Historiallisia kertomuksia
Santeri Ivalo (1866–1937)
Kokoelma sisältää historiallisia kertomuksia, jotka sijoittuvat Suomen historian eri vaiheisiin esihistoriasta alkaen. Tarinat kuvaavat muun muassa erämaan asuttamista, kristinuskon leviämistä sekä keskiajan valtataisteluita ja elämää, yhdistäen historiallisen asiantuntemuksen elävään kerrontaan.
Santeri Ivalon 'Historiallisia kertomuksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 804. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA
Kirj.
Santeri Ivalo
WSOY, Porvoo, 1930.
SISÄLLYS:
Kirveskansan tulo. Haltiain varalle. Neljän heimon kunnas. Annikki, piispa ja kesti. Raaseporin synty. Tuomas piispa. Suomen ensimmäiset herttuat. Margareeta. Kaksi kovaa. Surmaa tai kuole. Kilpailu markkinoista. Seikkailija-sotilas. Työ on tehty. Erämaan asutus. Kristillinen järjestys penkkisijoista. Käräjillä. Auttaja avuttomana. Kontin tarina.
KIRVESKANSAN TULO.
I.
Puunrungosta koverrettu, pieni haapio lipuu äänettömiä salmenvesiä pitkin avartuvalle selälle päin. Päivä on äsken noussut itäisten harjujen takaa ja kultaa nyt komeasti lehteviä rantoja ja tyyniä vesiä, joita ei vielä aamutuuli väreilytä. Haapio mutkailee rannan kaarteiden mukaan, lähenemättä kuitenkaan aivan likelle rantavesakkoja.
Venheessä on kaksi miestä, joiden kasvot ja käsivarret ja alastomat yläruumiit puuntavat vaskenkarvaisilta ja joiden tuuheat, tummat, takkuiset hiukset, korvallisille ja hartioille käpertyneinä, heilahtavat tahdissa melonnan mukaan. Heillä ei ole verhonaan muuta kuin vyöstä riippuvia majavannahkoja keskiruumiin ympärillä, mutta lämpimäkseen he eivät muuta tarvitsekaan. Ilma on näet aamuyöstäkin lauhkea ja aurinko on jo noustessaankin hemaisevan lämmin. Keulassa kyyköttävän vanhemman miehen terävät, vaanivat silmät, jotka ikäänkuin hehkuvat karvaisten, monivakoisten kasvojen syvistä kuopista, pälyilevät alituisesti sieltä tukan alta ympärilleen, ja koko hänen alati liikkuvassa, jäntevässä ruumiissaan on jotakin villieläimen vainuavaa, aina varuillaan olevaa rauhattomuutta. Hänen rehevän rintansa samoinkuin leveät säärilihaksensa peittää hieno, sakea, ruskea karva ja hänen käsivartensa ovat pitkät ja jäntereiset. Hän on oikeastaan julman näköinen olio siinä kyyhöttäessään matalan aluksen pohjalla, polvet pystyssä, varpaat levällään, pitkä luupää keihäs varalla, mutta hänen karvaiset kasvonsa saattavat sittenkin hymähtää hyväntuulisesti ja hilpeästi, kun hän puhuttelee perempänä melovaa, nuorta toveriaan. – Tämä on solakka, kasvoiltaan sileä ja siromuotoinen, jäseniltään hennompi, mutta kuitenkin jäntevä ja vankkatekoinen nuorukainen, jonka käsivarret rasittumatta keveästi liikuttavat kömpelöä, raskasta melariukua, mutta jonka silmät yhtä valppaasti kuin vanhuksen tähyilevät kummallekin puolelle.
Solutaan juuri jyrkänlaisen, lehtevän rannan ohi, josta yht'äkkiä kuin kätköstä sukeltautuu ja avautuu kapeahko lahdensuu, leviten siitä laajemmaksi lahdeksi. Sen kohdalle saavuttaessa melamies hiljentää vähän vetojaan ja hänen katseensa iskeytyy sinne lahden perälle, mistä eräät paaluista lyödyt karsinapadot juoruavat ihmisasunnon läheisyyttä, sekä kääntyvät sitten kysyvinä keulamiehen puoleen. Tämän "Äijän" karkea ja karvainen naama sulaa nyt leveään hymyyn:
– Ei, poika, ei sauvotakaan nyt sinne Lehtolahden miehiä ärsyttämään, vaikka sinne mielesi tekisikin, ehei...
– Ka miksei, kysyi poika vähän pettyneenä. – Onhan pian murkinan aika.
– Ei, syömme toisella rannalla, vakuutti vanhus. – Ilmankin tuon rannan miehet vihaavat meitä, kun tulemme tänne meren puoleen kalanpyyntiin, muka heidän apajoilleen. Viiletetään sievästi ohi, – käy toiste siellä asioillasi, jos haluat ja pääsi kestää.
Ja ohi he lipuivat sen soukan lahdensuun, mutta vielä kotvan senkin jälkeen viipyi nuoren airomiehen katse kuin salaa palaen tuolla lehtevällä rannalla.
Hiljaa laskettiin edelleen väljeneviä vesiä kohden. Pieni haapio oli näet kulussa sisämaasta päin, syvälle pistävien pitkien lahtien ja salmien varrelta avomerelle, Suomenlahdelle, jonka suolainen tuoksu vähitellen rupesi tuntumaan sisämaalaisten sieraimiin. He olivat jo aamuyöllä, ennen päivän valkenemista, lähteneet Kotalahdestaan Luujoen varrelta tälle pitkälle pyyntimatkalle, meren rannalle, jonne seudun eläjät harvoin retkensä ulontivat, ja he olivat nyt lähes puolessa taipalettaan. Maat olivat jo muuttuneet karummiksi ja kallioisiksi, lehtorannat havupuutörmiksi. Selät laajenivat; rannikon muodostivat kallioiset ylänköniemet, jotka lahtien välitse haaraantuivat ulos mereen, siellä täällä joku matalampi saari tai poukamaranta välissään. Vanhempi mies kastoi sormensa veteen ja maistoi sen makua: suolaista! Ulappa oli siis lähellä, oltiin pian tulossa aavalle merelle.
Mutta niemet ja salmet, selät ja saaret, joiden ohi pieni, matala haapio tuossa viiletti, ne olisivat kyllä oudot ja vaikeat tuntea parhaallekin Suomenlahden pohjoisrannikon nykyiselle tuntijalle. Hän ei noita seutuja myöntäisi omiksi rannikoikseen, hän väittäisi vallan vieraita salmia soutavansa. Ja jos hän olisi oikein tarkka maiden ja maisemien tuntija, niin hän väittäisi, että suurin osa sitä rannikkoa, jolla nykyisin on vaurain viljelys ja tihein asutus, on uponnut mereen ja että vain eräitä karuja harjuja, korkeimpia mäkiä ja nummia, on jäänyt kuin luurangoiksi mantereelle tulvineen meren keskelle ja siitä esiin pistämään.
Ja kuitenkaan eivät, pienen haapion soluessa Suomenlahdelle päin, mitkään viljavat rannikot tai laajat lehtomaat olleet vajonneet mereen, ne vain eivät olleet silloin vielä sieltä nousseet. Tuo aika, jolloin Kotalahden vaskenkarvaiset miehet kuin hiipien soutivat äänettömiä vesiä meripyydyksilleen, oli näet noin 4000-5000 vuotta meidän ajasta takanapäin, ja silloin lainehti meri laajalti nykyisen Uudenmaan mantereen kohdalla. Suomenlahdesta pohjoiseen haaraantuvat lahdet ja selät ulottuivat silloin vielä kauas sisämaahan ja peittivät kaikki nykyiset alavat maat. Etelä-Suomen pienemmät ja suuremmat nykyjärvet olivat vain niihin vesireitteihin kuuluvia selkiä, jotka ojentautuivat sisämaan korkeampia vedenjakajia kohti ja joita vuoriset selänteet tai kangasharjut erottivat toisistaan. Suuri Lohjanjärvi ja Hiidenvesi olivat siten vesireittien latvojen kautta vielä yhteydessä avomeren kanssa, ja Porkkalan ja Hangon niemimaat olivat korkeita, jylhiä ulkomeren saaria. Mutta lähempänäkin rannikkoa oli paljon saaria ja saariryhmiä, jotka nyt ovat kaukana mantereella näköalavuorina taikka kylämäkinä. –
Mutta ne päivän paahtamat miehet, jotka 5000 vuotta sitten silloisia salmia pitkin meloivat meripyydyksilleen, eivät aprikoineet luonnon vastaisia mullistuksia, he vain tähyilivät joka lahden suuhun tai niemen taa, näkyisikö sieltä mitään vaaranpaikkaa, liikahtaisiko vihollista muodossa tai toisessa. Mitään varottavaa tai levottomuutta aiheuttavaa ei nyt näkynyt, luonto oli hiljainen ja kuin eloton. Selät ja salmet olivat autiot, ja sitä autiommat olivat kalliorannatkin, kuta lähemmäs meren ulappaa miehet saapuivat. Joskus vain näkyi jonkin kaukaisen salmen poikki hirvipari uivan rannalta toiselle, mutta siksi kaukana, ettei keulamiehen maksanut ojentaa kourassaan olevaa, tukevaa keihästään lennättääkseen sen terävän kärjen uljaan sarvipään kylkiluiden väliin. Väliin taas porskahti rannalla suuri petokala, joka ajeli pakoon pyrähtelevää särkiparvea, taikka rääkäisi lokki haikeasti, tehtyään turhan iskuyrityksen ilmasta vedenkalvoon. Mutta elämä ja kokemus oli opettanut nämä ihmiset varoviksi ja vakoileviksi silloinkin, kun vihollisen, neli- tai kaksijalkaisen, hyökkäys ei ollut odotettavissa.
Harvoin uskaltautuivat sisälahtien eläjät tänne ulkomeren henkeen; heidän vaistonsa oli neuvonut heitä karttamaan merta. Jo lapsille olivat vanhemmat aina opettaneet, että siitä, missä makea vesi rupesi maistumaan suolaiselta, ei ollut hyvä enää mennä ulommas, siellä yhdyttävät kulkijan pian rajumyrskyt tai suurlaineet, joita pienet, haavasta koverretut, latteapohjaiset ruuhet eivät kestä. He olivatkin sen vuoksi yleensä kohdistaneet elinkeinonsa, pyyntiretkensä, sisämaahan päin niiden kapeiden vesien varrelta, joiden ääressä heillä oli kotakuntansa; siellä heillä oli erämaansa ja kalajärvensä. Mutta joskus sentään houkutteli meri rohkeampia miehiä luokseen: se oli antavampi, satoisampi kuin salojärvet, ja saaliit olivat siellä suuremmat ja jalommat. Viime aikoma oli joku perhekunta järkiään siirtänyt majapaikkansa sisämaasta johonkin lahdenpohjaan lähemmäs merta, ja sen miehet taas katselivat nyt karsaasti niitä, jotka heidän lahtensa ohitse ulapoille pyrkivät. Taistelu ruoasta veti näin sittenkin sisämaalaisia uhmaamaan kaikkia meren vaaroja – koko heidän elämänsä olikin vain taistelua ruoasta.
Mutta tuo kiilusilmäinen keihäsmies, Kotalahden Äijä, jolla oli vanhuuden syvät vaot partaisilla kasvoillaan, tavoitteli sittenkin tällä kaukomatkallaan jotain muutakin kuin saaliin pyydystämistä. Hän varoi ja vainusi mereltä jotakin, mistä hän tahtoi saada selon, jotakin uutta ja outoa vihollista, jota hän ei tuntenut eikä käsittänyt ja joka hänestä juuri sen vuoksi oli sitä pelättävämpi. Siksi hänen silmänsä nytkin sitä terävämpinä pälyivät, kuta lähemmäs aavikkoa tultiin.
Tuon tuostakin hän maisteli vettä: siinä oli yhä kirpeämpi suolan maku. Eräässä kaislikkorantaisessa poukamassa, korkean kalliotörmän alla, hän käski toverinsa vihdoin laskea maihin, vetäisi ruuhensa pensaikon peittoon ja teki kitkaamalla tulen, sill'aikaa kun nuorukainen kallion kielekkeeltä onki muutamia syömäkaloja. Mutta kun ne oli paistettu ja syöty, ei vanhus vielä heti kiirehtinyt ruuhelleen. Hän lähti, poika perässään, kapuamaan ryteikköistä ja kallioista rinnettä myöten ylös vaaran laelle. Keveästi, kuin kauriin juoksu, kävi retki jyrkkää vastamaata. Miehillä oli kovat, käsnettyneet jalkapohjat, kuin sarvettuneet anturat lujaluisten jalkojensa alla, ja varpaiden kynnetkin olivat niin koviksi ja teräviksi käpristyneet, että kiipeäjät selvisivät niiden avulla jyrkänteistäkin. Tuokion kuluttua he olivat vaaran laella, josta näkyi väyliä ja maisemia loitolti. Ahnaasti tarkasti isä haarautuvia vesireittejä joka suunnalle, mutta poika uteli oudoksuen:
– Mitä vaanit, isä, näiltä autioilta meriväyliltä? Pelkäätkö sieltä jonkun vihollisen kulkevan?
– Sitä pelkään, sitä vaanin, myönteli isä.
– Ja mikä se on? Merikäärmekö vai vesihiisi?
– Ei se ole käärme, mutta mikä se on, sitä en vielä tiedä. Jotakin suurta ja peloittavaa se varmasti on.
– Mistä sen tiedät, oletko hirviön nähnyt?
– Olen nähnyt, mutta etäältä, en käsittänyt silloin mikä se oli.
Ja äijä kertoi nyt mitä hän oli nähnyt edellisellä meriretkellään, jolloin hän oli yksin melonut näitä salmia. Erästä selkää katkaistessaan hän oli juuri näillä samoilla vesillä yht'äkkiä nähnyt oudon, suuren ilmiön nopeasti viilettävän muutaman merenpuoleisen salmensuun poikki. Se oli kuin korkea ruuhi, mutta ainakin kymmenen kertaa tavallista ruuhta suurempi, ja sitä ei melottu, vaan sen laidoilla oli kuin kiiltävät evät, jotka velloivat vettä ja vetivät hirviötä perässään. Ja aluksessa liikkui ihmisiä, sen oli vanhus kauhukseen ehtinyt nähdä samalla kuin hän nopeasti huopasi haapionsa lähimpään kaislikkoon. Tuokion kuluttua oli ilmiö kadonnut niemen taa, mutta sen kuva oli syvälle syöpynyt luonnonlapsen mieleen.
Nyt ei näkynyt salmivesillä mitään outoja hirviöitä, mutta vanhus ei ollut, vaaralta laskeutuessaankaan, sittenkään rauhoittunut. Se otus saattoi taas sukeltautua esiin missä tahansa...
– Mitä luulet siinä olevan, isä? uteli poika. – Haltioita, meren väkeä?
– Niin, jotakin outoa merikansaa, vihollisia joka tapauksessa, jotka pyrkivät meidän asuinmaillemme ja apajoillemme...
Pieni haapio kulki edelleen. Ennen pitkää puhalsi selältä väkevä merenhenkäys ja ulapalta vierivät loivat laineet rupesivat keinuttamaan pientä alusta, vaikk'ei nyt sanottavaa tuulta tuntunutkaan. Työlästä oli siinä meloa, mutta olikin jo ääressä se lahti, johon Kotalahden Äijä oli karsinapatonsa kyhännyt ja josta heidän nyt oli saaliinsa koettava. Komeita, kookkaita merikaloja siitä vanhus nostikin haapioonsa, ja toisesta poukamasta hän lappoi niitä vielä saman mokoman.
Mutta isäukko, joka nyt oli melaan tarttunut, huopasi siitäkin yhä selemmäs, sivuutti saaren, jonka takaa jo näkyi avomeren laidaton ulappa ja missä mainingit kohoilivat yhä kookkaampina.
– Eikö jo palata Kotalahteen päin, poika kysyi hiukan ihmeissään laidatonta avaruutta tähystellen.
– Ei vielä. Käydään nyt kerran vähän aavalla merellä ja katsotaan, mitä siellä liikkuu.
He loittonivat korkean, mereen pitkälle pistävän kallioniemen jyrkkärantaista kuvetta myöten yhä kauemmas. Niemi päättyi korkeaan, kaljuun kallioriuttaan, joka näkyi kauas sisämaahankin ja jonka kolmella puolella meri lainehti vapaana ja väljänä. Siinä pysähtyi vanhus vihdoin, veti ruuhensa muutamaan kallion rakoon ja kapusi taas tähystelemään riutan laelle, jossa kasvoi vain muutamia tasalatvaisia, mataloita kalliopetäjiä. Niiden juurelle miehet kyyhähtivät tuota aavaa ja aution näköistä, mutta kuitenkin salaperäistä ja mieltä omituisesti kiehtovaa merta tähyämään.
Nuori sisämaan lapsi näki nyt ensi kerran avomeren, ja sen näkeminen häntä hiukan puistatti, – hän painautui yhä tiukemmin kiven kamaraa vastaan. Se oli hänestä, tuo vesierämaa, jossa laajat mainingit hyrskyivät rantasärkkiä vastaan, niin luotaansysäävä ja ounas, ettei hän ymmärtänyt, miten sen äärellä voisi asua ja miten siellä mikään elävä olento viihtyisi. Mutta isä, jonka silmät yhä rauhattomina pälyivät, viittasi kelopuuhun, joka myrskyssä ajelehti särkkäin juurella, ja kertoi, että joskus oli maihin ajautunut sellaisiakin malkoja, joita oli oudolla aseella ja outoon malliin veistetty, – siellä laidattoman ulapan takana saattoi olla maita ja elämää sielläkin, – mene, tiedä mitä!
Näitä kertoessaan Äijä vaikeni yht'äkkiä, tarrautui voimakkain ottein poikansa ranteeseen ja viittasi itäiselle taivaanrannalle, viittasi sinne vavahtavin käsin kauan ja sanaa puhumatta. Jo näki nyt poikakin jotakin outoa, korkeaa ja liikkuvaa nousevan esiin tuolta etäisyyden hämärästä, kuin merestä kasvaen. Kieltämättä se oli kookas alus, joka läheni sieltä maininkien lomitse, – ennen pitkää hän näki aironlappeiden välähtelevän päivänpaisteessa. Ja niitä airopareja oli ilmeisesti monta, – monta miestä täytyi olla niitä liikuttamassa.
– Tuollainenko se oli, isä, jonka näit silloin salmen suussa?
– Hirviö oli samanlainen, mutta tämä tuntuu vielä suuremmalta – katso tuota korkeaa kokkaa!
– Olisiko näitä aluksia siis täällä useampia, puhui nuorukainen selvästi pelästyneenä.
– Mene tiedä, vanhus vastasi vakavana. – Mutta katso, katso, se laskee maihin!
Alus, joka etäältä kulkien jo oli ehtinyt sen riutan ohi, missä miehet vahdissa kykkivät, läheni nyt muuatta niistä korkearantaisista saarista, joita oli niemen edustalla, ja rupesi ilmeisesti laskemaan siinä maihin. Pian nousikin jo miehiä saaren kalliorannalle: kookkaita, varreltaan ryhdikkäitä, pitkiä miehiä, ainakin vaaksan verran Kotalahden soutajia pitempiä, ylt'yleensä nahkaisiin puettuina ja olalla kiiltävä, kaareva kirves. Riutan laella lymyilevät alkuasukkaat saattoivat melkein mies mieheltä heitä tarkastaa: tukka ja parta niillä oli vaalea, lanteilla leveä vyö, kiiltokirves jokaisen olalla, ja käynti oli miehillä kuin aallokon mukaan keinuvaa.
Jotakin erityistä hommaa näytti tuolla merikansalla olevan siinä saaren rannalla. Miesjoukko kantoi aluksesta rannalle jonkin pitkulaisen esineen, joka oli kuin hirventaljalla peitetty; he nostivat kantoriu'ut olkapäilleen ja lähtivät siten taakkoineen nousemaan saaren harjulle, toisten alusmiesten heitä sinne seuratessa. Ehdittyään saaren korkeimmalle kunnaalle miehet kaivoivat maahan kolon ja upottivat taakkansa siihen sekä peittivät sen kivillä. Sitä tehdessään he keräsivät vaaralle risunuotion ja iskivät siihen tulen, joka heidän poistuessaan jäi saaren laelle palamaan.
Liikkumattomina ja matalina kyyhöttivät isä ja poika mäntyjen alla kallion raossa, katsellen outojen miesten outoa menoa ja heidän laskeutumistaan takaisin suureen alukseensa, jonka "eviin" he taas kävivät käsiksi. Tällaisia miehiä ei Kotalahden Äijä ollut koskaan nähnyt, vaikka hän elämänsä varrella oli pyyntiretkillään kulkenut mantereen rantaa aika laajalti ja moniakin kotakuntia nähnyt. Ne ovat merentakaista väkeä, muuta hän ei voinut päättää, mutta mitä ne nyt täältä hakevat, minne ovat kulussa?
Alushirviö läheni mantereen rannikkoa; näytti jo siltä, kuin se olisi aikonut soutaa juuri siihen lahteen, jonka perukoista Kotalahden miehet äsken olivat haapiollaan saapuneet, mutta se kiersi kuitenkin toisen, läntisemmän niemen ja häipyi sen kallioiden taa. Mantereen puolelle he siis kuitenkin pyrkivät...
Vanhuksen silmät kiiluivat hehkuvampina kuin ennen. Hänen pitkien käsivarsiensa lihakset pullistuivat ja hänen karvaiset kasvonsa olivat kamalat nähdä, kun hän hampaittensa välistä sokelsi:
– Ne pyrkivät sisämaahan, meidän pyyntimaillemme ... tulevat varmasti sinne jonakin päivänä ja iskevät..!
– Mutta emmekö voi iskeä vastaan, virkahti nuorukainen ja heilutti kivipäistä katajanuijaansa, jonka hän oli ottanut venheestä mukaansa.
– Kunpa meissä olisi siihen miestä!
– Ja mitä menoa ne tuolla saarella pitivät, minkä ne maahan kätkivät?
– Juuri niin, siitä on meidän otettava selko ennenkuin palaamme. Kiireesti saareen!
Ketterästi kuin oravat hyppivät paljaskinttuiset miehet kalliolta kalliolle vuorelta laskeutuessaan, ja nopeasti kiiti heidän pieni aluksensa ennen pitkää maininkien halki selälliseen saareen. Nuotion paikalle ehdittyään ukko kävi kiireesti hajoittamaan merikansan äsken luoman kivipeiton, ja lyhyessä ajassa he saivatkin vasta luodun haudan toisen pään auki. Siinä makasi taljojen välissä miehen ruumis, – roteva, vaaleapartainen uros, jäsenet jäykkinä, sammunein silmin. Hän oli nähtävästi taipaleella kuollut, ja hänen toverinsa olivat näin hänet tänne saareen kuopanneet. Kammahtaen vetäytyivät haudan avaajat tämän oudonnäköisen, outopukuisen vainajan äärestä. Mutta Äijä palasi sittenkin vielä ruumiin luo, tempasi haudasta sileäksihiotun, kauniin kaarevan, varsisilmäisen kivikirveen, joka oli sinne vainajan viereen asetettu, ja vei sen saaliinaan. Siihen aseeseen hänen mielensä oli enin kiintynyt, sen hän tahtoi omistaa.
Hetkeä myöhemmin pieni haapio oli taas palaamassa hyrskyävältä mereltä kapenevia, vihantarantaisia salmivesiä kohden.
Tällä paluumatkalla poikkesi haapio siihen lehtorantaisen niemen suojelemaan lahteen, jonka suulta nuori meloja menomatkalla oli niin tiukkaan tuijottanut syvemmäs lahdenpohjaan ja jota he Lehtolahdeksi sanoivat. Vanha perämies oli näet, näkemistään järkytettynä, päättänyt viedä varoittavan sanan tälle uloimpana meren puolella elelevälle asutukselle, joka siten oli enin alttiina mereltä saapuville vihamielisille vierailijoille. Mutta epäillen ja arkaillen hän tälle asialleen souti.
Nuo alkuasukkaiden eri perhekunnat, kotakunnat, jotka hajallaan ja harvassa asuivat sisämaahan ulottuvien vesistöjen varsilla harjoittaen metsästystä ja kalastusta, olivat yleensä kahnaavissa, vieroksuvissa suhteissa toisiinsa. Oli alituiseen kiistoja pyyntimaista ja apajista, löydetyistä majavapuroista ja ryöstetyistä naisista, ja usein syntyi takamailla erämiesten kesken verisiä tappeluita, joissa kivipää nuijia huimasti heiluteltiin ja jotka sitten aina aiheuttivat kostoja. Kyrmyssä niskoin, vaanivin silmin miehet sen vuoksi toisiansa luimistelivat, kun milloin maissa tai vesillä toisensa tapasivat, – mieluummin he toisiaan ja toistensa kotakuntia välttivät ja kiersivät. Mutta väliin sentään, jos rajutulvat näyttivät koko asutukselle hätää tai jokin kauempaa tullut sotainen heimo teki ryöstöretken heidän mailleen tai jos eri kotakuntien miehiä tarvittiin häätämään kaikkia uhkaavaa susilaumaa, väliin olivat silloin lähikyläin muuten yrmeät miehet antaneet varoitussanoja toisilleen tai toisiltaan apua pyytäneet. Mutta kun hetken hätä oli ohi, kyrmistyivät kyläkunnat taas karsaiksi ja kateellisiksi toisilleen.
Kotalahden vanhus arveli merikansan ilmaantumisen heidän lahtiinsa sellaiseksi ilmiöksi, josta oli varoitussana naapureille annettava ja jonka vaaran torjumisesta yhteisesti olisi tuumittava. Hän tiesi kyllä, että juuri häntä, perhekuntansa päämiestä, lehtolahtelaiset erityisesti vihasivat, sillä monet jutkut hän oli heille tehnyt ja nyt viimeksi vielä ruvennut heidän merikalaansa pyytämään. Mutta Äijä voitti sentään epäilyksensä, siksi karmivasti oli häneen vaikuttanut oudon merikansan ja sen alushirviön näkeminen.
Lehtolahtelaiset olivat kotitöissään pienen haapion laskiessa iltapuolella päivää heidän valkamaansa. Miehet hioivat rannalla karkeita kiviaseitaan, joita he nahkasäikeillä sitoivat puuvarsiin, naiset perkasivat kaloja taikka kuroivat ylempänä törmällä luuneuloilla ja suonirihmoilla nahkaverhoja kokoon. Kulmainsa alta he katselivat haapiota, jonka pohjalla saaliskalat olivat, miehiä tuskin olivat näkevinäänkään. Vaikeata oli isä-vieraan aluksi saada tarinaa sen verran vireille, että pääsi kertomaan tärkeätä uutistaan suuresta alushirviöstä ja sen oudosta kirveskansasta, joka nyt uhkaillen läheni. Miehet jatkoivat vain töitään ja kuuntelivat ukon puhetta epäillen kuin satua, siihen suurempaa huomiota kiinnittämättä. Jokunen vain melkein ivaten naurahti, että kummapa kun he eivät ole sellaisia kulkijoita kohdanneet, ja kaikki nähtävästi vainusivat vanhuksen jutun takaa jotakin juonta tai jutkua ... yrittiköhän tuo peloittelemaan lehtolahtelaisia, etteivät enää uskaltaisi merikalaan lähteä! Ja kun vieras todistuskappaleenaan näytteli heille sotakirvestä, joka oli outojen vierasten aseita, niin he kyllä sitä uteliaina ja hämmästellen katselivat – itse eivät he olisi voineet sellaista mitenkään valmistaa! – mutta he epäilivät siinäkin jotakin kepposta. Äijässä oli velhon vikaa, mistä lie saanut käsiinsä salaman, jonka ukkonen on maahan iskenyt... Lopultakin, kun vieras vakavissaan esitti, että olisi varokeinoihin ryhdyttävä, asetettava vartioita salmien suihin ja huolehdittava sananviennistä kotarannalta toiselle, kohta kun kirvesniekka vihollinen ilmestyisi, silloin rannan miehet vain torjuen ja yksikantaan vastailivat:
– Katsotaanhan nyt, tuleeko sieltä mitään outoja aluksia ja kirvesväkeä. Ja tehän liikutte siellä merellä päin siksi usein, että omalle väellenne toki ajoissa tiedon saanette.
– Ja jos jotakin kirvesväkeä mereltä päin pelkäätte, niin pysykää siellä sisämaassa omien salmienne suojassa.
– Ja kalastakaa omilta apajoiltanne...
Vierailija oivalsi, ettei hän voinut saada aikaan mitään yhteistointa näiden epäuskoisten naapuriensa kanssa. Ja hän huomasi samalla parhaaksi lähteä pois naapurirannalta niin pian kuin mahdollista, hyvän sään aikana.
Mutta hänen poikansa, nuori meloja, oli sillä välin edennyt ylemmäs törmälle, missä naiset savipatojensa ääressä häärivät, – sieltä oli jo tavan takaa kuulunut pientä naurun kikatusta ja pistopuhetta. Poika oli jo ennen – sen isäkin tiesi – iskenyt silmänsä muutamaan tämän kotakunnan neitoseen, jonka hän oli pari kertaa tavannut yhteisillä marjamailla, ja mielistellyt sitä omakseen, – siksipä hänellä tänäänkin oli ollut niin hyvä halu tähän Lehtolahteen. Eikä tyttökään häntä, kahden vastakkain sattuessa, ollut vieronut. Mutta nyt, kun muita naisia ja nuorisoa oli saapuvilla, tyttökin oli pilkallinen ja pisteliäs eikä näyttänyt huolivan Luujoen kosijasta. Poika kertoi nuorisolle näkemistään peloittavista miehistä ja lupasi tulla korjaamaan omansa, kun nämä ryöstäen hyökkäävät Lehtolahteen. Mutta naiset eivät hekään uskoneet koko juttua, hekin vain veistelivät:
– Sinua emme jääne silloin pelastajaksemme odottamaan, pelasta vain oma nahkasi!
– Entäpä kun tulen ja kainalooni kaappaisen ... yritti poika vielä.
– Sinäkö, muka! uhmaili tyttö.
– Niin minä, kas näin...
Ja äkkiliikkeellä hyppäsi poika kuin orava nuotion ja patojen yli tytön viereen, kieraisi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, viskasi hänet selkäänsä ja lähti juoksemaan. Kirkaisivat silloin kotanaiset ja joku nuorempi mies juoksi jo kohti nuijaansa heristäen. Mutta notkeana ja liukkaana kuin ankerias tyttö luiskahti kantajansa käsistä ja karkasi rantalepikkoon, sieltä uhmaten ja ilkkuen:
– Saitkos saaliin – tulepas ja ota!
– Tulenkin vielä kerran, poika vuorostaan uhmasi tulistuneena. Mutta samalla häntä lähenivät jo kylän nuoret miehet uhkaillen ja verestävin silmin, – tappelu näytti olevan syntymässä.
Silloin isä huusi ahteelta rauhallisesti ja vakavasti poikaansa luokseen ja komensi käskevästi:
– Joudu veneelle, meidän on tästä lähdettävä matkaa jatkamaan.
Kiireesti he asettuivat haapioonsa ja lähtivät solumaan lahdelle, törmän nuorten miesten keräytyessä siihen kiukkuisina ja uhkaavina ja heitellessä sadatuksia ja pikkukiviä heidän peräänsä.
Vakavana ja valppaana ympärilleen vilkuen huopasi ukko tarmokkaasti, lisäten yhä pienen haapionsa vauhtia, eivätkä he puhuneet sanaakaan. Vanhus oli päättänyt kiirehtiä kotiin Luujoen rannalle ja ryhtyä toimiin vartioidakseen ainakin omaa kotakuntaansa, ettei se sortuisi vieraiden tungettelijain jalkoihin. Sillä siitä hän oli varma, että sotaisat vieraat ennemmin tai myöhemmin hyökkäävät näiden sisämaahan vetäväin vesistöjen hajallisten asutusten kimppuun.
II.
Luujoen suussa, suurehkon selän partaalla, vartioivat Kotalahden miehet suvunvanhimpansa, Äijän, johdolla mereltä päin saapuvia vierailijoita. Ylempänä laajeni joki taas avaraksi suvannoksi, jonka varrella Kotalahti oli, ja siellä olivat tämän perhekunnan elin- ja asuinpaikat, joita Äijä tahtoi varjella oudon merikansan ryöstettäviksi joutumasta. Syyspuoli kesää oli jo käsissä, ja selällä kävi korkea, vaahtoharjainen kare. Mutta mitään kulkijoita siellä ei näkynyt.
Suvun nuoremmat miehet hiljakseen epäilivät, oliko mitään vainolaisia mereltäpäin enää pelättävissä, eihän noita ollut kesäkauteen näkynyt, ei kuulunut. Mutta teräväsilmäinen vanhus piti päänsä ja vartioi edelleen valppaasti. Hänellä oli aavistuksensa, oli kuin tunto luissaan, että vielä hän sen alushirviön tänä kesänä kolmanteen kertaan näkee, ja siksi hän ei luopunut vartiopaikaltaan.
Vartijat tähystellessään selälle kuulivat yht'äkkiä ryskettä metsästä ja kapsahtivat heti pystyyn sekä pensaikkoon kuin pelästyneet peurat ahman loikatessa. Mutta mikään ahma tai muu peto ei nyt metsästä loikannut, sieltä juoksi vain joen partaalle nääntymiinsä asti väsynyt mies, joka rentonaan heittäytyi rantakiville mahalleen ahnaasti juomaan vettä.
Vartiomiehet tunsivat hänet heti erääksi Lehtolahden mieheksi, yhdeksi niistä, joiden kanssa kesällä oli ollut syntyä tappelu, ja astuivat uteliaina esiin vesakosta. Vieraan tulo ja esiintyminen oli outoa ja yllättävää, ja Äijä astui heti maahan tupertuneen viereen kysyen melkein kiihkoisasti:
– No, joko saapuivat vainolaiset lahteenne, koska pakoon juokset, joko tuli tuho kotakunnallenne?
– Jo tuli, vastasi juossut läähättäen, – tuho tuli!
– Enkö teitä ajoissa varoittanut, enkö neuvonut vahtia pitämään, kerskui Äijä ylväänä ja miltei vahingoniloisena. – Ette uskoneet!
– Emme olleet sitä itse nähneet.
– Mutta minäpä olen nähnyt kahdesti. Tänä aamunako se hyökkäsi?
– Päivän noustessa. Heräsimme rytäkkään, hirmuinen alus oli törmän alla, törmällä juoksi outoja miehiä, käsissään kiiltävät vasamakirveet...
– Tämmöiset, eikö niin, äijä intoili ja näytti mustasta kivestä hiottua reikäkirvestään, jota hän nyt kantoi aina mukanaan. – Ettekö ryhtyneet vastarintaan?
– Joku ennätti tarttua nuijaansa, mutta hänet iski heti vainolaisen vasama. Useimmat yrittivät pakoon.
Hiukan henkäistyään ja haukattuaan palan kuivaa kalaa vartiomiesten eväistä pakolaismies kertoi tarkemmin tuosta tavattomasta tuhon rytäkästä, joka oli hänen heimoaan kohdannut. Naiset olivat parkuen hyökänneet kodistaan, kantaen rääkyviä lapsiaan, ja miehet olivat todella yrittäneet heitä asein puolustaa. Mutta vainolainen oli, vaikk'ei ollutkaan kovin mieslukuinen, kuitenkin aivan ylivoimainen; se oli masentanut vastarinnan, tappanut miehet ja kytkenyt vangitsemansa naiset – mikäli pakoon päässeet olivat ennättäneet nähdä. Heitä oli näet muutamia ennättänyt livistää lehtoon ja painua korpeen, mutta he olivat siellä hajaantuneet toisistaan, kun nuo pitkäkoipiset vainolaiset vasamiaan heilutellen ja ryteikössä ryskyen olivat ajaneet, heitä takaa. Saloa henkensä hädässä samoillessaan yksinäinen pakolainen oli vihdoin joutunut tänne...
– Ja sinnekö jäi vainolainen sota-aluksineen teidän kotarannallenne? uteli Äijä.
– Sinne meistä jäi, minne sitten lie painunut.
– Hakee se vielä toisetkin asutuslahdet, tänne se pyrkii pesiytymään!
Huoahtaen sen nyt toisetkin todennäköiseksi totesivat. Mutta vanhus tiukkasi vielä vihollisten käsistä paenneelta mieheltä:
– Kuulitko heidän puhuvan, ymmärsitkö heidän kieltään?
– Kuulin heidän huutaa polittavan toisilleen, sanaakaan en ymmärtänyt, vastasi mies vieläkin kauhistuneena.
– Vennon vierasta väkeä, meiltä vievät he nyt hyvät pyyntimaat ja apajat...
Niin murahteli Äijä synkkänä hahmoltaan. Hän oivalsi jo, etteivät näiden kalarantain miehet olisi kyenneet vastustamaan eikä karkoittamaan noita sotaisia merivieraita, vaikkapa he yhdessäkin olisivat heitä vastaan käyneet taisteluun. Noita suuria sota-aluksia saattoi jo liikkua täällä useampiakin ja ne saattoivat hyökätä mihin sisälahteen tahansa. Niiden miehet olivat paremmin aseistetut ja sodankäyntiin tottuneemmat kuin hajallaan elävät kota-asukkaat, jotka olivat tottuneet taistelemaan vain metsän eläviä ja joskus – toisiaan vastaan.
Kahta valppaammin vartioitsi nyt Kotalahden Äijä omaa jokisuutaan. Hänen poikansa kävi Lehtolahden miehen kanssa poikkimaisin vakoilemassa tämän hävitettyä kotiseutua – nuorukaisella oli mieli jos mahdollista vielä ryöstää edes mielityttönsä vainolaisten käsistä, ja siksi hän käärmeenä hiipi tuon vanhan asutuspaikan lähettyville. Mutta mitään elon merkkiä ei siellä nyt näkynyt, ei ystävää eikä vihollista, se oli kuin kuollut ranta. Ja tyhjin toimin täytyi vakoojain palata omaa jokisuutaan vartioimaan.
Niinpä eräänä päivänä toteutui se, mitä Äijä aina oli aavistanut ja hokenut: hän sai kolmannen kerran nähdä vieraan alushirviön kotoisilla vesillään. Se tuli soutaen selän takaa, hävisi muutaman niemen siimekseen, mutta puikahti sen kärjestä taas esiin suurena, korkeana ja peloittavana, suuntautuen miltei suoraan sitä poukamaa kohti, johon Luujoki laski. Silloin tuli vartiomiehille kiire kotarannalleen, jonka kohtalon hetken he nyt ymmärsivät tulleen.
Siinä oli koivikkoahteella puolenkymmentä koverrettua haapiota rannalle vedettyinä ja niiden edustaisella törmällä oli yhtä monta valkama-aukeaa, missä kunkin kotakunnan väet valmistivat pyydyksiään ja aseitaan ja minne oli kertynyt törkykasoja kaloja rannalla perattaessa ja syötäessä. Niistä tuoksahti kirpeä lemu, ja nämä ranta-aukeat etupäässä ilmaisivatkin asutuspaikan. Sillä itse kodat olivat metsän peitossa hiukan ylempänä männikössä, mistä lähemmäs tultaessa tuprusi puiden välitse savua – siellä paloi miltei ikuinen tuli tai hiillos. Kodat olivat rinteelle pystyyn nostetuista riu'uista kyhätyt ja taljoilla peitetyt, olivat siksi korkeita, että keskikohdalla mies mahtui seisomaan. Keskellä kotaa olivat kiuaskivet, lattia oli saveen kovaksi poljettu, mutta multimukset seinän vierellä olivat taljoilla peitetyt asukkaiden makuulavoiksi. Siellä naiset ja lapset häärivät, siellä kiehui matalassa savipadassa kala- tai liharokka ja sinne miehetkin, pyyntimatkoilta palattuaan, menivät nukkumaan lämpimään, kuin karhut pesäänsä. Mutta kotien edustallakin paloi nuotioita, joiden ääressä perheet aterioivat ja askaroivat.
Vartiopaikaltaan palatessaan vanhus katseli mielihaikealla tuttua ja rakasta kotarantaansa, jossa hänen sukunsa miespolvia oli rauhassa raataen elänyt ja jonka se oli kodikseen tuntenut. Nyt se siis oli hylättävä. Melkein käheällä äänellä hän huusi kotijoukolleen:
– Nyt kiireellä aseet ja eväät kokoon, kontteihin mitä kerjetään, nyt on tästä heti painuttava salolle! Lapset nahkoihin ja selkään...!
Kotakansa ymmärsi kohta, mistä oli kysymys, siksi usein oli kesän varrella ollut puhetta uhkaavasta vihollisvaarasta. Joku penäsi kuitenkin vielä:
– Eikö tänne sitten koskaan enää palata...?
– Tuskin palataan. Kaukana erämailla tehdään uudet kodat.
Niin läksi sen rannan vanha kotakunta painumaan poluttomalle salolle. Syyspäivä paistoi kelmeästi korkeiden puitten lomitse, joiden alla tuo avuton, puolialaston joukko murrosten ja ryteikköjen lomitse pitkänä jonona pujottelihe pohjoista korpea kohden, kantaen sinne vähiä säästöeväitään, vuodetaljojaan ja tarvetavaroitaan. Se painoi yhteen pohteeseen pitkälle, samosi levähtämättä aamuyöhön asti, jättääkseen vainolaisen niin kauas selkänsä taakse kuin mahdollista ja eksyttääkseen sen jäljiltään. Autioksi jäi kotaranta. Viimeisinä viipyivät siellä muutamat nuoret miehet, jotka sauvoivat haapionsa vähän ylemmäs jokivartta ja kätkivät ne siellä pensaisiin, – siltä varalta, että sittenkin vielä joskus palattaisiin. Itse kotapaikalla sammutteli Äijä viimeisenä nuotioita, ettei saapuva vihollinen voisi arvata, milloin väki on kylänsä jättänyt, ja ehätti sitten joukkoaan johtamaan.
Samoin kuin Lehtolahden ja Kotasuvannon rannoilla tapahtui melkein kaikissa niissä siimeisissä lahdissa ja sisämaahan ylevien vesistöjen poukamissa, missä Suomenlahden rannikon silloisilla asukkailla oli ollut alkeelliset asumuksensa. Uudet tulokkaat, joita alkuväestö osaksi kutsui merikansaksi, osaksi heidän aseittensa takia kirveskansaksi, ajoivat sellaisen pelon ja kammon koko tuohon vanhempaan, alkeellisemmissa oloissa elävään väestöön, että se vastarintaa yrittämättä jätti kotansa ja apajansa ja väistyi pohjoisiin erämaihin, vedenjakajain taa, jonne meren latvavedet eivät ulottuneet. Jotkut sisukkaammat miehet jäivät tosin vielä ajaksi lähikorpiin uusille tulokkaille kiusaa tekemään. He väijyivät siellä heidän retkiään jyrkkärantaisten salmien rinteillä, joilta he vyöryttivät suuria kiviä alas heidän suuria aluksiaan kohti, he hiipivät pensaikoissa vieraiden leiritulien ympärillä ja lähettivät sieltä salaa kiviteräisen nuolen jonkin vihaamansa halliparran hartioihin, he virittivät metsätulen tuulen päälle ahteella, minne uudet tulokkaat olivat käyneet majapaikkojaan pystyttämään, polttaakseen ne siitä pois. Mutta tämä kiusanteko ei uusia tulokkaita karkoittanut näiltä mailta. He rakensivat majansa vain vähän ylemmäs mäkien harjuille, joita he vartioivat, ja lähtivät toisinaan noita hiipiviä salasissejä kuin villipetoja metsästämään, kostaen julmasti saadessaan niistä jonkun kynsiinsä.
Vähitellen siten sekin sisukas salataistelu asettui. Vanhat asukkaat olivat hävinneet entisiltä asuinmailtaan ja perustaneet uudet kotakunnat kauas sisäjärvien ja jokien rannoille, sinne satoisille, koskemattomille riistamaille, missä uudet majavat rakentelivat taidokkaita pesiään ja uudet peuralaumat tarpoivat soita. Siellä oli heillä nyt soraharjujen rinteillä uudet kotakylänsä ja uudet ranta-aukeansa, jotka heille pian kävivät yhtä rakkaiksi kuin vanhat, hylätyt.
III.
Mutta kokonaan eivät heiltä kuitenkaan vanhat kotarannat eivätkä vanhat vesireitit ja apajat unohtuneet. Sinne veti vielä usein vuosien perästä entisten eläjäin mieli, ja aina toisinaan hiipi joku mieskunta vanhoja alkuasukkaita pyyntiretkellään noille entisille elinmaille, hakien sieltä jonkin kätketyn aseen tai unohtuneen, mutta kaihotuksi käyneen haltia-kiven.
Niinpä lähti entisen Kotalahden Äijä eräänä kesänä muutamain miestensä kanssa käymään entisillä asuinmaillaan. Hän tunsi jo ikänsä lähenevän loppuaan – jopa olikin yli kymmenen talvea kulunut siitä, kun he olivat Kotalahdesta pakoon lähteneet – ja hän halusi vielä kerran ennen kuolemaansa nähdä nuoruutensa mielimaat ja isiensä pyhät lehdot. Varoskellen hän hiipi vanhaa, tuttua jokiahdetta alaspäin, löysi vielä pensaikosta suvun kätketyt, jo puolilahot haapiot ja laskeutui yhä varovammin kotarinnettä kohti tutkiakseen, oliko sinne vainolainen pesiytynyt.
Ei ollut. Autio oli rinne, vesoittunut, nurmettunut. Ja nokikärkisistä kodista olivat jo kannatinmalot lahonneet ja suistuneet maahan, pedot jo näkyivät niistä toisia pitäneen pesäpaikkoinaan. Oli kai siellä vieraskin käynyt, koska oli kaatanut karsikkopuut kalmistosta, minne suvun vainajain tuhka oli kätketty, mutta oli mennyt tiehensä, kun ei asutusta tavannut.
Mutta toisten vanhain kotapaikkain tienoilla tapasi Äijän joukko, varovasti edelleen metsiä hiipien, uuden kirveskansan asumuksia ja kyliä. Ne olivat korkeammilla rinteillä ja kodat olivat siellä suuremmat ja mahtavammat kuin alkukansan pienet pyöreäpohjaiset pystykodat. Suurin kylä heillä nähtävästi oli juuri sen Lehtolahden varrella, jonka kotakunnan he ensimmäiseksi olivat tältä rannikolta hävittäneet, ja sen lähettyvillä, matalina maassa ryömien, Äijän joukko kauimmin viipyikin, tutkien uteliaana tunkeilijakansan oloa ja menoja.
Heillä oli majat, alushirsille pystytetyt, korkeammat ja tilavammat kuin alkukansalla – heillä olikin hyvät kirveet, – mutta metsästyksestä ja kalastuksesta hekin näkyivät elävän. Mutta eri perhekunnat eivät olleet siellä niin vieraat ja vihamieliset toisilleen kuin Äijän oman heimon kotakunnat, ne näkyivät kulkevan yhdessä pyyntimatkoilla ja kalaretkillä ja jakoivat sitten saaliin keskenään. Tuotahan Äijä oli itsekin usein haikaillut, mutta hän ei ollut saanut omassa joukossaan sitä toteutetuksi; kukin kulki siellä omia teitään, toisten kanssa vain alituisesti kiistellen. Täällä nyt joku joukosta näytti aina käskevän, toiset sitten tottelivat...
Mutta eräät merkit Äijän katajikosta tähysteleviä miehiä vielä enemmän oudostuttivat. Jo kohta he olivat koosta ja eleistä olleet tuntevinaan eräitä kirveskansan kylässä liikkuvia naisia oman heimonsa naisiksi. Ryömittyään lähemmäs eräänä hämärtyvänä iltana he kuulivat rinteeltä puhetta ja tunsivat nyt seivästi oman kielensä. Lapsia, jotka ahteella liikkuivat, puhuteltiin alkukansan kielellä. Ja vielä merkillisempää oli pensaikossa vaanivista vakoilijoista se, että he kuulivat noiden vierasrotuisten miestenkin, noiden kookkaiden, vaaleapartaisten urosten, haastelevan naistensa kanssa samaa alkuasukasten kieltä. Katajapensaassa kyyhöttävän Äijän kurttuinen naama vetäytyi silloin leveään, ilkkuvaan, vahingoniloiseen hymyyn. Hän puristi taas, niinkuin silloin kerran meririutan laella, vieressään kykkivän poikansa rannetta ja kuiskasi hiljaa tämän korvaan:
– Kuuletko, poikani, kuuletko, he puhuvat meidän kieltämme!
– Kuulen isä, vastasi poika. – Kuinka he ovat sen oppineet?
– He ovat ryöstäneet vaimoikseen meidän heimomme tyttäriä ja opetelleet heidän puhetapansa ja ehkä muutkin tapansa, – katso, lapset puhuvat ja jokeltavat tuossa kuin meidän omilla ahteilla! Ne lapset ovat siis meidän heimoa...!
Nuorempi mies ei oikein ymmärtänyt, miksi tuo havainto hänen ikäloppua isäänsä niin erikoisesti riemastutti. Ehkä hän toivoi siten ajan oloon siedettävämpäin, parempain välien vakaantuvan uusien tulokkaiden ja alkuväestön välillä, ehkä hän uskoi omain kotakuntainsa taas vähitellen voivan siirtyä takaisin rannikolleen, joka ei enää olisi heille vihamielinen. Siitä lähtien, kun ensimmäinen alushirviö oli nähty näillä rannoilla, oli Äijän silmässä ja mielessä aina näihin asti asunut vain koston poltto. Hän oli vain miettinyt, miten myrkyttää tunkeilijain vesilähteet karvailla juurilla tai kerätä erä vuorien kyitä heidän asuinharjuilleen. Nyt hänen karvaiset kasvonsa myhäilivät sitä leppeämmin, kuta kauemmin hän katajikosta katseli vieraiden tulokkaiden elämää ja puuhia. Ja hän kuului siinä itsekseen hokevan:
– Ne ovat itse itselleen kostaneet. Heilutelkoot vain ylpeästi kiiltäviä kaarikirveitään ja rakentakoot vain kotansa korkeammiksi kuin me, – meihin he kuitenkin sulavat!
Mutta tuokion kuluttua hän, ikäänkuin havahtuen, pojalleen virkkoi:
– Nyt voimme tästä jo lähteä kykkimästä.
– Poisko, kysyi poika ihmeissään. – Eikö sytytetäkään metsää palamaan, eikö ryöstetä pois heiltä oman heimomme naisia?
– Olkoot siellä, kun kerran ovat ruvenneet olemaan. Hyvä on, niinkuin on.
Mutta tässä asiassa ei nuorempi mies ollut aivan isänsä kannalla. Hänessä nuo heidän äskeiset havaintonsa olivat virittäneet uusia mietteitä ja uusia toiveita. Nuo oman heimon naiset voitaisiin ehkä vapauttaa, jos heille saisi sanan suihkatuksi. Ja olipa hän keksinyt vieläkin muutamia outoja menoja vakoilemansa kyläkunnan elämäntavoissa. Hän tahtoi välttämättä hiipiä vielä kappaleen lähemmäs kirvesmiesten asumuksia, ottaakseen parista mieltään vellovasta asiasta selon.
Mitä olivat nuo pälvet, joita he olivat avanneet lehtoon kotakuntansa liepeille? Siellä näytti kasvavan ja iltatuulessa nuokkuvan jotakin outoa, kellertävää kasvia – sellaista ei siellä ennen ollut. Ja mikä oli tuo kitinä, joka kuului lähimmän kodan edustalta, kuin olisi kiviä vastakkain kihnattu? Hän ryömi lähemmäs ja keksikin kihnauksen syyn: nainen seisoi siellä kallion kupeella ja lykkäili käsiensä ja hartioittensa voimalla suurenlaista kiveä tasaista kalliota pitkin, kihnasi, lykkäsi herkeämättä ja tiputti aina joskus joitakin siemeniä kuin kivien väliin. Ja kivikitkan tuotteena keräsi hän sillä välin tuohiseensa valkeaa pölyä...
Ei tiennyt alkukansan vakoilija, että meriväki oli tullessaan tuonut Suomen rannalle ensimmäiset viljansiemenet, kylvänyt niitä valtaamaansa multaan, jossa nyt ensi tähkät nuokkuivat, ja että se oli pannut ryöstämänsä alkukansan naiset tuohon hieromaan käsikiveä kalliota vastaan ja siten hoitelemaan peräti alkeellista, ensimmäistä jauhinkiveä: Hän ei ymmärtänyt, niinkuin he, vielä viljan makua. Hänen silmänsä tähyilivät vain kiinteästi siihen yksinäiseen naiseen, joka tuossa hänen edessään veti ja hieroi vinkuvaa laakakiveä. Mutta veri kuumeni hänen suonissaan. Sillä nuo kasvot hän tunsi nuoruutensa ajoilta, tunsi nuo silmät, jotka ennen aina iloisina nauroivat. Nyt ne olivat surun sameat, murhetta ja ikävää kertoivat naisen vieläkin hempeät kasvot ja alakuloista masennusta oli koko hänen olemuksessaan, kun hän siinä yksin illan suussa kieritti raskasta, karkeaa kiveä.
Vanhat vaistot, nuoruuden verevät vaistot, virkosivat silloin kätkössään kyyhöttävässä miehessä. Hän näki saaliin, usein tavoittelemansa, aina livistäneen, tuossa juuri edessään; hänessä heräsi ryöstön himo, ja se kasvoi tuossa tuokiossa ylivoimaiseksi, kiehtovaksi kiihkoksi. Kaikki isän varovaiset neuvot häipyivät yht'äkkiä hänen mielestään, hän ei muistanut enää olinpaikkaansa eikä seuralaisiaankaan. Hänen jäntereensä vain kuin itsestään jännittyivät, hän kyyhötti tuokion pensaan takana puolikumarassa kuin viritetty jousi ja ampaisi sitten yhdellä huimalla hypyllä kuin nälkäinen ilves kodan eteen, naisen viereen. Tämä parkaisi kerran säikähtyneenä, vaan ei ehtinyt liikahtaa, kun mies jo kietaisi hänet kainaloonsa ja kirmasi vesaikkoon.
Syntyi ryskettä metsässä. Isä, joka loitompaa huolestuneena oli seurannut poikansa eleitä, karmaisi nyt hänen perässään kankaalle, ja muut seuralaiset samoin. Mutta naisen parkaisu ja metsän ryske havahdutti samassa tuokiossa ahteella ahertavat miehetkin, ja he sukelsivat heti vinhaa vauhtia, sotakirveet koholla, pakenevain jälkeen. Hirmuinen hälinä ja kilpajuoksu virisi äsken äänettömässä, ryteikköisessä metsässä, miesten päätä pahkaa puskiessa sen halki iltayön hämärässä. Ryöstäjä hellitti pian hartioiltaan taakan, joka hänen liikkeitään hidasti, mutta tarttui naisen ranteeseen, ja vikisemättä tämä nyt pelastajansa perässä porhalsikin syvemmäs saloon, juoksi takaa-ajajia pakoon yhtä suurella innolla kuin koskaan ryöstäjänsä.
Kun ensi kerran henkäistiin hurjan juoksun lomassa, kertoi vapautettu nainen pakolla joutuneensa uusien tulokkaiden orjuuteen. Eivät ne uudet miehet heitä sentään rääkänneet, usein hyvästikin pitelivät, ja monet olot, asumukset ja ruoat heillä oli paremmat kuin alkuasukkailla. Heidän siemenistä keittämänsä huttu oli hyvää syödä, heidän kotansa olivat lämpimämmät kuin alkukansan, joiden elintavat he muuten olivat omaksuneet – ja olivathan he ryöstämäinsä naisten kielenkin oppineet. Mutta sittenkin olivat orjanaiset usein kaihonneet oman heimonsa luo, usein olisivat he karanneetkin, jos vain olisivat voineet ja tienneet minne paeta.
– Mutta jatkakaamme pakoa, he seuraavat perässä, varoitti pakolaisnainen pelästyneenä ja vavisten.
– Eihän heitä enää kuulu, lohdutteli Äijä, jonka vankoille jäntereille tuo hurja juoksu oli ollut liikaa ponnistusta ja jonka rinta yhtenään pahasti läähätti.
– He seuraavat meitä kuitenkin, he vainuavat jälkemme, hoki vapautettu orjatar jalkaansa juoksuun hioen. – He ovat nopeita ja viekkaita eivätkä koskaan salli, että heidän asumuksillaan kostamatta käydään.
Oikeassa oli nainen, sillä kun pakenijat taas jatkoivat rientävää vaellustaan, kuului kotvan kuluttua verrattain läheltä takaa-ajajain toisiaan kutsuvia huutoja ja ryteikön ryskettä, niinkuin heidän ollessaan ison riistan ajossa. Alkuasukkaat sukeltelivat notkeina kuin kärpät tiheikköjen alitse ja louhikkojen läpi, mutta vaikka ajajain aina toisinaan täytyi tehdä kierroksia, he olivat pian taas heidän kintereillään.
Vaistomaisesti pakenijat painuivat yön pimeässä Kotalahden jokisuun vanhoille, tutuille maille, missä Äijä tunsi joka kiveliön ja murroksen. Niiden lomitse hän pujottelihe pahasti huohottaen, ja jo jäivätkin taas vainolaiset kuulumattomiin. Mutta vaikka vanhuksen rinta jo vaivalloisesti korisi ja jäntereet pyrkivät pettämään, hän ei enää pysähtynyt, vaan painoi edelleen joen vartta, kunnes ehdittiin tutulle kaalamolle. Siinä hän syöksyi virtaan, vetäen toiset perässään, kahlasi viistoon vesistön poikki, kunnes saapui pieneen saareen, jossa kasvoi suuria tammia. Voimansa viimeisilleen pingoittaen vanhus heittäytyi tammen oksalle ja kapusi siitä oksa oksalta ylöspäin tasapäisen, lehtevän latvan suojaan, jossa oli tilaa heille kaikille ääneti piiloilla. Edemmäs Äijä ei näet jaksanut paeta; hän tunsi jo voimansa pettävän kokonaan ja retkahtikin pian hervotonna puun rungon varaan, sitä suonenvedontapaisesti käsivarsillaan syleillen ja puristaen. Lopussa olivat jo toistenkin pakolaisten voimat, henkeään pidätellen he vain kohtaloaan odottivat. Mutta ukko oli arvannut oikein: takaa-ajajat olivat lopultakin jäljiltä eksyneet. He porhalsivat kyllä hekin kaalamosta joen yli, vaan painuivat kauas sen vastaiselle rannalle, ja vasta aamuyöstä he kuuluivat sieltä tyhjin toimin palailevan omille mailleen.
Jännitys laukesi pakolaisten joukossa vähitellen, mutta vasta päivän korkealle noustua he uskalsivat laskeutua piilopuustaan ja kahlata joen senpuoleiselle rannalle, jossa Kotalahti oli. Mutta vanhus oli silloin jo niin nääntynyt, että häntä oli pakko kainaloista tukien auttaa törmälle, ja siellä hän heti heittäytyi pitkälleen, verkkaisesti puhuen:
– Tähän nyt kuolen, poikani, sen tunnen. – Kanna minut tästä Kotalahden vanhalle kalmistokankaalle, polta vaivaiset luuni ja kuoppaa ne sinne, vanhain vainajain vierelle. Itse rientäkää te uuteen kotiinne sisämaahan, uusille asuinpaikoillenne, ja siellä pysykää merikansaa enää ärsyttämättä. Jos he sinne joskus tulevat, taikka te muuten joudutte heidän lähettyvilleen, silloin he ovat jo ehkä sovinnollisemmat ... ovat silloin ehkä samaa heimoa kuin me...
Taas kirkasti hieno hymy nääntyneen, elinvoimansa loppuun kuluttaneen vanhuksen kuihtuneita, raunioisia, harmaapartaisia kasvoja. Hän kääntyi pensaaseen päin ja jäi siihen ääneti makaamaan kuin haavoitettu eläin, joka oli löytänyt kätketyn, suojaisen, rauhallisen siimeksen, mihin sen mielestä on hyvä kuolla.
Toiset pakolaiset olivat tehneet tulen paistaakseen siinä virrasta silmustamansa hauen – heitä vaivasi öisen vaelluksen ja jännityksen jälkeen nyt hirmuinen nälkä. Kerran kääntyi vanhus vielä nuotion puoleen, viittasi poikansa luokseen ja virkahti, vieressään olevaa, ulkosaaren haudasta kerran ryöstämäänsä kaunista kirvestä näyttäen:
– Pane tämä tuhkani viereen sorakuoppaan. Jos kirvesmiehet tai muut sen joskus sieltä kaivavat, ihmetelkööt, miten se on sinne joutunut...
– Sen teen, isä...
Ukko yskäisi taas kuin särähtäen ja vaipui pensaaseen päin, leppoisa hymy raunioituneilla kasvoillaan.
Mutta kun nälkäiset retkeläiset olivat kalansa varrastaneet ja syöneet ja taas kääntyivät Äijää katsomaan, silloin oli hänestä jo henki lähtenyt. He nostivat silloin vainajan lehtipaareille, kantoivat Kotalahden rannalle, johon vielä kerran virittivät tulen, ja kätkivät sen rinteelle hänen hiiltyneet luunsa ja hänelle rakkaaksi käyneen kaarikirveen. Itse he, Äijän neuvoa totellen, riensivät uusille asumuksilleen sisämaahan, välttyäkseen joutumasta uudelleen kirveskansan metsästettäviksi ja jatkaakseen siellä entistä elämistään.
HALTIAIN VARALLE.
Kumollaan oli törmän lehdossa korkea, tuuhea uhripihlaja, hämäläisten vanha, pyhä puu, ja sen kohdalla joenrannalla kastoivat pitkäliepeiset, kaljukiireiset papit seudun pakanallista kansaa, jonka rinteelle rivitetyt ristisoturit olivat voittaneet, vanginneet ja pakottaneet omaksumaan uuden uskon. Törmän takalistolta kuului voihkinaa; siellä vieraat, hurjat keihäsmiehet rääkkäsivät niitä sisukkaampia Hämeen miehiä, jotka eivät tahtoneet kieltää vanhoja haltioitaan eivätkä notkistaa polviaan ryöstäjäin jumalalle, – pään listivät voittajat pian ja armotta jokaiselta, joka siinä pitempään vikuroi. Niinpä juoksikin sieltä soturien ajamana mekkomies toisensa perästä, juoksi verta vuotavana ja hädästä pullistuvin silmin alas pappien luo joenrantaan vastaanottamaan epämieluisan, mutta pakollisen kasteen. Syrjemmällä lepikossa kyyhötti pienin parvin jo kastettuja Hämeen miehiä ja naisia; he seisoivat siellä, tukat kerittyinä ja märkinä kuin uitetut koirat, seisoivat häpeissään ja hammasta purren ja katselivat avuttomina, kuinka yhä useampia heidän heimolaisiaan hukutettiin kylmään virtaan, pappien lukiessa kovalla äänellä kastelukujaan.
Mutta ylinnä törmällä, kaadetun pihlajan vieressä, seisoi vaakunakilpeensä nojaten voittajain päällikkö, voimakasryhtinen Birger Jarl, katsellen tyynenä ja tyytyväisenä, miten nuo uppiniskaiset hämäläiset vihdoinkin hänen viikinkiensä voimalla alistettiin ristille nöyrtymään. Lepikossa lepäileväin, jo kastettujen hämäläisten kesken kävi pientä, kuiskivaa keskustelua. Toiset siellä kiukustuneina kirosivat vieraita voittajiaan ja hautoivat salaista kostoa, toiset taas alakuloisempina huolehtivat vastaista elämistään uuden ryöstövallan alla. Mutta muuan vastakastetuista virkahti, vieläkin päristellen vettä niskastaan:
– Kauan ei ainakaan tämä poika ole noiden pitkäliepeisten pappien lumeissa. Pois huuhdon heidän voiteensa ja uskonsa ensi koskessa, jonka partaalle pääsen, – sanotaanhan koskenhaltian kykenevän peruuttamaan vieraitten haltiain kirot.
– Etkäkö huoli ollenkaan uudesta jumalastasi? kysäisi vanha koiransilmä, tunnettu kylänheittiö, joka nurisematta oli kasteeseen alistunut. Häntä pidettiin seutulaisten kesken ovelana ja viekkaana miehenä, vaikk'ei saatu selkoa, milloin hän puhui totta ja milloin pilaa.
– En huoli, vastasi niskoittelija varmasti.
– Elähän sano, ei vara venettä kaada, virkkoi siihen koiransilmä. – Minä pidän varalta tämän uudenkin jumalan, joka minulle on väkisin annettu, mutta jonka vieraat sanovat voimalliseksi. Katsohan: milloin eivät omat haltiat auta taikka jos olen heitä sattunut suututtamaan, silloin voin aina turvautua palvelemaan tätä uutta jumalaa, – sittenpähän näkyy, auttaako se!
– Mutta vanhat haltiasi pidät kuitenkin samalla?
– Totta kai, miksipä heidät hylkäisin. Tämän uuden otan vain varalta, – eikäpä tässä nyt ottamatta päästäkään.
Toiset vastakastetut hämäläiset jäivät märkinä ja nyrpeinä tuokioksi miettimään tuota kylänheittiön neuvoa, jossa, vaikka se olikin hirtehisen antama, kuitenkin tuntui olevan jokin järjentynkä. Mutta ei sekään neuvo heitä miellyttänyt; tuntuipa heistä arveluttavaltakin suututtaa vanhoja metsän ja veden haltioita, omaksumalla näiden rinnalle uusi ja outo jumala. Eivätkä he sitäpaitsi ymmärtäneet, mitenkä he osaisivat sitä uutta haltiaa oikein ja mieliksi palvoakaan.
– Syömättäkin kuuluisi pitävän olla päivä tai kaksi viikossa, – haikaili eräs hämäläisistä, – ei se käy erämieheltä, ei siinä meikäläinen kestä.
– Emme me opi heidän malliinsa uutta haltiaa lepyttämään. – Kuulkaahan tuota outoa mongerrusta ja pappien posmitusta!
Mutta vanha, maita kierrellyt viisastelija tiesi siitäkin asiasta yhtä ja toista enemmän kuin muut. Hän oli retkillään merenrannikolla jo ennen tavannut tämän uuden opin väkeä ja kuullut siitä minkä mitäkin.
– Elähän sano, – virkahti hän taas viimeksi puhuneelle, – ei kuulu olevan uutta jumalaa kovinkaan vaikea palvoa. Paastot ja rukoukset eivät toki voine olla taitamattomille aivan pakolliset. Eräät ristinmiehet kertoivat minulle tarinan muutamastakin pakolla kastetusta, vankasta miehestä, joka niinikään ei sanonut voivansa paastota eikä rukoilla. Silloin oli pappi hänelle vastannut: Ei tarviskaan, kunhan teet edes jotakin hyvää. Autapas tuossa kaalamon paikalla niitä, jotka pyrkivät virran yli, mutta joille virta on liian vuolas, niin muuta ei sinulta vaadita. Se mies asui näet kaalamon rannalla, ja siinä oli usein tulvan aikana vaaran paikka ylipyrkiville. "Jos ei muuta vaadittane, niin voinhan tuon tehdä", vastasi vankka mies ja auttoikin sitten vähäväkisempiä kulkijoita. Ja sillä palvelulla kuuluu hänestä tulleen uudelle jumalalle otollinen mies, oikeinpa pyhä mies.
– Ka, kun ei todella muuta kysyttäne ... tuumi antautuvampana se ensiksi kiivaillut Hämeen mies, yhä tukkaansa kuivaillen.
– Ja kun sitten kuitenkin saanee pitää omat kotihaltiansa, lisäsi siihen toinen vastakastetuista, hänkin rauhoittuneempana.
– Niin, kas siitä en minä mene takuuseen, – selitti koiransilmä varovasti. – Mutta kuka sinua estää pitämästä, jos et puhu haltioistasi kenellekään mitään...
Varsin epäilevinä ja sydämessään synkkinä jäivät vastakastetut, joiden parvi myötäänsä lisääntyi, miettimään noita helpompia keinoja palvella vieraitten tuomaa uutta haltiata ja sovittaa uusi usko vanhan, isiltäperityn rinnalle. Miten lopultakin käynee? he kysyivät huolestuneina toisiltaan. Mutta täytynee koettaa, sillä noiden piikkimiesten kuritettavaksi ei todellakaan tee mieli usein heittäytyä.
Rannasta kuului taukoamatta äänekäs, yksitoikkoinen sanelu, kun Ruotsin papit latinalaisilla kasteluvuilla siunasivat kristinuskoon äsken aseilla voitettuja, pakanallisia hämäläisiä. Parvi toisensa perästä juoksi keihäillä heristettyinä törmältä alas rantaan, ja se palasi sieltä kotvasen kuluttua ristinmiesten uskoon kastettuna lepikkorinteelle. Mutta törmän laella seisoi yhä kaadetun pihlajan vieressä voimakas ritari Birger Jarl korkeaan kilpeensä nojaten. Hän viittasi aina väliin kannustavasti sotamiehilleen, jotka törmällä valmistivat pakanoita kasteeseen, ja väliin taas hän kovalla äänellä käski rannassa laulavia pappeja kiirehtimään toimitustaan.
NELJÄN HEIMON KUNNAS.
Yötaivaan vilkkuvat tulet himmenivät vähitellen ja sammuivat sikäli kuin itäinen rusotus laajeni ja voimistui. Kevätaamun näin valjetessa yksinäinen, harmaapeskinen lappalainen hiihti autioita hankia pitkin riekonrihmojaan kokemaan ja ynisi hiljalleen hiihtäessään. Myöhään on kevät tullut taas tänä vuonna, sitä hän siinä joikuvin äänin itsekseen hoki, myöhään. Onhan sentään jo pieniä pälvipaikkoja suvisilla rinteillä, ja vesakko rupeaa huurteesta puhdistumaan. Mutta hanki on vielä kova, yöt ovat kylmät...
Näin ynisten yksinäinen lappalainen katseli unisesti, kuinka punainen aamu sarasti tunturin takaa. Jo ehti valo matalan koivumetsän latvoihin, ja tunturin laajalla laella rupesivat kiteet kimaltelemaan. Mutta samalla sattui hänen tihruisiin silmiinsä toinenkin punerrus harvan vesakon keskitse, pienen kunnaan kupeelta. Hän pysähtyi hiihdostaan, lyyhähti matalammaksi pensaan taakse ja tuijotti hämmästyneenä ja säikähtyneenä eteensä. Sillä nuotiohan siellä hiilosti, heittäen hienoa, harmajaa haikuaan vesakkoon. Mikä nuotio siellä on, mikä matkalainen on yöpynyt tänne Inarinjärven pohjoiseen korpeen? Sitä täytyy välttää, sillä mikään ystävä se ei ole. Lappalaisen vihamies on jokainen kulkija, mistä päin hän vain saapuneekin, veronahkojen riistäjä hän on, saame-kansan sortaja hän on, – muita ei täällä kulje.
Ääneti seisoi pieni peskimies kauan pensaan takana tuijottaen tuota kunnaalta kiiltävää, epäilyttävää hiillosta. Mitään liikettä kunnaalta ei kuulunut, koko luonto oli äänetön ja kuollut. Lappalainen ymmärsi, että hänen olisi ollut hiljaa käännettävä suksensa takaisin päin ja palattava hyvän sään aikana pakoon entisiä jälkiään. Mutta uteliaisuus voitti hänet. Olisihan toki katsottava, oliko nuotiopaikka tyhjä ja minne päin vieras on kulkenut. Peskimies hiihti hiljaa kaaressa vesakon läpi kunnaan taakse, läheni äänetönnä kuin henki sen taustaa, jossa oli murrokseen kinostunut nietos, ja kurottautui katsomaan nietoksen takaa. Samalla hän taas kuitenkin nopeasti painautui matalaksi, kätki suksensa lumeen ja kaivautui itsekin hangen alle lymyilemään ja sieltä aina toisinaan leiritulelle kurkistamaan.
Yksinäinen mies seisoi näet laskeutuvan nuotion vieressä, kumarana tuijottaen havuvuoteelle, joka oli tehty siihen tulen kupeelle. Tyhjä ahkio oli vuoteen vieressä, sukset pystyssä kinoksessa, laukku riippui koivun oksalta. Mies, roteva, ilvesturkkinen uros, tuijotti yhä alaspäin, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja murheelliset ja hänen katseensa oli synkkä, – mitähän se siinä noin tuijotti? Uteliaaksi käyneen lappalaisen täytyi kohottautua ylemmäs kinoksen takaa, paremmin nähdäkseen, kurottaa hiukan vain ja varovasti. – Niinpähän oli. Siinä makasi havuvuoteella liikahtamatta ja äännähtämättä toinen ihminen, pienempi, raanuun kääritty olento, – näytti olevan nainen. Ja siihen mies tuijotti. Kumartui yhä alemmas ja kosketti kädellään makaajan kasvoja, kohotti sen käsivartta, joka heti hervottomana retkahti takaisin. Mies polvistui silloin havuille, nosti makaajan pään kämmentensä väliin, piteli sitä siinä kotvasen, laski sen taas hellävaroen alas ja huokasi raskaasti, niin raskaasti, että koko äänetön vesakko tuntui kohahtavan.
Lappalaisesta se rupesi tuntumaan kaamealta, mutta hän ei uskaltanut liikahtaakaan. Sillä niin hurja tuli paloi matkamiehen silmissä, kun hän ne joskus suuntasi tunturille päin, niin synkät, syyttävät ja julmat olivat hänen kalpeat kasvonsa, että se mies varmaankin tuossa mielialassaan olisi heti survaissut kuoliaaksi jokaisen, jonka hän olisi nähnyt siinä itseään vaanivan.
– Mitä se siinä huokailee, ihmetteli kinoksesta kurkkiva lappalainen, jonka jäsenet vapisivat kylmästä ja pelosta. – Mitä siinä kyyköttää, tuskittelee ja ruikuttaa, – mikseivät matkamiehet jo lähde? Vai eikö tuo makaava toveri kykenekään nousemaan havuvuoteeltaan, – onko hän ehkä sairas? Vai kuollutko lie – huih!
Pientä Lapin äijää aivan puistatti. Mutta hän ei sittenkään malttanut olla yhä enemmän kurottautumatta eteenpäin.
– Kuollut se on! Kalman ovat sillä kasvot!
Ilvesturkkinen mies ojentautui vihdoin, heitti raanun syrjään ja nosti hellävaroen kuin sairaan lapsen liikkumattoman, hennon naisen käsivarsilleen. Sen pää retkotti siinä hervotonna, käsivarret vaipuivat kankeina alaspäin. Kotvan mies piteli tuota hentoa ruumista käsivarsillaan, huokasi taas kuin raskas metsä ja kääri sitten hangella vainajan hellästi raanuun. Katseli taas synkästi ympärilleen, karjaisi epätoivoisena kuin aron hukka, niin että äänetön luonto aivan tuntui säpsähtävän, ja lähti sitten astumaan pientä pälvipaikkaa kohden, jonka päivä oli sulattanut kunnaan suviselle rinteelle. Siinä hän rupesi keihässauvallaan jystämään jäätynyttä maata, kaivoi siihen kuoppaa kourillaankin, puski siinä pienen rupeaman, kunnes hauta rupesi rinteelle syntymään.
Lappalainen katseli sitä kaikkea nietoskolostaan harvan vesakon takaa ja mietti taas pakoa. Hän aikoi hiipiä siitä murroksen takaa suksilleen ja niin livistää tiehensä. Mutta hän ei uskaltanut. Kun hän kerran yritti ja risu hänen allaan rasahti, käännähti ilvesturkkimies hautatyöstään kunnaalle päin niin julman ja synkän näköisenä, että lappalainen kuin pistettynä painautui hangen alle ja pysyi siinä kauan liikahtamatta.
Vihdoin oli mies saanut kohtalaisen haudan kaivetuksi routaiseen maahan, ja siihen hän nyt hiljaa laski raanuun käärityn aarteensa. Peitti sen sitten huolellisesti soralla, tasoitti lunta haudalle ja seisoi taas tuokion kumarassa sen kohdalla. Mutta samassa hän ikäänkuin repäisi itsensä irti tuosta haikeasta paikasta, kiirehti takaisin nuotion luo, potkaisi syrjään tyhjän ahkion, jossa hän eilen oli vetänyt tähän sairaan naisensa, ja laski suksensa hangelle. Huomasi samassa koivun oksasta riippuvan laukkunsa, tempaisi sen ja kaivoi siitä kimpaleen jäätynyttä, kuivattua lihaa. Haukkasi sitä kerran, pari, pureskeli kuin väkisin suurta suupalaa ja pisti vihdoin lihajärkäleen vyönsä alle. Mutta laukun, joka tuntui raskaalta ja jossa jotakin kilisi, kun hän sitä heilutti, sen hän vielä juoksutti äsken kaivamalleen ja täyttämälleen haudalle. Jalkopäähän hän jysti tuurallaan vielä sitä varten pienen kolon, heitti laukkunsa kuin lopen kyllästyneenä siihen ja polki soraa ja lunta päälle. Sen tehtyään hän lopullisesti hyppäsi suksilleen ja lähti, taakseen enää katsomatta, vinhaa vauhtia painaltamaan tunturin kuvetta suoraan lounaiseen ilmansuuntaan, Ruijan tuntureille päin, eteni ja häipyi sinne vähitellen.
Silloin uskalsi lappalainen, joka siihen asti yhä oli kuin myyrä piillyt kolossaan, vihdoin nousta hangelle ja lähteä varovasti liikkeelle. Pehmeillä kallokkaillaan hän hiipi pehmoisesti hangen yli nuotiolle, johon hän heitti uusia oksia palamaan, ja ryhtyi sitten, hypellen lämpimikseen tasakäpälässä poistuneen yövuoteella, tarkastamaan nuotion ympärystää. Sitä tehdessään hän ynisi ja jokelti:
– Pois hiihti mies, hautaan jätti naisensa, sinne raanuun kietoi ja soralla peitti. Tuohon se jätti pulkkansakin, jättipähän sen toki saaliiksi Saamen pojalle, hyvän pulkan. Ja hyvän taljan ja vetohihnan – yhyhyy... Tuokion siinä ääneti hiiviskeltyään pieni peskimies jatkoi taas jokellustaan. – Vaimo oli kuollut vennon mieheltä, yöllä kai se noille havuille kuoli, eipä lähtenyt mies enää ruumista vetämään ... ai, ai, tänne taipaleelle hautasi... Ja sinne hautasi matkamies laukkunsakin ... miksi hautasi laukkunsakin, ja mikä siinä helisi?
Sellaista hoki pieni äijä yöhavuja penkoessaan ja hyppeli toisinaan tasakäpälässä lämpimikseen, lyöden käsivartensa peskiään vastaan.
– Uskaltaisikohan saame-poika katsoa tuota hautaa, kaivaa sitä vähän – ei, ei uskalla, sieltä voisi kalma vastaan kurkistaa, ei uskalla. Mutta ehkä sittenkin pikkuisen ... edes sitä laukkua, jonka matkamies lopulta hautaan heitti – siinä jotakin kilisi... Sitä täytyy sentään vähän tutkia, pikaisesti vain...
Hiljaa sipsutti heinäkenkä hankea myöten takaisin haudalle, vesakon reunaan. Empi siinä vieläkin, katseli pelokkaana ympärilleen joka taholle, katseli ylös tunturillekin, jonka valkoista hankea aurinko nyt kimallutti. Silloin hän taaskin lysähti matalaksi, painautui pelästyneenä pensaiden peittoon. Sillä hän näki siellä ylhäällä tunturin laella liikettä: pororoikka sieltä laukkoi, lasketti pyrynä rinnettä tänne alaspäin. Huih, sitä vauhtia! Mikä noidan päivä nyt onkaan! – Lappalainen kiirehti henkensä hädässä suksiensa luo. Mutta hän ei uskaltanut enää lähteä pakoon hiihtämään ... porot laukkoivat niin huimasti myötärinnettä ... hän pistäysi piiloon äskeiseen koloonsa, kaivautui sinne murroksen taakse äskeistäkin syvemmälle. Siinä hän aikoi ääneti odottaa, kunnes tunturilta tulijat ovat laskettaneet ohi.
Mutta nämäpä eivät ajaneetkaan ohi. He olivat hekin nähneet nuotion hehkuvan pienellä vesakkokunnaalla ja tahtoivat kai tutkia, mitä tulia se oli. Tuiskuna siihen kunnaalle tulla tupsahtivat, pysäyttivät poronsa ja päästivät ne siihen jäkälää kaivamaan.
Heitä oli kolme miestä, kaikki muhkeissa turkeissa ja kirjavissa villavöissä, mutta poroja oli kuusi, joista kolme veti kuormitettuja ahkioita. Miesten puheista lappalainen ymmärsi heti, että he olivat Keminsuun miehiä, jotka palasivat Jäämeren rannalta, perimästä merilappalaisilta veronahkojaan. Jämeitä miehiä olivat, yksi vanha, tanakka pirkkalaisisäntä johtajana, toiset kaksi nuorempia. He tutkivat nyt vuorostaan nuotiopaikan, kääntelivät hylättyä ahkiota ja keskustelivat sitä tehdessään, kuka tästä on mahtanut kulkea ja minne.
– Idästä päin se on tullut, ahkiota se on perässään vetänyt, päätteli toinen nuoremmista miehistä jälkiä tarkastettuaan. – Eikä se ahkio ole ollut tyhjä, – katso tuota vakoa!
– Vienasta päin on siis tultu, totesi vanhin miehistä, leveänaamainen, poskipartainen jässäkkä, jatkaen: – Mutta yksinäinen hiihtäjä on tästä eteenpäin lähtenyt, jätettyään ahkionsa tuohon.
– Mihinkä se on sitten kuormansa pannut, uteli toinen nuoremmista miehistä – ei ole ahkiossa enää muuta kuin porontalja pohjalla. – Olisiko selässään vienyt? Mutta ahkiossa näyttää ihminen istuneen, – näet, miten on talja painunut.
Miehet katselivat kysyvinä toisiaan, tutkivat nuotion ympärystän uudelleen, tutkivat hankeen painuneita jälkiäkin. Lappalaisen sydän läplätti hangen alla, murroksen takana: mitähän jos Pohjanmaan miehet noin nuuskiessaan seuraavat hänenkin heinäkenkäisiä, kepeitä jälkiään ja keksivät hänet kolostaan, – ne ovat muutenkin niin ankaroita nuo kemiläiset! Mutta miehet lähtivät toki seuraamaan niitä jälkiä, jotka veivät vesakon laitaan, pälvirinteelle, ja siihen he pysähtyivät:
– Tähän on jotakin kaivettu ja kuopattu.
– Niin on, katsotaanpa!...
Kallokkaillaan kuopivat Kemin miehet löysää lunta ja soraa haudalta, sauvoillaan sysivät sitten syvemmältä. Jo tuntuu pehmoista vastaan, tuntuu kangasta, – siihen on jotakin kääritty. Nuori mies kumartuu, vetää raanun esille, kääntää sen raolleen ja hätkähtää:
– Siinä on vainaja!
– Näytä, todella, – naisen on ruumis!
– Nuoret kasvot, karjalainen huntu-huivi!
Miehet pysäyttävät kaivamisensa ja seisovat siinä kotvan hämmästyneinä, katsellen vuoroin kuolleen naisen kasvoja, vuoroin toisiaan. Vanhinkin heistä on nyt ilmeisesti ymmällä, ei hänkään osaa heti tätä arvoitusta selittää.
– Peittäkäähän hauta, hän virkkoi vihdoin.
– Mitä mieron matkalaisia lienevätkin olleet, hullun hommilta heidän kulkunsa tuntuu. Lähdepäs Vienasta asti naisen kanssa kahden tähän korpeen!
– Tappoikohan mies vaimonsa täällä nuotiolla? kyseli järkytettynä toinen nuoremmista miehistä, kun he jälleen olivat palanneet tulen ääreen, jota he taas muutamilla varvuilla virkistivät.
– Tappoiko mies vai tappoiko tauti, sitä ei voi tietää, selitti vanhus, siinä havuilla hetkisen levätessään. – Leikin retki se ei ole ainakaan ollut nuorelle naiselle, häneltä saattoivat siinä voimatkin pettää, joten hän ehkä lopuksi tähän yönuotiolle kepertyi. Mutta mitä miehiä se kulkija on ollut? Eivät ole nämä meidän miesten töitä, pirkkalaiset eivät ota naisia retkilleen!
– Ei, karjalainen kaupustelija tuo hiihtäjä mieluumminkin on voinut olla, ellei olisi ollut Ruijan miehiä.
– Kumpia hyvänsä, päätteli vanhus lopuksi, – houkkion matkaa se on ollut joka tapauksessa!
Palan siinä nuotion ääressä haukattuaan Kemin miehet hankkiutuivat jo hetken kuluttua matkaansa jatkamaan. Lappalainenkin huoahti jo helpotuksesta hankeen kaivamassaan kolossa, sillä hänen raajansa olivat pahasti kontettuneet siinä kylmässä kätköpaikassa kyyköttäessään. Onneksipa eivät Kemin miehet olleet hänen lymypaikkaansa löytäneet, nyt hänkin vihdoin pian pääsee suksilleen...
Mutta vieläkään ei Lapin äijä saanut nousta piilopaikastaan, siihen hänen täytyi yhä jäädä kykkimään. Sillä juuri kun pirkkalaiset olivat saaneet kunnostetuksi poronsa jatkomatkaa varten ja olivat lähdössä nuotion luota, veti tämän loimu taas uudet hiihtäjät luokseen. Vesakon läpi nousi kunnaan itäiseltä kupeelta kaksi suksimiestä, jotka seurasivat ahkionvetäjän jälkiä, ja kemiläiset pysähtyivät nyt, ajohihnat kourassa, näitä uusia tulokkaita odottamaan. Täytyihän näet ottaa heistä ja heidän retkistään selko.
Poromiehet huomattuaan vieraat pysähtyivät hiukan säikähtyneinä kappaleen matkan päähän – molemmat joukkueet ilmeisesti ällistyivät toisensa näillä kaukaisilla Lapin aavikoilla tavatessaan. Kotvaan aikaan ei siinä puhuttu mitään, ei puolelta eikä toiselta. Lappalaisraukasta se äänettömyys oli kaikkein kaameinta, hän kyyhötti siellä hangen alla sydän kurkussa ja tuskin uskalsi hengittääkään. Mutta uteliaana hän kuitenkin kuunteli, kun kunnaalla vihdoin virisi keskustelu molempain retkikuntain välillä, sitä uteliaampana, kun se keskustelu koski hänenkin heimonsa, Saamen kansan, oloja ja kohtaloita.
– Millä asioilla sitä täällä kuljetaan? kysyi järein äänin kemiläisten vanha, tanakka johtaja ja astui uhkaavin elein askelen saapuvia vastaan.
– Omillapa asioilla hiihtelemme, vastasi viimeksi saapuneista toinen, eikä hänen äänensä sävy ollut sen ystävällisempi kuin kemiläisenkään.
– Mitä asioita ne ovat, nämä maat ovat meidän veromaita, tiukkasi harmaaparta Kemin mies yhä karkeammalla äänensävyllä ja kirvestä kupeeltaan tapaillen.
– Eräitä karkulaisia vain haemme, hiihtäjä vastasi nyt jo sävyisämmin pehmeällä, karjalaisella murteellaan.
– Oletteko nähneet niitä, jotka edellämme ovat kulkeneet näitä samoja latuja?
Kemiläinen viittasi tovereitaan vaikenemaan eikä ruvennut vieraille suoraan vastaamaan. Hän teki heille äkkipäisen vastakysymyksen:
– Vienasta astiko ne karkasivat, sillä sen puolen väkeä tunnutte te olevan?
– Kannanlahdesta, kotikylästämme pakolaiset karkasivat, liverteli karjalaisista toinen, laihansitkeä liuhuparta, toisen, vielä melkein poikaiässä olevan, sieltä taempaa alta kulmainsa vieraita luimistellessa. – Oletteko heitä nähneet, tästä ne ovat ohi hiihtäneet, olemme heidän jälkiään seuranneet.
Mutta Kemin mies kyseli edelleen topakkana:
– Oliko niitä pakolaisia mies ja vaimo?
– Niin oli. Se riivattu Ruijan mierolainen ryösti näet minulta tyttäreni, kotitalosta vei, tämän nuoren miehen morsiamen vei...
– Liekö oikein väkisin vienyt, vai seurasiko tyttö vikisemättä mukana, epäili Kemin mies vanhoilta kokemuksiltaan.
– Ka, ahkiossa, se on tuossa tytärtäni vetänyt, näette jäljistä. Ja tähän kai he ovat viimeksi yöpyneet.
Karjalaiset uskalsivat jo hiihtää lähemmäksi nuotiota. Siinä oli vielä tyhjä poronpulkka, sitä he jännitetyin mielin kävivät tutkimaan, udellen vilkkaasti:
– Siinähän on meiltä viety ahkio ja porontalja, miksi ne sen tähän jättivät? Ja minne päin ne täältä hiihtivät? Hä?
Varsinkin nuorempi karjalainen näytti olevan kovin malttamaton saadakseen tarpeelliset tiedot pakolaisten matkasta ja lähteäkseen heitä edelleen tavoittamaan. Mutta Kemin mies tahtoi ennen kaikkea tutkia, mitä väkeä pakolaiset olivat olleet, mitä varten he tänne tuntureille olivat paenneet ja millä asioilla nämä takaa-ajajat oikein liikkuvat. Hänellä näytti siinä kohden olevan omat epäilyksensä, ja hän kyseli yhä:
– Sanot Ruijan miehen ryöstäneen tyttäresi. Mikä kulkija se sitten siellä teidän puolessanne oli ja miksi hän tänne pakeni?
Vanhempi karjalainen nousi nyt suksiltaan, astui nuotion ääreen lämmittelemään ja kävi siinä rauhan ja tarinan miehenä juttuaan juurta jaksain selittämään:
Se oli Norjan miehiä Jäämeren rannalta, Haloogalannista sanoi olevansa. Niitä oli vuosi sitten tullut joukko laivalla Vienan suuhun, jonka kaupungissa olivat kauppoja tehneet. Olivat retkeilleet jokivarrellekin, ja toiset heistä olivat siellä ruvenneet rosvojoukkona ryöstelemään jokirannan vauraita taloja ja niiden vanhoja kauppavaroja, hopeata ja vaskea. Siitä tietysti vienalaiset suuttuivat ja kävivät, sill'aikaa kun toiset miehet metsäsisseinä sisämaassa partioivat, heidän laivansa kimppuun. Sille tuli nyt kiire lähtö merelle, eivätkä ryöstäjät ehtineetkään laivaansa mukaan. Mihin heistä toiset lienevät huvenneet, sitä eivät kannanlahtelaiset tietäneet, mutta tämä yksi Ruijan mies oli pikkuvenheellä paennut Valkeanmeren lahdesta lahteen, kunnes lopuksi syyspuoleen kulkeusi Kannanlahden pohjoisimpaan kärkeen, sikäläiseen karjalaiskylään.
– Ja jäi sinne?
– Jäi talveksi. Emme hänen kolttosiaan silloin tunteneet, ja mihinkäpä se siitä silloin olisi enää päässytkään. Annoimme hänen asua tuvassamme, se oli hyvänahkainen ja iloluontoinen mies, roteva työssä, kätevä venheenrakentaja. Siellä hän venhettä veisti ja naisia nauratti, kunnes sitten nyt keväällä teki ilkityönsä ja livisti...
– Ja vei tyttären talosta mukaansa, ihmetteli kemiläinen jo melkein säälivänä.
– Marjan vei, lapseni, toisen miehen kihlatun naisen!
– Lähtivät yhdessä hiihtämään talonväen tietämättä, niinkö?
– Niin, keväthangelle olivat eräänä aamuna lähteneet, emme sitä heti paoksi ymmärtäneetkään. Ahkioon olivat kasanneet hynttyynsä, ja Ruijan miehellä oli selässään laukku, jota hän aina piti mukanaan, – siinä kai olivat hänen Vienan saaliinsa!
– Niin menivät ja – te perässä? utelivat kemiläiset, juttuun yhä innostuen.
– Perässä lähdettiin naapurin pojan kanssa, kun pako paoksi älyttiin, mutta vasta seuraavana aamuna me jouduimme taipaleelle. Toivoimme heidät silti tapaavamme, eivätkä he kaukana enää saata ollakaan – eihän nainen kovin rutosti jaksa hiihtää, ja raskasta on toisaalta toista ihmistä ahkiossa vetää. Tässä ne nyt kai ovat yötä olleet, vai onko tämä nuotio teidän?
– Ei, pakolaistenne nuotio se on. Me tähän vasta äsken saavuimme.
– Sitten eivät karkurit ole kaukana, intoili nyt nuorempi karjalaisista. – Jäljille vain ja liukkaasti!
– Ei niin kiirettä, kielteli kemiläispäällikkö vakavana ja päättäväisenä. – Katsokaahan, tästä ei ole eteenpäin hiihtänyt kuin yksi henkilö, ja sen ahkio on tuossa.
Karjalan miehet katsoivat, tutkivat nuotiolta luoteeseen päin poistuvia jälkiä ja totesivat kemiläisen huomautuksen oikeaksi. He tuijottivat toisiaan, tuijottivat kemiläisiä, ja vanhempi heistä virkkoi vihdoin:
– Onko siis Ruijan mies lähtenyt tytärtäni selässään kantamaan, ja miksi?
– Ei kysellä enää, kiivaili karjalaispoika kärsimättömänä. – Lähdetään, otetaan itse asiasta selko.
Mutta Kemin urho astui hänen hankea hiovain suksiensa eteen, puisteli kieltävästi päätään ja virkkoi:
– Ei miehet, asia on pahemmalla kannalla kuin luulettekaan. – Ja vanhemmalle karjalaisista hän puhui: – Tahdotko tietää, missä tyttäresi on?
Karjalaispoika yhä kiukutteli ja kiivaili:
– Miksi pidätät meitä, mies, otamme itse heti selon siitä, missä Marja on!
Mutta Kemin ukko ei pojan tiuskinnasta välittänyt. Hän astui Kannanlahden liuhupartaisen isännän viereen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja puhui:
– Tahdotko nähdä tyttäresi, hä? No, hyvä, tule siis tänne!
Ja hän talutti hämmästyneen karjalaisen vesakon rintaan, pälvipaikalle, pysähtyi siihen haudan ääreen ja virkkoi juhlallisesti:
– Kaiva tuosta!
Mutta nuorukainen sähisi ja intti:
– Mitä ilveilet, mies, ymmärräthän, että meillä on kiire!
– Kaiva, toisti kemiläinen. – Siitä saatte nähdä, mihin teillä on kiire!
Vanhempi mies oli jo pahaa aavistaen ruvennut kaivamaan lumista soraa, nuoremman yhä vain siinä vihaisena luimistellessa, varmana, että Pohjanmaan miehet tekivät heistä vain pilkkaa. Nämä olivat kuitenkin kasvoiltaan peräti totiset ja heidän äänensäkin soi vakavalta ja vaativalta. Liuhuparta kaivoi sen vuoksi suksisauvallaan jo moneen kertaan kuovittua maata, ja pian sieltä soran seasta pilkahtikin esille kipene kirjavaa raanua. Mies hytkähti, kävi sulin kourin kuoppaan käsiksi.
– Meidän raanu, totisesti! Marjan peite.
– Miksi se siellä on, uteli nyt nuorempikin, käyden hänkin vihdoin hautaa paljastamaan. – Mitä, mitä siihen on kääritty?
Mutta vastausta hän ei saanut eikä enää tarvinnutkaan. Sillä isä kehitti samassa raanun auki, ja kalpeina, sanattomina Karjalan miehet jäivät katsomaan sitä, minkä he raanusta löysivät. Ja Kemin miehet seisoivat yhtä äänettöminä ja vakavina siinä vieressä heidän surunsa ja suuttumuksensa todistajina.
– Marja surmattu, sopersi vanhempi karjalainen vihdoin. – Miksi, kuka tappoi lapsiraukan?
– Sanohan, miksi hänet on surmattu ja tähän haudattu, huudahti samassa kalpea, kiihtynyt karjalaispoikakin, tarttuen kuin hätääntyneenä Kemin uroon ranteeseen. – Sanokaa, kuka sen teki?
Mutta vainajan isä virkkoi lannistuneena, särkyvällä äänellä:
– Se on Ruijan miehen työtä, kyllä sen oivallan. Mutta miksi? Oliko täällä tappelu, mitä täällä tapahtui, kertokaa!
Hän oli aivan rukoilevana kääntynyt kemiläisten päällikön puoleen. Ja tämä nyt vastaili verkalleen:
– Emme tiedä, onko täällä tapeltu ja onko tyttärenne surmattu, emmekä sitä usko. Tämän haudan löysimme äsken ikään, kun tutkimme edellämme käyneiden jälkiä ja ihmettelimme, mitä täällä on kaivettu.
– Karkurit olivat siis jo poissa teidän tullessanne, virkahti karjalaisisäntä, jolle asiain meno nyt vasta rupesi selviämään. – Nuotio oli autio?
– Toinen on siinä edessämme, toinen oli poissa, oikaisi Kemin mies, – sen jäljet näkyvät tuossa viittaavan tuntureille ja merelle päin.
Taas kimmahti nuori Karjalan poika. Hän oli juuri nostanut kangistuneen vainajan haudasta ja laskenut sen hangelle, jossa sitä vieraat nyt tarkemmin tarkastivat. Siitä hän hypähti seuralaisensa viereen:
– Niille jäljille nyt lähdemme, tule!
Mutta Kemin mies esteli yhä.
– Mitäpä sinne enää hiihdätte, johan ryöstetyn naisen tapasitte.
– Tahdomme tavata sen miehen, joka naisemme tappoi!
– Mieskö lie tappanut vai tauti, tutkikaa se asia kotonanne. Mutta eteenpäin älkää menkö!
Nuoren karjalaisen mielessä oli viha ja suru sillä välin yltymistään yltynyt. Hänen poskilihaksensa pullistuivat, hänen silmänsä verestivät ja hän karjaisi särähtävin äänin:
– Nyt kostamaan, älkää meitä estelkö! Rankaisematta ei roisto saa päästä tunturien taakse!
Mutta hänen toverinsa virkahti alakuloisesti:
– Hän voi jo olla tunturin takana, tuskin häntä enää tapaamme...
– Tapaamme varmasti, minä hiihdän sinne vaikka yksin ja nitistän hänet...
– Siis yrittäkäämme!
He nousivat jo suksilleen ja tekivät lähtöä lounasta kohden. Mutta Kemin mies astui nyt komentavana isäntänä heitä estämään:
– Parasta on, että tästä palaatte koreasti kotipuoltanne kohden. Emme jätä teitä tänne lapinkorpeamme risteilemään.
– Hä? kivahti silloin karjalainen. – Oletko ruijalaisen murhaajan kanssa samassa juonessa? Vai miksi asetut meidän tiellemme?
– En rakasta ruijalaisia, olivatpa murhaajia taikka ei, vastasi kemiläinen rauhallisesti, – mutta en luota teihinkään. Täällä ovat lappalaiset meidän veronmaksajiamme, he kuuluvat yksin meille. Mutta sekä te karjalaiset että ruijalaiset olette aina pyrkineet tänne veronahkoja kantamaan, kun vain on silmä välttänyt. Voitte sen tempun tehdä nytkin, vaikka olette olevinanne muilla asioilla. Siksi emme jätä teitä tänne kiertelemään, emmekä suvaitse teitä täällä vastakaan, siksi kääntäkää suksenne sievästi päivännousun puolelle!
Kemin ukko jyräytti näitä nuhteitaan ankarin äänin, jota ei ollut hyvä vastustaa. Karjalan miehet karahtivat punaisiksi kasvoiltaan sekä oikaisivat jo selkänsä hekin, ja vanhempi heistä vastasi:
– Yhtä hyvä oikeus meillä on verottaa Inarin lappalaisia kuin teilläkin, maat ovat yhteisiä Jäämerelle asti. Tämäkin kunnas on kolmen heimon kunnas. Ja nahankantoon mekin tänne vielä tulemme...
– Sepä nähtäneen, tuletteko, uhmaili ukko.
– Mutta tällä kertaa emme välitä lappalaisista emmekä heidän veronahoistaan, myönteli liuhuparta jo nöyrempänä. – Nyt ajamme, kuten tiedätte, toista saalista. Siksi tieltä pois!
Mutta kemiläinen veti nyt sotakirveen vyöstään ja hänen toverinsa tekivät samoin, asettuen karjalaisten tielle. Ja ukko julisti:
– Tästä ette hiihdä eteenpäin, siitä me vastaamme. Te painutte tuonne äskeisille jäljillenne, ja pysytte siellä, muuten täällä tulee uusia vainajia. Hä, joko älyätte, valitkaa pian!
Karjalaiset nieleskelivät kiukkuaan, ymmärtäen, että heidän oli toivotonta yrittää ylivoimaa vastaan. Vanhempi virkkoikin:
– Teitä on kolme miestä, meitä vain kaksi. Mutta muistatte tekonne...
– Muistamme kyllä, kunhan vain tästä palaatte, uhmaili ukko. – Vai tekeekö mieli nuoren miehen tapella?
Yrmymielisenä katseli ympärilleen karjalaispoika, joka hänkin jo oli sivaltanut kirveen käteensä. Hänen olisi tulisesti tehnyt mieli päästä morsiantaan kostamaan, mutta alistuipa hänkin sentään lopulta vanhemman neuvoon. Kuin avutonna hän silmäili nyt hangella makaavaa vainajaa. Mutta hänen toverinsa toi siihen ryöstetyn ahkion, nosti vainajan taljalle ja peitti sen siihen raanulla. Nuoremmalta hän vain kysyi:
– Otitko haudasta kaikki, mitä siellä oli?
– Kaikki, pulkassa se on.
– Siis lähdemme kotiin...
Ja enempää puhumatta karjalainen pujotti ahkionhihnan olkapäälleen, astui suksilleen ja lähti seuralaisineen, jääville hyvästiä sanomatta, myötämaata hiihtämään äskeisiä latujaan. Mutta kunnaan juurelle hän vielä pysähtyi ja huusi siitä:
– Tällä kertaa te Kemin miehet meitä nyt komennatte, mutta vielä me tapaamme toisemme! Varokaa silloin, ettei teillä ole täältä samanlaisia viemisiä kuin meillä nyt.
– Varokaa vain itse meidän veromaitamme, huusi Kemin ukko äreänä vastaan. – Täältä ette koskaan kunnialla palaa!
Kemiläiset katselivat vielä kotvan silmä kovana poistuvia kilpailijoitaan, jotka pienenemistään pienenivät ja häipyivät vihdoin itäisen tunturin rinteelle. Vasta todettuaan, että he todella lähtivät eivätkä yrittäneet palata, kemiläiset käänsivät poronsa eteläiseen suuntaan, istahtivat pulkkiinsa ja lähtivät ajamaan nuotiokunnaalta.
Heidän äänensä kaikui vielä hetkisen vesakosta, mutta sitten kaikki oli taas hiljaista. Silloin lappalainen vihdoin ryömi esille kolostaan ja nousi kuin aave hangelle tähystelemään. Hän oli vilusta kankea ja vihainen. Siinä oli hänen koko aamurupeama pitänyt kykkiä ja pelätä, ja mitä hän oli siitä hyötynyt? Veivät ahkionkin, tyhjensivät haudan! Pieni peskiniekka heristi hentoja käsivarsiaan, pui kuivia nyrkkejään etelää ja itää ja lounasta kohden ja purki ynisevin äänin kiukkuaan:
– Vai kolmen heimon kunnas – on täällä vielä neljäskin! On Saamen heimo, joka on näiden tunturien ja aapojen oikea omistaja. Te muut olette täällä vain verosusia, ryöstäjiä!
Nuotio oli jo sammumassa, vain vähän lämpöä huokui enää sen hiilloksesta, jonka ääressä lappalainen taas hetkisen hyppi. Hän potki vihoissaan vuodehavuja, levitti hankeen viimeisiä, käryäviä kekäleitä, potki kiukussaan soraa auki jääneeseen hautakuoppaan. Enin harmitti häntä näet se, että Karjalan miehet olivat, kuten hän luuli, tyhjentäneet haudan kokonaan, vieneet sieltä sen laukunkin, jossa hän oli kuullut jotakin kilahtavan. Mutta samalla hän oli mielessään iloinen siitä, etteivät vainolaiset ei toinen eikä toinen, toki olleet häntä kolostaan keksineet – ne olisivat ehkä hänet siihen paikkaan tappaneet, niinkuin uhkasivat tappaa toisensa.
– Pahat miehet, mistä vain tullevatkin, ynisi lappalainen nostaessaan suksiaan hangen alta. – Veronahkoja ryöstävät lappalaiselta, ja jos et kaikkia anna, niin lyövät ... lyövät julmasti!...
Vielä kerran ympärilleen arasti luimistellen pieni Lapin äijä nousi vihdoin hänkin suksilleen ja lähti jatkamaan rihmahiihtoaan, joka häneltä aamulla oli keskeytynyt. Eikä neljän heimon kunnaalta, jossa hanki nyt oli niin moninkertaisesti poljettu, enää kuulunut ääntä eikä liikettä.
Mutta viisisataa vuotta myöhemmin Inarin pohjoiskulman suomalaisen uudisasukkaan lapio kilahti selvään metalliin, kun hän kotikunnaansa suviselle rinteelle raivasi pientä perunamaata. Ja kun hän kaivoi syvemmälle ja laajemmalle, tuli sieltä esille mustuneita vaskisiruja, arabialaisia ja novgorodilaisia hopearahoja, ruostuneita, hopeahelyisiä kaulakoristeita ja kummannäköisiä, muinaisaikaisia aseita. Hän poimi ne sieltä yksitellen, nosti haudasta vanhan laukun riekaleitakin ja keräsi ne kaikki tupaansa, lähettääkseen ne sitten postiautolla, joka uutta valtatietä myöten nyt kulki hänen kotikunnaansa ohitse, maan pääkaupunkiin, museotavaraksi. Hän ihmetteli noita koruja ja rahoja käännellessään, mitenkähän ne olivatkaan joutuneet siihen aution lapintunturin rinteelle, sorakankaalle, mitkä kulkijat ne siihen muinoin olivat upottaneet ja unohtaneet. On mahtanut olla liikettä, joskin toisenlaista, silloin ennen vanhaankin näillä raukoilla rajoilla, on ehkä noillakin ruostuneilla rahoilla ja koruilla ollut oma tarinansa... Siitäpä ne nyt kertokoot minkä voivat katsojille muinaisten muistojen museoissa!
ANNIKKI, PIISPA JA KESTI.
(Kanteletar III, 34, 37.)
Turun harmaaholvisessa tuomiokirkossa, joka vielä tuskin oli puolensadan vuoden ikäinen, oli muutamien vuosien kuluessa vietetty kaksi suurta, komeata kirkollista juhlaa. Vuosisadan vaihteessa v. 1300 Suomen ensimmäisen suomalaissyntyisen piispan, Maunon, toimesta ja johdolla oli suoritettu Unikankareen mäelle, Aurajoen suuhun, vähitellen rakennetun kirkon vihkiminen Suomen hiippakunnan pääkirkoksi, tuomiokirkoksi, ja samalla oli hiippakunnan hallinto, tuomiokapituli, siirretty Räntämäeltä Koroisista, tänne uuden pääkirkon yhteyteen. Ja nyt, pari, kolme vuotta myöhemmin, oli Nousiaisista, Suomen kirkon ensimmäisestä pesäpaikasta, siirretty kirkon suojeluspyhimyksen piispa Henrikin luut Turun tuomiokirkkoon ja kätketty suurilla juhlallisuuksilla sinne vastarakennetun kuorin lattian alle.
Tämä viimeksimainittu kirkkojuhla oli eräänä kevätkesän sunnuntaina äsken päättynyt. Aamusta alkaen oli pyhäkössä pidetty kauniita juhlamessuja, joihin olivat ottaneet osaa uuden tuomiokapitulin kaikki kanungit ja Turun seudun sekä äskenrakennetun Turun linnan papit ynnä niinikään vastaperustetun Turun dominikaaniluostarin pappismunkit. Sen jälkeen oli suoritettu itse hautaustoimitus ja sen päätyttyä pidetty hautamessuja ja veisattu hautavirsiä. Näiden kirkonmenojen jälkeen oli vihdoin juhlayleisö, uuden rantakaupungin ja sen ympäristön väestö samoinkuin papit ja virrenlukijat, lähtenyt kirkosta. Iltapäivä olikin jo käsissä. Mutta vanha Mauno-piispa viipyi vielä kaarevan kuorinsa alttarin eteen polvistuneena, siinä siunaten yksinäisissä rukouksissaan tämän korkean juhlapäivän.
Hän oli jo vanha mies. Vartalo oli kumara, kasvot kokoonpainuneet, harvennut tukka kiersi valkoisena kiehkurana paljasta päälakea. Mutta hänen silmänsä säteilivät nuorteaa, harrasta riemua, kun hän siinä katseli korkeaholvista, vakavanjuhlallista pyhäkköään ja muisteli, mitä tuloksia hänen nuoressa hiippakunnassaan toki jo oli aikaansaatu. Kirkko oli koruton, alkujaan vain suorakaiteen muotoinen kivirakennus, joka oli jaettu nelinurkkaisilla harmaakivipilareilla kolmeen laivaan. Mutta Mauno-piispa oli nyt, vedoten sielunsa autuudesta huolehtivain seurakuntalaisten uhrautuvaisuuteen, saanut kirkon itäpäätyyn rakennetuksi valoisan, kaari-ikkunoilla varustetun kuorin, jonka alttarin edessä hän juuri polvistui. Hiippakunta oli nuori, paljon pakanuutta asui vielä sen rintamaillakin. Mutta uuden kirkon yhteyteen perustettu koulu valmisti nyt jo vuosittain uusia työntekijöitä hänen laajalle työvainiolleen, Rooman paavit suosivat auliisti tätä kaukaisinta etuvartiotaan pohjolassa, ja vuosi vuodelta kristillinen tajunta laajeni ja syventyi maan hitaan kansan joukossa.
– Onhan jo jotakin tehty, virkahti vanha piispa itsekseen, noustessaan vihdoin alttarin edestä kääntyäkseen sakastiin. – Ja työn jatkajia on, kun minusta aika jättää, kun pääsen lepäämään minäkin tuohon alttarin juurelle, Pyhän Henrikin haudan viereen, johon jo leposijan olen itselleni varannut.
Mauno-piispa astui askelen sakastiin päin. Mutta silloin juuri loi aurinko ylimmän kaari-ikkunan kautta säteensä Neitsyt Maarian alttarille, valaisten sen yht'äkkiä kirkkaaksi, – muuten olikin kirkko jo paksussa hämärässä. Ja piispa näki silloin ihmeekseen erään naisen vielä polvistuneena Jumalanäidin kuvan edessä. Hän oli nuori neitonen, jonka vaaleat kutrit loistivat kullalta auringon säteissä, mutta hänen kasvonsa olivat itkettyneet, ja hänen silmistään, jotka liikahtamatta tähtäsivät Jumalanäidin veistettyyn kuvaan, huokui syvää hätää ja tuskaa.
Mauno pysähtyi ja katsoi säälien nuorta tyttöä. Siinä on ahdistamassa jokin ankara sydämensuru, päätteli hän, siinä tarvitaan lohdutusta. Hän laskeutui kuorista kirkkoon rukoilevan neitosen luo.
Lähemmäs tullen tunsi hän jo naisen: sehän oli Annikki, hänen oma rippilapsensa, Turusen tytär rantakorttelista, turkulaisen kalakauppiaan esikoinen. Hänet oli Mauno kastanut parikymmentä vuotta sitten, silloin vielä ollessaan Koroisten piispalan apupappina. Hän tunsi hyvin tytön isän ja äidin: toimeliasta, hurskasta väkeä. Nyt on siis jo sydämensuruja tuollakin herttaisella lapsella!
– Mitä itket, Annikki, hän lausui ystävällisesti, mitä Jumalanäidille valitat?
Neito käänsi melkein säikähtyneenä kosteat kasvonsa puhuttelijaan päin, kumarsi nöyrästi päänsä, kun piispan tunsi, mutta vaikeni.
– Älä arkaile, Annikki, kerro vapaasti sydämes huolet vanhalle rippi-isällesi; ehkä voin sinua lohduttaa. Sulhassurujako itket; onko sinulla sellaisia?
– Niin, sulhoni minut hylkäsi...
– Hylkäsi! Kuka oli sulhosi?
Tyttö arkaili kotvasen, mutta vastasi sitten vapaasti:
– Hannus, Saksan kesti...
– Mitä, oletko antautunut kestien kanssa lemmenkauppoihin, ai, ai!... Ja hullusti kävi, – niin on käynyt jo monelle tytölle. Eikö isäsi kieltänyt, äitisi varoittanut?
– Kielsivät, varoittivat...
– Mutta et totellut heitä, tottelit omaa mieltäsi?
Tyttö tyrskähti uuteen itkuun; katumus ja häpeä ja tuska tempasivat hänet valtoihinsa. Vanha piispa laski silloin kätensä hänen vaaleille kutreilleen ja virkkoi:
– Tulehan sakastiin, Annikki, astu rippituoliin, kevennä siellä pieni sydämesi. Tahdotko, lapseni?
– Tahdon, isä...
Siellä sakastissa, pienen alttarin etisellä rukousjakkaralla, nuori Annikki kertoi nyt itkun tyrskyn sumentamin äänin vanhalle rippi-isälleen sydämensä suuren hädän. Hän oli kiintynyt komeaan saksalaiseen merimieheen, joka oli häntä omakseen pyytänyt ja hänelle aviovalat vannonut.
– Milloin hänet tapasit ja missä?
– Viime kesänä, eräänä iltana isäni ranta-aitan laiturilla.
Siinä Auran suussa oli tyttö huuhdellut pesuvaatteitaan ja katsellut purjelaivoja, joita joella tuli ja meni. Tuli silloin siihen siro, punapurjeinen alus, laski kauniissa kaaressa jokisuulta viereisen laiturin alle, ja aluksen perämies tervehti häntä silloin heti iloisesti ja reippaasti. Mies ohjasi avopäin purttaan lauhkeassa tuulessa, hänen ruskea tukkansa hulmusi vallattomasti ja hänen huulillaan oli hilpeä hymy, – hetihän oli Annikki häneen mieltynyt. Ja tuokion kuluttua, aluksensa rantasiltaan kiinnitettyään, vieras tuli häntä aitanlaiturille puhuttelemaan, – Annikki ymmärsi hänen puheensa, sillä hän oli jo lapsena isänsä tuvassa oppinut hiukan siellä majailevien saksankestien kieltä. Ja se hymyhuulinen meren mies tuli sen jälkeen useamminkin häntä aittalaiturille puhuttelemaan. Hän pystytti myymäkojunsa viereiselle törmälle, kaupitteli siinä Saksasta tuomiaan rihkamia, ja usein kävi Annikkikin hänen kauniita kauppatavaroitaan katsomassa. Ja ennen pitkää kesti rupesi pyytelemään Annikkia omakseen, vannoi vakaiset valat ja lupasi jäädä ainiaaksi Turkuun hänen, vaimonsa, luo.
– Ja sinä, tuhma tyttö, uskoit ja suostuit! nuhteli rippi-isä lempeästi.
– En suostunut heti, vastasi tyttö. – Kielsin ja pakenin äitini luo. Mutta kesti tuli uudelleen, enkä pian enää jaksanut kestää oman sydämeni vetoa. Hannus osti eräältä lähtevältä kestiltä pienen tuvan mäenrinteeltä luostarin muurin alta, muutti siihen tavaroineen asumaan ja kutsui minuakin luonaan käymään. Kerran meninkin, oli jo syyspuoli käsissä.
– Menit, vaikkei hän sinua vihille vienyt, – lupasiko äitisi?
– En kysynyt silloin enää, vereni vain veti. Ja siellä kesti avasi minulle arkkunsa, näytteli siitä minulle kauneimpia kankaitaan ja hienoimpia hepeleitään. Antoi minulle hohtavanvalkoisen palttinapaidan ja kirjatun, verkaisen hameen ja sitoi vaskihelaisen vyön vyötäreilleni sekä punaiset umpikengät jalkoihini. Hän vielä kultaiset vitjat kaulaani pujotti, – omakseni tarjosi kaikki, kun vain hänen naisekseen rupean.
– Ja silloin sinä suostuit?
– En suostunut silloinkaan vielä. Juoksin kotiin. Mutta en voinut jättää kaunista verkahamettani enkä luopua helavyöstäni enkä umpikengistä. Palasin hänen luokseen ja kuuntelin hänen valojaan ja jäin...
– Jäit koko talveksi, et totellut äitisi kieltoa! Mitä hän nyt sanoo?
Kyynelet sulkivat taas immen kurkun, vain vaivoin hän sai valitetuksi:
– En voi mennä enää ikinä isäni majaan enkä äitini armoille; he minut kirosivat. Yksin olen, orpo ja hylätty...
– Milloin se Hannus sinut hylkäsi?
– Eilen läksi, hyvästittä karkasi.
– Talven vain vietti täällä sinun kanssasi, kavala mies, huoahti piispa.
– Talven yhdessä asuimme. Hyvä hän oli ja hellä minulle, syvästi häntä rakastin ja lemmellä hän minua piteli. Mutta kun kevät tuli ja vedet aukesivat, rupesin oivaltamaan, että jokin kipu häntä poltteli, jokin voima veti häntä luotani pois. Hän haki entiset laivamiehensä, reilasi aluksensa ja kantoi sinne arkkunsa ja tavaransa, – puhui vain pienestä kauppamatkasta. Mutta hän valehteli; sain pian tiedon toisilta kesteiltä, että hän aikoikin hylätä minut ja jäädä ainiaaksi kaukaiseen kotimaahansa. Koetin kyllä pidätellä miestäni, hyväilin, halailin, leivoin hänelle kystä ja rasvaista, neuloin hänelle pehmoiset patjat... Ei apua, kipu häntä poltteli. Ja niin karkasi eilen, nosti purjeet, viiletti selälle...
– Kestin tapa, totesi piispa. – Ja tuossa rukoilit nyt Pyhältä Neitsyeltä hänen paluutaan, niinkö?
– Niin, rukoilin Jumalanäidin apua, että hän kääntäisi Hannuksen mielen ja kääntäisi hänen haahtensa vielä kotiin päin. Taikka, ellei se käänny, että hän nostaisi kovan myrskyn, joka ajaisi laivan takaisin Auran suulle ja Turun satamaan, taikka...
– Pieni hupakko, toruili rippi-isä. – Tyhmä tyttö, joka rukoilet Jumalanäidiltä pieniä maallisia mielitekojasi ... rukoilet Häntä kääntämään tuulen, nostamaan myrskyn! Pyhä Neitsyt vaatii vakavaa mieltä, syvää nöyrtymistä, hän antaa apunsa vain sielun suuressa hädässä.
– Mutta hätäni on suuri, nyyhkytti hylätty impi. – Olen onneton orpo, hylätty, häväisty, kaikki minua pilkkaavat kestin portoksi, ihmisiltä en saa armoa. Ellei minua Jumalanäiti auta, niin minä onneton menehdyn. Eikö hän voi minua auttaa?
Piispa katsoi ihmetellen ja säälien kärsivää lasta. Hän oivalsi Annikin hädän suuremmaksi kuin minkä tämä, hento impi, jaksoi kantaa, ja hän kysyi itseltään, miksei Pyhä Neitsyt voisi tällaisenkin hätääntyneen rukousta kuulla. Ja hän virkkoi kotvasen kuluttua:
– Rukoilkaamme yhdessä, rukoilkaamme hartaasti, ehkä Jumalanäiti tahtoo kuulla lapsellista pyyntöäsi ja sen täyttää. Ehkä hän tahtoo tavalla tai toisella osoittaa sinulle armoansa, lähettää sinulle sulhosi takaisin, taikka sinua muuten lohduttaa ja vahvistaa. Ave Maria, gratia piena...
