutta\nkukaan ei sanonut mitään, kaikki katsoivat levottomina puheenjohtajaan.\n\nTämän mustat, syvällä olevat silmät näyttivät niin uhkaavilta,\nettä Marcus nousi levottomana seisoalleen -- hän pelkäsi ystävänsä\nsilmänräpäyksessä tekevän jotakin... Kaikki odottivat henkeä pidättäen,\nja hetken kuluttua Antonius kääntyi Brutukseen, puhuen hiukan käheästi,\njäätävän tyynesti:\n\n-- Ensi kerran meidän keskuudessamme on tällaista katkeruutta -- ja\nensi kerran minua näin solvataan. Mutta minä tiedän, että sinä et\najattele sanojasi ja että sinä vielä itse huomaat olleesi väärässä.\nJa minä uskon kaikesta huolimatta, että sinäkin olet oman käsityksesi\nmukaan tahtonut tehdä työtä suuren asiamme eteen.\n\nSilloin kuului keskeyttäviä, syyttäviä ääniä:\n\n-- Sitä ei voi enää uskoa!\n\n-- Hän voi olla provokaattori!\n\n-- Ei, toverit! sanoi Antonius lujasti. -- Älkää sanoko niin! Ei hän\npetturi ole.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät? kuului taas erään miltei jättiläiskokoisen\nsotilaan järeä ääni. Ja häneen yhtyi muutamia kiihkeitä ääniä:\n\n-- Selitä ainakin, millä perusteilla voit olla noin varma hänestä!\n\n-- Minä voin todistaa sen! sanoi Antonius.\n\nÄskeisen syyttäjän kasvot olivat valahtaneet kalpeiksi, kun hän\nkuuli tuon hirveän syytöksen; mutta kuullessaan syyttämänsä miehen\npuolustavan itseään, hän muuttui aivan avuttoman näköiseksi ja punastui\nhiusrajaa myöten. Kuin unessa hän taas kuuli Antoniuksen hitaasti ja\nläpitunkevasti puhuvan:\n\n-- Toverit, tällaisella hetkellä ei olisi kenenkään pitänyt esiintyä\nsyytöksin, sillä pian meille tulee kysymys elämästä ja kuolemasta.\nMutta siksi täytyy meidän myöskin harkita jokaisen ehdotukset ja\nsuunnitelmat. Ja sen tähden kysyn: mitä sinä Brutus tahdot meidän\ntekevän, kun sota julistetaan?\n\nTämä joutui kokonaan hämilleen noin suorasta kysymyksestä ja änkytti\ntolkuttomana:\n\n-- Esimerkiksi sen -- sen, mitä Augustus ehdotti...\n\n-- Sinä siis ehdotat, että räjäyttäisimme pääministerin talon ilmaan?\n\n-- Tuota -- niin ... hän mutisi avuttomana.\n\nAntonius kääntyi Brutuksen ja muiden anarkistien puoleen ja sanoi\npainokkaasti:\n\n-- Te tiedätte, etten ole paljon puhunut; en myöskään ole teitä\nerikoisesti moittinut. Olen vaieten kuunnellut Brutuksen pieniä,\ntyperiä murhayrityssuunnitelmia, ja miten toiset säälin, rakkauden ja\noikeuden nimessä ovat rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista!\nTuo taistelu on ehkä huvittanut joitakin -- mutta tämä aika on _liian\nvakava_ huvitteluun.\n\nSitten Antonius lyhyesti todisti, miten tuollainen homma johtaisi heti\nensi päivinä vankilaan ja teloituksiin, ja kysyi lopuksi, miksi Brutus\ntodellakin oli sellaisen ehdotuksen tehnyt?\n\n-- Saattaakseen meidät poliisin kynsiin! ärjäisi äkkiä äskeinen nuori\njättiläinen.\n\nBrutus hypähti ylös kuin käärmeen puremana ja huudahti vapisevalla\näänellä:\n\n-- Älkää nyt _enää_ sanoko tuota! Se on -- se on... Minä olen\najatellut, että siten voittaisimme...\n\n-- Odottakaa nyt siksi, kunnes minun todistukseni tulee esiin! huudahti\nAntonius ja katsoen toista silmiin lisäsi harvakseen, karmivan\nivallisesti:\n\n-- On väitetty, ettei oikeita uskovaisia enää olisi, mutta on\nmaailmassa vielä ainakin yksi: eräs salaliittolainen luutnantti! Sillä\nanarkisti, joka vielä nykyaikanakin uskoo yksityisten murhilla ja pikku\nräjähdyksillä voivansa lamauttaa diktaattorit, on uskovaisempi kuin\nyksikään uskovainen -- marttyyrinkin usko on hänen uskonsa rinnalla\nkuin hyttysen surina leijonan karjunnan rinnalla!\n\nKuului katkeraa, hillittyä naurua, Brutus oli kuin ruoskittu. Mutta\npilkkanauru herätti hänessä uudelleen vihan ja uhman; hän kohotti\nkatseensa ja kysyi katkerasti:\n\n-- Oletko jo kaiken sanonut?\n\n-- Sen vielä sanon, lausui Antonius raskaasti, että tällaisella\nhetkellä on rikollista leikkiä varomattomuuksilla.\n\n-- Ja vaikk'en olekaan sosiaalidemokraatti, ehdotan, että toimimme\nnopeasti sen suunnitelman mukaan, jonka toveri B. esitti -- se on\njärkevin.\n\n-- Mutta ellemme onnistu? Mitä sitten on tehtävä? kysyi tiukasti\nBrutuksen kannattaja, luutnantti Augustus.\n\nAntonius oli jo muuttunut aivan kylmäksi ja sanoi tyynesti ja\npainokkaasti:\n\n-- Kuule siis, ja kuulkaa kaikki: jos jollakin on keino, millä voisimme\nnöyryyttää tai kukistaa hirmuvallan siltä varalta, ettemme muuten\nvoita, niin luulisin sen hyväksyttävän yksimielisesti; minä hyväksyisin\njulmankin keinon, jos sen avulla vain voidaan _varmasti_ estää\nmiljoonien kuolema...\n\n-- Minä hyväksyn myös! Oikein! keskeyttivät useat salaliittolaiset.\nAntonius jatkoi armottomasti:\n\n-- Kun sinä, Brutus, olet aina _puhunut_ rohkeista teoista, niin\ntällaisella hetkellä sinun pitäisi vihdoinkin tuoda ne esiin. Mutta\nniiden pitäisi olla _ratkaisevia_ ja sellaisia, että ne voidaan\ntoteuttaa -- äskeinen ei ollut kuparikolikonkaan arvoinen.\n\nSalaperäinen lumous valtasi läsnäolijat heidän kuullessaan tuon miltei\nsäälivän ylimielisyyden, ja taas kuului kiihkeitä ääniä:\n\n-- Oikein! Oikein puhut!\n\nHeidän katseensa kiduttivat tuskallisesti Brutusta; lopulta hän änkytti\ntolkuttomasti:\n\n-- Eipä ole tuota -- sinullakaan sellaista keinoa...\n\n-- Ei Antonius ole koskaan kerskannutkaan mistään \"rohkeista teoista\",\nsanoi sosialisti ja häneen yhtyi muutamia muita:\n\n-- Ei koskaan!\n\n-- Minä olen jo esittänyt keinoni, sanoi Antonius kylmästi.\n\nBrutuksen korvissa soi vieläkin äskeinen pilkkanauru, hän näki nytkin\nympärillään ivallisia katseita -- ja hän tahtoi maksaa takaisin:\n\n-- Anteeksi, että minun täytyy vieläkin kysyä: entä jos sittenkin\njoudumme tappiolle -- ellemme sinun keinoillasi voikaan estää sotaa?\n\n-- Siinä tapauksessa minulla on toinen keino, jolla me voitamme.\n\nAntonius sanoi sen ulkonaisesti yhtä tyynenä kuin olisi Brutus kysynyt\ntulitikkuja ja hän vastannut _siihen_ myöntävästi; se petti monen\nläsnäolijoista niin, etteivät he ymmärtäneet heti, mitä kaikkea tuo\nlyhyt lause sisälsi.\n\nMutta Marcus alkoi vavista jännityksestä: nyt hän saa kuulla ystävänsä\nkeksinnön! Hänen mielensä kuohahti, kun hän kuuli anarkistin sokeassa\nkatkeruudessaan sanovan pahansuovasti:\n\n-- Olen sangen iloinen, että meillä oli yksi _viisaskin_ mies -- et kai\nsinä suunnitelmassasikaan tyydy jonkin palatsin hajoittamiseen?\n\n-- _En_.\n\nAntonius ei huutanut, mutta tuo lyhyt, terävä sana tunkeutui jokaisen\nsydämeen. Hän nousi hitaasti seisoalleen, ja hän tunsi ruumiinsa\nkylmenevän omituisesta tunteesta -- niinkuin se olisi ollut hänen\nelämänsä suurin hetki. Säkenöivin silmin hän hetkisen tuijotti Brutusta\nja lausui sitten hitaasti, ääntään hiljentäen:\n\n-- En. Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa\n_hävittää tämän kaupungin maan tasalle_.\n\nAntonius seisoi yhä liikkumattomana paikallaan, entistä kalpeampana\nja pitempänä: hän muisti taas veljiensä lopun, _näki_ taas uhkaavan,\ntaivasta kohti kohotetun nyrkin, pikkuveljen verisen suun --\nihmettelevän katseen...\n\nMarcuksen mielestä Antonius näytti profeetalta, kun hän lausui\nnuo kauheat sanat. Hänen mustat silmänsä näyttivät entisestäänkin\nsuurenevan, niiden katse lumosi heidät salaperäisellä voimalla. Joku\nkysyi kuiskaten:\n\n-- Mitä, onko se mahdollista?\n\n-- Kaikki on niinkuin sanoin. Minulla on siihen keino, puhui Antonius.\n-- Toistakymmentä vuotta olen sen tähden yhtä mittaa tehnyt työtä.\nMutta vaikka se olisi kestänyt kaksi kertaa kauemmin, ei olisi väliä!\nHän katsahti tovereihinsa loistavin silmin, puhuen varmasti ja\nvoitonriemuisesti:\n\n-- Sillä _estämme_ nyt sodan. Ellemme voi sitä estää inhimillisin\nkeinoin -- niin me estämme sen _sodan keinolla!_\n\nHänen äänensä muuttui miltei kuiskaukseksi, mutta kun hän ojensi\npitkät käsivartensa, ikään kuin syleilläkseen kaikkia, tuntui tuo ääni\nvärisyttävän heitä sähkövirran tavoin:\n\n-- Veljeni, veljeni... meillä on nyt ase -- ja _tyrannit vapisevat_,\njos me siihen tartumme!\n\nKaikki tuijottivat Antoniukseen kuin huumaantuneina, voimatta lausua\nsanaakaan.\n\nAntonius otti hitaasti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi sen\nvarovasti -- ja samettipehmennyksen syvennyksessä oli pitkulainen,\nsuuren omenan kokoinen kellertävä pallo. Hän otti sen pitkien,\nvalkoisten sormiensa väliin ja asteli Brutuksen luokse; hymyillen\noutoa, hirvittävää hymyä, hän jatkoi yhtä hillitysti:\n\n-- Sinä tahdoit nähdä minun keksintöni ennen kuolemaasi. Katso nyt\nsiis. -- Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen esimerkiksi\ntältä korkeudelta sementtilattiaan -- niin muutaman sekunnin kuluttua\nei sinua enää ole, ei meitä, ei tätä kuusikerroksista rakennusta eikä\nlähitaloja.\n\nHuoneeseen tuli painostava hiljaisuus -- niinkuin olisi joku juuri\nkuollut ja kaikki katsoisivat kylmenevää ruumista, odottaen vielä\nkerran näkevänsä jonkin elonmerkin. Kuului vain lyhyttä hengitystä, ja\njoku pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Äskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui\nepämääräinen pelko, tuska ja häpeä; hän katsahti kerran ympärilleen,\naivan kuin paetakseen. Vihdoin sosialisti kysyi käheästi:\n\n-- Onko se todellakin mahdollista?\n\n-- Se on mahdollista. Minä olen varma siitä, että räjähdysaine tässä on\nnyt kehitetty huippuunsa. Tämän pallon hävitysvoima on sama kuin suuren\nmörssärinammuksen. Mutta tärkein ominaisuus on kuitenkin siinä, että se\nräjähtää suunnattomana _liekkipatsaana_, sytyttäen samassa lähistöltään\nkaiken palamaan!\n\nKun Antonius oli istunut paikalleen, kysyi joku kiihkeästi:\n\n-- Minkälainen on suunnitelmasi?\n\n-- Tahtovatko kaikki sen kuulla?\n\n-- Tahdomme! vastasivat kaikki.\n\n-- Mutta onko tarpeen ilmoittaa sitä? kysyi taas suurikasvuinen nuori\nmies epäröiden.\n\n-- Niin tosiaankin, sanoi Antonius. Mutta sanoin tietäväni, ettei\nBrutus ole provokaattori. Ja minä tiedän senkin, ettei kenestäkään\nteistä koskaan tule petturia! Minä näen, että ihmettelette sanojani, ja\nsen tähden kerron, mistä sen tiedän.\n\nHän vaikeni hetkeksi, ja kaikki tuijottivat tuohon omituiseen mieheen\nniinkuin olisivat nähneet hänet ensi kerran.\n\n-- Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi erottamattomasti\nsitoa ihmiset, alkoi hän tyynesti. Lukemattomat narrit ovat huutaneet,\nettä se on rakkaus -- mutta se on suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää\nvain kaksi -- vaikka sekin on kovin epävarmaa: jonakin päivänä rakkaus\nsammuu, ja silloin on sinulla petturi vierelläsi. Mutta _viha_ -- se\nyksinään yhdistää kuolemaan asti! Ja minä tunnen teidät jokaisen ...\nolen ottanut kaikesta selvän.\n\n-- Mitä sinä sillä tarkoitat? kuului pöydän alapäästä tukahtunut ääni.\n\nHän siirsi katseensa miehestä toiseen puhuen hitaasti ja läpitunkevasti:\n\n-- Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö\nniin? Ja sinun veljesi? ... kai vielä muistat, että hänet on hirtetty?\nEntä sinä, joka puhut oikeudesta ja puolustit naisia -- oletko\nunohtanut nuoren siskosi, joka kuoli salaperäisesti kaukaisessa\nkarkotuspaikassa? Ja sinä pikku Julius, joka minua syytit pelkuriksi --\nvoitko löytää äitisi haudan?\n\nHänen äänensä värisi hiukan nähdessään, miten viimeksi mainitun suuret\nsiniset silmät, joissa vielä oli lapsellisen avoin katse, laajenivat\nkauhusta ja tuskasta.\n\nHän pysähtyi hetkeksi ja lausui sitten entistä hitaammin:\n\n-- Entä sinä, Brutus, joka äsken minua pilkkasit -- muisteletko vielä\nusein morsiantasi?\n\nBrutus syöksyi seisoalleen, hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi,\nja käheästi voihkaisten hän tarttui vapisevin käsin päähänsä. Ja\nnuorukainen, jota oli Juliukseksi mainittu, kumartui käsiensä varaan ja\nalkoi rajusti nyyhkyttää.\n\nMutta Antonius jatkoi yhä, ja jokainen, johon noiden mustien silmien\nläpitunkeva katse sattui, hätkähti kuin olisi hänen ihoonsa työnnetty\nterävä veitsi: muutamin sanoin loihdittiin heidän eteensä jokin kauhea\nnäky, jonka he satoja kertoja olivat nähneet, kokonainen tuskallinen\nhistoria.\n\nMonet tuijottivat Antoniukseen kauhistuneina: aivan kuin olisivat\nnähneet jumalan tai perkeleen, joka tietää kaiken, jonka\nkädessä on kaikki. Monet pöydällä olevat kädet puristautuivat\nsuonenvedontapaisesti nyrkkiin, kuului miltei läähättävää hengitystä;\nja hampaat kiristyivät narskahtaen yhteen, aivan kuin haavoittuneitten,\njoille nukuttamatta tehdään tuskallinen leikkaus. Sillä muistot olivat\nsäälimättömiä -- monesta tuntui siltä, kuin olisi hiukan parantuneita\nhaavoja raa'asti revitty auki.\n\n-- Niin toverit, jatkoi Antonius hetken vaitiolon jälkeen, tähän\npääkomiteaan ei ole otettu ainoatakaan, joka ei olisi saanut jotakin\nparantumatonta haavaa militarismihirviön kynsistä -- _ei ketään_.\nYmmärrättekö nyt, ettemme koskaan petä toisiamme -- vaikka kuinka\nriitelisimme. Sinäkin Brutus loukkasit minua ja meitä useimpia niin,\nettei minua elämäni aikana ole vielä koskaan niin loukattu -- mutta\nsinäkään et minua koskaan _petä_. Enkö puhu totta, Brutus?\n\nViimeisen lauseen Antonius sanoi hiljaisella, miltei hellällä äänellä\n-- ja silloin tapahtui äkkiä jotakin odottamatonta.\n\nBrutus syöksähti seisoalleen, ja hänen koko ruumiinsa vapisi\nmielenliikutuksesta, kun hän nopeasti asteli Antoniuksen eteen, puristi\ntämän kättä sammaltaen tukahtuneesti:\n\n-- Anna minulle -- anteeksi, vaikka minä...\n\nHän ei voinutkaan sanoa enempää, tuntui aivan kuin hänen kurkkunsa\nolisi tukkeutunut, hänen hartiansa hytkyivät äänettömästä\nnyyhkytyksestä ja vihdoin hän nojautui Antoniuksen rintaan voimatta\nsanoa mitään. Ja Antonius lausui hiljaa liikuttuneena:\n\n-- Veljeni -- rakas veljeni... Minä olen jo kaiken unohtanut -- sillä\nsinäkin olet onneton...\n\n-- Veli, minä olen ollut typerä -- en ole ymmärtänyt, puhui Brutus\ntukahdutettujen nyyhkytysten lomassa. -- Mutta tästä lähtien teen\nkaikessa niinkuin _sinä tahdot!_\n\nNuori aliluutnanttikin nousi seisomaan; hän piti toista kättään\nsilmäinsä edessä ja rykäisi raskaasti kuin tukehtumaisillaan joka sanan\nvälillä:\n\n-- Kuinka minäkään -- voin koskaan enää -- silmiäni näyttää -- kun olen\npuhunut -- niin tyhmästi -- ja...\n\nAntonius kääntyi hänen puoleensa ja sanoi värähtäen:\n\n-- Veliparka -- niin! Minulla on _ollut_ sellainen veli kuin sinä --\nhän joutui hirmuvallan uhriksi vielä nuorempana kuin sinä nyt olet.\nTästä lähtien olet _sinä_ minun kadonnut veljeni ... jonka jälleen olen\nlöytänyt.\n\nNuorukainen poistui paikaltaan, ja Marcus näki, miten hän lyyhistyi\npimeään nurkkaan itkien hiljaa, katkerasti -- niinkuin pieni orpopoika,\njoka vieraassa paikassa poistuu yksinäisyyteen itkemään äskettäin\nkadotettua äitiään.\n\n-- Veljeni! Minä lupaan kaikessa tehdä niinkuin sinä tahdot! vakuutti\nBrutus tulisesti.\n\nTämä oli useimmille sellainen päivä, jollaista he eivät koskaan\naikaisemmin olleet kokeneet. Tavaton, suurenmoinen keksintö oli aivan\nhuumannut heidät; sitten omituinen paljastus, joka palautti heidän\nmieleensä tuskallisen entisyyden. Viha, tuska, suru, kostonhimo, villi\nvoitonriemu ja valtava, ennen tuntematon innostus -- lukemattomat\ntunteet myllersivät rajulla voimalla mielissä, liikuttaen ja hurmaten\nkuin väkevä viini. Jalo toverillinen kohtaus liikutti yhä enemmän\nheidän herkistyneitä mieliään; jokaisen silmät olivat kosteat, monet\npeittivät kädellään kasvonsa -- mutta käsien takaa tipahteli pöydälle\nkyyneleitä. Kuullessaan nyt Brutuksen kiihkeän, innostuneen lupauksen,\nhuudahtivat anarkistit ja monet muutkin aivan kuin yhdestä suusta:\n\n-- Niin teen minäkin!\n\n-- Minä lupaan myöskin sen.\n\n-- Nyt huomaan olleeni väärässä!\n\n-- Sinä olet mies!\n\n-- Tätä minä en unohda.\n\nAntonius puristi vielä nuoren miehen kättä ja kääntyi sitten\ntovereihinsa:\n\n-- Veljet! Jokainen teemme siten kuin yhdessä päätämme. Eikö niin,\ntoverit?\n\n-- Oikein, oikein!\n\n-- Tietysti niin! Mutta sinä ymmärrät parhaiten!\n\n-- Se on totta!\n\nSilloin näkivät kaikki, miten nuori, jättiläiskokoinen sotilas nousi\nja meni Brutuksen luokse. Hän ei puhunut mitään, puristi vain toisen\nlujasti syliinsä. Ei Brutuskaan mitään sanonut, mutta kun he erotessaan\nkatsahtivat toisiaan silmiin, tunsi kumpikin, etteivät he koskaan\nolleet pitäneet toisistaan niin paljon kuin nyt.\n\nAntonius hillitsi mielenliikutuksensa tahdonvoimallaan, istui\npaikalleen ja alkoi puhua:\n\n-- Toverit! Ehkä kerron minkälaisen menettelytavan olen ajatellut\nehdottaa?\n\n-- Kerro, kerro! kuului jännittyneitä kehoituksia.\n\n-- Työväki tietysti ensin julistaa suurlakon, mutta jollei ainakin\npuolet sotilaista kieltäydy lähtemästä sotaan tai jos hallituksen\njoukot näyttävät pääsevän voitolle ja alkavat ampua työväkeä --\nsilloin nousee seuraavana yönä kymmenkunta lentokonetta ilmaan ja\nmuuttaa raunioiksi sen mahtavan linnoitusvyöhykkeen, joka ympäröi\ntätä kaupunkia. Marcuksen keksimät uudet koneet voivat ottaa kuormaa\nkaksi kertaa enemmän kuin entiset, mutta vaikk'ei otettaisikaan\nmukaan enempää kuin 500 palloa konetta kohden, niin se merkitsee\n500 mörssärinammuksen räjähdysvoimaa -- ja lisäksi tulta, jonka\nkuumuudessa sulaa rautakin. On siis varmaa, että niin maanpäälliset\nkuin maanalaisetkin varustukset tuhoutuvat. Seuraavana aamuna ilmestyy\nlyhyt uhkavaatimus, jossa _käsketään_ peruuttamaan sodanjulistus -- ja\nilmoitetaan seuraukset, ellei käskyä totella...\n\nKaikki olivat miltei henkeä pidättäen kuunnelleet Antoniuksen\nselostusta, mutta nyt tykistöluutnantti Augustus sanoi pettymyksen ja\npelästyksen vallassa:\n\n-- Mutta lentokoneethan voidaan ampua nykyaikaisilla\nilmatorjuntatykeillä -- ja jos räjähtää sellainen määrä...\n\nAjatus oli niin kauhea, ettei hän uskaltanut jatkaa. Mutta Antonius\nsanoi nytkin yhtä tyynesti:\n\n-- Niitä ei ammuta.\n\nJoka taholta kuului kiihkeitä hillittyjä kuiskauksia:\n\n-- Mitä sanot?\n\n-- Selitä pian!\n\n-- Millä sen voi estää?\n\nAntonius naputti kerran pöytään pitkällä, luisevalla sormellaan,\nja silmänräpäyksessä tuli kuoleman hiljaisuus. Sitten hän jatkoi\njärkähtämättömän tyynesti:\n\n-- Minun ystäväni, joka tänään ensi kerran on kokouksessamme, on aivan\näskettäin tehnyt sellaisen keksinnön, ettei lentokonetta voi ilmassa\npimeän aikana nähdä. Kun vain vähänkin hämärtää -- voi koneen muuttaa\nnäkymättömäksi.\n\nKuului hämmästyneitä ja innostuneita huudahduksia, ja kaikki katseet\nkääntyivät Marcukseen, joka punastui tuosta huomiosta. Muutamat\nnousivat, menivät hänen luokseen ja puristivat hänen kättään. Ja niin\nepätavallinen oli tämä yö, että monet, jotka taukoamattoman vainon ja\nkärsimysten alaisina olivat muuttuneet sulkeutuneiksi ja juroiksi --\nnyt liikutuksen vallassa syleilivät tuota nuorta miestä, jonka ensi\nkerran näkivät.\n\n-- Tule tänne minun paikalleni, veli! huudahti lämpimästi eräs nuori\nlaivastoupseeri ja tarttui Marcuksen käsivarteen istuttaen hänet omalle\ntuolilleen. -- Minä en voikaan nyt istua, minun täytyy hiukan kävellä.\n\nKun hiljaisuus oli palannut, Antonius jatkoi:\n\n-- Hänen omalla johdollaan valmistetaan nuo uudet laitteet ja\nkiinnitetään ensi tilassa hänen valmistamiinsa lentokoneisiin.\n\n-- Entä lentokoneet? kysyi taas joku jännittyneenä. Mistä niitä saadaan\nniin paljon? Uudet koneet ovat hallituksen hallussa, ja entä ohjaajat?\n\nSilloin kumahti pöytään nyrkinisku, ja silmät kiiluen hypähti\nseisoalleen eräs nuori mies; valkoiset hampaat välähtivät, jäntevät\nkasvot ulkonevine poskipäineen muuttuivat tummanpunaisiksi raivosta,\nhänestä huokui rajuilman voima, kun hän läpitunkevasti sähähti:\n\n-- Olkoot vaikka perkeleiden hallussa, mutta minun koneeni syöksyy\nsuoraan helvettiin -- jos Antonius käskee!\n\n-- Ja minun!\n\n-- Ja minun!\n\nNäiden kolmen lentäjän esiintyminen aiheutti taas hetken äänettömyyden.\nSitten jatkoi äskeinen kysyjä vilkastuen:\n\n-- No niin! Kun vielä Antonius ja meidän uusi toverimme tarttuvat\nohjauslaitteeseen, silloin nousee jo viisi kapinallista lentokonetta\nilmoille. Mutta miten muut uudet koneet?\n\n-- Kaikki kaksikymmentä konetta nousevat ilmaan silloin, kuin _me\ntahdomme_.\n\nAntonius sanoi tämänkin jäätävän kylmästi. Sitten hän kertoi lyhyesti,\nmiten oli kasvattanut joukon lentäjiä, ja lopetti seuraavin sanoin:\n\n-- He eivät tosin tiedä tästä suunnitelmasta, mutta heitäkin yhdistää\ntuo sama side: _viha_. Minä tiedän, että he ovat valmiit kaikkeen.\n\n-- Minä olen yksi heistä! huudahti toinen niistä lentäjistä, jotka\nilmaisivat kannattavansa äskeisen toverinsa puhetta.\n\n-- Ja minä tahtoisin kuolla sinun puolestasi -- sillä sinä annat\nminulle koston!\n\n-- Mitä tämä on? kuiskasi eräs vallankumouksellinen, joka puolet\nelinvuosistaan oli istunut vankilassa. Hän katsahti ympärilleen ja taas\nkauhistuneena Antoniukseen. Nämä miehet olivat tottuneet vaaroihin,\njännitykseen; he olivat kauan pelanneet uhkapeliä elämästä ja\nkuolemasta -- mutta tämän yön tapaukset tuntuivat olevan liikaa.\n\nUseimpien hermot ja mielikuvitus oli ärsytetty äärimmilleen. Ja kun\naina ilmeni uutta, alkoi monesta tuntua kaikki hurjalta, sekavalta\nunelta, -- ja aina Antonius! Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa --\naina tyynen ja kärsineen näköinen, harvapuheinen Antonius? Vai onko hän\nkuollut ja lähettänyt manalasta tilalleen jonkun salaperäisen olennon,\njoka on aina oikeassa, jolle ei mikään ole mahdotonta?\n\nMutta sittenkin tunsi jokainen ihailevansa tuota voimakasta miestä,\njokainen tunsi, ettei tarvinnut _turhaan_ kuolla, jos hänen käskystään\nmeni kuolemaan.\n\nAntonius katsahti kelloansa ja sanoi tyynesti:\n\n-- Kas, kun aika on kulunut pitkälle! Meidän täytyy kiirehtiä!\n\n-- Se on totta!\n\n-- Niin, oliko sinun suunnitelmassasi vielä jotakin?\n\nNuo jokapäiväiset lauseet rauhoittivat taas kiihtyneitä hermoja, heidän\ntullessaan vakuuttuneiksi siitä, miten suunnaton voima heillä nyt oli.\nHe tunsivat saaneensa uutta lannistumatonta tarmoa, ruumiissaankin he\ntunsivat tuon oudon, elähdyttävän voiman.\n\n-- Se vain on ikävää, että siinä voi mennä tuhansittain viattomia\ntyöläisiä, puhui Lucas huolestuneesti, sillä osa esikaupungeista\ntuhoutuu myöskin.\n\n-- Me voimme ilmoittaa tuntia ennen, että tietävät paeta. Mutta sitä\npaitsi: minä olen tutustunut heidän elämäänsä, vieläpä tutkinut heidän\nmielipidettään juuri tuontapaisesta asiasta: ja minä muistan useita,\njotka itkien vannoivat kuolevansa mielellään vaimoineen lapsineen.\nKatsokaas, _heitäkin_ yhdistää meihin tuo sama side. Ja minä olen\nvakuuttunut, että jos he tietäisivät myöskin _seuraukset_, niin\ntuhannet olisivat valmiit Simsonin tavoin hautautumaan raunioihin.\n\nHuoneessa vallitsi painostava äänettömyys.\n\n-- Viattomien tähden en minäkään hyväksy keinoani ennen kuin viime\nhädässä, jatkoi Antonius vakuuttavasti. Hän kuvaili lyhyesti niitä\nsuunnattomia uhreja, joita seuraava sota valtojen liittoutumisten ja\nyhä kehittyneen asetekniikan takia tulisi vaatimaan, sekä kysyi lopuksi:\n\n-- Ellei siis työväenjärjestöjen voima ole vielä kyllin suuri, elleivät\nsotilaat ole vielä tarpeeksi valistuneita, ja mikäli hävittämällä\nsotatarvikevarastot, linnoitukset ja sotalaivat ja uhraamalla muutamia\n_tuhansia_ ihmisiä voisimme pelastaa _miljoonien_ viattomien elämän,\nestää tuhansien hyödyllisten laivojen ja ehkä satojen kaupunkien tuhon,\nehkäistä sen hirveän hädän ja tuskan, jonka _sota_ tuo tullessaan --\n_niin mitä meidän on tehtävä?_\n\nLucas ajatteli hetkisen ja lausui sitten lujasti ja päättävästi:\n\n-- Veljet! Minä olen aina vastustanut väkivaltaisia tekoja -- mutta\nnyt minusta tuntuu kuin tekisimme rikoksen, ellemme koettaisi käyttää\n_kaikkia_ keinoja sodan vastustamiseksi. Sillä jos vieläkin syttyisi\nsota, lamauttaisi se pitkäksi aikaa koko ihmiskunnan kehityksen. Tosin\nse keino on kauhea -- mutta vielä kauheampi on sota.\n\n-- Oikein, Lucas!\n\n-- Oikein toveri!\n\n-- Oikein, oikein!\n\nAntonius puhui taas matalalla, hillityllä äänellä:\n\n-- Itse asiassa meidän keinomme ei ole läheskään _niin_ raaka ja kamala\nkuin monet myrkkykaasut ja muut nykyiset aseet.\n\n-- Se on totta!\n\nHän jatkoi edelleen:\n\n-- Te tiedätte, miten meilläkin maailmansodasta lähtien on ihan\nkuumeentapaisesti ponnisteltu yhä tehokkaampien murhatapojen\nkeksimiseksi. Kansan varat, kaikki voimat on jännitetty siihen, että\ntuleva sota saataisiin mahdollisimman kauheaksi. Sodanlietsojain ainoa\ntunnuslause on ollut: _murhat, hävitys ja kuolema kunniaan!_ Mekin\nolemme siis vain noudattaneet heidän periaatteitaan. Jos me esimerkiksi\nveisimme sotaministeriöön tämän murhasuunnitelmamme, niin nuo hienot\nherrat huudahtelisivat ilosta, syleilisivät meitä veljinään. Sitten\nme jonakin seuraavana yönä lähtisimme naapurimaan pääkaupunkiin ja\ntuhoaisimme sen nukkuvine asukkaineen. Ja sitten meidät julistettaisiin\nkansallissankareiksi.\n\nTuo synkkä, raivoa ja pilkkaa uhkuva ääni valtasi jokaisen\nvastustamattomasti. Kaikkialla näkyi vain vihasta säihkyviä silmiä,\nnyrkkiin puristettuja käsiä.\n\nJa Antoniuksen sanat putoilivat raskaina kuin moukarin iskut:\n\n-- Kun he aikovat käyttää viimeisetkin keinonsa ihmisyyttä _vastaan_ --\nniin meillä on oikeus käyttää keinoamme ihmisyyden puolesta. Ellemme\nsiis muuten voi kukistaa sodan hirmuvaltaa -- niin nouskoon _kuolema_\nvielä kerran kunniaan.\n\nKun hän hetkeksi vaikeni, huudahti Julius tulisesti:\n\n-- Mutta sen jälkeen nousee kunniaan _elämä!_\n\nTuo sointuva ääni, nuo avonaiset loistavat sinisilmät, koko hänen\nnuorekas olemuksensa vaikutti kuin lupaus -- hän oli aivan kuin elämän\nlupaus valoisammasta tulevaisuudesta. Antoniuskin miltei hymyili, kun\nkatsahti nuorukaiseen, sanoen lämpimästi:\n\n-- Oikein sanoit, nuori veljeni!\n\nKuului hillittyä hyväksymisen sorinaa.\n\n-- Mutta jollemme voita -- ellemme saavuta mitään...?\n\n-- Saavutamme ainakin _koston!_\n\nViimeinen sana kajahti terävänä ja läpitunkevana. He hätkähtivät,\nhe kuulivat ensi kerran tuon äänen. Mutta kääntyessään he näkivät\nMarcuksen vihasta kalvenneet kasvot; Marcus sammalsi hämmentyneenä:\n\n-- Anteeksi veljet -- että minä...\n\nSilloin kuului innostuneita kuiskauksia:\n\n-- Sinä puhut totta!\n\n-- Vihdoinkin! Jo on aikakin!\n\nSilloin eräs synkännäköinen sotilaslääkäri, joka ei koko iltana ollut\nkäyttänyt varsinaista puheenvuoroa, koputti rystysillään pöytään ja\npuhui matalalla, kolealla äänellä:\n\n-- Veljet. Täällä on kaksi miestä, jotka ovat antaneet meille koston,\nmutta he ovat antaneet muutakin, vielä kalliimpaa, kalliimpaa kuin\nelämä! Nimittäin sen, että tappiokaan ei voi enää muuttua helvetiksi,\nniinkuin viime kapinan jälkeen. Sillä yksi ainoa sitä varten varattu\nkone voi estää sen!\n\nHänen harmaat teräksenkiiltävät silmänsä tuijottivat liikkumattomina,\nkun hän jatkoi hiljaa, ikään kuin itsekseen:\n\n-- Kyllä on kamalaa muistella, että tuhansien täytyi voimattomina\nkatsella, miten omaisia syyttömästi tapettiin kuin karjaa. Isäkin\npyydystettiin umpimähkään kadulta, -- ja vaikka olen mies, niin kyllä\nminä kärsin, kun hän makasi lumella kuulien lävistämänä. Lumella oli\nhiilen tomua, se oli ihan samannäköistä kuin isän harmaanvalkoinen\ntukka -- vain rinnan alla oli heleänpunaista.\n\nHän hätkähti havahtuen ja näytti ikään kuin häpeävän sanojaan, mutta\nnähdessään toveriensa liikuttuneet kasvot hän lisäsi hitaasti:\n\n-- Olen monesti ajatellut sitä, kuinka hirvittävästi meillä silloin\nkärsittiin. Ja mitä mahtoivat tuntea heikot naiset, lapset, vanhat\näidit... Kun _tuollaisen_ uudistuminen voidaan estää teidän työnne\nkautta, niin kiitokset ovat mitättömiä. Tästä huolimatta en voi olla\nkiittämättä teitä, veljet -- ja luulen voivani kiittää teitä meidän\nkaikkien puolesta.\n\n-- Oikein! Kaikkien! Veljet! Veljet! Me kiitämme teitä! kuului\nkaikkialta liikuttuneita ääniä.\n\nBrutus syöksähti seisoalleen; hän oli aivan haltioissaan, hän näytti\nkokonaan muuttuneelta puhuessaan käheällä, vapisevalla äänellä:\n\n-- Veljet -- veljet, te olette tehneet niin paljon...! Me kiitämme\nteitä myöskin niiden puolesta, jotka ovat kaatuneet uhreina,\nniiden, jotka parhaillaan kärsivät. Jos he vain tietäisivät, niin\nkymmenettuhannet kahlehditut, kidutetut ihmiset sopertaisivat teille\nkiitosta pimeissä kopeissaan. Ja jos olisi mahdollista -- niin tuhannet\nteloitetut, kidutuksen ja nälkäkuoleman uhrit kurottaisivat käsiään\nteitä kohden tuntemattomista haudoistaan.\n\nHänen äänensä katkesi, niinkuin joku olisi äkkiä tarttunut hänen\nkurkkuunsa, hän kohotti käden silmilleen ja kääntyi poispäin. Kaikki\nmuuttuivat synkiksi ja alakuloisiksi. Eräät nojasivat kyynärpäillään\npöytään, toiset näyttivät tarkastavan sen rosoista höyläämätöntä\npintaa, aivan kuin siinä olisi ollut erinomaisen tärkeätä nähtävää. Ja\nuseat tuijottivat tuskallisesti yhteen paikkaan, aivan kuin katsellen\njotakin kaukaista näkyä.\n\nMarcus tunsi syvää sääliä, miltei kauhua: mitä näkevätkään nuo jäykät,\ntuskalliset katseet! Monet näkevät kai rakkaimpansa heiluvan tuulessa\n-- ja korpit kiertelevät vaakkuen yläpuolella.\n\nSuurikokoinen sotilas oli peittänyt kasvonsa -- luultavasti hän näki\nveljensä lyyhistyneenä kiviseinän viereen pää murskattuna... Joku näki\nrakastettunsa kasvot myrkyn mustaamina... Ah niin...\n\nMarcus unohti huomaamattaan toiset -- hän muisti taas Aurelian katseen\nsilloin -- viimeisenä iltana.\n\nKokonainen maailma näkyi Marcukselle noista loistavista silmistä.\n\n-- Niin toverit, ovatko kaikki sitä mieltä, että tämä suunnitelma\nhyväksytään?\n\nKuin unessa hän kuuli Antoniuksen kysymyksen ja joukon yksimielisen,\nhillityn hyväksymisilmoituksen.\n\nMarcus oli tahtomattaan purrut hammasta: hänen kurkkuunsa nousi taas\njotakin kirvelevää, tukehduttavaa.\n\nNiin -- kokonainen maailma hänen silmistään silloin näkyi.\n\nMutta niiden loiste on sammunut ainiaaksi -- _ainiaaksi_.\n\n\nNÄKYMÄTÖN.\n\nMarcus kömpi esiin lentokoneen alta, pyyhki hikisiä kasvojaan ja sanoi\nreippaasti:\n\n-- Kas niin! Nyt luulen sen olevan kunnossa!\n\n-- Mutta kyllä siinä on ollut työtäkin! huudahti Julius iloisesti.\n\nMarcus katsahti nuoreen mieheen ja huomautti leikillisesti:\n\n-- Ainakin _luulisi_, kun näkee tuon nokivaraston kasvoillasi! Sinähän\nnäytät enemmän neekeriltä kuin nuorelta luutnantilta!\n\n-- Puheestasi saa sen käsityksen, ettei neljäntoista tunnin työpäivä\nvielä oikein riittäisi nuorelle luutnantille! Julius kaivoi taskustaan\npienen peilin ja lisäsi sydämellisesti naurahtaen:\n\n-- No, enpä todellakaan voisi tässä kunnossa häihin lähteä; mutta\nei työnantajanikaan enkelinvalkoinen ole -- vaikka onkin sälyttänyt\nminulle likaisimmat työt.\n\nMolemmat naurahtivat toistensa mustille kasvoille, joissa vain\nhampaat loistivat valkoisina helminä. Ja heidän naurunsa helähti niin\nluonnollisena ja raikkaana, kuin olisivat he kokonaan unohtaneet julman\ntodellisuuden, kostonsakin.\n\nKaksi päivää he olivat työskennelleet ihan kuumeisella\nkiireellä. Tarvittavat levyt ja valolaitteet Marcus oli teettänyt\nlentokonetehtaissa, mutta lopputyöt hän tahtoi tehdä omin käsin\nyhden apulaisen avulla. Apulaisekseen hän oli ottanut Juliuksen,\njoka äskettäin oli jalkaväestä siirtynyt lentojoukkoihin. Ja nyt oli\nMarcuksen oma kone kunnossa!\n\n-- No, minä voin toistaiseksi lyhentää sinun työpäiväsi kahteentoista\ntuntiin, lausui Marcus teennäisen arvokkaasti, mikä saattoi Juliuksen\ntaas nauramaan. Sitten hän jatkoi vakavasti:\n\n-- Tiedätkö -- sen eilisiltaisen kokeilun jälkeen en voinut yöllä\nsilmiäni ummistaa. Pelkäsin, että ne julistavat sodan, eikä meillä\nolisi edes yhtään konetta kunnossa. Mutta nyt on aivan kuin raskas\ntaakka pudonnut hartioiltani!\n\nJuliuksen kasvot muuttuivat tavattoman nopeasti huolestuneiksi -- ikään\nkuin hän olisi nähnyt suloista unta ja herättyään huomannutkin olevansa\nvankikopissa.\n\n-- Mutta jospa ottaisitkin enemmän apulaisia?\n\n-- Ei hätää! lausui Marcus varmasti. -- Kunhan meillä on yksikin\ntällainen, niin kyllä nuo toiset muutenkin ovat heille hieman\nvaarallisia. Ja parin päivän kuluttua on Antoniuksen kone valmis.\n\n-- Hyvä on! Jos sinä ja hän olette valmiit -- niin julistakoot...\n\nJulius miltei kuiskasi sanansa, mutta hänen nokisia kasvojaan olisi\nollut vaikea tuntea äskeisiksi; nyt kuvastui niillä sekaisin viha ja\nuhka. Ja Marcus lisäsi:\n\n-- Sitä paitsi tein Antoniuksen neuvosta sellaisen sopimuksen, että\nkeksinnön viimeinen paikalleenasettelu on kymmenen vuotta oleva\n_minun_ tehtäväni, -- jos sairastun, tekee sen minun apulaiseni. Täten\npysyy salaisuus meillä! Marcus hymyili ylimielisesti, kun hän lisäsi\nharvakseen:\n\n-- Se tässä eniten naurattaa, että ne eivät voi minua hirttää -- vaikka\nolisi kuinka palava halu -- keksintö tulisi heiltä hirtetyksi samalla\nkertaa! Ja vankilastakin täytyisi minut aina välillä tuoda lentokoneita\nviimeistelemään...! Katsos -- Antonius ymmärtää hieman yhtä ja toista.\n\n-- Hän on sellainen mies että niitä on vähän -- ja sinä myös, Marcus!\n\n-- Joutavia! keskeytti Marcus; sitten hän katsahti arastelevasti ylös\nlasikattoon ja sanoi tyynesti:\n\n-- Ehkä nyt on jo parasta lähteä kokeilumatkalle -- koska jo hämärtää.\n\nSamassa aukeni ovi, ja Antonius astui sisään.\n\n-- Sinä tulet kuin käskettynä! huudahti Marcus sydämellisesti. -- Aion\njuuri lähteä!\n\nMarcus katsahti harmaalle taivaalle sanoen Antoniukselle hillitysti:\n\n-- Vihreä on siis epäonnistumisen, punainen täydellisen näkymättömyyden\nmerkki. Vastaa sitten, kun me näytämme keltaista tulta.\n\n-- Hyvä on! vastasi Antonius.\n\nHän tuijotti jännittyneenä, kun Marcuksen kone hiljalleen kohosi\nilmaan. Sen harmaa haamu kohosi, kohosi, se oli jo vähintään 200 metrin\nkorkeudessa -- ja yhä se näkyi. Antoniuksen otsalle nousi hikipisaroita\n-- jospa Marcus ei onnistukaan!\n\nMutta silloin se äkkiä katosi kuin varjo -- ja Antonius ymmärsi, että\nMarcus oli nyt vasta asettanut valaisulaitteen toimimaan.\n\nAntonius tarkasteli iloisen uteliaasti yhä pimenevää taivasta -- mutta\nmitään ei näkynyt.\n\nMarcus nousi ensin hiljalleen, sitten hän pani laitteen toimimaan ja\nnousi nopeasti ylös.\n\nSitten hän alkoi kierrellä lentokentän kohdalla, ja Julius antoi merkin\nlyhdyllään.\n\n-- Punainen! huudahti Julius innokkaasti.\n\nMarcus antoi koneen kierrellen laskeutua nopeasti yhä alemmaksi, mutta\naina Antonius vain vastasi punaisella valolla!\n\nAntonius seisoi paikallaan katsellen ylös sakeaan hämärään, ja\nmerkkitulesta näkyi, että kone kierteli ympyrässä ja luultavasti\nlaskeutui alemmaksi joka kierroksella.\n\nIlta oli aivan tyyni, lentokentällä oli hiljaista eikä kaupungin\nmeluakaan kuulunut. Jo kuului Marcuksen koneen humina -- mutta\nvieläkään ei näkynyt! Antonius heilutti taas innokkaasti punaista.\n\nVihdoin Antonius alkoi epäselvästi erottaa suuren koneen ääriviivat --\nmutta se olikin aivan hämmästyttävän alhaalla.\n\nJuliuksen innostus tarttui Marcukseenkin, kun hän näki miten alhaalla\nhe olivat. Hän näki jo Antoniuksenkin tummana pilkkuna punaisen valon\nvieressä.\n\nHänen mieleensä lennähti jo, että Antonius tekee pilaa -- ei sentään,\nei hän voisi tehdä sitä tällaisessa asiassa!\n\nJa kun lopulta näkyi vihreä tuli -- hän pani koneen yht'äkkiä täyteen\nvauhtiin! Ja sitten yli kaupungin.\n\n_Näkymätön!_\n\nVilli, raju riemu valtasi Marcuksen: näkymätön! Mikä suunnaton,\nsalaperäinen voima piileekään tuossa sanassa! Ymmärrättekö te siellä --\npoliisit, urkkijat, ministerit!\n\nMarcus laski yhä vain täyttä vauhtia -- ja kaupungin lukemattomat tulet\nvilisivät sekavana rakettisateena häntä vastaan. Hän antoi koneen\nkiitää yhä matalammalla, nauttiakseen tuosta oudosta tulisateesta.\n\nSilloin ilmestyi äkkiä punertavasta hämärästä hänen eteensä kauhean\nsuuri, jättiläismäinen haamu -- läheten peloittavan nopeasti.\n\nMarcuksen ruumis tuntui kylmenevän -- ja niinkuin mastosta putoava\ntarttuu köysiin, samoin tarttui hänkin ohjauspyörään. Kone oli vähällä\nmenettää tasapainonsa, se kääntyi -- mutta ei tarpeeksi -- vauhti oli\nliian hirveä...\n\nMöhkäle näytti syöksyvän hänen päälleen... Marcus sulki silmänsä ja\nhänen aivoissaan välähti: _kuulenko_ vielä, kun...\n\nSilloin toinen siipi raapaisi hiukan johonkin -- nyt vasta selvisi\nMarcukselle, että se oli kirkontorni!\n\nHän ohjasi miltei pystysuoraan ylös, hiljensi sitten vauhdin puoleen ja\nantoi taas mennä vaakasuoraan.\n\nMarcus katsahti sivulleen ja huomasi, että Julius oli ikään kuin\njähmettynyt. Hän vetäisi hansikkaan kädestään ja koetti otsaansa -- se\noli aivan kuin valeltu jääkylmällä vedellä.\n\nSilloin valtasi Marcuksen epämääräinen raivo, ensin itseänsä kohtaan\nsiitä, että _hänen_ törkeän huolimattomuutensa tähden ehkä olisi\nmenetetty voitonmahdollisuudet, kosto ... _kaikki!_ Ja pahinta, ettei\nhän keksinyt ketään muuta syytettävää kuin itsensä.\n\nEpämääräinen viha ahdisti hänen rintaansa kuin raskas paino.\nHän pani moottorin käymään hurjinta vauhtia, aukaisi vielä\nvauhdinkiihdyttäjänkin.\n\n-- Perkele!\n\nJulius hätkähti. Tuo sana singahti ilmaan kuin salamannopea\nruoskanisku. Hän katsoi salaa sivulleen: Marcus oli kumartunut\neteenpäin, ja syvyydestä kohoavassa, mustanpunaisessa valossa hän\nhehkuvine silmineen suuresti muistutti sitä, jonka nimen oli lausunut.\n\nJulius sulki silmänsä ja näki mielikuvituksessaan kaamean kuvan:\nkorkealla, suurkaupungin kajastuksessa kiitää hirmuista vauhtia\nedestakaisin suurisiipinen äänetön jättiläishirviö -- näkymättömänä.\nVain sellainen voisi todella olla raivostunut perkele!\n\nMarcus katsahti alas, ja valaistuksesta hän tunsi sen huvilakaupungin,\njossa Aurelian ja Julian koti oli. Ja _tuolla_ oli se vankila...\n\nHänen vihansa sai selvemmän muodon: tuolla ovat Aurelian pyövelit,\nsiellä Antoniuksen, Juliuksen ja Brutuksen omaisten pyövelit --\nkaikki...\n\n-- Ahaa!\n\nSe oli aivan kuin hurja riemuhuuto, ja kun Julius katsahti häneen,\nsähisi hän raivoisasti:\n\n-- Tuolla ne nytkin ovat kylläisinä ja julmina kuin pedot, sillä ne\nluulevat olevansa voittamattomia. Mutta odottakaahan! Te olette meidän\nkäsissämme -- _meidän vallassamme_.\n\nNuo sanat tarttuivat Juliukseen kuin tuli tappuroihin. Hän kumartui\nhiukan katsoen alas kaupunkiin ja mutisi hiljaa yhteenpuristettujen\nhampaittensa välistä:\n\n-- Kerran te vapisette -- _kun aika on täytetty!_\n\nSaavuttuaan asuntoonsa Marcus istahti taas nojatuoliin selvitelläkseen\najatuksiaan.\n\nHän tunsi taas rinnassaan omituisen fyysillisen tuskan, niinkuin\naina ennenkin ankaran suuttumuksen jälkeen se kalvoi kuin nälkäinen\nnakertaja.\n\nMiksi hän oikeastaan oli antanut sellaisen vallan vihalleen -- nyt, kun\nvihdoinkin oli saanut valmiiksi kallisarvoisen keksintönsä? Ja hän itse\noli...\n\nSamassa kuului hermostunut koputus -- ja Antonius astui sisään.\n\nMarcus pelästyi: hän ei ollut ensin tuntea Antoniusta -- tämä oli niin\nkauhean näköinen.\n\nHän oli nähnyt nuo kasvot tuskan ja raivon vääristäminä, mutta\ntuollaisiksi hän ei luullut ihmiskasvojen muuttuvan -- huuletkin olivat\naivan valkoiset, ja silmät tuijottivat niinkuin loppuun nääntyneen,\ntakaa-ajetun murhaajan.\n\nMarcus aavisti vaaraa; notkeana hän ponnahti ovelle, salpasi sen,\nhypähti vuoteen viereen ja sieppasi salalokerosta konepistoolin\npatruunalippaineen...\n\n-- Ovatko poliisit jäljilläsi? Oletko tappanut jonkun? kysyi Marcus\nhiljaa, ja hänen kasvoillaan kuvastui hurja päättäväisyys. Ja kun\nAntonius tuijotti häneen edelleen kuin mieletön, hän lisäsi hätääntyen:\n\n-- Mitä on tapahtunut, Antonius?\n\n-- Varastettu ... kuiskasi Antonius vieraalla, käheällä äänellä.\n\n-- Mikä -- mitä on varastettu? kysyi Marcus tolkuttomasti.\n\n-- Kaikki, _kaikki!_ kuului käheänä parahduksena Antoniuksen\nvapisevilta huulilta. -- Asunnossani kaikki pengottu, viety kaikki\npallot... Ja resepti, _resepti -- ymmärrätkö!_\n\n-- Onko se totta? änkytti Marcus.\n\n-- Totta, totta se on! Joku meistä on _petturi_... Viimeinenkin\nrehellisyyden ja kunnian hiven on maailmasta kadonnut.\n\nMarcus tarttui päähänsä ja sulki silmänsä; tuntui kuin hän putoaisi\nparhaillaan mustaan, pohjattomaan kuiluun...\n\n\nKAIKKI LUHISTUU.\n\nSeuraavana yönä kahdentoista aikaan he saapuivat kaikki entiseen\nkokouspaikkaansa.\n\nKaikki olivat hermostuneita, jännittyneitä -- ja ennen kuin Antonius\npuheenjohtajana ehti esittää syytä komitean äkilliseen koollekutsuun,\nkuului hillittyjä, levottomia ääniä:\n\n-- Mitä on tapahtunut?\n\n-- Onko liikekannallepano julistettu?\n\n-- Julistetaanko heti sota?\n\n-- Onko se jo julistettu?\n\nAntonius koputti sormellaan pöytään ja sanoi hiljaa:\n\n-- Paljon pahempaa on tapahtunut.\n\n-- Pahempaa...? Mitä tarkoitat?\n\n-- Ei ole olemassa mitään pahempaa!\n\nAntonius selitti muutamin sanoin, että hän eilen illalla oli palannut\nlentokentältä asuntoonsa ja tavannut kaikki sekasorron vallassa -- ja\nettä kaikki oli varastettu. -- Joku meistä on siis ilmiantaja.\n\nHänen sanojensa vaikutus oli kauhea: aivan kuin tukehduttava\nmyrkkykaasupilvi olisi salaa tunkeutunut huoneeseen. Kaikki alkoivat\nhengittää raskaasti ja kähisevästi, kalpenemistaan kalveten, ja kun he\nkatsahtivat toisiinsa, kuvastui laajenneissa silmissä tylsä hämmästys,\nkauhu, miltei mielettömyys... Muutamain pöydällä olevat kädet alkoivat\nkummallisesti vavahdella, toiset hapuilivat kuin sokeiden kädet,\nkalpeat huulet vapisivat, mutta sanoja ei kuulunut.\n\nSilloin kuului taas Antoniuksen kolea, vieras ääni:\n\n-- Vuosikaudet olen työskennellyt tuon keksinnön tähden. Elämälläni ei\nole ollut muuta sisällystä, muuta päämäärää kuin sotien, hirmuvallan\nlopettaminen yhdessä teidän kanssanne. En minä mitään itsestäni\nvälittäisi, mutta ajatelkaa, että meillä oli keino, jolla mielestäni\nolisi varmasti voitu estää sodan puhkeaminen, joka antoi meille\nratkaisevan voiman -- ja nyt se on varastettu. Tämäkään ei ole pahinta,\nsillä valistustyötä on tehty paljon, ehkä sota olisi jo voitu muutenkin\nestää, mutta...\n\nHän veti syvään henkeään, niinkuin kurkkua olisi joku hiljaa\nkuristanut, ja hänen äänensä muuttui yhä matalammaksi ja käheämmäksi:\n\n-- Mutta nyt on _sekin työ_ tehty tehottomaksi, jos keksintö kerran\non joutunut oman hallituksen haltuun. Ajatelkaa vain, mikä hirvittävä\nase se on vanhoillisen diktatuurihallituksen käsissä; ensinnäkin se\ntietenkin julistaa heti sodan ja hävittää maan tasalle naapurimaan\nkaupungit. Sukupolvien työt, miljoonat viattomat ihmiset tuhotaan\nnopeasti. Ja jos täällä yritetään vastarintaa, niin nyt he voivat heti\nkukistaa kapinalliset -- meidän aseellamme. Ja meidät tietysti aivan\nensi tilassa teloitetaan.\n\n-- Minä en ymmärrä...\n\n-- Mitä teemme...?\n\n-- Vielä kauheampaa on ajatella, että se olisi _vihollisten_ kynsissä.\nSiellä on yhtä raaka hallitus -- se hävittäisi yhtä julmasti meidän\nmaamme. Ja noita hirvittäviä seurauksia _ei voi enää estää_. Minun\nvuosikausia, yötä päivää kestänyt työni joukkomurhia vastaan -- tulee\nnyt käytetyksi ihmiskunnan hirmuisimpaan teurastukseen.\n\nHän vaikeni ikään kuin tukehtumaisillaan. Sitten hänen katseensa\nleimahti peloittavasti, se kiiti läpitunkevana miehestä toiseen, kun\nhän jatkoi harvaan ja raskaasti, aivan kuin olisi tahtonut tappaa\nsanoillaan syyllisen:\n\n-- Mutta ajatelkaa sitä petosta ... se on ihmiskunnan suurin, katalin\n_rikos_. Tämän petoksen tähden teurastetaan _miljoonia_ viattomia. Eikä\nyksin miehiä, vaan naisia, horjuvia vanhuksia, satojatuhansia viattomia\npienokaisia. Saattoiko ihminen tehdä tuon...?\n\nMonet pöydällä olevat kädet aukenivat ja vuoroin puristuivat\nsuonenvedontapaisesti nyrkkiin -- ja otsilta vieri suuria\nhikikarpaloita kuin kirkkaita helmiä. Nuo hirmuiset sanat putoilivat\nheidän päälleen raskaina kivilohkareina. Vasta viimeinen lause muutti\nosan heidän tuskastaan raivoksi. Useat syöksähtivät seisoalleen, ja\nheidän sanansa sähisivät huoneessa kuin haavoitetut käärmeet:\n\n-- Ei ihminen -- vaan _saatana!_\n\n-- Iankaikkinen helvetti! Tämä saattaa ihmisen hulluksi!\n\n-- Toverit! kuului B:n ääni, hiukan tyynempänä kuin toisten. -- Me\nnäytämme jokainen siltä, kuin olisimme kidutuspenkissä. Ei minulla\nainakaan tämä sietämätön tuska johdu siitä pelosta, että toverit\nepäilevät _minua!