[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmn2y8cNWXznkvu7-FpyF0paFRtgzhB41OYe9Hcip72w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},805,"Yösalo","Hahl, Jalmari",1869,1929,"805-hahl-jalmari-yosalo","805__Hahl_Jalmari__Yösalo",null,"romaani",[],[],"fi",23648,154502,true,[],[],[],"Vastavalmistunut filosofian maisteri Anni Lehtovaara palaa kotiseudulleen opettamaan kansanopistoon. Fennomaanisia aatteita kannattava nuori nainen joutuu yhteiskunnallisten odotusten ja tunteidensa ristiriitaan rakastuessaan alempisäätyiseen mieheen.","Jalmari Hahlin 'Yösalo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 805. E-kirja\non public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","YÖSALO\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nJALMARI HAHL\n\n\n\nTeoksen ensimmäinen painos ilmestyi Helsingissä Kustannusosakeyhtiö\nKirjan julkaisemana vuonna 1929.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nAvoimesta ikkunasta syöksyi sisälle toukokuun loppupäivien tuulahdus,\nlennättäen mukanaan nuoren nurmen tuoksua. Pienessä pihapuutarhassa\niloitsivat varpuset meluten. Kadun puolella tärähti ohikulkevan auton\nvaroitus.\n\nAnni Lehtovaara, joka kokosi matkatavaroitaan laukkuihin, muisti siitä,\nettä oli vain parisen tuntia junan lähtöön. Ja heleä riemu täytti hänen\nmielensä. Hartaasti hän oli tätä kevättä odottanut, paljon hän oli\nponnistanut saavuttaakseen sen! Vihdoin se oli tullut ja oli samalla\ntuonut palkinnon ponnistuksista ja vaivoista. Niin, tosiaan, olihan nyt\ntutkinnot suoritettu, Anni oli valmis filosofian kandidaatti. Oliko\nkaikki tämä totta? Totta se oli, ja saattoipa hän tästä saavutuksestaan\nylpeillä. Sekin oli ollut suuri hetki tuona alkukesän päivänä, kun hän\nensi kerran painoi päähänsä ylioppilaslakin. Sen muisto ei ollut\nvähääkään vaalennut. Mutta tämä uusi aikaansaannos oli jotain\nmäärätietoisempaa, se avasi ovet tulevaan elämäntehtävään.\n\nJa nyt siis pois Helsingistä tänä säteilevänä kevätpäivänä, sinne kauas\nkotiseudulle, missä odotti niin paljon uutta ja innostavaa!\n\nOvelle koputettiin, ja palvelijatar tuli sisään:\n\n-- \"Maisteri\" saa tässä vielä ennen lähtöään kirjeitä, kokonaista\nkaksi!\n\nAnni silmäili käsialoja. Toinen kirje oli äidiltä, toinen isältä.\nMerkillistä. Tavallisesti he sulkivat kirjeensä samaan kuoreen. Äiti\nkirjoitti jatkoa isän kirjeeseen, tai päinvastoin. Isältä tuli yleensä\npitkähköjä kirjeitä, äiti oli harvasanainen. Miksi nyt nämä eri\nkirjeet?\n\nAnni avasi ensin isän kirjeen ja luki:\n\n    \"Rakas tyttäreni!\n\n    Vaikka tiedän, että aivan pian saavut kotiin, en malta olla näin\n    kirjeessä onnittelematta sinua suoritettujen tutkintojesi ja\n    saavuttamasi opinarvon johdosta. Voit hyvin kuvitella, kuinka\n    äitisi ja minä olemme tästä iloissamme, sillä tiedämme, että\n    olet tehnyt ahkerasti työtä, kun jo kahdenkolmattavuotiaana\n    olet tullut maisteriksi. Jospa meillä olisi samanlaista iloa\n    veljestäsi, Haraldista! -- Saimme joku aika sitten häneltä\n    Parisista kirjeen, jossa hän yhä vain pyytää lisää rahoja, eikä\n    niistä hänen opinnoistaan eikä siitä maalailemisesta tahdo tulla\n    valmista. Hänellä ei ole sinun hellittämätöntä ahkeruuttasi eikä\n    kunnianhimoasi.\n\n    Oikeastaan en aikonut kosketella vakavia asioita, sillä onhan\n    tämä onnittelukirje. Mutta kun tulin alkaneeksi, tahdon jatkaa,\n    jotta sitten kotiin palattuasi ei mikään häiritse jälleennäkemisen\n    iloa. Muistathan, että minä, vaikka äidinkieleni on ruotsi, en\n    koskaan kodissa ole ottanut esille kielikysymystä, vaan että olen\n    antanut sinun vapaasti noudattaa vakaumustasi. Mutta vähän ikävän\n    vaikutuksen minuun teki, kun kuulin, että olit muuttanut nimesi.\n    Tunnustan suoraan, että minun oli vaikea kirjoittaa kuoreen: Anni\n    Lehtovaara. Minusta tuntuu, kuin olisit suomenmielisyydestäsi\n    huolimatta voinut säilyttää kasteessa saamasi ristimänimen muodon\n    Annie, ja isäsi rehellisen sukunimen, joka tosin ei ole niin komea\n    kuin äitisi suvun aatelisnimi, mutta johon olisit voinut tyytyä.\n    Tuntuu kuin vallitsisi jotain vierasta perheen ja sinun välilläsi,\n    kun sinulla nyt on kaikista muista perheenjäsenistä eroava\n    sukunimi. Se siitä.\n\n    Minulla on lisäksi, niin kuin kaiketi olet huomannut, eri käsitys\n    antaumisestasi kansanopistoalalle, kuin sinulla. Luulen, että kun\n    uhkuva nuoruuden innostuksesi on ehtinyt asettua, tämä ura ei sinua\n    enää tyydytä. Sinulla on kirjallisia ja taiteellisia lahjoja.