Kun Mauno-piispa hetkistä myöhemmin astui ulos sakastista, oli hänen mielensä iloinen, sillä hän oli nähnyt rauhallisen, luottavan ilmeen leviävän Annikin äsken tuskan raatelemille, suloisille kasvoille, hän oli laskenut luotaan lohdutetun lapsen. Sakastin edustalla odotti häntä itseään uskollinen ratsunihti, joka nöyrästi auttoi vanhan piispan sävyisän tasa-astuja-tamman satulaan. Nihdin katseesta näki piispa, että tämä oli jo pitkästynyt odottamiseen, mutta hän ei sittenkään vielä kiirehtinyt ajamaan suoraan kotiinsa Koroisiin, jossa Suomen piispan asunto yhä vielä oli, kun ei Turkuun ollut ehditty suunniteltua piispanlinnaa vielä rakentaa piispanpellon laitaan. Hän päinvastoin pysähtyi vielä tuokioksi tuomiokirkkoa kiertävän muurin ja sen holvatun porttiaukean edustalle, jonka päällisessä huoneessa portin vahdilla oli asuntonsa. Laskeva päivä kirkasti vielä helakaksi kirkon länsipäässä, portin päällä olevan jykevän, neliskulmaisen, laajapohjaisen tornin, jonka tasaisella laella vartijat pitivät vahtia. Uusi tuomiokirkko oli näet samalla linnoitus: se oli ylt'yleensä korkealla muurilla ympäröity peruskallion reunoja myöten, ja sen tapuli oli samalla linnantorni, – kirkko oli näin varustettu pakanallisten suomalaisten taikka kaukaisten novgorodilaisten mahdollisten hyökkäysten varalta. Jokitörmällä, kirkkomäeltä alaspäin, oli pitkä rivi säännöttömästi rakennettuja puupirttejä, suurempia ja pienempiä, joissa, samoinkuin Vartiovuoren rinteellä, Turun porvarit, kotimaiset ja saksalaiset, asuivat, ja törmän alapuolella taas olivat heidän ranta-aittansa, joiden ääressä vielä nyt illansuussakin kuhisi liikettä. Hirsinen silta oli rakennettu joen yli, kirkosta kappaleen jokisuuhun päin, ja siitä kulki liike Turun äsken rakennettuun pieneen, yksitorniseen saarilinnaan, jossa Ruotsin hallitusherrat pitivät komeaa komentoa. Tätä nousevaa, nuorta hiippakuntakaupunkiaan katseli vanha piispa nyt ratsunsa selästä iloisin, toiveikkain mielin. Mutta hänen katseensa seurasivat kuitenkin koko ajan erikoisesti ja tarkkaavasti sitä hentoa naista, joka rantakatua myöten kevein askelin riensi luostarinrinnettä kohti, – sinne yksinäiseen kestin mökkiin käveli näet Annikki nyt lohdutetuin, toivovin mielin. Suuren juhlapäivän kauniista muistoista oli kärsivälle immelle hankkimansa lohdutus piispasta ihanin. Vasta kun neitonen oli hävinnyt turvekattoisten tupien taa, käänsi vanhus säveän ratsunsa joen yläjuoksua kohden, ratsastaakseen vihdoinkin kotiinsa Koroisiin.
Annikki, Turusen tyttö, laskeutui kestin hylkäämässä majassa rauhallisesti yksinäiselle vuoteelleen ja nukkui heti. Jumalanäiti oli toivolla voidellut hänen sydämensä raadellut haavat ja keventänyt hänen kiviraskaan mielensä, ja hän uskoi maata mennessään varmasti, että aamulla on ihme tapahtunut, hänen rakastettunsa palaa varmasti takaisin.
Ja katso, kun hän aamulla pistihe ulos yksinäisen mökkinsä pihalle, silloin puhalsi jo navakka, lounainen myrsky, joka kohisi rinteellä kasvavassa kuusikossa ja taivutti syvälle koivujen latvat. Annikki kiirehti takaisin tupaansa, pukeutui kauniiseen verkahameeseensa, punakenkiinsä ja helavyöhönsä ja riensi alas rantaan. Hänen mielensä ailahti: Jumalanäiti on siis todella kuullut hänen rukouksensa ja lähettänyt tämän lounaismyrskyn ajamaan Hannuksen haahden Auran suuhun takaisin. Rannassa löi mereltä kuohuva laineikko pärskeitään korkealle yli aittalaiturien ja retuutti pahasti ankkuriin kytkettyjä venheitä, ja kalastajat ja kestit pelastelivat siellä suurella kiireellä irtautuneita haapioitaan ja kastuvia kauppatavaroitaan. Ja kauempana, Auran suun saareen rakennetun linnan ja sen vastapäisen Korpolaisvuoren takana meri kohisi uhkaavana, vaimentaen kaikki muut äänet.
Annikin sydän vavahti, ja kalpeaksi kävi taas hänen poskensa. Rajuilma oli hirmuinen, kestikö sitä Hannuksen haaksi? Hänen jalkansa livetti märällä laiturilla, hänen sydämensä tuntui käpristyvän: hän muisti näet eilen Jumalanäitiä kirkossa rukoillessaan anelleensa, että ellei myrsky toisi Hannusta takaisin, ellei hänen sydämensä heltyisi, niin ruhjokoon silloin myrsky koko aluksen ja hukuttakoon sen miehineen, ohjaajineen! Se olkoon pettäjän palkka, – muita naisia hän älköön enää mielistelkö, – niin oli tyttö uhmaillut synkissä mietteissään –, kostakoon meri silloin hänen puolestaan valansa syöjälle! Näin oli hän rukoillut, mutta tästä rukouksestaan hän ei ollut ripittävälle piispalle mitään maininnut; sisimmässään hän sitä pelkäsi ja häpesi. Onko nyt Jumalanäiti häntä rangaistakseen nostattanut tällaisen hirmumyrskyn, joka tuhoaa kaikki? Neitosen sydäntä kouristi uusi sielun hätä. Hän lankesi polvilleen märälle aitanlaiturille ja rukoili taas, rukoili kauan ja hartaasti ja katuvaisin mielin, että Jumalanäiti ei häntä näin rankaisisi, vaan hänen erehdyksestään huolimatta pelastaisi merihädästä Hannuksen ja hänen haahtensa ja toisi ne Turkuun takaisin.
Mereltä palasi alus toisensa perästä, kalavenheitä, kauppahaaksia, jotka henkensä hädässä pyrkivät Aurajokeen myrskyä pakoon. Mikä palasi revityin purjein, mikä katkennein mastoin, ja palaajat kertoivat, että toisia aluksia oli jo ulapalla särkynyt kareihin ja vajonnut aaltoihin. Annikki väänteli hentoja käsiään noita viestejä kuunnellessaan. Hän kulki tuskallisena uloimmille laiturinreunoille asti, missä pärske hänet valtoinaan kasteli, paremmin ulohtaalle nähdäkseen... Ja siellä hän ääneensä rukoili, huusi myrskyn sekaan Jumalanäidin armoa ja apua.
Ja vihdoinkin: jo vilahti linnanselältä tuttu punainen purje, joka näytti kuppelehtivan aaltojen hyrskeessä. Se on Hannuksen laiva, huudahti tyttö ääneensä, hypähti laiturilta rannalle ja juoksi sitä pitkin lähemmäs joensuuta kohden. Itse on isäntä perässä, ohjaa varmana lujalla kädellä alustaan hyrskyjen halki, laskee komeassa kaaressa laiturin suojaan. Kovettuneet ovat sen kasvojenpiirteet entisestään, silmä on tavallista tuikeampi ja terävämpi – hän on suorittanut vaikean purjehduksen, – mutta hilpeä hymy huulillaan ja reippain elein hän astuu ennen pitkää Annikin eteen, kuin ei mitään olisi tapahtunut.
– Tulit takaisin, kiitos Jumalan, huokaa tyttö ahdistuksesta vapautuneena.
– Tulinpa tietenkin Annini luo, kuinka en olisi tullut, ei minua vihurit niele, kehui ylväs meriurho ja seurasi tuokion kuluttua, aluksensa turvaan saatuaan, naistaan heidän yhteiseen mökkiinsä. – Pelkäsitkö jo, etten palaisi?
– Pelkäsin ... kun karkaamalla läksit...
– Meren miehellä on omat menonsa, mutta aina se matkansa tietää ja kotiinsa löytää, ylvästeli Hannus.
– Ja nyt jäätkin kotiin?
– Jään tänne Annini luo. Kyynelet pois nyt, pulmuseni, ja silmä kirkkaaksi kuin ennenkin!
Ja taas vallitsi onni kestin pienessä tuvassa luostarinmäen rinteellä. Hannus kävi kauppaa turulla ja Annikki hääri iloisena taloustöissään, keitti kystä ja makeaa kestilleen, joka häntä kaskuillaan nauratti ja lauluillaan huvitti. Herjat kielet, jotka jo olivat kestin hylättyä porttoa pilkanneet, vaikenivat, ja kesä kului kepeästi syyspuoleen.
Mutta pieni epäilyksen oka oli sittenkin jäänyt pistämään Annikin herkkään mieleen. Kesti ei tahtonut nytkään lähteä vihille, löi vain aina leikiksi sen asian. Ja joka aamu, ennen töittensä alkamista, hän käveli aluksellaan, ja silloin aina vilhui hänen silmistään omituista levottomuutta ja kaihoa. Annikki tunsi vaistomaisesti, että kesti yhä salaa kaipasi jotakin; mies oli olevinaan iloinen, mutta ei ollut todellisuudessa täysin tyytyväinen – jonnekin hänen ikävänsä paloi. Annikin silmä pälyi valppaana ja terävänä; hän lisäsi hellyytensä kaksinkertaiseksi, hänen naurunsa helähteli Hannuksen ratoksi, mutta hänen mieltään kalvoi epäilyksen mato. Usein hän öillä valvoi Hannuksen vieressä, kuunteli tämän levotonta hengitystä ja kyseli itseltään, mitä se kaihoaa.
Eräänäkin yönä hän siten valvoen makasi ja tarkkasi vuodetoverinsa rauhatonta kääntelehtimistä. Siitä se sentään asettui, mutta silloin Annikki kuuli hänen unissaan huokaavan ja haastelevan. Kesti puhui lapsilleen, kotona Saksassa oleville, joita hän lempinimillä mairitteli, puhui saksalaiselle vaimolleen, Margareetalleen, jota hän kullakseen kutsui... Annikki kuunteli sitä hengitystään pidellen; hänet valtasi uusi tuska ja hätä, entistään kirvelevämpi, valtasi outo viha...
Niin on siis asia! Kesti on häntä koko ajan pettänyt, valehdellessaan lempeään ja tekohyväilyjään jaellessaan. Sen nyt Annikki selvästi oivalsi; hän oivalsi, että miehellä on kotona Saksassa vaimo ja perhe, joita hän salaa ikävöi, joita yksin hän rakastaa ja joiden luo hän tahtoo palata. Ja Annikki tunsi, että sinne se palaa, ei auta mikään, se jättää hänet, Annin, jos ei tänään, niin huomenna, vartioipa häntä kuinka valppaasti tahansa... Siksi nukkuvat keulamiehet laivassa, jonne Hannus joka aamu kävelee ja jonne hän kerää ruokavaroja, siksi hän joka ilta haistelee tuulia ja tarkkailee taivaan merkkejä. Siksipä oli Annikki väliin todennut jotakin väkinäistä hänen äänessään, kun hän kujerteli lemmenlaulujaan ... mies pettää, hän valehtelee joka hengenvedollaan ja valmistelee pakoa!
Vuoteella liikahtamatta makaavan tytön rintaa raateli muikea mustankipu ja synkeä viha, yhä yltyvä viha; hän oli siitä kivusta aivan parahtaa, mutta hän hillitsi itsensä. Sillä hän kuuli kestin taas vieressään huokaavan ja unissaan sopertavan:
– Tulen, Gretchen, tulen luoksesi pian. Laivani halkoo jo meren laineita ja etelän ranta huokuu vastaani lämpöä...
Silloin valtasi immen, joka itsensä jo hylätyksi ymmärsi, sokea, katkera vimma ja häväistyksen häpeä. Hän näki jo miehensä puristavan voimakkaissa käsivarsissaan toista naista, eikä hän sitä sietänyt. Ei, hän kohottausi mielettömänä vuoteeltaan, tapaili kädellään pimeää seinää, jossa roikkui Hannuksen hopeapäinen tikari, tempasi sen tupesta ja syöksi kylmän teräksen kavalan kestin kylkiluiden väliin.
Turusen tytön kamala rikos herätti kauhua koko pienessä kaupungissa. Sen väestö hirmustui ja vaati murhaajalle ankarinta rangaistusta. Asia tuli pian esivallan tietoon. Sen edustajana isännöi näihin aikoihin Turun uudessa linnassa ruotsalainen valtaherra Lyder de Kyren, ja tämä lähetti pian huovinsa vangitsemaan murhaajattaren luostarinmäen rinteeltä. Annikki suljettiin linnan valottomaan tyrmään odottamaan tuomiotaan.
Mutta asia tuli myöskin kirkollisen esivallan tietoon, ja vanha Mauno-piispa, joka ei voinut ymmärtää suojattinsa epätoivon tekoa, vaati häntä kuulusteltavakseen. Tuomiovalta oli näihin aikoihin vielä suurelta osalta hengellisen esivallan käsissä, ja Turun linnanherra luovutti kernaasti tuon nuoren tytön, jota hän ei pitänyt täysimielisenä, kirkollisen esivallan käsiteltäväksi ja tuomittavaksi.
Niin tuotiin Annikki, Turusen tyttö, eräänä päivänä piikkimiesten välissä Turun tuomiokirkon sakastiin, jossa tuomiokapituli, piispa ja neljä kanunkia, oli koolla tapahtunutta rikosta käsitelläkseen. Vanha piispa oli vallan murtunut, niin syvästi oli tuo hänen rippilapsensa kamala teko häneen koskenut, eikä hänen ollut helppo tuntea edessään seisovaa repaleista, pitkästä itkusta melkein sokaistunutta, harmajankalpeaa naista Turusen suloiseksi Annikiksi.
Hän kuulusteli Annia kauan, koetti pyrkiä hänen raiteiltaan horjahtaneen sielunsa pohjalle. Sitä hän varsinkin yhä uudelleen tiedusteli, kuinka tyttö oli voinut, Jumalanäidin selvästi osoitettua hänelle armonsa, ryhtyä tuohon julmaan tekoonsa. Heidän yhteinen rukouksensahan oli kuultu, sulho oli kuin ihmeen kautta palannut, niiksi, miksi ryhtyi Anni häntä surmaamaan?
Tyttö vastasi yksinkertaisesti, tekoaan kaunistamatta:
– Minä rakastin häntä, en voinut häntä luovuttaa toiselle. Olisi ehkä ollut parempi, jos hän olisi jo ensi yrityksellään mennyt, vaikka se minusta niin vaikeata silloin olikin. Sillä silloin en tiennyt, että hän minut petti ajatuksillaan ja töillään, – nyt sen tiesin. Tiesin, että hänellä oli toinen nainen, minua rakkaampi, tiesin, että hän joka tapauksessa hylkää minut. Sitä ei sydämeni kestänyt, yksi on menneen kaikki, tuntui minusta, lempeni ja hätäni voittivat minut. Siksi tein rikoksen.
– Kadutko nyt edes julmaa tekoasi?
– Kadun, isä, olen valmis kuolemaan... Ei ole minulla enää mitään jäljellä.
Kanungit keskustelivat tuomiopöydän ääressä äänekkäästi eivätkä antaneet arvoa tytön sielullisille selitykselle. Hän on nukkujan murhannut, henki on maksettava hengestä, sen vaatii inhimillinen ja jumalallinen oikeus. Mutta vanha piispa istui pöydän päässä ääneti kumaraisena ja kuihtuneena ja punnitsi epätoivoon ajetun, hylätyn immen tekoa. Hän polvistui taas pienen alttarinsa ääreen rukoilemaan Jumalanäidiltä valaistusta ja viisautta, hän tutki Pyhän Neitsyen lempeitä kasvoja, ja niistä hän luki laupeutta ja armonantoa kovaosaista horjahtanutta kohtaan. Piispa kamppaili sydämessään kauan, mutta kun hän vihdoin alttarin äärestä nousi, oli hän jälleen rauhallinen ja varma. Hän ei julistanut kuolemantuomiota, vaikka hänen kanunkinsa sitä vaativat. Annin rakkaus oli ollut liian suuri; koettelemus hänelle, hennolle naiselle, oli ollut liian raskas, hän saakoon nyt elämäntyöllään sovittaa rikoksensa. Niin julisti vanha piispa, jolla oli tuomiovalta. Hän määräsi Turusen Annikin joka päivä koko ikänsä varrella tekemään katumusta ja parannusta Turun tuomiokirkossa neitsyt Maarian alttarin edessä, jossa hän murjotun tytön oli ensi kerran tavannut. Joka aamu oli Annin saavuttava kirkkoon rukoilemaan, ja sen tehtyään hänen oli joka aamu lakaistava puhtaaksi tuomiokirkon lattia, – elämänsä loppuun asti.
Kanungit ja Turun kansa arvelivat kunnianarvoisan piispansa jo liiaksi vanhentuneen ja mieleltään pehmentyneen, kun hän noin lempeästi oli rangaissut kuolemanrikoksen. Mutta vanha piispa ratsasti kotiinsa Koroisiin keventynein mielin, rukoillen vain Jumalanäitiä, että jos hän oli lempeässä tuomiossaan erehtynyt, niin Pyhä Neitsyt rangaiskoon häntä, hän ei ollut muuta voinut.
Muutaman vuoden perästä vanha Mauno-piispa kuoli. Vuodet kuluivat ja vuosikymmenet, monet piispat seurasivat häntä Suomen hiippakunnan esipappeina, Turun tuomiokirkko laajeni ja kaunistui heidän aikanaan. Mutta aina vain vuosien kuluessa, joka aamu, kesät talvet, tuiskulla ja poudalla, saapui Annikki, Turusen tyttö, joka kestivainajan mökissä yhä asuen elätti itseään kalanperkuulla, tuomiokirkkoon ennenkuin kukaan muu, ja rukoili siellä kauan ja hartaasti. Sitten hän lakaisi huolellisesti kirkon lattian, ja kaikki kirkon isännät ja palvelijat tiesivät, että se oli hänen oikeutensa ja velvollisuutensa.
Mutta kirkosta lähtiessään hän istahti usein poutaisina kesäpäivinä holvatun portin edustaiselle porraskivelle, jossa hän hyräili elämänsä kaihoisaa surunvirttä ja johon ohikulkijat usein pysähtyivät häntä kuuntelemaan. Varsinkin Turun nuorille neitosille hän lauloi vielä vanhana ja tutisevana, varoittaen heitä vapisevalla äänellään liian kuumista lemmenleikeistä ja varsinkin vieraista kosijoista:
Älkäätte, tytöt typerät,
Niinkuin minä, typerä tyttö,
Kestin reistoihin ruvetko,
Kauppamiesten kainaloihin.
Älkäätte Turun neidot,
Vastakasvavat kanaset,
Uskoko uron sanoja,
Meren miehen vannonnoita:
Pettävi kesti sanansa,
Mies valski valansa syöpi.RAASEPORIN SYNTY.
Siitä on kulunut kuusisataa vuotta...
Eräänä tuulisena kesäpäivänä laskettelee Suomenlahden ulapalla sen pohjoista rannikkoa kohden kolme laivaa: yksi ruskeapurjeinen edellä, kaksi vaaleampaa melkein rinnakkain perässä. Mustana kohisevaa merta viiltelevät pitkät, valkoharjaiset laineet, joissa nuo lyhyet laivat kuppelehtivat, väliin painaen keulansa syvälle aaltoon, väliin taas kohottaen ne pystyinä laineen harjalle. Mutta edellä viilettävän, toisia vähän pienemmän haahden miehet eivät pelkää tuulta eivätkä laineita, he nostavat päinvastoin mastoonsa lisäpurjeen, laskien kuin lintu avatuin siivin täysmyötäiseen, ilmeisesti paetakseen noita perässä tulevia, suurempia haljakkapurjeita. Vauhti kasvaa, mutta pakolaista ajavat laivat lähenevät sittenkin, pyrkien leikkaamaan sen reitin ennenkuin se ehtii saaristoon, joka jo etäällä häämöttää.
Se on huimaa kilpa-ajoa. Levottomina pälyvät ruskeapurjeisen laivan mustapintaiset, aseistetut miehet, kannella seisten, vuoroin noita perässään tulevia punakeuloja, joiden edessä vesi valkoisena vaahtoaa, vuoroin taas lähenevän rannikon ruosteisia kallioita, joita vastaan käy korkealle pärskyvä kare.
He ovat Itämeren hurjia merirosvoja, jotka nyt ovat olleet joutumaisillaan satimeen ja sen vuoksi pakenevat ehtiäkseen rannikon karisille vesille. He ovat tänään aamun valjetessa vahvasti aseistetulla sotalaivallaan ulkona Suomenlahdella hyökänneet suurenlaisen lyypekkiläisen kauppalaivan kimppuun, jonka he arvasivat kuljettavan kallista kauppalastia Nevajoelle ja Laatokalle, pyrkien Suuren Novgorodin tuottoisille markkinoille, – tämän laivan ja sen arvokkaan lastin aikoivat nuo raa'at merensaalistajat siepata aamutuimaansa. Mutta hansalaislaiva olikin varustautunut merillä liikkuvia rosvolaivoja vastustamaan, sen miehet asettuivat tiukkaan vastarintaan, ja tuima tappelu syntyi myrskyisellä ulapalla.
Taisteltiin laivankylki laivankylkeä vastaan ja kaapparilaivan miehet saivat nähdä, että kauppa-alus oli matkallaan jo ennen merisisseistä voitokkaasti selvinnyt. Sen kannella oli näet joukko tynnyreitä, joiden pohjaan hakatusta reiästä pistihe esiin karvaisia miehenpäitä, – niihin olivat kauppiaat kytkeneet kesyttömät sotavankinsa, antaakseen heille ansaitun tuomion ensi satamassa. Mutta ehkä olisivat ruskeapurjeisen laivan rohkeat, rotevat rosvot sittenkin nyt perineet voiton kauppalaivasta, ellei tämä olisi saanut apua taistelun juuri kuumimmillaan riehuessa. Lännestä laski näet täysin purjein toinen hansalaislaiva, nähtävästi ensimmäisen hiukan myöhästynyt matkatoveri, ja silloin tuli kaapparille kiire irroittaa kiinnekoukut, luopua saaliistaan ja kääntyä pakosalle. Pian toki saikin rosvolaiva purjeensa pystyyn ja pyrki nyt joka rievun avulla livistämään saaristoon, väistääkseen kiukustuneiden hansalaisten katkeraa kostoa.
Suomen rannikon ensimmäiset hyrskynhuuhtelemat ulkoluodot jäivätkin jo sivulle, ja salmia aukeni suurempain, metsäisten saarien väliin. Korkean aallokon läpi merirosvolaiva syöksyi tyynemmille sisäselille, mutta hansalaiset laskivat sinne perässä, ajaakseen vihaamansa merihurtat kerrankin umpikujaan ja hukuttaakseen heidät kohiseville rantakareille. Pakenijat huokasivat helpotuksesta aina kun pääsivät jonkin pyöreäkupuisen kalliosaaren taa, jollaisia tällä rannikolla kohosi vieri vieressään kuin mättäitä suolla, mutta ennenkuin he ehtivät sen takaisen selän poikki, välähtivät jo salmesta esiin hansalaisten haalakat purjeet. Vedet kapenivat ja kävivät matalammiksi, ja erään selän pohjassa näytti jo pakolaisia uhkaavan umpikuja. Mutta perässä seisova mies tunsi vanhastaan tämänkin rannikon ja ohjasi aluksensa rohkeasti pensasniemien ja ruohorantain ohitse yhä peremmäs poukamaan, komentaen vain miehensä tarttumaan airoihin. Ja aivan oikein: lahden pohjasta, joka oli näyttänyt nuotan perältä, aukeni soutajain eteen kuin kukkulain kätköstä pienen joen suu, jota myöten alus nopeasti läksi nousemaan vastavirtaan. Siinä laskettiin purjeet, ja henkensä hinnalla soutaen pakolaiset kiirehtivät sakeametsäisten maisemain läpi joen uomaa ylöspäin.
Ilta ehti, ja silloin ei enää näkynyt hansalaisten harmaita purjeita. He olivat kai vihdoin joen sokkeloisessa suistossa eksyneet saaliistaan ja ruvenneet arkailemaan noita kapeita, karisia vesiä. Mutta päivän ponnistaneet pakolaiset olivatkin silloin, jännityksen vihdoin lauetessa, väsyneet kuin riekaleet, ja he rupesivat nyt katselemaan suojaista lepopaikkaa. Jokivarsi oli, samoin kuin saaristokin, autio ja asumaton, ihmiset eivät olleet uskaltaneet asettua näille merirosvojen alituisesti ahdistamille rantaseuduille, jonne ei juuri luontokaan viljelijää houkutellut. Karu, harmaa kalliontöyry, jonka rinteellä kasvoi merituulten tuiverruttamia petäjiä, kohosi näet toisensa vieressä, ja niiden lomiin jäi syviä rotkoja, joiden pohjalla vesi välkkyi, muodostaen kapeita salmia ja syviä lahtia. Tämän jylhän maiseman läpi kiemurteli pieni joki, laajeten kappaleen matkan päässä suistostaan suvannoksi ja järveksi, joka piiloili korkeain, metsäisten harjujen välissä. Mutta tämän selän keskeltä kohosi yksinäinen, jylhänharmaja kalliosaari, joka kolmelta kulmalta melkein pystyjyrkkänä laskeutui veteen ja joka kuin vartija näytti hallitsevan ympäristöään.
Tuohon tasalakiseen kallioon iskivät väsyneet merirosvot heti silmänsä, ja tuokion neuvoteltuaan he laskivat haahtensa sen loivemmalle, luoteiselle rannalle, jossa kytkivät sen petäjiin. He nousivat kallion kaljulle kiireelle, josta näki laajalta joka taholle, ja retkahtivat siihen lepäämään kuiville sammalille. Vartijat valvoivat ja tähystelivät haaleassa yössä, uupuneiden miesten nukkuessa siellä ylhäällä kuin kotkan pesässä.
Tuo täysissä aseissaan lepäävä miesjoukko oli kirjavaa väkeä. Siinä oli murhaajia, jotka pakenivat surmatun sukulaisten kostoa, oli kunnian teiltä eksyneitä ja suojattomiksi julistettuja ylimyksiä, oli karanneita orjia, oli haahtensa menettäneitä merimiehiä, oli nuoria, huimapäitä seikkailijoita ja vanhoja, paatuneita merirosvoja. Ja monet kansallisuudetkin olivat edustettuina tuolla kallion laella: siellä oli virolaisia, oli ruotsalaisia, oli suomalaisia merikarhuja ja Saksan rannikon sissejä. He olivat, kukin omalla tahollaan meriä kynnettyään, tavanneet toisensa jonakin talvena Voionmaan hiekkarannikolla, siellä liittyneet yhteen, ryöstäneet laivan ja aseistaneet sen merirosvoalukseksi, jolla he lähtivät Itämeren rannikkoa verottamaan ja ahdistamaan yksin kulkevia kauppalaivoja. Joukko oli kasvanut matkan varrella, uudet miehet oli aina pantu vannomaan ankarat veljeysvalat, joiden rikkominen tuotti petturille varman surman, minne hän pakenikin. Yhteiset vaarat ja yhteiset rikokset olivat sitten sitoneet heidät yhä lujemmin toisiinsa, – mitään muuta yhteiskuntaa, esivaltaa tai sukulaisuutta he eivät enää tunteneet kuin oman, kaikkien kammoaman veljeskuntansa.
Kuri oli ankara. Rohkeimman ja ovelimman joukostaan he itse päällikökseen valitsivat ja tottelivat häntä sokeasti, – kunnes ehkä joskus, jos päällikkyys rupesi heitä sortona painamaan tai jos johtaja oli heitä taitamattomasti ohjannut, syöksivät hänet mereen ja valitsivat joukostaan uuden. Pysyvää tyyssijaa heillä ei ollut missään; meriluotojen luolat olivat heidän asuntoinaan ja varastoaittoinaan, ja itse aava meri oli heidän elinkeinopaikkanaan.
Siinä nyt nukkuivat nuo koviksi karaistuneet, meren mustentamat miehet Etelä-Suomen pienen joen saaressa, kooten voimia uusiin seikkailuihin, ja heidän kuorsauksensa kohisi yli yöksi tyyntyneen selän.
Mutta kun aamu kirkkaana ja kauniina valkeni myrskypäivän jälkeen ja pilvettömälle taivaalle nousseen auringon lämmittämät miehet heräilivät kovalta vuoteeltaan, silloin he katselivat tarkemmin tuota illan hämyssä keksimäänsä autiota leposaartaan sekä sen jylhää ympäristöä ja mieltyivät siihen yhä enemmän. Ja vankkaa aamiaista aterioidessaan he siitä ihastuneina keskustelivat.
– Tässähän meillä voisi olla lepopaikka useamminkin, sillä tännepä eivät osaa Hansan laivat, ja asumaton näkyy olevan mantereenkin ranta.
– Totta, lymypaikka tämä on mainio. Voisimmepa tänne rakentaa hirsiaitan saalistamme varten, käyttääksemme sitä, milloin näillä Suomenlahden vesillä olemme keventäneet kauppalaivoja.
– Taikka puikahtaaksemme pakoon, jos hullusti käy kuten eilen.
– Tulkootpa tänne ne eiliset hansalaiset, hevillä he eivät tätä linnaamme valloita.
– Eivät tule nyt eikä vastakaan... Mutta meillä ei täältä ole kuin pieni souto aavalle merelle.
Niin puhuivat pörröpartaiset merikarhut tutkiessaan yökalliotaan, joka todella oli kuin luonnon luoma linna. Ja heidän päällikkönsä, juureva, kookas, punanaamainen uros, pohti tuokion mielessään miestensä mietteitä, huomasi ne hyviksi ja virkkoi vihdoin:
– Ainakin nyt aluksi voimme tässä turvallisesti viipyä viikon pari, siltä varalta että eksyttämämme lyypekkiläiset meitä vielä vaanisivat saaristossa. Mutta sillä välin tehkäämme tähän vähän suojaa tuulilta ja sateilta itsellemme ja tavaroillemme.
– Rakennammeko tänne pirtin?
– Miksei, tuohon loivalle ahteelle, sinnehän voimme sitten talveksi palata, jos tahdomme. Mutta ensi töiksemme on meidän tehtävä rintavarus tähän kallion reunamille, että voimme turvassa puolustautua, tuli mikä tuli.
Työhön kävivätkin rotevat miehet, vierittivät ja vipusivat kiviä tasalakiselle kalliolle, jonka ympäri he rakensivat tukevan vallin, minkä takaa oli hyvä jousilla ampua lähestyvää vihollista. Mutta kirvesmiehet kaatoivat sill'aikaa saaren alavammalta, eteläiseltä rinteeltä pois sen korkeat hongat, joten näköala avartui vapaaksi tällekin taholle, ja rupesivat sitten noista paksuista, pyöreistä honkahirsistä salvamaan tupaa niin suurta, että siihen helposti mahtui makaamaan pari, kolmekymmentä miestä. Uuden tupansa keskelle he tekivät kalliopohjalle tulisijan, ja raheiksi sen seinänvierustoille he halkaisivat jyhkeitä petäjiä. Ja kun sadepäivinä suuret tervakset takassa loimusivat, niin olipa miesten taas pitkistä ajoista suloista loikoa lehdespahnoilla tulen lämpimässä loisteessa, keittää siinä rasvainen kalakeitto ja sitä syödessä kertoa toisilleen hirmuisia meriseikkailujaan ja julmia ryöstötekojaan.
Mutta vartijat valvoivat herkeämättä ulkona korkean kallion laella tuulessa ja sateella.
Tehtyään vielä syyskesällä laivallaan monia ryöstöretkiä Suomenlahdelle ja Itämeren rannikoille merirosvot palasivat saaliineen talveksi kodikkaaseen jokisaareensa, jonne he kuin tietymättömiin hävisivät. Tähän pohjoiseen linnaansa he nyt turvautuivatkin sitä mieluummin, kun olo kävi vaaranalaiseksi eteläisemmillä rannikoilla, missä eri maiden hallitukset näihin aikoihin rupesivat ahdistelemaan merirosvoja. He rakensivat vuosien kuluessa saarensa mukulakiviset ympärysvallit yhä korkeammiksi, raivasivat kallionrotkoihin tilavat säilytyssuojat, jonne he kätkivät ryöstötavaransa ja ruokavaransa, joita lähiseudun koskemattomat metsät ja vedet heille runsaasti antoivat.
Mantereen asutus sai pian tiedon rosvolinnan syntymisestä Uudenmaan rannikolle, sillä sen miehet retkeilivät usein evästä hakemaan sisäjärvien rannoille saakka, missä he ryöstivät talonpoikain kylät ja herättivät kauhua rauhallisissa maanraatajissa. Mutta tuo väestö ei uskaltanut käydä rosvolinnan kimppuun, jonka raakoja, säälimättömiä asukkaita se pelkäsi jumalattomina, julmina merihirviöinä; asutus kaikkosi yhä kauemmas rosvolinnasta, joka siten kauan sai kenenkään estämättä isännöidä koko saaristoa ja sen edustaista merta. Uusia merirosvoja yhtyi yhä saarilinnan väkeen, joka pian lähetti useitakin aseistettuja kaapparilaivoja kaukaisille merille asti herättämään levottomuutta ja kauhua.
Sellainen oli Uudenmaan rannikon vanhan kivilinnan synty 13:nnen vuosisadan alussa, ja sellaisena rosvolinnana se säilyi pitkin mainittua vuosisataa. Suomeen oli jo kristinusko ja Ruotsin hallituksen tukema laillinen järjestys vakiintunut, mutta tämä eteläinen rannikko pysyi siitä erillään vapaiden merisissien käsissä, jotka eivät totelleet mitään esivaltaa.
Vihdoin siirtyi saman vuosisadan lopulla Suomeen lääniherraksi tarmokas ja mahtava ruotsalainen ritari, Boo Juhonpoika Griip, jonka läänialaan siis Uudenmaan rannikkokin tuli kuulumaan. Tämä ankara herra ei suvainnut alueellaan rosvolinnaa, joka rikkoi häneltä turvallisen kaupankäynnin, raastoi hänen alustalaisiaan ja riisti häneltä hänen verotulonsa. Hän läksi kerran maajoukkoineen ja laivastoineen sotaretkelle tuota itsenäistä linnaa vastaan, valloitti sen sitkeän piirityksen jälkeen, vangitsi sen puolustajat ja piti heidän pitkäaikaisista ilkitöistään lyhyet käräjät. Mukulakivisen rosvovallin hän hävitti jokisaarelta pois, tyhjensi sen tavarasuojat ja avasi jokisuun ja saariston rauhalliselle liikenteelle.
Mutta itse kallioiseen jokisaareen mieltyi Boo-herrakin, oivaltaen sen mainioksi linnapaikaksi, ja hän pani pian omat voutinsa rakennuttamaan vanhan suistuneen linnan – Raseborg – raunioille uuden, korkean ja uljaan kivilinnan, jonka merestä nousevat seinät muurattiin paksuiksi ja katot holvattiin ja jonka eteläiselle sivustalle tähystyspaikaksi tehtiin tanakka, pyöreä torni. Monet vuodet saivat Uudenmaan talonpojat tehdä pitkiä, raskaita päivätöitä tätä Boo Juhonpojan linnaa rakentaessaan, sen kehämuureihin kiviä vetäessään ja sitä ympäröiviä vallihautoja kaivaessaan. Siten siitä tuli luja turvapaikka monille seuraavain miespolvien ylimyksille ja ritareille, jotka sieltä maakuntaa hallitsivat ja sitä valtansa tukena pitivät. Vielä siitä tuli meriä vallitsevain sissienkin turvapaikka, jommoiseksi se alkujaan oli syntynyt, kunnes taas kerran uusi aika keksi sen uusiin oloihin kelpaamattomaksi ja jätti vanhan saarilinnan raunioitumaan mataloituvan ja maatuvan "linnanselän" keskelle, missä karja nyt rauhallisena käy laitumella.
TUOMAS PIISPA.
I.
Heleänä ja kirkkaana kajahtaa talvi-illan tyyneyteen saarnaajaveljesten majasta iltakellon rauhallinen ääni. Hengähtämättä sitä kuuntelee laaja, lumipeitteinen metsä, jonka korkeiden petäjäin latvoihin tuo sointuva soitto vähitellen vaimenee ja sammuu. Metsäntakaiseen tasankoon, joen partaalle, ulontuu ainoastaan hyminänä kaukainen kaiku.
Mutta kun soitto paaluaidan sisäpuolella harvenee ja kuolee pois, silloin aukenee toisista rakennuksista erillään olevan korkeamman suojan ovi ja siitä astuu ulos kymmenkunta pitkiin, harmaisiin vaippoihin pukeutunutta miestä. He pysähtyvät kukin vielä tuokioksi lumiselle pihalle, kääntyvät kirkkoon päin, josta juuri ovat tulleet, ja kumartuvat vielä kerran sen harjalle nostetun ristin edessä. Sitten he verkalleen, hiljaisin askelin kulkevat peräkkäin kinoksien väliin luotua käytävää pitkin pitempään, matalampaan hirsirakennukseen ja hupenevat sen vinkuvilla vitsasaranoilla kääntyvästä uksesta sisään.
Mutta toisten jäljessä astuu iltamessun päätyttyä kirkosta pieni, hintelo mies, jonka väljä vaippa kävellessä kinosta laahustaa. Häntä odottaa käytävän suulla muita pitempi, näöltään muita vanhempikin mies. Tämä virkkaa viimeksi tulijalle:
– Tule vielä hetkeksi koppiini, Pietari.
Iltarukouksen suoritettuaan pienen erakkomajan eläjät laskeutuvat levolle tupaan, aidoitettuihin, yksinäisiin koppeihinsa. Mutta rakennuksen toisessa päässä olevassa huoneessa palaa saviastiassa vielä kauan käryävä hylkeenrasva valaisten hämärästi tuon pienen, muista syrjässä olevan erakkohuoneen, jonka toisella seinällä on makuulavitsa ja toisella pöytä, jolla suuri kirja on levällään. Mutta huoneen perällä on pimennossa seinään kiinnitetty Neitsyt Maarian karkeatekoinen puukuva, jonka kasvot ovat valkoisiksi ja silmät sinisiksi maalatut.
– Huomennako siis lähdet takaisin maailmaan? virkkaa piisin pankolle istahtaen pienempi, hento mies, Pietariksi mainittu. Hänen kasvonsa ovat kapeat ja laihat, silmät palavat kuin syvissä kuopissa ja ääni, kirkas kuin hopea, heläjää hartautta ja lämpöä. Tutkivasti, kaihomielen sekaisella hellyydellä hän katselee tuota kookkaampaa miestä, joka on vuodelaudalle istahtanut.
– Elämä kutsuu minua taas taisteluihinsa, vastaa tämä. – Seurakunta tarvitsee kaitsijansa ja kalpansa.
Hän on roteva mies, kookas, harteva; jokainen piirre, jokainen liike kertoo tarmoa ja voimaa. Silmät ovat harmaat ja terävät kuin teräksiset, ja nenälläkin on kotkan käyrä, iskevä muoto. Iho on mustapintainen, posket ja leuan peittää karkea parransänki, joka on musta niinkuin tukkakin; ainoastaan siellä täällä näkyvä harmaa kajastus tekee tuon pystyn pään vielä arvokkaammaksi. Ääretöntä intohimoa ja taittumatonta tahdonlujuutta näyttävät nuo luisevat kasvot sisältävän ja samoin koko vartalokin, joka on suora ja jäntevä ja jonka koko asennosta kuvastuu päättäväisyyttä ja ydintä. Hän on jo vanha mies, mutta selvästi näkee, että hänessä on vielä heikontumatonta miehuutta ja toimintavoimaa.
Se on Suomen piispa Tuomas.
– Sinä olet nyt ruumiillisesti paastonnut ja sielusi ravinnut, virkkaa taas nuorempi mies tyynesti, mutta hiukan epäilystäkin väreilee samalla hänen äänessään. Tämä mies, Pietari, Pietari Kaukovalta, on Tuomas piispan ystävä ja avustaja suomalaisten pakanain käännyttämisessä. Hän on Tuomaan rakennuttaman erakkomajan, vielä vihkimättömän harmaidenveljesten luostarin idun päämies, ja hänen luonaan, täällä saarnaajaveljesten hiljaisessa seurassa, piispa on nyt muutamia viikkoja syrjässä maailmasta levännyt monista maallisista toimistaan, viettäen rukouksissa ja hartaudenharjoituksissa munkin elämää.
– Paljon ei anna velvollisuuteni aikaa minulle uhrata oman sieluni hoitamiseen, – vastaa Tuomas melkein huoahtaen, – se ei salli minun, niinkuin teidän, antautua siihen kokonaan, kaikkine ajatuksineni. Mutta minulle on kumminkin tarpeellista taistelujeni lomissa edes hetken näin hiljaisuudessa ja nöyryydessä valmistautua suuriin tehtäviin ja rukoilla sisällistä rauhaa ja puhdistusta.
Hän risti kätensä nöyrästi, melkein surullisesti. Mutta Pietari kyseli yhä:
– Nyt olet siis taas sieluusi täyden rauhan saanut ja puhdistautunut alkavia toimiasi varten?
Hänen äänessään oli aina vain jotakin tutkivaa, jotakin epäselvää, hän ikäänkuin väkisin tahtoi kaivaa esiin ystävänsä sisimpiä sielunväreitä. Lavitsalla istuva kookas mies nojasi hetkeksi kasvojaan kämmeniinsä, ikäänkuin punniten ja taistellen. Ja entistä hiljaisempi, säveämpi oli hänen äänensä, kun hän virkkoi:
– Täyden rauhan, – niin, täyden varmuuden. – Hetken vaiettuaan hän jatkoi vilkkaammin: – En tiedä, ymmärrätkö minua oikein. Minuthan on asetettu aina taistelevan, yhä edemmäs laajentuvan ja aseissa lakkaamatta olevan kirkon päämieheksi tässä maassa. Minun täytyy aina vain sotia, hyökätä, voittaa ja kukistaa, minä en saa ajatella rauhaa ympäristössäni enkä pysyvää sisällistäkään rauhaa, se häiriytyy toimissani myötään. Ajatusteni ja toimieni täytyy herkeämättä tarkoittaa sitä, miten parhaiten edistän ja palvelen korkeata kirkkoa, miten hyödytän Rooman pyhää istuinta ja laajennan hänen katolisen valtakuntansa mahtia maailmassa – en saa paeta ristiriitoja, joita siinä sivussa voi sielussani syntyä. Mutta jos pyrkimyksissäni saavutan varmuuden ja voiton, niin onhan se samalla sielunikin rauha ja voitto. Ymmärrätkö: yksityinen onneni ja rauhani saa väistyä korkean kutsumukseni tieltä.
Pietari hymähti ystävällisesti.
– Minä ymmärrän mitä tarkoitat. Kun onnistut suunnitelmissasi ja aseellisissa yrityksissäsi, kun vain laajennat kirkon valtaa ja mahtavuutta, silloin on sielusikin sopusoinnussa, – sen täytyy niin olla?
– Niin, juuri niin, mitä muuta minulta vaadit, Pietari? Silloinhan tiedän itseni äitijumalalle otolliseksi. Katso, mitä taisteluillani ja ponnistuksillani jo olen pyhän kirkon aseena ja sen hyväksi saanut aikaan. Pimeimmässä pakanuudessa vaeltanut kansa on nyt kahdessakymmenessä vuodessa taipunut tunnustamaan ristiä ja kirkon valtaa, – sellaista alttiutta kirkko minulta vaatii, siten se käskee minun korkeinta palvella – eikö niin?
Taas oli Pietari käynyt vakavakatseiseksi.
– Niin, jos aina voit olla täysin vakuuttunut siitä, että noudatat korkeimman tahtoa etkä koskaan omaasi.
Tuomas innostui.
– Minun täytyy olla, muutenhan en voisi toimia mitään. Ja kuinka siunaisi Jumala työni, ellei se olisi hänen tahtonsa mukaista. Nyt, katso tuloksia, katso nuorta, kukoistavaa, myötäänsä laajenevaa kirkkoamme...
Innostuksissaan piispa oli noussut vuoteeltaan ja käveli huoneessa edestakaisin. Mutta hänen silmänsä kohtasivat jälleen Pietarin katseen ja hän pysähtyi, ja hänen äänensä vaipui taas hiljaisemmaksi, kun hän jatkoi:
– Itselleni en sitä kunniaksi lue, olenhan vain halpa ase. Mutta itsehän olet vaikuttanut mukana näinä vuosina ja tiedät, millainen kirkon kasvitarha oli tässä jäisessä maassa, kun Rooman isä minut kaukaisesta kotimaastani ohjasi pohjolaan ja vihdoin lähetti minut tänne Suomeen istutuksiaan hoitamaan. Kristinusko oli istutettu tänne, mutta minkä verran se oli juurtunut ja versonut? Olet itse minulle monesti kertonut, kuinka täällä kävi Henrikki piispan kuoleman jälkeen. Pakanat olivat kastetut uuteen uskoon, mutta se usko ei heissä kestänyt, miekka herposi hoitajan kädestä, kastetut pesivät pois vesikasteensa, kaatoivat ristit ja kohottivat uuteen kunniaan vanhat uhrikarsikkonsa. Ennen pitkää koko taimitarha oli kuihtunut pois, ja sen viimeisiä istutuksia pakanat kiskoivat väkivoimin irti maasta. Täällä oli silloinkin olevinaan piispoja ja pappeja, mutta mitä he toimittivat? Yhden piispan pakanalliset karjalaiset merirosvot veivät vankina mukaansa ja toisen aikana nuo muka käännytetyt suomalaiset purjehtivat meren yli Ruotsiin, mistä heille uusi oppi oli tuotu, polttivat siellä kylät ja kaupungit, tappoivat Upsalan piispan, tahtoivat kitkeä ristin pois sieltäkin. Sellainen oli Suomen kristitty seurakunta, sellaisessa kunnossa kirkon valta tässä maassa, eikä kukaan enää tahtonut lähteä tänne ristiä saarnaamaan. Silloin valitsi pyhä isä minut, munkin halvoista halvimman, tämän seurakunnan paimeneksi, ja käski minun juurruttaa ristin syvemmälle maahan, käski käännyttyä koko tämän kansan. Sitä olen nyt koettanut tehdä, se on korkea kutsumukseni, ja sitä on menestyksellä siunattu. Sillä missä ovat nyt pakanain uhrilehdot? Kirkkoja niiden tiloilla kohoaa ja ristejä, joita käännytetty kansa nöyränä kumartaa, eikä kukaan enää täällä rannikolla eikä Hämeen kansan joukossa uskalla olla ristin oppia tunnustamatta.
Tuomas oli näin viitannut pitkän toimintansa tuloksiin osoittaakseen, että hän töissään ja riennoissaan oli totellut korkeinta tahtoa. Mutta Pietari ei voinut seurata hänen innostustaan. Hän virkkoi hiljaa huoahtaen:
– Se on totta, Tuomas, kukaan ei uskalla. Sinun kätesi on kova, miekkasi terävä.
– Sen täytyy niin olla. Syvältä täytyy miekan purra, että se ajaa pelkoa käännytettyihin.
– Pelkoa, Pietari matki, – pelkoa, mutta ei luottamusta. Tämä kansa ei rakasta sinua enemmän kuin edeltäjiäsikään, eikä levittämääsi uskoa – sillä miekalla levitetty oppi ei ole rauhan oppia, sitä kansa ehkä pelkää, mutta varmasti se sitä vihaa.
Nyt Tuomas vuorostaan hymähti, varmana, melkein ilkkuvana. Sillä Pietari kosketteli taas tuota samaa kysymystä, josta he niin usein olivat väitelleet ja jossa Tuomas aina oli päässyt voitolle. Hän oli näet todistanut päivän selväksi, että pakotta ei pakanoita koskaan saada ristiin suostumaan ja että hänen edeltäjäinsä puute ja virhe oli ollut juuri se, että heillä ei ollut tarpeellista, pysyvää aseellista voimaa tukemassa käännytystyötään. Hän ei nyt siitä ryhtynyt väittelemään, virkkoi vain varmana:
– Tämä kansa ei nyt enää uskalla vihatakaan, se tottelee vain ja taipuu ja tottuu tottelevaisuuteensa, kun sitä näin rautakourin pidellään. Jyhkeä linnani Räntämäellä ja sen haarniskoihin puetut ratsumiehet tukahduttavat kyllä kaiken vastahakoisuuden, jos sitä jossakin näkyy, ja vihankin, jos sitä rupeaa kytemään. Miekalla täytyy tie raivata, sitä saat sitten sinä ja harmaat veljemme kulkea ja valloitella vähitellen sydämiä, – sitä vartenhan olemme tämän pienen veljeskunnan perustaneet tänne erämaahan ja kasvattaneet täällä maan omia poikia saarnamiehiksi.
Pietari istui ääneti tuijottaen lattiaan. Mutta Tuomas tahtoi saada hänet kerrankin oikein vakuuttumaan ja jatkoi sen vuoksi vielä:
– Ei, Pietari, älä koeta kylvää epäilystä työhöni, se vain heikentäisi tarmoni, ja sitä kirkko tarvitsee. Sillä vastahan olemme alulla. En halveksi sinun osuuttasi tässä käännytystyössä, mutta sen tuloksia emme nyt ehdi ruveta odottamaan; aikamme on lyhyt ja työtä on paljon. Minä kuljen sen vuoksi edellä ja raivaan raakaa erämaata, kaadan kasken, jota sinun sitten on viljeltävä, – tule sinä lempeä mies jäljessä, kylvin vakka käsivarrella, täydennä, syvennä työni.
Ja lauhkeampana nyt pieni, teräväkatseinen mies kääntyikin piispaan päin:
– Niin, tunnenhan jyrkän suunnitelmasi; ja jos et sinä tunnekaan, kuinka vaikeaa on voittaa sydämiä ristin puolelle silloin, kun risti on pystytetty verellä kostutettuun maahan, niin samaahan työmme sittenkin tarkoittaa, – kirkon olkoon kunnia, jos epäilykseni ovat turhat. – Nyt lähdet siis taas pukeutumaan sotisopaan?
Tuomas, joka oli astellut edes takaisin pienen koppinsa permannolla, istahti taas laverilleen ja virkkoi:
– Kevät joutuu, toiminnan aika on jälleen käsissä. Ja nyt minulla on paljon suoritettavana; vanhuus lähestyy, täytyy joutua, muuten se tapaa minut kesken töitteni, kutsumukseni täyttämiseen on vielä paljon matkaa. Kirkon valta on nyt tosin täällä Suomen rannikolla luja ja koko Hämekin sitä jo tottelee, joskin vastahakoisesti. Mutta Karjala, – se tekee työmme täällä aina epävarmaksi, sen levottomat pojat ovat sotaisia ja hurjia. Se on nyt lannistettava sekin, risti on juurrutettava sinne, – tämä tehtävä se minua nyt kiirehtii.
Pietari istui ja kuunteli värähtämättömin kasvoin ja virkkoi miltei välinpitämättömästi:
– Laajat ovat hankkeesi, Tuomas.
– Eivät ne saa rajoittua vielä siihenkään, Karjala ei vielä mittaani täytä. Sillä pakanuutta on vielä Karjalankin takana, Rooman kirkolla on siellä pahimmat ja vaarallisimmat vastustajansa, – kauemmin en saa nyt luonanne viipyä. Mutta minä tarvitsen ehkä pian sinutkin ja koko veljeskunnan avukseni muualla kuin täällä, – siksi sinut pyysinkin puheilleni. Kiirehdi työtäsi tämän kansan keskuudessa mikäli voit, kylvä mitä ehdit, suuremmat toimet meitä odottavat toisaalla. Me emme saa levätä ennen kuin koko tämä pohjoinen maailma lumisen asutuksensa viimeisiä ääriä myöten on saatu ristiä ja Rooman kirkkoa tunnustamaan.
Tämä tuumien uhitteleva laajuus ei näyttänyt Pietaria miellyttävän. Hän kysyi terävästi:
– Silloinko vasta kunnianhimosi on tyydytetty?
Tuomas hytkähti tuota terävää kysymystä.
– Enhän hae omaa kunniaani, vastasi hän, – ainoastaan kirkon kunniaa ja mahtavuutta, sehän minut käskee toimimaan. Rooman isän ja hänen istuimensa hyväksi on kaikki tehtävä, itselleni en pyydä mitään!
Pietari nousi nyt uunin pankolta, jossa hän liikahtamatta oli istunut, ja vielä entistä syvempi tuli näytti hänen silmissään palavan. Hän astui suoraan Tuomaan eteen, laski molemmat käsivartensa hänen hartioilleen ja katsoi häntä hartaasti, melkein hellästi silmiin.
– Onko se niin, hän lausui verkalleen. – Oletko siitä itse aivan varma?
– Epäiletkö sitäkin, Pietari? kysyi Tuomas loukkaantuneena.
Pietari ei vastannut kysymykseen suoraan.
– Sinusta paisuu sitä mahtavampi kirkkoruhtinas, kuta mahtavammaksi kirkon vallan täällä laajennat, hän virkkoi vakavasti. – Sinä hallitset nyt jo valloittamiasi maita ja kansoja itsevaltiaana ruhtinaana, kuuntelematta ketään, tottelematta ketään muuta kuin Rooman paavia; sinä olet yksinvaltias tässä maassa.
– Rooman isän puolesta, ehätti Tuomas vastaamaan. – Se on totta. Ketä muuta minun täällä olisi toteltava?
Pietarin ei tarvinnut laajemmin ruveta selittämään, miten Suomen kirkon asema oli muuttunut ja käynyt aivan itsenäiseksi sen jälkeen kuin Tuomas oli piispaksi nimitetty. Hän vain lyhyesti siihen viittasi:
– Eerikki kuningas, hän, joka tänne ensiksi ristinopin toi, hän oli Ruotsin kuningas.
– Niin oli, Ruotsin kuningas. – Vilkastuen Tuomas puuttui taas puheeseen. – Mutta jaksoivatko Eerikin jälkeiset Ruotsin kuninkaat täällä pysyttää ristin oppia ja Rooman kirkon arvoa? Eivät. Se kukistui, se Eerikin työ, mutta minun ei ole lupa omaa työtäni samoille jäljille jättää. Nuo Ruotsin kilpailevat ruhtinaat taistelevat siellä keskenään, vaanien toistensa valtaa ja vuodattaen toistensa verta, – kirkko on heikko ja avuton heidän omassakin valtakunnassaan. Heillä ei ole voimaa eikä halua hoitaa tätä merentakaista kirkon taimitarhaa. Meidän täytyy sen vuoksi luoda tänne pysyväisempi, vankempi valta, ja kenetpä me sen yliherraksi tunnustaisimme, ellemme Rooman mahtavaa isää. Hänelle minä täällä vallan luon ja hänelle sen myöskin säilytän.
– Ja itse sitä hänen nimessään hallitset?
– Olenhan hänen uskottu aseensa. Jos pyhä isä tahtoisi minua käyttää aseenaan ainoan autuaaksitekevän uskon levittämisessä vaikkapa samalla tavalla kuin piispa Albertia, joka Riiassa perusti ristin puolesta taistelevan veljeskunnan, olen antautuva hänen välikappaleekseen viimeiseen hengenvetooni asti, – en saa kieltäytyä mistään! Mutta mitään niin suurta en toki usko voivani toimittaa. Ja vaikkapa voisinkin, niin itse tahdon vaipua vähäpätöisyyteeni, olla pelkkä harmaaveli, niinkuin olin ennen piispaksi tulemistani, – kunhan vain kirkon valta vahvistuu ja sen kunnia ja mahti ulotetaan kaikkiin maailman ääriin. Ei, Pietari, en pyydä itselleni palkaksi muuta kuin hamppuköyden, millä vyötän kerjäläisvaippani, – kun pyhä neitsyt käskee, sidon sen heti vyölleni ja luovun kaikesta, kaikesta!
Pieni munkki seisoi yhä rotevan piispan edessä pidellen käsiään hänen hartioillaan, jotka, vaikka piispa istui, ulottuivat miltei hänen matalan rintansa kohdalle. Hän oli terävästi ja tutkivasti, kuin ankara rippi-isä ainakin, katsonut Tuomaan puhuessa häntä silmiin, oli koettanut tutkia hänen salaisimmat ajatuksensa, tunkeutua hänen sydämensä sisimpään pohjaan. Ja värähtämätöntä vilpittömyyttä ja vakavuutta hän oli luullut lukevansa niistä kasvoista, joita hän näin tähysti. Silloin hänen syvällä kiiluvat silmänsä riemusta kirkastuivat, ja ikäänkuin siunaten hän juhlallisesti lausui:
– Siis mene täältä rauhan majasta takaisin maailmaan, riennä suuriin toimiisi ja vie täältä sielussasi sisällinen rauha mukanasi. Tee työtäsi omalla alallasi, koska uskosi ja vakaumuksesi on niin luja, me kiertävinä saarnaajina sitä hiljaisuudessa parsimme, yhteinenhän päämäärämme on. Mutta palatkaamme vaikeilta retkiltämme aina tänne saamaan vahvistusta ja rohkeutta, palaa sinäkin, jos maailmalla rauhasi särkyisi, tänne rukoilemaan Neitsyt Maarialta nöyrää mieltä ja sielullesi eheyttä.
Hento, teräväkatseinen mies kokosi harmaan vaippansa liepeet ja lähti, vielä jäähyväisiksi piispalle päätään nyökäyttäen. Yö olikin jo kulunut myöhäiseksi. Äänetöntä oli kaikki, tyynen talviyön rauha peitti sankan, jylhän metsän ja sen keskessä piiloilevan pienen erakkojen majan. Rauha, täydellinen rauha täytti vanhan piispankin mielen hänen istuessaan siinä nyt yksin kovalla laverillaan, yhä vielä äskeisen keskustelun synnyttämän, varman ja sopusointuisen mielialan vallassa. Hän oli nyt valmistanut itsensä, nyt oli toiminta taas alkava. Vuosittain oli hänellä tapana tulla paaston aikana muutamiksi viikoiksi vanhaa, rakasta munkkielämää viettämään siihen pieneen luostarintapaiseen laitokseen, jonka hän oli perustanut metsään lähelle Aurajoen suuta. Oli niin virkistävää saada sotamelskeistä ja hallintohuolista syrjässä viettää hetkinen itseään varten, syventyä asioihin, miettiä, lukea rauhassa pyhiä kirjoja ja harjoittaa hartautta, sitten sitä vahvistuneempana ja tarmokkaampana taas töihin puuttuakseen. Ja hän tunsikin nyt taas, kun se lepoaika oli mennyt, uutta varmuutta, jäntevyyttä ja turvallisuutta mielessään, – hän sitä tarvitsikin, sillä koko hänen tarmoaan nyt kysyttiin.
Hetken vielä istuttuaan pöydän edessä, suurta kirjaansa lukien, Tuomas nousi, polvistui jumalanäidin kuvan eteen ja rukoili siinä kauan. Hän tahtoi paljastaa pyhälle neitsyelle sydämensä ja sen sisäiset aikomukset ja tarkoitukset, esittää, kuinka ne tarkoittivat yksinomaan Jumalan valtakuntaa ja sen kunniaa ja suuruutta, ja hän rukoili niille entistä kannatusta ja siunausta. Valtoimenaan, kaikkine tuumineen ja tunteineen tahtoi hän heittäytyä äitijumalan helmaan. Ja vahvistuneena, levollisena hän nousi ja meni laverilleen maata. Kohta hän nukkuikin.
Unessa hänen mielikuvansa yhä kävivät samaan suuntaan kuin valvoessa: kirkon vallan laajentuminen pohjolassa, Karjalan sotaisen heimon kukistaminen, ristin pystyttäminen lumisten tunturien äärimmäiselle harjalle – ne tuumat hänen mielessään yhä nukkuessakin kiertelivät. Ja hän oli istuvinaan korskean, mustan ratsunsa selässä johtaen sotajoukkoaan Pohjan pakanoita vastaan. Maltitonna hän itse ajoi edellä pitkin lumen peittämää kangasta, tuskitellen, että toiset häntä niin hitaasti seurasivat; eihän tällä tavoin koskaan ehditä päämaaliin, niin hän valitteli, ja ajoi yksin edelle. Pietari Kaukovalta häntä vielä seurasi, mutta hänkin tapansa mukaan hakaltaen ja epäillen ja varoittaen ... ja jo jättäytyy hänkin jäljelle. Mutta Tuomas ajaa edelleen yksin yhä pimenevää pohjolaa kohden; hänen täytyy ehtiä sen sydämeen, hänen täytyy nousta sen valtaistuimelle...
Jo aukenee sakean, pimeän metsän keskestä ihana, vihanta, lämmin lakeikko, ja sen takalistolla on kukkia ja köynnöksiä kasvavalla mäellä komea, valoisa linna, jonka harja pilviä hipoo. Sinne hän suoraan ajaa, ja sen edustalla lukuisat valkopukuiset ritarit häntä kumartaen tervehtivät ja saattavat hänet suureen linnansaliin, jonka seiniltä ja orsilta säteilee hopea ja kulta. He ohjaavat hänet kohdastaan ylös valtaistuimelle, jonka juurella seisoo loistava parvi hengellisiä ja maallisia ruhtinaita, piispoja, ritareita ja käännytettyjä pakanapäälliköitä, kaikilla rinnassaan valkoinen risti ja otsalla nöyryyden merkki.
Ja Tuomaasta tämä kaikki on aivan luonnostaan lankeavaa, hänelle kuuluvaa: noin valoisaa, noin rikasta, noin korkeaa hän on tavoitellutkin, ja voittajana, ruhtinaana hän nyt valtiaan istuimella istuu. Ja hänen päähänsä tuodaan kultainen kruunu ja käteen hohtava valtikka, ja sillä hän viittaa palvelijoita eteensä, antaakseen heille käskyjään. He palvelevat häntä kaikki, hiljaa ja nöyrästi, eikä ainoastaan ihmiset, vaan myöskin puut, pilvet ja kalliot, jotka takalistolla välkkyvät. Hän on voittanut tämän taivaan, loistavan, ikuisen taivaan, ja siksi häntä kaikki luonnossa tottelee.
Mutta alempana pilarien lomissa, ikäänkuin linnan eteisessä, seisoo samettipukuisten, hopeahelyisten herrain ja rouvain takana köyhä, ryysyihin puettu nainen, sylissään pieni lapsi. Sieltä eteisestä, ikäänkuin naisen ympäriltä, tulvaa kirkas valovirta, joka häikäisee kaikkien silmiä ja vetää puoleensa Tuomaankin katseen. Hän huomaa naisen, kutsuu hänet eteensä.
– Kuka olet sinä ja mitä tahdot? kysyy Tuomas, katsellen paheksuen naisen huonoa asua.
Mutta nainen ei vastaa. Hänen kasvonsa ovat kalpeat ja surullisen näköiset, ja hän kääntää, valtaistuimen luo tullessaan, päänsä poispäin. Mutta valo liekitsee hänen päänsä ympärillä ja lapsen pään ympärillä, ja sydän säpsähtää Tuomaan povessa. Sillä sehän on pyhä neitsyt, tuo köyhä nainen, joka ryysyissä hänen edessään seisoo ja kasvonsa hänestä kääntää.
– Äiti Jumalan, valtaistuimella istuja huoahtaa hiljaa, – miksi ryysyissä linnaani saavut? Mistä minua nuhtelet, millä olen tahtosi rikkonut?
– Olet unohtanut jotakin voittaessasi, vastaa nainen yhä poispäin kääntyneenä.
– Mitä, pyhä neitsyt, mitä?
– Sinua kaikki kumartavat, mutta rintaasi et saa rauhaa. Ja sinä tiedät, miksi et saa.
– Miksi, en tiedä sitä, sano...
– Siksi, että itsekkyyttä piilee sydämesi pohjalla, vaikka koetat minultakin kätkeä sen. Tätä loistoa, tätä valtikkaa olet tavoitellut, itseäsi olet palvellut, kirkon ja minut olet syrjäyttänyt...
Tuomaan päätä huimasi, hän ei sitä syytöstä todeksi tunnustanut, hän tahtoi kieltää sen, kieltää jyrkästi ja hän huudahti:
– Ei, se ei ole totta, et olekaan Jumalan äiti sinä; sillä häntä, juuri häntä minä palvelen.
Ja hän ojensi kätensä, viitatakseen valtikallaan palvelijoilleen, että veisivät ryysyisen naisen pois. Mutta samassa tämä käänsi tuokioksi kasvonsa Tuomaan puoleen, loi häneen yhden ainoan silmäyksen, ja valtikka putosi käskijän kädestä. Sillä hän oli nähnyt naisen silmät; ne olivat niin suuret ja kauniit, mutta niiden kirkkaus oli kyynelten peittämä, niin lempeät ja armaat, mutta niiden lempeyden verhosi syvä suru. Kerran vain hän oli katsahtanut Tuomaaseen, mutta murtuneena tämä painoi päänsä alas, ja poissa oli mielen uhka ja jäykkyys, ja kruunu vieri maahan hänen päästään ja istuin horjui hänen allaan. Seuraavassa tuokiossa ryysyinen nainen oli poistunut, ja samalla sammui kirkas valo, kuulumattomiin katosi kiiltävä linna ja kylmä pimeys peitti yksinäisen, avuttomaksi hylätyn miehen. Ääretön tuska täytti Tuomaan sydämen; hän tahtoi huutaa armoa, hän tahtoi juosta nöyränä ryysyisen naisen luo ja heittäytyä hänen jalkoihinsa, mutta hän ei nähnyt enää ketään, ei muuta kuin aution tyhjyyden ja pimeyden...
Tuomas piispa herää laverillaan ja kuumat hikikarpalot pursuvat hänen otsaltaan. Hän koettaa repiä silmiään auemmas, nähdäkseen vielä äskeistä loistoa, hän terästää korvansa, kuullakseen vielä äskeisiä ääniä, mutta hänen ympärillään on kaikki pimeää ja äänetöntä, ja se hiljaisuus on raskas ja syvä; ainoastaan hänen sielussaan raivoaa äänekäs hätä. Viskautuen hän juoksee vuoteeltaan ja painautuu taas polvilleen jumalanäidin kuvan eteen.
– Mitä tahdot minulle ilmoittaa, Neitsyt Maaria, huudahtaa hän ääneensä, – mitä minulta vaadit? Olenko sittenkin pettänyt itseni ja sinut, eikö olekaan aikeeni vilpitön ja puhdas, eikö ole kirkon kunnia korkein päämääräni? Liha, liha, vietteletkö minut sittenkin tahraamaan kaiken pyhyyden, vietkö syntisine pyyteinesi minut iankaikkiseen kadotukseen ja työni kiroukseen ja tuomioon?
Ja hän nousee pimeässä komerossaan, viskaa karkean vaipan päältään, ottaa ruoskan vuoteensa alta ja suomii sillä alastomia hartioitaan ja jäseniään, lyö hädistyneen miehen voimalla, siten ruumistaan rankaisemalla lieventääkseen sielunsa pohjatonta tuskaa. Hän ruoskii itseään, kunnes kirvelevä iho verestää ja jäsenet vähitellen herpautuvat ja hän voimatonna vaipuu pyhän neitsyen kuvan eteen. Siinä hän vielä nyyhkien rukoilee, ja vedet virtaavat silmistä miehisen miehen.
Ja rukoillessaan hän koettaa rehellisesti tutkiskella, mistä se itsekkyyden ja oman kunnian siemen olisi kotoisin, josta pyhä äiti häntä varoitti ja jota hän ei nyt uskaltanut kieltää. Ei hän ollut sitä tuntenut, kun hän kotimaassaan, kaukana Skotlannissa, meni luostariin köyhäksi munkiksi, tietäen, ettei hän, aviottomana syntyneenä, halveksittuna lehtolapsena, kelpaa edes halvimmaksi opettajaksi seurakuntaan. Mutta Rooman isä oli hänet kumminkin kutsunut aseekseen ja hänet korkeaan luottamukseen valinnut, – siitäkö hyvyydestä palkaksi oli itsekkyyden intohimo hänen sydämeensä salaa hiipinyt ja vietellyt hänet korkeimman nimessä omaa kunniaansa ajattelemaan...?
Hartaasti hän rukoilee:
– Kitke se pois, opasta minut oikeaan, anna minulle voimaa hallita salaa hiipivät himoni, taikka kaada minut armollasi maahan, jos olen arvoton aseeksesi. Sinun käsiisi antaudun; jos minulle apusi suot, salli minun jatkaa työtäni sinun kunniaksesi, mutta anna minulle merkki armostasi, niinkuin annoit ennen...
Taas ruoskii itseään yksinäinen mies ja rukoilee armon merkkiä. Hän on monesti ennen, näin sielunsa hädässä ollessaan, samoin tehnyt, ja silloin hänestä on näyttänyt, kuin jumalanäidin kuvan maalatut kasvot ja silmät olisivat saaneet ikäänkuin elävän, lempeän loisteen. Sitä laupeata valoa hän nytkin hartaasti rukoillen odottaa todistukseksi siitä, että hän vielä pyhän neitsyen armoa nauttii.
Ja katso! Säde sarastavaa kevättalven päivää tunkeutuu laen räppänästä erakon koppiin ja luo kalpean heijastuksen myöskin sille pimeälle seinälle, jossa jumalanäidin kuva on. Uupuneen rukoilijan silmissä näyttävät neitsyen kasvot kirkastuvan ja sulavan lempeämmiksi, – sen silmissä on laupeutta ja armoa. Ja rukoilijan tuskaan uupunut sielu löytää siitä lohdutusta ja lievitystä, ja hän kiittää nöyryydessä Neitsyt Maariaa tästä uudesta armosta, jonka hän on osakseen saanut.
Yö oli kulunut, kun yksinäinen rukoilija kalpeana ja verestävin silmin pyhän kuvan edestä vihdoin nousi. Hän avasi oven selälleen ja hengitti aamun raikasta ilmaa. Keväinen päivä oli valjennut, aurinko teki nousuaan, hänen oli aika lähteä taipaleelle, lepomajastaan pois taistelevaan maailmaan. Mutta se uhmaileva varmuus, joka hänet vielä illalla täytti hänen puhuessaan suurista aikeistaan ja suunnitelmistaan, se oli nyt poissa, ja melkein viivähdellen ja arastellen hän, pukeuduttuaan ja vyön uumilleen sidottuaan, hiipi kopistaan ulos. – Ankara oli ollut varoitus, jonka hän unissaan oli saanut. Mitähän jos hän jäisikin tänne unohdettuna erakkona hoitamaan sielunsa puhtautta ja luopuisi kaikesta muusta, – sellainen epäilys hänessä heräsi, ja hän katseli kaihoten rauhan miesten nukkuvaa majaa, josta hän oli lähdössä. Mutta hän torjui pois sen heikkouden: hänelle oli korkea toimi uskottu, hän oli asetettu taistelevan kirkon eturinnan soturiksi, hänen täytyi itseään muistamatta täyttää tehtävänsä, täyttää se loppuun saakka.
Hän käveli talliin, haki sieltä ratsunsa, satuloitsi sen ja talutti portille. Mutta hän ei noussut nyt tuon uljaan mustan juoksijansa selkään; halki kinoksien hän verkalleen käveli, taluttaen hevostaan ohjaksista pitkin kuperaa keväistä polkua, jossa jalka usein livetti. Hän ikäänkuin arkaili satulaan nousta, se hänestä liiaksi muistutti tuota äskeistä unta, tuota loistavaa ratsastusta suuruuteen ja valtaan. Nöyränä, halpana hän tahtoi matkansa kulkea ja itselleen kunniaa ja mukavuutta pyytämättä suorittaa tehtävänsä niinkuin korkeuden palvelija ainakin.
Siksi hän nyt jalan hiljalleen astui metsäpolkua pitkin. Ja niin ankarat, niin vakavat olivat hänen kasvojensa piirteet hänen kävellessään, että ne näyttivät kuin kiveen veistetyiltä, ja hänen silmänsä palo oli niin hehkuva, kuin hän olisi koettanut lävistää taivaanrannan, johon hän tähysteli. Taistelun maininkeja riehui hänen rinnassaan, eikä hänen mielensä tahtonut täysin rauhoittua, vaikka hän kuinka usein olisi itselleen todistanut, että hänen velvollisuutensa kutsui häntä Jumalan valtakuntaa levittämään ja ettei hän siihen työhön käydessään saanut mitään empiä eikä mitään arastella.
Pitkäksi venyi tänään matka metsän halki, jonka korkeiden puiden lomitse aurinko vähitellen nousi paistamaan tielle, kullattuaan ensin ylimmät latvat. Vihdoin harveni metsä, päivän kilo pisti kulkijan silmiin, laaja, lumipeitteinen aavikko oli helakan valkoisena edessä. Sen keskitse kaareili joen jääpeitteinen uoma tummahtavana vyönä, ja joen toiselta rannalta taas siinsi matalarakennuksinen, harmaa kylä, josta savu aamun tyynessä melkein kohtisuoraan taivasta kohden nousi. Mutta vielä etäämpää, joen suistosta, jossa oli rivittäin tavara-aittoja ja suojuksia virran kummallakin kaltaalla, sieltä näkyi jo tänä aikaisena aamuhetkenä virkeää liikettä ja toimeliaisuutta.
Tuomas pysähtyi tuokioksi sitä katsomaan; se vaikutti vilkastuttavasti hänen mieleensä. Siellä kilkkavat kirveet ja ritisevät sahanterät, kun aluksia korjataan merikuntoon pian alkavaa purjehduskautta varten; toisia, vanhoja, tervataan ja tihennetään, toisia, uusia telakkapuilla veistetään, – se kajahti miellyttävältä piispan korvaan. Sillä tuollaista toimeliaisuutta hän suosi, ja hän ajatteli, että vielä useammat kirveet siellä pian kalskavat, kunhan hänen asiansa sille kannalle ehtivät. Ja hänen sitä ajatellessaan veri lähti taas nopeammin kiertämään suonissa valvoneen miehen, jäsenet tuntuivat vetreytyvän ja raskas pää keveni ja selkeni. Niin suuret tehtävät ovat nyt edessä, ajatteli hän, aika kiirehtii, se vaatii häneltä niin paljon tointa ja tarmoa, miksi hän vitkastelee? Ja kahta reippaampaa ja joutuisampaa oli nyt hänen kävelynsä, kun hän jälleen rupesi taluttamaan ratsuaan jokiahdetta pitkin.
Hän astui pysähtymättä kylän ohi. Pihoilta kuului halkojen hakkuuta, naiset juoksivat siellä puuhissaan tuvan ja ometan väliä ja miehet juottivat kaivolla hevosiaan ajoon lähtiessään. Elämää, työtä! Ja hänkö yksin, jolta enin tointa kysyttiin, hänkö epäili ja vitkasteli hatarain unennäköjen takia – ei, hentojen haaveiden aika oli nyt taas päättynyt ja käsissä oli vakava työrupeama. Vaivoin malttoi piispa enää kylän ohi ehdittyään maassa pysyä, hän silmäili jo kaivaten satulaansa ja koetti jalustimien solkia, mutta vielä hillitsi hän kiihkonsa, astui jalan.
Metsään painui taas tie, ja siellä ehätti hän yksinäisen kulkijan, nuoren naisen, joka ripein askelin hänkin ja iloisesti laulellen vakka kädessä asteli samaan suuntaan kuin piispa.
– Minne matka noin iloisella kulkijalla? – kysyi piispa kohdalle ehdittyään.
– Linnaan on matka, nainen vastasi.
– Vai linnaan. Kenelle sinulla sinne on asiaa?
– Onpa asiaa, kun mieheni on siellä. Hän on eilen palannut partioretkeltä ja nyt kiirehdin häntä tapaamaan.
– Kuka on miehesi?
– Ohto.
– Joka kasteessa sai nimen Otto. Mutta olkoon Ohto!
Linna, partioretki, Ohto – liian eläviä mielikuvia virkosi vanhan piispan mieleen, hän ei voinut enää pidättää haluaan ehtiä pian sinne linnaan, toimintansa paikoille, eikä hän välittänyt sitä pidättää – miksi hän oikeastaan tuhlasikin aikaansa astumiseen! Ketterästi kuin nuorukainen hän viskautui satulaan ja kiinnitti ohjakset tottuneella kädellä. Ja virmasti voimakas ratsu, joka nyt vasta sekin tunsi varsinaisen toimensa alkaneen, läksi kiidättämään tuttua taakkaansa metsän halki ja sitten joen jäätä pitkin. Nyt tunsi ratsastajakin olevansa oikeassa asemassaan; hän nytkyi notkeasti hevosen juoksun mukaan, rinta pullistui, sieraimet laajenivat ja jäseniin tuntui tulevan terästä. Hän antoi vankan mustansa valtoimenaan ravata ja kiiti niin ohi asuttujen ja metsäisten rantojen, jotka kuin vilahdellen sivulle jäivät. Ilma oli niin raikas ja puhdas, aamu niin terve ja kirkas, – nyt hän sen huomasi, – ja kuta enemmän hän ratsastuksesta lämpeni, sitä selvempänä hohti pää, sitä vapaammin liiti ajatus, kooten yhteen monet erillään lepattaneet langat. Suuri tehtävä, laaja ohjelma oli taas eheänä, varmana ja tarkkapiirteisenä hänen edessään, eikä sitä enää himmentänyt epäilyksen muistokaan. – Elämään, toimintaan!
Taas vaihtui uusia kuvia ratsastajan eteen. Siinä oli jyrkällä törmällä korkea rakennus, torni katolla, risti tornin huipussa – Rantamäen kirkko, jonka hän itse siihen piispanistuimensa viereen oli rakentanut. Sen kupeella olivat rannalla piispan ja tuomioherrain ja kaniikkien asuinrakennukset, – mataloita, pieniä tupia ne olivat, mutta ne herättivät silti hänessä ylpeyttä ja iloa, sillä kristikunnan ahjona ja keskustana tässä kaukaisessa maassa ne siinä olivat, siihen hän oli sijoittanut Suomen kirkon sydämen. – Tuomas ajoi ylös törmälle. Siellä oli kaikki vielä äänetöntä. Piispa itse ei ole kotona, harvoin hän tässä piispantalossa kotona onkaan, linnassa hän asuu, – ja tuomioherrat ja kaniikit, ne laiskurit, ne tietysti tapansa mukaan nukkuvat pitkälle aamuun asti... Ratsastajan kulmakarvat rypistyivät ja hän pidätti jo hieman hevostaan tuumien poiketa sisään herättämään nukkuvaa tuomiokapituliaan. Mutta taas laski hän ohjakset valloilleen ja karautti ohi kirkon ja pappilain, – hänellä ei ollut nyt aikaa sellaiseen pieneen kotikuriin, suuremmat hankkeet häntä kiirehtivät korkeampiin tehtäviin.
Mutta nyt jo näkyikin hänen matkansa päämäärä tuolta etäältä, siintäen jyhkeänä korkealta kunnaalta, ja hän kiirehti, metsästä esiin ratsastaessaan, yhä heponsa hyvää vauhtia. Yksinäisen, jyrkkärinteisen ja tasalakisen kallion laella lähellä Aurajoen rantaa oli vankka, harmaakivinen linna, jonka mantereenpuoleisesta päästä ylpeänä kohosi paksu, pyöreä torni, näkyen kauas yli metsänkin ja halliten laajalti ympäristöään. Ulommas kallion ympäri oli suurista kivistä rakennettu muuri, jonka päällä vielä oli hirsisalvos; muurin keskellä oleva raskas, hirsistä salvettu portti oli kiinni, ja muuria kiertävän kaivoksen yli vievä laskusilta oli pystyyn nostettu. Umpinaiset olivat linnan seinät, jotka kohosivat pystyyn jyrkältä kalliolta, sisältä ei näkynyt mitään; ainoastaan tornin laella edestakaisin asteleva vartija kuvastui jo kaukaa selvästi kevätaamun kirkasta taivasta vastaan.
Sitä kohden kiirehti yksinäinen ratsastaja, ja hänen rintansa paisui ja silmänsä kiilsi sitä lähestyessään. Sillä tämä oli se luja turvapaikka, jonka hän oli rakennuttanut valloittamansa maan ja siihen kylvämänsä uuden uskon selkärangaksi ja josta hän hallitsi alistettua kansaa ja kuritti uppiniskaisia pakanoita. Sieltä hän oli retkensä ja käännytystyönsä menestyksellisesti johtanut ja sieltä pitäen hän aikoi nytkin yhä laajenevat tuumansa toteuttaa.
Huuruava ratsu pysähtyi nostosillan eteen, joka samassa jo vitjoillaan ritisten laskeusikin tulijan sisään päästä, – vartijat olivat jo etäältä tunteneet tulijan linnan ankaraksi isännäksi. Piispa karautti avatusta portista sisään, viskausi satulasta ja heitti hevosensa siihen palvelijain hoidettavaksi. Terävän, tarkastavan katseen hän loi ympärilleen, ja kaikki pihalla olijat tervehtivät häntä paljastaen päänsä. Mutta sanaakaan puhumatta Tuomas nousi portaita sisäpihaan ja kiirehti suoraan omaan erikoiseen piispanrakennukseensa. Siellä hän nopeasti kiskaisi vyön uumiltaan, riisui pois karkean, harmaan kauhtanansa, heitti lammasnahkaisen lakkinsa naulaan – sen puvun aika oli nyt ohi. Peseydyttyään ja ajeltuaan pois luostarissa vapaasti kasvaneen karkean parransänkensä rupesi hän, kasvoiltaan nuortuneena, pukeutumaan. Hän heitti ylleen näädännahkoilla rikkaasti reunustetun, mustan, väljän piispantakkinsa, jonka sametti valahti pehmoisiin, kauniisiin laskoksiin, pujotti kaulaansa paksut vitjat, joista suuri kultaristi riippui, ja sovitti päähänsä korkean, ristiotsaisen, hopealla runsaasti kirjaillun hiippansa. Mutta jalkoihinsa hän veti leveävartiset, kilisevillä kannuksilla varustetut sotilassaappaat, ja vyölleen, piispan vaippansa alle, hän vyötti raskaan miekan.
Sitä tehdessään hänen pitkä, uljas vartalonsa ikäänkuin vieläkin oikesi ja kasvoi, hänen kasvoilleen levisi itsetietoisen hallitsijan mahtava, juhlallinen ilme, ja hänen silmiinsä asettui tottelevaisuutta vaativan käskijän varma katse. Samalla hänen mielensäkin tuntui pukeutuvan uuteen asuun, siihen tuli uutta pontta ja varmuutta. Ja vartalo suorana ja pää pystyssä, ryhdiltään arvokkaana ja kasvoiltaan vakavana, hän astui verkkaisin askelin huoneistaan ja käveli linnan suureen arkitupaan.
Hän oli taas Suomen piispa Tuomas, soturi ja pappi.
II.
Suuri oli piispanlinnan yhteinen arkitupa: pituutta kymmenen syltä ja leveyttä melkein saman verran. Keskessä oli mahtava kiviuuni, jonka avonaisessa, korkeassa pesässä miehenmittaiset honkapölkyt palaa roihusivat valaisten tuon väljän, muuten umpinaisen suojan. Tuvan seinämiä kiersi ympäriinsä kiintonaiseksi rakennettu rahi, joka oli tehty kahtia halkaistuista jättiläispetäjistä, ja samasta rakennusaineesta veistetty pöytä ulottui tuvan perällä melkein seinästä seinään. Vieri viereensä oli seinäin naulapuille ripustettu aseita, teräsjousia ja leveihin puuhuotriin pistettyjä miekkoja, keihäitä ja viiniä, kypäriä ja kilpiä. Satuloita ja ratsusaappaita oli penkkien alla ja pitkin lattioita, ja niitä miehistä toiset siellä korjailivat ja voitelivat, toisten hioessa aseitaan ja solkivöitään kiillottaessa. Sotaista joukkoa kuhisi joka kolkassa. Toiset, retkiltä palanneet miehet, nukkuivat raskaasti kuorsaten pitkin raheja, toiset taas sonnustautuivat retkille lähtemään. Äänekästä surinaa ja raskaiden askelten astuntaa kaikui lakkaamatta tuossa suuressa tuvassa, ja miesten puheisiin ja huutoihin sekautui naisten kimeämpi ääni, he kun siellä karsinassa taikinaa alustivat ja olutta panivat ja hoitivat liedellä suuressa padassa kiehuvaa aamukeittoa taikka sulloivat evästä suuriin kontteihin.
Mutta äkkiä vaikeni hälinä ja huuto tuvassa, kun piispan pitkä vartalo ilmestyi ovelle ja hänen hiippansa hopea ja ristinsä kulta välähti pystyvalkean hohteessa. Naiset vetäytyivät uunin luo ääneti askaroimaan ja miehet antoivat työaseensa levätä ja tervehtivät kunnioittaen isäntäänsä. Mutta pöydän takaa nousi haarniskaan puettu, roteva soturi, joka oli pöydälle laskenut raskaan, sulkaniekan kypäränsä ja jonka hikisessä tukassa vielä oli sen jäljiltä syvä vako, nousi ja astui kannukset kalisten piispaa vastaan ja tervehti häntä tuttavallisesti ja iloisesti, niin että sydämellinen hymy kirkasti hänen ruskeat, arpiset kasvonsa.
Tuomas oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja loi pikaisen katseen ympärilleen. Hän teki tupaan astuttuaan heti saman havainnon, minkä hän jo pihalla yhdellä silmäyksellä oli tehnyt. Siellä olivat toiset juottaneet hikisiä ratsujaan, toiset satuloineet tallista vasta talutettuja kiiltokarvoja; täällä nyt toiset riisuivat märkiä vaatteitaan orsille kuivamaan ja toiset pukeutuivat sotatamineihinsa. Jotakin harvinaisempaa ja tärkeämpää oli tapahtunut, sen hän heti älysi. Ja sen vuoksi hän kohta, muitta tervehdyksittä, kysyi vastaansa astuvalta haarniskoidulta mieheltä:
– No, Belgerd, mitä on tapahtunut?
– Paljon, Tuomas, vastasi soturi kaikuvalla äänellä. – Hämäläiset ovat taas nousseet aseisiin.
Tuomas kohautti hieman hartioitaan ja istahti tyynesti rahille.
– Mutta sehän toki ei ole mitään harvinaista, he nousevat ja kukistuvat vähän väliä. Oletteko jo riistäneet heiltä aseet pois?
– Kapinaa kestää vielä, ja se on tällä kertaa tavallista vaarallisempaa laatua, soturi vastasi varsin vakavana. – Hämäläiset ovat nyt aivan miehissä liikkeellä, mutta he eivät kapinoi edes yksin, karjalaisia on mukana niissä lukuisissa parvissa, jotka ovat meidän rintamaillemme hyökänneet.
Tämä tieto sai Tuomaan vilkastumaan.
– Vai karjalaisia, oletko siitä varma?
– Ei ole siitä epäilystä. Noita pitkiä, valkomekkoisia suksimiehiä on retkeillyt täällä rannikolla asti ja retkeilee yhä, olemme heidät hyvinkin tunteneet.
Levollisena, joskin vakavana ja miettiväisenä, Tuomas kuunteli näitä poissaolonsa aikana sattuneita tapauksia. Hänen kasvojensa ilmeestä ei saattanut huomata, että nuo uutiset puhjenneesta vaarallisesta kapinasta olisivat häntä huolettaneet taikka suututtaneet, päinvastoin vilahti toisinaan melkein kuin jonkinlaisia tyytyväisyyden väreitä hänen silmissään. Roteva soturi, joka näitä kertoi ja joka ei suinkaan arastellut kahakoita eikä partioretkiä, katseli ihmetellen tuota piispan tyyneyttä, se häntä melkein loukkasi, ja sen vuoksi hän, tuokion vaiti oltuaan, lisäsi:
– Viimeksi tänään palasin miesjoukon kanssa kapinoitsijoita ahdistamasta. Ne miehet eivät ole tottumattomia pikkukahakoihin, he voivat todistaa, mitä laatua tämä kapina on.
Silloin Tuomas äkkiä tempautui irti mietteistään, hymähti ystävällisemmin ja virkkoi:
– Uskon sinua täydelleen, Belgerd. Vai uskaltaa Häme vieläkin kerran nostaa päätään! Kerrohan lähemmin, miten kapina alkoi ja miten sitä on jatkunut.
Belgerd, linnanvanhin, joka oli piispan aseväen päällikkö ja hänen linnansa hoitaja, kuvasi nyt lyhyin, reippain piirtein, miten linnaan ensiksi rupesi kuulumaan hätääntyneitä viestejä Hämeestä. Sinne lähetettyjä verottajia ja saarnamiehiä, jotka olivat suksilla paenneet aseisiin nousseiden käsistä, saapui henkensä hädässä sisämaasta, ja he kertoivat kaikki, että hämäläiset koko laajalla asuma-alueellaan olivat yhteen aikaan ja yht'äkkiä hyökänneet kaikkien heidän kyliinsä asettuneiden vieraiden kimppuun, kurikoineet kuoliaiksi toisia ja toisia upottaneet avantoihin, – säälittä ja armotta, kenet vain olivat käsiinsä saaneet. He olivat jälleen pakanuuteensa luopuneet, ja hurjistuneina he olivat silponeet pappeja ja käärineet heitä olkiin ja sytyttäneet nämä elävät lyhteet palamaan ja ilkkuneet rovioiden ympärillä. Kasteessaan pysyneiden naapuriensa pirtteihin tunkeutuen hurjat joukot kaatoivat talon harjalle pystytetyt ristit, ja silloin useimmat kastetut heitä mielisuosiolla seurasivat vanhoihin pyhiin lehtoihin, joissa he kohta uhrasivat pakanallisille hengille, siten rististä luopuen; ja he huuhtoivat pyhillä lähteillään kasteensa pois ja yhtyivät aseellisiin joukkoihin. Mutta jos ken kastetuista ei sitä tahtonut tehdä, niin hänet pakotettiin juoksemaan uhripuiden ympärillä, kunnes hän väsymyksestä hengetönnä vaipui maahan. Ja kristittyjen kastettuja lapsia he ryöstivät näiden kotoa ja veivät velhojensa noiduttaviksi. Yleensä he tällä kertaa esiintyivät tavattoman vimmaisesti, ikäänkuin äärimmilleen ponnistaen voimansa ja vihansa, vapautuakseen ristin ikeestä. Kaikki Hämeen asekuntoiset miehet kokoontuivat sitten sotaisiin partiojoukkoihin, ja he kutsuivat karjalaisia suksimiehiä avukseen. Ja kotikylänsä ensiksi kristityistä puhdistettuaan he lähtivät hiihtämään rannikolle päin, polttaen ja ryöstäen jokaisen talon, jonka harjalla he ristinmerkin tunsivat. Ja monet rannikollakin luopuivat kasteestaan ja uhrasivat pakanain seurassa vanhoissa karsikoissaan; toiset sen tekivät pelosta ja pakosta, toiset halulla ja ilolla.
Yhä vain hievahtamattomin kasvoin piispa kuunteli tätä kertomusta. Linnanpäällikön vaiettua hän virkkoi kuin itsekseen:
– Niinpä niin, ne karjalaiset tekevät työmme täällä aina epävarmaksi. Ja karjalaisten takana on taas muita.
Mutta käännähtäen Belgerdin puoleen hän kysyi sitten äkkiä:
– Entä te, mitä teitte kapinoiville hämäläisille?
– Minä lähdin tietysti ratsuväen kanssa heti heitä vastaan, hain heitä mistä luulin löytäväni. Mutta sepä tässä taistelussa onkin kirottua: ota kiinni kärppä kiven kolosta! He retkeilivät pienissä parvissa, hiihtivät milloin edessämme, milloin takanamme; toisia heistä tunkeutui pohjoiseen Ulvilaan saakka, toisia kierteli etelämpää rannikolle. Muutamia parvia ajoin takaisin, mutta minun täytyi palata tänne linnaan, kun sain viestejä, että toiset sill'aikaa jo sitä uhkailivat.
– Tätäkö linnaa, – oletko päästäsi vialla?
– Tästä ovat pakanat hiihtäneet parin neljänneksen päästä, ja kirkolle lahjoitetuista kartanoista ovat he karjan ryöstäneet.
Jo näytti piispakin suutahtavan tuota kuullessaan, ja hiukan kärsimättömästi hän virkahti:
– Entä sitten?
– Sen jälkeen olemme joka päivä pienemmin partiojoukoin ajaneet kapinoitsijoita takaa, mutta väkemme uupuu, se ei riitä, en tiedä, miten saamme tämän kapinan kukistetuksi.
Mutta piispa hymähti puolittain pilkallisesti ja taputti haarniskoitua ystäväänsä olalle:
– Niin vähiin ei toki voimamme uupune, sinä vanha sotakarhu! Kapina on tietysti tyyten tukahdutettava, – emmehän me ennen kahakoita karttaneet.
Puna nousi soturin poskille ja miekka helähti, kun hän sen kahvaan tarttui.
– En karta kahakoita, kun vain saisin avoimessa ottelussa tapella. Mutta metsää myöten hiipivää vihollista vastaan, jota en saa käsiini, on tukalaa taistella. Ja pahinta kaikesta on se, ettei tiedä, missä kaikkialla vihollisia on.
– Mitä tarkoitat?
– Tämä kristitty rannikon kansa näyttää salaa suosivan vihollista, se auttaa sitä, missä uskaltaa ja voi, – tähän kristittyyn seurakuntaan ei ole paljon luottamista...
Tuomas nousi ja katkaisi kädenliikkeellä linnanvanhimman kuvauksen. Tuo viittaus linnan lähimmän väestön epäluotettavuuteen tuntui hänestä moitteelta häntä itseään vastaan: hän ei muka ollut juurruttanut ristin oppia siihen kyllin syvälle. Tuota valitusta hän ei tahtonut kuulla, – kansa pysyi kyllä tottelevaisena, kunhan sitä pidettiin tarpeellisessa kurissa. Hän astui pari kierrosta hyvin kiihkeänä lattian poikki, pysähtyi sitten Belgerdin eteen ja virkkoi vihaisin äänin:
– Te olette väärästä päästä käyneet tätä kapinaa kukistamaan, liian lempeästi, liian pehmeästi, siinä koko vika. Teidän ei pidä lähteä vihollista metsistä hakemaan, vaan heidän omista kylistään ja kodeistaan. Siellä talot tuleen ja uppiniskaiset seipääseen! – ei saa säästää ketään, joka ei kohta taivu ristiä kumartamaan. Silloin kyllä palaavat miehet partioista, – se keino tepsii, – ankaruus, julmuus on ainoa, mikä heihin pystyy, mutta se pystyykin varmasti.
Tuvassa olevat miehet kuuntelivat ääneti piispan nuhteita, – he eivät mielestään olleet niitä ansainneet. Mutta Tuomas oli nyt innostunut ja suuttunut, ja hän kysäisi terävästi:
– Oletteko saaneet vankeja?
– Eilen ratsumiehet toivat kymmenkunnan pakanaa mukanaan, vastasi linnanvanhin.
– Hyvä. Kun nyt lähdette liikkeelle, otatte vangit mukaan. Ja ensi paikassa, missä pakanoita tapaatte, teette vangeista lopun...
Tuomas teki kädellään leikkaavan liikkeen ja vaikeni hetkeksi ikäänkuin hengähtämään, – hän huomasi, että miehet eivät häntä täydellisesti hyväksyneet. Ja selittääkseen tarkoituksensa hän jatkoi rauhallisemmin:
– Kapina on kukistettava, meidän on osoitettava luopioille rankaisevaa voimaamme, heidän täytyy meitä pelätä. Meidät on asetettu tänne pyhän kirkon rajavartioina taivuttamaan kaikki kansa ristin oppiin ja ankaruudella ja pakolla kukistamaan ja masentamaan kaikki, jotka yrittävät siitä luopua. Siksipä, jos täällä rannikollakin joku kastetuista luopuu uskostaan taikka salaakaan juonittelee pakanain liitossa, hänet on otettava kiinni ja tuotava tänne linnaan, jossa Tapani hänestä kyllä huolen pitää, – he tietävät jo, mitä se komento merkitsee!
Taas oli piispa kiihtynyt puhumaan jyrisevällä äänellä, niin että suuri pirtti kajahti ja nukkujatkin nousivat unissaan raheiltaan. Ja hän lausui lopuksi:
– Me emme saa olla pehmeitä, silloin kyllä voimamme riittää – ymmärrättekö?
Mutta arpikasvoinen linnan vanhin ei innostunut piispan puheista; hänellä oli jo kokemusta noista molemminpuolisista julmuuksista ja hän tunsi, että noiden alituisten kapinoiden syy oli syvemmällä. Hän vastasi välinpitämättömästi:
– Kyllä, jos tuo sittenkään lopulta tepsinee.
Tuomas katsoi häntä terävästi ja pitkään. Hän oivalsi kyllä, mitä arkaa kohtaa kokenut soturi tarkoitti, – uusi oppi ei ottanut juurtuakseen kansaan. Mutta hän tahtoi ymmärtää hänet toisin ja kääntää huomion laajemmalle. Hän istahti taas, virkkoi:
– Niin, olet oikeassa, Belgerd, nämä retket hämäläisiä vastaan ovat lopultakin kaikki tehottomia ja hyödyttömiä, niin kauan kuin Karjala on kukistamatta. Niin kauan nousevat hämäläiset, vaikka kuinka usein heidät kukistaisimme, aina uudelleen karjalaisten avulla kapinaan, särkevät ristit, hirttävät papit ja uhkaavat seurakuntamme sydäntä. Mutta ole huoletta, kauan he eivät sitä enää tee, siitä me nyt ryhdymme huolta pitämään. Meidän täytyy vihdoinkin saada kirkon valta varmaksi tässä maassa, ja siksi täällä nyt taas alkaakin toisenlainen toiminnan aika, repäisevä aika, Belgerd. Hämeen saatamme kyllä ikipäiviksi rauhalliseksi ja Karjalan myöskin.
Mutta Belgerd rypisti vieläkin epäilevästi silmäkulmiaan, virkahtaen:
– Kunpa vain emme olisi siihen liian vähäväkiset.
Kuuliko sen Tuomas vai eikö hän siitä välittänyt, ainakaan hän ei siihen vastannut, vaan kysäisi yht'äkkiä:
– Kuka lähtee tänään johtamaan partioretkeä vihollista vastaan?
– Ohto.
– Hyvä. Kutsu hänet puheilleni, ennenkuin hän lähtee. – Ja nyt toisiin asioihin. Ovatko lähettiläämme palanneet Riiasta ja Roomasta?
– Ovat. Salkut ovat avaamatta.
– Oikein, tuo ne tänne.
Tuomas viittasi eräälle naispalvelijalle ja käski sytyttää useampia tuohuksia siihen pöydän päähän, johon hän, hänelle kuuluvalle kunniapaikalle, istahti. Tuokion kuluttua linnanvanhin toi tupaan useita suuria, kankeita nahkakääröjä, jotka olivat visusti sidotut ja sinetöidyt. Pikaisin silmäyksin piispa tarkasti noita matkalla kuluneita salkkuja, joihin kankeat pergamentit olivat kätketyt, ja erotti niitä toisistaan. Siinä oli kirjeitä Ruotsista ja Lyypekistä, tavallisia piispainvälisiä asiakirjeitä ... ne hän laski syrjään. Mutta joukossa oli kaksi salkkua, joita hän pitempään katseli ja jotka hän jätti eteensä. Hän viittasi vieressään seisoville sotureille, että he saavat mennä askareihinsa, ja ryhtyi sitten kirjeitä avaamaan.
Toinen niistä oli tullut Vironmaalta, ja siinä oli kalparitarien suurmestarin sinetti, joka kuvasi paljastettua miekkaa. Jotenkin välinpitämättömästi Tuomas mursi tämän sinetin, kehitti paperin auki ja rupesi silmäilemään noita sirosti piirustettuja rivejä. Ja ivansekainen hymy leikki hänen huulillaan. Sillä niin sirosti oli siinä lauseetkin pyöristetty, paljon imartelua, paljon koreita sanoja, mutta sittenkin: sisältö oli melkein tyhjää lörpötystä vain. Tuomasta se suututtikin hymyn sekaan, ja hän puheli itsekseen tuota kirjettä lukiessaan:
– Tiesinhän sen ... se vanha kettu ... pyörittää ja silittää ja kiertää siinä luikertelevassa pyöreydessään itse asiat aivan syrjään, – se on juuri hänen tapaistaan!
Tuomas oli pyytänyt noilta hengellisiltä ritareilta apua taistelussaan pakanallisten suomalaisten käännyttämiseksi ja oli sitä tehdessään viitannut erääseen paavin käskykirjeeseen, jossa tämä kehoitti saksalaisia ja kalparitareita kannattamaan käännytystyötä Suomessa. Sen lisäksi Tuomas oli ehdottanut, että he, kalparitarien suurmestari ja hän, perustaisivat varsinaisen liiton taistellakseen yhdessä ja kukistaakseen kaikki pakanat ja kaikki muutkin, jotka vastustivat Rooman kirkon levenemistä Itämeren partaalla, jossa ritarikunta toimi Viron ja Tuomas piispa Suomen puoleisella rannikolla. Mutta Riian vanha, viisas pääpiispa kiersi ja kielsi kohteliaimmassa muodossa sekä liiton että avun ... hänellä oli muka yllin kyllin huolta omista asioistaan ja monista vihollisistaan ... hän ei voinut tällä kertaa laajentaa toimintaansa muualle ... toivoi, että hänen "miehevä ja voimakas veljensä Suomessa" on suoriutuva vaikeasta tehtävästään kirkon kunniaksi ja voitoksi...
– Niinpä niin, hän pelkää minua, pelkää vaikutustani paavin luona, pelkää kasvavaa valtaani Itämeren äärellä. Hyvä, kiertele ja epäile sinä vielä vastaiseksi, ehkäpä saat sitten varmuutta, jota et odottanutkaan. Ehkäpä tämä toinen salkku jo antaakin enemmän vauhtia!
Jännityksen kasvaessa ja ilmeisesti uteliaana, mutta samalla tyynesti ja kunnioittaen Tuomas kävi tuohon toiseen salkkuun käsiksi. Se oli suljettu suurella, vahvalla vahasinetillä, jossa Pietarin istuimen tunnettavat merkit, ristiinpannut avaimet, olivat kuvattuina, ja hartaasti Tuomas kumarsi päänsä, ennenkuin sen pyhän sinetin mursi. Mutta hänen avattuaan kirjeen hänen silmänsä liukuivat nopeasti pitkin paperikäärön rivejä, ja henkeään pidätellen hän luki sen päästä päähän.
Viimeisellä avovedellä Tuomas oli lähettänyt sanoman Roomaan, kirkon korkealle ruhtinaalle, anoen häneltä apua ja kannatusta taistelussaan Suomen kirkon vihollisia vastaan. Hän oli pyytänyt paavia, toimekasta ja tarmokasta Gregorius IX:tä, kehoittamaan pohjoismaiden kansoja ristiretkelle hämäläisiä ja heidän pakanallisia liittolaisiaan vastaan, koska muuten maahan juurrutettu kirkko ei koskaan päässyt varmasti ja rehevästi kukoistamaan. Hän oli kertonut ponnistuksistaan ja menestyksestään Rooman kirkon levittämisessä, ja hän oli toivonut myöntävää vastausta, – olihan hänen työllään ja nimellään jo siksi vaikutusta paavin luona.
Mutta tämä nyt saapunut paavin kirje, bulla, kumosi kerrassaan hänen hartaimman toivonsa. Se oli kyllä hyväntahtoinen, siinä oli tunnustusta ja kehoitusta, mutta ristiretkeä paavi ei kumminkaan käskenyt panna toimeen, ja siksi se vastaus oli pilassa. Kirjeen alkupuolella Tuomaan kasvot olivat jo iloisiksi kirkastuneet, mutta pian toivon ja pettymyksen pilvet hänen otsallaan vuorotellen risteilivät, ja kun hän loppuun pääsi, harmin puna levisi hänen kasvoilleen. Hän antoi käärön itsekseen räiskähtäen kiertyä kokoon, viskasi sen vihaisesti syrjään, muistamatta, että sen alla oli kirkon päämiehen oma nimikirjoitus, ja huudahti harmistuneena:
– Sitäkö vain, – kauppakielto eikä mitään muuta, siinä koko paavin apu Suomen kirkolle! Se on mitätöntä, – uutta paavia kehutaan voiman mieheksi, mutta tämä on pehmeyttä! – Uudestaan hän otti kirjeen käteensä, luki sen varmuuden vuoksi toistamiseen ja sopotti: – Sellaisella vakavuudella käsketään – mitä? Käsketään kristittyjä kansoja, gotlantilaisia ja lyypekkiläisiä ja muita, olemaan käymättä kauppaa pakanain ja heidän liittolaistensa kanssa, kielletään myymästä näille hevosia ja aseita. Kyllä kai ne karjalaiset ja novgorodilaiset siitä välittävät, – mitä eivät saa ostaa, sen he ryöstävät! Ja Lyypekin saksoilleko ja Gotlannin merirosvoille olisi siitä apua, hekö luopuisivat kaupastaan, joka on heidän elinkeinonsa, tuollaisen kirjeen käskystä – ei koskaan! Pitkät ovat täällä rannikot, Visbyn merimiehet osaavat salaa kulkea – siitä ei tule mitään!
Synkkänä Tuomas istui pöydän päässä, avasi vieläkin käärön ja heitti sen jälleen pöydälle, ja ääneensä hän taas huudahti:
– Ja mitä se meidän asiaamme auttaisi, vaikka saksat luopuisivatkin kaupankäynnistään, – ei pakanuus siitä häviä eikä sellaisin avuin toteudu minun suuri suunnitelmani!
Hän oli kiihkossaan noussut lattialle kävelemään, mutta tuo huudahdus pani hänet yht'äkkiä pysähtymään, hän säpsähti omia ajatuksiaan ... Mitä ... omia asioitaanko hän siis sittenkin ajoi, omaa suunnitelmaansako tavoitteli...? Mutta hän rauhoittui samassa. Ei, kirkon etuahan hän tietysti tarkoitti, Rooman istuimen suurinta hyötyä ... mutta paavi on liian kaukana, hän ei tunne näitä oloja eikä ymmärrä täkäläisen kirkon tarpeita. Täällä karjalaiset yllyttävät hämäläisiä kirkkoamme vastaan, karjalaisten takana on muita yllyttäjiä, kaikki on levotonta, kirkon taimitarha alituisessa vaarassa, – siinä ei auta kauppakielto, ei totta tosiaan!
Tuomas nojasi hetkeksi päänsä kämmeneensä, mutta kämmen kouristui pian nyrkiksi, hän heristi sitä ilmassa ja karjaisi, niin että tupa kaikui ja siinä hyörineet palkkapiiat pelästyneinä pakenivat:
– Ei sittenkään! Täällä kurottavat pakanat saastaiset kätensä itse kirkon tiluksiin ja uhkaavat sen sydäntä, ja minun käteni ovat sidotut, paavi kieltää auttavan sanansa! Ei, se ei kelpaa, siihen ei saa suuri tuumani raueta, täältä täytyy löytyä terästä, ellei sitä ole Roomassa, ja täältä sitä löytyy!
Vankat jäntereet piispan kasvoissa olivat koviksi pingoittuneet, sieraimet paisuivat, lihakset käsivarsissa pullistuivat ja koura puristi miekan kahvaa. Niin seisoi hän kauan aikaa yhdessä kohden pöydän päässä, ja tulta iski vihainen silmä. Synkkä äänettömyys vallitsi suuressa tuvassa. Miehet olivat yksi toisensa perästä poistuneet pihalle, ja arkoina naiset lymyilivät oviloukossa katsellen piispaa, jonka suuttumuksen syitä he eivät voineet ymmärtää. He tiesivät kaikki, että leikki oli kaukana Tuomas piispan tuossa mielentilassa ollessa, – vaivainen oli se, johon hänen kiukkunsa vasama silloin kohdistui!
Mutta Tuomas koputti pöytään, ja kun naiset arkoina ovensuusta lähestyivät, hän käski:
– Kutsukaa linnan vanhin tänne!
Hän oli tuossa seisoessaan jo pääpiirteissään viitoittanut itselleen tien, jonka kautta hän sittenkin aikoi pyrkiä laajaa hankettaan toteuttamaan. Ja suunnitelmansa rakennettuaan hän aina rauhoittui ja kävi sitä tarmokkaasti ja johdonmukaisesti toteuttamaan. Kun Belgerd saapui, oli hän taas tyyni ja kylmä ja virkkoi rauhallisesti:
– Ohto ei lähde nyt kapinallisia vastaan partioihin, minä tarvitsen hänet muuhun. Tämä hämäläisten kukistaminen on muuten pieni asia, siitä kyllä selviämme, kunhan muut vaikeudet voittaisimme. Anna miesten nyt tänään levätä!
Kiireesti hän kokosi kirjeet salkkuihinsa, otti ne kainaloonsa virkkaen:
– Odottakaa, Ohto ja sinä, käskyjäni täällä kotosalla.
Hän lähti takaisin omiin piispanhuoneisiinsa, joissa hänen oli tapana miettiä ja suunnitella hankkeitaan ja harjoittaa kirjallisia töitään, – enimmän aikansa hän muuten vietti linnueen seurassa suuressa arkituvassa ottaen osaa väkensä askareihin ja aterioihin. Hänen yksityisen työhuoneensa vieressä, jossa hänellä oli pieni rukouskappeli, oli toinen suurempi huone, jota hän sanoi kirjastokseen. Siellä oli pitkillä pöydillä suuria, paksuja, vitjoilla seiniin kiinnitettyjä, lautakantisia kirjoja, pyhimystaruja, tunnustuskirjoja ja muita katolisen kirkon pääkirjoja, jotka hän itse oli muualta, luostarista ja piispoilta lainaamistaan kappaleista itselleen kopioittanut, ja jotka olivat hänen aarteensa ja ylpeytensä. Sitä kopioimistyötä jatkoi lakkaamatta Tuomaan toimesta ja hänen kustannuksellaan kolme nuorta diakonia, joista yksi aina vuoron perään ääneensä harvakseen saneli jotakin pyhää kirjaa, toisten piirustaessa sanoja paperille. Siten niistä saatiin kaksi uutta kappaletta. Käryävät rasvalamput paloivat siitä syystä aamusta iltaan tässä huoneessa, jossa kalpeat nuorukaiset ilottomia päiviään viettivät, – ainakin piispan kotona ollessa kirjurit työskentelivät ahkerasti. Niinpä sieltä nytkin kuului tuota yhtämittaista yksitoikkoista sanelua ja hanhensulan hiljaista rapinaa karkeaa paperia vastaan, kun Tuomas viereisessä huoneessa työpöytänsä ääressä istui. Mutta hän nousi pian ja astui saliin kirjurien luo, jotka heti keskeyttivät työnsä ja nousivat kumartaen piispaa tervehtimään.
– Voitte hetkeksi panna syrjään kopiokirjanne, virkkoi tämä, – minulla on nyt teille muuta, kiireellisempää työtä. Valmistautukaa kirjoittamaan saneluni mukaan.
Mutta hän ei ryhtynyt heti sanelemaan, hän palasi vielä omaan työhuoneeseensa ja jäi siellä miettiväisenä yhteen kohti seisomaan, – hänen aivonsa tekivät työtä. Hän ajatteli rutosti ja terävästi, kaavaili varmoin piirtein aikeensa ja ohjelmansa tarkoiksi ja ulonti ne kauas eteenpäin, hän punnitsi kaikki yksityisseikatkin ankaralla ja kylmällä arvostelullaan, eikä hän sitten tehtyjä päätöksiään enää muuttanut. Niin hän oli nytkin ajatuksissaan jo vetänyt vastaisten toimiensa ääriviivat, ja hänellä oli selvillä, mitä hänen tuli tehdä, selvillä sekin, mitä hän aikoi kirjureilleen sanoa. Mutta sittenkin hän vielä viipyi, seisoen yhdessä kohdin työpöytänsä vieressä.
Oli siinä hänen laajassa suunnitelmassaan eräs pieni seikka, josta hän ei vielä ollut oikein varma ... se kiusasi häntä. Hän kyllä saattoi käsittää ja todistaa, että se oli ehdoton välttämättömyys, jonka hän aikoi tehdä ... hän ei saanut olla sitä tekemättä ... mutta hän tunsi sittenkin sydämessään jotakin kalvavaa tunnetta, – hän epäili ja empi juuri nyt, jolloin hänen olisi pitänyt tarmolla toimia. Tuo epäilys oli ehkä kotoisin Pietari Kaukovallan varoittavista tutkimuksista ja hänen turhantarkasta herkkyydestään, – sellainen ei sovi miehelle, jonka täytyy suuria toimittaa ... mutta miksi se häntä sitten painosti tuo epäilys, miksei hän voinut siitä vapautua...?
Tuomas repäisi itsensä vihdoin väkisin irti mietteistään, astui nopeasti pieneen rukouskopperoonsa ja laskeutui siellä polvilleen. Hänen täytyi päästä varmuuteen, saada siunaus toimilleen, ja sitä hän nyt jumalanäidiltä rukoili. Mutta hän tunsi itse, että hänen rukouksensa, joka lähti tapausten kiihoittamasta ja laajain suunnitelmain risteilemästä mielestä, ei ollut nyt kotoisin syvältä sydämestä, se oli ulkoinen ja kylmä, – hän ei yleensä täällä linnassaan, toimiensa keskellä, voinut antautua rukoukseensa niin välittömästi eikä hartaasti kuin erakkojen hiljaisessa majassa. Eikä hän sitä vahvistustakaan saanut, minkä siellä. Hänen huulensa vain kuiskailivat:
– Sinun vuoksesi, kirkon vuoksi sen teen, jos se itsekkyydeltä näyttääkin. Sinähän minua johdat, pyhä neitsyt, suo nytkin siunauksesi aikeilleni ja toimilleni...
Ja ikäänkuin velvollisuutensa täyttäneenä hän nousi, kokosi paperinsa ja astui päättäväisesti kirjurien huoneeseen, asettuen heitä vastapäätä pöydän ääreen sanelemaan kirjeitään. Nuoret papit odottivat syvässä äänettömyydessä, sulat valmiiksi teroitettuina.
Harvakseen ja selvästi Tuomas piispa saneli latinalaiset lauseensa, pitkät ja mutkalliset, saneli sana sanalta, kertaakaan hakaltamatta, sanaakaan muuttamatta. Enemmän hän viime vuosikymmeninä tosin oli työskennellyt miekalla kuin latinalaisin lauserakentein, mutta munkkien kieli taipui silti vielä notkeasti hänen suussaan, ja hänen ajatuksensa olivat selvät ja valmiiksi lauseiksi hiotut. Lause lauseelta kirjurit saivat hänelle lukea ääneen, mitä olivat kirjoittaneet.
Tämä ensimmäinen kirje, jota laadittiin näin useampia kappaleita, oli menevä piispoille, hengellisille ruhtinaille ja maallisille hallituksille kaikissa pohjoismaissa. Suomen piispa ilmoitti heille – ruotsalaisille, norjalaisille, tanskalaisille, saksalaisille ja riikalaisille –, että paavi oli kieltänyt kaiken kaupankäynnin pakanain ja Suuren Novgorodin kanssa ja vaati heitä tarkoin tätä kieltoa tottelemaan, kirkon vihan ja kirouksen uhalla. Ja kirjeen loppuun hän saneli vielä pienen lisäyksen, että tätä paavin toimenpidettä on pidettävä väliaikaisena, valmistavana, kunnes suurempi, kaikkien pohjoismaiden kristittyjen yhteinen yritys saadaan toimeen näiden pimeydessä vaeltavain pakanain liittämiseksi sen ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan, jota he nyt vielä vastustavat ja pilkkaavat. Tämän kirjeen valmistuttua Tuomas lähetti kirjureistaan kaksi pois lepäämään ja piti luonaan heistä ainoastaan vanhimman ja taitavimman, johon hän täydellisesti luotti. Ja tälle hän nyt rupesi sanelemaan Roomaan paaville menevää kirjettä.
Voimakkaasti ja räikein värein hän kuvasi siinä aluksi hämäläisten uusimman kapinan; hän kertoi, kuinka suuri ja sotaisa Karjalan heimo yllyttää jo kastettuja hämäläisiä alituisiin kapinoihin Rooman kirkkoa vastaan ja kuinka Suuren Novgorodin ylimykset, jotka ovat omistaneet paavin tunnustamattoman bysanttilaisen opin, kannattavat ja kiihoittavat näitä pakanoita, siten jos mahdollista tunkeakseen Rooman kirkon pois koko pohjoismaista ja valmistaakseen tilaa omain pappiensa käännytystyölle. Hän kuvasi Suomen kristityn seurakunnan hädän ja pulan äärettömän tukalaksi, kuvasi, kuinka vuosikymmeniä sitten käännytettyjä maakuntia oli noiden hyökkäysten johdosta palautettu taikka palaamaisillaan pakanuuteen ja kuinka siten, ellei tarmokkaaseen toimeen pian ryhdytä, vuosisataisen työn tulos ristin ja Rooman opin hyväksi Suomen laajassa maassa kohta on purettu. Oman tilansa, kirkon soturien ja pappien aseman, hän kuvasi – samaan tapaan kuin Belgerd äsken – miltei toivottomaksi, sotaväen riittämättömäksi, varat siintyviksi, linnan pakanain hätyyttämäksi. Tätä kirkolle häpeällistä taantumista ei enää voida ehkäistä muuten kuin yleisellä, suurella ristiretkellä, jolla vastarinnan ahjo olisi sammutettava. Jos mieli oikean opin säilyä näillä pohjoisilla rajoilla, on paavin kehoitettava pohjoismaiden kansoja ristiretkelle ja otettava se retki korkeaan suojelukseensa.
Siinä oli kirjeen ydin, ja sen hän oli tarmolla ja vakuuttavasti esittänyt. Mutta siihen piti nyt vielä tulla vähän lisää, ja hän viivähti hetkisen loppua mielessään muovaellessaan, – sanottava kyllä oli selvillä, mutta muoto nyt ensi kerran rasasi, ajatus ei kestänyt koossa. Mutta hän pakotti sen kokoon, ja tuskin kirjuri oli ehtinyt teroittaa sulkansa, kun Tuomas taas jatkoi ja entistä terävämmin ja kaikuvammin äänin saneli:
"Ja jotta tämä toimenpide pyhän kirkon hyväksi olisi kyllin tehokas ja hedelmällinen, on välttämätöntä, että tämän ristiretken johto uskotaan jollekin sellaiselle kirkon palvelijalle, joka tuntee nämä seudut ja niiden tarpeet ja jolla on voimaa ja alttiutta antautuakseen koko sielullaan tähän yritykseen. Se, joka tätä pyytää, Suomen piispa Tuomas, on halvin pyhän kirkon palvelijoista, mutta hän uskaltaa silti sielunsa koko hartaudella uskoa, että pyhä neitsyt tahtoisi antaa hänelle nöyrän ja alttiin mielen lisäksi tarpeellisen voiman ja tarmon, menestyksellisesti suorittaakseen tämän retken Rooman kirkon kunniaksi, laajennukseksi ja voitoksi, jos korkea istuin hänelle sen tärkeän tehtävän uskoisi."
Hän lopetti, antoi kirjurilleen merkin poistua ja jättäytyi yksin kirjettään lukemaan. Hänen mielensä, jonka pohjalla yhä oli piillyt hiljainen levottomuus, rauhoittui siitä rauhoittumistaan, ja kun hän oli lukenut kirjeensä, täyden tyytyväisyyden ilme hyytyi hänen kasvoilleen: hänet itsensäkin vakuutti tuo kirjeen tyyni varmuus ja sen vilpitön kirkon edun harrastus, siinä ei ole mitään liikaa, se on tekevä tehtävänsä Roomassa... Ja itse hän piirsi nimensä kirjeiden alle, laski ne kokoon, lukitsi ne piispansinetillään ja kätki nahkaisiin koteloihin.
Toiminnan aika oli nyt alkanut. Se oli alkanut vaikeammin ja verkkaisemmin kuin piispa oli ajatellut, mutta nyt toki Tuomas luuli hankkeilleen lujan pohjan laskeneensa. Päivä oli jo iltapuoleen kulunut, kun Tuomas näistä kirjetöistään herkesi ja taas reippaana astui suureen arkitupaan.