_ Sillä mitäpä nyt enää merkitsisi, vaikka tässä heti\ntapettaisiin kymmenen viatonta! Mutta se _asia:_ ettemme enää voi estää\ntuollaista kamalaa teurastusta, ja _toinen tosiasia_, että maailmassa\non voinut tapahtua noin musta petos -- ne saattavat ihmisen suunniltaan.\n\nHän kohotti suuret nyrkkinsä ilmaan ja hänen rinnastaan tunkeutui\ntuskallinen, käheä voihkaisu. Ja taas kuului sekavana ryöppynä\ntolkuttomia, uhkaavia ja raivokkaita huutoja:\n\n-- Nyt on parasta ampua kuula otsaansa! huudahti nuori Julius.\n\n-- Ensin murskataan se otsa, jonka takana on hautunut noin saastainen\nrikos!\n\n-- Se on totta!\n\n-- Mutta _kuka_ sen teki?\n\n-- Kuka se on?\n\n-- Kamalaa on ajatella, että vain _me_ tiesimme keksinnöstä.\n\n-- Se on siis yksi _meistä!_\n\n-- Yksi meistä on siis -- _petturi!_\n\n-- Kuka se on?\n\nSilloin kuului huoneessa aivan kuin haavoitetun pedon karjahdus, ja\nnuori jättiläiskokoinen salaliittolainen hypähti yhdellä loikkauksella\nkeskelle lattiaa. Hänen lujat hampaansa kirskuivat kuin toisiinsa\nsopimattomat hammasrattaat, moukarintapaisten nyrkkien rystyset\nvilkkuivat lumivalkeina ja hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät, kun hän\njyrisi matalalla äänellään:\n\n-- Kuolema ja kadotus! Tämä on liian hirveätä -- tätä ei voi ihminen\nkestää! Meidän täytyy heti paikalla tehdä jotakin. Kukaan sivullinen\nei ole sitä tiennyt -- yksi meistä siis on petturi. Me olemme kaikki\ntäällä -- tuo maanpiirin suurin konna on siis _tässä huoneessa_.\nIlmoittakoon hän siis itsensä! Jos hän pelkää kidutusta -- niin minä\nlupaan nyt -- minä vannon kunniani kautta, että minut täytyy ennen\ntappaa, kuin annan häntä kiduttaa -- vaikkei mikään helvetin tuska\nriitä sovittamaan yhtä miljoonatta osaa hänen rikoksestaan. Mutta\n_elävänä_ hän ei saa olla hetkeäkään -- minä menetän ehdottomasti\njärkeni, jos hän vielä pääsee tästä huoneesta hengissä.\n\nAntonius ei puheenvuoronsa jälkeen lausunut enää sanaakaan -- hänen\nkatseensa vain siirtyi jokaiseen vuoronperään niin tutkivan terävänä\nkuin vivisektorin veitsi. Kaikki näyttivät hänen mielestään viattomilta\n-- ja kuitenkin täytyi yhden joukosta olla syyllinen. Hän tunsi vielä\nsuurempaa tuskaa siitä, että joku hänen tovereistaan voi noin julmasti\nnäytellä.\n\nKun nuoren jättiläisen hurja puhe oli päättynyt, kuului hyväksymisen\nsorinaa. Ja heti nousi Brutus huudahtaen kiihkeästi:\n\n-- Niin, meidän täytyy saada hänet ilmi! Tämä on liian hirveätä!\n\nSosialisti oli pitkän aikaa ankarasti ajatellen tuijottanut yhteen\npaikkaan; nyt hän hypähti ylös ja vaati hiljaisuutta, puhuen\nliikutuksen vallassa:\n\n-- Toveri Antonius -- ja te kaikki toverini... Minä en _voi_ uskoa,\nettä meidän joukossamme olisi petturia... Itsehän sinä kolme päivää\nsitten todistit, ettei meissä _voi_ olla pettureita -- ja minä luulen,\nettä on tapahtunut jokin kamala erehdys... Jospa...\n\nOveen jymähti luja nyrkinisku ... toinen, kolmas...\n\nJokainen oli niin äärimmäisen hermostunut, että nuo kumeat jymähdykset\ntuntuivat ukkosenjyrähdyksiltä, kuoleman koputukselta. Kaikki\nvavahtivat, monet hypähtivät seisoalleen tuijottaen oveen kuin\nmielipuolet.\n\n-- _Lopussa_...\n\nTuo hiljainen yksinäinen kuiskaus ilmaisi silmänräpäyksessä enemmän\nkuin kokonaiset puheet. Se julisti että heidän työnsä, kostontoiveensa\nja taistelunsa oli lopussa; lyhyt, myrskyinen elämä toiveineen,\npettymyksineen ja tuskineen sammuu... Jymähdys oveen. Se loihti\nmonille erään näyn: he seisoivat kentällä kädet sidottuina, edessään\npalkkajoukko konekivääreineen. Räikeä särinä -- he kaatuvat, hiekka\nimee ahnaasti heidän lämpimän verensä. Tämä varmuus tyynnytti jonkin\nverran, kaikki istahtivat jälleen paikoilleen, jotkut hymähtivätkin,\nottaen esiin kotelonsa.\n\n-- Lopussa, niin -- sitä ei voi siis auttaa ... virkkoi Augustus.\n\n-- Oma hallitus sen siis on saanut. Parempi niinkin...\n\nViimeisen huomautuksen keskeytti entistä tuimempi koputus. Antonius\nnousi ylös ja kysyi hiljaa:\n\n-- Päästetäänkö?\n\n-- Kyllä niillä tuolla niin paljon väkeä on, ettei mikään auta.\n\n-- Antonius! huudahti Brutus äkkiä kiihkoisesti. -- Onko sinulla mukana\nsellainen?\n\n-- Ei ole?\n\n-- Miksei ole! sanoi Brutus pettyneenä, ja lisäsi hurjasti -- Olisimme\npäästäneet ne tänne -- ja _sitten:_\n\nAntonius nousi ja lähti ovea kohden. Silloin astui Julius hänen\ntielleen; tämän nuorissa kasvoissa kuvastui aivan kuin yliluonnollinen\ninnostus ja haltioituminen, kun hän silmät loistaen kuiskasi:\n\n-- Rakas veljeni! Hyvästi! Hän suuteli Antoniusta ja lisäsi hymyilevin\nhuulin:\n\n-- Tiedäthän, etten _minä_ ole syyllinen.\n\n-- Tiedän, tiedän, kuiskasi Antonius liikuttuneena. Taas kuului koputus\nja Antonius meni ovelle aukaisten sen.\n\nNopeana kuin ammattivaras pujahti ensimmäisenä sisään vihatun\npalkkaväen virkapuvussa oleva sotilas. Tavallisuuden mukaan oli\nhänelläkin kädessään konepistooli. Heti kun ovi avautui, oli ase\nkohdistettuna heihin; ja suuri patruunalipas oli valmiina paikallaan.\n\nSamalla hetkellä kuului röyhkeä ääni ulkona komentavan:\n\n-- Kaksikymmentä miestä menköön heti sinne kuin sanoin!\n\nKuului jotain muminaa vastaukseksi, ja sitten astui suurikokoinen\npalkkajoukon kapteeni sisään. Hänen pitkät viiksensä liikkuivat kuin\nsuuren hyönteisen tuntosarvet, hänen puhuessaan pirullisen kohteliaasti:\n\n-- Hyvät herrat! Pyydän ensinnäkin lausua vilpittömän iloni siitä, että\nolette ehtineet kaikki saapua arvoisaan kokoukseenne -- että se on\ntäysilukuinen...\n\nHän vaikeni, mutta kun kukaan ei vastannut, muuttuivat hänen\ntunnottoman näköiset kasvonsa yhä julkeammiksi. Hän rykäisi ja lausui\nkylmällä, röyhkeällä äänellä:\n\n-- Sanoin tämän sen tähden, että minulla on eräs ilmoitus, joka koskee\n_kaikkia_ sotilassalaliiton pääkomitean jäseniä -- ja se on seuraava.\n\nHän vilkaisi kelloaan ja jatkoi harvakseen, ikään kuin nauttien\njulmista sanoistaan:\n\n-- Tänä yönä kello kaksitoista, siis puoli tuntia sitten, julistettiin\nsota -- ja samalla koko valtakunta sotatilaan. Ja sotatilan määräysten\nperusteella on minulle annettu käsky ammuttaa teidät heti paikalla.\nKoska teillä on kylliksi röyhkeyttä tulla pitämään kokoustanne\narmeijalle kuuluvaan taloon, ja koska täällä on avara piha, niin ei\nminun, esimieheni käskyn mukaan, tarvitse vaivata herroja kauemmaksi\nkuin pihalle. Olkaa siis hyvät ja lähtekää!\n\n-- Veljet! huudahti Julius hymyillen oudon innostuksen valtaamana. --\nEikö totta, että näin on parempi? Saamme kuolla kaikki yhdessä ilman\ntuskallisen pitkiä tutkintoja.\n\n-- Poikaparka ... mutisi joku hiljaa.\n\n-- Niin todellakin, ärisi kapteeni itsekseen aivan kuin olisi ollut\nharmissaan jostakin ja kaivoi erään paperin povitaskustaan. -- Olinpa\nvähällä unohtaa yhden seikan ... Yksi herroista jää tänne, me viemme\nhänet mukanamme vangittuna...\n\nViimeistä sanaa lausuessaan hän oli niin kavalan näköinen, että\nsalaliittolaisia inhotti; sitten hän tarkasti vuoroin paperiaan vuoroin\nheitä ja lisäsi tuimasti:\n\n-- Lähtekää siis pihalle ja asettukaa riviin! -- Ja kun minulla ei ole\nkunnia tuntea sitä herraa, joka tulee vangittavaksi, niin pyydän, että\nhän tulee luokseni katsomaan tästä paperista nimensä -- tarkoitan sitä\nherraa, jota uhattiin vangitsemisella pari päivää sitten.\n\n-- Älkää kiemurrelko, käärme! ärjäisi nuori jättiläinen raivoisasti. --\nSanokaa vain, että herra Juudas, joka on veljensä myynyt, astuisi esiin\nsaamaan verisen palkkansa!\n\nHän eteni muutaman askeleen, silmät peloittavasti kiiluen, mutta\nkonepistoolin suu kääntyi heti häntä kohden. Ja kapteeni karjaisi\nraivosta tulipunaisena:\n\n-- Oo -- vai niin! Vai te rohkenette syytää raakuuksia sellaista\nhenkilöä vastaan, joka vielä rakastaa isänmaataan! Mutta teidän\nkiukkunne ja uhkailunne ovat turhia! Te ette pääse tältä pihalta --\neivätkä teidän ystävännekään voi mitään. Sillä jo huomispäivänä muuttaa\nherjaamanne henkilö kauas ulkomaille -- ja tulee miljoonanomistajaksi.\nOlkaa siis hyvä ja astukaa ilman pelkoa esiin!\n\nKapteeni kumarsikin hieman -- ja huoneessa vallitsi hetken aikaa\nhaudanhiljaisuus...\n\n-- Olkaa hyvä, olkaa hyvä! kehoitti kapteeni uudelleen. Mutta nyt\närjähtivät kaikki yhtaikaa raivokkaasti:\n\n-- Konna! Roisto! Ulos!\n\n-- Murhauta pian! Mutta älä näyttele enää itseäsi!\n\nAntonius näki että _jokainen_ huusi täydessä raivossa.\n\nKapteeni peräytti ovelle ja huusi kiukkuisesti:\n\n-- Hyvä! Minä ammutan teidät tänne, odottakaa!\n\n-- Tuo vain tänne pyövelisi!\n\n-- Ja mahdollisimman pian!\n\nEikä yksikään edes epäröinyt, puhumattakaan, että olisi seurannut\nkapteenia.\n\nAntonius tarttui päähänsä ja hypähti seisoalleen, puhuen tuskallisen\nepätoivoisesti:\n\n-- Veljet... Rakkaat toverit... Ei meistä kukaan olekaan syyllinen.\nMutta tämä kaikki on liian julmaa, kauheata...\n\nKaikki tuijottivat häneen kuin tylsämieliset -- mutta silloin\nsosialisti, joka istui Antoniuksen vieressä, alkoi tuijottaa pöydällä\nolevaa valkeata paperiarkkia; vihdoin hän viittasi siihen ja änkytti\nkäheästi:\n\n-- Katsokaa ... hiekkamuruja ... ne putosivat äsken, tuolta... Hän\nkatsahti kattoon, sinne kohdistettiin useita taskulamppuja.\n\n-- Se on -- se on -- pieni reikä! hän änkytti tolkuttomasti; hetken\nkuluttua huudahti Antonius kauhistuneena:\n\n-- Reikä -- megafoni -- vihollisten vakooja! Kuolema ja helvetti --\nkeksintömme on vihollisten hallussa. Niiden vakooja on ollut tuolla\nyläpuolella ja pakeni poliisin tullessa. -- Sinä, sinä ja sinä:\nnopeasti jälkeen! Se on juuri poistunut! Juoskaa, ampukaa! Elävänä tai\nkuolleena!\n\n-- Tulkaa pian! huusi konepistoolia pitelevä palkkasoturi -- ja kaikki\ntunsivat hämmästyen Marcuksen kiihkeän äänen. Brutus, Marcus ja nuori\njättiläinen syöksyivät ulos.\n\n-- Onko tämä ollut ilveilyä? kuului hetken kuluttua soinnuton ääni.\n\n-- Ei ilveilyä, veli -- vaan hirmuista _murhenäytelmää_, jossa\nmiljoonien elämä on kysymyksessä! Mikään uhri ei ole liian kallis, jos\nvielä voisi ehkäistä edes osan uhkaavasta tuhosta. Sen tähden uskalsin\ntehdä tämän. Antonius selitti vielä muutamin sanoin menettelyänsä ja\nmainitsi, että kapteenina esiintynyt näyttelijä oli hänen pyynnöstään\nollut avustajana, mutta tietämättä enempää asioista, sekä kysyi\nlopuksi, hyväksyivätkö toverit hänen menettelynsä?\n\n-- Minä puolessani kiitän sinua kaikesta sydämestäni! huudahti Lucas\nkyyneleet silmissä. -- Sillä miten muuten olisimme saaneet totuuden\nilmi? Tosin me jouduimme hetkisen katsomaan kuolemaa silmästä silmään,\nmutta täytyyhän meidän olla valmiita siihen koska tahansa! Eikä\nkuolemantuska ole mitään sen kirvelevän tuskan rinnalla, että epäilee\njotakuta petturiksi. Minun ainakin olisi lopulta täytynyt ampua itseni.\n\n-- Kaikki mitä _sinä_ teet on oikein! huudahti Julius tulisesti.\n\n-- Etkö sinäkään ole vihainen ... veliraukka? kysyi Antonius\nvärisevällä äänellä.\n\n-- En, en! Kuinka voit sellaista ajatellakaan! vakuutti Julius yhä\ninnokkaammin. Ja kaikkialta kuului sydämellisiä vakuutteluja:\n\n-- Oikein sinä teit, veli!\n\n-- En minäkään olisi voinut toisin tehdä!\n\n-- Eikä kukaan!\n\n-- Mutta se on omituisinta, ettei yksikään huomannut Marcuksen\npoissaoloa! huomautti Lucas ihmetellen.\n\n-- Tuollainen tilanne on siksi kamala, ettei ihminen kykene huomaamaan\npikkuasioita, puhui toveri B. -- Ja kun hän on vasta yhden kerran ollut\nseurassamme, on seikka yhä ymmärrettävämpi.\n\n-- Rakkaat veljet! Tuo onnettomuus kasvaa yhä, se on muuttunut\nsatakertaiseksi. Meidän täytyy koettaa sitä jotenkin estää. Jospa he\nnyt saisivat kiinni ne vakoojat!\n\nKuului askeleita, ja takaa-ajajat palasivat hengästyneinä. Marcus\nirroitti konepistoolin olkapäältään ja alkoi pyyhkiä kasvojaan, joilta\nhiki suorastaan virtasi.\n\n-- Mitä ... miten kävi?\n\n-- Näittekö heidät?\n\n-- Saitteko kiinni?\n\nRyöppynä satelivat kysymykset; Brutus kohotti kättään ja puhui sitten\nhengästyneenä:\n\n-- Me juoksimme kuin henkemme edestä nähdessämme kauempana erään\nmiehen juoksevan pakoon. Marcus aikoi ampua, mutta juuri silloin mies\npääsi kadunkulman taakse. Me paransimme vauhtia, mutta kadunkulmaan\nsaapuessamme ei enää näkynyt mitään -- auton moottorin etenevä jyrinä\nvain kuului.\n\n-- Voisimmeko vielä saada varastetut takaisin, jos ilmoittaisimme\nhallitukselle, että se panisi toimeen ankaran tarkastuksen rajalla?\n\n-- Ei puhettakaan! huudahti Antonius. -- Tietysti täällä viime\nyönä oli valmiina lentokone, joka heti kiidätti saaliin varmaan\nturvaan. Huomenaamulla on siis yhden mentävä ilmoittamaan naapurimaan\nliittolaisille ja sosialisteille, että he koettaisivat kaikin keinoin\nestää sotaa.\n\n-- Mutta _elleivät_ he voi estää...? kysyi joku kuiskaten.\n\nAntonius katsahti tolkuttomasti ympärilleen, ja Marcuksen valtasi\nsyvä sääli: noissa mustissa silmissä oli samanlainen katse kuin\nhaavoittuneella, joka voimattomana viruu kentällä, katsellen, miten\nmahtava hyökkäysvaunuosasto jymisten syöksyy häntä kohden... Antonius\n-- joka oli aina ollut niin voimakas!\n\n-- Ei -- sitä ei _uskalla_ ajatella! kuiskasi Antonius tukahtuneesti ja\nnojautui pöytään peittäen käsillään kasvonsa.\n\nKukaan ei pitkään aikaan puhunut mitään. Antoniuksesta tuo äänettömyys\ntuntui hirvittävältä -- sekin tuntui syyttävän häntä. Hän sulki\nsilmänsä, mutta hän näki entistä kauheampia näkyjä: vihollinen tulee\npimeänä yönä ja alkaa hävityksensä; ihmiset heräävät hirvittäviin\nräjähdyksiin, leimahduksiin, räiskeeseen... Kohiseva tuli...\n\nAntonius vavahti kuullessaan viereltään toveri B:n lujan, vakuuttavan\näänen:\n\n-- Kyllä he estävät, minä luotan sittenkin siihen!\n\nSalaliittolaisista tuntui koettu yö ensin kamalalta painajaisunelta --\nse oli liian kauhea ollakseen totta!\n\nOliko mahdollista, että he olivat pitäneet käsissään mahtavaa\nvoimaa, jonka avulla olisivat voineet lopettaa ihmiskunnan suurimman\nonnettomuuden -- sodan? Ja sitten tämä voima yhtäkkiä muuttuu maailman\nhirvittävimmäksi _sota-aseeksi_ -- heidän onnetonta, näännytettyä\nkansaansa vastaan, koko ihmiskuntaa, _ihmisyyttä vastaan_. Ja heidän\ntäytyy voimattomina odottaa, milloin hävitys alkaa.\n\nAntonius ei voinut vähääkään nukkua moneen vuorokauteen. Jos\nhän hetkeksikin sulki silmänsä, oli hän kuulevinaan kauhistavan\nräjähdyksen ja hypähti vuoteeltaan väristen ja vavahdellen kuin\nkouristuskohtauksessa.\n\nNeljän päivän kuluttua hän vihdoin meni lääkäriin, ja tämä määräsi\nhänet vuoteeseen muutamaksi päiväksi ja käski ottamaan eräitä\nunilääkkeitä. Vasta niiden avulla hän saattoi hiukan nukkua.\n\nMyöskin Marcus oli kuin huumaantunut. Onneksi hänellä kuitenkin oli\ntarmoa työhön. Hän meni Antoniuksen luokse -- he kirjoittivat yhdessä\njulistuksen, jossa vain muutamalla sanalla kehoitettiin kaikkia\narmeijan keskuudessa olevia agitaattoreja ponnistamaan kaikki voimansa\n-- sekä toimitti niitä salaisia teitä pitkin eri paikkoihin. Hän\nkävi toveri B:n luona, ja tämä lähti sosialistien puoluehallinnolle\nilmoittamaan sodanvaarasta ja varustautumaan sitä vastaan. Ja kun\nhän sai kuulla, että eräs Antoniuksen apulainen, joka viime sodassa\noli menettänyt kuulonsa ja puhekykynsä, yhtä mittaa valmisteli noita\npeloittavia palloja Antoniuksen alkuvalmistuksen jälkeen, alkoi hän\nkuumeisella kiireellä asetella keksintöänsä käytäntöön. Hän oli\nluvannut mennä Julian luokse, mutta nyt hän tällekin kirjeellisesti\nilmoitti, ettei ehtinyt tulla.\n\nKahden tuskallisen viikon kuluttua julistettiin yleinen\nliikekannallepano. Ja nyt vasta huomasi Marcus, että sitä oli saattanut\nosittain kiirehtiä sekin, että hän Juliuksen avulla oli saanut\nnäkymättömäksi jo kymmenen lentokonetta. Mutta nythän voi edes hiukan\npuolustautua.\n\nEräs salaliiton pääkomiteaan kuuluva sähkölennätinvirkamies toi\nAntoniukselle tukuttain langattoman lennättimen kautta tulleita\nsalamerkkisanomia, joista kävi ilmi, että sotilaiden enemmistö miltei\nkaikkialla oli päättänyt, etteivät mene sotaan. Luotettavien aseihin\nkutsuttujen kanssa oli jo etukäteen tehty sopimus menettelytavasta. Ja\nhuhut sodanjulistuksesta muuttuivat yhä varmemmiksi.\n\nSilloin sattui jotakin tavatonta -- joka alkoi kiidättää tapauksia\neteenpäin myrskyn vauhdilla. Ja kun se kerran pääsi alkuun, tuntuivat\nyksityiset ihmiset noissa tapahtumissa pieniltä ja mitättömiltä kuin\nkuivat lehdet raivoavan pyörremyrskyn kynsissä.\n\n\n\n\nMYRSKY LÄHENEE.\n\n\nKAPINA.\n\nEräässä läheisessä pikkukaupungissa sattui seuraava tapaus.\n\nKoko pataljoona seisoi kasarmin avaralla pihalla. Iltahuuto oli juuri\npäättynyt.\n\nPataljoonan varsinainen päällikkö oli sairastunut ja hänen tilalleen\noli tilapäisesti määrätty eräs vanhahko kapteeni.\n\nTämä oli aivan huumaantunut ilosta ja ylpeydestä; hän ei ollut kohonnut\nyhtä nopeasti kuin toverinsa, ja nyt, aavistaessaan sodan syttyvän,\ntoivoi hän jollakin erikoisella teolla pääsevänsä esimiestensä suosioon\n-- ja tänään hän oli keksinyt tuollaisen teon ja valmistautunut siihen:\nhänen piti kohottaa sotilaitten sotaista innostusta!\n\nKun siis tavanmukainen toimitus oli päättynyt, rykäisi hän arvokkaasti\n-- ja illan hiljaisuudessa kajahti harvinaisen kova, hiukan rämisevä\nääni -- ikään kuin vanha, ruostunut sotatorvi:\n\n-- Sotilaat!\n\nHän piti pienen tauon ja alkoi sitten röyhkeän juhlallisesti selittää,\nmikä erinomainen kunnia lankeaa pataljoonan osaksi, kun sekin saa\nhyökätä vihollisen kimppuun ja _kostaa_ viime maailmansodan tähden.\nHänen silmänsä alkoivat kiilua, ja samalla muuttui hänen puheensa\nyhä verisemmäksi; hän miltei huumaantui kuvaillessaan, miten kurjat\nviholliset murskataan mäsäksi, hajoitetaan kuin akanat tuuleen! Lopuksi\nhän huusi haltioissaan:\n\n-- Koska sota jälleen saattaa kunniamme välkkymään ja loistamaan\nkirkkaana kuin aurinko -- niin nyt kohotamme kolminkertaisen\neläköönhuudon _sodalle!_ Eläköön!\n\nHän oli jo edeltäpäin nauttinut siitä, miten mahtavasti huuto kajahtaa\nkasarmin seinästä toiseen -- ja nyt hän kuuli vain oman äänensä,\nmuutaman luutnantin ja aliupseerin säestämänä; mutta miehistö oli\nääneti.\n\n-- Mitä, _mitä_ tämä on? Miksi ette huuda, kun käsken? Huutakaa, minun\njäljessäni! Eläköön!\n\nEi nytkään! Kapteeni oli kuvitellut, miten esikunta saisi raportin,\nkuvauksen siitä mahtavasta sotainnosta, jonka hän herätti\npataljoonassa. Mutta nyt? Hiki nousi hänen päähänsä, ja hän ärjyi aivan\nkuin hurjistuneena:\n\n-- _Mitä_ tämä merkitsee? Uhmaatteko te minun käskyjäni? Vastatkaa\nlurjukset?\n\n-- Ei se kuulu palvelukseen! kuului jostakin sivultapäin hillitty ääni.\n\nKapteeni marssi sinne juhlallisena ja ankarana kuin vihastunut\nkuningas, ja seinät kajahtelivat hänen karjunnastaan:\n\n-- Kuka huusi? Ilmoittakaa heti, kuka huusi! Minä käsken teitä,\nlurjukset! Te olette täällä totellaksenne minun käskyjäni!\n\nSilloin kuului kaikkialta vihastunutta, matalaa murinaa, mutta siitä ei\nerottanut kuin muutaman sanan.\n\nKapteeni joutui miltei suunniltaan. Nuo olivat ensin kokonaan pilanneet\nhänen hyvän suunnitelmansa -- ja nyt vielä tuo...\n\n-- Roistot! -- hän karjui vimmoissaan. -- Kuka huusi? Sanokaa se --\nmuuten näytän teille! Ja sanokaa, miksi ette huutaneet eläköön sodalle?\nVastatkaa!\n\nKolmannen komppanian ensi rivissä seisoi eräs laiha sotilas. Hän\nvihasi kapteenia niinkuin muutkin, mutta nyt hänen silmänsä aivan\nhehkuivat vihasta: kapteeni oli tänään taas juoksuttanut häntä pari\ntuntia kasarmin pihalla, ja epämukava saapas oli kalvanut hänen toisen\njalkansa verille. Hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan huudahti\nkiihtyneenä:\n\n-- Huutakaa itse! Me emme lähde teidän sotaanne!\n\nSotilas huusi sillä kertaa yksin, ja kapteenin terävä katse\nmerkitsi miehen salamannopeasti -- aivan kuin taitava ampuja, joka\nsilmänräpäyksessä lähettää tappavan kuulan otuksen ruumiiseen. Mutta\nhän koetti saada useampia. Hän oli siis kääntyvinään toisaalle ja huusi\npilkallisesti:\n\n-- On häpeällistä, että pataljoonassamme on yksi pelkuri -- tai\nisänmaanpetturi. Jumalan kiitos, että tulee sota! Siellä nuo\ntaudit paranevat nopeasti. Esimerkiksi ampumahautojen kaivaminen\nkonekivääritulessa on hyvin parantavaa: tulee hiljaiseksi, pelkuruus\nkatoaa ja lopulta mies oikein syleilee isänmaata.\n\n-- Kyllä te mielellänne murhauttaisitte meidät! huudahti sama sotilas.\n-- Mutta me emme tule, se on päätetty!\n\nKapteeni miltei tyyntyi: nyt mies oli sanonut tarpeeksi.\n\nHän asteli juhlallisesti kolmannen komppanian eteen ja komensi\nkylmällä, ankaralla äänellä:\n\n-- Numero 35 -- ulos rivistä! Mars!\n\nSitten hänen silmänsä pienenivät koviksi ja teräviksi kuin naskalin\nkärjet, ja hän sanoi teennäisen hitaasti ja pilkallisesti:\n\n-- Minä luulen, etten kuullut oikein ... sanoitteko päättäneenne,\nettette lähde sotaan?\n\nKapteenin pilkallinen ääni ärsytti sotilasta, hänen ahavoituneet\nkasvonsa tummenivat vihasta, ja hän lausui lujasti:\n\n-- Minä ja toverini emme aio lähteä sotaan. Sen minä sanoin -- ja se on\ntotta!\n\nHetkisen oli aivan hiljaista -- jossakin kaukana kaupungilla vain\njyrisivät yksinäiset rattaat.\n\n-- Vai niin, vai niin! -- matki kapteeni venyttäen ääntään, joka\nväreili salatusta tyytyväisyydestä, ikään kuin hän olisi hiljaa\nmurissut. -- No niin... Vai niin! Miksi ette siis lähde sotaan?\n\nSotamies kiinnitti kapteeniin pelottoman katseensa, ja hänen äänensä\noli katkera ja metallinkova:\n\n-- Sota ei ole muuta kuin teurastusta, emmekä me tahdo ruveta\nmurhaajiksi. Ne, joita meidät nyt vietäisiin tappamaan, eivät ole\nkoskaan tehneet meille pahaa. Jos teillä on jotain keskinäistä vihaa\nnaapurimaan herrojen kanssa -- niin tapelkaa keskenänne!\n\nSilloin kuului sotilasjoukosta mielenliikutuksesta vapiseva ääni:\n\n-- Ja Jumala on kieltänyt tappamisen...\n\n-- Ulos rivistä! karjaisi kapteeni käskevästi ja uhkaavasti.\n\nVaaleaverinen, pitkä sotilas astui rivistä omituisesti hoippuen. Hänen\nlaihat kasvonsa olivat kalvenneet, mutta hänenkään äänensä ei enää\nvavissut:\n\n-- Jumala on kieltänyt tappamisen... Hän on päinvastoin käskenyt\nrakastamaan vihollisiaan. Teillä on kyllä sotalakinne -- mutta enemmän\ntulee kuulla _Jumalaa_ kuin ihmisiä!\n\n-- Onko teillä _vielä_ jotain sanottavaa? kysyi kapteeni käheästi, ja\nhänen silmänsä välkkyivät pahaenteisesti.\n\n-- Ja sill'aikaa kun meidät tapetaan vieraassa maassa, puhui taas\npitkä, laiha mies, -- kuolevat vaimomme ja lapsemme kotona nälkään.\nTappakoot siis ennen täällä jos tahtovat. Ottakoot vielä senkin synnin\npäällensä!\n\nKapteeni käveli muutaman askeleen edestakaisin, aivan kuin\nymmärtämättä, mitä pitäisi tehdä. Vihdoin hän komensi kovalla,\nkäskevällä äänellä:\n\n-- Sotilaat! Sitokaa nuo kapinoitsijat -- ja viekää putkaan! Mars!\n\nYksikään mies ei liikahtanut.\n\nKapteenin kasvot kalpenivat, ja hänen tuuhea täysipartansa heilui --\nhän ei näyttänyt löytävän sopivia sanoja.\n\n-- Kuuletteko, koirat?\n\nRiveistä alkoi kuulua uhkaavaa murinaa ja joitakin synkkiä huudahduksia:\n\n-- Me olemme kaikki samaa mieltä!\n\n-- Emmekä me sentään _koiria_ ole!\n\n-- Viekää meidät siis kaikki putkaan!\n\n-- He puhuivat totta.\n\n-- Menkää itse putkaan!\n\nKapteeni käännähti kostonhimoisena sinne tänne, mistä milloinkin kuuli\nloukkaavampia huutoja, ja hänen suuri päänsä keikkui lyhyen kaulan\nvarassa kuin suuren pöllön, joka on äkkiä tuotu päivänvaloon.\n\nMutta kun hän ei saanut ketään kiinni, alkoi hän vavista raivosta ja\nhuusi hirmustuneena:\n\n-- Ellette paikalla tottele, ammutan minä jok'ainoan! Sillä te olette\ntehneet selvän _kapinan!_ Ja ellette...\n\nHänen äänensä hukkui voimattomana siihen vihan ja katkeruuden myrskyyn,\njoka puhkesi sotilasjoukossa. Rivit näyttivät hiukan liikahtavan:\nsekavan metelin ylitse erotti vain joitakin erinäisiä huutoja:\n\n-- Ampukaa vain!\n\n-- Ei ole väliä, missä ammutaan!\n\n-- Ammu itse itsesi!\n\n-- Mene itse sotaasi!\n\nKapteeni koetti urhoollisesti pitää puoliaan, mutta ylivoima oli liian\nsuuri. Kasvot raivosta tulipunaisina hän viittasi lähimpänä seisovan\naliupseerin luokseen ja käski viedä pääkapinoitsijan putkaan.\n\nKun sotilaat näkivät aliupseerin tarttuvan kapinoitsijan hihaan,\ntaukosi meteli yhtäkkiä.\n\nSotilas riuhtaisi itsensä irti, sähähtäen läpitunkevasti:\n\n-- Minä _en_ tule yksin!\n\nAliupseeri pysähtyi neuvottomana, sillä kaikki tuijottivat häntä\nuhkaavan näköisinä.\n\nSilloin hyökkäsi kapteeni sotilasta kohden punaisena ja raivokkaana\nkuin jättiläismäinen tappelukukko.\n\n-- Vai sinä vastustat! Vai niin! Tuosta saat! Menetkö nyt? Menetkö?\n\nJa joka lauseen välillä hän iski sotilasta kaikin voimin nyrkillä\nsuoraan kasvoihin, sitten kummallekin korvalle; tämä saattoi vain\nvaivoin pysyä pystyssä, ja veri alkoi pursua hänen suustaan ja\nsieraimistaan.\n\n-- Älkää lyökö enää! koetti sotilas iskujen välillä katkonaisesti\nsopertaa, mutta sai samassa entistä ankaramman iskun vasten suutaan ja\nlennähti hervottomasti selälleen.\n\nNäytti aivan kuin pahahenki olisi mennyt mieheen. Kun hän äkkiä nousi\nylös, olivat hänen kalpeat, vertavuotavat kasvonsa vääristyneet -- ja\nnopeana kuin haavoittajansa kimppuun syöksyvä pantteri hän hypähti\npistin ojossa kapteenia kohden.\n\nTämä sai juuri sapelinsa tupesta, kun leveä pistin hurjalla voimalla\nlävisti hänen rintansa.\n\nKapteenin kädet revähtivät levälleen; hän vaipui käheästi voihkaisten\nmaahan... Joitakin hervottomia potkaisuja -- ja hän oli kuollut.\n\nSyntyi kauhea sekasorto. Kolme aliupseeria hyökkäsi sapelit\npaljastettuina murhaajan kimppuun, ja ensin näytti siltä, kuin tämä\ntulisi silmänräpäyksessä silvotuksi.\n\nMutta samalla hetkellä kuului raivokas, moniääninen ärjähdys. Murhaaja\nhypähti nopeasti hiukan taaksepäin ja kolme sapelia välkähti tyhjässä\nilmassa... Aliupseerien ylitse vyörähti ikään kuin harmaa, sekava\naalto, huutoja, teräsaseiden kalsketta -- sitten kaikki vaimeni\nvähitellen, muuttui taas hiljaiseksi...\n\nVanhempi luutnantti seisoi hiukan sivussa nuoremman toverinsa kanssa,\nja hänen kasvonsa olivat kalvenneet liidunvärisiksi. Nyt hän kopeloi\nsuonenvedontapaisesti revolveriansa, hän vapisi niinkuin hänellä olisi\nollut ankara vilu ja änkytti katkonaisesti:\n\n-- Mitä -- te olette -- tehneet?\n\nHäntä läheni eräs voimakkaan näköinen mies, sanoen puolittain\nystävällisesti, puolittain uhkaavasti:\n\n-- Herra luutnantti -- emme tahdo teille mitään pahaa. Lähtekää siis\nvain ilmoittamaan!\n\nLuutnantti tovereineen lähti.\n\nSuuri miesjoukko oli hajaantunut useaan tiheään ryhmään.\n\n-- Veljet, miten nyt käynee? kuului eräässä ryhmässä levoton pelokas\nääni; joku huoahti raskaasti, muutamat loivat ympärilleen hätääntyneitä\nkatseita.\n\n-- Kapteenia ei olisi saanut tappaa.\n\nSuurimman ryhmän keskellä seisoi murhaaja, masentuneena,\nkuolemankalpeana; veri vuoti hänen suustaan ja sieraimistaan, mutta hän\nei näyttänyt sitä huomaavankaan. Kun hän raskaasti hengittäen katsahti\nhimmein silmin ympärilleen, tuli mieleen kuolettavasti haavoitettu\nmetsäneläin, joka herkillä korvillaan kuulee lähenevän metsästäjän\naskeleet.\n\n-- Veljet, pahasti minä tein, hän puhui matalalla, miltei vaikeroivalla\näänellä. -- En ymmärrä, miten kaikki kävi, en aikonut... Mutta kun\njalkaani poltti niin kovin siitä juoksuttamisesta päivällä, ja kun hän\nei tauonnut en ymmärtänyt enää mitään...\n\n-- Oma vikansa! Sinua emme syytä! huusivat useat kiihkeästi.\n\n-- Oikein teit!\n\n-- Oikein se ei ollut, alkoi matalalla, sointuvalla äänellä sama mies,\njoka luutnanttia oli puhutellut. -- Siitä voi tulla vielä kauheita\nseurauksia. Mutta minkä sille voi. -- Ihminen on sentään ihminen.\n\n-- Niin on! Emme voi syyttää!\n\n-- Emme sinua syytä, veli!\n\nKeskeytyksen vaiettua jatkoi äskeinen puhuja hillitysti ja vakavasti:\n\n-- Nyt meidän täytyy vain koettaa estää nuo seuraukset. Ja ensimmäinen\nehto on, että pysymme lujina päätöksessämme. Jos pienempikin osa luopuu\ntovereistaan, niin silloin joudumme kaikki kuoleman omiksi; mutta\njos kaikki ovat miehiä -- niin heidän on vaikea ampua täysilukuista\npataljoonaa. Rohkeutta siis! Ja kukaan älköön _pettäkö_ veljiänsä.\n\nKun hän oli lopettanut, kuului innostuneita, päättäviä huudahduksia:\n\n-- Oikein puhut, veli!\n\n-- Kaikki pysymme lujina!\n\n-- Minut ainakin saa tappaa -- mutta minä en peräydy!\n\n-- Enkä minä!\n\nJa aivan kuin vastaukseksi noihin huudahduksiin alkoi kaukaa\nkaupungilta kuulua kumeata jyrinää; se läheni lähenemistään -- aivan\nkuin olisi lähestynyt troopillisten maiden peloittava hirmumyrsky.\n\nSe tuntui kaamealta illan hiljaisuudessa.\n\n-- Panssariautot.\n\nSyvän hiljaisuuden vallitessa he kuuntelivat, miten autot kasarmia\nlähestyessään hiljensivät vauhtiaan -- aivan kuin pahantekijät, jotka\nlähenivät rikospaikkaa.\n\nOsa niistä kuului pysähtyvän pääportille. Pitkä ulkohuonerivi kadun\nvarrella esti näkemästä, mitä siellä tapahtui, mutta hillitystä\njyminästä ja maan tärinästä he tiesivät, että panssariautoja vyöryi\ntoisellekin portille -- aivan kuin salaa hiipien. Hetken kuluttua oli\nhiljaista: autot olivat kaikki paikoillaan.\n\nSaarretut!\n\nHeidät oli siis suljettu aivan kuin häkkiin -- kuin lauma petoeläimiä.\n\nJa saarrettujen petojen lailla he katsahtivat ympärilleen.\n\nKauhea voimattomuuden tunne oli kalventanut heidän kasvonsa -- se\nsaattoi heidät kiristelemään hampaitaan.\n\nJoku kuului hiljaa kuiskaavan:\n\n-- Porttien takana on nyt _kuolema_.\n\n\nPERUSTUKSET HORJUVAT.\n\n-- Nyt hän tulee! huudahti eräs lihava, punakkakasvoinen kenraali.\n\nUlkona kuului suuren moottorin lähenevä jyrinä, ja samassa seisahtui\nauto ulkopuolelle.\n\nHetken kuluttua lennähtivät esikunnan loistavan kokoussalin kaksoisovet\nauki, kummallekin puolelle asettui jäykkänä koreapukuinen sotilas -- ja\nvaltakunnan sotavoimien ylipäällikkö astui sisään.\n\n-- Mitä on tapahtunut? hän kysyi jonkin verran levottomana, kätellen\nnöyrästi kumartelevia kenraaleja.\n\n-- Teidän korkeutenne, on puhjennut kapina! lausui esikuntapäällikkö,\nvanha, pienikokoinen mies, jolla oli sileäksi ajellut, terävät kasvot.\nHän oli äsken saanut siitä puhelimitse tiedon ja käskenyt jonkun\nupseerin tulla heti selostamaan tapahtumaa. Onneksi oli esikunta vielä\nkoolla, jotta voitiin heti...\n\nPäivystävä upseeri tuli sisään ja ilmoitti, että odotettu lähetti oli\nsaapunut.\n\nHerrat istuivat heti suuren pöydän ympärille; puheenjohtajan paikalle\nistahti ylipäällikkö.\n\nEnsin päätettiin kuulla lähetin selostus.\n\nVanhempi luutnantti, joka suoraa päätä oli tullut esikuntaan kasarmin\npihalta, oli vieläkin kalpea äskeisestä. Hän sai kertoa tapauksen\nalusta loppuun, ja esikuntapäällikkö pyysi häntä toistamaankin eräitä\nkapinallisten lauseita ja merkitsi niitä muistiin.\n\nKun luutnantti oli poistunut, saatuaan käskyn jäädä odotushuoneeseen,\nvallitsi pitkä äänettömyys. Kaikki näyttivät vakavilta, jopa\nhuolestuneiltakin. Vihdoin esikuntapäällikkö pyysi ensimmäisen\npuheenvuoron ja alkoi hitaasti puhua:\n\n-- Hyvät herrat! Ensinnäkin osoittaa tämä tapaus, että\nsotilassalaliitto on erinomaisesti järjestetty. Juuri tänään sain\ntietää, että lentolehtisiäkään ei anneta muille kuin agitaattoreille,\nja kaikki käy suullisesti niiden kautta. Vakoiluosaston miehet ovat\nkyllä päässeet tällaisiksi agitaattoreiksi, mutta yksikään heistä ei\ntiedä, kuka on johtaja -- kuka _kirjoittaa_ nämä lentolehtiset -- sillä\nne tulevat perille toisten apulaisten välityksellä. Näitä apulaisia,\nenimmäkseen siviilihenkilöitä ja naisia, on paljon vangittu, mutta\n_hekään eivät_ tiedä!\n\n-- Anteeksi, että keskeytän! huudahti kiihkeästi eräs laiha,\nparrakas kenraali. Heiltä pitäisi _ottaa_ tieto johtajista... Kai he\ntietäisivät, jos...\n\n-- Herra kenraali! lausui varmasti esikuntapäällikkö ja hänen ohuet,\nryppyiset huulensa vetäytyivät julmaan hymyyn. -- Olkaa vakuuttunut,\nettä näin tärkeässä asiassa _kaikki_ keinot on käytetty. Siellä on\nterävät päät toimessa -- ja kun koko pataljoona tekee tuollaisen\npäätöksen, niin tämä salaliitto ei ole vähäpätöinen. Olemme siis\nkieltämättä mitä vaikeimmassa asemassa.\n\nSyntyi pitkä, kiihkeä keskustelu. Suuri enemmistö oli sitä mieltä,\nettä säälimätön ankaruus oli nyt parasta; keinoista vain oli eriäviä\nmielipiteitä. Useimmat tahtoivat, että jok'ainoa sotilas sotaoikeuden\nsäätämässä järjestyksessä tuomitaan ja ammutaan; toiset, että\nviivytyksen välttämiseksi koko pataljoona tuomittaisiin yht'aikaa.\nEräs väitti syyttömäin teloitusten herättävän mieltenkuohua; toinen\nhuomautti, ettei upseerin murhaan syyllisiä voi saada selville\nja ehdotti, että otettaisiin arvan mukaan esim. 20 miestä joka\nkomppaniasta ja ammuttaisiin. Yksi ainoa, kenraali A. ehdotti\nanteeksiantoa, upseerin murhaaja vain joutuisi rangaistuskomppaniaan.\n-- Tällainen ennen kuulumaton lempeys olisi suurenmoinen voitto\nihmisyydelle, vakuutti kenraali -- ja samalla voimakas isku tuon\nsalaliiton naamioituja kasvoja vastaan, salaliiton, joka kaivaa maata\nvaltakunnan lujimman ja tärkeimmän perustuksen, _armeijan_ alta.\n\nEsikuntapäällikön ohuet huulet vetäytyivät suorastaan pirulliseen\nhymyyn, kun hän hitaasti ja ylimielisesti lausui:\n\n-- Minä pelkään suuresti, että ensinnäkin _arpajaisissa_ -- mikäli\nsellaiset voisivat tulla kysymykseen -- kaikki voitot lankeaisivat\nvastustajillemme -- ja sen tähden pyytäisin nöyrimmästi vastustaa\nniiden toimeenpanemista.\n\nKaikki paitsi asianomainen ehdotuksentekijä hymyilivät, ja useat\nnauroivat ääneen. Kenraali A., joka oli lihava, terve ja iloinen\nmies, nauroi ehkä äänekkäimmin. Mutta äkkiä hän taukosi, sillä\nesikuntapäällikön terävä, ivallinen katse sattui häneen kuin pitkän,\nhienosiimaisen piiskan sivallus, ja myrkyllinen ääni puhui teennäisen\nvakavasti:\n\n-- Samalla pyydän saada kenraali A:lle ilmoittaa, että myöskin\nminä suorastaan kunnioitan ihmisyyttä. Juuri sen tähden pidänkin\nsitä kotona turvassa -- varsinkin _sotaan_ lähdettäessä on parasta\nlukita se, vaikkapa kassakaappiin. Se on vielä liian heikko ja\nlapsellinen -- voisi eksyä ja tukehtua kaasupilveen tai saisi päähänsä\nmörssärinammuksen... Muuten luulen, että jos kenraali A. ryhtyisi\ndiktaattoriksi ja antaisi salaliittolaisille ennen kuulumattoman\niskunsa, niin nämä mahdollisimman pian tekisivät vallankumouksen\nja hartaan kiitollisuutensa osoitukseksi kohottaisivat kenraalin\nsuorastaan ylös maasta.\n\nHänen puhetapansa oli niin vastustamatonta, että kumotut ehdotukset\nnäyttivät ihan mielettömillä. Kaikki muut paitsi kenraali A. hymyilivät\n-- useimmat kiitollisina siitä, etteivät itse olleet esikuntapäällikön\nhampaissa.\n\nMutta samassa esikuntapäällikön kasvot muuttuivat, ja kaikki vaikenivat.\n\n-- Hyvät herrat! hän lausui hitaasti ja juhlallisesti. Eikö totta, että\nmeidän jokaisen toiminnan päämääränä on ollut sota -- _kosto_ niistä\niskuista, joita viime maailmansodassa isänmaamme sai?\n\n-- On, on, on! kuului joka taholta.\n\n-- Minä tiedän sen, hyvät herrat! jatkoi esikuntapäällikkö sointuvalla\nja läpitunkevalla äänellä; hänen mustat silmänsä loistivat ja hän\nnäytti parikymmentä vuotta nuoremmalta kuin äsken. Hän perusteli\npikaisen sodan välttämättömyyden niin vakuuttavasti, että kaikki\nkuuntelivat henkeä pidättäen, ja lopetti seuraavin sanoin:\n\n-- Kun me siis olemme näinä vuosina varustautuneet miltei\nyli-inhimillisin ponnistuksin, kun meillä nyt on ylivoima, jonka uusi\nlentokoneemme takaa miltei kaksinkertaiseksi, niin nyt on iskettävä! Ja\naivan heti! Jo ensi viikolla saattaa vihollisella olla jokin keksintö,\njoka tasoittaa voimasuhteet. Siis mahdollisimman pian!\n\n-- Minä olen samaa mieltä! sanoi eräs vanha kenraali. Ja\nesikuntapäällikkö jatkoi:\n\n-- Tämä suuri asia on siis kapina-asiassakin pidettävä pohjana.\nSillä -- hyvät herrat -- kapinan alkaminen on pakottanut meidät\naivan sodan kynnykselle! Nyt on kysymys tunneista -- korkeintaan\npäivistä. Kapinallisia kohtaan on siis mielestäni olemassa vain yksi\nmenettelytapa; heidän rankaisunsa ei saa heikontaa armeijaa, vaan sen\ntäytyy lisätä sen kuria ja voimaa.\n\n-- Niin, tietenkin -- ja sen täytyy tapahtua sotalakien mukaan.\n\nEsikuntapäällikkö katsahti läsnäolijoihin ja hiljensi äänensä omituisen\nläpitunkevaksi kuiskaukseksi:\n\n-- Hyvät herrat! Nyt on niin tärkeä hetki, että laitkaan eivät saa\nolla tiellämme. Jos siis sodan etu vaatisi kapinallisten armahtamista,\ntehtäköön se. Jos nuo tuhannen nuorta miestä on uhrattava, niin\ntehkäämme sekin silmää räpäyttämättä laeista huolimatta.\n\n-- Mutta myöntänette toki, herra kenraali, että tuo puhe on hiukan\noutoa _teidän_ asemassanne olevalta henkilöltä! huudahti sama kenraali,\njoka äsken huomautti sotalaeista.\n\n-- Minä olen samaa mieltä viimeisen puhujan kanssa! yhtyi toinen.\n\n-- Hyvät herrat!\n\nKen näki esikuntapäällikön sillä hetkellä, ei ihmetellyt, että hän oli\narmeijan vaikutusvaltaisin mies -- tuo pienikokoinen suutarin poika.\nSillä kun hän hitaasti kohosi seisoalleen, näytti hän monen mielestä\nhyvinkin pitkältä. Ja hänen sanansa putoilivat kuin jääkylmät kivet\npaljastetulle rinnalle:\n\n-- Sotalakeja ja perustuslakeja voidaan milloin tahansa laatia _uusia_\n-- mutta kun _valtakunnat_ kaatuvat, niin niitä ei enää voi nostaa --\n_samat miehet eivät enää koskaan niitä rakenna_.\n\nSuuressa salissa olisi kuullut kärpäsen surinan, kaikki tuijottivat\njähmettyneinä puhujaa... Ylipäällikkökin oli kalvennut ja änkytti\nkäheästi:\n\n-- Mitä tarkoitatte, herra kenraali?\n\n-- Minä tarkoitan sitä -- että _nyt horjuvat perustukset_.\n\nTuossa äänessä, tuossa hehkuvassa katseessa oli jotakin salaperäistä\nja kauhistavaa, joka lumosi läsnäolijat niinkuin jättiläiskäärmeen\nkatse. Ja hänen sanoillaan oli kaksinkertainen voima sen tähden, että\nhän yleensä oli optimisti, mutta ei myöskään puhunut koskaan mitään\nharkitsematonta.\n\nNuo kreivit ja paronit, kenraalit ja marsalkat, jotka aina olivat\nkylmiä, ylpeitä ja ylimielisiä, näyttivät nyt kalpeilta ja\nhermostuneilta; jotkut olivat nousseet seisoalleen ja änkyttivät\nkalpein huulin:\n\n-- Onko se mahdollista?\n\n-- Eivät asiat toki liene niin hullusti.\n\n-- Selittäkää, herra kenraali!\n\n-- Se olisi kamalaa.\n\n-- Selittäkää ajatuksenne, herra kenraali! sanoi ylipäällikkö ja\nkoputti hiukan pöytään vasarallaan. Ja esikuntapäällikkö alkoi\nsalaperäisesti:\n\n-- Se vähäinen horjahdus, joka äsken tapahtui, voi saattaa koko\nperustuksen horjumaan ja vihdoin viedä romahdukseen; valtakunnan\ntukipylväiden alta on kannettu maata liian paljon.\n\nHän vaikeni hetkeksi antaen läpitunkevan katseensa liukua levottomasti\ntuijottavien miesten yli ja jatkoi tunteettoman kylmästi:\n\n-- Sotalakien mukaan ovat kaikki miehet syyllisiä. Jos siis ammutaan\nvain yksi, joka varmasti voidaan todistaa syylliseksi, niin\nsalaliittolaiset näkevät heikkoutemme ja kapina leviää kuin kulovalkea.\n-- Jos asetamme suuren joukon sotaoikeuden eteen, niin salaliitto saa\n_aikaa_ valmistautumiseen sekä aihetta tehostettuun kiihotustoimintaan,\nja te saatte nähdä, hyvät herrat, että tuomioita toimeenpantaessa\nsyntyy kapina. Jos taas annamme kaiken olla sillänsä, niin\nsalaliittolaiset olisivat aaseja, elleivät käyttäisi sitä hyväkseen --\nmutta heidän toimintansa osoittaa, että joukossa on nerokkaita miehiä.\nOtamme siis minkä tahansa näistä menettelytavoista, niin armeijaa uhkaa\nhajoamisen vaara. Ja kaikesta tästä huolimatta pitäisi heti julistaa ja\naloittaa sota -- sillä muutenhan se voi olla myöhäistä.\n\nHän vaikeni, ja kuulijoiden kasvoilla kuvastui neuvottomuus ja\nhermostuminen. Puhuja katseli heitä kylmän ja tunteettoman näköisenä --\nikään kuin nauttien sanojensa vaikutuksesta.\n\nKuului käheitä, tuskastuneita huomautuksia:\n\n-- Tilanne näyttää todellakin synkältä.\n\n-- Mitä oikeastaan pitäisi tehdä?\n\n-- Sitä en ymmärrä.\n\n-- Sanokaa, hyvät herrat, mitä on tehtävä?\n\n-- Mitä ehdotatte, herra kenraali?\n\n-- Yhdestä asiasta olemme kai yksimielisiä, kuului taas\nesikuntapäällikön läpitunkeva ääni. -- Siitä nimittäin, että näin\ntärkeällä hetkellä ei meidän auta kiinnittää huomiota kellastuneihin\npapereihin, johonkin inhimillisyyteen tai muutamiin ihmishenkiin --\nsillä te tiedätte, hyvät herrat, mistä on kysymys!\n\nNyt kuului kaikkialta kiihkeitä huudahduksia:\n\n-- Ne eivät saa tulla kysymykseenkään.\n\n-- Ei, ei!\n\n-- Meidän täytyy käyttää kaikkia keinoja!\n\n-- Nyt on isänmaa vaarassa!\n\nEräs uskomattoman pyöreä kenraali oli noussut seisomaan. Hänen lihavat\nkasvonsa olivat tulipunaiset, kun hän nyrkkiä puiden huusi:\n\n-- Jumalani! Nuo roistot aikovat ryöstää meiltä virkamme -- laillisen\nvaltamme!\n\nJa useat lisäsivät kiihtyneinä:\n\n-- Niin juuri -- se on niiden aikomus.\n\n-- Mutta se on estettävä!\n\n-- Estettävä, estettävä!\n\n-- Mutta miten?\n\nSilloin kuului ylipäällikön matala ääni:\n\n-- Hyvät herrat! Meidän on nyt keskusteltava siitä, mitä menettelytapaa\non käytettävä. Onko herra esikuntapäälliköllä tehtävänä jokin ehdotus?\n\n-- Niin! jokin keino, jolla voitaisiin pelastaa huolestuttava asema!\nlisäsi lihava kenraali innokkaasti.\n\nEsikuntapäällikkö rykäisi ja lausui hiljaa, korostaen joka sanaa:\n\n-- Meillä ei ole muuta kuin yksi ainoa pelastus -- että kahden päivän\nkuluttua _julistetaan_ ja _aloitetaan sota_.\n\nKuului kummastuneita kysymyksiä:\n\n-- Sota -- kahden päivän kuluttua...?\n\n-- Eihän liikekannallepanokaan ole loppuun suoritettu?\n\n-- Entä kapinalliset?\n\n-- Ei sitä voi niin pian.\n\n-- Niin, pitäisi ministerineuvoston kanssa yhteisesti keskustella...\n\n-- Hyvät herrat! alkoi taas esikuntapäällikkö. -- Minä olen\njo keskustellut ministerineuvoston puheenjohtajan kanssa.\nMinisterineuvosto on parhaillaan koolla, joten voimme tarpeen vaatiessa\nsiirtyä sinne -- kun kapinallisten asia on ensin päätetty. Sitten hän\nmiltei kuiskaavalla äänellä esitti, miten kapinallisia on rangaistava\nja ehdotti, että huomenna aamupäivällä on hallituksen toimesta\nlevitettävä kaikkialle lyhyt juliste, jossa mm. ilmoitetaan, että\nvihollinen on jo hyökännyt rajan yli, ja lopetti puheensa seuraavasti:\n\n-- Kun siis samanaikaisesti rangaistusten toimeenpanon kanssa\nlevitetään noita julisteita, on salaliittolaisilta maa poissa jalkojen\nalta; he eivät uskalla ryhtyä kostotoimiin -- he näkevät heti, että me\nemme nyt _leikittele!_\n\nKaikki tuijottivat kauhunsekaisella ihailulla esikuntapäällikköä.\nMonet vihasivat häntä, koska hän oli nousukas, alhaissyntyinen --\nrohkeni julkeasti ja säälimättömästi ivailla heitä, elleivät he\naina hyväksyneet hänen mielipiteitään ja ehdotuksiaan. Mutta tällä\nhetkellä, kun hän kylmäverisimpienkin hermostuessa yht'äkkiä kykeni\nkeksimään noin loistavan suunnitelman heidän pelastuksekseen tuntui hän\nyliluonnolliselta nerolta! Ja muutamien mielestä hän ohuine huulineen\nja hehkuvine silmineen oli paholainen ihmishahmossa.\n\n-- Mutta jos tulee ilmi, ettei vihollinen ole ... kuului käheä kuiskaus.\n\n-- Herra kenraali on hieman hermostunut, hymyili esikuntapäällikkö\npilkallisesti. -- Mitä me lopultakaan tekisimme sotasensuurilla?\n\n-- Kas, kun todellakin unohdin! tunnusti syyllinen hämmentyneenä ja\nhymyili kiitollisena siitä, ettei esikuntapäällikkö lyönyt häntä\nkovemmin.\n\n-- Kunhan vain saataisiin kaikki nopeasti valmiiksi.\n\n-- Aika on todellakin lyhyt, myönsi esikuntapäällikkö.\n\n-- Mutta nyt täytyy jokaisen ponnistaa tarmonsa äärimmilleen -- asema\nvaatii. Ilmavoimat, jotka sodan alussa ovat tärkeimmät, ovat kuitenkin\nvalmiit.\n\n-- Mutta jos kapinallisten kohtalo herättääkin suuttumuksen myrskyn --\nellemme onnistukaan? kysyi taas eräs jännittyneenä.\n\n-- Hyvät herrat! lausui esikuntapäällikkö koleasti. Siinä tapauksessa\nolemme hukassa. Mutta muuta me _emme_ voi tehdä -- se on _viimeinen\nkeino_.\n\nPitkän aikaa vallitsi salissa miltei kuolemanhiljaisuus.\n\nVihdoin ylipäällikkö rykäisi arvokkaasti ja julisti juhlallisella\näänellä:\n\n-- Minä puolestani kannatan herra esikuntapäällikön tekemää ehdotusta.\n\nJa pöytään nojaavien kenraalien loistavapukuisesta rivistä kuului\nkaikkialta yksitoikkoisia, hartaita ääniä:\n\n-- Ja minä.\n\n-- Ja minä.\n\n-- Ja minä.\n\n-- Ja minä.\n\nYleisesikunnan päällikön tummissa silmissä välähti kerran ikään\nkuin ylimielinen, salattu pilkka, ja ohuet huulet sulkeutuivat\nentistä tiukemmin. Hän muisti, miten nuorena luutnanttina oli aina\npurskahtamaisillaan nauruun kuullessaan alokkaitten rivissä hartaasti\nlausuvan:\n\n-- Yks, kaks!