[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fisZeEuANzOgYOpljwYcxUaYd4mqyrplXoWt2NkwTpAc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},804,"Historiallisia kertomuksia","Ivalo, Santeri",1866,1937,"804-ivalo-santeri-historiallisia-kertomuksia","804__Ivalo_Santeri__Historiallisia_kertomuksia",null,"novelli",[],[],"fi",1930,98607,639932,true,[],[],[],"Kokoelma sisältää historiallisia kertomuksia, jotka sijoittuvat Suomen historian eri vaiheisiin esihistoriasta alkaen. Tarinat kuvaavat muun muassa erämaan asuttamista, kristinuskon leviämistä sekä keskiajan valtataisteluita ja elämää, yhdistäen historiallisen asiantuntemuksen elävään kerrontaan.","Santeri Ivalon 'Historiallisia kertomuksia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 804. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nSanteri Ivalo\n\n\nWSOY, Porvoo, 1930.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Kirveskansan tulo.\n Haltiain varalle.\n Neljän heimon kunnas.\n Annikki, piispa ja kesti.\n Raaseporin synty.\n Tuomas piispa.\n Suomen ensimmäiset herttuat.\n Margareeta.\n Kaksi kovaa.\n Surmaa tai kuole.\n Kilpailu markkinoista.\n Seikkailija-sotilas.\n Työ on tehty.\n Erämaan asutus.\n Kristillinen järjestys penkkisijoista.\n Käräjillä.\n Auttaja avuttomana.\n Kontin tarina.\n\n\n\n\nKIRVESKANSAN TULO.\n\n\nI.\n\nPuunrungosta koverrettu, pieni haapio lipuu äänettömiä salmenvesiä\npitkin avartuvalle selälle päin. Päivä on äsken noussut itäisten\nharjujen takaa ja kultaa nyt komeasti lehteviä rantoja ja tyyniä vesiä,\njoita ei vielä aamutuuli väreilytä. Haapio mutkailee rannan kaarteiden\nmukaan, lähenemättä kuitenkaan aivan likelle rantavesakkoja.\n\nVenheessä on kaksi miestä, joiden kasvot ja käsivarret ja alastomat\nyläruumiit puuntavat vaskenkarvaisilta ja joiden tuuheat, tummat,\ntakkuiset hiukset, korvallisille ja hartioille käpertyneinä,\nheilahtavat tahdissa melonnan mukaan. Heillä ei ole verhonaan muuta\nkuin vyöstä riippuvia majavannahkoja keskiruumiin ympärillä, mutta\nlämpimäkseen he eivät muuta tarvitsekaan. Ilma on näet aamuyöstäkin\nlauhkea ja aurinko on jo noustessaankin hemaisevan lämmin. Keulassa\nkyyköttävän vanhemman miehen terävät, vaanivat silmät, jotka ikäänkuin\nhehkuvat karvaisten, monivakoisten kasvojen syvistä kuopista,\npälyilevät alituisesti sieltä tukan alta ympärilleen, ja koko hänen\nalati liikkuvassa, jäntevässä ruumiissaan on jotakin villieläimen\nvainuavaa, aina varuillaan olevaa rauhattomuutta. Hänen rehevän\nrintansa samoinkuin leveät säärilihaksensa peittää hieno, sakea, ruskea\nkarva ja hänen käsivartensa ovat pitkät ja jäntereiset. Hän on\noikeastaan julman näköinen olio siinä kyyhöttäessään matalan aluksen\npohjalla, polvet pystyssä, varpaat levällään, pitkä luupää keihäs\nvaralla, mutta hänen karvaiset kasvonsa saattavat sittenkin hymähtää\nhyväntuulisesti ja hilpeästi, kun hän puhuttelee perempänä melovaa,\nnuorta toveriaan. -- Tämä on solakka, kasvoiltaan sileä ja\nsiromuotoinen, jäseniltään hennompi, mutta kuitenkin jäntevä ja\nvankkatekoinen nuorukainen, jonka käsivarret rasittumatta keveästi\nliikuttavat kömpelöä, raskasta melariukua, mutta jonka silmät yhtä\nvalppaasti kuin vanhuksen tähyilevät kummallekin puolelle.\n\nSolutaan juuri jyrkänlaisen, lehtevän rannan ohi, josta yht'äkkiä kuin\nkätköstä sukeltautuu ja avautuu kapeahko lahdensuu, leviten siitä\nlaajemmaksi lahdeksi. Sen kohdalle saavuttaessa melamies hiljentää\nvähän vetojaan ja hänen katseensa iskeytyy sinne lahden perälle, mistä\neräät paaluista lyödyt karsinapadot juoruavat ihmisasunnon läheisyyttä,\nsekä kääntyvät sitten kysyvinä keulamiehen puoleen. Tämän \"Äijän\"\nkarkea ja karvainen naama sulaa nyt leveään hymyyn:\n\n-- Ei, poika, ei sauvotakaan nyt sinne Lehtolahden miehiä ärsyttämään,\nvaikka sinne mielesi tekisikin, ehei...\n\n-- Ka miksei, kysyi poika vähän pettyneenä. -- Onhan pian murkinan\naika.\n\n-- Ei, syömme toisella rannalla, vakuutti vanhus. -- Ilmankin tuon\nrannan miehet vihaavat meitä, kun tulemme tänne meren puoleen\nkalanpyyntiin, muka heidän apajoilleen. Viiletetään sievästi ohi, --\nkäy toiste siellä asioillasi, jos haluat ja pääsi kestää.\n\nJa ohi he lipuivat sen soukan lahdensuun, mutta vielä kotvan senkin\njälkeen viipyi nuoren airomiehen katse kuin salaa palaen tuolla\nlehtevällä rannalla.\n\nHiljaa laskettiin edelleen väljeneviä vesiä kohden. Pieni haapio oli\nnäet kulussa sisämaasta päin, syvälle pistävien pitkien lahtien ja\nsalmien varrelta avomerelle, Suomenlahdelle, jonka suolainen tuoksu\nvähitellen rupesi tuntumaan sisämaalaisten sieraimiin. He olivat jo\naamuyöllä, ennen päivän valkenemista, lähteneet Kotalahdestaan Luujoen\nvarrelta tälle pitkälle pyyntimatkalle, meren rannalle, jonne seudun\neläjät harvoin retkensä ulontivat, ja he olivat nyt lähes puolessa\ntaipalettaan. Maat olivat jo muuttuneet karummiksi ja kallioisiksi,\nlehtorannat havupuutörmiksi. Selät laajenivat; rannikon muodostivat\nkallioiset ylänköniemet, jotka lahtien välitse haaraantuivat ulos\nmereen, siellä täällä joku matalampi saari tai poukamaranta välissään.\nVanhempi mies kastoi sormensa veteen ja maistoi sen makua: suolaista!\nUlappa oli siis lähellä, oltiin pian tulossa aavalle merelle.\n\nMutta niemet ja salmet, selät ja saaret, joiden ohi pieni, matala\nhaapio tuossa viiletti, ne olisivat kyllä oudot ja vaikeat tuntea\nparhaallekin Suomenlahden pohjoisrannikon nykyiselle tuntijalle. Hän ei\nnoita seutuja myöntäisi omiksi rannikoikseen, hän väittäisi vallan\nvieraita salmia soutavansa. Ja jos hän olisi oikein tarkka maiden ja\nmaisemien tuntija, niin hän väittäisi, että suurin osa sitä rannikkoa,\njolla nykyisin on vaurain viljelys ja tihein asutus, on uponnut mereen\nja että vain eräitä karuja harjuja, korkeimpia mäkiä ja nummia, on\njäänyt kuin luurangoiksi mantereelle tulvineen meren keskelle ja siitä\nesiin pistämään.\n\nJa kuitenkaan eivät, pienen haapion soluessa Suomenlahdelle päin,\nmitkään viljavat rannikot tai laajat lehtomaat olleet vajonneet mereen,\nne vain eivät olleet silloin vielä sieltä nousseet. Tuo aika, jolloin\nKotalahden vaskenkarvaiset miehet kuin hiipien soutivat äänettömiä\nvesiä meripyydyksilleen, oli näet noin 4000-5000 vuotta meidän ajasta\ntakanapäin, ja silloin lainehti meri laajalti nykyisen Uudenmaan\nmantereen kohdalla. Suomenlahdesta pohjoiseen haaraantuvat lahdet ja\nselät ulottuivat silloin vielä kauas sisämaahan ja peittivät kaikki\nnykyiset alavat maat. Etelä-Suomen pienemmät ja suuremmat nykyjärvet\nolivat vain niihin vesireitteihin kuuluvia selkiä, jotka ojentautuivat\nsisämaan korkeampia vedenjakajia kohti ja joita vuoriset selänteet tai\nkangasharjut erottivat toisistaan. Suuri Lohjanjärvi ja Hiidenvesi\nolivat siten vesireittien latvojen kautta vielä yhteydessä avomeren\nkanssa, ja Porkkalan ja Hangon niemimaat olivat korkeita, jylhiä\nulkomeren saaria. Mutta lähempänäkin rannikkoa oli paljon saaria ja\nsaariryhmiä, jotka nyt ovat kaukana mantereella näköalavuorina taikka\nkylämäkinä. --\n\nMutta ne päivän paahtamat miehet, jotka 5000 vuotta sitten silloisia\nsalmia pitkin meloivat meripyydyksilleen, eivät aprikoineet luonnon\nvastaisia mullistuksia, he vain tähyilivät joka lahden suuhun tai\nniemen taa, näkyisikö sieltä mitään vaaranpaikkaa, liikahtaisiko\nvihollista muodossa tai toisessa. Mitään varottavaa tai levottomuutta\naiheuttavaa ei nyt näkynyt, luonto oli hiljainen ja kuin eloton. Selät\nja salmet olivat autiot, ja sitä autiommat olivat kalliorannatkin, kuta\nlähemmäs meren ulappaa miehet saapuivat. Joskus vain näkyi jonkin\nkaukaisen salmen poikki hirvipari uivan rannalta toiselle, mutta siksi\nkaukana, ettei keulamiehen maksanut ojentaa kourassaan olevaa, tukevaa\nkeihästään lennättääkseen sen terävän kärjen uljaan sarvipään\nkylkiluiden väliin. Väliin taas porskahti rannalla suuri petokala, joka\najeli pakoon pyrähtelevää särkiparvea, taikka rääkäisi lokki haikeasti,\ntehtyään turhan iskuyrityksen ilmasta vedenkalvoon. Mutta elämä ja\nkokemus oli opettanut nämä ihmiset varoviksi ja vakoileviksi\nsilloinkin, kun vihollisen, neli- tai kaksijalkaisen, hyökkäys ei ollut\nodotettavissa.\n\nHarvoin uskaltautuivat sisälahtien eläjät tänne ulkomeren henkeen;\nheidän vaistonsa oli neuvonut heitä karttamaan merta. Jo lapsille\nolivat vanhemmat aina opettaneet, että siitä, missä makea vesi rupesi\nmaistumaan suolaiselta, ei ollut hyvä enää mennä ulommas, siellä\nyhdyttävät kulkijan pian rajumyrskyt tai suurlaineet, joita pienet,\nhaavasta koverretut, latteapohjaiset ruuhet eivät kestä. He olivatkin\nsen vuoksi yleensä kohdistaneet elinkeinonsa, pyyntiretkensä,\nsisämaahan päin niiden kapeiden vesien varrelta, joiden ääressä heillä\noli kotakuntansa; siellä heillä oli erämaansa ja kalajärvensä. Mutta\njoskus sentään houkutteli meri rohkeampia miehiä luokseen: se oli\nantavampi, satoisampi kuin salojärvet, ja saaliit olivat siellä\nsuuremmat ja jalommat. Viime aikoma oli joku perhekunta järkiään\nsiirtänyt majapaikkansa sisämaasta johonkin lahdenpohjaan lähemmäs\nmerta, ja sen miehet taas katselivat nyt karsaasti niitä, jotka heidän\nlahtensa ohitse ulapoille pyrkivät. Taistelu ruoasta veti näin\nsittenkin sisämaalaisia uhmaamaan kaikkia meren vaaroja -- koko heidän\nelämänsä olikin vain taistelua ruoasta.\n\nMutta tuo kiilusilmäinen keihäsmies, Kotalahden Äijä, jolla oli\nvanhuuden syvät vaot partaisilla kasvoillaan, tavoitteli sittenkin\ntällä kaukomatkallaan jotain muutakin kuin saaliin pyydystämistä. Hän\nvaroi ja vainusi mereltä jotakin, mistä hän tahtoi saada selon, jotakin\nuutta ja outoa vihollista, jota hän ei tuntenut eikä käsittänyt ja joka\nhänestä juuri sen vuoksi oli sitä pelättävämpi. Siksi hänen silmänsä\nnytkin sitä terävämpinä pälyivät, kuta lähemmäs aavikkoa tultiin.\n\nTuon tuostakin hän maisteli vettä: siinä oli yhä kirpeämpi suolan maku.\nEräässä kaislikkorantaisessa poukamassa, korkean kalliotörmän alla, hän\nkäski toverinsa vihdoin laskea maihin, vetäisi ruuhensa pensaikon\npeittoon ja teki kitkaamalla tulen, sill'aikaa kun nuorukainen kallion\nkielekkeeltä onki muutamia syömäkaloja. Mutta kun ne oli paistettu ja\nsyöty, ei vanhus vielä heti kiirehtinyt ruuhelleen. Hän lähti, poika\nperässään, kapuamaan ryteikköistä ja kallioista rinnettä myöten ylös\nvaaran laelle. Keveästi, kuin kauriin juoksu, kävi retki jyrkkää\nvastamaata. Miehillä oli kovat, käsnettyneet jalkapohjat, kuin\nsarvettuneet anturat lujaluisten jalkojensa alla, ja varpaiden\nkynnetkin olivat niin koviksi ja teräviksi käpristyneet, että kiipeäjät\nselvisivät niiden avulla jyrkänteistäkin. Tuokion kuluttua he olivat\nvaaran laella, josta näkyi väyliä ja maisemia loitolti. Ahnaasti\ntarkasti isä haarautuvia vesireittejä joka suunnalle, mutta poika uteli\noudoksuen:\n\n-- Mitä vaanit, isä, näiltä autioilta meriväyliltä? Pelkäätkö sieltä\njonkun vihollisen kulkevan?\n\n-- Sitä pelkään, sitä vaanin, myönteli isä.\n\n-- Ja mikä se on? Merikäärmekö vai vesihiisi?\n\n-- Ei se ole käärme, mutta mikä se on, sitä en vielä tiedä. Jotakin\nsuurta ja peloittavaa se varmasti on.\n\n-- Mistä sen tiedät, oletko hirviön nähnyt?\n\n-- Olen nähnyt, mutta etäältä, en käsittänyt silloin mikä se oli.\n\nJa äijä kertoi nyt mitä hän oli nähnyt edellisellä meriretkellään,\njolloin hän oli yksin melonut näitä salmia. Erästä selkää\nkatkaistessaan hän oli juuri näillä samoilla vesillä yht'äkkiä nähnyt\noudon, suuren ilmiön nopeasti viilettävän muutaman merenpuoleisen\nsalmensuun poikki. Se oli kuin korkea ruuhi, mutta ainakin kymmenen\nkertaa tavallista ruuhta suurempi, ja sitä ei melottu, vaan sen\nlaidoilla oli kuin kiiltävät evät, jotka velloivat vettä ja vetivät\nhirviötä perässään. Ja aluksessa liikkui ihmisiä, sen oli vanhus\nkauhukseen ehtinyt nähdä samalla kuin hän nopeasti huopasi haapionsa\nlähimpään kaislikkoon. Tuokion kuluttua oli ilmiö kadonnut niemen taa,\nmutta sen kuva oli syvälle syöpynyt luonnonlapsen mieleen.\n\nNyt ei näkynyt salmivesillä mitään outoja hirviöitä, mutta vanhus ei\nollut, vaaralta laskeutuessaankaan, sittenkään rauhoittunut. Se otus\nsaattoi taas sukeltautua esiin missä tahansa...\n\n-- Mitä luulet siinä olevan, isä? uteli poika. -- Haltioita, meren\nväkeä?\n\n-- Niin, jotakin outoa merikansaa, vihollisia joka tapauksessa, jotka\npyrkivät meidän asuinmaillemme ja apajoillemme...\n\nPieni haapio kulki edelleen. Ennen pitkää puhalsi selältä väkevä\nmerenhenkäys ja ulapalta vierivät loivat laineet rupesivat keinuttamaan\npientä alusta, vaikk'ei nyt sanottavaa tuulta tuntunutkaan. Työlästä\noli siinä meloa, mutta olikin jo ääressä se lahti, johon Kotalahden\nÄijä oli karsinapatonsa kyhännyt ja josta heidän nyt oli saaliinsa\nkoettava. Komeita, kookkaita merikaloja siitä vanhus nostikin\nhaapioonsa, ja toisesta poukamasta hän lappoi niitä vielä saman\nmokoman.\n\nMutta isäukko, joka nyt oli melaan tarttunut, huopasi siitäkin yhä\nselemmäs, sivuutti saaren, jonka takaa jo näkyi avomeren laidaton\nulappa ja missä mainingit kohoilivat yhä kookkaampina.\n\n-- Eikö jo palata Kotalahteen päin, poika kysyi hiukan ihmeissään\nlaidatonta avaruutta tähystellen.\n\n-- Ei vielä. Käydään nyt kerran vähän aavalla merellä ja katsotaan,\nmitä siellä liikkuu.\n\nHe loittonivat korkean, mereen pitkälle pistävän kallioniemen\njyrkkärantaista kuvetta myöten yhä kauemmas. Niemi päättyi korkeaan,\nkaljuun kallioriuttaan, joka näkyi kauas sisämaahankin ja jonka\nkolmella puolella meri lainehti vapaana ja väljänä. Siinä pysähtyi\nvanhus vihdoin, veti ruuhensa muutamaan kallion rakoon ja kapusi taas\ntähystelemään riutan laelle, jossa kasvoi vain muutamia tasalatvaisia,\nmataloita kalliopetäjiä. Niiden juurelle miehet kyyhähtivät tuota aavaa\nja aution näköistä, mutta kuitenkin salaperäistä ja mieltä omituisesti\nkiehtovaa merta tähyämään.\n\nNuori sisämaan lapsi näki nyt ensi kerran avomeren, ja sen näkeminen\nhäntä hiukan puistatti, -- hän painautui yhä tiukemmin kiven kamaraa\nvastaan. Se oli hänestä, tuo vesierämaa, jossa laajat mainingit\nhyrskyivät rantasärkkiä vastaan, niin luotaansysäävä ja ounas, ettei\nhän ymmärtänyt, miten sen äärellä voisi asua ja miten siellä mikään\nelävä olento viihtyisi. Mutta isä, jonka silmät yhä rauhattomina\npälyivät, viittasi kelopuuhun, joka myrskyssä ajelehti särkkäin\njuurella, ja kertoi, että joskus oli maihin ajautunut sellaisiakin\nmalkoja, joita oli oudolla aseella ja outoon malliin veistetty, --\nsiellä laidattoman ulapan takana saattoi olla maita ja elämää\nsielläkin, -- mene, tiedä mitä!\n\nNäitä kertoessaan Äijä vaikeni yht'äkkiä, tarrautui voimakkain ottein\npoikansa ranteeseen ja viittasi itäiselle taivaanrannalle, viittasi\nsinne vavahtavin käsin kauan ja sanaa puhumatta. Jo näki nyt poikakin\njotakin outoa, korkeaa ja liikkuvaa nousevan esiin tuolta etäisyyden\nhämärästä, kuin merestä kasvaen. Kieltämättä se oli kookas alus, joka\nläheni sieltä maininkien lomitse, -- ennen pitkää hän näki\naironlappeiden välähtelevän päivänpaisteessa. Ja niitä airopareja oli\nilmeisesti monta, -- monta miestä täytyi olla niitä liikuttamassa.\n\n-- Tuollainenko se oli, isä, jonka näit silloin salmen suussa?\n\n-- Hirviö oli samanlainen, mutta tämä tuntuu vielä suuremmalta -- katso\ntuota korkeaa kokkaa!\n\n-- Olisiko näitä aluksia siis täällä useampia, puhui nuorukainen\nselvästi pelästyneenä.\n\n-- Mene tiedä, vanhus vastasi vakavana. -- Mutta katso, katso, se\nlaskee maihin!\n\nAlus, joka etäältä kulkien jo oli ehtinyt sen riutan ohi, missä miehet\nvahdissa kykkivät, läheni nyt muuatta niistä korkearantaisista\nsaarista, joita oli niemen edustalla, ja rupesi ilmeisesti laskemaan\nsiinä maihin. Pian nousikin jo miehiä saaren kalliorannalle: kookkaita,\nvarreltaan ryhdikkäitä, pitkiä miehiä, ainakin vaaksan verran\nKotalahden soutajia pitempiä, ylt'yleensä nahkaisiin puettuina ja\nolalla kiiltävä, kaareva kirves. Riutan laella lymyilevät alkuasukkaat\nsaattoivat melkein mies mieheltä heitä tarkastaa: tukka ja parta niillä\noli vaalea, lanteilla leveä vyö, kiiltokirves jokaisen olalla, ja\nkäynti oli miehillä kuin aallokon mukaan keinuvaa.\n\nJotakin erityistä hommaa näytti tuolla merikansalla olevan siinä saaren\nrannalla. Miesjoukko kantoi aluksesta rannalle jonkin pitkulaisen\nesineen, joka oli kuin hirventaljalla peitetty; he nostivat kantoriu'ut\nolkapäilleen ja lähtivät siten taakkoineen nousemaan saaren harjulle,\ntoisten alusmiesten heitä sinne seuratessa. Ehdittyään saaren\nkorkeimmalle kunnaalle miehet kaivoivat maahan kolon ja upottivat\ntaakkansa siihen sekä peittivät sen kivillä. Sitä tehdessään he\nkeräsivät vaaralle risunuotion ja iskivät siihen tulen, joka heidän\npoistuessaan jäi saaren laelle palamaan.\n\nLiikkumattomina ja matalina kyyhöttivät isä ja poika mäntyjen alla\nkallion raossa, katsellen outojen miesten outoa menoa ja heidän\nlaskeutumistaan takaisin suureen alukseensa, jonka \"eviin\" he taas\nkävivät käsiksi. Tällaisia miehiä ei Kotalahden Äijä ollut koskaan\nnähnyt, vaikka hän elämänsä varrella oli pyyntiretkillään kulkenut\nmantereen rantaa aika laajalti ja moniakin kotakuntia nähnyt. Ne ovat\nmerentakaista väkeä, muuta hän ei voinut päättää, mutta mitä ne nyt\ntäältä hakevat, minne ovat kulussa?\n\nAlushirviö läheni mantereen rannikkoa; näytti jo siltä, kuin se olisi\naikonut soutaa juuri siihen lahteen, jonka perukoista Kotalahden miehet\näsken olivat haapiollaan saapuneet, mutta se kiersi kuitenkin toisen,\nläntisemmän niemen ja häipyi sen kallioiden taa. Mantereen puolelle he\nsiis kuitenkin pyrkivät...\n\nVanhuksen silmät kiiluivat hehkuvampina kuin ennen. Hänen pitkien\nkäsivarsiensa lihakset pullistuivat ja hänen karvaiset kasvonsa olivat\nkamalat nähdä, kun hän hampaittensa välistä sokelsi:\n\n-- Ne pyrkivät sisämaahan, meidän pyyntimaillemme ... tulevat varmasti\nsinne jonakin päivänä ja iskevät..!\n\n-- Mutta emmekö voi iskeä vastaan, virkahti nuorukainen ja heilutti\nkivipäistä katajanuijaansa, jonka hän oli ottanut venheestä mukaansa.\n\n-- Kunpa meissä olisi siihen miestä!\n\n-- Ja mitä menoa ne tuolla saarella pitivät, minkä ne maahan kätkivät?\n\n-- Juuri niin, siitä on meidän otettava selko ennenkuin palaamme.\nKiireesti saareen!\n\nKetterästi kuin oravat hyppivät paljaskinttuiset miehet kalliolta\nkalliolle vuorelta laskeutuessaan, ja nopeasti kiiti heidän pieni\naluksensa ennen pitkää maininkien halki selälliseen saareen. Nuotion\npaikalle ehdittyään ukko kävi kiireesti hajoittamaan merikansan äsken\nluoman kivipeiton, ja lyhyessä ajassa he saivatkin vasta luodun haudan\ntoisen pään auki. Siinä makasi taljojen välissä miehen ruumis, --\nroteva, vaaleapartainen uros, jäsenet jäykkinä, sammunein silmin. Hän\noli nähtävästi taipaleella kuollut, ja hänen toverinsa olivat näin\nhänet tänne saareen kuopanneet. Kammahtaen vetäytyivät haudan avaajat\ntämän oudonnäköisen, outopukuisen vainajan äärestä. Mutta Äijä palasi\nsittenkin vielä ruumiin luo, tempasi haudasta sileäksihiotun, kauniin\nkaarevan, varsisilmäisen kivikirveen, joka oli sinne vainajan viereen\nasetettu, ja vei sen saaliinaan. Siihen aseeseen hänen mielensä oli\nenin kiintynyt, sen hän tahtoi omistaa.\n\nHetkeä myöhemmin pieni haapio oli taas palaamassa hyrskyävältä mereltä\nkapenevia, vihantarantaisia salmivesiä kohden.\n\nTällä paluumatkalla poikkesi haapio siihen lehtorantaisen niemen\nsuojelemaan lahteen, jonka suulta nuori meloja menomatkalla oli niin\ntiukkaan tuijottanut syvemmäs lahdenpohjaan ja jota he Lehtolahdeksi\nsanoivat. Vanha perämies oli näet, näkemistään järkytettynä, päättänyt\nviedä varoittavan sanan tälle uloimpana meren puolella elelevälle\nasutukselle, joka siten oli enin alttiina mereltä saapuville\nvihamielisille vierailijoille. Mutta epäillen ja arkaillen hän tälle\nasialleen souti.\n\nNuo alkuasukkaiden eri perhekunnat, kotakunnat, jotka hajallaan ja\nharvassa asuivat sisämaahan ulottuvien vesistöjen varsilla harjoittaen\nmetsästystä ja kalastusta, olivat yleensä kahnaavissa, vieroksuvissa\nsuhteissa toisiinsa. Oli alituiseen kiistoja pyyntimaista ja apajista,\nlöydetyistä majavapuroista ja ryöstetyistä naisista, ja usein syntyi\ntakamailla erämiesten kesken verisiä tappeluita, joissa kivipää nuijia\nhuimasti heiluteltiin ja jotka sitten aina aiheuttivat kostoja.\nKyrmyssä niskoin, vaanivin silmin miehet sen vuoksi toisiansa\nluimistelivat, kun milloin maissa tai vesillä toisensa tapasivat, --\nmieluummin he toisiaan ja toistensa kotakuntia välttivät ja kiersivät.\nMutta väliin sentään, jos rajutulvat näyttivät koko asutukselle hätää\ntai jokin kauempaa tullut sotainen heimo teki ryöstöretken heidän\nmailleen tai jos eri kotakuntien miehiä tarvittiin häätämään kaikkia\nuhkaavaa susilaumaa, väliin olivat silloin lähikyläin muuten yrmeät\nmiehet antaneet varoitussanoja toisilleen tai toisiltaan apua\npyytäneet. Mutta kun hetken hätä oli ohi, kyrmistyivät kyläkunnat taas\nkarsaiksi ja kateellisiksi toisilleen.\n\nKotalahden vanhus arveli merikansan ilmaantumisen heidän lahtiinsa\nsellaiseksi ilmiöksi, josta oli varoitussana naapureille annettava ja\njonka vaaran torjumisesta yhteisesti olisi tuumittava. Hän tiesi kyllä,\nettä juuri häntä, perhekuntansa päämiestä, lehtolahtelaiset erityisesti\nvihasivat, sillä monet jutkut hän oli heille tehnyt ja nyt viimeksi\nvielä ruvennut heidän merikalaansa pyytämään. Mutta Äijä voitti sentään\nepäilyksensä, siksi karmivasti oli häneen vaikuttanut oudon merikansan\nja sen alushirviön näkeminen.\n\nLehtolahtelaiset olivat kotitöissään pienen haapion laskiessa\niltapuolella päivää heidän valkamaansa. Miehet hioivat rannalla\nkarkeita kiviaseitaan, joita he nahkasäikeillä sitoivat puuvarsiin,\nnaiset perkasivat kaloja taikka kuroivat ylempänä törmällä luuneuloilla\nja suonirihmoilla nahkaverhoja kokoon. Kulmainsa alta he katselivat\nhaapiota, jonka pohjalla saaliskalat olivat, miehiä tuskin olivat\nnäkevinäänkään. Vaikeata oli isä-vieraan aluksi saada tarinaa sen\nverran vireille, että pääsi kertomaan tärkeätä uutistaan suuresta\nalushirviöstä ja sen oudosta kirveskansasta, joka nyt uhkaillen läheni.\nMiehet jatkoivat vain töitään ja kuuntelivat ukon puhetta epäillen kuin\nsatua, siihen suurempaa huomiota kiinnittämättä. Jokunen vain melkein\nivaten naurahti, että kummapa kun he eivät ole sellaisia kulkijoita\nkohdanneet, ja kaikki nähtävästi vainusivat vanhuksen jutun takaa\njotakin juonta tai jutkua ... yrittiköhän tuo peloittelemaan\nlehtolahtelaisia, etteivät enää uskaltaisi merikalaan lähteä! Ja kun\nvieras todistuskappaleenaan näytteli heille sotakirvestä, joka oli\noutojen vierasten aseita, niin he kyllä sitä uteliaina ja hämmästellen\nkatselivat -- itse eivät he olisi voineet sellaista mitenkään\nvalmistaa! -- mutta he epäilivät siinäkin jotakin kepposta. Äijässä oli\nvelhon vikaa, mistä lie saanut käsiinsä salaman, jonka ukkonen on\nmaahan iskenyt... Lopultakin, kun vieras vakavissaan esitti, että olisi\nvarokeinoihin ryhdyttävä, asetettava vartioita salmien suihin ja\nhuolehdittava sananviennistä kotarannalta toiselle, kohta kun\nkirvesniekka vihollinen ilmestyisi, silloin rannan miehet vain torjuen\nja yksikantaan vastailivat:\n\n-- Katsotaanhan nyt, tuleeko sieltä mitään outoja aluksia ja\nkirvesväkeä. Ja tehän liikutte siellä merellä päin siksi usein, että\nomalle väellenne toki ajoissa tiedon saanette.\n\n-- Ja jos jotakin kirvesväkeä mereltä päin pelkäätte, niin pysykää\nsiellä sisämaassa omien salmienne suojassa.\n\n-- Ja kalastakaa omilta apajoiltanne...\n\nVierailija oivalsi, ettei hän voinut saada aikaan mitään yhteistointa\nnäiden epäuskoisten naapuriensa kanssa. Ja hän huomasi samalla\nparhaaksi lähteä pois naapurirannalta niin pian kuin mahdollista, hyvän\nsään aikana.\n\nMutta hänen poikansa, nuori meloja, oli sillä välin edennyt ylemmäs\ntörmälle, missä naiset savipatojensa ääressä häärivät, -- sieltä oli jo\ntavan takaa kuulunut pientä naurun kikatusta ja pistopuhetta. Poika oli\njo ennen -- sen isäkin tiesi -- iskenyt silmänsä muutamaan tämän\nkotakunnan neitoseen, jonka hän oli pari kertaa tavannut yhteisillä\nmarjamailla, ja mielistellyt sitä omakseen, -- siksipä hänellä\ntänäänkin oli ollut niin hyvä halu tähän Lehtolahteen. Eikä tyttökään\nhäntä, kahden vastakkain sattuessa, ollut vieronut. Mutta nyt, kun\nmuita naisia ja nuorisoa oli saapuvilla, tyttökin oli pilkallinen ja\npisteliäs eikä näyttänyt huolivan Luujoen kosijasta. Poika kertoi\nnuorisolle näkemistään peloittavista miehistä ja lupasi tulla\nkorjaamaan omansa, kun nämä ryöstäen hyökkäävät Lehtolahteen. Mutta\nnaiset eivät hekään uskoneet koko juttua, hekin vain veistelivät:\n\n-- Sinua emme jääne silloin pelastajaksemme odottamaan, pelasta vain\noma nahkasi!\n\n-- Entäpä kun tulen ja kainalooni kaappaisen ... yritti poika vielä.\n\n-- Sinäkö, muka! uhmaili tyttö.\n\n-- Niin minä, kas näin...\n\nJa äkkiliikkeellä hyppäsi poika kuin orava nuotion ja patojen yli tytön\nviereen, kieraisi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, viskasi hänet\nselkäänsä ja lähti juoksemaan. Kirkaisivat silloin kotanaiset ja joku\nnuorempi mies juoksi jo kohti nuijaansa heristäen. Mutta notkeana ja\nliukkaana kuin ankerias tyttö luiskahti kantajansa käsistä ja karkasi\nrantalepikkoon, sieltä uhmaten ja ilkkuen:\n\n-- Saitkos saaliin -- tulepas ja ota!\n\n-- Tulenkin vielä kerran, poika vuorostaan uhmasi tulistuneena. Mutta\nsamalla häntä lähenivät jo kylän nuoret miehet uhkaillen ja verestävin\nsilmin, -- tappelu näytti olevan syntymässä.\n\nSilloin isä huusi ahteelta rauhallisesti ja vakavasti poikaansa\nluokseen ja komensi käskevästi:\n\n-- Joudu veneelle, meidän on tästä lähdettävä matkaa jatkamaan.\n\nKiireesti he asettuivat haapioonsa ja lähtivät solumaan lahdelle,\ntörmän nuorten miesten keräytyessä siihen kiukkuisina ja uhkaavina ja\nheitellessä sadatuksia ja pikkukiviä heidän peräänsä.\n\nVakavana ja valppaana ympärilleen vilkuen huopasi ukko tarmokkaasti,\nlisäten yhä pienen haapionsa vauhtia, eivätkä he puhuneet sanaakaan.\nVanhus oli päättänyt kiirehtiä kotiin Luujoen rannalle ja ryhtyä\ntoimiin vartioidakseen ainakin omaa kotakuntaansa, ettei se sortuisi\nvieraiden tungettelijain jalkoihin. Sillä siitä hän oli varma, että\nsotaisat vieraat ennemmin tai myöhemmin hyökkäävät näiden sisämaahan\nvetäväin vesistöjen hajallisten asutusten kimppuun.\n\n\nII.\n\nLuujoen suussa, suurehkon selän partaalla, vartioivat Kotalahden miehet\nsuvunvanhimpansa, Äijän, johdolla mereltä päin saapuvia vierailijoita.\nYlempänä laajeni joki taas avaraksi suvannoksi, jonka varrella\nKotalahti oli, ja siellä olivat tämän perhekunnan elin- ja asuinpaikat,\njoita Äijä tahtoi varjella oudon merikansan ryöstettäviksi joutumasta.\nSyyspuoli kesää oli jo käsissä, ja selällä kävi korkea, vaahtoharjainen\nkare. Mutta mitään kulkijoita siellä ei näkynyt.\n\nSuvun nuoremmat miehet hiljakseen epäilivät, oliko mitään vainolaisia\nmereltäpäin enää pelättävissä, eihän noita ollut kesäkauteen näkynyt,\nei kuulunut. Mutta teräväsilmäinen vanhus piti päänsä ja vartioi\nedelleen valppaasti. Hänellä oli aavistuksensa, oli kuin tunto\nluissaan, että vielä hän sen alushirviön tänä kesänä kolmanteen\nkertaan näkee, ja siksi hän ei luopunut vartiopaikaltaan.\n\nVartijat tähystellessään selälle kuulivat yht'äkkiä ryskettä metsästä\nja kapsahtivat heti pystyyn sekä pensaikkoon kuin pelästyneet peurat\nahman loikatessa. Mutta mikään ahma tai muu peto ei nyt metsästä\nloikannut, sieltä juoksi vain joen partaalle nääntymiinsä asti väsynyt\nmies, joka rentonaan heittäytyi rantakiville mahalleen ahnaasti juomaan\nvettä.\n\nVartiomiehet tunsivat hänet heti erääksi Lehtolahden mieheksi, yhdeksi\nniistä, joiden kanssa kesällä oli ollut syntyä tappelu, ja astuivat\nuteliaina esiin vesakosta. Vieraan tulo ja esiintyminen oli outoa ja\nyllättävää, ja Äijä astui heti maahan tupertuneen viereen kysyen\nmelkein kiihkoisasti:\n\n-- No, joko saapuivat vainolaiset lahteenne, koska pakoon juokset, joko\ntuli tuho kotakunnallenne?\n\n-- Jo tuli, vastasi juossut läähättäen, -- tuho tuli!\n\n-- Enkö teitä ajoissa varoittanut, enkö neuvonut vahtia pitämään,\nkerskui Äijä ylväänä ja miltei vahingoniloisena. -- Ette uskoneet!\n\n-- Emme olleet sitä itse nähneet.\n\n-- Mutta minäpä olen nähnyt kahdesti. Tänä aamunako se hyökkäsi?\n\n-- Päivän noustessa. Heräsimme rytäkkään, hirmuinen alus oli törmän\nalla, törmällä juoksi outoja miehiä, käsissään kiiltävät\nvasamakirveet...\n\n-- Tämmöiset, eikö niin, äijä intoili ja näytti mustasta kivestä\nhiottua reikäkirvestään, jota hän nyt kantoi aina mukanaan. -- Ettekö\nryhtyneet vastarintaan?\n\n-- Joku ennätti tarttua nuijaansa, mutta hänet iski heti vainolaisen\nvasama. Useimmat yrittivät pakoon.\n\nHiukan henkäistyään ja haukattuaan palan kuivaa kalaa vartiomiesten\neväistä pakolaismies kertoi tarkemmin tuosta tavattomasta tuhon\nrytäkästä, joka oli hänen heimoaan kohdannut. Naiset olivat parkuen\nhyökänneet kodistaan, kantaen rääkyviä lapsiaan, ja miehet olivat\ntodella yrittäneet heitä asein puolustaa. Mutta vainolainen oli,\nvaikk'ei ollutkaan kovin mieslukuinen, kuitenkin aivan ylivoimainen; se\noli masentanut vastarinnan, tappanut miehet ja kytkenyt vangitsemansa\nnaiset -- mikäli pakoon päässeet olivat ennättäneet nähdä. Heitä oli\nnäet muutamia ennättänyt livistää lehtoon ja painua korpeen, mutta he\nolivat siellä hajaantuneet toisistaan, kun nuo pitkäkoipiset\nvainolaiset vasamiaan heilutellen ja ryteikössä ryskyen olivat ajaneet,\nheitä takaa. Saloa henkensä hädässä samoillessaan yksinäinen pakolainen\noli vihdoin joutunut tänne...\n\n-- Ja sinnekö jäi vainolainen sota-aluksineen teidän kotarannallenne?\nuteli Äijä.\n\n-- Sinne meistä jäi, minne sitten lie painunut.\n\n-- Hakee se vielä toisetkin asutuslahdet, tänne se pyrkii pesiytymään!\n\nHuoahtaen sen nyt toisetkin todennäköiseksi totesivat. Mutta vanhus\ntiukkasi vielä vihollisten käsistä paenneelta mieheltä:\n\n-- Kuulitko heidän puhuvan, ymmärsitkö heidän kieltään?\n\n-- Kuulin heidän huutaa polittavan toisilleen, sanaakaan en ymmärtänyt,\nvastasi mies vieläkin kauhistuneena.\n\n-- Vennon vierasta väkeä, meiltä vievät he nyt hyvät pyyntimaat ja\napajat...\n\nNiin murahteli Äijä synkkänä hahmoltaan. Hän oivalsi jo, etteivät\nnäiden kalarantain miehet olisi kyenneet vastustamaan eikä\nkarkoittamaan noita sotaisia merivieraita, vaikkapa he yhdessäkin\nolisivat heitä vastaan käyneet taisteluun. Noita suuria sota-aluksia\nsaattoi jo liikkua täällä useampiakin ja ne saattoivat hyökätä mihin\nsisälahteen tahansa. Niiden miehet olivat paremmin aseistetut ja\nsodankäyntiin tottuneemmat kuin hajallaan elävät kota-asukkaat, jotka\nolivat tottuneet taistelemaan vain metsän eläviä ja joskus -- toisiaan\nvastaan.\n\nKahta valppaammin vartioitsi nyt Kotalahden Äijä omaa jokisuutaan.\nHänen poikansa kävi Lehtolahden miehen kanssa poikkimaisin vakoilemassa\ntämän hävitettyä kotiseutua -- nuorukaisella oli mieli jos mahdollista\nvielä ryöstää edes mielityttönsä vainolaisten käsistä, ja siksi hän\nkäärmeenä hiipi tuon vanhan asutuspaikan lähettyville. Mutta mitään\nelon merkkiä ei siellä nyt näkynyt, ei ystävää eikä vihollista, se oli\nkuin kuollut ranta. Ja tyhjin toimin täytyi vakoojain palata omaa\njokisuutaan vartioimaan.\n\nNiinpä eräänä päivänä toteutui se, mitä Äijä aina oli aavistanut ja\nhokenut: hän sai kolmannen kerran nähdä vieraan alushirviön kotoisilla\nvesillään. Se tuli soutaen selän takaa, hävisi muutaman niemen\nsiimekseen, mutta puikahti sen kärjestä taas esiin suurena, korkeana ja\npeloittavana, suuntautuen miltei suoraan sitä poukamaa kohti, johon\nLuujoki laski. Silloin tuli vartiomiehille kiire kotarannalleen, jonka\nkohtalon hetken he nyt ymmärsivät tulleen.\n\nSiinä oli koivikkoahteella puolenkymmentä koverrettua haapiota\nrannalle vedettyinä ja niiden edustaisella törmällä oli yhtä monta\nvalkama-aukeaa, missä kunkin kotakunnan väet valmistivat pyydyksiään ja\naseitaan ja minne oli kertynyt törkykasoja kaloja rannalla perattaessa\nja syötäessä. Niistä tuoksahti kirpeä lemu, ja nämä ranta-aukeat\netupäässä ilmaisivatkin asutuspaikan. Sillä itse kodat olivat metsän\npeitossa hiukan ylempänä männikössä, mistä lähemmäs tultaessa tuprusi\npuiden välitse savua -- siellä paloi miltei ikuinen tuli tai hiillos.\nKodat olivat rinteelle pystyyn nostetuista riu'uista kyhätyt ja\ntaljoilla peitetyt, olivat siksi korkeita, että keskikohdalla mies\nmahtui seisomaan. Keskellä kotaa olivat kiuaskivet, lattia oli saveen\nkovaksi poljettu, mutta multimukset seinän vierellä olivat taljoilla\npeitetyt asukkaiden makuulavoiksi. Siellä naiset ja lapset häärivät,\nsiellä kiehui matalassa savipadassa kala- tai liharokka ja sinne\nmiehetkin, pyyntimatkoilta palattuaan, menivät nukkumaan lämpimään, kuin\nkarhut pesäänsä. Mutta kotien edustallakin paloi nuotioita, joiden\nääressä perheet aterioivat ja askaroivat.\n\nVartiopaikaltaan palatessaan vanhus katseli mielihaikealla tuttua ja\nrakasta kotarantaansa, jossa hänen sukunsa miespolvia oli rauhassa\nraataen elänyt ja jonka se oli kodikseen tuntenut. Nyt se siis oli\nhylättävä. Melkein käheällä äänellä hän huusi kotijoukolleen:\n\n-- Nyt kiireellä aseet ja eväät kokoon, kontteihin mitä kerjetään, nyt\non tästä heti painuttava salolle! Lapset nahkoihin ja selkään...!\n\nKotakansa ymmärsi kohta, mistä oli kysymys, siksi usein oli kesän\nvarrella ollut puhetta uhkaavasta vihollisvaarasta. Joku penäsi\nkuitenkin vielä:\n\n-- Eikö tänne sitten koskaan enää palata...?\n\n-- Tuskin palataan. Kaukana erämailla tehdään uudet kodat.\n\nNiin läksi sen rannan vanha kotakunta painumaan poluttomalle salolle.\nSyyspäivä paistoi kelmeästi korkeiden puitten lomitse, joiden alla tuo\navuton, puolialaston joukko murrosten ja ryteikköjen lomitse pitkänä\njonona pujottelihe pohjoista korpea kohden, kantaen sinne vähiä\nsäästöeväitään, vuodetaljojaan ja tarvetavaroitaan. Se painoi yhteen\npohteeseen pitkälle, samosi levähtämättä aamuyöhön asti, jättääkseen\nvainolaisen niin kauas selkänsä taakse kuin mahdollista ja\neksyttääkseen sen jäljiltään. Autioksi jäi kotaranta. Viimeisinä\nviipyivät siellä muutamat nuoret miehet, jotka sauvoivat haapionsa\nvähän ylemmäs jokivartta ja kätkivät ne siellä pensaisiin, -- siltä\nvaralta, että sittenkin vielä joskus palattaisiin. Itse kotapaikalla\nsammutteli Äijä viimeisenä nuotioita, ettei saapuva vihollinen voisi\narvata, milloin väki on kylänsä jättänyt, ja ehätti sitten joukkoaan\njohtamaan.\n\nSamoin kuin Lehtolahden ja Kotasuvannon rannoilla tapahtui melkein\nkaikissa niissä siimeisissä lahdissa ja sisämaahan ylevien vesistöjen\npoukamissa, missä Suomenlahden rannikon silloisilla asukkailla oli\nollut alkeelliset asumuksensa. Uudet tulokkaat, joita alkuväestö osaksi\nkutsui merikansaksi, osaksi heidän aseittensa takia kirveskansaksi,\najoivat sellaisen pelon ja kammon koko tuohon vanhempaan,\nalkeellisemmissa oloissa elävään väestöön, että se vastarintaa\nyrittämättä jätti kotansa ja apajansa ja väistyi pohjoisiin erämaihin,\nvedenjakajain taa, jonne meren latvavedet eivät ulottuneet. Jotkut\nsisukkaammat miehet jäivät tosin vielä ajaksi lähikorpiin uusille\ntulokkaille kiusaa tekemään. He väijyivät siellä heidän retkiään\njyrkkärantaisten salmien rinteillä, joilta he vyöryttivät suuria kiviä\nalas heidän suuria aluksiaan kohti, he hiipivät pensaikoissa vieraiden\nleiritulien ympärillä ja lähettivät sieltä salaa kiviteräisen nuolen\njonkin vihaamansa halliparran hartioihin, he virittivät metsätulen\ntuulen päälle ahteella, minne uudet tulokkaat olivat käyneet\nmajapaikkojaan pystyttämään, polttaakseen ne siitä pois. Mutta tämä\nkiusanteko ei uusia tulokkaita karkoittanut näiltä mailta. He\nrakensivat majansa vain vähän ylemmäs mäkien harjuille, joita he\nvartioivat, ja lähtivät toisinaan noita hiipiviä salasissejä kuin\nvillipetoja metsästämään, kostaen julmasti saadessaan niistä jonkun\nkynsiinsä.\n\nVähitellen siten sekin sisukas salataistelu asettui. Vanhat asukkaat\nolivat hävinneet entisiltä asuinmailtaan ja perustaneet uudet\nkotakunnat kauas sisäjärvien ja jokien rannoille, sinne satoisille,\nkoskemattomille riistamaille, missä uudet majavat rakentelivat\ntaidokkaita pesiään ja uudet peuralaumat tarpoivat soita. Siellä oli\nheillä nyt soraharjujen rinteillä uudet kotakylänsä ja uudet\nranta-aukeansa, jotka heille pian kävivät yhtä rakkaiksi kuin vanhat,\nhylätyt.\n\n\nIII.\n\nMutta kokonaan eivät heiltä kuitenkaan vanhat kotarannat eivätkä vanhat\nvesireitit ja apajat unohtuneet. Sinne veti vielä usein vuosien perästä\nentisten eläjäin mieli, ja aina toisinaan hiipi joku mieskunta vanhoja\nalkuasukkaita pyyntiretkellään noille entisille elinmaille, hakien\nsieltä jonkin kätketyn aseen tai unohtuneen, mutta kaihotuksi käyneen\nhaltia-kiven.\n\nNiinpä lähti entisen Kotalahden Äijä eräänä kesänä muutamain miestensä\nkanssa käymään entisillä asuinmaillaan. Hän tunsi jo ikänsä lähenevän\nloppuaan -- jopa olikin yli kymmenen talvea kulunut siitä, kun he\nolivat Kotalahdesta pakoon lähteneet -- ja hän halusi vielä kerran\nennen kuolemaansa nähdä nuoruutensa mielimaat ja isiensä pyhät lehdot.\nVaroskellen hän hiipi vanhaa, tuttua jokiahdetta alaspäin, löysi vielä\npensaikosta suvun kätketyt, jo puolilahot haapiot ja laskeutui yhä\nvarovammin kotarinnettä kohti tutkiakseen, oliko sinne vainolainen\npesiytynyt.\n\nEi ollut. Autio oli rinne, vesoittunut, nurmettunut. Ja nokikärkisistä\nkodista olivat jo kannatinmalot lahonneet ja suistuneet maahan, pedot\njo näkyivät niistä toisia pitäneen pesäpaikkoinaan. Oli kai siellä\nvieraskin käynyt, koska oli kaatanut karsikkopuut kalmistosta, minne\nsuvun vainajain tuhka oli kätketty, mutta oli mennyt tiehensä, kun ei\nasutusta tavannut.\n\nMutta toisten vanhain kotapaikkain tienoilla tapasi Äijän joukko,\nvarovasti edelleen metsiä hiipien, uuden kirveskansan asumuksia ja\nkyliä. Ne olivat korkeammilla rinteillä ja kodat olivat siellä\nsuuremmat ja mahtavammat kuin alkukansan pienet pyöreäpohjaiset\npystykodat. Suurin kylä heillä nähtävästi oli juuri sen Lehtolahden\nvarrella, jonka kotakunnan he ensimmäiseksi olivat tältä rannikolta\nhävittäneet, ja sen lähettyvillä, matalina maassa ryömien, Äijän joukko\nkauimmin viipyikin, tutkien uteliaana tunkeilijakansan oloa ja menoja.\n\nHeillä oli majat, alushirsille pystytetyt, korkeammat ja tilavammat\nkuin alkukansalla -- heillä olikin hyvät kirveet, -- mutta\nmetsästyksestä ja kalastuksesta hekin näkyivät elävän. Mutta eri\nperhekunnat eivät olleet siellä niin vieraat ja vihamieliset toisilleen\nkuin Äijän oman heimon kotakunnat, ne näkyivät kulkevan yhdessä\npyyntimatkoilla ja kalaretkillä ja jakoivat sitten saaliin keskenään.\nTuotahan Äijä oli itsekin usein haikaillut, mutta hän ei ollut saanut\nomassa joukossaan sitä toteutetuksi; kukin kulki siellä omia teitään,\ntoisten kanssa vain alituisesti kiistellen. Täällä nyt joku joukosta\nnäytti aina käskevän, toiset sitten tottelivat...\n\nMutta eräät merkit Äijän katajikosta tähysteleviä miehiä vielä enemmän\noudostuttivat. Jo kohta he olivat koosta ja eleistä olleet tuntevinaan\neräitä kirveskansan kylässä liikkuvia naisia oman heimonsa naisiksi.\nRyömittyään lähemmäs eräänä hämärtyvänä iltana he kuulivat rinteeltä\npuhetta ja tunsivat nyt seivästi oman kielensä. Lapsia, jotka ahteella\nliikkuivat, puhuteltiin alkukansan kielellä. Ja vielä merkillisempää\noli pensaikossa vaanivista vakoilijoista se, että he kuulivat noiden\nvierasrotuisten miestenkin, noiden kookkaiden, vaaleapartaisten\nurosten, haastelevan naistensa kanssa samaa alkuasukasten kieltä.\nKatajapensaassa kyyhöttävän Äijän kurttuinen naama vetäytyi silloin\nleveään, ilkkuvaan, vahingoniloiseen hymyyn. Hän puristi taas, niinkuin\nsilloin kerran meririutan laella, vieressään kykkivän poikansa rannetta\nja kuiskasi hiljaa tämän korvaan:\n\n-- Kuuletko, poikani, kuuletko, he puhuvat meidän kieltämme!\n\n-- Kuulen isä, vastasi poika. -- Kuinka he ovat sen oppineet?\n\n-- He ovat ryöstäneet vaimoikseen meidän heimomme tyttäriä ja\nopetelleet heidän puhetapansa ja ehkä muutkin tapansa, -- katso, lapset\npuhuvat ja jokeltavat tuossa kuin meidän omilla ahteilla! Ne lapset\novat siis meidän heimoa...!\n\nNuorempi mies ei oikein ymmärtänyt, miksi tuo havainto hänen ikäloppua\nisäänsä niin erikoisesti riemastutti. Ehkä hän toivoi siten ajan oloon\nsiedettävämpäin, parempain välien vakaantuvan uusien tulokkaiden ja\nalkuväestön välillä, ehkä hän uskoi omain kotakuntainsa taas vähitellen\nvoivan siirtyä takaisin rannikolleen, joka ei enää olisi heille\nvihamielinen. Siitä lähtien, kun ensimmäinen alushirviö oli nähty\nnäillä rannoilla, oli Äijän silmässä ja mielessä aina näihin asti\nasunut vain koston poltto. Hän oli vain miettinyt, miten myrkyttää\ntunkeilijain vesilähteet karvailla juurilla tai kerätä erä vuorien\nkyitä heidän asuinharjuilleen. Nyt hänen karvaiset kasvonsa myhäilivät\nsitä leppeämmin, kuta kauemmin hän katajikosta katseli vieraiden\ntulokkaiden elämää ja puuhia. Ja hän kuului siinä itsekseen hokevan:\n\n-- Ne ovat itse itselleen kostaneet. Heilutelkoot vain ylpeästi\nkiiltäviä kaarikirveitään ja rakentakoot vain kotansa korkeammiksi kuin\nme, -- meihin he kuitenkin sulavat!\n\nMutta tuokion kuluttua hän, ikäänkuin havahtuen, pojalleen virkkoi:\n\n-- Nyt voimme tästä jo lähteä kykkimästä.\n\n-- Poisko, kysyi poika ihmeissään. -- Eikö sytytetäkään metsää\npalamaan, eikö ryöstetä pois heiltä oman heimomme naisia?\n\n-- Olkoot siellä, kun kerran ovat ruvenneet olemaan. Hyvä on, niinkuin\non.\n\nMutta tässä asiassa ei nuorempi mies ollut aivan isänsä kannalla.\nHänessä nuo heidän äskeiset havaintonsa olivat virittäneet uusia\nmietteitä ja uusia toiveita. Nuo oman heimon naiset voitaisiin ehkä\nvapauttaa, jos heille saisi sanan suihkatuksi. Ja olipa hän keksinyt\nvieläkin muutamia outoja menoja vakoilemansa kyläkunnan elämäntavoissa.\nHän tahtoi välttämättä hiipiä vielä kappaleen lähemmäs kirvesmiesten\nasumuksia, ottaakseen parista mieltään vellovasta asiasta selon.\n\nMitä olivat nuo pälvet, joita he olivat avanneet lehtoon kotakuntansa\nliepeille? Siellä näytti kasvavan ja iltatuulessa nuokkuvan jotakin\noutoa, kellertävää kasvia -- sellaista ei siellä ennen ollut. Ja mikä\noli tuo kitinä, joka kuului lähimmän kodan edustalta, kuin olisi kiviä\nvastakkain kihnattu? Hän ryömi lähemmäs ja keksikin kihnauksen syyn:\nnainen seisoi siellä kallion kupeella ja lykkäili käsiensä ja\nhartioittensa voimalla suurenlaista kiveä tasaista kalliota pitkin,\nkihnasi, lykkäsi herkeämättä ja tiputti aina joskus joitakin siemeniä\nkuin kivien väliin. Ja kivikitkan tuotteena keräsi hän sillä välin\ntuohiseensa valkeaa pölyä...\n\nEi tiennyt alkukansan vakoilija, että meriväki oli tullessaan tuonut\nSuomen rannalle ensimmäiset viljansiemenet, kylvänyt niitä valtaamaansa\nmultaan, jossa nyt ensi tähkät nuokkuivat, ja että se oli pannut\nryöstämänsä alkukansan naiset tuohon hieromaan käsikiveä kalliota\nvastaan ja siten hoitelemaan peräti alkeellista, ensimmäistä\njauhinkiveä: Hän ei ymmärtänyt, niinkuin he, vielä viljan makua. Hänen\nsilmänsä tähyilivät vain kiinteästi siihen yksinäiseen naiseen, joka\ntuossa hänen edessään veti ja hieroi vinkuvaa laakakiveä. Mutta veri\nkuumeni hänen suonissaan. Sillä nuo kasvot hän tunsi nuoruutensa\najoilta, tunsi nuo silmät, jotka ennen aina iloisina nauroivat. Nyt ne\nolivat surun sameat, murhetta ja ikävää kertoivat naisen vieläkin\nhempeät kasvot ja alakuloista masennusta oli koko hänen olemuksessaan,\nkun hän siinä yksin illan suussa kieritti raskasta, karkeaa kiveä.\n\nVanhat vaistot, nuoruuden verevät vaistot, virkosivat silloin\nkätkössään kyyhöttävässä miehessä. Hän näki saaliin, usein\ntavoittelemansa, aina livistäneen, tuossa juuri edessään; hänessä\nheräsi ryöstön himo, ja se kasvoi tuossa tuokiossa ylivoimaiseksi,\nkiehtovaksi kiihkoksi. Kaikki isän varovaiset neuvot häipyivät\nyht'äkkiä hänen mielestään, hän ei muistanut enää olinpaikkaansa eikä\nseuralaisiaankaan. Hänen jäntereensä vain kuin itsestään jännittyivät,\nhän kyyhötti tuokion pensaan takana puolikumarassa kuin viritetty jousi\nja ampaisi sitten yhdellä huimalla hypyllä kuin nälkäinen ilves kodan\neteen, naisen viereen. Tämä parkaisi kerran säikähtyneenä, vaan ei\nehtinyt liikahtaa, kun mies jo kietaisi hänet kainaloonsa ja kirmasi\nvesaikkoon.\n\nSyntyi ryskettä metsässä. Isä, joka loitompaa huolestuneena oli\nseurannut poikansa eleitä, karmaisi nyt hänen perässään kankaalle, ja\nmuut seuralaiset samoin. Mutta naisen parkaisu ja metsän ryske\nhavahdutti samassa tuokiossa ahteella ahertavat miehetkin, ja he\nsukelsivat heti vinhaa vauhtia, sotakirveet koholla, pakenevain\njälkeen. Hirmuinen hälinä ja kilpajuoksu virisi äsken äänettömässä,\nryteikköisessä metsässä, miesten päätä pahkaa puskiessa sen halki\niltayön hämärässä. Ryöstäjä hellitti pian hartioiltaan taakan, joka\nhänen liikkeitään hidasti, mutta tarttui naisen ranteeseen, ja\nvikisemättä tämä nyt pelastajansa perässä porhalsikin syvemmäs saloon,\njuoksi takaa-ajajia pakoon yhtä suurella innolla kuin koskaan\nryöstäjänsä.\n\nKun ensi kerran henkäistiin hurjan juoksun lomassa, kertoi vapautettu\nnainen pakolla joutuneensa uusien tulokkaiden orjuuteen. Eivät ne uudet\nmiehet heitä sentään rääkänneet, usein hyvästikin pitelivät, ja monet\nolot, asumukset ja ruoat heillä oli paremmat kuin alkuasukkailla.\nHeidän siemenistä keittämänsä huttu oli hyvää syödä, heidän kotansa\nolivat lämpimämmät kuin alkukansan, joiden elintavat he muuten olivat\nomaksuneet -- ja olivathan he ryöstämäinsä naisten kielenkin oppineet.\nMutta sittenkin olivat orjanaiset usein kaihonneet oman heimonsa luo,\nusein olisivat he karanneetkin, jos vain olisivat voineet ja tienneet\nminne paeta.\n\n-- Mutta jatkakaamme pakoa, he seuraavat perässä, varoitti\npakolaisnainen pelästyneenä ja vavisten.\n\n-- Eihän heitä enää kuulu, lohdutteli Äijä, jonka vankoille jäntereille\ntuo hurja juoksu oli ollut liikaa ponnistusta ja jonka rinta yhtenään\npahasti läähätti.\n\n-- He seuraavat meitä kuitenkin, he vainuavat jälkemme, hoki vapautettu\norjatar jalkaansa juoksuun hioen. -- He ovat nopeita ja viekkaita\neivätkä koskaan salli, että heidän asumuksillaan kostamatta käydään.\n\nOikeassa oli nainen, sillä kun pakenijat taas jatkoivat rientävää\nvaellustaan, kuului kotvan kuluttua verrattain läheltä takaa-ajajain\ntoisiaan kutsuvia huutoja ja ryteikön ryskettä, niinkuin heidän\nollessaan ison riistan ajossa. Alkuasukkaat sukeltelivat notkeina kuin\nkärpät tiheikköjen alitse ja louhikkojen läpi, mutta vaikka ajajain\naina toisinaan täytyi tehdä kierroksia, he olivat pian taas heidän\nkintereillään.\n\nVaistomaisesti pakenijat painuivat yön pimeässä Kotalahden jokisuun\nvanhoille, tutuille maille, missä Äijä tunsi joka kiveliön ja\nmurroksen. Niiden lomitse hän pujottelihe pahasti huohottaen, ja jo\njäivätkin taas vainolaiset kuulumattomiin. Mutta vaikka vanhuksen rinta\njo vaivalloisesti korisi ja jäntereet pyrkivät pettämään, hän ei enää\npysähtynyt, vaan painoi edelleen joen vartta, kunnes ehdittiin tutulle\nkaalamolle. Siinä hän syöksyi virtaan, vetäen toiset perässään, kahlasi\nviistoon vesistön poikki, kunnes saapui pieneen saareen, jossa kasvoi\nsuuria tammia. Voimansa viimeisilleen pingoittaen vanhus heittäytyi\ntammen oksalle ja kapusi siitä oksa oksalta ylöspäin tasapäisen,\nlehtevän latvan suojaan, jossa oli tilaa heille kaikille ääneti\npiiloilla. Edemmäs Äijä ei näet jaksanut paeta; hän tunsi jo voimansa\npettävän kokonaan ja retkahtikin pian hervotonna puun rungon varaan,\nsitä suonenvedontapaisesti käsivarsillaan syleillen ja puristaen.\nLopussa olivat jo toistenkin pakolaisten voimat, henkeään pidätellen he\nvain kohtaloaan odottivat. Mutta ukko oli arvannut oikein: takaa-ajajat\nolivat lopultakin jäljiltä eksyneet. He porhalsivat kyllä hekin\nkaalamosta joen yli, vaan painuivat kauas sen vastaiselle rannalle, ja\nvasta aamuyöstä he kuuluivat sieltä tyhjin toimin palailevan omille\nmailleen.\n\nJännitys laukesi pakolaisten joukossa vähitellen, mutta vasta päivän\nkorkealle noustua he uskalsivat laskeutua piilopuustaan ja kahlata joen\nsenpuoleiselle rannalle, jossa Kotalahti oli. Mutta vanhus oli silloin\njo niin nääntynyt, että häntä oli pakko kainaloista tukien auttaa\ntörmälle, ja siellä hän heti heittäytyi pitkälleen, verkkaisesti\npuhuen:\n\n-- Tähän nyt kuolen, poikani, sen tunnen. -- Kanna minut tästä\nKotalahden vanhalle kalmistokankaalle, polta vaivaiset luuni ja kuoppaa\nne sinne, vanhain vainajain vierelle. Itse rientäkää te uuteen kotiinne\nsisämaahan, uusille asuinpaikoillenne, ja siellä pysykää merikansaa\nenää ärsyttämättä. Jos he sinne joskus tulevat, taikka te muuten\njoudutte heidän lähettyvilleen, silloin he ovat jo ehkä\nsovinnollisemmat ... ovat silloin ehkä samaa heimoa kuin me...\n\nTaas kirkasti hieno hymy nääntyneen, elinvoimansa loppuun kuluttaneen\nvanhuksen kuihtuneita, raunioisia, harmaapartaisia kasvoja. Hän kääntyi\npensaaseen päin ja jäi siihen ääneti makaamaan kuin haavoitettu eläin,\njoka oli löytänyt kätketyn, suojaisen, rauhallisen siimeksen, mihin sen\nmielestä on hyvä kuolla.\n\nToiset pakolaiset olivat tehneet tulen paistaakseen siinä virrasta\nsilmustamansa hauen -- heitä vaivasi öisen vaelluksen ja jännityksen\njälkeen nyt hirmuinen nälkä. Kerran kääntyi vanhus vielä nuotion\npuoleen, viittasi poikansa luokseen ja virkahti, vieressään olevaa,\nulkosaaren haudasta kerran ryöstämäänsä kaunista kirvestä näyttäen:\n\n-- Pane tämä tuhkani viereen sorakuoppaan. Jos kirvesmiehet tai muut\nsen joskus sieltä kaivavat, ihmetelkööt, miten se on sinne joutunut...\n\n-- Sen teen, isä...\n\nUkko yskäisi taas kuin särähtäen ja vaipui pensaaseen päin, leppoisa\nhymy raunioituneilla kasvoillaan.\n\nMutta kun nälkäiset retkeläiset olivat kalansa varrastaneet ja syöneet\nja taas kääntyivät Äijää katsomaan, silloin oli hänestä jo henki\nlähtenyt. He nostivat silloin vainajan lehtipaareille, kantoivat\nKotalahden rannalle, johon vielä kerran virittivät tulen, ja kätkivät\nsen rinteelle hänen hiiltyneet luunsa ja hänelle rakkaaksi käyneen\nkaarikirveen. Itse he, Äijän neuvoa totellen, riensivät uusille\nasumuksilleen sisämaahan, välttyäkseen joutumasta uudelleen\nkirveskansan metsästettäviksi ja jatkaakseen siellä entistä elämistään.\n\n\n\n\nHALTIAIN VARALLE.\n\n\nKumollaan oli törmän lehdossa korkea, tuuhea uhripihlaja, hämäläisten\nvanha, pyhä puu, ja sen kohdalla joenrannalla kastoivat pitkäliepeiset,\nkaljukiireiset papit seudun pakanallista kansaa, jonka rinteelle\nrivitetyt ristisoturit olivat voittaneet, vanginneet ja pakottaneet\nomaksumaan uuden uskon. Törmän takalistolta kuului voihkinaa; siellä\nvieraat, hurjat keihäsmiehet rääkkäsivät niitä sisukkaampia Hämeen\nmiehiä, jotka eivät tahtoneet kieltää vanhoja haltioitaan eivätkä\nnotkistaa polviaan ryöstäjäin jumalalle, -- pään listivät voittajat\npian ja armotta jokaiselta, joka siinä pitempään vikuroi. Niinpä\njuoksikin sieltä soturien ajamana mekkomies toisensa perästä, juoksi\nverta vuotavana ja hädästä pullistuvin silmin alas pappien luo\njoenrantaan vastaanottamaan epämieluisan, mutta pakollisen kasteen.\nSyrjemmällä lepikossa kyyhötti pienin parvin jo kastettuja Hämeen\nmiehiä ja naisia; he seisoivat siellä, tukat kerittyinä ja märkinä kuin\nuitetut koirat, seisoivat häpeissään ja hammasta purren ja katselivat\navuttomina, kuinka yhä useampia heidän heimolaisiaan hukutettiin\nkylmään virtaan, pappien lukiessa kovalla äänellä kastelukujaan.\n\nMutta ylinnä törmällä, kaadetun pihlajan vieressä, seisoi\nvaakunakilpeensä nojaten voittajain päällikkö, voimakasryhtinen Birger\nJarl, katsellen tyynenä ja tyytyväisenä, miten nuo uppiniskaiset\nhämäläiset vihdoinkin hänen viikinkiensä voimalla alistettiin ristille\nnöyrtymään. Lepikossa lepäileväin, jo kastettujen hämäläisten kesken\nkävi pientä, kuiskivaa keskustelua. Toiset siellä kiukustuneina\nkirosivat vieraita voittajiaan ja hautoivat salaista kostoa, toiset\ntaas alakuloisempina huolehtivat vastaista elämistään uuden\nryöstövallan alla. Mutta muuan vastakastetuista virkahti, vieläkin\npäristellen vettä niskastaan:\n\n-- Kauan ei ainakaan tämä poika ole noiden pitkäliepeisten pappien\nlumeissa. Pois huuhdon heidän voiteensa ja uskonsa ensi koskessa, jonka\npartaalle pääsen, -- sanotaanhan koskenhaltian kykenevän peruuttamaan\nvieraitten haltiain kirot.\n\n-- Etkäkö huoli ollenkaan uudesta jumalastasi? kysäisi vanha\nkoiransilmä, tunnettu kylänheittiö, joka nurisematta oli kasteeseen\nalistunut. Häntä pidettiin seutulaisten kesken ovelana ja viekkaana\nmiehenä, vaikk'ei saatu selkoa, milloin hän puhui totta ja milloin\npilaa.\n\n-- En huoli, vastasi niskoittelija varmasti.\n\n-- Elähän sano, ei vara venettä kaada, virkkoi siihen koiransilmä. --\nMinä pidän varalta tämän uudenkin jumalan, joka minulle on väkisin\nannettu, mutta jonka vieraat sanovat voimalliseksi. Katsohan: milloin\neivät omat haltiat auta taikka jos olen heitä sattunut suututtamaan,\nsilloin voin aina turvautua palvelemaan tätä uutta jumalaa, --\nsittenpähän näkyy, auttaako se!\n\n-- Mutta vanhat haltiasi pidät kuitenkin samalla?\n\n-- Totta kai, miksipä heidät hylkäisin. Tämän uuden otan vain varalta,\n-- eikäpä tässä nyt ottamatta päästäkään.\n\nToiset vastakastetut hämäläiset jäivät märkinä ja nyrpeinä tuokioksi\nmiettimään tuota kylänheittiön neuvoa, jossa, vaikka se olikin\nhirtehisen antama, kuitenkin tuntui olevan jokin järjentynkä. Mutta ei\nsekään neuvo heitä miellyttänyt; tuntuipa heistä arveluttavaltakin\nsuututtaa vanhoja metsän ja veden haltioita, omaksumalla näiden\nrinnalle uusi ja outo jumala. Eivätkä he sitäpaitsi ymmärtäneet,\nmitenkä he osaisivat sitä uutta haltiaa oikein ja mieliksi palvoakaan.\n\n-- Syömättäkin kuuluisi pitävän olla päivä tai kaksi viikossa, --\nhaikaili eräs hämäläisistä, -- ei se käy erämieheltä, ei siinä\nmeikäläinen kestä.\n\n-- Emme me opi heidän malliinsa uutta haltiaa lepyttämään. --\nKuulkaahan tuota outoa mongerrusta ja pappien posmitusta!\n\nMutta vanha, maita kierrellyt viisastelija tiesi siitäkin asiasta yhtä\nja toista enemmän kuin muut. Hän oli retkillään merenrannikolla jo\nennen tavannut tämän uuden opin väkeä ja kuullut siitä minkä mitäkin.\n\n-- Elähän sano, -- virkahti hän taas viimeksi puhuneelle, -- ei kuulu\nolevan uutta jumalaa kovinkaan vaikea palvoa. Paastot ja rukoukset\neivät toki voine olla taitamattomille aivan pakolliset. Eräät\nristinmiehet kertoivat minulle tarinan muutamastakin pakolla\nkastetusta, vankasta miehestä, joka niinikään ei sanonut voivansa\npaastota eikä rukoilla. Silloin oli pappi hänelle vastannut: Ei\ntarviskaan, kunhan teet edes jotakin hyvää. Autapas tuossa kaalamon\npaikalla niitä, jotka pyrkivät virran yli, mutta joille virta on liian\nvuolas, niin muuta ei sinulta vaadita. Se mies asui näet kaalamon\nrannalla, ja siinä oli usein tulvan aikana vaaran paikka ylipyrkiville.\n\"Jos ei muuta vaadittane, niin voinhan tuon tehdä\", vastasi vankka mies\nja auttoikin sitten vähäväkisempiä kulkijoita. Ja sillä palvelulla\nkuuluu hänestä tulleen uudelle jumalalle otollinen mies, oikeinpa pyhä\nmies.\n\n-- Ka, kun ei todella muuta kysyttäne ... tuumi antautuvampana se\nensiksi kiivaillut Hämeen mies, yhä tukkaansa kuivaillen.\n\n-- Ja kun sitten kuitenkin saanee pitää omat kotihaltiansa, lisäsi\nsiihen toinen vastakastetuista, hänkin rauhoittuneempana.\n\n-- Niin, kas siitä en minä mene takuuseen, -- selitti koiransilmä\nvarovasti. -- Mutta kuka sinua estää pitämästä, jos et puhu\nhaltioistasi kenellekään mitään...\n\nVarsin epäilevinä ja sydämessään synkkinä jäivät vastakastetut, joiden\nparvi myötäänsä lisääntyi, miettimään noita helpompia keinoja palvella\nvieraitten tuomaa uutta haltiata ja sovittaa uusi usko vanhan,\nisiltäperityn rinnalle. Miten lopultakin käynee? he kysyivät\nhuolestuneina toisiltaan. Mutta täytynee koettaa, sillä noiden\npiikkimiesten kuritettavaksi ei todellakaan tee mieli usein heittäytyä.\n\nRannasta kuului taukoamatta äänekäs, yksitoikkoinen sanelu, kun Ruotsin\npapit latinalaisilla kasteluvuilla siunasivat kristinuskoon äsken\naseilla voitettuja, pakanallisia hämäläisiä. Parvi toisensa perästä\njuoksi keihäillä heristettyinä törmältä alas rantaan, ja se\npalasi sieltä kotvasen kuluttua ristinmiesten uskoon kastettuna\nlepikkorinteelle. Mutta törmän laella seisoi yhä kaadetun pihlajan\nvieressä voimakas ritari Birger Jarl korkeaan kilpeensä nojaten. Hän\nviittasi aina väliin kannustavasti sotamiehilleen, jotka törmällä\nvalmistivat pakanoita kasteeseen, ja väliin taas hän kovalla äänellä\nkäski rannassa laulavia pappeja kiirehtimään toimitustaan.\n\n\n\n\nNELJÄN HEIMON KUNNAS.\n\n\nYötaivaan vilkkuvat tulet himmenivät vähitellen ja sammuivat sikäli\nkuin itäinen rusotus laajeni ja voimistui. Kevätaamun näin valjetessa\nyksinäinen, harmaapeskinen lappalainen hiihti autioita hankia pitkin\nriekonrihmojaan kokemaan ja ynisi hiljalleen hiihtäessään. Myöhään on\nkevät tullut taas tänä vuonna, sitä hän siinä joikuvin äänin itsekseen\nhoki, myöhään. Onhan sentään jo pieniä pälvipaikkoja suvisilla\nrinteillä, ja vesakko rupeaa huurteesta puhdistumaan. Mutta hanki on\nvielä kova, yöt ovat kylmät...\n\nNäin ynisten yksinäinen lappalainen katseli unisesti, kuinka punainen\naamu sarasti tunturin takaa. Jo ehti valo matalan koivumetsän\nlatvoihin, ja tunturin laajalla laella rupesivat kiteet kimaltelemaan.\nMutta samalla sattui hänen tihruisiin silmiinsä toinenkin punerrus\nharvan vesakon keskitse, pienen kunnaan kupeelta. Hän pysähtyi\nhiihdostaan, lyyhähti matalammaksi pensaan taakse ja tuijotti\nhämmästyneenä ja säikähtyneenä eteensä. Sillä nuotiohan siellä\nhiilosti, heittäen hienoa, harmajaa haikuaan vesakkoon. Mikä nuotio\nsiellä on, mikä matkalainen on yöpynyt tänne Inarinjärven pohjoiseen\nkorpeen? Sitä täytyy välttää, sillä mikään ystävä se ei ole.\nLappalaisen vihamies on jokainen kulkija, mistä päin hän vain\nsaapuneekin, veronahkojen riistäjä hän on, saame-kansan sortaja hän on,\n-- muita ei täällä kulje.\n\nÄäneti seisoi pieni peskimies kauan pensaan takana tuijottaen tuota\nkunnaalta kiiltävää, epäilyttävää hiillosta. Mitään liikettä kunnaalta\nei kuulunut, koko luonto oli äänetön ja kuollut. Lappalainen ymmärsi,\nettä hänen olisi ollut hiljaa käännettävä suksensa takaisin päin ja\npalattava hyvän sään aikana pakoon entisiä jälkiään. Mutta uteliaisuus\nvoitti hänet. Olisihan toki katsottava, oliko nuotiopaikka tyhjä ja\nminne päin vieras on kulkenut. Peskimies hiihti hiljaa kaaressa vesakon\nläpi kunnaan taakse, läheni äänetönnä kuin henki sen taustaa, jossa oli\nmurrokseen kinostunut nietos, ja kurottautui katsomaan nietoksen takaa.\nSamalla hän taas kuitenkin nopeasti painautui matalaksi, kätki suksensa\nlumeen ja kaivautui itsekin hangen alle lymyilemään ja sieltä aina\ntoisinaan leiritulelle kurkistamaan.\n\nYksinäinen mies seisoi näet laskeutuvan nuotion vieressä, kumarana\ntuijottaen havuvuoteelle, joka oli tehty siihen tulen kupeelle. Tyhjä\nahkio oli vuoteen vieressä, sukset pystyssä kinoksessa, laukku riippui\nkoivun oksalta. Mies, roteva, ilvesturkkinen uros, tuijotti yhä\nalaspäin, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja murheelliset ja hänen\nkatseensa oli synkkä, -- mitähän se siinä noin tuijotti? Uteliaaksi\nkäyneen lappalaisen täytyi kohottautua ylemmäs kinoksen takaa, paremmin\nnähdäkseen, kurottaa hiukan vain ja varovasti. -- Niinpähän oli. Siinä\nmakasi havuvuoteella liikahtamatta ja äännähtämättä toinen ihminen,\npienempi, raanuun kääritty olento, -- näytti olevan nainen. Ja siihen\nmies tuijotti. Kumartui yhä alemmas ja kosketti kädellään makaajan\nkasvoja, kohotti sen käsivartta, joka heti hervottomana retkahti\ntakaisin. Mies polvistui silloin havuille, nosti makaajan pään\nkämmentensä väliin, piteli sitä siinä kotvasen, laski sen taas\nhellävaroen alas ja huokasi raskaasti, niin raskaasti, että koko\näänetön vesakko tuntui kohahtavan.\n\nLappalaisesta se rupesi tuntumaan kaamealta, mutta hän ei uskaltanut\nliikahtaakaan. Sillä niin hurja tuli paloi matkamiehen silmissä, kun\nhän ne joskus suuntasi tunturille päin, niin synkät, syyttävät ja\njulmat olivat hänen kalpeat kasvonsa, että se mies varmaankin tuossa\nmielialassaan olisi heti survaissut kuoliaaksi jokaisen, jonka hän\nolisi nähnyt siinä itseään vaanivan.\n\n-- Mitä se siinä huokailee, ihmetteli kinoksesta kurkkiva lappalainen,\njonka jäsenet vapisivat kylmästä ja pelosta. -- Mitä siinä kyyköttää,\ntuskittelee ja ruikuttaa, -- mikseivät matkamiehet jo lähde? Vai eikö\ntuo makaava toveri kykenekään nousemaan havuvuoteeltaan, -- onko hän\nehkä sairas? Vai kuollutko lie -- huih!\n\nPientä Lapin äijää aivan puistatti. Mutta hän ei sittenkään malttanut\nolla yhä enemmän kurottautumatta eteenpäin.\n\n-- Kuollut se on! Kalman ovat sillä kasvot!\n\nIlvesturkkinen mies ojentautui vihdoin, heitti raanun syrjään ja nosti\nhellävaroen kuin sairaan lapsen liikkumattoman, hennon naisen\nkäsivarsilleen. Sen pää retkotti siinä hervotonna, käsivarret vaipuivat\nkankeina alaspäin. Kotvan mies piteli tuota hentoa ruumista\nkäsivarsillaan, huokasi taas kuin raskas metsä ja kääri sitten hangella\nvainajan hellästi raanuun. Katseli taas synkästi ympärilleen, karjaisi\nepätoivoisena kuin aron hukka, niin että äänetön luonto aivan tuntui\nsäpsähtävän, ja lähti sitten astumaan pientä pälvipaikkaa kohden, jonka\npäivä oli sulattanut kunnaan suviselle rinteelle. Siinä hän rupesi\nkeihässauvallaan jystämään jäätynyttä maata, kaivoi siihen kuoppaa\nkourillaankin, puski siinä pienen rupeaman, kunnes hauta rupesi\nrinteelle syntymään.\n\nLappalainen katseli sitä kaikkea nietoskolostaan harvan vesakon takaa\nja mietti taas pakoa. Hän aikoi hiipiä siitä murroksen takaa suksilleen\nja niin livistää tiehensä. Mutta hän ei uskaltanut. Kun hän kerran\nyritti ja risu hänen allaan rasahti, käännähti ilvesturkkimies\nhautatyöstään kunnaalle päin niin julman ja synkän näköisenä, että\nlappalainen kuin pistettynä painautui hangen alle ja pysyi siinä kauan\nliikahtamatta.\n\nVihdoin oli mies saanut kohtalaisen haudan kaivetuksi routaiseen\nmaahan, ja siihen hän nyt hiljaa laski raanuun käärityn aarteensa.\nPeitti sen sitten huolellisesti soralla, tasoitti lunta haudalle ja\nseisoi taas tuokion kumarassa sen kohdalla. Mutta samassa hän ikäänkuin\nrepäisi itsensä irti tuosta haikeasta paikasta, kiirehti takaisin\nnuotion luo, potkaisi syrjään tyhjän ahkion, jossa hän eilen oli\nvetänyt tähän sairaan naisensa, ja laski suksensa hangelle. Huomasi\nsamassa koivun oksasta riippuvan laukkunsa, tempaisi sen ja kaivoi\nsiitä kimpaleen jäätynyttä, kuivattua lihaa. Haukkasi sitä kerran,\npari, pureskeli kuin väkisin suurta suupalaa ja pisti vihdoin\nlihajärkäleen vyönsä alle. Mutta laukun, joka tuntui raskaalta ja jossa\njotakin kilisi, kun hän sitä heilutti, sen hän vielä juoksutti äsken\nkaivamalleen ja täyttämälleen haudalle. Jalkopäähän hän jysti\ntuurallaan vielä sitä varten pienen kolon, heitti laukkunsa kuin lopen\nkyllästyneenä siihen ja polki soraa ja lunta päälle. Sen tehtyään hän\nlopullisesti hyppäsi suksilleen ja lähti, taakseen enää katsomatta,\nvinhaa vauhtia painaltamaan tunturin kuvetta suoraan lounaiseen\nilmansuuntaan, Ruijan tuntureille päin, eteni ja häipyi sinne\nvähitellen.\n\nSilloin uskalsi lappalainen, joka siihen asti yhä oli kuin myyrä\npiillyt kolossaan, vihdoin nousta hangelle ja lähteä varovasti\nliikkeelle. Pehmeillä kallokkaillaan hän hiipi pehmoisesti hangen yli\nnuotiolle, johon hän heitti uusia oksia palamaan, ja ryhtyi sitten,\nhypellen lämpimikseen tasakäpälässä poistuneen yövuoteella,\ntarkastamaan nuotion ympärystää. Sitä tehdessään hän ynisi ja jokelti:\n\n-- Pois hiihti mies, hautaan jätti naisensa, sinne raanuun kietoi ja\nsoralla peitti. Tuohon se jätti pulkkansakin, jättipähän sen toki\nsaaliiksi Saamen pojalle, hyvän pulkan. Ja hyvän taljan ja vetohihnan\n-- yhyhyy... Tuokion siinä ääneti hiiviskeltyään pieni peskimies jatkoi\ntaas jokellustaan. -- Vaimo oli kuollut vennon mieheltä, yöllä kai se\nnoille havuille kuoli, eipä lähtenyt mies enää ruumista vetämään ...\nai, ai, tänne taipaleelle hautasi... Ja sinne hautasi matkamies\nlaukkunsakin ... miksi hautasi laukkunsakin, ja mikä siinä helisi?\n\nSellaista hoki pieni äijä yöhavuja penkoessaan ja hyppeli toisinaan\ntasakäpälässä lämpimikseen, lyöden käsivartensa peskiään vastaan.\n\n-- Uskaltaisikohan saame-poika katsoa tuota hautaa, kaivaa sitä vähän\n-- ei, ei uskalla, sieltä voisi kalma vastaan kurkistaa, ei uskalla.\nMutta ehkä sittenkin pikkuisen ... edes sitä laukkua, jonka matkamies\nlopulta hautaan heitti -- siinä jotakin kilisi... Sitä täytyy sentään\nvähän tutkia, pikaisesti vain...\n\nHiljaa sipsutti heinäkenkä hankea myöten takaisin haudalle, vesakon\nreunaan. Empi siinä vieläkin, katseli pelokkaana ympärilleen joka\ntaholle, katseli ylös tunturillekin, jonka valkoista hankea aurinko nyt\nkimallutti. Silloin hän taaskin lysähti matalaksi, painautui\npelästyneenä pensaiden peittoon. Sillä hän näki siellä ylhäällä\ntunturin laella liikettä: pororoikka sieltä laukkoi, lasketti pyrynä\nrinnettä tänne alaspäin. Huih, sitä vauhtia! Mikä noidan päivä nyt\nonkaan! -- Lappalainen kiirehti henkensä hädässä suksiensa luo. Mutta\nhän ei uskaltanut enää lähteä pakoon hiihtämään ... porot laukkoivat\nniin huimasti myötärinnettä ... hän pistäysi piiloon äskeiseen\nkoloonsa, kaivautui sinne murroksen taakse äskeistäkin syvemmälle.\nSiinä hän aikoi ääneti odottaa, kunnes tunturilta tulijat ovat\nlaskettaneet ohi.\n\nMutta nämäpä eivät ajaneetkaan ohi. He olivat hekin nähneet nuotion\nhehkuvan pienellä vesakkokunnaalla ja tahtoivat kai tutkia, mitä tulia\nse oli. Tuiskuna siihen kunnaalle tulla tupsahtivat, pysäyttivät\nporonsa ja päästivät ne siihen jäkälää kaivamaan.\n\nHeitä oli kolme miestä, kaikki muhkeissa turkeissa ja kirjavissa\nvillavöissä, mutta poroja oli kuusi, joista kolme veti kuormitettuja\nahkioita. Miesten puheista lappalainen ymmärsi heti, että he olivat\nKeminsuun miehiä, jotka palasivat Jäämeren rannalta, perimästä\nmerilappalaisilta veronahkojaan. Jämeitä miehiä olivat, yksi vanha,\ntanakka pirkkalaisisäntä johtajana, toiset kaksi nuorempia. He tutkivat\nnyt vuorostaan nuotiopaikan, kääntelivät hylättyä ahkiota ja\nkeskustelivat sitä tehdessään, kuka tästä on mahtanut kulkea ja minne.\n\n-- Idästä päin se on tullut, ahkiota se on perässään vetänyt, päätteli\ntoinen nuoremmista miehistä jälkiä tarkastettuaan. -- Eikä se ahkio ole\nollut tyhjä, -- katso tuota vakoa!\n\n-- Vienasta päin on siis tultu, totesi vanhin miehistä, leveänaamainen,\nposkipartainen jässäkkä, jatkaen: -- Mutta yksinäinen hiihtäjä on tästä\neteenpäin lähtenyt, jätettyään ahkionsa tuohon.\n\n-- Mihinkä se on sitten kuormansa pannut, uteli toinen nuoremmista\nmiehistä -- ei ole ahkiossa enää muuta kuin porontalja pohjalla. --\nOlisiko selässään vienyt? Mutta ahkiossa näyttää ihminen istuneen, --\nnäet, miten on talja painunut.\n\nMiehet katselivat kysyvinä toisiaan, tutkivat nuotion ympärystän\nuudelleen, tutkivat hankeen painuneita jälkiäkin. Lappalaisen sydän\nläplätti hangen alla, murroksen takana: mitähän jos Pohjanmaan miehet\nnoin nuuskiessaan seuraavat hänenkin heinäkenkäisiä, kepeitä jälkiään\nja keksivät hänet kolostaan, -- ne ovat muutenkin niin ankaroita nuo\nkemiläiset! Mutta miehet lähtivät toki seuraamaan niitä jälkiä, jotka\nveivät vesakon laitaan, pälvirinteelle, ja siihen he pysähtyivät:\n\n-- Tähän on jotakin kaivettu ja kuopattu.\n\n-- Niin on, katsotaanpa!...\n\nKallokkaillaan kuopivat Kemin miehet löysää lunta ja soraa haudalta,\nsauvoillaan sysivät sitten syvemmältä. Jo tuntuu pehmoista vastaan,\ntuntuu kangasta, -- siihen on jotakin kääritty. Nuori mies kumartuu,\nvetää raanun esille, kääntää sen raolleen ja hätkähtää:\n\n-- Siinä on vainaja!\n\n-- Näytä, todella, -- naisen on ruumis!\n\n-- Nuoret kasvot, karjalainen huntu-huivi!\n\nMiehet pysäyttävät kaivamisensa ja seisovat siinä kotvan hämmästyneinä,\nkatsellen vuoroin kuolleen naisen kasvoja, vuoroin toisiaan. Vanhinkin\nheistä on nyt ilmeisesti ymmällä, ei hänkään osaa heti tätä arvoitusta\nselittää.\n\n-- Peittäkäähän hauta, hän virkkoi vihdoin.\n\n-- Mitä mieron matkalaisia lienevätkin olleet, hullun hommilta heidän\nkulkunsa tuntuu. Lähdepäs Vienasta asti naisen kanssa kahden tähän\nkorpeen!\n\n-- Tappoikohan mies vaimonsa täällä nuotiolla? kyseli järkytettynä\ntoinen nuoremmista miehistä, kun he jälleen olivat palanneet tulen\nääreen, jota he taas muutamilla varvuilla virkistivät.\n\n-- Tappoiko mies vai tappoiko tauti, sitä ei voi tietää, selitti\nvanhus, siinä havuilla hetkisen levätessään. -- Leikin retki se ei ole\nainakaan ollut nuorelle naiselle, häneltä saattoivat siinä voimatkin\npettää, joten hän ehkä lopuksi tähän yönuotiolle kepertyi. Mutta mitä\nmiehiä se kulkija on ollut? Eivät ole nämä meidän miesten töitä,\npirkkalaiset eivät ota naisia retkilleen!\n\n-- Ei, karjalainen kaupustelija tuo hiihtäjä mieluumminkin on voinut\nolla, ellei olisi ollut Ruijan miehiä.\n\n-- Kumpia hyvänsä, päätteli vanhus lopuksi, -- houkkion matkaa se on\nollut joka tapauksessa!\n\nPalan siinä nuotion ääressä haukattuaan Kemin miehet hankkiutuivat jo\nhetken kuluttua matkaansa jatkamaan. Lappalainenkin huoahti jo\nhelpotuksesta hankeen kaivamassaan kolossa, sillä hänen raajansa olivat\npahasti kontettuneet siinä kylmässä kätköpaikassa kyyköttäessään.\nOnneksipa eivät Kemin miehet olleet hänen lymypaikkaansa löytäneet, nyt\nhänkin vihdoin pian pääsee suksilleen...\n\nMutta vieläkään ei Lapin äijä saanut nousta piilopaikastaan, siihen\nhänen täytyi yhä jäädä kykkimään. Sillä juuri kun pirkkalaiset olivat\nsaaneet kunnostetuksi poronsa jatkomatkaa varten ja olivat lähdössä\nnuotion luota, veti tämän loimu taas uudet hiihtäjät luokseen. Vesakon\nläpi nousi kunnaan itäiseltä kupeelta kaksi suksimiestä, jotka\nseurasivat ahkionvetäjän jälkiä, ja kemiläiset pysähtyivät nyt,\najohihnat kourassa, näitä uusia tulokkaita odottamaan. Täytyihän näet\nottaa heistä ja heidän retkistään selko.\n\nPoromiehet huomattuaan vieraat pysähtyivät hiukan säikähtyneinä\nkappaleen matkan päähän -- molemmat joukkueet ilmeisesti ällistyivät\ntoisensa näillä kaukaisilla Lapin aavikoilla tavatessaan. Kotvaan\naikaan ei siinä puhuttu mitään, ei puolelta eikä toiselta.\nLappalaisraukasta se äänettömyys oli kaikkein kaameinta, hän kyyhötti\nsiellä hangen alla sydän kurkussa ja tuskin uskalsi hengittääkään.\nMutta uteliaana hän kuitenkin kuunteli, kun kunnaalla vihdoin virisi\nkeskustelu molempain retkikuntain välillä, sitä uteliaampana, kun se\nkeskustelu koski hänenkin heimonsa, Saamen kansan, oloja ja kohtaloita.\n\n-- Millä asioilla sitä täällä kuljetaan? kysyi järein äänin kemiläisten\nvanha, tanakka johtaja ja astui uhkaavin elein askelen saapuvia\nvastaan.\n\n-- Omillapa asioilla hiihtelemme, vastasi viimeksi saapuneista toinen,\neikä hänen äänensä sävy ollut sen ystävällisempi kuin kemiläisenkään.\n\n-- Mitä asioita ne ovat, nämä maat ovat meidän veromaita, tiukkasi\nharmaaparta Kemin mies yhä karkeammalla äänensävyllä ja kirvestä\nkupeeltaan tapaillen.\n\n-- Eräitä karkulaisia vain haemme, hiihtäjä vastasi nyt jo sävyisämmin\npehmeällä, karjalaisella murteellaan.\n\n-- Oletteko nähneet niitä, jotka edellämme ovat kulkeneet näitä samoja\nlatuja?\n\nKemiläinen viittasi tovereitaan vaikenemaan eikä ruvennut vieraille\nsuoraan vastaamaan. Hän teki heille äkkipäisen vastakysymyksen:\n\n-- Vienasta astiko ne karkasivat, sillä sen puolen väkeä tunnutte te\nolevan?\n\n-- Kannanlahdesta, kotikylästämme pakolaiset karkasivat, liverteli\nkarjalaisista toinen, laihansitkeä liuhuparta, toisen, vielä melkein\npoikaiässä olevan, sieltä taempaa alta kulmainsa vieraita\nluimistellessa. -- Oletteko heitä nähneet, tästä ne ovat ohi\nhiihtäneet, olemme heidän jälkiään seuranneet.\n\nMutta Kemin mies kyseli edelleen topakkana:\n\n-- Oliko niitä pakolaisia mies ja vaimo?\n\n-- Niin oli. Se riivattu Ruijan mierolainen ryösti näet minulta\ntyttäreni, kotitalosta vei, tämän nuoren miehen morsiamen vei...\n\n-- Liekö oikein väkisin vienyt, vai seurasiko tyttö vikisemättä mukana,\nepäili Kemin mies vanhoilta kokemuksiltaan.\n\n-- Ka, ahkiossa, se on tuossa tytärtäni vetänyt, näette jäljistä. Ja\ntähän kai he ovat viimeksi yöpyneet.\n\nKarjalaiset uskalsivat jo hiihtää lähemmäksi nuotiota. Siinä oli vielä\ntyhjä poronpulkka, sitä he jännitetyin mielin kävivät tutkimaan,\nudellen vilkkaasti:\n\n-- Siinähän on meiltä viety ahkio ja porontalja, miksi ne sen tähän\njättivät? Ja minne päin ne täältä hiihtivät? Hä?\n\nVarsinkin nuorempi karjalainen näytti olevan kovin malttamaton\nsaadakseen tarpeelliset tiedot pakolaisten matkasta ja lähteäkseen\nheitä edelleen tavoittamaan. Mutta Kemin mies tahtoi ennen kaikkea\ntutkia, mitä väkeä pakolaiset olivat olleet, mitä varten he tänne\ntuntureille olivat paenneet ja millä asioilla nämä takaa-ajajat oikein\nliikkuvat. Hänellä näytti siinä kohden olevan omat epäilyksensä, ja hän\nkyseli yhä:\n\n-- Sanot Ruijan miehen ryöstäneen tyttäresi. Mikä kulkija se sitten\nsiellä teidän puolessanne oli ja miksi hän tänne pakeni?\n\nVanhempi karjalainen nousi nyt suksiltaan, astui nuotion ääreen\nlämmittelemään ja kävi siinä rauhan ja tarinan miehenä juttuaan juurta\njaksain selittämään:\n\nSe oli Norjan miehiä Jäämeren rannalta, Haloogalannista sanoi\nolevansa. Niitä oli vuosi sitten tullut joukko laivalla Vienan suuhun,\njonka kaupungissa olivat kauppoja tehneet. Olivat retkeilleet\njokivarrellekin, ja toiset heistä olivat siellä ruvenneet rosvojoukkona\nryöstelemään jokirannan vauraita taloja ja niiden vanhoja kauppavaroja,\nhopeata ja vaskea. Siitä tietysti vienalaiset suuttuivat ja kävivät,\nsill'aikaa kun toiset miehet metsäsisseinä sisämaassa partioivat,\nheidän laivansa kimppuun. Sille tuli nyt kiire lähtö merelle, eivätkä\nryöstäjät ehtineetkään laivaansa mukaan. Mihin heistä toiset lienevät\nhuvenneet, sitä eivät kannanlahtelaiset tietäneet, mutta tämä yksi\nRuijan mies oli pikkuvenheellä paennut Valkeanmeren lahdesta lahteen,\nkunnes lopuksi syyspuoleen kulkeusi Kannanlahden pohjoisimpaan kärkeen,\nsikäläiseen karjalaiskylään.\n\n-- Ja jäi sinne?\n\n-- Jäi talveksi. Emme hänen kolttosiaan silloin tunteneet, ja mihinkäpä\nse siitä silloin olisi enää päässytkään. Annoimme hänen asua\ntuvassamme, se oli hyvänahkainen ja iloluontoinen mies, roteva työssä,\nkätevä venheenrakentaja. Siellä hän venhettä veisti ja naisia nauratti,\nkunnes sitten nyt keväällä teki ilkityönsä ja livisti...\n\n-- Ja vei tyttären talosta mukaansa, ihmetteli kemiläinen jo melkein\nsäälivänä.\n\n-- Marjan vei, lapseni, toisen miehen kihlatun naisen!\n\n-- Lähtivät yhdessä hiihtämään talonväen tietämättä, niinkö?\n\n-- Niin, keväthangelle olivat eräänä aamuna lähteneet, emme sitä heti\npaoksi ymmärtäneetkään. Ahkioon olivat kasanneet hynttyynsä, ja Ruijan\nmiehellä oli selässään laukku, jota hän aina piti mukanaan, -- siinä\nkai olivat hänen Vienan saaliinsa!\n\n-- Niin menivät ja -- te perässä? utelivat kemiläiset, juttuun yhä\ninnostuen.\n\n-- Perässä lähdettiin naapurin pojan kanssa, kun pako paoksi älyttiin,\nmutta vasta seuraavana aamuna me jouduimme taipaleelle. Toivoimme\nheidät silti tapaavamme, eivätkä he kaukana enää saata ollakaan --\neihän nainen kovin rutosti jaksa hiihtää, ja raskasta on toisaalta\ntoista ihmistä ahkiossa vetää. Tässä ne nyt kai ovat yötä olleet, vai\nonko tämä nuotio teidän?\n\n-- Ei, pakolaistenne nuotio se on. Me tähän vasta äsken saavuimme.\n\n-- Sitten eivät karkurit ole kaukana, intoili nyt nuorempi\nkarjalaisista. -- Jäljille vain ja liukkaasti!\n\n-- Ei niin kiirettä, kielteli kemiläispäällikkö vakavana ja\npäättäväisenä. -- Katsokaahan, tästä ei ole eteenpäin hiihtänyt kuin\nyksi henkilö, ja sen ahkio on tuossa.\n\nKarjalan miehet katsoivat, tutkivat nuotiolta luoteeseen päin poistuvia\njälkiä ja totesivat kemiläisen huomautuksen oikeaksi. He tuijottivat\ntoisiaan, tuijottivat kemiläisiä, ja vanhempi heistä virkkoi vihdoin:\n\n-- Onko siis Ruijan mies lähtenyt tytärtäni selässään kantamaan, ja\nmiksi?\n\n-- Ei kysellä enää, kiivaili karjalaispoika kärsimättömänä. --\nLähdetään, otetaan itse asiasta selko.\n\nMutta Kemin urho astui hänen hankea hiovain suksiensa eteen, puisteli\nkieltävästi päätään ja virkkoi:\n\n-- Ei miehet, asia on pahemmalla kannalla kuin luulettekaan. -- Ja\nvanhemmalle karjalaisista hän puhui: -- Tahdotko tietää, missä\ntyttäresi on?\n\nKarjalaispoika yhä kiukutteli ja kiivaili:\n\n-- Miksi pidätät meitä, mies, otamme itse heti selon siitä, missä Marja\non!\n\nMutta Kemin ukko ei pojan tiuskinnasta välittänyt. Hän astui\nKannanlahden liuhupartaisen isännän viereen, laski kätensä hänen\nolkapäälleen ja puhui:\n\n-- Tahdotko nähdä tyttäresi, hä? No, hyvä, tule siis tänne!\n\nJa hän talutti hämmästyneen karjalaisen vesakon rintaan, pälvipaikalle,\npysähtyi siihen haudan ääreen ja virkkoi juhlallisesti:\n\n-- Kaiva tuosta!\n\nMutta nuorukainen sähisi ja intti:\n\n-- Mitä ilveilet, mies, ymmärräthän, että meillä on kiire!\n\n-- Kaiva, toisti kemiläinen. -- Siitä saatte nähdä, mihin teillä on\nkiire!\n\nVanhempi mies oli jo pahaa aavistaen ruvennut kaivamaan lumista soraa,\nnuoremman yhä vain siinä vihaisena luimistellessa, varmana, että\nPohjanmaan miehet tekivät heistä vain pilkkaa. Nämä olivat kuitenkin\nkasvoiltaan peräti totiset ja heidän äänensäkin soi vakavalta ja\nvaativalta. Liuhuparta kaivoi sen vuoksi suksisauvallaan jo moneen\nkertaan kuovittua maata, ja pian sieltä soran seasta pilkahtikin esille\nkipene kirjavaa raanua. Mies hytkähti, kävi sulin kourin kuoppaan\nkäsiksi.\n\n-- Meidän raanu, totisesti! Marjan peite.\n\n-- Miksi se siellä on, uteli nyt nuorempikin, käyden hänkin vihdoin\nhautaa paljastamaan. -- Mitä, mitä siihen on kääritty?\n\nMutta vastausta hän ei saanut eikä enää tarvinnutkaan. Sillä isä\nkehitti samassa raanun auki, ja kalpeina, sanattomina Karjalan miehet\njäivät katsomaan sitä, minkä he raanusta löysivät. Ja Kemin miehet\nseisoivat yhtä äänettöminä ja vakavina siinä vieressä heidän surunsa ja\nsuuttumuksensa todistajina.\n\n-- Marja surmattu, sopersi vanhempi karjalainen vihdoin. -- Miksi, kuka\ntappoi lapsiraukan?\n\n-- Sanohan, miksi hänet on surmattu ja tähän haudattu, huudahti samassa\nkalpea, kiihtynyt karjalaispoikakin, tarttuen kuin hätääntyneenä Kemin\nuroon ranteeseen. -- Sanokaa, kuka sen teki?\n\nMutta vainajan isä virkkoi lannistuneena, särkyvällä äänellä:\n\n-- Se on Ruijan miehen työtä, kyllä sen oivallan. Mutta miksi? Oliko\ntäällä tappelu, mitä täällä tapahtui, kertokaa!\n\nHän oli aivan rukoilevana kääntynyt kemiläisten päällikön puoleen. Ja\ntämä nyt vastaili verkalleen:\n\n-- Emme tiedä, onko täällä tapeltu ja onko tyttärenne surmattu, emmekä\nsitä usko. Tämän haudan löysimme äsken ikään, kun tutkimme edellämme\nkäyneiden jälkiä ja ihmettelimme, mitä täällä on kaivettu.\n\n-- Karkurit olivat siis jo poissa teidän tullessanne, virkahti\nkarjalaisisäntä, jolle asiain meno nyt vasta rupesi selviämään. --\nNuotio oli autio?\n\n-- Toinen on siinä edessämme, toinen oli poissa, oikaisi Kemin mies, --\nsen jäljet näkyvät tuossa viittaavan tuntureille ja merelle päin.\n\nTaas kimmahti nuori Karjalan poika. Hän oli juuri nostanut kangistuneen\nvainajan haudasta ja laskenut sen hangelle, jossa sitä vieraat nyt\ntarkemmin tarkastivat. Siitä hän hypähti seuralaisensa viereen:\n\n-- Niille jäljille nyt lähdemme, tule!\n\nMutta Kemin mies esteli yhä.\n\n-- Mitäpä sinne enää hiihdätte, johan ryöstetyn naisen tapasitte.\n\n-- Tahdomme tavata sen miehen, joka naisemme tappoi!\n\n-- Mieskö lie tappanut vai tauti, tutkikaa se asia kotonanne. Mutta\neteenpäin älkää menkö!\n\nNuoren karjalaisen mielessä oli viha ja suru sillä välin yltymistään\nyltynyt. Hänen poskilihaksensa pullistuivat, hänen silmänsä verestivät\nja hän karjaisi särähtävin äänin:\n\n-- Nyt kostamaan, älkää meitä estelkö! Rankaisematta ei roisto saa\npäästä tunturien taakse!\n\nMutta hänen toverinsa virkahti alakuloisesti:\n\n-- Hän voi jo olla tunturin takana, tuskin häntä enää tapaamme...\n\n-- Tapaamme varmasti, minä hiihdän sinne vaikka yksin ja nitistän\nhänet...\n\n-- Siis yrittäkäämme!\n\nHe nousivat jo suksilleen ja tekivät lähtöä lounasta kohden. Mutta\nKemin mies astui nyt komentavana isäntänä heitä estämään:\n\n-- Parasta on, että tästä palaatte koreasti kotipuoltanne kohden. Emme\njätä teitä tänne lapinkorpeamme risteilemään.\n\n-- Hä? kivahti silloin karjalainen. -- Oletko ruijalaisen murhaajan\nkanssa samassa juonessa? Vai miksi asetut meidän tiellemme?\n\n-- En rakasta ruijalaisia, olivatpa murhaajia taikka ei, vastasi\nkemiläinen rauhallisesti, -- mutta en luota teihinkään. Täällä ovat\nlappalaiset meidän veronmaksajiamme, he kuuluvat yksin meille. Mutta\nsekä te karjalaiset että ruijalaiset olette aina pyrkineet tänne\nveronahkoja kantamaan, kun vain on silmä välttänyt. Voitte sen tempun\ntehdä nytkin, vaikka olette olevinanne muilla asioilla. Siksi emme jätä\nteitä tänne kiertelemään, emmekä suvaitse teitä täällä vastakaan, siksi\nkääntäkää suksenne sievästi päivännousun puolelle!\n\nKemin ukko jyräytti näitä nuhteitaan ankarin äänin, jota ei ollut hyvä\nvastustaa. Karjalan miehet karahtivat punaisiksi kasvoiltaan sekä\noikaisivat jo selkänsä hekin, ja vanhempi heistä vastasi:\n\n-- Yhtä hyvä oikeus meillä on verottaa Inarin lappalaisia kuin\nteilläkin, maat ovat yhteisiä Jäämerelle asti. Tämäkin kunnas on kolmen\nheimon kunnas. Ja nahankantoon mekin tänne vielä tulemme...\n\n-- Sepä nähtäneen, tuletteko, uhmaili ukko.\n\n-- Mutta tällä kertaa emme välitä lappalaisista emmekä heidän\nveronahoistaan, myönteli liuhuparta jo nöyrempänä. -- Nyt ajamme, kuten\ntiedätte, toista saalista. Siksi tieltä pois!\n\nMutta kemiläinen veti nyt sotakirveen vyöstään ja hänen toverinsa\ntekivät samoin, asettuen karjalaisten tielle. Ja ukko julisti:\n\n-- Tästä ette hiihdä eteenpäin, siitä me vastaamme. Te painutte tuonne\näskeisille jäljillenne, ja pysytte siellä, muuten täällä tulee uusia\nvainajia. Hä, joko älyätte, valitkaa pian!\n\nKarjalaiset nieleskelivät kiukkuaan, ymmärtäen, että heidän oli\ntoivotonta yrittää ylivoimaa vastaan. Vanhempi virkkoikin:\n\n-- Teitä on kolme miestä, meitä vain kaksi. Mutta muistatte tekonne...\n\n-- Muistamme kyllä, kunhan vain tästä palaatte, uhmaili ukko. -- Vai\ntekeekö mieli nuoren miehen tapella?\n\nYrmymielisenä katseli ympärilleen karjalaispoika, joka hänkin jo oli\nsivaltanut kirveen käteensä. Hänen olisi tulisesti tehnyt mieli päästä\nmorsiantaan kostamaan, mutta alistuipa hänkin sentään lopulta vanhemman\nneuvoon. Kuin avutonna hän silmäili nyt hangella makaavaa vainajaa.\nMutta hänen toverinsa toi siihen ryöstetyn ahkion, nosti vainajan\ntaljalle ja peitti sen siihen raanulla. Nuoremmalta hän vain kysyi:\n\n-- Otitko haudasta kaikki, mitä siellä oli?\n\n-- Kaikki, pulkassa se on.\n\n-- Siis lähdemme kotiin...\n\nJa enempää puhumatta karjalainen pujotti ahkionhihnan olkapäälleen,\nastui suksilleen ja lähti seuralaisineen, jääville hyvästiä sanomatta,\nmyötämaata hiihtämään äskeisiä latujaan. Mutta kunnaan juurelle hän\nvielä pysähtyi ja huusi siitä:\n\n-- Tällä kertaa te Kemin miehet meitä nyt komennatte, mutta vielä me\ntapaamme toisemme! Varokaa silloin, ettei teillä ole täältä samanlaisia\nviemisiä kuin meillä nyt.\n\n-- Varokaa vain itse meidän veromaitamme, huusi Kemin ukko äreänä\nvastaan. -- Täältä ette koskaan kunnialla palaa!\n\nKemiläiset katselivat vielä kotvan silmä kovana poistuvia\nkilpailijoitaan, jotka pienenemistään pienenivät ja häipyivät vihdoin\nitäisen tunturin rinteelle. Vasta todettuaan, että he todella lähtivät\neivätkä yrittäneet palata, kemiläiset käänsivät poronsa eteläiseen\nsuuntaan, istahtivat pulkkiinsa ja lähtivät ajamaan nuotiokunnaalta.\n\nHeidän äänensä kaikui vielä hetkisen vesakosta, mutta sitten kaikki oli\ntaas hiljaista. Silloin lappalainen vihdoin ryömi esille kolostaan ja\nnousi kuin aave hangelle tähystelemään. Hän oli vilusta kankea ja\nvihainen. Siinä oli hänen koko aamurupeama pitänyt kykkiä ja pelätä, ja\nmitä hän oli siitä hyötynyt? Veivät ahkionkin, tyhjensivät haudan!\nPieni peskiniekka heristi hentoja käsivarsiaan, pui kuivia nyrkkejään\netelää ja itää ja lounasta kohden ja purki ynisevin äänin kiukkuaan:\n\n-- Vai kolmen heimon kunnas -- on täällä vielä neljäskin! On Saamen\nheimo, joka on näiden tunturien ja aapojen oikea omistaja. Te muut\nolette täällä vain verosusia, ryöstäjiä!\n\nNuotio oli jo sammumassa, vain vähän lämpöä huokui enää sen\nhiilloksesta, jonka ääressä lappalainen taas hetkisen hyppi. Hän potki\nvihoissaan vuodehavuja, levitti hankeen viimeisiä, käryäviä kekäleitä,\npotki kiukussaan soraa auki jääneeseen hautakuoppaan. Enin harmitti\nhäntä näet se, että Karjalan miehet olivat, kuten hän luuli,\ntyhjentäneet haudan kokonaan, vieneet sieltä sen laukunkin, jossa hän\noli kuullut jotakin kilahtavan. Mutta samalla hän oli mielessään\niloinen siitä, etteivät vainolaiset ei toinen eikä toinen, toki olleet\nhäntä kolostaan keksineet -- ne olisivat ehkä hänet siihen paikkaan\ntappaneet, niinkuin uhkasivat tappaa toisensa.\n\n-- Pahat miehet, mistä vain tullevatkin, ynisi lappalainen nostaessaan\nsuksiaan hangen alta. -- Veronahkoja ryöstävät lappalaiselta, ja jos et\nkaikkia anna, niin lyövät ... lyövät julmasti!...\n\nVielä kerran ympärilleen arasti luimistellen pieni Lapin äijä nousi\nvihdoin hänkin suksilleen ja lähti jatkamaan rihmahiihtoaan, joka\nhäneltä aamulla oli keskeytynyt. Eikä neljän heimon kunnaalta, jossa\nhanki nyt oli niin moninkertaisesti poljettu, enää kuulunut ääntä eikä\nliikettä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta viisisataa vuotta myöhemmin Inarin pohjoiskulman suomalaisen\nuudisasukkaan lapio kilahti selvään metalliin, kun hän kotikunnaansa\nsuviselle rinteelle raivasi pientä perunamaata. Ja kun hän kaivoi\nsyvemmälle ja laajemmalle, tuli sieltä esille mustuneita vaskisiruja,\narabialaisia ja novgorodilaisia hopearahoja, ruostuneita, hopeahelyisiä\nkaulakoristeita ja kummannäköisiä, muinaisaikaisia aseita. Hän poimi ne\nsieltä yksitellen, nosti haudasta vanhan laukun riekaleitakin ja keräsi\nne kaikki tupaansa, lähettääkseen ne sitten postiautolla, joka uutta\nvaltatietä myöten nyt kulki hänen kotikunnaansa ohitse, maan\npääkaupunkiin, museotavaraksi. Hän ihmetteli noita koruja ja rahoja\nkäännellessään, mitenkähän ne olivatkaan joutuneet siihen aution\nlapintunturin rinteelle, sorakankaalle, mitkä kulkijat ne siihen\nmuinoin olivat upottaneet ja unohtaneet. On mahtanut olla liikettä,\njoskin toisenlaista, silloin ennen vanhaankin näillä raukoilla\nrajoilla, on ehkä noillakin ruostuneilla rahoilla ja koruilla ollut oma\ntarinansa... Siitäpä ne nyt kertokoot minkä voivat katsojille\nmuinaisten muistojen museoissa!\n\n\n\n\nANNIKKI, PIISPA JA KESTI.\n\n(Kanteletar III, 34, 37.)\n\n\nTurun harmaaholvisessa tuomiokirkossa, joka vielä tuskin oli\npuolensadan vuoden ikäinen, oli muutamien vuosien kuluessa vietetty\nkaksi suurta, komeata kirkollista juhlaa. Vuosisadan vaihteessa v. 1300\nSuomen ensimmäisen suomalaissyntyisen piispan, Maunon, toimesta ja\njohdolla oli suoritettu Unikankareen mäelle, Aurajoen suuhun,\nvähitellen rakennetun kirkon vihkiminen Suomen hiippakunnan\npääkirkoksi, tuomiokirkoksi, ja samalla oli hiippakunnan hallinto,\ntuomiokapituli, siirretty Räntämäeltä Koroisista, tänne uuden pääkirkon\nyhteyteen. Ja nyt, pari, kolme vuotta myöhemmin, oli Nousiaisista,\nSuomen kirkon ensimmäisestä pesäpaikasta, siirretty kirkon\nsuojeluspyhimyksen piispa Henrikin luut Turun tuomiokirkkoon ja\nkätketty suurilla juhlallisuuksilla sinne vastarakennetun kuorin\nlattian alle.\n\nTämä viimeksimainittu kirkkojuhla oli eräänä kevätkesän sunnuntaina\näsken päättynyt. Aamusta alkaen oli pyhäkössä pidetty kauniita\njuhlamessuja, joihin olivat ottaneet osaa uuden tuomiokapitulin kaikki\nkanungit ja Turun seudun sekä äskenrakennetun Turun linnan papit ynnä\nniinikään vastaperustetun Turun dominikaaniluostarin pappismunkit. Sen\njälkeen oli suoritettu itse hautaustoimitus ja sen päätyttyä pidetty\nhautamessuja ja veisattu hautavirsiä. Näiden kirkonmenojen jälkeen oli\nvihdoin juhlayleisö, uuden rantakaupungin ja sen ympäristön väestö\nsamoinkuin papit ja virrenlukijat, lähtenyt kirkosta. Iltapäivä olikin\njo käsissä. Mutta vanha Mauno-piispa viipyi vielä kaarevan kuorinsa\nalttarin eteen polvistuneena, siinä siunaten yksinäisissä rukouksissaan\ntämän korkean juhlapäivän.\n\nHän oli jo vanha mies. Vartalo oli kumara, kasvot kokoonpainuneet,\nharvennut tukka kiersi valkoisena kiehkurana paljasta päälakea. Mutta\nhänen silmänsä säteilivät nuorteaa, harrasta riemua, kun hän siinä\nkatseli korkeaholvista, vakavanjuhlallista pyhäkköään ja muisteli, mitä\ntuloksia hänen nuoressa hiippakunnassaan toki jo oli aikaansaatu.\nKirkko oli koruton, alkujaan vain suorakaiteen muotoinen kivirakennus,\njoka oli jaettu nelinurkkaisilla harmaakivipilareilla kolmeen laivaan.\nMutta Mauno-piispa oli nyt, vedoten sielunsa autuudesta huolehtivain\nseurakuntalaisten uhrautuvaisuuteen, saanut kirkon itäpäätyyn\nrakennetuksi valoisan, kaari-ikkunoilla varustetun kuorin, jonka\nalttarin edessä hän juuri polvistui. Hiippakunta oli nuori, paljon\npakanuutta asui vielä sen rintamaillakin. Mutta uuden kirkon yhteyteen\nperustettu koulu valmisti nyt jo vuosittain uusia työntekijöitä hänen\nlaajalle työvainiolleen, Rooman paavit suosivat auliisti tätä\nkaukaisinta etuvartiotaan pohjolassa, ja vuosi vuodelta kristillinen\ntajunta laajeni ja syventyi maan hitaan kansan joukossa.\n\n-- Onhan jo jotakin tehty, virkahti vanha piispa itsekseen, noustessaan\nvihdoin alttarin edestä kääntyäkseen sakastiin. -- Ja työn jatkajia on,\nkun minusta aika jättää, kun pääsen lepäämään minäkin tuohon alttarin\njuurelle, Pyhän Henrikin haudan viereen, johon jo leposijan olen\nitselleni varannut.\n\nMauno-piispa astui askelen sakastiin päin. Mutta silloin juuri loi\naurinko ylimmän kaari-ikkunan kautta säteensä Neitsyt Maarian\nalttarille, valaisten sen yht'äkkiä kirkkaaksi, -- muuten olikin kirkko\njo paksussa hämärässä. Ja piispa näki silloin ihmeekseen erään naisen\nvielä polvistuneena Jumalanäidin kuvan edessä. Hän oli nuori neitonen,\njonka vaaleat kutrit loistivat kullalta auringon säteissä, mutta hänen\nkasvonsa olivat itkettyneet, ja hänen silmistään, jotka liikahtamatta\ntähtäsivät Jumalanäidin veistettyyn kuvaan, huokui syvää hätää ja\ntuskaa.\n\nMauno pysähtyi ja katsoi säälien nuorta tyttöä. Siinä on ahdistamassa\njokin ankara sydämensuru, päätteli hän, siinä tarvitaan lohdutusta. Hän\nlaskeutui kuorista kirkkoon rukoilevan neitosen luo.\n\nLähemmäs tullen tunsi hän jo naisen: sehän oli Annikki, hänen oma\nrippilapsensa, Turusen tytär rantakorttelista, turkulaisen\nkalakauppiaan esikoinen. Hänet oli Mauno kastanut parikymmentä vuotta\nsitten, silloin vielä ollessaan Koroisten piispalan apupappina. Hän\ntunsi hyvin tytön isän ja äidin: toimeliasta, hurskasta väkeä. Nyt on\nsiis jo sydämensuruja tuollakin herttaisella lapsella!\n\n-- Mitä itket, Annikki, hän lausui ystävällisesti, mitä Jumalanäidille\nvalitat?\n\nNeito käänsi melkein säikähtyneenä kosteat kasvonsa puhuttelijaan päin,\nkumarsi nöyrästi päänsä, kun piispan tunsi, mutta vaikeni.\n\n-- Älä arkaile, Annikki, kerro vapaasti sydämes huolet vanhalle\nrippi-isällesi; ehkä voin sinua lohduttaa. Sulhassurujako itket; onko\nsinulla sellaisia?\n\n-- Niin, sulhoni minut hylkäsi...\n\n-- Hylkäsi! Kuka oli sulhosi?\n\nTyttö arkaili kotvasen, mutta vastasi sitten vapaasti:\n\n-- Hannus, Saksan kesti...\n\n-- Mitä, oletko antautunut kestien kanssa lemmenkauppoihin, ai, ai!...\nJa hullusti kävi, -- niin on käynyt jo monelle tytölle. Eikö isäsi\nkieltänyt, äitisi varoittanut?\n\n-- Kielsivät, varoittivat...\n\n-- Mutta et totellut heitä, tottelit omaa mieltäsi?\n\nTyttö tyrskähti uuteen itkuun; katumus ja häpeä ja tuska tempasivat\nhänet valtoihinsa. Vanha piispa laski silloin kätensä hänen vaaleille\nkutreilleen ja virkkoi:\n\n-- Tulehan sakastiin, Annikki, astu rippituoliin, kevennä siellä pieni\nsydämesi. Tahdotko, lapseni?\n\n-- Tahdon, isä...\n\nSiellä sakastissa, pienen alttarin etisellä rukousjakkaralla,\nnuori Annikki kertoi nyt itkun tyrskyn sumentamin äänin vanhalle\nrippi-isälleen sydämensä suuren hädän. Hän oli kiintynyt komeaan\nsaksalaiseen merimieheen, joka oli häntä omakseen pyytänyt ja hänelle\naviovalat vannonut.\n\n-- Milloin hänet tapasit ja missä?\n\n-- Viime kesänä, eräänä iltana isäni ranta-aitan laiturilla.\n\nSiinä Auran suussa oli tyttö huuhdellut pesuvaatteitaan ja katsellut\npurjelaivoja, joita joella tuli ja meni. Tuli silloin siihen siro,\npunapurjeinen alus, laski kauniissa kaaressa jokisuulta viereisen\nlaiturin alle, ja aluksen perämies tervehti häntä silloin heti\niloisesti ja reippaasti. Mies ohjasi avopäin purttaan lauhkeassa\ntuulessa, hänen ruskea tukkansa hulmusi vallattomasti ja hänen\nhuulillaan oli hilpeä hymy, -- hetihän oli Annikki häneen mieltynyt. Ja\ntuokion kuluttua, aluksensa rantasiltaan kiinnitettyään, vieras tuli\nhäntä aitanlaiturille puhuttelemaan, -- Annikki ymmärsi hänen puheensa,\nsillä hän oli jo lapsena isänsä tuvassa oppinut hiukan siellä\nmajailevien saksankestien kieltä. Ja se hymyhuulinen meren mies tuli\nsen jälkeen useamminkin häntä aittalaiturille puhuttelemaan. Hän\npystytti myymäkojunsa viereiselle törmälle, kaupitteli siinä Saksasta\ntuomiaan rihkamia, ja usein kävi Annikkikin hänen kauniita\nkauppatavaroitaan katsomassa. Ja ennen pitkää kesti rupesi pyytelemään\nAnnikkia omakseen, vannoi vakaiset valat ja lupasi jäädä ainiaaksi\nTurkuun hänen, vaimonsa, luo.\n\n-- Ja sinä, tuhma tyttö, uskoit ja suostuit! nuhteli rippi-isä\nlempeästi.\n\n-- En suostunut heti, vastasi tyttö. -- Kielsin ja pakenin äitini luo.\nMutta kesti tuli uudelleen, enkä pian enää jaksanut kestää oman\nsydämeni vetoa. Hannus osti eräältä lähtevältä kestiltä pienen tuvan\nmäenrinteeltä luostarin muurin alta, muutti siihen tavaroineen asumaan\nja kutsui minuakin luonaan käymään. Kerran meninkin, oli jo syyspuoli\nkäsissä.\n\n-- Menit, vaikkei hän sinua vihille vienyt, -- lupasiko äitisi?\n\n-- En kysynyt silloin enää, vereni vain veti. Ja siellä kesti avasi\nminulle arkkunsa, näytteli siitä minulle kauneimpia kankaitaan ja\nhienoimpia hepeleitään. Antoi minulle hohtavanvalkoisen palttinapaidan\nja kirjatun, verkaisen hameen ja sitoi vaskihelaisen vyön vyötäreilleni\nsekä punaiset umpikengät jalkoihini. Hän vielä kultaiset vitjat\nkaulaani pujotti, -- omakseni tarjosi kaikki, kun vain hänen naisekseen\nrupean.\n\n-- Ja silloin sinä suostuit?\n\n-- En suostunut silloinkaan vielä. Juoksin kotiin. Mutta en voinut\njättää kaunista verkahamettani enkä luopua helavyöstäni enkä\numpikengistä. Palasin hänen luokseen ja kuuntelin hänen valojaan ja\njäin...\n\n-- Jäit koko talveksi, et totellut äitisi kieltoa! Mitä hän nyt sanoo?\n\nKyynelet sulkivat taas immen kurkun, vain vaivoin hän sai valitetuksi:\n\n-- En voi mennä enää ikinä isäni majaan enkä äitini armoille; he minut\nkirosivat. Yksin olen, orpo ja hylätty...\n\n-- Milloin se Hannus sinut hylkäsi?\n\n-- Eilen läksi, hyvästittä karkasi.\n\n-- Talven vain vietti täällä sinun kanssasi, kavala mies, huoahti\npiispa.\n\n-- Talven yhdessä asuimme. Hyvä hän oli ja hellä minulle, syvästi häntä\nrakastin ja lemmellä hän minua piteli. Mutta kun kevät tuli ja vedet\naukesivat, rupesin oivaltamaan, että jokin kipu häntä poltteli, jokin\nvoima veti häntä luotani pois. Hän haki entiset laivamiehensä, reilasi\naluksensa ja kantoi sinne arkkunsa ja tavaransa, -- puhui vain pienestä\nkauppamatkasta. Mutta hän valehteli; sain pian tiedon toisilta\nkesteiltä, että hän aikoikin hylätä minut ja jäädä ainiaaksi kaukaiseen\nkotimaahansa. Koetin kyllä pidätellä miestäni, hyväilin, halailin,\nleivoin hänelle kystä ja rasvaista, neuloin hänelle pehmoiset patjat...\nEi apua, kipu häntä poltteli. Ja niin karkasi eilen, nosti purjeet,\nviiletti selälle...\n\n-- Kestin tapa, totesi piispa. -- Ja tuossa rukoilit nyt Pyhältä\nNeitsyeltä hänen paluutaan, niinkö?\n\n-- Niin, rukoilin Jumalanäidin apua, että hän kääntäisi Hannuksen\nmielen ja kääntäisi hänen haahtensa vielä kotiin päin. Taikka, ellei se\nkäänny, että hän nostaisi kovan myrskyn, joka ajaisi laivan takaisin\nAuran suulle ja Turun satamaan, taikka...\n\n-- Pieni hupakko, toruili rippi-isä. -- Tyhmä tyttö, joka rukoilet\nJumalanäidiltä pieniä maallisia mielitekojasi ... rukoilet Häntä\nkääntämään tuulen, nostamaan myrskyn! Pyhä Neitsyt vaatii vakavaa\nmieltä, syvää nöyrtymistä, hän antaa apunsa vain sielun suuressa\nhädässä.\n\n-- Mutta hätäni on suuri, nyyhkytti hylätty impi. -- Olen onneton orpo,\nhylätty, häväisty, kaikki minua pilkkaavat kestin portoksi, ihmisiltä\nen saa armoa. Ellei minua Jumalanäiti auta, niin minä onneton menehdyn.\nEikö hän voi minua auttaa?\n\nPiispa katsoi ihmetellen ja säälien kärsivää lasta. Hän oivalsi Annikin\nhädän suuremmaksi kuin minkä tämä, hento impi, jaksoi kantaa, ja hän\nkysyi itseltään, miksei Pyhä Neitsyt voisi tällaisenkin hätääntyneen\nrukousta kuulla. Ja hän virkkoi kotvasen kuluttua:\n\n-- Rukoilkaamme yhdessä, rukoilkaamme hartaasti, ehkä Jumalanäiti\ntahtoo kuulla lapsellista pyyntöäsi ja sen täyttää. Ehkä hän tahtoo\ntavalla tai toisella osoittaa sinulle armoansa, lähettää sinulle\nsulhosi takaisin, taikka sinua muuten lohduttaa ja vahvistaa. Ave\nMaria, gratia piena...