Yösalo

YÖSALO

Romaani

Kirj.

JALMARI HAHL

Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Kirjan julkaisemana vuonna 1929.

I.

Avoimesta ikkunasta syöksyi sisälle toukokuun loppupäivien tuulahdus, lennättäen mukanaan nuoren nurmen tuoksua. Pienessä pihapuutarhassa iloitsivat varpuset meluten. Kadun puolella tärähti ohikulkevan auton varoitus.

Anni Lehtovaara, joka kokosi matkatavaroitaan laukkuihin, muisti siitä, että oli vain parisen tuntia junan lähtöön. Ja heleä riemu täytti hänen mielensä. Hartaasti hän oli tätä kevättä odottanut, paljon hän oli ponnistanut saavuttaakseen sen! Vihdoin se oli tullut ja oli samalla tuonut palkinnon ponnistuksista ja vaivoista. Niin, tosiaan, olihan nyt tutkinnot suoritettu, Anni oli valmis filosofian kandidaatti. Oliko kaikki tämä totta? Totta se oli, ja saattoipa hän tästä saavutuksestaan ylpeillä. Sekin oli ollut suuri hetki tuona alkukesän päivänä, kun hän ensi kerran painoi päähänsä ylioppilaslakin. Sen muisto ei ollut vähääkään vaalennut. Mutta tämä uusi aikaansaannos oli jotain määrätietoisempaa, se avasi ovet tulevaan elämäntehtävään.

Ja nyt siis pois Helsingistä tänä säteilevänä kevätpäivänä, sinne kauas kotiseudulle, missä odotti niin paljon uutta ja innostavaa!

Ovelle koputettiin, ja palvelijatar tuli sisään:

– "Maisteri" saa tässä vielä ennen lähtöään kirjeitä, kokonaista kaksi!

Anni silmäili käsialoja. Toinen kirje oli äidiltä, toinen isältä. Merkillistä. Tavallisesti he sulkivat kirjeensä samaan kuoreen. Äiti kirjoitti jatkoa isän kirjeeseen, tai päinvastoin. Isältä tuli yleensä pitkähköjä kirjeitä, äiti oli harvasanainen. Miksi nyt nämä eri kirjeet?

Anni avasi ensin isän kirjeen ja luki:

    "Rakas tyttäreni!

    Vaikka tiedän, että aivan pian saavut kotiin, en malta olla näin
    kirjeessä onnittelematta sinua suoritettujen tutkintojesi ja
    saavuttamasi opinarvon johdosta. Voit hyvin kuvitella, kuinka
    äitisi ja minä olemme tästä iloissamme, sillä tiedämme, että
    olet tehnyt ahkerasti työtä, kun jo kahdenkolmattavuotiaana
    olet tullut maisteriksi. Jospa meillä olisi samanlaista iloa
    veljestäsi, Haraldista! – Saimme joku aika sitten häneltä
    Parisista kirjeen, jossa hän yhä vain pyytää lisää rahoja, eikä
    niistä hänen opinnoistaan eikä siitä maalailemisesta tahdo tulla
    valmista. Hänellä ei ole sinun hellittämätöntä ahkeruuttasi eikä
    kunnianhimoasi.

    Oikeastaan en aikonut kosketella vakavia asioita, sillä onhan
    tämä onnittelukirje. Mutta kun tulin alkaneeksi, tahdon jatkaa,
    jotta sitten kotiin palattuasi ei mikään häiritse jälleennäkemisen
    iloa. Muistathan, että minä, vaikka äidinkieleni on ruotsi, en
    koskaan kodissa ole ottanut esille kielikysymystä, vaan että olen
    antanut sinun vapaasti noudattaa vakaumustasi. Mutta vähän ikävän
    vaikutuksen minuun teki, kun kuulin, että olit muuttanut nimesi.
    Tunnustan suoraan, että minun oli vaikea kirjoittaa kuoreen: Anni
    Lehtovaara. Minusta tuntuu, kuin olisit suomenmielisyydestäsi
    huolimatta voinut säilyttää kasteessa saamasi ristimänimen muodon
    Annie, ja isäsi rehellisen sukunimen, joka tosin ei ole niin komea
    kuin äitisi suvun aatelisnimi, mutta johon olisit voinut tyytyä.
    Tuntuu kuin vallitsisi jotain vierasta perheen ja sinun välilläsi,
    kun sinulla nyt on kaikista muista perheenjäsenistä eroava
    sukunimi. Se siitä.

    Minulla on lisäksi, niin kuin kaiketi olet huomannut, eri käsitys
    antaumisestasi kansanopistoalalle, kuin sinulla. Luulen, että kun
    uhkuva nuoruuden innostuksesi on ehtinyt asettua, tämä ura ei sinua
    enää tyydytä. Sinulla on kirjallisia ja taiteellisia lahjoja.
    Ainekirjoituksen opettajasi mainitsi minulle kouluaikanasi, että
    sinussa piilee kirjailijan alkua. Lisäksi sinulla on heleän kaunis
    lauluääni.

    Se tosin ei ole suuri, eikä vielä tarpeeksi kouliintunut, mutta
    voisi vielä laajeta. Sen sijaan on sinulla sielukas ja taiteellinen
    esitystapa. Sinusta voisi todennäköisesti tulla huomattava
    liedlaulajatar.

    Olethan siinä edullisessa asemassa, että vanhempasi kykenevät ja
    ovat halukkaat kustantamaan sinulle ensiluokkaista taideopetusta
    ulkomailla. Mutta vaikka velvollisuuteni on sanoa mielipiteeni, ei
    tarkoitukseni ole pakoittaa. Minulla on itselläni kokemusta siitä,
    miten tukalaa on, kun vanhemmat vaativat lapsiaan antautumaan
    elämänuralle, joka on heille vastenmielinen. Keskinkertainen
    asianajaja tai muu juristi kai minusta olisi tullut, ellei äitisi
    pelastavana enkelinä – olkoon se sanottu kaksinkertaisessa
    merkityksessä – olisi ilmestynyt tielleni ja ellei hän avioomme
    tuomansa suuren omaisuuden avulla olisi antanut minulle tilaisuutta
    toteuttaa unelmaani saada koko sielullani antautua suurpiirteiseen
    maanviljelystoimintaan. No niin, tahdon vielä lisätä, että äitisi
    on valmistanut sinulle yllätyksen, jota en tässä huoli mainita,
    mutta joka toivottavasti miellyttävänä kohtaa sinut palattuasi
    kotiin. Me pidämme selvänä, että ensin tulet tänne Kivisaloon ja
    olet täällä muutaman päivän, ennen kuin lähdet huvilasi Helorinteen
    sisustusta järjestämään. Ilmoita sitten puhelimitse asemalta kun
    saavut, että tiedämme lähettää auton sinua noutamaan.

    Sinut lausuu sydämellisesti tervetulleeksi kotiin isäsi

                                           Gustaf Skogberg".

Isän kirje sai Annin miettiväiseksi. Hän tunsi nyt taas selvästi, että heidän vakaumuksissaan oli suuria eroavaisuuksia. Varsinkin häntä pahoitti, ettei isä antanut arvoa kansanopistoaatteelle ja Annin lämpimälle harrastukselle. Mutta kotiin palattuaan Anni aikoi keskustella isänsä kanssa ja perinpohjin selvitellä hänelle tuon aatteen. Olihan isä järkevä mies ja oivalsi toisen mielipiteitä. Ehkäpä hänen käsityksensä silloin oli muuttuva.

Anni aukaisi nyt äidin kirjeen. Se oli lyhyt. Äiti kirjoitti:

    "Rakas Annie! Kun isäsi tällä kertaa tahtoi kirjoittaa erikseen,
    arvelin, että hän kosketteli vakavia asioita. En tiedä mistä hän
    sinulle kirjeessään puhuu. Mutta älä ole siitä pahoillasi, sillä
    tiedät, että hän aina tarkoittaa meidän kaikkien parasta, vaikka
    hänellä on omat mielipiteensä.

    Onnittelen sinua lämpimästi suoritettujen tutkintojesi johdosta,
    ja olen sanomattoman iloinen. Isot matka-arkkusi ovat saapuneet.
    Annoimme viedä ne huvilaasi.

    Muista nyt olla varovainen matkalla. Parasta on, että otat yllesi
    tarpeeksi lämpimän palttoon, sillä näin keväällä voi helposti
    vilustua. Anna nyt meidän tietää, milloin saavut.

    Kaikki odottavat sinua täällä hartaasti, niin myös oma ... äitisi.

    P. S. Muistuta Ossia, että hän tuo mukanaan, ne kukansiemenet,
    jotka tilasin".

Anni ajatteli:

– Äiti on aina liikuttavan hellä ja hyvä.

Viimein oli kaikki tavarat sullottu laukkuihin, ja Anni istahti lepäämään. Huone näytti nyt koko tyhjältä. Paljon muistoja siihen liittyi. Siinä oli pidetty sen osakuntapiirin kokoukset, jossa oli herännyt Helokosken kansanopiston perustamisajatus. Kaikki tuon piirin jäsenet olivat toisiaan innostaneet. Ei yhdenkään usko ollut horjunut, ei yksikään ollut hellittänyt, ennen kuin pieni, mutta varma kannatusyhdistys oli saatu kokoon.

Anni tunsi suorastaan kaihoa jättäessään tämän hänelle vuosien kuluessa rakkaaksi käyneen huoneen.

Ovelle kolkutettiin taas, ja huoneeseen astui täysihoitolan emäntä, leskirouva Wigren, joka pyysi Annia jäähyväiskahville. Hän oli pannut parastaan kattaen pöydän täyteen erilaisia kakkuja ja pieniä leivoksia. Anni pahoitteli, että emäntä oli nähnyt näin paljon vaivaa, mutta tämä torjui pahoittelun:

– Hyvänen aika! Totta kai minunkin, vaikka vaatimattomasti, täytyy juhlia maisterin opintojen päättäjäisiä. Ja minun on suorastaan tunnustaminen, että tuntuu oikein tyhjältä, kun te nyt jätätte meidät. Neljässä vuodessa on jo ehtinyt kiintyä teihin kuin perheen jäseneen.

Anni huomautti, että hän oli kotiutunut rouva Wigrenin täysihoitolaan ja että ero hänestäkin tuntui ikävältä.

Kahvin juontiin tuli lisäksi Annin veli, Ossi, joka oli luvannut tulla saattamaan sisartaan asemalle.

Sisaren ja veljen välit olivat sydämelliset ja samalla teeskentelemättömän suorat. Tervehdittyään ja istuuduttuaan kahvipöytään Ossi virkahti:

– Oletpa sinä Anni aika hätäinen, kun et malta odottaa muutamaa päivää, niin että olisimme voineet matkustaa yhdessä.

– Olisit voinut pyytää rehtoriltasi luvan päästä ennen koulun päättäjäisiä ja antaa jonkun tovereistasi lähettää sinulle todistuksesi maalle.

– En nyt viitsinyt tällä kertaa, ja sitä paitsi luonnontieteiden opettaja lupasi näinä päivinä ottaa minut pienelle retkeilylle.

– Ossi on jo luonnontieteissä pikku "professori", selitti Anni rouva Wigrenille. Hän kysyi Ossilta:

– Totta kai pääset kahdeksannelle luokalle?

– Matematiikka on hiukan täpärällä, pahimmassa tapauksessa ehdot. Muut aineet ovat selvät.

Ovikello soi, ja palvelijatar tuli ilmoittamaan, että pankinjohtaja Björk autoineen odotti oven edessä.

– Herranen aika, huudahti rouva Wigren, kuinka Alma on niin tyhmä, ettei käske pankinjohtajaa sisään?

Ja samassa hän työntyi eteiseen, palaten hetken kuluttua pankinjohtaja Björkin seurassa, joka hiukan vastahakoisesti astui sisään. Hänelle tuntui olevan ikävä yllätys nähdä täällä Annin nuori veli Ossi. Hän arvasi heti, että nuorukainen aikoi saattaa sisartaan asemalle, ja tämän hän olisi tahtonut tehdä yksin.

– Kuten neiti kai muistaa, olette sallinut minun asettaa autoni käytettäväksenne, selitti pankinjohtaja Arvo Björk.

– Se on liian suuri vaiva teille, sanoi Anni Lehtovaara, silti ollen iloinen tästä kohteliaisuudesta.

Ossi, jolla nuoruudestaan huolimatta oli tarkka havaintokyky ja hienotunteisuutta, oivalsi heti, että hän matkalla asemalle oli liikaa. Hän nousi virkkaen:

– Olen unhoittanut kotiin äidin tilaamat kukansiemenet. Juoksen noutamaan ne ja tulen sitten suoraan asemalle.

– Sinä hajamielinen professori! ilkkui Anni. Arvo Björkin kasvoihin levisi tyytyväisyyden hohde, tilanteen näin selviydyttyä.

Sanottuaan herttaiset jäähyväiset täysihoitolan väelle Anni istuutui autoon pankinjohtaja Arvo Björkin viereen. Tavallisesti Björk itse kuljetti autoa, mutta nyt hänellä oli kuljettaja mukana. Tälle hän ilmeisesti oli antanut määräyksen ajaa hitaasti, jotta matka kestäisi kauemmin.

Arvo Björk, joka muutaman hetken oli istunut vaieten, katkaisi äänettömyyden, auton sivuuttaessa Eiran puistikon:

– Te jätätte siis pääkaupungin ja – meidät.

– Olen sanomattoman iloinen, kun pääsen tästä pölyisestä kaupungista maalle valmistumaan uuteen tehtävääni.

– En voi oikein käsittää, että te hautaudutte maaseudun yksitoikkoisuuteen. Luulisi, että teidän taipumuksillanne olisi paljon avarampia aloja, ulkomaat, taiteen ja kirjallisuuden suuret keskukset Euroopassa. Toivottavasti tämä kansanopistointonne on ohimenevää laatua.

Annin ilme, joka tavallisesti oli lempeä, haaveellisuuteen vivahtava, vaihtui tästä Arvo Björkin huomautuksesta päättäväiseksi, hiukan tuikeaksikin, ja hän virkahti:

– Tuontapaista olen jo kuullut muiltakin. Minua ihmetyttää, että minussa oletetaan piilevän erinomaisia taidelahjoja. Olen taiteen ihailija ja amatööri, siinä kaikki. Mitä valitsemaani elämäntehtävään tulee, se on minulle rakas, eikä suinkaan mitään ohimenevää innostusta.

Arvo Björk katui epäonnistunutta keskustelun alkua. Molemmat vaikenivat hetken. Pankinjohtaja virkkoi viimein:

– Saatte luultavasti näinä päivinä veljeltänne Haraldilta Parisista mielenkiintoisia uutisia – niin, ehkä hän itse piakkoin ilmestyy tuomaan niitä perille. Meillä on ollut sähkösanomain vaihtoa – pieni rahajärjestely – ja samalla hän antoi elämästään läpikuultavia viittauksia – no niin, en tahdo sanoa sen enempää.

– Haraldin puolelta on tottunut kokemaan yllätyksiä.

– Kun Harald palaa kotimaahan, on aikomukseni käydä hänen kanssaan vanhempianne tervehtimässä Kivisalossa.

He olivat saapuneet Hakasalmen kadulle, ja asematalon kookas torni oli heidän edessään. Asemalla pankinjohtaja erityisen kohteliaasti huolehti neiti Lehtovaaran matkatavaroiden sijoittamisesta. Itse hän välttämättömästi tahtoi kantaa Annin käsilaukut. Kun vaunupaikka oli löydetty, ojensi Arvo Björk Annille ison vihon tummanpunaisia ruusuja, joita paperiin käärittyinä huolellisesti oli matkalla pidellyt vasemmassa kädessään.

Annin kasvot ilostuivat hänen nähdessään näin runsaasti lempikukkiaan:

– Ystäväni hemmoittelevat minua. Tekin näytte tietävän, että ruusut ovat suuri intohimoni.

Pankinjohtaja puristi kauan Annin siroa kättä, katsoi häntä syvään silmiin ja sanoi:

– Onnea matkalle ja näkemiin!

Ossi saapui viime hetkellä huohottaen ja ojensi sisarelleen siemenmytyn:

– Sano kaikille terveisiä!

– Tule pian jälestä auttamaan minua puutarhatöissä!

Anni viittasi viimeiset hyvästit saattajilleen, juna vihelsi ja poistui kevätyön vaaleaan hämyyn.

II.

Oli vielä varhainen aamuhetki, kun yöjuna lähestyi määräasemaa. Anni pukeutui tuntia ennen saapumista ja katseli makuuvaunun ikkunasta ohikiitäviä vaaleanvihreitä maisemia.

Hän ahmi halukkaasti ikkunasta sisälle leyhkäilevää viileää ilmaa.

Pienellä pääteasemalla hän ei näin aamuvarhaisella nähnyt ketään kotiväestä. Hän oli tahallisesti jättänyt ilmoittamatta tulonsa.

Anni halusi kärsimättömän kiireisesti, ja kaikkein ensiksi tulla huvilaansa, Helorinteeseen. Viimeksi hän oli nähnyt sen pääsiäisenä, ja silloin se vielä oli ollut rakenteella.

Hän käski kyytipojan ajaa järvenpuolista tietä, joka oli pitempi, mutta syrjässä kylästä.

Matkan päässä asemalta avautui eteen laaja Yösalonjärvi, pyöreine poukamineen, somine saarineen ja niemineen. Rannat höyrysivät, saaria verhosi ohut usvaharso.

Tie alkoi lähestyä Helokosken aluetta, kiiveten loivaa rinnettä ylös.

Tuossa jo pilkotti koivikon lomitse Helokosken kansanopiston punainen katto. Anni oli ollut mukana valitsemassa tämän paikan, joka kieltämättä oli pitäjän kaunein. Maantie johti kansanopistolle, mutta sen rannasta erosi puolivalmis kapea ajotie, joka seuraten rantaa muutaman kivenheiton matkan, kääntyi vasemmalle koivikkoon, päätyen Annin uuden kodin, Helorinteen, pihaan.

Perille saavuttuaan hän pyysi kyytipojan nostamaan matkatavarat kuistikolle – rakennuksen ovet olivat suljetut ja ikkunat sisästä peitetyt verhoilla.

Kyytipoika sai maksunsa ja poistui. Anni istuutui järvenpuoleiselle isolle kuistikolle. Hänen eteensä levisi Yösalon järven avara selkä ja sen taustana etäisen korkean rannan sinerrys, joka aamuvalossa väikkyi vaaleahkona, mutta joka keskipäivän auringonkylläisessä paisteessa näytti tumman salaperäiseltä. Tätä kotiseutunsa järveä Anni lapsuudestaan asti oli ihaillut. Nyt hän sen näystä hurmioitui. Hänen mieleensä muistui, miten hänen isänsä kerran puoleksi leikillisesti oli maininnut, että Anni rakasti luontoa, maisemia ja kukkia enemmän kuin ihmisiä. Tässä oli Annin mielestä liioittelua, mutta siinä oli tottakin. Hän vieroi jonkin verran ihmisiä, tai ainakin: harvat olivat hänen siihenastisen tuttavapiirinsä henkilöt, joiden seurassa hän hyvin viihtyi. Senpä tähden hän kaihosi sisämaan ihmisiä, joiden mieli oli teeskentelemätön ja vastaanottavainen.

Ja nyt olivat hänen hartaat toiveensa toteutuneet, hän oli saavuttanut tämän tyyssijan, missä rauhassa saattoi valmistautua tehtäväänsä. Ja itse työpaikka, Helokosken kansanopisto, oli lähellä, koivikon takana.

Anni heräsi mietteistään ja hänen teki mieli mennä sisään. Mutta avaimet olivat poissa. Kenties ne oli jätetty kansanopistolle, ja hän voisi ne sieltä noutaa.

Mutta hän muisti, että äiti oli valmistanut hänelle yllätyksen, ja ehkä tulisi pahoilleen, jos Anni sen omin päin näkisi. Hän päätti siis lähteä vanhempiensa luo Kivisalon hoviin.

Oikotie halkoi avaraa ruispeltoa. Leivot, Annin mielilinnut, livertelivät kilvan yläilmoissa. Kirkkaassa taivaan sinessä uiskenteli jokunen untuvapilvi. Kauempana polku piiloittautui petäjäsaarikkoon. Ja kun se taas kiemurteli esiin sen toiselta puolelta, näkyi selvästi Kivisalon hovin rakennusryhmä.

Anni joudutti askeleitaan, ja lähestyi neljännestunnin kuluttua hovin isoa porttia. Se oli goottilaistyylinen, ja sen huipussa komeili Annin äidin suvun, von Weissenfeld'ien, vaakuna.

Anni kulki jo uuden meijerirakennuksen ohi, missä työ oli täydessä hyörinässä.

Pihalla ei näkynyt ketään. Anni meni sisään, riensi läpi eteisen ja astui isoon saliin. Von Weissenfeldin suvun esi-isät katselivat tutunomaisesti antiikkisista kultakehyksistään. Empiiretyyliset, keltaisella silkillä päällystetyt huonekalut olivat entisestä hiukan eri lailla ryhmitetyt. Anni luuli salin sisustuksessa kaipaavansa jotain. Mutta hän ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, kun samassa puutarhanpuoliselta kuistikolta kuului ääniä. Äiti ja isä istuivat siellä nauttien kauniista ilmasta ja juoden aamukahviaan.

He olivat selin saliin päin eivätkä huomanneet tytärtään, joka hiljaa ilmestyi kynnykselle. Isä oli kookas, roteva, ääni voimakas, metallikaikuinen. Hänen täydellinen vastakohtansa oli äiti, sirovartaloinen, keskikokoinen, harvapuheinen, hiljainen. Anni oli heiltä molemmilta perinyt sekä ruumiillisia että henkisiä ominaisuuksia, isän vaalean tukan, hänen toimintatarmonsa ja tahdonlujuutensa, äidiltä haaveiluun ja yksinäisyyteen kallistuvan mielen ja tummansiniset silmät.

Viimein Anni ilmoitti läsnäolonsa. Iloisesti yllättyneinä vanhemmat nousivat ja syleilivät häntä vuoroonsa.

– Sinä veitikka, soimasi isä leikillisesti. Aina sinä lähdet ja tulet edeltä ilmoittamatta.

Äiti oli suunniltaan ilosta Annin äkillisestä saapumisesta, veti tyttärensä viereensä, tilasi kupin lisää ja kaatoi siihen höyryävää kahvia.

Isä tuli äkkiä vakavaksi, loi katseen aamuasuunsa – hänellä ei vielä ollut kaulustakaan kaulassa. Hän ei lastensakaan edessä tahtonut esiintyä puolikuntoisesi puettuna.

– Tulen heti takaisin, hän sanoi ja poistui sisälle. Anni katsahti puutarhaan päin. Kukkalavoja oli pengottu ja mullitettu.

– Puutarhan hoito on hiukan takapajulla tänä keväänä, kun sinä olet ollut poissa, selitti äiti.

– Tietysti käyn täällä kotona sitä valvomassa, niin kuin ennenkin.

Hetken kuluttua isä kutsui salista:

– No, tulkaahan tänne.

Kun he menivät sisälle, he näkivät hänen seisovan ison sohvapöydän edessä, helmiäisillä ja pienillä jalokivillä koristettu lipas kädessä. Hänen kasvoissaan oli jotain juhlallista. Kun äiti ja tytär olivat tulleet hänen luokseen, hän alkoi puhua:

"Tunnustukseksi ahkerien opintojesi tuloksesta ja siitä aiheutuneen ilomme osoitukseksi jätämme sinulle tämän vanhan perhekalleuden, jonka sisällä on puoli miljoonaa Suomen markkaa. Äitisi mielipide on se, että lasten tulee saada varakkailta vanhemmiltaan osa perintöään heidän eläessään. Siten vanhemmilla on ilo nähdä lastensa käsissä keinoja tärkeiden elämäntarkoituksien toteuttamiseksi.

"Olen puolestani yhtynyt äitisi päätökseen, en ainoastaan sen tähden, että omaisuus on tullut perheeseen hänen mukanaan, vaan senkin vuoksi, että katson tätä hänen käsitystään oikeaksi. Ja mikäli omalla työlläni, kohottamalla maatilamme tuotantoa ja edullisesti sijoittamalla varojamme, olen voinut sitä kartuttaa, olen omasta puolestani myös osallinen tämän lahjan antoon. Tiedämme sinun järkevine mielipiteinesi käyttävän sitä hyvin ja hyödyllisesti".

Isän ääni värähteli lievästi.

Annille nousivat kyyneleet silmiin ja hän syleili vanhempiaan, saaden liikutukselta vaivoin sanotuksi:

– Mamma ja pappa ovat liian hyvät minulle, enhän ole tätä ansainnut – –

– Sinä et ole meille vielä saattanut yhtään surua, selitti äiti. Meillä on sinusta ollut pelkkää iloa.

Anni katseli yhä tuota vanhaa perheaarretta, joka vain juhlatilaisuuksissa oli otettu esille ja asetettu nähtäväksi salin pöydälle. Ja sen vanhemmat nyt raskivat luovuttaa hänelle! Hän tunsi tunnonvaivoja, että joskus oli vastustanut isän tahtoa, ja mielipahaa siitä, ettei isä ollut tyytyväinen hänen elämänuranvalintaansa.

Melkein alakuloinen ilme peitti hänen kasvonsa, kun hän laski lippaan pöydälle.

– Äidilläsi on vielä jotain lisättävää, virkkoi isä keskeyttäen äänettömyyden.

– Olemme myös päättäneet lahjoittaa sinulle uuden Steinway flyygelimme, sanoi äiti. Minä en enää juuri soita, ja jäähän tänne Bluthner pianino. Sinä tarvitset säestykseesi hyvän pianon, ja sen tähden olemme antaneet siirtää sen huvilaasi.

Tämä oli Annille jo liian paljon. Hän ei enää voinut hillitä tunteitaan, heittäytyi sohvan kulmaan, peitti kasvonsa ja herahti itkuun.

– No, no, lohdutteli äiti. Ei sinun nyt tästä pidä tulla noin vakavaksi. Tiedäthän, kuinka suurta iloa näiden lahjojen antaminen tuottaa minulle ja papalle.

Anni pyyhki kyyneleensä ja tyynnytteli itseään, kuiskaten:

Se on totta, minä olenkin kovin tuhma. Kotvan kuluttua hän oli rauhoittunut, ja hänen kauniit tummansiniset silmänsä hymyilivät taas.

Vanhemmat istuutuivat lähelle häntä ja isä ehätti palauttamaan iloista mielialaa:

– Et vielä ole kuullut suurta perheuutista. Haraldilta on tullut Parisista kirje, jossa hän kertoo sen iloisen uutisen, että on mennyt kihloihin parisittaren, Claire de Méreuil'in, kanssa, joka on maalaajatar ja rikkaan tehtailijan tytär. He ovat tutustuneet Cornot'n akatemiassa, missä molemmat opiskelevat. – Niin, ja ajattelehan, että he tulevat Suomeen kesäkuun lopulla, niin että ovat läsnä minun syntymäpäivilläni.

Maanviljelysneuvos loi hämmästyneen katseen tyttäreensä, johon tämä ilosanoma ei näyttänyt tekevän erityisen suurta vaikutusta. Mutta hän haki selitystä Annin mielenliikutuksesta.

Anni puolestaan, muistaen Harald-veljensä aikaisemman kihlauksen, jonka hän oli purkanut, ei ollut varma tämänkään kestävyydestä. Mutta hän ei tahtonut heikentää vanhempiensa iloa ja virkahti:

– Ehkä tämä antaa vauhtia ja vakavuutta Haraldin taideopinnoille, jos hän todella on syvästi kiintynyt.

– On perin hauskaa, jatkoi isä, että he saapuvat Suomeen. Silloin saavat suku ja pitäjäläiset tutustua tuohon nuoreen parisittareen, joka Haraldin kirjeestä päättäen on viehättävä olento ja hienosta perheestä. Vanha Helka, perheen uskollinen palvelijatar, oli jo hetken aikaa seisonut ovella odottamassa. Hän oli ollut Annin lapsentyttö. Hän niiasi kynnyksellä, rohkaisi itsensä ja tuli sisään:

– En enää malta olla tervehtimättä Anni-neitiä tai maisteria, niin kuin nyt täytyy sanoa, kun kuulin rakkaan äänen. Ja minä kun en sattunut olemaan Helorinteen huvilalla, kun neiti tuli, ja ovetkin olivat lukossa. Olen häärinyt siellä kaiket päivät, ja nyt juuri piti tänä aamuna myöhästyä.

Anni kätteli Helkaa, ja nouti eteisestä hänelle tuomansa makeislaatikon. Helka päivitteli:

– No, voi, voi, kun se Anni-neiti aina muistaa. Monet tuhannet kiitokset!

Helka oli usein sanonut, että kun Anni kerran perustaa itselleen kodin, hän tulee hoitamaan taloutta. Vaikka hän monivuotisesta käytännöstä perehtyneenä talon asioihin ja taitavana ruuanlaittajana oli Kivisalon hovissa hyvinkin tarpeellinen, eivät Annin vanhemmat vastustaneet uskollisen palvelijan päätöstä siirtyä Annin huvilaan. Täytyihän Annilla sitä paitsi kodissaan olla jokin tuki ja turva.

Anni tiesi, että äidillä oli tapana aamuisin ottaa haalea kylpy, ja että isä, vaikka maatilalla oli luotettava pehtori ja isäntärenki, sentään aina itse kävi maataloustöitä tarkastamassa. Jotta ei häiritsisi vanhempiaan, hän hyvästeli heidät ja läksi paluutaipaleelle.

III.

Anni Lehtovaaran asetuttua asumaan Helorinteeseen, kuluivat ensimmäiset päivät sisustuksen järjestämisessä. Huonekalut hän oli tilannut kaupungista. Ne olivat aistikkaan yksinkertaisia, sopusoinnussa itse rakennuksen maalaistyylin kanssa.