\n\n-- Yks, kaks!\n\nKun kapinallisen pataljoonan luutnantti tuntia myöhemmin yleisesikunnan\nmääräys taskussaan astui odottavaan autoon, olivat hänen kasvonsa vielä\nkalpeammat kuin illalla kasarmin pihalla.\n\n\nYÖLLINEN SEIKKAILU.\n\nMuutamat salaliittolaiset pitivät myöskin hät'hätää pienen neuvottelun\nja päättivät, jos suinkin mahdollista, lähettää kapinallisille\nkehoituksen, etteivät nämä missään tapauksessa ryhtyisi vastarintaan,\nvaan pysyisivät rauhallisina. Ja kun he aavistivat, että kasarmi oli\nmitä tarkimmin vartioitu, tarjoutui Marcus lähtemään sinne.\n\nHeidän neuvottelunsa oli tällä kerralla tapahtunut erään hienon\nhotellin yksityishuoneessa naurun ja lasien kilinän säestämänä. Ja\nkun Antonius oli tullut sinne nopealla kilpailuautollaan, jolla\nMarcus oli paljon ajanut, päätti tämä lähteä sillä, ja Julius pyysi\nhartaasti päästä mukaan. Kello yhdeltätoista he lähtivät, ja puolen\ntunnin kuluttua he olivat perillä -- sinne oli vain kaksikymmentäviisi\nkilometriä. Julius jäi pikku puistikon suojaan kaupungin laitaan;\nMarcus lähti erään mäen ylitse kasarmia kohti.\n\nMutta saapuessaan mäelle hän huomasi tehtävänsä mahdottomaksi:\nkasarmia ympäröivät kadut ja tiet olivat yhtä valoisat kuin päivällä!\nJa jokaisessa panssariautossa oli tietysti valonheittäjän vieressä\nkonekivääriampuja, joka epäilemättä pitäisi valaistun kadun puhtaana\nelävistä olennoista.\n\nMarcus ajatteli jo lentokonetta, mutta huomasikin samassa, että\ntakaportista meni sisään joitakin olentoja -- tietysti vahteja. Turhaa\nsiis olisi pudottaa pihalle mitään tiedonantoja!\n\nMutta kauheata olisi jättää asia sikseen. He olivat siksi\nepätoivoisessa asemassa, että voisivat ryhtyä mihin tahansa. Ei, hänen\n_täytyy_ päästä sinne!\n\nÄkkiä hän lähti kiireesti alas mäeltä, hypähti autoon, tarttui\nohjauspyörään -- ja hurjaa vauhtia takaisin pääkaupunkiin!\n\nOnneksi tie oli verraten suora ja leveä; muuten olisi täytynyt tapahtua\njokin onnettomuus, sillä Marcus ajoi kahdeksan-yhdeksänkymmenen\nkilometrin tuntinopeudella syysyön pimeydessä! Tosin autossa oli\nvoimakkaat lyhdyt, mutta ei niillä kuitenkaan pitkälle nähnyt, ja\nyhteentörmäys olisi todellakin ollut ratkaiseva!\n\nMutta onni näytti suosivan sillä kertaa, sillä kun pikkukaupungin\ntornikello löi puoli yksi, seisahtui Marcus taaskin samalle mäelle\n-- pukeutuneena palkkaväen upseerin univormuun. Ja taas hän alkoi\nvaivata aivojaan samalla kysymyksellä: miten voisi tunkeutua kasarmia\nympäröivän valorenkaan lävitse.\n\nTornikello löi yksi, löi kaksi -- mutta hän ei uskaltanut toteuttaa\nsuunnitelmaansa. Joka portilla oli upseereja, ja ne kyllä tunsivat\ntoisensa. Ja aika joutui -- kello oli jo kolme!\n\nMarcus oli seissyt kokonaisen tunnin erään lankkutapulin takana, kun\nhän näki erään upseerin poistuvan pikkuportilta...\n\n-- _Nyt!_ hän kuiskasi itsekseen, juoksi poispäin portista -- ja sitten\nläheni rohkeasti vastakkaiselta suunnalta vahdissa seisovaa aliupseeria\nja kolmea sotilasta.\n\nAliupseeri teki kunniaa ja Marcus kysyi röyhkeästi, oliko portista\npäästetty sisään eräs lyhytkasvuinen palkkaväen pukuun pukeutunut mies,\nja väitti, että kasarmiin oli päässyt kapinallisten lähetti.\n\nAliupseeri vakuutti, ettei tästä portista ollut päässyt, mutta Marcus\nkäski hänen tukkia suunsa ja lupasi mennä ottamaan sen roiston kiinni\nkaikessa hiljaisuudessa. -- Hälyttää _ei saa_ missään tapauksessa. Jos\nkutsun vihellyspillillä, silloin tulette heti kahden miehen kanssa\navukseni! Ymmärrättekö?\n\n-- Ymmärrän, herra kapteeni! Mutta enkö saa...?\n\n-- Vaiti! sähähti Marcus kiukkuisesti. Hän oli nähnyt hämmästystä\nja epäluuloa aliupseerin tuijottavissa silmissä; hän tiesi kaiken\nriippuvan hiuskarvasta ja käsitti, että röyhkeys oli ainoa, mikä\nvoisi kohottaa hänen luottoaan. Hän käski aliupseerin noudattaa hänen\nkäskyänsä, säestäen sitä purevalla haukkumasanalla ja kirouksella, --\nja lähti kasarmiin.\n\nPääoven luona seisoi kaksi tummaa haamua; hän meni niiden luokse ja\nkuiskasi hiljaa:\n\n-- Olkaa heti valmiit tulemaan avukseni, jos huudan tai vihellän...\nMenen ottamaan selvää...\n\n-- Hyvä on, herra kapteeni! vakuutti vahti innokkaasti.\n\nKoko yön olivat sotilaat neuvotelleet, mitä olisi tehtävä. Esitettiin\nlukemattomia ehdotuksia, mutta suuri enemmistö kallistui lopulta sille\npuolelle, että oli aseet kädessä rynnättävä ulos, koska heitä joka\ntapauksessa odotti kuolema. Järkevämpien varoituksia ei enää kuunneltu.\n\nSuuressa, pimeässä harjoitussalissa pitivät piiritetyt miehet kokousta;\nhe olivat juuri tekemäisillään sensuuntaisen päätöksen, kun Marcus\nastui sisään. Hän ehti vain kuulla erään sotilaan päätöstä koskevat,\nkiihkeät sanat. Suoraa päätä hän nousi tuolille mustan joukon viereen\nja kuiskasi nopeasti ja läpitunkevasti:\n\n-- Olen sotilaskomiteasta ja ehdin sanoa vain jonkin sanan -- luulen\ntulleeni ilmi. Älkää ryhtykö _mihinkään väkivaltaan!_ Liitto pelastaa\nteidät, ennen kuin tuomiota ehditään toimeenpanna. Siis rauhallisuutta.\nLupaatteko?\n\nJoukko hyväksyi ehdotuksen hillityllä, innokkaalla muminalla ja Marcus\nlisäsi nopeasti:\n\n-- Jos minut saadaan tuolla kiinni, niin pysykää te vain rauhallisesti\nsisällä. Hyvästi toverit!\n\nSamassa hän katosi ovesta ulos.\n\nKun Marcus varovasti läheni pikkuporttia, näki hän kahden upseerin\nkiihkeästi viittoillen puhuvan aliupseerin kanssa. Sitten he\npaljastivat revolverinsa ja lähtivät kasarmiin. Marcus näki heidän\nseisahtuvan vielä portilla, ja toinen käski sotilaiden seurata heitä.\n\nMarcus katsahti terävästi ympärilleen; hänen sydämensä alkoi kiivaasti\nlyödä: piha oli siltä kohdalta aivan autio, -- ja upseerit lähenivät.\n\nMarcus painautui maahan ja huomasi samassa jotakin tummaa polun\nläheisyydessä; matalana kuin vaaniva jaguaari hän nelinryömin hiipi sen\ntaakse -- se oli jokin rikkaruohopensas.\n\nLiikkumattomana, henkeä pidättäen makasi Marcus, sormi pistoolin\nliipaisimella, kun hänen vainoojansa hiljaa kuiskaillen hiipivät ohi.\nSitten hän nousi ja juoksi kuulumattomasti toiselle puolen pihaa.\nLankkuaidan raosta hän katsahti kirkkaasti valaistulle kadulle, ja\nnähdessään kadun toisella puolella avoimen pikkuportin päätti Marcus\nasettaa kaikki viimeiselle kortille. Hän oli etevä voimistelija,\nja nyt tuntui, aivan kuin vaara olisi jännittänyt hänen ruumiinsa\nteräsjouseksi. Hän veti itsensä käsivoimin aidalle, paiskautui\nnotkeasti yli -- ja samassa silmänräpäyksessä suoraan yli kadun kuin\nhenkensä edestä...\n\nJuuri kun hän ehti portille, iskivät kuulat hänen takanaan katuun\nräiskyen ja vonkuen, mutta hän pääsi sisään! Samaa vauhtia hän jatkoi\npihan perälle ja sieltä matalan aidan yli toiselle pihalle -- ehtipä jo\nkolmannellekin...\n\nMutta äkkiä syntyi tavaton hälinä, hälytyslaukaukset räiskyivät,\nja valonheittäjäin suunnattomat valonsäteet syöksyivät sinne tänne\nhätäisesti ja kiukkuisesti etsien aivan kuin jotkut ilmestyskirjan\npedot olisivat raivokkaina piesseet pyrstöillään taivasta ja maata.\nSamassa Marcus kuuli panssariauton kumean jyrinän -- se seisahtui\nseuraavan talon kohdalle!\n\n-- Ahaa! Koettavat _sulkea tien!_ välähti Marcuksen aivoissa;\nsekuntiakaan viivyttelemättä ponnahti hän taas yli lankkuaidan ja\nhuomasi tulleensa samalle mäelle, jonka takana Julius odotti! Kaikki\nvoimansa jännittäen hän kiiti ylöspäin epätasaista kallionrinnettä.\n\nHän oli jo miltei kallion laella, kun hänen ympärillään välähti\nsokaiseva kirkkaus. Hän loikkasi vielä muutaman askeleen; kun hän\npaiskautui erään kiven taakse, iskivät kuulat vinkuen ja räiskyen hänen\nviereensä yhtenä terässateena, ja hänen mielessään välähti, ettei enää\npelastu...\n\nMuuta hän ei muistanutkaan; koneellisesti hän hiipi kumarassa\nkorkeimman paikan yli kuulain vinkuessa. Sitten hän tunsi nousevansa\nseisomaan ja lähti hurjasti juoksemaan alaspäin. Kuin unessa hän\nhypähti liikkeessäolevaan autoon -- tunsi sen paiskautuvan eteenpäin\nkuin pillastunut hevonen.\n\nNyt vasta hän huomasi huohottavansa ankarasti, kurkkua kuivasi, ja\nsuolainen hiki tunkeutui kirvelevänä silmiin.\n\n-- _Pelastuneet!_\n\nEipäs -- sillä samassa kuului takaapäin laukauksia ja siellä näkyivät\nauton tulisilmät!\n\nMarcus hämmästyi: Julius ajoi suorastaan hirveää vauhtia eikä toinen\nsittenkään jäänyt enempää -- ja taas vinkuivat kuulat korvissa...\n\nAhaa! -- kilpailuauto -- mauserpistooli! välähti Marcuksen aivoissa.\nHän sieppasi nopeasti konepistoolinsa ja kohdisti sen tulen\ntakaa-ajajan lyhtyihin.\n\nMarcus ei kyennyt tähtäämään; hänen ruumiinsa vapisi ja otsalta\nvirtaava hiki sokaisi silmät. Onneksi näkyi toinen tulisilmistä sentään\nsammuvan -- hetken kuluttua toinenkin.\n\nJulius hiljensi vauhtia, ja he alkoivat suunnitella, miten parhaiten\npääsisivät kaupunkiin.\n\nMutta syysaamu alkoi jo hämärtää, ennenkuin he sinne ehtivät.\n\n\nJUUDAAN JULISTUS.\n\nMarcus nukkui vielä, kun Antonius puoli yhdeksän aikaan tuli hänen\nluokseen. Hän näytti kiihtyneeltä ja ojensi vaieten Marcukselle\npaksuilla kirjaimilla painetun julisteen:\n\n    \"Kansalaiset!\n\n    \"Isänmaata uhkaa kauhea vaara! Vihollinen on hyökännyt yli rajan!\n    Ja luultavasti saman vihollisen palkkaamana teki S:ssa oleva\n    pataljoona eilen illalla ilmikapinan! Hallituksen on täytynyt\n    isänmaan edun tähden toimia nopeasti. Ja me luotamme lujasti\n    siihen, että jokainen maataan rakastava kansalainen on huokaava\n    helpotuksesta kuullessaan, että nuo röyhkeät isänmaanpetturit\n    ovat tänään saaneet ansaitun rangaistuksensa. Kehoitamme jokaista\n    toimimaan niin, että voimme voimakkaina kestää isänmaata kohtaavat\n    koettelemukset, karkottaa takaisin julman vihollisen -- jos se\n    määrättömässä röyhkeydessään rohkenisi julistaa sodan isänmaatamme\n    vastaan!\"\n\nMarcus hieroi silmiään ja tuijotti uudelleen kauhistuneena paperia.\n\n-- Onko mahdollista...? hän sammalsi tolkuttomasti. -- Onko tämä\nhallituksen julistus? Ja miten sinä olet saanut tämän?\n\nAntonius puhui kiireisesti, matalalla äänellä:\n\n-- Toveri, joka työskentelee hallituksen kirjapainon \"luotettujen\"\nosastossa, lähetti sen minulle.\n\n-- Mitä nyt on tehtävä? änkytti Marcus.\n\n-- Olen jo tehnyt suurimman osan siitä, mitä tällä hetkellä voidaan\ntehdä. Menin sähkölennätinvirkamiehenä toimivan toverin luokse,\nja hän sähkötti heti rajajoukkojen päällikölle ja naapurimaan\nsalaliittolaisille. Toveri taas on parhaillaan ilmoittamassa\nasiasta omille sosialisteille ja minä olen suunnitellut lyhyen\nvastajulistuksen, joka pitäisi saada aivan heti painoon. Vaikein\nkysymys on vain siinä, miten saamme sen levitetyksi kaikkialle\ntarpeeksi pian. Moniin paikkoihin voidaan kyllä sähköttää, mutta kun\nhallituksen julistus levitetään koko maassa klo 12, niin julistus\npitäisi lähettää painettuna.\n\n-- Lentokoneissa! huudahti Marcus hypähtäen seisoalleen.\n\n-- Suuri osa voidaan kyllä lähettää niin. Ja siitä aioin juuri puhua\nsinulle. Kaksi muuta lähtee myöskin. Se on kyllä vaarallista, mutta ei\nauta!\n\n-- Ei se mitään! Mihin minun pitää mennä?\n\n-- H:iin. Toimita niin, että lähdet kentältä muka kokeilemaan kello\n11. Sitten otat koneestasi kaiken vauhdin, ja olet siellä ennen\npuolta 12:ta. Pudota lähetys valtion asetehtaan kohdalle -- ja sitten\ntakaisin...\n\n-- Meillä on ollut jakeluliike tällaista tapausta varten; pojat ja\ntytöt levittävät julisteen täsmälleen puoli 12!\n\n-- Mutta jospa heidät vangitaan, ja huomenna tarvitsisi lähettää toinen\njuliste? kysyi Marcus.\n\n-- Huomenna tekee sen toinen liike -- jonka henkilökunta katoaa...\n\nMarcus katsahti ystäväänsä ihaillen Mutta kun hän vilkaisi taas\nkädessään olevaan julisteeseen, kysyi hän jännittyneenä:\n\n-- Mutta rangaistus...? Mitä he aikovat tehdä kapinallisille?\n\n-- Sitä en vielä tiedä, vastasi Antonius tuskastuen. -- Lucaksen\npitäisi tulla tänne ilmoittamaan. Katsos, meidän täytyy saada se\ntietää, ennen kuin julistus voidaan laatia -- ja se myöhästyy, ellei\nhän pian tule... Hän keskeytti, sillä Lucaksen auto kuului seisahtuvan\nulkopuolelle -- sitten kuului eteisestä läheneviä kiireisiä askeleita.\n\n\n\n\nTAISTELU.\n\n\n\"VIIMEINEN KEINO\".\n\nPataljoonan uusi komentaja ratsasti edellä uljaalla rotuhevosellaan;\nhän näytti kylmältä ja pahaenteisen sulkeutuneelta. Komppanioittensa\netunenässä marssivat luutnantit olivat myöskin tavattoman kalpeita\nja äänettömiä -- niinkuin astelisivat ammuttaviksi. Sotilaat eivät\nmyöskään rupatelleet niinkuin ennen, toisinaan vain katsahtivat\ntoisiinsa hämmästyneinä. Kulunut aamu oli kylläkin antanut siihen\naihetta enemmän kuin tarpeeksi.\n\nEnsimmäinen hämmästys kohtasi heitä päivän valjettua, kun he\nhuomasivat piirittäjien poistuneen. Se kasvoi yhä, sillä kaikki oli\nsamanlaista kuin muinakin aamuina. Aliupseerit kävivät ilmoittamassa,\nettä kasarmiin oli saapunut uusi pataljoonan komentaja. Ja tämä oli\nilmoittanut, että palvelus tulee tapahtumaan samassa järjestyksessä\nkuin ennenkin; ampumakentälle lähdetään siis entisen tavan mukaan kello\nyksitoista aamupäivällä.\n\nSe sotilas, joka illalla oli rauhoittanut tovereitaan, marssi toisen\nkomppanian keskellä ja virkkoi hillityllä äänellä:\n\n-- Kummalliselta tämä näyttää. Jääköhän todella kaikki sillensä? Jos\nniillä olisi aikomus ryhtyä rankaisuun, niin kyllä se olisi heti pantu\nalkuun.\n\n-- Niin sen täytyy olla.\n\n-- Olipa onni, että teimme sotilaskomitean lähetin neuvon mukaan!\n\n-- Oli se.\n\n-- Muuten olisi kaikki käynyt hullusti.\n\n-- Se vain on ikävää, että se aliupseeri kuoli.\n\n-- Miksi ne onnettomat siihen hyökkäsivätkin, ihan kuin sudet.\n\n-- Hyvä, että edes toinen paranee.\n\nNäin he keskenään kuiskailivat.\n\nOli mitä ihanin syyspäivä. Aurinko helotti kirkkaansiniseltä taivaalta,\ntuntui miltei helteiseltä, kun ei vähääkään tuullut. Maantie oli\nsamanlainen kuin kesälläkin; pöly peitti marssivat sisäänsä kuin\nkeltaiseen pilveen, tarttui heidän hikisille kasvoilleen, tunkeutui\nkurkkuun...\n\nMutta he eivät tällä kertaa pölystä välittäneet. Jokaisen katseessa\nkuvastui sisäinen ilo ja ihmettely, kun kaikki näytti päättyvän näin --\nheidän jalkansa nousivat tavallista kevyemmin.\n\nAmpumakentälle saavuttua sotilaat saivat tavallisuuden mukaan levähtää\nhetkisen. Uusi komentaja ilmoitti upseereille lähtevänsä tarkastamaan\nkenttää ja kannusti mustan oriinsa tuliseen laukkaan.\n\nPataljoona seisoi riveissä, kun eversti palasi tarkastusmatkaltaan.\nHän seisautti huohottavan hevosensa komppanioitten eteen ja hiukan\nkeskusteltuaan upseerien kanssa huusi kaikuvalla, tunteettomalla\näänellä:\n\n-- Sotilaat! Minä en tule sietämään missään epäjärjestystä. Suojavallit\novat tykkien harjoitteluammunnoista rikkoutuneet liian paljon. Sen\ntähden käsken, että kaikki sotilaat ottavat varastohuoneesta lapioita,\nkuokkia ja paareja tarpeen mukaan ja laittavat uudet, noin kaksi metriä\nkorkeat turvekerrokset kaikkiin tarpeellisiin paikkoihin. Lähemmät\nohjeet aliupseereilta. Kiväärit mukaan, ettei niitä tarvitse täällä\nvartioida! Saatte lähteä!\n\nPystyteltyään kiväärinsä kentälle kekoihin sotilaat aloittivat työnsä.\nToiset irroittivat turpeita, toiset kantoivat niitä paikalle ja eräs\njoukko alkoi latoa niitä uudeksi lisäkerrokseksi.\n\n-- Ei tämä mitään paikkailemista tarvitsisi! sanoi eräs sotilas hieman\nkatkerasti. -- Tämän parempaa ampumakenttää ei ole missään. Tuon uuden\nherran oikkuja!\n\nKenttä oli todellakin ihanteellinen. Taustan muodosti korkea, aivan\npystysuora kallioseinä, jonka eteen oli ladottu turpeita. Kummallekin\nsivustalle oli vielä laitettu korkeat, kenttää kohti mataloituvat\nsuojavallit, joten kentän pohjukka oli aivan kuin jokin suunnaton\nsuppilo.\n\n-- Ei tarvitsisi, ei! Mutta tehdään nyt, koska käsketty on, vastasi\ntoinen ja lähti toverinsa kanssa kentälle hakemaan turpeita.\n\nKun hän oli saanut turpeet ladotuksi, huomasi hän, että lankomies\nkotikylästä oli aivan lähellä.\n\n-- Hei siellä! Tulepas tänne tupakoimaan!\n\nLankomies noudatti kutsua, ja molemmat istahtivat aloitetulle\nturvekerrokselle.\n\n-- No, sinä olet siis jo isäkin! huomautti kutsuja iloisesti.\n\n-- Niin siinä kirjeessä ilmoitettiin, vastasi puhuteltu, ja hänen\nnuoret, terveet kasvonsa punastuivat kuin tytön. Hän alkoi nyppiä\nvaaleita viiksenalkujaan ja lisäsi hämillisen näköisenä:\n\n-- Poika kuuluu olevankin -- ja oikein suuri poika.\n\n-- No, miten sisareni voi? Oliko kirjeessä mitään siitä? Ja entä\n_sinun_ sisaresi?\n\n-- Hyvin voi -- oikein terveen sanottiin olevan! Kaikki siellä hyvin\nvoivat! sanoi sotilas vilkkaasti.\n\nHe istuivat taas ääneti. Nuori isä veti pari savua, mutta sitten savuke\nunohtui käteen; hänen ajatuksensa lensivät kaukaiseen kotiin -- kuin\nsalamannopea lintu. Hän muisti sen lyhyen, onnellisen ajan, minkä oli\nelänyt yhdessä nuoren vaimonsa kanssa. Nytkin muistui mieleen, miten\ntämä viime loman lopussa hyvästellessä oli purskahtanut katkeraan\nitkuun.\n\n-- Pelkäätkö kuolevasi? hän oli pelästyen kysynyt.\n\n-- En, en sitä... Mutta minusta tuntuu niinkuin en enää näkisi sinua.\nNiinkuin _sinä_ kuolisit... Voi, älä mene!\n\nKoko viime yön hän oli ajatellut vaimonsa sanoja ja kärsinyt kauheasti.\nOliko tämä aavistanut...?\n\nMutta nyt hän oli niin sanomattoman iloinen -- kun ei kuitenkaan käynyt\nniin huonosti! Kun nyt pääsisi katsomaan heitä, _molempia_. Lieneekö\n_hän_ laihtunut -- rakas...\n\nToveri näki hänen hiukan hymyilevän itsekseen, ja hänen kasvoissaan\nkuvastui onni ja hellyys -- hänen silmänsä kostuivat. Nuo silmät, jotka\nolivat aivan samanlaiset kuin hänen sisarensakin -- joka odotti häntä.\n\nHänkin alkoi kuvitella, miten hän pääsee täältä -- he menevät heti\nnaimisiin...\n\nHän havahtui unelmistaan kuullessaan lankomiehen puhuvan hiljaa, kuin\nitsekseen:\n\n-- On se mukavaa mennä lomalle kotiin, kun ei ole sitä pientäkään vielä\nnähnyt! Se pikkuinen onkin sitten jo kahden kuukauden.\n\nÄkkiä hän vaikeni ja nousten seisomaan alkoi kuunnella; hän näki\njokaisen pysähtyvän työssään, kaikki katseet kohdistuivat kaupunkia\nkohti.\n\nSieltä kuului omituinen pauhu, jyrinä, humina; se koveni, se kuului\nnopeasti lähenevän, se kiihtyi yhä ankarammaksi, muistuttaen lopulta\nkymmenien junien pauhua -- mutta eihän täällä junia...\n\nSilloin he näkivät, miten ampumakentän alkupäähän porhalsi hurjaa\nvauhtia palkkajoukkojen suurimallisin panssariauto; jatkoi samaa\nvauhtia heitä kohden -- ja sitten kääntyi kentän vasemmalle puolelle.\nHeti sen jäljessä syöksyi toinen, kääntyen oikealle, sitten kolmas,\nneljäs, viides, kuudes -- aina vuorotellen oikealle ja vasemmalle.\n\nHirveä aavistus lennähti sotilaiden mieliin: niin hirveä, että se\ntuntui hyytävän veren heidän suonissaan. He eivät lausuneet sanaakaan,\neivät liikahtaneet -- he vain tuijottivat. Harmaan yhä sakenevan\ntomun lävitse näkyi epäselvästi, että kentälle syöksyi hurjaa\nvauhtia joitakin suuria jyriseviä, harmaita olentoja -- niinkuin\nsatumaiset jättiläissudet olisivat saavuttaneet uupuneen uhrinsa\nja verenhimoisesti muristen kiirehtineet piirittämään sen kaikilta\npuolilta.\n\nMonet luulivat ensin näkevänsä vain kamalaa painajaisunta. Mutta siitä\nei voinut herätä: yhä vain tuli autoja. Sakea tomupilvi oli peittänyt\nkentän toisen pään ikään kuin suurella hunnulla, mutta pauhu yhä\nkiihtyi.\n\nLopulta se alkoi vaimentua ja sitten äkkiä taukosi kokonaan.\n\nSitä mukaa kuin tomu hälveni, paljastui heidän näkyviinsä\npanssariautojen jono, joka sulki heidät ympyräänsä -- niinkuin jokin\npöyristyttävä sadun jättiläiskäärme... Ja heidän takanaan kohoutui\npystysuora kallioseinä!\n\nEi pieni kaniininpoikanenkaan ole jättiläiskäärmeen syleilyssä\navuttomampi, kuin he olivat tuon rautarenkaan puristuksessa. Muutamat\njuoksivat jonkin askeleen kiväärikekoja kohden, mutta pysähtyivät\nmasentuneina -- mitä merkitsivät pienet harjoituskuulat tuota kauheata\nkonerengasta vastaan, jossa ei näkynyt ainoatakaan ihmistä!\n\nVarmuus siitä, että täytyi täysin avuttomana kuolla noin julman\ntyrannin kynsiin, vaikutti kaikkiin järisyttävästi. Jotkut kiristelivät\nhampaitaan hurjan raivon vallassa, ja heidän katseensa muistutti\nhaavoitettujen petojen katsetta. Toiset vapisivat kuin löyhkäävään\nteurastusvajaan vietävät eläimet; harhailevista katseista tuijotti\nmieletön kauhu -- ja he ahtautuivat lähemmäksi toisiaan, läähättäen\nraskaasti kuin kuolemansairaat.\n\nSilloin sama sotilas, joka illalla oli kehoittanut tovereitaan\nrauhallisuuteen, tunkeutui joukon eteen; hänen silmistään näytti\npursuvan tulinen, sammumaton viha, kun hän huusi oudolla, käheällä\näänellä:\n\n-- Pyövelit, pyövelit! Jospa tietäisitte, miten meidän kuolemamme\nkostetaan! Tämä on myöskin _teidän loppunne!_ Ampukaa, pelkurit!\nAmpukaa!\n\nTuhannesta kurkusta kajahti villi, raivokas karjahdus; se jatkui,\npaisui...\n\nMutta silloin tuntui koko auringonpaisteinen avaruus värähtävän,\nräsähtävän; kentän laidalla olevista puista putosi joukoittain\nkellastuneita lehtiä, ja varisparvi lensi pelästyneesti rääkkyen\ntiehensä.\n\nSamalla tapahtui jotakin uskomatonta: tiheä miesjoukko luhistui maahan,\naivan kuin suunnattoman pitkä, näkymätön niittokoneen terä olisi siinä\nnopeasti edennyt -- ja heidän hurja huutonsa heikkeni, tukehtui.\nNiinkuin se olisi lähtenyt vain _yhdestä_ kurkusta, jonka murhaajan\nkoura hitaasti kuristaa.\n\nTakimmaiset pysyivät pystyssä kauimmin ... heristivät nyrkkejään\nkiroillen ja kostoa huutaen, karjuivat sanattomasti kuin mielipuolet;\ntoiset rukoilivat, joku ulvoi kuin hullu koira -- ja muutamat lähtivät\njuoksemaan eteenpäin toverien ruumiitten yli huutaen rukoilevalla\näänellä:\n\n-- Lakatkaa!\n\n-- Me menemme sotaan!\n\n-- Armoa, armoa...\n\nMutta kaikki he lysähtivät maahan ähkyen, koristen...\n\nVasta kun viimeinen oli kaatunut, taukosi parinsadan konekiväärin\ntulimyrsky yht'äkkiä -- ja kummallinen, repelevä kaiku kiiri vielä\nhetken taivaanrannasta toiseen. Tuon kamalan metelin jälkeen tuntui\nsyyspäivän tyyni hiljaisuus miltei peloittavalta.\n\nSen keskeytti moottorin jyskytys: kaksi suurta panssariautoa lähti\nkaatuneita kohden. Niiden lähetessä kuului surmattujen sekasortoisesta\nläjästä vaikeroivia, uhkaavia ja käheitä ääniä:\n\n-- Armoa ... Kristuksen tähden...\n\n-- Kirotut murhaajat!\n\n-- Minä kuolen...\n\nEräs kohotti kättään ja uikutti heikosti, epäinhimillisesti:\n\n-- Minä menen sotaan...\n\nKummastakin autosta astui kymmenkunta miestä; toista ryhmää johti\nsuurikokoinen upseeri, jonka nenän kohdalla oli _musta side_. He\nastuivat lähemmäksi ja paljastivat revolverinsa...\n\nJotkut kaatuneet nousivat vaivalloisesti kyynärpäittensä varaan, heidän\nhimmeät silmänsä kiiluivat vieläkin sammumattomasta vihasta ja uhmasta.\nToiset uhkailivat ja kiroilivat -- eräs ojensi suonenvedontapaisesti\nnyrkkinsä ja koetti huutaa, mutta hänen lävistetty kurkkunsa korisi\nvain käheästi ja veri pursui luodinreiästä. Ainoastaan yksi enää\nrukoili armoa. Mutta palkkaväen upseerit olivat kylmäverisiä...\n\nNuori isä ryömii kotiinpäin. Hän on ryöminyt jo monta päivää ja nyt hän\non nääntymäisillään; veristyneet polvet kirvelevät; mutta hän kuiskaa\nhiljaa itsekseen:\n\n-- Vielä hetkinen -- sitten näen poikani...\n\nSilloin putoaa vieras, vavahteleva käsi hänen kasvoilleen, hänen\nkaulalleen pursuaa jotakin kuumaa, kohisevaa ja hän muistaa taas kaiken.\n\n-- Tahtoisin nähdä vaimoni -- pienen poikani! kuiskaavat hänen\nhuulensa. -- Antakaa minun mennä!\n\nHän ponnistaa kaikki voimansa, mutta ruumis ei liikahda, hän ei jaksa\nhuutaakaan. Taivaan sini on muuttunut harmaaksi -- se näyttää nopeasti\ntummenevan.\n\n-- Jumala, anna minun nähdä pienokaiseni! hän rukoilee yhä kasvavan\nepätoivon vallassa. -- Rakastin vaimoani enemmän kuin sinua, mutta\nanna anteeksi... Anna minun nähdä hänet vielä kerran! Ja poikaseni,\nsillä enhän minä ole häntä koskaan nähnyt... En tuntisi häntä\niankaikkisuudessakaan...\n\nHän aukaisee vaivalloisesti silmänsä, ja hyydyttävä kauhu jäykistää\nhänen ruumiinsa: taivas on sysimusta! Aurinko vielä näkyy -- mutta\n_mustanpunaisena_.\n\nHän on kuulevinaan laukauksia, omituinen kuuma värähdys kiitää hänen\nruumiinsa lävitse. Aurinko sammuu, kaikki sekaantuu, pyörii... Ja\nsitten hän luulee kuiskaavansa:\n\n-- Sinä tiesit sittenkin -- aavistit. -- Mutta tulithan sinä kuitenkin!\nkuulee hän vaimonsa hellyydestä ja surusta värisevän äänen.\n\n-- Pienokainen -- en näe, olen väsynyt -- minua paleltaa. Nosta hänet\npian rinnalleni -- että tietäisin -- lämpiäisin.\n\n-- Kyllähän minä... Mutta etkö sinä näe?\n\nHellä ääni etenee, laukaukset -- kaikki etenevät, kaikki häipyy,\nkatoaa kauaksi. Mutta hän ei enää välitä; jokin lämmin peittää hänen\nrintaansa: se on hänen pienokaisensa lämmin ruumis.\n\n-- Poikaseni -- _oma poikani!_ Nyt nukumme yhdessä -- nuku sinä vain\nminun rinnallani -- olet niin lämmin...\n\nKuului terävä vihellys. Panssariautot lähtivät liikkeelle ihailtavan\nsäännöllisessä jonossa. Sen alkupää peittyi pian sakeaan tomupilveen;\nhetken kuluttua oli viimeinenkin kadonnut kentältä -- kuului vain\nnopeasti etenevä, kumea jymy.\n\n\nVELJIEN VERI HUUTAA.\n\n    \"_Ihmiset!_\n\n    \"Äsken on tapahtunut pöyristyttävän julma rikos!\n\n    \"Samaan aikaan kuin luette tätä, kello puoli 12, viruu L:n\n    ampumakentällä hirveästi silvottuina tuhannen nuorta miestä:\n    meidän veljiämme, poikiamme, rakkaitamme. He vetävät viimeisiä\n    henkäyksiään -- heidän verensä vuotaa parhaillaan kentän hiekkaan.\n    Ja syy: he rohkenivat eilen illalla ilmoittaa, etteivät lähde\n    teurastamaan ihmisiä.\n\n    \"Tämän rikoksen on tehnyt oman maamme _hallitus!_\n\n    \"Ja tämän mustan rikoksensa peittämiseksi aikovat he tehdä vielä\n    kauheamman rikoksen! Sillä tänään kello 12 levitetään kaikkialla,\n    koko maassa hallituksen julistusta, jossa ilmoitetaan, että\n    vihollinen on hyökännyt rajan yli!\n\n    \"Totuuden selville saamiseksi sähkötimme asianomaiselle päällikölle\n    esikuntapäällikön nimessä, ja saimme seuraavan vastauksen:\n\n    \"'Tiedustelunne johdosta on minulla kunnia ilmoittaa, että koko\n    raja-alueella on kaikki erittäin rauhallista. Ei toisella puolella\n    myöskään ole rajavartioita lisätty!\n\n    \"Rajasotajoukkojen päällikkö, Kenraali D:a.'\n\n    \"Se on siis inhottava, _rikoksellinen valhe!_\n\n    \"Ja me olemme saaneet _varman_ tiedon, että hallitus ylihuomenna\n    aikoo _julistaa sodan;_ hukuttaa kansamme vereen!\n\n    \"Ihmiset! Tämän maan monimiljoonainen kansa: saako tuo rikos\n    tapahtua? Vastatkaa!\n\n    \"Tuhannen veljemme äsken silvotut ruumiit huutavat kostoa! Heidän\n    vuodatettu sydänverensä on vielä lämmintä -- ja veljein veri\n    _huutaa maasta:_\n\n    \"-- Pois pyövelit!\n\n    \"-- _Pois joukkomurhat!_\n\n                            \"_Armeijan antimilitaristinen liitto_.\"\n\nTällainen juliste levisi kaikkialle: ensin tehtaisiin, työmaille,\nsitten syrjäkaupunkeihin, ja vihdoin vähän ennen kahtatoista\nkeskikaupungille.\n\nSitä jaettiin tuhansittain. Ja sen vaikutus oli kauhea; ihmiset\nnäyttivät tulevan miltei mielipuoliksi.\n\nJo kauan oli ankarain rangaistusten uhalla kielletty lakot,\nkaikenlaiset kokoukset ja mielenosoitukset. Mutta kun nämä julisteet\nsaapuivat tehtaisiin, vaikeni koneiden jyrinä paikalla -- ja muutaman\nminuutin kuluttua olivat tehtaat tyhjentyneet kuin taikaiskusta;\npomot katselivat kauhistuneina työmiesten lähtöä, uskaltamatta lausua\nsanaakaan -- heidän kasvonsa näyttivät niin peloittavilta. Nuoremmat\nalkoivat juosta keskikaupunkia kohden -- uhkaavina, äänettöminä.\n\nMarcus lähti jo ennen sovittua aikaa; määräpaikkaa lähetessään hän\nhuomasi kuin ilokseen, että kaupunki oli kokonaan savunsekaisen sumun\npeitossa: kirkkojen torninhuiput ja tehtaitten savupiiput vain pistivät\nesiin, ikään kuin jättiläissuuret kannot. Hän tunsi hyvin valtion\ntehtaan valkoisen savupiipun -- ja Julius pudotti julisteet suoraan\npihalle, ja heti hurjinta vauhtia takaisin. Kello 12 he olivat taas\nlentokentällä, eikä heidän poissaolonsa näyttänyt herättäneen mitään\nhuomiota.\n\nSaatuaan koneen suojukseen he ottivat auton, ja Marcus käski ajaa\nkeskikaupungille, sotaministerin palatsin läheisyyteen.\n\nHe astuivat autosta erään puiston reunaan, sillä ministeripalatsin\nedustalla oleva tori oli jo miltei täynnä väkeä. Ja kaikkialta tulvi\nyhtä mittaa lisää.\n\nMarcus tuijotti kasvavaa väkijoukkoa, hänen ajatuksensa kiitivät sinne\ntänne sekavina, kuumeisina.\n\nÄkkiä Marcus kääntyi -- ja kylmät väreet syöksyivät hänen ruumiinsa\nlävitse.\n\nNiinkuin musta laavavirta vyöryy tulivuoren rinnettä alaspäin --\nsamoin läheni esikaupungeista johtavaa valtakatua hurjasti juosten\nkaduntäyteinen, musta miesjoukko. Ja heidän raudoitettujen anturainsa\njyrinässä kuvastui sata kertaa suurempi voima kuin silloin -- kerran...\n\nMarcus nousi penkille ja hämmästyi yhä enemmän: joukko näytti\nloppumattomalta, tulvivalta virralta... Hän muisti lukeneensa jostakin\nmanalan mustasta virrasta, joka kumeasti pauhaten syöksyy eteenpäin --\ntämä joukko muistutti sellaista virtaa.\n\nHän seisoi seisomistaan, katsellen huumaantuneena ohivyöryvää joukkoa,\nnokisia, pahaenteisiä kasvoja. Suuri tori oli miltei täynnä, mutta\njoukon loppua ei näkynyt.\n\n-- Veljet! kuului jostakin mahtava, kiihkeä huuto, ja kaikki\nkäännähtivät sinnepäin. Eräs keski-ikäinen, jäntevä seppä oli noussut\ntorin laidassa olevan muistopatsaan jalustalle. Hän selosti äsken\ntapahtunutta teloitusta ja hänen äänensä vapisi katkeruudesta ja\nvihasta. Hän vaikeni hetken, ojensi sitten nyrkkinsä, ja hänen sanansa\nkajahtivat joukon yli kuin moukarin iskut:\n\n-- Ei niille riitä tuhannen miehen sydänveri! Ne tahtovat kuulla\n_miljoonien_ valitukset ja kuolonhuudot, nähdä miljoonien leskien\nja orpojen kyyneleet! Minä en ymmärrä paljon noista asioista, mutta\nminulla on kuusi lasta -- enkä minä lähde sotaan! Tappakoot vain\ntäällä! Minusta on samantekevää! Mutta _tänne_ minä jään! Hänen äänensä\noli muuttunut lopussa käheäksi, hurjan epätoivoiseksi, ja toverit\nsäestivät häntä kiihkeästi:\n\n-- Oikein puhut!\n\n-- Oikein! Oikein!\n\nSamassa kuului torin toiselta laidalta entistä hurjempi huuto -- ja\nlaukauksia. Ja niinkuin tulvivat virrat keväällä purkautuvat mereen\n-- samoin tulvi torille kaikkialta väkeä -- ja tungos kävi yhä\nankarammaksi.\n\nEnsimmäisen jälkeen nousi jalustalle toinen puhuja, ja kun huudot\nja melu hiukan heikkenivät, kaikui hänen äänensä sointuvana ja\nläpitunkevana.\n\n-- Toverit! Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että nyt vasta ovat\nmaailmansodan iskemät haavat alkaneet vähän parantua; vasta nyt alkaa\nnälkäkuoleman peikko hiukan väistyä -- ja nyt hallitus aikoo sodalla\nsyöstä kansan taaskin äärimmäiseen kurjuuteen.\n\nPuhuja selitteli sotalaitoksen suunnattomia menoja; Marcus hämmästyi\nkuullessaan tuon työmiehen selittelevän niitä ehkä vielä selvemmin ja\nvakuuttavammin kuin Antonius! Puhuja innostui, hänen äänensä muuttui\nyhä voimakkaammaksi, ja kaikki kuuntelivat kiihkeinä ja äänettöminä;\nhän oli yksi heistä ja hänen sanansa tunkeutuivat suoraan heidän\nsydämiinsä:\n\n-- Me varoitamme hallitusta: älköön se tehkö enää tätä rikosta! Me\nvaroitamme _viimeisen kerran_. Ja jos he tästä huolimatta julistavat\nsodan, silloin myöskin _me_ julistamme sodan! Meillä ei ole muuta\nmenetettävää kuin kahleet -- ja sen tähden me tulemme taistelemaan\n_loppuun asti!_ Ja silloin...\n\nMutta nyt kajahti kymmenistätuhansista kurkuista yhtaikaa\nukkosentapainen huuto. Marcuksesta tuntui siltä, kuin olisivat he\ntuossa huudossa tahtoneet huutaa maailmalle pitkät kärsimyksensä,\nkurjuutensa, vihansa ja tuskansa. Puhuja ojensi kätensä hiljaisuutta\nvaatien, huuto asettuikin, ja hän huudahti kiihkeän innostuksen\nvallassa:\n\n-- Veljet! Päättäkäämme tässä, että...\n\nJossakin kajahti teräviä kiväärinlaukauksia: puhujan ääni katkesi\nkummalliseen korahdukseen, ja hän tarttui rintaansa; hän horjui,\nhapuili vapisevin käsin ympärilleen -- niinkuin voimaton, sokea vanhus\n-- ja sitten kuului omituinen, raskas mätkähdys.\n\nEnsin parin sekunnin äänettömyys, mutta sitten tuo musta joukko ärjähti\nkuin suuri petoeläin. Marcuskin miltei kauhistui kuullessaan tuon\nkammottavan karjaisun -- siinä ilmeni niin peloittava voima ja raivo.\n\nSamassa eräs kookas työmies hypähti patsaan jalustalle kasvot\nvääristyneinä. Hän repäisi rajulla tempaisulla puseronsa halki, iski\npaljasta rintaansa luisella nyrkillään ja huusi kuin mieletön:\n\n-- Kurjat murhaajat! Pelkurit! Ampukaa nyt, kun mielenne tekee!\nKyllä _meitä riittää!_ Ettekö osaa ampua? Vaikka minä näytän teille\npaikan! Minä olen vain työmies: mutta minä luin sotilaitten julisteen\nja minäkin kysyn: kuinka kauan me annamme teurastaa itseämme kuin\nkarjaa? Minunkin veljeni kuoli siellä äsken! Ja _minunkin veljeni veri\nhuutaa_...\n\nSilloin hänkin putosi, ja miesjoukon karjunta tukahdutti\nkonekiväärienkin särinän kuulumattomiin.\n\nTorin toiselle laidalle oli saapunut kaksi palkkaväen panssariautoa ja\npaikalla syntyi vimmattu taistelu. Marcus ja Julius olivat keskellä\nsuunnatonta miesjoukkoa ja se kuljetti heitä mukanaan sinne tänne kuin\nmyrskyävä meri lastuja. Taistelusta he eivät nähneet mitään, vain\nkuulivat: konekiväärien rätinää, hurjia huutoja. Kuka oli voitolla,\nsiitä ei saanut tietoa. Toisinaan aalto heitti heidät lähemmäksi,\ntoisinaan kauemmaksi.\n\nLopulta he pääsivät torin reunassa olevaan puistoon. Täällä Marcus\nnousi hetkeksi eräälle penkille ja näki nyt kapinallisten vallanneen\nkaksi panssariautoa -- niinkuin silloin maailmansodan jälkeenkin! Ja\nnyt ne etenivät pakottaen hallituksen joukot perääntymään.\n\nMutta torin toisella puolella, missä konekiväärit oli kohdistettu\ntiheään työläisjoukkoon, kohtasi hänen katseensa surullisen näyn:\nmustana röykkiönä viruivat siellä kuolleet ja haavoittuneet\nsekaisin ... eikä ollut sairasautoja, ei mitään apua. Siellä he saivat\nkuolla verenvuotoon ja avun puutteeseen.\n\nSilloin Marcus näki ilmassa vanhanmallisen lentokoneen, joka pudotteli\npunaisia paperilappuja. Ja miltei heti kuului huutoja:\n\n-- Pois kaduilta!\n\n-- Pois, pois, pois!\n\nJulius otti kadulta yhden lehtisen; siihen oli painettu yksi ainoa\nlause: \"Kaikki aseettomat _heti_ pois kaduilta!\"\n\nJa allekirjoituksena heidän komiteansa nimi!\n\nTuon käskyn vaikutus oli ihmeteltävä. Kadulta kadulle -- suusta suuhun\ntoistettiin sitä miltei voitonriemuisesti. Ja äsken täpötäydet kadut\ntyhjenivät salaperäisellä tavalla. Portit työnnettiin väkirynnäköllä\nauki, ja pihat täyttyivät kuin nuijalla lyöden. He lähtivät\nlentokenttää kohden.\n\nEdestäpäin alkoi kuulua ankaraa jyrinää; heitä vastaan kiiti kaksi\nkevyttä tykistöpatteria. Nuo 500-600-hevosvoimaiset moottorit\njyskivät korviasärkevästi ja katu tärisi ankarasti niiden syöksyessä\nhurjasti ohitse. Ja etummaisessa tykkiautossa istui Augustus kalpeana\nja päättävän näköisenä. Jäljessä kiiti muutamia pikatykeillä ja\nkonekivääreillä varustettuja panssariautoja.\n\n-- Minne ne menevät? kysyi Julius jännittyneenä.\n\n-- Ammus- ja sotatarvikevarastoihin. Tänään päivällä siitä sovittiin.\n\nMarcus näki erään ilmavoimille kuuluvan auton, viittasi sen luokseen,\nja he nousivat siihen.\n\nPienen matkan päässä he kohtasivat parinsadan suuruisen aseistetun\nsotilasjoukon. Sen johtaja, nuori komiteaan kuuluva luutnantti oli\nkalmankalpea ja hänen päänsä oli sidottu; monet sotilaatkin olivat\nhaavoittuneita, kalpeita, kiihtyneitä.\n\n-- Mitä, miten teille kävi? kysyi Julius hätäisesti.\n\n-- Tappio, vastasi nuori upseeri synkästi. -- Suuri enemmistö oli\nhallituksen puolella. Sinne jäi paljon tovereita -- ja meidän täytyi\nlopulta paeta.\n\nSamalla hetkellä alkoi ammusvarastolta kuulua ankaraa tykkien jyrinää.\nLuutnantti hätkähti ja kysyi käheästi:\n\n-- Mitä se on?\n\nMutta kun Marcus kertoi Augustuksen tykistöstä, kirkastuivat\nluutnantin kasvot; kääntyen sotilaihin hän huudahti innostuksesta ja\nmielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:\n\n-- Veljet, me olemme voitolla! Lähtekäämme! Meidän apuamme ehkä\ntarvitaan! Järjestykseen! Mars!\n\nJa he lähtivät.\n\n\nMURHENÄYTELMIÄ.\n\nMarcus muisti sen kasarmin, jossa Brutus oli toimessa. Ja muistaessaan\nBrutuksen olleen epävarman kasarminsa miehistön mielipiteistä\nhän päätti ajaa sen kautta, toimittaakseen sinne apua, jos sitä\ntarvittaisiin. Lähetessään erästä puistoa he huomasivat jo etäältä\ntaistelun merkkejä; Puista oli kaarna karissut, alastomat oksat\nriippuivat kuin katkenneet jäsenet. Nurmikolla virui muutamia\nkuolleita, ja pensaiden takana istui ja loikoili joukko haavoittuneita,\nmonet kuuluivat hiljaa vaikeroivan.\n\nÄkkiä Julius hätkähti ja hypähti autosta...\n\nErään puun alla lepäsi pieni, rääsyinen poika kuolleena. Hänen\nrikkinäisessä puserossaan oli rinnan kohdalla punainen läiskä -- siitä\noli luoti lävistänyt hennon ruumiin. Laihat, paljaat jalat olivat vielä\nsuonenvedontapaisesti koukussa, pienet likaiset kädet nyrkissä.\n\n-- Ahaa! sanoi Marcus pitkään.\n\nHän oli edennyt hiukan ja katsoi ylös siihen puuhun, jonka alla\nmurhattu pienokainen oli.\n\nJulius tunsi kylmien väreiden käyvän ruumiinsa lävitse.\n\nSiellä oli toinen, pienempi -- ehkä viiden-kuudenvuotias poika.\nPienokainen oli jäänyt paksulle oksalle vatsalleen ja takertunut\nkouristuksentapaisella voimalla toiseen oksaan -- aivan kuin eräät\nyölinnut, jotka kuollessaan puristautuvat oksaa vastaan. Hänen\npienet, laihat kasvonsa olivat alaspäin, avoimissa, lasittuneissa\nsilmissä kuvastui hurja kauhu -- ja suu oli jäänyt auki kuin viiltävän\nhätähuudon jälkeen.\n\nHe olivat nähneet äsken kokonaisen röykkiön ruumiita, mutta sekään ei\nvaikuttanut niin järkyttävästi kuin nämä pienet murhatut veljekset.\n\nJulius tuijottaa pienokaisia aivan kuin jähmettyneenä. Hän on ihan\nnäkevinään, miten lapsukaiset kiväärinpaukkeen lähestyessä kiipeävät\npuuhun, vanhempi auttaen ensin pientä veljeänsä. Pikkuveli alkaa pelätä\ntuon räikeän rätinän lähetessä, mutta vanhempi lohduttelee, että täältä\nylhäältä oikein hauska onkin katsella. Ne lähenevät... Pikkuveli alkaa\nitkeä -- ne huomaavat -- nuori upseeri kohottaa pistoolinsa, ampuu...\nEi käy -- toinen nauraa -- sitten ampuvat molemmat... Pikkuveli\nvavahtaa, putoaa monta oksanväliä... Vanhempi laskeutuu nopeasti, mutta\npikkuveli ei voi enää sanoa mitään, korisee vain... Ja äkkiä hänen\nomat kätensä herpautuvat, hän ponnistaa kaikki voimansa -- ei, sormet\nväsyvät, heltiävät -- hän putoaa, otsa paukahtaa kivikovaan käytävään...\n\nNiin heidät oli ammuttu kuin pienet pyynpoikaset, jotka salametsästäjä\nsurmaa niiden ensimmäisellä lentomatkalla.\n\nMiesten lähetessä Brutuksen kasarmia kuului jo kaukaa tavatonta melua\nja huutoja.\n\nMarcus seisautti auton korkean lankkuaidan kohdalle, ja he alkoivat\njännittyneinä kuunnella.\n\nMeteli tuntui yhä kiihtyvän, ovien pauketta, kolinaa, askeleita --\nniinkuin sotilaat olisivat kaikki juosseet pihalle. Ja sitten kuului\npihalta voimakas huuto:\n\n-- Sotilaat! Veljet! Kuulkaa tätä!\n\nMeteli hiljeni, ja sama ääni luki harvaan, läpitunkevalla äänellä\njulistuksen sotilaille. Pääsisältö oli sama kuin yleisölle levitetyssä\n-- mutta sen lisäksi ohjeita, miten on meneteltävä upseereihin\nnähden, samoin ilmoitettiin miten paljon ennestään on kumouksellisia\nupseereita. Julistus päättyi seuraavasti:\n\n    \"Veljet! Tämä olkoon heidän _viimeinen rikoksensa!_ Ottakaa\n    kaikkialla haltuunne ampumatarvikkeet ja asevarastot! Älkää antako\n    enää kenenkään teurastaa aseettomia kansanjoukkoja. Nouskaa veljet!\n    _Nyt on aika tullut_.\n\n                            \"_Armeijan antimilitaristinen liitto_.\"\n\nSyntyi tavaton meteli, josta erotti seuraavia huutoja:\n\n-- Heti arestiin!\n\n-- Upseerit putkaan!\n\n-- Aseet pois niiltä!\n\n-- Aseet pois, heti!\n\nMarcus nousi seisomaan auton istuimelle ja varpailleen nousten\nhän ylettyi näkemään, että sotilaat Brutuksen johdolla nopeasti\npiirittivät upseerien rakennuksen. Ja sitten kuului Brutuksen kiihkeä,\nliikutuksesta värisevä ääni:\n\n-- Hyvät herrat! Se rikos, mikä tänään on tapahtunut, on _liian\nsuuri_. Sen tähden toivomme, että te kaikki, hyvät herrat, yhdytte\nmeihin, astutte veljinä riveihimme! Mutta niillekin, jotka eivät\nkatso voivansa meihin yhtyä, vakuutamme kunniasanallamme täydellisen\nloukkaamattomuuden ja turvan -- ehdolla, että kaikki luovuttavat\naseensa ja pysyvät kasarmissa omissa huoneistoissaan! Eikö niin,\ntoverit?\n\n-- Oikein! Oikein! Me lupaamme kaikki sen! huusivat sotilaat\ninnostuneina.\n\n-- Kaikki! Kaikki!\n\n-- Pyydän siis, että herrat upseerit ilmoittavat mielipiteensä! lausui\nBrutus kuuluvalla äänellä.\n\nSilloin Marcus näki, että upseeriklubin rakennuksessa aukeni vielä pari\nikkunaa -- ja muutamat konekiväärit alkoivat hirveästi säristä.\n\nEtummaiset, niiden joukossa Brutus, vaipuivat maahan -- aivan kuin\ntiheään ihmisrykelmään olisi iskenyt ukkonen.\n\nSyntyi kamala sekasorto; toiset alkoivat juosta sivullepäin, toiset\nalkoivat ampua ikkunoita kohden: kaksi konekivääriä vaikenikin äkkiä.\nRaivon- ja tuskanhuutojen kaikuessa peräytyivät kaikki sivulle, jonne\nkonekivääriä ei voinut suunnata. Mutta satakunta miestä jäi kentälle.\nMonet nousivat alkaen horjuen astella tovereittensa jälkeen; monet\nkaatuivat uudelleen ja jatkoivat matkaansa ryömien, jotkut lähtivät\nheti nelinryömin -- mutta muutamat kohottivat vain päätään ja vaipuivat\nuudelleen maahan kuin vastustamattoman väsymyksen vallassa.\n\nMarcus alkoi vapista: sillä yht'äkkiä kohdistettiin konekiväärien tuli\nnäihin avuttomiin haavoittuneihin ja kuoleviin -- ja hetken kuluttua\nolivat kaikki muuttuneet liikkumattomiksi.\n\nNyt näyttivät sotilaat raivostuvan, hurjistuvan. Villisti huutaen\nhe juoksivat tulesta huolimatta ovia kohden; useita kaatui, mutta\nenemmistö ehti oville; ne iskettiin säpäleiksi, miehet syöksyivät\nvimmastuneina sisään, kuului kirkaisuja, pauketta, räiskettä;\nkonekiväärit vaikenivat yksi toisensa jälkeen -- ja avoimesta ikkunasta\nheitettiin alas jonkun aliupseerin hengetön ruumis. Hyökkääjät\nnähtävästi eivät päässeet kaikkiin sisähuoneisiin, koska sieltä\nkuului pistoolien terävää pauketta: upseerit ampuivat ovien lävitse\nkapinallisia.\n\nÄkkiä juoksivat sotilaat ulos, ja heidän joukostaan kuului moniääninen,\nläpitunkeva huuto:\n\n-- Tulta, tulta, _tulta!_\n\nKuumeisella kiireellä tuotiin öljykannuja, ne vietiin sisään,\nvaleltiinpa öljyllä ulkoseiniäkin -- ja pian leimahti koko rakennus\nilmituleen.\n\nSotilaat peräytyivät hiukan taaksepäin asettuen odottamaan, kiväärit\nampumavalmiina.\n\nPian alkoi palavasta rakennuksesta kuulua ääniä, ja savun lävitse\nryntäsi upseerijoukko ulos, jokaisella kädessään paljastettu miekka,\ntoisessa pistooli.\n\nKuului yksi ainoa kumea karjahdus -- niinkuin suunnattoman suuri\nkahlekoira olisi karjahtanut ... ja upseerit lysähtivät maahan,\nniinkuin jokaisen sääret olisivat äkkiä katkenneet.\n\nJuliuskin oli noussut katsomaan; hän oli muuttunut kauhean kalpeaksi ja\nsopersi vapisevin huulin:\n\n-- Veljeni ... mennään täältä...\n\nHe istahtivat, ja kuljettaja pani auton liikkeelle; mutta he pääsivät\nvain hiljaa eteenpäin -- suljetun portin taakse oli kokoontunut suuri\njoukko uteliaita, jotka jännittyneinä kuuntelivat huutoja, tulen\nkohinaa, ja katselivat ylöspäin kohoavaa, yhä sakenevaa savupatsasta.\n\nHiukan sen jälkeen kun Marcus oli saapunut lentokentälle, ilmestyi\nilmavoimien komentaja henkilökohtaisesti sinne. Hän kutsui Marcuksen\nluokseen ja ilmoitti, ettei yksikään lentäjä saanut toistaiseksi\npoistua mihinkään, ja kaikki koneet oli pidettävä lähtövalmiina.\n\nKaikeksi onneksi hän ei ryhtynyt tarkastamaan koneita -- hän olisi\nsilloin huomannut, että yksi uusista koneista oli poissa.\n\nKenraalin lähdettyä Marcus puhui huolestuneena Antoniukselle:\n\n-- Mitä nyt on tehtävä? Eikö sinun pitäisi olla kaupungilla?