Siellä linnanväki hiljaa liikkui ja kuiskaili levottomana odottaen, mitähän tuo suuttunut piispa nyt aikoi ja mitä hän määräisi. Mutta hän oli nyt kokonaan toisen näköinen kuin äsken, iloisena hän astui Belgerdin luo. Tämän rinnalla seisoi siellä nyt solakka, kirkasotsainen, avokatseinen mies, noin viidenkolmatta ikäinen. Se oli Ohto, jonka piispa oli kutsunut puheilleen, ja hänen puoleensa nyt Tuomas ensiksi kääntyikin. Tuo nuori, pirteännäköinen mies oli syntyjään suomalainen ja oli kuin piispanlinnan ottolapsi. Hänen isoisänsä oli piispa Henrikki kastanut Kupittaalla, ja kastettu hänen isänsäkin oli, vaikka hän sitten, kun kirkon valta ja vaikutus heikkeni, oli unohtanut uuden uskonsa ja partioinut pakanain riveissä ja ristin vastustajana kaatunut. Mutta noina melskeisinä aikoina, jolloin hämäläiset sisämaasta hävittivät rannikkoseutuja ja kristityt soturit kasteestaan luopuneina ahdistelivat ja yleinen epävarmuus vallitsi maassa, silloin hänen äitinsä oli kerran paennut poikansa kera äsken rakennettuun piispanlinnaan ja hakenut sieltä turvaa. Sitä hän saikin ja sinne hän kuoli; mutta poika oli linnassa kasvanut ja ylennyt, sen ajatustapoihin tottunut ja sen ilmakehästä vaikutelmansa imenyt. Siten hän ei koskaan ollut tullut käsittäneeksi, että hän taisteli omaa heimoaan, isänsä surmaajia vastaan, – usko yksin ystävät ja viholliset sekä yhdisti että erotti, muita siteitä ei tunnettu. Linnassa Ohto oli elänyt huovien seurassa, hoitanut sotahepoja, kuullut aseiden kalsketta, ja siten pienuudestaan pitäen sotaisiin harrastuksiin tottunut ja mieltynyt. Mutta hän oli kasvanut myöskin itse piispan silmien edessä ja pappien opastuksessa ja saanut heidän toimestaan oppia yhtä ja toista muutakin. Monilla retkillä Ohto oli ollut Tuomaan mukana, joka nuorukaiseen oli erityisesti mieltynyt ja hänestä vastaista linnansa päällikköä valmisti. Jo aivan nuorena Ohto oli siten käynyt Vironkin maalla, kun Tuomas sinne lähetti ratsuväkeä silloin hädässä olevain miekan ritarien avuksi, ja siellä hän oli saanut oppia ritaritapoja ja vieraita kieliä sekä maailmaa vähän avarammalti tuntemaan, – siksi Tuomas pani häneen sitä suuremman arvon.
Häneen juuri kiinnitti toimistaan innostunut piispa nytkin ensiksi silmänsä tupaan astuessaan ja lausui:
– En laskenut sinua, Ohto, tänään hämäläisiä vastaan partioimaan. Tahdotko sen sijaan lähteä paljon pitemmälle ja vaikeammalle retkelle?
– Minne vain käskette, isä, vastasi nuorukainen hilpeästi.
– Sen tiedän. Mutta minä lähetän sinut nyt yksin pitkälle matkalle, jossa voi olla paljonkin vaaroja ja esteitä, mutta jonka sittenkin täytyy onnistua, kuuletko, täytyy.
– Parastani koettaa tahdon, nuorukainen lausui edelleen säikähtymättä.
– Sinun täytyy matkustaa Roomaan asti, – oletko heti valmis satulaan nousemaan?
Empimättä vastasi Ohto:
– Olen.
Mutta samassa hän punastui, laski alas katseensa ja lisäsi ujosti:
– Hetken kumminkin pyytäisin ... jäähyväisiä varten.
Piispa hymähti ystävällisesti. Hän muisti tuon yksin iloisesti laulavan naisen, jonka hän linnaan tullessaan aamulla oli taipaleella tavannut. Ja hän taputti Ohtoa olalle vastaten hyväntahtoisesti:
– Sen saat, käy nuorikkoasi syleilemässä. Kuinka kauan olet jo ollut naimisissa?
– Kolme viikkoa vasta, isä.
– Ja senkin ajan enimmäkseen partioretkillä, – niin, levotonta se on sotamiehen rakkauskin. Mutta jos tämän retken nyt onnellisesti suoritat, hankin sulle oman talon, jossa sitten voit pitempiä loma-aikoja rauhallisemmin viettää. No niin, kiirehdi nyt naisesi luo! – Näin tuttavalliseen tapaan keskusteli piispa väliin hyvällä tuulella ollessaan miestensä kanssa, ja siksi he hänestä hänen tuimuudestaan huolimatta pitivätkin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän oli taas vakava ja käskevä lausuessaan tuvasta rientävälle Ohdolle: – Joudu sitten luokseni, niin saat lähemmät määräykset.
Nuoren ratsumiehen piti viedä tuo äsken laadittu kirje pyhälle isälle, ja matkallaan Roomaan hänen tuli jättää toisetkin kirjeet määräpaikkaansa. Mutta vastauksen Roomasta saatuaan hänen piti heti lähteä kotimatkalle ja mitä kiireimmin rientää takaisin Tuomaan luo, poikkeamatta mihinkään, viipymättä missään. Laukussaan olevia kirjeitä hänen tuli vaalia kuin silmäteräänsä ja niistä hengellään vastata. Tarpeelliset suositukset ja matkatarpeet hän sai mukaansa ja vihityn miekan vyölleen, – se oli hänen siunauksensa.
Ennen iltaa nuorukainen istui jo satulassa. Tuomas oli, viimeiset ohjeet hänelle annettuaan, noussut linnan torniin, yhäti hautoen mielessään suuria tuumiaan. Sitä tehdessään hän katseli tuon tärkeän airuensa lähtöä. Ohto oli jo portin ulkopuolella, laskusillan luona, istui satulassa valmiina karauttamaan pitkälle retkelleen. Mutta vielä ei ratsu päässyt ravaamaan, sen ohjaksia piteli hento naiskäsi, ja toinen käsi kurottui kaivaten ja kaihoisasti nuorukaista kohden. Piispa tunsi tuon nuoren naisen, jota hän aamulla oli puhutellut; nyt katseli hän kauan tuota hoikkaista, ratsastajan puoleen kurottuvaa olentoa, ja hän saattoi selvästi nähdä nuo ylöspäin suuntautuneet suuret silmät, jotka eivät ratsastajasta hetkeksikään hievahtaneet. Niissä näytti palavan niin sanomattoman syvää tunnetta ja alttiutta, niistä hehkui sellainen kiihko ja voima, että Tuomas sitä melkein kadehtien katseli... Siinä on puhtainta hartautta, – onkohan sillä vertoja...? Tuomas muisti, kuinka hän kirjeessään paaville oli kehunut omaa lämpöään ja hartauttaan kirkkoa kohtaan, mutta oliko se noin voimakasta, noin puhdasta, – oliko se edes todella vilpitöntä? – Oli, tunsihan hän sitä rinnassaan, rakkautta se oli sekin, palava rakkaus hänen toimiaan kannusti, eikä mikään muu... Mikä olisi niin sytyttänyt hänen intohimonsa, hänen vihansa, hänen toimintahalunsa, ellei tulinen rakkaus ristiä kohtaan, jota hän oli pantu palvelemaan. Se oli samaa, syvää tunnetta, joka tuon nuoren naisenkin silmissä säteili – niin hän itselleen todisti...
Mutta hänen sitä ääneti miettiessä nuori ratsastaja oli jo hellävaroen, mutta puoleksi väkisin, irroittautunut pitelijänsä kahleista, ajanut laskusillan yli ja nyökytti nyt sieltä vielä päätään jäähyväisiksi. Kaipausta kertoivat hänenkin nuoret kasvonsa, ja vaikea hänen nyt näytti olevan painaa kannuksia ratsunsa kylkeen. Mutta yksin jäi nainen sillalle seisomaan, katsellen loittonevaa ratsastajaa, joka pian metsän kätköön hupeni. Ja kun hän vihdoin käänsi katseensa pois autiolta tieltä, näki sen taas Tuomas, ja taas hän sitä melkein säikähti. Sillä niin puhdasta ja niin syvää intohimoa paloi tuossa kaipauksen katseessa, että hänen sittenkin täytyi itselleen tunnustaa: ei, sellaista ei hänen oma hartautensa ole, tuollainen voima voisi hänet voittaa...
Yksinäinen nainen lähti verkkaisin askelin, pää alaspäin vaipuneena, kävelemään kylään päin, isänsä kotiin. Mutta linnan tornissa seisoi kookas vanhus vielä kauan tähystellen kohti kaukaista taivaanrantaa, jossa luminen aavikko vähitellen rupesi tummenemaan kevätpäivän vienosti hämärtyessä.
Äänettömiä käräjiä hän kävi siellä itsensä kanssa, koettaen tutkia, mikä oli syynä hivuttavaan epäilykseen, joka nyt eri muodoin yhä uudelleen syntyi hänen mielessään. Mitä hänen aikeissaan ja pyrinnöissään oli sellaista, mikä ei ollut vilpitöntä ja puhdasta ja mikä häiritsi hänen mielensä hartauden? Sitäkö hän epäili itsekkyydeksi, että hän itseään oli paaville ristiretken johtajaksi suositellut, – ei, se oli välttämättömyys, se oli koko hänen hankkeittensa ydin ja side, ilman sitä koko yritys oli väljillä vesillä, turha... Vai huolettiko häntä se, että hän oli paaville liioitellut, – ei, sillä kirkon hyväksi hän sen oli tehnyt, ristin istutusten vahvistamiseksi... Tarkoittivathan kaikki hänen ajatuksensa ja toimensa kirkon etua...
Tuomas rupesi vihdoin laskeutumaan alas tornista. Ehkä hän oli väsynyt... uneton oli ollut viime yö, uuvuttavia päivän mielenliikutukset ... virkistävä uni kai oli rauhoittava hänen mielensä... Mutta tornista ulos tullessaan ja lähtiessään pihan yli omiin huoneisiinsa nukkumaan hän pysähtyi... Ei, lepoa hän ei tarvinnut, ei vuodetta, se tuntui hänestä vastenmieliseltä, ei uneen tuuditusta... Työtä, ponnistuksia hän tarvitsi, sitä hänen levoton verensä ikävöi, hänen toiminnanhalunsa täytyi saada purkautua esiin, hänen täytyi päästä lämpenemään, hiostumaan, rasittumaan, täytyi saada ratsastaa, komentaa, huutaa ja väsyä, – sitten iän kyllä tunsi mielensä tyytyväiseksi. Pois vetelä heikkous ja joutavat epäilykset, ne ovat taakkana toiminnan miehellä...!
Hän oli pysähtynyt keskelle pihaa ja seisoi siinä tuokion. Sitten hän käveli tallirakennuksen edustalle, jossa huovit laittoivat ilta-apetta hevosilleen, ja komensi heidät äkkiä kovalla äänellä ulos sekä käski heidän valmistautua ratsastuskuntoon. Itse hän meni talliin omaa ratsuaan satuloimaan.
– Jää sinä, Belgerd, tällä kertaa kotiin linnaa vartioimaan, hän lausui ulos rientäneelle huovien päällikölle, – minä lähden miesten kanssa hämäläisiä vastaan. Tahdon itse tavata kapinoitsijat.
Linnanvanhin hämmästyi ja kysyi:
– Nytkö yötä vasten?
– Mitäpä sillä on väliä, ehkä tapaamme vielä kapinoitsijat makaamassa. Väleen vain ratsaille, miehet!
Kohta järjestyi linnanpihalle puolensataa haarniskoitua huovia, ja Tuomas ratsasti riviltä riville tarkastaen joukkonsa. Siinä oli kaikenlaista kansallisuutta, ruotsalaisia, saksalaisia, suomalaisia sekaisin, – ne oli Tuomas kaikista ilmansuunnista linnueeseensa palkannut, valinnut vain parhaita sotureita. Heitä ei yhdistänyt toisiinsa muu kuin yhteinen kunnioitus ja rakkaus isäntäänsä, voimakasta sotilaspiispaa, ja hänen linnanvanhintaan kohtaan. Mutta mielihyvin Tuomas tuota joukkoaan katseli: se oli kelpo väkeä, siinä vallitsi luja kuri ja hyvä järjestys, ja jokainen totteli sokeasti ja empimättä päällikkönsä käskyä. Kilpaillen siitä, kuka mukaan pääsisi, miehet kiirehtivät nytkin öiseile retkelle, iloisina saadessaan seurata tuota voimakasta johtajaansa, joka kookkaana siinä istui, piispan viitassa, mutta soturin miekka vyöllään, rotevan ratsunsa selässä.
– Portti auki! komensi Tuomas ja ratsasti joukkonsa etunenässä ulos aavikolle, kääntäen hevosensa sisämaahan vievälle tielle.
III.
Monta retkeä Tuomas piispa ja hänen miehensä tekivät tänä keväänä ja kesänä hämäläisten maahan, ja vähitellen he siten taas kukistivat talvella nousseen kapinan ja masensivat vapauteensa pyrkivän kansan. Karjalan nuoret miehet, joille retki rannikolle oli ollut seikkailua ja saaliinpyyntiä, he hiihtivät jo kevään viimeisellä suksikelillä takaisin metsien taakse omille rannoilleen, kun näkivät vastarinnan voimistuvan. He veivät laukuissaan tuliaisina vaimoilleen ryöstettyjä hopeoita ja vaatteita, ollen satoonsa tyytyväiset, ja jättivät hämäläiset yksin kestämään huovien hyökkäyksiä ja kärsimään kapinan seurauksia. Hämäläisten partiojoukot hajaantuivat vihollista väistäen eri tahoille, ja kaksin ja kolmin miehet vihdoin palasivat kevätkesällä soitten ja kankaitten yli kukin kotikyliinsä, hakien asuntojaan kotijärviensä liepeiltä. Mutta mustuneita raunioita ja tallattuja halmeita löysivät useimmat entisten talojensa paikoilta, ja eläviä he eivät löytäneet muita kuin raunioilla ulvovat koiransa. Vasta myöhemmin heidän henkiin jääneet omaisensa vähitellen ja arkaillen piilopirteistään entisille asumuksilleen palailivat ja rupesivat uusia talonkehiä rakentamaan.
Kristinuskon levittäjän kostava koura oli kapinoivain ja rististä luopuneiden hämäläisten kylissä käynyt, kirkon soturit olivat piispansa johdolla ankarasti rangaisseet heidän vapaudenhalunsa. Ja vielä pitkin kesää linnan huovit retkeilivät hämäläisten kylissä pitäen tutkimuksia ja käräjiä, rangaisten aseisiin tarttuneita, eikä heidän tuomioistaan kukaan vähemmällä päässyt, kuin että vannoi ristiä uskollisesti puolustavansa ja sille uppiniskaisen selkänsä koukisti.
Kapina oli siten kukistettu. Ei kukaan enää linnan ratsumiehiä vastaan asettaan ojentanut, kun Tuomas piispa sydänkesällä vielä itse suuren seurueen, pappien ja sotaväen kanssa teki retken voitettujen hämäläisten kyliin, vahvistaakseen voittonsa, pystyttääkseen entiselleen kaadetut ristit ja ajaakseen kunnioitusta ja pelkoa tuohon vastahakoisesti alistuvaan heimoon. Hämäläiset notkistivat taas kerran polvensa ristin ja sen voittoisan edustajan edessä ja kuuntelivat nöyrinä määräyksiä, joita heille annettiin.
Oli lämpöinen, tuuleton kesäilta. Tuomas piispa oli seurueineen kiertomatkallaan Hämeessä pysähtynyt suuren järven rannalle, korkealle törmälle, pystyttänyt telttansa siihen ja lepäillyt siinä muutamia päiviä. Hän oli kutsunut kaikki seudun asukkaat kokoon ja antanut heidän siihen törmän laelle korkean kuusikon rintaan rakentaa pienen puukirkon, jonka harjalle nyt äsken mahtava hirsiristi oli pystytetty. Tottelevaisina asukkaat olivat saapuneet tähän pakolliseen työhön. Järven rannalla Tuomas oli antanut pappiensa kastaa sekä pakanat että kasteestaan luopuneet, ja vasta valmistuneessa kirkossa hän oli sen jälkeen itse pitänyt juhlallisen jumalanpalveluksen ja puhunut hämäläisille ankaroita varoituksen sanoja, peloittaen heitä vielä kovemmalla kurituksella, jos he vielä kerran rististä luopuisivat. Nöyrtyneinä, masennettuina hämäläiset nyt seisoivat aseettomina alempana törmän rinteellä yhdessä ryhmässä, mutta linnan ratsumiehet olivat asettuneet ylemmäs rinteelle, josta he voitettuja pilkkasivat ja nauroivat. Mutta Tuomas itse seisoi seurueensa keskellä törmän laella, katsellen voitettuja laumoja, jotka siinä paljain päin kasteen jäljiltä kuivailivat tuuheita hiuksiaan ja loivat arkoja silmäyksiä hänen aseväkeensä.
Hänen piti tänään lähteä seurueineen paluumatkalle kotiin, ja tässä rannalla hän oli tahtonut jättää vielä viimeisen pysyvän muiston vallastaan kastettujen mieliin. Tuomas tunsi mielensä rauhalliseksi ja varmaksi; lujalla tarmollaan hän oli taas kukistanut tämän kapinan, joka oli ollut muita vaarallisempi ja pahempi – tuossa oli voitettu kansa hänen edessään. Muut olivat epäilleet, hän ei ollut empinyt. Seurasihan menestys hänen retkiään ja yrityksiään silloinkin, kun kaikki näytti toivottomalta; hänen tuli vain aina luottaa omaan lujaan tahtoonsa ja toimia sen mukaan, – onni astui hänen jälkiään. Miksi hän siis väliin itsekin epäili, miksi hän vieläkin oli heikko?
Taas rehahti pilkkanauru törmällä istuvain huovien joukosta – joku oli siellä keksinyt uuden ivanimen voitetuille – ja alempana seisovat hämäläiset painautuivat yhä enemmän yhteen veden ääreen, niinkuin arat, säikähtyneet lampaat. Mutta Tuomas kääntyi vieressään seisovan linnan vanhimman puoleen ja virkkoi:
– No, Belgerd, sinähän pelkäsit, että me olisimme liian vähäväkisiä tätä kapinaa kukistamaan. Onko nyt enää koko Hämeen maassa yhtään miestä, jonka tekisi mieli jännittää joustaan kirkon soturia tai pappia vastaan?
– Ei ole tällä hetkellä, – vastasi haarniskoitu soturi, – ja kenties ei ole muutamaan vuoteenkaan vielä. Kapina on nyt lopussa. Mutta silti en usko, että noiden märkätukkaisten mekkomiesten mielissä liikkuu pelkkää katumusta ja nöyryyttä, ainakaan he eivät tunne kiitollisuutta mielissään meitä kohtaan siitä tavasta, jolla he taas ovat kirkon helmaan saatetut.
Piispa naurahti.
– Ehkä eivät tunne, mutta he kumartavat ristiä, ja se on pääasia. – Mutta Tuomaan piirteet jäykistyivät taas, ja hän lisäsi: – Niin, en usko minäkään, että me vielä mitään pysyväistä olemme luoneet. Hämäläisillä on liian levottomia naapureita, jotta he jaksaisivat kauan uskollisina pysyä.
Linnan vanhin vilkastui.
– Se on totta. Meidän olisi ulonnettava retkemme Karjalan heimoihin saakka ja saatava ne yhtä taipuvaisiksi. Mutta siihen ei väkemme riitä, – olin oikeassa sittenkin, me olemme liian vähäväkiset.
Piispa ei vastannut siihen mitään. Hän katseli miettiväisenä kauas tuon tyynen, kirkkaan selän yli autioita, kallioisia, metsäisiä rantoja, joissa asutuksen jälkiäkään ei näkynyt – harvassa lymyilivät talot lahtien pohjukoissa –, ja noita jyrkkiä vuorenharjanteitä, joita siinti toinen toisensa takaa –, se oli autiota, köyhää, karua maailmaa. Jossakin kaukana, noiden äärettömäin, tiettömäin erämaiden takana, siellä missä lienevät karjalaisten yhtä autiot rannat, yhtä harvat ja vaivaiset kylät, oli oikeastaan toivotonta tällaisia seutuja vuoden vuotensa perästä valloitella. Mutta Tuomaan tähystävä katse liiti vieläkin kauemmas: näiden erämaiden takana oli sittenkin vielä toisia maita, toinen asutus, suurempi, rikkaampi, ja sinne kaukaisuuteen hänen mielensä paloi, siellä hän olisi tahtonut voittaa suurempia voittoja ja masentaa mahtavampia kansoja. Kun piispa pysyi ääneti, Belgerd jatkoi tuokion kuluttua:
– Mutta jotakin me toki voisimme tehdä näiden seutujen säilyttämiseksi ja rauhoittamiseksi ja noiden alituisten kapinain asettamiseksi; ja se meidän olisi tehtävä, jos mielimme valtamme täällä pysyväiseksi saada.
Tuomas käännähti vilkkaasti sodanpäämiehen puoleen. Olisikohan tässä nyt herännyt sama ajatus, joka Tuomaan mielessä jo niin kauan oli kytenyt ja välttämättömyydeksi kypsynyt? Hän virkkoi:
– Jotakin, nimittäin mitä?
– Olisi jätettävä tänne varusväkeä, tietysti, aseistettu joukko pitämään hämäläisiä kurissa, muuten he taas pian pesevät kasteveden pois päälaeltaan. Tänne on törmälle kirkko rakennettu; olisi pantava hämäläiset työhön rakentamaan tuohon viereen linnoitusta, jossa meillä olisi vahva vartiopaikka ja joka aina pitäisi yllä tarpeellista pelkoa ja kuria ympäristössään.
Pettyneenä Tuomas oli kääntynyt järvelle katselemaan, ja hän kuunteli tuota ehdotusta varsin välinpitämättömänä. Uusi ei näyttänyt hänelle tuokaan ajatus olevan, hän oli sitä aikoinaan paljonkin miettinyt, mutta hän oli sen hylännyt. Lyhyesti hän vastasi:
– Se on tarpeetonta.
– Tarpeetonta, – miten niin, jos meiltä vain väkeä riittäisi? kysyi Belgerd kummissaan.
Tuomas käveli muutaman askelen edemmäs törmälle vähän syrjään muista, istahti kivelle ja viittasi linnanvanhimman luokseen.
– Tarpeetonta siksi, että meillä ei ole syytä hukata miehiämme ja voimiamme näiden laajojen erämaiden puolustamiseen taikka linnoittamiseen, nämä metsäläiset me kyllä saamme sekä rauhallisiksi että uskollisiksi toisellakin, paljon mukavammalla tavalla. Tämä Hämeen kukistaminen, niin työlästä kuin se on ollutkin, on meille oikeastaan hyödytöntä ajanviettoa muita suurempia hankkeita valmistaessamme. Me voisimme sen huoletta jättää sikseen, ja kunhan saamme tähän väestöön sen verran kammoa isketyksi, että verottajamme ja saarnamiehemme voivat täällä vaaratta kulkea, niin on kaikki hyvin. Tämänkesäiseen retkeemme voimme siten olla täysin tyytyväisiä, tarkoituksemme olemme sillä nyt saavuttaneet ja kaikin voimme huoletta palata kotiin.
Linnan vanhin, piispan uskottu mies ja vilpitön ystävä, ei voinut tätä kantaa hyväksyä, hän ei sitä ymmärtänyt, hän pudisti epäilevästi päätään. Tiesihän hän kyllä yhtä ja toista piispan laajemmista tuumista, hänen aikeestaan saada suuri ristiretki toimeen, olihan hän kuullut Tuomaan ikävöiden odottavan kotiin Ohtoa, joka oli tuova paavin luvan ja käskyn, mutta hän ei käsittänyt, että Tuomas tähän retkeen kaiken toivonsa rakensi. Hämeen rauhoitus oli hänestä joka tapauksessa ensiksi suoritettava, kukistettakoon sitten Karjala, jos riittävästi ristilaumoja saadaan kokoon. Mutta hänen noita epäillen miettiessään Tuomas jatkoi:
– Älkäämme hätäilkö, älkäämme kiirehtikö tapausten edelle; me tarvitsemme pian kaiken väkemme ja kaiken huomiomme toisilla tahoilla, – odottakaamme!
Belgerd luuli ymmärtävänsä.
– Niin, me siis odotamme paavin vastausta. Mutta joskin saadaan ristiretki toimeen Karjalaan, olisihan valmis varusväki Hämeessä silti tarpeen.
Tuomas istui hetkisen ääneti punniten mielessään, olisiko hänen uskotulle taistelutoverilleen tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin ilmaistava aikeitaan. Näihin asti hän oli pitänyt nuo laajat suunnitelmansa visusti omana salaisuutenaan, ja niin hän aikoi ne pitää edelleenkin. Mutta valaistakseen vanhalle ystävälleen puheitaan hän tahtoi toki hiukan opastaa häntä tolalle. Hän lausui harvakseen:
– Emmehän saa ajatella ainoastaan näitä hämäläisiä, emme myöskään ainoastaan karjalaisia, – jos heidät voitammekin, emme ole vielä kaadettavamme puun juuria tavanneet. Ellemme iske juurta poikki, kasvaa siitä aina uusia kapinan vesoja, myötään uusia vaaroja kirkolle. Tiennethän, mikä voima siellä karjalaisten ja hämäläisten takana lietsoo vihaa kirkkoamme vastaan.
Uusia näköaloja välähti yht'äkkiä soturin mieleen. Hän rupesi aavistamaan piispan aikeita. Mutta hän ei vielä voinut uskoa aavistustensa osuneen oikeaan, niin arveluttavilta tuntuivat hänestä sellaiset tuumat. Ja vitkastellen hän virkkoi:
– Minä luulin ristiretken tarkoittavan pakanoita eikä kristittyjä...
– Kirkon vihollisia yleensä se tarkoittaa, meidän ei tarvitse emmekä me voi niitä etukäteen erikseen nimitellä. Mutta isku on suunnattava siihen, missä se parhaiten tepsii, meidän on puristettava kaikki nämä suomalaiset Pakanaheimot valtamme väliin, saarrettava ne joka taholta ja liitettävä Rooman kirkkoon niin, etteivät ne vaikutuksestamme mihinkään pääse. Kun sen teemme, silloin on Häme rauhallinen ja Karjalan käännyttämiseen tarvitsemme ainoastaan viisikymmentä huovia ja kymmenen pappia. Jumala on meille valinnut otollisen hetken, ja meidän on sitä käytettävä hänen valtansa vahvistamiseksi maan päällä.
Linnanvanhin huomasi aavistuksensa tosiksi, ja hän arvosteli nyt hiljaa mielessään noiden hänelle uusien, avarain tuumain toteuttamisen mahdollisuutta, aina sekaan pudistellen päätään. Tuomaskin istui ääneti, mutta hänen ajatuksensa kehittivät ja vatvoivat yhä uudelleen tuota suunnitelmaa, jonka hän jo niin usein oli selväksi rakentanut. Hän oli tiedustelijainsa ja muiden kulkijain kautta tarkoin seurannut ajan merkkejä ja tunsi sen vuoksi hyvin, kuinka ahtaalla ja heikkona ja palasiin pilkottuna oli tuolla kaukaisessa idässä karjalaisten takana se valta, johon hän aikoi iskunsa tähdätä, kuinka mongolien hurja sotilaskansa piti varjagien suurta valtakuntaa raskaissa kahleissa. Vielä rehenteli Suuri Novgorod vanhan mahtinsa varassa, sen ruhtinaat pelkäsivät ja vaanivat Rooman kirkon kasvavaa valtaa ja sen nuoret miehet tekivät vieläkin usein hyökkäyksiä sen rajaseutuja kohtaan, yllyttäen liittolaisinaan olevia pakanoita, virolaisia ja karjalaisia, paavin käännyttäjäin kimppuun. Siten olivat kalparitarit Virossa pakanoita vastaan taistellessaan aina saaneet samalla taistella novgorodilaisia vastaan, ja Karjalassa olisi esillä sama peli, sen tiesi Tuomas. Mutta nyt tarvittiin vain voimakas sysäys lännestä päin itse tuota idästä uhattua valtaa vastaan, – se oli riittävä masentamaan sen mahdin ja lopettamaan sen vaikutuksen pakanain joukossa. Se sysäys oli nyt annettava. Ja sitten ... niin, sitten olisi paljon tehtävää, – kunhan vain nyt saisi jalansijan toiminnalleen. Ja hän puhkesi ääneen huudahtamaan:
– Kunhan nyt vain se Ohto palaisi, kunhan hän vain palaisi pian! Siihen asti ovat kätemme kytketyt, siihen asti olemme todellakin liian vähäväkiset.
Belgerd pysyi ääneti, hän ei tietysti ollut voinut seurata Tuomaan ajatuksenjuoksua. Mutta hän näki, mikä kiivas tuli taas oli syttynyt piispan silmiin, ja tiesi, ettei maksanut vaivaa koettaa sitä tulta sammutella. Eikä hän tahtonutkaan sitä sammuttaa. Hän oli jo niin usein nähnyt piispan ryhtyvän rohkeihin tekoihin ja innostuksellaan ja tarmollaan niitä ajavan, – hänen oli itsensä aina lopuksi täytynyt innostua mukaan ja piispan miekkana toteuttaa hänen hankkeensa. Nyt hän ymmärsi, miksi Tuomas piti Hämeen kukistamista toisarvoisena ja miksi hän lykkäsi Karjalan valloituksen tuonnemmaksi. Ja vaikka häntä vielä pyörrytti piispan aikeiden avaruus, oli hän tottunut alistumaan hänen tarmokkaaseen tahtoonsa.
Mutta Tuomas nousi pystyyn, viittasi innostuneena kaukaiseen avaruuteen ja puhui kaikkien kuultavaksi:
– Meidän on perustettava tänne suuri, voimakas kirkollinen valtakunta, johon kuuluvat hämäläiset, karjalaiset, inkerikot ja lappalaiset ja minkä nimellisiä nuo kansat lienevätkin, kaikki ne ovat koottavat ja sulatettavat yhteen, ja sen uuden vallan vastustajat ovat lyötävät maahan, sillä se on oleva ristin valta!
Pappeja ja sotureita oli kerääntynyt piispan ympärille hänen näin huudahtaessaan. Heille nyt Tuomas virkkoi:
– Mutta kiirehtikäämme siihen työhömme valmistautumaan, täällä on jo kaikki valmista.
Hän oli käynyt malttamattomaksi, hän ikävöi jo noihin laajempiin toimiinsa. Siksi käski hän seurueensa heti hankkiutumaan paluumatkalle. Kiireesti koottiin ja sälytettiin tavarat kuormahevosten selkään, ratsuja talutettiin esiin, ja soturit ja papit nousivat satulaan. Tuomas ajoi vielä kierroksen rantaäyrästä pitkin, jossa yhteen sulloutuneet hämäläiset ääneti katsellen seisoivat, ja kehoitti heitä vielä viimeisen kerran uskollisuuteen, muuten oli ristin voima heidät musertava ja polttava.
– Sillä risti voittaa aina, huudahti hän.
Ällistyneinä ja äänettöminä hämäläiset jäivät rantaäyräälle katsomaan, kuinka tuo loistava seurue verkalleen lähti solumaan törmältä länteen päin metsänrintaa kohden ja vähitellen sinne painautui ja hupeni. He olivat vielä aivan typerryksissään näistä viimeisistä tapauksista, heitä oli ajettu kokoon kuin karjaa, heitä oli pantu työhön, heitä oli kastettu, ja koko ajan olivat he saaneet tuntea tuon merkillisen ristin vallan heltymätöntä kovuutta. Heidän yrityksensä vapautua sen painosta oli taas mennyt mitättömiin, kahta raskaammin oli rankaiseva ies heidän päälleen laskettu, eivätkä nämä verilöylystä henkiin jääneet tähteet tienneet, mikä kohtalo heitä odotti. Nyt hupeni vieras lauma heidän törmältään, – he sitä tuskin uskalsivat uskoa. He nousivat ylemmäs törmälle, paremmin nähdäkseen kurittajain todellakin poistuvan, ja seisoivat siinä ääneti, vuoroin katsellen tuonne metsänrintaan, jonne ratsastajat olivat painuneet, vuoroin ristiharjaista kirkkoa, jonka he olivat jälkeensä jättäneet, eivätkä he oikein tienneet, olivatko he nyt vapaita vai orjia. Mutta he hengittivät kumminkin jo vapaammin, valloittaja poistui todellakin – mitäs kirkosta, jonka se törmälle jätti. Heidän ei kumminkaan tehnyt mieli ruveta sitäkään alas repimään, sen harjalla rehenteli risti, tuo vaarallinen merkki, joka heille niin paljon kärsimystä oli tuottanut, – siihen he eivät tahtoneet koskea, he pelkäsivät sen sisällistä voimaa, siinä oli suuri taikavoima, siinä asui mahtava ja julma haltia.
Mutta noilta autioilta, harvametsäisiltä järven rannan harjanteilta, joita Tuomas piispa oli katsellut ja pitänyt tyhjinä ja toivottomina, sieltä tähystivät paksujen petäjäin takaa alinomaa terävät, intohimoiset silmät ristijoukon elkeitä tuolla ruohoisella törmällä. Asutuksen seuduilta paenneet pakanalliset velhot ja uhripapit seurasivat sieltä kirvelevän vihaisina voimakkaan voittajan liikkeitä. He purivat hammastaan nähdessään ristiharjan kohoavan törmälle ja heristivät nyrkkejään, kun Hämeen miehet ja naiset laskeutuivat järven rannalle ristikaulaisten pappien valeltaviksi. Kiukku kiehui heidän sisässään, kun he tunsivat heikkoutensa ja kun heidän väkevimmät luotelukunsa turhaan tuuleen hupenivat.
Mutta kun nyt ristinsoturit ja papit taas ratsujensa selkään nousivat ja kun viimeiset peitsenkärjet katosivat notkoon kaukaisen hiekkaharjun taakse, silloin heidän silmänsä taas rohkeampina välähtivät, ja he rupesivat vuoren louhikkorinnettä alaspäin laskeutumaan. He katsoivat nyt hetkensä taas tulleen palata alas kyliin ja kansan keskuuteen ja aloittaa alusta vaikutuksensa vanhoissa pyhissä karsikoissa noitatempuin ja luoteluvuin.
Pitkin päivämarssein Tuomas piispa ratsasti seurueineen länttä kohden, rannikolle päin. Mukavuutta rakastavat tuomioherrat jaksoivat vaivoin seurata, he eivät ymmärtäneet tätä tarpeetonta kiirettä ja nurkuivat keskenään, kun heidät kesken uniensa ja aterian sulamatta ajettiin satulaan. Mutta ääneensä he eivät uskaltaneet napista, kiltisti he hoippuivat hevostensa selässä noilla epätasaisilla suo- ja kangasmailla. Piispalla oli kiire, hänellä oli aina kiire, mutta nyt enemmän kuin ennen, sillä hän ajatteli siinä ratsastaessaan, että kenties jo toiset, suuremmat toimet häntä kotona kaipaavat, kenties on Ohto palannut ja paavin käskykirje odottaa toteuttajaansa...
Saavuttiin vihdoin metsätaipaleilta asutuille maille, ja ennen pitkää linnan mahtava torni kumotti lehdon yli Aurajoen rannalta. Ensimmäisenä oli piispa laskusillan luona, ja ennenkuin kiirehtivä vartija sai raskaan portin palaavalle retkikunnalle avatuksi, hän jo huusi tälle jyrisevin, levottomin äänin:
– Onko Ohto palannut?
Vartija vapisi sen katseen tuimuutta, jonka piispa häneen loi, ja sai vaivoin vastanneeksi:
– Ei ole palannut vielä.
Vielä siis täytyi aikeistaan innostuneen piispan hillitä jännittynyt mielensä ja taltuttaa toiminnanhalunsa, vielä täytyi hänen odottaa. Ja välinpitämättömänä hän linnaan ehdittyään kyseli, kuuluiko muuta merkillisempää.
Ei kuulunut muuta, kuin että vähän uppiniskaisuuden oireita oli rannikon kastetussa väestössä taas näkynyt. Kansa ei saapunut säännöllisesti kirkkoihin, avioliittoja solmittiin ilman kirkon vihkimystä, ja vanhoissa kielletyissä lehdoissa oli salaa kuhissut maan ja veden haltioita palvelevia kristittyjä. Paikkakunnan papit olivat noista merkeistä hyvin huolissaan ja valittivat surkeasti, että metsäteitä hiipivät velhot tekivät tyhjäksi heidän työnsä ja kylvönsä.
Mutta Tuomas piispaa nuo uutiset eivät paljoa huolettaneet, hän nuhteli pilkallisesti ruikuttavia pappeja ja nauroi heidän hätääntynyttä voimattomuuttaan.
– Miksi ette ole paremmin saarnanneet ja ristin oppia tiukemmin heidän pakanallisiin päihinsä iskeneet? kysyi hän. Ja kun papit rupesivat selittämään, että pakolla kastetut vihaavat uutta uskoa eivätkä siihen sydämestään tahdo taipua, hän tiuskasi:
– Mutta he pelkäävät sitä ja minua, ja se onkin pääasia. Hyvin vähällä lähtevät heistä nuo luopumisen oireet, kun heitä oikein kohdellaan. Minä teen taas pian retken heidän kyliinsä, ja saatte nähdä, kuinka nöyriä ja hartaita kristittyjä he ovat.
Eikä piispa itselleen pitkää lepoaikaa suonutkaan. Pappejaan rauhoittaakseen, mutta etupäässä viihdyttääkseen oman mielensä kärsimättömyyttä, odottaessaan airuttaan Roomasta takaisin, Tuomas lähti tarkastusmatkalle hiippakuntaansa. Yksin hän lähti mustalla ratsullaan, ainoastaan nuoren diakonin otti mukaansa apulaisekseen, – hän tahtoi osoittaa, että hän hallitsi tuota kansaa ja että se oli hänelle kuuliainen. Syyskesän sade juoksi virtanaan, kun hän metsätaipaleelle ehti, pehmeä polku pudotteli ratsua ja märät oksat pieksivät ratsastajain kasvoja. Mutta siitä ei piispa välittänyt, se ikäänkuin vilvoitti häntä, ja hän ajoi edelleen kylästä kylään laajassa hiippakunnassaan.
Jo etäältä kyläin väet hyvin tunsivat tulijan piispaksi; hän oli ennenkin odottamatta heidän luokseen ilmestynyt ja heidän taloissaan vieraillut. Mutta se ei iloinnut hänen tulostaan, tuo väestö, se ei rakastanut häntä. Hän oli aina tullut kansan luo kylmänä, jyrkkänä, ankarana käskijänä, ja jotakin uutta rasitusta oli sille aina jäänyt hänen käyntinsä muistoksi. Milloin hän oli ottanut veroja, milloin vienyt miehiä linnaan päivätöihin, milloin toisia jokisuulle laivoja veistämään; milloin taas antanut määräyksiä pidettävistä paastoista ja kirkossa vietettävistä pyhistä. Kansa oli totellut, oli maksanut verot, tehnyt päivätyöt, oli saapunut sunnuntaisin kirkolle ja tuonut vielä tullessaan näädännahkoja tai kapahaukia piispalle antimiksi ja lepyttäjäisiksi, – se pelkäsi häntä ja hänen huovejaan, mutta vihasi samalla salaa. Ja samalla kun se vihasi häntä, se vihasi hänen oppiaankin.
"Mitähän se nyt taas vaatii", tuumivat talon miehet pihalla nähdessään piispan mustan ratsun ajavan kujan suulle, mutta he valmistautuivat silti kohta häntä kunnioittaen vastaanottamaan. Hän kutsui kylän väet koolle, tutki ja nuhteli ja kyseli kultakin erikseen hänen perheolojaan. Ja jos kenellä oli kastamaton lapsi, sen hän heti tuotatti diakoninsa kastettavaksi, ja jos ken oli omin päin haudannut omaisensa vihkimättömään maahan, sen hän kohta ajoi kaivamaan vainajan maasta ja viemään sen kirkolle haudattavaksi. Ja kansa taipui ja totteli napisematta, – linna oli liian lähellä.
Mutta kun piispa lopuksi kussakin kylässä ilmoitti tärkeimmän asiansa, silloin monen mekkomiehen koura salaa nyrkiksi puristui, silloin kuului väliin miesjoukosta hiljaista suhinaa, joka kertoi mielten napisevan ja kuohuvan. Vastenmielisesti kansa oli ottanut maksaakseen linnaan veroja: vapaa mies ei ollut ennen vastoin tahtoaan tottunut maksamaan toiselle mitään, eikä hänen käsityksensä mukaan kukaan ollut oikeutettu häneltä mitään ottamaan, – ken mitä väkisin vei, se ryösti. Raskaalta nyt tuntui, kun omalla työllä koottuja tavaroita täytyi joka kesä ja talvi toiselle luovuttaa, – mutta kansa oli maksanut verot. Vielä raskaammalta tuntui vapaasta miehestä, kun hänen täytyi niinkuin orjan lähteä toisen työhön raatamaan, – mutta päivätyötkin olivat kumminkin tehdyt. Mutta nyt, – nyt vaati piispa heiltä kaikkein raskainta: hän kutsui heidät, rauhan töissä kasvaneet miehet, sotamiehiksi, käski miehen talosta määräaikana olemaan valmiina saapumaan ristiretkelle kirkon vihollisia vastaan. Se oli jo melkein liikaa. He olivat tottuneet sotia käymään ainoastaan omia ja heimonsa vihollisia vastaan, omasta halustaan ja omasta vihastaan, ei toisen käskystä. Nyt täytyisi aseistautua ristinlinnan pakolliseen sotapalvelukseen!
Mutta he eivät vastustaneet tätäkään käskyä, ääneen nurisematta he sitä kuuntelivat, – tuon linnan ratsumiehet saattoivat köysissä noutaa sen, joka ei mielisuosiolla tullut. Mutta he kirosivat synkästi sydämessään, ja he vihasivat tuota linnaa ja sen piispaa, sen uskoa ja sen ristiä monta vertaa katkerammin kuin ennen.
Tuomas piispa ratsasti siten kylästä kylään, ja muistoksi hänen tältä käynniltään jäi kaikkialle käsky, että kun linnasta viesti saapuu, silloin tulee miesten heti lähteä liikkeelle, jousi ja keihäs mukanaan. Hän lupasi lähteville synnit anteeksi ja iankaikkisen autuuden, mutta hän huomasi kyllä, että lupaus jätti heidät yhtä kylmiksi, he eivät ymmärtäneet sen autuutta eivätkä siitä välittäneet. Ja hän näki kyllä salaisen kiukun heidän silmissään, mutta se ei häntä surettanut: heidän rakkauttaan hän ei nyt ehtinyt voittaa, no, hän ei sitä tarvinnutkaan, ainoastaan heidän alistumistaan ja tottelevaisuuttaan. Kunhan kaikki nämä pohjoiset heimot saadaan alistetuksi kirkon valtaan ja vaikutukseen, silloin juurtuu kyllä uusi uskokin vähitellen, – niin ajatteli Tuomas kylästä ratsastaessaan. Vihatkoot, kunhan pelkäävät!
Mutta salokyliä kierrellessään ja metsätaipaleita ratsastaessaan hänellä oli aina vain mielessään se suuri ristiretki, jota hän koko sielullaan harrasti ja joka hänet täytti toivolla ja innolla. Sitähän hän täälläkin erämaan kylissä valmisteli, eikä hän enää sen toimeensaamista epäillyt.
– Kunhan vain se Ohto palaisi! – se kärsimätön huokaus pääsi yhä useammin hänen huuliltaan, kun hän yötään makasi talonpoikain tuvissa taikka ratsunsa selästä kankaalta päivän laskua katseli. Ja kun hänen kiertomatkansa läheni loppuaan ja hän taas kääntyi kotiinsa päin, hän kävi yhä maltittomammaksi. Hän kiirehti usein ratsuaan niin, että nuori apupappi, joka häntä koetti seurata, jäi kauas jälkeen ja piispan vihdoin täytyi pysähtyä häntä odottamaan. Kylissäkään hän ei enää viipynyt kuin pistäytymällä, ja viimeisten, linnaa lähimpänä olevain ohi hän kiidätti yhtä neliä. Ja niin saapui hän eräänä päivänä Aurajoen suistoon, josta ei enää ollut kuin kappale jokiahdetta kotiin piispanlinnaan.
Mutta täällä jokisuulla hän sittenkin viehättyi vielä hetkisen viivähtämään. Niin virkeä toiminta vallitsi siellä joen molemmilla rannoilla, että hänen mielensä siitä riemastui, sillä hän tiesi noiden telineillään ahertavain muurahaisten, noiden lukuisain kirvesmiesten osaltaan myös valmistavan samaa ristiretkeä, joka oli hänen hankkeittensa päämäärä. Siellä näet rakennettiin Tuomas piispan toimesta ja käskystä laivoja ristiretken tarpeisiin; työtä oli herkeämättä tehty keväästä asti, ja aluksen kehä kohosi siellä jo kehän vieressä, pitkä, suippo keula pistihe toisensa sivuitse rannan äyräältä joelle päin. Toisia aluksia, leveitä ja kantavia, oli jo valmiina, toisten emäpuita vasta veistettiin ja kaaria painettiin kuin luotavain eläväin luurangoiksi.
– Laivastoni valmistuu! – lausui piispa itsekseen tuota veistämöä katsellessaan, – kenties vielä tänä syksynä ehdittäisiin vihollisen maahan, niin, varmaankin ehdittäisiin, – jos se Ohto vain palaisi! Heti saisin ruveta toteuttamaan suurta työtäni kirkon voitoksi ja kunniaksi, ei kuluisi hukkaan kallis aika... Kunpa hän vain palaisi...!
Tuomas hytkähti noissa mietteissään.
– Kenties hän on jo palannut, hän virkahti yht'äkkiä ääneensä, – kenties hän on jo linnassa ja me vain vitkastelemme täällä!
Nuori diakoni luuli piispan häntä puhutelleen.
– Kuka linnassa? kysyi hän kummissaan.
Mutta hän ei saanut vastausta. Tuo syttynyt toive oli elähdyttävänä tunteena vallannut piispan kokonaan, ja hän oli yht'äkkiä painanut kannuksensa ratsun kylkiin ja kiiti jo huimaa vauhtia kaukana jokialueelta. Harvoin tarvitsi piispan virman mustan maistaa kannusta, mutta nyt teräspyörät koko matkan sen kylkiä kutkuttivat, ja märkänä, vaahtoavana se pysähtyi ennen pitkää piispanlinnan suljetulle portille.
Taaskaan ei uninen vartija ehtinyt saada porttia kuin raolleen avatuksi, kun piispa jo hänelle kärsimättömin, uhkaavin äänin teki tuon saman kysymyksen:
– Onko Ohto jo palannut?
Ja taaskaan säikähtynyt avaaja ei voinut vastata muuta kuin mitä edellisellä kerrallakin:
– Ei ole palannut vielä.
Jälleen raukesi toivon kiilto piispan silmästä, ja, vaikka kapinoiden, jännittyneen mielen täytyi talttua. Tuomas käveli äänetönnä omiin huoneisiinsa ja oleskeli enimmäkseen siellä, istuen pitkät syyspäivät lampun valossa suurten kirjainsa yli kumartuneena. Mutta usein silmä eksyi pois noista siroista kirjaimista, se tähysteli intohimoisena tyhjään pimeyteen, ja mieli liiteli kaukana, kaukana noista pyhimystaruista, jotka kertoivat hurskasten miesten vilpittömästä vaelluksesta ja taisteluista viettelijää vastaan... Milloin piispa kävi arkituvassa tai linnan pihalla, hän oli vuoroin ärtyinen ja kiivas, vuoroin katuva ja hellä. Hän koetti hillitä intoaan. Mutta illan suussa, kun hämärä rupesi peittämään luonnon ja hän oli väsynyt tuohon jäytävään odotukseen, silloin kiipesi hän aina linnan torniin, astui vartijan luo ja kysyi:
– Eikö näy ratsastajaa tulevan metsän reunasta?
Ja aina oli vastaus sama:
– Ei näy ketään.
Syksy kului. Lehti varisi puista ja linnaa ympäröivä metsä tummeni ja siirtyi ikäänkuin etäämmälle; sade pieksi linnan muureja, vallihaudat tulvivat ja myrsky ulvoi tornin ympärillä. Ja kun sade ja myrsky väliin aamusella taukosi, oli linnaa ympäröivä vallihauta jäässä ja tie oli routainen ja kova. Taas oli suvi mennyt eikä ristiretkestä tullut mitään. Epäilys yritti toisinaan tunkeutua Tuomaan tulista intoa sammuttamaan ja toivottomuus pyrki hänen lujaa varmuuttaan samentamaan.
Silloin, eräänä syysaamuna, vartija ryntäsi tornista pitkin harppauksin alas ja juoksi piispalle ilmoittamaan, että jo näkyy ratsastaja routaisella tiellä ... hän ei sitä tunne, mutta kiire sillä on linnaan. Tuomas kiirehti heti alas portille, juoksi avopäin, väljä vaippa tuulessa hulmuten. Ja samassa kun portti aukeni, ajoikin sen eteen jo ryysyinen, likainen, kalvakka ja kuihtunut mies, joka melkein putosi hevosen selästä, kun tämä pihalle pysähtyi. Hämmästyneinä sitä katselivat linnan miehet; he eivät tunteneet hevosta eivätkä ratsastajaa, ja pettymys valtasi taas hetkeksi Tuomaankin mielen. Mutta hän astui lähemmäs, tunsi ... se oli sittenkin Ohto, oli vihdoinkin Ohto, vaikka oli vaikea tuntea tuota kalpeata, laihtunutta miestä siksi reippaaksi nuorukaiseksi, joka eräänä kevätpäivänä verevänä ja notkeana linnasta ajoi. Vaatteet olivat repaleina, iho pilkisti purkautuneista saumoista esiin pistävän syyskylmän purtavaksi, varpaat paistoivat rikkinäisten kenkien teristä ja kuiva yskä tukehdutti hänen äänensä, kun hän vastaantulijoita yritti tervehtiä.
Mutta se oli Ohto, hän oli hengissä, hän oli vihdoinkin palannut, se oli pääasia. Piispa talutti omin käsin riutuneen nuorukaisen käsivarresta linnan lämpöiseen tupaan, komensi hänelle juotavaksi kuumaa olutta ja haki lämpöisiä taljoja hänen väriseviä raajojaan peittämään. Ja kärsimätönnä hän kyseli retken tuloksia. Väsynyt airut jaksoi vaivoin yskänsä välihetkinä kertoa hänelle matkansa käheällä äänellään.
Hän oli kyllä ajoissa päässyt Roomasta kotiin päin lähtemään, ja yötä päivää hän oli pohjoiseen päin matkaa tehnyt. Mutta Vironmaalla, jossa hän odotti tilaisuutta Suomeen päästäkseen, kalparitarit olivat hänet pidättäneet ja epäiltävänä kulkijana hänet vankityrmään sulkeneet, vaikka hän ilmoitti olevansa Tuomas piispan airut. Pitkiä viikkoja olivat häntä tornissa pitäneet, kunnes hän vihdoin eräänä yönä vartijan nukkuessa pääsi pakenemaan. Mutta se oli myrskyinen yö, ei kukaan lähtenyt häntä meren yli saattamaan, eikä hän uskaltanut siellä kauemmin odottaa. Silloin hän lähti ajamaan itäänpäin, kiertämään vatjalaisten, inkerikkojen ja karjalaisten pakanallisten heimojen asuma-alojen kautta Suomeen. Se oli tuiki tuskallinen, vaivalloinen ja pitkällinen matka; monta kertaa hän oli ollut aivan uupua syyssateista liuonneisiin, tiettömiin metsämaihin, monesti hän oli myös heittämäisillään henkensä pakanain käsissä, jotka häntä vihasivat, kun hän oli piispan huovi, ja riistivät häneltä hevosen ja vaatteet ja aikoivat hänet haltioilleen uhrata. Jalan hän oli sitten saanut kahlata laidattomia suomaita, kunnes taas laitumelta hevosen tapasi ja ilman satulaa, vitsasuitsin, pääsi Hämeen metsien halki ajamaan kotiinsa...
– Mutta paavin kirjeen olen koko ajan povellani säilyttänyt ... se on tässä.
Väsynyt mies ojensi piispalle nahkaisen salkun, ja sen tehtyään hän ikäänkuin keventyneenä huokasi ja silmät hänen kuihtuneissa kasvoissaan säteilivät riemua, – hän oli tehtävänsä täyttänyt. Silloin hän vaipui hervotonna vällyjen väliin rahille makaamaan, – tuo kertominenkin oli ollut niin rasittavaa, tuvan lämpö niin suloisesti uuvutti. Ja mieli tuntui niin levolliselta, nyt oli niin ihanaa, niin rauhallista maata.
– Hyvin olet asiasi toimittanut, suotta en ole sinuun luottanut, Ohto, virkkoi piispa taputtaen lepäävän airuensa kuumaa päätä. – Lepää nyt ja voimistu suurista rasituksistasi, vielä sinusta mies tulee, ja palkkiosi olen kyllä pitänyt muistissani.
Piispa oli jo käynyt käsiksi paavin sinettiin, jota hän melkein vapisevin käsin rupesi murtamaan. Mutta hän päätti avata tuon kirjeen yksinäisyydessä, peittääkseen mielenliikutuksensa, ja hän kiirehti sen vuoksi omiin huoneisiinsa, puristaen lujasti kallista salkkua rintaansa vastaan. Linnan koko väestö tiesi, miten äärettömän jännittyneenä tätä airuetta ja tätä kirjettä oli odotettu, ja syvä äänettömyys vallitsi sen vuoksi piispan poistuttua koko linnassa; odotettiin häneltä tietoja. Sen äänettömyyden vallitessa vaipui väsynyt airut sikeään uneen lämpöisten sudennahkain peitossa.
Mutta tuskin hän oli tuokion saanut nauttia virkistävää unta, kun jo pitkäkoipinen kirjuri juoksi alas piispan huoneista, herätti hänet hartioista ravistaen ja kutsui hänet heti piispan puheille. Vaikka uupumus ja uni painoi pään niin raskaaksi, että sitä tuskin nostaa jaksoi, Ohto nousi kumminkin viipymättä ja kernaasti ja käveli kankein jaloin, mutta mieli keveänä pihan yli piispan luo.
Tämä seisoi kalpeana, tukka pörröttäen pöytänsä ääressä ja tuijotti liikkumattomana auki kehitettyyn pergamenttikääröön. Hänen katseessaan oli outo palo kuin pedon kiiluvassa silmässä, ja kun hän sen airueen iski, näytti siitä vihaa suitsuavan. Ja kuiva, soinnuton oli hänen äänensä, kun hän kysyi:
– Tunnetko, mitä tämä paavin bulla sisältää?
Nuorukainen katseli kysyvästi piispaa, jonka tyytymättömyyttä ja vihaa hän ei voinut ymmärtää, kun tiesi tuoneensa hyvän, myöntävän vastauksen. Ja hän vastasi arkailematta:
– Sen pääsisällöstä on minulle selkoa tehty siltä varalta, että kirje olisi matkalla joutunut hukkaan.
Vihan ilme piispan silmässä näytti vastauksen johdosta yhä kiihtyvän. Hän kysyi uudelleen ja kovemmalla äänellä:
– Tunnetko sen, tunnetko kaikki ... se on onnettomuutesi, sano!
Nuori airut, joka äsken oli niin monet uhat ja vaarat vapisematta kestänyt, vavahti nyt piispan tylysti kiiltävää katsetta ja hänen ärjyvää ääntään. Aremmin hän vastasi:
– En tiedä tunnenko kaikkea. Minulle vain ilmoitettiin paavin suostuneen pyydettyyn ristiretkeen sekä kehoittaneen kansoja sille lähtemään, luvaten lähteville syntien anteet.
Helpotuksen huokaus kohosi Tuomaan rinnasta; hän astui askelta lähemmäs Ohtoa, taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja virkkoi heltynein, riemastunein äänin:
– Niin, Rooman korkea isä on hartaan pyyntömme täyttänyt, se on meille kaikille suuri ilon sanoma. Sinulle on kirjeen sisällys oikein kerrottu.
Mutta musta varjo ei poistunut vielä Tuomaan otsalta eikä outo kiilto hänen silmistään, ja hänen äänensä oli taas synkkä, kun hän tuokion mietittyään jatkoi:
– Sinulle siis ei luettu koko bullaa, ei sen yksityiskohtia kerrottu. Vai sanottiinko, ketä vastaan retki on määrätty tehtäväksi?
– Sanottiin, hämäläisiä vastaan, vastasi Ohto avomielisesti ja reippaasti.
Tuomas kiivastui ja tiuskasi:
– Ja muita kirkon vihollisia vastaan, se on kyllä sinulle ilmoitettu sekin, vaikka et muista. Eikö olekin?
Ohto vaikeni. Mutta tumma puna rupesi ohimoilta päin laskeutumaan piispan silmien ympärille ja hänen äsken niin kalpeille kasvoilleen, ja hän kysyi edelleen kiivaasti yhä kiihtyvämmin:
– Entä puhuttiinko sinulle mitään siitä, kenet paavi on määrännyt ristiretken johtajaksi?
Jo rupesi Ohto aavistamaan pahaa. Hän ei tosin käsittänyt tämän tiedustelun tarkoitusta, mutta häntä peloitti puhua kaikkea, mitä kardinaali Roomassa hänelle kirjeen antaessaan oli sen sisällöstä kertonut. Mutta piispa itse oli opettanut pysymään totuudessa, häneltä hän ainakaan ei voinut totuutta salata. Eikä hän voinut muuta, kuin avonaisin katsein, joskin arkaillen vastata:
– Kyllä ... vähän.
– Kenet siis, kenet ... sano välemmin!
Piispa pidätti läähättävää hengitystään odottaessaan Ohdon vastausta, joka viipyi. Ja melkein tuskallisesti hän kiljaisi:
– Onneton mies, miksi et vastaa? Kenet...?
Harvakseen lähtivät sanat Ohdon suusta:
– Ei mainittu nimeä ... retken johtajaksi sanottiin tulevan sen ruhtinaan tai ritarin, jonka Riian suurmestari siihen valitsee.
Pergamentti rutistui Tuomaan kädessä. Hän hypähti nyrkki ojennettuna airuttaan vastaan, hänen kasvonsa hehkuivat tummanpunaisina, ja kotvaan aikaan hän ei saanut sanaa suustaan. Kiukku ja harmi, jonka synnytti vuosikautisten laajain valmistusten myttyyn meneminen, pitkässä odotuksessa vatvotun sielun hartaimman toivon pettäminen, se nyt valtoimenaan liekitsi hänen hehkuvilta kasvoiltaan ja hänen verestävistä silmistään, ja kun vihdoin ääni kurkusta lähti, niin hän karjui puhuessaan:
– Sinä valehtelet, petturi, olet Riian ritarien lahjoma, kavala kyy, jota olen povellani elättänyt... Rooman papit eivät ole sinulle tuollaista kertoneet. Muistele tarkemmin, muista, ketä palvelet. Paavi on määrännyt minut, minut eikä ketään muuta suuren ristiretken johtajaksi, – niinhän sanotaan bullassa, minut, Tuomaan, Suomen piispan. Tunnusta minulle, niinhän on sinulle Roomassa ilmoitettu ja käsketty kaikille julistaa, niinhän, puhu, kurja mies, puhu...!
Mutta Ohto oli ääneti. Hänen sydämensä vapisi niin, ettei hän voinutkaan puhua. Hän käsitti jo asian täydelleen, oivalsi piispan tulisen vihan syyn, oivalsi oman vaaransa. Hillitön, rajaton intohimo leiskui jo valloillaan. Usein hän oli nähnyt kiihkoisan piispan tulistuvan ja raivostuvan, mutta koskaan hän ei ollut näin raivonnut, hänen vihallaan ei nyt ollut ääriä, ja hän itse oli tuon vihan esineeksi joutunut, – tuon riehuvan vimman edessä tunsi hän mielensä ja ajatuksensa kokonaan typertyvän. Mutta jos hän olisi voinutkin, hän ei tahtonut vastata. Hän tiesi itse, mitä hänelle oli ilmoitettu, ja tiesi piispan tuntevan kirjeen sisällyksen: jos hän nyt olisi kieltänytkin totuuden, olisi piispa tiennyt hänen valehtelevan, – mitä se olisi auttanut? Molemmissa tapauksissa hän oli tuon vimmaisen vihan uhri. Hän seisoi siinä ääneti, tuijotti vain tylsästi eteensä.
Mutta Tuomas piispan rinnassa kävi korkeana myrsky, ja katkonaisin lausein hän hätäisesti puhui:
– Olet ainoa mies, joka voit todistaa ... minua vastaan ... taikka minun puolestani... Sinun täytyy itsesi uskoa ... uskoa hievahtamatta, että paavi on minut määrännyt ristiretken johtajaksi... Uskotko sen ... todistatko sen...?
Mutta Ohto vaikeni yhä. Tuska pingoitti Tuomas-piispan jäntereitä, hän astui airuensa viereen, puhui yhtä mittaa, kuiskaili melkein rukoilevin äänin:
– Kirkon voiton, suuren retkemme menestymisen vuoksi, Rooman pyhän istuimen kunniaksi sinun täytyy se todistaa, ei minun vuokseni. Ymmärräthän, kirkolle tärkeä retkemme ei saa jäädä sattuman varaan, sillä täytyy olla varma ja tarmokas johtaja ... tapahtunut erehdys on korjattava, paavin omaksi eduksi se on tehtävä, ymmärräthän... Mutta ei, sinä et sitä ymmärrä...
Katseen puhdas, iloinen kirkkaus, joka nuoren airuen silmässä väsymyksestä ja ruumiin riutumisesta huolimatta näihin asti entisellään oli loistanut, se nyt ikäänkuin taittui ja sammui, ja hän katsoi eteensä raukeasti. Mutta tuo raukea katse todisti ääretöntä pettymystä, kärsimystä ja surua, ja vihdoin sen samensi kokonaan kuuma kyynel, – piispa näki sen ja ymmärsi sen lähteen. Ohto ei ollut kuullut eikä käsittänyt kaikkea, mitä piispa nyt hänelle puhui, hänen mielensä täytti vain yksi ainoa katkera tunne, ja sen painon alla hän ikäänkuin lutistui kokoon: se suuruuden, jalouden kunnioitus, jota hän aina oli tuntenut kasvattajaansa piispaa kohtaan ja joka häntä vaikealla retkellään oli kannustanut äärimmäisiin ponnistuksiin, se oli nyt kerralla särkynyt; hän oli tottunut katsomaan piispaan kuin oikeuden jumalaan ... nyt hän ei voinut katsettaan nostaa hänen puoleensa. Hänestä tuntui, kuin kaikki hänessä olisi särkynyt ja sortunut ja kuin jokin rutistava kärsimysten taakka, johon matkan kaikki vaivat eivät olleet verrattavissakaan, olisi laskeutunut hänen sydämeensä. Hän koetti ääneensä itkeä, helpottaakseen tuota painoa, hän koetti vihdoin avata suunsa lausuakseen edes jotakin, mutta hänen kurkkunsa kouristui kokoon, siitä ei lähtenyt kuin kuiva, repivä rykäys.
Piispa katseli ammottavin silmin tuota edessään kokoon kyykistyvää nuorukaista ja käsitti kaikki, mitä hänen povessaan liikkui, hän saattoi seurata jokaista hänen tunteensa värähdystä. Ja silloin hätä tuokioksi täytti hänen mielensä, hänen rinnastaan yritti tuska kuohahtaa yli. Hän oli rakastanut tuota puhdasmielistä nuorta miestä, joka oli hänelle uskollinen kuin koira, hän rakasti häntä vieläkin kuin omaa poikaansa... Mutta onneton nuorukainen, hän tiesi totuuden, tuon totuuden, jota ei kukaan saanut tuntea, ei ainakaan ennenkuin toimeenpantava ristiretki oli loppuun suoritettu ja kaikki oli unohtunut voiton loistoon ... hän tiesi sen eikä voinut sitä kieltää, – siksi hänen täytyi nyt kuolla. Noin nuorena, ilman omaa syytään ... ja hän seisoo tuossa vielä ryysyissä, jotka ovat syntyneet, kun hän piispan palveluksessa on sanomattomia vaivoja kärsinyt... Mutta hän ei tahdo todistaa toisin kuin tietää ... ja jos hän sen lupaisikin, häneen ei voisi luottaa ... hän on luonnon lapsi, hän olisi aina vaarana retkelle, aina uhkana, – hänen täytyy kadota...
Vielä avasi Tuomas suunsa kehoittaakseen Ohtoa henkensä pelastamiseksi edes unohtamaan iäksi kaikki, mitä tiesi paavin bullan sisällöstä. Mutta hän katkaisi aloitetun sanansa... Se on hyödytöntä, myöhäistä ... tapahtukoon, minkä täytyy tapahtua! Pois sääli ja armo ja pehmeys, kun kirkon etu ja kunnia vaatii rautaista kovuutta, tässä sisältäisi epäilys ja heikkous turmion idun...
Tuomaan äsken niin kiihoittuneet ja vihasta hehkuvat kasvot kertoivat nyt hetkisen kovaa sielun ponnistusta. Mutta kauaksi hän ei sen valtaan antautunut. Varmoin, päättävin askelin hän astui ovelle, avasi sen ja jyrisevin, värähtämättömin äänin huusi:
– Tapani, tänne!
Ohto hypähti sen huudon kuullessaan, hänen väsyneet polvensa notkahtivat, ja hänen täytyi nojautua pöytää vastaan. Sillä hän tiesi hyvin, mitä tuo käsky merkitsi: tyrmää, josta ei kukaan ollut palannut. Ja samassa tuokiossa, kun hän sen käsitti, välähti kiireisiä, mutta voimakkaita kuvia hänen mielessään. Hän muisti nuoren vaimonsa, jota hän ei vielä retkensä jälkeen ollut tavannut ja joka häntä kaihoten odotti, muisti sen uneksitun kotoisen onnensa, joka hänen mieltänsä oli rohkaissut ja hänen elinvoimaansa virkistänyt pitkän taipaleen vaikeissa rasituksissa. Niin elävänä tuo kuva nyt hänen mieleensä palasi ... pitikö sen nyt jo särkyä ... hän kohotti jo kätensä piispan puoleen ikäänkuin rukoillakseen armoa. Mutta hän ei saanut nytkään sanaa huuliltaan, ja hänen kätensä hervahtivat alas. Hänen päätään huimasi, sanomaton katkeruus tukahdutti hänet... tämä oli siis hänen palkintonsa, hänen kohtalonsa. Ja kuin jostakin kaukaisesta sielun kätköstä, jota hän ei ollut ennen tiennyt olevankaan, vilahti hänen eteensä toinen kuva, hänen isänsä hämärä muisto, tuon isän, joka oli ristiä vastaan taistellessaan kaatunut, – hän itse oli taistellut sen puolesta...! Hänen ajatuksensa sekautui, pysähtyi, hän käsitti vain, että kaikki oli rikki, kaikki autiota, mennyttä...
Mutta mahtava piispa seisoi hänen edessään liikahtamattomana, värähtämättömin kasvoin, kuin jääpatsaaksi jähmettyneenä. Hänenkin tunteensa olivat kuin turtuneet. Hän oli seisovinaan siinä ankarana, kylmänä, heikontumattomana kirkon miekkana, joka ei saanut heltyä, hän kuvitteli voittaneensa itsensä kovassa taistelussa, oman yksityisen rakkautensa, säälinsä ja suosionsa, voittaneensa sen kirkon edun vuoksi. Mutta hän tunsi samalla hämärästi sisemmällä itsessään, että hän olikin joutunut tappiolle taistelussa itseään vastaan, hän tunsi varmuutensa murtuvan ja horjuvan, vaikka hän seisoikin siinä kovana kuin rauta. Mutta noita liiteleviä tunteita hän ei laskenut esille, hän painoi ne tahtonsa tarmolla alas.
Tapani, tyrmän vartija, mustapartainen silmäpuoli mies, astui sisään ja käveli suoraan Ohtoon päin, ojentaen suuren, tummanruskean kouransa häntä kohden. Pysähtyi hän kumminkin vielä, ennenkuin nuorukaiseen tarttui, ja käänsi päänsä katsoakseen ainoalla silmällään kysyvästi piispaa.
Tämä virkkoi lyhyesti ja kylmästi:
– Niin, hän vastustelee minua, hän niskoittelee...
Muuta ei tarvittu, ruskea koura tarttui Ohdon olkapäähän. Ja nuorukainen käveli sanaa puhumatta pyövelin rinnalla ulos, tietäen astuvansa viimeisiä askeleitaan.
Mutta Tuomas istahti pöytänsä ääreen työtä tekemään, näöltään aivan rauhallisena ja tyynenä. Hän painautui syvälle noihin tärkeihin askareihinsa, joiden hetkeä hän niin kauan ja niin kärsimättömänä oli odottanut, hän tahtoi unohtaa kaikki pienet sivukohtaukset noiden Suomen ja koko pohjoismaiden katoliselle kirkolle niin suuriarvoisten toimien vuoksi, joita hänen nyt vihdoinkin oli ryhdyttävä toteuttamaan ja jotka vaativat koko hänen huomionsa ja hänen ajatuksensa. Ensiksi hänen oli nyt paavin bullan johdosta lähetettävä kiireiset viestit kaikille pohjoismaiden ruhtinaille, piispoille ja lääninherroille, että he valmistautuisivat ensi avovedellä saapumaan Aurajoen suuhun, paavin käskystä lähteäkseen ristiretkelle Rooman kirkon vihollisia vastaan, hänen, Suomen piispan johdolla. Nyt oli herätyshuuto huudettava, ja se oli tehtävä tarpeellisella voimalla. Siksi hän nyt kirjoitutti kirjureillaan otteet paavin bullasta, lähettääkseen niitä joka taholle. Mutta sanellessaan tuota korkean istuimen kirjettä hän sitä hiukan muutti, muutamia sanoja vain. Nuo pienet muutokset olivat kirkon edun ja retken menestymisen vuoksi välttämättömät, – hän ei sitä epäillyt, hänen äänensä ei vavissut, kun hän jätti pois Riian piispan nimen ja pani omansa sen sijalle, se oli välttämättömyys. Tätä päivää kauan odottaneen innoin hän teki työtä: saneli kirjeitä ja kirjoitti itse, hankki airuita, neuvoi heitä ja lähetti heitä kiireesti matkalle noita tärkeitä viestejä kiidättämään, toimitti oman tuomiokapitulinsa pappeja viipymättä matkalle eri maihin ristiretkeä saarnaamaan kansojen sekaan, laati heille suositukset ja matkakaavat, ajatteli itse kaikkea ja muisti kaikki ja uhmaili toimeliaisuudessaan. Ja kaiken hän teki tyynesti, varmasti, harkitusti ja tarkasti, niinkuin ainakin tottunut, empimätön käskijä, eikä mikään epäilys eikä katumus hetkeäkään häirinnyt hänen työtään. Nyt on kiirehdittävä, nyt toimittava, niin hoki hän itsekseen, liian kauan onkin saatu odottaa ja toimetonna virua.
Ja linnan väki näki hänen hyörivän noissa monissa puuhissaan, ankarana ja varmana, eikä kukaan kysynyt mitään eikä salaakaan toiselleen supattanut, vaikka jokainen tiesi, mikä kova kohtalo nuoren Ohdon, kaikkien lemmikin, oli tavannut, – olihan hänet nähty Tapanin rinnalla tulevan piispan luota ja häviävän... Kaikki tottelivat vain ääneti. Piispa oli itsevaltias linnassaan, ei kukaan saanut rankaisematta hänen tekojaan arvostella, ja siksi ei kukaan ääneensä surrutkaan eikä säälinyt.
Mutta tässä hellittämättömässä toimeliaisuudessaankaan Tuomas ei saanut tajunnastaan karkoitetuksi tuota hiipivää tunnetta, että hän toimii teennäisen kiihkon vallassa, turruttaakseen omantuntonsa salaisen soimuun. Hän tahtoi täysin vallita itseänsä, ja hänen arvostelunsa oli kylmä ja terävä – hän ei muuttanut sanaakaan siitä, minkä hän oli välttämättömäksi harkinnut, hän toimi kuin varmojen käskyjen mukaan. Mutta sittenkin hänen täytyi sanellessaan ja kirjoittaessaan, airuita ja pappeja neuvoessaan ja salkkuja sinetöidessään alinomaa vakuuttaa itselleen, että juuri näin hänen on meneteltävä toteuttaakseen korkeimman tahdon ja hankkiakseen voiton hänen valtakunnalleen maan päällä. Häneltä vaadittiin nyt lujuutta ja varmuutta, – oman tunteen hiljainen nuhde, yksityisen onni ja henki, se kaikki ei saanut tuon kutsumuksen rinnalla painaa mitään; jos hän sen hyväksi rikkoi maallista lakia, rikkoi vaikkapa paavia vastaan, niin luettakoon se hänelle tuomioksi, mutta hänen täytyy viedä asiansa perille. Paavi on erehtynyt ... joko hän itse taikka joku hänen rikkiviisas kardinaalinsa, joka on kirjeen sepustanut ja siihen omia tuhmia tuumiaan pannut, jotka koko ristiretken turmelisivat ... hänen on velvollisuus se oikaista. Niin hän todisti itselleen ja olikin varma siitä, että hänen itsensä piti johtaa alkava ristiretki; hän ei ollut sitä hetkeäkään epäillyt, ei tuokiotakaan empinyt, mitä hänen tulisi tehdä, siitä hetkestä saakka, jolloin hän ensi kerran paavin bullan luki ja kalpeni...
Mutta vaikka hän näin todisti ja näin oli vakuuttunut, kihosi aina tuon tuostakin kuuma hikikarpalo hänen otsastaan, ja hänen sydämessään tuo jäytävä tunne vain kiihtyi ja kasvoi. Hän ei voinut olla näkemättä edessään Ohdon kuihtuneita kasvoja ja niistä kuvastuvaa surua ja pettymystä ... se oli vähäpätöistä, mitätöntä, mutta tuo kuva ei eronnut hänestä. Ja kesken käskyjensä ja puheittensa hän kuuli korvissaan paavin sanat, jotka hän oli väärentänyt ... ei, muuttanut, selventänyt kirkon edun vuoksi... Piispa syventyi kaksinkertaisin innoin töihinsä, hän tahtoi heti suorittaa kaikki, hän ei saanut nyt epäillä eikä olla heikko!
Yöhön kului syksyinen ilta, ennen kuin Tuomas oli saanut etäisimpäin viestien viejät, joiden ensiksi tuli lähteä, toimitetuksi matkalle. Heidän lähdettyään oli linnassa kaikki hiljaista, ja piispakin lähti huoneisiinsa levolle päivän ponnistusten perästä. Mutta ennen maata menoaan hän notkisti aina pienessä rukouskappelissaan polvensa jumalanäidin kuvan edessä, ja sinne hän nytkin astui ja rupesi rukoilemaan. Mutta vaikka hän siinä kauan polvillaan makasi ja koetti koota ajatuksensa ja sulattaa mielensä rukoukseen, hän ei saanut pienintäkään rukousta kuiskatuksi huuliltaan. Oli kuin tulppa edessä, hän ei päässyt alkuunkaan, hänen ajatuksensa lensivät väkisin tiehensä, kun hän niitä koetti pakottaa hartauteen, hänen tunteensa olivat kuin kangistuneet ja tylsät, hienointa värettäkään hän ei niihin voinut saada. Hänen mielensä oli liiaksi kiihoittunut, hänen huomionsa hajaantunut noihin moniin hankkeisiin, päätteli hän. Mutta hän lepäsi silti polvillaan koettaen rauhoittaa mielensä ja ponnisti yhä asettaakseen ajatustensa levotonta lentoa. Hän kurotti kätensä jumalanäidin kuvaa kohden eikä tahtonut silmiään siitä pois kääntää, ennenkuin oli saanut iltarukouksensa rukoilluksi.
Mutta kun hän siten silmiään liikuttamatta tuohon kuvaan tähysti, niin sen muoto hänestä vähitellen muuttui. Se kävi surulliseksi ja ankaraksi, sen silmät ikäänkuin verestivät ja näyttivät itkettyneiltä – jumalanäidin kasvot häntä syyttivät ja soimasivat, ne häneltä armon kielsivät... Rukoileva piispa vavahti, hän pelästyi, hänen sydäntään kouristi ja hänen täytyi hypähtää rukousjakkaraltaan. Hän ei tahtonut tuollaisina nähdä jumalanäidin kasvoja, hän pakeni niitä, riensi huoneestaan ulos pihalle, vallille. Hänen oma mielikuvituksensa oli noin kiihoittunut ja loihti kummia kuvia hänen väsyneeseen silmäänsä, hän tahtoi siellä ulkona vilvoittua, rauhoittua, voittaa takaisin tasapainonsa ja entisen valtansa itseensä. Hän nousi vallille ja käveli siellä edestakaisin pimeässä, kylmässä syysyössä, antaen tuulen valtoimenaan valella polttavaa päätään ja kasvojaan.
Mutta sieltä vallilta alas tielle katsellessaan hän näki portin edessä jonkun olennon häämöttävän; se liikkui edes takaisin kuin rauhaton varjo, se oli ihminen, oli varmaankin...
– Kuka siellä? Tuomas huusi pimeään yöhön. Mutta vastausta ei tullut, ei vaikka hän useasti uudisti huutonsa.
Hetkeksi piispan koko huomio kiintyi tuohon salaperäiseen olentoon. Hän laskeutui vallilta pihalle, käveli portille, avasi sen ja astui yksinäisen kulkijan luo. Ohkaisiin puettu nainen siellä käveli edes takaisin portin edustalla, yön pimeästä ja vilusta välittämättä.
– Mitä haet täältä keskellä yötä? kysyi piispa ankarasti.
Nainen pysähtyi, läheni piispaa ensin arasti, juoksi sitten kohti ja tarttui intohimoisesti kaksin käsin hänen käsivarteensa.
– Missä on mieheni, missä on Ohto, missä?
Tuomas peräytyi säpsähtäen askelen taaksepäin ja sopersi, koettaen irroittautua naisesta:
– Miehesi ... Ohto...?
– Niin, hän palasi aamulla, mutta hän on poissa. Missä, sano, piispa, missä hän on?
Nainen oli tunkeutunut ihan lähelle Tuomasta ja katsoi häntä aivan vierestä kasvoihin levottomin, toivon ja pelon vaiheilla väreilevin silmin. Tuomas tunsi naisen, muisti hyvin nuo silmät, hän oli sama nainen, joka Ohdon lähtiessä oli tällä samalla paikalla hänen hevostaan suitsista pidellyt ja niin kaihoisat jäähyväiskatseet hänen jälkeensä heittänyt. Piispa katsoi häntä miltei peläten ja peräytyi yhä lähemmäs porttia. Mutta nainen riippui hänessä kiinni, kysyen intohimoisesti:
– Onko hän vielä hengissä, vai onko se totta, sano onko?
– Mikä?
– Että hänet on ... on annettu Tapanin käsiin?
Tuomaan täytyi riuhtaista voimaa käyttäen itsensä irti tuosta levottomasta naisesta, jonka katse tuntui tunkeutuvan ihan hänen lävitsensä. Ja hänen täytyi koota koko ankaruutensa ja arvokkuutensa voidakseen tyynesti ja kylmästi lausua:
– Älä kysele sitä, mikä on pyhän kirkon salaisuus. Älä kajoa minuun, mene!
Nopeasti Tuomas vetäytyi portin sisäpuolelle ja sulki sen kiireesti yhä kyselevän, levottomuudessaan läähättävän naisen edessä. Ja hän jäi hetkeksi kuin kangistuneena sen viereen seisomaan. Mutta samassa kuului portin takaa kirkaisu, niin toivoton, niin ytimiin tunkeutuva, että se pani piispan hypähtämään ja juosten pakenemaan linnan sisäpihaan ja sieltä omiin huoneisiinsa. Siellä oli särkynyt jotakin, tuolla portin takana, särkynyt sydän, särkynyt tuskallisesti ja kipeästi, sitä todisti tuo kirkaisu, joka vielä hänen korvissaan soi... Ja hurskaan piispan käsi vapisi, kun hän avasi oven omiin, piispallisiin huoneisiinsa, ja hän teki yön pimeässä kaaren kulkiessaan vuoteelleen pienen rukouskappelinsa ohi, jossa oli pyhän jumalanäidin kuva.
Eräänä aamuna, muutamia päiviä myöhemmin, lähti laiva Aurajoen suulta syksyiselle merelle. Saaristo oli jo viikkoja ollut jäässä ja kaikki laivaliike oli ollut seisauksissa, mutta raju luodemyrsky oli taas äsken repinyt jääpeitteen rikki ja avannut väylät laivain kulkea. Myrsky puhalsi nytkin vinhasti ja kylmästi; perin vastahakoisesti oli laivaväki lähtenyt tälle syyspurjehdukselle jäitten sekaan ärjyvälle selälle, mutta lähteä oli täytynyt, kun itse piispa kutsui kyytiin. Tuomas piispaa näet kuljetti tämä laiva Ahvenanmeren yli Ruotsiin.
Piispa oli, kaikki airuet ja ristiretken saarnaajat matkalle saatuaan, itsekin päättänyt lähteä talven ajaksi kehoittamaan naapurimaiden kansoja suurelle retkelleen, jotta hän voisi olla sitä varmempi, että riittävästi väkeä kevääksi saapuisi Auran suuhun. Hänen levoton mielensä oli ajanut hänet liikkeelle. Pitkä, pimeä, toimeton talvi oli edessä, hän ei voinut jäädä sen ajaksi kädet ristissä istumaan linnaansa, jonka jäiset paadet nyt jo polttelivat hänen jalkojaan. Hänen täytyi saada työskennellä suuren aatteensa hyväksi, sillä hänestä yksin sen toteutuminen nyt riippui, hän yksin, yksin siitä vastuun kantoi.
Niin hän oli sanonut Belgerdille, jättäessään linnansa talveksi hänen huostaansa, ja hän seisoi nyt laivan kannella, selin maihin, ja katseli, kuinka alus viskelehti korkeassa aallokossa. Myrsky oli jäätävän kylmä, merimiehet vyöttivät lammasnahkaturkkinsa kiinteämmin ympärilleen ja nostivat niiden kaulustat pystyyn korvilleen. Mutta Tuomaan mielestä se viima vain suloisesti hiveli hänen hipiäänsä, vilvoitti hänen päätään ja kevensi hänen hengitystään. Hän käveli kannella edestakaisin yksin mietteissään ja pysähtyi aina väliin kaiteen luo katsomaan aaltoihin.
Hän koetti siinä mielessään muistella ja selvittää erästä kuvaa, joka näinä viime päivinä lähtemättömästi oli hänen mielessään pyörinyt: kenen silmät oli neitsyt Maarian kuvalla tuona yönä, jolloin hän turhaan sen edessä oli koettanut rukoilla, kenen olivat nuo silmät, joita pakoon hän oli linnastaan lähtenyt myrskyiselle merelle, kenen? Hän oli ne elävin silmin joskus nähnyt, nähnyt ne aivan äsken, yhtä verestävinä, yhtä toivottomina ja soimaavina...
Yht'äkkiä hän sitten kävelystään pysähtyi, vei käden otsalleen ja lausui itsekseen:
– Niin, hänen ne olivatkin, tuon portin takana kävelevän, leskeksi jääneen naisen silmät!
Hän muisti sen nyt selvästi, hän näki taas edessään tuon epätoivoisen naisen. Mutta sittenkin...? Kuinka hän oli voinut huomata pyhän neitsyen kuvassa tuon katseen, ennenkuin hän naisen portilla tapasi ja hänen silmänsä ilmeen näki...?
Sitä hän jäi miettimään, kävellen yhä edes takaisin laivan kannella, myrskyn vinkuessa purjeissa.
IV.
Talvi oli kulunut, ja tullut oli taas lauhkeahenkinen, heleätaivainen kevät. Lehtipuut Aurajoen rannalla olivat hiirenkorvalla, sen suvisilla ahteilla oli nurmella jo vihanta vivahdus, ja lumipälviä piiloili enää ainoastaan notkoissa ja syvemmissä katvepaikoissa. Itse joki oli äsken luonut jääpeitteensä ja tulvaili nyt kellertävänä merta kohden, huuhtoen korkealta äyräitään ja kuljettaen mukanaan rannalta tempaamiaan puita ja sammalmättäitä. Saariston selillä oli vielä viimeisiin asti pysynyt paikoillaan tummahtava, hauras, päivän polttama jää, mutta nyt oli hieno etelätuuli jo saanut senkin liikkeelle, ja se keinutti nyt halkeilevia telejä yhä kauemmas ulapalle taikka muserteli niitä pirstaleiksi luotojen kivirantoja vastaan.
Auran suistossa oli rakennustyö päättynyt, ja valmiina kellui siellä vesille työnnettyjä aluksia, uutukaisina ja vastatervattuina kimallellen kullalta päivänpaisteessa. Toisia laskettiin juuri parhaillaan telakoilta, ja kauas kajahti miesten riemuisa huuto aina kun uusi solakkakeula, tukipuiden väistyttyä, jyristen luisui alas pyöriviä teloja myöten ja loiskahtaen paiskautui veteen nostattaen kumpaiseltakin kupeeltaan korkean aallon. Hankavitsoja väännettiin ja purjeita käärittiin matalain mastopuiden ympäri, ja alukset olivat valmiit ulapalla kuntoaan osoittamaan.
Mutta tyhjenneiden telakoiden sijoille oli törmälle pystytetty lautavajoja, ja niihin oli piispanlinnan väki kevään kuluessa kerännyt muonaa ja aseita ja muita pitkän retken tarvikkeita. Ratsastavia viestejä lennähteli ehtimiseen edestakaisin linnan ja joensuun väliä, ja kauppasaksoja asettui tavallista aikaisemmin kojuihinsa joensuun "turulle" keräten sinne tavaroitaan. Sillä varrottiinpa tavallista vilkkaampia kevätmarkkinoita, kun sinne nyt oli saapuva paitsi tavallisia saariston venheitä ja sisämaalaisia, jotka tarvitsevat paljon suoloja, rautoja ja rihkamia, vielä koko suuri ristiretkeläisjoukko, jota ensi avovedellä odotettiin.
Vedet olivat auki, ja yhä useammin tähystivät rannalla olijat selälle päin, näkyisikö sieltä jo ristipurjeita tulevan. Pian niitä näkyikin. Aikaisin eräänä aamuna soutivat ensimmäiset ruotsalaiset ristiretkeläislaivat, jotka Ahvenanmaalla olivat odottaneet saaristojäiden lähtöä, Auran suulle, ja soutajat nousivat maihin. Mutta tuskin olivat alukset ankkurinsa pudottaneet, kun jo toisia, korkeampia keuloja, kauempaa matkanneita aluksia, rupesi näkymään saarien lomissa. Ja viikon vierähdettyä oli siten kymmeniä vieraita laivoja kyljikkäin Aurajoen suistossa ja monenkirjava, äänekäs ihmisjoukko kuhisi niiden kohdalla joen molemmilla törmillä. Linnasta ehättäneet papit ja soturit vastaanottivat rannalle saapuvia ristisotilaita ja käskivät heidän leiriytyä siihen, kunnes kaikki olivat koossa ja lähdön hetki ehti. Linnanvanhin, Belgerd-ritari, ratsasti loistavassa haarniskassaan ja tupsupäisessä kypärässään huovijoukon seuraamana alinomaa edestakaisin noiden yhä kasvavien joukkojen keskitse määräten saapuville leiripaikkoja, koettaen tyydyttää kunkin tarpeita ja pitää kuria noissa levottomissa laumoissa.
Rooman paavin kehoitukset ja Suomen piispan monet lähettiläät sekä hänen omat saarnamatkansa olivat siten kasvattaneet runsaita hedelmiä. Viestit, joita oli viety Ruotsin riiteleville ruhtinaille, ritareille ja piispoille, Norjan rannoille, Tanskan saariin ja Saksan pohjoisten jokien suistoihin, olivat saaneet suuria joukkoja liikkeelle kaikista näistä maista. Laivoja oli Auran suussa koolla sekaisin Ruotsin kauppaloista, linnoista, oli Oslosta ja Bergenistä asti, oli Lyypekistä, Ribestä, Juutinniemeltä ja Visbystä, ja monenmalliset olivat nuo vierekkäin kelluvat alukset. Siellä oli pitkiä, solakoita viikinkilaivoja, joiden keula suippeni punakieliseksi lohikäärmeenpääksi, oli leveäkeulaisia, paksumahaisia, litteäpohjaisia hollantilaismallisia purjealuksia, joissa oli umpinaiset kannet ja niiden alla huoneet miesten maata, oli pitkiä sadan miehen kaleereja ja niiden lomissa pieniä yksimastoisia viisihankoja, joilla kumminkin suuria meriä kuljettiin. Mastojen nokissa riippui erimallisia ja -värisiä viirejä ja lippuja, ja ylpeäin ritarien laivojen keulapielissä olivat heidän vaakunakilpensä kuvattuina. Vastatervatut, karkeatekoiset suomalaiset alukset näyttivät ujostelevan pienuuttaan ja kömpelyyttään noiden sirojen maalilaivojen sivulla.
Useimmista laivoista miehistö on jo noussut maihin, ja rautapukuiset ritarit ovat sinne jokiäyräälle telttojaan pystyttäneet, jotavastoin heidän palvelijansa ja aseenkantajansa asuvat taivasalla ja hoitavat laivoissa mukana tuotuja ratsuja. Tavaton on siellä hälinä ja hurina, ihmeellinen on kielten, kansallisuuksien, säätyasteiden ja ammattiluokkain sekoitus. Täällä kävelee piispoja korkeissa hiipoissa ja väljissä vaipoissa, ja heitä nuoremmat papit ja kaniikit nöyrästi palvelevat; tuolla kimaltelee ritarien haarniskoja, kreivit ja jaarlit tervehtivät toisiaan ja heidän nuoret poikansa, jotka ovat tulleet pyhällä retkellä kultakannuksia voittamaan, laukkauttavat kilpaa korskeita ratsujaan; kypäräin sulat huojuvat ja kannukset kilahtavat kärsimättömästi, kun ritarit jokirannalla astuvat lähdön hetkeä odotellen. Eri kielet ja murteet sorahtavat heidän puheistaan; he ovat useat riiteleväin ruhtinaiden ja valtojen edustajia, jotka äsken ovat keskinäisissä kahakoissa miekkojaan mitelleet, mutta joita risti nyt yhteen sovittaa. Munkkeja ja pappeja, eri veljeskuntiin kuuluvia ja eripukuisia, seisoo siellä aseellisten ritarijoukkojen keskessä, ja näiden siloleukaisten hengenmiesten latinalaisin lausein koristettuihin, sieviin puheisiin sekaantuu karskien sotaurhojen kirouksia ja kompasanoja. Eri ritarien huovit ja kilpikouraiset jalkamiehet tekevät tuttavuutta toistensa kanssa, karahtavat yht'äkkiä tappeluun, juovat taas sovinnon maljat ja laulavat käsikaulassa rivoja laulujaan, välittämättä mustien munkkien nuhteista.
Mutta näiden säännöllisten joukkojen lomissa, jotka ovat eri ritarien karaistuneita sotilaita, kiertelee ja kuhisee siellä kaikenlaista epämääräistä väkeä, joka ei näytä sotilasammattia eikä kuria paljon tuntevan ja jota seikkailuinto tai halu saada synnit anteeksi tai voitonpyynti ja ryöstönhimo taikka muu vietti on vetänyt ristiretkelle mukaan. Siellä on resuisiin turkinturveloihin puettuja kerjäläisiä, joilla ei ole aseita eikä eväitä ja jotka kiiluvin silmin pyörivät täysinäisten eväsarkkujensa päällä istuvain, leveähihaisten, villalakkisten porvarien ympärillä, jotka ovat rauhallisen ja hyvinvoivan näköisiä ja jotka käärivät villaraanuja jalkojensa ympäri ja leikkelevät siankyljystä makeain vehnäkyrsäin päälle. Nämä ryhdittömät ristisoturit ovat muitta mutkitta lähteneet laivoihin mukaan – kaikki ovat kutsutut! – heillä ei ole aseita eivätkä he osaa niitä käyttää, pääasia heille on, että ovat matkassa. Toisia taas on joukossa, jotka ovat aseissa ihan leukaa myöten ja joiden puolittain julmat, puolittain arat kasvojenpiirteet osoittavat, että he kyllä niitä käyttääkin osaavat. He ovat viettäneet elämänsä isomman osan merirosvoina luotojen takaa kauppalaivoja ja haaksirikkoutuvia väijyen taikka ovat maantien varsilla yön aikana keventäneet matkustajain liikoja tavaroita – nyt he ovat lähteneet vaihteen vuoksi ristiretkelle, mutta eivät tunnusta ketään isännäkseen eikä ritarikseen. Ja sivummalla näistä kaikista, metsän rinnassa, linnan ratsumiesten vartioimina, piiloilee pakolla käännytettyjä ja pakolla retkelle ajettuja suomalaisia pakanoita, jotka eivät vihaa mitään muuta niin kuin sitä ristiä, jonka puolesta heidän nyt on lähdettävä taistelemaan. He ovat puetut poronnahkaisiin turkkeihin taikka valkoisiin, solkivöisiin mekkoihin, ja aseina heillä on karkea karhunkeihäs, jolle kirkaspeitsiset, miekkavöiset soturit ilkkuvat ja nauravat.
Mutta muuten vallitsee vastaiseksi hyvä sopu ja iloinen mieli noissa sekaseuraisissa, kirjavissa joukoissa; yhteinen päämäärä heitä yhdistää. He pysähtyvät toisiaan puhuttelemaan, ja elleivät he toistensa puhetta ymmärrä, nyökyttävät he päätään ja taputtavat toisiaan olalle, tarkastelevat toistensa aseita ja koristeita ja hierovat vaihtokauppaa tavaroillaan. Mutta yksi yhteinen merkki noilla monipäisillä laumoilla kumminkin on: ristin merkki on heillä kaikilla rintansa päällä, kenellä karkeasta palttinasta ommeltuna turkkiin tai mekkoon, kenellä taas hohtavalla hopealla kirjailtuna haarniskapaitaan taikka valkoisella silkillä samettitakkiin neulottuna.
Niin viettävät ristiretkeläiset iloisia viikkoja Auran suussa, ja aina tuon tuostakin saapuu vielä uusi laiva entisten jatkoksi; telttarivi joen äyräällä venyy yhä pitemmäksi. Mutta nyt ei ole enää muutamiin päiviin uusia laivoja tullut eikä niitä ole odotettavissakaan, – kevät on jo pitkälle ehtinyt. Silloin nuo hajanaiset joukot rupeavat käymään kärsimättömiksi ja levottomiksi.
– Miksei jo lähdetä retkelle? kysyvät ritarit vihaisina.
– Miksi tämän puron rannalla kesäkausi viivytään?
– Missä retken johtaja, kuka hän on, missä hän vitkastelee?
Sellaisia kysymyksiä satelee jo taajasti ristiretkeilijäin leiripaikalla; aluksi ne ovat hiljaisia ja sävyisiä, mutta pian ne rupeavat käymään teräviksi, kovaäänisiksi, uhkaaviksi. Kuluu päivä, eikä leirissä enää puhutakaan muusta kuin: missä on paavin määräämä johtaja, minkälainen mies se oikeastaan on, onko kukaan häntä nähnyt, miksi se suotta vitkastelee?
Linnanvanhin Belgerd kulkee kylmäverisen ja tyynen näköisenä napisevain, ilkkuvain joukkojen läpi ja koettaa heitä rauhoittaa. Hän ilmoittelee joka taholle, että Suomen piispa Tuomas, paavin määräämä johtaja, kyllä saapuu korkeaa tehtäväänsä täyttämään; hän tietää hetken, milloin ristiretkelle on lähdettävä, hän eikä kukaan muu. Hän on tehtäväänsä valmistautumassa, on rukouksien kautta keskusteluissa jumalanäidin kanssa, häntä ei saa häiritä.
Se rauhoittaa joukot joksikin ajaksi – johtajan hurskaus ja hartaus tehoaa ristin sotureihin – ja linnanvanhin saa hiukan henkilomaa. Mutta sydämessään hän sadattelee tuota viipymistä, sillä hän tietää nurinan pian alkavan alusta. Niin se alkaakin, ja kohta Belgerdin on vaikea pitää levottomia laumoja kurissa.
Hän tietää piispan olinpaikan ja on jo lähettänyt pari kiireellistä viestiä kutsumaan hänet ristiarmeijaan, mutta nämä airuet ovat palanneet ilmoittaen, että he eivät ole päässeet piispan puheille. Tuskastuneena Belgerd nousee itse vihdoin ratsunsa selkään ja ajaa jokiahdetta ylöspäin kappaleen, kunnes kääntyy metsätielle, joka vie saarnaajaveljesten majaan.
Siellä viipyy retken johtaja, Tuomas piispa, siellä hän paastoten ja rukoillen valmistautuu suureen tehtäväänsä. Sinne hän on lähtenyt jo ennen ristiretkeläisten saapumista, – miksei hän sieltä jo palaa?
Viimeisellä jääkelillä oli Tuomas palannut Ahvenanmaan yli pohjoisiin maihin tekemältään retkeltä, joissa hän oli saarnannut ristiarmeijan kokoon. Hän oli sitten tarkoin ja tarmokkaasti kotona viimeistellyt retken kaikkia valmistuksia, laivoja, eväitä, aseita, miehiä. Mutta kun kaikki oli valmiina ja laivaliikkeen alkamista vain odotettiin, silloin hän oli taas yksin ratsastanut metsän kätkössä olevaan erakkojen majaan, siellä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa itseään henkisesti varustaakseen, – siellä hän oli aina ennenkin saanut mieleensä sopusoinnun ja rauhan. Mutta salaisesti huolissaan ja pelokkaana hän oli nyt tähän luostariinsa lähtenyt. Hänen täytyi saada sieluunsa varmuutta ja rauhaa, hänen täytyi käydä nämä käräjät itsensä kanssa, tehdä jumalanäidille tili teoistaan ja aikeistaan, paljastaa hänelle rikoksensa ja syntinsä ja saada armoa ja lohdutusta, – hän vapisi ajatellessaan, että hänen ilman sitä olisi lähdettävä elämänsä suurinta työtä suorittamaan. Paeta hän ei enää pyhyyttä voinut, hänen täytyi suoraan sen eteen astua ja sen armoille heittäytyä, ainoastaan siten hän saattoi luottaa sen apuun. Mutta vaikea hänen oli tällä kertaa tilille käydä, hänen askelensa laahustivat, kun hän hiipi luostarin pihan poikki kuin salaa yksinäiseen koppiinsa ketään tervehtimättä. Sillä hän tiesi ankaran taistelun nyt olevan edessään, ankaramman kuin taistotantereella, mutta se oli taisteltava. Jospa hän olisi ollut edes voitosta varma, mutta hän epäili, epäili voimiaan, – epäili, saisiko hän sieluunsa rauhan.
Maatessaan kauan polvillaan jumalanäidin kuvan edessä hän koetti kohdistaa koko sielunsa ehyeltään ja vilpittömästi yhteen ainoaan rukoukseen. Siihen hän tahtoi sulattaa itsensä, siihen panna kaiken itsekkyytensä ja kaiken hartautensa, keventää raskaan taakkansa, epäilyksensä ja epävarmuutensa ja jättää sen jumalanäidin syliin. Hän rukoili:
– Jos olen arvoton tätä pyhää retkeä johtamaan, jos on mielessäni vilppiä ja itsekkyyttä tahraamassa tekojani ja aivoituksiani, silloin sinkauta ajoissa minuun rangaistuksesi, rutista minut, pyyhi minut pois palvelijoittesi joukosta, sillä silloin olen arvoton sinun puolestasi taistelemaan. Minkä olen tehnyt ja rikkonut, sen olen tahtonut tehdä kirkon kunniaksi ja voitoksi – ilmaise, onko se sinulle otollista. Armosi on suuri, vikani anna minulle anteeksi, vahvista minua, tue minua, sinun kunniasi, kirkon vallan ja voiman vuoksi...
Näin hän rukoili uudelleen ja uudelleen maaten rukousjakkarallaan polvillaan aamusta iltaan, ja hän koetti antaa koko sydämensä pyhälle neitsyelle siinä rukouksessaan. Mutta hän ei uskaltanut kohottaa kasvojaan jumalanäidin kuvan puoleen, hän piti ne aina vain maahan luotuina. Hän ei ollut siitä yöstä asti, jolloin hän linnansa pienen kappelin rukousjakkaralta pakeni, voinut nostetuin silmin tuota kuvaa katsellen rukoilla, sillä pyhän neitsyen kasvoissa oli aina ollut jotakin, mikä hänet tyrehdytti ja jähmetytti, joka sykähdytti hänen ajatuksensa ja katkaisi hänen rukouksensa, niin ettei hän siihen enää voinut vajota. Äitijumalan lempeät silmät näyttivät hänestä aina itkettyneiltä, surullisilta, syyttäviltä, – ne olivat aina vain tuon linnanportilla itkevän yksinäisen naisen silmät.
Hänen oma syyllisyytensä, oma itsekkyytensä häntä jumalanäidin silmistä soimaa, sen hän tunsi, ja hän vapisi epäilyksestä, rukoillen, että se hänelle anteeksi suotaisiin hänen vilpittömän tarkoituksensa takia. Mutta hän ei uskaltanut vielä uskoa, että hän sen olisi anteeksi saanut, ja siksi hän ei rohjennut nostaa katsettaan kuvan puoleen. Hän toivoi yhä armoa ja puhdistusta, toivoi taas saavansa nähdä neitsyt Maarian silmissä entisen, lauhkean ilmeen, – silloin hän tietäisi, että hän olisi armon saanut, silloin hän vahvistuneena voisi suureen työhönsä ryhtyä. Näin hän epäili, toivoi ja rukoili, kasvot yhä alaspäin käännettyinä.
Päivä kului iltaan ja yöhön, ja ruokaa, juomaa maistamatta Tuomas lepäsi entisellään jakkarallaan. Hänen jalkansa olivat silloin jo tunnottomat ja turrat ja koko ruumis oli kuin täynnänsä neulan kärkiä, ja hänen sielunsakin yritti jo uupua siihen lakkaamattomaan kamppailuun, jota niin kauan ja niin kiihkeästi oli kestänyt, – hän ei jaksanut enempää. Silloin hän luuli nöyrtyneensä tarpeeksi, kärsineensä ja parannusta tehneensä kylliksi, ja koko epätoivonsa ja tuskaisen kiihkonsa hartaudella hän arasti ja verkalleen kohotti katseensa maasta tuota pyhää kuvaa kohden. Hän ei ensiksi nähnyt mitään, himmeä oli kevätyön valaistus puolipimeässä huoneessa ja hänen silmänsä olivat vettyneet ja heikontuneet kovassa ponnistuksessa. Mutta hän katsoi ja tuijotti sitä kiihkeämmin, hän koetti tunkea läpi sen harson, joka hänen katseensa peitti, hän pinnisti siihen kaiken sielunsa ja ruumiinsa tarmon; hänen kaulansa ja vartalonsa venyi yhä pitemmäksi, hänen polvensa hellittivät jakkarasta, hän kohosi yhä ylemmäksi nähdäkseen, sillä hän pelkäsi, että pyhä neitsyt nyt kokonaan tahtoi kätkeä kasvonsa häneltä. Katse terästyi, ja vähitellen rupesi hänen tuijottavaan silmäänsä kuvastumaan seinällä olevan pyhän kuvan kasvojen himmeitä ääriviivoja. Yhä hartaammin rukoili silloin kiihtynyt mies, ja hän kohotti kätensä suonenvedontapaisesti, toivon ja pelon risteillessä hänen mielessään. Ja kuva hänen edessään selveni selvenemistään, hän näki jo päätä kiertävän kullatun jumaluuden kiehkuran, näki kapeat ja valkoiset kasvot ja näki silmätkin... Mutta hän ei vielä nähnyt noiden silmäin ilmettä, ja juuri se ilme hänen täytyi nähdä, saadakseen armonsa ... tai tuomionsa. Hän kurottihe yhä ylemmäksi, hän kohotti kasvonsa ihan seinällä olevan kuvan tasalle nähdäkseen ne lähemmältä ja syvemmältä... Mutta silloin rupesi hänestä jännitys laukeamaan, hänen kaulansa ja vartalonsa kutistui, pää painui alas ja hervotonna hän retkahti jakkaralle...
Hän oli jo nähnyt noissa silmissä asuvan ilmeen, ne olivat häneen tähystäneet, olivat surreet ja syyttäneet, – itkevän naisen verestävät, epätoivoiset silmät.
Hänen rukouksensa oli ollut turha, armoa ei ollut hänelle jumaluus suonut. Sen hän käsitti, muuta ei.
Kauan hän siten murtuneena lattialla makasi, ja hänen ajatuksensa olivat kuin hyytyneet. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi tehtävä, sen hän vain tiesi, että neitsyt Maaria oli hänet luotaan sysännyt ja että hänen täytyi pyhän kuvan edestä poistua. Kuin humaltunut hän siitä nousikin ja hoiperteli ulos, mutta sielläkin viileä maa tuntui polttavan hänen paljaita jalkojaan. Ja suuressa hädässään hän juoksi erakkojen rakennuksen toiseen päähän, astui läähättäen siihen pieneen koppiin, missä Pietari Kaukovalta nukkui laverillaan, ja tarttui kuin hukkuva hänen käteensä.
Pieni, laiha mies heräsi unestaan, tunsi piispan pitelevän kädestään ja ymmärsi kohta syyn hänen tuloonsa ja hänen mielensä tilan. Tyynin, rauhallisin äänin hän virkkoi:
– Sielussasi ei ole rauhaa, Tuomas?
Ihmisen ääni ikäänkuin virvoitti hätääntyneen tajuntaan. Tuomas pyyhkäisi hikeä otsaltaan, istui laverin laidalle ja vastasi:
– En saa armoa, Pietari, pyhä neitsyt ei tahdo minua kuulla.
– Et ole rukoillut nöyrin sydämin.
– Olen laskenut itseni semmoisena kuin olen, kaikkine rikoksineni, jumalanäidin helmaan.
– Mutta salaat sittenkin jotakin. Sydäntäsi painaa tunnustamatta jäänyt synti, se sinua ahdistaa, ei pyhä neitsyt.
Tuomas väänsi käsiään vastatessaan:
– Rikokseni ovat monet ja hirmuiset, Pietari. Mutta ne olen tehnyt kirkon hyväksi ja kunniaksi; ja jos olen sillä kuoleman ansainnut, tahdon siitä itse kärsiä, kunhan kirkon valta ja kunnia ei kärsi.
Pietari nousi verkalleen vuoteeltaan, puki ylleen karkean viitan ja asettui sitten laverin eteen seisomaan, katsellen tutkivasti siinä istuvaa murtunutta miestä. Ja hän kysyi melkein ankaralla äänellä:
– En tunne rikoksiasi, en tahdokaan tuntea. Mutta etkö itsesi vuoksi, omaksi kunniaksesi ole mitään tehnyt tai pyytänyt?
Tuomas viipyi kauan ennenkuin vastasi:
– Mikä olisi minun kunniani, olenhan kirkon palvelija. Sen asioita ajan, sen etuja valvon, – niin, se on totta, yksinomaan sen – omasta itsekkyydestäni olen juuri rukoillut jumalanäitiä minua vapauttamaan.
Mutta tämä vastaus ei tyydyttänyt pientä teräväsilmäistä miestä. Hän seisoi yhä liikahtamatta piispan edessä ja puhui verkalleen:
– Sinä olet lähdössä pyhää ristiretkeä johtamaan, suurta yritystä kirkon puolesta.
Tuomas huoahti raskaasti:
– Niin, sitä varten tarvitsen nyt juuri sieluuni vahvistusta, luottamusta kutsumukseeni...
Pietari Kaukovallan katse muuttui yhä ankarammaksi, kun hän Tuomas piispaa tarkasti, ja hän virkkoi päättävästi:
– Mutta et saa jumalanäidin siunausta. – Tuomas, luovu pois tämän pyhän retken johdosta, sinun työsi, sinun mielesi ei ole Jumalalle otollinen, siksi hän ei sinun rukouksiasi tahdo kuulla. Luovu pois nöyryydessä ja jätä johto toiselle.
Mutta tämä vakava kehoitus sai taas intohimon leimahtamaan Tuomas piispan särkyneessä silmässä, veri nousi hänen harmaille kasvoilleen, ja hän huudahti täyteläästä rinnasta:
– Sitä en voi, sitä en saa! En saa tuhota tätä retkeä, johon kristikunta vihdoinkin on ryhtynyt kirkon vallan laajentamiseksi, en saa ajatella itseäni enkä omaa hätääni, en saa kesken väistyä pois. – Ei, Pietari, sinä et tiedä, mihin minua neuvot. Kuka johtaisi ristiretken voittoon, kenelle sen uskoisin? Nuo riitelevät ritarit ja jaarlit kääntäisivät aseensa toisiaan vastaan, vuodattaisivat turhaan kirkon vihollisia vastaan vihityn veren. Ja vaikkapa he pysyisivätkin koossa, he eivät osaisi johtaa retkeä sinne, mistä Rooman kirkkoa pahin vaara uhkaa, – retki menisi mitättömiin, minä en saa sitä sieluni ahdistuksessakaan uhrata. Pitkäin ponnistusten, suurten vaivain tuloksena olen nyt kirkon kunniaksi saanut ristin soturit kokoon, nyt olen vihdoinkin valmis pyhän Pietarin nimessä lähtemään heitä voittoon viemään, – miksi riistäisi juuri nyt ja juuri minulta jumalanäiti tehtäväni levittää omaa kunniaansa maan päällä. Ei, luopumaan hän ei minua vaadi, muuten hän minua kurittaa, – minä en voi luopua.
Mutta Pietari Kaukovallan hennot kasvonpiirteet jäykistyivät Tuomaan puhuessa ankariksi ja koviksi, ja hänen heleä äänensä kaikui kumealta, kun hän vakavan innokkaana puhui:
– Älä tingi Jumalan kanssa, ihminen, älä tunkeudu hänen aikeitaan arvostelemaan äläkä arvaamaan, nöyrry, alistu hänen tahtoonsa, kun hän sen sinulle ilmaisee. Etkö huomaa, paatunut mies, että kiusaat Jumalaa! Olivatpa syntisi kuinka suuret tahansa, ne voisit saada anteeksi, jos ne kaikki vilpittömästi, mitään salaamatta, tunnustat, peräydyt itseviisaudestasi, tottelet ja alistut. Mutta sitä et ole tehnyt, – miksi siis käännyt minun puoleeni? Mene, rukoile ja nöyrry, karsi pois kaikki karsta, kaikki itsekkyys ja oma viisaus sydämestäsi, silloin saat sieluusi varmuuden, jota kaipaat, saat armon, jos se sinulle suodaan, taikka voit napisematta, Jumalan selvää viisautta totellen luopua hänen asioitaan ajamasta. Mutta ellet voi paljastaa koko sydäntäsi, silloin, Tuomas, pakene, väisty ajoissa. Mene yksinäisyyteen, tutki itseäsi, – minä en voi sinua vapauttaa enkä tuomita, – mutta älä jätä taisteluasi puoliväliin, sillä kokonaisena sinut Jumala tahtoo, taikka ei ollenkaan, – mene!
Aamukello soi luostarin kirkosta, veljet astuivat pihan yli verkalleen aamumessuunsa. Mutta Tuomas piispa asteli yksin kumarana ja lannistuneena omaan yksinäiseen kompiinsa jatkamaan vaikeata, toivotonta taisteluaan. Hän sulki ovensa, kielsi vartijaa päästämästä ketään puheilleen, hän tahtoi nyt siellä yksinäisyydessään todellakin taistella loppuun asti, vaikka sitä taistelua kestäisi kuinka kauan, tutkia itsensä pohjaa myöten, paljastaa kaikki salatut himonsa, voittaa armon taikka suistua taisteluunsa...
Kului viikko, kului kaksi, eikä piispa palannut kopistaan; ovi pysyi kiinni, hän ei näyttäytynyt kenellekään. Veljet eivät olisi tienneet, oliko hän elävä vai kuollut, ellei sieltä joskus olisi humissut itsensäkurittajan ruoskan vinkuvaa vihmomista ja kaikunut tuskaisia huokauksia. Ratsastavat airuet, jotka häntä tulivat ristiretken leiriin hakemaan, palautettiin portilta takaisin, eikä Pietari antanut hänelle tietoa niiden käynnistäkään. Siellä sisällä kesti aina vain hiljaista, mutta kovaa taistelua, eikä sitä saanut kukaan keskeyttää, ennenkuin se oli lopussa.
Mutta kokonaan Tuomas ei kumminkaan umpinaisessa kopissaankaan eikä rukouksiinsa ja kamppailuihinsa uponneena ollessaan voinut eristäytyä ulkomaailmasta. Hän ei voinut estää tuulen henkäystä eikä päivän sädettä tunkeutumasta suljetun oven raosta kertomaan, että kevät oli kesäksi muuttumassa. Lintunen, joka katon harjalla aamuvirttään visersi, tuntui laulavan siitä, kuinka meri oli jo sula laivojen kulkea, ja joka kerta kun luostarinkello soi iltarukoukseen, se muistutti hänelle, että taas on päivä mennyt, aika rientää, lähdön hetki kiirehtii... Ja samalla kasvoi hätä ja tuska yksin rukoilevan sydämessä. Sillä aina vain oli jumalanäidin kasvoilla sama soimaava ilme, silmissä onnettoman naisen taittunut katse.
Tuomaan äänettömyydessä terästynyt korva kuuli portilta asti, miten saapuneita viestintuojia sieltä palautettiin takaisin, ja hän kuuli kavion kopseen taas häipyvän etäisyyteen. Mutta hän hillitsi väkisin halunsa, kuritti lihaansa kahta kovemmin, taisteli kahta kiihkeämmin. Hän taisteli siitä, pitikö hänen nyt, kun pyhä neitsyt häneltä yhäti armonsa kielsi, käskeä ristiretkeläisiä valitsemaan itselleen uuden johtajan ja itse luopua pois ja hautautua koppiinsa. Mutta hän toivoi vielä eikä mitään käskyä lähettänyt, rukoili vain.
Mutta eräänä päivänä, keskellä tulista taisteluaan, hän kuuli pihalta selvästi tutun äänen, joka sai hänet pysähtymään rukouksestaan. Siellä hänen linnanvanhimpansa ja asetoverinsa Belgerd puhutteli jyrisevin soturiäänin veljiä. Piispa kuuli kannuksen vihaisesti kilahtavan ja soturin karjaisevan kieltelijöille:
– Täällä hän on ja täältä hänen nyt täytyy löytyä, vaikkapa minun pitäisi repiä hirret salvoksestanne. Sillä nyt hän ei enää saa viipyä!
Silloin Tuomasta ei enää mikään taistelu, mikään epäilys taikka sielun tuska voinut pidättää kopissaan. Hän kiskaisi salvan syrjään, työnsi ovensa auki ja syöksyi avopäin, yläruumis paljaana ja ruoskan jäljiltä verisenä pihalle huovipäällikkönsä luo:
– Joko ... joko kiirehtii lähdön hetki? hän kysyi läähättäen.
Linnanvanhin ei voinut heti vastata, hän jäi ällistyneenä katsomaan piispan asua ja muuttunutta muotoa. Hänen tukkansa ja partansa, joiden mustuuteen vielä talvella ainoastaan harmaa kajastus oli vanhuuden ennettä kylvänyt, hohtivat nyt lumivalkoisilta, kasvojen luut olivat terävät ja iho kalman harmahtava, ja hoikennut, laihtunut vartalo teki hänet vielä pitemmän näköiseksi kuin ennen. Piirteet suunpielissä olivat käyneet entistään syvemmiksi; hän oli ikäänkuin kovettunut, kuivettunut, nahka näytti kuorena peittävän luisen rungon. Linnanvanhin jäi hetkeksi sanattomana tuota väleen tapahtunutta muutosta katsomaan.
Mutta piispa uudisti kärsimättömänä kysymyksensä:
– Joko ristiretkeläiset ovat matkalle valmiit?
– He ovat odottaneet jo kauan, he käyvät levottomiksi ja napisevat ja kysyvät, missä ja miksi johtaja viipyy. Toiset uhkaavat kohta palata kotiinsa. En voi heitä kauemmin hillitä enää, – meidän on riennettävä leiriin.
Tuomaan silmät paloivat kuin syvällä hehkuva hiillos tuota kuullessaan, ja hän virkkoi, äänen innosta vavahtaessa:
– Minä tulen ... tulen heti.
Hän korjasi viitan hartioilleen, sitoi vyön uumilleen, peitti päänsä ja istui seuraavassa tuokiossa jo satulassa. Sieltä hän antoi käskyn Pietarille, että tämän piti veljien kera myös saapua laivaston luo mukaan lähtemään – pitemmälti hän ei erakkojen päämiestä puhutellut. Sillä samassa he jo Belgerd-ritarin kanssa ajoivat portista ulos ja kiirehtivät hyvää ravia linnaan päin. Tuomas ei vierustoveriltaan kysynyt mitään enempää, ei puhunut hänelle sanaakaan itsestään eikä retkestä, hänen terävät, luisevat kasvonsa eivät värähtäneetkään. Taistelu oli tauonnut, mutta se oli ollut niin ankara, että kului aikaa, ennenkuin mies siitä toipui edessään olevia asioita ajattelemaan.
Lyhyesti ja tyynesti Tuomas antoi linnassa määräykset sen vartioimisesta ja hoidosta poissaolonsa aikana ja lähti sitten pukeutumaan. Hänen ajettuaan pois luostarissa kasvaneen pitkän sänkiparran kesyttyi se villiytymisen piirre, joka hänen kasvoillaan oli asunut; ja kun hän pukeutui komeaan piispanpukuunsa, ripusti kultavitjaisen ristin kaulaansa ja otti käteensä johtajanviirinsä, pitkään sauvaan kiinnitetyn kultaisen ristin, hän oli jälleen valtiaan, mutta samalla hurskaan, hengellisen valtiaan näköinen. Täydessä loistossaan hän ratsasti nyt viipymättä huovijoukon etunenässä levottomana odottavaan leiriin. Jo etäältä hän näki nuo pitkät telttarivit ja tuon tuhatpäisen, kuhisevan, kirjavan lauman, joka rantaäyräällä liikkui. Ristiretkeläiset näkivät myös johtajansa vihdoinkin saapuvan, ja he asettuivat riveihin häntä vastaanottamaan. Miehestä mieheen oli levinnyt tieto, että paavin määräämä johtaja-piispa oli viikkoja paastoten viettänyt hiljaisissa keskusteluissa äitijumalan kanssa, siten toimeensa valmistautuakseen ja korkeimman suojeluksen retkelle saavuttaakseen. Ja kun he nyt näkivät hänen läpikuultavat, laihat kasvonsa, hänen muita korkeamman vartalonsa ja hänen luiset kätensä, jotka ristiä korkealle kohottivat, niin he näkivät edessään ikäänkuin ihmismuotoon asettuneena retkensä pyhän tarkoituksen ja ymmärsivät nyt hänen viipymisensäkin. Ja hiljainen kuiske kävi pitkin pitkiä rivejä:
– Hän on pyhän neitsyen uskottu ja valittu!
– Hän on johtajamme, hän meidät voittoon vie!
Ylpeät ritarit, joista monet olivat lukemattomia kertoja sotajoukkoja komentaneet, he olivat sitä ennen melkein loukkaantuneina ja halveksien ajatelleet, että joku tuntematon, vähäpätöinen pappi tai piispa, josta he tuskin olivat kuulleet puhuttavankaan, tulisi olemaan heidän päämiehensä ja käskijänsä. Mutta kun he nyt näkivät Tuomaan edessään mustan ratsunsa selässä, niin hurskaan ja samalla voimakkaan näköisenä, niin he kernaasti ja nöyrinä asettuivat hänen komentoonsa, valmiina hänen käskyjään tottelemaan. He asettivat joukkonsa järjestykseen, valmiina marssimaan, – useimmat näet luulivat, että tästä se nyt vihdoinkin retki alkaa suoraan sisämaahan päin, pakanoita vastaan. Kauan olikin oltu lähtövalmiina ja vitkasteltu, nyt vain odotettiin johtajan lopullista käskyä.
Tuomas piispa ratsasti seurueineen ääneti noiden moniväristen ja -pukuisten joukkojen ohi, tarkastaen yksitellen eri ryhmiä, kohotti sitten ristinsä korkealle ja komensi yli kentän kaikuvin äänin:
– Eteenpäin, pyhän Pietarin nimessä!