Antiikkisen salinkalustuksen hän oli saanut vanhemmiltaan lahjaksi. Se loi flyygelin kanssa hienon leiman saliin, joka oli tehty tilavaksi, Anni kun aikoi siinä antaa oppilailleen lauluopetusta. Salin vieressä oli Annin pieni, kodikas työhuone, ikkunat, samoin kuin salinkin, järvelle päin.

Kun koti oli jotakuinkin kunnossa, aikoi Anni ryhtyä mielityöhönsä, kukka- ja kasvitarhan hoitoon. Hän oli päättänyt jo sinä kesänä, siis ennen kansanopistotyön aloittamista, panna toimeen puutarhahoidonkursseja huvila-alueellaan. Tästä hän toivoi hyötyä sekä opistolle että itselleen. Kulkien pitäjällä alkukesän aikana hän tahtoi kerätä nuorta väkeä puutarhakursseille, täten saaden harrastavia avustajia. Näissä hän samalla toivoi herättävänsä innostusta opintoihin ja ehkä päätöksen syksyllä tulla Helokosken kansanopiston oppilaiksi. Heidän työstään hän päätti maksaa kohtuullisen palkan, niin että vähävaraiset saattoivat tehdä säästöjä mahdollisen tulevan opintoaikansa varalle. Ja kukkien kasvattamisella ei ollut päämääränä ainoastaan hänen huvilapalstansa koristaminen, vaan myös pyrkimys herättää hänen kotiseutunsa nuoressa väessä harrastusta omien kotiensa somistamiseen kukkalavoilla.

Kaunista säätä jatkui vielä sinä päivänä, jona hän oli päättänyt lähteä kierrokselle lähistöön. Hänen ensi päämääränsä oli Yösalon järven Kantasaari. Mutta vene oli vielä hankkimatta. Hän läksi siis kulkemaan Yösalon järven vasenta rantaa, kunnes jostakin talosta saisi lainata veneen. Polku seurasi kotvan aikaa rantaa ja pujottautui sitten koivikkoon. Kapean Helojoen yli oli asetettu kaksi huojuvaa lautaa, joilla sai koko taitavasti vaappua ylläpitääkseen tasapainoa ja pelastuakseen toiselle rannalle. Edempänä polku yhtyi kirkonkylään johtavaan leveään maantiehen, ja ennen pitkää Anni saapui tien laidassa olevalle mökkipahaiselle.

Sen punaisessa ulkoseinässä oli ammattikilpi, johon kömpelöin kirjaimin oli piirretty: Kappa ja leninki Ompelia.

Ammattikilven osviittaa täydensivät ikkunoihin asetetut kuvitetut muotilehdet, "Modes de Paris" ja "Elegante Welt".

Portailla istui vanha nainen, huojuttaen hiljaa yläruumistaan. Tuntui siltä, kuin hän olisi itsekseen mutissut jotakin.

Saavuttuaan portaiden kohdalle Anni muisti, että tuo nainen oli Palage Ilves, syntyisin Inkeristä. Vaikka hän menneenä naimisiin suomalaisen kanssa jo oli elänyt Suomen puolella viisikolmatta vuotta, hän oli puvussaan, puheessaan ja uskossaan säilyttänyt kotipuolensa sävyä. Hän osasi ulkoa vanhoja runoja, joista Anni kulkiessaan pitäjällä esitelmöimässä oli pannut kirjaan muutamia.

Vanha Palage Ilves oli vaitelias, epäluuloinen olento, joka kulmien alta katsoi puhuttelijaansa. Kun Anni oli sanonut päivää, hän vastasi lyhyesti:

– Jumal' antakoon.

Hän jäi odottamaan mitä tulijalla oli asiaa.

– Onko täällä nuorta väkeä kotona? Suoranaisesti vastaamatta Palage huusi:

– Kerttu!

Kun ei mökistä kuulunut liikettä, toisti Palage:

– Kerttu, kuuletko?

– No, no, vastasi ääni sisältä. Mikä on hätänä? Tulen jo.

Kynnykselle ilmestyi nuori nainen: vaalea polkkatukka, lyhyt hame, ihonväriset silkkisukat – täydellinen uusmuotinen kaupunkilaisilmiö.

Anni muisti ohimennen kuulleensa, että Palage Ilveksellä oli tytär, joka oleskeli kaupungissa ompelijattaren opissa, ja oletti, että tämä nyt oli palannut kotimökkiin ja seisoi siinä kynnyksellä.

Anni esitti itsensä ja lisäsi:

– Te olette luultavasti Palagen tytär.

– Nimeni on Kerttu Ilves, kuului vastaus. Ja Kerttu niiasi sirosti.

Hän oli sievä, ja olisi ollut miellyttäväkin, jos ei hänen katseessaan olisi ollut jotain vaanivaa ja suupielissä jäykkyyttä.

Ensi katseella Anni vaistosi, ettei tästä muotinukesta tulisi kansanopistolle harrasta oppilasta – ja tuskinpa tuo siksi halusikaan.

– Neiti on löytänyt tänne meidän mökkirähjällemme, sanoi Kerttu. Minulla oli kyllä hyvä paikka kaupungissa ja työtä ja tienestiä niin paljon kuin halusin. Mutta ajattelin, että täytyyhän pitkistä ajoista käydä äitiäkin katsomassa, kun hän isän kuoltua on niin yksin ja Turo-veli usein liikkuu kaukaisilla työmailla. On hauskaa taas vaihteeksi olla kesällä maallakin. Olisiko neidillä jotain ompelutyötä?

– Ei tällä kertaa, käynhän vain kuulustamassa nuorta väkeä puutarhakursseille.

– Täytyykö puutarhakurssilaisen sitten ruveta oppilaaksi kansanopistoon? tiedusti Kerttu Ilves.

– Ei se ole välttämätöntä.

– Mitä sanot, äiti, jos lähtisin kukkatarhakursseille? Olisi hauskaa osata järjestää kukkia tänne tämän töllin ympärille, että kuntitkin paremmin huomaisivat tämän vaivaisen hökötyksen.

– Jos joudat, mene, murahti Palage.

Annia ei miellyttänyt, että Kerttu halusi puutarhakursseille pelkästä reklaamiharrastuksesta. Mutta hän ei ilmaissut tyytymättömyyttään, vaan huomautti:

– Käykäähän sitten jonakin päivänä ensi viikolla katsomassa, miltä sellainen työ tuntuisi.

Hän tiedusteli venettä, lähteäkseen Rantasaareen. Kerttu Ilves neuvoi:

– Tässä on lähellä, järven rannalla, Junnulan talo. Heillä on hyvä vene, ja joku talon pojista soutaa fröökinän sinne yli.

– Raitti kääntyy kotvasen kuluttua valtatieltä oikealle, Palage opasti.

Anni kiitti neuvoista ja poistui.

Junnulasta hän ei löytänyt hakemiaan puutarhanviljelijöitä, mutta sai sen sijaan veneen ja soutajaksi paimenpojan, jolta kuuli, että Rantasaaren Paljakan talossa sinä päivänä oli perunain kylvö. Saaren eri talojen väki oli vuorotellen auttamassa, kunnes joka talon perunat oli istutettu. Jälestäpäin vietettiin talkoita. Annin tiedusteluun hän mainitsi, että Paljakan talossa, jonka rantaa kohti he soutivat, oli poika, Eero Paljakka; kovin hauska ja mukava mies, jolta kyllä saisi neuvoja, hän kun oli kirkonkylän nuorisoseuran toimihenkilöitä.

Kun he olivat soutaneet puolisen tuntia, alkoi Paljakan talo näkyä, ja rantaan viettävällä perunamaalla kuhisi kylvöväkeä.

Rannassa Anni korvasi soutajan vaivat, joka loistavin silmin otti vastaan oloihinsa nähden ison rahan.

Polku kohosi perunamaan halki ylös taloon. Eräältä kylvömieheltä Anni kysyi Eero Paljakkaa, jolloin vallan vierestä nousi kumarasta nuori mies, jonka silmät heijastivat iloisuutta ja jonka koko olemuksessa oli uhkuvaa elämänhalua ja reippautta.

– Tässä sitä ollaan, virkahti Eero Paljakka, nosti lakkiaan ja päästi hyvänsävyisen naurahduksen, joka oli hänelle ominainen.

Anni esitti itsensä ja ilmaisi asiansa. Moni nuorista perunanistuttajista tuli tarkkaavaiseksi ja nousi kumarruksistaan. Ja kun Anni kysyi Eero Paljakalta, tietäisikö hän, kutka mahdollisesti olivat halukkaat tulemaan puutarhakursseille ja sitten syksyllä oppilaiksi kansanopistoon, nuorukainen vastasi:

– Itsestäni olen ainakin varma, jos minusta huolitaan. Ja onhan sitten tässä tämä Aapo Kokko, joka on puhunut niistä aikeista. Se on muuten etevä urheilija, ja tuo Aune Riutta, runonlausuja ja nuorisoseuralainen – ja kunhan ajattelee ja kyselee, niin taitaapa niitä olla enemmänkin halukkaita.

Anni Lehtovaara selitti ympärilleen kerääntyneille nuorille puutarhakurssien tarkoituksen sekä kansanopiston aatetta.

Ryhmään oli yhtynyt itse Paljakan isäntä, Eeron isä, joka tarkasti kuunteli Annin puhetta, ja sen loputtua virkahti:

– No ei uskoisi että Kivisalon hovin neiti on kasvanut noin isoksi ja koreaksi. Eihän siitä ole pitkä aika, kun näin teidän pikkutyttönä häärivän hovin kasvitarhassa.

Annin väenkeräys Rantasaaresta oli runsaanpuoleinen ja lisää lupaili Eero Paljakka, joka auliisti uhrasi aamiaisleponsa, tarjoutuen soutamaan Anni Lehtovaaran vastakkaisella mantereella olevaan Yösalon taloon.

IV.

Venematkalla Eero Paljakka jutteli ujostelematta Annin kanssa, kuin he olisivat olleet vanhoja tuttuja.

Annille oli seurustelemisestaan sisämaan ihmisten kanssa kehittynyt taito asettua heidän kannalleen ja herättää heidän luottamustaan.

Hän otti Eerolta selvän ison Yösalon tilan asukkaista. Nuori isäntä, Veikko Yösalo, oli vanhempiensa kuoltua palannut Amerikasta, jonne jo poikana oli lähtenyt. Eero Paljakka jatkoi:

– Kyllä se on hyvin lukuhaluinen ja reilu mies. Engelskaa se laskettelee kuin turkin hihasta. Kun se kerran aukaisi yhden kirjoistaan ja alkoi siitä lukea, niin vie sun peijakas, ei siitä ymmärtänyt sanaakaan. Mutta en mene sanomaan, joutaako se puutarhakursseille ja kansanopistoon, kun tilan hoito on joutunut sen hartioille. Hänen setänsä Aaretti on vielä elossa, mutta se on niin vanha ja raihnainen, ettei siitä ole paljoa apua. Veikon sisar Helena on vasta viisitoistavuotias.

Souturetki kului Eeron pirteästi ylläpitämän keskustelun ohella niin nopeasti, että Anni tuskin huomasi, kun veneen kokka jo töksähti korkean Yösalon mäen rantahiekkaan.

Eero Paljakka auttoi Annin maihin ja kysyi, viipyikö hän Yösalossa kauan ja pitikö veneen odottaa. Anni vastasi, ettei hänen tarvinnut odottaa ja laiminlyödä perunankylvöä kotonaan, vaan että heti saattoi palata.

– Kyllä kai saan täältä veneen kotimatkaa varten tai hevosen viemään maantietä myöten Helorinteeseen, selitti Anni.

– Hyppään kuitenkin ilmoittamassa, että tulee vieraita, ja jos Veikko on töissä, noudan hänet taloon!

Samassa Eero Paljakka jo kiiti mäkeä ylös.

Anni nousi hitaasti rinnettä ja saapui mäen huipputasolle. Sieltä hän näki lähempää tuon rakkaan korkean taustametsän. Anni oli kuullut kiitettävän Yösalon mäen näköalaa. Näin suurenmoiseksi hän ei ollut sitä kuvitellut. Hän oli saapunut piha-aitauksen veräjälle ja astui avaralle nurmen peittämälle pihamaalle, jota ympäröivät aittarakennukset. Talon iso koira, Vahti, juoksi ulos eteisestä ja haukkui pari kertaa outoa tulijaa. Mutta täytettyään tämän virkatehtävänsä se häntäänsä liehuttaen lähestyi, vaistoten, että vieras liikkui rauhallisilla asioilla. Asuinrakennuksen kulman takaa pilkisti Leena, talon palvelijatar, ja porstuasta astui ulos Aaretti Yösalo, kunnianarvoinen, kookas vanhus, joka laahasi luuvalon vaivaamaa säärtään.

Anni tervehti, ilmoitti nimensä ja asiansa, jotka molemmat Eero Paljakka oli ehtinyt vanhukselle mainita. Vanhus virkkoi:

– Niinhän se Eero sanoi. Neiti on hyvä ja käy sisälle tänne porstuasta vasemmalle. Veljenpoikani Veikko on perunankylvössä, mutta tulee heti.

Ja kohteliaasti Aaretti Yösalo avasi Annille oven.

Anni astui sisään. Etuhuone oli iso, salintapainen, perällä kaksi pienempää huonetta.

Annin katse lankesi kirjahyllyyn ja hän otti esille pari kirjaa. Ne olivat englanninkielisiä. Toinen oli seikkailuromaani ja toinen maanviljelyksen opas. Erään hyllyn laudan täyttivät Tietosanakirjan nidokset. Seinällä riippuivat mustissa kehyksissä valokuvista suurennetut emäntä ja isäntä vainajan muotokuvat. Emännän kasvoista heijastui hyvyys ja lempeys. Isännän piirteet kuvastivat jaloutta ja tarmoa. Anni muisti lapsena nähneensä Yösalon isännän kirkolla, ja pastori Pajari oli silloin Annin isälle maininnut, että Yösalon isäntä oli oikea talonpoikaisylimys. Siltä hän näyttikin.

Vastakkaisella seinällä oli urkuharmooni ja sen yläkannella koraalikirja ja helppoja kansanlaulunsovitelmia.

Anni istuutui odottamaa nuorta isäntää. Ikkunan ohi pihanpuolella kulkivat samassa Eero Paljakka ja kookas nuori mies, ruskeasilmäinen. Hänellä oli yllään sininen sheviottitakki, harmaat housut ja pitkävartiset saappaat. Epäilemättä odotettu Veikko Yösalo. Seuraavassa tuokiossa pistäytyi Eero Paljakka salissa ja ilmoitti nuoren isännän tulon:

– Se joutuu heti, meni vain pukemaan ylleen paremmat vaatteet.

Ja luvattuaan käydä Helorinteessä tiedustelemassa puutarhatöiden alkamista ja ilmoittamassa halukkaita osanottajia, hän hyvästeli Annin ja riensi rantaani.

Anni jäi siihen yksikseen ajatuksiinsa. Hän pani merkille, kuinka kaikessa täällä sisällä näkyi järjestystä ja siisteyttä rakastavan käden jäljet.

Keskellä salia oli iso pöytä, jota peitti valkoinen liina. Ennen pitkää Helena, talon nuori tytär, kantoi siihen kahvitarjottimen pannuineen ja kuppineen.

Anni yritti puhella hänen kanssaan, mutta tyttö oli niin ujo, että sai vain jonkin sanan vastanneeksi.

Oliko tuo ihme, kun äkkiä näin hieno neiti ilmestyi Yösaloon!

Annin juodessa kahvia astui Veikko Yösalo sisään. Hänellä oli isänsä jalot kasvonpiirteet. Ruskea tukka oli kammattu sivulta jakaukselle, silmissä välkkyi pirteä kiilto. Hän oli muuttanut ylleen hienon amerikkalaisen kesäpuvun. Ei mikään osoittanut, että hän juuri oli ollut raatamassa perunamaalla. Hänen olemuksessaan oli miehekkyyttä, mutta samalla vaatimattomuutta ja ujoutta. Hänen ääntämiseensä oli tarttunut lievää englanninkielen vaikutusta, mikä Annista tuntui pikantilta.

Veikko Yösalo tervehti ja pyysi anteeksi viipymistään:

– Kun siellä penkoo multaa, ei kehtaa näyttäytyä ihmisille, ennen kuin on vähän siistinyt itseänsä.

Anni totesi, että nuoren isännän kauniinmuotoiset kädet olivat puhtaat ja hyvin hoidetut, ja että hänellä oli kaulassa aistikas nauha.

Anni vastasi, että hänkin oli hyvin tottunut penkomaan multaa puutarhassaan.

Veikko tarjosi lisää kahvia, ja molemmat istuivat hetken ääneti, toisiaan ujostellen.

Anni olisi tahtonut puhua puutarhakursseistaan, mutta ajatteli, ettei tällaisen ison ja rikkaan talon isäntä olisi halukas sellaisiin ottamaan osaa. Vielä vähemmän hän toivoi hänestä oppilasta kansanopistoon. Mies, joka oli ollut useita vuosia Amerikassa ja siellä omaksunut luontevia seurustelutapoja ja varmaankin kokenut paljon ja lueskellut yhtä ja toista, ei suinkaan ajattelisi oppilaaksi rupeamista. Anni päätti sen tähden ainoastaan kysyä, tunsiko hän sopivaa nuorta väkeä, jonka ehkä voisi saada innostumaan kansanopistoon.

Veikko Yösalo oli vikkelältä Eero Paljakalta kuullut Anni Lehtovaaran asian ja vastasi:

– Luulen kyllä, että halukkaita on paljonkin, kunhan lähden puhumaan nuorisoseuran jäsenten ja suojeluskuntatoverieni kanssa. Ja jos huolitaan, olisin tässä minäkin halukas tulemaan sekä puutarhakursseille että kansanopistoon.

Tämä oli yhtä odottamaton kuin mieluisa yllätys Annille, joka ei malttanut olla huomauttamatta:

– Sehän olisi hauska meille, jos saisimme nuoren isännän opistoomme. Isävainajanne harrasti suuresti tämän kansanopiston perustamista ja lahjoitti paljon hirsiä päärakennusta varten.

Veikko Yösalon ruskeisiin silmiin tuli surullinen ilme. Hän viittasi ulos ikkunasta kaukaista sinervää metsää kohti:

– Tuo metsäharju tuolla Korpisaaressa oli isä vainajani silmäterä. Sitä hän itse vaali, saatuaan neuvoja oikealta metsänhoitajalta. Siihen hän ei kernaasti kajonnut, tuohon "Jaloon Metsään". Helena-siskoni kertoi minulle kotimaahan palattuani, että isä sentään oli hennonut ottaa siitä hirsiä Helokosken kansanopiston tarpeisiin. Varovasti hän sen oli tehnyt. Kannotkin oli poistanut näkymättömiin. Se metsä oli hänen ylpeytensä. Siihen ei saanut koskea, ja koskemattomana minäkin sitä pidän. Se on minun silmissäni pyhä kuin uhrilehto esi-isillämme. Anni kuunteli ihastuneena tätä puhetta ja huudahti:

– Sitä tummaa Korpisaaren metsää olen aina kaukaa ihaillut ja kerran tahtoisin nähdä sen läheltä!

– Se käy helposti päinsä. Ei kestä täyttä puolta tuntia moottorilla. Milloin neiti vain haluaa, lähden viemään teitä sinne.

Anni kiitti ja sanoi kernaasti käyttävänsä hyväkseen tätä lupausta, kunhan hänen nuori veljensä Ossi saapuisi kotiin.

He kiersivät sitten yhdessä katsomassa talon ympäristöä. Isolla nurmikkopihalla oli vaatimaton kukkalava. Veikko Yösalo mainitsi aikovansa kursseilla käytyään koristaa pihamaan useammilla lavoilla.

Puutarhan puolella surisivat mehiläiset pesiensä ääressä?

– Täällähän on mainiosti tilaa, virkkoi Anni. Tänne voi saada kerrassaan ihanan kukkatarhan.

Aurinko kallistui jo laskuunsa ja Anni ajatteli paluuta. Hän kysyi, voisiko päästä hevoskyydillä Helorinteeseen.

– Kernaasti, vastasi Veikko Yösalo. Mutta rantatie on korjauksen alaisena, niin että eiköhän neidin olisi hauskempi, palata veneessä.

– Siitä on niin paljon vaivaa, esteli Anni.

– Eipä tuo mikään vaiva ole. Neidillä vasta on ollut vaivaa tulla tänne. Ja olette käynnillänne tehnyt suuren kunnian meidän talollemme.

Anni suostui tarjoukseen. Molemmat sopivat rannassa, että vene olisi näin kauniina iltana miellyttävämpi kulkuneuvo kuin moottori.

Tuossa tuokiossa he istuivat veneessä, jonka kokka tähtäsi Helorinteen rantaan.

Anni piti perää ja Veikko Yösalo souti.

Voimakkain, mutta harvoin ottein hänen vahvat käsivartensa upottivat sileään vedenkalvoon aironlapoja, jotka kohotessaan pudottivat järveen kimmeltäviä helmiä.

He puhuivat vähänlaisesti. Ihana ilta tenhosi heitä, ja he vaipuivat sen lumoihin.

V.

Helorinteen ranta oli jo ihan lähellä. Muutama airojen nykäys lisää: veneen kokka karahti hietikolle.

Veikko Yösalo hypähti notkeasti veneestä ja auttoi Annin siitä rantaan. He astuivat rinnan ylös isolle kuistikolle, missä Helka odotti. Hän kertoi jo kauan tähystelleensä järvelle ja arvanneensa, että Anni neiti siinä veneessä istui.

Anni esitti:

– Tässä on Yösalon nuori isäntä, joka on ollut niin ystävällinen ja tuonut minut kotiin.

– No voi minun päiviäni, ihmetteli Helka. – Veikkohan se on, todentotta. Ja kuinka se on tullut isoksi ja pulskaksi. Ei tahtonut enää tuntea, kun se oli tuollainen pojan pätkä lähtiessään sinne Amerikkaan. Mutta kyllä sen nyt tuntee. Onhan se ilmetty isänsä.

Veikko kätteli Helkaa, oli vähän häpeissään kiittelystä ja vetäytyi syrjempään istumaan.

Helka oli kattanut illallisen kuistikolle.

Veikko Yösalo, joka ei tahtonut häiritä, hankki lähtöä, mutta Anni ehätti kysymään:

– Ettekö halua syödä vähän iltaruokaa ja juoda teetä pitkän soudun jälkeen?

Veikko Yösalo kursaili jonkin verran, mutta suostui sitten, itse asiassa hyvin mielellään, ja he istuivat pöytään.

Anni huomasi, että hänen vieraansa söi siististi. Välistä hän tuntui arastelevan käyttäymistään, peläten, ettei voisi esiintyä tämän hienon paikan vaatimusten mukaisesti.

Aterian lopulla kohtasi heitä ihmeellinen näky. Korpisaaren "Jalo Metsä" hulmahti auringon laskusta hehkuvan punaiseksi.

Anni oli tästä näystä haltioitunut ja huudahti:

– Katsokaa Jaloa Metsää.

– Noin se joskus helakalla säällä päivänlaskun aikana palaa! virkkoi Veikko Yösalo.

Tunnelma oli niin voimakas, että Anni illallisen jälkeen vaistomaisesti siirtyi flyygelin ääreen ja lauloi kansanlauluja.

Hän aloitti lapsuudestaan tutulla pikkulaululla:

    "Kun ensi kerran silmäs näin,
    Luulin auringon loistavan,
    Kun ensi kerran äänes kuulin,
    Luulin lintusen laulavan."

Lopuksi hän lauloi:

    "Yksi ruusu on kasvanut laaksossa,
    Joka kauniisti kukoistaa..."

Salissa oli hyvä akustiikka. Laulu kaikui hopeanheleänä.

Lopetettuaan Anni katsahti Veikko Yösaloon, johon esitys näytti tehneen syvän vaikutuksen, ja sanoi:

– En ole vielä tässä uudessa kodissa laulanut. Täällä tuntuu olevan hyvä kaiku.

Helka, joka oli seisonut ovella hartaasti kuuntelemassa, löi kätensä yhteen ja päivitteli:

– Voi sitä Herran lahjaa!

Veikko Yösalo ei saanut muuta sanotuksi kuin:

– Kyllä se oli ihmeen kaunista. Sitä kuuntelisi vaikka aamuun asti.

Hän tajusi kuitenkin, ettei ollut sopivaa viipyä kauempaa, kiitti ja jätti Annille hyvästi. Anni saattoi hänet rantaan.

Tiellä Veikko Yösalo otti puheeksi tulonsa kansanopistoon:

– Se minua vähän arveluttaa, että voiko siellä kansanopistossa menestyä, kun on verraten vähäiset koulutiedot. Olen kotimaassa käynyt kansakoulua, Kanadassa englanninkielistä maanviljelysopistoa ja siellä seurannut yleistajuisia yliopistoluentoja. Olen saanut sen verran oppia, että tiedän, kuinka paljon puuttuu pohjatietoja.

Anni rauhoitti:

– Ei kansanopisto vaadi suuria pohjatietoja. Sen tarkoitus ei ole etupäässä tietojen kartuttaminen, vaan tiedonhalun ja isänmaallisen mielen herättäminen, henkisen näköpiirin avartaminen. Olette nähnyt maailmaa ja luultavasti lukenut elämän kirjaa enemmän kuin moni muu. Varmaankin useat tulevat tänne paljon vähemmillä edellytyksillä.

Veikko mainitsi kesäajalla joutohetkinä kernaasti valmistautuvansa syksyn opintoihin, lukemalla tarkoitusta vastaavia hyviä kirjoja, jos neiti Lehtovaara tahtoisi sellaisia suosittaa.

Anni sanoi sen mielellään tekevänsä. Rannassa hän toivotti Veikko Yösalon tervetulleeksi seuraavana maanantaina alkaviin puutarhakursseihin.

Tuntui siltä kuin olisi Veikko vielä tahtonut kysyä jotakin, mikä ujouden vuoksi jäi tekemättä.

Monin kerroin kiitettyään Veikko työnsi veneen vesille ja nosti veneessä seisoen lakkiaan. Sitten hän alkoi soutaa hitaasti, Annin yhä viipyessä rannalla.

Mutta kun Anni oli viitannut kädellään ja kääntynyt kulkemaan takaisin huvilaan, hän joudutti veneen vauhtia.

Anni istui kauan kuistikolla seuraten soutajan poistumista.

Viimein vene katosi Yösalon niemen taakse. Kun Anni ajatteli sen päivän tulosta, saattoi hän mielestään olla siihen täysin tyytyväinen. Olihan hän tavannut miellyttäviä puutarhakurssilaisia, sellaisia kuin Eero Paljakka, Aune Riutta, Aapo Kokko ja ennen kaikkea Yösalon nuori isäntä, josta kaikesta päättäen tuli harras kasanopiston oppilas. Ja tulevan tehtävän herättämä innostus ja ilo uhkui hänen mielessään.

Alkukesän valoisa hämärä laskeutui seutuun, ja ilma tuntui kylmän viileältä. Anni riensi sisään ja tarkasti työhuoneessaan kirjahyllyjä. Kirjat olivat ladotut sikin sokin. Ei ollut helppoa tästä sekasorrosta löytää sellaista, mitä halusi.

Samassa kuului reippaita askeleita salista. Helka ei astunut noin nopeasti ja joustavasti. Kuka se saattoikaan olla?

– Iltaa Anni, kuului kynnykseltä Ossin tuttu ääni.

– Iltaa, pikku Ossi!

Anni sulki lemmikkiveljensä syliinsä.

– Milloin tulit?

– Tänään iltapäivällä.

– Sinä olet aina kiltti. Tulet heti tervehtimään.

– No tietysti. Sinä asut täällä pulskasti kuin kuningatar omassa linnassaan.

– Viihdyn täällä hyvin. Mutta sinun täytyy silti usein käydä täällä. Ullakkohuone on kokonaan käytettävissäsi. Siihen voit järjestää vaikka luonnontieteellisen museon.

Ossi kertoi päässeensä ehdoitta ylimmälle luokalle ja isän siitä tulleen niin iloiseksi, että oli luvannut hänelle purjeveneen, jota hän jo useana kesänä oli itselleen toivonut.

– Sepä hauskaa, sanoi Anni. Sitten otat minut mukaan purjehtimaan Yösalon järvelle.

– Tietysti.

Sisään juosta tassutteli pehmeästi talon koira Nalle, joka oli saanut nimensä karhunpenikkaan vivahtavasta ulkomuodostaan. Se oli melkein yhtä kiintynyt Ossiin kuin talon emäntään ja sai tulijalta sokeripalan.

Oltuaan "kotitarkastuksella" Ossi otti pyöränsä ja kääntyi kotipolulle.

Iltahetki oli myöhäinen.

Kun Anni laskeutui levolle, liikkuivat sen päivän muistot kuin viihdyttävä musiikki hänen mielessään.

VI.

Soutumatkalla Yösalon rantaa kohti Veikon mieleen johtui, että hänen äiti vainajallaan oli ollut omituisia aavistuksia merkillisten tapausten edellä. Hänellä oli silloin ollut tapana sanoa:

– Tunnen selvästi, että jotain taas tapahtuu.

Tuo äidin aaveileva sielunominaisuus oli jossakin määrin periytynyt hänen pojalleen. Kanadassa, ennen äidin kuolemaa, hän oli ollut levoton ja työhaluton, tietämättä miksi. Ja tämän kesäpäivän aamuna hänen mielensä oli tuntunut harvinaisen kevyeltä. Hän oli melkein unhoittanut surun, joka alati hiljaa kalvoi hänen sydäntään molempien vanhempiensa menettämisestä.

Ja miksi hän sinä aamuna olikaan ollut niin iloinen? Ei se aamu ollut sen eriskummaisempi kuin muutkaan. Sama työntouhu kuin ennenkin. Mutta kuulakassa kesäilmassa oli ollut jotain merkillistä, jotain selittämätöntä.