\n    Ainekirjoituksen opettajasi mainitsi minulle kouluaikanasi, että\n    sinussa piilee kirjailijan alkua. Lisäksi sinulla on heleän kaunis\n    lauluääni.\n\n    Se tosin ei ole suuri, eikä vielä tarpeeksi kouliintunut, mutta\n    voisi vielä laajeta. Sen sijaan on sinulla sielukas ja taiteellinen\n    esitystapa. Sinusta voisi todennäköisesti tulla huomattava\n    liedlaulajatar.\n\n    Olethan siinä edullisessa asemassa, että vanhempasi kykenevät ja\n    ovat halukkaat kustantamaan sinulle ensiluokkaista taideopetusta\n    ulkomailla. Mutta vaikka velvollisuuteni on sanoa mielipiteeni, ei\n    tarkoitukseni ole pakoittaa. Minulla on itselläni kokemusta siitä,\n    miten tukalaa on, kun vanhemmat vaativat lapsiaan antautumaan\n    elämänuralle, joka on heille vastenmielinen. Keskinkertainen\n    asianajaja tai muu juristi kai minusta olisi tullut, ellei äitisi\n    pelastavana enkelinä -- olkoon se sanottu kaksinkertaisessa\n    merkityksessä -- olisi ilmestynyt tielleni ja ellei hän avioomme\n    tuomansa suuren omaisuuden avulla olisi antanut minulle tilaisuutta\n    toteuttaa unelmaani saada koko sielullani antautua suurpiirteiseen\n    maanviljelystoimintaan. No niin, tahdon vielä lisätä, että äitisi\n    on valmistanut sinulle yllätyksen, jota en tässä huoli mainita,\n    mutta joka toivottavasti miellyttävänä kohtaa sinut palattuasi\n    kotiin. Me pidämme selvänä, että ensin tulet tänne Kivisaloon ja\n    olet täällä muutaman päivän, ennen kuin lähdet huvilasi Helorinteen\n    sisustusta järjestämään. Ilmoita sitten puhelimitse asemalta kun\n    saavut, että tiedämme lähettää auton sinua noutamaan.\n\n    Sinut lausuu sydämellisesti tervetulleeksi kotiin isäsi\n\n                                           Gustaf Skogberg\".\n\nIsän kirje sai Annin miettiväiseksi. Hän tunsi nyt taas selvästi, että\nheidän vakaumuksissaan oli suuria eroavaisuuksia. Varsinkin häntä\npahoitti, ettei isä antanut arvoa kansanopistoaatteelle ja Annin\nlämpimälle harrastukselle. Mutta kotiin palattuaan Anni aikoi\nkeskustella isänsä kanssa ja perinpohjin selvitellä hänelle tuon\naatteen. Olihan isä järkevä mies ja oivalsi toisen mielipiteitä. Ehkäpä\nhänen käsityksensä silloin oli muuttuva.\n\nAnni aukaisi nyt äidin kirjeen. Se oli lyhyt. Äiti kirjoitti:\n\n    \"Rakas Annie! Kun isäsi tällä kertaa tahtoi kirjoittaa erikseen,\n    arvelin, että hän kosketteli vakavia asioita. En tiedä mistä hän\n    sinulle kirjeessään puhuu. Mutta älä ole siitä pahoillasi, sillä\n    tiedät, että hän aina tarkoittaa meidän kaikkien parasta, vaikka\n    hänellä on omat mielipiteensä.\n\n    Onnittelen sinua lämpimästi suoritettujen tutkintojesi johdosta,\n    ja olen sanomattoman iloinen. Isot matka-arkkusi ovat saapuneet.\n    Annoimme viedä ne huvilaasi.\n\n    Muista nyt olla varovainen matkalla. Parasta on, että otat yllesi\n    tarpeeksi lämpimän palttoon, sillä näin keväällä voi helposti\n    vilustua. Anna nyt meidän tietää, milloin saavut.\n\n    Kaikki odottavat sinua täällä hartaasti, niin myös oma ... äitisi.\n\n    P. S. Muistuta Ossia, että hän tuo mukanaan, ne kukansiemenet,\n    jotka tilasin\".\n\nAnni ajatteli:\n\n-- Äiti on aina liikuttavan hellä ja hyvä.\n\nViimein oli kaikki tavarat sullottu laukkuihin, ja Anni istahti\nlepäämään. Huone näytti nyt koko tyhjältä. Paljon muistoja siihen\nliittyi. Siinä oli pidetty sen osakuntapiirin kokoukset, jossa oli\nherännyt Helokosken kansanopiston perustamisajatus. Kaikki tuon piirin\njäsenet olivat toisiaan innostaneet. Ei yhdenkään usko ollut horjunut,\nei yksikään ollut hellittänyt, ennen kuin pieni, mutta varma\nkannatusyhdistys oli saatu kokoon.\n\nAnni tunsi suorastaan kaihoa jättäessään tämän hänelle vuosien kuluessa\nrakkaaksi käyneen huoneen.\n\nOvelle kolkutettiin taas, ja huoneeseen astui täysihoitolan emäntä,\nleskirouva Wigren, joka pyysi Annia jäähyväiskahville. Hän oli pannut\nparastaan kattaen pöydän täyteen erilaisia kakkuja ja pieniä leivoksia.\nAnni pahoitteli, että emäntä oli nähnyt näin paljon vaivaa, mutta tämä\ntorjui pahoittelun:\n\n-- Hyvänen aika! Totta kai minunkin, vaikka vaatimattomasti, täytyy\njuhlia maisterin opintojen päättäjäisiä. Ja minun on suorastaan\ntunnustaminen, että tuntuu oikein tyhjältä, kun te nyt jätätte meidät.\nNeljässä vuodessa on jo ehtinyt kiintyä teihin kuin perheen jäseneen.