\n\nAntonius vastasi hiljaa ja varmasti:\n\n-- Ole huoletta! Minä olen vuosikaudet ajatellut tätä asiaa\nlukemattomilta eri puolilta. Muutamien toverien kanssa olemme\nsuunnitelleet kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten: jokaisella on\n_oma_ tehtävänsä ja omat apulaisensa. Ennen iltaa minua ei tarvita\nmissään, ja silloin me kyllä lähdemme täältä vähin äänin.\n\nHän ilmoitti, että toveri B. oli hartaasti pyydettyään saanut luvan\nkäydä noutamassa 3-4 palloa -- ja nyt hän koneineen odotti kaupungin\nulkopuolella. Jos kapinalliset alkaisivat joutua tappiolle, ilmoittaisi\nAugustus puhelimitse hänelle...\n\nMarcus muisti sen tavattoman voiman ja raivon, mikä pääkomitean\nkokouksessa oli kuvastunut tuon nuoren miehen jäntevillä kasvoilla.\n\n\nASEVARASTOON!\n\nIlta alkoi jo lähetä, mutta yhä jatkui taistelun pauhu kaupungin\neri kulmilla; toisinaan se heikkeni hiukan, toisinaan yltyi melkein\nhirmumyrskyksi. Vain asevaraston taholta kuuluva jyrinä pysyi\nsamanlaisena. Sieltä sai Antonius sanan, että taistelu oli jokseenkin\ntasaväkistä, mutta kaupungilta he eivät saaneet mitään tietoa.\n\nTuo epätietoisuus ja taukoamaton taistelun jyske hermostutti Marcusta\ntavattomasti. Pitkän aikaa hänestä tuntui siltä, että tämä oli samaa\ntaistelua kuin isänkin kaatuessa; hän oli muka kotonaan samoin kuin\nsilloinkin ja kuunteli konekiväärien rätinää. Tajuttuaan taas totuuden\nhän ihmetteli, miten samanlaista kaikki oli kuin silloinkin.\n\n-- Voi, varmaankin hermoni pilaantuivat vankilassa ollessani, hän puhui\nkatkerasti ystävälleen. -- Tuskin voin olla paikallani. En ollut ennen\ntällainen!\n\n-- Älä lainkaan ihmettele! lohdutti Antonius. -- Se johtuu\n_toimettomuudesta!_ Eivät sitä kestä vahvatkaan hermot!\n\nJuuri silloin kuului järeän tykin laukaus asevarastolta päin, ja heti\nsen jälkeen kranaatin räjähdys.\n\n-- Tuo oli luultavasti 28-senttimetrinen haubitsi! sanoi Antonius ja\nlisäsi vakavasti:\n\n-- Kummalla puolella se lienee? Ettei vain hallituksen joukoilla...\n\nPienemmät tykit olivat alkaneet jyristä entistä ankarammin, ja aivan\ntoisaalta, kaupungilta päin, kuului välillä konekiväärien rätinän\nvoittaen ihmisjoukon tuhatääninen huuto.\n\n-- Kunhan eivät vain räjäyttäisi ampumatarvikevarastoa. Voi käydä niin,\nettä tarvitsemme sitäkin, kun meillä... Niin jos ... vihollinen.\n\nAlkoi jo hiukan hämärtää, mutta mitään ratkaisua ei tullut -- tykit\njyrisivät yhä samalla voimalla.\n\nSilloin välähti häikäisevä leimahdus -- niinkuin satakertainen salama;\nsitten jyrähdys, aivan kuin koko avaruus olisi omituisesti revähtänyt\ntaivaanrannasta toiseen -- ja sitä säesti luhistuvan kivirakennuksen\nkamala ryske.\n\n-- Nyt luulen palkkajoukkojen tykistön saaneen tarpeekseen! huudahti\nAntonius hillitysti.\n\n-- Jospa hän vain olisi osannut pudottaa _pienen_ yhtä hyvin kuin\nsuuria?\n\n-- Ole huoletta! Hän on salassa harjoitellut samankokoisella pallolla.\n\n-- Eivät ne todellakaan enää ammu! huudahti Marcus vilkastuen. -- Mutta\nnäetkö sitä?\n\n-- En -- en näe! vastasi Antonius ihmetellen. -- Sitä ei todellakaan\nnäy, vaikka hämärtää vasta tämän verran!\n\n-- Katso! Ettei vain ampumatarvikevarasto alkaisi palaa...? kuiskasi\nMarcus.\n\nHe katsoivat taas äänettöminä. Tykkien jyrinä oli kokonaan tauonnut,\nsilloin tällöin vain kuului asevaraston seuduilta konekiväärin särinää\n-- niinkuin joku olisi leikillään pärryttänyt -- sielläpäin roihusi\nmyöskin valtava tulipalo.\n\nIlma muuttui pimeämmäksi, ja tulipalo tuntui yhä yltyvän. Lisäksi niitä\nalkoi näkyä kolmelta, neljältä eri taholta; niiden loimu leiskahti\ntoisinaan häikäisevän kirkkaaksi, toisinaan hiukan himmeni. Ilma oli\nniin tyyni, että punertava savu nousi miltei pystysuoraan korkeutta\nkohti. Marcuksen mielestä koko miljoonakaupunki oli kuin kohiseva,\nhehkuva jättiläisahjo.\n\nSilloin alkoi läheiseltä kadulta kuulua juoksevien askeleiden\nyhtäjaksoista kopinaa ja välillä epäselviä huutoja:\n\n-- Asevarastoon! Asevarastoon!\n\n-- Asevarasto on vallattu!\n\n-- Nyt saadaan aseita!\n\n-- Aseihin! Aseihin!\n\n-- Mistä ne tietävät? kysyi Marcus hämmästyneenä.\n\nAntonius otti taskustaan punaisen ilmoituslapun ja sanoi tyynesti.\n\n-- Asevaraston valtauksen ilmoittaminen on ollut myös erään toverin\nhuolena. Hänellä ei ole mitään muuta tehtävää -- ja hänen apulaisensa\novat jo kolmen tunnin ajan olleet kaupungin eri puolilla, valmiina\njakamaan nämä liput merkin saatuaan.\n\n-- Mutta ellei sitä olisi onnistuttukaan valloittaa? änkytti Marcus\nhämmästyneenä.\n\n-- Silloin ilmoitukset olisivat olleet tarpeettomat; he olisivat\nkuitenkin odottaneet paikoillaan huomisiltaan.\n\nMarcus oli näkevinään ikään kuin hymyn häivähdyksen Antoniuksen\nhuulilla ja sopersi ihaillen:\n\n-- Sinä olet merkillinen mies.\n\n-- Älähän nyt joutavia! En minä yksin ole ollut... Muutaman toverini\nkanssa olemme jo vuoden ajan harkinneet kukin oman tehtävämme\nyksityiskohtia, ja kaikki, mitä edeltäpäin on voitu valmistaa, on myös\nvalmistettu.\n\nKonekiväärien tuli lakkasi kokonaan; joitakin yksinäisiä\nkiväärinlaukauksia vain kajahti -- niinkuin vanhat, uskolliset\nvahtikoirat, jotka yöllä puoleksi unessakin silloin tällöin haukahtavat.\n\nKun sitten pikatykit yht'äkkiä alkoivat raivoisasti jyristä, vaikutti\nse niin voimakkaasti Marcuksen hermoihin, ettei hän voinut estää\nväristystä. Kiväärien pauke kiihtyi, konekiväärit ärähtivät taas\nuhkaavasti kuin levostaan häirityt villipedot -- tulipalon liekitkin\ntuntuivat yltyvän, punertuvan; kuului epämääräistä ryskettä ja huminaa\nja eräässä paikassa leimahti muutaman kerran punainen tulitöyhtö\nylöspäin -- niinkuin jokin raivostunut hirviö olisi voitonriemuisesti\nhulmauttanut tuliharjaansa. Kaiken lisäksi kuului taas jostakin kaukaa\nentistä hurjempi huuto.\n\n-- Olikohan se avunhuuto? ajatteli Marcus tuskastuneena.\n\n\n\n\nVIIMEINEN ILTA.\n\n\nLAULAEN KUOLEMAAN.\n\nKomiteaan kuuluvat lentäjät olivat päättäneet, että vain Antonius ja\nMarcus menevät kokoukseen: herättäisi liiaksi huomiota, jos monta\nolisi vasten kieltoa poissa. Puoli kahdeksan aikaan illalla ystävykset\nlähtivät hiljaa ulos takaportista.\n\nKaikki tulipalot oli kapinallisten toimesta sammutettu. Tämä puoli\nkaupunkia oli miltei kokonaan heidän hallussaan, ja katuvalaistus oli\nsammutettu.\n\nKun miehet olivat vähän matkaa kulkeneet, ilmestyi pimeydestä tumma\nmöhkäle: panssariauto.\n\nAntonius astui varmana kuljettajan aukolle ja kuiskasi jotakin.\nEtupuolelle ilmestyi pieni punainen lyhty, ja kun he olivat nousseet\nautoon, se lähti liikkeelle hillitysti jymisten.\n\nAutossa oli jo ennestään toveri B. Kun Marcus pimeässä istui hänen\nviereensä, tunsi hän tämän tarttuvan käteensä ja sanovan liikutuksesta\nvärisevällä äänellä:\n\n-- Veljet! Työväenpuolue on julistanut suurlakon kaksi tuntia\ntakaperin! Yksikään juna ei ole sen jälkeen lähtenyt kaupungista --\neikä tule lähtemään! Yksikään pyörä ei huomenna pyöri!\n\nÄänestä soinnahti salaperäinen ilo ja varmuus. Marcus ei ollut koskaan\nkuullut sitä sellaisena. Siitä tarttui häneenkin selittämätöntä\nvarmuutta ja rohkeutta.\n\nHe olivat kulkeneet vasta vähän matkaa, kun he saapuivat katusululle,\njota varustettiin kuumeentapaisella kiireellä. Joukon johtajana\ntoimiva työmies tuli heidän luokseen ja ilmoitti, että N:n torilla\npidettävän kokouksen takia oli tämä puoli kaupunkia kokonaan suljettu\nkatusuluilla, jotteivät palkkajoukot pääsisi aseettomien kimppuun. Hän\nilmoitti, mistä he pääsevät torille.\n\nSanottua paikkaa lähetessään he näkivät yhä enemmän äänettömiä\njoukkoja, jotka kaikki pyrkivät samaan suuntaan kuin hekin; pimeässä he\nnäyttivät epämääräisiltä haamuilta.\n\nEräässä torille johtavan pääkadun risteyksessä seisoi lukuisa\naseellinen joukko, sotilaita, jotka olivat repineet irti olkaimensa,\nja seuraavassa risteyksessä oli luja katusulku pikakivääreineen ja\npikatykkeineen.\n\nEräs nuori upseeri tuli heidän luokseen ja johdatti heidät saman\npoikkikadun ensimmäisestä portista sisään ja sieltä, särjetyn\ntiiliaidan aukosta, toisen pihan kautta samalle kadulle.\n\nLucaksen upea yksityisasunto oli keskikaupungille johtavan pääkadun\nvarrella. Onneksi se oli kapinallisten kaupunginosan puolella, mutta\naivan läheltä kuului taistelun melua. Kun he olivat ajaneet auton\npihaan ja nousseet toverinsa asuntoon, avautui ikkunasta omituinen näky.\n\nNoin sadan metrin päässä oli pieni puutalo alkanut palaa, ja sen\nkellertävässä valossa laittoivat kapinalliset parhaillaan barrikadia.\n\nKaikki kävi uskomattoman nopeasti. He olivat jo aikaisemmin\npysäyttäneet kokonaisen jonon raitiovaunuja. Yksi toisensa jälkeen\nlykättiin lähemmäksi, silmänräpäyksessä tarttuivat niihin kymmenet\nmiehet, ja kevyesti kuin tyhjät tavaralaatikot ne kaatuivat poikittain\nkadulle suureksi röykkiöksi! Siihen joutuivat rikkinäiset autot,\nlähiportit lyötiin säpäleiksi, ja pihoilta tuotiin vaunuja, lankkuja,\nkiviä, vieläpä turpeitakin -- ja röykkiö kasvoi kuin taikavoimalla.\n\nTulipalon loiste kiihtyi yhä, nyt näkyi etäämmällä pari pienempää\npanssariautoa, jotka antoivat silloin tällöin konekiväärien säristä,\nikään kuin koetellakseen, ovatko ne kunnossa.\n\n-- Minä en ymmärrä, miksi ne eivät ammu jatkuvasti? puhui Antonius kuin\nitsekseen. Jospa ne odottavat jotakin...\n\nPaljon ne nytkin tekivät tuhoa. Katusulku oli vielä liian heikko:\nkuulat sinkoilivat vaunujen lävitse kuin pahvilaatikoista.\nHaavoittuneita kannettiin taukoamatta eräälle pihalle, jossa\nvalkohihainen mies (luultavasti lääkäri) näytti kiireisesti häärivän.\nJulius kalpeni, katsellessaan kiikarilla, miten kuolleet siirrettiin\nvain hiukan syrjään.\n\nSilloin kuului toisaalta kiihkeitä huutoja:\n\n-- Tietä, tietä, tietä!\n\nVäkijoukko puristautui seiniä vastaan, ja keskelle aukeni kapea\nväylä, jota myöten noin 50-miehinen aseistettu joukko nopeasti marssi\nkatusulkua kohden.\n\nMutta he eivät ehtineet vielä määräpaikkaansa, kun joukon huuto kajahti\nentistä rajumpana -- ja siinä kuvastui aivan kuin vihaa ja kauhua.\n\nSamassa he näkivät epäselvästi, miten keskikaupungilta läheni\nperäkkäin joitakin suuria, harmaita... Tulipalon kaameassa valossa ne\nmuistuttivat entisajan kömpelöitä jättiläiseläimiä. Noin sadan metrin\npäässä ne asettuivat rinnakkain, seisahtuivat.\n\n-- Minä pelkäsin tuota! huudahti Antonius kiihtyneenä. -- Ne aikovat\nmurtautua tästä torille!\n\n-- Mutta kai tänne heti apua tulee? änkytti Marcus.\n\n-- Tietysti ne tiedot ovat lähettäneet. Mutta sitä ennen... Niillä on\nneljä rynnäkkötykkiä ja useita konekivääreitä. Katso, nyt ne alkavat!\n\nPalavan talon katto putosi sisään ja roihusi nyt suunnattomana\nliekkipatsaana. Ympäristö oli kirkas kuin auringon valossa, ja he\nnäkivät kauhistuneina kapinallisten ainoan panssariauton pirstoutuvan\nmuutamassa sekunnissa -- hyökkääjät olivat kohdistaneet siihen\nkaiken tulensa. Heti sen jälkeen tuli katusulun vuoro. Siellä\nräiskyi, räjähteli; vaununsirpaleet, lankunpätkät sinkoilivat pyrynä,\nja tuo suuri röykkiö hupeni nopeasti, salaperäisesti -- aivan\nkuin hirvittävät, näkymättömät hampaat olisivat sitä raivoisasti\npureksineet. Sulun puolustajia kaatui joukoittain paikalleen -- mutta\nyksikään ei kääntynyt.\n\nJuuri silloin sattui jyrinässä muutaman sekunnin väliaika -- ja nyt\nsululta kajahti marseljeesi! Marcus kuuli sen lähenevän, se vyöryi ohi\n-- kasvaen, kiihtyen kuin pyörremyrsky. Tykit eivät voineet sitä enää\ntukahduttaa!\n\nMarcus tunsi ruumiinsa kylmenevän. Hän näki elämänsä ylevimmän,\n_järkyttävimmän_ näyn: kadun täyttävä työmiesjoukko lähtee kuin\nyksi mies tultasyökseviä panssariautoja kohti; suurin osa heistä\non aseettomia, pikatykkien ja konekiväärien kaamea räiske lähenee,\nmutta he astuvat nopeammin! He tietävät kaatuvansa, mutta he tahtovat\nsuojella tovereitaan ja he etenevät -- he _marssivat laulaen\nkuolemaan!_ Ja kun jyrinä kiihtyy, kiihtyy myös heidän vauhtinsa, ja\nheidän laulunsa uhkaa tukahduttaa tykkienkin jyryn!\n\nSiinä oli jotain järkyttävän suurenmoista. Marcuksen mieleen muistui\nlapsena näkemänsä yliluonnollinen uni viimeisestä tuomiosta. Hän näki\ntakaapäin tulevien sieppaavan kaatuneilta kiväärit, mutta monet eivät\nehtineet ampua laukaustakaan, kun jo vuorostaan kaatuivat.\n\nPikatykit olivat toimineet vasta minuutin verran, mutta Marcuksella\nei ollut mitään käsitystä ajasta, hän näki vain veljiensä,\nnoiden nimettömien sankarien kauhealla tavalla kaatuvan. Kasvot\nliidunvalkoisina hän hypähti paikaltaan, ja hänen sanansa iskivät\nnopeasti kuin kiväärinlaukaukset:\n\n-- Nyt lähden. Hyvästi!\n\n-- Minä myös! yhtyi Antonius.\n\n-- Mutta, hyvät veljet, huudahti Lucas hätääntyneenä -- ettehän te\npienellä panssariautolla saa aikaan muuta kuin oman kuolemanne! Ehkä jo\ntulee apua?\n\nMarcus ei vastannut, hän meni parhaillaan ulos ovesta miltei juosten.\n\nMutta portailla Lucas saavutti heidät, huutaen liikuttuneena,\nriemukkaalla äänellä:\n\n-- Älkää menkö! Jo tulevat! Jo tulevat!\n\nSe tapahtuikin viime hetkellä. Katusulku oli jo miltei kokonaan\ntuhottu, sen etupuolella näkyi musta, kaduntäyttävä kaatuneiden\nröykkiö -- ja nyt vihollisautot olivat yksitellen lähenneet aivan\nbarrikadin jätteiden viereen; niiden taakse oli ilmestynyt vielä\navuksi kymmenkunta autoa: niissä istui satakunta palkkasotilasta\nkonepistooleineen odottamassa, milloin pääsisivät _torille_.\n\nHyökkääjät eivät huomanneet, että väkijoukon suojassa läheni\nAugustuksen neljä kenttätykkiä ja kaksi kaikkein suurinta\npanssariautoa, joissa oli kaksi suurta pikatykkiä, konekivääri ja\nvalonheitin.\n\nNyt seurasi äskeistäkin kamalampi näytelmä.\n\nÄkkiä kohdistettiin hyökkääjiin valonheittimien sokaiseva kirkkaus,\nikkunat tärisivät huumaavasta jyrinästä ja heti eräs palkkajoukon\nauto hajosi, singahti kaikille tahoille! Siinä oli ollut jokin\nvoimakas pommi tahi käsigranaattivarasto -- jonka pikatykin ammus oli\nlävistänyt. Kapinalliset kohdistivat kuulasateen ensin vihollisautojen\npyöriin, ja kun ne olivat kääntämättä, ei yksikään voinut paeta. Ensin\nne omituisesti lyyhistyivät ja kallistelivat, ja hetken kuluttua\nalkoivat yksi toisensa jälkeen kaatuilla kyljelleen -- aivan kuin\nsuuret, kankeat eläimet, jotka ovat saaneet luodin sydämeensä.\n\nMarcus muisti tuhannen teloitettua nuorta miestä, puunoksiin\ntakertuneen poikasen -- ja hän katseli kylmää vahingoniloa tuntien,\nmiten autojen suojassa odottaneet palkkajoukot hävisivät, niinkuin maa\nolisi niellyt heidät kitaansa.\n\nJyrinä lakkasi -- kajahti kaamea, riemuitseva huuto ja mustana\nmaanvieremänä vyöryi valtava miesjoukko ottamaan haltuunsa\nkonekiväärit, lopettamaan viimeisenkin vastarinnan.\n\nKapinallinen pioneerikomppania alkoi repiä katukivitystä ja kiireesti\nluoda vallia tykkien suojaksi. Ja nopeasti marssien saapui paikalle\naseistettuja miesjoukkoja yksi toisensa jälkeen. Sitten näkyi\ntoistakymmentä lähenevää sairasautoa.\n\nLucas katseli katusululle päin ja virkkoin värisevällä äänellä:\n\n-- Kyllä tuolla on kamalaa.\n\n-- Mutta ne eivät päässeet sittenkään torille! sanoi Marcus lujasti.\n\n-- Ei -- eivätkä pääse, lisäsi Antonius.\n\nHeidän kokouksensa päättyi kymmenen minuutin kuluttua. Lucas oli\nsaanut varman tiedon, että sota oli päätetty julistaa seuraavana yönä.\nPäätettiin, että Antonius ja Marcus lähtivät samana yönä viemään\nasiasta tietoa sikäläisille liittolaisille sekä kansainväliselle\npääkomitealle. Miehet ilmoittivat palaavansa klo 6 aamulla.\n\n\nÄÄNI PIMEYDESTÄ.\n\nVaikka kokous oli jo alkanut, vyöryi toria kohden vieläkin mustanaan\ntyömiehiä.\n\nHälytystorvi pärisi miltei yhtä mittaa, ja joukot hajaantuivat kahden\npuolen aivan kuin aallot laivan kulkiessa ja kun punainen lyhty\nhuomattiin, kuului joukosta innostuneita huudahduksia.\n\nLähetessään toria Antonius ja Marcus tapasivat miltei jokaisessa\nkadunristeyksessä aseellisen joukon, olipa parissa paikassa puolivalmis\nkatusulkukin vartiostoineen. Ja torilla, joukon ympärillä, oli vielä\nkaksinkertainen ketju sotilaita ja aseistettuja työmiehiä.\n\nVäkijoukkoja ei täällä voitaisi karjana teurastaa!\n\nHeidän saapuessaan torille kuului paraillaan moniäänistä\nhyväksymishuutoa, josta erotti muutamia sanoja:\n\n-- Oikein, oikein!\n\n-- Sinä puhut totta!\n\nKun he olivat aukaisseet auton yläpanssarin, kajahti pimeydestä\nharvinaisen voimakas, kaunissointuinen ääni:\n\n-- Niin julmasti on meitä sorrettu. Ja minkälainen on meidän elämämme\nmuuten ollut?\n\n-- Ei minun tarvitsisi sitä kysyä, ei ehkä puhuakaan sillä tiedättehän\nsen itsekin kauhistuttavan selvästi. Mutta en voi vaieta! Meidän\nsuumme on ollut _liian_ kauan tuskallisen suukapulan sitoma! Minun,\nteidän, jok'ainoan työläisen sydän on täynnä vuosien tuskaa ja kalvavaa\nkatkeruutta. Meidän on täytynyt nähdä, miten rakkaimpamme ovat\nmenehtyneet nälkään, kylmyyteen, tauteihin. Useimmat pienokaisistamme\novat kuolleet ennenaikaisesti kuin linnunpojat takatalvella -- haudat\novat täyttyneet heidän pienistä, kuihtuneista ruumiistaan...\n\nÄäni värähti, sitten vaikeni yhtäkkiä, aivan kuin tukehtuen. Ja tuossa\nsuunnattomassa joukossa vallitsi syvä, pahaenteinen hiljaisuus. Mutta\nääni pimeydessä muuttui vihlovan katkeraksi ja läpitunkevaksi:\n\n-- Heidän on täytynyt kuolla sen tähden, että viimeisetkin pennimme\non lukemattomina veroina _ryöstetty_ meiltä! Ja näillä rahoilla,\nmeidän rakkaittemme _elämän hinnalla_ on rakennettu panssarilaivoja,\nyhä suurempia mörssäreitä, yhä lujempia linnoituksia, konekiväärejä,\nlentokoneita, panssariautoja -- joiden ainoana tehtävänä on\n_ihmisten murhaaminen_, ihmisruumiitten silpominen mitä hirveimmällä\ntavalla! Ja kaiken tämän lisäksi on omaisiamme kuoleman uhalla viety\nteurastettavaksi. Ja kaikki on täytynyt kärsiä äänettömänä. Keskiajan\ninkvisiittoritkin antoivat uhriensa huutaa, mutta meidän on _täytynyt_\näänettömänä kestää sanomattomat kärsimyksemme. Pienimmästäkin\nvastalauseesta on tovereitamme teljetty vankiloihin, teloitettu, ja\nheidän omaisensa, pienokaisensa ovat jääneet nälkäkuoleman uhreiksi.\nNoin julmalla keinolla on meidät pakotettu vaikenemaan -- ja te\ntunnette tuon suukapulan polttavan tuskan!\n\nÄäni vaikeni hetkeksi, ja torilla vallitsi vieläkin kuolemanhiljaisuus.\nMarcuksen mieleen lennähti kamala mielikuva: noiden kymmenien tuhansien\nmiesten suut olivat vieläkin sidotut kiduttavalla suukapulalla.\n\n-- Tänään on tehty kamala rikos -- mutta mitä se onkaan niiden\n_miljoonien_ uhrien rinnalla, jotka tuleva sota aiheuttaisi!\nNäkymätön puhuja kuvaili elävästi, miten tuleva sota liittoutumisten\nja asetekniikan kehityksen vuoksi tulisi olemaan paljon katkerampi,\njulmempi ja verisempi kuin viime maailmansota; selitti siitä\naiheutuvan kurjuuden ja hädän ja huudahti raskaasti syyttäen: -- Ja\nnyt aikoo hallitus vieläkin pakottaa meidät tuollaiselle miljoonien\nteurastuskentälle! Upottaa maan pöyristyttävään kurjuuden, tuskan ja\nkyynelten mereen!\n\nTuosta elävästä, kuumeisesti sykkivästä pimeydestä kuului matala,\nkumea murahdus. Se ei ollut äänekäs, mutta siinä kuvastui sellainen\npidätetty, raivoisa uhka, että Marcus tunsi kylmien väreitten syöksyvän\nruumistaan pitkin. Tuntui kuin olisi kidutettu jättiläisleijona\nkumeasti murahtaen noussut seisomaan -- ja kita avoinna tuijottanut\nverestävin silmin kiduttajaansa.\n\nJossakin kauempana alkoi taas konekivääri säristä. Ja näkymättömän\npuhujan ääni vapisi mielenliikutuksesta ja katkeruudesta:\n\n-- Hallitus on käskenyt palkkalaisensa murhaamaan meidät, he koettavat\nhurjalla raivolla päästä tämän torin kumpaankin päähän, ampuakseen\nmäsäksi nämä 200-tuhatta ihmistä. Juuri äsken on kaksituhatta\ntoveriamme uhrannut henkensä torjuessaan niitä, heidän ruumiinsa eivät\nole vielä kylmenneet, ja suuri joukko kituu silvottuina, kuolevina...\nJa meidät kaikki tahdotaan tappaa vain sen tähden, että olemme\njoukkomurhien vastustajia!\n\nSen jälkeen puhuja selitti, minkä tähden hallitus niin epätoivoisesti\npitää kiinni sotalaitoksesta, selitti eri puolilta sotien syyt. Hänen\nsanansa putoilivat näkymättömään joukkoon kuin tulikekäleet, hänen\näänensä paisui, siinä kuvastui epätoivon hurja päättäväisyys ja voima:\n\n-- Toverit, veljet! Me olemme kaiken tähänastisen kärsineet -- mutta\ntämä on liikaa! Me olemme olleet äänettömiä, mykkiä orjia -- mutta nyt\nemme voi enää, emme _kestä_ enää! Tämä on kuolemaa pahempi. Nyt meidän\ntäytyy nousta. Me nousemme itsemme, pienokaistemme, miljoonien leskien\nja orpojen nimessä. Ja me sanomme: _seis! Nyt riittää!_\n\nViimeiset sanat tuntuivat pimeästä avaruudesta iskeytyvän joukkoon,\nne huumasivat jokaisen vastustamattomalla voimallaan. Marcus hypähti\nseisoalleen; molemmat nyrkit kohotettuina hän alkoi huutaa kaikin\nvoimin.\n\nMutta hän ei kuullutkaan ääntään, sillä samassa silmänräpäyksessä\nkajahti pimeydestä niin raju huuto, ettei Marcus ollut koskaan\nsellaista kuullut -- se paiskautui seinästä seinään kuin tykkien\njylinä. Samassa leimahti ilmassa raketti, ja ensi kerran Marcus _näki_\n-- mutta punainen valo muutti tuon pikaisen näyn salaperäiseksi,\nuskomattomaksi: mustan meren pinnalla kellui lukemattomia kasvoja,\nsiitä kohosi uhaten satojatuhansia nyrkkejä.\n\nJa huuto jatkui yhä, kiihtyi omasta voimastaan kuin pyörremyrsky.\n\nKun se vihdoin vaikeni, kuului kaukaista kiväärien rätinää; sielläpäin\nnäkyi myös äskensyttyneen tulipalon loimu.\n\n-- Toverit! Tuo ammunta muistuttaa, että meillä on edessämme ankarat\npäivät, puhui sama läpitunkeva ääni kiväärinlaukausten säestämänä. Hän\nselosti lyhyesti asemaa, kehoitti pitämään suurlakon mahdollisimman\ntäydellisenä, etteivät hallituksen joukot saisi muualta apua, ja\nlopetti puheensa seuraavin sanoin:\n\n-- Kun olemme vuosikaudet kärsineet nälkää heidän tähtensä, kun\nmiljoonat meistä ovat kuolleet _heidän sodissaan_, niin miksemme nyt\nkärsisi muutamia päiviä _omassa_ sodassamme -- kuolisi ilomielin _oman_\nasiamme puolesta, lastemme ja tulevien sukupolvien puolesta! Veljet,\npäättäkäämme, että meidän _täytyy_ voittaa -- tai _kuolla viimeiseen\nmieheen!_\n\nNyt puhkeava huuto vaikutti Marcukseen vielä järkyttävämmin: niin,\nsiinä kuvastui epätoivo -- _kuoleman epätoivon voima_. Tulipalo oli\nalkanut valaista tänne asti, ja nyt Marcus epäselvästi näki, miten\ntuo ääretön joukko alkoi liikehtiä niinkuin yöllinen, myrskyävä meri\n-- josta vain silloin tällöin erottaa jotakin epämääräistä, kuohuvaa.\nSelittämättömästä mielijohteesta Marcus sulki hetkeksi silmänsä,\nhän luuli olevansa valtameren rannalla -- ja vuorenkorkuiset aallot\nsyöksyivät kumeasti pauhaten kallioita vasten.\n\nMutta kun huuto vaikeni, oli jossakin lähistöllä alkanut taas taistelu!\nPalkkajoukot yrittivät kai taaskin tunkeutua torille uudesta paikasta!\nSieltäpäin alkoi hetken kuluttua kuulua pikatykin jyrinää. Torilla\nsyntyi vilkas liike; muutamat panssariautot lähtivät porhaltamaan\njyrinää kohden, aseellisten joukkojen saattamana.\n\nAntonius antoi kuljettajalle merkin; he lähtivät taas lentoasemaa kohti.\n\n\nONNELLINEN PÄÄTÖS.\n\nSamana iltana kello yhdeksän aikaan oli pääministerin palatsissa\nsalainen neuvottelukokous kapinan johdosta.\n\nSiellä olivat koolla ministerit, yleisesikunnan suunnitteleva jaosto,\narmeijan ylipäällikkö, ilmavoimien komentaja ja laivaston ylipäällikkö.\nKoko valtakunnan toimeenpaneva hallitusvalta oli saapuvilla.\n\nKokouksessa oli ensin vallinnut jonkin verran hermostunut mieliala,\nmutta nyt se alkoi rauhoittua; yleisesikunnan päällikkö teki\nparhaillaan selvää asemasta ja esiintyi kylmästi, tyynesti ja varmasti;\nvieläpä hän heitti muutamia pistosanojakin liiallisesta hätäilemisestä\n-- sillä sisäisesti hän oli sangen rauhaton; hän ei ollut luullut, että\nteloitukset tulisivat herättämään sellaista mieltenkuohua. Hän lopetti\npuheensa seuraavasti:\n\n-- Täällä on puolittain syytetty minua siitä, että olen eilen\nratkaisevasti vaikuttanut kapinallisen pataljoonan rankaisua koskevaan\npäätökseen. Se on totta! -- minä tein sen! Mutta minä sanoin jo\neilen, että se oli _ainoa keino_. -- En minä muuten ymmärrä, miksi\ntäällä ilmenee, sanoisinko hermostuneisuutta! Sillä meidän asemamme\nei suinkaan horju. Suurin osa kaupunkia on vallassamme; katuvalaistus\ntoimii, ravintolat, vieläpä huvipaikatkin ovat avoinna! Tosin\nasevarasto ja suurin ampumatarvikevarasto ovat mellakoitsijain\nhallussa, mutta se ei merkitse mitään! Sen keinon avulla, jonka herra\npääministeri esitti, lakkaa kapina huomisaamuna. _Ellei_ lakkaisi,\nniin linnoitukset ja ilmavoimat todellisuudessa vallitsevat kaupunkia\n-- pari lentäjää karkottaa nuo uudet \"valloittajat\" kymmenen minuutin\nkuluessa! Me voimme siis rauhallisina odottaa huomispäivää.\n\nKun linnoitusten ylipäällikkö oli ilmoittanut luottavansa\nlinnoitusväkeen, koska se ei tänään ollut yhtynyt kapinaan, kääntyi\npääministeri ilmavoimien komentajan puoleen:\n\n-- Kun ilmavoimat ovat uuden suunnitelmamme todellinen perustus ja\npohja, pyydän vielä kysyä: luotatteko, herra kenraali, täydellisesti\nkaikkiin lentäjiin?\n\nNyt kuului eri puolilta hermostuneita, epävarmoja ääniä:\n\n-- Niin, voitteko _vakuuttaa?_\n\n-- Minkälaisia ovat harjoituspäälliköt ja muut vaikuttavat henkilöt?\n\n-- Heistä pitäisi saada varmuus...\n\nIlmavoimien komentaja näytti harmistuvan ja huomautti myrkyllisesti,\nettä _hänkin_ oli joskus ollut huomaavinaan, mikä voima lentäjissä on\nja oli perustanut näitä varten erikoisen tiedusteluosaston, joka on\npitänyt lentäjiä jo toistakymmentä vuotta silmällä. Osaston ilmoituksen\nmukaan ei nykyinen harjoituspäällikkö ensinnäkään ole harrastanut\nmuuta kuin keksintöjänsä -- ja niistähän luulisi jokaisen isänmaan\nystävän iloitsevan. Varapäällikön keksinnöt ovat myöskin suuriarvoiset,\neikä häntä kai voitane epäillä! Hän on ensinnäkin upporikas, hän on\nkasvattanut ja opettanut parhaat lentäjät! -- ja hänellä on suuri\nvaikutusvalta heihin. Esimerkiksi uusissa koneissa on vain sellaisia,\njoista hän on luvannut vastata...\n\nIlmoitukset tekivät rauhoittavan vaikutuksen ja kaikki kannattivat\npääministerin ehdotusta. Sotaministeri yksin vastusti sillä\nperusteella, että valmistukset jäisivät liian vaillinaisiksi; sen\nohessa hän piti ehdotusta epälaillisena, koska sota virallisesti oli\npäätetty julistaa vasta seuraavana yönä.\n\nPääministerin sileäksi ajellut huulet vetäytyivät tuskin huomattavaan,\nkylmään hymyyn, kun hän puhui:\n\n-- Hyvät herrat! Meidän täytyy ottaa huomioon se poikkeuksellinen\nolotila, jossa olemme. Jos esimerkiksi tulisi tietoon sodan\njulistamisaika, käyttäisivät kapinalliset sitä kiihotusaseena.\nMutta kun huomenaamuna leviää tieto, että _sota on jo syttynyt_,\nja vihollisen lentäjät voivat milloin tahansa tulla pommittamaan\nkaupunkia niin kansa repii kappaleiksi sotilaat, jotka eivät sellaisena\naikana puolusta kotikaupunkiaan. Kun luvataan anteeksianto kaikille\nkapinallisille, jotka heti astuvat riveihin isänmaata puolustamaan\n-- niin tahtoisin nähdä, mitä salaliittolaiset saavat aikaan!\nSodanjulistus siis ensiksikin pelastaa _meidät_ sangen vaikeasta\nasemasta; toiseksi ehtivät meidän lentäjämme hyökätä ensimmäiseksi!\nMiten ja mihin aikaan herra kenraali on suunnitellut hyökkäyksen\ntapahtuvaksi?\n\nIlmavoimien komentaja rykäisi ja sanoi hitaasti:\n\n-- Yleisesikunnan päällikön kanssa suunnittelimme, että retkeen\nottaisivat osaa vain uudet koneet. Koska hämärän aika on meille paras,\nlähdetään täältä vasta kello neljältä. Olen jo käskenyt lentäjien pysyä\npaikoillaan. Ja retkestä on paras ilmoittaa vasta 2 tuntia ennen lähtöä.\n\nKuului yleinen hyväksymisen sorina; sotaministerikin katsoi parhaaksi\nluopua vastustuksesta. Lyhyen keskustelun jälkeen päätettiin julistaa\nsota klo 12 -- siis 3 tunnin kuluttua!\n\nSen jälkeen päätettiin vielä joistakin yksityiskohtaisista\nvalmisteluista, menettelytavoista kapinallisiin nähden ym. pienemmistä\nasioista.\n\nMuutamien puheenvuorojen jälkeen kuului arvokas vasaranpaukahdus, ja\nsitten pääministeri lausui harvaan ja juhlallisesti:\n\n-- Neuvottelu on päättynyt.\n\nHän nousi reippaasti seisomaan, kalpeille kasvoille nousi hauskoja\nryppyjä, ja hänen äänensä muistutti laiskan koulupojan ääntä ikävän\ntunnin loputtua:\n\n-- Ja nyt, hyvät herrat! Koettakaa viihtyä jotenkin hetkinen, sillä\npuolen tunnin kuluttua alkavat illalliset!\n\nSilloin armeijan ylipäällikkö sanoi hieman epäröiden:\n\n-- Teidän ylhäisyytenne! Mitenkä lienee --? Ei kai ole sopimatonta\njuhlia tällaisena yönä, kun...\n\nHän vaikeni neuvottomana, sitten huiskautti kädellään ja lisäsi\nhymyillen:\n\n-- No, enpä tiedä, ajattelin vain -- ja sanoin arveluni...\n\n-- Ensinnäkin pyydän huomauttaa, teidän ylhäisyytenne, että se ei\nole mikään juhla -- ainoastaan yksinkertainen illallinen! lausui\npääministeri vaatimattomasti hymyillen. -- Mutta jos jättäisimme\nsen silleen, tehtäisiin siitä: suurimerkityksellinen, valtiollinen\ntapahtuma. Sitä paitsi tulevan vihollisemme lähettiläs on myös\nkutsuttu tänne, ja kun hän nykyään on hieman levoton ja epätietoinen\naikeistamme, rauhoittaa ehkä hänenkin hermojaan, kun näkee meidät\nrauhallisina.\n\nNuo sanat tuntuivat todella pumpuliin käärityn naskalin pistoilta!\nJotkut nauroivat hillitysti ja vahingoniloisesti. Ja pääministeri\nlisäsi:\n\n-- Niin, voimme kutsua hänet noin 12 aikaan tähän huoneeseen hieman\ntupakoimaan ja samalla ilmoitamme uutisemme! Minä myönnän, hyvät\nherrat, että päätöksemme saattaa olla laiton, sopimaton, arvoton\nmahtavalle valtakunnallemme, ehkä joku sanoo sitä kevytmieliseksikin.\nMutta me uskallamme aina puolustaa sitä: se on ainoa, joka sopii\nnykyiseen asemaan, se on _edullisin_. Ja elämä! hyvät herrat, on\ntärkeämpi kuin vanhat tavat! (Oikein Oikein!) Ja pikku illanvietossamme\nvoimme todella iloita. Sillä minusta tuntuu, että kaikki on hyvin!\nKapinallisten maatapanoaikakin oli jo pari tuntia sitten, ja jos ne\nkerran valvoisivatkin hiukan myöhempään, niin he eivät tule tänne asti\n-- ainakaan _meidän aikanamme_, hyvät herrat! Tuskin milloinkaan.\n\nNäkyi iloisia, hymyileviä kasvoja, kuului naurua, reippaita, hyväksyviä\nhuudahduksia:\n\n-- Oikein sanottu, teidän ylhäisyytenne!\n\n-- Hyvä! Minä kannatan teidän mielipidettänne, herra pääministeri!\n\nMutta he eivät olisi olleet niin äänekkäitä, jos olisivat tienneet,\nettä tulevan vihollismaan lähettiläs istui työhuoneessaan kuulotorvi\nkorvalla ja kynä kädessä.\n\nHänen kotimaassaan oli äsken salaisuudessa keksitty mitä herkin\nkuuntelulaite; sellainen oli nyt yhdistetty hänen puhelimeensa -- jonka\njohto sillä kerralla päättyi _pääministerin virkahuoneen kattoon_.\n\nLähettiläs oli maksanut miljoonan lahjoessaan pääministerin\ntaloudenhoitajan. Mutta nyt hän ajatteli itsekseen, että kymmenenkin\nmiljoonaa olisi ollut huokea hinta siitä tiedosta, minkä hän nyt sai.\n\nKolmen minuutin kuluttua hän sähkötti salakirjaimilla hallitukselleen.\n\n\nJÄNNITTÄVÄT HETKET.\n\nKello läheni puolta kahtatoista.\n\nAntonius ja Marcus seisoivat äänettöminä pienen takaportin pielessä ja\ntuijottivat odottaen pimeyteen.\n\nAntonius katsahti kelloaan, jonka taulu näkyi valoisana pimeässäkin, ja\nsanoi hiljaa:\n\n-- Kauan hän viipyy.\n\n-- Kunhan ei vain olisi onnettomuus tapahtunut? kuiskasi Marcus\nrauhattomasti. Taas he seisoivat pitkän aikaa äänettöminä.\n\n-- Ehkä meidän täytyy lähteä ilman? sanoi Marcus hiljaa.\n\n-- Ei, kyllä täytyy odottaa. Ajattele, jos emme saisi niitä lainkaan\nemmekä voisi auttaa tovereitamme. Nyt on sopivin aika...\n\n-- Mutta jospa ne huomataan koneessa? kysyi Marcus levottomana.\n\n-- Sen tähden minä olen ehdottanut sinulle varaöljysäiliötä, huomautti\nAntonius. -- _Siitä_ ei kukaan ymmärrä koskaan etsiä.\n\nMarcus oli pitkän aikaa sanaton ihmetyksestä; hän muisti, miten\nAntonius oli yllättänyt hänet kerran toisensa jälkeen. Mutta hän ei\nnytkään ollut pahoillaan, tarttui vain ystävänsä käteen, puristi sitä\nlujasti ja sanoi vilpittömästi ihaillen:\n\n-- Veli! Minä olen ollut aika tomppeli! Mutta onpa hyvä, että sinä\nedes...\n\n-- Ahaa! Tuolla hän tulee!\n\nPimeydessä kuului hiljainen, kumea jyrinä, ja panssariauton tumma hahmo\neteni hitaasti heitä kohden seisahtuen pienen matkan päähän portista.\n\nHe menivät auton viereen: siitä astui ulos toveri B. ja kuiskasi hiljaa:\n\n-- Voidaanko ne heti viedä lentokoneisiin?\n\n-- Voidaan, vastasi Antonius ja lisäsi kuin lievästi moittien.\n\n-- Kauan sinä viivyitkin.\n\n-- En uskaltanut ajaa nopeasti -- olisivat voineet räjähtää, hän\npuolusteli hämillään.\n\n-- Voi hyvä veli! Nuo kumikotelot ovat niin valmistetut, että\nlentokone voisi pudota, jokseenkin paljon särkyäkin -- pallojen silti\nräjähtämättä!\n\nAntoniuksen ääni oli taas lämmin ja ystävällinen -- niinkuin hän olisi\nhymyillyt.\n\n-- Oli ikävää, etten paremmin tiedustellut...\n\n-- No, ei se mitään! sanoi Antonius ja lisäsi hiljaa: -- Viedään nyt\nvarovasti sisään, etteivät meidän henkivartijamme näe! Saimme tänne\n200 kaartilaista tykkeineen ja konekivääreineen -- pelkäävät kai\nkapinallisten hyökkäystä.\n\nAutossa oli kaikkiaan neljä eri koteloa; yksi jäi autoon toveri B:lle,\nloput he veivät Marcuksen, Antoniuksen ja erään kolmannen komitealaisen\nkoneeseen.\n\nKun he parhaillaan hiipivät lentokonehallin seinänviertä, näkivät he\npitkän, mustan varjon nopeasti ja äänettömästi lähenevän heitä ja\nkuulivat röyhkeän, hiukan vapisevan äänen:\n\n-- Kuka siellä? Seis!\n\nAntonius aukaisi parhaillaan ovea, työnsi heidät nopeasti sisään ja\nsulki sitten oven. Kun sotilas uudisti kysymyksensä, kuuli Marcus\nAntoniuksen kylmästi kysyvän:\n\n-- Kuka siellä huutaa? Kuka te olette? -- Jahaa!\n\nViimeinen huomautus tuntui hieman pilkalliselta.\n\n-- Eikö tuonne sisälle mennyt joku? kuului taas sotilaan puiseva ääni.\n\n-- Kuka sinne olisi mennyt? kysyi Antonius halveksivasti.\n\n-- Minä menen katsomaan!\n\nLukon kädensija liikahti. Silloin Marcus pelästyi: hänen toverinsa\ntempasi tikarin tupestaan ja liukui ovenpieleen nopeana ja äänettömänä\nkuin varjo. Mutta samassa kuului Antoniuksen karmiva ääni:\n\n-- Jos pelkäätte pimeässä ja tahdotte nähdä, oliko harhanäkynne totta,\nniin menkää vain! Mutta jos tahdotte suojella meitä eläviltä olennoilta\n-- niin minä sanon, että teillä ei ole siellä mitään tekemistä. Kyllä\nme suojelemme itsemme.\n\n-- Käsky, tuota...\n\n-- Täällä käsken minä! Ja nyt minä käsken: _mars!_\n\nHallissa paloi pieni, vihreä lamppu, ja tuossa vihreässä hämärässä\nnäyttivät nuoren lentäjän luisevat kasvot kammottavan kovilta,\npäättäviltä.\n\nKun sotilaan askeleet etenivät, toveri B. pisti nopeasti tikarinsa\ntuppeen. Antonius kiersi oven lukkoon ja kuiskasi avaimenreijästä:\n\n-- Toista tietä.\n\nMarcus hiipi hiljaa eräälle pimeälle käytävälle ja sieltä pienestä\novesta porttikäytävään, jossa Antonius jo odotti. Kun he olivat\nkadulla, kysyi toveri B. hiljaa:\n\n-- Onko tapahtunut mitään erikoista?\n\n-- Olinpa unohtaa! kuiskasi Antonius. -- Vähän kokouksemme jälkeen\nsai sosialistien puoluesihteeri salamerkkisähkösanoman, jossa hänet\nkutsuttiin sodanvaaran vuoksi pidettävään kokoukseen. Eräs virkamies\noli keksinyt sen, ja sihteeri vangittiin. Hän sai siitä tiedon ja ehti\nkirjoittaa kirjeen, jonka viemme. Ja aamulla kello kuusi olemme taas\ntäällä.\n\n-- Ehditteköhän niin pian?\n\n-- Ainakin koetamme, vastasi Marcus ja lisäsi hiljaa:\n\n-- Mutta ellemme ehtisi, ellemme joutuisi enää takaisin, niin koeta\nsitten veli tehdä kaikki mitä voit...\n\n-- Minä teen kaiken, minkä voin! kuului kaikuna liikutuksesta\nkäheytynyt ääni.\n\nHän puristi lujasti toveriensa kättä ja rykäisi, niinkuin olisi aikonut\njotakin sanoa, mutta ei sanonutkaan.\n\n-- Muista sitten veli, että sinulla on vain 10 palloa, huomautti\nAntonius.\n\n-- Menettekö kahdella koneella? kysyi B. hämmästyen.\n\n-- Kyllä, katsos asia on niin, että jos ne aikovat ensi yönä lähteä\nsieltä tänne, niin -- Marcus tulee ilmoittamaan -- minä ehkä jään sinne.\n\n-- Yksin?\n\n-- Teidät kaikki tarvitaan täällä. Palloja minun kylläkin täytyy ottaa\nenemmän -- ja teen sen kuin voin, estääkseni...\n\n-- Hyvä on veli -- minä ymmärrän. Minä en myöskään tule ainoatakaan\nhukkaan heittämään! mutisi B. koleasti, puristi vielä kerran heidän\nkättään ja lähti notkeasti ja äänettömästi astellen pimeyteen.\n\nHe olivat jännittyneinä odottaneet jo lähes puoli tuntia. Kaartilaisen\nhitaat, raskaat askeleet kumisivat kivikovalla kentällä yön\nhiljaisuudessa; toisinaan ei pitkiin aikoihin kuulunut mitään, ja he\nluulivat miehen poistuneen ja tulivat ulos suojuksesta. Mutta kun\nMarcus hetken tuijotti pimeyteen, alkoi kauempana vähitellen häämöttää\njokin liikkumaton pylvääntapainen. Sitten tuo haamu lähti hiljaa\neteenpäin -- aivan kuin rosvo, joka on odottanut sopivaa hetkeä ja\nlähtee äänettömästi hiipien uhrinsa kimppuun.\n\nJossakin kaukana löi tornikello puoli yksi, eivätkä he päässeet\nlähtemään! Marcus tunsi hien nousevan päähänsä, ja hänen täytyi\nkiristellä hiljaa hampaitaan. Antonius oli ulkonaisesti tyynempi, mutta\npimeässäkin hänen silmänsä näyttivät omituisilta.\n\nTietysti olisi voinut lähteä jollakin tekosyyllä, mutta se olisi\nsilloin tullut tietoon.\n\nMarcus katsahti kelloaan: 5 min. yli puoli yksi! Onko mahdollista,\nettä nyt, kun on kysymys miljoonien ihmishenkien pelastuksesta, yksi\ntuollainen saa estellä heitä!\n\n-- Ei, minä lähden katsomaan, vieläkö se on tuolla, kuiskasi Marcus.\n\n-- Se on nyt minun tehtäväni! kuiskasi Julius innokkaasti. --\nLentokoneen ohjaajan täytyy olla koneensa vieressä valmiina. Nyt menen\nminä.\n\nSamassa hän lähti äärimmäisen varovasti hiipimään sinnepäin, missä\nkaartilainen viimeksi oli seissyt.\n\nSiellä ei ollut ketään, hän meni pieneen puistoon -- mikä tuo on...?\n\nJulius tuijotti terävästi eräälle puiston keskellä olevalle penkille.\nHänen ruumiinsa jännittyi, hän tunsi aistiensa teroittuivan ja hän\nhiipi takaapäin penkkiä kohden äänettömänä kuin varjo -- aina välillä\npysähtyen ja kuunnellen.\n\nOo -- hän kuuli kuorsausta! Hän kuunteli hetken, ja hänen aivoissaan\nsyntyi sukkela juoni.\n\nÄärimmäisen varovaisena hän pääsi kuorsaavan sotilaan taakse. Silloin\ntämä liikahti ja murahti hiukan unissaan.\n\nTeeskentelikö hän? -- Vähääkään ajattelematta Julius tarttui tikarinsa\nkahvaan; häntä hiukan vavisutti...\n\nHän seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas.\n\nAivan oikein! Konepistooli oli penkillä sotilaan vieressä! Julius otti\nsen hyvin hiljaa ja lähti samaa tietä takaisin, miltei yhtä varovasti\nkuin tullessakin.\n\nKuumeisen jännityksen vallassa Julius kuiskasi asian tovereilleen.\nKaikki oli valmista, Marcus painoi sähkönappulaa, suuret ovet\naukenivat. Mahdollisimman hiljaa hän ajoi ulos kentälle, ja kun\nAntonius oli ehtinyt myöskin ulos ja Julius noussut paikalleen, pani\nMarcus moottorit käymään ja äänensammuttajat toimimaan.\n\nHän ohjasi loivasti viistoon noin 400 m:n korkeuteen, sitten Julius\nasetti koneen taakse pienen vihreän lyhdyn. Ja kun Julius ilmoitti\nnähneensä Antoniuksen vastamerkin, Marcus pani koneen täyteen vauhtiin.\n\nHe olivat ehkä lentäneet 40-50 km, kun Marcus äkkiä huomasi jotakin\noutoa, joka saattoi hänet silmänräpäyksessä pysäyttämään moottorit ja\nvääntämään merkkilyhdyn sammuksiin.\n\n\n\n\nHELVETTI\n\n\nHE EIVÄT TIEDÄ.\n\nSuuren miljoonakaupungin yllä lepää yö.\n\nSiinä näyttää olevan kaksi kaupunkia -- toinen nukkuu, toinen valvoo.\n\nKapinallisten kaupunginosa ja suuret esikaupungit ovat mustan pimeyden\npeitossa -- ikään kuin murehtien kaatuneita lapsiaan. Näyttää kuin\nihmiset nukkuisivat, tahtoisivat kerätä voimaa huomiseksi -- jolloin\ntaas alkaa epätoivoinen taistelu elämästä ja kuolemasta.\n\nHe eivät tiedä mitään huomisesta.\n\nMutta kaupungin hienoin osa ei nuku. Siellä on valoa, iloa, elämää --.\nKatuvalaistus on illemmalla lisätty täydelliseksi, monet rakennukset\nja palatsit näyttävät ihan ylpeilevän loistossaan. Ravintolat,\nvarieteet, bordellit -- kaikki huvipaikat ovat täynnä väkeä. Viini\nvirtaa, sukkeluudet singahtelevat, huudot ja laulut kaikuvat. Siellä on\nsuurkaupungin kuumeisesti hehkuva yö -- yhtä hillitön, ylimielinen ja\nhuoleton kuin ennenkin.\n\nHe eivät tiedä...\n\nPääministerin palatsin juhla voittaa kaikki toiset. Suuri sali\npeiliseinineen on valaistu lukemattomilla erivärisillä sähkölampuilla\n-- se muistuttaa satumaista valomerta. Utuisina hohtavat siellä\nnaisten-valkoiset harsopuvut, alastomat olkapäät ja käsivarret;\nvalkorinnoilla ja kauloilla säkenöivät jalokivet kuin lukemattomat,\nsalaperäiset tulet -- ja kaiken yllä leviää vieno hajuvesien ja kukkien\ntuoksu.\n\nSeura ei ole kovin lukuisa, mutta siinä on vain valittuja:\nylhäisiä, jalosukuisia. Loistavissa puvuissaan upseerit hymyilevät\nkohteliaasti, ja heidän sirosti kumartaessaan helähtävät rinnoilla\nolevat lukuisat kunniamerkit; frakkipukuisilla välkähtelee vain pari\nkolme arvokkainta ritarimerkkiä. Naiset, sorjavartaloiset, hienot\nnaiset näyttävät ihanilta kuin keijukaiset tuossa ruusunvärisessä\nvalossa. Ja puheensorinan sekä helisevän naurun yli kuuluu kaunista\norkesterinsoittoa.\n\nKevyt illallinen on päättynyt.\n\nPääministeri oli koko illan ollut loistavalla tuulella -- suorastaan\nsäkenöivä. Kaikki kuuntelivat kuin lumottuina hänen sanojaan.\n\nMutta kun kello läheni kahtatoista, olisi tarkka silmä huomannut\nlevottomuutta hänen katseessaan. Lopulta hän antoi salaisen merkin\nsotaministerille ja yleisesikunnan päällikölle ja poistui yksityiseen\ntupakkahuoneeseensa.\n\n-- Missä X:n lähettiläs viipynee? Hän on jo ollut poissa puolitoista\ntuntia!\n\n-- Tietystikään hän ei ole voinut mitään aavistaa, teidän\nylhäisyytenne? kysyi esikuntapäällikkö.\n\n-- Ainakaan hän ei voinut _tietää_ mitään! vastasi pääministeri.\n\n-- Ja hän lupasi poistua vain hetkeksi? kysyi sotaministeri.\n\n-- Niin.\n\n-- Tämä tuntuu omituiselta, tuumi esikuntapäällikkö miettivästi.\n\nPääministeri katsahti kelloonsa ja sanoi sisäisen levottomuuden\nvallassa:\n\n-- Kello lähenee kahtatoista. Ja hänen pitäisi olla saapuvilla\nottamassa vastaan sodanjulistus. Missä hän oikein viipyy...?\n\n-- Hm -- tämä on todellakin -- todellakin kummallista.\n\nJuhlasalissa oli mieliala muuttunut yhä iloisemmaksi. Varsinkin\nhelkkyi naisten nauru hurmaavana. Samppanjan vaikutuksesta hehkuivat\nheidän poskensa ruusuisina, silmänsä loistivat omituisen kosteina --\nkaikkialla näkyi kiehtovia, arkoja ja tulisia katseita, jotka sanovat\nenemmän kuin sadat sanat.\n\nKello löi kaksitoista. Soittajat virittivät jo viulujaan alkavaa\ntanssia varten.\n\n-- Kunnioitettavat naiset ja herrat!\n\nSe oli itse isännän, pääministerin sointuva ääni, ja kaikki vaikenivat\nsilmänräpäyksessä. Mitä hän nyt aikoo puhua? Varmaankin jotakin hauskaa.\n\nMutta hän näyttikin jännittyneeltä, vieläpä kalpealtakin. Hetken\nvaitiolon jälkeen hän lausui hitaasti ja juhlallisesti:\n\n-- Odottaessamme häntä, jolle minun ilmoitukseni oikeastaan kuuluu,\nkäytän tilaisuutta hyväkseni ja ilmoitan teille, korkea-arvoiset\nvieraani -- että tästä hetkestä, kello kahdestatoista lähtien olemme\n_sodassa_ päävihollistamme X:n valtakuntaa vastaan.\n\nNuo sanat putoilivat loistavaan joukkoon kuin sytyttävät tulikipunat.\n\nKasvot kalpenivat, silmät suurenivat, kuului omituinen kahahdus,\nikään kuin kaikki olisivat yht'aikaa huoahtaneet -- ja sitten kajahti\nihastuksen ja hyväksymisen huuto. Joukko liikahti, silmät alkoivat\nhehkua innostuksesta, kaikki oli yhtenä pauhuna. Pääministerin esittämä\neläköön-huuto räjähti niin voimakkaana että ikkunat helähtivät.\n\nPääministeri piti lyhyen puheen, joka kohotti innostuksen huippuunsa.\nJa kun hän lopuksi huomautti, että vihollismaan lähettiläs oli\ntilapäisesti poistunut, luvaten heti palata, huudahtivat kaikki ikään\nkuin huumaantuneina:\n\n-- Tulkoon hän heti!\n\n-- Hakekaa hänet tänne!\n\n-- Me tahdomme nähdä, kun sodanjulistus ilmoitetaan hänelle!\n\n-- Me tahdomme nähdä!\n\n-- Hakekaa hänet!\n\n-- Heti! Heti!\n\nLähettilään asunto oli lähellä, ja pääministeri päätti noudattaa\nylhäisten vieraittensa toivomusta. Pari virkamiestä lähti kiireesti\nautolla lausumaan ministerin kohteliaan toivomuksen, että lähettiläs\nsuvaitsisi saapua...\n\nKaikki tuijottivat uteliaina, jännittyneinä ja voitonriemuisina, kun\novet avautuivat.