Anni Lehtovaaran tulo Yösaloon, se oli tuo merkillinen tapaus. Mikä valoisa ilmestys, tuo vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja solakkavartaloinen impi. Kuinka vaatimaton, vaikka rikkaasta kodista, ja lisäksi paljon oppia saanut!

Ja miten hän oli laulanut! Veikon sisimmät tunteet oli tuonut ilmi tuo pieni laulu:

    Kun ensi kerran silmäs näin,
    Luulin auringon loistavan...

Ja – se toinen laulu:

    Yksi ruusu on kasvanut laaksossa,
    Joka kauniisti kukoistaa,
    Yksi kulkijapoika on nähnyt sen,
    Eikä voi sitä unhoittaa.
    Ja hän olisi kyllä sen poiminut,
    Ja sen painanut povelleen,
    Mutta köyhänä ei ole tohtinut,
    Vaan on jättänyt paikoilleen.

Sen hän oli ennenkin kuullut ja sen surullisen sointuva sävelmä oli häntä miellyttänyt. Mutta miten erilaiselta se nyt oli kaikunut, miten häntä liikuttanut.

Niin, hän, tuo kulkijapoika, joka oli maailmaa kiertänyt, hän, rahvaan lapsi, oli arvoton lähestymään laakson ruusua ja sitä poimimaan.

Ihailuaan hän ei kuitenkaan voinut tukahduttaa. Sitä ei kukaan voisi häneltä kieltää. Mutta hän ihailisi, niin kuin ihaillaan taivaan sineä ja tuikkivia tähtiä, kaukaa, saavuttamatta.

Miten erilainen oli se tunne, jonka Anni Lehtovaara oli hänessä herättänyt, kuin se, jota hän oli tuntenut siellä toisella puolen valtamerta tummatukkaista pikku Mabelia kohtaan! Sillä olihan se tyttökin ollut niin toisenlainen. Ei sen kanssa ollut voinut puhua vakavista asioista. Se oli enimmäkseen nauraa hihittänyt, ja se oli yhtä altis tirskumaan kaikkien nuorten miesten seurassa. Anni Lehtovaara, tuo vaaleatukkainen impi, oli iloinen hänkin. Mutta samalla arvokas ... niin, suorastaan kunnioitusta herättävä.

Ja Veikon mieleen juolahti, että kehtaisiko hän ruveta tuon neidin oppilaaksi. Ehkäpä hänen järjenjuoksunsa tuntuisi hyvinkin hitaalta ja mahdottomalta. Ja Veikkoa peloitti se ajatus, että Anni Lehtovaara voisi saada hänestä epäedullisen käsityksen, ja että heidän välisensä juopa paisuisi vielä leveämmäksi.

Mieletön poika ... mitä hän haaveileekaan. Vene lipuu vitkalleen eteenpäin ja lähenee kotirantaa. Helena-sisko seisoo siinä odottamassa ja pyytää iltaruualle. Mutta veli kertoo jo kylässä syöneensä ja lisäksi saaneensa kuulla ihanaa laulua.

Ja kun muut ovat ruvenneet levolle, Veikko Yösalo ei saa unta. Hän kulkee talon lähettyvillä kuin unissakävijä. Hän katselee verkkoja, valjaita, tutkii perunamaata. Turha vaiva. Aaretti-setä, joskin vanha ja heikko, huolehtii vielä siitä, että kaikki, mihin hän kykenee käsin tarttumaan, on kunnossa.

Viimein Veikko huomaa istuvansa rantakaltaalla, mistä näkee Helorinteen. Oliko se satu, vai unelma, joka tuolla veneretkellä oli ilmestynyt hänelle?

Korpisaaren Jalosta Metsästä alkaa kuulua laulurastaan ääni. Tyyni öinen ilma kantaa sen selvänä tänne.

Veikko muistaa Anni Lehtovaaran puheen, että hän kernaasti kävisi sitä korkeata metsää katsomassa. Jospa Veikko todella saisi sen hänelle näyttää, tuon metsän, joka oli isävainajan ylpeys, hänen oma ylpeytensä.

Mutta ehkä se oli vain hetken päähänpisto, ehkä Helorinteen neiti jo oli sen unhoittanut.

VII.

Maanantaina alkoivat Helorinteen puutarhakurssit. Osanottajia oli tullut runsaasti toistakymmentä. Näistä olivat Anni Lehtovaaralle hänen kiertoretkeltään tuttavia: Aune Riutta, Eero Paljakka, Aapo Kokko ja Veikko Yösalo. Kerttu Ilves ja hänen veljensä Turo eivät saapuneet toisten mukana aamulla, mutta he olivat lähettäneet sanan, että kyllä tulevat, kunhan ehtivät. Muut olivat Eero Paljakan ja Yösalon isännän suosittamia. Näiden joukossa herätti mielenkiintoa korpimökin poika, Antti Kasuri, roteva kuin karhu, hiljainen, erämaan yksinäisyys tummissa silmissään.

Työaika jaettiin tasan kukka- ja vihannestarhan välillä. Kivisalosta oli tuotu multaa ja lannoitusaineita, ja isäntärengin, Yllön, oli määrä ensi päivinä ottaa osaa valmistustöihin. Ossi Skogberg sitä paitsi toimi teoreettisena neuvonantajana. Kun hän ei noudattanut riittävää yleistajuisuutta, Anni puuttui puheeseen ja koetti yksinkertaistuttaa selitystä.

Kukkatarhan viljelyksen suunnittelussa Anni Lehtovaara tavoitteli aistikasta yksinkertaisuutta. Hän kiinnitti huomiota lavojen koristeelliseen muotoon ja ryhmitykseen. Ja itse kukkien väriyhtymiä valitessaan hän kartti räikeätä kirjavuutta, hakien silmää hiveleviä värisoinnoksia.

Käydessään vanhempiensa kanssa ulkomaanmatkalla Anni oli Ranskassa nähnyt tien varsilla ahoja, jotka kasvoivat unikkoja. Se oli ollut iloinen näky. Pariin kohtaan hän aikoi koivikon aukeamiin kylvää unikkoja, toiseen punaisia, toiseen sinisiä. Näiden helposti kasvavien korukasvien viljelemistä Anni oppilailleen suositti heidän omien kotiensa somistamiseksi.

Ruusuja Anni Lehtovaara erityisesti suosi. Hän, joka piti yksinkertaisuudesta puvuissaan, asuntonsa sisustuksessa ja elintavoissaan, rakasti ruusujen komeutta. Ja hänen tarkoituksensa oli istuttaa niitä pengermäisesti molemmin puolin rantaan johtavaa tietä. Ruusupensaat eivät vielä olleet saapuneet Kivisalon kasvihuoneista. Niille valmistettiin maaperää.

Vasta iltapäivällä saapui Kerttu Ilves veljensä Turon seurassa. Tämä oli kaunis mies; hänessä oli jotain, rajantakaista, sellaista miehekkään kiihoittavaa, joka kiehtoo naisia. Pitkävartisissa saappaissaan hän liikehti tukkilaisen reippain elein, esiintyen kerskurimaisesti. Hän ilmoitti heti kursailematta Anni Lehtovaaralle tulleensa kursseille saadakseen vähän alkuopetusta puutarhan hoidossa ja vähän "tienatakseen", ja syksyllä hän kernaasti tulisi kansanopistoon:

– Olisi siten talven yli jotain tointa. Kun oli saanut todistuksen enemmästä opiskelusta, oli helpompi löytää paikkoja.

"Tieto on voimaa", näin hän oli kerran kuullut erään kiihoituspuhujan väittävän.

Anni Lehtovaaralle eivät veljen ja sisaren kursseille tulon vaikuttimet olleet erittäin miellyttäviä, niistä kun kokonaan näytti puuttuvan kaikki aatteellinen pohja. Mutta hän ei ruvennut moralisoimaan, vaan ajatteli: Yrittäkööt sittenkin, ehkä täällä heihin tarttuu jotain henkistäkin.

Antti Kasuri, erämaan ujous silmissään, sattui muokkaamaan multaa siinä lähellä ja kuuli Turo Ilveksen tuumat. Hänen aivoissaan heräsi siitä se ajatus, että ehkä hänkin näistä kursseista voisi hyötyä, saada neidiltä työtä, ehkä renkipoikana, tai päästä vaikka tilapäisiin töihin Kivisalon hoviin. Mutta hän ei rohjennut ilmaista tätä ajatustaan, tuumien, että täytyihän ensin näyttää, kykenikö johonkin, ja sitten vasta hakea paikkaa.

Kerttu Ilves ilmestyi puutarhatöihin muodikkaassa kaupunkilaisasussa, yllä lyhyt hame ja pitkävartiset ihonväriset silkkisukat. Anni Lehtovaara ei malttanut olla sanomatta, että tällaiset pukineet puutarhatyössä helposti tärveltyivät. Siihen tokaisi Kerttu vastaukseksi, että nämä olivat ne huonommat sukat, parsitutkin paikoittain, ettei siis ollut niin väliä, jos vähän rähjäytyivät, ja täytyihän sitä kaupunkilaisen muotiompelijan vähän tehdä reklaamia ja näyttää näille maalaistytöille, mikä muoti se vallitsee.

Eero Paljakka huomautti tähän, ettei taida sellainen "reklamentti" maalaistyttöihin tepsiä, ja etteivät ne suostu pukemaan ylleen tuollaista kapeata hetaletta, joka ei ulottunut polviinkaan asti.

Hän naurahti iloiseen tapaansa, mikä ei ollenkaan miellyttänyt Kerttua:

– Sinä irvihammas. Enpä ilkkumisestasi piittaa tuon taivaallista.

Eero oikaisi:

– Asiaa minä puhun, vaikka en teekään sitä itkusuin.

Kerttu poistui suuttuneena Eeron luota.

Kerttu ei ollenkaan näyttänyt tekevän totta työstään. Hän otti sen etupäässä huvittelun kannalta, puikahteli veikistellen poikien välitse ja oli kysyvinään heiltä neuvoa, miten menetellä, he kun olivat häärineet siinä aamuvarhaisesta ja jo paremmin tiesivät miten multaa tongitaan ja muokataan. Kerttu Ilves lyöttäytyi etupäässä Veikko Yösalon seuraan. Keskustelun aluksi hän virkahti:

– Sinä, Veikko, olet siellä Amerikassa tullut niin yksitotiseksi ja herrasmaisen ylpeäksi, että oikein hirvittää kanssasi puhua. Muistatko, miten kiipesimme isolle kivelle poimimaan vadelmia ja kuinka kiikuimme puissa linnunpesiä etsimässä? Se oli hauskaa aikaa!

Veikko Yösaloa tämä tuttavallisuus ilmeisesti häiritsi, ja hän virkkoi ohimennen:

– Siitähän on jo pitkä aika.

– No ei se niin hirveän pitkä ole, inttäili Kerttu vastaan. Ei ole kumpikaan vielä kuin pari kolme vuotta kolmattakymmentä.

Veikko haki askartelua muualta, kysyen neuvoa Ossi Skogbergilta.

Anni Lehtovaara kulki ympäri, hänkin neuvoen ja innostaen. Mutta hän työskenteli myös itse oppilaiden mukana, sillä olihan puutarhanhoito hänelle mieluista askaroimista.

Kun työ tämän ensimmäisen päivän illansuussa päättyi, riensivät kurssilaiset rantaan käsiään pesemään.

Kerttu Ilveksellä oli peili ja kampa mukana. Hän kampasi huolellisesti polkkatukkansa ja totesi moneen kertaan peiliin vedoten, että hänen ulkoasunsa oli asianmukaisen edullinen.

Järven puoleisen ison kuistikon pöytään oli Helka kantanut runsaat määrät voileipiä, joiden lisäksi tarjosi teetä. Hitaasti, ujoina puutarhaoppilaat asettuivat pöydän ympärille istumaan, ja moni jäi odottamaan emännän antamaa esimerkkiä, jotta tietäisi, miten käyttäytyä syödessä ja juodessa.

Kun Antti Kasurin isoine, kömpelöine käsineen piti sokeripihtien avulla siirtää teelasiinsa sokeripala, oli ote liian höllä, ja pala kieriskeli lattialle. Antti riensi ottamaan sitä ylös, mutta Nalle ehti edelle ja sieppasi palan suuhunsa, jossa se kädenkäänteessä mureni ja suli. Koira asettui sitten syvämielisen tarkkaavaisena odottamaan uuden makean palan eksymistä permannolle.

Antti häpesi tätä kömpelyyttään suunnattomasti ja hulmahti kasvoiltaan punaiseksi. Vasta Annin kehoituksesta hän uskalsi ottaa uusia paloja, jotka sitten onnellisesti joutuivat teelasiin.

Veikko Yösalo oli enimmäkseen vaitelias. Hän keskusteli Ossi Skogbergin kanssa ja saatuaan tietää, että nuori herra aikoi ruveta Yösalon järvellä purjehtimaan, hän mainitsi:

– Se on hauskaa urheilua. Minä tulin sitä paljon harjoittaneeksi Superiorjärvellä Kanadassa.

Tämän kuultuaan Ossi, joka oli vasta-alkaja purjehdustaidossa, pyysi Veikkoa purjehdustoverikseen.

Voileivillä oli ollut kova menekki. Raitis ilma ja uuttera työ olivat antaneet ruokahalua. Eikä näin hyviä voileipiä monikaan ennen ollut syönyt. Antti Kasuri ei olisi voinut aavistaakaan, että maailmassa voisi olla sellaisia voileipiä.

Syönnin ja juonnin vihdoin päätyttyä Aune Riutta, tottuneena nuorisoseurassa esiintyjänä, puhkesi puhumaan, juhlallinen kaiku äänessä:

– Olemme kuulleet, että talon ystävällinen emäntä laulaa erinomaisen kauniisti. Saisimmekohan kunnian ensimmäisen työpäivämme päättäjäisiksi kuulla vähän laulua?

Aune Riutta ei ollut lausunut tätä kehoitusta yksistään omasta puolestaan. Jo pitkin iltapäivää oli moni hänelle siitä kuiskaillut.

Siirryttiin saliin. Kurssilaiset ihailivat sen sisustusta. Syvimmän vaikutuksen se teki Antti Kasuriin, metsämökin poikaan, joka ei ollut koskaan ennen nähnyt tällaista komeutta. Olihan kirkkokin sisästä kaunis, ja varsinkin alttari tauluineen ja punasamettipäällyksineen komea. Mutta että asuinhuoneessa voi olla näin kaunista, sitä hän tuskin saattoi uskoa. Totisesti, ei kuninkaan linnassa, josta Antti oli satukirjoista lukenut, olisi sen upeampaa.

Anni Lehtovaara esitti heille useita helppotajuisia lauluja. Nuorisoseurojen iltamissa moni kurssilaisista käynyt ja niissä oppinut palkitsemaan esityksiä kättenpaukutuksilla. Näitä ei täälläkään säästetty, ja ne olivat "Marjatan kehtolaulun" jälkeen niin vilkkaat, että laulu oli toistettava. Antti Kasuri kuunteli ihmetellen tuota paukutusta, mutta kun kaikki muut taputtivat käsiään, niin täytyihän hänenkin. Tämä melu kauniin laulun jälkeen tuntui hänestä lopen oudolta. Mutta se kuului kaiketi asiaan.

Eero Paljakka oli etupäässä kiinnittänyt huomionsa säestykseen ja virkkoi esityksen lopulla:

– Se on kerrassaan ihmeellistä, kuinka vikkelästi ne näpit hyppelevät siinä pianolla, ja miten taitavasti ne kiireessä, aina osuvat oikeaan paikkaan. Ei sitä meikäläinen oppisi, vaikka ikänsä harjoittaisi.

Laulajatar oli täydelleen valloittanut kuulijakuntansa, ja tämä suuri menestys toi hänen mieleensä tuuman muodostaa kurssilaisistaan pienen sekakuoron, joka hänen johdollaan oppisi yksinkertaisia lauluja. Kansanopistossa tosin etupäässä harjoitetaan yksiäänisiä lauluja, sen hän muisti. Mutta kun useat hänen oppilaistaan kuuluivat nuorisoseuraan, missä pitäjän kanttori oli laulua johtanut, hän tiesi, että heillä oli kuorolauluun edellytyksiä. Ehdotus otettiin suostumushuudoin vastaan.

Kurssilaiset, joita kaikkia Anni toverillisesti kätteli, alkoivat poistua.

Veikko Yösalo kysyi hyvästellessään arkana, milloin hän voisi saada neuvoja niistä kirjoista, joista oli ollut puhe. Anni oli jo tehnyt niistä luettelon ja oli halukas pyytämään Yösalon nuorta isäntää hetkeksi viipymään. Mutta hän ajatteli, että se herättäisi huomiota ja sanoi:

– Aivan pian, kun nämä puutarhatyöt ovat päässeet vauhtiin ja kun saan hiukan vapaata aikaa.

Tämä oli suuri pettymys Veikko Yösalolle. Kuinka hän oli tätä hetkeä odottanut. Kuinka hän oli uneksinut siitä yöt ja päivät koko kuluneen loppuviikon. Saada kuulla tuota sointuvaa ääntä, saada ilman noita muita viivähtää tuon olennon seurassa, jota rajattomasti ihaili.

Ja nyt tämä hetki siirtyi epämääräisesti tuonnemmaksi.

Eikä sitä Korpisaareen lähtöäkään kosketeltu sanallakaan.

Hänen mielensä tuntui apealta. Mutta hän salasi mielialansa ja sanoi:

– Niin, ehtiihän sen vielä, onhan neidillä näin alussa niin paljon muuta ajateltavaa.

Ja hän poistui rannalle päin. Kuistikon edessä odottivat Kerttu ja Turo Ilves. Anni saattoi avoimesta ovesta selvästi kuulla heidän puheensa.

Kerttu tekeytyi erittäin toverilliseksi:

– Kuulehan, Veikko. Lähde nyt täksi illaksi meille, oletkin koko häijy, kun et Amerikasta palattuasi ole käynyt nuoruuden ystäviä tervehtimässä. Olisi hauska kuulla juttujasi sieltä kaukaa. Ja äiti keittäisi kahvit. Onhan se pientä ja köyhää siellä kotimökissä, mutta kahvi on sentään hyvää. Siihen pannaan viimeiset kolikot.

– Kiitos, virkkoi Veikko. Täällä on jo tarpeeksi kestitetty, ja siellä kotona on yhtä ja toista hommaa. Aaretti setäkin oli tänä aamuna hiukan sairas.

Turo Ilves ehätti sanomaan:

– No ei se äijä siitä kuole, jos tuletkin vähän myöhemmin kotiin. Onhan sinulla moottori, ja sillä pyyhkäiset yli selän noin vaan. Voithan ottaa meidät mukaan veneeseen ja huristaa tuonne Vilkkuniemeen, siitä ei enää ole pitkälti meille.

Hän hiljensi äänensä:

– On siellä pullossa miestä väkevämpää. Ei mitään korpirojua, ei pontikkaa eikä virolaista, vaan oikein apteekkitavaraa.

– Kiitos, kiitos, torjui Veikko. Minä en ole väkeviin menevä, ja toden totta en jouda tänään. Käynhän joskus toiste.

Kerttu Ilveksen suupieliin tuli ilkeä ilme ja hän tiuskaisi:

– No emme tässä patistele, kun ei passaa, niin ei passaa.

Turo ei näyttänyt, että oli loukkautunut, vaan huomautti imarrellen:

– Hyvää vierasta voi odottaakin. Ja kyllä tuloosi säästetään ainetta.

Sisar ja veli kääntyivät kotitaipaleelle.

Veikko Yösalo laittoi moottorinsa liikekuntoon, ja hetken kuluttua se jyskytteli lahdella, työntyen Yösaloa kohti.

Antti Kasuri astui kirkolle johtavaa tietä, poiketakseen Palage Ilveksen töllin kohdalla korpimökin polulle. Kerttu ja Turo Ilves saavuttivat hänet pian.

Kerttu kuiskasi veljelleen:

– Emme viitsi lyöttäytyä tuon länkisäärisen karhun seuraan. Tallustelkoon yksin kotiinsa.

Askeleitaan jouduttaen he sivuuttivat hänet. Poikettuaan korpitielle Antti Kasuri muisteli kulunutta päivää ja iltaa. Se mitä hän siellä Helorinteessä oli kokenut, oli hänen siihenastinen suurin elämyksensä. Olipa totisesti onni, että Eero Paljakka tapasi hänet kirkonkylässä ja neuvoi tulemaan mukaan. Mitä kaikkea hän siellä sen kauniin neidin luona olikaan nähnyt! Ja se kun ei ollut ollenkaan ylpeä. Oikein Antti oli pelännyt sinne tullessaan, että jos se olisi hyvinkin ylpeä. Mutta kaikkea muuta. Kättä oli roikannut tullessa ja lähtiessä ja oli jutellut kuin muutkin tavalliset ihmiset. Ja ne voileivät! Oikein vesi herahti suuhun, kun niitä muisteli. Se vaan oli ikävä paikka, kun tuli sen sokeripalan pudottaneeksi. Taisivat muut pitää tuiki kömpelönä. Ainakin Kerttu Ilves oli ilkkuen virnistellyt. Mutta neiti ei ollut siitä millänsäkään, käskihän vain ottamaan uusia paloja.

Entä jos päälle päätteeksi pääsisi siihen taloon renkipojaksi. Se olisi onnen huippu. Mutta sitä rohkeni tuskin toivoakaan. Olikin ehkä synti niin suuria toivoa...

Aurinko oli mennyt mailleen, kun Antti Kasuri saapui korven syvänteessä olevalle mökille. Äiti palasi ainoan lehmän lypsystä, ja hänen tarkka silmänsä huomasi heti Antin kasvoissa jotain erikoista.

Antilta sujui puhe hitaasti. Mutta hänen ajatuksenjuoksussaan ei silti ollut vikaa. Kun vain malttoi kuunnella, niin kyllä hän asiansa sai oikein kerrotuksi. Isäkin kömpi esiin töllistä ja kuunteli tuon tuostakin tyytyväisesti myhähdellen poikansa puhetta, kun hän aitan portailla istuen selosti sen päivän kummallisia kokemuksia.

Kun hän oli lopettanut, äiti arveli: – Ehkä onni sinuakin vielä potkaisee.

VIII.

Helorinteen kukka- ja kasvitarhatyöt olivat päättyneet. Jotkut uutterimmista kurssilaisista, Aune Riutta, Eero Paljakka ja Veikko Yösalo, kävivät silti usein poutaisina päivinä auttamassa Anni Lehtovaaraa ja hänen renkipoikaansa kylvöjen ja istutusten kastelemisessa. Antti Kasurin unelma päästä palvelijaksi Helorinteeseen oli toteutunut. Kerran, auttaessaan Helkaa kantamaan puita keittiöön, hän oli rohkaissut mielensä ja julkilausunut mielipiteensä, että kyllä tässä talossa tarvittaisiin miehistäkin palvelijaa. Helka oli toistanut Antin huomautuksen emännälleen, joka oli katsonut sen oikeaksi ja ottanut kunnolliseksi ja ahkeraksi huomaamansa Antin palvelukseensa. Antti sai asua pienessä, pihan perällä olevassa tuvassa. Todelliset onnenpäivät alkoivat nyt hänelle. Puunhakkuu, veden noutaminen, asialla käyminen, kukka ja vihannestarhan kasteleminen oli hänelle todellista iloa. Antista ja Nalle koirasta tuli ennen pitkää mitä parhaimmat ystävät. Helka valitti ettei Nalle enää piitannut hänestä, vaan juosta tassutteli yhtenään Antin perässä.

Pari kertaa viikossa kävivät entiset puutarhakurssilaiset Helorinteessä kuoroharjoituksilla. Saatuaan jonkin verran tottumusta pitäjän nuorisoseuran sekakuorossa he edistyivät uuden opettajattarensa johdolla hyvin. Jopa joku soolonkin sisältävä laulu valittiin ohjelmistoon. Veikko Yösalon barytoni soveltui hyvin Annin sovittaman "Voi äiti parka ja raukka" laulun sooloon. Veikko oli ylpeä tästä hänelle uskotusta tehtävästä.

Eräänä iltapäivänä Anni aikoi lähteä Kivisaloon vanhempiensa luo. Nalle haukkui kiivaasti.

Anni katsahti kuistikolta tielle päin ja näki siellä kääsien ajaa köröttävän. Ne nousivat pihaan. Rattailla istui postinhoitajatar, neiti Agnes Pihlström, ja kauppias Simo Pusa, Helokosken kansanopiston johtokunnan puheenjohtaja.

Kauppias Pusa auttoi laihan neiti Pihlströmin alas ajoneuvoista, ja molemmat lähestyivät huvilan portaita.

Anni otti salissa vastaan vieraat. Kauppias Pusalla oli yllä hiukan kulunut ja hihoiltaan kiiltävä pitkä "ponsuuri". Tämä juhlapukine tiesi, että hän liikkui tärkeillä asioilla. Agnes Pihlström, suipponenäinen ja väkäleukainen vanha neitonen, oli lopen puhelias, mutta hillitsi puhetulvansa huomauttaen, että kauppias Pusalla oli tärkeämpiä asioita.

– Niin, alkoi kauppias Simo Pusa, olisihan tässä vähän puhuttavaa, neiti – elikkä oikeammin – maisteri Lehtovaaran kanssa niistä kansanopiston asioista. Olen jo pari viikkoa sitten kirjoittanut opiston tulevalle johtajalle, maisteri Ahokalliolle, mutta en ole vielä saanut vastausta. Ja kun tiesin, että maisteri Lehtovaara jo on täällä, päätin liikkuessani kunnan asioilla poiketa luoksenne. – Jaa-a, onpa teillä täällä oikein komea asunto ja hienosti sisustettu. Eipä muilla opettajilla tule olemaan näin suurenmoista. Mutta jokainen järjestää kotinsa makunsa ja varojensa mukaisesti. No niin, nyt on niin ikävästi, että yhä puuttuvat nuo viisitoista tuhatta välttämättömän kalustuksen ja opetusvälineiden ostoon. Kunnalta ja yksityisiltä ei näy enää saavan penniäkään. Ja kaikki, joiden ovelle kolkuttaa, vihjaisevat, että minun muka pitäisi nuo puuttuvat rahat antaa. Mutta sen saatan kerskaamatta sanoa, että olen omasta puolestani antanut tarpeeksi: kaikki saranat, lukot, oven haat, ja vielä sievoisen rahasumman lisäksi. Ne luulevat kaikki minua upporikkaaksi. Eivät ota huomioon, että vasta viime vuosina olen saanut liikkeeni oikein pystyyn, ja että toimeentulevallakin ahväärimiehellä aina on vaikeutensa, varsinkin näinä kireinä aikoina.

Anni Lehtovaarassa oli tämän kauppias Pusan puheen aikana kypsynyt päätös. Hän tarjoutui hankkimaan tuon tarpeellisen rahamäärän.

Simo Pusan hämmästys oli suuri. Toinnuttuaan siitä hän virkahti:

– Niin, neiti Lehtovaara kai ajattelee lainan ottamista. Vaikeaa on vain saada takaajia.

Anni rauhoitti:

– Aion antaa kyseessä olevan rahamäärän omista varoistani, niin ettei takaajia tarvita.

Simo Pusan suu vääntyi tyytyväisyyden imelään hymyyn ja hän kehuskeli:

– No, se on jalosti tehty. Sellaista en olisi rohjennut odottaakaan. Ja kyllä maisteri Lehtovaara sitten tulee uhranneeksi paljon tämän opiston hyväksi, joka on teidän oikea lempilapsenne.

Neiti Agnes Pihlström luuli kauppias Pusan puhuneen loppuun, ja oli jo peräti levoton, kun ei saanut päästää omaa puheliaisuuttaan valloilleen. Mutta hänen oli pakko vielä kotvan aikaa hillitä itseään, sillä kauppias Pusa jatkoi:

– Enpä malta olla tässä ennen lähtöäni vielä onnittelematta neitiä ja koko perhettänne veljenne hienon kihlauksen johdosta. Siitä puhuu koko pitäjä, ja ihmeitä kerrotaan maanviljelysneuvoksen tulevan syntymäpäivän vietosta. Minä en ole vielä sattunut tapaamaan herra maanviljelysneuvosta, niin että olisin voinut edestuoda onnentoivotukseni. Mutta toivon, että maisteri Lehtovaara vie ne perille.

Anni oli ymmärtänyt yskän. Hän tiesi kauppias Pusan haluavan päästä Kivisalon omistajan seurustelututtavaksi ja syntymäpäiväpitoihin, – olihan kunnianhimoinen nousukaspiirre Pusassa ilmeinen. Ja kernaasti Anni olisi omasta puolestaan suonut, että Pusa olisi kutsuttu syntymäpäiville, etenkin sen vuoksi, että hän oli kansanopiston johtokunnan puheenjohtaja, mutta hän tiesi myös, että hänen isänsä tunsi vastenmielisyyttä Pusaa kohtaan. Ja lisäksi maanviljelysneuvos, joskaan ei ollut kieltolain kannattaja, sentään oli kohtuuden ystävä väkijuomiin nähden ja olisi kernaimmiten suonut, ettei hänen syntymäpäiväänsä olisi vietetty väkijuomien merkeissä. Mutta tämä ei ainakaan tällä kertaa, niin oli Annin isä nimenomaan maininnut, käynyt päinsä. Harald oli varmaan tuova runsaasti hienoja viinejä mukanaan. Täytyihän nuorten kihlautuneiden malja juoda väärentämättömin ranskalaisin viinein. Pusa oli ankara raittiuskiihkoilija, ei niin paljon vakaumuksesta kuin muista vaikuttimista. Anni ei sen tähden katsonut mahdolliseksi isälleen ehdottaa Pusan kutsumista. Vältellen hän vastasikin:

– Varmasti vien vanhemmilleni onnittelunne perille.