\n\nAnni huomautti, että hän oli kotiutunut rouva Wigrenin täysihoitolaan\nja että ero hänestäkin tuntui ikävältä.\n\nKahvin juontiin tuli lisäksi Annin veli, Ossi, joka oli luvannut tulla\nsaattamaan sisartaan asemalle.\n\nSisaren ja veljen välit olivat sydämelliset ja samalla\nteeskentelemättömän suorat. Tervehdittyään ja istuuduttuaan\nkahvipöytään Ossi virkahti:\n\n-- Oletpa sinä Anni aika hätäinen, kun et malta odottaa muutamaa\npäivää, niin että olisimme voineet matkustaa yhdessä.\n\n-- Olisit voinut pyytää rehtoriltasi luvan päästä ennen koulun\npäättäjäisiä ja antaa jonkun tovereistasi lähettää sinulle todistuksesi\nmaalle.\n\n-- En nyt viitsinyt tällä kertaa, ja sitä paitsi luonnontieteiden\nopettaja lupasi näinä päivinä ottaa minut pienelle retkeilylle.\n\n-- Ossi on jo luonnontieteissä pikku \"professori\", selitti Anni rouva\nWigrenille. Hän kysyi Ossilta:\n\n-- Totta kai pääset kahdeksannelle luokalle?\n\n-- Matematiikka on hiukan täpärällä, pahimmassa tapauksessa ehdot. Muut\naineet ovat selvät.\n\nOvikello soi, ja palvelijatar tuli ilmoittamaan, että pankinjohtaja\nBjörk autoineen odotti oven edessä.\n\n-- Herranen aika, huudahti rouva Wigren, kuinka Alma on niin tyhmä,\nettei käske pankinjohtajaa sisään?\n\nJa samassa hän työntyi eteiseen, palaten hetken kuluttua pankinjohtaja\nBjörkin seurassa, joka hiukan vastahakoisesti astui sisään. Hänelle\ntuntui olevan ikävä yllätys nähdä täällä Annin nuori veli Ossi. Hän\narvasi heti, että nuorukainen aikoi saattaa sisartaan asemalle, ja\ntämän hän olisi tahtonut tehdä yksin.\n\n-- Kuten neiti kai muistaa, olette sallinut minun asettaa autoni\nkäytettäväksenne, selitti pankinjohtaja Arvo Björk.\n\n-- Se on liian suuri vaiva teille, sanoi Anni Lehtovaara, silti ollen\niloinen tästä kohteliaisuudesta.\n\nOssi, jolla nuoruudestaan huolimatta oli tarkka havaintokyky ja\nhienotunteisuutta, oivalsi heti, että hän matkalla asemalle oli liikaa.\nHän nousi virkkaen:\n\n-- Olen unhoittanut kotiin äidin tilaamat kukansiemenet. Juoksen\nnoutamaan ne ja tulen sitten suoraan asemalle.\n\n-- Sinä hajamielinen professori! ilkkui Anni. Arvo Björkin kasvoihin\nlevisi tyytyväisyyden hohde, tilanteen näin selviydyttyä.\n\nSanottuaan herttaiset jäähyväiset täysihoitolan väelle Anni istuutui\nautoon pankinjohtaja Arvo Björkin viereen. Tavallisesti Björk itse\nkuljetti autoa, mutta nyt hänellä oli kuljettaja mukana. Tälle hän\nilmeisesti oli antanut määräyksen ajaa hitaasti, jotta matka kestäisi\nkauemmin.\n\nArvo Björk, joka muutaman hetken oli istunut vaieten, katkaisi\näänettömyyden, auton sivuuttaessa Eiran puistikon:\n\n-- Te jätätte siis pääkaupungin ja -- meidät.\n\n-- Olen sanomattoman iloinen, kun pääsen tästä pölyisestä kaupungista\nmaalle valmistumaan uuteen tehtävääni.\n\n-- En voi oikein käsittää, että te hautaudutte maaseudun\nyksitoikkoisuuteen. Luulisi, että teidän taipumuksillanne olisi paljon\navarampia aloja, ulkomaat, taiteen ja kirjallisuuden suuret keskukset\nEuroopassa. Toivottavasti tämä kansanopistointonne on ohimenevää\nlaatua.\n\nAnnin ilme, joka tavallisesti oli lempeä, haaveellisuuteen vivahtava,\nvaihtui tästä Arvo Björkin huomautuksesta päättäväiseksi, hiukan\ntuikeaksikin, ja hän virkahti:\n\n-- Tuontapaista olen jo kuullut muiltakin. Minua ihmetyttää, että\nminussa oletetaan piilevän erinomaisia taidelahjoja. Olen taiteen\nihailija ja amatööri, siinä kaikki. Mitä valitsemaani elämäntehtävään\ntulee, se on minulle rakas, eikä suinkaan mitään ohimenevää innostusta.\n\nArvo Björk katui epäonnistunutta keskustelun alkua. Molemmat vaikenivat\nhetken. Pankinjohtaja virkkoi viimein:\n\n-- Saatte luultavasti näinä päivinä veljeltänne Haraldilta Parisista\nmielenkiintoisia uutisia -- niin, ehkä hän itse piakkoin ilmestyy\ntuomaan niitä perille. Meillä on ollut sähkösanomain vaihtoa -- pieni\nrahajärjestely -- ja samalla hän antoi elämästään läpikuultavia\nviittauksia -- no niin, en tahdo sanoa sen enempää.\n\n-- Haraldin puolelta on tottunut kokemaan yllätyksiä.\n\n-- Kun Harald palaa kotimaahan, on aikomukseni käydä hänen kanssaan\nvanhempianne tervehtimässä Kivisalossa.\n\nHe olivat saapuneet Hakasalmen kadulle, ja asematalon kookas torni oli\nheidän edessään. Asemalla pankinjohtaja erityisen kohteliaasti huolehti\nneiti Lehtovaaran matkatavaroiden sijoittamisesta. Itse hän\nvälttämättömästi tahtoi kantaa Annin käsilaukut. Kun vaunupaikka oli\nlöydetty, ojensi Arvo Björk Annille ison vihon tummanpunaisia ruusuja,\njoita paperiin käärittyinä huolellisesti oli matkalla pidellyt\nvasemmassa kädessään.