\n\nMutta virkamiehet palasivatkin ilman lähettilästä. Kuului kärsimättömiä\nhuutoja:\n\n-- Missä hän on?\n\n-- Eikö hän tullutkaan?\n\n-- Mitä tämä merkitsee?\n\nKun melu oli vaiennut, rykäisi toinen virkamies ja puhui hiukan\nvapisevalla äänellä:\n\n-- Palatsin ovet olivat auki, kaikki sekasorron vallassa, ja\npelästyneet palvelijat kertoivat, että lähettiläs rouvineen ja\ntyttärineen oli puoli tuntia takaperin noussut autoon ja lähtenyt --\nKirjoituspöydältä löysimme tämän sähkösanoman.\n\nKuului hämmästyneitä, vihaisia ääniä:\n\n-- Hän on paennut, jottei voitaisi julistaa sotaa!\n\n-- Eivät he siitä niin pääse!\n\n-- Se on pelkurimaista!\n\n-- Sota on julistettu! kajahtaa yli melun pääministerin ääni. -- Ja se\npysyy julistettuna kaikesta huolimatta!\n\n-- Hyvä! Hyvä!\n\n-- Lukekaa sähkösanoma!\n\n-- Hyvä!\n\nSähkösanoma annettiin eräälle virkamiehelle, joka oli äskettäin\nkeksinyt vihollisen salamerkkikielen ja hän alkoi lukea. Mutta hänen\nkasvonsa kalpenivat, ja hänen otsalleen pusertui suuria hikihelmiä;\nsitten hän pyyhki hätäisesti otsaansa, katseli neuvottomasti\nympärilleen, ja paperi vapisi hänen kädessään.\n\n-- Mitä siinä on?\n\n-- Ettekö saa selvää?\n\n-- Kyllä -- mutta, änkytti virkamies.\n\n-- No lukekaa sitten!\n\nVirkamies epäröi vieläkin, mutta silloin kajahti joka taholta\nkärsimättömiä, kiihkeitä huutoja:\n\n-- Mitä siinä on?\n\n-- Lukekaa heti!\n\n-- Lukekaa vihdoinkin!\n\n-- Heti paikalla!\n\n-- Heti, heti!\n\nSilloin virkamies luki käheällä, vapisevalla äänellä: \"Poistukaa\nkaupungista perheinenne puolen tunnin kuluessa _vähintään kymmenen\nkilometrin päähän_. Ulkoministeri.\"\n\nHänen sanansa vaikuttivat kummallisesti loistavaan joukkoon. Useat\nkatsahtivat toisiinsa tolkuttomasti, vieläpä joku hermostuneesti\nnaurahtikin -- ikään kuin olisi joutunut kiusallisen pilanteon\nesineeksi. Mutta muutamat aavistivat hämärästi jotakin hirmuista ja\nalkoivat ankarasti vavista; kuului raskasta hengitystä, omituista\nrykimistä, ja kiduttavan äänettömyyden jälkeen hämmästyneitä,\nhermostuneita ääniä:\n\n-- Mitä tämä oikein merkitsee?\n\n-- Hyvät herrat, mitä tämä on?\n\n-- Selittäkää, selittäkää!\n\nSilloin kajahti yleisesikunnan päällikön terävä, läpitunkeva ääni:\n\n-- Tyyneyttä! Ei mitään hätää! Kutsukaa nopeasti tänne kymmenen\nlentokonetta. -- Kaikki toiset nouskoot heti ilmaan vihollisia vastaan!\n\nSyntyi sekava hälinä. Virkamiehet juoksivat puhelinkoppeihin, mutta\npalasivat heti takaisin kasvot kalpeina änkyttäen katkonaisesti:\n\n-- Ei toimi!\n\n-- Ei kuulu mitään -- vastaanottoasema -- särjetty.\n\n-- En voi ymmärtää...\n\n-- Nyt on kaikki hukassa...\n\nYht'äkkiä kuului vihlova, kauhusta värisevä naisen huuto:\n\n-- Jumalani! Täytyykö meidän kuolla? Jumalani, Jumalani!\n\nSyntyi tavaton sekasorto. Naiset hypähtivät paikoiltaan\nläpitunkevasti kirkuen; näkyi lumivalkoisia kasvoja, tuijottavia\nsilmiä, ja jalokivisormuksilla koristetut kädet vääntelehtivät\nkouristuksentapaisesti. Melusta erotti epäselvästi vain muutamia\nlauseita:\n\n-- Mitä ne aikovat tehdä?\n\n-- Nyt on kaikki hukassa!\n\n-- Jumalani, auta minua!\n\n-- Pelastakaa minut!\n\n-- Jumalan tähden, viekää minut täältä!\n\n-- Täytyykö meidän kuolla?\n\n-- Jumalani, Jumalani!\n\nPääministerin kasvot olivat kauhean näköiset; hän koetti puhua\nrauhoittavia sanoja, mutta hänen käheä äänensä hukkui meluun. Sillä\nkauhu oli vallannut useimmat miehetkin, äskeinen hymyilevä tyyneys oli\nkokonaan kadonnut -- he astelivat neuvottomina edestakaisin, ja heidän\nkatseensa harhaili kuin apua etsien. Kuului tukahdutettuja sadatuksia,\nkäheitä kuiskauksia, naisten kirkaisuja, nyyhkytystä...\n\nYleisesikunnan päällikkö astui keskilattialle; hänen äänensä oli\nvieläkin terävä ja läpitunkeva:\n\n-- Kunnioitettavat naiset ja...\n\nSilloin tapahtui jotakin uskomatonta, yliluonnollista: salin täytti\nkammottava, sokaisevan sinikirkas leimahdus, sadat sähkölamput\nhimmenivät näkymättömiin: sitten kaamea räjähdys, palatsi vavahti\nperustuksia myöten -- kaikki ikkunat särkyivät siruiksi...\n\nJa sitten alkaa kuulua joka puolelta samanlaisia räjähdyksiä. Koko\nkaupungin ikkunat lentävät sirpaleiksi, ja sanomaton kauhu valtaa\nihmiset; he eivät tiedä mistä nuo räjähdykset syntyvät -- tuntuu kuin\naukeaisi maa joka puolelta. Juopuneet selviävät humalastaan, bordellien\nasukkaat lemmenhuumauksestaan, puolialastomat tanssijattaret taukoavat\ntanssista ja jäävät kalpeina paikoilleen. Ja äkkiä sammuvat koko\nkaupungin sähkövalot -- sähkölaitos on räjähtänyt ilmaan. Jossakin,\nluultavasti linnoituksessa, jyrähtää muutamia tykinlaukauksia, mutta\nniiden ääni häipyy heti räjähdysten pauhuun.\n\nPääministerin juhlasali näyttää kamalalta, mutta vielä kamalammilta\nnäyttävät vieraat. Hyydyttävä kauhu on jäykistänyt heidän kielensä,\nkoko olemuksensa; räjähdysten ilmanpaine jyskyttää heidän ruumistaan\nkuin raskaat moukariniskut, kaameat välähdykset sokaisevat heidän\nsilmänsä... Voimakkaimmat miehet seisovat vielä lattialla\näskeisillä paikoillaan, toiset istuvat tuoleilla kumartuneina, silmät\nsuljettuina, painaen käsillään korviaan; muutamat ovat horjuen\nhiipineet ulos. Naiset ovat tarrautuneet miehiinsä, sulhasiinsa,\nrakastajiinsa hukkuvien suonenvedon tapaisella voimalla; näkyy\npyörtyneitä ja kauhusta vapisevia olentoja, jotka ovat peittäneet\npäänsä kuin jäniksenpojat vaaran uhatessa -- kuuluu tukahtunutta\nvoihkinaa, vaikerrusta ja epätoivoisia rukouksia. Ja eräs hyvin\nhieno nainen tunkeutuu nelinryömin suuren pöydän alle -- aivan kuin\nloistavahöyheninen, ammuttu lintu, joka viimeisillä voimillaan koettaa\npaeta pensastoon kuolemaan.\n\nEsikuntapäällikkö on istahtanut nojatuoliin; ja jännittäen äärimmilleen\najatuskykynsä hän käsittää, että nuo kauheat räjähdykset _lähenevät\njoka puolelta_.\n\nTaas pysähtyy ajatus; tylsänä hän tuijottaa kaupungin suurkirkon\nkupolia, joka leimuavassa kajastuksessa kohoutuu mahtavana ja ylpeänä\ntaivasta kohden.\n\nMutta silloin leimahtaa entistä kauhistuttavammin, ja ylös ilmaan\nsyöksähtää jotakin muodotonta, mustanpunaista; niinkuin kirkon paikalle\nolisi äkkiä auennut raivoava tulivuori -- eikä sitten enää ole kirkkoa.\n\nÄkkiä kuuluu takaapäin matalaa naurua. Se on kuin merkki...\n\nRäjähdys tukahduttaa moniäänisen, kaikkialta kuuluvan purskahduksen.\n\nMutta kun sattuu muutaman sekunnin väliaika, tuntee esikuntapäällikkö\nhiustensa nousevan pystyyn.\n\nEpäinhimillinen hohotus -- harakkain inhottava räkätys, vihlovan kimeä\nuikutus, kuolevien hevosten hörhötys -- kaikkein kammottavimmat,\neläimelliset äänet kaikuvat hänen ympärillään.\n\nKaikki tuntuu sekaantuvan, särkyvän; hän tuntee mieletöntä halua yhtyä\ntuohon hirmuiseen kuoroon.\n\n-- Ei! hän kuiskaa. -- Ei!\n\nVielä kerran tuo pieni mies jännittää rautaisen tahtonsa. Hän katsoo\nympärilleen, näkee hirvittäviä, nauravia naamoja. Hänen ohuet huulensa\nvetäytyvät vielä kerran ikään kuin halveksivaan hymyyn.\n\n-- He ovat mielipuolia -- mutta minä -- olen minä! hän on\nkuiskaavinaan. Kun hän näkee lihavan kenraalin suonenvedontapaisesti\nammottavan suun, hän lisää lujasti:\n\n-- He nauravat -- mutta minä -- minä _katselen_ heitä, käsitän...\n\nMutta sitten sattui yhdessä silmänräpäyksessä liikaa: jokin terävä,\nsininen sokaisi silmät, näkymätön nyrkki iski hänet hurjasti tuolin\nselkänojaan, palatsi hypähti, vapisi, mutta mitään _ei kuulunut_ -- pää\nvain kumeasti jymähti; epäselvästi hän näki suuren, harmaan syöksyvän\nikkunasta sisään -- ja jokin vaalea paiskautui lattialle, ponnahti\nhänen jalkojaan vastaan -- pysähtyi...\n\nHän on tukehtumaisillaan kuumuuteen, katkuun; tomu täyttää hänen\nkurkkunsa, pää tuntuu kuolleelta. Leimahdukset lähenevät, rappaus\nputoaa seinäin horjuessa -- ja _kuoleman hiljaisuus!_ Vihdoin hän\nhämärästi käsittää että vastapäätä oleva yöravintola on sortunut ja\nkorvakalvot ovat särkyneet.\n\nKaikki tuntuu särkyneeltä, kaikki pyörii sekavana: jokin hirmuinen,\nnäkymätön lähenee, hän taistelee epätoivoisesti, hän alkaa nääntyä.\n\n-- Ei! Minä olen minä! Ooh -- hän ei kuule edes itse ääntään -- hän\nkatsoo tuskallisesti ympärilleen.\n\nHän näkee vierellään nauruun jäykistyneet kasvot -- samassa tuntuu\nhänen jalallaan jotakin värähtelevää; hän kumartuu -- ja tiilenpätkien\nja soran seassa viruu alaston, vavahteleva naisruumis.\n\nKaikki sekaantuu yhä kummallisemmin, ja kun hän kohottaa katseensa --\nhän näkee sokaisevien leimausten valossa suunnattoman suuren, _nauravan\nsuun_.\n\nSe lähenee, suurenee -- se täyttää koko huoneen. Ja sen _äänettömässä\nnaurussa_ kuvastuu kauhea, villi riemu. Hän tuntee sen valtaavan\nolemuksensa; hän ei voi enää pidättää -- yht'äkkiä hänen päänsä\nheittäytyy taaksepäin, ja hänen naurunsa muistuttaa taivaanvuohen\nkaameata mökötystä pimeänä syysyönä...\n\n\nDE MORTUIS...\n\n-- Mitä? mutisi Marcus tuijottaen terävästi alaspäin.\n\nSiellä läheni hurjaa vauhtia punainen, pyöreä pilkku ja sitten\nsyöksähti heitä vastaan _alapuolelta_ suuri tumma hahmo: _lentokone!_\nJa heti tämän jäljestä toinen, kolmas, neljäs -- niitä tuli kokonainen\npitkä jono, jokaisella punaiset merkkilyhdyt. Hänestä tuntui aivan kuin\nparvi siivekkäitä paholaisia olisi siinä ilkeästi muristen kiitänyt\neteenpäin -- verestävä silmä kostonhimosta ja kiukusta kiiluen. Sinne\nne katosivat pimeyteen -- ja niitä oli ollut vähintään neljäkymmentä!\n\nMarcus oli muutaman hetken kuin jähmettynyt. Mutta sitten hän äkkiä\nmuisti Antoniuksen ja näytti nopeasti merkin: \"Alas!\"\n\nJulius kohdisti valonheittäjän alas, pimeätä maata kohden: siellä\noli lavea, ruskea pelto, siis heinäpelto! Marcus laskeutui sinne\nmahdollisimman nopeasti.\n\nMuutaman hetken kuluttua laskeutui myöskin Antoniuksen kone. Marcus\njuoksi hänen luokseen ja änkytti hätääntyneenä:\n\n-- Mitä tämä on? Ne olivat -- olivatko ne todellakin vihollisia?\n\nAntonius ei näyttänyt kuulevan hänen sanojaan, ei näkevän häntä. Hän\nhypähti kiireisesti alas; käännähti tolkuttomasti koneensa vieressä, ja\nMarcus kuuli hänen mutisevan oudolla, matalalla äänellä:\n\n-- Mitä minä olen tehnyt -- mitä, mitä minä tein?\n\nSitten hän seisahtui tuijottaen pimeyteen; rykäisi käheästi ja kosketti\nkoneellisesti kaulaansa -- siellä kirveli ja poltti jokin kuuma, se\nnousi ylemmäksi...\n\nKolme miljoonaa -- pienokaisetkin. -- Hänen hengityksensä korisi,\nrautainen rengas alkoi kiertyä hänen kaulansa ympärille -- se tuntui\nkiristyvän, kiristyvän. Tapetaanko heidät kaikki nyt heti? Tuleeko hän\nnyt hulluksi? Eihän koskaan ole... Kuoleeko hän?\n\nMarcus näki, miten hän äkkiä repäisi kauluksensa poikki, ähkyen\ntukahtuneesti:\n\n-- Pian se nyt tulee -- ja _minun_ tähteni! Mihin, _mihin_ minä menen?\nNiin, minä myöskin astun helvettiin!\n\nMarcuksen sydäntä pusersi hirveä tuska ja pelästys: hän luuli\nAntoniuksen menettäneen järkensä ja tarttui ystävänsä vapiseviin käsiin\npuhuen liikutuksen vallassa:\n\n-- Veli raukka -- koeta rauhoittua -- eihän se sinun syysi ole, veli.\nEikä sitä voi enää auttaa.\n\nAntonius riuhtaisi itsensä irti sanoen soinnuttomalla äänellä:\n\n-- Se on _minun syyni_. Minä olen ne valmistanut. -- Hän ajatteli\nhetkisen, sitten löi kädellään otsaansa. -- Niin! Ei ilmaiseksi! Ei\nilmaiseksi -- ei!\n\nSitten hän kääntyi apulaisensa puoleen sanoen käheästi ja hätäisesti:\n\n-- Kiitän sinua -- olet ollut uskollinen toveri. Nyt saat astua pois\njos tahdot, sillä... Niin, tahdotko mennä?\n\n-- Miksi minä pois astuisin? tämä kysyi ihmetellen.\n\n-- Katsos, minä en ehkä tule enää takaisin -- niin, en tule!\n\nKuului kolea naurahdus, ja apulainen lausui lujasti:\n\n-- Minä olen paikallani.\n\nAntonius teki nopeasti joitakin valmistuksia pomminpudotuslaitteessa.\nSitten hän astui Marcuksen ja Juliuksen luokse, puristi heidän kättään,\nja hänen vieraalta sointuvassa äänessään kuvastui kauhea tuska ja\nepätoivo:\n\n-- Veljeni -- niin, teitä molempia pidin veljinäni -- Kuvittelin niin\npaljon, ja näin _kävi_. -- Tervehtikää niitä tovereita, jotka vielä\ntapaatte. Minä tiedän myös, että te teette kaiken minkä voitte. Ja nyt\n-- hyvästi.\n\n-- Rakas veljeni! pyysi Julius tukahtuneesti nyyhkyttäen. -- Älä --\nälä...\n\n-- Veljet, minä olen iloinen, että näen teidät nyt juuri -- viimeiseksi\n-- sillä _teitä_ yksin minä olen rakastanut.\n\nJulius painoi päänsä Antoniuksen rinnalle äänettömästi itkien. Tuo\nnäky vaikutti Marcukseen järkyttävästi: niinkuin poika olisi viimeisen\nkerran syleillyt mestauslavalle lähtevää isäänsä. Ja sitten värähti\nmatala ääni -- aivan kuin surumarssin viimeinen akordi:\n\n-- Hyvästi, pikkuveli...\n\nMarcus tunsi kättään lujasti puristettavan, kuuli saman surullisen\nkuiskauksen:\n\n-- Marcus -- koeta tulla onnellisemmaksi kuin minä olen ollut -- sillä\nsinun täytyy _elää_.\n\nViimeisessä sanassa kuvastui peitetty uhka, ja sitten syöksyi suoraan\nsydämeen:\n\n-- Muista Aureliaa!\n\nSamassa sinertävä leimahdus valaisi pariksi sekunniksi koko pohjoisen\ntaivaan... Antonius hypähti nuolennopeana koneeseen, epäselvästi\nhäämötti kohotettu nyrkki -- ja tyynessä yössä kajahti terävänä,\nuhkaavana ja voimakkaana kuin miljoonain joukolle:\n\n-- _Muistakaa tämä yö!_\n\nKuului valtava jyrähdys, ja kun sen omituinen, ratkova kaiku vielä\nkiiriskeli taivaanrannasta toiseen -- syöksyi Antoniuksen kone\nuhkaavasti ulvahtaen ylös pimeyteen.\n\nKaukana kaupungin yllä alkoi leiskua yhtä mittaa, ja ukkosentapaiset\njymähdykset seurasivat vasta pitkän ajan kuluttua.\n\nMarcus tarttui ohjauslaitteeseen, mutta huomasi, että hänen pomminsa\nolivat vielä kotelossa! Vapisevin käsin hän hapuili umpimähkään, otti\nyhden käteensä, aikoen asettaa sen pudotuslaitteeseen.\n\n-- Julius -- minä en ymmärrä, minä tulen hulluksi! En tiedä, miten\ntämä? Ja tuolla -- tuolla, katso nyt!\n\nHänen äänensä vapisi, hänen kätensä vapisivat -- hän ei selviytynyt...\n\nJulius mutisi jotakin hermostuneesti ja välillä vilkaisi sivulleen.\nSiellä kaukana leiskui tuhkatiheään; räjähdysten kaiku kiiri heidän\nylitseen kaameana ryskeenä -- niinkuin tuhannet rynnäkkötykit olisivat\nraivoisasti ampuen kiitäneet salamannopeasti ilmassa.\n\nMutta eihän Antonius asetellut mitään! huudahti Julius äkkiä.\nJa tarkastaessaan he huomasivat, että pommit tulevat kotelosta\nautomaattisesti esiin, kun kotelo vain asetetaan pudotuslaitteeseen.\n\nMarcus pani moottorin käymään ja mutisi tuskallisesti:\n\n-- Jospa nyt on jo myöhäistä! --\n\nMarcus tuijotti tuskasta jähmettyneenä nopeasti lähenevää hirmunäkyä:\nmiljoonakaupunki, josta hän vasta äsken oli lähtenyt, näytti nyt\näärettömältä savu- ja tulimereltä. Ja yhtä mittaa kohoili siitä\nsokaisevia, kirkontornin korkuisia liekkipatsaita, -- ja silloin\npunaisenkeltainen tulimerikin kalpeni kaamean sinertäväksi.\n\nLähetessään Marcus havaitsi, että keskikaupunki oli vielä\nsäästynyt; mutta se pieneni nopeasti. Sillä säännöllisessä,\nvähitellen pienenevässä ympyrässä kiiti kilometrin korkeudessa\nlentokonemuodostelma -- aivan kuin jättiläissuuret, julmat petolinnut,\njotka eivät päästä ainoatakaan uhriansa pakenemaan. Ja niiden\nalapuolella -- ooh!\n\nSilloin Marcus näki hiukan alempana edessäpäin viholliskoneen häviävän\ntuleen -- ja hänen oma koneensa hypähti kuin pelästynyt hevonen. -- Hän\noli tullessaan jo nähnyt ilmassa kolme leimahdusta, mutta hän oli niin\nherpaantunut, että nyt vasta käsitti Antoniuksen olevan toiminnassa!\nHän ohjasi nopeasti parisataa metriä viholliskoneiden yläpuolelle, ja\nhän tunsi julmaa kostoniloa, nähdessään, miten Antonius menetteli --\n_yläpuolelta_ hänen koneensa _näkyi_...\n\nAntoniuksen kone -- joka oli vihollisen yläpuolella, syöksähti äkkiä\neteenpäin; sokaiseva leimahdus, ja viholliskone putosi palavina\nsirpaleina alas tuliseen, räiskyvään syvyyteen.\n\nHeti kun Antonius oli saanut koneensa hillityksi, syöksyi hän seuraavan\nvihollisen kimppuun, ja hetken kuluttua sekin katosi. Tuntui aivan kuin\nnuolennopea kotka olisi pakenevasta kyyhkysparvesta surmannut yhden\ntoisensa jälkeen.\n\nSitten Marcus näki kamalan näyn.\n\nAntonius pudotti taas pomminsa -- mutta vihollisen kone ei\nräjähtänytkään! Pommi räjähti _alhaalla_ heidän syntymäkaupungissaan.\nJa Antonius hiljensi kylmäverisesti vauhtiaan, näytti aivan kuin\nsovittelevan hetkisen -- ja nyt vihollinen katosi siniseen liekkiin.\n\nEihän yksi pommi todella paljoakaan merkinnyt -- kun putoilevat\npommit yhtä mittaa leiskuivat ja räjähtelivät alhaalla kaupungissa!\nViholliskoneita oli liian paljon; ne kiersivät järkähtämättöminä\npienenevää rataansa, välittämättä siitä, vaikka jok'ainoa olisikin\njäänyt tänne -- kunhan vain määräys tuli täytetyksi!\n\nMarcus näki, että sotalaivastoa tuhottiin parhaillaan -- ja\nlentokonehallien paikkaakin oli miltei mahdoton löytää! Se tietysti oli\ntuhottu ensimmäiseksi.\n\nHurja raivo valtasi Marcuksen; hän kiiti nuolena erään viholliskoneen\nkohdalle ja hiljensi vauhtia; hän mietti hetkisen, voisiko pudottaa sen\nkonekivääritulella, mutta muisti sitten, että vihollisen koneissa oli\nerittäin hyvät panssarit.\n\nMarcus asetti jalkansa pomminpudotuslaitteelle...\n\n\nKADOTETTUJEN HUUTO.\n\nMarcus hiljensi koneensa vauhdin mahdollisimman pieneksi ja antoi sen\nkierrellä hiljaa ylöspäin.\n\nHän pyyhki kasvoiltaan virtoina vuotavaa hikeä -- leimahdukset\nlakkasivat, ja vihollisen koneet katosivat näkyvistä.\n\nMutta vain neljäs osa niistä pakeni! Hänen koneensa paremmuuden vuoksi\nhe olivat onnistuneet tuhoamaan niin paljon; hän oli pudottanut kuusi\nkappaletta -- ja Antonius oli tuhonnut vähintään kuusitoista!\n\n-- Herra Jumala! hän kuuli Juliuksen käheästi huutavan ja näki, että\ntämä peitti käsillään tuskasta vääristyneet kasvonsa.\n\nMarcus oli ollut omituisen raivon ja koston huumaustilassa; hän\nymmärsi, miten turhaa heidän ponnistuksensa oli ollut.\n\nMarcuksen kurkusta tunkeutui omituinen voihkaus -- hän pelkäsi\ntulevansa hulluksi.\n\n-- Tai olenko minä ehkä jo mielipuoli? hän änkytti itsekseen\nkauhistuneena. -- Jospa tuo onkin _mielipuolen harhanäky?_\n\nMarcus muisti kertomukset Rooman palosta ja päätti mielessään, että sen\non täytynyt olla lapsenleikkiä verrattuna tuohon leimuavaan, hyppivään,\naaltoilevaan tulimereen -- johon puolen tunnin kuluessa oli hukkunut\n_kolme miljoonaa ihmishenkeä_.\n\nTulimeri...? Ei, vaan helvetti! Marcuksen mieleen palasivat elävästi\näitivainaan kuvaukset helvetistä. Ja hänestä tuntui, että hän _nyt näki\nhelvetin_.\n\nKauhun ja tuskan järkyttämänä hän jupisi tietämättään ääneen:\n\n-- Kolme miljoonaa ihmistä on juuri äsken kärsinyt tuolla kaikkein\nkiduttavimman kuoleman.\n\nSamalla hetkellä kuului alhaalta syvyydestä, tulen mahtavan pauhinan\nyli moniääninen, vertahyydyttävä hätähuuto.\n\nTuo kamala huuto tuntui tunkeutuvan terävänä puukkona hänen rintaansa;\nkoneellisesti hän katsahti alas, ja hänen ruumiinsa alkoi väristä --\nniinkuin puukkoa olisi työnnetty yhä syvemmälle hänen rintaansa.\n\nTuliaavikon keskellä näkyi pieni ala, jossa ei vielä näkynyt liekkejä,\nsen peitti vain sakea savu. Huuto kuului siis tuon läpitunkemattoman,\nmustanpunaisen savupilven _alta_. Siellä saattoi olla kymmeniä tuhansia\nihmisiä -- ja heidän täytyi kaikkien vähitellen...\n\nTaas kuului tuo epäinhimillinen huuto, se oli vielä tukahtuneempi kuin\näsken.\n\n-- Kuule! Kuuntele! huusi Marcus äkkiä kuin mieletön. -- Jos helvetti\nolisi, niin sielläkään _ei voisi_ olla noin kauhistavaa! Ajattele: _ne\ntukehtuvat nyt juuri -- nyt_... Eikö -- eikö se jo taukoa?\n\nMarcus tukki korvansa, mutta se kuului -- kuului... Hän lisäsi koneen\nvauhtia, ohjaten suoraan poispäin, kiersi äänensammuttajat paikaltaan;\nmoottori alkoi vimmatusti surista -- mutta se oli kuuluvinaan\nsittenkin. Hän oli erottavinaan naisten kimeitä kirkaisuja, hullujen\nnaurua, lasten hentoja, rukoilevia ääniä:\n\n-- Äiti, äiti!\n\nVieläkään ei siltä kohdalta noussut liekkejä! Marcus sulki silmänsä\npäästäkseen näkemästä, mutta hän näki entistä enemmän, selvemmin.\nToinen toistaan pöyristyttävämmät näyt palavasta kaupungista kiitivät\nhänen silmiensä editse.\n\n-- Ooh! Pois! huusi Marcus käheästi. -- Lähdetään jonnekin täältä.\nMissä Antonius lienee?\n\nJulius otti kädet kasvoiltaan ja sanoi vapisevin huulin:\n\n-- Minä näin hänen silloin heti -- kohoavan ylöspäin.\n\n\nHIRMUISIA HETKIÄ.\n\nMarcus ohjasi koneensa heti ylöspäin, hän tunsi epämääräistä\nlevottomuutta.\n\nHän ehti tehdä kuusi kierrosta, kun äkkiä tapahtui jotain, vielä\nkaikkea entistä hirmuisempaa.\n\nKoko avaruus tuntui näet yhtenä jättiläissalamana leiskahtavan\ntuleen. Koko näköpiiri, kaukaiset metsät, vuoret, koko maailma\nleimahti aavemaisen sinikirkkaaksi, tulimerikin kalpeni samanlaiseksi.\nVaistomaisesti Marcus tarttui kaikin voimin ohjauspyörään, ja\npitkän, tuskallisen hetken jälkeen ryskähti kone niin ankarasti kuin\nolisi heidän päälleen korkeudesta pudonnut suuri kallionlohkare. He\npaiskautuivat alaspäin hirmuista vauhtia -- ja siellä oli tuo riehuva\nhelvetti!\n\nIsku oli lyönyt Marcuksen miltei tainnoksiin, mutta onneksi hän jaksoi\nkäsittää epätoivoisen tilansa. Hän koetti ohjata vaakasuoraan, mutta\nvauhti oli liian hirveä; ohjauslaite vapisi hänen kädessään -- ja\nhelvetti läheni.\n\nSiinä silmänräpäyksessä hän huomasi, että moottorit kävivät vain\npuolella nopeudella. Salamannopeasti _täysi_ vauhti, viimeinen\nepätoivoinen ponnistus ohjauksessa; konekin värisi aivan kuin elävä\nolento ankarasta ponnistuksesta -- mutta vihdoin se lensi vaakasuoraan!\n\nMutta he olivatkin jo mustanpunaisen savun keskellä. Viimeiseksi Marcus\nnäki sen lävitse leiskuvia liekkejä, hän luuli palavansa, ja kamala\npauhu tuntui voitonriemuisesti ulvovan: _myöhäistä!_\n\nSavu sokaisi Marcuksen, hän oli tukehtumaisillaan, ja kone oli\nvinhasti _pyörivinään ympäri_ -- ikään kuin suunnaton hyrrä; päässä\njyskyi hirveästi, mutta hammasta purren hän ohjasi ylöspäin, väänsi\nlisävauhdin venttiilin auki -- pian, pian ylöspäin!\n\nSitten hän tunsi saavansa ilmaa! Hän alkoi rajusti yskiä, mutta taas\nhän veti keuhkoihinsa ilmaa! Ylemmäksi! Silmiä kirveli niin ankarasti,\nkuin olisi niihin ruiskutettu jotain tulista ainetta.\n\n-- Aah! hänen rinnastaan kohosi raskas huokaus. Vihdoinkin raitista,\nihanaa ilmaa! Silmätkin jo pysyivät auki!\n\nNyt vasta hän huomasi, että Julius oli kumartunut paikalleen eteenpäin\nkuin avuton juopunut, käsi riippui hervottomana alhaalla -- pyörtynyt...\n\nMarcus tunsi värisevänsä, muistaessaan, miten vähällä oli, ettei hän\nitse pyörtynyt. Vielä muutama henkäys paksumpaa savua -- ja he olisivat\npudonneet alas, hävinneet sinne kuin kaksi vesipisaraa hehkuvaan\nsulatusuuniin.\n\nHän tunsi kummallista liikutusta: niinkuin tämä kone, hänen koneensa\nolisi ollut elävä olento, uskollinen ystävä, joka oli pelastanut hänet\nhirmuisesta kuolemasta.\n\n-- Särkyiköhän koneeni? ajatteli Marcus ja kiersi äänensammuttajat\npaikoilleen, kuullakseen, rätisikö kone jostakin. Ei rätissyt.\n\nMarcus alkoi kuunnella.\n\nEi -- ihmisääntä ei enää kuulunut; nekin, jotka äsken huusivat liekkien\nkauhistavassa syleilyssä, olivat jo vaienneet -- he eivät enää\ntunteneet tuskaa.\n\nMutta kaikki nielevä tuli ulvoi, kohisi, ryskyi -- se pauhasi\nmahtavammin kuin myrskyävä valtameri. Ja vielä senkin yli kuului\ntoisinaan luhistuvien kivirakennusten kumeaa jyrinää.\n\nMarcus päätti laskeutua alas -- mutta mihin! Hän ei tietänyt enää,\nmissä oli, kaikki oli muuttunut vieraaksi.\n\nSilloin hän huomasi tuliaavikon keskellä aivan kuin tulivirran. Se\nkiilsi ja välkkyi kuin sadun tulessa asustava kultakäärme -- se värisi\nkuin saaliinhimosta.\n\nJoen asemasta Marcus tiesi, että tällä puolella oli ollut ylhäisön\nhuviloita ja heti kaupungin ulkopuolella suuri kilpa-ajokenttä,\nautorata, tennis- ja jalkapallokenttiä ym. Ja se oli tuulen\nyläpuolella. Marcus ohjasi heti sinnepäin.\n\nKirkkaassa punakeltaisessa valossa hän huomasi ensiksi suuren, soikean\nrenkaan: autoradan.\n\nAavemaisessa valossa hän näki kirjavan, juoksevan ihmisjoukon. Oliko\nsiellä _valkopukuisiakin_ -- syysyönä?\n\nSieltä kuului omituista huutoakin, mutta Marcus ei kiinnittänyt siihen\nhuomiota. Kummallinen raukeus valtasi hänet kokemansa tavattoman\njännityksen jälkeen ja hämärä ihmettely siitä, että pääsi vielä maahan\n-- että sai elää tuon kaiken hirvittävän jälkeen.\n\nHän kiersi vielä yhden ympyrän ja laskeutui sitten keskelle\nkilpa-ajokenttää.\n\nHän istui hetken liikkumatta pitäen kiinni ohjauspyörästä. Hän kuuli\npitkäveteistä huutoa, mutta omituinen raukeus valtasi hänet yhä\nvoimakkaampana, oli niin suloista levähtää -- hän oli nukkumaisillaan.\n\nMutta silloin huuto kuului lähempää -- se oli...\n\nHän katsahti taakseen -- ja niinkuin patonsa särkenyt hyökyaalto vyöryi\nheitä kohden sekava, punertavan kirjava joukko. Ja huuto -- niin siitä\nei _saattanut_ enää erehtyä -- se oli niin hirvittävä kuin susilauman\nriemu-ulvonta, sen nähdessä takaa-ajetun hevosen nääntyneenä kaatuvan\nlumeen.\n\nJulius muuttui aivan kalpeaksi ja sanoi käheällä äänellä:\n\n-- Ne tulevat tappamaan meitä.\n\n-- Niin kai, sanoi Marcus ja näytti vieläkin omituisen\nvälinpitämättömältä. Mutta kun joukko oli noin 70-80 m:n päässä, hän\nhypähti seisoalleen huudahtaen:\n\n-- Ei! Emme anna tappaa itseämme! Konekivääri heitä kohden, ja ammu\nilmaan heti kun sanon! Ei missään tapauksessa joukkoon!\n\nJo näkyi heiluvia nyrkkejä, ammottavia suita, tylsiä silmiä -- ja\nonnettomien huuto tukahdutti hetkeksi tulenkin kohinan.\n\nMarcus oli huomannut käsiensä vapisevan, odottaessaan hyökkääjäin\nlähenemistä. Mutta kun tuli toiminnan hetki, oli hermostus kadonnut.\nHän nousi seisoalleen ja heilauttaen käsiään huusi kaikin voimin:\n\n-- Kansalaiset! En ole vihollinen! Seisahtukaa!\n\nVaivoin hän kuuli oman äänensä!\n\nOnneksi oli lentokoneen kori verraten korkea ja myös jonkin verran\npanssaroitu: muuten heidät olisi suorastaan tallattu jalkoihin. Pari\nmiestä koetti kiivetä lentokoneeseen, mutta hän työnsi heidät takaisin,\ntarttui konepistooliin ja huusi hurjasti:\n\n-- Takaisin! Ammun! Ettekö kuule! Seisahtukaa!\n\nKonepistoolin vaikutuksesta joukko pysähtyi, kirkuen villisti:\n\n-- Kuolema lasten pyöveleille!\n\n-- Pian tuleen! Tuleen!\n\n-- Konna, missä on lapseni!\n\n-- He pääsevät _omaan_ tuleensa!\n\n-- Pian paistumaan!\n\n-- Paistumaan! Paistumaan!\n\nVieläkin Marcus viittoili ja huusi kaikin voimin. Äkkiä muuttui joukon\nhuuto hurjan voitonriemuiseksi -- ja hän tunsi, miten raudanluja,\nluinen koura tarttui hänen niskaansa.\n\nMarcus käännähti rajusti ja iski samassa hyökkääjää kyynärpäällään\nrinnan alle; mutta koura ei hellittänyt, kynnet tunkeutuivat vain ihoon\nkuin petoeläimen kynnet. Marcus ponnisti kaiken voimansa, pudotti\nhyökkääjän ja huudahti läpitunkevasti:\n\n-- Ammu!\n\nParikymmentä miestä koetti parhaillaan kiivetä koneeseen, mutta kun\nkonekiväärin terävä rätinä puuskahti miltei heidän kasvoilleen, vaikeni\nhuuto, ja useimmat kääntyivät pakoon.\n\nJulius lopetti, ja samalla hetkellä Marcus huusi läpitunkevasti:\n\n-- Ihmisraukat! Oletteko tulleet mielipuoliksi? Ettekö näe, että olen\nystävä?\n\nJoukko pysähtyi kuin epäröiden. Ja nyt Marcus alkoi vavista; nuo\nihmisraukat olivat miltei kaikki puolialastomia: miehillä housut,\ntoisilla paita, joillakin vain rääsy keskiruumiin ympärillä, ja monet\nolivat antaneet viimeisetkin riekaleensa pienokaisilleen; niiden\nväsynyttä itkua kuului kaikkialta.\n\nSilloin Marcus näki nuoren, aivan alastoman äidin pitelevän\npienokaistaan.\n\nTämä vaikutti järkyttävästi Marcukseen; mitään ajattelematta hän\nsieppasi huovan, hyppäsi alas ja kietaisi sen nopeasti naisen ympärille.\n\nTeko vaikutti joukkoon enemmän kuin mitkään sanat; monet alkoivat\nitkien ja soperrellen tunkeutua hänen luokseen pyytäen anteeksi\nmenettelyään.\n\n-- Ystäväni -- ystävä raukat! änkytti Marcus liikuttuneena. -- Minä\nkyllä ymmärrän, että...\n\n-- Mutta miksi te ammuitte meitä? keskeytti äkkiä uhkaava miehen ääni.\n\n-- Ettekö ymmärrä, että me ammuimme ilmaan! Kun te -- muistakaa vain,\nmiten te...\n\n-- Niin, niin, meissä oli syy!\n\n-- Hyvä on! Hyvä! Hyvä!\n\n-- Te olette ihmisiä!\n\n\n\n\nTULIMEREN RANNALLA\n\n\nODOTTAMATON KOHTAUS.\n\nMarcus nousi koneeseen, ja kun hän punertavassa valossa näki tuon\npuolialastoman, nyyhkyttävän joukon, valtasi hänet vastustamaton\nliikutus ja sääli.\n\nViitaten palavaan kaupunkiin hän koetti puhua joitain lohdutuksen\nsanoja. Hän ei muistanut itsekään, mitä puhui; sitä vain muisteli\nvakuuttaneensa, etteivät heidän omaisensa olleet turhaan kuolleet.\n\nVaiettuaan Marcus kuuli tulen kohinasta huolimatta erään kiihkeän\nnaisäänen, joka vaikutti häneen omituisesti:\n\n-- Päästäkää minut! Se on hän! Hän elää!\n\nHän näki _Aurelian_ tulevan valkeissa alusvaatteissaan, musta tukka\nhajallaan.\n\nJa Marcus mutisi kuin kaiku:\n\n-- Hän _elää_.\n\nMarcus katsoi kuin kuumehoureissa: juuri tuollaisena hän oli kuvitellut\ntytön vankilassa, silloin kamalana yönä.\n\nJa taas kuului kiihkeänä värisevänä riemuhuutona:\n\n-- Hän elää, _elää!_\n\nTyttö koetti tunkeutua lentokonetta kohden -- Marcus näki hänen\nkaatuvan.\n\nSitten Marcus tunsi vain hämärästi, että hän rajulla voimalla tempoili\nihmisiä tieltään, huutaen kiihkeästi:\n\n-- Tietä! Päästäkää! Pois tieltä!\n\nKaikki tuntui omituisen sekavalta. Hän tunsi Julian, näki hänen\npyörtyneen, kantoi hänet koneen pehmeään nojatuoliin ja kallisti sen\nmakuusohvaksi -- sitten hän puki tytön ylle oman pehmeän turkkinsa.\n\nJulia aukaisi silmänsä ja vavahti ensin pelästyneenä. Mutta kun hän\nkatsahti Marcusta silmiin, kuvastui hänen katseessaan rakkautta,\nriemua, rukousta; hän aikoi sanoa jotakin, mutta hänen huulensa\nalkoivat vavista -- ja suuret kyynelet tunkeutuivat pitkien mustien\nsilmäripsien välistä.\n\nMarcuksen valtasi syvä liikutus. Hän laskeutui polvilleen ja suuteli\ntytön kalpeita, vapisevia huulia.\n\nKatkonaisesti itkien Julia kertoi, että hän oli ollut yksin kotona, isä\noli lähtenyt illalla pääministerin luokse juhlaan. Heti ensimmäisen\njyrähdyksen jälkeen hän oli pelästyneenä noussut vuoteelta ja lähtenyt\njuoksemaan; hämärästi vain muisti, että viereinen huvila räjähti ja\nalkoi palaa, sytyttäen heidänkin huvilansa. Hän ei muistanut sitäkään,\nmiten oli joutunut urheilukentälle -- hän oli vain juossut... Sitten\nhän katsoi taas sivulleen, äärettömään, pauhaavaan tulimereen ja alkoi\nvavista, huutaa ja itkeä hysteerisesti.\n\nMarcuksella oli haavoittumisen varalta morfiinia ja hän antoi sitä\nJulialle -- yön tapaukset olivat koskeneet liiaksi tytön hermoihin.\n\nJulia näyttikin rauhoittuvan, kasvoilta katosi vähitellen tuskan ja\nkauhun ilme; katse muuttui raukeaksi, ja vihdoin hän nukkui.\n\nMarcus istui hänen viereensä ja katseli tytön laihtuneita kasvoja:\n_nyt_ ne olivat täydelleen samannäköiset kuin Aurelian.\n\nSekavat tunteet valtasivat Marcuksen mielen. Hän tunsi katumusta\najatellessaan, että Julia oli laihtunut ja kalvennut juuri hänen\ntähtensä -- sillä sen hän nyt varmasti tiesi, että Julia rakasti häntä.\nEikä hän ollut edes käynyt tervehtimässä tyttö parkaa. Ei edes Aurelian\ntähden.\n\nTytön kasvoille tuli tuskallinen ilme, hän värähti koko ruumiiltaan;\nluultavasti hän näki jotain äskeisistä tapauksista unissaan.\n\nPeite oli liukunut hänen jaloiltaan; Marcus nousi niitä peittämään ja\nhuomasi, että silkkisukat olivat rikki -- ja hento jalkapohja kokonaan\nverillä -- soran ja terävien kivien repelemä.\n\nSyvä liikutus, hellyys, ja vielä jokin ennen tuntematon tunne tulvahti\nMarcuksen mieleen; hän olisi heti tahtonut tehdä jotakin Julian vuoksi,\nrukoilla häneltä anteeksi, ettei ollut ymmärtänyt... Suudella noita\njalkoja, jotka olivat pienet ja hennot kuin lapsen jalat.\n\n-- Sillä tavalla hän siis kuoli.\n\nMarcus hätkähti, kuullessaan tuon matalan, tukahtuneen äänen -- ja\nnähdessään Juliuksen tuijottavan palavaa kaupunkia. Tämän katseessa\nkuvastui omituinen, jähmettynyt tuska.\n\nTuo ääni herätti Marcuksen kuin unesta. Hänen mieleensä syöksyi\nyhtaikaa katkera suru, tuska ja kauhunsekainen ihailu: _Antonius!_\nHäntä ei enää koskaan nähdä. Yksikään kuolevainen ei tule koskaan\ntietämään, missä hänen ruumiinsa on. Hän meni Juliuksen luokse, tarttui\ntämän käteen, puhuen oudon innostuksen vallassa: -- Niin veli -- hän\nkuoli niinkuin oli elänytkin. Hän tahtoi saada aikaan _suurta_ -- ja\nkun noin kävi, niin hän ainakin kuoli suurenmoisella tavalla. Sillä hän\noli mies -- _voimakas mies_.\n\nKalpeina ja äänettöminä he taas tuijottivat kamalaa näytelmää.\nTasangolta oli alkanut puhaltaa jääkylmä syystuuli. Toisinaan leyhähti\ntulimeren polttava henkäys tänne asti, mutta alastomain ihmisraukkojen\noli miltei heti täytynyt siirtyä lähemmäksi tulta. Keltaista tuliseinää\nvasten näytti heidän joukkonsa rauhattomalta haamujoukolta. Ja\ntoisinaan kuului sieltä tulen pauhinan ylitse vihlovaa kirkunaa, itkua\nja vaikerrusta.\n\nMarcus havahtui tylsyydestään, väristessään vilusta. Hän luuli ensin\nolevansa kuumeessa, mutta sitten hän huomasi, että tuuli oli vähitellen\nkiihtynyt myrskyntapaiseksi, jota tulimeren hirveä kuumuuskaan ei\njaksanut yhtä mittaa läpäistä -- sinne olikin matkaa lähes kaksi\nkilometriä. Julius värisi myöskin, ja Juliankin kasvot ja kädet\ntuntuivat kylmiltä.\n\n-- Julius -- meidän täytyy myöskin siirtyä lähemmäksi, hän huomautti\nhiljaa.\n\nKilpa-ajokentän keskusta oli aivan tasaista, kovaa nurmea. Marcus pani\nlentokoneen liikkeelle, ja kumipyörillään se vyöryi palavaa kaupunkia\nkohden -- hiljaa, äänettömästi -- niinkuin jokin tropiikin kauhea\njättiläishyönteinen olisi varovasti ryöminyt matkailijan nuotiota\nkohden.\n\nJo löyhähti vastaan niin tulinen henkäys, että Marcus sulki silmänsä ja\nkumartui. Ja hän ihmetteli, miten nuo ihmisraukat voivat sitä kestää.\n\nMutta lähemmäksi tultuaan hän huomasi, että tuliseinän ja onnettoman\njoukon välillä oli vinottain lähes ihmisenkorkuinen kiviaita -- se\nsuojeli pahimmalta kuumotukselta.\n\n\nPIENOKAISET.\n\nKun Marcus hiljalleen ohjasi lähemmäksi onnettomien joukkoa, hän luuli\nsilmiensä pettävän -- kaikki tuntui mielettömältä, kuumehoureisen\nnäyltä.\n\nKamalan sekasortoisena kaaoksena liikehti onnettomien joukko: varsinkin\npuolialastomat naiset näyttivät aivan kuin etsivän jotakin polttavan\ntuskan pakottamina. Jotkut seisahtuivat välillä väännellen käsiään,\ntoiset kurottivat niitä tuskallisesti tulimerta kohden -- niinkuin\nolisivat möyryävältä tulihirviöltä rukoilleet armoa, rakkaittensa\nelämää.\n\nMuutamat makasivat kuolleitten tavoin maassa, kasvot nurmikkoon\npainettuna näkyi suonenvedontapaisesti vavahtelevia vartaloita, ja\njotkut peittivät kasvonsa kyyristyen aivan kuin murhaajan kuoliniskua\nodottaessaan.\n\nMutta kun Marcus oli kääntänyt koneen tuulta vasten ja pysäyttänyt\nmoottorin, hän huomasi, että näkyäkin kamalampi oli joukon melu.\nSiitä kuului vihlovaa itkua, valitusta, kirkaisuja; vihan, tuskan\nja epätoivon huutoja; jäntevien nyrkkien noustessa kajahti kauheita\nkirouksia ja uhkauksia, muutamat rukoilivat suurella äänellä Jumalaa;\njoku etsi kiihkeästi vaimoansa, ja useat naiset huusivat lakkaamatta\nmiestensä ja lastensa nimiä -- näkyi myös itkusta nääntyneitä\nharhailevia pienokaisia, heidän ääntään ei enää kuulunut.\n\nMutta toisinaan kuului kiviaidan vierestä tuskanhuuto, joka tunkeutui\nsydämeen veitsenterävänä, viiltävänä. Ja Marcus näki siellä olentoja,\njotka kiemurtelivat poljettujen matojen lailla; siellä olivat palaneet.\n\nKun hän niiden joukossa näki muutamien pienokaisten vääristyneitä\nkasvoja, muistui Marcuksen mieleen, miten hänen paljaalle jalalleen\nkivääritehtaassa kerran oli roiskahtanut sulaa terästä. Hän oli nytkin\ntuntevinaan saman tulisen tuskan.\n\nHetken hän seisoi, otti sitten vapisevin käsin morfiinipullon ja\nruiskun sekä hypähti alas.\n\nHänen täytyi sulkea silmänsä, saapuessaan kiviaidan luokse -- hänen\nhampaansa alkoivat kalista.\n\nMiehiltä oli palanut parta, hiukset, paita -- ja valkealla iholla näkyi\nhäikäisevän punaisia läiskiä; mutta näitäkin hirveämmiltä näyttivät\nmustuneet kohdat -- ja lapset...\n\nHeitä oli sillä kohtaa vain neljä: kolme pientä poikaa, ja noin\n8-vuotias, laiha tyttö -- ja juuri tämä tyttöparka oli palanut\npahimmin. Hänen vaalea, silkinhieno tukkansa oli kärventynyt vain\nlatvoista, mutta selittämättömällä tavalla oli pieni käsi kärventynyt\nmustaksi -- päältäpäin nahkakin käpertynyt. Pienokainen aukoili suutaan\nkuin kivellä puusta pudotettu lintu -- ja kuolevan linnun varpailta\nnäyttivät myös nuo hennot, mustuneet sormet. Poikaset huusivat\nsydäntäsärkevästi, mutta tyttöraukka vaikeroi vain hiljaa -- ikäänkuin\nkuolemanväsyneenä.\n\nMarcuksen silmissä tuntui hämärtävän; hän kuuli kuin unessa erään\nvärisevän naisäänen huudahtavan:\n\n-- Jumala siunatkoon teitä!\n\nJa eräs keski-ikäinen mies, jonka kasvot hehkuivat tulipunaisina, ähkyi\nkäheästi:\n\n-- Ettekö voisi antaa minullekin? Maksaisin...\n\n-- Ja minulle! Minulle! kuului kaikkialta vaikeroivia ääniä.\n\nMarcus kääntyi heihin, ja hänen äänensä kuului tukahtuneelta:\n\n-- Ystäväni -- ystävä raukat... Ei ole muuta kuin näille --\npienokaisille...\n\nSitten kuului matala tuskallinen ääni:\n\n-- No, me olemme edes miehiä -- kuolkaamme vain! Mutta kun nuo pienet\nlapsiraukat saavat kitua niin hirveästi...\n\n-- Antakaa heille pian!\n\nMarcus antoi ensin pojille, ja kaksi heistä oli jo lakannut itkemästä.\n\nKun Marcus tuli tyttöparan luokse tarttuen hänen hentoon käsivarteensa,\nvääntyi pienille sinertäville kasvoille hirveä tuska, ja hän kuiskasi\naivan kuin viimeisillä voimillaan:\n\n-- Äiti -- polttaa...\n\nTuo heikko ääni ja ilme vaikuttivat Marcukseen kummallisesti. Tuntui\nsiltä, kuin olisi pienokainen ollut jo kauan sairaana -- niinkuin hän\nolisi kuullut äänettömän kuiskauksen: En voi, en _jaksa_ enää -- olen\nniin pieni, heikko. Armahtakaa -- antakaa minun vihdoinkin -- kuolla --\nkärsin niin kovin!\n\n-- Pieni -- pieni lapsiraukka -- sinun ei tarvitsekaan enää kärsiä! oli\nMarcus kuiskaavinaan. Ja hän antoi pienokaiselle niin paljon, että tämä\nvaikeni heti: näytti nopeasti vaipuvan syvään uneen.\n\nMarcus ei tuntenut pientäkään katumusta -- päinvastoin hän hiukan\nrauhoittui. Sitten hän otti lapsen varovasti syliinsä sanoen:\n\n-- Vien hänet koneeseen nukkumaan, siellä on pehmeämpää.\n\nIhmisjoukon raivokas huuto mylvähti sekavana, rajuna pyörremyrskynä,\ntukahduttaen hetkeksi tulenkin pauhun. Vain vaivoin saattoi siitä\nerottaa muutamia sanoja:\n\n-- Voi murhaajia!\n\n-- Kuka on tämän tehnyt?\n\n-- Konnat! Missä on lapseni?\n\n-- Nyt on tuomiopäivä!\n\n-- Helvetti on jo sytytetty valmiiksi!\n\n-- Jumala, armahda meitä!\n\n-- Rukoilkaamme!\n\n-- Minä olen enkeli! Enkeli! Vihdoinkin sain siivet!\n\n\nMIELIPUOLET.\n\nJulius tarttui äkkiä suonenvedontapaisesti Marcuksen käsivarteen ja\nänkytti:\n\n-- Herra Jumala! Katso, _heitä_ -- _on kymmenittäin!_\n\nMarcus oli kaiken aikaa _nähnyt_ jotain tavatonta, mutta hän ei ollut\npannut siihen huomiota. Nyt hän tarkasteli noita onnettomia -- ja hänen\nselkäänsä kylmäsi.\n\nMuutamat istuivat maassa liikkumattomina tai hiljaa huojutellen itseään\nja tuijottivat tylsällä kauhulla liekkeihin; eräs loikki nelinryömin\nmaassa, haukkuen kuin koira; ja heti hyökkäsivät monet hänen jälkeensä,\nmatkien eri eläinten huutoja. Heitäkin kauheampi oli eräs papin\nnäköinen mies, joka tavattomalla kiireellä juoksenteli edestakaisin\nhien vuotaessa virtana hänen kasvoiltaan; välillä hän tömisti kenttää\npaljaalla, paksulla jalallaan ja huusi ankaralla saarnaäänellä:\n\n-- Nouskaa haudoistanne! _Hän_ tulee heti! Valvokaa ja rukoilkaa!\n\nHän vaikeni, kuunnellen tuskallisen jännityksen vallassa; sitten alkoi\nhyppiä tasajalkaa, jotta tanner tömisi. Taukosi taas hengästyneenä ja\närjyi yhä ankarammin:\n\n-- Älkää yrittäkö piiloutua! Kyllä minä näen, että vielä puuttuu\nseitsemän kappaletta! Minun toimekseni on annettu ajaa teidät ylös\n-- ja minä _ajankin_ teidät ylös -- ellei muuten niin ruoskilla ja\nskorpioneilla!\n\nÄkkiä hänen hikiset kasvonsa muuttuivat kauhusta kuolemankalpeiksi, ja\nhän alkoi käheästi parkua:\n\n-- Mi -- mitä --? Ette nouse _minun_ käskystäni.. Koska... Niin, minä\ntein sen! Minä siunasin sotajoukkoja ja -- ja rukoilin... Mutta minä\ntein _velvollisuuteni_ -- tein sen _esimiesteni käskystä!_ Enkä minä\ntiennyt, että minun syntini tähden tulisi viimeinen tuomio. Nouskaa,\nsanon minä! Sillä tietäkää, te niskurit ja hitaat sydämestä: minä olen\nHerran, Sebaothin enkeli! Ja tämä on minulle toimeksi annettu.\n\nEräs tavattoman pitkä, laiha mies oli hiljaa kiivennyt kiviaidalle.\nHänen yllään oli vain valkoinen, leveähihainen yöpaita; hänen kalpeat\nkasvonsa vääristyivät peloittavasti, ja hän heilutti pitkiä käsiään,\nkarjaisten hirmustuneella äänellä:\n\n-- Voi siunaus, väärä profeetta, valehtelija -- joka olet juopunut\nvalittujen verestä! Tiedä sinä! Tietäkää kaikki -- tietäköön koko maan\npiiri: minä kutsun julistan: _tulkaa tuomiolle!_\n\nKuului vihlova kauhunhuuto. Suurin osa, varsinkin naisista, oli yön\ntapauksista pelästynyt miltei mielettömäksi. Kun nuo kauheat sanat\nkajahtivat heidän takanaan ja he kääntyessään näkivät pitkän, valkean\nolennon, pimenivät heidän silmänsä, he luulivat todella näkevänsä\nviimeisen tuomion julistajan. Monen järki sammui, kuului käheätä,\nuikuttavaa naurua, joka muistutti nälkäisten lintujen huutoa. Sekasorto\nkiihtyi, kuului kauhistuneita, kimakoita kirkaisuja:\n\n-- Herra, anna anteeksi!\n\n-- Olemme kuunnelleet väärää profeettaa.\n\n-- Armahda! Armahda!\n\nSitten kuului metelin yli voimakas miehenääni:\n\n-- Ihmis-raukat! Ettekö näe, että hän on hullu?\n\nMielipuoli oli huudoista välittämättä jatkanut kaiken aikaa puhettaan.\nHän oli unohtanut henkilökohtaisen vihansa, hänen äänensä oli muuttunut\njylisevän juhlalliseksi:\n\n-- Niinkuin pitkäisen tuli leimahtaa idästä hamaan länteen, niin on\nmyös Ihmisen pojan tulemus! Sillä silloin pitää suuren vaivan oleman\nja ihmiset pitää nääntymän pelvon ja odotuksen tähden! Ja elementit\npalavuudesta sulavat.\n\nJotkut koettivat tunkeutua joukon lävitse, ja mielipuoli karjaisi\nkammottavalla äänellä:\n\n-- Menkäät pois minun tyköäni, te kirotut, _tuohon_ iankaikkiseen\ntuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen enkeleillensä! Siellä\npitää oleman itku ja hammasten kiristys! Ja kuolema ja helvetti\nheitettiin tuliseen järveen, ja tämä _on se toinen kuolema!_\n\nVasta nyt hänen äänensä lakkasi kuulumasta -- puhkesi sellainen\nulvonta, kiljunta, että Julius kumartui koettaen tukkia korviaan.\nOnnettomat ihmisraukat olivat alkaneet tapella keskenään: toiset\ntahtoivat saada mielipuolen alas aidalta, mutta joukko pelästyneitä,\nhulluja ja hysteerisiä naisia seisoi tiellä kiljuvana, mielettömänä\nmuurina. Heidän ulvontansa tukahdutti toisinaan tulenkin pauhun.\nMieletön huitoi ja huusi taukoamatta -- ja kaiken ylitse valoi raivoava\ntulimeri verisen hohteensa. Vain toisinaan kuului melun yli joitakin\nyksityisiä huutoja:\n\n-- Pois mielipuoli!\n\n-- Älkää koskeko häneen!\n\n-- Jumala, ole armollinen!\n\n-- Alas sieltä! Muuten kaikki tulevat hulluiksi!\n\n-- Peljätkää herran vihaa!\n\nNyt hypähti Julius seisomaan ja ähkyi kauhistuneella äänellä --\nniinkuin hänkin olisi tullut mielipuoleksi:\n\n-- Marcus! Pois! Pian -- minä en kestä kauempaa.\n\nMarcus nousi nopeasti ylös istahtaen ohjauspaikalleen -- ja samalla\nhetkellä kuului melun yli luonnottoman terävä, kiljuva naisääni:\n\n-- _Älkää rohjetko koskea herran enkeliin!_ Hän on tullut kutsumaan\nteitä viimeiselle tuomiolle -- ja te aiotte tappaa _hänet!_\n\nMarcus pani nopeasti moottorin käymään ja lentokone alkoi hiljalleen\nedetä, mutta yhtenä ulvovana hornankuorona yhtyivät mielipuolet\njohtajattarensa huutoon. Marcus kiihdytti vauhtia, mutta vinkuvien\npiiskaniskujen tavoin satelivat takaapäin yön surkeimpien uhrien huudot:\n\n-- Oi jumalattomat -- niskurit!\n\n-- Tahdotteko estää viimeisen tuomion?\n\n-- Herra on murskaava tomuksi!\n\n-- Helvetti on jo sytytetty teitä varten!\n\n-- Ha ha ha! He he he!\n\n-- Katsokaa, kuinka se loistaa!\n\n-- Tahdotteko murhata _enkelin_ -- julmurit!\n\n-- He ovat piruja, piruja!\n\n-- Katsokaa, niillä on sarvet ja hännät!