Pusa näytti pettyneeltä. Mutta eihän hän ollut lausunut toivomustaan selvästi. Ehkä ei Anni Lehtovaarakaan sen tähden antanut suoranaisia lupauksia. Mutta luultavasti hän Pusan ajatuksen oivalsi. Ja olihan hänen mielestään itsestään selvää, että hänet kutsuttaisiin.

Postinhoitajattaren hermot olivat jo lopen kiihoittuneet. Vaivoin hän sai ne hillityiksi.

– Anteeksi, hän huomautti nähdessään, että Pusa hankkiutui lähtemään, noutaa kai kauppias minut sitten Palage Ilveksen mökiltä illemmalla, että pääsen kotiin.

– Onhan se sovittu asia.

Hiljentäen äänensä Pusa kääntyi Anni Lehtovaaran puoleen:

– Pari sanaa vielä kahden kesken, hyvä neiti. He menivät eteiseen, missä Pusa kysyi Annilta:

– Tunteehan neiti pankinjohtaja Arvo Björkin, joka, niin kuin kuulin neiti Pihlströmiltä, tulee tänne maanviljelysneuvoksen herrasväen perhejuhlille?

– Olemme tavanneet Helsingissä.

– No, jos sopii, niin tahtoisiko neiti olla hyvä ja mainita hänelle minusta pari suosittelevaa sanaa ja huomauttaa minulle pitäjässä uskotuista luottamustoimista – esim. että me kaksi muun muassa yhdessä työskentelemme saman jalon kansansivistämisaatteen toteuttamiseksi, ja tuota noin, että jos johtaja Björkin pankissa minulle myönnettäisiin luottoa. Sellaista voi ahväärimiehenä aina tarvita...

Annista tämä vetoaminen hänen ja pankinjohtaja Björkin väliseen tuttavuuteen oli tungetteleva ja epähieno. Ja huolimatta Pusan korkeaksi arvioimasta puheenjohtaja-asemasta, Anni suorasukaiseen tapaansa selitti:

– Minun tuttavuuteni pankinjohtaja Björkin kanssa ei ole niin läheinen, että katsoisin voivani hänelle lausua suositustani pankkiasioissa, jotka muuten ovat harrastuksilleni vieraat.

Pusan äänenpaino kuulosti tyytymättömältä:

– Ehkä olen erehtynyt. Luulin, että te olitte hyvinkin hyviä tuttavia. En tietysti tahdo vaivata. Kyllähän minulla on toisia keinoja päästä huomioon otetuksi.

Hän kumarsi jäykästi ja läksi. Ulko-ovella hän vielä kääntyi ja virkkoi:

– Olkaa hyvä ja käykää meidän talossa. Me olemme saaneet uuden salinkalustuksen, ei tosin niin ruhtinaallisen hienoa kuin täällä, mutta vaimoni on siitä ylpeä ja soisi kernaasti, että pitäjäläiset kävisivät talossa. Terve tuloa vaan! Ja kiitos lupauksesta antaa nuo viisitoista tuhatta kansanopistolle. Kirjoitan siitä heti johtajalle.

Hän irroitti pihalla hevosen suitset, nousi kääseihin ja ajoi tiehensä.

Neiti Agnes seisoi eteisessä odottamassa Annia. Postineiti huudahti:

– Herranen aika! Olin vallan pakahtua hänen pitkistä puheistaan. Jumalan kiitos, että hän vihdoinkin läksi. Niin se on, kun joutuu puolisivistyneiden kanssa tekemisiin. No kuule nyt, se on ihanaa, että vihdoinkin saamme rauhassa puhella kahden kesken. Siitä on iankaikkisuus, kun tapasimme viimeksi.

Hän uhkasi kuivettunut etusormi sojossa:

– Ensiksi täytyy minun kelpo lailla torua sinua siitä, ettet ole käynyt minua, niin pitkäaikaista perheystävää, tervehtimässä. Ja kuitenkin olen aina lämpimästi ottanut osaa kaikkeen, mikä koskee opintojasi ja harrastuksiasi.

– Mutta, hyvä täti, onhan tässä ollut niin paljon ajattelemista ja työtä tämän uuden kodin järjestämisessä.

– Mutta sittenkin, kun olet jo kuukauden päivät ollut täällä, etkä kertaakaan ole eksynyt kirkonkylään. Muuten, a propos, tuo "täti" on minusta niin kiusallinen nimitys. Enhän enää ole niin nuori ja kukoistava kuin sinä, mutta luulen olevani nuori mieleltäni. Eräs suuri kirjailija, en tällä kertaa muista kuka, on lausunut, että ainoastaan sydäntä voi sanoa nuoreksi tai vanhaksi. Ja olen todella niin itserakas, että katson sydämeni yhä vielä olevan nuori.

Kun neiti Agnes Pihlström innostui ja hänen puheensa vauhti kiihtyi, hän tämän tästä nyökytti päätään, jolloin hänen pitsimyssynsä musta samettirusetti vaappuili ylös ja alas.

Hän jatkoi:

– Sano siis tästä lähin yksinkertaisesti: Agnes. En voi kärsiä tuota tätisanaa.

Helka toi kahvia. Tämä lempijuoma hiukan tyynnytti Agnes neidin hermoja. Hänen keskustelunsa muuttui rauhallisemmaksi. Hän ylisti paikan ihanaa näköalaa, huvilan sisustusta, emännän hienoa makua, j.n.e. Sitten hänen äänensä äkkiä sai osanottavan sävyn:

– Kuule, eikö sentään käy vaikeaksi tulevassa toimessasi seurustella niin paljon sivistymättömien kanssa, joilla ei ole hienotunteisuutta?

– Vakaumukseni on, ettei hienotunteisuus ole millekään eri kansanluokalle tunnusomaista. Se voi puuttua kaikkein ylhäisemmissäkin asemissa olevilta n.s. sivistyneiltä henkilöiltä. Sitä voi tavata hyvinkin miellyttävässä muodossa aivan yksinkertaisissa kansanihmisissä. Hienotunteisuus, samoin kuin raakuus, viihtyy joka säädyssä. Onhan Agnes itse muuten toimessaan joka päivä kosketuksissa rahvaan kanssa.

Agnes neiti loukkaantui pahasti tästä huomautuksesta:

– "Kosketuksissa", se nyt ei ole oikea sana! Minulla on oikeastaan hyvin vähän tekemistä heidän kanssaan. Annan heille postin, siinä kaikki. Tosin sitä joskus hermostuu, kun ne ovat pitkäveteisiä ja tyhmiä. Kun eivät aina osaa edes sanoa osoitettaan. Ja pahoja ne ovat kinaamaan, jos vain luulevat, ettei kaikki ole kuin olla pitää. Mutta kun suljen luukkuni, niin olen omassa maailmassani, eikä kukaan minua häiritse. Tiedätkö, että lueskelen ahkeraan kirjallisuutta, myöskin ranskalaisia romaaneja.

– Tiedän, tiedän...

Kahvipannua oli moneen kertaan kallisteltu, ja Anni, jolla oli kiire Kivisaloon, huomautti varovasti, että hän kernaasti tutustuttaisi vieraansa huvilan ympäristöön viljelyksineen, mutta että hänen vielä sinä iltapäivänä oli lähdettävä vanhempiensa luo ollakseen avuliaana juhlavalmistuksissa.

– Niin, sanoi Agnes Pihlström. En tahdo häiritä, johan minä tästä lähden. Ja olin unhoittamaisillani varsinaisen asiani. Näetkös, minulla on harmaa silkkipuku, oikein vanhaa hyvää kangasta. Mutta se on vuosien kuluessa käynyt vanhanaikuiseksi. En voi esiintyä siinä Kivisalon suuressa juhlassa. Luuletko että tuo ompelijatar Kerttu Ilves, joka asuu tässä lähellä, kykenisi muuttamaan sen uusmuotiseksi?

– Siitä en mene vastuuseen. Minulla ei ole mitään kokemusta hänen taidostaan. Mutta onhan hän ollut muutaman vuoden opissa kaupungissa, ja ainakin omasta puheestaan päättäen hän on taitava ammatissaan.

– Käynpä joka tapauksessa hänen luonaan, kun muutenkin siellä täytyy odottaa kauppias Pusan paluuta.

Helka opasti neiti Agnes Pihlströmin Palage Ilveksen mökin oikotielle. Tultuaan takaisin hän ajatteli:

– Kyllä se osaa pärpättää. Aina se on ollut sellainen hölppä.

IX.

Juhannus oli ohi, ja maanviljelysneuvos Skogbergin syntymäpäivä läheni lähenemistään. Kivisalon hovissa tehtiin uutteria valmistuksia sen juhlallista viettämistä varten. Liittyihän tähän tilaisuuteen tavallista tähdellisempi merkitys: vanhimman pojan ja hänen parisilaisen morsiamensa tulo. Lisäksi oli perheen aikakirjoihin merkittävä harvinainen tapaus: rouva Hedwig Skogbergin veli, parooni Alexander von Weissenfeld, joka ani harvoin kävi Kivisalossa, oli, kuultuaan sisarenpoikansa Haraldin kihlauksesta, ilmoittanut saapuvansa juhlaan vaimonsa, ukrainalaisen ruhtinattaren, ja ottopoikansa kanssa. Langoksien välit eivät olleet siihen asti olleet erittäin herttaiset. Parooni von Weissenfeld oli oleskellut Pietarin hovissa. Hänen sukunsa polveutui Itämeren maakunnista. Hän oli ankara ylimysmielinen ja oli ollut sisarensa avion pahimpia vastustajia. Hänen tyytymättömyytensä oli tosin vuosien kuluessa melkoisesti asettunut. Mutta seurustelu langon perheen kanssa ei silti ollut vilkastunut. Nyt hän omasta aloitteestaan ilmoitti saapuvansa perheineen.

Vasta perhejuhlan aattopäivänä olivat kaikki valmistukset päättyneet.

Ja vihdoin oli tullut tuo odotettu päivä.

Kaukaa matkustavien vierasten, von Weissenfeldien ja Haraldin morsiamineen, oli määrä saapua aamupäiväjunassa.

Maanviljelysneuvos ja hänen vaimonsa olivat uuteen kuntoon korjatuissa ja lakalla kirkkaiksi kiilloitetuissa kalessivaunuissa lähteneet asemalle tulijoita vastaan. Kihlaparia varten oli varattu auto, jossa Anni, Ossi kuljettajana, nouti heidät Kivisaloon.

Illan suussa saapui omalla autollaan pankinjohtaja Arvo Björk, joka lomallaan liikkui kiertomatkalla.

Parooni Alexander von Weissenfeld teki melko lailla edullisemman vaikutuksen, kuin mitä huhu hänestä oli kertonut. Hänellä tosin oli hovimiesryhtinsä ja varmat mielipiteensä. Mutta samalla hänessä piili gentlemannia. Lisäksi hän rakastettavalla käytöksellään koetti poistaa sen kylmäkiskoisuuden, joka vuosikymmeniä oli vallinnut molempien perheiden välillä. Hänen puolisonsa, omaa sukuaan ukrainalainen ruhtinatar Boghessa, oli hieno, kivulloisen ja väsyneen näköinen nainen, joka heti saavuttuaan tarvitsi virkistävää kylpyä ja lepoa. Heidän ottopoikansa, ruhtinattaren serkunpoika, nuori ruhtinas Michel Boghessa, oli tummaverinen kaunis mies, vilkas ja hilpeä etelän lapsi. Pikkupojasta hän oli tottunut keikkumaan hevosen selässä ja hyppäämään satulaan maasta. Hevoset olivat hänen suuri intohimonsa, ja jo tulopäivänä hän antoi ratsastustaidostaan näytteen isolla pihalla, hypäten kuin sirkustaiteilija milloin satulaan, milloin siitä alas. Ällistyneenä talonväki, varsinkin isäntärenki sekä Kivisaloon avustajiksi tulleet Antti Kasuri ja Helka, näitä huimaavia hyppäystemppuja katselivat. Ja Helka päivitteli:

– Herran Kiesus sitä nuorta herraa! Kunhan se vain ei taita jäseniään noin tolkuttomasti loikkiessaan.

Michel Boghessa, joka oli pelastunut Venäjältä Suomen rajan yli, oli jo oleskellut useita vuosia Suomessa ja puhui suomea jotenkin sujuvasti, joskin vieraanvoittoisesti. Hän kuuli kernaasti itseään mainittavan "Mikoksi", ja tuli ennen pitkää koko talon lemmikiksi ystävällisyytensä ja iloisuutensa vuoksi. Milloin vain hän tapasi jonkun talon miehisistä palvelijoista, hän heti aukaisi hopeaisen tupakkakotelonsa ja pyysi siitä kahmaisemaan savukkeita.

Anni näytti tehneen häneen edullisen vaikutuksen, ja hän ilmaisi heti mieltymyksensä "rakkaan serkkunsa" vaaleaan tukkaan ja sinisiin silmiin.

– Elle est charmante – hän on ihastuttava – hän ohimennen kuiskasi kasvatusvanhemmilleen.

Myös parooni von Weissenfeld, joka oli nähnyt Annin vain kerran pienenä tyttönä, oli ilmeisesti mieltynyt sisarentyttärensä vakavan somaan olemukseen.

Claire de Méreuil, joka seuraneitinsä, Marie Forestier'n ja sulhasensa Haraldin kanssa sinä päivänä niinikään saapui Kivisaloon, oli pirteä, hyvän sivistyksen saanut parisitar. Hitunen bohemia hänessä sentään kyti; hän poltti tupakkaa ja lausui joskus henkevän pinnallisia arvosteluja vakavista asioista. Hän viehätti erityisesti tulevaa appi-isäänsä, joka kuukauden päivät oli verestänyt ranskankielen taitoaan lukemalla kieliopasta.

Kun Anni pitseillä koristettu valkoinen silkkihame yllään oli lähdössä Helorinteestä Kivisaloon, tulivat Veikko Yösalo, Eero Paljakka ja Aapo Kokko lupauksensa mukaisesti leventämään ja parantamaan kansanopistolta Helorinteeseen johtavaa ajotietä. Anni oli Veikon mielestä kuin valoisa ilmestys. Anni kiitti heitä heidän ystävällisestä auliudestaan, palasi sisään, kantoi kuistikon pöydälle lautasia ja kylmää ruokaa ja antoi Eero Paljakalle keittiön avaimen, jotta hän, käytännöllinen kun oli, työn loputtua voisi keittää heille teevettä. Sitten Anni riensi kansanopiston edustalla odottavaan hovin autoon.

Kivisalon iso sali oli muuttunut kukkatarhaksi – niin runsas oli syntymäpäiväkukkien tulva ollut. Jo eteisestä tunsi niiden tuoksun. Kello kahdeksan aikaan alkoi saapua vieraita koti- ja naapuripitäjästä. Ensimmäisten joukossa oli neiti Agnes Pihlström, jonka harmaa silkkihame oli uusiutunut Kerttu Ilveksen käsissä muodinmukaiseksi. Postineiti ei tahtonut menettää vähääkään kaikesta siitä "hirveän mielenkiintoisesta", mikä häntä sinä iltana odotti.

Hänen uteliaisuutensa jännittyi äärimmilleen, kun ruhtinatar von Weissenfeld mallikelpoiseen hännystakkiin pukeutuneen miehensä seurassa astui saliin. Ruhtinattaren vaalean punasinervä, helmillä kirjailtu silkkihame ja hohtokivet tekivät häikäisevän vaikutuksen. Neiti Claire de Méreuil oli luonnollisesti Parisin viimeisimmän muodin mukaan puettu: ruusunpunainen harsosilkki liehui hänen hennon vartalonsa ympärillä kuin utuinen rusopilvi.

Maalaisvieraista olivat huomattavimmat pastori Pajari, tohtori Ylimaa, kruununvouti Dahlbäck vaimoineen ja tyttärineen, apteekkari Siro, y.m.

Kaupungista oli tilattu pieni jouhiorkesteri, joka pianistin säestämänä esitti musiikkinumeroita ja jonka myöhemmin oli määrä soittaa tanssimusiikkia. Nuori ruhtinas Michel eli Mikko Boghessa lauloi kitaralla säestäen pirteitä ukrainalaisia lauluja. Yläkerran saliin oli Harald Skogberg improvisoinut vähäisen taidenäyttelyn, levittäen vieraiden nähtäväksi muutamia kotimaahan tuomiaan kankaita. Hän oli kuullut saamattomuudestaan niin paljon isältään ja muilta, että tahtoi heissä herättää paremman käsityksen. Nuo maalaukset olivat liioittelevan modernistista tyyliä: luisuja taloja, vinoon kasvavia puita, neliskulmaisia, tai keilanmuotoisia ihmiskasvoja, käsiä, pieniä kuin sisiliskoilla.

Sisaren ja veljen välillä syntyi pieni kiista. Harald, joka oli saanut paljon kiitosta "kauniista värityksestä", y.m. kysyi sisareltaan:

– No, mitä sinä arvelet, Anni?

– Suoraan sanoen, tuo tyyli ei minua miellytä. Se on niin luonnoton.

– Unhoitat, sinä esteetikko, sen tärkeän periaatteen, ettei taide saa kopioida luontoa.

– Enpä suinkaan. Mutta muistan erään toisen yhtä tärkeän periaatteen: Taide ei saa väärentää luontoa.

Alhaalta kuului tanssisoittoa ja karkelo alkoi. Luonnollisesti kavaljeerit ahkerasti tanssittivat parisitarta, joka sipsutti mielihalusta. Lyseolainen Ossi Skogberg, huolimatta varhaisista tiedemiesharrastuksistaan, viehättyi uutterasti pyörähyttelemään nuoria neitosia. Ruhtinas Boghessa tanssi usein Annin kanssa, ja sai pankinjohtaja Björkin hirveän mustasukkaiseksi. Björk ei ollut erityisen taitava tanssija. Ainakaan hän ei voinut kilpailla sellaisen salonkileijonan kanssa, kuin ukrainalainen ruhtinas. Björk oli ilmeisesti rakastunut Anniin. Tämän tästä hän haki talon tyttären seuraa ja koetti päästä pitempiin puheisiin hänen kanssaan. Se ei jäänyt neiti Agnes Pihlströmin urkkivalta katseelta huomaamatta, ja hän vihjaisi, että kunhan ei vain sinä iltana saataisi vielä onnitella toistakin kihlautunutta paria.

Tanssipaussin aikana tarjottiin virvokkeita. Claire de Méreuil oli sulhaseltaan kuullut, että Anni lauloi, ja nosti nyt kysymyksen tulevan kälynsä esiintymisestä. Tämä ehdotus kasvoi yleiseksi toivomukseksi. Anni, joka oli ujo esiintymään isossa seurassa ja joka lisäksi pelkäsi ruhtinattaren arvostelua, esteli kauan, muun muassa huomauttaen, että kaikki hänen nuottinsa olivat hänen huvilassaan. Mutta se ei auttanut. Hänen täytyi lopulta suostua, ja hän päätti autolla lähteä hakemaan nuottejaan. Parempaa ei pankinjohtaja Björk toivonut. Hän tarjoutui ritarillisesti omalla autollaan kyyditsemään Annin edestakaisin. Tiellä hän puhui matkailuretkestä, jonka autolla aikoi tehdä ympäri Suomen, ja kysyi, eikö Anni, Weissenfeldien ja Haraldin lähdettyä, olisi halukas tulemaan mukaan. Ehkä nuori Ossi-herra olisi taipuvainen lähtemään "kaitsijaksi". Anni epäsi kohteliaasti mainiten, että hän kauan itse oli ajatellut sentapaista retkeä ja että oikeastaan oli "aukko sivistyksessä", kun ei sen enempää tuntenut omaa isänmaataan. Mutta sinä suvena se oli mahdotonta. Hänen täytyi heti ryhtyä valmistautumaan tulevaan tehtäväänsä, ja nuori kukka ja kasvitarha vaati vaalijaansa.

Pankinjohtaja Arvo Björk oli tästä epäyksestä suuresti pettynyt.

Auto saapui kansanopiston eteen, ja Anni neuvoi pysähtymään siihen, kun tienjatko ei vielä ollut kunnossa.

Helorinteen vapaaehtoiset tienkorjaajat olivat vielä työssä. Kerttu Ilves oli ilmestynyt heille seuraa pitämään. Hän istui tienviereisellä kivellä, heiluttaen silkkisukkaisia sääriään, lörpötteli ja kikatti herättääkseen nuorten miesten mielenkiintoa.

Suuresti Veikko Yösalo hämmästyi nähdessään Anni Lehtovaaran äkkiä palaavan hienon, hännystakkiin puetun herran seurassa.

Kerttu tähysteli asiantuntijan tarkkuudella Annin aistikasta juhlapukua.

Anni tervehti tienkorjaajia ja selitti unhoittaneensa nuottinsa, joita oli tullut noutamaan. Arvo Björkin seuraamana hän poistui huvilaan, pyytäen saattajaansa istahtamaan kuistikolle, sillä aikaa kuin hän haki esille nuottejaan.

Heidän mentyään Kerttu ilkkui:

– No, johan se Kivisalon neiti näyttää saaneen sulhasen. Onpa niillä kiire kahden kesken kuhertelemaan, kun malttavat lähteä siitä loistavasta juhlasta.

Eero Paljakka paheksui Kertun ilkeätä huomautusta ja soimasi:

– Sinäpä säädyttömiä puhut, Kerttu. Nuottejaanhan se hakee.

– Nuottejaan! ilkahti Kerttu ... hui, hai... Annin viipyessä salissa Arvo Björk ajatteli:

– Nyt tai ei koskaan.

Hän riensi sisälle ja virkkoi Annille:

– Neiti Lehtovaara, en voi olla käyttämättä hyväkseni tätä ainoata tilaisuutta. Te tiedätte, että kauan olen syvästi teitä rakastanut. Tahdotteko tulla vaimokseni?

Anni oli kiireessä koonnut nuottinsa. Hänen muuten vaaleat kasvonsa leimahtivat punaisiksi. Hän ei olisi tahtonut loukata kosijaansa, mutta hän päätti myös kerrassaan katkaista turhat toiveet ja vastasi:

– Kunnioitan syvästi aiettanne, mutta varmasti tiedän, etten voi tulla elämänkumppaniksenne.

– Tämä murskaa onneni, mumisi Arvo Björk.

Anni sulki kuistikolle johtavan oven, ja molemmat alkoivat astua takaisin autolle. He palasivat kukkatarhan kautta, ja salatakseen tienlaittajilta molempien mielenliikutuksen Anni näytti saattajalleen istutuksia ja viittasi kädellään Yösalon järvelle, kiinnittääkseen huomion näköalaan. Sitten he rantapolkua pitkin kiersivät auton luo.

Paluumatka Kivisaloon oli kiusallinen. Molemmat vaikenivat, ja perillä oli Anni vielä niin kiihoittunut, ettei hän heti voinut laulaa. Mutta hän oli tottunut hillitsemään itseään, sai takaisin tasapainonsa ja lauloi, vähän toinnuttuaan, ensin suomalaisia ja sitten useita ranskalaisia lauluja: "Ouvre tes yeux bleus", "Oh, doux printemps", y.m. Parooni von Weissenfeld ja Haraldin morsian lausuivat hänelle kohteliaisuuksia, ja hänen oli laulettava useita numeroita "yli ohjelman".

– C'est charmant, vous avez un rare talent, ma cherie, mairitteli ruhtinatar.

Pankinjohtaja Björk oli syvästi alakuloisen näköinen ja vetäytyi herrojen puolelle, mistä, huolimatta suljetuista ovista, kuului kovaa puheensorinaa. Hän tapasi siellä Harald Skogbergin, joka hämmästyi hänen muuttunutta hahmoaan ja kysyi mikä häntä vaivasi. Jonkin aikaa väiteltyään Arvo Björk tunnusti, mitä oli tapahtunut. Harald ei aluksi tahtonut sitä uskoa, mutta kun Björk oli vakuuttanut saaneensa niin selvät rukkaset kuin suinkin, kävi Harald vakavaksi.

Björk ilmoitti samalla, että hän vielä sinä iltana, illallisten jälkeen, aikoi lähteä talosta jatkaakseen retkeään. Harald kehoitti häntä tyyntymään ja jäämään, luvaten puhua sisarensa kanssa, joka kenties vain yllätyksen ensi hetkenä oli antanut jyrkän vastauksensa. Mutta Haraldin taivuttelut olivat turhat.

Illalliset olivat talon varojen ja juhlallisen tilaisuuden mukaisesti herkulliset. Pastori Pajari piti paistiin tultaessa lyhyen puheen, jossa korosti Skogbergin ansioita seudun maanviljelysrientojen kohottamiseksi ja kiitti vieraanvaraisuudesta.

Illallisen jälkeen odotti vieraita pieni hupaisa yllätys. Ossi oli järjestänyt puutarhan edustalla leviävän Helojoen lahdelman pinnalle erivärisiä lyhtyjä, jotka kuvastuivat vaaleaan vedenpintaan. Ja toiselle rannalle oli asetettu pieniä kahvipöytiä. Jouhiorkesteri soitti siellä. Kukkaköynnöksillä ja lyhdyillä koristeltuja veneitä oli tarjona, ja lyhyitä souturetkiä tehtiin pienellä lahdelmalla.

– C'est ravissant, sanoi Claire de Méreuil.

Ja kuultuaan, että Ossi oli tämän huvituksen järjestänyt, hän yhtyi hänen seuraansa ja alkoi vilkkaan keskustelun, johon Ossi puutteellisen ranskankielen taitonsa vuoksi hankalasti saattoi ottaa osaa.

Ruhtinatar oli illallisten jälkeen tuntenut itsensä väsyneeksi ja miehensä seurassa vetäytynyt huoneisiinsa. Mikko Boghessa sitä vastoin oli iloisella tuulella, tarjoili naisille kahvia ja likööriä ja soudatti heitä lahdella. Vanhan neiti Pihlströmin teki kovasti mieli veneeseen tuon kauniin ukrainalaisen mukana. Mutta hän pelkäsi, että virta veisi veneen väkisin, ja että retki voisi päättyä Helokosken pyörteisiin.

Omaksuen neiti de Méreuilin lauseen hän virkkoi:

– C'est ravissant, merci, monsieur.

Nuori Mikko ruhtinas nauroi makeasti, jolloin hänen terveet valkeat hampaansa kiilsivät.

Kun aamu jo rusoitti idässä, alkoivat vieraat hajaantua.

Annin palattua sisään ottamaan nuottejaan ja päällysvaippaansa, pyysi Harald häntä syrjähuoneeseen. Juotuaan hän aina oli äreällä tuulella, ja hän nuhteli sisartaan:

– Oliko välttämätöntä loukata Arvo Björkiä? Voihan nyt ainakin myöntää toiselle odotusaikaa, ennen kuin katkaisee välit. Hän läksi vastikään pois talosta. Tämä on kaunista! Minulla oli paljon yhteisiä finansseja hänen kanssaan. Suoraan sanoen, hän oli taannut minulle melkoisia summia. Hänen pankissaan oli minulla varma luotto. Kaikki näyttää synkältä juuri nyt, kun tarvitsen rahoja...

– Et kai voi vaatia, että minä sinun raha-asioittesi vuoksi menen vaimoksi miehelle, jota en rakasta?

Veli kiivastui:

– Sinä olet merkillinen naisolento. Tuntuu siltä, kuin olisit aivan abnormi siinä, ettet tunne rakkauden tarvetta niin kuin kaikki muut nuoret naiset. Vai millainen sulhanen sinulle oikeastaan kelpaa? Luultavasti tuo nuori ratsutemppuja tekevä ruhtinas. Mutta älä luota siihen tuulihattuun. Ennustan sinulle, että sinusta vielä tulee vanhapiika.

– Jos tulee, niin se kai etupäässä koskee minua.

Suuttuneena Harald nousi ja poistui.

X.

Anni pujahti peltojen poikki polveilevalle oikotielle palatakseen Helorinteeseen. Hän astui rivakasti, sillä kylmä aamuilma pureutui paljaaseen kaulaan ja käsivarsiin.

Saavuttuaan Helorinteeseen hän totesi, että ajotie oli hyvin tasoitettu ja levennetty. Siitä puuttui vain hiekka.

Kuinka kilttejä olivat nuo hänen tulevat oppilaansa!

Pihalla kohtasi Annia odottamaton näky. Antti Kasuri istui tuvan portailla allapäin. Hän ei edes välittänyt tavallisesta hyvästä kaveristaan Nallesta, joka häntä lerpallaan nolona juoksi emäntäänsä tervehtimään.

Anni lähestyi tuvan portaita ja huomasi Antin silmät kosteiksi ja miehen masentuneeksi.

– Mikä sinun on, Antti? hän kysyi.

Antti ei tahtonut alussa mielenliikutukselta saada sanaa suustaan. Mutta kun Anni oli häntä ystävällisesti rohkaissut, hän sai kerrotuksi tämän:

Kivisalon isossa tuvassa oli tarjottu illalliset hovin palvelijoille, ja Antti, tilapäisenä avustajana, oli päässyt mukaan. Tilaisuudessa oli myös annettu ryyppyjä, "akanviittiä", vai mitä lie ollutkaan. Sanoivat että se oli oikein Tanskasta tuotua hienoa tavaraa. Oli juotu maanviljelysneuvoksen maljat. Isäntärenki Yllö oli pitänyt pienen puheenkin. Ja niin Antti, joka siihen asti ei ollut väkeviä maistanut, oli muiden esimerkkiä noudattaen ottanut jokusen ryypyn. Ei hän niistä ollut juopunut, oli vain tullut niin eriskummaisen hyvälle tuulelle. Ja aterian jälkeen oli tupannut laulattamaan. Siinä penkillä istuessaan ja katsellessaan muiden tanssia hän oli päästänyt ilmoille iloisen laulunpätkän. Isäntärenki oli silloin suuttunut ja sanonut, ettei täällä saanut loilottaa, ja ettei Kivisalossa suvaittu juopuneita, ja oli karjaissut, että Antti korjaisi luunsa, muuten hän ilmoittaisi asian neiti Lehtovaaralle. Antti oli heti lähtenyt tuvasta ja rientänyt kotiin. Matkalla oli tuo pieni humalantapainen haihtunut. Ja jos hänellä Kivisalossa oli ollut hauska ja hyvä olo, oli nyt jälestäpäin tullut kauhea tuska ja tunnonvaiva. Hän luuli, että Helorinteen neiti tuosta hänen kompastelustaan erottaisi hänet toimestaan. Sitä hän nyt suri, ja surisi koko loppuikänsä.