Itse hän ratsasti edellä ja koko ristijoukko seurasi perässä, kukin ritari huoviensa ja jalkamiehiensä ympäröimänä. Noille hajanaisille, järjestymättömille ristiretkeläisille, jotka armeijaan olivat liittyneet, oli niillekin hankittu aseet ja päälliköt, ja nekin näyttivät nyt säännölliseltä sotaväeltä marssiessaan siinä toisten joukossa. Mutta kauan sitä marssia ei nyt kestänyt. Kun tuo suuri armeija oli saapunut lehtoon, jossa Henrikki piispa ensi kerran lähteen vedellä kastoi pakanallisia suomalaisia, ja jolla lähteellä jo oli kristittyjen kesken pyhän maine, Tuomas seisahdutti ratsunsa, pysähdytti joukkonsa ja antoi sen ryhmittyä lähteen ympärille. Itse hän kostutti ristin pyhässä vedessä, pystytti sen sitten kunnaalle, johon toiset piispat ja papit hänen ympärilleen kerääntyivät, paljasti päänsä ja siunasi Rooman paavin puolesta ja nimessä hänen edustajanaan ja valtuutettunaan ristijoukkonsa, vihkien sen suureen tehtäväänsä siunatun veden partaalla. Hän sulki alkavan retken jumalanäidin huomaan ja anoi sille hänen suojelustaan ja apuaan.
Ja paljain päin koko ristijoukko otti siunauksen vastaan. Kaikkien katseet olivat kääntyneet Tuomaaseen päin, joka siinä heidän kaikkien puolestansa rukoili. Ja kun ne näkivät johtajansa valkoisen tukan liehuvan tuulessa ja kuulivat hänen hartaan äänensä, niin he olivat varmat, että jumalanäiti oli heidät suojelukseensa ottanut. Mutta Tuomas silmäili ylängöltään tuota hänen ympärillään nöyränä ja alttiina seisovaa sotajoukkoa, joka laajalti peitti lakeuden, ja hänen puserruksissa ollut rintansa paisui taas ja hän tunsi kasvavaa rohkeutta povessaan. Miksi hän oli ratsastanut tällaisen joukon johtajana epäilys mielessään, miksi vavahteli vieläkin arkana sydän? Siksikö, että hän vihki tuon ristijoukon toimeensa olematta siihen valtuutettu, siksikö, että hän petoksella ajoi sen johtajana...? Ei, hän tunsi nyt mielessään, että hänelle sittenkin oli annettu siunaajan lahjat ja oikeus, ja hän eikä kukaan muu oli tämän armeijan oikea johtaja, sen tunsi hän ja jokainen noista sotureista selvästi sydämessään. Ja kun koko ristiarmeija polvistui hänen kehoituksestaan vastaanottamaan hänen siunauksensa ja hän levitti kätensä sen ylitse, kävi ikäänkuin pyhä väre hänen ruumiinsa läpi, täyttäen hänet varmuudella ja voimalla. Hän oli taas voimakas kirkon ruhtinas, jumalanäidin valittu ase, soturi ja pappi. Ja hänen silmäänsä tuli entinen käskijän kiilto ja hänen jäntereensä paisuivat ja elpyivät, – epäilys väistyi ja häipyi pois.
Papit pirskottivat ristisotureita lähteen vihityllä vedellä ja Tuomas ojensi vielä kerran kätensä kuin viimeiseksi voiteluksi heidän ylitseen. Mutta sitten hän komensi polvistuneet nousemaan pystyyn ja käski ristijoukon palata takaisin laivoihin. Kysyvinä ja hämmästyen ritarit ja papit kuuntelivat tätä käskyä; he eivät sitä ymmärtäneet, he olivat luulleet retken jo alkaneen. Mutta kyselemättä ja nurisematta he kaikki seurasivat johtajaansa. Rantaan palattuaan kaikki asettuivat laivoihinsa, joilla olivat tulleet, sälyttivät niihin taas hevosensa, telttansa ja tavaransa, niinkuin tullessaankin; mutta suomalaiset keihäsmiehet, linnan huovit ja papit ja saarnaajat sijoitettiin niihin uusiin laivoihin, jotka piispa oli Auran suussa rakennuttanut. Ja kun kaikki vihdoin oli järjestyksessä, kuului taas johtaja-piispan kaikuva komento:
– Pyhän Pietarin nimessä, seuratkaa minua!
Toinen toisensa perästä irroittautuivat nuo monenmuotoiset alukset, suuret ja pienet, rannasta ja ankkuripaikoiltaan, ja koko sotajoukko seurasi Tuomas piispan laivaa, eikä kukaan kysellyt eikä napissut. Soutajat asettuivat airoihin, ja hiljaa lähti mahtava laivasto lipumaan joen suulta merelle päin. Mutta laivasta laivaan kajahti ristiretkeläisten tunnushuuto:
– Pyhän Pietarin nimessä!
Kevätkesän päivä oli tyyni ja kirkas, nuori lehti helotti kirkkaana rannan lehtipuissa ja vaalea vihanta loisti törmiltä, joiden välitse suuri laivasto verkalleen kulki. Etumaisena kulki korkea, uusi alus, jonka mastossa kullattu risti kimalteli päivänpaisteessa. Se oli johtajapiispan laiva, ja sen perässä seisoi perämiehen vieressä pitkänä ja suorana Suomen kirkon päämies, katsellen taaksepäin ylpeyttä ja varmuutta sykkivin sydämin tuota pitkää, mahtavaa laivajonoa, joka häntä seurasi niinkuin kesytetty jättiläiskäärme ... joka häneen sokeasti luotti, joka hänen pienintä vihjaustaan totteli ja jonka hän oli vievä taisteluun ja voittoon. Poissa oli nyt kokonaan rinnan kalvava tuska, poissa epäilys ja epävarmuus. Hän oli sittenkin voittanut, vaikka luuli tappioin taistelustaan lähtevänsä. Tässä, tässä oli selvänä äitijumalan laupias anteeksianto, hänen armonsa merkki, hänen korkea tahtonsa: kuka taisi tätä voimaa vastustaa!
Ja Tuomas kääntyi riemua säihkyvin silmin takanaan seisovan, pienen, syväkatseisen miehen puoleen ja lausui onnellisena ja varmana:
– Minä olen turhaan epäillyt, Pietari, suotta heikkoudellani Jumalaa kiusannut. Neitsyt Maaria ei ole retkeään hylännyt, ei minua arvottomana luotaan sysännyt, hän on meille kaikille ja minulle etupäässä armonsa osoittanut – katso! Hän on vain tahtonut kestävyyttäni koetella, tahtonut kärsimyksillä sieluni puhdistaa ja valmistaa – katso, hänen armonsa on voimakas ja suuri!
V.
Pysähtelemättä ja levähtelemättä suuri ristilaivasto souti Itämerta pitkin, ja kun tuuli myötäisenä puhalsi, nostettiin purjeet avuksi. Kun yhdet soutajat airoissa väsyivät, laskettiin heidät makaamaan, ja aina oli vereksiä, levänneitä miehiä heidän tiloilleen hankojen ääreen istumaan. Laajalta humisi ulappa keulojen kohinasta ja airojen loiskeesta.
Ja vielä rannattomalla merelläkin kasvoi ristijoukon laivasto. Lyypekkiläiset ja gotlantilaiset kauppalaivat, jotka nytkin, vastoin paavin kieltoa, heti ensi sulalla olivat vanhaan tapaansa kiirehtineet viemään kauppatavaroitaan Suomenlahden rannikoille, Nevan ja Laatokan pakanoille ja Suureen Novgorodiin asti, ne nyt koettivat, tavattoman ristilaivaston nähtyään, paeta sen reitiltä ja näkyvistä pois; mutta Tuomas piispa, joka itselleen lepoa suomatta valppaana seisoi tähystyspaikallaan, lähetti kohta nopeimpia aluksiaan ottamaan kiinni noita luvattomia kaupankulkijoita. Ne tuotiin johtajalaivan kylkeen ja niiden miehistöt vietiin vangittuina piispan eteen. Tämä jätti silloin heidän valittavakseen kaksi vaihtopuolta: joko he yhtyvät ristijoukkoon ja antavat laivansa ja tavaransa retken tarpeisiin, jolloin heille suodaan armo ja ristisoturin edut; taikka heidät upotetaan laivoineen meren syvyyteen, koska ovat paavin kiellon rikkoneet. Kaikki tietysti suostuivat edelliseen vaihtopuoleen, neuloivat ristit merimiespuserojensa rinnoille ja liittyivät näöltään nöyrinä ja alttiina, joskin sydämessään kiroten, soutamaan ristiarmeijan riveissä.
Ylvistyvin mielin näki Tuomas, joka korkealta paikaltaan laivastonsa kulkua tarkasti, ristijoukkonsa näin yhä kasvavan, – hän piti kaikkia näitä enteitä jumalanäidin suosion ja huolenpidon merkkeinä.
Mutta viimeisenä pitkässä laivajonossa souti suuri, raskas, tervattu alus, jonka hangoissa suomalaiset mekkomiehet hikoilivat. Sen perässä, perämiehen vieressä, seisoi myös kookasvartaloinen mies, mutta sulkaniekassa kypärässä, ja hän myöskin lakkaamatta tähysteli edellään liukuvaa suurta laivastoa ja sen kirjavaa miehistöä. Mutta hänen otsansa oli synkkä ja päätänsä hän pudisteli, kun kauppalaiva näin ristilaivastoon yhdistettiin. Se oli Belgerd-ritari, vanha, arpinaama sodanpäämies. Hän oli jo Auran suussa ristijoukkoa kurissa pitäessään puistellut päätään: joukko on suuri, laumaa on paljon, mutta se ei ole sotajoukkoa, se on karjalauma, joka taluttajaansa seuraa, yksi halusta, toinen pakosta, – siihen on vaarallista taistelussa luottaa!
Vasta kaukana meren selällä Tuomas kutsui laivojen päälliköt, ritarit ja piispat, luokseen ja ilmoitti heille, että ristiretki suunnataan nyt Suurta Novgorodia vastaan; nyt mennään Rooman kirkon vaarallisinta vihollista ruhjomaan.
– Se on jumalanäidin tahto, hän on tällaisen voiman meille koonnut masentaakseen vihollisemme ja laskeakseen armonsa alaisiksi kaikki nämä pohjoiset maat. Hänelle kunnia ja kiitos!
Näin puhui innostunut piispa ja viittasi rohkein kädenliikkein ympärillä olevaan laivastoon. Ja kaikki päälliköt tervehtivät riemuiten tätä uutista ja vastasivat:
– Hänelle olkoon kiitos ja kunnia. Sinua seuraamme taisteluun ja voittoon.
Ja kun kaikki taas olivat laivoihinsa asettuneet ja jono jälleen lähti liikkeelle, tempoivat airot entistä voimakkaammin, sillä päällikköjen innostus levisi pian soutajiinkin, ja laivasta laivaan kaikui huuto:
– Taisteluun ja voittoon pyhän Pietarin nimessä!
Mutta viimeisessä laivassa seisoi perämiehen vieressä yhä vain yhtä synkkänä kypäräpäinen mies, punoi päätään ja sopersi hiljaa itsekseen:
– Annapa että tämä joukko olisi kaikki meidän omia linnan ratsumiehiä. Silloin huutaisin minäkin!
Kun suuri ristilaivasto vihdoin läheni Vironmaan rantaa ja laski Tanskanlinnan satamaa kohden, silloin lennähti sieltä linnaa nyt hallussaan pitäväin kalparitarien hätäytyneitä airuita ulos selälle asti tuomaan laivastoon lahjoja ja ystävyydentakeita ja kysymään, mitä Suomen mahtava piispa heiltä tahtoi. Mutta Tuomas piispa ei heidän kysymyksiinsä vastannut, hän tahtoi kerrankin nöyryyttää nuo ylpeät ritarit, jotka häntä usein olivat pöyhkeillen ja vieroen kohdelleet, – hän määräsi vain laivansa soutamaan maihin. Ja levähdyttäessään laivastoaan muutamia päiviä siellä tanskalaisten rakentaman linnan satamassa hän lähetti viestejä kutsumaan Riiasta itse kalparitarien suurmestarin puheilleen antaakseen hänelle, kuin heikommalleen ainakin, käskyjään.
Siellä tapasivat nyt Räävelin linnassa pohjoismaiden molemmat mahtavat, sotaisat kirkkoruhtinaat, katolisen kirkon tärkeät etuvartijat, toisensa. He olivat ennen usein lähettiläiden ja kirjeiden kautta olleet toistensa kanssa tekemisissä, nyt he ensi kerran toisensa silmästä silmään näkivät. Mutta ritarikunnan suurmestari, joka ennen oli Suomen sotaista piispaa pitänyt tungettelijana omalla alueellaan ja joka häntä sen vuoksi usein oli syrjin karein kohdellut, hän astui nyt juhla-asussaan, valkoisessa viitassa, jonka rinnustan poikki punainen miekka oli neulottu, pää kumarassa, jalokivin koristettu hiippa kädessään, voimakkaamman kilpailijansa eteen ja lausui hänelle alamaiset ja kohteliaat tervehdyksensä:
– Tule millä asioilla tuletkin, tarmokas veljeni Suomesta, minä tiedän retkesi kirkon etua ja kunniaa tarkoittavan ja olen valmis sinua kannattamaan. Jos liittoa tahdot rakentaa, tuossa käteni, jos apujoukkoja tarvitset, käske, niitä saat.
Mutta Tuomas piispa seisoi jäykkänä ja kylmänä ristinsauva kädessään loistavien ritarien ja hengenmiesten ympäröimänä eikä näyttänyt pitävän suurmestarin nöyrtymistä, – hänen, joka vielä vuosi sitten kieltäytyi Tuomaan silloin pyytämästä liitosta – muuna kuin luonnollisimpana asiana. Ja käskijän varmuus oli hänen puheessaan:
– Meillä on joukkoja kylliksi, niitä risti ympärillemme kokoaa, emmekä nyt muita liittojakaan tarvitse. Mutta yksi vaatimus meillä kumminkin teille on.
– Ilmaise se, onhan asiamme yhteinen, vastasi suurmestari kasvavalla levottomuudella.
Kylmällä äänellä Tuomas jatkoi:
– Te olette äsken tehneet rauhan Suuren Novgorodin kanssa. Se on nyt purettava.
– Olemme tehneet rauhan voidaksemme sitä voimakkaammin masentaa vihollisemme, täkäläiset pakanat, suurmestari selitti.
– Tuo rauha on Rooman kirkolle häpeäksi, – teidän vihollisianne ovat kaikki kirkon viholliset. Teidän on kohta valmistauduttava tekemään retki tasavallan alueelle.
Mutta suurmestari koetti vieläkin vastustella:
– Se on sotaisa valta, se voi pian käydä meitä väkevämmäksi.
– Me olemme väkevämmät kuin se, ja väkevämmät kuin te molemmat yhteensä. Mutta pyhä neitsyt, jonka käskyjä noudatan, on meitä kaikkia voimakkaampi, meidän on hänen tahtoonsa alistuttava. Hän käskee,– te tottelette.
Suurmestari jäi äänettömäksi, kumarsi ja – totteli. Hän oli oivaltanut Suomen piispan suuren ja rohkean suunnitelman ja hän antautui välikappaleeksi sen toteuttamiseen, vaikka kade ja pelko kalvoikin hänen mieltään. Sillä hän tiesi, että Tuomas liikkui Rooman paavin valtuuksin ja hänen julistamansa ristiretken voimalla. Ja valmiina noudattamaan piispan käskyjä hän kyseli nyt ainoastaan lähempiä ohjeita ja aikamääräyksiä, sitoutuen ritareineen tekemään hyökkäyksen Novgorodin alueelle.
Pitkään ei tätä yhtymistä kestänyt, ennenkuin molemmat kirkkoruhtinaat erosivat. Suurmestari läksi keräämään kokoon hajallaan taistelevia kalparitareitaan, mutta Suomen piispa palasi seurueineen laivastoonsa lähteäkseen taas suurella ristijoukollaan soutamaan eteenpäin, Suomenlahden eteläistä rannikkoa pitkin itää kohden.
– Hän tottelee, hän pelkää, Tuomas virkkoi Belgerd-ritarille, kun he palasivat rantaan laivastonsa luo, joka täytti koko sataman. – Kuka uskaltaisikaan tätä suurta joukkoamme vastustaa.
Mutta Belgerd vastasi paljon vähemmän innostuneena:
– Niin, kun se joukko vain itse oman suuruutensa kestäisi!
– Se kestää, huudahti Tuomas, – sitä yhdistää uskon into ja ristin voima, siksi, Belgerd, se on voittamaton. Älä epäile, sillä sitenhän ristiämme pilkkaat.
Arpikasvoinen ritari ei epäilyksiään enää puhunutkaan, mutta vakavana hän ratsasti huoviensa luo suureen tervattuun alukseensa. Mutta piispa nousi rohkeana ja varmana korkeaan komentajanlaivaansa.
Verkalleen katkesi taival suuren laivaston soutaessa itään päin. Mutta rannikon asukkaihin levisi pian tieto tuon tavattoman sotajoukon tulosta, ja se ajoi heihin pelkoa ja kauhistusta. Nopeasti lennähtivät hätääntyneet viestit kylästä kylään, heimosta heimoon, eteenpäin pitkin rannikkoa ja syvälle sisämaahankin. Ja kun ristilaivasto saapui Narvajoen suuhun, kylät ja kauppapaikat olivat siellä jo autioina, pakanalliset vatjalaiset ja heidän joukkoonsa asettuneet kreikkalaisuskoiset kristityt olivat kaikki paenneet metsäin ja järvien taakse. Huolestuneena Belgerd riensi tätä tietoa piispalle ilmoittamaan.
– Novgorod saa tiedon tulostamme, se ehtii varustautua vastarintaan, lausui hän.
– Sen parempi, piispa vastasi hymyillen, – sittenpä sen yhdellä iskulla kukistamme, jos se vastaamme astuu. Mutta laskemme kumminkin vakoojia maihin tarkemmin tiedustelemaan vihollistemme toimia.
Eteenpäin solui laivasto, mutta hidasta oli sen kulku, vaikka lepohetkiä lyhennettiinkin, sillä pitkäksi ja väsyttäväksi kävi soutaminen. Rupesipa väliin kuulumaan napinan ääniäkin ristijoukosta. Nuo retkelle lähteneet, mukavuuteen tottuneet porvarit taikka tyhjäntoimittajat taikka levottomat seikkailijat kyllästyivät pian rasittavaan airojen kiskomiseen ja pitkälliseksi venyvän matkan vaivoihin ja toisia rupesi peloittamaan, kuta kauemmas painuttiin tuntemattomaan itään... Mutta pelkällä katseellaan tai puolella sanalla Tuomas masensi nurkujain vastahakoisuuden ja innostutti heidät kiirehtimään yhä eteenpäin. Jos sattui matkalla myrsky, joka hajoitti laivat aavalle merelle, kokosi hän ne taas yhteen, ja ehyenä hän siten johti suuren laivastonsa Suomenlahden halki sen matalarantaiseen kärkeen, – hänen tahtonsa voima oli luja ja hän valoi haluttomimpiinkin intoaan, luottamustaan ja uskoaan.
Väsyneinä ristiretkeläiset saapuivat siten eräänä päivänä Nevajoen suuhun, soutivat vielä kappaleen matkaa jokea ylöspäin ja laskivat maihin sen eteläiselle rannalle. Merimatkaan kyllästyneet ristiretkeläiset kiirehtivät heti kärsimättöminä maihin ja rupesivat hajaantumaan inkeriläisten autioiksi jättämiin kyliin, mikä saalista ryöstämään, mikä matkan vaivoista lepäämään. Mutta samassa kajahtivat torvet kutsuen retkeläiset koolle rantaäyräälle. Siellä piti johtajapiispa maallenousun johdosta rukouksen, vihkien pyhäksi sen hetken, jolloin ristijoukko oli astunut vihollisen maalle, sinne ristin valtaa istuttamaan. "Tästä alkaa retkemme, tämä on ensimmäinen paikka, jonka nyt Rooman kirkon alaiseksi julistamme, tästä on meidän suotu lähteä vihollisiamme vastaan ja voittaa ja masentaa heidät, – siunattu olkoon tämä paikka!"
Ja taas johtajan rohkeus ja into siirtyi ristin sotureihin, jotka hartaina notkistivat polvensa. Leiri pystytettiin siihen rannalle. Mutta vihollista, jota vastaan heidän nyt olisi ollut taisteluun käytävä, ei näkynyt missään. Ei kuulunut Suuren Novgorodin sotilaita, ja rannikon asukkaat taas, inkeriläiset, vatjalaiset ja karjalaiset, olivat kauhuissaan paenneet suurta ristiarmeijaa kauas sisämaahan.
Monta päivää sitten oli kylästä kylään, suusta suuhun lennähtänyt viesti: "Suomen piispa tulee!" Se oli peloittavan voimakkaasti kaikkiin vaikuttanut; Suomen piispan voitokkaasta väestä ja leppymättömästä ankaruudesta olivat nämä heimot jo kauan kuulleet kerrottavan; retkillään Suomeen karjalaiset ja vatjalaiset ja Novgorodin nuoret miehet olivat usein saaneet itse tuntea hänen voitokkaan kätensä kouristuksia, – hän tuli nyt kurittajana ja kostajana heidän luokseen, heidän ei tehnyt mieli hänen tielleen jäädä. Hän tuli mukanaan yliluonnollisen suuri väki, tuli ristinsä suojassa, jossa mahtava haltia asui, – vähältä hyytyivät veret pakoon kiirehtiväin pakanain suonissa.
Näin kertoivat laivastoon palanneet vakoojat, ja he kertoivat pelon ja vavistuksen vallitsevan jo kaukana sisämaassakin, Novgorodin ruhtinasten omissa kylissä ja kaupungeissa. Joukoittain pakeni väkeä Novgorodin kauppaylimysten paaluaidan suojaan, mutta sieltäkään pakolaiset eivät voineet toivoa aivan paljoa turvaa eikä apua. Sillä tuo äsken vielä niin mahtava ja sotakuntoinen tasavalta oli nyt ahdistuksessa ja tuskassa ja nöyryytyksessä, – tatarilaiset olivat äsken lyöneet sen sotajoukot ja vieneet vangeikseen sen parhaat ylimykset ja hävittäneet ja polttaneet sen linnat ja kaupungit. Ja samat julmat tatarilaiset nyt edelleenkin pitivät hallussaan sen maita ja kiskoivat niistä veroja ja imivät veriheitoksi sen masennetun kansan. Sen laajalta kuuluisa, aikoinaan mahtava ruhtinas Jaroslav oli viime vuosinaan hallinnut pelkkiä raunioita ja raatoja; nyt oli hänkin poissa kansaansa turvaamasta, ja hänen heikentynyt valtansa oli nyt nuoren ruhtinaan Aleksanterin käsissä, joka vailla sotaväkeä ja liittolaisia turhaan koetti maataan torjua mongolilaisten rasituksilta. Eikä tämäkään nuori, kokematon ruhtinas nyt ollut kotonaankaan, Aleksanteri Jaroslavinpoika oli lähtenyt viettämään häitään Polotskin ruhtinaan tyttären kanssa, ja suuri Novgorod oli ilman päätä.
Niin kertoivat viestintuojat ja riemu täytti ristiretkeläisten mielet. Jumalanäiti näin on heikontanut ristin soturien viholliset ja laskenut heidät masentuneina ristijoukon jalkoihin, – niin huudahtivat piispat, ja papit ja ritarit syleilivät voitonvarmoina toisiaan. Mutta Tuomas piispa puhui innostuneena ylimystensä keskessä:
– Kirves on laskettu tuomitun puun juurelle. Kiirehtikäämme kaatamaan se kumoon, meille on se tehtävä uskottu Pietarin istuimen ja pyhän neitsyen nimessä!
Mutta samalla hänen mielensä valtasi miltei sääli tuota avutonta nuorta ruhtinasta kohtaan. Ja hän lähetti lähettiläitä hänen luokseen ilmoittamaan tulostaan ja kehoittamaan häntä niskoittelematta antautumaan ristijoukon armoille.
– Älä korota kättäsi tätä vihittyä joukkoa vastaan, sillä voimasi eivät kumminkaan riitä sitä voittamaan, niin käski Tuomas lähettilästensä tervehtiä nuorta ruhtinasta. – Tule aseettomana luoksemme ja kumarra pääsi Rooman paaville, niin saat sinä ja kansasi elää, ja me ajamme pakanalliset tatarilaisetkin maastasi pois. Mutta jos vastarintaa yrität, täyttävät laumamme lännestä maasi samalla tavoin kuin tataarit idästä.
Rohkea voitonvarmuus vallitsi koko ristijoukossa, kärsimättömiä oltiin vain sen johdosta, ettei tavattu vihollista, joka olisi saatu kukistaa ja masentaa. Tuomas piispan täytyi vielä retkeillä laivastoineen eteenpäin; hän päätti ensiksi valloittaa Laatokan kaupungin, joka oli vihollisten tärkein linnoitus lännessä, ja sieltä tunkeutua itse maan sydämeen, Suureen Novgorodiin. Mutta sitä varten täytyi joukon ensiksi saada levätä.
Siinä levättäessä Nevan suussa Tuomaan eteen tuotiin eräänä päivänä kaksi nuorta miestä, jotka olivat hiipineet metsässä ristileirin läheisyydessä ja koettaneet vakoilla ja urkkia tietoja ristijoukon suuruudesta ja sen varustuksista, siitä vihollisille ilmoittaakseen. Heidät tuotiin köytettyinä käsistään ja jaloistaan, jotta johtajapiispa heille määräisi vakoojan palkan.
Mutta Tuomas käski irroittaa kahleet, joilla miehet olivat köytetyt, antoi heidän irrallaan kulkea ja virkkoi heille:
– Menkää vapaasti, kulkekaa läpi leirimme ja soturijoukkojemme, katselkaa, tutkikaa! Ja palatkaa niiden luo, jotka teidät lähettivät, kertomaan mitä olette nähneet, ja kertokaa, että tätä suurta sotajoukkoa suojelee vihitty risti.
Miehet menivät. Mutta heidän poistuttuaan tuotiin taas johtajapiispan telttaan karjalainen pakana, joka oli otettu kiinni siitä syystä, että hän oli kertonut nähneensä näyn, että ristijoukko sittenkin joutuisi tappiolle. Hän oli kuoleman ansainnut, innokkaat vangitsijat arvelivat, kun oli epäillyt ristiretken menestymistä ja ennustanut sen vihollisille voittoa.
Mutta Tuomas kutsui ystävällisesti vangitun pakanan eteensä, – hän tahtoi osoittaa, että uskoa ristin voittavaan voimaan ei saanut mikään järkyttää, ja halusi siitä syystä tarkemmin tiedustella, mihin mies ennustuksensa perusti. Hänen eteensä astui silloin kumara, kaljupää ukko, jonka kasvot olivat ryppyiset ja keltaiset ja jonka leuka puhuessa vapisi. Mutta silmät olivat vilkkaat ja terävät, melkein uhittelevan varmat.
– Sinä kuulut ennustaneen, että alkavassa taistelussa voitto lankeaisi, ei ristin pyhälle sotajoukolle, vaan vihollisillemme, lausui Tuomas, istuen koko piispallisessa komeudessaan vangitun edessä. – Mistä sen päätät?
Silloin tutiseva ukko vastasi arkailematta ja terävästi:
– Sen olen nähnyt.
– Missä olet nähnyt ja mitä? Kerro!
Ukko astui silloin askelen lähemmäs ja kertoi nopeasti ja selvästi:
– Kalastamassa olin meren rannalla Nevan suussa sinä päivänä, jolloin suuren laivastonne näin saapuvan mereltä päin. Soudin kiireesti pakoon merelliseen saareen, piilousin rannan pajukkoon ja makasin siinä liikahtamatta, kunnes viimeinen laivanne oli kulkenut ohi. Mutta silloin olikin jo ilta, ja nousin soutaakseni kotiini, ennenkuin sumu sakeammin laskeutuisi merelle. Mutta en ehtinyt vielä venheelleni, kun jo taas näin aluksen mereltä saapuvan. Se oli yksinäinen pienehkö alus, ja hämärästi se ensiksi silmiini kuulsi. Mutta silloin tapahtui ihme. Päivä oli jo laskenut, mutta vähitellen levisi merelle valo kirkkaampi kuin auringon valo kirkastaen loistavaksi selän ja rannat. Ja se valo näytti lähtevän saapuvasta aluksesta, joka lipui äänettömästi aaltojen yli. Sitä soutivat utumaisiin, läpikuultaviin vaatteisiin puetut miehet, joiden airot eivät veteen koskeneet. Mutta korkealla peräistuimella istui kaksi nuorta miestä, joilla oli iltaruskonpunaiset vaatteet yllään ja joiden kasvot olivat ihmeteltävän kauniit. Heidän päänsä ja otsansa ympäriltä näytti lähtevän se sädeloisto, joka luonnon kirkkaaksi valaisi ja jota ei sietänyt silmin katsoa. Minä lankesin maahan sen kirkkauden edessä ja peitin kasvoni kosteaan nurmeen ja ymmärsin, että venheessä kulkijat olivat mahtavia haltioita. Mutta siinä maatessani kuulin äänen venheestä lausuvan: "Rientäkäämme, antakaamme voitto Aleksanteri Jaroslavinpojalle, sillä hänen sydämensä on puhdas." Nämä miehet taistelevat Novgorodin ruhtinaan puolella; heitä kavahda sinä, sillä he sinut voittavat.
Kumaran, mutta teräväkatseisen ukon vilkas kertomus, jota hän rohkein kädenliikkein säesti, teki syvän vaikutuksen piispan ympärillä seisoviin, sillä he ajattelivat, että ne olivat olleet kirkon pyhiä nuo, jotka vanhalle pakanalle näyttäytyivät. Ja siksi haarniskaanpuetut soturit katselivat kammoten kaljupäistä ukkoa. Mutta rauhallisena, pilkallinen hymy huulillaan Tuomas piispa laski kätensä ukon kumarille hartioille, pudisti häntä leikillisesti ja lausui:
– Lähde nyt mies parka ja kiirehdi kertomaan juttuasi niille kaikille, jotka sitä uskoa tahtovat ja sinulle siitä aterian antavat. Olet säikähtänyt joukkomme mahtavuutta ja pelästyneenä maatessasi nähnyt unia. Mutta kerro samalla, että me emme tarvitsekaan avuksemme tuntemattomia haltioita, meillä on apunamme ja suojanamme itse jumalanäiti ja hänen pyhä ristinsä, ja sen merkin suojassa me voitamme. Häntä sinunkin on opittava tuntemaan ja palvelemaan.
Varmuus ja tyyneys, jolla hurskas piispa tätä puhui, tarttui pian kaikkiin teltassa olijoihin, ja ivaten he saattoivat ukon ulos. Mutta kun Tuomas jäi yksin telttaansa, katosi kohta tuo tyynen varmuuden ilme hänen kasvoiltaan ja hän jäi kalvava epäilys sydämessään miettimään pakanan kertomaa ilmestystä.
Muuan sana varsinkin oli kumaran ukon kertomuksesta pistänyt syvälle hänen sydämeensä, vaikka hän tahtonsa voimalla oli mielenliikutuksensa salannut... "Voitto Novgorodin ruhtinaalle, koska hänellä on puhdas sydän", niin oli ukko sanonut – puhdas sydän ... sen ansiolla luvattiin hänelle voitto ja pyhien suosio...! Kuka on tuo Aleksanteri, minkälainen on hänen sydämensä, onko se puhtaampi ja otollisempi Jumalalle kuin hänen, Tuomas piispan, hänen, joka on Jumalan valtakunnan voitoksi ja kunniaksi ponnistanut ja uhrannut enemmän kuin ihmisinnolta voi vaatia...? Puhdas sydän ... eikö hänen oma sydämensä sitten ole puhdas ja vilpitön ... eikö se ole sittenkään vilpitön ja kuonasta vapaa...?
Ukko höperö höpisi omia uniaan, niitä ei maksa ajatella, muu tärkeämpi vaatii nyt johtajapiispan huomion, – siten koetti Tuomas karkoittaa noita mietteitä mielestään. Mutta ne palasivat... Mistä ilmestyi moinen näky pakanalliselle kalastajalle, jolle kirkon pyhät ovat tuntemattomat? Ja mistä tiesi hän Novgorodin ruhtinaan mielen, miksei ääni sanonut, että Tuomas piispan sydän on puhdas...? Mitä ... kulkiko hän, kirkon ristiretken johtaja, sittenkin vilppi sydämessään ja petti itsensä ja korkean jumaluuden ... oliko itsekkyyttä sittenkin hänen aikeissaan ja ponnistuksissaan, joilla hän yksinomaan kirkkoa luuli palvelevansa...? Oliko petosta tämä kaikki, jota hän oli luullut jumalanäidin avuksi ja armon merkiksi, retken suuruus ja voima, sen tähänastinen onni ja menestys, hänen oma tarmonsa ja intonsa, jolla hän kaikkia hallitsi ja innostutti ... oliko se teennäistä intoa, oman mielen kiihoitusta ja petosta, jota jumalanäiti ei ollut vaikuttanut...?
Näissä mietteissään Tuomas piispa oli lyyhistynyt kokoon istuimellaan ja tuijotti eteensä hämärään telttaan käsiään tuskitellen vääntäen. Mutta hän hypähti siitä kohta pystyyn ja käveli ulos.
Ei, tämähän on kaiken pyhyyden pilkkaa, tämä epäilys on vihollisen viettelystä, pirun, joka kastamattoman pakanan muodossa oli hänen eteensä ilmestynyt epäuskon koukkujaan virittämään...
– Pois, saatana! hän huudahti ääneensä yksin telttansa ovella seisoessaan, ja hän katui nyt mielessään, ettei ollut sittenkin antanut kuolemalla rangaista tuota kiusaajan petollisten ennustusten kertojaa. Ja hälventääkseen kokonaan nuo syntiset ajatuksensa hän rupesi kohta puuhaamaan laivastoaan taas matkalle, – hän tahtoi joutua todistamaan itselleen, joukolleen ja pakanoille, että hän liikkui jumalanäidin voimalla, toteuttaen hänen tahtoaan ja käskyjään.
Mutta epäilyksen siemen oli sittenkin jäänyt itämään Tuomas piispan mieleen, joka muuten koko matkan oli ollut niin varma ja ehyen innostuksen valtaama. Ja kun jo laivasto taas oli kulussa Nevajokea ylöspäin ja hän seisoi korkealla paikallaan perämiehen vieressä komentajanlaivassa, josta hän kaikille näkyi, vielä silloin pulpahti aina väliin kuin pahan omantunnon syvästä lähteestä levoton kysymys:
– Mistä päätti outo kalaukko, että minun sydämeni ei ole puhdas?
Laivasto souti leveää kymiä ylöspäin vihantain, lepikkometsää kasvavain, matalain rantain välitse. Ilta oli käsissä, aurinko teki laskuaan, mutta piispa oli määrännyt laivastonsa yötä myöten kulkemaan, öisin oli vilpoisempi soutaa näin kesäsydännä tuulettomalla joella. Ääneti liikkui laivasto, äänettömiä olivat rannatkin, jotka päivän laskettua tummilta kuvastuivat. Niitä katsellen Tuomas seisoi kaiteeseen nojaten ja latoi vielä kerran mielessään eteensä suuren suunnitelmansa, jota hän oli lähdössä toteuttamaan, tarkasti kaikki mahdollisuudet, joita saattoi tapahtua, ja hänen mielensä tyyntyi tyyntymistään sitä tehdessään. Heikko, palasiin pilkottu on se vihollinen, jota hän nyt kulkee masentamaan, se on pelkästä pelosta jo masentunut. Sen vastarinnan, jos se sitä koettaakin, täytyy kaatua tämän ristivoiman edestä, suistua sen painon alle. Ja sitten ... sitten ryhdytään maltillisesti ja voimakkaasti työtä täydentämään. Kaikki suomalaiset heimot ovat silloin kuin apajassa hänen valtansa keskessä, ne kulkevat kuin juhdat hänen ohjaksissaan, ja niitä ohjaksia hän itse pitelee väkevällä kädellään. Hän rajoittaa valtansa siitä, mistä sopivaksi katsoo, ja vieras vaikutus suljetaan niiden rajojen sisäpuolelta. Näihin maihin ja kansoihin vahvistetaan heti Rooman kirkon vaikutus ja luja maallinen hallinto ja rautakourilla sitä ylläpidetään! Nuotta on nyt potkettu, se on vain vedettävä venheeseen! Tuomas piispa näki jo silmäinsä edessä suuren valtakunnan, jonka hän Pohjan perille oli luova. Sen viimeisiä ääriä ei nähnytkään, ne loittonivat jäisten tunturien taa. Siinä oli monta kansaa ja rotua, mutta se pysyi lujasti koossa, kun vankka tahto sitä hallitsi ja kirkon siunaus sitä vahvisti. Se oli kirkollinen valtakunta, suurempi ja voimakkaampi kuin se valta, jonka Albert piispa Riiassa perusti, ja pysyvämpi kuin se. Ja sen kaikilta ääriltä juoksevat johtolangat Aurajoen suulle siihen pieneen kivilinnaan, jonka ympärille valtakunnan keskus ja sydän kasvaa. Kirkon nimessä ja puolesta hän sitä hallitsee, ja kun hän kerran päänsä lepoon laskee, silloin määrätköön paavi hänelle seuraajan. Mutta tunnustuksensa on Rooman isä hänelle antava siitä, mitä hän on kirkon hyväksi tehnyt, ja elinvoimainen valtakunta on kantava perustajansa nimen kaukaiseen tulevaisuuteen...
Näin lentelivät Tuomas piispan ajatukset yön hiljaisuudessa laivain soutaessa matalain rantain ohi yhä vain itään päin. Sieltä idästä rupesi vihdoin sarastamaan päivä, ja silloin vasta Tuomas siirtyi kaiteen äärestä pois, lausuen itsekseen:
– Se rakennus ei ole löyhälle hiekalle rakennettu. Tämän ristin voimalla sen pystytän ja samalla voimalla sen säilytänkin.
Hän kääriytyi viittaansa, veti vaipan päänsä yli ja heittäytyi kovalle laivankannelle nukkumaan.
Verkalleen soutivat laivat vastavirtaa ylöspäin; kun Tuomas unestaan heräsi, oltiin yhä vain Nevan matalain rantain välissä. Ja Laatokan kaupunkiin päästäkseen laivaston oli vielä soudettava suurta, aavaa ja myrskyistä sisämerta monet päivämatkat, ja vasta sitten voitiin maitse lähteä matkan päämäärää, Suurta Novgorodia vastaan, tuota kullattujen kirkonkupujen rikasta kaupunkia vastaan, jonka kuva hänen mielessään häämötti. Rutommin hän olisi tahtonut ehtiä iskemään suuren iskunsa ja toteuttamaan suuret tuumansa. Mutta matka venyi pitkäksi, usein täytyi laivaston maissakin käydä, levähtämässä ja tietoja hankkimassa. Tuomas piispa oli pannut ratsujoukon Belgerd-ritarin johdolla maitse kulkemaan, puhdistamaan rannan vihollisista ja julistamaan valtansa alaisiksi sen varrella asuvat heimot, ja tämän joukon kanssa oli yhteys säilytettävä. Siitä syystä laskettiin eräänäkin aamuna maihin Nevan eteläiselle rannalle siihen, missä pieni Inkerijoki Nevaan laskee, ja Tuomas nousi seurueineen maihin tavatakseen vakoojiaan ja ratsumiehiään.
Paljon viestintuojia siihen nyt saapuikin, yksi toisensa perästä. Edessäpäin olleita vakoojia palasi ilmoittamaan, että Laatokan linnoitettu kaupunki, jonne ristiarmeija nyt matkansa suuntasi, oli autio ja tyhjä. Asukkaat olivat paenneet sen muurien sisäpuolelta, ja sen tornit oli vartioväki jättänyt tyhjiksi. Siellä ei ollut siis ristiarmeijalla paljoa tekemistä, ja Tuomas piispa rupesi miettimään, että ehkä olisi joutuisinta ja parasta suunnata retki suoraan poikkimaisin Novgorodia kohti. Silloin saapui Belgerd-ritari ratsumiehineen tuomaan hänelle odottamattomia uutisia ja ratkaisemaan hänen päätöksensä.
Ratsuväki oli matkallaan tavannut aseellisia vihollisjoukkoja ja tuimasti taistellen saanut raivata niiden läpi itselleen tien Inkerijoelle. Aseellisia vihollisia on siis olemassa, ne seuraavat sisämaasta ristilaivaston kulkua ja yrittävät vastarintaa, – se oli Tuomas piispasta melkein uskomatonta. Ja se ratkaisi yht'äkkiä hänen päätöksensä. Hän huudahti iloisesti:
– Sitä parempi. Silloin nousemme heti maihin, ruhjomme nämä viholliset ja kuljemme suoraan Suureen Novgorodiin. Jumalanäiti näin ajaa vihollisemme suoraan meidän aseittemme eteen. Nyt ristiarmeija maihin!
Miehistö rupesi kohta astumaan maihin, telttoja pystytettiin pitkin törmää jokien yhtymäpaikkaan ja tavarat ja muonat kannettiin niihin. Mutta juuri kun Tuomas piispa iloisena katseli tätä työtä, uusi viestintuoja karautti leiripaikalle ja ajoi suoraan Tuomas piispan eteen.
– Suuren Novgorodin ja Laatokan soturit on koottu yhteen ja tämä sotajoukko on tulossa ristiarmeijaa vastaan, – niin kertoi hengästynyt airut, joka Novgorodiin oli vienyt piispan terveiset ja sieltä nyt palasi.
Ällistyneinä ritarit ja piispat kuuntelivat tätä aivan odottamatonta viestiä; he eivät olleet uskoneet novgorodilaisten voivan saada mitään sotajoukkoa kokoon, hyvä jos voisivat omaa kaupunkiaan koettaa puolustaa. Ja epäillen Tuomas kysyi:
– Kuka sen sotajoukon on koonnut?
– Novgorodin nuori ruhtinas, Aleksanteri Jaroslavinpoika.
Tuomas hytkähti, – taas tuo sama nimi, Aleksanteri, hän, jonka sydän on puhdas... Mutta yhä epäillen hän kysyi:
– Hänkö, joka on Polotskissa häitään viettämässä?
– Hän on tiedon retkestämme saatuaan keskeyttänyt kaikki hääjuhlat ja rientänyt maataan puolustamaan. Hän on nostanut kansansa aseisiin ja rientää nyt meitä vastaan.
Tuomas vaikeni hetkeksi. Häntä hämmästytti tuo uutinen, että lannistetun vihollisen taholla vielä saattoi löytyä sellaista innostusta ja voimaa, joka noin lyhyessä ajassa puhaltaisi sotajoukkoja kokoon hävitetyistä ja kukistetusta maasta. Hänen oli vaikea käsittää tuon nuoren ruhtinaan olevan niin uhittelevan, että hän astuisi suurta ristiarmeijaa vastaan, ja hän uteli edelleen airuelta:
– Etkö vienyt hänelle tervehdystäni?
– Vein, sanasta sanaan sen hänelle kerroin. Mutta nuori ruhtinas vastasi minulle tyynesti ja varmasti: "Minä saavun aseissa piispaanne vastaan, joka minun maahani on tunkeutunut. Ja vaikka hänellä olisi mukanaan joukkoa lukuisammin kuin lehtiä on keväisessä koivumetsässä, niin luotan siihen, että Jumala auttaa oikeutta eikä väkivaltaa. Sano se hänelle." Ja silloin oli hän jo matkalla joukkoineen meitä vastaan.
Tuomas oli käynyt vakavaksi kasvoiltaan ja vastasi innostuneesti ja juhlallisesti:
– Hän tulkoon, hän ei tiedä ketä vastaan hän taisteluun käy. Jumala, jonka nimen hän lausuu, tahtoo tuoda hänet eteemme, nöyryyttääkseen hänet jalkaimme juurelle, – meidän ei tarvitse pelätä mitään, sillä me kuljemme ristin suojassa.
Ja kääntyen ympärillään seisovain ritarien ja piispojen puoleen hän jatkoi:
– Jumalanäiti tahtoo jouduttaa retkemme onnistumista, siitä häntä kiittäkäämme! Kiirehtikäämme vain ristin joukkoja maihin, ja sitten kaikki levolle. Aamulla aikaisin lähdemme liikkeelle vihollistamme hakemaan, hänet kukistaaksemme yhdellä iskulla.
Vilkas liike ja hyörinä vallitsi nyt ristiretkeläisten leiripaikalla Nevajoen rannalla – aamulla oli lähdettävä liikkeelle vihollista vastaan, se tieto levisi nopeasti koko suureen sotajoukkoon. Eri ryhmät vastaanottivat tiedon erilaisin tuntein; toiset se täytti riemulla ja rohkealla mielellä, – he olivat todellisia ristiretkeläisiä, joita retken menestyminen ja Rooman kirkon voitto innostutti. Mutta toiset kuuntelivat taistelun sanomaa hiljaisesti peläten taikka vilpillisin mielin, sillä he olivat ainoastaan hauskuudekseen tai pakosta retkelle lähteneet, sen tarkoitus ei heitä lämmittänyt ja he ajattelivat ainoastaan omaa pelastumistaan.
Mutta ennen iltaa saapui ristileiriin vieläkin uusia tietoja lähenevästä vihollisesta. Sitä ei ristijoukon tarvinnut lähteä hakemaan, se saapui jo rientomarsseissa yhä likemmäs Nevajoen rantaa, suoraan ristijoukon leiriä kohden. Novgorodin nuori ruhtinas oli tulisella innolla kerännyt lippunsa alle ne aseelliset joukot, mitä hän ehti saada kokoon omasta kaupungistaan ja Laatokan linnasta ja liittolaistensa karjalaisten heimojen keskuudesta, ja läheni nyt tuon pienen, mutta uskollisen sotajoukkonsa kanssa, – ennenkuin huominen päivä oli puolessa, hän saattoi jo olla ristijoukon kimpussa. Niin vakoojat kertoivat. Ja yhä äänekkäämpää hälinää nämä tiedot herättivät ristijoukossa.
Mutta Tuomas piispa komensi kaikki levolle, ja ennen pitkää ristiretkeläiset makasivatkin teltoissaan ja nuotiotuliensa äärillä pitkin Inkerijoen luisua pengertä. Mutta korkeassa piispanteltassa, jonka harjalta kullattu risti kohosi, ritarit ja hengelliset ylimykset pitivät Tuomas piispan johdolla sotaneuvottelua, ja sen päätyttyä he lankesivat polvilleen, ja Tuomas piispa kiitti hartaassa rukouksessa pyhää neitsyttä siitä, että hän oli onnellisesti johtanut ristin joukot niin pitkälle, että ne nyt saivat käydä Rooman kirkon vihollisia kukistamaan. Mutta ritarien ja piispain poistuttua Tuomas tarttui vielä Pietari Kaukovallan käsivarteen ja vei hänet seurassaan ulos törmälle, kerran vielä katsomaan siellä lepäävää sotajoukkoaan. Hän oli tyyni ja varma, voittoa hän ei epäillyt tuota joukkoaan katsellessaan, mutta hänen mieltään kalvoi eräs kysymys, josta hänen teki mielensä Pietarille puhua ja saada selvyyttä. He kävelivät ääneti alas veden partaalle asti, ja siellä Tuomas lausui:
– Yhtä seikkaa en ymmärrä, Pietari. Mikä voima on voinut innostuttaa vihollisemme näin lyhyessä ajassa nousemaan meitä vastaan, meitä, jotka kirkon siunauksin ja ristin suojassa liikumme. Mistä se voima on kotoisin?
Pietari aavisti, mitä mietteitä ja epäilyksiä piispan mielessä liikkui. Hän vastasi vastakysymyksin:
– Mikä voima kannustaa meitä, mikä sinua toimissasi?
– Senhän tiedät, miksi kysyt. Ristin voima, into levittää Jumalan valtakuntaa ja hänen pyhän kirkkonsa oppia maan päällä, hartaus, rakkaus, – tämä voima on saanut suuret, vihityt joukkomme kokoon. Mutta voiko sama voima valaa intoa vihollisiimmekin?
– Sama voima, – hartaus, rakkaus. Kummalla sitä on välittömämmin, vilpittömämmin, sen puolella on väkevyys. – Kenellä meistä on nyt rakkaus ja hartaus vahvempi ja suurempi ja vilpittömämpi?
– Pietari, älä epäile uskomme lujuutta, älä rakkauttamme ristiin. Mutta mikä rakkaus voi innostaa vihollistamme?
– Se on ehkä toisenlainen rakkaus, rakkaus kotia, perhettä, maata kohtaan, – se voi olla voimakas sekin.
Tuomas jäi tuokioksi mietteissään seisomaan. Hän ei ollut laskujaan tehdessään eikä kaikkia mahdollisuuksia arvostellessaan osannut panna tuolle voimalle kylliksi arvoa. Se oli hänelle, joka synnyinmaastaan oli jo lapsena lähtenyt, joka ei ollut kotia eikä perhettä koskaan tuntenut, vaan joka yksinäisenä kulkijana oli ikänsä maailmassa elänyt, yhtä ainoata tarkoitusta, kirkon valtaa palvellen, – se oli hänelle outo tunne, outo voima. Hän ei voinut siihen voimaan uskoa vieläkään eikä sen tenhoa ymmärtää. Ja sen vuoksi hän lausui:
– Mutta se voima on heikompi, toisasteinen, maallinen voima, se ei ristin voimalle riitä.
Mutta Pietari vastasi:
– Sitä me emme tiedä. Se riippuu siitä, kumpaan voimaan hartaammin, puhtaammin uskomme, se riippuu omien sielujemme alttiudesta.
Mutta Tuomas pudisti päätään: yksi voima vain oli hänestä suuri ja väkevä. Ja enempää puhumatta mietteisiinsä vaipuneet miehet nousivat taas törmälle, mennäkseen hekin telttaansa nukkumaan.
VI.
Sakea, kostea, öinen sumu peitti vielä joen ja sen alavat vesakkorannat kylmään, harmaaseen huntuunsa; ainoastaan törmän laella, mistä havumetsä alkoi, hälventeli päivännousu hienoksittain noita hiljaa ja nopeasti pakenevia, mutta yhtä nopeasti ja äänettömästi taas nousevia utupilviä.
Tuomas piispa astui ulos teltastaan, joka oli korkeimmalla jokiäyräällä. Vielä ei ollut nousun aika, mutta hän oli lyhyen, levottoman ja herkän unensa kesken ollut kuulevinaan jotakin etäistä liikettä ja kopinaa ja – vaikka hän arveli, että se oli ollut unta – hän oli pukeutunut ja lähtenyt ulos lepäävää leiriään katsomaan. Hän tähysti nyt eteensä luisua rinnettä kohden, mutta ei nähnyt mitään. Kaikki oli sumun peitossa; ainoastaan väliin sen liepeistä pilkisti jonkin nuotion sammuva hiillos taikka jonkun ritarin teltan korkeampi kannatinriuku, joka pistihe sumusta ylös kirkkaaseen ilmaan. Äänetöntä oli leirissä kaikki, ristiretkeläiset nukkuivat, vielä oli yö.
Tuomas käveli kierroksen telttansa ympäri ja katseli, kuinka ylhäällä pilvissä valot ja värit vaihtelivat, kun metsän takaa sarastava päivä niihin loi ensi säteitään. Pian ulottui säde jo puidenkin korkeimpiin latvoihin. Mutta sumu ei silti haihtunut; se taisteli vastaan, vyöryi eteenpäin, nousi ja laskeutui ja loihti luontoon kummallisia, liikkuvia kuvioita ja öisiä haamuja. Mutta se väistyi kumminkin, joskin huomaamatta, väkisinkin selkeni luonto ja ikäänkuin kasvoi esiin sumuvaipastaan. Mutta tuossa luonnossa oli vielä outo, kelmeä, sinenpunertava väritys, se näytti katselijasta kaukaiselta, jähmettyneeltä, aivan kuin kuolleelta, ja noiden töröttäväin puiden ja mäkien lomissa tuntui tuhansia valkoisia, liehuvia hengettäriä karkeloivan. Aamuaurinko näin luonnossa leikki; noustessaan kylmänä ja kelmeänä se heitti metsän läpi säteitään sumuaaltojen joukkoon ja ajeli niitä edessään. – Tuomasta melkein puistatti tuota katsellessaan, – niin kylmää, niin tunteetonta nyt oli luonto, se tuntui hyydyttävän mielen, jonka olisi pitänyt pysyä lämpimänä, ja epämääräinen vavistus tuntui hänen sydämessään. Hän kävi rukousnauhaansa käsiksi karkoittaakseen pois pahat aaveet ja pahat ajatukset.
Siitä hän muisti, että alkanut päivä oli sunnuntai, ja kohta hänen mieleensä lennähti epäilevä kysymys: oliko se hänelle onnen vai turmion enne, mitä tarkoitti jumalanäiti, kun taistelupäiväksi asetti lepopäivän? Mutta tuota ajatustaan hän ei ehtinyt loppuun kehittää, sillä hänen aina valpas itsearvostelunsa tarttui kohta siihen kiinni ja kysyi: miksi hän kiinnittää huomionsa moisiin ulkonaisiin seikkoihin, luonnon väritykseen ja viikon päivään, pelkääkö hän, epäileekö hän, epäileekö hän vielä voittopäivän aamuna taisteluun käydessään? Ja mitä? – Jumalanäidin apuako ja armoa, johon koko retki rakentuu ja joka on sen siunaus ja turva...? Miksi hän tuntee vavistusta sydämessään ... vapiseeko hän todellakin ... eikö hän olekaan valmis ja mahdollinen ristin sotajoukkoa johtamaan voittoon ja kunniaan...?
Hän seisoi siinä kotvan aikaa yksin mäellä katse maahan luotuna ja koetti tutkia ja tunnustella, olisiko se innostus ja varmuus, joka hänet oli saanut tätä ristiretkeä puuhaamaan ja tuonut hänet merien yli ja häntä ylläpitänyt, olisiko se sittenkin ollut teennäistä vain, kiihkoisen mielen kuvittelua, omatekoista hartautta...? Mutta sillä välin aurinko ja aamutuuli jo ajoivat usvan kokonaan pois alangoltakin ja joen uomasta, ja kirkkaana aamutuoreudessaan oli siinä hänen edessään, kun hän katseensa nosti, lehtevä ranta ja nurmipenger, ja valoisana päilyi virran pinta. Laajana levisi hänen eteensä ristijoukon suuri leiri; hän ravisti kylmän väreet pois ruumiistaan, samalla ikäänkuin puistaen pois pahat aavistuksetkin, tarttui miekkansa kahvaan ja virkkoi itsekseen:
– Ei, öinen kylmä vain minua puistatti, sydämeni ei toki vapise. Mitä epäilisinkään, miksi epäilisin? Onhan pyhä neitsyt meitä tänne asti armollaan auttanut. Miksi hän nyt sen meiltä kieltäisi? Hänelle olkoon pyhitetty tämä miekkani, jolla tänään ristijoukon johdatan voittoon, – hänen olkoon tämä päivä!
Askeleita kuului sivulta päin; ja kääntyessään sinne Tuomas näki huovipäällikön Belgerdin täydessä sotapuvussa kiireesti astuvan hänen luokseen. Mutta kiiltävän kypärän alla olivat hänen kasvonsa kalpeat ja huolestuneen näköiset, ja levottomasti hän loi katseensa piispaan. Tuomas huomasi jonkin seikan huolettavan linnanvanhinta ja virkkoi juuri siksi, häntä rohkaistakseen, iloisesti ja reippaasti:
– Päivä nousee, Belgerd, on jo aika herättää leiri. Tänäänhän on sinun päiväsi, vanha sotaurho, taistelun päivä. Nyt olkoon mielemme reipas ja riemukas!
Mutta kun huovien päällikkö ei tähän tervehdykseen sittenkään samalla tavalla vastannut, piispa huudahti hänelle melkein ivallisesti:
– Pelkäätkö juuri tänään, vai miksi arpesi punoittavat, – mikä masentaa mielesi?
– Pelkoa en tunne, vastasi ritari vakavasti ja suuttumatta, – mutta huonoin entein alkaa meille taistelun päivä. Ristijoukossa olleet suomalaiset, kaikki muut paitsi linnan ratsumiehet, ovat yön aikana karanneet sumun keskeen, ja meillä ei ole nyt aikaa ajaa heitä takaa.
Vakaviksi kävivät Tuomaankin kasvot, ja epäillen hän huudahti:
– Karanneet, kristityt ristin soturitko karanneet? Ja minne, – vihollisen kitaanko?
Mutta Belgerdillä oli hyvin luonnolliset selitykset näihin kysymyksiin:
– He ovat pakosta ristin mekkoihinsa ommelleet. Ja heidän heimolaisiaan, karjalaisia, piilee näissä metsissä, niitä on novgorodilaisten joukoissakin, näiden luo he kai ovat paenneet, ehkä taistelevat vielä tänään meitä vastaan.
Mutta Tuomas ei antanut mielensä tuosta uutisesta lannistua. Rohkaisevasti hän sysäsi syrjään pahat enteet:
– No, sittenpähän he taas ennen iltaa ovat meidän käsissämme taikka lepäävät tantereella palkkansa saaneina. Koska he olivat uskottomia ristin sotureita, niin älkäämme heitä kaivatko, onhan parempi, että petolliset ainekset eroavat ajoissa joukostamme. Ja onhan meillä väkeä ilman noita pilkanalaisia mekkomiehiäkin. Katso leiriämme, me emme heitä tarvitse.
Ritari puisti päätään:
– Onhan meillä väkeä, mutta...
– Mutta mitä?
– Mutta noihin mekkomiehiin olin sittenkin luottanut enemmän kuin ristijoukon moniin muihin osastoihin.
Tuomas tunsi tuon epäilyksen, mutta ei ollut sitä ymmärtävinään.
– Mitä, hän virkkoi, – ennustatko vielä muidenkin pakenevan! Et ole vielä oikealla taistelutuulellasi, mutta usko minua, pian taas lämpenet, kun tästä vihollisen kimppuun päästään. Mutta kiirehtikäämme jo retkelle heti, ettei nyt enää ainakaan kukaan pakoon ehdi. Anna torvien soida, jalkeille ristin sotajoukko!
Belgerd kääntyi lähteäkseen, mutta Tuomas huomasi hänen katseestaan, ettei hän vieläkään ollut läheskään rauhallinen. Ja hänestä taistelu kumminkin niin paljon riippui. Vahvistaakseen luottamusta hänen mielessään piispa virkkoi sen vuoksi vielä:
– Sinä pelkäät suomalaisten paon vaikuttavan pahaa muuhun ristijoukkoon. Mutta sitä älä ajattele, minun mukanani se joukko innostuu. Tämähän on meidän suuri päivämme, senhän olemme jo kauan tienneet. Katso omaa miekkaasi, se on kirkolle vihitty niinkuin minunkin; kuinka monesti oletkaan sen avulla kukistanut monta vertaa vahvemman vihollisen. Ja nyt on ylivoima meidän puolellamme, – miksei silloin miekkasi purisi!
Nyt leimahti salama haarniskoidun soturin silmässä, ja palavaa intohimoa soi hänen äänestään, kun hän virkkoi:
– Minun miekkani puree kyllä tänään niinkuin ennenkin, ja samoin tekevät huovieni aseet. Ja sinun miekkasi ja tarmosi säteilee yli kaikkien, Tuomas, sen tiedän. Mutta minä soisin, että me saisimme tämän taistelun pelkin omin väkinemme suorittaa, – se voisi kaatua, mutta ei paeta. Tämä suuri ristiarmeija sitävastoin –, Tuomas, anna minulle anteeksi epäilykseni, mutta minä en siihen luota.
Tuota epäilystä Tuomas ei koettanutkaan enää kumota, hän vain virkkoi:
– Sen voima on siinä, että se taistelee uskon puolesta. Mutta älä luota siihen, älä luota mihinkään muuhun kuin ristin voimaan, siihen luotan minä. Olen tottunut taisteluissa tätä miekkaani heiluttamaan ja sillä väkeäni johtamaan, ja minun on vaikea pysyä ottelusta syrjässä. Mutta minä tahdon, uskoni lujuutta todistaakseni, jättää miekkani tuppeen ja ainoastaan rukouksin taistelua johtaa, – neitsyt Maariahan on puolellamme, häneen minä turvaudun. Häneen luota sinäkin Belgerd, niin olet varma kuin minä.
Niin varmaa uskoa säteili piispan sanoista, että epäilys hälveten häipyi haarniskoidun soturin mielestä ja hän luottavasti tarttui piispan käteen.
– Me tarvitsemme tänään paljon jumalanäidin apua, Tuomas, virkkoi hän. – Mutta hän sitä meille antanee. Sinun uskosi on vahva, siihen tahdon minäkin luottaa.
Hän poistui, ja pian kajahtivat torvet herättäen leirin syvästä aamu-unestaan. Kylmissään ja kankeina soturit nousivat verkalleen kostealta nurmelta sammuneiden nuotioiden äärestä ja rupesivat unisina ja haluttomina vetreyttämään kontettuneita raajojaan. Mutta ritarit ratsastivat nuotiolta nuotiolle, kiirehtivät joukkojaan nopeasti aterioimaan, aseistautumaan ja asettumaan riveihin. Belgerd hyöri ylinnä kaikista, joudutti, järjesti; hän oli nyt jo kärsimätön päästäkseen taisteluun, ratkaisuun. Mutta päivä oli silti jo ehtinyt nousta korkealle puiden latvain yläpuolelle, ennenkuin ristijoukko seisoi valmiina marssiin lähteäkseen.
Mutta Tuomas oli jäänyt telttansa edustalle miettimään lupausta, jonka hän, vahvistaakseen huovipäällikkönsä luottamusta, oli hänelle tehnyt. Hän oli sen tehnyt enempää ajattelematta, mutta nyt hänestä tuntui, että hänen oli velvollisuus se täyttää: antaa miekkansa levätä ja rukoilla jumalanäidiltä voittoa. Olihan hän itse vakuuttunut ja olihan hän aina vakuuttanut kaikille muille, että äitijumalan käsi retkeä johtaa ja että hänen apunsa sille voiton takaa. Hänen oli vastuu koko retkestä, hänen hartaudestaan, hänen alttiudestaan riippui pyhän neitsyen apu, – hänen täytyi nyt henkensä voimalla osoittaa, että voimakkain ja suurin rakkaus oli sittenkin rakkaus ristiin. Melkein kaivaten hän katsoi rakasta miekkaansa, jota kohottamalla hän oli vienyt väkensä niin moneen voittoon ja jonka hän nyt toimettomuuteen uhrasi. Mutta harras rukous on sittenkin sitäkin väkevämpi, – hänen täytyy päästä taistelun kestäessä jumalanäidin välittömään läheisyyteen ja hänet sielunsa koko voimalla apuun taivuttaa, hän ei saa sitä taistelua paeta.
Mutta ristiarmeija odotti jo jokiahteella johtajapiispan lähtökäskyä. Tämä silloin tempasi telttansa harjalta suuren kullatun ristin, nousi ratsunsa selkään ja ajoi suorana ja varmana joukkonsa etunenässä. Toiset piispat ja papit kokoontuivat siihen hänen ympärilleen, ja kullatut rintaristit ja hiipan helyt hohtivat päivän paisteessa. Heidän jäljessään ajoivat haarniskoidut ritarit, joiden hevosetkin säteilivät kiilloitettua terästä ja joiden peitset taittoivat puitten oksia. Muu kirjava ristiarmeija seurasi näitä, enimmät jalan, toiset intoa hehkuen, toiset empivinä ja kalpeina. Mutta jälkijoukkona, vartijana, ratsasti Belgerd harmaine huoveineen sulkien epäileviltä peräytymisen tien. Ainoastaan pieni vartioväki jäi laivojen luo rannalle.
Rohkaisten soivat torvet ristijoukon edessä, ja papit ja munkit veisasivat hartaita virsiä, varmoina siitä, että heidän työnsä, voitettujen pakanain ja muiden Rooman kirkon vihollisten kastaminen, oli alkava ennen illan tuloa. Mutta tuskin oli siten puolen rupeamaa kuljettu, kun edelle lähetetyt tiedustelijat palasivat kertoen, että vihollisten joukko läheni jo koiran haukunnan matkan päässä. Silloin Tuomas käski ristijoukon pysähtyä aukealle ylängölle ja asettua taisteluasentoon. Mutta itse hän pystytti ristinsä ylängöltä kohoavalle kunnaalle, josta se näkyi laajalle kaikille tahoille, astui maahan ja käski joukkonsa polvistua. Korkein ja kaikuvin äänin hän rukoili ja lausui lopuksi:
– Taistelumme on pyhä, Rooman isä on luvannut jokaiselle, joka täällä ristin merkillä taistelee, synnit anteeksi niinkuin Pyhän maan retkeläisille, ja ken taistelussa kaatuu, sillä on edessään taivaan riemu ja autuus. Ilolla astumme siis nyt vihollista vastaan – pyhän Pietarin nimessä!
Tuomas piispa koetti näin rohkaista retkeläisiään ja samalla itseäänkin, sillä hän tunsi itsensä heikoksi juuri nyt, jolloin hän olisi tarvinnut kaiken voimansa. Hänen sotarukouksensa oli hänestä kaikunut ontolta ja jättänyt hänet kylmäksi, ja hän pelkäsi, ettei hän ollut, niinkuin aina ennen, voinut innostuttaa sotureitaan. Jotakin särkynyttä oli hänen sydämessään, – hän tunsi sen nyt selvästi, kun hän oikeaa innostuksen tulta odotti, hän ei voinut sitä kieltää. Ja kauhulla hän ajatteli raskasta osaansa alkavassa taistelussa, pyrkiä rukouksella jumalanäidin luo ja hartaudellaan voittaa hänen armonsa, – hän epäili jo sielunsa tarmoa ja olisi mieluummin tahtonut miekalla otella.
Mutta taistelu alkoi jo. Notkon vesakosta rupesi kankaalle singahtelemaan vihollisten teräsnuolia, ja heidän ratsumiehiään vilahteli vastaisen ahon rinteellä. Ristijoukko lähti tunnussanaansa huutaen laskeutumaan alangolle, karkoittaakseen sieltä vihollisen, ja ennen pitkää oli koko sotajoukko uponnut vesakon peittoon. Sieltä nyt torvet soivat ja sotahuutoja kaikui, sieltä kuului aseiden kalsketta ja käsikähmään käyneiden kirahduksia, – taistelu oli tuima heti alusta.
Tuomas piispa siirsi ristinsä vielä ylemmäs kunnaan huipulle, mutta hänen käsivartensa vapisi ristiä kantaessaan. Siihen kokoontuivat hänen ympärilleen ristin juurelle piispat ja papit ja munkit, jotka eivät aseita kantaneet, ja kaikki he siinä polvistuneina ääneensä rukouksiaan lukivat. Mutta Tuomas piispa kohotti silmänsä taivasta kohden ja kokosi sielunsa kaiken voiman karkoittaakseen epäilyksensä ja saadakseen mieleensä todellisen hartauden. Hän tahtoi pyyhkäistä ympäriltään pois kaiken muun maailman ja mistään muusta tietämättä ja välittämättä eristyä, sulautua henkensä hartauteen; siksi hän ei tahtonut laskea taivaalle suunnattua katsettaan alas, ennen kuin hän oli jumalanäidin läheisyyteen päässyt, ei hellittänyt rukouksestaan, ennen kuin pyhä neitsyt antaisi merkin osoitukseksi, että hän on sen kuullut ja että hän tahtoo ristin sotajoukolle antaa voiton. Luottavina ja kunnioittaen toiset hengen miehet katselivat tuota noin kiihkeästi rukoilevaa johtajapiispaansa.
Mutta vaikka hän tahtoi aistimensa kuolettaa, kaikui kumminkin taistelun pauhu laaksosta hänen korviinsa; hän kuuli ristisoturien tunnussanat, mutta kuuli myös vihollisen vieraat huudot. Ja nämä jälkimmäiset hänestä jo lähempää remahtivat. Se oli toki kaikki vielä kaukaista humua, se ei hänen rukoustaan häirinnyt, hän ei tahtonutkaan tietää, mitä laaksossa tapahtui. Mutta se humina kiihtyi ja selveni, ja yht'äkkiä rupesi nelistäväin hevosten raskasta kavion kopsetta kaikumaan hänen korviinsa ja hänen täytyi sitä levottomana kuunnella, tietämättä mitä se merkitsi. Sillä katsettaan hän ei taivaalta siirtänyt.
Vihollisen ratsuväki sieltä karautti huimaa vauhtia vastaisen ahon rinnettä alaspäin notkoon. Ristin sotureista se näytti lentävän heitä vastaan, ja sen etupäässä kiiti kimon selässä valkopukuinen ritari, jonka kohotettu miekka säteili päivän paisteessa. Hän ryntäsi suoraan ristijoukon jalkaväkeä vastaan vinhalla voimallaan, ja kirkuen pakenivat hänen edestään vesakossa lymyilevät jousimiehet, jotka sieltä matkan päästä olivat vihollista ammuskelleet. Hätäinen ja meluava hämminki syntyi sen harjanteen rinteellä, jonka kunnaalla Tuomas rukoili, ja nyt kuului selvästi pelästyneitä huutoja:
– Se on Novgorodin ruhtinas, hänen säilänsä palaa!
Ja kunnaalla rukoilevat papit ja munkit hypähtivät säikähtyneinä pystyyn keskeltä rukoustaan ja juoksivat pakoon harjun taakse.
Mutta Tuomas kurotti katseensa yhä korkeammas ja terästi sen yhä tulisemmin kirkasta taivasta kohti, ja käsiään väännellen hän rukoili pyhää neitsyttä oman kunniansa ja kirkon onnen vuoksi taltuttamaan vihollisen vimman ja ajamaan sen alas ristin juurelta. Päivä paahteli kuumasti hänen paljastettua päätään, se hohti suoraan hänen kasvoilleen, jotka hehkuivat, ja hänen ylöspäin tähdättyihin silmiinsä, jotka se sokaisi, mutta hän ei sitä tuntenut, sillä hänen sielunsa täytti jo polttava epäilys.
Ristiretkeläisten vasen siipi, jossa jalkaisin verkkaan ja varovasti olivat kulkeneet nuo soturin ammattiin antautuneet porvarit ja kalastajat ja laiskurit ja maantiesankarit, se oli vastustelematta väistynyt vihollisen ensi hyökkäystä, jonka ruhtinas oli tähän vitkastelevaan laumaan suunnannut. Ristijoukon ritarit ratsumiehineen olivat jo omalla tahollaan ehättäneet edemmäs notkoon. Mutta samassa palasi Belgerd-ritari ratsumiehineen takaisin ja hyökkäsi sivulta vihollisen kylkeen, pakottaen sen pysähtymään ja peräytymään. Taas kaikuivat rohkeampina ristisoturien huudot, ja koko heidän rintamansa läksi jälleen voitokkaasti kulkemaan eteenpäin, ajaen vihollista metsän läpi aholle. Ja paenneet piispat ja papit palasivat kohta kunnaalle takaisin, kertoen, että ristin liput liehuvat voitokkaina vihollisten keskellä.
– Sulle kunnia ja kiitos, pyhä neitsyt, kun meille apusi annat; minä tiesin, että et omiasi hylkää ja että meidät voittoon johdat...
Niin kiitti jo kunnaalla polvistuva piispa ja hänen ylöspäin käännetyt silmänsä säteilivät taas toivoa. Ja hän lisäsi kuiskaten:
– Sinä olet minulle armosi suonut, sinä pidät minua sittenkin palvelijasi arvoisena.
Mutta sotamelske ei tauonnut, ei loitonnutkaan kauas. Notkon takana kohoavalle harjulle ristin soturit eivät päässeet. Siellä kokosi nuori, valkopukuinen ruhtinas hehkuvin innoin joukkojaan, lensi kimonsa selässä salamana kukkulalta kukkulalle; hän oli yht'aikaa kaikkialla, järjesti joukkonsa joka taholla, valoi väkeensä intoa ja rohkeutta, ja taas hänen säilänsä välkkyi taisteluun käyvän joukon etunenässä. Kahakkaa jatkui, taistelu aaltoili eteenpäin ja taaksepäin. Ristijoukon raskaat, teräspukuiset ratsumiehet olivat innokkaiden ritarien johdolla, karkoittaen vihollisten jousimiehiä, ajaneet alavalle suolle, jossa heidän hevosensa uppoilivat, korskuivat ja ponnistivat ja jossa he turhaan pitkillä peitsillään hosuivat ilmaa, vihollisten haavoittaessa heidän ratsujaan teräsnuolillaan ja heittokeihäillään. He eivät siten ehtineet kuumimmassa miekkataistelussa oleville avuksi. Heistä toiset kaatuivat sinne, toiset nousivat satulasta jalan taistelemaan, ja yksin kaksin palasivat muut vähitellen kovemmalle maalle ja ratsastivat edestakaisin notkoa pitkin, ennenkuin tappelun tuoksinaan osuivat. Päivä paahtoi kuumasti laaksoon, jonne ei tuulen henkäystä ulottunut, ja se uuvutti väleen taistelevat; miehiä kaatui joukoittain molemmilta puolin. Valkopukuisen ruhtinaan sotajoukko oli pienempi, ristilaumain hyökätessä joka taholta se taipui niiden painon alle, peräytyi ja tempasi korskuvan kimonkin mukanaan näreikköön. Mutta tuskin olivat ristin soturit hikeä otsaltaan pyyhkien ehtineet metsän rintaan, kun tuo kaikkialle ehtivä, tulena välkkyvä säilä taas näkyi urhean kantajoukon keskessä, joka näreiköstä ryntäsi ja kiilana iski ristijoukon sakeimpaan, mutta enin epäjärjestyksessä olevaan laumaan ja taas repi sen auki. Ja taas kajahti pelästynyt huuto:
– Palava säilä saapuu, se polttaa meidät tulellaan!
Veri vuoti virtana, väsymys, velttous, toivoton säikähdys valtasi kirjavan lauman, se väistyi, läksi hurjassa paossa juoksemaan takaisin notkon halki ja rinnettä ylöspäin, vetäen mukanaan nekin, jotka olisivat tahtoneet lujina seisoa ryntäävää vihollista vastassa.
Yli tantereen kaikui jyrisevänä Belgerd-ritarin raivostunut ääni, kun hän ratsumiehineen koetti ehättää pakenevien edelle ja huusi näitä pysähtymään. He koettivat paljastetuin miekoin asettua juoksevain eteen, he kehoittivat, he uhkasivat, mutta pakenevia oli mahdoton pidättää. Belgerd käski miestensä hakata maahan etummaiset pakenijat, siten pysäyttääkseen toiset, ja tuima ottelu syntyi siten ristirintaisten itsensä kesken sillä harjanteella, jonka laella piispa rukoili; jäljempää syöksyvät polkivat jalkoihinsa edessä olevat, jotka koettivat väistää huovien miekkoja. Mutta heidän takaansa taas kuului notkosta nuoren ruhtinaan soinnukas, voitonvarma ääni, kun hän miehiään kiirehti pakenevain kintereille.
Tuomas piispa kuuli sotamelun lähenevän, hän kuuli juoksusta hengästyneiden ristisoturien hätäiset huudot ja huovien turhat uhkaukset, ja siinä hän polvillaan lepäsi mahtamatta mitään, kykenemättä palauttamaan pakoon väistyviä, lepäsi siinä koettaen koota sinkoilevia ajatuksiaan ehyeen rukoukseen. Hän rukoili jo ääneensä, vaimentaakseen siten korvistaan taistelun humun, hän terästi katseensa yhä kiinteämmin taivaalle, kuin sieltä apua odottaen, hän tahtoi puristaa sydämen rinnastaan sulkeakseen sen rukoukseensa ja heittääkseen sen panttilahjana jumalanäidin eteen, taivuttaakseen häntä armoon ja apuun. Hän huusi niin, että hänen äänensä kuului yli taistelun melun.
– Älä heitä meitä armosi tarhasta ulos, vahvista vielä ristisi soturien mielet, anna voimaa heidän aseilleen, sinä sen voit tehdä. Suista vihollisten varmuus, kun he ylinnä uhmailevat, katkaise heidän voittokulkunsa, – sinulla, sinulla yksin on siihen voimaa. Lainaa meille armosi, vahvista meitä, ei meidän vuoksemme, jos emme aseiksesi kelpaa, vaan oman kirkkosi vuoksi, oman kunniasi vuoksi, – auta ristiäsi, auta!
Mutta melu vain läheni, pakenevia joukkoja ryntäsi hänen kunnaansa ohitse, ja hän tunsi viiman huovien hurjasta ajosta, kun he yhä ylemmäs aholle etenivät pakenevia pysäyttämään. Ja vihollisten voitonhuudot repivät yhä lähempää hänen korviaan, joita hän koetti käsillään tukkia. Hänen päätänsä poltti ja hänen silmänsä verestivät, mutta hän tuijotti yhä taivaalle ja huusi kuivuvasta kurkustaan, karjui toivottoman vimmalla:
– Minun on syyni ja syntini, että näin annat pyhän vihasi ristin joukkoa rangaista, minun, yksin minun. Minä olen pyhyytesi häväissyt, petollisin sydämin olen tahtonut edustajasi olla, vilpillä olen korkeutesi merkkejä kantanut, äiti jumalan, minä olen armosi meiltä riistänyt. Kurita, rankaise minua, yksin olen vikapää kaikkeen, ruhjo minut, syökse minut kadotuksen syvyyteen, sen olen ansainnut. Mutta pelasta sinulle vihkiytynyt joukko, sille suo armosi, suo vieläkin voitto ... armo!
Hänen äänensä katkesi, silmät näyttivät pullistuvan päästä, kun hän ponnisteli, ja hänen vartalonsa tutisi väsyneillä polvilla kuin tuulessa rannan ruoko. Mutta hänen äänensä kuulivat kunnaan juurelle hyökkäävät viholliset, ja he pysähtyivät kummissaan katsomaan tuota ristin alla huutavaa miestä, joka yksin äänellään vaimensi taistelun melun. Ja ristin sotureitakin se ääni kutsui esiin näreiköstä, jonne he kankaan yli paeten jo olivat huvenneet.
Toiset pakenevista olivat kyllä pysähtymättä juosseet hurjassa sekasorrossa eteenpäin metsän läpi laivoja kohden. Mutta toisen osan Belgerd ratsumiehineen oli toki saanut metsän rinnassa seisautetuksi ja käännetyksi takaisinpäin, ja hän johti sitä nyt vihollista vastaan, joka jo rinteelle nousi. Haarniskoituja ritareita, jotka olivat ajaneet takaa yksinäisiä vihollisparvia, yhtyi nyt myös hänen joukkoonsa, ja niiden avulla hän ojensi taas rintaman ryntäävää vihollista vastaan ja teki tuiman hyökkäyksen sen harvenneeseen kantajoukkoon. Uusi, entistä hurjempi ja verisempi ottelu syttyi nyt sillä ylängöllä, jossa ristijoukko ennen taistelun alkua oli voitonvarmana sotarukouksensa pitänyt. Uljaasti taistelivat rautapukuiset ritarit, ja todellinen taistelun kiihko sai nyt muutkin ristinsoturit valtoihinsa. He näkivät kultaisen ristinsä vielä kohoavan pystyssä kunnaalla ja hurskaan johtajapiispansa sen juurella hartaasti rukoilevan, ja he uskoivat vielä sen merkin suojassa sittenkin voittavansa. Yhteisin innoin he uudelleen ja uudelleen ryntäsivät vihollista vastaan. Mutta heidän joukkonsa oli pienentynyt, se ei jaksanut enää niinkuin äsken mieslukunsa painolla työntää edestään vihollista, jota väsymätön ruhtinas taidollaan johti ja innollaan elähdytti. Hänen valkoinen pukunsa punoitti jo verisenä, hänen sulkaniekka hattunsa oli isketty hänen päästään, joten vaaleat kiharat valtoimenaan hulmusivat, ja hän kiiti nyt ruskean ratsun selässä, kun ritarin peitsi oli hänen kimonsa lävistänyt. Mutta hänen silmänsä hehkui uhkuvaa nuoruutta, ja voiton uskoa ja taittumatonta intoa kertoivat hänen virmat liikkeensä, – sitä intoa oli niin paljon, että hän sillä aina uudelleen joukkonsa sytytti, kun hän rintaman edessä säiläänsä heilutti ja huusi:
– Muistakaa kotianne ja lapsianne, muistakaa Suurta Novgorodia!
Tuon riehuvan taistelun vieressä mäen nyppylällä Tuomas piispa oli aina vain polvillaan, ja hänen silmänsä tähystivät taivaan merkkiä. Monesti oli vihollisparvi yrittänyt riistää hänen vierestään pystytetyn ristin, mutta kurkoitettu käsivarsi ei ollut ulottunut kukkulan laelle. Monesti Tuomas itse oli tahtonut miekkaansa käyden rientää joukkoaan ottelussa johtamaan, mutta hän oli voittanut sen halunsa ja rukoillut. Toiset piispat ja papit olivat jo paenneet uhkaavia miekkoja ja kehoittaneet Tuomasta lähtemään mukaansa. Mutta hän ei heitä kuunnellut, hän tahtoi rukoilla, mutta hän tunsi kauhuin, kuinka hänen päänsä kävi raskaaksi ja kuinka hän horjui ja yritti kaatua, ja hän kutsui hätääntyneenä kaniikkeja tuekseen. Mutta nuoret apulaispapitkin olivat jo poissa, ainoastaan Pietari Kaukovalta seisoi vielä hänen vieressään, liikahtamatta seuraten hänen raskasta taisteluaan, ja tämä hento mies nyt asettui kookasta piispaa tukemaan. Piispan ääni oli jo kokonaan sortunut, mutta kähein kurkuin hän yhä rukoili taivaalta voiton merkkiä, – hän ei tahtonut katsettaan taivaalta hellittää ennenkuin hän sen armon merkin oli nähnyt. Aurinko teki jo laskuaan, solui verkalleen taivaanrantaa kohden; mutta vielä toivoi rukoileva piispa, että ennen kuin se oli vaipunut metsän taa, taivas oli antanut armonsa.
Ylimmät latvat peittivät jo päivän heleän pyörän. Silloin kuului hätääntynyt kirkaisu taistelutantereelta, ristiretkeläisten joukosta. Belgerd-ritari, joka ristijoukkoa oli johtanut ja ratsumiehineen koossa pitänyt, kaatui ratsunsa selästä ja sortui taistelevain jalkoihin. Nyt valtasi toivoton kauhu hänen urheat huovinsakin, ja heidän iskevät miekkansa hervahtivat alas. Mennyt oli viimeinen toivo, – he käänsivät väsyneet ratsunsa metsään päin, ja taas suhahti pakeneva lauma piispan ohi ja sen jäljessä voittoisa vihollinen.
Samassa aurinko vaipui metsän taa, ja epätoivon huokaus kohosi Tuomas piispan särkyneestä rinnasta. Hänen päänsä retkahti hervotonna ja raskaana alas, silmästä sammui viimeinen toivo, ja hänen ruumiinsa vaipui lannistuneena ja murtuneena kokoon Pietari Kaukovallan syliin.
– Sinä olet siis hylännyt meidät, Jumala, sinä olet vanhurskas etkä pilkkaajillesi armoasi suo, – niin läähätti kaatunut piispa. – Itse johdat valtakuntasi kaikkitietäväisyydelläsi, mikä olinkaan minä, että yritin sinun tahtoasi määräämään, – sinä olet sen minulle kuolemaksi lukenut.
Taistelu oli vetäytynyt vähän etemmäs kunnaan taa metsään, – taistelua kesti näet sittenkin vielä. Siellä metsän rinnassa oli pakenevain huovien joukkoon yht'äkkiä kuin taivaasta pudonneena lennähtänyt heidän rakas päällikkönsä, Belgerd-ritari, – hän oli kaatunut, mutta ryöminyt haavoittuneena esiin kuolleen hevosensa alta ja riensi nyt vieraan ratsun selässä vielä kerran tuulen viimana urhojaan johtamaan. Ja uusi rohkeus, uusi hurjuus oli siitä syttynyt tähän pienoiseen joukkoon, se syöksyi toivottoman koston synkässä kiihkossa vielä kerran vihollista vastaan, ja niin raivoisa oli ryntäys, että nuoren, voittavan ruhtinaan oli vielä kerran pakko peräytyä kankaalle. Siellä, ihan piispan kunnaan juurella, jossa risti kuulsi yhä pystyssä, riehui viimeinen taistelu; ristin viimeiset ritarit hyökkäsivät sitä kohden pelastamaan edes tämän värinsä vihollisen käsiin joutumasta.
Verta vuotavana, aukinainen haava kaulantiessä, raivasi Belgerd huoveineen itselleen tietä väistyväin vihollisjoukkojen läpi ristiä kohden, eikä häntä nyt mikään voima voinut pidättää. Harju oli ennen pitkää taas kerran ristin soturien hallussa, peräytymään syösty vihollinen kokosi voimiaan sen jo hämärtyvällä rinteellä. Raskaasti hengittivät väsyneet, ristirintaiset ratsumiehet harjulla, heidän väsyneet ratsunsa vapisivat, he eivät jaksaneet enempää, vihollinen sai pysähtyä ja kokoontua. Mutta kunnaalla, ristin juuressa, Tuomas piispa kohotti vielä kerran rauenneen katseensa illan kelmenevää taivasta kohden ja kuiskasi arasti toivoen:
– Annatko meille sittenkin armosi, onko se niin äärettömän avara? Oletko meitä vain koetellut, onko sieluni tuska voinut kuoleman synnin sovittaa ... vieläkö suot meille voiton...?
Mutta silloin ratsasti hänen luokseen kalpeana ja satulassaan horjuen Belgerd-ritari. Verta oli jo vuotanut liiaksi, hän putosi hevosensa selästä ristin juurelle ja huoahti hiljaa, katkaisten piispan toivovan rukouksen:
– Ei Tuomas, voittoon eivät riittäneet voimamme ... ei minun miekkani eikä sinun rukouksesi. Paljon, paljon enemmän me olisimme tarvinneet jumalanäidin apua ja armoa – me olemme suotta taistelleet...
Hän vaipui ristin juurelle, ja kankein, lasinkarvaisin silmin tuijotti piispa kaatunutta ystäväänsä, voimatta enempää rukoilla. Hän vain katsoi ja vapisi. Sillä kuolleen toverinsa rauenneessa silmässä näki hän jotakin, mikä hänet jähmetytti ja hänen tunteensa turrutti, – hän näki tuon syyttävän, murheellisen katseen, jota hän koko päivän oli hartaitten rukoustensa aikana peläten ja vavisten odottanut, jota hän ei ollut koskaan voinut väistää eikä paeta. Ja hänen sydämestään puhkesi ääni:
– Se on jumalanäidin vastaus!
Päivä oli hävinnyt metsän taa, ja sen punakin jo kelmeni taivaalta. Hämärän peitossa oli kangas, kunnaalta ei enää voinut nähdä, mitä siellä tapahtui. Mutta vielä kuului taistelun kohinaa, ratsumiehiä kiiti ristin ohi, ja niistä yksi, nuori novgorodilainen ylimys, sysäsi piispan vieressä kohoavan ristin kumoon; romahtaen se kaatui kalliolle ja särkyi pirstaleiksi. Silloin nousi maasta, pirstaleiden alta, murtunut piispa pystyyn, katsoi kauhuissaan pyhän viirinsä säpäleitä ja huudahti:
– Neitsyt Maaria, armoasi et voinut minulle suoda, ristisi asiaa en saanut ajaa. Mutta suonet minun toki kaatua ristisi kupeelle.
Hän sivalsi miekan tupestaan, hyökätäkseen kankaalle, jossa vielä taistelua jatkui, ja hurja nautinto valtasi hänen mielensä. Hän näki sieltä häämöttävän sen valkopukuisen ratsumiehen, joka oli hänet voittanut ja masentanut, jonka sydän siis oli puhtaampi kuin hänen ja mieli hartaampi, – tuolla hän liehui, hänen kanssaan tahtoi hän nyt mitellä miekkaansa, jolla hän ei ollut päivällä taistella saanut. Kasvoillaan kamala riemu hän kohotti kalpansa yhtyäkseen niihin linnan ratsumiesten ja rautapukuisten ritarien viimeisiin tähteisiin, jotka vihollisten saartamina vielä illan pimeässä kankaalla taistelivat ja mieluummin tahtoivat kaatua kuin antautua. Mutta hän ei ehtinyt vielä askelta astua, kun hento käsi päättävästi tarttui hänen miekkaa kohottavaan kouraansa ja pysäytti hänet juoksustaan. Se oli Pietari Kaukovallan käsi, ja hän kuuli pienen munkin nuhdellen huudahtavan:
– Tuomas, sinä ylvästelet vieläkin ja kapinoit. Alistu, mies, vihdoinkin Jumalan tahdon edessä, masenna itsekäs luontosi, joka korkeinta vastaan uhmailee, nöyrry kerrankin ... seuraa minua!
Kohotettu miekka putosi kilahtaen maahan, ja ojennettu käsivarsi laskeutui alas ja sen jännitys laukesi verkalleen. Raivosta yltynyt luonto lamautui, ja kuin lapsi isäänsä seurasi kookas, mahtava piispa pientä munkkia kunnaalta alas pimeään metsään. Hän hoki vain hiljaa itsekseen:
– Niin, minä olen Jumalaa vastaan uhmaillut, – siksi en voinut saada armoa...
Ja kostean, pimeän, öisen metsän läpi vaelsi nyt murtunut mies heikkoon munkkiin nojaten vaivalloisesti ja läähättäen Nevan rantaa kohden, vaelsi samaa tietä, jota myöten suuri, voimakas Suomen piispa aamulla oli mahtavaa ristijoukkoaan vihollista vastaan johtanut, silloin ajaen uljaan ratsunsa selässä ja kullattua ristiä korkealla kantaen. Nyt kompasteli jalka kiviin ja mättäisiin, maa oli kuoppainen ja rosoinen, pensaikot sakeat ja murrokset korkeat, eivätkä hänen lauenneet jäntereensä enää tahtoneet häntä kannattaa.
Päivän kestänyt ottelu päättyi nyt taistelutantereella pian. Viimeiset harjanteella kamppailevat ristin soturit kaatuivat toinen toisensa perästä, kunnes viimeisen kädestä kirposi kalpa. Novgorodin nuori ruhtinas ratsasti silloin voittajana yli taistelutantereen iloiten voitostaan ja kiittäen urhokasta väkeään. Mutta niin uupuneet, niin raukeat päivän rasituksista olivat voittajankin joukot, että ne ilman nuotioita, ilman vartioita laskeutuivat taistelutantereen takaisen ahon kupeelle maata ja hervahtivat uneen. Kukaan ei ajatellutkaan ajaa takaa pakenevia ristiretkeläisiä, voitetutkin saivat rauhassa huoahtaa pakosalla metsän kätkössä taikka laivojensa luona rannalla. Taistelu oli tauonnut, ainoastaan kuolevain ja haavoittuneiden valitushuudot kaikuivat notkoista ja harjanteilta kesäisen metsän hiljaisuuteen.
Aamun valjetessa ja jo yöpimeällä kävivät voitettujen tähteet keräämässä taistelutantereelta vainajiaan, eikä kukaan heitä ehkäissyt. Uskolliset aseenkantajat hakivat kaatuneita ritareitaan, ratsumiehet ottivat mukaansa päällikköjensä ruumiit, ja kaksi ristiretkeläisten laivaa täyttyi siten kaatuneiden ritarien ja päällikköjen ruumiilla. Toiset ristiretkeläiset, jotka jo kestävästä taistelusta olivat paenneet rantaan ja nousseet laivoihin, soutivat jo yön selässä Nevan virtaa alaspäin, ja laivoja läksi siten yksitellen toinen toisensa perästä pyrkimään pois tältä turmion rannalta ja koko onnettomalta retkeltä. Toisiin laivoihin vielä aamun valjetessa kannettiin haavoittuneita ja vainajia – leiriä ei ehditty pelastaa – ja vähitellen nämä viimeisetkin kiirehtivät irtautumaan maista ja harvennein soutajavoimin ponnistamaan joelle. Ennen kuin aurinko oli ehtinyt kuivaamaan yöseltään kostean vesakkorannan Inkerijoen suussa, oli ristiretkeläisten laaja leiripaikka jo autio ja tyhjä.
Silloin saapui siihen voittajain riemuava joukko nuoren, uljaan ruhtinaansa johdolla, ja se pysähtyi tuokioksi törmälle katsomaan ristiretkeläisten viimeisten alusten ankaroita ponnistuksia päästä pakosalle. Mutta kun viimeinen laiva oli näköpiiristä hävinnyt, silloin asettuivat novgorodilaiset viettämään iloista juhlaa Nevan partaalle suuren voittonsa kunniaksi. Ylivoimallaan uhkaava vihollinen oli kukistettu ja karkoitettu, pelastettu oli Suuri Novgorod, säilytetty isien usko ja turvassa kodit ja perheet, – siinä olikin riemun syytä. Paenneiden ristin ritarien hyvin varustetut teltat ja muona-arkut tyhjennettiin ja jaettiin miesten kesken, ja hilpeät, nuoret novgorodilaiset ylimykset pukeutuivat piispain ja ritarien koristuksiin ja kalleuksiin, samettivaippoihin ja hopeavöihin, ja heidän viiniankkurinsa lisäsivät pian juhlan äänekästä iloa. Mutta ylinnä kaikissa riemuhuudoissa ja voittolauluissa kaikui sen nuoren ruhtinaan nimi, joka innollaan ja tarmollaan oli heille voiton hankkinut, hänelle annettiin nyt jo Nevan voittajan kunnianimi.
VII.
Hajalleen viskeltyinä, erillään toisistaan ja toisistaan tietämättä suuren ristijoukon tähteet soutavat taas Suomenlahden aavaa selkää pitkin, palaten tappiosta ja häpeästä. Särjetty on risti, tahrattu maine. Ensimmäisellä levähdysrannalla he ovat haudanneet ritarien ja päällikköjen ruumiit, ja he hoitelevat aluksien pohjilla hourivia haavoittuneitaan, siten ilman johtajia meriä harhaillen. Luonto tuntuu syksyiseltä, pilvessä on taivas, sydänkesän aika on kulunut ja syyspuolen vinhat tuulet puhaltavat ulapoilla. Yksinäinen laiva, joka heikontuneine soutajakuntineen vastaiseen kamppailee, näkee väliin kaukaisella taivaanrannalla toisen, samaan suuntaan ponnistavan aluksen ja jättäytyy sitä odottamaan saadakseen tietoja toisten vaiheista ja kuullakseen, onko johtajapiispa käskenyt ristiretkeläisten tähteiden vielä johonkin kokoontua. Verkalleen ja vaivalloisesti siihen saapuu toinen laiva, ja siitä tehdään juuri samat kysymykset. Ei kukaan tiedä, mihin retken johtaja on joutunut, hänen tahtonsa tarmo ei ole enää vaikeuksia voittamassa eikä ponnistuksiin innostamassa, kukaan ei ole antanut mitään määräyksiä, ei kukaan pidä ristiretken jäännöksiä koossa. Ristin sotajoukko on hajallaan. Kauempaa tulleet laivueet päättävät sen vuoksi palata kukin kotiinsa, Ruotsiin, Norjaan ja Tanskan saariin, ja he vaihtavat aseillaan ja varustuksillaan saaristojen asukkailta välttämättömimpiä muonavaroja sinne päästäkseen.
Mutta Suomesta kotoisin olevat laivat pyrkivät takaisin Aurajoen suulle, mistä juhlallinen retkikunta pari kuukautta sitten oli merelle lähtenyt, ja vähitellen sinne alus toisensa perästä palaakin. Kaikki kyselevät piispaa, mutta kukaan ei ole häntä nähnyt eikä kukaan tiedä, missä hän on ja mitä hän aikoo. Peläten ja kauhistuen rantamaan kristityt ja piispanlinnaan jätetyt vartiomiehet kuulevat kertomuksia ristijoukon perinpohjaisesta tappiosta ja hurjasta paosta, linnanvanhimman kuolemasta, kaatuneiden suuresta lukumäärästä ja johtajapiispan katoamisesta yön pimeässä kumotun ristinsä juurelta. He siunaavat itsensä ja kysyvät huolissaan, mitä tästä nyt on tuleva. Mutta rantaan kerääntyneet suomalaiset mekkoniekat talonpojat kuuntelevat noita surun viestejä silmiään räpäyttämättä ja värähtämättömin kasvoin, heidän sisässään vain kasvaa salainen toivo. Ja kun heille kerrotaan, että retkelle pakolla viedyt suomalaiset olivat taistelun edellä karanneet karjalaisten metsiin, silloin välähtää salaa mekkomiesten silmä, eivätkä he voi olla toisilleen hiljaa kuiskailematta.
Yhä useampia laivoja palaa Aurajoen suulle, mutta ei palaa Tuomas piispa. Väsyneet saapujat ovat kaikki yhtä neuvottomia ja tietämättömiä. Vihdoin eräänä päivänä mereltä päin soutaa vieläkin pieni viisihanka-alus, jonka airoissa istuu munkkeja ja kaniikkeja. Soutajain vähäväkisyyden takia se on matkalla kauimmin viipynyt, ja uupuneina laskeutuvat airot, kun se nyt saapuu rantaan.
Silloin nousee sen pohjalta kaksi harmaakauhtanaista munkkia, joista toinen, pienempi, taluttaa maihin toista, pitkää, mutta kumaraa ja kokoonpainunutta miestä. Rannalla olijat katsovat näitä saapuvia ja katsovat kysellen toisiaan. Hennon miehen he heti tuntevat, se on Pietari, Pietari Kaukovalta, erakkomajan lempeä saarnamies, mutta toinen, – onko se hän, onko mahdollista...?
– Onko se entinen, voimakas, suoraselkäinen piispamme, tuo kutistunut, hoiperteleva äijä?
– Tuossako olisi ristiretken mahtava johtaja? Hän se on, hän siinä kulkee katse maahan luotuna harmaanveljen karkeassa puvussa. Pitkän, valkoisen parran keskellä ovat harmajat kasvot ikäänkuin uponneet, ja sauvaan nojaa vapiseva käsi. Puhuttelematta ketään, tervehtimättä ketään hän kävelee Pietarin rinnalla jokivartta pitkin Räntämäelle päin.
Mutta sittenkin rannalla olevain soturien ja pappien mieli piispan paluun johdosta rauhoittuu ja rohkaistuu. Hän on lannistunut nyt, murtunut tappiostaan ja rasituksistaan, mutta hän on palannut, hän on vielä sittenkin Suomen piispa Tuomas, jonka nero ja voima aina on vaikeammatkin tappiot korjannut. Hän on nyt väsynyt ja sairas, mutta anna hänen levätä ja kostua, niin pian hän taas valaa uutta elämää ja toimintaa masennetun kirkkonsa keskuuteen. Kenties hän panee uuden, vielä mahtavamman ristiretken toimeen kostaakseen tappionsa; toimetonna hän ei ainakaan voi elää, – niin, varmaankin täällä taas pian ryhdytään uusiin valmistuksiin ja varustuksiin. Piispa elää!
Ja kun Tuomas on saatettu linnan suureen arkitupaan, ja hän siellä taas istuu tutun väkensä keskuudessa, silloin nuo hänen ystävissään kyteneet mietteet ja toiveet pian puhkeavat sanoihin ja kysymyksiin.
– Kostetaan kai pian Suuri Novgorod?
– Kuritetaan kai petolliset pakanat?
– Milloin ryhdytään uutta ristiretkeä valmistamaan?
Niin kyselevät miehet ensiksi toisiltaan keskenään supatellen, ja pian näitä kysymyksiä ehtii Tuomas piispankin kuuluville. Mutta hän ei niistä innostu, niinkuin aina ennen, ei rohkaise väkeään, mutta ei niistä myöskään närkästy. Kumarana hän rahilla istuu, kädet ristissä polvillaan, eikä hän kohota katsettaan maasta, kun hän hiljaisesti vastaa:
– Ei ole minusta enää kirkon kostajaksi, en kykene enää johtamaan tietä ristin puolesta taisteluun, en ole sen arvoinen.
Suruissaan ja ihmetellen sitä kuuntelevat linnan soturit ja sinne kokoontuneet papit ja tuomioherrat; kovin syvältä näkyy tappio koskeneen voimakkaan piispan sydämeen. Neuvottomina ja epäillen, tokko nyt Tuomas piispa tuolla puheella sittenkään saattaa totta tarkoittaa, he ryhmittyvät hänen ympärilleen ja kysyvät edelleen:
– Ettekö aio meitä johtaa, eikö taistelua ja käännytystyötä Suomessa enää jatketakaan? Mitä siis teemme?
Mutta piispa vastaa:
– Palatkaa kukin töihinne hiljaisuudessa tehtäviänne suorittamaan. Pyhä kirkko löytää kyllä itselleen kostajan ja kurittajan, kun se sellaisen tarvitsee, se valitsee itse hetkensä ja aseensa, – tyytykäämme, nöyrtykäämme, odottakaamme! Tutkimattomat ovat meille korkeuden tiet, älkäämme niitä omin päin lähtekö kulkemaan. Salattu on meiltä Jumalan tahto ja tarkoitus; mitä olisimme me ihmiset, että me oman viisautemme mukaan rupeaisimme hänen asioitaan ajamaan ja hänen nimessään toimimaan. Asettukaamme, odottakaamme hänen käskyjään!
Soturit ja papit jäävät siihen ääneti seisomaan. Outoa on heidän kuulla tällaisia sanoja tuon itsevaltiaan ja yksin määräävän piispan suusta, hänen, joka on aina toiminut ja käskenyt kirkon korkeana edustajana ja sen täysin valtuuksin. He eivät tätä ymmärrä, mutta he eivät tahdo kysellä enempää.
Arkituvan suurelle pöydälle katetaan ateria, ja kunniasijalle pöydän päähän valmistetaan tavan mukaan piispalle paikka. Mutta hän ei mene nyt siihen istumaan, hän nousee, käskee pappien pitää suru- ja katumusmessuja hänenkin puolestaan ja kävelee sitten pihan yli yksin omiin huoneisiinsa. Mutta hän ei siellä nyt pukeudukaan piispanpukuunsa eikä vyöttäydy miekkaansa. Ja asiamiehet, jotka saapuvat häneltä moninaista kysymään linnan hoidosta ja seurakunnan asioista, hän lähettää pois. Kirjurit tuovat hänelle kasan kirjeitä ja odottavat kirjaston ovella hänen määräyksiään, – piispan kotiin palattua heidän sulkansa on ennen aina saanut rajusti heilua. Mutta nyt ei piispa avaa noita sinetöityjä salkkuja eikä vaivaa kirjureita pitkillä sanelemisilla; he saavat mennä. Hiljaista ja toimetonta on nyt linnassa kaikki kuin vainajan vuoteen ääressä.
Mutta illan tullessa piispa kutsuu vanhimman linnan huoveista puheilleen, jättää hänelle linnan avaimet ja käskee hänen päällikkönä vartioida linnaa. Sitten käskettää hän luokseen tuomiokapitulin vanhimman diakonin, antaa hänelle kirkon kirjat ja sinetit ja määrää hänet hoitamaan seurakuntaa siksi kunnes toisin asetetaan. Ja vihdoin hän kutsuu Pietarin, joka on seurannut häntä linnaan, puheilleen. – No, mitä aiot nyt? kysyy teräväsilmäinen munkki hetkisen äänettömyyden jälkeen.
– Minä seuraan sinua, Tuomas vastaa hiljaisesti. – Lähtekäämme!
Satuloitu ratsu tuodaan piispalle, kun kuullaan hänen taas tapansa mukaan aikovan lähteä saarnaajaveljesten majaan rukoilemaan. Mutta hän käskee viedä sen pois; jalkaisin, halpana, nöyränä veljenä hän tahtoo nyt veljesten piiriin astua, halvimpana kaikista, suurimpana syntisenä, jolla on enin katumista ja enin anteeksi anottavaa.
Syksy oli käsissä. Se muuttui talveksi, ja talvikin kului. Ja harmaittenveljesten hiljaisessa, suljetussa seurassa, syrjässä maailmasta ja sen intohimoista, tietämättä tapahtumista ja välittämättä niistä, eli Tuomas tämän talven halvimman munkin tavoin. Hän teki töitä niinkuin he, loi lunta, kantoi vettä, pilkkoi halkoja kuin nuorin uusikko ja seurasi tarkoin veljeskunnan sääntöjä totellen esimiehen käskyjä. Hän paastosi pitempään kuin muut, viipyi messussa vielä toisten lähdettyä ja rukoili usein yöt läpi yksinäisessä kopissaan. Ja hän näytti tottuvan ja tyytyvän tähän elämäänsä nöyryydessä ja hartaudentöissä.
Veljeskunnan päämies, Pietari Kaukovalta, seurasi ääneti Tuomas piispan mielen rauhoittumista ja hänen tottumistaan erakkoelämään. Mutta se ei häntä tyydyttänyt, hän kävi huolestuneen näköiseksi, ja eräänä kevätpäivänä hän astui Tuomaan koppiin.
– Sinä viihdyt kauan luonamme tällä kertaa, Tuomas, sanoi hän.
– Niin, minä odotan täällä jumalanäidin ja hänen maallisen edustajansa käskyjä. Odotan nöyryydessä, en tahdo itse toimia.
– Mitä siis odotat?
– Hänen rangaistustaan taikka hänen armoaan, mitä hän tahtoo minulle suoda.
Mutta pienen munkin katse tarkasti häntä heltiämättä, ja kun Tuomas ei mitään enempää virkkanut, hän kysyi vielä:
– Miksi odotat, miksi et tee tehtävääsi?
– En tiedä, mitä pyhä neitsyt minulta vaatii, vastasi Tuomas.
– Etkö tiedä, Pietari kysyi verkkaisesti. – Minulle olet sydämesi paljastanut, mutta oletko ilmaissut Rooman isälle sen rikolliset aikomukset ja teot? – Sinä olet vielä Suomen piispa. Tahdotko pysyä sinä, vai tahdotko olla katuvainen parannuksentekijä? Valitse!
Kun Tuomas Pietarin mentyä jäi yksin koppiinsa miettimään, niin täytti taas hätä hänen mielensä. Ja sitä myöten kuin hänelle selvisi Pietarin sanojen tarkoitus, ja kun hän syvemmältä sydäntään tutki, niin hän punastui ja häpesi. Sillä hän huomasi, että hänen sydämensä ei ollut vieläkään vilpistä vapaa. Hän oli taas tahtonut pettää itsensä ja korkean jumaluuden, kun oli, toimettomuuteen jättäytyen, antanut ajan kulua, salaisesti toivoen, että kaikki ehkä vielä ennalleen korjaantuu ja että hänet taas kutsutaan korkeaan arvoonsa ja asemaansa. Velttona raukkana hän oli tahtonut vetäytyä täyttämästä velvollisuuttaan.
Häpeissään hän nyt verekseltään nousi ja käveli nopein askelin linnaan. Hän vältti siellä pappeja ja linnan miehiä, jotka kunnioittaen tulivat häntä vastaan, ja kiirehti suoraan kirjastoonsa, jossa hänen kirjurinsa hänelle yhä vielä pyhiä kirjoja kopioivat. Siellä kutsui hän nyt heidät taas työhön ja rupesi sanelemaan kirjettä paaville, niinkuin monta kertaa ennen. Mutta hänen äänessään ei nyt ollut sitä varmuutta, jolla hän ennen oli kirjeensä sanellut; nöyrästi, koruttomasti hän nyt latinaiset lauseensa rakensi, eikä niiden sisällyskään ollut enää entisen kaltainen. Hän ei nyt kirjoittanut paaville toimekkaana kirkkoruhtinaana eikä Suomen piispana, vaan kirkon entisenä, arvottomana palvelijana, joka, ryhtymällä omin päin ja omin uhin kirkon asioita johtamaan, oli sen vaikutuksen ja arvon alueellaan pilannut. Hän tunnusti olevansa kristikunnan suurin rikollinen ja ainoa syypää pyhän ristiretken surkeaan tappioon. Ja paljastaakseen täysin rikollisuutensa hän saneli kirjureilleen:
"Olen ehdoin tahdoin, itsekkyyteni eksyttämänä, väärentänyt Rooman korkean istuimen pyhän bullan ja sen oman syntisen kunnianhimoni mukaan muuttanut. Itse halusin olla ristiretken johtaja, omin päin anastin itselleni sen arvon ja ilmoitin kaikille ruhtinaille ja ritareille valheellisesti Rooman isän niin käskeneen. Omin neuvoin, itsekylläisessä viisaudessani, johdin ristin joukot Suurta Novgorodia vastaan, enkä hämäläisiä vastaan niinkuin paavin käskykirjeessä määrättiin, ja tuhansien kristittyjen hengen uhrasin siten itsevaltiudellani ja menetin retken hyödyn ja vaikutuksen ja käänsin kirkon voiton sen häpeäksi ja tappioksi. Sanansaattajan, joka tiesi toimeni vääräksi ja käskyni valheellisiksi, hänet näännytin linnan kellarissa nälkäkuolemaan, voidakseni toteuttaa saastaiset himoni. Uskottelin itsellenikin tekeväni sen Rooman kirkon hyväksi ja pyhän neitsyen nimessä, tahrasin siten hänen puhtaat pyrintönsä likaiseen itsekkyyteeni. Oman järkeni koetin asettaa Jumalan tahtoa ylemmäksi, oman valtani kirkon etua korkeammalle. Tällä kaikella tiedän menettäneeni kaikki oikeuteni armoon ja autuuteen, mutta ei sittenkään ole syntinen lihani kohta nöyrtynyt tätä tunnustamaan. Nyt vihdoin olen arvottomana väistynyt pois pyhän kirkon seurakuntaa johtamasta ja paimentamasta sen lampaita. Ja koska olen kirkon tahra, pyydän, että minua arvokkaampi mies määrätään Suomen kirkon johtajaksi ja että pyhä istuin minua ansioitteni mukaan rankaisee."
Epäillen, kalpeina ja arkoina nuoret kirjurit piirustivat näitä hurskaan piispansa julmia itsesyytöksiä paperille. Usein heidän teki mieli pysäyttää sulkansa ja kohottaa kysyvät katseensa piispaan, mutta he eivät uskaltaneet sitä tehdä, ja he kirjoittivat sanelun loppuun asti. Heidän nähtensä Tuomas omalla kädellään piirsi kirjeen alle "Tuomas, entinen Suomen piispa", sinetöi kirjeet ja toimitti airuen viemään niitä paaville Roomaan ja hänen edustajalleen pohjoismaissa. Ja hän katseli, huoneensa kynnyksellä ääneti seisoen, miten tämä airut lähti matkalle, ja hän vaipui sitä tehdessään vielä entistään kumarammaksi. Mutta hänen silmäänsä asettui tyyni katse, kun hän taas palasi huoneeseensa.
Linnassa hänelle tuotiin monta viestiä ja monta neuvoa pyydettiin; valituksia ja vaikeuksia oli kertynyt joukoittain piispan itsensä ratkaistaviksi. Huonolla kannalla olivat nyt Suomen kirkon asiat, ja ne luistivat yhä nopeasti alaspäin. Kulunut talvi oli ollut hyvin tukala, piispan tarmokasta kättä kaivattiin kaikkialla seurakuntaa johtamaan ja sitä uhkaavia vaaroja torjumaan. Sekä soturit että papit kääntyivät sen vuoksi hänen puoleensa.
– Hämäläiset ovat taas tehneet kapinan ja karjalaisten avulla he ryöstävät kristikunnan rintamaita, jopa verottavat piispanistuimelle lahjoitettuja kirkollisia tilojakin. He ovat taas tappaneet kristityt pappinsa, ovat polttaneet rannoilleen rakennetut kirkot ja kaataneet ristit, ovat taas huuhtoneet kasteensa pois ja heittäytyneet vanhoissa, pakanallisissa karsikoissaan palvelemaan esi-isiensä haltioita ja henkiä. Ristin oppi on taas juurineen kitketty pois Hämeen maasta, ja meidän on täälläkin vaikea sitä puolustaa, sillä pakanat ovat pieniä poikia myöten aseissa ja linnan voimat ja varat ovat ristiretken jälkeen heikot. Me tarvitsemme apuasi, tarvitsemme tarmoasi, Tuomas.
Niin valitti hätääntyneenä uusi linnanvanhin, jonka käsiin Tuomas oli linnan uskonut. Ja toiset päälliköt vielä lisäsivät:
– Ja viestejä on saapunut, että Novgorodin nuoret miehet varustautuvat kostoretkelle Suomeen. Me olemme voimattomat heidän hyökkäystään kestämään.
Nämä valitukset kaikuivat Tuomaan korvissa soimauksilta ja syytöksiltä häntä itseään vastaan. Olihan hän juuri itsepäisellä ja ylimielisellä retkellään tehnyt mitättömäksi Hämeen valloituksen vahvistamisen ja antanut sen asukkaille tilaisuuden vapautua kristinuskon vaikutuksesta, sen kaikki nyt ymmärsivät. Hänen rikollisen intonsa hedelmä kokosi siten yhä enemmän kirousta hänen päälleen. Eikä hän saanut enää koettaakaan korjata erehdyksensä seurauksia, hän oli jo syrjässä kaikesta vaikutuksesta. Hänen täytyi vain vastata:
– En ole johtajanne enää, en saa teitä auttaa, jos voisinkin. Enkä voikaan, olen jo vanha, ja iän lisäksi painaa hartioitani raskas rikos. Mutta älkää epäilkö: Pyhä neitsyt lähettää kyllä kirkolleen puolustajan, kun hänen aikansa on tullut. Ja jos hän antaa perustamamme vallan täällä kuihtua ja masentua, niin on hänellä siinäkin tarkoituksensa. Tehkää vain velvollisuutenne ja odottakaa auttajaa.
Tuskin linnan hoitajat olivat lähteneet ilman lohdutusta, alla päin ja huolestuneina piispan luota, joka nyt ensi kerran ei voinut heille antaa neuvoa eikä rohkeutta, kun jo tuomiokapitulin diakoneja ja kaniikkeja saapui hänen eteensä valitellen haikeasti sitä nöyryytyksen tilaa, johon Suomen kirkko ja hiippakunta oli vaipumaisillaan ja jota he eivät enää jaksaneet estää.
– Asukkaat, ei ainoastaan Hämeessä, vaan täälläkin varsinaisen Suomen rantamailla luopuvat jo joukoittain ristin opista; kirkkomme menee taaksepäin, sen arvo alenee päivä päivältä. Sunnuntaisin ei saavu enää kirkkoihin kuin pari kolme kuulijaa, mutta mäkilöillä, kaatamiemme kalmistojen kupeilla kuhisee mustanaan loitsujaan lukevia pakanoita. Pappimme tuskin enää uskaltavat liikkua seurakuntalaistensa keskuudessa, niin vihamielinen on kansa ristin opille, eikä kukaan enää tuo lapsiaan kastettaviksi eikä vainajiaan haudattaviksi. Mitä on meidän tehtävä? Saavu sinä avuksemme, Tuomas, palaa piispanvirkaasi vielä, tule tarmollasi taivuttamaan pakanat.
Niin valitti vanhin tuomioherra, jonka Tuomas oli seurakuntansa päämieheksi määrännyt. Ja toiset papit säestivät:
– Ne suomalaiset, jotka olivat ristiarmeijan mukana ja siitä karkasivat, ne ovat nyt rohkeasti ja rankaisematta palanneet tänne kotiinsa takaisin. He ovat kaikki luopuneet pakanuuteen ja kiihoittavat nyt täällä toisia luopioiksi, emmekä me voi sitä estää. He pilkkaavat julkisesti kirkkoamme ja ristiämme ja ilkkuvat meille suoraan, että eipähän ole Tuomas piispa heitä enää peloittamassa eikä kurittamassa.
Nuo kertomukset olivat vähällä sytyttää liekkiin Tuomaan entisen tulenaran innon. Hän jo kavahti pystyyn, mutta muisti ajoissa, että hänen toiminta-aikansa oli lopussa. Ja samalla hän muisti, että tämä Suomen seurakunnan rappeutuminen oli sekin hänen oman kylvönsä hedelmää. Raudalla ja pakolla hän oli kääntänyt pakanat ja taivuttanut heidät ristiä tunnustamaan, mutta hän oli laiminlyönyt opettaa heitä uutta uskoa rakastamaan. Ja itse hän oli lopuksi laskenut rautaiset siteensä höltymään ja päästänyt väestön palaamaan pakanuuteen, – turmellut oman työnsä. Nöyrästi hän senvuoksi virkkoi:
– En ole enää piispa, en voi rangaista luopioita enkä palauttaa kirkon arvoa, jonka itse olen heikentänyt. Suomen seurakunnalle on taas tullut nöyryytyksen aika; kärsikäämme sitä, kunnes sen korkein taas kohottaa. Minä menen nyt katuvaisena tekemään parannusta pahoista töistäni, te taistelkaa ristin alla, kunnes armon hetki taas joutuu.
Tuomioherrat huomasivat, että Tuomas piispan tarmokas tahto oli taittunut ja hänen entinen voimansa mennyt, – häneen heidän siis ei enää ollut luottaminen. Ja raskain mielin he läksivät koettamaan omin päin pelastaa Suomen kirkolle, mitä vielä pelastettavissa saattoi olla.
Mutta Tuomas käveli yksin linnasta pois veljesten luo metsämajaan, käveli kumarassa ja nöyryytettynä, mutta silti kepeämmin sydämin kuin linnaan tullessaan. Ja suoraan hän meni Pietari Kaukovallan koppiin ja kertoi melkein iloisena:
– Nyt olen rikokseni paaville tunnustanut, nyt en ole enää Suomen piispa. Nyt vain odotan rangaistustani.
Hänen mielensä oli rauhallinen ja sopusointuinen, sillä hän kuvitteli nyt myrskyjen jälkeen osuneensa rauhan satamaan, voittaneensa itsensä ja irtautuneensa kaikesta maallisesta mahdista ja maineesta. Hän luuli jo masentuneensa kylliksi ja päässeensä hiljaisuudessa katumustöitään tekemään.
Mutta Pietarin tutkivassa katseessa oli vieläkin ankara ilme, ja kylmästi, miltei tylysti hän taas kysyi:
– Ja mitä aiot nyt?
– Nyt? Nyt aion yhä edelleen odottaa, mitä minulle jumalanäiti määrää, armoako vai tuomiota.
– Odottaa – missä, mitä tehden?
– Katuen, rukoillen. Ja missä – sehän on melkein sama. Ikäni kallistuu jo lopulleen, en enää kauaksi tyyssijaa tarvitse. Kuten tiedät on Rooman isä entisten ansioitteni palkaksi lahjoittanut minulle muutamia maatiloja. Kesäajat, jolloin te veljet olette saarnaretkillänne ja maja on autio, voin viettää noilla maatiloillani, – yksin ja unohdettuna.
Mutta Pietari iskeysi yhteen piispan sanaan kiinni ja lausui miltei purevasti:
– Entisiin ansioihisi vetoat, – sinulla siis niitä sittenkin on?
Tuomas kohotti melkein kummastuneena kasvonsa, hän ei ymmärtänyt tuota terävyyttä.
– Niin, olenhan nuorempana, jolloin kirkkoa vilpittömästi ja nuhteettomasti palvelin, tehnyt toki jotakin Rooman oikean opin levittämiseksi tässä maassa. – Hän huoahti: – Raskaan työpäivän olen siihen käyttänyt.
Pietari ei vastannut mitään. Mutta kun Tuomas toistamiseen nosti silmänsä hennon saarnamiehen kasvoja kohden, niin hän jo ymmärsi tuon sulamattoman, nuhtelevan katseen. Vielä hän ei ollut tarpeeksi nöyrtynyt, ei uhrannut kylliksi itsekkyyttään eikä itserakkauttaan, vielä hän ei ollut luopunut kaikesta. Hänen mielensä kuvitteli ja kehui vielä kirkon hyväksi tekemiään palveluksia, ja hän uskotteli omistavansa ansioita, jotka hänelle antoivat vielä jonkin merkityksen ja joista hän saattoi palkkiota nauttia, – hän tinki yhä vain Jumalan kanssa, antautumatta kokonaan hänen armoilleen. Vielä oli hänen sydämessään maallista kuonaa, jota hän ei ollut saanut karsituksi pois, koska se oli liiaksi syvälle iskostunut.