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Mauno-piispa hetkistä myöhemmin astui ulos sakastista, oli hänen\nmielensä iloinen, sillä hän oli nähnyt rauhallisen, luottavan ilmeen\nleviävän Annikin äsken tuskan raatelemille, suloisille kasvoille, hän\noli laskenut luotaan lohdutetun lapsen. Sakastin edustalla odotti häntä\nitseään uskollinen ratsunihti, joka nöyrästi auttoi vanhan piispan\nsävyisän tasa-astuja-tamman satulaan. Nihdin katseesta näki piispa,\nettä tämä oli jo pitkästynyt odottamiseen, mutta hän ei sittenkään\nvielä kiirehtinyt ajamaan suoraan kotiinsa Koroisiin, jossa Suomen\npiispan asunto yhä vielä oli, kun ei Turkuun ollut ehditty suunniteltua\npiispanlinnaa vielä rakentaa piispanpellon laitaan. Hän päinvastoin\npysähtyi vielä tuokioksi tuomiokirkkoa kiertävän muurin ja sen holvatun\nporttiaukean edustalle, jonka päällisessä huoneessa portin vahdilla oli\nasuntonsa. Laskeva päivä kirkasti vielä helakaksi kirkon länsipäässä,\nportin päällä olevan jykevän, neliskulmaisen, laajapohjaisen tornin,\njonka tasaisella laella vartijat pitivät vahtia. Uusi tuomiokirkko oli\nnäet samalla linnoitus: se oli ylt'yleensä korkealla muurilla ympäröity\nperuskallion reunoja myöten, ja sen tapuli oli samalla linnantorni, --\nkirkko oli näin varustettu pakanallisten suomalaisten taikka kaukaisten\nnovgorodilaisten mahdollisten hyökkäysten varalta. Jokitörmällä,\nkirkkomäeltä alaspäin, oli pitkä rivi säännöttömästi rakennettuja\npuupirttejä, suurempia ja pienempiä, joissa, samoinkuin Vartiovuoren\nrinteellä, Turun porvarit, kotimaiset ja saksalaiset, asuivat, ja\ntörmän alapuolella taas olivat heidän ranta-aittansa, joiden ääressä\nvielä nyt illansuussakin kuhisi liikettä. Hirsinen silta oli rakennettu\njoen yli, kirkosta kappaleen jokisuuhun päin, ja siitä kulki liike\nTurun äsken rakennettuun pieneen, yksitorniseen saarilinnaan, jossa\nRuotsin hallitusherrat pitivät komeaa komentoa. Tätä nousevaa, nuorta\nhiippakuntakaupunkiaan katseli vanha piispa nyt ratsunsa selästä\niloisin, toiveikkain mielin. Mutta hänen katseensa seurasivat kuitenkin\nkoko ajan erikoisesti ja tarkkaavasti sitä hentoa naista, joka\nrantakatua myöten kevein askelin riensi luostarinrinnettä kohti, --\nsinne yksinäiseen kestin mökkiin käveli näet Annikki nyt lohdutetuin,\ntoivovin mielin. Suuren juhlapäivän kauniista muistoista oli kärsivälle\nimmelle hankkimansa lohdutus piispasta ihanin. Vasta kun neitonen oli\nhävinnyt turvekattoisten tupien taa, käänsi vanhus säveän ratsunsa joen\nyläjuoksua kohden, ratsastaakseen vihdoinkin kotiinsa Koroisiin.\n\nAnnikki, Turusen tyttö, laskeutui kestin hylkäämässä majassa\nrauhallisesti yksinäiselle vuoteelleen ja nukkui heti. Jumalanäiti oli\ntoivolla voidellut hänen sydämensä raadellut haavat ja keventänyt hänen\nkiviraskaan mielensä, ja hän uskoi maata mennessään varmasti, että\naamulla on ihme tapahtunut, hänen rakastettunsa palaa varmasti\ntakaisin.\n\nJa katso, kun hän aamulla pistihe ulos yksinäisen mökkinsä pihalle,\nsilloin puhalsi jo navakka, lounainen myrsky, joka kohisi rinteellä\nkasvavassa kuusikossa ja taivutti syvälle koivujen latvat. Annikki\nkiirehti takaisin tupaansa, pukeutui kauniiseen verkahameeseensa,\npunakenkiinsä ja helavyöhönsä ja riensi alas rantaan. Hänen mielensä\nailahti: Jumalanäiti on siis todella kuullut hänen rukouksensa ja\nlähettänyt tämän lounaismyrskyn ajamaan Hannuksen haahden Auran suuhun\ntakaisin. Rannassa löi mereltä kuohuva laineikko pärskeitään korkealle\nyli aittalaiturien ja retuutti pahasti ankkuriin kytkettyjä venheitä,\nja kalastajat ja kestit pelastelivat siellä suurella kiireellä\nirtautuneita haapioitaan ja kastuvia kauppatavaroitaan. Ja kauempana,\nAuran suun saareen rakennetun linnan ja sen vastapäisen Korpolaisvuoren\ntakana meri kohisi uhkaavana, vaimentaen kaikki muut äänet.\n\nAnnikin sydän vavahti, ja kalpeaksi kävi taas hänen poskensa. Rajuilma\noli hirmuinen, kestikö sitä Hannuksen haaksi? Hänen jalkansa livetti\nmärällä laiturilla, hänen sydämensä tuntui käpristyvän: hän muisti näet\neilen Jumalanäitiä kirkossa rukoillessaan anelleensa, että ellei myrsky\ntoisi Hannusta takaisin, ellei hänen sydämensä heltyisi, niin ruhjokoon\nsilloin myrsky koko aluksen ja hukuttakoon sen miehineen, ohjaajineen!\nSe olkoon pettäjän palkka, -- muita naisia hän älköön enää mielistelkö,\n-- niin oli tyttö uhmaillut synkissä mietteissään --, kostakoon meri\nsilloin hänen puolestaan valansa syöjälle! Näin oli hän rukoillut,\nmutta tästä rukouksestaan hän ei ollut ripittävälle piispalle mitään\nmaininnut; sisimmässään hän sitä pelkäsi ja häpesi. Onko nyt\nJumalanäiti häntä rangaistakseen nostattanut tällaisen hirmumyrskyn,\njoka tuhoaa kaikki? Neitosen sydäntä kouristi uusi sielun hätä. Hän\nlankesi polvilleen märälle aitanlaiturille ja rukoili taas, rukoili\nkauan ja hartaasti ja katuvaisin mielin, että Jumalanäiti ei häntä näin\nrankaisisi, vaan hänen erehdyksestään huolimatta pelastaisi merihädästä\nHannuksen ja hänen haahtensa ja toisi ne Turkuun takaisin.\n\nMereltä palasi alus toisensa perästä, kalavenheitä, kauppahaaksia,\njotka henkensä hädässä pyrkivät Aurajokeen myrskyä pakoon. Mikä palasi\nrevityin purjein, mikä katkennein mastoin, ja palaajat kertoivat, että\ntoisia aluksia oli jo ulapalla särkynyt kareihin ja vajonnut aaltoihin.\nAnnikki väänteli hentoja käsiään noita viestejä kuunnellessaan. Hän\nkulki tuskallisena uloimmille laiturinreunoille asti, missä pärske\nhänet valtoinaan kasteli, paremmin ulohtaalle nähdäkseen... Ja siellä\nhän ääneensä rukoili, huusi myrskyn sekaan Jumalanäidin armoa ja apua.\n\nJa vihdoinkin: jo vilahti linnanselältä tuttu punainen purje, joka\nnäytti kuppelehtivan aaltojen hyrskeessä. Se on Hannuksen laiva,\nhuudahti tyttö ääneensä, hypähti laiturilta rannalle ja juoksi sitä\npitkin lähemmäs joensuuta kohden. Itse on isäntä perässä, ohjaa varmana\nlujalla kädellä alustaan hyrskyjen halki, laskee komeassa kaaressa\nlaiturin suojaan. Kovettuneet ovat sen kasvojenpiirteet entisestään,\nsilmä on tavallista tuikeampi ja terävämpi -- hän on suorittanut\nvaikean purjehduksen, -- mutta hilpeä hymy huulillaan ja reippain elein\nhän astuu ennen pitkää Annikin eteen, kuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n-- Tulit takaisin, kiitos Jumalan, huokaa tyttö ahdistuksesta\nvapautuneena.\n\n-- Tulinpa tietenkin Annini luo, kuinka en olisi tullut, ei minua\nvihurit niele, kehui ylväs meriurho ja seurasi tuokion kuluttua,\naluksensa turvaan saatuaan, naistaan heidän yhteiseen mökkiinsä. --\nPelkäsitkö jo, etten palaisi?\n\n-- Pelkäsin ... kun karkaamalla läksit...\n\n-- Meren miehellä on omat menonsa, mutta aina se matkansa tietää ja\nkotiinsa löytää, ylvästeli Hannus.\n\n-- Ja nyt jäätkin kotiin?\n\n-- Jään tänne Annini luo. Kyynelet pois nyt, pulmuseni, ja silmä\nkirkkaaksi kuin ennenkin!\n\nJa taas vallitsi onni kestin pienessä tuvassa luostarinmäen rinteellä.\nHannus kävi kauppaa turulla ja Annikki hääri iloisena taloustöissään,\nkeitti kystä ja makeaa kestilleen, joka häntä kaskuillaan nauratti ja\nlauluillaan huvitti. Herjat kielet, jotka jo olivat kestin hylättyä\nporttoa pilkanneet, vaikenivat, ja kesä kului kepeästi syyspuoleen.\n\nMutta pieni epäilyksen oka oli sittenkin jäänyt pistämään Annikin\nherkkään mieleen. Kesti ei tahtonut nytkään lähteä vihille, löi vain\naina leikiksi sen asian. Ja joka aamu, ennen töittensä alkamista, hän\nkäveli aluksellaan, ja silloin aina vilhui hänen silmistään omituista\nlevottomuutta ja kaihoa. Annikki tunsi vaistomaisesti, että kesti yhä\nsalaa kaipasi jotakin; mies oli olevinaan iloinen, mutta ei ollut\ntodellisuudessa täysin tyytyväinen -- jonnekin hänen ikävänsä paloi.\nAnnikin silmä pälyi valppaana ja terävänä; hän lisäsi hellyytensä\nkaksinkertaiseksi, hänen naurunsa helähteli Hannuksen ratoksi, mutta\nhänen mieltään kalvoi epäilyksen mato. Usein hän öillä valvoi Hannuksen\nvieressä, kuunteli tämän levotonta hengitystä ja kyseli itseltään, mitä\nse kaihoaa.\n\nEräänäkin yönä hän siten valvoen makasi ja tarkkasi vuodetoverinsa\nrauhatonta kääntelehtimistä. Siitä se sentään asettui, mutta silloin\nAnnikki kuuli hänen unissaan huokaavan ja haastelevan. Kesti puhui\nlapsilleen, kotona Saksassa oleville, joita hän lempinimillä\nmairitteli, puhui saksalaiselle vaimolleen, Margareetalleen, jota hän\nkullakseen kutsui... Annikki kuunteli sitä hengitystään pidellen; hänet\nvaltasi uusi tuska ja hätä, entistään kirvelevämpi, valtasi outo\nviha...\n\nNiin on siis asia! Kesti on häntä koko ajan pettänyt, valehdellessaan\nlempeään ja tekohyväilyjään jaellessaan. Sen nyt Annikki selvästi\noivalsi; hän oivalsi, että miehellä on kotona Saksassa vaimo ja perhe,\njoita hän salaa ikävöi, joita yksin hän rakastaa ja joiden luo hän\ntahtoo palata. Ja Annikki tunsi, että sinne se palaa, ei auta mikään,\nse jättää hänet, Annin, jos ei tänään, niin huomenna, vartioipa häntä\nkuinka valppaasti tahansa... Siksi nukkuvat keulamiehet laivassa, jonne\nHannus joka aamu kävelee ja jonne hän kerää ruokavaroja, siksi hän joka\nilta haistelee tuulia ja tarkkailee taivaan merkkejä. Siksipä oli\nAnnikki väliin todennut jotakin väkinäistä hänen äänessään, kun hän\nkujerteli lemmenlaulujaan ... mies pettää, hän valehtelee joka\nhengenvedollaan ja valmistelee pakoa!\n\nVuoteella liikahtamatta makaavan tytön rintaa raateli muikea mustankipu\nja synkeä viha, yhä yltyvä viha; hän oli siitä kivusta aivan parahtaa,\nmutta hän hillitsi itsensä. Sillä hän kuuli kestin taas vieressään\nhuokaavan ja unissaan sopertavan:\n\n-- Tulen, Gretchen, tulen luoksesi pian. Laivani halkoo jo meren\nlaineita ja etelän ranta huokuu vastaani lämpöä...\n\nSilloin valtasi immen, joka itsensä jo hylätyksi ymmärsi, sokea,\nkatkera vimma ja häväistyksen häpeä. Hän näki jo miehensä puristavan\nvoimakkaissa käsivarsissaan toista naista, eikä hän sitä sietänyt. Ei,\nhän kohottausi mielettömänä vuoteeltaan, tapaili kädellään pimeää\nseinää, jossa roikkui Hannuksen hopeapäinen tikari, tempasi sen tupesta\nja syöksi kylmän teräksen kavalan kestin kylkiluiden väliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTurusen tytön kamala rikos herätti kauhua koko pienessä kaupungissa.\nSen väestö hirmustui ja vaati murhaajalle ankarinta rangaistusta. Asia\ntuli pian esivallan tietoon. Sen edustajana isännöi näihin aikoihin\nTurun uudessa linnassa ruotsalainen valtaherra Lyder de Kyren, ja tämä\nlähetti pian huovinsa vangitsemaan murhaajattaren luostarinmäen\nrinteeltä. Annikki suljettiin linnan valottomaan tyrmään odottamaan\ntuomiotaan.\n\nMutta asia tuli myöskin kirkollisen esivallan tietoon, ja vanha\nMauno-piispa, joka ei voinut ymmärtää suojattinsa epätoivon tekoa,\nvaati häntä kuulusteltavakseen. Tuomiovalta oli näihin aikoihin vielä\nsuurelta osalta hengellisen esivallan käsissä, ja Turun linnanherra\nluovutti kernaasti tuon nuoren tytön, jota hän ei pitänyt\ntäysimielisenä, kirkollisen esivallan käsiteltäväksi ja tuomittavaksi.\n\nNiin tuotiin Annikki, Turusen tyttö, eräänä päivänä piikkimiesten\nvälissä Turun tuomiokirkon sakastiin, jossa tuomiokapituli, piispa ja\nneljä kanunkia, oli koolla tapahtunutta rikosta käsitelläkseen. Vanha\npiispa oli vallan murtunut, niin syvästi oli tuo hänen rippilapsensa\nkamala teko häneen koskenut, eikä hänen ollut helppo tuntea edessään\nseisovaa repaleista, pitkästä itkusta melkein sokaistunutta,\nharmajankalpeaa naista Turusen suloiseksi Annikiksi.\n\nHän kuulusteli Annia kauan, koetti pyrkiä hänen raiteiltaan\nhorjahtaneen sielunsa pohjalle. Sitä hän varsinkin yhä uudelleen\ntiedusteli, kuinka tyttö oli voinut, Jumalanäidin selvästi osoitettua\nhänelle armonsa, ryhtyä tuohon julmaan tekoonsa. Heidän yhteinen\nrukouksensahan oli kuultu, sulho oli kuin ihmeen kautta palannut,\nniiksi, miksi ryhtyi Anni häntä surmaamaan?\n\nTyttö vastasi yksinkertaisesti, tekoaan kaunistamatta:\n\n-- Minä rakastin häntä, en voinut häntä luovuttaa toiselle. Olisi ehkä\nollut parempi, jos hän olisi jo ensi yrityksellään mennyt, vaikka se\nminusta niin vaikeata silloin olikin. Sillä silloin en tiennyt, että\nhän minut petti ajatuksillaan ja töillään, -- nyt sen tiesin. Tiesin,\nettä hänellä oli toinen nainen, minua rakkaampi, tiesin, että hän joka\ntapauksessa hylkää minut. Sitä ei sydämeni kestänyt, yksi on menneen\nkaikki, tuntui minusta, lempeni ja hätäni voittivat minut. Siksi tein\nrikoksen.\n\n-- Kadutko nyt edes julmaa tekoasi?\n\n-- Kadun, isä, olen valmis kuolemaan... Ei ole minulla enää mitään\njäljellä.\n\nKanungit keskustelivat tuomiopöydän ääressä äänekkäästi eivätkä\nantaneet arvoa tytön sielullisille selitykselle. Hän on nukkujan\nmurhannut, henki on maksettava hengestä, sen vaatii inhimillinen ja\njumalallinen oikeus. Mutta vanha piispa istui pöydän päässä ääneti\nkumaraisena ja kuihtuneena ja punnitsi epätoivoon ajetun, hylätyn immen\ntekoa. Hän polvistui taas pienen alttarinsa ääreen rukoilemaan\nJumalanäidiltä valaistusta ja viisautta, hän tutki Pyhän Neitsyen\nlempeitä kasvoja, ja niistä hän luki laupeutta ja armonantoa\nkovaosaista horjahtanutta kohtaan. Piispa kamppaili sydämessään kauan,\nmutta kun hän vihdoin alttarin äärestä nousi, oli hän jälleen\nrauhallinen ja varma. Hän ei julistanut kuolemantuomiota, vaikka hänen\nkanunkinsa sitä vaativat. Annin rakkaus oli ollut liian suuri;\nkoettelemus hänelle, hennolle naiselle, oli ollut liian raskas, hän\nsaakoon nyt elämäntyöllään sovittaa rikoksensa. Niin julisti vanha\npiispa, jolla oli tuomiovalta. Hän määräsi Turusen Annikin joka päivä\nkoko ikänsä varrella tekemään katumusta ja parannusta Turun\ntuomiokirkossa neitsyt Maarian alttarin edessä, jossa hän murjotun\ntytön oli ensi kerran tavannut. Joka aamu oli Annin saavuttava kirkkoon\nrukoilemaan, ja sen tehtyään hänen oli joka aamu lakaistava puhtaaksi\ntuomiokirkon lattia, -- elämänsä loppuun asti.\n\nKanungit ja Turun kansa arvelivat kunnianarvoisan piispansa jo liiaksi\nvanhentuneen ja mieleltään pehmentyneen, kun hän noin lempeästi oli\nrangaissut kuolemanrikoksen. Mutta vanha piispa ratsasti kotiinsa\nKoroisiin keventynein mielin, rukoillen vain Jumalanäitiä, että jos hän\noli lempeässä tuomiossaan erehtynyt, niin Pyhä Neitsyt rangaiskoon\nhäntä, hän ei ollut muuta voinut.\n\nMuutaman vuoden perästä vanha Mauno-piispa kuoli. Vuodet kuluivat ja\nvuosikymmenet, monet piispat seurasivat häntä Suomen hiippakunnan\nesipappeina, Turun tuomiokirkko laajeni ja kaunistui heidän aikanaan.\nMutta aina vain vuosien kuluessa, joka aamu, kesät talvet, tuiskulla ja\npoudalla, saapui Annikki, Turusen tyttö, joka kestivainajan mökissä yhä\nasuen elätti itseään kalanperkuulla, tuomiokirkkoon ennenkuin kukaan\nmuu, ja rukoili siellä kauan ja hartaasti. Sitten hän lakaisi\nhuolellisesti kirkon lattian, ja kaikki kirkon isännät ja palvelijat\ntiesivät, että se oli hänen oikeutensa ja velvollisuutensa.\n\nMutta kirkosta lähtiessään hän istahti usein poutaisina kesäpäivinä\nholvatun portin edustaiselle porraskivelle, jossa hän hyräili elämänsä\nkaihoisaa surunvirttä ja johon ohikulkijat usein pysähtyivät häntä\nkuuntelemaan. Varsinkin Turun nuorille neitosille hän lauloi vielä\nvanhana ja tutisevana, varoittaen heitä vapisevalla äänellään liian\nkuumista lemmenleikeistä ja varsinkin vieraista kosijoista:\n\n    Älkäätte, tytöt typerät,\n    Niinkuin minä, typerä tyttö,\n    Kestin reistoihin ruvetko,\n    Kauppamiesten kainaloihin.\n    Älkäätte Turun neidot,\n    Vastakasvavat kanaset,\n    Uskoko uron sanoja,\n    Meren miehen vannonnoita:\n    Pettävi kesti sanansa,\n    Mies valski valansa syöpi.\n\n\n\n\nRAASEPORIN SYNTY.\n\n\nSiitä on kulunut kuusisataa vuotta...\n\nEräänä tuulisena kesäpäivänä laskettelee Suomenlahden ulapalla sen\npohjoista rannikkoa kohden kolme laivaa: yksi ruskeapurjeinen edellä,\nkaksi vaaleampaa melkein rinnakkain perässä. Mustana kohisevaa merta\nviiltelevät pitkät, valkoharjaiset laineet, joissa nuo lyhyet laivat\nkuppelehtivat, väliin painaen keulansa syvälle aaltoon, väliin taas\nkohottaen ne pystyinä laineen harjalle. Mutta edellä viilettävän,\ntoisia vähän pienemmän haahden miehet eivät pelkää tuulta eivätkä\nlaineita, he nostavat päinvastoin mastoonsa lisäpurjeen, laskien kuin\nlintu avatuin siivin täysmyötäiseen, ilmeisesti paetakseen noita\nperässä tulevia, suurempia haljakkapurjeita. Vauhti kasvaa, mutta\npakolaista ajavat laivat lähenevät sittenkin, pyrkien leikkaamaan sen\nreitin ennenkuin se ehtii saaristoon, joka jo etäällä häämöttää.\n\nSe on huimaa kilpa-ajoa. Levottomina pälyvät ruskeapurjeisen laivan\nmustapintaiset, aseistetut miehet, kannella seisten, vuoroin noita\nperässään tulevia punakeuloja, joiden edessä vesi valkoisena vaahtoaa,\nvuoroin taas lähenevän rannikon ruosteisia kallioita, joita vastaan käy\nkorkealle pärskyvä kare.\n\nHe ovat Itämeren hurjia merirosvoja, jotka nyt ovat olleet\njoutumaisillaan satimeen ja sen vuoksi pakenevat ehtiäkseen rannikon\nkarisille vesille. He ovat tänään aamun valjetessa vahvasti\naseistetulla sotalaivallaan ulkona Suomenlahdella hyökänneet\nsuurenlaisen lyypekkiläisen kauppalaivan kimppuun, jonka he arvasivat\nkuljettavan kallista kauppalastia Nevajoelle ja Laatokalle, pyrkien\nSuuren Novgorodin tuottoisille markkinoille, -- tämän laivan ja sen\narvokkaan lastin aikoivat nuo raa'at merensaalistajat siepata\naamutuimaansa. Mutta hansalaislaiva olikin varustautunut merillä\nliikkuvia rosvolaivoja vastustamaan, sen miehet asettuivat tiukkaan\nvastarintaan, ja tuima tappelu syntyi myrskyisellä ulapalla.\n\nTaisteltiin laivankylki laivankylkeä vastaan ja kaapparilaivan miehet\nsaivat nähdä, että kauppa-alus oli matkallaan jo ennen merisisseistä\nvoitokkaasti selvinnyt. Sen kannella oli näet joukko tynnyreitä,\njoiden pohjaan hakatusta reiästä pistihe esiin karvaisia miehenpäitä,\n-- niihin olivat kauppiaat kytkeneet kesyttömät sotavankinsa,\nantaakseen heille ansaitun tuomion ensi satamassa. Mutta ehkä olisivat\nruskeapurjeisen laivan rohkeat, rotevat rosvot sittenkin nyt perineet\nvoiton kauppalaivasta, ellei tämä olisi saanut apua taistelun juuri\nkuumimmillaan riehuessa. Lännestä laski näet täysin purjein toinen\nhansalaislaiva, nähtävästi ensimmäisen hiukan myöhästynyt matkatoveri,\nja silloin tuli kaapparille kiire irroittaa kiinnekoukut, luopua\nsaaliistaan ja kääntyä pakosalle. Pian toki saikin rosvolaiva purjeensa\npystyyn ja pyrki nyt joka rievun avulla livistämään saaristoon,\nväistääkseen kiukustuneiden hansalaisten katkeraa kostoa.\n\nSuomen rannikon ensimmäiset hyrskynhuuhtelemat ulkoluodot jäivätkin jo\nsivulle, ja salmia aukeni suurempain, metsäisten saarien väliin.\nKorkean aallokon läpi merirosvolaiva syöksyi tyynemmille sisäselille,\nmutta hansalaiset laskivat sinne perässä, ajaakseen vihaamansa\nmerihurtat kerrankin umpikujaan ja hukuttaakseen heidät kohiseville\nrantakareille. Pakenijat huokasivat helpotuksesta aina kun pääsivät\njonkin pyöreäkupuisen kalliosaaren taa, jollaisia tällä rannikolla\nkohosi vieri vieressään kuin mättäitä suolla, mutta ennenkuin he\nehtivät sen takaisen selän poikki, välähtivät jo salmesta esiin\nhansalaisten haalakat purjeet. Vedet kapenivat ja kävivät matalammiksi,\nja erään selän pohjassa näytti jo pakolaisia uhkaavan umpikuja. Mutta\nperässä seisova mies tunsi vanhastaan tämänkin rannikon ja ohjasi\naluksensa rohkeasti pensasniemien ja ruohorantain ohitse yhä peremmäs\npoukamaan, komentaen vain miehensä tarttumaan airoihin. Ja aivan\noikein: lahden pohjasta, joka oli näyttänyt nuotan perältä, aukeni\nsoutajain eteen kuin kukkulain kätköstä pienen joen suu, jota myöten\nalus nopeasti läksi nousemaan vastavirtaan. Siinä laskettiin purjeet,\nja henkensä hinnalla soutaen pakolaiset kiirehtivät sakeametsäisten\nmaisemain läpi joen uomaa ylöspäin.\n\nIlta ehti, ja silloin ei enää näkynyt hansalaisten harmaita purjeita.\nHe olivat kai vihdoin joen sokkeloisessa suistossa eksyneet saaliistaan\nja ruvenneet arkailemaan noita kapeita, karisia vesiä. Mutta päivän\nponnistaneet pakolaiset olivatkin silloin, jännityksen vihdoin\nlauetessa, väsyneet kuin riekaleet, ja he rupesivat nyt katselemaan\nsuojaista lepopaikkaa. Jokivarsi oli, samoin kuin saaristokin, autio ja\nasumaton, ihmiset eivät olleet uskaltaneet asettua näille merirosvojen\nalituisesti ahdistamille rantaseuduille, jonne ei juuri luontokaan\nviljelijää houkutellut. Karu, harmaa kalliontöyry, jonka rinteellä\nkasvoi merituulten tuiverruttamia petäjiä, kohosi näet toisensa\nvieressä, ja niiden lomiin jäi syviä rotkoja, joiden pohjalla vesi\nvälkkyi, muodostaen kapeita salmia ja syviä lahtia. Tämän jylhän\nmaiseman läpi kiemurteli pieni joki, laajeten kappaleen matkan päässä\nsuistostaan suvannoksi ja järveksi, joka piiloili korkeain, metsäisten\nharjujen välissä. Mutta tämän selän keskeltä kohosi yksinäinen,\njylhänharmaja kalliosaari, joka kolmelta kulmalta melkein pystyjyrkkänä\nlaskeutui veteen ja joka kuin vartija näytti hallitsevan ympäristöään.\n\nTuohon tasalakiseen kallioon iskivät väsyneet merirosvot heti silmänsä,\nja tuokion neuvoteltuaan he laskivat haahtensa sen loivemmalle,\nluoteiselle rannalle, jossa kytkivät sen petäjiin. He nousivat kallion\nkaljulle kiireelle, josta näki laajalta joka taholle, ja retkahtivat\nsiihen lepäämään kuiville sammalille. Vartijat valvoivat ja\ntähystelivät haaleassa yössä, uupuneiden miesten nukkuessa siellä\nylhäällä kuin kotkan pesässä.\n\nTuo täysissä aseissaan lepäävä miesjoukko oli kirjavaa väkeä. Siinä oli\nmurhaajia, jotka pakenivat surmatun sukulaisten kostoa, oli kunnian\nteiltä eksyneitä ja suojattomiksi julistettuja ylimyksiä, oli\nkaranneita orjia, oli haahtensa menettäneitä merimiehiä, oli nuoria,\nhuimapäitä seikkailijoita ja vanhoja, paatuneita merirosvoja. Ja monet\nkansallisuudetkin olivat edustettuina tuolla kallion laella: siellä oli\nvirolaisia, oli ruotsalaisia, oli suomalaisia merikarhuja ja Saksan\nrannikon sissejä. He olivat, kukin omalla tahollaan meriä kynnettyään,\ntavanneet toisensa jonakin talvena Voionmaan hiekkarannikolla,\nsiellä liittyneet yhteen, ryöstäneet laivan ja aseistaneet sen\nmerirosvoalukseksi, jolla he lähtivät Itämeren rannikkoa verottamaan ja\nahdistamaan yksin kulkevia kauppalaivoja. Joukko oli kasvanut matkan\nvarrella, uudet miehet oli aina pantu vannomaan ankarat veljeysvalat,\njoiden rikkominen tuotti petturille varman surman, minne hän pakenikin.\nYhteiset vaarat ja yhteiset rikokset olivat sitten sitoneet heidät yhä\nlujemmin toisiinsa, -- mitään muuta yhteiskuntaa, esivaltaa tai\nsukulaisuutta he eivät enää tunteneet kuin oman, kaikkien kammoaman\nveljeskuntansa.\n\nKuri oli ankara. Rohkeimman ja ovelimman joukostaan he itse\npäällikökseen valitsivat ja tottelivat häntä sokeasti, -- kunnes ehkä\njoskus, jos päällikkyys rupesi heitä sortona painamaan tai jos johtaja\noli heitä taitamattomasti ohjannut, syöksivät hänet mereen ja\nvalitsivat joukostaan uuden. Pysyvää tyyssijaa heillä ei ollut missään;\nmeriluotojen luolat olivat heidän asuntoinaan ja varastoaittoinaan, ja\nitse aava meri oli heidän elinkeinopaikkanaan.\n\nSiinä nyt nukkuivat nuo koviksi karaistuneet, meren mustentamat miehet\nEtelä-Suomen pienen joen saaressa, kooten voimia uusiin seikkailuihin,\nja heidän kuorsauksensa kohisi yli yöksi tyyntyneen selän.\n\nMutta kun aamu kirkkaana ja kauniina valkeni myrskypäivän jälkeen ja\npilvettömälle taivaalle nousseen auringon lämmittämät miehet heräilivät\nkovalta vuoteeltaan, silloin he katselivat tarkemmin tuota illan\nhämyssä keksimäänsä autiota leposaartaan sekä sen jylhää ympäristöä ja\nmieltyivät siihen yhä enemmän. Ja vankkaa aamiaista aterioidessaan he\nsiitä ihastuneina keskustelivat.\n\n-- Tässähän meillä voisi olla lepopaikka useamminkin, sillä tännepä\neivät osaa Hansan laivat, ja asumaton näkyy olevan mantereenkin ranta.\n\n-- Totta, lymypaikka tämä on mainio. Voisimmepa tänne rakentaa\nhirsiaitan saalistamme varten, käyttääksemme sitä, milloin näillä\nSuomenlahden vesillä olemme keventäneet kauppalaivoja.\n\n-- Taikka puikahtaaksemme pakoon, jos hullusti käy kuten eilen.\n\n-- Tulkootpa tänne ne eiliset hansalaiset, hevillä he eivät tätä\nlinnaamme valloita.\n\n-- Eivät tule nyt eikä vastakaan... Mutta meillä ei täältä ole kuin\npieni souto aavalle merelle.\n\nNiin puhuivat pörröpartaiset merikarhut tutkiessaan yökalliotaan, joka\ntodella oli kuin luonnon luoma linna. Ja heidän päällikkönsä, juureva,\nkookas, punanaamainen uros, pohti tuokion mielessään miestensä\nmietteitä, huomasi ne hyviksi ja virkkoi vihdoin:\n\n-- Ainakin nyt aluksi voimme tässä turvallisesti viipyä viikon pari,\nsiltä varalta että eksyttämämme lyypekkiläiset meitä vielä vaanisivat\nsaaristossa. Mutta sillä välin tehkäämme tähän vähän suojaa tuulilta ja\nsateilta itsellemme ja tavaroillemme.\n\n-- Rakennammeko tänne pirtin?\n\n-- Miksei, tuohon loivalle ahteelle, sinnehän voimme sitten talveksi\npalata, jos tahdomme. Mutta ensi töiksemme on meidän tehtävä rintavarus\ntähän kallion reunamille, että voimme turvassa puolustautua, tuli mikä\ntuli.\n\nTyöhön kävivätkin rotevat miehet, vierittivät ja vipusivat kiviä\ntasalakiselle kalliolle, jonka ympäri he rakensivat tukevan vallin,\nminkä takaa oli hyvä jousilla ampua lähestyvää vihollista. Mutta\nkirvesmiehet kaatoivat sill'aikaa saaren alavammalta, eteläiseltä\nrinteeltä pois sen korkeat hongat, joten näköala avartui vapaaksi\ntällekin taholle, ja rupesivat sitten noista paksuista, pyöreistä\nhonkahirsistä salvamaan tupaa niin suurta, että siihen helposti mahtui\nmakaamaan pari, kolmekymmentä miestä. Uuden tupansa keskelle he tekivät\nkalliopohjalle tulisijan, ja raheiksi sen seinänvierustoille he\nhalkaisivat jyhkeitä petäjiä. Ja kun sadepäivinä suuret tervakset\ntakassa loimusivat, niin olipa miesten taas pitkistä ajoista suloista\nloikoa lehdespahnoilla tulen lämpimässä loisteessa, keittää siinä\nrasvainen kalakeitto ja sitä syödessä kertoa toisilleen hirmuisia\nmeriseikkailujaan ja julmia ryöstötekojaan.\n\nMutta vartijat valvoivat herkeämättä ulkona korkean kallion laella\ntuulessa ja sateella.\n\nTehtyään vielä syyskesällä laivallaan monia ryöstöretkiä Suomenlahdelle\nja Itämeren rannikoille merirosvot palasivat saaliineen talveksi\nkodikkaaseen jokisaareensa, jonne he kuin tietymättömiin hävisivät.\nTähän pohjoiseen linnaansa he nyt turvautuivatkin sitä mieluummin, kun\nolo kävi vaaranalaiseksi eteläisemmillä rannikoilla, missä eri maiden\nhallitukset näihin aikoihin rupesivat ahdistelemaan merirosvoja. He\nrakensivat vuosien kuluessa saarensa mukulakiviset ympärysvallit yhä\nkorkeammiksi, raivasivat kallionrotkoihin tilavat säilytyssuojat, jonne\nhe kätkivät ryöstötavaransa ja ruokavaransa, joita lähiseudun\nkoskemattomat metsät ja vedet heille runsaasti antoivat.\n\nMantereen asutus sai pian tiedon rosvolinnan syntymisestä Uudenmaan\nrannikolle, sillä sen miehet retkeilivät usein evästä hakemaan\nsisäjärvien rannoille saakka, missä he ryöstivät talonpoikain kylät ja\nherättivät kauhua rauhallisissa maanraatajissa. Mutta tuo väestö ei\nuskaltanut käydä rosvolinnan kimppuun, jonka raakoja, säälimättömiä\nasukkaita se pelkäsi jumalattomina, julmina merihirviöinä; asutus\nkaikkosi yhä kauemmas rosvolinnasta, joka siten kauan sai kenenkään\nestämättä isännöidä koko saaristoa ja sen edustaista merta. Uusia\nmerirosvoja yhtyi yhä saarilinnan väkeen, joka pian lähetti useitakin\naseistettuja kaapparilaivoja kaukaisille merille asti herättämään\nlevottomuutta ja kauhua.\n\nSellainen oli Uudenmaan rannikon vanhan kivilinnan synty 13:nnen\nvuosisadan alussa, ja sellaisena rosvolinnana se säilyi pitkin\nmainittua vuosisataa. Suomeen oli jo kristinusko ja Ruotsin hallituksen\ntukema laillinen järjestys vakiintunut, mutta tämä eteläinen rannikko\npysyi siitä erillään vapaiden merisissien käsissä, jotka eivät\ntotelleet mitään esivaltaa.\n\nVihdoin siirtyi saman vuosisadan lopulla Suomeen lääniherraksi tarmokas\nja mahtava ruotsalainen ritari, Boo Juhonpoika Griip, jonka läänialaan\nsiis Uudenmaan rannikkokin tuli kuulumaan. Tämä ankara herra ei\nsuvainnut alueellaan rosvolinnaa, joka rikkoi häneltä turvallisen\nkaupankäynnin, raastoi hänen alustalaisiaan ja riisti häneltä hänen\nverotulonsa. Hän läksi kerran maajoukkoineen ja laivastoineen\nsotaretkelle tuota itsenäistä linnaa vastaan, valloitti sen sitkeän\npiirityksen jälkeen, vangitsi sen puolustajat ja piti heidän\npitkäaikaisista ilkitöistään lyhyet käräjät. Mukulakivisen rosvovallin\nhän hävitti jokisaarelta pois, tyhjensi sen tavarasuojat ja avasi\njokisuun ja saariston rauhalliselle liikenteelle.\n\nMutta itse kallioiseen jokisaareen mieltyi Boo-herrakin, oivaltaen sen\nmainioksi linnapaikaksi, ja hän pani pian omat voutinsa rakennuttamaan\nvanhan suistuneen linnan -- Raseborg -- raunioille uuden, korkean ja\nuljaan kivilinnan, jonka merestä nousevat seinät muurattiin paksuiksi\nja katot holvattiin ja jonka eteläiselle sivustalle tähystyspaikaksi\ntehtiin tanakka, pyöreä torni. Monet vuodet saivat Uudenmaan talonpojat\ntehdä pitkiä, raskaita päivätöitä tätä Boo Juhonpojan linnaa\nrakentaessaan, sen kehämuureihin kiviä vetäessään ja sitä ympäröiviä\nvallihautoja kaivaessaan. Siten siitä tuli luja turvapaikka monille\nseuraavain miespolvien ylimyksille ja ritareille, jotka sieltä\nmaakuntaa hallitsivat ja sitä valtansa tukena pitivät. Vielä siitä tuli\nmeriä vallitsevain sissienkin turvapaikka, jommoiseksi se alkujaan oli\nsyntynyt, kunnes taas kerran uusi aika keksi sen uusiin oloihin\nkelpaamattomaksi ja jätti vanhan saarilinnan raunioitumaan mataloituvan\nja maatuvan \"linnanselän\" keskelle, missä karja nyt rauhallisena käy\nlaitumella.\n\n\n\n\nTUOMAS PIISPA.\n\n\nI.\n\nHeleänä ja kirkkaana kajahtaa talvi-illan tyyneyteen saarnaajaveljesten\nmajasta iltakellon rauhallinen ääni. Hengähtämättä sitä kuuntelee\nlaaja, lumipeitteinen metsä, jonka korkeiden petäjäin latvoihin tuo\nsointuva soitto vähitellen vaimenee ja sammuu. Metsäntakaiseen\ntasankoon, joen partaalle, ulontuu ainoastaan hyminänä kaukainen kaiku.\n\nMutta kun soitto paaluaidan sisäpuolella harvenee ja kuolee pois,\nsilloin aukenee toisista rakennuksista erillään olevan korkeamman\nsuojan ovi ja siitä astuu ulos kymmenkunta pitkiin, harmaisiin\nvaippoihin pukeutunutta miestä. He pysähtyvät kukin vielä tuokioksi\nlumiselle pihalle, kääntyvät kirkkoon päin, josta juuri ovat tulleet,\nja kumartuvat vielä kerran sen harjalle nostetun ristin edessä. Sitten\nhe verkalleen, hiljaisin askelin kulkevat peräkkäin kinoksien väliin\nluotua käytävää pitkin pitempään, matalampaan hirsirakennukseen ja\nhupenevat sen vinkuvilla vitsasaranoilla kääntyvästä uksesta sisään.\n\nMutta toisten jäljessä astuu iltamessun päätyttyä kirkosta pieni,\nhintelo mies, jonka väljä vaippa kävellessä kinosta laahustaa. Häntä\nodottaa käytävän suulla muita pitempi, näöltään muita vanhempikin mies.\nTämä virkkaa viimeksi tulijalle:\n\n-- Tule vielä hetkeksi koppiini, Pietari.\n\nIltarukouksen suoritettuaan pienen erakkomajan eläjät laskeutuvat\nlevolle tupaan, aidoitettuihin, yksinäisiin koppeihinsa. Mutta\nrakennuksen toisessa päässä olevassa huoneessa palaa saviastiassa vielä\nkauan käryävä hylkeenrasva valaisten hämärästi tuon pienen, muista\nsyrjässä olevan erakkohuoneen, jonka toisella seinällä on makuulavitsa\nja toisella pöytä, jolla suuri kirja on levällään. Mutta huoneen\nperällä on pimennossa seinään kiinnitetty Neitsyt Maarian\nkarkeatekoinen puukuva, jonka kasvot ovat valkoisiksi ja silmät\nsinisiksi maalatut.\n\n-- Huomennako siis lähdet takaisin maailmaan? virkkaa piisin pankolle\nistahtaen pienempi, hento mies, Pietariksi mainittu. Hänen kasvonsa\novat kapeat ja laihat, silmät palavat kuin syvissä kuopissa ja ääni,\nkirkas kuin hopea, heläjää hartautta ja lämpöä. Tutkivasti, kaihomielen\nsekaisella hellyydellä hän katselee tuota kookkaampaa miestä, joka on\nvuodelaudalle istahtanut.\n\n-- Elämä kutsuu minua taas taisteluihinsa, vastaa tämä. -- Seurakunta\ntarvitsee kaitsijansa ja kalpansa.\n\nHän on roteva mies, kookas, harteva; jokainen piirre, jokainen liike\nkertoo tarmoa ja voimaa. Silmät ovat harmaat ja terävät kuin\nteräksiset, ja nenälläkin on kotkan käyrä, iskevä muoto. Iho on\nmustapintainen, posket ja leuan peittää karkea parransänki, joka on\nmusta niinkuin tukkakin; ainoastaan siellä täällä näkyvä harmaa\nkajastus tekee tuon pystyn pään vielä arvokkaammaksi. Ääretöntä\nintohimoa ja taittumatonta tahdonlujuutta näyttävät nuo luisevat kasvot\nsisältävän ja samoin koko vartalokin, joka on suora ja jäntevä ja jonka\nkoko asennosta kuvastuu päättäväisyyttä ja ydintä. Hän on jo vanha\nmies, mutta selvästi näkee, että hänessä on vielä heikontumatonta\nmiehuutta ja toimintavoimaa.\n\nSe on Suomen piispa Tuomas.\n\n-- Sinä olet nyt ruumiillisesti paastonnut ja sielusi ravinnut, virkkaa\ntaas nuorempi mies tyynesti, mutta hiukan epäilystäkin väreilee samalla\nhänen äänessään. Tämä mies, Pietari, Pietari Kaukovalta, on Tuomas\npiispan ystävä ja avustaja suomalaisten pakanain käännyttämisessä.\nHän on Tuomaan rakennuttaman erakkomajan, vielä vihkimättömän\nharmaidenveljesten luostarin idun päämies, ja hänen luonaan, täällä\nsaarnaajaveljesten hiljaisessa seurassa, piispa on nyt muutamia\nviikkoja syrjässä maailmasta levännyt monista maallisista toimistaan,\nviettäen rukouksissa ja hartaudenharjoituksissa munkin elämää.\n\n-- Paljon ei anna velvollisuuteni aikaa minulle uhrata oman sieluni\nhoitamiseen, -- vastaa Tuomas melkein huoahtaen, -- se ei salli minun,\nniinkuin teidän, antautua siihen kokonaan, kaikkine ajatuksineni. Mutta\nminulle on kumminkin tarpeellista taistelujeni lomissa edes hetken näin\nhiljaisuudessa ja nöyryydessä valmistautua suuriin tehtäviin ja\nrukoilla sisällistä rauhaa ja puhdistusta.\n\nHän risti kätensä nöyrästi, melkein surullisesti. Mutta Pietari kyseli\nyhä:\n\n-- Nyt olet siis taas sieluusi täyden rauhan saanut ja puhdistautunut\nalkavia toimiasi varten?\n\nHänen äänessään oli aina vain jotakin tutkivaa, jotakin epäselvää, hän\nikäänkuin väkisin tahtoi kaivaa esiin ystävänsä sisimpiä sielunväreitä.\nLavitsalla istuva kookas mies nojasi hetkeksi kasvojaan kämmeniinsä,\nikäänkuin punniten ja taistellen. Ja entistä hiljaisempi, säveämpi oli\nhänen äänensä, kun hän virkkoi:\n\n-- Täyden rauhan, -- niin, täyden varmuuden. -- Hetken vaiettuaan hän\njatkoi vilkkaammin: -- En tiedä, ymmärrätkö minua oikein. Minuthan on\nasetettu aina taistelevan, yhä edemmäs laajentuvan ja aseissa\nlakkaamatta olevan kirkon päämieheksi tässä maassa. Minun täytyy aina\nvain sotia, hyökätä, voittaa ja kukistaa, minä en saa ajatella rauhaa\nympäristössäni enkä pysyvää sisällistäkään rauhaa, se häiriytyy\ntoimissani myötään. Ajatusteni ja toimieni täytyy herkeämättä\ntarkoittaa sitä, miten parhaiten edistän ja palvelen korkeata kirkkoa,\nmiten hyödytän Rooman pyhää istuinta ja laajennan hänen katolisen\nvaltakuntansa mahtia maailmassa -- en saa paeta ristiriitoja, joita\nsiinä sivussa voi sielussani syntyä. Mutta jos pyrkimyksissäni saavutan\nvarmuuden ja voiton, niin onhan se samalla sielunikin rauha ja voitto.\nYmmärrätkö: yksityinen onneni ja rauhani saa väistyä korkean\nkutsumukseni tieltä.\n\nPietari hymähti ystävällisesti.\n\n-- Minä ymmärrän mitä tarkoitat. Kun onnistut suunnitelmissasi ja\naseellisissa yrityksissäsi, kun vain laajennat kirkon valtaa ja\nmahtavuutta, silloin on sielusikin sopusoinnussa, -- sen täytyy niin\nolla?\n\n-- Niin, juuri niin, mitä muuta minulta vaadit, Pietari? Silloinhan\ntiedän itseni äitijumalalle otolliseksi. Katso, mitä taisteluillani\nja ponnistuksillani jo olen pyhän kirkon aseena ja sen hyväksi\nsaanut aikaan. Pimeimmässä pakanuudessa vaeltanut kansa on nyt\nkahdessakymmenessä vuodessa taipunut tunnustamaan ristiä ja kirkon\nvaltaa, -- sellaista alttiutta kirkko minulta vaatii, siten se käskee\nminun korkeinta palvella -- eikö niin?\n\nTaas oli Pietari käynyt vakavakatseiseksi.\n\n-- Niin, jos aina voit olla täysin vakuuttunut siitä, että noudatat\nkorkeimman tahtoa etkä koskaan omaasi.\n\nTuomas innostui.\n\n-- Minun täytyy olla, muutenhan en voisi toimia mitään. Ja kuinka\nsiunaisi Jumala työni, ellei se olisi hänen tahtonsa mukaista. Nyt,\nkatso tuloksia, katso nuorta, kukoistavaa, myötäänsä laajenevaa\nkirkkoamme...\n\nInnostuksissaan piispa oli noussut vuoteeltaan ja käveli huoneessa\nedestakaisin. Mutta hänen silmänsä kohtasivat jälleen Pietarin katseen\nja hän pysähtyi, ja hänen äänensä vaipui taas hiljaisemmaksi, kun hän\njatkoi:\n\n-- Itselleni en sitä kunniaksi lue, olenhan vain halpa ase. Mutta\nitsehän olet vaikuttanut mukana näinä vuosina ja tiedät, millainen\nkirkon kasvitarha oli tässä jäisessä maassa, kun Rooman isä minut\nkaukaisesta kotimaastani ohjasi pohjolaan ja vihdoin lähetti minut\ntänne Suomeen istutuksiaan hoitamaan. Kristinusko oli istutettu tänne,\nmutta minkä verran se oli juurtunut ja versonut? Olet itse minulle\nmonesti kertonut, kuinka täällä kävi Henrikki piispan kuoleman jälkeen.\nPakanat olivat kastetut uuteen uskoon, mutta se usko ei heissä\nkestänyt, miekka herposi hoitajan kädestä, kastetut pesivät pois\nvesikasteensa, kaatoivat ristit ja kohottivat uuteen kunniaan vanhat\nuhrikarsikkonsa. Ennen pitkää koko taimitarha oli kuihtunut pois, ja\nsen viimeisiä istutuksia pakanat kiskoivat väkivoimin irti maasta.\nTäällä oli silloinkin olevinaan piispoja ja pappeja, mutta mitä he\ntoimittivat? Yhden piispan pakanalliset karjalaiset merirosvot veivät\nvankina mukaansa ja toisen aikana nuo muka käännytetyt suomalaiset\npurjehtivat meren yli Ruotsiin, mistä heille uusi oppi oli tuotu,\npolttivat siellä kylät ja kaupungit, tappoivat Upsalan piispan,\ntahtoivat kitkeä ristin pois sieltäkin. Sellainen oli Suomen kristitty\nseurakunta, sellaisessa kunnossa kirkon valta tässä maassa, eikä kukaan\nenää tahtonut lähteä tänne ristiä saarnaamaan. Silloin valitsi pyhä isä\nminut, munkin halvoista halvimman, tämän seurakunnan paimeneksi, ja\nkäski minun juurruttaa ristin syvemmälle maahan, käski käännyttyä koko\ntämän kansan. Sitä olen nyt koettanut tehdä, se on korkea kutsumukseni,\nja sitä on menestyksellä siunattu. Sillä missä ovat nyt pakanain\nuhrilehdot? Kirkkoja niiden tiloilla kohoaa ja ristejä, joita\nkäännytetty kansa nöyränä kumartaa, eikä kukaan enää täällä rannikolla\neikä Hämeen kansan joukossa uskalla olla ristin oppia tunnustamatta.\n\nTuomas oli näin viitannut pitkän toimintansa tuloksiin osoittaakseen,\nettä hän töissään ja riennoissaan oli totellut korkeinta tahtoa. Mutta\nPietari ei voinut seurata hänen innostustaan. Hän virkkoi hiljaa\nhuoahtaen:\n\n-- Se on totta, Tuomas, kukaan ei uskalla. Sinun kätesi on kova,\nmiekkasi terävä.\n\n-- Sen täytyy niin olla. Syvältä täytyy miekan purra, että se ajaa\npelkoa käännytettyihin.\n\n-- Pelkoa, Pietari matki, -- pelkoa, mutta ei luottamusta. Tämä kansa\nei rakasta sinua enemmän kuin edeltäjiäsikään, eikä levittämääsi uskoa\n-- sillä miekalla levitetty oppi ei ole rauhan oppia, sitä kansa ehkä\npelkää, mutta varmasti se sitä vihaa.\n\nNyt Tuomas vuorostaan hymähti, varmana, melkein ilkkuvana. Sillä\nPietari kosketteli taas tuota samaa kysymystä, josta he niin usein\nolivat väitelleet ja jossa Tuomas aina oli päässyt voitolle. Hän oli\nnäet todistanut päivän selväksi, että pakotta ei pakanoita koskaan\nsaada ristiin suostumaan ja että hänen edeltäjäinsä puute ja virhe oli\nollut juuri se, että heillä ei ollut tarpeellista, pysyvää aseellista\nvoimaa tukemassa käännytystyötään. Hän ei nyt siitä ryhtynyt\nväittelemään, virkkoi vain varmana:\n\n-- Tämä kansa ei nyt enää uskalla vihatakaan, se tottelee vain ja\ntaipuu ja tottuu tottelevaisuuteensa, kun sitä näin rautakourin\npidellään. Jyhkeä linnani Räntämäellä ja sen haarniskoihin puetut\nratsumiehet tukahduttavat kyllä kaiken vastahakoisuuden, jos sitä\njossakin näkyy, ja vihankin, jos sitä rupeaa kytemään. Miekalla täytyy\ntie raivata, sitä saat sitten sinä ja harmaat veljemme kulkea ja\nvalloitella vähitellen sydämiä, -- sitä vartenhan olemme tämän pienen\nveljeskunnan perustaneet tänne erämaahan ja kasvattaneet täällä maan\nomia poikia saarnamiehiksi.\n\nPietari istui ääneti tuijottaen lattiaan. Mutta Tuomas tahtoi saada\nhänet kerrankin oikein vakuuttumaan ja jatkoi sen vuoksi vielä:\n\n-- Ei, Pietari, älä koeta kylvää epäilystä työhöni, se vain heikentäisi\ntarmoni, ja sitä kirkko tarvitsee. Sillä vastahan olemme alulla. En\nhalveksi sinun osuuttasi tässä käännytystyössä, mutta sen tuloksia emme\nnyt ehdi ruveta odottamaan; aikamme on lyhyt ja työtä on paljon. Minä\nkuljen sen vuoksi edellä ja raivaan raakaa erämaata, kaadan kasken,\njota sinun sitten on viljeltävä, -- tule sinä lempeä mies jäljessä,\nkylvin vakka käsivarrella, täydennä, syvennä työni.\n\nJa lauhkeampana nyt pieni, teräväkatseinen mies kääntyikin piispaan\npäin:\n\n-- Niin, tunnenhan jyrkän suunnitelmasi; ja jos et sinä tunnekaan,\nkuinka vaikeaa on voittaa sydämiä ristin puolelle silloin, kun risti on\npystytetty verellä kostutettuun maahan, niin samaahan työmme sittenkin\ntarkoittaa, -- kirkon olkoon kunnia, jos epäilykseni ovat turhat. --\nNyt lähdet siis taas pukeutumaan sotisopaan?\n\nTuomas, joka oli astellut edes takaisin pienen koppinsa permannolla,\nistahti taas laverilleen ja virkkoi:\n\n-- Kevät joutuu, toiminnan aika on jälleen käsissä. Ja nyt minulla on\npaljon suoritettavana; vanhuus lähestyy, täytyy joutua, muuten se tapaa\nminut kesken töitteni, kutsumukseni täyttämiseen on vielä paljon\nmatkaa. Kirkon valta on nyt tosin täällä Suomen rannikolla luja ja koko\nHämekin sitä jo tottelee, joskin vastahakoisesti. Mutta Karjala, -- se\ntekee työmme täällä aina epävarmaksi, sen levottomat pojat ovat\nsotaisia ja hurjia. Se on nyt lannistettava sekin, risti on\njuurrutettava sinne, -- tämä tehtävä se minua nyt kiirehtii.\n\nPietari istui ja kuunteli värähtämättömin kasvoin ja virkkoi miltei\nvälinpitämättömästi:\n\n-- Laajat ovat hankkeesi, Tuomas.\n\n-- Eivät ne saa rajoittua vielä siihenkään, Karjala ei vielä mittaani\ntäytä. Sillä pakanuutta on vielä Karjalankin takana, Rooman kirkolla on\nsiellä pahimmat ja vaarallisimmat vastustajansa, -- kauemmin en saa nyt\nluonanne viipyä. Mutta minä tarvitsen ehkä pian sinutkin ja koko\nveljeskunnan avukseni muualla kuin täällä, -- siksi sinut pyysinkin\npuheilleni. Kiirehdi työtäsi tämän kansan keskuudessa mikäli voit,\nkylvä mitä ehdit, suuremmat toimet meitä odottavat toisaalla. Me emme\nsaa levätä ennen kuin koko tämä pohjoinen maailma lumisen asutuksensa\nviimeisiä ääriä myöten on saatu ristiä ja Rooman kirkkoa tunnustamaan.\n\nTämä tuumien uhitteleva laajuus ei näyttänyt Pietaria miellyttävän. Hän\nkysyi terävästi:\n\n-- Silloinko vasta kunnianhimosi on tyydytetty?\n\nTuomas hytkähti tuota terävää kysymystä.\n\n-- Enhän hae omaa kunniaani, vastasi hän, -- ainoastaan kirkon kunniaa\nja mahtavuutta, sehän minut käskee toimimaan. Rooman isän ja hänen\nistuimensa hyväksi on kaikki tehtävä, itselleni en pyydä mitään!\n\nPietari nousi nyt uunin pankolta, jossa hän liikahtamatta oli istunut,\nja vielä entistä syvempi tuli näytti hänen silmissään palavan. Hän\nastui suoraan Tuomaan eteen, laski molemmat käsivartensa hänen\nhartioilleen ja katsoi häntä hartaasti, melkein hellästi silmiin.\n\n-- Onko se niin, hän lausui verkalleen. -- Oletko siitä itse aivan\nvarma?\n\n-- Epäiletkö sitäkin, Pietari? kysyi Tuomas loukkaantuneena.\n\nPietari ei vastannut kysymykseen suoraan.\n\n-- Sinusta paisuu sitä mahtavampi kirkkoruhtinas, kuta mahtavammaksi\nkirkon vallan täällä laajennat, hän virkkoi vakavasti. -- Sinä\nhallitset nyt jo valloittamiasi maita ja kansoja itsevaltiaana\nruhtinaana, kuuntelematta ketään, tottelematta ketään muuta kuin Rooman\npaavia; sinä olet yksinvaltias tässä maassa.\n\n-- Rooman isän puolesta, ehätti Tuomas vastaamaan. -- Se on totta. Ketä\nmuuta minun täällä olisi toteltava?\n\nPietarin ei tarvinnut laajemmin ruveta selittämään, miten Suomen kirkon\nasema oli muuttunut ja käynyt aivan itsenäiseksi sen jälkeen kuin\nTuomas oli piispaksi nimitetty. Hän vain lyhyesti siihen viittasi:\n\n-- Eerikki kuningas, hän, joka tänne ensiksi ristinopin toi, hän oli\nRuotsin kuningas.\n\n-- Niin oli, Ruotsin kuningas. -- Vilkastuen Tuomas puuttui taas\npuheeseen. -- Mutta jaksoivatko Eerikin jälkeiset Ruotsin kuninkaat\ntäällä pysyttää ristin oppia ja Rooman kirkon arvoa? Eivät. Se\nkukistui, se Eerikin työ, mutta minun ei ole lupa omaa työtäni samoille\njäljille jättää. Nuo Ruotsin kilpailevat ruhtinaat taistelevat siellä\nkeskenään, vaanien toistensa valtaa ja vuodattaen toistensa verta, --\nkirkko on heikko ja avuton heidän omassakin valtakunnassaan. Heillä ei\nole voimaa eikä halua hoitaa tätä merentakaista kirkon taimitarhaa.\nMeidän täytyy sen vuoksi luoda tänne pysyväisempi, vankempi valta, ja\nkenetpä me sen yliherraksi tunnustaisimme, ellemme Rooman mahtavaa\nisää. Hänelle minä täällä vallan luon ja hänelle sen myöskin säilytän.\n\n-- Ja itse sitä hänen nimessään hallitset?\n\n-- Olenhan hänen uskottu aseensa. Jos pyhä isä tahtoisi minua käyttää\naseenaan ainoan autuaaksitekevän uskon levittämisessä vaikkapa samalla\ntavalla kuin piispa Albertia, joka Riiassa perusti ristin puolesta\ntaistelevan veljeskunnan, olen antautuva hänen välikappaleekseen\nviimeiseen hengenvetooni asti, -- en saa kieltäytyä mistään! Mutta\nmitään niin suurta en toki usko voivani toimittaa. Ja vaikkapa\nvoisinkin, niin itse tahdon vaipua vähäpätöisyyteeni, olla pelkkä\nharmaaveli, niinkuin olin ennen piispaksi tulemistani, -- kunhan vain\nkirkon valta vahvistuu ja sen kunnia ja mahti ulotetaan kaikkiin\nmaailman ääriin. Ei, Pietari, en pyydä itselleni palkaksi muuta kuin\nhamppuköyden, millä vyötän kerjäläisvaippani, -- kun pyhä neitsyt\nkäskee, sidon sen heti vyölleni ja luovun kaikesta, kaikesta!\n\nPieni munkki seisoi yhä rotevan piispan edessä pidellen käsiään hänen\nhartioillaan, jotka, vaikka piispa istui, ulottuivat miltei hänen\nmatalan rintansa kohdalle. Hän oli terävästi ja tutkivasti, kuin ankara\nrippi-isä ainakin, katsonut Tuomaan puhuessa häntä silmiin, oli\nkoettanut tutkia hänen salaisimmat ajatuksensa, tunkeutua hänen\nsydämensä sisimpään pohjaan. Ja värähtämätöntä vilpittömyyttä ja\nvakavuutta hän oli luullut lukevansa niistä kasvoista, joita hän näin\ntähysti. Silloin hänen syvällä kiiluvat silmänsä riemusta kirkastuivat,\nja ikäänkuin siunaten hän juhlallisesti lausui:\n\n-- Siis mene täältä rauhan majasta takaisin maailmaan, riennä suuriin\ntoimiisi ja vie täältä sielussasi sisällinen rauha mukanasi. Tee\ntyötäsi omalla alallasi, koska uskosi ja vakaumuksesi on niin luja, me\nkiertävinä saarnaajina sitä hiljaisuudessa parsimme, yhteinenhän\npäämäärämme on. Mutta palatkaamme vaikeilta retkiltämme aina tänne\nsaamaan vahvistusta ja rohkeutta, palaa sinäkin, jos maailmalla rauhasi\nsärkyisi, tänne rukoilemaan Neitsyt Maarialta nöyrää mieltä ja\nsielullesi eheyttä.\n\nHento, teräväkatseinen mies kokosi harmaan vaippansa liepeet ja lähti,\nvielä jäähyväisiksi piispalle päätään nyökäyttäen. Yö olikin jo kulunut\nmyöhäiseksi. Äänetöntä oli kaikki, tyynen talviyön rauha peitti sankan,\njylhän metsän ja sen keskessä piiloilevan pienen erakkojen majan.\nRauha, täydellinen rauha täytti vanhan piispankin mielen hänen\nistuessaan siinä nyt yksin kovalla laverillaan, yhä vielä äskeisen\nkeskustelun synnyttämän, varman ja sopusointuisen mielialan vallassa.\nHän oli nyt valmistanut itsensä, nyt oli toiminta taas alkava.\nVuosittain oli hänellä tapana tulla paaston aikana muutamiksi\nviikoiksi vanhaa, rakasta munkkielämää viettämään siihen pieneen\nluostarintapaiseen laitokseen, jonka hän oli perustanut metsään lähelle\nAurajoen suuta. Oli niin virkistävää saada sotamelskeistä ja\nhallintohuolista syrjässä viettää hetkinen itseään varten, syventyä\nasioihin, miettiä, lukea rauhassa pyhiä kirjoja ja harjoittaa\nhartautta, sitten sitä vahvistuneempana ja tarmokkaampana taas töihin\npuuttuakseen. Ja hän tunsikin nyt taas, kun se lepoaika oli mennyt,\nuutta varmuutta, jäntevyyttä ja turvallisuutta mielessään, -- hän sitä\ntarvitsikin, sillä koko hänen tarmoaan nyt kysyttiin.\n\nHetken vielä istuttuaan pöydän edessä, suurta kirjaansa lukien, Tuomas\nnousi, polvistui jumalanäidin kuvan eteen ja rukoili siinä kauan. Hän\ntahtoi paljastaa pyhälle neitsyelle sydämensä ja sen sisäiset\naikomukset ja tarkoitukset, esittää, kuinka ne tarkoittivat yksinomaan\nJumalan valtakuntaa ja sen kunniaa ja suuruutta, ja hän rukoili niille\nentistä kannatusta ja siunausta. Valtoimenaan, kaikkine tuumineen ja\ntunteineen tahtoi hän heittäytyä äitijumalan helmaan. Ja vahvistuneena,\nlevollisena hän nousi ja meni laverilleen maata. Kohta hän nukkuikin.\n\nUnessa hänen mielikuvansa yhä kävivät samaan suuntaan kuin valvoessa:\nkirkon vallan laajentuminen pohjolassa, Karjalan sotaisen heimon\nkukistaminen, ristin pystyttäminen lumisten tunturien äärimmäiselle\nharjalle -- ne tuumat hänen mielessään yhä nukkuessakin kiertelivät.\nJa hän oli istuvinaan korskean, mustan ratsunsa selässä johtaen\nsotajoukkoaan Pohjan pakanoita vastaan. Maltitonna hän itse ajoi edellä\npitkin lumen peittämää kangasta, tuskitellen, että toiset häntä niin\nhitaasti seurasivat; eihän tällä tavoin koskaan ehditä päämaaliin, niin\nhän valitteli, ja ajoi yksin edelle. Pietari Kaukovalta häntä vielä\nseurasi, mutta hänkin tapansa mukaan hakaltaen ja epäillen ja\nvaroittaen ... ja jo jättäytyy hänkin jäljelle. Mutta Tuomas ajaa\nedelleen yksin yhä pimenevää pohjolaa kohden; hänen täytyy ehtiä sen\nsydämeen, hänen täytyy nousta sen valtaistuimelle...\n\nJo aukenee sakean, pimeän metsän keskestä ihana, vihanta, lämmin\nlakeikko, ja sen takalistolla on kukkia ja köynnöksiä kasvavalla mäellä\nkomea, valoisa linna, jonka harja pilviä hipoo. Sinne hän suoraan ajaa,\nja sen edustalla lukuisat valkopukuiset ritarit häntä kumartaen\ntervehtivät ja saattavat hänet suureen linnansaliin, jonka seiniltä ja\norsilta säteilee hopea ja kulta. He ohjaavat hänet kohdastaan ylös\nvaltaistuimelle, jonka juurella seisoo loistava parvi hengellisiä ja\nmaallisia ruhtinaita, piispoja, ritareita ja käännytettyjä\npakanapäälliköitä, kaikilla rinnassaan valkoinen risti ja otsalla\nnöyryyden merkki.\n\nJa Tuomaasta tämä kaikki on aivan luonnostaan lankeavaa, hänelle\nkuuluvaa: noin valoisaa, noin rikasta, noin korkeaa hän on\ntavoitellutkin, ja voittajana, ruhtinaana hän nyt valtiaan istuimella\nistuu. Ja hänen päähänsä tuodaan kultainen kruunu ja käteen hohtava\nvaltikka, ja sillä hän viittaa palvelijoita eteensä, antaakseen heille\nkäskyjään. He palvelevat häntä kaikki, hiljaa ja nöyrästi, eikä\nainoastaan ihmiset, vaan myöskin puut, pilvet ja kalliot, jotka\ntakalistolla välkkyvät. Hän on voittanut tämän taivaan, loistavan,\nikuisen taivaan, ja siksi häntä kaikki luonnossa tottelee.\n\nMutta alempana pilarien lomissa, ikäänkuin linnan eteisessä, seisoo\nsamettipukuisten, hopeahelyisten herrain ja rouvain takana köyhä,\nryysyihin puettu nainen, sylissään pieni lapsi. Sieltä eteisestä,\nikäänkuin naisen ympäriltä, tulvaa kirkas valovirta, joka häikäisee\nkaikkien silmiä ja vetää puoleensa Tuomaankin katseen. Hän huomaa\nnaisen, kutsuu hänet eteensä.\n\n-- Kuka olet sinä ja mitä tahdot? kysyy Tuomas, katsellen paheksuen\nnaisen huonoa asua.\n\nMutta nainen ei vastaa. Hänen kasvonsa ovat kalpeat ja surullisen\nnäköiset, ja hän kääntää, valtaistuimen luo tullessaan, päänsä\npoispäin. Mutta valo liekitsee hänen päänsä ympärillä ja lapsen pään\nympärillä, ja sydän säpsähtää Tuomaan povessa. Sillä sehän on pyhä\nneitsyt, tuo köyhä nainen, joka ryysyissä hänen edessään seisoo ja\nkasvonsa hänestä kääntää.\n\n-- Äiti Jumalan, valtaistuimella istuja huoahtaa hiljaa, -- miksi\nryysyissä linnaani saavut? Mistä minua nuhtelet, millä olen tahtosi\nrikkonut?\n\n-- Olet unohtanut jotakin voittaessasi, vastaa nainen yhä poispäin\nkääntyneenä.\n\n-- Mitä, pyhä neitsyt, mitä?\n\n-- Sinua kaikki kumartavat, mutta rintaasi et saa rauhaa. Ja sinä\ntiedät, miksi et saa.\n\n-- Miksi, en tiedä sitä, sano...\n\n-- Siksi, että itsekkyyttä piilee sydämesi pohjalla, vaikka koetat\nminultakin kätkeä sen. Tätä loistoa, tätä valtikkaa olet tavoitellut,\nitseäsi olet palvellut, kirkon ja minut olet syrjäyttänyt...\n\nTuomaan päätä huimasi, hän ei sitä syytöstä todeksi tunnustanut, hän\ntahtoi kieltää sen, kieltää jyrkästi ja hän huudahti:\n\n-- Ei, se ei ole totta, et olekaan Jumalan äiti sinä; sillä häntä,\njuuri häntä minä palvelen.\n\nJa hän ojensi kätensä, viitatakseen valtikallaan palvelijoilleen, että\nveisivät ryysyisen naisen pois. Mutta samassa tämä käänsi tuokioksi\nkasvonsa Tuomaan puoleen, loi häneen yhden ainoan silmäyksen, ja\nvaltikka putosi käskijän kädestä. Sillä hän oli nähnyt naisen silmät;\nne olivat niin suuret ja kauniit, mutta niiden kirkkaus oli kyynelten\npeittämä, niin lempeät ja armaat, mutta niiden lempeyden verhosi syvä\nsuru. Kerran vain hän oli katsahtanut Tuomaaseen, mutta murtuneena tämä\npainoi päänsä alas, ja poissa oli mielen uhka ja jäykkyys, ja kruunu\nvieri maahan hänen päästään ja istuin horjui hänen allaan. Seuraavassa\ntuokiossa ryysyinen nainen oli poistunut, ja samalla sammui kirkas\nvalo, kuulumattomiin katosi kiiltävä linna ja kylmä pimeys peitti\nyksinäisen, avuttomaksi hylätyn miehen. Ääretön tuska täytti Tuomaan\nsydämen; hän tahtoi huutaa armoa, hän tahtoi juosta nöyränä ryysyisen\nnaisen luo ja heittäytyä hänen jalkoihinsa, mutta hän ei nähnyt enää\nketään, ei muuta kuin aution tyhjyyden ja pimeyden...\n\nTuomas piispa herää laverillaan ja kuumat hikikarpalot pursuvat hänen\notsaltaan. Hän koettaa repiä silmiään auemmas, nähdäkseen vielä\näskeistä loistoa, hän terästää korvansa, kuullakseen vielä äskeisiä\nääniä, mutta hänen ympärillään on kaikki pimeää ja äänetöntä, ja se\nhiljaisuus on raskas ja syvä; ainoastaan hänen sielussaan raivoaa\näänekäs hätä. Viskautuen hän juoksee vuoteeltaan ja painautuu taas\npolvilleen jumalanäidin kuvan eteen.\n\n-- Mitä tahdot minulle ilmoittaa, Neitsyt Maaria, huudahtaa hän\nääneensä, -- mitä minulta vaadit? Olenko sittenkin pettänyt itseni ja\nsinut, eikö olekaan aikeeni vilpitön ja puhdas, eikö ole kirkon kunnia\nkorkein päämääräni? Liha, liha, vietteletkö minut sittenkin tahraamaan\nkaiken pyhyyden, vietkö syntisine pyyteinesi minut iankaikkiseen\nkadotukseen ja työni kiroukseen ja tuomioon?\n\nJa hän nousee pimeässä komerossaan, viskaa karkean vaipan päältään,\nottaa ruoskan vuoteensa alta ja suomii sillä alastomia hartioitaan ja\njäseniään, lyö hädistyneen miehen voimalla, siten ruumistaan\nrankaisemalla lieventääkseen sielunsa pohjatonta tuskaa. Hän ruoskii\nitseään, kunnes kirvelevä iho verestää ja jäsenet vähitellen\nherpautuvat ja hän voimatonna vaipuu pyhän neitsyen kuvan eteen. Siinä\nhän vielä nyyhkien rukoilee, ja vedet virtaavat silmistä miehisen\nmiehen.\n\nJa rukoillessaan hän koettaa rehellisesti tutkiskella, mistä se\nitsekkyyden ja oman kunnian siemen olisi kotoisin, josta pyhä äiti\nhäntä varoitti ja jota hän ei nyt uskaltanut kieltää. Ei hän ollut sitä\ntuntenut, kun hän kotimaassaan, kaukana Skotlannissa, meni luostariin\nköyhäksi munkiksi, tietäen, ettei hän, aviottomana syntyneenä,\nhalveksittuna lehtolapsena, kelpaa edes halvimmaksi opettajaksi\nseurakuntaan. Mutta Rooman isä oli hänet kumminkin kutsunut aseekseen\nja hänet korkeaan luottamukseen valinnut, -- siitäkö hyvyydestä\npalkaksi oli itsekkyyden intohimo hänen sydämeensä salaa hiipinyt ja\nvietellyt hänet korkeimman nimessä omaa kunniaansa ajattelemaan...?\n\nHartaasti hän rukoilee:\n\n-- Kitke se pois, opasta minut oikeaan, anna minulle voimaa hallita\nsalaa hiipivät himoni, taikka kaada minut armollasi maahan, jos olen\narvoton aseeksesi. Sinun käsiisi antaudun; jos minulle apusi suot,\nsalli minun jatkaa työtäni sinun kunniaksesi, mutta anna minulle merkki\narmostasi, niinkuin annoit ennen...\n\nTaas ruoskii itseään yksinäinen mies ja rukoilee armon merkkiä. Hän on\nmonesti ennen, näin sielunsa hädässä ollessaan, samoin tehnyt, ja\nsilloin hänestä on näyttänyt, kuin jumalanäidin kuvan maalatut kasvot\nja silmät olisivat saaneet ikäänkuin elävän, lempeän loisteen. Sitä\nlaupeata valoa hän nytkin hartaasti rukoillen odottaa todistukseksi\nsiitä, että hän vielä pyhän neitsyen armoa nauttii.\n\nJa katso! Säde sarastavaa kevättalven päivää tunkeutuu laen räppänästä\nerakon koppiin ja luo kalpean heijastuksen myöskin sille pimeälle\nseinälle, jossa jumalanäidin kuva on. Uupuneen rukoilijan silmissä\nnäyttävät neitsyen kasvot kirkastuvan ja sulavan lempeämmiksi, -- sen\nsilmissä on laupeutta ja armoa. Ja rukoilijan tuskaan uupunut sielu\nlöytää siitä lohdutusta ja lievitystä, ja hän kiittää nöyryydessä\nNeitsyt Maariaa tästä uudesta armosta, jonka hän on osakseen saanut.\n\nYö oli kulunut, kun yksinäinen rukoilija kalpeana ja verestävin silmin\npyhän kuvan edestä vihdoin nousi. Hän avasi oven selälleen ja hengitti\naamun raikasta ilmaa. Keväinen päivä oli valjennut, aurinko teki\nnousuaan, hänen oli aika lähteä taipaleelle, lepomajastaan pois\ntaistelevaan maailmaan. Mutta se uhmaileva varmuus, joka hänet\nvielä illalla täytti hänen puhuessaan suurista aikeistaan ja\nsuunnitelmistaan, se oli nyt poissa, ja melkein viivähdellen ja\narastellen hän, pukeuduttuaan ja vyön uumilleen sidottuaan, hiipi\nkopistaan ulos. -- Ankara oli ollut varoitus, jonka hän unissaan oli\nsaanut. Mitähän jos hän jäisikin tänne unohdettuna erakkona hoitamaan\nsielunsa puhtautta ja luopuisi kaikesta muusta, -- sellainen epäilys\nhänessä heräsi, ja hän katseli kaihoten rauhan miesten nukkuvaa majaa,\njosta hän oli lähdössä. Mutta hän torjui pois sen heikkouden: hänelle\noli korkea toimi uskottu, hän oli asetettu taistelevan kirkon eturinnan\nsoturiksi, hänen täytyi itseään muistamatta täyttää tehtävänsä, täyttää\nse loppuun saakka.\n\nHän käveli talliin, haki sieltä ratsunsa, satuloitsi sen ja talutti\nportille. Mutta hän ei noussut nyt tuon uljaan mustan juoksijansa\nselkään; halki kinoksien hän verkalleen käveli, taluttaen hevostaan\nohjaksista pitkin kuperaa keväistä polkua, jossa jalka usein livetti.\nHän ikäänkuin arkaili satulaan nousta, se hänestä liiaksi muistutti\ntuota äskeistä unta, tuota loistavaa ratsastusta suuruuteen ja valtaan.\nNöyränä, halpana hän tahtoi matkansa kulkea ja itselleen kunniaa ja\nmukavuutta pyytämättä suorittaa tehtävänsä niinkuin korkeuden palvelija\nainakin.\n\nSiksi hän nyt jalan hiljalleen astui metsäpolkua pitkin. Ja niin\nankarat, niin vakavat olivat hänen kasvojensa piirteet hänen\nkävellessään, että ne näyttivät kuin kiveen veistetyiltä, ja hänen\nsilmänsä palo oli niin hehkuva, kuin hän olisi koettanut lävistää\ntaivaanrannan, johon hän tähysteli. Taistelun maininkeja riehui hänen\nrinnassaan, eikä hänen mielensä tahtonut täysin rauhoittua, vaikka hän\nkuinka usein olisi itselleen todistanut, että hänen velvollisuutensa\nkutsui häntä Jumalan valtakuntaa levittämään ja ettei hän siihen työhön\nkäydessään saanut mitään empiä eikä mitään arastella.\n\nPitkäksi venyi tänään matka metsän halki, jonka korkeiden puiden\nlomitse aurinko vähitellen nousi paistamaan tielle, kullattuaan ensin\nylimmät latvat. Vihdoin harveni metsä, päivän kilo pisti kulkijan\nsilmiin, laaja, lumipeitteinen aavikko oli helakan valkoisena edessä.\nSen keskitse kaareili joen jääpeitteinen uoma tummahtavana vyönä,\nja joen toiselta rannalta taas siinsi matalarakennuksinen, harmaa\nkylä, josta savu aamun tyynessä melkein kohtisuoraan taivasta kohden\nnousi. Mutta vielä etäämpää, joen suistosta, jossa oli rivittäin\ntavara-aittoja ja suojuksia virran kummallakin kaltaalla, sieltä näkyi\njo tänä aikaisena aamuhetkenä virkeää liikettä ja toimeliaisuutta.\n\nTuomas pysähtyi tuokioksi sitä katsomaan; se vaikutti vilkastuttavasti\nhänen mieleensä. Siellä kilkkavat kirveet ja ritisevät sahanterät, kun\naluksia korjataan merikuntoon pian alkavaa purjehduskautta varten;\ntoisia, vanhoja, tervataan ja tihennetään, toisia, uusia telakkapuilla\nveistetään, -- se kajahti miellyttävältä piispan korvaan. Sillä\ntuollaista toimeliaisuutta hän suosi, ja hän ajatteli, että vielä\nuseammat kirveet siellä pian kalskavat, kunhan hänen asiansa sille\nkannalle ehtivät. Ja hänen sitä ajatellessaan veri lähti taas nopeammin\nkiertämään suonissa valvoneen miehen, jäsenet tuntuivat vetreytyvän ja\nraskas pää keveni ja selkeni. Niin suuret tehtävät ovat nyt edessä,\najatteli hän, aika kiirehtii, se vaatii häneltä niin paljon tointa ja\ntarmoa, miksi hän vitkastelee? Ja kahta reippaampaa ja joutuisampaa oli\nnyt hänen kävelynsä, kun hän jälleen rupesi taluttamaan ratsuaan\njokiahdetta pitkin.\n\nHän astui pysähtymättä kylän ohi. Pihoilta kuului halkojen hakkuuta,\nnaiset juoksivat siellä puuhissaan tuvan ja ometan väliä ja miehet\njuottivat kaivolla hevosiaan ajoon lähtiessään. Elämää, työtä! Ja hänkö\nyksin, jolta enin tointa kysyttiin, hänkö epäili ja vitkasteli hatarain\nunennäköjen takia -- ei, hentojen haaveiden aika oli nyt taas päättynyt\nja käsissä oli vakava työrupeama. Vaivoin malttoi piispa enää kylän ohi\nehdittyään maassa pysyä, hän silmäili jo kaivaten satulaansa ja koetti\njalustimien solkia, mutta vielä hillitsi hän kiihkonsa, astui jalan.\n\nMetsään painui taas tie, ja siellä ehätti hän yksinäisen kulkijan,\nnuoren naisen, joka ripein askelin hänkin ja iloisesti laulellen vakka\nkädessä asteli samaan suuntaan kuin piispa.\n\n-- Minne matka noin iloisella kulkijalla? -- kysyi piispa kohdalle\nehdittyään.\n\n-- Linnaan on matka, nainen vastasi.\n\n-- Vai linnaan. Kenelle sinulla sinne on asiaa?\n\n-- Onpa asiaa, kun mieheni on siellä. Hän on eilen palannut\npartioretkeltä ja nyt kiirehdin häntä tapaamaan.\n\n-- Kuka on miehesi?\n\n-- Ohto.\n\n-- Joka kasteessa sai nimen Otto. Mutta olkoon Ohto!\n\nLinna, partioretki, Ohto -- liian eläviä mielikuvia virkosi vanhan\npiispan mieleen, hän ei voinut enää pidättää haluaan ehtiä pian sinne\nlinnaan, toimintansa paikoille, eikä hän välittänyt sitä pidättää --\nmiksi hän oikeastaan tuhlasikin aikaansa astumiseen! Ketterästi kuin\nnuorukainen hän viskautui satulaan ja kiinnitti ohjakset tottuneella\nkädellä. Ja virmasti voimakas ratsu, joka nyt vasta sekin tunsi\nvarsinaisen toimensa alkaneen, läksi kiidättämään tuttua taakkaansa\nmetsän halki ja sitten joen jäätä pitkin. Nyt tunsi ratsastajakin\nolevansa oikeassa asemassaan; hän nytkyi notkeasti hevosen juoksun\nmukaan, rinta pullistui, sieraimet laajenivat ja jäseniin tuntui\ntulevan terästä. Hän antoi vankan mustansa valtoimenaan ravata ja kiiti\nniin ohi asuttujen ja metsäisten rantojen, jotka kuin vilahdellen\nsivulle jäivät. Ilma oli niin raikas ja puhdas, aamu niin terve ja\nkirkas, -- nyt hän sen huomasi, -- ja kuta enemmän hän ratsastuksesta\nlämpeni, sitä selvempänä hohti pää, sitä vapaammin liiti ajatus, kooten\nyhteen monet erillään lepattaneet langat. Suuri tehtävä, laaja ohjelma\noli taas eheänä, varmana ja tarkkapiirteisenä hänen edessään, eikä sitä\nenää himmentänyt epäilyksen muistokaan. -- Elämään, toimintaan!\n\nTaas vaihtui uusia kuvia ratsastajan eteen. Siinä oli jyrkällä törmällä\nkorkea rakennus, torni katolla, risti tornin huipussa -- Rantamäen\nkirkko, jonka hän itse siihen piispanistuimensa viereen oli rakentanut.\nSen kupeella olivat rannalla piispan ja tuomioherrain ja kaniikkien\nasuinrakennukset, -- mataloita, pieniä tupia ne olivat, mutta ne\nherättivät silti hänessä ylpeyttä ja iloa, sillä kristikunnan ahjona ja\nkeskustana tässä kaukaisessa maassa ne siinä olivat, siihen hän oli\nsijoittanut Suomen kirkon sydämen. -- Tuomas ajoi ylös törmälle. Siellä\noli kaikki vielä äänetöntä. Piispa itse ei ole kotona, harvoin hän\ntässä piispantalossa kotona onkaan, linnassa hän asuu, -- ja\ntuomioherrat ja kaniikit, ne laiskurit, ne tietysti tapansa mukaan\nnukkuvat pitkälle aamuun asti... Ratsastajan kulmakarvat rypistyivät ja\nhän pidätti jo hieman hevostaan tuumien poiketa sisään herättämään\nnukkuvaa tuomiokapituliaan. Mutta taas laski hän ohjakset valloilleen\nja karautti ohi kirkon ja pappilain, -- hänellä ei ollut nyt aikaa\nsellaiseen pieneen kotikuriin, suuremmat hankkeet häntä kiirehtivät\nkorkeampiin tehtäviin.\n\nMutta nyt jo näkyikin hänen matkansa päämäärä tuolta etäältä, siintäen\njyhkeänä korkealta kunnaalta, ja hän kiirehti, metsästä esiin\nratsastaessaan, yhä heponsa hyvää vauhtia. Yksinäisen, jyrkkärinteisen\nja tasalakisen kallion laella lähellä Aurajoen rantaa oli vankka,\nharmaakivinen linna, jonka mantereenpuoleisesta päästä ylpeänä kohosi\npaksu, pyöreä torni, näkyen kauas yli metsänkin ja halliten laajalti\nympäristöään. Ulommas kallion ympäri oli suurista kivistä rakennettu\nmuuri, jonka päällä vielä oli hirsisalvos; muurin keskellä oleva\nraskas, hirsistä salvettu portti oli kiinni, ja muuria kiertävän\nkaivoksen yli vievä laskusilta oli pystyyn nostettu. Umpinaiset olivat\nlinnan seinät, jotka kohosivat pystyyn jyrkältä kalliolta, sisältä ei\nnäkynyt mitään; ainoastaan tornin laella edestakaisin asteleva vartija\nkuvastui jo kaukaa selvästi kevätaamun kirkasta taivasta vastaan.\n\nSitä kohden kiirehti yksinäinen ratsastaja, ja hänen rintansa paisui ja\nsilmänsä kiilsi sitä lähestyessään. Sillä tämä oli se luja turvapaikka,\njonka hän oli rakennuttanut valloittamansa maan ja siihen kylvämänsä\nuuden uskon selkärangaksi ja josta hän hallitsi alistettua kansaa ja\nkuritti uppiniskaisia pakanoita. Sieltä hän oli retkensä ja\nkäännytystyönsä menestyksellisesti johtanut ja sieltä pitäen hän aikoi\nnytkin yhä laajenevat tuumansa toteuttaa.\n\nHuuruava ratsu pysähtyi nostosillan eteen, joka samassa jo vitjoillaan\nritisten laskeusikin tulijan sisään päästä, -- vartijat olivat jo\netäältä tunteneet tulijan linnan ankaraksi isännäksi. Piispa karautti\navatusta portista sisään, viskausi satulasta ja heitti hevosensa siihen\npalvelijain hoidettavaksi. Terävän, tarkastavan katseen hän loi\nympärilleen, ja kaikki pihalla olijat tervehtivät häntä paljastaen\npäänsä. Mutta sanaakaan puhumatta Tuomas nousi portaita sisäpihaan ja\nkiirehti suoraan omaan erikoiseen piispanrakennukseensa. Siellä hän\nnopeasti kiskaisi vyön uumiltaan, riisui pois karkean, harmaan\nkauhtanansa, heitti lammasnahkaisen lakkinsa naulaan -- sen puvun aika\noli nyt ohi. Peseydyttyään ja ajeltuaan pois luostarissa vapaasti\nkasvaneen karkean parransänkensä rupesi hän, kasvoiltaan nuortuneena,\npukeutumaan. Hän heitti ylleen näädännahkoilla rikkaasti reunustetun,\nmustan, väljän piispantakkinsa, jonka sametti valahti pehmoisiin,\nkauniisiin laskoksiin, pujotti kaulaansa paksut vitjat, joista suuri\nkultaristi riippui, ja sovitti päähänsä korkean, ristiotsaisen,\nhopealla runsaasti kirjaillun hiippansa. Mutta jalkoihinsa hän veti\nleveävartiset, kilisevillä kannuksilla varustetut sotilassaappaat, ja\nvyölleen, piispan vaippansa alle, hän vyötti raskaan miekan.\n\nSitä tehdessään hänen pitkä, uljas vartalonsa ikäänkuin vieläkin oikesi\nja kasvoi, hänen kasvoilleen levisi itsetietoisen hallitsijan mahtava,\njuhlallinen ilme, ja hänen silmiinsä asettui tottelevaisuutta vaativan\nkäskijän varma katse. Samalla hänen mielensäkin tuntui pukeutuvan\nuuteen asuun, siihen tuli uutta pontta ja varmuutta. Ja vartalo suorana\nja pää pystyssä, ryhdiltään arvokkaana ja kasvoiltaan vakavana, hän\nastui verkkaisin askelin huoneistaan ja käveli linnan suureen\narkitupaan.\n\nHän oli taas Suomen piispa Tuomas, soturi ja pappi.\n\n\nII.\n\nSuuri oli piispanlinnan yhteinen arkitupa: pituutta kymmenen syltä ja\nleveyttä melkein saman verran. Keskessä oli mahtava kiviuuni, jonka\navonaisessa, korkeassa pesässä miehenmittaiset honkapölkyt palaa\nroihusivat valaisten tuon väljän, muuten umpinaisen suojan. Tuvan\nseinämiä kiersi ympäriinsä kiintonaiseksi rakennettu rahi, joka oli\ntehty kahtia halkaistuista jättiläispetäjistä, ja samasta\nrakennusaineesta veistetty pöytä ulottui tuvan perällä melkein seinästä\nseinään. Vieri viereensä oli seinäin naulapuille ripustettu aseita,\nteräsjousia ja leveihin puuhuotriin pistettyjä miekkoja, keihäitä ja\nviiniä, kypäriä ja kilpiä. Satuloita ja ratsusaappaita oli penkkien\nalla ja pitkin lattioita, ja niitä miehistä toiset siellä korjailivat\nja voitelivat, toisten hioessa aseitaan ja solkivöitään kiillottaessa.\nSotaista joukkoa kuhisi joka kolkassa. Toiset, retkiltä palanneet\nmiehet, nukkuivat raskaasti kuorsaten pitkin raheja, toiset taas\nsonnustautuivat retkille lähtemään. Äänekästä surinaa ja raskaiden\naskelten astuntaa kaikui lakkaamatta tuossa suuressa tuvassa, ja\nmiesten puheisiin ja huutoihin sekautui naisten kimeämpi ääni, he kun\nsiellä karsinassa taikinaa alustivat ja olutta panivat ja hoitivat\nliedellä suuressa padassa kiehuvaa aamukeittoa taikka sulloivat evästä\nsuuriin kontteihin.\n\nMutta äkkiä vaikeni hälinä ja huuto tuvassa, kun piispan pitkä vartalo\nilmestyi ovelle ja hänen hiippansa hopea ja ristinsä kulta välähti\npystyvalkean hohteessa. Naiset vetäytyivät uunin luo ääneti askaroimaan\nja miehet antoivat työaseensa levätä ja tervehtivät kunnioittaen\nisäntäänsä. Mutta pöydän takaa nousi haarniskaan puettu, roteva soturi,\njoka oli pöydälle laskenut raskaan, sulkaniekan kypäränsä ja jonka\nhikisessä tukassa vielä oli sen jäljiltä syvä vako, nousi ja astui\nkannukset kalisten piispaa vastaan ja tervehti häntä tuttavallisesti ja\niloisesti, niin että sydämellinen hymy kirkasti hänen ruskeat, arpiset\nkasvonsa.\n\nTuomas oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja loi pikaisen katseen\nympärilleen. Hän teki tupaan astuttuaan heti saman havainnon, minkä hän\njo pihalla yhdellä silmäyksellä oli tehnyt. Siellä olivat toiset\njuottaneet hikisiä ratsujaan, toiset satuloineet tallista vasta\ntalutettuja kiiltokarvoja; täällä nyt toiset riisuivat märkiä\nvaatteitaan orsille kuivamaan ja toiset pukeutuivat sotatamineihinsa.\nJotakin harvinaisempaa ja tärkeämpää oli tapahtunut, sen hän heti\nälysi. Ja sen vuoksi hän kohta, muitta tervehdyksittä, kysyi vastaansa\nastuvalta haarniskoidulta mieheltä:\n\n-- No, Belgerd, mitä on tapahtunut?\n\n-- Paljon, Tuomas, vastasi soturi kaikuvalla äänellä. -- Hämäläiset\novat taas nousseet aseisiin.\n\nTuomas kohautti hieman hartioitaan ja istahti tyynesti rahille.\n\n-- Mutta sehän toki ei ole mitään harvinaista, he nousevat ja\nkukistuvat vähän väliä. Oletteko jo riistäneet heiltä aseet pois?\n\n-- Kapinaa kestää vielä, ja se on tällä kertaa tavallista\nvaarallisempaa laatua, soturi vastasi varsin vakavana. -- Hämäläiset\novat nyt aivan miehissä liikkeellä, mutta he eivät kapinoi edes yksin,\nkarjalaisia on mukana niissä lukuisissa parvissa, jotka ovat meidän\nrintamaillemme hyökänneet.\n\nTämä tieto sai Tuomaan vilkastumaan.\n\n-- Vai karjalaisia, oletko siitä varma?\n\n-- Ei ole siitä epäilystä. Noita pitkiä, valkomekkoisia suksimiehiä on\nretkeillyt täällä rannikolla asti ja retkeilee yhä, olemme heidät\nhyvinkin tunteneet.\n\nLevollisena, joskin vakavana ja miettiväisenä, Tuomas kuunteli näitä\npoissaolonsa aikana sattuneita tapauksia. Hänen kasvojensa ilmeestä ei\nsaattanut huomata, että nuo uutiset puhjenneesta vaarallisesta\nkapinasta olisivat häntä huolettaneet taikka suututtaneet, päinvastoin\nvilahti toisinaan melkein kuin jonkinlaisia tyytyväisyyden väreitä\nhänen silmissään. Roteva soturi, joka näitä kertoi ja joka ei suinkaan\narastellut kahakoita eikä partioretkiä, katseli ihmetellen tuota\npiispan tyyneyttä, se häntä melkein loukkasi, ja sen vuoksi hän,\ntuokion vaiti oltuaan, lisäsi:\n\n-- Viimeksi tänään palasin miesjoukon kanssa kapinoitsijoita\nahdistamasta. Ne miehet eivät ole tottumattomia pikkukahakoihin, he\nvoivat todistaa, mitä laatua tämä kapina on.\n\nSilloin Tuomas äkkiä tempautui irti mietteistään, hymähti\nystävällisemmin ja virkkoi:\n\n-- Uskon sinua täydelleen, Belgerd. Vai uskaltaa Häme vieläkin kerran\nnostaa päätään! Kerrohan lähemmin, miten kapina alkoi ja miten sitä on\njatkunut.\n\nBelgerd, linnanvanhin, joka oli piispan aseväen päällikkö ja hänen\nlinnansa hoitaja, kuvasi nyt lyhyin, reippain piirtein, miten linnaan\nensiksi rupesi kuulumaan hätääntyneitä viestejä Hämeestä. Sinne\nlähetettyjä verottajia ja saarnamiehiä, jotka olivat suksilla paenneet\naseisiin nousseiden käsistä, saapui henkensä hädässä sisämaasta, ja he\nkertoivat kaikki, että hämäläiset koko laajalla asuma-alueellaan olivat\nyhteen aikaan ja yht'äkkiä hyökänneet kaikkien heidän kyliinsä\nasettuneiden vieraiden kimppuun, kurikoineet kuoliaiksi toisia ja\ntoisia upottaneet avantoihin, -- säälittä ja armotta, kenet vain olivat\nkäsiinsä saaneet. He olivat jälleen pakanuuteensa luopuneet, ja\nhurjistuneina he olivat silponeet pappeja ja käärineet heitä olkiin ja\nsytyttäneet nämä elävät lyhteet palamaan ja ilkkuneet rovioiden\nympärillä. Kasteessaan pysyneiden naapuriensa pirtteihin tunkeutuen\nhurjat joukot kaatoivat talon harjalle pystytetyt ristit, ja silloin\nuseimmat kastetut heitä mielisuosiolla seurasivat vanhoihin pyhiin\nlehtoihin, joissa he kohta uhrasivat pakanallisille hengille, siten\nrististä luopuen; ja he huuhtoivat pyhillä lähteillään kasteensa pois\nja yhtyivät aseellisiin joukkoihin. Mutta jos ken kastetuista ei sitä\ntahtonut tehdä, niin hänet pakotettiin juoksemaan uhripuiden ympärillä,\nkunnes hän väsymyksestä hengetönnä vaipui maahan. Ja kristittyjen\nkastettuja lapsia he ryöstivät näiden kotoa ja veivät velhojensa\nnoiduttaviksi. Yleensä he tällä kertaa esiintyivät tavattoman\nvimmaisesti, ikäänkuin äärimmilleen ponnistaen voimansa ja vihansa,\nvapautuakseen ristin ikeestä. Kaikki Hämeen asekuntoiset miehet\nkokoontuivat sitten sotaisiin partiojoukkoihin, ja he kutsuivat\nkarjalaisia suksimiehiä avukseen. Ja kotikylänsä ensiksi kristityistä\npuhdistettuaan he lähtivät hiihtämään rannikolle päin, polttaen ja\nryöstäen jokaisen talon, jonka harjalla he ristinmerkin tunsivat. Ja\nmonet rannikollakin luopuivat kasteestaan ja uhrasivat pakanain\nseurassa vanhoissa karsikoissaan; toiset sen tekivät pelosta ja\npakosta, toiset halulla ja ilolla.\n\nYhä vain hievahtamattomin kasvoin piispa kuunteli tätä kertomusta.\nLinnanpäällikön vaiettua hän virkkoi kuin itsekseen:\n\n-- Niinpä niin, ne karjalaiset tekevät työmme täällä aina epävarmaksi.\nJa karjalaisten takana on taas muita.\n\nMutta käännähtäen Belgerdin puoleen hän kysyi sitten äkkiä:\n\n-- Entä te, mitä teitte kapinoiville hämäläisille?\n\n-- Minä lähdin tietysti ratsuväen kanssa heti heitä vastaan, hain heitä\nmistä luulin löytäväni. Mutta sepä tässä taistelussa onkin kirottua:\nota kiinni kärppä kiven kolosta! He retkeilivät pienissä parvissa,\nhiihtivät milloin edessämme, milloin takanamme; toisia heistä tunkeutui\npohjoiseen Ulvilaan saakka, toisia kierteli etelämpää rannikolle.\nMuutamia parvia ajoin takaisin, mutta minun täytyi palata tänne\nlinnaan, kun sain viestejä, että toiset sill'aikaa jo sitä uhkailivat.\n\n-- Tätäkö linnaa, -- oletko päästäsi vialla?\n\n-- Tästä ovat pakanat hiihtäneet parin neljänneksen päästä, ja kirkolle\nlahjoitetuista kartanoista ovat he karjan ryöstäneet.\n\nJo näytti piispakin suutahtavan tuota kuullessaan, ja hiukan\nkärsimättömästi hän virkahti:\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sen jälkeen olemme joka päivä pienemmin partiojoukoin ajaneet\nkapinoitsijoita takaa, mutta väkemme uupuu, se ei riitä, en tiedä,\nmiten saamme tämän kapinan kukistetuksi.\n\nMutta piispa hymähti puolittain pilkallisesti ja taputti haarniskoitua\nystäväänsä olalle:\n\n-- Niin vähiin ei toki voimamme uupune, sinä vanha sotakarhu! Kapina on\ntietysti tyyten tukahdutettava, -- emmehän me ennen kahakoita\nkarttaneet.\n\nPuna nousi soturin poskille ja miekka helähti, kun hän sen kahvaan\ntarttui.\n\n-- En karta kahakoita, kun vain saisin avoimessa ottelussa tapella.\nMutta metsää myöten hiipivää vihollista vastaan, jota en saa käsiini,\non tukalaa taistella. Ja pahinta kaikesta on se, ettei tiedä, missä\nkaikkialla vihollisia on.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Tämä kristitty rannikon kansa näyttää salaa suosivan vihollista, se\nauttaa sitä, missä uskaltaa ja voi, -- tähän kristittyyn seurakuntaan\nei ole paljon luottamista...\n\nTuomas nousi ja katkaisi kädenliikkeellä linnanvanhimman kuvauksen. Tuo\nviittaus linnan lähimmän väestön epäluotettavuuteen tuntui hänestä\nmoitteelta häntä itseään vastaan: hän ei muka ollut juurruttanut ristin\noppia siihen kyllin syvälle. Tuota valitusta hän ei tahtonut kuulla, --\nkansa pysyi kyllä tottelevaisena, kunhan sitä pidettiin tarpeellisessa\nkurissa. Hän astui pari kierrosta hyvin kiihkeänä lattian poikki,\npysähtyi sitten Belgerdin eteen ja virkkoi vihaisin äänin:\n\n-- Te olette väärästä päästä käyneet tätä kapinaa kukistamaan, liian\nlempeästi, liian pehmeästi, siinä koko vika. Teidän ei pidä lähteä\nvihollista metsistä hakemaan, vaan heidän omista kylistään ja\nkodeistaan. Siellä talot tuleen ja uppiniskaiset seipääseen! -- ei saa\nsäästää ketään, joka ei kohta taivu ristiä kumartamaan. Silloin kyllä\npalaavat miehet partioista, -- se keino tepsii, -- ankaruus, julmuus on\nainoa, mikä heihin pystyy, mutta se pystyykin varmasti.\n\nTuvassa olevat miehet kuuntelivat ääneti piispan nuhteita, -- he eivät\nmielestään olleet niitä ansainneet. Mutta Tuomas oli nyt innostunut ja\nsuuttunut, ja hän kysäisi terävästi:\n\n-- Oletteko saaneet vankeja?\n\n-- Eilen ratsumiehet toivat kymmenkunnan pakanaa mukanaan, vastasi\nlinnanvanhin.\n\n-- Hyvä. Kun nyt lähdette liikkeelle, otatte vangit mukaan. Ja ensi\npaikassa, missä pakanoita tapaatte, teette vangeista lopun...\n\nTuomas teki kädellään leikkaavan liikkeen ja vaikeni hetkeksi ikäänkuin\nhengähtämään, -- hän huomasi, että miehet eivät häntä täydellisesti\nhyväksyneet. Ja selittääkseen tarkoituksensa hän jatkoi rauhallisemmin:\n\n-- Kapina on kukistettava, meidän on osoitettava luopioille rankaisevaa\nvoimaamme, heidän täytyy meitä pelätä. Meidät on asetettu tänne pyhän\nkirkon rajavartioina taivuttamaan kaikki kansa ristin oppiin ja\nankaruudella ja pakolla kukistamaan ja masentamaan kaikki, jotka\nyrittävät siitä luopua. Siksipä, jos täällä rannikollakin joku\nkastetuista luopuu uskostaan taikka salaakaan juonittelee pakanain\nliitossa, hänet on otettava kiinni ja tuotava tänne linnaan, jossa\nTapani hänestä kyllä huolen pitää, -- he tietävät jo, mitä se komento\nmerkitsee!\n\nTaas oli piispa kiihtynyt puhumaan jyrisevällä äänellä, niin että suuri\npirtti kajahti ja nukkujatkin nousivat unissaan raheiltaan. Ja hän\nlausui lopuksi:\n\n-- Me emme saa olla pehmeitä, silloin kyllä voimamme riittää --\nymmärrättekö?\n\nMutta arpikasvoinen linnan vanhin ei innostunut piispan puheista;\nhänellä oli jo kokemusta noista molemminpuolisista julmuuksista ja hän\ntunsi, että noiden alituisten kapinoiden syy oli syvemmällä. Hän\nvastasi välinpitämättömästi:\n\n-- Kyllä, jos tuo sittenkään lopulta tepsinee.\n\nTuomas katsoi häntä terävästi ja pitkään. Hän oivalsi kyllä, mitä arkaa\nkohtaa kokenut soturi tarkoitti, -- uusi oppi ei ottanut juurtuakseen\nkansaan. Mutta hän tahtoi ymmärtää hänet toisin ja kääntää huomion\nlaajemmalle. Hän istahti taas, virkkoi:\n\n-- Niin, olet oikeassa, Belgerd, nämä retket hämäläisiä vastaan ovat\nlopultakin kaikki tehottomia ja hyödyttömiä, niin kauan kuin Karjala on\nkukistamatta. Niin kauan nousevat hämäläiset, vaikka kuinka usein\nheidät kukistaisimme, aina uudelleen karjalaisten avulla kapinaan,\nsärkevät ristit, hirttävät papit ja uhkaavat seurakuntamme sydäntä.\nMutta ole huoletta, kauan he eivät sitä enää tee, siitä me nyt ryhdymme\nhuolta pitämään. Meidän täytyy vihdoinkin saada kirkon valta varmaksi\ntässä maassa, ja siksi täällä nyt taas alkaakin toisenlainen toiminnan\naika, repäisevä aika, Belgerd. Hämeen saatamme kyllä ikipäiviksi\nrauhalliseksi ja Karjalan myöskin.\n\nMutta Belgerd rypisti vieläkin epäilevästi silmäkulmiaan, virkahtaen:\n\n-- Kunpa vain emme olisi siihen liian vähäväkiset.\n\nKuuliko sen Tuomas vai eikö hän siitä välittänyt, ainakaan hän ei\nsiihen vastannut, vaan kysäisi yht'äkkiä:\n\n-- Kuka lähtee tänään johtamaan partioretkeä vihollista vastaan?\n\n-- Ohto.\n\n-- Hyvä. Kutsu hänet puheilleni, ennenkuin hän lähtee. -- Ja nyt\ntoisiin asioihin. Ovatko lähettiläämme palanneet Riiasta ja Roomasta?\n\n-- Ovat. Salkut ovat avaamatta.\n\n-- Oikein, tuo ne tänne.\n\nTuomas viittasi eräälle naispalvelijalle ja käski sytyttää useampia\ntuohuksia siihen pöydän päähän, johon hän, hänelle kuuluvalle\nkunniapaikalle, istahti. Tuokion kuluttua linnanvanhin toi tupaan\nuseita suuria, kankeita nahkakääröjä, jotka olivat visusti sidotut ja\nsinetöidyt. Pikaisin silmäyksin piispa tarkasti noita matkalla\nkuluneita salkkuja, joihin kankeat pergamentit olivat kätketyt, ja\nerotti niitä toisistaan. Siinä oli kirjeitä Ruotsista ja Lyypekistä,\ntavallisia piispainvälisiä asiakirjeitä ... ne hän laski syrjään. Mutta\njoukossa oli kaksi salkkua, joita hän pitempään katseli ja jotka hän\njätti eteensä. Hän viittasi vieressään seisoville sotureille, että he\nsaavat mennä askareihinsa, ja ryhtyi sitten kirjeitä avaamaan.\n\nToinen niistä oli tullut Vironmaalta, ja siinä oli kalparitarien\nsuurmestarin sinetti, joka kuvasi paljastettua miekkaa. Jotenkin\nvälinpitämättömästi Tuomas mursi tämän sinetin, kehitti paperin auki ja\nrupesi silmäilemään noita sirosti piirustettuja rivejä. Ja ivansekainen\nhymy leikki hänen huulillaan. Sillä niin sirosti oli siinä lauseetkin\npyöristetty, paljon imartelua, paljon koreita sanoja, mutta sittenkin:\nsisältö oli melkein tyhjää lörpötystä vain. Tuomasta se suututtikin\nhymyn sekaan, ja hän puheli itsekseen tuota kirjettä lukiessaan:\n\n-- Tiesinhän sen ... se vanha kettu ... pyörittää ja silittää ja\nkiertää siinä luikertelevassa pyöreydessään itse asiat aivan syrjään,\n-- se on juuri hänen tapaistaan!\n\nTuomas oli pyytänyt noilta hengellisiltä ritareilta apua taistelussaan\npakanallisten suomalaisten käännyttämiseksi ja oli sitä tehdessään\nviitannut erääseen paavin käskykirjeeseen, jossa tämä kehoitti\nsaksalaisia ja kalparitareita kannattamaan käännytystyötä Suomessa. Sen\nlisäksi Tuomas oli ehdottanut, että he, kalparitarien suurmestari ja\nhän, perustaisivat varsinaisen liiton taistellakseen yhdessä ja\nkukistaakseen kaikki pakanat ja kaikki muutkin, jotka vastustivat\nRooman kirkon levenemistä Itämeren partaalla, jossa ritarikunta toimi\nViron ja Tuomas piispa Suomen puoleisella rannikolla. Mutta Riian\nvanha, viisas pääpiispa kiersi ja kielsi kohteliaimmassa muodossa sekä\nliiton että avun ... hänellä oli muka yllin kyllin huolta omista\nasioistaan ja monista vihollisistaan ... hän ei voinut tällä kertaa\nlaajentaa toimintaansa muualle ... toivoi, että hänen \"miehevä ja\nvoimakas veljensä Suomessa\" on suoriutuva vaikeasta tehtävästään kirkon\nkunniaksi ja voitoksi...\n\n-- Niinpä niin, hän pelkää minua, pelkää vaikutustani paavin luona,\npelkää kasvavaa valtaani Itämeren äärellä. Hyvä, kiertele ja epäile\nsinä vielä vastaiseksi, ehkäpä saat sitten varmuutta, jota et\nodottanutkaan. Ehkäpä tämä toinen salkku jo antaakin enemmän vauhtia!\n\nJännityksen kasvaessa ja ilmeisesti uteliaana, mutta samalla tyynesti\nja kunnioittaen Tuomas kävi tuohon toiseen salkkuun käsiksi. Se oli\nsuljettu suurella, vahvalla vahasinetillä, jossa Pietarin istuimen\ntunnettavat merkit, ristiinpannut avaimet, olivat kuvattuina, ja\nhartaasti Tuomas kumarsi päänsä, ennenkuin sen pyhän sinetin mursi.\nMutta hänen avattuaan kirjeen hänen silmänsä liukuivat nopeasti pitkin\npaperikäärön rivejä, ja henkeään pidätellen hän luki sen päästä päähän.\n\nViimeisellä avovedellä Tuomas oli lähettänyt sanoman Roomaan, kirkon\nkorkealle ruhtinaalle, anoen häneltä apua ja kannatusta taistelussaan\nSuomen kirkon vihollisia vastaan. Hän oli pyytänyt paavia, toimekasta\nja tarmokasta Gregorius IX:tä, kehoittamaan pohjoismaiden kansoja\nristiretkelle hämäläisiä ja heidän pakanallisia liittolaisiaan vastaan,\nkoska muuten maahan juurrutettu kirkko ei koskaan päässyt varmasti ja\nrehevästi kukoistamaan. Hän oli kertonut ponnistuksistaan ja\nmenestyksestään Rooman kirkon levittämisessä, ja hän oli toivonut\nmyöntävää vastausta, -- olihan hänen työllään ja nimellään jo siksi\nvaikutusta paavin luona.\n\nMutta tämä nyt saapunut paavin kirje, bulla, kumosi kerrassaan hänen\nhartaimman toivonsa. Se oli kyllä hyväntahtoinen, siinä oli tunnustusta\nja kehoitusta, mutta ristiretkeä paavi ei kumminkaan käskenyt panna\ntoimeen, ja siksi se vastaus oli pilassa. Kirjeen alkupuolella Tuomaan\nkasvot olivat jo iloisiksi kirkastuneet, mutta pian toivon ja\npettymyksen pilvet hänen otsallaan vuorotellen risteilivät, ja kun hän\nloppuun pääsi, harmin puna levisi hänen kasvoilleen. Hän antoi käärön\nitsekseen räiskähtäen kiertyä kokoon, viskasi sen vihaisesti syrjään,\nmuistamatta, että sen alla oli kirkon päämiehen oma nimikirjoitus, ja\nhuudahti harmistuneena:\n\n-- Sitäkö vain, -- kauppakielto eikä mitään muuta, siinä koko paavin\napu Suomen kirkolle! Se on mitätöntä, -- uutta paavia kehutaan voiman\nmieheksi, mutta tämä on pehmeyttä! -- Uudestaan hän otti kirjeen\nkäteensä, luki sen varmuuden vuoksi toistamiseen ja sopotti: --\nSellaisella vakavuudella käsketään -- mitä? Käsketään kristittyjä\nkansoja, gotlantilaisia ja lyypekkiläisiä ja muita, olemaan käymättä\nkauppaa pakanain ja heidän liittolaistensa kanssa, kielletään myymästä\nnäille hevosia ja aseita. Kyllä kai ne karjalaiset ja novgorodilaiset\nsiitä välittävät, -- mitä eivät saa ostaa, sen he ryöstävät! Ja\nLyypekin saksoilleko ja Gotlannin merirosvoille olisi siitä apua, hekö\nluopuisivat kaupastaan, joka on heidän elinkeinonsa, tuollaisen kirjeen\nkäskystä -- ei koskaan! Pitkät ovat täällä rannikot, Visbyn merimiehet\nosaavat salaa kulkea -- siitä ei tule mitään!\n\nSynkkänä Tuomas istui pöydän päässä, avasi vieläkin käärön ja heitti\nsen jälleen pöydälle, ja ääneensä hän taas huudahti:\n\n-- Ja mitä se meidän asiaamme auttaisi, vaikka saksat luopuisivatkin\nkaupankäynnistään, -- ei pakanuus siitä häviä eikä sellaisin avuin\ntoteudu minun suuri suunnitelmani!\n\nHän oli kiihkossaan noussut lattialle kävelemään, mutta tuo\nhuudahdus pani hänet yht'äkkiä pysähtymään, hän säpsähti omia\najatuksiaan ... Mitä ... omia asioitaanko hän siis sittenkin ajoi,\nomaa suunnitelmaansako tavoitteli...? Mutta hän rauhoittui samassa.\nEi, kirkon etuahan hän tietysti tarkoitti, Rooman istuimen suurinta\nhyötyä ... mutta paavi on liian kaukana, hän ei tunne näitä oloja eikä\nymmärrä täkäläisen kirkon tarpeita. Täällä karjalaiset yllyttävät\nhämäläisiä kirkkoamme vastaan, karjalaisten takana on muita yllyttäjiä,\nkaikki on levotonta, kirkon taimitarha alituisessa vaarassa, -- siinä\nei auta kauppakielto, ei totta tosiaan!\n\nTuomas nojasi hetkeksi päänsä kämmeneensä, mutta kämmen kouristui pian\nnyrkiksi, hän heristi sitä ilmassa ja karjaisi, niin että tupa kaikui\nja siinä hyörineet palkkapiiat pelästyneinä pakenivat:\n\n-- Ei sittenkään! Täällä kurottavat pakanat saastaiset kätensä itse\nkirkon tiluksiin ja uhkaavat sen sydäntä, ja minun käteni ovat sidotut,\npaavi kieltää auttavan sanansa! Ei, se ei kelpaa, siihen ei saa suuri\ntuumani raueta, täältä täytyy löytyä terästä, ellei sitä ole Roomassa,\nja täältä sitä löytyy!\n\nVankat jäntereet piispan kasvoissa olivat koviksi pingoittuneet,\nsieraimet paisuivat, lihakset käsivarsissa pullistuivat ja koura\npuristi miekan kahvaa. Niin seisoi hän kauan aikaa yhdessä kohden\npöydän päässä, ja tulta iski vihainen silmä. Synkkä äänettömyys\nvallitsi suuressa tuvassa. Miehet olivat yksi toisensa perästä\npoistuneet pihalle, ja arkoina naiset lymyilivät oviloukossa katsellen\npiispaa, jonka suuttumuksen syitä he eivät voineet ymmärtää. He\ntiesivät kaikki, että leikki oli kaukana Tuomas piispan tuossa\nmielentilassa ollessa, -- vaivainen oli se, johon hänen kiukkunsa\nvasama silloin kohdistui!\n\nMutta Tuomas koputti pöytään, ja kun naiset arkoina ovensuusta\nlähestyivät, hän käski:\n\n-- Kutsukaa linnan vanhin tänne!\n\nHän oli tuossa seisoessaan jo pääpiirteissään viitoittanut itselleen\ntien, jonka kautta hän sittenkin aikoi pyrkiä laajaa hankettaan\ntoteuttamaan. Ja suunnitelmansa rakennettuaan hän aina rauhoittui ja\nkävi sitä tarmokkaasti ja johdonmukaisesti toteuttamaan. Kun Belgerd\nsaapui, oli hän taas tyyni ja kylmä ja virkkoi rauhallisesti:\n\n-- Ohto ei lähde nyt kapinallisia vastaan partioihin, minä tarvitsen\nhänet muuhun. Tämä hämäläisten kukistaminen on muuten pieni asia, siitä\nkyllä selviämme, kunhan muut vaikeudet voittaisimme. Anna miesten nyt\ntänään levätä!\n\nKiireesti hän kokosi kirjeet salkkuihinsa, otti ne kainaloonsa\nvirkkaen:\n\n-- Odottakaa, Ohto ja sinä, käskyjäni täällä kotosalla.\n\nHän lähti takaisin omiin piispanhuoneisiinsa, joissa hänen oli tapana\nmiettiä ja suunnitella hankkeitaan ja harjoittaa kirjallisia töitään,\n-- enimmän aikansa hän muuten vietti linnueen seurassa suuressa\narkituvassa ottaen osaa väkensä askareihin ja aterioihin. Hänen\nyksityisen työhuoneensa vieressä, jossa hänellä oli pieni\nrukouskappeli, oli toinen suurempi huone, jota hän sanoi kirjastokseen.\nSiellä oli pitkillä pöydillä suuria, paksuja, vitjoilla seiniin\nkiinnitettyjä, lautakantisia kirjoja, pyhimystaruja, tunnustuskirjoja\nja muita katolisen kirkon pääkirjoja, jotka hän itse oli muualta,\nluostarista ja piispoilta lainaamistaan kappaleista itselleen\nkopioittanut, ja jotka olivat hänen aarteensa ja ylpeytensä. Sitä\nkopioimistyötä jatkoi lakkaamatta Tuomaan toimesta ja hänen\nkustannuksellaan kolme nuorta diakonia, joista yksi aina vuoron perään\nääneensä harvakseen saneli jotakin pyhää kirjaa, toisten piirustaessa\nsanoja paperille. Siten niistä saatiin kaksi uutta kappaletta. Käryävät\nrasvalamput paloivat siitä syystä aamusta iltaan tässä huoneessa, jossa\nkalpeat nuorukaiset ilottomia päiviään viettivät, -- ainakin piispan\nkotona ollessa kirjurit työskentelivät ahkerasti. Niinpä sieltä nytkin\nkuului tuota yhtämittaista yksitoikkoista sanelua ja hanhensulan\nhiljaista rapinaa karkeaa paperia vastaan, kun Tuomas viereisessä\nhuoneessa työpöytänsä ääressä istui. Mutta hän nousi pian ja astui\nsaliin kirjurien luo, jotka heti keskeyttivät työnsä ja nousivat\nkumartaen piispaa tervehtimään.\n\n-- Voitte hetkeksi panna syrjään kopiokirjanne, virkkoi tämä, --\nminulla on nyt teille muuta, kiireellisempää työtä. Valmistautukaa\nkirjoittamaan saneluni mukaan.\n\nMutta hän ei ryhtynyt heti sanelemaan, hän palasi vielä omaan\ntyöhuoneeseensa ja jäi siellä miettiväisenä yhteen kohti seisomaan, --\nhänen aivonsa tekivät työtä. Hän ajatteli rutosti ja terävästi,\nkaavaili varmoin piirtein aikeensa ja ohjelmansa tarkoiksi ja ulonti ne\nkauas eteenpäin, hän punnitsi kaikki yksityisseikatkin ankaralla ja\nkylmällä arvostelullaan, eikä hän sitten tehtyjä päätöksiään enää\nmuuttanut. Niin hän oli nytkin ajatuksissaan jo vetänyt vastaisten\ntoimiensa ääriviivat, ja hänellä oli selvillä, mitä hänen tuli tehdä,\nselvillä sekin, mitä hän aikoi kirjureilleen sanoa. Mutta sittenkin hän\nvielä viipyi, seisoen yhdessä kohdin työpöytänsä vieressä.\n\nOli siinä hänen laajassa suunnitelmassaan eräs pieni seikka, josta hän\nei vielä ollut oikein varma ... se kiusasi häntä. Hän kyllä saattoi\nkäsittää ja todistaa, että se oli ehdoton välttämättömyys, jonka hän\naikoi tehdä ... hän ei saanut olla sitä tekemättä ... mutta hän tunsi\nsittenkin sydämessään jotakin kalvavaa tunnetta, -- hän epäili ja empi\njuuri nyt, jolloin hänen olisi pitänyt tarmolla toimia. Tuo epäilys oli\nehkä kotoisin Pietari Kaukovallan varoittavista tutkimuksista ja hänen\nturhantarkasta herkkyydestään, -- sellainen ei sovi miehelle, jonka\ntäytyy suuria toimittaa ... mutta miksi se häntä sitten painosti tuo\nepäilys, miksei hän voinut siitä vapautua...?\n\nTuomas repäisi itsensä vihdoin väkisin irti mietteistään, astui\nnopeasti pieneen rukouskopperoonsa ja laskeutui siellä polvilleen.\nHänen täytyi päästä varmuuteen, saada siunaus toimilleen, ja sitä hän\nnyt jumalanäidiltä rukoili. Mutta hän tunsi itse, että hänen\nrukouksensa, joka lähti tapausten kiihoittamasta ja laajain\nsuunnitelmain risteilemästä mielestä, ei ollut nyt kotoisin syvältä\nsydämestä, se oli ulkoinen ja kylmä, -- hän ei yleensä täällä\nlinnassaan, toimiensa keskellä, voinut antautua rukoukseensa niin\nvälittömästi eikä hartaasti kuin erakkojen hiljaisessa majassa. Eikä\nhän sitä vahvistustakaan saanut, minkä siellä. Hänen huulensa vain\nkuiskailivat:\n\n-- Sinun vuoksesi, kirkon vuoksi sen teen, jos se itsekkyydeltä\nnäyttääkin. Sinähän minua johdat, pyhä neitsyt, suo nytkin siunauksesi\naikeilleni ja toimilleni...\n\nJa ikäänkuin velvollisuutensa täyttäneenä hän nousi, kokosi paperinsa\nja astui päättäväisesti kirjurien huoneeseen, asettuen heitä vastapäätä\npöydän ääreen sanelemaan kirjeitään. Nuoret papit odottivat syvässä\näänettömyydessä, sulat valmiiksi teroitettuina.\n\nHarvakseen ja selvästi Tuomas piispa saneli latinalaiset lauseensa,\npitkät ja mutkalliset, saneli sana sanalta, kertaakaan hakaltamatta,\nsanaakaan muuttamatta. Enemmän hän viime vuosikymmeninä tosin oli\ntyöskennellyt miekalla kuin latinalaisin lauserakentein, mutta munkkien\nkieli taipui silti vielä notkeasti hänen suussaan, ja hänen ajatuksensa\nolivat selvät ja valmiiksi lauseiksi hiotut. Lause lauseelta kirjurit\nsaivat hänelle lukea ääneen, mitä olivat kirjoittaneet.\n\nTämä ensimmäinen kirje, jota laadittiin näin useampia kappaleita, oli\nmenevä piispoille, hengellisille ruhtinaille ja maallisille\nhallituksille kaikissa pohjoismaissa. Suomen piispa ilmoitti heille --\nruotsalaisille, norjalaisille, tanskalaisille, saksalaisille ja\nriikalaisille --, että paavi oli kieltänyt kaiken kaupankäynnin\npakanain ja Suuren Novgorodin kanssa ja vaati heitä tarkoin tätä\nkieltoa tottelemaan, kirkon vihan ja kirouksen uhalla. Ja kirjeen\nloppuun hän saneli vielä pienen lisäyksen, että tätä paavin\ntoimenpidettä on pidettävä väliaikaisena, valmistavana, kunnes\nsuurempi, kaikkien pohjoismaiden kristittyjen yhteinen yritys saadaan\ntoimeen näiden pimeydessä vaeltavain pakanain liittämiseksi sen ainoan\nautuaaksitekevän kirkon helmaan, jota he nyt vielä vastustavat ja\npilkkaavat. Tämän kirjeen valmistuttua Tuomas lähetti kirjureistaan\nkaksi pois lepäämään ja piti luonaan heistä ainoastaan vanhimman ja\ntaitavimman, johon hän täydellisesti luotti. Ja tälle hän nyt rupesi\nsanelemaan Roomaan paaville menevää kirjettä.\n\nVoimakkaasti ja räikein värein hän kuvasi siinä aluksi hämäläisten\nuusimman kapinan; hän kertoi, kuinka suuri ja sotaisa Karjalan heimo\nyllyttää jo kastettuja hämäläisiä alituisiin kapinoihin Rooman kirkkoa\nvastaan ja kuinka Suuren Novgorodin ylimykset, jotka ovat omistaneet\npaavin tunnustamattoman bysanttilaisen opin, kannattavat ja\nkiihoittavat näitä pakanoita, siten jos mahdollista tunkeakseen Rooman\nkirkon pois koko pohjoismaista ja valmistaakseen tilaa omain pappiensa\nkäännytystyölle. Hän kuvasi Suomen kristityn seurakunnan hädän ja pulan\näärettömän tukalaksi, kuvasi, kuinka vuosikymmeniä sitten käännytettyjä\nmaakuntia oli noiden hyökkäysten johdosta palautettu taikka\npalaamaisillaan pakanuuteen ja kuinka siten, ellei tarmokkaaseen\ntoimeen pian ryhdytä, vuosisataisen työn tulos ristin ja Rooman opin\nhyväksi Suomen laajassa maassa kohta on purettu. Oman tilansa, kirkon\nsoturien ja pappien aseman, hän kuvasi -- samaan tapaan kuin Belgerd\näsken -- miltei toivottomaksi, sotaväen riittämättömäksi, varat\nsiintyviksi, linnan pakanain hätyyttämäksi. Tätä kirkolle häpeällistä\ntaantumista ei enää voida ehkäistä muuten kuin yleisellä, suurella\nristiretkellä, jolla vastarinnan ahjo olisi sammutettava. Jos mieli\noikean opin säilyä näillä pohjoisilla rajoilla, on paavin kehoitettava\npohjoismaiden kansoja ristiretkelle ja otettava se retki korkeaan\nsuojelukseensa.\n\nSiinä oli kirjeen ydin, ja sen hän oli tarmolla ja vakuuttavasti\nesittänyt. Mutta siihen piti nyt vielä tulla vähän lisää, ja hän\nviivähti hetkisen loppua mielessään muovaellessaan, -- sanottava kyllä\noli selvillä, mutta muoto nyt ensi kerran rasasi, ajatus ei kestänyt\nkoossa. Mutta hän pakotti sen kokoon, ja tuskin kirjuri oli ehtinyt\nteroittaa sulkansa, kun Tuomas taas jatkoi ja entistä terävämmin ja\nkaikuvammin äänin saneli:\n\n\"Ja jotta tämä toimenpide pyhän kirkon hyväksi olisi kyllin tehokas ja\nhedelmällinen, on välttämätöntä, että tämän ristiretken johto uskotaan\njollekin sellaiselle kirkon palvelijalle, joka tuntee nämä seudut ja\nniiden tarpeet ja jolla on voimaa ja alttiutta antautuakseen koko\nsielullaan tähän yritykseen. Se, joka tätä pyytää, Suomen piispa\nTuomas, on halvin pyhän kirkon palvelijoista, mutta hän uskaltaa silti\nsielunsa koko hartaudella uskoa, että pyhä neitsyt tahtoisi antaa\nhänelle nöyrän ja alttiin mielen lisäksi tarpeellisen voiman ja tarmon,\nmenestyksellisesti suorittaakseen tämän retken Rooman kirkon kunniaksi,\nlaajennukseksi ja voitoksi, jos korkea istuin hänelle sen tärkeän\ntehtävän uskoisi.\"\n\nHän lopetti, antoi kirjurilleen merkin poistua ja jättäytyi yksin\nkirjettään lukemaan. Hänen mielensä, jonka pohjalla yhä oli piillyt\nhiljainen levottomuus, rauhoittui siitä rauhoittumistaan, ja kun hän\noli lukenut kirjeensä, täyden tyytyväisyyden ilme hyytyi hänen\nkasvoilleen: hänet itsensäkin vakuutti tuo kirjeen tyyni varmuus ja sen\nvilpitön kirkon edun harrastus, siinä ei ole mitään liikaa, se on\ntekevä tehtävänsä Roomassa... Ja itse hän piirsi nimensä kirjeiden\nalle, laski ne kokoon, lukitsi ne piispansinetillään ja kätki\nnahkaisiin koteloihin.\n\nToiminnan aika oli nyt alkanut. Se oli alkanut vaikeammin ja\nverkkaisemmin kuin piispa oli ajatellut, mutta nyt toki Tuomas luuli\nhankkeilleen lujan pohjan laskeneensa. Päivä oli jo iltapuoleen\nkulunut, kun Tuomas näistä kirjetöistään herkesi ja taas reippaana\nastui suureen arkitupaan.