Anni rauhoitti häntä selittäen, ettei tuo hänen iloinen tuulensa ollut mikään rikos, ja ettei hän ajatellutkaan Antin erottamista. Olihan hän tähän täysin tyytyväinen.

Antti Kasuri tuskin uskoi korviaan. Hänen erämaanyksinäiset silmänsä ilostuivat ja hän vakuutti:

– Sen lupaan ja vannon, ettei ikänäni enää pisarakaan viinaa ole menevä alas kurkustani. Ja jos neiti vain tämän kerran antaa minulle anteeksi, palvelen teitä kuolinpäivään asti.

Hänen silmissään oli samanlainen ehdottoman uskollisuuden ilme kuin koiralla, joka antaisi henkensä haltijansa edestä.

Hänen rehti luonteensa liikutti Annia, joka rohkaisi häntä:

– Kernaasti näen, että olet palveluksessani, niin kauan kuin sinulla ei ole parempaa paikkaa. Ja tahdon huomenna antaa sinulle jonkin hauskan kirjan vapaan aikasi ratoksi.

Antti rauhoittui tästä täydellisesti, ennen kuin Anni poistui sisään, hän kysyi, olivatko tienkorjaajat jo poissa Antin palatessa. Antti kertoi:

He olivat paraikaa kuistikolla syömässä, kun Antti tuli. Kerttu Ilves oli istunut portailla odottamassa. Kun Aapo Kokko oli kysynyt, eikö Kerttukin tahtonut voileipää, oli hän sanonut, ettei ollut tullut tänne neidin voileipiä kärkkymään. Ja kun pojat hankkiutuivat lähtemään Veikko Yösalon moottorilla, oli Kerttu pyrkinyt mukaan ja pyytänyt heitä viemään hänet Vilkkuniemelle, jolloin hän olisi päässyt puolitiehen kotiin. Ja jos pojat tahtoivat saattaa hänet kotiin asti, hän herättäisi veljensä Turon, joka antaisi heille hyvät ryypyt. Emme ole ryyppymiehiä, oli Eero Paljakka sanonut, mutta jos Veikko suostuu, niin voimmehan saattaa sinut Vilkkuniemeen. Veikko oli ensin estellyt, sanonut olevansa väsynyt ja kernaasti joutuvansa kotiin, mutta oli sitten sentään suostunut. Kerttu vakuutti, että kun rikas herrasväki juhlii, niin voimmehan mekin köyhät vähän huvitella. Ja kaikki neljä olivat nousseet moottoriin.

– Joko siitä on pitkä aika? kysyi Anni.

– Voi olla puolisen tuntia.

Antti antoi emännälle keittiön avaimen, jonka Eero vettä keitettyään oli hänelle uskonut. Anni sanoi palvelijalleen hyvää yötä ja meni sisään.

Levolle laskeutuessaan hän ajatteli, että tuosta kaupungin tapoihin tottuneesta ompelijattaresta oli tullut ikävänlainen häiritsijä ja sietämätöntä oli, jos hän sai vaikutusvaltaa noihin kelpo nuorukaisiin. Se oli jotenkin estettävä.

Ja kun hän tunsi olevansa vallan yksin – Helka oli vielä Kivisalossa – hiipi hänen mieleensä epämääräinen tunne, jota hän ei oikein voinut selväksi eritellä. Ainakin siinä oli levottomuutta ja – kaihoa, tarvetta puhua jonkun ihmisen kanssa, joka häntä ymmärsi, joka tuntisi osanottoa...

Unta hän ei saanut. Hän otti yllensä yövaippansa ja istuutui työhuoneen ikkunan ääreen. Oli jo selkeä päivä. Jalo Metsä rusotti aamuhohteessa. Sinne teki hänen mielensä. Kunhan Ossi-veli saa purjeveneensä kuntoon, täytyy lähteä tuota etäistä metsää tutkimaan, ja Veikko Yösalo pyydettäisiin oppaaksi. Olihan hän niin kauniisti puhunut isävainajastaan ja tuosta metsästä. Annin mieli oli usein tehnyt sinne, mutta koko kesäkuu oli mennyt kiireisessä touhussa: puutarhakurssit, perhejuhla. Nyt hän vihdoinkin tahtoi vapautua, antautua rakkaan kesäisen luonnon avoimeen syliin, etsiä siitä viihdytystä, hakea selvitystä sille kaiholle, joka kaihersi sydämen pohjassa.

Hänen siinä istuessaan alkoi järveltä kuulua tykytystä ja Vilkkuniemestä lähti vesille moottorivene, suunnaten kulkunsa Rantasaarta kohti. Anni ajatteli:

– Nuoret miehet palaavat Kerttu Ilvestä saattamasta. Veikko Yösalo vie Eeron ja Aapon heidän saareensa.

Ja hän istui siinä yhä valkenevana suviaamuna, seuraten veneen etenemistä, kunnes se Rantasaareen poikettuaan katosi Yösalon niemenkärjen taakse.

XI.

Parooni von Weissenfeld puolisoineen ja ottopoikineen oli pari päivää Kivisalossa oleskeltuaan palannut sukutilalleen. Ennen lähtöään hänen vaimonsa ja hän olivat moneen kertaan kehoittaneet maanviljelysneuvosta perheineen tulemaan Petäjämaan hoviin vastavierailulle. Maanviljelysneuvos vakuutti, että he kaikki mielellään noudattaisivat kutsua. Harald ja hänen morsiamensa olivat lähteneet kiertomatkalleen. Anni oli näinä päivinä melkein kokonaan oleskellut Kivisalon hovissa pitääkseen seuraa vieraille ja tehdäkseen isälleen mieliksi.

Vaikka nämä sukulaiset olivatkin Annista miellyttäviä, oli hän sentään tyytyväinen, kun he olivat lähteneet.

Jo heidän lähtönsä jälkeisenä päivänä hän pyysi Ossi-veljeään purjehdusretkelle Yösaloon. Tuuli oli laimea. Hitaasti luovaillen he kuitenkin lopulta lähestyivät Yösalon rantaa.

Veikko Yösalo oli huomannut purjeen vasta sen välkkyessä lahden suulla. Hän arvasi, kuka siinä tuli, ja riensi sisään muuttamaan ylleen parempia vaatteita.

Sen jälkeen kuin hän ollessaan Helorinteessä tienkorjaustöissä oli nähnyt Annin palaavan huvilaansa pankinjohtaja Björkin seurassa, hän oli ollut epäsointuisen mielentilan vallassa. Oliko tuo herra todella Annin sulhanen, niin kuin Kerttu Ilves oli vihjaillut? Mutta, näin lohdutteli Veikko itseään, eihän sen herran välttämättä tarvitse olla sulhanen, jos tanssikemuista saattaa neitosta hänen kotiinsa. Ja olihan Anni Lehtovaaralla ollut asiaa ... noiden nuottien noutaminen.

Hänen ihailunsa Anni Lehtovaaraa kohtaan oli paisunut intohimoksi joka rajusti lieskahteli hänen povessaan. Toiste se hiukan hellitti, palaen tasaisena tulena, jopa hän kiehtovien iltatunnelmien valtaamana oli tyytynyt eläytymään intohimottomaan ihailuun. Mutta sitten taas raisu nuori veri kiehui suonissa. Ja silloin nousi esiin se katkera ajatus, että hänen kiintymyksensä oli mielettömyyttä. Hän, talonpoika, rakastaa tuota rikkaan herrashovin tytärtä ja haluaa häntä omakseen. Sehän oli suorastaan naurettavaa.

Ylpeä Kivisalon herra ei ikinä suostuisi tytärtään luovuttamaan näin halpasyntyiselle. Ei silti, että Veikko olisi ollut köyhä. Rikas hän päinvastoin oli. Hänen isäänsä oli sanottu pitäjän kuninkaaksi, ja Yösalon tilukset, jotka puolikehänä kiersivät järven rantaa, alkaen aseman lähettyviltä ja päättyen Korpisaaren toiseen päähän, olivat pitäjän laajimmat. Ne olivat näin paisuneet, kun Veikon Amerikkaan muuttanut setä ennen lähtöään oli myynyt tilansa veljelleen, Veikon isävainajalle. Ja olihan Veikko Amerikassa omistanut oman farmin ... ja Jalo Metsä, jonka arvo nousi satoihin tuhansiin, jos sen myisi... Mutta mitä tämä kaikki hyödytti, kun oli yksinkertainen kansanmies, kun ei ollut saanut korkeampaa oppia...

Aaretti setä, jolla oli älyn, tunteen ja luonteen avut, oli huomannut veljenpoikansa alakuloisuuden ja ihmistuntijana aavistanut, mikä häntä ahdisti. Hän kerran viittasi siihen suuntaan, että nuori ihminen ei saa antautua masennuksen valtaan: Elämä on niin vaihteleva, se riistää usein, mutta se antaa toiste takaisin.

Olihan Veikko luullut, että Anni kokonaan oli hänet unhoittanut noiden hienojen herrojen vuoksi. Huhuiltiin pitäjällä ihmeitä tuosta nuoresta ukrainalaisesta ruhtinaasta, joka hehkuvilla katseillaan valloitti kaikki naiset. Ja nyt hän näki Annin, yksinkertainen kesäpuku yllään, Ossi veljensä kanssa astuvan ylös rannasta.

Anni ja Ossi kättelivät nuorta Yösalon isäntää ja Anni mainitsi vihdoinkin päässeensä vapaaksi, niin että saattoi ajatella käydä Korpisaaren Jaloa Metsää katsomassa. Kun tuuli oli melkein kokonaan vaimentunut, he kysyivät, lainaisiko Veikko heille moottoriaan.

Tämä oli itsestään selvää. Eihän Veikko mitään sen hartaammin toivonut kuin saada viedä Annin Jaloon Metsään.

Moottori työntyi Korpisaaren valkohietaiseen rantaan, ja he astuivat maihin.

Annista tuntui juhlalliselta Veikon opastamana astua Jaloon Metsään. Miten hyvin se oli hoidettu. Kuinka jykevät nuo männynrungot, miten huolellisesti oksitut.

Se oli kuin silmänkantamattomiin jatkuvien pilarisarjojen kannattama temppeli – tai niin kuin Veikko oli sanonut, pyhä uhrilehto.

Latvoista kuului kummaa havinaa, maa oli sileän havuneulamaton peittämä, askel luisti kevyesti eteenpäin. Lukemattomat hyönteiset hyrisivät ilmassa ja harvinaiset perhot lepattelivat korpikukkia suutelemassa. Koko metsä oli linnunlaulua täynnä. Annin mieli kävi juhlallisen liikutetuksi hänen siinä astuessaan oppaansa vieressä. Ossi, nuori "luonnontieteiden professori", joksi Anni häntä leikillisesti nimitti, poikkesi tuon tuostakin perhoshaavillaan pyydystämään lenteleviä hyönteisiä.

Anni oli kerran Veikolle maininnut, että hän kernaasti tahtoisi joskus kirjoineen mennä johonkin metsämökkiin, nauttimaan hiljaisuudesta ja valmistamaan opetussuunnitelmaansa. Ja Veikko oli silloin ajatellut Korpisaaren toisella rannalla olevaa karjatarhan mökkiä, jonka jo oli tarkoitusta varten siistinytkin.

Sinne hän nyt opasti vieraitaan.

Aita tuli eteen. Veikko hyppäsi sen yli, ollakseen valmiina toisella puolella auttamaan Annia alas. Mutta aita oli vanha ja sammaltunut, se oli jo Veikon hyppäyksestä risahtanut. Ja ylimmät seipäät pettivät, murtuen Annin alta. Veikon täytyi rientää apuun. Anni kaatui hänen syliinsä, Veikko vastaanotti hänet voimakkaisiin käsivarsiinsa.

Raju väristys viilsi läpi nuoren miehen ruumiin, kun hän muutaman silmänräpäyksen ajan kannatti tuota suloista taakkaa. Ja laskettuaan hiukan säikähtyneen Annin maahan hän huumauksestaan toinnuttuaan virkkoi:

– Aaretti setä alkaa jo käydä vanhaksi. Hän ei enää jaksa korjata kaikkia heikkoja aitoja, niin kuin vahvuutensa päivinä.

Karjatarhan mökki miellytti Annia. Se oli idyllisellä paikalla, kaislikon reunustaman lahden rannalla. Eteen aukeni Yösalon järvi. Tänne Anni sanoi halusta tulevansa usein.

– Itse tarha on syrjemmässä, selitti Veikko Yösalo. Ehkä se ei pahasti häiritse, ammumista ja kellon kalketta voi aamuin ja illoin kuulua.

– Sehän on vain hauskaa, sanoi Anni.

Pienen nurmikon laidassa oli aitta. Ossi tutkiskeli sitä ja kysyi, saisiko hän joskus vierailla täällä ja asustaa siinä.

Veikosta tämä kävi hyvin laatuun. Kun Anni oli kysynyt, eivätkö he karkoittaneet karjanhoitajatarta asunnostaan, rauhoitti Veikko:

– Tarhan laidassa on saunantapainen, jossa keitetään lehmänhaudetta. Siinä vanha Mari voi elellä.

Illan suussa he palasivat Yösaloon. Tuuli oli kiihtynyt ja Anni ja Ossi pääsivät nyt mukavasti myötätuulessa Helorinteeseen.

Katsellessaan kiiltävän valkopurjeen pakenemista Veikko muisti Aaretti sedän sanat:

– Elämä riistää usein, mutta antaa joskus takaisin.

Anni oli asettunut asumaan Korpisaaren karjatarhan mökkiin ja oli ottanut mukaansa kasan kirjoja – sellaisia, jotka olivat tarpeellisia hänen tulevan opetuksensa valmisteluun.

Veikko Yösalo oli pahvilla päällystänyt karjatalon tuvan seinät, hankkinut välttämättömät huonekalut, joiden joukossa olkipatjalla päällystetyn lavitsan. Sitä saattoi käyttää leposohvana ja vuoteenakin.

Anni viihtyi täällä hyvin. Hän viipyi Korpisalon tuvassa välistä useita vuorokausia. Joskus Ossi oli hänen seuranaan, tullen aamulla purjeveneellään, palaten iltapäivällä tai jääden aittaan yöksi. Hän tutustui Korpisaaren rikkaaseen kasvi- ja hyönteismaailmaan. Maitoa ja voita he saivat karjatarhan Marilta. Ruokatavaroita ja postin toi Antti Kasuri.

Anni pääsi täten rauhaan pitäjäläisiltä, jotka maanviljelysneuvoksen syntymäpäivän jälkeen uteliaina olivat alkaneet käydä tiheillä tervehdyksillä Helorinteessä.

Ja ennen kaikkea Anni nyt valmisteli syksyllä alkavaa opetustaan Helokosken kansanopistossa. Kirjallisuus oli hänen pääalansa. Vaikka hänelle aineensa oli tuttu, täytyi hänen tarkoin punnita, mitä siitä sopi tarjota oppilaille, mikä oli olennaista, sivistymishalua synnyttävää ja isänmaallista mieltä herättävää. Täytyi seuloa pois kaikki, mikä turhaan rasitti muistia, valita sellaista mikä oli omansa luonnetta kehittämään, ja täytyi välttää turhaa oppineisuutta.

Eräänä päivänä saapui Antti Kasuri taas ruokatavaroineen ja postilaukkuineen.

Hänellä oli mukanaan Kiven Seitsemän Veljestä, jonka kirjan hän oli Annilta saanut lahjaksi joutohetkiensä ratoksi. Näitä hänellä nyt olikin runsaanlaisesti, olipa hän usein saanut käydä vanhempiaan tervehtimässä, joille vei pieniä palkansäästöjään.

Anni huomasi, että pojalla oli jotain sydämellään. Mutta hän kun oli ujo ja hiukan hidas, hän ei tahtonut saada sitä sanotuksi. Epäröiden hän pyöritteli leveälieristä huopahattuaan.

Anni ehätti apuun:

– No, onko Antilla jotain erityistä asiaa, kun Antti näyttää niin miettiväiseltä?

– Tahdoin vain sanoa, että olen jo kolmeen kertaan lukenut tämän kirjan, ja hauska se onkin. Mutta en osaa sitä vielä oikein, se kun on niin paksu.

Annin oli vaikea pysyä totisena. Antti oli ottanut saamansa kirjallisen lahjan perin vakavalta kannalta – tämä naivi luonnonlapsi luuli, että kun opettajaneiti kerran kirjan antoi, niin se oli kunnolla luettava ja osattava.

Anni selitti, että Antin hauskuutukseksi hän sen kirjan oli antanut, ja ettei sitä tarvinnut ulkoa lukea.

Antin erämaansilmistä kiilsi tyytyväisyys. Hän ei pelännyt mitään sen enempää, kuin emäntänsä pahoittamista.

Tämä Antin tunnollisuus herätti Annissa ajatuksen antaa hänen luettavakseen muitakin kirjoja, sellaisia, jotka kartuttaisivat hänen vähäisiä kierto- ja rippikoulussa saamiaan tietoja, ja miksipä ei Antti Kasuri voisi tulla syksyllä kansanopiston oppilaaksi? Jos Anni siihen mennessä häntä valmistaisi, hän ehkä voisi seurata.

Kun Anni ilmaisi tuumansa Antille, tämä siitä kovin ihastui, mutta epäili:

– Kunpahan siihen vain kykenisin.

Mutta hän tunsi ailahtavaa iloa. Päästä kansanopistoon, saada oppia, joutua oikeiden ihmisten kirjoihin – se olisi jotakin. Ehkäpä häntä ei sitten enää sanottaisi "korpikarhuksi" niin kuin tähän asti.

XII.

Kesä oli jo kulunut puoliväliin. Anni istui karjatuvan eteen asetetun pöydän ääressä kirjojensa parissa. Ossi oli aamulla lähtenyt pienellä purrellaan kotiin. Anni oli yksin. Mutta häntä ei yksinäisyys painanut. Hänellä oli yllinkyllin seuraa. Aurinko kallistui iltaan ja lämmitti lahdenpoukaman kimmeltävää vedenpintaa. Kalat hyppivät vihreän kaislikon reunassa. Jalosta Metsästä kuului tutuksi käynyt humu ja lintujen iltavirret.

Vähitellen, Annin huomaamatta, aurinko meni mailleen, ja hän korjasi kirjat sisään, lähteäkseen iltakävelylle. Weissenfeldeiltä oli tullut kirje, jossa uudelleen pyydettiin koko Kivisalon herrasväkeä tulemaan Petäjämaan hoviin. Tämä oli Annille ikävä uutinen, mutta hän ei liioin voinut olla lähtemättä mukaan, ainakin muutamaksi päiväksi. Ossin oli määrä seuraavana päivänä purrellaan noutaa Anni Helorinteeseen.

Juuri kun Anni oli lähdössä, saapui Veikko Yösalo tuomaan ruokakoria Marille. Veikon moottori oli joutunut epäkuntoon, eikä ollut kiireessä korjattavissa. Hän oli sen tähden polkupyörällä kiertänyt järven rantaa ja soutanut sen kapean salmen poikki, joka erotti mantereen Korpisaaresta. Hän ojensi Annille tuomisia: ison tuohisen komeita mansikoita ja ohuita perunakakkaroita – kotitalonsa leipomataidon erikoisuutta.

Anni oli iloinen tästä ystävällisestä huomaavaisuudesta ja pyysi häntä jäämään teelle.

– Neidillä on siitä liian paljon vaivaa, esteli Veikko.

– Se on hauskaa vaivaa, sanoi Anni.

– No, jos sallitte, huolehdin minä tulesta. Hän laski ruokakorin ovenpieleen, pisti tuvan pieneen hellaan puita ja sytytti ne palamaan.

He istuutuivat odottamaan veden kiehumista. Veikko kertoi Ossi-herran luvanneen seuraavana päivänä noutaa hänet purjehdusretkelle. Niinä päivinä oli puhaltanut navakka tuuli, joka illaksi hieman tyyntyi ja josta ei päiväsaikaan ollut paljoa tietänyt täällä Jalon Metsän suojassa.

Nuoret miehet aikoivat yhdessä viedä neidin kotipaluulle.

Kesän öinen selkeä valoisuus oli jo ohi, rantoja peitti himmeä katve, ja Jalon Metsän verhosi epämääräinen hämy. Etäisimpään rantametsään heijastui auringonlaskun kultakiilto.

Veden kiehuttua he joivat tuvan edessä teetä. Ensi kerran Veikko sai olla kahden kesken Annin kanssa. Hänen sydämessään sylkähti outo, lämmittävä ja onnelliseksi tekevä tunne. Hän unhoitti kokonaan ruokakorin viennin karjatarhalle.

Annin oli usein tehnyt mieli kuulla tarkemmin Veikko Yösalon olosta Amerikassa ja hän kysyi:

– Kuinka jouduitte jättämään vanhempanne ja isänmaanne ja lähtemään valtameren tuolle puolelle?

Alakuloisuus kuvastui Veikon silmissä. Mutta hän alkoi kertoa:

– Se oli omituinen juttu. Jo pienenä poikana luin paljon seikkailukirjoja ja rakastin eriskummaista. Samanlaista oli aina huomattu sedässäni, joka minun ollessani viisitoistavuotias myi isälleni tilansa ja muutti vaimonsa kanssa Amerikkaan. Ja silloin hän, joka oli lapseton, tahtoi minua mukaansa. Vanhempani vastustivat ensin jyrkästi lähtöäni, isä sanoi, että kuka sitä Yösalon isoa tilaa hoitaa kun hän käy vanhaksi?

Mutta sedältä tuli sitten usein kirjeitä Kanadasta, suomalaisesta siirtolasta, New Finlandista. Hän oli siellä tullut erittäin hyviin oloihin, oli ostanut itselleen laajoja maa-alueita ja kehoitti isävainajatanikin tulemaan sinne. Vihdoin isä sanoi äidille: – Antaa sen pojan nyt lähteä maailmalle, kun sillä on niin suuri into ja kun se saa vapaan matkan edestakaisin. Jahka sen halu tyydytetään, niin taitaapa mielellään palata kotiin.

Erään merimiehen, Heikki Ojon, seurassa, joka oli lähdössä Amerikkaan, Veikko sitten oli matkustanut setänsä luo Kanadaan.

– Ja miltä tuntui elämä siellä?

– Siellä oli paljon uutta ja mielenkiintoista nähtävää. Mutta ennen pitkää rupesi mieltäni kalvamaan ankara koti-ikävä. Muistan yhden illan, jona sedän lähdettyä naapurifarmille istuin yksinäni asunnon edessä. Kun pimeä laskeutui äärettömille ruohoaavikoille ja tähdet syttyivät palamaan, puhkesin kyyneliin ajatellessani kotimaata ja vanhempia.

– Eikö teitä silloin haluttanut palata Suomeen?

– Kyllä se paluunajatus tämän tästä pujahti mieleen. Mutta sisu ei sallinut. Nauraisivathan kaikki kotona, jos niin lyhyen ajan kuluttua tulisin pois, ajattelin. Sitä paitsi oli paljon sellaista, mikä haihdutti ikävää. Sedällä oli hyviä tuttavia Superiorjärven rannalla ja pitkin Pacific-rataa, jonka rakentamiseen monet suomalaiset ovat ottaneet osaa. Matkustelin sedän kanssa, opin purjehtimaan ja saatoin mielin määrin samoilla laajoilla metsästysmailla. Ja kun olin varttunut isommaksi, sain hankituksi itselleni oman farmin...

Anni kaasi lisää teetä Veikon lasiin. Jännittynein mielin hän seurasi nuoren miehen kertomusta. Veikko jatkoi:

– Sitten saapui tieto äidin sairastumisesta – hänellä oli sydänvika. Ja kun sanoma hänen kuolemastaan ehti perille, oli hänet jo kätketty kirkkomaan multaan.

Veikko vaikeni mielenliikutuksesta. Mutta hän häpesi heltymystään ja jatkoi:

– Vasta kun oli tullut tieto isän sairaudesta ja hänen hartaasta toivostaan että tulisin takaisin, myin farmini ja lähdin matkaan. Mutta isäänikään en enää tavannut. Hän oli Suomeen palattuani siirtynyt äidin viereen kirkkomaalle.

He vaikenivat hetken.

– Luuletteko, että vielä joskus lähdette takaisin sinne? kysyi Anni.

– Sitä en usko. Ihmiset ovat siellä toisenlaisia kuin täällä. Elämä ja olot kyllä ovat monessa suhteessa paremmin järjestetyt kuin meillä, mutta tuo alituinen rahan tavoitteleminen ei minua miellytä...

Karjatarhasta kalkahti lehmänkello. Kaislikosta kuului vesilinnun piipitys.

Veikko huomasi, että ilta jo oli kulunut pitkälle. Hän sanoi:

– Juttelen tässä omia asioitani koko illan ja häiritsen neitiä.

– Ette mitenkään ole minua häirinnyt. Päinvastoin on iltani kulunut hauskasti...

Kun Veikko Yösalo hyvästi jättäessään puristi Anni Lehtovaaran kättä, Anni tunsi, että nuoren miehen käsi oli kuuma ja että se värähteli; hänen kauneista ruskeista silmistään kuulti metsäkauriin arkuus, mutta syvemmällä niissä paloi suuren intohimon sammuttamaton lieska.

Anni pelästyi tätä kiintymystä – eihän hän voinut sitä rohkaista. Itse hän ei tietänyt, vastasivatko hänen tunteensa siihen. Ja jos tämä hänelle eräänä päivänä varmaksi selviäisi, niin olisihan se onnetonta. Miten paljon asettuikaan tuota kiintymystä vastaan: Annin asema kansanopiston opettajattarena, hänen isänsä, ihmisten puheet... Oliko hän omasta puolestaan antanut aihetta Veikko Yösalon tunnetilaan? Oliko hän sitä tietoisesti tukenut? Ei suinkaan. Mutta sen verran hän itselleen tunnusti, että Veikko Yösalo oli koko olemuksellaan tehnyt häneen erittäin edullisen vaikutuksen ja että hän usein oli ollut iloissaan niin etevän oppilaan voittamisesta opistolle.

Ehkäpä kaikki muuttuisi ja tasaantuisi kun opetus alkoi.

Näin ajatteli Anni Veikon lähdettyä, istuessaan yksinään heinäkuun illan puolihämärässä.

Hänen mielensä täytti sisaren huolehtiva myötätuntoisuus tuota rehtiä nuorta miestä kohtaan, joka oli niin yksinäinen, niin opinhaluinen, niin sivistysrientoinen...

Hän huomasi oven syrjässä korin – se oli Veikon tuoma eväskori, jonka hän oli unhoittanut viedä karjatarhalle. Anni läksi kantamaan sitä perille.

XIII.

Seuraavana aamuna puhalsi vinha tuuli. Anni totesi, että oli hyvä purjehdussää, mutta häntä huoletti, miten Ossi, tuo verraten tottumaton purjehtija, suoriutuisi matkallaan Yösaloon.

Aamiaisen jälkeen hän läksi Jaloon Metsään, minkä rantakalliolta tähysteli Helorinnettä kohti. Siellä, lähellä kotirantaa, Ossi luovaili ankarassa laitatuulessa, ja jännittyneenä Anni seurasi hänen purjealuksensa liikehtimistä. Väliin purjeet kallistuivat lähelle veden pintaa ja Anni pelkäsi veneen kaatuvan. Toiste se taas kohosi pystymmäksi. Ponnisteltuaan yli tunnin se pääsi Yösalon rantaan. Anni näki sen viipyvän siellä jonkin aikaa, todennäköisesti Veikko Yösaloa odottaen, sitten se lähti liikkeelle, ja tuntui nyt varmemmin kuin alkureitillä ponnistelevan eteenpäin. Veikko Yösalo piteli arvatenkin peräsintä.

Anni palasi karjatarhatuvalle sen verran ennen heidän tuloaan, että ehti keittää kahvia ja kattaa ulkopöydän.

Punoittavina ankarasta tuulesta ja ponnistuksistaan saapuivat Ossi ja Veikko karjatarhan tuvalle.

Veikko loi salaisen katseen ovenpieleen. Hän pelkäsi, että unhoittamansa ruokakori vielä oli siinä. Mutta hän ei kysynyt mitään, sillä hän katsoi sopimattomaksi nuoren herran läsnä ollessa puhua eilisiltaisesta käynnistään ja hajamielisyydestään.

Anni tajusi hänen hämminkinsä ja selitti:

– Ruokakorin toimitin määräpaikkaansa, niin kuin oli tarkoitus.

Veikko punastui lievästi ja sanoi puoliääneen:

– Kiitoksia vaivoista.

Ossi kertoi, että heidän vanhempansa halusivat iltapäivällä neuvotella Annin kanssa lähdöstä Petäjämaan hoviin vastavierailulle.

Molemmat nuoret miehet alkoivat koota Annin tavaroita.

Veikko selitti:

– Järven selällä käy kova tuuli. En silti luule olevan vaaraa, mutta jos neiti tahtoo välttää vesimatkan, noudan teidät Yösaloon hevosella Korpisaaren salmelta.