\n\n-- Menkää takaisin helvettiinne!\n\n-- Tuonne takaisin -- saatanat!\n\n-- Rukoilkaamme!\n\nSitä mukaa kuin he etenivät, häipyivät sanat kuulumattomiin sekaantuen\nhuumaavaksi meluksi. Julius katsahti taakseen ja näki jotakin sekavaa,\nheiluvia nyrkkejä, pyörivää, kuin villiä tanssia -- ja hänestä tuntui,\nettä noiden mielettömien yläpuolella tanssi tyhjässä ilmassa parvi\npunaisia paholaisia, iloisina vartioiden uhrejaan. Mutta lopulta hän\nkäsitti, että kiviaidalla juoksenteli ja tappeli puolialastomia miehiä.\n\nMarcus pysäytti koneen noin kolmensadan metrin päähän kodittomien\njoukosta ja alkoi kuunnella.\n\n-- Emmekö menisi vähän kauemmaksi? kysyi Julius arasti.\n\n-- Ei hyödytä, vastasi Marcus synkästi ja katkerasti. -- Sanoja tänne\nei enää erota -- eikä heidän _yhteistä_ huutoaan pääse pakoon. Vaikka\ntunkeutuisi maan uumeniin, se soi aina korvissa.\n\n-- Oikeassa olet, veli.\n\n\nNÄKYJÄ.\n\nTulen voima näytti yhä yltyneen. Niinkuin nälkäinen, raivostunut hirviö\nse oli taas nielaissut yhden esikaupungin kuin suupalaksi -- ja ihmiset\npakenivat poispäin, kuin takaa-ajetut eläimet, itkien ja parkuen kuin\nmielipuolet. Kerran, kun ihmisraukkojen huuto hiukan vaimeni, kuului\nsuuren koiralauman haikeaa ulvontaa. Juliuksen kiihottuneessa mielessä\ntuntui siltä, kuin olisivat kolmen miljoonan murhatun sielut itkeneet\ntuon suuren rikoksen tähden -- suuren kaupungin hävityksen tähden.\n\nHe tuijottivat kuin jähmettyneinä: esikaupunkien sytyttyä näytti\ntulimeri ulottuvan taivaanrannasta toiseen, ja tuon äärettömän\nulapan pinnasta hyppivät hurjassa tanssissa tulipatsaat kuin korkeat\nhyökyaallot -- myrskyävä tulimeri! Miljoonat kipinät kiitivät\npilvittäin avaruudessa, puoli maailmaa näytti palavan ja taivas hehkui\nveripunaisena -- niinkuin sekin olisi värjäytynyt sen viattoman veren\npaljoudesta, joka tänään oli vuotanut maahan.\n\nMarcus tuijotti yhä ääretöntä pätsiä; ajatellen Antoniusta: vuosikaudet\ntämä oli ponnistellut keksintönsä vuoksi; vuosikaudet suunnitellut,\ntyöskennellyt taukoamatta päivät ja yöt -- ja sitten...\n\n-- Kun ajattelee, että _hänen_ työnsä avulla tuo kammottavuus on saatu\naikaan -- hän puhui itsekseen ja lisäsi epätoivoisesti: -- Tuntuu\nsiltä, kuin -- täytyisi tulla hulluksi. Ja mitä, _mitä_ kaikkea tuolla\nlieneekään tapahtunut? Muistatko huudon sieltä keskeltä?\n\nMarcuksen mieleen tuli, että lähistöllä oli työläisten kaupunginosa,\nja nyt hän muisti siellä olleen tuhansia työläisperheitä, joista isät\nvietiin toissapäivänä kasarmiin.\n\nMarcus havahtui kuullessaan, miten Julius äkkiä alkoi katkerasti itkeä.\n\nMutta Marcus ei voinut itkeä, hänellä oli vain sellainen tunne,\nkuin alkaisi tukehtua. Hän kosketti vaistomaisesti kaulaansa -- ja\nhänen mieleensä lennähti Antoniuksen raju tempaisu illalla hänen\nreväistessään kauluksensa rikki.\n\nKauhistuttavan selvästi hän mielessään näkee, miten nuo yksinäiset\ntyöläisäidit äsken hypähtivät kauhusta kirkaisten vuoteiltaan.\nLapsilauma juoksee itkien äidin turviin kuin linnunpojat emonsa\nsiipien alle. Äiti ottaa pienimmät syliinsä painaen vaaleatukkaiset\npäät poveansa vastaan, hän peittää isompienkin päät, jotteivät he\nnäkisi noita kamalia leimahduksia -- ja rukoilee kauhusta kalpein\nhuulin apua Jumalalta. Mutta liekit lähenevät nopeasti, lapset alkavat\nsydäntäsärkevästi huutaa. Räjähdys, helähdys, räiskettä -- ja sinertävä\nliekki syöksähtää sisään kuin raivokas, notkea peto. Suunnattomalla\ntulikielellään se nuolaisee ahnaasti; lasten ohuet paidat, heidän\nvaaleat kutrinsa katoavat silmänräpäyksessä. He huutavat, kiemurtelevat\n-- hennot kädet mustuvat, käpertyvät...\n\n\n\n\nAAMU VALKENEE\n\n\nENSIMMÄINEN VALONSÄDE.\n\nHarmaa syysaamu oli jo valjennut, kello oli yhdeksän.\n\nMarcus oli tyytyväinen, että oli antanut Julialle morfiinia: tämä\nnukkui vieläkin.\n\nAamun kalpeassa kajastuksessa näytti kaikki entistä kauheammalta.\nAlaston pakolaislauma oli yhä kiihtyneen kuumuuden vaikutuksesta\nsiirtynyt lähemmäksi heitä. Kaikkialta virtasi yhtä mittaa nääntyneitä\npakolaisia: puolikuoliaaksi pelästyneitä naisia, itkeviä lapsia,\ntylsästi tuijottavia miehiä. Vähitellen tuo säälittävä joukko oli\nlisääntynyt yhä lukuisammaksi -- nyt se lainehti heidän ympärillään\nyhtenä ihmismerenä. Onnettomien lisäksi saapui ympäristöltä suuria\nihmisjoukkoja, läheisestä pikkukaupungista tuli palokunta autoineen,\nmutta täällä ei ollut mitään _tulelta_ pelastettavissa. Se palasi\nkiireesti hakemaan vaatteita, ruokaa. Kellään ei ollut mitään syötävää\n-- ja pienokaiset alkoivat yhä äänekkäämmin itkeä ruokaa.\n\nTäydellinen epätietoisuus yhä lisäsi sekasortoa. Langaton\nlennätinasema, puhelimet, rautatiet, sillat, kaikki oli hävinnyt.\nAutoillakin pääsi kaupunkiin vain yhtä maantietä myöten.\n\nIhmisraukat näkivät vain tuon suunnattomana helvettinä hehkuvan rovion,\nmutta miten kaupunki oli siksi muuttunut, ei kukaan voinut oikein\nkäsittää. Heitä kauhisti vielä enemmän se, että _itse kaupungista\nei täällä ollut ketään_. Pienestä huvilakaupungista vain muutamia.\nJokainen ymmärsi, ettei toisella puolella kaupunkia olevasta\nsavumerestä yksikään pelastunut; syntyi pöyristyttäviä, mielettömiä\nhuhuja.\n\nEräs pelastusosastoista oli saanut tiedon, että _oma_ hallitus oli\n_julistanut sodan_.\n\nTämä tieto levisi kulovalkeana onnettomien joukkoihin. Epätietoisuuden,\nkauhun, surun ja hysteerisen hermostuneisuuden lisäksi puhkesi esiin\nhurja raivo -- joukko näytti taas hullujen laumalta.\n\nMarcuksen koneen viereen tuli muutamia alusvaatteihin puettuja nuoria\nmiehiä kysymään, tiesikö hän mitään. Marcus kertoi lyhyesti kaiken muun\npaitsi vihollisten ja omien pommien laadun sekä matkansa tarkoituksen.\nTieto levisi joukossa uskomattoman nopeasti eteenpäin, herättäen raivon\nja katkeruuden huutoja. Marcus kysyi mielipuolten olinpaikkaa. Eräs\nmies katsahti pelokkaasti nukkuvan Julian puoleen ja änkytti sitten\nkäheästi:\n\n-- Ne menivät kaikki _sinne_...\n\n-- Mitä, onko se mahdollista? änkytti Marcus katkonaisesti. -- Miten ne\nsinne menivät?\n\n-- Siellä oli eräs pitkä, mieletön mies, alkoi nuorukainen hiukan\ntyyntyneenä puhua, -- joka sanoi olevansa enkeli Mikael ja kehoitti\nkaikkia uskovaisia seuraamaan itseään tuomiolle ja taivaan iloon\nKristuksen luo. Monet uskoivat myös näkevänsä Jumalan. Riemusta huutaen\nlähti kokonainen lauma juoksemaan johtajansa jäljessä -- ja sinne he\nhävisivät.\n\nNuorukaisen ääni muuttui yhä käheämmäksi. Ja sitten Marcus kysyi hiljaa:\n\n-- Kaikki...?\n\n-- Vain muutamat palasivat. He eivät kai olleetkaan hulluja -- olivat\nvain joutuneet eräänlaisen hysteerisen hurman valtaan.\n\n-- Eikö -- eikö kukaan koettanut estää heitä? kysyi Julius tuskasta\nvääristynein kasvoin.\n\n-- Ei, vastasi mies. -- Ja miksi? Heille itselleen oli niin parempi --\nja mitä he olisivatkaan vielä saaneet aikaan?\n\n-- Ihme, etteivät kaikki ole tulleet hulluiksi, huomautti vapisevalla\näänellä eräs toinen. -- Niin kauhistava yö tämä oli...\n\nMarcus otti nenäliinan taskustaan ja alkoi pyyhkiä otsaansa -- se oli\nkylmästä hiestä märkä.\n\nÄkkiä kuului läpitunkeva huuto:\n\n-- Lentokone!\n\nKaikki katseet kohosivat yht'aikaa kuin komennuksesta.\n\nTavattoman korkealla näkyi todellakin lentokone -- samassa ilmestyi\npilvenhattaran takaa toinenkin, mutta ne olivat niin korkealla, ettei\nvoinut nähdä, kenen lentokoneita ne olivat.\n\nMarcus sieppasi jännittyneenä suuren kiikarinsa, ojensi sen\nlentokoneita kohden ja kalpeni -- vihollisen koneita.\n\nLähin ihmisjoukko tuijotti odottaen häneen. Kun hän ei vastannut,\nkuului kiihkeitä huutoja:\n\n-- Mikä, kenen se on?\n\n-- Sanokaa pian!\n\n-- En tuota, ei -- siitä nyt, kierteli Marcus.\n\nSilloin huudot räjähtivät uhkaavana karjaisuna:\n\n-- Sanokaa paikalla!\n\n-- Ottakaa se häneltä.\n\n-- Pian, pian!\n\nMarcus ilmoitti.\n\nParin sekunnin tuskallinen äänettömyys.\n\n-- Vihollisten lentokoneita!\n\n-- _Vihollisten lentokoneita!_\n\n-- Tulevat tappamaan loputkin.\n\n-- Katsokaa, ne pudottavat jotakin!\n\n-- Ne pudottavat pommeja!\n\n-- Pommeja, _pommeja!_\n\nNuo huudot kiirivät kaikkialle kauhistuttavana kuin tuomiopasuunan\nääni. Se lamautti Marcuksenkin niin, ettei hän ymmärtänyt mitään.\nKonemaisen nopeasti hän vain riisui nahkatakkinsa ja kääri senkin\nJulian pään yli -- kuolkoon Julia äkkiä kuulematta, näkemättä...\n\nSekavana hirmumyrskynä pauhasi ja kuohui hänen ympärillään; naiset\nkirkuivat vääristynein kasvoin, toiset paiskautuivat suulleen maahan\nja odottivat vavisten kuolemaa; miehet hyppivät hurjistuneina ja\nheristivät nyrkkejään mielettömästi ja eläimellisesti karjuen.\n\nMarcus katsahti ylös -- ne olivat jo miltei kohdalla.\n\nSilloin hän äkkiä hyppäsi ylös rajusti karjaisten:\n\n-- Kuolema ja helvetti! Minä olen hullu tolvana! Meillähän on _niitä!_\nJulius! Valmiiksi!\n\nHän pani silmänräpäyksessä kaikki moottorit käymään _ilman_\näänensammuttajaa; vasta kun väkijoukko oli kääntynyt, hän väänsi sen\nkiinni ja viittoen käsillään huusi kaikin voimin:\n\n-- Pois tieltä! Pois tieltä! Minä pudotan ne alas! Pois, pois!\n\nSilmänräpäyksessä aukeni lentokoneen eteen leveä aukko; mutta se\nei ollut vielä tarpeeksi pitkä -- vielä ei pääsisi. Hän huusi kuin\nhurjistunut:\n\n-- Pois! Pois! -- No menkööt sitten päät poikki!\n\nMarcus kuuli Julian pelästyneen kirkaisun, näki Juliuksen menevän tytön\nluokse, katsahti vielä kerran joukkoon ja tarttui kampiin mutisten:\n\n-- Ei auta -- ehkä jo pääsenkin...\n\nSilloin hän näki kauempana edessään putoavan jotakin, ja samassa kuului\nomituista suhinaa -- aivan _yläpuolelta_.\n\nMarcus sulki silmänsä, ja aivoissa välähti: _pommi!_\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuuluikin kummallinen mätkähdys, hän aukaisi\nsilmänsä -- ja aukealla paikalla oli läjä punaisia, painettuja\nlentolehtisiä.\n\nEdemmäksi oli pudonnut jo aikaisemmin; sieltä kuului huutoja,\nilohuutoja. Julius hypähti alas ja heitti Marcuksen syliin kokonaisen\ntukun noita lehtisiä.\n\nMarcus oli lukenut vasta pienen osan, kun hänen korvissaan oli\nkuuluvinaan kummallista huminaa. Hän katsahti sivulleen -- ja aivan\nkuin hämärän lävitse hän näki huutavia, juoksevia ihmisiä, jotka kaikki\ntahtoivat saada lukeakseen noita papereita. Oudon tunteen valtaamana\nhän nousi seisoalleen ja alkoi heitellä julisteita kiihtyneeseen\nihmisjoukkoon.\n\n-- Lentäjä, lentäjä! Lukekaa!\n\n-- Lentäjä! Lukekaa pian!\n\nMarcus ei muutamaan hetkeen käsittänyt mitään. Ja sitten hän kuuli kuin\nunessa oman, mielenliikutuksesta vapisevan äänensä lukevan:\n\n    \"Lukemattomien miljoonien elämä on uhrattu sodan alttarille;\n    kokonaiseen mereen ei mahtuisi ihmisveri, mikä on vuodatettu\n    aikojen kuluessa sadoilla sotatanterilla. Tuhannet kaupungit on\n    poltettu, pommitettu poroksi; vuosisatojen kuluessa luotu taide,\n    sukupolvien uuras työ on monesti muutamassa hetkessä hävitetty.\n\n    \"Mutta vielä koskaan ei ole tehty niin kauhistuttavan julmaa rikosta\n    kuin viime yönä: yksi Euroopan uljaimmista kaupungeista suitsee\n    suunnattomana tuliroviona, kolmen miljoonan ihmisen: naisten,\n    vanhusten ja satojentuhansien viattomien pienokaisten tuskanhuudot\n    ovat siinä sammuneet viime yönä -- siinä palavat parhaillaan heidän\n    ruumiinsa.\n\n    \"Kauheata on ajatella, että tämä rikos on aivan johdonmukainen\n    tulos militarismin kehityksestä; loppumattoman varusteluvimman,\n    räjähdysaine- ja asetekniikan kuumeisen kehityksen on lopulta\n    _täytynyt_ johtaa tähän. Kaikki kävi tavallisessa järjestyksessä:\n    eräs suurvalta julisti sodan, toinen oli valmiina ja pani toimeen\n    hirmuisen hävityksen. Militarismi _saavutti siinä huippunsa!_ Mutta\n    se saavutti myöskin _loppunsa_.\"\n\nMarcus oli lukenut näin pitkälle, kun hänet valtasi viime sanojen\nvuoksi niin voimakas liikutus, että hänen täytyi hetkeksi vaieta.\nYmpärillä oli syvä äänettömyys -- lapsetkin olivat laanneet itkemästä,\naivan kuin aavistaen jotakin merkillistä. Tulen ahnas kohina vain\nkuului.\n\n    \"Kolme tuntia takaperin lennähti tieto tästä ympäri maapallon.\n    Ja koko ihmiskunta on värähtänyt kauhusta ja inhosta. Jo parin\n    tunnin kuluttua saapui eri maista tietoja, että miljoonat työmiehet\n    lopettivat heti työnsä. Täällä on militarismin viimeisen rikoksen\n    toimeenpannut hallitus lukkojen takana, ja sodanjulistus on\n    peruutettu.\"\n\nMarcus kuuli, miten hänen äänensä paisui joka sanalla; hän katsahti\njoukkoon -- nuo äsken tylsinä tuijottavat silmät olivat alkaneet\nomituisesti hehkua.\n\n    \"Kaikkien maiden sotilaat -- koko maailman työläisten lukemattomat\n    miljoonat! Te olette _eniten_ kärsineet sotien tähden. Veljet --\n    _teillä on voima!_ Ja nyt on aika _tullut!_\n\n    \"Ihmiset!\n\n    \"Te kaikki, jotka tahdotte inhimillisyyden ja sivistyksen voittoa:\n    yhtykää tähän taisteluun! Täällä on aloitettu. Vyöryköön se yli\n    koko militaristisen maailman kuin puhdistava ukkosmyrsky! Syöskää\n    maahan verinen raakalaisuus!\n\n    \"Ihmiset! Koko ihmiskunnan todellisesti sivistynyt, jaloin osa!\n    Me huudamme teille inhimillisyyden, sivistyksen, ihmiskunnan\n    hyvinvoinnin ja tulevaisten sukupolvien nimessä, me huudamme\n    viime maailmansodan miljoonien uhrien nimessä; me huudamme niiden\n    kolmen miljoonan nimessä, jotka viime yönä ovat kärsineet mitä\n    kiduttavimman kuoleman -- joiden hiiltyneet ruumiit vielä _tällä\n    hetkellä palavat_:\n\n    \"_Lopettakaa sota\"!\n\n    \"Kansainvälinen Sosialistinen sihteeristö.\n    Kansainvälinen armeijain sodanvastustamisliiton pääkomitea.\n    Tähän julistukseen yhtyy: Kansainvälinen Rauhanliitto.\"\n\nYö oli ollut liian kamala ihmisen kestettäväksi. Miltei kaikki olivat\nmenettäneet omaisiaan; toinen toistaan järkyttävämmät tapaukset olivat\nraadelleet heidän hermonsa kokonaan pilalle: pienikin ilo olisi\naiheuttanut hysteeristä naurua, pienikin vaara olisi ollut heille\nhirveämpi kuin kuolemantuomio ennen; vain muutamat harvat olivat\nkokonaan tylsistyneet.\n\nJok'ainoa oli äsken luullut seisovansa pöyristyttävän kuoleman edessä.\nMutta nyt kaikki oli muuttunut. Lentolehtistä lukevan nuoren miehen\näänessä kuvastui väkevä voima, joka tuntui tulena karkaavan heidän\nsuoniinsa. He unohtivat kamalan yön, omaistensa surun -- he tunsivat\nvain jotakin salaperäistä riemua ja huusivat kuin juopuneet.\n\nMarcus oli samanlaisessa huumaustilassa. Kaikki oli ennen tuntematonta,\nsekavaa, eräs vanha valkopartainen mies kiipesi lentokoneeseen, syleili\nhäntä kyynelet silmissä ja puhui jotakin vapisevalla äänellä. Marcus\nmuisti vain yhden sanan: \"poikani\" -- ja hänen kurkkunsa tuntui kumman\nkarhealta.\n\nSilloin hän tunsi hennon, vapisevan käden tarttuvan omaansa, ja Julia\nseisoi siinä kalpeana, haltioituneena ja toisteli värisevällä äänellä:\n\n-- Oi Marcus, Marcus, _Marcus!_\n\nTuossa äänessä helähti salaperäinen riemu, mutta sitten hän näytti\nmuistavan jotakin, hänen katseensa painui alas ja hän alkoi hiljaa,\nkatkerasti itkeä.\n\nMarcuksen sydämeen koski kipeästi tuo itku, hän puristi tytön pään\nrintaansa vastaan kuiskaten hellästi:\n\n-- Kaikki tulee vielä hyväksi.\n\nNyt vasta hän huomasi väkijoukon melun ja katsahti hiukan arasti\nsivulleen. Mutta hän näki, että monet itkien syleilivät toisiaan. Ja\nse vanha mies, joka äsken kutsui häntä pojakseen, seisoi aivan lähellä\nkatsellen heitä kyyneltynein silmin.\n\nTulimeri pauhasi yhä raivoisana -- mutta ihmisjoukon mieliala oli\nmuuttunut: sen oli _julistus_ saanut aikaan.\n\nLentolehtiset olivat vaikuttaneet onnettomiin aivan kuin virkistävä\nsade kasveihin, jotka ovat kuivuudesta kuolemaisillaan. Pahin\nhermostuminen tyyntyi, ihmiset alkoivat taas toivoa, lohduttaa\ntoisiaan, tehdä suunnitelmia -- ja vähitellen alkoi apuakin saapua\nenemmän.\n\nMarcuskin taas reipastui. Kun Julia ilmoitti, että heillä oli\nmaakartano, jonne hän mielellään menisi, jos vain pääsisi, Marcus\nteki nopeasti suunnitelman: ensin lähimpään suurkaupunkiin hakemaan\napua kodittomille, sieltä J:n kaupunkiin samalle asialle; Julia jää\nsinne yöksi, hän lähtee X:n pääkaupunkiin kokoukseen ja palaa huomenna\ntakaisin -- ja sitten hän vie Julian lentokoneella kauas maaseudun\nrauhaan, kunnes pahin sekasorto on ohi.\n\nSeisomaan nousten Marcus ilmoitti väkijoukolle suunnittelemansa matkan,\nja kaikkialta kuului äänekkäitä hyväksymishuutoja. Miehet raivasivat\nnopeasti tilaa, Julia istahti Marcuksen viereen, ja tämä pani moottorit\nkäymään.\n\n\nKORKEUTEEN.\n\nMarcus ohjasi ensin loivasti viistoon, mutta kun eteen tuli näkymätön\nsavumuuri eikä hän viitsinyt enää kiertää, hän pani koneen täyteen\nvauhtiin ja tarttui lujemmin peräsimeen.\n\nJulia oli urhoollisesti koettanut olla kylmäverinen, mutta kun\nlentokone yht'äkkiä hurjasti syöksähti _ylöspäin_ -- pakeni veri hänen\nkasvoiltaan ja hän tarttui äkkiä suonenvedontapaisesti Marcuksen\nkäsivarteen.\n\nHän rauhoittui tosin tuntiessaan jäntevän käsivarren järkkymättömyyden.\nHän hymyili hiukan sulkien silmänsä hetkeksi, ja muutaman\nsilmänräpäyksen aikana lennähti hänen mieleensä kokonainen sarja\nihania kuvia: he kulkevat käsikkäin, _vihdoinkin_ hän saa nojautua\ntuohon voimakkaaseen mieheen. He astelevat hiljalleen meren rannalla.\nEi, _täällä_ he ovatkin! Eikä hän välitä vähääkään, vaikka paikalla\nputoaisi -- kun vain saa _yhdessä_ pudota -- turvautua häneen.\n\n-- Pelkäätkö? hän kuuli äkkiä sydämellisen äänen.\n\nHän havahtui unelmistaan, katsahti Marcusta loistavin silmin ja\nkuiskasi aivan kuin huumaantuneena:\n\n-- En -- en minä _nyt_ pelkää!\n\nSitten hän hämmentyneenä rohkeudestaan käänsi kasvonsa toisaalle.\n\nMarcus tunsi taas oudon tunteen valtaavan sydämensä. Hän aukaisi jo\nsuunsa sanoakseen jotakin, mutta silloin hän näki Julian tuijottavan\nalaspäin ja kuuli tämän hämmästyneenä huudahtavan:\n\n-- Mitä, katsokaa!\n\nSyvällä alapuolella näkyi jotakin peloittavan suurenmoista. Virta --\npeninkulmia leveä virta -- ikään kuin _hehkuvaa metallimassaa_. Siinä\nnäkyi tummanpunaista rautamalmia, valkeanhehkuvaa terästä, harmahtavaa\nlyijyä, häikäisevän keltaista kultaa; toisinaan nousi pinnalle\npikimustia läiskiä, likaisena kuonakerroksena. Poreillen ja kuohuen\nnäytti tuo kammottava koski vyöryvän eteenpäin -- _eikä sen loppua\nnäkynyt_.\n\n-- Mitä -- mitä tuo on? sopersi Julia kalpein huulin.\n\n-- Savua -- siinä menee meidän pääkaupunkimme! vastasi Marcus\nvärisevällä äänellä.\n\n-- Mutta -- sehän hehkuu? sanoi Julia liikutuksen vallassa.\n\n-- Aurinko!\n\nJulia huudahti hiljaa. Nyt vasta hän huomasi, että aurinko paistoi\nsiniseltä taivaalta -- ja maassa oli taivas ollut täydessä pilvessä!\n\n-- Kuinka korkealla olemmekaan? hän kysyi jännittyneenä.\n\nMarcus vilkaisi korkeusmittariin ja vastasi tyynesti:\n\n-- Kolme kilometriä.\n\nJulia katsoi tuota suurenmoista näkyä aivan haltioituneena koneen\nsyöksyessä eteenpäin hurjaa vauhtia. Julius huokasi raskaasti; hän ei\npuhunut sanaakaan -- hän näytti sairaalta.\n\nEnsimmäisen määräpaikan piti olla nyt lähellä, ja Marcus pelkäsi että\nkaupunki olisi peittynyt savuun.\n\nHetken kuluttua alkoi osa kaupunkia näkyä: toinen puoli näytti\nhukkuneen tuohon äärettömään savuvirtaan! Laskeutumiskenttä oli\nkuitenkin savuton.\n\nHeti kun he olivat laskeutuneet, Marcus kysyi vartiosotilailta,\nmikä tavattoman suuri kansanjoukko N:n torille oli kokoontunut.\nHän sai tietää, että siellä oli kokous -- kaupunki oli täydelleen\nvallankumouksellisten hallussa! Sotaväestä olivat vain muutamat osastot\nensin ryhtyneet vastarintaan, mutta sitten antautuneet.\n\nTieto täytti heidän sydämensä ilolla, ja Marcus huudahti reippaasti:\n\n-- Odottakaa te vain täällä! Minä menen toimittamaan asiani -- ja\nsitten lähdemme mahdollisimman pian I:hin!\n\nKapinallisten sotilasautolla hänet lennätettiin nopeasti torille. Juuri\nkun hän saapui sinne, kuului korviasärkevä huuto, josta erotti vain\njoitakin sanoja:\n\n-- Alas sota!\n\n-- Alas murhaajat!\n\n-- Alas, alas!\n\nMarcus oli tuonut mukanaan suuren tukun julisteita, mutta täällä\nniitä oli miltei jokaisen kädessä! Ja hänestä tuntui, että kaupungin\npuoli miljoonaa asukasta oli kokoontunut tähän torille; kaikkialla\nväkijoukossa oli sotilaita -- tuo näky saattoi hänen sydämensä\nsykkimään ilosta!\n\nNyt hän huomasi, että miltei toisella puolella toria seisoi\npuhujalavalla mies, joka alkoi taas jatkaa huutojen keskeyttämää\npuhettaan:\n\n-- Kun ajattelee, että täytyisi palata entiseen, niin luulee\ntukehtuvansa, tulevansa hulluksi -- Tuntuu kuin koko luomakunta, koko\nmaailman avaruus värisisi tuskasta ja inhosta. -- Sillä tuo savu,\ntuo kamala käry nousee miljoonien ihmisten ruumiista! On aivan kuin\nkuuluisi tuosta kitkasta pienten lasten tukehtuneita hätähuutoja...\n\nMarcus huomasi nyt vasta, että torillakin oli savua. Marcus ei ollut\nkoskaan senhajuista savua tuntenut -- se _oli_ ihmislihan käryä.\n\nPuhuja huusi taas läpitunkevalla, tuskan värisyttämällä äänellä:\n\n-- Vaikk'ei sitä kuulisikaan -- niin he huutavat sittenkin! Niin\nkauan kuin sotia on maan päällä, tulevat nuo sadattuhannet naiset ja\npienokaiset huutamaan vihlovalla, tukehtuneella äänellä: Alas sota!\nLopettakaa vihdoinkin joukkoteurastukset!\n\nLähetti oli heti hänen tultuaan juossut hakemaan jotakin\nvallankumouksellisten johtajaa. Marcus näki kuin unessa, että auton\nviereen tuli muutamia miehiä. Hän selitti lyhyesti asiansa, ja miehet\nlupasivat heti lähettää parisataa autoa viemään apua.\n\nJuuri kun auto lähti liikkeelle, kajahti tuhansista kurkuista jatkuva\nmahtava huuto:\n\n-- Pois sota! Pois sota!\n\nMarcus palasi takaisin lentokentälle kertoen järkyttyneenä ja\nriemukkaana, mitä oli kuullut ja nähnyt.\n\nSuuri ilo täytti jokaisen mielen, ja Marcus jatkoi aivan kuin\nhaltioituneena:\n\n-- Nuo uhrit eivät siis olekaan kuolleet turhaan -- heidän tuhkastaan\nnousee uusi, onnellisempi elämä...\n\nJulia alkoi hiljaa itkeä. Hetken kuluttua he lähtivät täyttä vauhtia\ntoista määräpaikkaansa kohden.\n\n\nONNI KUOLEMAN KESKELLÄ.\n\nKun he lähenivät I:n kaupunkia, Marcus muisti, että siellä oli viime\nvuonna valmistunut suuri loistohotelli, johon tulevaisuutta silmällä\npitäen oli rakennettu täydellinen laskeutumiskenttä lentokoneille. He\npäättivät mennä suoraan sinne. Marcus oli äsken pyytänyt Juliusta,\nettä tämä lähtisi heti heidän kaupunkiin saavuttuaan jonnekin suureen\nmuotiliikkeeseen ja käskisi tuoda sieltä joitakin naisten pukuja.\n\nMarcus oli Antoniuksen neuvosta jokaiseen uuteen koneeseen itse\nvalmistanut erään aivan pienen, helposti irtautuvan kappaleen, jota\nei ollut piirustuksissa; se teki koneen käyttökelvottomaksi, kun se\nirroitettiin, eikä koneesta näyttänyt puuttuvan mitään. Nyt hän otti\nsen ja pisti taskuunsa.\n\nKun Julia nousi seisomaan, Marcus näki, että hänen kalpeat kasvonsa\nvääristyivät tuskasta ja hän istahti uudelleen.\n\nMarcus kuiskasi muutaman sanan Juliukselle, joka riensi edellä\nhotelliin. Ja kun tämä ilmoitti, että valtakunnan ilmavoimien\nkomentajan apulainen oli saapunut kaupunkiin loukkaantuneen rouvansa\nkanssa ja tarvitsi huoneiston, muuttui ovenvartija tavattoman\nkohteliaaksi ja esitti hienoimman huoneistonsa: neljä huonetta, ikkunat\nkadun puolella ja loistava näköala yli kaupungin kahdeksannesta\nkerroksesta.\n\nJulius suostui, ja hetken kuluttua Marcus tuli kantaen sylissään Juliaa.\n\nHissi lennätti heidät nopeasti ylös korkeuteen; ovenvartija ja\npalvelijat aukaisivat kunnioittavasti kumarrellen ovet ja sulkivat ne\nheti, kun Marcus oli astunut taakkoineen sisään.\n\nMarcus näki, että Julia oli vieläkin raukea ja kalpea, ja hänet valtasi\nsyvä sääli ja hellyys. Mitään ajattelematta hän istahti pehmeään\nsohvaan pidellen yhä Juliaa sylissään kuin pientä lasta.\n\nJulia alkoi hengittää nopeammin; kun hän katsahti Marcusta loistavin\nsilmin, valtasi Marcuksen taas tuo sama, omituinen tunne: aivan kuin\ntyttö olisikin ollut Aurelia -- nimi vain oli toinen; niinkuin hän ei\nenää surisikaan samalla tavalla kuin ennen -- ikään kuin ei olisikaan\nmitään _kadottanut_.\n\nMarcus tunsi piston sydämessään: kuinka hän voi noin katkerasti loukata\nAurelian muistoa... Mutta aikaisempi tunne ei haihtunut.\n\nJuuri silloin hän tunsi, että Julia puristi hiukan hänen kättään ja\nkuiskasi sitten hiljaisella, värisevällä äänellä:\n\n-- Marcus -- nyt minä tahtoisin _kuolla_.\n\n-- Miksi -- miksi niin? änkytti Marcus hämmästyneenä.\n\n-- Olen niin sanomattoman onnellinen! Te elätte, _elätte!_ Ja kun --\nkun olen teidän sylissänne...\n\nViime sanat hän kuiskasi tuskin kuuluvasti ja loi katseensa alas.\nMutta heti hän taas katsahti Marcuksen silmiin ja puhui ikään kuin\nyliluonnollisen hurman ja riemun vallassa:\n\n-- Ei minulle enää _koskaan_ tule näin onnellista hetkeä. Sen tähden\ntahtoisin nyt juuri -- _tällä hetkellä_... Ja jos kuoleman jälkeenkin\nolisi jotakin -- niin ei Jumalakaan hennoisi heittää minua tuskaan --\nkun viime hetkeni maan päällä olivat näin ihanat -- elämäni ihanimmat...\n\nHänen sointuva äänensä alkoi vavista yhä enemmän, ja hänen silmänsä\ntulivat täyteen kyyneleitä.\n\n-- Julia, Julia, sopersi Marcus miltei tukahtuneesti.\n\nTuhannet tunteet risteilivät hänen sydämessään; hän muisti hämärästi,\nettä myös Aurelia oli viimeisenä iltana puhunut jotakin kuolemasta.\nOliko olemassa jotakin yliluonnollista -- oliko sisaruksilla sama\nsielu? Ja hän tunsi yht'äkkiä _rakastavansa_ Juliaa. Hän koetti\nvieläkin karkottaa tuota tunnetta, mutta ei voinut. Kaikki hänen\najatuksensa sekaantuivat -- hän tunsi vain sydämensä olevan tulvillaan\n-- ja kuiskasi värisevällä äänellä:\n\n-- Rakkaani -- sinä et saa puhua noin! Armaani...\n\nTytön ruumis värähti hänen sylissään kuin sähköiskusta, ja poskille\nsyttyivät punaiset ruusut.\n\n-- Mitä sinä sanot? hän sopersi vapisevin äänin. Ja hänen ruumiinsakin\ntuntui hiukan vapisevan.\n\nMarcus puristi tytön rajusti rintaansa vastaan, suuteli häntä\nkiihkeästi ja kuiskasi:\n\n-- Rakkaani -- sinä et saa _koskaan_ kuolla...\n\nKyynelet nousivat Julian silmiin, mutta hän hymyili onnellisena ja\nsopersi hiljaa, tulisesti:\n\n-- Marcus --. Tämä on aivan kuin kaunista unta...\n\nHe olivat kauan ääneti katsoen vain toisiinsa. Eivätkä he muistaneet\nniitä kauheita onnettomuuksia ja tuskia, joita heidän oli täytynyt\nkokea. Vihdoin Julia puhui hiljaa ja surullisesti:\n\n-- Nyt Aurelia olisi iloinen, jos voisi vielä tuntea -- ja tietäisi\ntämän...\n\nMarcus säpsähti kuin rikoksesta yllätetty pahantekijä kuullessaan\nvainajan nimen ja kysyi hiukan käheällä äänellä:\n\n-- Mistä sinä tiedät sen?\n\n-- Hän puhui siitä samana iltana, kuin hänet vietiin ja hän antoi...\n\nJulia kohoutui hiukan, aukaisi nopeasti turkin, ja sitten hän hiukan\npunastuen veti poveltaan ohuen, kultaisen medaljongin ja otti siitä\ntavattoman pienen, sinetillä suljetun kirjekuoren. Marcus aukaisi sen\nvapisevin sormin ja luki seuraavaa:\n\n    \"Rakas!\n\n    \"Jos minä joudun pois, niin älä vain saata itseäsi ikävyyksiin minun\n    tähteni. Marcus: anna Julian _olla se_, jota minä en voinut olla --\n    minä pyydän sitä! Hän on hyvä, parempi kuin minä, ja hän rakastaa\n    sinua! Ja jos te joskus iltaisin kahden istuessanne muistelette\n    minua -- niin muistelkaa ilman surua. Sillä Marcus: _hän_ on\n    sinulle silloin _sama kuin minä_. Rakasta häntä, niinkuin minäkin\n    häntä rakastin.\n\n    \"Jos minun elämäni täytyy sammua, niin sammuvissa ajatuksissani\n    olette viimeisinä -- _te molemmat_.\n\n                                                  \"Aurelia.\"\n\nMarcus oli muuttunut aivan kalpeaksi, mutta kun hän taas katsoi tyttöä,\nsyöksyi veri uudelleen hänen poskilleen.\n\n-- Rakas, pieni tyttöseni, kuiskasi Marcus kiihkeästi.\n\n-- Miksi salasit minulta tämän?\n\nPitkät mustat silmäripset vaipuivat alaspäin, ja poskille nousi taas\npuna.\n\n-- Minä aavistin -- Aurelian puheista, mitä siinä oli, ja kun olin\nvarma, ettet minua rakasta -- niin en _voinut_ sitä antaa.\n\n-- Mutta rakkaani! Minä olen sen tähden tehnyt erään vääryyden...\n\n-- Onko siinä jotakin -- jotakin sellaista? Etkö näytä minulle --?\nänkytti Julia pelästyneenä, ja hänen kätensä alkoivat vavista. Marcus\nsanoi hämillään:\n\n-- Näytän sitten myöhemmin. Mutta sen vääryyden olen tehnyt juuri\nsinulle, Julia, kun...\n\n-- Ooh! Et sinä mitään vääryyttä ole tehnyt! huudahti Julia hellästi,\nilostuen.\n\nMarcus oli omituisen liikuttunut, hän tunsi epämääräistä katumusta ja\nihmettelyä. Ja nyt hän käsitti, että oli jo kauan rakastanut Juliaa,\nvaikk'ei ollut sitä ymmärtänyt -- eikä _tahtonut_ ymmärtää. Hän katsoi\nrakastettuaan silmiin ja kysyi hiljaa, epäröiden:\n\n-- Tiesikö hän, että -- sinä pidit minusta?\n\n-- Tietysti hän tiesi! huudahti Julia innostuen. Ja sitten hän puhui\nlapsellisen naiivisti ja avomielisesti muistojensa valtaamana:\n\n-- Jo siellä iltakutsussa me aloimme molemmat pitää sinusta. Kun\nAurelia sitten ilmoitti, että sinä häntä rakastit -- en minä ollut\nvähääkään katkera; minä sanoin vain miten paljon sinusta pidän ja\nsitten me itkimme yhdessä -- sillä minä rakastin häntäkin.\n\n-- Julia -- rakkaani, kuiskasi Marcus liikuttuneena. Enkä minä tietänyt\ntulla edes tapaamaan sinua...\n\n-- Minä kyllä tapasin useasti sinut -- kaukaa! puhui tyttö hämillään ja\nhymyili onnellisena. -- Minä kävin usein lentokentän laidalla ja näin,\nkun sinä lensit... Jospa tietäisit, miten vapisin silloin paraatissa,\nkun sinä pudottauduit sillä tavoin -- ja kun sitten hävisit ylös\nnäkymättömiin -- Ja kun sinä olit vangittuna -- en minä paljoa nukkunut\nsiihen aikaan -- kun vielä Aureliakin oli vankilassa. Ja minä olen\nikävöinyt sinua niin kovin ..\n\nMarcus näki tytön hennon poven kohoilevan kiivaasti, näki sädehtivien\nsilmien kyyneltyvän, ja hän ymmärsi äkkiä, ettei kukaan olisi voinut\nrakastaa häntä sellaisella rakkaudella kuin tuo tyttö -- ja hänen oma\nrakkautensa tuntui kasvavan satakertaiseksi. Hän oli sen tietämättään\ntahtonut tukahduttaa -- mutta nyt se tuntui tulena syöksyvän hänen\nsielunsa ja ruumiinsa lävitse. Hän puristi tytön rajusti rintaansa\nvastaan ja toisteli tulisesti ja hellästi:\n\n-- Julia -- Julia -- Julia!\n\nSilloin kuului koputusta, ja Marcus kantoi Julian nopeasti ja\näänettömästi toiseen huoneeseen. Hän palasi heti ja huusi:\n\n-- Sisään!\n\nOvesta astui Julius seurassaan hieno muotiompelijatar -- ja jäljessä\nkolme juoksupoikaa kantaen joukoittain koteloita ja pieniä laatikkoja!\n\nMarcus pyysi neidin tavaroineen menemään heti Julian huoneeseen. Ja\nsitten hän sanoi sydämellisesti hymyillen:\n\n-- Kylläpä sinä veli sait tulemaan tänne koko muotikaupan!\n\n-- Kyllä siinä oli juoniteltava -- sillä kaupat on suljettu. Mutta sain\nlopulta sittenkin...\n\nKun muotineiti oli lähtenyt, aukeni sisähuoneen ovi, ja Julia astui\nsisään pukeutuneena yksinkertaiseen, hienoon pukuun.\n\nMarcus hämmästyi sanattomaksi; nyt hän vasta oikein huomasi, mikä\nmuutos Juliassa oli tapahtunut! Hän oli aina tottunut ajattelemaan\nJuliaa erikoisen kauniina tyttönä -- mutta nyt hän näki nuoren, ihanan\nnaisen! Julian sorja vartalo näytti vielä solakammalta ja notkeammalta\nkuin ennen, kapeat kasvot entistä hienommilta, henkevämmiltä -- ja\nmustista silmistä sädehti salaperäinen, sanoin selittämätön sulo, joka\nvoi syntyä vain surusta ja sisäisistä kärsimyksistä. Ja kun hän hymyili\nvienosti punastuen, näyttivät hänen poskensa läpikuultavilta, jostakin\nharvinaisesta kivestä veistetyiltä. -- Marcuksesta tuntui, ettei hän\nkoskaan ollut nähnyt niin hurmaavan kaunista naista! Niin, hän oli\nvielä kauniimpi kuin Aurelia --. Marcus ehdotti että he menisivät\nyhdessä aamiaiselle -- ja se hyväksyttiin.\n\nSilloin Julius hienotuntoisena nousi ja sanoi toimekkaasti:\n\n-- Minä lähden varaamaan hyvät paikat!\n\nKun ovi oli sulkeutunut, kiiruhti Marcus Julian luokse ja suuteli häntä\nkuiskaten kiihkeällä hellyydellä:\n\n-- Rakas -- se mitä nyt sanon, on vanhaa, mutta minun täytyy se\nsittenkin sanoa: Sinä olet kaunis!\n\n-- Marcus! koetti tyttö moittia, mutta hänen hymynsä, sädehtivät\nsilmänsä ja hohtavat poskensa kuvastivat vain hellyyttä, onnea.\nMolemmat näyttivät rajattoman onnellisilta -- niinkuin ei olisikaan\nollut käynnissä hirveä taistelu. He olivat vielä niin _nuoria_.\n\nKun Julia Marcuksen käsivarteen nojautuen hiljaa astui hotellin\nloistavaan ruokasaliin, herätti hän tavatonta huomiota. Kun saatiin\ntietää, että hän oli pelastunut yöllisestä tuhosta, ja nähtiin hänen\nvielä ontuvan, muuttui tuo mustapukuinen pääkaupungin kaunotar jokaisen\nsilmissä yhä mieltäkiinnittävämmäksi -- kaikkien katseet kääntyivät\nhäneen.\n\nSiellä oli myös pieni ryhmä upseereja. Marcus tunsi epämääräistä\nvastenmielisyyttä kuunnellessaan heidän äänekästä varmuuttaan. Useimmat\nsiviilihenkilöt sen sijaan näyttivät synkiltä ja epävarmoilta. Erään\nherran puheesta hän sai tietää, että suuri osa asukkaista, varsinkin\nrikkaimmat, olivat tänä aamuna paenneet kaupungista.\n\nHetken kuluttua tuli itse ravintolan johtaja Marcuksen luo ja sanoi\nkohteliaalla, salaperäisellä äänellä:\n\n-- Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne lukea muutamia äsken tulleita\nsähkösanomia, joita on käsketty antaa tilapäisesti täällä oleville\nkorkeammille upseereille?\n\n-- Olkaa hyvä ja tuokaa! hän vastasi tyynesti.\n\n-- Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne!\n\nMies kiiruhti pois, ja Marcus hymähti pilkallisesti:\n\n-- Kylläpäs minä olen kohonnut! Jospa nyt sitten saisi vastineeksi\njoitakin todenmukaisia tietoja.\n\nHetimmiten tarjoilija ne toikin -- kannellisessa ruoka-astiassa! Marcus\nasetti ne sanomalehden päälle, niinkuin olisi sitä lukenut.\n\nPäällimmäisessä oli raportti eräästä pikkukaupungista, jossa\nkapinalliset olivat voitolla. Toisessa ilmoitettiin kaiken olevan vielä\nepätietoista. Ja kun hänen seuralaisensa jännittyneinä odottivat, sanoi\nMarcus hiljaa vain yhden sanan:\n\n-- Hyvin.\n\nMutta kolmas sähkösanoma vaikutti häneen kuin nyrkinisku vasten\nkasvoja! Sen sisältö oli seuraava:\n\n    \"Taistelu jatkuu. Neljäsosa sotilaista kapinallisten puolella.\n    Olemme tykkitulella valloittaneet niiltä yhden kaupunginosan. Se\n    palaa. Niiltä kaatunut 5 000 -- meiltä 63. Me voitamme!\"\n\nSeuraavassa kapinalliset hiukan voitolla; viidennessä häilyi voitto\nsinne tänne -- hallituksen joukot odottivat tykistöä.\n\nMutta kuudes oli aivan pöyristyttävä; siinä kerrottiin, että O:n\nkaupungissa kapinalliset olivat sulkeutuneet erääseen tehtaaseen, ja\nkun he eivät poistuneet muuten, ammuttiin sinne maaherran käskystä\nammuksia -- ja kaikki paloivat. Kapinalliset olivat kostoksi \"koonneet\nsuunnattoman suuren raa'an joukon\", piirittäneet maaherran talon ja\npolttaneet sen omistajineen poroksi. Osoitteeksi joukon hurjasta\nraivosta mainittiin, että eräs sosialisti, joka oli kehoittanut heitä\nluopumaan aikeistaan, iskettiin paikalla kuoliaaksi; ja virkamiehiä oli\nsurmattu kymmenittäin.\n\nSamalla hetkellä kajahti jossakin kauempana kiväärinlaukauksia;\nammunta kiihtyi yhä ankarammaksi. Hetken kuluttua niitä alkoi kuulua\ntoisaaltakin.\n\nMarcus päätti lähteä katsomaan, mutta eteisessä tuli häntä vastaan eräs\ninsinööri, jonka hän oli kauan tuntenut. Marcus puristi kiihkeästi\nhänen kättään ja kysyi kahakan yksityiskohtia.\n\n-- Tämä ei ole vielä mitään, vastasi insinööri kiihtyneenä. -- Mutta\nminä pelkään jotakin, jotakin kamalaa -- sillä koko kaupunki on\npalkkajoukkojen vallassa. Sen jälkeen kun niiden kasarmi viime kuussa\nvalmistui miltei linnoitukseksi, ei niille...\n\n-- Linnoitukseksi? keskeytti Marcus hämmästyen.\n\n-- Niin, kuvittele vain suurta, nelikulmaista rakennusta, jonka\nbetoniset ulkoseinät täydellisesti kestävät pikatykin tulta, jonka\nikkunoina on vain ampuma-aukkoja ja muurin reunat täynnä pikatykkejä ja\nkonekivääreitä! Ja kun se on korkealla kukkulalla, niin todellisuudessa\nse vallitsee kaupunkia kuin entisajan ryövärilinna ympäristöään. Sen\ntähden ei täällä ole uskallettukaan mitään.\n\n-- Todellakin! mutisi Marcus huolestuneena. -- Luuletko todella, että\nne...\n\n-- Minä todella pelkään, veli! Ajattele: tuolla torilla vähintään\nsatatuhatta ihmistä -- jospa ne panssariautoilla piirittäisivät koko\nkaupunginosan -- Nykyinen päällikkö on kerran ennen tehnyt sellaista --\nja niiltä voi muutenkin odottaa mitä tahansa.\n\nMarcus tuijotti hetken synkästi eteensä ja lausui sitten päättävästi:\n\n-- Sitten mekin jäämme vielä tänne -- toistaiseksi...\n\nHän pyysi ystävänsä samaan pöytään ja selitti lyhyesti, miten Julia oli\npelastunut.\n\nJulia ilostui suuresti nähdessään insinöörin ja kysyi, oliko hänen\nrouvansa mukana -- tämä oli Julian entinen kotiopettajatar. Mutta\ninsinööri kertoi tyytyväisenä, että oli aamulla lähettänyt hänet lasten\nkanssa kauas maalle.\n\n\nTELOITTAJAT TYÖSSÄ.\n\nOli kulunut noin puoli tuntia, he olivat juuri lopettaneet\nkahvinjuontinsa, kun taas alkoi kuulua kiivasta kivääritulta\n-- jostakin aivan lähistöltä. He kiirehtivät kaikki neljä ylös\nhuoneistoonsa, joka oli kulmahuone.\n\nSieltä olikin mainio näköala, sillä hotellirakennus sijaitsi ylängöllä.\nKaupungista johtavan valtakadun erotti laaja hotellille kuuluva\nhuvipuistikko; tämä lisäsi yhä näköalan laajuutta: koko kaupunginosa\nkymmenine sivukatuineen näytti lepäävän siellä alhaalla, syvyydessä --\nikään kuin tavattoman suuri kartta!\n\nMutta suuri oli siinä esiintyvä näytelmäkin.\n\nLukematon ihmisjoukko vyöryi esikaupunkeja kohden leveätä valtakatua\nmyöten; _itse katu_ näytti liikkuvan mustana koskena -- ja avuttomina\nkuin rantaan sidotut veneet seisoivat kadun syrjillä auto- ja\nraitiotievaunurivit.\n\nLaukaukset kuuluivat esikaupungilta päin, jonne joukko kulki. Ja\nsitten he näkivät kaukaiseen kadunristeykseen ilmestyvän muutamia\npanssariautoja, jotka alkoivat hurjasti ampua; sieltä kuului huutoja,\nnäkyi kohotettuja käsiä.\n\nJoukko pysähtyi, se alkoi haarautua sivukadulle, niinkuin kauhean\nsuuri, monipäinen hirviö -- mutta sieltäkin puuskahti vastaan\nlaukausten myrsky!\n\n-- Niin käy kuin ajattelinkin! sanoi insinööri käheästi.\n\nKun Julia sai kuulla insinöörin mielipiteen, huudahti hän kiihottuneena:\n\n-- Mutta ei kai ihmisiä sentään ihan syyttömästi saa ampua!\n\n-- Ei ei! puhui insinööri karmivan katkerasti. -- Ei tietystikään\nsyyttä! Mutta tuo ihmisjoukko on aivan varmasti ruvennut\n_mellakoimaan!_ Hyökännyt jonkun poliisin tai palkkasoturin kimppuun!\nTäkäläisten palkkajoukkojen päällikkö on todellinen kyky siinä\nsuhteessa!\n\nOsa ihmisjoukoista oli kääntynyt toisille sivukaduille ja palasi\ntakaisin -- kaikki tiet oli tukittu!\n\nSilloin näytti hurja raivo valtaavan ihmiset. Villisti huutaen tuo\nmahtava joukko lähti juoksemaan valtakatua myöten -- se näytti\npauhaavalta hyökyaallolta, joka vyöryy yli maitten särjettyään patonsa.\n\nMutta silloin yhtyi konekiväärien kuoroon vielä tykkien terävä jyrinä...\n\nMarcuksesta tuntui ensin, ikään kuin olisi nähnyt eilisiltaisen näyn --\nmutta hän ymmärsi heti, että tämä oli sata kertaa hirmuisempaa! Eilen\nolivat kaikki marssineet laulaen eteenpäin, mutta tuolla oli naisia,\nvieläpä lapsiakin ja... Julia muuttui lumivalkeaksi, ja insinööri puri\nhammastaan -- alhaalla tapahtui nopeasti kauheita.\n\nJoukon alkupää koetti seisahtua, ihmiset huusivat kohotetuin käsin --\nmutta takaapäin ryntäävä joukko ei kuullut, ei käsittänyt... Se painoi\nlumivyöryn voimalla, heidän _täytyi mennä eteenpäin_ -- ja kaatua\ntykkien ja konekiväärien säälimättömään tuleen -- _yksikään_ ei edennyt.\n\nLopulta alettiin huomata, että jotakin oli hullusti -- joukko pysähtyi.\n\nNyt se haarautui sivukaduille. Mutta silloin muuttui näytelmä\nuskomattomaksi, sekavaksi painajaisuneksi. _Kaikkia katuja_ myöten\nlähenivät panssariautot turvatonta joukkoa kohden -- aivan kuin\nsuunnaton puristuskone, joka syleilyssään murskaa kallionlohkareet,\nratakiskot -- _kaikki_...\n\nJoukko puhkesi hirvittävään hätähuutoon, syöksyen sinne tänne\nmielettömän kauhun vallassa -- aivan kuin sutten piirittämä\nlammaslauma. Se koetti tunkeutua porteista mutta edessä oli vain\nrautaportteja -- ja kaikki suljettuja! Hotellinkin huvipuistoon johtava\nportti kajahteli iskuista, kumisi tuskanhuutojen säestämänä ikään kuin\njokin kaamea kuoleman kello. Mutta turhaan, turhaan!... Koneiden jyrinä\nja särinä vain kiihtyi yhä kauheammaksi, niiden ristituli alkoi tehdä\npöyristyttävää jälkeä. Ne lähenivät yhä aseetonta joukkoa hiljalleen\n-- kuin julmat jättiläishämähäkit, jotka ahnaina ja säälimättöminä\nlähestyvät verkkoihin takertuneita uhrejaan...\n\nMutta nyt Marcus muuttui kalman kalpeaksi, hypähti seisoalleen,\nhuudahtaen päättävästi:\n\n-- Ei -- tuo ei _saa_ jatkua!\n\nSitten hän nopeasti otti matkalaukustaan konepistoolin,\npatruunalippaineen, antoi ne insinöörille ja käski lyhyesti:\n\n-- Sinähän osaat käyttää tätä. Jos tarvis tulee, niin puolusta häntä\nviimeiseen saakka. Ja kun olen noiden pyövelien kohdalla, niin menkää\npois ikkunan äärestä -- ne särkyvät...\n\n-- Täällä asti? kysyi insinööri ihmetellen.\n\n-- Tee kuten sanoin! kuului nopea vastaus.\n\nJulia oli tahtomattaan hiljaa huudahtanut.\n\nMarcus tarttui hänen käteensä ja sanoi hellästi:\n\n-- Ja sinä Julia -- älä pelkää!.. Ole valmis lähtemään kymmenen\nminuutin kuluttua. Palaan silloin!\n\nJulius seisoi jo ovella, ja he lähtivät alas.\n\n-- Marcus! huudahti Julia kuolemankalpeana ja aikoi juosta hänen\njälkeensä.\n\nMutta insinööri tarttui hänen käsiinsä ja sanoi lempeästi:\n\n-- Rakas, pieni ystäväni! Te ette saa estää häntä; ajatelkaa -- hän voi\nehkä pelastaa kymmenientuhansien ihmisien elämän!\n\n-- Niin, niin...\n\nJulia oli kauhean tuskan vallassa: jospa ne ampuvat _hänet_...? Hän\nputoaa -- koneineen -- ooh! Mutta jos hän voi pelastaa heidät...? Se\nolisi suuri hyvätyö.\n\nKuin unessa hän tunsi, että insinööri kääri paksun huivin monin kerroin\nhänen päähänsä. Hän alkoi hirveästi vavista.\n\n-- Älkää nyt! Olkaa vain rauhallinen... Tulkaa toiseen huoneeseen!\n\n-- Ei, minä tahdon nähdä, kuinka hänelle käy! huudahti Julia kiihkeästi\nja meni ikkunan ääreen.\n\nJulia katsahti ylöspäin -- ja siellä, huimaavan korkealla näkyi hänen\nrakastettunsa kone!\n\n-- Se on pian kohdalla... Tulkaa siis hiukan sivuun -- koska hän tahtoi!\n\nInsinöörin ääni tuntui vapisevan jännityksestä ja hän tarttui Julian\nkäteen, vetäen tämän ikkunanpielen taakse.\n\nLeimahdus, jyrähdys, helinää, kirkaisuja -- ja mahtava hotellirakennus\nvavahti heidän allaan kuin arka hevonen ruoskaniskusta.\n\nKun he tointuivat, ei ikkunassa ollut ainoatakaan lasinsirua -- kaikki\nlattialla!\n\n-- Mitä -- mitä...? änkytti insinööri kalveten; hän hieroi silmiään --\nja katsoi uudelleen kuin jähmettyneenä.\n\nSileällä kivikadulla, missä muutama sekunti sitten oli ollut neljä\nsuurta, tultasylkevää panssariautoa -- _siinä ei nyt ollut mitään_...\n\nHän katsoi kiikarilla: laakea, musta syvennys keskellä katua ja sen\npohjalla paksu likavesiputki paljastuneena, särkyneenä...\n\nLeveän kadun kumpaakin puolta reunusti sillä kohtaa matala puurakennus;\nniiden katot olivat lentäneet tiehensä kuin peloittavan pyörremyrskyn\nkynsissä, ja kaikki lähitalojen ikkuna-aukot ammottivat tyhjinä ja\nmustina kuin pääkallon silmän aukot...\n\nInsinööri tarttui lempeää väkivaltaa käyttäen Julian käteen ja vei\nhänet sisähuoneeseen, sanoen tyynesti:\n\n-- Kas niin, pieni ystäväni! Valmistautukaa siis lähtemään! Ilmoitan\nheti teille, kun hän lähtee tännepäin.\n\n-- Niin, sanokaa! huudahti Julia, ja alkoi pukea päällystakkia ylleen.\n\nTaas räjähti! Mutta se oli toisella puolella, eikä vaikuttanut\nhotelliin niin ankarasti. Insinööri meni kiireesti Julian luokse ja\nsanoi vilkkaasti:\n\n-- Nyt hän kääntyi tännepäin! Hän tulee pian!\n\n\n\n\nALKAVA ELÄMÄ.\n\n\nHÄVITYKSEN LINTU.\n\nMarcus syöksähti sisään kuin tuulispää; hänen jäntevät kasvonsa\nhohtivat, silmät hehkuivat, hän tarttui ystävänsä käteen, lausuen\nlyhyesti ja nopeasti:\n\n-- Kiitos, viivy täällä hetkinen -- turvallisuutesi vaatii sen. Nyt\nlähdemme, Julia. Hyvästi!\n\nHän sieppasi laukkunsa, jonka insinööri jo oli pannut kuntoon, tarttui\nJulian käteen -- ja he lähtivät yhdessä.