\n\nSiellä linnanväki hiljaa liikkui ja kuiskaili levottomana odottaen,\nmitähän tuo suuttunut piispa nyt aikoi ja mitä hän määräisi. Mutta hän\noli nyt kokonaan toisen näköinen kuin äsken, iloisena hän astui\nBelgerdin luo. Tämän rinnalla seisoi siellä nyt solakka,\nkirkasotsainen, avokatseinen mies, noin viidenkolmatta ikäinen. Se oli\nOhto, jonka piispa oli kutsunut puheilleen, ja hänen puoleensa nyt\nTuomas ensiksi kääntyikin. Tuo nuori, pirteännäköinen mies oli\nsyntyjään suomalainen ja oli kuin piispanlinnan ottolapsi. Hänen\nisoisänsä oli piispa Henrikki kastanut Kupittaalla, ja kastettu hänen\nisänsäkin oli, vaikka hän sitten, kun kirkon valta ja vaikutus heikkeni,\noli unohtanut uuden uskonsa ja partioinut pakanain riveissä ja ristin\nvastustajana kaatunut. Mutta noina melskeisinä aikoina, jolloin\nhämäläiset sisämaasta hävittivät rannikkoseutuja ja kristityt soturit\nkasteestaan luopuneina ahdistelivat ja yleinen epävarmuus vallitsi\nmaassa, silloin hänen äitinsä oli kerran paennut poikansa kera äsken\nrakennettuun piispanlinnaan ja hakenut sieltä turvaa. Sitä hän saikin\nja sinne hän kuoli; mutta poika oli linnassa kasvanut ja ylennyt, sen\najatustapoihin tottunut ja sen ilmakehästä vaikutelmansa imenyt. Siten\nhän ei koskaan ollut tullut käsittäneeksi, että hän taisteli omaa\nheimoaan, isänsä surmaajia vastaan, -- usko yksin ystävät ja viholliset\nsekä yhdisti että erotti, muita siteitä ei tunnettu. Linnassa Ohto oli\nelänyt huovien seurassa, hoitanut sotahepoja, kuullut aseiden\nkalsketta, ja siten pienuudestaan pitäen sotaisiin harrastuksiin\ntottunut ja mieltynyt. Mutta hän oli kasvanut myöskin itse piispan\nsilmien edessä ja pappien opastuksessa ja saanut heidän toimestaan\noppia yhtä ja toista muutakin. Monilla retkillä Ohto oli ollut Tuomaan\nmukana, joka nuorukaiseen oli erityisesti mieltynyt ja hänestä\nvastaista linnansa päällikköä valmisti. Jo aivan nuorena Ohto oli siten\nkäynyt Vironkin maalla, kun Tuomas sinne lähetti ratsuväkeä silloin\nhädässä olevain miekan ritarien avuksi, ja siellä hän oli saanut oppia\nritaritapoja ja vieraita kieliä sekä maailmaa vähän avarammalti\ntuntemaan, -- siksi Tuomas pani häneen sitä suuremman arvon.\n\nHäneen juuri kiinnitti toimistaan innostunut piispa nytkin ensiksi\nsilmänsä tupaan astuessaan ja lausui:\n\n-- En laskenut sinua, Ohto, tänään hämäläisiä vastaan partioimaan.\nTahdotko sen sijaan lähteä paljon pitemmälle ja vaikeammalle retkelle?\n\n-- Minne vain käskette, isä, vastasi nuorukainen hilpeästi.\n\n-- Sen tiedän. Mutta minä lähetän sinut nyt yksin pitkälle matkalle,\njossa voi olla paljonkin vaaroja ja esteitä, mutta jonka sittenkin\ntäytyy onnistua, kuuletko, täytyy.\n\n-- Parastani koettaa tahdon, nuorukainen lausui edelleen säikähtymättä.\n\n-- Sinun täytyy matkustaa Roomaan asti, -- oletko heti valmis satulaan\nnousemaan?\n\nEmpimättä vastasi Ohto:\n\n-- Olen.\n\nMutta samassa hän punastui, laski alas katseensa ja lisäsi ujosti:\n\n-- Hetken kumminkin pyytäisin ... jäähyväisiä varten.\n\nPiispa hymähti ystävällisesti. Hän muisti tuon yksin iloisesti laulavan\nnaisen, jonka hän linnaan tullessaan aamulla oli taipaleella tavannut.\nJa hän taputti Ohtoa olalle vastaten hyväntahtoisesti:\n\n-- Sen saat, käy nuorikkoasi syleilemässä. Kuinka kauan olet jo ollut\nnaimisissa?\n\n-- Kolme viikkoa vasta, isä.\n\n-- Ja senkin ajan enimmäkseen partioretkillä, -- niin, levotonta se on\nsotamiehen rakkauskin. Mutta jos tämän retken nyt onnellisesti\nsuoritat, hankin sulle oman talon, jossa sitten voit pitempiä\nloma-aikoja rauhallisemmin viettää. No niin, kiirehdi nyt naisesi luo!\n-- Näin tuttavalliseen tapaan keskusteli piispa väliin hyvällä tuulella\nollessaan miestensä kanssa, ja siksi he hänestä hänen tuimuudestaan\nhuolimatta pitivätkin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän oli taas vakava\nja käskevä lausuessaan tuvasta rientävälle Ohdolle: -- Joudu sitten\nluokseni, niin saat lähemmät määräykset.\n\nNuoren ratsumiehen piti viedä tuo äsken laadittu kirje pyhälle\nisälle, ja matkallaan Roomaan hänen tuli jättää toisetkin kirjeet\nmääräpaikkaansa. Mutta vastauksen Roomasta saatuaan hänen piti heti\nlähteä kotimatkalle ja mitä kiireimmin rientää takaisin Tuomaan luo,\npoikkeamatta mihinkään, viipymättä missään. Laukussaan olevia kirjeitä\nhänen tuli vaalia kuin silmäteräänsä ja niistä hengellään vastata.\nTarpeelliset suositukset ja matkatarpeet hän sai mukaansa ja vihityn\nmiekan vyölleen, -- se oli hänen siunauksensa.\n\nEnnen iltaa nuorukainen istui jo satulassa. Tuomas oli, viimeiset\nohjeet hänelle annettuaan, noussut linnan torniin, yhäti hautoen\nmielessään suuria tuumiaan. Sitä tehdessään hän katseli tuon tärkeän\nairuensa lähtöä. Ohto oli jo portin ulkopuolella, laskusillan luona,\nistui satulassa valmiina karauttamaan pitkälle retkelleen. Mutta vielä\nei ratsu päässyt ravaamaan, sen ohjaksia piteli hento naiskäsi, ja\ntoinen käsi kurottui kaivaten ja kaihoisasti nuorukaista kohden. Piispa\ntunsi tuon nuoren naisen, jota hän aamulla oli puhutellut; nyt katseli\nhän kauan tuota hoikkaista, ratsastajan puoleen kurottuvaa olentoa, ja\nhän saattoi selvästi nähdä nuo ylöspäin suuntautuneet suuret silmät,\njotka eivät ratsastajasta hetkeksikään hievahtaneet. Niissä näytti\npalavan niin sanomattoman syvää tunnetta ja alttiutta, niistä hehkui\nsellainen kiihko ja voima, että Tuomas sitä melkein kadehtien\nkatseli... Siinä on puhtainta hartautta, -- onkohan sillä vertoja...?\nTuomas muisti, kuinka hän kirjeessään paaville oli kehunut omaa\nlämpöään ja hartauttaan kirkkoa kohtaan, mutta oliko se noin\nvoimakasta, noin puhdasta, -- oliko se edes todella vilpitöntä? -- Oli,\ntunsihan hän sitä rinnassaan, rakkautta se oli sekin, palava rakkaus\nhänen toimiaan kannusti, eikä mikään muu... Mikä olisi niin sytyttänyt\nhänen intohimonsa, hänen vihansa, hänen toimintahalunsa, ellei tulinen\nrakkaus ristiä kohtaan, jota hän oli pantu palvelemaan. Se oli samaa,\nsyvää tunnetta, joka tuon nuoren naisenkin silmissä säteili -- niin hän\nitselleen todisti...\n\nMutta hänen sitä ääneti miettiessä nuori ratsastaja oli jo hellävaroen,\nmutta puoleksi väkisin, irroittautunut pitelijänsä kahleista, ajanut\nlaskusillan yli ja nyökytti nyt sieltä vielä päätään jäähyväisiksi.\nKaipausta kertoivat hänenkin nuoret kasvonsa, ja vaikea hänen nyt\nnäytti olevan painaa kannuksia ratsunsa kylkeen. Mutta yksin jäi nainen\nsillalle seisomaan, katsellen loittonevaa ratsastajaa, joka pian metsän\nkätköön hupeni. Ja kun hän vihdoin käänsi katseensa pois autiolta\ntieltä, näki sen taas Tuomas, ja taas hän sitä melkein säikähti. Sillä\nniin puhdasta ja niin syvää intohimoa paloi tuossa kaipauksen\nkatseessa, että hänen sittenkin täytyi itselleen tunnustaa: ei,\nsellaista ei hänen oma hartautensa ole, tuollainen voima voisi hänet\nvoittaa...\n\nYksinäinen nainen lähti verkkaisin askelin, pää alaspäin vaipuneena,\nkävelemään kylään päin, isänsä kotiin. Mutta linnan tornissa seisoi\nkookas vanhus vielä kauan tähystellen kohti kaukaista taivaanrantaa,\njossa luminen aavikko vähitellen rupesi tummenemaan kevätpäivän\nvienosti hämärtyessä.\n\nÄänettömiä käräjiä hän kävi siellä itsensä kanssa, koettaen tutkia,\nmikä oli syynä hivuttavaan epäilykseen, joka nyt eri muodoin yhä\nuudelleen syntyi hänen mielessään. Mitä hänen aikeissaan ja\npyrinnöissään oli sellaista, mikä ei ollut vilpitöntä ja puhdasta ja\nmikä häiritsi hänen mielensä hartauden? Sitäkö hän epäili\nitsekkyydeksi, että hän itseään oli paaville ristiretken johtajaksi\nsuositellut, -- ei, se oli välttämättömyys, se oli koko hänen\nhankkeittensa ydin ja side, ilman sitä koko yritys oli väljillä\nvesillä, turha... Vai huolettiko häntä se, että hän oli paaville\nliioitellut, -- ei, sillä kirkon hyväksi hän sen oli tehnyt, ristin\nistutusten vahvistamiseksi... Tarkoittivathan kaikki hänen ajatuksensa\nja toimensa kirkon etua...\n\nTuomas rupesi vihdoin laskeutumaan alas tornista. Ehkä hän oli\nväsynyt... uneton oli ollut viime yö, uuvuttavia päivän\nmielenliikutukset ... virkistävä uni kai oli rauhoittava hänen\nmielensä... Mutta tornista ulos tullessaan ja lähtiessään pihan yli\nomiin huoneisiinsa nukkumaan hän pysähtyi... Ei, lepoa hän ei\ntarvinnut, ei vuodetta, se tuntui hänestä vastenmieliseltä, ei uneen\ntuuditusta... Työtä, ponnistuksia hän tarvitsi, sitä hänen levoton\nverensä ikävöi, hänen toiminnanhalunsa täytyi saada purkautua esiin,\nhänen täytyi päästä lämpenemään, hiostumaan, rasittumaan, täytyi saada\nratsastaa, komentaa, huutaa ja väsyä, -- sitten iän kyllä tunsi\nmielensä tyytyväiseksi. Pois vetelä heikkous ja joutavat epäilykset, ne\novat taakkana toiminnan miehellä...!\n\nHän oli pysähtynyt keskelle pihaa ja seisoi siinä tuokion. Sitten hän\nkäveli tallirakennuksen edustalle, jossa huovit laittoivat ilta-apetta\nhevosilleen, ja komensi heidät äkkiä kovalla äänellä ulos sekä käski\nheidän valmistautua ratsastuskuntoon. Itse hän meni talliin omaa\nratsuaan satuloimaan.\n\n-- Jää sinä, Belgerd, tällä kertaa kotiin linnaa vartioimaan, hän\nlausui ulos rientäneelle huovien päällikölle, -- minä lähden miesten\nkanssa hämäläisiä vastaan. Tahdon itse tavata kapinoitsijat.\n\nLinnanvanhin hämmästyi ja kysyi:\n\n-- Nytkö yötä vasten?\n\n-- Mitäpä sillä on väliä, ehkä tapaamme vielä kapinoitsijat makaamassa.\nVäleen vain ratsaille, miehet!\n\nKohta järjestyi linnanpihalle puolensataa haarniskoitua huovia, ja\nTuomas ratsasti riviltä riville tarkastaen joukkonsa. Siinä oli\nkaikenlaista kansallisuutta, ruotsalaisia, saksalaisia, suomalaisia\nsekaisin, -- ne oli Tuomas kaikista ilmansuunnista linnueeseensa\npalkannut, valinnut vain parhaita sotureita. Heitä ei yhdistänyt\ntoisiinsa muu kuin yhteinen kunnioitus ja rakkaus isäntäänsä,\nvoimakasta sotilaspiispaa, ja hänen linnanvanhintaan kohtaan. Mutta\nmielihyvin Tuomas tuota joukkoaan katseli: se oli kelpo väkeä, siinä\nvallitsi luja kuri ja hyvä järjestys, ja jokainen totteli sokeasti ja\nempimättä päällikkönsä käskyä. Kilpaillen siitä, kuka mukaan pääsisi,\nmiehet kiirehtivät nytkin öiseile retkelle, iloisina saadessaan seurata\ntuota voimakasta johtajaansa, joka kookkaana siinä istui, piispan\nviitassa, mutta soturin miekka vyöllään, rotevan ratsunsa selässä.\n\n-- Portti auki! komensi Tuomas ja ratsasti joukkonsa etunenässä ulos\naavikolle, kääntäen hevosensa sisämaahan vievälle tielle.\n\n\nIII.\n\nMonta retkeä Tuomas piispa ja hänen miehensä tekivät tänä keväänä ja\nkesänä hämäläisten maahan, ja vähitellen he siten taas kukistivat\ntalvella nousseen kapinan ja masensivat vapauteensa pyrkivän kansan.\nKarjalan nuoret miehet, joille retki rannikolle oli ollut seikkailua ja\nsaaliinpyyntiä, he hiihtivät jo kevään viimeisellä suksikelillä\ntakaisin metsien taakse omille rannoilleen, kun näkivät vastarinnan\nvoimistuvan. He veivät laukuissaan tuliaisina vaimoilleen ryöstettyjä\nhopeoita ja vaatteita, ollen satoonsa tyytyväiset, ja jättivät\nhämäläiset yksin kestämään huovien hyökkäyksiä ja kärsimään kapinan\nseurauksia. Hämäläisten partiojoukot hajaantuivat vihollista väistäen\neri tahoille, ja kaksin ja kolmin miehet vihdoin palasivat kevätkesällä\nsoitten ja kankaitten yli kukin kotikyliinsä, hakien asuntojaan\nkotijärviensä liepeiltä. Mutta mustuneita raunioita ja tallattuja\nhalmeita löysivät useimmat entisten talojensa paikoilta, ja eläviä\nhe eivät löytäneet muita kuin raunioilla ulvovat koiransa. Vasta\nmyöhemmin heidän henkiin jääneet omaisensa vähitellen ja arkaillen\npiilopirteistään entisille asumuksilleen palailivat ja rupesivat uusia\ntalonkehiä rakentamaan.\n\nKristinuskon levittäjän kostava koura oli kapinoivain ja rististä\nluopuneiden hämäläisten kylissä käynyt, kirkon soturit olivat piispansa\njohdolla ankarasti rangaisseet heidän vapaudenhalunsa. Ja vielä pitkin\nkesää linnan huovit retkeilivät hämäläisten kylissä pitäen tutkimuksia\nja käräjiä, rangaisten aseisiin tarttuneita, eikä heidän tuomioistaan\nkukaan vähemmällä päässyt, kuin että vannoi ristiä uskollisesti\npuolustavansa ja sille uppiniskaisen selkänsä koukisti.\n\nKapina oli siten kukistettu. Ei kukaan enää linnan ratsumiehiä vastaan\nasettaan ojentanut, kun Tuomas piispa sydänkesällä vielä itse suuren\nseurueen, pappien ja sotaväen kanssa teki retken voitettujen\nhämäläisten kyliin, vahvistaakseen voittonsa, pystyttääkseen\nentiselleen kaadetut ristit ja ajaakseen kunnioitusta ja pelkoa tuohon\nvastahakoisesti alistuvaan heimoon. Hämäläiset notkistivat taas kerran\npolvensa ristin ja sen voittoisan edustajan edessä ja kuuntelivat\nnöyrinä määräyksiä, joita heille annettiin.\n\nOli lämpöinen, tuuleton kesäilta. Tuomas piispa oli seurueineen\nkiertomatkallaan Hämeessä pysähtynyt suuren järven rannalle, korkealle\ntörmälle, pystyttänyt telttansa siihen ja lepäillyt siinä muutamia\npäiviä. Hän oli kutsunut kaikki seudun asukkaat kokoon ja antanut\nheidän siihen törmän laelle korkean kuusikon rintaan rakentaa pienen\npuukirkon, jonka harjalle nyt äsken mahtava hirsiristi oli pystytetty.\nTottelevaisina asukkaat olivat saapuneet tähän pakolliseen työhön.\nJärven rannalla Tuomas oli antanut pappiensa kastaa sekä pakanat että\nkasteestaan luopuneet, ja vasta valmistuneessa kirkossa hän oli sen\njälkeen itse pitänyt juhlallisen jumalanpalveluksen ja puhunut\nhämäläisille ankaroita varoituksen sanoja, peloittaen heitä vielä\nkovemmalla kurituksella, jos he vielä kerran rististä luopuisivat.\nNöyrtyneinä, masennettuina hämäläiset nyt seisoivat aseettomina\nalempana törmän rinteellä yhdessä ryhmässä, mutta linnan ratsumiehet\nolivat asettuneet ylemmäs rinteelle, josta he voitettuja pilkkasivat ja\nnauroivat. Mutta Tuomas itse seisoi seurueensa keskellä törmän laella,\nkatsellen voitettuja laumoja, jotka siinä paljain päin kasteen jäljiltä\nkuivailivat tuuheita hiuksiaan ja loivat arkoja silmäyksiä hänen\naseväkeensä.\n\nHänen piti tänään lähteä seurueineen paluumatkalle kotiin, ja tässä\nrannalla hän oli tahtonut jättää vielä viimeisen pysyvän muiston\nvallastaan kastettujen mieliin. Tuomas tunsi mielensä rauhalliseksi ja\nvarmaksi; lujalla tarmollaan hän oli taas kukistanut tämän kapinan,\njoka oli ollut muita vaarallisempi ja pahempi -- tuossa oli voitettu\nkansa hänen edessään. Muut olivat epäilleet, hän ei ollut empinyt.\nSeurasihan menestys hänen retkiään ja yrityksiään silloinkin, kun\nkaikki näytti toivottomalta; hänen tuli vain aina luottaa omaan lujaan\ntahtoonsa ja toimia sen mukaan, -- onni astui hänen jälkiään. Miksi hän\nsiis väliin itsekin epäili, miksi hän vieläkin oli heikko?\n\nTaas rehahti pilkkanauru törmällä istuvain huovien joukosta -- joku oli\nsiellä keksinyt uuden ivanimen voitetuille -- ja alempana seisovat\nhämäläiset painautuivat yhä enemmän yhteen veden ääreen, niinkuin arat,\nsäikähtyneet lampaat. Mutta Tuomas kääntyi vieressään seisovan linnan\nvanhimman puoleen ja virkkoi:\n\n-- No, Belgerd, sinähän pelkäsit, että me olisimme liian vähäväkisiä\ntätä kapinaa kukistamaan. Onko nyt enää koko Hämeen maassa yhtään\nmiestä, jonka tekisi mieli jännittää joustaan kirkon soturia tai pappia\nvastaan?\n\n-- Ei ole tällä hetkellä, -- vastasi haarniskoitu soturi, -- ja kenties\nei ole muutamaan vuoteenkaan vielä. Kapina on nyt lopussa. Mutta silti\nen usko, että noiden märkätukkaisten mekkomiesten mielissä liikkuu\npelkkää katumusta ja nöyryyttä, ainakaan he eivät tunne kiitollisuutta\nmielissään meitä kohtaan siitä tavasta, jolla he taas ovat kirkon\nhelmaan saatetut.\n\nPiispa naurahti.\n\n-- Ehkä eivät tunne, mutta he kumartavat ristiä, ja se on pääasia. --\nMutta Tuomaan piirteet jäykistyivät taas, ja hän lisäsi: -- Niin, en\nusko minäkään, että me vielä mitään pysyväistä olemme luoneet.\nHämäläisillä on liian levottomia naapureita, jotta he jaksaisivat kauan\nuskollisina pysyä.\n\nLinnan vanhin vilkastui.\n\n-- Se on totta. Meidän olisi ulonnettava retkemme Karjalan heimoihin\nsaakka ja saatava ne yhtä taipuvaisiksi. Mutta siihen ei väkemme riitä,\n-- olin oikeassa sittenkin, me olemme liian vähäväkiset.\n\nPiispa ei vastannut siihen mitään. Hän katseli miettiväisenä kauas tuon\ntyynen, kirkkaan selän yli autioita, kallioisia, metsäisiä rantoja,\njoissa asutuksen jälkiäkään ei näkynyt -- harvassa lymyilivät talot\nlahtien pohjukoissa --, ja noita jyrkkiä vuorenharjanteitä, joita\nsiinti toinen toisensa takaa --, se oli autiota, köyhää, karua\nmaailmaa. Jossakin kaukana, noiden äärettömäin, tiettömäin erämaiden\ntakana, siellä missä lienevät karjalaisten yhtä autiot rannat, yhtä\nharvat ja vaivaiset kylät, oli oikeastaan toivotonta tällaisia seutuja\nvuoden vuotensa perästä valloitella. Mutta Tuomaan tähystävä katse\nliiti vieläkin kauemmas: näiden erämaiden takana oli sittenkin\nvielä toisia maita, toinen asutus, suurempi, rikkaampi, ja sinne\nkaukaisuuteen hänen mielensä paloi, siellä hän olisi tahtonut voittaa\nsuurempia voittoja ja masentaa mahtavampia kansoja. Kun piispa pysyi\nääneti, Belgerd jatkoi tuokion kuluttua:\n\n-- Mutta jotakin me toki voisimme tehdä näiden seutujen säilyttämiseksi\nja rauhoittamiseksi ja noiden alituisten kapinain asettamiseksi; ja se\nmeidän olisi tehtävä, jos mielimme valtamme täällä pysyväiseksi saada.\n\nTuomas käännähti vilkkaasti sodanpäämiehen puoleen. Olisikohan tässä\nnyt herännyt sama ajatus, joka Tuomaan mielessä jo niin kauan oli\nkytenyt ja välttämättömyydeksi kypsynyt? Hän virkkoi:\n\n-- Jotakin, nimittäin mitä?\n\n-- Olisi jätettävä tänne varusväkeä, tietysti, aseistettu joukko\npitämään hämäläisiä kurissa, muuten he taas pian pesevät kasteveden\npois päälaeltaan. Tänne on törmälle kirkko rakennettu; olisi pantava\nhämäläiset työhön rakentamaan tuohon viereen linnoitusta, jossa meillä\nolisi vahva vartiopaikka ja joka aina pitäisi yllä tarpeellista pelkoa\nja kuria ympäristössään.\n\nPettyneenä Tuomas oli kääntynyt järvelle katselemaan, ja hän kuunteli\ntuota ehdotusta varsin välinpitämättömänä. Uusi ei näyttänyt hänelle\ntuokaan ajatus olevan, hän oli sitä aikoinaan paljonkin miettinyt,\nmutta hän oli sen hylännyt. Lyhyesti hän vastasi:\n\n-- Se on tarpeetonta.\n\n-- Tarpeetonta, -- miten niin, jos meiltä vain väkeä riittäisi? kysyi\nBelgerd kummissaan.\n\nTuomas käveli muutaman askelen edemmäs törmälle vähän syrjään muista,\nistahti kivelle ja viittasi linnanvanhimman luokseen.\n\n-- Tarpeetonta siksi, että meillä ei ole syytä hukata miehiämme\nja voimiamme näiden laajojen erämaiden puolustamiseen taikka\nlinnoittamiseen, nämä metsäläiset me kyllä saamme sekä rauhallisiksi\nettä uskollisiksi toisellakin, paljon mukavammalla tavalla. Tämä Hämeen\nkukistaminen, niin työlästä kuin se on ollutkin, on meille oikeastaan\nhyödytöntä ajanviettoa muita suurempia hankkeita valmistaessamme. Me\nvoisimme sen huoletta jättää sikseen, ja kunhan saamme tähän väestöön\nsen verran kammoa isketyksi, että verottajamme ja saarnamiehemme voivat\ntäällä vaaratta kulkea, niin on kaikki hyvin. Tämänkesäiseen retkeemme\nvoimme siten olla täysin tyytyväisiä, tarkoituksemme olemme sillä nyt\nsaavuttaneet ja kaikin voimme huoletta palata kotiin.\n\nLinnan vanhin, piispan uskottu mies ja vilpitön ystävä, ei voinut tätä\nkantaa hyväksyä, hän ei sitä ymmärtänyt, hän pudisti epäilevästi\npäätään. Tiesihän hän kyllä yhtä ja toista piispan laajemmista\ntuumista, hänen aikeestaan saada suuri ristiretki toimeen, olihan hän\nkuullut Tuomaan ikävöiden odottavan kotiin Ohtoa, joka oli tuova paavin\nluvan ja käskyn, mutta hän ei käsittänyt, että Tuomas tähän retkeen\nkaiken toivonsa rakensi. Hämeen rauhoitus oli hänestä joka tapauksessa\nensiksi suoritettava, kukistettakoon sitten Karjala, jos riittävästi\nristilaumoja saadaan kokoon. Mutta hänen noita epäillen miettiessään\nTuomas jatkoi:\n\n-- Älkäämme hätäilkö, älkäämme kiirehtikö tapausten edelle; me\ntarvitsemme pian kaiken väkemme ja kaiken huomiomme toisilla tahoilla,\n-- odottakaamme!\n\nBelgerd luuli ymmärtävänsä.\n\n-- Niin, me siis odotamme paavin vastausta. Mutta joskin saadaan\nristiretki toimeen Karjalaan, olisihan valmis varusväki Hämeessä silti\ntarpeen.\n\nTuomas istui hetkisen ääneti punniten mielessään, olisiko hänen\nuskotulle taistelutoverilleen tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin\nilmaistava aikeitaan. Näihin asti hän oli pitänyt nuo laajat\nsuunnitelmansa visusti omana salaisuutenaan, ja niin hän aikoi ne pitää\nedelleenkin. Mutta valaistakseen vanhalle ystävälleen puheitaan hän\ntahtoi toki hiukan opastaa häntä tolalle. Hän lausui harvakseen:\n\n-- Emmehän saa ajatella ainoastaan näitä hämäläisiä, emme myöskään\nainoastaan karjalaisia, -- jos heidät voitammekin, emme ole vielä\nkaadettavamme puun juuria tavanneet. Ellemme iske juurta poikki, kasvaa\nsiitä aina uusia kapinan vesoja, myötään uusia vaaroja kirkolle.\nTiennethän, mikä voima siellä karjalaisten ja hämäläisten takana\nlietsoo vihaa kirkkoamme vastaan.\n\nUusia näköaloja välähti yht'äkkiä soturin mieleen. Hän rupesi\naavistamaan piispan aikeita. Mutta hän ei vielä voinut uskoa\naavistustensa osuneen oikeaan, niin arveluttavilta tuntuivat hänestä\nsellaiset tuumat. Ja vitkastellen hän virkkoi:\n\n-- Minä luulin ristiretken tarkoittavan pakanoita eikä kristittyjä...\n\n-- Kirkon vihollisia yleensä se tarkoittaa, meidän ei tarvitse emmekä\nme voi niitä etukäteen erikseen nimitellä. Mutta isku on suunnattava\nsiihen, missä se parhaiten tepsii, meidän on puristettava kaikki nämä\nsuomalaiset Pakanaheimot valtamme väliin, saarrettava ne joka taholta\nja liitettävä Rooman kirkkoon niin, etteivät ne vaikutuksestamme\nmihinkään pääse. Kun sen teemme, silloin on Häme rauhallinen ja\nKarjalan käännyttämiseen tarvitsemme ainoastaan viisikymmentä huovia ja\nkymmenen pappia. Jumala on meille valinnut otollisen hetken, ja meidän\non sitä käytettävä hänen valtansa vahvistamiseksi maan päällä.\n\nLinnanvanhin huomasi aavistuksensa tosiksi, ja hän arvosteli nyt hiljaa\nmielessään noiden hänelle uusien, avarain tuumain toteuttamisen\nmahdollisuutta, aina sekaan pudistellen päätään. Tuomaskin istui\nääneti, mutta hänen ajatuksensa kehittivät ja vatvoivat yhä uudelleen\ntuota suunnitelmaa, jonka hän jo niin usein oli selväksi rakentanut.\nHän oli tiedustelijainsa ja muiden kulkijain kautta tarkoin seurannut\najan merkkejä ja tunsi sen vuoksi hyvin, kuinka ahtaalla ja heikkona ja\npalasiin pilkottuna oli tuolla kaukaisessa idässä karjalaisten takana\nse valta, johon hän aikoi iskunsa tähdätä, kuinka mongolien hurja\nsotilaskansa piti varjagien suurta valtakuntaa raskaissa kahleissa.\nVielä rehenteli Suuri Novgorod vanhan mahtinsa varassa, sen ruhtinaat\npelkäsivät ja vaanivat Rooman kirkon kasvavaa valtaa ja sen nuoret\nmiehet tekivät vieläkin usein hyökkäyksiä sen rajaseutuja kohtaan,\nyllyttäen liittolaisinaan olevia pakanoita, virolaisia ja karjalaisia,\npaavin käännyttäjäin kimppuun. Siten olivat kalparitarit Virossa\npakanoita vastaan taistellessaan aina saaneet samalla taistella\nnovgorodilaisia vastaan, ja Karjalassa olisi esillä sama peli, sen\ntiesi Tuomas. Mutta nyt tarvittiin vain voimakas sysäys lännestä päin\nitse tuota idästä uhattua valtaa vastaan, -- se oli riittävä\nmasentamaan sen mahdin ja lopettamaan sen vaikutuksen pakanain\njoukossa. Se sysäys oli nyt annettava. Ja sitten ... niin, sitten olisi\npaljon tehtävää, -- kunhan vain nyt saisi jalansijan toiminnalleen. Ja\nhän puhkesi ääneen huudahtamaan:\n\n-- Kunhan nyt vain se Ohto palaisi, kunhan hän vain palaisi pian!\nSiihen asti ovat kätemme kytketyt, siihen asti olemme todellakin liian\nvähäväkiset.\n\nBelgerd pysyi ääneti, hän ei tietysti ollut voinut seurata Tuomaan\najatuksenjuoksua. Mutta hän näki, mikä kiivas tuli taas oli syttynyt\npiispan silmiin, ja tiesi, ettei maksanut vaivaa koettaa sitä tulta\nsammutella. Eikä hän tahtonutkaan sitä sammuttaa. Hän oli jo niin usein\nnähnyt piispan ryhtyvän rohkeihin tekoihin ja innostuksellaan ja\ntarmollaan niitä ajavan, -- hänen oli itsensä aina lopuksi täytynyt\ninnostua mukaan ja piispan miekkana toteuttaa hänen hankkeensa. Nyt hän\nymmärsi, miksi Tuomas piti Hämeen kukistamista toisarvoisena ja miksi\nhän lykkäsi Karjalan valloituksen tuonnemmaksi. Ja vaikka häntä vielä\npyörrytti piispan aikeiden avaruus, oli hän tottunut alistumaan hänen\ntarmokkaaseen tahtoonsa.\n\nMutta Tuomas nousi pystyyn, viittasi innostuneena kaukaiseen avaruuteen\nja puhui kaikkien kuultavaksi:\n\n-- Meidän on perustettava tänne suuri, voimakas kirkollinen valtakunta,\njohon kuuluvat hämäläiset, karjalaiset, inkerikot ja lappalaiset ja\nminkä nimellisiä nuo kansat lienevätkin, kaikki ne ovat koottavat ja\nsulatettavat yhteen, ja sen uuden vallan vastustajat ovat lyötävät\nmaahan, sillä se on oleva ristin valta!\n\nPappeja ja sotureita oli kerääntynyt piispan ympärille hänen näin\nhuudahtaessaan. Heille nyt Tuomas virkkoi:\n\n-- Mutta kiirehtikäämme siihen työhömme valmistautumaan, täällä on jo\nkaikki valmista.\n\nHän oli käynyt malttamattomaksi, hän ikävöi jo noihin laajempiin\ntoimiinsa. Siksi käski hän seurueensa heti hankkiutumaan paluumatkalle.\nKiireesti koottiin ja sälytettiin tavarat kuormahevosten selkään,\nratsuja talutettiin esiin, ja soturit ja papit nousivat satulaan.\nTuomas ajoi vielä kierroksen rantaäyrästä pitkin, jossa yhteen\nsulloutuneet hämäläiset ääneti katsellen seisoivat, ja kehoitti heitä\nvielä viimeisen kerran uskollisuuteen, muuten oli ristin voima heidät\nmusertava ja polttava.\n\n-- Sillä risti voittaa aina, huudahti hän.\n\nÄllistyneinä ja äänettöminä hämäläiset jäivät rantaäyräälle katsomaan,\nkuinka tuo loistava seurue verkalleen lähti solumaan törmältä länteen\npäin metsänrintaa kohden ja vähitellen sinne painautui ja hupeni. He\nolivat vielä aivan typerryksissään näistä viimeisistä tapauksista,\nheitä oli ajettu kokoon kuin karjaa, heitä oli pantu työhön, heitä oli\nkastettu, ja koko ajan olivat he saaneet tuntea tuon merkillisen ristin\nvallan heltymätöntä kovuutta. Heidän yrityksensä vapautua sen painosta\noli taas mennyt mitättömiin, kahta raskaammin oli rankaiseva ies heidän\npäälleen laskettu, eivätkä nämä verilöylystä henkiin jääneet tähteet\ntienneet, mikä kohtalo heitä odotti. Nyt hupeni vieras lauma heidän\ntörmältään, -- he sitä tuskin uskalsivat uskoa. He nousivat ylemmäs\ntörmälle, paremmin nähdäkseen kurittajain todellakin poistuvan, ja\nseisoivat siinä ääneti, vuoroin katsellen tuonne metsänrintaan, jonne\nratsastajat olivat painuneet, vuoroin ristiharjaista kirkkoa, jonka he\nolivat jälkeensä jättäneet, eivätkä he oikein tienneet, olivatko he nyt\nvapaita vai orjia. Mutta he hengittivät kumminkin jo vapaammin,\nvalloittaja poistui todellakin -- mitäs kirkosta, jonka se törmälle\njätti. Heidän ei kumminkaan tehnyt mieli ruveta sitäkään alas repimään,\nsen harjalla rehenteli risti, tuo vaarallinen merkki, joka heille niin\npaljon kärsimystä oli tuottanut, -- siihen he eivät tahtoneet koskea,\nhe pelkäsivät sen sisällistä voimaa, siinä oli suuri taikavoima, siinä\nasui mahtava ja julma haltia.\n\nMutta noilta autioilta, harvametsäisiltä järven rannan harjanteilta,\njoita Tuomas piispa oli katsellut ja pitänyt tyhjinä ja toivottomina,\nsieltä tähystivät paksujen petäjäin takaa alinomaa terävät,\nintohimoiset silmät ristijoukon elkeitä tuolla ruohoisella törmällä.\nAsutuksen seuduilta paenneet pakanalliset velhot ja uhripapit\nseurasivat sieltä kirvelevän vihaisina voimakkaan voittajan liikkeitä.\nHe purivat hammastaan nähdessään ristiharjan kohoavan törmälle ja\nheristivät nyrkkejään, kun Hämeen miehet ja naiset laskeutuivat järven\nrannalle ristikaulaisten pappien valeltaviksi. Kiukku kiehui heidän\nsisässään, kun he tunsivat heikkoutensa ja kun heidän väkevimmät\nluotelukunsa turhaan tuuleen hupenivat.\n\nMutta kun nyt ristinsoturit ja papit taas ratsujensa selkään nousivat\nja kun viimeiset peitsenkärjet katosivat notkoon kaukaisen hiekkaharjun\ntaakse, silloin heidän silmänsä taas rohkeampina välähtivät, ja he\nrupesivat vuoren louhikkorinnettä alaspäin laskeutumaan. He katsoivat\nnyt hetkensä taas tulleen palata alas kyliin ja kansan keskuuteen ja\naloittaa alusta vaikutuksensa vanhoissa pyhissä karsikoissa\nnoitatempuin ja luoteluvuin.\n\nPitkin päivämarssein Tuomas piispa ratsasti seurueineen länttä kohden,\nrannikolle päin. Mukavuutta rakastavat tuomioherrat jaksoivat vaivoin\nseurata, he eivät ymmärtäneet tätä tarpeetonta kiirettä ja nurkuivat\nkeskenään, kun heidät kesken uniensa ja aterian sulamatta ajettiin\nsatulaan. Mutta ääneensä he eivät uskaltaneet napista, kiltisti he\nhoippuivat hevostensa selässä noilla epätasaisilla suo- ja\nkangasmailla. Piispalla oli kiire, hänellä oli aina kiire, mutta nyt\nenemmän kuin ennen, sillä hän ajatteli siinä ratsastaessaan, että\nkenties jo toiset, suuremmat toimet häntä kotona kaipaavat, kenties on\nOhto palannut ja paavin käskykirje odottaa toteuttajaansa...\n\nSaavuttiin vihdoin metsätaipaleilta asutuille maille, ja ennen pitkää\nlinnan mahtava torni kumotti lehdon yli Aurajoen rannalta. Ensimmäisenä\noli piispa laskusillan luona, ja ennenkuin kiirehtivä vartija sai\nraskaan portin palaavalle retkikunnalle avatuksi, hän jo huusi tälle\njyrisevin, levottomin äänin:\n\n-- Onko Ohto palannut?\n\nVartija vapisi sen katseen tuimuutta, jonka piispa häneen loi, ja sai\nvaivoin vastanneeksi:\n\n-- Ei ole palannut vielä.\n\nVielä siis täytyi aikeistaan innostuneen piispan hillitä jännittynyt\nmielensä ja taltuttaa toiminnanhalunsa, vielä täytyi hänen odottaa. Ja\nvälinpitämättömänä hän linnaan ehdittyään kyseli, kuuluiko muuta\nmerkillisempää.\n\nEi kuulunut muuta, kuin että vähän uppiniskaisuuden oireita oli\nrannikon kastetussa väestössä taas näkynyt. Kansa ei saapunut\nsäännöllisesti kirkkoihin, avioliittoja solmittiin ilman kirkon\nvihkimystä, ja vanhoissa kielletyissä lehdoissa oli salaa kuhissut maan\nja veden haltioita palvelevia kristittyjä. Paikkakunnan papit olivat\nnoista merkeistä hyvin huolissaan ja valittivat surkeasti, että\nmetsäteitä hiipivät velhot tekivät tyhjäksi heidän työnsä ja kylvönsä.\n\nMutta Tuomas piispaa nuo uutiset eivät paljoa huolettaneet, hän nuhteli\npilkallisesti ruikuttavia pappeja ja nauroi heidän hätääntynyttä\nvoimattomuuttaan.\n\n-- Miksi ette ole paremmin saarnanneet ja ristin oppia tiukemmin heidän\npakanallisiin päihinsä iskeneet? kysyi hän. Ja kun papit rupesivat\nselittämään, että pakolla kastetut vihaavat uutta uskoa eivätkä siihen\nsydämestään tahdo taipua, hän tiuskasi:\n\n-- Mutta he pelkäävät sitä ja minua, ja se onkin pääasia. Hyvin vähällä\nlähtevät heistä nuo luopumisen oireet, kun heitä oikein kohdellaan.\nMinä teen taas pian retken heidän kyliinsä, ja saatte nähdä, kuinka\nnöyriä ja hartaita kristittyjä he ovat.\n\nEikä piispa itselleen pitkää lepoaikaa suonutkaan. Pappejaan\nrauhoittaakseen, mutta etupäässä viihdyttääkseen oman mielensä\nkärsimättömyyttä, odottaessaan airuttaan Roomasta takaisin, Tuomas\nlähti tarkastusmatkalle hiippakuntaansa. Yksin hän lähti mustalla\nratsullaan, ainoastaan nuoren diakonin otti mukaansa apulaisekseen, --\nhän tahtoi osoittaa, että hän hallitsi tuota kansaa ja että se oli\nhänelle kuuliainen. Syyskesän sade juoksi virtanaan, kun hän\nmetsätaipaleelle ehti, pehmeä polku pudotteli ratsua ja märät oksat\npieksivät ratsastajain kasvoja. Mutta siitä ei piispa välittänyt, se\nikäänkuin vilvoitti häntä, ja hän ajoi edelleen kylästä kylään laajassa\nhiippakunnassaan.\n\nJo etäältä kyläin väet hyvin tunsivat tulijan piispaksi; hän oli\nennenkin odottamatta heidän luokseen ilmestynyt ja heidän taloissaan\nvieraillut. Mutta se ei iloinnut hänen tulostaan, tuo väestö, se ei\nrakastanut häntä. Hän oli aina tullut kansan luo kylmänä, jyrkkänä,\nankarana käskijänä, ja jotakin uutta rasitusta oli sille aina jäänyt\nhänen käyntinsä muistoksi. Milloin hän oli ottanut veroja, milloin\nvienyt miehiä linnaan päivätöihin, milloin toisia jokisuulle laivoja\nveistämään; milloin taas antanut määräyksiä pidettävistä paastoista ja\nkirkossa vietettävistä pyhistä. Kansa oli totellut, oli maksanut verot,\ntehnyt päivätyöt, oli saapunut sunnuntaisin kirkolle ja tuonut vielä\ntullessaan näädännahkoja tai kapahaukia piispalle antimiksi ja\nlepyttäjäisiksi, -- se pelkäsi häntä ja hänen huovejaan, mutta vihasi\nsamalla salaa. Ja samalla kun se vihasi häntä, se vihasi hänen\noppiaankin.\n\n\"Mitähän se nyt taas vaatii\", tuumivat talon miehet pihalla nähdessään\npiispan mustan ratsun ajavan kujan suulle, mutta he valmistautuivat\nsilti kohta häntä kunnioittaen vastaanottamaan. Hän kutsui kylän väet\nkoolle, tutki ja nuhteli ja kyseli kultakin erikseen hänen\nperheolojaan. Ja jos kenellä oli kastamaton lapsi, sen hän heti\ntuotatti diakoninsa kastettavaksi, ja jos ken oli omin päin haudannut\nomaisensa vihkimättömään maahan, sen hän kohta ajoi kaivamaan vainajan\nmaasta ja viemään sen kirkolle haudattavaksi. Ja kansa taipui ja\ntotteli napisematta, -- linna oli liian lähellä.\n\nMutta kun piispa lopuksi kussakin kylässä ilmoitti tärkeimmän asiansa,\nsilloin monen mekkomiehen koura salaa nyrkiksi puristui, silloin kuului\nväliin miesjoukosta hiljaista suhinaa, joka kertoi mielten napisevan ja\nkuohuvan. Vastenmielisesti kansa oli ottanut maksaakseen linnaan\nveroja: vapaa mies ei ollut ennen vastoin tahtoaan tottunut maksamaan\ntoiselle mitään, eikä hänen käsityksensä mukaan kukaan ollut oikeutettu\nhäneltä mitään ottamaan, -- ken mitä väkisin vei, se ryösti. Raskaalta\nnyt tuntui, kun omalla työllä koottuja tavaroita täytyi joka kesä ja\ntalvi toiselle luovuttaa, -- mutta kansa oli maksanut verot. Vielä\nraskaammalta tuntui vapaasta miehestä, kun hänen täytyi niinkuin orjan\nlähteä toisen työhön raatamaan, -- mutta päivätyötkin olivat kumminkin\ntehdyt. Mutta nyt, -- nyt vaati piispa heiltä kaikkein raskainta: hän\nkutsui heidät, rauhan töissä kasvaneet miehet, sotamiehiksi, käski\nmiehen talosta määräaikana olemaan valmiina saapumaan ristiretkelle\nkirkon vihollisia vastaan. Se oli jo melkein liikaa. He olivat\ntottuneet sotia käymään ainoastaan omia ja heimonsa vihollisia vastaan,\nomasta halustaan ja omasta vihastaan, ei toisen käskystä. Nyt täytyisi\naseistautua ristinlinnan pakolliseen sotapalvelukseen!\n\nMutta he eivät vastustaneet tätäkään käskyä, ääneen nurisematta he sitä\nkuuntelivat, -- tuon linnan ratsumiehet saattoivat köysissä noutaa sen,\njoka ei mielisuosiolla tullut. Mutta he kirosivat synkästi sydämessään,\nja he vihasivat tuota linnaa ja sen piispaa, sen uskoa ja sen ristiä\nmonta vertaa katkerammin kuin ennen.\n\nTuomas piispa ratsasti siten kylästä kylään, ja muistoksi hänen tältä\nkäynniltään jäi kaikkialle käsky, että kun linnasta viesti saapuu,\nsilloin tulee miesten heti lähteä liikkeelle, jousi ja keihäs mukanaan.\nHän lupasi lähteville synnit anteeksi ja iankaikkisen autuuden, mutta\nhän huomasi kyllä, että lupaus jätti heidät yhtä kylmiksi, he eivät\nymmärtäneet sen autuutta eivätkä siitä välittäneet. Ja hän näki kyllä\nsalaisen kiukun heidän silmissään, mutta se ei häntä surettanut: heidän\nrakkauttaan hän ei nyt ehtinyt voittaa, no, hän ei sitä tarvinnutkaan,\nainoastaan heidän alistumistaan ja tottelevaisuuttaan. Kunhan kaikki\nnämä pohjoiset heimot saadaan alistetuksi kirkon valtaan ja\nvaikutukseen, silloin juurtuu kyllä uusi uskokin vähitellen, -- niin\najatteli Tuomas kylästä ratsastaessaan. Vihatkoot, kunhan pelkäävät!\n\nMutta salokyliä kierrellessään ja metsätaipaleita ratsastaessaan\nhänellä oli aina vain mielessään se suuri ristiretki, jota hän koko\nsielullaan harrasti ja joka hänet täytti toivolla ja innolla. Sitähän\nhän täälläkin erämaan kylissä valmisteli, eikä hän enää sen\ntoimeensaamista epäillyt.\n\n-- Kunhan vain se Ohto palaisi! -- se kärsimätön huokaus pääsi yhä\nuseammin hänen huuliltaan, kun hän yötään makasi talonpoikain tuvissa\ntaikka ratsunsa selästä kankaalta päivän laskua katseli. Ja kun hänen\nkiertomatkansa läheni loppuaan ja hän taas kääntyi kotiinsa päin, hän\nkävi yhä maltittomammaksi. Hän kiirehti usein ratsuaan niin, että nuori\napupappi, joka häntä koetti seurata, jäi kauas jälkeen ja piispan\nvihdoin täytyi pysähtyä häntä odottamaan. Kylissäkään hän ei enää\nviipynyt kuin pistäytymällä, ja viimeisten, linnaa lähimpänä olevain\nohi hän kiidätti yhtä neliä. Ja niin saapui hän eräänä päivänä Aurajoen\nsuistoon, josta ei enää ollut kuin kappale jokiahdetta kotiin\npiispanlinnaan.\n\nMutta täällä jokisuulla hän sittenkin viehättyi vielä hetkisen\nviivähtämään. Niin virkeä toiminta vallitsi siellä joen molemmilla\nrannoilla, että hänen mielensä siitä riemastui, sillä hän tiesi noiden\ntelineillään ahertavain muurahaisten, noiden lukuisain kirvesmiesten\nosaltaan myös valmistavan samaa ristiretkeä, joka oli hänen\nhankkeittensa päämäärä. Siellä näet rakennettiin Tuomas piispan\ntoimesta ja käskystä laivoja ristiretken tarpeisiin; työtä oli\nherkeämättä tehty keväästä asti, ja aluksen kehä kohosi siellä jo kehän\nvieressä, pitkä, suippo keula pistihe toisensa sivuitse rannan äyräältä\njoelle päin. Toisia aluksia, leveitä ja kantavia, oli jo valmiina,\ntoisten emäpuita vasta veistettiin ja kaaria painettiin kuin luotavain\neläväin luurangoiksi.\n\n-- Laivastoni valmistuu! -- lausui piispa itsekseen tuota veistämöä\nkatsellessaan, -- kenties vielä tänä syksynä ehdittäisiin vihollisen\nmaahan, niin, varmaankin ehdittäisiin, -- jos se Ohto vain palaisi!\nHeti saisin ruveta toteuttamaan suurta työtäni kirkon voitoksi ja\nkunniaksi, ei kuluisi hukkaan kallis aika... Kunpa hän vain palaisi...!\n\nTuomas hytkähti noissa mietteissään.\n\n-- Kenties hän on jo palannut, hän virkahti yht'äkkiä ääneensä, --\nkenties hän on jo linnassa ja me vain vitkastelemme täällä!\n\nNuori diakoni luuli piispan häntä puhutelleen.\n\n-- Kuka linnassa? kysyi hän kummissaan.\n\nMutta hän ei saanut vastausta. Tuo syttynyt toive oli elähdyttävänä\ntunteena vallannut piispan kokonaan, ja hän oli yht'äkkiä painanut\nkannuksensa ratsun kylkiin ja kiiti jo huimaa vauhtia kaukana\njokialueelta. Harvoin tarvitsi piispan virman mustan maistaa kannusta,\nmutta nyt teräspyörät koko matkan sen kylkiä kutkuttivat, ja märkänä,\nvaahtoavana se pysähtyi ennen pitkää piispanlinnan suljetulle portille.\n\nTaaskaan ei uninen vartija ehtinyt saada porttia kuin raolleen\navatuksi, kun piispa jo hänelle kärsimättömin, uhkaavin äänin teki tuon\nsaman kysymyksen:\n\n-- Onko Ohto jo palannut?\n\nJa taaskaan säikähtynyt avaaja ei voinut vastata muuta kuin mitä\nedellisellä kerrallakin:\n\n-- Ei ole palannut vielä.\n\nJälleen raukesi toivon kiilto piispan silmästä, ja, vaikka kapinoiden,\njännittyneen mielen täytyi talttua. Tuomas käveli äänetönnä omiin\nhuoneisiinsa ja oleskeli enimmäkseen siellä, istuen pitkät syyspäivät\nlampun valossa suurten kirjainsa yli kumartuneena. Mutta usein silmä\neksyi pois noista siroista kirjaimista, se tähysteli intohimoisena\ntyhjään pimeyteen, ja mieli liiteli kaukana, kaukana noista\npyhimystaruista, jotka kertoivat hurskasten miesten vilpittömästä\nvaelluksesta ja taisteluista viettelijää vastaan... Milloin piispa kävi\narkituvassa tai linnan pihalla, hän oli vuoroin ärtyinen ja kiivas,\nvuoroin katuva ja hellä. Hän koetti hillitä intoaan. Mutta illan\nsuussa, kun hämärä rupesi peittämään luonnon ja hän oli väsynyt tuohon\njäytävään odotukseen, silloin kiipesi hän aina linnan torniin, astui\nvartijan luo ja kysyi:\n\n-- Eikö näy ratsastajaa tulevan metsän reunasta?\n\nJa aina oli vastaus sama:\n\n-- Ei näy ketään.\n\nSyksy kului. Lehti varisi puista ja linnaa ympäröivä metsä tummeni ja\nsiirtyi ikäänkuin etäämmälle; sade pieksi linnan muureja, vallihaudat\ntulvivat ja myrsky ulvoi tornin ympärillä. Ja kun sade ja myrsky väliin\naamusella taukosi, oli linnaa ympäröivä vallihauta jäässä ja tie oli\nroutainen ja kova. Taas oli suvi mennyt eikä ristiretkestä tullut\nmitään. Epäilys yritti toisinaan tunkeutua Tuomaan tulista intoa\nsammuttamaan ja toivottomuus pyrki hänen lujaa varmuuttaan samentamaan.\n\nSilloin, eräänä syysaamuna, vartija ryntäsi tornista pitkin harppauksin\nalas ja juoksi piispalle ilmoittamaan, että jo näkyy ratsastaja\nroutaisella tiellä ... hän ei sitä tunne, mutta kiire sillä on linnaan.\nTuomas kiirehti heti alas portille, juoksi avopäin, väljä vaippa\ntuulessa hulmuten. Ja samassa kun portti aukeni, ajoikin sen eteen jo\nryysyinen, likainen, kalvakka ja kuihtunut mies, joka melkein putosi\nhevosen selästä, kun tämä pihalle pysähtyi. Hämmästyneinä sitä\nkatselivat linnan miehet; he eivät tunteneet hevosta eivätkä\nratsastajaa, ja pettymys valtasi taas hetkeksi Tuomaankin mielen. Mutta\nhän astui lähemmäs, tunsi ... se oli sittenkin Ohto, oli vihdoinkin\nOhto, vaikka oli vaikea tuntea tuota kalpeata, laihtunutta miestä siksi\nreippaaksi nuorukaiseksi, joka eräänä kevätpäivänä verevänä ja notkeana\nlinnasta ajoi. Vaatteet olivat repaleina, iho pilkisti purkautuneista\nsaumoista esiin pistävän syyskylmän purtavaksi, varpaat paistoivat\nrikkinäisten kenkien teristä ja kuiva yskä tukehdutti hänen äänensä,\nkun hän vastaantulijoita yritti tervehtiä.\n\nMutta se oli Ohto, hän oli hengissä, hän oli vihdoinkin palannut, se\noli pääasia. Piispa talutti omin käsin riutuneen nuorukaisen\nkäsivarresta linnan lämpöiseen tupaan, komensi hänelle juotavaksi\nkuumaa olutta ja haki lämpöisiä taljoja hänen väriseviä raajojaan\npeittämään. Ja kärsimätönnä hän kyseli retken tuloksia. Väsynyt airut\njaksoi vaivoin yskänsä välihetkinä kertoa hänelle matkansa käheällä\näänellään.\n\nHän oli kyllä ajoissa päässyt Roomasta kotiin päin lähtemään, ja yötä\npäivää hän oli pohjoiseen päin matkaa tehnyt. Mutta Vironmaalla, jossa\nhän odotti tilaisuutta Suomeen päästäkseen, kalparitarit olivat hänet\npidättäneet ja epäiltävänä kulkijana hänet vankityrmään sulkeneet,\nvaikka hän ilmoitti olevansa Tuomas piispan airut. Pitkiä viikkoja\nolivat häntä tornissa pitäneet, kunnes hän vihdoin eräänä yönä vartijan\nnukkuessa pääsi pakenemaan. Mutta se oli myrskyinen yö, ei kukaan\nlähtenyt häntä meren yli saattamaan, eikä hän uskaltanut siellä\nkauemmin odottaa. Silloin hän lähti ajamaan itäänpäin, kiertämään\nvatjalaisten, inkerikkojen ja karjalaisten pakanallisten heimojen\nasuma-alojen kautta Suomeen. Se oli tuiki tuskallinen, vaivalloinen ja\npitkällinen matka; monta kertaa hän oli ollut aivan uupua syyssateista\nliuonneisiin, tiettömiin metsämaihin, monesti hän oli myös\nheittämäisillään henkensä pakanain käsissä, jotka häntä vihasivat, kun\nhän oli piispan huovi, ja riistivät häneltä hevosen ja vaatteet ja\naikoivat hänet haltioilleen uhrata. Jalan hän oli sitten saanut kahlata\nlaidattomia suomaita, kunnes taas laitumelta hevosen tapasi ja ilman\nsatulaa, vitsasuitsin, pääsi Hämeen metsien halki ajamaan kotiinsa...\n\n-- Mutta paavin kirjeen olen koko ajan povellani säilyttänyt ... se on\ntässä.\n\nVäsynyt mies ojensi piispalle nahkaisen salkun, ja sen tehtyään hän\nikäänkuin keventyneenä huokasi ja silmät hänen kuihtuneissa kasvoissaan\nsäteilivät riemua, -- hän oli tehtävänsä täyttänyt. Silloin hän vaipui\nhervotonna vällyjen väliin rahille makaamaan, -- tuo kertominenkin oli\nollut niin rasittavaa, tuvan lämpö niin suloisesti uuvutti. Ja mieli\ntuntui niin levolliselta, nyt oli niin ihanaa, niin rauhallista maata.\n\n-- Hyvin olet asiasi toimittanut, suotta en ole sinuun luottanut, Ohto,\nvirkkoi piispa taputtaen lepäävän airuensa kuumaa päätä. -- Lepää nyt\nja voimistu suurista rasituksistasi, vielä sinusta mies tulee, ja\npalkkiosi olen kyllä pitänyt muistissani.\n\nPiispa oli jo käynyt käsiksi paavin sinettiin, jota hän melkein\nvapisevin käsin rupesi murtamaan. Mutta hän päätti avata tuon kirjeen\nyksinäisyydessä, peittääkseen mielenliikutuksensa, ja hän kiirehti sen\nvuoksi omiin huoneisiinsa, puristaen lujasti kallista salkkua rintaansa\nvastaan. Linnan koko väestö tiesi, miten äärettömän jännittyneenä tätä\nairuetta ja tätä kirjettä oli odotettu, ja syvä äänettömyys vallitsi\nsen vuoksi piispan poistuttua koko linnassa; odotettiin häneltä\ntietoja. Sen äänettömyyden vallitessa vaipui väsynyt airut sikeään\nuneen lämpöisten sudennahkain peitossa.\n\nMutta tuskin hän oli tuokion saanut nauttia virkistävää unta, kun jo\npitkäkoipinen kirjuri juoksi alas piispan huoneista, herätti hänet\nhartioista ravistaen ja kutsui hänet heti piispan puheille. Vaikka\nuupumus ja uni painoi pään niin raskaaksi, että sitä tuskin nostaa\njaksoi, Ohto nousi kumminkin viipymättä ja kernaasti ja käveli kankein\njaloin, mutta mieli keveänä pihan yli piispan luo.\n\nTämä seisoi kalpeana, tukka pörröttäen pöytänsä ääressä ja tuijotti\nliikkumattomana auki kehitettyyn pergamenttikääröön. Hänen katseessaan\noli outo palo kuin pedon kiiluvassa silmässä, ja kun hän sen airueen\niski, näytti siitä vihaa suitsuavan. Ja kuiva, soinnuton oli hänen\näänensä, kun hän kysyi:\n\n-- Tunnetko, mitä tämä paavin bulla sisältää?\n\nNuorukainen katseli kysyvästi piispaa, jonka tyytymättömyyttä ja vihaa\nhän ei voinut ymmärtää, kun tiesi tuoneensa hyvän, myöntävän\nvastauksen. Ja hän vastasi arkailematta:\n\n-- Sen pääsisällöstä on minulle selkoa tehty siltä varalta, että kirje\nolisi matkalla joutunut hukkaan.\n\nVihan ilme piispan silmässä näytti vastauksen johdosta yhä kiihtyvän.\nHän kysyi uudelleen ja kovemmalla äänellä:\n\n-- Tunnetko sen, tunnetko kaikki ... se on onnettomuutesi, sano!\n\nNuori airut, joka äsken oli niin monet uhat ja vaarat vapisematta\nkestänyt, vavahti nyt piispan tylysti kiiltävää katsetta ja hänen\närjyvää ääntään. Aremmin hän vastasi:\n\n-- En tiedä tunnenko kaikkea. Minulle vain ilmoitettiin paavin\nsuostuneen pyydettyyn ristiretkeen sekä kehoittaneen kansoja sille\nlähtemään, luvaten lähteville syntien anteet.\n\nHelpotuksen huokaus kohosi Tuomaan rinnasta; hän astui askelta lähemmäs\nOhtoa, taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja virkkoi heltynein,\nriemastunein äänin:\n\n-- Niin, Rooman korkea isä on hartaan pyyntömme täyttänyt, se on meille\nkaikille suuri ilon sanoma. Sinulle on kirjeen sisällys oikein\nkerrottu.\n\nMutta musta varjo ei poistunut vielä Tuomaan otsalta eikä outo kiilto\nhänen silmistään, ja hänen äänensä oli taas synkkä, kun hän tuokion\nmietittyään jatkoi:\n\n-- Sinulle siis ei luettu koko bullaa, ei sen yksityiskohtia kerrottu.\nVai sanottiinko, ketä vastaan retki on määrätty tehtäväksi?\n\n-- Sanottiin, hämäläisiä vastaan, vastasi Ohto avomielisesti ja\nreippaasti.\n\nTuomas kiivastui ja tiuskasi:\n\n-- Ja muita kirkon vihollisia vastaan, se on kyllä sinulle ilmoitettu\nsekin, vaikka et muista. Eikö olekin?\n\nOhto vaikeni. Mutta tumma puna rupesi ohimoilta päin laskeutumaan\npiispan silmien ympärille ja hänen äsken niin kalpeille kasvoilleen, ja\nhän kysyi edelleen kiivaasti yhä kiihtyvämmin:\n\n-- Entä puhuttiinko sinulle mitään siitä, kenet paavi on määrännyt\nristiretken johtajaksi?\n\nJo rupesi Ohto aavistamaan pahaa. Hän ei tosin käsittänyt tämän\ntiedustelun tarkoitusta, mutta häntä peloitti puhua kaikkea, mitä\nkardinaali Roomassa hänelle kirjeen antaessaan oli sen sisällöstä\nkertonut. Mutta piispa itse oli opettanut pysymään totuudessa, häneltä\nhän ainakaan ei voinut totuutta salata. Eikä hän voinut muuta, kuin\navonaisin katsein, joskin arkaillen vastata:\n\n-- Kyllä ... vähän.\n\n-- Kenet siis, kenet ... sano välemmin!\n\nPiispa pidätti läähättävää hengitystään odottaessaan Ohdon vastausta,\njoka viipyi. Ja melkein tuskallisesti hän kiljaisi:\n\n-- Onneton mies, miksi et vastaa? Kenet...?\n\nHarvakseen lähtivät sanat Ohdon suusta:\n\n-- Ei mainittu nimeä ... retken johtajaksi sanottiin tulevan sen\nruhtinaan tai ritarin, jonka Riian suurmestari siihen valitsee.\n\nPergamentti rutistui Tuomaan kädessä. Hän hypähti nyrkki ojennettuna\nairuttaan vastaan, hänen kasvonsa hehkuivat tummanpunaisina, ja kotvaan\naikaan hän ei saanut sanaa suustaan. Kiukku ja harmi, jonka synnytti\nvuosikautisten laajain valmistusten myttyyn meneminen, pitkässä\nodotuksessa vatvotun sielun hartaimman toivon pettäminen, se nyt\nvaltoimenaan liekitsi hänen hehkuvilta kasvoiltaan ja hänen\nverestävistä silmistään, ja kun vihdoin ääni kurkusta lähti, niin hän\nkarjui puhuessaan:\n\n-- Sinä valehtelet, petturi, olet Riian ritarien lahjoma, kavala kyy,\njota olen povellani elättänyt... Rooman papit eivät ole sinulle\ntuollaista kertoneet. Muistele tarkemmin, muista, ketä palvelet. Paavi\non määrännyt minut, minut eikä ketään muuta suuren ristiretken\njohtajaksi, -- niinhän sanotaan bullassa, minut, Tuomaan, Suomen\npiispan. Tunnusta minulle, niinhän on sinulle Roomassa ilmoitettu ja\nkäsketty kaikille julistaa, niinhän, puhu, kurja mies, puhu...!\n\nMutta Ohto oli ääneti. Hänen sydämensä vapisi niin, ettei hän\nvoinutkaan puhua. Hän käsitti jo asian täydelleen, oivalsi piispan\ntulisen vihan syyn, oivalsi oman vaaransa. Hillitön, rajaton intohimo\nleiskui jo valloillaan. Usein hän oli nähnyt kiihkoisan piispan\ntulistuvan ja raivostuvan, mutta koskaan hän ei ollut näin raivonnut,\nhänen vihallaan ei nyt ollut ääriä, ja hän itse oli tuon vihan\nesineeksi joutunut, -- tuon riehuvan vimman edessä tunsi hän mielensä\nja ajatuksensa kokonaan typertyvän. Mutta jos hän olisi voinutkin, hän\nei tahtonut vastata. Hän tiesi itse, mitä hänelle oli ilmoitettu, ja\ntiesi piispan tuntevan kirjeen sisällyksen: jos hän nyt olisi\nkieltänytkin totuuden, olisi piispa tiennyt hänen valehtelevan, -- mitä\nse olisi auttanut? Molemmissa tapauksissa hän oli tuon vimmaisen vihan\nuhri. Hän seisoi siinä ääneti, tuijotti vain tylsästi eteensä.\n\nMutta Tuomas piispan rinnassa kävi korkeana myrsky, ja katkonaisin\nlausein hän hätäisesti puhui:\n\n-- Olet ainoa mies, joka voit todistaa ... minua vastaan ... taikka\nminun puolestani... Sinun täytyy itsesi uskoa ... uskoa hievahtamatta,\nettä paavi on minut määrännyt ristiretken johtajaksi... Uskotko sen ...\ntodistatko sen...?\n\nMutta Ohto vaikeni yhä. Tuska pingoitti Tuomas-piispan jäntereitä, hän\nastui airuensa viereen, puhui yhtä mittaa, kuiskaili melkein rukoilevin\näänin:\n\n-- Kirkon voiton, suuren retkemme menestymisen vuoksi, Rooman pyhän\nistuimen kunniaksi sinun täytyy se todistaa, ei minun vuokseni.\nYmmärräthän, kirkolle tärkeä retkemme ei saa jäädä sattuman varaan,\nsillä täytyy olla varma ja tarmokas johtaja ... tapahtunut erehdys on\nkorjattava, paavin omaksi eduksi se on tehtävä, ymmärräthän... Mutta\nei, sinä et sitä ymmärrä...\n\nKatseen puhdas, iloinen kirkkaus, joka nuoren airuen silmässä\nväsymyksestä ja ruumiin riutumisesta huolimatta näihin asti entisellään\noli loistanut, se nyt ikäänkuin taittui ja sammui, ja hän katsoi\neteensä raukeasti. Mutta tuo raukea katse todisti ääretöntä pettymystä,\nkärsimystä ja surua, ja vihdoin sen samensi kokonaan kuuma kyynel, --\npiispa näki sen ja ymmärsi sen lähteen. Ohto ei ollut kuullut eikä\nkäsittänyt kaikkea, mitä piispa nyt hänelle puhui, hänen mielensä\ntäytti vain yksi ainoa katkera tunne, ja sen painon alla hän ikäänkuin\nlutistui kokoon: se suuruuden, jalouden kunnioitus, jota hän aina oli\ntuntenut kasvattajaansa piispaa kohtaan ja joka häntä vaikealla\nretkellään oli kannustanut äärimmäisiin ponnistuksiin, se oli nyt\nkerralla särkynyt; hän oli tottunut katsomaan piispaan kuin oikeuden\njumalaan ... nyt hän ei voinut katsettaan nostaa hänen puoleensa.\nHänestä tuntui, kuin kaikki hänessä olisi särkynyt ja sortunut ja kuin\njokin rutistava kärsimysten taakka, johon matkan kaikki vaivat eivät\nolleet verrattavissakaan, olisi laskeutunut hänen sydämeensä. Hän\nkoetti ääneensä itkeä, helpottaakseen tuota painoa, hän koetti vihdoin\navata suunsa lausuakseen edes jotakin, mutta hänen kurkkunsa kouristui\nkokoon, siitä ei lähtenyt kuin kuiva, repivä rykäys.\n\nPiispa katseli ammottavin silmin tuota edessään kokoon kyykistyvää\nnuorukaista ja käsitti kaikki, mitä hänen povessaan liikkui, hän\nsaattoi seurata jokaista hänen tunteensa värähdystä. Ja silloin hätä\ntuokioksi täytti hänen mielensä, hänen rinnastaan yritti tuska\nkuohahtaa yli. Hän oli rakastanut tuota puhdasmielistä nuorta miestä,\njoka oli hänelle uskollinen kuin koira, hän rakasti häntä vieläkin kuin\nomaa poikaansa... Mutta onneton nuorukainen, hän tiesi totuuden, tuon\ntotuuden, jota ei kukaan saanut tuntea, ei ainakaan ennenkuin\ntoimeenpantava ristiretki oli loppuun suoritettu ja kaikki oli\nunohtunut voiton loistoon ... hän tiesi sen eikä voinut sitä kieltää,\n-- siksi hänen täytyi nyt kuolla. Noin nuorena, ilman omaa syytään ...\nja hän seisoo tuossa vielä ryysyissä, jotka ovat syntyneet, kun hän\npiispan palveluksessa on sanomattomia vaivoja kärsinyt... Mutta hän ei\ntahdo todistaa toisin kuin tietää ... ja jos hän sen lupaisikin, häneen\nei voisi luottaa ... hän on luonnon lapsi, hän olisi aina vaarana\nretkelle, aina uhkana, -- hänen täytyy kadota...\n\nVielä avasi Tuomas suunsa kehoittaakseen Ohtoa henkensä pelastamiseksi\nedes unohtamaan iäksi kaikki, mitä tiesi paavin bullan sisällöstä.\nMutta hän katkaisi aloitetun sanansa... Se on hyödytöntä, myöhäistä ...\ntapahtukoon, minkä täytyy tapahtua! Pois sääli ja armo ja pehmeys, kun\nkirkon etu ja kunnia vaatii rautaista kovuutta, tässä sisältäisi\nepäilys ja heikkous turmion idun...\n\nTuomaan äsken niin kiihoittuneet ja vihasta hehkuvat kasvot kertoivat\nnyt hetkisen kovaa sielun ponnistusta. Mutta kauaksi hän ei sen valtaan\nantautunut. Varmoin, päättävin askelin hän astui ovelle, avasi sen ja\njyrisevin, värähtämättömin äänin huusi:\n\n-- Tapani, tänne!\n\nOhto hypähti sen huudon kuullessaan, hänen väsyneet polvensa\nnotkahtivat, ja hänen täytyi nojautua pöytää vastaan. Sillä hän tiesi\nhyvin, mitä tuo käsky merkitsi: tyrmää, josta ei kukaan ollut palannut.\nJa samassa tuokiossa, kun hän sen käsitti, välähti kiireisiä, mutta\nvoimakkaita kuvia hänen mielessään. Hän muisti nuoren vaimonsa, jota\nhän ei vielä retkensä jälkeen ollut tavannut ja joka häntä kaihoten\nodotti, muisti sen uneksitun kotoisen onnensa, joka hänen mieltänsä oli\nrohkaissut ja hänen elinvoimaansa virkistänyt pitkän taipaleen\nvaikeissa rasituksissa. Niin elävänä tuo kuva nyt hänen mieleensä\npalasi ... pitikö sen nyt jo särkyä ... hän kohotti jo kätensä piispan\npuoleen ikäänkuin rukoillakseen armoa. Mutta hän ei saanut nytkään\nsanaa huuliltaan, ja hänen kätensä hervahtivat alas. Hänen päätään\nhuimasi, sanomaton katkeruus tukahdutti hänet... tämä oli siis hänen\npalkintonsa, hänen kohtalonsa. Ja kuin jostakin kaukaisesta sielun\nkätköstä, jota hän ei ollut ennen tiennyt olevankaan, vilahti hänen\neteensä toinen kuva, hänen isänsä hämärä muisto, tuon isän, joka oli\nristiä vastaan taistellessaan kaatunut, -- hän itse oli taistellut sen\npuolesta...! Hänen ajatuksensa sekautui, pysähtyi, hän käsitti vain,\nettä kaikki oli rikki, kaikki autiota, mennyttä...\n\nMutta mahtava piispa seisoi hänen edessään liikahtamattomana,\nvärähtämättömin kasvoin, kuin jääpatsaaksi jähmettyneenä. Hänenkin\ntunteensa olivat kuin turtuneet. Hän oli seisovinaan siinä ankarana,\nkylmänä, heikontumattomana kirkon miekkana, joka ei saanut heltyä, hän\nkuvitteli voittaneensa itsensä kovassa taistelussa, oman yksityisen\nrakkautensa, säälinsä ja suosionsa, voittaneensa sen kirkon edun\nvuoksi. Mutta hän tunsi samalla hämärästi sisemmällä itsessään, että\nhän olikin joutunut tappiolle taistelussa itseään vastaan, hän tunsi\nvarmuutensa murtuvan ja horjuvan, vaikka hän seisoikin siinä kovana\nkuin rauta. Mutta noita liiteleviä tunteita hän ei laskenut esille, hän\npainoi ne tahtonsa tarmolla alas.\n\nTapani, tyrmän vartija, mustapartainen silmäpuoli mies, astui sisään ja\nkäveli suoraan Ohtoon päin, ojentaen suuren, tummanruskean kouransa\nhäntä kohden. Pysähtyi hän kumminkin vielä, ennenkuin nuorukaiseen\ntarttui, ja käänsi päänsä katsoakseen ainoalla silmällään kysyvästi\npiispaa.\n\nTämä virkkoi lyhyesti ja kylmästi:\n\n-- Niin, hän vastustelee minua, hän niskoittelee...\n\nMuuta ei tarvittu, ruskea koura tarttui Ohdon olkapäähän. Ja\nnuorukainen käveli sanaa puhumatta pyövelin rinnalla ulos, tietäen\nastuvansa viimeisiä askeleitaan.\n\nMutta Tuomas istahti pöytänsä ääreen työtä tekemään, näöltään aivan\nrauhallisena ja tyynenä. Hän painautui syvälle noihin tärkeihin\naskareihinsa, joiden hetkeä hän niin kauan ja niin kärsimättömänä oli\nodottanut, hän tahtoi unohtaa kaikki pienet sivukohtaukset noiden\nSuomen ja koko pohjoismaiden katoliselle kirkolle niin suuriarvoisten\ntoimien vuoksi, joita hänen nyt vihdoinkin oli ryhdyttävä toteuttamaan\nja jotka vaativat koko hänen huomionsa ja hänen ajatuksensa. Ensiksi\nhänen oli nyt paavin bullan johdosta lähetettävä kiireiset viestit\nkaikille pohjoismaiden ruhtinaille, piispoille ja lääninherroille, että\nhe valmistautuisivat ensi avovedellä saapumaan Aurajoen suuhun, paavin\nkäskystä lähteäkseen ristiretkelle Rooman kirkon vihollisia vastaan,\nhänen, Suomen piispan johdolla. Nyt oli herätyshuuto huudettava, ja se\noli tehtävä tarpeellisella voimalla. Siksi hän nyt kirjoitutti\nkirjureillaan otteet paavin bullasta, lähettääkseen niitä joka taholle.\nMutta sanellessaan tuota korkean istuimen kirjettä hän sitä hiukan\nmuutti, muutamia sanoja vain. Nuo pienet muutokset olivat kirkon edun\nja retken menestymisen vuoksi välttämättömät, -- hän ei sitä epäillyt,\nhänen äänensä ei vavissut, kun hän jätti pois Riian piispan nimen ja\npani omansa sen sijalle, se oli välttämättömyys. Tätä päivää kauan\nodottaneen innoin hän teki työtä: saneli kirjeitä ja kirjoitti itse,\nhankki airuita, neuvoi heitä ja lähetti heitä kiireesti matkalle noita\ntärkeitä viestejä kiidättämään, toimitti oman tuomiokapitulinsa pappeja\nviipymättä matkalle eri maihin ristiretkeä saarnaamaan kansojen sekaan,\nlaati heille suositukset ja matkakaavat, ajatteli itse kaikkea ja\nmuisti kaikki ja uhmaili toimeliaisuudessaan. Ja kaiken hän teki\ntyynesti, varmasti, harkitusti ja tarkasti, niinkuin ainakin tottunut,\nempimätön käskijä, eikä mikään epäilys eikä katumus hetkeäkään\nhäirinnyt hänen työtään. Nyt on kiirehdittävä, nyt toimittava, niin\nhoki hän itsekseen, liian kauan onkin saatu odottaa ja toimetonna\nvirua.\n\nJa linnan väki näki hänen hyörivän noissa monissa puuhissaan, ankarana\nja varmana, eikä kukaan kysynyt mitään eikä salaakaan toiselleen\nsupattanut, vaikka jokainen tiesi, mikä kova kohtalo nuoren Ohdon,\nkaikkien lemmikin, oli tavannut, -- olihan hänet nähty Tapanin rinnalla\ntulevan piispan luota ja häviävän... Kaikki tottelivat vain ääneti.\nPiispa oli itsevaltias linnassaan, ei kukaan saanut rankaisematta hänen\ntekojaan arvostella, ja siksi ei kukaan ääneensä surrutkaan eikä\nsäälinyt.\n\nMutta tässä hellittämättömässä toimeliaisuudessaankaan Tuomas ei saanut\ntajunnastaan karkoitetuksi tuota hiipivää tunnetta, että hän toimii\nteennäisen kiihkon vallassa, turruttaakseen omantuntonsa salaisen\nsoimuun. Hän tahtoi täysin vallita itseänsä, ja hänen arvostelunsa oli\nkylmä ja terävä -- hän ei muuttanut sanaakaan siitä, minkä hän oli\nvälttämättömäksi harkinnut, hän toimi kuin varmojen käskyjen mukaan.\nMutta sittenkin hänen täytyi sanellessaan ja kirjoittaessaan, airuita\nja pappeja neuvoessaan ja salkkuja sinetöidessään alinomaa vakuuttaa\nitselleen, että juuri näin hänen on meneteltävä toteuttaakseen\nkorkeimman tahdon ja hankkiakseen voiton hänen valtakunnalleen maan\npäällä. Häneltä vaadittiin nyt lujuutta ja varmuutta, -- oman tunteen\nhiljainen nuhde, yksityisen onni ja henki, se kaikki ei saanut tuon\nkutsumuksen rinnalla painaa mitään; jos hän sen hyväksi rikkoi\nmaallista lakia, rikkoi vaikkapa paavia vastaan, niin luettakoon se\nhänelle tuomioksi, mutta hänen täytyy viedä asiansa perille. Paavi\non erehtynyt ... joko hän itse taikka joku hänen rikkiviisas\nkardinaalinsa, joka on kirjeen sepustanut ja siihen omia tuhmia\ntuumiaan pannut, jotka koko ristiretken turmelisivat ... hänen on\nvelvollisuus se oikaista. Niin hän todisti itselleen ja olikin varma\nsiitä, että hänen itsensä piti johtaa alkava ristiretki; hän ei ollut\nsitä hetkeäkään epäillyt, ei tuokiotakaan empinyt, mitä hänen tulisi\ntehdä, siitä hetkestä saakka, jolloin hän ensi kerran paavin bullan\nluki ja kalpeni...\n\nMutta vaikka hän näin todisti ja näin oli vakuuttunut, kihosi aina tuon\ntuostakin kuuma hikikarpalo hänen otsastaan, ja hänen sydämessään tuo\njäytävä tunne vain kiihtyi ja kasvoi. Hän ei voinut olla näkemättä\nedessään Ohdon kuihtuneita kasvoja ja niistä kuvastuvaa surua ja\npettymystä ... se oli vähäpätöistä, mitätöntä, mutta tuo kuva ei\neronnut hänestä. Ja kesken käskyjensä ja puheittensa hän kuuli\nkorvissaan paavin sanat, jotka hän oli väärentänyt ... ei, muuttanut,\nselventänyt kirkon edun vuoksi... Piispa syventyi kaksinkertaisin\ninnoin töihinsä, hän tahtoi heti suorittaa kaikki, hän ei saanut nyt\nepäillä eikä olla heikko!\n\nYöhön kului syksyinen ilta, ennen kuin Tuomas oli saanut etäisimpäin\nviestien viejät, joiden ensiksi tuli lähteä, toimitetuksi matkalle.\nHeidän lähdettyään oli linnassa kaikki hiljaista, ja piispakin lähti\nhuoneisiinsa levolle päivän ponnistusten perästä. Mutta ennen maata\nmenoaan hän notkisti aina pienessä rukouskappelissaan polvensa\njumalanäidin kuvan edessä, ja sinne hän nytkin astui ja rupesi\nrukoilemaan. Mutta vaikka hän siinä kauan polvillaan makasi ja koetti\nkoota ajatuksensa ja sulattaa mielensä rukoukseen, hän ei saanut\npienintäkään rukousta kuiskatuksi huuliltaan. Oli kuin tulppa edessä,\nhän ei päässyt alkuunkaan, hänen ajatuksensa lensivät väkisin tiehensä,\nkun hän niitä koetti pakottaa hartauteen, hänen tunteensa olivat kuin\nkangistuneet ja tylsät, hienointa värettäkään hän ei niihin voinut\nsaada. Hänen mielensä oli liiaksi kiihoittunut, hänen huomionsa\nhajaantunut noihin moniin hankkeisiin, päätteli hän. Mutta hän lepäsi\nsilti polvillaan koettaen rauhoittaa mielensä ja ponnisti yhä\nasettaakseen ajatustensa levotonta lentoa. Hän kurotti kätensä\njumalanäidin kuvaa kohden eikä tahtonut silmiään siitä pois kääntää,\nennenkuin oli saanut iltarukouksensa rukoilluksi.\n\nMutta kun hän siten silmiään liikuttamatta tuohon kuvaan tähysti, niin\nsen muoto hänestä vähitellen muuttui. Se kävi surulliseksi ja\nankaraksi, sen silmät ikäänkuin verestivät ja näyttivät itkettyneiltä\n-- jumalanäidin kasvot häntä syyttivät ja soimasivat, ne häneltä armon\nkielsivät... Rukoileva piispa vavahti, hän pelästyi, hänen sydäntään\nkouristi ja hänen täytyi hypähtää rukousjakkaraltaan. Hän ei tahtonut\ntuollaisina nähdä jumalanäidin kasvoja, hän pakeni niitä, riensi\nhuoneestaan ulos pihalle, vallille. Hänen oma mielikuvituksensa oli\nnoin kiihoittunut ja loihti kummia kuvia hänen väsyneeseen silmäänsä,\nhän tahtoi siellä ulkona vilvoittua, rauhoittua, voittaa takaisin\ntasapainonsa ja entisen valtansa itseensä. Hän nousi vallille ja käveli\nsiellä edestakaisin pimeässä, kylmässä syysyössä, antaen tuulen\nvaltoimenaan valella polttavaa päätään ja kasvojaan.\n\nMutta sieltä vallilta alas tielle katsellessaan hän näki portin edessä\njonkun olennon häämöttävän; se liikkui edes takaisin kuin rauhaton\nvarjo, se oli ihminen, oli varmaankin...\n\n-- Kuka siellä? Tuomas huusi pimeään yöhön. Mutta vastausta ei tullut,\nei vaikka hän useasti uudisti huutonsa.\n\nHetkeksi piispan koko huomio kiintyi tuohon salaperäiseen olentoon. Hän\nlaskeutui vallilta pihalle, käveli portille, avasi sen ja astui\nyksinäisen kulkijan luo. Ohkaisiin puettu nainen siellä käveli edes\ntakaisin portin edustalla, yön pimeästä ja vilusta välittämättä.\n\n-- Mitä haet täältä keskellä yötä? kysyi piispa ankarasti.\n\nNainen pysähtyi, läheni piispaa ensin arasti, juoksi sitten kohti ja\ntarttui intohimoisesti kaksin käsin hänen käsivarteensa.\n\n-- Missä on mieheni, missä on Ohto, missä?\n\nTuomas peräytyi säpsähtäen askelen taaksepäin ja sopersi, koettaen\nirroittautua naisesta:\n\n-- Miehesi ... Ohto...?\n\n-- Niin, hän palasi aamulla, mutta hän on poissa. Missä, sano, piispa,\nmissä hän on?\n\nNainen oli tunkeutunut ihan lähelle Tuomasta ja katsoi häntä aivan\nvierestä kasvoihin levottomin, toivon ja pelon vaiheilla väreilevin\nsilmin. Tuomas tunsi naisen, muisti hyvin nuo silmät, hän oli sama\nnainen, joka Ohdon lähtiessä oli tällä samalla paikalla hänen hevostaan\nsuitsista pidellyt ja niin kaihoisat jäähyväiskatseet hänen jälkeensä\nheittänyt. Piispa katsoi häntä miltei peläten ja peräytyi yhä lähemmäs\nporttia. Mutta nainen riippui hänessä kiinni, kysyen intohimoisesti:\n\n-- Onko hän vielä hengissä, vai onko se totta, sano onko?\n\n-- Mikä?\n\n-- Että hänet on ... on annettu Tapanin käsiin?\n\nTuomaan täytyi riuhtaista voimaa käyttäen itsensä irti tuosta\nlevottomasta naisesta, jonka katse tuntui tunkeutuvan ihan hänen\nlävitsensä. Ja hänen täytyi koota koko ankaruutensa ja arvokkuutensa\nvoidakseen tyynesti ja kylmästi lausua:\n\n-- Älä kysele sitä, mikä on pyhän kirkon salaisuus. Älä kajoa minuun,\nmene!\n\nNopeasti Tuomas vetäytyi portin sisäpuolelle ja sulki sen kiireesti yhä\nkyselevän, levottomuudessaan läähättävän naisen edessä. Ja hän jäi\nhetkeksi kuin kangistuneena sen viereen seisomaan. Mutta samassa kuului\nportin takaa kirkaisu, niin toivoton, niin ytimiin tunkeutuva, että se\npani piispan hypähtämään ja juosten pakenemaan linnan sisäpihaan ja\nsieltä omiin huoneisiinsa. Siellä oli särkynyt jotakin, tuolla portin\ntakana, särkynyt sydän, särkynyt tuskallisesti ja kipeästi, sitä\ntodisti tuo kirkaisu, joka vielä hänen korvissaan soi... Ja hurskaan\npiispan käsi vapisi, kun hän avasi oven omiin, piispallisiin\nhuoneisiinsa, ja hän teki yön pimeässä kaaren kulkiessaan vuoteelleen\npienen rukouskappelinsa ohi, jossa oli pyhän jumalanäidin kuva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamuna, muutamia päiviä myöhemmin, lähti laiva Aurajoen suulta\nsyksyiselle merelle. Saaristo oli jo viikkoja ollut jäässä ja kaikki\nlaivaliike oli ollut seisauksissa, mutta raju luodemyrsky oli taas\näsken repinyt jääpeitteen rikki ja avannut väylät laivain kulkea.\nMyrsky puhalsi nytkin vinhasti ja kylmästi; perin vastahakoisesti oli\nlaivaväki lähtenyt tälle syyspurjehdukselle jäitten sekaan ärjyvälle\nselälle, mutta lähteä oli täytynyt, kun itse piispa kutsui kyytiin.\nTuomas piispaa näet kuljetti tämä laiva Ahvenanmeren yli Ruotsiin.\n\nPiispa oli, kaikki airuet ja ristiretken saarnaajat matkalle saatuaan,\nitsekin päättänyt lähteä talven ajaksi kehoittamaan naapurimaiden\nkansoja suurelle retkelleen, jotta hän voisi olla sitä varmempi, että\nriittävästi väkeä kevääksi saapuisi Auran suuhun. Hänen levoton\nmielensä oli ajanut hänet liikkeelle. Pitkä, pimeä, toimeton talvi oli\nedessä, hän ei voinut jäädä sen ajaksi kädet ristissä istumaan\nlinnaansa, jonka jäiset paadet nyt jo polttelivat hänen jalkojaan.\nHänen täytyi saada työskennellä suuren aatteensa hyväksi, sillä hänestä\nyksin sen toteutuminen nyt riippui, hän yksin, yksin siitä vastuun\nkantoi.\n\nNiin hän oli sanonut Belgerdille, jättäessään linnansa talveksi hänen\nhuostaansa, ja hän seisoi nyt laivan kannella, selin maihin, ja\nkatseli, kuinka alus viskelehti korkeassa aallokossa. Myrsky oli\njäätävän kylmä, merimiehet vyöttivät lammasnahkaturkkinsa kiinteämmin\nympärilleen ja nostivat niiden kaulustat pystyyn korvilleen. Mutta\nTuomaan mielestä se viima vain suloisesti hiveli hänen hipiäänsä,\nvilvoitti hänen päätään ja kevensi hänen hengitystään. Hän käveli\nkannella edestakaisin yksin mietteissään ja pysähtyi aina väliin\nkaiteen luo katsomaan aaltoihin.\n\nHän koetti siinä mielessään muistella ja selvittää erästä kuvaa, joka\nnäinä viime päivinä lähtemättömästi oli hänen mielessään pyörinyt:\nkenen silmät oli neitsyt Maarian kuvalla tuona yönä, jolloin hän\nturhaan sen edessä oli koettanut rukoilla, kenen olivat nuo silmät,\njoita pakoon hän oli linnastaan lähtenyt myrskyiselle merelle, kenen?\nHän oli ne elävin silmin joskus nähnyt, nähnyt ne aivan äsken, yhtä\nverestävinä, yhtä toivottomina ja soimaavina...\n\nYht'äkkiä hän sitten kävelystään pysähtyi, vei käden otsalleen ja\nlausui itsekseen:\n\n-- Niin, hänen ne olivatkin, tuon portin takana kävelevän, leskeksi\njääneen naisen silmät!\n\nHän muisti sen nyt selvästi, hän näki taas edessään tuon epätoivoisen\nnaisen. Mutta sittenkin...? Kuinka hän oli voinut huomata pyhän\nneitsyen kuvassa tuon katseen, ennenkuin hän naisen portilla tapasi ja\nhänen silmänsä ilmeen näki...?\n\nSitä hän jäi miettimään, kävellen yhä edes takaisin laivan kannella,\nmyrskyn vinkuessa purjeissa.\n\n\nIV.\n\nTalvi oli kulunut, ja tullut oli taas lauhkeahenkinen, heleätaivainen\nkevät. Lehtipuut Aurajoen rannalla olivat hiirenkorvalla, sen suvisilla\nahteilla oli nurmella jo vihanta vivahdus, ja lumipälviä piiloili enää\nainoastaan notkoissa ja syvemmissä katvepaikoissa. Itse joki oli äsken\nluonut jääpeitteensä ja tulvaili nyt kellertävänä merta kohden,\nhuuhtoen korkealta äyräitään ja kuljettaen mukanaan rannalta\ntempaamiaan puita ja sammalmättäitä. Saariston selillä oli vielä\nviimeisiin asti pysynyt paikoillaan tummahtava, hauras, päivän polttama\njää, mutta nyt oli hieno etelätuuli jo saanut senkin liikkeelle, ja se\nkeinutti nyt halkeilevia telejä yhä kauemmas ulapalle taikka muserteli\nniitä pirstaleiksi luotojen kivirantoja vastaan.\n\nAuran suistossa oli rakennustyö päättynyt, ja valmiina kellui siellä\nvesille työnnettyjä aluksia, uutukaisina ja vastatervattuina\nkimallellen kullalta päivänpaisteessa. Toisia laskettiin juuri\nparhaillaan telakoilta, ja kauas kajahti miesten riemuisa huuto aina\nkun uusi solakkakeula, tukipuiden väistyttyä, jyristen luisui alas\npyöriviä teloja myöten ja loiskahtaen paiskautui veteen nostattaen\nkumpaiseltakin kupeeltaan korkean aallon. Hankavitsoja väännettiin ja\npurjeita käärittiin matalain mastopuiden ympäri, ja alukset olivat\nvalmiit ulapalla kuntoaan osoittamaan.\n\nMutta tyhjenneiden telakoiden sijoille oli törmälle pystytetty\nlautavajoja, ja niihin oli piispanlinnan väki kevään kuluessa kerännyt\nmuonaa ja aseita ja muita pitkän retken tarvikkeita. Ratsastavia\nviestejä lennähteli ehtimiseen edestakaisin linnan ja joensuun\nväliä, ja kauppasaksoja asettui tavallista aikaisemmin kojuihinsa\njoensuun \"turulle\" keräten sinne tavaroitaan. Sillä varrottiinpa\ntavallista vilkkaampia kevätmarkkinoita, kun sinne nyt oli saapuva\npaitsi tavallisia saariston venheitä ja sisämaalaisia, jotka\ntarvitsevat paljon suoloja, rautoja ja rihkamia, vielä koko suuri\nristiretkeläisjoukko, jota ensi avovedellä odotettiin.\n\nVedet olivat auki, ja yhä useammin tähystivät rannalla olijat\nselälle päin, näkyisikö sieltä jo ristipurjeita tulevan. Pian niitä\nnäkyikin. Aikaisin eräänä aamuna soutivat ensimmäiset ruotsalaiset\nristiretkeläislaivat, jotka Ahvenanmaalla olivat odottaneet\nsaaristojäiden lähtöä, Auran suulle, ja soutajat nousivat maihin. Mutta\ntuskin olivat alukset ankkurinsa pudottaneet, kun jo toisia, korkeampia\nkeuloja, kauempaa matkanneita aluksia, rupesi näkymään saarien lomissa.\nJa viikon vierähdettyä oli siten kymmeniä vieraita laivoja kyljikkäin\nAurajoen suistossa ja monenkirjava, äänekäs ihmisjoukko kuhisi niiden\nkohdalla joen molemmilla törmillä. Linnasta ehättäneet papit ja soturit\nvastaanottivat rannalle saapuvia ristisotilaita ja käskivät heidän\nleiriytyä siihen, kunnes kaikki olivat koossa ja lähdön hetki ehti.\nLinnanvanhin, Belgerd-ritari, ratsasti loistavassa haarniskassaan ja\ntupsupäisessä kypärässään huovijoukon seuraamana alinomaa edestakaisin\nnoiden yhä kasvavien joukkojen keskitse määräten saapuville\nleiripaikkoja, koettaen tyydyttää kunkin tarpeita ja pitää kuria noissa\nlevottomissa laumoissa.\n\nRooman paavin kehoitukset ja Suomen piispan monet lähettiläät sekä\nhänen omat saarnamatkansa olivat siten kasvattaneet runsaita hedelmiä.\nViestit, joita oli viety Ruotsin riiteleville ruhtinaille, ritareille\nja piispoille, Norjan rannoille, Tanskan saariin ja Saksan pohjoisten\njokien suistoihin, olivat saaneet suuria joukkoja liikkeelle kaikista\nnäistä maista. Laivoja oli Auran suussa koolla sekaisin Ruotsin\nkauppaloista, linnoista, oli Oslosta ja Bergenistä asti, oli\nLyypekistä, Ribestä, Juutinniemeltä ja Visbystä, ja monenmalliset\nolivat nuo vierekkäin kelluvat alukset. Siellä oli pitkiä,\nsolakoita viikinkilaivoja, joiden keula suippeni punakieliseksi\nlohikäärmeenpääksi, oli leveäkeulaisia, paksumahaisia, litteäpohjaisia\nhollantilaismallisia purjealuksia, joissa oli umpinaiset kannet\nja niiden alla huoneet miesten maata, oli pitkiä sadan miehen\nkaleereja ja niiden lomissa pieniä yksimastoisia viisihankoja, joilla\nkumminkin suuria meriä kuljettiin. Mastojen nokissa riippui erimallisia\nja -värisiä viirejä ja lippuja, ja ylpeäin ritarien laivojen\nkeulapielissä olivat heidän vaakunakilpensä kuvattuina. Vastatervatut,\nkarkeatekoiset suomalaiset alukset näyttivät ujostelevan pienuuttaan ja\nkömpelyyttään noiden sirojen maalilaivojen sivulla.\n\nUseimmista laivoista miehistö on jo noussut maihin, ja rautapukuiset\nritarit ovat sinne jokiäyräälle telttojaan pystyttäneet, jotavastoin\nheidän palvelijansa ja aseenkantajansa asuvat taivasalla ja hoitavat\nlaivoissa mukana tuotuja ratsuja. Tavaton on siellä hälinä ja hurina,\nihmeellinen on kielten, kansallisuuksien, säätyasteiden ja\nammattiluokkain sekoitus. Täällä kävelee piispoja korkeissa hiipoissa\nja väljissä vaipoissa, ja heitä nuoremmat papit ja kaniikit nöyrästi\npalvelevat; tuolla kimaltelee ritarien haarniskoja, kreivit ja jaarlit\ntervehtivät toisiaan ja heidän nuoret poikansa, jotka ovat tulleet\npyhällä retkellä kultakannuksia voittamaan, laukkauttavat kilpaa\nkorskeita ratsujaan; kypäräin sulat huojuvat ja kannukset kilahtavat\nkärsimättömästi, kun ritarit jokirannalla astuvat lähdön hetkeä\nodotellen. Eri kielet ja murteet sorahtavat heidän puheistaan; he ovat\nuseat riiteleväin ruhtinaiden ja valtojen edustajia, jotka äsken ovat\nkeskinäisissä kahakoissa miekkojaan mitelleet, mutta joita risti nyt\nyhteen sovittaa. Munkkeja ja pappeja, eri veljeskuntiin kuuluvia ja\neripukuisia, seisoo siellä aseellisten ritarijoukkojen keskessä,\nja näiden siloleukaisten hengenmiesten latinalaisin lausein\nkoristettuihin, sieviin puheisiin sekaantuu karskien sotaurhojen\nkirouksia ja kompasanoja. Eri ritarien huovit ja kilpikouraiset\njalkamiehet tekevät tuttavuutta toistensa kanssa, karahtavat yht'äkkiä\ntappeluun, juovat taas sovinnon maljat ja laulavat käsikaulassa rivoja\nlaulujaan, välittämättä mustien munkkien nuhteista.\n\nMutta näiden säännöllisten joukkojen lomissa, jotka ovat eri ritarien\nkaraistuneita sotilaita, kiertelee ja kuhisee siellä kaikenlaista\nepämääräistä väkeä, joka ei näytä sotilasammattia eikä kuria paljon\ntuntevan ja jota seikkailuinto tai halu saada synnit anteeksi tai\nvoitonpyynti ja ryöstönhimo taikka muu vietti on vetänyt ristiretkelle\nmukaan. Siellä on resuisiin turkinturveloihin puettuja kerjäläisiä,\njoilla ei ole aseita eikä eväitä ja jotka kiiluvin silmin pyörivät\ntäysinäisten eväsarkkujensa päällä istuvain, leveähihaisten,\nvillalakkisten porvarien ympärillä, jotka ovat rauhallisen ja\nhyvinvoivan näköisiä ja jotka käärivät villaraanuja jalkojensa ympäri\nja leikkelevät siankyljystä makeain vehnäkyrsäin päälle. Nämä\nryhdittömät ristisoturit ovat muitta mutkitta lähteneet laivoihin\nmukaan -- kaikki ovat kutsutut! -- heillä ei ole aseita eivätkä he osaa\nniitä käyttää, pääasia heille on, että ovat matkassa. Toisia taas on\njoukossa, jotka ovat aseissa ihan leukaa myöten ja joiden puolittain\njulmat, puolittain arat kasvojenpiirteet osoittavat, että he kyllä\nniitä käyttääkin osaavat. He ovat viettäneet elämänsä isomman osan\nmerirosvoina luotojen takaa kauppalaivoja ja haaksirikkoutuvia väijyen\ntaikka ovat maantien varsilla yön aikana keventäneet matkustajain\nliikoja tavaroita -- nyt he ovat lähteneet vaihteen vuoksi\nristiretkelle, mutta eivät tunnusta ketään isännäkseen eikä\nritarikseen. Ja sivummalla näistä kaikista, metsän rinnassa, linnan\nratsumiesten vartioimina, piiloilee pakolla käännytettyjä ja pakolla\nretkelle ajettuja suomalaisia pakanoita, jotka eivät vihaa mitään muuta\nniin kuin sitä ristiä, jonka puolesta heidän nyt on lähdettävä\ntaistelemaan. He ovat puetut poronnahkaisiin turkkeihin taikka\nvalkoisiin, solkivöisiin mekkoihin, ja aseina heillä on karkea\nkarhunkeihäs, jolle kirkaspeitsiset, miekkavöiset soturit ilkkuvat ja\nnauravat.\n\nMutta muuten vallitsee vastaiseksi hyvä sopu ja iloinen mieli noissa\nsekaseuraisissa, kirjavissa joukoissa; yhteinen päämäärä heitä\nyhdistää. He pysähtyvät toisiaan puhuttelemaan, ja elleivät he\ntoistensa puhetta ymmärrä, nyökyttävät he päätään ja taputtavat\ntoisiaan olalle, tarkastelevat toistensa aseita ja koristeita ja\nhierovat vaihtokauppaa tavaroillaan. Mutta yksi yhteinen merkki noilla\nmonipäisillä laumoilla kumminkin on: ristin merkki on heillä kaikilla\nrintansa päällä, kenellä karkeasta palttinasta ommeltuna turkkiin tai\nmekkoon, kenellä taas hohtavalla hopealla kirjailtuna haarniskapaitaan\ntaikka valkoisella silkillä samettitakkiin neulottuna.\n\nNiin viettävät ristiretkeläiset iloisia viikkoja Auran suussa, ja aina\ntuon tuostakin saapuu vielä uusi laiva entisten jatkoksi; telttarivi\njoen äyräällä venyy yhä pitemmäksi. Mutta nyt ei ole enää muutamiin\npäiviin uusia laivoja tullut eikä niitä ole odotettavissakaan, -- kevät\non jo pitkälle ehtinyt. Silloin nuo hajanaiset joukot rupeavat käymään\nkärsimättömiksi ja levottomiksi.\n\n-- Miksei jo lähdetä retkelle? kysyvät ritarit vihaisina.\n\n-- Miksi tämän puron rannalla kesäkausi viivytään?\n\n-- Missä retken johtaja, kuka hän on, missä hän vitkastelee?\n\nSellaisia kysymyksiä satelee jo taajasti ristiretkeilijäin\nleiripaikalla; aluksi ne ovat hiljaisia ja sävyisiä, mutta pian ne\nrupeavat käymään teräviksi, kovaäänisiksi, uhkaaviksi. Kuluu päivä,\neikä leirissä enää puhutakaan muusta kuin: missä on paavin määräämä\njohtaja, minkälainen mies se oikeastaan on, onko kukaan häntä nähnyt,\nmiksi se suotta vitkastelee?\n\nLinnanvanhin Belgerd kulkee kylmäverisen ja tyynen näköisenä\nnapisevain, ilkkuvain joukkojen läpi ja koettaa heitä rauhoittaa. Hän\nilmoittelee joka taholle, että Suomen piispa Tuomas, paavin määräämä\njohtaja, kyllä saapuu korkeaa tehtäväänsä täyttämään; hän tietää\nhetken, milloin ristiretkelle on lähdettävä, hän eikä kukaan muu. Hän\non tehtäväänsä valmistautumassa, on rukouksien kautta keskusteluissa\njumalanäidin kanssa, häntä ei saa häiritä.\n\nSe rauhoittaa joukot joksikin ajaksi -- johtajan hurskaus ja hartaus\ntehoaa ristin sotureihin -- ja linnanvanhin saa hiukan henkilomaa.\nMutta sydämessään hän sadattelee tuota viipymistä, sillä hän tietää\nnurinan pian alkavan alusta. Niin se alkaakin, ja kohta Belgerdin on\nvaikea pitää levottomia laumoja kurissa.\n\nHän tietää piispan olinpaikan ja on jo lähettänyt pari kiireellistä\nviestiä kutsumaan hänet ristiarmeijaan, mutta nämä airuet ovat\npalanneet ilmoittaen, että he eivät ole päässeet piispan puheille.\nTuskastuneena Belgerd nousee itse vihdoin ratsunsa selkään ja ajaa\njokiahdetta ylöspäin kappaleen, kunnes kääntyy metsätielle, joka vie\nsaarnaajaveljesten majaan.\n\nSiellä viipyy retken johtaja, Tuomas piispa, siellä hän paastoten ja\nrukoillen valmistautuu suureen tehtäväänsä. Sinne hän on lähtenyt jo\nennen ristiretkeläisten saapumista, -- miksei hän sieltä jo palaa?\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeisellä jääkelillä oli Tuomas palannut Ahvenanmaan yli pohjoisiin\nmaihin tekemältään retkeltä, joissa hän oli saarnannut ristiarmeijan\nkokoon. Hän oli sitten tarkoin ja tarmokkaasti kotona viimeistellyt\nretken kaikkia valmistuksia, laivoja, eväitä, aseita, miehiä. Mutta kun\nkaikki oli valmiina ja laivaliikkeen alkamista vain odotettiin, silloin\nhän oli taas yksin ratsastanut metsän kätkössä olevaan erakkojen\nmajaan, siellä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa itseään henkisesti\nvarustaakseen, -- siellä hän oli aina ennenkin saanut mieleensä\nsopusoinnun ja rauhan. Mutta salaisesti huolissaan ja pelokkaana hän\noli nyt tähän luostariinsa lähtenyt. Hänen täytyi saada sieluunsa\nvarmuutta ja rauhaa, hänen täytyi käydä nämä käräjät itsensä kanssa,\ntehdä jumalanäidille tili teoistaan ja aikeistaan, paljastaa hänelle\nrikoksensa ja syntinsä ja saada armoa ja lohdutusta, -- hän vapisi\najatellessaan, että hänen ilman sitä olisi lähdettävä elämänsä suurinta\ntyötä suorittamaan. Paeta hän ei enää pyhyyttä voinut, hänen täytyi\nsuoraan sen eteen astua ja sen armoille heittäytyä, ainoastaan siten\nhän saattoi luottaa sen apuun. Mutta vaikea hänen oli tällä kertaa\ntilille käydä, hänen askelensa laahustivat, kun hän hiipi luostarin\npihan poikki kuin salaa yksinäiseen koppiinsa ketään tervehtimättä.\nSillä hän tiesi ankaran taistelun nyt olevan edessään, ankaramman kuin\ntaistotantereella, mutta se oli taisteltava. Jospa hän olisi ollut edes\nvoitosta varma, mutta hän epäili, epäili voimiaan, -- epäili, saisiko\nhän sieluunsa rauhan.\n\nMaatessaan kauan polvillaan jumalanäidin kuvan edessä hän koetti\nkohdistaa koko sielunsa ehyeltään ja vilpittömästi yhteen ainoaan\nrukoukseen. Siihen hän tahtoi sulattaa itsensä, siihen panna kaiken\nitsekkyytensä ja kaiken hartautensa, keventää raskaan taakkansa,\nepäilyksensä ja epävarmuutensa ja jättää sen jumalanäidin syliin. Hän\nrukoili:\n\n-- Jos olen arvoton tätä pyhää retkeä johtamaan, jos on mielessäni\nvilppiä ja itsekkyyttä tahraamassa tekojani ja aivoituksiani, silloin\nsinkauta ajoissa minuun rangaistuksesi, rutista minut, pyyhi minut pois\npalvelijoittesi joukosta, sillä silloin olen arvoton sinun puolestasi\ntaistelemaan. Minkä olen tehnyt ja rikkonut, sen olen tahtonut tehdä\nkirkon kunniaksi ja voitoksi -- ilmaise, onko se sinulle otollista.\nArmosi on suuri, vikani anna minulle anteeksi, vahvista minua, tue\nminua, sinun kunniasi, kirkon vallan ja voiman vuoksi...\n\nNäin hän rukoili uudelleen ja uudelleen maaten rukousjakkarallaan\npolvillaan aamusta iltaan, ja hän koetti antaa koko sydämensä pyhälle\nneitsyelle siinä rukouksessaan. Mutta hän ei uskaltanut kohottaa\nkasvojaan jumalanäidin kuvan puoleen, hän piti ne aina vain maahan\nluotuina. Hän ei ollut siitä yöstä asti, jolloin hän linnansa pienen\nkappelin rukousjakkaralta pakeni, voinut nostetuin silmin tuota kuvaa\nkatsellen rukoilla, sillä pyhän neitsyen kasvoissa oli aina ollut\njotakin, mikä hänet tyrehdytti ja jähmetytti, joka sykähdytti hänen\najatuksensa ja katkaisi hänen rukouksensa, niin ettei hän siihen enää\nvoinut vajota. Äitijumalan lempeät silmät näyttivät hänestä aina\nitkettyneiltä, surullisilta, syyttäviltä, -- ne olivat aina vain tuon\nlinnanportilla itkevän yksinäisen naisen silmät.\n\nHänen oma syyllisyytensä, oma itsekkyytensä häntä jumalanäidin silmistä\nsoimaa, sen hän tunsi, ja hän vapisi epäilyksestä, rukoillen, että se\nhänelle anteeksi suotaisiin hänen vilpittömän tarkoituksensa takia.\nMutta hän ei uskaltanut vielä uskoa, että hän sen olisi anteeksi\nsaanut, ja siksi hän ei rohjennut nostaa katsettaan kuvan puoleen. Hän\ntoivoi yhä armoa ja puhdistusta, toivoi taas saavansa nähdä neitsyt\nMaarian silmissä entisen, lauhkean ilmeen, -- silloin hän tietäisi,\nettä hän olisi armon saanut, silloin hän vahvistuneena voisi suureen\ntyöhönsä ryhtyä. Näin hän epäili, toivoi ja rukoili, kasvot yhä\nalaspäin käännettyinä.\n\nPäivä kului iltaan ja yöhön, ja ruokaa, juomaa maistamatta Tuomas\nlepäsi entisellään jakkarallaan. Hänen jalkansa olivat silloin jo\ntunnottomat ja turrat ja koko ruumis oli kuin täynnänsä neulan kärkiä,\nja hänen sielunsakin yritti jo uupua siihen lakkaamattomaan\nkamppailuun, jota niin kauan ja niin kiihkeästi oli kestänyt, -- hän ei\njaksanut enempää. Silloin hän luuli nöyrtyneensä tarpeeksi, kärsineensä\nja parannusta tehneensä kylliksi, ja koko epätoivonsa ja tuskaisen\nkiihkonsa hartaudella hän arasti ja verkalleen kohotti katseensa maasta\ntuota pyhää kuvaa kohden. Hän ei ensiksi nähnyt mitään, himmeä oli\nkevätyön valaistus puolipimeässä huoneessa ja hänen silmänsä olivat\nvettyneet ja heikontuneet kovassa ponnistuksessa. Mutta hän katsoi ja\ntuijotti sitä kiihkeämmin, hän koetti tunkea läpi sen harson, joka\nhänen katseensa peitti, hän pinnisti siihen kaiken sielunsa ja\nruumiinsa tarmon; hänen kaulansa ja vartalonsa venyi yhä pitemmäksi,\nhänen polvensa hellittivät jakkarasta, hän kohosi yhä ylemmäksi\nnähdäkseen, sillä hän pelkäsi, että pyhä neitsyt nyt kokonaan tahtoi\nkätkeä kasvonsa häneltä. Katse terästyi, ja vähitellen rupesi hänen\ntuijottavaan silmäänsä kuvastumaan seinällä olevan pyhän kuvan kasvojen\nhimmeitä ääriviivoja. Yhä hartaammin rukoili silloin kiihtynyt mies, ja\nhän kohotti kätensä suonenvedontapaisesti, toivon ja pelon risteillessä\nhänen mielessään. Ja kuva hänen edessään selveni selvenemistään, hän\nnäki jo päätä kiertävän kullatun jumaluuden kiehkuran, näki kapeat ja\nvalkoiset kasvot ja näki silmätkin... Mutta hän ei vielä nähnyt noiden\nsilmäin ilmettä, ja juuri se ilme hänen täytyi nähdä, saadakseen\narmonsa ... tai tuomionsa. Hän kurottihe yhä ylemmäksi, hän kohotti\nkasvonsa ihan seinällä olevan kuvan tasalle nähdäkseen ne lähemmältä ja\nsyvemmältä... Mutta silloin rupesi hänestä jännitys laukeamaan, hänen\nkaulansa ja vartalonsa kutistui, pää painui alas ja hervotonna hän\nretkahti jakkaralle...\n\nHän oli jo nähnyt noissa silmissä asuvan ilmeen, ne olivat häneen\ntähystäneet, olivat surreet ja syyttäneet, -- itkevän naisen\nverestävät, epätoivoiset silmät.\n\nHänen rukouksensa oli ollut turha, armoa ei ollut hänelle jumaluus\nsuonut. Sen hän käsitti, muuta ei.\n\nKauan hän siten murtuneena lattialla makasi, ja hänen ajatuksensa\nolivat kuin hyytyneet. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi tehtävä, sen\nhän vain tiesi, että neitsyt Maaria oli hänet luotaan sysännyt ja että\nhänen täytyi pyhän kuvan edestä poistua. Kuin humaltunut hän siitä\nnousikin ja hoiperteli ulos, mutta sielläkin viileä maa tuntui\npolttavan hänen paljaita jalkojaan. Ja suuressa hädässään hän juoksi\nerakkojen rakennuksen toiseen päähän, astui läähättäen siihen pieneen\nkoppiin, missä Pietari Kaukovalta nukkui laverillaan, ja tarttui kuin\nhukkuva hänen käteensä.\n\nPieni, laiha mies heräsi unestaan, tunsi piispan pitelevän kädestään ja\nymmärsi kohta syyn hänen tuloonsa ja hänen mielensä tilan. Tyynin,\nrauhallisin äänin hän virkkoi:\n\n-- Sielussasi ei ole rauhaa, Tuomas?\n\nIhmisen ääni ikäänkuin virvoitti hätääntyneen tajuntaan. Tuomas\npyyhkäisi hikeä otsaltaan, istui laverin laidalle ja vastasi:\n\n-- En saa armoa, Pietari, pyhä neitsyt ei tahdo minua kuulla.\n\n-- Et ole rukoillut nöyrin sydämin.\n\n-- Olen laskenut itseni semmoisena kuin olen, kaikkine rikoksineni,\njumalanäidin helmaan.\n\n-- Mutta salaat sittenkin jotakin. Sydäntäsi painaa tunnustamatta\njäänyt synti, se sinua ahdistaa, ei pyhä neitsyt.\n\nTuomas väänsi käsiään vastatessaan:\n\n-- Rikokseni ovat monet ja hirmuiset, Pietari. Mutta ne olen tehnyt\nkirkon hyväksi ja kunniaksi; ja jos olen sillä kuoleman ansainnut,\ntahdon siitä itse kärsiä, kunhan kirkon valta ja kunnia ei kärsi.\n\nPietari nousi verkalleen vuoteeltaan, puki ylleen karkean viitan ja\nasettui sitten laverin eteen seisomaan, katsellen tutkivasti siinä\nistuvaa murtunutta miestä. Ja hän kysyi melkein ankaralla äänellä:\n\n-- En tunne rikoksiasi, en tahdokaan tuntea. Mutta etkö itsesi vuoksi,\nomaksi kunniaksesi ole mitään tehnyt tai pyytänyt?\n\nTuomas viipyi kauan ennenkuin vastasi:\n\n-- Mikä olisi minun kunniani, olenhan kirkon palvelija. Sen asioita\najan, sen etuja valvon, -- niin, se on totta, yksinomaan sen -- omasta\nitsekkyydestäni olen juuri rukoillut jumalanäitiä minua vapauttamaan.\n\nMutta tämä vastaus ei tyydyttänyt pientä teräväsilmäistä miestä. Hän\nseisoi yhä liikahtamatta piispan edessä ja puhui verkalleen:\n\n-- Sinä olet lähdössä pyhää ristiretkeä johtamaan, suurta yritystä\nkirkon puolesta.\n\nTuomas huoahti raskaasti:\n\n-- Niin, sitä varten tarvitsen nyt juuri sieluuni vahvistusta,\nluottamusta kutsumukseeni...\n\nPietari Kaukovallan katse muuttui yhä ankarammaksi, kun hän Tuomas\npiispaa tarkasti, ja hän virkkoi päättävästi:\n\n-- Mutta et saa jumalanäidin siunausta. -- Tuomas, luovu pois tämän\npyhän retken johdosta, sinun työsi, sinun mielesi ei ole Jumalalle\notollinen, siksi hän ei sinun rukouksiasi tahdo kuulla. Luovu pois\nnöyryydessä ja jätä johto toiselle.\n\nMutta tämä vakava kehoitus sai taas intohimon leimahtamaan Tuomas\npiispan särkyneessä silmässä, veri nousi hänen harmaille kasvoilleen,\nja hän huudahti täyteläästä rinnasta:\n\n-- Sitä en voi, sitä en saa! En saa tuhota tätä retkeä, johon\nkristikunta vihdoinkin on ryhtynyt kirkon vallan laajentamiseksi, en\nsaa ajatella itseäni enkä omaa hätääni, en saa kesken väistyä pois. --\nEi, Pietari, sinä et tiedä, mihin minua neuvot. Kuka johtaisi\nristiretken voittoon, kenelle sen uskoisin? Nuo riitelevät ritarit ja\njaarlit kääntäisivät aseensa toisiaan vastaan, vuodattaisivat turhaan\nkirkon vihollisia vastaan vihityn veren. Ja vaikkapa he pysyisivätkin\nkoossa, he eivät osaisi johtaa retkeä sinne, mistä Rooman kirkkoa pahin\nvaara uhkaa, -- retki menisi mitättömiin, minä en saa sitä sieluni\nahdistuksessakaan uhrata. Pitkäin ponnistusten, suurten vaivain\ntuloksena olen nyt kirkon kunniaksi saanut ristin soturit kokoon, nyt\nolen vihdoinkin valmis pyhän Pietarin nimessä lähtemään heitä voittoon\nviemään, -- miksi riistäisi juuri nyt ja juuri minulta jumalanäiti\ntehtäväni levittää omaa kunniaansa maan päällä. Ei, luopumaan hän ei\nminua vaadi, muuten hän minua kurittaa, -- minä en voi luopua.\n\nMutta Pietari Kaukovallan hennot kasvonpiirteet jäykistyivät Tuomaan\npuhuessa ankariksi ja koviksi, ja hänen heleä äänensä kaikui kumealta,\nkun hän vakavan innokkaana puhui:\n\n-- Älä tingi Jumalan kanssa, ihminen, älä tunkeudu hänen aikeitaan\narvostelemaan äläkä arvaamaan, nöyrry, alistu hänen tahtoonsa, kun hän\nsen sinulle ilmaisee. Etkö huomaa, paatunut mies, että kiusaat Jumalaa!\nOlivatpa syntisi kuinka suuret tahansa, ne voisit saada anteeksi, jos\nne kaikki vilpittömästi, mitään salaamatta, tunnustat, peräydyt\nitseviisaudestasi, tottelet ja alistut. Mutta sitä et ole tehnyt, --\nmiksi siis käännyt minun puoleeni? Mene, rukoile ja nöyrry, karsi pois\nkaikki karsta, kaikki itsekkyys ja oma viisaus sydämestäsi, silloin\nsaat sieluusi varmuuden, jota kaipaat, saat armon, jos se sinulle\nsuodaan, taikka voit napisematta, Jumalan selvää viisautta totellen\nluopua hänen asioitaan ajamasta. Mutta ellet voi paljastaa\nkoko sydäntäsi, silloin, Tuomas, pakene, väisty ajoissa. Mene\nyksinäisyyteen, tutki itseäsi, -- minä en voi sinua vapauttaa enkä\ntuomita, -- mutta älä jätä taisteluasi puoliväliin, sillä kokonaisena\nsinut Jumala tahtoo, taikka ei ollenkaan, -- mene!\n\nAamukello soi luostarin kirkosta, veljet astuivat pihan yli verkalleen\naamumessuunsa. Mutta Tuomas piispa asteli yksin kumarana ja\nlannistuneena omaan yksinäiseen kompiinsa jatkamaan vaikeata,\ntoivotonta taisteluaan. Hän sulki ovensa, kielsi vartijaa päästämästä\nketään puheilleen, hän tahtoi nyt siellä yksinäisyydessään todellakin\ntaistella loppuun asti, vaikka sitä taistelua kestäisi kuinka kauan,\ntutkia itsensä pohjaa myöten, paljastaa kaikki salatut himonsa, voittaa\narmon taikka suistua taisteluunsa...\n\nKului viikko, kului kaksi, eikä piispa palannut kopistaan; ovi pysyi\nkiinni, hän ei näyttäytynyt kenellekään. Veljet eivät olisi tienneet,\noliko hän elävä vai kuollut, ellei sieltä joskus olisi humissut\nitsensäkurittajan ruoskan vinkuvaa vihmomista ja kaikunut tuskaisia\nhuokauksia. Ratsastavat airuet, jotka häntä tulivat ristiretken leiriin\nhakemaan, palautettiin portilta takaisin, eikä Pietari antanut hänelle\ntietoa niiden käynnistäkään. Siellä sisällä kesti aina vain hiljaista,\nmutta kovaa taistelua, eikä sitä saanut kukaan keskeyttää, ennenkuin se\noli lopussa.\n\nMutta kokonaan Tuomas ei kumminkaan umpinaisessa kopissaankaan eikä\nrukouksiinsa ja kamppailuihinsa uponneena ollessaan voinut eristäytyä\nulkomaailmasta. Hän ei voinut estää tuulen henkäystä eikä päivän\nsädettä tunkeutumasta suljetun oven raosta kertomaan, että kevät oli\nkesäksi muuttumassa. Lintunen, joka katon harjalla aamuvirttään\nvisersi, tuntui laulavan siitä, kuinka meri oli jo sula laivojen\nkulkea, ja joka kerta kun luostarinkello soi iltarukoukseen, se\nmuistutti hänelle, että taas on päivä mennyt, aika rientää, lähdön\nhetki kiirehtii... Ja samalla kasvoi hätä ja tuska yksin rukoilevan\nsydämessä. Sillä aina vain oli jumalanäidin kasvoilla sama soimaava\nilme, silmissä onnettoman naisen taittunut katse.\n\nTuomaan äänettömyydessä terästynyt korva kuuli portilta asti, miten\nsaapuneita viestintuojia sieltä palautettiin takaisin, ja hän kuuli\nkavion kopseen taas häipyvän etäisyyteen. Mutta hän hillitsi väkisin\nhalunsa, kuritti lihaansa kahta kovemmin, taisteli kahta kiihkeämmin.\nHän taisteli siitä, pitikö hänen nyt, kun pyhä neitsyt häneltä yhäti\narmonsa kielsi, käskeä ristiretkeläisiä valitsemaan itselleen uuden\njohtajan ja itse luopua pois ja hautautua koppiinsa. Mutta hän toivoi\nvielä eikä mitään käskyä lähettänyt, rukoili vain.\n\nMutta eräänä päivänä, keskellä tulista taisteluaan, hän kuuli pihalta\nselvästi tutun äänen, joka sai hänet pysähtymään rukouksestaan. Siellä\nhänen linnanvanhimpansa ja asetoverinsa Belgerd puhutteli jyrisevin\nsoturiäänin veljiä. Piispa kuuli kannuksen vihaisesti kilahtavan ja\nsoturin karjaisevan kieltelijöille:\n\n-- Täällä hän on ja täältä hänen nyt täytyy löytyä, vaikkapa minun\npitäisi repiä hirret salvoksestanne. Sillä nyt hän ei enää saa viipyä!\n\nSilloin Tuomasta ei enää mikään taistelu, mikään epäilys taikka sielun\ntuska voinut pidättää kopissaan. Hän kiskaisi salvan syrjään, työnsi\novensa auki ja syöksyi avopäin, yläruumis paljaana ja ruoskan jäljiltä\nverisenä pihalle huovipäällikkönsä luo:\n\n-- Joko ... joko kiirehtii lähdön hetki? hän kysyi läähättäen.\n\nLinnanvanhin ei voinut heti vastata, hän jäi ällistyneenä katsomaan\npiispan asua ja muuttunutta muotoa. Hänen tukkansa ja partansa, joiden\nmustuuteen vielä talvella ainoastaan harmaa kajastus oli vanhuuden\nennettä kylvänyt, hohtivat nyt lumivalkoisilta, kasvojen luut olivat\nterävät ja iho kalman harmahtava, ja hoikennut, laihtunut vartalo teki\nhänet vielä pitemmän näköiseksi kuin ennen. Piirteet suunpielissä\nolivat käyneet entistään syvemmiksi; hän oli ikäänkuin kovettunut,\nkuivettunut, nahka näytti kuorena peittävän luisen rungon. Linnanvanhin\njäi hetkeksi sanattomana tuota väleen tapahtunutta muutosta katsomaan.\n\nMutta piispa uudisti kärsimättömänä kysymyksensä:\n\n-- Joko ristiretkeläiset ovat matkalle valmiit?\n\n-- He ovat odottaneet jo kauan, he käyvät levottomiksi ja napisevat ja\nkysyvät, missä ja miksi johtaja viipyy. Toiset uhkaavat kohta palata\nkotiinsa. En voi heitä kauemmin hillitä enää, -- meidän on riennettävä\nleiriin.\n\nTuomaan silmät paloivat kuin syvällä hehkuva hiillos tuota kuullessaan,\nja hän virkkoi, äänen innosta vavahtaessa:\n\n-- Minä tulen ... tulen heti.\n\nHän korjasi viitan hartioilleen, sitoi vyön uumilleen, peitti päänsä ja\nistui seuraavassa tuokiossa jo satulassa. Sieltä hän antoi käskyn\nPietarille, että tämän piti veljien kera myös saapua laivaston luo\nmukaan lähtemään -- pitemmälti hän ei erakkojen päämiestä puhutellut.\nSillä samassa he jo Belgerd-ritarin kanssa ajoivat portista ulos ja\nkiirehtivät hyvää ravia linnaan päin. Tuomas ei vierustoveriltaan\nkysynyt mitään enempää, ei puhunut hänelle sanaakaan itsestään eikä\nretkestä, hänen terävät, luisevat kasvonsa eivät värähtäneetkään.\nTaistelu oli tauonnut, mutta se oli ollut niin ankara, että kului\naikaa, ennenkuin mies siitä toipui edessään olevia asioita\najattelemaan.\n\nLyhyesti ja tyynesti Tuomas antoi linnassa määräykset sen\nvartioimisesta ja hoidosta poissaolonsa aikana ja lähti sitten\npukeutumaan. Hänen ajettuaan pois luostarissa kasvaneen pitkän\nsänkiparran kesyttyi se villiytymisen piirre, joka hänen kasvoillaan\noli asunut; ja kun hän pukeutui komeaan piispanpukuunsa, ripusti\nkultavitjaisen ristin kaulaansa ja otti käteensä johtajanviirinsä,\npitkään sauvaan kiinnitetyn kultaisen ristin, hän oli jälleen\nvaltiaan, mutta samalla hurskaan, hengellisen valtiaan näköinen.\nTäydessä loistossaan hän ratsasti nyt viipymättä huovijoukon\netunenässä levottomana odottavaan leiriin. Jo etäältä hän näki\nnuo pitkät telttarivit ja tuon tuhatpäisen, kuhisevan, kirjavan\nlauman, joka rantaäyräällä liikkui. Ristiretkeläiset näkivät myös\njohtajansa vihdoinkin saapuvan, ja he asettuivat riveihin häntä\nvastaanottamaan. Miehestä mieheen oli levinnyt tieto, että paavin\nmääräämä johtaja-piispa oli viikkoja paastoten viettänyt hiljaisissa\nkeskusteluissa äitijumalan kanssa, siten toimeensa valmistautuakseen ja\nkorkeimman suojeluksen retkelle saavuttaakseen. Ja kun he nyt näkivät\nhänen läpikuultavat, laihat kasvonsa, hänen muita korkeamman vartalonsa\nja hänen luiset kätensä, jotka ristiä korkealle kohottivat, niin he\nnäkivät edessään ikäänkuin ihmismuotoon asettuneena retkensä pyhän\ntarkoituksen ja ymmärsivät nyt hänen viipymisensäkin. Ja hiljainen\nkuiske kävi pitkin pitkiä rivejä:\n\n-- Hän on pyhän neitsyen uskottu ja valittu!\n\n-- Hän on johtajamme, hän meidät voittoon vie!\n\nYlpeät ritarit, joista monet olivat lukemattomia kertoja sotajoukkoja\nkomentaneet, he olivat sitä ennen melkein loukkaantuneina ja halveksien\najatelleet, että joku tuntematon, vähäpätöinen pappi tai piispa, josta\nhe tuskin olivat kuulleet puhuttavankaan, tulisi olemaan heidän\npäämiehensä ja käskijänsä. Mutta kun he nyt näkivät Tuomaan edessään\nmustan ratsunsa selässä, niin hurskaan ja samalla voimakkaan näköisenä,\nniin he kernaasti ja nöyrinä asettuivat hänen komentoonsa, valmiina\nhänen käskyjään tottelemaan. He asettivat joukkonsa järjestykseen,\nvalmiina marssimaan, -- useimmat näet luulivat, että tästä se nyt\nvihdoinkin retki alkaa suoraan sisämaahan päin, pakanoita vastaan.\nKauan olikin oltu lähtövalmiina ja vitkasteltu, nyt vain odotettiin\njohtajan lopullista käskyä.