Anni vastusti:

– Minä en pelkää. Olettehan taitava purjehtija. Matkalla kiihtyi tuuli, yltyen myrskyksi. Aallot lennättivät vaahtoa pieneen purteen ja välistä roiskahti vettäkin sisään. Ossi hoiteli jalusnuoria, Veikon voimakas käsi piteli varmasti peräsintä. Rantasaaren ja Yösalon mantereen välillä oli aallokko vähän rauhallisempi, mutta aukenevalla selällä asetti myrsky pienen aluksen kovalle koetukselle.

Veikko oli järkähtämättömän tyyni, ja Anni ihaili hänen miehekästä pelottomuuttaan. Ossi oli jonkin verran levoton, etenkin sisarensa tähden, ja kysyi häneltä, eikö ohjattaisi takaisin Yösalon rantaan.

Mutta Anni sanoi:

– Minun tähteni ei tarvitse palata maihin.

Keskellä selkää vihuri roiskutti aallon harjalta runsaasti vettä veneeseen, jota se samalla arveluttavasti kallisti. Hetki näytti vaaralliselta. Mutta taitavalla peräsimen nykäyksellä sai Veikko veneen niin käännetyksi, että kaatuminen vältettiin. Anni vaaleni hieman ja viskasi äyskärillä ahkerasti vettä veneestä.

Kun he olivat saapuneet lähelle Vilkkunientä, katsoi Veikko varmimmaksi laskea sen suojassa rantaan, varsinkin kun Helorinteessä ei vielä ollut kunnollista laituria ja ranta oli matalanpuoleinen. Anni ja Ossi yhtyivät hänen mielipiteeseensä, ja ennen pitkää olivat he Vilkkuniemen turvissa saapuneet maihin.

Ei se suinkaan ollut vailla vaaraa eikä mielenliikutusta tuo retki. Mutta jännittävä ja ihana se samalla oli ollut Annin mielestä. Ja kuinka taitavaksi ja tarmokkaaksi mieheksi nuori Yösalon isäntä olikaan sillä retkellä osoittautunut.

Rantalaiturilla oli vanha Palage Ilves vaatteita huuhtomassa. Hänen poikansa Turo oli äitiänsä avustamassa vaatteiden kuljettamisessa ja istui tupakoiden käsikärryillä.

– Taisi jo olla hengenlähtö lähellä, murahti Palage.

– No ei sentään pahasti, vaikka ottikin kovalle, vastasi Veikko.

Kun Ossi ja Veikko olivat koonneet purjeet ja vetäneet veneen maihin ja kun purjehtijat alkoivat astua rantapolulle päin, virkahti Turo Veikolle:

– No sinua, Veikko, ei ole taas näkynyt pitkään aikaan. Milloin tuot meille Helenan, että Kerttu saisi ommella sille uuden hameen? Tyttö oli niin vanhanaikaisesti puettu, kun kävi kirkolla viime pyhänä.

– Eiköhän sille kelvanne vähemmän muodikkaat vaatteet, vastasi Veikko. Mutta voihan tuo käydä, kun joskus sopii.

Annin huvilan kohdalla Veikolla oli se tunne, että nyt valitettavasti seuraisi pitkähkö ero. Kivisalon perheen vierailu ylhäisten sukulaisten luona, Annin lähtö mukaan...

Hän hyvästeli Annia ja Ossia, ja läksi kirkonkylään toimittamaan moottorinsa korjattavaksi.

XIV.

Oltiin jo marraskuun loppupuolella. Sisämaan talvi oli tullut aikaisin, jää peitti Yösalon järven. Helokosken kansanopisto oli alkanut toimintansa, avajaiset oli pidetty juhlallisin menoin ja puhein. Oppilaita oli kertynyt enemmän kuin niitä oli odotettu. Johtokunnan puheenjohtaja, kauppias Simo Pusa, oli tilaisuudessa mahtipontisen itsetietoisesti esiintynyt puhujana, ja oli kosketellut niitä uhrauksia, joita oli tehty opiston pystyyn saamiseksi ja joihin hänkin "voimiensa mukaan" oli ottanut osaa.

Anni Lehtovaaraan hän oli suhtautunut kylmäkiskoisesti. Hän ei ollut unhoittanut, että hänet oli jätetty kutsumatta maanviljelysneuvos Skogbergin perhejuhlaan. Tyytymättömyyttään hän myös ilmaisi siitä, että maanviljelysneuvos ei ollut kunnioittanut avajaisia läsnäolollaan.

– Mutta eiväthän suurtilalliset yleensä harrasta tällaisia kansansivistämistoimenpiteitä, hän oli ohimennen johtajalle lausunut.

Opiston johtaja, maisteri Ahokallio, ja hänen vaimonsa olivat vaatimatonta, tehtäväänsä hartaasti antautunutta väkeä ja Annin parhaita seurustelutovereita. He eivät häirinneet tiheillä käynneillään, huomattuaan, että Anni oli yksinäisyyteen kallistuva ja lisäksi aina uutterassa työssä.

Syksyllä, ennen opistotyön alkamista, olivat useat Annin puutarhakurssilaisista olleet kokoamassa vihannestarhan tuotteita. Kun he, lukuun ottamatta Kerttu Ilvestä, aikoivat kansanopiston oppilaiksi, oli heidän vaivannäkönsä saava palkkansa, sillä Anni lahjoitti enimmän osan korjatuista kasvistuotteista kansanopiston taloustarpeisiin.

Anni näki silloin ilokseen jälleen lemmikkinsä puutarhakursseilta, Eero Paljakan, Aune Riutan, Aapo Kokon ja Veikko Yösalon. Nämä olivat nyt hänen parhaat oppilaansa kansanopistossa, kaikkein hartaimmat, kaikkein ahkerimmat. Mikä ilo heitä opastaa, mikä tyydytys heitä ylimääräisesti neuvoa, antaa heille lähteitä ainekirjoitusta varten.

Se ihme oli tapahtunut, että Antti Kasurikin oli tullut kansanopiston oppilaaksi – ihme hänen omasta mielestään. Ja vaikka hän oli hiukan hidasajatuksinen, oli hän sitä tarkkaavampi ja uutterampi ja pysytteli muiden mukana. Hän oli edelleen Annin palveluksessa, ehtien suorittaa iltaisin ja väliaikoina verraten vähäiset työt: puunhakkauksen, veden kuljetuksen, huoneiden lämmityksen.

Lauluopetusta Anni antoi omassa isossa salissaan. Sinne kokoontuivat myös yhtenä iltana viikossa ne hänen oppilaistaan, joille hän vapaaehtoisesti, ulkopuolella ohjelman, antoi opetusta yleisessä kirjallisuudenhistoriassa. Hänen tarkoituksensa oli Suomen kirjallisuuden historian lisäksi esittää helppotajuisessa muodossa ja suurin piirtein maailmankirjallisuuden merkkihenkilöitä. Tämä tapahtui siten, että hän loi katsauksen heidän elämäänsä ja tuotantoonsa, minkä jälkeen keskusteli siitä kuulijoidensa kanssa, houkutellen esille heidän arvosteluaan. Myöskin eräitä kirjallisia merkkisuuntia hän selosti. Voidakseen selvittää olennaisen puolen Danten suuresta runoelmasta hän puhui trubaduurirunoudesta. Olihan sillä ylenmääräisellä ihailulla, jonka Dante omisti Beatricelle, juurensa trubaduurien naispalvonnassa.

Melko runsaasti oli liittynyt osanottajia Anni Lehtovaaran "kirjallisuuspiiriin". Nuo illat muodostivat virkistävän vastakohdan vakinaisille lukuaineille. Oli hauskaa kokoontua Helorinteen huvilaan, missä mielenkiintoiseen ja kehittävään keskusteluun yhtyi vieraanvarainen kestitys.

Eräänä tällaisena iltana Anni Lehtovaara oli selostanut trubaduurien naispalvontaa. Hän oli muun muassa huomauttanut, että tuollainen runoilija esiintyy ihailunsa esineen nöyränä palvelijana, jopa orjanakin, vaikeroivana ja hellyyttä rukoilevana. Ihailtu nainen taas usein ylpeänä ja ylenkatseellisena. Mutta, että runoilijain ihailu ei ollut pelkkää korupuhetta ja mairittelua, osoittaa se heidän vakuutuksensa, että rakkaus ja ihailu innostavat pyrkimään jaloihin tekoihin ja kunnostautumaan.

Annin lyhyestä selostuksesta sukeutui keskustelu, joka osoitti, että aine kiinnosti kuulijoita.

Järjestyksen vuoksi käytettiin puheenvuoroja, Anni Lehtovaara puheenjohtajana.

Aluksi olivat piirin jäsenet ujoja. Ei kukaan rohjennut ensimmäisenä pyytää puheenvuoroa.

Kun ei keskustelu näyttänyt pääsevän alkuun, rohkaisi Antti Kasuri mielensä ja katkaisi hiljaisuuden: – Minun järkeni sanoo, ettei voi ihailla ylpeätä ja ylenkatseellista.

Saatuaan tämän sanotuksi Antti ihmetteli rohkeuttaan. Ja muut katsoivat kummastellen tuohon hiljaiseen nuorukaiseen.

Jää oli murrettu. Muutkin pyysivät puheenvuoroja.

Aune Riutta lausui mielipiteensä:

– Ehkä tuo ylpeys oli vain näennäistä. Ehkä nainen tahtoi koetella ihailijaansa, oliko hänen aikeensa täyttä totta...

– Puheenjohtaja, sanoi Eero Paljakka. Kyllä minun mielestäni on turhaa niin kovasti mairitella ja ruusata naista. Se voi siitä tulla itserakkaaksi ja liian vaativaiseksi. Ja onhan miehelläkin arvonsa, niin ettei sen tarvitse orjaksi alentua, jos muuten on reilu mies ja aikomuksensa ovat vakavat.

Lopetettuaan lausuntonsa Eero Paljakka naurahti iloisesti, niin kuin hänen oli tapana.

Veikko Yösalo oli koko ajan istunut miettiväisenä. Hän tunsi itsensä aina ujoksi, kun hänen piti esiintyä, ja hänen äänensä värähteli lievästi kun hän puheenvuoron saatuaan alkoi:

– Saattaa olla, että nuo vanhanajan runoilijat hiukan liioittelivat. Näkeehän liioittelua vielä meidän päivinämmekin runoissa ja romaaneissa. Mutta tuossa trubaduurien naisihailussa on paljon kaunista ja tottakin. Ihaileminen herättää halun kunnostautua ja tulla eteväksi. Ja kun oikein ihailee toista olentoa, asettaa sen kaikkia muita korkeammalle...

Hän säikähti, että oli näin tullut julkilausuneeksi mitä syvimmällä sisässään tunsi, ja pyyhkäisi nenäliinalla kasvojaan, peittääkseen ujostuksensa.

Turo Ilves istui takimmaisten joukossa Hellin Pusan, johtokunnan puheenjohtajan tyttären vieressä, jolle hän Veikko Yösalon lopetettua merkitsevästi iski silmää.

Nämä keskustelut olivat hänestä sitä paitsi jotenkin joutavia. Eihän hän yleensä ollut opistossa harrastuksesta, vaan saadakseen yli talven helpon toimeentulon, niin kuin aikaisemmin avomielisesti oli tunnustanut.

Tämä kirjallisuuspiirin ilta päättyi tavanmukaiseen laulukuoron harjoitukseen.

XV.

Viimeinen aine, jonka Anni Lehtovaara antoi oppilailleen ennen joulua, oli vapaaehtoinen.

Tuntien päätyttyä opistolla kävivät useat tiedonhaluiset oppilaat illemmalla häneltä neuvoja saamassa. Turo Ilveskin oli tällä kertaa mukana ja kysyi, voisiko kirjoittaa tukkilaisten elämästä. Neiti Lehtovaaran mielestä tuo aihe oli sopiva, Turo kun sitä käsitellessään saattoi nojata omiin elämyksiinsä.

Veikko Yösalo oli päättänyt kirjoittaa aineen trubaduurirunoudesta ja oli liittynyt tovereihinsa pyytääkseen opettajattareltaan neuvoja lähteistä. Anni, joka jo päivällä oli kuullut Yösalon aiheenvalinnasta, oli hakenut esille sitä valaisevaa kirjallisuutta. Muun muassa hän itse oli laudatuurikirjoituksena käsitellyt trubaduurirunoutta. Tämän tutkielmansa hän oli säilyttänyt koneella kirjoitettuna ja aikoi antaa senkin Yösalon käytettäväksi.

Veikko jätti tahallaan vuoronsa viimeiseksi, hänellä kun oli paljon kysyttävää. Toisten mentyä he istuivat kirjoituspöydän ääreen ja Anni alkoi laveanpuolisesti selittää kysymystä. Tästä työstään he myöhemmin siirtyivät teepöytään.

Tuskin Anni oli kaatanut teetä laseihin, kun eteisen ulko-oven kello soi. Anni riensi avaamaan. Siinä seisoi Kivisalon isäntärenki, Yllö, joka toi kirjeen "paroonittarelta" – Annin äidiltä.

Anni avasi kuoren ja luki:

    "Rakas Annie,

    kiireessä pari sanaa. Isäsi kärsii taas ankarasti
    sappikivitaudistaan. Meidän täytyi iltapäivällä auttaa hänet
    vuoteeseen. Isäntärenki on matkalla kirkonkylään tohtoria
    noutamaan ja tuo tämän kirjeen. Isäsi mainitsi kernaasti
    näkevänsä sinut. Jos voit, niin tule myöhemmin illalla tai
    huomenna aamupäivällä. Noudamme sinut tohtorin saavuttua.
    Parisista on tullut ikäviä uutisia, jotka osaltaan ovat
    lamauttaneet isääsi ja ehkä aiheuttaneet tämän äkillisen
    taudinpuuskauksen. Älä silti ole levoton. Onhan hänellä
    ollut ennenkin samanlaisia kohtauksia, jotka ovat menneet
    ohi.

    Sydämellisin terveisin ... äitisi.

    J. K. Jos sinulla on työtä kansanopistossa myöhempään,
    voit kyllä tulla vasta huomenna. Isäsi otti illan suussa
    unilääkettä ja nukkuu paraikaa rauhallisesti. Ilmoitamme
    kyllä, jos hänen tilansa pahenee".

Isäntärenki kysyi mihin aikaan hän voisi tulla neitiä hakemaan.

Kun Veikko oli kuullut, mistä oli kysymys, tarjoutui hän kyyditsemään neidin Kivisaloon omalla hevosellaan, jolla renkipoika tavan mukaan oli tullut häntä Yösaloon viemään.

Anni epäröi ensin hetken. Ehkä se herättäisi huomiota. Mutta hänen täytyi itselleen myöntää, että tuo Veikon tarjous häntä miellytti. Olisihan hänellä samalla tilaisuus näyttää oppilaalleen synnyinkotinsa.

– No, jos ei se tuota teille liian suurta vaivaa, niin otan vastaan tarjouksenne. Sitten ei Yllön tarvitse käydä täällä kahdesti.

Isäntärenki poistui, ja Anni ja Veikko jatkoivat keskeytynyttä teenjuontiaan. Veikko kertoi nyt, että hänen vanha setänsä Aaretti niin ikään viime päivinä oli sairastellut, mikä luultavasti aiheutui vilustumisesta kovassa pakkasessa. Vanhus ei silti ollut malttanut ruveta vuoteeseen, vaan oli liikkunut ulkona tavallisilla kotiaskareillaan.

Keittiöstä kuului askeleita. Varmaankin Helka tai Antti Kasuri, ajatteli Anni. Mutta seuraavassa tuokiossa ilmestyi kynnykselle Kerttu Ilves, joka uteliaana katseli pöydän ääressä istujia. Kerttu niiasi ja sanoi:

– Anteeksi, että tulen häiritsemään. Kyökin ovi oli auki ja Helka sattui olemaan poissa, niin tulin sisään, kun minulla olisi vähän asiaa neidille. Aion käydä Turo veljeäkin tapaamassa, niin saan kaksi asiaa toimitetuksi yksin tein.

Sekä Anniin että Veikkoon Kerttu Ilveksen äkillinen tulo teki ikävän vaikutuksen.

– Niin, no, mitä teillä sitten olisi asiaa? kysyi Anni.

– On tätä nykyä ollut vähänlaisesti työtä. On saanut tulla perin vähillä toimeen. Enkä omasta puolestani valittaisi, mutta kun vanha äiti kärsii. Niin tulin kysymään neidiltä, että voisitteko suosittaa minua naisoppilaillenne, jotta saisin ompelutyötä...

Anni, jolle Kertun pelkkä näkeminen oli käynyt vastenmieliseksi, ei tahtonut ruveta hänen suosittajakseen. Hän vastasi:

– Minusta tuntuu kuin olisi naisoppilaillani tarpeelliset vaatteet. Enkä muuten katso sopivaksi, että minä esitän heille teidän asiaanne. Parempi olisi joko kääntyä opiston johtajan rouvan tai itse oppilasten puoleen. Ehkä myös veljenne Turo voisi puhua asiasta naistoveriensa kanssa.

– Anteeksi, että vaivasin. Ajattelin, että neidin suositus olisi painavampi, mutta en tahdo häiritä.

Anni tarjosi Kertulle teetä, mutta Kerttu torjui:

– Kiitos vaan, join juuri äsken kahvia kotona. Anni ehdotti hänelle pieniä töitä, ikkunatyynyn tekemistä työhuoneeseen, keittiöpyyheliinojen päärmäystä, y.m.

Kerttu hylkäsi ylpeänä tarjouksen:

– Minä en ole tottunut sellaiseen toppaus- ja päärmäystyöhön. Leningit ja kapat ovat minun pesialiteettini...

– Ehkä saan lähettää vanhalle äidillenne vähän ruokaa ja raha-avustusta...

– Kiitos. Me olemme köyhiä. Mutta almuja emme ota vastaan. Ennemmin kuolemme nälkään kuin kerjäämme...

– Siinä tapauksessa en voi teitä auttaa.

Kerttu nyökäytti päätään, loi Veikkoon ivallisen katseen ja poistui. Hän näytti Annin silmissä ärsytetyltä kissaeläimeltä.

He jäivät siihen molemmat äänettömiksi äskeisen kiusallisen kohtauksen jälkeen.

– Hän on siellä kaupungissa tullut vaativaiseksi, ja lisäksi hän on katkera, sanoi Veikko. – Mutta minä pidätän neitiä liian kauan, ehkä teillä jo on kiire...

Hetkeä myöhemmin kyyditsi Veikko Yösalo Anni Lehtovaaraa Kivisalon hoviin. Heidän ajaessaan kansanopiston ohi seisoivat Kerttu ja Turo Ilves tienvieressä kiihkeästi keskustellen.

Turo, joka ei pimeässä aluksi tuntenut neiti Lehtovaaraa, lennätti Veikolle:

– Kas vaan, kuljet kuin morsiusmatkalla.

Sitten hän tunsi opettajattaren ja nosti lakkia.

Veikkoa harmitti, ettei hän nopeasti ajaessaan huomannut mainita kyyditsevänsä neitiä hänen sairaan isänsä luo. Mutta eipä toiselta puolen kannattanut ruveta tekemään noille kahdelle tiliä toimistaan.

Heidän saavuttuaan Kivisalon pihaan, tahtoi Veikko heti palata. Mutta Anni ei suostunut siihen, että hän tämän vaivan nähtyään pyörtäisi ovelta. Sisälle hänen piti käydä Annin kanssa. Veikko kursaili ja aikoi mennä renkitupaan odottamaan, jos neiti ehkä tahtoi, että hän kyyditsisi hänet takaisin Helorinteeseen. Annista oli viisaampaa, että Veikko palasi yksin. Sieltä Kivisalosta Anni kyllä sai hevosen, ja kenties täytyi jäädä sairaan isän luo yöksi.

Eteisessä äiti tuli vastaan. Hän kertoi, että tohtori Ylimaa paraikaa oli potilaan luona, joka nukkui.

Hedwig-rouva katsoi yllättyneenä Veikko Yösaloon, jonka Anni esitti lisäten:

– Herra Yösalo on oppilaitani kansanopistosta.

Hänet pyydettiin saliin istumaan, ja äiti kuiskasi tyttärelleen viereisessä huoneessa:

– Onpa se kaunis nuori mies ja käytöstavaltaan miellyttävä.

– Hän on ollut seitsemän vuotta Amerikassa ja on sangen sivistynyt, selitti Anni.

Samassa tohtori Ylimaa astui huoneeseen ja teki selkoa sairaan tilasta. Oli hyvä merkki, että potilas edelleen nukkui. Jos kipu olisi ylen suuri, hän kyllä heräisi. Tohtori, joka ennenkin oli hoitanut maanviljelysneuvoksen tautia, oli tuonut lääkkeitä ja kivennäisvesiä mukaansa; hän käski jonkun valvoa sairaan vuoteen ääressä ja tarvittaessa telefonoida hänelle.

– Kohtaus näyttää olevan verraten lievää laatua. En luule, että leikkaus tälläkään kertaa on tarpeellinen, rauhoitti tohtori.

Veikko Yösalo istui yksinään Kivisalon isossa salissa ja katseli seinällä riippuvia kultakehyksisiä muotokuvia ja upeaa sisustusta. Olihan hän käydessään tuttavien luona Chicagossa nähnyt samanlaista komeutta, oli ollut oopperassakin. Uutta ja outoa tällainen siis ei hänelle ollut. Silti hän tunsi itsensä vieraaksi tässä ympäristössä. – Mutta mikä suloinen olento se oli tuo Anni neidin äiti, vielä niin nuoren näköinen, ja ihan tyttärensä kauniit silmät!

Tohtorin lähdettyä äiti ja tytär palasivat saliin.

Hedwig-rouva tahtoi tarjota Annille ja hänen oppilaalleen illallista, mutta nämä kertoivat jo syöneensä.

Talon emäntä poistui hetkeksi. Ja kun hän palasi, toi palvelija sisään samppanjapullon ja hedelmiä.

– Tässä on vielä kesäisen perhejuhlan jäännöksiä, hän selitti. Ulkona on tuima ilma. Lasi jaloa viiniä tekee teille molemmille hyvää. Juokaamme kansanopistomme ja sen hartaiden oppilasten malja!

He kilistelivät laseja, joissa kuohuva keltainen neste säkenöi ison kattokruunun valossa. Veikko Yösalo katsoi velvollisuudekseen vastata:

– Kansanopistollamme on ollut onni saada etevä kirjallisuuden opettaja. Ehdotan neiti Lehtovaaran ja talon ehtoisan emännän maljan!

Hetken kuluttua tuntui Veikosta, kuin tuli olisi levinnyt hänen suoniinsa ja selittämätön hurmio koko hänen olentoonsa.

Äidin poistuttua hetkeksi sairaan huoneeseen, Veikko loi Anniin rajatonta ihailua uhoavan katseen, johon Annin silmät hymyillen vastasivat.

Kun Hedwig-rouva palasi, Veikko älysi, ettei sopinut sairaan talossa viipyä liian kauan. Hän nousi, kumarsi syvään, kiitti ja läksi.

Anni saattoi hänet eteiseen ja sanoi jäävänsä siksi yöksi valvomaan isänsä vuoteen ääreen.

Veikko Yösalon lähdettyä, äiti tunnusti:

– Oletpa vaikuttanut sivistävästi oppilaisiisi. Anni oikaisi:

– En luule, että se sanottavasti on minun ansiotani. Sivistyksen perusta on luonteessa – synnynnäinen hienous tai mielen aateluus, joka luonnollisesti kasvatuksesta kehittyy. Se, mitä tavallisesti sanotaan sivistykseksi, on usein vain ohut kiiltävä kuori, sovinnainen seurustelutottumus...

Äiti toisti sitten, että Parisista oli tullut ikäviä uutisia: Haraldin kihlaus oli purettu. Yksityisseikkoihin hän ei sinä hetkenä kajonnut. Tämä sanoma oli ollut raskas isku isälle...

Anni valvoi isänsä sairasvuoteen ääressä, istuen vanhassa mukavassa nojatuolissa. Sairas nukkui yhä rauhallisesti.

Harald veljen kihlaus oli siis rauennut – näin Anni ajatteli. Ei hän ollutkaan sen kestäväisyyteen uskonut. Yllätys ei ollut suuri. Olihan Harald liian huikentelevainen luonne. Mutta isä parka, joka siihen oli kiinnittänyt suuria toiveita.

Annin ajatuksenjuoksu kääntyi pian tästä ikävästä perhetapahtumasta toiseen suuntaan, häneen itseensä. Hänen povensa täytti uusi, ihana ja voimakas tunne: hän rakasti Veikko Yösaloa. Hän rakasti koko neitseellisen mielensä puhtaudella ja lämmöllä tuota miehekästä, vaatimatonta ja syväluonteista kansan lasta. Hän oli tätä tunnetta jo kauan aavistanut, saamatta siitä täyttä selvyyttä. Ja nyt tämä selvyys oli tullut vastustamattomana, vaistomaisesti valtaavana, olemusta syleilevänä ja kiehtovana kuin säteilevä, kukoistava kevätpäivä.

Anni muisti kaikki yksityispiirteet heidän edellisistä kohtaamisistaan, Veikon sanat, hänen malmille kajahtavan äänensä, hänen hiukan ujokatseiset, mutta kirkkaat ruskeat silmänsä, hänen hymynsä, hänen rehdin luonteensa ja hiljaisen olemuksensa.

Ja sanomaton onnentunne sylkähti hänen sisimmässään...

Kello kolmen aikaan isä havahtui. Hän tunsi taas kipua. Hänen katseensa seestyi, kun hän huomasi tyttärensä siinä valvomassa.

– Kuinka sinä olet hyvä, Anni, kun näet näin paljon vaivaa minun tähteni, sanoi isä liikutettuna.

– En minä ole hyvä, vastasi Anni. Minä täytän vain vähäisen ja vallan luonnollisen velvollisuuden. Äiti on hyvä, suo kaikille parasta, koettaa ymmärtää kaikkea, tai ainakin antaa anteeksi, ei itselleen vaadi mitään...

– Se on totta. En ole ansainnut sitä suurta onnea, jota olen nauttinut hänen rinnallaan.

– Minä, Anni jatkoi, olen äitiä paljon vaativampi luonne. Minä pyrin aina elämän huippusaavutuksiin, kuljen omia teitäni ... olen saanut perinnöksi sinun lujan tahtosi, isä. Ja kuitenkin rakastan suuresti teitä molempia, vaikka te ehkä joskus ajattelette, että teen sen omalla tavallani...

Isä ei vastannut. Hän puristi Annin kättä. Poikansa kihlauksen purkautumisesta hän ei puhunut mitään. Anni tiesi, että silloin kun jokin seikka oikein pahoitti isän mieltä, hän sulkeutui itseensä, eikä sanallakaan ilmaissut mielipahaansa. Taudinkouristus oli taas ankaranpuoleinen. Anni oli saanut tohtorilta ohjeet, antoi potilaalle lääkkeitä ja lasillisen kivennäisvettä sekä unirohtoja.

Hetken kuluttua sairas rauhoittui ja vaipui hyvää tekevään uneen, jota kesti aamuun asti.

Kun Anni puoli yhdeksän aikaan aamulla palasi kansanopistolle, oli hän kalpea ja väsynyt. Hän meni johtajan luo, joka paraikaa oli opetustunnillaan, ja kuiskasi hänelle, ettei hän, valvottuaan koko yön isänsä sairasvuoteen ääressä, jaksanut antaa tuntejaan sinä päivänä.

Maisteri Ahokallio näki hänen kalpeutensa ja väsymyksensä ja sanoi, että hän luonnollisesti tarvitsi lepoa.

XVI.

Anni lepäsi sohvalla, isoon villahuiviin kääriytyneenä, aika ajoin vaipuen unen horrokseen. Iltapäivällä hän yritti nousta ja lähteä tunnilleen, mutta tunsi vielä raukeutta ja vilunväristyksiä.

Kello kolmen aikaan saapui opistolle hevosella Yösalon renkipoika tuomaan sanan, että Aaretti Yösalon tauti oli pahentunut ja että hänessä oli vuoroin vilunväristyksiä ja kuumetta. Veikko Yösalo katsoi tarpeelliseksi lähettää pojan noutamaan lääkäriä. Johtajalta hän pyysi itselleen loman loppupäiväksi lähteäkseen sairaan setänsä luo. Johtaja antoi hänelle lääkkeitä kotiapteekista siltä varalta, ettei tohtori ollut tavattavissa. Tohtorin oli muuten hankala lähteä pitkähkölle matkalle – huomautti johtaja – hän kun saman päivän illaksi odotti syntymäpäivävieraita. Veikko päätti heti hiihtäen rientää Yösaloon. Turo Ilves juoksi hänen jälkeensä ulos pihalle ja sanoi:

– Älä nyt pidä niin kauheata kiirettä, eihän tässä sentään ole hengenhätää.

– No ei liioin ole aikaakaan hukattavissa, sanoi Veikko, joka mieluummin olisi välttänyt keskustelua hänelle vastenmielisen opistotoverin kanssa.

– Näetkös, Turo jatkoi, kun nyt kerta ollaan näin kahden kesken ja hiukan voi muiden kuulematta jutella, niin tahtoisin lapsuudentuttavana ja toverina huomauttaa sinulle, että kyllä sinun olisi aika hankkia Yösaloon emännöitsijä. Ja Kerttu sisko, jolla tätä nykyä on vähänlaisesti työtä, olisi halukas siihen rupeamaan. Onhan hän sellaiseen kuin luotu, on ollut kaupungissa ja oppinut siellä herrastapoja. Sinä olet varakas mies ja voit järjestää talosi vähän hienompaan kuntoon.

– Onhan siellä Helena sisko...

– Tuo tyttölapsi. Sehän on niin hiljainen ja ujo, ettei saa sanaakaan suustaan.

– Eipä se niin paljon turhia puhu kuin moni muu, mutta tekee hyödyllistä työtä sitä enemmän.