\n\nJulian mielestä tapahtui kaikki pyörryttävän nopeasti. Hissi pudotti\nheidät alas, ruokasalin lävitse mennessään Marcus heitti mitään\npuhumatta suuren setelin kassanhoitajalle -- ja sitten suoraan\nlentokentälle.\n\nJulius odotti koneessa, ja juuri kun Julia oli istahtanut Marcuksen\nviereen, hän tunsi ruumiinsa jähmettyvän: hotellista juoksi neljä\nupseeria revolverit kädessä; he olivat aivan kalpeita raivosta ja\netummainen huusi käheällä, uhkaavalla äänellä:\n\n-- Oletteko te...? Mitä tämä merkitsee, herra kapteeni?\n\nMutta silmänräpäyksessä Marcus ojensi pistoolinsa heitä kohden, ja\nhänen äänensä kajahti kylmänä ja läpitunkevana kuin laukaus tyynenä\npakkaspäivänä:\n\n-- Seis, hyvät herrat! _Älkää liikuttako käsiänne!_\n\nHe seisahtuivat, ja Marcus viittasi taakseen, jossa Julius oli valmiina\nkonepistooli kädessä. Sitten hän pani moottorit käyntiin.\n\nJulia oli vieläkin kuin puutunut; hän ei edes huomannut, että he\nkohosivat ylöspäin.\n\nMutta sitten tapahtui jotain hirvittävää. Ensin kuului koneen\npanssarissa terävää rapinaa, kaukaista konekiväärin särinää -- sitten\nomituinen voihkaus ja Juliuksen hätäinen, soinnuton ääni:\n\n-- Lentokoneita -- _veljeni_, minä kuolen, sano...\n\nSitten ääni katkesi käheästi korahtaen.\n\nHätkähtäen Marcus käännähti, näki Juliuksen tarttuvan rintaansa...\n\n-- Julius -- Julius! hän huudahti kamalan tuskan vallassa. Samalla\nMarcus näki sivullaan, noin kilometrin päässä kaksi lentokonetta ja\npani koneensa syöksymään miltei pystysuoraan -- ylöspäin. Ja kun hän\ntaas katsahti taakseen, muistutti hänen äänensä hukkuvan hätähuutoa:\n\n-- Julius veljeni, veljeni! _Odota_...\n\nJuliakin katsoi taakseen ja näki, että Julius vaivalloisesti\nkohottautui; hänen kätensäkin nousi ja hän katsahti Marcukseen\nsammuvin katsein. Sitten hän aukaisi suunsa kuin sanoakseen jotakin\n-- mutta samassa purskahti veri hänen suustaan, käsi vaipui alas kuin\nkatkenneena ja koko ruumis hervahtui eteenpäin alumiinikaiteelle --\nniinkuin hänet olisi äkkiä vallannut kuolettava väsymys.\n\nJa sitten hän oli liikkumaton.\n\n-- Ooh!\n\nTuo hirveä karjahdus tuntui tunkeutuvan Julian sydänjuuriin asti,\nlamauttavan hänet kauhusta. Ja kun Marcus katsahti alapuolellaan\nolevia lentokoneita, näytti hänen silmistään säihkyvän tulinen viha ja\nkostonhimo.\n\nNe koettivat myöskin kohota, mutta äkkiä lähti toinen pakoon ja kohta\ntoinenkin. Mutta ne olivat vanhaa mallia -- Marcus saavutti toisen\nmiltei heti. Silloin tällöin rapisivat siitä ammutut kuulat ohutta\npanssaria vastaan, niinkuin raesade ikkunoihin, mutta alhaaltapäin ne\neivät voineet enää vahingoittaa.\n\nHe olivat jo noin kolmesataa metriä koneen yläpuolella, kun Julia näki\nMarcuksen sovittavan jalkansa erääseen lentokoneen lattiassa olevaan\nrenkaaseen, ja sitten hän väänsi silmiensä kohdalle erään monihaaraisen\nkiikarin näköisen laitteen ja katsoi sillä.\n\nJulia näki, että Marcus hiljensi pari kertaa vauhtia ja taas lisäsi --\nhiljensi -- sitten salamannopeasti eteenpäin ja -- Juliasta tuntui kuin\nolisi auto hurjimmassa vauhdissa ajanut suuren äkkijyrkän kiven päälle,\npaiskautunut korkealle -- ja vielä jotakin kauheata -- kaikki musteni\nja lakkasi kuulumasta.\n\nSitten hän huomasi suonenvedontapaisesti pitävänsä kiinni Marcuksen\nkäsivarresta. Ja nyt vasta hän hämärästi käsitti, että oli ollut\nhetkisen jonkinlaisessa tainnostilassa, Marcuksen jäntevä käsi puristi\nohjauspyörää, hän katsoi nytkin pomminpudotuslaitteen kiikarista --\nvälittämättä vähääkään hänestä...\n\nNyt räjähti huumaavalla räiskeellä useita kranaatteja heidän\nalapuolellaan, sitten ylempänä -- ympärillä...\n\nMarcus kohotti vihan vääristämät kasvonsa laitteesta ja katsahti alas.\nKuului viiltävän terävä hammasten kirskaus -- ja kun Julia katsahti\nniihin kasvoihin, jotka olivat hänelle rakkaimmat, alkoi häntä\npuistattaa -- hän _pelkäsi Marcusta_ kuin jotakin yliluonnollista\nolentoa.\n\nEhkä Marcus huomasi, miten äkkiä Julia irtaantui hänen käsivarrestaan,\nkoska hänen ilmeensä lientyi hiukan ja hän huusi lujasti:\n\n-- Huivi -- pääsi ympärille!\n\nKun Julia kuuli hänen äänensä, haihtui epämääräinen kauhu ja pelko.\nAjattelemaan hän ei oikein kyennyt, mutta hämärästi hän käsitti, ettei\nMarcus voinut toisin -- kun Juliuskin --. Nyt hän _ymmärsi_ Marcusta.\n\nYhä räjähteli ympärillä, ja Marcus tuijotti taas jännittyneenä\nkiikariinsa.\n\nJulia kääri nopeasti huivin korvilleen, tarttui hiljaa rakastettunsa\nkäsivarteen ja sulkien silmänsä nojasi luottavasti päänsä Marcuksen\nolkapäähän.\n\nIhmeellistä! Heti katosi kauhu ja pelko Julian sydämestä. Tulkoon nyt\nkuolema miten tahansa; _yhdessä_ he kuolevat -- ja hän tunsi, että\nMarcus kuitenkin rakasti häntä.\n\nJa kun toisen kerran tapahtui tuo kamala räjähdys ja hyppäys, ei hän\npelästynytkään niinkuin ensimmäisellä kerralla. Hän puristi vain\nlujemmin Marcuksen käsivartta, sulki tiukasti silmänsä. Hän tunsi taas,\nettä kone syöksyi ylöspäin.\n\nPalkkajoukkojen päällikkö seisoi ylhäällä muurin reunalla kiikari\nkädessä ja seurasi kauhusta jähmettyneenä kamalaa näytelmää. Toinen\nhänen kutsumistaan lentokoneista oli juuri äsken hävinnyt olemattomiin,\nräjähtänyt tulisiruiksi -- kuin suunnaton jättiläisraketti. Ja hirveä\nhävittäjä oli heti kääntynyt toisen jälkeen...\n\nTämä oli paennut toisaalle, saavuttaen siten parin kilometrin\netumatkan, mutta kostaja läheni peloittavan nopeasti. Kuin\nkuolemankauhun vallassa se kääntyi _takaisinpäin_ kasarmin suojaan,\nmutta armottomana, hirmuisena kuin kuolema seurasi toinen. -- Päällikkö\nkarjui ilosta, komentaen kaikki tykkien ja kuularuiskujen ääreen --\nlentokoneet lähenivät, lähenivät...\n\nPian vainooja jo oli vainotun yläpuolella, mutta viimeksi mainittu\nolikin jo kasarmin kohdalla. Päällikkö antoi merkin; koko kasarmi\ntuntui olevan yhtenä huumaavana räiskeenä, räjähtävien pommien\nsavutöyhdöt ympäröivät vainoojan kuin suunnattomat pumpulikasat\nlaajeten kokonaisiksi pilviksi -- mutta se oli liian nopea, liian\nkorkealla!\n\nSe on kohdalla, se hiljentää vauhtia --. Vainottu kääntyy taas kasarmin\nkohdalle -- toinen seuraa varjona yläpuolella kranaattien räjähdyksistä\nvälittämättä. Päällikkö karjuu, uhkaa ampujia raivoisasti kiroten...\n\nMutta hänen äänensä katkeaa, hän horjahtaa taaksepäin, pökertyen\nmiltei tajuttomaksi näkymättömästä iskusta. Hämärästi hän vain tuntee\ntoisenkin lentokoneen tuleksi tuhoutuneen, katsoen koneellisesti,\nmiten kostaja nuolena syöksyy ylöspäin, _poispäin_ -- muuttuen yhä\npienemmäksi.\n\nSilloin hän huoahtaa helpotuksesta; hän tuntee taas elävänsä,\ntoivovansa -- ja kohottaen nyrkkinsä hän kajahduttaa sydämensä pohjasta\nraikkaan kirouksen, toisen...\n\nMutta kolmas tarttuu kurkkuun, hän luulee verensä pysähtyvän. Hän\ntarttuu otsaansa, tuntee kylmän hien valuvan sitä myöten, koko\nruumistaan myöten --. Hän ei voi sanoa mitään: lentokone _on jälleen\nkääntynyt_.\n\nKoko kaupungin asukkaat olivat seuranneet hirmuista ilmataistelua syvän\näänettömyyden vallitessa. Ei ollut kuulunut riemuhuutoja raadellusta\njoukosta silloinkaan, kun vihatut teloittajat olivat tuhoutuneet:\nnäytelmä oli ollut liian tavaton, hämmästyttävä...\n\nMutta nähdessään lentokoneen kääntyvän ja yhä jyrkemmin kohoten\nsiirtyvän palkkasoturien kasarmin kohdalle, näyttivät kaikki pidättävän\nhengitystään -- jotkut tarttuivat päähänsä.\n\nHuimaavassa korkeudessa kone näytti hiljentävän vauhtiaan ja alkoi\nkierrellä pienessä ympyrässä kasarmin kohdalla -- niinkuin kotka, joka\nvalmistautuu syöksymään saaliinsa kimppuun.\n\nÄkkiä ihmiset sulkivat silmänsä, monet lysähtivät polvilleen...\n\nJa kun he hiukan tointuivat, kun he taas aukaisivat silmänsä, luulivat\nhe niiden pettävän: kasarmia tykkeineen, panssariautoineen, vihattuine\nmiehineen ei enää ollut olemassa. -- Sen ympäristökin, koko laaja\nkukkula oli yhtenä suitsuavana kivikasana.\n\nJa hävityksen lintu liiteli vieläkin korkeudessa pari kierrosta. Sitten\nse nopeasti katosi etäisyyteen.\n\nKun Marcus oli kiikarilla tarkastanut viimeisen pomminsa vaikutusta,\nsattui hän katsahtamaan taakseen, ja hätkähti -- ikään kuin olisi\nunohtanut Juliuksen kohtalon. Nopeasti hän sitoi ohjauslaitteen, käski\nJulian vielä pitää siitä kiinni ja meni Juliuksen luokse. Hän koetteli\ntämän valtimoa ja huudahti värisevällä äänellä:\n\n-- Julia! Hän elää vielä!\n\nSitten hän hypähti ohjaajan paikalle huutaen epätoivon kiihkolla:\n\n-- Lääkäriin! Lääkäriin!\n\nHän pani heti moottorit täyteen vauhtiin ja lisäsi heti sen jälkeen\nvauhtia.\n\nMarcus silmäsi nopeusmittaria: se näytti vähää vaille 400 km:n\ntuntinopeutta. Mutta Julia kuuli hänen tuskallisesti mutisevan:\n\n-- Kun pääsisi nopeammin -- nopeammin...\n\nJa hetken kuluttua:\n\n-- Ahaa!\n\nSitten hän katsahti Juliaan ja virkkoi kiihkeästi:\n\n-- Rohkea, pikku tyttöseni! Ethän pelkää, jos menisimme kovempaa?\n\nTuon äänen ja katseen tähden Julia olisi ollut valmis pudottautumaan\nlentokoneesta Marcuksen kanssa, jos tämä olisi tahtonut.\n\n-- En pelkää! hän huudahti kuin huumaantuneena, ja hänen poskensa\nsävähtivät punaisiksi.\n\nMarcus alkoi pudottautua alaspäin, ensin loivempaan, sitten yhä\njyrkemmin, jyrkemmin -- Julia nojautui taaksepäin, sulkien silmänsä ja\ntarttui tietämättään yhä lujemmin Marcuksen käsivarteen. Ilma vonkui\nja ulvoi puistattavasti; sen mukaan kuin vauhti kiihtyi, muuttui ääni\nyhä korkeammaksi ja läpitunkevammaksi. Ja vauhti oli niin hirvittävää,\nettä Juliaa alkoi pyörryttää. Hän taisteli vastaan kaikella\ntahdonvoimallaan, mutta lopulta alkoi pimetä, pyöriä -- ja hän aikoi\npyytää Marcusta hiljentämään.\n\nMutta samassa kone heilahtikin tasaisesti vaakasuoraan, hän aukaisi\nsilmänsä ja näki, että he olivat lähellä maata. Ja aivan lähellä\nedessäpäin oli pieni kaupunki!\n\nMarcus huomasi Julian kysyvän katseen ja sanoi:\n\n-- Y:n kaupunki, joka on vallankumouksellisten hallussa.\n\nIhmeekseen hän näki lentokentällä suuren väkijoukon, joka hajautui\naivan kuin taikavoimasta sivulle. Ja sitten alkoivat valkoiset liinat\nliehua kuin tanssivat lumihiutaleet; kentän kohdalle tultuaan Marcus\npysähdytti moottorin, ja nyt kuului ihmisjoukon taukoamaton huuto.\n\nMarcus tunsi kentän ja laskeutui mahdollisimman nopeasti.\n\nHeti kun koneen pyörät sattuivat maahan, juoksi suuri ihmisjoukko\nhattujaan heiluttaen heitä kohden; näkyi kiihtyneitä kasvoja, loistavia\nsilmiä, ja kun kone pysähtyi, erotti huumaavasta pauhusta joitakin\nyksityisiä, innostuneita ja riemukkaita huutoja:\n\n-- Te olette pelastanut kymmenien tuhansien elämän!\n\n-- Vihdoinkin petojen pesä hajoitettu!\n\n-- Te olette pelastanut meidänkin henkemme!\n\n-- Jumala teitä siunatkoon!\n\n-- Emme teitä koskaan unohda!\n\n-- Eläköön, eläköön!\n\nMarcus nousi seisomaan, heilutti kättään, ja kun melu hiljeni, hän\nhuusi läpitunkevasti:\n\n-- Kansalaiset! Ystävääni on ammuttu -- hän kuolee! Lääkäri! Paarit!\nPian!\n\nTänään olivat miljoonat kuolleet, ja tässä oli kysymys vain yhdestä\nkuolevasta; mutta se oli hänen äänensä, hänen tuskalliset kasvonsa,\n_hänen_, joka kenties oli pelastanut heidänkin elämänsä -- sen tähden\nse vaikutti järkyttävästi joukkoon.\n\n_Jokainen_ olisi tahtonut tehdä jotakin hänen hyväkseen; he alkoivat\nhääriä neuvottomina, ja kaikkialta kuului kiihtyneitä huutoja:\n\n-- Täällä on!\n\n-- Täällä on lääkäri!\n\n-- Hakekaa paarit!\n\nSen jälkeen tapahtui kaikki kuumeentapaisella kiireellä. Lentokoneeseen\nhypähti kaksi -- kolme lääkäriä! Hämärästi hän käsitti heidän\npuheistaan, että saman kentän urheilupaviljongissa on huone\nloukkaantuneita varten. Julius kannettiin pois; Marcus auttoi Julian\nalas koneesta ja pyysi muutamia miehiä vartioimaan sitä.\n\n\nTUHANTEN RAKKAUDELLA VIHITTY.\n\nKuin unessa Marcus tunsi, että Julia nojautui vavisten hänen\nkäsivarteensa -- ja korkealla leikkauspöydällä makasi Julius. Lääkärit\nhäärivät pöydän ympärillä puhuen matalalla äänellä, ja toisinaan näkyi\nheidän välistään Juliuksen alaston, vereen tahrautunut rinta. Marcus\nodotti pitkän aikaa, mutta kysyi vihdoin vapisevalla äänellä:\n\n-- Hyvät herrat! -- Jääkö hän elämään?\n\nHetken äänettömyyden jälkeen vastasi vanhin lääkäri:\n\n-- Jaa -- ellei mitään erikoista tapahdu, niin jää kyllä.\n\nTämä vaikutti järkyttävästi Marcukseen -- hän oli tuntenut tavattoman\nraatelevaa tuskaa luullessaan, että vielä Juliuskin kuolisi. Hänestä\ntuntui, kuin olisi suunnaton, musertava paino yht'äkkiä vieritetty\nhänen päältään. Hän tuijotti ensin jäykästi lääkäreihin, änkyttäen\ntoistamiseen vapisevin huulin:\n\n-- Hyvät herrat -- onko se totta?\n\n-- Kyllä. Luoti on lävistänyt vain oikean keuhkon ulkosyrjältä.\n\nVieläkin Marcus seisoi hetkisen. Mutta sitten hän rajun riemun ja\nliikutuksen valtaamana yht'äkkiä syöksähti leikkauspöydän ääreen ja\nsuuteli tiedotonta Juliusta poskelle, puristi lääkärien kättä -- puhuen\nnopeasti, omituisen vieraalla äänellä:\n\n-- Veljeni -- mikä onni! -- Hyvät herrat! Olen teille ikuisessa\nkiitollisuudenvelassa...\n\n-- Te olette tehnyt meille niin suuren työn, ettemme voi sitä koskaan\nkorvata! puhui eräs nuori lääkäri liikuttuneena.\n\nMutta Marcus oli jo Julian luona, hän syleili niin rajusti tyttöä, että\ntämä tuskin voi hengittää -- ja suuteli häntä kuiskaten riemukkaasti:\n\n-- Rakas... Rakas... Nyt on kaikki hyvin.\n\nHetken kuluttua tuli sama nuori lääkäri lähemmäksi ja sanoi:\n\n-- Huomenna hän jo voi verraten hyvin! Illalla voitte tulla häntä\nkatsomaan. Minä lähden etsimään hänelle vain jonkin rauhallisen paikan.\n\n-- Sitten me myös tulemme ulos! huudahti Marcus.\n\nKun Julia ja Marcus käsi kädessä ilmestyivät portaille, hämmästyivät he\nsuuresti: suunnaton, odottava väkijoukko tervehti paviljongin edustalla\nheitä äänekkäällä riemuhuudolla.\n\nMarcus ei käsittänyt mitään, mutta samassa nousi eräs herrasmies\nviereisille portaille ja selitti innostuneesti, että he olivat\nlangattomalla puhelimella saaneet tietää viiden tykeillä varustetun\npanssariauton ja kahden konekivääriauton olevan juuri lähdössä\ntänne -- aikomuksenaan tuhota kaupunki polttamalla, elleivät\nvallankumoukselliset muuten antautuisi. He olivat odottaneet kauhulla,\nmutta sitten tulikin tieto, että Marcus oli hävittänyt kaikki,\nvapauttaen koko läänin kauheasta painajaisten pesästä.\n\nKuului sekavia, kiihtyneitä huutoja. Ja puhuja lisäsi:\n\n-- Ilman teitä olisi kaupunkimme ehkä jo nyt roviona. Emmekä voi muuta\nkuin kiittää! Olisimme iloisia, jos viipyisitte mahdollisimman kauan\nkeskuudessamme...\n\nTaas kajahti riemukas, moniääninen huuto. Kun se vaikeni, koetti Marcus\nhämmästyneenä muutamin sanoin selittää, että kaikki oli tapahtunut\nsattumalta. Hän oli tehnyt vain velvollisuutensa -- jonka jokainen\nhänen asemassaan olisi tehnyt.\n\nKuului vastustavia, iloisia huutoja, ja kun Marcus liikuttuneena\nvetäytyi taaksepäin, huusi nuori lääkäri kaikuvalla äänellä:\n\n-- Kansalaiset! Meidän pelastajamme ystävä on vaikeasti haavoittunut,\nhänen nuori puolisonsa on viime yönä töin tuskin pelastunut liekeistä...\n\nMarcus tunsi Julian puristavan käsivarttaan; tytön posket hohtivat\nja silmät loistivat onnesta ja hellyydestä. Hän ei lainkaan kuullut\nlääkärin sanoja; lopulta hän kuuli seuraavat sanat:\n\n... niin ilmoittautukoon minulle, sillä heidän täytyy levähtää, koettaa\nhaihduttaa nuo kauheat tapaukset mielestään...\n\nMonet olisivat tahtoneet saada luokseen nuoren pelastajansa; he\nviittoilivat ja huusivat innostuneesti. Ja eräs arvokkaan näköinen\nvanha mies alkoi puhua juhlallisella, liikuttuneella äänellä:\n\n-- Niin, ystävät! Me emme tule unohtamaan pelastajaamme, mutta\nmuistakaamme samalla hänen nuorta, rohkeaa vaimoansa! Se, että hän\non voinut kestää sortumatta viime yön kauhut, osoittaa, että hän on\nurhokkaan miehensä arvoinen! Puhujan ääni alkoi yhä enemmän väristä. --\nJa minä luulen, ettei tässä joukossa ole _ainoaakaan_, ken ei palavasti\ntoivoisi heille onnea -- jos se jotakin vaikuttaa, niin heidän\nelämänsä tulee olemaan onnellinen! Joku voi olla sitä mieltä, ettei\nnyt auta ajatella yksityisten onnea, mutta minä sanon, että näistä\nnuorista, jotka ovat säilyneet hävityksen ja kuoleman sekasorrosta,\npuhdistuneet kuin kulta tulessa, heistä alkaa uusi elämä, onnellisempi,\ninhimillisempi -- Eikä heidän lastensa enää tarvitse kokea sellaisia\nkauhuja -- sillä heidän vanhempansa ovat kaikki kestäneet! Eläkööt he\nkauan ja onnellisina! Eläköön!\n\n-- Eläköön!\n\n-- _Eläköön!_\n\nHuudoissa kuvastui valtava riemastus ja liikutus. Juliasta tuntui,\nettä ne lisäsivät hänen onnensa tuhatkertaiseksi -- mahtavan\ntuulispään tavoin tempasi tuo huuto ja liikutus hänet mukaansa; mitään\najattelematta hän heittäytyi Marcuksen rintaa vastaan, huudahtaen\nyliluonnollisen hurmauksen vallassa:\n\n-- Marcus -- rakas -- tämä on ihanaa! Marcus -- tämähän on meidän\n_hääpäivämme!_ Kuule, kuuntele heitä: he toivottavat jokainen meille\nonnea! Rakkaani...\n\nHän ei voinut sanoa enempää; hänen huulensa vapisivat, ja loistavat\nsilmät täyttyivät kyynelillä.\n\nYhä kuului huutoja. Ja niinkuin häävieraat vihkimisen päätyttyä\nonnittelevat morsiusparia -- riensivät lähimpänä olevat onnittelemaan\nheitä.\n\nMutta kuinka erilaisia olivatkaan onnittelut! Täällä ei näkynyt tehtyjä\nkumarruksia, ei kuolleita hymyilyjä! Jokainen sana ja hymy näytti\nnousevan suoraan sydämestä -- näkyi kyyneleisiä katseita.\n\nJa Julia katseli kuin sumun lävitse noita liikuttuneita, vieraita\nkasvoja -- mutta ne tuntuivat paljon rakkaammilta kuin sukulaiset. Ja\nniinkuin unessa hän kuuli lempeitä, väriseviä naisääniä:\n\n-- Pieni raukka -- _sinä_ olet nähnyt nuo kauheat näyt...\n\n-- Oliko miehesi kotona?\n\n-- Miten kaunis ja nuori sinä vielä oletkaan, lapseni!\n\n-- Jumalalle kiitos, että kuitenkin pelastuit!\n\nJa eräs harmaatukkainen nainen syleili ja suuteli häntä kysyen\nlempeällä, sydämellisellä äänellä:\n\n-- Onko sinulla pienokaista, lapseni?\n\n-- Ei, nyyhkytti Julia hiljaa.\n\n-- Se oli onni -- sillä ajattele, että hän olisi jäänyt sinne --. Älä\nitke, lapsi raukka -- sinä tulet olemaan hyvin onnellinen! Sinä olet\nvielä niin nuori. Minä tulen tervehtimään huomenna...\n\n-- Niin, tulkaa rakas äiti...\n\nVanha nainen poistui, ja puristaessaan hänen kättään tuntui Juliasta\nsiltä, kuin hän olisi saanut toisen äidin, joka rakasti häntä yhtä\npaljon kuin hänen omakin äitinsä.\n\nAivan kuin suloisen huumauksen vallassa Julia näki, että paviljongin\neteen tuli auto. Marcus tarttui hänen käsivarteensa, he nousivat siihen\n-- ja sitten hiljaa eteenpäin joukon lävitse; iloisia huudahduksia,\nhymyileviä kasvoja, liehuvia liinoja...\n\n-- Tämä on aivan kuin lähtisimme häämatkalle...\n\n-- Oi, ajatteletko _sinäkin_ niin? huudahti Julia kiihkeästi\nkeskeyttäen.\n\nUusi pormestari kumarsi hiukan, lausuen sydämellisen kohteliaasti:\n\n-- Olkaa hyvät ja astukaa tilapäiseen asuntoonne!\n\nSitten hän ojensi käsivartensa Julialle. Samassa tuli heidän jäljessään\nJuliusta hoitava nuori lääkäri ja ilmoitti, että Julius voi hyvin; oli\njuuri tullut tuntoihinsa ja sitten nukkunut. -- He lähtivät keventynein\nmielin ylös punaisen maton peittämiä portaita.\n\nEteisessä tohtori pysähtyi ja selitti matalalla äänellä, että talo\nkaikkineen oli heidän käytettävänään, ja pyysi hartaasti, ettei Marcus\ntekisi pariin päivään kerrassa mitään.\n\nHän aikoi jo lähteä, mutta kääntyi sitten ja lisäsi matalalla äänellä:\n\n-- Unohdin mainita, että makuuhuoneen kalusto muutetaan kokonaan --\nmutta se ei tule teitä häiritsemään: muuttomiehet kulkevat toisia\nportaita.\n\n-- Älkää nyt meidän tähtemme...\n\n-- Rakas ystävä, keskeytti tohtori sydämellisesti hymyillen. --\nSallikaa meidän _itsemme_ tähden tehdä jotakin! Sillä meidän olisi paha\nolla, ellemme saisi edes mitään...\n\nTohtorin puhe keskeytyi, sillä alhaalta juoksi sotilaspukuinen lähetti\nja ilmoitti hengästyneenä:\n\n-- Lentokone -- kaukana etelässä... Tähystäjä ilmoitti...\n\n-- Auto! käski Marcus lyhyesti, juoksi sisään Julian luokse, samassa\ntakaisin -- ja ulos! Tohtori juoksi suoraan ulos ja huusi kaikin voimin\nväkijoukolle:\n\n-- Tie auki! _Tie auki!_\n\nJa pitkin katua kuului nopeasti etenevä, kaiuntapainen huuto!\n\n-- Tie auki! Tie auki!\n\n\nUUTEEN ELÄMÄÄN.\n\nSalin loistokello löi seitsemän.\n\nJulia oli koettanut lukea, mutta nyt hän ei enää voinut, hän hypähti\nseisoalleen entistä levottomampana.\n\n-- Missä Marcus viipyy? hän mutisi hiljaa.\n\nSitten hän sammutti sähkölampun eräässä kulmahuoneessa ja veti ikkunaa\npeittävän paksun samettiuutimen syrjään.\n\nEi, ei mitään! Kaupunki oli pimeä kuin hauta -- niinkuin kaikki\nasukkaat olisivat sen jättäneet. Hän kuunteli -- vallitsi\nkuolemanhiljaisuus.\n\nHän poistui ikkunan äärestä, sytytti taas lampun ja alkoi kävellä\nloistavasti sisustetuissa huoneissa...\n\nJulia kuuli ruokasalista hillittyä helinää: siellä katettiin\nillallispöytää _heitä_ varten! Hän tunsi rauhoittuvansa, ajatellessaan\nmiten kaikki huolehtivat heistä -- aivan kuin kaikkein rakkaimmista\nomaisistaan.\n\nJulia asteli taas hetkisen. Sitten hän aukaisi makuuhuoneen oven, ja\nhänen huuliltaan kuului hiljainen hämmästyksen huudahdus: siellä oli\nkokonaan toisenlaista kuin pari tuntia takaperin -- se oli muuttunut\nkuin taikaiskulla! Miltei äänettömästi oli sinne muutettu uusi, hieno\nkalusto! Se oli valaistu ruusunvärisellä valolla ja ilmassa tuntui\nsuloista kukkien tuoksua.\n\nJulia asteli hiljaa vuoteen viereen, ja kun hän painoi pehmeää\nhöyhentyynyä, huomasi hän sormiensa vapisevan. Ennen tuntematon,\npuolittain pelokas tunne valtasi hänet; omituinen väristys kiiti hänen\nruumiinsa lävitse -- hän hengähti syvään.\n\nMutta saapuessaan saliin hän seisahtui paikalleen kuin naulattuna,\nja hänen silmänsä alkoivat loistaa: kadulta kuului auton hiljaista\njyminää... Julia tunsi poskiensa kuumenevan, sydämensä lyövän kuin\nvasaran -- hän tunsi notkeat, kevyet askelet... Ovi aukeni...\n\nAstuessaan valaistuun saliin Marcus tunsi suuren hellyyden valtaavan\nmielensä ja hän aivan häikäistyi rakastettunsa kauneudesta. Julia oli\npukeutunut ohueen, ruumiinmukaiseen aamupukuun, ja hänen kasvoillaan\nkuvastui taas samanlainen liikutus ja riemastus kuin päivälläkin.\n\nMarcus riensi nopeasti tytön luokse ja puristi rintaansa vastaan tuon\nsolakan, notkean vartalon. Sitten hän kuuli vienon, sointuvan äänen:\n\n-- Sinä _tulit_ -- Marcus!\n\nHe istahtivat sohvalle, ja Marcus puhui nopeasti:\n\n-- Olen niin pahoillani, että sinun täytyi kolme pitkää tuntia täällä\nyksin odottaa, rakas... Mutta kun... Niin! Saitko tiedon, että se oli\nvallankumouksellisten lentokone?\n\n-- Sain, sain! huudahti Julia. -- Kiitos sinulle, että heti lähetit\ntiedon -- olin niin huolissani...\n\n-- Se pudotti tiedonantoja, joissa ilmoitettiin, että huomenna on X:n\npääkaupungissa kaikkien maiden työväen ja sotilasjärjestöjen yhteinen\nneuvottelukokous, jonne minunkin pitää lähteä.\n\n-- Milloin sinun pitää lähteä?\n\n-- Vasta myöhään aamupäivällä! vastasi Marcus reippaasti. -- Meidän\npormestarimme ja sosialistisen yhdistyksen puheenjohtaja tulee mukaan.\n\n-- Teillä oli siis kokous -- ajattelinkin sitä, kun et joutunut, puhui\nJulia hellästi ja arasti tutkien.\n\n-- Katsos Julia, rakas -- täällä ei ollut lainkaan puolustuslaitteita\n-- yksi palkkalaisten panssariauto olisi voinut tykillään saada\narvaamatonta tuhoa aikaan. Sen tähden kävin joka puolella varustamassa\nedes vähän. Miinoitettiin pari siltaa, kahdelle tielle pantiin sulut\nja vietiin kumpaankin konekivääri lentokoneestani. Tästä talosta on\nlöydetty pikatykki ja konekivääri. (Ajatteles, tämä palatsi on pienintä\nhuonekalua myöten valtion; rakennettu sitä varten, että maaherra saisi\nvälillä levätä täällä!) Nyt ne kapineet olivat tarpeen, lähetettiin\nkirkontorniin lentokoneiden varalle. Tulet sammutettiin kaikkialta, ja\nmuutenkin on kaupunki nyt edes jonkinlaisessa puolustuskunnossa.\n\n-- Miten paljon sinä oletkaan toimittanut! kuiskasi Julia ihastuneena.\n\nMarcus punastui ja sanoi hiljaa, ääni hellästi värähtäen:\n\n-- En olisi muuten voinut olla rauhallinen, kun _sinä_ huomenna jäät\ntänne.\n\n-- Oi rakkaani, sopersi Julia puristaen Marcuksen jäntevää kättä, ja\nhetken kuluttua hän kysyi jännittyneenä:\n\n-- Entä Julius?\n\n-- Hän voi oikein hyvin! huudahti Marcus iloisesti. Kävin viimeiseksi\nsiellä. Ehkä sinä huomenna menet häntä katsomaan?\n\n-- Menen tietysti! Mutta nyt sinä olet kai nälissäsi -- ehkä menemme\nillalliselle?\n\nMarcus hämmästyi nähdessään kukilla koristetun pöydän. Ja kun Julia\nselitti, mitä täällä oli tehty, kuiskasi Marcus liikuttuneena:\n\n-- On niin omituista ajatella, että kaikki pitävät meistä -- koko\nkaupungin asukkaat!\n\n-- Niin, he pitävät meistä _sinun_ tähtesi! lisäsi Julia tulisesti.\n\nHe olivat jo aterioineet ja istuivat nyt salissa matalan kahvipöydän\nääressä toisiaan vastapäätä.\n\nKaikkialla oli hiljaista ja äänetöntä -- hekin olivat äänettömiä. He\nkatsoivat vain toisiaan loistavin silmin.\n\n-- Tiedätkö Marcus, puhui Julia hiljaa, kuin uneksien. -- Minusta\ntuntuu kuin olisi kaikki omituista ihanaa unta... Ensin niin\nkauhistavaa, ja sitten näin sanomaton onni... Koko entinen elämä ei ole\nmitään tämän rinnalla.\n\nTuo vieno ääni värähti kuin kalliin viulun ääni -- ikään kuin unessa\nMarcus katsoi, miten Julia nojautui hiukan taaksepäin nojatuolissaan\nhymyillen autuaallisen näköisenä.\n\nSilloin Marcus yhtäkkiä muisti Aurelian ja hänen mieleensä tunkeutui\nsyyttävä, ahdistava tunne -- ikään kuin Aurelia olisi yksinäisenä ja\nhylättynä itkenyt jossakin kylmässä pimeydessä.\n\nTuo tunne kyllä poistui, hänen muistaessaan Aurelian kirjeen. Mutta\nsitten tuli taas mieleen alaston, kauhea totuus -- ja huomaamatta hän\nkosketti tolkuttomasti kaulaansa huoaten käheästi, mikä saattoi yhtä\nhyvin olla voihkaisu.\n\nJulia kalpeni ja sopersi pelästyneenä:\n\n-- Rakas -- mikä sinulle tuli -- sano minulle!\n\nMarcus koetti tyyntyä ja sanoi hillityllä äänellä:\n\n-- Muistin vain kaikkia siellä olevia... Mutta älä sinä Julia vain...\nEi sitä voi enää auttaa...\n\nJulian kasvoilla näkyi ensin epämääräinen kauhun ilme, mutta sitten\nnäytti siltä, kuin hän olisi äärimmäisin ponnistuksin sen haihduttanut.\nJa aivan kuin aavistaen Marcuksen ajatukset hän lausui liikutuksen\nvallassa:\n\n-- Niin, se on kamalaa -- mutta sitä ei _voi_ enää auttaa. Marcus,\nkuule minua: sinä olet tehnyt niin paljon kuin ihminen koskaan voi\ntehdä. Huomenna sinä taas menet, ja kuka tietää, palaatko enää\ntakaisin... Etkö siis voisi unohtaa noita kamalia muistoja? Minäkin\nkoetan unohtaa -- _tänään_...\n\nMarcus katsahti häneen: Julian poskille oli taas noussut punaa, ja tuo\nloistava katse puhui enemmän kuin sadat sanat...\n\nEnnen tuntematon liikutus valtasi Marcuksen. Kaikki kauhukuvat\nsyöksyivät mieleen yhtenä tulvana -- hän jää niistä huolimatta\nelämään? Ympärillä kuolema ja hävitys -- hänellä sanomaton onni? Hänen\nsielussaan tuntui kaikki järkkyvän: totisinta totta Julia istuu tuossa.\nHänen äänensä värähti oudosti, kun hän kuiskasi hiljaa kuin itsekseen:\n\n-- Sinä todella -- rakastat?\n\nHänen ruumiinsa alkoi äkkiä omituisesti vavahdella kuin äänettömistä\nnyyhkytyksistä. Mutta silloin hän jännitti ruumiinsa, kiristi\nhampaitaan -- ja kun hän kumartui, painaen kasvot käsiinsä, hän oli\ntodella liikkumaton, äänetön... Tukahtunut, huokauksentapainen henkäisy\nvain silloin tällöin tunkeutui hänen rinnastaan.\n\nJotain suurenmoista ja peloittavaa ilmeni voimassa, jolla hän hillitsi\nrajun liikutuksensa -- näytti kuin hänen rintansa halkeaisi, mutta hän\npakotti sittenkin hengityksensä hitaaksi. Julia ei ollut koskaan nähnyt\nmitään siihen verrattavaa, ja se vaikutti häneen järkyttävästi. Kasvot\nlumivalkoisina hän heittäytyi polvilleen, painaen vapisevat huulensa\nMarcuksen jäntevää kättä vastaan -- ja hänen äänessään kuvastui rajaton\nantautuminen, haltioituminen:\n\n-- Marcus, sano minulle -- minä en ymmärrä... Minä tahdon tehdä jotain\n_sinun tähtesi!_ Käske minun tehdä jotakin vaarallista, jossa saatan\nkuolla... Että käsittäisit -- miten...\n\nMarcus tunsi, että hento käsi tarttui hänen silmiä peittävään käteensä\n-- ja suuteli sitä kiihkoisasti.\n\n-- Oi Marcus -- minä jumaloin sinua -- minä en muuta voi... Sinä olet\n-- _minun jumalani!_ Oi nyt sinä hymyilet -- ja minä olen siitä niin\nonnellinen! -- Muistatko Marcus, että nyt on meidän _hääiltamme?_\n\nAivan kuin huumaantuneena Marcus tempasi Julian syliinsä ja suuteli\nhäntä kiihkeän hellyyden ja liikutuksen valtaamana:\n\n-- Rakas -- minun mieleeni lennähti liian paljon äsken -- mutta en nyt\nenää... Mutta erään sanan tahdon muistaa kuolemaani asti: sen, jonka\nkuiskasit tänään siellä -- siellä... Miten se ensin tuli mieleesi?\n\n-- Pormestarin puhe -- onnittelut -- kaikki oli niin omituista --\nniinkuin olisi ollut meidän hääpäivämme.\n\n-- Sinä olet siis minun pieni _vaimoni?_ kuiskasi Marcus vapisevalla\näänellä.\n\n-- Niin, minä olen sinun vaimosi! sanoi Julia hiljaa, liikuttuneena;\nhän hymyili, mutta samalla vieri poskille helminä muutamia kyyneleitä.\nNiinkuin lapsi hän lepäsi Marcuksen sylissä, katsoen tätä silmiin.\nJa hän alkoi puhua yhtä luottavasti ja luonnollisesti kuin lapsi\näidillensä:\n\n-- Ensin minä luulin, että nyt olisi väärin olla onnellinen: mutta kun\ntarkemmin ajattelin, niin käsitin, että elämä olisi vielä kauheampaa,\nellei yhtään onnellista olisi. Ja sitten niin Marcus, älä vain suutu\nminulle siitä, mitä nyt sanon. Katsos, minä _pelkäsin_ jotenkin -- tätä\niltaa... Mutta sitten ajattelin niitä pormestarin sanoja -- ja...\n\nJulian lapsellisen naiivi puhe järkytti kovin Marcuksen mieltä, hän\ntunsi itsensä miltei rikolliseksi tuon puhtaan, teeskentelemättömän\nlapsen rinnalla -- ja käänsi kasvonsa poispäin.\n\nJulia hätkähti ja vaikeni pelästyneenä, nähdessään nuo rakkaat piirteet\nsurullisina. Hän punastui ja puhui nopeasti aivan kuin suuri syyllinen:\n\n-- Rakas Marcus... Oletko pahoillasi -- että minä sinua sillä tavoin --\npelkäsin? hän puristi Marcuksen kättä ja lisäsi hiljaa:\n\n-- Marcus, minä en osaa oikein selittää, mitä tahtoisin... Katsos --\nkaikki on toisenlaista -- kaikki on niin kummallisen sekavaa -- ja\nminäkin olen paljon muuttunut. Sinun seurassasi muutun yhtä mittaa --\nvaikkemme puhuisikaan. Ja nyt minä ajattelen siitäkin asiasta vallan\ntoisin. Sillä kuinka minä _sinua_ saattaisin pelätä...\n\nJulia vaikeni, ja Marcus kuiskasi liikuttuneena:\n\n-- Julia -- rakkaani.\n\nSilloin kiertyi hienohipiäinen, värisevä käsivarsi Marcuksen kaulalle,\nhän tunsi solakan vartalon painautuvan syliinsä ja suuteli tytön\ntuoksuvaa tukkaa. Värisevän vartalon lämpö tuntui salaperäisenä\nsähköaaltona syöksyvän hänen ruumiiseensa oudolla hehkulla: hän tunsi\nensi kerran, että hänen sylissään oli _nainen_ -- hänen nuori, ihana\nnaisensa. Hän tunsi yhä suurempaa onnea katsellessaan rakastettuaan,\njoka oli niin kaunis, luonnollinen ja puhdas. Ja sellainen olento\nrakasti häntä! Häntä huumasi...\n\n-- Julia, minusta tuntuu, että nyt vasta elän todellista elämää, hän\nkuiskasi hiljaa.\n\n-- Sinäkin! huudahti Julia, ja lisäsi värisevin äänin:\n\n-- Kuulehan, rakas -- minä en ole tietänyt mitään elämästä... Nyt, nyt\n_juuri_ tunnen sellaista, etten koskaan ennen -- niinkuin heräisin --\nheräisin elämään... Elämä tuntuu niin kummalliselta...\n\n-- Niin Julia -- vasta _yhdessä_ me elämme täydellistä elämää... Ja\nmuistatko, mitä vanha pormestari päivällä sanoi meistä?\n\nJulia kohosi istualleen ja katsoi kiihkeän jännityksen vallassa\nMarcusta silmiin -- ja kuiskasi sitten hiljaa:\n\n-- Nyt tiedän, mitä tarkoitat! Sitä, kun hän sanoi, että meistä alkaa\nuusi elämä -- niinkö Marcus?\n\n-- Niin, pieni rakastettuni -- sitä minä tarkoitin!\n\nTuli pitkä äänettömyys. Julia lepäsi edelleen Marcuksen sylissä.\nHänen kasvonsa punastuivat yhä helakammiksi, niillä kuvastui\nihmettely, salaperäinen hurmaus ja innostus. Vihdoin hän puhui hiljaa,\nhaaveksivasti:\n\n-- On niin kummallista ajatella sitä... Tuntuu aivan uskomattomaita,\nettä me -- sinä Marcus ja minä...\n\n-- Niin Julia -- me molemmat! kuiskasi Marcus tulisesti. -- Kun vain\n_sinä_ tahdot -- rakkaani...\n\nJulia katsoi taas hellästi Marcusta silmiin, ja sitten kuului hänen\nhuuliltaan vieno ääni, joka hiukan värisi:\n\n-- Minä olen _sinun_...\n\n\nONNEA MATKALLE.\n\nTuhannet silmät tuijottivat liikkumattomina, kun lentokonehallin\nleveät ovet avautuivat. Alkoi kuulua omituista hyrinää, ja hetken\nkuluttua vyöryi juhlallisen hitaasti esiin mahtava lentokone, niinkuin\ntuntemattomien maailmojen jättiläiseläin olisi laiskana ja kylläisenä\nkömpinyt ulos luolastaan jaloittelemaan.\n\nJa aivan kuin elävä olento lukemattomien uteliaiden viholliskatseiden\nympäröimänä tyrmistyneenä pysähtyy, samoin pysähtyi tämäkin\nliikkumattomaksi; uhkaava, kiukkuinen hyrinä vain kuului.\n\nSen edessä oli noin 60 metriä leveä, kentän toiseen laitaan ulottuva\nkuja. Ja kahden puolen kujaa seisoi äänettömänä koko kaupungin väestö:\n_jokainen_ ken liikkeelle pääsi, sillä kaikki rakastivat \"kaupungin\nnuorta pelastajaa\".\n\nKun kone oli pysähtynyt, kiipesi siihen pormestari erään toisen miehen\nseurassa, ja Marcus osoitti heille paikat. Sitten hän hypähti notkeasti\nalas, lähtien väkijoukkoon avautuvaa kujannetta myöten erästä autoa\nkohden.\n\nJulia astui nopeasti alas autosta. Nähdessään tulijan ja tämän\ntarttuessa hänen käteensä, hän kuiskasi levottomuudesta värisevällä\näänellä:\n\n-- Marcus... Älä nyt vain mene niin lähelle kaupunkeja, että sinut\nammutaan...\n\n-- En, en... Ole huoletta rakkaani!\n\n-- Lähdetkö sinä nytkin niin kovaa vauhtia? kysyi Julia arastellen.\n\nMarcus puristi lujemmin tytön kättä ja kuiskasi tulisesti:\n\n-- Rakas! Älä vain kiellä -- nyt minä tahtoisin mennä kaksi kertaa\nnopeammin! Senkin tähden, että ehtisin taas pian takaisin _sinun_\nluoksesi... Julia!\n\nMarcus katsahti hiukan arasti väkijoukkoon, mutta kaikki näyttivät\nhyvin sydämellisiltä, ja muuan vanha nainen kuului hartaasti lausuvan:\n\n-- Jumala suokoon teille onnea, lapset!\n\nMarcus kiirehti taas koneeseen; kun hän istahti ohjauspaikalle, puhkesi\nväkijoukko äänekkäästi huutamaan:\n\n-- Onnea matkalle!\n\n-- Palatkaa terveinä!\n\n-- Tuokaa hyviä uutisia!\n\n-- Onnea, onnea!\n\nMarcus nousi seisomaan ja huudahti kaikuvalla äänellä:\n\n-- Kiitoksia toivotuksistanne, rakkaat ystävät! Me teemme voitavamme!\n\nHän istahti, ja paikalla syntyi kuolemanhiljaisuus. Julia kuuli, että\nhän pani kaikki moottorit käymään täyttä vauhtia!\n\nNoin minuutin ajan kone seisoi paikallaan hillitysti humisten, ja\nlähellä olevat näkivät sen kummallisesti värisevän -- niinkuin hyppyyn\nvalmistautuvan hirviön, joka värisee verenhimosta.\n\nMutta sen lähtöä ei sovi verrata minkään hirviön lähtöön! Eivät\ntunnetun eivätkä tuntemattomien maailmojen hirviöt voi lähteä niin\nkauhealla vauhdilla kuin lähti ihmisen _kone_. Eikä mikään ulvahdus\nkuulua niin peloittavalta kuin tuo nopeasti etenevä vongahdus, koneen\näkkiä syöksähtäessä vienoon _vastatuuleen_. Monet naiset kiljahtivat,\npeittivät kasvonsa.\n\nJulia seisoi yhä autossa, kasvoillaan selittämätön kaipauksen ja riemun\nilme. Nyt näkyi vain pieni pilkku sinitaivaalla -- ja hänen mieleensä\nvälähti: rakastettuni on kuin uljas kotka!\n\nKotka...? Oo -- kotkakaan ei voi kohota niin korkealle, kuin _hän_ on\nkohonnut! Kotka ei ole niin nopea ja rohkea kuin hänen rakastettunsa.\nNyt, nyt katosi...\n\nHiljaa huoahtaen hän katsahti kansanjoukkoon ja istahti sitten auton\npehmeälle nahkaistuimelle.\n\nMutta huomenna hän tulee! ajatteli Julia. Hän muisti taas kaiken -- ja\nhän tunsi rakastavansa Marcusta vielä enemmän kuin ennen.\n\n-- Oi -- siellä näkyy katoilla punaisia lippuja! Olkaa hyvä ja katsokaa!\n\nMarcus käännähti ja näki, että hänen toisen matkatoverinsa käsi vapisi\nojentaessaan kiikarin pormestarille, mutta hänen kasvojaan valaisi\nkaunis hymy.\n\nPormestari katsoi hetken ja huudahti sitten innostuen:\n\n-- Siellä on kaikki hyvin! Joudummeko menemään C:n yli? Siellä on\npaljon sotaväkeä.\n\n-- Menemme suoraan sinne! vastasi Marcus iloisesti; se, mitä he\nolivat äsken nähneet muutti hänen mielensä entistä kevyemmäksi ja\nreippaammaksi.\n\nMarcus oli nukkunut lähes yhdeksän tuntia, ja siitä sekavasta,\nkuumeisesta mielentilasta, jossa hän eilen oli ollut, häipyi loppukin\npuhtaassa, kirkkaassa ilmassa. Ja hän oli niin onnellinen, kaikki\nnäytti nyt valoisalta.\n\n_Julia!_... Mitä enemmän Marcus ajatteli, sitä enemmän hän rakasti\nja _ihmetteli_ Juliaa. Tämä oli niin kokonaan toisenlainen kuin muut\nylhäisön nuoret naiset.\n\nTosin hän oli viettänyt koko ikänsä maalla, äitinsä ja\nkotiopettajattaren seurassa, mutta hän oli sittenkin harvinainen.\n\nTaas muistui mieleen eilis-ilta.\n\nSe oli kuin suloista unta.\n\nMarcus oli vieläkin näkevinään notkean, solakan vartalon, jota ei\nvielä koskaan kureliivi ollut kuristanut; se oli virheetön kuin kallis\ntaideteos ja terve kuin luonnonlapsen ruumis.\n\nMiten terve, tulinen ja luonnollinen hän olikaan! Äsken kehittynyt\nnuori nainen -- ja kuitenkin puhdas ja viaton kuin lapsi. Marcus tunsi\nkiihkeän hellyyden läikähtävän olemuksensa lävitse -- kuumana koskena.\n\n-- Jokohan pian tullaan C:hen? kysyi pormestari aivan kuin\nhuolestuneena. -- Mitä harmaata tuo on?\n\nMarcus ojensi kiikarin sinnepäin ja sanoi hetken kuluttua:\n\n-- Se on C:n kaupunki.\n\nHän antoi miehelle kiikarin ja katsoi, miten tämän kasvot huolestuivat.\n\n-- Kyllä minä sitä pelkäsin, kun tänne ei päässyt puhelimella eikä\nlennättimellä!\n\nPormestarin ääni vapisi; hän ojensi kiikarin taas Marcukselle.\n\nHe olivat saapuneet jo verraten lähelle, ja Marcus näki, että taistelu\nriehui useassa paikassa.\n\nHän hiljensi vauhtia ja alkoi kierrellä alemmaksi. Jo alkoi näkyä\njoukoittain muurahaisenkokoisia ihmisiä, ja tykinlaukaukset kuuluivat\nheikkoina kuin nyrkiniskut oveen. Kiikarilla näkyi, että suuri joukko\noli kaikilta puolilta saarrettu erääseen kaupunginosaan.\n\nHe olivat ensin epätietoisia, keitä saarretut olivat. Mutta sitten\nnäkyi erään rakennuksen katolla saarroksen ulkopuolella punainen lippu,\n-- hallituspuolueen joukot olivat siis saarrettuina.\n\nSaarretuilla oli tykistöä, ja se näytti saaneen toisin paikoin suurta\ntuhoa aikaan. Marcus näytti hetkisen kiihkeästi ajattelevan ja huudahti\nsitten reippaasti:\n\n-- Ahaa! Nyt tiedän! Toveri! Tulkaa ohjauspaikalle!\n\nMarcus vähensi vauhtia, sitoi ohjauslaitteen, ja kone alkoi\nsäännöllisessä ympyrässä kohota ylöspäin.\n\nMarcus otti nopeasti esiin paperia ja kynän ja antoi ne pormestarille\nsanoen lyhyesti:\n\n-- Hyvä ystävä! Olkaa hyvä ja kirjoittakaa piirittäjille, että _me_\npakotamme heidät antautumaan. Ne, jotka eivät yhdy vallankumoukseen,\nvangitaan toistaiseksi; palkkajoukko kokonaan. Muuta rankaisua _ei_\nole. Minä kirjoitan piiritetyille.\n\nHämmästyneenä pormestari noudatti käskyä. Hetken kuluttua Marcus ojensi\nhänelle paperin ja lausui lyhyesti:\n\n-- Hyväksyttekö tämän? --\n\n    \"Sotilaat! Toverit!\n\n    \"Miksi taistelette? Kenen puolesta? Hallitusta ei ole. Yhtykää\n    vallankumoukseen! Jättäkää aseet sinne, missä olette ja menkää\n    toverienne luokse -- he ottavat teidät vastaan ystävinä. Ne, jotka\n    eivät yhdy meihin, vangitaan.\n\n    \"Ellette _heti_ tämän saavuttua noudata kehoitustamme --\n    täytyy meidän käyttää teihin samaa menettelyä kuin eilen I:n\n    palkkajoukkoihin.\n\n    \"_Armeijan vallankumouksellisten komitea_.\"\n\nPormestari katsoi häneen aivan kuin tolkuttomana. Sitten hän sanoi\nvapisevalla äänellä:\n\n-- Te olette ihmeellinen mies, nuori ystäväni!\n\nKirjeet sidottiin pudotusnipuksi, ja Marcus tarttui taas ohjauspyörään.\n\n-- Pudottakaa! hän sanoi hetken kuluttua.\n\nJa sitten hän yhtäkkiä antoi koneen syöksyä hurjinta vauhtia ylöspäin,\nja pian he olivat kilometriä ylempänä kuin äsken, piiritettyjen\nyläpuolella.\n\nHe saattoivat seurata monivärisellä pyrstöllä varustetun kirjenipun\nputoamista, sen kierrellessä hiljaa piiritettyjen yläpuolella.\n\nMarcus katsoi kiikarilla alas ja puhui jännittyneenä pienten\nväliaikojen kuluttua:\n\n-- Sieltä näkyy valkeita liinoja... Kas, punaisiakin! Nyt -- nyt ne\nlähtevät! Nyt ne alkavat juosta!\n\nMarcus katsoi taakseen äänettömänä. Sitten hän huudahti innostuneena:\n\n-- Piirittäjät heiluttavat lakkejaan. Hyvä!\n\nHän oli kalpea mielenliikutuksesta, kun hän ojensi kiikarin\npormestarille sanoen omituisen hillityllä äänellä:\n\n-- Olkaa hyvä! Ja nyt lähdemme.\n\nHän pani lentokoneeseen täyden vauhdin, ja kahden tunnin kuluttua he\nlaskeutuivat X:n pääkaupungin laajalle lentokentälle.\n\n\n\n\nYLÖS HELVETISTÄ.\n\n\nMARSELJEESI!\n\nLaskeuduttuaan maahan he nopeasti pyyhälsivät autossa kokouspaikkaa\nkohden.\n\nKadut olivat täynnä väkeä, ja ohivilisevien ihmisten kasvoissa,\nliikkeissä, huudahduksissa -- kaikessa kuvastui salaperäinen ilo ja\ninnostus. Miljoonakaupunki näytti yhdeltä ainoalta riemun- ja voiman\nkuohuvalta pyörteeltä.\n\nMutta tuo pyörre oli järjestettyä voimaa; mitään väkivaltaisuutta,\nepäjärjestystä tai rähinää ei ilmennyt, pahimmassakin tungoksessa pysyi\ntarpeellisen leveä ajotie aina vapaana.\n\nMarcus ei ehtinyt ajatella vielä mitään, kun he jo saapuivat suurelle\ntorille, jonka täytti ääretön väkijoukko; suoraa ihmiskujaa myöten he\nlennättivät sen toiselle laidalle erään palatsin eteen -- ja hetkistä\nmyöhemmin aukaisi heidän oppaansa Kansainvälisen sosialistitoimiston\noven.\n\nKun opas ilmoitti tulijat, nousi pöydän äärestä vanha valkopartainen\nmies.\n\nMarcus hämmästyi nähdessään, miten kevyesti ja joustavasti tuo mies\nasteli häntä vastaan; solakka vartalo oli aivan suora -- ja silmät\nloistivat kuin nuorukaisen! Hän oli kansainvälisen sihteeristön\npuheenjohtaja; toinen oli sikäläisen sotilasliiton johtaja, jonka\nluokse Marcuksen piti juuri lähteä.\n\nMarcus oli jo lentokentällä kuullut, että kaikki lentäjät olivat\nyhtyneet vallankumoukseen. Nyt hän sai tietää, että hallitus oli\nepäillyt niiden uskollisuutta ja salaa harjoittanut ehdottomasti\nkuuliaisen joukon, joka sitten pani toimeen kauhean hävitystyön.\nVain muutamat palasivat retkeltään; heidät vangittiin laskeutuessaan\nkentälle -- ja kaksi heistä oli menettänyt järkensä.\n\nValkopartainen mies kysyi järkyttyneenä, miten kaikki oli tapahtunut,\nmutta vilkaistuaan kelloaan hän pyysi Marcuksen kertomaan kaiken\nalkavassa kokouksessa. Hiukan epäröityään Marcus lupasi kertoa.\n\nMarcus hämmästyi astuessaan äärettömään saliin, jossa oli\nkolmekymmentäviisi tuhatta istumapaikkaa. -- Se oli sivukäytäviä myöten\ntäynnä. Hän katsahti ulos ikkunasta: laaja tori, sivukadut -- kaikki\nnäytti olevan yhtä ainoata tummaa ihmismerta. Ulkomaalaisille oli\nvarattu paikat lähelle puheenjohtajaa, ja Marcus istahti seuralaistensa\nja sotilasliiton puheenjohtajan kanssa kolmannelle penkkiriville.\n\nPuhujalavan edessä oli suuri; gramofonintorven tapainen laite; hänen\nvierustoverinsa selitti, että äskettäin parannetun äänenvahvistimen\nja johtojen avulla voitiin sen välityksellä ulkona kahdessakymmenessä\npaikassa seurata kokousta yhtä hyvin kuin salissakin!\n\nÄkkiä kajahti parvekkeelta mahtavan orkesterin esittämänä Marseljeesi\n-- ja kolmekymmentäviisi tuhatta ihmistä ponnahti seisomaan.\n\n_Marseljeesi!_\n\nMarcus muuttui liidunvalkeaksi, kuullessaan tällaisella hetkellä tuon\ntuhansien katusulkujen laulun. Hänen ruumiinsa kylmeni, kun hän muisti,\nmiten työmiesjoukot toissapäivänä kuolivat tuo laulu huulillaan.\nHänen aivoissaan välähti kuin tulenliekkinä: niin ovat sadattuhannet,\nmiljoonat nimettömät sankarit kuolleet, uhranneet henkensä vapauden\npuolesta maailman vallankumouksissa -- eikä kukaan tiedä edes heidän\nhautojensa paikkaa. Keskiosan synkän surullisessa kohdassa hän oli\nmiltei kuulevinaan miljoonien kuolinkellojen äänen, kahleiden kalinan\nja omaisten vihlovan itkun.\n\nKansainvälisen sosialistisen liiton sihteeri nousi puhujalavalle,\nlausuen kolmella kielellä kaikki tervetulleiksi. Hän selitti lyhyesti,\nettä Kansainvälinen sihteeristö ja Sotilasliiton edustajat oli kutsuttu\nkoolle uhkaavan sodanvaaran takia, mutta että kaikki eivät olleet\nvielä ehtineet kokoukseen, kun oli saapunut tieto siitä kamalasta\ntapauksesta, joka oli herättänyt koko maailman: kaikkialla soivat tällä\nhetkellä vallankumouksen torvet.