\n\nTuomas piispa ratsasti seurueineen ääneti noiden moniväristen\nja -pukuisten joukkojen ohi, tarkastaen yksitellen eri ryhmiä, kohotti\nsitten ristinsä korkealle ja komensi yli kentän kaikuvin äänin:\n\n-- Eteenpäin, pyhän Pietarin nimessä!\n\nItse hän ratsasti edellä ja koko ristijoukko seurasi perässä, kukin\nritari huoviensa ja jalkamiehiensä ympäröimänä. Noille hajanaisille,\njärjestymättömille ristiretkeläisille, jotka armeijaan olivat\nliittyneet, oli niillekin hankittu aseet ja päälliköt, ja nekin\nnäyttivät nyt säännölliseltä sotaväeltä marssiessaan siinä toisten\njoukossa. Mutta kauan sitä marssia ei nyt kestänyt. Kun tuo suuri\narmeija oli saapunut lehtoon, jossa Henrikki piispa ensi kerran lähteen\nvedellä kastoi pakanallisia suomalaisia, ja jolla lähteellä jo oli\nkristittyjen kesken pyhän maine, Tuomas seisahdutti ratsunsa,\npysähdytti joukkonsa ja antoi sen ryhmittyä lähteen ympärille. Itse hän\nkostutti ristin pyhässä vedessä, pystytti sen sitten kunnaalle, johon\ntoiset piispat ja papit hänen ympärilleen kerääntyivät, paljasti päänsä\nja siunasi Rooman paavin puolesta ja nimessä hänen edustajanaan ja\nvaltuutettunaan ristijoukkonsa, vihkien sen suureen tehtäväänsä\nsiunatun veden partaalla. Hän sulki alkavan retken jumalanäidin huomaan\nja anoi sille hänen suojelustaan ja apuaan.\n\nJa paljain päin koko ristijoukko otti siunauksen vastaan. Kaikkien\nkatseet olivat kääntyneet Tuomaaseen päin, joka siinä heidän kaikkien\npuolestansa rukoili. Ja kun ne näkivät johtajansa valkoisen tukan\nliehuvan tuulessa ja kuulivat hänen hartaan äänensä, niin he olivat\nvarmat, että jumalanäiti oli heidät suojelukseensa ottanut. Mutta\nTuomas silmäili ylängöltään tuota hänen ympärillään nöyränä ja alttiina\nseisovaa sotajoukkoa, joka laajalti peitti lakeuden, ja hänen\npuserruksissa ollut rintansa paisui taas ja hän tunsi kasvavaa\nrohkeutta povessaan. Miksi hän oli ratsastanut tällaisen joukon\njohtajana epäilys mielessään, miksi vavahteli vieläkin arkana sydän?\nSiksikö, että hän vihki tuon ristijoukon toimeensa olematta siihen\nvaltuutettu, siksikö, että hän petoksella ajoi sen johtajana...? Ei,\nhän tunsi nyt mielessään, että hänelle sittenkin oli annettu siunaajan\nlahjat ja oikeus, ja hän eikä kukaan muu oli tämän armeijan oikea\njohtaja, sen tunsi hän ja jokainen noista sotureista selvästi\nsydämessään. Ja kun koko ristiarmeija polvistui hänen kehoituksestaan\nvastaanottamaan hänen siunauksensa ja hän levitti kätensä sen ylitse,\nkävi ikäänkuin pyhä väre hänen ruumiinsa läpi, täyttäen hänet\nvarmuudella ja voimalla. Hän oli taas voimakas kirkon ruhtinas,\njumalanäidin valittu ase, soturi ja pappi. Ja hänen silmäänsä tuli\nentinen käskijän kiilto ja hänen jäntereensä paisuivat ja elpyivät, --\nepäilys väistyi ja häipyi pois.\n\nPapit pirskottivat ristisotureita lähteen vihityllä vedellä ja Tuomas\nojensi vielä kerran kätensä kuin viimeiseksi voiteluksi heidän\nylitseen. Mutta sitten hän komensi polvistuneet nousemaan pystyyn ja\nkäski ristijoukon palata takaisin laivoihin. Kysyvinä ja hämmästyen\nritarit ja papit kuuntelivat tätä käskyä; he eivät sitä ymmärtäneet, he\nolivat luulleet retken jo alkaneen. Mutta kyselemättä ja nurisematta he\nkaikki seurasivat johtajaansa. Rantaan palattuaan kaikki asettuivat\nlaivoihinsa, joilla olivat tulleet, sälyttivät niihin taas hevosensa,\ntelttansa ja tavaransa, niinkuin tullessaankin; mutta suomalaiset\nkeihäsmiehet, linnan huovit ja papit ja saarnaajat sijoitettiin niihin\nuusiin laivoihin, jotka piispa oli Auran suussa rakennuttanut. Ja kun\nkaikki vihdoin oli järjestyksessä, kuului taas johtaja-piispan kaikuva\nkomento:\n\n-- Pyhän Pietarin nimessä, seuratkaa minua!\n\nToinen toisensa perästä irroittautuivat nuo monenmuotoiset alukset,\nsuuret ja pienet, rannasta ja ankkuripaikoiltaan, ja koko sotajoukko\nseurasi Tuomas piispan laivaa, eikä kukaan kysellyt eikä napissut.\nSoutajat asettuivat airoihin, ja hiljaa lähti mahtava laivasto lipumaan\njoen suulta merelle päin. Mutta laivasta laivaan kajahti\nristiretkeläisten tunnushuuto:\n\n-- Pyhän Pietarin nimessä!\n\nKevätkesän päivä oli tyyni ja kirkas, nuori lehti helotti kirkkaana\nrannan lehtipuissa ja vaalea vihanta loisti törmiltä, joiden välitse\nsuuri laivasto verkalleen kulki. Etumaisena kulki korkea, uusi alus,\njonka mastossa kullattu risti kimalteli päivänpaisteessa. Se oli\njohtajapiispan laiva, ja sen perässä seisoi perämiehen vieressä pitkänä\nja suorana Suomen kirkon päämies, katsellen taaksepäin ylpeyttä ja\nvarmuutta sykkivin sydämin tuota pitkää, mahtavaa laivajonoa, joka\nhäntä seurasi niinkuin kesytetty jättiläiskäärme ... joka häneen\nsokeasti luotti, joka hänen pienintä vihjaustaan totteli ja jonka hän\noli vievä taisteluun ja voittoon. Poissa oli nyt kokonaan rinnan\nkalvava tuska, poissa epäilys ja epävarmuus. Hän oli sittenkin\nvoittanut, vaikka luuli tappioin taistelustaan lähtevänsä. Tässä, tässä\noli selvänä äitijumalan laupias anteeksianto, hänen armonsa merkki,\nhänen korkea tahtonsa: kuka taisi tätä voimaa vastustaa!\n\nJa Tuomas kääntyi riemua säihkyvin silmin takanaan seisovan, pienen,\nsyväkatseisen miehen puoleen ja lausui onnellisena ja varmana:\n\n-- Minä olen turhaan epäillyt, Pietari, suotta heikkoudellani Jumalaa\nkiusannut. Neitsyt Maaria ei ole retkeään hylännyt, ei minua\narvottomana luotaan sysännyt, hän on meille kaikille ja minulle\netupäässä armonsa osoittanut -- katso! Hän on vain tahtonut\nkestävyyttäni koetella, tahtonut kärsimyksillä sieluni puhdistaa ja\nvalmistaa -- katso, hänen armonsa on voimakas ja suuri!\n\n\nV.\n\nPysähtelemättä ja levähtelemättä suuri ristilaivasto souti Itämerta\npitkin, ja kun tuuli myötäisenä puhalsi, nostettiin purjeet avuksi. Kun\nyhdet soutajat airoissa väsyivät, laskettiin heidät makaamaan, ja aina\noli vereksiä, levänneitä miehiä heidän tiloilleen hankojen ääreen\nistumaan. Laajalta humisi ulappa keulojen kohinasta ja airojen\nloiskeesta.\n\nJa vielä rannattomalla merelläkin kasvoi ristijoukon laivasto.\nLyypekkiläiset ja gotlantilaiset kauppalaivat, jotka nytkin, vastoin\npaavin kieltoa, heti ensi sulalla olivat vanhaan tapaansa kiirehtineet\nviemään kauppatavaroitaan Suomenlahden rannikoille, Nevan ja Laatokan\npakanoille ja Suureen Novgorodiin asti, ne nyt koettivat, tavattoman\nristilaivaston nähtyään, paeta sen reitiltä ja näkyvistä pois; mutta\nTuomas piispa, joka itselleen lepoa suomatta valppaana seisoi\ntähystyspaikallaan, lähetti kohta nopeimpia aluksiaan ottamaan kiinni\nnoita luvattomia kaupankulkijoita. Ne tuotiin johtajalaivan kylkeen ja\nniiden miehistöt vietiin vangittuina piispan eteen. Tämä jätti silloin\nheidän valittavakseen kaksi vaihtopuolta: joko he yhtyvät ristijoukkoon\nja antavat laivansa ja tavaransa retken tarpeisiin, jolloin heille\nsuodaan armo ja ristisoturin edut; taikka heidät upotetaan laivoineen\nmeren syvyyteen, koska ovat paavin kiellon rikkoneet. Kaikki\ntietysti suostuivat edelliseen vaihtopuoleen, neuloivat ristit\nmerimiespuserojensa rinnoille ja liittyivät näöltään nöyrinä ja\nalttiina, joskin sydämessään kiroten, soutamaan ristiarmeijan riveissä.\n\nYlvistyvin mielin näki Tuomas, joka korkealta paikaltaan laivastonsa\nkulkua tarkasti, ristijoukkonsa näin yhä kasvavan, -- hän piti kaikkia\nnäitä enteitä jumalanäidin suosion ja huolenpidon merkkeinä.\n\nMutta viimeisenä pitkässä laivajonossa souti suuri, raskas, tervattu\nalus, jonka hangoissa suomalaiset mekkomiehet hikoilivat. Sen perässä,\nperämiehen vieressä, seisoi myös kookasvartaloinen mies, mutta\nsulkaniekassa kypärässä, ja hän myöskin lakkaamatta tähysteli edellään\nliukuvaa suurta laivastoa ja sen kirjavaa miehistöä. Mutta hänen\notsansa oli synkkä ja päätänsä hän pudisteli, kun kauppalaiva näin\nristilaivastoon yhdistettiin. Se oli Belgerd-ritari, vanha, arpinaama\nsodanpäämies. Hän oli jo Auran suussa ristijoukkoa kurissa pitäessään\npuistellut päätään: joukko on suuri, laumaa on paljon, mutta se ei ole\nsotajoukkoa, se on karjalauma, joka taluttajaansa seuraa, yksi halusta,\ntoinen pakosta, -- siihen on vaarallista taistelussa luottaa!\n\nVasta kaukana meren selällä Tuomas kutsui laivojen päälliköt, ritarit\nja piispat, luokseen ja ilmoitti heille, että ristiretki suunnataan nyt\nSuurta Novgorodia vastaan; nyt mennään Rooman kirkon vaarallisinta\nvihollista ruhjomaan.\n\n-- Se on jumalanäidin tahto, hän on tällaisen voiman meille koonnut\nmasentaakseen vihollisemme ja laskeakseen armonsa alaisiksi kaikki nämä\npohjoiset maat. Hänelle kunnia ja kiitos!\n\nNäin puhui innostunut piispa ja viittasi rohkein kädenliikkein\nympärillä olevaan laivastoon. Ja kaikki päälliköt tervehtivät riemuiten\ntätä uutista ja vastasivat:\n\n-- Hänelle olkoon kiitos ja kunnia. Sinua seuraamme taisteluun ja\nvoittoon.\n\nJa kun kaikki taas olivat laivoihinsa asettuneet ja jono jälleen lähti\nliikkeelle, tempoivat airot entistä voimakkaammin, sillä päällikköjen\ninnostus levisi pian soutajiinkin, ja laivasta laivaan kaikui huuto:\n\n-- Taisteluun ja voittoon pyhän Pietarin nimessä!\n\nMutta viimeisessä laivassa seisoi perämiehen vieressä yhä vain yhtä\nsynkkänä kypäräpäinen mies, punoi päätään ja sopersi hiljaa itsekseen:\n\n-- Annapa että tämä joukko olisi kaikki meidän omia linnan ratsumiehiä.\nSilloin huutaisin minäkin!\n\nKun suuri ristilaivasto vihdoin läheni Vironmaan rantaa ja laski\nTanskanlinnan satamaa kohden, silloin lennähti sieltä linnaa nyt\nhallussaan pitäväin kalparitarien hätäytyneitä airuita ulos selälle\nasti tuomaan laivastoon lahjoja ja ystävyydentakeita ja kysymään, mitä\nSuomen mahtava piispa heiltä tahtoi. Mutta Tuomas piispa ei heidän\nkysymyksiinsä vastannut, hän tahtoi kerrankin nöyryyttää nuo ylpeät\nritarit, jotka häntä usein olivat pöyhkeillen ja vieroen kohdelleet, --\nhän määräsi vain laivansa soutamaan maihin. Ja levähdyttäessään\nlaivastoaan muutamia päiviä siellä tanskalaisten rakentaman linnan\nsatamassa hän lähetti viestejä kutsumaan Riiasta itse kalparitarien\nsuurmestarin puheilleen antaakseen hänelle, kuin heikommalleen ainakin,\nkäskyjään.\n\nSiellä tapasivat nyt Räävelin linnassa pohjoismaiden molemmat mahtavat,\nsotaisat kirkkoruhtinaat, katolisen kirkon tärkeät etuvartijat,\ntoisensa. He olivat ennen usein lähettiläiden ja kirjeiden kautta\nolleet toistensa kanssa tekemisissä, nyt he ensi kerran toisensa\nsilmästä silmään näkivät. Mutta ritarikunnan suurmestari, joka ennen\noli Suomen sotaista piispaa pitänyt tungettelijana omalla alueellaan ja\njoka häntä sen vuoksi usein oli syrjin karein kohdellut, hän astui nyt\njuhla-asussaan, valkoisessa viitassa, jonka rinnustan poikki punainen\nmiekka oli neulottu, pää kumarassa, jalokivin koristettu hiippa\nkädessään, voimakkaamman kilpailijansa eteen ja lausui hänelle\nalamaiset ja kohteliaat tervehdyksensä:\n\n-- Tule millä asioilla tuletkin, tarmokas veljeni Suomesta, minä tiedän\nretkesi kirkon etua ja kunniaa tarkoittavan ja olen valmis sinua\nkannattamaan. Jos liittoa tahdot rakentaa, tuossa käteni, jos\napujoukkoja tarvitset, käske, niitä saat.\n\nMutta Tuomas piispa seisoi jäykkänä ja kylmänä ristinsauva kädessään\nloistavien ritarien ja hengenmiesten ympäröimänä eikä näyttänyt pitävän\nsuurmestarin nöyrtymistä, -- hänen, joka vielä vuosi sitten kieltäytyi\nTuomaan silloin pyytämästä liitosta -- muuna kuin luonnollisimpana\nasiana. Ja käskijän varmuus oli hänen puheessaan:\n\n-- Meillä on joukkoja kylliksi, niitä risti ympärillemme kokoaa, emmekä\nnyt muita liittojakaan tarvitse. Mutta yksi vaatimus meillä kumminkin\nteille on.\n\n-- Ilmaise se, onhan asiamme yhteinen, vastasi suurmestari kasvavalla\nlevottomuudella.\n\nKylmällä äänellä Tuomas jatkoi:\n\n-- Te olette äsken tehneet rauhan Suuren Novgorodin kanssa. Se on nyt\npurettava.\n\n-- Olemme tehneet rauhan voidaksemme sitä voimakkaammin masentaa\nvihollisemme, täkäläiset pakanat, suurmestari selitti.\n\n-- Tuo rauha on Rooman kirkolle häpeäksi, -- teidän vihollisianne ovat\nkaikki kirkon viholliset. Teidän on kohta valmistauduttava tekemään\nretki tasavallan alueelle.\n\nMutta suurmestari koetti vieläkin vastustella:\n\n-- Se on sotaisa valta, se voi pian käydä meitä väkevämmäksi.\n\n-- Me olemme väkevämmät kuin se, ja väkevämmät kuin te molemmat\nyhteensä. Mutta pyhä neitsyt, jonka käskyjä noudatan, on meitä kaikkia\nvoimakkaampi, meidän on hänen tahtoonsa alistuttava. Hän käskee,-- te\ntottelette.\n\nSuurmestari jäi äänettömäksi, kumarsi ja -- totteli. Hän oli oivaltanut\nSuomen piispan suuren ja rohkean suunnitelman ja hän antautui\nvälikappaleeksi sen toteuttamiseen, vaikka kade ja pelko kalvoikin\nhänen mieltään. Sillä hän tiesi, että Tuomas liikkui Rooman paavin\nvaltuuksin ja hänen julistamansa ristiretken voimalla. Ja valmiina\nnoudattamaan piispan käskyjä hän kyseli nyt ainoastaan lähempiä ohjeita\nja aikamääräyksiä, sitoutuen ritareineen tekemään hyökkäyksen\nNovgorodin alueelle.\n\nPitkään ei tätä yhtymistä kestänyt, ennenkuin molemmat kirkkoruhtinaat\nerosivat. Suurmestari läksi keräämään kokoon hajallaan taistelevia\nkalparitareitaan, mutta Suomen piispa palasi seurueineen laivastoonsa\nlähteäkseen taas suurella ristijoukollaan soutamaan eteenpäin,\nSuomenlahden eteläistä rannikkoa pitkin itää kohden.\n\n-- Hän tottelee, hän pelkää, Tuomas virkkoi Belgerd-ritarille, kun he\npalasivat rantaan laivastonsa luo, joka täytti koko sataman. -- Kuka\nuskaltaisikaan tätä suurta joukkoamme vastustaa.\n\nMutta Belgerd vastasi paljon vähemmän innostuneena:\n\n-- Niin, kun se joukko vain itse oman suuruutensa kestäisi!\n\n-- Se kestää, huudahti Tuomas, -- sitä yhdistää uskon into ja ristin\nvoima, siksi, Belgerd, se on voittamaton. Älä epäile, sillä sitenhän\nristiämme pilkkaat.\n\nArpikasvoinen ritari ei epäilyksiään enää puhunutkaan, mutta vakavana\nhän ratsasti huoviensa luo suureen tervattuun alukseensa. Mutta piispa\nnousi rohkeana ja varmana korkeaan komentajanlaivaansa.\n\nVerkalleen katkesi taival suuren laivaston soutaessa itään päin. Mutta\nrannikon asukkaihin levisi pian tieto tuon tavattoman sotajoukon\ntulosta, ja se ajoi heihin pelkoa ja kauhistusta. Nopeasti lennähtivät\nhätääntyneet viestit kylästä kylään, heimosta heimoon, eteenpäin\npitkin rannikkoa ja syvälle sisämaahankin. Ja kun ristilaivasto\nsaapui Narvajoen suuhun, kylät ja kauppapaikat olivat siellä jo\nautioina, pakanalliset vatjalaiset ja heidän joukkoonsa asettuneet\nkreikkalaisuskoiset kristityt olivat kaikki paenneet metsäin ja järvien\ntaakse. Huolestuneena Belgerd riensi tätä tietoa piispalle\nilmoittamaan.\n\n-- Novgorod saa tiedon tulostamme, se ehtii varustautua vastarintaan,\nlausui hän.\n\n-- Sen parempi, piispa vastasi hymyillen, -- sittenpä sen yhdellä\niskulla kukistamme, jos se vastaamme astuu. Mutta laskemme kumminkin\nvakoojia maihin tarkemmin tiedustelemaan vihollistemme toimia.\n\nEteenpäin solui laivasto, mutta hidasta oli sen kulku, vaikka\nlepohetkiä lyhennettiinkin, sillä pitkäksi ja väsyttäväksi kävi\nsoutaminen. Rupesipa väliin kuulumaan napinan ääniäkin ristijoukosta.\nNuo retkelle lähteneet, mukavuuteen tottuneet porvarit taikka\ntyhjäntoimittajat taikka levottomat seikkailijat kyllästyivät pian\nrasittavaan airojen kiskomiseen ja pitkälliseksi venyvän matkan\nvaivoihin ja toisia rupesi peloittamaan, kuta kauemmas painuttiin\ntuntemattomaan itään... Mutta pelkällä katseellaan tai puolella\nsanalla Tuomas masensi nurkujain vastahakoisuuden ja innostutti\nheidät kiirehtimään yhä eteenpäin. Jos sattui matkalla myrsky,\njoka hajoitti laivat aavalle merelle, kokosi hän ne taas yhteen, ja\nehyenä hän siten johti suuren laivastonsa Suomenlahden halki sen\nmatalarantaiseen kärkeen, -- hänen tahtonsa voima oli luja ja hän valoi\nhaluttomimpiinkin intoaan, luottamustaan ja uskoaan.\n\nVäsyneinä ristiretkeläiset saapuivat siten eräänä päivänä Nevajoen\nsuuhun, soutivat vielä kappaleen matkaa jokea ylöspäin ja laskivat\nmaihin sen eteläiselle rannalle. Merimatkaan kyllästyneet\nristiretkeläiset kiirehtivät heti kärsimättöminä maihin ja rupesivat\nhajaantumaan inkeriläisten autioiksi jättämiin kyliin, mikä saalista\nryöstämään, mikä matkan vaivoista lepäämään. Mutta samassa kajahtivat\ntorvet kutsuen retkeläiset koolle rantaäyräälle. Siellä piti\njohtajapiispa maallenousun johdosta rukouksen, vihkien pyhäksi sen\nhetken, jolloin ristijoukko oli astunut vihollisen maalle, sinne ristin\nvaltaa istuttamaan. \"Tästä alkaa retkemme, tämä on ensimmäinen paikka,\njonka nyt Rooman kirkon alaiseksi julistamme, tästä on meidän suotu\nlähteä vihollisiamme vastaan ja voittaa ja masentaa heidät, -- siunattu\nolkoon tämä paikka!\"\n\nJa taas johtajan rohkeus ja into siirtyi ristin sotureihin, jotka\nhartaina notkistivat polvensa. Leiri pystytettiin siihen rannalle.\nMutta vihollista, jota vastaan heidän nyt olisi ollut taisteluun\nkäytävä, ei näkynyt missään. Ei kuulunut Suuren Novgorodin sotilaita,\nja rannikon asukkaat taas, inkeriläiset, vatjalaiset ja karjalaiset,\nolivat kauhuissaan paenneet suurta ristiarmeijaa kauas sisämaahan.\n\nMonta päivää sitten oli kylästä kylään, suusta suuhun lennähtänyt\nviesti: \"Suomen piispa tulee!\" Se oli peloittavan voimakkaasti kaikkiin\nvaikuttanut; Suomen piispan voitokkaasta väestä ja leppymättömästä\nankaruudesta olivat nämä heimot jo kauan kuulleet kerrottavan;\nretkillään Suomeen karjalaiset ja vatjalaiset ja Novgorodin nuoret\nmiehet olivat usein saaneet itse tuntea hänen voitokkaan kätensä\nkouristuksia, -- hän tuli nyt kurittajana ja kostajana heidän luokseen,\nheidän ei tehnyt mieli hänen tielleen jäädä. Hän tuli mukanaan\nyliluonnollisen suuri väki, tuli ristinsä suojassa, jossa mahtava\nhaltia asui, -- vähältä hyytyivät veret pakoon kiirehtiväin pakanain\nsuonissa.\n\nNäin kertoivat laivastoon palanneet vakoojat, ja he kertoivat pelon ja\nvavistuksen vallitsevan jo kaukana sisämaassakin, Novgorodin\nruhtinasten omissa kylissä ja kaupungeissa. Joukoittain pakeni väkeä\nNovgorodin kauppaylimysten paaluaidan suojaan, mutta sieltäkään\npakolaiset eivät voineet toivoa aivan paljoa turvaa eikä apua. Sillä\ntuo äsken vielä niin mahtava ja sotakuntoinen tasavalta oli nyt\nahdistuksessa ja tuskassa ja nöyryytyksessä, -- tatarilaiset olivat\näsken lyöneet sen sotajoukot ja vieneet vangeikseen sen parhaat\nylimykset ja hävittäneet ja polttaneet sen linnat ja kaupungit. Ja\nsamat julmat tatarilaiset nyt edelleenkin pitivät hallussaan sen maita\nja kiskoivat niistä veroja ja imivät veriheitoksi sen masennetun\nkansan. Sen laajalta kuuluisa, aikoinaan mahtava ruhtinas Jaroslav oli\nviime vuosinaan hallinnut pelkkiä raunioita ja raatoja; nyt oli hänkin\npoissa kansaansa turvaamasta, ja hänen heikentynyt valtansa oli nyt\nnuoren ruhtinaan Aleksanterin käsissä, joka vailla sotaväkeä ja\nliittolaisia turhaan koetti maataan torjua mongolilaisten rasituksilta.\nEikä tämäkään nuori, kokematon ruhtinas nyt ollut kotonaankaan,\nAleksanteri Jaroslavinpoika oli lähtenyt viettämään häitään Polotskin\nruhtinaan tyttären kanssa, ja suuri Novgorod oli ilman päätä.\n\nNiin kertoivat viestintuojat ja riemu täytti ristiretkeläisten mielet.\nJumalanäiti näin on heikontanut ristin soturien viholliset ja laskenut\nheidät masentuneina ristijoukon jalkoihin, -- niin huudahtivat piispat,\nja papit ja ritarit syleilivät voitonvarmoina toisiaan. Mutta Tuomas\npiispa puhui innostuneena ylimystensä keskessä:\n\n-- Kirves on laskettu tuomitun puun juurelle. Kiirehtikäämme kaatamaan\nse kumoon, meille on se tehtävä uskottu Pietarin istuimen ja pyhän\nneitsyen nimessä!\n\nMutta samalla hänen mielensä valtasi miltei sääli tuota avutonta nuorta\nruhtinasta kohtaan. Ja hän lähetti lähettiläitä hänen luokseen\nilmoittamaan tulostaan ja kehoittamaan häntä niskoittelematta\nantautumaan ristijoukon armoille.\n\n-- Älä korota kättäsi tätä vihittyä joukkoa vastaan, sillä voimasi\neivät kumminkaan riitä sitä voittamaan, niin käski Tuomas\nlähettilästensä tervehtiä nuorta ruhtinasta. -- Tule aseettomana\nluoksemme ja kumarra pääsi Rooman paaville, niin saat sinä ja kansasi\nelää, ja me ajamme pakanalliset tatarilaisetkin maastasi pois. Mutta\njos vastarintaa yrität, täyttävät laumamme lännestä maasi samalla\ntavoin kuin tataarit idästä.\n\nRohkea voitonvarmuus vallitsi koko ristijoukossa, kärsimättömiä oltiin\nvain sen johdosta, ettei tavattu vihollista, joka olisi saatu kukistaa\nja masentaa. Tuomas piispan täytyi vielä retkeillä laivastoineen\neteenpäin; hän päätti ensiksi valloittaa Laatokan kaupungin, joka oli\nvihollisten tärkein linnoitus lännessä, ja sieltä tunkeutua itse maan\nsydämeen, Suureen Novgorodiin. Mutta sitä varten täytyi joukon ensiksi\nsaada levätä.\n\nSiinä levättäessä Nevan suussa Tuomaan eteen tuotiin eräänä päivänä\nkaksi nuorta miestä, jotka olivat hiipineet metsässä ristileirin\nläheisyydessä ja koettaneet vakoilla ja urkkia tietoja ristijoukon\nsuuruudesta ja sen varustuksista, siitä vihollisille ilmoittaakseen.\nHeidät tuotiin köytettyinä käsistään ja jaloistaan, jotta johtajapiispa\nheille määräisi vakoojan palkan.\n\nMutta Tuomas käski irroittaa kahleet, joilla miehet olivat köytetyt,\nantoi heidän irrallaan kulkea ja virkkoi heille:\n\n-- Menkää vapaasti, kulkekaa läpi leirimme ja soturijoukkojemme,\nkatselkaa, tutkikaa! Ja palatkaa niiden luo, jotka teidät lähettivät,\nkertomaan mitä olette nähneet, ja kertokaa, että tätä suurta\nsotajoukkoa suojelee vihitty risti.\n\nMiehet menivät. Mutta heidän poistuttuaan tuotiin taas johtajapiispan\ntelttaan karjalainen pakana, joka oli otettu kiinni siitä syystä, että\nhän oli kertonut nähneensä näyn, että ristijoukko sittenkin joutuisi\ntappiolle. Hän oli kuoleman ansainnut, innokkaat vangitsijat arvelivat,\nkun oli epäillyt ristiretken menestymistä ja ennustanut sen\nvihollisille voittoa.\n\nMutta Tuomas kutsui ystävällisesti vangitun pakanan eteensä, -- hän\ntahtoi osoittaa, että uskoa ristin voittavaan voimaan ei saanut mikään\njärkyttää, ja halusi siitä syystä tarkemmin tiedustella, mihin mies\nennustuksensa perusti. Hänen eteensä astui silloin kumara, kaljupää\nukko, jonka kasvot olivat ryppyiset ja keltaiset ja jonka leuka\npuhuessa vapisi. Mutta silmät olivat vilkkaat ja terävät, melkein\nuhittelevan varmat.\n\n-- Sinä kuulut ennustaneen, että alkavassa taistelussa voitto\nlankeaisi, ei ristin pyhälle sotajoukolle, vaan vihollisillemme, lausui\nTuomas, istuen koko piispallisessa komeudessaan vangitun edessä. --\nMistä sen päätät?\n\nSilloin tutiseva ukko vastasi arkailematta ja terävästi:\n\n-- Sen olen nähnyt.\n\n-- Missä olet nähnyt ja mitä? Kerro!\n\nUkko astui silloin askelen lähemmäs ja kertoi nopeasti ja selvästi:\n\n-- Kalastamassa olin meren rannalla Nevan suussa sinä päivänä, jolloin\nsuuren laivastonne näin saapuvan mereltä päin. Soudin kiireesti pakoon\nmerelliseen saareen, piilousin rannan pajukkoon ja makasin siinä\nliikahtamatta, kunnes viimeinen laivanne oli kulkenut ohi. Mutta\nsilloin olikin jo ilta, ja nousin soutaakseni kotiini, ennenkuin sumu\nsakeammin laskeutuisi merelle. Mutta en ehtinyt vielä venheelleni, kun\njo taas näin aluksen mereltä saapuvan. Se oli yksinäinen pienehkö alus,\nja hämärästi se ensiksi silmiini kuulsi. Mutta silloin tapahtui ihme.\nPäivä oli jo laskenut, mutta vähitellen levisi merelle valo kirkkaampi\nkuin auringon valo kirkastaen loistavaksi selän ja rannat. Ja se valo\nnäytti lähtevän saapuvasta aluksesta, joka lipui äänettömästi aaltojen\nyli. Sitä soutivat utumaisiin, läpikuultaviin vaatteisiin puetut\nmiehet, joiden airot eivät veteen koskeneet. Mutta korkealla\nperäistuimella istui kaksi nuorta miestä, joilla oli iltaruskonpunaiset\nvaatteet yllään ja joiden kasvot olivat ihmeteltävän kauniit. Heidän\npäänsä ja otsansa ympäriltä näytti lähtevän se sädeloisto, joka luonnon\nkirkkaaksi valaisi ja jota ei sietänyt silmin katsoa. Minä lankesin\nmaahan sen kirkkauden edessä ja peitin kasvoni kosteaan nurmeen ja\nymmärsin, että venheessä kulkijat olivat mahtavia haltioita. Mutta\nsiinä maatessani kuulin äänen venheestä lausuvan: \"Rientäkäämme,\nantakaamme voitto Aleksanteri Jaroslavinpojalle, sillä hänen sydämensä\non puhdas.\" Nämä miehet taistelevat Novgorodin ruhtinaan puolella;\nheitä kavahda sinä, sillä he sinut voittavat.\n\nKumaran, mutta teräväkatseisen ukon vilkas kertomus, jota hän rohkein\nkädenliikkein säesti, teki syvän vaikutuksen piispan ympärillä\nseisoviin, sillä he ajattelivat, että ne olivat olleet kirkon pyhiä\nnuo, jotka vanhalle pakanalle näyttäytyivät. Ja siksi haarniskaanpuetut\nsoturit katselivat kammoten kaljupäistä ukkoa. Mutta rauhallisena,\npilkallinen hymy huulillaan Tuomas piispa laski kätensä ukon kumarille\nhartioille, pudisti häntä leikillisesti ja lausui:\n\n-- Lähde nyt mies parka ja kiirehdi kertomaan juttuasi niille kaikille,\njotka sitä uskoa tahtovat ja sinulle siitä aterian antavat. Olet\nsäikähtänyt joukkomme mahtavuutta ja pelästyneenä maatessasi nähnyt\nunia. Mutta kerro samalla, että me emme tarvitsekaan avuksemme\ntuntemattomia haltioita, meillä on apunamme ja suojanamme itse\njumalanäiti ja hänen pyhä ristinsä, ja sen merkin suojassa me voitamme.\nHäntä sinunkin on opittava tuntemaan ja palvelemaan.\n\nVarmuus ja tyyneys, jolla hurskas piispa tätä puhui, tarttui pian\nkaikkiin teltassa olijoihin, ja ivaten he saattoivat ukon ulos. Mutta\nkun Tuomas jäi yksin telttaansa, katosi kohta tuo tyynen varmuuden ilme\nhänen kasvoiltaan ja hän jäi kalvava epäilys sydämessään miettimään\npakanan kertomaa ilmestystä.\n\nMuuan sana varsinkin oli kumaran ukon kertomuksesta pistänyt syvälle\nhänen sydämeensä, vaikka hän tahtonsa voimalla oli mielenliikutuksensa\nsalannut... \"Voitto Novgorodin ruhtinaalle, koska hänellä on puhdas\nsydän\", niin oli ukko sanonut -- puhdas sydän ... sen ansiolla\nluvattiin hänelle voitto ja pyhien suosio...! Kuka on tuo Aleksanteri,\nminkälainen on hänen sydämensä, onko se puhtaampi ja otollisempi\nJumalalle kuin hänen, Tuomas piispan, hänen, joka on Jumalan\nvaltakunnan voitoksi ja kunniaksi ponnistanut ja uhrannut enemmän kuin\nihmisinnolta voi vaatia...? Puhdas sydän ... eikö hänen oma sydämensä\nsitten ole puhdas ja vilpitön ... eikö se ole sittenkään vilpitön ja\nkuonasta vapaa...?\n\nUkko höperö höpisi omia uniaan, niitä ei maksa ajatella, muu tärkeämpi\nvaatii nyt johtajapiispan huomion, -- siten koetti Tuomas karkoittaa\nnoita mietteitä mielestään. Mutta ne palasivat... Mistä ilmestyi\nmoinen näky pakanalliselle kalastajalle, jolle kirkon pyhät ovat\ntuntemattomat? Ja mistä tiesi hän Novgorodin ruhtinaan mielen, miksei\nääni sanonut, että Tuomas piispan sydän on puhdas...? Mitä ... kulkiko\nhän, kirkon ristiretken johtaja, sittenkin vilppi sydämessään ja petti\nitsensä ja korkean jumaluuden ... oliko itsekkyyttä sittenkin hänen\naikeissaan ja ponnistuksissaan, joilla hän yksinomaan kirkkoa luuli\npalvelevansa...? Oliko petosta tämä kaikki, jota hän oli luullut\njumalanäidin avuksi ja armon merkiksi, retken suuruus ja voima, sen\ntähänastinen onni ja menestys, hänen oma tarmonsa ja intonsa, jolla hän\nkaikkia hallitsi ja innostutti ... oliko se teennäistä intoa, oman\nmielen kiihoitusta ja petosta, jota jumalanäiti ei ollut\nvaikuttanut...?\n\nNäissä mietteissään Tuomas piispa oli lyyhistynyt kokoon istuimellaan\nja tuijotti eteensä hämärään telttaan käsiään tuskitellen vääntäen.\nMutta hän hypähti siitä kohta pystyyn ja käveli ulos.\n\nEi, tämähän on kaiken pyhyyden pilkkaa, tämä epäilys on vihollisen\nviettelystä, pirun, joka kastamattoman pakanan muodossa oli hänen\neteensä ilmestynyt epäuskon koukkujaan virittämään...\n\n-- Pois, saatana! hän huudahti ääneensä yksin telttansa ovella\nseisoessaan, ja hän katui nyt mielessään, ettei ollut sittenkin antanut\nkuolemalla rangaista tuota kiusaajan petollisten ennustusten kertojaa.\nJa hälventääkseen kokonaan nuo syntiset ajatuksensa hän rupesi kohta\npuuhaamaan laivastoaan taas matkalle, -- hän tahtoi joutua todistamaan\nitselleen, joukolleen ja pakanoille, että hän liikkui jumalanäidin\nvoimalla, toteuttaen hänen tahtoaan ja käskyjään.\n\nMutta epäilyksen siemen oli sittenkin jäänyt itämään Tuomas piispan\nmieleen, joka muuten koko matkan oli ollut niin varma ja ehyen\ninnostuksen valtaama. Ja kun jo laivasto taas oli kulussa Nevajokea\nylöspäin ja hän seisoi korkealla paikallaan perämiehen vieressä\nkomentajanlaivassa, josta hän kaikille näkyi, vielä silloin pulpahti\naina väliin kuin pahan omantunnon syvästä lähteestä levoton kysymys:\n\n-- Mistä päätti outo kalaukko, että minun sydämeni ei ole puhdas?\n\nLaivasto souti leveää kymiä ylöspäin vihantain, lepikkometsää\nkasvavain, matalain rantain välitse. Ilta oli käsissä, aurinko teki\nlaskuaan, mutta piispa oli määrännyt laivastonsa yötä myöten kulkemaan,\nöisin oli vilpoisempi soutaa näin kesäsydännä tuulettomalla joella.\nÄäneti liikkui laivasto, äänettömiä olivat rannatkin, jotka päivän\nlaskettua tummilta kuvastuivat. Niitä katsellen Tuomas seisoi\nkaiteeseen nojaten ja latoi vielä kerran mielessään eteensä suuren\nsuunnitelmansa, jota hän oli lähdössä toteuttamaan, tarkasti kaikki\nmahdollisuudet, joita saattoi tapahtua, ja hänen mielensä tyyntyi\ntyyntymistään sitä tehdessään. Heikko, palasiin pilkottu on se\nvihollinen, jota hän nyt kulkee masentamaan, se on pelkästä pelosta jo\nmasentunut. Sen vastarinnan, jos se sitä koettaakin, täytyy kaatua\ntämän ristivoiman edestä, suistua sen painon alle. Ja sitten ... sitten\nryhdytään maltillisesti ja voimakkaasti työtä täydentämään. Kaikki\nsuomalaiset heimot ovat silloin kuin apajassa hänen valtansa keskessä,\nne kulkevat kuin juhdat hänen ohjaksissaan, ja niitä ohjaksia hän itse\npitelee väkevällä kädellään. Hän rajoittaa valtansa siitä, mistä\nsopivaksi katsoo, ja vieras vaikutus suljetaan niiden rajojen\nsisäpuolelta. Näihin maihin ja kansoihin vahvistetaan heti Rooman\nkirkon vaikutus ja luja maallinen hallinto ja rautakourilla sitä\nylläpidetään! Nuotta on nyt potkettu, se on vain vedettävä venheeseen!\nTuomas piispa näki jo silmäinsä edessä suuren valtakunnan, jonka hän\nPohjan perille oli luova. Sen viimeisiä ääriä ei nähnytkään, ne\nloittonivat jäisten tunturien taa. Siinä oli monta kansaa ja rotua,\nmutta se pysyi lujasti koossa, kun vankka tahto sitä hallitsi ja kirkon\nsiunaus sitä vahvisti. Se oli kirkollinen valtakunta, suurempi ja\nvoimakkaampi kuin se valta, jonka Albert piispa Riiassa perusti, ja\npysyvämpi kuin se. Ja sen kaikilta ääriltä juoksevat johtolangat\nAurajoen suulle siihen pieneen kivilinnaan, jonka ympärille valtakunnan\nkeskus ja sydän kasvaa. Kirkon nimessä ja puolesta hän sitä hallitsee,\nja kun hän kerran päänsä lepoon laskee, silloin määrätköön paavi\nhänelle seuraajan. Mutta tunnustuksensa on Rooman isä hänelle antava\nsiitä, mitä hän on kirkon hyväksi tehnyt, ja elinvoimainen valtakunta\non kantava perustajansa nimen kaukaiseen tulevaisuuteen...\n\nNäin lentelivät Tuomas piispan ajatukset yön hiljaisuudessa laivain\nsoutaessa matalain rantain ohi yhä vain itään päin. Sieltä idästä\nrupesi vihdoin sarastamaan päivä, ja silloin vasta Tuomas siirtyi\nkaiteen äärestä pois, lausuen itsekseen:\n\n-- Se rakennus ei ole löyhälle hiekalle rakennettu. Tämän ristin\nvoimalla sen pystytän ja samalla voimalla sen säilytänkin.\n\nHän kääriytyi viittaansa, veti vaipan päänsä yli ja heittäytyi kovalle\nlaivankannelle nukkumaan.\n\nVerkalleen soutivat laivat vastavirtaa ylöspäin; kun Tuomas unestaan\nheräsi, oltiin yhä vain Nevan matalain rantain välissä. Ja Laatokan\nkaupunkiin päästäkseen laivaston oli vielä soudettava suurta, aavaa ja\nmyrskyistä sisämerta monet päivämatkat, ja vasta sitten voitiin maitse\nlähteä matkan päämäärää, Suurta Novgorodia vastaan, tuota kullattujen\nkirkonkupujen rikasta kaupunkia vastaan, jonka kuva hänen mielessään\nhäämötti. Rutommin hän olisi tahtonut ehtiä iskemään suuren iskunsa ja\ntoteuttamaan suuret tuumansa. Mutta matka venyi pitkäksi, usein täytyi\nlaivaston maissakin käydä, levähtämässä ja tietoja hankkimassa. Tuomas\npiispa oli pannut ratsujoukon Belgerd-ritarin johdolla maitse\nkulkemaan, puhdistamaan rannan vihollisista ja julistamaan valtansa\nalaisiksi sen varrella asuvat heimot, ja tämän joukon kanssa oli yhteys\nsäilytettävä. Siitä syystä laskettiin eräänäkin aamuna maihin Nevan\neteläiselle rannalle siihen, missä pieni Inkerijoki Nevaan laskee, ja\nTuomas nousi seurueineen maihin tavatakseen vakoojiaan ja\nratsumiehiään.\n\nPaljon viestintuojia siihen nyt saapuikin, yksi toisensa perästä.\nEdessäpäin olleita vakoojia palasi ilmoittamaan, että Laatokan\nlinnoitettu kaupunki, jonne ristiarmeija nyt matkansa suuntasi, oli\nautio ja tyhjä. Asukkaat olivat paenneet sen muurien sisäpuolelta, ja\nsen tornit oli vartioväki jättänyt tyhjiksi. Siellä ei ollut siis\nristiarmeijalla paljoa tekemistä, ja Tuomas piispa rupesi miettimään,\nettä ehkä olisi joutuisinta ja parasta suunnata retki suoraan\npoikkimaisin Novgorodia kohti. Silloin saapui Belgerd-ritari\nratsumiehineen tuomaan hänelle odottamattomia uutisia ja ratkaisemaan\nhänen päätöksensä.\n\nRatsuväki oli matkallaan tavannut aseellisia vihollisjoukkoja ja\ntuimasti taistellen saanut raivata niiden läpi itselleen tien\nInkerijoelle. Aseellisia vihollisia on siis olemassa, ne seuraavat\nsisämaasta ristilaivaston kulkua ja yrittävät vastarintaa, -- se oli\nTuomas piispasta melkein uskomatonta. Ja se ratkaisi yht'äkkiä hänen\npäätöksensä. Hän huudahti iloisesti:\n\n-- Sitä parempi. Silloin nousemme heti maihin, ruhjomme nämä viholliset\nja kuljemme suoraan Suureen Novgorodiin. Jumalanäiti näin ajaa\nvihollisemme suoraan meidän aseittemme eteen. Nyt ristiarmeija maihin!\n\nMiehistö rupesi kohta astumaan maihin, telttoja pystytettiin pitkin\ntörmää jokien yhtymäpaikkaan ja tavarat ja muonat kannettiin niihin.\nMutta juuri kun Tuomas piispa iloisena katseli tätä työtä, uusi\nviestintuoja karautti leiripaikalle ja ajoi suoraan Tuomas piispan\neteen.\n\n-- Suuren Novgorodin ja Laatokan soturit on koottu yhteen ja tämä\nsotajoukko on tulossa ristiarmeijaa vastaan, -- niin kertoi hengästynyt\nairut, joka Novgorodiin oli vienyt piispan terveiset ja sieltä nyt\npalasi.\n\nÄllistyneinä ritarit ja piispat kuuntelivat tätä aivan odottamatonta\nviestiä; he eivät olleet uskoneet novgorodilaisten voivan saada mitään\nsotajoukkoa kokoon, hyvä jos voisivat omaa kaupunkiaan koettaa\npuolustaa. Ja epäillen Tuomas kysyi:\n\n-- Kuka sen sotajoukon on koonnut?\n\n-- Novgorodin nuori ruhtinas, Aleksanteri Jaroslavinpoika.\n\nTuomas hytkähti, -- taas tuo sama nimi, Aleksanteri, hän, jonka sydän\non puhdas... Mutta yhä epäillen hän kysyi:\n\n-- Hänkö, joka on Polotskissa häitään viettämässä?\n\n-- Hän on tiedon retkestämme saatuaan keskeyttänyt kaikki hääjuhlat ja\nrientänyt maataan puolustamaan. Hän on nostanut kansansa aseisiin ja\nrientää nyt meitä vastaan.\n\nTuomas vaikeni hetkeksi. Häntä hämmästytti tuo uutinen, että\nlannistetun vihollisen taholla vielä saattoi löytyä sellaista\ninnostusta ja voimaa, joka noin lyhyessä ajassa puhaltaisi sotajoukkoja\nkokoon hävitetyistä ja kukistetusta maasta. Hänen oli vaikea käsittää\ntuon nuoren ruhtinaan olevan niin uhittelevan, että hän astuisi suurta\nristiarmeijaa vastaan, ja hän uteli edelleen airuelta:\n\n-- Etkö vienyt hänelle tervehdystäni?\n\n-- Vein, sanasta sanaan sen hänelle kerroin. Mutta nuori ruhtinas\nvastasi minulle tyynesti ja varmasti: \"Minä saavun aseissa piispaanne\nvastaan, joka minun maahani on tunkeutunut. Ja vaikka hänellä olisi\nmukanaan joukkoa lukuisammin kuin lehtiä on keväisessä koivumetsässä,\nniin luotan siihen, että Jumala auttaa oikeutta eikä väkivaltaa. Sano\nse hänelle.\" Ja silloin oli hän jo matkalla joukkoineen meitä vastaan.\n\nTuomas oli käynyt vakavaksi kasvoiltaan ja vastasi innostuneesti ja\njuhlallisesti:\n\n-- Hän tulkoon, hän ei tiedä ketä vastaan hän taisteluun käy. Jumala,\njonka nimen hän lausuu, tahtoo tuoda hänet eteemme, nöyryyttääkseen\nhänet jalkaimme juurelle, -- meidän ei tarvitse pelätä mitään, sillä me\nkuljemme ristin suojassa.\n\nJa kääntyen ympärillään seisovain ritarien ja piispojen puoleen hän\njatkoi:\n\n-- Jumalanäiti tahtoo jouduttaa retkemme onnistumista, siitä häntä\nkiittäkäämme! Kiirehtikäämme vain ristin joukkoja maihin, ja sitten\nkaikki levolle. Aamulla aikaisin lähdemme liikkeelle vihollistamme\nhakemaan, hänet kukistaaksemme yhdellä iskulla.\n\nVilkas liike ja hyörinä vallitsi nyt ristiretkeläisten leiripaikalla\nNevajoen rannalla -- aamulla oli lähdettävä liikkeelle vihollista\nvastaan, se tieto levisi nopeasti koko suureen sotajoukkoon. Eri ryhmät\nvastaanottivat tiedon erilaisin tuntein; toiset se täytti riemulla ja\nrohkealla mielellä, -- he olivat todellisia ristiretkeläisiä, joita\nretken menestyminen ja Rooman kirkon voitto innostutti. Mutta toiset\nkuuntelivat taistelun sanomaa hiljaisesti peläten taikka vilpillisin\nmielin, sillä he olivat ainoastaan hauskuudekseen tai pakosta retkelle\nlähteneet, sen tarkoitus ei heitä lämmittänyt ja he ajattelivat\nainoastaan omaa pelastumistaan.\n\nMutta ennen iltaa saapui ristileiriin vieläkin uusia tietoja\nlähenevästä vihollisesta. Sitä ei ristijoukon tarvinnut lähteä\nhakemaan, se saapui jo rientomarsseissa yhä likemmäs Nevajoen rantaa,\nsuoraan ristijoukon leiriä kohden. Novgorodin nuori ruhtinas oli\ntulisella innolla kerännyt lippunsa alle ne aseelliset joukot, mitä hän\nehti saada kokoon omasta kaupungistaan ja Laatokan linnasta ja\nliittolaistensa karjalaisten heimojen keskuudesta, ja läheni nyt tuon\npienen, mutta uskollisen sotajoukkonsa kanssa, -- ennenkuin huominen\npäivä oli puolessa, hän saattoi jo olla ristijoukon kimpussa. Niin\nvakoojat kertoivat. Ja yhä äänekkäämpää hälinää nämä tiedot herättivät\nristijoukossa.\n\nMutta Tuomas piispa komensi kaikki levolle, ja ennen pitkää\nristiretkeläiset makasivatkin teltoissaan ja nuotiotuliensa äärillä\npitkin Inkerijoen luisua pengertä. Mutta korkeassa piispanteltassa,\njonka harjalta kullattu risti kohosi, ritarit ja hengelliset ylimykset\npitivät Tuomas piispan johdolla sotaneuvottelua, ja sen päätyttyä he\nlankesivat polvilleen, ja Tuomas piispa kiitti hartaassa rukouksessa\npyhää neitsyttä siitä, että hän oli onnellisesti johtanut ristin joukot\nniin pitkälle, että ne nyt saivat käydä Rooman kirkon vihollisia\nkukistamaan. Mutta ritarien ja piispain poistuttua Tuomas tarttui vielä\nPietari Kaukovallan käsivarteen ja vei hänet seurassaan ulos törmälle,\nkerran vielä katsomaan siellä lepäävää sotajoukkoaan. Hän oli tyyni ja\nvarma, voittoa hän ei epäillyt tuota joukkoaan katsellessaan, mutta\nhänen mieltään kalvoi eräs kysymys, josta hänen teki mielensä\nPietarille puhua ja saada selvyyttä. He kävelivät ääneti alas veden\npartaalle asti, ja siellä Tuomas lausui:\n\n-- Yhtä seikkaa en ymmärrä, Pietari. Mikä voima on voinut innostuttaa\nvihollisemme näin lyhyessä ajassa nousemaan meitä vastaan, meitä, jotka\nkirkon siunauksin ja ristin suojassa liikumme. Mistä se voima on\nkotoisin?\n\nPietari aavisti, mitä mietteitä ja epäilyksiä piispan mielessä liikkui.\nHän vastasi vastakysymyksin:\n\n-- Mikä voima kannustaa meitä, mikä sinua toimissasi?\n\n-- Senhän tiedät, miksi kysyt. Ristin voima, into levittää Jumalan\nvaltakuntaa ja hänen pyhän kirkkonsa oppia maan päällä, hartaus,\nrakkaus, -- tämä voima on saanut suuret, vihityt joukkomme kokoon.\nMutta voiko sama voima valaa intoa vihollisiimmekin?\n\n-- Sama voima, -- hartaus, rakkaus. Kummalla sitä on välittömämmin,\nvilpittömämmin, sen puolella on väkevyys. -- Kenellä meistä on nyt\nrakkaus ja hartaus vahvempi ja suurempi ja vilpittömämpi?\n\n-- Pietari, älä epäile uskomme lujuutta, älä rakkauttamme ristiin.\nMutta mikä rakkaus voi innostaa vihollistamme?\n\n-- Se on ehkä toisenlainen rakkaus, rakkaus kotia, perhettä, maata\nkohtaan, -- se voi olla voimakas sekin.\n\nTuomas jäi tuokioksi mietteissään seisomaan. Hän ei ollut laskujaan\ntehdessään eikä kaikkia mahdollisuuksia arvostellessaan osannut panna\ntuolle voimalle kylliksi arvoa. Se oli hänelle, joka synnyinmaastaan\noli jo lapsena lähtenyt, joka ei ollut kotia eikä perhettä koskaan\ntuntenut, vaan joka yksinäisenä kulkijana oli ikänsä maailmassa elänyt,\nyhtä ainoata tarkoitusta, kirkon valtaa palvellen, -- se oli hänelle\nouto tunne, outo voima. Hän ei voinut siihen voimaan uskoa vieläkään\neikä sen tenhoa ymmärtää. Ja sen vuoksi hän lausui:\n\n-- Mutta se voima on heikompi, toisasteinen, maallinen voima, se ei\nristin voimalle riitä.\n\nMutta Pietari vastasi:\n\n-- Sitä me emme tiedä. Se riippuu siitä, kumpaan voimaan hartaammin,\npuhtaammin uskomme, se riippuu omien sielujemme alttiudesta.\n\nMutta Tuomas pudisti päätään: yksi voima vain oli hänestä suuri ja\nväkevä. Ja enempää puhumatta mietteisiinsä vaipuneet miehet nousivat\ntaas törmälle, mennäkseen hekin telttaansa nukkumaan.\n\n\nVI.\n\nSakea, kostea, öinen sumu peitti vielä joen ja sen alavat vesakkorannat\nkylmään, harmaaseen huntuunsa; ainoastaan törmän laella, mistä\nhavumetsä alkoi, hälventeli päivännousu hienoksittain noita hiljaa ja\nnopeasti pakenevia, mutta yhtä nopeasti ja äänettömästi taas nousevia\nutupilviä.\n\nTuomas piispa astui ulos teltastaan, joka oli korkeimmalla\njokiäyräällä. Vielä ei ollut nousun aika, mutta hän oli lyhyen,\nlevottoman ja herkän unensa kesken ollut kuulevinaan jotakin etäistä\nliikettä ja kopinaa ja -- vaikka hän arveli, että se oli ollut unta --\nhän oli pukeutunut ja lähtenyt ulos lepäävää leiriään katsomaan. Hän\ntähysti nyt eteensä luisua rinnettä kohden, mutta ei nähnyt mitään.\nKaikki oli sumun peitossa; ainoastaan väliin sen liepeistä pilkisti\njonkin nuotion sammuva hiillos taikka jonkun ritarin teltan korkeampi\nkannatinriuku, joka pistihe sumusta ylös kirkkaaseen ilmaan. Äänetöntä\noli leirissä kaikki, ristiretkeläiset nukkuivat, vielä oli yö.\n\nTuomas käveli kierroksen telttansa ympäri ja katseli, kuinka ylhäällä\npilvissä valot ja värit vaihtelivat, kun metsän takaa sarastava päivä\nniihin loi ensi säteitään. Pian ulottui säde jo puidenkin korkeimpiin\nlatvoihin. Mutta sumu ei silti haihtunut; se taisteli vastaan, vyöryi\neteenpäin, nousi ja laskeutui ja loihti luontoon kummallisia, liikkuvia\nkuvioita ja öisiä haamuja. Mutta se väistyi kumminkin, joskin\nhuomaamatta, väkisinkin selkeni luonto ja ikäänkuin kasvoi esiin\nsumuvaipastaan. Mutta tuossa luonnossa oli vielä outo, kelmeä,\nsinenpunertava väritys, se näytti katselijasta kaukaiselta,\njähmettyneeltä, aivan kuin kuolleelta, ja noiden töröttäväin puiden ja\nmäkien lomissa tuntui tuhansia valkoisia, liehuvia hengettäriä\nkarkeloivan. Aamuaurinko näin luonnossa leikki; noustessaan kylmänä ja\nkelmeänä se heitti metsän läpi säteitään sumuaaltojen joukkoon ja ajeli\nniitä edessään. -- Tuomasta melkein puistatti tuota katsellessaan, --\nniin kylmää, niin tunteetonta nyt oli luonto, se tuntui hyydyttävän\nmielen, jonka olisi pitänyt pysyä lämpimänä, ja epämääräinen vavistus\ntuntui hänen sydämessään. Hän kävi rukousnauhaansa käsiksi\nkarkoittaakseen pois pahat aaveet ja pahat ajatukset.\n\nSiitä hän muisti, että alkanut päivä oli sunnuntai, ja kohta hänen\nmieleensä lennähti epäilevä kysymys: oliko se hänelle onnen vai turmion\nenne, mitä tarkoitti jumalanäiti, kun taistelupäiväksi asetti\nlepopäivän? Mutta tuota ajatustaan hän ei ehtinyt loppuun kehittää,\nsillä hänen aina valpas itsearvostelunsa tarttui kohta siihen kiinni ja\nkysyi: miksi hän kiinnittää huomionsa moisiin ulkonaisiin seikkoihin,\nluonnon väritykseen ja viikon päivään, pelkääkö hän, epäileekö hän,\nepäileekö hän vielä voittopäivän aamuna taisteluun käydessään? Ja mitä?\n-- Jumalanäidin apuako ja armoa, johon koko retki rakentuu ja joka on\nsen siunaus ja turva...? Miksi hän tuntee vavistusta sydämessään ...\nvapiseeko hän todellakin ... eikö hän olekaan valmis ja mahdollinen\nristin sotajoukkoa johtamaan voittoon ja kunniaan...?\n\nHän seisoi siinä kotvan aikaa yksin mäellä katse maahan luotuna ja\nkoetti tutkia ja tunnustella, olisiko se innostus ja varmuus, joka\nhänet oli saanut tätä ristiretkeä puuhaamaan ja tuonut hänet merien yli\nja häntä ylläpitänyt, olisiko se sittenkin ollut teennäistä vain,\nkiihkoisen mielen kuvittelua, omatekoista hartautta...? Mutta sillä\nvälin aurinko ja aamutuuli jo ajoivat usvan kokonaan pois alangoltakin\nja joen uomasta, ja kirkkaana aamutuoreudessaan oli siinä hänen\nedessään, kun hän katseensa nosti, lehtevä ranta ja nurmipenger, ja\nvaloisana päilyi virran pinta. Laajana levisi hänen eteensä ristijoukon\nsuuri leiri; hän ravisti kylmän väreet pois ruumiistaan, samalla\nikäänkuin puistaen pois pahat aavistuksetkin, tarttui miekkansa kahvaan\nja virkkoi itsekseen:\n\n-- Ei, öinen kylmä vain minua puistatti, sydämeni ei toki vapise. Mitä\nepäilisinkään, miksi epäilisin? Onhan pyhä neitsyt meitä tänne asti\narmollaan auttanut. Miksi hän nyt sen meiltä kieltäisi? Hänelle olkoon\npyhitetty tämä miekkani, jolla tänään ristijoukon johdatan voittoon, --\nhänen olkoon tämä päivä!\n\nAskeleita kuului sivulta päin; ja kääntyessään sinne Tuomas näki\nhuovipäällikön Belgerdin täydessä sotapuvussa kiireesti astuvan hänen\nluokseen. Mutta kiiltävän kypärän alla olivat hänen kasvonsa kalpeat ja\nhuolestuneen näköiset, ja levottomasti hän loi katseensa piispaan.\nTuomas huomasi jonkin seikan huolettavan linnanvanhinta ja virkkoi\njuuri siksi, häntä rohkaistakseen, iloisesti ja reippaasti:\n\n-- Päivä nousee, Belgerd, on jo aika herättää leiri. Tänäänhän on sinun\npäiväsi, vanha sotaurho, taistelun päivä. Nyt olkoon mielemme reipas ja\nriemukas!\n\nMutta kun huovien päällikkö ei tähän tervehdykseen sittenkään samalla\ntavalla vastannut, piispa huudahti hänelle melkein ivallisesti:\n\n-- Pelkäätkö juuri tänään, vai miksi arpesi punoittavat, -- mikä\nmasentaa mielesi?\n\n-- Pelkoa en tunne, vastasi ritari vakavasti ja suuttumatta, -- mutta\nhuonoin entein alkaa meille taistelun päivä. Ristijoukossa olleet\nsuomalaiset, kaikki muut paitsi linnan ratsumiehet, ovat yön aikana\nkaranneet sumun keskeen, ja meillä ei ole nyt aikaa ajaa heitä takaa.\n\nVakaviksi kävivät Tuomaankin kasvot, ja epäillen hän huudahti:\n\n-- Karanneet, kristityt ristin soturitko karanneet? Ja minne, --\nvihollisen kitaanko?\n\nMutta Belgerdillä oli hyvin luonnolliset selitykset näihin kysymyksiin:\n\n-- He ovat pakosta ristin mekkoihinsa ommelleet. Ja heidän\nheimolaisiaan, karjalaisia, piilee näissä metsissä, niitä on\nnovgorodilaisten joukoissakin, näiden luo he kai ovat paenneet, ehkä\ntaistelevat vielä tänään meitä vastaan.\n\nMutta Tuomas ei antanut mielensä tuosta uutisesta lannistua.\nRohkaisevasti hän sysäsi syrjään pahat enteet:\n\n-- No, sittenpähän he taas ennen iltaa ovat meidän käsissämme taikka\nlepäävät tantereella palkkansa saaneina. Koska he olivat uskottomia\nristin sotureita, niin älkäämme heitä kaivatko, onhan parempi, että\npetolliset ainekset eroavat ajoissa joukostamme. Ja onhan meillä väkeä\nilman noita pilkanalaisia mekkomiehiäkin. Katso leiriämme, me emme\nheitä tarvitse.\n\nRitari puisti päätään:\n\n-- Onhan meillä väkeä, mutta...\n\n-- Mutta mitä?\n\n-- Mutta noihin mekkomiehiin olin sittenkin luottanut enemmän kuin\nristijoukon moniin muihin osastoihin.\n\nTuomas tunsi tuon epäilyksen, mutta ei ollut sitä ymmärtävinään.\n\n-- Mitä, hän virkkoi, -- ennustatko vielä muidenkin pakenevan! Et ole\nvielä oikealla taistelutuulellasi, mutta usko minua, pian taas\nlämpenet, kun tästä vihollisen kimppuun päästään. Mutta kiirehtikäämme\njo retkelle heti, ettei nyt enää ainakaan kukaan pakoon ehdi. Anna\ntorvien soida, jalkeille ristin sotajoukko!\n\nBelgerd kääntyi lähteäkseen, mutta Tuomas huomasi hänen katseestaan,\nettei hän vieläkään ollut läheskään rauhallinen. Ja hänestä taistelu\nkumminkin niin paljon riippui. Vahvistaakseen luottamusta hänen\nmielessään piispa virkkoi sen vuoksi vielä:\n\n-- Sinä pelkäät suomalaisten paon vaikuttavan pahaa muuhun\nristijoukkoon. Mutta sitä älä ajattele, minun mukanani se joukko\ninnostuu. Tämähän on meidän suuri päivämme, senhän olemme jo kauan\ntienneet. Katso omaa miekkaasi, se on kirkolle vihitty niinkuin\nminunkin; kuinka monesti oletkaan sen avulla kukistanut monta vertaa\nvahvemman vihollisen. Ja nyt on ylivoima meidän puolellamme, -- miksei\nsilloin miekkasi purisi!\n\nNyt leimahti salama haarniskoidun soturin silmässä, ja palavaa\nintohimoa soi hänen äänestään, kun hän virkkoi:\n\n-- Minun miekkani puree kyllä tänään niinkuin ennenkin, ja samoin\ntekevät huovieni aseet. Ja sinun miekkasi ja tarmosi säteilee yli\nkaikkien, Tuomas, sen tiedän. Mutta minä soisin, että me saisimme tämän\ntaistelun pelkin omin väkinemme suorittaa, -- se voisi kaatua, mutta ei\npaeta. Tämä suuri ristiarmeija sitävastoin --, Tuomas, anna minulle\nanteeksi epäilykseni, mutta minä en siihen luota.\n\nTuota epäilystä Tuomas ei koettanutkaan enää kumota, hän vain virkkoi:\n\n-- Sen voima on siinä, että se taistelee uskon puolesta. Mutta älä\nluota siihen, älä luota mihinkään muuhun kuin ristin voimaan, siihen\nluotan minä. Olen tottunut taisteluissa tätä miekkaani heiluttamaan ja\nsillä väkeäni johtamaan, ja minun on vaikea pysyä ottelusta syrjässä.\nMutta minä tahdon, uskoni lujuutta todistaakseni, jättää miekkani\ntuppeen ja ainoastaan rukouksin taistelua johtaa, -- neitsyt Maariahan\non puolellamme, häneen minä turvaudun. Häneen luota sinäkin Belgerd,\nniin olet varma kuin minä.\n\nNiin varmaa uskoa säteili piispan sanoista, että epäilys hälveten\nhäipyi haarniskoidun soturin mielestä ja hän luottavasti tarttui\npiispan käteen.\n\n-- Me tarvitsemme tänään paljon jumalanäidin apua, Tuomas, virkkoi hän.\n-- Mutta hän sitä meille antanee. Sinun uskosi on vahva, siihen tahdon\nminäkin luottaa.\n\nHän poistui, ja pian kajahtivat torvet herättäen leirin syvästä\naamu-unestaan. Kylmissään ja kankeina soturit nousivat verkalleen\nkostealta nurmelta sammuneiden nuotioiden äärestä ja rupesivat unisina\nja haluttomina vetreyttämään kontettuneita raajojaan. Mutta ritarit\nratsastivat nuotiolta nuotiolle, kiirehtivät joukkojaan nopeasti\naterioimaan, aseistautumaan ja asettumaan riveihin. Belgerd hyöri\nylinnä kaikista, joudutti, järjesti; hän oli nyt jo kärsimätön\npäästäkseen taisteluun, ratkaisuun. Mutta päivä oli silti jo ehtinyt\nnousta korkealle puiden latvain yläpuolelle, ennenkuin ristijoukko\nseisoi valmiina marssiin lähteäkseen.\n\nMutta Tuomas oli jäänyt telttansa edustalle miettimään lupausta, jonka\nhän, vahvistaakseen huovipäällikkönsä luottamusta, oli hänelle tehnyt.\nHän oli sen tehnyt enempää ajattelematta, mutta nyt hänestä tuntui,\nettä hänen oli velvollisuus se täyttää: antaa miekkansa levätä ja\nrukoilla jumalanäidiltä voittoa. Olihan hän itse vakuuttunut ja olihan\nhän aina vakuuttanut kaikille muille, että äitijumalan käsi retkeä\njohtaa ja että hänen apunsa sille voiton takaa. Hänen oli vastuu koko\nretkestä, hänen hartaudestaan, hänen alttiudestaan riippui pyhän\nneitsyen apu, -- hänen täytyi nyt henkensä voimalla osoittaa, että\nvoimakkain ja suurin rakkaus oli sittenkin rakkaus ristiin. Melkein\nkaivaten hän katsoi rakasta miekkaansa, jota kohottamalla hän oli\nvienyt väkensä niin moneen voittoon ja jonka hän nyt toimettomuuteen\nuhrasi. Mutta harras rukous on sittenkin sitäkin väkevämpi, -- hänen\ntäytyy päästä taistelun kestäessä jumalanäidin välittömään läheisyyteen\nja hänet sielunsa koko voimalla apuun taivuttaa, hän ei saa sitä\ntaistelua paeta.\n\nMutta ristiarmeija odotti jo jokiahteella johtajapiispan lähtökäskyä.\nTämä silloin tempasi telttansa harjalta suuren kullatun ristin, nousi\nratsunsa selkään ja ajoi suorana ja varmana joukkonsa etunenässä.\nToiset piispat ja papit kokoontuivat siihen hänen ympärilleen, ja\nkullatut rintaristit ja hiipan helyt hohtivat päivän paisteessa. Heidän\njäljessään ajoivat haarniskoidut ritarit, joiden hevosetkin säteilivät\nkiilloitettua terästä ja joiden peitset taittoivat puitten oksia. Muu\nkirjava ristiarmeija seurasi näitä, enimmät jalan, toiset intoa\nhehkuen, toiset empivinä ja kalpeina. Mutta jälkijoukkona, vartijana,\nratsasti Belgerd harmaine huoveineen sulkien epäileviltä peräytymisen\ntien. Ainoastaan pieni vartioväki jäi laivojen luo rannalle.\n\nRohkaisten soivat torvet ristijoukon edessä, ja papit ja munkit\nveisasivat hartaita virsiä, varmoina siitä, että heidän työnsä,\nvoitettujen pakanain ja muiden Rooman kirkon vihollisten kastaminen,\noli alkava ennen illan tuloa. Mutta tuskin oli siten puolen rupeamaa\nkuljettu, kun edelle lähetetyt tiedustelijat palasivat kertoen, että\nvihollisten joukko läheni jo koiran haukunnan matkan päässä. Silloin\nTuomas käski ristijoukon pysähtyä aukealle ylängölle ja asettua\ntaisteluasentoon. Mutta itse hän pystytti ristinsä ylängöltä kohoavalle\nkunnaalle, josta se näkyi laajalle kaikille tahoille, astui maahan ja\nkäski joukkonsa polvistua. Korkein ja kaikuvin äänin hän rukoili ja\nlausui lopuksi:\n\n-- Taistelumme on pyhä, Rooman isä on luvannut jokaiselle, joka täällä\nristin merkillä taistelee, synnit anteeksi niinkuin Pyhän maan\nretkeläisille, ja ken taistelussa kaatuu, sillä on edessään taivaan\nriemu ja autuus. Ilolla astumme siis nyt vihollista vastaan -- pyhän\nPietarin nimessä!\n\nTuomas piispa koetti näin rohkaista retkeläisiään ja samalla\nitseäänkin, sillä hän tunsi itsensä heikoksi juuri nyt, jolloin hän\nolisi tarvinnut kaiken voimansa. Hänen sotarukouksensa oli hänestä\nkaikunut ontolta ja jättänyt hänet kylmäksi, ja hän pelkäsi, ettei hän\nollut, niinkuin aina ennen, voinut innostuttaa sotureitaan. Jotakin\nsärkynyttä oli hänen sydämessään, -- hän tunsi sen nyt selvästi, kun\nhän oikeaa innostuksen tulta odotti, hän ei voinut sitä kieltää. Ja\nkauhulla hän ajatteli raskasta osaansa alkavassa taistelussa, pyrkiä\nrukouksella jumalanäidin luo ja hartaudellaan voittaa hänen armonsa, --\nhän epäili jo sielunsa tarmoa ja olisi mieluummin tahtonut miekalla\notella.\n\nMutta taistelu alkoi jo. Notkon vesakosta rupesi kankaalle\nsingahtelemaan vihollisten teräsnuolia, ja heidän ratsumiehiään\nvilahteli vastaisen ahon rinteellä. Ristijoukko lähti tunnussanaansa\nhuutaen laskeutumaan alangolle, karkoittaakseen sieltä vihollisen, ja\nennen pitkää oli koko sotajoukko uponnut vesakon peittoon. Sieltä nyt\ntorvet soivat ja sotahuutoja kaikui, sieltä kuului aseiden kalsketta ja\nkäsikähmään käyneiden kirahduksia, -- taistelu oli tuima heti alusta.\n\nTuomas piispa siirsi ristinsä vielä ylemmäs kunnaan huipulle, mutta\nhänen käsivartensa vapisi ristiä kantaessaan. Siihen kokoontuivat hänen\nympärilleen ristin juurelle piispat ja papit ja munkit, jotka eivät\naseita kantaneet, ja kaikki he siinä polvistuneina ääneensä rukouksiaan\nlukivat. Mutta Tuomas piispa kohotti silmänsä taivasta kohden ja kokosi\nsielunsa kaiken voiman karkoittaakseen epäilyksensä ja saadakseen\nmieleensä todellisen hartauden. Hän tahtoi pyyhkäistä ympäriltään pois\nkaiken muun maailman ja mistään muusta tietämättä ja välittämättä\neristyä, sulautua henkensä hartauteen; siksi hän ei tahtonut laskea\ntaivaalle suunnattua katsettaan alas, ennen kuin hän oli jumalanäidin\nläheisyyteen päässyt, ei hellittänyt rukouksestaan, ennen kuin pyhä\nneitsyt antaisi merkin osoitukseksi, että hän on sen kuullut ja että\nhän tahtoo ristin sotajoukolle antaa voiton. Luottavina ja kunnioittaen\ntoiset hengen miehet katselivat tuota noin kiihkeästi rukoilevaa\njohtajapiispaansa.\n\nMutta vaikka hän tahtoi aistimensa kuolettaa, kaikui kumminkin\ntaistelun pauhu laaksosta hänen korviinsa; hän kuuli ristisoturien\ntunnussanat, mutta kuuli myös vihollisen vieraat huudot. Ja nämä\njälkimmäiset hänestä jo lähempää remahtivat. Se oli toki kaikki vielä\nkaukaista humua, se ei hänen rukoustaan häirinnyt, hän ei tahtonutkaan\ntietää, mitä laaksossa tapahtui. Mutta se humina kiihtyi ja selveni, ja\nyht'äkkiä rupesi nelistäväin hevosten raskasta kavion kopsetta\nkaikumaan hänen korviinsa ja hänen täytyi sitä levottomana kuunnella,\ntietämättä mitä se merkitsi. Sillä katsettaan hän ei taivaalta\nsiirtänyt.\n\nVihollisen ratsuväki sieltä karautti huimaa vauhtia vastaisen ahon\nrinnettä alaspäin notkoon. Ristin sotureista se näytti lentävän heitä\nvastaan, ja sen etupäässä kiiti kimon selässä valkopukuinen ritari,\njonka kohotettu miekka säteili päivän paisteessa. Hän ryntäsi suoraan\nristijoukon jalkaväkeä vastaan vinhalla voimallaan, ja kirkuen\npakenivat hänen edestään vesakossa lymyilevät jousimiehet, jotka sieltä\nmatkan päästä olivat vihollista ammuskelleet. Hätäinen ja meluava\nhämminki syntyi sen harjanteen rinteellä, jonka kunnaalla Tuomas\nrukoili, ja nyt kuului selvästi pelästyneitä huutoja:\n\n-- Se on Novgorodin ruhtinas, hänen säilänsä palaa!\n\nJa kunnaalla rukoilevat papit ja munkit hypähtivät säikähtyneinä\npystyyn keskeltä rukoustaan ja juoksivat pakoon harjun taakse.\n\nMutta Tuomas kurotti katseensa yhä korkeammas ja terästi sen yhä\ntulisemmin kirkasta taivasta kohti, ja käsiään väännellen hän rukoili\npyhää neitsyttä oman kunniansa ja kirkon onnen vuoksi taltuttamaan\nvihollisen vimman ja ajamaan sen alas ristin juurelta. Päivä paahteli\nkuumasti hänen paljastettua päätään, se hohti suoraan hänen\nkasvoilleen, jotka hehkuivat, ja hänen ylöspäin tähdättyihin silmiinsä,\njotka se sokaisi, mutta hän ei sitä tuntenut, sillä hänen sielunsa\ntäytti jo polttava epäilys.\n\nRistiretkeläisten vasen siipi, jossa jalkaisin verkkaan ja varovasti\nolivat kulkeneet nuo soturin ammattiin antautuneet porvarit ja\nkalastajat ja laiskurit ja maantiesankarit, se oli vastustelematta\nväistynyt vihollisen ensi hyökkäystä, jonka ruhtinas oli tähän\nvitkastelevaan laumaan suunnannut. Ristijoukon ritarit ratsumiehineen\nolivat jo omalla tahollaan ehättäneet edemmäs notkoon. Mutta samassa\npalasi Belgerd-ritari ratsumiehineen takaisin ja hyökkäsi sivulta\nvihollisen kylkeen, pakottaen sen pysähtymään ja peräytymään. Taas\nkaikuivat rohkeampina ristisoturien huudot, ja koko heidän rintamansa\nläksi jälleen voitokkaasti kulkemaan eteenpäin, ajaen vihollista metsän\nläpi aholle. Ja paenneet piispat ja papit palasivat kohta kunnaalle\ntakaisin, kertoen, että ristin liput liehuvat voitokkaina vihollisten\nkeskellä.\n\n-- Sulle kunnia ja kiitos, pyhä neitsyt, kun meille apusi annat; minä\ntiesin, että et omiasi hylkää ja että meidät voittoon johdat...\n\nNiin kiitti jo kunnaalla polvistuva piispa ja hänen ylöspäin käännetyt\nsilmänsä säteilivät taas toivoa. Ja hän lisäsi kuiskaten:\n\n-- Sinä olet minulle armosi suonut, sinä pidät minua sittenkin\npalvelijasi arvoisena.\n\nMutta sotamelske ei tauonnut, ei loitonnutkaan kauas. Notkon takana\nkohoavalle harjulle ristin soturit eivät päässeet. Siellä kokosi nuori,\nvalkopukuinen ruhtinas hehkuvin innoin joukkojaan, lensi kimonsa\nselässä salamana kukkulalta kukkulalle; hän oli yht'aikaa kaikkialla,\njärjesti joukkonsa joka taholla, valoi väkeensä intoa ja rohkeutta, ja\ntaas hänen säilänsä välkkyi taisteluun käyvän joukon etunenässä.\nKahakkaa jatkui, taistelu aaltoili eteenpäin ja taaksepäin. Ristijoukon\nraskaat, teräspukuiset ratsumiehet olivat innokkaiden ritarien\njohdolla, karkoittaen vihollisten jousimiehiä, ajaneet alavalle suolle,\njossa heidän hevosensa uppoilivat, korskuivat ja ponnistivat ja jossa\nhe turhaan pitkillä peitsillään hosuivat ilmaa, vihollisten\nhaavoittaessa heidän ratsujaan teräsnuolillaan ja heittokeihäillään. He\neivät siten ehtineet kuumimmassa miekkataistelussa oleville avuksi.\nHeistä toiset kaatuivat sinne, toiset nousivat satulasta jalan\ntaistelemaan, ja yksin kaksin palasivat muut vähitellen kovemmalle\nmaalle ja ratsastivat edestakaisin notkoa pitkin, ennenkuin tappelun\ntuoksinaan osuivat. Päivä paahtoi kuumasti laaksoon, jonne ei tuulen\nhenkäystä ulottunut, ja se uuvutti väleen taistelevat; miehiä kaatui\njoukoittain molemmilta puolin. Valkopukuisen ruhtinaan sotajoukko oli\npienempi, ristilaumain hyökätessä joka taholta se taipui niiden painon\nalle, peräytyi ja tempasi korskuvan kimonkin mukanaan näreikköön. Mutta\ntuskin olivat ristin soturit hikeä otsaltaan pyyhkien ehtineet metsän\nrintaan, kun tuo kaikkialle ehtivä, tulena välkkyvä säilä taas näkyi\nurhean kantajoukon keskessä, joka näreiköstä ryntäsi ja kiilana iski\nristijoukon sakeimpaan, mutta enin epäjärjestyksessä olevaan laumaan ja\ntaas repi sen auki. Ja taas kajahti pelästynyt huuto:\n\n-- Palava säilä saapuu, se polttaa meidät tulellaan!\n\nVeri vuoti virtana, väsymys, velttous, toivoton säikähdys valtasi\nkirjavan lauman, se väistyi, läksi hurjassa paossa juoksemaan takaisin\nnotkon halki ja rinnettä ylöspäin, vetäen mukanaan nekin, jotka\nolisivat tahtoneet lujina seisoa ryntäävää vihollista vastassa.\n\nYli tantereen kaikui jyrisevänä Belgerd-ritarin raivostunut ääni, kun\nhän ratsumiehineen koetti ehättää pakenevien edelle ja huusi näitä\npysähtymään. He koettivat paljastetuin miekoin asettua juoksevain\neteen, he kehoittivat, he uhkasivat, mutta pakenevia oli mahdoton\npidättää. Belgerd käski miestensä hakata maahan etummaiset pakenijat,\nsiten pysäyttääkseen toiset, ja tuima ottelu syntyi siten\nristirintaisten itsensä kesken sillä harjanteella, jonka laella piispa\nrukoili; jäljempää syöksyvät polkivat jalkoihinsa edessä olevat, jotka\nkoettivat väistää huovien miekkoja. Mutta heidän takaansa taas kuului\nnotkosta nuoren ruhtinaan soinnukas, voitonvarma ääni, kun hän miehiään\nkiirehti pakenevain kintereille.\n\nTuomas piispa kuuli sotamelun lähenevän, hän kuuli juoksusta\nhengästyneiden ristisoturien hätäiset huudot ja huovien turhat\nuhkaukset, ja siinä hän polvillaan lepäsi mahtamatta mitään,\nkykenemättä palauttamaan pakoon väistyviä, lepäsi siinä koettaen koota\nsinkoilevia ajatuksiaan ehyeen rukoukseen. Hän rukoili jo ääneensä,\nvaimentaakseen siten korvistaan taistelun humun, hän terästi katseensa\nyhä kiinteämmin taivaalle, kuin sieltä apua odottaen, hän tahtoi\npuristaa sydämen rinnastaan sulkeakseen sen rukoukseensa ja\nheittääkseen sen panttilahjana jumalanäidin eteen, taivuttaakseen häntä\narmoon ja apuun. Hän huusi niin, että hänen äänensä kuului yli\ntaistelun melun.\n\n-- Älä heitä meitä armosi tarhasta ulos, vahvista vielä ristisi\nsoturien mielet, anna voimaa heidän aseilleen, sinä sen voit tehdä.\nSuista vihollisten varmuus, kun he ylinnä uhmailevat, katkaise heidän\nvoittokulkunsa, -- sinulla, sinulla yksin on siihen voimaa. Lainaa\nmeille armosi, vahvista meitä, ei meidän vuoksemme, jos emme aseiksesi\nkelpaa, vaan oman kirkkosi vuoksi, oman kunniasi vuoksi, -- auta\nristiäsi, auta!\n\nMutta melu vain läheni, pakenevia joukkoja ryntäsi hänen kunnaansa\nohitse, ja hän tunsi viiman huovien hurjasta ajosta, kun he yhä ylemmäs\naholle etenivät pakenevia pysäyttämään. Ja vihollisten voitonhuudot\nrepivät yhä lähempää hänen korviaan, joita hän koetti käsillään tukkia.\nHänen päätänsä poltti ja hänen silmänsä verestivät, mutta hän tuijotti\nyhä taivaalle ja huusi kuivuvasta kurkustaan, karjui toivottoman\nvimmalla:\n\n-- Minun on syyni ja syntini, että näin annat pyhän vihasi ristin\njoukkoa rangaista, minun, yksin minun. Minä olen pyhyytesi häväissyt,\npetollisin sydämin olen tahtonut edustajasi olla, vilpillä olen\nkorkeutesi merkkejä kantanut, äiti jumalan, minä olen armosi meiltä\nriistänyt. Kurita, rankaise minua, yksin olen vikapää kaikkeen, ruhjo\nminut, syökse minut kadotuksen syvyyteen, sen olen ansainnut. Mutta\npelasta sinulle vihkiytynyt joukko, sille suo armosi, suo vieläkin\nvoitto ... armo!\n\nHänen äänensä katkesi, silmät näyttivät pullistuvan päästä, kun hän\nponnisteli, ja hänen vartalonsa tutisi väsyneillä polvilla kuin\ntuulessa rannan ruoko. Mutta hänen äänensä kuulivat kunnaan juurelle\nhyökkäävät viholliset, ja he pysähtyivät kummissaan katsomaan tuota\nristin alla huutavaa miestä, joka yksin äänellään vaimensi taistelun\nmelun. Ja ristin sotureitakin se ääni kutsui esiin näreiköstä, jonne he\nkankaan yli paeten jo olivat huvenneet.\n\nToiset pakenevista olivat kyllä pysähtymättä juosseet hurjassa\nsekasorrossa eteenpäin metsän läpi laivoja kohden. Mutta toisen osan\nBelgerd ratsumiehineen oli toki saanut metsän rinnassa seisautetuksi ja\nkäännetyksi takaisinpäin, ja hän johti sitä nyt vihollista vastaan,\njoka jo rinteelle nousi. Haarniskoituja ritareita, jotka olivat ajaneet\ntakaa yksinäisiä vihollisparvia, yhtyi nyt myös hänen joukkoonsa, ja\nniiden avulla hän ojensi taas rintaman ryntäävää vihollista vastaan ja\nteki tuiman hyökkäyksen sen harvenneeseen kantajoukkoon. Uusi, entistä\nhurjempi ja verisempi ottelu syttyi nyt sillä ylängöllä, jossa\nristijoukko ennen taistelun alkua oli voitonvarmana sotarukouksensa\npitänyt. Uljaasti taistelivat rautapukuiset ritarit, ja todellinen\ntaistelun kiihko sai nyt muutkin ristinsoturit valtoihinsa. He näkivät\nkultaisen ristinsä vielä kohoavan pystyssä kunnaalla ja hurskaan\njohtajapiispansa sen juurella hartaasti rukoilevan, ja he uskoivat\nvielä sen merkin suojassa sittenkin voittavansa. Yhteisin innoin he\nuudelleen ja uudelleen ryntäsivät vihollista vastaan. Mutta heidän\njoukkonsa oli pienentynyt, se ei jaksanut enää niinkuin äsken\nmieslukunsa painolla työntää edestään vihollista, jota väsymätön\nruhtinas taidollaan johti ja innollaan elähdytti. Hänen valkoinen\npukunsa punoitti jo verisenä, hänen sulkaniekka hattunsa oli isketty\nhänen päästään, joten vaaleat kiharat valtoimenaan hulmusivat, ja hän\nkiiti nyt ruskean ratsun selässä, kun ritarin peitsi oli hänen kimonsa\nlävistänyt. Mutta hänen silmänsä hehkui uhkuvaa nuoruutta, ja voiton\nuskoa ja taittumatonta intoa kertoivat hänen virmat liikkeensä, -- sitä\nintoa oli niin paljon, että hän sillä aina uudelleen joukkonsa sytytti,\nkun hän rintaman edessä säiläänsä heilutti ja huusi:\n\n-- Muistakaa kotianne ja lapsianne, muistakaa Suurta Novgorodia!\n\nTuon riehuvan taistelun vieressä mäen nyppylällä Tuomas piispa oli aina\nvain polvillaan, ja hänen silmänsä tähystivät taivaan merkkiä. Monesti\noli vihollisparvi yrittänyt riistää hänen vierestään pystytetyn ristin,\nmutta kurkoitettu käsivarsi ei ollut ulottunut kukkulan laelle. Monesti\nTuomas itse oli tahtonut miekkaansa käyden rientää joukkoaan ottelussa\njohtamaan, mutta hän oli voittanut sen halunsa ja rukoillut. Toiset\npiispat ja papit olivat jo paenneet uhkaavia miekkoja ja kehoittaneet\nTuomasta lähtemään mukaansa. Mutta hän ei heitä kuunnellut, hän tahtoi\nrukoilla, mutta hän tunsi kauhuin, kuinka hänen päänsä kävi raskaaksi\nja kuinka hän horjui ja yritti kaatua, ja hän kutsui hätääntyneenä\nkaniikkeja tuekseen. Mutta nuoret apulaispapitkin olivat jo poissa,\nainoastaan Pietari Kaukovalta seisoi vielä hänen vieressään,\nliikahtamatta seuraten hänen raskasta taisteluaan, ja tämä hento mies\nnyt asettui kookasta piispaa tukemaan. Piispan ääni oli jo kokonaan\nsortunut, mutta kähein kurkuin hän yhä rukoili taivaalta voiton\nmerkkiä, -- hän ei tahtonut katsettaan taivaalta hellittää ennenkuin\nhän sen armon merkin oli nähnyt. Aurinko teki jo laskuaan, solui\nverkalleen taivaanrantaa kohden; mutta vielä toivoi rukoileva piispa,\nettä ennen kuin se oli vaipunut metsän taa, taivas oli antanut armonsa.\n\nYlimmät latvat peittivät jo päivän heleän pyörän. Silloin kuului\nhätääntynyt kirkaisu taistelutantereelta, ristiretkeläisten joukosta.\nBelgerd-ritari, joka ristijoukkoa oli johtanut ja ratsumiehineen koossa\npitänyt, kaatui ratsunsa selästä ja sortui taistelevain jalkoihin. Nyt\nvaltasi toivoton kauhu hänen urheat huovinsakin, ja heidän iskevät\nmiekkansa hervahtivat alas. Mennyt oli viimeinen toivo, -- he käänsivät\nväsyneet ratsunsa metsään päin, ja taas suhahti pakeneva lauma piispan\nohi ja sen jäljessä voittoisa vihollinen.\n\nSamassa aurinko vaipui metsän taa, ja epätoivon huokaus kohosi Tuomas\npiispan särkyneestä rinnasta. Hänen päänsä retkahti hervotonna ja\nraskaana alas, silmästä sammui viimeinen toivo, ja hänen ruumiinsa\nvaipui lannistuneena ja murtuneena kokoon Pietari Kaukovallan syliin.\n\n-- Sinä olet siis hylännyt meidät, Jumala, sinä olet vanhurskas etkä\npilkkaajillesi armoasi suo, -- niin läähätti kaatunut piispa. -- Itse\njohdat valtakuntasi kaikkitietäväisyydelläsi, mikä olinkaan minä, että\nyritin sinun tahtoasi määräämään, -- sinä olet sen minulle kuolemaksi\nlukenut.\n\nTaistelu oli vetäytynyt vähän etemmäs kunnaan taa metsään, -- taistelua\nkesti näet sittenkin vielä. Siellä metsän rinnassa oli pakenevain\nhuovien joukkoon yht'äkkiä kuin taivaasta pudonneena lennähtänyt heidän\nrakas päällikkönsä, Belgerd-ritari, -- hän oli kaatunut, mutta ryöminyt\nhaavoittuneena esiin kuolleen hevosensa alta ja riensi nyt vieraan\nratsun selässä vielä kerran tuulen viimana urhojaan johtamaan. Ja uusi\nrohkeus, uusi hurjuus oli siitä syttynyt tähän pienoiseen joukkoon, se\nsyöksyi toivottoman koston synkässä kiihkossa vielä kerran vihollista\nvastaan, ja niin raivoisa oli ryntäys, että nuoren, voittavan ruhtinaan\noli vielä kerran pakko peräytyä kankaalle. Siellä, ihan piispan kunnaan\njuurella, jossa risti kuulsi yhä pystyssä, riehui viimeinen taistelu;\nristin viimeiset ritarit hyökkäsivät sitä kohden pelastamaan edes tämän\nvärinsä vihollisen käsiin joutumasta.\n\nVerta vuotavana, aukinainen haava kaulantiessä, raivasi Belgerd\nhuoveineen itselleen tietä väistyväin vihollisjoukkojen läpi ristiä\nkohden, eikä häntä nyt mikään voima voinut pidättää. Harju oli ennen\npitkää taas kerran ristin soturien hallussa, peräytymään syösty\nvihollinen kokosi voimiaan sen jo hämärtyvällä rinteellä. Raskaasti\nhengittivät väsyneet, ristirintaiset ratsumiehet harjulla, heidän\nväsyneet ratsunsa vapisivat, he eivät jaksaneet enempää, vihollinen sai\npysähtyä ja kokoontua. Mutta kunnaalla, ristin juuressa, Tuomas piispa\nkohotti vielä kerran rauenneen katseensa illan kelmenevää taivasta\nkohden ja kuiskasi arasti toivoen:\n\n-- Annatko meille sittenkin armosi, onko se niin äärettömän avara?\nOletko meitä vain koetellut, onko sieluni tuska voinut kuoleman synnin\nsovittaa ... vieläkö suot meille voiton...?\n\nMutta silloin ratsasti hänen luokseen kalpeana ja satulassaan horjuen\nBelgerd-ritari. Verta oli jo vuotanut liiaksi, hän putosi hevosensa\nselästä ristin juurelle ja huoahti hiljaa, katkaisten piispan toivovan\nrukouksen:\n\n-- Ei Tuomas, voittoon eivät riittäneet voimamme ... ei minun miekkani\neikä sinun rukouksesi. Paljon, paljon enemmän me olisimme tarvinneet\njumalanäidin apua ja armoa -- me olemme suotta taistelleet...\n\nHän vaipui ristin juurelle, ja kankein, lasinkarvaisin silmin tuijotti\npiispa kaatunutta ystäväänsä, voimatta enempää rukoilla. Hän vain\nkatsoi ja vapisi. Sillä kuolleen toverinsa rauenneessa silmässä näki\nhän jotakin, mikä hänet jähmetytti ja hänen tunteensa turrutti, -- hän\nnäki tuon syyttävän, murheellisen katseen, jota hän koko päivän oli\nhartaitten rukoustensa aikana peläten ja vavisten odottanut, jota hän\nei ollut koskaan voinut väistää eikä paeta. Ja hänen sydämestään\npuhkesi ääni:\n\n-- Se on jumalanäidin vastaus!\n\nPäivä oli hävinnyt metsän taa, ja sen punakin jo kelmeni taivaalta.\nHämärän peitossa oli kangas, kunnaalta ei enää voinut nähdä, mitä\nsiellä tapahtui. Mutta vielä kuului taistelun kohinaa, ratsumiehiä\nkiiti ristin ohi, ja niistä yksi, nuori novgorodilainen ylimys, sysäsi\npiispan vieressä kohoavan ristin kumoon; romahtaen se kaatui kalliolle\nja särkyi pirstaleiksi. Silloin nousi maasta, pirstaleiden alta,\nmurtunut piispa pystyyn, katsoi kauhuissaan pyhän viirinsä säpäleitä ja\nhuudahti:\n\n-- Neitsyt Maaria, armoasi et voinut minulle suoda, ristisi asiaa en\nsaanut ajaa. Mutta suonet minun toki kaatua ristisi kupeelle.\n\nHän sivalsi miekan tupestaan, hyökätäkseen kankaalle, jossa vielä\ntaistelua jatkui, ja hurja nautinto valtasi hänen mielensä. Hän näki\nsieltä häämöttävän sen valkopukuisen ratsumiehen, joka oli hänet\nvoittanut ja masentanut, jonka sydän siis oli puhtaampi kuin hänen ja\nmieli hartaampi, -- tuolla hän liehui, hänen kanssaan tahtoi hän nyt\nmitellä miekkaansa, jolla hän ei ollut päivällä taistella saanut.\nKasvoillaan kamala riemu hän kohotti kalpansa yhtyäkseen niihin linnan\nratsumiesten ja rautapukuisten ritarien viimeisiin tähteisiin, jotka\nvihollisten saartamina vielä illan pimeässä kankaalla taistelivat ja\nmieluummin tahtoivat kaatua kuin antautua. Mutta hän ei ehtinyt vielä\naskelta astua, kun hento käsi päättävästi tarttui hänen miekkaa\nkohottavaan kouraansa ja pysäytti hänet juoksustaan. Se oli Pietari\nKaukovallan käsi, ja hän kuuli pienen munkin nuhdellen huudahtavan:\n\n-- Tuomas, sinä ylvästelet vieläkin ja kapinoit. Alistu, mies,\nvihdoinkin Jumalan tahdon edessä, masenna itsekäs luontosi, joka\nkorkeinta vastaan uhmailee, nöyrry kerrankin ... seuraa minua!\n\nKohotettu miekka putosi kilahtaen maahan, ja ojennettu käsivarsi\nlaskeutui alas ja sen jännitys laukesi verkalleen. Raivosta yltynyt\nluonto lamautui, ja kuin lapsi isäänsä seurasi kookas, mahtava piispa\npientä munkkia kunnaalta alas pimeään metsään. Hän hoki vain hiljaa\nitsekseen:\n\n-- Niin, minä olen Jumalaa vastaan uhmaillut, -- siksi en voinut saada\narmoa...\n\nJa kostean, pimeän, öisen metsän läpi vaelsi nyt murtunut mies heikkoon\nmunkkiin nojaten vaivalloisesti ja läähättäen Nevan rantaa kohden,\nvaelsi samaa tietä, jota myöten suuri, voimakas Suomen piispa aamulla\noli mahtavaa ristijoukkoaan vihollista vastaan johtanut, silloin ajaen\nuljaan ratsunsa selässä ja kullattua ristiä korkealla kantaen. Nyt\nkompasteli jalka kiviin ja mättäisiin, maa oli kuoppainen ja rosoinen,\npensaikot sakeat ja murrokset korkeat, eivätkä hänen lauenneet\njäntereensä enää tahtoneet häntä kannattaa.\n\nPäivän kestänyt ottelu päättyi nyt taistelutantereella pian. Viimeiset\nharjanteella kamppailevat ristin soturit kaatuivat toinen toisensa\nperästä, kunnes viimeisen kädestä kirposi kalpa. Novgorodin nuori\nruhtinas ratsasti silloin voittajana yli taistelutantereen iloiten\nvoitostaan ja kiittäen urhokasta väkeään. Mutta niin uupuneet, niin\nraukeat päivän rasituksista olivat voittajankin joukot, että ne ilman\nnuotioita, ilman vartioita laskeutuivat taistelutantereen takaisen ahon\nkupeelle maata ja hervahtivat uneen. Kukaan ei ajatellutkaan ajaa takaa\npakenevia ristiretkeläisiä, voitetutkin saivat rauhassa huoahtaa\npakosalla metsän kätkössä taikka laivojensa luona rannalla. Taistelu\noli tauonnut, ainoastaan kuolevain ja haavoittuneiden valitushuudot\nkaikuivat notkoista ja harjanteilta kesäisen metsän hiljaisuuteen.\n\nAamun valjetessa ja jo yöpimeällä kävivät voitettujen tähteet\nkeräämässä taistelutantereelta vainajiaan, eikä kukaan heitä ehkäissyt.\nUskolliset aseenkantajat hakivat kaatuneita ritareitaan, ratsumiehet\nottivat mukaansa päällikköjensä ruumiit, ja kaksi ristiretkeläisten\nlaivaa täyttyi siten kaatuneiden ritarien ja päällikköjen ruumiilla.\nToiset ristiretkeläiset, jotka jo kestävästä taistelusta olivat\npaenneet rantaan ja nousseet laivoihin, soutivat jo yön selässä Nevan\nvirtaa alaspäin, ja laivoja läksi siten yksitellen toinen toisensa\nperästä pyrkimään pois tältä turmion rannalta ja koko onnettomalta\nretkeltä. Toisiin laivoihin vielä aamun valjetessa kannettiin\nhaavoittuneita ja vainajia -- leiriä ei ehditty pelastaa -- ja\nvähitellen nämä viimeisetkin kiirehtivät irtautumaan maista ja\nharvennein soutajavoimin ponnistamaan joelle. Ennen kuin aurinko oli\nehtinyt kuivaamaan yöseltään kostean vesakkorannan Inkerijoen suussa,\noli ristiretkeläisten laaja leiripaikka jo autio ja tyhjä.\n\nSilloin saapui siihen voittajain riemuava joukko nuoren, uljaan\nruhtinaansa johdolla, ja se pysähtyi tuokioksi törmälle katsomaan\nristiretkeläisten viimeisten alusten ankaroita ponnistuksia päästä\npakosalle. Mutta kun viimeinen laiva oli näköpiiristä hävinnyt, silloin\nasettuivat novgorodilaiset viettämään iloista juhlaa Nevan partaalle\nsuuren voittonsa kunniaksi. Ylivoimallaan uhkaava vihollinen oli\nkukistettu ja karkoitettu, pelastettu oli Suuri Novgorod, säilytetty\nisien usko ja turvassa kodit ja perheet, -- siinä olikin riemun syytä.\nPaenneiden ristin ritarien hyvin varustetut teltat ja muona-arkut\ntyhjennettiin ja jaettiin miesten kesken, ja hilpeät, nuoret\nnovgorodilaiset ylimykset pukeutuivat piispain ja ritarien koristuksiin\nja kalleuksiin, samettivaippoihin ja hopeavöihin, ja heidän\nviiniankkurinsa lisäsivät pian juhlan äänekästä iloa. Mutta ylinnä\nkaikissa riemuhuudoissa ja voittolauluissa kaikui sen nuoren ruhtinaan\nnimi, joka innollaan ja tarmollaan oli heille voiton hankkinut, hänelle\nannettiin nyt jo Nevan voittajan kunnianimi.\n\n\nVII.\n\nHajalleen viskeltyinä, erillään toisistaan ja toisistaan tietämättä\nsuuren ristijoukon tähteet soutavat taas Suomenlahden aavaa selkää\npitkin, palaten tappiosta ja häpeästä. Särjetty on risti, tahrattu\nmaine. Ensimmäisellä levähdysrannalla he ovat haudanneet ritarien ja\npäällikköjen ruumiit, ja he hoitelevat aluksien pohjilla hourivia\nhaavoittuneitaan, siten ilman johtajia meriä harhaillen. Luonto tuntuu\nsyksyiseltä, pilvessä on taivas, sydänkesän aika on kulunut ja\nsyyspuolen vinhat tuulet puhaltavat ulapoilla. Yksinäinen laiva, joka\nheikontuneine soutajakuntineen vastaiseen kamppailee, näkee väliin\nkaukaisella taivaanrannalla toisen, samaan suuntaan ponnistavan aluksen\nja jättäytyy sitä odottamaan saadakseen tietoja toisten vaiheista ja\nkuullakseen, onko johtajapiispa käskenyt ristiretkeläisten tähteiden\nvielä johonkin kokoontua. Verkalleen ja vaivalloisesti siihen saapuu\ntoinen laiva, ja siitä tehdään juuri samat kysymykset. Ei kukaan tiedä,\nmihin retken johtaja on joutunut, hänen tahtonsa tarmo ei ole enää\nvaikeuksia voittamassa eikä ponnistuksiin innostamassa, kukaan ei ole\nantanut mitään määräyksiä, ei kukaan pidä ristiretken jäännöksiä\nkoossa. Ristin sotajoukko on hajallaan. Kauempaa tulleet laivueet\npäättävät sen vuoksi palata kukin kotiinsa, Ruotsiin, Norjaan ja\nTanskan saariin, ja he vaihtavat aseillaan ja varustuksillaan\nsaaristojen asukkailta välttämättömimpiä muonavaroja sinne päästäkseen.\n\nMutta Suomesta kotoisin olevat laivat pyrkivät takaisin Aurajoen\nsuulle, mistä juhlallinen retkikunta pari kuukautta sitten oli merelle\nlähtenyt, ja vähitellen sinne alus toisensa perästä palaakin. Kaikki\nkyselevät piispaa, mutta kukaan ei ole häntä nähnyt eikä kukaan tiedä,\nmissä hän on ja mitä hän aikoo. Peläten ja kauhistuen rantamaan\nkristityt ja piispanlinnaan jätetyt vartiomiehet kuulevat kertomuksia\nristijoukon perinpohjaisesta tappiosta ja hurjasta paosta,\nlinnanvanhimman kuolemasta, kaatuneiden suuresta lukumäärästä ja\njohtajapiispan katoamisesta yön pimeässä kumotun ristinsä juurelta. He\nsiunaavat itsensä ja kysyvät huolissaan, mitä tästä nyt on tuleva.\nMutta rantaan kerääntyneet suomalaiset mekkoniekat talonpojat\nkuuntelevat noita surun viestejä silmiään räpäyttämättä ja\nvärähtämättömin kasvoin, heidän sisässään vain kasvaa salainen toivo.\nJa kun heille kerrotaan, että retkelle pakolla viedyt suomalaiset\nolivat taistelun edellä karanneet karjalaisten metsiin, silloin\nvälähtää salaa mekkomiesten silmä, eivätkä he voi olla toisilleen\nhiljaa kuiskailematta.\n\nYhä useampia laivoja palaa Aurajoen suulle, mutta ei palaa Tuomas\npiispa. Väsyneet saapujat ovat kaikki yhtä neuvottomia ja\ntietämättömiä. Vihdoin eräänä päivänä mereltä päin soutaa vieläkin\npieni viisihanka-alus, jonka airoissa istuu munkkeja ja kaniikkeja.\nSoutajain vähäväkisyyden takia se on matkalla kauimmin viipynyt, ja\nuupuneina laskeutuvat airot, kun se nyt saapuu rantaan.\n\nSilloin nousee sen pohjalta kaksi harmaakauhtanaista munkkia, joista\ntoinen, pienempi, taluttaa maihin toista, pitkää, mutta kumaraa ja\nkokoonpainunutta miestä. Rannalla olijat katsovat näitä saapuvia ja\nkatsovat kysellen toisiaan. Hennon miehen he heti tuntevat, se on\nPietari, Pietari Kaukovalta, erakkomajan lempeä saarnamies, mutta\ntoinen, -- onko se hän, onko mahdollista...?\n\n-- Onko se entinen, voimakas, suoraselkäinen piispamme, tuo kutistunut,\nhoiperteleva äijä?\n\n-- Tuossako olisi ristiretken mahtava johtaja? Hän se on, hän siinä\nkulkee katse maahan luotuna harmaanveljen karkeassa puvussa. Pitkän,\nvalkoisen parran keskellä ovat harmajat kasvot ikäänkuin uponneet, ja\nsauvaan nojaa vapiseva käsi. Puhuttelematta ketään, tervehtimättä\nketään hän kävelee Pietarin rinnalla jokivartta pitkin Räntämäelle\npäin.\n\nMutta sittenkin rannalla olevain soturien ja pappien mieli piispan\npaluun johdosta rauhoittuu ja rohkaistuu. Hän on lannistunut nyt,\nmurtunut tappiostaan ja rasituksistaan, mutta hän on palannut, hän on\nvielä sittenkin Suomen piispa Tuomas, jonka nero ja voima aina on\nvaikeammatkin tappiot korjannut. Hän on nyt väsynyt ja sairas, mutta\nanna hänen levätä ja kostua, niin pian hän taas valaa uutta elämää ja\ntoimintaa masennetun kirkkonsa keskuuteen. Kenties hän panee uuden,\nvielä mahtavamman ristiretken toimeen kostaakseen tappionsa; toimetonna\nhän ei ainakaan voi elää, -- niin, varmaankin täällä taas pian\nryhdytään uusiin valmistuksiin ja varustuksiin. Piispa elää!\n\nJa kun Tuomas on saatettu linnan suureen arkitupaan, ja hän siellä taas\nistuu tutun väkensä keskuudessa, silloin nuo hänen ystävissään kyteneet\nmietteet ja toiveet pian puhkeavat sanoihin ja kysymyksiin.\n\n-- Kostetaan kai pian Suuri Novgorod?\n\n-- Kuritetaan kai petolliset pakanat?\n\n-- Milloin ryhdytään uutta ristiretkeä valmistamaan?\n\nNiin kyselevät miehet ensiksi toisiltaan keskenään supatellen, ja pian\nnäitä kysymyksiä ehtii Tuomas piispankin kuuluville. Mutta hän ei\nniistä innostu, niinkuin aina ennen, ei rohkaise väkeään, mutta ei\nniistä myöskään närkästy. Kumarana hän rahilla istuu, kädet ristissä\npolvillaan, eikä hän kohota katsettaan maasta, kun hän hiljaisesti\nvastaa:\n\n-- Ei ole minusta enää kirkon kostajaksi, en kykene enää johtamaan\ntietä ristin puolesta taisteluun, en ole sen arvoinen.\n\nSuruissaan ja ihmetellen sitä kuuntelevat linnan soturit ja sinne\nkokoontuneet papit ja tuomioherrat; kovin syvältä näkyy tappio\nkoskeneen voimakkaan piispan sydämeen. Neuvottomina ja epäillen, tokko\nnyt Tuomas piispa tuolla puheella sittenkään saattaa totta tarkoittaa,\nhe ryhmittyvät hänen ympärilleen ja kysyvät edelleen:\n\n-- Ettekö aio meitä johtaa, eikö taistelua ja käännytystyötä Suomessa\nenää jatketakaan? Mitä siis teemme?\n\nMutta piispa vastaa:\n\n-- Palatkaa kukin töihinne hiljaisuudessa tehtäviänne suorittamaan.\nPyhä kirkko löytää kyllä itselleen kostajan ja kurittajan, kun se\nsellaisen tarvitsee, se valitsee itse hetkensä ja aseensa, --\ntyytykäämme, nöyrtykäämme, odottakaamme! Tutkimattomat ovat meille\nkorkeuden tiet, älkäämme niitä omin päin lähtekö kulkemaan. Salattu on\nmeiltä Jumalan tahto ja tarkoitus; mitä olisimme me ihmiset, että me\noman viisautemme mukaan rupeaisimme hänen asioitaan ajamaan ja hänen\nnimessään toimimaan. Asettukaamme, odottakaamme hänen käskyjään!\n\nSoturit ja papit jäävät siihen ääneti seisomaan. Outoa on heidän kuulla\ntällaisia sanoja tuon itsevaltiaan ja yksin määräävän piispan suusta,\nhänen, joka on aina toiminut ja käskenyt kirkon korkeana edustajana ja\nsen täysin valtuuksin. He eivät tätä ymmärrä, mutta he eivät tahdo\nkysellä enempää.\n\nArkituvan suurelle pöydälle katetaan ateria, ja kunniasijalle pöydän\npäähän valmistetaan tavan mukaan piispalle paikka. Mutta hän ei mene\nnyt siihen istumaan, hän nousee, käskee pappien pitää suru- ja\nkatumusmessuja hänenkin puolestaan ja kävelee sitten pihan yli yksin\nomiin huoneisiinsa. Mutta hän ei siellä nyt pukeudukaan piispanpukuunsa\neikä vyöttäydy miekkaansa. Ja asiamiehet, jotka saapuvat häneltä\nmoninaista kysymään linnan hoidosta ja seurakunnan asioista, hän\nlähettää pois. Kirjurit tuovat hänelle kasan kirjeitä ja odottavat\nkirjaston ovella hänen määräyksiään, -- piispan kotiin palattua heidän\nsulkansa on ennen aina saanut rajusti heilua. Mutta nyt ei piispa\navaa noita sinetöityjä salkkuja eikä vaivaa kirjureita pitkillä\nsanelemisilla; he saavat mennä. Hiljaista ja toimetonta on nyt linnassa\nkaikki kuin vainajan vuoteen ääressä.\n\nMutta illan tullessa piispa kutsuu vanhimman linnan huoveista\npuheilleen, jättää hänelle linnan avaimet ja käskee hänen päällikkönä\nvartioida linnaa. Sitten käskettää hän luokseen tuomiokapitulin\nvanhimman diakonin, antaa hänelle kirkon kirjat ja sinetit ja määrää\nhänet hoitamaan seurakuntaa siksi kunnes toisin asetetaan. Ja vihdoin\nhän kutsuu Pietarin, joka on seurannut häntä linnaan, puheilleen. --\nNo, mitä aiot nyt? kysyy teräväsilmäinen munkki hetkisen äänettömyyden\njälkeen.\n\n-- Minä seuraan sinua, Tuomas vastaa hiljaisesti. -- Lähtekäämme!\n\nSatuloitu ratsu tuodaan piispalle, kun kuullaan hänen taas tapansa\nmukaan aikovan lähteä saarnaajaveljesten majaan rukoilemaan. Mutta hän\nkäskee viedä sen pois; jalkaisin, halpana, nöyränä veljenä hän tahtoo\nnyt veljesten piiriin astua, halvimpana kaikista, suurimpana syntisenä,\njolla on enin katumista ja enin anteeksi anottavaa.\n\nSyksy oli käsissä. Se muuttui talveksi, ja talvikin kului. Ja\nharmaittenveljesten hiljaisessa, suljetussa seurassa, syrjässä\nmaailmasta ja sen intohimoista, tietämättä tapahtumista ja välittämättä\nniistä, eli Tuomas tämän talven halvimman munkin tavoin. Hän teki töitä\nniinkuin he, loi lunta, kantoi vettä, pilkkoi halkoja kuin nuorin\nuusikko ja seurasi tarkoin veljeskunnan sääntöjä totellen esimiehen\nkäskyjä. Hän paastosi pitempään kuin muut, viipyi messussa vielä\ntoisten lähdettyä ja rukoili usein yöt läpi yksinäisessä kopissaan. Ja\nhän näytti tottuvan ja tyytyvän tähän elämäänsä nöyryydessä ja\nhartaudentöissä.\n\nVeljeskunnan päämies, Pietari Kaukovalta, seurasi ääneti Tuomas piispan\nmielen rauhoittumista ja hänen tottumistaan erakkoelämään. Mutta se ei\nhäntä tyydyttänyt, hän kävi huolestuneen näköiseksi, ja eräänä\nkevätpäivänä hän astui Tuomaan koppiin.\n\n-- Sinä viihdyt kauan luonamme tällä kertaa, Tuomas, sanoi hän.\n\n-- Niin, minä odotan täällä jumalanäidin ja hänen maallisen edustajansa\nkäskyjä. Odotan nöyryydessä, en tahdo itse toimia.\n\n-- Mitä siis odotat?\n\n-- Hänen rangaistustaan taikka hänen armoaan, mitä hän tahtoo minulle\nsuoda.\n\nMutta pienen munkin katse tarkasti häntä heltiämättä, ja kun Tuomas ei\nmitään enempää virkkanut, hän kysyi vielä:\n\n-- Miksi odotat, miksi et tee tehtävääsi?\n\n-- En tiedä, mitä pyhä neitsyt minulta vaatii, vastasi Tuomas.\n\n-- Etkö tiedä, Pietari kysyi verkkaisesti. -- Minulle olet sydämesi\npaljastanut, mutta oletko ilmaissut Rooman isälle sen rikolliset\naikomukset ja teot? -- Sinä olet vielä Suomen piispa. Tahdotko pysyä\nsinä, vai tahdotko olla katuvainen parannuksentekijä? Valitse!\n\nKun Tuomas Pietarin mentyä jäi yksin koppiinsa miettimään, niin täytti\ntaas hätä hänen mielensä. Ja sitä myöten kuin hänelle selvisi Pietarin\nsanojen tarkoitus, ja kun hän syvemmältä sydäntään tutki, niin hän\npunastui ja häpesi. Sillä hän huomasi, että hänen sydämensä ei ollut\nvieläkään vilpistä vapaa. Hän oli taas tahtonut pettää itsensä ja\nkorkean jumaluuden, kun oli, toimettomuuteen jättäytyen, antanut ajan\nkulua, salaisesti toivoen, että kaikki ehkä vielä ennalleen korjaantuu\nja että hänet taas kutsutaan korkeaan arvoonsa ja asemaansa. Velttona\nraukkana hän oli tahtonut vetäytyä täyttämästä velvollisuuttaan.\n\nHäpeissään hän nyt verekseltään nousi ja käveli nopein askelin linnaan.\nHän vältti siellä pappeja ja linnan miehiä, jotka kunnioittaen tulivat\nhäntä vastaan, ja kiirehti suoraan kirjastoonsa, jossa hänen kirjurinsa\nhänelle yhä vielä pyhiä kirjoja kopioivat. Siellä kutsui hän nyt heidät\ntaas työhön ja rupesi sanelemaan kirjettä paaville, niinkuin monta\nkertaa ennen. Mutta hänen äänessään ei nyt ollut sitä varmuutta, jolla\nhän ennen oli kirjeensä sanellut; nöyrästi, koruttomasti hän nyt\nlatinaiset lauseensa rakensi, eikä niiden sisällyskään ollut enää\nentisen kaltainen. Hän ei nyt kirjoittanut paaville toimekkaana\nkirkkoruhtinaana eikä Suomen piispana, vaan kirkon entisenä,\narvottomana palvelijana, joka, ryhtymällä omin päin ja omin uhin kirkon\nasioita johtamaan, oli sen vaikutuksen ja arvon alueellaan pilannut.\nHän tunnusti olevansa kristikunnan suurin rikollinen ja ainoa syypää\npyhän ristiretken surkeaan tappioon. Ja paljastaakseen täysin\nrikollisuutensa hän saneli kirjureilleen:\n\n\"Olen ehdoin tahdoin, itsekkyyteni eksyttämänä, väärentänyt Rooman\nkorkean istuimen pyhän bullan ja sen oman syntisen kunnianhimoni\nmukaan muuttanut. Itse halusin olla ristiretken johtaja, omin päin\nanastin itselleni sen arvon ja ilmoitin kaikille ruhtinaille ja\nritareille valheellisesti Rooman isän niin käskeneen. Omin neuvoin,\nitsekylläisessä viisaudessani, johdin ristin joukot Suurta Novgorodia\nvastaan, enkä hämäläisiä vastaan niinkuin paavin käskykirjeessä\nmäärättiin, ja tuhansien kristittyjen hengen uhrasin siten\nitsevaltiudellani ja menetin retken hyödyn ja vaikutuksen ja käänsin\nkirkon voiton sen häpeäksi ja tappioksi. Sanansaattajan, joka tiesi\ntoimeni vääräksi ja käskyni valheellisiksi, hänet näännytin linnan\nkellarissa nälkäkuolemaan, voidakseni toteuttaa saastaiset himoni.\nUskottelin itsellenikin tekeväni sen Rooman kirkon hyväksi ja pyhän\nneitsyen nimessä, tahrasin siten hänen puhtaat pyrintönsä likaiseen\nitsekkyyteeni. Oman järkeni koetin asettaa Jumalan tahtoa ylemmäksi,\noman valtani kirkon etua korkeammalle. Tällä kaikella tiedän\nmenettäneeni kaikki oikeuteni armoon ja autuuteen, mutta ei sittenkään\nole syntinen lihani kohta nöyrtynyt tätä tunnustamaan. Nyt vihdoin olen\narvottomana väistynyt pois pyhän kirkon seurakuntaa johtamasta ja\npaimentamasta sen lampaita. Ja koska olen kirkon tahra, pyydän, että\nminua arvokkaampi mies määrätään Suomen kirkon johtajaksi ja että pyhä\nistuin minua ansioitteni mukaan rankaisee.\"\n\nEpäillen, kalpeina ja arkoina nuoret kirjurit piirustivat näitä\nhurskaan piispansa julmia itsesyytöksiä paperille. Usein heidän teki\nmieli pysäyttää sulkansa ja kohottaa kysyvät katseensa piispaan, mutta\nhe eivät uskaltaneet sitä tehdä, ja he kirjoittivat sanelun loppuun\nasti. Heidän nähtensä Tuomas omalla kädellään piirsi kirjeen alle\n\"Tuomas, entinen Suomen piispa\", sinetöi kirjeet ja toimitti airuen\nviemään niitä paaville Roomaan ja hänen edustajalleen pohjoismaissa. Ja\nhän katseli, huoneensa kynnyksellä ääneti seisoen, miten tämä airut\nlähti matkalle, ja hän vaipui sitä tehdessään vielä entistään\nkumarammaksi. Mutta hänen silmäänsä asettui tyyni katse, kun hän taas\npalasi huoneeseensa.\n\nLinnassa hänelle tuotiin monta viestiä ja monta neuvoa pyydettiin;\nvalituksia ja vaikeuksia oli kertynyt joukoittain piispan itsensä\nratkaistaviksi. Huonolla kannalla olivat nyt Suomen kirkon asiat, ja ne\nluistivat yhä nopeasti alaspäin. Kulunut talvi oli ollut hyvin tukala,\npiispan tarmokasta kättä kaivattiin kaikkialla seurakuntaa johtamaan ja\nsitä uhkaavia vaaroja torjumaan. Sekä soturit että papit kääntyivät sen\nvuoksi hänen puoleensa.\n\n-- Hämäläiset ovat taas tehneet kapinan ja karjalaisten avulla he\nryöstävät kristikunnan rintamaita, jopa verottavat piispanistuimelle\nlahjoitettuja kirkollisia tilojakin. He ovat taas tappaneet kristityt\npappinsa, ovat polttaneet rannoilleen rakennetut kirkot ja kaataneet\nristit, ovat taas huuhtoneet kasteensa pois ja heittäytyneet vanhoissa,\npakanallisissa karsikoissaan palvelemaan esi-isiensä haltioita ja\nhenkiä. Ristin oppi on taas juurineen kitketty pois Hämeen maasta, ja\nmeidän on täälläkin vaikea sitä puolustaa, sillä pakanat ovat pieniä\npoikia myöten aseissa ja linnan voimat ja varat ovat ristiretken\njälkeen heikot. Me tarvitsemme apuasi, tarvitsemme tarmoasi, Tuomas.\n\nNiin valitti hätääntyneenä uusi linnanvanhin, jonka käsiin Tuomas oli\nlinnan uskonut. Ja toiset päälliköt vielä lisäsivät:\n\n-- Ja viestejä on saapunut, että Novgorodin nuoret miehet varustautuvat\nkostoretkelle Suomeen. Me olemme voimattomat heidän hyökkäystään\nkestämään.\n\nNämä valitukset kaikuivat Tuomaan korvissa soimauksilta ja syytöksiltä\nhäntä itseään vastaan. Olihan hän juuri itsepäisellä ja ylimielisellä\nretkellään tehnyt mitättömäksi Hämeen valloituksen vahvistamisen ja\nantanut sen asukkaille tilaisuuden vapautua kristinuskon vaikutuksesta,\nsen kaikki nyt ymmärsivät. Hänen rikollisen intonsa hedelmä kokosi\nsiten yhä enemmän kirousta hänen päälleen. Eikä hän saanut enää\nkoettaakaan korjata erehdyksensä seurauksia, hän oli jo syrjässä\nkaikesta vaikutuksesta. Hänen täytyi vain vastata:\n\n-- En ole johtajanne enää, en saa teitä auttaa, jos voisinkin. Enkä\nvoikaan, olen jo vanha, ja iän lisäksi painaa hartioitani raskas rikos.\nMutta älkää epäilkö: Pyhä neitsyt lähettää kyllä kirkolleen\npuolustajan, kun hänen aikansa on tullut. Ja jos hän antaa perustamamme\nvallan täällä kuihtua ja masentua, niin on hänellä siinäkin\ntarkoituksensa. Tehkää vain velvollisuutenne ja odottakaa auttajaa.\n\nTuskin linnan hoitajat olivat lähteneet ilman lohdutusta, alla päin ja\nhuolestuneina piispan luota, joka nyt ensi kerran ei voinut heille\nantaa neuvoa eikä rohkeutta, kun jo tuomiokapitulin diakoneja ja\nkaniikkeja saapui hänen eteensä valitellen haikeasti sitä nöyryytyksen\ntilaa, johon Suomen kirkko ja hiippakunta oli vaipumaisillaan ja jota\nhe eivät enää jaksaneet estää.\n\n-- Asukkaat, ei ainoastaan Hämeessä, vaan täälläkin varsinaisen Suomen\nrantamailla luopuvat jo joukoittain ristin opista; kirkkomme menee\ntaaksepäin, sen arvo alenee päivä päivältä. Sunnuntaisin ei saavu enää\nkirkkoihin kuin pari kolme kuulijaa, mutta mäkilöillä, kaatamiemme\nkalmistojen kupeilla kuhisee mustanaan loitsujaan lukevia pakanoita.\nPappimme tuskin enää uskaltavat liikkua seurakuntalaistensa\nkeskuudessa, niin vihamielinen on kansa ristin opille, eikä kukaan enää\ntuo lapsiaan kastettaviksi eikä vainajiaan haudattaviksi. Mitä on\nmeidän tehtävä? Saavu sinä avuksemme, Tuomas, palaa piispanvirkaasi\nvielä, tule tarmollasi taivuttamaan pakanat.\n\nNiin valitti vanhin tuomioherra, jonka Tuomas oli seurakuntansa\npäämieheksi määrännyt. Ja toiset papit säestivät:\n\n-- Ne suomalaiset, jotka olivat ristiarmeijan mukana ja siitä\nkarkasivat, ne ovat nyt rohkeasti ja rankaisematta palanneet tänne\nkotiinsa takaisin. He ovat kaikki luopuneet pakanuuteen ja kiihoittavat\nnyt täällä toisia luopioiksi, emmekä me voi sitä estää. He pilkkaavat\njulkisesti kirkkoamme ja ristiämme ja ilkkuvat meille suoraan, että\neipähän ole Tuomas piispa heitä enää peloittamassa eikä kurittamassa.\n\nNuo kertomukset olivat vähällä sytyttää liekkiin Tuomaan entisen\ntulenaran innon. Hän jo kavahti pystyyn, mutta muisti ajoissa, että\nhänen toiminta-aikansa oli lopussa. Ja samalla hän muisti, että tämä\nSuomen seurakunnan rappeutuminen oli sekin hänen oman kylvönsä\nhedelmää. Raudalla ja pakolla hän oli kääntänyt pakanat ja taivuttanut\nheidät ristiä tunnustamaan, mutta hän oli laiminlyönyt opettaa heitä\nuutta uskoa rakastamaan. Ja itse hän oli lopuksi laskenut rautaiset\nsiteensä höltymään ja päästänyt väestön palaamaan pakanuuteen, --\nturmellut oman työnsä. Nöyrästi hän senvuoksi virkkoi:\n\n-- En ole enää piispa, en voi rangaista luopioita enkä palauttaa kirkon\narvoa, jonka itse olen heikentänyt. Suomen seurakunnalle on taas tullut\nnöyryytyksen aika; kärsikäämme sitä, kunnes sen korkein taas kohottaa.\nMinä menen nyt katuvaisena tekemään parannusta pahoista töistäni, te\ntaistelkaa ristin alla, kunnes armon hetki taas joutuu.\n\nTuomioherrat huomasivat, että Tuomas piispan tarmokas tahto oli\ntaittunut ja hänen entinen voimansa mennyt, -- häneen heidän siis ei\nenää ollut luottaminen. Ja raskain mielin he läksivät koettamaan omin\npäin pelastaa Suomen kirkolle, mitä vielä pelastettavissa saattoi olla.\n\nMutta Tuomas käveli yksin linnasta pois veljesten luo metsämajaan,\nkäveli kumarassa ja nöyryytettynä, mutta silti kepeämmin sydämin kuin\nlinnaan tullessaan. Ja suoraan hän meni Pietari Kaukovallan koppiin ja\nkertoi melkein iloisena:\n\n-- Nyt olen rikokseni paaville tunnustanut, nyt en ole enää Suomen\npiispa. Nyt vain odotan rangaistustani.\n\nHänen mielensä oli rauhallinen ja sopusointuinen, sillä hän kuvitteli\nnyt myrskyjen jälkeen osuneensa rauhan satamaan, voittaneensa itsensä\nja irtautuneensa kaikesta maallisesta mahdista ja maineesta. Hän luuli\njo masentuneensa kylliksi ja päässeensä hiljaisuudessa katumustöitään\ntekemään.\n\nMutta Pietarin tutkivassa katseessa oli vieläkin ankara ilme, ja\nkylmästi, miltei tylysti hän taas kysyi:\n\n-- Ja mitä aiot nyt?\n\n-- Nyt? Nyt aion yhä edelleen odottaa, mitä minulle jumalanäiti määrää,\narmoako vai tuomiota.\n\n-- Odottaa -- missä, mitä tehden?\n\n-- Katuen, rukoillen. Ja missä -- sehän on melkein sama. Ikäni\nkallistuu jo lopulleen, en enää kauaksi tyyssijaa tarvitse. Kuten\ntiedät on Rooman isä entisten ansioitteni palkaksi lahjoittanut\nminulle muutamia maatiloja. Kesäajat, jolloin te veljet olette\nsaarnaretkillänne ja maja on autio, voin viettää noilla maatiloillani,\n-- yksin ja unohdettuna.\n\nMutta Pietari iskeysi yhteen piispan sanaan kiinni ja lausui miltei\npurevasti:\n\n-- Entisiin ansioihisi vetoat, -- sinulla siis niitä sittenkin on?\n\nTuomas kohotti melkein kummastuneena kasvonsa, hän ei ymmärtänyt tuota\nterävyyttä.\n\n-- Niin, olenhan nuorempana, jolloin kirkkoa vilpittömästi ja\nnuhteettomasti palvelin, tehnyt toki jotakin Rooman oikean opin\nlevittämiseksi tässä maassa. -- Hän huoahti: -- Raskaan työpäivän olen\nsiihen käyttänyt.\n\nPietari ei vastannut mitään. Mutta kun Tuomas toistamiseen nosti\nsilmänsä hennon saarnamiehen kasvoja kohden, niin hän jo ymmärsi tuon\nsulamattoman, nuhtelevan katseen. Vielä hän ei ollut tarpeeksi\nnöyrtynyt, ei uhrannut kylliksi itsekkyyttään eikä itserakkauttaan,\nvielä hän ei ollut luopunut kaikesta. Hänen mielensä kuvitteli ja kehui\nvielä kirkon hyväksi tekemiään palveluksia, ja hän uskotteli\nomistavansa ansioita, jotka hänelle antoivat vielä jonkin merkityksen\nja joista hän saattoi palkkiota nauttia, -- hän tinki yhä vain Jumalan\nkanssa, antautumatta kokonaan hänen armoilleen. Vielä oli hänen\nsydämessään maallista kuonaa, jota hän ei ollut saanut karsituksi pois,\nkoska se oli liiaksi syvälle iskostunut.