Turo ei näyttänyt, että loukkautui pistosanoista, vaan jatkoi:

– Ja voihan näin kaverien kesken vähän laskea leikkiä. Miksi et voisi ottaa Kerttua emännäksikin. Sellainen mies kuin sinä, käynyt Amerikassa ja parhaassa iässä. Johan ihmiset sitä kummeksuvat, kun yhä vain elät poikamiehenä. Ja mikä Kerttua oikeastaan vaivaa, soma tyttö, kaunis vartalo ja kätevä, ja leikkitoverisi lapsuuden ajoilta...

– Taidatpa kulkea oman sisaresi puhemiehenä. Minä puolestani hoidan ja päätän tällaiset asiat ilman puhemiestä.

Turo Ilveksen sappi kuohahti, niin että hän unhoitti viekkaan varovaisuuden:

– Kyllä sen jo moni tietää, mitä tuumia sinulla on. Mutta älä luule, että Kivisalon herra antaa sinulle tytärtään vaimoksi. Sellainen ylpeä "aristoraatti", tahtoo vävykseen vähintään paroonin, kreivin tai järkiään ruhtinaan. Mutta etpä taida eukoksi valittaakaan. Kelpaahan se heilaksikin hieno mamselli, sillä ei sitä lapsikaan usko, että tyydyt sille vaan rallattamaan lemmenlauluja kuin "rupatuuri". Jo sinulle pitkin pitäjää nauretaan, miesparka...

– Sen naurun minä kestän, enkä kaipaa sinun kaltaisesi miehen sääliä.

Näin sanottuaan Veikko Yösalo läksi hiihtomatkalleen, painuen alas jäälle.

Illalla Helokosken kansanopiston opettajat, Anni Lehtovaaraa lukuun ottamatta, joka vielä oli väsynyt, läksivät johtokunnan jäsenen, tohtori Ylimaan, syntymäpäiville.

Turo Ilves ja Hellin Pusa olivat koko iltapäivän olleet toiminnassa, saadakseen toverikunnan ylimääräisesti koolle. He olivat sitä paitsi harjoittaneet kiihoitusta toveriensa keskuudessa.

Puheenjohtajan, Veikko Yösalon, ollessa estynyt, puhetta johti varapuheenjohtaja Riikka Varras.

Ovela Turo tahtoi ainakin alussa pysytellä piilossa. Senpä vuoksi Hellin Pusa "alusti" kysymyksen:

– Jo kauan on huomattu, että opettajamme, maisteri Anni Lehtovaara, on osoittanut puolueellisuutta suosimalla erityisesti muutamia oppilaita.

– Kutka nämä ovat? kysyi Eero Paljakka.

– No, jos nimiä tahdotaan kuulla, niin on se etupäässä Veikko Yösalo.

– Millä tavalla neiti Lehtovaara on häntä erityisesti suosinut muiden kustannuksella? kysyi Aune Riutta.

– Pitäähän se sitä vallan lellipoikanaan, kantaa sille kirjoja ja syöttää ruokaa ja juottaa sajua.

– Onpahan usein syöttänyt ja juottanut meitä muitakin, oikaisi Aapo Kokko. – Ja jos Yösalo on siellä käynyt ehkä vähän useammin kuin muut, niin johtuu se siitä, että hän on muita tiedonhaluisempi.

– Niin, sanoi Eero Paljakka. Veikko Yösalolla on harvinainen harrastus ja hän on opiston etevin oppilas; kukaan ei vedä vertoja hänelle.

– On tässä nyt muillakin harrastusta, vaikka ei niin lellitellä, vastusti Hellin Pusa.

– No, ja mikä on tarkoitus näillä Hellin Pusan huomautuksilla? kysyi puheenjohtaja.

– Eipä minulla omasta puolestani ole mitään erikoista tarkoitusta, mutta minun mielipiteeni on se, että meidän on jollakin tavalla saatettava tyytymättömyytemme opettaja Lehtovaaran tietoon.

– Tyytymättömyytemme? sanoi Eero Paljakka. Mistä Hellin Pusa tietää, että muut ovat tyytymättömiä?

– On sitä kuultu useammalta. Turo Ilves ehätti apuun:

– Asia ei oikeastaan minua liikuta. Mutta ajatukseni on se, että tässä kyllä on vakavammat seikat kysymyksessä kuin kirjojen antaminen, syöttäminen ja juottaminen. Näyttää hyvin luultavalta, että neiti Lehtovaaran ja Veikko Yösalon välillä on olemassa hyvinkin hellä suhde.

– Tämä on hyvän opettajamme parjaamista! huudahti Aapo Kokko.

– Ajatelkaa vaan, huomautti Turo, koko pitäjä tietää, että neiti Lehtovaara viime kesänä parisen viikkoa asusti Yösalon Korpisaaressa, missä Veikko tuhka tiheään kävi karjatarhassaan.

– Täytyyhän karjaakin käydä katsomassa, ilkkui Eero Paljakka.

Turo jatkoi:

– Yhdessä he purjehtivat. Helorinteessä Veikko kävi viime kesänä kuin kotonaan, korjasi teitä, rakensi laitureita.

– Tiet ja laiturit ovat tiemmä talossa tarpeellisia. Sinä Turo olet liian laiska sellaisiin töihin, selitti Eero Paljakka.

– Kitas kiinni! ärjäsi Turo. – Ei minua pyydettykään.

– Tämä kaikki ei todista mitään, sanoi Eero Paljakka. Ja jos neiti Veikosta hiukan tykkääkin, niin onkos tuo maailman ihme? Ihminen se on herrasneitikin. Ei se ole mikään jääkalikka. Itse olet kertonut, että sinulla tukkireissuillasi oli heiloja yksi joka sormea kohti.

– Tästä ei saa syntyä riitaa ja rähinää, muuten hajoitan kokouksen, uhkasi puheenjohtaja.

– Hajoita vaan minun puolestani. Mutta huomautan vielä yhdestä asiasta, tohisi Turo. Eilen, kun sisareni Kerttu kävi neiti Lehtovaaran luona asialla, yllätti hän hänet ja Yösalon vieretysten pöydän ääressä kuhertelemassa. Myöhemmin illalla näimme, kuinka he samassa reessä istuen läksivät ajelemaan, ja sillä reissulla neiti viipyi koko yön. Näitte itse, kuinka kalpea hän oli aamulla käydessään johtajan puheilla, eikä hän yöllisen retkensä jälkeen ole jaksanut käydä opettamassa koko päivänä. Veikko oli tänä aamuna nolon näköinen, tuntuu siltä, kuin hän ei enää oikein kehtaisi näyttää naamaansa...

– Nyt huomaan tarkoituksesi, selitti Eero Paljakka. Sisaresi Kerttu on mustasukkainen ja kateellinen, siinä koko juttu.

Turo kiivastui ja huusi:

– Tämä on kunnianloukkaus.

Ja hän karkasi ojennetuin nyrkein Eeroa vastaan. Aapo Kokko ja muutamat muut tulivat väliin ja saivat ahdistajan väistymään.

Hellin Pusa pyysi puheenvuoroa:

– Tosin ei ole suoranaisia todistuksia. Mutta kun puhuin isäni kanssa, joka niin kuin tiedätte on johtokunnan puheenjohtaja, hän oli sitä mieltä, että neiti Lehtovaara on menetellyt hyvin sopimattomasti ja arvoaan alentavasti, hän, jonka päinvastoin pitäisi olla esikuvana ja esimerkkinä oppilailleen.

– Sinä saarnaat lakia kuin vanhanajan pappi, ilkahti Eero.

Hellin Pusa ei ollut tätä kuulevinaan, vaan jatkoi:

– Minun mielipiteeni on, että meidän on jollakin tavoin kaiken tämän johdosta toimeenpantava neiti Lehtovaaralle mielenosoitus.

– Se olisi naurettavaa. Emme me saa ruveta opettajamme tuomariksi, virkkoi Aapo Kokko.

– Ei mielenosoitus häntä tapa, sanoi Turo Ilves, jäämme hänen ensi tunniltaan pois, siinä kaikki.

Hellin Pusa kannatti ehdotusta. Syntyi äänestys. Parikymmentä oppilasta äänesti ehdotetun mielenosoituksen puolesta, muut, valtavana enemmistönä, sitä vastaan.

Kokouksen lopulla todettiin, ettei se ollut laillinen, kun toverikunnan puheenjohtaja Veikko Yösalo ei ollut saanut tietoa siitä.

Huomautettiin tämän johdosta, että hän kuitenkin olisi ollut esteellinen.

Lisäksi mainitsi joku, ettei Antti Kasurille ollut ilmoitettu kokouksesta. Tämä oli Turon puolelta tahallista, hän kun oli ottanut toimekseen saada toverikunnan kokoon. Laiminlyöntinsä hän kyllä jätti mainitsematta, mutta puolusti poikkeamista säännöistä:

– Eihän tämä olekaan mikään vakinainen kokous, ylimääräinen neuvottelu vain.

XVII.

Kun Anni Lehtovaara, joka jo jonkin verran oli tervehtynyt, seuraavana aamuna astui kirjallisuuden tunnilleen, ammotti siellä täällä oppisalissa tyhjiä paikkoja. Ihmetellen hän kysyi, mitä tämä merkitsi. Silloin Eero Paljakka nousi selittämään:

– Me pahoittelemme kovasti tätä mielenosoitusta, emmekä sitä hyväksy.

Annille selvisi heti asianlaita. Hän näki Veikko Yösalon istuvan kalpeana ja katse maassa. Anni ei tiedustellut mitään, vaan antoi tuntinsa niin kuin tavallisesti. Mutta mielenosoitus koski häneen kipeästi.

Tunnin lopulla hän mainitsi, ettei sinä päivänä hoitaisi opetustaan.

Johtajalle hän ilmoitti, mitä oli tapahtunut ja että hän tilannetta punnitakseen ei katsonut toistaiseksi voivansa antaa opetusta.

Maisteri Ahokallio pani heti toimeen oppilaiden kuulustelun, josta kävi selville, kutka olivat mielenosoituksen alkuunpanijat.

Iltapäivällä hän pyysi koolle johtokunnan ja selosti tilanteen. Tohtori Ylimaa lausui ankaran arvostelun ja paheksumisensa mielenosoituksesta ja sanoi, että jos oppilaat juorupuheiden perustalla rupeavat mieltään osoittamaan ja lakkoilemaan, käy koulutyö mahdottomaksi. Opiston johtaja oli samaa mieltä. Mutta puheenjohtaja Pusa katsoi, että juoruihin oli syytäkin, ja että esimerkiksi hänen tyttärensä oli pitkät ajat ollut täynnä "siveellistä paheksumista", ja ettei tätä ikävää tapausta voinut laskea oppilaiden niskoille. Hän ehdotti, että johtaja, jos ei suorastaan nuhtelisi, niin vakavasti varoittaisi opettaja Lehtovaaraa enempää antamasta aihetta tällaisiin selkkauksiin.

Maisteri Ahokallio vakuutti havainneensa maisteri Lehtovaaran elämän nuhteettomaksi ja olevansa varma siitä, ettei hän ollut voinut hairahtua mihinkään sopimattomaan, saati säädyttömään tekoon; olihan suorastaan kansanopiston opettajien velvollisuus henkilökohtaisesti seurustella oppilaidensa kanssa ja heitä neuvoa, siten innostaakseen heitä ja tukeakseen heidän harrastustaan. Oli mahdotonta kieltää oppilaita käymästä opettajiensa luona. Ja mitä tuli neiti Lehtovaaran poissaoloon edellisenä yönä, oli Veikko Yösalo tarjoutunut kyyditsemään hänet Kivisaloon, missä neiti Lehtovaara oli valvonut koko yön sairaan isänsä vuoteen ääressä. Väärän ja ilkeämielisen värityksen oli antanut tälle retkelle Turo Ilves, opiston ikävin oppilas, sen huonoin aines.

Johtaja kieltäytyi jyrkästi antamasta Annille huomautusta, lisäten:

– Tunnen hänen itsetietoisen ja jäntevän luonteensa. Hän ei sietäisi muistutusta johtokunnan puolelta.

– Ne ovat ylpeää väkeä, niin isä kuin tytärkin, intti Simo Pusa. Ja siitä maanviljelysneuvoksesta voisi sanoa muutakin, kuinka esimerkiksi sen syntymäpäivillä viime kesänä väkijuomia vuoti tulvanaan.

Tohtori Ylimaa kiivastui:

– Panen jyrkän vastalauseen puheenjohtajan menettelyn johdosta sekoittaa tähän kysymykseen asioita, jotka eivät siihen kuulu.

– Jos johtaja kieltäytyy antamasta varoitusta tai tekemästä huomautusta, on minun velvollisuuteni johtokunnan puheenjohtajana se tehdä, huudahti Pusa.

Johtaja koetti hillitä Pusan virkaintoa palauttamalla hänen mieleensä, että neiti Lehtovaara oli Helokosken kansanopiston huomattavimpia perustajia ja että hän opistolle oli tehnyt melkoisen rahalahjoituksen.

– Ovat tässä muutkin olleet tätä laitosta aikaansaamassa ja varoillaan sitä tukeneet, kerskui Pusa.

Ja kokouksen päätyttyä hän läksi Helorinteen huvilaan.

Anni oli saanut tarkat tiedot oppilasten kokouksen kulusta Antti Kasurilta, joka tosin ei ollut läsnä siinä, mutta jolle Eero Paljakka oli kaiken kertonut.

Pusa astui sisään jäykkänä pitkässä takissaan ja yskäisi pari kertaa saadakseen aikaa sopivaan alkulauseeseen:

– En tule niin sanoakseni virallisesti, vaan tuttavana ja opiston parasta harrastavana neuvomaan neiti Lehtovaaraa, että vältätte vastedes tällaisia ikävyyksiä.

Anni Lehtovaara oikaisi ryhtinsä ja sanoi:

– Ikävyyksiä, joita tarkoitatte, en ole minä aiheuttanut, vaan ilkeämieliset juorupuheet ja harhaan johdetut oppilaat. Mistä te minua syytätte?

– Enhän esiinny syyttäjänä, enkä aio haastaa teitä oikeuteen, sillä eihän selviä todistuksia ole. Mutta puhuvathan siitä muutkin kuin oppilaat. Esimerkiksi neiti Agnes Pihlström kertoi eilen tohtorin nimipäivillä, että monet postinnoutajat asian jo tuntevat.

Annin mieleen muistui, ettei hän pitkiin aikoihin ollut käynyt postineitiä tervehtimässä, ja että tämä lavertelunhaluinen vanha neitonen arvatenkin katkeroituneena, virallisen postinjakelun ohella, oli levittänyt Annista tietoja pitäjälle. Pusa jatkoi:

– Sellainen vahingoittaa kansanopiston mainetta ja herättää pahennusta oppilaissa. Neuvon siis valtavasti teitä toiste välttämään kaikkea, mikä voisi antaa aihetta juoruihin.

Annissa kiehahti viha ja katkeruus, kun tuo pönäkkä mies siinä antoi hänelle nuhteitaan. Hänen silmänsä leimusivat ja hän huudahti:

– Herra Pusa, teidän ei totisesti toiste tarvitse minun tähteni olla huolissanne opiston puolesta.

Pusa lähti, mutisten, että hän vain oli täyttänyt velvollisuutensa.

Vielä samana iltana Anni ilmoitti maisteri Ahokalliolle aikovansa jättää erohakemuksensa ja pyysi virkavapautta siihen asti, kunnes se myönnettäisiin.

Johtaja koetti rauhoittaa Annia. Saattoihan kaikki vielä selvitä, kun malttoi odottaa, Pusan käynti ei ollut niin pahasti tarkoitettu, kuin miltä se saattoi tuntua, j.n.e.

Annin päätös oli järkähtämätön. Hän käytti sen illan kootakseen matkalaukkuun tarpeelliset vaatteet ja tavarat ja aikoi seuraavana aamuna varhain ensi junassa lähteä lähikaupunkiin, siellä tilannettaan harkitakseen. Täältä hänen täytyi päästä pois, pakoon ilkeiden ihmisten panetteluja.

Helka ja Antti Kasuri olivat näistä tapahtumista järkytettyjä.

Mutta Helka alistui välttämättömyyteen:

– Kyllä Anni neiti tietää, mitä tekee. Ja kyllä asiat aina jotenkin selviävät.

Kaikkein kipeimmin koski Anniin, ettei hän voinut tavata Veikko Yösaloa saadakseen hänen kanssaan puhua. Hän käsitti, ettei Veikko katsonut sopivaksi tulla hänen puheilleen. Mutta Annin oli tarve lähettää hänelle muutama sana ennen lähtöänsä:

    "Herra Veikko Yösalo!

    Olen kovin suruissani siitä, mikä on tapahtunut ja että yhteiset
    kirjalliset harrastukset, jotka minulle tuottivat niin paljon
    tyydytystä, näin ikävällä tavalla ovat keskeytyneet. Mutta vaikka
    minulla ei olekaan tästä lähin tilaisuutta säännöllisesti ohjata
    kirjallisuuden opintojanne, olen aina valmis antamaan Teille
    neuvoja, jos katsotte siitä olevan hyötyä. Kaihoten ja ilolla
    olen aina muistava sitä aikaa, jona sain ohjata Teidän, parhaan
    ja hartaimman oppilaani, lukuja. Tapaukset kansanopistolla ovat
    niin masentaneet mieleni, etten näinä ensi aikoina voi oleskella
    Helorinteessä, vaan lähden kaupunkiin kokoomaan ajatuksiani ja
    yksinäisyydessä miettimään tulevaa elämäntehtävääni. Se ala,
    jonka olin valinnut, on nyt minulta sulkeutunut.

    Palvelijattareltani Helkalta voitte, jos haluatte, saada
    osoitteeni kaupungissa.

    Lämpimästi tervehtien:

                                        Anni Lehtovaara".

Anni käski Antti Kasurin seuraavana päivänä, muiden huomaamatta, antaa tämän kirjeen Veikko Yösalolle, ja oli varma siitä, että se tuli perille. Hän lähetti Antin asemalle tilaamaan majatalosta hevosen, joka seuraavana aamuna noutaisi hänet asemalle. Juna läksi kello 7. Anni tilasi hevosen kello kuudeksi. Hän tahtoi näin varhain lähteä liikkeelle, välttääkseen kansanopistolaisten huomion.

Opiston johtajalle hän niin ikään kirjoitti kirjeen, jossa pyysi tervehtimään ja kiittämään opettajatovereita ja viemään terveiset hänen uskollisille ja rakkaille oppilailleen.

Myöhemmin illalla saapui Annin äidiltä kirje, jossa hän ilmoitti, että isän pahin taudinkouristus oli ohi ja että vaara siis tällä kertaa oli vältetty. Isä lähetti sydämelliset terveiset ja kiitokset Annin huolenpidosta ja suuresta vaivannäöstä.

Vanhemmat eivät siis vielä olleet kuulleet Helokosken tapahtumista. Nämä olivat sinä päivänä siinä määrin vieneet Annin huomion, ettei hän ollut muistanut tiedustella isänsä terveydentilaa. Äidin kirje rauhoitti häntä ja syrjäytti viimeisen esteen hänen matkatuumaltaan.

Seuraavana aamuna majatalon hevonen saapui jo puolta tuntia määrähetkeä aikaisemmin, ja Anni hankkiutui lähtemään. Helka oli alakuloinen, ja Antti Kasuri, joka kantoi matkatavarat rekeen, oli ääneti ja syvästi suruissaan. Nalle koira, viisaampi eläin kuin mitä olisi luullut, huomasi matkahankkeista, että emäntä lähti pois, ja ulvoi surkeasti. Se tahtoi väkisin hypätä rekeen lähteäkseen mukaan, ja Antin täytyi käyttää pakkoa estääkseen sitä aiettaan toteuttamasta. Anni tukahdutti itkun kurkkuunsa ja lohdutti uskollisia palvelijoitaan sillä, että he pian saisivat häneltä tietoja lähikaupungista.

Kun reki oli jättänyt taakseen Helorinteen koivikon, aukeni oikealla aamukuutamossa välkkyvä avara pelto, jonka keskellä kohosi iso tuuhea pihlaja. Se oli täynnä punaisia marjoja ja näytti isolta veritäplältä keskellä puhdasta kinosaavikkoa. Vasemmalla levisi Yösalon järvi, kankean jääkuorensa peittämänä. Menneen kesän valoisat muistot palasivat Annin mieleen, ja hän ajatteli, kuinka kaikki nyt oli kylmää ja tyrehtynyttä, niin kuin hänen sydämensäkin. Ja hänen rakas elämäntehtävänsä, se oli katkennut. Ja sen suuren ja kauniin tunteen, joka vasta toisyönä oli hänelle täysin selvinnyt ja joka oli ottanut valtoihinsa koko hänen olemuksensa, olivat ihmiset vetäneet lokaan.

Hän nosti turkkinsa kauluksen ja kätki siihen kyyneleensä.

Puoli kahdeksan aikaan samana aamuna tulivat Anni Lehtovaaran oppilaat, paitsi mielenosoituksen toimeenpanijoita, kunniatervehdykselle hänen huvilansa eteen. Annin harjoittama sekakuoro esitti "Sua tervehdin".

Helka tuli sen loputtua esille ja kertoi, että neiti oli lähtenyt matkalle.

Allapäin oppilaat palasivat kansanopistolle. Suru ja masennus oli äkkiä laskeutunut pari päivää sitten tyytyväisyyttä ja työintoa uhkuneen Helokosken yli.

Edellisenä iltana oppilailla oli ollut uusi kokous. Oli täydelleen käynyt selville, että Turo Ilveksen häväistystoimenpiteen päätodistuskappale: Anni Lehtovaaran ja Veikko Yösalon "yöllinen retki" oli ollut vallan toisenlainen. Voitiinhan todistaa, että Anni oli ollut vanhempiensa luona ja Veikko kotonaan Yösalossa. Kokouksessa oli lausuttu se vakaumus, että surullisen selkkauksen pääaiheuttajat olivat Kerttu ja Turo Ilves.

Ja jälkimmäinen oli saanut useilta kuulla, etteivät he enää tahtoneet olla hänen opintotovereitaan. Toiset olivat suoraan sanoneet, että hänen oli pakko erota.

Uhmaillen hän oli isotellut:

– Enpä minä kaipaa tämän laitoksen turhia jaaritteluja. Kyllä minä henkeni elätän paremmin muualla.

Ja vielä samana iltana hän opiston johtajalle oli ilmoittanut päättäneensä jättää kansanopiston. Tämä päätös ei opiston johtajalle ollut epämieluinen.

XVIII.

Veikko Yösaloon oli häväistysjuttu koskenut niin kipeästi, että kaikki hänen sielussaan tuntui tympeytyneeltä. Hänen mielipahansa ei aiheutunut niin paljoa siitä, että häntä itseään oli kohdannut tämä kova isku ja että hän nyt oli jokamiehen hampaissa, kuin siitä, että Anni Lehtovaara hänen tähtensä, vaikkakin hänen puoleltaan epätahallisesti, oli joutunut niin paljon kärsimään ja sellaisen julkisen häpeän esineeksi. Melkein toivoton tila oli hänet vallannut, kun hän kuuli, että Anni oli poistunut seudulta ja että heidän yhteytensä todennäköisesti oli katkennut.

Antti Kasurin hänelle salaa pistämä Annin kirje, jota hän vetäytyi syrjään lukemaan, oli kuin auringon välke hänen synkeydessään. Anni siis kaikesta huolimatta tahtoi ylläpitää yhteyttä hänen kanssaan. Ja kun Veikko muisti tuon Annin synnyinkodissaan luoman hymyilevän, melkeinpä hellyyttä ilmaisevan katseen, virisi hänessä heikko toivonkipinä. Hän oli vahvasti tuuminut erota opistosta. Olihan kirjallisuus ollut hänen pääharrastuksensa, ja nyt kun johtajan vaimo väliaikaisesti sen opetusta hoiti, se ei ollut samaa, ei verrattavissakaan Anni Lehtovaaran mielenkiintoiseen ja innostavaan aineen hoiteluun.

Kun Veikko ilmaisi eroaikeensa johtajalle, tämä kehoitti häntä jäämään, ei ainoastaan sen tähden, että Veikko oli etevä oppilas, jota opisto ei tahtonut menettää, vaan myös siksi, että ihmiset katsoisivat hänen eroaan syyllisyydentunteesta johtuneeksi.

Lisäksi toivoen, että Anni Lehtovaara, olojen järjestyttyä ennalleen, mahdollisesti palaisi toimeensa ja ajatellessaan, että käymällä joka päivä opistolla saattoi seurata olojen kehitystä, Veikko päätti ainakin toistaiseksi jäädä.

Pariksi päiväksi Annin lähdettyä hän vielä oli pyytänyt johtajalta lomaa, kun sairas Aaretti setä yhä vielä oli heikko. Nämä vapaapäivät hän käytti kirjeen suunnittelemiseen Anni Lehtovaaralle. Kauan hän tuumi kirjeen sisällystä ja sanamuotoa. Moneen kertaan hän repi valmiiksi kirjoitetun kirjeen rikki, kunnes viimein hyväksyi sen muodon. Toisen päivän illan suussa hän välttääkseen huomiota hiihtäen läksi jään poikki viemään kirjettä postiin. Hän poikkesi Helorinteen tupaan saamaan Antti Kasurilta Anni Lehtovaaran kaupunkiosoitteen.

Antti istui yksinään tuvassa, alakuloisena kirjojensa ääressä. Nalle piti hänelle seuraa ja riensi vieraan astuessa tupaan häntää liehuttaen ja tulijan kättä nuollen häntä tervehtimään.

Veikko sai Antilta pyytämänsä osoitteen ja kirjoitti sen kuoreen. Hän piti Anttia ehdottoman rehellisenä miehenä, Eero Paljakan rinnalla parhaana opistotoverinaan, ja viittaili siihen suuntaan, että kun tämä opinaika päättyi, hän tahtoo Antin pehtoriksi Yösaloon. Suuri maatalous alkoi käydä hänelle ylivoimaiseksi.

Antti vastasi:

– Onpa se reilusti tehty sinulta, Veikko, kun minua ajattelet, mutta niin kauan kuin tämä nykyinen emäntäni minua tarvitsee, tahdon häntä uskollisesti palvella. Ei se vielä ole pahaa sanaa sanonut, on opettanut kirjoittamaan ja paremmin lukemaan ja antanut toisen hauskan kirjan toisensa jälkeen, niin että sitä melkein pelkästä ruuasta palvelisin.

Veikko läksi matkaansa jatkamaan ja lupasi palatessaan vielä poiketa Antin luo kuulemaan seuraavan päivän tehtävistä.

Kun Veikko Yösalo palasi kirkonkylästä ja oli saapunut Helorinteen koivikon kohdalle, hän näki mieshenkilön tulevan asemalta päin vastaan. Läheltä hän tunsi tulijan Turo Ilvekseksi.

Turo oli kansanopistosta erottuaan valinnut taloudellisesti kannattavamman askaroimisen: hän oli ruvennut pirtutrokariksi. Hänen palttoonsa taskut olivat pulleat kanistereista, ja uuden joskin vasta lyhyen aikaa kestäneen ammatin tuottavaisuudesta todisti kohtalaisen hienolta tuoksahtava hehkuva sikari.

Kun Turo oli Veikon tuntenut, hän sanoi niin kuin ei mitään olisi tapahtunut:

– No iltaa, Veikko, mitä kuuluu?

Kun hän tätä sanoessaan veti sikarin hampaistaan, Veikko tunsi, että hänen henkensä löyhkäsi pirtulle. Turo jatkoi:

– Olen tässä muun toimen puutteessa väliaikaisesti ruvennut hankkimaan pitäjäläisille vähän lasiin kaadettavaa. Se tekee monelle hyvää varsinkin näin pakkasella. Etkö sinäkin ottaisi tästä pari litran kanisteria? Se on taattua priima tavaraa, ja hinnaltaan kohtuullista.

– Tiedät, etten ole mikään pirtun viljelijä. Ja muuten sanon sinulle suoraan, etten tästä lähin tahdo olla missään tekemisissä niin kehnon miehen kanssa kuin sinä, vastasi Yösalo.

Hän kohenteli jalkaansa suksen remmisilmukkaan ja työnsi sauvat maahan.

Mutta ennen kuin hän oli ehtinyt lähteä liikkeelle, Turo veti puukkonsa, iski sen Veikon selkään ja kiljahti:

– Ota sitten tästä lisää todistusta kehnoudestani!

Ilkityön tehtyään hän pakeni metsään.

Veikko kaatui tielle, kykenemättä nousemaan pystyyn. Hänen haavassaan oli sietämätön kipu ja hän tunsi, kuinka veri siitä tulvi selän ja paidan väliin.

Antti Kasuri oli äskeisen kohtauksen aikana puita pilkkomassa vajassa. Nalle istui vieressä lyhdyn valossa katsellen puunhakkuuta. Koiran tarkka korva oli kuullut tavatonta ääntä koivikon takaa. Se murahti ensin ja juoksi sitten ulos ottamaan asiasta selvän. Se juoksi siihen suuntaan, mistä ääni oli kuulunut, ja saapui tiellä verissään makaavan Veikko Yösalon luo. Se nuoleskeli ensin hänen kättään ja alkoi sitten haukkua, ikään kuin kehoittaen häntä nousemaan. Mutta kun tämä ei auttanut, se palasi yhä haukkuen vajaan. Antti älysi, että jokin erityinen seikka oli saanut koiran näin kiihoittuneeksi. Hän nousi ja läksi ulos vajasta. Silloin koira hyppi ilosta ja alkoi juosta koivikkoon päin. Näin se johdatti Antti Kasurin Veikko Yösalon luo. Antille selvisi heti, mikä onnettomuus oli tapahtunut. Veikko oli verenvuodosta uupunut ja melkein pyörtynyt. Mutta hän kuuli silti Antin rohkaisevat sanat:

– Odota vain hetkinen. Minä noudan apua. Niin nopeasti kuin suinkin hän juoksi takaisin huvilaan, otti ison kelkan, huusi Helkalle keittiön ovesta, että Veikko Yösalo makasi tiellä haavoittuneena ja että Helka joutuin noutaisi opistolta väkeä apuun. Sitten hän sieppasi tuvan sängystä lakanan ja riensi kelkkoineen onnettomuuspaikalle. Hän muisti, että haava on tukittava vahvalla siteellä, jotta veri ei vuoda kuiviin, kiersi lakanan vahvasti moneen kertaan Veikon ympärille, köytti sen remmillään, nosti Veikon kelkkaan ja alkoi työntää sitä Helorinteeseen. Kun hän ehti pihaan, tuli jo Helka opiston johtajan ja voimistelunopettajan, Haapalan, kanssa saapuville.