\n\nKuului keskeyttäviä hyväksymishuutoja. Niiden päätyttyä puhuja jatkoi\nhuomauttaen, että oli kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta\nmilitarismin ja ihmisyyden välillä. Edellisen voitto merkitsisi\nihmisyyden, kulttuurin kuolemaa; mutta militarismi oli tietoinen, että\nmyöskin _sille_ tappio oli sama kuin kuolema -- ja se tuli käyttämään\nkaikki keinonsa. Sen tähden vaadittiin kansoilta voimaa, kestävyyttä\nja innostusta. Tätä silmällä pitäen kehoitettiin kansainvälisen\nsosialistisen liiton ja Sotilasliiton, Rauhanliiton, Anarkistien,\nSyndikalistien sekä radikaalisten porvaripuolueitten edustajia kaikkien\nEuroopan maiden jokaiselta suurelta paikkakunnalta saapumaan tähän\nkokoukseen. Yli 2000 edustajaa oli nyt läsnä. Pian saatiin tiedot\nkaikista maista, ja voitiin yhdessä päättää avun lähettämisestä ym. Kun\nmonet ehtivät vielä samana päivänä kotipaikoilleen, niin ehkä tieto\navunsaannista ym. antoi uutta voimaa ja innostusta taisteleville.\n\nKun kokoukselle oli valittu virkailijat, ehdotti kokouksen avaaja,\nettä sähkösanomain vielä viipyessä alettaisiin yleiskeskustelu asiasta\nkokonaisuudessaan. Ehdotus hyväksyttiin.\n\nKokouksen puheenjohtaja ilmoitti, että Marcusta oli pyydetty\nselostamaan kauheimpia tapahtumia niiden alkuvaiheita myöten.\nIlmoitusta tervehdittiin raikuvilla hyvä-huudoilla.\n\nMarcus tunsi kansainvälisen komitean puheenjohtajan puristavan kättään,\n-- isällinen ääni kuiskasi:\n\n-- Nuori ystäväni, puhukaa vain niinkuin minulle -- sitten muistatte\nkaikki!\n\nSamassa hän kuuli nimeään mainittavan ja asteli koneellisesti\npuhujalavalle.\n\nÄkkiä tuli täydellinen hiljaisuus, ja nähdessään kahdeksankymmentä\ntuhatta tuijottavaa silmää Marcus tunsi hämmentyvänsä. Mutta kun\nvalkotukkainen pää samassa rohkaisevasti nyökäytti, läikähti rintaan\nheti jotakin rauhoittavaa.\n\nEnsimmäiset sanansa Marcus lausui virheellisesti; mutta muistaessaan\nystävänsä Antoniuksen, hän unohti kaiken muun -- hänen puheensakin\nsujui yhtä hyvin kuin äidinkieltä käyttäessään. Hän alkoi kertoa\nAntoniuksen uupumattomasta, vuosikausia kestäneestä ponnistelusta;\nkertoi siitä kokouksesta, jossa tämän keksintöä päätettiin käyttää\nvasta viime hädässä, miten se varastettiin...\n\nKiihkeät huudot keskeyttivät silloin tällöin Marcuksen, mutta ne\ninnostivat häntä omituisesti: hän muisti kaiken, ikään kuin olisi samat\nhetket _elänyt_ paraillaan uudelleen. Hän kertoi, aivan kuin olisi\n_nähnyt_ jok'ainoan tapauksen edessään. Hän ei ollut vielä kenellekään\nkertonut noita tapauksia, ja se tuntui hiukan lieventävän hänen\ntuskaansa -- hän kertoi ihan kaiken...\n\nHänen kertomuksensa vaikutti järkyttävästi ihmisjoukkoon. Kaikki\ntuijottivat häneen kuin hypnotisoituina. Kuului raskasta hengitystä,\nkaikkialla näkyi kuolemankalpeita kasvoja -- ja monta kertaa hänet\nkeskeytettiin kauhistuneilla huudahduksilla. Kun Marcus kertoi\npalaneista lapsista, alkoivat monet naiset tukahtuneesti nyyhkyttää,\nmutta kun hän hetken kuluttua mainitsi mielipuolten lopusta, sadat\nihmiset hypähtivät kauhistuneina seisoalleen.\n\nMarcus oli itsekin muuttunut niin kauhean näköiseksi kuin olisi hän\nvieläkin katsellut noita hirmuisia näkyjä. Ja niin asia olikin -- hän\n_oli_ niissä mukana -- hän näki kaiken. Aamulla he olivat saaneet\ntietää, että kaupunki edelleen paloi -- ja nyt hän aivan kuin ääneen\najatellen puhui tukahtuneesti:\n\n-- Sellaista siellä oli, ja samalla tavalla se vieläkin palaa. Ei\n_heistä_ enää mitään ole jäljellä -- heidän _tuhkansakin_ on jo\nhävinnyt avaruuteen. Sinne ovat hävinneet sadattuhannet pienokaisetkin.\n\nMarcus katsahti tuskallisesti ympärilleen, vaikeni, ja lähti\nistumapaikalleen.\n\nSalissa kajahti hurja huuto. Ja kun sisällä hiukan heikkeni, ärjähti\nulkopuolella ikään kuin hirmumyrskyn pauhu; ikkunat tärähtivät sen\nmahtavasta voimasta. Kertomus oli ollut liian kauhea, heidän täytyi\npurkaa sen vaikutusta jotenkin, edes sanattomasti huutaa.\n\n\nPOIS SOTA!\n\nSeurasi omituinen näytelmä.\n\nKaikki Euroopan kansat olivat edustettuina, ja puhujalavalle nousi\nmies toisensa jälkeen: vanhoja, nuoria, tummia, vaaleita, työmiehiä ja\nherran näköisiä -- naisia oli kokouksessa verraten vähän. Kaikki olivat\njärkyttyneitä, kiihtyneitä, kaikki puhuivat lyhyesti. Eräät puheet\nräiskähtivät tulikipunoina, toisten sanat sinkoilivat veitsenterävinä,\nkatkerina, mutta jok'ainoa sana tuntui kumpuavan täydestä sydämestä, ja\nsen tähden ne myös sinkosivat suoraan sydämiin kuin terävät nuolet.\n\nEnsimmäisenä nousi puhumaan eräs etelämaalainen syndikalisti, virittäen\nkeskustelun siitä, mitä oli tehtävä entisille hallituksille. Karmivan\nkatkerasti hän ilmoitti, että he kyllä vangitsivat hallituksen, mutta\nse olikin kiskonut kansalta jok'ikisen kolikon sotakuluihin, ja nyt\noli maassa satojatuhansia nälkäisiä. Hallitus oli siinäkin koettanut\ntoimia innokkaasti: _vähentämällä_ nälkäisten lukua -- sillä armeijalla\noli hyvät aseet; mutta nälkääkärsiviä oli vieläkin siksi paljon, ettei\nkannattanut elättää niin rikkaita täysihoitolaisia.\n\nPuhuja toisensa jälkeen lausui asiasta mielipiteensä, ja vihdoin itse\nanarkistien pääjohtaja nousi puhujalavalle.\n\nHän koetti näyttää mahdollisimman tyyneltä, mutta hänen silmänsä\nhehkuivat sisäisestä kiihkosta. Hän huomautti ensinnäkin, että kun\nvallassaolijoita oli moitittu oikeudentunnon puutteesta, niin kai\nnyt valtaan pyrkivien täytyisi olla oikeudenmukaisia. Ja kun tähän\nhuudettiin myöntävästi, hän luetteli kaikki hallituksen rikokset,\ntodisti hallitukset murhaajiksi ja ryöväreiksi. Lopuksi hän vetosi\nerääseen omituiseen seikkaan: \"Kun hallitus ensin on _väkisin ottanut_\nkansalta kaikki sotalaitokseen tarvittavat varat ja sitten _väkisin_\nvie terveimmät miehet sotaan teurastettaviksi -- niin se näin pakottaa\nkansan itsensä maksamaan omaistensa tappokulut! Voiko mielikuvitus\nkeksiä mitään helvetillisempää? Kun ajattelee sitäkin, mikä tapahtui\ntoissayönä, niin eikö oikeudentunto pakota jokaista kannattamaan\nehdotusta -- että heidät on tuomittava _töittensä mukaan_!\"\n\nKaikkialla räjähti kiihkeitä huutoja:\n\n-- Se on oikein!\n\n-- Kuolema murhaajille! Samalla mitalla!\n\n-- Kuolema lasten pyöveleille!\n\n-- Kuolema, kuolema!\n\nVäittely kiihtyi yhä tulisemmaksi. Eräs Rauhanliiton vähemmistöön\nkuuluva, tohtori B. varoitti vihan ja väkivallan keinoista ja\nehdotti, että oli ryhdyttävä pontevasti levittämään rauhanaatetta\nkoko maailmaan, saatava kaikki vaikutusvaltaiset miehet rauhanaatteen\nkannattajiksi, niin he lopettaisivat sodat. Toinen epäili rauhanaatteen\nmenestymistä barbaarien keskuudessa, koska se ei ollut levinnyt\nsivistyskansojenkaan keskuudessa, ja varoitti kokonaan lopettamasta\nsotalaitosta. Hänelle taas selitettiin, ettei yksikään barbaarikansa\nuskaltanut hyökätä eurooppalaisten kimppuun, niin kauan kuin näillä oli\nsellainen räjähdysaine.\n\nSuurta huomiota herätti eräs suurikokoinen laiha mies voimakkaine\ntaistelijankasvoineen. Kylmällä, terävällä äänellä hän lateli\nmitä raskaimman syytöstulvan militarismia vastaan. Hän selitti\nmonipuolisesti valaisten, miten militarismi oli ehkäissyt ihmiskunnan\nkehitystä arvaamattoman paljon ja tukahduttanut inhimillisyyttä ja\nsivistystä yleensä; se oli prostituoinut taiteen ja kirjallisuuden, se\noli lamauttanut tieteet, se oli ryöstänyt kansoilta parhaat voimat --\n_kaikki_ oli kohdistettu murhakoneitten keksimiseen ja lisäämiseen! Ja\nsamalla hän todisti jok'ainoan väitteensä niin terävästi ja lyhyesti,\nettä kaikki kuuntelivat henkeä pidättäen. -- Militarismi on siis\nihmiskunnan vaarallisin ja voimakkain vihollinen!\n\n-- Oikein! Oikein! Totta! kuului kaikkialta kiihtyneitä, innokkaita\nhuudahduksia. Marcus kysyi kuiskaten:\n\n-- Kuka hän on?\n\n-- Meidän sosialistiemme puheenjohtaja! vastasi hänen vierustoverinsa.\n\n-- Te kuulitte kaikki sen kamalan kertomuksen, jonka nuori ystävämme\näsken esitti, jatkoi puhuja ääntään hiljentäen. -- Onnettomia uhreja\nemme enää voi auttaa. Mutta olemme velvoitetut pitämään huolta, ettei\nsellaista _enää tapahdu_.\n\n-- Oikein! Alas murhaajat!\n\n-- Ajatelkaa, että tämäkin on vain pieni murto-osa siitä hävityksestä,\nmitä esim. viime maailmansodassa tapahtui: silloin tuhottiin\nlukemattomia kaupunkeja, kokonaisia maita hävitettiin. Tästä lähtien\ntuollaiset tapaukset tulevat _tavallisiksi_ -- jos militarismi saa\nelää. Se täytyy siis nyt _tuhota_.\n\nTaas kajahti korviasärkevä hyväksymishuuto. Ja Marcus kuunteli\nhämmästyneenä tuota miestä, joka ei puhuessaan lausunut ainoatakaan\nturhaa sanaa.\n\n-- Menettelytapa olkoon sama, mistä jo ennen on päätetty kansainvälisen\nsotilasliiton kanssa, ja hallitusten jäsenet on mielestäni pidettävä\nvankiloissa, kunnes kaikki on ohi.\n\nSitten puhuja kääntyi etupenkillä istuvan anarkistin puoleen, ja nyt\nhän ensi kerran muuttui pilkalliseksi:\n\n-- Täällä on eräs arvoisa puhuja ponnekkaasti ehdottanut rengit\ntapettaviksi sen tähden, että isäntä on tehnyt hänelle vääryyttä!\n(Naurua.) Nykyaikana kyllä useimmat kansakoululapsetkin jo ymmärtävät,\netteivät muutamat ministerit voi olla sotien aiheuttajia. He tietävät\nniiden johtuvan nykyisestä järjestelmästä, siirtomaapolitiikasta ym.\nTeollisuusherrain täytyy saada markkinapaikkoja tuotteilleen, uusia\nvaikutusalueita. Rauhanliiton vanhoillinen suunta on täällä esittänyt\nsamanarvoisia ehdotuksia, joille ei mielestäni niillekään kannata antaa\nenempää huomiota kuin ne ansaitsevat...\n\n-- Se on hyvä! keskeytti hänet innostunut ääni.\n\n-- Hyvä! Hyvä!\n\n-- Heidän tarkoituksensa saattaa kylläkin olla hyvä, mutta kun he\nvaativat niitä lopettamaan sotaa, joille on sodasta hyötyä, niin onhan\nluonnollista, että nämä nauravat takanapäin. Silminnähtävä tosiasia\nnäet on, että militarismi, niin mahtava kuin se onkin, on yksi osa\nkapitalistisesta järjestelmästä -- sen vahvin tuki ja turva. Kun siis\ntohtori B. \"vaikutusvaltaisilta miehiltä\" so. vallassa olevilta pyytää\nmilitarismin kukistamista, tuntuu siltä, kuin hän pyytäisi kalastajia\nluopumaan veneistään. Tietenkään tämä ei koske Rauhanliiton enemmistöä,\njoka tässä asiassa toimii yhdessä meidän kanssamme.\n\n-- Mutta selittäkää kantanne murhiin ja väkivaltaan! huudahti tohtori\nB. nousten paikaltaan.\n\nSosialisti vaikeni hetkeksi, aivan kuin olisi ajatellut, ja lausui\nsitten harvaan ja raskaasti:\n\n-- Te kaikki, jotka olette täällä, tiedätte, koko sivistynyt\nmaailma tietää, ettemme ole suosineet väkivaltaisia taistelutapoja.\nOlemme nytkin samalla kannalla, olemme nytkin kieltäneet jyrkästi\nkaiken hävittämisen, kaikki yksityiset murhat ja väkivallanteot. Te\ntiedätte, mitä militarismi on, teistä jokainen on värissyt kauhusta\nja inhosta kuullessaan sen viimeisen rikoksen. Vastatkaa siis: eikö\nolisi anteeksiantamaton rikos, ellemme käyttäisi kaikkia keinoja sen\nkukistamiseksi?\n\n-- Olisi! Totta, totta! kuului moniääninen huuto. Ja Marcus muisti,\nettä Antonius oli huomauttanut samasta seikasta kerran eräässä\nkokouksessa.\n\n-- Elleivät siis toverit kaikissa maissa voita omin voimin, niin\nlähettäkäämme apua! puhuja huusi kiihkeästi ja läpitunkevasti. --\nElleivät he voita rauhallisin keinoin, niin käyttäkäämme käsissämme\nolevaa keksintöäkin! En tiedä, miten tehokas se on, mutta jos se auttaa\nmeitä, niin käytettäköön. Nyt on käytettävä kaikkia keinoja! Vuotakoon\nveri vaikka virtoina -- _viimeisen kerran_. Meidän tunnuslauseemme\ntäytyy nyt olla:\n\nPois militarismi! _Pois sota!_\n\nSanat kajahtivat voitonriemuisena, väkevänä huutona neljästäkymmenestä\ntuhannesta kurkusta, silmät loistivat, nyrkit kohoutuivat. Marcus\nmuisti tuon saman huudon tuskaa ja epätoivon päättäväisyyttä\njulistavana kaikuvan yöllisellä, pimeällä torilla. Siitä tuntui olevan\nkokonainen iankaikkisuus. Ja nyt sekin joukko, nuo urhoolliset,\nkidutetut työmiesraukat olivat kärsineet julman tulikuoleman. He eivät\nsaaneet tietää, voittavatko heidän veljensä.\n\nTohtori B:n majesteettinen hahmo kohottautui taas puhujalavalle. Hän\npyyhkäisi hätäisesti pitkää, vaaleata partaansa; ja hänen lihavissa,\nterveenpunakoissa kasvoissaan kuvastui mielenliikutus ja tuska:\n\n-- Rakkaat ystävät, veljet! hän huusi lempeällä, voimakkaalla äänellä.\n-- Pysähtykää! Älkää alkako väkivallan töillä, veritöillä! Veren\nkostuttamalla maalla ei _veljeyden_ ja rauhan ihana temppeli pysy\npystyssä! Se täytyy rakentaa totuuden ja oikeuden perustukselle.\n\nKuului harmistuneita ja pilkallisia huutoja:\n\n-- Lopettakaa jo lorunne!\n\n-- Menkää Haagiin ilveilemään!\n\n-- Siellähän _on_ jo \"ihana rauhan temppeli...\"\n\n-- Alas sieltä!\n\nPuheenjohtaja koputti vasarallaan, huudot taukosivat, ja puhuja jatkoi\nhaltioituneena:\n\n-- Nyt voitamme oikeudenkin aseilla, sillä _he_ ovat antaneet\nmeille niistä kaikkein tehokkaimman: _monet rikoksensa!_ Ystävät!\nAjatelkaa: jos _meidän_ kätemme ovat puhtaat, niin me voimme sormella\nosoittaen huutaa: _tuossa ovat pyövelit!_ Ja se huuto on kaikuva maan\näärestä toiseen! Ja yhä useammat vaikutusvaltaisetkin miehet alkavat\nymmärtää militarismin rikollisen kauheuden ja liittyvät rauhanaatteen\nkannattajiin. Ja vaikka -- emme vielä tällä kertaa voittaisikaan\noikeuden aseilla, niin odotetaan vielä...\n\nMarcuksen mieleen tulivat ne hirmuiset väkivallanteot, julmuudet ja\nvääryydet, joita _toiselta_ puolen oli taukoamatta harjoitettu; hän\nmuisti sodan ja väkivallan lukemattomat uhrit kotikaupungissaan,\nmuisti kolme miljoonaa poltettua ihmistä -- ja hän alkoi _vihata_\npuhujalavalla olevaa miestä. Kiduttavan elävästi hän taas näki\npalaneet, kiemurtelevat lapset, mielipuolet -- Antoniuksen, Aurelian,\n_kaikki_...\n\nMutta tuo uljas, hyvinvoipa mies oli joutunut miltei hurmiostilaan.\nHänen suuret, siniset silmänsä loistivat, kun hän yhä uudelleen\nvakuutti totuuden ja oikeuden voittavan; hän kielsi ajattelemastakaan\nväkivaltaa ja kostoa. Ne jotka ovat syyllisiä sotiin ja\nväkivaltaisuuksiin, saavat kyllä rangaistuksensa; he joutuvat\nvastaamaan rikoksistaan _historian tuomion edessä!_ -- Mutta me olemme\nsilloin _puhtaat!_\n\nNyt nousi sellainen meteli, että puhuja vaikeni hämmästyneenä. Kun hän\nnäki heiluvia, uhkaavia nyrkkejä, ilmestyi hänen jaloille kasvoilleen\nkärsivä ilme ja hän lähti paikalleen.\n\nNyt nousi puhujanpaikalle miltei yhtä komea valkotukkainen professori.\nHän huomautti, ettei kuulunut mihinkään ryhmään eikä puolueeseen, koska\nne ehkäisevät yksilöllisyyden kehitystä, mutta hän oli aina ollut\nsuosiollinen sosialismille ja varsinkin rauhanaatteelle sekä perusteli\nkantaansa useilta eri puolilta.\n\nHän vaikeni silitellen miettivästi partaansa ja jatkoi sitten\njuhlallisen surunvoittoisesti:\n\n-- Kun eilen näin sen arvokkaan tyyneyden, jolla kaikki suoritettiin,\ntuntui minusta, että maailmanrauha on mahdollinen. Mutta kuullessani,\nmiten raaka taistelu vielä raivoaa parhaillaan monella taholla, ja\nvarsinkin seuratessani tätä kokousta, olen pakostakin taas tullut\nsangen pessimistiseksi maailmanrauhan suhteen. Minun täytyy vakavasti\nepäillä, saadaanko rauhaa vuosisatoihin. Sillä tämäkin kokous on\nosoittanut, että ihmisluonto sittenkin on paha, kostonhimoinen,\nvallanhimoinen, sekä myöskin raaka. Ja niin kauan kuin nämä\nominaisuudet ilmenevät ihmisluonnossa, on sotien loppuminen mahdoton.\n-- Hän tarkasti asiaa tieteellisesti, kehitellen sitä monilta eri\npuolilta, ja tuli pääasiallisesti samoihin tuloksiin kuin edellinen\npuhuja. -- Ihmiset on siis _kasvatettava paremmiksi_, jalommiksi,\nsaatava ymmärtämään, että ihmiselämän hävittäminen on rikos luontoa\nvastaan ja että se varmasti tulee kostetuksi niin kansoille kuin\nyksityisille -- vasta silloin nousee rauhan aurinko ihmisyyden\ntaivaalle.\n\nTaas kiihtyi meteli korviasärkeväksi. Professori loi ankaran ja\ntuomitsevan silmäyksen joukkoon, mutta kun ei tästä ollut apua, astui\nhänkin alas puhujalavalta.\n\nMiltei samassa kohottautui puhujalavan reunan yli paljas, kulmikas\npää, sileäksi ajellut kulmikkaat kasvot, ja meteli muuttui äkkiä\ninnokkaaksi kättentaputukseksi. Mies kumarsi hiukan, ja kun hän otti\nrillit nenältään, näkyi hänen terävissä silmissään jotakin kovaa ja\npilkallista.\n\n-- Minä en olisi nyt mielelläni edellisen puhujan paikalla! kuiskasi\nMarcuksen toveri hymyillen ja ilmoitti, että uusi puhuja oli eräs\nsosialistiprofessori.\n\n-- Ensinnäkin pyydän kahdelle edelliselle puhujalle lausua hartaimman\nkiitollisuuteni eräässä suhteessa nautinnollisista hetkistä! lausui\npuhuja kirkkaalla, kuuluvalla äänellä ja kumarsi hieman. Hän vaikeni\nhetken, ja kaikki katsoivat häntä iloisella, uteliaalla jännityksellä.\n\n-- Kaiken vanhan ja alkuperäisen ihailija on joutua epätoivoon\nnykyaikana, jolloin kaikki muuttuu. Keksinnöt muuttavat yhtä mittaa\ntaloudellista elämää ja tuotantotapoja, uudet tosiasiat tieteitä. Ja\nankara elämä pakottaa lait, uskonnot ja aatteet taukoamatta muuttamaan\nmuotoaan; järvet ja joet, vuoret, vieläpä Raamattukin muuttuvat\nhiljalleen.\n\nPidätettyä naurua.\n\n-- Sen tähden tunsin äsken syvää, hämmästyksensekaista ihailua\nkuullessani kerrankin jotakin ikuista, muuttumatonta. Sillä minä en ole\nkymmeneen vuoteen kuullut rauhanaatetta niin puhtaan alkuperäisenä kuin\näsken. Mieleeni tuli kallis jalokivi, jota eivät maalliset myrskyt voi\nvähääkään muuttaa. Yhteiskunnat, valtiomuodot ja avaruudessa kiitävät\ntaivaankappaleet muuttuvat, mutta se ei muutu -- _siihen ei pysty\nmikään! Niin_ lujaa aatetta täytyy ihailla!\n\nHän oli niin kunnioittavan juhlallinen, että koko sali kihisi\npidätetystä naurusta. Sitten hän rypisti korkeata otsaansa ja lausui\naivan kuin surunvoittoisesti:\n\n-- Samalla en voi olla mitä ankarimmin moittimatta läsnäolevia siitä,\nettä arvoisalta virkaveljeltäni olette ryöstäneet hänen ihanan\nuskonsa. Tosin olette saaneet rangaistuksen; olisitte ehkä saaneet\nmaailmanrauhan näinä päivinä, mutta nyt saatte katkerasti katuen\nodottaa sitä 300-400 vuotta...\n\n-- Mutta -- herra professori, minä ... keskeytti ensimmäinen professori\ntolkuttomasti ja nousi seisomaan paikallaan.\n\n-- Millä voin teitä palvella, rakas virkaveli? kysyi puhuja teennäisen\nkohteliaasti; hänen olemuksensa muistutti notkeata, äärettömän taitavaa\nmiekkailijaa.\n\nNyt kuului tuhansista suista valtava naurunpurskahdus, ja kiusattu\nprofessori vääntelehti tuolillaan, niinkuin se olisi ollut\nkeskiaikainen kidutuspenkki.\n\nMutta hirveä mies ei vieläkään hellittänyt. Valmistelematta hän alkoi\nvakavalla äänellä puhua:\n\n-- Suuri valtamerilaiva tuhansine matkustajineen oli hukkumaisillaan\nhirmumyrskyn kynsiin. Peräsin ei enää totellut, vuorenkorkuiset aallot\npaiskelivat laivaa lastuna, kaikki näytti jo olevan lopussa -- mutta\nsilloin laiva ajautuikin erästä saarta kohden. Sen suojassa alkoi\nperäsinkin taas toimia; laiva pysähtyi, ja kapteeni lähetti perämiehen\ntarkastamaan rantaa. Reippaitten merimiesten soutamana tämä hetken\nkuluttua palasi huutaen iloisesti:\n\n-- Hei! Kaikki hyvin, herra kapteeni! Veneet pääsevät lähes sadan\nmetrin päähän rannasta, ja siitä on helppo kahlata sileätä santapohjaa\nmyöten rantaan. Käskettekö laskea veneet vesille?\n\nSilloin kapteeni alkoi repiä tukkaansa ja huutaa värisevällä äänellä:\n\n-- Ei, ei koskaan! Etkö sinä ihminen ymmärrä, että minun täytyisi\nkastaa jalkani?\n\nMatkustajat pyysivät ja rukoilivat, että kapteeni laskisi heidät\nsaarelle. Mutta tämä ähkyi kauhusta vääristynein kasvoin:\n\n-- Rakkaat ystävät, ette tiedä, mitä vaaditte! Ajatelkaa, että minulle,\n_minulle_ voisi tulla nuha! Ja teille myös! Ehkä löydämme toisen\nsaaren, jossa pääsemme maihin kuivin jaloin.\n\nLaivalla syntyi tavaton sekasorto. Miehet pyysivät hartaasti päästä\nmaihin, naiset ja lapset heittäytyivät sydäntäsärkevästi itkien\nkapteenin eteen ja eräs nuori nainen syleili kapteenin polvia\nvaikeroiden kauhun ja epätoivon vallassa:\n\n-- Herra -- minulla on kolme pienokaista -- ja tuolla ulapalla on\nniin hirvittävää -- Laiva uppoaa -- lapseni kuolevat! Minun _hennot,\nviattomat pienokaiseni_...\n\nItku ja rukoukset yltyivät. Mutta silloin kapteeni ojensi kätensä ja\nhuusi juhlallisesti ja lohduttavasti lempeällä äänellään:\n\n-- Rakkaat, rakkaat ystäväni! Ette ymmärrä ... Ei merkitse mitään\n-- vaikka kuolettekin, kun te vain saatte kuolla _kuivin jaloin?_\nPerämies: käännä nopeasti ulapalle!\n\nRäjähti huumaava nauru, tohtori huitoi käsillään huutaen jotakin kaikin\nvoimin. Ja kun nauru taukosi, puhuja kysyi taas kohteliaasti kumartaen:\n\n-- Mitä, herra tohtori? Eikö satu miellytäkään teitä? Onko tämä satu\ntotta -- vai oliko _se totuus_ satua?\n\nÄäretön sali täyttyi taas naurusta; ja kun se oli tauonnut, alkoi\npuhuja taas vakavasti:\n\n-- Edelliset puhujat ovat ehdottaneet maailmanrauhan saavuttamiseksi\nerään ikivanhan keinon: kasvatetaan ihmiset enkeleiksi. Mutta kun\najattelee esim. sitä näytettä, mikä 2000-vuotisen opetuksen jälkeen\ntoissayönä suoritettiin, niin minä suuresti pelkään, että tällaiset\nenkelikandidaatit ehtivät lopettaa toisensa sukupuuttoon -- ennen\nkuin _sillä_ kasvatustyöllä maailmanrauhaa saadaan. Sitä paitsi: kun\nalkuperäisetkin enkelit ovat _taivaassa tapelleet_ pari kertaa, niin...\n\nVielä kerran keskeytettiin hänen puheensa naurulla ja hyvä-huudoilla,\n\nSitten hän lisäsi murhaavan terävällä ja läpitunkevalla äänellä:\n\n-- Ja yleensäkin luulen, ettei kysymystä maailmanrauhasta voida\nratkaista yksinomaan psykologian, filosofian ja estetiikan avulla!\nSiinä tulevat kysymykseen muutkin voimat. Ja, hyvät herrat, ne _voimat\novat nyt liikkeellä!_\n\nHän käännähti poistuakseen, mutta samassa kuului tohtorin hermostunut\nääni:\n\n-- Mitä voimia herra professori tarkoittaa?\n\n-- Ja miten sodat siis vihdoinkin lopetetaan? yhtyi estetiikan\nprofessori. Puhuja jäi vielä paikalleen jatkaen harvaan, vakuuttavasti:\n\n-- Ajatelkaamme, että professori ja tohtori olisivat edeltäpäin\nsaaneet tiedon tapahtuneesta rikoksesta ja kiiruhtaneet oikeuden ja\nihmisyyden nimessä rukoilemaan vallassa olevan luokkamme päämiehiä\nluopumaan siitä, vaikkapa vielä uhanneet kauheimmalla rangaistuksella\nminkä he tuntevat: historian tuomiolla, niin nämä olisivat halveksien\nhymähtäneet ja sulkeneet heidät tyrmään, kunnes kaikki olisi mennyt\nohi. Yleensä he kuitenkin lienevät samanlaisia kuin muutkin ihmiset,\neivät he siis julistaneet tätä paremmin kuin muitakaan sotia\nverenhimosta -- vaan _rahanhimosta_, so. taloudellisten etujen tähden.\nNiin on ollut, ja niin kauan kuin vallassaolevilla on hyötyä sodista,\ntulevat ne jatkumaan. Ja minä tunnustan, että jos olisin maailmanrauhan\ntoteuttamisen ehdoista samaa mieltä kuin professori, niin olisin aikoja\nsitten heittänyt viimeisenkin toivon! Sillä ihmisluonnon olennaisin\npuoli on se, että se toimii _etujensa mukaan_. Jos yksilöissä olisikin\njoitakin poikkeuksia, niin luokat toimivat aina etujensa mukaan. Koko\nmaailmanhistoria osoittaa sen todeksi. Eivät siinä siis auta rukoukset\neivätkä vetoamiset.\n\n-- Mutta miten sodat sitten loppuvat? keskeytti taas tohtorin\nhermostunut ääni.\n\nPuhuja vaikeni hetken ja jatkoi sitten läpitunkevasti:\n\n-- Nyt me tulemme niihin voimiin, joita herra tohtori ei näe. Ne\nseisovat satojentuhansien joukkona -- _tuolla ulkona!_ (Huumaavaa\nhyväksymistä.) Minä sanon, että vallassa olevat eivät tule koskaan\nvapaaehtoisesti lopettamaan sotia, militarismia, vahvinta tukeansa.\nSitä ei voida lopettaa salaliitoilla eikä keksinnöilläkään, vaikka ne\nsaattavat olla suurena apuna. Mutta kun laajat työväen joukot, _kansan\nenemmistöt_ kaikissa maissa kehittyvät siihen määrään, että ne voivat\nottaa vallan käsiinsä -- _silloin sodat loppuvat_. Ei sen tähden,\nettä he olisivat parempia tai pahempia -- vaan sen tähden, että sota\nmerkitsee heille kuolemaa, kurjuutta: se on _heille vahingollista_.\nSota tulee kansojen enemmistöille aina olemaan vahingollista, ja kun he\npääsevät määräämään maan asioista, niin eivät _he_ sotia julista!\n\n-- Entä barbaarit? kuului salin alapäästä.\n\n-- Perustetaan yhteinen puolustusliitto: esimerkiksi _Euroopan\nYhdysvallat_, josta ennenkin on puhuttu, päätetään, että hyökkäyksen\nuhatessa kaikki miehet kokoontuvat jättiläismäisenä _kansanmiliisinä_\npuolustamaan Eurooppaa -- ja siltä varalta voidaan pitää aseita, niin\nettei kukaan ajattelekaan hyökätä meidän kimppuumme. Tai luuleeko joku,\nettä meitä voisi heidän taholtaan uhata jokin vaara?\n\n-- Ei, ei, ei! kajahti salissa riemukas suosionhuuto.\n\n-- Tämä ei ole mitään haaveilua, vaan perustuu kokonaan taloudellisiin\nolosuhteisiin! jatkoi puhuja -- ja tulee kerran ehdottomasti\ntapahtumaan. Se voima, josta mainitsin, näyttää valtavammalta kuin\nkoskaan ennen. Ehkä se _nyt jo_ on kyllin suuri. Kun te siis menette\ntäältä kotimaahanne, niin pitäkää ainoana päämääränänne, että kansan\nenemmistö voittaa, pääsee valtaan -- silloin tuo suuri kysymys\ntodellisuudessa on _ratkaistu_. Ja jos niin onnettomasti kävisi, että\nvieläkin joutuisimme tappiolle, niin älkäämme masentuko! Me voitamme\nsittenkin! Ja kerran tulee sekin aika, jolloin ei tarvita Euroopan\nYhdysvaltoja, ei Maailman Yhdysvaltoja -- kerran vallitsee maan päällä\nyksi ainoa yhteisö: _Ihmiskunta_.\n\nSalissa räjähti neljästäkymmenestätuhannesta kurkusta riemukas,\nvastustamaton huuto. Se kajahti torilla, se kuului kumeana ukkosena\nkiirivän kaukaisille kaduille; tuntui kuin olisi koko kaupunki ollut\ntäynnä yhtä ainoata huutoa.\n\n\nMAAILMA KUOHUU.\n\nSosialistien kansainvälisen liiton sihteeri nousi puhujalavalle.\nHänen kädessään oli tukku sähkösanomia, ja hän lausui jännityksestä\nvapisevalla äänellä:\n\n-- Nyt on kaikista suuremmista maista saapunut tietoja. Luetaanko ne\nheti?\n\n-- Heti! Heti! kuului kaikkialta jännittyneitä kiihkeitä huutoja.\nSihteeri otti ensimmäisen sähkösanoman ja luki seuraavaa:\n\n    \"Suurlakko täydellinen koko maassa. Hallitus kukistettu. Kymmenen\n    kaupunkia vielä hallituksen joukkojen hallussa. Tänään lähetetään\n    lentokoneita apuun. Parlamentti kutsuttu koolle valitsemaan\n    edustajia kansainväliseen edustajakokoukseen.\"\n\nSalista kuului aivan kuin helpotuksen huokaus -- kaikkien katseet\nkirkastuivat.\n\nSihteeri otti toisen sähkösanoman ja alkoi lukea:\n\n    \"Työläiset lopettivat heti aamulla työt, kokoontuivat kaikkialla\n    ja vaativat sotalaitosta poistettavaksi. Poliisi ja sotaväki\n    koettivat hajoittaa: paljon kaatuneita. Osa sotaväkeä yhtyi meihin.\n    Rauhanliiton ja työväen toimihenkilöt, muita järjestyneitä ja\n    sotilaita -- yhteensä 4000 miestä vangittiin. Taistelut kiihtyneet;\n    mutta hallituksella suuri enemmistö, laivasto, lentokoneet, tykistö.\n    Odotamme apua.\"\n\nSihteeri luki allekirjoitukset sekä sen jälkeen juuri saapuneeni\n_toisen_ sähkösanoman:\n\n    \"Hallitus on antanut äsken julistuksen: elleivät kapinalliset\n    antaudu ja kaikki työläiset palaa työhönsä, _teloitetaan vangitut_\n    4000 -- huomenaamulla.\"\n\nHätäisesti sihteeri pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja jatkoi tukahtuneella\näänellä.\n\n    \"Olemme tappiolla. Hallussamme ollut esikaupunki palaa. Emme voi\n    pelastaa vangittuja kuolemasta -- suurin osa kaatunut. Ei meidän\n    ole väliä -- mutta heidät aiotaan _teloittaa!_ Estäkää! Heidän\n    itkevien omaistensa ja ihmisyyden nimessä. Pelastakaa! Pian! Heidän\n    oma äänensä ei enää kuulu, mutta uskomme teidän tuntevan heidän\n    tuskasta värisevän huutonsa: Apua, apua!\"\n\nSähkösanoman vaikutus oli tärisyttävä. Neljäkymmentätuhatta ihmistä\nhypähti seisoalleen; kajahti uhkaava karjahdus, ja lukemattomat nyrkit\nkohosivat ilmaan kuin näkymätöntä vihollista kohden.\n\nPuheenjohtaja sai vihdoin melun asettumaan. Hän ilmoitti, että asia\ntäytyi heti saada järjestykseen, ja ensimmäisenä nousi puhujalavalle\nsosialistiprofessori.\n\nMarcus hämmästyi! Miestä oli vaikea tuntea: ei näkynyt jälkeäkään\näskeisestä murhaavan ivanuijan ja vinkuvan pilkkapiiskan käyttäjästä;\nhänen terävissä kasvoissaan kuvastui jylhä vakavuus ja pidätetty kiihko.\n\n-- Nyt täytyy toimia nopeasti, ja minä teen ehdotuksen, jonka luulen\nkaikkien hyväksyvän. Täkäläisen sotilasliiton johtaja ilmoitti, että\nheillä on valmiina 20 konetta, ja minä ehdotan, että tuo laivue\nlähtee heti apuun. Lentäjät kyllä itse päättävät, mikä menettelytapa\non tehokkain, mutta minä pidän parhaana sitä, että he tuhoavat\nlentokonehallin ja pudottavat lentolehtisen, jossa ilmoitetaan, että\nlaivasto, linnoitukset ja kaupunki hävitetään samalla tavalla kuin eräs\ntoinenkin suurkaupunki, elleivät vangit ole puolen tunnin kuluttua\nvapaina. Kun väestön samassa käsketään poistua kaupungista, niin\nluulisin syyttömien varmasti pääsevän vapaiksi. Heidän kanssaan voitte\nsitten päättää enemmistä toimenpiteistä.\n\nNäytti kuin kaikki olisivat päässeet raskaasta taakasta. He purkivat\nilonsa innostuneeseen hyväksymishuutoon. Sen tauottua kuului tohtori\nB:n epäröivä ääni:\n\n-- Mutta elleivät he kuitenkaan tottele? Niin ei kai sellaista --\nväkivaltaa...?\n\nSyntyi kuolemanhiljaisuus, ja professori kysyi matalalla äänellä:\n\n-- Tarkoitatteko, herra tohtori, sitä, että jolleivät pyövelit hyvällä\nlaske vankeja vapaaksi, niin heidät on jätettävä teloitettaviksi?\n\n-- Pääseväthän he, jos -- jos suostuvat, antautuvat...? änkytti tohtori\nepävarmasti.\n\nProfessori muistutti mieliin, miten kapinallisille tehdyt lupaukset\noli viime aikoina pidetty; huomautti syyttävästi, että tohtori oli\nyhtä mittaa _sanoin_ vedonnut totuuteen, oikeuteen, veljeyteen ja\nrakkauteen, mutta toiminnassa ne olivat häneltä unohtuneet...\n\n-- Unohtuneet? keskeytti tohtori loukkautuneena.\n\n-- Vielä pahempi, jos tahallanne olette ne hylännyt! iski professori.\n\nMarcus näki hänen silmiensä hehkuvan -- mies painosti joka sanaa, ikään\nkuin olisi niillä tahtonut tappaa vastustajansa:\n\n-- Te olette sanonut, että sota on hirmuisin vääryys ja rikos,\nmyönnätte noiden neljäntuhannen taistelleen oikeuden puolesta -- ja nyt\nte tahtoisitte heitä luopumaan oikeudesta, astumaan vääryyden puolelle.\nOnko se oikeutta? Te toivoitte, että 4 000 miestä tekisi maailman\ninhottavimman rikoksen -- _pettäisi veljensä_. Onko se todellista\nveljeyttä? Te tahdotte jättää nuo onnettomat veljenne pyöveleille. Onko\nse rakkautta? Minä olen varma, että täällä on ainakin 20 000 ihmistä,\njotka ovat valmiit kantamaan varkaan, murhaajan nimeä, kunhan voisivat\npelastaa onnettomat veljensä. -- Mutta herra tohtori antaisi sotienkin\njatkua, hänelle ei merkitse mitään miljoonien kuolema, heidän leskiensä\nja orpojensa itku -- kunhan vain _hänen kätensä ovat puhtaat!_ -- Onko\ntäällä joku, joka kannattaa tohtori B:tä?\n\n-- Ei! Ei ainoatakaan! jyrähti äärettömässä salissa niin rajusti ja\nraivokkaasti, että tohtori alkoi vapista. Ja salin etupuolella nousi\neräs mies ja lausui värisevin äänin:\n\n-- Minä olen kuulunut myöskin Rauhanliiton vähemmistöön, mutta nyt\nminun täytyy siitä luopua ja minä luulen toistenkin tekevän niin --\ntohtori B. on mennyt _liian pitkälle_.\n\nJoka taholta kuului rauhanliittolaisten kiihtyneitä, hyväksyviä\nhuutoja. Tohtori pälyili kalpeana ja kauhistuneena ympärilleen --\nniinkuin häntä olisi joka puolelta uhattu ampua. Sitten hän lähti,\nja hänen uljas vartalonsa oli painunut kuin raskaan taakan alle.\nKokouksen puheenjohtaja ilmoitti, että muissa sähkösanomissa ei ollut\navunpyyntöjä, ja siksi oli parasta lähettää heti lentäjät matkaan.\nProfessorin tekemä ehdotus hyväksyttiin valtavalla hyvä-huudolla, ja\nlentäjät poistuivat.\n\nSihteeri nousi taas puhujalavalle ja alkoi lukea kolmatta sähkösanomaa.\nSiinä oli seikkaperäinen selostus suurlakosta ja ilmoitus, että\nmuutamia harvoja välttämättömiä aloja oli päätetty jättää lakon\nulkopuolelle; varsinkin, koska hallitus oli suhtautunut lakkoon\nodottamattoman suopeasti. \"-- Antanut julistuksen, jossa tuomitsee\nankarasti tapahtuneen rikoksen, ehdottaa kansainvälistä kokousta,\nkannattaa yleistä aseistariisumista ja on muodollisuudet sivuuttaen\nkutsunut parlamentin kokoon kahden päivän kuluttua. Kaikissa\nkokouksissa vaadittu aseistariisumista.\"\n\nNeljännessä maassa oli asema yleensä samanlainen kuin edellisessä:\nsuurlakko, rauhallista, hallitus sovitteli. Lopuksi vakuutettiin,\nettä jos vain muualla voitetaan, niin kyllä heillä ajetaan\naseistariisumiskysymys läpi. Viidennessä raivosi parhaillaan ankara\ntaistelu, mutta hallituksen puoluelaiset olivat yleensä tappiolla, ja\nniiden hallussa oli vain muutamia paikkakuntia. Voitto oli siis varma.\n\nHyvin jännittyneinä kuunneltiin Marcuksen kotimaasta tulleita tietoja.\nKun kaikki keskusjärjestöt olivat olleet pääkaupungissa, ei mitään\nyleistä tiedonantoa saatu. Mutta eri kaupungeista saapuneet tiedot\nosoittivat, että vallankumous sielläkin varmasti voitti. Luonnollisista\nsyistä olivat taistelut monissa paikoissa olleet äärimmäisen\nraivokkaita ja verisiä.\n\nSihteeri otti taas uuden paperin ja luki seuraavaa:\n\n    \"Heti aamulehtien ilmestyttyä suurta mielten kuohua. Sotilasliitto\n    ja Sosialistit lähettivät julistuksen. Heti kaikkialla suuria\n    kokouksia, joissa hyväksyttiin meidän vaatimuksemme. Suurlakko\n    täydellinen. Hallitus eronnut. Kaikkien vastustuspuolueiden\n    edustajat ja toimihenkilöt pitivät yhteisen kokouksen, kutsuivat\n    eduskunnan kokoon. Edustajat noudetaan huomenna lentokoneilla.\n    Suunnattomat kansanjoukot marssivat sotilaiden kanssa kaduilla\n    laulaen Marseljeesia. Yleistä riemua hämmentää ainoastaan toissa\n    yönä tapahtunut suuri rikos. Jos jossakin tarvitaan apua, niin me\n    tulemme ilomielin.\n\n                                \"Sosiaalidemokraattinen puolue.\n                                Antimilitaristinen sotilasliitto.\"\n\n-- Se olikin viimeinen, lausui sihteeri matalalla äänellä, kokosi\nvapisevin käsin paperinsa ja poistui puhujalavalta.\n\nSalissa vallitsi hetkisen niin syvä hiljaisuus, että Marcus kuuli\nnaapurinsa taskukellon käynnin.\n\nSilloin hän näki vierustoverinsa, sotilasliiton puheenjohtajan nousevan\nja lähtevän puhujalavalle. Hetkisen tämä seisoi kasvot kalpeina,\nrykäisi pari kertaa ja lausui sitten liikuttuneena:\n\n-- Ystävät... Tällaista onnea ja iloa en ole koskaan tuntenut --\nsitä ei voi oikein kaikessa suuruudessaan käsittää. Ainoa, mikä sitä\nhämmentää, on uhrien suuri lukumäärä. Miten paljon heissä olikaan\nsellaisia, jotka olivat tälle asialle koko elämänsä uhranneet! Aivan\nerityisesti täytyy lausua muutama sana eräästä merkillisestä miehestä,\njonka kaameasta kuolemasta nuori ystävämme äsken kertoi.\n\nSitten hän selitti lyhyesti, miten Kansainvälisen sotilasliiton\nnerokas toimintasuunnitelma, joka oli suojellut liittoa urkkijoilta\nja ilmituloilta, oli Antoniuksen laatima; hänen keksintönsä avulla\nvoimme tänään varmasti pelastaa 4000 ihmistä, se olisi ollut tavattoman\nvoimakas, miltei ratkaiseva ase, jos taistelu olisi kääntynyt\ntasaväkiseksi. Yksilö ei voi enempää kuin hän. Sen tähden tuntuu\nsurulliselta, ettei hän nähnyt toteutuvan tätä, jolle oli pyhittänyt\nkoko elämänsä -- että hän luuli kaiken musertuneen. Mutta viime\nhetkelläkin hän oli suurenmoinen. Hän tuhosi vihollisensa kuin Simson\n-- ja syöksyi sen jälkeen kammottavan jylhään kuolemaan -- sellaiseen,\njota ei maailman alusta lähtien ole tapahtunut.\n\nKaikki nousivat kalpeina ja liikuttuneina seisoalleen kunnioittaakseen\nsankarin muistoa.\n\nKun Marcuksen vierustoveri palasi paikalleen, nousi puhujalavalle\nhienopiirteinen, vielä nuorekas nainen, jonka tuuhea tukka oli\nhopeanharmaa. Hän puhui sointuvalla, surullisella äänellä, miten naiset\nheikompina useasti joutuvat kärsimään sodan tähden vielä enemmän kuin\nmiehet. Mitä tunteekaan sairas vaimo itkevän lapsijoukon keskellä\nodottaessaan kauhulla tietoa sotatantereelta? hän kysyi ääni väristen.\n-- Kuka voi kuvailla vanhan äidin tuskat, kun hän saa sanoman ainoan\npoikansa kuolemasta. Hän muistaa poikansa lukemattomissa puuhissa:\nlapsena, nuorukaisena, miehenä; muistaa lukemattomia sanoja, kohtauksia\n--. Taukoamatta hänen sydäntään puristaa tietoisuus, että nuo rakkaat\nkasvot, tuo uljas ruumis on silvottuna, tuntemattomana paiskattu\njonnekin kuraiseen kuoppaan kuin koira... Ja _sadattuhannet äidit_ ovat\nsaaneet tuollaisen tiedon -- sitä tuskan määrää on kamala ajatella. Jos\ntuollainen nyt loppuu, niin sitä ei voi heti käsittää...\n\nPuhujan kasvoissa kuvastui syvä, kalvava murhe, kun hän kertoi, että\nhänenkin sulhasensa oli viime maailmansodassa kolmesti haavoittunut --\nviimeisellä kerralla silpoutuen muodottomaksi -- ja ampunut itsensä.\nJa hänen lopettaessaan soinnahti hänen äänessään sekaisin syvä suru ja\ntoivo:\n\n-- Eivät tulleet minun hääni, en koskaan saa tuntea äidiniloa. Mutta\nnyt voin iloita, nähdessäni nuorten toisiaan rakastavan, minä rakastan\ntoisten lapsia, kaikkia lapsia. Sillä minun ei tarvitse niinkuin\ntähän asti lapsia katsellessani yht'äkkiä hätkähtää ja kauhistuen\nkuvitella, että heidätkin voiman ja nuoruuden kukoistuksessa surmataan\n-- silvotaan muodottomiksi kummituksiksi. -- Tämä päivä on _kaikki\nmuuttanut! Miljoonat_ tulevat nyt onnellisemmiksi!\n\n\nYLÖS HELVETISTÄ.\n\nKuului salaperäinen kohahdus, jota seurasi syvä hiljaisuus:\nSosialistien kansainvälisen liiton puheenjohtaja nousi puhujalavalle.\nHän seisoi hetken äänettömänä katseen kiitäessä yli salin -- ja hänen\nlaihoilla kasvoillaan kuvastui tavaton liikutus.\n\n-- Ihmiset! Ystävät! hän lausui matalalla, sointuvalla äänellä, joka\nvärähti kuin sellon ääni. Hänen vartalonsa suoristui, suuret silmät\nalkoivat säihkyä -- hän näytti nuorukaiselta!\n\n-- Minä luulen, että tätä päivää tulevaisuuden historiassa pidetään\nhyvin merkittävänä. Se onkin niin ihmeellinen, että sitä on vaikea heti\nkäsittää -- kaikki tuntuu unelta. Sotako _voitettu?_ Sota, jonka paljas\nnimi tuo mieleen veren, hävityksen, kuoleman, joka lukemattomat kerrat\non iskenyt meidät maahan, julmasti tallannut kauheilla rautakoroillaan.\n-- Olisiko se nyt voitettu?\n\nHän katsahti kuulijoihinsa ja jatkoi kuolemanhiljaisuuden vallitessa:\n\n-- Kun toista sähkösanomaa äsken luettiin, lennähti mieleeni: ovatkohan\n_kaikki_ muutkin sähkösanomat samanlaisia? Luultavasti monet tunsivat\nsamoin -- minulle se oli elämäni hirveimpiä hetkiä. Tuntui aivan\nkuin ovipuolella olisi seisonut kammottava kummitus, suunnattomat\nyökönsiivet ylettyen yli salin -- joka julmasti tuijotti ihmisjoukkoa\nlasittunein, veripunaisin silmin. Ja ajatelkaa, se _oli_ aave:\n_sodan aave_, joka tuon sähkösanoman keralla tunkeutui _viimeisen_\nkerran ihmisten ilmoille -- viimeisen kerran irvisteli voimattomassa\nvihassaan. Sillä seuraavat sanomat merkitsivätkin sitä, että tuo\nverinen aave nyt vihdoinkin syöstään takaisin ikuiseen pimeyteen! Se ei\nsaa enää koskaan palata!\n\nPuhujan sanat sattuivat jokaiseen sytyttävinä, salaperäisinä\nsähköaaltoina -- miltei tietämättään kaikki huusivat kiihkeän\ninnostuksen vallassa:\n\n-- Pois sota!\n\n-- Pois! Pois!\n\n-- Militarismin viimeinen rikos on onneksi myös kamala varoitus:\ntällainen olen. Sen vaalijat eivät siis uskalla julkisesti enää sotaa\npuolustaa. Ja vaikka sodan voittaminen tulikin maksamaan kalliin\nhinnan, niin olivat saavutuksetkin sen arvoiset. Ajatelkaa mitä\n_mahdollisuuksia_ militarismin nielemät henkiset ja ruumiilliset\ntyövoimat, keksimiskyky, tarmo ja lukemattomat miljardit kansojen\nvaroja saavat aikaan joutuessaan kansan rauhallisen kehityksen\nhyväksi. Työpäivän _täytyy_ lyhetä, hyvinvoinnin lisääntyä, ja se\nmerkitsee terveyttä, rodun parantumista, sivistyksen kohoamista,\nkansan pohjakerroksista nousee joukoittain vereksiä voimia tieteiden,\ntaiteiden hyväksi, mitkä siten saattavat kehittyä aavistamattoman\npitkälle. Ihanne-yhteiskuntaa ei milloinkaan tule olemaan, ei\nsilloinkaan kun yhteiskuntajärjestelmä muuttuu sosialistiseksi. Sitä\nei saavuteta koskaan. Ihmiskunta menee aina eteenpäin. Miten se olonsa\njärjestää, emme tiedä, mutta niinkuin militarismin kukistuminen lisää\nhyvinvointia, tulee ihmiskunta yhä kehittymään, sivistymään, ihmiset\nelävät yhä täysiarvoisempaa elämää. Heidän taistelunsa ei voi olla\njoukkomurhaa, he katsovat säälien tätä hirveätä yötä jossa olemme\nharhailleet...\n\nHän vaikeni syvään hengähtäen, hänen kasvonsa kalpenivat entistä\nenemmän, ja silmät sisäisestä riemusta loistaen hän jatkoi värisevin\näänin:\n\n-- Minä siunaan elämää, että olen saanut nähdä tämän päivän. Olen\nvirunut viisitoista vuotta vankilassa. Omaisia minulla ei myöskään\nenää ole, mutta tämä hetki korvaisi vaikka koko elämän onnettomuuden.\nAjatelkaa: vuosituhansia on ihmiskunta hapuillut, eksyen, kaatuillen\nkauheassa yössä. Se on pyrkinyt eteenpäin, se on päässytkin eteenpäin,\nmutta vain ryömien, laahaten muassaan raskaita kahleitaan. Ja nyt juuri\nhälvenee tuo hirveä yö, valo leimahtaa yli maailman ja ihmiskunta\nnousee kahleitta, astuu ensi askeleensa huumaantuneena, häikäistyneenä\n-- kuin vanki, joka vuosikymmeniä kestäneitten ponnistustensa jälkeen\non päässyt kaivamaansa tunnelia myöten ulos maanalaisesta komerostaan\naamun kirkkauteen! Niin häikäisee meitäkin, sillä -- _nyt on koittanut\nihmiskunnan aamu_.\n\nMarcuksesta tuntui kuin olisi rautakoura äkkiä tarttunut hänen\nrintaansa puristaen tuskallisesti, tukahduttavasti: miksei Antonius\nsaanut kokea tätä? Hän miltei näki taas heidän viime kohtauksensa.\n-- Mitä hän mahtoikaan tuntea seisoessaan syksyisellä heinäpellolla,\ntuijottaen pimeyteen -- sinne, mistä pian alkoi leiskua. Marcus muisti\nvielä, miten hän hätkähti, kun se tapahtui...\n\n-- Rakkaat ystäväni! kuului taas väräjävä ääni. -- Muistuu mieleeni\neräs raamatunlause, joka mainiosti sopii tähän päivään, tähän hetkeen!\nEikö totta, eikö teistäkin tunnu -- että\n\n    \"Kansa, joka pimeydessä vaelsi, näki suuren valkeuden; ne jotka\n    kuolon varjon maassa asuivat...\"\n\nHän vaikeni aivan kuin hämmästyksen lamauttamana. Hänen kalpeille\nkasvoilleen ilmestyi äkkiä salaperäinen liikutus, riemu. Ja suuret\nsilmät loistivat kuin yliluonnollisen haltioitumisen sytyttäminä:\n\n-- On vaikea keksiä mielikuvituksessaankaan hirvittävämpää helvettiä\nkuin maailman sotien tähden on ollut. Muistakaamme esim. äskeiset 3\nmiljoonaa -- pienokaiset -- mielipuolet...\n\nHänen puheensa keskeytti naisten moniääninen kauhunhuuto. Puhuja jatkoi:\n\n-- Mutta nyt on tapahtunut vielä suurempi -- tapaus niin valtava\njylhässä suuruudessaan, ettei maapallolla ole sellaista ennen koettu.\n-- Puhuja hiljensi ääntään lausuessaan hitaasti ja läpitunkevasti:\n-- Kolme päivää sitten meillä oli todellinen helvetti, mutta pian\non ihmiskunta siitä päässyt, se nousee -- nyt parhaillaan -- _ylös\nhelvetistä_.\n\nHänen äänensä muuttui sana sanalta yhä karkeammaksi; hän rykäisikin\npari kertaa -- ei auttanut. Sitten hän ei enää koettanutkaan sanoa\nmitään: katsoi vain hymyillen kaunista hymyänsä -- ja suuret kyynelet\nalkoivat vieriä hänen laihoja poskiaan pitkin.\n\nMarcus katsoi kuin lumottuna, kaikki katsoivat -- silmät kyynelissä.\nVihan ja kärsimysten kovettamat miehet itkivät. Marcus näki harmaan\npään painuvan puhujalavan reunaa vasten, mutta sitten hänen silmänsä\nsumenivat hän tuntui vaipuvansa polvilleen tuolinsa viereen...\n\nMarcus ei ollut itkenyt yhdeksään vuoteen, mutta nyt vierivät hänen\nsilmistään kuumat kyynelet. Suuri, salaperäinen ilo ja onni valtasi\nhänet väkevänä, huumaavana -- kaikki sekaantui... Niin, niin, hän\nonkin vielä pieni poika -- hän on kotona... Välillä välähtää, että\nkaikki on kuvittelua, mutta hän tahtoo olla vielä kotona. Ja silloin\nkaikki muuttuu entistä elävämmäksi -- _hän elää siellä!_ Oi mikä ilo!\nKaikki on kuin ennen! Hän itkee ilosta niinkuin ennenkin pidättämättä,\nhäpeämättä. Hän on loukannut jalkansa. Juossut sisään äidin luokse,\npainanut päänsä tämän helmaan. Heti helpottaa poltto, tuska taukoaa\nkokonaan -- sillä äiti silittää hänen hiuksiaan lempeällä kädellään...\n\n\n\n"]