Ja hänet valtasi taas tuska tuntiessaan tuon sydämensä paatumuksen, hän tarttui Pietarin käsivarteen ja virkkoi:
– Tule, auta minua luopumaan kaikesta, mikä minua maailmaan kiinnittää ja sydäntäni sulamasta estää.
Ja suomatta itselleen pitempää lepoa Tuomas käveli nyt Pietarin rinnalla heti takaisin linnaan. Siellä hän pyysi vielä kerran kirjurin avukseen ja saneli hänelle lahjakirjan. Hän lahjoitti Suomen kirkolle kaikki yksityiset tiluksensa, kaikki irtaimistonsa, vaatteensa, hevosensa, juhtansa ja aseensa, hopeansa ja kultansa, luetteli erikseen kaikki, jättämättä itselleen muuta kuin karkean viittansa, joka hänellä oli päällään.
– Nyt olen maallisesti yhtä köyhä kuin sinä ja saarnaajaveljet, nyt saanen halvimpana veljeksistä majassanne asua ja työnne ja leipänne jakaa.
Niin hän huudahti nimensä lahjakirjan alle piirrettyään. Mutta Pietari kysyi vieläkin epäillen:
– Oletko jo kaikesta luopunut?
– Kaikesta, – kaikesta paitsi kirjoistani. Nehän eivät ole maallista kuonaa, ne ovat sieluni ravinto ja lohdutus; vuosien kuluessa olen ne itselleni kopioittanut, niiden seurassa saadakseni viettää elämäni iltahetket. Sen lohdutuksen ja vahvistuksen suonee minulle pyhä neitsyt.
– Kirjasi, ne ovat sinulle aina aarteena olleet, lausui heltymättömänä Pietari.
– Niin, kallein aarteeni on kirjastoni, – vai olisiko sekin lihaa ja syntiä?
– On, jos sillä koetat nukuttaa sielusi uneen.
Kyynel kihahti Tuomaan silmään.
– Niin, ne ovat kai liikaa nekin. Olen niihin liiaksi kiintynyt, – siksi juuri minun täytyy niistäkin luopua.
Mutta hetkisen Tuomas istui vielä kumarassa taistellen, ennen kuin hän taas kääntyi pöydän ääressä vielä istuvan kirjurinsa puoleen ja rupesi sanelemaan lisäystä lahjakirjaansa. Hän lahjoitti kirjastonsakin, lahjoitti sen kauas Sigtunan harmaittenveljesten luostariin, ettei se olisi Suomessa hänen läheisyydessäänkään häntä kiusaamassa. Varmalla äänellä hän senkin lahjoituksen saneli, mutta hiukan kankeasti nyt sanat hänen suustaan puhkesivat, ja hän oli tavallista kalpeampi, kun hän lopetettuaan nousi ja virkkoi:
– Tule, kävelkäämme pois. – Hän näytti pelkäävän, että kaipaus hänet voittaisi, ja hän uudisti: – Kävelkäämme pois, toivottavasti meillä nyt toki ei enää olekaan tänne linnaan asiaa.
He lähtivät.
– Nyt olen kerjäläinen, saan elää toisten armoilla, Tuomas virkkoi, kun he rantatieltä kääntyivät metsään päin, ääneti astuttuaan. Mutta hänen äänessään ei ollut enää kaihoa, niinkuin heidän linnasta lähtiessään, hän oli sen jo voittanut; hän virkkoi sen päinvastoin keveällä mielellä, rohkeasti toveriaan silmiin katsoen. Hän polki keväistä hankea reippain jaloin, ajatellen, että hän nyt oli katkaissut kaikki siteensä maailmaan ja saattoi aineellisuudesta ihan vapautuneena käyttää elämänsä koko illan yksinomaan rukoillakseen jumalanäidin armoa ja sen voittaakseen. –
Talven viimeiset hanget sulivat, routa liukeni maasta, kevät rupesi taas luontoa ensimmäiseen arkaan vihreään pukemaan. Vielä oli sentään maa märkä, purot tulvillaan ja polut pehmeinä. Mutta saarnaajaveljet hankkiutuivat silti jo jokavuotisille, kesäisille käännytysretkilleen lähtemään pakanain keskuuteen, ja eräänä aamuna Pietari Kaukovalta astui taas Tuomas piispan koppiin. Hänen vaippansa helmat olivat vyöllä kootut, haarapussi oli hänen selässään ja sauva hänen kädessään.
– Joko lähdette matkalle taas? virkkoi Tuomas vähän levottomasti. – Miksi näin varhain keväällä?
– Olethan kuullut, että täällä kastetut joukoittain luopuvat ristin opista ja kääntyvät pakanuuteen, – he olivat pakolla kastetut.
– Niin, huoahti Tuomas, – siteet höltyvät!
– Miekkakylvö ei ole kasvattanut hedelmiä. Me lähdemme nyt maata uudelleen muokkaamaan toisenlaista kylvöä varten, voittamaan tämän kansan rakkauden opilla.
Tuomas nyökäytti nöyrästi päätään. Sillä hän tahtoi tunnustaa, että Pietari oli sittenkin ollut oikeassa, kun hän aina raudan kylvöä moitti. Mutta sitä tunnustusta Pietari ei ollut tullut entiseltä piispaltaan pyytämään, ja hän virkkoi lyhyesti ja kiivaasti:
– Tännekö jäät sinä? Meille voi matka käydä hyvinkin pitkäksi. Sen vuoksi: hyvästi!
Vielä kerran oli hiljaisen saarnamiehen katse saanut Tuomaan mielen levottomaksi, ja hänen mentyään tuo sama omantunnon soimuu, joka luostarin hiljaisuudessa aina ajoittain tyyntyi ja vaikeni, rupesi taas jäytämään ja käräjöimään. Pietarin lyhyet jäähyväissanat velloivat hänen sydäntään ja niiden herättämät ajatukset hänessä pian kehittyivät ja selvenivät... Nuo miehet lähtivät nyt korjaamaan hänen työtään, itse hän istui mukavasti toimetonna majassa. Ja juuri hänen itsensähän olisi kumminkin pitänyt lähteä kansalle saarnaamaan sitä rakkauden oppia, jonka hän piispana oli laiminlyönyt, juuri hänen pitäisi noinikään kulkea talosta taloon sanalla sovittamassa sen katkeruuden ristin oppia kohtaan, jonka hän ankaruudellaan oli kansaan istuttanut... Sitä velvollisuuttaan hän ei ollut ennen ajatellut. Mutta nyt hän oivalsi selvästi, että se oli itsekkyyttä, ylpeyttä ja mukavuutta, kun hän jättäytyi rauhassa lepäämään, ainoastaan itsestään ja omasta sielustaan huolta pitäen, muistamatta niitä tuhansia, jotka hänen rikostensa vuoksi taas olivat luistamassa pimeyteen.
– Se on sitä itsekylläistä, ylvästelevää piispaa vielä. Mutta se vanha piispahan minun juuri on voitettava!
Niin hän itselleen puhui ja koetti alistua siihen välttämättömyyteen. Mutta helppoa se ei ollut. Tuo kierteleminen kansan keskuudessa ja noiden tyhmäin, itsepäisten talonpoikain opettaminen, jotka itse eivät tahtoneet mitään kuulla eivätkä oppia, oli aina tympäissyt hänen kiivasta luonnettaan, hänen pikaisia, näkyviä tuloksia tavoittelevaa toiminnanhaluaan ja hänen arvostaan arkaa ylimysmieltään. Piispana hän oli sitä muurahaisen työtä melkein halveksinut. Ja nyt virastaan ja vaikutuksestaan luovuttuaan hänellä oli ollut ainoana ajatuksena se, että hän saisi viimeiset hetkensä omistaa itselleen. Oliko se itsekkyyttä...? Hän oli jo niin vanha, hänen työpäivänsä oli ollut niin pitkä, ja sittenkin hän oli nyt yhtenä viimeisenä vuotena vanhentunut enemmän kuin kahtenakymmenenä edellisenä ... eikö tämä korkea ikä jo suone hänelle myrskyn jälkeen rauhan satamaa, missä odottaa Herran tuomiota? Vaatiikohan jumalanäiti häntä vielä näin heikkona lähtemään tuonne pakanain joukkoon, jotka häntä vihaavat, sinne pilkkaa kärsimään, – niin vähän hän saattaa enää saada toimeen...?
Tuomas ei vielä luullut selvästi oivaltavansa korkeimman tahtoa ja koetti sen vuoksi rukouksin päästä selvyyteen. Hän polvistui taas kerran jumalanäidin kuvan eteen, hän tiesi siinä varmuuden saavansa. Sillä paikalla hän oli ponnistanut ja taistellut vaikeimmat taistelunsa, kärsinyt kovimmat tuskansa, ja kukistettuna, masennettuna hän oli siitä noussut aina sen jälkeen, kun jumalanäiti silmistään häneltä armonsa ilmeen kielsi. Hän rukoili nytkin kauan, mutta hän tiesi kumminkin, että pyhän neitsyen kasvoilla tulisi olemaan sama surullinen, moittiva ilme, – hän tunsi sen sydämessään jo polvistuessaan. Ja ennen kuin hän katsettaan kohotti, hän kuuli sisässään äänen, joka keskellä rukousta hänelle kuiskasi:
– Kuva ei ole surullinen ja moittiva, eivät pyhän neitsyen kasvot sinua syytä eivätkä kurita, oman omantuntosi kuvastin vastaasi seinältä katselee. Puhdista pois ylpeyden ja itsekkyyden karsta sydämestäsi, nöyrry kerran oikein, niin vielä kirkastuu ilme jumalanäidin silmissä.
Tuomas nousi verkalleen, tiesi vastauksen ja tiesi, että hänen oli toteltava. Hiljaa, kenellekään mitään puhumatta hänkin haki köyden uumilleen ja vyötti sillä karkean vaippansa helmat, haki haarapussin selkäänsä ja sauvan käteensä ja lähti yksin astumaan metsäpolkua kohden, tuota erämaan polkua kohden, jota Pietari ja hänen saarnaajaveljensä äsken olivat kulkeneet. Mutta portin läpi päästyään hän metsän rinnassa vielä tuokioksi pysähtyi: vaivoin tuntui jalka kannattavan kumaraa, voimatonta ruumista, ja raskas, väkevä keväinen ilma tuntui liian voimakkaasti painavan hänen kokoonpuristunutta rintaansa, josta korahti kuiva yskä. Hänestä tuntui, että tämä retki on jo liian myöhäinen, myöhä on elämän iltahetkellä koettaa korjata työtä, minkä on pitkän miehuuden kuluessa tehnyt ... siksikö liekin se lähtö nyt tuntunut niin toivottomalta... Aurinko oli jo solumassa alaspäin taivaanrannalle, ilta oli tulossa ... ilta jo käsissä, mennyt oli päivä...
Mutta kauan ei kumaraselkäinen vanhus siinä portin edustalla viipynyt. Horjuvin, mutta päättäväisin askelin hän ryhtyi taivalta tekemään, hiljaa ja nöyrästi, eikä kukaan nähnyt, kun Suomen voimakas, mahtava piispa lähti viimeiselle retkelleen.
VIII.
Raskaasti humisee metsä, kohisee niin oudon synkästi iltatuulen puhaltaessa. Kuuset taivuttavat oksiaan vastakkain, ikäänkuin tarinoidessaan toisilleen nyökäyttäen, ja lehtipuiden nuoret lehvät lepattavat ja värähtelevät, kuin ikään räpättäen ja lärpätellen vanhempain, vakavampain havupuiden puheitten sekaan. Jokainen puu koko laajassa, rajattomassa metsässä huojuu ja humisee hiljaa, ja siitä kohisee koko metsä, kuin meri myrskyn talttuessa. Vuoroin se kiihtyy ja vuoroin asettuu kuin harras virsi, joka soinnuttuaan intohimoisesti ja juhlallisesti juoksee kappaleen tasaisena ja nöyränä, taas yltyäkseen. Se on laajan korven iltarukousta, metsän iltamessua.
Kapeaa polkua pitkin kävelee humisevan metsän läpi yksinäinen vanhus, hamppuköysi vyöllään, kädessään sauva. Hän kuuntelee kulkiessaan metsän kohinaa ja sen eri säveliä ja koettaa niitä turhaan tutkia ja ymmärtää. Ne ikäänkuin hänelle laulavat, nuo illan kelmetessä tummiksi käyneet korkeat kuuset, laulavat vuoroin levottomasti, nuhtelevasti, vuoroin vienosti, lohduttavasti, – nuo pääsävelet hän kyllä käsittää, ja niiden mukaan hänen mielensä väreilee, tyyntyy ja kiihtyy kuin kirkossa messun sävelistä. On siinä kuritusta ja tuomiota, on siinä pelastusta ja armoa, – kunpa hän vain tarkemmin ymmärtäisi, mikä niistä on voitolla, mitä ne merkitsevät nuo kaukaiset, kuiskivat äänet, mitä Jumala hänelle suuren metsän kautta puhuu! Mutta hän ei sitä ymmärrä, hän ei ole sen arvoinen, että korkeuden käskyt ja tahto hänelle selvästi ilmaistaisiin.
Autio on erämaan kierteinen polku; ei astu ihmistä vastaan, ei aukene peltosarka eikä talon pihamaata kulkijan eteen. Ilta on yöhön vaihtumassa, pitkät varjot pimentävät jo polun ja yhä harmajammaksi käy taivas. Yksinäinen kulkija ei ole edeltäpäin tuuminut, missä hän yösijan saisi, hän ei tiedä, onko ihmisasuntoa läheisyydessä ja jaksaako hän siihen kävellä. Mutta se ei häntä huoleta, sitä hän ei ajattele; hän suree vain sitä, kun ei tiedä, mitä metsä humistessaan hänelle huutaa. Nuo äänet ikäänkuin lähenevät, ne käyvät tuttavallisemmiksi, hän ne erottaa selvästi toisistaan, niillä on kullakin oma merkityksensä ja tarkoituksensa, mutta mikä, sitä hän ei jaksa tulkita. Siksi hän on alakuloinen koettaessaan turhaan jännittää kuulonsa ja tarkkaavaisuutensa. Eikä hän sitä tehdessään muista väsymystään eikä nälkäänsä, hän kävelee vain yhtä mittaa eteenpäin, syvemmäs hämärtyvään metsään.
Mutta silloin hänen jännittyneisiin korviinsa rupeaa kuulumaan toisenkinlaista ääntä, säännöllistä, jatkuvaa töminää. Se on vielä hyvin kaukaista, mutta hän erottaa silti selvästi jalan astuvan askelet. Ne kaikuvat takaapäin ja lähenevät myötään, – ne häntä häiritsevät, hän ei enää voi koko huomiollaan metsän huminaa tarkata, hänen täytyy kuunnella tuon toisen askeleita, joka illan hämärässä samaa salotietä samoaa. Se on ihminen, se on kai joku niitä, joita hän on lähdössä opettamaan ja pelastamaan.
Jo kuuluvat askelet aivan läheltä, ja Tuomas, tuo kumara kulkija, kääntyy taakseen katsomaan tulijaa. Ken on nainen, joka kantaa selässään kontissa pientä lasta ja kiireisin askelin näyttää johonkin päämaaliin ehättävän. Kohta hän on Tuomaan kohdalla, joka hänet nyt selvemmin näkee: vaatteet ovat ryysyiset, kasvot puolittain vanukkeisen tukan peitossa, joka liinan alta valahtaa silmille. Hän ei näytä vanhalta, mutta jotakin raunioista, kulmikasta on silti koko hänen laihassa olemuksessaan, kun hän ruumistaan keinuttaen ja itsekseen hiljaa höpisten kävelee metsäisellä tiellä. Jo on hän – päätään kääntämättä, tervehtimättä – menossa Tuomaan ohi, mutta tämä ei häntä puhuttelematta laske ohitseen; tuosta yksinäisestä vaeltajasta kuvastuu jotakin niin onnetonta ja särkynyttä, että hänen täytyy sitä tiedustella.
– Hyvää iltaa, yksinäinen kulkija, hän lausuu ystävällisesti naiselle ja kiirehtii askeleitaan pysyäkseen tämän tasalla. Nainen ei näytä ensiksi hänestä välittävän, hänen päänsä heilahtaa vain hiukan sivulle eikä hän kuljeksivaa munkkia paljon huomaakaan. Tuomaan täytyy uudistaa tervehdyksensä:
– Hyvää iltaa. Mihin näin yksin yötä vasten kuljet, vaimo?
Silloin nainen käännähtää päin Tuomaaseen, katsoo häntä pitkään huivinsa alta ja rupeaa hirnahdellen nauramaan. Hän istahtaa tien viereen mättäälle, ottaa lapsen syliinsä, keinuttaa sitä polvellaan ja nauraa yhä. Tuo nauru tuntuu Tuomaasta kamalalta, ja omituinen rauhattomuus valtaa hänen mielensä.
– Miksi naurat? hän kysyy.
Silloin nainen hypähtää pystyyn, astuu Tuomaan luo ja katsoo häntä aivan vierestä silmiin.
– Siksi, kun tuttavan tapasin. Sinähän sen tiedät, missä tämän lapsen isä on, se lapsi ei ole lehdosta löytynyt, vaan vihkimisen jälkeen se on tehty.
Väristys kävi Tuomaan ruumiin läpi, kun nainen häntä lähenee ja noin silmästä silmään katsoo. Hänessä herää muisto, aluksi hämärä ja epäselvä, mutta haikea ja syyttävä muisto, joka sitten vähitellen selvenee ja kasvaa, niin että hän näkee kokonaisen sarjan kuvia edessään. Nuo kuvat ovat hänelle liiankin tutut, ne ovat lakkaamatta asuneet hänen mielessään unissa ja valveilla ja syöneet hänen sielunsa rauhaa, hän on niitä koettanut peittää ja haudata, paeta ja voittaa, mutta ne ovat hänessä pysyneet ja eläneet silloinkin, kun hän on luullut ne karkoittaneensa, ja heikentymättömän voimakkaina ne ovat häntä vaivanneet, soimanneet ja kurittaneet tähän hetkeen asti. Ja nyt hän näkee ilmi elävänä edessään tuon iloisen nuorikon, joka tulla keppelehtää laulaen vasta vihittyä miestään tervehtimään, – tuon saman naisen, surevan, taittuneen raukan, joka tuskasta syksy-yöhön kirkaisee, kun kuulee miehensä kohtalon, nuo samat silmät, suuret, surevat, epätoivoiset ja syyttävät, ne ovat hänelle kamalan tutut, ja nyt hän ne tuossa taas näkee raunioisen, hirnahtavan naisen päässä. Hän on monesti hiljaisissa mietteissään säikähtänyt ajatusta, että hänen täytyisi tavata tuo nainen, jonka elämänonnen hän itsekkäistä syistä oli armotta taittanut, ja hän säpsähtää nytkin ensiksi sitä tapaamista. Mutta samalla hänestä tuntuu, että se on välttämättömyys, se tuntuu hänestä helpottavaltakin, – olihan hänen kumminkin kerran sekin kestettävä, kärsittävä sekin katumus. Ja hän virkkaa hiljaisesti, melkein hellästi:
– Sinäkö, onneton nainen!
Mutta nainen viskaa kiireesti lapsen takaisin konttiinsa, hypähtää pystyyn mättäältä ja huudahtaa intohimoisesti Tuomaalle, hänen rinnalleen asettuen:
– Tule!
– Minne? Mihin käy matkasi?
– Tule ja katso! – Taas helähtää ontto nauru naisen kutistuneesta rinnasta, hän astuu pari askelta eteenpäin, mutta pysähtyy taas, kun Tuomas viipyy, ja virkkaa: – Miksi viivyt, etkö jo lähde? Vai eikö meillä olekaan yhteinen matka?
Melkein vaistomaisesti totellen Tuomas rupeaa naisen jäljessä kävelemään tietä eteenpäin. Ja hän vastaa:
– Ehkä on. Minä olen menossa saarnaamaan ristin oppia, rauhan oppia kansalle.
Nainen viilettää jo kappaleen edellä ja hihittää sieltä:
– Ristin ja rauhan ... ka niin, tule! Täällähän sitä on kirkkoväkeä koolla, sinne olen matkalla minäkin. Mutta kiireemmin ... ei, ei sieltä, tule tästä, tästä suoraan...
Edellä rientävä nainen poikkeaa polulta metsän sisään, ja kun ei Tuomas häntä heti sinne seuraa, hän pysähtyy kärsimättömänä odottamaan. Ja hän tarttuu Tuomaan kädestä kiinni ja taluttaa häntä, vetäen puolijuoksua eteenpäin metsän läpi puhumatta enää mitään. Ilta on jo käynyt pimeäksi, tiheässä metsässä ei voi nähdä askelta eteensä, siellä ei voi väistää puita eikä kantoja. Mutta eteenpäin kiitää vain kiihkomielinen nainen, kontti heiluu kahta puolta kolahdellen oksiin, ja hän vetää perässään väsymyksestä hoipertelevaa, risuihin kompastelevaa ja puihin töksähtelevää vanhusta. Yli kannokkojen ja louhikkojen, läpi murrosten ja tiheäin pensaikkojen, poikki veteläin soiden ja kivikkoisten ahojen siinä riennetään, levähtämättä, huoahtamatta, eteenpäin vain. Vanhan piispan jalka livettää keväisissä rapakoissa, vaipan liepeet sekaantuvat katajikkoihin ja repeilevät, hän kompastelee alinomaa juuriin ja oksiin, sillä hän ei ehdi edes sauvallaan koetella, mihin hän astuu – nainen vain vetää häntä väkisin, kiskoo yli karahkojen, hypittää suomättäitä myöten eikä hän saata pysähtyä. Hänen päätään polttaa, hänen rintansa korisee, kiihtynyt yskä panee hänet käheästi rykimään ja on tukehduttaa hengenkäynnin kokonaan siinä huimassa vauhdissa, mutta hän ei saa seisahtua, tutisevat jäsenet eivät ennätä hervahtaa, hänen täytyy seurata taluttajaansa.
Vihdoin nainen toki pysähtyy erään mäen rinteelle, hellittää munkin kädestä ja antaa hänen istahtaa mättäälle huohottamaan. Hänen omakin henkensä läähättää, ja vaivoin hän saa käheästi kuiskatuksi:
– Katso, siinä on kansa, käy saarnaamaan!
Tuomas kohottaa kuuman päänsä ja luo väsyneen katseen eteensä naisen viittaamaan suuntaan. Hän ei huomaa ensiksi muuta kuin puitten lomitse häilyvää tulen hohdetta, jonka editse esineitä liikkuu ja häämöttää. Mutta vähitellen, kun silmä tottuu valoon, kuva käy selvemmäksi ja tarkkapiirteisemmäksi. Siinä on mäkien ympäröimässä laaksossa pieni aavikko metsän kätkössä. Korkea nuotio roihuaa keskellä kenttää, ja sen ympärillä häärii valkopukuisia miehiä, jotka loihtuja lukien ja taikoja tehden paistavat vartaissa uhrieläinten lihoja. Mutta ulompana kedolla liehuu taaja ihmisjoukko: toiset haltioissaan riehuvat ja sopattavat loitsulukuja, toiset laulavat syrjemmässä vanhoja uhrilaulujaan. Sekavaa sohinaa ja salaperäistä humua kuuluu kohisten laaksosta mäelle, jonka rinteellä läähättävä munkki istuu ja verestävin silmin tuijottaa eteensä, katsoen kastamansa kristityn seurakunnan ja sen lähimmän kantajoukon pakanallista uhrijuhlaa vanhassa uhrilehdossa. Hän näkee, kuinka loitsijat uhrituleen heittävät ristejä, joita ovat repineet alas kristittyjen talojen harjoilta, ja näkee naisten kantavan kastettuja lapsiaan uhripappien luo, jotka taikojaan lukien niitä pyhien puiden lehvillä kylvettävät. Hän ei puhu mitään, katselee vain.
Mutta hurjasilmäinen nainen, joka hänet on tuonut tätä näytelmää näkemään ja joka huohottaen, mutta leveä, pilkallinen vahingonilo huulillaan hänen vieressään seisoo, hän päästää taas hirnahtavan naurun ja kuiskaisee:
– Katso, piispa, seurakuntaasi, katso!
Tuomas lyyhistyy yhä pienemmäksi, yhä kumarammaksi mättäällään, kuta kauemmin hän katselee. Mutta hänen silmiään rupeaa vihdoin hämärtämään, on aivan kuin vesi olisi noussut tuota tuijottavaa katsetta himmentämään, ja hänen äänensä kaikuu pehmoiselta kuin itkevän lapsen, kun hän vihdoin hiljaa kuin itsekseen virkkaa:
– Minä näen, minä näen elämäni työn. Kiitos Jumalani, nyt minä ymmärrän, mitä olet minulle tahtonut sanoa. Nyt oivallan, minkä arvoista työni on ollut alusta loppuun ja millaiset ovat ansioni. Se on kaikki ollut turhaa, hyödytöntä kaikki, ne ovat pakanoita nuo, niinkuin olivat tänne tullessani, minä en ole valtakuntasi hyväksi tehnyt mitään...
Hän vaikeni hetkeksi, ja äänen vilpittömään nöyryyteen sekaantuu syvää surua ja hartautta, kun hän jatkaa huokaustaan:
– Heitä älä tuomitse, Jumala, siitä, että ovat sinusta luopuneet, minä, minä olen syypää siihen. Minä olen vain itseäni ajatellut, en sinua enkä heitä, alusta asti on vilppiä ollut aikeissani ja toimissani, oman kunnian ja suuruuden himoa, heitä olen kiusannut, sinua olen koettanut pettää, – sinun on tuomio!
Ja hän käännähtää vielä hänen rinnallaan seisovan ja ääneti kuuntelevan naisen puoleen ja virkkaa vähän kovemmin:
– Vaimo, kiitän sinua, kun minut tänne toit ja petokseni paljastit. Sinä olet palkinnut pahan hyvällä.
Vaimo katsoo häntä kummastellen, ilkkuva ilme on vähitellen hänen kasvoiltaan sulanut pois, uhka ja kosto väistyy hetkeksi hänen kiiluvista silmistään. Hän näyttää epäröivän, katuiko tuo todella, oliko Tuomas piispa noin nöyrä... Mutta taas hän rämäyttää tuon käheän naurunsa ja lähtee täyttä juoksua porhaltamaan rinnettä alaspäin suoraan uhritulta kohden. Tuomas näkee hänen tunkeutuvan väkijoukon läpi, ottavan lapsen kontistaan ja ojentavan tulen ääressä häärivälle, valkopukuiselle poppamiehelle – Ohdon lapsen.
Mutta hän ei näekään enää muuta. Hän on horjahtanut mättäältä alas ja makaa nyt siinä kostealla maalla, pussi päänsä alla, sauva rinnallaan, kasvot käännettyinä taivasta kohden. Siinä tuntuu hänestä niin hyvältä olla, niin pehmeältä ja vilpoiselta, niin tyynnyttävällä ja rauhalliselta. Yön viileä henki sivelee hänen polttavaa hipiäänsä ja lieventää rinnan raskaan painon. Hän ei kuule enää laaksosta kohisevia ääniä, ei näe enää tulen levotonta liehuntaa, hiljainen metsä on vain hänen ympärillään, ja siinä tuntuu kaikki nyt kerrankin niin intohimottomalta, että hän oikein nauttien vaipuu yhä syvemmälle sen rauhaan. Ainoastaan tuota metsän tuttua huminaa hän vielä kuulee, nyt hän jo sen säveletkin ymmärtää, ja autuas hymy leviää hänen kasvoilleen. Sillä hän kuulee pyhän neitsyen puhuttelevan itseään metsän huminasta ja näkee hänen kapeat, valkoiset kasvonsa taivaan kelmeiden puitteiden lomassa. Ja niin laupiaat, niin armosta täyteläiset, niin lohdutusta säteilevät ovat nyt nuo kasvot, – samat kirkkaat ja lempeät kasvot, jommoisiksi hän ne muistaa viattoman nuoruutensa ajoilta, jolloin ei oman kunnian himo eikä itsekkään mielen likainen karsta ollut niitä himmentänyt eikä muuttanut. Sellaisina armon tähtinä hän nyt näkee puitten latvojen lomitse kelmeältä taivaalta nuo armaat silmät, ne loistavat kirkkaampina ja lempeämpinä kuin koskaan ennen. Ja hänen niitä katsellessaan tuskan kahleet katkeilevat hänen rinnastaan, heltiävät pingoituksestaan toinen toisensa perästä, ja hänen henkensä tuntuu vapautuvan, keventyvän, nuortuvan... Ja hän ymmärtää, että nyt on pyhä neitsyt saapunut kantamaan hairahtuneen palvelijansa kärsimyksistä pois armonsa hellään helmaan.
SUOMEN ENSIMMÄISET HERTTUAT.
Eräänä kesäpäivänä 1309 parvi turkulaisia kalaveneitä palaili silakanpyynnistä mereltä sisemmän saariston läpi Aurajoen suuta kohden. Hiljaa lipuivat saaliista raskaat venheet heikossa sivutuulessa, ja pyynnissä yön valvoneet miehet torkkuivat venheissään purjeiden katveessa. Mutta yht'äkkiä he heräsivät toinen toisensa perästä, ja huuto kävi haahdesta haahteen:
– Laivoja etelän reitillä!
– Suuria laivoja tosiaankin, – kun eivät liene sotalaivoja!
– Olisiko ryssä taas ryöstömatkalla?
Kotvan kalamiehet katselivat uteliaina ja pelokkaina nopeasti lähestyviä, suuripurjeisia aluksia, joilla oli värikkäät viirit mastojen nokassa ja keuloissa korkeat kuvakohokkeet, ja pian he olivatkin asiasta selvillä. Turun omia laivoja ne eivät olleet eivätkä myöskään hansalaisia kauppa-aluksia. Siis sotalaivoja. Niiden kannella näkyikin, alusten ehdittyä lähemmäs, miestä kuin pilveä, ja noiden miesten kiiltävät teräshaarniskat ja kupariset kilvet loistivat uhkaavasti päivänpaisteessa. Kalavenheet laskivat silloin kiireesti myötäiseen ja hakeutuivat kapeisiin salmiin ja saarien suojaan pakoon, ja sieltä niiden säikähtyneet ohjaajat arkoina tähystelivät oudon laivaston tuloa.
Siinä oli kymmenkunta sotalaivaa, joissa oli airotkin, ja ne soutivat, purjeensa laskettuaan, saaria sivuuttaen suoraan Auran suuta kohden. Pienet kalavenheet seurasivat silloin arkaillen niiden perässä. Kalamiehet olivat näet uteliaat vaanimaan vieraiden kulkua; he katselivat huolissaan ja pelokkaina epäilyttävän laivaston etenemistä joen suuhun, jossa heidän oma pieni kaupunkinsa ja omat pienet kotitalonsa olivat alttiina vihollisen hyökkäykselle. Kiirehtivätkö todella nuo panssarimiehet polttamaan Turun nuoren kaupungin ja iskemään kuoliaiksi heidän pahaa aavistamattomat perheensä?
Ei, ei tällä kertaa. Kun laivasto saapui linnanselälle, tuon äsken perustetun, yksitornisen, kivisen varustuksen edustalle, niin se siinä teki kauniin kaaren ja laski linnan alaiseen satamaan, eikä linnan varusväki ryhtynyt sitä siitä loitommas häätelemään. Päinvastoin linnan herrat ja heidän heitukkansa riensivät saapuvia vieraita vastaan ja tervehtivät kunnioittaen ja avopäin niitä ritareita, jotka ensiksi laivasta astuivat laiturisillalle. Laivat ankkuroitiin suojasatamaan, ja kypärämiehiä nousi niistä maihin satakunta, niin että teräksiset haarniskat ja säärykset raksahtelivat. Kummissaan sitä kalamiehet katselivat ja kuuntelivat. Mutta kun heidän joukostaan muuan haapio oli uskaltautunut linnan sillalle asti ja siellä saanut puhutellakseen linnan nihtejä, selvisi heille pian koko outo ongelma.
– Eivät ole vieraat vihollisväkeä, pelkomme oli turha, kertoivat laiturilla käyneet miehet toisille.
– Jumalan kiitos! Mutta mikä on sitten tämä satainen joukko, millä asialla kypärämiehet kulkevat?
– Ovat Ruotsin väkeä, samoja kuin linnan herratkin. Siinä on kuulemma tullut itse Suomen herttua maataan katsomaan.
– Suomen herttua! – Se käsite oli vieras useimmille Turun kalastajille. Mutta oli joukossa sentään muutamia, jotka asian paremmin älysivät, vaikkeivät hekään tienneet muuta kuin että sellainen herttua on ylhäinen herra, käskijä ja mahtimies. Joku heistä muisti jo parikymmentä vuotta sitten samanlaisen herran, jota sanottiin Suomen herttuaksi, käyneen Turussa. Mutta se silloinen herra, Pentti-niminen, oli sitten ruvennut piispaksi Ruotsiin ja siellä kuulemma kuollut. Vieläkö tuo nyt kummittelee?
– Tämäpä kuuluukin olevan aivan toinen mies, nuorempi herttua, selittivät tietäväiset. – Tämä on sen silloisen kuningas vainajan nuorin poika, nykyisen Ruotsin kuninkaan veli...
– Vai sellainen ylhäinen mahtimies, kuninkaanpoika, ihmettelivät turkulaiset, asiaa vieläkään täysin tajuamatta. Mutta iloisia olivat kaikki, kun ei saapunut joukko toki ollut mitään vihollisväkeä ja kun he nyt tiesivät ketään pelkäämättä saattavansa laskea silakkalastinsa turvallisesti Turun rantaan.
Ruotsin kuninkaan Maunu Ladonlukon nuorempi veli, lempeä ja oppinut Pentti Eerikinpoika, oli ollut ensimmäinen mies, joka kantoi Suomen herttuan arvonimeä. Hänelle oli näet hänen kuningasveljensä v. 1284 antanut äsken Ruotsille valloitetun ja vielä suureksi osaksi pakanallisen, karuksi alusmaaksi käsitetyn Suomen läänitykseksi, herttuakunnaksi. Tuo läänitys oli tavallinen feodaalinen ilmiö: lääninherra, tässä kuningas, jätti maakunnan tai tilaryhmän jollekin uskotulle miehelleen, josta siten tuli hänen vasallinsa, tässä tapauksessa herttuan nimisenä. Vasalli hallitsi sitten varsin itsenäisenä, täysvaltaisena isäntänä ja käskijänä näin saatua tai perittyä maataan, ja Pentti kutsuttikin itseään "Jumalan armosta Suomen herttuaksi"; hän kantoi maasta tuloja, otti sotaväkeä ja harjoitti tuomiovaltaa. Tällä kertaa Pentti-herran tulot herttuakunnastaan eivät liene sentään häntä paljoakaan lihottaneet, päinvastoin mainitaan hänen tehneen melkoisia henkilökohtaisia uhrauksia läänityksensä hyväksi, rakentaneen ja varustaneen Turun linnan ja käyttäneen varoja Turun tuomiokirkonkin valmistamiseen, joita menoja varten hän herttuakuntansa puolesta oli hankkinut itselleen melkoiset velat; Hän oli ollut hiljainen, hyväntahtoinen mies, nähtävästi alkuaankin hengelliseen säätyyn kasvatettu, koska hänestä myöhemmin tehtiinkin Linköpingin piispa.
Sanottavia jälkiä hän ei kymmenvuotiselta herttuakaudeltaan ole Suomen historiaan jättänyt. Melkein samaa on sanottava toisestakin Suomen herttuasta, Pentin veljenpojasta, Valdemar Maununpojasta, jonka tämän veli, Ruotsin kuningas Birger Maununpoika, valtaistuimelle noustuaan v. 1302 nimitti Suomen herttuaksi. Mutta Valdemar-herttua on kuitenkin levottomana, sotaisena ritarina ja kuningasveljensä piintyneenä vastustajana piirtänyt historiaan vähän enemmän vakoja.
Kuningas Birger Maununpojalla oli, kuten Ruotsin historiasta tunnetaan,
kaksi veljeä, Erik ja Valdemar, joiden kanssa hänen välinsä alati
olivat riitaiset ja jotka katkeroittivat hänen elämänsä sekä lopuksi
aiheuttivat hänen kruununsakin putoamisen. Tyydyttääkseen näitä
rettelöiviä veljiään ja siirtääkseen heidät jos mahdollista kauemmas
valtakuntansa keskustasta hän antoi heille kumpaisellekin
herttuakunnan, nuoremmalle Suomen. Mutta siitä ei veljessopu
parantunut, päinvastoin nuo nuoremmat veljet uudesta asemastaan yhä
yltyivät ja ylpistyivät. Tunnemme historiasta, kuinka he m.m.
houkuttelivat kuningas-veljensä, joka nähtävästi oli heitä
heikkolahjaisempi, mestauttamaan parhaan tukensa ja apumiehensä,
Karjalan valloittajan ja Viipurin perustajan Torkel Knuutinpojan
("Hootunan leikki" v. 1306), mutta tämä kuninkaan tavaton uhraus ei
suinkaan palauttanut veljessopua. Riitoja jatkui, kuningas joutui
veljiensä vangiksikin, ja hänen oli pakko antaa heille yhä suurempia
läänityksiä ja yhä enemmän valtaa, kunnes veljet vihdoin vuorostaan
joutuivat taistelussa huonommalle puolelle. Tanskan kuningas Erik
Menved saapui näet Birgerin avuksi Ruotsiin kapinoivia veljeksiä
masentamaan, ja näiden oli silloin pakko lähteä pakosalle etäisempiin
linnoihinsa. He varustivat Tukholmassa laivaston, tekivät sitten
ryöstöretken Itämeren rannikoille ja saapuivat vihdoin Turun linnaan,
joka oli Valdemar-herttuan läänitystä ja jossa hänen puolestaan isännöi
hänen voutinsa Lyder de Kyren.Juuri tämän laivaston tuloa Turun silakanpyytäjät olivat säikähtäneet.
Ensi hämmästyksestään selvittyään olivat turkulaiset nyt kuitenkin iloisia ja ylpeitä, kun heitäkin kerran oma, nuori herttuansa oli saapunut tervehtimään ja kun he siten keskuudessaan saivat nähdä ritarielämää ja hoviloistoa. Turun linnassa vietettiinkin tänä kesänä (1309) iloisia, remseitä päiviä, ritarijuhlat seurasivat toisiaan, ja tällä välin tekivät herttuat saattueineen metsästysretkiä Turun ympäristöön. Molemmat he olivat naineet Norjasta kuninkaan tyttäriä, molemmilla heillä oli nuoret rouvansa mukanaan, ja nämä seuranaisineen toivat hilpeyttä ja väriä Turun harmajanvakaviin, yksinkertaisiin oloihin. Turun porvarit ja heidän naisensa pääsivät nyt joskus sivulta katsomaan linnassa vietettäviä ritarijuhlia ja upeaa hovielämää, ja he riemuitsivat jo siitäkin syrjästäkatsomisesta.
Mutta tämä äkki-ilo muuttui heille ja Suomen muille asukkaille yhtä äkkiä karvaaksi pettymykseksi ja murheeksi. Herttuat viettivät kuten sanottu suurine seurueineen Turun linnassa komeaa elämää; ruokia ei säästetty eikä juomia, ja kaikkinainen hoviloisto, jota oli hankittava tähän syrjäiseen linnaan, missä sellaista ei ennestään ollut, maksoi paljon rahaa. Eikä pakoretkelle lähteneillä herttuoilla ollut sitä kaikkea varten riittävästi eväitä eikä varoja mukanaan. Niitä täytyi siis saada kiireesti Valdemarin köyhästä herttuakunnasta, ja tuota pikaa määrättiin Suomen asukkaiden maksettavaksi yht'äkkinen, sangen raskas vero.
Sellaiseen varsinaiseen verotukseen ei ollut Suomessa niihin asti vielä totuttu. Maan vasta kesytetyllä väestöllä oli näihin aikoihin maksettavanaan etupäässä vain kirkonkymmenyksiä ja maalliselle esivallalle ainoastaan suhteellisen pieniä "ruokalisiä". Nyt ropsautettiin heille yht'äkkiä herttuoiden tarpeisiin kannettaviksi veroja oikein roimasti: jokaiselta savulta oli suoritettava kokonainen lehmä, puoli sikaa ja kolme puutaa voita sekä joka talonpoikaistalosta sitäpaitsi vielä melkoinen määrä ohria ja maltaita ja kanoja ja hanhia, – mistä näitä ylimääräisiä, liikeneviä varastoja, näitä maltaita ja hanhia olisi ollut köyhien suomalaisten aitoissa tai kotilammikoissa! Tieto tuosta uudesta verosta hätkäytti sen vuoksi yht'äkkiä pahaa aavistamattomat talonpojat ja muut eläjät Turun puolessa ja kauempanakin, minne veroviesti saapui, ja he hätääntyivät sitäkin pahemmin, kun uusi vero määrättiin tuota pikaa kannettavaksi – herttuoilla oli kiire. Lyder de Kyren pani voutinsa heti maakuntaa kiertämään, ja heillä oli käsky toimia ankarasti ja armotta.
Uutta hätäänsä pohtivat nyt Suomen veroihin tottumattomat asukkaat näihin aikoihin kaikkialla, missä he vain toisensa tapasivat, kirkoilla ja kalarannoissa ja kauppapaikoilla. Pyhän Neitsyen sydänkesän messuille saapui siten Turun tuomiokirkkoonkin tavallista enemmän väkeä – tuon huolettavan verotuskäskyn ajamina –, ihmiset tunsivat näet tarvetta jakaa huolensa ja vaivansa keskenään. Ja siellä Turun uuden, harmajan pääkirkon edustalla, Unikankareen rinteellä, nyt porvarit ja talonpojat pohtivat hyvässä yhteisymmärryksessä kauan ja sitkeästi tuota tuiki vaikeaa asiaa, neuvotellen, olisiko jotakin tehtävissä väestön hädän helpottamiseksi. Sillä jos vaadittu vero oli maksettava, loppui maksajilta itseltään eläminen. Puhuttiin armonanomuksesta herttualle, mutta sitäkin oli jo turhaan koetettu, – nuoret, huikentelevat ruhtinaat tarvitsivat ehdottomasti varoja! Puhuttiin piispankin puoleen kääntymisestä ja hänen välitykseensä turvautumisesta, mutta ei ollut toivoa siitäkään toimenpiteestä.
– Kun vanha Mauno-piispa vielä eläisi, niin hän ehkä voisi meitä auttaa, virkkoivat vanhemmat miehet.
– Hänellä oli paljon vaikutusta ja valtaa ja hän ymmärsi kansaa. Mutta hänkin on nyt poissa.
– Ja tämä uusi piispa, tämä äsken valittu, ei ole kotosalla hänkään, hän on matkustanut paavin luo hankkimaan vahvistusta piispanvaaliinsa.
Näin toivottomat olivat kaikki tiedoitukset, eikä kukaan keksinyt apua yhteiseen hätään. Jo pukeusi silloin katkeruus uhmamieleenkin, – sisukkaimmat miehet ääntelivät:
– Miksi meidän olisi talutettava viimeinen lehmämme ja tapettava viimeinen sikamme noiden vierasten rehentelijäin mässäyksiin. Mitä hyötyä meillä on heistä, kuka heitä täällä tarvitsee? Ja mitä hyötyä meillä on yleensä koko tästä uudesta komennosta, kirkoista ja linnoista ja ritareista? Noustaan miehissä ja ajetaan vennon väki täältä järkiään pois, hävitetään kirkot ja linnat ja ritarit ja eletään sitten taas niin kuin esi-isämme ovat eläneet, ilman herroja ja herttuoita ja ilman veroja. Meitä on miehiä enemmän kuin heitä – ajetaan tunkeilijat pois!
Se puhe saattoi viehättää rohkeimpia joukosta, mutta viisaampia se heti vistotti. Eikä tullut mitään uhmaajainkaan suunnitelmista. Ikäänkuin näytteeksi vieraan vallan mahdista osui silloin juuri parvi panssaripaitoihin puettuja ratsumiehiä töyhtöpäisen, väljäviittaisen päällikkönsä johdolla ajamaan ohi kirkon rantakujaa pitkin, ja heidän kiiltävät keihäänsä ja pitkät väkimiekkansa vaimensivat jo välkkeellään rohkeimpainkin suomalaisten uhmaunelmat.
Nämä katselivat tuota ohikulkevaa, kiireestä kantapäähän aseistettua rautaista joukkoa, jonka varustukset kalisivat ja jonka hevoset korskuivat, katselivat sen ylpeää kulkua hirsisillan yli, joka notkui raudoitettujen ratsujen alla, ja edelleen linnaa kohden, joka korkeana ja mahtavana kohosi Auran suun saarelta, ja he ymmärsivät, että tuota herrain joukkoa ei heidän kirveillään eikä nuolillaan voiteta. Katselivat myös viereistään tuomiokirkkoa, joka sekin oli linnaksi varustettu, ja talttuivat ja vaikenivat. Väkijoukko kirkon luona luopui huokaisten kaikista vastarinnan aikeista, jotka se käsitti mahdottomiksi.
– Ei auta tässä muu kuin kärsi pois, vaikka sitten talven selkään itse lapsinesi nälkään nääntyisit, puhuivat miehet hammastaan kiristäen.
– Onnenpa tuotti meille tosiaan tämä herttuan uljas vierailu, riemun ja auvon! Ja kuka tietää, kuinka kauan sitä nyt jatkuu, kuinka usein meiltä ruvetaan näistä puolin tällaisia veroja kiskomaan. Kurjuus ja kuolema on meillä edessä! –
Mutta varsin kauan ei nuori herttua joukkoineen kuitenkaan viipynyt Suomessa hätääntyneitä alustalaisiaan rasittamassa. Naiset, joita oli seurueessa, ikävystyivät piankin oloonsa tuossa jylhässä linnassa ja koko tässä karussa pakanamaassa, jonka väestön kieltäkään he eivät ymmärtäneet ja jonka ajatusmaailmaan heidän oli mahdoton tunkeutua. He kaipasivat takaisin Ruotsin verevämpiin, eloisampiin oloihin, sen värikkäämpiin ritarileikkeihin ja turnajaispitoihin, ja sinne kaipasivat pian asemiehetkin. Samaan aikaan saapui nuorille herttuoille uusia sanomia Ruotsista, jossa olot taas olivat käyneet heille suotuisammiksi ja jonne he siis taas saattoivat turvallisesti palata. Eerikki-herttua lähti sen vuoksi ensiksi, heti syksyn alussa, sinne meren yli laivoillaan, ja pian sen jälkeen lähti Turun linnastaan Suomen herttua Valdemarkin, jota nyt koko aseellinen saattue seurasi. Airomiehet käänsivät alukset merelle päin, korkeat, hulmuavat purjeet nousivat eräänä syysaamuna linnanselällä mastoihin ja kirjavat viirit vilahtivat viimeisen kerran Aurajoen suistossa.
Hiljaiseksi, melkein kuin autioksi ja umpinaiseksi jäi taas Turun kolkko, yksitorninen linna, eikä kaupungin mutkaisilla kujillakaan enää näkynyt rautapaitaisia ratsumiehiä, eivätkä hulmunneet sillankorvassa enää värikkäät viitat ja hevosenpeitteet. Ja kun turkulaiset silakanpyytäjät taas eräänä aamuna palasivat kalamatkaltaan pientä kotikaupunkiaan kohden ja näkivät laivan toisensa perästä viilettävän saaristosta länteen päin avomerta kohden, silloin he keventynein mielin toivottivat ne hyvin menneiksi eikä koskaan palaaviksi, ja kiirehtivät iloisina koteihinsa.
– Olihan se komeata tuo herttuallinen komento, virkkoivat miehet toisilleen. – Eloa ja liikettä ja loistoa oli kerran kesäkausi ollut heidänkin hiljaisessa kauppakylässään. Mutta kalliiksi oli heille käynyt tämä herrasvierailun lysti, halvempaa ja turvallisempaa heidän oli elää ilman herttuoita syrjäisen maansa hiljaisissa, vaatimattomissa oloissa.
– Sinne viilettäkää, herttuat, hakekaa sieltä meren takaa silavanne ja maltaanne ja hanhenne, – meillä niitä täällä Suomessa on liian vähän!
MARGAREETA.
I.
Peloittavan rajuksi oli kevättulva paisunut Tornionjoessa. Talvi oli ollut tavattoman luminen, ja myöhäksi oli ehtinyt kevätaika, ennenkuin ilmat lämpenivät. Mutta silloin suvesikin yht'äkkiä, helteisesti paahteli päivä lumista luontoa ja sulatti parissa päivässä ohkaisiksi syvät nietokset. Rymisten ja kohisten oli joesta lähtenyt jää, kapeat kosket eivät olleet ehtineet yhdellä kulauksella nielaista telien tungeskelevaa joukkoa, vaan ne olivat rannoille patoutuneet ja yhä kaventaneet ärjyvät uomat, ja joen suussa oli meren jää vielä hievahtamatta paikoillaan vankkana vastamuurina. Mutta vasta jäitten lähdettyä se oli jokivarren tuntureilta ja metsistä ja suomailta tulvahtanut vihaisena virtana jokea kohden, tuo sulaneiden nietoksien vahva vuo. Jokainen puro oli joeksi paisunut, jokainen oja puroksi, jossa tulvavesi kohisten kulki ja myötään reunoja laajenteli. Alavat suomaat muuttuivat järviksi, joissa metsät saarina törröttivät, nouseva vesi puhkaisi kankaiden poikki uusia uomia jokilaaksoon päin, ja itse jokilaakso, sen reunalla olevat lehtimetsät ja rantaniityt ja multaäyräät muuttuivat yhdeksi ärjyväksi, valkoisena vaahtoavaksi seläksi, joka tunki alaspäin niin valtavin voimin, että vuorten puristamilla, ahtailla koskipaikoilla rannat edestä repeilivät ja kalliot käännähtelivät ja halkeilivat, ja yli peninkulmain alojen kuului veden pauhaava ryske.
Niin kulki tulva jokea pitkin, yhä kiihtyen kulussaan jokaisen puronsuun kohdalla. Se tempasi uurtamiltaan hiekkarannoilta mukaansa juurineen suuria puita, kaateli honkia ja katkoi näreitä, vyörytti paksuja aloja maata ja kivikkoa matkaansa ja huuhteli likaisen kellertävänä korkealta kallioisia rinteitä ja soljuja suopetäjiä, puski poikki kuivien kangasmaiden ja herätteli ahoilla nukkuvat kontiot pesistään. Niin nopeasti nousi tuo tulva, että tuskin ehtivät metsän elävätkään sen alta pakoon. Se saapui lappalaiskylän kohdalle, kohosi joen äyräälle ja syöksähti kylään, ja juosten saivat lappalaiset ylisillään, lapsineen, poroineen ja koirineen, karata harjanteille ja tunturien rinteille, ja hitaimmat juoksijat ennätti sittenkin ärjyvä vuo. Lappalaiset näkivät asuntojensa ja kala-aittainsa kallistuvan ja heilahtelevan ja vähitellen nousevan jonkin vihaisen aallon hartioille, huimaa vauhtia vieriäkseen virrassa alaspäin. Muutamat koettivat veneisiin pelastaa tavaroitaan ja ruokavarojaan, viedäkseen niitä mukanaan turvallisemmille ylänkömaille, mutta ennenkuin he ehtivät lepikon läpi saapua kankaalle, virta oli jo repäissyt heidän ruuhensa pyörteeseen, vienyt alaspäin ja viskannut sen murskaksi ensimmäiseen kosken kallioon. Huutoa ja valitusta kaikui siitä syystä lappalaisten kyläin kohdalla keskellä tulvan tohisevaa kohinaa.
– Veden valtiaat ovat vimmoissaan, ne hukuttavat alleen koko maan! huusivat hätääntyneet pakolaiset.
Tulvaisilla rannoilla heidän noitansa tekivät taikojaan ja pyörähtelivät haltioissaan vihaisten kuohujen äyräällä, uhraten niille noitakalunsa ja kalleutensa, niiden vimmaa siten vaimentaakseen. Mutta heidänkin oli siitä väleen syrjäydyttävä, juostava yhä ylemmäs, pakoon luonnon leppymätöntä kiihkoa.
– Sitä ei lepytä enää mikään, se nielee meidät väkisin, he kiljuivat avuttomina, herjeten tempuistaan.
Alaspäin ehätti vain hillitön, raivoava tulva levittäen tuhoa askeliinsa, alaspäin joen suuta kohden. Täällä se näytti hätää ja kiirettä jokiahteen vakinaiselle, suomalaiselle asutukselle, jonka korkeille rantatörmille rakennettuja taloja se jo uhkaili. Venehuoneet ja nuottakodat virta pyyhkäisi kuin lastut mukaansa ja tapaili yhä ahnaampana tupia ja töllejä. Alavimmista taloista olivat asukkaat jo paenneet pois ja ylemmissäkin oltiin varuillaan joka hetki lähtemään. Mutta katsastettiin sentään vielä: jos meren jää jokisuulta lähtisi liikkeelle, aukeaisi ehkä tulvalle väljemmälti tilaa ja joki pääsisi laskeutumaan. Mutta paljon toivoa siitä ei enää ollut.
Suensaaren törmältä, jokisuulta, oli tulva aamuhämärissä Kauppilan vauraasta talosta ihmisten apuun ehtimättä kiskaissut matkaansa vanhan saunan ja, mikä oli pahempi, suuren tavara-aitan, johon pirkkalaisten talviset veronahat olivat yhteen koottuina ja jossa ne odottivat meren aukenemista ja tukholmalaista laivaa päästäkseen kauppatavarana siirtymään maailman markkinoille. Synkkäkatseisena seisoi nyt veden äyräällä Kauppilan tarkka isäntä luoden vihaisia silmäyksiä ärjyvään veteen. Hän oli juur'ikään poikineen saanut kiireen vilkkaa vetäistyksi suuren silakkaveneensä, jota aallot jo olivat hyväilleet, ylemmäs törmälle, mutta huolestuneena hän katseli, kauanko se kestää siinäkään, vesi kohoaa myötäänsä, siirrähtelee silminnähtävästi rantaa ylöspäin, eihän siitä enää ole kuin puolenkymmentä askelta itse pirtin seinämälle – ja väleen se sen hyppää!
Kauppilan isäntä puristeli nyrkkiään seisoessaan siinä veneensä kupeella ja muistellessaan, kuinka koko pitkän talven saalis oli yhdessä ryskeessä mennyt kuohujen kuiluun. Ja hän kohotti nyrkkinsä yli uhkaavan aallokon temmellyksen lahden takana olevaa kunnasta kohti, jossa oli paikkakunnan ensimmäinen puukirkko ja pappila, joita niitäkin jo tulva mielitellen kierteli, ja hänen kasvoissaan vilahti vihan keskestä vahingoniloakin, kun hän puolittain itsekseen, puolittain pojalleen virkahti:
– Helisemässä olet sinäkin suippoharja siinä, mutta syytä itseäsi, mitäpä tänne laittausitkaan meidän rannoillemme. Sinun vikaasi se onkin tämä vedenvaltojen viha, sinun vuoksesi meitä nyt ahtolaiset ahdistelevat.
Poika, alulla toistakymmentä oleva, mutta rotevakasvuinen ja miehevä, pyörähti kummissaan isänsä puoleen ja kysyi:
– Tuonko papin vuoksi, isä? Mutta onhan se hiljainen ja nöyrä mies.
– Miehestä vähät, mutta koko hänen kujeensa, koko kirkkonsa, ovat meille turmioksi. Siihen ovat jo ennen suuttuneet metsänhaltiat ja maahiset, – minkä verran tässä on viime vuosina saatu metsänriistaa entiseen nähden? – ja nyt äytyvät kaikki vedenkin valtiaat. Ja vielähän tuo kirkkokin tuossa menisi, onhan se ollut siinä jo isänikin aikana ja onhan tuohon jo totuttu, mutta kun nyt sen vaikutuksesta kaikki elämäntavat ja toimetkin muuttuvat, ja miehiltä menee miehuus, niin – hyi hitto! – kummako on, jos siihen luontokin suuttuu. Mutta vieköön vesi pellot ja myllyt, puhdistakoon kaikki, talot ja kirkot ja pappilat, kunhan edes siitä pirkkalaiset pääsisivät ymmärtämään, että tässä on jouduttu hullulle tolalle, ja oppisivat taas panemaan arvoa entisiin toimiinsa ja isäinsä kunniakkaaseen valtaan näillä pohjoisilla mailla.
Poika ei voinut oikein seurata isänsä ajatuksenjuoksua. Hetken kuluttua hän kysäisi:
– Kuinka kirkko ja pappi ovat pirkkalaisten valtaa vähentäneet?
– Kuinka! Katso noita peltoja ja niittyjä, jotka nyt puolittain veden vallassa kylpevät, mitä täällä pirkkalaiset nykyjään toimivat? Maata myyräilevät ja kuokkivat multaa, ja karjalainen viepi meiltä sillä välin lappalaiskylän toisensa perästä veronalaisekseen. Onko se miesten kuntoa? Ja onko täältä käyty ryöstöretkillä Ruijassakaan kymmeniin vuosiin? Se se on kaikki tuon papin vikaa. Rakastakaa rauhaa, hän huutelee joka pyhä ja viikonkin varrella, jättäkää retkeilyelämä ja sorto... Hyi häpeätä, kun menee miehiltä luonto! Ei, Osmo, älä sinä koskaan liiaksi rupea kuuntelemaan pappien puheita, älä tottele heidän houkutuksiaan, kuinka imeläsuisina he pakissevatkin. Anna papin olla siinä missä hän on, eihän häntä täältä kumminkaan mihinkään saa, vaan itse kulje sinä omia teitäsi, äläkä päästä luontoasi pehmenemään. Muuten et ole omakaan isäntäsi, vaan jäät riippumaan akoista ja luonnon valtojen oikuista.
Ukko vaikeni ja katseli taas hetkisen temmeltävää, kellertävää aallokkoa. Kääntyi sitten jo törmälle päin, mutta tarttui sentään vielä veneeseen kiinni.
– Kiskaistaan vielä kappaleen ylemmäs, näet, vesi nousee yhä.
Osmokin kävi veneeseen kiinni. Mutta samassa hän pysähtyi ja osoitti hämmästyneenä kädellään ylemmäs joelle. Ja hän tarttui isänsä käsivarteen huudahtaen:
– Katsokaa, isä, katsokaa, siellä riippuu ihminen hongan kyljessä!
Isäkin terästi katseensa Osmon viittaamaan suuntaan joelle, jossa virta kuljetti mukanaan suuria puita, kokonaisia lepikkorykelmiä, juurineen kiskottuja näreitä ja tasalatvoja petäjiä. Siinä joukossa lipui verkalleen suuri kelohonkakin, milloin sukelluttaen virran painosta päätään syvälle laineikkoon, milloin taas pulpahtaen veden ponnahduttamana korkealle ilmaan. Sen kyljessä, kahden oksan väliin puristautuneena, näkyi omituinen, nahkapeittoinen olento.
– Ihminen tosiaankin, matki jäyhä pirkkalaispäällikkö katsellen puuta, joka oli tulossa alaspäin jotenkin läheltä rantaa. – Se on lappalaiskakara, liekö henkeäkään enää.
– Isä, työnnetään vene vesille, pelastetaan tuo raukka!
– Venettäkö tuohon kuohukkoon ... kannattaisikohan...? tuumi isä, mutta oli samassa jo poikansa avuksi tarttunut kiinni veneen keulaan, ja yhdessä he sen työnsivät alas väkevään virtaan. Ketteränä Osmo hyppäsi airoihin ja isä ohjasi voimakkaasti huopaamalla raskasta alusta pyörteiden keskelle. Huimasti painoi virta alaspäin, Osmo ponnisti voimainsa takaa, mutta hitaasti päästiin eteenpäin.
– Herjetään pois, isä tuumi, – muuten ei päästä rantaan takaisin.
– Ei, nyt lähenee honka tuossa virran polvessa, kas noin...
Isä piteli venettä kohdallaan, sill'aikaa kun Osmo asettui keulaan käydäkseen käsiksi oksain notkossa tirppavaan olentoon. Se oli lapsi, lappalaispeskiin puettu, eikä siinä enää elonmerkkejä näkynyt. Siihen Osmo iski kiinni, mutta niin lujalle se oli puristautunut hongan runkoon, että poika sitä pari kertaa turhaan koetti kiskaista irti. Mutta hän ponnisti uudelleen, riuhtaisi vielä kerran, ja jo hän sai viskatuksi veneeseensä poronnahkaisen käärön, – noin kymmenvuotiaan tytön, joka oli aivan tönkkä ja hengetön. Mutta kiire oli taas tarttua airoihin, hän heitti saaliinsa veneen pohjalle ja rupesi rivakasti soutamaan takaisin rannalle päin, josta vene kelon mukana oli kauas loitonnut. Mutta sepä ei ollutkaan helppoa työtä, nuoret jäntereet saivat yli voimainsa riuhtoilla, ja kaiken väkensä täytyi isänkin panna huoparimeen, ennenkuin maihin päästiin, eikä sittenkään päästy kuin paljon alapuolelle varsinaisen valkaman.
– Minkä elukan te sieltä saitte? kysyivät ihmeissään akat, jotka olivat rientäneet törmälle katsomaan isännän äkillistä veneretkeä ja vaikeaa paluuta.
– Tuossa on saalis, viekää tupaan, siellä koettakaa, vieläkö tuohon koteutuu henki, puhui Kauppilan isäntä hengästyneenä ja hiukan häpeissään, ruveten sauvomaan venettään ylös sen varsinaiseen valkamapaikkaan.
Vaahdoten kohisi vesi tulvaavassa joessa kuljetellen alas latoja ja turpeita ja kelohonkia. Joki nousi vielä puolille päivin, nousi uhkaavana ja ärjyvänä, mutta silloin murtuikin vihdoin merijään sitkeä salpa joen suulta ja nuo vihaiset, viljavat, keväiset kuohut pääsivät vähitellen soljumaan ja leventeleimään meren avaraan, tyynnyttävään helmaan. Ja vähin erin taas rannatkin saivat entiset muotonsa, järvet valuivat pois niittymailta, ja leppyneinä laskeusivat veden vihaiset vallat lepoon.
II.
Hieroen ja lämmitellen koetettiin tulvaveden kourista korjattua tyttöä kauan virvoitella, ja vihdoin palasikin henki ja vertyivät jähmettyneet jäsenet. Hän avasi verkalleen suuret silmänsä ja katseli kuin kummissaan ympärilleen, ja se oli Osmosta niin hauskaa, että hän ilosta hypähteli vuoteen vieressä. Mutta kauan makasi siinä tulvalta temmattu saalis liikahtamatta ja äänetönnä, ikäänkuin itsekin vielä epävarmana, elikö hän vai oliko kuollut. Eikä hän sittenkään, kun siitä pian aivan terveeksi toipui, osannut tehdä oikein selkoa, kuka hän oli ja mistä hän oli ja miten hän oli joutunut tulvavirrassa vierivän hongan rungolle. Hän muisti vain, että hän kotimökissään, jossa hän oli maannut vanhempainsa ja siskojensa seurassa, oli yöllä äkkiä herännyt meluun ja hätähuutoihin, ja kylmä vesi oli silloin jo tunkeunut ovesta sisään lattialle. Huutoja ja kirkunaa oli kuulunut koko kylästä, ylisillään ihmiset olivat kahlanneet vedessä, ja hän itse oli äitinsä jäljessä juossut ulos ja seisonut siellä jääkylmässä vedessä, kunnes he pääsivät erääseen veneeseen, jolla kyläläiset olivat koettaneet pelastautua ylemmäs rannalle. Hän oli pelännyt ja vapissut, sillä miehet olivat huutaneet ja naiset itkeneet. Eivätkä he maihin päässeet, virta oli imaissut heidät nieluunsa, ja kauan oli vene kulkenut sen mukana alaspäin notkuen ja vavahdellen kuohuissa. He olivat kulkeneet erään vaahtoavan koskenkin alle ja hengissä olivat siitä päässeet, vaikka vene olikin puolillaan vettä. Mutta sitten se oli jysähtänyt virrassa poikkiteloin lipuvaan honkaan, oli kallistunut, kaatunut...
Eikä hän muuta muistanut.
Lapin kielellä hän näitä kertoi, ja Kauppilan väki arvasi hänen olevan jostakin niistä jokivarren kalalappalaisten kylistä, jotka tulva oli hävittänyt. Ja siksi koetettiin niistä tiedustella, mistä sellainen tyttö oli kateissa, mutta selvää ei saatu. Toisista kylistä oli tulva lakaissut kaikki eläjät, toisista oli kokonaisia rantalappalaisten perheitä hukkunut, eikä kukaan tullut tätä orpolasta omakseen perimään. Ja silloin päätti Kauppilan isäntä, että olkoon talossa kotiorjan arvossa, johan tuo tuosta pian kasvaa, jotta ruokansa ansaitsee.
Mutta Osmo, joka tytön pelastamisen luki omaksi ansiokseen ja siitä syystä häneen tarkemmin huomionsa kiinnitti, katseli häntä usein ja kauan, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, ettei tyttö ollut niiden tavallisten lappalaislasten näköinen, joiden hän oli nähnyt typykkinä ja pyöreinä kierivän törmillä ja tanhuilla lappalaiskylissä käydessään; tämä oli paljon valkoisempi ja solakampi ja hipiä oli hieno ja silmässä oli outo, kirkas kiilto, joka häneen kuin tenhoten vaikutti. Ja hän kysyi usein tytöltä, kun tämä oli vähän heidän kieltään oppinut:
– Oletko sinä oikea lappalainen?
– Mitä lie sekulia, ilveilivät toiset, Osmon huomioita todistellen, kun tyttö itse oli ääneti. – Mikä on nimesi?
– Leila.
– No ka, nyt olet siis Kauppilan Leila!
Niin jäi löytölapsi elämään pirkkalaispäällikön vauraaseen taloon Tornion jokisuussa. Ja hiljaisena hän siellä eli, oloonsa tyytyen. Sillä hän ei osannut ketään ikävöidä eikä kaivata, hän oli yht'äkkiä kuin siirtynyt toiseen maailmaan ja mielestään parempaan maailmaan. Sillä niin suurta ja muhkeata oli siellä kaikki, siellä oli hänestä enemmän valoa ja lämpöä. Olihan täälläkin poroja ja koiria ja jousia ja verkkoja, ja niinkuin entisessä kodissaan hän saattoi täälläkin istua kuuntelemassa käen hilpeää kukuntaa ja kaakkurin kaukaista valitusta. Mutta tavat olivat toiset, ihmiset erilaiset. Hän ei täällä enää kuullut puhuttavan seidoista eikä noitarummuista eikä pyhistä karsikoista, mutta sen sijaan muista hänelle oudoista asioista. Ihmeellisintä hänestä kumminkin oli, kun hän toisinaan naisten pakinoista kuuli sanoja semmoisia kuin neitsyt Maaria ja Vapahtaja ja kun hän tavan takaa näki ihmisten juhlapukuisina soutavan lahden taa, jossa he menivät korkeaan huoneeseen ja kumarsivat. Näistä ihmeistä hän väliin kummissaan kyseli Osmolta, joka hänelle oli tuttavallisimmaksi käynyt, mutta tämäkään ei osannut niitä selittää...
– En tiedä, enkä välitä, vastasi Osmo lyhyeen. – Eikä niistä pidä kenenkään paljon välittää, se on vain turmioksi, siitä maalliset ja veden vallat suuttuvat, niin on isä sanonut.
– Mutta neitsyt Maaria, kuka on hän?
– Kuka hänet lie nähnyt, ei kukaan, tuon papin kujeita...
Kyseli Leila vanhemmiltakin ihmisiltä, mutta nekin vain vastasivat, että "tuo pappihan tuon tarkimmin tiennee, siltä kysy". Mutta kävellessään yksin aholla ja paimennellessaan Kauppilan karjaa Leila mietti itsekseen noita kummia kuulemiaan, ja hän tunsi oudon aavistuksen sydämessään. Ja niitä miettiessään hän unohtui usein niin kauaksi istumaan kivennykyrälle ahon laitaan, että lehmät pääsivät häneltä vesisuohon sorkkimaan ja toiset katosivat kuulumattomiin salolle. Mutta itsekseen hän päätteli, että hänen pitää kerran tuolta mustakauhtanaiselta mieheltä, jota ne papiksi sanovat, käydä kyselemässä tarkempia tietoja, muuten hänen mielensä ei saa rauhaa.
Mutta Leilan ei tarvinnut käydä lahden takana pappia puhuttelemassa, pappi tuli itse hänen luokseen Kauppilaan, tuli ja puhui hänelle kummallisia sanoja, joita hän ei ymmärtänyt, mutta jotka hänen sydäntään väräyttelivät. Tämän innokkaan kirkonmiehen oli näet tapa vuosittain keväisin kerätä ympärilleen lähiseudun kastamattomia suomalaisia ja lappalaisia lapsia, joille hän opetti kristinopin alkeita ja jotka hän sitten, kun nämä olivat tätä ruvenneet ymmärtämään, kastamalla kirkkoonsa vihki. Tähän joukkoon pääsi Leilakin mukaan, pari vuotta Kauppilassa oltuaan. Hän kulki kesäkauden joka ilta lahden takana pappilassa kuulemassa tuota uutta oppia, joka hänen herkässä sydämessään löysi niin hedelmällisen maan, ja syvälle papin sanat hänen mieleensä painuivat. Ja vähitellen tuli neitsyt Maariasta ja Vapahtajasta ja kaikista kirkon korkeista pyhistä hänen yksityiset ystävänsä ja hänen hiljaisten mietteidensä tuttavalliset, ainaiset kohteet.
Mutta kun hän lahden takaa palasi, mielessään muistellen niitä kauniita asioita, joita hän oli kuullut, sattui usein, että Osmo kutsui hänet avukseen rantaan hankavitsoja vääntämään taikka toverikseen kiikkumaan tanhualle pystyttämäänsä keinuun. Ja mielellään hän sinne juoksi, hänen sydämensä riemuitsi reippaan pojan kanssa riskatessaan ja kuunnellessaan hänen iloisia juttujaan, ja silloin unohtuivat hetkeksi pyhät neitsyet ja rukousnauhat. Ja hilpeä oli hänen naurunsa ja mielensä kevyt. Mutta jos Osmo silloin sattui virkahtamaan, että mitä sinä tuolla lahden takana viitsit joka päivä juosta papin loruja kuulemassa, silloin häneltä nauru tyrehtyi ja sydän sykähti ja mieltä tuntui kouristavan. Ja hän pakeni ääneti pois ja piiloutui yksinäisyyteen ja itki, vaikka hän ei tiennytkään miksi.
Mutta eräänä syyskesän sunnuntaina toimitettiin sitten lahden takana, lepikkoisessa kirkkorannassa, pakanalasten juhlallinen kastaminen, ja Leilakin oli siinä mukana. Kuoripojat veisasivat, kirkkaana kajahti papin harras messu, ja tarkkaavaisena seisoi kansa siinä ympärillä. Löytötyttökin, joka ei tiennyt suvustaan eikä vanhemmistaan, sai nyt holhoojakseen lempeän pyhän neitsyen, joka jo hänen ystävättärekseen oli muuttunut, sai ristin ja rukousnauhan, ja vihityllä vedellä valeltiin hänen vaalakka päänsä. Ja hänen entinen nimensäkin muutettiin, hänet ristittiin nyt kasteessa Margareetaksi, valtakunnan hallitsevan kuningattaren kaimaksi.
Mutta Osmo, joka isänsä rinnalla oli kasteen aikana seisonut ylempänä törmällä ja tyytymättömänä katsellut koko toimitusta, hän kutsui tyttöä edelleenkin Leilaksi, se nimi oli hänestä kauniimpi ja tuttavallisempi.
III.
Tämä kaikki tapahtui siihen aikaan, jolloin voimakas kuningatar Margareeta hallitsi kolmea pohjoista maata, Tanskaa, Norjaa ja Ruotsia, johon Suomikin ja Lappi kuului. Tämän kuningattaren yliherruuden tunnusti siis sekin Pohjanlahden perukka, jossa asusti liikkuvaa, osaksi kaupustelevaa, osaksi sotaisaa retkeilyelämää viettävä pirkkalaiskansa, mutta vielä näihin aikoihin nämä kaukaiset seudut olivat varsin höllin sitein liitetyt suureen unionivaltakuntaan; tämä tarmokas, vapaudestaan arka metsäläiskansa nautti jokisuissaan sangen laajaa itsenäisyyttä. Eipä ollut edes varmaa tietoa, mihin valtakuntaan nämä seudut kuuluivatkaan, rajoja ei ollut missään, ja tehdyt sopimukset olivat epävarmat. Niinpä kiistelivät Pohjanlahden perukan ja Lapin omistamisesta toiselta puolelta Ruotsi ja Norja ja toiselta Novgorodin valtakunta, joka näihin aikoihin ulonti alueensa Jäämerelle, ja sillä välin niitä ei hallinnut kumpainenkaan; pirkkalaiset pitivät omaa herruuttaan näillä mailla ja lukivat veronalaisikseen alamaisiksi kaikkien lappalaiskyläin asukkaat aina Jäämereen saakka. Sen verran he kumminkin Ruotsin ylivaltaa tunnustivat, että vuosittain maksoivat tämän maan hallitsijalle pienen veron oikeudestaan saada verottaa ja pitää lappalaisia alamaisinaan. Tämä vero sekä katolinen kirkko ja papisto, joka vähitellen ja verkalleen näihin aikoihin yhä juurrutteli valtaansa näillä mailla, olikin se side, mikä yhdisti pirkkalaiset unionimaihin, Ruotsin hallinnollinen vaikutus ei sinne sen suoranaisemmin tuntunut. Pirkkalaiset viettivät vapaata, omintakeista yhteiskuntaelämää niiden jokien suistoissa, joiden varsilla heidän alamaisensa elivät, ja isännöivät itsenäisinä alueitaan Iijoelta Uumajaan saakka. Heillä oli omat päällikkönsä, joiden johdolla he vuosittain tekivät laajat verotusretkensä lappalaiskyliin, usein kyllä ulontaen nuo hiihtomatkansa niinkin etäälle, että he joutuivat vienanpuoleisten karjalaisten veroalueille ja alituisiin riitaisuuksiin ja verisiin kahakkoihin näiden kanssa. Ja toisella taholla he taas, Jäämerellä liikkuessaan, törmäsivät yhteen norjanpuoleisten, Haalogalannin, pikkuruhtinasten kanssa ja istuttivat näihin taikamaisen pelon Kainuun kansaa kohtaan. Noista ristiinkäyvistä verotusmatkoista, noista tiheistä erämaankahakoista oli seurauksena, että tuhkatiheään tehtiin tuhoavia kosto- ja ryöstöretkiä maanselän ylitse; vuoroin hyökkäsivät pirkkalaiset hävittäen Vienan rannoille, vuoroin karjalaiset Pohjanlahden jokisuihin.
Näihin hävitysretkiin Tornionkin pirkkalaiset, joiden päällikkö Kauppila oli, olivat vanhastaan tottuneet, eivätkä he koskaan illalla maata pannessaan voineet olla varmoja, ettei vainolainen yön aikana hyökkää heidän kyliinsä kylvämään tulta ja verta. Heillä oli aina aseensa hiottuina vuoteen kupeella, vartijat heidän kylissään valvoivat kuin sotaisessa leirissä, eikä heidän sopinut milloinkaan häikäillä rientää nuotan vedosta suoraan tappeluun. Ja talvisille retkille lähtiessään he kulkivat aina niin suurin miesjoukoin, että he koska tahansa saattoivat vastustaa eteen sattuvaa vihollista ja pistäytyä noutamassa saalista Vienan kylistä, milloin niin miellytti. Siitä oli heidän elämänsä muuttunut hetken elämäksi, siitä oli heidän luonteensa repäisevää, huoletonta ja hilpeää, siksi heitä oli vaikea totuttaa vakinaiseen asutukseen ja säännölliseen viljelykseen.
Mutta nyt ajat olivat kumminkin moniaita vuosia olleet rauhallisemmat, torniolaiset olivat talvihiihdoillaan tyytyneet niihin saaliisiin, joita lappalaisilta perivät, eivätkä olleet venäläisetkään uskaltaneet tulla heidän vaurastuvia yhteiskuntiaan hätyyttämään. Se oli saattanut pirkkalaiset kiinnittämään huomionsa maanviljelykseen ja muihin rauhallisiin elinkeinoihin, joihin papisto heitä kehoitti, vaikka kyllä vanhemmissa pirkkalaisukoissa ja muissakin kiihkeämmissä miehissä levoton retkeilijän veri ja seikkailijanluonne vastahakoisesti taipui tällaiseen veltostuttavaan tupaelämään.
Ensi vuodet, jotka tulvaveden tuoma lappalaistyttö vietti Tornion pirkkalaisten päällikön talossa, olivat siten olleet rauhan vuosia, eikä hän toisenlaisista ajoista mitään tiennytkään. Hän kuuli kyllä puhuttavan ryöstöretkistä ja kostoretkistä, mutta niiden merkitystä hän ei ymmärtänyt. Hiljaisia olivat pirkkalaiskylässä varsinkin pitkät, talviset päivät, jolloin kaikki miehiset miehet olivat syksystä kevääseen poissa talvihiihdoillaan ja jolloin vaimot vain pankoilla vääntelivät värttinöitään ja puhteita pitkään nukuttiin. Margareeta tottui silloin olemaan paljon yksin, istumaan omiin, hiljaisiin mietteisiinsä vaipuneena jossakin syrjäisessä sopessa, josta hän kuin hämärän läpi vain näki toimivain riennot ja puuhat. Siellä hän vietti ikäänkuin omaa, erikoista elämäänsä seurustellen niiden uusien ystäviensä kanssa, joihin pappi hänet oli tutustuttanut, joista hän unelmissaan ja mietteissään loi kuvat ja muodot ja joita hän puhutteli kuin omaisiaan. Sitenpä hän usein uneksi painavansa päänsä jumalanäidin pehmeään helmaan ja oli tuntevinaan, kuinka tämä hänen hiuksiaan hiveli. Mutta toisinaan hänet valtasi omituinen pakko kuulla muiltakin enemmän näistä ystävistään, ja silloin hän hiihti lahden yli pappilaan, jossa pappi hänen kysymyksiinsä vastasi ja häntä neuvoi ja opasti.
Tätä omaa erikoiselämäänsä hän jatkoi kesäisinkin paimenessa kulkiessaan ja lempiahoilla levätessään. Ja vielä sittenkin, kun hänet paimenen toimesta siirrettiin muihin kotoisiin töihin – koska hän toisinaan liiaksi unohti sarvipäänsä – oli kuin joku olisi houkutellut häntä sinne yksinäiselle aholle, ja sinne hän aina piiloon juoksi, kohta kun töiltään jouti, ja usein hän siellä viipyi iltaan myöhäiseen. Ihmiset hymähtelivät näille hänen yksinäisille retkilleen, mutta antoivat hänen vapaasti lymyillä: tuolla orpotytöllä oli nyt kerran oma luontonsa ja omat haaveensa; liian ujo hän näytti olevan muitten ikäistensä kanssa pelehtimään, siksi olkoon yksin.
Harvoin häntä toisten lasten leikeissä nähtiinkään. Toisinaan hän kyllä kuin kadehtien pysähtyi nurkan taa katsomaan, kun nämä äänekkäinä ilkamoivat ja iloisina juoksivat tanhualla tai jokiahteella, ja hänen teki mielensä silloin mukaan, teki niin, että silmä sameni ja hentoinen jalka vapisi. Mutta hän ei mennyt, tuntui kuin jokin olisi häntä pidättänyt, ja hän hiipi huoaten yksinäisyyteensä. Väliin vain kun Osmo, hänen tutuin kasvinkumppalinsa, juoksunsa lomasta tuli rajuna tempaisemaan hänet leikkiin, hän antautui täydellä innolla siihen, oli hilpeä ja vallaton ja ketterin koko joukosta, – törmä helähti hänen iloista nauruaan, kun hän valtoimenaan kentällä kisaili. Ja hänen silmässään oli säteilevä kiilto, – hänen poskillaan paloi puna ja hänen mielessään pulppusi riemu. Ja ihmetellen, melkein kateellisina, toiset tytöt virkkoivat:
– Kas lappalaiskakaraa, kun elpyy ja vertyy!
– Mihin unohtui nyt risti ja rukousnauha?
Siitä Margareeta kävi kohta araksi ja rupesi hiipimään pois. Mutta sattui silloin väliin, kun he venevalkamassa karkeloivat, että Osmo viskasi hänet veneeseen ja työnsi veneen virtaan, itse perään istahtaen, ja viiletti koskea alas. Silloin vasta huimaava ilo oikein täytti tytön mielen; hän katseli veden kuohuja ja laskijan varmaa kättä, eikä hän ensinkään pelännyt, vaan turvalliselta tuntui ja autuaalta.
Mutta tytöt rannalla hokivat:
– Kas lappalaiskakaraa, kun liehakoi!
– Jo unohtui pyhä neitsyt mielestä, kun Osmo vähän pääsi kierittelemään.
– Mihinkäpä se pääsee luonnostaan hänkään!
Mutta kun he taas maihin pääsivät, juoksi tuo pistopuheiden haavoittama tyttö törmälle kuin vainoajaa pakoon, juoksi piennarta myöten metsän rintaan, juoksi metsäpolkua kauas salolle, ja sydäntä ahdisti ja itkua teki kurkku. Siellä hän heittäysi sammaleiselle mättäälle ja itki kuin suurta ilkityötä katuen. Mutta vasta kun hän oli vielä kauemmas juossut korpimaalle ja kankaalla kyynelensä kuiviin itkenyt, rauha palasi hänen mieleensä ja hänestä rupesi tuntumaan kodikkaalta entisten ystäväinsä, mielensä hiljaisten mietteiden, seurassa.
Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän yksinäisyyttä haki ja sitä paremmin hän suljetuissa tuumissaan viihtyi. Yhä harvemmin hän seurusteli muitten kanssa, Osmokin oli jo ruvennut miesten mukana talviretkillä kulkemaan. Ja hänestä tuntui, että hän pääsi yhä lähemmäs niitä henkiä, joista pappi oli hänelle niin kauniisti puhunut ja joista hän itselleen oli kuvat muodostanut. Hänelle oli tullut tavaksi istua iltakausia kivellä korven tiheimmän kuusikon liepeessä ja katsella latvain välistä siintävää taivasta ja kuunnella kuiskivaa huminaa, tuulen oksia heiluttaessa.
Tämä korpi oli hänelle jo tuttu koti, ja noita latvain kuiskeita hän kuunteli kuin kotoisia tarinoita. Niistä soi ikäänkuin sanoja ja säveliä, väliin kuin juhlallisia saarnoja ja messuja, väliin taas tuttavallista supatusta. Ja vaikka hän ei noita kuiskeita osannutkaan selittää eikä tulkita, nautti hän niitä kuunnellessaan, sillä niissä oli hänestä ystävällisyyttä ja lempeyttä, kehoitusta ja rohkaisua. Niillä tuntui noilla äänillä olevan jokin erityinen tarkoitus, ja siksi hän koetti niitä yhä hartaammin ymmärtää; joka päivä hän niitä olikin yhä selvemmin ymmärtävinään, ne kävivät yhä vakuuttavammiksi, yhä tuttavallisemmiksi, yhä viettelevämmiksi. Pyhä neitsyt hänelle noin kehtolaulun tapaan kuiskii, siitä hän oli varma...
– Mutta mitä, oi mitä tahdot, pyhä äiti, minulle sanoa – niin hän aina huolestuneena huokaili, – milloin opetat minut selvästi puheesi ja tahtosi oivaltamaan? Ja suru mielessään hän yön lähetessä käveli yksinäisestä pyhätöstään, tuota kysymystään hän kotiin kulkiessaan aprikoi ja sitä hänen mielensä hautoi, kun hän aittaansa hiivittyään nukahti vuoteelleen.
Mutta hänen mielensä ei masentunut. Hän oli varma, että hän kerran oli vielä tuon huminapuheen ymmärtävä, ja se hänen uskoaan vahvisti. Noista kuulemistaan hän ei voinut kenellekään kertoa, ei kukaan olisi häntä käsittänyt, kotiväki olisi vielä entistä enemmän pilkannut lappalaistyttöä, jolla oli omat, kummalliset kuulonsakin. Kirkkoherralle hän joskus oli ruvennut kertomaan noista retkistään, mutta tämä oli käskenyt hänen vain rukoilla ja tehdä työtä ja säännöllisesti paastota. Ja siksi hänen täytyi yksin haaveitaan hautoa, siksi hänen oli salattava toiveensa ja aavistuksensa ja kätkettävä poveensa mielensä laineiset huolet, itsekseen hiljaa sydämessään koetettava niitä selventää ja odotettava ratkaisun hetkeä.
Ja vuosia kului. Tyttö kasvoi immeksi, kauniiksi, korkeakasvuiseksi immeksi, jota pirkkalaisnuorukaiset mielihyvin katselivat, mutta joka ei heidän helliin silmäyksiinsä vastannut, paeten arkana imarteluja ja hyväilyjä. Ja pirkkalaispojat virkkoivat toisilleen:
– Hän on korea tyttö, mutta vähän löylynlyömä!
– Ja se on vahinko, siitä saisi muuten hyvän emännän.
Mutta Osmo nyökäytti veitikkamaisesti päätään, virkkaen:
– Malttakaahan pojat, vielä se siitä kesyttyy, kunhan hänen aikansa on tullut!
Mutta tyttö ei kesyttynyt, yhä aremmaksi kävi. Eräänä suvisena sunnuntaina hän oli ollut kirkossa ja toisten sieltä jo lähdettyä yksin vielä jäänyt polvilleen makaamaan jumalanäidin kuvan eteen. Kun hän sieltä vihdoin yksin palasi, oli kylän väki tapansa mukaan kerääntynyt jokiahteelle kisailemaan ja pojat koettivat viittoa häntäkin sinne mukaansa; tuokioksi hän jo pysähtyikin katselemaan, kuinka hilpeältä näytti juhlapukuinen joukko ja kuinka ylpeästi uusi vaskivyö kimalteli erään rotevan nuorukaisen uumilla. Mutta samassa hän hytkähti, jatkoi kiireesti matkaansa ometan taitse ja kesannon poikki metsänrintaan, josta hän omaa polkuaan kiirehti tutulle aholleen. Hänen mielensä oli tavallistakin raskaampi tänään, ja hervotonna hän viskausi mättäälle, ja nukahti heti siihen päivänpaisteiselle sammalelle. Unissaan oli hän odottavinaan neitsyt Maarian soutavan hänen luokseen lahden takaa; sieltä soutikin vene, mutta pyhää neitsyttä siinä ei ollut, siinä oli nuorukainen, uumillaan Osmon uusi vaskivyö ja tuohipää puukko...
Hän heräsi, säikähti omia syntisiä mielikuviaan, jotka estivät häntä kyllin hartaasti kiinnittämästä mieltään sen suuren arvoituksen selvittämiseen, johon hän tunsi elämänsä kaihotun salaisuuden kätkeytyvän. Mutta samassa hän tunsi lohdutustakin ja iloa. Hän kuuli näet taas korpikuusten tuttavallisesti humisevan ja nuo kuiskeet tuntuivat tänään niin omituisen selvä-äänisiltä, että hän melkein saattoi niistä erottaa äänteitä ja sanoja ja rohkaisevia kehoituksia. Hän tunsi varmasti hyvien henkien liitelevän ympärillään, mutta niiden tarkoitusta, niiden käskyjä hän ei vieläkään voinut oivaltaa. Ja taas tuska valtasi hänen mielensä, hän koetti pinnistää kaikki aistinsa, jännittää koko henkensä herkkyyden ymmärtääkseen noita outoja sanoja; hän väänteli ristityitä käsiään, hän lankesi polvilleen ja kätki päänsä sammaliin ja rukoili, hän kohotti kyyneleiset kasvonsa taivasta kohden ja rukoili, rukoili hartaasti:
– Pyhä neitsyt, kallis jumalanäiti, mitä, oi mitä tahdot minulle sanoa? Minä tunnen sinut luonani, oi, minä ymmärrän kyllä, että sinulla on minulle annettavana käsky, viesti tai nuhde, mutta minä en tahtoasi tajua. Pyhä neitsyt, auta minua, minä olen niin tyhmä, niin oppimaton, niin syntinen; mutta jos minulle luottamuksesi aiot antaa, avaa kuurot korvani... Kuiskaa selvemmin, kuiskaa kuultavasti...
Hän rukoili kauan, kyynelet valuivat verestävistä silmistä ja poskilla paloi tuskan ja kiihkon puna. Hän rukoili niin hartaasti, että hänen voimansa herpautuivat, polvensa väsyivät ja käsivartensa vaipuivat alas. Ja taas hän silmilleen laskeutui sammaleiselle kalliolle, maaten siinä kuin horroksissaan. Mutta korpikuuset tyynesti humisivat.
Niin kului hetki.
Mutta latvat heilahtivat, humina kiihtyi ja selvemmin soi korpikuusten ääni. Silmillään makaava tyttö luki siitä jo yhtäjaksoiset, tajuttavat, lempeät sanat:
– Kotiisi, Margareeta, kotiisi! Siellä kuulet käskyni, tajuat tahtoni. Kotiisi, Margareeta, kotiisi!
Yöksi oli vaihtumassa kesäinen ilta, korkeimpia latvoja vain kultasi päivä ja painui pian niidenkin taa. Varjot kankaalla kävivät tummiksi, metsä musteni ja sekeinen taivas oli kelmeä. Silloin nousi neitonen sammaleiselta kalliolta, nousi kirkastetuin, kiitollisin kasvoin, mieli vahvistuneena ja varmana ja sydämessä tyyneys ja onni. Ja kiireisin askelin hän lähti kävelemään salolta kylää kohden. Tuttu oli polku, pimeässäkään hänen jalkansa ei horjahtanut, ja juosten hän paransi vauhtiaan, kuta lähemmäs kylää hän joutui. Sillä olihan hän menossa aukaisemaan elämänsä arvoitusta.
Jo kumottivat vainiot aukenevassa metsässä ja etäämmältä siinsi joen kuultava pinta. Mutta tyttö pysähtyi, kääntyi, katsoi ympärilleen, katsoi, oliko hän kulkenut harhaan...
Sillä mikä oli tuo paikka? Hän ei nähnyt taloa jokiahteella, ei riihtä pellon kupeella, ei omettaa, ei saunaa törmän rinteellä. Mutta paksu savu tuprahti häntä vastaan, ja kun sen tuuli viskasi syrjään, näkyi sillä paikalla, missä talo oli ollut, laaja, hehkuva hiillos, josta tuuli aina toisinaan leimahutti liekin korkealle ilmaan hiiltyneiden hirsien lomitse. Arastellen tyttö astui lähemmäs. Mustana törrötti kiuas, talo oli palanut poroksi, porona olivat kaikki ulkohuoneetkin. Ja siltä näytti kuin olisivat kaikki asukkaatkin samaan nuotioon palaneet, sillä elävän ääntä ei kuulunut mistään, kaikki oli autiota ja kuollutta.
Pelästyneenä, horjuvin askelin Margareeta lähti kiertämään talon raunioita. Jokipuolella, hiiltyneiden kekäleiden välissä, hän näki talon ruotiukon kuolleena makaavan, kyljessä ammottava haava; ja hiiltyneestä lihasta lähti katkera käry... Kauhistuneena Margareeta pakeni rantaan. Veneet olivat poissa teloilta, vesirajassa makasi hieho, jolla oli keihään haava lapaluiden välissä, ja se latki raukeana vettä, katsellen rukoilevin silmin yksinäistä kulkijaa...
Missä muu karja, missä koirat, missä ihmiset kaikki? Tapetutko, poltetutko nekin, vai ovatko paenneet naapuritaloihin? Hän katseli pitkin ahdetta ylöspäin: talojen paikoilta näkyi yöpimeässä leimahtavan sammuvia rovioita ja punaisilta hehkuvia hiilloksia, ja säkeniä tupsahti aina toisinaan sakea rypäle syyskesän tummennutta yötaivasta kohden. Mutta luonnossa oli kaikki äänetöntä ja kuollutta; ainoastaan kaukaa kylänpäästä kuului väliin jokin koira pitkään, surumielisesti ja haikeasti ulvahtelevan.
Hätä valtasi orpotytön mielen, sanomaton tuska ja hätä.
– Sitäkö varten, – niin kuiskasi hän autiolla törmällä, – sitäkö varten käskit, jumalanäiti, minun kiirehtiä kotiini, että näkisin kaiken tämän hävityksen kauheuden, kuolon kamalan kuvan, että yksin jäisin yöksi seisomaan tähän raunioiden ja raatojen keskelle, yksin poltettuun ja autioon kylään! Sitäkö varten, että jo toisen kerran tuntisin itseni aivan orvoksi ja yksinäiseksi autiossa maailmassa.
Ja hän mietti, että kenties jumalanäiti ei ollutkaan hänelle korpikuusesta kuiskannut, ehkä ne olivat samat pahat manalan vallat, jotka tämän hävityksen olivat toimeenpanneet ja ilkkuneet hänen herkkyydelleen. Margareeta vapisi, sillä hän epäili, hän pelkäsi ja hän kaipasi lohdutusta. Hän olisi tahtonut rukoilla, mutta hän ei voinut koota ajatuksiaan siinä savuavain raunioiden keskessä. Ja hän lähti juoksemaan, juoksemaan pakoon; juostessaan hänelle tuli mieleen, että hänen oli paettava kirkkoon, ja siksi hän lähti yöpimeässä kiertämään lahden pohjan kautta vastaiselle rannalle. Pyhässä huoneessa tahtoi hän kysyä jumalanäidin neuvoa, tiedustella hänen tahtoaan, hurskaalle opetusisälleen hän tahtoi kertoa kaikki kuulonsa ja huolensa ja saada lohdutusta ja suojaa.
Läähättäen hän läheni vihdoin kirkonmäkeä, jonka rinteellä pappila sijaitsi. Mutta hän ei löytänyt pappilaa – se oli poissa, poltettu sekin. Ja kun hän nousi mäelle, ei kumottanut enää kirkkokaan kelmeää taivasta vastaan, vaan savuavia, kylmeneviä raunioita hän senkin paikalta löysi. Kaikki tuhoava hävitys oli poroksi polttanut pyhät huoneetkin, ja äänetöntä oli niidenkin ympärystä. Eikä elävää näkynyt missään, ei asukkaita eikä hävittäjiä. Kuka hävittäjä oli ollut ja minne hän oli mennyt, sitä ei Margareeta tiennyt: oliko se ollut vanha verivihollinen karjalainen vai kiskomisista kiusaantunut lappalainen, – jälkensä se oli jättänyt, itse poistunut autiosta kylästä.
Uupumus ja mielenahdistus raukaisivat yksinäisen, hentoisen immen, ja hän vaipui hervotonna istumaan raunioiksi ja kekäleiksi suistuneen kirkon kiviselle portaalle, kätkien kasvonsa kämmeniinsä. Ei hän tiennyt, minne hänen oli mentävä ja mitä tehtävä; jumalanäidin tarkoitusta hän ei vieläkään tajunnut, ja turhaan hän rukoillakin koetti.
Mutta siinä maatessaan – valvovanako vai nukkuvana, sitä hän ei tiennyt – hänestä näytti äkkiä lepikon rinne rannasta valkenevan ja aukenevan, ja sieltä astui valkopukuinen, lempeäkasvoinen nainen verkalleen ja kuulumattomin askelin hänen luokseen, pysähtyi hiillostuvalle rauniolle ja sieltä hänelle siunaten kättään ojensi. Ja hän kuuli äänen, tuon saman, metsän huminasta tutun, lempeän äänen, joka hänelle puhui:
– Nouse, Margareeta, lähde kävelemään, taival on edessäsi pitkä. Nouse, Margareeta, ja lähde!
Ja kiviportaalla makaava neitonen tajusi, että hänen oli lähdettävä taipaleelle. Mutta nöyrästi hän kysyi:
– Pyhä neitsyt, mihin tahdot minua käyttää?
– Sinut olen syntymästäsi valmistanut suureen tehtävään, jonka aikoinaan sinulle ilmoitan, vastasi henki ja kohotti käsivartensa pystyyn. – Mutta nyt sinun on lähdettävä tuohon kutsumukseesi valmistautumaan. Nouse, Margareeta, sinulla ei ole täällä sukua, ei vanhempia, ei ketään, joka sinua maailmaan sitoo, kaikista sinut olen erottanut, sillä sinun elämäsi on yksinomaan minun palvelukseeni pyhitettävä. Mutta muista: yksinomaan minun, ei saa olla mitään maallisia siteitä, ajatuksiasi ja tunteitasi ei saa kiinnittää mikään muu kuin tehtäväsi, jos tahdot olla arvokas ase siihen korkeaan kutsumukseen, johon sinut olen valinnut. Sen kun muistat, minä suojanasi pysyn. Siis nouse, Margareeta, ja lähde!
Margareeta notkisti nöyrästi päänsä. Mutta kun hän sen siitä nosti ja silmänsä avasi, hän ei nähnyt rannasta päin muuta kuin sarastavan päivän ensimmäisten, kelmeäin säteiden leikkivän lepikon latvoissa öisten usvain keskellä. Hän karahti pystyyn, hän hieroi silmiään, mutta ei nähnyt muuta. Koillinen ruskotti helakkana, ja jo ehtivät nousevan auringon ensi säteet hänen luokseen kiviportaalle ja tuntuivat ikäänkuin viittovan häntä rannalle päin. Ja verkalleen hän lähti sinne kävelemään lepikon halki, josta hän äsken oli nähnyt valkoisen naisen nousevan.
Joella oli vielä sumua, sen peitossa olivat vastapäiset rannat, ja yökylmä puistatti neitosta. Mutta hän astui edelleen, polku vei rantaan, ja polun päässä oli lehväin lomassa vene, airot valmiina soudettaviksi. Ja hän rupesi rivakasti soutamaan keskelle sumua, tietämättä minne kääntyisi; mutta vene kulki varmasti määrättyyn suuntaan, poikki läntisen jokihaaran. Hänen kotvan soudettuaan oli ranta vastassa, ja siitä johti taas polku ylös törmälle, ja sitä myöten hän lähti astumaan. Mutta törmälle päästyään hän loi vielä katseen sumuiselle joelle. Aamutuulen hengähdys puhdisti juuri silloin usvan pois Suensaaren rannalta, ja hän näki vielä kerran päivänpaisteisina nuo tutut lehdot ja valkamapaikat, ja tuokion tuntui siltä kuin jokin kaipauksen välähdys olisi lennähtänyt läpi hänen rauhaa täynnä olevan sydämensä...
Mutta se tunne karkasi samassa, ja hän lähti jatkamaan matkaansa, aloittamaan pitkää taivaltaan. Yksin hän käveli, yksin ilman evästä, ilman matkalaukkua, käveli outoa päämäärää kohti, ainoana viittanaan jumalanäidin selvä käsky, jota hän tahtoi totella.
IV.
Palaneessa pirkkalaiskylässä ei kadonnutta lappalaistyttöä kukaan muistanut kaivata. Kun vainolaisten käsistä pakoon päässeet asukkaat hävityksen jälkeen varoskellen palasivat piilopaikoistaan metsistä ja meren saarista poltettuun kylään, oli joka talossa niin monta vainajaa tai vangiksi vietyä surtavaa, ettei orpotytön katoamiseen keneltäkään riittänyt ajatustakaan, ja kun hänestä myöhemmin tuli puhe, päätettiin karjalaisten vieneen hänet saaliinaan. Pirkkalaisten oli ruvettava puuhaamaan uusia pirttejä vanhojen raunioille, uutta karjaa ja uusia kalastusneuvoja ja ennen kaikkea uutta kostoretkeä vainolaisten kyliin, Vienan rannoille.
Mutta Margareeta, totellen jumalanäidin käskyä, joka hänen mieltänsä rohkaisi, käveli yksin tuntematonta taivalta, tietämättä minne hänen polkunsa johti ja missä hän matkansa päämäärän löytäisi. Eikä hän aamulla taipaleelle lähtiessään koskaan tiennyt, mihin hän illalla yöpyisi, eikä mistä hän päivällisensä saisi, mutta se ei häntä huolettanut, rohkeasti ja väsymättä hän käveli eteenpäin. Olihan pyhä neitsyt luvannut häntä suojella, ja siihen hän turvallisesti luotti.
Outoja olivat maat. Synkkien metsien läpi oli hänen käveltävä, laajojen kankaiden, aavojen suomaiden; usein oli edessä leveitä jokiakin tai puroja tai virtoja. Mutta jylhimmässäkin metsässä varma polku johti häntä eteenpäin; kun pohjaton suo tuli vastaan, oli sen reunassa aina häntä varten varattuna sukset, ja pilkat viittasivat matkan suunnan. Ja jokien rannoilta löytyi vene pajukon lomasta ja purojen yli oli portaaksi kaatunut honka. Kun sadekuuro nousi, oli polun partaalla aina jokin leveäoksainen kuusi, jonka alla kuivana säilyi, ja kun helteessä janotti, löytyi laakson notkosta varmasti kirkassilmäinen lähde, ja, lipin hän itse kiskoi koivun kyljestä.
Yöksi hän tavallisesti ehti asutuille seuduille, sai yösijaa, sai ruokaa, ja evääksikin hän sai aamulla lähtiessään usein kyrsän tai kapahauen. Outoa oli tuo kansa, sen kieli muuttui vähitellen aivan vieraaksi, eikä hän osannut ihmisille tarpeitaan ilmoittaa. Mutta silti hänet ihmiset hyvästi ymmärsivät, olivat avuliaita ja anteliaita, hoitivat häntä kuin odotettua vierasta. Väliin hän kyläpaikoilla lepäsi päivän tai pari, mutta enempää hän ei malttanut, sillä hän ikävöi tuntemattomaan matkanpäähän. Usein hän kumminkin yöpyi taipaleellekin, mutta kuiva oli siinä kangas hänen maatakseen ja sammaleinen vuode oli pehmyt. Ja jos eväs loppui kesken autiolla aholla, oli hän varma, että löytäisi ahon alta notkosta mehevän marjikon, josta hän levätessään sai kyllältään syödä. Ja hän oivalsi, että Jumala hänen matkaansa opasti ja auttoi.
Mutta toisinaan, kun viikkoja kului ja matkaa yhä jatkui, valtasi sittenkin epäilys hänen mielensä, ja toivottomana hän istui silloin tiepuoleen ja taipaleensa autiutta aprikoi. Ja synkältä näytti silloin maailma ja peloittavalta syksyinen luonto. Niin istui hän kerrankin vesiperäisen ojan partaalla lepuutellen ajettuneita jalkojaan, joita suojaamasta hänen torniolaiset lapikkaansa jo aikoja sitten olivat kuluneet puhki, vaikka niitä nyt juuri olisi tarvittu, kun syksy kävi kolakaksi ja maa oli routainen ja kylmä. Hän katseli jalkojaan, jotka olivat haavoissa, ja hänen ruumiinsa värisi vilusta, eikä hän tiennyt, miten hän siitä matkaansa jatkaisi. Mutta siinä istuessaan hän näki jäljessään astuvan harmaapartaisen vanhuksen, joka aivan kutsumatta asettui hänen viereensä lepäämään ja häntä ystävällisesti puhutteli sillä uudella kielellä, jota hän jo muutamia sanoja oli oppinut. Ukko häntä neuvoi pesemään jalkansa ojan raikkaassa vedessä ja antoi hänelle koivunmahlasta valmistamaansa voidetta, millä voidella sierottumia ja haavoja. Ja siinä levätessä hän paikkasi Margareetan lapikkaatkin, vaikka tytöllä ei ollut hänelle mitään palkkioksi antaa, ystävällisesti vain hymyili, kun tyttö häntä nöyrästi kiitteli. – Sinulla on taival pitkä ja tehtävää on paljon, virkkoi hän, – minun matkani on pian lopussa, siksi sinua kernaasti autan.
Ja kun tyttö selitti, ettei hän itsekään tiennyt, kuinka pitkä taival hänellä vielä oli, vastasi vanhus vain:
– Matkasi on pitkä ja tie kivinen ja routainen, mutta kun huolen pidät, ettet tieltä eksy, kyllä päämääräsi löydät.
Yhdessä he siitä sitten matkaa jatkoivat, kunnes saapuivat tiheään asutuille paikoille, missä talo oli talon vieressä ja ihmisiä kuhisi kuin muurahaiskeossa.
Se oli kaupunki, niin Margareetalle kerrottiin, jossa ihmiset asuivat yhdessä ahtaalla alalla saartavain muurien sisässä. Mutta noilla ihmisillä näytti kaikilla täällä olevan niin kiire, ja niin kylminä ja katsettakaan matkamieheen luomatta he huristivat ohi, että hänestä tuntui täällä paljon turvattomammalta ja yksinäisemmältä kuin pitkillä taipaleillaan autioilla ahoilla. Nuo kaupunkilaiset olivat niin kalpeita kasvoiltaan ja hentoisia ja verettömiä, ja niin hienoissa vaatteissa he kulkivat, että Margareeta, häveten karkeaa, rikkinäistä mekkoaan, lyyhisiihe erääseen muurin onkaloon piiloon, suruissaan miettimään, että tännekö jumalanäiti hänet olikin lähettänyt. Ja ilta hämärsi ja yö läheni – syksyinen, sateinen yö, eikä hän tiennyt, mistä lähteä majapaikkaa etsimään, vaikka talo oli talon vieressä. Ja hänen siinä lymyillessään hänen luokseen tuli miehiä, joilla oli leveät vyöt ja miekat vöissä ja käsissään keihäät, häneltä kysymään, mikä hän oli ja mistä ja minne hän oli matkalla. Ja kun hän ei tätä voinut selittää, he hänelle uhaten sanoivat, että kaupungissa ei saa oleskella, jos ei ole jotakin tointa, jos ei kuulu johonkin luvalliseen ammattiin tai johonkin kaupungin porvarilliseen talokuntaan. Hätä tuli tytölle, kun he hänelle näitä ankarasti puhuivat ja vaativat häntä tekemään tiliä retkistään. Toinen vartiosotamiehistä yritti jo hänen käsivarteensa tarttumaan, hänet torniin viedäkseen.
Mutta silloin tuli vartiomiesten luo toisen vaimo, tuoden miehille iltajuomaksi kipollisen kuumaa olutta ja sarkaisen mekon sateen varalta, ja tämä nainen pysähtyi siihen miesten juodessa hetkeksi katsomaan hätääntynyttä, yksinäistä tyttöä, jota näin ankarasti tutkittiin, ja hänen kävi tyttöparkaa sääli.
– Mihin te tuota maalaistyllykkää olette viemässä? hän kysyi miehiltä.
– Mihin! Emmehän voi häntä tähän muurinsoppeen jättää yöksi, se ei ole kaupungin laissa sallittu, ja tällä naisella ei ole täällä ammattia eikä majapaikkaa...
– Eikä mitään varoja kaupungin kievariinkaan mennäkseen, lisäsi toinen.
Mutta nainen suutahti:
– Ja siksi te hänet torniin viette! Hän on taas yksi niitä maalaisraukkoja, jotka tänne kaupunkiin erehtyvät, tuntematta teidän lakejanne. – Ja Margareetan puoleen kääntyen hän kysyi: – Eikö sinulla ole ketään tuttavaa koko kaupungissa?
Margareeta pudisti päätään, hän ei osannut vielä niin paljon kieltä, että oikein olisi voinut asemansa selittää. Mutta tuo ystävällinen eukko tarttui hänen käteensä:
– Tule sitten minun majaani, saat siellä yösijan, ja saat hoitaa lapsiani ruoastasi...
Margareeta vietti sitten syksyn ja sydäntalven vartiosotamiehen matalassa majassa, ansaiten työllään ruokansa ja uudet kengät ja uuden sarkaisen mekon, joka häntä talvikylmältä paremmin suojasi. Mutta alituinen levottomuus hänen mieltään vaivasi, ja sisällinen ääni hänessä myötään hoki, että hänen oli taas lähdettävä matkalle. Sillä hän tunsi, että tänne jumalanäiti ei ollut tahtonut häntä pysäyttää, tämä ei ollut vielä hänen kutsumuksensa paikka. Ja kun talvenselän katkettua päivä taas rupesi lämpöisemmin paistamaan ja illat kävivät pitemmiksi, kasvoi hänessä tuo matkainto voittamattomaksi haluksi, ja hän ilmoitti emännälleen, että hänen taas oli lähdettävä taivaltaan jatkamaan. Eukko pudisteli päätään, kun ei Margareeta tiennyt selittää, minne hän kulki ja miksi, mutta antoi hänen silti mennä, sillä eihän häntä voinut pidättää. Hän saattoi tytön kaupungin portille ja toivotti siunausta hänen retkelleen.
Taas oli Margareeta taipaleella, taas jatkui vaellusta aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, eikä hän mielestään sittenkään saanut kyllin pitkiä päivämatkoja tehdyksi. Mutta ilomielellä hän vaelsi. Kevät oli taas tullut, kiuru kuului jo laulavan korkealla selkeässä ilmassa, hilpeästi porisivat puroset polun varrella ja suloista oli lepäillä päivänpaisteessa pälvipaikoilla suvisilla rinteillä.
Niin hän eräänä iltana päivän punertavana laskiessa saapui suuren, umpinaisen kivirakennuksen luo, joka sijaitsi korkealla järven törmällä. Muuri kiersi rakennuksen, vankkatekoinen portti oli suljettu, elävän liikettä ei näkynyt missään. Margareeta aikoi kulkea ohi, kauempana järven rannalla oleviin talonpoikaistaloihin yöksi päästäkseen, mutta häntä raukaisi nyt niin omituisesti, hänen täytyi pakostakin istahtaa portinviereiselle kivelle levähtämään. Ja päivä meni mailleen, eikä hän jaksanut nousta kylään kävelläkseen.
Siinä istuessaan hän kuuli silloin muurien sisäpuolelta ihmeellisen kaunista laulua, jonka sävelet kuin ennen korpikuusten humina hänen sydäntään väräyttelivät, ja hänet valtasi vastustamaton halu päästä sisälle lähemmältä tuota laulua kuullakseen. Hän nousi, läheni porttia ja kosketteli arasti sen pielessä olevaa liipasinta. Ja kohta, kuin taikavoimalla, raudoitettu petäjä aukeni ja ystävällinen naisääni kuului kutsuvan häntä sisälle.
– Ole tervetullut, sinä pitkämatkainen vaeltaja, astu rohkeasti luostarimme rauhaisiin suojiin, sinua on odotettu täällä. Tule seuraamme, pyhän neitsyen valikoitu!
Paljon oli Margareeta matkoillaan saanut tuntea ja kokea korkeimman suurta suojelusta ja armoa, mutta nyt hän tunsi sen armon aivan ylenpalttisesti itseään ympäröivän. Häntä, köyhää, oppimatonta lappalaistyttöä, joka mielestään oli aivan arvoton ja ansioton jumalallista luottamusta nauttimaan, häntä oli suuressa luostarissa jo ennen hänen tuloaan odotettu, ja häntä tervehdittiin siellä kuin ylhäistä lähettilästä, – sitä ei Margareeta voinut ymmärtää, ja nöyränä ja lapsellisena hän lankesi polvilleen ja kiitti hartaasti jumalanäitiä kaikesta hänen ohjauksestaan. Sillä nyt hän oivalsi, että tänne luostariin oli jumalanäiti juuri tahtonut hänet kuljettaa, tänne hartaudentöitä harjoittamaan ja valmistautumaan siihen korkeaan tehtävään, jota hän vielä ei tuntenut. Ei hän tiennyt, mikä se paikka oli, johon hän oli saapunut, eikä mitä hänen siellä tuli tehdä, mutta hän ei udellut, ei tiedustellut, nöyränä vain astui taluttajansa rinnalla suureen huoneeseen, jossa valo häikäisi hänen silmänsä. Hän näki edessään tuon kauniin, hurskaannäköisen naisen, joka häntä oli tervehtinyt, väljään, valkoiseen vaippaan puettuna ja päässä laaja huntu, joka hänen kasvonsa puoliksi peitti. Tämä häntä yhä kädestä talutti yli siloisen kivisillan ja asetti istumaan jakkaralle suuren pöydän kupeelle, jossa paloi vahakynttilöitä ja jonka yläpuolella seinällä oli kaunis ristiinnaulitun kuva. Ja hänen ympärilleen kokoontui vielä suuri joukko samanlaisia vaippoihin puettuja naisia, nuorempia ja vanhempia, jotka kaikki tervehtivät häntä tuttavallisesti ja hänen otsaansa suutelivat. Mutta tuo ensimmäinen heistä virkkoi vielä:
– Ole tervetullut piiriimme, tässä näet sisaresi ympärilläsi, tässä on kotosi oleva, pyhän Birgitan suojeluksessa. Mikä on nimesi, lapseni?
– Margareeta.
– Jumalanäiti on sinut perille ohjannut, Margareeta. Sisaret, antakaa hoitoa nuorimmallemme, ja johdattakaa hänet sitten messuun jumalanäitiä kiittämään ja saapukaa sinne itsekin rukoilemaan uuden kasvattinne puolesta.
Margareetalta riisuttiin pois rääsyiset, likaiset matkamekkonsa ja hänen päälleen puettiin puhtaat, valkoiset vaatteet ja väljä vaippa heitettiin hänen hartioilleen. Kirkossa, johon hänet sitten vietiin, heijasti valo korkeista kynttilöistä kullattuihin pyhäinkuviin ja kirjailtuihin alttarikankaisiin, ja vienona soi siellä tuo sama harras, sointuva sävel, joka hänet tänne luostariin oli opastanut. Ja Margareetasta tuntui, että hän jo oli joutunut niihin ihaniin taivaisiin maihin, joista hänelle pappi oli kertonut, eikä hän voinut muuta – siinä polvillaan alttarin edessä maatessaan – kuin yksinkertaisesti kiittää jumalanäitiä, että tämä oli hänen retkensä ohjannut niin kauniiseen päähän ja hänelle niin suuren armon antanut.
Vielä soivat iltamessun sävelet Vadstenan kirkosta, kun uusi tulokas sieltä vietiin retkistään väsyneenä lepäämään pieneen puhtoiseen huoneeseen ja lämpöiselle, valkoiselle vuoteelle. Siinä makasi köyhä orpotyttö, tuntien sopusointua ja rauhaa sydämessään ja kuunnellen noita messun sulavia säveliä, joista hänelle tuntui soivan samoja ystävällisiä kuiskeita kuin ennen korpikuusen latvoista.
V.
Pyhän Birgitan perustaman Vadstenan luostarin kolmas abbedissa Ingegaard oli paaston aikana rukoillessaan ja pyhiä kirjoja tutkiessaan saanut varman tiedon, että hänellä oli luostariin odotettavissa köyhä, pitkämatkainen kerjäläistyttö, jonka jumalanäiti sinne lähetti omaan erityiseen palvelukseensa valmistautumaan ja jota sisarten oli luostarissa kasvatettava ja opetettava. Siksi Margareeta sinne vastaanotettiin kuin kaivattu sisar kotiinsa ja siksi häntä kohta ruvettiin luostarin elämään kasvattamaan ja harjoittamaan sen pyhään palvelukseen. Ja nöyrimpänä, hurskaimpana hurskasten joukossa hän antautui luostarin hiljaiseen hartauselämään koko sielullaan, koko palavalla innollaan. Sehän oli hänelle kuin uneksittua onnen aikaa. Saihan hän käyttää kaiken aikansa, päivänsä ja yönsä, seurusteluun jumalanäidin ja kaikkien pyhien miesten ja naisten kanssa ja yksinomaan vaipua sisälliseen mietiskelyyn. Hän oppi lukemaan ja luki kaikki pyhäin tarut ja marttyyrien historiat, hän oppi ulkoa pyhät kirjat ja legendat, ja rukoilemalla hän niitä ymmärtämään opetteli ja sieluunsa sulatteli.
Hurskas abbedissa häntä itse johti ja neuvoi ja pitkät puhteet hänen kanssaan valvoi hänen pienessä kopissaan ja puheli sielun ja autuuden asioista, vahvistaen hänen uskoaan ja luottamustaan kutsumukseensa. Ja pitkään Margareeta paastosi ja harjoitti laupeudentöitä, aina odotellen, mihin jumalanäiti häntä tahtoi käyttää.
Sitä kesti monta vuotta. Margareeta oli jo luostarissa käynyt läpi kaikki koetukset ja arvoasteet palvelevasta sisaresta nunnaan saakka. Hänet vihittiin juhlallisesti birgittiläisnunnaksi ja häntä pidettiin jo arvokkaimpana sisarten joukossa. Itse hän rupesi arvelemaan, että ehkä jumalanäiti olikin tahtonut häntä tätä luostarin rauhaisaa palvelusta varten valmistaa, ja muut sisaret jo kuiskailivat, että kenties joskus tapahtuisi se ihme, että halvasta lappalaistytöstä tulisi Vadstenan abbedissa, jossa toimessa muuten oli ollut vain ruhtinaallisia tai muuten valtakunnan ylhäisimpiä aatelisia rouvia ja neitosia.
Mutta hänessä itsessään vallitsi samalla levottomuus ja epävarmuuden tuska, ja kuta enemmän aika kului, sitä pitempään Margareeta rupesi paastoamaan ja sitä kauemmin hän yksinäisissä rukouksissaan viipyi. Hän anoi jumalanäidiltä selvyyttä, varmuutta kutsumuksestaan.
Näin rukoillen hän makasi eräänäkin kesäisenä yönä pyhän Birgitan kuvan edessä, luostarin perustajan, jonka paavi äsken oli pyhimykseksi julistanut. Sammuneen päivän himmeässä valossa hän katseli kauan, hartaasti ja rukoillen, tämän jalon naisen kauniita piirteitä, ja hän oli vähitellen noista kasvoista tuntevinaan samat lempeät juovat ja rauhaisat silmäykset, jotka hän niin selvästi muisti tuosta kesäisestä yöstä, jolloin hän Tornion poltetun kirkon portailla oli rukoillut. Ja hänestä ne elpyivät nuo kasvot, silmiin tuli elämän kiilto, ja taulun kalpea maali näytti muuttuvan lihaksi ja vereksi. Silloin hän rukoili yhä hartaammin, rukoili sydämensä koko hehkuvalla lämmöllä pyhää Birgittaa suomaan hänen mieleensä selvyyttä ja rauhaa.
Ja katso: kuvan huulet liikahtivat, ja kuin kaukaa kuului hiljainen ääni:
– Vaikeampaan työhön olet kutsuttu, Margareeta, kuin luostarissa Jumalaa palvelemaan. Muista sukuasi ja heimoasi. Minun maassani on vielä pakanoita, joille ei ole koskaan kirkon oppia saarnattu, ja sinä olet tämän kansan lapsi. Sinut, heikon naisen, pyhä neitsyt on valinnut aseekseen, sinun kauttasi käännyttääkseen lappalaiset pakanat suureen, yhteiseen kirkkoonsa, ja siihen toimeen hän on sinua lapsuudestasi valmistanut. Nouse, lähde laajentamaan hänen kunniaansa kansasi joukossa, palvelemaan häntä siellä. Mutta muista, häntä yksin, sydäntäsi et saa jakaa! Nouse, Margareeta ja lähde!
Vielä samana yönä Margareeta kolkutti hiljaa abbedissan ovelle, jonka tämä auliisti hänelle avasi.
– Äiti, minun täytyy lähteä, Jumala kutsuu minua.
– Lapseni, neitsyt Maaria on sinulle puhunut?
– Pyhän Birgitan kautta. Minun täytyy teidät jättää vielä tänä yönä.
– Ja minne hän sinut lähettää?
– Takaisin kansani keskuuteen.
Ja Margareeta kertoi, mitä luostarin suojeluspyhä oli hänelle käskenyt. Eikä abbedissa häntä ollenkaan vastustanut, sillä hän ymmärsi hänkin, että se oli Korkeimman tahto. Hän vain virkkoi:
– Oppiaikasi on kulunut, sinä olet tehtävääsi kypsä. Siunattu ole sinä, jolle jumalanäiti niin suuren toimen on uskonut; hän on sinulle voimankin antava. Mutta raskaan ehdon hän on sinun kestettäväksesi pannut! Tiedä, maailma on viettelystä täysi ja vihollinen vainoaa joka askelella, jopa itsessäsikin, – vaikea on ihmislapsen aina säilyttää sydämensä jakamattomana ja kiinnittää harrastuksensa yhäti yhtäälle. Oletko punninnut sitä?