\n\nAnnin kasvot ilostuivat hänen nähdessään näin runsaasti lempikukkiaan:\n\n-- Ystäväni hemmoittelevat minua. Tekin näytte tietävän, että ruusut\novat suuri intohimoni.\n\nPankinjohtaja puristi kauan Annin siroa kättä, katsoi häntä syvään\nsilmiin ja sanoi:\n\n-- Onnea matkalle ja näkemiin!\n\nOssi saapui viime hetkellä huohottaen ja ojensi sisarelleen\nsiemenmytyn:\n\n-- Sano kaikille terveisiä!\n\n-- Tule pian jälestä auttamaan minua puutarhatöissä!\n\nAnni viittasi viimeiset hyvästit saattajilleen, juna vihelsi ja poistui\nkevätyön vaaleaan hämyyn.\n\n\n\n\nII.\n\n\nOli vielä varhainen aamuhetki, kun yöjuna lähestyi määräasemaa. Anni\npukeutui tuntia ennen saapumista ja katseli makuuvaunun ikkunasta\nohikiitäviä vaaleanvihreitä maisemia.\n\nHän ahmi halukkaasti ikkunasta sisälle leyhkäilevää viileää ilmaa.\n\nPienellä pääteasemalla hän ei näin aamuvarhaisella nähnyt ketään\nkotiväestä. Hän oli tahallisesti jättänyt ilmoittamatta tulonsa.\n\nAnni halusi kärsimättömän kiireisesti, ja kaikkein ensiksi tulla\nhuvilaansa, Helorinteeseen. Viimeksi hän oli nähnyt sen pääsiäisenä, ja\nsilloin se vielä oli ollut rakenteella.\n\nHän käski kyytipojan ajaa järvenpuolista tietä, joka oli pitempi, mutta\nsyrjässä kylästä.\n\nMatkan päässä asemalta avautui eteen laaja Yösalonjärvi, pyöreine\npoukamineen, somine saarineen ja niemineen. Rannat höyrysivät, saaria\nverhosi ohut usvaharso.\n\nTie alkoi lähestyä Helokosken aluetta, kiiveten loivaa rinnettä ylös.\n\nTuossa jo pilkotti koivikon lomitse Helokosken kansanopiston punainen\nkatto. Anni oli ollut mukana valitsemassa tämän paikan, joka\nkieltämättä oli pitäjän kaunein. Maantie johti kansanopistolle,\nmutta sen rannasta erosi puolivalmis kapea ajotie, joka seuraten rantaa\nmuutaman kivenheiton matkan, kääntyi vasemmalle koivikkoon, päätyen\nAnnin uuden kodin, Helorinteen, pihaan.\n\nPerille saavuttuaan hän pyysi kyytipojan nostamaan matkatavarat\nkuistikolle -- rakennuksen ovet olivat suljetut ja ikkunat sisästä\npeitetyt verhoilla.\n\nKyytipoika sai maksunsa ja poistui. Anni istuutui järvenpuoleiselle\nisolle kuistikolle. Hänen eteensä levisi Yösalon järven avara selkä ja\nsen taustana etäisen korkean rannan sinerrys, joka aamuvalossa väikkyi\nvaaleahkona, mutta joka keskipäivän auringonkylläisessä paisteessa\nnäytti tumman salaperäiseltä. Tätä kotiseutunsa järveä Anni\nlapsuudestaan asti oli ihaillut. Nyt hän sen näystä hurmioitui. Hänen\nmieleensä muistui, miten hänen isänsä kerran puoleksi leikillisesti oli\nmaininnut, että Anni rakasti luontoa, maisemia ja kukkia enemmän kuin\nihmisiä. Tässä oli Annin mielestä liioittelua, mutta siinä oli\ntottakin. Hän vieroi jonkin verran ihmisiä, tai ainakin: harvat olivat\nhänen siihenastisen tuttavapiirinsä henkilöt, joiden seurassa hän hyvin\nviihtyi. Senpä tähden hän kaihosi sisämaan ihmisiä, joiden mieli oli\nteeskentelemätön ja vastaanottavainen.\n\nJa nyt olivat hänen hartaat toiveensa toteutuneet, hän oli saavuttanut\ntämän tyyssijan, missä rauhassa saattoi valmistautua tehtäväänsä. Ja\nitse työpaikka, Helokosken kansanopisto, oli lähellä, koivikon takana.\n\nAnni heräsi mietteistään ja hänen teki mieli mennä sisään. Mutta\navaimet olivat poissa. Kenties ne oli jätetty kansanopistolle, ja hän\nvoisi ne sieltä noutaa.\n\nMutta hän muisti, että äiti oli valmistanut hänelle yllätyksen, ja ehkä\ntulisi pahoilleen, jos Anni sen omin päin näkisi. Hän päätti siis\nlähteä vanhempiensa luo Kivisalon hoviin.\n\nOikotie halkoi avaraa ruispeltoa. Leivot, Annin mielilinnut,\nlivertelivät kilvan yläilmoissa. Kirkkaassa taivaan sinessä uiskenteli\njokunen untuvapilvi. Kauempana polku piiloittautui petäjäsaarikkoon. Ja\nkun se taas kiemurteli esiin sen toiselta puolelta, näkyi selvästi\nKivisalon hovin rakennusryhmä.\n\nAnni joudutti askeleitaan, ja lähestyi neljännestunnin kuluttua hovin\nisoa porttia. Se oli goottilaistyylinen, ja sen huipussa komeili Annin\näidin suvun, von Weissenfeld'ien, vaakuna.\n\nAnni kulki jo uuden meijerirakennuksen ohi, missä työ oli täydessä\nhyörinässä.\n\nPihalla ei näkynyt ketään. Anni meni sisään, riensi läpi eteisen ja\nastui isoon saliin. Von Weissenfeldin suvun esi-isät katselivat\ntutunomaisesti antiikkisista kultakehyksistään. Empiiretyyliset,\nkeltaisella silkillä päällystetyt huonekalut olivat entisestä hiukan\neri lailla ryhmitetyt. Anni luuli salin sisustuksessa kaipaavansa\njotain. Mutta hän ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, kun\nsamassa puutarhanpuoliselta kuistikolta kuului ääniä. Äiti ja isä\nistuivat siellä nauttien kauniista ilmasta ja juoden aamukahviaan.