\n\nJa hänet valtasi taas tuska tuntiessaan tuon sydämensä paatumuksen, hän\ntarttui Pietarin käsivarteen ja virkkoi:\n\n-- Tule, auta minua luopumaan kaikesta, mikä minua maailmaan kiinnittää\nja sydäntäni sulamasta estää.\n\nJa suomatta itselleen pitempää lepoa Tuomas käveli nyt Pietarin\nrinnalla heti takaisin linnaan. Siellä hän pyysi vielä kerran kirjurin\navukseen ja saneli hänelle lahjakirjan. Hän lahjoitti Suomen kirkolle\nkaikki yksityiset tiluksensa, kaikki irtaimistonsa, vaatteensa,\nhevosensa, juhtansa ja aseensa, hopeansa ja kultansa, luetteli erikseen\nkaikki, jättämättä itselleen muuta kuin karkean viittansa, joka hänellä\noli päällään.\n\n-- Nyt olen maallisesti yhtä köyhä kuin sinä ja saarnaajaveljet, nyt\nsaanen halvimpana veljeksistä majassanne asua ja työnne ja leipänne\njakaa.\n\nNiin hän huudahti nimensä lahjakirjan alle piirrettyään. Mutta Pietari\nkysyi vieläkin epäillen:\n\n-- Oletko jo kaikesta luopunut?\n\n-- Kaikesta, -- kaikesta paitsi kirjoistani. Nehän eivät ole maallista\nkuonaa, ne ovat sieluni ravinto ja lohdutus; vuosien kuluessa olen ne\nitselleni kopioittanut, niiden seurassa saadakseni viettää elämäni\niltahetket. Sen lohdutuksen ja vahvistuksen suonee minulle pyhä\nneitsyt.\n\n-- Kirjasi, ne ovat sinulle aina aarteena olleet, lausui heltymättömänä\nPietari.\n\n-- Niin, kallein aarteeni on kirjastoni, -- vai olisiko sekin lihaa ja\nsyntiä?\n\n-- On, jos sillä koetat nukuttaa sielusi uneen.\n\nKyynel kihahti Tuomaan silmään.\n\n-- Niin, ne ovat kai liikaa nekin. Olen niihin liiaksi kiintynyt, --\nsiksi juuri minun täytyy niistäkin luopua.\n\nMutta hetkisen Tuomas istui vielä kumarassa taistellen, ennen kuin hän\ntaas kääntyi pöydän ääressä vielä istuvan kirjurinsa puoleen ja rupesi\nsanelemaan lisäystä lahjakirjaansa. Hän lahjoitti kirjastonsakin,\nlahjoitti sen kauas Sigtunan harmaittenveljesten luostariin, ettei se\nolisi Suomessa hänen läheisyydessäänkään häntä kiusaamassa. Varmalla\näänellä hän senkin lahjoituksen saneli, mutta hiukan kankeasti nyt\nsanat hänen suustaan puhkesivat, ja hän oli tavallista kalpeampi, kun\nhän lopetettuaan nousi ja virkkoi:\n\n-- Tule, kävelkäämme pois. -- Hän näytti pelkäävän, että kaipaus hänet\nvoittaisi, ja hän uudisti: -- Kävelkäämme pois, toivottavasti meillä\nnyt toki ei enää olekaan tänne linnaan asiaa.\n\nHe lähtivät.\n\n-- Nyt olen kerjäläinen, saan elää toisten armoilla, Tuomas virkkoi,\nkun he rantatieltä kääntyivät metsään päin, ääneti astuttuaan. Mutta\nhänen äänessään ei ollut enää kaihoa, niinkuin heidän linnasta\nlähtiessään, hän oli sen jo voittanut; hän virkkoi sen päinvastoin\nkeveällä mielellä, rohkeasti toveriaan silmiin katsoen. Hän polki\nkeväistä hankea reippain jaloin, ajatellen, että hän nyt oli katkaissut\nkaikki siteensä maailmaan ja saattoi aineellisuudesta ihan vapautuneena\nkäyttää elämänsä koko illan yksinomaan rukoillakseen jumalanäidin armoa\nja sen voittaakseen. --\n\nTalven viimeiset hanget sulivat, routa liukeni maasta, kevät rupesi\ntaas luontoa ensimmäiseen arkaan vihreään pukemaan. Vielä oli sentään\nmaa märkä, purot tulvillaan ja polut pehmeinä. Mutta saarnaajaveljet\nhankkiutuivat silti jo jokavuotisille, kesäisille käännytysretkilleen\nlähtemään pakanain keskuuteen, ja eräänä aamuna Pietari Kaukovalta\nastui taas Tuomas piispan koppiin. Hänen vaippansa helmat olivat vyöllä\nkootut, haarapussi oli hänen selässään ja sauva hänen kädessään.\n\n-- Joko lähdette matkalle taas? virkkoi Tuomas vähän levottomasti. --\nMiksi näin varhain keväällä?\n\n-- Olethan kuullut, että täällä kastetut joukoittain luopuvat ristin\nopista ja kääntyvät pakanuuteen, -- he olivat pakolla kastetut.\n\n-- Niin, huoahti Tuomas, -- siteet höltyvät!\n\n-- Miekkakylvö ei ole kasvattanut hedelmiä. Me lähdemme nyt maata\nuudelleen muokkaamaan toisenlaista kylvöä varten, voittamaan tämän\nkansan rakkauden opilla.\n\nTuomas nyökäytti nöyrästi päätään. Sillä hän tahtoi tunnustaa, että\nPietari oli sittenkin ollut oikeassa, kun hän aina raudan kylvöä\nmoitti. Mutta sitä tunnustusta Pietari ei ollut tullut entiseltä\npiispaltaan pyytämään, ja hän virkkoi lyhyesti ja kiivaasti:\n\n-- Tännekö jäät sinä? Meille voi matka käydä hyvinkin pitkäksi. Sen\nvuoksi: hyvästi!\n\nVielä kerran oli hiljaisen saarnamiehen katse saanut Tuomaan mielen\nlevottomaksi, ja hänen mentyään tuo sama omantunnon soimuu, joka\nluostarin hiljaisuudessa aina ajoittain tyyntyi ja vaikeni, rupesi taas\njäytämään ja käräjöimään. Pietarin lyhyet jäähyväissanat velloivat\nhänen sydäntään ja niiden herättämät ajatukset hänessä pian kehittyivät\nja selvenivät... Nuo miehet lähtivät nyt korjaamaan hänen työtään, itse\nhän istui mukavasti toimetonna majassa. Ja juuri hänen itsensähän olisi\nkumminkin pitänyt lähteä kansalle saarnaamaan sitä rakkauden oppia,\njonka hän piispana oli laiminlyönyt, juuri hänen pitäisi noinikään\nkulkea talosta taloon sanalla sovittamassa sen katkeruuden ristin oppia\nkohtaan, jonka hän ankaruudellaan oli kansaan istuttanut... Sitä\nvelvollisuuttaan hän ei ollut ennen ajatellut. Mutta nyt hän oivalsi\nselvästi, että se oli itsekkyyttä, ylpeyttä ja mukavuutta, kun hän\njättäytyi rauhassa lepäämään, ainoastaan itsestään ja omasta sielustaan\nhuolta pitäen, muistamatta niitä tuhansia, jotka hänen rikostensa\nvuoksi taas olivat luistamassa pimeyteen.\n\n-- Se on sitä itsekylläistä, ylvästelevää piispaa vielä. Mutta se vanha\npiispahan minun juuri on voitettava!\n\nNiin hän itselleen puhui ja koetti alistua siihen välttämättömyyteen.\nMutta helppoa se ei ollut. Tuo kierteleminen kansan keskuudessa ja\nnoiden tyhmäin, itsepäisten talonpoikain opettaminen, jotka itse eivät\ntahtoneet mitään kuulla eivätkä oppia, oli aina tympäissyt hänen\nkiivasta luonnettaan, hänen pikaisia, näkyviä tuloksia tavoittelevaa\ntoiminnanhaluaan ja hänen arvostaan arkaa ylimysmieltään. Piispana hän\noli sitä muurahaisen työtä melkein halveksinut. Ja nyt virastaan ja\nvaikutuksestaan luovuttuaan hänellä oli ollut ainoana ajatuksena se,\nettä hän saisi viimeiset hetkensä omistaa itselleen. Oliko se\nitsekkyyttä...? Hän oli jo niin vanha, hänen työpäivänsä oli ollut niin\npitkä, ja sittenkin hän oli nyt yhtenä viimeisenä vuotena vanhentunut\nenemmän kuin kahtenakymmenenä edellisenä ... eikö tämä korkea ikä jo\nsuone hänelle myrskyn jälkeen rauhan satamaa, missä odottaa Herran\ntuomiota? Vaatiikohan jumalanäiti häntä vielä näin heikkona lähtemään\ntuonne pakanain joukkoon, jotka häntä vihaavat, sinne pilkkaa\nkärsimään, -- niin vähän hän saattaa enää saada toimeen...?\n\nTuomas ei vielä luullut selvästi oivaltavansa korkeimman tahtoa ja\nkoetti sen vuoksi rukouksin päästä selvyyteen. Hän polvistui taas\nkerran jumalanäidin kuvan eteen, hän tiesi siinä varmuuden saavansa.\nSillä paikalla hän oli ponnistanut ja taistellut vaikeimmat\ntaistelunsa, kärsinyt kovimmat tuskansa, ja kukistettuna, masennettuna\nhän oli siitä noussut aina sen jälkeen, kun jumalanäiti silmistään\nhäneltä armonsa ilmeen kielsi. Hän rukoili nytkin kauan, mutta hän\ntiesi kumminkin, että pyhän neitsyen kasvoilla tulisi olemaan sama\nsurullinen, moittiva ilme, -- hän tunsi sen sydämessään jo\npolvistuessaan. Ja ennen kuin hän katsettaan kohotti, hän kuuli\nsisässään äänen, joka keskellä rukousta hänelle kuiskasi:\n\n-- Kuva ei ole surullinen ja moittiva, eivät pyhän neitsyen kasvot\nsinua syytä eivätkä kurita, oman omantuntosi kuvastin vastaasi seinältä\nkatselee. Puhdista pois ylpeyden ja itsekkyyden karsta sydämestäsi,\nnöyrry kerran oikein, niin vielä kirkastuu ilme jumalanäidin silmissä.\n\nTuomas nousi verkalleen, tiesi vastauksen ja tiesi, että hänen oli\ntoteltava. Hiljaa, kenellekään mitään puhumatta hänkin haki köyden\nuumilleen ja vyötti sillä karkean vaippansa helmat, haki haarapussin\nselkäänsä ja sauvan käteensä ja lähti yksin astumaan metsäpolkua\nkohden, tuota erämaan polkua kohden, jota Pietari ja hänen\nsaarnaajaveljensä äsken olivat kulkeneet. Mutta portin läpi päästyään\nhän metsän rinnassa vielä tuokioksi pysähtyi: vaivoin tuntui jalka\nkannattavan kumaraa, voimatonta ruumista, ja raskas, väkevä keväinen\nilma tuntui liian voimakkaasti painavan hänen kokoonpuristunutta\nrintaansa, josta korahti kuiva yskä. Hänestä tuntui, että tämä retki on\njo liian myöhäinen, myöhä on elämän iltahetkellä koettaa korjata työtä,\nminkä on pitkän miehuuden kuluessa tehnyt ... siksikö liekin se lähtö\nnyt tuntunut niin toivottomalta... Aurinko oli jo solumassa alaspäin\ntaivaanrannalle, ilta oli tulossa ... ilta jo käsissä, mennyt oli\npäivä...\n\nMutta kauan ei kumaraselkäinen vanhus siinä portin edustalla viipynyt.\nHorjuvin, mutta päättäväisin askelin hän ryhtyi taivalta tekemään,\nhiljaa ja nöyrästi, eikä kukaan nähnyt, kun Suomen voimakas, mahtava\npiispa lähti viimeiselle retkelleen.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nRaskaasti humisee metsä, kohisee niin oudon synkästi iltatuulen\npuhaltaessa. Kuuset taivuttavat oksiaan vastakkain, ikäänkuin\ntarinoidessaan toisilleen nyökäyttäen, ja lehtipuiden nuoret lehvät\nlepattavat ja värähtelevät, kuin ikään räpättäen ja lärpätellen\nvanhempain, vakavampain havupuiden puheitten sekaan. Jokainen puu koko\nlaajassa, rajattomassa metsässä huojuu ja humisee hiljaa, ja siitä\nkohisee koko metsä, kuin meri myrskyn talttuessa. Vuoroin se kiihtyy ja\nvuoroin asettuu kuin harras virsi, joka soinnuttuaan intohimoisesti ja\njuhlallisesti juoksee kappaleen tasaisena ja nöyränä, taas yltyäkseen.\nSe on laajan korven iltarukousta, metsän iltamessua.\n\nKapeaa polkua pitkin kävelee humisevan metsän läpi yksinäinen vanhus,\nhamppuköysi vyöllään, kädessään sauva. Hän kuuntelee kulkiessaan metsän\nkohinaa ja sen eri säveliä ja koettaa niitä turhaan tutkia ja ymmärtää.\nNe ikäänkuin hänelle laulavat, nuo illan kelmetessä tummiksi käyneet\nkorkeat kuuset, laulavat vuoroin levottomasti, nuhtelevasti, vuoroin\nvienosti, lohduttavasti, -- nuo pääsävelet hän kyllä käsittää, ja\nniiden mukaan hänen mielensä väreilee, tyyntyy ja kiihtyy kuin kirkossa\nmessun sävelistä. On siinä kuritusta ja tuomiota, on siinä pelastusta\nja armoa, -- kunpa hän vain tarkemmin ymmärtäisi, mikä niistä on\nvoitolla, mitä ne merkitsevät nuo kaukaiset, kuiskivat äänet, mitä\nJumala hänelle suuren metsän kautta puhuu! Mutta hän ei sitä ymmärrä,\nhän ei ole sen arvoinen, että korkeuden käskyt ja tahto hänelle\nselvästi ilmaistaisiin.\n\nAutio on erämaan kierteinen polku; ei astu ihmistä vastaan, ei aukene\npeltosarka eikä talon pihamaata kulkijan eteen. Ilta on yöhön\nvaihtumassa, pitkät varjot pimentävät jo polun ja yhä harmajammaksi käy\ntaivas. Yksinäinen kulkija ei ole edeltäpäin tuuminut, missä hän\nyösijan saisi, hän ei tiedä, onko ihmisasuntoa läheisyydessä ja\njaksaako hän siihen kävellä. Mutta se ei häntä huoleta, sitä\nhän ei ajattele; hän suree vain sitä, kun ei tiedä, mitä metsä\nhumistessaan hänelle huutaa. Nuo äänet ikäänkuin lähenevät, ne käyvät\ntuttavallisemmiksi, hän ne erottaa selvästi toisistaan, niillä on\nkullakin oma merkityksensä ja tarkoituksensa, mutta mikä, sitä hän ei\njaksa tulkita. Siksi hän on alakuloinen koettaessaan turhaan jännittää\nkuulonsa ja tarkkaavaisuutensa. Eikä hän sitä tehdessään muista\nväsymystään eikä nälkäänsä, hän kävelee vain yhtä mittaa eteenpäin,\nsyvemmäs hämärtyvään metsään.\n\nMutta silloin hänen jännittyneisiin korviinsa rupeaa kuulumaan\ntoisenkinlaista ääntä, säännöllistä, jatkuvaa töminää. Se on vielä\nhyvin kaukaista, mutta hän erottaa silti selvästi jalan astuvan\naskelet. Ne kaikuvat takaapäin ja lähenevät myötään, -- ne häntä\nhäiritsevät, hän ei enää voi koko huomiollaan metsän huminaa tarkata,\nhänen täytyy kuunnella tuon toisen askeleita, joka illan hämärässä\nsamaa salotietä samoaa. Se on ihminen, se on kai joku niitä, joita hän\non lähdössä opettamaan ja pelastamaan.\n\nJo kuuluvat askelet aivan läheltä, ja Tuomas, tuo kumara kulkija,\nkääntyy taakseen katsomaan tulijaa. Ken on nainen, joka kantaa\nselässään kontissa pientä lasta ja kiireisin askelin näyttää johonkin\npäämaaliin ehättävän. Kohta hän on Tuomaan kohdalla, joka hänet nyt\nselvemmin näkee: vaatteet ovat ryysyiset, kasvot puolittain vanukkeisen\ntukan peitossa, joka liinan alta valahtaa silmille. Hän ei näytä\nvanhalta, mutta jotakin raunioista, kulmikasta on silti koko hänen\nlaihassa olemuksessaan, kun hän ruumistaan keinuttaen ja itsekseen\nhiljaa höpisten kävelee metsäisellä tiellä. Jo on hän -- päätään\nkääntämättä, tervehtimättä -- menossa Tuomaan ohi, mutta tämä ei häntä\npuhuttelematta laske ohitseen; tuosta yksinäisestä vaeltajasta kuvastuu\njotakin niin onnetonta ja särkynyttä, että hänen täytyy sitä\ntiedustella.\n\n-- Hyvää iltaa, yksinäinen kulkija, hän lausuu ystävällisesti naiselle\nja kiirehtii askeleitaan pysyäkseen tämän tasalla. Nainen ei näytä\nensiksi hänestä välittävän, hänen päänsä heilahtaa vain hiukan sivulle\neikä hän kuljeksivaa munkkia paljon huomaakaan. Tuomaan täytyy uudistaa\ntervehdyksensä:\n\n-- Hyvää iltaa. Mihin näin yksin yötä vasten kuljet, vaimo?\n\nSilloin nainen käännähtää päin Tuomaaseen, katsoo häntä pitkään\nhuivinsa alta ja rupeaa hirnahdellen nauramaan. Hän istahtaa tien\nviereen mättäälle, ottaa lapsen syliinsä, keinuttaa sitä polvellaan ja\nnauraa yhä. Tuo nauru tuntuu Tuomaasta kamalalta, ja omituinen\nrauhattomuus valtaa hänen mielensä.\n\n-- Miksi naurat? hän kysyy.\n\nSilloin nainen hypähtää pystyyn, astuu Tuomaan luo ja katsoo häntä\naivan vierestä silmiin.\n\n-- Siksi, kun tuttavan tapasin. Sinähän sen tiedät, missä tämän lapsen\nisä on, se lapsi ei ole lehdosta löytynyt, vaan vihkimisen jälkeen se\non tehty.\n\nVäristys kävi Tuomaan ruumiin läpi, kun nainen häntä lähenee ja noin\nsilmästä silmään katsoo. Hänessä herää muisto, aluksi hämärä ja\nepäselvä, mutta haikea ja syyttävä muisto, joka sitten vähitellen\nselvenee ja kasvaa, niin että hän näkee kokonaisen sarjan kuvia\nedessään. Nuo kuvat ovat hänelle liiankin tutut, ne ovat lakkaamatta\nasuneet hänen mielessään unissa ja valveilla ja syöneet hänen sielunsa\nrauhaa, hän on niitä koettanut peittää ja haudata, paeta ja voittaa,\nmutta ne ovat hänessä pysyneet ja eläneet silloinkin, kun hän on\nluullut ne karkoittaneensa, ja heikentymättömän voimakkaina ne ovat\nhäntä vaivanneet, soimanneet ja kurittaneet tähän hetkeen asti. Ja nyt\nhän näkee ilmi elävänä edessään tuon iloisen nuorikon, joka tulla\nkeppelehtää laulaen vasta vihittyä miestään tervehtimään, -- tuon saman\nnaisen, surevan, taittuneen raukan, joka tuskasta syksy-yöhön\nkirkaisee, kun kuulee miehensä kohtalon, nuo samat silmät, suuret,\nsurevat, epätoivoiset ja syyttävät, ne ovat hänelle kamalan tutut, ja\nnyt hän ne tuossa taas näkee raunioisen, hirnahtavan naisen päässä. Hän\non monesti hiljaisissa mietteissään säikähtänyt ajatusta, että hänen\ntäytyisi tavata tuo nainen, jonka elämänonnen hän itsekkäistä syistä\noli armotta taittanut, ja hän säpsähtää nytkin ensiksi sitä tapaamista.\nMutta samalla hänestä tuntuu, että se on välttämättömyys, se tuntuu\nhänestä helpottavaltakin, -- olihan hänen kumminkin kerran sekin\nkestettävä, kärsittävä sekin katumus. Ja hän virkkaa hiljaisesti,\nmelkein hellästi:\n\n-- Sinäkö, onneton nainen!\n\nMutta nainen viskaa kiireesti lapsen takaisin konttiinsa, hypähtää\npystyyn mättäältä ja huudahtaa intohimoisesti Tuomaalle, hänen\nrinnalleen asettuen:\n\n-- Tule!\n\n-- Minne? Mihin käy matkasi?\n\n-- Tule ja katso! -- Taas helähtää ontto nauru naisen kutistuneesta\nrinnasta, hän astuu pari askelta eteenpäin, mutta pysähtyy taas, kun\nTuomas viipyy, ja virkkaa: -- Miksi viivyt, etkö jo lähde? Vai eikö\nmeillä olekaan yhteinen matka?\n\nMelkein vaistomaisesti totellen Tuomas rupeaa naisen jäljessä\nkävelemään tietä eteenpäin. Ja hän vastaa:\n\n-- Ehkä on. Minä olen menossa saarnaamaan ristin oppia, rauhan oppia\nkansalle.\n\nNainen viilettää jo kappaleen edellä ja hihittää sieltä:\n\n-- Ristin ja rauhan ... ka niin, tule! Täällähän sitä on kirkkoväkeä\nkoolla, sinne olen matkalla minäkin. Mutta kiireemmin ... ei, ei\nsieltä, tule tästä, tästä suoraan...\n\nEdellä rientävä nainen poikkeaa polulta metsän sisään, ja kun ei Tuomas\nhäntä heti sinne seuraa, hän pysähtyy kärsimättömänä odottamaan. Ja hän\ntarttuu Tuomaan kädestä kiinni ja taluttaa häntä, vetäen puolijuoksua\neteenpäin metsän läpi puhumatta enää mitään. Ilta on jo käynyt\npimeäksi, tiheässä metsässä ei voi nähdä askelta eteensä, siellä ei voi\nväistää puita eikä kantoja. Mutta eteenpäin kiitää vain kiihkomielinen\nnainen, kontti heiluu kahta puolta kolahdellen oksiin, ja hän vetää\nperässään väsymyksestä hoipertelevaa, risuihin kompastelevaa ja puihin\ntöksähtelevää vanhusta. Yli kannokkojen ja louhikkojen, läpi murrosten\nja tiheäin pensaikkojen, poikki veteläin soiden ja kivikkoisten ahojen\nsiinä riennetään, levähtämättä, huoahtamatta, eteenpäin vain. Vanhan\npiispan jalka livettää keväisissä rapakoissa, vaipan liepeet\nsekaantuvat katajikkoihin ja repeilevät, hän kompastelee alinomaa\njuuriin ja oksiin, sillä hän ei ehdi edes sauvallaan koetella, mihin\nhän astuu -- nainen vain vetää häntä väkisin, kiskoo yli karahkojen,\nhypittää suomättäitä myöten eikä hän saata pysähtyä. Hänen päätään\npolttaa, hänen rintansa korisee, kiihtynyt yskä panee hänet käheästi\nrykimään ja on tukehduttaa hengenkäynnin kokonaan siinä huimassa\nvauhdissa, mutta hän ei saa seisahtua, tutisevat jäsenet eivät ennätä\nhervahtaa, hänen täytyy seurata taluttajaansa.\n\nVihdoin nainen toki pysähtyy erään mäen rinteelle, hellittää munkin\nkädestä ja antaa hänen istahtaa mättäälle huohottamaan. Hänen omakin\nhenkensä läähättää, ja vaivoin hän saa käheästi kuiskatuksi:\n\n-- Katso, siinä on kansa, käy saarnaamaan!\n\nTuomas kohottaa kuuman päänsä ja luo väsyneen katseen eteensä naisen\nviittaamaan suuntaan. Hän ei huomaa ensiksi muuta kuin puitten lomitse\nhäilyvää tulen hohdetta, jonka editse esineitä liikkuu ja häämöttää.\nMutta vähitellen, kun silmä tottuu valoon, kuva käy selvemmäksi ja\ntarkkapiirteisemmäksi. Siinä on mäkien ympäröimässä laaksossa pieni\naavikko metsän kätkössä. Korkea nuotio roihuaa keskellä kenttää, ja sen\nympärillä häärii valkopukuisia miehiä, jotka loihtuja lukien ja taikoja\ntehden paistavat vartaissa uhrieläinten lihoja. Mutta ulompana kedolla\nliehuu taaja ihmisjoukko: toiset haltioissaan riehuvat ja sopattavat\nloitsulukuja, toiset laulavat syrjemmässä vanhoja uhrilaulujaan.\nSekavaa sohinaa ja salaperäistä humua kuuluu kohisten laaksosta mäelle,\njonka rinteellä läähättävä munkki istuu ja verestävin silmin tuijottaa\neteensä, katsoen kastamansa kristityn seurakunnan ja sen lähimmän\nkantajoukon pakanallista uhrijuhlaa vanhassa uhrilehdossa. Hän näkee,\nkuinka loitsijat uhrituleen heittävät ristejä, joita ovat repineet alas\nkristittyjen talojen harjoilta, ja näkee naisten kantavan kastettuja\nlapsiaan uhripappien luo, jotka taikojaan lukien niitä pyhien puiden\nlehvillä kylvettävät. Hän ei puhu mitään, katselee vain.\n\nMutta hurjasilmäinen nainen, joka hänet on tuonut tätä näytelmää\nnäkemään ja joka huohottaen, mutta leveä, pilkallinen vahingonilo\nhuulillaan hänen vieressään seisoo, hän päästää taas hirnahtavan naurun\nja kuiskaisee:\n\n-- Katso, piispa, seurakuntaasi, katso!\n\nTuomas lyyhistyy yhä pienemmäksi, yhä kumarammaksi mättäällään, kuta\nkauemmin hän katselee. Mutta hänen silmiään rupeaa vihdoin hämärtämään,\non aivan kuin vesi olisi noussut tuota tuijottavaa katsetta\nhimmentämään, ja hänen äänensä kaikuu pehmoiselta kuin itkevän lapsen,\nkun hän vihdoin hiljaa kuin itsekseen virkkaa:\n\n-- Minä näen, minä näen elämäni työn. Kiitos Jumalani, nyt minä\nymmärrän, mitä olet minulle tahtonut sanoa. Nyt oivallan, minkä\narvoista työni on ollut alusta loppuun ja millaiset ovat ansioni. Se on\nkaikki ollut turhaa, hyödytöntä kaikki, ne ovat pakanoita nuo, niinkuin\nolivat tänne tullessani, minä en ole valtakuntasi hyväksi tehnyt\nmitään...\n\nHän vaikeni hetkeksi, ja äänen vilpittömään nöyryyteen sekaantuu syvää\nsurua ja hartautta, kun hän jatkaa huokaustaan:\n\n-- Heitä älä tuomitse, Jumala, siitä, että ovat sinusta luopuneet,\nminä, minä olen syypää siihen. Minä olen vain itseäni ajatellut, en\nsinua enkä heitä, alusta asti on vilppiä ollut aikeissani ja\ntoimissani, oman kunnian ja suuruuden himoa, heitä olen kiusannut,\nsinua olen koettanut pettää, -- sinun on tuomio!\n\nJa hän käännähtää vielä hänen rinnallaan seisovan ja ääneti kuuntelevan\nnaisen puoleen ja virkkaa vähän kovemmin:\n\n-- Vaimo, kiitän sinua, kun minut tänne toit ja petokseni paljastit.\nSinä olet palkinnut pahan hyvällä.\n\nVaimo katsoo häntä kummastellen, ilkkuva ilme on vähitellen hänen\nkasvoiltaan sulanut pois, uhka ja kosto väistyy hetkeksi hänen\nkiiluvista silmistään. Hän näyttää epäröivän, katuiko tuo todella,\noliko Tuomas piispa noin nöyrä... Mutta taas hän rämäyttää tuon käheän\nnaurunsa ja lähtee täyttä juoksua porhaltamaan rinnettä alaspäin\nsuoraan uhritulta kohden. Tuomas näkee hänen tunkeutuvan väkijoukon\nläpi, ottavan lapsen kontistaan ja ojentavan tulen ääressä häärivälle,\nvalkopukuiselle poppamiehelle -- Ohdon lapsen.\n\nMutta hän ei näekään enää muuta. Hän on horjahtanut mättäältä alas ja\nmakaa nyt siinä kostealla maalla, pussi päänsä alla, sauva rinnallaan,\nkasvot käännettyinä taivasta kohden. Siinä tuntuu hänestä niin hyvältä\nolla, niin pehmeältä ja vilpoiselta, niin tyynnyttävällä ja\nrauhalliselta. Yön viileä henki sivelee hänen polttavaa hipiäänsä ja\nlieventää rinnan raskaan painon. Hän ei kuule enää laaksosta kohisevia\nääniä, ei näe enää tulen levotonta liehuntaa, hiljainen metsä on vain\nhänen ympärillään, ja siinä tuntuu kaikki nyt kerrankin niin\nintohimottomalta, että hän oikein nauttien vaipuu yhä syvemmälle sen\nrauhaan. Ainoastaan tuota metsän tuttua huminaa hän vielä kuulee, nyt\nhän jo sen säveletkin ymmärtää, ja autuas hymy leviää hänen\nkasvoilleen. Sillä hän kuulee pyhän neitsyen puhuttelevan itseään\nmetsän huminasta ja näkee hänen kapeat, valkoiset kasvonsa taivaan\nkelmeiden puitteiden lomassa. Ja niin laupiaat, niin armosta\ntäyteläiset, niin lohdutusta säteilevät ovat nyt nuo kasvot, -- samat\nkirkkaat ja lempeät kasvot, jommoisiksi hän ne muistaa viattoman\nnuoruutensa ajoilta, jolloin ei oman kunnian himo eikä itsekkään mielen\nlikainen karsta ollut niitä himmentänyt eikä muuttanut. Sellaisina\narmon tähtinä hän nyt näkee puitten latvojen lomitse kelmeältä\ntaivaalta nuo armaat silmät, ne loistavat kirkkaampina ja lempeämpinä\nkuin koskaan ennen. Ja hänen niitä katsellessaan tuskan kahleet\nkatkeilevat hänen rinnastaan, heltiävät pingoituksestaan toinen\ntoisensa perästä, ja hänen henkensä tuntuu vapautuvan, keventyvän,\nnuortuvan... Ja hän ymmärtää, että nyt on pyhä neitsyt saapunut\nkantamaan hairahtuneen palvelijansa kärsimyksistä pois armonsa hellään\nhelmaan.\n\n\n\n\nSUOMEN ENSIMMÄISET HERTTUAT.\n\n\nEräänä kesäpäivänä 1309 parvi turkulaisia kalaveneitä palaili\nsilakanpyynnistä mereltä sisemmän saariston läpi Aurajoen suuta kohden.\nHiljaa lipuivat saaliista raskaat venheet heikossa sivutuulessa, ja\npyynnissä yön valvoneet miehet torkkuivat venheissään purjeiden\nkatveessa. Mutta yht'äkkiä he heräsivät toinen toisensa perästä, ja\nhuuto kävi haahdesta haahteen:\n\n-- Laivoja etelän reitillä!\n\n-- Suuria laivoja tosiaankin, -- kun eivät liene sotalaivoja!\n\n-- Olisiko ryssä taas ryöstömatkalla?\n\nKotvan kalamiehet katselivat uteliaina ja pelokkaina nopeasti\nlähestyviä, suuripurjeisia aluksia, joilla oli värikkäät viirit\nmastojen nokassa ja keuloissa korkeat kuvakohokkeet, ja pian he\nolivatkin asiasta selvillä. Turun omia laivoja ne eivät olleet eivätkä\nmyöskään hansalaisia kauppa-aluksia. Siis sotalaivoja. Niiden kannella\nnäkyikin, alusten ehdittyä lähemmäs, miestä kuin pilveä, ja noiden\nmiesten kiiltävät teräshaarniskat ja kupariset kilvet loistivat\nuhkaavasti päivänpaisteessa. Kalavenheet laskivat silloin kiireesti\nmyötäiseen ja hakeutuivat kapeisiin salmiin ja saarien suojaan pakoon,\nja sieltä niiden säikähtyneet ohjaajat arkoina tähystelivät oudon\nlaivaston tuloa.\n\nSiinä oli kymmenkunta sotalaivaa, joissa oli airotkin, ja ne soutivat,\npurjeensa laskettuaan, saaria sivuuttaen suoraan Auran suuta kohden.\nPienet kalavenheet seurasivat silloin arkaillen niiden perässä.\nKalamiehet olivat näet uteliaat vaanimaan vieraiden kulkua; he\nkatselivat huolissaan ja pelokkaina epäilyttävän laivaston etenemistä\njoen suuhun, jossa heidän oma pieni kaupunkinsa ja omat pienet\nkotitalonsa olivat alttiina vihollisen hyökkäykselle. Kiirehtivätkö\ntodella nuo panssarimiehet polttamaan Turun nuoren kaupungin ja\niskemään kuoliaiksi heidän pahaa aavistamattomat perheensä?\n\nEi, ei tällä kertaa. Kun laivasto saapui linnanselälle, tuon äsken\nperustetun, yksitornisen, kivisen varustuksen edustalle, niin se siinä\nteki kauniin kaaren ja laski linnan alaiseen satamaan, eikä linnan\nvarusväki ryhtynyt sitä siitä loitommas häätelemään. Päinvastoin linnan\nherrat ja heidän heitukkansa riensivät saapuvia vieraita vastaan ja\ntervehtivät kunnioittaen ja avopäin niitä ritareita, jotka ensiksi\nlaivasta astuivat laiturisillalle. Laivat ankkuroitiin suojasatamaan,\nja kypärämiehiä nousi niistä maihin satakunta, niin että teräksiset\nhaarniskat ja säärykset raksahtelivat. Kummissaan sitä kalamiehet\nkatselivat ja kuuntelivat. Mutta kun heidän joukostaan muuan haapio oli\nuskaltautunut linnan sillalle asti ja siellä saanut puhutellakseen\nlinnan nihtejä, selvisi heille pian koko outo ongelma.\n\n-- Eivät ole vieraat vihollisväkeä, pelkomme oli turha, kertoivat\nlaiturilla käyneet miehet toisille.\n\n-- Jumalan kiitos! Mutta mikä on sitten tämä satainen joukko, millä\nasialla kypärämiehet kulkevat?\n\n-- Ovat Ruotsin väkeä, samoja kuin linnan herratkin. Siinä on kuulemma\ntullut itse Suomen herttua maataan katsomaan.\n\n-- Suomen herttua! -- Se käsite oli vieras useimmille Turun\nkalastajille. Mutta oli joukossa sentään muutamia, jotka asian paremmin\nälysivät, vaikkeivät hekään tienneet muuta kuin että sellainen herttua\non ylhäinen herra, käskijä ja mahtimies. Joku heistä muisti jo\nparikymmentä vuotta sitten samanlaisen herran, jota sanottiin Suomen\nherttuaksi, käyneen Turussa. Mutta se silloinen herra, Pentti-niminen,\noli sitten ruvennut piispaksi Ruotsiin ja siellä kuulemma kuollut.\nVieläkö tuo nyt kummittelee?\n\n-- Tämäpä kuuluukin olevan aivan toinen mies, nuorempi herttua,\nselittivät tietäväiset. -- Tämä on sen silloisen kuningas vainajan\nnuorin poika, nykyisen Ruotsin kuninkaan veli...\n\n-- Vai sellainen ylhäinen mahtimies, kuninkaanpoika, ihmettelivät\nturkulaiset, asiaa vieläkään täysin tajuamatta. Mutta iloisia olivat\nkaikki, kun ei saapunut joukko toki ollut mitään vihollisväkeä ja kun\nhe nyt tiesivät ketään pelkäämättä saattavansa laskea silakkalastinsa\nturvallisesti Turun rantaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuotsin kuninkaan Maunu Ladonlukon nuorempi veli, lempeä ja oppinut\nPentti Eerikinpoika, oli ollut ensimmäinen mies, joka kantoi Suomen\nherttuan arvonimeä. Hänelle oli näet hänen kuningasveljensä v. 1284\nantanut äsken Ruotsille valloitetun ja vielä suureksi osaksi\npakanallisen, karuksi alusmaaksi käsitetyn Suomen läänitykseksi,\nherttuakunnaksi. Tuo läänitys oli tavallinen feodaalinen ilmiö:\nlääninherra, tässä kuningas, jätti maakunnan tai tilaryhmän jollekin\nuskotulle miehelleen, josta siten tuli hänen vasallinsa, tässä\ntapauksessa herttuan nimisenä. Vasalli hallitsi sitten varsin\nitsenäisenä, täysvaltaisena isäntänä ja käskijänä näin saatua tai\nperittyä maataan, ja Pentti kutsuttikin itseään \"Jumalan armosta Suomen\nherttuaksi\"; hän kantoi maasta tuloja, otti sotaväkeä ja harjoitti\ntuomiovaltaa. Tällä kertaa Pentti-herran tulot herttuakunnastaan eivät\nliene sentään häntä paljoakaan lihottaneet, päinvastoin mainitaan hänen\ntehneen melkoisia henkilökohtaisia uhrauksia läänityksensä hyväksi,\nrakentaneen ja varustaneen Turun linnan ja käyttäneen varoja Turun\ntuomiokirkonkin valmistamiseen, joita menoja varten hän herttuakuntansa\npuolesta oli hankkinut itselleen melkoiset velat; Hän oli ollut\nhiljainen, hyväntahtoinen mies, nähtävästi alkuaankin hengelliseen\nsäätyyn kasvatettu, koska hänestä myöhemmin tehtiinkin Linköpingin\npiispa.\n\nSanottavia jälkiä hän ei kymmenvuotiselta herttuakaudeltaan ole Suomen\nhistoriaan jättänyt. Melkein samaa on sanottava toisestakin Suomen\nherttuasta, Pentin veljenpojasta, Valdemar Maununpojasta, jonka tämän\nveli, Ruotsin kuningas Birger Maununpoika, valtaistuimelle noustuaan v.\n1302 nimitti Suomen herttuaksi. Mutta Valdemar-herttua on kuitenkin\nlevottomana, sotaisena ritarina ja kuningasveljensä piintyneenä\nvastustajana piirtänyt historiaan vähän enemmän vakoja.\n\nKuningas Birger Maununpojalla oli, kuten Ruotsin historiasta tunnetaan,\nkaksi veljeä, Erik ja Valdemar, joiden kanssa hänen välinsä alati\nolivat riitaiset ja jotka katkeroittivat hänen elämänsä sekä lopuksi\naiheuttivat hänen kruununsakin putoamisen. Tyydyttääkseen näitä\nrettelöiviä veljiään ja siirtääkseen heidät jos mahdollista kauemmas\nvaltakuntansa keskustasta hän antoi heille kumpaisellekin\nherttuakunnan, nuoremmalle Suomen. Mutta siitä ei veljessopu\nparantunut, päinvastoin nuo nuoremmat veljet uudesta asemastaan yhä\nyltyivät ja ylpistyivät. Tunnemme historiasta, kuinka he m.m.\nhoukuttelivat kuningas-veljensä, joka nähtävästi oli heitä\nheikkolahjaisempi, mestauttamaan parhaan tukensa ja apumiehensä,\nKarjalan valloittajan ja Viipurin perustajan Torkel Knuutinpojan\n(\"Hootunan leikki\" v. 1306), mutta tämä kuninkaan tavaton uhraus ei\nsuinkaan palauttanut veljessopua. Riitoja jatkui, kuningas joutui\nveljiensä vangiksikin, ja hänen oli pakko antaa heille yhä suurempia\nläänityksiä ja yhä enemmän valtaa, kunnes veljet vihdoin vuorostaan\njoutuivat taistelussa huonommalle puolelle. Tanskan kuningas Erik\nMenved saapui näet Birgerin avuksi Ruotsiin kapinoivia veljeksiä\nmasentamaan, ja näiden oli silloin pakko lähteä pakosalle etäisempiin\nlinnoihinsa. He varustivat Tukholmassa laivaston, tekivät sitten\nryöstöretken Itämeren rannikoille ja saapuivat vihdoin Turun linnaan,\njoka oli Valdemar-herttuan läänitystä ja jossa hänen puolestaan isännöi\nhänen voutinsa Lyder de Kyren.\n\nJuuri tämän laivaston tuloa Turun silakanpyytäjät olivat säikähtäneet.\n\nEnsi hämmästyksestään selvittyään olivat turkulaiset nyt kuitenkin\niloisia ja ylpeitä, kun heitäkin kerran oma, nuori herttuansa oli\nsaapunut tervehtimään ja kun he siten keskuudessaan saivat nähdä\nritarielämää ja hoviloistoa. Turun linnassa vietettiinkin tänä kesänä\n(1309) iloisia, remseitä päiviä, ritarijuhlat seurasivat toisiaan, ja\ntällä välin tekivät herttuat saattueineen metsästysretkiä Turun\nympäristöön. Molemmat he olivat naineet Norjasta kuninkaan tyttäriä,\nmolemmilla heillä oli nuoret rouvansa mukanaan, ja nämä seuranaisineen\ntoivat hilpeyttä ja väriä Turun harmajanvakaviin, yksinkertaisiin\noloihin. Turun porvarit ja heidän naisensa pääsivät nyt joskus sivulta\nkatsomaan linnassa vietettäviä ritarijuhlia ja upeaa hovielämää, ja he\nriemuitsivat jo siitäkin syrjästäkatsomisesta.\n\nMutta tämä äkki-ilo muuttui heille ja Suomen muille asukkaille yhtä\näkkiä karvaaksi pettymykseksi ja murheeksi. Herttuat viettivät kuten\nsanottu suurine seurueineen Turun linnassa komeaa elämää; ruokia ei\nsäästetty eikä juomia, ja kaikkinainen hoviloisto, jota oli hankittava\ntähän syrjäiseen linnaan, missä sellaista ei ennestään ollut, maksoi\npaljon rahaa. Eikä pakoretkelle lähteneillä herttuoilla ollut sitä\nkaikkea varten riittävästi eväitä eikä varoja mukanaan. Niitä täytyi\nsiis saada kiireesti Valdemarin köyhästä herttuakunnasta, ja tuota\npikaa määrättiin Suomen asukkaiden maksettavaksi yht'äkkinen, sangen\nraskas vero.\n\nSellaiseen varsinaiseen verotukseen ei ollut Suomessa niihin asti vielä\ntotuttu. Maan vasta kesytetyllä väestöllä oli näihin aikoihin\nmaksettavanaan etupäässä vain kirkonkymmenyksiä ja maalliselle\nesivallalle ainoastaan suhteellisen pieniä \"ruokalisiä\". Nyt\nropsautettiin heille yht'äkkiä herttuoiden tarpeisiin kannettaviksi\nveroja oikein roimasti: jokaiselta savulta oli suoritettava kokonainen\nlehmä, puoli sikaa ja kolme puutaa voita sekä joka talonpoikaistalosta\nsitäpaitsi vielä melkoinen määrä ohria ja maltaita ja kanoja ja hanhia,\n-- mistä näitä ylimääräisiä, liikeneviä varastoja, näitä maltaita ja\nhanhia olisi ollut köyhien suomalaisten aitoissa tai kotilammikoissa!\nTieto tuosta uudesta verosta hätkäytti sen vuoksi yht'äkkiä pahaa\naavistamattomat talonpojat ja muut eläjät Turun puolessa ja\nkauempanakin, minne veroviesti saapui, ja he hätääntyivät sitäkin\npahemmin, kun uusi vero määrättiin tuota pikaa kannettavaksi --\nherttuoilla oli kiire. Lyder de Kyren pani voutinsa heti maakuntaa\nkiertämään, ja heillä oli käsky toimia ankarasti ja armotta.\n\nUutta hätäänsä pohtivat nyt Suomen veroihin tottumattomat asukkaat\nnäihin aikoihin kaikkialla, missä he vain toisensa tapasivat, kirkoilla\nja kalarannoissa ja kauppapaikoilla. Pyhän Neitsyen sydänkesän\nmessuille saapui siten Turun tuomiokirkkoonkin tavallista enemmän väkeä\n-- tuon huolettavan verotuskäskyn ajamina --, ihmiset tunsivat näet\ntarvetta jakaa huolensa ja vaivansa keskenään. Ja siellä Turun uuden,\nharmajan pääkirkon edustalla, Unikankareen rinteellä, nyt porvarit ja\ntalonpojat pohtivat hyvässä yhteisymmärryksessä kauan ja sitkeästi\ntuota tuiki vaikeaa asiaa, neuvotellen, olisiko jotakin tehtävissä\nväestön hädän helpottamiseksi. Sillä jos vaadittu vero oli maksettava,\nloppui maksajilta itseltään eläminen. Puhuttiin armonanomuksesta\nherttualle, mutta sitäkin oli jo turhaan koetettu, -- nuoret,\nhuikentelevat ruhtinaat tarvitsivat ehdottomasti varoja!\nPuhuttiin piispankin puoleen kääntymisestä ja hänen välitykseensä\nturvautumisesta, mutta ei ollut toivoa siitäkään toimenpiteestä.\n\n-- Kun vanha Mauno-piispa vielä eläisi, niin hän ehkä voisi meitä\nauttaa, virkkoivat vanhemmat miehet.\n\n-- Hänellä oli paljon vaikutusta ja valtaa ja hän ymmärsi kansaa. Mutta\nhänkin on nyt poissa.\n\n-- Ja tämä uusi piispa, tämä äsken valittu, ei ole kotosalla hänkään,\nhän on matkustanut paavin luo hankkimaan vahvistusta piispanvaaliinsa.\n\nNäin toivottomat olivat kaikki tiedoitukset, eikä kukaan keksinyt apua\nyhteiseen hätään. Jo pukeusi silloin katkeruus uhmamieleenkin, --\nsisukkaimmat miehet ääntelivät:\n\n-- Miksi meidän olisi talutettava viimeinen lehmämme ja tapettava\nviimeinen sikamme noiden vierasten rehentelijäin mässäyksiin. Mitä\nhyötyä meillä on heistä, kuka heitä täällä tarvitsee? Ja mitä hyötyä\nmeillä on yleensä koko tästä uudesta komennosta, kirkoista ja linnoista\nja ritareista? Noustaan miehissä ja ajetaan vennon väki täältä järkiään\npois, hävitetään kirkot ja linnat ja ritarit ja eletään sitten taas\nniin kuin esi-isämme ovat eläneet, ilman herroja ja herttuoita ja ilman\nveroja. Meitä on miehiä enemmän kuin heitä -- ajetaan tunkeilijat pois!\n\nSe puhe saattoi viehättää rohkeimpia joukosta, mutta viisaampia se heti\nvistotti. Eikä tullut mitään uhmaajainkaan suunnitelmista. Ikäänkuin\nnäytteeksi vieraan vallan mahdista osui silloin juuri parvi\npanssaripaitoihin puettuja ratsumiehiä töyhtöpäisen, väljäviittaisen\npäällikkönsä johdolla ajamaan ohi kirkon rantakujaa pitkin, ja heidän\nkiiltävät keihäänsä ja pitkät väkimiekkansa vaimensivat jo välkkeellään\nrohkeimpainkin suomalaisten uhmaunelmat.\n\nNämä katselivat tuota ohikulkevaa, kiireestä kantapäähän aseistettua\nrautaista joukkoa, jonka varustukset kalisivat ja jonka hevoset\nkorskuivat, katselivat sen ylpeää kulkua hirsisillan yli, joka notkui\nraudoitettujen ratsujen alla, ja edelleen linnaa kohden, joka korkeana\nja mahtavana kohosi Auran suun saarelta, ja he ymmärsivät, että tuota\nherrain joukkoa ei heidän kirveillään eikä nuolillaan voiteta.\nKatselivat myös viereistään tuomiokirkkoa, joka sekin oli linnaksi\nvarustettu, ja talttuivat ja vaikenivat. Väkijoukko kirkon luona luopui\nhuokaisten kaikista vastarinnan aikeista, jotka se käsitti\nmahdottomiksi.\n\n-- Ei auta tässä muu kuin kärsi pois, vaikka sitten talven selkään itse\nlapsinesi nälkään nääntyisit, puhuivat miehet hammastaan kiristäen.\n\n-- Onnenpa tuotti meille tosiaan tämä herttuan uljas vierailu, riemun\nja auvon! Ja kuka tietää, kuinka kauan sitä nyt jatkuu, kuinka usein\nmeiltä ruvetaan näistä puolin tällaisia veroja kiskomaan. Kurjuus ja\nkuolema on meillä edessä! --\n\nMutta varsin kauan ei nuori herttua joukkoineen kuitenkaan viipynyt\nSuomessa hätääntyneitä alustalaisiaan rasittamassa. Naiset, joita oli\nseurueessa, ikävystyivät piankin oloonsa tuossa jylhässä linnassa ja\nkoko tässä karussa pakanamaassa, jonka väestön kieltäkään he eivät\nymmärtäneet ja jonka ajatusmaailmaan heidän oli mahdoton tunkeutua. He\nkaipasivat takaisin Ruotsin verevämpiin, eloisampiin oloihin, sen\nvärikkäämpiin ritarileikkeihin ja turnajaispitoihin, ja sinne\nkaipasivat pian asemiehetkin. Samaan aikaan saapui nuorille herttuoille\nuusia sanomia Ruotsista, jossa olot taas olivat käyneet heille\nsuotuisammiksi ja jonne he siis taas saattoivat turvallisesti palata.\nEerikki-herttua lähti sen vuoksi ensiksi, heti syksyn alussa, sinne\nmeren yli laivoillaan, ja pian sen jälkeen lähti Turun linnastaan\nSuomen herttua Valdemarkin, jota nyt koko aseellinen saattue seurasi.\nAiromiehet käänsivät alukset merelle päin, korkeat, hulmuavat purjeet\nnousivat eräänä syysaamuna linnanselällä mastoihin ja kirjavat viirit\nvilahtivat viimeisen kerran Aurajoen suistossa.\n\nHiljaiseksi, melkein kuin autioksi ja umpinaiseksi jäi taas Turun\nkolkko, yksitorninen linna, eikä kaupungin mutkaisilla kujillakaan enää\nnäkynyt rautapaitaisia ratsumiehiä, eivätkä hulmunneet sillankorvassa\nenää värikkäät viitat ja hevosenpeitteet. Ja kun turkulaiset\nsilakanpyytäjät taas eräänä aamuna palasivat kalamatkaltaan pientä\nkotikaupunkiaan kohden ja näkivät laivan toisensa perästä viilettävän\nsaaristosta länteen päin avomerta kohden, silloin he keventynein mielin\ntoivottivat ne hyvin menneiksi eikä koskaan palaaviksi, ja kiirehtivät\niloisina koteihinsa.\n\n-- Olihan se komeata tuo herttuallinen komento, virkkoivat miehet\ntoisilleen. -- Eloa ja liikettä ja loistoa oli kerran kesäkausi ollut\nheidänkin hiljaisessa kauppakylässään. Mutta kalliiksi oli heille\nkäynyt tämä herrasvierailun lysti, halvempaa ja turvallisempaa heidän\noli elää ilman herttuoita syrjäisen maansa hiljaisissa, vaatimattomissa\noloissa.\n\n-- Sinne viilettäkää, herttuat, hakekaa sieltä meren takaa silavanne ja\nmaltaanne ja hanhenne, -- meillä niitä täällä Suomessa on liian vähän!\n\n\n\n\nMARGAREETA.\n\n\nI.\n\nPeloittavan rajuksi oli kevättulva paisunut Tornionjoessa. Talvi oli\nollut tavattoman luminen, ja myöhäksi oli ehtinyt kevätaika, ennenkuin\nilmat lämpenivät. Mutta silloin suvesikin yht'äkkiä, helteisesti\npaahteli päivä lumista luontoa ja sulatti parissa päivässä ohkaisiksi\nsyvät nietokset. Rymisten ja kohisten oli joesta lähtenyt jää, kapeat\nkosket eivät olleet ehtineet yhdellä kulauksella nielaista telien\ntungeskelevaa joukkoa, vaan ne olivat rannoille patoutuneet ja yhä\nkaventaneet ärjyvät uomat, ja joen suussa oli meren jää vielä\nhievahtamatta paikoillaan vankkana vastamuurina. Mutta vasta jäitten\nlähdettyä se oli jokivarren tuntureilta ja metsistä ja suomailta\ntulvahtanut vihaisena virtana jokea kohden, tuo sulaneiden nietoksien\nvahva vuo. Jokainen puro oli joeksi paisunut, jokainen oja puroksi,\njossa tulvavesi kohisten kulki ja myötään reunoja laajenteli. Alavat\nsuomaat muuttuivat järviksi, joissa metsät saarina törröttivät, nouseva\nvesi puhkaisi kankaiden poikki uusia uomia jokilaaksoon päin, ja itse\njokilaakso, sen reunalla olevat lehtimetsät ja rantaniityt ja\nmultaäyräät muuttuivat yhdeksi ärjyväksi, valkoisena vaahtoavaksi\nseläksi, joka tunki alaspäin niin valtavin voimin, että vuorten\npuristamilla, ahtailla koskipaikoilla rannat edestä repeilivät ja\nkalliot käännähtelivät ja halkeilivat, ja yli peninkulmain alojen\nkuului veden pauhaava ryske.\n\nNiin kulki tulva jokea pitkin, yhä kiihtyen kulussaan jokaisen\npuronsuun kohdalla. Se tempasi uurtamiltaan hiekkarannoilta mukaansa\njuurineen suuria puita, kaateli honkia ja katkoi näreitä, vyörytti\npaksuja aloja maata ja kivikkoa matkaansa ja huuhteli likaisen\nkellertävänä korkealta kallioisia rinteitä ja soljuja suopetäjiä, puski\npoikki kuivien kangasmaiden ja herätteli ahoilla nukkuvat kontiot\npesistään. Niin nopeasti nousi tuo tulva, että tuskin ehtivät metsän\nelävätkään sen alta pakoon. Se saapui lappalaiskylän kohdalle, kohosi\njoen äyräälle ja syöksähti kylään, ja juosten saivat lappalaiset\nylisillään, lapsineen, poroineen ja koirineen, karata harjanteille ja\ntunturien rinteille, ja hitaimmat juoksijat ennätti sittenkin ärjyvä\nvuo. Lappalaiset näkivät asuntojensa ja kala-aittainsa kallistuvan ja\nheilahtelevan ja vähitellen nousevan jonkin vihaisen aallon hartioille,\nhuimaa vauhtia vieriäkseen virrassa alaspäin. Muutamat koettivat\nveneisiin pelastaa tavaroitaan ja ruokavarojaan, viedäkseen niitä\nmukanaan turvallisemmille ylänkömaille, mutta ennenkuin he ehtivät\nlepikon läpi saapua kankaalle, virta oli jo repäissyt heidän ruuhensa\npyörteeseen, vienyt alaspäin ja viskannut sen murskaksi ensimmäiseen\nkosken kallioon. Huutoa ja valitusta kaikui siitä syystä lappalaisten\nkyläin kohdalla keskellä tulvan tohisevaa kohinaa.\n\n-- Veden valtiaat ovat vimmoissaan, ne hukuttavat alleen koko maan!\nhuusivat hätääntyneet pakolaiset.\n\nTulvaisilla rannoilla heidän noitansa tekivät taikojaan ja\npyörähtelivät haltioissaan vihaisten kuohujen äyräällä, uhraten niille\nnoitakalunsa ja kalleutensa, niiden vimmaa siten vaimentaakseen. Mutta\nheidänkin oli siitä väleen syrjäydyttävä, juostava yhä ylemmäs, pakoon\nluonnon leppymätöntä kiihkoa.\n\n-- Sitä ei lepytä enää mikään, se nielee meidät väkisin, he kiljuivat\navuttomina, herjeten tempuistaan.\n\nAlaspäin ehätti vain hillitön, raivoava tulva levittäen tuhoa\naskeliinsa, alaspäin joen suuta kohden. Täällä se näytti hätää ja\nkiirettä jokiahteen vakinaiselle, suomalaiselle asutukselle, jonka\nkorkeille rantatörmille rakennettuja taloja se jo uhkaili. Venehuoneet\nja nuottakodat virta pyyhkäisi kuin lastut mukaansa ja tapaili yhä\nahnaampana tupia ja töllejä. Alavimmista taloista olivat asukkaat jo\npaenneet pois ja ylemmissäkin oltiin varuillaan joka hetki lähtemään.\nMutta katsastettiin sentään vielä: jos meren jää jokisuulta lähtisi\nliikkeelle, aukeaisi ehkä tulvalle väljemmälti tilaa ja joki pääsisi\nlaskeutumaan. Mutta paljon toivoa siitä ei enää ollut.\n\nSuensaaren törmältä, jokisuulta, oli tulva aamuhämärissä Kauppilan\nvauraasta talosta ihmisten apuun ehtimättä kiskaissut matkaansa vanhan\nsaunan ja, mikä oli pahempi, suuren tavara-aitan, johon pirkkalaisten\ntalviset veronahat olivat yhteen koottuina ja jossa ne odottivat meren\naukenemista ja tukholmalaista laivaa päästäkseen kauppatavarana\nsiirtymään maailman markkinoille. Synkkäkatseisena seisoi nyt veden\näyräällä Kauppilan tarkka isäntä luoden vihaisia silmäyksiä ärjyvään\nveteen. Hän oli juur'ikään poikineen saanut kiireen vilkkaa vetäistyksi\nsuuren silakkaveneensä, jota aallot jo olivat hyväilleet, ylemmäs\ntörmälle, mutta huolestuneena hän katseli, kauanko se kestää siinäkään,\nvesi kohoaa myötäänsä, siirrähtelee silminnähtävästi rantaa ylöspäin,\neihän siitä enää ole kuin puolenkymmentä askelta itse pirtin seinämälle\n-- ja väleen se sen hyppää!\n\nKauppilan isäntä puristeli nyrkkiään seisoessaan siinä veneensä\nkupeella ja muistellessaan, kuinka koko pitkän talven saalis oli\nyhdessä ryskeessä mennyt kuohujen kuiluun. Ja hän kohotti nyrkkinsä yli\nuhkaavan aallokon temmellyksen lahden takana olevaa kunnasta kohti,\njossa oli paikkakunnan ensimmäinen puukirkko ja pappila, joita niitäkin\njo tulva mielitellen kierteli, ja hänen kasvoissaan vilahti vihan\nkeskestä vahingoniloakin, kun hän puolittain itsekseen, puolittain\npojalleen virkahti:\n\n-- Helisemässä olet sinäkin suippoharja siinä, mutta syytä itseäsi,\nmitäpä tänne laittausitkaan meidän rannoillemme. Sinun vikaasi se onkin\ntämä vedenvaltojen viha, sinun vuoksesi meitä nyt ahtolaiset\nahdistelevat.\n\nPoika, alulla toistakymmentä oleva, mutta rotevakasvuinen ja miehevä,\npyörähti kummissaan isänsä puoleen ja kysyi:\n\n-- Tuonko papin vuoksi, isä? Mutta onhan se hiljainen ja nöyrä mies.\n\n-- Miehestä vähät, mutta koko hänen kujeensa, koko kirkkonsa, ovat\nmeille turmioksi. Siihen ovat jo ennen suuttuneet metsänhaltiat ja\nmaahiset, -- minkä verran tässä on viime vuosina saatu metsänriistaa\nentiseen nähden? -- ja nyt äytyvät kaikki vedenkin valtiaat. Ja\nvielähän tuo kirkkokin tuossa menisi, onhan se ollut siinä jo isänikin\naikana ja onhan tuohon jo totuttu, mutta kun nyt sen vaikutuksesta\nkaikki elämäntavat ja toimetkin muuttuvat, ja miehiltä menee miehuus,\nniin -- hyi hitto! -- kummako on, jos siihen luontokin suuttuu. Mutta\nvieköön vesi pellot ja myllyt, puhdistakoon kaikki, talot ja kirkot ja\npappilat, kunhan edes siitä pirkkalaiset pääsisivät ymmärtämään, että\ntässä on jouduttu hullulle tolalle, ja oppisivat taas panemaan arvoa\nentisiin toimiinsa ja isäinsä kunniakkaaseen valtaan näillä pohjoisilla\nmailla.\n\nPoika ei voinut oikein seurata isänsä ajatuksenjuoksua. Hetken kuluttua\nhän kysäisi:\n\n-- Kuinka kirkko ja pappi ovat pirkkalaisten valtaa vähentäneet?\n\n-- Kuinka! Katso noita peltoja ja niittyjä, jotka nyt puolittain veden\nvallassa kylpevät, mitä täällä pirkkalaiset nykyjään toimivat? Maata\nmyyräilevät ja kuokkivat multaa, ja karjalainen viepi meiltä sillä\nvälin lappalaiskylän toisensa perästä veronalaisekseen. Onko se miesten\nkuntoa? Ja onko täältä käyty ryöstöretkillä Ruijassakaan kymmeniin\nvuosiin? Se se on kaikki tuon papin vikaa. Rakastakaa rauhaa, hän\nhuutelee joka pyhä ja viikonkin varrella, jättäkää retkeilyelämä ja\nsorto... Hyi häpeätä, kun menee miehiltä luonto! Ei, Osmo, älä sinä\nkoskaan liiaksi rupea kuuntelemaan pappien puheita, älä tottele heidän\nhoukutuksiaan, kuinka imeläsuisina he pakissevatkin. Anna papin olla\nsiinä missä hän on, eihän häntä täältä kumminkaan mihinkään saa, vaan\nitse kulje sinä omia teitäsi, äläkä päästä luontoasi pehmenemään.\nMuuten et ole omakaan isäntäsi, vaan jäät riippumaan akoista ja luonnon\nvaltojen oikuista.\n\nUkko vaikeni ja katseli taas hetkisen temmeltävää, kellertävää\naallokkoa. Kääntyi sitten jo törmälle päin, mutta tarttui sentään vielä\nveneeseen kiinni.\n\n-- Kiskaistaan vielä kappaleen ylemmäs, näet, vesi nousee yhä.\n\nOsmokin kävi veneeseen kiinni. Mutta samassa hän pysähtyi ja osoitti\nhämmästyneenä kädellään ylemmäs joelle. Ja hän tarttui isänsä\nkäsivarteen huudahtaen:\n\n-- Katsokaa, isä, katsokaa, siellä riippuu ihminen hongan kyljessä!\n\nIsäkin terästi katseensa Osmon viittaamaan suuntaan joelle, jossa virta\nkuljetti mukanaan suuria puita, kokonaisia lepikkorykelmiä, juurineen\nkiskottuja näreitä ja tasalatvoja petäjiä. Siinä joukossa lipui\nverkalleen suuri kelohonkakin, milloin sukelluttaen virran painosta\npäätään syvälle laineikkoon, milloin taas pulpahtaen veden\nponnahduttamana korkealle ilmaan. Sen kyljessä, kahden oksan väliin\npuristautuneena, näkyi omituinen, nahkapeittoinen olento.\n\n-- Ihminen tosiaankin, matki jäyhä pirkkalaispäällikkö katsellen puuta,\njoka oli tulossa alaspäin jotenkin läheltä rantaa. -- Se on\nlappalaiskakara, liekö henkeäkään enää.\n\n-- Isä, työnnetään vene vesille, pelastetaan tuo raukka!\n\n-- Venettäkö tuohon kuohukkoon ... kannattaisikohan...? tuumi isä,\nmutta oli samassa jo poikansa avuksi tarttunut kiinni veneen keulaan,\nja yhdessä he sen työnsivät alas väkevään virtaan. Ketteränä Osmo\nhyppäsi airoihin ja isä ohjasi voimakkaasti huopaamalla raskasta alusta\npyörteiden keskelle. Huimasti painoi virta alaspäin, Osmo ponnisti\nvoimainsa takaa, mutta hitaasti päästiin eteenpäin.\n\n-- Herjetään pois, isä tuumi, -- muuten ei päästä rantaan takaisin.\n\n-- Ei, nyt lähenee honka tuossa virran polvessa, kas noin...\n\nIsä piteli venettä kohdallaan, sill'aikaa kun Osmo asettui keulaan\nkäydäkseen käsiksi oksain notkossa tirppavaan olentoon. Se oli lapsi,\nlappalaispeskiin puettu, eikä siinä enää elonmerkkejä näkynyt. Siihen\nOsmo iski kiinni, mutta niin lujalle se oli puristautunut hongan\nrunkoon, että poika sitä pari kertaa turhaan koetti kiskaista irti.\nMutta hän ponnisti uudelleen, riuhtaisi vielä kerran, ja jo hän sai\nviskatuksi veneeseensä poronnahkaisen käärön, -- noin kymmenvuotiaan\ntytön, joka oli aivan tönkkä ja hengetön. Mutta kiire oli taas tarttua\nairoihin, hän heitti saaliinsa veneen pohjalle ja rupesi rivakasti\nsoutamaan takaisin rannalle päin, josta vene kelon mukana oli kauas\nloitonnut. Mutta sepä ei ollutkaan helppoa työtä, nuoret jäntereet\nsaivat yli voimainsa riuhtoilla, ja kaiken väkensä täytyi isänkin panna\nhuoparimeen, ennenkuin maihin päästiin, eikä sittenkään päästy kuin\npaljon alapuolelle varsinaisen valkaman.\n\n-- Minkä elukan te sieltä saitte? kysyivät ihmeissään akat, jotka\nolivat rientäneet törmälle katsomaan isännän äkillistä veneretkeä ja\nvaikeaa paluuta.\n\n-- Tuossa on saalis, viekää tupaan, siellä koettakaa, vieläkö tuohon\nkoteutuu henki, puhui Kauppilan isäntä hengästyneenä ja hiukan\nhäpeissään, ruveten sauvomaan venettään ylös sen varsinaiseen\nvalkamapaikkaan.\n\nVaahdoten kohisi vesi tulvaavassa joessa kuljetellen alas latoja ja\nturpeita ja kelohonkia. Joki nousi vielä puolille päivin, nousi\nuhkaavana ja ärjyvänä, mutta silloin murtuikin vihdoin merijään sitkeä\nsalpa joen suulta ja nuo vihaiset, viljavat, keväiset kuohut pääsivät\nvähitellen soljumaan ja leventeleimään meren avaraan, tyynnyttävään\nhelmaan. Ja vähin erin taas rannatkin saivat entiset muotonsa, järvet\nvaluivat pois niittymailta, ja leppyneinä laskeusivat veden vihaiset\nvallat lepoon.\n\n\nII.\n\nHieroen ja lämmitellen koetettiin tulvaveden kourista korjattua tyttöä\nkauan virvoitella, ja vihdoin palasikin henki ja vertyivät jähmettyneet\njäsenet. Hän avasi verkalleen suuret silmänsä ja katseli kuin\nkummissaan ympärilleen, ja se oli Osmosta niin hauskaa, että hän ilosta\nhypähteli vuoteen vieressä. Mutta kauan makasi siinä tulvalta temmattu\nsaalis liikahtamatta ja äänetönnä, ikäänkuin itsekin vielä epävarmana,\nelikö hän vai oliko kuollut. Eikä hän sittenkään, kun siitä pian aivan\nterveeksi toipui, osannut tehdä oikein selkoa, kuka hän oli ja mistä\nhän oli ja miten hän oli joutunut tulvavirrassa vierivän hongan\nrungolle. Hän muisti vain, että hän kotimökissään, jossa hän oli\nmaannut vanhempainsa ja siskojensa seurassa, oli yöllä äkkiä herännyt\nmeluun ja hätähuutoihin, ja kylmä vesi oli silloin jo tunkeunut ovesta\nsisään lattialle. Huutoja ja kirkunaa oli kuulunut koko kylästä,\nylisillään ihmiset olivat kahlanneet vedessä, ja hän itse oli äitinsä\njäljessä juossut ulos ja seisonut siellä jääkylmässä vedessä, kunnes he\npääsivät erääseen veneeseen, jolla kyläläiset olivat koettaneet\npelastautua ylemmäs rannalle. Hän oli pelännyt ja vapissut, sillä\nmiehet olivat huutaneet ja naiset itkeneet. Eivätkä he maihin päässeet,\nvirta oli imaissut heidät nieluunsa, ja kauan oli vene kulkenut sen\nmukana alaspäin notkuen ja vavahdellen kuohuissa. He olivat kulkeneet\nerään vaahtoavan koskenkin alle ja hengissä olivat siitä päässeet,\nvaikka vene olikin puolillaan vettä. Mutta sitten se oli jysähtänyt\nvirrassa poikkiteloin lipuvaan honkaan, oli kallistunut, kaatunut...\n\nEikä hän muuta muistanut.\n\nLapin kielellä hän näitä kertoi, ja Kauppilan väki arvasi hänen olevan\njostakin niistä jokivarren kalalappalaisten kylistä, jotka tulva oli\nhävittänyt. Ja siksi koetettiin niistä tiedustella, mistä sellainen\ntyttö oli kateissa, mutta selvää ei saatu. Toisista kylistä oli tulva\nlakaissut kaikki eläjät, toisista oli kokonaisia rantalappalaisten\nperheitä hukkunut, eikä kukaan tullut tätä orpolasta omakseen perimään.\nJa silloin päätti Kauppilan isäntä, että olkoon talossa kotiorjan\narvossa, johan tuo tuosta pian kasvaa, jotta ruokansa ansaitsee.\n\nMutta Osmo, joka tytön pelastamisen luki omaksi ansiokseen ja siitä\nsyystä häneen tarkemmin huomionsa kiinnitti, katseli häntä usein ja\nkauan, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, ettei tyttö ollut niiden\ntavallisten lappalaislasten näköinen, joiden hän oli nähnyt typykkinä\nja pyöreinä kierivän törmillä ja tanhuilla lappalaiskylissä käydessään;\ntämä oli paljon valkoisempi ja solakampi ja hipiä oli hieno ja silmässä\noli outo, kirkas kiilto, joka häneen kuin tenhoten vaikutti. Ja hän\nkysyi usein tytöltä, kun tämä oli vähän heidän kieltään oppinut:\n\n-- Oletko sinä oikea lappalainen?\n\n-- Mitä lie sekulia, ilveilivät toiset, Osmon huomioita todistellen,\nkun tyttö itse oli ääneti. -- Mikä on nimesi?\n\n-- Leila.\n\n-- No ka, nyt olet siis Kauppilan Leila!\n\nNiin jäi löytölapsi elämään pirkkalaispäällikön vauraaseen taloon\nTornion jokisuussa. Ja hiljaisena hän siellä eli, oloonsa tyytyen.\nSillä hän ei osannut ketään ikävöidä eikä kaivata, hän oli yht'äkkiä\nkuin siirtynyt toiseen maailmaan ja mielestään parempaan maailmaan.\nSillä niin suurta ja muhkeata oli siellä kaikki, siellä oli hänestä\nenemmän valoa ja lämpöä. Olihan täälläkin poroja ja koiria ja jousia ja\nverkkoja, ja niinkuin entisessä kodissaan hän saattoi täälläkin istua\nkuuntelemassa käen hilpeää kukuntaa ja kaakkurin kaukaista valitusta.\nMutta tavat olivat toiset, ihmiset erilaiset. Hän ei täällä enää\nkuullut puhuttavan seidoista eikä noitarummuista eikä pyhistä\nkarsikoista, mutta sen sijaan muista hänelle oudoista asioista.\nIhmeellisintä hänestä kumminkin oli, kun hän toisinaan naisten\npakinoista kuuli sanoja semmoisia kuin neitsyt Maaria ja Vapahtaja ja\nkun hän tavan takaa näki ihmisten juhlapukuisina soutavan lahden taa,\njossa he menivät korkeaan huoneeseen ja kumarsivat. Näistä ihmeistä hän\nväliin kummissaan kyseli Osmolta, joka hänelle oli tuttavallisimmaksi\nkäynyt, mutta tämäkään ei osannut niitä selittää...\n\n-- En tiedä, enkä välitä, vastasi Osmo lyhyeen. -- Eikä niistä pidä\nkenenkään paljon välittää, se on vain turmioksi, siitä maalliset ja\nveden vallat suuttuvat, niin on isä sanonut.\n\n-- Mutta neitsyt Maaria, kuka on hän?\n\n-- Kuka hänet lie nähnyt, ei kukaan, tuon papin kujeita...\n\nKyseli Leila vanhemmiltakin ihmisiltä, mutta nekin vain vastasivat,\nettä \"tuo pappihan tuon tarkimmin tiennee, siltä kysy\". Mutta\nkävellessään yksin aholla ja paimennellessaan Kauppilan karjaa Leila\nmietti itsekseen noita kummia kuulemiaan, ja hän tunsi oudon\naavistuksen sydämessään. Ja niitä miettiessään hän unohtui usein niin\nkauaksi istumaan kivennykyrälle ahon laitaan, että lehmät pääsivät\nhäneltä vesisuohon sorkkimaan ja toiset katosivat kuulumattomiin\nsalolle. Mutta itsekseen hän päätteli, että hänen pitää kerran tuolta\nmustakauhtanaiselta mieheltä, jota ne papiksi sanovat, käydä\nkyselemässä tarkempia tietoja, muuten hänen mielensä ei saa rauhaa.\n\nMutta Leilan ei tarvinnut käydä lahden takana pappia puhuttelemassa,\npappi tuli itse hänen luokseen Kauppilaan, tuli ja puhui hänelle\nkummallisia sanoja, joita hän ei ymmärtänyt, mutta jotka hänen\nsydäntään väräyttelivät. Tämän innokkaan kirkonmiehen oli näet tapa\nvuosittain keväisin kerätä ympärilleen lähiseudun kastamattomia\nsuomalaisia ja lappalaisia lapsia, joille hän opetti kristinopin\nalkeita ja jotka hän sitten, kun nämä olivat tätä ruvenneet\nymmärtämään, kastamalla kirkkoonsa vihki. Tähän joukkoon pääsi Leilakin\nmukaan, pari vuotta Kauppilassa oltuaan. Hän kulki kesäkauden joka ilta\nlahden takana pappilassa kuulemassa tuota uutta oppia, joka hänen\nherkässä sydämessään löysi niin hedelmällisen maan, ja syvälle papin\nsanat hänen mieleensä painuivat. Ja vähitellen tuli neitsyt Maariasta\nja Vapahtajasta ja kaikista kirkon korkeista pyhistä hänen yksityiset\nystävänsä ja hänen hiljaisten mietteidensä tuttavalliset, ainaiset\nkohteet.\n\nMutta kun hän lahden takaa palasi, mielessään muistellen niitä kauniita\nasioita, joita hän oli kuullut, sattui usein, että Osmo kutsui hänet\navukseen rantaan hankavitsoja vääntämään taikka toverikseen kiikkumaan\ntanhualle pystyttämäänsä keinuun. Ja mielellään hän sinne juoksi,\nhänen sydämensä riemuitsi reippaan pojan kanssa riskatessaan ja\nkuunnellessaan hänen iloisia juttujaan, ja silloin unohtuivat hetkeksi\npyhät neitsyet ja rukousnauhat. Ja hilpeä oli hänen naurunsa ja\nmielensä kevyt. Mutta jos Osmo silloin sattui virkahtamaan, että mitä\nsinä tuolla lahden takana viitsit joka päivä juosta papin loruja\nkuulemassa, silloin häneltä nauru tyrehtyi ja sydän sykähti ja mieltä\ntuntui kouristavan. Ja hän pakeni ääneti pois ja piiloutui\nyksinäisyyteen ja itki, vaikka hän ei tiennytkään miksi.\n\nMutta eräänä syyskesän sunnuntaina toimitettiin sitten lahden takana,\nlepikkoisessa kirkkorannassa, pakanalasten juhlallinen kastaminen, ja\nLeilakin oli siinä mukana. Kuoripojat veisasivat, kirkkaana kajahti\npapin harras messu, ja tarkkaavaisena seisoi kansa siinä ympärillä.\nLöytötyttökin, joka ei tiennyt suvustaan eikä vanhemmistaan, sai nyt\nholhoojakseen lempeän pyhän neitsyen, joka jo hänen ystävättärekseen\noli muuttunut, sai ristin ja rukousnauhan, ja vihityllä vedellä\nvaleltiin hänen vaalakka päänsä. Ja hänen entinen nimensäkin\nmuutettiin, hänet ristittiin nyt kasteessa Margareetaksi, valtakunnan\nhallitsevan kuningattaren kaimaksi.\n\nMutta Osmo, joka isänsä rinnalla oli kasteen aikana seisonut ylempänä\ntörmällä ja tyytymättömänä katsellut koko toimitusta, hän kutsui tyttöä\nedelleenkin Leilaksi, se nimi oli hänestä kauniimpi ja tuttavallisempi.\n\n\nIII.\n\nTämä kaikki tapahtui siihen aikaan, jolloin voimakas kuningatar\nMargareeta hallitsi kolmea pohjoista maata, Tanskaa, Norjaa ja Ruotsia,\njohon Suomikin ja Lappi kuului. Tämän kuningattaren yliherruuden\ntunnusti siis sekin Pohjanlahden perukka, jossa asusti liikkuvaa,\nosaksi kaupustelevaa, osaksi sotaisaa retkeilyelämää viettävä\npirkkalaiskansa, mutta vielä näihin aikoihin nämä kaukaiset seudut\nolivat varsin höllin sitein liitetyt suureen unionivaltakuntaan; tämä\ntarmokas, vapaudestaan arka metsäläiskansa nautti jokisuissaan sangen\nlaajaa itsenäisyyttä. Eipä ollut edes varmaa tietoa, mihin valtakuntaan\nnämä seudut kuuluivatkaan, rajoja ei ollut missään, ja tehdyt\nsopimukset olivat epävarmat. Niinpä kiistelivät Pohjanlahden perukan ja\nLapin omistamisesta toiselta puolelta Ruotsi ja Norja ja toiselta\nNovgorodin valtakunta, joka näihin aikoihin ulonti alueensa Jäämerelle,\nja sillä välin niitä ei hallinnut kumpainenkaan; pirkkalaiset pitivät\nomaa herruuttaan näillä mailla ja lukivat veronalaisikseen alamaisiksi\nkaikkien lappalaiskyläin asukkaat aina Jäämereen saakka. Sen verran he\nkumminkin Ruotsin ylivaltaa tunnustivat, että vuosittain maksoivat\ntämän maan hallitsijalle pienen veron oikeudestaan saada verottaa ja\npitää lappalaisia alamaisinaan. Tämä vero sekä katolinen kirkko ja\npapisto, joka vähitellen ja verkalleen näihin aikoihin yhä juurrutteli\nvaltaansa näillä mailla, olikin se side, mikä yhdisti pirkkalaiset\nunionimaihin, Ruotsin hallinnollinen vaikutus ei sinne sen\nsuoranaisemmin tuntunut. Pirkkalaiset viettivät vapaata, omintakeista\nyhteiskuntaelämää niiden jokien suistoissa, joiden varsilla heidän\nalamaisensa elivät, ja isännöivät itsenäisinä alueitaan Iijoelta\nUumajaan saakka. Heillä oli omat päällikkönsä, joiden johdolla he\nvuosittain tekivät laajat verotusretkensä lappalaiskyliin, usein kyllä\nulontaen nuo hiihtomatkansa niinkin etäälle, että he joutuivat\nvienanpuoleisten karjalaisten veroalueille ja alituisiin riitaisuuksiin\nja verisiin kahakkoihin näiden kanssa. Ja toisella taholla he taas,\nJäämerellä liikkuessaan, törmäsivät yhteen norjanpuoleisten,\nHaalogalannin, pikkuruhtinasten kanssa ja istuttivat näihin taikamaisen\npelon Kainuun kansaa kohtaan. Noista ristiinkäyvistä verotusmatkoista,\nnoista tiheistä erämaankahakoista oli seurauksena, että tuhkatiheään\ntehtiin tuhoavia kosto- ja ryöstöretkiä maanselän ylitse; vuoroin\nhyökkäsivät pirkkalaiset hävittäen Vienan rannoille, vuoroin\nkarjalaiset Pohjanlahden jokisuihin.\n\nNäihin hävitysretkiin Tornionkin pirkkalaiset, joiden päällikkö\nKauppila oli, olivat vanhastaan tottuneet, eivätkä he koskaan illalla\nmaata pannessaan voineet olla varmoja, ettei vainolainen yön aikana\nhyökkää heidän kyliinsä kylvämään tulta ja verta. Heillä oli aina\naseensa hiottuina vuoteen kupeella, vartijat heidän kylissään valvoivat\nkuin sotaisessa leirissä, eikä heidän sopinut milloinkaan häikäillä\nrientää nuotan vedosta suoraan tappeluun. Ja talvisille retkille\nlähtiessään he kulkivat aina niin suurin miesjoukoin, että he koska\ntahansa saattoivat vastustaa eteen sattuvaa vihollista ja pistäytyä\nnoutamassa saalista Vienan kylistä, milloin niin miellytti. Siitä oli\nheidän elämänsä muuttunut hetken elämäksi, siitä oli heidän luonteensa\nrepäisevää, huoletonta ja hilpeää, siksi heitä oli vaikea totuttaa\nvakinaiseen asutukseen ja säännölliseen viljelykseen.\n\nMutta nyt ajat olivat kumminkin moniaita vuosia olleet rauhallisemmat,\ntorniolaiset olivat talvihiihdoillaan tyytyneet niihin saaliisiin,\njoita lappalaisilta perivät, eivätkä olleet venäläisetkään uskaltaneet\ntulla heidän vaurastuvia yhteiskuntiaan hätyyttämään. Se oli saattanut\npirkkalaiset kiinnittämään huomionsa maanviljelykseen ja muihin\nrauhallisiin elinkeinoihin, joihin papisto heitä kehoitti, vaikka kyllä\nvanhemmissa pirkkalaisukoissa ja muissakin kiihkeämmissä miehissä\nlevoton retkeilijän veri ja seikkailijanluonne vastahakoisesti taipui\ntällaiseen veltostuttavaan tupaelämään.\n\nEnsi vuodet, jotka tulvaveden tuoma lappalaistyttö vietti Tornion\npirkkalaisten päällikön talossa, olivat siten olleet rauhan vuosia,\neikä hän toisenlaisista ajoista mitään tiennytkään. Hän kuuli kyllä\npuhuttavan ryöstöretkistä ja kostoretkistä, mutta niiden merkitystä hän\nei ymmärtänyt. Hiljaisia olivat pirkkalaiskylässä varsinkin pitkät,\ntalviset päivät, jolloin kaikki miehiset miehet olivat syksystä\nkevääseen poissa talvihiihdoillaan ja jolloin vaimot vain pankoilla\nvääntelivät värttinöitään ja puhteita pitkään nukuttiin. Margareeta\ntottui silloin olemaan paljon yksin, istumaan omiin, hiljaisiin\nmietteisiinsä vaipuneena jossakin syrjäisessä sopessa, josta hän kuin\nhämärän läpi vain näki toimivain riennot ja puuhat. Siellä hän vietti\nikäänkuin omaa, erikoista elämäänsä seurustellen niiden uusien\nystäviensä kanssa, joihin pappi hänet oli tutustuttanut, joista hän\nunelmissaan ja mietteissään loi kuvat ja muodot ja joita hän puhutteli\nkuin omaisiaan. Sitenpä hän usein uneksi painavansa päänsä jumalanäidin\npehmeään helmaan ja oli tuntevinaan, kuinka tämä hänen hiuksiaan\nhiveli. Mutta toisinaan hänet valtasi omituinen pakko kuulla muiltakin\nenemmän näistä ystävistään, ja silloin hän hiihti lahden yli pappilaan,\njossa pappi hänen kysymyksiinsä vastasi ja häntä neuvoi ja opasti.\n\nTätä omaa erikoiselämäänsä hän jatkoi kesäisinkin paimenessa\nkulkiessaan ja lempiahoilla levätessään. Ja vielä sittenkin, kun hänet\npaimenen toimesta siirrettiin muihin kotoisiin töihin -- koska hän\ntoisinaan liiaksi unohti sarvipäänsä -- oli kuin joku olisi houkutellut\nhäntä sinne yksinäiselle aholle, ja sinne hän aina piiloon juoksi,\nkohta kun töiltään jouti, ja usein hän siellä viipyi iltaan myöhäiseen.\nIhmiset hymähtelivät näille hänen yksinäisille retkilleen, mutta\nantoivat hänen vapaasti lymyillä: tuolla orpotytöllä oli nyt kerran oma\nluontonsa ja omat haaveensa; liian ujo hän näytti olevan muitten\nikäistensä kanssa pelehtimään, siksi olkoon yksin.\n\nHarvoin häntä toisten lasten leikeissä nähtiinkään. Toisinaan hän kyllä\nkuin kadehtien pysähtyi nurkan taa katsomaan, kun nämä äänekkäinä\nilkamoivat ja iloisina juoksivat tanhualla tai jokiahteella, ja hänen\nteki mielensä silloin mukaan, teki niin, että silmä sameni ja hentoinen\njalka vapisi. Mutta hän ei mennyt, tuntui kuin jokin olisi häntä\npidättänyt, ja hän hiipi huoaten yksinäisyyteensä. Väliin vain kun\nOsmo, hänen tutuin kasvinkumppalinsa, juoksunsa lomasta tuli rajuna\ntempaisemaan hänet leikkiin, hän antautui täydellä innolla siihen, oli\nhilpeä ja vallaton ja ketterin koko joukosta, -- törmä helähti hänen\niloista nauruaan, kun hän valtoimenaan kentällä kisaili. Ja hänen\nsilmässään oli säteilevä kiilto, -- hänen poskillaan paloi puna ja\nhänen mielessään pulppusi riemu. Ja ihmetellen, melkein kateellisina,\ntoiset tytöt virkkoivat:\n\n-- Kas lappalaiskakaraa, kun elpyy ja vertyy!\n\n-- Mihin unohtui nyt risti ja rukousnauha?\n\nSiitä Margareeta kävi kohta araksi ja rupesi hiipimään pois. Mutta\nsattui silloin väliin, kun he venevalkamassa karkeloivat, että Osmo\nviskasi hänet veneeseen ja työnsi veneen virtaan, itse perään\nistahtaen, ja viiletti koskea alas. Silloin vasta huimaava ilo oikein\ntäytti tytön mielen; hän katseli veden kuohuja ja laskijan varmaa\nkättä, eikä hän ensinkään pelännyt, vaan turvalliselta tuntui ja\nautuaalta.\n\nMutta tytöt rannalla hokivat:\n\n-- Kas lappalaiskakaraa, kun liehakoi!\n\n-- Jo unohtui pyhä neitsyt mielestä, kun Osmo vähän pääsi\nkierittelemään.\n\n-- Mihinkäpä se pääsee luonnostaan hänkään!\n\nMutta kun he taas maihin pääsivät, juoksi tuo pistopuheiden haavoittama\ntyttö törmälle kuin vainoajaa pakoon, juoksi piennarta myöten metsän\nrintaan, juoksi metsäpolkua kauas salolle, ja sydäntä ahdisti ja itkua\nteki kurkku. Siellä hän heittäysi sammaleiselle mättäälle ja itki kuin\nsuurta ilkityötä katuen. Mutta vasta kun hän oli vielä kauemmas juossut\nkorpimaalle ja kankaalla kyynelensä kuiviin itkenyt, rauha palasi hänen\nmieleensä ja hänestä rupesi tuntumaan kodikkaalta entisten ystäväinsä,\nmielensä hiljaisten mietteiden, seurassa.\n\nKuta vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän yksinäisyyttä haki ja sitä\nparemmin hän suljetuissa tuumissaan viihtyi. Yhä harvemmin hän\nseurusteli muitten kanssa, Osmokin oli jo ruvennut miesten mukana\ntalviretkillä kulkemaan. Ja hänestä tuntui, että hän pääsi yhä lähemmäs\nniitä henkiä, joista pappi oli hänelle niin kauniisti puhunut ja joista\nhän itselleen oli kuvat muodostanut. Hänelle oli tullut tavaksi istua\niltakausia kivellä korven tiheimmän kuusikon liepeessä ja katsella\nlatvain välistä siintävää taivasta ja kuunnella kuiskivaa huminaa,\ntuulen oksia heiluttaessa.\n\nTämä korpi oli hänelle jo tuttu koti, ja noita latvain kuiskeita hän\nkuunteli kuin kotoisia tarinoita. Niistä soi ikäänkuin sanoja ja\nsäveliä, väliin kuin juhlallisia saarnoja ja messuja, väliin taas\ntuttavallista supatusta. Ja vaikka hän ei noita kuiskeita osannutkaan\nselittää eikä tulkita, nautti hän niitä kuunnellessaan, sillä niissä\noli hänestä ystävällisyyttä ja lempeyttä, kehoitusta ja rohkaisua.\nNiillä tuntui noilla äänillä olevan jokin erityinen tarkoitus, ja siksi\nhän koetti niitä yhä hartaammin ymmärtää; joka päivä hän niitä olikin\nyhä selvemmin ymmärtävinään, ne kävivät yhä vakuuttavammiksi, yhä\ntuttavallisemmiksi, yhä viettelevämmiksi. Pyhä neitsyt hänelle noin\nkehtolaulun tapaan kuiskii, siitä hän oli varma...\n\n-- Mutta mitä, oi mitä tahdot, pyhä äiti, minulle sanoa -- niin hän\naina huolestuneena huokaili, -- milloin opetat minut selvästi puheesi\nja tahtosi oivaltamaan? Ja suru mielessään hän yön lähetessä käveli\nyksinäisestä pyhätöstään, tuota kysymystään hän kotiin kulkiessaan\naprikoi ja sitä hänen mielensä hautoi, kun hän aittaansa hiivittyään\nnukahti vuoteelleen.\n\nMutta hänen mielensä ei masentunut. Hän oli varma, että hän kerran oli\nvielä tuon huminapuheen ymmärtävä, ja se hänen uskoaan vahvisti.\nNoista kuulemistaan hän ei voinut kenellekään kertoa, ei kukaan\nolisi häntä käsittänyt, kotiväki olisi vielä entistä enemmän\npilkannut lappalaistyttöä, jolla oli omat, kummalliset kuulonsakin.\nKirkkoherralle hän joskus oli ruvennut kertomaan noista retkistään,\nmutta tämä oli käskenyt hänen vain rukoilla ja tehdä työtä ja\nsäännöllisesti paastota. Ja siksi hänen täytyi yksin haaveitaan hautoa,\nsiksi hänen oli salattava toiveensa ja aavistuksensa ja kätkettävä\npoveensa mielensä laineiset huolet, itsekseen hiljaa sydämessään\nkoetettava niitä selventää ja odotettava ratkaisun hetkeä.\n\nJa vuosia kului. Tyttö kasvoi immeksi, kauniiksi, korkeakasvuiseksi\nimmeksi, jota pirkkalaisnuorukaiset mielihyvin katselivat, mutta joka\nei heidän helliin silmäyksiinsä vastannut, paeten arkana imarteluja ja\nhyväilyjä. Ja pirkkalaispojat virkkoivat toisilleen:\n\n-- Hän on korea tyttö, mutta vähän löylynlyömä!\n\n-- Ja se on vahinko, siitä saisi muuten hyvän emännän.\n\nMutta Osmo nyökäytti veitikkamaisesti päätään, virkkaen:\n\n-- Malttakaahan pojat, vielä se siitä kesyttyy, kunhan hänen aikansa on\ntullut!\n\nMutta tyttö ei kesyttynyt, yhä aremmaksi kävi. Eräänä suvisena\nsunnuntaina hän oli ollut kirkossa ja toisten sieltä jo lähdettyä yksin\nvielä jäänyt polvilleen makaamaan jumalanäidin kuvan eteen. Kun hän\nsieltä vihdoin yksin palasi, oli kylän väki tapansa mukaan kerääntynyt\njokiahteelle kisailemaan ja pojat koettivat viittoa häntäkin sinne\nmukaansa; tuokioksi hän jo pysähtyikin katselemaan, kuinka hilpeältä\nnäytti juhlapukuinen joukko ja kuinka ylpeästi uusi vaskivyö kimalteli\nerään rotevan nuorukaisen uumilla. Mutta samassa hän hytkähti, jatkoi\nkiireesti matkaansa ometan taitse ja kesannon poikki metsänrintaan,\njosta hän omaa polkuaan kiirehti tutulle aholleen. Hänen mielensä oli\ntavallistakin raskaampi tänään, ja hervotonna hän viskausi mättäälle,\nja nukahti heti siihen päivänpaisteiselle sammalelle. Unissaan oli hän\nodottavinaan neitsyt Maarian soutavan hänen luokseen lahden takaa;\nsieltä soutikin vene, mutta pyhää neitsyttä siinä ei ollut, siinä oli\nnuorukainen, uumillaan Osmon uusi vaskivyö ja tuohipää puukko...\n\nHän heräsi, säikähti omia syntisiä mielikuviaan, jotka estivät häntä\nkyllin hartaasti kiinnittämästä mieltään sen suuren arvoituksen\nselvittämiseen, johon hän tunsi elämänsä kaihotun salaisuuden\nkätkeytyvän. Mutta samassa hän tunsi lohdutustakin ja iloa. Hän kuuli\nnäet taas korpikuusten tuttavallisesti humisevan ja nuo kuiskeet\ntuntuivat tänään niin omituisen selvä-äänisiltä, että hän melkein\nsaattoi niistä erottaa äänteitä ja sanoja ja rohkaisevia kehoituksia.\nHän tunsi varmasti hyvien henkien liitelevän ympärillään, mutta niiden\ntarkoitusta, niiden käskyjä hän ei vieläkään voinut oivaltaa. Ja taas\ntuska valtasi hänen mielensä, hän koetti pinnistää kaikki aistinsa,\njännittää koko henkensä herkkyyden ymmärtääkseen noita outoja sanoja;\nhän väänteli ristityitä käsiään, hän lankesi polvilleen ja kätki päänsä\nsammaliin ja rukoili, hän kohotti kyyneleiset kasvonsa taivasta kohden\nja rukoili, rukoili hartaasti:\n\n-- Pyhä neitsyt, kallis jumalanäiti, mitä, oi mitä tahdot minulle\nsanoa? Minä tunnen sinut luonani, oi, minä ymmärrän kyllä, että sinulla\non minulle annettavana käsky, viesti tai nuhde, mutta minä en tahtoasi\ntajua. Pyhä neitsyt, auta minua, minä olen niin tyhmä, niin oppimaton,\nniin syntinen; mutta jos minulle luottamuksesi aiot antaa, avaa kuurot\nkorvani... Kuiskaa selvemmin, kuiskaa kuultavasti...\n\nHän rukoili kauan, kyynelet valuivat verestävistä silmistä ja poskilla\npaloi tuskan ja kiihkon puna. Hän rukoili niin hartaasti, että hänen\nvoimansa herpautuivat, polvensa väsyivät ja käsivartensa vaipuivat\nalas. Ja taas hän silmilleen laskeutui sammaleiselle kalliolle, maaten\nsiinä kuin horroksissaan. Mutta korpikuuset tyynesti humisivat.\n\nNiin kului hetki.\n\nMutta latvat heilahtivat, humina kiihtyi ja selvemmin soi korpikuusten\nääni. Silmillään makaava tyttö luki siitä jo yhtäjaksoiset, tajuttavat,\nlempeät sanat:\n\n-- Kotiisi, Margareeta, kotiisi! Siellä kuulet käskyni, tajuat tahtoni.\nKotiisi, Margareeta, kotiisi!\n\nYöksi oli vaihtumassa kesäinen ilta, korkeimpia latvoja vain kultasi\npäivä ja painui pian niidenkin taa. Varjot kankaalla kävivät tummiksi,\nmetsä musteni ja sekeinen taivas oli kelmeä. Silloin nousi neitonen\nsammaleiselta kalliolta, nousi kirkastetuin, kiitollisin kasvoin, mieli\nvahvistuneena ja varmana ja sydämessä tyyneys ja onni. Ja kiireisin\naskelin hän lähti kävelemään salolta kylää kohden. Tuttu oli polku,\npimeässäkään hänen jalkansa ei horjahtanut, ja juosten hän paransi\nvauhtiaan, kuta lähemmäs kylää hän joutui. Sillä olihan hän menossa\naukaisemaan elämänsä arvoitusta.\n\nJo kumottivat vainiot aukenevassa metsässä ja etäämmältä siinsi joen\nkuultava pinta. Mutta tyttö pysähtyi, kääntyi, katsoi ympärilleen,\nkatsoi, oliko hän kulkenut harhaan...\n\nSillä mikä oli tuo paikka? Hän ei nähnyt taloa jokiahteella, ei riihtä\npellon kupeella, ei omettaa, ei saunaa törmän rinteellä. Mutta paksu\nsavu tuprahti häntä vastaan, ja kun sen tuuli viskasi syrjään, näkyi\nsillä paikalla, missä talo oli ollut, laaja, hehkuva hiillos, josta\ntuuli aina toisinaan leimahutti liekin korkealle ilmaan hiiltyneiden\nhirsien lomitse. Arastellen tyttö astui lähemmäs. Mustana törrötti\nkiuas, talo oli palanut poroksi, porona olivat kaikki ulkohuoneetkin.\nJa siltä näytti kuin olisivat kaikki asukkaatkin samaan nuotioon\npalaneet, sillä elävän ääntä ei kuulunut mistään, kaikki oli autiota ja\nkuollutta.\n\nPelästyneenä, horjuvin askelin Margareeta lähti kiertämään talon\nraunioita. Jokipuolella, hiiltyneiden kekäleiden välissä, hän näki\ntalon ruotiukon kuolleena makaavan, kyljessä ammottava haava; ja\nhiiltyneestä lihasta lähti katkera käry... Kauhistuneena Margareeta\npakeni rantaan. Veneet olivat poissa teloilta, vesirajassa makasi\nhieho, jolla oli keihään haava lapaluiden välissä, ja se latki raukeana\nvettä, katsellen rukoilevin silmin yksinäistä kulkijaa...\n\nMissä muu karja, missä koirat, missä ihmiset kaikki? Tapetutko,\npoltetutko nekin, vai ovatko paenneet naapuritaloihin? Hän katseli\npitkin ahdetta ylöspäin: talojen paikoilta näkyi yöpimeässä leimahtavan\nsammuvia rovioita ja punaisilta hehkuvia hiilloksia, ja säkeniä\ntupsahti aina toisinaan sakea rypäle syyskesän tummennutta yötaivasta\nkohden. Mutta luonnossa oli kaikki äänetöntä ja kuollutta; ainoastaan\nkaukaa kylänpäästä kuului väliin jokin koira pitkään, surumielisesti ja\nhaikeasti ulvahtelevan.\n\nHätä valtasi orpotytön mielen, sanomaton tuska ja hätä.\n\n-- Sitäkö varten, -- niin kuiskasi hän autiolla törmällä, -- sitäkö\nvarten käskit, jumalanäiti, minun kiirehtiä kotiini, että näkisin\nkaiken tämän hävityksen kauheuden, kuolon kamalan kuvan, että yksin\njäisin yöksi seisomaan tähän raunioiden ja raatojen keskelle, yksin\npoltettuun ja autioon kylään! Sitäkö varten, että jo toisen kerran\ntuntisin itseni aivan orvoksi ja yksinäiseksi autiossa maailmassa.\n\nJa hän mietti, että kenties jumalanäiti ei ollutkaan hänelle\nkorpikuusesta kuiskannut, ehkä ne olivat samat pahat manalan vallat,\njotka tämän hävityksen olivat toimeenpanneet ja ilkkuneet hänen\nherkkyydelleen. Margareeta vapisi, sillä hän epäili, hän pelkäsi ja hän\nkaipasi lohdutusta. Hän olisi tahtonut rukoilla, mutta hän ei voinut\nkoota ajatuksiaan siinä savuavain raunioiden keskessä. Ja hän lähti\njuoksemaan, juoksemaan pakoon; juostessaan hänelle tuli mieleen, että\nhänen oli paettava kirkkoon, ja siksi hän lähti yöpimeässä kiertämään\nlahden pohjan kautta vastaiselle rannalle. Pyhässä huoneessa tahtoi hän\nkysyä jumalanäidin neuvoa, tiedustella hänen tahtoaan, hurskaalle\nopetusisälleen hän tahtoi kertoa kaikki kuulonsa ja huolensa ja saada\nlohdutusta ja suojaa.\n\nLäähättäen hän läheni vihdoin kirkonmäkeä, jonka rinteellä pappila\nsijaitsi. Mutta hän ei löytänyt pappilaa -- se oli poissa, poltettu\nsekin. Ja kun hän nousi mäelle, ei kumottanut enää kirkkokaan kelmeää\ntaivasta vastaan, vaan savuavia, kylmeneviä raunioita hän senkin\npaikalta löysi. Kaikki tuhoava hävitys oli poroksi polttanut pyhät\nhuoneetkin, ja äänetöntä oli niidenkin ympärystä. Eikä elävää näkynyt\nmissään, ei asukkaita eikä hävittäjiä. Kuka hävittäjä oli ollut ja\nminne hän oli mennyt, sitä ei Margareeta tiennyt: oliko se ollut vanha\nverivihollinen karjalainen vai kiskomisista kiusaantunut lappalainen,\n-- jälkensä se oli jättänyt, itse poistunut autiosta kylästä.\n\nUupumus ja mielenahdistus raukaisivat yksinäisen, hentoisen immen, ja\nhän vaipui hervotonna istumaan raunioiksi ja kekäleiksi suistuneen\nkirkon kiviselle portaalle, kätkien kasvonsa kämmeniinsä. Ei hän\ntiennyt, minne hänen oli mentävä ja mitä tehtävä; jumalanäidin\ntarkoitusta hän ei vieläkään tajunnut, ja turhaan hän rukoillakin\nkoetti.\n\nMutta siinä maatessaan -- valvovanako vai nukkuvana, sitä hän ei\ntiennyt -- hänestä näytti äkkiä lepikon rinne rannasta valkenevan ja\naukenevan, ja sieltä astui valkopukuinen, lempeäkasvoinen nainen\nverkalleen ja kuulumattomin askelin hänen luokseen, pysähtyi\nhiillostuvalle rauniolle ja sieltä hänelle siunaten kättään ojensi. Ja\nhän kuuli äänen, tuon saman, metsän huminasta tutun, lempeän äänen,\njoka hänelle puhui:\n\n-- Nouse, Margareeta, lähde kävelemään, taival on edessäsi pitkä.\nNouse, Margareeta, ja lähde!\n\nJa kiviportaalla makaava neitonen tajusi, että hänen oli lähdettävä\ntaipaleelle. Mutta nöyrästi hän kysyi:\n\n-- Pyhä neitsyt, mihin tahdot minua käyttää?\n\n-- Sinut olen syntymästäsi valmistanut suureen tehtävään, jonka\naikoinaan sinulle ilmoitan, vastasi henki ja kohotti käsivartensa\npystyyn. -- Mutta nyt sinun on lähdettävä tuohon kutsumukseesi\nvalmistautumaan. Nouse, Margareeta, sinulla ei ole täällä sukua, ei\nvanhempia, ei ketään, joka sinua maailmaan sitoo, kaikista sinut olen\nerottanut, sillä sinun elämäsi on yksinomaan minun palvelukseeni\npyhitettävä. Mutta muista: _yksinomaan minun_, ei saa olla mitään\nmaallisia siteitä, ajatuksiasi ja tunteitasi ei saa kiinnittää mikään\nmuu kuin tehtäväsi, jos tahdot olla arvokas ase siihen korkeaan\nkutsumukseen, johon sinut olen valinnut. Sen kun muistat, minä\nsuojanasi pysyn. Siis nouse, Margareeta, ja lähde!\n\nMargareeta notkisti nöyrästi päänsä. Mutta kun hän sen siitä nosti ja\nsilmänsä avasi, hän ei nähnyt rannasta päin muuta kuin sarastavan\npäivän ensimmäisten, kelmeäin säteiden leikkivän lepikon latvoissa\nöisten usvain keskellä. Hän karahti pystyyn, hän hieroi silmiään, mutta\nei nähnyt muuta. Koillinen ruskotti helakkana, ja jo ehtivät nousevan\nauringon ensi säteet hänen luokseen kiviportaalle ja tuntuivat\nikäänkuin viittovan häntä rannalle päin. Ja verkalleen hän lähti sinne\nkävelemään lepikon halki, josta hän äsken oli nähnyt valkoisen naisen\nnousevan.\n\nJoella oli vielä sumua, sen peitossa olivat vastapäiset rannat, ja\nyökylmä puistatti neitosta. Mutta hän astui edelleen, polku vei\nrantaan, ja polun päässä oli lehväin lomassa vene, airot valmiina\nsoudettaviksi. Ja hän rupesi rivakasti soutamaan keskelle sumua,\ntietämättä minne kääntyisi; mutta vene kulki varmasti määrättyyn\nsuuntaan, poikki läntisen jokihaaran. Hänen kotvan soudettuaan oli\nranta vastassa, ja siitä johti taas polku ylös törmälle, ja sitä myöten\nhän lähti astumaan. Mutta törmälle päästyään hän loi vielä katseen\nsumuiselle joelle. Aamutuulen hengähdys puhdisti juuri silloin usvan\npois Suensaaren rannalta, ja hän näki vielä kerran päivänpaisteisina\nnuo tutut lehdot ja valkamapaikat, ja tuokion tuntui siltä kuin jokin\nkaipauksen välähdys olisi lennähtänyt läpi hänen rauhaa täynnä olevan\nsydämensä...\n\nMutta se tunne karkasi samassa, ja hän lähti jatkamaan matkaansa,\naloittamaan pitkää taivaltaan. Yksin hän käveli, yksin ilman evästä,\nilman matkalaukkua, käveli outoa päämäärää kohti, ainoana viittanaan\njumalanäidin selvä käsky, jota hän tahtoi totella.\n\n\nIV.\n\nPalaneessa pirkkalaiskylässä ei kadonnutta lappalaistyttöä kukaan\nmuistanut kaivata. Kun vainolaisten käsistä pakoon päässeet asukkaat\nhävityksen jälkeen varoskellen palasivat piilopaikoistaan metsistä ja\nmeren saarista poltettuun kylään, oli joka talossa niin monta vainajaa\ntai vangiksi vietyä surtavaa, ettei orpotytön katoamiseen keneltäkään\nriittänyt ajatustakaan, ja kun hänestä myöhemmin tuli puhe, päätettiin\nkarjalaisten vieneen hänet saaliinaan. Pirkkalaisten oli ruvettava\npuuhaamaan uusia pirttejä vanhojen raunioille, uutta karjaa ja uusia\nkalastusneuvoja ja ennen kaikkea uutta kostoretkeä vainolaisten kyliin,\nVienan rannoille.\n\nMutta Margareeta, totellen jumalanäidin käskyä, joka hänen mieltänsä\nrohkaisi, käveli yksin tuntematonta taivalta, tietämättä minne hänen\npolkunsa johti ja missä hän matkansa päämäärän löytäisi. Eikä hän\naamulla taipaleelle lähtiessään koskaan tiennyt, mihin hän illalla\nyöpyisi, eikä mistä hän päivällisensä saisi, mutta se ei häntä\nhuolettanut, rohkeasti ja väsymättä hän käveli eteenpäin. Olihan pyhä\nneitsyt luvannut häntä suojella, ja siihen hän turvallisesti luotti.\n\nOutoja olivat maat. Synkkien metsien läpi oli hänen käveltävä, laajojen\nkankaiden, aavojen suomaiden; usein oli edessä leveitä jokiakin tai\npuroja tai virtoja. Mutta jylhimmässäkin metsässä varma polku johti\nhäntä eteenpäin; kun pohjaton suo tuli vastaan, oli sen reunassa aina\nhäntä varten varattuna sukset, ja pilkat viittasivat matkan suunnan. Ja\njokien rannoilta löytyi vene pajukon lomasta ja purojen yli oli\nportaaksi kaatunut honka. Kun sadekuuro nousi, oli polun partaalla aina\njokin leveäoksainen kuusi, jonka alla kuivana säilyi, ja kun helteessä\njanotti, löytyi laakson notkosta varmasti kirkassilmäinen lähde, ja,\nlipin hän itse kiskoi koivun kyljestä.\n\nYöksi hän tavallisesti ehti asutuille seuduille, sai yösijaa, sai\nruokaa, ja evääksikin hän sai aamulla lähtiessään usein kyrsän tai\nkapahauen. Outoa oli tuo kansa, sen kieli muuttui vähitellen aivan\nvieraaksi, eikä hän osannut ihmisille tarpeitaan ilmoittaa. Mutta silti\nhänet ihmiset hyvästi ymmärsivät, olivat avuliaita ja anteliaita,\nhoitivat häntä kuin odotettua vierasta. Väliin hän kyläpaikoilla lepäsi\npäivän tai pari, mutta enempää hän ei malttanut, sillä hän ikävöi\ntuntemattomaan matkanpäähän. Usein hän kumminkin yöpyi taipaleellekin,\nmutta kuiva oli siinä kangas hänen maatakseen ja sammaleinen vuode oli\npehmyt. Ja jos eväs loppui kesken autiolla aholla, oli hän varma, että\nlöytäisi ahon alta notkosta mehevän marjikon, josta hän levätessään sai\nkyllältään syödä. Ja hän oivalsi, että Jumala hänen matkaansa opasti ja\nauttoi.\n\nMutta toisinaan, kun viikkoja kului ja matkaa yhä jatkui, valtasi\nsittenkin epäilys hänen mielensä, ja toivottomana hän istui silloin\ntiepuoleen ja taipaleensa autiutta aprikoi. Ja synkältä näytti silloin\nmaailma ja peloittavalta syksyinen luonto. Niin istui hän kerrankin\nvesiperäisen ojan partaalla lepuutellen ajettuneita jalkojaan, joita\nsuojaamasta hänen torniolaiset lapikkaansa jo aikoja sitten olivat\nkuluneet puhki, vaikka niitä nyt juuri olisi tarvittu, kun syksy kävi\nkolakaksi ja maa oli routainen ja kylmä. Hän katseli jalkojaan, jotka\nolivat haavoissa, ja hänen ruumiinsa värisi vilusta, eikä hän tiennyt,\nmiten hän siitä matkaansa jatkaisi. Mutta siinä istuessaan hän näki\njäljessään astuvan harmaapartaisen vanhuksen, joka aivan kutsumatta\nasettui hänen viereensä lepäämään ja häntä ystävällisesti puhutteli\nsillä uudella kielellä, jota hän jo muutamia sanoja oli oppinut. Ukko\nhäntä neuvoi pesemään jalkansa ojan raikkaassa vedessä ja antoi hänelle\nkoivunmahlasta valmistamaansa voidetta, millä voidella sierottumia ja\nhaavoja. Ja siinä levätessä hän paikkasi Margareetan lapikkaatkin,\nvaikka tytöllä ei ollut hänelle mitään palkkioksi antaa, ystävällisesti\nvain hymyili, kun tyttö häntä nöyrästi kiitteli. -- Sinulla on taival\npitkä ja tehtävää on paljon, virkkoi hän, -- minun matkani on pian\nlopussa, siksi sinua kernaasti autan.\n\nJa kun tyttö selitti, ettei hän itsekään tiennyt, kuinka pitkä taival\nhänellä vielä oli, vastasi vanhus vain:\n\n-- Matkasi on pitkä ja tie kivinen ja routainen, mutta kun huolen\npidät, ettet tieltä eksy, kyllä päämääräsi löydät.\n\nYhdessä he siitä sitten matkaa jatkoivat, kunnes saapuivat tiheään\nasutuille paikoille, missä talo oli talon vieressä ja ihmisiä kuhisi\nkuin muurahaiskeossa.\n\nSe oli kaupunki, niin Margareetalle kerrottiin, jossa ihmiset asuivat\nyhdessä ahtaalla alalla saartavain muurien sisässä. Mutta noilla\nihmisillä näytti kaikilla täällä olevan niin kiire, ja niin kylminä ja\nkatsettakaan matkamieheen luomatta he huristivat ohi, että hänestä\ntuntui täällä paljon turvattomammalta ja yksinäisemmältä kuin pitkillä\ntaipaleillaan autioilla ahoilla. Nuo kaupunkilaiset olivat niin\nkalpeita kasvoiltaan ja hentoisia ja verettömiä, ja niin hienoissa\nvaatteissa he kulkivat, että Margareeta, häveten karkeaa, rikkinäistä\nmekkoaan, lyyhisiihe erääseen muurin onkaloon piiloon, suruissaan\nmiettimään, että tännekö jumalanäiti hänet olikin lähettänyt. Ja ilta\nhämärsi ja yö läheni -- syksyinen, sateinen yö, eikä hän tiennyt, mistä\nlähteä majapaikkaa etsimään, vaikka talo oli talon vieressä. Ja hänen\nsiinä lymyillessään hänen luokseen tuli miehiä, joilla oli leveät vyöt\nja miekat vöissä ja käsissään keihäät, häneltä kysymään, mikä hän oli\nja mistä ja minne hän oli matkalla. Ja kun hän ei tätä voinut selittää,\nhe hänelle uhaten sanoivat, että kaupungissa ei saa oleskella, jos ei\nole jotakin tointa, jos ei kuulu johonkin luvalliseen ammattiin tai\njohonkin kaupungin porvarilliseen talokuntaan. Hätä tuli tytölle, kun\nhe hänelle näitä ankarasti puhuivat ja vaativat häntä tekemään tiliä\nretkistään. Toinen vartiosotamiehistä yritti jo hänen käsivarteensa\ntarttumaan, hänet torniin viedäkseen.\n\nMutta silloin tuli vartiomiesten luo toisen vaimo, tuoden miehille\niltajuomaksi kipollisen kuumaa olutta ja sarkaisen mekon sateen\nvaralta, ja tämä nainen pysähtyi siihen miesten juodessa hetkeksi\nkatsomaan hätääntynyttä, yksinäistä tyttöä, jota näin ankarasti\ntutkittiin, ja hänen kävi tyttöparkaa sääli.\n\n-- Mihin te tuota maalaistyllykkää olette viemässä? hän kysyi miehiltä.\n\n-- Mihin! Emmehän voi häntä tähän muurinsoppeen jättää yöksi, se ei ole\nkaupungin laissa sallittu, ja tällä naisella ei ole täällä ammattia\neikä majapaikkaa...\n\n-- Eikä mitään varoja kaupungin kievariinkaan mennäkseen, lisäsi\ntoinen.\n\nMutta nainen suutahti:\n\n-- Ja siksi te hänet torniin viette! Hän on taas yksi niitä\nmaalaisraukkoja, jotka tänne kaupunkiin erehtyvät, tuntematta teidän\nlakejanne. -- Ja Margareetan puoleen kääntyen hän kysyi: -- Eikö\nsinulla ole ketään tuttavaa koko kaupungissa?\n\nMargareeta pudisti päätään, hän ei osannut vielä niin paljon kieltä,\nettä oikein olisi voinut asemansa selittää. Mutta tuo ystävällinen\neukko tarttui hänen käteensä:\n\n-- Tule sitten minun majaani, saat siellä yösijan, ja saat hoitaa\nlapsiani ruoastasi...\n\nMargareeta vietti sitten syksyn ja sydäntalven vartiosotamiehen\nmatalassa majassa, ansaiten työllään ruokansa ja uudet kengät ja uuden\nsarkaisen mekon, joka häntä talvikylmältä paremmin suojasi. Mutta\nalituinen levottomuus hänen mieltään vaivasi, ja sisällinen ääni\nhänessä myötään hoki, että hänen oli taas lähdettävä matkalle. Sillä\nhän tunsi, että tänne jumalanäiti ei ollut tahtonut häntä pysäyttää,\ntämä ei ollut vielä hänen kutsumuksensa paikka. Ja kun talvenselän\nkatkettua päivä taas rupesi lämpöisemmin paistamaan ja illat kävivät\npitemmiksi, kasvoi hänessä tuo matkainto voittamattomaksi haluksi, ja\nhän ilmoitti emännälleen, että hänen taas oli lähdettävä taivaltaan\njatkamaan. Eukko pudisteli päätään, kun ei Margareeta tiennyt selittää,\nminne hän kulki ja miksi, mutta antoi hänen silti mennä, sillä eihän\nhäntä voinut pidättää. Hän saattoi tytön kaupungin portille ja toivotti\nsiunausta hänen retkelleen.\n\nTaas oli Margareeta taipaleella, taas jatkui vaellusta aikaisesta\naamusta myöhäiseen iltaan, eikä hän mielestään sittenkään saanut kyllin\npitkiä päivämatkoja tehdyksi. Mutta ilomielellä hän vaelsi. Kevät oli\ntaas tullut, kiuru kuului jo laulavan korkealla selkeässä ilmassa,\nhilpeästi porisivat puroset polun varrella ja suloista oli lepäillä\npäivänpaisteessa pälvipaikoilla suvisilla rinteillä.\n\nNiin hän eräänä iltana päivän punertavana laskiessa saapui suuren,\numpinaisen kivirakennuksen luo, joka sijaitsi korkealla järven\ntörmällä. Muuri kiersi rakennuksen, vankkatekoinen portti oli suljettu,\nelävän liikettä ei näkynyt missään. Margareeta aikoi kulkea ohi,\nkauempana järven rannalla oleviin talonpoikaistaloihin yöksi\npäästäkseen, mutta häntä raukaisi nyt niin omituisesti, hänen täytyi\npakostakin istahtaa portinviereiselle kivelle levähtämään. Ja päivä\nmeni mailleen, eikä hän jaksanut nousta kylään kävelläkseen.\n\nSiinä istuessaan hän kuuli silloin muurien sisäpuolelta ihmeellisen\nkaunista laulua, jonka sävelet kuin ennen korpikuusten humina hänen\nsydäntään väräyttelivät, ja hänet valtasi vastustamaton halu päästä\nsisälle lähemmältä tuota laulua kuullakseen. Hän nousi, läheni porttia\nja kosketteli arasti sen pielessä olevaa liipasinta. Ja kohta, kuin\ntaikavoimalla, raudoitettu petäjä aukeni ja ystävällinen naisääni\nkuului kutsuvan häntä sisälle.\n\n-- Ole tervetullut, sinä pitkämatkainen vaeltaja, astu rohkeasti\nluostarimme rauhaisiin suojiin, sinua on odotettu täällä. Tule\nseuraamme, pyhän neitsyen valikoitu!\n\nPaljon oli Margareeta matkoillaan saanut tuntea ja kokea korkeimman\nsuurta suojelusta ja armoa, mutta nyt hän tunsi sen armon aivan\nylenpalttisesti itseään ympäröivän. Häntä, köyhää, oppimatonta\nlappalaistyttöä, joka mielestään oli aivan arvoton ja ansioton\njumalallista luottamusta nauttimaan, häntä oli suuressa luostarissa jo\nennen hänen tuloaan odotettu, ja häntä tervehdittiin siellä kuin\nylhäistä lähettilästä, -- sitä ei Margareeta voinut ymmärtää, ja\nnöyränä ja lapsellisena hän lankesi polvilleen ja kiitti hartaasti\njumalanäitiä kaikesta hänen ohjauksestaan. Sillä nyt hän oivalsi, että\ntänne luostariin oli jumalanäiti juuri tahtonut hänet kuljettaa, tänne\nhartaudentöitä harjoittamaan ja valmistautumaan siihen korkeaan\ntehtävään, jota hän vielä ei tuntenut. Ei hän tiennyt, mikä se paikka\noli, johon hän oli saapunut, eikä mitä hänen siellä tuli tehdä, mutta\nhän ei udellut, ei tiedustellut, nöyränä vain astui taluttajansa\nrinnalla suureen huoneeseen, jossa valo häikäisi hänen silmänsä. Hän\nnäki edessään tuon kauniin, hurskaannäköisen naisen, joka häntä oli\ntervehtinyt, väljään, valkoiseen vaippaan puettuna ja päässä laaja\nhuntu, joka hänen kasvonsa puoliksi peitti. Tämä häntä yhä kädestä\ntalutti yli siloisen kivisillan ja asetti istumaan jakkaralle suuren\npöydän kupeelle, jossa paloi vahakynttilöitä ja jonka yläpuolella\nseinällä oli kaunis ristiinnaulitun kuva. Ja hänen ympärilleen\nkokoontui vielä suuri joukko samanlaisia vaippoihin puettuja naisia,\nnuorempia ja vanhempia, jotka kaikki tervehtivät häntä tuttavallisesti\nja hänen otsaansa suutelivat. Mutta tuo ensimmäinen heistä virkkoi\nvielä:\n\n-- Ole tervetullut piiriimme, tässä näet sisaresi ympärilläsi, tässä on\nkotosi oleva, pyhän Birgitan suojeluksessa. Mikä on nimesi, lapseni?\n\n-- Margareeta.\n\n-- Jumalanäiti on sinut perille ohjannut, Margareeta. Sisaret, antakaa\nhoitoa nuorimmallemme, ja johdattakaa hänet sitten messuun jumalanäitiä\nkiittämään ja saapukaa sinne itsekin rukoilemaan uuden kasvattinne\npuolesta.\n\nMargareetalta riisuttiin pois rääsyiset, likaiset matkamekkonsa ja\nhänen päälleen puettiin puhtaat, valkoiset vaatteet ja väljä vaippa\nheitettiin hänen hartioilleen. Kirkossa, johon hänet sitten vietiin,\nheijasti valo korkeista kynttilöistä kullattuihin pyhäinkuviin ja\nkirjailtuihin alttarikankaisiin, ja vienona soi siellä tuo sama harras,\nsointuva sävel, joka hänet tänne luostariin oli opastanut. Ja\nMargareetasta tuntui, että hän jo oli joutunut niihin ihaniin\ntaivaisiin maihin, joista hänelle pappi oli kertonut, eikä hän voinut\nmuuta -- siinä polvillaan alttarin edessä maatessaan -- kuin\nyksinkertaisesti kiittää jumalanäitiä, että tämä oli hänen retkensä\nohjannut niin kauniiseen päähän ja hänelle niin suuren armon antanut.\n\nVielä soivat iltamessun sävelet Vadstenan kirkosta, kun uusi tulokas\nsieltä vietiin retkistään väsyneenä lepäämään pieneen puhtoiseen\nhuoneeseen ja lämpöiselle, valkoiselle vuoteelle. Siinä makasi köyhä\norpotyttö, tuntien sopusointua ja rauhaa sydämessään ja kuunnellen\nnoita messun sulavia säveliä, joista hänelle tuntui soivan samoja\nystävällisiä kuiskeita kuin ennen korpikuusen latvoista.\n\n\nV.\n\nPyhän Birgitan perustaman Vadstenan luostarin kolmas abbedissa\nIngegaard oli paaston aikana rukoillessaan ja pyhiä kirjoja tutkiessaan\nsaanut varman tiedon, että hänellä oli luostariin odotettavissa köyhä,\npitkämatkainen kerjäläistyttö, jonka jumalanäiti sinne lähetti omaan\nerityiseen palvelukseensa valmistautumaan ja jota sisarten oli\nluostarissa kasvatettava ja opetettava. Siksi Margareeta sinne\nvastaanotettiin kuin kaivattu sisar kotiinsa ja siksi häntä kohta\nruvettiin luostarin elämään kasvattamaan ja harjoittamaan sen pyhään\npalvelukseen. Ja nöyrimpänä, hurskaimpana hurskasten joukossa hän\nantautui luostarin hiljaiseen hartauselämään koko sielullaan, koko\npalavalla innollaan. Sehän oli hänelle kuin uneksittua onnen aikaa.\nSaihan hän käyttää kaiken aikansa, päivänsä ja yönsä, seurusteluun\njumalanäidin ja kaikkien pyhien miesten ja naisten kanssa ja yksinomaan\nvaipua sisälliseen mietiskelyyn. Hän oppi lukemaan ja luki kaikki\npyhäin tarut ja marttyyrien historiat, hän oppi ulkoa pyhät kirjat ja\nlegendat, ja rukoilemalla hän niitä ymmärtämään opetteli ja sieluunsa\nsulatteli.\n\nHurskas abbedissa häntä itse johti ja neuvoi ja pitkät puhteet hänen\nkanssaan valvoi hänen pienessä kopissaan ja puheli sielun ja autuuden\nasioista, vahvistaen hänen uskoaan ja luottamustaan kutsumukseensa. Ja\npitkään Margareeta paastosi ja harjoitti laupeudentöitä, aina\nodotellen, mihin jumalanäiti häntä tahtoi käyttää.\n\nSitä kesti monta vuotta. Margareeta oli jo luostarissa käynyt läpi\nkaikki koetukset ja arvoasteet palvelevasta sisaresta nunnaan saakka.\nHänet vihittiin juhlallisesti birgittiläisnunnaksi ja häntä pidettiin\njo arvokkaimpana sisarten joukossa. Itse hän rupesi arvelemaan, että\nehkä jumalanäiti olikin tahtonut häntä tätä luostarin rauhaisaa\npalvelusta varten valmistaa, ja muut sisaret jo kuiskailivat, että\nkenties joskus tapahtuisi se ihme, että halvasta lappalaistytöstä\ntulisi Vadstenan abbedissa, jossa toimessa muuten oli ollut vain\nruhtinaallisia tai muuten valtakunnan ylhäisimpiä aatelisia rouvia ja\nneitosia.\n\nMutta hänessä itsessään vallitsi samalla levottomuus ja epävarmuuden\ntuska, ja kuta enemmän aika kului, sitä pitempään Margareeta rupesi\npaastoamaan ja sitä kauemmin hän yksinäisissä rukouksissaan viipyi. Hän\nanoi jumalanäidiltä selvyyttä, varmuutta kutsumuksestaan.\n\nNäin rukoillen hän makasi eräänäkin kesäisenä yönä pyhän Birgitan kuvan\nedessä, luostarin perustajan, jonka paavi äsken oli pyhimykseksi\njulistanut. Sammuneen päivän himmeässä valossa hän katseli kauan,\nhartaasti ja rukoillen, tämän jalon naisen kauniita piirteitä, ja hän\noli vähitellen noista kasvoista tuntevinaan samat lempeät juovat ja\nrauhaisat silmäykset, jotka hän niin selvästi muisti tuosta kesäisestä\nyöstä, jolloin hän Tornion poltetun kirkon portailla oli rukoillut. Ja\nhänestä ne elpyivät nuo kasvot, silmiin tuli elämän kiilto, ja taulun\nkalpea maali näytti muuttuvan lihaksi ja vereksi. Silloin hän rukoili\nyhä hartaammin, rukoili sydämensä koko hehkuvalla lämmöllä pyhää\nBirgittaa suomaan hänen mieleensä selvyyttä ja rauhaa.\n\nJa katso: kuvan huulet liikahtivat, ja kuin kaukaa kuului hiljainen\nääni:\n\n-- Vaikeampaan työhön olet kutsuttu, Margareeta, kuin luostarissa\nJumalaa palvelemaan. Muista sukuasi ja heimoasi. Minun maassani on\nvielä pakanoita, joille ei ole koskaan kirkon oppia saarnattu, ja sinä\nolet tämän kansan lapsi. Sinut, heikon naisen, pyhä neitsyt on valinnut\naseekseen, sinun kauttasi käännyttääkseen lappalaiset pakanat suureen,\nyhteiseen kirkkoonsa, ja siihen toimeen hän on sinua lapsuudestasi\nvalmistanut. Nouse, lähde laajentamaan hänen kunniaansa kansasi\njoukossa, palvelemaan häntä siellä. Mutta muista, häntä yksin,\nsydäntäsi et saa jakaa! Nouse, Margareeta ja lähde!\n\nVielä samana yönä Margareeta kolkutti hiljaa abbedissan ovelle, jonka\ntämä auliisti hänelle avasi.\n\n-- Äiti, minun täytyy lähteä, Jumala kutsuu minua.\n\n-- Lapseni, neitsyt Maaria on sinulle puhunut?\n\n-- Pyhän Birgitan kautta. Minun täytyy teidät jättää vielä tänä yönä.\n\n-- Ja minne hän sinut lähettää?\n\n-- Takaisin kansani keskuuteen.\n\nJa Margareeta kertoi, mitä luostarin suojeluspyhä oli hänelle käskenyt.\nEikä abbedissa häntä ollenkaan vastustanut, sillä hän ymmärsi hänkin,\nettä se oli Korkeimman tahto. Hän vain virkkoi:\n\n-- Oppiaikasi on kulunut, sinä olet tehtävääsi kypsä. Siunattu ole\nsinä, jolle jumalanäiti niin suuren toimen on uskonut; hän on sinulle\nvoimankin antava. Mutta raskaan ehdon hän on sinun kestettäväksesi\npannut! Tiedä, maailma on viettelystä täysi ja vihollinen vainoaa joka\naskelella, jopa itsessäsikin, -- vaikea on ihmislapsen aina säilyttää\nsydämensä jakamattomana ja kiinnittää harrastuksensa yhäti yhtäälle.\nOletko punninnut sitä?\n\n-- Äiti, minulla ei ole maailmassa mitään, joka sydämeni jakaisi, ei\nsukua, ei ystäviä, ei ketään, joka minua kiinnittäisi.