– Äiti, minulla ei ole maailmassa mitään, joka sydämeni jakaisi, ei sukua, ei ystäviä, ei ketään, joka minua kiinnittäisi.
– Eikö ketään? Ehkä vain luulet niin. Punnitse tarkoin.
Hetkeksi Margareetan katse vaipui alas, mutta hän nosti sen taas puhtaana ja kirkkaana ja vastasi värähtämättömin äänin:
– Ei ketään, äiti.
– Uskosi on luja, siinä on väkevyytesi. Mene, lapseni, älä viivy, kun kutsumuksesi on selvä. Sinä olet oleva luostarimme kaunistus ja kunnia. Käy kirkkoon, vahvista sieluasi ja ole sitten matkalle valmis.
Kun Margareeta tuli kirkosta, abbedissa antoi hänelle muutamia suosituskirjeitä maalliselle esivallalle näytettäviksi ja erityisen suosituskirjeen Upsalan arkkipiispalle Henrikille, jota hän pyysi avustamaan tätä lappalaisten ensimmäistä lähetyssaarnaajaa hänen vaikeassa tehtävässään. Hän kertoi kirjeessään, kuinka pyhä neitsyt itse oli valinnut ja valmistanut Margareetan, heikon naisen, tähän lähetystoimeen ja hänelle usein ilmestyksissä puhunut, ja hän anoi piispalta tälle birgittalaissisarelle erityisen lupakirjan saarnata lappalaisille. Kaikki Vadstenan luostarin hurskaat sisaret saattoivat Margareetan luostarin portille, ja sen kirkosta kaikuivat kauniilta kesäiseen yöhön messun hartaat sävelet, kun hän loittoni yksinäiselle vaellukselleen.
VI.
Kesälinnut laulelivat tiepuolen lehtipuissa ja iloisesti lorisivat purot polun partaalla, jota Margareeta rohkein ja luottavin mielin yksin käveli. Hänen vaelluksensa ei ollut nyt enää, niinkuin luostariin tullessaan, vaistomaista eikä päämäärää tuntematonta, eikä hänen elämisensäkään ollut sattuman varassa. Kaikki aateliset ja papit kilpailivat toimittaessaan majaa ja ravintoa hurskaalle birgittiläisnunnalle, talonpojat soutivat hänet järvien yli ja satuloitsivat hevosensa hänelle ratsuksi. Niin hän saapui Upsalan vanhaan kuningaskaupunkiin ja kävi puhuttelemaan piispaa ja kirkon muita korkeita hengenmiehiä, kaniikkeja, dekaaneja ja prioreja. Heille hän kertoi aikeistaan ja kutsumuksestaan, kertoi jumalanäidin merkillisestä ohjauksesta ja antoi heille luettaviksi abbedissa Ingegaardin suosituskirjeet, pyytäen lupaa saada saarnata Lapin pakanoille ja opettaa näitä heimolaisiaan.
Hengenmiehet kuuntelivat hänen kertomuksiaan, mutta he pudistelivat päätään ja virkkoivat toisilleen:
– Nainenko käännyttäjäksi, saarnamieheksi, lappalaisten apostoliksi!
Ja he tutkivat hänen oppiaan ja tietojaan ja kyselivät hänen sukuaan ja elämätään. Margareeta teki heille kaikesta selkoa, teki ujosti ja usein hämilleen joutuen, sillä hän oli vielä kaino ja arka. Mutta pyynnössään hän pysyi hartaasti ja koetti taivuttaa noita ylhäisiä hengellisiä herroja uskomaan näkyihinsä ja kutsumukseensa.
Mutta nämä puistelivat päätään ja keskustelivat epäillen keskenään:
– Hän on nähnyt harhanäkyjä ja sairaita unikuvia, ei Jumala valitse hentoa naista apostolikseen. Eikä heikko nainen voi semmoista ehtoa pitää, jonka hän sanoo jumalanäidin määränneen. Me emme hänelle uskalla lupakirjaa antaa.
Kumminkin he jättivät Margareetan harmaittenveljesten priorin tarkemmin tutkittavaksi. Ja tämä häntä tutki ja pani koetukselle ja tuli samaan päätökseen.
– Mene kotiisi, tyttöseni, palvele jumalanäitiä hiljaisuudessa, hän sinulle antaa rauhan.
Ja lupakirjaa saamatta, saamatta kirkolta oikeutta saarnata kansalleen, Margareetan oli poistuttava Upsalasta. Mutta hänellä oli luja usko. Lehdossa Fyris-joen varrella kaupungin ulkopuolella hän lankesi polvilleen, anoen lähettäjältään neuvoa, mitä hänen tuli tehdä. Ja siitä noustessaan lähti hän varmasti tietä pitkin astumaan. Hänellä oli selvä käsky lähteä opettamaan lappalaisia, ja hänen täytyi saada esivallalta oikeus suorittaa tuo korkea käsky. Siksi hän lähti matkalle esittämään asiataan valtakunnan hallitsijalle, mahtavalle kuningattarelle Margareetalle, jota hän oli kuullut mainittavan hurskaaksi ja jumalaapelkääväksi rouvaksi. Tämä asusti nyt Nyköpingissä; pitkä sinne oli matka ja outo, mutta sitä hän ei ajatellut, sillä korkeimman tahto johti hänen vaellustaan.
Kuningatar Margareeta, tuo toimekas ja tarmokas rouva, joka miehen jäntevyydellä piteli lujasti käsissään niitä ohjaksia, joilla hän oli Kalmarin liiton kautta ruvennut johtamaan kolmea pohjoista valtakuntaa yksissä valjaissa, neuvotteli parast'aikaa vanhan drotsetin Haakon Joninpojan kanssa suurten aikeittensa käytännöllisestä toteuttamisesta. Hänelle silloin ilmoitettiin, että eräs lappalaisnainen pyrki hänen puheilleen. Kuningattaren huomio kiintyi kohta tähän pyrkijään, ja hän kääntyi vanhan Haakonin puoleen virkahtaen:
– Todella, olemmepa melkein unohtaneet, että meidän valtakunnassamme on lappalaisiakin. Mielelläni tahdon kerran tavata yhden senkin kansan edustajan.
Mutta vanha drotseti nauroi:
– Siitä metsäläiskansasta emme taida paljon kostua, emmekä sen edustajastakaan.
Mutta kun Margareeta pääsi kuningattaren puheille ja esitti hänelle nöyrästi mutta selvästi aikeensa, kiintyi kuningattaren huomio yhä innokkaammin siihen, ja hän puhui vilkkaalla äänellä:
– Niin, meidän valtakunnassa on vielä pakanoitakin, vieläpä sellaisia, joita tiedämme naapurimme novgorodilaisen kernaasti mielittelevän käsiinsä ja omaan uskoonsa. Mutta niitä tulee muistaa meidänkin.
Margareeta sai nyt vielä lähemmin kertoa asiansa. Mutta kun hän mainitsi, ettei Upsalan piispa ollut antanut hänelle lupakirjaa saarnata lappalaisille, kuningatar tiuskasi närkästyneenä:
– Millä syyllä hän sen epäsi?
– Kirkon ylhäiset herrat arvelivat, ettei Jumala valitse heikkoa naista aseekseen näin korkeita toimia suorittamaan.
Nunna punastui kainosti, mutta kuningatar oikaisi vartalonsa suoraksi ja virkkoi kiivaanlaisesti:
– Jumala valitsee aseekseen kenet sopivaksi näkee, sukuun ja säätyyn katsomatta, kun hän kansoissa halunsa ilmaista tahtoo. Eikö hän ole katsonut naista arvokkaaksi kokoamaan yhteen Skandinavian rikkirevityt maat? – Uskotko, nuori nunna, täydellisesti vaikeaan kutsumukseesi?
– En ole hetkeäkään epäillyt, sittenkun jumalanäiti minut kutsui.
– Siis olet hänen aseekseen arvokas. Meidän on oikeus ja velvollisuus pitää huolta alamaistemme saattamisesta kristinuskoon, vaikka vielä vastoin piispojenkin tahtoa. Mene, tee lappalaiskansan keskuudessa mitä voit, me sinulle lupakirjan annamme ja suositukset kaikille virkamiehillemme. Palvele uskollisesti Jumalaasi ja kuningatartasi, ja me olemme varmat, että työsi on siunausta kantava.
Kohta kirjoitutti kuningatar lupa- ja suosituskirjeet "sille lappalaisnaiselle Margareetalle, joka on aikeissa lähteä saarnaamaan Kristuksen pyhän kirkon oppia lappalaisten maakunnissa ja jota kaikki voudit ja käskynhaltijat tässä hänen luvallisessa ja kiitettävässä yrityksessään avustakoot". Julistettiinpa samalla vielä erityinen, kuninkaallinen käsky, että "kaikkien lappalaisten kaikissa meidän valtakunnissamme, minkä nimellisiä ovatkaan, tulee kääntyä pois vanhasta jumalattomasta ja kristitylle maalle arvottomasta pakanuudestaan yhteen yhteiseen kristilliseen oppiin". Nämä latinaiset pergamentit, joita niiden saaja ymmärsi yhtä vähän kuin se kansa, jonka käännyttämistä ne tarkoittivat, toimitettiin linnassa odottavalle nunnalle, ja tämä pääsi siten vihdoinkin lähtemään kaihotulle retkelleen, kaukaiseen Lapinmaahan, suurta kutsumustaan täyttämään.
VII.
Epäillen ja oudoksuen lappalaiset katselivat kummallista kulkijaa, joka syystalven ensi kelillä saapui heidän kyliinsä ja pyrki heidän kotasuojiinsa. Se ei ollut mikään veronkantaja, eikä lappalaisten siis tarvinnut häntä kiskojaksi pelätä, eikä tämä matkalainen myöskään, niinkuin muut retkeilijät, heiltä väkisin vaatinut kyytiä eikä evästä eikä yösijaa. Yksin hän saapui, milloin suksilla hiihtäen halki laajojen metsien, milloin porolla ajaen poikki autioiden tunturimaiden, saapui hiljaisena ja nöyränä heidän majoilleen, tyytyi makaamaan muiden joukossa havuvuoteella takan kupeella ja syömään padasta yhteistä poronlihakeittoa, ja kainosti hän heitä heidän omalla kielellään kiitti. Mutta he pelkäsivät häntä kumminkin aluksi. Mikä lie tuo vaeltava nainen – niin he sopissa kuiskailivat –, joka ties' mistä ja mitä varten heidän pariinsa pyrkii, mikä lie noitavaimo, ilkeän Stallon palvelija, joka heidän tuttavuuteensa hierautuu hävittääkseen sitten heidän kalaonnensa ja eksyttääkseen heidän porolaumansa susien syömäsijoille, mikä lie.
Ja lehdoissa poroaidoillaan kerääntyivät lappalaiset yhteen ja neuvottelivat salaperäisestä vieraastaan. Mikä lie... Noidan voimalla tuo kulkeneekin, koska eivät tunturien lumimyrskyt häneen pysty eikä hänen poronsa uuvu oudoille taipaleille eikä häntä eksytä metsänhaltiakaan rajattomilla erämailla. Ja he päättivät pyytää omat velhonsa nostamaan häntä vastaan tulisimmat taikansa ja vieroittamaan hänet pois koko heidän asuinmailtaan.
Mutta hän ei lähtenyt; eikä hänen tähtensä tärveltynytkään kalaonni eivätkä raivonneet sudetkaan entistään tuhoavammin heidän porolaumoissaan, ja noitain taiat kirposivat voimattomina takaisin. Ja kun kuljeskeleva nainen oli jonkin aikaa heidän kylissään viipynyt ja heidän kanssaan seurustellut, he eivät häntä enää pelänneetkään eivätkä epäilleet. Hän puhutteli heitä lempeästi ja sävyisästi heidän omalla kielellään, puhutteli kauniisti ja sydämeen käyvästi; hän kertoi heille ihania taruja oudoista maista, haasteli hyvyydestä, laupeudesta ja armosta, niin että heidän herkät mielensä sulivat, ja heidän lapsensa varsinkin juoksivat vieraan jäljissä ja tahtoivat kuulla lisää. Paljoa he tosin eivät ymmärtäneet siitä, mitä hän heille kertoi ja opetti, vaikka hän puhuikin aivan heidän omalta kannaltaan, mutta se, minkä he ymmärsivät, heitä viehätti ja lohdutti. Heitä viehätti kuulla, ettei elämä, jossa he raatoivat ja kärsivät ja kituivat, ollut heidän ainoa elämänsä, vaan että heille, jos he uutta oppia tarkoin kuuntelisivat ja sen käskyä noudattaisivat, vielä valkenisi onnellisemmat, lämpöisemmät, rehevämmät porosammalikot ja läpi vuoden sulat kalarannat, joihin pirkkalaiset ja ruijalaiset ja Vienan karjalaiset eivät koskaan voisi saapua heitä hätyyttelemään, verottelemaan eikä ryöstelemään, jossa eivät ahmat vaanisi poroja kuusten lehväin lomissa eikä kevättulva veisi heidän verkkojaan eikä katiskoitaan. Ja heidän sydämensä lämpenivät kuullessaan, että heilläkin vielä olisi odotettavissa pysyvä, valoisa kesä, jota ei talvi koskaan katkaisisi, ja rauha ja sopu voimakkaan, oikeamielisen, hurskaan ruhtinaan suojassa, jota Kristukseksi mainittiin. Ja he tahtoivat sitä kernaasti uskoa.
Mutta vieras nainen tarinoi heille pitkinä talvisina iltoina kotatulen ympärillä vielä paljon muutakin, mikä heidän mieleensä painui. Hän kertoi hyvistä miehistä ja naisista, jotka olivat niin hurskaasti eläneet, että Jumala oli heille antanut ihmeitätekevän voiman, niin että he saattoivat parantaa rampoja ja eheinä säilyä petojenkin luolissa, ja joita hän niin suosi, että hän heille lähetti kaarneen leipää kantamaan ja ruokki autiolla arolla kokonaisia kyläkuntia. Ja nämä uudet opit pyörivät miellyttävinä heidän päässään, he näkivät öisin unia, kuinka heitä vielä kerran palkittaisiin siitä, mitä he nyt kärsivät, ja heidän lapsensa tahtoivat kuulla aina vain lisää siitä pyhästä sankarista, joka erityisesti lapsia rakasti.
Näin tuli tuosta oudosta naisesta, jota he ensiksi olivat pelänneet, heidän ystävänsä, ja he antoivat kernaasti hänelle ruokaa ja suojaa, pehmeimpiä poronnahkojaan valitsivat hänelle peskiksi ja koipia kallokkaiksi, ja kun hän taas teki toiseen kylään lähtöä, he antoivat hänelle evääksi kuuta ja kapahaukia ja saattoivat hänet kiitellen salolle. Sillä he ymmärsivät nyt, että hän kulki hyvän hengen palveluksessa ja että korkeampi voima suojeli häntä.
Ja hänen lähdettyäänkin he hänestä keskustelivat ja kertoivat kaskuja. Eihän erämaan nälkäinen susi uskaltanut hänen pulkkaansa lähestyä, vaikka se ympärillä hiipi, kun hän yksin syötti väsähtänyttä vetohärkäänsä kuusikon liepeellä, eikä pakkanen kangistanut häntä nietokseen, vaikka hän yöksi oli taivasalla nukkunut. Eivätpä edes pahat ihmisetkään voineet hänelle ilkeyttä tehdä. Kunnioittavasti kerrottiin lappalaiskylissä, kuinka kerran eräällä taipaleella vallaton pirkkalaisjoukko oli tavannut tämän yksinäisen naisen ja käynyt häntä hätyyttelemään. Muuan pirkkalainen oli jo tarttunut tyttöön kiinni ja ruvennut häntä kelkkaansa rutistamaan. Mutta silloin oli pirkkalaisen oma poro, jonka hihna oli hänen käsivarteensa kääritty, nykäissyt niin rutosti, että mies keikahti selälleen ja löi päänsä kantoon ja kuoli siihen paikkaan. Eivätkä olleet sen koommin pirkkalaisetkaan yritelleet hätyyttelemään tätä naista, joka ilmeisesti kulki korkeamman turvissa.
Sanoma tästä kiertelevästä naisesta levisi vähitellen kaikkien lappalaisten keskuuteen, ja jokaisessa uudessa kylässä, mihin hän tuli, lappalaiset kuuntelivat häntä kernaasti ja painoivat hänen opetuksiaan mieleensä. Hän ei käskenyt heitä lyömään rikki noitarumpujaan eikä särkemään seitojaan pyhistä kalmistoista, mutta kun häntä muutamina talvina oli kuunneltu, unohtuivat heiltä itseltään rummut ja noidat, ja he rupesivat luottamaan niihin rukouksiin, joita heille Margareeta opetti. Sillä se, mitä hän heille neuvoi, oli kaunista ja hyvää, ja siksi he häneen luottivat.
– Vieras vaimo on viisas, ja hänellä on laupias ja hyvä Jumala, sanoivat he. Ja toiset toistivat:
– Vieras vaimo puhuu kauniisti ja lupaa meillekin autuutta, siksi häntä kuuntelemme! – –
Niin aloitti Margareeta lähetystoimensa heimolaistensa keskuudessa, ja hiljaisesti ja nöyrästi hän sitä sitten jatkoi, vuoden toisensa perästä. Kesät ja talvet hän lappalaisten luona viipyi, ensiksi eteläisimmissä Ruotsin Lapin kylissä ja sitten kaukaisemmissakin, edeten yhä pohjoisemmas ja idemmäs. Mutta Tornionjoen suupuolta hän retkillään vältti, hän ei tahtonut ensinkään esiintyä vanhoilla kotipaikoillaan, niitä hän ikäänkuin pelkäsi. Hän seurasi mieluummin kotalappalaisten mukana näiden muutellessa majojaan porolaidunten mukaan, ja kalalappalaisten kanssa hän kesillä siirtyi järvien rannoille ja Jäämeren vuonoihin saakka kalastelemaan ja taas talveksi takaisin tuntureille porolaumojen luo. Hän perehtyi täydellisesti lappalaisten elintapoihin ja töihin, jotka hänelle jo lapsuudesta asti olivat tutut, hän souti heidän kalaveneitään ja lypsi heidän porojaan, siten työllään elantonsa ansaiten. Ja sillä välin hän heille puhui ja opetti, puhui poroaitauksissa nuotion äärellä levättäessä, puhui kalarannoilla apajaa odotettaessa; yksinkertaisesti ja tajuttavasti hän heille opetti kristinuskon yleisimpiä, kauneimpia totuuksia, ja monet lappalaisista antautuivat hänen varsinaisiksi opetuslapsikseen. Ja ilolla he häntä tervehtivät, kun hän, vuoden tai puolen poissa oltuaan toisissa kylissä, taas heidän luokseen palasi. Margareetan omassa mielessä vallitsi rauha ja vahva luottamus, ja iloisesti hän teki väsymätöntä työtään. Hänen ajatuskehänsä ja mielensä oli keskittynyt yksinomaan hänen suureen kutsumukseensa. Ulkomaailmaa tai entisyyttään hän harvoin muistikaan. Joskus sieltä vain vilahti jokin kelmeä kuva, jokin muisto luostarin ajoilta taikka vielä vanhempi, lapsuuden aikainen unelma. Mutta se värähti väritönnä ja kylmänä, ikäänkuin hiipyvä muisto jostakin vaarasta, joka häntä oli uhannut, mutta jonka hän onnellisesti ja ikipäiviksi oli väistänyt. Hän tunsi joka päivä toimivansa jumalanäidin erityisessä suojeluksessa; hänen heikot kylvönsä kantoivat hedelmiä, hänen yrityksensä onnistuivat, häntä Jumala johti. Sen vuoksi hän ei koskaan arastellut eikä pelännyt lähtiessään oudoille, pitkille taipaleille, joita muut vaarallisiksi kuvailivat, eikä ajaessaan kaukaisiin erämaan kyliin, joissa sanottiin vihaisten noitain vallitsevan ja tekevän tuhoavia taikojaan. Usein hän tiettömälle taipaleelle eksyi, tietämättä suuntiakaan, minne päin hänen oli kuljettava asutuille seuduille päästäkseen, mutta epätoivoon hän ei joutunut silloinkaan. Ajoi vain edelleen pitkin aavoja, äärettömiä, lumipeittoisia tunturirinteitä, joilla ei enää naavakoivukaan pensikoinut, joilta katsoen silmä ei saanut lumiaavikolta kiinni mistään, kun hallava taivaskin suli yhteen valkoisen tunturin kanssa. Kun poro väsyi, hän pysähtyi, kaatoi sille pari naavakuusta tai opasti sen jäkälikölle, söi itse kipenen evästään ja kaivautui ahkion alle nietokseen nukkumaan. Ja herättyään hän jatkoi valkenemattomassa hämärässä matkaansa yli korkeiden vuorenharjain, joilla temmelsi jäinen viima, poikki jokien ja metsien ja puuttomain soiden. Ja päiviä meni, mutta lopuksi aina aukeni metsästä pälvi ja tuprahti savu lumipeittoisen kodan suiposta huipusta. Jumalanäiti oli hänet johdattanut perille.
Usein hänet lumimyrskykin yhdytti, kietoi huimaan pyörteeseensä ja uhkasi hänet allensa haudata, mutta senkin nielusta hän aina pelastui johonkin lehtoon tai vuoren onkaloon. Kerran hänet kumminkin jo tuisku alleen hautasi, ja hän luuli surmansa tulleen. Värisevänä poro lyyhähti hänen viereensä polvilleen siihen yhteiseen lumihautaan, sen viluiset silmät hänelle ikäänkuin jäähyväisiksi säteilivät, ja sitten pimeni kaikki; paksulta heidät peitti lumikerros lumikerroksen päällä. Lähes vuorokauden Margareeta makasi silloin kinoksessa kuin elävältä haudattuna, mutta ei silloinkaan vielä epätoivon tuska häntä kokonaan voittanut. Hän söi viimeisen poronlihaviipaleensa, pani kätensä ristiin ja rukoili hiljaa:
– Pyhä jumalanäiti, jos käskysi on, että tähän hautaani autiolle tunturille kuolen, niin tapahtukoon sinun tahtosi. Siitä ymmärrän, että olet minut kelvottomana hylännyt ja tahdot valita arvokkaamman aseen tätä kansaa käännyttämään, ja minä kuolen kiitollisena siitä armosta, jonka minulle olet osoittanut. Mutta jos vielä tahdot, että minun edelleenkin tulee heikolla äänelläni sinun kunniaasi julistaa, niin anna siitä merkki, pyhä neitsyt, auta minut kuolemasta elämään, sillä sinä sen voit...
Ja katso! Poro, joka hänen jalkainsa juuressa oli jo nääntyneenä maannut, rupesi liikahtelemaan, ravisteli ruumistaan ja suuria sarviaan, ponnistautui pystyyn ja puski lunta kuin raivostuneena, kaivaen käytävää nietokseen. Margareeta sitä kummissaan kuunteli, nähdä hän sitä ei voinut. Mutta kotvanen kului, ja jo pilkotti valonsädekin hänen hautaansa; poro oli puhkaissut lumihaudan syvät kattokerrokset, ja tie vapaaseen maailmaan oli auki. Margareeta kahlasi poron aukomaa väylää ja veti pulkan perässään. Ja kun hän haudastaan astui hangelle, silloin juuri pilkisti kevättalven ensimmäinen arka auringonsäde ujona ja kelmeänä kaukaisen tunturin takaa ja valaisi ikäänkuin varoskellen Lapin kolmikuukautisen, yhtenäisen yön. Ja luminen luonto siitä ikäänkuin heräsi, päivä taikoi siihen uuden, elävän värityksen, uuden aamuisen toivon. Ja yksinäinen vaeltaja lankesi polvilleen pehmeään kinokseen, kurotti kätensä kohti nousevaa päivää ja kuiskasi hiljaa: – Sinulle kiitos, sinulle yksin, äiti lempeä Jumalan, joka näin selvästi minulle taas tahtosi ilmaiset. Anna anteeksi, että tarkoitustasi hetkeäkään epäilin, olen liian heikko, olen aseeksesi arvoton. Mutta johda minua edelleen sinä, tue minua, opasta askeleni, tahtosi täyttää koetan.
Raskaasti veti väsynyt poro ahkiota poikki pehmeän lumen, pysähtyi lepäämään usein, mutta ei väsynyt kesken. Ja illan suussa, kun kuu taas kelmeänä valaisi rauhoittuneen, hiljaisen, talvisen luonnon, se toi emäntänsä yksinäiseen lapinkylään, jonka tutut asukkaat häntä ystävänä tervehtivät ja kiirehtivät hänelle hankkimaan ruokaa ja lämmintä.
VIII.
Niin kului vuosia.
Margareeta oli jo moneen kertaan matkustanut läpi kaikki lapinkylät, jotka olivat maanselän etelä- ja itäpuolella, ja kaikkialla hän oli taivuttanut mieliä levittämänsä opin puolelle. Siten oli kristinusko, rauhallisesti ja vakuutuksen tietä, voittanut ensimmäiset voittonsa Lapin kansan keskuudessa. Mutta Margareeta huomasi surukseen, ettei hänen kylvönsä, kun hän yksin liikkui ja hänen alueensa oli niin laaja, jaksanut kantaa pysyväisiä hedelmiä. Kun hän jossakin kylässä oli saanut useita kotakuntia kumartamaan ristiä ja luottamaan niihin armon lupauksiin, joita hän kertoi uuden Jumalan heille tarjoavan, ja hänen sitten oli siirtyminen muihin kyliin, tapahtui melkein aina, että hän vuoden tai parin päästä palattuaan huomasi oppilaittensa jo unohtaneen, mitä hän heille oli opettanut, ja päästäneen rukousnauhat ruostumaan. He olivat pulan sattuessa taas turvautuneet noitarumpuihin ja kalmistoseitoihin ja hävittäneet ristin, jonka hän heidän kotansa ovelle oli pystyttänyt. Hän oivalsi silloin, ettei työ jää pysyväksi, ellei hän saa apumiehiä hoitamaan ja viljelemään kerran oraalle noussutta kylvöään. Ja silloin hän päätti palata takaisin kristittyyn maailmaan anomaan mahtavampain apua työlleen. Sanoessaan jäähyväiset lappalaisilleen hän lupasi pian palata takaisin, ja matkusti etelään päin. Mutta Tornion jokilaaksoa hän nytkin vältti, hän ei sanonut kenellekään miksi, eikä tunnustanut sitä itselleenkään, vaan ajoi viimeisellä kevätkelillä suoraan erämaiden halki Kemiin, jonka suulta hän kesän tultua kauppalaivalla pääsi kulkemaan Turkuun.
Siellä hän meni, vielä lappalaispukimissaan, mahtavan piispa Maunu Tavastin puheille ja esitti hänelle asiansa. Tämän Suomen uuden, voimakkaan piispan korviin oli jo ehtinyt useita viestejä Margareetan suurista ansioista ja siunausrikkaasta työstä lappalaisten keskuudessa, ja hän otti siis erittäin kunnioittavasti vastaan tämän pakanain käännyttämiseen uhrautuneen naisen. Ja hän lähetti hänet mitä lämpimimmin suosionosoituksin varustettuna Ruotsiin, pyytäen Upsalan piispaa ja Ruotsin hallitusta toimittamaan hänelle riittävästi apulaisia lappalaisten käännyttämiseen.
Taas siis Margareeta oli Upsalassa, mutta toisin häntä nyt kirkon korkeat herrat kohtelivat kuin hänen edellisellä käynnillään. Tuomioherrat ja kaniikit ja dekaanit puhuivat ylistäen hänen ihmeellisestä työstään ja halvemmat papit hänen helmojaan suutelivat. Ja kun kansa kirkollisina juhlapäivinä seisoi katujen kahden puolen katsomassa upeita juhlasaattueita, joissa papit ja munkit ja nunnat ja teinit ja kuorolaulajat soittaen ja liehuvin lipuin kulkivat kirkkojen ja luostarien väliä, viittoivat useimmat sormillaan Vadstenan sisarkunnan vaippaan puettua yksinäistä naista, joka piispan rinnalla nöyränä ja kainona kulki, ja he kuiskailivat toisilleen:
– Siinä menee jumalanäidin valittu suosikki, joka yksin on käynyt käännyttämään Lapin noitia ja pakanoita.
– Kunnia, kunnia Jumalan valitulle aseelle!
Ja he kumarsivat ja tekivät ristinmerkin.
Arkkipiispa ja tuomiokapitulit antoivat hänestä nyt mitä kauneimmat lausunnot, ja harmaittenveljesten priori, joka edellisellä kerralla epäili hänen näkyjään ja hänen kykyään uhrautua kokonaan kutsumukselleen, hänkin antoi nyt Margareetalle mitä juhlallisimmat siunaukset. Mutta Margareeta ei omistanut itselleen ylistyksiä, joita hänelle papit ja maallikot lausuivat, hän sanoi tahtovansa olla ainoastaan jumalanäidin halpa käskyläinen ja ikävöivänsä takaisin aukeille, lumisille tuntureilleen, hiljaiselle työalalleen. Mutta vaikka hän vaatimattomana pysyikin, ei hän voinut välttää, että hänen sydämensä hiljakseen paisui ja hänen itseluottamuksensa kasvoi ja vahvistui. Ja hän rupesi täällä vähitellen tuntemaan itsensä todellakin kypsäksi ja kykeneväksi työhön, jonka suuruutta ja tärkeyttä kaikki kehuivat.
Riittävästi apulaisia hänelle luvattiin käännytystyöhönsä; teinejä ja nuoria pappeja lähetettiin lapinkieltä oppimaan ja käännytystoimeen valmistautumaan, ja muutamien vuosien perästä niiden oli määrä Margareetan johdolla ryhtyä työhönsä Lapissa. Riittävästi määrättiin myöskin varoja Margareetan käytettäväksi, ja kuningas, joka hänet puheilleen kutsui – vanha kuningatar oli äsken kuollut ja hänen sisarentyttärenpoikansa hallitsi nyt kolmea pohjoista maata – luovutti kaikki pirkkalaisilta tulevat lapinverot tähän käännytystoimeen. Margareetalle itselleen hän määräsi annettavaksi muutamia viljavia tiloja jyväisessä Uplannissa, jonne tämä, kun kerran tuntisi väsyvänsä raskaaseen toimeensa, voisi vetäytyä elämäntyötään rauhassa muistelemaan ja kunniakasta vanhuutta viettämään.
Siten Lapinmaan käännytystyön johtajaksi määrättynä Margareeta erosi piispankaupungin upeista pidoista lähteäkseen taas kaukaisille, rakkaille tuntureilleen. Ja luostarien kronikkoihin kirjoitettiin kauniit kertomukset siitä suuresta ihmeestä, minkä Jumala taas oli antanut tapahtua, kun orvosta lappalaistytöstä oli tehnyt kansojen käännyttäjän ja valinnut hänet uskotukseen maan päällä. Ja Margareetan omassa rinnassa vallitsi varmuus ja rohkea mieli, hän oli mielestään jo töissään ja harrastuksissaan niin varmistunut ja kypsynyt, ettei luullutkaan enää voivansa uraltaan suistua. Eihän ollut enää mitään, mikä kykenisi kiinnittämään hänen ajatuksiaan taikka hajoittamaan hänen huomiotaan kutsumuksestaan, hän tunsi jo niin läheisesti pyhän neitsyen ohjauksen ja vaikutuksen askeleillaan.
Kesä oli vielä parhaillaan, kun hän nyt pohjoiseen päin kulki, ja tiettömät matkat Lappiin olivat vaikeat. Helpointa olisi ollut kulkea jokea myöten Torniosta ylöspäin, mutta hän sitä tietä vieläkin epäili; hän pelkäsi palata noille lapsuutensa kotiseuduille ... pelkäsi vieläkin, vaikka hänen mielessään jo vallitsi sellainen varmuus ja rauha. Mutta hän päätti voittaa tuon lapsellisen, tarpeettoman pelkonsa, hän tunsi itsensä jo niin varmaksi, että hän huoletta saattoi uskaltaa tässäkin kohden panna entisen heikkoutensa koetteelle. Olihan hän jo itsetietoinen, kypsä nainen, suuren, korkean tehtävän tarmokas johtaja, hän oli koskematonna suoriutunut kaikista maallisten rientojen viettelyksistä ja tunteista, – mikäpä saattaisi häntä enää järkyttää! Ja hän ohjasi kulkunsa kohti Tornion pirkkalaiskylää.
Oudolta tuntui rannikko ja maisema, kun hän taas läntiseltä törmältä silmäili kirkon nientä ja Suensaaren rantaa; hän saattoi aivan kylmänä ja mielenliikutuksetta sitä katsella, ja ilman vähintäkään epäilystä lähti hän soutamaan poikki joen. Kirkko ja pappila olivat uudet ja hänelle oudot, pappikin oli uusi, uudet ja toisenlaiset kuin ennen olivat myöskin pirkkalaisten rakennukset rannikolla. Kauppilan tupa törmällä oli entistään uhkeampi, mutta ehkäpä se juuri siksi oli hänestä sitä vieraampi; sauna oli rakennettu ylemmäs rinteelle, ja entiset rantapellot näkyivät jääneen kesantoon. Ja hän kuuli saattajiltaan, että Kauppilassa ei ollut väkeä paljon ketään kotosalla, kaikki olivat lähteneet sisämaan järviin hauenpyyntiin ja metsästämään, – nämä alkuperäisimmät elinkeinot näkyivät taas entistään ehommin rehottavan pirkkalaiskylässä, jossa ei enää paljon luotettu maan muokkaamiseen. Varsin varmana siitä, ettei häntä kukaan tuntisi, hän nousi Kauppilan rannalle. Hänet tunnettiin kyllä maineeltaan laajalti näilläkin mailla kuuluisaksi lappalaisten käännyttäjänunnaksi, mutta ei kukaan tiennyt aavistaa, että hän oli Kauppilan entinen orjatyttö, tulvaveden tuoma lappalaistyttö, Leila. Sillä välin kun hänelle hankittiin saattomiehiä sauvomaan häntä jokea ylöspäin, Margareeta käveli yksin vanhoja tuttuja ahteita pitkin ja istahti tutuilla pientarilla ja veräjänsuilla. Hän käveli salollekin asti hetkeksi polvistumaan vanhalla rukousmättäällään ja palasi sieltä taas pihamaille. Ja vasta vähitellen muistot virkosivat ja haihtuneet kuvat palasivat tajuntaan ja hautaantuneet tunteet ja unelmat selkenivät ja kirkastuivat. Hän muisteli niitä kaikkia kaukaisen nuoruutensa menneinä, kuolleina kuvina, joita hän muka kylmästi katseli ja taas asetti syrjään. Mutta ennenkuin hän arvasikaan, hän istui kumminkin täydellisesti näihin muistoihinsa vaipuneena ja niiden vallassa ja eli ne uudelleen miltei vilkkaammin ja värikkäämmin kuin ennen todellisuudessa, tunsi niistä iloa ja surua yhtä syvästi kuin silloin. Ja nuo tunnelmat keskittyivät varsinkin eräisiin pisteisiin ja paikkoihin ja tuokioihin, joilla ei – niin hän oli itselleen monesti vakuuttanut – ollut hänelle ennen ollut mitään arvoa.
Kuinka selvästi hän muistikaan tuon tanhuan, missä se kiikku oli ollut, jossa Osmo häntä oli kiikuttanut – ja josta hän säikähtyneenä oli pois paennut papin opetuksia mietiskelemään. Hän oli lapsi silloin... Ja tuossa valkaman törmällä olivat toiset karkeloineet, kun hän nurkan takaa oli kadehtien katsellut – olihan hänkin nuori! –, ja tuosta rannalta se oli Osmo työntänyt veneen vesille ja ohjannut sen kosken kuohuja kohden... Ja tässä rinteellä hän seisoi silloin, kun hän hänet viimeksi näki, pitkänä ja rotevana, ja vaskivyö kimalteli uumilla...
Hämärät ja utuiset ja arat olivat hänen mietteensä silloin olleet, mutta siinä törmällä istuessaan hän nyt muisti varmasti monestikin uneksineensa elämänsä suloisimpana toiveena, että hän saisi tässä törmällä tätä isoa taloa emännöidä uljaan, urhean pirkkalaispäällikön rinnalla... Hän oli taistellut noita unelmiaan vastaan, karkoittanut nuo toiveensa, voittanut ne yksinäisessä kätkössään korven sammalikolla, mutta ne olivat sittenkin olleet niin väkevät, niin kauniit, niin huikaisevat... Elämä oli niissä kajastanut niin täyteläältä, niin sopusointuiselta ... ja vaikea hänen oli ollut niistä luopua... kyynelet olivat aina virtavammin juosseet ja rukousten oli täytynyt olla yhä hartaampia... Ah, hänen nuoruutensa oli siihen taisteluun kulunut, ilman että yksikään sen unelmista oli toteutunut ... hän oli itse niitä paennut, hautautunut haaveiluihinsa ... ja hänen kukoistuksensa oli mennyt hänen saamatta kertaakaan sen loistosta nauttia... Hän oli taistellut sitäkin vastaan epätoivon tuskalla... Vieläkö hän tekisi niin, jos saisi nuo kuluneet vuotensa takaisin, jos tietoisesti saisi kohtalonsa valita...? Mutta ne olivat menneet, ne vuodet, ilman nuoruutta, ilman rakkautta...
Näin hän mietti törmällä istuen ja virran pyörteitä katsellen, ja hänen päänsä oli vähitellen vaipunut kämmenen varaan. Eikä hän huomannutkaan, että hänen silmästään pirahti kyynel ja toinen, eikä hän ajatellut, miksi hän itki...
Arastellen tuli silloin eräs talon naisista kysymään hartauteensa vaipuneelta, hurskaalta nunnalta, eikö hän tahtoisi nousta taloon.
– Huomenna miehet kai jo palaavat metsäjärviltä, ja silloin saadaan saattajia kyllä, nyt niistä on kylällä puute.
Margareeta havahtui mietteistään ja karahti säikähtyneenä pystyyn ja peitti kasvonsa hunnullaan. Missä hän oli ollut, millä tiellä kulkenut, mihin olivat hänen aatteensa ja toiveensa eksyneet? Mitä hän oli unelmoinut ja mitä kaivannut ja itkenyt?
– Huomenna ... palaavat ... ei, ei, tänään, minun täytyy päästä matkalle tänään, heti...
– Mutta käykäähän toki taloon yöksi.
– Ei, ei taloon, ei; matkalle, heti matkalle!
Kutsuja katsoi kummissaan Margareetan suurta levottomuutta ja mallittomuutta, kun hän melkein käsiään väännellen kiirehti rantaan ja tuskissaan vaati vaikka yhtä ainoata saattajaa sauvomaan itseään jokea ylöspäin ... hänen täytyi päästä heti matkalle. Ja ihmiset ajattelivat, että häntä pyhä intonsa noin ajaa työalalleen, ja hankkivat kiireesti hänelle saattajia. Mutta Margareeta seisoi koko ajan veneen vieressä, hänen katseensa pälyili arasti ylt'ympäri ja valtavasti aaltoili povi.
Sillä hän oivalsi nyt, että hän sittenkin oli ollut liian heikko näitä lapsuutensa muistoja unohtamaan, ja että se entisyys unelmineen olikin paljon väkevämpi kuin hän koskaan oli luullut ... sehän oli tempaissut hänet valtoimenaan mukaansa, riistänyt hänen ajatuksensa ja tunteensa kokonaan pois niiden varsinaiselta alalta luvattomille, rikollisille urille. Olihan hän langennut liitostaan jumalanäidin kanssa, kaihonnut ja itkenyt kadonneita maallisia unelmiaan, ja vieläkin, siinä seisoessaan, hänen oli niin vaikea niitä vastaan taistella, että hänen täytyi vääntää käsiään ja varoa silmiään sattumasta tuttuihin muistopaikkoihin. Pois, pois hänen täytyi päästä, pakoon noita voimakkaita muistoja, pakoon omaa heikkouttaan ja vietteleviä mietteitä, jotka uudelleen ja uudelleen salateitä hänen mieleensä kiertyivät!
Margareeta sauvoi itse miesten apuna, sitä välemmin ehtiäkseen etäälle Tornion suusta ja estääkseen muistojaan karkaamasta kielletyille aloille, mutta sitäkin tehdessään hän sai käydä alituisia käräjiä uppiniskaisten ajatustensa kanssa. Ja vasta kun venematka loppui ja hän taas yksin tunturin rinteitä myöten taivalsi vanhoja tuttuja lappalaiskyliään kohden, rauhoittui hänen mielensä ja asettuivat vähitellen kapinoitsevat tunteet. Mutta sittenkin hänen sielunsa tuntui ikäänkuin raukealta ja samealta, ei palannut siihen vanha, vahva luottamus eikä kirkas rauha, eikä hän tuntenut retkillään jumalanäidin läheistä apua eikä ohjausta niin selvästi kuin ennen. Hän koetti rukoilla usein ja pitkään, ja sillä hän mielelleen rauhan hankki, mutta harvoin hän niin hartaasti ja syvästi saattoi rukoukseensa vaipua, että hän olisi, niinkuin ennen, tuntenut välittömästi ja tuttavallisesti keskustelevansa korkean suojelijansa kanssa. Ja siksi hän nyt kaikkien voittojensa jälkeen raskain mielin ja masentunein toivein aloitti alusta vaikutuksensa lappalaisten joukossa.
IX.
Verestäessään ja vahvistaessaan ennen kylvämäänsä orasta lappalaisten keskuudessa Margareeta eteni tänä syksynä ja talvena aina Uudelle Joelle asti, – oli kuin jokin ahdistus ja pelko olisi levottomasti ajanut hänet niin kauas pohjoiseen kuin suinkin. Siellä hän ei ollut ennemmin käynyt kuin kerran, ja hän tapasi siellä entisen kylvönsä kokonaan kuivuneena. Nämä köyhät kotalappalaiset olivat tuskallisessa taistelussaan elämisensä puolesta unohtaneet jokapäiväisiin ponnistuksiinsa hänen uudet oppinsa ja lupauksensa, he eivät enää luottaneet niininkään. Eihän uusi Jumala voinut heitä heidän hädässänsä auttaa paremmin kuin vanhatkaan, ja siksi Margareetan oli nyt niin vaikea saada uutta kylvöä idulle.
Hänen kylässä ollessaan sattui sen asukkaille nyt vielä aivan uusi, entistä ankarampi ja masentavampi kolaus, joka heidän hätänsä ja tuskansa nosti kukkuroilleen. Heidän kyläänsä saapui näet eräänä talvipäivänä aivan uusi, outo verottaja, joka heidät kiskoi aivan paljaiksi. Vienan rannoilta oli retkeilevä karjalaisjoukko ulontanut hiihtonsa aina tänne asti, missä sen yleensä ei ollut tapana liikkua. Vallattomina ja säälimättöminä nämä oudot miehet olivat kannattaneet lappalaisten kurjista majoista esiin kaikki, mitä näillä suinkin lie minkään arvoista ollut, ja kasanneet kuorma-ahkioihinsa eläintennahat ja puvut ja vyöt ja aseet, yksinpä keittokattilatkin ja kalanpyydykset. Mutta kaikkein pahinta ja huolettavinta oli kumminkin, että he mäelle patsaiden huippuun rakennetusta aitasta ryöstivät nekin veronahat, joita lappalaiset yhteisesti olivat säästelleet ja koonneet varsinaisia vuotuisia verottajiaan pirkkalaisia varten. Lappalaisraukat tiesivät, että Tornion pirkkalaisten veronkantajat olivat tuossa paikassa tulossa saataviaan perimään – ja mitä heille silloin annetaan? Eivät ne taas ilman lähde, ne kiskovat vaikka säärykset ruumiilta ja nahat viimeisten ajoporojen selästä, sillä veronsa he vaativat, nuo ankarat miehet. Siitä oli lappalaisilla suurin tuska ja hätä, kun he nyt, karjalaisten vihdoin lähdettyä, avuttomina keskustelivat autioiksi ryöstetyissä kodissaan. He pudistelivat neuvottomina pyöreitä päitään ja heiluttivat edes takaisin lyhyviä, typykkäitä ruumiitaan istuessaan jalat ristissä lieden ympärillä. He puristelivat voimattomia nyrkkejään, mutta itkua teki kurkku.
Mutta toiset heistä hoilasivat ja hihkuilivat kotain ulkopuolella, kompastellen kinoksissa kyläraiteella. He olivat verottajaryöstäjiltä saaneet vähän viinaa, kipenen kukin, mutta siitä oli heidän heikko luontonsa kiihoittunut ja himo oli heissä saanut vallan. Ja he olivat ryöstäjille kantaneet kintaansa ja kallokkaansa ja puukkonsa ja suopunkinsa vaihtaen ne viinatilkkaan; lakkinsa ja peskinsäkin he olivat panneet likoon ja kärttäen seuranneet ryöstäjiään aina tunturille asti, tyydyttääkseen hillitöntä himoaan. Ja saatuaan päänsä täyteen he hoippuilivat nyt kinoksissa ja hoilasivat, tuntematta huolta tai surua, ja kaatuivat vihdoin nietoksiin nukkumaan.
Mutta toiset vielä valittelivat ja uikuttivat kodissaan tai näiden ulkopuolella ääneensä huudellen. He olivat koettaneet kätkeä kinoksiin tavaroitaan ryöstäjiltä, ja nämä olivat pieksemällä ja pihtipuristimilla pakottaneet heidät kaivamaan esiin kätkönsä, ja siksi heidän nyt kihelmöitsi sekä sielua että ruumista. Toiset olivat lappalaisille harvinaisella äkäpäisyydellä yritelleet ryöstäjiä suorastaan vastustellakin, ja nämä olivat siitä syystä heitä keihäillään ja kirveillään siksi komennelleet ja kutkutelleet, että verta vuoti aukinaisista haavoista hartioista ja käsivarsista, punaten karvaiset peskit ja pehmeäksi tallatun lumen. Näitä Margareeta hoiteli, pesi ja sitoi heidän haavojaan ja koetti lohdutella heidän toivottomiksi masentuneita mieliään, puhuen heille Jumalan armosta ja avusta. Mutta he eivät tahtoneet häntä kuulla, eivätkä hänen sanansa nyt pystyneet tämän kurjuuden lannistamiin lappalaisiin. Miksei ollut uusi Jumala heitä auttanut, kun vainolainen heitä noin julmasti ahdisteli, mitäpä hänen puoleensa kannatti enää kääntyäkään, yhtä hyvin heitä vanhat seidat suojelivat, ja ehkä paremmin.
Vainolaiset olivat lähteneet saaliineen, mutta heidän lähdettyään oli kuiva pakkanen sulanut kosteammaksi, ja seesteiselle, vaaleanharmaalle taivaalle oli kohonnut paksuja pilviä, joita tuuli lennätteli. Yötä vasten tuuli oli yhä kiihtynyt, se oli ruvennut tohisemaan tuntureilla, ja ennen pitkää kiersi vihainen lumimyrsky ryöstetyn lappalaiskylän pyörteihinsä. Kiihtyvän rajuilman keskestä lappalaisakat kantoivat kinoksiin uupuneet miehensä kotiinsa ja sulkivat havuilla ja vuotaintähteillä ovensa niin tarkoin kuin voivat. Ja raskain, epätoivoisin mielin he hankkiutuivat levolle. Margareeta piti suurimmassa kodassa, johon hän oli asettunut asumaan, iltarukousta, kehoittaen lappalaisia turvaamaan Jumalaan, mutta kukaan ei hänen sanojaan kuunnellut.
Silloin kuului ulkoa, vonkuvan myrskyn keskestä, taas meteliä, outoja ääniä ja kiroilevia huutoja, ja lappalaiset heristivät levottomina korviaan. Porot pysähtelivät kotain kupeille, koirat haukkuivat ja raskaat askelet tömisivät. Ennen pitkää riuhtaistiin kotain ovipeitteet auki ja sisään työntyi lumisia, turkkipäällisiä miehiä, jotka potkien nukkuvia syrjälle tunkeutuivat kodan keskessä palavan tulen ympärille ja siinä karistelivat lumisia turkkejaan. Lappalaiset vierittäytyivät peloissaan ääneti nurkkiin ja seinänvierustoille ja kääriytyivät hätääntyneinä nahkoihinsa pieniksi sykkyröiksi, tuijotellen niistä tylsästi uusia vieraitaan.
Nämä olivat Tornion pirkkalaisia, jotka olivat saapuneet vuotuisia veronahkojaan perimään. He tulivat varmoina ja isännöivinä kuin omille tulilleen ja ryhmittyivät niiden ympärille riisumaan kallokkaitaan ja kuivaamaan suuteitaan, välittämättä lappalaisista sen enempää kuin jos näitä ei olisi ollutkaan. Tutut olivat heille kodat ja liedet. Mutta vähän jäljemmässä kuin muut astui tuohon suurimpaan kotaan pitkä, roteva, ruskeapartainen mies, joka keihäällään leväytti kodan oven sepo selälleen ja jolle toiset tekivät tulen ympärillä tilaa. Mies kohotti leikkisästi kotaan tullessaan pienen lappalaisnaisen lattialta lakeen asti ja pyöritteli häntä sitten kuin kerää pari kertaa kämmentensä välissä ja laski hänet kierimään lattialle, istahtaen itse tulen ääreen pölkyn päähän suorimaan lunta ja jäätä tuuheasta parrastaan. Noita jääpuikkoja hän viskeli ympäri kodan, seinämillä kekottavain lappalaisten kasvoille, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä säteilivät sill'aikaa niin veitikkamaista, rattoisaa iloa, että lappalaisraukkainkin mieli kesken kaiken heidän surkeutensa suli leveään hymyyn.
– Niin, tuhat tulimmaista, – hän puhui sitten tovereilleen, – se oli aika rytyilma, ei nähnyt mitään eikä kuullut, ja saivatpa taas kerran miehet vuorostaan vetää porojaan, kun kylään yöksi ehätettiin. Mutta sitä makeamminpa nyt tuli varpaita lämmittääkin.
– Pitkälleen se nyt pian vetää, – jatkoivat toiset, – mutta sitä ennen olisi iltanen syötävä.
– Niin, akat hoi, miksi ette ole jo juoksemassa, miksi ette pane poronmaitoa pataan kiehumaan, kuuma kulaus on nyt kuin rasva jähmettyneille jäsenille ... so, vikkelämmin, akat!
Mutta surkein äänin lappalaiset uikuttivat vastaan:
– Ei ole nyt, väkevä mies, lappalaisten akoilla enää patoja, missä maitoa lämmittää, eikä maitoa, mitä padoissa lämmittää.
– Hä, eikö ole, pitääkö meidän opettaa löytämään. Leikki pois ja padat tulelle!
– Ei ole patoja, kaikki viety, padat viety, nahat viety, kaikki karjalainen korjasi.
Humina kuului silloin tulen ympäriltä.
– Mitä, karjalainenko? huudahti ruskeapartainen mies karahtaen pystyyn. Ja toisetkin pirkkalaiset kohottausivat istuimiltaan ja kysyivät hämmästyneinä:
– Hä, karjalainenko korjasi? Onko karjalainen käynyt täällä?
– Vasta juuri kävi, ryösti kodat tyhjiksi, ryösti aitat, peskit ryösti, porot tappoi...
Julmistuneena ja silmät säkenöivinä seisoi siinä ruskeapartainen mies, jonka pää lakea tapaili, ja puristeli keihäänsä vartta, kuunnellen lappalaisten haikeaa kuvausta vieraiden verottajain käynnistä heidän kylässään. Lappalaiset vetäytyivät yhä pienemmiksi, yhä syrjemmäs noita vihasta liekehtiviä silmiä katsellessaan, ja vastasivat sieltä arasti ja uikutellen hänen kysymyksiinsä. Heidän tiheään tungeskelevassa joukossaan lymyili myöskin Margareeta, paettuaan sinne raakoja tulokkaita, ja ääneti hän katseli ja kuunteli, mitä kodassa tapahtui. Mutta hänen silmässään paloi outo hehku ja hänen rintansa aaltoili kuin meri ja hänen sydämensä sykki niin, että hän pelkäsi muittenkin sen kuulevan. Ja hänen suonissaan virtasi veri kuumana, ja hän peitti punehtuvat kasvonsa poronnahkoihin. Mutta sittenkin hän näki edessään tuon rotevakasvuisen, ruskeapartaisen miehen, jonka silmässä oli sellainen uhka ja voima, ja hänen korvissaan soi aikoja sitten unohtunut ääni, kuiskaillen hänelle muistoja ja mietteitä, joita hän oli koettanut väkisin haudata. Risteilevät mielikuvat vatkasivat valtavasti hänen mieltään, ja tunteet, jotka olivat kuolleet eivätkä saaneet elää, kiskoivat hänet kuin lastusen pyörteisiinsä. Hän ei uskaltanut sormeakaan liikahduttaa, ettei joku olisi häntä huomannut, mutta samalla hänen teki raivokkaasti mieli hypähtää esiin ja ojentaa kätensä tuolle vihaiselle miehelle. Hän koetti tyrehdyttää tunteittensa virran, kääntyi seinään päin rukoilemaan ja peitti päänsä nahkoihin, mutta hän kuuli silti tuon miehevän äänen, joka niin soinnukkaasti suuttuman kiivaudella puhui ja riehui:
– Karjalaiset, nuo kurjat rihkaman kaupustelijat tunkeutuvat tänne meidän veroalueillemme, ryöstävät lappalaisemme, vievät meidän omat veronahkamme, – mutta sitä ne eivät ole iltikseen tehneet, eivät kautta keihääni kärjen! Olisimmepa tänne vähän päivemmällä joutuneet, niin olisipa näytetty, mistä ne verot lähtevät ... mutta taisitte polttaa sormenne sittenkin, te salakulkijat... Te ette ole vielä saaliinenne kauas ehtineet, meidän sukset ovat keveämmät ja liukkaammat...
Mutta toiset pirkkalaiset pureskelivat partojaan.
– Ethän aikone tuohon lumipyryyn lähteä tuntureilta karjalaisia hakemaan? – he virkkoivat epäillen. Mutta ruskeapartainen mies heilautti halveksuen keihästään.
– Minkä se myrsky miehiselle miehelle voi, tuuli ja lumi, näitäkö säikyttäisiin! Sepä juuri karjalaiset onkin pysäyttänyt, väleen heidät tapaamme. Hei, miehet, pystyyn nyt ja noutamaan veronahat talteen! Mutta jos jonkun tekee mieli tyhjin ahkioin kotiin palata, se raukka jääköön tänne nukkumaan, me muut käymme saaliinjaolle!
– Taitavat sinne jäädä saaliit jos saaliin noutajatkin tällaisella säällä. Mutta kun lähdettäneen...
– Älä lähde, jos peloittaa. Uskaltajat vain mukaan!
Vaikkakin haluttomina ja hitaina olivat pirkkalaiset kumminkin kaikki nousseet pystyyn ja ruvenneet väsyneisiin jalkoihinsa vetämään märkiä kallokkaitaan. Heistä oli yritys hurja; oli toivotonta tällaisessa lumimyrskyssä ruveta autiolta tunturilta hakemaan näkymättömiin häipyneitä jälkiä. Ja jos vihollinen löytyisikin, oli päätöntä käydä tällaisella säällä tappeluun lumiaavikolla. Mutta vastarinta ei siinä tullut kysymykseenkään, kun päällikkö käski, ja pirkkalaiset vetivät siis vyönsä kireälle ja pistivät kirveet vyön alle. Mutta päällikkö seisoi ovella ja hioi keihäänsä kärkeä, ja hänen silmänsä seurasivat maltittomasti vitkastelevain toverien liikkeitä.
Silloin ryömi pimennosta lappalaisten takaa heidän pakonurkastaan nainen, joka pystyyn ojentautuen oli solakka ja pitkä ja jonka silmä omituisesti pälyi, kun hän ovensuuhun hiipi keihästä hiovan miehen luo. Ja hänen äänensä värähti, kun hän suomeksi hiljaa kuiskasi:
– Osmo, olethan sinä Osmo?
– Olen minä Osmo ja mikä sitten...? Mutta ... mutta kuka olet sinä suomalainen nainen täällä Lapin pimeillä perillä? Äänesi olen ennenkin kuullut ja silmäsi nähnyt minä olen.
– Älä hio keihästä, Osmo, älä lähde öiselle hiihdolle lumimyrskyyn, älä kiusaa Jumalaa!
– Mitä pakiset Jumalasta? Mutta näytähän, hä, tuon hipiän minä muistan, sinä olet Leila, Leila, jonka tulvasta pelastin, Leila, jonka vainolaiset ryöstivät. Mitä täällä kuljet sinä?
– Älä kysy, en ole enää Leila, äläkä minusta välitä. Mutta muista: neitsyt Maaria ei retkeäsi suojele, jos näin uhalla taisteluun käyt. Palaa kotiisi rauhassa!
– Enkä palaa, karjalaisilta veroni perin enkä neitsyttäsi säiky. Mutta sinäkö, Leila, se oletkin se lappalaisten naispappi ... heitä hiiteen sinäkin Maariat ja maan kiertämiset ja tule kotiin Kauppilaan... Älä säiky, maltahan kun aamulla karjalaisten kimpusta palataan, niin otankin sinut mukaani kotiini, sillä sinä olet meidän talon väkeä, olet totta viekin.
Nyt Osmo, pirkkalaispäällikkö, kääntyi miestensä puoleen, jotka jo olivat vaatteissaan:
– No, noustaanpa suksille, miehet. Tuo vaimo tuossa on Kauppilan entisiä orjia, jonka samat karjalaiset senkin ryöstivät sinä suurena vainokesänä, sen otamme huomenna mukaamme Tornioon. Mutta nyt karjalaisten jäljille!
Miesjoukko työntyi ulos ja häipyi sinne pimeään yöhön ulvovan myrskyn sekaan. Mutta nurkistaan esiin ryömiväin lappalaisten keskelle jäi Margareeta kodan lattialle seisomaan ja ääneti oveen päin tuijottamaan. Hän ei tuntenut itseään, ei tiennyt tekojaan eikä sanojaan, eikä hän pitkään aikaan päässyt siitä liikahtamaan mihinkään. Miksi hän oli noussut kätköstään tuota miestä puhuttelemaan, miksi hän oli ilmaissut itsensä...? Olihan hän antanut vallan sydämensä rikollisille tunteille ja ne muillekin paljastanut, olihan hän säpäleiksi rikkonut pyhän lupauksensa, pettänyt jumalanäidin suuren luottamuksen... Hänkö, kypsä, kokenut nainen, joka niin paljosta muusta oli voinut kieltäytyä, joka oli nöyrästi alistunut tunturimatkain vaivoihin, valmiina kuolemaan minä hetkenä tahansa – hänkö, hurskas birgittalaissisar, joka korkean kutsumuksensa vuoksi oli kuolettanut kaikki muut toiveet ja harrastukset, voidakseen pyhän neitsyen käskyt arvokkaasti täyttää ... hänkö oli niin syvälle langennut, että oli miehelle tunteensa ilmaissut ja siten tehnyt tyhjäksi liittonsa korkean suojelijansa kanssa...? Ei, se on mahdotonta, tämä on unta, pahaa unta, hetkellistä hairahdusta, josta hänen täytyy entiselleen tasaantua ja saada pyhältä neitsyeltä anteeksi. Hänen jalkoihinsa hän tahtoi hervotonna heittäytyä kaikkine synteineen ja huolineen, katuvaisena ja armoa anovana.
Ja Margareeta kätkeytyi taas makuulleen kodan pimeimpään nurkkaan, koettaen sydäntään myöten vaipua rukoilemaan saadaksensa rikoksensa anteeksi ja saadakseen vahvistusta ja tukea. Hän rukoili kiihkeästi, ajoi ajamalla ajatuksensa kokoon, koetti koota koko sielunsa rukoukseensa ja pyysi jumalanäidin apua siihen. Mutta hän ei enää voinut rukoukseensa hervotonna vaipua. Keskelle hänen palavinta pyyntöään saada mielensä taas vilpittömästi ja ehyeltään kiintymään yksinomaan suureen kutsumukseensa välähti tuon ruskeapartaisen, rohkeasilmäisen miehen kuva, ja hänen korviinsa soi alinomaa kuin kaukainen soitto tuo voimakas ääni, josta kajahti niin paljon hänelle outoa rattoisuutta ja rajuutta ja elämäniloa. Pyhä neitsyt ei ilmeisesti enää tahtonut tukea häntä hänen taistelussaan, ei auttaa häntä tasapainoon, hän oli kai jo hylännyt uskottoman aseensa...
Sanomaton tuska silloin valtasi Margareetan mielen, hän vääntelihe kuin mato poronnahkaisella vuoteellaan nukkuvien lappalaisten keskessä, ja kuumeisena kohisi hänen verensä ja ruumis oli kuin poltteissa. Hän tahtoi voittaa itsensä, väkipakolla hän tahtoi kuolettaa nuo uppiniskaiset mielikuvat ... muutenhan oli kaikki lopussa. Hän tahtoi puhdistua tahrastaan ja vilpitönnä ja ehyenä taas astua uudistamaan liittonsa jumalanäidin kanssa, silloin ei tämä häneltä kiellä sitä välitöntä suojelustaan, jonka hän jo tunsi poistuneen. Hän ponnisti, hän kuritti itseään, niin että epätoivon hiki hänen otsaltaan pursusi, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo tunsi ajattelevansa sitä, joka lumimyrskyyn oli lähtenyt öiselle hiihdolle. Ja hän tunsi yhä selvemmin, kuinka kaitseva käsi hänen luotaan loittoni.
– Miksi, korkea jumalanäiti ja te kaikki hurskaat pyhät, miksi tuon miehen näkeminen noin saattoi taittaa tahtoni ja murtaa valani ja tehdä minusta henkisen itsemurhaajan? Onko sitten tuo muisto lapsuuden hämäriltä ajoilta salaa sydämessäni kytenyt ja elinvoimaisena pysynyt, vaikka sen monesti olen perin pohjin sammuttanut? Sama tunneko se on, joka minut pienenä valtasi, kun kerran oudossa paikassa silmäni avasin ja edessäni näin reippaat, iloiset kasvot, jotka ikäänkuin luottamusta säteilivät ... samako, joka nyt Tornion suussa oli rauhani mullistaa ja minut ajoi Lapin viimeisille perille...? Oi niin, tämä on sitä yhtä taistelua, joka riehui jo silloin, kuin vaelsin yksinäiselle sammalikolleni korpeen kuulemaan eräkuusten huminaa, ja josta silloin voitolla suoriusin, mutta johon nyt kypsänä naisena suistun ... ehkä jo olenkin suistunut... Pyhät suojelijani, eikö armoa teiltä enää riitä, eikö hiukkaakaan lohdutusta...?
Hän odotti vielä apua, mutta hän tiesi odottavansa turhaan, sillä hänen korvissaan soivat yhtä mittaa sanat: "aamulla otankin sinut mukaani". Eikä hän voinut olla tunnustamatta, että ne hänet täyttivät toivolla. Ja hän tunsi, että kun aamulla tuo mies saapuu ja sanoo: "istu ahkioon nyt ja aja", hän ei jaksa sitä käskyä vastustaa, hän on voimaton, toisen vallassa, – kaikki on lopussa. Mutta vielä ei ole aamu, – ei, hänen täytyy paeta tuota viettelystä, paeta omaa syntiään, paeta tuota miestä näkemättä kauas, kauas ... voidakseen siellä taistelemalla tasapainon ja sielun rauhan saavuttaa... Paeta, – mutta minne? Myrsky ulvoo ulkona, rajuina soivat tunturituulten vihurit ja yhtenä lumipilvenä savuaa taivas ja maa... Sinnekö? Niin, sinne, parempi paeta sinne kuin kukistua oman sydämensä ansoihin. Sinne, myrskyyn! Jos jumalanäiti tahtoo, jos hänet vielä aseenaan pitää, voi hän pelastaa hänet tuon myrskynkin lävitse jonnekin, missä uusi elämä vielä voi alkaa ... jos taas hänet hukuttaa haluaa, hukuttakoon sinne tunturille, eikä omaan heikkouteen... Ulos, myrskyyn!
Horjuvana ja läähättäen Margareeta hiipi vuoteeltaan, pukeutui sääryksiin ja kallokkaisiin nukkuvassa kodassa, pujotti päälleen peskin ja punalakisen, neliskulmaisen lappalaislakkinsa ja kiiruhti ulos, paeten oman sydämensä pahuutta. Myrsky vonkui vihaisempana kuin koskaan, vaivoin hän pystyssä kesti, kun kodan suojasta siirtyi, ja hänen jalkansa vaipuivat syvälle pehmeään kinokseen. Höyryävältä lumelta hän ei voinut nähdä läheisiä kotia eikä vieressä olevaa metsänrintaa, jonne hän kahlasi poroaan hakemaan. Silloin hän kääntyi, otti suksensa kodan kupeelta ja lähti hiihtämään yksin lumipyryn keskelle tuntureita kohden. Mutta tahkeasti ja raskaasti liukuivat nyt hänen suksensa, tuuli häntä heitteli ja retuutti, ja jo hänen ensimmäisen tunturin rinnettä noustessaan hänet voitti outo väsymys; voimattomina herpausivat jäsenet.
Silloin hän ymmärsi, ettei pyhä neitsyt nyt, niinkuin ennen, tahtonut häntä tukea, ei hänen pakoaankaan auttaa. Ja tuskan valtaamana hän lankesi polvilleen suksilleen, risti kätensä ja huusi ääneensä ärjyvään myrskyyn:
– Älä hylkää minua, Jumala, älä heitä toivottomuuteen rikkonutta lastasi. Anna vaikkua jäseniini, pyhä neitsyt, jos tahtosi on, että vielä sinua palvelen, anna mielelleni lohdutusta ja rauhaa, johdata tieni, tue taisteluni, yksin en mitään voi. Taikka, jos olet minut hylännyt, anna minulle entinen uskallukseni nöyränä ja rauhallisena nietokseen kuolla.
Ja hän kohottautui taas pystyyn, lähti hiihtämään yhä huokaillen:
– Näytä minulle ihmeesi vielä kerran niinkuin niin monesti ennen, ja minä koetan sinua totella.
Mutta hän ei uskonutkaan nyt saavansa jumalanäidiltä viittausta, hän ei uskonut omaan rukoukseensa. Sillä hän muisti senkin aikana, että tässä samassa myrskyssä hiihti myöskin se rohkeasilmäinen mies, joka hänen rauhansa oli riistänyt, autioita tuntureita, mutta pelkäämättä mitään, huutelematta tuskissaan, luottaen yksinomaan kätensä jäntevyyteen ja mielensä reippaaseen voimaan. Ja koettaen turhaan karkoitella tuota muistoa mielestään hän hiihti eteenpäin, kunnes taas uupui ja hädissään vaipui tehottomaan rukoukseensa. Leväten ja taas ponnistaen hän jatkoi siten yhä voimattomampana matkaansa läpi yön. Mutta kun aamuinen hämärä kelmeänä sarasti läpi sakean lumipyryn, istui Margareeta jo erään aution tunturin rinteellä uuvahtaneena ja puoleksi kinokseen vaipuneena ja katseli tylsästi, kuinka myrsky hänen ympärilleen ja päälleen keräsi yhä paksummat lumikerrokset. Ja hän näki, kuinka siitä aamun tullen lumimyrsky vähitellen asettui ja taivas seestyi ja luonto asettui, mutta häntä se ei enää auttanut. Hänen voimansa olivat lopussa, hän oli taistelussaan joutunut tappiolle, hänen oli määrä siihen kuolla. Eikä hän kumminkaan voinut nöyränä ja kiitollisena odottaa kuolemaa niinkuin usein ennen, hänen mielensä kapinoi ja soimasi kohtalon kovuutta...
Hänen silmiään rupesi yhä enemmän hämärtämään, jäsenet olivat kankeat ja ajatuskin tuntui jähmettyvän, mutta hänen korvissaan soi vielä kuin kaukaa tuo läpi yön niissä kaikunut miehevä ääni, vaikka yhä heiketen ja loittoutuen. Ja sen mukana haihtui viimeinen usko ja viimeinen pelastuksen toivo.
Mutta vielä kerran hän avasi sammuvat silmänsä, ja silloin rupesi hänen raukeaan katseeseensa ilmestymään outoja kuvioita, ikäänkuin näkyjä etäältä aavikolta, mustia, lumipeittoisia haamuja, jotka liikkuivat ja ikäänkuin lähenivät. Hän ei jaksanut enää erottaa, mitä ne olivat, ajatus oli jo seisahtunut, hän oli vaipunut yhä syvemmäs lumeen ja peittynyt siihen. Mutta hänestä tuntui, että tuossa mustain kuvioiden joukossa läheni häntä se rotevakasvuinen mies, jota pakoon hän oli lähtenyt, ja että sen vilkkaat silmät omituisesti kiintyivät häneen, ja riemun virtaus tuntui silloin lehahtavan läpi hänen jäätyneen mielensä. Taas oli kaikki tyhjää. Mutta sitten hänestä tuntui, kuin hän voimakkaiden käsivarsien nostamana olisi kohonnut lumesta ja kuin ääniä ja huutoja olisi hänen ympärillään kaikunut. Mutta hän ei voinut vastata mitään, ei liikuttaa jäsentään, ei avata silmäänsäkään enää.
– Leila, se olet sinä, puhui tuttu ääni, ikäänkuin hyvin kaukaa. – Miksi tänne tunturille myrskyyn olet paennut? Vastaa, elätkö sinä vielä?
Mutta hän ei voinut vastata, ja toinen ääni kuului virkkavan:
– Näkyy paleltuneen, jätetään siihen.
– Ei, kaatakaa viinaa hänen suuhunsa... Niele, Leila, virkoa... Otan sinut ahkiooni ja vien lämpimään ja mukanani Tornioon sinut vien, omaksi eukokseni vien, sillä sinua olen aina kaivaten muistanut... Leila, eläthän vielä...
Himmeä oli kinokseen jähmettyneen tajunta, eikä silmänluomi enää noussut eikä liikahtanut huuli, mutta sydämessä riehui taistelu vielä. Hän ei olisi tahtonut vastata tuolle kysyjälle, hän olisi tahtonut vaipua yhä syvemmäs horroksiinsa ja kuolla pois ... ehkä jumalanäiti hänelle silloin vielä olisi suonut armon. Mutta hänen mielensä kapinoi, hän oli vaistomaisesti tuntevinaan, että jumalanäiti, entisen suosionsa vuoksi, kumminkin vielä tahtoi jättää uskottoman suosikkinsa henkiin, vaikkakin vaille korkeaa luottamustaan. Ja koko se hänen taistelunsa tuntui sulavan siihen hiljaiseen huokaukseen, joka hänen rinnastaan lähti:
– Äiti Jumalan, näinkö olet tahtonut!
Mutta mies, joka häntä käsissään piteli, hieroi hänen niskaansa ja ohimokaan ja kyseli sitä tehdessään hellästi:
– Leila, eläthän vielä!
Ja Margareeta tunsi lämmön leviävän ruumiiseensa ja kielensä jähmetyksistään sulavan, ja silmänsä raolleen saaden hän kuiskasi:
– Elän, Osmo...
Taas tuntui elämä palaavan jäseniin ja sydän rupesi lämpenemään. Hänet peitettiin ahkioon pehmoisiin vuotiin, ja siinä häntä lähdettiin viemään yli lumisen aavikon. Ja Margareeta makasi hiljaa eikä taistellut enää, sillä sovinto ja rauha, jota hän jumalanäidiltä oli rukoillut, tuntui hellästi kietaisevan hänet vaippaansa. Ja hiljaa hän vain huokasi:
– Äiti Jumalan, näin olet tahtonut...
Upsalan ja Vadstenan luostarin kronikkoihin kirjoitettiin, että se hurskas birgittiläisnunna Margareeta, joka niin menestyksellisesti oli lappalaisten käännyttämisen aloittanut, kaatui keskelle siunausrikasta vaikutustaan, paleltui eksyneenä autiolle tunturille. Ja niiltä papeilta ja teineiltä, jotka olivat määrätyt hänen apulaisikseen Lappiin, jäivät matkat sinne tekemättä, ja koko käännytystoimi raukesi ja unohtui pois, kun ei ketään johtajaa ollut sitä vireillä pitämässä. Lappalaiskylistä ne touot, jotka Margareeta oli kylvänyt, pian kuivuivat ja kuolivat, ja hänen opetuksensa unohtuivat, kun ei kukaan niitä enää hoidellut. Muutamat Margareetan lähimmät lappalaisystävät häntä ensiksi kaipasivat, ihmetellen, ettei häntä enää ruvennut kuulumaan, mutta he tottuivat siihen hekin ja kääntyivät taas muiden mukana vanhojen noitiensa puoleen ja turvautuivat hädissään seitoihinsa ja pyhiin kalmistoihinsa. Ja näiden arvo säilyi vähentymättömänä Lapissa vielä useita vuosisatoja.
Mutta Kauppilassa Tornion jokisuulla eli pirkkalaisten reipas päällikkö kauan onnellisena toimekkaan ja ymmärtäväisen puolisonsa rinnalla, jonka hän eräältä talvihiihdolta oli tuonut mukanaan kaukaa tunturien takaa, ei kukaan tiennyt varmasti mistä. Täällä pirkkalaiskylässä hellämielistä Leila-emäntää kunnioitettiin ja rakastettiin, mutta arasteltiinkin samalla, sillä kuiske kävi kylällä, että hänellä oli tuttavuuksia muitakin kuin mitä näkyvissä oli. Aina toisinaan hän näet vetäytyi yksin erikoiseen kammioonsa ja viipyi siellä kauan, ja hänen kuultiin ääneensä puhuvan ja huokailevan. Ja kun hän sieltä tuli toisten pariin, hänen silmänsä olivat punaiset ja poskensa kalpeat, mutta ryhti oli suora ja varma ja käytös arvokas ja tyyni. Eikä sen vuoksi kukaan rohjennut kysyä, miksi hän oli itkenyt...
KAKSI KOVAA.
Elokuun helteellään aurinko paistaa porottaa Viipurin mustainveljesten luostarin edustaiselle, hiekkaiselle aukealle, johon jo muutamia kerjäläisiä on kokoontunut odottamaan murkinantähteiden jakoa. Luostarin tukeva, honkainen portti on suljettu ja sen sekä luostarinpihan takaa kuuluu luostarinkirkosta hiljaista messun hyminää. Munkit ovat siellä viileässä kirkossa päivämessuaan pitämässä, muuten on kaikki tuossa valkeassa, kivisessä pyhätössä äänetöntä ja kuin nukahtanutta.
Portin viereisessä kopissa vanha, avopäinen portinvartijaveli torkahtelee hänkin messun huminaa kuunnellessaan. Mutta vähitellen hänen unensa käy levottomaksi. Ulkoa, kaupungilta päin, rupeaa näet kuulumaan ratsujen kavioitten töminää ja teräspaitojen ritinää; sitä kuuluu pian jo luostarinkujalta, se lähenee lähenemistään. Vartijaveli herää täydelleen, pistää luukusta ulos pörröisen päänsä, kurkistelee uteliaana. Aivan oikein, ratsuväkeä sieltä ajaa peitset heiluen, kypärät kiiltäen, suoraan luostariaukealle.
Hän hätääntyy, sulkee nopeasti luukun ja juoksee, kaapunsa helmoja kooten, jo täysvirkkuna laattakivillä lasketun luostaripihan poikki suureen ruokahuoneeseen ja sen kautta kirkon ovelle, kuiskaten siellä lähinnä polvistuneille munkeille vierasjoukon saapumisesta. Mutta samassa on hänen vielä nopeammin juostava portille takaisin. Sillä sen kolkutinta jo kovasti paukutetaan – sisäänpyrkijät näyttävät olevan perin malttamattomia.
Hän raoittaa taas luukkuaan ja huutaa kolkutinta rääkkäävälle ratsumiehelle:
– Ken siellä, mitä asiaa?
– Linnanpäällikkö, Krister Niilonpoika Vaasa, pyrkii luostariin, priorin puheille. Avatkaa heti!
Tupsukypäräinen ratsumies takoo kolkutinta koko ajan, niin että äsken äänetönnä ollut tienoo yhtä mittaa kajahtelee. Haarniskoitu ratsuväki on siellä rivissä luostarin edustalla, josta kerjäläiset säikähtyneinä ovat vetäytyneet kujansuihin, ja sen uhkaavan rivin edessä istuu tasa-astuja-tammansa selässä pieni, sulkahattuinen, liian suurelta näyttävään vaskihaarniskaan pukeutunut äijä, joka yhä kipakasti hätistää kolkuttajaa ja sähisee karkeiden, harmaiden viiksiensä välitse. Se on itse linnanherra, hänet tuntee vartijaveli hyvin, ja hän hätääntyy siitä yhä pahemmin. Sillä hän ei uskalla avata, on kielletty laskemasta aseellisia miehiä luostariin; mutta hän ei uskalla kieltääkään pääsyä noin mahtavalta herralta. Hän odottaa sen vuoksi pappismunkkeja, itseään arvovaltaisempia, siihen avukseen.
Luostarinkirkossa, jonne tuo kiivas koputus on häiritsevänä kaikunut, onkin jo messun ääni vaimennut ja muutamia vanhempia munkkeja kiirehtii nyt ulos ihmetellen, miksi heidän rauhaisaa tyyssijaansa näin häiritään. He neuvottelevat siinä tuokion. Mutta silloin alkaa uusi, yhä raivokkaampi kolkutus, ja karkea, käskevä ääni komentaa ulkoa:
– Avaatteko heti, vai onko meidän lyötävä säpäleiksi tämä portti?
– Odottakaahan tuokio, vastaa munkeista vanhin. – Veljet ovat juuri messussa...
– Sen he saavat keskeyttää. Käskekää priori heti linnanherran puheille!
Viesti oudosta vierailusta oli jo ehtinyt levitä koko veljeskunnan keskuuteen, ja joka taholta kertyi nyt hämmästyneitä, lihavankalpeita munkkeja pihalle. Mitä tämä merkitsee? he kysyivät huolestuneina toisiltaan.
Tapaus oli todellakin harvinainen. Maalliset mahtimiehet pitivät yleensä sotaoloissakin luostarin rauhaa ja koskemattomuutta pyhänä, he tahtoivat säilyttää hyvät välit näiden hurskaiden veljeskuntain kanssa, joiden vaikutus väestöön oli hyvin suuri. Olipa Viipurin linnan nykyinen isäntä Krister Niilonpoikakin, vaikka hän olikin tuittupäinen ja äreä herra ja vaikkei hän kitsastelijana juuri koskaan antanut saarnaajaveljille mitään lahjoja, sentään näihin asti ollut kaupunkinsa luostarin rauhaa ja oikeuksia loukkaamatta. Mikäs nyt? Tosin hänellä aina oli ollut mustainveljesten tarmokkaan ja itsetietoisen esimiehen, Clemensin, kanssa pientä riitaa milloin kalavesistä, milloin laidunmaista, mutta että linnan äijä näin saapuisi aseväkineen luostaria säikyttämään, se oli toki aivan käsittämätöntä.
– Portti auki, heti paikalla! komennettiin sieltä ulkoa yhä, ja se särähtävä, vihainen ääni tunnettiin nyt itse linnanherran karjunnaksi.
– Avataan, avataan, vastaavat munkit, jotka eivät muutakaan neuvoa enää tienneet. – Mutta ainoastaan aseettomina saapuville...
– Me tulemme miten tahdomme, vastasi linnanherra, temmaten portin, jonka edestä salpa vihdoin oli vedetty syrjään, selälleen ja työntyen kahden haarniskamiehen seuraamana sisään. Hän astui kalisevin sääryksin ja kilahtavin kannuksin luostarinpihan poikki ällistyneinä seisovain munkkien keskitse ja tiukkasi edelleen:
– Missä on priorinne, hakekaa hänet heti esille!
– Tänne astukaa, refektorioon, vastasi saattava munkki ja ohjasi karskin herran luostarin suureen, viileään ruokailuhuoneeseen, joka samalla oli kokous- ja vastaanottohuoneena. Siinä puolihämärässä, holvikattoisessa huoneessa tapasivat nyt toisensa mustainveljien priori, Clemens Lauritsanpoika, korkea, uljasryhtinen, lujapiirteinen prelaatti, ja pieni, teräväliikkeinen linnanherra, joka kypäränsä riisuttuaan siinä paljasti vanhat, kuihtuneet, karkeasänkiset kasvot ja kiukkuisasti vilkuvat, verestävät silmät. Tämä viimeksimainittu kävi nyt heti, enemmittä tervehdyksittä, luostarinpäällikölle puhumaan ärtyisin äänin:
– Linnasta on tänne paennut vanki, sen tiedän varmasti, mutta te ette ole lähettini vaatimuksesta huolimatta luovuttanut häntä meille takaisin. Tätä karkuria olen nyt itse saapunut noutamaan, – toimittakaa hänet heti käsiini!
Tyynikasvoinen, arvokasryhtinen priori vastasi siihen kohteliaasti, mutta varmasti:
– Tiedätte hyvin, jalo herra, että ne, jotka ovat luostariin saapuneet suojaa hakemaan, ovat siellä Jumalanäidin turvassa.
– Tiedän mitä tiedän, mutta sinä älä nyt siinä temppuile äläkä viisastele, minä en ole nyt sillä tuulella. Mies, joka linnasta karkasi, on vakooja, on pahantekijä, minun täytyy saada häntä tutkia. Te olette kätkeneet hänet tänne, toimita mies heti esille, muuten...
Linnanherra teki vihaisen, terävän liikkeen käsivarrellaan ja astui pari askelta lattialla haarniskoitaan helistellen. Mutta hän keskeytti sentään uhkaavan lauseensa ikäänkuin antaakseen luostarinpäällikölle aikaa harkita asemaansa ja nöyrtyä; ja hän pysähtyi sitten verestävin silmin tirkistämään edessään seisovaa, mustakaapuista miestä.
Mutta kun tämä ei mitään vastannut, kiukkuääninen linnanherra jatkoi:
– Asia on vakava, emme ole tulleet tänne turhia odottamaan. Linnan viereisestä luostarista ei saa tulla linnalle vihamielisten petturien eikä karkurien pesää.
– Tämä on rukousten ja rauhan pesä, vastasi siihen priori hiukan ääntään kohottaen, – aseellisten uhkausten täytyy jäädä näiden muurien ulkopuolelle. Täällä lähestytään Jumalaa nöyrtynein ja alistuvin mielin...
Krister-herra tunsi pistoksen ja kivahti:
– Rukoiltakoon täällä kuinka nöyrästi tahansa, minun asiani on nyt toisenlainen. Kautta Maarian, ellei vakoojaa tuossa tuokiossa tuoda eteeni, etsivät mieheni täällä joka sopen, ja sitten vien kuin vienkin ilkimyksen täältä mukanani – no, löytyykö se linnan karkuri?
Mutta Clemens Lauritsanpoika vastasi rauhallisena ja arvokkaana:
– Tänne tulee maailman murjomia ja maailmaa paenneita usein; emme kysy, mistä he tulevat ja mitä ovat paenneet, emme sitäkään, ovatko he jonkin rikoksenkin tehneet, jos he todellisessa hädässä ja nöyryydessä Jumalanäitiä lähestyvät. – En tiedä enkä tahdo tietää, ketä meiltä vaadit, ketään hätääntynyttä emme täältä luovuta.
– Tiedät hyvin, sähähti Krister Niilonpoika, asettuen suoraan priorin eteen, – tiedät asian, älä teeskentele! Tiedät, että se karannut mies on viholliseni, Kaarlo Knuutinpojan vakooja, joka on puettukin hänen väreihinsä, ja hän on sitäpaitsi röyhkeä suunsoittaja, joka on rangaistuksensa ansainnut – nyt älä, priori, enää kiemurtele, tunnet asian aivan tarpeeksi hyvin.
Clemens-munkki kohotti tuuheat kulmakarvansa hämmästyneen näköisenä ja virkkoi:
– Kaarlo Knuutinpoika Bonden väkeäkö ajat takaa! Mutta jos sellainen mies on luostaristamme pyytänyt turvaa, on meillä kahta suurempi syy olla häntä luovuttamatta, sillä teidän maallisten ylimysten keskinäisiin riitoihin emme tosiaankaan tahdo puuttua. Kaarlo-herrahan rupeaisi meitä siitä vainoamaan, ja hän on mahtava mies, joka näihin asti on osoittanut suopeutta ja anteliaisuutta köyhälle veljeskunnallemme.
Nämä maassa vallitseviin valtiollisiin oloihin viittaavat sananvaihdot olivat ilmeisesti jo kiihdyttäneet mieliä molemmin puolin. Herruudesta Suomessa ja nimenomaan Viipurin linnan isännyydestä näet kiistelivät ja taistelivat näihin aikoihin katkerasti nuo kaksi valtakunnan mahtavaa miestä, Ruotsin sotamarski ja äskeinen valtionhoitaja, nuori Kaarlo Knuutinpoika Bonde, ja Ruotsin entinen valtioneuvos ja drotseti, vanha Krister Niilonpoika, joka oli Vaasan vaikutusvaltaista sukua. Jälkimmäinen, joka pitkän ikänsä oli ollut maan johtavia ylimyksiä, oli nyt muutamia vuosia sitten syösty entisestä mahtiasemastaan Ruotsissa ja heitetty tänne Suomen kaukaiseen kolkkaan, kuin maanpakoon. Ja hän vihasi siitä syystä silmittömästi tuota pahinta kilpailijaansa, nuorta onnensuosikkia, kiittämätöntä kiipijää, Kaarlo Knuutinpoikaa. Ja olipa hänellä vihaansa syytäkin. Sillä Ruotsin ylimysten keskinäisessä, kiihkeässä kilpailussa tämä hänen entinen oppipoikansa oli päässyt joka suhteessa hänestä voitolle, päässyt pelkän ruumiillisen komeutensa ja esiintymisvarmuutensa vuoksi, päässyt Ruotsin valtionhoitajaksi, milteipä kuninkaaksi. Ja hänen, Krister Niilonpojan, joka ennen oli ollut vertaisistaan ensimmäinen, hänen oli nyt vanhana miehenä täytynyt luopua valta-asemastaan ja syrjäytyä tänne, – Viipurin linna oli näet hänelle silloin läänitykseksi, ikäänkuin armopalaksi, annettu. Tuo nöyryytys oli tietysti näinä vuosina hänen mieltään kirvellyt ja kiduttanut. Olihan tosin sittemmin Kaarlo Knuutinpoikakin saanut luopua valtionhoitajan toimestaan, kun Ruotsin keskenään kateelliset ylimykset taas olivat kutsuneet tanskalaisen miehen (Kristofferin) kuninkaakseen. Mutta Kaarlo Knuutinpoika oli silloin saanut aivan toisenlaiset hyvittäjäiset, saanut läänityksekseen koko Suomen, jonne hänetkin siten oli lähetetty, siinä joukossa, merkillistä kyllä, Viipurin linnalääninkin, joka aikaisemmin oli annettu Krister Niilonpojalle. Hän, Bonde, asui nyt Turussa ja piti sen linnassa komeaa hovia, mutta hän vaati itselleen yhä Viipuriakin, ja siitähän se viime katkeruus ja kahnaus olikin sukeutunut.
Siitä oli johtunut tämäkin Krister-herran kipakka ratsastus Viipurin mustainveljesten luo eräänä elokuun päivänä 1441. Vanha Vaasan herra ei tahtonut luopua linnastaan, johon hän nyt oli pesiintynyt ja eläytynyt, ei millään hinnalla, eikä varsinkaan luovuttaa sitä tuolle röyhkeilevälle Bonde-nulikalle. Ei ikinä mielisuosiolla – tulkoon ottamaan, jos saa! Kaarlo Knuutinpoika oli jo alkukesästä lähettänyt valtuutettunsa vaatimaan Viipuria Krister-herralta, mutta Krister oli silloin lähettänyt asiamiehen tyhjin toimin takaisin. Ja kun Bonde Turusta nyt oli lähettänyt samalle, säädyttömälle asialle toisen airuensa, joka oli esittänyt uhkauksilla höystetyn vaatimuksensa koppavin sanoin, oli Krister kiukustuneena pistänyt miehen tyrmään, mistä tämä sittemmin oli päässyt pakenemaan luostariin. Mutta ylimysten välit olivat tästä kaikesta kiristyneet yhä pahemmiksi.
Tämä ajan suuri ja kiivas kiistakysymys Suomessa ei tietenkään ollut pysynyt vieraana Viipurin luostari-isillekään, niin paljon kuin nämä koettivatkin välttyä valtiollisiin asioihin sotkeutumasta. Clemens-priorikin oli asemasta hyvin selvillä, ja vaikka hän hengen miehenä ei tahtonut pitää kummankaan ylimyksen puolta, oli hän kaikessa hiljaisuudessa, niinkuin muuten useimmat Suomessa, reippaan ja hilpeän Kaarlo Knuutinpojan suosija. Sitä Krister-herra aavisteli. Hän tiesi, että hänellä itsellään ei ollut paljon ystäviä. Ärtyisyydellään ja karuudellaan hän oli vieroittanut useimmat aatelisetkin puoleltaan ja rahvaan hän oli veronkiskonnallaan suututtanut. Mutta hän ei ollut ystävyydestä välittänytkään, hän vain tahtoi, että häntä pelättäisiin, ja hänen toiveensa olikin toteutunut. Peloittamalla äreä herra koetti nytkin vaikuttaa mustainveljesten prioriin, mutta siinä heitä nyt sattui kaksi kovaa vastakkain. Clemens Lauritsanpoika ei tosin nytkään tahtonut väistyä puolueettomuuskannaltaan, eikä hän voinut olla itsekseen myöntämättä, että vanhaa Vaasan herraa oli aika kohtuuttomasti kohdeltu, kun häneltä tahdottiin riistää läänityksensä ja linnansa, johon hän oli niin kiinni kasvanut. Mutta luostariveljeskunnan oikeuksista ja tehtävästään hätääntyneiden suojelijana hän ei kuitenkaan tahtonut hiventäkään väistyä. Kun sen vuoksi Krister-herra yhä kiihtyneenä syytteli häntä juonittelijaksi maallista esivaltaa vastaan ja Bonden kätyriksi, vastasi Clemens aina vain rauhallisesti:
– En puutu maallisen esivallan asioihin enkä ylimysten valtakiistoihin. Minun työalani ja valtakuntani ovat toisenlaatuisia. Mutta siitä, mihin luostarin esimiehenä ja kirkon edustajana olen velvollinen, siitä en voi perääntyä.
– Ja siihenkö kuuluu niiden kätkeminen, jotka esivaltaa vastaan vehkeilevät, kysyi Krister-herra muka pisteliäästi. – Te suojelette täällä rikoksentekijöitä, kapinanvalmistajia ja vakoojia, – sellaista ei tosiaan kukaan linnanpäällikkö voi suvaita. Hänen täytyy silloin käyttää sitä valtaa, mikä hänellä on – ymmärrättekö?
– En, sellaista uhkausta en voi enkä tahdo ymmärtää, priori vastasi kylmästi.
– Hä? sähisi Krister, jo äärimmilleen ärtyneenä. – Tuo karkuri pilkkasi minua omien soturieni läsnä ollessa. Hä? Kieltäydytkö todella mielisuosiolla luovuttamasta häntä minulle – hä?
Vanhuksen äänessä oli jo pingoitettua terästä, ja varpailleen nousten hän heristi laihoja nyrkkejänsä pitkänhuiskean priorin nenän edessä. Tämä ymmärsi, että tässä on nyt vakava paikka, että jousi alkaa olla äärimmilleen jännittynyt – ärtynyt äijä voi minä hetkenä tahansa iskeä tai ryhtyä muuhun väkivaltaan. Mutta hän säilytti sittenkin malttinsa ja arvokkuutensa vastatessaan:
– Luostarinsäännöt ja kanooninen laki estävät meitä täältä luovuttamasta viheliäisintä kerjäläistäkään, joka kerran on rauhanmajaamme turvautunut. Jos etsimänne mies on täällä avunanojain joukossa, on hän täällä Jumalanäidin suojassa, jonka halpoja palvelijoita me vain olemme, – voi sitä, joka yrittäisi luostarin rauhaa ja turvaoikeutta loukata! Minä en tunne karkurinne mahdollisen rikoksen määrää enkä laatua enkä ole edes oikeutettu sitä tutkimaan...
– Mutta minä olen, – sähähti äijä ilkkuen, mutta samalla jo vallan päättäväisenä. – Vielä kerran: tuotteko sen Bonden kätyrin heti paikalla tähän eteemme?
– Olen jo monesti vastannut, virkkoi Clemens, ristien kädet rinnalleen merkiksi siitä, ettei hän muuta voi.
Linnanherra antoi silloin merkin miehilleen: heidän tuli edetä väkisin luostarin asuinkammioihin, jotka olivat kirkkoa ympäröivän muurin kupeella. Mutta hän pidättäytyi vielä. Hän ymmärsi hyvin sen teon kantavuuden, johon hän näin oli ryhtymäisillään. Luostarin pyhyyttä loukkaamalla hän saisi varmasti vastaansa maan koko papiston piispaa myöten ja kaikki uskonnollisesti hartaat ihmiset, joita oli hänen omassa linnueessaankin. Ehkäpä tapaus kerrottaisiin aina Roomaan asti, ehkä paavi singauttaisi häneen kirouksensa salaman, ja sellaista iskua on vaikea kestää. Vielä kerran hän tahtoi sen vuoksi yrittää peloituksen voimalla vaikuttaa itsepäiseen prioriin:
– Isä Clemens, te olette ymmärtäväinen mies, te käsitätte varmasti, että tällaisissa tapauksissa on pakko tinkiä tavanmukaisista kanoonisista ja muistakin kaavoista ja säännöistä. Te käsitätte, että asemani ja arvoni ei salli minun laskea käsistäni pilkkaajaa ja viholliseni vakoojaa – minun arvovaltani linnan komentajana ja alustalaisteni isäntänä siitä kärsisi. Teidän täytyy käsittää tämä tilanne. Luostarin rauhaa en tahtoisi häiritä, olen uskollinen kirkon poika minäkin, mutta jos te yhä niskoittelette, minun on pakko toimia miekkani vastuulla – olen ennen kaikkea soturi. Isä Clemens, vielä voitte, kutsumalla karkurin eteeni, välttää sen, mikä muuten on välttämätöntä!
Clemens Lauritsanpoika olikin täysin selvillä aseman jännittyneisyydestä. Hän älysi, että vanha linnanherra siinä taisteli arvovaltansa puolesta, sen pelon ja kunnioituksen säilyttämiseksi, jonka hän ankaruudellaan oli ympäristöönsä iskenyt. Alkuaan lienee Krister-herraa ehkä pahimmin kismittänyt se, että Kaarlo Bonden airut oli liian tarkoin saanut nähdä, kuinka heikoissa varustuksissa hänellä Viipurin linna yhä oli, kuinka helppo se olisi valloittaa. Ahneudessaan vanha saituri ei ollut viime vuosina uhrannut paljon mitään varoja linnansa korjaamiseen eikä linnueen vahvistamiseen, hän oli vain kerännyt arkkuihinsa kaikki verorahat. Siksi hän ei tahtonut laskea Kaarlo Knuutinpojan ovelaa airutta takaisin siitä herralleen kertomaan, siksi hän hänet vaati käsiinsä. Mutta nyt tämä kiista oli kärjistynyt etupäässä kunnianarkuuskysymykseksi, sen isä Clemens selvästi oivalsi. Ja oivalsi myös, että hänellä itselläänkin oli siinä arvoasemansa kysymyksessä, tehtävänsä puolustaa luostarinsa oikeuksia ja loukkaamattomuutta – hänen oli yhtä vaikea peräytyä sanoistaan kuin Krister-herran. Siksi tämä taistelu oli taisteltava loppuun asti, siksi hän yhä tyynenä pysyen virkkoi ärhentävälle herralle:
– Minulla ei ole mitään enempää sanottavana.
– Vai ei tosiaankaan, sävähti siihen vihainen äijä. – Ja kuitenkin te tiedätte, että kun minä vain viittaan miehilleni, he heti ryhtyvät kätköjänne penkomaan, ja lisää miehiä tulee tarvittaessa tuolta ulkoa!
– Ne eivät vastoin tahtoani tunkeudu luostariimme, vastasi Clemens-isä yhä kylmänä, mutta kasvoiltaan jo entistä kalpeampana. – Niiden täytyisi kulkea minun ja näiden hurskasten isäin ruumiiden yli, ja sitä eivät jumalaapelkääväiset soturit tee, jospa te jumalaton niitä siihen käskisittekin.
– Mieheni tottelevat minua kaikessa, sen näette heti, uhkasi äijä käsi miekankahvassa.
– Pelaatte korkeata peliä, Krister-herra, julisti luostarinpriori nyt syvällä rinta-äänellä. – Luostarin häpäiseminen ei tuottaisi teille maallistakaan kunniaa eikä voimaa, mutta ajatelkaa kuolematonta sieluannekin!
– Tiedän mitä ajattelen, ärähti siihen linnan äijä ja astui miestensä luo, jotka häntä refektorioon olivat seuranneet, lausuen heille terävästi pari sanaa. Sitten hän kääntyi taas priorin puoleen. Tämä oli jo keskustelun alussa asettunut sen oven eteen, joka vei ruokahuoneesta luostarin sisäsuojiin ja jonka kahden puolen joukko pappismunkkeja oli säikähtyneinä ja rukousnauhaansa hypistellen seurannut kipakkaa keskustelua. Kristerin astuessa siihen, ikäänkuin työntääkseen hänet syrjään, priori levitti kätensä oven suojaksi, oikaisi rotevan ruumiinsa ja huudahti voimakkaasti:
– Tästä ei kulje kukaan minun luvattani. Jumalanäidin nimessä kiroan teidät, jos ryhdytte väkivaltaan hänen suojelemaansa luostaria kohtaan, haudassa ja haudan takanakaan ette silloin saa rauhaa. Perääntykää, onnettomat!
– Edestä pois! karjui siihen Krister vuorostaan yhtä äänekkäästi, ja suuri luostarihuone tuntui melkein hätääntyneenä kajahduttavan näitä outoja huutoja. – Miehet, raivatkaa mustakaavut pois! Tie auki!
Jousi oli rapsahtamaisillaan. Krister itse tapaili jo priorin käsivartta, viskatakseen hänet syrjään pihtipielestä, ja haarniskapukuiset soturit seurasivat kauhistuneina, mutta tottelemaan tottuneina, hänen kintereillään. Heidän mulkoilevat silmänsä näyttivät hätääntyneinä kysyvän, täytyisikö heidän todella käydä käsiksi näihin pyhiin miehiin, mutta Krister-herran ankara katse hallitsi heitä. Silmänräpäyksen empivät vielä väkivaltaan ryhtyjät, priori seisoi kuin jähmettynyt patsas siinä heidän edessään, katse ulko-oven päällä olevaan ristiinnaulitun kuvaan kiinnitettynä, ja toiset pappismunkit hymisivät hänen rinnallaan hiljaa rukouksiaan. Sana ja miekka seisoivat vielä tuokion vastakkain tuossa äänettömässä tuvassa – kumpi niistä oli voittava?
Silloin reväistiin äkkiä ristiinnaulitun kuvan alla oleva ulko-ovi auki ja kaksi linnan huovia työntyi hätääntyneenä ja kiirehtien sisään.
– Karkuri on taas paennut, ilmoitti samalla toinen huoveista linnanherralle. – Hän soutaa jo tuolla kaukana selällä.
Priori laski ne sanat kuultuaan kuin helpotuksesta huoahtaen kohotetut käsivartensa alas, risti kätensä hartaasti ja virkkoi hiljakseen:
– Jumalanäidin ihme, hän tahtoi pelastaa pyhättömme, hänelle kiitos! – Ja suu ammollaan seisovalle linnanherralle hän nyt nuhdellen puhui: – Sinä kuulet, karkurisi ei ole täällä luostarissa, turhaan sinä sitä häpäisemään ryhdyt.
Jo sai Krister-herrakin taas ääntä hetkeksi kouristuneeseen kurkkuunsa:
– Te juonittelijat, te laskitte hänet täältä tahallanne pakoon, kyllä sen ymmärrän. Mutta iloksenne sitä ette ole tehneet. – Samassa hän kuitenkin käännähti ympäri ja karjaisi pakosanoman tuoneille huoveille vihaisena: – Ette vartioineet luostaria tarkoin, päästitte roiston pakoon! Onko häntä nyt edes lähdetty ajamaan takaa?
– On kyllä, vastasi säikähtänyt huovi. – Mutta hänellä on melkoinen etumatka, hän voi päästä maihin piiloutumaan.
– Te vaivaiset kuhnustelijat, hirtän teidät kaikki näiden mustavaippaisten rinnalle! – Ulos, hälyttämään koko linnan väki!
Kalpea priori oli polvistunut Jumalanäidin kuvan eteen, ja toiset munkit ryhmittyivät nyt siihen hänen ympärilleen rukoilemaan. Heihin enää katsettakaan heittämättä äärimmilleen kiihtynyt linnanherra kiirehti ulos, vielä ovelta uhkauksiaan singoten polvistuneille munkeille. Siellä ulkona hänellä oli kuitenkin jo vastassaan toisia viestejä, jotka tempasivat hänen ajatuksensa ja toimintansa aivan toisaalle. Linnaan oli näet saapunut sanoma, että Kaarlo Knuutinpoika oli jo sotaväkineen Turusta marssimassa Viipuriin päin, ja linna oli nyt siis kiireellä varustettava piirityksen varalta.
Mutta kiitosmessuja kaikui koko päivän Viipurin mustainveljesten kirkossa tuon vältetyn häväistyksen johdosta, siellä julistettiin kunniaa ja ylistystä Jumalanäidille hänen osoittamansa armon ja avun johdosta. Ja koko kaupunkiin, koko maakuntaan levisi nopeasti tieto, että Jumalanäiti oli tehnyt luostarissa ihmeen. Hän oli vahvistanut prioria kestämään vaikean taistelun ja sillä välin kenenkään näkemättä ohjannut luostarin turvaan paenneen, kovasti ahdistetun vangin pakoon ja vapauteen.
SURMAA TAI KUOLE.
Idän ja etelän puolelta olivat Suomeen syksyllä 1495 rynnänneet venäläiset, jotka olivat ryhtyneet piirittämään Viipuria, jo umpeen sulkeneet tämän kaupungin ja linnan, mutta lännen kulmalta, etupäässä Turun vanhaa valtatietä myöten, oli piiritetyillä vielä henkireikä ulospäin. Sieltä saattoi vielä saapua ja saapuikin silloin tällöin apuväkeä Suomen ahdistetulle itävartiolle, sieltä voitiin kuljettaa ruokavaroja, heiniä ja muuta muonaa Viipurin puolustajille. Mutta vihollinen tahtoi tukkia tuonkin henkireiän, tahtoi saartaa Viipurin tältä Siikaniemenkin puolelta, ja sitä varten se oli ryhtynyt laajaan kiertoliikkeeseen. Suuresta, itäisestä leiristään se oli lähettänyt melkoisen osaston jalka- ja ratsuväkeä kiertämään koko Suomenvedenpohjan, samoamaan Juustilan joen kautta ja metsien halki Viipurin länsipuolelle.
Tästä uhkaavasta saartoliikkeestä olivat Viipurin puolustajat saaneet kalastajilta vihiä. He yrittivät nyt, pidättääkseen läntisen tien avoinna vielä odotettaville apujoukoille, torjua tämän saartojoukon taikka ainakin viivyttää sitä. Siksi linnanpäällikkö Knut Posse lähetti jalkaväkeä venheillä suoraan Juustilan joelle vihollisille vastarintaa tekemään ja samoin osaston ratsuväkeä maitse samoamaan saman joen silta- ja kaalamopaikoille, mistä venäläinen pyrki ylitse. Siellä, Vatikiven ylimenopaikalla, arveltiin nyt taistelun syntyvän, ja sitä kohden kiirehti malttamattomana syksyisen metsän halki karjapolkuja pitkin ratsuosasto, jolla oli laaja lahdenmutka kierrettävänä ja jonka sen vuoksi piti kovasti ponnistaa ehtiäkseen ajoissa perille.
Tässä Maunu Frillen johtamassa ratsuväkiosastossa teki taivalta muiden mukana myöskin eräs nuori turkulainen, Pentti Aaronpoika, joka varsin aavistamattaan oli joutunut näille itäisille taistelutanterille. Hän oli vasta toista kuukautta sitten saapunut Viipuriin Suomen piispan Maunu Särkilahden saattoväessä, kun tämä toimelias kirkkoruhtinas silloin oli käynyt Viipurissa järjestämässä maan itäisen vartion puolustusta odotettavaa suurhyökkäystä vastaan ja rohkaisemassa sen harvalukuista linnuetta. Palatessaan sieltä takaisin Turkuun piispa oli jättänyt suurimman osan yksityistä vartioväkeään, piispan henkihuoveja, Viipuriin lisäämään sen puolustusvoimia. Tässä joukossa oli silloin jäänyt Viipuriin nuori Penttikin, turkulaisen porvarin poika, valkohipiäinen ja hentoluontoinen, mutta vilkas ja teerevä nuorukainen.
Häntä ei alkuaan ollut aiottu sotamieheksi, eikä hän kauan ollut aseita kantanutkaan. Hänestä piti tulla lukumies, pappi. Siksi hänet poikana pantiin Turun tuomiokirkon kouluun, jossa hän opiskelikin monta vuotta, päntäten päähänsä Donatuksen latinan kielioppia ja paavillisen kirkon opinkappaleita. Ja lukumieshän se Pentti luonteeltaan olikin, mietiskelijä, haaveilija; koulutuvassa ja kirjojen ääressä hän parhaiten viihtyi. Mutta hänestä ei tullut sittenkään pappia. Häneltä kuoli isä, köyhyys tuli äidin kotiin, ja Pentin täytyi ruveta itseään elättämään. Silloin otti Mauno-piispa tämän reippaan pojan vartioväkeensä, ja hyvinhän Pentti, joka oli ruumiiltaan terve, siinäkin menestyi. Hän sai suorittaa asepalvelusta esimiehensä luona Kuusiston linnassa ja sillä välin retkeillä piispan mukana tämän monilla ja pitkillä tarkastusmatkoilla. Näin hän oli lopulta joutunut Viipuriin venäläisten piirityksen ajaksi.
Linnan väessä vallitsi yleinen innostus: haluttiin varjella tällä rajakulmalla maata ja paavin uskoa. Se innostus oli tarttunut häneenkin. Rohkeana ja urhoollisena hän oli jo Viipurissa ollut mukana monessa ottelussa, kun karattiin liian lähelle muuria tunkeutuneen vihollisjoukon kimppuun tai puolustettiin jotakin uhattua linnansarvea. Nyt hän oli matkalla entistä vaativampaan tehtävään, entistä ankarampaan taisteluun, ja hän halusi intomielin päästä avoimella kentällä mittelemään miekkoja hyökkääväin venäläisten kanssa. Maunu Frillen elähdyttämänä koko ratsujoukko oli lujasti päättänyt olla laskematta ryssiä Juustilan joen yli; ja miehet kannustivat nyt ratsujaan märän metsän läpi ehtiäkseen ajoissa ylimenopaikalle.
Jo vilahteli vesakosta esiin lahdenpohjukoita, mutta niiden ohitse ohjasi opas joukon yhä syvemmäs sisämaahan, ylemmäs jokivartta kohden, missä kaalamot olivat. Sinne perille hiivittiin hiljakseen, ja pian sieltä rupesikin kuulumaan kaukaisen taistelun ryskettä ja ryntääväin miesjoukkojen huutoja, – jalkaväki oli siis venheillä jo edeltä ehtinyt joelle. Siellä se kai oli tavannut venäläiset tekemässä siltaa, jota myöten saartoväki aiottiin kuljettaa Viipurin läntiselle puolelle, ja siinä oli siis heti syntynyt tappelu. Sitä nyt jatkui. Mutta suomalaiset olivat harvalukuisemmat, heitä ei nähtävästi riittänyt koko joenrantaa puolustamaan; muutamasta paikasta oli venäläisiä jo melkoinen joukko päässyt joen ylitse, ja juuri siinä vesakkorinteellä kävi nyt kovin ryske.
Sen oivalsi pian läntisestä metsästä samoava Maunu Frillen ratsuväki, ja siihen se syöksähti vihaisena vihurina omiaan auttamaan. Se päästi metsän rinnassa raikuvan sotahuudon ja karautti niin äkkiarvaamatta vihollisen kylkeen, että tämän etujoukot pian horjuivat, hämmentyivät ja kiirehtivät sekasortoiseen pakoon joelle ja joen taakse.
Tulista taistelua kesti siinä paikassa vain hetkisen. Venäläisten oli väistyttävä, ja monet heistä kaatuivat ahteelle tai suistuivat ja hukkuivat virtaan. Mutta he hyökkäsivät pian suuremmin joukoin, pääsivät taas kaalamon yli rannalle, taistelivat siinä vimmatusti, mutta suomalainen ratsuväki ajoi heidät uudelleen takaisin. Siinä ahtaalla jokiäyräällä oteltaessa kuitenkin pienen, ratsastavan vihollisjoukon onnistui paeta jokivartta ylöspäin ja karauttaa metsään asti. Muutamat suomalaiset ratsumiehet huomasivat sen ja lähtivät heti tuiskuna ajamaan takaa tuota selkäpuolelle pyrkivää vihollisparvea. Se hajaantui siellä metsään päästyään, syöksyi eri tahoille – ja suomalaiset perässä. Pentti Aaronpoika innostui ajamaan takaa muuatta kiitävää kimoa, jonka kaulaa vastaan matalaksi painuneena ratsumies pakeni – sen hän tahtoi tavoittaa ja kukistaa. Hurjana hän kannusti hevostaan, joka ihan lensi kivien ja pensaiden yli, ja hän lähenikin lähenemistään edellä kiitävää kimoa. Väliin hän jo sen rinnallekin ehti, mutta kimo pyyhkäisi silloin aina uudella vauhdilla aavikon yli ja upposi jälleen tiheikköön. Pentti perässä. Niin he kahden laskettivat kauas sammaleiselle salolle, etäälle jokivarrelta, mutta siellä Pentin ratsu vihdoin tavoitti edellään kiitäjän. Pentillä oli miekkansa ojossa, ja sillä hän jo monta kertaa tapaili vihollistaan, yltämättä häneen kumminkaan. Vihdoin hän sentään oli varmasti kimon takapuolen kohdalla, ja nyt hän iski miekallaan vihansa tulisessa vimmassa. Miekka ei tavannut nytkään matalaksi kyykähtänyttä edelläratsastajaa, mutta hänen hevoseltaan se isku sivalsi poikki toisen takajalan reisitaipeen – hevonen kompastui, horjui. Ja Pentin seuraava isku sattui kaatuvan ratsun nivuksiin – silloin se lopullisesti suistui maahan, kaataen ratsastajansa alleen.
Siinä makasi nyt vihdoin vihollinen hänen edessään, toinen jalka satulassa kiinni kaatuneen hevosen alla. Nuolena hyppäsi Pentti maahan, harppasi vihollisensa luo ja kohotti raskaan miekkansa iskeäkseen sillä saaliikseen lopultakin joutuneen venäläisen pään halki. Tämä riuhtoi toivottomassa asennossaan, tapaili miekkaansa, mutta ei saanut maassa maatessaan sitä irti tupesta, – siinä hän oli täydellisesti voittajansa armoilla.
Kiihkon veri kierteli Pentin suonissa hänen siinä seisoessaan hajalla reisin, miekka iskuun kohotettuna. Mutta hän ei iskenyt kuitenkaan. Hänen mieleensä tulvahti näet siinä hetkessä sotakiihkon sekaan toinen laine: miksi hän iskisi, olisihan se vallan turhaa! Ja kun hän tuokion vitkasteli, se isku tuntui hänestä pian vastenmieliseltäkin. Mieshän on avutonna tuossa hänen edessään, on kuin repo raudoissa, olisihan sen pään halkaiseminen selvää murhaa, – eihän toinen voinut ollenkaan taistella vastaan. Hän laski verkalleen kohotetun miekkansa alas, ojensi vain sen kärjen maassa makaajan rintaa kohden ja karjaisi karskisti:
– Olet vankini! Miekkasi tänne!
Pentti ei uskonut vihollisensa muuta ymmärtävän kuin hänen liikkeensä hänen temmatessaan miekan kaatuneen kupeelta. Hämmästyksekseen Pentti silloin kuuli voitetun vastaavan suomeksi, joskin hänelle oudolla Karjalan murteella:
– Tee minkä tahdot, en voi tässä puolustautua!
– Vai olet Aunuksesta, mies, jatkoi Pentti. – No, hyvä, henkesi säästän, mutta vankinani sinut vien ensin Vatikivelle ja sitten Viipuriin.
Vanki ei vastannut, siinä vain makasi liikahtamatta. Hän oli nuori mies, jokseenkin Pentin ikäinen, parrattomista kasvoistaan päättäen vielä nuorempikin. Kypärähattu oli häneltä valahtanut maahan, pää ja keltainen tukka oli ratsun kaatuessa painunut kosteaan sammaleen, – hän oli varsin kiltin näköinen siinä maatessaan, näyttipä miltei häpeävän avuttomuuttaan. Pentti päätti silloin nopeasti selvittää aseman ja virkkoi käskevästi:
– Tikarisikin anna tänne, noin! Nyt voimme rauhallisesti keskustella.
– Auta minut tuon kirotun konin alta, valitteli jalastaan kytketty nuorukainen, tempoen turhaan saapastaan maata vastaan painuneesta satulasta.
– Autankohan, virkkoi Pentti, puolittain vangilleen, puolittain itsekseen. – Olet viholliseni, voisin sinut polkaista kuin kyyn siihen mätänemään, ja niin minun ehkä pitäisikin tehdä. Mutta jos luvannet siivolla olla, en sinua siihen tapa – lupaatko?
– Ka, miksen lupaa, inisi avuton mies. – Kohautahan vähän tuota kimoa.
– Ehkäpä kohautan, Pentti puheli melkein kuin itsekseen. – Olethan ihminen niinkuin minäkin, nuori kuin minä, ja samaa heimoakin olet. Miksipä lähditkään sotimaan meitä vastaan?
– Mikäpä auttaa, kun Novgorodin voivooda käskee, puolustelihe vangiksi joutunut karjalainen. – Käskee: lähtekää sotaretkelle, mies talosta, silloin on lähdettävä, muuten puhkovat silmät, polttavat tuvan... Miesjoukkoon viedään, pannaan sotimaan!...
– Et lähtenyt siis omasta halustasi meidän kyliämme ja kaupunkejamme hävittämään, järkeili Pentti. – Et meitä vihaa?
– Miksipä vihaisin, rauhan miehinähän me mieluummin täällä kaupoissa käytäisiin. Hellitähän jo jalkani.
– Jos hellitän, jos henkesi säästän, herkeätkö silloin sulaksi sovinnon mieheksi, etkö tappele enää, etkö kanna salakaunaakaan meitä tämänpuoleisia vastaan?
– Ka, mitäpä kaunaa! Hellitähän...
Vielä Pentti empi hetkisen. Käveli ruohoa jyrsivän ratsunsa luo, kiinnitti kaatuneen miekan satulaansa ja jutteli edelleen:
– Niin, miksipä todella vihaisimme toisiamme. Taistelimme äsken rehellisesti vastakkain, nyt olemme täällä erämaassa vain kaksi tavallista ihmistä, miksi emme eläisi sovussa. Hä?
– Eletään vain, kunhan vihdoinkin lasket...
– Nyt lasken.
Pentti hellitti kaatuneen hevosen satulasoljet, kohautti vähän sen vielä sätkivää ruhoa, ja samassa olikin nuoren karjalaisen jalka irti. Hän nousi nopeasti seisomaan, koetti jalkaansa maahan – ehythän se vielä oli, vaikka turraksi painunut – ja astui siinä murahdellen reippaana edes takaisin Pentin edessä. Nosti sitten hattunsakin maasta, puisteli sammalia tukastaan ja virkkoi:
– Ehyt tuntuu olevan päänahkakin.
– Hetki sitten se oli piloille särkyä, hymähti Pentti. – Mutta mitäpä niistä enää, nyt voidaan vaikka kättä pistää!
– Mikäpä siinä, terve, Suomen mies!
Siinä he seisoivat ja juttelivat kuin vanhat tuttavat syksyisessä vesakossa. Se tuntui Pentistä vallan hupaiselta; hänen sydäntään lämmitti tunne siitä, että hän oli menetellyt ihmisiksi ja oikein. Hän istahti kivelle, otti poveltaan leipäpalan, joka linnasta oli annettu mukaan evääksi, ja rupesi sitä taittamaan. Mutta karjalainen kumartui satulalaukulleen, tempasi siitä eväskäärön ja kehui:
– Kuule, saat tästä, siinä on piirakkaa ja juustoa – maistapas! Sillä tuohon kai tämä herkku muuten on hylättävä!
Pentti maistoi. Hyvää olikin. Siinä he istuivat äänettömässä syysmetsässä vastakkain, pureskelivat piirakkaa ja juttelivat rauhallisesti, ikäänkuin eivät mitään olisi tietäneet lähellä soivasta sodan pauhusta eivätkä äskeisestä kilpa-ajostaan. Se hykähdytti Pentin herkkää mieltä: olipahan hän täällä sodan melskeen keskellä tavannut vihollisten joukosta ihmisen, joka ei ajatellut ainoastaan vihollisuutta, katkeruutta eikä kostoa, vaan naureskeli rauhan miehenä. Saattoivathan täälläkin siis eri leirien miehet sovinnossa yhtyä ja tarinoida – hyvyys kasvattaa hyvyyttä!
Mutta samalla hän muisti, että pitkään he eivät voineet tässä metsässä viipyä. Taistelu Vatikivellä kai jatkuu, se on voinut yhä kiihtyä, yhdenkin miehen lisäapua siellä ehkä tarvitaan; eikähän sitä tiedä, minne päin omat miehet pian sieltä joutuvat samoamaan. Täytyy kiirehtiä mukaan. Kiveltä nousten hän melkein kaivaten virkkoi:
– Täytynee tästä jo lähteä paluumatkalle. En sido käsiäsi, Karjalan poika, luotan sinuun, saat tästä astella vapaana.
– Niin, astumaan kai tästä nyt on asia, virkkoi karjalainen, katsellen kaatunutta ratsuaan. – Edelläkö sinä ajat vai perässä?
Tuotapa ei Pentti ollut tullut ajatelleeksi. Mutta hän ratkaisi pulman pian:
– Voinhan rinnallasi kävellä, talutan raudikkoani. Sinun kimosi jää kyllä tuohon.
– Niin jää, sopersi voitettu. – Pitäisi se sentään siihen lopullisesti lopettaa.
Haavoittunut ratsu eli näet vielä, tempoi aina toisinaan etukavioillaan ja kohotteli päätään, silmissään surullinen, kuin rukoileva ilme. Pentistä oli naapurin ajatus oikea ja kaunis, ja hän taittui heti miekkaansa antaakseen sillä kärsivälle eläimelle lopullisen surmaniskun. Mutta samassa hänen mieleensä välähti ajatus, että tuohan olisi oikeastaan voitetun asia ja tehtävä – tappakoon itse kimonsa! Ja ojentaen vyöltään karjalaiselle tältä äsken ottamansa väkipuukon hän virkkoi:
– Pistä itse elukkasi hengiltä!
Karjalainen katsahti toveriinsa hiukan ällistyen, otti sitten verkalleen tämän tarjoaman tikarin ja pisti sen kahvaa myöten kimonsa rintaan. Tuokion he siinä seisoivat ääneti katsellen, kuinka ratsu vielä muutamia kertoja sätkytteli, kohautti kaulaansa rajusti ja sitten vaipui maahan retkottamaan. Karjalainen kumartui vetämään puukon pois elukasta. Sitä tehdessään hän hiukan vitkasteli, katseli maahan, mutta vilkaisi samalla salaa ympärilleen ja tarttui sitten ikäänkuin erityisellä tarmolla väkipuukon kahvaan. Hän kiskaisi sen haavasta irti, mutta ojentausi samalla salaman nopeasti suoraksi, käännähti Penttiin päin ja työnsi sivulta puukon kaiken varovaisuutensa heittäneen tarinatoverinsa kylkiluiden väliin.