\n\nHe olivat selin saliin päin eivätkä huomanneet tytärtään, joka hiljaa\nilmestyi kynnykselle. Isä oli kookas, roteva, ääni voimakas,\nmetallikaikuinen. Hänen täydellinen vastakohtansa oli äiti,\nsirovartaloinen, keskikokoinen, harvapuheinen, hiljainen. Anni oli\nheiltä molemmilta perinyt sekä ruumiillisia että henkisiä\nominaisuuksia, isän vaalean tukan, hänen toimintatarmonsa ja\ntahdonlujuutensa, äidiltä haaveiluun ja yksinäisyyteen kallistuvan\nmielen ja tummansiniset silmät.\n\nViimein Anni ilmoitti läsnäolonsa. Iloisesti yllättyneinä vanhemmat\nnousivat ja syleilivät häntä vuoroonsa.\n\n-- Sinä veitikka, soimasi isä leikillisesti. Aina sinä lähdet ja tulet\nedeltä ilmoittamatta.\n\nÄiti oli suunniltaan ilosta Annin äkillisestä saapumisesta, veti\ntyttärensä viereensä, tilasi kupin lisää ja kaatoi siihen höyryävää\nkahvia.\n\nIsä tuli äkkiä vakavaksi, loi katseen aamuasuunsa -- hänellä ei vielä\nollut kaulustakaan kaulassa. Hän ei lastensakaan edessä tahtonut\nesiintyä puolikuntoisesi puettuna.\n\n-- Tulen heti takaisin, hän sanoi ja poistui sisälle. Anni katsahti\npuutarhaan päin. Kukkalavoja oli pengottu ja mullitettu.\n\n-- Puutarhan hoito on hiukan takapajulla tänä keväänä, kun sinä olet\nollut poissa, selitti äiti.\n\n-- Tietysti käyn täällä kotona sitä valvomassa, niin kuin ennenkin.\n\nHetken kuluttua isä kutsui salista:\n\n-- No, tulkaahan tänne.\n\nKun he menivät sisälle, he näkivät hänen seisovan ison sohvapöydän\nedessä, helmiäisillä ja pienillä jalokivillä koristettu lipas kädessä.\nHänen kasvoissaan oli jotain juhlallista. Kun äiti ja tytär olivat\ntulleet hänen luokseen, hän alkoi puhua:\n\n\"Tunnustukseksi ahkerien opintojesi tuloksesta ja siitä aiheutuneen\nilomme osoitukseksi jätämme sinulle tämän vanhan perhekalleuden, jonka\nsisällä on puoli miljoonaa Suomen markkaa. Äitisi mielipide on se, että\nlasten tulee saada varakkailta vanhemmiltaan osa perintöään heidän\neläessään. Siten vanhemmilla on ilo nähdä lastensa käsissä keinoja\ntärkeiden elämäntarkoituksien toteuttamiseksi.\n\n\"Olen puolestani yhtynyt äitisi päätökseen, en ainoastaan sen tähden,\nettä omaisuus on tullut perheeseen hänen mukanaan, vaan senkin vuoksi,\nettä katson tätä hänen käsitystään oikeaksi. Ja mikäli omalla työlläni,\nkohottamalla maatilamme tuotantoa ja edullisesti sijoittamalla\nvarojamme, olen voinut sitä kartuttaa, olen omasta puolestani myös\nosallinen tämän lahjan antoon. Tiedämme sinun järkevine mielipiteinesi\nkäyttävän sitä hyvin ja hyödyllisesti\".\n\nIsän ääni värähteli lievästi.\n\nAnnille nousivat kyyneleet silmiin ja hän syleili vanhempiaan, saaden\nliikutukselta vaivoin sanotuksi:\n\n-- Mamma ja pappa ovat liian hyvät minulle, enhän ole tätä\nansainnut -- --\n\n-- Sinä et ole meille vielä saattanut yhtään surua, selitti äiti.\nMeillä on sinusta ollut pelkkää iloa.\n\nAnni katseli yhä tuota vanhaa perheaarretta, joka vain\njuhlatilaisuuksissa oli otettu esille ja asetettu nähtäväksi salin\npöydälle. Ja sen vanhemmat nyt raskivat luovuttaa hänelle! Hän tunsi\ntunnonvaivoja, että joskus oli vastustanut isän tahtoa, ja mielipahaa\nsiitä, ettei isä ollut tyytyväinen hänen elämänuranvalintaansa.\n\nMelkein alakuloinen ilme peitti hänen kasvonsa, kun hän laski lippaan\npöydälle.\n\n-- Äidilläsi on vielä jotain lisättävää, virkkoi isä keskeyttäen\näänettömyyden.\n\n-- Olemme myös päättäneet lahjoittaa sinulle uuden Steinway\nflyygelimme, sanoi äiti. Minä en enää juuri soita, ja jäähän tänne\nBluthner pianino. Sinä tarvitset säestykseesi hyvän pianon, ja sen\ntähden olemme antaneet siirtää sen huvilaasi.\n\nTämä oli Annille jo liian paljon. Hän ei enää voinut hillitä\ntunteitaan, heittäytyi sohvan kulmaan, peitti kasvonsa ja herahti\nitkuun.\n\n-- No, no, lohdutteli äiti. Ei sinun nyt tästä pidä tulla noin\nvakavaksi. Tiedäthän, kuinka suurta iloa näiden lahjojen antaminen\ntuottaa minulle ja papalle.\n\nAnni pyyhki kyyneleensä ja tyynnytteli itseään, kuiskaten:\n\nSe on totta, minä olenkin kovin tuhma. Kotvan kuluttua hän oli\nrauhoittunut, ja hänen kauniit tummansiniset silmänsä hymyilivät taas.