\n\n-- Eikö ketään? Ehkä vain luulet niin. Punnitse tarkoin.\n\nHetkeksi Margareetan katse vaipui alas, mutta hän nosti sen taas\npuhtaana ja kirkkaana ja vastasi värähtämättömin äänin:\n\n-- Ei ketään, äiti.\n\n-- Uskosi on luja, siinä on väkevyytesi. Mene, lapseni, älä viivy, kun\nkutsumuksesi on selvä. Sinä olet oleva luostarimme kaunistus ja kunnia.\nKäy kirkkoon, vahvista sieluasi ja ole sitten matkalle valmis.\n\nKun Margareeta tuli kirkosta, abbedissa antoi hänelle muutamia\nsuosituskirjeitä maalliselle esivallalle näytettäviksi ja erityisen\nsuosituskirjeen Upsalan arkkipiispalle Henrikille, jota hän pyysi\navustamaan tätä lappalaisten ensimmäistä lähetyssaarnaajaa hänen\nvaikeassa tehtävässään. Hän kertoi kirjeessään, kuinka pyhä neitsyt\nitse oli valinnut ja valmistanut Margareetan, heikon naisen, tähän\nlähetystoimeen ja hänelle usein ilmestyksissä puhunut, ja hän anoi\npiispalta tälle birgittalaissisarelle erityisen lupakirjan saarnata\nlappalaisille. Kaikki Vadstenan luostarin hurskaat sisaret saattoivat\nMargareetan luostarin portille, ja sen kirkosta kaikuivat kauniilta\nkesäiseen yöhön messun hartaat sävelet, kun hän loittoni yksinäiselle\nvaellukselleen.\n\n\nVI.\n\nKesälinnut laulelivat tiepuolen lehtipuissa ja iloisesti lorisivat\npurot polun partaalla, jota Margareeta rohkein ja luottavin mielin\nyksin käveli. Hänen vaelluksensa ei ollut nyt enää, niinkuin\nluostariin tullessaan, vaistomaista eikä päämäärää tuntematonta,\neikä hänen elämisensäkään ollut sattuman varassa. Kaikki aateliset ja\npapit kilpailivat toimittaessaan majaa ja ravintoa hurskaalle\nbirgittiläisnunnalle, talonpojat soutivat hänet järvien yli ja\nsatuloitsivat hevosensa hänelle ratsuksi. Niin hän saapui Upsalan\nvanhaan kuningaskaupunkiin ja kävi puhuttelemaan piispaa ja kirkon\nmuita korkeita hengenmiehiä, kaniikkeja, dekaaneja ja prioreja. Heille\nhän kertoi aikeistaan ja kutsumuksestaan, kertoi jumalanäidin\nmerkillisestä ohjauksesta ja antoi heille luettaviksi abbedissa\nIngegaardin suosituskirjeet, pyytäen lupaa saada saarnata Lapin\npakanoille ja opettaa näitä heimolaisiaan.\n\nHengenmiehet kuuntelivat hänen kertomuksiaan, mutta he pudistelivat\npäätään ja virkkoivat toisilleen:\n\n-- Nainenko käännyttäjäksi, saarnamieheksi, lappalaisten apostoliksi!\n\nJa he tutkivat hänen oppiaan ja tietojaan ja kyselivät hänen sukuaan ja\nelämätään. Margareeta teki heille kaikesta selkoa, teki ujosti ja usein\nhämilleen joutuen, sillä hän oli vielä kaino ja arka. Mutta pyynnössään\nhän pysyi hartaasti ja koetti taivuttaa noita ylhäisiä hengellisiä\nherroja uskomaan näkyihinsä ja kutsumukseensa.\n\nMutta nämä puistelivat päätään ja keskustelivat epäillen keskenään:\n\n-- Hän on nähnyt harhanäkyjä ja sairaita unikuvia, ei Jumala valitse\nhentoa naista apostolikseen. Eikä heikko nainen voi semmoista ehtoa\npitää, jonka hän sanoo jumalanäidin määränneen. Me emme hänelle uskalla\nlupakirjaa antaa.\n\nKumminkin he jättivät Margareetan harmaittenveljesten priorin tarkemmin\ntutkittavaksi. Ja tämä häntä tutki ja pani koetukselle ja tuli samaan\npäätökseen.\n\n-- Mene kotiisi, tyttöseni, palvele jumalanäitiä hiljaisuudessa, hän\nsinulle antaa rauhan.\n\nJa lupakirjaa saamatta, saamatta kirkolta oikeutta saarnata kansalleen,\nMargareetan oli poistuttava Upsalasta. Mutta hänellä oli luja usko.\nLehdossa Fyris-joen varrella kaupungin ulkopuolella hän lankesi\npolvilleen, anoen lähettäjältään neuvoa, mitä hänen tuli tehdä. Ja\nsiitä noustessaan lähti hän varmasti tietä pitkin astumaan. Hänellä oli\nselvä käsky lähteä opettamaan lappalaisia, ja hänen täytyi saada\nesivallalta oikeus suorittaa tuo korkea käsky. Siksi hän lähti matkalle\nesittämään asiataan valtakunnan hallitsijalle, mahtavalle\nkuningattarelle Margareetalle, jota hän oli kuullut mainittavan\nhurskaaksi ja jumalaapelkääväksi rouvaksi. Tämä asusti nyt\nNyköpingissä; pitkä sinne oli matka ja outo, mutta sitä hän ei\najatellut, sillä korkeimman tahto johti hänen vaellustaan.\n\nKuningatar Margareeta, tuo toimekas ja tarmokas rouva, joka miehen\njäntevyydellä piteli lujasti käsissään niitä ohjaksia, joilla hän oli\nKalmarin liiton kautta ruvennut johtamaan kolmea pohjoista valtakuntaa\nyksissä valjaissa, neuvotteli parast'aikaa vanhan drotsetin Haakon\nJoninpojan kanssa suurten aikeittensa käytännöllisestä toteuttamisesta.\nHänelle silloin ilmoitettiin, että eräs lappalaisnainen pyrki hänen\npuheilleen. Kuningattaren huomio kiintyi kohta tähän pyrkijään, ja hän\nkääntyi vanhan Haakonin puoleen virkahtaen:\n\n-- Todella, olemmepa melkein unohtaneet, että meidän valtakunnassamme\non lappalaisiakin. Mielelläni tahdon kerran tavata yhden senkin kansan\nedustajan.\n\nMutta vanha drotseti nauroi:\n\n-- Siitä metsäläiskansasta emme taida paljon kostua, emmekä sen\nedustajastakaan.\n\nMutta kun Margareeta pääsi kuningattaren puheille ja esitti hänelle\nnöyrästi mutta selvästi aikeensa, kiintyi kuningattaren huomio yhä\ninnokkaammin siihen, ja hän puhui vilkkaalla äänellä:\n\n-- Niin, meidän valtakunnassa on vielä pakanoitakin, vieläpä sellaisia,\njoita tiedämme naapurimme novgorodilaisen kernaasti mielittelevän\nkäsiinsä ja omaan uskoonsa. Mutta niitä tulee muistaa meidänkin.\n\nMargareeta sai nyt vielä lähemmin kertoa asiansa. Mutta kun hän\nmainitsi, ettei Upsalan piispa ollut antanut hänelle lupakirjaa\nsaarnata lappalaisille, kuningatar tiuskasi närkästyneenä:\n\n-- Millä syyllä hän sen epäsi?\n\n-- Kirkon ylhäiset herrat arvelivat, ettei Jumala valitse heikkoa\nnaista aseekseen näin korkeita toimia suorittamaan.\n\nNunna punastui kainosti, mutta kuningatar oikaisi vartalonsa suoraksi\nja virkkoi kiivaanlaisesti:\n\n-- Jumala valitsee aseekseen kenet sopivaksi näkee, sukuun ja säätyyn\nkatsomatta, kun hän kansoissa halunsa ilmaista tahtoo. Eikö hän ole\nkatsonut naista arvokkaaksi kokoamaan yhteen Skandinavian rikkirevityt\nmaat? -- Uskotko, nuori nunna, täydellisesti vaikeaan kutsumukseesi?\n\n-- En ole hetkeäkään epäillyt, sittenkun jumalanäiti minut kutsui.\n\n-- Siis olet hänen aseekseen arvokas. Meidän on oikeus ja velvollisuus\npitää huolta alamaistemme saattamisesta kristinuskoon, vaikka vielä\nvastoin piispojenkin tahtoa. Mene, tee lappalaiskansan keskuudessa\nmitä voit, me sinulle lupakirjan annamme ja suositukset kaikille\nvirkamiehillemme. Palvele uskollisesti Jumalaasi ja kuningatartasi, ja\nme olemme varmat, että työsi on siunausta kantava.\n\nKohta kirjoitutti kuningatar lupa- ja suosituskirjeet \"sille\nlappalaisnaiselle Margareetalle, joka on aikeissa lähteä saarnaamaan\nKristuksen pyhän kirkon oppia lappalaisten maakunnissa ja jota kaikki\nvoudit ja käskynhaltijat tässä hänen luvallisessa ja kiitettävässä\nyrityksessään avustakoot\". Julistettiinpa samalla vielä erityinen,\nkuninkaallinen käsky, että \"kaikkien lappalaisten kaikissa meidän\nvaltakunnissamme, minkä nimellisiä ovatkaan, tulee kääntyä pois\nvanhasta jumalattomasta ja kristitylle maalle arvottomasta\npakanuudestaan yhteen yhteiseen kristilliseen oppiin\". Nämä latinaiset\npergamentit, joita niiden saaja ymmärsi yhtä vähän kuin se kansa, jonka\nkäännyttämistä ne tarkoittivat, toimitettiin linnassa odottavalle\nnunnalle, ja tämä pääsi siten vihdoinkin lähtemään kaihotulle\nretkelleen, kaukaiseen Lapinmaahan, suurta kutsumustaan täyttämään.\n\n\nVII.\n\nEpäillen ja oudoksuen lappalaiset katselivat kummallista kulkijaa, joka\nsyystalven ensi kelillä saapui heidän kyliinsä ja pyrki heidän\nkotasuojiinsa. Se ei ollut mikään veronkantaja, eikä lappalaisten siis\ntarvinnut häntä kiskojaksi pelätä, eikä tämä matkalainen myöskään,\nniinkuin muut retkeilijät, heiltä väkisin vaatinut kyytiä eikä evästä\neikä yösijaa. Yksin hän saapui, milloin suksilla hiihtäen halki\nlaajojen metsien, milloin porolla ajaen poikki autioiden tunturimaiden,\nsaapui hiljaisena ja nöyränä heidän majoilleen, tyytyi makaamaan muiden\njoukossa havuvuoteella takan kupeella ja syömään padasta yhteistä\nporonlihakeittoa, ja kainosti hän heitä heidän omalla kielellään\nkiitti. Mutta he pelkäsivät häntä kumminkin aluksi. Mikä lie tuo\nvaeltava nainen -- niin he sopissa kuiskailivat --, joka ties' mistä ja\nmitä varten heidän pariinsa pyrkii, mikä lie noitavaimo, ilkeän Stallon\npalvelija, joka heidän tuttavuuteensa hierautuu hävittääkseen sitten\nheidän kalaonnensa ja eksyttääkseen heidän porolaumansa susien\nsyömäsijoille, mikä lie.\n\nJa lehdoissa poroaidoillaan kerääntyivät lappalaiset yhteen ja\nneuvottelivat salaperäisestä vieraastaan. Mikä lie... Noidan voimalla\ntuo kulkeneekin, koska eivät tunturien lumimyrskyt häneen pysty\neikä hänen poronsa uuvu oudoille taipaleille eikä häntä eksytä\nmetsänhaltiakaan rajattomilla erämailla. Ja he päättivät pyytää omat\nvelhonsa nostamaan häntä vastaan tulisimmat taikansa ja vieroittamaan\nhänet pois koko heidän asuinmailtaan.\n\nMutta hän ei lähtenyt; eikä hänen tähtensä tärveltynytkään\nkalaonni eivätkä raivonneet sudetkaan entistään tuhoavammin heidän\nporolaumoissaan, ja noitain taiat kirposivat voimattomina takaisin. Ja\nkun kuljeskeleva nainen oli jonkin aikaa heidän kylissään viipynyt ja\nheidän kanssaan seurustellut, he eivät häntä enää pelänneetkään eivätkä\nepäilleet. Hän puhutteli heitä lempeästi ja sävyisästi heidän omalla\nkielellään, puhutteli kauniisti ja sydämeen käyvästi; hän kertoi heille\nihania taruja oudoista maista, haasteli hyvyydestä, laupeudesta ja\narmosta, niin että heidän herkät mielensä sulivat, ja heidän lapsensa\nvarsinkin juoksivat vieraan jäljissä ja tahtoivat kuulla lisää. Paljoa\nhe tosin eivät ymmärtäneet siitä, mitä hän heille kertoi ja opetti,\nvaikka hän puhuikin aivan heidän omalta kannaltaan, mutta se, minkä he\nymmärsivät, heitä viehätti ja lohdutti. Heitä viehätti kuulla, ettei\nelämä, jossa he raatoivat ja kärsivät ja kituivat, ollut heidän ainoa\nelämänsä, vaan että heille, jos he uutta oppia tarkoin kuuntelisivat ja\nsen käskyä noudattaisivat, vielä valkenisi onnellisemmat, lämpöisemmät,\nrehevämmät porosammalikot ja läpi vuoden sulat kalarannat, joihin\npirkkalaiset ja ruijalaiset ja Vienan karjalaiset eivät koskaan voisi\nsaapua heitä hätyyttelemään, verottelemaan eikä ryöstelemään, jossa\neivät ahmat vaanisi poroja kuusten lehväin lomissa eikä kevättulva\nveisi heidän verkkojaan eikä katiskoitaan. Ja heidän sydämensä\nlämpenivät kuullessaan, että heilläkin vielä olisi odotettavissa\npysyvä, valoisa kesä, jota ei talvi koskaan katkaisisi, ja rauha ja\nsopu voimakkaan, oikeamielisen, hurskaan ruhtinaan suojassa, jota\nKristukseksi mainittiin. Ja he tahtoivat sitä kernaasti uskoa.\n\nMutta vieras nainen tarinoi heille pitkinä talvisina iltoina kotatulen\nympärillä vielä paljon muutakin, mikä heidän mieleensä painui. Hän\nkertoi hyvistä miehistä ja naisista, jotka olivat niin hurskaasti\neläneet, että Jumala oli heille antanut ihmeitätekevän voiman, niin\nettä he saattoivat parantaa rampoja ja eheinä säilyä petojenkin\nluolissa, ja joita hän niin suosi, että hän heille lähetti kaarneen\nleipää kantamaan ja ruokki autiolla arolla kokonaisia kyläkuntia. Ja\nnämä uudet opit pyörivät miellyttävinä heidän päässään, he näkivät\nöisin unia, kuinka heitä vielä kerran palkittaisiin siitä, mitä he nyt\nkärsivät, ja heidän lapsensa tahtoivat kuulla aina vain lisää siitä\npyhästä sankarista, joka erityisesti lapsia rakasti.\n\nNäin tuli tuosta oudosta naisesta, jota he ensiksi olivat pelänneet,\nheidän ystävänsä, ja he antoivat kernaasti hänelle ruokaa ja suojaa,\npehmeimpiä poronnahkojaan valitsivat hänelle peskiksi ja koipia\nkallokkaiksi, ja kun hän taas teki toiseen kylään lähtöä, he antoivat\nhänelle evääksi kuuta ja kapahaukia ja saattoivat hänet kiitellen\nsalolle. Sillä he ymmärsivät nyt, että hän kulki hyvän hengen\npalveluksessa ja että korkeampi voima suojeli häntä.\n\nJa hänen lähdettyäänkin he hänestä keskustelivat ja kertoivat kaskuja.\nEihän erämaan nälkäinen susi uskaltanut hänen pulkkaansa lähestyä,\nvaikka se ympärillä hiipi, kun hän yksin syötti väsähtänyttä\nvetohärkäänsä kuusikon liepeellä, eikä pakkanen kangistanut häntä\nnietokseen, vaikka hän yöksi oli taivasalla nukkunut. Eivätpä edes\npahat ihmisetkään voineet hänelle ilkeyttä tehdä. Kunnioittavasti\nkerrottiin lappalaiskylissä, kuinka kerran eräällä taipaleella vallaton\npirkkalaisjoukko oli tavannut tämän yksinäisen naisen ja käynyt häntä\nhätyyttelemään. Muuan pirkkalainen oli jo tarttunut tyttöön kiinni ja\nruvennut häntä kelkkaansa rutistamaan. Mutta silloin oli pirkkalaisen\noma poro, jonka hihna oli hänen käsivarteensa kääritty, nykäissyt niin\nrutosti, että mies keikahti selälleen ja löi päänsä kantoon ja kuoli\nsiihen paikkaan. Eivätkä olleet sen koommin pirkkalaisetkaan yritelleet\nhätyyttelemään tätä naista, joka ilmeisesti kulki korkeamman turvissa.\n\nSanoma tästä kiertelevästä naisesta levisi vähitellen kaikkien\nlappalaisten keskuuteen, ja jokaisessa uudessa kylässä, mihin hän tuli,\nlappalaiset kuuntelivat häntä kernaasti ja painoivat hänen opetuksiaan\nmieleensä. Hän ei käskenyt heitä lyömään rikki noitarumpujaan eikä\nsärkemään seitojaan pyhistä kalmistoista, mutta kun häntä muutamina\ntalvina oli kuunneltu, unohtuivat heiltä itseltään rummut ja noidat, ja\nhe rupesivat luottamaan niihin rukouksiin, joita heille Margareeta\nopetti. Sillä se, mitä hän heille neuvoi, oli kaunista ja hyvää, ja\nsiksi he häneen luottivat.\n\n-- Vieras vaimo on viisas, ja hänellä on laupias ja hyvä Jumala,\nsanoivat he. Ja toiset toistivat:\n\n-- Vieras vaimo puhuu kauniisti ja lupaa meillekin autuutta, siksi\nhäntä kuuntelemme! -- --\n\nNiin aloitti Margareeta lähetystoimensa heimolaistensa keskuudessa, ja\nhiljaisesti ja nöyrästi hän sitä sitten jatkoi, vuoden toisensa\nperästä. Kesät ja talvet hän lappalaisten luona viipyi, ensiksi\neteläisimmissä Ruotsin Lapin kylissä ja sitten kaukaisemmissakin,\nedeten yhä pohjoisemmas ja idemmäs. Mutta Tornionjoen suupuolta hän\nretkillään vältti, hän ei tahtonut ensinkään esiintyä vanhoilla\nkotipaikoillaan, niitä hän ikäänkuin pelkäsi. Hän seurasi mieluummin\nkotalappalaisten mukana näiden muutellessa majojaan porolaidunten\nmukaan, ja kalalappalaisten kanssa hän kesillä siirtyi järvien\nrannoille ja Jäämeren vuonoihin saakka kalastelemaan ja taas talveksi\ntakaisin tuntureille porolaumojen luo. Hän perehtyi täydellisesti\nlappalaisten elintapoihin ja töihin, jotka hänelle jo lapsuudesta asti\nolivat tutut, hän souti heidän kalaveneitään ja lypsi heidän porojaan,\nsiten työllään elantonsa ansaiten. Ja sillä välin hän heille puhui ja\nopetti, puhui poroaitauksissa nuotion äärellä levättäessä, puhui\nkalarannoilla apajaa odotettaessa; yksinkertaisesti ja tajuttavasti hän\nheille opetti kristinuskon yleisimpiä, kauneimpia totuuksia, ja monet\nlappalaisista antautuivat hänen varsinaisiksi opetuslapsikseen. Ja\nilolla he häntä tervehtivät, kun hän, vuoden tai puolen poissa oltuaan\ntoisissa kylissä, taas heidän luokseen palasi. Margareetan omassa\nmielessä vallitsi rauha ja vahva luottamus, ja iloisesti hän teki\nväsymätöntä työtään. Hänen ajatuskehänsä ja mielensä oli keskittynyt\nyksinomaan hänen suureen kutsumukseensa. Ulkomaailmaa tai entisyyttään\nhän harvoin muistikaan. Joskus sieltä vain vilahti jokin kelmeä kuva,\njokin muisto luostarin ajoilta taikka vielä vanhempi, lapsuuden\naikainen unelma. Mutta se värähti väritönnä ja kylmänä, ikäänkuin\nhiipyvä muisto jostakin vaarasta, joka häntä oli uhannut, mutta jonka\nhän onnellisesti ja ikipäiviksi oli väistänyt. Hän tunsi joka päivä\ntoimivansa jumalanäidin erityisessä suojeluksessa; hänen heikot\nkylvönsä kantoivat hedelmiä, hänen yrityksensä onnistuivat, häntä\nJumala johti. Sen vuoksi hän ei koskaan arastellut eikä pelännyt\nlähtiessään oudoille, pitkille taipaleille, joita muut vaarallisiksi\nkuvailivat, eikä ajaessaan kaukaisiin erämaan kyliin, joissa sanottiin\nvihaisten noitain vallitsevan ja tekevän tuhoavia taikojaan. Usein hän\ntiettömälle taipaleelle eksyi, tietämättä suuntiakaan, minne päin hänen\noli kuljettava asutuille seuduille päästäkseen, mutta epätoivoon hän ei\njoutunut silloinkaan. Ajoi vain edelleen pitkin aavoja, äärettömiä,\nlumipeittoisia tunturirinteitä, joilla ei enää naavakoivukaan\npensikoinut, joilta katsoen silmä ei saanut lumiaavikolta kiinni\nmistään, kun hallava taivaskin suli yhteen valkoisen tunturin kanssa.\nKun poro väsyi, hän pysähtyi, kaatoi sille pari naavakuusta tai opasti\nsen jäkälikölle, söi itse kipenen evästään ja kaivautui ahkion alle\nnietokseen nukkumaan. Ja herättyään hän jatkoi valkenemattomassa\nhämärässä matkaansa yli korkeiden vuorenharjain, joilla temmelsi\njäinen viima, poikki jokien ja metsien ja puuttomain soiden. Ja päiviä\nmeni, mutta lopuksi aina aukeni metsästä pälvi ja tuprahti savu\nlumipeittoisen kodan suiposta huipusta. Jumalanäiti oli hänet\njohdattanut perille.\n\nUsein hänet lumimyrskykin yhdytti, kietoi huimaan pyörteeseensä ja\nuhkasi hänet allensa haudata, mutta senkin nielusta hän aina pelastui\njohonkin lehtoon tai vuoren onkaloon. Kerran hänet kumminkin jo tuisku\nalleen hautasi, ja hän luuli surmansa tulleen. Värisevänä poro lyyhähti\nhänen viereensä polvilleen siihen yhteiseen lumihautaan, sen viluiset\nsilmät hänelle ikäänkuin jäähyväisiksi säteilivät, ja sitten pimeni\nkaikki; paksulta heidät peitti lumikerros lumikerroksen päällä. Lähes\nvuorokauden Margareeta makasi silloin kinoksessa kuin elävältä\nhaudattuna, mutta ei silloinkaan vielä epätoivon tuska häntä\nkokonaan voittanut. Hän söi viimeisen poronlihaviipaleensa, pani\nkätensä ristiin ja rukoili hiljaa:\n\n-- Pyhä jumalanäiti, jos käskysi on, että tähän hautaani autiolle\ntunturille kuolen, niin tapahtukoon sinun tahtosi. Siitä ymmärrän, että\nolet minut kelvottomana hylännyt ja tahdot valita arvokkaamman aseen\ntätä kansaa käännyttämään, ja minä kuolen kiitollisena siitä armosta,\njonka minulle olet osoittanut. Mutta jos vielä tahdot, että minun\nedelleenkin tulee heikolla äänelläni sinun kunniaasi julistaa, niin\nanna siitä merkki, pyhä neitsyt, auta minut kuolemasta elämään, sillä\nsinä sen voit...\n\nJa katso! Poro, joka hänen jalkainsa juuressa oli jo nääntyneenä\nmaannut, rupesi liikahtelemaan, ravisteli ruumistaan ja suuria\nsarviaan, ponnistautui pystyyn ja puski lunta kuin raivostuneena,\nkaivaen käytävää nietokseen. Margareeta sitä kummissaan kuunteli, nähdä\nhän sitä ei voinut. Mutta kotvanen kului, ja jo pilkotti valonsädekin\nhänen hautaansa; poro oli puhkaissut lumihaudan syvät kattokerrokset,\nja tie vapaaseen maailmaan oli auki. Margareeta kahlasi poron aukomaa\nväylää ja veti pulkan perässään. Ja kun hän haudastaan astui hangelle,\nsilloin juuri pilkisti kevättalven ensimmäinen arka auringonsäde ujona\nja kelmeänä kaukaisen tunturin takaa ja valaisi ikäänkuin varoskellen\nLapin kolmikuukautisen, yhtenäisen yön. Ja luminen luonto siitä\nikäänkuin heräsi, päivä taikoi siihen uuden, elävän värityksen, uuden\naamuisen toivon. Ja yksinäinen vaeltaja lankesi polvilleen pehmeään\nkinokseen, kurotti kätensä kohti nousevaa päivää ja kuiskasi hiljaa: --\nSinulle kiitos, sinulle yksin, äiti lempeä Jumalan, joka näin selvästi\nminulle taas tahtosi ilmaiset. Anna anteeksi, että tarkoitustasi\nhetkeäkään epäilin, olen liian heikko, olen aseeksesi arvoton. Mutta\njohda minua edelleen sinä, tue minua, opasta askeleni, tahtosi täyttää\nkoetan.\n\nRaskaasti veti väsynyt poro ahkiota poikki pehmeän lumen, pysähtyi\nlepäämään usein, mutta ei väsynyt kesken. Ja illan suussa, kun kuu taas\nkelmeänä valaisi rauhoittuneen, hiljaisen, talvisen luonnon, se toi\nemäntänsä yksinäiseen lapinkylään, jonka tutut asukkaat häntä ystävänä\ntervehtivät ja kiirehtivät hänelle hankkimaan ruokaa ja lämmintä.\n\n\nVIII.\n\nNiin kului vuosia.\n\nMargareeta oli jo moneen kertaan matkustanut läpi kaikki lapinkylät,\njotka olivat maanselän etelä- ja itäpuolella, ja kaikkialla hän oli\ntaivuttanut mieliä levittämänsä opin puolelle. Siten oli kristinusko,\nrauhallisesti ja vakuutuksen tietä, voittanut ensimmäiset voittonsa\nLapin kansan keskuudessa. Mutta Margareeta huomasi surukseen, ettei\nhänen kylvönsä, kun hän yksin liikkui ja hänen alueensa oli niin laaja,\njaksanut kantaa pysyväisiä hedelmiä. Kun hän jossakin kylässä oli\nsaanut useita kotakuntia kumartamaan ristiä ja luottamaan niihin armon\nlupauksiin, joita hän kertoi uuden Jumalan heille tarjoavan, ja hänen\nsitten oli siirtyminen muihin kyliin, tapahtui melkein aina, että hän\nvuoden tai parin päästä palattuaan huomasi oppilaittensa jo unohtaneen,\nmitä hän heille oli opettanut, ja päästäneen rukousnauhat ruostumaan.\nHe olivat pulan sattuessa taas turvautuneet noitarumpuihin ja\nkalmistoseitoihin ja hävittäneet ristin, jonka hän heidän kotansa\novelle oli pystyttänyt. Hän oivalsi silloin, ettei työ jää pysyväksi,\nellei hän saa apumiehiä hoitamaan ja viljelemään kerran oraalle\nnoussutta kylvöään. Ja silloin hän päätti palata takaisin kristittyyn\nmaailmaan anomaan mahtavampain apua työlleen. Sanoessaan jäähyväiset\nlappalaisilleen hän lupasi pian palata takaisin, ja matkusti etelään\npäin. Mutta Tornion jokilaaksoa hän nytkin vältti, hän ei sanonut\nkenellekään miksi, eikä tunnustanut sitä itselleenkään, vaan ajoi\nviimeisellä kevätkelillä suoraan erämaiden halki Kemiin, jonka suulta\nhän kesän tultua kauppalaivalla pääsi kulkemaan Turkuun.\n\nSiellä hän meni, vielä lappalaispukimissaan, mahtavan piispa Maunu\nTavastin puheille ja esitti hänelle asiansa. Tämän Suomen uuden,\nvoimakkaan piispan korviin oli jo ehtinyt useita viestejä Margareetan\nsuurista ansioista ja siunausrikkaasta työstä lappalaisten keskuudessa,\nja hän otti siis erittäin kunnioittavasti vastaan tämän pakanain\nkäännyttämiseen uhrautuneen naisen. Ja hän lähetti hänet mitä\nlämpimimmin suosionosoituksin varustettuna Ruotsiin, pyytäen Upsalan\npiispaa ja Ruotsin hallitusta toimittamaan hänelle riittävästi\napulaisia lappalaisten käännyttämiseen.\n\nTaas siis Margareeta oli Upsalassa, mutta toisin häntä nyt kirkon\nkorkeat herrat kohtelivat kuin hänen edellisellä käynnillään.\nTuomioherrat ja kaniikit ja dekaanit puhuivat ylistäen hänen\nihmeellisestä työstään ja halvemmat papit hänen helmojaan suutelivat.\nJa kun kansa kirkollisina juhlapäivinä seisoi katujen kahden puolen\nkatsomassa upeita juhlasaattueita, joissa papit ja munkit ja nunnat ja\nteinit ja kuorolaulajat soittaen ja liehuvin lipuin kulkivat kirkkojen\nja luostarien väliä, viittoivat useimmat sormillaan Vadstenan\nsisarkunnan vaippaan puettua yksinäistä naista, joka piispan rinnalla\nnöyränä ja kainona kulki, ja he kuiskailivat toisilleen:\n\n-- Siinä menee jumalanäidin valittu suosikki, joka yksin on käynyt\nkäännyttämään Lapin noitia ja pakanoita.\n\n-- Kunnia, kunnia Jumalan valitulle aseelle!\n\nJa he kumarsivat ja tekivät ristinmerkin.\n\nArkkipiispa ja tuomiokapitulit antoivat hänestä nyt mitä kauneimmat\nlausunnot, ja harmaittenveljesten priori, joka edellisellä\nkerralla epäili hänen näkyjään ja hänen kykyään uhrautua kokonaan\nkutsumukselleen, hänkin antoi nyt Margareetalle mitä juhlallisimmat\nsiunaukset. Mutta Margareeta ei omistanut itselleen ylistyksiä, joita\nhänelle papit ja maallikot lausuivat, hän sanoi tahtovansa olla\nainoastaan jumalanäidin halpa käskyläinen ja ikävöivänsä takaisin\naukeille, lumisille tuntureilleen, hiljaiselle työalalleen. Mutta\nvaikka hän vaatimattomana pysyikin, ei hän voinut välttää, että hänen\nsydämensä hiljakseen paisui ja hänen itseluottamuksensa kasvoi ja\nvahvistui. Ja hän rupesi täällä vähitellen tuntemaan itsensä todellakin\nkypsäksi ja kykeneväksi työhön, jonka suuruutta ja tärkeyttä kaikki\nkehuivat.\n\nRiittävästi apulaisia hänelle luvattiin käännytystyöhönsä; teinejä ja\nnuoria pappeja lähetettiin lapinkieltä oppimaan ja käännytystoimeen\nvalmistautumaan, ja muutamien vuosien perästä niiden oli määrä\nMargareetan johdolla ryhtyä työhönsä Lapissa. Riittävästi määrättiin\nmyöskin varoja Margareetan käytettäväksi, ja kuningas, joka hänet\npuheilleen kutsui -- vanha kuningatar oli äsken kuollut ja hänen\nsisarentyttärenpoikansa hallitsi nyt kolmea pohjoista maata -- luovutti\nkaikki pirkkalaisilta tulevat lapinverot tähän käännytystoimeen.\nMargareetalle itselleen hän määräsi annettavaksi muutamia viljavia\ntiloja jyväisessä Uplannissa, jonne tämä, kun kerran tuntisi väsyvänsä\nraskaaseen toimeensa, voisi vetäytyä elämäntyötään rauhassa\nmuistelemaan ja kunniakasta vanhuutta viettämään.\n\nSiten Lapinmaan käännytystyön johtajaksi määrättynä Margareeta erosi\npiispankaupungin upeista pidoista lähteäkseen taas kaukaisille,\nrakkaille tuntureilleen. Ja luostarien kronikkoihin kirjoitettiin\nkauniit kertomukset siitä suuresta ihmeestä, minkä Jumala taas oli\nantanut tapahtua, kun orvosta lappalaistytöstä oli tehnyt kansojen\nkäännyttäjän ja valinnut hänet uskotukseen maan päällä. Ja Margareetan\nomassa rinnassa vallitsi varmuus ja rohkea mieli, hän oli mielestään jo\ntöissään ja harrastuksissaan niin varmistunut ja kypsynyt, ettei\nluullutkaan enää voivansa uraltaan suistua. Eihän ollut enää mitään,\nmikä kykenisi kiinnittämään hänen ajatuksiaan taikka hajoittamaan hänen\nhuomiotaan kutsumuksestaan, hän tunsi jo niin läheisesti pyhän neitsyen\nohjauksen ja vaikutuksen askeleillaan.\n\nKesä oli vielä parhaillaan, kun hän nyt pohjoiseen päin kulki, ja\ntiettömät matkat Lappiin olivat vaikeat. Helpointa olisi ollut kulkea\njokea myöten Torniosta ylöspäin, mutta hän sitä tietä vieläkin epäili;\nhän pelkäsi palata noille lapsuutensa kotiseuduille ... pelkäsi\nvieläkin, vaikka hänen mielessään jo vallitsi sellainen varmuus ja\nrauha. Mutta hän päätti voittaa tuon lapsellisen, tarpeettoman\npelkonsa, hän tunsi itsensä jo niin varmaksi, että hän huoletta saattoi\nuskaltaa tässäkin kohden panna entisen heikkoutensa koetteelle. Olihan\nhän jo itsetietoinen, kypsä nainen, suuren, korkean tehtävän tarmokas\njohtaja, hän oli koskematonna suoriutunut kaikista maallisten rientojen\nviettelyksistä ja tunteista, -- mikäpä saattaisi häntä enää järkyttää!\nJa hän ohjasi kulkunsa kohti Tornion pirkkalaiskylää.\n\nOudolta tuntui rannikko ja maisema, kun hän taas läntiseltä törmältä\nsilmäili kirkon nientä ja Suensaaren rantaa; hän saattoi aivan kylmänä\nja mielenliikutuksetta sitä katsella, ja ilman vähintäkään epäilystä\nlähti hän soutamaan poikki joen. Kirkko ja pappila olivat uudet ja\nhänelle oudot, pappikin oli uusi, uudet ja toisenlaiset kuin ennen\nolivat myöskin pirkkalaisten rakennukset rannikolla. Kauppilan tupa\ntörmällä oli entistään uhkeampi, mutta ehkäpä se juuri siksi oli\nhänestä sitä vieraampi; sauna oli rakennettu ylemmäs rinteelle, ja\nentiset rantapellot näkyivät jääneen kesantoon. Ja hän kuuli\nsaattajiltaan, että Kauppilassa ei ollut väkeä paljon ketään kotosalla,\nkaikki olivat lähteneet sisämaan järviin hauenpyyntiin ja metsästämään,\n-- nämä alkuperäisimmät elinkeinot näkyivät taas entistään ehommin\nrehottavan pirkkalaiskylässä, jossa ei enää paljon luotettu maan\nmuokkaamiseen. Varsin varmana siitä, ettei häntä kukaan tuntisi, hän\nnousi Kauppilan rannalle. Hänet tunnettiin kyllä maineeltaan laajalti\nnäilläkin mailla kuuluisaksi lappalaisten käännyttäjänunnaksi, mutta ei\nkukaan tiennyt aavistaa, että hän oli Kauppilan entinen orjatyttö,\ntulvaveden tuoma lappalaistyttö, Leila. Sillä välin kun hänelle\nhankittiin saattomiehiä sauvomaan häntä jokea ylöspäin, Margareeta\nkäveli yksin vanhoja tuttuja ahteita pitkin ja istahti tutuilla\npientarilla ja veräjänsuilla. Hän käveli salollekin asti hetkeksi\npolvistumaan vanhalla rukousmättäällään ja palasi sieltä taas\npihamaille. Ja vasta vähitellen muistot virkosivat ja haihtuneet kuvat\npalasivat tajuntaan ja hautaantuneet tunteet ja unelmat selkenivät ja\nkirkastuivat. Hän muisteli niitä kaikkia kaukaisen nuoruutensa\nmenneinä, kuolleina kuvina, joita hän muka kylmästi katseli ja taas\nasetti syrjään. Mutta ennenkuin hän arvasikaan, hän istui kumminkin\ntäydellisesti näihin muistoihinsa vaipuneena ja niiden vallassa ja\neli ne uudelleen miltei vilkkaammin ja värikkäämmin kuin ennen\ntodellisuudessa, tunsi niistä iloa ja surua yhtä syvästi kuin silloin.\nJa nuo tunnelmat keskittyivät varsinkin eräisiin pisteisiin ja\npaikkoihin ja tuokioihin, joilla ei -- niin hän oli itselleen monesti\nvakuuttanut -- ollut hänelle ennen ollut mitään arvoa.\n\nKuinka selvästi hän muistikaan tuon tanhuan, missä se kiikku oli ollut,\njossa Osmo häntä oli kiikuttanut -- ja josta hän säikähtyneenä oli pois\npaennut papin opetuksia mietiskelemään. Hän oli lapsi silloin... Ja\ntuossa valkaman törmällä olivat toiset karkeloineet, kun hän nurkan\ntakaa oli kadehtien katsellut -- olihan hänkin nuori! --, ja tuosta\nrannalta se oli Osmo työntänyt veneen vesille ja ohjannut sen kosken\nkuohuja kohden... Ja tässä rinteellä hän seisoi silloin, kun hän hänet\nviimeksi näki, pitkänä ja rotevana, ja vaskivyö kimalteli uumilla...\n\nHämärät ja utuiset ja arat olivat hänen mietteensä silloin olleet,\nmutta siinä törmällä istuessaan hän nyt muisti varmasti monestikin\nuneksineensa elämänsä suloisimpana toiveena, että hän saisi tässä\ntörmällä tätä isoa taloa emännöidä uljaan, urhean pirkkalaispäällikön\nrinnalla... Hän oli taistellut noita unelmiaan vastaan, karkoittanut\nnuo toiveensa, voittanut ne yksinäisessä kätkössään korven\nsammalikolla, mutta ne olivat sittenkin olleet niin väkevät,\nniin kauniit, niin huikaisevat... Elämä oli niissä kajastanut niin\ntäyteläältä, niin sopusointuiselta ... ja vaikea hänen oli ollut\nniistä luopua... kyynelet olivat aina virtavammin juosseet ja\nrukousten oli täytynyt olla yhä hartaampia... Ah, hänen nuoruutensa\noli siihen taisteluun kulunut, ilman että yksikään sen unelmista\noli toteutunut ... hän oli itse niitä paennut, hautautunut\nhaaveiluihinsa ... ja hänen kukoistuksensa oli mennyt hänen saamatta\nkertaakaan sen loistosta nauttia... Hän oli taistellut sitäkin vastaan\nepätoivon tuskalla... Vieläkö hän tekisi niin, jos saisi nuo kuluneet\nvuotensa takaisin, jos tietoisesti saisi kohtalonsa valita...? Mutta ne\nolivat menneet, ne vuodet, ilman nuoruutta, ilman rakkautta...\n\nNäin hän mietti törmällä istuen ja virran pyörteitä katsellen, ja hänen\npäänsä oli vähitellen vaipunut kämmenen varaan. Eikä hän huomannutkaan,\nettä hänen silmästään pirahti kyynel ja toinen, eikä hän ajatellut,\nmiksi hän itki...\n\nArastellen tuli silloin eräs talon naisista kysymään hartauteensa\nvaipuneelta, hurskaalta nunnalta, eikö hän tahtoisi nousta taloon.\n\n-- Huomenna miehet kai jo palaavat metsäjärviltä, ja silloin saadaan\nsaattajia kyllä, nyt niistä on kylällä puute.\n\nMargareeta havahtui mietteistään ja karahti säikähtyneenä pystyyn ja\npeitti kasvonsa hunnullaan. Missä hän oli ollut, millä tiellä kulkenut,\nmihin olivat hänen aatteensa ja toiveensa eksyneet? Mitä hän oli\nunelmoinut ja mitä kaivannut ja itkenyt?\n\n-- Huomenna ... palaavat ... ei, ei, tänään, minun täytyy päästä\nmatkalle tänään, heti...\n\n-- Mutta käykäähän toki taloon yöksi.\n\n-- Ei, ei taloon, ei; matkalle, heti matkalle!\n\nKutsuja katsoi kummissaan Margareetan suurta levottomuutta ja\nmallittomuutta, kun hän melkein käsiään väännellen kiirehti rantaan ja\ntuskissaan vaati vaikka yhtä ainoata saattajaa sauvomaan itseään jokea\nylöspäin ... hänen täytyi päästä heti matkalle. Ja ihmiset ajattelivat,\nettä häntä pyhä intonsa noin ajaa työalalleen, ja hankkivat kiireesti\nhänelle saattajia. Mutta Margareeta seisoi koko ajan veneen vieressä,\nhänen katseensa pälyili arasti ylt'ympäri ja valtavasti aaltoili povi.\n\nSillä hän oivalsi nyt, että hän sittenkin oli ollut liian heikko näitä\nlapsuutensa muistoja unohtamaan, ja että se entisyys unelmineen olikin\npaljon väkevämpi kuin hän koskaan oli luullut ... sehän oli tempaissut\nhänet valtoimenaan mukaansa, riistänyt hänen ajatuksensa ja tunteensa\nkokonaan pois niiden varsinaiselta alalta luvattomille, rikollisille\nurille. Olihan hän langennut liitostaan jumalanäidin kanssa, kaihonnut\nja itkenyt kadonneita maallisia unelmiaan, ja vieläkin, siinä\nseisoessaan, hänen oli niin vaikea niitä vastaan taistella, että hänen\ntäytyi vääntää käsiään ja varoa silmiään sattumasta tuttuihin\nmuistopaikkoihin. Pois, pois hänen täytyi päästä, pakoon noita\nvoimakkaita muistoja, pakoon omaa heikkouttaan ja vietteleviä\nmietteitä, jotka uudelleen ja uudelleen salateitä hänen mieleensä\nkiertyivät!\n\nMargareeta sauvoi itse miesten apuna, sitä välemmin ehtiäkseen etäälle\nTornion suusta ja estääkseen muistojaan karkaamasta kielletyille\naloille, mutta sitäkin tehdessään hän sai käydä alituisia käräjiä\nuppiniskaisten ajatustensa kanssa. Ja vasta kun venematka loppui ja hän\ntaas yksin tunturin rinteitä myöten taivalsi vanhoja tuttuja\nlappalaiskyliään kohden, rauhoittui hänen mielensä ja asettuivat\nvähitellen kapinoitsevat tunteet. Mutta sittenkin hänen sielunsa tuntui\nikäänkuin raukealta ja samealta, ei palannut siihen vanha, vahva\nluottamus eikä kirkas rauha, eikä hän tuntenut retkillään jumalanäidin\nläheistä apua eikä ohjausta niin selvästi kuin ennen. Hän koetti\nrukoilla usein ja pitkään, ja sillä hän mielelleen rauhan hankki, mutta\nharvoin hän niin hartaasti ja syvästi saattoi rukoukseensa vaipua, että\nhän olisi, niinkuin ennen, tuntenut välittömästi ja tuttavallisesti\nkeskustelevansa korkean suojelijansa kanssa. Ja siksi hän nyt kaikkien\nvoittojensa jälkeen raskain mielin ja masentunein toivein aloitti\nalusta vaikutuksensa lappalaisten joukossa.\n\n\nIX.\n\nVerestäessään ja vahvistaessaan ennen kylvämäänsä orasta lappalaisten\nkeskuudessa Margareeta eteni tänä syksynä ja talvena aina Uudelle\nJoelle asti, -- oli kuin jokin ahdistus ja pelko olisi levottomasti\najanut hänet niin kauas pohjoiseen kuin suinkin. Siellä hän ei ollut\nennemmin käynyt kuin kerran, ja hän tapasi siellä entisen kylvönsä\nkokonaan kuivuneena. Nämä köyhät kotalappalaiset olivat tuskallisessa\ntaistelussaan elämisensä puolesta unohtaneet jokapäiväisiin\nponnistuksiinsa hänen uudet oppinsa ja lupauksensa, he eivät enää\nluottaneet niininkään. Eihän uusi Jumala voinut heitä heidän hädässänsä\nauttaa paremmin kuin vanhatkaan, ja siksi Margareetan oli nyt niin\nvaikea saada uutta kylvöä idulle.\n\nHänen kylässä ollessaan sattui sen asukkaille nyt vielä aivan uusi,\nentistä ankarampi ja masentavampi kolaus, joka heidän hätänsä ja\ntuskansa nosti kukkuroilleen. Heidän kyläänsä saapui näet eräänä\ntalvipäivänä aivan uusi, outo verottaja, joka heidät kiskoi aivan\npaljaiksi. Vienan rannoilta oli retkeilevä karjalaisjoukko ulontanut\nhiihtonsa aina tänne asti, missä sen yleensä ei ollut tapana liikkua.\nVallattomina ja säälimättöminä nämä oudot miehet olivat kannattaneet\nlappalaisten kurjista majoista esiin kaikki, mitä näillä suinkin lie\nminkään arvoista ollut, ja kasanneet kuorma-ahkioihinsa eläintennahat\nja puvut ja vyöt ja aseet, yksinpä keittokattilatkin ja kalanpyydykset.\nMutta kaikkein pahinta ja huolettavinta oli kumminkin, että he mäelle\npatsaiden huippuun rakennetusta aitasta ryöstivät nekin veronahat,\njoita lappalaiset yhteisesti olivat säästelleet ja koonneet varsinaisia\nvuotuisia verottajiaan pirkkalaisia varten. Lappalaisraukat tiesivät,\nettä Tornion pirkkalaisten veronkantajat olivat tuossa paikassa tulossa\nsaataviaan perimään -- ja mitä heille silloin annetaan? Eivät ne taas\nilman lähde, ne kiskovat vaikka säärykset ruumiilta ja nahat viimeisten\najoporojen selästä, sillä veronsa he vaativat, nuo ankarat miehet.\nSiitä oli lappalaisilla suurin tuska ja hätä, kun he nyt, karjalaisten\nvihdoin lähdettyä, avuttomina keskustelivat autioiksi ryöstetyissä\nkodissaan. He pudistelivat neuvottomina pyöreitä päitään ja heiluttivat\nedes takaisin lyhyviä, typykkäitä ruumiitaan istuessaan jalat ristissä\nlieden ympärillä. He puristelivat voimattomia nyrkkejään, mutta itkua\nteki kurkku.\n\nMutta toiset heistä hoilasivat ja hihkuilivat kotain ulkopuolella,\nkompastellen kinoksissa kyläraiteella. He olivat verottajaryöstäjiltä\nsaaneet vähän viinaa, kipenen kukin, mutta siitä oli heidän heikko\nluontonsa kiihoittunut ja himo oli heissä saanut vallan. Ja he olivat\nryöstäjille kantaneet kintaansa ja kallokkaansa ja puukkonsa ja\nsuopunkinsa vaihtaen ne viinatilkkaan; lakkinsa ja peskinsäkin he\nolivat panneet likoon ja kärttäen seuranneet ryöstäjiään aina\ntunturille asti, tyydyttääkseen hillitöntä himoaan. Ja saatuaan päänsä\ntäyteen he hoippuilivat nyt kinoksissa ja hoilasivat, tuntematta huolta\ntai surua, ja kaatuivat vihdoin nietoksiin nukkumaan.\n\nMutta toiset vielä valittelivat ja uikuttivat kodissaan tai näiden\nulkopuolella ääneensä huudellen. He olivat koettaneet kätkeä\nkinoksiin tavaroitaan ryöstäjiltä, ja nämä olivat pieksemällä ja\npihtipuristimilla pakottaneet heidät kaivamaan esiin kätkönsä, ja siksi\nheidän nyt kihelmöitsi sekä sielua että ruumista. Toiset olivat\nlappalaisille harvinaisella äkäpäisyydellä yritelleet ryöstäjiä\nsuorastaan vastustellakin, ja nämä olivat siitä syystä heitä\nkeihäillään ja kirveillään siksi komennelleet ja kutkutelleet, että\nverta vuoti aukinaisista haavoista hartioista ja käsivarsista, punaten\nkarvaiset peskit ja pehmeäksi tallatun lumen. Näitä Margareeta\nhoiteli, pesi ja sitoi heidän haavojaan ja koetti lohdutella heidän\ntoivottomiksi masentuneita mieliään, puhuen heille Jumalan armosta ja\navusta. Mutta he eivät tahtoneet häntä kuulla, eivätkä hänen sanansa\nnyt pystyneet tämän kurjuuden lannistamiin lappalaisiin. Miksei ollut\nuusi Jumala heitä auttanut, kun vainolainen heitä noin julmasti\nahdisteli, mitäpä hänen puoleensa kannatti enää kääntyäkään, yhtä hyvin\nheitä vanhat seidat suojelivat, ja ehkä paremmin.\n\nVainolaiset olivat lähteneet saaliineen, mutta heidän lähdettyään oli\nkuiva pakkanen sulanut kosteammaksi, ja seesteiselle, vaaleanharmaalle\ntaivaalle oli kohonnut paksuja pilviä, joita tuuli lennätteli. Yötä\nvasten tuuli oli yhä kiihtynyt, se oli ruvennut tohisemaan tuntureilla,\nja ennen pitkää kiersi vihainen lumimyrsky ryöstetyn lappalaiskylän\npyörteihinsä. Kiihtyvän rajuilman keskestä lappalaisakat kantoivat\nkinoksiin uupuneet miehensä kotiinsa ja sulkivat havuilla ja\nvuotaintähteillä ovensa niin tarkoin kuin voivat. Ja raskain,\nepätoivoisin mielin he hankkiutuivat levolle. Margareeta piti\nsuurimmassa kodassa, johon hän oli asettunut asumaan, iltarukousta,\nkehoittaen lappalaisia turvaamaan Jumalaan, mutta kukaan ei hänen\nsanojaan kuunnellut.\n\nSilloin kuului ulkoa, vonkuvan myrskyn keskestä, taas meteliä, outoja\nääniä ja kiroilevia huutoja, ja lappalaiset heristivät levottomina\nkorviaan. Porot pysähtelivät kotain kupeille, koirat haukkuivat ja\nraskaat askelet tömisivät. Ennen pitkää riuhtaistiin kotain ovipeitteet\nauki ja sisään työntyi lumisia, turkkipäällisiä miehiä, jotka potkien\nnukkuvia syrjälle tunkeutuivat kodan keskessä palavan tulen ympärille\nja siinä karistelivat lumisia turkkejaan. Lappalaiset vierittäytyivät\npeloissaan ääneti nurkkiin ja seinänvierustoille ja kääriytyivät\nhätääntyneinä nahkoihinsa pieniksi sykkyröiksi, tuijotellen niistä\ntylsästi uusia vieraitaan.\n\nNämä olivat Tornion pirkkalaisia, jotka olivat saapuneet vuotuisia\nveronahkojaan perimään. He tulivat varmoina ja isännöivinä kuin omille\ntulilleen ja ryhmittyivät niiden ympärille riisumaan kallokkaitaan ja\nkuivaamaan suuteitaan, välittämättä lappalaisista sen enempää kuin jos\nnäitä ei olisi ollutkaan. Tutut olivat heille kodat ja liedet. Mutta\nvähän jäljemmässä kuin muut astui tuohon suurimpaan kotaan pitkä,\nroteva, ruskeapartainen mies, joka keihäällään leväytti kodan oven sepo\nselälleen ja jolle toiset tekivät tulen ympärillä tilaa. Mies kohotti\nleikkisästi kotaan tullessaan pienen lappalaisnaisen lattialta lakeen\nasti ja pyöritteli häntä sitten kuin kerää pari kertaa kämmentensä\nvälissä ja laski hänet kierimään lattialle, istahtaen itse tulen ääreen\npölkyn päähän suorimaan lunta ja jäätä tuuheasta parrastaan. Noita\njääpuikkoja hän viskeli ympäri kodan, seinämillä kekottavain\nlappalaisten kasvoille, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä\nsäteilivät sill'aikaa niin veitikkamaista, rattoisaa iloa, että\nlappalaisraukkainkin mieli kesken kaiken heidän surkeutensa suli\nleveään hymyyn.\n\n-- Niin, tuhat tulimmaista, -- hän puhui sitten tovereilleen, -- se oli\naika rytyilma, ei nähnyt mitään eikä kuullut, ja saivatpa taas kerran\nmiehet vuorostaan vetää porojaan, kun kylään yöksi ehätettiin. Mutta\nsitä makeamminpa nyt tuli varpaita lämmittääkin.\n\n-- Pitkälleen se nyt pian vetää, -- jatkoivat toiset, -- mutta sitä\nennen olisi iltanen syötävä.\n\n-- Niin, akat hoi, miksi ette ole jo juoksemassa, miksi ette pane\nporonmaitoa pataan kiehumaan, kuuma kulaus on nyt kuin rasva\njähmettyneille jäsenille ... so, vikkelämmin, akat!\n\nMutta surkein äänin lappalaiset uikuttivat vastaan:\n\n-- Ei ole nyt, väkevä mies, lappalaisten akoilla enää patoja, missä\nmaitoa lämmittää, eikä maitoa, mitä padoissa lämmittää.\n\n-- Hä, eikö ole, pitääkö meidän opettaa löytämään. Leikki pois ja padat\ntulelle!\n\n-- Ei ole patoja, kaikki viety, padat viety, nahat viety, kaikki\nkarjalainen korjasi.\n\nHumina kuului silloin tulen ympäriltä.\n\n-- Mitä, karjalainenko? huudahti ruskeapartainen mies karahtaen\npystyyn. Ja toisetkin pirkkalaiset kohottausivat istuimiltaan ja\nkysyivät hämmästyneinä:\n\n-- Hä, karjalainenko korjasi? Onko karjalainen käynyt täällä?\n\n-- Vasta juuri kävi, ryösti kodat tyhjiksi, ryösti aitat, peskit\nryösti, porot tappoi...\n\nJulmistuneena ja silmät säkenöivinä seisoi siinä ruskeapartainen mies,\njonka pää lakea tapaili, ja puristeli keihäänsä vartta, kuunnellen\nlappalaisten haikeaa kuvausta vieraiden verottajain käynnistä heidän\nkylässään. Lappalaiset vetäytyivät yhä pienemmiksi, yhä syrjemmäs noita\nvihasta liekehtiviä silmiä katsellessaan, ja vastasivat sieltä arasti\nja uikutellen hänen kysymyksiinsä. Heidän tiheään tungeskelevassa\njoukossaan lymyili myöskin Margareeta, paettuaan sinne raakoja\ntulokkaita, ja ääneti hän katseli ja kuunteli, mitä kodassa tapahtui.\nMutta hänen silmässään paloi outo hehku ja hänen rintansa aaltoili kuin\nmeri ja hänen sydämensä sykki niin, että hän pelkäsi muittenkin sen\nkuulevan. Ja hänen suonissaan virtasi veri kuumana, ja hän peitti\npunehtuvat kasvonsa poronnahkoihin. Mutta sittenkin hän näki edessään\ntuon rotevakasvuisen, ruskeapartaisen miehen, jonka silmässä oli\nsellainen uhka ja voima, ja hänen korvissaan soi aikoja sitten\nunohtunut ääni, kuiskaillen hänelle muistoja ja mietteitä, joita hän\noli koettanut väkisin haudata. Risteilevät mielikuvat vatkasivat\nvaltavasti hänen mieltään, ja tunteet, jotka olivat kuolleet eivätkä\nsaaneet elää, kiskoivat hänet kuin lastusen pyörteisiinsä. Hän ei\nuskaltanut sormeakaan liikahduttaa, ettei joku olisi häntä huomannut,\nmutta samalla hänen teki raivokkaasti mieli hypähtää esiin ja ojentaa\nkätensä tuolle vihaiselle miehelle. Hän koetti tyrehdyttää tunteittensa\nvirran, kääntyi seinään päin rukoilemaan ja peitti päänsä nahkoihin,\nmutta hän kuuli silti tuon miehevän äänen, joka niin soinnukkaasti\nsuuttuman kiivaudella puhui ja riehui:\n\n-- Karjalaiset, nuo kurjat rihkaman kaupustelijat tunkeutuvat tänne\nmeidän veroalueillemme, ryöstävät lappalaisemme, vievät meidän omat\nveronahkamme, -- mutta sitä ne eivät ole iltikseen tehneet, eivät\nkautta keihääni kärjen! Olisimmepa tänne vähän päivemmällä joutuneet,\nniin olisipa näytetty, mistä ne verot lähtevät ... mutta taisitte\npolttaa sormenne sittenkin, te salakulkijat... Te ette ole vielä\nsaaliinenne kauas ehtineet, meidän sukset ovat keveämmät ja\nliukkaammat...\n\nMutta toiset pirkkalaiset pureskelivat partojaan.\n\n-- Ethän aikone tuohon lumipyryyn lähteä tuntureilta karjalaisia\nhakemaan? -- he virkkoivat epäillen. Mutta ruskeapartainen mies\nheilautti halveksuen keihästään.\n\n-- Minkä se myrsky miehiselle miehelle voi, tuuli ja lumi, näitäkö\nsäikyttäisiin! Sepä juuri karjalaiset onkin pysäyttänyt, väleen heidät\ntapaamme. Hei, miehet, pystyyn nyt ja noutamaan veronahat talteen!\nMutta jos jonkun tekee mieli tyhjin ahkioin kotiin palata, se raukka\njääköön tänne nukkumaan, me muut käymme saaliinjaolle!\n\n-- Taitavat sinne jäädä saaliit jos saaliin noutajatkin tällaisella\nsäällä. Mutta kun lähdettäneen...\n\n-- Älä lähde, jos peloittaa. Uskaltajat vain mukaan!\n\nVaikkakin haluttomina ja hitaina olivat pirkkalaiset kumminkin kaikki\nnousseet pystyyn ja ruvenneet väsyneisiin jalkoihinsa vetämään märkiä\nkallokkaitaan. Heistä oli yritys hurja; oli toivotonta tällaisessa\nlumimyrskyssä ruveta autiolta tunturilta hakemaan näkymättömiin\nhäipyneitä jälkiä. Ja jos vihollinen löytyisikin, oli päätöntä käydä\ntällaisella säällä tappeluun lumiaavikolla. Mutta vastarinta ei siinä\ntullut kysymykseenkään, kun päällikkö käski, ja pirkkalaiset vetivät\nsiis vyönsä kireälle ja pistivät kirveet vyön alle. Mutta päällikkö\nseisoi ovella ja hioi keihäänsä kärkeä, ja hänen silmänsä seurasivat\nmaltittomasti vitkastelevain toverien liikkeitä.\n\nSilloin ryömi pimennosta lappalaisten takaa heidän pakonurkastaan\nnainen, joka pystyyn ojentautuen oli solakka ja pitkä ja jonka silmä\nomituisesti pälyi, kun hän ovensuuhun hiipi keihästä hiovan miehen luo.\nJa hänen äänensä värähti, kun hän suomeksi hiljaa kuiskasi:\n\n-- Osmo, olethan sinä Osmo?\n\n-- Olen minä Osmo ja mikä sitten...? Mutta ... mutta kuka olet sinä\nsuomalainen nainen täällä Lapin pimeillä perillä? Äänesi olen ennenkin\nkuullut ja silmäsi nähnyt minä olen.\n\n-- Älä hio keihästä, Osmo, älä lähde öiselle hiihdolle lumimyrskyyn,\nälä kiusaa Jumalaa!\n\n-- Mitä pakiset Jumalasta? Mutta näytähän, hä, tuon hipiän minä\nmuistan, sinä olet Leila, Leila, jonka tulvasta pelastin, Leila, jonka\nvainolaiset ryöstivät. Mitä täällä kuljet sinä?\n\n-- Älä kysy, en ole enää Leila, äläkä minusta välitä. Mutta muista:\nneitsyt Maaria ei retkeäsi suojele, jos näin uhalla taisteluun käyt.\nPalaa kotiisi rauhassa!\n\n-- Enkä palaa, karjalaisilta veroni perin enkä neitsyttäsi säiky. Mutta\nsinäkö, Leila, se oletkin se lappalaisten naispappi ... heitä hiiteen\nsinäkin Maariat ja maan kiertämiset ja tule kotiin Kauppilaan... Älä\nsäiky, maltahan kun aamulla karjalaisten kimpusta palataan, niin\notankin sinut mukaani kotiini, sillä sinä olet meidän talon väkeä, olet\ntotta viekin.\n\nNyt Osmo, pirkkalaispäällikkö, kääntyi miestensä puoleen, jotka jo\nolivat vaatteissaan:\n\n-- No, noustaanpa suksille, miehet. Tuo vaimo tuossa on Kauppilan\nentisiä orjia, jonka samat karjalaiset senkin ryöstivät sinä suurena\nvainokesänä, sen otamme huomenna mukaamme Tornioon. Mutta nyt\nkarjalaisten jäljille!\n\nMiesjoukko työntyi ulos ja häipyi sinne pimeään yöhön ulvovan myrskyn\nsekaan. Mutta nurkistaan esiin ryömiväin lappalaisten keskelle jäi\nMargareeta kodan lattialle seisomaan ja ääneti oveen päin tuijottamaan.\nHän ei tuntenut itseään, ei tiennyt tekojaan eikä sanojaan, eikä hän\npitkään aikaan päässyt siitä liikahtamaan mihinkään. Miksi hän oli\nnoussut kätköstään tuota miestä puhuttelemaan, miksi hän oli ilmaissut\nitsensä...? Olihan hän antanut vallan sydämensä rikollisille tunteille\nja ne muillekin paljastanut, olihan hän säpäleiksi rikkonut pyhän\nlupauksensa, pettänyt jumalanäidin suuren luottamuksen... Hänkö, kypsä,\nkokenut nainen, joka niin paljosta muusta oli voinut kieltäytyä, joka\noli nöyrästi alistunut tunturimatkain vaivoihin, valmiina kuolemaan\nminä hetkenä tahansa -- hänkö, hurskas birgittalaissisar, joka korkean\nkutsumuksensa vuoksi oli kuolettanut kaikki muut toiveet ja\nharrastukset, voidakseen pyhän neitsyen käskyt arvokkaasti täyttää ...\nhänkö oli niin syvälle langennut, että oli miehelle tunteensa ilmaissut\nja siten tehnyt tyhjäksi liittonsa korkean suojelijansa kanssa...? Ei,\nse on mahdotonta, tämä on unta, pahaa unta, hetkellistä hairahdusta,\njosta hänen täytyy entiselleen tasaantua ja saada pyhältä neitsyeltä\nanteeksi. Hänen jalkoihinsa hän tahtoi hervotonna heittäytyä kaikkine\nsynteineen ja huolineen, katuvaisena ja armoa anovana.\n\nJa Margareeta kätkeytyi taas makuulleen kodan pimeimpään nurkkaan,\nkoettaen sydäntään myöten vaipua rukoilemaan saadaksensa rikoksensa\nanteeksi ja saadakseen vahvistusta ja tukea. Hän rukoili kiihkeästi,\najoi ajamalla ajatuksensa kokoon, koetti koota koko sielunsa\nrukoukseensa ja pyysi jumalanäidin apua siihen. Mutta hän ei enää\nvoinut rukoukseensa hervotonna vaipua. Keskelle hänen palavinta\npyyntöään saada mielensä taas vilpittömästi ja ehyeltään kiintymään\nyksinomaan suureen kutsumukseensa välähti tuon ruskeapartaisen,\nrohkeasilmäisen miehen kuva, ja hänen korviinsa soi alinomaa kuin\nkaukainen soitto tuo voimakas ääni, josta kajahti niin paljon hänelle\noutoa rattoisuutta ja rajuutta ja elämäniloa. Pyhä neitsyt ei\nilmeisesti enää tahtonut tukea häntä hänen taistelussaan, ei auttaa\nhäntä tasapainoon, hän oli kai jo hylännyt uskottoman aseensa...\n\nSanomaton tuska silloin valtasi Margareetan mielen, hän vääntelihe kuin\nmato poronnahkaisella vuoteellaan nukkuvien lappalaisten keskessä, ja\nkuumeisena kohisi hänen verensä ja ruumis oli kuin poltteissa. Hän\ntahtoi voittaa itsensä, väkipakolla hän tahtoi kuolettaa nuo\nuppiniskaiset mielikuvat ... muutenhan oli kaikki lopussa. Hän tahtoi\npuhdistua tahrastaan ja vilpitönnä ja ehyenä taas astua uudistamaan\nliittonsa jumalanäidin kanssa, silloin ei tämä häneltä kiellä sitä\nvälitöntä suojelustaan, jonka hän jo tunsi poistuneen. Hän ponnisti,\nhän kuritti itseään, niin että epätoivon hiki hänen otsaltaan pursusi,\nmutta seuraavassa tuokiossa hän jo tunsi ajattelevansa sitä, joka\nlumimyrskyyn oli lähtenyt öiselle hiihdolle. Ja hän tunsi yhä\nselvemmin, kuinka kaitseva käsi hänen luotaan loittoni.\n\n-- Miksi, korkea jumalanäiti ja te kaikki hurskaat pyhät, miksi tuon\nmiehen näkeminen noin saattoi taittaa tahtoni ja murtaa valani ja tehdä\nminusta henkisen itsemurhaajan? Onko sitten tuo muisto lapsuuden\nhämäriltä ajoilta salaa sydämessäni kytenyt ja elinvoimaisena pysynyt,\nvaikka sen monesti olen perin pohjin sammuttanut? Sama tunneko se on,\njoka minut pienenä valtasi, kun kerran oudossa paikassa silmäni avasin\nja edessäni näin reippaat, iloiset kasvot, jotka ikäänkuin luottamusta\nsäteilivät ... samako, joka nyt Tornion suussa oli rauhani mullistaa ja\nminut ajoi Lapin viimeisille perille...? Oi niin, tämä on sitä yhtä\ntaistelua, joka riehui jo silloin, kuin vaelsin yksinäiselle\nsammalikolleni korpeen kuulemaan eräkuusten huminaa, ja josta silloin\nvoitolla suoriusin, mutta johon nyt kypsänä naisena suistun ... ehkä jo\nolenkin suistunut... Pyhät suojelijani, eikö armoa teiltä enää riitä,\neikö hiukkaakaan lohdutusta...?\n\nHän odotti vielä apua, mutta hän tiesi odottavansa turhaan, sillä hänen\nkorvissaan soivat yhtä mittaa sanat: \"aamulla otankin sinut mukaani\".\nEikä hän voinut olla tunnustamatta, että ne hänet täyttivät toivolla.\nJa hän tunsi, että kun aamulla tuo mies saapuu ja sanoo: \"istu ahkioon\nnyt ja aja\", hän ei jaksa sitä käskyä vastustaa, hän on voimaton,\ntoisen vallassa, -- kaikki on lopussa. Mutta vielä ei ole aamu, -- ei,\nhänen täytyy paeta tuota viettelystä, paeta omaa syntiään, paeta tuota\nmiestä näkemättä kauas, kauas ... voidakseen siellä taistelemalla\ntasapainon ja sielun rauhan saavuttaa... Paeta, -- mutta minne? Myrsky\nulvoo ulkona, rajuina soivat tunturituulten vihurit ja yhtenä\nlumipilvenä savuaa taivas ja maa... Sinnekö? Niin, sinne, parempi paeta\nsinne kuin kukistua oman sydämensä ansoihin. Sinne, myrskyyn! Jos\njumalanäiti tahtoo, jos hänet vielä aseenaan pitää, voi hän pelastaa\nhänet tuon myrskynkin lävitse jonnekin, missä uusi elämä vielä voi\nalkaa ... jos taas hänet hukuttaa haluaa, hukuttakoon sinne tunturille,\neikä omaan heikkouteen... Ulos, myrskyyn!\n\nHorjuvana ja läähättäen Margareeta hiipi vuoteeltaan, pukeutui\nsääryksiin ja kallokkaisiin nukkuvassa kodassa, pujotti päälleen peskin\nja punalakisen, neliskulmaisen lappalaislakkinsa ja kiiruhti ulos,\npaeten oman sydämensä pahuutta. Myrsky vonkui vihaisempana kuin\nkoskaan, vaivoin hän pystyssä kesti, kun kodan suojasta siirtyi, ja\nhänen jalkansa vaipuivat syvälle pehmeään kinokseen. Höyryävältä\nlumelta hän ei voinut nähdä läheisiä kotia eikä vieressä olevaa\nmetsänrintaa, jonne hän kahlasi poroaan hakemaan. Silloin hän kääntyi,\notti suksensa kodan kupeelta ja lähti hiihtämään yksin lumipyryn\nkeskelle tuntureita kohden. Mutta tahkeasti ja raskaasti liukuivat nyt\nhänen suksensa, tuuli häntä heitteli ja retuutti, ja jo hänen\nensimmäisen tunturin rinnettä noustessaan hänet voitti outo väsymys;\nvoimattomina herpausivat jäsenet.\n\nSilloin hän ymmärsi, ettei pyhä neitsyt nyt, niinkuin ennen, tahtonut\nhäntä tukea, ei hänen pakoaankaan auttaa. Ja tuskan valtaamana hän\nlankesi polvilleen suksilleen, risti kätensä ja huusi ääneensä ärjyvään\nmyrskyyn:\n\n-- Älä hylkää minua, Jumala, älä heitä toivottomuuteen rikkonutta\nlastasi. Anna vaikkua jäseniini, pyhä neitsyt, jos tahtosi on, että\nvielä sinua palvelen, anna mielelleni lohdutusta ja rauhaa, johdata\ntieni, tue taisteluni, yksin en mitään voi. Taikka, jos olet minut\nhylännyt, anna minulle entinen uskallukseni nöyränä ja rauhallisena\nnietokseen kuolla.\n\nJa hän kohottautui taas pystyyn, lähti hiihtämään yhä huokaillen:\n\n-- Näytä minulle ihmeesi vielä kerran niinkuin niin monesti ennen, ja\nminä koetan sinua totella.\n\nMutta hän ei uskonutkaan nyt saavansa jumalanäidiltä viittausta, hän ei\nuskonut omaan rukoukseensa. Sillä hän muisti senkin aikana, että tässä\nsamassa myrskyssä hiihti myöskin se rohkeasilmäinen mies, joka hänen\nrauhansa oli riistänyt, autioita tuntureita, mutta pelkäämättä mitään,\nhuutelematta tuskissaan, luottaen yksinomaan kätensä jäntevyyteen ja\nmielensä reippaaseen voimaan. Ja koettaen turhaan karkoitella tuota\nmuistoa mielestään hän hiihti eteenpäin, kunnes taas uupui ja hädissään\nvaipui tehottomaan rukoukseensa. Leväten ja taas ponnistaen hän jatkoi\nsiten yhä voimattomampana matkaansa läpi yön. Mutta kun aamuinen hämärä\nkelmeänä sarasti läpi sakean lumipyryn, istui Margareeta jo erään\naution tunturin rinteellä uuvahtaneena ja puoleksi kinokseen vaipuneena\nja katseli tylsästi, kuinka myrsky hänen ympärilleen ja päälleen keräsi\nyhä paksummat lumikerrokset. Ja hän näki, kuinka siitä aamun tullen\nlumimyrsky vähitellen asettui ja taivas seestyi ja luonto asettui,\nmutta häntä se ei enää auttanut. Hänen voimansa olivat lopussa, hän oli\ntaistelussaan joutunut tappiolle, hänen oli määrä siihen kuolla. Eikä\nhän kumminkaan voinut nöyränä ja kiitollisena odottaa kuolemaa niinkuin\nusein ennen, hänen mielensä kapinoi ja soimasi kohtalon kovuutta...\n\nHänen silmiään rupesi yhä enemmän hämärtämään, jäsenet olivat kankeat\nja ajatuskin tuntui jähmettyvän, mutta hänen korvissaan soi vielä kuin\nkaukaa tuo läpi yön niissä kaikunut miehevä ääni, vaikka yhä heiketen\nja loittoutuen. Ja sen mukana haihtui viimeinen usko ja viimeinen\npelastuksen toivo.\n\nMutta vielä kerran hän avasi sammuvat silmänsä, ja silloin rupesi hänen\nraukeaan katseeseensa ilmestymään outoja kuvioita, ikäänkuin näkyjä\netäältä aavikolta, mustia, lumipeittoisia haamuja, jotka liikkuivat ja\nikäänkuin lähenivät. Hän ei jaksanut enää erottaa, mitä ne olivat,\najatus oli jo seisahtunut, hän oli vaipunut yhä syvemmäs lumeen ja\npeittynyt siihen. Mutta hänestä tuntui, että tuossa mustain kuvioiden\njoukossa läheni häntä se rotevakasvuinen mies, jota pakoon hän oli\nlähtenyt, ja että sen vilkkaat silmät omituisesti kiintyivät häneen, ja\nriemun virtaus tuntui silloin lehahtavan läpi hänen jäätyneen mielensä.\nTaas oli kaikki tyhjää. Mutta sitten hänestä tuntui, kuin hän\nvoimakkaiden käsivarsien nostamana olisi kohonnut lumesta ja kuin ääniä\nja huutoja olisi hänen ympärillään kaikunut. Mutta hän ei voinut\nvastata mitään, ei liikuttaa jäsentään, ei avata silmäänsäkään enää.\n\n-- Leila, se olet sinä, puhui tuttu ääni, ikäänkuin hyvin kaukaa. --\nMiksi tänne tunturille myrskyyn olet paennut? Vastaa, elätkö sinä\nvielä?\n\nMutta hän ei voinut vastata, ja toinen ääni kuului virkkavan:\n\n-- Näkyy paleltuneen, jätetään siihen.\n\n-- Ei, kaatakaa viinaa hänen suuhunsa... Niele, Leila, virkoa... Otan\nsinut ahkiooni ja vien lämpimään ja mukanani Tornioon sinut vien,\nomaksi eukokseni vien, sillä sinua olen aina kaivaten muistanut...\nLeila, eläthän vielä...\n\nHimmeä oli kinokseen jähmettyneen tajunta, eikä silmänluomi enää\nnoussut eikä liikahtanut huuli, mutta sydämessä riehui taistelu vielä.\nHän ei olisi tahtonut vastata tuolle kysyjälle, hän olisi tahtonut\nvaipua yhä syvemmäs horroksiinsa ja kuolla pois ... ehkä jumalanäiti\nhänelle silloin vielä olisi suonut armon. Mutta hänen mielensä kapinoi,\nhän oli vaistomaisesti tuntevinaan, että jumalanäiti, entisen suosionsa\nvuoksi, kumminkin vielä tahtoi jättää uskottoman suosikkinsa henkiin,\nvaikkakin vaille korkeaa luottamustaan. Ja koko se hänen taistelunsa\ntuntui sulavan siihen hiljaiseen huokaukseen, joka hänen rinnastaan\nlähti:\n\n-- Äiti Jumalan, näinkö olet tahtonut!\n\nMutta mies, joka häntä käsissään piteli, hieroi hänen niskaansa ja\nohimokaan ja kyseli sitä tehdessään hellästi:\n\n-- Leila, eläthän vielä!\n\nJa Margareeta tunsi lämmön leviävän ruumiiseensa ja kielensä\njähmetyksistään sulavan, ja silmänsä raolleen saaden hän kuiskasi:\n\n-- Elän, Osmo...\n\nTaas tuntui elämä palaavan jäseniin ja sydän rupesi lämpenemään. Hänet\npeitettiin ahkioon pehmoisiin vuotiin, ja siinä häntä lähdettiin\nviemään yli lumisen aavikon. Ja Margareeta makasi hiljaa eikä\ntaistellut enää, sillä sovinto ja rauha, jota hän jumalanäidiltä oli\nrukoillut, tuntui hellästi kietaisevan hänet vaippaansa. Ja hiljaa hän\nvain huokasi:\n\n-- Äiti Jumalan, näin olet tahtonut...\n\n       *       *       *       *       *\n\nUpsalan ja Vadstenan luostarin kronikkoihin kirjoitettiin, että se\nhurskas birgittiläisnunna Margareeta, joka niin menestyksellisesti oli\nlappalaisten käännyttämisen aloittanut, kaatui keskelle siunausrikasta\nvaikutustaan, paleltui eksyneenä autiolle tunturille. Ja niiltä\npapeilta ja teineiltä, jotka olivat määrätyt hänen apulaisikseen\nLappiin, jäivät matkat sinne tekemättä, ja koko käännytystoimi raukesi\nja unohtui pois, kun ei ketään johtajaa ollut sitä vireillä pitämässä.\nLappalaiskylistä ne touot, jotka Margareeta oli kylvänyt, pian\nkuivuivat ja kuolivat, ja hänen opetuksensa unohtuivat, kun ei kukaan\nniitä enää hoidellut. Muutamat Margareetan lähimmät lappalaisystävät\nhäntä ensiksi kaipasivat, ihmetellen, ettei häntä enää ruvennut\nkuulumaan, mutta he tottuivat siihen hekin ja kääntyivät taas muiden\nmukana vanhojen noitiensa puoleen ja turvautuivat hädissään seitoihinsa\nja pyhiin kalmistoihinsa. Ja näiden arvo säilyi vähentymättömänä\nLapissa vielä useita vuosisatoja.\n\nMutta Kauppilassa Tornion jokisuulla eli pirkkalaisten reipas päällikkö\nkauan onnellisena toimekkaan ja ymmärtäväisen puolisonsa rinnalla,\njonka hän eräältä talvihiihdolta oli tuonut mukanaan kaukaa tunturien\ntakaa, ei kukaan tiennyt varmasti mistä. Täällä pirkkalaiskylässä\nhellämielistä Leila-emäntää kunnioitettiin ja rakastettiin, mutta\narasteltiinkin samalla, sillä kuiske kävi kylällä, että hänellä oli\ntuttavuuksia muitakin kuin mitä näkyvissä oli. Aina toisinaan hän näet\nvetäytyi yksin erikoiseen kammioonsa ja viipyi siellä kauan, ja hänen\nkuultiin ääneensä puhuvan ja huokailevan. Ja kun hän sieltä tuli\ntoisten pariin, hänen silmänsä olivat punaiset ja poskensa kalpeat,\nmutta ryhti oli suora ja varma ja käytös arvokas ja tyyni. Eikä sen\nvuoksi kukaan rohjennut kysyä, miksi hän oli itkenyt...\n\n\n\n\nKAKSI KOVAA.\n\n\nElokuun helteellään aurinko paistaa porottaa Viipurin mustainveljesten\nluostarin edustaiselle, hiekkaiselle aukealle, johon jo muutamia\nkerjäläisiä on kokoontunut odottamaan murkinantähteiden jakoa.\nLuostarin tukeva, honkainen portti on suljettu ja sen sekä\nluostarinpihan takaa kuuluu luostarinkirkosta hiljaista messun hyminää.\nMunkit ovat siellä viileässä kirkossa päivämessuaan pitämässä, muuten\non kaikki tuossa valkeassa, kivisessä pyhätössä äänetöntä ja kuin\nnukahtanutta.\n\nPortin viereisessä kopissa vanha, avopäinen portinvartijaveli\ntorkahtelee hänkin messun huminaa kuunnellessaan. Mutta vähitellen\nhänen unensa käy levottomaksi. Ulkoa, kaupungilta päin, rupeaa näet\nkuulumaan ratsujen kavioitten töminää ja teräspaitojen ritinää; sitä\nkuuluu pian jo luostarinkujalta, se lähenee lähenemistään. Vartijaveli\nherää täydelleen, pistää luukusta ulos pörröisen päänsä, kurkistelee\nuteliaana. Aivan oikein, ratsuväkeä sieltä ajaa peitset heiluen,\nkypärät kiiltäen, suoraan luostariaukealle.\n\nHän hätääntyy, sulkee nopeasti luukun ja juoksee, kaapunsa helmoja\nkooten, jo täysvirkkuna laattakivillä lasketun luostaripihan poikki\nsuureen ruokahuoneeseen ja sen kautta kirkon ovelle, kuiskaten siellä\nlähinnä polvistuneille munkeille vierasjoukon saapumisesta. Mutta\nsamassa on hänen vielä nopeammin juostava portille takaisin. Sillä sen\nkolkutinta jo kovasti paukutetaan -- sisäänpyrkijät näyttävät olevan\nperin malttamattomia.\n\nHän raoittaa taas luukkuaan ja huutaa kolkutinta rääkkäävälle\nratsumiehelle:\n\n-- Ken siellä, mitä asiaa?\n\n-- Linnanpäällikkö, Krister Niilonpoika Vaasa, pyrkii luostariin,\npriorin puheille. Avatkaa heti!\n\nTupsukypäräinen ratsumies takoo kolkutinta koko ajan, niin että äsken\näänetönnä ollut tienoo yhtä mittaa kajahtelee. Haarniskoitu ratsuväki\non siellä rivissä luostarin edustalla, josta kerjäläiset säikähtyneinä\novat vetäytyneet kujansuihin, ja sen uhkaavan rivin edessä istuu\ntasa-astuja-tammansa selässä pieni, sulkahattuinen, liian suurelta\nnäyttävään vaskihaarniskaan pukeutunut äijä, joka yhä kipakasti\nhätistää kolkuttajaa ja sähisee karkeiden, harmaiden viiksiensä\nvälitse. Se on itse linnanherra, hänet tuntee vartijaveli hyvin, ja hän\nhätääntyy siitä yhä pahemmin. Sillä hän ei uskalla avata, on kielletty\nlaskemasta aseellisia miehiä luostariin; mutta hän ei uskalla\nkieltääkään pääsyä noin mahtavalta herralta. Hän odottaa sen vuoksi\npappismunkkeja, itseään arvovaltaisempia, siihen avukseen.\n\nLuostarinkirkossa, jonne tuo kiivas koputus on häiritsevänä kaikunut,\nonkin jo messun ääni vaimennut ja muutamia vanhempia munkkeja kiirehtii\nnyt ulos ihmetellen, miksi heidän rauhaisaa tyyssijaansa näin\nhäiritään. He neuvottelevat siinä tuokion. Mutta silloin alkaa uusi,\nyhä raivokkaampi kolkutus, ja karkea, käskevä ääni komentaa ulkoa:\n\n-- Avaatteko heti, vai onko meidän lyötävä säpäleiksi tämä portti?\n\n-- Odottakaahan tuokio, vastaa munkeista vanhin. -- Veljet ovat juuri\nmessussa...\n\n-- Sen he saavat keskeyttää. Käskekää priori heti linnanherran\npuheille!\n\nViesti oudosta vierailusta oli jo ehtinyt levitä koko veljeskunnan\nkeskuuteen, ja joka taholta kertyi nyt hämmästyneitä, lihavankalpeita\nmunkkeja pihalle. Mitä tämä merkitsee? he kysyivät huolestuneina\ntoisiltaan.\n\nTapaus oli todellakin harvinainen. Maalliset mahtimiehet pitivät\nyleensä sotaoloissakin luostarin rauhaa ja koskemattomuutta pyhänä, he\ntahtoivat säilyttää hyvät välit näiden hurskaiden veljeskuntain kanssa,\njoiden vaikutus väestöön oli hyvin suuri. Olipa Viipurin linnan\nnykyinen isäntä Krister Niilonpoikakin, vaikka hän olikin tuittupäinen\nja äreä herra ja vaikkei hän kitsastelijana juuri koskaan antanut\nsaarnaajaveljille mitään lahjoja, sentään näihin asti ollut kaupunkinsa\nluostarin rauhaa ja oikeuksia loukkaamatta. Mikäs nyt? Tosin hänellä\naina oli ollut mustainveljesten tarmokkaan ja itsetietoisen esimiehen,\nClemensin, kanssa pientä riitaa milloin kalavesistä, milloin\nlaidunmaista, mutta että linnan äijä näin saapuisi aseväkineen\nluostaria säikyttämään, se oli toki aivan käsittämätöntä.\n\n-- Portti auki, heti paikalla! komennettiin sieltä ulkoa yhä, ja se\nsärähtävä, vihainen ääni tunnettiin nyt itse linnanherran karjunnaksi.\n\n-- Avataan, avataan, vastaavat munkit, jotka eivät muutakaan neuvoa\nenää tienneet. -- Mutta ainoastaan aseettomina saapuville...\n\n-- Me tulemme miten tahdomme, vastasi linnanherra, temmaten portin,\njonka edestä salpa vihdoin oli vedetty syrjään, selälleen ja työntyen\nkahden haarniskamiehen seuraamana sisään. Hän astui kalisevin sääryksin\nja kilahtavin kannuksin luostarinpihan poikki ällistyneinä seisovain\nmunkkien keskitse ja tiukkasi edelleen:\n\n-- Missä on priorinne, hakekaa hänet heti esille!\n\n-- Tänne astukaa, refektorioon, vastasi saattava munkki ja ohjasi\nkarskin herran luostarin suureen, viileään ruokailuhuoneeseen, joka\nsamalla oli kokous- ja vastaanottohuoneena. Siinä puolihämärässä,\nholvikattoisessa huoneessa tapasivat nyt toisensa mustainveljien\npriori, Clemens Lauritsanpoika, korkea, uljasryhtinen, lujapiirteinen\nprelaatti, ja pieni, teräväliikkeinen linnanherra, joka kypäränsä\nriisuttuaan siinä paljasti vanhat, kuihtuneet, karkeasänkiset kasvot ja\nkiukkuisasti vilkuvat, verestävät silmät. Tämä viimeksimainittu kävi\nnyt heti, enemmittä tervehdyksittä, luostarinpäällikölle puhumaan\närtyisin äänin:\n\n-- Linnasta on tänne paennut vanki, sen tiedän varmasti, mutta te ette\nole lähettini vaatimuksesta huolimatta luovuttanut häntä meille\ntakaisin. Tätä karkuria olen nyt itse saapunut noutamaan, --\ntoimittakaa hänet heti käsiini!\n\nTyynikasvoinen, arvokasryhtinen priori vastasi siihen kohteliaasti,\nmutta varmasti:\n\n-- Tiedätte hyvin, jalo herra, että ne, jotka ovat luostariin saapuneet\nsuojaa hakemaan, ovat siellä Jumalanäidin turvassa.\n\n-- Tiedän mitä tiedän, mutta sinä älä nyt siinä temppuile äläkä\nviisastele, minä en ole nyt sillä tuulella. Mies, joka linnasta\nkarkasi, on vakooja, on pahantekijä, minun täytyy saada häntä tutkia.\nTe olette kätkeneet hänet tänne, toimita mies heti esille, muuten...\n\nLinnanherra teki vihaisen, terävän liikkeen käsivarrellaan ja astui\npari askelta lattialla haarniskoitaan helistellen. Mutta hän keskeytti\nsentään uhkaavan lauseensa ikäänkuin antaakseen luostarinpäällikölle\naikaa harkita asemaansa ja nöyrtyä; ja hän pysähtyi sitten verestävin\nsilmin tirkistämään edessään seisovaa, mustakaapuista miestä.\n\nMutta kun tämä ei mitään vastannut, kiukkuääninen linnanherra jatkoi:\n\n-- Asia on vakava, emme ole tulleet tänne turhia odottamaan. Linnan\nviereisestä luostarista ei saa tulla linnalle vihamielisten petturien\neikä karkurien pesää.\n\n-- Tämä on rukousten ja rauhan pesä, vastasi siihen priori hiukan\nääntään kohottaen, -- aseellisten uhkausten täytyy jäädä näiden muurien\nulkopuolelle. Täällä lähestytään Jumalaa nöyrtynein ja alistuvin\nmielin...\n\nKrister-herra tunsi pistoksen ja kivahti:\n\n-- Rukoiltakoon täällä kuinka nöyrästi tahansa, minun asiani on nyt\ntoisenlainen. Kautta Maarian, ellei vakoojaa tuossa tuokiossa tuoda\neteeni, etsivät mieheni täällä joka sopen, ja sitten vien kuin vienkin\nilkimyksen täältä mukanani -- no, löytyykö se linnan karkuri?\n\nMutta Clemens Lauritsanpoika vastasi rauhallisena ja arvokkaana:\n\n-- Tänne tulee maailman murjomia ja maailmaa paenneita usein; emme\nkysy, mistä he tulevat ja mitä ovat paenneet, emme sitäkään, ovatko he\njonkin rikoksenkin tehneet, jos he todellisessa hädässä ja nöyryydessä\nJumalanäitiä lähestyvät. -- En tiedä enkä tahdo tietää, ketä meiltä\nvaadit, ketään hätääntynyttä emme täältä luovuta.\n\n-- Tiedät hyvin, sähähti Krister Niilonpoika, asettuen suoraan priorin\neteen, -- tiedät asian, älä teeskentele! Tiedät, että se karannut mies\non viholliseni, Kaarlo Knuutinpojan vakooja, joka on puettukin hänen\nväreihinsä, ja hän on sitäpaitsi röyhkeä suunsoittaja, joka on\nrangaistuksensa ansainnut -- nyt älä, priori, enää kiemurtele, tunnet\nasian aivan tarpeeksi hyvin.\n\nClemens-munkki kohotti tuuheat kulmakarvansa hämmästyneen näköisenä ja\nvirkkoi:\n\n-- Kaarlo Knuutinpoika Bonden väkeäkö ajat takaa! Mutta jos sellainen\nmies on luostaristamme pyytänyt turvaa, on meillä kahta suurempi syy\nolla häntä luovuttamatta, sillä teidän maallisten ylimysten\nkeskinäisiin riitoihin emme tosiaankaan tahdo puuttua. Kaarlo-herrahan\nrupeaisi meitä siitä vainoamaan, ja hän on mahtava mies, joka\nnäihin asti on osoittanut suopeutta ja anteliaisuutta köyhälle\nveljeskunnallemme.\n\nNämä maassa vallitseviin valtiollisiin oloihin viittaavat sananvaihdot\nolivat ilmeisesti jo kiihdyttäneet mieliä molemmin puolin. Herruudesta\nSuomessa ja nimenomaan Viipurin linnan isännyydestä näet kiistelivät ja\ntaistelivat näihin aikoihin katkerasti nuo kaksi valtakunnan mahtavaa\nmiestä, Ruotsin sotamarski ja äskeinen valtionhoitaja, nuori Kaarlo\nKnuutinpoika Bonde, ja Ruotsin entinen valtioneuvos ja drotseti, vanha\nKrister Niilonpoika, joka oli Vaasan vaikutusvaltaista sukua.\nJälkimmäinen, joka pitkän ikänsä oli ollut maan johtavia ylimyksiä, oli\nnyt muutamia vuosia sitten syösty entisestä mahtiasemastaan Ruotsissa\nja heitetty tänne Suomen kaukaiseen kolkkaan, kuin maanpakoon. Ja hän\nvihasi siitä syystä silmittömästi tuota pahinta kilpailijaansa, nuorta\nonnensuosikkia, kiittämätöntä kiipijää, Kaarlo Knuutinpoikaa. Ja olipa\nhänellä vihaansa syytäkin. Sillä Ruotsin ylimysten keskinäisessä,\nkiihkeässä kilpailussa tämä hänen entinen oppipoikansa oli päässyt joka\nsuhteessa hänestä voitolle, päässyt pelkän ruumiillisen komeutensa ja\nesiintymisvarmuutensa vuoksi, päässyt Ruotsin valtionhoitajaksi,\nmilteipä kuninkaaksi. Ja hänen, Krister Niilonpojan, joka ennen oli\nollut vertaisistaan ensimmäinen, hänen oli nyt vanhana miehenä täytynyt\nluopua valta-asemastaan ja syrjäytyä tänne, -- Viipurin linna oli näet\nhänelle silloin läänitykseksi, ikäänkuin armopalaksi, annettu. Tuo\nnöyryytys oli tietysti näinä vuosina hänen mieltään kirvellyt ja\nkiduttanut. Olihan tosin sittemmin Kaarlo Knuutinpoikakin saanut luopua\nvaltionhoitajan toimestaan, kun Ruotsin keskenään kateelliset ylimykset\ntaas olivat kutsuneet tanskalaisen miehen (Kristofferin) kuninkaakseen.\nMutta Kaarlo Knuutinpoika oli silloin saanut aivan toisenlaiset\nhyvittäjäiset, saanut läänityksekseen koko Suomen, jonne hänetkin siten\noli lähetetty, siinä joukossa, merkillistä kyllä, Viipurin\nlinnalääninkin, joka aikaisemmin oli annettu Krister Niilonpojalle.\nHän, Bonde, asui nyt Turussa ja piti sen linnassa komeaa hovia, mutta\nhän vaati itselleen yhä Viipuriakin, ja siitähän se viime katkeruus ja\nkahnaus olikin sukeutunut.\n\nSiitä oli johtunut tämäkin Krister-herran kipakka ratsastus Viipurin\nmustainveljesten luo eräänä elokuun päivänä 1441. Vanha Vaasan herra ei\ntahtonut luopua linnastaan, johon hän nyt oli pesiintynyt ja eläytynyt,\nei millään hinnalla, eikä varsinkaan luovuttaa sitä tuolle\nröyhkeilevälle Bonde-nulikalle. Ei ikinä mielisuosiolla -- tulkoon\nottamaan, jos saa! Kaarlo Knuutinpoika oli jo alkukesästä lähettänyt\nvaltuutettunsa vaatimaan Viipuria Krister-herralta, mutta Krister oli\nsilloin lähettänyt asiamiehen tyhjin toimin takaisin. Ja kun Bonde\nTurusta nyt oli lähettänyt samalle, säädyttömälle asialle toisen\nairuensa, joka oli esittänyt uhkauksilla höystetyn vaatimuksensa\nkoppavin sanoin, oli Krister kiukustuneena pistänyt miehen tyrmään,\nmistä tämä sittemmin oli päässyt pakenemaan luostariin. Mutta ylimysten\nvälit olivat tästä kaikesta kiristyneet yhä pahemmiksi.\n\nTämä ajan suuri ja kiivas kiistakysymys Suomessa ei tietenkään\nollut pysynyt vieraana Viipurin luostari-isillekään, niin paljon kuin\nnämä koettivatkin välttyä valtiollisiin asioihin sotkeutumasta.\nClemens-priorikin oli asemasta hyvin selvillä, ja vaikka hän hengen\nmiehenä ei tahtonut pitää kummankaan ylimyksen puolta, oli hän\nkaikessa hiljaisuudessa, niinkuin muuten useimmat Suomessa, reippaan ja\nhilpeän Kaarlo Knuutinpojan suosija. Sitä Krister-herra aavisteli. Hän\ntiesi, että hänellä itsellään ei ollut paljon ystäviä. Ärtyisyydellään\nja karuudellaan hän oli vieroittanut useimmat aatelisetkin puoleltaan\nja rahvaan hän oli veronkiskonnallaan suututtanut. Mutta hän\nei ollut ystävyydestä välittänytkään, hän vain tahtoi, että häntä\npelättäisiin, ja hänen toiveensa olikin toteutunut. Peloittamalla äreä\nherra koetti nytkin vaikuttaa mustainveljesten prioriin, mutta siinä\nheitä nyt sattui kaksi kovaa vastakkain. Clemens Lauritsanpoika ei\ntosin nytkään tahtonut väistyä puolueettomuuskannaltaan, eikä hän\nvoinut olla itsekseen myöntämättä, että vanhaa Vaasan herraa oli\naika kohtuuttomasti kohdeltu, kun häneltä tahdottiin riistää\nläänityksensä ja linnansa, johon hän oli niin kiinni kasvanut. Mutta\nluostariveljeskunnan oikeuksista ja tehtävästään hätääntyneiden\nsuojelijana hän ei kuitenkaan tahtonut hiventäkään väistyä. Kun sen\nvuoksi Krister-herra yhä kiihtyneenä syytteli häntä juonittelijaksi\nmaallista esivaltaa vastaan ja Bonden kätyriksi, vastasi Clemens aina\nvain rauhallisesti:\n\n-- En puutu maallisen esivallan asioihin enkä ylimysten\nvaltakiistoihin. Minun työalani ja valtakuntani ovat toisenlaatuisia.\nMutta siitä, mihin luostarin esimiehenä ja kirkon edustajana olen\nvelvollinen, siitä en voi perääntyä.\n\n-- Ja siihenkö kuuluu niiden kätkeminen, jotka esivaltaa vastaan\nvehkeilevät, kysyi Krister-herra muka pisteliäästi. -- Te suojelette\ntäällä rikoksentekijöitä, kapinanvalmistajia ja vakoojia, -- sellaista\nei tosiaan kukaan linnanpäällikkö voi suvaita. Hänen täytyy silloin\nkäyttää sitä valtaa, mikä hänellä on -- ymmärrättekö?\n\n-- En, sellaista uhkausta en voi enkä tahdo ymmärtää, priori vastasi\nkylmästi.\n\n-- Hä? sähisi Krister, jo äärimmilleen ärtyneenä. -- Tuo karkuri\npilkkasi minua omien soturieni läsnä ollessa. Hä? Kieltäydytkö todella\nmielisuosiolla luovuttamasta häntä minulle -- hä?\n\nVanhuksen äänessä oli jo pingoitettua terästä, ja varpailleen nousten\nhän heristi laihoja nyrkkejänsä pitkänhuiskean priorin nenän edessä.\nTämä ymmärsi, että tässä on nyt vakava paikka, että jousi alkaa olla\näärimmilleen jännittynyt -- ärtynyt äijä voi minä hetkenä tahansa iskeä\ntai ryhtyä muuhun väkivaltaan. Mutta hän säilytti sittenkin malttinsa\nja arvokkuutensa vastatessaan:\n\n-- Luostarinsäännöt ja kanooninen laki estävät meitä täältä\nluovuttamasta viheliäisintä kerjäläistäkään, joka kerran on\nrauhanmajaamme turvautunut. Jos etsimänne mies on täällä avunanojain\njoukossa, on hän täällä Jumalanäidin suojassa, jonka halpoja\npalvelijoita me vain olemme, -- voi sitä, joka yrittäisi luostarin\nrauhaa ja turvaoikeutta loukata! Minä en tunne karkurinne mahdollisen\nrikoksen määrää enkä laatua enkä ole edes oikeutettu sitä tutkimaan...\n\n-- Mutta minä olen, -- sähähti äijä ilkkuen, mutta samalla jo vallan\npäättäväisenä. -- Vielä kerran: tuotteko sen Bonden kätyrin heti\npaikalla tähän eteemme?\n\n-- Olen jo monesti vastannut, virkkoi Clemens, ristien kädet rinnalleen\nmerkiksi siitä, ettei hän muuta voi.\n\nLinnanherra antoi silloin merkin miehilleen: heidän tuli edetä väkisin\nluostarin asuinkammioihin, jotka olivat kirkkoa ympäröivän muurin\nkupeella. Mutta hän pidättäytyi vielä. Hän ymmärsi hyvin sen teon\nkantavuuden, johon hän näin oli ryhtymäisillään. Luostarin pyhyyttä\nloukkaamalla hän saisi varmasti vastaansa maan koko papiston piispaa\nmyöten ja kaikki uskonnollisesti hartaat ihmiset, joita oli hänen\nomassa linnueessaankin. Ehkäpä tapaus kerrottaisiin aina Roomaan asti,\nehkä paavi singauttaisi häneen kirouksensa salaman, ja sellaista iskua\non vaikea kestää. Vielä kerran hän tahtoi sen vuoksi yrittää\npeloituksen voimalla vaikuttaa itsepäiseen prioriin:\n\n-- Isä Clemens, te olette ymmärtäväinen mies, te käsitätte varmasti,\nettä tällaisissa tapauksissa on pakko tinkiä tavanmukaisista\nkanoonisista ja muistakin kaavoista ja säännöistä. Te käsitätte, että\nasemani ja arvoni ei salli minun laskea käsistäni pilkkaajaa ja\nviholliseni vakoojaa -- minun arvovaltani linnan komentajana ja\nalustalaisteni isäntänä siitä kärsisi. Teidän täytyy käsittää tämä\ntilanne. Luostarin rauhaa en tahtoisi häiritä, olen uskollinen kirkon\npoika minäkin, mutta jos te yhä niskoittelette, minun on pakko toimia\nmiekkani vastuulla -- olen ennen kaikkea soturi. Isä Clemens, vielä\nvoitte, kutsumalla karkurin eteeni, välttää sen, mikä muuten on\nvälttämätöntä!\n\nClemens Lauritsanpoika olikin täysin selvillä aseman\njännittyneisyydestä. Hän älysi, että vanha linnanherra siinä taisteli\narvovaltansa puolesta, sen pelon ja kunnioituksen säilyttämiseksi,\njonka hän ankaruudellaan oli ympäristöönsä iskenyt. Alkuaan lienee\nKrister-herraa ehkä pahimmin kismittänyt se, että Kaarlo Bonden airut\noli liian tarkoin saanut nähdä, kuinka heikoissa varustuksissa hänellä\nViipurin linna yhä oli, kuinka helppo se olisi valloittaa. Ahneudessaan\nvanha saituri ei ollut viime vuosina uhrannut paljon mitään varoja\nlinnansa korjaamiseen eikä linnueen vahvistamiseen, hän oli vain\nkerännyt arkkuihinsa kaikki verorahat. Siksi hän ei tahtonut laskea\nKaarlo Knuutinpojan ovelaa airutta takaisin siitä herralleen kertomaan,\nsiksi hän hänet vaati käsiinsä. Mutta nyt tämä kiista oli kärjistynyt\netupäässä kunnianarkuuskysymykseksi, sen isä Clemens selvästi oivalsi.\nJa oivalsi myös, että hänellä itselläänkin oli siinä arvoasemansa\nkysymyksessä, tehtävänsä puolustaa luostarinsa oikeuksia ja\nloukkaamattomuutta -- hänen oli yhtä vaikea peräytyä sanoistaan kuin\nKrister-herran. Siksi tämä taistelu oli taisteltava loppuun asti, siksi\nhän yhä tyynenä pysyen virkkoi ärhentävälle herralle:\n\n-- Minulla ei ole mitään enempää sanottavana.\n\n-- Vai ei tosiaankaan, sävähti siihen vihainen äijä. -- Ja kuitenkin te\ntiedätte, että kun minä vain viittaan miehilleni, he heti ryhtyvät\nkätköjänne penkomaan, ja lisää miehiä tulee tarvittaessa tuolta ulkoa!\n\n-- Ne eivät vastoin tahtoani tunkeudu luostariimme, vastasi Clemens-isä\nyhä kylmänä, mutta kasvoiltaan jo entistä kalpeampana. -- Niiden\ntäytyisi kulkea minun ja näiden hurskasten isäin ruumiiden yli, ja sitä\neivät jumalaapelkääväiset soturit tee, jospa te jumalaton niitä siihen\nkäskisittekin.\n\n-- Mieheni tottelevat minua kaikessa, sen näette heti, uhkasi äijä käsi\nmiekankahvassa.\n\n-- Pelaatte korkeata peliä, Krister-herra, julisti luostarinpriori nyt\nsyvällä rinta-äänellä. -- Luostarin häpäiseminen ei tuottaisi teille\nmaallistakaan kunniaa eikä voimaa, mutta ajatelkaa kuolematonta\nsieluannekin!\n\n-- Tiedän mitä ajattelen, ärähti siihen linnan äijä ja astui miestensä\nluo, jotka häntä refektorioon olivat seuranneet, lausuen heille\nterävästi pari sanaa. Sitten hän kääntyi taas priorin puoleen. Tämä oli\njo keskustelun alussa asettunut sen oven eteen, joka vei ruokahuoneesta\nluostarin sisäsuojiin ja jonka kahden puolen joukko pappismunkkeja oli\nsäikähtyneinä ja rukousnauhaansa hypistellen seurannut kipakkaa\nkeskustelua. Kristerin astuessa siihen, ikäänkuin työntääkseen hänet\nsyrjään, priori levitti kätensä oven suojaksi, oikaisi rotevan\nruumiinsa ja huudahti voimakkaasti:\n\n-- Tästä ei kulje kukaan minun luvattani. Jumalanäidin nimessä kiroan\nteidät, jos ryhdytte väkivaltaan hänen suojelemaansa luostaria kohtaan,\nhaudassa ja haudan takanakaan ette silloin saa rauhaa. Perääntykää,\nonnettomat!\n\n-- Edestä pois! karjui siihen Krister vuorostaan yhtä äänekkäästi, ja\nsuuri luostarihuone tuntui melkein hätääntyneenä kajahduttavan näitä\noutoja huutoja. -- Miehet, raivatkaa mustakaavut pois! Tie auki!\n\nJousi oli rapsahtamaisillaan. Krister itse tapaili jo priorin\nkäsivartta, viskatakseen hänet syrjään pihtipielestä, ja\nhaarniskapukuiset soturit seurasivat kauhistuneina, mutta tottelemaan\ntottuneina, hänen kintereillään. Heidän mulkoilevat silmänsä näyttivät\nhätääntyneinä kysyvän, täytyisikö heidän todella käydä käsiksi näihin\npyhiin miehiin, mutta Krister-herran ankara katse hallitsi heitä.\nSilmänräpäyksen empivät vielä väkivaltaan ryhtyjät, priori seisoi kuin\njähmettynyt patsas siinä heidän edessään, katse ulko-oven päällä\nolevaan ristiinnaulitun kuvaan kiinnitettynä, ja toiset pappismunkit\nhymisivät hänen rinnallaan hiljaa rukouksiaan. Sana ja miekka seisoivat\nvielä tuokion vastakkain tuossa äänettömässä tuvassa -- kumpi niistä\noli voittava?\n\nSilloin reväistiin äkkiä ristiinnaulitun kuvan alla oleva ulko-ovi auki\nja kaksi linnan huovia työntyi hätääntyneenä ja kiirehtien sisään.\n\n-- Karkuri on taas paennut, ilmoitti samalla toinen huoveista\nlinnanherralle. -- Hän soutaa jo tuolla kaukana selällä.\n\nPriori laski ne sanat kuultuaan kuin helpotuksesta huoahtaen kohotetut\nkäsivartensa alas, risti kätensä hartaasti ja virkkoi hiljakseen:\n\n-- Jumalanäidin ihme, hän tahtoi pelastaa pyhättömme, hänelle kiitos!\n-- Ja suu ammollaan seisovalle linnanherralle hän nyt nuhdellen puhui:\n-- Sinä kuulet, karkurisi ei ole täällä luostarissa, turhaan sinä sitä\nhäpäisemään ryhdyt.\n\nJo sai Krister-herrakin taas ääntä hetkeksi kouristuneeseen kurkkuunsa:\n\n-- Te juonittelijat, te laskitte hänet täältä tahallanne pakoon, kyllä\nsen ymmärrän. Mutta iloksenne sitä ette ole tehneet. -- Samassa hän\nkuitenkin käännähti ympäri ja karjaisi pakosanoman tuoneille huoveille\nvihaisena: -- Ette vartioineet luostaria tarkoin, päästitte roiston\npakoon! Onko häntä nyt edes lähdetty ajamaan takaa?\n\n-- On kyllä, vastasi säikähtänyt huovi. -- Mutta hänellä on melkoinen\netumatka, hän voi päästä maihin piiloutumaan.\n\n-- Te vaivaiset kuhnustelijat, hirtän teidät kaikki näiden\nmustavaippaisten rinnalle! -- Ulos, hälyttämään koko linnan väki!\n\nKalpea priori oli polvistunut Jumalanäidin kuvan eteen, ja toiset\nmunkit ryhmittyivät nyt siihen hänen ympärilleen rukoilemaan. Heihin\nenää katsettakaan heittämättä äärimmilleen kiihtynyt linnanherra\nkiirehti ulos, vielä ovelta uhkauksiaan singoten polvistuneille\nmunkeille. Siellä ulkona hänellä oli kuitenkin jo vastassaan toisia\nviestejä, jotka tempasivat hänen ajatuksensa ja toimintansa aivan\ntoisaalle. Linnaan oli näet saapunut sanoma, että Kaarlo Knuutinpoika\noli jo sotaväkineen Turusta marssimassa Viipuriin päin, ja linna oli\nnyt siis kiireellä varustettava piirityksen varalta.\n\nMutta kiitosmessuja kaikui koko päivän Viipurin mustainveljesten\nkirkossa tuon vältetyn häväistyksen johdosta, siellä julistettiin\nkunniaa ja ylistystä Jumalanäidille hänen osoittamansa armon ja avun\njohdosta. Ja koko kaupunkiin, koko maakuntaan levisi nopeasti tieto,\nettä Jumalanäiti oli tehnyt luostarissa ihmeen. Hän oli vahvistanut\nprioria kestämään vaikean taistelun ja sillä välin kenenkään näkemättä\nohjannut luostarin turvaan paenneen, kovasti ahdistetun vangin pakoon\nja vapauteen.\n\n\n\n\nSURMAA TAI KUOLE.\n\n\nIdän ja etelän puolelta olivat Suomeen syksyllä 1495 rynnänneet\nvenäläiset, jotka olivat ryhtyneet piirittämään Viipuria, jo umpeen\nsulkeneet tämän kaupungin ja linnan, mutta lännen kulmalta, etupäässä\nTurun vanhaa valtatietä myöten, oli piiritetyillä vielä henkireikä\nulospäin. Sieltä saattoi vielä saapua ja saapuikin silloin tällöin\napuväkeä Suomen ahdistetulle itävartiolle, sieltä voitiin kuljettaa\nruokavaroja, heiniä ja muuta muonaa Viipurin puolustajille. Mutta\nvihollinen tahtoi tukkia tuonkin henkireiän, tahtoi saartaa Viipurin\ntältä Siikaniemenkin puolelta, ja sitä varten se oli ryhtynyt\nlaajaan kiertoliikkeeseen. Suuresta, itäisestä leiristään se oli\nlähettänyt melkoisen osaston jalka- ja ratsuväkeä kiertämään koko\nSuomenvedenpohjan, samoamaan Juustilan joen kautta ja metsien halki\nViipurin länsipuolelle.\n\nTästä uhkaavasta saartoliikkeestä olivat Viipurin puolustajat saaneet\nkalastajilta vihiä. He yrittivät nyt, pidättääkseen läntisen tien\navoinna vielä odotettaville apujoukoille, torjua tämän saartojoukon\ntaikka ainakin viivyttää sitä. Siksi linnanpäällikkö Knut Posse lähetti\njalkaväkeä venheillä suoraan Juustilan joelle vihollisille vastarintaa\ntekemään ja samoin osaston ratsuväkeä maitse samoamaan saman joen\nsilta- ja kaalamopaikoille, mistä venäläinen pyrki ylitse. Siellä,\nVatikiven ylimenopaikalla, arveltiin nyt taistelun syntyvän, ja sitä\nkohden kiirehti malttamattomana syksyisen metsän halki karjapolkuja\npitkin ratsuosasto, jolla oli laaja lahdenmutka kierrettävänä ja jonka\nsen vuoksi piti kovasti ponnistaa ehtiäkseen ajoissa perille.\n\nTässä Maunu Frillen johtamassa ratsuväkiosastossa teki taivalta muiden\nmukana myöskin eräs nuori turkulainen, Pentti Aaronpoika, joka varsin\naavistamattaan oli joutunut näille itäisille taistelutanterille. Hän\noli vasta toista kuukautta sitten saapunut Viipuriin Suomen piispan\nMaunu Särkilahden saattoväessä, kun tämä toimelias kirkkoruhtinas\nsilloin oli käynyt Viipurissa järjestämässä maan itäisen vartion\npuolustusta odotettavaa suurhyökkäystä vastaan ja rohkaisemassa sen\nharvalukuista linnuetta. Palatessaan sieltä takaisin Turkuun piispa oli\njättänyt suurimman osan yksityistä vartioväkeään, piispan henkihuoveja,\nViipuriin lisäämään sen puolustusvoimia. Tässä joukossa oli silloin\njäänyt Viipuriin nuori Penttikin, turkulaisen porvarin poika,\nvalkohipiäinen ja hentoluontoinen, mutta vilkas ja teerevä nuorukainen.\n\nHäntä ei alkuaan ollut aiottu sotamieheksi, eikä hän kauan ollut aseita\nkantanutkaan. Hänestä piti tulla lukumies, pappi. Siksi hänet poikana\npantiin Turun tuomiokirkon kouluun, jossa hän opiskelikin monta vuotta,\npäntäten päähänsä Donatuksen latinan kielioppia ja paavillisen kirkon\nopinkappaleita. Ja lukumieshän se Pentti luonteeltaan olikin,\nmietiskelijä, haaveilija; koulutuvassa ja kirjojen ääressä hän\nparhaiten viihtyi. Mutta hänestä ei tullut sittenkään pappia. Häneltä\nkuoli isä, köyhyys tuli äidin kotiin, ja Pentin täytyi ruveta itseään\nelättämään. Silloin otti Mauno-piispa tämän reippaan pojan\nvartioväkeensä, ja hyvinhän Pentti, joka oli ruumiiltaan terve,\nsiinäkin menestyi. Hän sai suorittaa asepalvelusta esimiehensä luona\nKuusiston linnassa ja sillä välin retkeillä piispan mukana tämän\nmonilla ja pitkillä tarkastusmatkoilla. Näin hän oli lopulta joutunut\nViipuriin venäläisten piirityksen ajaksi.\n\nLinnan väessä vallitsi yleinen innostus: haluttiin varjella tällä\nrajakulmalla maata ja paavin uskoa. Se innostus oli tarttunut\nhäneenkin. Rohkeana ja urhoollisena hän oli jo Viipurissa ollut mukana\nmonessa ottelussa, kun karattiin liian lähelle muuria tunkeutuneen\nvihollisjoukon kimppuun tai puolustettiin jotakin uhattua linnansarvea.\nNyt hän oli matkalla entistä vaativampaan tehtävään, entistä\nankarampaan taisteluun, ja hän halusi intomielin päästä avoimella\nkentällä mittelemään miekkoja hyökkääväin venäläisten kanssa. Maunu\nFrillen elähdyttämänä koko ratsujoukko oli lujasti päättänyt olla\nlaskematta ryssiä Juustilan joen yli; ja miehet kannustivat nyt\nratsujaan märän metsän läpi ehtiäkseen ajoissa ylimenopaikalle.\n\nJo vilahteli vesakosta esiin lahdenpohjukoita, mutta niiden ohitse\nohjasi opas joukon yhä syvemmäs sisämaahan, ylemmäs jokivartta kohden,\nmissä kaalamot olivat. Sinne perille hiivittiin hiljakseen, ja pian\nsieltä rupesikin kuulumaan kaukaisen taistelun ryskettä ja ryntääväin\nmiesjoukkojen huutoja, -- jalkaväki oli siis venheillä jo edeltä\nehtinyt joelle. Siellä se kai oli tavannut venäläiset tekemässä siltaa,\njota myöten saartoväki aiottiin kuljettaa Viipurin läntiselle puolelle,\nja siinä oli siis heti syntynyt tappelu. Sitä nyt jatkui. Mutta\nsuomalaiset olivat harvalukuisemmat, heitä ei nähtävästi riittänyt koko\njoenrantaa puolustamaan; muutamasta paikasta oli venäläisiä jo\nmelkoinen joukko päässyt joen ylitse, ja juuri siinä vesakkorinteellä\nkävi nyt kovin ryske.\n\nSen oivalsi pian läntisestä metsästä samoava Maunu Frillen ratsuväki,\nja siihen se syöksähti vihaisena vihurina omiaan auttamaan. Se päästi\nmetsän rinnassa raikuvan sotahuudon ja karautti niin äkkiarvaamatta\nvihollisen kylkeen, että tämän etujoukot pian horjuivat, hämmentyivät\nja kiirehtivät sekasortoiseen pakoon joelle ja joen taakse.\n\nTulista taistelua kesti siinä paikassa vain hetkisen. Venäläisten oli\nväistyttävä, ja monet heistä kaatuivat ahteelle tai suistuivat ja\nhukkuivat virtaan. Mutta he hyökkäsivät pian suuremmin joukoin,\npääsivät taas kaalamon yli rannalle, taistelivat siinä vimmatusti,\nmutta suomalainen ratsuväki ajoi heidät uudelleen takaisin. Siinä\nahtaalla jokiäyräällä oteltaessa kuitenkin pienen, ratsastavan\nvihollisjoukon onnistui paeta jokivartta ylöspäin ja karauttaa metsään\nasti. Muutamat suomalaiset ratsumiehet huomasivat sen ja lähtivät heti\ntuiskuna ajamaan takaa tuota selkäpuolelle pyrkivää vihollisparvea. Se\nhajaantui siellä metsään päästyään, syöksyi eri tahoille -- ja\nsuomalaiset perässä. Pentti Aaronpoika innostui ajamaan takaa muuatta\nkiitävää kimoa, jonka kaulaa vastaan matalaksi painuneena ratsumies\npakeni -- sen hän tahtoi tavoittaa ja kukistaa. Hurjana hän kannusti\nhevostaan, joka ihan lensi kivien ja pensaiden yli, ja hän lähenikin\nlähenemistään edellä kiitävää kimoa. Väliin hän jo sen rinnallekin\nehti, mutta kimo pyyhkäisi silloin aina uudella vauhdilla aavikon yli\nja upposi jälleen tiheikköön. Pentti perässä. Niin he kahden\nlaskettivat kauas sammaleiselle salolle, etäälle jokivarrelta, mutta\nsiellä Pentin ratsu vihdoin tavoitti edellään kiitäjän. Pentillä oli\nmiekkansa ojossa, ja sillä hän jo monta kertaa tapaili vihollistaan,\nyltämättä häneen kumminkaan. Vihdoin hän sentään oli varmasti kimon\ntakapuolen kohdalla, ja nyt hän iski miekallaan vihansa tulisessa\nvimmassa. Miekka ei tavannut nytkään matalaksi kyykähtänyttä\nedelläratsastajaa, mutta hänen hevoseltaan se isku sivalsi poikki\ntoisen takajalan reisitaipeen -- hevonen kompastui, horjui. Ja Pentin\nseuraava isku sattui kaatuvan ratsun nivuksiin -- silloin se\nlopullisesti suistui maahan, kaataen ratsastajansa alleen.\n\nSiinä makasi nyt vihdoin vihollinen hänen edessään, toinen jalka\nsatulassa kiinni kaatuneen hevosen alla. Nuolena hyppäsi Pentti maahan,\nharppasi vihollisensa luo ja kohotti raskaan miekkansa iskeäkseen sillä\nsaaliikseen lopultakin joutuneen venäläisen pään halki. Tämä riuhtoi\ntoivottomassa asennossaan, tapaili miekkaansa, mutta ei saanut maassa\nmaatessaan sitä irti tupesta, -- siinä hän oli täydellisesti\nvoittajansa armoilla.\n\nKiihkon veri kierteli Pentin suonissa hänen siinä seisoessaan hajalla\nreisin, miekka iskuun kohotettuna. Mutta hän ei iskenyt kuitenkaan.\nHänen mieleensä tulvahti näet siinä hetkessä sotakiihkon sekaan toinen\nlaine: miksi hän iskisi, olisihan se vallan turhaa! Ja kun hän tuokion\nvitkasteli, se isku tuntui hänestä pian vastenmieliseltäkin. Mieshän on\navutonna tuossa hänen edessään, on kuin repo raudoissa, olisihan sen\npään halkaiseminen selvää murhaa, -- eihän toinen voinut ollenkaan\ntaistella vastaan. Hän laski verkalleen kohotetun miekkansa alas,\nojensi vain sen kärjen maassa makaajan rintaa kohden ja karjaisi\nkarskisti:\n\n-- Olet vankini! Miekkasi tänne!\n\nPentti ei uskonut vihollisensa muuta ymmärtävän kuin hänen liikkeensä\nhänen temmatessaan miekan kaatuneen kupeelta. Hämmästyksekseen Pentti\nsilloin kuuli voitetun vastaavan suomeksi, joskin hänelle oudolla\nKarjalan murteella:\n\n-- Tee minkä tahdot, en voi tässä puolustautua!\n\n-- Vai olet Aunuksesta, mies, jatkoi Pentti. -- No, hyvä, henkesi\nsäästän, mutta vankinani sinut vien ensin Vatikivelle ja sitten\nViipuriin.\n\nVanki ei vastannut, siinä vain makasi liikahtamatta. Hän oli nuori\nmies, jokseenkin Pentin ikäinen, parrattomista kasvoistaan päättäen\nvielä nuorempikin. Kypärähattu oli häneltä valahtanut maahan, pää ja\nkeltainen tukka oli ratsun kaatuessa painunut kosteaan sammaleen, --\nhän oli varsin kiltin näköinen siinä maatessaan, näyttipä miltei\nhäpeävän avuttomuuttaan. Pentti päätti silloin nopeasti selvittää\naseman ja virkkoi käskevästi:\n\n-- Tikarisikin anna tänne, noin! Nyt voimme rauhallisesti keskustella.\n\n-- Auta minut tuon kirotun konin alta, valitteli jalastaan kytketty\nnuorukainen, tempoen turhaan saapastaan maata vastaan painuneesta\nsatulasta.\n\n-- Autankohan, virkkoi Pentti, puolittain vangilleen, puolittain\nitsekseen. -- Olet viholliseni, voisin sinut polkaista kuin kyyn siihen\nmätänemään, ja niin minun ehkä pitäisikin tehdä. Mutta jos luvannet\nsiivolla olla, en sinua siihen tapa -- lupaatko?\n\n-- Ka, miksen lupaa, inisi avuton mies. -- Kohautahan vähän tuota\nkimoa.\n\n-- Ehkäpä kohautan, Pentti puheli melkein kuin itsekseen. -- Olethan\nihminen niinkuin minäkin, nuori kuin minä, ja samaa heimoakin olet.\nMiksipä lähditkään sotimaan meitä vastaan?\n\n-- Mikäpä auttaa, kun Novgorodin voivooda käskee, puolustelihe vangiksi\njoutunut karjalainen. -- Käskee: lähtekää sotaretkelle, mies talosta,\nsilloin on lähdettävä, muuten puhkovat silmät, polttavat tuvan...\nMiesjoukkoon viedään, pannaan sotimaan!...\n\n-- Et lähtenyt siis omasta halustasi meidän kyliämme ja kaupunkejamme\nhävittämään, järkeili Pentti. -- Et meitä vihaa?\n\n-- Miksipä vihaisin, rauhan miehinähän me mieluummin täällä kaupoissa\nkäytäisiin. Hellitähän jo jalkani.\n\n-- Jos hellitän, jos henkesi säästän, herkeätkö silloin sulaksi\nsovinnon mieheksi, etkö tappele enää, etkö kanna salakaunaakaan meitä\ntämänpuoleisia vastaan?\n\n-- Ka, mitäpä kaunaa! Hellitähän...\n\nVielä Pentti empi hetkisen. Käveli ruohoa jyrsivän ratsunsa luo,\nkiinnitti kaatuneen miekan satulaansa ja jutteli edelleen:\n\n-- Niin, miksipä todella vihaisimme toisiamme. Taistelimme äsken\nrehellisesti vastakkain, nyt olemme täällä erämaassa vain kaksi\ntavallista ihmistä, miksi emme eläisi sovussa. Hä?\n\n-- Eletään vain, kunhan vihdoinkin lasket...\n\n-- Nyt lasken.\n\nPentti hellitti kaatuneen hevosen satulasoljet, kohautti vähän sen\nvielä sätkivää ruhoa, ja samassa olikin nuoren karjalaisen jalka irti.\nHän nousi nopeasti seisomaan, koetti jalkaansa maahan -- ehythän se\nvielä oli, vaikka turraksi painunut -- ja astui siinä murahdellen\nreippaana edes takaisin Pentin edessä. Nosti sitten hattunsakin maasta,\npuisteli sammalia tukastaan ja virkkoi:\n\n-- Ehyt tuntuu olevan päänahkakin.\n\n-- Hetki sitten se oli piloille särkyä, hymähti Pentti. -- Mutta mitäpä\nniistä enää, nyt voidaan vaikka kättä pistää!\n\n-- Mikäpä siinä, terve, Suomen mies!\n\nSiinä he seisoivat ja juttelivat kuin vanhat tuttavat syksyisessä\nvesakossa. Se tuntui Pentistä vallan hupaiselta; hänen sydäntään\nlämmitti tunne siitä, että hän oli menetellyt ihmisiksi ja oikein. Hän\nistahti kivelle, otti poveltaan leipäpalan, joka linnasta oli annettu\nmukaan evääksi, ja rupesi sitä taittamaan. Mutta karjalainen kumartui\nsatulalaukulleen, tempasi siitä eväskäärön ja kehui:\n\n-- Kuule, saat tästä, siinä on piirakkaa ja juustoa -- maistapas! Sillä\ntuohon kai tämä herkku muuten on hylättävä!\n\nPentti maistoi. Hyvää olikin. Siinä he istuivat äänettömässä\nsyysmetsässä vastakkain, pureskelivat piirakkaa ja juttelivat\nrauhallisesti, ikäänkuin eivät mitään olisi tietäneet lähellä soivasta\nsodan pauhusta eivätkä äskeisestä kilpa-ajostaan. Se hykähdytti Pentin\nherkkää mieltä: olipahan hän täällä sodan melskeen keskellä tavannut\nvihollisten joukosta ihmisen, joka ei ajatellut ainoastaan\nvihollisuutta, katkeruutta eikä kostoa, vaan naureskeli rauhan miehenä.\nSaattoivathan täälläkin siis eri leirien miehet sovinnossa yhtyä ja\ntarinoida -- hyvyys kasvattaa hyvyyttä!\n\nMutta samalla hän muisti, että pitkään he eivät voineet tässä metsässä\nviipyä. Taistelu Vatikivellä kai jatkuu, se on voinut yhä kiihtyä,\nyhdenkin miehen lisäapua siellä ehkä tarvitaan; eikähän sitä tiedä,\nminne päin omat miehet pian sieltä joutuvat samoamaan. Täytyy kiirehtiä\nmukaan. Kiveltä nousten hän melkein kaivaten virkkoi:\n\n-- Täytynee tästä jo lähteä paluumatkalle. En sido käsiäsi, Karjalan\npoika, luotan sinuun, saat tästä astella vapaana.\n\n-- Niin, astumaan kai tästä nyt on asia, virkkoi karjalainen, katsellen\nkaatunutta ratsuaan. -- Edelläkö sinä ajat vai perässä?\n\nTuotapa ei Pentti ollut tullut ajatelleeksi. Mutta hän ratkaisi pulman\npian:\n\n-- Voinhan rinnallasi kävellä, talutan raudikkoani. Sinun kimosi jää\nkyllä tuohon.\n\n-- Niin jää, sopersi voitettu. -- Pitäisi se sentään siihen\nlopullisesti lopettaa.\n\nHaavoittunut ratsu eli näet vielä, tempoi aina toisinaan etukavioillaan\nja kohotteli päätään, silmissään surullinen, kuin rukoileva ilme.\nPentistä oli naapurin ajatus oikea ja kaunis, ja hän taittui heti\nmiekkaansa antaakseen sillä kärsivälle eläimelle lopullisen\nsurmaniskun. Mutta samassa hänen mieleensä välähti ajatus, että tuohan\nolisi oikeastaan voitetun asia ja tehtävä -- tappakoon itse kimonsa! Ja\nojentaen vyöltään karjalaiselle tältä äsken ottamansa väkipuukon hän\nvirkkoi:\n\n-- Pistä itse elukkasi hengiltä!\n\nKarjalainen katsahti toveriinsa hiukan ällistyen, otti sitten\nverkalleen tämän tarjoaman tikarin ja pisti sen kahvaa myöten kimonsa\nrintaan. Tuokion he siinä seisoivat ääneti katsellen, kuinka ratsu\nvielä muutamia kertoja sätkytteli, kohautti kaulaansa rajusti ja sitten\nvaipui maahan retkottamaan. Karjalainen kumartui vetämään puukon pois\nelukasta. Sitä tehdessään hän hiukan vitkasteli, katseli maahan, mutta\nvilkaisi samalla salaa ympärilleen ja tarttui sitten ikäänkuin\nerityisellä tarmolla väkipuukon kahvaan. Hän kiskaisi sen haavasta\nirti, mutta ojentausi samalla salaman nopeasti suoraksi, käännähti\nPenttiin päin ja työnsi sivulta puukon kaiken varovaisuutensa\nheittäneen tarinatoverinsa kylkiluiden väliin.\n\nPentti tuskin ennätti äännähtää. Hän näki liikkeen, tunsi piston,\nymmärsi asian ja kaatui samassa samalle sammalelle, missä hänen\nvankinsa äsken oli maannut. Vain pikaisen, ihmettelevän, syyttävän ja\nsuurinta pettymystä sisältävän silmäyksen hän ehti luoda kavalaan\nkarjalaiseen. Sillä tämä oli jo nuolena hypännyt Pentin ratsun selkään,\njonka satulasta hänen oma miekkansa riippui, ja karautti jo siinä\nsilmänräpäyksessä syysmärkään vesakkoon, -- sieltä metsästä kuului\ntuokion ajan kavioiden kapse, vaimeni ja häipyi.