Pentti tuskin ennätti äännähtää. Hän näki liikkeen, tunsi piston, ymmärsi asian ja kaatui samassa samalle sammalelle, missä hänen vankinsa äsken oli maannut. Vain pikaisen, ihmettelevän, syyttävän ja suurinta pettymystä sisältävän silmäyksen hän ehti luoda kavalaan karjalaiseen. Sillä tämä oli jo nuolena hypännyt Pentin ratsun selkään, jonka satulasta hänen oma miekkansa riippui, ja karautti jo siinä silmänräpäyksessä syysmärkään vesakkoon, – sieltä metsästä kuului tuokion ajan kavioiden kapse, vaimeni ja häipyi.
Kuolleen kimon vieressä Pentti nyt makasi ensin hetkisen tajutonna, sitten jo taas tajuihinsa elpyen. Hänen kylkeään raateli syvälle työnnetty tikari, jota hän kädellään tapaili, mutta jota hän ei saanut haavasta kiskaistuksi. Mutta vielä pahemmin raateli hänen rintaansa kalvava katumus ja kirvelevä itsesyytös.
– Se petti!... Miten hän olikaan voinut luottaa voitettuun viholliseen, miksi oli hän, soturi, heittäytynyt haaveilemaan... – Niitä kysymyksiä hän siinä riutuvassa mielessään hoki, maassa maaten ja turhaan pyrkien ryntäilleen. – Lapsellinen hän oli ollut, herkkäuskoinen ja tyhmä – olipa hän tyhmyydestään todella rangaistuksensa ansainnut!
– Toista on sota kuin hempeily koulupenkillä, torui hän siinä itseään toivottomana. – Minun olisi tietysti tässä äsken pitänyt iskeä iskuni ... miekkanihan oli jo koholla hänen päätään kohti, ensi ajatuksenihan oli halkaista se – miksi en iskenyt ja samassa pyöräyttänyt hevostani ajaakseni heti omieni luo, – mitä vitkastelin? Se siitä hentomielisyydestä nyt tuli! Luulin hyvää karjalaispojasta ... sen kasvot olivat niin viattoman näköiset, sen silmät niin rukoilevat, avuttomat ja suuret – en hennonut häntä lyödä. Mutta hänpä ei arkaillut, hän sai tikarin ja pisti!
Ah, kuinka se muisto raateli poikaraukan rintaa. Kuinka sanomattomasti hänen kitalakeaankin kuivi, janotti! Pentti painoi polttavat huulensa kosteaan sammaleen, imeäkseen sieltä edes pisaran vettä, ja makasi sitten raukeana, liikahtamatta. Niin liikkumatonta oli kaikki hänen ympärilläänkin, ei lepattanut haavan lehtikään – tähän hiljaisuuteenko hän nyt siis oli vaipumassa... Mutta ei vielä! Vielä sisu kapinoi ja kiukutteli:
– Miksen sitonut edes hänen käsiään ohjasperillä, niinkuin ensiksi ajattelin. Ah, miksi annoin hänelle puukon käteen, – miksen pistänyt kimoa itse! Miksi hourailin ja haaveilin sodassa! Karjalainen leperteli niin pehmeästi ja pyysi niin luottavasti jalkaansa vapaaksi, – en muistanut asemaa silloin hänen kannaltaan. Hänen täytyi tietysti, kun kerran vanki oli, ajatella vain vapauttaan, ajatella, miten välttyisi joutumasta Viipurin tyrmään ja pelastua häpeästä, – hänen täytyi tietysti käyttää saamaansa tilaisuutta paetakseen. Mutta hänen pelastumisensa ehto oli minun kuolemani, hänen täytyi minut tappaa, kun en minä tappanut häntä! Kysymyksessähän oli minun henkeni taikka hänen, – kumpi sen ensiksi toiselta riisti, se sai jäädä elämään...
– Sitä en ymmärtänyt haaveillessani ihmisyydestä. Nyt sen ymmärrän...
Näitä hiljaisia käräjiä nuori turkulainen poika kävi riutuvassa mielessään kaukana Karjalan syksyisessä vesakossa, välillä taas horroksiin vaipuen. Kun hän siitä jälleen tuokioksi virkosi, hän muisti taistelun Juustilan joella, muisti hurjasti hyökkäävät toverinsa, muisti oman huiman ajonsa kirjavalehtiseen metsään... Ne toverit eivät häntä nyt tiedä kaivata, eivät toki tiedä nauraa sillekään, että hän itse meni surman silmukkaan ja ojensi surmaajalle puukon...
Rintaa repi ja raateii – hän koetti vielä kerran kiukuissaan kohottautua, nousta kyynärpäilleen. Se liike vihlaisi pahasti hänen kylkeään, mutta hän näki samalla siinä vieressään kaatuneen hevosen hervottoman pään, josta silmät muljottivat valkeina ja elottomina ... huih, häntä puistatti, nehän olivat kuolleen silmät! Kuolleen –, kohta on siis hänkin tässä yhtä hervoton ja eloton ja mulkosilmäinen...
Hänen jalkansa tempoivat taas epätoivoisina, hän ponnisteli vielä kerran kohotakseen, mutta hänen ruumiinsa tärähti ja vaipui voimatonna alas sammaleen. Ja siinä nyt Pentti Aaronpoika makasi enää tempomatta ja itseään soimaamatta. Miksipä tempoa ja rasittaa revittyä ruumista, hänen oli nyt kerta kaikkiaan alistuttava sodan lakiin, joka kuului: surmaa tai kuole! Pentti oli itse valintansa tehnyt, siitä hän oli nyt saanut tuomionsa...
Tuuli humahti taas kerran vesakossa, pani haavan lehdet lepattamaan. Mutta sitä ei enää kuullut sammalelle kaatunut mies, hän lepäsi jo lopullisessa rauhassa.
KILPAILU MARKKINOISTA.
Elettiin joulunaluspäiviä vuonna 1415. Oli varhainen iltapäivä, mutta pystyvalkea palaa roihusi jo niissä Oulunsalon rannikkotalojen pirteissä, jotka olivat kuin kätketyt metsän siimekseen, ettei niitä merelle päin näkyisi. Eräässä suurimpia pirttejä talonväki hääri puhdetöissään takkavalkean ympärillä, mutta pirtin pitkän pöydän ääressä istuskeli siellä muutamia matkamiehiä pärevalkean lepattavassa valossa, hekin siinä puuhakkaina hommaten. He olivat äsken kelkalla vetäneet laivastaan, joka oli jäätynyt saaren suojaan, tynnyrin, ja sen tappia he nyt availivat, talon kipot ja kannut siinä varallaan.
Nämä miehet olivat turkulaisia kauppamiehiä, jotka syyskesällä olivat purjehtineet Oulunsuuhun ja nyt jääneet laivoineen tänne talvehtimaan, asuen majamiehinä rannikon kalastaja-maanviljelijäin luona Oulunsalon suurimmassa pirtissä. He olivat tahallaan jättäytyneet tänne talveksi käydäkseen kauppaa Pohjan pirkkalaisten, lapinkävijäin sekä Pohjanmaan suurten jokien lohenpyytäjäin kanssa, ja hyvin heiltä näihin asti kaupat olivatkin luonnistaneet. Mutta pohjolan pitkä pimeä ja sen avuton yksitoikkoisuus oli pian ruvennut heidän mieltään masentamaan. Eihän siellä ollut valoisaa taikka puolihämärääkään aikaa kuin pari, kolme tuntia vuorokaudessa, jolloin näki liikkua ulkona ja käydä kauppaa ranta-aitassa, mihin he kokosivat ostoksensa ja missä pitivät kauppatavaraansa. Muu osa vuorokautta täytyi virua huonosti valaistussa tuvassa, nukkua sen raheilla nukkumasta päästyäänkin ja sitten koettaa päretulen valossa edes jotakin näperrellä. Se kävi niin pitkäpiimäiseksi, että turkulaiset olivat melkein jo katuneet jäämistään talveksi tähän kaukaiseen, pimeään maanääreen. Mutta lyhentääkseen edes tulossa olevain kirkkopyhäin pitkiä, pimeitä puhteita he olivat nyt vetäneet laivastaan maihin tuon pulleamahaisen, rautavanteisen viinitynnyrinsä, jonka seurassa he tiesivät pitkien iltojen kuluvan hauskemmasti. Näihin tynnyrinavaajaisiin he olivat kutsuneet vieraikseen Oulunsalon papinkin ja lukkarin, ja kun tapit vihdoin oli avattu, rupesi pöydän ympärillä kielenkanta laukeamaan.
Turun kauppamiehet, joita oli kolme, olivat syystalvella käyneet kauppamatkoilla Pohjanmaan toisillakin jokisuilla, Haukiputaalla, Iissä, Simossa, Kemissä ja Torniossa, ja sillä välin pitäneet rihkamakauppaa niissä parissa tavara-aitassa, joita turkulaisilla vanhoilta ajoilta oli siinä Varjakan saaren vastapäisellä rannalla. Nyt he kertoivat vierailleen tuosta äskeisestä kauppamatkastaan ja Tornion markkinoista, joista he olivat tuoneet mukanaan pari hevoskuormaa Lapin antimia, arvokkaita näädän ja majavan nahkoja, – niillä he tiesivät Itämeren kauppapaikoilla olevan vilkkaan kysynnän. Kertoivat siinä näkemistään ja seikkailuistaan yhä virkistyen ja äänekkäämmiksi käyden.
– Siellä Tornion markkinoilla oli väkeä monenlaista, ruotsalaisia, norjalaisia, lappalaisia, vienalaisia, siellä puhua poristiin monilla kielillä ja kauppatavaraakin oli jos minkä näköistä ja nimistä. Se oli kuin Baabelin kaupunki!
Näin jutteli nuorin turkulaisista, Hannu Villikainen, joka nyt ensi kerran oli näillä Pohjanmaan kauppamatkoilla ja johon Tornion markkinat olivat tehneet peräti valtavan vaikutuksen. Mutta toinen turkulainen, vanhin joukosta, Juho Rengonpoika, joka jo ennen nuorena miehenä oli näillä matkoilla käynyt, ehätti siihen mahtipontisena selittämään:
– Eikä ne Tornion markkinat nyt kuitenkaan olleet mitään siihen verraten, mitä ennen, tässä pari-, kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin näillä markkinoilla vuosittain ja joukolla käytiin Turusta, niinkuin muuten Tukholmastakin, Räävelistä ja Lyypekistä asti. Ja silloin siellä vasta liikettä surisi, silloin siellä vasta oli oikea kieltensekoitus! Mitäs nyt, kun ei sinne vuosikymmeniin ole laivoilla etelästä päin kukaan kulkenut, – nykyiset markkinat ovat kääpiöitä entisiin verraten!
– Olipa siellä sentään ääntä ja mölinää nytkin, ihan hirvitti väliin, ja liukkaat olivat siellä puukotkin tupesta livahtamaan, kertoi kolmas kauppasaksoista, lyhyenläntä, kalpeahko mies, Heikki Spit, jota Tornion markkinain rähinänsekainen, usein tappeluihin kärjistynyt elämöiminen ja eri kauppa-ainesten välinen kiivas kilpailu oli vallan järkyttänyt. – Muistattehan nekin karjalaiset nahanostajat, jotka meitä haukkuivat, kun muka olimme tulleet heidän apajoilleen.
– Miksi heidän? tiedusteli pitäjän pappi, joka suurella halulla yhä uudelleen kallisteli viinikannua. – Liehän siellä valta kaikilla käydä kauppaa?
– Onpa tietenkin, vakuutti Rengonpoika, joka hyvin muisti entisen ajan kauppatavat, jolloin siellä yhteisestä sopimuksesta vallitsi ankarat, kaikkea väkivaltaa ehkäisevät kauppasäännöt. – Mutta nyt viime vuosikymmeninä vienalaiset ja muut karjalaiset ovat saaneet melkein yksin ostella pirkkalaisilta nahkoja; he ovat määränneet hinnat mielensä mukaan, ja nyt heitä tietysti harmitti, kun me olimme saapuneet kilpailemaan. Mutta minkäpä he meille mahtoivat, vaikka ostelimmekin nahat pois heidän nenänsä edestä. Ei haukku haavaa tee!
– Mutta kovasti he uhkailivat kostavansa, ja ihanhan ne siinä lähdön aikana kuormillamme häärivät, kertoi Heikki. – Siunailinpa, kun me vihdoin kierää jäätä myöten pääsimme ajamaan Torniosta pois ja saimme kuormat tänne aittoihimme.
– Hyvinhän sieltä päästiin ja olisi päästy, vaikka olisivat mitä yrittäneetkin, kehui Villikainen. – Ja täällä ne nyt ovat meidän aitoissa monen jokivarren nahkakiihtelykset, lohitynnyrit ja voisaavit hyvässä tallessa, lujat lukot aittain ovilla.
– Ja jahka tässä vielä talvikausi käydään kauppoja, myödään suolat loppuun ja ostellaan yhä uusia nahkakuormia, niin on meillä keväällä täysi, kallis lasti täältä Turkuun vietäväksi. Väleen meiltä täällä tämä talvi kuluu!
Näin pitkän matkan miehet, joita jo ikävä oli ruvennut voittamaan, nyt viinikannun ääressä rohkaisivat omiaan ja toistensa mieliä, kallistellen kippoja kirkon miesten kanssa ja tarjoten aina väliin kulauksen talon miehillekin, joille tuo outo juoma makealta maistuikin. Nopeasti sujahtivat iltapäivän tunnit, eikä sentään viinitynnyriä tarvinnut vielä edes kallistella, – ihan virtanaan siitä juoksi, kun tappia avattiin, ruskeata, kihauttelevaa ilolientä.
Silloin, ilon parhaimmilleen yletessä, naapurin poika hiihti pihaan ja ryntäsi pirttiin kertomaan, että alhaalta rannasta, metsän takaa, kuului liikettä ja kohinaa aivan turkulaisten kauppa-aittain seutuvilta.
– Hä, vieraitako aitoillamme! – Äkkiä hypähtivät Turun miehet pöydän äärestä pystyyn ja kiirehtivät pihalle kuuntelemaan. Aivan oikein, sieltä kuului aittarannasta ryskettä ja ääniä. Siellä oli varmasti miehiä luvattomilla asioilla. Kuin tulessa turkulaiset viskasivat turkit ylleen ja naapukat päähänsä, kiskaisivat kirveet vyölleen ja lähtivät synkästi kiroten juoksemaan rantaan päin. Ja viinistä vilkastuneet talon miehetkin seurasivat heitä. Mutta kirkon edustajat, pappi ja lukkari, tyhjensivät visusti pöydälle jääneet kipot ja kannut kurkkuihinsa ja lähtivät sitten hiipimään pois kirkolle päin; pieni puinen pyhättö sijaitsi mantereen puoleisella kankaalla. Samaa vauhtia he pakenivat vielä sieltäkin edemmäs sydänmaille päin.
Itämerellä ja sen lahdilla oli näihin aikoihin kaikki rauhallinen kauppaliike kauan ollut mahdotonta. Turvatonta oli ollut liikkua vesillä, ja rannatkin olivat ylen rauhattomat. Sillä yhtenä tuloksena Itämeren maissa vallitsevista hallitsijariidoista ja muista sisäisistä taisteluista oli näille vesille syntynyt kokonainen rikollinen ammattikunta, puoliuskonnollinen, puolivaltiollinen merirosvojen veljeskunta – vitaaliveljekset –, jotka aseistettuina meriä kyntäen ryöstivät kaikki tapaamansa kauppa-alukset ja tappoivat niiden kuljettajat, olivatpa ne minkä maan väkeä tahansa. Samat merisissit pakkoverottivat myöskin rannikkoja, joiden eri pohjukkoihin, jopa linnoihin ja kaupunkeihinkin, he äkkiä pesiytyivät, ja pitivät niin monet maat kauan kauhun ja pelon vallassa. Niinpä olivat he aika-ajoin isännöineet mistään esivallasta välittämättä yksin Suomen Turussakin. Käskynhaltija, Knut Bonpoika Griip, oli näet lopulta turvautunut heihin kuten ainakin väkevämpäänsä, päästäen kaikkinaiset saksalaiset ryöväriritarit, vendiläiset merisissit ja tanskalaiset sotilasluopiot linnain isänniksi. Suomen pääkaupungista oli näin joksikin ajaksi tullut Itämeren rosvojen keskuspaikka ja se joutui aivan eristetyksi muusta lainalaisesta maailmasta. Sen koko kauppa tyrehtyi, jopa niin, että hansalaiset kauppasaksat, Turun porvariston johtava pääaines, sieltä pakenivat pois paremmille markkinoille. Kaikki siveelliset käsitteet olivat menneet nurin Turun suomalaisiltakin kauppiailta. Mikäli he eivät olleet ruvenneet merirosvoiksi, olivat heiltä niissä oloissa menneet hampaat naulaan; sisämaankauppakin oli tavaravarastojen puutteessa loppunut, ja siellä sisämaassa oli ihmisillä hätä, mistä saada suolaa ja rautaa ja muuta tarvetavaraa.
Tämä pari-, kolmekymmentä vuotta kestänyt onneton aika oli nyt vihdoinkin, ainakin toistaiseksi, päättynyt. Unionikuningatar Margaretan tarmokkaat ponnistukset järjestettyjen olojen palauttamiseksi hänen kolmeen valtakuntaansa olivat näet vihdoin kantaneet hedelmiä, ja hänen toimekkaat käskynhaltijansa olivat 1400-luvun ensi vuosikymmenellä vähin erin puhdistaneet Suomen rannikot merirosvoista. Varsinkin oli Klaus Lydekinpoika Djekn, joka Margaretan lukuun näihin aikoihin varsin itsenäisesti isännöi Turussa, lujalla kädellä ja tekemällä järkeviä rauhansopimuksia Suomen ja hansakaupunkien välillä avustanut järjestettyjen olojen palauttamista. Niin oli Turun kauppakin vähitellen, joskin hyvin hitaasti, taas päässyt elpymään. Sieltä ruvettiin jälleen tekemään kauppamatkoja Rääveliin, jopa uskaltausi taas lyypekkiläinen hansa-alus Turkuun asti, ja silloinhan turkulaisilla jälleen oli vietävää sisämaahankin.
Silloin välähti eräiden Turun porvarien päähän ajatus koettaa saada uuteen vireeseen kauppaliike myöskin Peräpohjolaan. Se oli ennen ollut heille hyvin hyötyisää liikettä. Sikäläisten suurten jokien ranta-asukkaille oli Turusta laivoilla viety rautaa, suolaa, viljaa, aseita ja muuta tarvekalua, ja heiltä oli sieltä vastikkeeksi vaihdettu eläinten nahkoja, joita sikäläiset lapinkävijät, Pohjan "pirkkalaiset", toivat veroalamaisiltaan laajasta lapinkorvesta, sekä lohta, jota rantalaiset pyysivät kalarikkaista joistaan. Tämä kauppa oli edellä kuvattuina turvattomuuden vuosina sitten kokonaan pysähtynyt, sillä nimenomaan Pohjanlahti oli ollut vitaaliveljesten hallussa, jotka herrastelivat Suomen puolella m.m. Korsholman linnassa ja Ruotsin puolella useissa merikaupungeissa. Merenkulku oli näin ollut aivan tukossa. Nyt sekin oli auennut, taikka ainakin toivottiin merirosvojen sieltäkin vihdoin poistuneen. Ja silloin päätti kolme Turun porvaria uskaltautua tuolle pitkälle matkalle kuin löytöretkelle.
Heistä oli vanhin, Juho Rengonpoika, kuten sanottu, jo ennen nuorempana ollut tällaisella kaupparetkellä muiden turkulaisten matkassa, ja hän se nyt lähti johtajaksi ja oppaaksi. Toinen, Heikki Spit, pani likoon laivansa, jonka hän jollakin salaperäisellä tavalla oli saanut Turusta lähteviltä merirosvoilta takaisin siepatuksi, mutta oman henkensä alttiiksipanemista hän kauan empi, kunnes vihdoin ahneus voitti ja hänkin lähti mukaan. Kolmanneksi liittyi matkaan nuori ja reipas Hannu Villikainen, jota tälle retkelle veti yhtä paljon seikkailunhalu kuin hyvän ansion toivo. Nämä kolme miestä hankkivat laivaansa kauppalastin, ottivat hyötytavarain lisäksi mukaansa kankaitakin ja koristuksia ja muuta houkuttelevaa rihkamaa, sillä he aikoivat viipyä talven yli Pohjanmaalla ja käydä sikäläisillä talvimarkkinoilla onneaan koettamassa.
Vistottavaa oli ollut heidän matkansa autioiden merien poikki, joissa ei pienintäkään purjetta näkynyt, ei kalastajavenhettä, ei savua vehmaimmissakaan saarissa. Se oli kuin "kuollut meri", jonka autioiden saarten takaa vain saattoi odottaa ryöstäjän mustapurjeisen aluksen pistäytyvän esiin, ja monesti Spitin Heikin oli tehnyt mieli pyörtää takaisin keskeltä taivalta, mutta hänen toverinsa olivat kuitenkin aina saaneet hänet taivutetuksi jatkamaan matkaa. Niin tultiin vihdoin Pohjanlahden pohjukkaan ja yritettiin sen vanhaan kauppapaikkaan, Oulunjoen suuhun. Mutta suisto oli nyt autio ja tyhjä; nähtävästi oli sen asujamisto jo vuosia sitten rannikonryöstäjiä paeten jättänyt markkinapaikkansa Turkassa autioksi, vetäytyen ylemmäs jokivarrelle koskien taa. Ei löytynyt vanhaa kauppapaikkaa enää Iijoen suustakaan, ja turkulaiset aprikoivat jo, pitäneekö heidän väestöä tapaamatta ja tyhjin toimin lähteä paluumatkalle. Jo he lähtivätkin, mutta sillä matkalla he tapasivat sentään eräitä silakanpyytäjiä selältä ja kuulivat heiltä, että Oulunsaloon, Varjakan saaren kohdalle, oli taas syntynyt uusi asutus ja pieni kauppapaikkakin. He purjehtivat siis sinne, laskivat ankkurin saaren ja mantereen väliseen kapeaan, syvään salmeen ja läksivät maihin eläjiä hakemaan. Niitä he löysivätkin matalan lahden pohjasta, rantametsän takaa, ja sinne Oulunsalon pikkukylään he silloin asettuivat, sieltä käsin laajempia kaupparetkiä tehdäkseen.
Ja hyvinhän olivat heidän suunnitelmansa lähteneet toteutumaan. He olivat käyneet, paitsi Torniossa, kauppamatkoilla sisämaassakin, jokien varsilla, josta löysivät vauraan asutuksen. Tämä ilolla vaihtoi itselleen turkulaisilta suolaa ja viljaa nahkakiihtelyksiin ja lohitynnyreihin. Siten turkulaiset olivat jättäytyneet talveksi Peräpohjaan kauppaa tekemään, ja hyvin toivein he nyt ajattelivat ensikesäisiä suuria voittojaan. Mutta silloin...
Turkulaiset juoksivat minkä koivista lähti ranta-aitoilleen, nuori Hannu ensimmäisenä kirvestään uhkaavasti heilutellen ja pieni Heikki viimeisenä kylän miesten joukossa, – aina sitä varovammin, kuta lähemmäs aittoja hän joutui. Sillä sieltä kuului nyt yhä selvemmin rymyä ja outojen miesten ääniä, – Heikkiä rupesi pahasti peloittamaan. Eikä toistenkaan turkulaisten auttanut juosta tietään loppuun asti. Sillä kun Hannu ensimmäisenä saapui ranta-aukealle ja siitä kalpean kuutamon valossa näki vieraitten miesten aukimurretuilla aitoilla ahertavan, ja kun hän siitä heille karjaisi:
– Pois vorot aittojamme rosvoamasta! – silloin olivat aittain tyhjentäjät rauhallisesti, mutta vakavasti huutaneet kieltelijälle vastaan:
– Älkää tulko lähemmäs, jos teille henki lie kallis! Täällä nyt me olemme isäntinä.
– Aitat ovat meidän ja tavarat, karjui siihen perille rientävä Juho Rengonpoika, yhä kohti työntyen. – Rosvoille annamme rosvon palkan!
Mutta pilkkanauru kajahti aitoilta vastaan:
– Tulkaa antamaan!
Juhonkin täytyi silloin pysähtyä. Sillä kymmenkunta keihäsmiestä läksi aittain luota juoksemaan turkulaisia kohti, asettuen siten suojelemaan toisia, jotka yhä aitoista vyöryttivät lohitynnyreitä ja kantoivat porokelkkoihinsa nahkakiihtelyksiä, noita turkulaisten kalliita kauppavoittoja. Ja keihäsmiehistä puhui muuan päättävästi, joskin ivallisesti karjalaisella murteellaan:
– Luulitte hyvänkin apajan vetäneenne, kun tulitte Tornioon meidän kauppavesillemme, missä teitä ei ole ennen nähty. Ne nahat ja arvokalat, joita te sieltä ja muilta jokivarsilta itsellenne keplottelitte, ne ovatkin meidän oikeutettua kauppatavaraamme, ja näin me nyt otamme omamme takaisin, – perikää hinta sitten mistä saatte! Älkääkä tulko toiste enää näille meidän markkinoille.
Turkulaisilta oli sisu haljeta tuota ryöstäjän koppavuutta kuullessaan, ja Rengonpoika karjui ja haukkui vastaan, niin että hänen äänensä kävi käheäksi. Mutta samaan aikaan hänen täytyi pidättää Hannua hyökkäämästä kirveineen ylivoimaa vastaan. Karjalaiset eivät näet heidän huudoistaan välittäneet, yhä ilkkuivat vain, eivätkä rannalle saapuneet Oulunsalon talonpojatkaan uskaltaneet lähteä turkulaisille avuksi ryöstäjiä vastaan. He pelkäsivät talojaan, kiihtynyt vainolainen saattoi tulla ja sytyttää ne tuleen. He kyllä hekin sieltä etäältä moittivat Karjalan miehiä väkivallanteosta, näkyivätpä näitä tuntevankin ja nuhtelivat:
– Kuinka sinäkin Kaipainen, joka ennen olet täällä rehtimiehenä liikkunut, nyt käyt toisen tavaraan käsiksi? Ja sinäkin Miikulainen, ennen maksoitte toki nahoista ja lohista talia ja suoloja...
– Teille maksamme vastakin, vastasivat karjalaiset talttuneemmin, – mutta nämä turkulaiset tulivat luvatta meidän markkinoillemme...
Sen verran nämä oululaisten miesten nuhteet kuitenkin näkyivät ryöstäjiin vaikuttaneen, että he nyt herkesivät aittoja enempää tyhjentämästä. Köytettyään kuormansa he lähtivät vain rauhallisesti taluttamaan pororaitoaan Oulun jokisuuta kohti, josta heidän vanha kauppatiensä vei poikkimaisin heidän omille mailleen.
Tämän lähdön nähdessään turkulaiset yrittivät vielä yllyttää kylänmiehiä ajamaan poistuvia voroja takaa, lupasivatpa hyvät palkkiotkin, mutta talonpojat pysyivät paikoillaan. He eivät tahtoneet ryhtyä ilmitappeluun karjalaisten kanssa, jotka he tiesivät pahoiksi kostamaan, ja he älysivät voimansa joka tapauksessa liian heikoksi. Pororaito sai siten estämättä lähteä kalliine kuormineen Turun miesten vimmatusta vihasta ja kiljunnasta huolimatta. Tekivätpä karjalaiset keihäsmiehet vielä lopuksi ja kaiken varalta uuden hyökkäyksenkin jo itkun äänellä rääkyviä turkulaisia vastaan, peitoten heitä keihäsvarsillaan selkään ja ajaen heidät seuralaisineen metsään. Sitten he hiihtivät nopeasti raitonsa luo jälkijoukkona poistuvaa kuormastoa vartioidakseen.
Tuo viimeinen, kovakourainen hyökkäys vaikutti, että Spitin Heikki, joka hänkin oli saanut kolauksen selkäänsä, juoksi kertaakaan hengähtämättä takaisin kylään. Siellä hän viipymättä ryhtyi erään isäntämiehen kanssa kauppoihin, osti tältä hevosen ja reslan ja läksi päätä pahkaa, tovereitaan rannasta odottamatta, ajamaan täyttä ravia etelään päin. Hän uumosi, ettei tämä ottelu edes siihen selkäsaunaan pääty, ja päätti sen vuoksi pelastaa ainakin oman henkensä, jättäen laivansa ja toverinsa vainolaisille alttiiksi.
Juho Rengonpoika ja Hannu Villikainen sitävastoin yhä rannalla metsän reunassa karjuivat ja kiroilivat, syyhyttäen vielä kauan selkiään, mutta voimatta yöhön poistuville ryöstäjille mitään. Sen todettuaan he vihdoin vihan vaahto suupielissään kävivät kuutamon kalpeassa valossa tutkimaan aukimurrettuja ja ryöstettyjä aittojaan. Heidät valtasi uusi kiukku joka askelella todetessaan, kuinka paljon karjalaisvorot olivat vieneet heidän vaivalla koottuja, kallisarvoisia nahkojaan ja lujasti vannehdittuja lohitynnyreitään. Mutta totesivatpa he sentään jo samalla, että oli niiltä roistoilta kuitenkin jäänyt siinä kiireessä tavaroita viemättäkin; toinen aitta toki oli melkein koskematon. Ja laivaan, joka oli jäätyneenä siinä vieressä Varjakan salmessa ja jossa heillä vielä oli melkoisesti vaihtoesineiksi tuomiaan Turun tavaroita, rosvot eivät onneksi olleet yrittäneetkään.
Läähättäen ja kiukkuisin mielin Rengonpoika ja Villikainen palasivat vihdoin majapirttiinsä, jossa illanvietto äsken niin hauskasti oli aloitettu, mutta josta heidän kolmas toverinsa nyt oli hävinnyt. Siellä heille äskeisen ilon asemesta tuli murheen ja suuttumuksen yö ja tuli surullinen juhlanvietto. Mutta he eivät kuitenkaan laskeneet luontoaan kokonaan lamaantumaan. Viinitynnyri lohdutti heitä aluksi. Ja kun päivät taas rupesivat pohjolassa pitenemään, silloin valkeni vähitellen heidänkin vihanmusta sisunsa ja he ryhtyivät taas rannikkoväestön kanssa jatkamaan kaupantekoa jäljelläolevilla vaihtotavaroillaan. Hiljalleen he siten saivat kerätyksi melkoisen tavaralastin laivaansa, jolla he keväällä, heti jäiden lähdettyä, kävivät kahteen pekkaan purjehtimaan takaisin kotoista Turkua kohden.
Siellä Turussa Spitin Heikki oli jo, talvikelillä palattuaan, nostanut aikamoisen hälytyksen "venäläisten" rauhan vallitessa tekemästä väkivaltaisesta, aseellisesta hyökkäyksestä Ruotsin kuninkaan alamaisia vastaan ja heidän ilkeästä ryöstöstään. Hän oli heti hälyttänyt Turun ylimmät viranomaiset liikkeelle, käskynhaltijan ja piispankin, ja nämä mahtimiehet olivat jo ryhtyneet toimenpiteisiin tehdäkseen Novgorodiin valituksen "venäläisten päällikköjen Kaifaksen ja Mikaelin ilki- ja väkivallanteosta", – tällaisiksi olivat asiakirjoissa muuttuneet karjalaisten Kaipaisen ja Miikulaisen nimet. Oikein lähetystöt pantiin nyt matkalle Novgorodiin, ja siitä sukeusi pitkä, valtiollinen juttu. Novgorodin esivalta ei tietenkään saanut taikka ei sanonut saaneensa mitään selkoa Kaifaasta eikä Mikaelista, ja vaaditut vahingonkorvaukset lienevät siten myös jääneet saamatta, – Juho ja Heikki ja Hannu saivat kärsiä sen vahingon niinkuin selkäsaunankin nahoissaan. Mutta sen verran nuo Turun viranomaisten ankarat valitukset ja uhkaavat vaatimukset kuitenkin vaikuttivat, että Novgorodin suuriruhtinas pyhästi lupasi vastata siitä, etteivät hänen alamaisensa vastaisuudessa enää häiritse kaupparauhaa eikä turkulaisten kauppaoikeutta Peräpohjolassa. Tämä olikin Turun porvariston kannalta tärkeintä, sillä se ei millään ehdolla tahtonut menettää tuota tuottoisaa Pohjanmaan-kauppaansa, jota se päinvastoin nyt rupesi uudelleen viljelemään.
Jo muutaman vuoden perästä Juho Rengonpoika ja Hannu Villikainen lähtivät uudelle kaupparetkelle Pohjanmaalle. Mutta he eivät nyt lähteneetkään sinne kahden eivätkä yhdellä ainoalla laivalla. He innostivat useita Turun porvareita, useita laivakuntia, mukaansa, jotta heissä olisi miehen vastusta, jos joskus taas kinaa syntyisi markkinakilpailijain kanssa. Mutta Heikki Spit ei tällä kertaa enää halunnut lähteä Pohjanmaanretkelle, hän oli ensimmäisestä matkastaan saanut kyllänsä ja hoiti nyt mieluummin kotosalla muita hommiaan.
SEIKKAILIJA-SOTILAS.
Padasjoen nimismiehentaloon oli vuonna 1597 kuulutettu käräjät vasta joulukuussa, vaikka tavallinen käräjäaika oli jo keväällä. Mutta tänä vuonna olivat Suomessa melkein kaikkialla käräjät, niinkuin veronkannotkin ja muut viralliset toimitukset, myöhästyneet, sillä maassa oli alkuvuodesta vallinnut sota ja levottomuus, riehunut katkera "nuijakapina", jonka jaloista viranomaisten oli ollut paettava pois toimipaikoiltaan linnoihin ja kaupunkeihin ja jonka seurauksia väestö sitten monin paikoin oli piillyt metsiin. Vieläkin tämän sodan mainingit tuntuivat, ja sen peruikseen jättämiä ryöstö- ja muita juttuja oli näissäkin käräjissä paljon käsiteltävinä. Harvoin kuitenkin saatiin syytetyt tuomittaviksi: miehet olivat sodassa kaatuneet tai hävinneet teille tuntemattomille, ja jäljelle jäänyt väestö tiesi kuulusteltaessa tapahtumista yleensä sangen vähän.
Mutta eräs tulossa oleva juttu oli kuitenkin omansa Padasjoen nimismiehentaloon keräytyvää käräjärahvasta erityisesti jännittämään. Kaikki tiesivät, että yksi Hämeen kapinaliikkeiden pääjohtajia, kaikkien tuntema ja kaikkien suosima Simo Piutulainen oli joutunut ruununmiesten käpälälautaan ja että hänet nyt oli tuotu tähän nimismiehentaloon näissä käräjissä tuomittavaksi. Iloinen mies, neuvokas ja kekseliäs, aina aulis muita auttamaan ja pälkähistä päästämään, aina valmis hätääntyneitä rohkaisemaan ja aina liukas itse silmukoista lipsahtamaan, – hän oli nyt nuorissa tuolla saunassa, jonka ovella oli salpa ja pönkkä. Loitompaa katselivat käräjille saapuneet lammasnahkaturkkiset miehet tuota mustaa ovea ja supattivat keskenään:
– Menipähän lopultakin viisas vipuun, miten liekin nyt voutien kierrokseen jäänyt!
– Monesta loukusta se on pelastunut, mahtaneekohan vielä tästä saunasta henkensä pelastaa?
– Pitäisi sitä koettaa autella, mutta kovin valppaina seisovat tuossa pihalla Iivar-herran ryttärit häntä vartioiden...
– Jos Simo itse olisi tällä puolen oven, niin hän kyllä kytketyn miehen saunasta pelastaisi. Mutta meistä muista ei siihen ole...
– Ei. Ja siksi pitkä on Simon syntiluettelo, että hän varmasti on jo tänä iltana hirressä!
– Sääli hilpeää miestä!
Niin synkkäsilmäiset, lyhytturkkiset miehet hiljaa supattivat, alta kulmainsa luimistellen ja vilkuen kiivaan sotaherran Iivar Tavastin jäyhiin ratsumiehiin, jotka vahvasti aseistettuina pihaa vartioivat. Mutta sivummalla myöskin kylän naiset keskenään supattivat samanlaisia säälin sanoja, ja jokunen neitonen pyyhkäisi huivin nurkalla kostunutta silmäänsä muistellen niitä iloja, joita tuo saunaan nyt suljettu Simo oli heillekin pitänyt.
Tuomioherroja odotettiin juuri saapuviksi pappilasta. Simon juttu otetaan kai heti esille, hetki oli täpärä ja vakava. Mutta samassa kuului saunasta, pönkitetyn oven takaa, iloinen laulu. Ahteella odottava käräjärahvas hymähti: vanha luontonsa sillä Simolla vielä tuntuu olevan ... laulaapahan, veitikka! ... ei se anna käräjäaamunakaan huolten itseään runnella...
Salpain takana, pimeän saunan savipermannolla, istui köysiin sidottu nuorehko mies, tirkistellen oven raosta pihalla liikkuvaa ja kuiskailevaa joukkoa. Hän tiesi sen alakuloiseksi ja murtuneeksi, ja näitä hyviä tuttaviaan rohkaistakseen hän yht'äkkiä heläytti laulun. Mutta oikeastaan häntä ei nyt sentään laulattanut. Hän ymmärsi hyvin hetken vakavuuden eikä osannut enää mitään pelastusta toivoa. Ja väkijoukon kyljessä, hiukan erillään muista, hän näki yksinäisen naisen, joka oli vetänyt huivin syvälle silmilleen ja jonka ruumis hänen siinä kinoksessa seisoessaan toisinaan hytkähti, ilmeisesti itkusta. Simo tunsi siinä vaimonsa Kuhmoisten Oittelasta, oman, paljon kärsineen, nöyrän Elisansa, jota hän oli paljon laiminlyönyt ... ja vaivoin hän sai laulunsa reippaana lopetetuksi. Mustumaan rupesi nyt hänenkin muuten aina rohkea mielensä, eikä hän voinut olla siinä muistelematta elettyä taivaltaan, jonka hän nyt oivalsi päättyvän hamppuköyteen. Hän heittäytyi selälleen kylmälle lattialle ja antoi muistojensa vapaasti liidellä. Mutta kuta kauemmaksi hän palasi elämänsä kirjaviin seikkailuihin, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä. Olihan toki maistettu monet maailman makeatkin, monet oli seikkailut onnella selvitetty, rentonaan oli keinuttu ajan aalloilla, – mitäpä se hänen elämänsä oli ollutkaan muuta kuin iloista taivaita hirsipuuta kohti...
Köysiin sidottu mies muisteli köyhää lapsuuttaan Saimaan rannoilla, mistä hän jo nuorena poikasena oli lähtenyt seikkailemaan, – veri häntä jo silloin ikäänkuin veti maailmalle. Sotaisat oli silloin ajat, aseväeksi otettiin poikasiakin, joille luvattiin kultaa ja kunniaa, – hän otti pestin muutamaan savolaiseen lipulliseen, joka lähti sota- retkelle Karjalaan ja Inkeriin. Reipasta elämää se oli, iloisia sotavuosia, mutta sai siellä sentään kärsiä vilua jos nälkääkin. Kerran hän siihen rehkimiseen kyllästyi, karkasi, pakeni Suomeen, aina Pohjanmaalle asti. Siellä hän muutaman vuoden piiloili, kulki rantalaisten mukana merillä ja sisämaalaisten kanssa hauinpyynnissä, ja paljon hyviä ystäviä hän siellä hankki neuvokkuudellaan ja iloisella luonnollaan.
– Siellä sitä olisi voinut pysyäkin ja henkensä säilyttää, huoahti muistoihinsa uponnut mies. – Mutta olipa liian yksitoikkoista se elämä ... veri vaati laajemmas liikkumaan.
Hän palasi takaisin rintamaille, saapui Hämeenlinnaan, antautui siellä linnueen palvelukseen. Mutta liian ankaraa oli taas siellä siihen aikaan, Steen Fincken valppaiden silmäin alla, se rautainen komento, – ennen pitkää hän tästä vanhasta linnapahasesta hävisi kuin tuhka tuuleen. Muina miehinä hän ilmestyi nyt Päijänteen rannoille, jonne hän sittemmin koteutuikin ja jossa hän hempeimmät aikansa vietti, milloin renkinä aateliskartanoissa, milloin vapaana miehenä talonpojissa vieraillen. Kuhmoisten Saksan talossa, jonka isäntä, entinen voutirenki, äsken oli saanut knaappioikeudet, siinä hän kauimmin viipyi, nauratti Kuhmoisten neitosia ja ratsasti isäntänsä asioilla. Tämän palvelukseen hän lopulta antautuikin ratsumieheksi – taas siis sotilaaksi, – sai hyvät pestit ja metsämökin asuttavakseen. Sinne hän eräänä päivänä toi vaimonaan erään Kuhmoisten kukkeimpia kaunottaria – tarttunut oli näet iloinen veitikka lopultakin yhteen naurattamistaan naisista, tuohon törmällä nyt itkevään Elisaansa...
Siellä syntyi heille poikakin metsämökillä, – ensi kerran oli Simolla elämässään silloin oma, vakinainen koti ja kodin onni. Sitähän olisi voinut jatkuakin. Mutta niihin aikoihin oli taas Suomesta vietävä paljon uutta väkeä Viroon, taistelemaan Juhana-kuninkaan pitkiin sotiin venäläisiä vastaan, ja Saksan ryttärit vaadittiin nyt nekin mukaan. Lähdettävä oli ... ja totta puhuen Simo lähtikin taas kernaasti retkeilemään; olipa tuota hiljaista kotielämää jo muutaman vuoden kestänytkin. Mutta sotatiloilla rupesi häntä kohta vaivaamaan kova koti-ikävä ... niihin asti tuo outo tunne, ja hän karkasi ennen pitkää jälleen lipullisestaan, palaten kotiin perheensä luo. Mutta kun hänen ei sopinut jäädä Kuhmoisten maille, missä hänet kaikki tunsivat, hän vetäytyi joukkoineen Jämsän metsäkulmille, rakensi metsäsaunan Längelmäen salolle ja eleli siellä jonkin aikaa kuin herran kukkarossa.
Mutta sotilasvärvääjät osasivat vihdoin sinnekin, ja välttääkseen kaikki käräjöimiset ja karkurirangaistukset Simo suostui heidän vaatimukseensa ja otti uuden pestin, kun luvattiin hyvät eväät ja muut ehdot. Runsas palkka, uudet, komeat sotilaspukimet, riittävät muonat, ne houkuttelivat liikkuvaa miestä. Ja vietyään perheensä takaisin Kuhmoisten Oittelaan sekä sille jäähyväiset sanottuaan hän oli taas sotilasosaston mukana matkalla Viron sotatanterille.
Hän joutui nyt Paidelinnaa puolustavaan väkeen, ja siellä elettiin näihin aikoihin rennosti, jopa hurjastikin. Se oli toista kuin Simon ensi retkellä Karjalassa, jossa kotieväitä jyrsittiin eikä palkasta ollut tietoakaan. Täällä oli sotureilla hyvä palkka ja he antoivat sen valtoimenaan mennä olueen ja ulkomaan herkkuihin. Entinen sotilaskuri oli sodan kauan jatkuessa höltynyt ja pitkä soturielämä hurjensi mielet. Mutta eräänä keväänä loppuivat päälliköiltä rahat, uusia ei Ruotsista tullut, eikä ollut siis enää mistä sotureille palkkaa maksaa. Silloin he rupesivat napisemaan, ryhtyivät ottamaan syötävää ja juotavaa omin lupinsa mistä saivat, ja kun tämä ryöstäminen kiellettiin, he joivat vaatteensa ja aseensakin.
Niinpä tapasi Simo Piutulainenkin itsensä eräänä päivänä putipuhtaaksi kynittynä, ja koko se elämä tuntui hänestä tuiki tympeältä. Silloin hän päätti taas karata, mutta se ei ollutkaan nyt niin aivan helppoa tarkasti vartioidusta linnasta ja keskeltä kuumaa sotaa. Saatuaan pari toveria yhtymään tuumaansa hän toteutti sen kuitenkin ovelasti muutamana syysyönä, petettyään sukkelasti sekä omat portinvahdit että vihollisen vartijat. Karkurit saapuivat onnellisesti merenrannikolle, esiintyivät siellä Paidelinnan varusväen muonanhankkijoina ja pakottivat siinä nimessä suomalaisen silakkavenheen viemään itsensä Turkuun.
Kun tuo lähettijuttu oli aluksi noin hyvin onnistunut, päätti Simo jatkaa ja käyttää sitä edelleen. Hän kertoi tärkeästä tehtävästään kaikille ihmisille niin tarkasti ja yksityiskohtaisesti, että hän pian – niin hänestä ainakin nyt perästäpäin muistellen tuntui – uskoi sitä itsekin. Lipullisensa edustajana hän päätti mennä itsensä marski Klaus Flemingin luo, joka silloin majaili Turun linnassa, valittamaan maksamatta jääneistä palkoista ja sotaväen nälästä ja puutteesta. Ja sehän kaikki olikin totta, sen tiesi marski ennestäänkin, eikä hän siis airuiden valtakirjoja kysellyt. Hän otti valitukset tiukasti varteen, sadatteli Ruotsin hallituksen saamattomuutta ja huonoa huolenpitoa ... sotaväen täytyy ennen kaikkea saada muonansa ja palkkansa, muuten se ei tappele, – niin hän melkein ärjyen vakuutti. Jos se ei saa elantoaan ruunun puolesta muuten, niin ottakoon itse mistä löytää, – se oli Klaus Flemingin elämän oppi, ja hän lähetti Simon tovereineen keräämään talonpojilta muonaa. Menkööt Rautalammen pitäjään, erämaan uuteen asutukseen, sieltä ei liene toistaiseksi vielä ylimääräisiä veroja peritty, sieltä varmaankin jotakin lähtee Virossa olevalle väelle...
– Siinä se vei askel toisensa valheen tielle, mutta eipä siinä enää auttanut takaisin pyörähtää, – niin selvitteli muistojaan nuoriin kytketty vanki saunan savipermannolla maatessaan. - Eikä siinä joudettu ajattelemaan, että nämäkin retket ne vielä edestä löytyvät, kevyesti vain seikkailtiin!
Hänen ajatuksensa seurasivat edelleen eletyn taipaleen vaiherikasta kulkua.
Näin hän oli siis siksi talveksi joutunut kiertämään Rautalammen laajaa erämaanpitäjää, ja sieltä kertyi kaikkinaista muonaa, viljaa, voita, kalaa ja riistaa enemmän kuin marskin valtuutus olisi sallinutkaan. Salomaan miehet tosin murisivat sitä liikaverotusta, ja varsinkin kun heidän vielä täytyi omilla hevosillaan ajaa nuo raskaat kuormat alas rintamaille asti, mutta mikä siinä auttoi. Siellä rintamaan laidassa tuli kuitenkin Simosta ja hänen tovereistaan äkkiä ero. Viimeksimainitut tahtoivat näet ajaa kerätyt saaliit johonkin satamakaupunkiin, sieltä Viroon vietäviksi, mutta Simosta se oli hullu tuuma, – niinkuin olikin. Hän laski saattajat menemään ja rupesi saalista jakamaan.
– Ettepä te pitkään ajattele, niin hän oli sitä tehdessä tovereitaan nuhdellut. – Tulette muonanne kanssa Viroon, pääsette ehkä oman lipullisenne luo, mutta mitä teille silloin tapahtuu...?
– Miehet kiittävät meitä, kun saavat ruokaa...
– Ehkä kiittävät miehet, mutta päälliköt nappaavat teidät karkureina kiinni. Siitä tulee tutkimukset, sotatuomiot kaikista valheista ja vääristä valtuuksista, joudutte kiikkiin, lopuksi ehkä hirsipuuhun...
– No miten sitten olisi meneteltävä?
– Tarvitaan niitä ruokia täällä kotonakin, ei liene liikoja teidänkään perheillänne. Syödään nyt kerran kylläkään mekin...
– Ei sitä uskalla, tuumivat toverit päätään punoen.
– Kun lienette tähän asti uskaltaneet, ei asia siitään pahene, vaikka eväät ominanne pidätte, – niin oli Simo heille vakuuttanut. Ja hänestä itsestään olikin maailman luonnollisin asia, että hän vie keräämänsä muonan saamatta jääneestä palkastaan kotiin Kuhmoisiin. Niin hän tekikin, minne lienevät toiset miehet eväineen huvenneet, heistä ei hän ollut myöhemmin mitään kuullut. Viroon he arvatenkaan eivät joutuneet, sillä Juhana-kuninkaan kuoltua oli tällä välin vihdoinkin saatu välirauha solmituksi ryssän kanssa ja Virosta tuotiin juuri niihin aikoihin joukko toisensa perästä suomalaista väkeä kotimaahan, johon se majoitettiin talonpoikain luo "linnaleiriin". Ja Simo toivoi voivansa siinä yleisessä humussa huomaamatta asettua kotiin palanneena soturina asumaan kotimökkiinsä Kuhmoisten Oittelaan.
Onnekseen hän sen aluksi tekikin, ja herroiksi se kevät- ja kesäkausi siellä elettiin. Syötiin erämaan eväitä, paistettiin kystä ja rasvaista, ja elämä oli kuin silkkiä. Huolta ei ollut mitään eikä puutetta mistään. Kisailtiin pitäjän nuorten kanssa, autettiin puutteessa olevia, nauratettiin kylän naisia ja kehuttiin kylän pojille sodan kuulumisia, sekaisin totta ja keksittyä.
Mutta kesää pitemmälle ei niitä makeanleivän päiviä taaskaan kestänyt. Ruunun ratsuvoutien ja muitten "munsterikirjurien" kuuloon oli sillä välin tullut, että se "suuri vekkuli Simo Piutulainen" – tällaisen lempinimen oli hän silloin jo saavuttanut –, joka oli karannut Virosta, eleli komeasti kotimökillään ja söi komppanialleen keräämiään muonia. Simon korviin tuli taas tieto, että häntä aiottiin tulla Oittelaan tervehtimään ... kiinni pistämään, tutkittavaksi viemään Turun linnaan. Sinne ei Simo millään ehdolla tahtonut joutua – hänet saattoi siellä tuntea marski ja muutkin – eikä hän sen vuoksi jäänyt aiottua vierailua odottamaan. Eräänä syyspäivänä hän livisti kotimökistään liukkaasti muille markkinoille, vieraili kotvan naapuripitäjissä ja koetti pysyä siellä tuntemattomana. Mutta hänet tunnettiin pian täälläkin terävästä kielestään ja leikillisestä luonteestaan, eikä veitikan lopulta, talvikauden näin piiloiltuaan, auttanut muu kuin paeta yhä pohjoisemmas, kunnes hän lopulta taas päätyi Pohjanmaalle asti, missä hänellä oli vanhat, varmat tuttavansa ja vanhat, varmat lymypaikkansa, Kiinni joutumisen hätää ei enää ollut.
Mutta siellä Pohjanmaan lakeuksilla hän tapasi nyt kylissä liikkuessaan vanhat tuttavansa myrtyneinä ja kiihtyneessä mielentilassa, ja tämä mieliala, viha ruunun miehiä ja sotaväen mielivaltaa vastaan, siellä yhä terästyi, kuta enemmän aika kului. Oli näet syntynyt kova riita Pohjanmaan talonpoikain ja ruunun voutien sekä ryttärien välillä, jotka viimeksimainitut vaativat ja veivät talonpojilta veroja, joita nämä pitivät laittomina, sekä vastoin nimenomaisia sopimuksia majoittivat talonpoikain luo ja elätettäviksi hurjia huovejaan ja nihtejään. Asema kiristyi kiristymistään, ja ennen pitkää ruvettiin Pohjanmaalla hankkimaan kovaa kovaa vastaan – hiomaan sekä hampaita että keihäitä. Simon omiin oloihin tämä mieliala ei huonosti soveltunut, ja hän kuuntelikin alun pitäen halusta tuttavainsa talonpoikain ärtyneitä neuvotteluja ja vihaisia päätöksiä, – päätöksiä itse, omalla miesvoimalla, vapauttaa maakuntansa noista väestöä kiusaavista ja kiskovista huoveista ja erinimisistä veroherroista.
Ennen pitkää oli Simo, herkkä ja hanakka mies, sydäntään myöten talonpoikain juonessa mukana; olipa hän pian paras mies kokouksissa kirkonmäillä ja neuvotteluissa pirttien pimennoissa. Hän oli kyllä itse entinen "ryttäri" ja jokin vuosi sittenhän hän vielä itse oli ollut talonpojilta linnaveroja ja liikaveroja perimässä, mutta se ei estänyt hänen herkkää luontoaan nyt talonpoikain asiaan ihan tosissaan innostumasta. Ja talonpojat puolestaan luottivat häneen, vanhaan, hyvään tuttavaansa ja pitivät onnenaan, että saivat mukaansa tuon entisen neuvokkaan sotilaan, joka ne sotaisetkin temput tunsi ja saattoi heitä asian tullen aseellisissakin yrityksissä johtaa. Taas vei askel toiseen, ja Simolla oli sen syksyä työtä ja touhua tarpeeksi.
Niin alkoi sitten Pohjanmaalla talonpoikain aseellinen liike, "nuijasota", joksi ruunun herrat sen liikkeen piankin pilkaten nimittivät. Voudit ja huovit ajettiin verissä päin pois Kyröstä ja Ilmajoelta, ja ensi voitostaan hurmaantuneet talonpojat vannoivat marssivansa Turkuun asti. Mutta nostattaakseen muitakin maakuntia samaan liikkeeseen he lähettivät lähettiläitä maan eri osiin, ja Simo Piutulainen sai toimekseen herättää jalkeille Hämeen hitaat miehet, koska hän ne paikkakunnat parhaiten tunsi. Halki Suomen hän hiihti nyt näille asioille kotoisiin Päijänteen pitäjiin, ja toimekkaana hän siellä häärikin helppoa kylvöään tehden kylästä kylään, keskuspaikkanaan kuitenkin Kuhmoisten Oittela, jossa hänen pieni perheensä yhä asui. Verot olivat kaikkien maakuntain talonpojille tavattoman raskaat, sotaväen majoitus ja kuljetus Hämeessäkin sietämätöntä, – herkästi siis kuuntelivat hämäläisetkin Simon puheita ja houkuttelevia lupauksia, ja monet heistä olivat pian valmiit yhtymään pohjalaisten juoneen. Eivätkä he malttaneet jäädä odottamaan Pohjanmaalta tulevaa vyöryä, he nousivat jo omin päin suksille, ajoivat voudit ja huovit matkoihinsa, anastivat ruunun aittoihin kootut veroviljat, voit ja riistat, ja jakoivat ne keskenään. Eikä Simo suinkaan siinäkään jaossa osattomaksi jäänyt, – taas elettiin herroiksi Oittelassa muutamia talvisia viikkoja, ja maailma näytti makeasti hymyilevän.
– Hohoi, huoahti saunaan teljetty mies, nousten taas istumaan ja silmäillen raukeasti oven raosta pihalle, mihin jo korkeita saanirekiä oli kerääntynyt, – käräjäherrat näkyvät siis jo saapuneen! – Se oli lyhyt unelma, kaunis uni, joka päättyi katkeraan heräämiseen!
Eipä siltä, ettei Simo olisi osaltaan asioita ovelasti järjestänyt. Hämäläiset hereille saatuaan hän riensi takaisin pohjoiseen päin ja ohjasi sieltä erään osaston nuijajoukkoa, erämaan sapettuneita miehiä, Päijänteen länsipitäjiin, joissa nuoret miehet nyt sankkana, innostuneena parvena tähän kapinajoukkoon kylä kylältä liittyivät. Oli aikomus rynnätä suoraan Hämeenlinnaan, jonne kansannousua pelästyneet aateliset perheineen olivat joulun tienoissa paenneet suuressa hädässä ja jossa silloin oli niukasti puolustusväkeä, rynnätä Hämeenlinnaan ja puskea sieltä edelleen yhtä pohtia Turkuun. – Simo oli innokkaasti ja sitkeästi ajanut juuri tätä suurta, rohkeaa tuumaa. Mutta toisia silloin etsikkohetkellä jänisti, he viehättyivät autioiksi jätettyjä herrastaloja ryöstämään ja yhä uusia talonpoikaisjoukkoja mukaansa herättämään, ja siihen livahti tärkeä ja täperä hetki. Meni joulu ja uusivuosi, tammikuutakin kului pitkälle. Ruunun miehet ehtivät sillä välin kokoontua ja varustautua, ja niin talonpojat joutuivat veriseen selkäsaunaansa Padasjoen Nyystölässä... Huih, se oli kaamea päivä!
Simo ei ollut läsnä tässä julmassa verilöylyssä, hän oli silloin Asikkalassa uusia nuijamiehiä nostattamassa ja kuuli sinne tuon ankaran tuloksen. Mutta siihen Nyystölän löylyyn se oikeastaan kuitenkin katkesi hänenkin taipaleensa. Sen jälkeen hän sai näet paeta ja piiloilla paikasta toiseen kuin ajettu hirvi, – häntä ajoivat nyt sekä huovit, jotka hänessä näkivät sotilaskarkurin ja vaarallisen kapinanjohtajan, että myöskin jo talonpojat, jotka häntä onnettomuudestaan soimasivat ja syyttivät petturiksi, – turvaa ei ollut enää missään. Kerran hän jo olikin satimessa: oli kesällä käynyt öiseltään Kuhmoisten Oittelassa perhettään tervehtimässä – viimeisen kerran hän silloin omaisensa tapasikin – ja sieltä palatessaan hän joutui naapurikylässä levätessään voutirenkien kahleisiin, nuoriin, niinkuin nyt... Mutta silloin vielä ystävät ehtivät katkaisemaan nuorat ja hän pääsi livahtamaan ovesta ja sukeltamaan metsään, jossa muitakin pakolaisia iymyili. Vielä kerran näytti hänelle silloin elämä valkenevan. Ruotsista oli näet Kaarlo herttua, talonpoikain ystävä, juuri saapunut Suomeen kukistamaan Klaus Flemingin hirmuvaltaa, ja Simo pyrki nyt heti tästä tiedon saatuaan syyspimeitä metsiä myöten hänen joukkoihinsa liittymään. Mutta hän ei ehtinyt perille. Iivar Tavastin huovit, joita oli hänen jäljillensä pantu, tapasivat hänet taipaleelta, ja nyt ei päässyt enää kukaan ystävä hänen köysiään katkaisemaan.
– Eikä pääse enää, huoahti vanki, taas tirkistellen pihaan, jossa Tavastin huovit jo olivat asettuneet kehään saunan ympärille, ikäänkuin saalistaan hakemaan. – Se elämäni on nyt eletty, se on ollut alusta asti matkaa hirsipuuhun, mutta piru vie, ikävää ja yksitoikkoista matkaa se ei ollut...
Käräjät pidettiin Padasjoen nimismiehentalossa. Kaikki ne kolttoset, retket ja juonet, joita Simo oli saunan permannolla käräjäin alkua odotellen muistellut kirjavan taipaleensa varrelta, ne tuotiin siellä nyt paljon räikeämmässä muodossa, raskaina syytöksinä, esille häntä vastaan ja kirjoitettiin tuomiokirjaan, josta jälkimaailma sitten on päässyt tutustumaan Simo Piutulaisen seikkailurikkaisiin elämänvaiheisiin. Tuomio langetettiin ja pantiin heti täytäntöön muille varoitukseksi.
Käräjäin loppuun asti riippui iloisen veitikan venytetty ruumis männikkömäelle rakennetussa hirsipuussa joen anteella, ja kauhun vavistus valtasi käräjärahvaan, hilpeän miehen monet ystävät, kun heidän sen männikön ohi kulkevaa tietä pitkin oli laskeuduttava joelle. Sitten otettiin ruumis alas sekä kuopattiin mäkeen hirsipuun alle, ja yhden miespolven muisti paikkakunnan rahvas, että tuossa lepää se suuri rikollinen, sotilaskarkuri ja ruunun ryöstäjä, joka eläessään kuitenkin oli ollut sydämellinen, rattoisa mies, neuvokas ja kaikille avulias veitikka.
Seuraava miespolvi ei enää hautapaikkaa eikä Simo Piutulaista muistanut, hänen nimensä ja elostelunsa säilyi vain tuomiokirjoissa.
TYÖ ON TEHTY.
Helmikuun alkupuolella 1602 kulki pitkä, komea rekisaattue vanhaa valtatietä Satakunnassa Ulvilan kautta Pohjanmaalle. Kymmenkunta siinä oli rekeä, kuomurekiä joukossa, ja näiden edessä ratsasti huovijoukko raivaten tietä leveämmäksi ja pysäyttäen tiepuoleen vastaantulijat. Jo edellä olivat profossit ja maavoudit matkustaneet valmistamassa niiden pitäjäin virkamiehiä ja rahvasta, joiden kautta kulku kävi, sekä varaamassa majapaikkoihin matkustajille lämpimiä huoneita ja kelvollisia kyytihevosia.
Näin tiesi jo Pohjanmaan rahvas, mikä korkea ylimys nyt tuon pohjoisen maakunnan läpi matkusti, ja se olikin keräytynyt kirkonkyliinsä ja kievaripaikkoihin näkemään ruhtinasta, josta sille edellisinä vuosina niin usein ja paljon oli kerrottu ja jota sille oli kehuttu talonpoikain ystäväksi ja puolustajaksi herrojen ylivaltaa vastaan. Södermanlännin herttua Kaarlo, Kustaa Vaasan nuorin poika, Ruotsin valtakunnan hoitaja ja sen vain nimeä vailla oleva kuningas, hän siinä näet nyt matkusti Suomen talvisten metsäin halki Turusta Korsholmaan ja sieltä edelleen Pohjanlahden kärkeen asti, kiertääkseen tätä tietä kotiinsa Tukholmaan, josta hän oli ollut poissa toista vuotta. Hänellä oli mukanaan perheensä, puolisonsa ja kaksi poikaansa hoitajineen ja palvelijoineen, ja häntä seurasi melkoinen seurue ylhäisiä herroja, jotka kaikki olivat olleet hänen kanssaan Liivinmaalla, missä hän Ruotsin valtionhoitajana kävi sotaa veljenpoikaansa Ruotsin kuningasta vastaan. Henkivartijoinaan oli hänellä, tämän levottoman maan kautta kulkiessaan, mukanaan osasto ratsuväkeä, johon nuijasodan haavoja vielä poteva kansa ei suhtautunut yhtä suopeasti kuin itse isäntään.
Kauan ei herttua kuitenkaan malttanut viipyä levähdyspaikoissa kansaa tarinoittamassa, häntä poltteli kaipuu kotiinsa ja siellä odottaviin suuriin tehtäviin; hän oli tässä maassa, Suomessa, jo viime vuosina hukannut liiankin paljon aikaa. Muutamien vuosien aikana hän näet oli täällä jo kolmatta kertaa: ensi kerran hän oli Klaus Flemingin kuoltua tullut korjaamaan hänen voimakkaasta kädestään pudonneen vallan omiin käsiinsä, toisen kerran, kahta vuotta myöhemmin, hän oli tullut tänne sotaväkineen kukistamaan ja kurittamaan niitä Suomen aatelisherroja, jotka kuningas Sigismundin puolta yhä pitäen niskuroivat hänen valtaansa vastaan, ja nyt kolmannen kerran, taas kahden vuoden perästä, hän oli tunnustettuna voittajana saapunut tänne rauhoittuneissa oloissa niittämään voittonsa hedelmät, käymään loppukäräjät entisten vastustajainsa kanssa ja valamaan hiukan lääkitsevää voidetta niihin haavoihin, jotka hän edellisillä kerroilla oli maan ylimysluokkaan iskenyt.
– Nyt on se työ tehty, tämä maankolkka on nyt selvä, niin oli herttua kehaissut Turusta lähtiessään. – Lopputilit on nyt suoritettu.
Oli kuulakka helmikuun aamu. Pieni, tuuleton pakkanen teki ilman keveäksi hengittää. Keli oli mainio, kulkuset kilahtivat kirkkaasti, puut tien varrella olivat kauniissa kuurassa.
Suloinen oli siinä talviluonnossa matkaa tehdä, ja herttua makaili mielihyvikseen tilavassa, mukavaksi patjoitetussa reessään, johon hänet oli peitetty monien nahkavällyjen alle. Hän katseli ohitseen liukuvaan lumiseen metsään, torkahti vuoroin ja oli vuoroin puolivalveilla, antaen ajatustensa vapaasti liidellä. Hevosten tasainen hölkytys, jalasten hiljainen sihinä pakkaslumessa ja ympäröivä, äänetön, tyyni luonto vaivutti hänet siinä tavallisuudesta aivan poikkeavaankin unelmoimiseen. Hänen mielensä oli tyyni kuin tuo ympäröivä luonto, hänen miehekkäiltä, kookkailta, lujapiirteisiltä kasvoiltaan kuvastui täydellinen rauha, sopusointu ja tyytyväisyys, ja se ilme niihin hänen torkahdellessaankin jäi loistamaan.
– Se työ on nyt loppuun suoritettu, tämä tieto täytti tyydytyksellä hänen sydämensä. Suomi on nyt hiljainen, kaikki kapinahenki on siitä lopullisesti juurineen kitketty pois – hukutettu niiden levottomain miesten vereen, jotka hänelle vuosikausiksi olivat tuottaneet huolta ja harmia. Mestauskirves ja vankikomero on tehnyt tehtävänsä, se vähäinen voide, mitä nyt lopuksi on sivelty kirvelevimpiin haavoihin, on siloittanut viimeiset rosopaikat. – Suomi on nyt äänetön kuin tuo metsä ja jää sellaiseksi. Sen niskuroiva, omaan itseviisauteensa turvaava ylimystö on maata myöten masennettu kuin ruoskittu koira, joka alistuvana ja matalana vain liehuttaa häntäänsä, hampaitaan enää näyttämättä, – se ei totta tosiaan haaveksi enää Suomelle mitään Ruotsista poikkeavaa erikoisasemaa kaukana olevan kuninkaan suoranaisen hallinnon alaisena, ne tuulentuvat on hajoitettu kaikkiin ilmansuuntiin. Ja tämän maan talonpojat taas, jotka noita herroja sydäntään myöten vihaavat, he ovat meille kiitolliset ja saavutuksistaan onnelliset eivätkä tahdo muuta kuin meitä uskollisesti palvella...
Riemukas, mutta samalla hiukan korskea hymy leikki voittoaan muistelevan herran suurpiirteisillä kasvoilla, kun hän siinä silmät ummessa, puoliuneen uuvahtaneena, lepäsi leveässä reessään. Mutta samassa hänestä tuntui, kuin heitä olisi siinä rinnakkain loikoillut kaksi hyvää ystävystä, hiljalleen tarinoiden ja väitellen. Ne olivat molemmat kuin hän itse: toinen vain hieman ivallinen, ikäänkuin hienoksittain arvostelemaan pyrkivä, toinen taas vakava, juhlallinen, järkähtämätön, jommoisena hän tavallisesti esiintyi kaikissa töissään ja toimissaan ja alamaistensa joukossa liikkuessaan.
– Kaikessa sisukkuudessaan ja härkäpäisyydessään nämä suomalaiset ovat, niin herrat kuin talonpojat, sittenkin tyhmiä, sokeita lampaita, puhui tuo ilkkuva ääni, jonka hymy leikki ruhtinaan leuoilla. – Hetken etuja tai kunniaihanteitaan tavoitellessaan ja näkemättä nenänvarttaan pidemmälle he puskivat ja repivät toisiaan, tietämättä, mitä he oikein tahtoivat, vielä vähemmin, mihin heidän oikeastaan olisi ollut tähdättävä. Nämäkin Pohjanmaan talonpojat, jotka meidän liittolaisinamme ovat viime vuosina taistelleet ja meitä tukevasti auttaneet, ovat vain pikkumaisesti puskeneet verorasituksiaan vastaan, – ikäänkuin mikään hallitus voisi tulla toimeen ilman veroja! – ja niin rimpuillessaan omia herrojaan vastaan rimpuilleet itsensä irti siitä erikoisasemasta, joka tälle maanosalle todella olisi eräin edellytyksin saattanut tulla. He eivät ole pystyneet ajattelemaan mitään sen korkeampaa kuin oman aitan hetkellistä hyötyä, ja heidän ponnistuksensa sen puolesta on ajanut heidät ja koko tämän maanosan entistä kiinteämmin muun valtakunnan yhteyteen ja sen alamaisuuteen!
– Mitäpä he muuta olisivat voineetkaan ajatella, oppimattomat talonpojat, vastaili se vakava herra. – Näin he ovat, ehkä tietämättään, lujittaneet yhteistä valtakuntaa ja estäneet hajaannusta, mutta sehän on tapahtunut heidän itsensäkin onneksi. Kun luja käsi on ohjaksissa eivätkä alamaiset liikoja aprikoi, silloinhan on kaikkien paras olla. Talonpojat ovat taistelleet järkevästi, mutta sitävastoin ovat tämän maan ylimykset älyttömästi hosuneet vehkeillessään meitä vastaan ja koettaessaan pystyttää tänne jotakin erikoista valtiota valtiossa. He juuri ovat menetelleet yhtä rikollisesti valtakuntaa kuin itseäänkin ja koko tätä maankolkkaa vastaan...
– Ja siitä rangaistukseksi he nyt mätänevät päät listittyinä ... surevat lesket nyt viljelevät niitä vähiä kartanoita, joita heille on armosta jätetty, ja kuolon hiljaisuus vallitsee maassa...
– Niinpä juuri, miksi härkäpäisyydessään yhä uudelleen vastustivat meitä, jonka käsivarsi on voimakkaampi ja jonka voitto oli varma...
Mutta tämäkään lopullinen päätelmä ei saanut ivanhymyä sulamaan sen toisen, vieressä istuvan herran huulilta, ja hän kyseli edelleen:
– Varmako? Kuinkahan olisi mahtanut käydä, jos Klaus Flemingissä olisi pitempään henkeä jatkunut...?
– Hän olisi menettänyt niskuroivan päänsä hänkin, vastasi se vakava, juhlallinen rekitoveri, – niin olisi pakostakin käynyt. Sillä se oma, erikoinen valta, jota Klaus-herra tänne rustaili, se olisi roikkunut ilmassa. Jatkuvaa kiusaa siitä kai olisi ollut, kun hän, omituista kyllä, oli saanut useimmat tämän maan etevimmät aateliset kannattamaan tuota hankettaan ... muka kuninkaan palvomisen nimessä ... ja meitä vastustamaan, vieläpä Klaus-herran itsensä kuoltuakin! Mutta vain ohi menevää kiusaa; nyt nuo haihattelijat piankin iskivät päänsä seinään...
– Ja nyt ne päät tyhjine silmäkuoppineen katselevat työsi tuloksia Viipurin Karjaportin harjalta tai Turun raatihuoneen räystäiltä ... palkinnoksi uskollisuudestaan kuningasta kohtaan...
– Siinäpä se heidän tyhmän härkäpäisyytensä oikea palkkio olikin, vastasi tuo ankara, juhlallinen herra vierustoverinsa syyttelemisyrityksiin. – Sokeina he eivät nähneet, mikä tulisi olemaan heidän rikoksensa seuraus...
Mutta ivanaama ei vieläkään hellittänyt. Hän väitteli yhä:
– Rikoksenko? Eiköhän näiden Suomen herrain kanta ja suhde ajan tapahtumiin sittenkin korkeammalta kannalta katsoen ollut oikea, jalo ja kunnian velvoitusten mukainen? Hehän taistelivat asian puolesta, joka kaikkialla muualla myönnettäisiin oikeaksi, laillisen esivallan, maan kruunatun kuninkaan puolesta ... taistelivat uskollisina loppuun asti turvatakseen hänen kruunuaan ja hänen oikeuttaan ... uskollisina viimeiseen hengenvetoonsa saakka...
– Mitäpä varten olivat uskollisia sellaiselle herralle, joka ei sitä ansainnut, joka havitteli omaa valtakuntaansa ja palkitsi heidänkin alttiutensa jättämällä heidät pulaan ja menehtymään. Ihmisten, jotka yrittävät jotakin toimia valtioasioissa, täytyy voida arvostella, minkä puolesta taistelevat ja mihin se taistelu vie, muuten he hosuvat päättömästi, niinkuin nämä suomalaiset nyt tekivät. Oma syynsä...
– Heidän syykseen ei voitane sentään lukea, että kuningas, jonka puolta he pitivät, oli avuton, saamaton nahjus, joka ei itse kyennyt kuninkuuttaan kannattamaan ja joka toimettomuudessaan uhrasi tuhoon tukijansa. He uskalsivat omaisuutensa, verensä, henkensä, oikeassa taistelussaan, – sehän on kieltämättä ihailtava ja palkittava ansio...
– Ehkä joskus, nyt se oli tuhmuutta ja uhmaa, – senhän osoitti tutkimus ja tuomio...
– Ja rangaistus, jotka kaikki olivat saman tahdon sanelemat... Onni oli heille vain vastainen...
– Mutta maalle ja kansalle myötäinen. Minkä kurjuuden he olivatkaan jo ehtineet uppiniskaisuudellaan ja härkäpäisyydellään aiheuttaa koko tälle maanosalle, kuinka paljon täällä onkaan viime vuosina heidän vuokseen vuotanut verta, kuinka perin pohjin tämä maa onkaan hävitetty nuijasodan aikana, jonka he kansaa tunnottomasti kiskomalla aiheuttivat, ja sitten heidän sotaväkensä retkeilyjen ja näiden viime taistelujen kautta, jotka olisivat olleet tarpeettomat, jos he olisivat ajoissa alistuneet. Tosiaankin, he ovat ansainneet kohtalonsa moninkertaisesti!
Näin jyrähteli jo aivan juhlallisena ja ankarana tuo vakavanaamainen, järkähtämätön herra, kumoten ja tuhaksi rutistaen kiistanhaluisen rekikumppaninsa kaikki väitteet. Mutta tuo heikompi toveri ei sittenkään kokonaan antautunut. Hän viittaili vielä siihen mahdollisuuteen, että jos Suomessa herrat ja talonpojat olisivat pysyneet yhtenä eivätkä tapelleet keskenään, he luultavasti olisivat toteuttaneet tuon Klaus Flemingin mainitun ajatuksen, että tämä maa olisi lähtenyt omaperäisesti, yhteistä kuningasta vain tunnustaen, kulkemaan omia kohtaloitaan kohden. Mutta yliolkaisesti ja halveksivasti ankara herra torjui nuokin kuvitellut mahdollisuudet.
– Tuo raaka ja sivistymätön, mutta monipuuhainen Klaus-herra oli lopultakin sekapää. Hän ei osannut koota kansaa taakseen eikä hän olisi voinut ylläpitää aiheuttamaansa tilannetta. Ja nämä hänen pudonneen vaippansa nostajat, jotka hänen jälkiään koettivat tallustella, ne olivat vielä sekapäisempiä, – minkäänlaisen valtion luomiseen heidän ymmärryksensä ei ylettynyt, he vain hosuivat... Me edustimme määrätietoista Ruotsin valtakuntaa ja sen kokonaisuutta, siksi meidän täytyi voittaa ... ja tuomita ja rangaista vastustajamme.
– Hyvin tämä opinkappale nyt meille soveltuu, intteli kuitenkin se viirunaama rekitoveri edelleen, – kun onni on meille myötäinen ... kun pää putosi vastustajilta, kun heitä pettivät sekä talonpojat että porvarit. Jos toisin olisi käynyt, olisi kai tuomio yhtä raskaana, niin, vielä raskaampana kohdistunut meihin, sillä olihan vastassamme laillinen kuningas ja hänelle uskolliset alamaiset. Meidät olisi silloin potkittu syrjään röyhkeinä vallantavoittelijoina, jotka taistelivat, ei minkään maan ja kansan, vaan oman kunnian- ja vallanhimonsa puolesta esivaltaa vastaan. Meidät olisivat silloin tuominneet ne samat herrat, jotka meitä nyt mairittelevat ja nimittävät pelastajakseen, me olisimme vehkeilijöinä saaneet virua samoissa tyrmissä, joissa nyt kituvat Kurki ja Stålarm... Sillä me taistelimme kyllä omankin valtamme puolesta, – sitä älkäämme kieltäkö, – taistelimme päästäksemme itsevaltaisesti isännöimään Ruotsin valtakunnassa, ja me vihasimme ja kuritimme näitä suomalaisia niin intohimoisesti juuri siksi, että he nousivat meitä ja vallanpyyteitämme vastaan...
– Ei, se ei ole totta, se on parjausta, kiivaili ankara herra siihen melkein suuttuneena. – Vihasimme heitä siksi, että he tahtoivat särkeä isämme luoman valtioeheyden... Vai muka oman vallanhimomme takia ... emmekö me monta kertaa ole ollut valmis luopumaan tästä valtionhoitajantoimestamme, joka meille tuotti vain huolta ja vaivaa, emmekö ole valtiopäivillä tarjoutunut vetäytymään syrjään omaan herttuakuntaamme...?
– Tietysti, tunnettu asia, kiisteli yhä vain toinen, – ylen tavallinen ja halpahintainen temppu vallan lisäämiseksi ja vastustajain masentamiseksi...
– Isänmaan hyödyksi ja onneksi meidän täytyi siinä nousta johtoon... Muuta keinoa ei ollut! Ja kun nämä Suomen herrat edelleen vehkeilivät yhteistä isänmaata vastaan...
– Mutta vehkeilivätkö he todella isänmaata vastaan...? Niin on sanottu, mutta onko siinä perää? Miten vehkeili esimerkiksi nuori Juhana Fleming tosiasiassa maataan vastaan, – hän pysyi vain uskollisena maansa kuninkaalle, ja muutahan ei hänen ikäisestään miehestä eikä hänen nimensä ja sukunsa edustajasta voitu ajatella mahdolliseksikaan... Entä Viipurin komentaja Arvid Tavast, joka lähes neljäkymmentä vuotta oli taistellut isänmaansa puolesta, miltei lukemattomissa sodissa isänmaan vihollisia vastaan kamppaillut kunniallisesti ja menestyksellisesti ... eihän hän totta tosiaan ollut mikään maanpetturi...! Entä Steen Fincke – hänen velvollisuutensa oli tietysti kuninkaalle puolustaa kuninkaan hänelle luovuttamaa Hämeenlinnaa... Entä tuo viipurilainen pappi, joka teilattiin Punaisen lähteen torilla, – hänhän oli vain opettanut kansalle, että sen on pysyttävä kuuliaisena lailliselle esivallalleen... Niinhän papin pitää opettaa! – Eiväthän nämä miehet ja lukuisat muut, jotka Suomessa ovat vihamme uhreina mestauspölkyllä menettäneet henkensä, ole vehkeilleet isänmaata, vaan ainoastaan meitä vastaan... Ja yksinpä Stålarm ja Kurkikin, esittiväthän he tuolle narrimaiselle sotatuomioistuimelle kuninkaan selvät, kirjalliset määräykset puolustaa Suomea hänelle... Kaikki tämä veri ja kosto, kaikki orpojen ja leskien kyyneltulva, se on lopultakin vuotanut meidän vallanjanomme eikä voitettujen rikollisuuden vuoksi!
Nyt rupesi tuo juhlallinen, vakava herra jo tosissaan suuttumaan, käännähti vähän kipakasti reessä ja muljautti röyhkeilevään vierustoveriinsa kerrassaan musertavan katseen, hänkin nyt ivallisena ja halveksivana puhellen:
– Niinpä niin, kun hullusti käy, kun joudutaan häviölle taistelussa, silloin aina ruikutetaan ... ollaan viattomia ja puhtaita kuin lumi. Oikeinhan meitä ellotti, kun tuo vanha veijari Arvid Tavastkin Viipurin linnan portilla polvillaan otti meidät vastaan ja rukoili armoa ... mokoma sankari, ei hän silloin ainakaan itsekään väittänyt itseään viattomaksi... Entä tuo nuori, ylpeilevä Juhana Fleming, joka taas ei käskystämme alistunut polvilleen laskeutumaan, – olisiko meidän pitänyt laskea hänet vapaaksi, ehkä taputtaa olalle ja sanoa: mene, poikani, jatkamaan isäsi juonia!... Ei, nuo väitteesi ovat kaikki meltomielisiä haaveita, joutavaa hiuksenhalkomista. Ruotsin onnen nimessä on meidän ollut kukistettava kelvoton kuningas ja hänen kannattajansa, ja jos nämä härkäpäät suomalaiset, jotka eivät kyenneet tätä historiallista tehtäväämme oivaltamaan, siinä menivät mäsäksi, niin se on pieni asia ... syyttäkööt, raukat, ketä tahtovat! Se, joka voittaa, on oikeassa...!
– Ja työ on nyt tehty, se on pääasia, murahti puoliääneen reessään torkahtanut, mutta nyt heräämään ruvennut korkea herra, katsahtaen taas raollaan olevin silmin lumiseen luontoon.
Hänet olivat herättäneet äänet, jotka olivat kuuluneet edellä kulkevista reistä ... niissä ajavat herrat ne olivat huudelleet jotakin toisilleen. Herttua leväytti nyt suuret silmänsä auki, kohottausi istuvaan asentoon ja katsahti sivulleen, ikäänkuin ihmetellen, kenen kanssa hän tässä oikein oli jutellut ja väitellyt... Yksinhän hän siinä ajoi ... häntä jo aivan nauratti... Hän oli siis siinä torkahtanut, nähnyt unia ja niissä unissaan ollut väittelevinään jos jotakin joutavaa ja älytöntä... Jotakin sitä johtuu mieleen näillä avuttoman pitkillä, yksitoikkoisilla taipaleilla!
Karistaen unet silmistään ja joutavat mietteet mielestään hän korotti äänensä ja huusi edellä kulkevaan rekeen, jossa pari hänen hoviherraansa ajoi:
– Mitä te kerroitte siellä toisillenne...?
– Tuota metsän takaa häämöttävää ylämaata vain katselimme, vastasi edellä ajava herra alamaisesti. – Siellä jossakin kaukana kuuluu olevan se Santavuori, jossa Klaus Fleming neljä, viisi vuotta sitten huoveineen teurasti muutamia satoja näitä Pohjanmaan talonpoikia.
– Onko tämä sitten sitä Ilmajokea, kysyi herttua. Hänen mielenkiintonsa alkoi herätä.
– Ei, se on siellä jossakin kauempana idässä, lakeuksien takana, josta nuo kunnaat kohoavat...
Herttua nojautui reessään katsomaan sinne itäiselle taivaanrannalle, josta kaukaisen metsän takaa tosiaankin häämötti jotakin hämärää ylämaata.
– Vai siellä ne talonpojat jytistivät...!
Hän muisteli, että nuo marskivainajan vaivaamat talonpojat olivat taistelleet täällä kovat taistelunsa hekin hänen, herttuan puolesta, hänen lopullisen voittonsa hyväksi... Suotta kyllä olivat henkensä menettäneet, eiväthän he nousullaan mitään saaneet aikaan. Mutta tärkeänä ajankohtana, jolloin Klaus Fleming täällä oli mahtavimmillaan ja uhkasi hänen, herttuan, valtaa ja asemaa, oli tuolla talonpoikain nousulla marskin selän takana sittenkin kieltämättä ollut melkoinen merkitys. Nämä suomalaiset talonpojat, joiden luut nyt valkenevat tuolla jossakin kaukaisessa korvessa, ne olivat siten yhtenä, joskin pienenä tekijänä sen työn täyttymisessä, joka nyt vasta on loppuun suoritettu. Levätkööt rauhassa siellä nimettöminä kaatuneet, – suuren asian puolesta he kaatuivat!
Näin muisteli herttua silmäillessään tuonne kauas lumisen lakeuden taa, mistä taivaanranta äsken oli punoittanut. Nyt se oli kelmeä taas – aurinko ei ollut vielä jaksanut nousta kirkkaammaksi valaisemaan tätä avuttoman yksitoikkoista maisemaa.
– Suuren asian puolesta, toisti korkea herra itsekseen. – Ja kumminkaan he eivät siitä mitään tienneet, eivät kai sitä myöskään tarkoittaneet. He antoivat takaiskun Suomen herrain houreille, mikäli näistä joku ehkä haaveksi maansa itsenäiseksi saattamista, sen riippumattomuutta Ruotsista kaukaisen Sigismundin yhteisen yliherruuden alaisena. Oli se heidän työkseen sentään melkein kuin kohtalon ivaa...! Mutta he palvelivat sittenkin tietämättään suurempaa tehtävää, sitä, joka nyt on suoritettu...
ERÄMAAN ASUTUS.
Iltahämärässä eräänä sydäntalven päivänä Paavo Heikinpoika, Paason Heikin kolmas poika, ajoi heinäkuormaa jokea myöten kotiinsa päin. Hän makasi ryntäisillään häkin päällä heiniin melkein peittäytyneenä, hevonen käveli höllin ohjaksin niin verkalleen kuin halusi ja mies katseli välinpitämättömästi ympärilleen hämärään peittyvään talviseen luontoon. Hänestä häämötti kauempana edessäpäin lumisella tantereella jokin epäselvä olento, vaikkei hän pimeän vuoksi voinut erottaa, oliko se tuulessa heiluva heinätukko vai avannon viitta vai rantaa myöten jokivarrelle päin painuva hiihtäjä... Ei, hiihtäjä se on, se kääntyy yhä lähemmäs rantaan päin ... jo lähteekin nousemaan törmälle... Se ei ole kukaan muu kuin Tapani, veli Tapani, joka hiihtelee Kelalaan, – se kuuluu poika siellä tuon tuostakin hiihtelevän Sannaa naurattelemassa, vaikkei kotona puhu mitään.
Paavo Heikinpoika hymähti ja painautui mukavammin mahalleen heiniin... Sanoo rihmoilla hiihtävänsä, niinhän sitä ennen aina sanottiin, kun noinikään poikettiin kuin ohi mennen rihmat vyöllä puhuttelemassa tyttöjä navetan ovella taikka saunan lämmitessä. Tuttu juttu! Tapanihan alkaa olla jo niissä vuosissa hänkin.
Mutta Paavon jatkaessa sitä ajatusta hänen kasvonsa kävivät vakavammiksi ja synkemmiksi... Mihinkäpä se Tapanikin mukamas eukkonsa asettaisi, ei Kelalaan toista kotivävyä sovi, ja meille taas ... ei tule mitään. Siellä on jo kolme akkaa toraamassa... Ja kuka sen tietää toisekseen, kauanko meillä kolme poikaa säilyy kotosalla, – juuri tähän aikaan viime talvena vietiin Iikka-veli sotaväkeen...
Näihin raskaisiin mietteisiin vaipuneena Paavo ajeli Iijoen jäätä pitkin melkein kotitörmän kohdalle asti, mutta siellä kulkusten kilinä herätti hänet mietteistään. Hän kohotti päänsä ja näki hevosen, jolla oli saanireki perässään, hyvää vauhtia laskevan törmää alas ja kääntyvän, joelle saavuttuaan, valtatietä alaspäin. Kaksi miestä istui reen perässä; turkinkaulukset olivat pystyssä, mutta Paavo arvasi kyliä, ketä ne kulkijat olivat. Ne ajoivat taas tänä talvena vähä väliä talosta taloon ja veivät aina jotakin mennessään: milloin minkin veron nimellä viljasäkin tai lohileiviskän tai lehmän tai lampaan, milloin hevosen pitkille kyytimatkoille, milloin voita ja juustoa sotaväenosastolle eväiksi, milloin miehen talosta sotaväkeen. Mitähän lienevät taaskin olleet vailla...
Paavon hevonen lähti jo kuumuutta huuruten raskaasti vetämään kuormaa törmälle, ja silloin laskeutui Paavo kuorman päältä, autteli itse etupajusta ja antoi sitten, kun oli päästy törmän päälle pirtin päätyikkunan kohdalle, hevosensa hetkisen huokaista. Mutta laitaikkunan takaa pirtistä kuului äänekästä, toraista puhetta, ja silloin hän suuttuneena nykäisi suitsia ja ajoi heinähäkin takapihalle tallin edustalle, jossa riisui hevosen, vei sen pilttuuseen ja teki sille appeen.
Tullessaan taas tallista ulos heinäkuormaa tyhjentämään hän näki isänsä astuvan pirtistä häntä auttamaan. Ukko oli jo vanhanpuoleinen, varsi kumarassa, ja näytti muutenkin vähän masentuneelta. Kotvan aikaa työskentelivät isä ja poika ääneti yhdessä, mutta sitten Paavo virkkoi melkein itsekseen:
– Kesken ne rehut tänä talvena loppuvat. Olisi pitänyt syksyllä vähentää karjaa.
– Olisi pitänyt, toisti ukkokin. Nyt niistä pitää joka päästä vielä vero maksaa, ja sittenkin niitä on kevätpuoleen tapettava. Mutta eihän sitä osannut vähentää, perhe suuri, lapsia kasvaa, jollakinhan sen täytyy elää, ja millä se eläisi, jos ei olisi lehmän antiakaan.
– Niin, tässä talossa on liikaa väkeä.
– Ja joka hengen kohdalta menee vero.
Kului hetkinen äänettömyydessä.
– Voutiko se oli vai kirjuri, joka täältä juuri ikään ajoi? kysyi Paavo matalalla äänellä.
– Kirjuri ja nimismies. Kirjoittivat taas kirjoihinsa kaikki mitä talossa on, joka lampaan ja vasikan, joka kirveen ja viikatteen. Kaikista vero! He arvelivat, että jo parin viikon perästä voi kanto meille joutua. Näin se kyllä karjakin väleen sulaa, sillä milläpä sen veron muuten maksaa? Ja se kuuluu menevän vielä ensi vuodeltakin.
– Sekö hopeavero?
– Se. Ja kesällä kuulutaan vielä erikseen otettavan uusi sotavero. – Ukko vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten selin kääntyneenä: – Ja niin se nimismies tiesi, että tänne tänä keväänä tulee vielä muitakin kirjoittajia.
– Meillekinkö? Sotaväkeen? Mutta Iikkahan vietiin viime talvena.
– Kuulutaan tarvittavan uusia miehiä Vironmaalle, siellä tappaa niitä tauti ja vihollinen kilvan. Eikö lie jo mennyttä Iikkakin, ei ole kuulunut hänestä mitään.
– Ja nyt toisia sijaan, – meitähän tässä talossa Tapanin kanssa tuleekin neljä miestä, niin tottapa otetaan siis meiltäkin.
Paavo oli jo selvillä, ettei kysymys ollut mistään muusta kuin että juuri hänen tuli suoriutua sotaväkeen. Huhuja uudesta sotaväenotosta oli kulkenut usein, ja aina ne olivat toteutuneet. Ja kun kerran sotamiehen kirjoihin joutuu, niin siinä ei auta rukous eikä kirous... Ja Paavo oli vasta vuosi aikaa sitten mennyt naimisiin.
Paavo keräsi kouriinsa viimeiset heinät reen pohjalta ja vei ne suoraan talliin hevosen eteen. Nosti sitten häkin pystyyn seinää vasten ja veti reen suojukseen. Ja sitä puuhatessaan hän kysyi tyynin äänin, ikäänkuin ohi mennen, isältään:
– Toraa kuului äsken taas tuolta pirtistä, eukotko riidassa?
– Heh, tokko tuosta sovintoa tullee koskaan. Se on Matin akka siksi torainen ja kärty ja muka emännyydestään arka, eihän sille miehensäkään mitään mahda. Ja aina se Iikan eukko ja sinun Liisasikin näykähtelevät. Ei tässä pirtissä sopua tule niin kauan kuin ne kaikki siinä elävät yksillä tiloilla.
– Sitä se näkyy olevan. Ja Tapani puuhaa vielä neljättä!
Yhdessä astelivat isä ja poika takapihalta tupaa kohden. Mutta ovelle he pysähtyivät, ja isä katseli ääneti, kuinka Paavo otti pirtin seinustalta esiin suksensa ja rupesi mäystimiä korjailemaan.
– Mihinkä sinä nyt vielä hiihdät?
– Käyn Kelalassa, Rannan Pietarin puheilla.
– Sitäkö tuumaat salolle lähtöä?
– Eihän tästä muuten mitään tule. Talo kituu ja mies toisensa jälkeen poimitaan pois. Pietarin asiat ovat sellaiset, että se jo pari kertaa on kehoittanut minua mukaansa. Jos hän nyt yhtyy tuumaan, niin vielä tällä kelillä lähdemme akkoinemme painamaan takamaille, ja painetaankin siksi etäälle, ettei eukkojen tora kuulu.
– Eikä sotaväen kirjuri tapaa. Olen tuota jo miettinyt minäkin. Talosta erotaksesi sinun ei tosin tarvitsisi niin kauas hävitä, onhan täällä autiotiloja, joille voit lähteä viljelijäksi. Se ei ole leikin yritys, Paavo, se lähtö salolle, – sitä älä unohda, kova on edessä sillä miehellä, joka aikoo asuntonsa autioon korpeen. Mutta kurjuutta on täälläkin – tee tahtosi.
Paavo ei vastannut, hän hioi hetken suksiaan kinokseen, potkaisi sitten voimakkaasti ja laski törmältä alas joelle.
Paason vanha Heikki jäi törmälle seisomaan ja mietteissään arvostelemaan poikansa aikeita. Hänen oli itsensä aikoinaan, olojen kotona ollessa tukalia ja kun takamailla hiihdettiin lappalaisia verottamassa, monesti tehnyt mieli jäädä sinne kauas rauhallisille salojärville elämään. Mutta oli peloittanut se tuuma, siellä oli vastassa kylmä korpi ja halla ja pedot ja avuton yksinäisyys, jos tuli tauti tai kuolema. Sinne aikoi nyt poika, – vaan koettakoon! Se arastelee sotaväkeen lähtöä, eipä kumma tosiaankaan, mutta kysytään sitä tälläkin retkellä rohkeutta ja kestävyyttä, ja tällä sitä juuri kysytäänkin.
Asutusolot Suomessa olivat tähän aikaan, 16:nnen vuosisadan toisen puoliskon alulla, yleensäkin olleet vähän liikkuvalla kannalla. Sisä-Suomen vesistöjen erämaita olivat hämäläiset ja savolaiset ruvenneet ottamaan haltuunsa ja siirtymään niihin yhä kauemmas perustamaan vakinaista asutusta. Tuota hallituksen suosimaa muuttointoa kannustivat monet vanhoilla kotipaikoilla vallitsevat olot, liian korkeat verot, raskas sotapalvelus ja sotaväen elättäminen ja aika-ajoin maahan tunkeutuva taikka sitä uhkaava sodan vaara. Erämaat saivat asukkaita. Saman muuttoinnostuksen merkkejä oli ilmestynyt myöskin Pohjanmaalla, jonka pohjoisimmat jokivarret jo alkoivat olla väki korkealle asutuita. Niin asusti jo Juhana-kuninkaan ensimmäisinä hallitusvuosina Iijoen varrella joitakuita uudisasukkaita aina Pudasjärven rannoille ja Kurjen salokylää myöten; he olivat takamaille muuttaneina täällä vuosikausia eläneet verottomina uudisasukkaina, mutta näihin aikoihin ruvettiin jo heidän uudiskyliään lukemaan vakinaiseksi asutukseksi, ja verottajan pitkä käsivarsi rupesi jo niihinkin ulottumaan.
Paljon ylempänä saman joen latvoilla, Kitkan ja maanselän kalaisilla järvillä, olivat iiläiset vanhastaan tottuneet kulkemaan lappalaisia verottelemassa ja kesäisin kalastelemassa, ja he olivat näitäkin seutuja lukeneet takamaikseen, vaikka niiden omistamisesta ei vielä ollut mitään tietoa, eipä edes siitä, mihin valtakuntaan ne kuuluivat. Sittemmin oli lapinkulku käynyt harvinaiseksi ja hallituksen käskystäkin vihdoin lakannut, eikä maanviljelykseltä enää joutanut niin kauas kotoa kalamatkoillekaan muuta kuin joskus hätätilassa.
Viime vuosina olivat kumminkin olot kotona rannikolla käyneet niin tukaliksi, että muistot noista kaukaisista, rauhallisista takamaista taas useammin olivat palanneet mieliin ja miesten keskusteluihin. Pohjan köyhää perukkaakaan eivät ensinkään säästäneet nuo vuosittain kasvavat verot, joita sota nieli, ja tila siellä, toinen täällä oli jäänyt autioksi. Tanskalaisten valloittaman Elfsborgin lunnaiden maksamiseksi oli taas ruvettu kantamaan uutta, raskasta veroa, kymmenystä kaikesta irtaimistosta, ja uusi sotavero Viron sotaa varten määrättiin samaan aikaan maksettavaksi. Talonpojat olivat toivottomia. Raskaimmin heitä kumminkin kiusasi ja rasitti myötäänsä läpimatkustava ja matkoillaan viivähtelevä sotaväki, joka suureksi osaksi oli ulkomaista, skotlantilaista, englantilaista ja saksalaista väkeä ja joka eväikseen ja ravinnokseen maksutta otti talonpojilta mitä irti sai, – pakkokin oli ottaa, kun ei kruunu maksanut palkkoja. Omia miehiä vietiin vuosittain aina uusi ryhmä taistelupaikalle. Sen lisäksi tuli vähän väliä rutto ja kato. Niin kiusaantuneita olivat asukkaat muutamissa osissa maata, että he jättivät kokonaan kotimaansa ja siirtyivät muihin maihin.
Tällaisten olojen vallitessa oli Iijoenkin suussa taas ruvettu puhumaan muutosta takamaille, ja ne olot olivat vihdoin vaikuttimia Paason Paavonkin rohkeaan päätökseen, joka kevättalven kuluessa niin kypsyi, että eräänä päivänä huhtikuun loppupuoliskolla pieni retkikunta jo teki lähtöä Kelalan pihalta ylös jokivartta pitkin. Rannan Pietari Kelalasta oli näet päättänyt lähteä mukaan, hänkin kun oli huomannut mahdottomaksi jäädä kotikyläänsä, vaikka syyt olivat osaksi toiset kuin Paavolla. Hän oli näet syksyllä mennyt naimisiin, nainut serkkunsa – pappi oli vihkinyt asiaa lähemmin tiedustelematta. Mutta sitten rupesi puheita kuulumaan, että se on laissa kiellettyä, siitä on vastuu ja rangaistus ankara. Aivan selvillä siitä ei oltu, ja Pietari oli toivonut asian unohtuvan. Mutta sitten hän oli kuullut erään kateellisen vihamiehensä uhanneen ilmoittaa hänet ensi kesäkäräjiin, – ja silloin näki Pietari parhaaksi paeta. Nuoren vaimonsa kera hän yhtyi Paavon matkueeseen ja kasaili nyt juuri lähtöä tehden tavaroitaan poronkelkkoihin.
– No Tapani, nyt älä enää mieti lähdetkö vai et, se on sinun nyt päätettävä, – puhui Paavo puoleksi leikillä kulkiessaan ohi nuorimman veljensä, joka siinä seisoi hieman levottoman ja epäröivän näköisenä. Oli ollut puhetta, että hänkin lähtisi veljensä mukana takamaille, mutta siitä ei ollut tullut mitään, ja piloillaan se nyt Paavokin näinikään veljeään kehoitteli. Tapanin mieli kyllä olisi tehnyt mukaan, eikä hän ollut arkakaan luonnostaan, mutta hän oli muuten kiinni, – kiinni juuri tässä Kelalassa, jossa hän oli kulkenut "rihmoja virittämässä", mutta itse joutunutkin pauloihin. Mutta Sanna olikin hiukan itsepäinen tyttö, ei suostunut lähtemään salolle, sanoi vain Tapanille, että mene yksin jos menet. Ja siksi oli Tapanin pakko veljelleen vastata:
– Ei tullut minulta vielä lähtöä.
– Eikä tule sitten vastakaan, intti Paavo.
Mutta kun viimeiset jäähyväiset oli sanottu ja pieni pororaito lähti solumaan alas joelle, katsahti Tapani nuhtelevasti vieressään seisovan tytön silmiin ja virkkoi:
– Ehompi elämä niille siellä tulee kuin täällä, ja onnellisempi.
– Voipi tulla, mutta minä vain en iäkseni suostu lähtemään pois ihmisten ilmoilta, vastasi tyttö, heilautti kenoa päätään ja pyörähti pirttiin päin.
Nämä molemmat näkökannat ne risteilivät useimpain muidenkin mielissä, jotka Kelalan törmältä takamaille lähteväin kulkua katselivat.
Mutta pienen raidon matkue samoili eteenpäin Iijoen jäätä pitkin arvelematta ja arastelematta, ja kuudentena vuorokautena se jo oli poikennut kulkemaan suoraan koillista kohden Livojoen törmien lomitse. Se oli edellisenä päivänä lähtenyt tämän jokivarren ylimmästä asutuksesta, Kollajan uudiskylän taloista, jonne Paason ukko hevosella oli heitä saatellut, tuoden hiehon ja mullikan talteen sinne kesään asti, jolloin jonkun uudisasukkaista piti käydä sieltä veneellä hakemassa tämä karjansa alku. Kollajan taloissa he olivat eronneet ihmisistä ja samoilivat nyt eteenpäin, tietäen, etteivät pitkiin aikoihin, ehkäpä eivät koskaan, tulisi tapaamaan muita ihmisiä kuin mahdollisesti sydänmailla kierteleviä lappalaisia. He muodostivat nyt keskenään pienen, suljetun yhteiskunnan ja rupesivat vähitellen totuttautumaan siihen ajatukseen, että muita ei enää ollut olemassakaan.
Kevät oli jo pitkälle kulunut, huhtikuu teki loppuaan; keskipäivällä suvesi ja keli oli pehmyt, joten täytyi kulkea enimmäkseen öiseen aikaan, jolloin hanki kantoi. Kun päivä nousi korkealle ja lämmitti maan, silloin tuo pieni retkikunta haki suvisella törmällä pälvipaikan tai taittoi havuja hangelle ja lepäsi siinä levitetyillä porontaljoilla, vetojuhtain nakertaessa kaadettuja naavapuita ja talventakaista jäkälikköä. Mutta kun ilta vilpastui ja nietokset kovenivat, retkikunta lähti jälleen liikkeelle painamaan koillista kohden pitkin joen tasaista tannerta.
Etummaisena hiihti Paason Paavo, olallaan hihna, josta hän talutti raidon päässä kulkevaa taattua härkäporoaan. Sen vetämässä ahkiossa istui hänen vaimonsa Liisa, sylissään puolen vuoden vanha poikansa, joka oli melkein umpeen pistetty poronnahkaiseen tuppeen. Raidon päässä hiihti Rannan Pietari, vakavana ja äänettömänä, silloin tällöin sukaisten supattamaan keskellä raitoa olevan pulkan kohdalle, jossa istui hänen nuorikkonsa, kaunis Elina, jonka kanssa hänen ei ollut lupa yhdessä elää kotoisilla rannoilla. Toiset porot vetivät kuormakelkkoja, joissa matkueen muuttotavarat olivat. Sekä Paavo että Pietari olivat näet ottaneet perintönsä kotitaloistaan, ja siinä heillä oli nyt omaisuutensa: työaseita, keittotarvikkeita, verkkoja, hamppuja, vaatteita, suoloja ja siemenjyviä, – pitihän jotakin olla, kun korpeen oli tehtävä koti. Pitkin raidon kuvetta laukkasi Halli hengästyneenä, poiketen vähä väliä törmälle haukkumaan vesakossa soittelevia metsoja.
Päivä laski, tuli iltahämärä ja pieni pororaito liikkui myötään eteenpäin, verkalleen ja vakavasti. Mutta kun pimeimmilleen ehti keväinen yö ja vetoporot pahasti läähättivät, silloin pysäytti Paavo taas raitonsa kuusisen rannan rinteelle, keräsi kuivia risuja, teki nuotion ja iski tulta, Pietarin kaataessa naavapuita väsyneiden porojen syötäväksi. Liisa kääri pojan turkkeihin ja rupesi rokkaa keittämään, mutta Elina, joka oli nuorin joukosta, nukahti usein lämpöiseen pulkkaansa ja heräsi vasta, kun nuotio jo korkeimmillaan roimusi ja Pietari veti hänet aivan tulen äärelle.
Syötiin, istuttiin ja tarinoitiin, nukkumaan ei joudettu. Miehet laskivat päivämatkoittain summia, kuinka pitkälti vielä oli taivalta Kitkan rannalle, johon he pyrkivät. Paavo oli siellä kerran kymmenen vuotta sitten ollut mukana kalamatkalla – sen jälkeen ei siellä Iistä ollut käytykään – ja hänellä oli siis vähän tietoa matkasta. Joskus, kun he sattuivat lepäämään jollakin kauniilla rinteellä Livojoen varrella ja matkustus jo kovin tympäisi, syntyi heissä tuuma, että he jäisivätkin siihen, edemmäs pyrkimättäkään. Mutta he hylkäsivät sen tuuman samassa: asutus oli liian lähellä, verottaja oli jo oppinut löytämään aina Kollajan taloihin asti, he olivat kerran lähteneet pakoon kaikkia noita rasituksia ja tahtoivat myöskin päästä niin etäälle, ettei sieltä kumukaan kuuluisi.
– Ei, painetaan eteenpäin, ensi viikolla ollaan perillä, vaati Paavo.
– Ensi viikolla, niin, pidä sinä huoli päivistä ja viikoista, niitä en minä muista. Mutta eteenpäin sitä on painettava!
Ja he nousivat ja samoilivat taas koillista kohden joen latvoille ja siitäkin vielä eteenpäin kankaiden poikki, halki aution luonnon, jossa ei elävän merkkiä näkynyt muuta kuin joskus vesakon rintaa koikkelehtiva jänis tai repo, joka säikähtyneenä viiletti aavikon poikki, tai öiseen aikaan susi, jonka silmä pimeässä hehkui ja joka, uskaltamatta käydä saaliin kimppuun, etäämpänä haikeasti ulvahti.
Mutta eräänä päivänä levisi matkamiesten eteen aava ulappa ja loiva rannikko, Kitkan avara, luminen selkä, jonka keväinen aurinko kiillotti huikaisevaksi. Ja selän takaa kuvastui katsojan silmään mahtava tunturimaa, joka rajoitti taivaanrannan ja jonka keskestä kohosi pilviä kohden tasalakinen Pyhätunturi ja Rukatunturin särmäiset huiput. He olivat perillä, löysivät pian iiläisten vanhan kalasaunankin lounaiselta rannalta ja asettuivat siihen aluksi.
Mutta eivät kauaksi. Vielä edemmäs, vielä syvemmäs tähtäsi uudisasukkaiden mieli, he eivät tahtoneet jäädä sinne meren puolelta ehkä saapuvain kalamatkueiden jalkoihin. Päivän levättyään miehet hiihtivät tutkimaan vastapäistä rantaa ja pysähtyivät vihdoin Yläkitkan koilliskulmalle, virran partaalle, jonka he nimittivät Virranniemeksi. Siellä rupesi kohta autioon luontoon kajahtelemaan kirveiden kalsketta ja kaatuvain honkain ryskettä, ja pian lähtivät uuden pirtin seinät kehälle kohoamaan. Mutta kun he olivat saaneet tupansa vesikaton alle, kiirehtivät he käyttämään hyväkseen viimeistä keliä ja tuomaan Kitkan poikki perheensä ja kuormastonsa uuden kodin paikkeille.
Mutta Virransalmen toisella rannalla, tuuheiden kuusten lomassa, seisoi erämaan kesytön lapsi ja katseli piilopaikastaan tuota niemelle kohoavaa hirsimajaa ja sen outoja asukkaita. Hänen lyhyt, pullea vartalonsa vavahti toisinaan vihasta, jalka teki terävän liikkeen ja käsivarsi, joka jousta piteli, oikesihe uhkaavan suoraksi. Ja soikeassa silmässä paloi kiukkua ja kostoa. Hän seisoi siinä kauan vaanien ja tähystellen ja ihmetellen noiden tulokkaiden temppuja. Vaimot istuivat näet hartaina rantakivillä, miehet olivat ottaneet lakit päästään ja toinen heistä pani kätensä ristiin ja luki jotakin kovalla äänellä. Hän ei, tuo Lapin kesytön lapsi, tiennyt, että uudisasukkaat siinä viettivät helluntaipäivän hartaushetkeä lukien ulkomuistilta isämeitänsä, – muuta eivät muistaneet. Hän tajusi, että hänelle oli ilmestynyt kilpailija tuohon rauhoitetun salonsa liepeelle, ja hän tunsi vaistomaisesti, että se tulisi olemaan häntä voimakkaampi. Ja silloin häneltä vähitellen laukesi jännitys jäsenistä, jousi vaipui maata vasten, silmästä sammui hehku, ja tuo pieni vartalo tuntui painuvan matalammaksi ja köykäisemmäksi. Hän käänsi suksensa saloon päin ja lähti hiihtämään harjujen lomaan, ponnistaen yhä voimakkaammin, kuta edemmäksi ehti laakson pohjukkaan.
Kolme vuotta oli kulunut, neljättä kesää elivät uudisasukkaat Virransalmen rannalla. Tämän virran niskaan, puolen virstaa pohjoiseen ensimmäisestä uudistalosta, oli jo syntynyt toinen, Pietari oli näet rakentanut siihen oman tupansa ja muuttanut Elinansa ja vuoden vanhan esikoisensa kanssa siihen asumaan. Kummankin mökin ympärillä oli ometta ja aitta, ja ometan takana naurismaa; Paavon rannassa rakenteli isäntä jo malkakattoa uuteen saunaansa, vanhimman pojan, joka oli ollut mukana matkalla Pohjanlahden rannalta, juostessa siinä vieressä hakemassa mukulakiviä vesirajasta. Hänellä oli tuvassa jo kaksi sisarta, joista toinen tassutteli äitinsä helmasta kiinni pidellen, toinen makasi katto-orresta riippuvassa pärevasussa.
Sakeaan metsään, joka peitti harjun suvisen rinteen, oli molempien mökkien kohdalle avautunut pieni sarka, jossa mustuneiden kantojen lomassa kasvoi vihanta ohranlaiho ja niiden keskivälillä suitsusi eilen uudesta vierretty kaski. Mutta harjun takana vesisuon reunassa kulkivat laitumella molemmat sarvipäät, jotka olivat retkeilleet Pohjanlahden rannalta ja joiden seurassa pelehtivät heidän perillisensä, hieho ja vasikka, joista ensimmäinen jo mielitteli lemmenvehkeisiin isänsä kanssa. Ylempää rinteeltä kilisi lampaan tiuku. Siihen asti uskalsivat elukat laitumelle, vaan edemmäs eivät, sillä hongikosta niemen juurelta oli tuon tuostakin kuulunut kontion kumeaa murinaa, joka jo monesti oli pannut sarvipäät kiireen vilkkaa laukkomaan kotimökin tarhaan.
– Viepä Liisa lapset Pietarin mökkiin ja aja samalla lehmät kotiin, niin päästään tästä nuotalle, Paavo huusi saunanharjalta eukolleen, kun näki Pietarin siellä melovan myötävirtaa rantaa kohden.
– Oikeinko yökuntaan? Elinasta ei ole tällä haavaa mukaan lähtijäksi.
– Siksipä viekin lapset hänen hoitoonsa. Totta tässä täytyy kerätä talvimujeita, kun nyt kerran nuotta on. Vedetään kolmen.
Kalanpyynnistä ei uudisasukkailla tullut riitaa, vettä oli kyllin kummallekin. Verkoilla ja katiskoilla he pyytivät kumpainenkin omalla puolellaan salmea, mutta iso järvinuotta, jonka he talven pitkinä puhteina olivat yhdessä kutoneet, oli heillä yhteinen; yhdessä sitä vedettiin ja saalis jaettiin kahtia. Miehet lappoivat nuotan veneisiin ja, Liisan jouduttua kotitöistään, lähdettiin soutamaan kauemmas kotisalmesta taatuille apajapaikoille. Sydänyön aikana keskeyttivät he työnsä ja soutivat saaren rannalle lepäämään ja aterioimaan. Mutta juuri rantaan saavuttaessa airot yht'äkkiä pysähtyivät ja kaikkien silmät tähystelivät samaan suuntaan.
Salmen kautta loisti järven etelärannalta tulenliekki katsojia vastaan. Se oli kovin outo ilmiö asumattomilla erämaan rannoilla. Lappalaiskylää ei ollut noilla paikoin, ja kaukaisempia kalastajia ei ollut moneen vuoteen täällä liikkunut. Uudisasukkaiden mielissä risteili monenlaisia aavistuksia ja mietteitä, peloittavia ja rohkaisevia, ja kauan he sanaa vaihtamatta katselivat vilkkuvaa tulta, Vihdoin Paavo virkkoi:
– Eiväthän lie ryssänpuoleisia lapin verottajia, niitä kuuluu täällä takavuosina liikkuneen.
– Eikä ne tietysti meitäkään säästä, vaikeroi jo Liisa pelästyneenä.
– Älkäähän hätäilkö, ehkä ovat kotipuolen miehiä, jotka ovat taas kerran lähteneet hauenpyyntiin, lohdutteli Pietari.
– Soudetaanpa lähemmäs, siitä on selvä saatava.
Isompaan veneeseen kalamiehet lappoivat nuotan, jättivät sen saaren rannalle ja soutivat pienemmällä tulta kohti. Etäämpää he jo näkivät, että lappalaisia siellä ei ollut. Mutta keitä sitten? Ystäviäkö vai vihamiehiä?
Niemen toiselle rannalle he laskivat ääneti veneensä ja lähtivät hiljaa lepikon läpi vakoilemaan. Mutta jo etäämmälle he tunsivat tulella olijain tutun murteen, kohta erottivat tuttuja ääniäkin, – ne olivat iiläisiä hauenpyytäjiä. Rohkeasti he astuivat esille, tervehtivät tuttaviaan ja sukulaisiaan, jotka turhaan olivat hakeneet uudisasukkaita Kitkan rannalta arvaamatta soutaa Virransalmelle saakka. Ilo oli yleinen molemmin puolin, ja siitä tuli uneton tarinayö.
Iiläiset kertoivat kuulumisia vanhalta kotipuolelta, ja ne kuulumiset eivät olleet ilahduttavia. Siellä olivat olot käyneet yhä rasittavammiksi, edellisenä kesänä vei halla viljan, läpikulkeva sotaväki asettui kuukausimääriksi talonpoikain luo elämään kiskoen heiltä väkisin ja maksutta, mitä vähiä ruokavaroja heillä vielä oli; ja sitten kevättalvella tuli rutto. Se oli käynyt joka talossa jättäen niihin syvät merkkinsä. Paasosta oli vanha Heikki-isäntä kepertynyt ja Tapani, joka pelkäsi sotaväkeen joutumista, oli jo keväällä paennut Pudasjärvelle ja nyt lähtenyt mukaan Kitkan retkelle sinne jäädäkseenkin. Parilla muulla nuoremmalla perhekunnalla oli myös vahva aikomus asettua takamaille, – siellä kotona olivat pellot jääneet kesantoon, suvivilja kylvämättä, heinät tekemättä ja verottaja juoksi rästejä kiristämässä. Nälkä oli ollut edessä, ja siksi olivatkin kylän rotevimmat ja terveimmät lähteneet uudelleen koettamaan vanhaa elinkeinoa, järvikalastusta, että edes jotakin syötävää saataisiin talveksi. Naisiakin oli muutamia retkeläisten joukossa, eihän lähtökelpoisia miehiä ollutkaan joka talossa. Niin oli Kelalasta, josta tauti oli vienyt molemmat vanhukset ja jossa talo nyt oli kotivävyn hoteilla, Sanna lähtenyt talonsa puolesta kalamiesten matkaan takamaille.
Väleen kului kotiuutisia kerrottaessa lyhyt kesäinen yö, ja päivä nousi jo koko joukon itäisten vuorenharjujen yläpuolelle, kun uudisasukkaat kutsuivat kaukaisia vieraitaan siksi päiväksi salomökeilleen vierailemaan.
– Ja kellä lie uskallusta tänne jäädä, niin tervetuloa, ei täällä ahtaaksi käy, on rantoja tällä järvellä ja toisia järviä on lähellä samankokoisia, puhui Paavo, kun veneisiin laskeuduttiin ja lähdettiin koko joukolla soutamaan Virranniemelle.
Päivä vietettiin juhlapäivänä, uudismökkien emännät keittivät ja paistoivat parasta mitä oli heidän vähissä varastoissaan, ja sillä välin miehet vaihtoivat näädännahkakimpuilla rannikkolaisilta, sen verran kuin näiltä riitti luovuttaa, hamppuja, suoloja, kirveitä ja kangasta. Mutta kun sitten murkinan jälkeen maattiin päivänpaisteessa pihanurmella ja tarinoitiin tämän ja tuon puolen oloista, kysäisi Paavo äkkiä veljeltään:
– No, Tapani, jokohan nyt todella jäät tänne salolle, kolme vuotta sitten et uskaltanut etkä hennonut?
– Nyt jään.
– Ka, henkihän se on sinussakin, jää pois. Ja aluksi ainakin tulet ehkä toimeen tässä meidän pirtin ahtailla tiloilla. Mutta yksinkö aiot jäädä tänne, eukottomana poikamiehenä salolle...?
– Saanenhan lappalaiselta tyttäriä, kun tarve tullee, kiirehti Tapani vastaamaan. Hänellä oli tosin vielä vähän muitakin toiveita, mutta hän piti ne salassa. Isosti oli hänen mielensä riemastunut, kun hän Pudasjärvellä oli nähnyt Sannan olevan kalamiesten matkalla. Mutta tyttö oli ennen niin päättävästi vakuuttanut, että hän ei jäisi korpeen kuolemaan, – Tapani ei ollut nyt taas sitä rohjennut uudelleen ehdottaakaan.
Mutta nyt pisti eräs iiläisten vanhimpia koristelematta Sannalle äkin kysymyksen:
– Mitä se Sanna siitä sanoo, että Tapani aikoo naida lappalaistyttären?
Tyttö kävi hämilleen äkillisestä kysymyksestä, punastui ja jäi äänettömäksi. Ja Tapani itse oli melkein yhtä hämillään. Mutta Paavo kiirehti nuorille avuksi:
– Vai jäätkö, Sanna, uuden mokin emännäksi?
Nuorten katseet osuivat vastakkain, ja tytön silmäyksestä Tapani tajusi, että tämä oli jo voittanut kammonsa erämaata kohtaan. Se liitto olikin jo pian päätetty asia. Yksi vaikeus siinä vielä oli, pappia ei ollut siunaamaan liittoa eikä rannikolle lähdöstä sitä varten voinut tulla puhettakaan. Mutta kaikki läsnäolevat olivat sitä mieltä, että tuo papitonkin avioliitto oli hyväksyttävä.
– Me vihimme teidät tässä, ja se saa kestää, vihkiköön sitten vasta pappi, jos näille maille joutuu.
Mutta samassa syntyi miesten joukossa supatusta ja tuumailua, ja tuota pikaa nousi toistakymmentä miestä jaloilleen, souti salmen yli, ja kohta rupesi sieltä kuulumaan kirveiden kalkatusta ja rantatörmälle, suvisen rinteen kauniille kunnaalle, vedettiin jo ennen pitkää tukevia seinähirsiä. Kirveet heiluivat, piiluttiin, sahailtiin ja salvettiin, ja hirsikerros lähti kohoamaan hirsikerroksen päälle. Nuorelle pariskunnalle olivat iiläiset näin lepopäivänään talkoopelillä päättäneet rakentaa tuvan, että he talveksi jo saisivat muuttaa oman katon alle. Ja ennen illan tuloa seisoi törmällä valkoiseksi veistetty pirtin kehä, kattoa ja lattiaa vielä vailla, mutta muuten tilava ja komea.
Illastettuaan uudistalossa ja jäähyväiset sanottuaan yksinjääville salolaisille kalamatkalaiset sitten lähtivät soutamaan takaisin verkoilleen ja apajapaikoilleen; muutamain päiväin perästä oli heidän jo käännyttävä saaliineen paluumatkalle, hoitamaan kotipuolensa laiminlyötyjä maatöitä. Mutta Virransalmen toisella rannalla istui uuden tuvankehän alla nuori pariskunta kauan katsellen eteneviä veneitä. He katsoivat niitä kaivaten ja kaihoten, ne tuntuivat ikäänkuin vievän mukanaan heidän viimeiset viestinsä elävien maille. Ja he olivat vielä niin nuoria ja rakastivat elämää. Mutta kun veneet katosivat kaukaisen saaren taa, he nostivat silmänsä, katsoivat toisiaan ja riemastuivat. He tunsivat nyt yht'aikaa molemmat, että he eivät olleetkaan sanoneet jäähyväisiä elämälle, vaan että se oli heillä täällä juuri uutena ja nuorena edessään, joskin kätkettynä erämaan kaukaiseen kotiin.