\n\nVanhemmat istuutuivat lähelle häntä ja isä ehätti palauttamaan iloista\nmielialaa:\n\n-- Et vielä ole kuullut suurta perheuutista. Haraldilta on tullut\nParisista kirje, jossa hän kertoo sen iloisen uutisen, että on mennyt\nkihloihin parisittaren, Claire de Méreuil'in, kanssa, joka on\nmaalaajatar ja rikkaan tehtailijan tytär. He ovat tutustuneet Cornot'n\nakatemiassa, missä molemmat opiskelevat. -- Niin, ja ajattelehan, että\nhe tulevat Suomeen kesäkuun lopulla, niin että ovat läsnä minun\nsyntymäpäivilläni.\n\nMaanviljelysneuvos loi hämmästyneen katseen tyttäreensä, johon tämä\nilosanoma ei näyttänyt tekevän erityisen suurta vaikutusta. Mutta hän\nhaki selitystä Annin mielenliikutuksesta.\n\nAnni puolestaan, muistaen Harald-veljensä aikaisemman kihlauksen, jonka\nhän oli purkanut, ei ollut varma tämänkään kestävyydestä. Mutta hän ei\ntahtonut heikentää vanhempiensa iloa ja virkahti:\n\n-- Ehkä tämä antaa vauhtia ja vakavuutta Haraldin taideopinnoille, jos\nhän todella on syvästi kiintynyt.\n\n-- On perin hauskaa, jatkoi isä, että he saapuvat Suomeen. Silloin\nsaavat suku ja pitäjäläiset tutustua tuohon nuoreen parisittareen, joka\nHaraldin kirjeestä päättäen on viehättävä olento ja hienosta perheestä.\nVanha Helka, perheen uskollinen palvelijatar, oli jo hetken aikaa\nseisonut ovella odottamassa. Hän oli ollut Annin lapsentyttö. Hän\nniiasi kynnyksellä, rohkaisi itsensä ja tuli sisään:\n\n-- En enää malta olla tervehtimättä Anni-neitiä tai maisteria, niin\nkuin nyt täytyy sanoa, kun kuulin rakkaan äänen. Ja minä kun en\nsattunut olemaan Helorinteen huvilalla, kun neiti tuli, ja ovetkin\nolivat lukossa. Olen häärinyt siellä kaiket päivät, ja nyt juuri piti\ntänä aamuna myöhästyä.\n\nAnni kätteli Helkaa, ja nouti eteisestä hänelle tuomansa\nmakeislaatikon. Helka päivitteli:\n\n-- No, voi, voi, kun se Anni-neiti aina muistaa. Monet tuhannet\nkiitokset!\n\nHelka oli usein sanonut, että kun Anni kerran perustaa itselleen kodin,\nhän tulee hoitamaan taloutta. Vaikka hän monivuotisesta käytännöstä\nperehtyneenä talon asioihin ja taitavana ruuanlaittajana oli Kivisalon\nhovissa hyvinkin tarpeellinen, eivät Annin vanhemmat vastustaneet\nuskollisen palvelijan päätöstä siirtyä Annin huvilaan. Täytyihän\nAnnilla sitä paitsi kodissaan olla jokin tuki ja turva.\n\nAnni tiesi, että äidillä oli tapana aamuisin ottaa haalea kylpy, ja\nettä isä, vaikka maatilalla oli luotettava pehtori ja isäntärenki,\nsentään aina itse kävi maataloustöitä tarkastamassa. Jotta ei\nhäiritsisi vanhempiaan, hän hyvästeli heidät ja läksi paluutaipaleelle.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAnni Lehtovaaran asetuttua asumaan Helorinteeseen, kuluivat ensimmäiset\npäivät sisustuksen järjestämisessä. Huonekalut hän oli tilannut\nkaupungista. Ne olivat aistikkaan yksinkertaisia, sopusoinnussa itse\nrakennuksen maalaistyylin kanssa.\n\nAntiikkisen salinkalustuksen hän oli saanut vanhemmiltaan lahjaksi. Se\nloi flyygelin kanssa hienon leiman saliin, joka oli tehty tilavaksi,\nAnni kun aikoi siinä antaa oppilailleen lauluopetusta. Salin vieressä\noli Annin pieni, kodikas työhuone, ikkunat, samoin kuin salinkin,\njärvelle päin.\n\nKun koti oli jotakuinkin kunnossa, aikoi Anni ryhtyä\nmielityöhönsä, kukka- ja kasvitarhan hoitoon. Hän oli päättänyt jo sinä\nkesänä, siis ennen kansanopistotyön aloittamista, panna toimeen\npuutarhahoidonkursseja huvila-alueellaan. Tästä hän toivoi hyötyä sekä\nopistolle että itselleen. Kulkien pitäjällä alkukesän aikana hän tahtoi\nkerätä nuorta väkeä puutarhakursseille, täten saaden harrastavia\navustajia. Näissä hän samalla toivoi herättävänsä innostusta opintoihin\nja ehkä päätöksen syksyllä tulla Helokosken kansanopiston oppilaiksi.\nHeidän työstään hän päätti maksaa kohtuullisen palkan, niin että\nvähävaraiset saattoivat tehdä säästöjä mahdollisen tulevan\nopintoaikansa varalle. Ja kukkien kasvattamisella ei ollut päämääränä\nainoastaan hänen huvilapalstansa koristaminen, vaan myös pyrkimys\nherättää hänen kotiseutunsa nuoressa väessä harrastusta omien kotiensa\nsomistamiseen kukkalavoilla.\n\nKaunista säätä jatkui vielä sinä päivänä, jona hän oli päättänyt lähteä\nkierrokselle lähistöön. Hänen ensi päämääränsä oli Yösalon järven\nKantasaari. Mutta vene oli vielä hankkimatta. Hän läksi siis kulkemaan\nYösalon järven vasenta rantaa, kunnes jostakin talosta saisi lainata\nveneen. Polku seurasi kotvan aikaa rantaa ja pujottautui sitten\nkoivikkoon. Kapean Helojoen yli oli asetettu kaksi huojuvaa lautaa,\njoilla sai koko taitavasti vaappua ylläpitääkseen tasapainoa ja\npelastuakseen toiselle rannalle. Edempänä polku yhtyi kirkonkylään\njohtavaan leveään maantiehen, ja ennen pitkää Anni saapui tien laidassa\nolevalle mökkipahaiselle.