\n\nKuolleen kimon vieressä Pentti nyt makasi ensin hetkisen tajutonna,\nsitten jo taas tajuihinsa elpyen. Hänen kylkeään raateli syvälle\ntyönnetty tikari, jota hän kädellään tapaili, mutta jota hän ei saanut\nhaavasta kiskaistuksi. Mutta vielä pahemmin raateli hänen rintaansa\nkalvava katumus ja kirvelevä itsesyytös.\n\n-- Se petti!... Miten hän olikaan voinut luottaa voitettuun\nviholliseen, miksi oli hän, soturi, heittäytynyt haaveilemaan... --\nNiitä kysymyksiä hän siinä riutuvassa mielessään hoki, maassa maaten ja\nturhaan pyrkien ryntäilleen. -- Lapsellinen hän oli ollut,\nherkkäuskoinen ja tyhmä -- olipa hän tyhmyydestään todella\nrangaistuksensa ansainnut!\n\n-- Toista on sota kuin hempeily koulupenkillä, torui hän siinä itseään\ntoivottomana. -- Minun olisi tietysti tässä äsken pitänyt iskeä\niskuni ... miekkanihan oli jo koholla hänen päätään kohti, ensi\najatuksenihan oli halkaista se -- miksi en iskenyt ja samassa\npyöräyttänyt hevostani ajaakseni heti omieni luo, -- mitä vitkastelin?\nSe siitä hentomielisyydestä nyt tuli! Luulin hyvää karjalaispojasta ...\nsen kasvot olivat niin viattoman näköiset, sen silmät niin rukoilevat,\navuttomat ja suuret -- en hennonut häntä lyödä. Mutta hänpä ei\narkaillut, hän sai tikarin ja pisti!\n\nAh, kuinka se muisto raateli poikaraukan rintaa. Kuinka sanomattomasti\nhänen kitalakeaankin kuivi, janotti! Pentti painoi polttavat huulensa\nkosteaan sammaleen, imeäkseen sieltä edes pisaran vettä, ja makasi\nsitten raukeana, liikahtamatta. Niin liikkumatonta oli kaikki hänen\nympärilläänkin, ei lepattanut haavan lehtikään -- tähän hiljaisuuteenko\nhän nyt siis oli vaipumassa... Mutta ei vielä! Vielä sisu kapinoi ja\nkiukutteli:\n\n-- Miksen sitonut edes hänen käsiään ohjasperillä, niinkuin ensiksi\najattelin. Ah, miksi annoin hänelle puukon käteen, -- miksen pistänyt\nkimoa itse! Miksi hourailin ja haaveilin sodassa! Karjalainen leperteli\nniin pehmeästi ja pyysi niin luottavasti jalkaansa vapaaksi, -- en\nmuistanut asemaa silloin hänen kannaltaan. Hänen täytyi tietysti, kun\nkerran vanki oli, ajatella vain vapauttaan, ajatella, miten välttyisi\njoutumasta Viipurin tyrmään ja pelastua häpeästä, -- hänen täytyi\ntietysti käyttää saamaansa tilaisuutta paetakseen. Mutta hänen\npelastumisensa ehto oli minun kuolemani, hänen täytyi minut tappaa, kun\nen minä tappanut häntä! Kysymyksessähän oli minun henkeni taikka hänen,\n-- kumpi sen ensiksi toiselta riisti, se sai jäädä elämään...\n\n-- Sitä en ymmärtänyt haaveillessani ihmisyydestä. Nyt sen ymmärrän...\n\nNäitä hiljaisia käräjiä nuori turkulainen poika kävi riutuvassa\nmielessään kaukana Karjalan syksyisessä vesakossa, välillä taas\nhorroksiin vaipuen. Kun hän siitä jälleen tuokioksi virkosi, hän muisti\ntaistelun Juustilan joella, muisti hurjasti hyökkäävät toverinsa,\nmuisti oman huiman ajonsa kirjavalehtiseen metsään... Ne toverit eivät\nhäntä nyt tiedä kaivata, eivät toki tiedä nauraa sillekään, että hän\nitse meni surman silmukkaan ja ojensi surmaajalle puukon...\n\nRintaa repi ja raateii -- hän koetti vielä kerran kiukuissaan\nkohottautua, nousta kyynärpäilleen. Se liike vihlaisi pahasti hänen\nkylkeään, mutta hän näki samalla siinä vieressään kaatuneen hevosen\nhervottoman pään, josta silmät muljottivat valkeina ja elottomina ...\nhuih, häntä puistatti, nehän olivat kuolleen silmät! Kuolleen --, kohta\non siis hänkin tässä yhtä hervoton ja eloton ja mulkosilmäinen...\n\nHänen jalkansa tempoivat taas epätoivoisina, hän ponnisteli vielä\nkerran kohotakseen, mutta hänen ruumiinsa tärähti ja vaipui voimatonna\nalas sammaleen. Ja siinä nyt Pentti Aaronpoika makasi enää tempomatta\nja itseään soimaamatta. Miksipä tempoa ja rasittaa revittyä ruumista,\nhänen oli nyt kerta kaikkiaan alistuttava sodan lakiin, joka kuului:\nsurmaa tai kuole! Pentti oli itse valintansa tehnyt, siitä hän oli nyt\nsaanut tuomionsa...\n\nTuuli humahti taas kerran vesakossa, pani haavan lehdet lepattamaan.\nMutta sitä ei enää kuullut sammalelle kaatunut mies, hän lepäsi jo\nlopullisessa rauhassa.\n\n\n\n\nKILPAILU MARKKINOISTA.\n\n\nElettiin joulunaluspäiviä vuonna 1415. Oli varhainen iltapäivä, mutta\npystyvalkea palaa roihusi jo niissä Oulunsalon rannikkotalojen\npirteissä, jotka olivat kuin kätketyt metsän siimekseen, ettei niitä\nmerelle päin näkyisi. Eräässä suurimpia pirttejä talonväki hääri\npuhdetöissään takkavalkean ympärillä, mutta pirtin pitkän pöydän\nääressä istuskeli siellä muutamia matkamiehiä pärevalkean lepattavassa\nvalossa, hekin siinä puuhakkaina hommaten. He olivat äsken kelkalla\nvetäneet laivastaan, joka oli jäätynyt saaren suojaan, tynnyrin, ja sen\ntappia he nyt availivat, talon kipot ja kannut siinä varallaan.\n\nNämä miehet olivat turkulaisia kauppamiehiä, jotka syyskesällä olivat\npurjehtineet Oulunsuuhun ja nyt jääneet laivoineen tänne talvehtimaan,\nasuen majamiehinä rannikon kalastaja-maanviljelijäin luona Oulunsalon\nsuurimmassa pirtissä. He olivat tahallaan jättäytyneet tänne talveksi\nkäydäkseen kauppaa Pohjan pirkkalaisten, lapinkävijäin sekä Pohjanmaan\nsuurten jokien lohenpyytäjäin kanssa, ja hyvin heiltä näihin asti\nkaupat olivatkin luonnistaneet. Mutta pohjolan pitkä pimeä ja sen\navuton yksitoikkoisuus oli pian ruvennut heidän mieltään masentamaan.\nEihän siellä ollut valoisaa taikka puolihämärääkään aikaa kuin pari,\nkolme tuntia vuorokaudessa, jolloin näki liikkua ulkona ja käydä\nkauppaa ranta-aitassa, mihin he kokosivat ostoksensa ja missä pitivät\nkauppatavaraansa. Muu osa vuorokautta täytyi virua huonosti valaistussa\ntuvassa, nukkua sen raheilla nukkumasta päästyäänkin ja sitten\nkoettaa päretulen valossa edes jotakin näperrellä. Se kävi niin\npitkäpiimäiseksi, että turkulaiset olivat melkein jo katuneet\njäämistään talveksi tähän kaukaiseen, pimeään maanääreen. Mutta\nlyhentääkseen edes tulossa olevain kirkkopyhäin pitkiä, pimeitä\npuhteita he olivat nyt vetäneet laivastaan maihin tuon pulleamahaisen,\nrautavanteisen viinitynnyrinsä, jonka seurassa he tiesivät pitkien\niltojen kuluvan hauskemmasti. Näihin tynnyrinavaajaisiin he olivat\nkutsuneet vieraikseen Oulunsalon papinkin ja lukkarin, ja kun tapit\nvihdoin oli avattu, rupesi pöydän ympärillä kielenkanta laukeamaan.\n\nTurun kauppamiehet, joita oli kolme, olivat syystalvella käyneet\nkauppamatkoilla Pohjanmaan toisillakin jokisuilla, Haukiputaalla,\nIissä, Simossa, Kemissä ja Torniossa, ja sillä välin pitäneet\nrihkamakauppaa niissä parissa tavara-aitassa, joita turkulaisilla\nvanhoilta ajoilta oli siinä Varjakan saaren vastapäisellä rannalla. Nyt\nhe kertoivat vierailleen tuosta äskeisestä kauppamatkastaan ja Tornion\nmarkkinoista, joista he olivat tuoneet mukanaan pari hevoskuormaa Lapin\nantimia, arvokkaita näädän ja majavan nahkoja, -- niillä he tiesivät\nItämeren kauppapaikoilla olevan vilkkaan kysynnän. Kertoivat siinä\nnäkemistään ja seikkailuistaan yhä virkistyen ja äänekkäämmiksi käyden.\n\n-- Siellä Tornion markkinoilla oli väkeä monenlaista, ruotsalaisia,\nnorjalaisia, lappalaisia, vienalaisia, siellä puhua poristiin monilla\nkielillä ja kauppatavaraakin oli jos minkä näköistä ja nimistä. Se oli\nkuin Baabelin kaupunki!\n\nNäin jutteli nuorin turkulaisista, Hannu Villikainen, joka nyt ensi\nkerran oli näillä Pohjanmaan kauppamatkoilla ja johon Tornion markkinat\nolivat tehneet peräti valtavan vaikutuksen. Mutta toinen turkulainen,\nvanhin joukosta, Juho Rengonpoika, joka jo ennen nuorena miehenä oli\nnäillä matkoilla käynyt, ehätti siihen mahtipontisena selittämään:\n\n-- Eikä ne Tornion markkinat nyt kuitenkaan olleet mitään siihen\nverraten, mitä ennen, tässä pari-, kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin\nnäillä markkinoilla vuosittain ja joukolla käytiin Turusta, niinkuin\nmuuten Tukholmastakin, Räävelistä ja Lyypekistä asti. Ja silloin siellä\nvasta liikettä surisi, silloin siellä vasta oli oikea kieltensekoitus!\nMitäs nyt, kun ei sinne vuosikymmeniin ole laivoilla etelästä päin\nkukaan kulkenut, -- nykyiset markkinat ovat kääpiöitä entisiin\nverraten!\n\n-- Olipa siellä sentään ääntä ja mölinää nytkin, ihan hirvitti väliin,\nja liukkaat olivat siellä puukotkin tupesta livahtamaan, kertoi kolmas\nkauppasaksoista, lyhyenläntä, kalpeahko mies, Heikki Spit, jota Tornion\nmarkkinain rähinänsekainen, usein tappeluihin kärjistynyt elämöiminen\nja eri kauppa-ainesten välinen kiivas kilpailu oli vallan järkyttänyt.\n-- Muistattehan nekin karjalaiset nahanostajat, jotka meitä haukkuivat,\nkun muka olimme tulleet heidän apajoilleen.\n\n-- Miksi heidän? tiedusteli pitäjän pappi, joka suurella halulla yhä\nuudelleen kallisteli viinikannua. -- Liehän siellä valta kaikilla käydä\nkauppaa?\n\n-- Onpa tietenkin, vakuutti Rengonpoika, joka hyvin muisti entisen ajan\nkauppatavat, jolloin siellä yhteisestä sopimuksesta vallitsi ankarat,\nkaikkea väkivaltaa ehkäisevät kauppasäännöt. -- Mutta nyt viime\nvuosikymmeninä vienalaiset ja muut karjalaiset ovat saaneet melkein\nyksin ostella pirkkalaisilta nahkoja; he ovat määränneet hinnat\nmielensä mukaan, ja nyt heitä tietysti harmitti, kun me olimme\nsaapuneet kilpailemaan. Mutta minkäpä he meille mahtoivat, vaikka\nostelimmekin nahat pois heidän nenänsä edestä. Ei haukku haavaa tee!\n\n-- Mutta kovasti he uhkailivat kostavansa, ja ihanhan ne siinä lähdön\naikana kuormillamme häärivät, kertoi Heikki. -- Siunailinpa, kun me\nvihdoin kierää jäätä myöten pääsimme ajamaan Torniosta pois ja saimme\nkuormat tänne aittoihimme.\n\n-- Hyvinhän sieltä päästiin ja olisi päästy, vaikka olisivat mitä\nyrittäneetkin, kehui Villikainen. -- Ja täällä ne nyt ovat meidän\naitoissa monen jokivarren nahkakiihtelykset, lohitynnyrit ja voisaavit\nhyvässä tallessa, lujat lukot aittain ovilla.\n\n-- Ja jahka tässä vielä talvikausi käydään kauppoja, myödään suolat\nloppuun ja ostellaan yhä uusia nahkakuormia, niin on meillä keväällä\ntäysi, kallis lasti täältä Turkuun vietäväksi. Väleen meiltä täällä\ntämä talvi kuluu!\n\nNäin pitkän matkan miehet, joita jo ikävä oli ruvennut voittamaan, nyt\nviinikannun ääressä rohkaisivat omiaan ja toistensa mieliä,\nkallistellen kippoja kirkon miesten kanssa ja tarjoten aina väliin\nkulauksen talon miehillekin, joille tuo outo juoma makealta maistuikin.\nNopeasti sujahtivat iltapäivän tunnit, eikä sentään viinitynnyriä\ntarvinnut vielä edes kallistella, -- ihan virtanaan siitä juoksi, kun\ntappia avattiin, ruskeata, kihauttelevaa ilolientä.\n\nSilloin, ilon parhaimmilleen yletessä, naapurin poika hiihti pihaan ja\nryntäsi pirttiin kertomaan, että alhaalta rannasta, metsän takaa,\nkuului liikettä ja kohinaa aivan turkulaisten kauppa-aittain\nseutuvilta.\n\n-- Hä, vieraitako aitoillamme! -- Äkkiä hypähtivät Turun miehet pöydän\näärestä pystyyn ja kiirehtivät pihalle kuuntelemaan. Aivan oikein,\nsieltä kuului aittarannasta ryskettä ja ääniä. Siellä oli varmasti\nmiehiä luvattomilla asioilla. Kuin tulessa turkulaiset viskasivat\nturkit ylleen ja naapukat päähänsä, kiskaisivat kirveet vyölleen ja\nlähtivät synkästi kiroten juoksemaan rantaan päin. Ja viinistä\nvilkastuneet talon miehetkin seurasivat heitä. Mutta kirkon edustajat,\npappi ja lukkari, tyhjensivät visusti pöydälle jääneet kipot ja kannut\nkurkkuihinsa ja lähtivät sitten hiipimään pois kirkolle päin; pieni\npuinen pyhättö sijaitsi mantereen puoleisella kankaalla. Samaa vauhtia\nhe pakenivat vielä sieltäkin edemmäs sydänmaille päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nItämerellä ja sen lahdilla oli näihin aikoihin kaikki rauhallinen\nkauppaliike kauan ollut mahdotonta. Turvatonta oli ollut liikkua\nvesillä, ja rannatkin olivat ylen rauhattomat. Sillä yhtenä tuloksena\nItämeren maissa vallitsevista hallitsijariidoista ja muista sisäisistä\ntaisteluista oli näille vesille syntynyt kokonainen rikollinen\nammattikunta, puoliuskonnollinen, puolivaltiollinen merirosvojen\nveljeskunta -- vitaaliveljekset --, jotka aseistettuina meriä kyntäen\nryöstivät kaikki tapaamansa kauppa-alukset ja tappoivat niiden\nkuljettajat, olivatpa ne minkä maan väkeä tahansa. Samat merisissit\npakkoverottivat myöskin rannikkoja, joiden eri pohjukkoihin, jopa\nlinnoihin ja kaupunkeihinkin, he äkkiä pesiytyivät, ja pitivät niin\nmonet maat kauan kauhun ja pelon vallassa. Niinpä olivat he aika-ajoin\nisännöineet mistään esivallasta välittämättä yksin Suomen Turussakin.\nKäskynhaltija, Knut Bonpoika Griip, oli näet lopulta turvautunut heihin\nkuten ainakin väkevämpäänsä, päästäen kaikkinaiset saksalaiset\nryöväriritarit, vendiläiset merisissit ja tanskalaiset sotilasluopiot\nlinnain isänniksi. Suomen pääkaupungista oli näin joksikin ajaksi\ntullut Itämeren rosvojen keskuspaikka ja se joutui aivan eristetyksi\nmuusta lainalaisesta maailmasta. Sen koko kauppa tyrehtyi, jopa niin,\nettä hansalaiset kauppasaksat, Turun porvariston johtava pääaines,\nsieltä pakenivat pois paremmille markkinoille. Kaikki siveelliset\nkäsitteet olivat menneet nurin Turun suomalaisiltakin kauppiailta.\nMikäli he eivät olleet ruvenneet merirosvoiksi, olivat heiltä niissä\noloissa menneet hampaat naulaan; sisämaankauppakin oli tavaravarastojen\npuutteessa loppunut, ja siellä sisämaassa oli ihmisillä hätä, mistä\nsaada suolaa ja rautaa ja muuta tarvetavaraa.\n\nTämä pari-, kolmekymmentä vuotta kestänyt onneton aika oli nyt\nvihdoinkin, ainakin toistaiseksi, päättynyt. Unionikuningatar\nMargaretan tarmokkaat ponnistukset järjestettyjen olojen\npalauttamiseksi hänen kolmeen valtakuntaansa olivat näet vihdoin\nkantaneet hedelmiä, ja hänen toimekkaat käskynhaltijansa olivat\n1400-luvun ensi vuosikymmenellä vähin erin puhdistaneet Suomen rannikot\nmerirosvoista. Varsinkin oli Klaus Lydekinpoika Djekn, joka Margaretan\nlukuun näihin aikoihin varsin itsenäisesti isännöi Turussa, lujalla\nkädellä ja tekemällä järkeviä rauhansopimuksia Suomen ja\nhansakaupunkien välillä avustanut järjestettyjen olojen palauttamista.\nNiin oli Turun kauppakin vähitellen, joskin hyvin hitaasti, taas\npäässyt elpymään. Sieltä ruvettiin jälleen tekemään kauppamatkoja\nRääveliin, jopa uskaltausi taas lyypekkiläinen hansa-alus Turkuun asti,\nja silloinhan turkulaisilla jälleen oli vietävää sisämaahankin.\n\nSilloin välähti eräiden Turun porvarien päähän ajatus koettaa saada\nuuteen vireeseen kauppaliike myöskin Peräpohjolaan. Se oli ennen\nollut heille hyvin hyötyisää liikettä. Sikäläisten suurten jokien\nranta-asukkaille oli Turusta laivoilla viety rautaa, suolaa, viljaa,\naseita ja muuta tarvekalua, ja heiltä oli sieltä vastikkeeksi vaihdettu\neläinten nahkoja, joita sikäläiset lapinkävijät, Pohjan \"pirkkalaiset\",\ntoivat veroalamaisiltaan laajasta lapinkorvesta, sekä lohta, jota\nrantalaiset pyysivät kalarikkaista joistaan. Tämä kauppa oli edellä\nkuvattuina turvattomuuden vuosina sitten kokonaan pysähtynyt, sillä\nnimenomaan Pohjanlahti oli ollut vitaaliveljesten hallussa, jotka\nherrastelivat Suomen puolella m.m. Korsholman linnassa ja Ruotsin\npuolella useissa merikaupungeissa. Merenkulku oli näin ollut aivan\ntukossa. Nyt sekin oli auennut, taikka ainakin toivottiin merirosvojen\nsieltäkin vihdoin poistuneen. Ja silloin päätti kolme Turun porvaria\nuskaltautua tuolle pitkälle matkalle kuin löytöretkelle.\n\nHeistä oli vanhin, Juho Rengonpoika, kuten sanottu, jo ennen nuorempana\nollut tällaisella kaupparetkellä muiden turkulaisten matkassa, ja hän\nse nyt lähti johtajaksi ja oppaaksi. Toinen, Heikki Spit, pani likoon\nlaivansa, jonka hän jollakin salaperäisellä tavalla oli saanut Turusta\nlähteviltä merirosvoilta takaisin siepatuksi, mutta oman henkensä\nalttiiksipanemista hän kauan empi, kunnes vihdoin ahneus voitti ja\nhänkin lähti mukaan. Kolmanneksi liittyi matkaan nuori ja reipas Hannu\nVillikainen, jota tälle retkelle veti yhtä paljon seikkailunhalu kuin\nhyvän ansion toivo. Nämä kolme miestä hankkivat laivaansa kauppalastin,\nottivat hyötytavarain lisäksi mukaansa kankaitakin ja koristuksia ja\nmuuta houkuttelevaa rihkamaa, sillä he aikoivat viipyä talven yli\nPohjanmaalla ja käydä sikäläisillä talvimarkkinoilla onneaan\nkoettamassa.\n\nVistottavaa oli ollut heidän matkansa autioiden merien poikki, joissa\nei pienintäkään purjetta näkynyt, ei kalastajavenhettä, ei savua\nvehmaimmissakaan saarissa. Se oli kuin \"kuollut meri\", jonka autioiden\nsaarten takaa vain saattoi odottaa ryöstäjän mustapurjeisen aluksen\npistäytyvän esiin, ja monesti Spitin Heikin oli tehnyt mieli pyörtää\ntakaisin keskeltä taivalta, mutta hänen toverinsa olivat kuitenkin aina\nsaaneet hänet taivutetuksi jatkamaan matkaa. Niin tultiin vihdoin\nPohjanlahden pohjukkaan ja yritettiin sen vanhaan kauppapaikkaan,\nOulunjoen suuhun. Mutta suisto oli nyt autio ja tyhjä; nähtävästi oli\nsen asujamisto jo vuosia sitten rannikonryöstäjiä paeten jättänyt\nmarkkinapaikkansa Turkassa autioksi, vetäytyen ylemmäs jokivarrelle\nkoskien taa. Ei löytynyt vanhaa kauppapaikkaa enää Iijoen suustakaan,\nja turkulaiset aprikoivat jo, pitäneekö heidän väestöä tapaamatta ja\ntyhjin toimin lähteä paluumatkalle. Jo he lähtivätkin, mutta sillä\nmatkalla he tapasivat sentään eräitä silakanpyytäjiä selältä ja\nkuulivat heiltä, että Oulunsaloon, Varjakan saaren kohdalle, oli taas\nsyntynyt uusi asutus ja pieni kauppapaikkakin. He purjehtivat siis\nsinne, laskivat ankkurin saaren ja mantereen väliseen kapeaan, syvään\nsalmeen ja läksivät maihin eläjiä hakemaan. Niitä he löysivätkin\nmatalan lahden pohjasta, rantametsän takaa, ja sinne Oulunsalon\npikkukylään he silloin asettuivat, sieltä käsin laajempia kaupparetkiä\ntehdäkseen.\n\nJa hyvinhän olivat heidän suunnitelmansa lähteneet toteutumaan. He\nolivat käyneet, paitsi Torniossa, kauppamatkoilla sisämaassakin, jokien\nvarsilla, josta löysivät vauraan asutuksen. Tämä ilolla vaihtoi\nitselleen turkulaisilta suolaa ja viljaa nahkakiihtelyksiin ja\nlohitynnyreihin. Siten turkulaiset olivat jättäytyneet talveksi\nPeräpohjaan kauppaa tekemään, ja hyvin toivein he nyt ajattelivat\nensikesäisiä suuria voittojaan. Mutta silloin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTurkulaiset juoksivat minkä koivista lähti ranta-aitoilleen, nuori\nHannu ensimmäisenä kirvestään uhkaavasti heilutellen ja pieni Heikki\nviimeisenä kylän miesten joukossa, -- aina sitä varovammin, kuta\nlähemmäs aittoja hän joutui. Sillä sieltä kuului nyt yhä selvemmin\nrymyä ja outojen miesten ääniä, -- Heikkiä rupesi pahasti peloittamaan.\nEikä toistenkaan turkulaisten auttanut juosta tietään loppuun asti.\nSillä kun Hannu ensimmäisenä saapui ranta-aukealle ja siitä kalpean\nkuutamon valossa näki vieraitten miesten aukimurretuilla aitoilla\nahertavan, ja kun hän siitä heille karjaisi:\n\n-- Pois vorot aittojamme rosvoamasta! -- silloin olivat aittain\ntyhjentäjät rauhallisesti, mutta vakavasti huutaneet kieltelijälle\nvastaan:\n\n-- Älkää tulko lähemmäs, jos teille henki lie kallis! Täällä nyt me\nolemme isäntinä.\n\n-- Aitat ovat meidän ja tavarat, karjui siihen perille rientävä Juho\nRengonpoika, yhä kohti työntyen. -- Rosvoille annamme rosvon palkan!\n\nMutta pilkkanauru kajahti aitoilta vastaan:\n\n-- Tulkaa antamaan!\n\nJuhonkin täytyi silloin pysähtyä. Sillä kymmenkunta keihäsmiestä läksi\naittain luota juoksemaan turkulaisia kohti, asettuen siten suojelemaan\ntoisia, jotka yhä aitoista vyöryttivät lohitynnyreitä ja kantoivat\nporokelkkoihinsa nahkakiihtelyksiä, noita turkulaisten kalliita\nkauppavoittoja. Ja keihäsmiehistä puhui muuan päättävästi, joskin\nivallisesti karjalaisella murteellaan:\n\n-- Luulitte hyvänkin apajan vetäneenne, kun tulitte Tornioon meidän\nkauppavesillemme, missä teitä ei ole ennen nähty. Ne nahat ja\narvokalat, joita te sieltä ja muilta jokivarsilta itsellenne\nkeplottelitte, ne ovatkin meidän oikeutettua kauppatavaraamme, ja näin\nme nyt otamme omamme takaisin, -- perikää hinta sitten mistä saatte!\nÄlkääkä tulko toiste enää näille meidän markkinoille.\n\nTurkulaisilta oli sisu haljeta tuota ryöstäjän koppavuutta kuullessaan,\nja Rengonpoika karjui ja haukkui vastaan, niin että hänen äänensä kävi\nkäheäksi. Mutta samaan aikaan hänen täytyi pidättää Hannua hyökkäämästä\nkirveineen ylivoimaa vastaan. Karjalaiset eivät näet heidän huudoistaan\nvälittäneet, yhä ilkkuivat vain, eivätkä rannalle saapuneet Oulunsalon\ntalonpojatkaan uskaltaneet lähteä turkulaisille avuksi ryöstäjiä\nvastaan. He pelkäsivät talojaan, kiihtynyt vainolainen saattoi tulla ja\nsytyttää ne tuleen. He kyllä hekin sieltä etäältä moittivat Karjalan\nmiehiä väkivallanteosta, näkyivätpä näitä tuntevankin ja nuhtelivat:\n\n-- Kuinka sinäkin Kaipainen, joka ennen olet täällä rehtimiehenä\nliikkunut, nyt käyt toisen tavaraan käsiksi? Ja sinäkin Miikulainen,\nennen maksoitte toki nahoista ja lohista talia ja suoloja...\n\n-- Teille maksamme vastakin, vastasivat karjalaiset talttuneemmin, --\nmutta nämä turkulaiset tulivat luvatta meidän markkinoillemme...\n\nSen verran nämä oululaisten miesten nuhteet kuitenkin näkyivät\nryöstäjiin vaikuttaneen, että he nyt herkesivät aittoja enempää\ntyhjentämästä. Köytettyään kuormansa he lähtivät vain rauhallisesti\ntaluttamaan pororaitoaan Oulun jokisuuta kohti, josta heidän vanha\nkauppatiensä vei poikkimaisin heidän omille mailleen.\n\nTämän lähdön nähdessään turkulaiset yrittivät vielä yllyttää\nkylänmiehiä ajamaan poistuvia voroja takaa, lupasivatpa hyvät\npalkkiotkin, mutta talonpojat pysyivät paikoillaan. He eivät tahtoneet\nryhtyä ilmitappeluun karjalaisten kanssa, jotka he tiesivät pahoiksi\nkostamaan, ja he älysivät voimansa joka tapauksessa liian heikoksi.\nPororaito sai siten estämättä lähteä kalliine kuormineen Turun miesten\nvimmatusta vihasta ja kiljunnasta huolimatta. Tekivätpä karjalaiset\nkeihäsmiehet vielä lopuksi ja kaiken varalta uuden hyökkäyksenkin jo\nitkun äänellä rääkyviä turkulaisia vastaan, peitoten heitä\nkeihäsvarsillaan selkään ja ajaen heidät seuralaisineen metsään. Sitten\nhe hiihtivät nopeasti raitonsa luo jälkijoukkona poistuvaa kuormastoa\nvartioidakseen.\n\nTuo viimeinen, kovakourainen hyökkäys vaikutti, että Spitin Heikki,\njoka hänkin oli saanut kolauksen selkäänsä, juoksi kertaakaan\nhengähtämättä takaisin kylään. Siellä hän viipymättä ryhtyi erään\nisäntämiehen kanssa kauppoihin, osti tältä hevosen ja reslan ja läksi\npäätä pahkaa, tovereitaan rannasta odottamatta, ajamaan täyttä ravia\netelään päin. Hän uumosi, ettei tämä ottelu edes siihen selkäsaunaan\npääty, ja päätti sen vuoksi pelastaa ainakin oman henkensä, jättäen\nlaivansa ja toverinsa vainolaisille alttiiksi.\n\nJuho Rengonpoika ja Hannu Villikainen sitävastoin yhä rannalla metsän\nreunassa karjuivat ja kiroilivat, syyhyttäen vielä kauan selkiään,\nmutta voimatta yöhön poistuville ryöstäjille mitään. Sen todettuaan he\nvihdoin vihan vaahto suupielissään kävivät kuutamon kalpeassa valossa\ntutkimaan aukimurrettuja ja ryöstettyjä aittojaan. Heidät valtasi uusi\nkiukku joka askelella todetessaan, kuinka paljon karjalaisvorot olivat\nvieneet heidän vaivalla koottuja, kallisarvoisia nahkojaan ja lujasti\nvannehdittuja lohitynnyreitään. Mutta totesivatpa he sentään jo\nsamalla, että oli niiltä roistoilta kuitenkin jäänyt siinä kiireessä\ntavaroita viemättäkin; toinen aitta toki oli melkein koskematon. Ja\nlaivaan, joka oli jäätyneenä siinä vieressä Varjakan salmessa ja jossa\nheillä vielä oli melkoisesti vaihtoesineiksi tuomiaan Turun tavaroita,\nrosvot eivät onneksi olleet yrittäneetkään.\n\nLäähättäen ja kiukkuisin mielin Rengonpoika ja Villikainen palasivat\nvihdoin majapirttiinsä, jossa illanvietto äsken niin hauskasti oli\naloitettu, mutta josta heidän kolmas toverinsa nyt oli hävinnyt. Siellä\nheille äskeisen ilon asemesta tuli murheen ja suuttumuksen yö ja tuli\nsurullinen juhlanvietto. Mutta he eivät kuitenkaan laskeneet luontoaan\nkokonaan lamaantumaan. Viinitynnyri lohdutti heitä aluksi. Ja kun\npäivät taas rupesivat pohjolassa pitenemään, silloin valkeni vähitellen\nheidänkin vihanmusta sisunsa ja he ryhtyivät taas rannikkoväestön\nkanssa jatkamaan kaupantekoa jäljelläolevilla vaihtotavaroillaan.\nHiljalleen he siten saivat kerätyksi melkoisen tavaralastin laivaansa,\njolla he keväällä, heti jäiden lähdettyä, kävivät kahteen pekkaan\npurjehtimaan takaisin kotoista Turkua kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiellä Turussa Spitin Heikki oli jo, talvikelillä palattuaan, nostanut\naikamoisen hälytyksen \"venäläisten\" rauhan vallitessa tekemästä\nväkivaltaisesta, aseellisesta hyökkäyksestä Ruotsin kuninkaan alamaisia\nvastaan ja heidän ilkeästä ryöstöstään. Hän oli heti hälyttänyt Turun\nylimmät viranomaiset liikkeelle, käskynhaltijan ja piispankin, ja nämä\nmahtimiehet olivat jo ryhtyneet toimenpiteisiin tehdäkseen Novgorodiin\nvalituksen \"venäläisten päällikköjen Kaifaksen ja Mikaelin ilki- ja\nväkivallanteosta\", -- tällaisiksi olivat asiakirjoissa muuttuneet\nkarjalaisten Kaipaisen ja Miikulaisen nimet. Oikein lähetystöt pantiin\nnyt matkalle Novgorodiin, ja siitä sukeusi pitkä, valtiollinen juttu.\nNovgorodin esivalta ei tietenkään saanut taikka ei sanonut saaneensa\nmitään selkoa Kaifaasta eikä Mikaelista, ja vaaditut vahingonkorvaukset\nlienevät siten myös jääneet saamatta, -- Juho ja Heikki ja Hannu saivat\nkärsiä sen vahingon niinkuin selkäsaunankin nahoissaan. Mutta sen\nverran nuo Turun viranomaisten ankarat valitukset ja uhkaavat\nvaatimukset kuitenkin vaikuttivat, että Novgorodin suuriruhtinas\npyhästi lupasi vastata siitä, etteivät hänen alamaisensa vastaisuudessa\nenää häiritse kaupparauhaa eikä turkulaisten kauppaoikeutta\nPeräpohjolassa. Tämä olikin Turun porvariston kannalta tärkeintä,\nsillä se ei millään ehdolla tahtonut menettää tuota tuottoisaa\nPohjanmaan-kauppaansa, jota se päinvastoin nyt rupesi uudelleen\nviljelemään.\n\nJo muutaman vuoden perästä Juho Rengonpoika ja Hannu Villikainen\nlähtivät uudelle kaupparetkelle Pohjanmaalle. Mutta he eivät nyt\nlähteneetkään sinne kahden eivätkä yhdellä ainoalla laivalla. He\ninnostivat useita Turun porvareita, useita laivakuntia, mukaansa, jotta\nheissä olisi miehen vastusta, jos joskus taas kinaa syntyisi\nmarkkinakilpailijain kanssa. Mutta Heikki Spit ei tällä kertaa enää\nhalunnut lähteä Pohjanmaanretkelle, hän oli ensimmäisestä matkastaan\nsaanut kyllänsä ja hoiti nyt mieluummin kotosalla muita hommiaan.\n\n\n\n\nSEIKKAILIJA-SOTILAS.\n\n\nPadasjoen nimismiehentaloon oli vuonna 1597 kuulutettu käräjät vasta\njoulukuussa, vaikka tavallinen käräjäaika oli jo keväällä. Mutta tänä\nvuonna olivat Suomessa melkein kaikkialla käräjät, niinkuin\nveronkannotkin ja muut viralliset toimitukset, myöhästyneet, sillä\nmaassa oli alkuvuodesta vallinnut sota ja levottomuus, riehunut katkera\n\"nuijakapina\", jonka jaloista viranomaisten oli ollut paettava pois\ntoimipaikoiltaan linnoihin ja kaupunkeihin ja jonka seurauksia väestö\nsitten monin paikoin oli piillyt metsiin. Vieläkin tämän sodan\nmainingit tuntuivat, ja sen peruikseen jättämiä ryöstö- ja muita\njuttuja oli näissäkin käräjissä paljon käsiteltävinä. Harvoin kuitenkin\nsaatiin syytetyt tuomittaviksi: miehet olivat sodassa kaatuneet tai\nhävinneet teille tuntemattomille, ja jäljelle jäänyt väestö tiesi\nkuulusteltaessa tapahtumista yleensä sangen vähän.\n\nMutta eräs tulossa oleva juttu oli kuitenkin omansa Padasjoen\nnimismiehentaloon keräytyvää käräjärahvasta erityisesti jännittämään.\nKaikki tiesivät, että yksi Hämeen kapinaliikkeiden pääjohtajia,\nkaikkien tuntema ja kaikkien suosima Simo Piutulainen oli joutunut\nruununmiesten käpälälautaan ja että hänet nyt oli tuotu tähän\nnimismiehentaloon näissä käräjissä tuomittavaksi. Iloinen mies,\nneuvokas ja kekseliäs, aina aulis muita auttamaan ja pälkähistä\npäästämään, aina valmis hätääntyneitä rohkaisemaan ja aina liukas itse\nsilmukoista lipsahtamaan, -- hän oli nyt nuorissa tuolla saunassa,\njonka ovella oli salpa ja pönkkä. Loitompaa katselivat käräjille\nsaapuneet lammasnahkaturkkiset miehet tuota mustaa ovea ja supattivat\nkeskenään:\n\n-- Menipähän lopultakin viisas vipuun, miten liekin nyt voutien\nkierrokseen jäänyt!\n\n-- Monesta loukusta se on pelastunut, mahtaneekohan vielä tästä\nsaunasta henkensä pelastaa?\n\n-- Pitäisi sitä koettaa autella, mutta kovin valppaina seisovat tuossa\npihalla Iivar-herran ryttärit häntä vartioiden...\n\n-- Jos Simo itse olisi tällä puolen oven, niin hän kyllä kytketyn\nmiehen saunasta pelastaisi. Mutta meistä muista ei siihen ole...\n\n-- Ei. Ja siksi pitkä on Simon syntiluettelo, että hän varmasti on jo\ntänä iltana hirressä!\n\n-- Sääli hilpeää miestä!\n\nNiin synkkäsilmäiset, lyhytturkkiset miehet hiljaa supattivat, alta\nkulmainsa luimistellen ja vilkuen kiivaan sotaherran Iivar Tavastin\njäyhiin ratsumiehiin, jotka vahvasti aseistettuina pihaa vartioivat.\nMutta sivummalla myöskin kylän naiset keskenään supattivat samanlaisia\nsäälin sanoja, ja jokunen neitonen pyyhkäisi huivin nurkalla kostunutta\nsilmäänsä muistellen niitä iloja, joita tuo saunaan nyt suljettu Simo\noli heillekin pitänyt.\n\nTuomioherroja odotettiin juuri saapuviksi pappilasta. Simon juttu\notetaan kai heti esille, hetki oli täpärä ja vakava. Mutta samassa\nkuului saunasta, pönkitetyn oven takaa, iloinen laulu. Ahteella\nodottava käräjärahvas hymähti: vanha luontonsa sillä Simolla\nvielä tuntuu olevan ... laulaapahan, veitikka! ... ei se anna\nkäräjäaamunakaan huolten itseään runnella...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalpain takana, pimeän saunan savipermannolla, istui köysiin sidottu\nnuorehko mies, tirkistellen oven raosta pihalla liikkuvaa ja\nkuiskailevaa joukkoa. Hän tiesi sen alakuloiseksi ja murtuneeksi, ja\nnäitä hyviä tuttaviaan rohkaistakseen hän yht'äkkiä heläytti laulun.\nMutta oikeastaan häntä ei nyt sentään laulattanut. Hän ymmärsi hyvin\nhetken vakavuuden eikä osannut enää mitään pelastusta toivoa. Ja\nväkijoukon kyljessä, hiukan erillään muista, hän näki yksinäisen\nnaisen, joka oli vetänyt huivin syvälle silmilleen ja jonka ruumis\nhänen siinä kinoksessa seisoessaan toisinaan hytkähti, ilmeisesti\nitkusta. Simo tunsi siinä vaimonsa Kuhmoisten Oittelasta, oman, paljon\nkärsineen, nöyrän Elisansa, jota hän oli paljon laiminlyönyt ... ja\nvaivoin hän sai laulunsa reippaana lopetetuksi. Mustumaan rupesi nyt\nhänenkin muuten aina rohkea mielensä, eikä hän voinut olla siinä\nmuistelematta elettyä taivaltaan, jonka hän nyt oivalsi päättyvän\nhamppuköyteen. Hän heittäytyi selälleen kylmälle lattialle ja antoi\nmuistojensa vapaasti liidellä. Mutta kuta kauemmaksi hän palasi\nelämänsä kirjaviin seikkailuihin, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä.\nOlihan toki maistettu monet maailman makeatkin, monet oli seikkailut\nonnella selvitetty, rentonaan oli keinuttu ajan aalloilla, -- mitäpä se\nhänen elämänsä oli ollutkaan muuta kuin iloista taivaita hirsipuuta\nkohti...\n\nKöysiin sidottu mies muisteli köyhää lapsuuttaan Saimaan rannoilla,\nmistä hän jo nuorena poikasena oli lähtenyt seikkailemaan, -- veri\nhäntä jo silloin ikäänkuin veti maailmalle. Sotaisat oli silloin ajat,\naseväeksi otettiin poikasiakin, joille luvattiin kultaa ja kunniaa, --\nhän otti pestin muutamaan savolaiseen lipulliseen, joka lähti\nsota- retkelle Karjalaan ja Inkeriin. Reipasta elämää se oli, iloisia\nsotavuosia, mutta sai siellä sentään kärsiä vilua jos nälkääkin. Kerran\nhän siihen rehkimiseen kyllästyi, karkasi, pakeni Suomeen, aina\nPohjanmaalle asti. Siellä hän muutaman vuoden piiloili, kulki\nrantalaisten mukana merillä ja sisämaalaisten kanssa hauinpyynnissä, ja\npaljon hyviä ystäviä hän siellä hankki neuvokkuudellaan ja iloisella\nluonnollaan.\n\n-- Siellä sitä olisi voinut pysyäkin ja henkensä säilyttää, huoahti\nmuistoihinsa uponnut mies. -- Mutta olipa liian yksitoikkoista se\nelämä ... veri vaati laajemmas liikkumaan.\n\nHän palasi takaisin rintamaille, saapui Hämeenlinnaan, antautui siellä\nlinnueen palvelukseen. Mutta liian ankaraa oli taas siellä siihen\naikaan, Steen Fincken valppaiden silmäin alla, se rautainen komento, --\nennen pitkää hän tästä vanhasta linnapahasesta hävisi kuin tuhka\ntuuleen. Muina miehinä hän ilmestyi nyt Päijänteen rannoille, jonne hän\nsittemmin koteutuikin ja jossa hän hempeimmät aikansa vietti, milloin\nrenkinä aateliskartanoissa, milloin vapaana miehenä talonpojissa\nvieraillen. Kuhmoisten Saksan talossa, jonka isäntä, entinen\nvoutirenki, äsken oli saanut knaappioikeudet, siinä hän kauimmin\nviipyi, nauratti Kuhmoisten neitosia ja ratsasti isäntänsä asioilla.\nTämän palvelukseen hän lopulta antautuikin ratsumieheksi -- taas siis\nsotilaaksi, -- sai hyvät pestit ja metsämökin asuttavakseen. Sinne hän\neräänä päivänä toi vaimonaan erään Kuhmoisten kukkeimpia kaunottaria --\ntarttunut oli näet iloinen veitikka lopultakin yhteen naurattamistaan\nnaisista, tuohon törmällä nyt itkevään Elisaansa...\n\nSiellä syntyi heille poikakin metsämökillä, -- ensi kerran oli Simolla\nelämässään silloin oma, vakinainen koti ja kodin onni. Sitähän olisi\nvoinut jatkuakin. Mutta niihin aikoihin oli taas Suomesta vietävä\npaljon uutta väkeä Viroon, taistelemaan Juhana-kuninkaan pitkiin sotiin\nvenäläisiä vastaan, ja Saksan ryttärit vaadittiin nyt nekin mukaan.\nLähdettävä oli ... ja totta puhuen Simo lähtikin taas kernaasti\nretkeilemään; olipa tuota hiljaista kotielämää jo muutaman vuoden\nkestänytkin. Mutta sotatiloilla rupesi häntä kohta vaivaamaan kova\nkoti-ikävä ... niihin asti tuo outo tunne, ja hän karkasi ennen pitkää\njälleen lipullisestaan, palaten kotiin perheensä luo. Mutta kun hänen\nei sopinut jäädä Kuhmoisten maille, missä hänet kaikki tunsivat, hän\nvetäytyi joukkoineen Jämsän metsäkulmille, rakensi metsäsaunan\nLängelmäen salolle ja eleli siellä jonkin aikaa kuin herran kukkarossa.\n\nMutta sotilasvärvääjät osasivat vihdoin sinnekin, ja välttääkseen\nkaikki käräjöimiset ja karkurirangaistukset Simo suostui heidän\nvaatimukseensa ja otti uuden pestin, kun luvattiin hyvät eväät ja muut\nehdot. Runsas palkka, uudet, komeat sotilaspukimet, riittävät muonat,\nne houkuttelivat liikkuvaa miestä. Ja vietyään perheensä takaisin\nKuhmoisten Oittelaan sekä sille jäähyväiset sanottuaan hän oli taas\nsotilasosaston mukana matkalla Viron sotatanterille.\n\nHän joutui nyt Paidelinnaa puolustavaan väkeen, ja siellä elettiin\nnäihin aikoihin rennosti, jopa hurjastikin. Se oli toista kuin Simon\nensi retkellä Karjalassa, jossa kotieväitä jyrsittiin eikä palkasta\nollut tietoakaan. Täällä oli sotureilla hyvä palkka ja he antoivat sen\nvaltoimenaan mennä olueen ja ulkomaan herkkuihin. Entinen sotilaskuri\noli sodan kauan jatkuessa höltynyt ja pitkä soturielämä hurjensi\nmielet. Mutta eräänä keväänä loppuivat päälliköiltä rahat, uusia ei\nRuotsista tullut, eikä ollut siis enää mistä sotureille palkkaa maksaa.\nSilloin he rupesivat napisemaan, ryhtyivät ottamaan syötävää ja\njuotavaa omin lupinsa mistä saivat, ja kun tämä ryöstäminen\nkiellettiin, he joivat vaatteensa ja aseensakin.\n\nNiinpä tapasi Simo Piutulainenkin itsensä eräänä päivänä putipuhtaaksi\nkynittynä, ja koko se elämä tuntui hänestä tuiki tympeältä. Silloin hän\npäätti taas karata, mutta se ei ollutkaan nyt niin aivan helppoa\ntarkasti vartioidusta linnasta ja keskeltä kuumaa sotaa. Saatuaan pari\ntoveria yhtymään tuumaansa hän toteutti sen kuitenkin ovelasti\nmuutamana syysyönä, petettyään sukkelasti sekä omat portinvahdit että\nvihollisen vartijat. Karkurit saapuivat onnellisesti merenrannikolle,\nesiintyivät siellä Paidelinnan varusväen muonanhankkijoina ja\npakottivat siinä nimessä suomalaisen silakkavenheen viemään itsensä\nTurkuun.\n\nKun tuo lähettijuttu oli aluksi noin hyvin onnistunut, päätti Simo\njatkaa ja käyttää sitä edelleen. Hän kertoi tärkeästä tehtävästään\nkaikille ihmisille niin tarkasti ja yksityiskohtaisesti, että hän pian\n-- niin hänestä ainakin nyt perästäpäin muistellen tuntui -- uskoi sitä\nitsekin. Lipullisensa edustajana hän päätti mennä itsensä marski Klaus\nFlemingin luo, joka silloin majaili Turun linnassa, valittamaan\nmaksamatta jääneistä palkoista ja sotaväen nälästä ja puutteesta. Ja\nsehän kaikki olikin totta, sen tiesi marski ennestäänkin, eikä hän siis\nairuiden valtakirjoja kysellyt. Hän otti valitukset tiukasti varteen,\nsadatteli Ruotsin hallituksen saamattomuutta ja huonoa huolenpitoa ...\nsotaväen täytyy ennen kaikkea saada muonansa ja palkkansa, muuten se ei\ntappele, -- niin hän melkein ärjyen vakuutti. Jos se ei saa elantoaan\nruunun puolesta muuten, niin ottakoon itse mistä löytää, -- se oli\nKlaus Flemingin elämän oppi, ja hän lähetti Simon tovereineen keräämään\ntalonpojilta muonaa. Menkööt Rautalammen pitäjään, erämaan uuteen\nasutukseen, sieltä ei liene toistaiseksi vielä ylimääräisiä veroja\nperitty, sieltä varmaankin jotakin lähtee Virossa olevalle väelle...\n\n-- Siinä se vei askel toisensa valheen tielle, mutta eipä siinä enää\nauttanut takaisin pyörähtää, -- niin selvitteli muistojaan nuoriin\nkytketty vanki saunan savipermannolla maatessaan. - Eikä siinä joudettu\najattelemaan, että nämäkin retket ne vielä edestä löytyvät, kevyesti\nvain seikkailtiin!\n\nHänen ajatuksensa seurasivat edelleen eletyn taipaleen vaiherikasta\nkulkua.\n\nNäin hän oli siis siksi talveksi joutunut kiertämään Rautalammen laajaa\nerämaanpitäjää, ja sieltä kertyi kaikkinaista muonaa, viljaa, voita,\nkalaa ja riistaa enemmän kuin marskin valtuutus olisi sallinutkaan.\nSalomaan miehet tosin murisivat sitä liikaverotusta, ja varsinkin kun\nheidän vielä täytyi omilla hevosillaan ajaa nuo raskaat kuormat\nalas rintamaille asti, mutta mikä siinä auttoi. Siellä rintamaan\nlaidassa tuli kuitenkin Simosta ja hänen tovereistaan äkkiä ero.\nViimeksimainitut tahtoivat näet ajaa kerätyt saaliit johonkin\nsatamakaupunkiin, sieltä Viroon vietäviksi, mutta Simosta se oli hullu\ntuuma, -- niinkuin olikin. Hän laski saattajat menemään ja rupesi\nsaalista jakamaan.\n\n-- Ettepä te pitkään ajattele, niin hän oli sitä tehdessä tovereitaan\nnuhdellut. -- Tulette muonanne kanssa Viroon, pääsette ehkä oman\nlipullisenne luo, mutta mitä teille silloin tapahtuu...?\n\n-- Miehet kiittävät meitä, kun saavat ruokaa...\n\n-- Ehkä kiittävät miehet, mutta päälliköt nappaavat teidät karkureina\nkiinni. Siitä tulee tutkimukset, sotatuomiot kaikista valheista ja\nvääristä valtuuksista, joudutte kiikkiin, lopuksi ehkä hirsipuuhun...\n\n-- No miten sitten olisi meneteltävä?\n\n-- Tarvitaan niitä ruokia täällä kotonakin, ei liene liikoja teidänkään\nperheillänne. Syödään nyt kerran kylläkään mekin...\n\n-- Ei sitä uskalla, tuumivat toverit päätään punoen.\n\n-- Kun lienette tähän asti uskaltaneet, ei asia siitään pahene, vaikka\neväät ominanne pidätte, -- niin oli Simo heille vakuuttanut. Ja hänestä\nitsestään olikin maailman luonnollisin asia, että hän vie keräämänsä\nmuonan saamatta jääneestä palkastaan kotiin Kuhmoisiin. Niin hän\ntekikin, minne lienevät toiset miehet eväineen huvenneet, heistä ei hän\nollut myöhemmin mitään kuullut. Viroon he arvatenkaan eivät joutuneet,\nsillä Juhana-kuninkaan kuoltua oli tällä välin vihdoinkin saatu\nvälirauha solmituksi ryssän kanssa ja Virosta tuotiin juuri niihin\naikoihin joukko toisensa perästä suomalaista väkeä kotimaahan, johon se\nmajoitettiin talonpoikain luo \"linnaleiriin\". Ja Simo toivoi voivansa\nsiinä yleisessä humussa huomaamatta asettua kotiin palanneena soturina\nasumaan kotimökkiinsä Kuhmoisten Oittelaan.\n\nOnnekseen hän sen aluksi tekikin, ja herroiksi se kevät- ja kesäkausi\nsiellä elettiin. Syötiin erämaan eväitä, paistettiin kystä ja\nrasvaista, ja elämä oli kuin silkkiä. Huolta ei ollut mitään eikä\npuutetta mistään. Kisailtiin pitäjän nuorten kanssa, autettiin\npuutteessa olevia, nauratettiin kylän naisia ja kehuttiin kylän pojille\nsodan kuulumisia, sekaisin totta ja keksittyä.\n\nMutta kesää pitemmälle ei niitä makeanleivän päiviä taaskaan kestänyt.\nRuunun ratsuvoutien ja muitten \"munsterikirjurien\" kuuloon oli sillä\nvälin tullut, että se \"suuri vekkuli Simo Piutulainen\" -- tällaisen\nlempinimen oli hän silloin jo saavuttanut --, joka oli karannut\nVirosta, eleli komeasti kotimökillään ja söi komppanialleen keräämiään\nmuonia. Simon korviin tuli taas tieto, että häntä aiottiin tulla\nOittelaan tervehtimään ... kiinni pistämään, tutkittavaksi viemään\nTurun linnaan. Sinne ei Simo millään ehdolla tahtonut joutua -- hänet\nsaattoi siellä tuntea marski ja muutkin -- eikä hän sen vuoksi jäänyt\naiottua vierailua odottamaan. Eräänä syyspäivänä hän livisti\nkotimökistään liukkaasti muille markkinoille, vieraili kotvan\nnaapuripitäjissä ja koetti pysyä siellä tuntemattomana. Mutta hänet\ntunnettiin pian täälläkin terävästä kielestään ja leikillisestä\nluonteestaan, eikä veitikan lopulta, talvikauden näin piiloiltuaan,\nauttanut muu kuin paeta yhä pohjoisemmas, kunnes hän lopulta taas\npäätyi Pohjanmaalle asti, missä hänellä oli vanhat, varmat tuttavansa\nja vanhat, varmat lymypaikkansa, Kiinni joutumisen hätää ei enää ollut.\n\nMutta siellä Pohjanmaan lakeuksilla hän tapasi nyt kylissä liikkuessaan\nvanhat tuttavansa myrtyneinä ja kiihtyneessä mielentilassa, ja tämä\nmieliala, viha ruunun miehiä ja sotaväen mielivaltaa vastaan, siellä\nyhä terästyi, kuta enemmän aika kului. Oli näet syntynyt kova riita\nPohjanmaan talonpoikain ja ruunun voutien sekä ryttärien välillä, jotka\nviimeksimainitut vaativat ja veivät talonpojilta veroja, joita nämä\npitivät laittomina, sekä vastoin nimenomaisia sopimuksia majoittivat\ntalonpoikain luo ja elätettäviksi hurjia huovejaan ja nihtejään. Asema\nkiristyi kiristymistään, ja ennen pitkää ruvettiin Pohjanmaalla\nhankkimaan kovaa kovaa vastaan -- hiomaan sekä hampaita että keihäitä.\nSimon omiin oloihin tämä mieliala ei huonosti soveltunut, ja hän\nkuuntelikin alun pitäen halusta tuttavainsa talonpoikain ärtyneitä\nneuvotteluja ja vihaisia päätöksiä, -- päätöksiä itse, omalla\nmiesvoimalla, vapauttaa maakuntansa noista väestöä kiusaavista ja\nkiskovista huoveista ja erinimisistä veroherroista.\n\nEnnen pitkää oli Simo, herkkä ja hanakka mies, sydäntään myöten\ntalonpoikain juonessa mukana; olipa hän pian paras mies kokouksissa\nkirkonmäillä ja neuvotteluissa pirttien pimennoissa. Hän oli kyllä itse\nentinen \"ryttäri\" ja jokin vuosi sittenhän hän vielä itse oli ollut\ntalonpojilta linnaveroja ja liikaveroja perimässä, mutta se ei estänyt\nhänen herkkää luontoaan nyt talonpoikain asiaan ihan tosissaan\ninnostumasta. Ja talonpojat puolestaan luottivat häneen, vanhaan,\nhyvään tuttavaansa ja pitivät onnenaan, että saivat mukaansa tuon\nentisen neuvokkaan sotilaan, joka ne sotaisetkin temput tunsi ja\nsaattoi heitä asian tullen aseellisissakin yrityksissä johtaa. Taas vei\naskel toiseen, ja Simolla oli sen syksyä työtä ja touhua tarpeeksi.\n\nNiin alkoi sitten Pohjanmaalla talonpoikain aseellinen liike,\n\"nuijasota\", joksi ruunun herrat sen liikkeen piankin pilkaten\nnimittivät. Voudit ja huovit ajettiin verissä päin pois Kyröstä ja\nIlmajoelta, ja ensi voitostaan hurmaantuneet talonpojat vannoivat\nmarssivansa Turkuun asti. Mutta nostattaakseen muitakin maakuntia\nsamaan liikkeeseen he lähettivät lähettiläitä maan eri osiin,\nja Simo Piutulainen sai toimekseen herättää jalkeille Hämeen hitaat\nmiehet, koska hän ne paikkakunnat parhaiten tunsi. Halki Suomen hän\nhiihti nyt näille asioille kotoisiin Päijänteen pitäjiin, ja\ntoimekkaana hän siellä häärikin helppoa kylvöään tehden kylästä kylään,\nkeskuspaikkanaan kuitenkin Kuhmoisten Oittela, jossa hänen pieni\nperheensä yhä asui. Verot olivat kaikkien maakuntain talonpojille\ntavattoman raskaat, sotaväen majoitus ja kuljetus Hämeessäkin\nsietämätöntä, -- herkästi siis kuuntelivat hämäläisetkin Simon puheita\nja houkuttelevia lupauksia, ja monet heistä olivat pian valmiit\nyhtymään pohjalaisten juoneen. Eivätkä he malttaneet jäädä odottamaan\nPohjanmaalta tulevaa vyöryä, he nousivat jo omin päin suksille, ajoivat\nvoudit ja huovit matkoihinsa, anastivat ruunun aittoihin kootut\nveroviljat, voit ja riistat, ja jakoivat ne keskenään. Eikä Simo\nsuinkaan siinäkään jaossa osattomaksi jäänyt, -- taas elettiin\nherroiksi Oittelassa muutamia talvisia viikkoja, ja maailma näytti\nmakeasti hymyilevän.\n\n-- Hohoi, huoahti saunaan teljetty mies, nousten taas istumaan ja\nsilmäillen raukeasti oven raosta pihalle, mihin jo korkeita saanirekiä\noli kerääntynyt, -- käräjäherrat näkyvät siis jo saapuneen! -- Se oli\nlyhyt unelma, kaunis uni, joka päättyi katkeraan heräämiseen!\n\nEipä siltä, ettei Simo olisi osaltaan asioita ovelasti järjestänyt.\nHämäläiset hereille saatuaan hän riensi takaisin pohjoiseen päin ja\nohjasi sieltä erään osaston nuijajoukkoa, erämaan sapettuneita miehiä,\nPäijänteen länsipitäjiin, joissa nuoret miehet nyt sankkana,\ninnostuneena parvena tähän kapinajoukkoon kylä kylältä liittyivät. Oli\naikomus rynnätä suoraan Hämeenlinnaan, jonne kansannousua pelästyneet\naateliset perheineen olivat joulun tienoissa paenneet suuressa hädässä\nja jossa silloin oli niukasti puolustusväkeä, rynnätä Hämeenlinnaan ja\npuskea sieltä edelleen yhtä pohtia Turkuun. -- Simo oli innokkaasti ja\nsitkeästi ajanut juuri tätä suurta, rohkeaa tuumaa. Mutta toisia\nsilloin etsikkohetkellä jänisti, he viehättyivät autioiksi jätettyjä\nherrastaloja ryöstämään ja yhä uusia talonpoikaisjoukkoja mukaansa\nherättämään, ja siihen livahti tärkeä ja täperä hetki. Meni joulu ja\nuusivuosi, tammikuutakin kului pitkälle. Ruunun miehet ehtivät sillä\nvälin kokoontua ja varustautua, ja niin talonpojat joutuivat veriseen\nselkäsaunaansa Padasjoen Nyystölässä... Huih, se oli kaamea päivä!\n\nSimo ei ollut läsnä tässä julmassa verilöylyssä, hän oli silloin\nAsikkalassa uusia nuijamiehiä nostattamassa ja kuuli sinne tuon ankaran\ntuloksen. Mutta siihen Nyystölän löylyyn se oikeastaan kuitenkin\nkatkesi hänenkin taipaleensa. Sen jälkeen hän sai näet paeta ja\npiiloilla paikasta toiseen kuin ajettu hirvi, -- häntä ajoivat\nnyt sekä huovit, jotka hänessä näkivät sotilaskarkurin ja\nvaarallisen kapinanjohtajan, että myöskin jo talonpojat, jotka häntä\nonnettomuudestaan soimasivat ja syyttivät petturiksi, -- turvaa ei\nollut enää missään. Kerran hän jo olikin satimessa: oli kesällä käynyt\nöiseltään Kuhmoisten Oittelassa perhettään tervehtimässä -- viimeisen\nkerran hän silloin omaisensa tapasikin -- ja sieltä palatessaan hän\njoutui naapurikylässä levätessään voutirenkien kahleisiin, nuoriin,\nniinkuin nyt... Mutta silloin vielä ystävät ehtivät katkaisemaan nuorat\nja hän pääsi livahtamaan ovesta ja sukeltamaan metsään, jossa muitakin\npakolaisia iymyili. Vielä kerran näytti hänelle silloin elämä\nvalkenevan. Ruotsista oli näet Kaarlo herttua, talonpoikain ystävä,\njuuri saapunut Suomeen kukistamaan Klaus Flemingin hirmuvaltaa, ja Simo\npyrki nyt heti tästä tiedon saatuaan syyspimeitä metsiä myöten hänen\njoukkoihinsa liittymään. Mutta hän ei ehtinyt perille. Iivar Tavastin\nhuovit, joita oli hänen jäljillensä pantu, tapasivat hänet taipaleelta,\nja nyt ei päässyt enää kukaan ystävä hänen köysiään katkaisemaan.\n\n-- Eikä pääse enää, huoahti vanki, taas tirkistellen pihaan, jossa\nTavastin huovit jo olivat asettuneet kehään saunan ympärille, ikäänkuin\nsaalistaan hakemaan. -- Se elämäni on nyt eletty, se on ollut alusta\nasti matkaa hirsipuuhun, mutta piru vie, ikävää ja yksitoikkoista\nmatkaa se ei ollut...\n\nKäräjät pidettiin Padasjoen nimismiehentalossa. Kaikki ne kolttoset,\nretket ja juonet, joita Simo oli saunan permannolla käräjäin alkua\nodotellen muistellut kirjavan taipaleensa varrelta, ne tuotiin siellä\nnyt paljon räikeämmässä muodossa, raskaina syytöksinä, esille häntä\nvastaan ja kirjoitettiin tuomiokirjaan, josta jälkimaailma sitten\non päässyt tutustumaan Simo Piutulaisen seikkailurikkaisiin\nelämänvaiheisiin. Tuomio langetettiin ja pantiin heti täytäntöön muille\nvaroitukseksi.\n\nKäräjäin loppuun asti riippui iloisen veitikan venytetty ruumis\nmännikkömäelle rakennetussa hirsipuussa joen anteella, ja kauhun\nvavistus valtasi käräjärahvaan, hilpeän miehen monet ystävät, kun\nheidän sen männikön ohi kulkevaa tietä pitkin oli laskeuduttava joelle.\nSitten otettiin ruumis alas sekä kuopattiin mäkeen hirsipuun alle, ja\nyhden miespolven muisti paikkakunnan rahvas, että tuossa lepää se suuri\nrikollinen, sotilaskarkuri ja ruunun ryöstäjä, joka eläessään kuitenkin\noli ollut sydämellinen, rattoisa mies, neuvokas ja kaikille avulias\nveitikka.\n\nSeuraava miespolvi ei enää hautapaikkaa eikä Simo Piutulaista\nmuistanut, hänen nimensä ja elostelunsa säilyi vain tuomiokirjoissa.\n\n\n\n\nTYÖ ON TEHTY.\n\n\nHelmikuun alkupuolella 1602 kulki pitkä, komea rekisaattue vanhaa\nvaltatietä Satakunnassa Ulvilan kautta Pohjanmaalle. Kymmenkunta siinä\noli rekeä, kuomurekiä joukossa, ja näiden edessä ratsasti huovijoukko\nraivaten tietä leveämmäksi ja pysäyttäen tiepuoleen vastaantulijat. Jo\nedellä olivat profossit ja maavoudit matkustaneet valmistamassa niiden\npitäjäin virkamiehiä ja rahvasta, joiden kautta kulku kävi, sekä\nvaraamassa majapaikkoihin matkustajille lämpimiä huoneita ja\nkelvollisia kyytihevosia.\n\nNäin tiesi jo Pohjanmaan rahvas, mikä korkea ylimys nyt tuon pohjoisen\nmaakunnan läpi matkusti, ja se olikin keräytynyt kirkonkyliinsä ja\nkievaripaikkoihin näkemään ruhtinasta, josta sille edellisinä vuosina\nniin usein ja paljon oli kerrottu ja jota sille oli kehuttu\ntalonpoikain ystäväksi ja puolustajaksi herrojen ylivaltaa vastaan.\nSödermanlännin herttua Kaarlo, Kustaa Vaasan nuorin poika, Ruotsin\nvaltakunnan hoitaja ja sen vain nimeä vailla oleva kuningas, hän siinä\nnäet nyt matkusti Suomen talvisten metsäin halki Turusta Korsholmaan ja\nsieltä edelleen Pohjanlahden kärkeen asti, kiertääkseen tätä tietä\nkotiinsa Tukholmaan, josta hän oli ollut poissa toista vuotta. Hänellä\noli mukanaan perheensä, puolisonsa ja kaksi poikaansa hoitajineen ja\npalvelijoineen, ja häntä seurasi melkoinen seurue ylhäisiä herroja,\njotka kaikki olivat olleet hänen kanssaan Liivinmaalla, missä hän\nRuotsin valtionhoitajana kävi sotaa veljenpoikaansa Ruotsin kuningasta\nvastaan. Henkivartijoinaan oli hänellä, tämän levottoman maan kautta\nkulkiessaan, mukanaan osasto ratsuväkeä, johon nuijasodan haavoja vielä\npoteva kansa ei suhtautunut yhtä suopeasti kuin itse isäntään.\n\nKauan ei herttua kuitenkaan malttanut viipyä levähdyspaikoissa kansaa\ntarinoittamassa, häntä poltteli kaipuu kotiinsa ja siellä odottaviin\nsuuriin tehtäviin; hän oli tässä maassa, Suomessa, jo viime vuosina\nhukannut liiankin paljon aikaa. Muutamien vuosien aikana hän näet oli\ntäällä jo kolmatta kertaa: ensi kerran hän oli Klaus Flemingin kuoltua\ntullut korjaamaan hänen voimakkaasta kädestään pudonneen vallan omiin\nkäsiinsä, toisen kerran, kahta vuotta myöhemmin, hän oli tullut tänne\nsotaväkineen kukistamaan ja kurittamaan niitä Suomen aatelisherroja,\njotka kuningas Sigismundin puolta yhä pitäen niskuroivat hänen\nvaltaansa vastaan, ja nyt kolmannen kerran, taas kahden vuoden perästä,\nhän oli tunnustettuna voittajana saapunut tänne rauhoittuneissa oloissa\nniittämään voittonsa hedelmät, käymään loppukäräjät entisten\nvastustajainsa kanssa ja valamaan hiukan lääkitsevää voidetta niihin\nhaavoihin, jotka hän edellisillä kerroilla oli maan ylimysluokkaan\niskenyt.\n\n-- Nyt on se työ tehty, tämä maankolkka on nyt selvä, niin oli herttua\nkehaissut Turusta lähtiessään. -- Lopputilit on nyt suoritettu.\n\nOli kuulakka helmikuun aamu. Pieni, tuuleton pakkanen teki ilman\nkeveäksi hengittää. Keli oli mainio, kulkuset kilahtivat kirkkaasti,\npuut tien varrella olivat kauniissa kuurassa.\n\nSuloinen oli siinä talviluonnossa matkaa tehdä, ja herttua makaili\nmielihyvikseen tilavassa, mukavaksi patjoitetussa reessään, johon hänet\noli peitetty monien nahkavällyjen alle. Hän katseli ohitseen liukuvaan\nlumiseen metsään, torkahti vuoroin ja oli vuoroin puolivalveilla,\nantaen ajatustensa vapaasti liidellä. Hevosten tasainen hölkytys,\njalasten hiljainen sihinä pakkaslumessa ja ympäröivä, äänetön, tyyni\nluonto vaivutti hänet siinä tavallisuudesta aivan poikkeavaankin\nunelmoimiseen. Hänen mielensä oli tyyni kuin tuo ympäröivä luonto,\nhänen miehekkäiltä, kookkailta, lujapiirteisiltä kasvoiltaan kuvastui\ntäydellinen rauha, sopusointu ja tyytyväisyys, ja se ilme niihin hänen\ntorkahdellessaankin jäi loistamaan.\n\n-- Se työ on nyt loppuun suoritettu, tämä tieto täytti tyydytyksellä\nhänen sydämensä. Suomi on nyt hiljainen, kaikki kapinahenki on siitä\nlopullisesti juurineen kitketty pois -- hukutettu niiden levottomain\nmiesten vereen, jotka hänelle vuosikausiksi olivat tuottaneet huolta ja\nharmia. Mestauskirves ja vankikomero on tehnyt tehtävänsä, se vähäinen\nvoide, mitä nyt lopuksi on sivelty kirvelevimpiin haavoihin, on\nsiloittanut viimeiset rosopaikat. -- Suomi on nyt äänetön kuin tuo\nmetsä ja jää sellaiseksi. Sen niskuroiva, omaan itseviisauteensa\nturvaava ylimystö on maata myöten masennettu kuin ruoskittu koira, joka\nalistuvana ja matalana vain liehuttaa häntäänsä, hampaitaan enää\nnäyttämättä, -- se ei totta tosiaan haaveksi enää Suomelle mitään\nRuotsista poikkeavaa erikoisasemaa kaukana olevan kuninkaan suoranaisen\nhallinnon alaisena, ne tuulentuvat on hajoitettu kaikkiin\nilmansuuntiin. Ja tämän maan talonpojat taas, jotka noita\nherroja sydäntään myöten vihaavat, he ovat meille kiitolliset ja\nsaavutuksistaan onnelliset eivätkä tahdo muuta kuin meitä uskollisesti\npalvella...\n\nRiemukas, mutta samalla hiukan korskea hymy leikki voittoaan\nmuistelevan herran suurpiirteisillä kasvoilla, kun hän siinä silmät\nummessa, puoliuneen uuvahtaneena, lepäsi leveässä reessään. Mutta\nsamassa hänestä tuntui, kuin heitä olisi siinä rinnakkain loikoillut\nkaksi hyvää ystävystä, hiljalleen tarinoiden ja väitellen. Ne olivat\nmolemmat kuin hän itse: toinen vain hieman ivallinen, ikäänkuin\nhienoksittain arvostelemaan pyrkivä, toinen taas vakava, juhlallinen,\njärkähtämätön, jommoisena hän tavallisesti esiintyi kaikissa töissään\nja toimissaan ja alamaistensa joukossa liikkuessaan.\n\n-- Kaikessa sisukkuudessaan ja härkäpäisyydessään nämä suomalaiset\novat, niin herrat kuin talonpojat, sittenkin tyhmiä, sokeita lampaita,\npuhui tuo ilkkuva ääni, jonka hymy leikki ruhtinaan leuoilla. --\nHetken etuja tai kunniaihanteitaan tavoitellessaan ja näkemättä\nnenänvarttaan pidemmälle he puskivat ja repivät toisiaan, tietämättä,\nmitä he oikein tahtoivat, vielä vähemmin, mihin heidän oikeastaan olisi\nollut tähdättävä. Nämäkin Pohjanmaan talonpojat, jotka meidän\nliittolaisinamme ovat viime vuosina taistelleet ja meitä tukevasti\nauttaneet, ovat vain pikkumaisesti puskeneet verorasituksiaan vastaan,\n-- ikäänkuin mikään hallitus voisi tulla toimeen ilman veroja! -- ja\nniin rimpuillessaan omia herrojaan vastaan rimpuilleet itsensä irti\nsiitä erikoisasemasta, joka tälle maanosalle todella olisi eräin\nedellytyksin saattanut tulla. He eivät ole pystyneet ajattelemaan\nmitään sen korkeampaa kuin oman aitan hetkellistä hyötyä, ja heidän\nponnistuksensa sen puolesta on ajanut heidät ja koko tämän maanosan\nentistä kiinteämmin muun valtakunnan yhteyteen ja sen alamaisuuteen!\n\n-- Mitäpä he muuta olisivat voineetkaan ajatella, oppimattomat\ntalonpojat, vastaili se vakava herra. -- Näin he ovat, ehkä\ntietämättään, lujittaneet yhteistä valtakuntaa ja estäneet hajaannusta,\nmutta sehän on tapahtunut heidän itsensäkin onneksi. Kun luja käsi on\nohjaksissa eivätkä alamaiset liikoja aprikoi, silloinhan on kaikkien\nparas olla. Talonpojat ovat taistelleet järkevästi, mutta sitävastoin\novat tämän maan ylimykset älyttömästi hosuneet vehkeillessään meitä\nvastaan ja koettaessaan pystyttää tänne jotakin erikoista valtiota\nvaltiossa. He juuri ovat menetelleet yhtä rikollisesti valtakuntaa kuin\nitseäänkin ja koko tätä maankolkkaa vastaan...\n\n-- Ja siitä rangaistukseksi he nyt mätänevät päät listittyinä ...\nsurevat lesket nyt viljelevät niitä vähiä kartanoita, joita heille on\narmosta jätetty, ja kuolon hiljaisuus vallitsee maassa...\n\n-- Niinpä juuri, miksi härkäpäisyydessään yhä uudelleen vastustivat\nmeitä, jonka käsivarsi on voimakkaampi ja jonka voitto oli varma...\n\nMutta tämäkään lopullinen päätelmä ei saanut ivanhymyä sulamaan sen\ntoisen, vieressä istuvan herran huulilta, ja hän kyseli edelleen:\n\n-- Varmako? Kuinkahan olisi mahtanut käydä, jos Klaus Flemingissä olisi\npitempään henkeä jatkunut...?\n\n-- Hän olisi menettänyt niskuroivan päänsä hänkin, vastasi se vakava,\njuhlallinen rekitoveri, -- niin olisi pakostakin käynyt. Sillä se oma,\nerikoinen valta, jota Klaus-herra tänne rustaili, se olisi roikkunut\nilmassa. Jatkuvaa kiusaa siitä kai olisi ollut, kun hän, omituista\nkyllä, oli saanut useimmat tämän maan etevimmät aateliset kannattamaan\ntuota hankettaan ... muka kuninkaan palvomisen nimessä ... ja meitä\nvastustamaan, vieläpä Klaus-herran itsensä kuoltuakin! Mutta vain ohi\nmenevää kiusaa; nyt nuo haihattelijat piankin iskivät päänsä seinään...\n\n-- Ja nyt ne päät tyhjine silmäkuoppineen katselevat työsi tuloksia\nViipurin Karjaportin harjalta tai Turun raatihuoneen räystäiltä ...\npalkinnoksi uskollisuudestaan kuningasta kohtaan...\n\n-- Siinäpä se heidän tyhmän härkäpäisyytensä oikea palkkio\nolikin, vastasi tuo ankara, juhlallinen herra vierustoverinsa\nsyyttelemisyrityksiin. -- Sokeina he eivät nähneet, mikä tulisi olemaan\nheidän rikoksensa seuraus...\n\nMutta ivanaama ei vieläkään hellittänyt. Hän väitteli yhä:\n\n-- Rikoksenko? Eiköhän näiden Suomen herrain kanta ja suhde ajan\ntapahtumiin sittenkin korkeammalta kannalta katsoen ollut oikea, jalo\nja kunnian velvoitusten mukainen? Hehän taistelivat asian puolesta,\njoka kaikkialla muualla myönnettäisiin oikeaksi, laillisen esivallan,\nmaan kruunatun kuninkaan puolesta ... taistelivat uskollisina loppuun\nasti turvatakseen hänen kruunuaan ja hänen oikeuttaan ... uskollisina\nviimeiseen hengenvetoonsa saakka...\n\n-- Mitäpä varten olivat uskollisia sellaiselle herralle, joka ei sitä\nansainnut, joka havitteli omaa valtakuntaansa ja palkitsi heidänkin\nalttiutensa jättämällä heidät pulaan ja menehtymään. Ihmisten, jotka\nyrittävät jotakin toimia valtioasioissa, täytyy voida arvostella, minkä\npuolesta taistelevat ja mihin se taistelu vie, muuten he hosuvat\npäättömästi, niinkuin nämä suomalaiset nyt tekivät. Oma syynsä...\n\n-- Heidän syykseen ei voitane sentään lukea, että kuningas, jonka\npuolta he pitivät, oli avuton, saamaton nahjus, joka ei itse kyennyt\nkuninkuuttaan kannattamaan ja joka toimettomuudessaan uhrasi tuhoon\ntukijansa. He uskalsivat omaisuutensa, verensä, henkensä, oikeassa\ntaistelussaan, -- sehän on kieltämättä ihailtava ja palkittava ansio...\n\n-- Ehkä joskus, nyt se oli tuhmuutta ja uhmaa, -- senhän osoitti\ntutkimus ja tuomio...\n\n-- Ja rangaistus, jotka kaikki olivat saman tahdon sanelemat... Onni\noli heille vain vastainen...\n\n-- Mutta maalle ja kansalle myötäinen. Minkä kurjuuden he olivatkaan jo\nehtineet uppiniskaisuudellaan ja härkäpäisyydellään aiheuttaa koko\ntälle maanosalle, kuinka paljon täällä onkaan viime vuosina heidän\nvuokseen vuotanut verta, kuinka perin pohjin tämä maa onkaan hävitetty\nnuijasodan aikana, jonka he kansaa tunnottomasti kiskomalla\naiheuttivat, ja sitten heidän sotaväkensä retkeilyjen ja näiden viime\ntaistelujen kautta, jotka olisivat olleet tarpeettomat, jos he olisivat\najoissa alistuneet. Tosiaankin, he ovat ansainneet kohtalonsa\nmoninkertaisesti!\n\nNäin jyrähteli jo aivan juhlallisena ja ankarana tuo vakavanaamainen,\njärkähtämätön herra, kumoten ja tuhaksi rutistaen kiistanhaluisen\nrekikumppaninsa kaikki väitteet. Mutta tuo heikompi toveri ei\nsittenkään kokonaan antautunut. Hän viittaili vielä siihen\nmahdollisuuteen, että jos Suomessa herrat ja talonpojat olisivat\npysyneet yhtenä eivätkä tapelleet keskenään, he luultavasti olisivat\ntoteuttaneet tuon Klaus Flemingin mainitun ajatuksen, että tämä maa\nolisi lähtenyt omaperäisesti, yhteistä kuningasta vain tunnustaen,\nkulkemaan omia kohtaloitaan kohden. Mutta yliolkaisesti ja\nhalveksivasti ankara herra torjui nuokin kuvitellut mahdollisuudet.\n\n-- Tuo raaka ja sivistymätön, mutta monipuuhainen Klaus-herra oli\nlopultakin sekapää. Hän ei osannut koota kansaa taakseen eikä hän olisi\nvoinut ylläpitää aiheuttamaansa tilannetta. Ja nämä hänen pudonneen\nvaippansa nostajat, jotka hänen jälkiään koettivat tallustella, ne\nolivat vielä sekapäisempiä, -- minkäänlaisen valtion luomiseen heidän\nymmärryksensä ei ylettynyt, he vain hosuivat... Me edustimme\nmäärätietoista Ruotsin valtakuntaa ja sen kokonaisuutta, siksi meidän\ntäytyi voittaa ... ja tuomita ja rangaista vastustajamme.\n\n-- Hyvin tämä opinkappale nyt meille soveltuu, intteli kuitenkin se\nviirunaama rekitoveri edelleen, -- kun onni on meille myötäinen ... kun\npää putosi vastustajilta, kun heitä pettivät sekä talonpojat että\nporvarit. Jos toisin olisi käynyt, olisi kai tuomio yhtä raskaana,\nniin, vielä raskaampana kohdistunut meihin, sillä olihan vastassamme\nlaillinen kuningas ja hänelle uskolliset alamaiset. Meidät olisi\nsilloin potkittu syrjään röyhkeinä vallantavoittelijoina, jotka\ntaistelivat, ei minkään maan ja kansan, vaan oman kunnian- ja\nvallanhimonsa puolesta esivaltaa vastaan. Meidät olisivat silloin\ntuominneet ne samat herrat, jotka meitä nyt mairittelevat ja nimittävät\npelastajakseen, me olisimme vehkeilijöinä saaneet virua samoissa\ntyrmissä, joissa nyt kituvat Kurki ja Stålarm... Sillä me taistelimme\nkyllä omankin valtamme puolesta, -- sitä älkäämme kieltäkö, --\ntaistelimme päästäksemme itsevaltaisesti isännöimään Ruotsin\nvaltakunnassa, ja me vihasimme ja kuritimme näitä suomalaisia niin\nintohimoisesti juuri siksi, että he nousivat meitä ja vallanpyyteitämme\nvastaan...\n\n-- Ei, se ei ole totta, se on parjausta, kiivaili ankara herra\nsiihen melkein suuttuneena. -- Vihasimme heitä siksi, että he tahtoivat\nsärkeä isämme luoman valtioeheyden... Vai muka oman vallanhimomme\ntakia ... emmekö me monta kertaa ole ollut valmis luopumaan tästä\nvaltionhoitajantoimestamme, joka meille tuotti vain huolta ja vaivaa,\nemmekö ole valtiopäivillä tarjoutunut vetäytymään syrjään omaan\nherttuakuntaamme...?\n\n-- Tietysti, tunnettu asia, kiisteli yhä vain toinen, -- ylen\ntavallinen ja halpahintainen temppu vallan lisäämiseksi ja vastustajain\nmasentamiseksi...\n\n-- Isänmaan hyödyksi ja onneksi meidän täytyi siinä nousta johtoon...\nMuuta keinoa ei ollut! Ja kun nämä Suomen herrat edelleen vehkeilivät\nyhteistä isänmaata vastaan...\n\n-- Mutta vehkeilivätkö he todella isänmaata vastaan...? Niin on\nsanottu, mutta onko siinä perää? Miten vehkeili esimerkiksi nuori\nJuhana Fleming tosiasiassa maataan vastaan, -- hän pysyi vain\nuskollisena maansa kuninkaalle, ja muutahan ei hänen ikäisestään\nmiehestä eikä hänen nimensä ja sukunsa edustajasta voitu ajatella\nmahdolliseksikaan... Entä Viipurin komentaja Arvid Tavast, joka lähes\nneljäkymmentä vuotta oli taistellut isänmaansa puolesta, miltei\nlukemattomissa sodissa isänmaan vihollisia vastaan kamppaillut\nkunniallisesti ja menestyksellisesti ... eihän hän totta tosiaan ollut\nmikään maanpetturi...! Entä Steen Fincke -- hänen velvollisuutensa oli\ntietysti kuninkaalle puolustaa kuninkaan hänelle luovuttamaa\nHämeenlinnaa... Entä tuo viipurilainen pappi, joka teilattiin Punaisen\nlähteen torilla, -- hänhän oli vain opettanut kansalle, että sen on\npysyttävä kuuliaisena lailliselle esivallalleen... Niinhän papin pitää\nopettaa! -- Eiväthän nämä miehet ja lukuisat muut, jotka Suomessa ovat\nvihamme uhreina mestauspölkyllä menettäneet henkensä, ole vehkeilleet\nisänmaata, vaan ainoastaan meitä vastaan... Ja yksinpä Stålarm ja\nKurkikin, esittiväthän he tuolle narrimaiselle sotatuomioistuimelle\nkuninkaan selvät, kirjalliset määräykset puolustaa Suomea hänelle...\nKaikki tämä veri ja kosto, kaikki orpojen ja leskien kyyneltulva, se on\nlopultakin vuotanut meidän vallanjanomme eikä voitettujen rikollisuuden\nvuoksi!\n\nNyt rupesi tuo juhlallinen, vakava herra jo tosissaan suuttumaan,\nkäännähti vähän kipakasti reessä ja muljautti röyhkeilevään\nvierustoveriinsa kerrassaan musertavan katseen, hänkin nyt ivallisena\nja halveksivana puhellen:\n\n-- Niinpä niin, kun hullusti käy, kun joudutaan häviölle taistelussa,\nsilloin aina ruikutetaan ... ollaan viattomia ja puhtaita kuin lumi.\nOikeinhan meitä ellotti, kun tuo vanha veijari Arvid Tavastkin Viipurin\nlinnan portilla polvillaan otti meidät vastaan ja rukoili armoa ...\nmokoma sankari, ei hän silloin ainakaan itsekään väittänyt itseään\nviattomaksi... Entä tuo nuori, ylpeilevä Juhana Fleming, joka taas ei\nkäskystämme alistunut polvilleen laskeutumaan, -- olisiko meidän\npitänyt laskea hänet vapaaksi, ehkä taputtaa olalle ja sanoa: mene,\npoikani, jatkamaan isäsi juonia!... Ei, nuo väitteesi ovat kaikki\nmeltomielisiä haaveita, joutavaa hiuksenhalkomista. Ruotsin onnen\nnimessä on meidän ollut kukistettava kelvoton kuningas ja hänen\nkannattajansa, ja jos nämä härkäpäät suomalaiset, jotka eivät kyenneet\ntätä historiallista tehtäväämme oivaltamaan, siinä menivät mäsäksi,\nniin se on pieni asia ... syyttäkööt, raukat, ketä tahtovat! Se, joka\nvoittaa, on oikeassa...!\n\n-- Ja työ on nyt tehty, se on pääasia, murahti puoliääneen reessään\ntorkahtanut, mutta nyt heräämään ruvennut korkea herra, katsahtaen taas\nraollaan olevin silmin lumiseen luontoon.\n\nHänet olivat herättäneet äänet, jotka olivat kuuluneet edellä\nkulkevista reistä ... niissä ajavat herrat ne olivat huudelleet jotakin\ntoisilleen. Herttua leväytti nyt suuret silmänsä auki, kohottausi\nistuvaan asentoon ja katsahti sivulleen, ikäänkuin ihmetellen, kenen\nkanssa hän tässä oikein oli jutellut ja väitellyt... Yksinhän hän siinä\najoi ... häntä jo aivan nauratti... Hän oli siis siinä torkahtanut,\nnähnyt unia ja niissä unissaan ollut väittelevinään jos jotakin\njoutavaa ja älytöntä... Jotakin sitä johtuu mieleen näillä avuttoman\npitkillä, yksitoikkoisilla taipaleilla!\n\nKaristaen unet silmistään ja joutavat mietteet mielestään hän korotti\näänensä ja huusi edellä kulkevaan rekeen, jossa pari hänen\nhoviherraansa ajoi:\n\n-- Mitä te kerroitte siellä toisillenne...?\n\n-- Tuota metsän takaa häämöttävää ylämaata vain katselimme, vastasi\nedellä ajava herra alamaisesti. -- Siellä jossakin kaukana kuuluu\nolevan se Santavuori, jossa Klaus Fleming neljä, viisi vuotta sitten\nhuoveineen teurasti muutamia satoja näitä Pohjanmaan talonpoikia.\n\n-- Onko tämä sitten sitä Ilmajokea, kysyi herttua. Hänen\nmielenkiintonsa alkoi herätä.\n\n-- Ei, se on siellä jossakin kauempana idässä, lakeuksien takana, josta\nnuo kunnaat kohoavat...\n\nHerttua nojautui reessään katsomaan sinne itäiselle taivaanrannalle,\njosta kaukaisen metsän takaa tosiaankin häämötti jotakin hämärää\nylämaata.\n\n-- Vai siellä ne talonpojat jytistivät...!\n\nHän muisteli, että nuo marskivainajan vaivaamat talonpojat olivat\ntaistelleet täällä kovat taistelunsa hekin hänen, herttuan puolesta,\nhänen lopullisen voittonsa hyväksi... Suotta kyllä olivat henkensä\nmenettäneet, eiväthän he nousullaan mitään saaneet aikaan. Mutta\ntärkeänä ajankohtana, jolloin Klaus Fleming täällä oli mahtavimmillaan\nja uhkasi hänen, herttuan, valtaa ja asemaa, oli tuolla talonpoikain\nnousulla marskin selän takana sittenkin kieltämättä ollut melkoinen\nmerkitys. Nämä suomalaiset talonpojat, joiden luut nyt valkenevat\ntuolla jossakin kaukaisessa korvessa, ne olivat siten yhtenä, joskin\npienenä tekijänä sen työn täyttymisessä, joka nyt vasta on loppuun\nsuoritettu. Levätkööt rauhassa siellä nimettöminä kaatuneet, -- suuren\nasian puolesta he kaatuivat!\n\nNäin muisteli herttua silmäillessään tuonne kauas lumisen lakeuden taa,\nmistä taivaanranta äsken oli punoittanut. Nyt se oli kelmeä taas --\naurinko ei ollut vielä jaksanut nousta kirkkaammaksi valaisemaan tätä\navuttoman yksitoikkoista maisemaa.\n\n-- Suuren asian puolesta, toisti korkea herra itsekseen. -- Ja\nkumminkaan he eivät siitä mitään tienneet, eivät kai sitä myöskään\ntarkoittaneet. He antoivat takaiskun Suomen herrain houreille, mikäli\nnäistä joku ehkä haaveksi maansa itsenäiseksi saattamista, sen\nriippumattomuutta Ruotsista kaukaisen Sigismundin yhteisen yliherruuden\nalaisena. Oli se heidän työkseen sentään melkein kuin kohtalon ivaa...!\nMutta he palvelivat sittenkin tietämättään suurempaa tehtävää, sitä,\njoka nyt on suoritettu...\n\n\n\n\nERÄMAAN ASUTUS.\n\n\nIltahämärässä eräänä sydäntalven päivänä Paavo Heikinpoika, Paason\nHeikin kolmas poika, ajoi heinäkuormaa jokea myöten kotiinsa päin. Hän\nmakasi ryntäisillään häkin päällä heiniin melkein peittäytyneenä,\nhevonen käveli höllin ohjaksin niin verkalleen kuin halusi ja mies\nkatseli välinpitämättömästi ympärilleen hämärään peittyvään talviseen\nluontoon. Hänestä häämötti kauempana edessäpäin lumisella tantereella\njokin epäselvä olento, vaikkei hän pimeän vuoksi voinut erottaa, oliko\nse tuulessa heiluva heinätukko vai avannon viitta vai rantaa myöten\njokivarrelle päin painuva hiihtäjä... Ei, hiihtäjä se on, se kääntyy\nyhä lähemmäs rantaan päin ... jo lähteekin nousemaan törmälle... Se ei\nole kukaan muu kuin Tapani, veli Tapani, joka hiihtelee Kelalaan, -- se\nkuuluu poika siellä tuon tuostakin hiihtelevän Sannaa naurattelemassa,\nvaikkei kotona puhu mitään.\n\nPaavo Heikinpoika hymähti ja painautui mukavammin mahalleen heiniin...\nSanoo rihmoilla hiihtävänsä, niinhän sitä ennen aina sanottiin, kun\nnoinikään poikettiin kuin ohi mennen rihmat vyöllä puhuttelemassa\ntyttöjä navetan ovella taikka saunan lämmitessä. Tuttu juttu! Tapanihan\nalkaa olla jo niissä vuosissa hänkin.\n\nMutta Paavon jatkaessa sitä ajatusta hänen kasvonsa kävivät\nvakavammiksi ja synkemmiksi... Mihinkäpä se Tapanikin mukamas eukkonsa\nasettaisi, ei Kelalaan toista kotivävyä sovi, ja meille taas ... ei\ntule mitään. Siellä on jo kolme akkaa toraamassa... Ja kuka sen tietää\ntoisekseen, kauanko meillä kolme poikaa säilyy kotosalla, -- juuri\ntähän aikaan viime talvena vietiin Iikka-veli sotaväkeen...\n\nNäihin raskaisiin mietteisiin vaipuneena Paavo ajeli Iijoen jäätä\npitkin melkein kotitörmän kohdalle asti, mutta siellä kulkusten kilinä\nherätti hänet mietteistään. Hän kohotti päänsä ja näki hevosen, jolla\noli saanireki perässään, hyvää vauhtia laskevan törmää alas ja\nkääntyvän, joelle saavuttuaan, valtatietä alaspäin. Kaksi miestä istui\nreen perässä; turkinkaulukset olivat pystyssä, mutta Paavo arvasi\nkyliä, ketä ne kulkijat olivat. Ne ajoivat taas tänä talvena vähä\nväliä talosta taloon ja veivät aina jotakin mennessään: milloin minkin\nveron nimellä viljasäkin tai lohileiviskän tai lehmän tai lampaan,\nmilloin hevosen pitkille kyytimatkoille, milloin voita ja juustoa\nsotaväenosastolle eväiksi, milloin miehen talosta sotaväkeen. Mitähän\nlienevät taaskin olleet vailla...\n\nPaavon hevonen lähti jo kuumuutta huuruten raskaasti vetämään kuormaa\ntörmälle, ja silloin laskeutui Paavo kuorman päältä, autteli itse\netupajusta ja antoi sitten, kun oli päästy törmän päälle pirtin\npäätyikkunan kohdalle, hevosensa hetkisen huokaista. Mutta laitaikkunan\ntakaa pirtistä kuului äänekästä, toraista puhetta, ja silloin hän\nsuuttuneena nykäisi suitsia ja ajoi heinähäkin takapihalle tallin\nedustalle, jossa riisui hevosen, vei sen pilttuuseen ja teki sille\nappeen.\n\nTullessaan taas tallista ulos heinäkuormaa tyhjentämään hän näki isänsä\nastuvan pirtistä häntä auttamaan. Ukko oli jo vanhanpuoleinen, varsi\nkumarassa, ja näytti muutenkin vähän masentuneelta. Kotvan aikaa\ntyöskentelivät isä ja poika ääneti yhdessä, mutta sitten Paavo virkkoi\nmelkein itsekseen:\n\n-- Kesken ne rehut tänä talvena loppuvat. Olisi pitänyt syksyllä\nvähentää karjaa.\n\n-- Olisi pitänyt, toisti ukkokin. Nyt niistä pitää joka päästä vielä\nvero maksaa, ja sittenkin niitä on kevätpuoleen tapettava. Mutta eihän\nsitä osannut vähentää, perhe suuri, lapsia kasvaa, jollakinhan sen\ntäytyy elää, ja millä se eläisi, jos ei olisi lehmän antiakaan.\n\n-- Niin, tässä talossa on liikaa väkeä.\n\n-- Ja joka hengen kohdalta menee vero.\n\nKului hetkinen äänettömyydessä.\n\n-- Voutiko se oli vai kirjuri, joka täältä juuri ikään ajoi? kysyi\nPaavo matalalla äänellä.\n\n-- Kirjuri ja nimismies. Kirjoittivat taas kirjoihinsa kaikki mitä\ntalossa on, joka lampaan ja vasikan, joka kirveen ja viikatteen.\nKaikista vero! He arvelivat, että jo parin viikon perästä voi kanto\nmeille joutua. Näin se kyllä karjakin väleen sulaa, sillä milläpä sen\nveron muuten maksaa? Ja se kuuluu menevän vielä ensi vuodeltakin.\n\n-- Sekö hopeavero?\n\n-- Se. Ja kesällä kuulutaan vielä erikseen otettavan uusi sotavero. --\nUkko vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten selin kääntyneenä: -- Ja\nniin se nimismies tiesi, että tänne tänä keväänä tulee vielä muitakin\nkirjoittajia.\n\n-- Meillekinkö? Sotaväkeen? Mutta Iikkahan vietiin viime talvena.\n\n-- Kuulutaan tarvittavan uusia miehiä Vironmaalle, siellä tappaa niitä\ntauti ja vihollinen kilvan. Eikö lie jo mennyttä Iikkakin, ei ole\nkuulunut hänestä mitään.\n\n-- Ja nyt toisia sijaan, -- meitähän tässä talossa Tapanin kanssa\ntuleekin neljä miestä, niin tottapa otetaan siis meiltäkin.\n\nPaavo oli jo selvillä, ettei kysymys ollut mistään muusta kuin että\njuuri hänen tuli suoriutua sotaväkeen. Huhuja uudesta sotaväenotosta\noli kulkenut usein, ja aina ne olivat toteutuneet. Ja kun kerran\nsotamiehen kirjoihin joutuu, niin siinä ei auta rukous eikä kirous...\nJa Paavo oli vasta vuosi aikaa sitten mennyt naimisiin.\n\nPaavo keräsi kouriinsa viimeiset heinät reen pohjalta ja vei ne suoraan\ntalliin hevosen eteen. Nosti sitten häkin pystyyn seinää vasten ja veti\nreen suojukseen. Ja sitä puuhatessaan hän kysyi tyynin äänin, ikäänkuin\nohi mennen, isältään:\n\n-- Toraa kuului äsken taas tuolta pirtistä, eukotko riidassa?\n\n-- Heh, tokko tuosta sovintoa tullee koskaan. Se on Matin akka siksi\ntorainen ja kärty ja muka emännyydestään arka, eihän sille miehensäkään\nmitään mahda. Ja aina se Iikan eukko ja sinun Liisasikin näykähtelevät.\nEi tässä pirtissä sopua tule niin kauan kuin ne kaikki siinä elävät\nyksillä tiloilla.\n\n-- Sitä se näkyy olevan. Ja Tapani puuhaa vielä neljättä!\n\nYhdessä astelivat isä ja poika takapihalta tupaa kohden. Mutta ovelle\nhe pysähtyivät, ja isä katseli ääneti, kuinka Paavo otti pirtin\nseinustalta esiin suksensa ja rupesi mäystimiä korjailemaan.\n\n-- Mihinkä sinä nyt vielä hiihdät?\n\n-- Käyn Kelalassa, Rannan Pietarin puheilla.\n\n-- Sitäkö tuumaat salolle lähtöä?\n\n-- Eihän tästä muuten mitään tule. Talo kituu ja mies toisensa jälkeen\npoimitaan pois. Pietarin asiat ovat sellaiset, että se jo pari kertaa\non kehoittanut minua mukaansa. Jos hän nyt yhtyy tuumaan, niin vielä\ntällä kelillä lähdemme akkoinemme painamaan takamaille, ja painetaankin\nsiksi etäälle, ettei eukkojen tora kuulu.\n\n-- Eikä sotaväen kirjuri tapaa. Olen tuota jo miettinyt minäkin.\nTalosta erotaksesi sinun ei tosin tarvitsisi niin kauas hävitä, onhan\ntäällä autiotiloja, joille voit lähteä viljelijäksi. Se ei ole leikin\nyritys, Paavo, se lähtö salolle, -- sitä älä unohda, kova on edessä\nsillä miehellä, joka aikoo asuntonsa autioon korpeen. Mutta kurjuutta\non täälläkin -- tee tahtosi.\n\nPaavo ei vastannut, hän hioi hetken suksiaan kinokseen, potkaisi sitten\nvoimakkaasti ja laski törmältä alas joelle.\n\nPaason vanha Heikki jäi törmälle seisomaan ja mietteissään\narvostelemaan poikansa aikeita. Hänen oli itsensä aikoinaan, olojen\nkotona ollessa tukalia ja kun takamailla hiihdettiin lappalaisia\nverottamassa, monesti tehnyt mieli jäädä sinne kauas rauhallisille\nsalojärville elämään. Mutta oli peloittanut se tuuma, siellä oli\nvastassa kylmä korpi ja halla ja pedot ja avuton yksinäisyys, jos tuli\ntauti tai kuolema. Sinne aikoi nyt poika, -- vaan koettakoon! Se\narastelee sotaväkeen lähtöä, eipä kumma tosiaankaan, mutta kysytään\nsitä tälläkin retkellä rohkeutta ja kestävyyttä, ja tällä sitä juuri\nkysytäänkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsutusolot Suomessa olivat tähän aikaan, 16:nnen vuosisadan toisen\npuoliskon alulla, yleensäkin olleet vähän liikkuvalla kannalla.\nSisä-Suomen vesistöjen erämaita olivat hämäläiset ja savolaiset\nruvenneet ottamaan haltuunsa ja siirtymään niihin yhä kauemmas\nperustamaan vakinaista asutusta. Tuota hallituksen suosimaa muuttointoa\nkannustivat monet vanhoilla kotipaikoilla vallitsevat olot, liian\nkorkeat verot, raskas sotapalvelus ja sotaväen elättäminen ja\naika-ajoin maahan tunkeutuva taikka sitä uhkaava sodan vaara. Erämaat\nsaivat asukkaita. Saman muuttoinnostuksen merkkejä oli ilmestynyt\nmyöskin Pohjanmaalla, jonka pohjoisimmat jokivarret jo alkoivat olla\nväki korkealle asutuita. Niin asusti jo Juhana-kuninkaan ensimmäisinä\nhallitusvuosina Iijoen varrella joitakuita uudisasukkaita aina\nPudasjärven rannoille ja Kurjen salokylää myöten; he olivat takamaille\nmuuttaneina täällä vuosikausia eläneet verottomina uudisasukkaina,\nmutta näihin aikoihin ruvettiin jo heidän uudiskyliään lukemaan\nvakinaiseksi asutukseksi, ja verottajan pitkä käsivarsi rupesi jo\nniihinkin ulottumaan.\n\nPaljon ylempänä saman joen latvoilla, Kitkan ja maanselän kalaisilla\njärvillä, olivat iiläiset vanhastaan tottuneet kulkemaan lappalaisia\nverottelemassa ja kesäisin kalastelemassa, ja he olivat näitäkin\nseutuja lukeneet takamaikseen, vaikka niiden omistamisesta ei vielä\nollut mitään tietoa, eipä edes siitä, mihin valtakuntaan ne kuuluivat.\nSittemmin oli lapinkulku käynyt harvinaiseksi ja hallituksen\nkäskystäkin vihdoin lakannut, eikä maanviljelykseltä enää joutanut niin\nkauas kotoa kalamatkoillekaan muuta kuin joskus hätätilassa.\n\nViime vuosina olivat kumminkin olot kotona rannikolla käyneet niin\ntukaliksi, että muistot noista kaukaisista, rauhallisista takamaista\ntaas useammin olivat palanneet mieliin ja miesten keskusteluihin.\nPohjan köyhää perukkaakaan eivät ensinkään säästäneet nuo vuosittain\nkasvavat verot, joita sota nieli, ja tila siellä, toinen täällä oli\njäänyt autioksi. Tanskalaisten valloittaman Elfsborgin lunnaiden\nmaksamiseksi oli taas ruvettu kantamaan uutta, raskasta veroa,\nkymmenystä kaikesta irtaimistosta, ja uusi sotavero Viron sotaa varten\nmäärättiin samaan aikaan maksettavaksi. Talonpojat olivat toivottomia.\nRaskaimmin heitä kumminkin kiusasi ja rasitti myötäänsä läpimatkustava\nja matkoillaan viivähtelevä sotaväki, joka suureksi osaksi oli\nulkomaista, skotlantilaista, englantilaista ja saksalaista väkeä ja\njoka eväikseen ja ravinnokseen maksutta otti talonpojilta mitä irti\nsai, -- pakkokin oli ottaa, kun ei kruunu maksanut palkkoja. Omia\nmiehiä vietiin vuosittain aina uusi ryhmä taistelupaikalle. Sen lisäksi\ntuli vähän väliä rutto ja kato. Niin kiusaantuneita olivat asukkaat\nmuutamissa osissa maata, että he jättivät kokonaan kotimaansa ja\nsiirtyivät muihin maihin.\n\nTällaisten olojen vallitessa oli Iijoenkin suussa taas ruvettu puhumaan\nmuutosta takamaille, ja ne olot olivat vihdoin vaikuttimia Paason\nPaavonkin rohkeaan päätökseen, joka kevättalven kuluessa niin kypsyi,\nettä eräänä päivänä huhtikuun loppupuoliskolla pieni retkikunta jo\nteki lähtöä Kelalan pihalta ylös jokivartta pitkin. Rannan Pietari\nKelalasta oli näet päättänyt lähteä mukaan, hänkin kun oli huomannut\nmahdottomaksi jäädä kotikyläänsä, vaikka syyt olivat osaksi toiset kuin\nPaavolla. Hän oli näet syksyllä mennyt naimisiin, nainut serkkunsa --\npappi oli vihkinyt asiaa lähemmin tiedustelematta. Mutta sitten rupesi\npuheita kuulumaan, että se on laissa kiellettyä, siitä on vastuu ja\nrangaistus ankara. Aivan selvillä siitä ei oltu, ja Pietari oli\ntoivonut asian unohtuvan. Mutta sitten hän oli kuullut erään\nkateellisen vihamiehensä uhanneen ilmoittaa hänet ensi kesäkäräjiin, --\nja silloin näki Pietari parhaaksi paeta. Nuoren vaimonsa kera hän yhtyi\nPaavon matkueeseen ja kasaili nyt juuri lähtöä tehden tavaroitaan\nporonkelkkoihin.\n\n-- No Tapani, nyt älä enää mieti lähdetkö vai et, se on sinun nyt\npäätettävä, -- puhui Paavo puoleksi leikillä kulkiessaan ohi nuorimman\nveljensä, joka siinä seisoi hieman levottoman ja epäröivän näköisenä.\nOli ollut puhetta, että hänkin lähtisi veljensä mukana takamaille,\nmutta siitä ei ollut tullut mitään, ja piloillaan se nyt Paavokin\nnäinikään veljeään kehoitteli. Tapanin mieli kyllä olisi tehnyt mukaan,\neikä hän ollut arkakaan luonnostaan, mutta hän oli muuten kiinni, --\nkiinni juuri tässä Kelalassa, jossa hän oli kulkenut \"rihmoja\nvirittämässä\", mutta itse joutunutkin pauloihin. Mutta Sanna olikin\nhiukan itsepäinen tyttö, ei suostunut lähtemään salolle, sanoi vain\nTapanille, että mene yksin jos menet. Ja siksi oli Tapanin pakko\nveljelleen vastata:\n\n-- Ei tullut minulta vielä lähtöä.\n\n-- Eikä tule sitten vastakaan, intti Paavo.\n\nMutta kun viimeiset jäähyväiset oli sanottu ja pieni pororaito lähti\nsolumaan alas joelle, katsahti Tapani nuhtelevasti vieressään seisovan\ntytön silmiin ja virkkoi:\n\n-- Ehompi elämä niille siellä tulee kuin täällä, ja onnellisempi.\n\n-- Voipi tulla, mutta minä vain en iäkseni suostu lähtemään pois\nihmisten ilmoilta, vastasi tyttö, heilautti kenoa päätään ja pyörähti\npirttiin päin.\n\nNämä molemmat näkökannat ne risteilivät useimpain muidenkin mielissä,\njotka Kelalan törmältä takamaille lähteväin kulkua katselivat.\n\nMutta pienen raidon matkue samoili eteenpäin Iijoen jäätä pitkin\narvelematta ja arastelematta, ja kuudentena vuorokautena se jo oli\npoikennut kulkemaan suoraan koillista kohden Livojoen törmien lomitse.\nSe oli edellisenä päivänä lähtenyt tämän jokivarren ylimmästä\nasutuksesta, Kollajan uudiskylän taloista, jonne Paason ukko hevosella\noli heitä saatellut, tuoden hiehon ja mullikan talteen sinne kesään\nasti, jolloin jonkun uudisasukkaista piti käydä sieltä veneellä\nhakemassa tämä karjansa alku. Kollajan taloissa he olivat eronneet\nihmisistä ja samoilivat nyt eteenpäin, tietäen, etteivät pitkiin\naikoihin, ehkäpä eivät koskaan, tulisi tapaamaan muita ihmisiä kuin\nmahdollisesti sydänmailla kierteleviä lappalaisia. He muodostivat nyt\nkeskenään pienen, suljetun yhteiskunnan ja rupesivat vähitellen\ntotuttautumaan siihen ajatukseen, että muita ei enää ollut\nolemassakaan.\n\nKevät oli jo pitkälle kulunut, huhtikuu teki loppuaan; keskipäivällä\nsuvesi ja keli oli pehmyt, joten täytyi kulkea enimmäkseen öiseen\naikaan, jolloin hanki kantoi. Kun päivä nousi korkealle ja lämmitti\nmaan, silloin tuo pieni retkikunta haki suvisella törmällä\npälvipaikan tai taittoi havuja hangelle ja lepäsi siinä levitetyillä\nporontaljoilla, vetojuhtain nakertaessa kaadettuja naavapuita ja\ntalventakaista jäkälikköä. Mutta kun ilta vilpastui ja nietokset\nkovenivat, retkikunta lähti jälleen liikkeelle painamaan koillista\nkohden pitkin joen tasaista tannerta.\n\nEtummaisena hiihti Paason Paavo, olallaan hihna, josta hän talutti\nraidon päässä kulkevaa taattua härkäporoaan. Sen vetämässä ahkiossa\nistui hänen vaimonsa Liisa, sylissään puolen vuoden vanha poikansa,\njoka oli melkein umpeen pistetty poronnahkaiseen tuppeen. Raidon päässä\nhiihti Rannan Pietari, vakavana ja äänettömänä, silloin tällöin\nsukaisten supattamaan keskellä raitoa olevan pulkan kohdalle, jossa\nistui hänen nuorikkonsa, kaunis Elina, jonka kanssa hänen ei ollut lupa\nyhdessä elää kotoisilla rannoilla. Toiset porot vetivät kuormakelkkoja,\njoissa matkueen muuttotavarat olivat. Sekä Paavo että Pietari olivat\nnäet ottaneet perintönsä kotitaloistaan, ja siinä heillä oli nyt\nomaisuutensa: työaseita, keittotarvikkeita, verkkoja, hamppuja,\nvaatteita, suoloja ja siemenjyviä, -- pitihän jotakin olla, kun korpeen\noli tehtävä koti. Pitkin raidon kuvetta laukkasi Halli hengästyneenä,\npoiketen vähä väliä törmälle haukkumaan vesakossa soittelevia metsoja.\n\nPäivä laski, tuli iltahämärä ja pieni pororaito liikkui myötään\neteenpäin, verkalleen ja vakavasti. Mutta kun pimeimmilleen ehti\nkeväinen yö ja vetoporot pahasti läähättivät, silloin pysäytti Paavo\ntaas raitonsa kuusisen rannan rinteelle, keräsi kuivia risuja, teki\nnuotion ja iski tulta, Pietarin kaataessa naavapuita väsyneiden porojen\nsyötäväksi. Liisa kääri pojan turkkeihin ja rupesi rokkaa keittämään,\nmutta Elina, joka oli nuorin joukosta, nukahti usein lämpöiseen\npulkkaansa ja heräsi vasta, kun nuotio jo korkeimmillaan roimusi ja\nPietari veti hänet aivan tulen äärelle.\n\nSyötiin, istuttiin ja tarinoitiin, nukkumaan ei joudettu. Miehet\nlaskivat päivämatkoittain summia, kuinka pitkälti vielä oli taivalta\nKitkan rannalle, johon he pyrkivät. Paavo oli siellä kerran kymmenen\nvuotta sitten ollut mukana kalamatkalla -- sen jälkeen ei siellä Iistä\nollut käytykään -- ja hänellä oli siis vähän tietoa matkasta. Joskus,\nkun he sattuivat lepäämään jollakin kauniilla rinteellä Livojoen\nvarrella ja matkustus jo kovin tympäisi, syntyi heissä tuuma, että he\njäisivätkin siihen, edemmäs pyrkimättäkään. Mutta he hylkäsivät sen\ntuuman samassa: asutus oli liian lähellä, verottaja oli jo oppinut\nlöytämään aina Kollajan taloihin asti, he olivat kerran lähteneet\npakoon kaikkia noita rasituksia ja tahtoivat myöskin päästä niin\netäälle, ettei sieltä kumukaan kuuluisi.\n\n-- Ei, painetaan eteenpäin, ensi viikolla ollaan perillä, vaati Paavo.\n\n-- Ensi viikolla, niin, pidä sinä huoli päivistä ja viikoista, niitä en\nminä muista. Mutta eteenpäin sitä on painettava!\n\nJa he nousivat ja samoilivat taas koillista kohden joen latvoille ja\nsiitäkin vielä eteenpäin kankaiden poikki, halki aution luonnon, jossa\nei elävän merkkiä näkynyt muuta kuin joskus vesakon rintaa\nkoikkelehtiva jänis tai repo, joka säikähtyneenä viiletti aavikon\npoikki, tai öiseen aikaan susi, jonka silmä pimeässä hehkui ja joka,\nuskaltamatta käydä saaliin kimppuun, etäämpänä haikeasti ulvahti.\n\nMutta eräänä päivänä levisi matkamiesten eteen aava ulappa ja loiva\nrannikko, Kitkan avara, luminen selkä, jonka keväinen aurinko kiillotti\nhuikaisevaksi. Ja selän takaa kuvastui katsojan silmään mahtava\ntunturimaa, joka rajoitti taivaanrannan ja jonka keskestä kohosi pilviä\nkohden tasalakinen Pyhätunturi ja Rukatunturin särmäiset huiput. He\nolivat perillä, löysivät pian iiläisten vanhan kalasaunankin\nlounaiselta rannalta ja asettuivat siihen aluksi.\n\nMutta eivät kauaksi. Vielä edemmäs, vielä syvemmäs tähtäsi\nuudisasukkaiden mieli, he eivät tahtoneet jäädä sinne meren puolelta\nehkä saapuvain kalamatkueiden jalkoihin. Päivän levättyään miehet\nhiihtivät tutkimaan vastapäistä rantaa ja pysähtyivät vihdoin Yläkitkan\nkoilliskulmalle, virran partaalle, jonka he nimittivät Virranniemeksi.\nSiellä rupesi kohta autioon luontoon kajahtelemaan kirveiden kalsketta\nja kaatuvain honkain ryskettä, ja pian lähtivät uuden pirtin seinät\nkehälle kohoamaan. Mutta kun he olivat saaneet tupansa vesikaton alle,\nkiirehtivät he käyttämään hyväkseen viimeistä keliä ja tuomaan Kitkan\npoikki perheensä ja kuormastonsa uuden kodin paikkeille.\n\nMutta Virransalmen toisella rannalla, tuuheiden kuusten lomassa, seisoi\nerämaan kesytön lapsi ja katseli piilopaikastaan tuota niemelle\nkohoavaa hirsimajaa ja sen outoja asukkaita. Hänen lyhyt, pullea\nvartalonsa vavahti toisinaan vihasta, jalka teki terävän liikkeen ja\nkäsivarsi, joka jousta piteli, oikesihe uhkaavan suoraksi. Ja soikeassa\nsilmässä paloi kiukkua ja kostoa. Hän seisoi siinä kauan vaanien ja\ntähystellen ja ihmetellen noiden tulokkaiden temppuja. Vaimot istuivat\nnäet hartaina rantakivillä, miehet olivat ottaneet lakit päästään ja\ntoinen heistä pani kätensä ristiin ja luki jotakin kovalla äänellä. Hän\nei, tuo Lapin kesytön lapsi, tiennyt, että uudisasukkaat siinä\nviettivät helluntaipäivän hartaushetkeä lukien ulkomuistilta\nisämeitänsä, -- muuta eivät muistaneet. Hän tajusi, että hänelle oli\nilmestynyt kilpailija tuohon rauhoitetun salonsa liepeelle, ja hän\ntunsi vaistomaisesti, että se tulisi olemaan häntä voimakkaampi. Ja\nsilloin häneltä vähitellen laukesi jännitys jäsenistä, jousi vaipui\nmaata vasten, silmästä sammui hehku, ja tuo pieni vartalo tuntui\npainuvan matalammaksi ja köykäisemmäksi. Hän käänsi suksensa saloon\npäin ja lähti hiihtämään harjujen lomaan, ponnistaen yhä voimakkaammin,\nkuta edemmäksi ehti laakson pohjukkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme vuotta oli kulunut, neljättä kesää elivät uudisasukkaat\nVirransalmen rannalla. Tämän virran niskaan, puolen virstaa pohjoiseen\nensimmäisestä uudistalosta, oli jo syntynyt toinen, Pietari oli näet\nrakentanut siihen oman tupansa ja muuttanut Elinansa ja vuoden vanhan\nesikoisensa kanssa siihen asumaan. Kummankin mökin ympärillä oli ometta\nja aitta, ja ometan takana naurismaa; Paavon rannassa rakenteli isäntä\njo malkakattoa uuteen saunaansa, vanhimman pojan, joka oli ollut mukana\nmatkalla Pohjanlahden rannalta, juostessa siinä vieressä hakemassa\nmukulakiviä vesirajasta. Hänellä oli tuvassa jo kaksi sisarta, joista\ntoinen tassutteli äitinsä helmasta kiinni pidellen, toinen makasi\nkatto-orresta riippuvassa pärevasussa.\n\nSakeaan metsään, joka peitti harjun suvisen rinteen, oli molempien\nmökkien kohdalle avautunut pieni sarka, jossa mustuneiden kantojen\nlomassa kasvoi vihanta ohranlaiho ja niiden keskivälillä suitsusi eilen\nuudesta vierretty kaski. Mutta harjun takana vesisuon reunassa kulkivat\nlaitumella molemmat sarvipäät, jotka olivat retkeilleet Pohjanlahden\nrannalta ja joiden seurassa pelehtivät heidän perillisensä, hieho ja\nvasikka, joista ensimmäinen jo mielitteli lemmenvehkeisiin isänsä\nkanssa. Ylempää rinteeltä kilisi lampaan tiuku. Siihen asti uskalsivat\nelukat laitumelle, vaan edemmäs eivät, sillä hongikosta niemen juurelta\noli tuon tuostakin kuulunut kontion kumeaa murinaa, joka jo monesti oli\npannut sarvipäät kiireen vilkkaa laukkomaan kotimökin tarhaan.\n\n-- Viepä Liisa lapset Pietarin mökkiin ja aja samalla lehmät kotiin,\nniin päästään tästä nuotalle, Paavo huusi saunanharjalta eukolleen, kun\nnäki Pietarin siellä melovan myötävirtaa rantaa kohden.\n\n-- Oikeinko yökuntaan? Elinasta ei ole tällä haavaa mukaan lähtijäksi.\n\n-- Siksipä viekin lapset hänen hoitoonsa. Totta tässä täytyy kerätä\ntalvimujeita, kun nyt kerran nuotta on. Vedetään kolmen.\n\nKalanpyynnistä ei uudisasukkailla tullut riitaa, vettä oli kyllin\nkummallekin. Verkoilla ja katiskoilla he pyytivät kumpainenkin omalla\npuolellaan salmea, mutta iso järvinuotta, jonka he talven pitkinä\npuhteina olivat yhdessä kutoneet, oli heillä yhteinen; yhdessä sitä\nvedettiin ja saalis jaettiin kahtia. Miehet lappoivat nuotan veneisiin\nja, Liisan jouduttua kotitöistään, lähdettiin soutamaan kauemmas\nkotisalmesta taatuille apajapaikoille. Sydänyön aikana keskeyttivät he\ntyönsä ja soutivat saaren rannalle lepäämään ja aterioimaan. Mutta\njuuri rantaan saavuttaessa airot yht'äkkiä pysähtyivät ja kaikkien\nsilmät tähystelivät samaan suuntaan.\n\nSalmen kautta loisti järven etelärannalta tulenliekki katsojia vastaan.\nSe oli kovin outo ilmiö asumattomilla erämaan rannoilla. Lappalaiskylää\nei ollut noilla paikoin, ja kaukaisempia kalastajia ei ollut moneen\nvuoteen täällä liikkunut. Uudisasukkaiden mielissä risteili monenlaisia\naavistuksia ja mietteitä, peloittavia ja rohkaisevia, ja kauan he sanaa\nvaihtamatta katselivat vilkkuvaa tulta, Vihdoin Paavo virkkoi:\n\n-- Eiväthän lie ryssänpuoleisia lapin verottajia, niitä kuuluu täällä\ntakavuosina liikkuneen.\n\n-- Eikä ne tietysti meitäkään säästä, vaikeroi jo Liisa pelästyneenä.\n\n-- Älkäähän hätäilkö, ehkä ovat kotipuolen miehiä, jotka ovat taas\nkerran lähteneet hauenpyyntiin, lohdutteli Pietari.\n\n-- Soudetaanpa lähemmäs, siitä on selvä saatava.\n\nIsompaan veneeseen kalamiehet lappoivat nuotan, jättivät sen saaren\nrannalle ja soutivat pienemmällä tulta kohti. Etäämpää he jo näkivät,\nettä lappalaisia siellä ei ollut. Mutta keitä sitten? Ystäviäkö vai\nvihamiehiä?\n\nNiemen toiselle rannalle he laskivat ääneti veneensä ja lähtivät hiljaa\nlepikon läpi vakoilemaan. Mutta jo etäämmälle he tunsivat tulella\nolijain tutun murteen, kohta erottivat tuttuja ääniäkin, -- ne\nolivat iiläisiä hauenpyytäjiä. Rohkeasti he astuivat esille,\ntervehtivät tuttaviaan ja sukulaisiaan, jotka turhaan olivat hakeneet\nuudisasukkaita Kitkan rannalta arvaamatta soutaa Virransalmelle saakka.\nIlo oli yleinen molemmin puolin, ja siitä tuli uneton tarinayö.\n\nIiläiset kertoivat kuulumisia vanhalta kotipuolelta, ja ne\nkuulumiset eivät olleet ilahduttavia. Siellä olivat olot käyneet yhä\nrasittavammiksi, edellisenä kesänä vei halla viljan, läpikulkeva\nsotaväki asettui kuukausimääriksi talonpoikain luo elämään kiskoen\nheiltä väkisin ja maksutta, mitä vähiä ruokavaroja heillä vielä oli; ja\nsitten kevättalvella tuli rutto. Se oli käynyt joka talossa jättäen\nniihin syvät merkkinsä. Paasosta oli vanha Heikki-isäntä kepertynyt ja\nTapani, joka pelkäsi sotaväkeen joutumista, oli jo keväällä paennut\nPudasjärvelle ja nyt lähtenyt mukaan Kitkan retkelle sinne\njäädäkseenkin. Parilla muulla nuoremmalla perhekunnalla oli myös vahva\naikomus asettua takamaille, -- siellä kotona olivat pellot jääneet\nkesantoon, suvivilja kylvämättä, heinät tekemättä ja verottaja juoksi\nrästejä kiristämässä. Nälkä oli ollut edessä, ja siksi olivatkin kylän\nrotevimmat ja terveimmät lähteneet uudelleen koettamaan vanhaa\nelinkeinoa, järvikalastusta, että edes jotakin syötävää saataisiin\ntalveksi. Naisiakin oli muutamia retkeläisten joukossa, eihän\nlähtökelpoisia miehiä ollutkaan joka talossa. Niin oli Kelalasta, josta\ntauti oli vienyt molemmat vanhukset ja jossa talo nyt oli kotivävyn\nhoteilla, Sanna lähtenyt talonsa puolesta kalamiesten matkaan\ntakamaille.\n\nVäleen kului kotiuutisia kerrottaessa lyhyt kesäinen yö, ja päivä nousi\njo koko joukon itäisten vuorenharjujen yläpuolelle, kun uudisasukkaat\nkutsuivat kaukaisia vieraitaan siksi päiväksi salomökeilleen\nvierailemaan.\n\n-- Ja kellä lie uskallusta tänne jäädä, niin tervetuloa, ei täällä\nahtaaksi käy, on rantoja tällä järvellä ja toisia järviä on lähellä\nsamankokoisia, puhui Paavo, kun veneisiin laskeuduttiin ja lähdettiin\nkoko joukolla soutamaan Virranniemelle.\n\nPäivä vietettiin juhlapäivänä, uudismökkien emännät keittivät ja\npaistoivat parasta mitä oli heidän vähissä varastoissaan, ja sillä\nvälin miehet vaihtoivat näädännahkakimpuilla rannikkolaisilta, sen\nverran kuin näiltä riitti luovuttaa, hamppuja, suoloja, kirveitä ja\nkangasta. Mutta kun sitten murkinan jälkeen maattiin päivänpaisteessa\npihanurmella ja tarinoitiin tämän ja tuon puolen oloista, kysäisi Paavo\näkkiä veljeltään:\n\n-- No, Tapani, jokohan nyt todella jäät tänne salolle, kolme vuotta\nsitten et uskaltanut etkä hennonut?\n\n-- Nyt jään.\n\n-- Ka, henkihän se on sinussakin, jää pois. Ja aluksi ainakin tulet\nehkä toimeen tässä meidän pirtin ahtailla tiloilla. Mutta yksinkö aiot\njäädä tänne, eukottomana poikamiehenä salolle...?\n\n-- Saanenhan lappalaiselta tyttäriä, kun tarve tullee, kiirehti Tapani\nvastaamaan. Hänellä oli tosin vielä vähän muitakin toiveita, mutta hän\npiti ne salassa. Isosti oli hänen mielensä riemastunut, kun hän\nPudasjärvellä oli nähnyt Sannan olevan kalamiesten matkalla. Mutta\ntyttö oli ennen niin päättävästi vakuuttanut, että hän ei jäisi korpeen\nkuolemaan, -- Tapani ei ollut nyt taas sitä rohjennut uudelleen\nehdottaakaan.\n\nMutta nyt pisti eräs iiläisten vanhimpia koristelematta Sannalle äkin\nkysymyksen:\n\n-- Mitä se Sanna siitä sanoo, että Tapani aikoo naida\nlappalaistyttären?\n\nTyttö kävi hämilleen äkillisestä kysymyksestä, punastui ja jäi\näänettömäksi. Ja Tapani itse oli melkein yhtä hämillään. Mutta Paavo\nkiirehti nuorille avuksi:\n\n-- Vai jäätkö, Sanna, uuden mokin emännäksi?\n\nNuorten katseet osuivat vastakkain, ja tytön silmäyksestä Tapani\ntajusi, että tämä oli jo voittanut kammonsa erämaata kohtaan. Se liitto\nolikin jo pian päätetty asia. Yksi vaikeus siinä vielä oli, pappia ei\nollut siunaamaan liittoa eikä rannikolle lähdöstä sitä varten voinut\ntulla puhettakaan. Mutta kaikki läsnäolevat olivat sitä mieltä, että\ntuo papitonkin avioliitto oli hyväksyttävä.\n\n-- Me vihimme teidät tässä, ja se saa kestää, vihkiköön sitten vasta\npappi, jos näille maille joutuu.\n\nMutta samassa syntyi miesten joukossa supatusta ja tuumailua, ja tuota\npikaa nousi toistakymmentä miestä jaloilleen, souti salmen yli, ja\nkohta rupesi sieltä kuulumaan kirveiden kalkatusta ja rantatörmälle,\nsuvisen rinteen kauniille kunnaalle, vedettiin jo ennen pitkää tukevia\nseinähirsiä. Kirveet heiluivat, piiluttiin, sahailtiin ja salvettiin,\nja hirsikerros lähti kohoamaan hirsikerroksen päälle. Nuorelle\npariskunnalle olivat iiläiset näin lepopäivänään talkoopelillä\npäättäneet rakentaa tuvan, että he talveksi jo saisivat muuttaa oman\nkaton alle. Ja ennen illan tuloa seisoi törmällä valkoiseksi veistetty\npirtin kehä, kattoa ja lattiaa vielä vailla, mutta muuten tilava ja\nkomea.\n\nIllastettuaan uudistalossa ja jäähyväiset sanottuaan yksinjääville\nsalolaisille kalamatkalaiset sitten lähtivät soutamaan takaisin\nverkoilleen ja apajapaikoilleen; muutamain päiväin perästä oli heidän\njo käännyttävä saaliineen paluumatkalle, hoitamaan kotipuolensa\nlaiminlyötyjä maatöitä. Mutta Virransalmen toisella rannalla istui\nuuden tuvankehän alla nuori pariskunta kauan katsellen eteneviä\nveneitä. He katsoivat niitä kaivaten ja kaihoten, ne tuntuivat\nikäänkuin vievän mukanaan heidän viimeiset viestinsä elävien maille. Ja\nhe olivat vielä niin nuoria ja rakastivat elämää. Mutta kun veneet\nkatosivat kaukaisen saaren taa, he nostivat silmänsä, katsoivat\ntoisiaan ja riemastuivat. He tunsivat nyt yht'aikaa molemmat, että he\neivät olleetkaan sanoneet jäähyväisiä elämälle, vaan että se oli heillä\ntäällä juuri uutena ja nuorena edessään, joskin kätkettynä erämaan\nkaukaiseen kotiin.