KRISTILLINEN JÄRJESTYS PENKKISIJOISTA.
Oli aikainen juhannuspäivän aamu vuonna 1661. Kesä tuoksui tuoreimmassa kukoistuksessaan, vehmas nurmi kylpi joen rannalla rehevänä raikkaassa aamukasteessa, ja vähän ylempänä lehdikossa kylän reunassa laululinnut lirittivät kimakoita aamusäveliään leikkien siellä iloisina lehvien lomassa. Mutta kylän väki nukkui vielä sitkeätä juhlaunta. Myöhäiseen oli juhannusaattoa vietetty nuorison kisapaikoilla kokkotulien ääressä ja valvoen odotettu nousevaa päivää, – siksi makuutti nyt pitempään. Joku vanhus vain oli liikkeessä pihamailla varuillaan herättääkseen väet ajoissa juhannuskirkkoon.
Sitävastoin näkyi läheisen Hämeenkylän herraskartanon talonväki jo olevan jalkeilla; palvelijoita ja talon naisia juoksi edes takaisin pihalla ja portaissa, ja itse kartanon isäntä, jalosukuinen herra Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna, seisoi äänetönnä kuistilla, katsellen muka, kuinka talon vanhoja, raskaita perhevaunuja voideltiin kulkukuntoon, mutta todellisuudessa synkkänä ja kiihkomielisenä harkiten muuatta mieltään rasittavaa huolta. Hän oli keski-ikäinen mies, kankean ja juron näköinen, eivätkä hänen sileäksiajetut, lihavahkot kasvonsa tosin ilmaisseet paljon mitään mielenliikutusta, mutta kulmakarvain alituinen rypistyminen ja vihaiset vinkeet suupielissä osoittivat, että siellä sisällä kävi rajuna kuohu. Vaikka hän seisoikin selin rakennuksen pääoveen, hän tunsi kyllä, että sieltä joku ilmestyi hänen selkänsä taakse; mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan, ennenkuin vanhanpuoleinen nainen astui aivan hänen viereensä ja virkkoi:
– No, Eerikkini, sinä seisot tässä vielä arkipuvussasi, me naiset olemme jo lähtövalmiit. On pian aika valjastuttaa hevoset, jos mielimme olla aikaisin kirkossa ja saada oikeutetut paikkamme.
Eerik Henrikinpoika murahti ja vastasi päin kääntymättä ja koettaen tekeytyä tyyneksi:
– Äiti hourii, aurinko on vasta noin matalalla. Te naiset hätäilette aina.
– Mutta pitäähän meidän joutua ajoissa penkkeihimme, ennenkuin Mälkilän väki taas ehtii asettua ensimmäisille sijoille.
Jäykkä aatelismies halveksi tuota vastaväitettä siihen määrään, ettei virkkanut mitään. Mutta samassa ilmestyi kuistille ja puuttui keskusteluun muita sisästä juosseita, juhlapukuihin jo pyntättyjä naisia, joista äänekkäin ja innokkain oli kartanon emäntä, Eerik Henrikinpojan puoliso. Oli koko aamun ikäänkuin jotakin ukkosta vallinnut pukuhuolissaan hyöriväin naisten joukossa, mutta nyt se näkyi löytäneen loven purkautuakseen esiin tässä alkaneessa keskustelussa.
– Sieltä taas saisivat Sassit ilkkuen katsella, kuinka meidän olisi asetuttava toiseen riviin, sillä välin kun he istuvat meidän paikoilla, – ei, se ei saa enää tapahtua, sitä nautintoa en suo enää sisarelleni, varsinkaan sen jälkeen, mitä nyt viimeksi on tapahtunut.
Niin vakuutteli Hämeenkylän emäntä kiivaana ja päättäväisenä, ja hänen anoppinsa, jonka kanssa he nyt kerran olivat yhtä mieltä, jatkoi varsin vihaisena toruen poikaansa.
– Aina sinä peräydyt ja juonittelet, mikä sinä olet mies! Jotakinhan täytyy tapahtua, tapahtua juuri tänään, jotakin selvyyttä täytyy tulla kristilliseen penkkijärjestykseen, muuten Sassit anastavat kansankin silmissä tässä pitäjässä ensimmäisen arvosijan, joka kaiken oikeuden mukaan kuuluu Sabelstjernoille. Isäsi sitä ei olisi koskaan sallinut, mutta sinä olet vetelys. Olihan asia sitäpaitsi jo sovittu.
– Sovittu, sovittu, te olette sen sopineet tuhmasti.
Nyt vasta Eerik Henrikinpoika kääntyi naistensa puoleen hehkuvin katsein ja puhuen melkein vapisevin äänin.
– Kuinka voitte uskoakaan mahdolliseksi, että minä, Huhdin ja Hämeenkylän omistaja, Sabelstjernan suvun päämies, alentuisin ikäänkuin viekkaasti ja varkain asettumaan isäni sijalle Perniön kirkossa, jota sukumme vaakuna koristaa. Kuinka naurettavaa, kuinka häpeällistä olisikaan meidän kiirehtiä sinne ennen jumalanpalveluksen alkua saamaan oikeat paikkamme. Ei, kymmenen kertaa ei, me emme saa saapua kirkkoon muuten kuin juuri sillä hetkellä, jolloin yhteen soitetaan, – arvokkaasti ja tyynesti, niinkuin Sabelstjernain tulee.
Tämä ankaruus ja päättäväisyys, joka oli aivan harvinaista Hämeenkylän isännässä, näytti kovin hämmästyttävän hänen äitiään ja puolisoaan; jälkimmäinen ratkesi itkemään, nyyhkien:
– Kaunis arvokkuus, joka sysää meidät oikeutetuilta sijoiltamme. Minä tunnen sisareni, hän kyllä pitää huolen, että hän muukalaisen miehensä kanssa pääsee ensi penkkiin ja minä toiseen ... sinä tahdot tahallasi nöyryyttää minut ja sukuni.
– Surkeata, poikani, että sinulta puuttuu rohkeutta säilyttää isäsi arvo, säesti vanha rouva.
Mutta uhkaavasti oikaisi taas selin kääntynyt aatelismies vartensa ja virkkoi:
– Sukuni kunniasta ja arvosta vastaan minä, olen kykenevä sitä puolustamaan. Ei sanaakaan enää – hän kohotti ankaraksi äänensä, kun naiset taas rupesivat vastaan väkättämään, – minä tässä olen käskijä, kirkkoon lähdetään silloin kun minä määrään, ennen ei!
Hän käveli pari kierrosta portaita pitkin ja pysähtyi sitten taas tuijottamaan yhteen kohti yhä ankarammin rypistellen silmäkulmiaan. Ja naiset, älyten että oli turha vastustella, hiipivät nyyhkien sisään, juhla-asussaan odottamaan lähdön hetkeä.
Jo kauan tämä kysymys oli huolestuttavana ja hermostuttavana painostanut Hämeenkylän hovia ja samoin koko pitäjää, melkein siitä asti kun Ruotsista tullut eversti Henrik Sass, mentyään naimisiin Mälkilän tilan entisen omistajan, Klaus Slangen nuoremman tyttären, Sabelstjernan rouvan sisaren, kanssa, oli lunastanut mainitun tilan ja jäänyt siihen asumaan hämeenkyläläisten lähimmäksi naapuriksi. Aina niihin asti oli Sabelstjernan suku ollut ensimmäisellä sijalla Perniön pitäjässä. Venäjän sodassa saavutettujen ansioitten vuoksi Juhana III oli antanut Eerikin isoisälle, vanhalle Henrikille, aatelisarvon ja nimen sekä laajat tilukset tässä hänen kotipitäjässään, ja niin kauan kuin tämä jykevä soturi eli, ei paikkakunnan aatelisista yksikään häneltä arvosijaa riidellyt, kirkossakin oli hänen suvulleen kieltämättä ensi penkki tunnustettu. Mutta sitten tuli pitäjään tuo kirottu Sass, mokoma raaka, pöyhkeä sotakarhu, joka 30-vuotisessa ja Kaarle Kustaan sodissa oli voittanut jonkin verran mainetta ja mahtavuutta ja nyt luuli tuon sotilasmaineensa varassa voivansa esiintyä kukkona linnan päällä missä tahansa. Varsinkin sen jälkeen, kun nykyisen Sabelstjernan isä muutamia vuosia sitten oli kuollut ja sukua edustamaan oli jäänyt Eerik Henrikinpoika, joka ikänsä oli kotona maalla elänyt, tuo kilvoittelu kävi Hämeenkylän isäntäväelle kiusalliseksi. He olivat Sassin kanssa langokset, sisarusten kanssa naimisissa, ja molempain rouvat varsinkin koettivat kiihoittaa miehiään anastamaan etusijan, jonka ulkonainen merkki oli ensimmäinen penkki kirkossa. Mutta nuorempi sisar oli intohimoisempi, hän oli jo hyvällä alulla sysäämässä vanhemman sisarensa toiseen sijaan, ja se varsinkin kasvatti Hämeenkylässä katkeruutta.
Tämän riidan johdosta naapuri- ja sukulaisvälit olivat tietysti jo aikoja sitten olleet pilalla, ja kun Sabelstjernat eivät suinkaan tahtoneet vanhoista oikeuksistaan luopua, ei mitään selvyyttä ollut olemassa tuossa kristillisessä arvojärjestyksessä penkkisijoista. Oli asiaa tosin koetettu sovinnossakin ratkaista, juuri äsken, alkukesällä, olivat lähiseudun aateliset pitäneet varsinaisen kokouksen, jossa koetettiin tutkia, mitä oikeuksia ja edellytyksiä kummallakin suvulla olisi etevämmyyteen toisen rinnalla, mutta selvää tulosta ei ollut saatu, – katkeroita pistoksia vain oli singahdellut molemmilta puolin. Vanhalta muistilta tosin useimmat olivat olleet taipuvaisia myöntämään Sabelstjernoille etusijan, mutta Sassin puolue ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, sotainen eversti oli uhannut väkisin pitää sen, mikä hänelle oikeuden mukaan oli tuleva – ja niin oli erottu.
– Oikeuksistaan kehtaa hän vielä puhua, – tuo ajatus kaiveli Eerik Henrikinpojan mieltä, hänen seisoessaan siinä portailla mustissa mietteissään, – hän, joka korppina tahtoo anastaa toisen oikeudet. Sassit ovat aikaisemmin aateloituja, väittää hän, mutta täällä he ovat muukalaisia, nousukkaita, mitä lienevät mustalaisrotua! Meidänhän kilpi kirkkoa koristaa, isäni lahjoittamat ovat sen alttarihopeat, meidän tilukset ovat suuremmat ja alustalaisjoukot lukuisammat. Ei, tästä täytyy tulla loppu, tulla tänään, tässä on kärsitty jo liian kauan. Mutta miten ... miten Herran nimessä!
Perheen alkuperäisen päätöksen kiiruhtaa ennakolta kirkkoon anastamaan ylimmät penkkisijat oli hän arvottomana hylännyt, mutta muuta arvokkaampaa tapaa hän ei myöskään keksinyt. Ja nyt kuuluivat jo kirkosta aamukellot soivan – oli aika valmistautua lähtemään. Eerik Henrikinpoika astui verkalleen ja arvokkaana sisään rakennukseen, käveli vaatehuoneeseen ja puki siellä päälleen tekotukkansa, kankean kaulustan, laajavartiset ratsusaappaansa ja miekan kannattimineen. Tässä juhla-asussa hän ilmestyi taas pihalle ja huusi kovalla äänellä, että hevoset piti panna valjaisiin. Tätä käskyä oli kuski, samoin kuin koko talonväki, jo kauan odottanut, ja tuota pikaa koko perhe istui juhlapukimissaan ja virsikirjat kädessä noissa puisevissa, raskaissa vaunuissa, jotka verkkaista, melkein juhlallista vauhtia lähtivät vierimään kirkolle päin.
Mälkilästä oli kirkolle aivan yhtä pitkä matka, noin neljännes, kuin Hämeenkylästä, mutta aivan päinvastaiselta taholta. Kun siis Sabelstjernain vanhat vankkurit ajoivat männiköstä esiin aukealle, jonka keskessä Perniön kirkko joen rannalla sijaitsi, vaunuissaolijain silmät tähystelivät mitä jännittyneimmin, näkyisikö Mälkilän vaunuja jo kirkon edustalla. Ei näkynyt. Vauhtia hiljennettiin siitä syystä vieläkin ja käyden noustiin vastamaata väkijoukkojen keskitse, jotka jumalanpalveluksen alkua odotellen olivat ryhmittyneet tien varrelle ja kirkon kupeelle. Samassa soivat tapulista kellot yhteen ja väki rupesi lappamaan kirkkoon, – nyt saattoi Sabelstjernan perhekin jo arvoaan alentamatta lähteä asettumaan sukunsa vanhoille paikoille. Mutta juuri silloin ajoivat vastapäiseltä rinteeltä myöskin Mälkilän vaunut ja pysähtyivät kirkon veräjän edustalle melkein samalla hetkellä kuin Hämeenkylän vankkurit. Vaunuista nousi kookas, ryhdikäs soturi, Kaarle Kustaan aikaiseen sotapäällikön pukuun puettuna, ja autteli naisiaan alas vaunuista.
Rahvas pysähtyi katsomaan vaunujen tuloa ja asettui kahden puolen tietä päästääkseen herrasperheet edellä kirkkoon. Mutta niistä ei kumpainenkaan pitänyt kiirettä, ja vasta veräjällä he yhtyivät vastakkain, kylmin ja kankein kumarruksin toisiaan tervehtien.
Kirkon ovelle tultaessa vasta astui eversti Sass, joka rouvaansa käsipuolesta talutti, ikäänkuin arvonsa ja oikeutensa mukaisesti kursailematta ensimmäiseksi sisään, teki sen aivan luonnollisena asiana. Mutta tuosta syntyi heti liikettä ja supatusta Sabelstjernan naisten joukossa, jotka kohta perästä taivalsivat, ja vanha rouva tarttui päättävästi Eerik Henrikinpojan käsivarteen, kuiskaten:
– Näin sinä annat sittenkin heidän häväistä sukuamme ja riistää meiltä oikeutemme!
Ja hänen vaimonsa, joka riippui toisesta käsivarresta, virkkoi itku kurkussa:
– Näetkö, kuinka sisareni ilkkuu. Nyt he vastustamatta asettuvat ensi penkkiin...
– Eerik, tee velvollisuutesi, varoitti vanha rouva vielä, kiirehtien askeleitaan Mälkilän herrasväen rinnalle.
Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna oli karahtanut punaiseksi kasvoiltaan ja hänen kätensä oli vaistomaisesti tapaillut miekan kahvaa hänen hoksatessaan, minkä uuden häväistyksen lankomies hänelle teki. Nyt hän ojensi vartalonsa uhkaavan näköisenä suoraksi, harpaten pitkään kirkon keskuskäytävää myöten. Molempien perheiden muut jäsenet seurasivat vähän toisiinsa sekaantuneina perässä.
Naisten penkit olivat pääkäytävän vasemmalla puolen, miesten oikealla, sukupuolierotus oli hyvin tarkka. Omat erityiset penkkinsä oli papin ja lukkarin perheillä ja aatelittomilla kruunun virkamiehillä, aina arvoasteen mukaan. Mutta lähinnä alttaria olevat penkit, kaksi kummallakin puolella, olivat käytävän puolelta ovilla suljetut ja niiden edustaiset virsikirjareunukset olivat puetut punaisella veralla, – ne olivat aatelisperheiden penkit, joihin rahvas ei koskaan olisi mennyt, vaikka kuinka ahdasta olisi ollut kirkossa. Juuri tuota ensimmäistä noista punareunaisista penkeistä olivat Sabelstjernat yli puolen vuosisataa hallinneet, kunnes nyt Sassin perhe väitti itsellään olevan siihen parhaan oikeuden, – kahta perhettä taas ei tietysti yhteen sopinut. Ja sitä kohden Henrik Sass nytkin varmoin askelin käveli ja ryhtyi avaamaan naisten puolen ovea vaimolleen.
Hetki oli jännittävä. Leskirouva Sabelstjerna, joka niin monesti oli miesvainajansa saattamana astunut tuohon penkkiin kuin kotiinsa, ei voinut suvaita, että tuollainen häväistys juuri hänen läsnäollessaan tapahtui: puolijuoksua kiirehti hän edelle ja asettui uhkaavan näköisenä, vihasta läähättäen, penkin oven eteen, ennenkuin eversti ennätti sen avata. Samassa oli hänen poikansakin puolisoineen siinä hänen rinnallaan ja niin seisottiin tuokion aika ääneti yhdessä ryhmässä. Tulisina säkenehtivät katseet vastakkain, kasvonpiirteet olivat kiukusta jännittyneinä ja asennot osoittivat vihaisinta uhkaa. Kuolon hiljaisuus vallitsi koko kirkossa, rahvaskin oli huomannut jotakin merkillistä olevan tekeillä ja pysähtynyt sitä katsomaan; molempain perheiden nuoremmat jäsenet seisoivat sivummalla ja pidättivät pelästyneinä henkeään.
– Suvaitsetteko syrjäytyä, että pääsen penkkiini, virkkoi vihdoin aatelisrouva Sass koettaen tyynesti pyrkiä vanhan Sabelstjernan rouvan ohi penkin ovelle. Mutta tämä ei liikahtanut, sähisi vain vastaan:
– Penkki on meidän, se on vanhastaan Sabelstjernan suvun. Olkaa hyvä, tuo toinen penkki on joutilas.
– Se on muita, halvempia varten, meidän sukumme on paikkakunnan aatelissuvuista vanhin.
– Ulkolainen nousukassuku, – tässä kirkossa olemme me ensimmäisiä.
– Vastaleivottu knaappisuku, se voi olla ensimmäinen siellä, missä ei ole arvokkaampia...
Näihin asti rouvat olivat vaihtaneet sanoja verrattain hiljaisella äänellä miesten vielä seisoessa äänettöminä vastakkain. Mutta tuo keskustelu oli yhä tulistunut heidän kiihtyneet mielensä, ja nyt rouva Sass kääntyi jyrkästi miehensä puoleen, lausuen kovalla äänellä:
– Henrik, avaa tuo ovi!
Eversti Sass teki liikkeen lähemmäksi.
– Ylemmän aatelisarvoni ja sitä seuraavain oikeuksieni nimessä saatan minä perheeni tähän penkkiin.
Mutta pohteestaan punakkana ja vaahdossa suin hyppäsi Eerik Henrikinpoika hänen eteensä.
– Minun ruumiini yli menet siihen penkkiin, muuten et.
Ääni oli jo käynyt kovemmaksi molemmilla puolin, yht'aikaa kirkuivat sekä miehet että naiset, kukin koettaen saada pistoksensa ylinnä kuulumaan. Eversti Henrik Sassissa kiehui jo vanha sotilasveri, hän huusi kuin lipullistaan komentaen:
– Syrjään, maamoukka, taikka opetan sinulle sotilastapoja. Minä en ole tottunut tottelemaan lanta-aatelisia, jotka eivät vielä koskaan ole miekkaansa paljastaneet.
– Minä voin paljastaa miekkanikin, jos sukuni arvo sitä vaatii. – Sabelstjerna tapaili miekkaansa toisella kädellä, mutta toisella hän tempasi voimakkain liikkein penkin oven auki ja huusi: – Sisään, naiset, Sabelstjernain paikalle.
Hänen puolisonsa ja äitinsä rupesivatkin jo voitonvarmoina nousemaan avattuun penkkiin. Mutta siinä oli Sassin rouvakin ääressä, ja epätoivon kiivaudessa tämä tyrkkäsi vaskireunaisella virsikirjallaan penkkiin astuvaa sisartaan kylkeen. Mutta hän sai samanlaisen sysäyksen takaisin, ja tuossa tuokiossa olivat rouvat ilmitappelussa virsikirjoin ja nyrkein, itkien ja huutaen tapellessaan.
Aatelisherrat olivat sillä välin täyttäneet uhkauksensa, paljastaneet miekkansa, ja seisoivat nyt siinä säihkyvät säilät vastakkain yhä viskellen synkkiä herjaussanoja toisilleen. Rahvas, jonka uteliaisuus oli muuttunut säikähdykseksi, oli noussut penkkien päälle seisomaan, lukkarilta, jonka jo olisi pitänyt aloittaa virsi, tyrehtyi ääni kurkkuun, ja kirkonvartija seisoi typertyneenä sauva kädessään, uskaltamatta mennä palauttamaan häiriintynyttä kirkkorauhaa. Silloin astui seurakunnan vanha, valkopäinen kirkkoherra, Henricus Sylvanus, sisään sakastista.
Hän pysähtyi kauhistuneena alttarin luo nähdessään, kuinka hänen temppeliään häväistiin, nosti kätensä pystyyn ja rupesi vapisevin äänin varoittamaan:
– Asettukaa, asettukaa, hurjistuneet ihmiset, tämä on pyhä paikka...
Mutta kukaan ei häntä kuullut. Aatelisherrat peräysivät miekkojaan mitellen yhä lähemmäs alttaria, pappia huomaamatta, ja tämä vaipui typertyneenä melkein heidän jalkoihinsa alttarin reunalle. Mutta herrat iskivät vihan vimmassa miekkoja vastakkain, säilät kimaltelivat ikkunasta heijastavassa päivänpaisteessa ja teräs kilahteli kimakasti... Vihdoin putosi ase romahdellen Sabelstjernan kädestä, Sassin harjaantunut miekka oli sattunut hänen kömpelömpään käteensä, ja verestävänä hän vetäytyi syrjään. Mutta Mälkilän isäntä pisti miekan tuppeensa, astui pää pystyssä, selkä suorana penkin ovelle, jossa rouvain kahakka jo oli päättynyt, survaisi vaimonsa sinne sisälle ja istahti itse vastapäiseen penkkiin miesten puolelle, yhä huohottaen tuon kiivaan ottelun jälkeen.
Mälkilän suku oli voittanut, anastanut ensimmäisen sijan kristillisessä penkkijärjestyksessä. Masentuneena ja kalpeana Sabelstjerna istui erään talonpoikaispenkin kynnyksellä, jossa hänen nyyhkivät naisensa voivotellen panivat ensimmäistä sidettä verta vuotavalle haavalle. Haavaa kirveli, mutta vielä kipeämmin kirveli se, että Sabelstjernan suku sittenkin oli menettänyt kunniasijansa...
Mutta vanha kirkkoherra nousi vaivalloisesti alttarin kaidepuuhun nojaten pystyyn, ja hänen värisevät huulensa tapailivat kauan sanoja, ennenkuin ääni lähti kulkemaan.
– Kirkkomme on häväisty, tässä huoneessa ei voida enää jumalanpalvelusta pitää, hän puhui vapisevin äänin. – Ulos, ulos kaikki kansa, tämä on saastutettu paikka!
Ja ensimmäisenä hän itse käveli ulos tyrmistyneen kansan häntä seuratessa. Viimeisinä tulivat aatelisperheet kirkosta, astuivat juhlallisina ja vakavina vaunujensa luo ja lähtivät toisiinsa katsomattakaan ajamaan kukin omalle taholleen. Kirkko suljettiin rautaisilla teljillä, ja suljettuna se sitten pysyikin kesäkauden, kunnes häväistyksen hälvettyä taas katsottiin voitavan siellä jumalanpalvelusta pitää. Ja aatelisherrat saivat ottelustaan maksaa pienet sakot kirkon rahastoon.
Mutta kun syksyllä taas kansa uudelleen kokoontui Perniön kirkkoon, silloin Mälkilän isäntä astui perheineen kenenkään kieltämättä ensimmäiseen punareunaiseen penkkiin ja Sabelstjernat tyytyivät kiltisti toiseen. Niin oli ratkaistu kristillinen arvojärjestys penkkisijoista.
KÄRÄJILLÄ.
Nuori lainlukija Olli Vilstadius ajoi talvisen aamun sarastaessa paksuihin turkkeihin kääriytyneenä pitkin Pohjanmaan aavaa lakeutta. Kyytikoni hölkkäsi verkalleen lumettunutta tietä pitkin, kyytimiehen torkkuessa ajolaudalla. Reen perällä istuja katseli melkein surumielisenä tuota ympärillään leviävää, yksitoikkoista, matalametsäistä tasankoa, jota ei pieninkään harju eikä mäennyppylä katkaissut. Tämä oli kaikki niin avutonta ja toivotonta, ja siksi kai nekin mietteet, jotka hänen mielessään kiertelivät, olivat ilottomat ja alakuloiset.
Nuori lainlukija oli nyt ensi kerran tuomarina liikkeellä, ensi retkellään Pohjanmaalle käräjiä pitämään, ja siinä merkkiseikassa ne nyt mietteetkin vakavina viipyivät. Hän ajatteli juttuja, joita hänen tulisi ratkaista, ja varsinkin erästä, jonka hän tiesi tuomittavakseen joutuvan. Se oli noitajuttu, – niitä samoja, joita nyt monen vuosikymmenen kuluessa varsinkin Pohjanmaalla melkein joka käräjillä oli käsitelty ja tuomittu. Melkein lukemattomia tällaisia juttuja oli Olli seurannut kotonaan Vaasassa, jossa hänen isänsä oli ollut pormestarina. Nehän olivat olleet aivan jokapäiväisiä, ja kumminkin...
Ollia hiukan puistatti, hän käännähti reessä ja herätti ajajan tyrkkäämällä häntä niskaan.
– Nykäisehän suitsia, jo nukkuu konikin.
– Kyllä se määränsä tietää, vastasi ajaja, on se ennenkin ollut tuomareita kyydissä, ja perille on tultu. Ja kumminkin olivat kinokset toisenlaiset tässä eräänäkin talvena, jolloin teidän isäänne kyyditsin ... se oli samana vuonna, jolloin Sauna-Kaisa poltettiin...
Niin, kansa luki ajanlaskunsakin jo siitä, minä vuonna suuria noitia oli poltettu. Ja kumminkin... Olli muisti niin selvästi, mitä hänen isänsä oli hänelle, hänen puolikasvuisena poikasena ollessaan, sanonut, raastuvasta palatessaan juuri tuota samaa Sauna-Kaisaa tuomitsemasta: "Ne valehtelevat kaikki, syyttäjät ja todistajat ja ennen kaikkea syytetyt, ja uskovat itse valheitaan. He valehtelevat silloinkin, kun itse tunnustavat olleensa noitia ja pirun palvelijoita ... mutta heidän tunnustuksensa mukaanhan heitä täytyy tuomita!"
Syvälle olivat nuo sanat painuneet nuorukaisen mieleen, ja hän oli niitä aina muistanut, kun näissä noitajutuissa usein oli selville saatu, että syytetty oli syyttömästi poltettu. Olihan se sama kokemus tehty juuri tässä Sauna-Kaisan jutussakin. Hänen oli väitetty taikoneen sammakkoja ihmisten vatsoihin ja hävittäneen naapuriensa karjoja ja kalaonnea ja turmelleen terveyden kotikylänsä isänniltä ja emänniltä. Ja hänen omat tyttärensä, kaksi alaikäistä, todistivat äitinsä olleen paholaisen kanssa liitossa ja tehneen öisiä retkiä helvettiin. Akka kielsi aluksi kivenkovaan, tunnusti kyllä loihtineensa, mutta ainoastaan tauteja parantaakseen, ei koskaan pahaa tehdäkseen. Mutta kun käsiraudat kierrettiin yhä lujemmalle hänen ranteihinsa, hän tunnusti vihdoin velhon vehkeitä harjoittaneensa. Raudoista päästyään hän sen tosin peruutti, mutta hänet tuomittiin kumminkin, pääasiallisesti omain tytärtensä todistusten nojalla, kuolemaan...
Hui, – Olli Jaakonpoika näki vielä kuin edessään, kuinka rovio korkealle loimusi Korsholman vallien partaalla, kun Sauna-Kaisa sen keskessä nuorissaan vääntelihe ja kirosi koko maailman ja syytteli, hän vuorostaan, noituudesta naapureitaan, jotka sitten tuon syytöksen nojalla vedettiin oikeuden eteen... Hän näki, kuinka tuo kuihtunut ruumis vielä kiroustaan huudellen hiiltyi roviolla, ja tunsi lihan käryn sieraimissaan, ja taas häntä puistatti... Sekin oli viatonna kuollut. Hänen tyttärensä tunnustivat myöhemmin todistaneensa äitiään vastaan aivan perättömiä juttuja, kummitusjuttuja, joita eräs talven heidän mökissään majaillut merimies oli heille tarinoinut, ja myöhemmistä oikeudenkäynneistä oli käynyt ilmi, että lesken omatkin tunnustukset olivat olleet perättömät. Olli Jaakonpoika herätti taas nukkuneen kyytimiehen.
– Vieläkö se Sauna-Kaisan mökki on paikoillaan kylänpäässä Mustasaaressa? hän kysäisi tältä.
– Vielä, vaikka lahona ja ränstyneenä, vastaili kyytimies verkkaan heräillen. – Eihän siihen kukaan ole uskaltanut koskea, noidan pesään.
– Mutta hänhän oli viaton.
– Mikä lie ollut, noitana tuo poltettiin.
Tämä juttu se oli ensimmäisenä Ollin mieleen jo poikasena kylvänyt kytevän epäilyksen kaikkia noita noitajuttuja kohtaan, joiden perättömyyden hän aavisti, ja myöhemmin hän oli aivan täydestä vakaumuksesta ruvennut selittämään noita juttuja ihmisten herkkyyden ja pelon ja eksytetyn mielikuvituksen ilmiöiksi. Hänen opintoajallaan oli Turun yliopistossa, jossa kyllä yleensä oltiin täydellisesti noitatutkimusten kannalla, viime aikoina, 16-sataluvun loppuessa, kumminkin käyty vähän kriitillisemmiksi erottamaan toisistaan taikauskoa ja rikosta, olipa siellä tuntunut jo selviä ennakkoluulottomia virtauksiakin. Näitä oli tullut lännestä päin. Olli oli Ruotsissa oleskellessaan tutustunut tukholmalaiseen lääkäriin Urban Hjerneen, joka oli ottanut varsinaiseksi tehtäväkseen todistaa, kuinka nuo noituussyytökset säännöllisesti olivat kiihoitetun mielikuvituksen tuotteita, peräisin turhasta pelosta, vaikka taikausko ne oli kasvattanut kamaloiksi rikoksiksi, joita itse syytetytkin toisinaan uskoivat tehneensä. Tämä kylvö oli toki muutamissa ottanut itääkseen, ja se oli vaikuttanut, että yksin lainsäädäntöönkin, joka sääsi ehdottoman kuolemanrangaistuksen noituuden harjoittamisesta, oli jo ruvettu valmistamaan lieventäviä aukkoja, joiden kautta syytetty puhdistusvalalla saattoi päästä kanteesta vapaaksi, mutta vielä tällä hetkellä rehoitti lainsäädännössä vanha ankaruus täydessä kovuudessaan. Tuomarista riippui paljon, riippui koko tutkimuksen johtaminen. Ja Ollissa, joka oli vakuuttunut siitä, että koko tuo peljätty ja vainottu noituus oli pelkkä aikakauden tauti, sairaan mielikuvituksen harhausko, oli kypsynyt päätös, että hän puolestaan käytännössä koettaa paljastaa tuon harhauskon ja tuomarina johtaa kansaa oikeammalle tolalle. Hän oli päättänyt tutkia noitajuttuja sellaisella tavalla, että sekä syyttäjäin ja todistajain että syytettyjenkin täytyisi huomata, kuinka he taistelevat perättömiä pelkoja vastaan ja kulkevat valheen palveluksessa. Hän tahtoi puolestaan vaikuttaa tuon taudin tappamiseksi, joka jo Suomessakin oli tuottanut niin paljon kauhua, kärsimystä, katkeruutta ja vuodattanut niin paljon viatonta verta.
Näitä nuori lainlukija mietti siinä ajellessaan Pohjanmaan aavoja pitkin, eikä hän voinut välttää, että hän päättäväisyytensä sekaan tunsi epäilystäkin ja arkuutta. Hänen täytyisi taistella koko kansan harhauskoa, vuosisataista ennakkoluuloa, vastaan, ja hän tiesi, että se varsinkin siinä jutussa, jota hän nyt oli lähdössä käsittelemään olisi vaikeaa. Hän koetti karkoittaa nuo mietteet mielestään ja virkkoi kyytimiehelle:
– Tunnetko sinä tuon Sillanpään Mariinan, jota meidän tänään tulee tutkia ja tuomita Mustasaaren käräjillä?
Kyytimies kääntyi vähän epäluuloisena reessä ja vastasi verkalleen:
– En tunne, en ole eläissäni koskenut koko elukkaan, jumalankiitos. Mutta kuullut olen hänestä paljon, nähnytkin joskus. Papitkin sanovat, että hän on pahimpia noitia, mitä täällä on liikkunut, monessa pitäjässä häntä pelätään. On onni, että hän nyt edes saadaan roviolle.
Nuori lainlukija huoahti. – Roviolle, – hänhän juuri tahtoi tehdä kaiken voitavansa, ettei edes tämä taikauskon uhri sinne joutuisi. Mutta helppoa se ei tule olemaan. Tämän naisen, Sillanpään Mariinan, oli jokin vuosi sitten syytteenalaisena ollut vaimo ilmoittanut myötäsyyllisekseen, ja kun hän näin kerran oli julkisesti noidaksi mainittu, oli kaikilta tahoilta satanut syytöksiä häntä vastaan, – oli kuin jokin tenho ja pelko, joka näihin asti oli pidättänyt kansaa tätä naista ilmiantamasta, yht'äkkiä olisi lauennut ja koko tuo salattu viha ja kammo päässyt syöksähtämään esiin. Kaikesta päättäen hän näytti olevan surman oma. Sillä pahinta kaikesta oli se, että hän, kuten Olli oli kuullut, itse lienee vankina ollessaan tunnustanut yhtä ja toista, mikä oli hänelle raskauttavaa.
Mutta sittenkin, hänkin on viaton, mielikuvituksensa uhri, – Olli oli siitä tässä tapauksessa erityisesti vakuuttunut. Sillä hän tunsi itse tämän syytteenalaisen naisen, muisti hänet lapsuutensa ajoilta kodistaan Vaasasta, jossa hän usein oli kasvavana poikana ihaillen katsellut sitä mustasilmäistä, säkenöivää, harvinaisen vilkasta naista, jota Sillanpään Mariinaksi sanottiin. Tuo nainen saattoi olla kevytmielinen, saattoi olla tunteiltaan vaihtelevampi ja mielikuvitukseltaan herkempi kuin muut tytöt, mutta mikään noidanalku hän ei ollut, – eikähän siitä vielä ollut kulunut kahtakymmentäkään vuotta. Tuon iloisen immen siis nyt väitetään retkeilleen helvetissä ja noituneen sinne muitten lapsia ja itsensä synnyttäneen lapsia pirulle, – ei, tämä on jo liian surullista ilvettä.
Hän tunnustaa itse... Mutta hänelle täytyy juuri todistaa, että hän muistelee tositapauksiksi näkemiään unia, haavekuvia, kuulemiaan kaskuja, joilla hän ensiksi on tahtonut pelättää lapsia ja herkkäuskoisia ja hankkia itselleen kunnioitusta naapuriensa joukossa, ja joita hän sitten on ruvennut itsekin uskomaan. Hänelle täytyy juuri todistaa, että mahti ja voima, jonka hän luulee omistavansa, on luuloteltua, valhetta...
Niin, – täytyy, mutta miten? Se pian nähdään. Vielä kerran Olli kiirehti ajajaa, ja nyt tämäkin toden teolla rupesi heräilemään ja parantamaan vauhtia, matkan pää kun jo oli lähellä. Tuokion kuluttua ajettiin jo hyvää kyytiä kylän läpi ja kirkon ohi kievaritaloon, jossa samalla oli käräjäpaikka ja jonka pihalla ja edustaisella maantiellä mustanaan seisoi rahvasta odottamassa käräjäin alkamista. Nuori tuomari tervehti lyhyeen lähinnä seisovia, nousi reestä ja astui arvokkaana ja vakavannäköisenä käräjätupaan. Siellä olivat kirkkoherra ja nimismies häntä vastassa, mutta melkoisen matkan päissä toisistaan ja toisiaan syrjinkarein katsellen. Heillä oli näet keskenäinen riitajuttu kalavesistä, ja siksi he toisiinsa vihaisia silmäyksiä heittivät. Heidän väliinsä istahti Olli Jaakonpoika, istui kotvasen ääneti ja miettiväisenä, kutsutti sitten lautakunnan paikoilleen ja julisti käräjät aloitetuiksi.
Vasta toisena käräjäpäivänä oli Sillanpään Mariinan juttu esillä. Tätä juttua varten olikin suurin osa rahvaasta käräjäpaikalle saapunut, ja yleinen liike ja vilkkaus näkyi nyt väkijoukossa, kun hänen nimensä mainittiin. Lautakuntakin heräsi unteluudestaan, ja nimismies ja kirkkoherra, jotka yhä vain olivat syrjinkarein toisiaan katselleet, iskivät nyt silmää toisilleen, asettuen kumpainenkin lähemmäs tuomarinpöytää. Kaikkien katseet kiintyivät nuoreen tuomariin, joka tavallista vakavampana, melkein kalpeana, istui paikoillaan ja ääneti tuijotti eteensä. Hän laski päänsä kätensä varaan, leväten siten tuokion etukumarassa. Sitten hän oikaisihe suoraksi ja käski kovalla äänellä:
– Tuokaa syytetty sisään.
Kuja aukeni käräjärahvaan keskelle oveen saakka, jossa käsiraudat kilahtivat, ennenkuin itse vankia saattoi ovensuun pimennosta nähdäkään. Verkalleen hän astui lähemmäs, satojen katseiden seuraamana.
Hän oli keski-ikäinen nainen, puettuna tavalliseen, karkeaan talonpoikaisvaimon mekkoon, mutta sankan, mustan tukkansa hän oli punaisella nauhalla palmikoinut kerälle, ja uumilla oli hänellä punainen villavyö. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja otsan poimuttivat syvät, mustat viivat, mutta noista lakastuneista piirteistä näkyy vielä kadonneen kauneuden jälkiä. Silmistä kuvastuu ääretöntä surumielisyyttä, väsymystä ja epätoivoa, mutta joskus tuo raukea katse ikäänkuin kirkastuu, ja siitä singahtelee silloin intohimoisia, sapekkaita salamoita. Hän seisoo siinä hiljaisena, nöyränä, miltei ujona kuunnellen, kun nuori tuomari papereistaan lukee edellisessä oikeudenkäynnissä häntä vastaan tehdyistä syytöksistä, hän näyttää melkein suistuvan maahan noiden syytöskuormain ja häntä kohden tähdättyjen katseiden alle, eikä hän silmiään uskalla maasta nostaa. Mutta kun hänelle ensimmäiset kysymykset tehdään, niin hän vilkastuu, hän tuokioksi kuin hurjistuukin ja riehuu käsiään huitoen melkein kuin haltioissaan. Ja yleisö vetäytyy hänestä silloin etemmäs kuin saastaisesta olennosta, ja vahingoniloa ja kostoa ja kammoa kertovat sen katseet.
Olli Jaakonpoika pysäyttää hetkeksi jo aloitetun tutkimuksensa ja jää ääneti miettimään, katsellen tuota edessään seisovaa, raunioitunutta ihmisolentoa, joka ennen oli iloisin ja reippain kaikista, mutta johon nyt kaikkien viha ja vaino kohdistuu. Hänen elämässään mahtaa olla jokin erityinen katkeruuden syy, ajattelee hän, jokin katkennut kieli lienee hänestä soinnun riistänyt; on varmaankin ollut jokin tapaus, joka on viskannut kumoon hänen elämänsä ruuhen ja ajanut hänet yksin kaikkien viholliseksi, – mutta mikä on se tapaus ollut? Onko hänen sydämensä särkynyt jossakin haaksirikossa, joka on jättänyt pelkkää katkeruutta jäljelle?
Olli käänsi kysymyksensä syytetyn aikaisempiin vaiheisiin.
– Mariina Tuomaantytär, sinä olet naimisissa, olet jo ollut toistakymmentä vuotta. Miksi erosit miehestäsi ja rupesit yksin elämään?
Mariina kävi nyt yht'äkkiä ikäänkuin hätääntyneeksi eikä osannut vastata mitään, vaikka tuomari uudisti kysymyksensä. Silloin väkijoukosta astui esiin laiha, kuihtunut mies, joka oli ollut hänen aviomiehensä ja joka vinkuvalla äänellä rupesi selittelemään:
– Meiltä kun tässä takavuosina kuoli lapsi hänen viereensä vuoteelle, – liekö maannut sen tukehduksiin, vai muutenko lie hengiltä päästänyt –, niin tämä Mariina heittäytyi vähän höpsäkäksi, eikä ole minua sen koommin viereensä laskenut. Enkä tuonne ole pyrkinytkään, paholaisen langoksi ... jos puheissa on perää. Siitä pitäen se muutti yksin elämään saunaan kylän laitaan, ja siellä tuo on sitten rähjännyt. Siitä on ero alkuisin.
Mutta miehen vielä puhuessa kirkkoherra kohotti yht'äkkiä äänensä ja rupesi tuomarin pyytämättä mahtipontisesti valaisemaan asiaa:
– Yleisenä tarinana pitäjällä kerrotaan, että Mariina on myönyt paholaiselle kristillisestä avioliitosta syntyneen lapsensa, saavuttaakseen sen noitamahdin ja ne mustat taiat, joita hän sitten on käyttänyt naapuriensa ja lähimmäistensä vahingoksi ja häviöksi. Hän on myynyt lapsensa pirulle ja antanut sielunsa pantiksi, ja sen jälkeen on hän yhtämittaista yhteiselämää pitänyt pahain henkien kanssa. Siellä yksinäisessä saunassaan hän on synnyttänyt sielunviholliselle sikiönkin, joka jo syntyessään oli musta ja mätä ja jonka hän itse tunnustaa polttaneensa...
Kärsimätönnä tuomari oli kuunnellut tätä kirkkoherran vapaaehtoista sanatulvaa ja katkaisi nyt äkkiliikkeellä hänen puheensa, kääntyen syytetyn puoleen ja kysyen:
– Mariina, sinua syytetään siitä, että olet kohdannut paholaisen näkyvässä muodossa ja hänen kanssaan seuraa pitänyt. Onko se totta? Vastaa suoraan: oletko hänet nähnyt?
Syytetty vavahti hieman, mutta vastasi varsin varmalla äänellä:
– Olen.
– Syytetty Mariina Tuomaantytär – tuomari jatkoi nyt melkein kiivastuen –, muista, että omista puheistasi ja tunnustuksistasi riippuu tuomiosi, ja ajattele tarkoin, mitä olet unissasi kuvitellut, mitä olet muilta kuullut ja mikä on todella tapahtunut. Oletko nähnyt pirun?
– Minä olen hänet nähnyt.
– Missä ja milloin? Kerro kaikki, mutta kerro ainoastaan, mikä on totta.
Taas Mariinan katse vilkastui, ja melkein kuin reipastuneena hän rupesi kertomaan vaiheitaan, säikkymättä enää ympäröivien katseitakaan. Hän terästi silmänsä tuomarin vakaviin katseisiin, ja tämä antoi hänen puhua, joskus vain pienellä kysymyksellä johtaen hänet asiaan.
Samana yönä kuin hänen lapsensa kuoli, – niin kertoi Mariina –, hän oli nähnyt mustan koiran ryömivän suljetun oven läpi heidän tupaansa. Se oli hiipinyt seinää pitkin, nuolaissut hänen lastaan ja nuolaissut hänen käsivarttaan, ja sen kieli oli ollut kylmä kuin sisilisko. Samana yönä heidän lammaskarsinastaan hävisi karitsa, joka oli ollut aivan yhtä vanha kuin lapsi... Sitten yöllä helatorstaita vastaan, kun lapsi oli edellisenä sunnuntaina haudattu, sama koira tuli taas seinän läpi heidän pirttiinsä, ja hänen täytyi seurata sitä ulos. Yht'äkkiä hän tunsi silloin lentävänsä kuin rajuilman keskessä, korkealla ilmassa, pilvien tasalla, metsäin yläpuolella. Hän lensi kolmen kirkontornin ohi ja suuren meren poikki ja tunsi selvästi meren jäisen viiman, joka häntä kuljetti. Kun hän vihdoin pysähtyi, oli hän korkean vuoren kupeella, ja siihen johtivat sisälle jyrkät kivirappuset. Ovet, joiden läpi hän meni, olivat paksua petäjää ja tupa oli laaja, mutta matala ja hämärä. Silloin hän ymmärsi olevansa helvetissä. Siellä hän tunsi muutamia oman puolenkin naisia, jotka muitten joukossa leipoivat ja hääräsivät. Paljon siellä oli väkeä. Sotaväenkirjuri Vaasasta istui pöydän päässä, papin vaimo kärventi lieden luona silavaa. Ja eräs naapurin vaimo hänelle kuiskasi: "Älä ole milläsikään, Mariina, täällähän olemme mekin." Pöydän päässä istuva musta mies antoi hänelle lihapalan syödä, ja hän söi ja istui sen miehen vieressä. Ihmisiä tuli ja meni katon ja seinäin kautta, ja tuokion kuluttua tuli taas sama musta koira, joka oli tuon mustan miehen näköinen, ja vei hänet katon kautta ulos ja lennätti hänet heidän naapuritalon navettaan. Talon koira rupesi silloin haukkumaan, ja, kun hän tuli navetasta ulos, oli pihalla liikkeessä ihmisiä, jotka hänet näkivät. Ja silloin hän meni saunaan ja on sen jälkeen asunut siellä...
Väkijoukko oli tämän kertomuksen aikana sitä jännityksellä kuunnellut, jopa lopulta ottanut siihen äänekkäästi osaa, huudellen ja todistellen, kuinka Mariinan todella oli nähty tulevan ulos naapuritalon navetasta keskellä yötä. Mutta tuomari tähysti tarkkaan Mariinaa silmiin hänen näitä kertoessaan, ja hän luuli ainakin osaksi ymmärtävänsä, miten tuo onneton nainen saattoi moisia juttuja täytenä totena kertoa. Hän oli lukevinaan Mariinan hätääntyneistä, melkein kuin itsetiedottomista kasvoista, että hän kertoi asioista, joita omantunnon vaivojen kiihoittama mielikuvitus ja pelko ja kauhu olivat hänessä herättäneet, ja hän oivalsi, että tuo nainen saattoi uskoa kertomansa todeksi. Ne olivat kaikki vanhoja juttuja nämä, joita Mariina kertoi, sadat olivat ennen häntä niitä kertoneet, pienin vivahduksentapaisin toisinnoin vain. Koko tuo pahojen valtojen henkimaailma oli kansan mielikuvituksessa saanut jotenkin varmat muodot ja kaavat, jotka liikkuivat sangen rajoitetulla alalla. Kansa tunsi jo nuo helvetinretket ja paholaisenpidot, ja juuri siksi kaikkien läsnäolevain kasvot loistivat niin kirkasta tyytyväisyyttä, kun he taas kerran saivat uusilta huulilta ja uutena toisintona kuulla nuo tutut tarinat, jotka heitä puistattivat ja aavemaisuudellaan kiihoittivat. Kirkkoherra risti kätensä vatsansa ympärille ja nyökytti päätään joka taholle, ikäänkuin hokien: "mitäs minä sanoin!", ja nimismies vastasi kohteliaasti ja ymmärtävästi kumarrellen. Lautakunnan jäsenet supattivat vilkkaina ja virkkuina, akat ovensuussa löivät käsiään yhteen ja siunasivat ja lapset seisoivat siinä kalpeina, suu auki ja silmät selällään, heristellen korviaan ja pidättäen hengitystään.
Mutta nuori tuomari ei ollut vielä menettänyt toivoaan, että hän juuri tämän jutun, tämän ihmeellisen tunnustuksen, kautta saisi todistetuksi näille ihmisille, minkälaisessa erehdyksessä he vaelsivat. Hän tahtoi kietoa syytetyn naisen omiin sanoihinsa ja osoittaa, että hän puhui perättömiä itseään vastaan.
– Etkö herännyt kertaakaan vuoteellasi, sill'aikaa kun olit tällä retkellä olevinasi? kysäisi hän äkkiä tuokion kuluttua. – Sillä vuoteellasihan sinä makasit, muistathan sinä sen?
Mariina ponnisti muistiaan, ikäänkuin taistellen, ja vastasi verkkaisesti:
– Niin, vuoteellani minä olin aamuyöhön saakka jolloin menin naapurin navettaan ja sitten vanhaan saunaan maata.
Olli Jaakonpoika silmäili voitonvarmana ympärilleen, tahtoen melkein huudahtaa, että "siinäpä nyt näette!" Mutta hän jatkoi:
– Mutta kuinka sinä saatoit lentää kolmen kirkon ohi ja aukinaisen meren yli, jos vuoteellasi makasit...? Niin, sitä et voi selittää, se oli unta. Mutta mitä sinä teit naapurin navetassa, teitkö pahaa karjalle?
– En, en mitään. Kaivoin vain sen kynnyksen luota maata, sillä se musta koira oli minulle ilmoittanut, että lapseni makasi siellä...
Taas kävi käräjärahvas äänekkääksi, muuan piika työnnettiin esiin todistamaan, että hän oli nähnyt Mariinan tulevan navetasta, ja sen jälkeenkin hänet oli usein nähty öisillä retkillä.
– Sinä surit ehkä lastasi ja näit siitä pahoja unia. Vai oletko useamminkin ollut käyvinäsi helvetissä?
Oli, Mariina kertoi käyneensä siellä usein, – ja hän vilkastui taas näistä retkistään kertoessaan. Musta koira oli öisin tullut hänen saunaansa, ja hänen oli täytynyt sitä seurata vuoreen, jossa hän aluksi oli ollut palvelijan asemassa. Hänellä oli teetetty siellä kovaa työtä, niin että hän usein aamuisin herätessään oli perin väsynyt.
Mutta sittemmin hän oli päässyt emännän arvoon ja synnyttänyt paholaiselle tuon lapsen, josta kirkkoherra jo oli puhunut. Paikka, jossa hän kertoi käyneensä, oli kuin Kuivilan vuori Isossakyrössä, sen alla oli suuri onkalo, ja sinne keräytyy naisia ja miehiä monesta pitäjästä öisin, varsinkin pitkääperjantaita, pääsiäistä ja juhannusta vasten yöllä. Silloin siellä tanssitaan pitkällä sillalla ja syödään pitkiltä pöydiltä.
– Mutta etkö ole koskaan tuonut sieltä mitään mukanasi, mikä todistaisi sinun siellä olleen?
Taas Mariina typertyi.
– Tuonut ... en ... miten olisin tuonut, olen herännyt vuoteellani...
– Jossa olet viettänyt yösi ja nähnyt pahaa unta. Mariina, ajattele tarkoin, sinä valehtelet korkealle oikeudelle.
Mutta kirkkoherra ja käräjärahvas rupesivat jo napisemaan tuomarin tutkimistapaa vastaan. Hän on lovehen langennut, – niin huudettiin väkijoukosta –, elänyt velhona paholaisen parissa, senhän hän itse tunnustaa. Sielunsa hän on myynyt paholaiselle, sille lapsen tehnyt, ja uhkaa eleillään meitä kaikkia.
Jo kävi tuomarikin hieman toivottomaksi, ja vaatien rahvasta vaikenemaan hän vielä kerran kysyi juhlallisesti:
– Mariina Tuomaantytär, vastaa minulle totuus: Oletko seurustellut pirun kanssa, oletko vahingoittanut lähimmäistäsi?
Mariinan henki läähätti, vaikeasti hän vastasi:
– Musta mies on luonani käynyt ja minua opettanut ... mutta kenellekään en ole pahaa tehnyt.
Tuomari hengähti hetkisen. Tuo onneton nainen on aivan sekaisin. Kun hänelle saisi selvitetyksi, mikä on ollut unta, mikä totta, niin hänen tajuntansa, muistinsa ehkä vielä kirkastuisi. Mutta tässä se on mahdotonta. Olli päätti sen vuoksi nyt ruveta kuulustelemaan vieraitamiehiä, jättääkseen seuraavaan päivään itse syytetyn lopullisen tutkimisen. Ja noita todistajia, jotka tiesivät kertoa Mariinan harjoittaneen velhoutta ja noituutta, olikin paljon.
Eräs emäntä kertoi Mariinan lähettäneen suden repimään hänen lampaitaan kostoksi siitä, ettei Mariina ollut häneltä edellisenä talvena saanut kehruita. Kolmena viikkona peräkkäin susi oli vienyt lampaan ja herjennyt vasta, kun hän Mariinalle oli lähettänyt mytyn villoja. Toinen, vanha talonisäntä, väitti Mariinan halvauttaneen hänen käsivartensa siitä kiukustuneena, kun isäntä kerran oli hänet pirtistään viskannut ulos. Sen hän oli tehnyt taikomalla, lukemalla isämeidän väärin päin. Vihdoin oli sentään Mariina taas hänen kätensä parantanut voiteilla ja lukemalla isämeidän oikein päin. Erään naapurin riihi oli palanut kohta sen jälkeen, kun Mariina oli nähty yöllä liikkeellä. Toisessa talossa oli muutamana päivänä syttynyt omain miesten kesken hurja tappelu, ja syynä siihen oli ollut se, että he olivat syöneet kaalia, jota Mariina, kaalin vielä kasvaessa, oli kastellut verivedellä... Tyynesti, melkein ihmetellen, Mariina kuunteli kaikkia näitä syytöksiä, jotka olivat hänelle kuin outoja uutisia, ja tuomarin kysyessä hän kielsi myös jyrkästi olevansa syypää niihin. Hän tunnusti kyllä valmistaneensa voiteita kasveista ja lukeneensa lukuja, niillä vammoja parantaakseen, mutta ei myöntänyt koskaan vahingoittaneensa ketään. Mutta kun sitten tuotiin todistajaksi pieni poika, joka väitti Mariinan kuljettaneen hänet helvettiin ja siellä häntä tanssittaneen, silloin herahti syytetty ensi kerran itkemään. Eikä hän tuomarin kysymykseen, oliko siinä perää, vastannut mitään, ei selittänyt, miksi hän itki, itki vain ikäänkuin voipuneena... Ja kansa murisi ja huusi, että hän ei uskalla kieltää, paha omatunto häntä lyöpi, näkyyhän se selvästi. Ja kirkkoherra julisti juhlallisesti:
– Hän on syypää, hän on itse sen osoittanut.
Kirkkoherran näin huudahtaessa Mariina kohautti silmänräpäykseksi kyyneleiset katseensa ylös ja suuntasi ne häntä kohden. Ja kyynelten läpi näytti tuosta katseesta leimahtavan niin paljon katkeruutta, vihaa ja uhkaa, että lähinnä seisovat melkein hytkähtäen vetäytyivät taaksepäin. Mutta seuraavassa tuokiossa Mariina nojasi taas päänsä käsivartensa varaan ja itki.
Nuori tuomari katseli itkevää naista, ja hänen kävi häntä vielä entistä enemmän sääli. Siinä se itki, koska tiesi olevansa syytön ja koska kumminkin oli niin oman mielikuvituksensa valheiden vallassa, ettei voinut niistä päästä irti eikä syyttömyyttään osoittaa. Pitääkö siis tuossa taas kaatua uuden ihmisellisen harhaluulon uhrin, – eikö voi hänelle millään tavalla todistaa, että hän valehtelee itseään vastaan?
Äänekäs oli melu käräjätuvassa. Nuori tuomari nousi silloin rutosti pöydän päästä ja ilmoitti, että kuulustelu oli siltä päivältä lopussa, – aamulla sitä taas jatketaan.
– Syytetty vietäköön vankihuoneeseen ja rahvas saa hajaantua kylälle, nyt on ilta ja myöhä.
Vähän tyytymättömänä rahvas lähti, yhä äänekkäästi keskustellen, käräjäpaikalta, tyytymättömänä, kun sen mielestä tämä kansanhuvitus oli liian aikaisin katkaistu. Mutta Olli Jaakonpoika käveli hetkisen edes takaisin tyhjenneen tuvan lattiaa pitkin ja istahti sitten taas pöydän päähän lakikirjansa ääreen miettimään.
Kauan hän oli jo niin istunut. Kievaritalossa ihmiset olivat jo laittautuneet levolle, ja hänellekin oli vuode valmistettu päätyhuoneeseen.
Mutta hän ei mennyt maata. Epäilykset risteilivät hänen mielessään, ja kuin laineet vaihtelivat tunteet ja mietteet. Oliko hän sittenkin erehtynyt, oliko hänen varma vakaumuksensa sittenkin väärä, eikö ollutkaan se kaikki harhaluuloa, jota hän siksi oli väittänyt? Oli, se oli luulottelua, se oli itsensäpettämistä. Mutta miten voi ihminen tuohon määrään itsensä pettää, miten voi pelkkä mielikuvitus kasvaa noin varmaksi uskoksi, noin tositapausten kaltaiseksi? Ei, tuo henkimaailma, johon tämä oppimaton kansa sokeasti uskoo, se on kenties sittenkin olemassa ja vaikuttaa meille tuntemattomalla tavalla... Mitä? Onko siis noituutta, taikavoimaa olemassa? Ja olemmeko me siis kaikki noiden salaperäisten taikamahtien vallassa siihen määrään, että emme voi erottaa toisistaan luulottelua ja totuutta, yötä ja päivää? Ei, siitä täytyy saada selko...
Olli Jaakonpoika hypähti pystyyn ja lähti rutosti kävelemään ovelle päin. Mutta hän pysähtyi, palasi takaisin. Mitä hän aikoikaan? Lähteäkö yksin yönselkään tuota höperöä naista vankilassa tutkimaan. Sehän olisi hulluutta ja sitä paitsi tuiki vaarallista. Ja mitä varten hän tuota arvoitusta noin aprikoi, eihän se ollut hänen velvollisuutensa. Hänen tuli vain tuomarina tutkia ja selville käyneen perustuksella tuomita, – muuta ei... Mutta tuomitako syytön, ihminen, jonka hän tiesi olevan vääräin mielikuvain eksyttämänä...? Ja tällä uudella tuomiollako hänkin antautuisi yhä vain vahvistamaan tuon noitahulluuden rehoittamista maassaan...? Ei!
Varmistuneena päätöksessään nuori tuomari lähti astumaan ulos autiosta käräjätuvasta. Hän käveli hetkisen pimeää, äänetöntä kylänraittia edes takaisin ja suuntasi sitten askeleensa suoraan vanhaa tuparakennusta kohti, jossa vankeja säilytettiin. Vartija torkkui ovella. Hän otti tältä avaimet, sytytti soihdun ja astui tupaan, edeten suoraan huoneeseen, jossa tiesi Mariinan kahleissaan makaavan.
Ovelta hän valaisi soihdullaan vuodetta ja katsoi vankia. Tämä kierittelihe ja kääntelihe siinä rahilla kuin tuskissaan, katsoi arasti ovelle, näytti odottavan, mutta samalla pelkäävän; palavat silmät tuijottivat verestävinä ja intohimoisina lähenevää liekkiä. Mutta kun tulija astui lähemmäs ja Mariina tunsi nuoren tuomarin vakavat piirteet, hän vetäytyi kuin säikähtyneenä peremmäs makuurahilleen ja siveli kasvojaan, ikäänkuin selventääkseen ajatuksiaan ... tätä tulokasta hän ei näyttänyt ollenkaan odottaneen. Ja hän kohottausi pystyyn ja kalisti kahleitaan, ikäänkuin vakuuttuakseen, että hän valvoi eikä nukkunut.
Olli pisti soihdun seinänrakoon ja seisoi hetkisen neuvotonna, itsekin ihmetellen, mitä hän täällä oikeastaan teki keskellä yötä. Sitten hän astui päättävästi Mariinan eteen, katsoi tätä vakavasti silmiin ja virkkoi:
– Mariina, minä olen tuomarisi ja sen vuoksi tahdon täyden selvyyden asiastasi, ennen kuin tuomiosi langetan. Minä tiedän, että sinä et ole mielenvikainen etkä toimi muitten houkutuksesta. Mutta sinä olet kiusaantunut, rääkkääntynyt, väsynyt elämään, tunnusta pois, sinä tahdot kuolla, kuolla roviolla!
Vanki vapisi:
– Roviolla ... kuolla ... ei, minä pelkään kuolemaa, minä en tahdo palaa, en, en...
– Mutta omat kertomuksesi ja tunnustuksesi vievät sinut roviolle, ymmärräthän sen, – sinä pyrit sinne tahallasi! Ja kumminkin sinä tiedät, että se, mitä kerrot, on perätöntä, kuvittelua, jolla tahdot peloitella ihmisiä. Sinä tiedät olevasi viaton, mutta luulottelet omistavasi pahain henkien mahtivallan ... älä kiellä, minä tiedän sen. Minun täytyy langettaa tuomiosi ja minä teen sen, älä epäilekään sitä. Mutta minä tahdon tietää totuuden, tietää kerrankin varman totuuden. Sen vuoksi: tunnusta minulle, minulle yksityisesti, että kaikki, mitä oikeuden edessä olet kertonut tuttavuudestasi paholaisen kanssa, on omaa keksintöäsi, kuvitteluasi...
Vanki huokaili, ei näyttänyt kysymystä täysin tajuavan.
– Herra tuomari, mitä te vaaditte?
– Totuutta. Tunnusta, että et ole koskaan paholaista nähnyt muuta kuin unissasi, etkä ole hänen asunnossaan käynyt.
– En voi, en uskalla, hän minua taas siitä kurittaisi. Hän oli äskenkin luonani ... on ehkä nytkin ... enhän tiedä, kuka tekään olette...
Mariina vapisi kuin lehti, hiki pursui hänen takkuisen tukkansa alta, ja verestävin, palavin silmin hän tuijotti arasti tuomaria, vetäytyen yhä peremmäs makuurahillaan.
Mutta tuo ei nuorta tuomaria lamauttanut, se vain terästi häntä yhä innokkaammaksi yrityksessään paljastaa vangin perättömät luulottelut.
– Sinä pelkäät minua, luulet minua paholaiseksi, puhui hän. – Mutta katso minua tarkoin, minussa on lihaa ja verta, minä en ole mikään näköhäiriö, niinkuin musta tuttavasi. Koskettele kättäni, katso silmiäni... Onko paholainen sinulle ennen ilmestynyt tällaisena, elävänä, näkyvänä, ääneensä puhuvana...?
Mariina katsoi silmät selällään, näytti epäilevän omia epäilyksiään ja laski päänsä alas, ikäänkuin vapaammin ajatellakseen. Ja puoliääneen hän puhui:
– Hän on tullut luokseni mustan koiran muodossa ja nuollut hipiääni... Hän on seisonut mustassa kauhtanassa vuoteeni vieressä ja minua puhutellut ... ja hän on käteeni tarttunut ja taluttanut minut ulos pimeään yöhön. Olen lentänyt hänen kanssaan pakkasen läpi ja tuntenut järvien kohdalla jäiset viimat ... ei, ei, se ei ole ollut luulottelua. Olen palvellut hänen talossaan, kantanut hänelle olutta ja maannut hänen vieressään... Ja siellä olen nähnyt voudin pyyhkivän hikeä otsaltaan ja lukkarin emännän olen nähnyt vääntävän raskasta käsikiveä... Mutta se on ollut toisenlaista kuin nyt, se on totta, kaikki hämärää, häilyvää...
– Siksi, että silloin olet nähnyt unta. Huomaa se itse, sinä olet silloin maannut saunassasi. Nyt valvot, nyt on todellisuus.
Mariina huokasi:
– Niin, minä olen maannut saunassani, mutta olen sittenkin ollut poissa. Se on varmaa, se on totta...
Nyt menetti nuori tuomari viimeisenkin toivonsa, hän väänsi käsiään ja repi tukkaansa ja huudahti:
– Onneton nainen, sinä olet sairas! Toivotko vai pelkäätkö tuota tuttavaasi?
– Pelkään, pelkään, hän koettaa minua pahuuteen vietellä, ja minä en sitä tahtoisi. Nytkin hän minua ahdistaa ja minä en jaksa enää, en jaksa... Menkää, jättäkää minut, armahtakaa minua!
– Sinä hourit, luulet minua piruksi. Luepa nuo renkaat vitjastasi, montako niitä on ... lue ääneen!
– Kolme, neljä ... kahdeksan, yhdeksän ... ei, minä en tahdo häntä surmata ... Ei, herra tuomari, minä en voi valehdella, minä olen hänen vallassaan, enkä pääse siitä koskaan irti ... en koskaan...
– Siis tuomion täytyy langeta, se on oma tahtosi, sinä toivot roviota...
– Roviota, oi, minä tunnen sen polttavan luitani ... ei, minä olen viaton, en tahdo kuolla... Ja kumminkin ... hän kuolee ... sitä ei voi enää auttaa, sitä ei voi auttaa mikään...
Hetkisen Mariina huokaili syvään, rinta kohosi ja laskeusi valtavasti. Ja sitten hän kuin tuskaisena kuiskasi:
– Se on tapahtunut, hän on kuollut, hän makaa liikahtamattomana, tönkkönä ... ja minun täytyy siitä kuolema kärsiä...
Hän lepäsi siinä kuin horroksissaan, silmät hehkuvina, eikä enää sanaakaan virkkanut. Sielu oli kuin poistunut, hän ei enää kuullut nuoren tuomarin kysymyksiä eikä niihin mitään vastannut.
Mutta Ollilta olivatkin jo viimeiset toiveet saada luonnollinen selvitys tähän arvoitukseen huvenneet. Hän oivalsi yrittäneensä liian myöhään, hän käsitti taistelevansa mahtia vastaan, jota hän ei tuntenut ja josta tuo onneton ei enää "jaksanut" vapautua. Hän huomasi, että hänen oli tyhjin toimin peräydyttävä, ja raskaasti huoaten hän sen teki. Hän otti soihdun seinänraosta ja valaisi sillä vielä viimeisen kerran rahilla makaavaa, kuihtunutta naista. Tämän silmät olivat auki, rinta läähätti valtavasti ja vaahto pursui suusta, eikä hän näyttänyt huomaavan, kun nuori tuomari hänen luotaan loittoni ja oven kautta poistui.
Olli sulki ovet, sammutti soihdun, viskasi avaimet torkkuvan vartijan kouraan ja kiirehti nopein askelin kievaritaloon. Hän hiipi hiljaa huoneeseensa, ikäänkuin häveten tätä yöllistä vaellustaan, ja kylmän väreet puistattivat hänen ruumistaan, kun hän pimeän päässä riisui vaatteensa ja kaivautui vällyjen alle lepoon. Mutta kauan hänen ajatuksensa vielä teki työtä, epäilykset nousivat ja laskivat, eikä hän arvoitukselleen voinut löytää selvitystä.
– Syvällä ovat taikauskon juuret, huoahti hän. – Mutta ehkä aamu vielä selvittää öiset aaveet, toivotaan aamua vielä...
Aamulla Olli Jaakonpoika vielä makasi, kun rahvasta jo alkoi keräytyä käräjäpirttiin. Hän heräsi vilkkaisiin väittelyihin ja huudahduksiin, joita hänen makuuhuoneeseensa kuului; humina kiihtyi ja talttui kuin etäisen myrskyn laineet, ja sen keskestä hän kuuli irtonaisia sanoja ja lauseenkappaleita, jotka hänen huomiotaan kiinnittivät. Hän kohosi istualleen vuoteessaan paremmin kuullakseen.
– Kuollut ... yht'äkkiä ... puolenyön aikaan. Noiduttu, taikavoimalla tapettu... Kuollessaan hän on syyttänyt Mariinaa surmaajakseen...
Tällaisia huudahduksia kuului pirtistä nyyhkytysten keskitse, ja nuori tuomari aavisti kohta, että ne olivat yhteydessä Mariinan jutun kanssa, että jotakin kamalaa oli tapahtunut, mikä ratkaisevasti vaikuttaisi sen käsittelyyn.
– Kirkkoherra kuollut... Näittekö, minkälaisen myrkkykatseen häneen Mariina eilen heitti... Hän se pappimme taioillaan tappoi...
Olli Jaakonpoika hypähti pystyyn, hieroi silmiään ja tapaili päätään: puolenyön aikaan ... juuri silloin, jolloin Mariina tajuttomuuteensa vaipui ja puhui sekavia sanoja... Sinä oikkuisa sattuma, oletko todellakin taas tässä vetänyt ristin yli järjen kaikkien laskujen...? Vai mitä? Mitä lopuksikin on tämä näkymättömäin vaikutinten leikki, mitä täytyy siitä uskoa, mitä saa enää harhauskoksi leimata...? Ajatukseni tylsyy ... onko hän sittenkin noita, paholaisen palvelija? Ei, sehän on mielettömyyttä! Mutta kumminkin, te salaiset vallat, joita oppimaton kansa uskoo taivaan ja maan välillä liikkuvan ja joita me valistuksen harrastajat kiellämme ... te näkymättömät henget, vaikutatteko sittenkin joukossamme ja teette pilkkaa vastarinnastamme...? Ei, ei, minähän hourin tässä minäkin taikauskon vallassa, ja miksi? Jonkin sattuman takia, jota en vielä tarkemmin tunnekaan, joka ehkä on alusta loppuun herkkäuskoisten ämmäin juorua.
Nopeasti Olli Jaakonpoika pukeutui, mutta hälinä ja meteli oven takana kävi joka hetki yhä äänekkäämmäksi. Hän ei voinut olla taaskin pysähtymättä ja kuuntelematta erinäisiä katkonaisia huudahduksia.
– Puolenyön aikaan kuuluu hänen luonaan vankilassa taas käyneen musta mies, vieläpä tuomarin haamuun puettuna... Varjele meitä taivas, piruthan elämöivät keskuudessamme...! Hänet on poltettava, poltettava pian, hän tuhoaa muuten koko maakunnan... Avaimet se oli ottanut vartijalta, mutta silti se oli mennyt sisään lukkoja avaamatta... Ja sisästä vankilasta oli yöllä tuli loistanut, ja hornan henkiä oli siellä nähty liikkuvan... Ja juuri sillä hetkellä pappi kuoli!
Ja toiset äänet voivottelivat vielä haikeammin:
– Ei ollut kirkkoherra ehtinyt saada sakramentteja esille ... niin oli typerrytty ... jos se ne olisi ehtinyt saada, niin kilpistyneet olisivat hänestä saatanan nuolet...
Epätoivon hiki helmeili nuoren tuomarin otsalla. Hän oivalsi nyt, että hän tuolla öisellä retkellään oli yhä turmellut asiaa, jonka hyväksi hän oli tahtonut toimia, ja oivalsi samalla, ettei hän sitä myöskään voinut ryhtyä selittämään, ei kukaan olisi häntä ymmärtänyt eikä uskonut. Eikä hän enää tahtonutkaan mitään selittää, hän ei voinut mitään selittää, hän epäili jo itse, epäili itseään, epäili kaikkea. "Olenko minä harhatiellä ja kaikki nämä noituuden uskojat oikeassa?", kysyi hän itseltään, eikä uskaltanut siihen vastata.
Kiireesti hän järjesti pukunsa, kiireesti ahmaisi hän aamiaisensa, hän kiirehti, ikäänkuin jotakin pahaa pakoon joutuakseen. "Pois tästä noitien pesästä, muuten olen itsekin noiduttu", hän hoki itsekseen. Aamu oli vielä aikainen, kun hän, eilistään kalpeampana, astui käräjätupaan ja määräsi käräjiä jatkettaviksi, ilmoittaen, että hänen täytyi samana päivänä vielä ehtiä Ilmajoelle. Hevosen hän käski ajoissa valjastaa, aikoen lähteä heti toimituksen päätyttyä ajamaan.
Lautamiehet hänelle riensivät kertomaan yön kamalasta tapahtumasta. Kirkkoherra oli illalla, kuumasta käräjätuvasta tultuaan, ajanut pakkasessa kotiinsa ja sinne tultuaan tuntenut voivansa pahoin. Yöllä tauti äkkiä kiihtyi, hän sai halvauksentapaisen puuskan, joka lyhyessä ajassa teki miehestä lopun. Luultiin Mariinan taioillaan hänet tuhonneen, kirkkoherra oli itse häntä kuolinvuoteellaan siitä syyttänyt...
– Kirkkoherra lienee kylmettynyt ja siitä saanut taudin, lausui Olli hiukan kärsimättömästi ja välinpitämättömästi, käskien tuoda vangin sisään. Mutta samalla hän lisäsi lautamiehille: – Kuunnelkaamme syytetyn omaa tunnustusta, hän ei näytä tahtovan tekojaan salata. Ja hän tulee kyllä saamaan tuomionsa, älkää peljätkö, te saatte taas nähdä rovion...
Tämän hän lausui puoleksi pilkalla, ikäänkuin rauhoittaakseen lautakuntaa ja rahvasta, joka häntä melkein epäillen ja huolestuneesti tarkkasi. Mutta hänen äänensä värähti niin omituisesti tuota "rovio"-sanaa lausuessaan, ja hän oli kasvoiltaan niin kalpea, että kansa sitäkin miltei arkaillen katseli.
Vanki tuotiin sisään. Säikähtyneenä vetäysi rahvas kauas seinämille, luoden arkoja, kauhua kertovia katseita syytettyyn, – eihän sitä tiennyt, keneen se katala nyt kohdistaisi silmistään kalmansa vihat. Supatus vaikeni, henkeään pidätellen seisoi rahvas, joku lapsi vain uunin kupeella teki itkua, säikähtäen tätä outoa äänettömyyttä. Lautakunta istui juhlallisena ja virallisena pöydän ympärillä, varmana kantaen vastuun tuomiosta, jonka se jo tiesi langetetuksi. Mutta nuori tuomari viiväytti epävarmana pitkään tuota kiusallista äänettömyyttä, tietämättä, olisiko hänen vielä tehtävä turha yritys paljastaa petos ja valhe, vai olisiko hänen itsensä rentonaan antauduttava sen apuriksi.
Vanki seisoi siinä niin äänettömänä, niin rauhallisena, niin lakeana maahanluotuine katseineen, että rahvas melkein näytti ihmettelevän, että tuoko nyt juuri oli se vaarallinen, myrkyllinen otus, – seisoihan hän siinä aivan kuin koko tämä juttu ei olisi koskenutkaan häneen. Silmät olivat puoliummessa, piirteet veltot ja väsyneet, ja hän ei näyttänyt tietävänkään, missä hän oli ja mitä tapahtui.
Tuomari näytti nyt äkkiä tekevän nopean päätöksen, kohotti äänensä ja virkkoi syytetylle:
– Pitäjän arvoisa kirkkoherra on viime yönä kuollut, syyttäen kuolinhetkenään sinun taikojasi taudistaan ja kuolemastaan. Onko syytetyllä ollut siihen mitää osaa...? Mariina, oletko tiennyt jotakin tästä kuolemantapauksesta?
Mariina nosti katseensa ylös, katsoi tuomaria, hytkähti, melkein hypähti, muistaen kai yöllisen kohtauksen, mutta lankesi siitä heti taas entiseen velttouteensa:
– Olen, vastasi hän. – Minä näin sen yöllä, – ja hän lisäsi hiljaa: – olin siellä läsnä.
Olli Jaakonpoika katsoi häneen ankarasti:
– Sinä olit vankilassasi yöllä, sen tiedämme kaikki. Kuka on sinulle tästä kuolemantapauksesta kertonut?
Mariina ei vastannut. Kansanjoukko kävi levottomaksi ja rupesi surisemaan. Tuomari korotti äänensä hälinän yli:
– Syytetty väittää nähneensä kirkkoherran kuolevan. Oletko siihen syypää, oletko noitunut häneen kuolemantaudin?
Mariina horjui, hätäysi, vastasi hyvin nopeasti:
– Minä, en, vaan se toinen ... se musta mies.
Pitkään venytettyä, ihmetteleviä huudahduksia kuului kansan joukosta. Tuomari itsekin näytti olevan mitä suurimmassa jännityksessä.
– Mutta sinä olit siinä läsnä, olit apuna, Mariina, kerro totuus, niinkö?
– Niin.
– Ja kumminkin makasit vankilassasi, etkö maannut?
– Makasin, mutta kirkkoherran näin kuolevan...
Väkijoukon äänekkäitä huutoja ei voinut enää mikään hillitä, siitä kuului nyt aivan ulvovia huudahduksia ja kirouksia. Eikä tuomari enää koettanutkaan sitä asettaa, hän istui paikoillaan ja tuijotti melkein tylsästi vastapäätään seisovaan naiseen. Hän ei ymmärtänyt enää mitään, hän ei uskaltanut enää epäilläkään...
Mutta nimismies, joka lautakunnan vieressä istui, nousi nyt seisaalleen ja huusi, kuin kaikkien tunteita tulkiten:
– Hän on tunnustanut, vieläkö muuta todistusta tarvitaan häntä langettamaan!
– Ei, ei tarvita enää, tämä riittää, vastasi Olli Jaakonpoika verkkaan ja tarttui vaistomaisesti lakikirjaan, ruveten sitä selailemaan. – Tuomiosta ei ole epäilystä, se luetaan tästä...
Ja hän luki puoliääneen kirjasta pitkälauseisen lakipykälän ja lisäsi sitten lyhyesti, selittävästi:
– Tuomio on langettava, rangaistus on rovio.
Mutta tavattoman vaikeat näyttivät nämä sanat olevan hänelle lausua, ne tulivat tankkaamalla, hän melkein hengähti joka sanan välissä. Hän oli langettanut tuomion vastoin entistä, varmaa vakaumustaan, ja hänestä tuntui, että hän samalla oli langettanut tuomion niistä pyrkimyksistään vapauteen ja valoon päin, joita hän tälläkin oikeudenkäynnillä juuri oli aikonut edistää ja palvella. Ja siksi nuo sanat olivat hänelle niin raskaat. Mutta hän lisäsi vähän helpommin:
– Mutta niinkuin kuolemantuomiot ainakin alistetaan tämäkin hovioikeuden hyväksyttäväksi. Syytetty vietäköön vankilaan. Käräjät ovat lopussa.
Rahvaanjoukko nyökytti päätään hyväksyen ja näytti ikäänkuin helpotuksen tuntein taas käyvän tarinoimaan. Mutta roviolle tuomittu nainen ei kohottanut katsettaankaan tuomionsa kuullessaan; reuhtoilematta, valittamatta hän seurasi vartijaa ulos. Näytti melkein siltä, kuin hän jo etukäteen olisi kärsinyt kaikki tämän hetken tuskat ja kuin ne muiston tavalla vain nyt enää olisivat häneen koskeneet.
Tuomari oli jo sitä ennen noussut paikoiltaan ja kiirehtinyt huoneeseensa, ja tuokion kuluttua hän jo sieltä astui turkeissa ja kallokkaissa ja käveli ketään hyvästelemättä käräjätuvan läpi ulos. Hänellä oli vain yksi ajatus: hänen täytyi päästä ulos, vapauteen, raikkaaseen ilmaan, pois tästä noituuden ja taikauskon täyttämästä huoneesta, pois yksinäisyyteen, käymään nyt yksinäisiä, äänettömiä käräjiä ristiriitaisten tunteidensa ja horjuvan vakaumuksensa kanssa. Aamuhämärä ei ollut vielä kokonaan hälvennyt, kun hän jo istui reessä ja ajoi eilisiä jälkiään takaisin Pohjanmaan aavoja pitkin. Mutta vielä useammin kuin eilen käännähteli hän nyt rauhatonna reessään ja kiirehti kärsimätönnä ajajaansa, joka ei nyt ollenkaan joutanut nukkumaan. Eikä kyytimies voinut ymmärtää, mikä nyt noin äkkiä oli tuomarin ärsyttänyt ja suututtanut, hän ei voinut käsittää, että siihen oli syynä kadotetun uskon ja hukatun vakaumuksen tuottama sielun tyhjyys ja tyytymättömyys.
AUTTAJA AVUTTOMANA.
Kuuma taistelu oli käynnissä, yksi Kaarle XII:n ja koko maailmanhistorian kaikkein kuumimpia. Se oli Kuurinmaalla, Gemauerthofissa, missä ruotsalaisen ja suomalaisen sotajoukon oli torjuttava eteenpäin työntyväin venäläisten raivoisa hyökkäys. Tuntikausia oli jo oteltu onnen vaihdellessa, eikä ollut tietoa, kummalle puolelle voitto kallistuisi.
Porin rykmentti taisteli Ruotsin armeijan vasemmalla sivustalla. Se oli äsken saanut käskyn ylipäälliköltä, kenraali Lewenhauptilta, rynnätä eteenpäin, ja olikin edennyt kappaleen, mutta tämä ryntäys oli sille tullut sangen kalliiksi. Pistinseinänä seisoi venäläinen ylivoima vastassa; se peräytyi tosin vähän ja verkalleen, mutta niitti väistyessään hyökkääjiltä paljon miehiä. Ryntäys oli pysähtynyt.
Äskeisellä taistelupaikalla, avoimella kentällä, kulki rykmentin sotapappi, joka samalla toimi haavurina, haki haavoittuneita, joille hän heti antoi ensi avun ja joita hän sieltä sitten kannatti kenttäsairaalaan, sekä jakoi sakramenttia kuolemaisillaan oleville. Hän kulki siellä papinkauhtanaan ja litteään barettilakkiin puettuna miehestä mieheen, kentän poikki vinkuvia luoteja pelkäämättä, kokonaan laupeustoimeensa vaipuneena, – tuon hengenmiehen liikkuminen taistelukentällä, tulevain ja meneväin sotilaiden keskellä, teki oudon, tavallaan rauhoittavan vaikutuksen.
Sotapappi – hän oli Turun poikia, Gabriel Lauraeus nimeltään – saapui taas uuden kaatuneen luo, kumartui häntä katsomaan ja tunsi miehen lapsuudentoverikseen, jonka kanssa hän Turun laitureilla oli leikkinyt ja täällä rykmentissäkin, pitkän sotaretken varrella, usein seurustellut. Olkapää oli miesraukalta murskaksi ammuttu; hän ei päässyt nousemaan paikaltaan, mihin oli kepertynyt, mutta hän eli kuitenkin vielä ja pälyi väsynein, apua rukoilevin katsein eteensä. Kun Gabriel kumartui hänen ylitseen, kirkastuivat hänen kalpeat, kärsivät kasvonsa, ja hän koetti vaivalloisesti liikuttaa toista, tervettä kättään kohottautuakseen.
– Maltahan, makaa vain hiljaa, puheli pappi ystävällisellä, lohduttavalla äänellä. – Tulenhan avuksesi, näytä haavasi; pahaksipa ovat olkaluusi pirstoneet, mutta kyllä me tästä vielä selvitään ... maltahan, kun tukitaan reikä ... sitten sotilaat tulevat kantamaan sinut täältä pois...
– En jaksa malttaa, valitti haavoittunut. – Auta minut pystyyn, ehkä jaksaisin sinuun nojaten kävellä.
– No koetetaan. Halusi pelastua ja elää on siis hyvin suuri?
Haavoittunut huohotti raskaasti, mutta vastasi toivon elpyessä:
– Makasin äsken tainnuksissa, virkosin sitten, ja luulin, että minun täytyy jäädä tähän kuolemaan... Vain se, joka on ollut niin lähellä kuolemaa, tietää minkä arvoinen elämä on. Ei, minä en tahdo nyt erota elämästä, auta minut pois tästä ruumiiden joukosta...!
– Sen teen, rauhoitu! Tässä täytyy vain panna ensi side olkapäähäsi, että et juokse kuiville ... kas näin!
Leikatessaan siinä auki kaatuneen verisiä vaatteita ja asettaessaan käärettä ammottavaan haavaan pappi puheli yhä tuttavalleen rauhoittavasti:
– Sinulla on tyttö odottamassa Turussa, tunnenhan hänetkin ... niin, kyllä sinä tästä haavasta huolimatta vielä pääset hänen luokseen. Sinnekö ikävöit?
– Niin. Ja kotiini, kotiini! Tiedän, että äitini minua muistelee joka hetki, hän on nytkin tuskissaan, sen tiedän, hän tuntee, että olen henkihieverissä. Tahdon niin kernaasti päästä hänen luokseen, astua vielä hänen eteensä ja sanoa: Äiti, minä elän sittenkin...! Oi, minä näen hänen riemunsa...
– Ja sitten kai haavasta toivuttuasi lähdet uudelleen sotimaan?
– En, ystävä, en koskaan enää. Minä olen oikeastaan aina tätä sotimista kammonut ja nyt, kuoleman kieliin jouduttuani, sitä kauhistun. Eikö totta, oikea olkapääni on niin pahasti ruhjoutunut, ettei minusta enää ole pyssyn kantajaksi. Pääsenhän sitten invalidina palaamaan Suomeen, Turkuun; siellä rupean jotakin pientä työtä näpertelemään ja elän vielä monet vuodet...?
– Niin toivon. – Pappi-haavuri oli pannut haavaan ensi siteen ja koetti nyt kaatuneen vyöllä sitoa ja tukea hervotonna repattavaa käsivartta. Se toimitus koski sairaaseen kovasti, hänen kasvonsa vääntyivät taas tuskaisiksi ja hänen silmänsä kävivät jälleen raukeiksi, – hän oli liian heikko. Hetkinen vielä sitä verenvuotoa, ja hän olisi varmaankin ollut vainaja, tuumi pappi ystäväänsä autellen. Ja hän virkkoi hetken kuluttua:
– Jos en nyt olisi sattunut avuksesi tulemaan, jos veri haavastasi olisi päässyt juoksemaan kuiville, jos siten olisit jäänyt kuolemaan tähän paikkaan, olisitko sitä ennen muistanut ajatella sielusi autuutta, olisitko rukoillen jättänyt itsesi Jumalan haltuun? Ajattelitko sitä ollenkaan?
Haavoittunut vitkasteli hetkisen vastatessaan ja virkkoi sitten:
– En, Gabriel, en muistanut. Odottelin vain apua ... janosin elämää, en uskonut lopun olevan niin lähellä. Ajattelin vain kotiani ja äitiäni ja halusin elää, tavatakseni heidät.
– Olisi sinun ollut ajateltava sieluasikin ... loppu olisi saattanut tulla minä hetkenä tahansa... Nyt saat vielä armon aikaa, pidäpäs se mielessäsi... No, koetetaanhan nyt taas nousta...
Roteva, voimakas pappi nosti haavoittuneen tuttavansa maasta. Tämä yritti varautua omiin jalkoihinsa, mutta ei siitä paljon mitään tullut ... jokainen liike vihlaisi särjettyä ruumista. Kantamalla lähti pappi sen vuoksi viemään voimatonta taistelukentältä syrjään, kunnes tapaisi paarit... Verkalleen se kulku kävi, ja luodit vinkuivat taas entistä vinhemmin kentän yli, oli kuin rintama jälleen olisi painunut taapäin.
Pappi ajatteli, että jos häneen nyt luoti sattuisi, jos hän kaatuisi, niin he kepertyisivät molemmat. Mutta niin ei saa käydä ... päätteli hän ja ponnisteli voimiaan kiirehtiäkseen suojaan. Niin voimakas on elämänhalu tällä nuorella miehellä, niin hartaasti hän toivoo pääsevänsä vielä kotiinsa ... hänet on nyt pelastettava, että hänelle jää aikaa vielä ajatella sielunsakin autuutta. Eteenpäin...!
Hetken kuluttua haavoittunut luuli taas jaksavansa varautua jalkoihinsa, ja pappi laski hänet varovasti maahan, taluttaen häntä puoleksi kantamalla edelleen...
– Tuossa on jo lähellä metsän rinta, lohdutti pappi, – siellä ollaan turvassa.
– Siellä, noin lähellä, on siis pelastus...
Mutta juuri silloin tuli eksynyt vihollisluoti takaapäin ja iski haavoittuneen miesraukan selkään. Hän retkahti raskaasti taluttajansa käsivarrelta, luhistui kuin tyhjä säkki maahan. Ja kun Lauraeus kumartui kannettavaansa katsomaan, ei pihahdustakaan enää lähtenyt puhkiammutusta rinnasta. Hänen edessään oli vainaja.
Auttaja ei sitä ensiksi tahtonut uskoa. Mutta kun hän sen todeksi tajusi, silloin karmaisi suru ja suuttumus ja sanomaton katkeruus syvästi hänen monissa verileikeissä pitkän sotaretken varrella karaistua sydäntään. Tyrmistyneenä hän oli ensiksi itsekin luhistua siihen paikkaan. Olihan hän niin iloinnut voidessaan auttaa turvaan ja elämään tuon nuoren miehen, joka rakasti elämää niin kiihkoisasti eikä siitä mitenkään olisi tahtonut erota ... hän oli ollut onnistumisestaan jo aivan varma ja oli niin sydämestään nauttinut siitä...! Tuossa se nyt on – eloton läjä! – mies, joka juurikään hengitti ja toivoi.
– Mitä varten, missä tarkoituksessa, jupisi pappi itsekseen, kumarassa seisoen vainajan ääressä. – Ja mitä varten kuljen minä täällä kaatuneita auttamassa ja pelastamassa ... enkö voi tehdä jotakin hyödyllisempää, tehokkaampaa... Mitä merkitsee laupeudentyö tällaisessa kuoleman rytäkässä, – miksen tempaa asetta käteeni minäkin ja ryntää rintamaan, muiden rinnalla taistelemaan ja kaatumaan...
Porilaisen rykmentin äsken eteenpäin rynnännyt sivusta oli taas ruvennut taipumaan taapäin. Se väistyi siellä loitommalla taistellen, mutta läheni hetki hetkeltä, – se peräytyminen saattoi pian muuttua paoksi, joka vyöryy tämän vainajain kentän ylitse.
– Pitääkö minunkin lähteä juoksemaan pakoon...? Jättää kaikki...? Ei!
Surunsa ja katkeruutensa valtaamana kiihtynyt pappi tempasi miekan erään kaatuneen tupesta, otti maahan pudonneen pistoolin toiseen käteensä ja läksi vihurina juoksemaan kenttää pitkin äskeisiä jälkiään, porilaisten väistyvää rintamaa vastaan. Hän tulla torvesi myrskynä siihen keskelle kuuminta rytinää, liittyi taistelevaan rykmenttiinsä, jonka miehet hänet heti tunsivat, ja huudahti hengästyneenä:
– Ei taapäin, miehet, nyt enää, eteenpäin Jumalan nimeen!
Itse hän taisteli kuin tottunut soturi, syöksyi kuolemaa pelkäämättä sakeinta vihollisparvea kohti, ampui pistoolillaan ja huitoi miekallaan. Ja hänen sanankuulijansa seurasivat häntä hämmästyneinä, mutta samalla mahtavasti innostuen, kun hän heidän edessään juoksi liehuvin liperein ja huusi:
– Nyt voittoon, miehet!
Tuima oli ottelu. Mutta vihollisen taaja parvi siinä rytäkässä vähitellen harveni, se rupesi taas vuorostaan taipumaan, ja porilaiset syöksyivät nyt pappinsa mukana hurraten eteenpäin.
Tämä menestys vaikutti elähdyttävästi toiseenkin sivustaan. Hetken kuluttua vihollinen oli jo väistymässä pitkin koko rintamaa ja Lewenhauptin armeija kulki nyt eteenpäin kaunista voittoa kohti.
Mutta taistelutantereella, melkein siinä, mistä hän äsken oli korjannut ja kantanut nuoren turkulaisen ystävänsä, makasi nyt sotapappi Lauraeus itse haavoittuneena. Hän oli miekallaan iskien edennyt liian pitkälle väistyväin vihollisten keskelle, oli yht'äkkiä tavannut pistimiä kymmenittäin edessään ja saanut monta haavaa ruumiiseensa. Siihen hän oli silloin kaatunut, toisten porilaisten rynnätessä eteenpäin, ja jäänyt makaamaan muiden kaatuneiden keskelle, verta vuotavana, liikkeelle pääsemättä. Ja elämän ja kuoleman ajatukset, joista hän äsken oli nuoren ystävänsä kanssa puhunut, ne risteilivät nyt hänen mielessään liitelevinä virvatulina, mutta tällä kertaa häneen itseensä kohdistuvina.
Samaa hän tunsi kuin äsken kaatunut ystävänsä: voimakasta elämänhalua ja tuskankiihkeää pelastumisen toivoa. Hän näki taistelevain joukkojen hurraten loittonevan, kuuli sivustaltakin kiihtyvää, voitonvarmaa ammuntaa ja oivalsi nyt lopulta juuri sen voiton saavutetuksi, johon hän itsekin suoranaisesti oli vaikuttanut. Nytkö pitäisi hänen kuolla tähän kentälle yksin jätettynä, saamatta maistaa voiton huumaa, saamatta elää edelleen toimiakseen ja taistellakseen joukko-osastonsa mukana...? Ei koskaan, hän ei tahtonut tähän kuolla, hän tahtoi pelastua! Mutta hän tunsi veren virtaavan aukinaisista, sitomattomista haavoistaan, tunsi voimainsa heikkenevän, raukeuden voittavan...
Ilta oli käsissä, raivoisan taistelupäivän jälkeinen, miltei kaamean hiljainen ilta. Sodan pauhu oli loitonnut kauas, kuulumattomiin, voittava armeija oli kai ajamassa vihollista takaa ja asettui nähtävästi siellä jossakin kaukana uusiin asemiin. Äskeiseltä taistelukentältä, jossa hetki sitten pyssyt paukkuivat ja sotahuudot soivat, ei kuulunut nyt muuta kuin sieltä täältä jonkun haavoittuneen vaikeroivaa valitusta. Joskus jymähteli vielä sivummalta jonkin marssivan miesjoukon askelten töminää. Se tuntui tuokion ajan lähenevän, maa tärisi, jyminä kohisi kohti... Tuleeko sieltä nyt vihdoinkin ihmisiä, ystäviä, jotka hakevat ja korjaavat haavoittuneet, jotka tuovat pelastuksen, elämän? Ei, töminä vaimeni taas, loittoni, kaikkosi kauemmas. Ehkä se oli jokin rintamalle vielä marssiva varajoukko, ehkä jatkuu taistelua vielä jossakin hyvin kaukana ... sotureilla on siellä voiton varmistaminen, vihollisen takaa-ajo mielessään, he eivät ennätä ajatella kaatuneita eikä haavoittuneita...
Tuska ja levottomuus valtasi sotapapin illan pimetessä ja öisen kosteuden langetessa äänettömälle aavikolle. Hän oli äärettömin ponnistuksin kavunnut istumaan, oli koettanut itse kauhtanansa liepeellä tukkia ja sitoa reitensä pahimmin vuotavaa haavaa, ettei veri kuiville valuisi, ja koetti nyt pinnistää rinnastaan ääntä kutsuakseen jotakuta ihmistä avukseen. Mutta hapraan heikkona lähti huuto voimattoman miehen kurkusta; toisista haavoista, joita oli päässä ja kyljessä ja jalassa, vuoti edelleen limainen, maksoittuva veri, tahmeutuen tukkaan ja vaatteisiin. Ja illan viileys puistatti revittyä ruumista.
Sotapappi taisteli yhä yltyvää väsymystä vastaan. Hän pelkäsi, että jos hän nyt siihen uupuu ja torkahtaa apua saamatta, hän ei siitä enää herääkään koskaan, ja hän ei taipunut vielä siihen nukkumaan, ei tahtonut vaipua ja kuolla. Niin kirpeästi kuin ruhjottuja jäseniä kivistikin, joka kerta kun hän koetti hiukankaan liikahtaa, koetti hän kuitenkin yhä uudelleen kohottautua, pyrkiä ryömimään, pysyä valveilla...
Sitä tehdessään hän ajatteli äskeisiä elämyksiään, ponnistuksiaan ja vaikutelmiaan. Hän muisti turkulaisen nuorukaisen, jota hän tältä samalta kentältä äsken oli yrittänyt pelastaa. Miesraukalta hän oli kysellyt kaikkea, mihin hän nyt itse oli kohtalolta saanut ankaran vastauksen ... oli nuhdellut nuorukaista siitä, ettei tämä henkihieverissään ja kuoleman lähestyessä ollut ajatellut sielunsa pelastusta, autuutta ja armoa...
– Mutta miksen ajattele sitä nyt itse ... kysäisi hän itseltään tuskiensa lomaan, ja hän hätääntyi tästä oudosta, vastenmielisestä ajatuksestaan...
– En voi, en tahdo vielä kuolla, en sitä ajatellakaan; en tahdo ajatella tulevaista elämää, nykyistä vain...! En tahdo vielä heittäytyä menneeksi mieheksi, sitähän en ole, kaukana siitä. Kun vain tulisi joku auttamaan, sitoisi nuo repeämät ... paranen minä tästä piankin ... ja elän kauan... Rykmenttini tarvitsee minua, ja rauhan toimissa on minulla vielä paljon työtä...!
Hän koetti taas tukkia pahinta haavaansa. Se koski kovasti, ihan ytimiä vihlaisi; hän vaipui hervottomaksi maahan ja tunsi mielessään tavatonta katkeruutta. Miksi hän olikaan innostunut ja tarttunut miekkaan, miksi lähti hän sotimaan, hän, pappi ja haavuri... Miehet hän kyllä sai tulistumaan, mutta paremmin olisi häntä sittenkin tarvittu täällä kaatuneitten joukossa, sitomassa ja lohduttamassa... Niin monta onnetonta hän oli auttanut ja pelastanut ... nyt, kun hän itse olisi apua tarvinnut, ei kukaan tule häntä hoivaamaan, ei kukaan häntä muista. Jättävät kylmästi tähän makaamaan ja kuolemaan...
– Kuolemaanko...? Ei, vielä on henki jäljellä ... se on vielä pelastettavissa...!
Haavoittunut yritti taas ryömiä metsänrintaan päin, jossa hän tiesi teltan olevan ja kenttäsairaalan... Mutta vain muutamia kyynäriä hän pääsi vetäytymään eteenpäin yökosteisessa maassa, sitten vaipuivat voimat entistä enemmän ja väsymys voitti lopultakin. Vielä hän taisteli väsymystä vastaan, taisteli elääkseen, taisteli yhä vaipuessaan horroksiin ja painuessaan tajuttomaksi... Ponnistelu elämisen puolesta, tuskainen, rajaton ponnistelu, se oli hänen viimeinen ajatuksensa avutonna tantereeseen hervahtaessaan – –.
Siitä sotapappi aamulla heräsi, kun sotilaat, jotka olivat hakemassa henkiin jääneitä haavoittuneita ja hautaamassa vainajia, häneen koskivat. Verkalleen, kuin puolihorroksissa ja puolikankeana hän heräili, mutta hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, nähdessään valoa ja kuullessaan ihmisääniä, että hän elää toki vielä, saa apua, pelastuu... Pelastuu elämään! Sen tajuaminen täytti hänet riemulla ja valoi voimaa hänen runneltuun ruumiiseensa.
Hän sai apua, hän pelastui. Sotilaat kantoivat kaatuneen sotapappinsa hellävaroen kenttäsairaalaan, jossa Lauraeuksen viisi haavaa sidottiin ja jossa hän sai huolellisen hoidon. Hän oli maannut 14 tuntia verta vuotavana sotatantereella, oli ollut aivan lähellä kuolemaa, itse samassa tilassa, josta hän niin monta miestään oli pelastanut.
Mutta maatessaan vuoteella ja muistellessaan Gemauerthofin pitkää, raskasta yötä, hän huoahti monta kertaa ja myönsi itsekseen katuvaisin sydämin:
– En tosiaankaan, en ajatellut minäkään siinä sieluni pelastusta, en tulevaa elämääni enkä armoa. Tätä nykyistä elämääni vain ... en uskonut, en tahtonut uskoa kuoleman olevan lähellä enkä elämänlangan katkeavan.
KONTIN TARINA.
Peltoa kynnettäessä Pajujoen rannalla nosti auran terä äsken mullan mukana esille muutamia helähtäviä, vanhoja vaskirahoja. Paikkaa sitten tarkemmin tutkittaessa löydettiin siitä satakunta suurempaa ja pienempää vaskirahaa, jotka ovat 16:nnen sataluvun lopulta ja seuraavan alulta. Rahat olivat, päättäen samasta paikasta löydetyistä tuohenpaloista, aikoinaan kontissa kaivetut maahan...
Tällainen uutinen luettiin eräänä päivänä sanomalehdistä. Lyhyt ja kuivahko uutinen, jommoisia silloin tällöin, milloin mikäkin maan kolkalta, lehtiin ilmestyy, – ne luetaan ja unohdetaan. Ajatuksella ei ole aikaa viipyä mokomassa pikkujutussa pitempään, sotasähkösanomat ja elintarvikehuolet ja muut tärkeämmät päivän uutiset valtaavat huomion. Mutta joskus voi kuitenkin muisti palata takaisin tuollaiseen Pajujoen konttiin, joka kolmattasataa vuotta sitten on maahan kaivettu. Silläkin kontilla on epäilemättä ollut oma tarinansa, se voisi varmaankin kertoa paljon tuollaisen jokivarren edesmenneiden eläjäin pyrkimyksistä ja huolista ja kärsimyksistä, jotka ehkä ovat olleet vakavammat ja raskaammat kuin meidän nykypäivien huolet, vaikkei niistä ole sanomalehtiin laitettu uutisia eikä sähkösanomia...
On kevät. Maa on jo suvirinteiltä sula, mutta vesakko on vielä harmaa. Joki tulvii, siihen laskevat rinteellä lirisevät purot.
Ylitalon Jaakko kyntää peltoaan ylempänä rinteellä. Pysähtyy kynnöksestään ja kuuntelee. Kuka huutaa? Ääni tulee joen takaa, – kas, siellä rannalla seisoo muutamia ihmisiä, naisia ja miehiä, jotka viittilöivät käsillään ja kiljahtelevat... Venettä tuntuvat huutavan yli päästäkseen, – mitä lienevät kulkijoita. Mutta pitäneehän niitä auttaa...
Jaakko sitaisee ohjakset auran kurkeen, laskeupi rantaan, työntää venheensä vesille ja soutaa kutsujia kohti. Ne ovat naapuripitäjän väkeä toiselta jokivarrelta. Ovat tulleet poikkimaisin keväiseltään vetisten soiden yli, ja kiirettä näkyvät pitävän.
– Vainolainen on näet liikkeellä, sitä olemme paossa, he virkkavat ensi sanoikseen Jaakolle, jo ennenkuin tämän venhe rantaan ehtiikään.
– Joko joutuivat teidän kylille?
– Jo joutuivat piikkiniekat, ja puhdasta tekivät. Hädin tuskin ennätimme salolle...
– Minne päin ne sieltä kulkevat, kyseli Jaakko, oman pienen kylänsä kohtaloa ajatellen.
– Joka taholle. Pian niitä on täälläkin ... pohjoisiin erämaihin on nyt pakoon painuttava.
Näin vastasi pakolaisjoukon johtajana esiintyvä kyssäniska mies, Lepikon Heikki, jonka Jaakko entuudestaan tunsi, – heillä oli aikoinaan ollut keskenään riitaa sydänmaan kalavesistä. Mutta nyt niitä vanhoja riitoja ei joudettu muistamaan, hätä oli yhteinen kaikilla. Joen yli soudettaessa pakolaiset kertoivat tarkemmin ryssäläisten ratsuväkijoukkojen äkillisestä ilmestymisestä heidän jokivarrelleen, jossa palavain talojen savut rupesivat vainolaisten retkiä osoittamaan ja josta väki oli surmattu tai vangiksi raastettu. Ja kun Jaakko venheensä kotirantaan laski, oli hän jo selvillä siitä, että pakosalle oli hänenkin kiireellä lähdettävä joukkoineen kotitalostaan, ennenkuin vieras sinne saapui ja kävi surmantöitään tekemään.
Kynnös siinä suvirannan pellolla oli hänen jätettävä kesken...
Sotaa oli kestänyt monta vuotta. Vihollinen oli jo edellisenä kesänä samonnut Suomeen, hävittänyt sen eteläisemmät osat ja jäänyt sinne talvikaudeksi mellastamaan. Pakolaisia oli jo syksyllä liikkunut, mutta talvikaudeksi huhut vihollisten tunkeutumisesta sisämaahan olivat sentään vaimenneet. Täällä sydänmaan laidassa oli sen vuoksi väki elänyt ennallaan kotikylissään, joskin alituisen pelon ja huolen alaisena, mutta yhä toivoen, että vihollisen eteneminen oli lopultakin saatu seisahdutetuksi. Kevään tullen oli käyty tavallisiin toukotöihin käsiksi.
Mutta heti kevään tultua olikin venäläinen, lukumäärältään lisääntyneenä, taas lähtenyt maata laajemmin valloittamaan, eivätkä Suomea puolustavat, harvalukuiset sotajoukot olleet sitä jaksaneet pidättää. Tuhon lähenemisestä oli jo jäänlähdön aikaan jokunen viesti saapunut Pajujoellekin, mielten levottomuus oli ollut yleinen, mutta pian oli kaikki taas ollut rauhallista. Kunnes nyt nämä pakolaiset yht'äkkiä saapuivat kertomaan peloittavat tuhouutisensa kesyttömäin kasakkajoukkojen tulosta.
Kynnös kesken, karja ulos ometasta, perhe pakoretkelle...
Jaakko hyöri toimekkaana ja hätäytymättä tuvassaan ja pihallaan, naisten ja lasten ulistessa ja saamattomina edes takaisin juostessa. Hän puuhasi vielä illan suussa pakoon lähtevälle joukolle välttämättömät eväät ja pyyntikalut mukaan, sälytti kuorman äsken auran edestä päästämänsä, ainoan hevosensa selkään ja nosti taakan jokaisen perheensä jäsenen hartioille; sitten hän saatteli heidät naapuripitäjän pakolaisten matkassa metsän rintaan. Mutta itse palasi hän vesakosta vielä aitalleen, sanoi ottavansa sieltä selkäänsä jyväsäkin, jonka hän oli talven yli siemeneksi säästänyt ... käskien toisten jo kiirehtiä taipaleelle. Sillä eihän tiedä, millä hetkellä piikkimiehet jokivarrelle ryntäävät...
Mutta Jaakko ei siten palatessaan ajatellut ainoastaan viljasäkkiään. Yksin jäätyään hän nosti hinkalon pohjalaudan ja veti sen alta kolosta esille pienen, jykeän tuohikontin, jota hän siellä kaikilta kätkössä oli tallentanut. Siinä oli hänen aarteensa, hänen vuosien varrella vähin erin kokoon haalimansa säästörahat, jotka hän oli ansainnut myymällä lintuja ja riistannahkoja ja jotka hän aina visusti oli aittaansa kätkenyt. Kylällä oli kyllä huhuna, että Jaakko oli salarikas, mutta kukaan ei tiennyt, missä hän aarrettansa säilytti.
– Tässä ne ovat ... raskas kontti ... ihanasti se nostaessa kilahtaa! Mutta tätä ei auta ruveta salolle kantamaan ... eikä sitä voi tännekään jättää ... vainolainen polttaa ehkä aitan ja sinne aarteenkin ... parempaan koloon se on peitettävä!
Varoskellen Jaakko silmäilee aina ovelta, näkyykö vesakon rinnassa katselijaa ... ei näy ketään, jo ovat pakolaiset salolle painumassa. Hän hakee puolijuoksua ometasta lapion ja kiirehtii kontteineen sen pellon ylälaitaan, jota hän päivällä oli ollut kyntämässä. Irroittaa turpeen kankaasta, kaivaa vähän koloa maahan – ei malta kuitenkaan kovin syvälle kaivaa – ja heittää konttinsa pienen haudan pohjalle. Peittää sen viipymättä, asettaa huolellisesti turpeen päälle, nostaa vielä ison kiven painoksi ja merkiksi – siellä on aarre tallessa!
Tuokion kuluttua on Jaakko, jyväsäkki selässään, jo samoamassa vesakkoon. Juuri vesakon laidassa hän tapaa Lepikon Heikin ja silmäilee tätä tuokion arasti ja epäluuloisesti. Mutta lähellä on siinä hänen omakin joukkonsa, sitä kiirehtii kodistaan paennut mies nyt saattamaan salolle piiloon odotettavilta vierailta.
Ei kuitenkaan auttanut Pajujoen eläjiä sekään, että he ajoissa pakenivat kodistaan pohjoiselle salolle ja lymyilivät sinne kyhäämissään piilopirteissä. Vainolainen, joka pian saapui tällekin joelle ja poltti autioksi hylätyn kylän, tapasi metsässä lehmän jäljet ja osui niitä myöten kyläläisten pakosaunoille. Ryösti, riehui, tappoi ja teurasti. Harvat pääsivät hengissä sen kynsistä, – miehiset miehet vietiin köysiin kytkettyinä vangeiksi. Tällaisessa parvessa sai Ylitalon Jaakkokin kahlehdittuna kulkea kauas vihollisten pääleireille, kauas sieltäkin vielä vieraille maille. Ruoska selässä, nälkä vatsassa, marssia näin kauas kolkkoon Venäjän orjuuteen...!
Koti, perhe, tupa ja tanhua, ne olivat pian kaikki hämärään häipyvää, kaihoisaa muistoa miehelle, joka vieraan ikeen alla raskaasti raatoi, joka väsyneenä illalla retkahti pitkälleen, herätäkseen aamuvarhaisella pajarinrengin säälimättömään potkuun. Siinä taittui voimakas varsi, murtui luja terveys, musteni mieli, raukesi toivo. Synkkä tylsyys hämärsi vähitellen ajatukset ja muistot; tunteet turtuivat, sydän hyytyi. Siihen vaimeni vähitellen voimakas koti-ikäväkin ja omaisten kaipuu, – eloton oli orjan katse, sielukin sammui vähitellen raskaiden raadantavuosien kuluessa. Mutta vaikka Jaakon mieli näin vaipui matalaksi ja hänen tajuntansakin sumeni, kyti sorretun sydämen pohjalla kuitenkin vielä pieni kipinä, arka ajatuksen tynkä, heikko toivon säde.
Siellä syvällä piili kaikesta huolimatta särjetyn onnen kaunis muisto, joka usein unissa kävi hänelle eläväksi. Kaukainen joenranta, jonka koivikkoahteella oli matala, harmaa kotitalo... Vai onko se siellä enää, niin hätkähti usein unestaan herännyt orja. Autio lie jo ranta, talo poltettu pois kauan sitten, pensastunut, metsistynyt peltoaukea. Mutta ehkä siellä sittenkin on vielä jotakin jäljellä, ehkä sauna rannassa ... ehkä paja palolla ... ehkä on kotijoella vielä omaisista joku, joka uutta mökkiä raunioiden viereen rakentaa...
– On siellä ainakin jotakin jäljellä, on varmasti...!
Se ajatus vankiraukkaa läpi kärsimysvuosien lohdutti ja piti elinvoimaa vireillä. Kontti aarteineen on ainakin vielä tallella hiekkahaudassaan turpeen alla rantapellon kupeella, merkkinään iso kivi, jota ei kukaan muu tiedä. Sen alla ovat rakkaat, kilahtavat vaskirahat, sieltä ne vielä löytyvät, kun tai jos kätkön tuntija kerran pääsee palaamaan Pajujoelle... Vanha, rakas kontti kaivautuu esille, ja sen sisällöllä voi maailman murjoma mies, vaikka vanhanakin ja raihnaisena, taas aloittaa katkaistun elämänsä uudelleen, taas ruveta asumaan hävitettyä taloaan ja viettää rauhassa elämänsä illan...
– Sitä aarretta ei toki saanut julma vainolainen riistetyksi ... siinä vielä elää onnen siemen...!
Väsymykseen nääntymäisillään oleva vanki nukahti uudelleen, rauhan tunne rikotussa sydämessään.
Vuodet kuluivat, raskaat orjan vuodet. Sotaa jatkui yhä jatkumistaan, uusia vankijoukkoja kulki ohi, kertoen kotimaan perinpohjaisesta hävityksestä ja kaiken elämän sammumisesta Suomessa. Ei näyttänyt kurjuuden aika koskaan loppuvan, ei valkenevan synkästä yöstä milloinkaan aamu.
Mutta kerran vihdoinkin rupesi kaukaiseen karkoituspaikkaan saapumaan tietoja tulossa olevasta rauhasta; saapuipa lopulta sanoma kauan kaivatun rauhan teostakin. Orjan toivo virkosi. Mutta sitä toivottua sotavankien vapauttamista ei vieläkään kuulunut. Vieraan maan kaukaisiin kyliin kuljetetut vangit olivat unohtuneet, niistä ei ollut kenelläkään selvää tietoa, ne saivat rauhanteon jälkeenkin jäädä entiselleen raatamaan. Yksi ja toinen silloin karkasi samotakseen suuressa kurjuudessa ja alituisille vaaroille alttiina kaukaista kotimaataan kohti. Niin pakeni eräänä yönä Jaakkokin pajarinsa talosta ja lähti samoilemaan outoja erämaita, ajattelematta muuta kuin kaukaista kotiaan, jonne hän taas yhä kiihkeämmin ikävöi. Surma vaani häntä joka yöpymispaikassa, jokaisessa teidenristeyksessä, mutta siitä hän ei enää välittänyt: yksi menneen kaikki!
– Jos en saa kuljetuksi kotijoelleni, jos en pääse aarrettani hakemaan, niin joudanpa tänne kuolla!
Niin hän tarpoi paljain jaloin, resuisin rievuin, viikosta viikkoon vieraan maan vieraita teitä, kerjäten almua henkensä pitimeksi, käveli eteenpäin selkä kumarassa, leuoillaan harmaja parta...
Vihdoin ehti paennut vanki, jolta jo monesti oli viimeinen toivo rauennut, kotoisille maille ja kiirehti kulkuaan, kuta lähemmäs hän joutui rakkaan Pajujokensa rantoja. Pakolaisia palaili muitakin, mutta Jaakko karttoi heidän seuraansa. Yksin hän tahtoi tulla kotiahteelleen, kenenkään näkemättä tahtoi hän käydä entisen rantapeltonsa kupeelta sulin käsin repimään turvetta ja kaivamaan maata, – sitten alkaa elämä taas!
Eräänä kesäaamuna laskeusi hän jokivarren polkua alaspäin sinne, missä kotikylä ennen oli sijainnut. Tuskin kantoivat jalat kumaraa vanhusta, polvitaipeet pyrkivät pettämään väsymyksestä ja mielenliikutuksesta... Tuolta jo kumottaa kotirannan tuttu, korkea koivikko ... vielä joen polvi, ja sitten on mies oman talonsa tutulla paikalla...
– Nouseeko sieltä näreikön takaa hienoa savua?... Niin, nousee ihan Ylitalon kohdalta. Onko joku omaisistani todellakin asettunut vanhalle talonpaikalle...?
Väsyneet askelet käyvät entistään nopeammiksi, veri kohisee korviin, harmaja parta tutisee, silmä vesistä hämärtyy.
– Onhan siellä jo mökkipahanen ahon laidassa, – elämä on siis todella pantu alulle! Sen on kai oma poikani, isän kahlevuosina jo mieheksi kasvaneena, pystyttänyt vanhalle talonpaikalle uuden elämän pohjaksi...
Jaakko viilettää pensastumaan päässeen rantaniityn poikki ja saapuu entiseen venhevalkamaan. Siellä huuhtoo hursteja outo nainen. Siltä Jaakko, nopeasti luokse astuen, käy ensi uutisia utelemaan. Hän kohta kuulee, ettei hänen omaa perhettään enää näillä mailla eläkään...
– Kuka on siis tähän mökin kyhännyt?
– Lepikon Heikki siinä nyt joukkoineen asuu.
– Toisen maalla?
– Eipä ole täällä vuosikymmeniin eläjiä käynyt, ei tiedä kukaan varmasti, kenen ovat maat. Vanhoja peltopaikkoja ottaa nyt viljeltäväkseen kuka kerkeää.
– Miksei se Heikki asu omassa pitäjässään, omalla maallaan?
– Sen ovat taas muut vieneet hänen poissa ollessaan...
Suuttumus ja mielenmasennus valtasi väsyneen miehen. Hervotonna hän retkahti rantakivelle istumaan, vieraalta akalta enempää kyselemättä. Siihenkö katkesikin kaunis unelma?
Mutta tuokion kuluttua Jaakko jo taas ajatteli, että onhan toki oikeus ja laki jälleen maassa, saahan sen avulla anastajalta tilansa takaisin, kun kerran omistaja on kotikonnulleen ehtinyt. Ja onhan täällä toki Jaakolla muutakin omaa kuin kova maankamara, onhan vähän irtonaisempaakin, jolla voi päästä elämisen alkuun. Onhan se aarrekontti maahan kaivettuna ... varmassa tallessa vainolaisilta ja naapurikylän tungettelijoilta...
Uuden innon elähdyttämänä nousi kumaraselkä harmaaparta rantakiveltä ja käveli entistä pientä peltosarkaansa kohti. Rantaketo oli paksun pajukon peitossa – Jaakon vettynyt silmä koetti turhaan tähystää pajukon halki ja hänen hengityksensä läähätti raskaasti väsymyksestä ja jännityksestä. Onko merkkikivi vielä paikoillaan saran yläpuolisella kankaalla, onko koskematta aarrepaikka...?
– Oudoltapa näyttää sarka...
Uusi tungettelija on taas kyntänyt auki ja kylvänyt rukiiseen hänen vanhan sarkansa... Mutta onko Heikki sitä ylälaidasta laajentanut – vai miten tuo vesakon rinta tuntuu kuin entistään etäämmältä...?
Jo on Jaakko peltoaukean reunalla, jo viilettää rukiin laitaa myöten ylöspäin. Rinta huohottaa, polvitaipeet pettävät taas...
– Onko se kyntänyt auki minun aarrepaikkanikin...? Oliko sillä sittenkin aitta-asiastani vihiä ... se oli jäänyt kykkimään metsän reunaan, kun minä jyväsäkki selässä joukkoni jäljessä salolle päin juoksin...? Missä on merkkikivi?
Jaakon silmiä sumensi. Hän ei nähnyt turpeelle vyöryttämäänsä suurta kiveä, ei turvetta ... rukiin laihohan kasvoi siinä, missä kiven piti hänen muistojensa mukaan olla.
– Aarrepaikka kynnetty auki, kallis kontti siis löydetty, ryöstetty... Kaikki toivo poissa...
Jännitykseensä menehtymäisillään oleva mies horjahti, vaipui pientarelle, läähätti ja valitti hiljaa. Mustunut oli maailma hänelle, kaikki kauniit unelmat olivat pettäneet. Sillä hän ei voinut ymmärtää muuta, kuin että viekas tungettelija oli hakenut ja löytänyt hänen rakkaan aarteensa, jota hän ei ollut kyllin syvälle kaivanut, vienyt hänen elämänsä viimeisen ylläpitäjän. Ja sitä iskua hän ei kestänyt...
Eikä ollut Jaakolla enää voimia nousta peltoa kaivamaan, saadakseen varmuuden aarteensa katoamisesta.
Hänellä oli jo mielestään siitä varmuus, liian kova ja julma varmuus...
Hän makasi pientarella, jaksamatta kättään liikuttaa, jaksamatta enää ajatellakaan. Maailma häipyi hänen raukeasta silmästään, hän vaipui yhä syvemmäs maata vasten, vaipui kuin syvälle maan alle...
Siitä hänet talon uusi eläjä löysi kuolleena.
Eikä kuitenkaan ollut Lepikon Heikin tylsän puuauran terä nostanut esille Pajujoen Jaakon kallista konttia. Tämä oli läpi vainovuosien säilynyt entisessä haudassaan, mistä Jaakko sen olisi voinut löytää, jos hänellä olisi ollut malttia ja voimia ruveta sitä kaivamaan. Mutta rääkkääntynyt vanhus taittui ennen kuin voimat sen verran palasivat, ja kontti-aarre jäi piiloonsa peltomullan ja rukiin juurien alle.
Jaakko oli ainoa, joka sen kätköpaikan tunsi, – hänen kuoltuaan sitä ei tuntenut kukaan. Hän vei kalliin salaisuutensa mukanaan hautaansa, joka hänelle näin aukeni kohta kun hän vihdoinkin oli, sanomattomat kärsimykset kestettyään, saapunut raskaina vuosina niin hartaasti ikävöimälle, rakkaalle kotikonnulleen.
Vasta kaksisataa vuotta myöhemmin nosti silloin syvemmälle tunkevan auran terä esille Jaakon kilahtavat säästörahat ja hänen maatuneen konttinsa riekaleet. Ja Pajujoen pakolaisvangin säästörahat, jotka pitkän orjuusajan olivat hänen toivonsa säilyttäneet ja hänet hengissä pitäneet, ne siirrettiin museoon kylmän jälkipolven katseltaviksi.