\n\nSen punaisessa ulkoseinässä oli ammattikilpi, johon kömpelöin kirjaimin\noli piirretty: Kappa ja leninki Ompelia.\n\nAmmattikilven osviittaa täydensivät ikkunoihin asetetut kuvitetut\nmuotilehdet, \"Modes de Paris\" ja \"Elegante Welt\".\n\nPortailla istui vanha nainen, huojuttaen hiljaa yläruumistaan. Tuntui\nsiltä, kuin hän olisi itsekseen mutissut jotakin.\n\nSaavuttuaan portaiden kohdalle Anni muisti, että tuo nainen oli Palage\nIlves, syntyisin Inkeristä. Vaikka hän menneenä naimisiin suomalaisen\nkanssa jo oli elänyt Suomen puolella viisikolmatta vuotta, hän oli\npuvussaan, puheessaan ja uskossaan säilyttänyt kotipuolensa sävyä. Hän\nosasi ulkoa vanhoja runoja, joista Anni kulkiessaan pitäjällä\nesitelmöimässä oli pannut kirjaan muutamia.\n\nVanha Palage Ilves oli vaitelias, epäluuloinen olento, joka kulmien\nalta katsoi puhuttelijaansa. Kun Anni oli sanonut päivää, hän vastasi\nlyhyesti:\n\n-- Jumal' antakoon.\n\nHän jäi odottamaan mitä tulijalla oli asiaa.\n\n-- Onko täällä nuorta väkeä kotona? Suoranaisesti vastaamatta Palage\nhuusi:\n\n-- Kerttu!\n\nKun ei mökistä kuulunut liikettä, toisti Palage:\n\n-- Kerttu, kuuletko?\n\n-- No, no, vastasi ääni sisältä. Mikä on hätänä? Tulen jo.\n\nKynnykselle ilmestyi nuori nainen: vaalea polkkatukka, lyhyt hame,\nihonväriset silkkisukat -- täydellinen uusmuotinen kaupunkilaisilmiö.\n\nAnni muisti ohimennen kuulleensa, että Palage Ilveksellä oli tytär,\njoka oleskeli kaupungissa ompelijattaren opissa, ja oletti, että tämä\nnyt oli palannut kotimökkiin ja seisoi siinä kynnyksellä.\n\nAnni esitti itsensä ja lisäsi:\n\n-- Te olette luultavasti Palagen tytär.\n\n-- Nimeni on Kerttu Ilves, kuului vastaus. Ja Kerttu niiasi sirosti.\n\nHän oli sievä, ja olisi ollut miellyttäväkin, jos ei hänen katseessaan\nolisi ollut jotain vaanivaa ja suupielissä jäykkyyttä.\n\nEnsi katseella Anni vaistosi, ettei tästä muotinukesta tulisi\nkansanopistolle harrasta oppilasta -- ja tuskinpa tuo siksi halusikaan.\n\n-- Neiti on löytänyt tänne meidän mökkirähjällemme, sanoi Kerttu.\nMinulla oli kyllä hyvä paikka kaupungissa ja työtä ja tienestiä niin\npaljon kuin halusin. Mutta ajattelin, että täytyyhän pitkistä ajoista\nkäydä äitiäkin katsomassa, kun hän isän kuoltua on niin yksin ja\nTuro-veli usein liikkuu kaukaisilla työmailla. On hauskaa taas\nvaihteeksi olla kesällä maallakin. Olisiko neidillä jotain ompelutyötä?\n\n-- Ei tällä kertaa, käynhän vain kuulustamassa nuorta väkeä\npuutarhakursseille.\n\n-- Täytyykö puutarhakurssilaisen sitten ruveta oppilaaksi\nkansanopistoon? tiedusti Kerttu Ilves.\n\n-- Ei se ole välttämätöntä.\n\n-- Mitä sanot, äiti, jos lähtisin kukkatarhakursseille? Olisi hauskaa\nosata järjestää kukkia tänne tämän töllin ympärille, että kuntitkin\nparemmin huomaisivat tämän vaivaisen hökötyksen.\n\n-- Jos joudat, mene, murahti Palage.\n\nAnnia ei miellyttänyt, että Kerttu halusi puutarhakursseille pelkästä\nreklaamiharrastuksesta. Mutta hän ei ilmaissut tyytymättömyyttään, vaan\nhuomautti:\n\n-- Käykäähän sitten jonakin päivänä ensi viikolla katsomassa, miltä\nsellainen työ tuntuisi.\n\nHän tiedusteli venettä, lähteäkseen Rantasaareen. Kerttu Ilves neuvoi:\n\n-- Tässä on lähellä, järven rannalla, Junnulan talo. Heillä on hyvä\nvene, ja joku talon pojista soutaa fröökinän sinne yli.\n\n-- Raitti kääntyy kotvasen kuluttua valtatieltä oikealle, Palage\nopasti.\n\nAnni kiitti neuvoista ja poistui.\n\nJunnulasta hän ei löytänyt hakemiaan puutarhanviljelijöitä, mutta sai\nsen sijaan veneen ja soutajaksi paimenpojan, jolta kuuli, että\nRantasaaren Paljakan talossa sinä päivänä oli perunain kylvö. Saaren\neri talojen väki oli vuorotellen auttamassa, kunnes joka talon perunat\noli istutettu. Jälestäpäin vietettiin talkoita. Annin tiedusteluun hän\nmainitsi, että Paljakan talossa, jonka rantaa kohti he soutivat, oli\npoika, Eero Paljakka; kovin hauska ja mukava mies, jolta kyllä saisi\nneuvoja, hän kun oli kirkonkylän nuorisoseuran toimihenkilöitä.\n\nKun he olivat soutaneet puolisen tuntia, alkoi Paljakan talo näkyä, ja\nrantaan viettävällä perunamaalla kuhisi kylvöväkeä.\n\nRannassa Anni korvasi soutajan vaivat, joka loistavin silmin otti\nvastaan oloihinsa nähden ison rahan.