Veikko Yösalo kannettiin Helorinteen huvilan ruokasaliin. Voimistelunopettaja, joka oli suorittanut pitemmän samariittikurssin, tutki haavan, totesi, ettei se ulottunut keuhkoihin asti ja oletti, ettei se ollut hengenvaarallinen. Hän tyrehdytti verenvuodon, mutta ei kuitenkaan ruvennut haavaa kiinni ompelemaan, toivoen lääkärin pian saatavan paikalle, ja asetti vahvan siteen.

Veikko Yösalo, joka matkalla oli vaipunut tajuttomuuden tilaan, avasi nyt silmänsä ja katsoi ihmetellen ympärilleen.

Tällä välin oli ullakkohuoneesta tuotu alas vuode ja potilas siirrettiin siihen.

Kansanopistolla ei vielä ollut puhelinta. Johtaja pyysi siis Antti Kasuria opiston hevosella lähtemään kirkonkylään lääkäriä noutamaan. Mutta Antti, joka oli hyvä hiihtäjä, sanoi että hän suksilla pääsisi perille pikemmin, kun hevosen valjastaminenkin vei aikaa.

Vajaan puolen tunnin kuluttua lääkäri saapui. Pian vahvisti oikeaksi voimistelunopettajan havainnon, ettei puukko ollut tunkeutunut keuhkoihin. Silti haava oli melko syvä, mutta ei hengenvaarallinen. Toivottavasti ei tulisi käännettä pahempaan, eikä mätää haavaan, joten leikkaus vältettäisiin. Tohtori ompeli haavan kiinni ja asetti sille siteen. Sitten hän antoi potilaalle morfiiniruiskeen, lieventääkseen hänen kipuaan, ja Veikko Yösalo vaipui syvään uneen.

Voimistelunopettaja lupasi valvoa sen yön sairaan luona, ja niin ikään Antti Kasuri keittiössä siltä varalta, että kävisi tarpeelliseksi yöllä kutsua tohtori. Tämä antoi tarkat ohjeet, lupasi seuraavana päivänä toimittaa kunnansairaalasta sairaanhoitajattaren ja puhelimitse ilmoittaa onnettoman tapahtuman lähikaupungin matkustajakotiin Anni Lehtovaaralle. Tätä hän ei tahtonut heti tehdä, säästääkseen molemmilta mielenliikutuksen.

Potilaan tila oli sinä yönä verraten hyvä. Aamuyöstä hän houraili ja voimistelunopettaja totesi hänessä korkean kuumeen. Rohtoja saatuaan hän vaipui horrostilaan.

XIX.

Lähikaupungin matkustajakodissa Anni oli sen verran tyyntynyt, että saattoi ruveta tilannetta punnitsemaan. Oliko todella viisasta erota kansanopistosta sen johdosta, mitä oli tapahtunut? Mitä ihmiset sanoisivat, kun hän näin lyhyen ajan kuluttua hylkäsi alan, jolle hän koko sielunsa innolla ja lämmöllä oli antautunut? – Mutta eipä hän nyt enää huoli ihmisten mielipiteistä ja arvosteluista! He olivat häntä häväisseet ja juorut kulkivat epäilemättä lumivyöryn tavoin hänen kotiseudullaan, hänen työpaikallaan. Olivathan omat oppilaat ikään kuin haastaneet hänet tuomioistuimensa eteen. Se koski kipeästi. Tosin raa'at ja suorastaan rikolliset ainekset olivat kaiken tämän pahan aiheuttaneet. Mutta yhdenkin ilkeämielisen ihmisen levittämä kiihoitus on kuin rutto, joka tarttuu joukkoihin.

Kaikesta huolimatta tämä saattoi olla tilapäistä, ohimenevää.

Anni tutki itseään. Oliko hänellä vielä sama halu, sama lämmin harrastus valitsemaansa työhön? Kieltämättä sama harrastus, sama vakaumus valistuksen tarpeellisuudesta ihmisten tasa-arvoisuuden edistämiseksi, yhteiskunnallisten ristiriitojen poistamiseksi. Mutta hänen ennen niin luja nuoruuden uskonsa tämän valistustyön onnistumiseen oli ruvennut horjumaan. Ainakin hän epäili omaa pystyväisyyttään tähän työhön.

Annin tyyni harkitseminen päättyi tähän. Sitten sitä haavaa, jonka hän oli saanut sisimpäänsä, alkoi kirveliä. Ja hänet täytti suuri kaiho. Miten oli Veikko Yösalon laita, jota hän kaiken tämän jälkeen entistään enemmän rakasti? Varmaankin hänen mielentilansa oli täynnä ristiriitaa.

Iltapäivällä Anni sai kirjeen äidiltään. Kivisalon isäntärenki oli tullut kaupunkiin sitä tuomaan.

Äiti kirjoitti:

    "Rakas Annie!

    Helkalta olen saanut osoitteesi. Käydessäni tänä aamuna
    kirkonkylässä ja poiketessani postikonttoriin kuulin neiti
    Agnes Pihlströmiltä niistä ikävyyksistä, jotka ovat sinua
    kohdanneet. Mielipahakseni huomasin, ettei hänen kertomuksensa
    johtunut myötätunnosta, vaan yksityiskohtien tarpeettomasta
    suurentamishalusta ja ihmisten juorupuheiden toistamisinnosta.
    Isäsi ja minä tiedämme, ettei sinun luonteesi ole sallinut
    mitään kunniatonta tekoa ja että olet joutunut ilkeämielisten
    parjaajien uhriksi. Korkeintaan olet voinut olla varomaton.
    Isäsi oli ensin hyvin kiihtynyt ja sanoi, että parjaajat on
    haastettava edesvastuuseen kunnianloukkauksesta. Hän tyyntyi,
    kun olin huomauttanut, että asia sen kautta herättäisi vielä
    enemmän huomiota. Lisäksi isäsi lausui omana mielipiteenään,
    että sinä tuon ikävän tapauksen kautta ehkä vihdoinkin saat
    silmäsi auki huomaamaan, että tämä ei ole oikea alasi. Me emme
    tahdo vaikuttaa päätökseesi, itsehän parhaiten tiedät ja tunnet,
    miten menettelet. Kauppias Pusa kuuluu maininneen, että aiot
    erota, ja oli sen johdosta huomauttanut, että 'asia taitaa
    olla hyvinkin kipeä'.

    Jos otat virkavapautta voittaaksesi aikaa ja punnitaksesi
    tilannetta, olet luonnollisesti tervetullut vanhempiesi luo.
    Mutta ymmärrän hyvin senkin, että tahdot aluksi olla poissa
    tältä seudulta.

    Miten asiat kehittynevätkin, voit olla varma siitä, että aina
    saatat suoraan ilmaista kaiken, mikä mieltäsi painaa omalle
    äidillesi".

Äidin hyvä kirje liikutti Annia. Mutta samalla hänessä nousi uhma pöyhkeän Simo Pusan esiintymisestä. Alistuisiko Anni edelleen työskentelemään laitoksessa, jonka johtokunnan puheenjohtajana oli toimeensa soveltumaton henkilö, mies, joka siihen oli pyrkinyt ja päässyt pelkän nousukkaan ylpeyden ja kunnianhimon perusteella?

Sen illan jälkeisenä aamupäivänä, jolloin Veikko Yösalo haavoittui, saapui Annille hänen kirjeensä. Anni oli levottomana odottanut sitä.

Hän sulkeutui huoneeseensa sitä lukemaan:

    "Kunnioitettava opettajani, Neiti Anni Lehtovaara!

    En osaa kynää käytellä niin taitavasti kuin Te, mutta rohkenen
    silti lähestyä Teitä näillä yksinkertaisilla sanoilla.

    Olen kovasti suruissani siitä ansaitsemattomasta häväistyksestä,
    joka on Teitä kohdannut. Ja suurin suruni on se, että minä olen
    kaiken tämän alku ja juuri. Mutta vakuutan ja vannon, että
    tarkoitukseni ei ole ollut huono. Olenhan Teitä ihaillut ja
    ihailen yhä vielä ylitse kaiken maailmassa, enkä soisi Teille
    muuta kuin hyvää. Mutta siinä olen rikkonut, että minä, halpa
    mies, olen rohjennut osoittaa tätä ihailuani ja siten saattaa
    Teidät alttiiksi pahojen ihmisten juoruille. Voitteko koskaan
    antaa sitä minulle anteeksi?

    Olen Teille syvästi kiitollinen siitä ajasta, jona olen saanut
    nauttia valistavaa opetustanne, ja tunnen entistä suurempaa
    tarvetta ponnistella eteenpäin, kartuttaakseni tietojani ja
    sivistystäni.

    Olen kuullut, että aiotte erota toimestanne ja kun ajattelen,
    että nyt jäätte virattomaksi ja että ankara isänne ehkä ei tahdo
    kustantaa uuden viran opintoja, niin ymmärrän, että minä olen
    vastuussa Teidän vaikeuksistanne. Minulla on säästöjä siitä
    farmista, jonka myin Kanadassa, ja jos käy tarpeelliseksi, myyn
    Jalon Metsän. Pyydän, ettette loukkaannu ehdotuksestani, sillä
    onhan tämä ollut velvollisuuteni.

    Olen hyvin kiitollinen, jos tahdotte lähettää minulle pari
    riviä vastaukseksi.

    Teitä tervehtii

    Ihailulla ja Kunnioituksella: Veikko Yösalo".

Tämä vilpittömästi kirjoitettu kirje liikutti syvästi Annia. Samalla se täytti hänet riemulla ja onnella. Olihan se yksinkertainen, mutta silti kaunopuheinen rakkauskirje, ja miten mieltä hellyttävä tuo avuntarjous. Jalon Metsänkin, jolle Yösalon perheessä perinnäistapana oli omistettu melkein pyhää palvontaa, senkin tahtoi Veikko Annille uhrata...

Vasta iltapäivällä katsoi pitäjän lääkäri soveliaaksi puhelimella ilmoittaa Annille Veikko Yösaloa kohdanneesta onnettomuudesta. Hän teki sen varovasti ja saattoi lohduttaa Annia sillä tiedonannolla, että Helorinteen huvilaan majoitetun potilaan tila oli olosuhteisiin nähden tyydyttävä.

Huolimatta tohtorin puhelun rauhoittavasta sävystä Anni tuli ylen levottomaksi. Hän ei malttanut odottaa iltajunaa, vaan otti auton pikemmin saapuakseen Helorinteeseen. Jo aikaisin illalla hän tuli perille.

XX.

Anni, joka kansanopistossa mahdollisesti esiintyvien tapaturmien varalta niin ikään oli suorittanut samariittikurssin, avusti sairaanhoitajatarta. Veikon sisar Helena oli tullut Yösalosta. Tohtori kävi usein haavaa tarkastamassa. Veikon voimakas ruumiinrakenne joudutti tervehtymistä.

Parin viikon kuluttua onnettomuustapauksesta Veikko jo oli niin virkeä, että toivoi ennen pitkää voivansa siirtyä Yösaloon.

Jouluaattona oli hänen sairasvuoteensa siirretty Annin työhuoneeseen. Hän saattoi ikkunasta nähdä Yösalon järven jään ja kotiniemensä. Pilkoittipa vähän puiden lomasta esille vanhan rakennuksen kattoa.

Saliin oli tuotu kuusi, jonka Anni oli aamupäivällä koristanut. Sairashuoneen ovi oli ollut suljettuna. Anni noudatti sitä tapaa, joka oli vallinnut hänen kodissaan: joulukuusi näytettiin vasta illalla, kun kynttilät sytytettiin.

Hämy alkoi laskeutua, satoi harvoja isoja lumihiutaleita.

Anni istui Veikon vuoteen ääressä. Molempien katseet uhosivat rakkautta, ja vaistomaisesti heidän huulensa löysivät toisensa.

He solmivat sinä hiljaisena hetkenä sydänten liiton elämän ajaksi.

Illalla ovi aukeni saliin. Joulukuusi säteili kymmenien kynttilöiden valossa. Veikon vuode oli vedetty lähelle ovea, niin että hän vapaasti saattoi katsoa saliin. Annin uskollisimmat kansanopisto-oppilaat, Aune Riutta, Eero Paljakka ja Aapo Kokko, olivat kutsutut vieraiksi. Helena Yösalo, Helka ja Antti Kasuri seisoivat joulukuusta ihailemassa. Nalle istui järkähtämättömän tyynenä ja syvämietteisenä joulukomeutta katsellen.

Anni lauloi pianolla säestäen jouluvirren, johon läsnäolijat yhtyivät.

Veikosta tuntui kuin olisi hän siirtynyt satumaailmaan, jota oli tavoitellut, mutta jota oli pitänyt saavuttamattomana.

Illemmalla Anni ilmaisi vierailleen kihlauksen. Heitä onniteltiin hartaasti.

Ulkoa kuului kulkusten kilinää. Hedwig-rouva ja Ossi saapuivat Kivisalosta kukkineen ja joululahjoineen. Näitä oli iso korillinen.

Kun äiti oli vetäytynyt ruokasaliin tyttärensä ja poikansa kanssa ja Annilta kuuli suuren uutisen, hän syleili tytärtään ja sanoi:

– Kyllä minä sinut hyvin ymmärrän. Olihan minullakin paljon taistelua, kun kihlauduin isäsi kanssa. Toivon, että sinäkin kestät taistelusi.

Ossi virkahti:

– Oli se hyvä, ettet mennyt kihloihin pankinjohtaja Björkin kanssa. Se mies ei minua koskaan miellyttänyt. Hän on nyt myös kihloissa. Ja oletpa sinä Anni muuten aika topakka tyttö, et piittaa ihmisten juoruista, etkä huomatusta asemasta.

Kun Veikko Yösalo oli täydelleen tervehtynyt, hän siirtyi Yösaloon. He olivat päättäneet, Anni ja hän, että tavanmukaisten kuulutusten jälkeen solmisivat avioliiton. Sen jälkeen he aikoivat lähteä pitkälle kiertomatkalle Eurooppaan, nähdä anglosaksilaisen maailman, johon Veikko Amerikassa jo oli jonkin verran tutustunut, käydä Parisissa ja Italiassa ja palata Saksan kautta kotimaahan.

Pari päivää ennen vihkiäisiä, joiden oli määrä tapahtua Helorinteessä, Anni sai isältään näin kuuluvan kirjeen:

    "Käsität kaiketi, että minä jyrkästi paheksun aiottua avioliittoasi
    henkilön kanssa, joka, kuinka kunnioitettava ja kunnollinen
    lieneekin, ei ole sinun sivistystasollasi. Kun ensi haaveet ovat
    haihtuneet, tulee arkipäiväinen todellisuus, ja silloin varmasti
    kadut askeltasi. Mutta olet aina ollut itsepäinen, tahtonut
    käydä omia teitäsi. Siitä en sinua nytkään ole estänyt. Mutta
    vakaumukseni on, että tällä teollasi olet sanoutunut irti perheen
    ja suvun yhteydestä.

                                   Gustaf Skogberg".

Isän kirje vaikutti Anniin musertavasti. Jaksaisiko hän kärsiä eron omaisistaan? Pakoittiko isä äidin ja veljen katkaisemaan välit Anniin? Se ajatus tuntui sietämättömältä. Mutta mahdotonta oli, että äiti, tuo hyväsydäminen ja ymmärtäväinen, hänet hylkäisi.

Koko sen päivän Anni oli ankaran ristiriidan raatelema.

Illan suussa hän tyyntyi. Hän tunsi sielussaan järkähtämätöntä varmuutta. Hän kirjoitti isälleen:

    "Rakas isä,

    En yritä muuttaa vakaumustanne. Pahoittelen vain, että avioliittoni
    tähden katsotte minut erotetuksi perheestä. Pidätte sulhaseni
    sivistystasoa tämän eron aiheuttajana. Minun vakaumukseni on, että
    sydämen sivistys ja luonteen avut korvaavat kirjatietoihin ja
    sovinnaisiin käyttäymistapoihin perustuvan sivistyksen. Ja jos se
    kerran tulee, tuollainen arkipäiväinen todellisuus, josta puhutte,
    on velvollisuuteni se kestää ja koettaa sitä nostattaa.

    Päätöstäni en voi enkä tahdo peruuttaa. Mutta tunnustan nöyrästi,
    että syvästi kärsin siitä surusta, jonka askeleeni on vanhemmilleni
    aiheuttanut.

                                                      Anni".

Vihkiäiset tapahtuivat mitä yksinkertaisimmin menoin. Vain muutamia vieraita oli pyydetty tilaisuuteen. Kansanopiston kuoro lauloi.

Pastori Pajari, joka oli antanut Annille rippikouluopetusta, toimitti vihkimisen. Ja onniteltuaan nuorta paria hän lausui:

"Rakkaus kansaan vei Anni Lehtovaaran sen keskuuteen, sitä opettamaan, sitä henkisesti rikastuttamaan. Olosuhteet aiheuttivat, että hänen vaikutusaikansa tuli lyhyeksi. Mutta jo tälläkin ajalla hän ehti kylvää sivistyksen siemeniä, niittää paljon kiitollisuutta ja rakkautta. Hän solmi elämänliiton etevän ja sivistysrientoisen kansanmiehen kanssa. Hänellä oli rohkeutta katkoa piintyneiden ennakkoluulojen kahleet. Hän on avioliittonsa kautta astunut vielä likeisempään yhteyteen maalaiskansaan, ja henkilökohtaisella seurustelullaan, tiedoillaan ja sivistyksellään hän on levittävä valistusta laajalti, kaukaisille salomaille".

Kun kaikki oli järjestetty, päätti nuori pari lähteä ulkomaanmatkalleen. He muuttivat matkasuunnitelmiaan ja aikoivat kaikkein ensiksi rientää Italiaan, sen kukoistavaa kevättä ihailemaan.

Antti Kasuri, jonka oli määrä kurssien loppuun asti käydä kansanopistoa, jäi Helorinteen huvilaan asumaan ja sitä vartioimaan. Isäntäväen palattua ulkomailta kesäksi, häntä odotti pehtorin paikka Yösalossa. Helka siirtyi Yösaloon yhdessä vanhan Aaretti Yösalon kanssa talon hoitoa ohjaamaan. Veikko Yösalolla oli tulevaisuuden varalle suuret tuumat. Hän aikoi laajentaa maatalouttaan, perustaa meijerin ja vastaisuudessa kilpailla itse Kivisalon hovin kanssa, näyttääkseen, että hänkin johonkin pystyi. Ja kesällä hän aikoi Yösalon mäen ylimmälle huipulle rakennuttaa uuden kaksikerroksisen talon, johon hän vaimonsa kanssa muuttaisi asumaan.

Turo Ilves oli kadonnut seudulta, eikä hänestä nimismiehen ponnistuksista huolimatta oltu saatu mitään tietoa. Hänen sisarensa Kerttu oli kuullut huhuiltavan, että hänet vaadittaisiin parjaavien tietojen levittämisestä ja kunnianloukkauksesta edesvastuuseen, ja oli hänkin lähtenyt seudulta, painautuen lähikaupunkiin. Anni Yösalo oli kuullut, että vanha Palage Ilves yksinäisessä kylmässä mökissään kärsi kurjuutta. Tuntiessaan ylenmääräistä nuorta onneaan hän päätti lähteä Veikon kanssa tuota onnetonta vanhusta tervehtimään. He ottivat reen täyteen ruokatavaroita ja ajoivat jään poikki Vilkkuniemeen. Anni muisti selvästi keskellä jäätä, miten hän näillä paikkeilla viime kesänä myrskyssä oli ollut hengenvaarassa, ja kuinka Veikko pelottomuudellaan ja taidollaan oli välttänyt vaaran.

Perille saavuttuaan ja mökkiin astuttuaan he tapasivat Palagen vuoteessa makaavana. Vanhus säikähti luullen, että taas tultiin tiedustelemaan hänen rikollisen poikansa olinpaikkaa. Kun Palage tunsi Annin ja Veikon ja näki ruokatavarat ja kun hän Annilta oli saanut rahasumman, heltyi tämä jäykkä vanha ihminen, ja iso kyynelkarpalo vierähti hänen kuivettuneelle poskelleen.

XXI.

Vuosi oli vierähtänyt siitä kesäkuun alkupäivästä, jona Anni ja Veikko palasivat häämatkaltaan ulkomailta. Se matka oli tarjonnut vaikutelmia elämänajaksi ja avartanut näköpiiriä. He olivat viettäneet suuren valoisan onnensa viehkeimmät ajat kahden avarassa maailmassa, turvassa ihmisten tungettelevalta uteliaisuudelta ja arvostelulta.

Väkeä kuhisi Yösalon työvainioilla. Uusi asuinrakennus oli valmis. Siinä oli iso "musiikkisali" ja erityinen kirjastohuone.

Helokosken kansanopistolle Anni ei ollut käynyt vieraaksi. Oppilaat olivat hänen erottuaan kutsuneet hänet toverikuntansa kunniajäseneksi. Hän esitelmöi tuon tuostakin kansanopiston juhlatilaisuuksissa. Kun Pusa yleisen mielipiteen pakoittamana oli eronnut johtokunnan puheenjohtajan toimesta ja tohtori Ylimaa astunut hänen sijalleen, suostui Anni tulemaan johtokunnan jäseneksi. Hän oli lahjoittanut huvilansa, Helorinteen, palstoineen kansanopistolle puutarhakouluksi. Huonekalut, kirjat ja flyygelin hän oli siirrättänyt Yösalon uuteen rakennukseen.

Yösalon vanhaan asuinrakennukseen olivat Anni ja Veikko perustaneet kansankirjaston, jonka kokoonpanoon ja kartuttamiseen he omistivat paljon huolta. Pitäjän etäisimmistäkin kylistä kävi varsinkin nuorta väkeä Yösalossa kirjoja lainaamassa. Kerta viikossa oli kirjasto avoinna. Vesi ja maatietä tulvi silloin Yösaloon lukuhaluinen joukko. Se oli joka viikko toistuva toivioretki.

Synnyinkodissaan, Kivisalossa, Anni ei ollut käynyt sen aamun jälkeen, jonka edellisen yön hän oli valvonut isänsä sairasvuoteen ääressä. Olihan isä kirjeessään viitannut siihen, että katsoi perheen ja tyttären välien hänen avioliittonsa kautta rikkoutuneen. Äiti ja tytär tapasivat silti toisensa joskus tohtori Ylimaan ja pastori Pajarin perheissä. Mutta Yösaloon äiti ei ollut lähtenyt. Annin askeleesta oli syntynyt hänen vanhempiensa välille ensimmäinen vakava ristiriita, ja sovinnollinen kun oli, ei Hedwig-rouva tahtonut päästää sitä kärjistymään, toivoen ajan lieventävää vaikutusta. Ossi oli purjehdusretkillään usein laskenut Yösalon rantaan ja käynyt sisarta ja lankoa tervehtimässä.

Taiteilija Harald Skogbergin kihlaus oli, Parisista kiertoteitä tulleen tiedon mukaan, purettu morsiamen vanhempien aloitteesta, Harald kun oli ruvennut viettämään säännötöntä elämää ja juomaan absinttia. Hän joutui ennen pitkää taloudellisiin vaikeuksiin ja pyysi vanhemmiltaan melkoisia rahasummia. Mutta isä oli ne häneltä evännyt, korostaen, ettei yksi lapsista saanut kuluttaa perheen omaisuutta muiden kustannuksella, varsinkin kun Harald jo oli saanut paljon enemmän kuin muut lapset. Poikansa nimen maanviljelysneuvos Skogberg kuitenkin oli lunastanut pankinjohtaja Björkin hyväksymistä vekseleistä. Haraldin oli nyt pakko todenteolla ryhtyä työtä tekemään, ja hän otti toimen eräässä parisilaisessa kustannusliikkeessä romaanien kuvittajana.

Kun Annin ja Veikon avioliiton ensi aikojen hurmio oli asettunut, nuoren parin yhdyselämä jatkoi tasaisen onnentunteen merkeissä. Ainoa pilvi, joka loi varjoaan Annin onnentaivaan kirkkauteen, oli tietoisuus siitä, että isä oli katkaissut yhteyden häneen. Siitä hän kärsi, usein kipeästikin, mutta ei ilmaissut mielipahaansa kellekään.

Sitten pilkoitti Yösaloon auringonsäde, joka loi sameat sadepäivätkin valoisiksi: pikku Olavin tulo maailmaan. Suuren tilan hoito ajanmukaisine uudistuksineen ja laajennuksineen vaati paljon tarmoa ja työtä, ja tässä tarjosi Anni miehelleen tehokasta tukea. Koti, kukka ja kasvitarha olivat hänen erityisen huolenpitonsa esineinä.

Henkisiä harrastuksia Anni kaiken aineellisen työn ohella uutterasti piti vireillä. Hän luki Veikon kanssa kaunokirjallista, kulttuurihistoriallista, maataloudellista ja yhteiskuntaopillista kirjallisuutta. Veikko oli huomauttanut vaimolleen, että heidän vuotuisessa menoerässään oli varattava melkoinen rahamäärä kirjoihin.

Joka päivä tarjosi vaihtelevaa työtä, uusia tehtäviä, uutta ajanvietettä.

Anni istui levähtäen ja päivää paistattaen puutarhassa, missä kukkasviljelys oli täydessä käynnissä. Silloin tällöin hän huojutti hiljaa vipua, jonka varassa hänen pikku poikansa, Olavi, lepäsi palttinaliekussaan. Siitä paikasta Anni näki selvästi Korpisaaren Jalon Metsän. Korkeana, ylväänä se kohosi. Nyt hän oli sitä paljoa lähempänä, ja hänelle oli täysin selvinnyt sen henkien salaperäinen humina.

Hän saattoi myös siitä paikasta nähdä Helorinteen huvilan, ja mielestä sukelsivat esiin hänen siinä viettämänsä ajan ilot ja surut.

Annin istuessa siinä odottamassa päivälliskellon soittoa riensi Antti Kasuri, Yösalon toimelias pehtori, hänen luokseen ja kertoi, että Kivisalosta päin näkyivät matkan päässä lähestyvän kaksivaljakon vetämät vaunut.

Nalle seurasi Antin kintereillä, niin kuin aina. Se oli luonnollisesti asettunut asumaan Yösaloon ja viihtyi erinomaisesti. Alussa oli ollut pientä kinaa Vahdin kanssa – etenkin yhteisen ruokakupin ääressä. Mutta kun kumpikin oli saanut oman kuppinsa, katosi riidanaihe.

Kotvan kuluttua tuli puutarhaan Hedwig-rouva poikansa, ylioppilas Ossi Skogbergin, seurassa ja Helkan opastamana. Helka huomautti:

– Sanoinhan Anni rouvalle, että kyllä se paroonitar vielä tulee Yösaloon.

– Rakas äiti, virkkoi Anni, kuinka olen onnellinen, että tulit.

Hedwig-rouva oli tuonut pikku Olaville leluja.

Yhdellä nukella, jolla oli punainen takki ja siniset housut, oli kulkusia kädessä. Isoäiti heilutti nukkea, ja kun Olavi kuuli tiukujen helinän, hänen ruskeisiin silmiinsä ilmestyi pirteä ilme ja hänen pienille kasvoilleen levisi hymy, jonka Anni tunsi Veikon hymyksi.

Äiti kertoi, että Annin isä viime aikoina oli ollut kovin sairas. Hänen sappikivitautinsa oli yltynyt niin pahaksi, että oli täytynyt tehdä leikkaus. Sydän ei ollut tahtonut kestää nukutusta. Hän oli sentään toipunut, mutta oli vielä heikko. Ankara sairaus ja heikkoudentila oli usein tuonut isän mieleen kuoleman ja sovinnonajatuksia. Kun hän oli kuullut, että hänen vaimonsa ja Ossi läksivät Yösaloon, hän oli virkkanut:

– Sano Annille ja hänen miehelleen terveisiä ja pyydä heitä käymään Kivisalossa. Jos vielä tästä pääsen pystyyn, niin käyn minäkin heitä tervehtimässä.

Anni vastasi:

– Vie isälle terveisemme ja sano, että iloiten otamme vastaan hänen sovinnontarjouksensa.

Veikko Yösalo oli tällä välin Antti Kasurilta kuullut vieraiden tulosta ja riensi puutarhaan sukulaisiaan tervehtimään.

Hedwig-rouva suuteli häntä poskille ja toisti miehensä terveiset.

Ujona ja vaatimattomana Veikko asettui heistä syrjään, luoden vaimoonsa kysyvän katseen.

Hedwig-rouva palasi pikku Olavin luo, johon oli tuiki ihastunut.

Ossi, joka aikoi metsänhoitajaksi, lupasi valmistuttuaan antaa neuvoja Yösalon laajojen metsien vaalimisesta. Ja langokset sopivat yhteisistä metsästysretkistä...

Yösalon puutarhassa surisivat mehiläiset pesiensä ympärillä ja tekivät uutteria lentoretkiä rantakaltaalle, joka houkutteli kukkarikkaudellaan.

Kirjoitettu Helsingissä 1926.