\n\n\n\n\nKRISTILLINEN JÄRJESTYS PENKKISIJOISTA.\n\n\nOli aikainen juhannuspäivän aamu vuonna 1661. Kesä tuoksui tuoreimmassa\nkukoistuksessaan, vehmas nurmi kylpi joen rannalla rehevänä raikkaassa\naamukasteessa, ja vähän ylempänä lehdikossa kylän reunassa laululinnut\nlirittivät kimakoita aamusäveliään leikkien siellä iloisina lehvien\nlomassa. Mutta kylän väki nukkui vielä sitkeätä juhlaunta. Myöhäiseen\noli juhannusaattoa vietetty nuorison kisapaikoilla kokkotulien ääressä\nja valvoen odotettu nousevaa päivää, -- siksi makuutti nyt pitempään.\nJoku vanhus vain oli liikkeessä pihamailla varuillaan herättääkseen\nväet ajoissa juhannuskirkkoon.\n\nSitävastoin näkyi läheisen Hämeenkylän herraskartanon talonväki jo\nolevan jalkeilla; palvelijoita ja talon naisia juoksi edes takaisin\npihalla ja portaissa, ja itse kartanon isäntä, jalosukuinen herra Eerik\nHenrikinpoika Sabelstjerna, seisoi äänetönnä kuistilla, katsellen muka,\nkuinka talon vanhoja, raskaita perhevaunuja voideltiin kulkukuntoon,\nmutta todellisuudessa synkkänä ja kiihkomielisenä harkiten muuatta\nmieltään rasittavaa huolta. Hän oli keski-ikäinen mies, kankean ja\njuron näköinen, eivätkä hänen sileäksiajetut, lihavahkot kasvonsa tosin\nilmaisseet paljon mitään mielenliikutusta, mutta kulmakarvain alituinen\nrypistyminen ja vihaiset vinkeet suupielissä osoittivat, että siellä\nsisällä kävi rajuna kuohu. Vaikka hän seisoikin selin rakennuksen\npääoveen, hän tunsi kyllä, että sieltä joku ilmestyi hänen selkänsä\ntaakse; mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan, ennenkuin vanhanpuoleinen\nnainen astui aivan hänen viereensä ja virkkoi:\n\n-- No, Eerikkini, sinä seisot tässä vielä arkipuvussasi, me naiset\nolemme jo lähtövalmiit. On pian aika valjastuttaa hevoset, jos mielimme\nolla aikaisin kirkossa ja saada oikeutetut paikkamme.\n\nEerik Henrikinpoika murahti ja vastasi päin kääntymättä ja koettaen\ntekeytyä tyyneksi:\n\n-- Äiti hourii, aurinko on vasta noin matalalla. Te naiset hätäilette\naina.\n\n-- Mutta pitäähän meidän joutua ajoissa penkkeihimme, ennenkuin\nMälkilän väki taas ehtii asettua ensimmäisille sijoille.\n\nJäykkä aatelismies halveksi tuota vastaväitettä siihen määrään, ettei\nvirkkanut mitään. Mutta samassa ilmestyi kuistille ja puuttui\nkeskusteluun muita sisästä juosseita, juhlapukuihin jo pyntättyjä\nnaisia, joista äänekkäin ja innokkain oli kartanon emäntä, Eerik\nHenrikinpojan puoliso. Oli koko aamun ikäänkuin jotakin ukkosta\nvallinnut pukuhuolissaan hyöriväin naisten joukossa, mutta nyt se näkyi\nlöytäneen loven purkautuakseen esiin tässä alkaneessa keskustelussa.\n\n-- Sieltä taas saisivat Sassit ilkkuen katsella, kuinka meidän olisi\nasetuttava toiseen riviin, sillä välin kun he istuvat meidän paikoilla,\n-- ei, se ei saa enää tapahtua, sitä nautintoa en suo enää sisarelleni,\nvarsinkaan sen jälkeen, mitä nyt viimeksi on tapahtunut.\n\nNiin vakuutteli Hämeenkylän emäntä kiivaana ja päättäväisenä, ja hänen\nanoppinsa, jonka kanssa he nyt kerran olivat yhtä mieltä, jatkoi varsin\nvihaisena toruen poikaansa.\n\n-- Aina sinä peräydyt ja juonittelet, mikä sinä olet mies! Jotakinhan\n_täytyy_ tapahtua, tapahtua juuri tänään, jotakin selvyyttä täytyy\ntulla kristilliseen penkkijärjestykseen, muuten Sassit anastavat\nkansankin silmissä tässä pitäjässä ensimmäisen arvosijan, joka kaiken\noikeuden mukaan kuuluu Sabelstjernoille. Isäsi sitä ei olisi koskaan\nsallinut, mutta sinä olet vetelys. Olihan asia sitäpaitsi jo sovittu.\n\n-- Sovittu, sovittu, te olette sen sopineet tuhmasti.\n\nNyt vasta Eerik Henrikinpoika kääntyi naistensa puoleen hehkuvin\nkatsein ja puhuen melkein vapisevin äänin.\n\n-- Kuinka voitte uskoakaan mahdolliseksi, että minä, Huhdin ja\nHämeenkylän omistaja, Sabelstjernan suvun päämies, alentuisin ikäänkuin\nviekkaasti ja varkain asettumaan isäni sijalle Perniön kirkossa, jota\nsukumme vaakuna koristaa. Kuinka naurettavaa, kuinka häpeällistä\nolisikaan meidän kiirehtiä sinne ennen jumalanpalveluksen alkua saamaan\noikeat paikkamme. Ei, kymmenen kertaa ei, me emme saa saapua kirkkoon\nmuuten kuin juuri sillä hetkellä, jolloin yhteen soitetaan, --\narvokkaasti ja tyynesti, niinkuin Sabelstjernain tulee.\n\nTämä ankaruus ja päättäväisyys, joka oli aivan harvinaista Hämeenkylän\nisännässä, näytti kovin hämmästyttävän hänen äitiään ja puolisoaan;\njälkimmäinen ratkesi itkemään, nyyhkien:\n\n-- Kaunis arvokkuus, joka sysää meidät oikeutetuilta sijoiltamme. Minä\ntunnen sisareni, hän kyllä pitää huolen, että hän muukalaisen miehensä\nkanssa pääsee ensi penkkiin ja minä toiseen ... sinä tahdot tahallasi\nnöyryyttää minut ja sukuni.\n\n-- Surkeata, poikani, että sinulta puuttuu rohkeutta säilyttää isäsi\narvo, säesti vanha rouva.\n\nMutta uhkaavasti oikaisi taas selin kääntynyt aatelismies vartensa ja\nvirkkoi:\n\n-- Sukuni kunniasta ja arvosta vastaan minä, olen kykenevä sitä\npuolustamaan. Ei sanaakaan enää -- hän kohotti ankaraksi äänensä, kun\nnaiset taas rupesivat vastaan väkättämään, -- minä tässä olen käskijä,\nkirkkoon lähdetään silloin kun minä määrään, ennen ei!\n\nHän käveli pari kierrosta portaita pitkin ja pysähtyi sitten taas\ntuijottamaan yhteen kohti yhä ankarammin rypistellen silmäkulmiaan. Ja\nnaiset, älyten että oli turha vastustella, hiipivät nyyhkien sisään,\njuhla-asussaan odottamaan lähdön hetkeä.\n\nJo kauan tämä kysymys oli huolestuttavana ja hermostuttavana\npainostanut Hämeenkylän hovia ja samoin koko pitäjää, melkein siitä\nasti kun Ruotsista tullut eversti Henrik Sass, mentyään naimisiin\nMälkilän tilan entisen omistajan, Klaus Slangen nuoremman tyttären,\nSabelstjernan rouvan sisaren, kanssa, oli lunastanut mainitun tilan ja\njäänyt siihen asumaan hämeenkyläläisten lähimmäksi naapuriksi. Aina\nniihin asti oli Sabelstjernan suku ollut ensimmäisellä sijalla Perniön\npitäjässä. Venäjän sodassa saavutettujen ansioitten vuoksi Juhana III\noli antanut Eerikin isoisälle, vanhalle Henrikille, aatelisarvon ja\nnimen sekä laajat tilukset tässä hänen kotipitäjässään, ja niin kauan\nkuin tämä jykevä soturi eli, ei paikkakunnan aatelisista yksikään\nhäneltä arvosijaa riidellyt, kirkossakin oli hänen suvulleen\nkieltämättä ensi penkki tunnustettu. Mutta sitten tuli pitäjään tuo\nkirottu Sass, mokoma raaka, pöyhkeä sotakarhu, joka 30-vuotisessa ja\nKaarle Kustaan sodissa oli voittanut jonkin verran mainetta ja\nmahtavuutta ja nyt luuli tuon sotilasmaineensa varassa voivansa\nesiintyä kukkona linnan päällä missä tahansa. Varsinkin sen jälkeen,\nkun nykyisen Sabelstjernan isä muutamia vuosia sitten oli kuollut ja\nsukua edustamaan oli jäänyt Eerik Henrikinpoika, joka ikänsä oli kotona\nmaalla elänyt, tuo kilvoittelu kävi Hämeenkylän isäntäväelle\nkiusalliseksi. He olivat Sassin kanssa langokset, sisarusten kanssa\nnaimisissa, ja molempain rouvat varsinkin koettivat kiihoittaa miehiään\nanastamaan etusijan, jonka ulkonainen merkki oli ensimmäinen penkki\nkirkossa. Mutta nuorempi sisar oli intohimoisempi, hän oli jo hyvällä\nalulla sysäämässä vanhemman sisarensa toiseen sijaan, ja se varsinkin\nkasvatti Hämeenkylässä katkeruutta.\n\nTämän riidan johdosta naapuri- ja sukulaisvälit olivat tietysti jo\naikoja sitten olleet pilalla, ja kun Sabelstjernat eivät suinkaan\ntahtoneet vanhoista oikeuksistaan luopua, ei mitään selvyyttä ollut\nolemassa tuossa kristillisessä arvojärjestyksessä penkkisijoista. Oli\nasiaa tosin koetettu sovinnossakin ratkaista, juuri äsken, alkukesällä,\nolivat lähiseudun aateliset pitäneet varsinaisen kokouksen, jossa\nkoetettiin tutkia, mitä oikeuksia ja edellytyksiä kummallakin suvulla\nolisi etevämmyyteen toisen rinnalla, mutta selvää tulosta ei ollut\nsaatu, -- katkeroita pistoksia vain oli singahdellut molemmilta puolin.\nVanhalta muistilta tosin useimmat olivat olleet taipuvaisia myöntämään\nSabelstjernoille etusijan, mutta Sassin puolue ei tahtonut siitä kuulla\npuhuttavankaan, sotainen eversti oli uhannut väkisin pitää sen, mikä\nhänelle oikeuden mukaan oli tuleva -- ja niin oli erottu.\n\n-- Oikeuksistaan kehtaa hän vielä puhua, -- tuo ajatus kaiveli Eerik\nHenrikinpojan mieltä, hänen seisoessaan siinä portailla mustissa\nmietteissään, -- hän, joka korppina tahtoo anastaa toisen oikeudet.\nSassit ovat aikaisemmin aateloituja, väittää hän, mutta täällä he ovat\nmuukalaisia, nousukkaita, mitä lienevät mustalaisrotua! Meidänhän kilpi\nkirkkoa koristaa, isäni lahjoittamat ovat sen alttarihopeat, meidän\ntilukset ovat suuremmat ja alustalaisjoukot lukuisammat. Ei, tästä\ntäytyy tulla loppu, tulla tänään, tässä on kärsitty jo liian kauan.\nMutta miten ... miten Herran nimessä!\n\nPerheen alkuperäisen päätöksen kiiruhtaa ennakolta kirkkoon anastamaan\nylimmät penkkisijat oli hän arvottomana hylännyt, mutta muuta\narvokkaampaa tapaa hän ei myöskään keksinyt. Ja nyt kuuluivat jo\nkirkosta aamukellot soivan -- oli aika valmistautua lähtemään. Eerik\nHenrikinpoika astui verkalleen ja arvokkaana sisään rakennukseen,\nkäveli vaatehuoneeseen ja puki siellä päälleen tekotukkansa, kankean\nkaulustan, laajavartiset ratsusaappaansa ja miekan kannattimineen.\nTässä juhla-asussa hän ilmestyi taas pihalle ja huusi kovalla äänellä,\nettä hevoset piti panna valjaisiin. Tätä käskyä oli kuski, samoin kuin\nkoko talonväki, jo kauan odottanut, ja tuota pikaa koko perhe istui\njuhlapukimissaan ja virsikirjat kädessä noissa puisevissa, raskaissa\nvaunuissa, jotka verkkaista, melkein juhlallista vauhtia lähtivät\nvierimään kirkolle päin.\n\nMälkilästä oli kirkolle aivan yhtä pitkä matka, noin neljännes, kuin\nHämeenkylästä, mutta aivan päinvastaiselta taholta. Kun siis\nSabelstjernain vanhat vankkurit ajoivat männiköstä esiin aukealle,\njonka keskessä Perniön kirkko joen rannalla sijaitsi, vaunuissaolijain\nsilmät tähystelivät mitä jännittyneimmin, näkyisikö Mälkilän vaunuja jo\nkirkon edustalla. Ei näkynyt. Vauhtia hiljennettiin siitä syystä\nvieläkin ja käyden noustiin vastamaata väkijoukkojen keskitse, jotka\njumalanpalveluksen alkua odotellen olivat ryhmittyneet tien varrelle ja\nkirkon kupeelle. Samassa soivat tapulista kellot yhteen ja väki rupesi\nlappamaan kirkkoon, -- nyt saattoi Sabelstjernan perhekin jo arvoaan\nalentamatta lähteä asettumaan sukunsa vanhoille paikoille. Mutta juuri\nsilloin ajoivat vastapäiseltä rinteeltä myöskin Mälkilän vaunut ja\npysähtyivät kirkon veräjän edustalle melkein samalla hetkellä kuin\nHämeenkylän vankkurit. Vaunuista nousi kookas, ryhdikäs soturi, Kaarle\nKustaan aikaiseen sotapäällikön pukuun puettuna, ja autteli naisiaan\nalas vaunuista.\n\nRahvas pysähtyi katsomaan vaunujen tuloa ja asettui kahden puolen tietä\npäästääkseen herrasperheet edellä kirkkoon. Mutta niistä ei\nkumpainenkaan pitänyt kiirettä, ja vasta veräjällä he yhtyivät\nvastakkain, kylmin ja kankein kumarruksin toisiaan tervehtien.\n\nKirkon ovelle tultaessa vasta astui eversti Sass, joka rouvaansa\nkäsipuolesta talutti, ikäänkuin arvonsa ja oikeutensa mukaisesti\nkursailematta ensimmäiseksi sisään, teki sen aivan luonnollisena\nasiana. Mutta tuosta syntyi heti liikettä ja supatusta Sabelstjernan\nnaisten joukossa, jotka kohta perästä taivalsivat, ja vanha rouva\ntarttui päättävästi Eerik Henrikinpojan käsivarteen, kuiskaten:\n\n-- Näin sinä annat sittenkin heidän häväistä sukuamme ja riistää meiltä\noikeutemme!\n\nJa hänen vaimonsa, joka riippui toisesta käsivarresta, virkkoi itku\nkurkussa:\n\n-- Näetkö, kuinka sisareni ilkkuu. Nyt he vastustamatta asettuvat ensi\npenkkiin...\n\n-- Eerik, tee velvollisuutesi, varoitti vanha rouva vielä, kiirehtien\naskeleitaan Mälkilän herrasväen rinnalle.\n\nEerik Henrikinpoika Sabelstjerna oli karahtanut punaiseksi kasvoiltaan\nja hänen kätensä oli vaistomaisesti tapaillut miekan kahvaa hänen\nhoksatessaan, minkä uuden häväistyksen lankomies hänelle teki. Nyt hän\nojensi vartalonsa uhkaavan näköisenä suoraksi, harpaten pitkään kirkon\nkeskuskäytävää myöten. Molempien perheiden muut jäsenet seurasivat\nvähän toisiinsa sekaantuneina perässä.\n\nNaisten penkit olivat pääkäytävän vasemmalla puolen, miesten oikealla,\nsukupuolierotus oli hyvin tarkka. Omat erityiset penkkinsä oli papin ja\nlukkarin perheillä ja aatelittomilla kruunun virkamiehillä, aina\narvoasteen mukaan. Mutta lähinnä alttaria olevat penkit, kaksi\nkummallakin puolella, olivat käytävän puolelta ovilla suljetut ja\nniiden edustaiset virsikirjareunukset olivat puetut punaisella veralla,\n-- ne olivat aatelisperheiden penkit, joihin rahvas ei koskaan olisi\nmennyt, vaikka kuinka ahdasta olisi ollut kirkossa. Juuri tuota\nensimmäistä noista punareunaisista penkeistä olivat Sabelstjernat yli\npuolen vuosisataa hallinneet, kunnes nyt Sassin perhe väitti itsellään\nolevan siihen parhaan oikeuden, -- kahta perhettä taas ei tietysti\nyhteen sopinut. Ja sitä kohden Henrik Sass nytkin varmoin askelin\nkäveli ja ryhtyi avaamaan naisten puolen ovea vaimolleen.\n\nHetki oli jännittävä. Leskirouva Sabelstjerna, joka niin monesti oli\nmiesvainajansa saattamana astunut tuohon penkkiin kuin kotiinsa, ei\nvoinut suvaita, että tuollainen häväistys juuri hänen läsnäollessaan\ntapahtui: puolijuoksua kiirehti hän edelle ja asettui uhkaavan\nnäköisenä, vihasta läähättäen, penkin oven eteen, ennenkuin eversti\nennätti sen avata. Samassa oli hänen poikansakin puolisoineen siinä\nhänen rinnallaan ja niin seisottiin tuokion aika ääneti yhdessä\nryhmässä. Tulisina säkenehtivät katseet vastakkain, kasvonpiirteet\nolivat kiukusta jännittyneinä ja asennot osoittivat vihaisinta uhkaa.\nKuolon hiljaisuus vallitsi koko kirkossa, rahvaskin oli huomannut\njotakin merkillistä olevan tekeillä ja pysähtynyt sitä katsomaan;\nmolempain perheiden nuoremmat jäsenet seisoivat sivummalla ja\npidättivät pelästyneinä henkeään.\n\n-- Suvaitsetteko syrjäytyä, että pääsen penkkiini, virkkoi vihdoin\naatelisrouva Sass koettaen tyynesti pyrkiä vanhan Sabelstjernan rouvan\nohi penkin ovelle. Mutta tämä ei liikahtanut, sähisi vain vastaan:\n\n-- Penkki on meidän, se on vanhastaan Sabelstjernan suvun. Olkaa hyvä,\ntuo toinen penkki on joutilas.\n\n-- Se on muita, halvempia varten, meidän sukumme on paikkakunnan\naatelissuvuista vanhin.\n\n-- Ulkolainen nousukassuku, -- tässä kirkossa olemme me ensimmäisiä.\n\n-- Vastaleivottu knaappisuku, se voi olla ensimmäinen siellä, missä ei\nole arvokkaampia...\n\nNäihin asti rouvat olivat vaihtaneet sanoja verrattain hiljaisella\näänellä miesten vielä seisoessa äänettöminä vastakkain. Mutta tuo\nkeskustelu oli yhä tulistunut heidän kiihtyneet mielensä, ja nyt rouva\nSass kääntyi jyrkästi miehensä puoleen, lausuen kovalla äänellä:\n\n-- Henrik, avaa tuo ovi!\n\nEversti Sass teki liikkeen lähemmäksi.\n\n-- Ylemmän aatelisarvoni ja sitä seuraavain oikeuksieni nimessä saatan\nminä perheeni tähän penkkiin.\n\nMutta pohteestaan punakkana ja vaahdossa suin hyppäsi Eerik\nHenrikinpoika hänen eteensä.\n\n-- Minun ruumiini yli menet siihen penkkiin, muuten et.\n\nÄäni oli jo käynyt kovemmaksi molemmilla puolin, yht'aikaa kirkuivat\nsekä miehet että naiset, kukin koettaen saada pistoksensa ylinnä\nkuulumaan. Eversti Henrik Sassissa kiehui jo vanha sotilasveri, hän\nhuusi kuin lipullistaan komentaen:\n\n-- Syrjään, maamoukka, taikka opetan sinulle sotilastapoja. Minä en ole\ntottunut tottelemaan lanta-aatelisia, jotka eivät vielä koskaan ole\nmiekkaansa paljastaneet.\n\n-- Minä voin paljastaa miekkanikin, jos sukuni arvo sitä vaatii. --\nSabelstjerna tapaili miekkaansa toisella kädellä, mutta toisella hän\ntempasi voimakkain liikkein penkin oven auki ja huusi: -- Sisään,\nnaiset, Sabelstjernain paikalle.\n\nHänen puolisonsa ja äitinsä rupesivatkin jo voitonvarmoina nousemaan\navattuun penkkiin. Mutta siinä oli Sassin rouvakin ääressä, ja\nepätoivon kiivaudessa tämä tyrkkäsi vaskireunaisella virsikirjallaan\npenkkiin astuvaa sisartaan kylkeen. Mutta hän sai samanlaisen sysäyksen\ntakaisin, ja tuossa tuokiossa olivat rouvat ilmitappelussa virsikirjoin\nja nyrkein, itkien ja huutaen tapellessaan.\n\nAatelisherrat olivat sillä välin täyttäneet uhkauksensa, paljastaneet\nmiekkansa, ja seisoivat nyt siinä säihkyvät säilät vastakkain yhä\nviskellen synkkiä herjaussanoja toisilleen. Rahvas, jonka uteliaisuus\noli muuttunut säikähdykseksi, oli noussut penkkien päälle seisomaan,\nlukkarilta, jonka jo olisi pitänyt aloittaa virsi, tyrehtyi ääni\nkurkkuun, ja kirkonvartija seisoi typertyneenä sauva kädessään,\nuskaltamatta mennä palauttamaan häiriintynyttä kirkkorauhaa. Silloin\nastui seurakunnan vanha, valkopäinen kirkkoherra, Henricus Sylvanus,\nsisään sakastista.\n\nHän pysähtyi kauhistuneena alttarin luo nähdessään, kuinka hänen\ntemppeliään häväistiin, nosti kätensä pystyyn ja rupesi vapisevin äänin\nvaroittamaan:\n\n-- Asettukaa, asettukaa, hurjistuneet ihmiset, tämä on pyhä paikka...\n\nMutta kukaan ei häntä kuullut. Aatelisherrat peräysivät miekkojaan\nmitellen yhä lähemmäs alttaria, pappia huomaamatta, ja tämä vaipui\ntypertyneenä melkein heidän jalkoihinsa alttarin reunalle. Mutta herrat\niskivät vihan vimmassa miekkoja vastakkain, säilät kimaltelivat\nikkunasta heijastavassa päivänpaisteessa ja teräs kilahteli\nkimakasti... Vihdoin putosi ase romahdellen Sabelstjernan kädestä,\nSassin harjaantunut miekka oli sattunut hänen kömpelömpään käteensä, ja\nverestävänä hän vetäytyi syrjään. Mutta Mälkilän isäntä pisti miekan\ntuppeensa, astui pää pystyssä, selkä suorana penkin ovelle, jossa\nrouvain kahakka jo oli päättynyt, survaisi vaimonsa sinne sisälle ja\nistahti itse vastapäiseen penkkiin miesten puolelle, yhä huohottaen\ntuon kiivaan ottelun jälkeen.\n\nMälkilän suku oli voittanut, anastanut ensimmäisen sijan kristillisessä\npenkkijärjestyksessä. Masentuneena ja kalpeana Sabelstjerna istui erään\ntalonpoikaispenkin kynnyksellä, jossa hänen nyyhkivät naisensa\nvoivotellen panivat ensimmäistä sidettä verta vuotavalle haavalle.\nHaavaa kirveli, mutta vielä kipeämmin kirveli se, että Sabelstjernan\nsuku sittenkin oli menettänyt kunniasijansa...\n\nMutta vanha kirkkoherra nousi vaivalloisesti alttarin kaidepuuhun\nnojaten pystyyn, ja hänen värisevät huulensa tapailivat kauan sanoja,\nennenkuin ääni lähti kulkemaan.\n\n-- Kirkkomme on häväisty, tässä huoneessa ei voida enää\njumalanpalvelusta pitää, hän puhui vapisevin äänin. -- Ulos, ulos\nkaikki kansa, tämä on saastutettu paikka!\n\nJa ensimmäisenä hän itse käveli ulos tyrmistyneen kansan häntä\nseuratessa. Viimeisinä tulivat aatelisperheet kirkosta, astuivat\njuhlallisina ja vakavina vaunujensa luo ja lähtivät toisiinsa\nkatsomattakaan ajamaan kukin omalle taholleen. Kirkko suljettiin\nrautaisilla teljillä, ja suljettuna se sitten pysyikin kesäkauden,\nkunnes häväistyksen hälvettyä taas katsottiin voitavan siellä\njumalanpalvelusta pitää. Ja aatelisherrat saivat ottelustaan maksaa\npienet sakot kirkon rahastoon.\n\nMutta kun syksyllä taas kansa uudelleen kokoontui Perniön kirkkoon,\nsilloin Mälkilän isäntä astui perheineen kenenkään kieltämättä\nensimmäiseen punareunaiseen penkkiin ja Sabelstjernat tyytyivät\nkiltisti toiseen. Niin oli ratkaistu kristillinen arvojärjestys\npenkkisijoista.\n\n\n\n\nKÄRÄJILLÄ.\n\n\nNuori lainlukija Olli Vilstadius ajoi talvisen aamun sarastaessa\npaksuihin turkkeihin kääriytyneenä pitkin Pohjanmaan aavaa lakeutta.\nKyytikoni hölkkäsi verkalleen lumettunutta tietä pitkin, kyytimiehen\ntorkkuessa ajolaudalla. Reen perällä istuja katseli melkein\nsurumielisenä tuota ympärillään leviävää, yksitoikkoista,\nmatalametsäistä tasankoa, jota ei pieninkään harju eikä mäennyppylä\nkatkaissut. Tämä oli kaikki niin avutonta ja toivotonta, ja siksi kai\nnekin mietteet, jotka hänen mielessään kiertelivät, olivat ilottomat ja\nalakuloiset.\n\nNuori lainlukija oli nyt ensi kerran tuomarina liikkeellä, ensi\nretkellään Pohjanmaalle käräjiä pitämään, ja siinä merkkiseikassa ne\nnyt mietteetkin vakavina viipyivät. Hän ajatteli juttuja, joita hänen\ntulisi ratkaista, ja varsinkin erästä, jonka hän tiesi tuomittavakseen\njoutuvan. Se oli noitajuttu, -- niitä samoja, joita nyt monen\nvuosikymmenen kuluessa varsinkin Pohjanmaalla melkein joka käräjillä\noli käsitelty ja tuomittu. Melkein lukemattomia tällaisia juttuja oli\nOlli seurannut kotonaan Vaasassa, jossa hänen isänsä oli ollut\npormestarina. Nehän olivat olleet aivan jokapäiväisiä, ja kumminkin...\n\nOllia hiukan puistatti, hän käännähti reessä ja herätti ajajan\ntyrkkäämällä häntä niskaan.\n\n-- Nykäisehän suitsia, jo nukkuu konikin.\n\n-- Kyllä se määränsä tietää, vastasi ajaja, on se ennenkin ollut\ntuomareita kyydissä, ja perille on tultu. Ja kumminkin olivat\nkinokset toisenlaiset tässä eräänäkin talvena, jolloin teidän isäänne\nkyyditsin ... se oli samana vuonna, jolloin Sauna-Kaisa poltettiin...\n\nNiin, kansa luki ajanlaskunsakin jo siitä, minä vuonna suuria noitia\noli poltettu. Ja kumminkin... Olli muisti niin selvästi, mitä hänen\nisänsä oli hänelle, hänen puolikasvuisena poikasena ollessaan, sanonut,\nraastuvasta palatessaan juuri tuota samaa Sauna-Kaisaa tuomitsemasta:\n\"Ne valehtelevat kaikki, syyttäjät ja todistajat ja ennen kaikkea\nsyytetyt, ja uskovat itse valheitaan. He valehtelevat silloinkin, kun\nitse tunnustavat olleensa noitia ja pirun palvelijoita ... mutta heidän\ntunnustuksensa mukaanhan heitä täytyy tuomita!\"\n\nSyvälle olivat nuo sanat painuneet nuorukaisen mieleen, ja hän oli\nniitä aina muistanut, kun näissä noitajutuissa usein oli selville\nsaatu, että syytetty oli syyttömästi poltettu. Olihan se sama kokemus\ntehty juuri tässä Sauna-Kaisan jutussakin. Hänen oli väitetty taikoneen\nsammakkoja ihmisten vatsoihin ja hävittäneen naapuriensa karjoja ja\nkalaonnea ja turmelleen terveyden kotikylänsä isänniltä ja emänniltä.\nJa hänen omat tyttärensä, kaksi alaikäistä, todistivat äitinsä olleen\npaholaisen kanssa liitossa ja tehneen öisiä retkiä helvettiin. Akka\nkielsi aluksi kivenkovaan, tunnusti kyllä loihtineensa, mutta\nainoastaan tauteja parantaakseen, ei koskaan pahaa tehdäkseen. Mutta\nkun käsiraudat kierrettiin yhä lujemmalle hänen ranteihinsa, hän\ntunnusti vihdoin velhon vehkeitä harjoittaneensa. Raudoista päästyään\nhän sen tosin peruutti, mutta hänet tuomittiin kumminkin,\npääasiallisesti omain tytärtensä todistusten nojalla, kuolemaan...\n\nHui, -- Olli Jaakonpoika näki vielä kuin edessään, kuinka rovio\nkorkealle loimusi Korsholman vallien partaalla, kun Sauna-Kaisa sen\nkeskessä nuorissaan vääntelihe ja kirosi koko maailman ja syytteli, hän\nvuorostaan, noituudesta naapureitaan, jotka sitten tuon syytöksen\nnojalla vedettiin oikeuden eteen... Hän näki, kuinka tuo kuihtunut\nruumis vielä kiroustaan huudellen hiiltyi roviolla, ja tunsi lihan\nkäryn sieraimissaan, ja taas häntä puistatti... Sekin oli viatonna\nkuollut. Hänen tyttärensä tunnustivat myöhemmin todistaneensa äitiään\nvastaan aivan perättömiä juttuja, kummitusjuttuja, joita eräs talven\nheidän mökissään majaillut merimies oli heille tarinoinut, ja\nmyöhemmistä oikeudenkäynneistä oli käynyt ilmi, että lesken omatkin\ntunnustukset olivat olleet perättömät. Olli Jaakonpoika herätti taas\nnukkuneen kyytimiehen.\n\n-- Vieläkö se Sauna-Kaisan mökki on paikoillaan kylänpäässä\nMustasaaressa? hän kysäisi tältä.\n\n-- Vielä, vaikka lahona ja ränstyneenä, vastaili kyytimies verkkaan\nheräillen. -- Eihän siihen kukaan ole uskaltanut koskea, noidan pesään.\n\n-- Mutta hänhän oli viaton.\n\n-- Mikä lie ollut, noitana tuo poltettiin.\n\nTämä juttu se oli ensimmäisenä Ollin mieleen jo poikasena kylvänyt\nkytevän epäilyksen kaikkia noita noitajuttuja kohtaan, joiden\nperättömyyden hän aavisti, ja myöhemmin hän oli aivan täydestä\nvakaumuksesta ruvennut selittämään noita juttuja ihmisten\nherkkyyden ja pelon ja eksytetyn mielikuvituksen ilmiöiksi. Hänen\nopintoajallaan oli Turun yliopistossa, jossa kyllä yleensä oltiin\ntäydellisesti noitatutkimusten kannalla, viime aikoina, 16-sataluvun\nloppuessa, kumminkin käyty vähän kriitillisemmiksi erottamaan\ntoisistaan taikauskoa ja rikosta, olipa siellä tuntunut jo selviä\nennakkoluulottomia virtauksiakin. Näitä oli tullut lännestä päin. Olli\noli Ruotsissa oleskellessaan tutustunut tukholmalaiseen lääkäriin Urban\nHjerneen, joka oli ottanut varsinaiseksi tehtäväkseen todistaa, kuinka\nnuo noituussyytökset säännöllisesti olivat kiihoitetun mielikuvituksen\ntuotteita, peräisin turhasta pelosta, vaikka taikausko ne oli\nkasvattanut kamaloiksi rikoksiksi, joita itse syytetytkin toisinaan\nuskoivat tehneensä. Tämä kylvö oli toki muutamissa ottanut itääkseen,\nja se oli vaikuttanut, että yksin lainsäädäntöönkin, joka sääsi\nehdottoman kuolemanrangaistuksen noituuden harjoittamisesta, oli jo\nruvettu valmistamaan lieventäviä aukkoja, joiden kautta syytetty\npuhdistusvalalla saattoi päästä kanteesta vapaaksi, mutta vielä tällä\nhetkellä rehoitti lainsäädännössä vanha ankaruus täydessä kovuudessaan.\nTuomarista riippui paljon, riippui koko tutkimuksen johtaminen. Ja\nOllissa, joka oli vakuuttunut siitä, että koko tuo peljätty ja vainottu\nnoituus oli pelkkä aikakauden tauti, sairaan mielikuvituksen harhausko,\noli kypsynyt päätös, että hän puolestaan käytännössä koettaa paljastaa\ntuon harhauskon ja tuomarina johtaa kansaa oikeammalle tolalle. Hän oli\npäättänyt tutkia noitajuttuja sellaisella tavalla, että sekä syyttäjäin\nja todistajain että syytettyjenkin täytyisi huomata, kuinka he\ntaistelevat perättömiä pelkoja vastaan ja kulkevat valheen\npalveluksessa. Hän tahtoi puolestaan vaikuttaa tuon taudin\ntappamiseksi, joka jo Suomessakin oli tuottanut niin paljon kauhua,\nkärsimystä, katkeruutta ja vuodattanut niin paljon viatonta verta.\n\nNäitä nuori lainlukija mietti siinä ajellessaan Pohjanmaan aavoja\npitkin, eikä hän voinut välttää, että hän päättäväisyytensä sekaan\ntunsi epäilystäkin ja arkuutta. Hänen täytyisi taistella koko kansan\nharhauskoa, vuosisataista ennakkoluuloa, vastaan, ja hän tiesi, että se\nvarsinkin siinä jutussa, jota hän nyt oli lähdössä käsittelemään olisi\nvaikeaa. Hän koetti karkoittaa nuo mietteet mielestään ja virkkoi\nkyytimiehelle:\n\n-- Tunnetko sinä tuon Sillanpään Mariinan, jota meidän tänään tulee\ntutkia ja tuomita Mustasaaren käräjillä?\n\nKyytimies kääntyi vähän epäluuloisena reessä ja vastasi verkalleen:\n\n-- En tunne, en ole eläissäni koskenut koko elukkaan, jumalankiitos.\nMutta kuullut olen hänestä paljon, nähnytkin joskus. Papitkin sanovat,\nettä hän on pahimpia noitia, mitä täällä on liikkunut, monessa\npitäjässä häntä pelätään. On onni, että hän nyt edes saadaan roviolle.\n\nNuori lainlukija huoahti. -- Roviolle, -- hänhän juuri tahtoi tehdä\nkaiken voitavansa, ettei edes tämä taikauskon uhri sinne joutuisi.\nMutta helppoa se ei tule olemaan. Tämän naisen, Sillanpään Mariinan,\noli jokin vuosi sitten syytteenalaisena ollut vaimo ilmoittanut\nmyötäsyyllisekseen, ja kun hän näin kerran oli julkisesti noidaksi\nmainittu, oli kaikilta tahoilta satanut syytöksiä häntä vastaan, -- oli\nkuin jokin tenho ja pelko, joka näihin asti oli pidättänyt kansaa tätä\nnaista ilmiantamasta, yht'äkkiä olisi lauennut ja koko tuo salattu viha\nja kammo päässyt syöksähtämään esiin. Kaikesta päättäen hän näytti\nolevan surman oma. Sillä pahinta kaikesta oli se, että hän, kuten Olli\noli kuullut, itse lienee vankina ollessaan tunnustanut yhtä ja toista,\nmikä oli hänelle raskauttavaa.\n\nMutta sittenkin, hänkin on viaton, mielikuvituksensa uhri, -- Olli oli\nsiitä tässä tapauksessa erityisesti vakuuttunut. Sillä hän tunsi itse\ntämän syytteenalaisen naisen, muisti hänet lapsuutensa ajoilta\nkodistaan Vaasasta, jossa hän usein oli kasvavana poikana ihaillen\nkatsellut sitä mustasilmäistä, säkenöivää, harvinaisen vilkasta\nnaista, jota Sillanpään Mariinaksi sanottiin. Tuo nainen saattoi\nolla kevytmielinen, saattoi olla tunteiltaan vaihtelevampi ja\nmielikuvitukseltaan herkempi kuin muut tytöt, mutta mikään noidanalku\nhän ei ollut, -- eikähän siitä vielä ollut kulunut kahtakymmentäkään\nvuotta. Tuon iloisen immen siis nyt väitetään retkeilleen helvetissä ja\nnoituneen sinne muitten lapsia ja itsensä synnyttäneen lapsia pirulle,\n-- ei, tämä on jo liian surullista ilvettä.\n\nHän tunnustaa itse... Mutta hänelle täytyy juuri todistaa, että hän\nmuistelee tositapauksiksi näkemiään unia, haavekuvia, kuulemiaan\nkaskuja, joilla hän ensiksi on tahtonut pelättää lapsia ja\nherkkäuskoisia ja hankkia itselleen kunnioitusta naapuriensa joukossa,\nja joita hän sitten on ruvennut itsekin uskomaan. Hänelle täytyy juuri\ntodistaa, että mahti ja voima, jonka hän luulee omistavansa, on\nluuloteltua, valhetta...\n\nNiin, -- täytyy, mutta miten? Se pian nähdään. Vielä kerran Olli\nkiirehti ajajaa, ja nyt tämäkin toden teolla rupesi heräilemään ja\nparantamaan vauhtia, matkan pää kun jo oli lähellä. Tuokion kuluttua\najettiin jo hyvää kyytiä kylän läpi ja kirkon ohi kievaritaloon, jossa\nsamalla oli käräjäpaikka ja jonka pihalla ja edustaisella maantiellä\nmustanaan seisoi rahvasta odottamassa käräjäin alkamista. Nuori tuomari\ntervehti lyhyeen lähinnä seisovia, nousi reestä ja astui arvokkaana ja\nvakavannäköisenä käräjätupaan. Siellä olivat kirkkoherra ja nimismies\nhäntä vastassa, mutta melkoisen matkan päissä toisistaan ja toisiaan\nsyrjinkarein katsellen. Heillä oli näet keskenäinen riitajuttu\nkalavesistä, ja siksi he toisiinsa vihaisia silmäyksiä heittivät.\nHeidän väliinsä istahti Olli Jaakonpoika, istui kotvasen ääneti ja\nmiettiväisenä, kutsutti sitten lautakunnan paikoilleen ja julisti\nkäräjät aloitetuiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta toisena käräjäpäivänä oli Sillanpään Mariinan juttu esillä. Tätä\njuttua varten olikin suurin osa rahvaasta käräjäpaikalle saapunut, ja\nyleinen liike ja vilkkaus näkyi nyt väkijoukossa, kun hänen nimensä\nmainittiin. Lautakuntakin heräsi unteluudestaan, ja nimismies ja\nkirkkoherra, jotka yhä vain olivat syrjinkarein toisiaan katselleet,\niskivät nyt silmää toisilleen, asettuen kumpainenkin lähemmäs\ntuomarinpöytää. Kaikkien katseet kiintyivät nuoreen tuomariin, joka\ntavallista vakavampana, melkein kalpeana, istui paikoillaan ja ääneti\ntuijotti eteensä. Hän laski päänsä kätensä varaan, leväten siten\ntuokion etukumarassa. Sitten hän oikaisihe suoraksi ja käski kovalla\näänellä:\n\n-- Tuokaa syytetty sisään.\n\nKuja aukeni käräjärahvaan keskelle oveen saakka, jossa käsiraudat\nkilahtivat, ennenkuin itse vankia saattoi ovensuun pimennosta\nnähdäkään. Verkalleen hän astui lähemmäs, satojen katseiden seuraamana.\n\nHän oli keski-ikäinen nainen, puettuna tavalliseen, karkeaan\ntalonpoikaisvaimon mekkoon, mutta sankan, mustan tukkansa hän oli\npunaisella nauhalla palmikoinut kerälle, ja uumilla oli hänellä\npunainen villavyö. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja otsan\npoimuttivat syvät, mustat viivat, mutta noista lakastuneista piirteistä\nnäkyy vielä kadonneen kauneuden jälkiä. Silmistä kuvastuu ääretöntä\nsurumielisyyttä, väsymystä ja epätoivoa, mutta joskus tuo raukea katse\nikäänkuin kirkastuu, ja siitä singahtelee silloin intohimoisia,\nsapekkaita salamoita. Hän seisoo siinä hiljaisena, nöyränä, miltei\nujona kuunnellen, kun nuori tuomari papereistaan lukee edellisessä\noikeudenkäynnissä häntä vastaan tehdyistä syytöksistä, hän näyttää\nmelkein suistuvan maahan noiden syytöskuormain ja häntä kohden\ntähdättyjen katseiden alle, eikä hän silmiään uskalla maasta nostaa.\nMutta kun hänelle ensimmäiset kysymykset tehdään, niin hän vilkastuu,\nhän tuokioksi kuin hurjistuukin ja riehuu käsiään huitoen melkein kuin\nhaltioissaan. Ja yleisö vetäytyy hänestä silloin etemmäs kuin\nsaastaisesta olennosta, ja vahingoniloa ja kostoa ja kammoa kertovat\nsen katseet.\n\nOlli Jaakonpoika pysäyttää hetkeksi jo aloitetun tutkimuksensa ja jää\nääneti miettimään, katsellen tuota edessään seisovaa, raunioitunutta\nihmisolentoa, joka ennen oli iloisin ja reippain kaikista, mutta johon\nnyt kaikkien viha ja vaino kohdistuu. Hänen elämässään mahtaa olla\njokin erityinen katkeruuden syy, ajattelee hän, jokin katkennut kieli\nlienee hänestä soinnun riistänyt; on varmaankin ollut jokin tapaus,\njoka on viskannut kumoon hänen elämänsä ruuhen ja ajanut hänet yksin\nkaikkien viholliseksi, -- mutta mikä on se tapaus ollut? Onko hänen\nsydämensä särkynyt jossakin haaksirikossa, joka on jättänyt pelkkää\nkatkeruutta jäljelle?\n\nOlli käänsi kysymyksensä syytetyn aikaisempiin vaiheisiin.\n\n-- Mariina Tuomaantytär, sinä olet naimisissa, olet jo ollut\ntoistakymmentä vuotta. Miksi erosit miehestäsi ja rupesit yksin\nelämään?\n\nMariina kävi nyt yht'äkkiä ikäänkuin hätääntyneeksi eikä osannut\nvastata mitään, vaikka tuomari uudisti kysymyksensä. Silloin\nväkijoukosta astui esiin laiha, kuihtunut mies, joka oli ollut hänen\naviomiehensä ja joka vinkuvalla äänellä rupesi selittelemään:\n\n-- Meiltä kun tässä takavuosina kuoli lapsi hänen viereensä vuoteelle,\n-- liekö maannut sen tukehduksiin, vai muutenko lie hengiltä päästänyt\n--, niin tämä Mariina heittäytyi vähän höpsäkäksi, eikä ole minua sen\nkoommin viereensä laskenut. Enkä tuonne ole pyrkinytkään, paholaisen\nlangoksi ... jos puheissa on perää. Siitä pitäen se muutti yksin\nelämään saunaan kylän laitaan, ja siellä tuo on sitten rähjännyt. Siitä\non ero alkuisin.\n\nMutta miehen vielä puhuessa kirkkoherra kohotti yht'äkkiä äänensä ja\nrupesi tuomarin pyytämättä mahtipontisesti valaisemaan asiaa:\n\n-- Yleisenä tarinana pitäjällä kerrotaan, että Mariina on myönyt\npaholaiselle kristillisestä avioliitosta syntyneen lapsensa,\nsaavuttaakseen sen noitamahdin ja ne mustat taiat, joita hän sitten on\nkäyttänyt naapuriensa ja lähimmäistensä vahingoksi ja häviöksi. Hän on\nmyynyt lapsensa pirulle ja antanut sielunsa pantiksi, ja sen jälkeen on\nhän yhtämittaista yhteiselämää pitänyt pahain henkien kanssa. Siellä\nyksinäisessä saunassaan hän on synnyttänyt sielunviholliselle\nsikiönkin, joka jo syntyessään oli musta ja mätä ja jonka hän itse\ntunnustaa polttaneensa...\n\nKärsimätönnä tuomari oli kuunnellut tätä kirkkoherran vapaaehtoista\nsanatulvaa ja katkaisi nyt äkkiliikkeellä hänen puheensa, kääntyen\nsyytetyn puoleen ja kysyen:\n\n-- Mariina, sinua syytetään siitä, että olet kohdannut paholaisen\nnäkyvässä muodossa ja hänen kanssaan seuraa pitänyt. Onko se totta?\nVastaa suoraan: oletko hänet nähnyt?\n\nSyytetty vavahti hieman, mutta vastasi varsin varmalla äänellä:\n\n-- Olen.\n\n-- Syytetty Mariina Tuomaantytär -- tuomari jatkoi nyt melkein\nkiivastuen --, muista, että omista puheistasi ja tunnustuksistasi\nriippuu tuomiosi, ja ajattele tarkoin, mitä olet unissasi kuvitellut,\nmitä olet muilta kuullut ja mikä on todella tapahtunut. Oletko nähnyt\npirun?\n\n-- Minä olen hänet nähnyt.\n\n-- Missä ja milloin? Kerro kaikki, mutta kerro ainoastaan, mikä on\ntotta.\n\nTaas Mariinan katse vilkastui, ja melkein kuin reipastuneena hän rupesi\nkertomaan vaiheitaan, säikkymättä enää ympäröivien katseitakaan. Hän\nterästi silmänsä tuomarin vakaviin katseisiin, ja tämä antoi hänen\npuhua, joskus vain pienellä kysymyksellä johtaen hänet asiaan.\n\nSamana yönä kuin hänen lapsensa kuoli, -- niin kertoi Mariina --, hän\noli nähnyt mustan koiran ryömivän suljetun oven läpi heidän tupaansa.\nSe oli hiipinyt seinää pitkin, nuolaissut hänen lastaan ja nuolaissut\nhänen käsivarttaan, ja sen kieli oli ollut kylmä kuin sisilisko. Samana\nyönä heidän lammaskarsinastaan hävisi karitsa, joka oli ollut aivan\nyhtä vanha kuin lapsi... Sitten yöllä helatorstaita vastaan, kun lapsi\noli edellisenä sunnuntaina haudattu, sama koira tuli taas seinän läpi\nheidän pirttiinsä, ja hänen täytyi seurata sitä ulos. Yht'äkkiä hän\ntunsi silloin lentävänsä kuin rajuilman keskessä, korkealla ilmassa,\npilvien tasalla, metsäin yläpuolella. Hän lensi kolmen kirkontornin ohi\nja suuren meren poikki ja tunsi selvästi meren jäisen viiman, joka\nhäntä kuljetti. Kun hän vihdoin pysähtyi, oli hän korkean vuoren\nkupeella, ja siihen johtivat sisälle jyrkät kivirappuset. Ovet, joiden\nläpi hän meni, olivat paksua petäjää ja tupa oli laaja, mutta matala ja\nhämärä. Silloin hän ymmärsi olevansa helvetissä. Siellä hän tunsi\nmuutamia oman puolenkin naisia, jotka muitten joukossa leipoivat ja\nhääräsivät. Paljon siellä oli väkeä. Sotaväenkirjuri Vaasasta istui\npöydän päässä, papin vaimo kärventi lieden luona silavaa. Ja eräs\nnaapurin vaimo hänelle kuiskasi: \"Älä ole milläsikään, Mariina,\ntäällähän olemme mekin.\" Pöydän päässä istuva musta mies antoi hänelle\nlihapalan syödä, ja hän söi ja istui sen miehen vieressä. Ihmisiä tuli\nja meni katon ja seinäin kautta, ja tuokion kuluttua tuli taas sama\nmusta koira, joka oli tuon mustan miehen näköinen, ja vei hänet katon\nkautta ulos ja lennätti hänet heidän naapuritalon navettaan. Talon\nkoira rupesi silloin haukkumaan, ja, kun hän tuli navetasta ulos, oli\npihalla liikkeessä ihmisiä, jotka hänet näkivät. Ja silloin hän meni\nsaunaan ja on sen jälkeen asunut siellä...\n\nVäkijoukko oli tämän kertomuksen aikana sitä jännityksellä kuunnellut,\njopa lopulta ottanut siihen äänekkäästi osaa, huudellen ja todistellen,\nkuinka Mariinan todella oli nähty tulevan ulos naapuritalon navetasta\nkeskellä yötä. Mutta tuomari tähysti tarkkaan Mariinaa silmiin hänen\nnäitä kertoessaan, ja hän luuli ainakin osaksi ymmärtävänsä, miten tuo\nonneton nainen saattoi moisia juttuja täytenä totena kertoa. Hän oli\nlukevinaan Mariinan hätääntyneistä, melkein kuin itsetiedottomista\nkasvoista, että hän kertoi asioista, joita omantunnon vaivojen\nkiihoittama mielikuvitus ja pelko ja kauhu olivat hänessä herättäneet,\nja hän oivalsi, että tuo nainen saattoi uskoa kertomansa todeksi.\nNe olivat kaikki vanhoja juttuja nämä, joita Mariina kertoi, sadat\nolivat ennen häntä niitä kertoneet, pienin vivahduksentapaisin\ntoisinnoin vain. Koko tuo pahojen valtojen henkimaailma oli\nkansan mielikuvituksessa saanut jotenkin varmat muodot ja kaavat,\njotka liikkuivat sangen rajoitetulla alalla. Kansa tunsi jo nuo\nhelvetinretket ja paholaisenpidot, ja juuri siksi kaikkien läsnäolevain\nkasvot loistivat niin kirkasta tyytyväisyyttä, kun he taas kerran\nsaivat uusilta huulilta ja uutena toisintona kuulla nuo tutut tarinat,\njotka heitä puistattivat ja aavemaisuudellaan kiihoittivat. Kirkkoherra\nristi kätensä vatsansa ympärille ja nyökytti päätään joka taholle,\nikäänkuin hokien: \"mitäs minä sanoin!\", ja nimismies vastasi\nkohteliaasti ja ymmärtävästi kumarrellen. Lautakunnan jäsenet\nsupattivat vilkkaina ja virkkuina, akat ovensuussa löivät käsiään\nyhteen ja siunasivat ja lapset seisoivat siinä kalpeina, suu auki ja\nsilmät selällään, heristellen korviaan ja pidättäen hengitystään.\n\nMutta nuori tuomari ei ollut vielä menettänyt toivoaan, että hän juuri\ntämän jutun, tämän ihmeellisen tunnustuksen, kautta saisi todistetuksi\nnäille ihmisille, minkälaisessa erehdyksessä he vaelsivat. Hän tahtoi\nkietoa syytetyn naisen omiin sanoihinsa ja osoittaa, että hän puhui\nperättömiä itseään vastaan.\n\n-- Etkö herännyt kertaakaan vuoteellasi, sill'aikaa kun olit tällä\nretkellä olevinasi? kysäisi hän äkkiä tuokion kuluttua. -- Sillä\nvuoteellasihan sinä makasit, muistathan sinä sen?\n\nMariina ponnisti muistiaan, ikäänkuin taistellen, ja vastasi\nverkkaisesti:\n\n-- Niin, vuoteellani minä olin aamuyöhön saakka jolloin menin naapurin\nnavettaan ja sitten vanhaan saunaan maata.\n\nOlli Jaakonpoika silmäili voitonvarmana ympärilleen, tahtoen melkein\nhuudahtaa, että \"siinäpä nyt näette!\" Mutta hän jatkoi:\n\n-- Mutta kuinka sinä saatoit lentää kolmen kirkon ohi ja aukinaisen\nmeren yli, jos vuoteellasi makasit...? Niin, sitä et voi selittää, se\noli unta. Mutta mitä sinä teit naapurin navetassa, teitkö pahaa\nkarjalle?\n\n-- En, en mitään. Kaivoin vain sen kynnyksen luota maata, sillä se\nmusta koira oli minulle ilmoittanut, että lapseni makasi siellä...\n\nTaas kävi käräjärahvas äänekkääksi, muuan piika työnnettiin esiin\ntodistamaan, että hän oli nähnyt Mariinan tulevan navetasta, ja sen\njälkeenkin hänet oli usein nähty öisillä retkillä.\n\n-- Sinä surit ehkä lastasi ja näit siitä pahoja unia. Vai oletko\nuseamminkin ollut käyvinäsi helvetissä?\n\nOli, Mariina kertoi käyneensä siellä usein, -- ja hän vilkastui taas\nnäistä retkistään kertoessaan. Musta koira oli öisin tullut hänen\nsaunaansa, ja hänen oli täytynyt sitä seurata vuoreen, jossa hän aluksi\noli ollut palvelijan asemassa. Hänellä oli teetetty siellä kovaa työtä,\nniin että hän usein aamuisin herätessään oli perin väsynyt.\n\nMutta sittemmin hän oli päässyt emännän arvoon ja synnyttänyt\npaholaiselle tuon lapsen, josta kirkkoherra jo oli puhunut. Paikka,\njossa hän kertoi käyneensä, oli kuin Kuivilan vuori Isossakyrössä, sen\nalla oli suuri onkalo, ja sinne keräytyy naisia ja miehiä monesta\npitäjästä öisin, varsinkin pitkääperjantaita, pääsiäistä ja juhannusta\nvasten yöllä. Silloin siellä tanssitaan pitkällä sillalla ja syödään\npitkiltä pöydiltä.\n\n-- Mutta etkö ole koskaan tuonut sieltä mitään mukanasi, mikä\ntodistaisi sinun siellä olleen?\n\nTaas Mariina typertyi.\n\n-- Tuonut ... en ... miten olisin tuonut, olen herännyt vuoteellani...\n\n-- Jossa olet viettänyt yösi ja nähnyt pahaa unta. Mariina, ajattele\ntarkoin, sinä valehtelet korkealle oikeudelle.\n\nMutta kirkkoherra ja käräjärahvas rupesivat jo napisemaan tuomarin\ntutkimistapaa vastaan. Hän on lovehen langennut, -- niin huudettiin\nväkijoukosta --, elänyt velhona paholaisen parissa, senhän hän itse\ntunnustaa. Sielunsa hän on myynyt paholaiselle, sille lapsen tehnyt, ja\nuhkaa eleillään meitä kaikkia.\n\nJo kävi tuomarikin hieman toivottomaksi, ja vaatien rahvasta\nvaikenemaan hän vielä kerran kysyi juhlallisesti:\n\n-- Mariina Tuomaantytär, vastaa minulle totuus: Oletko seurustellut\npirun kanssa, oletko vahingoittanut lähimmäistäsi?\n\nMariinan henki läähätti, vaikeasti hän vastasi:\n\n-- Musta mies on luonani käynyt ja minua opettanut ... mutta\nkenellekään en ole pahaa tehnyt.\n\nTuomari hengähti hetkisen. Tuo onneton nainen on aivan sekaisin. Kun\nhänelle saisi selvitetyksi, mikä on ollut unta, mikä totta, niin hänen\ntajuntansa, muistinsa ehkä vielä kirkastuisi. Mutta tässä se on\nmahdotonta. Olli päätti sen vuoksi nyt ruveta kuulustelemaan\nvieraitamiehiä, jättääkseen seuraavaan päivään itse syytetyn lopullisen\ntutkimisen. Ja noita todistajia, jotka tiesivät kertoa Mariinan\nharjoittaneen velhoutta ja noituutta, olikin paljon.\n\nEräs emäntä kertoi Mariinan lähettäneen suden repimään hänen lampaitaan\nkostoksi siitä, ettei Mariina ollut häneltä edellisenä talvena saanut\nkehruita. Kolmena viikkona peräkkäin susi oli vienyt lampaan ja\nherjennyt vasta, kun hän Mariinalle oli lähettänyt mytyn villoja.\nToinen, vanha talonisäntä, väitti Mariinan halvauttaneen hänen\nkäsivartensa siitä kiukustuneena, kun isäntä kerran oli hänet\npirtistään viskannut ulos. Sen hän oli tehnyt taikomalla, lukemalla\nisämeidän väärin päin. Vihdoin oli sentään Mariina taas hänen kätensä\nparantanut voiteilla ja lukemalla isämeidän oikein päin. Erään naapurin\nriihi oli palanut kohta sen jälkeen, kun Mariina oli nähty yöllä\nliikkeellä. Toisessa talossa oli muutamana päivänä syttynyt omain\nmiesten kesken hurja tappelu, ja syynä siihen oli ollut se, että he\nolivat syöneet kaalia, jota Mariina, kaalin vielä kasvaessa, oli\nkastellut verivedellä... Tyynesti, melkein ihmetellen, Mariina kuunteli\nkaikkia näitä syytöksiä, jotka olivat hänelle kuin outoja uutisia, ja\ntuomarin kysyessä hän kielsi myös jyrkästi olevansa syypää niihin.\nHän tunnusti kyllä valmistaneensa voiteita kasveista ja lukeneensa\nlukuja, niillä vammoja parantaakseen, mutta ei myöntänyt koskaan\nvahingoittaneensa ketään. Mutta kun sitten tuotiin todistajaksi pieni\npoika, joka väitti Mariinan kuljettaneen hänet helvettiin ja siellä\nhäntä tanssittaneen, silloin herahti syytetty ensi kerran itkemään.\nEikä hän tuomarin kysymykseen, oliko siinä perää, vastannut mitään, ei\nselittänyt, miksi hän itki, itki vain ikäänkuin voipuneena... Ja kansa\nmurisi ja huusi, että hän ei uskalla kieltää, paha omatunto häntä\nlyöpi, näkyyhän se selvästi. Ja kirkkoherra julisti juhlallisesti:\n\n-- Hän on syypää, hän on itse sen osoittanut.\n\nKirkkoherran näin huudahtaessa Mariina kohautti silmänräpäykseksi\nkyyneleiset katseensa ylös ja suuntasi ne häntä kohden. Ja kyynelten\nläpi näytti tuosta katseesta leimahtavan niin paljon katkeruutta, vihaa\nja uhkaa, että lähinnä seisovat melkein hytkähtäen vetäytyivät\ntaaksepäin. Mutta seuraavassa tuokiossa Mariina nojasi taas päänsä\nkäsivartensa varaan ja itki.\n\nNuori tuomari katseli itkevää naista, ja hänen kävi häntä vielä entistä\nenemmän sääli. Siinä se itki, koska tiesi olevansa syytön ja koska\nkumminkin oli niin oman mielikuvituksensa valheiden vallassa, ettei\nvoinut niistä päästä irti eikä syyttömyyttään osoittaa. Pitääkö siis\ntuossa taas kaatua uuden ihmisellisen harhaluulon uhrin, -- eikö voi\nhänelle millään tavalla todistaa, että hän valehtelee itseään vastaan?\n\nÄänekäs oli melu käräjätuvassa. Nuori tuomari nousi silloin rutosti\npöydän päästä ja ilmoitti, että kuulustelu oli siltä päivältä lopussa,\n-- aamulla sitä taas jatketaan.\n\n-- Syytetty vietäköön vankihuoneeseen ja rahvas saa hajaantua kylälle,\nnyt on ilta ja myöhä.\n\nVähän tyytymättömänä rahvas lähti, yhä äänekkäästi keskustellen,\nkäräjäpaikalta, tyytymättömänä, kun sen mielestä tämä kansanhuvitus oli\nliian aikaisin katkaistu. Mutta Olli Jaakonpoika käveli hetkisen edes\ntakaisin tyhjenneen tuvan lattiaa pitkin ja istahti sitten taas pöydän\npäähän lakikirjansa ääreen miettimään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauan hän oli jo niin istunut. Kievaritalossa ihmiset olivat jo\nlaittautuneet levolle, ja hänellekin oli vuode valmistettu\npäätyhuoneeseen.\n\nMutta hän ei mennyt maata. Epäilykset risteilivät hänen mielessään, ja\nkuin laineet vaihtelivat tunteet ja mietteet. Oliko hän sittenkin\nerehtynyt, oliko hänen varma vakaumuksensa sittenkin väärä, eikö\nollutkaan se kaikki harhaluuloa, jota hän siksi oli väittänyt? Oli, se\noli luulottelua, se oli itsensäpettämistä. Mutta miten voi ihminen\ntuohon määrään itsensä pettää, miten voi pelkkä mielikuvitus kasvaa\nnoin varmaksi uskoksi, noin tositapausten kaltaiseksi? Ei, tuo\nhenkimaailma, johon tämä oppimaton kansa sokeasti uskoo, se on kenties\nsittenkin olemassa ja vaikuttaa meille tuntemattomalla tavalla... Mitä?\nOnko siis noituutta, taikavoimaa olemassa? Ja olemmeko me siis kaikki\nnoiden salaperäisten taikamahtien vallassa siihen määrään, että emme\nvoi erottaa toisistaan luulottelua ja totuutta, yötä ja päivää? Ei,\nsiitä täytyy saada selko...\n\nOlli Jaakonpoika hypähti pystyyn ja lähti rutosti kävelemään ovelle\npäin. Mutta hän pysähtyi, palasi takaisin. Mitä hän aikoikaan? Lähteäkö\nyksin yönselkään tuota höperöä naista vankilassa tutkimaan. Sehän olisi\nhulluutta ja sitä paitsi tuiki vaarallista. Ja mitä varten hän tuota\narvoitusta noin aprikoi, eihän se ollut hänen velvollisuutensa. Hänen\ntuli vain tuomarina tutkia ja selville käyneen perustuksella tuomita,\n-- muuta ei... Mutta tuomitako syytön, ihminen, jonka hän tiesi olevan\nvääräin mielikuvain eksyttämänä...? Ja tällä uudella tuomiollako hänkin\nantautuisi yhä vain vahvistamaan tuon noitahulluuden rehoittamista\nmaassaan...? Ei!\n\nVarmistuneena päätöksessään nuori tuomari lähti astumaan ulos autiosta\nkäräjätuvasta. Hän käveli hetkisen pimeää, äänetöntä kylänraittia edes\ntakaisin ja suuntasi sitten askeleensa suoraan vanhaa tuparakennusta\nkohti, jossa vankeja säilytettiin. Vartija torkkui ovella. Hän otti\ntältä avaimet, sytytti soihdun ja astui tupaan, edeten suoraan\nhuoneeseen, jossa tiesi Mariinan kahleissaan makaavan.\n\nOvelta hän valaisi soihdullaan vuodetta ja katsoi vankia. Tämä\nkierittelihe ja kääntelihe siinä rahilla kuin tuskissaan, katsoi arasti\novelle, näytti odottavan, mutta samalla pelkäävän; palavat silmät\ntuijottivat verestävinä ja intohimoisina lähenevää liekkiä. Mutta kun\ntulija astui lähemmäs ja Mariina tunsi nuoren tuomarin vakavat\npiirteet, hän vetäytyi kuin säikähtyneenä peremmäs makuurahilleen ja\nsiveli kasvojaan, ikäänkuin selventääkseen ajatuksiaan ... tätä\ntulokasta hän ei näyttänyt ollenkaan odottaneen. Ja hän kohottausi\npystyyn ja kalisti kahleitaan, ikäänkuin vakuuttuakseen, että hän\nvalvoi eikä nukkunut.\n\nOlli pisti soihdun seinänrakoon ja seisoi hetkisen neuvotonna, itsekin\nihmetellen, mitä hän täällä oikeastaan teki keskellä yötä. Sitten hän\nastui päättävästi Mariinan eteen, katsoi tätä vakavasti silmiin ja\nvirkkoi:\n\n-- Mariina, minä olen tuomarisi ja sen vuoksi tahdon täyden selvyyden\nasiastasi, ennen kuin tuomiosi langetan. Minä tiedän, että sinä et ole\nmielenvikainen etkä toimi muitten houkutuksesta. Mutta sinä olet\nkiusaantunut, rääkkääntynyt, väsynyt elämään, tunnusta pois, sinä\ntahdot kuolla, kuolla roviolla!\n\nVanki vapisi:\n\n-- Roviolla ... kuolla ... ei, minä pelkään kuolemaa, minä en tahdo\npalaa, en, en...\n\n-- Mutta omat kertomuksesi ja tunnustuksesi vievät sinut roviolle,\nymmärräthän sen, -- sinä pyrit sinne tahallasi! Ja kumminkin sinä\ntiedät, että se, mitä kerrot, on perätöntä, kuvittelua, jolla tahdot\npeloitella ihmisiä. Sinä tiedät olevasi viaton, mutta luulottelet\nomistavasi pahain henkien mahtivallan ... älä kiellä, minä tiedän sen.\nMinun täytyy langettaa tuomiosi ja minä teen sen, älä epäilekään sitä.\nMutta minä tahdon tietää totuuden, tietää kerrankin varman totuuden.\nSen vuoksi: tunnusta minulle, minulle yksityisesti, että kaikki, mitä\noikeuden edessä olet kertonut tuttavuudestasi paholaisen kanssa, on\nomaa keksintöäsi, kuvitteluasi...\n\nVanki huokaili, ei näyttänyt kysymystä täysin tajuavan.\n\n-- Herra tuomari, mitä te vaaditte?\n\n-- Totuutta. Tunnusta, että et ole koskaan paholaista nähnyt muuta kuin\nunissasi, etkä ole hänen asunnossaan käynyt.\n\n-- En voi, en uskalla, hän minua taas siitä kurittaisi. Hän oli\näskenkin luonani ... on ehkä nytkin ... enhän tiedä, kuka tekään\nolette...\n\nMariina vapisi kuin lehti, hiki pursui hänen takkuisen tukkansa alta,\nja verestävin, palavin silmin hän tuijotti arasti tuomaria, vetäytyen\nyhä peremmäs makuurahillaan.\n\nMutta tuo ei nuorta tuomaria lamauttanut, se vain terästi häntä yhä\ninnokkaammaksi yrityksessään paljastaa vangin perättömät luulottelut.\n\n-- Sinä pelkäät minua, luulet minua paholaiseksi, puhui hän. -- Mutta\nkatso minua tarkoin, minussa on lihaa ja verta, minä en ole mikään\nnäköhäiriö, niinkuin musta tuttavasi. Koskettele kättäni, katso\nsilmiäni... Onko paholainen sinulle ennen ilmestynyt tällaisena,\nelävänä, näkyvänä, ääneensä puhuvana...?\n\nMariina katsoi silmät selällään, näytti epäilevän omia epäilyksiään ja\nlaski päänsä alas, ikäänkuin vapaammin ajatellakseen. Ja puoliääneen\nhän puhui:\n\n-- Hän on tullut luokseni mustan koiran muodossa ja nuollut hipiääni...\nHän on seisonut mustassa kauhtanassa vuoteeni vieressä ja minua\npuhutellut ... ja hän on käteeni tarttunut ja taluttanut minut ulos\npimeään yöhön. Olen lentänyt hänen kanssaan pakkasen läpi ja tuntenut\njärvien kohdalla jäiset viimat ... ei, ei, se ei ole ollut luulottelua.\nOlen palvellut hänen talossaan, kantanut hänelle olutta ja maannut\nhänen vieressään... Ja siellä olen nähnyt voudin pyyhkivän hikeä\notsaltaan ja lukkarin emännän olen nähnyt vääntävän raskasta\nkäsikiveä... Mutta se on ollut toisenlaista kuin nyt, se on totta,\nkaikki hämärää, häilyvää...\n\n-- Siksi, että silloin olet nähnyt unta. Huomaa se itse, sinä olet\nsilloin maannut saunassasi. Nyt valvot, nyt on todellisuus.\n\nMariina huokasi:\n\n-- Niin, minä olen maannut saunassani, mutta olen sittenkin ollut\npoissa. Se on varmaa, se on totta...\n\nNyt menetti nuori tuomari viimeisenkin toivonsa, hän väänsi käsiään ja\nrepi tukkaansa ja huudahti:\n\n-- Onneton nainen, sinä olet sairas! Toivotko vai pelkäätkö tuota\ntuttavaasi?\n\n-- Pelkään, pelkään, hän koettaa minua pahuuteen vietellä, ja minä en\nsitä tahtoisi. Nytkin hän minua ahdistaa ja minä en jaksa enää, en\njaksa... Menkää, jättäkää minut, armahtakaa minua!\n\n-- Sinä hourit, luulet minua piruksi. Luepa nuo renkaat vitjastasi,\nmontako niitä on ... lue ääneen!\n\n-- Kolme, neljä ... kahdeksan, yhdeksän ... ei, minä en tahdo häntä\nsurmata ... Ei, herra tuomari, minä en voi valehdella, minä olen hänen\nvallassaan, enkä pääse siitä koskaan irti ... en koskaan...\n\n-- Siis tuomion täytyy langeta, se on oma tahtosi, sinä toivot\nroviota...\n\n-- Roviota, oi, minä tunnen sen polttavan luitani ... ei, minä olen\nviaton, en tahdo kuolla... Ja kumminkin ... hän kuolee ... sitä ei voi\nenää auttaa, sitä ei voi auttaa mikään...\n\nHetkisen Mariina huokaili syvään, rinta kohosi ja laskeusi valtavasti.\nJa sitten hän kuin tuskaisena kuiskasi:\n\n-- Se on tapahtunut, hän on kuollut, hän makaa liikahtamattomana,\ntönkkönä ... ja minun täytyy siitä kuolema kärsiä...\n\nHän lepäsi siinä kuin horroksissaan, silmät hehkuvina, eikä enää\nsanaakaan virkkanut. Sielu oli kuin poistunut, hän ei enää kuullut\nnuoren tuomarin kysymyksiä eikä niihin mitään vastannut.\n\nMutta Ollilta olivatkin jo viimeiset toiveet saada luonnollinen\nselvitys tähän arvoitukseen huvenneet. Hän oivalsi yrittäneensä liian\nmyöhään, hän käsitti taistelevansa mahtia vastaan, jota hän ei tuntenut\nja josta tuo onneton ei enää \"jaksanut\" vapautua. Hän huomasi, että\nhänen oli tyhjin toimin peräydyttävä, ja raskaasti huoaten hän sen\nteki. Hän otti soihdun seinänraosta ja valaisi sillä vielä viimeisen\nkerran rahilla makaavaa, kuihtunutta naista. Tämän silmät olivat auki,\nrinta läähätti valtavasti ja vaahto pursui suusta, eikä hän näyttänyt\nhuomaavan, kun nuori tuomari hänen luotaan loittoni ja oven kautta\npoistui.\n\nOlli sulki ovet, sammutti soihdun, viskasi avaimet torkkuvan vartijan\nkouraan ja kiirehti nopein askelin kievaritaloon. Hän hiipi hiljaa\nhuoneeseensa, ikäänkuin häveten tätä yöllistä vaellustaan, ja kylmän\nväreet puistattivat hänen ruumistaan, kun hän pimeän päässä riisui\nvaatteensa ja kaivautui vällyjen alle lepoon. Mutta kauan hänen\najatuksensa vielä teki työtä, epäilykset nousivat ja laskivat, eikä hän\narvoitukselleen voinut löytää selvitystä.\n\n-- Syvällä ovat taikauskon juuret, huoahti hän. -- Mutta ehkä aamu\nvielä selvittää öiset aaveet, toivotaan aamua vielä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla Olli Jaakonpoika vielä makasi, kun rahvasta jo alkoi keräytyä\nkäräjäpirttiin. Hän heräsi vilkkaisiin väittelyihin ja huudahduksiin,\njoita hänen makuuhuoneeseensa kuului; humina kiihtyi ja talttui kuin\netäisen myrskyn laineet, ja sen keskestä hän kuuli irtonaisia sanoja ja\nlauseenkappaleita, jotka hänen huomiotaan kiinnittivät. Hän kohosi\nistualleen vuoteessaan paremmin kuullakseen.\n\n-- Kuollut ... yht'äkkiä ... puolenyön aikaan. Noiduttu, taikavoimalla\ntapettu... Kuollessaan hän on syyttänyt Mariinaa surmaajakseen...\n\nTällaisia huudahduksia kuului pirtistä nyyhkytysten keskitse, ja nuori\ntuomari aavisti kohta, että ne olivat yhteydessä Mariinan jutun kanssa,\nettä jotakin kamalaa oli tapahtunut, mikä ratkaisevasti vaikuttaisi sen\nkäsittelyyn.\n\n-- Kirkkoherra kuollut... Näittekö, minkälaisen myrkkykatseen häneen\nMariina eilen heitti... Hän se pappimme taioillaan tappoi...\n\nOlli Jaakonpoika hypähti pystyyn, hieroi silmiään ja tapaili päätään:\npuolenyön aikaan ... juuri silloin, jolloin Mariina tajuttomuuteensa\nvaipui ja puhui sekavia sanoja... Sinä oikkuisa sattuma, oletko\ntodellakin taas tässä vetänyt ristin yli järjen kaikkien laskujen...?\nVai mitä? Mitä lopuksikin on tämä näkymättömäin vaikutinten leikki,\nmitä täytyy siitä uskoa, mitä saa enää harhauskoksi leimata...?\nAjatukseni tylsyy ... onko hän sittenkin noita, paholaisen palvelija?\nEi, sehän on mielettömyyttä! Mutta kumminkin, te salaiset vallat,\njoita oppimaton kansa uskoo taivaan ja maan välillä liikkuvan\nja joita me valistuksen harrastajat kiellämme ... te näkymättömät\nhenget, vaikutatteko sittenkin joukossamme ja teette pilkkaa\nvastarinnastamme...? Ei, ei, minähän hourin tässä minäkin taikauskon\nvallassa, ja miksi? Jonkin sattuman takia, jota en vielä tarkemmin\ntunnekaan, joka ehkä on alusta loppuun herkkäuskoisten ämmäin juorua.\n\nNopeasti Olli Jaakonpoika pukeutui, mutta hälinä ja meteli oven takana\nkävi joka hetki yhä äänekkäämmäksi. Hän ei voinut olla taaskin\npysähtymättä ja kuuntelematta erinäisiä katkonaisia huudahduksia.\n\n-- Puolenyön aikaan kuuluu hänen luonaan vankilassa taas käyneen musta\nmies, vieläpä tuomarin haamuun puettuna... Varjele meitä taivas,\npiruthan elämöivät keskuudessamme...! Hänet on poltettava, poltettava\npian, hän tuhoaa muuten koko maakunnan... Avaimet se oli ottanut\nvartijalta, mutta silti se oli mennyt sisään lukkoja avaamatta... Ja\nsisästä vankilasta oli yöllä tuli loistanut, ja hornan henkiä oli\nsiellä nähty liikkuvan... Ja juuri sillä hetkellä pappi kuoli!\n\nJa toiset äänet voivottelivat vielä haikeammin:\n\n-- Ei ollut kirkkoherra ehtinyt saada sakramentteja esille ... niin oli\ntyperrytty ... jos se ne olisi ehtinyt saada, niin kilpistyneet\nolisivat hänestä saatanan nuolet...\n\nEpätoivon hiki helmeili nuoren tuomarin otsalla. Hän oivalsi nyt, että\nhän tuolla öisellä retkellään oli yhä turmellut asiaa, jonka hyväksi\nhän oli tahtonut toimia, ja oivalsi samalla, ettei hän sitä myöskään\nvoinut ryhtyä selittämään, ei kukaan olisi häntä ymmärtänyt eikä\nuskonut. Eikä hän enää tahtonutkaan mitään selittää, hän ei voinut\nmitään selittää, hän epäili jo itse, epäili itseään, epäili kaikkea.\n\"Olenko minä harhatiellä ja kaikki nämä noituuden uskojat oikeassa?\",\nkysyi hän itseltään, eikä uskaltanut siihen vastata.\n\nKiireesti hän järjesti pukunsa, kiireesti ahmaisi hän aamiaisensa, hän\nkiirehti, ikäänkuin jotakin pahaa pakoon joutuakseen. \"Pois tästä\nnoitien pesästä, muuten olen itsekin noiduttu\", hän hoki itsekseen.\nAamu oli vielä aikainen, kun hän, eilistään kalpeampana, astui\nkäräjätupaan ja määräsi käräjiä jatkettaviksi, ilmoittaen, että hänen\ntäytyi samana päivänä vielä ehtiä Ilmajoelle. Hevosen hän käski ajoissa\nvaljastaa, aikoen lähteä heti toimituksen päätyttyä ajamaan.\n\nLautamiehet hänelle riensivät kertomaan yön kamalasta tapahtumasta.\nKirkkoherra oli illalla, kuumasta käräjätuvasta tultuaan, ajanut\npakkasessa kotiinsa ja sinne tultuaan tuntenut voivansa pahoin. Yöllä\ntauti äkkiä kiihtyi, hän sai halvauksentapaisen puuskan, joka lyhyessä\najassa teki miehestä lopun. Luultiin Mariinan taioillaan hänet\ntuhonneen, kirkkoherra oli itse häntä kuolinvuoteellaan siitä\nsyyttänyt...\n\n-- Kirkkoherra lienee kylmettynyt ja siitä saanut taudin, lausui Olli\nhiukan kärsimättömästi ja välinpitämättömästi, käskien tuoda vangin\nsisään. Mutta samalla hän lisäsi lautamiehille: -- Kuunnelkaamme\nsyytetyn omaa tunnustusta, hän ei näytä tahtovan tekojaan salata. Ja\nhän tulee kyllä saamaan tuomionsa, älkää peljätkö, te saatte taas nähdä\nrovion...\n\nTämän hän lausui puoleksi pilkalla, ikäänkuin rauhoittaakseen\nlautakuntaa ja rahvasta, joka häntä melkein epäillen ja huolestuneesti\ntarkkasi. Mutta hänen äänensä värähti niin omituisesti tuota\n\"rovio\"-sanaa lausuessaan, ja hän oli kasvoiltaan niin kalpea, että\nkansa sitäkin miltei arkaillen katseli.\n\nVanki tuotiin sisään. Säikähtyneenä vetäysi rahvas kauas seinämille,\nluoden arkoja, kauhua kertovia katseita syytettyyn, -- eihän sitä\ntiennyt, keneen se katala nyt kohdistaisi silmistään kalmansa vihat.\nSupatus vaikeni, henkeään pidätellen seisoi rahvas, joku lapsi vain\nuunin kupeella teki itkua, säikähtäen tätä outoa äänettömyyttä.\nLautakunta istui juhlallisena ja virallisena pöydän ympärillä, varmana\nkantaen vastuun tuomiosta, jonka se jo tiesi langetetuksi. Mutta nuori\ntuomari viiväytti epävarmana pitkään tuota kiusallista äänettömyyttä,\ntietämättä, olisiko hänen vielä tehtävä turha yritys paljastaa petos ja\nvalhe, vai olisiko hänen itsensä rentonaan antauduttava sen apuriksi.\n\nVanki seisoi siinä niin äänettömänä, niin rauhallisena, niin lakeana\nmaahanluotuine katseineen, että rahvas melkein näytti ihmettelevän,\nettä tuoko nyt juuri oli se vaarallinen, myrkyllinen otus, -- seisoihan\nhän siinä aivan kuin koko tämä juttu ei olisi koskenutkaan häneen.\nSilmät olivat puoliummessa, piirteet veltot ja väsyneet, ja hän ei\nnäyttänyt tietävänkään, missä hän oli ja mitä tapahtui.\n\nTuomari näytti nyt äkkiä tekevän nopean päätöksen, kohotti äänensä ja\nvirkkoi syytetylle:\n\n-- Pitäjän arvoisa kirkkoherra on viime yönä kuollut, syyttäen\nkuolinhetkenään sinun taikojasi taudistaan ja kuolemastaan. Onko\nsyytetyllä ollut siihen mitää osaa...? Mariina, oletko tiennyt jotakin\ntästä kuolemantapauksesta?\n\nMariina nosti katseensa ylös, katsoi tuomaria, hytkähti, melkein\nhypähti, muistaen kai yöllisen kohtauksen, mutta lankesi siitä heti\ntaas entiseen velttouteensa:\n\n-- Olen, vastasi hän. -- Minä näin sen yöllä, -- ja hän lisäsi hiljaa:\n-- olin siellä läsnä.\n\nOlli Jaakonpoika katsoi häneen ankarasti:\n\n-- Sinä olit vankilassasi yöllä, sen tiedämme kaikki. Kuka on sinulle\ntästä kuolemantapauksesta kertonut?\n\nMariina ei vastannut. Kansanjoukko kävi levottomaksi ja rupesi\nsurisemaan. Tuomari korotti äänensä hälinän yli:\n\n-- Syytetty väittää nähneensä kirkkoherran kuolevan. Oletko siihen\nsyypää, oletko noitunut häneen kuolemantaudin?\n\nMariina horjui, hätäysi, vastasi hyvin nopeasti:\n\n-- Minä, en, vaan se toinen ... se musta mies.\n\nPitkään venytettyä, ihmetteleviä huudahduksia kuului kansan joukosta.\nTuomari itsekin näytti olevan mitä suurimmassa jännityksessä.\n\n-- Mutta sinä olit siinä läsnä, olit apuna, Mariina, kerro totuus,\nniinkö?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja kumminkin makasit vankilassasi, etkö maannut?\n\n-- Makasin, mutta kirkkoherran näin kuolevan...\n\nVäkijoukon äänekkäitä huutoja ei voinut enää mikään hillitä, siitä\nkuului nyt aivan ulvovia huudahduksia ja kirouksia. Eikä tuomari enää\nkoettanutkaan sitä asettaa, hän istui paikoillaan ja tuijotti melkein\ntylsästi vastapäätään seisovaan naiseen. Hän ei ymmärtänyt enää mitään,\nhän ei uskaltanut enää epäilläkään...\n\nMutta nimismies, joka lautakunnan vieressä istui, nousi nyt seisaalleen\nja huusi, kuin kaikkien tunteita tulkiten:\n\n-- Hän on tunnustanut, vieläkö muuta todistusta tarvitaan häntä\nlangettamaan!\n\n-- Ei, ei tarvita enää, tämä riittää, vastasi Olli Jaakonpoika verkkaan\nja tarttui vaistomaisesti lakikirjaan, ruveten sitä selailemaan. --\nTuomiosta ei ole epäilystä, se luetaan tästä...\n\nJa hän luki puoliääneen kirjasta pitkälauseisen lakipykälän ja lisäsi\nsitten lyhyesti, selittävästi:\n\n-- Tuomio on langettava, rangaistus on rovio.\n\nMutta tavattoman vaikeat näyttivät nämä sanat olevan hänelle lausua, ne\ntulivat tankkaamalla, hän melkein hengähti joka sanan välissä. Hän oli\nlangettanut tuomion vastoin entistä, varmaa vakaumustaan, ja hänestä\ntuntui, että hän samalla oli langettanut tuomion niistä pyrkimyksistään\nvapauteen ja valoon päin, joita hän tälläkin oikeudenkäynnillä juuri\noli aikonut edistää ja palvella. Ja siksi nuo sanat olivat hänelle niin\nraskaat. Mutta hän lisäsi vähän helpommin:\n\n-- Mutta niinkuin kuolemantuomiot ainakin alistetaan tämäkin\nhovioikeuden hyväksyttäväksi. Syytetty vietäköön vankilaan. Käräjät\novat lopussa.\n\nRahvaanjoukko nyökytti päätään hyväksyen ja näytti ikäänkuin\nhelpotuksen tuntein taas käyvän tarinoimaan. Mutta roviolle tuomittu\nnainen ei kohottanut katsettaankaan tuomionsa kuullessaan;\nreuhtoilematta, valittamatta hän seurasi vartijaa ulos. Näytti melkein\nsiltä, kuin hän jo etukäteen olisi kärsinyt kaikki tämän hetken tuskat\nja kuin ne muiston tavalla vain nyt enää olisivat häneen koskeneet.\n\nTuomari oli jo sitä ennen noussut paikoiltaan ja kiirehtinyt\nhuoneeseensa, ja tuokion kuluttua hän jo sieltä astui turkeissa ja\nkallokkaissa ja käveli ketään hyvästelemättä käräjätuvan läpi ulos.\nHänellä oli vain yksi ajatus: hänen täytyi päästä ulos, vapauteen,\nraikkaaseen ilmaan, pois tästä noituuden ja taikauskon täyttämästä\nhuoneesta, pois yksinäisyyteen, käymään nyt yksinäisiä, äänettömiä\nkäräjiä ristiriitaisten tunteidensa ja horjuvan vakaumuksensa kanssa.\nAamuhämärä ei ollut vielä kokonaan hälvennyt, kun hän jo istui reessä\nja ajoi eilisiä jälkiään takaisin Pohjanmaan aavoja pitkin. Mutta vielä\nuseammin kuin eilen käännähteli hän nyt rauhatonna reessään ja kiirehti\nkärsimätönnä ajajaansa, joka ei nyt ollenkaan joutanut nukkumaan. Eikä\nkyytimies voinut ymmärtää, mikä nyt noin äkkiä oli tuomarin ärsyttänyt\nja suututtanut, hän ei voinut käsittää, että siihen oli syynä kadotetun\nuskon ja hukatun vakaumuksen tuottama sielun tyhjyys ja tyytymättömyys.\n\n\n\n\nAUTTAJA AVUTTOMANA.\n\n\nKuuma taistelu oli käynnissä, yksi Kaarle XII:n ja koko\nmaailmanhistorian kaikkein kuumimpia. Se oli Kuurinmaalla,\nGemauerthofissa, missä ruotsalaisen ja suomalaisen sotajoukon oli\ntorjuttava eteenpäin työntyväin venäläisten raivoisa hyökkäys.\nTuntikausia oli jo oteltu onnen vaihdellessa, eikä ollut tietoa,\nkummalle puolelle voitto kallistuisi.\n\nPorin rykmentti taisteli Ruotsin armeijan vasemmalla sivustalla. Se oli\näsken saanut käskyn ylipäälliköltä, kenraali Lewenhauptilta, rynnätä\neteenpäin, ja olikin edennyt kappaleen, mutta tämä ryntäys oli sille\ntullut sangen kalliiksi. Pistinseinänä seisoi venäläinen ylivoima\nvastassa; se peräytyi tosin vähän ja verkalleen, mutta niitti\nväistyessään hyökkääjiltä paljon miehiä. Ryntäys oli pysähtynyt.\n\nÄskeisellä taistelupaikalla, avoimella kentällä, kulki rykmentin\nsotapappi, joka samalla toimi haavurina, haki haavoittuneita, joille\nhän heti antoi ensi avun ja joita hän sieltä sitten kannatti\nkenttäsairaalaan, sekä jakoi sakramenttia kuolemaisillaan oleville. Hän\nkulki siellä papinkauhtanaan ja litteään barettilakkiin puettuna\nmiehestä mieheen, kentän poikki vinkuvia luoteja pelkäämättä, kokonaan\nlaupeustoimeensa vaipuneena, -- tuon hengenmiehen liikkuminen\ntaistelukentällä, tulevain ja meneväin sotilaiden keskellä, teki oudon,\ntavallaan rauhoittavan vaikutuksen.\n\nSotapappi -- hän oli Turun poikia, Gabriel Lauraeus nimeltään -- saapui\ntaas uuden kaatuneen luo, kumartui häntä katsomaan ja tunsi miehen\nlapsuudentoverikseen, jonka kanssa hän Turun laitureilla oli leikkinyt\nja täällä rykmentissäkin, pitkän sotaretken varrella, usein\nseurustellut. Olkapää oli miesraukalta murskaksi ammuttu; hän ei\npäässyt nousemaan paikaltaan, mihin oli kepertynyt, mutta hän eli\nkuitenkin vielä ja pälyi väsynein, apua rukoilevin katsein eteensä. Kun\nGabriel kumartui hänen ylitseen, kirkastuivat hänen kalpeat, kärsivät\nkasvonsa, ja hän koetti vaivalloisesti liikuttaa toista, tervettä\nkättään kohottautuakseen.\n\n-- Maltahan, makaa vain hiljaa, puheli pappi ystävällisellä,\nlohduttavalla äänellä. -- Tulenhan avuksesi, näytä haavasi; pahaksipa\novat olkaluusi pirstoneet, mutta kyllä me tästä vielä selvitään ...\nmaltahan, kun tukitaan reikä ... sitten sotilaat tulevat kantamaan\nsinut täältä pois...\n\n-- En jaksa malttaa, valitti haavoittunut. -- Auta minut pystyyn, ehkä\njaksaisin sinuun nojaten kävellä.\n\n-- No koetetaan. Halusi pelastua ja elää on siis hyvin suuri?\n\nHaavoittunut huohotti raskaasti, mutta vastasi toivon elpyessä:\n\n-- Makasin äsken tainnuksissa, virkosin sitten, ja luulin, että minun\ntäytyy jäädä tähän kuolemaan... Vain se, joka on ollut niin lähellä\nkuolemaa, tietää minkä arvoinen elämä on. Ei, minä en tahdo nyt erota\nelämästä, auta minut pois tästä ruumiiden joukosta...!\n\n-- Sen teen, rauhoitu! Tässä täytyy vain panna ensi side olkapäähäsi,\nettä et juokse kuiville ... kas näin!\n\nLeikatessaan siinä auki kaatuneen verisiä vaatteita ja asettaessaan\nkäärettä ammottavaan haavaan pappi puheli yhä tuttavalleen\nrauhoittavasti:\n\n-- Sinulla on tyttö odottamassa Turussa, tunnenhan hänetkin ... niin,\nkyllä sinä tästä haavasta huolimatta vielä pääset hänen luokseen.\nSinnekö ikävöit?\n\n-- Niin. Ja kotiini, kotiini! Tiedän, että äitini minua muistelee joka\nhetki, hän on nytkin tuskissaan, sen tiedän, hän tuntee, että olen\nhenkihieverissä. Tahdon niin kernaasti päästä hänen luokseen, astua\nvielä hänen eteensä ja sanoa: Äiti, minä elän sittenkin...! Oi, minä\nnäen hänen riemunsa...\n\n-- Ja sitten kai haavasta toivuttuasi lähdet uudelleen sotimaan?\n\n-- En, ystävä, en koskaan enää. Minä olen oikeastaan aina tätä\nsotimista kammonut ja nyt, kuoleman kieliin jouduttuani, sitä\nkauhistun. Eikö totta, oikea olkapääni on niin pahasti ruhjoutunut,\nettei minusta enää ole pyssyn kantajaksi. Pääsenhän sitten invalidina\npalaamaan Suomeen, Turkuun; siellä rupean jotakin pientä työtä\nnäpertelemään ja elän vielä monet vuodet...?\n\n-- Niin toivon. -- Pappi-haavuri oli pannut haavaan ensi siteen ja\nkoetti nyt kaatuneen vyöllä sitoa ja tukea hervotonna repattavaa\nkäsivartta. Se toimitus koski sairaaseen kovasti, hänen kasvonsa\nvääntyivät taas tuskaisiksi ja hänen silmänsä kävivät jälleen\nraukeiksi, -- hän oli liian heikko. Hetkinen vielä sitä verenvuotoa, ja\nhän olisi varmaankin ollut vainaja, tuumi pappi ystäväänsä autellen. Ja\nhän virkkoi hetken kuluttua:\n\n-- Jos en nyt olisi sattunut avuksesi tulemaan, jos veri haavastasi\nolisi päässyt juoksemaan kuiville, jos siten olisit jäänyt kuolemaan\ntähän paikkaan, olisitko sitä ennen muistanut ajatella sielusi\nautuutta, olisitko rukoillen jättänyt itsesi Jumalan haltuun?\nAjattelitko sitä ollenkaan?\n\nHaavoittunut vitkasteli hetkisen vastatessaan ja virkkoi sitten:\n\n-- En, Gabriel, en muistanut. Odottelin vain apua ... janosin elämää,\nen uskonut lopun olevan niin lähellä. Ajattelin vain kotiani ja äitiäni\nja halusin elää, tavatakseni heidät.\n\n-- Olisi sinun ollut ajateltava sieluasikin ... loppu olisi saattanut\ntulla minä hetkenä tahansa... Nyt saat vielä armon aikaa, pidäpäs se\nmielessäsi... No, koetetaanhan nyt taas nousta...\n\nRoteva, voimakas pappi nosti haavoittuneen tuttavansa maasta. Tämä\nyritti varautua omiin jalkoihinsa, mutta ei siitä paljon mitään\ntullut ... jokainen liike vihlaisi särjettyä ruumista. Kantamalla lähti\npappi sen vuoksi viemään voimatonta taistelukentältä syrjään, kunnes\ntapaisi paarit... Verkalleen se kulku kävi, ja luodit vinkuivat taas\nentistä vinhemmin kentän yli, oli kuin rintama jälleen olisi painunut\ntaapäin.\n\nPappi ajatteli, että jos häneen nyt luoti sattuisi, jos hän kaatuisi,\nniin he kepertyisivät molemmat. Mutta niin ei saa käydä ... päätteli\nhän ja ponnisteli voimiaan kiirehtiäkseen suojaan. Niin voimakas on\nelämänhalu tällä nuorella miehellä, niin hartaasti hän toivoo\npääsevänsä vielä kotiinsa ... hänet on nyt pelastettava, että hänelle\njää aikaa vielä ajatella sielunsakin autuutta. Eteenpäin...!\n\nHetken kuluttua haavoittunut luuli taas jaksavansa varautua\njalkoihinsa, ja pappi laski hänet varovasti maahan, taluttaen häntä\npuoleksi kantamalla edelleen...\n\n-- Tuossa on jo lähellä metsän rinta, lohdutti pappi, -- siellä ollaan\nturvassa.\n\n-- Siellä, noin lähellä, on siis pelastus...\n\nMutta juuri silloin tuli eksynyt vihollisluoti takaapäin ja iski\nhaavoittuneen miesraukan selkään. Hän retkahti raskaasti taluttajansa\nkäsivarrelta, luhistui kuin tyhjä säkki maahan. Ja kun Lauraeus\nkumartui kannettavaansa katsomaan, ei pihahdustakaan enää lähtenyt\npuhkiammutusta rinnasta. Hänen edessään oli vainaja.\n\nAuttaja ei sitä ensiksi tahtonut uskoa. Mutta kun hän sen todeksi\ntajusi, silloin karmaisi suru ja suuttumus ja sanomaton katkeruus\nsyvästi hänen monissa verileikeissä pitkän sotaretken varrella\nkaraistua sydäntään. Tyrmistyneenä hän oli ensiksi itsekin luhistua\nsiihen paikkaan. Olihan hän niin iloinnut voidessaan auttaa turvaan ja\nelämään tuon nuoren miehen, joka rakasti elämää niin kiihkoisasti eikä\nsiitä mitenkään olisi tahtonut erota ... hän oli ollut onnistumisestaan\njo aivan varma ja oli niin sydämestään nauttinut siitä...! Tuossa se\nnyt on -- eloton läjä! -- mies, joka juurikään hengitti ja toivoi.\n\n-- Mitä varten, missä tarkoituksessa, jupisi pappi itsekseen, kumarassa\nseisoen vainajan ääressä. -- Ja mitä varten kuljen minä täällä\nkaatuneita auttamassa ja pelastamassa ... enkö voi tehdä jotakin\nhyödyllisempää, tehokkaampaa... Mitä merkitsee laupeudentyö tällaisessa\nkuoleman rytäkässä, -- miksen tempaa asetta käteeni minäkin\nja ryntää rintamaan, muiden rinnalla taistelemaan ja kaatumaan...\n\nPorilaisen rykmentin äsken eteenpäin rynnännyt sivusta oli taas\nruvennut taipumaan taapäin. Se väistyi siellä loitommalla taistellen,\nmutta läheni hetki hetkeltä, -- se peräytyminen saattoi pian muuttua\npaoksi, joka vyöryy tämän vainajain kentän ylitse.\n\n-- Pitääkö minunkin lähteä juoksemaan pakoon...? Jättää kaikki...? Ei!\n\nSurunsa ja katkeruutensa valtaamana kiihtynyt pappi tempasi miekan\nerään kaatuneen tupesta, otti maahan pudonneen pistoolin toiseen\nkäteensä ja läksi vihurina juoksemaan kenttää pitkin äskeisiä jälkiään,\nporilaisten väistyvää rintamaa vastaan. Hän tulla torvesi myrskynä\nsiihen keskelle kuuminta rytinää, liittyi taistelevaan rykmenttiinsä,\njonka miehet hänet heti tunsivat, ja huudahti hengästyneenä:\n\n-- Ei taapäin, miehet, nyt enää, eteenpäin Jumalan nimeen!\n\nItse hän taisteli kuin tottunut soturi, syöksyi kuolemaa pelkäämättä\nsakeinta vihollisparvea kohti, ampui pistoolillaan ja huitoi\nmiekallaan. Ja hänen sanankuulijansa seurasivat häntä hämmästyneinä,\nmutta samalla mahtavasti innostuen, kun hän heidän edessään juoksi\nliehuvin liperein ja huusi:\n\n-- Nyt voittoon, miehet!\n\nTuima oli ottelu. Mutta vihollisen taaja parvi siinä rytäkässä\nvähitellen harveni, se rupesi taas vuorostaan taipumaan, ja porilaiset\nsyöksyivät nyt pappinsa mukana hurraten eteenpäin.\n\nTämä menestys vaikutti elähdyttävästi toiseenkin sivustaan. Hetken\nkuluttua vihollinen oli jo väistymässä pitkin koko rintamaa ja\nLewenhauptin armeija kulki nyt eteenpäin kaunista voittoa kohti.\n\nMutta taistelutantereella, melkein siinä, mistä hän äsken oli korjannut\nja kantanut nuoren turkulaisen ystävänsä, makasi nyt sotapappi Lauraeus\nitse haavoittuneena. Hän oli miekallaan iskien edennyt liian pitkälle\nväistyväin vihollisten keskelle, oli yht'äkkiä tavannut pistimiä\nkymmenittäin edessään ja saanut monta haavaa ruumiiseensa. Siihen hän\noli silloin kaatunut, toisten porilaisten rynnätessä eteenpäin, ja\njäänyt makaamaan muiden kaatuneiden keskelle, verta vuotavana,\nliikkeelle pääsemättä. Ja elämän ja kuoleman ajatukset, joista hän\näsken oli nuoren ystävänsä kanssa puhunut, ne risteilivät nyt hänen\nmielessään liitelevinä virvatulina, mutta tällä kertaa häneen itseensä\nkohdistuvina.\n\nSamaa hän tunsi kuin äsken kaatunut ystävänsä: voimakasta elämänhalua\nja tuskankiihkeää pelastumisen toivoa. Hän näki taistelevain joukkojen\nhurraten loittonevan, kuuli sivustaltakin kiihtyvää, voitonvarmaa\nammuntaa ja oivalsi nyt lopulta juuri sen voiton saavutetuksi, johon\nhän itsekin suoranaisesti oli vaikuttanut. Nytkö pitäisi hänen kuolla\ntähän kentälle yksin jätettynä, saamatta maistaa voiton huumaa,\nsaamatta elää edelleen toimiakseen ja taistellakseen joukko-osastonsa\nmukana...? Ei koskaan, hän ei tahtonut tähän kuolla, hän tahtoi\npelastua! Mutta hän tunsi veren virtaavan aukinaisista, sitomattomista\nhaavoistaan, tunsi voimainsa heikkenevän, raukeuden voittavan...\n\nIlta oli käsissä, raivoisan taistelupäivän jälkeinen, miltei kaamean\nhiljainen ilta. Sodan pauhu oli loitonnut kauas, kuulumattomiin,\nvoittava armeija oli kai ajamassa vihollista takaa ja asettui\nnähtävästi siellä jossakin kaukana uusiin asemiin. Äskeiseltä\ntaistelukentältä, jossa hetki sitten pyssyt paukkuivat ja sotahuudot\nsoivat, ei kuulunut nyt muuta kuin sieltä täältä jonkun haavoittuneen\nvaikeroivaa valitusta. Joskus jymähteli vielä sivummalta jonkin\nmarssivan miesjoukon askelten töminää. Se tuntui tuokion ajan\nlähenevän, maa tärisi, jyminä kohisi kohti... Tuleeko sieltä nyt\nvihdoinkin ihmisiä, ystäviä, jotka hakevat ja korjaavat haavoittuneet,\njotka tuovat pelastuksen, elämän? Ei, töminä vaimeni taas, loittoni,\nkaikkosi kauemmas. Ehkä se oli jokin rintamalle vielä marssiva\nvarajoukko, ehkä jatkuu taistelua vielä jossakin hyvin kaukana ...\nsotureilla on siellä voiton varmistaminen, vihollisen takaa-ajo\nmielessään, he eivät ennätä ajatella kaatuneita eikä haavoittuneita...\n\nTuska ja levottomuus valtasi sotapapin illan pimetessä ja öisen\nkosteuden langetessa äänettömälle aavikolle. Hän oli äärettömin\nponnistuksin kavunnut istumaan, oli koettanut itse kauhtanansa\nliepeellä tukkia ja sitoa reitensä pahimmin vuotavaa haavaa, ettei veri\nkuiville valuisi, ja koetti nyt pinnistää rinnastaan ääntä kutsuakseen\njotakuta ihmistä avukseen. Mutta hapraan heikkona lähti huuto\nvoimattoman miehen kurkusta; toisista haavoista, joita oli päässä ja\nkyljessä ja jalassa, vuoti edelleen limainen, maksoittuva veri,\ntahmeutuen tukkaan ja vaatteisiin. Ja illan viileys puistatti revittyä\nruumista.\n\nSotapappi taisteli yhä yltyvää väsymystä vastaan. Hän pelkäsi, että jos\nhän nyt siihen uupuu ja torkahtaa apua saamatta, hän ei siitä enää\nherääkään koskaan, ja hän ei taipunut vielä siihen nukkumaan, ei\ntahtonut vaipua ja kuolla. Niin kirpeästi kuin ruhjottuja jäseniä\nkivistikin, joka kerta kun hän koetti hiukankaan liikahtaa, koetti hän\nkuitenkin yhä uudelleen kohottautua, pyrkiä ryömimään, pysyä\nvalveilla...\n\nSitä tehdessään hän ajatteli äskeisiä elämyksiään, ponnistuksiaan ja\nvaikutelmiaan. Hän muisti turkulaisen nuorukaisen, jota hän tältä\nsamalta kentältä äsken oli yrittänyt pelastaa. Miesraukalta hän oli\nkysellyt kaikkea, mihin hän nyt itse oli kohtalolta saanut ankaran\nvastauksen ... oli nuhdellut nuorukaista siitä, ettei tämä\nhenkihieverissään ja kuoleman lähestyessä ollut ajatellut sielunsa\npelastusta, autuutta ja armoa...\n\n-- Mutta miksen ajattele sitä nyt itse ... kysäisi hän itseltään\ntuskiensa lomaan, ja hän hätääntyi tästä oudosta, vastenmielisestä\najatuksestaan...\n\n-- En voi, en tahdo vielä kuolla, en sitä ajatellakaan; en tahdo\najatella tulevaista elämää, nykyistä vain...! En tahdo vielä heittäytyä\nmenneeksi mieheksi, sitähän en ole, kaukana siitä. Kun vain tulisi joku\nauttamaan, sitoisi nuo repeämät ... paranen minä tästä piankin ... ja\nelän kauan... Rykmenttini tarvitsee minua, ja rauhan toimissa on\nminulla vielä paljon työtä...!\n\nHän koetti taas tukkia pahinta haavaansa. Se koski kovasti, ihan ytimiä\nvihlaisi; hän vaipui hervottomaksi maahan ja tunsi mielessään tavatonta\nkatkeruutta. Miksi hän olikaan innostunut ja tarttunut miekkaan, miksi\nlähti hän sotimaan, hän, pappi ja haavuri... Miehet hän kyllä sai\ntulistumaan, mutta paremmin olisi häntä sittenkin tarvittu täällä\nkaatuneitten joukossa, sitomassa ja lohduttamassa... Niin monta\nonnetonta hän oli auttanut ja pelastanut ... nyt, kun hän itse olisi\napua tarvinnut, ei kukaan tule häntä hoivaamaan, ei kukaan häntä\nmuista. Jättävät kylmästi tähän makaamaan ja kuolemaan...\n\n-- Kuolemaanko...? Ei, vielä on henki jäljellä ... se _on_ vielä\npelastettavissa...!\n\nHaavoittunut yritti taas ryömiä metsänrintaan päin, jossa hän tiesi\nteltan olevan ja kenttäsairaalan... Mutta vain muutamia kyynäriä hän\npääsi vetäytymään eteenpäin yökosteisessa maassa, sitten vaipuivat\nvoimat entistä enemmän ja väsymys voitti lopultakin. Vielä hän taisteli\nväsymystä vastaan, taisteli elääkseen, taisteli yhä vaipuessaan\nhorroksiin ja painuessaan tajuttomaksi... Ponnistelu elämisen puolesta,\ntuskainen, rajaton ponnistelu, se oli hänen viimeinen ajatuksensa\navutonna tantereeseen hervahtaessaan -- --.\n\nSiitä sotapappi aamulla heräsi, kun sotilaat, jotka olivat hakemassa\nhenkiin jääneitä haavoittuneita ja hautaamassa vainajia, häneen\nkoskivat. Verkalleen, kuin puolihorroksissa ja puolikankeana hän\nheräili, mutta hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, nähdessään valoa ja\nkuullessaan ihmisääniä, että hän elää toki vielä, saa apua, pelastuu...\nPelastuu elämään! Sen tajuaminen täytti hänet riemulla ja valoi voimaa\nhänen runneltuun ruumiiseensa.\n\nHän sai apua, hän pelastui. Sotilaat kantoivat kaatuneen sotapappinsa\nhellävaroen kenttäsairaalaan, jossa Lauraeuksen viisi haavaa sidottiin\nja jossa hän sai huolellisen hoidon. Hän oli maannut 14 tuntia verta\nvuotavana sotatantereella, oli ollut aivan lähellä kuolemaa, itse\nsamassa tilassa, josta hän niin monta miestään oli pelastanut.\n\nMutta maatessaan vuoteella ja muistellessaan Gemauerthofin pitkää,\nraskasta yötä, hän huoahti monta kertaa ja myönsi itsekseen katuvaisin\nsydämin:\n\n-- En tosiaankaan, en ajatellut minäkään siinä sieluni pelastusta, en\ntulevaa elämääni enkä armoa. Tätä nykyistä elämääni vain ... en\nuskonut, en tahtonut uskoa kuoleman olevan lähellä enkä elämänlangan\nkatkeavan.\n\n\n\n\nKONTIN TARINA.\n\n\nPeltoa kynnettäessä Pajujoen rannalla nosti auran terä äsken mullan\nmukana esille muutamia helähtäviä, vanhoja vaskirahoja. Paikkaa sitten\ntarkemmin tutkittaessa löydettiin siitä satakunta suurempaa ja\npienempää vaskirahaa, jotka ovat 16:nnen sataluvun lopulta ja seuraavan\nalulta. Rahat olivat, päättäen samasta paikasta löydetyistä\ntuohenpaloista, aikoinaan kontissa kaivetut maahan...\n\nTällainen uutinen luettiin eräänä päivänä sanomalehdistä. Lyhyt ja\nkuivahko uutinen, jommoisia silloin tällöin, milloin mikäkin maan\nkolkalta, lehtiin ilmestyy, -- ne luetaan ja unohdetaan. Ajatuksella ei\nole aikaa viipyä mokomassa pikkujutussa pitempään, sotasähkösanomat ja\nelintarvikehuolet ja muut tärkeämmät päivän uutiset valtaavat huomion.\nMutta joskus voi kuitenkin muisti palata takaisin tuollaiseen Pajujoen\nkonttiin, joka kolmattasataa vuotta sitten on maahan kaivettu. Silläkin\nkontilla on epäilemättä ollut oma tarinansa, se voisi varmaankin kertoa\npaljon tuollaisen jokivarren edesmenneiden eläjäin pyrkimyksistä ja\nhuolista ja kärsimyksistä, jotka ehkä ovat olleet vakavammat ja\nraskaammat kuin meidän nykypäivien huolet, vaikkei niistä ole\nsanomalehtiin laitettu uutisia eikä sähkösanomia...\n\nOn kevät. Maa on jo suvirinteiltä sula, mutta vesakko on vielä harmaa.\nJoki tulvii, siihen laskevat rinteellä lirisevät purot.\n\nYlitalon Jaakko kyntää peltoaan ylempänä rinteellä. Pysähtyy\nkynnöksestään ja kuuntelee. Kuka huutaa? Ääni tulee joen takaa, -- kas,\nsiellä rannalla seisoo muutamia ihmisiä, naisia ja miehiä, jotka\nviittilöivät käsillään ja kiljahtelevat... Venettä tuntuvat huutavan\nyli päästäkseen, -- mitä lienevät kulkijoita. Mutta pitäneehän niitä\nauttaa...\n\nJaakko sitaisee ohjakset auran kurkeen, laskeupi rantaan, työntää\nvenheensä vesille ja soutaa kutsujia kohti. Ne ovat naapuripitäjän\nväkeä toiselta jokivarrelta. Ovat tulleet poikkimaisin keväiseltään\nvetisten soiden yli, ja kiirettä näkyvät pitävän.\n\n-- Vainolainen on näet liikkeellä, sitä olemme paossa, he virkkavat\nensi sanoikseen Jaakolle, jo ennenkuin tämän venhe rantaan ehtiikään.\n\n-- Joko joutuivat teidän kylille?\n\n-- Jo joutuivat piikkiniekat, ja puhdasta tekivät. Hädin tuskin\nennätimme salolle...\n\n-- Minne päin ne sieltä kulkevat, kyseli Jaakko, oman pienen kylänsä\nkohtaloa ajatellen.\n\n-- Joka taholle. Pian niitä on täälläkin ... pohjoisiin erämaihin on\nnyt pakoon painuttava.\n\nNäin vastasi pakolaisjoukon johtajana esiintyvä kyssäniska mies,\nLepikon Heikki, jonka Jaakko entuudestaan tunsi, -- heillä oli\naikoinaan ollut keskenään riitaa sydänmaan kalavesistä. Mutta nyt niitä\nvanhoja riitoja ei joudettu muistamaan, hätä oli yhteinen kaikilla.\nJoen yli soudettaessa pakolaiset kertoivat tarkemmin ryssäläisten\nratsuväkijoukkojen äkillisestä ilmestymisestä heidän jokivarrelleen,\njossa palavain talojen savut rupesivat vainolaisten retkiä osoittamaan\nja josta väki oli surmattu tai vangiksi raastettu. Ja kun Jaakko\nvenheensä kotirantaan laski, oli hän jo selvillä siitä, että pakosalle\noli hänenkin kiireellä lähdettävä joukkoineen kotitalostaan, ennenkuin\nvieras sinne saapui ja kävi surmantöitään tekemään.\n\nKynnös siinä suvirannan pellolla oli hänen jätettävä kesken...\n\nSotaa oli kestänyt monta vuotta. Vihollinen oli jo edellisenä kesänä\nsamonnut Suomeen, hävittänyt sen eteläisemmät osat ja jäänyt sinne\ntalvikaudeksi mellastamaan. Pakolaisia oli jo syksyllä liikkunut, mutta\ntalvikaudeksi huhut vihollisten tunkeutumisesta sisämaahan olivat\nsentään vaimenneet. Täällä sydänmaan laidassa oli sen vuoksi väki\nelänyt ennallaan kotikylissään, joskin alituisen pelon ja huolen\nalaisena, mutta yhä toivoen, että vihollisen eteneminen oli lopultakin\nsaatu seisahdutetuksi. Kevään tullen oli käyty tavallisiin toukotöihin\nkäsiksi.\n\nMutta heti kevään tultua olikin venäläinen, lukumäärältään\nlisääntyneenä, taas lähtenyt maata laajemmin valloittamaan, eivätkä\nSuomea puolustavat, harvalukuiset sotajoukot olleet sitä jaksaneet\npidättää. Tuhon lähenemisestä oli jo jäänlähdön aikaan jokunen viesti\nsaapunut Pajujoellekin, mielten levottomuus oli ollut yleinen, mutta\npian oli kaikki taas ollut rauhallista. Kunnes nyt nämä pakolaiset\nyht'äkkiä saapuivat kertomaan peloittavat tuhouutisensa kesyttömäin\nkasakkajoukkojen tulosta.\n\nKynnös kesken, karja ulos ometasta, perhe pakoretkelle...\n\nJaakko hyöri toimekkaana ja hätäytymättä tuvassaan ja pihallaan,\nnaisten ja lasten ulistessa ja saamattomina edes takaisin juostessa.\nHän puuhasi vielä illan suussa pakoon lähtevälle joukolle\nvälttämättömät eväät ja pyyntikalut mukaan, sälytti kuorman äsken auran\nedestä päästämänsä, ainoan hevosensa selkään ja nosti taakan jokaisen\nperheensä jäsenen hartioille; sitten hän saatteli heidät naapuripitäjän\npakolaisten matkassa metsän rintaan. Mutta itse palasi hän vesakosta\nvielä aitalleen, sanoi ottavansa sieltä selkäänsä jyväsäkin, jonka hän\noli talven yli siemeneksi säästänyt ... käskien toisten jo kiirehtiä\ntaipaleelle. Sillä eihän tiedä, millä hetkellä piikkimiehet\njokivarrelle ryntäävät...\n\nMutta Jaakko ei siten palatessaan ajatellut ainoastaan viljasäkkiään.\nYksin jäätyään hän nosti hinkalon pohjalaudan ja veti sen alta kolosta\nesille pienen, jykeän tuohikontin, jota hän siellä kaikilta kätkössä\noli tallentanut. Siinä oli hänen aarteensa, hänen vuosien varrella\nvähin erin kokoon haalimansa säästörahat, jotka hän oli ansainnut\nmyymällä lintuja ja riistannahkoja ja jotka hän aina visusti oli\naittaansa kätkenyt. Kylällä oli kyllä huhuna, että Jaakko oli\nsalarikas, mutta kukaan ei tiennyt, missä hän aarrettansa säilytti.\n\n-- Tässä ne ovat ... raskas kontti ... ihanasti se nostaessa kilahtaa!\nMutta tätä ei auta ruveta salolle kantamaan ... eikä sitä voi tännekään\njättää ... vainolainen polttaa ehkä aitan ja sinne aarteenkin ...\nparempaan koloon se on peitettävä!\n\nVaroskellen Jaakko silmäilee aina ovelta, näkyykö vesakon rinnassa\nkatselijaa ... ei näy ketään, jo ovat pakolaiset salolle painumassa.\nHän hakee puolijuoksua ometasta lapion ja kiirehtii kontteineen sen\npellon ylälaitaan, jota hän päivällä oli ollut kyntämässä. Irroittaa\nturpeen kankaasta, kaivaa vähän koloa maahan -- ei malta kuitenkaan\nkovin syvälle kaivaa -- ja heittää konttinsa pienen haudan pohjalle.\nPeittää sen viipymättä, asettaa huolellisesti turpeen päälle, nostaa\nvielä ison kiven painoksi ja merkiksi -- siellä on aarre tallessa!\n\nTuokion kuluttua on Jaakko, jyväsäkki selässään, jo samoamassa\nvesakkoon. Juuri vesakon laidassa hän tapaa Lepikon Heikin ja silmäilee\ntätä tuokion arasti ja epäluuloisesti. Mutta lähellä on siinä hänen\nomakin joukkonsa, sitä kiirehtii kodistaan paennut mies nyt saattamaan\nsalolle piiloon odotettavilta vierailta.\n\nEi kuitenkaan auttanut Pajujoen eläjiä sekään, että he ajoissa\npakenivat kodistaan pohjoiselle salolle ja lymyilivät sinne\nkyhäämissään piilopirteissä. Vainolainen, joka pian saapui tällekin\njoelle ja poltti autioksi hylätyn kylän, tapasi metsässä lehmän jäljet\nja osui niitä myöten kyläläisten pakosaunoille. Ryösti, riehui, tappoi\nja teurasti. Harvat pääsivät hengissä sen kynsistä, -- miehiset miehet\nvietiin köysiin kytkettyinä vangeiksi. Tällaisessa parvessa sai\nYlitalon Jaakkokin kahlehdittuna kulkea kauas vihollisten pääleireille,\nkauas sieltäkin vielä vieraille maille. Ruoska selässä, nälkä vatsassa,\nmarssia näin kauas kolkkoon Venäjän orjuuteen...!\n\nKoti, perhe, tupa ja tanhua, ne olivat pian kaikki hämärään häipyvää,\nkaihoisaa muistoa miehelle, joka vieraan ikeen alla raskaasti raatoi,\njoka väsyneenä illalla retkahti pitkälleen, herätäkseen aamuvarhaisella\npajarinrengin säälimättömään potkuun. Siinä taittui voimakas varsi,\nmurtui luja terveys, musteni mieli, raukesi toivo. Synkkä tylsyys\nhämärsi vähitellen ajatukset ja muistot; tunteet turtuivat, sydän\nhyytyi. Siihen vaimeni vähitellen voimakas koti-ikäväkin ja omaisten\nkaipuu, -- eloton oli orjan katse, sielukin sammui vähitellen raskaiden\nraadantavuosien kuluessa. Mutta vaikka Jaakon mieli näin vaipui\nmatalaksi ja hänen tajuntansakin sumeni, kyti sorretun sydämen pohjalla\nkuitenkin vielä pieni kipinä, arka ajatuksen tynkä, heikko toivon säde.\n\nSiellä syvällä piili kaikesta huolimatta särjetyn onnen kaunis muisto,\njoka usein unissa kävi hänelle eläväksi. Kaukainen joenranta, jonka\nkoivikkoahteella oli matala, harmaa kotitalo... Vai onko se siellä\nenää, niin hätkähti usein unestaan herännyt orja. Autio lie jo ranta,\ntalo poltettu pois kauan sitten, pensastunut, metsistynyt peltoaukea.\nMutta ehkä siellä sittenkin on vielä jotakin jäljellä, ehkä sauna\nrannassa ... ehkä paja palolla ... ehkä on kotijoella vielä omaisista\njoku, joka uutta mökkiä raunioiden viereen rakentaa...\n\n-- On siellä ainakin _jotakin_ jäljellä, on varmasti...!\n\nSe ajatus vankiraukkaa läpi kärsimysvuosien lohdutti ja piti elinvoimaa\nvireillä. Kontti aarteineen on ainakin vielä tallella hiekkahaudassaan\nturpeen alla rantapellon kupeella, merkkinään iso kivi, jota ei kukaan\nmuu tiedä. Sen alla ovat rakkaat, kilahtavat vaskirahat, sieltä ne\nvielä löytyvät, kun tai jos kätkön tuntija kerran pääsee palaamaan\nPajujoelle... Vanha, rakas kontti kaivautuu esille, ja sen sisällöllä\nvoi maailman murjoma mies, vaikka vanhanakin ja raihnaisena, taas\naloittaa katkaistun elämänsä uudelleen, taas ruveta asumaan hävitettyä\ntaloaan ja viettää rauhassa elämänsä illan...\n\n-- Sitä aarretta ei toki saanut julma vainolainen riistetyksi ... siinä\nvielä elää onnen siemen...!\n\nVäsymykseen nääntymäisillään oleva vanki nukahti uudelleen, rauhan\ntunne rikotussa sydämessään.\n\nVuodet kuluivat, raskaat orjan vuodet. Sotaa jatkui yhä jatkumistaan,\nuusia vankijoukkoja kulki ohi, kertoen kotimaan perinpohjaisesta\nhävityksestä ja kaiken elämän sammumisesta Suomessa. Ei näyttänyt\nkurjuuden aika koskaan loppuvan, ei valkenevan synkästä yöstä\nmilloinkaan aamu.\n\nMutta kerran vihdoinkin rupesi kaukaiseen karkoituspaikkaan saapumaan\ntietoja tulossa olevasta rauhasta; saapuipa lopulta sanoma kauan\nkaivatun rauhan teostakin. Orjan toivo virkosi. Mutta sitä toivottua\nsotavankien vapauttamista ei vieläkään kuulunut. Vieraan maan\nkaukaisiin kyliin kuljetetut vangit olivat unohtuneet, niistä ei ollut\nkenelläkään selvää tietoa, ne saivat rauhanteon jälkeenkin jäädä\nentiselleen raatamaan. Yksi ja toinen silloin karkasi samotakseen\nsuuressa kurjuudessa ja alituisille vaaroille alttiina kaukaista\nkotimaataan kohti. Niin pakeni eräänä yönä Jaakkokin pajarinsa talosta\nja lähti samoilemaan outoja erämaita, ajattelematta muuta kuin\nkaukaista kotiaan, jonne hän taas yhä kiihkeämmin ikävöi. Surma vaani\nhäntä joka yöpymispaikassa, jokaisessa teidenristeyksessä, mutta siitä\nhän ei enää välittänyt: yksi menneen kaikki!\n\n-- Jos en saa kuljetuksi kotijoelleni, jos en pääse aarrettani\nhakemaan, niin joudanpa tänne kuolla!\n\nNiin hän tarpoi paljain jaloin, resuisin rievuin, viikosta viikkoon\nvieraan maan vieraita teitä, kerjäten almua henkensä pitimeksi, käveli\neteenpäin selkä kumarassa, leuoillaan harmaja parta...\n\nVihdoin ehti paennut vanki, jolta jo monesti oli viimeinen toivo\nrauennut, kotoisille maille ja kiirehti kulkuaan, kuta lähemmäs hän\njoutui rakkaan Pajujokensa rantoja. Pakolaisia palaili muitakin, mutta\nJaakko karttoi heidän seuraansa. Yksin hän tahtoi tulla kotiahteelleen,\nkenenkään näkemättä tahtoi hän käydä entisen rantapeltonsa kupeelta\nsulin käsin repimään turvetta ja kaivamaan maata, -- sitten alkaa elämä\ntaas!\n\nEräänä kesäaamuna laskeusi hän jokivarren polkua alaspäin sinne, missä\nkotikylä ennen oli sijainnut. Tuskin kantoivat jalat kumaraa vanhusta,\npolvitaipeet pyrkivät pettämään väsymyksestä ja mielenliikutuksesta...\nTuolta jo kumottaa kotirannan tuttu, korkea koivikko ... vielä joen\npolvi, ja sitten on mies oman talonsa tutulla paikalla...\n\n-- Nouseeko sieltä näreikön takaa hienoa savua?... Niin, nousee ihan\nYlitalon kohdalta. Onko joku omaisistani todellakin asettunut vanhalle\ntalonpaikalle...?\n\nVäsyneet askelet käyvät entistään nopeammiksi, veri kohisee korviin,\nharmaja parta tutisee, silmä vesistä hämärtyy.\n\n-- Onhan siellä jo mökkipahanen ahon laidassa, -- elämä on siis todella\npantu alulle! Sen on kai oma poikani, isän kahlevuosina jo mieheksi\nkasvaneena, pystyttänyt vanhalle talonpaikalle uuden elämän pohjaksi...\n\nJaakko viilettää pensastumaan päässeen rantaniityn poikki ja saapuu\nentiseen venhevalkamaan. Siellä huuhtoo hursteja outo nainen. Siltä\nJaakko, nopeasti luokse astuen, käy ensi uutisia utelemaan. Hän kohta\nkuulee, ettei hänen omaa perhettään enää näillä mailla eläkään...\n\n-- Kuka on siis tähän mökin kyhännyt?\n\n-- Lepikon Heikki siinä nyt joukkoineen asuu.\n\n-- Toisen maalla?\n\n-- Eipä ole täällä vuosikymmeniin eläjiä käynyt, ei tiedä kukaan\nvarmasti, kenen ovat maat. Vanhoja peltopaikkoja ottaa nyt\nviljeltäväkseen kuka kerkeää.\n\n-- Miksei se Heikki asu omassa pitäjässään, omalla maallaan?\n\n-- Sen ovat taas muut vieneet hänen poissa ollessaan...\n\nSuuttumus ja mielenmasennus valtasi väsyneen miehen. Hervotonna hän\nretkahti rantakivelle istumaan, vieraalta akalta enempää kyselemättä.\nSiihenkö katkesikin kaunis unelma?\n\nMutta tuokion kuluttua Jaakko jo taas ajatteli, että onhan toki\noikeus ja laki jälleen maassa, saahan sen avulla anastajalta tilansa\ntakaisin, kun kerran omistaja on kotikonnulleen ehtinyt. Ja onhan\ntäällä toki Jaakolla muutakin omaa kuin kova maankamara, onhan vähän\nirtonaisempaakin, jolla voi päästä elämisen alkuun. Onhan se\naarrekontti maahan kaivettuna ... varmassa tallessa vainolaisilta ja\nnaapurikylän tungettelijoilta...\n\nUuden innon elähdyttämänä nousi kumaraselkä harmaaparta rantakiveltä ja\nkäveli entistä pientä peltosarkaansa kohti. Rantaketo oli paksun\npajukon peitossa -- Jaakon vettynyt silmä koetti turhaan tähystää\npajukon halki ja hänen hengityksensä läähätti raskaasti väsymyksestä ja\njännityksestä. Onko merkkikivi vielä paikoillaan saran yläpuolisella\nkankaalla, onko koskematta aarrepaikka...?\n\n-- Oudoltapa näyttää sarka...\n\nUusi tungettelija on taas kyntänyt auki ja kylvänyt rukiiseen hänen\nvanhan sarkansa... Mutta onko Heikki sitä ylälaidasta laajentanut --\nvai miten tuo vesakon rinta tuntuu kuin entistään etäämmältä...?\n\nJo on Jaakko peltoaukean reunalla, jo viilettää rukiin laitaa myöten\nylöspäin. Rinta huohottaa, polvitaipeet pettävät taas...\n\n-- Onko se kyntänyt auki minun aarrepaikkanikin...? Oliko sillä\nsittenkin aitta-asiastani vihiä ... se oli jäänyt kykkimään metsän\nreunaan, kun minä jyväsäkki selässä joukkoni jäljessä salolle päin\njuoksin...? Missä on merkkikivi?\n\nJaakon silmiä sumensi. Hän ei nähnyt turpeelle vyöryttämäänsä suurta\nkiveä, ei turvetta ... rukiin laihohan kasvoi siinä, missä kiven piti\nhänen muistojensa mukaan olla.\n\n-- Aarrepaikka kynnetty auki, kallis kontti siis löydetty, ryöstetty...\nKaikki toivo poissa...\n\nJännitykseensä menehtymäisillään oleva mies horjahti, vaipui\npientarelle, läähätti ja valitti hiljaa. Mustunut oli maailma hänelle,\nkaikki kauniit unelmat olivat pettäneet. Sillä hän ei voinut ymmärtää\nmuuta, kuin että viekas tungettelija oli hakenut ja löytänyt hänen\nrakkaan aarteensa, jota hän ei ollut kyllin syvälle kaivanut, vienyt\nhänen elämänsä viimeisen ylläpitäjän. Ja sitä iskua hän ei kestänyt...\n\nEikä ollut Jaakolla enää voimia nousta peltoa kaivamaan, saadakseen\nvarmuuden aarteensa katoamisesta.\n\nHänellä oli jo mielestään siitä varmuus, liian kova ja julma varmuus...\n\nHän makasi pientarella, jaksamatta kättään liikuttaa, jaksamatta enää\najatellakaan. Maailma häipyi hänen raukeasta silmästään, hän vaipui yhä\nsyvemmäs maata vasten, vaipui kuin syvälle maan alle...\n\nSiitä hänet talon uusi eläjä löysi kuolleena.\n\nEikä kuitenkaan ollut Lepikon Heikin tylsän puuauran terä nostanut\nesille Pajujoen Jaakon kallista konttia. Tämä oli läpi vainovuosien\nsäilynyt entisessä haudassaan, mistä Jaakko sen olisi voinut löytää,\njos hänellä olisi ollut malttia ja voimia ruveta sitä kaivamaan. Mutta\nrääkkääntynyt vanhus taittui ennen kuin voimat sen verran palasivat, ja\nkontti-aarre jäi piiloonsa peltomullan ja rukiin juurien alle.\n\nJaakko oli ainoa, joka sen kätköpaikan tunsi, -- hänen kuoltuaan sitä\nei tuntenut kukaan. Hän vei kalliin salaisuutensa mukanaan hautaansa,\njoka hänelle näin aukeni kohta kun hän vihdoinkin oli, sanomattomat\nkärsimykset kestettyään, saapunut raskaina vuosina niin hartaasti\nikävöimälle, rakkaalle kotikonnulleen.\n\nVasta kaksisataa vuotta myöhemmin nosti silloin syvemmälle tunkevan\nauran terä esille Jaakon kilahtavat säästörahat ja hänen maatuneen\nkonttinsa riekaleet. Ja Pajujoen pakolaisvangin säästörahat, jotka\npitkän orjuusajan olivat hänen toivonsa säilyttäneet ja hänet hengissä\npitäneet, ne siirrettiin museoon kylmän jälkipolven katseltaviksi.\n\n\n\n"]