\n\nPolku kohosi perunamaan halki ylös taloon. Eräältä kylvömieheltä Anni\nkysyi Eero Paljakkaa, jolloin vallan vierestä nousi kumarasta nuori\nmies, jonka silmät heijastivat iloisuutta ja jonka koko olemuksessa oli\nuhkuvaa elämänhalua ja reippautta.\n\n-- Tässä sitä ollaan, virkahti Eero Paljakka, nosti lakkiaan ja päästi\nhyvänsävyisen naurahduksen, joka oli hänelle ominainen.\n\nAnni esitti itsensä ja ilmaisi asiansa. Moni nuorista\nperunanistuttajista tuli tarkkaavaiseksi ja nousi kumarruksistaan. Ja\nkun Anni kysyi Eero Paljakalta, tietäisikö hän, kutka mahdollisesti\nolivat halukkaat tulemaan puutarhakursseille ja sitten syksyllä\noppilaiksi kansanopistoon, nuorukainen vastasi:\n\n-- Itsestäni olen ainakin varma, jos minusta huolitaan. Ja onhan sitten\ntässä tämä Aapo Kokko, joka on puhunut niistä aikeista. Se on muuten\netevä urheilija, ja tuo Aune Riutta, runonlausuja ja nuorisoseuralainen\n-- ja kunhan ajattelee ja kyselee, niin taitaapa niitä olla enemmänkin\nhalukkaita.\n\nAnni Lehtovaara selitti ympärilleen kerääntyneille nuorille\npuutarhakurssien tarkoituksen sekä kansanopiston aatetta.\n\nRyhmään oli yhtynyt itse Paljakan isäntä, Eeron isä, joka tarkasti\nkuunteli Annin puhetta, ja sen loputtua virkahti:\n\n-- No ei uskoisi että Kivisalon hovin neiti on kasvanut noin isoksi ja\nkoreaksi. Eihän siitä ole pitkä aika, kun näin teidän pikkutyttönä\nhäärivän hovin kasvitarhassa.\n\nAnnin väenkeräys Rantasaaresta oli runsaanpuoleinen ja lisää lupaili\nEero Paljakka, joka auliisti uhrasi aamiaisleponsa, tarjoutuen\nsoutamaan Anni Lehtovaaran vastakkaisella mantereella olevaan Yösalon\ntaloon.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nVenematkalla Eero Paljakka jutteli ujostelematta Annin kanssa, kuin he\nolisivat olleet vanhoja tuttuja.\n\nAnnille oli seurustelemisestaan sisämaan ihmisten kanssa kehittynyt\ntaito asettua heidän kannalleen ja herättää heidän luottamustaan.\n\nHän otti Eerolta selvän ison Yösalon tilan asukkaista. Nuori isäntä,\nVeikko Yösalo, oli vanhempiensa kuoltua palannut Amerikasta, jonne jo\npoikana oli lähtenyt. Eero Paljakka jatkoi:\n\n-- Kyllä se on hyvin lukuhaluinen ja reilu mies. Engelskaa se\nlaskettelee kuin turkin hihasta. Kun se kerran aukaisi yhden\nkirjoistaan ja alkoi siitä lukea, niin vie sun peijakas, ei siitä\nymmärtänyt sanaakaan. Mutta en mene sanomaan, joutaako se\npuutarhakursseille ja kansanopistoon, kun tilan hoito on joutunut sen\nhartioille. Hänen setänsä Aaretti on vielä elossa, mutta se on niin\nvanha ja raihnainen, ettei siitä ole paljoa apua. Veikon sisar Helena\non vasta viisitoistavuotias.\n\nSouturetki kului Eeron pirteästi ylläpitämän keskustelun ohella niin\nnopeasti, että Anni tuskin huomasi, kun veneen kokka jo töksähti\nkorkean Yösalon mäen rantahiekkaan.\n\nEero Paljakka auttoi Annin maihin ja kysyi, viipyikö hän Yösalossa\nkauan ja pitikö veneen odottaa. Anni vastasi, ettei hänen tarvinnut\nodottaa ja laiminlyödä perunankylvöä kotonaan, vaan että heti saattoi\npalata.\n\n-- Kyllä kai saan täältä veneen kotimatkaa varten tai hevosen viemään\nmaantietä myöten Helorinteeseen, selitti Anni.\n\n-- Hyppään kuitenkin ilmoittamassa, että tulee vieraita, ja jos Veikko\non töissä, noudan hänet taloon!\n\nSamassa Eero Paljakka jo kiiti mäkeä ylös.\n\nAnni nousi hitaasti rinnettä ja saapui mäen huipputasolle. Sieltä hän\nnäki lähempää tuon rakkaan korkean taustametsän. Anni oli kuullut\nkiitettävän Yösalon mäen näköalaa. Näin suurenmoiseksi hän ei ollut\nsitä kuvitellut. Hän oli saapunut piha-aitauksen veräjälle ja\nastui avaralle nurmen peittämälle pihamaalle, jota ympäröivät\naittarakennukset. Talon iso koira, Vahti, juoksi ulos eteisestä ja\nhaukkui pari kertaa outoa tulijaa. Mutta täytettyään tämän\nvirkatehtävänsä se häntäänsä liehuttaen lähestyi, vaistoten, että\nvieras liikkui rauhallisilla asioilla. Asuinrakennuksen kulman takaa\npilkisti Leena, talon palvelijatar, ja porstuasta astui ulos Aaretti\nYösalo, kunnianarvoinen, kookas vanhus, joka laahasi luuvalon vaivaamaa\nsäärtään.\n\nAnni tervehti, ilmoitti nimensä ja asiansa, jotka molemmat Eero\nPaljakka oli ehtinyt vanhukselle mainita. Vanhus virkkoi:\n\n-- Niinhän se Eero sanoi. Neiti on hyvä ja käy sisälle tänne porstuasta\nvasemmalle. Veljenpoikani Veikko on perunankylvössä, mutta tulee heti.\n\nJa kohteliaasti Aaretti Yösalo avasi Annille oven.\n\nAnni astui sisään. Etuhuone oli iso, salintapainen, perällä kaksi\npienempää huonetta.\n\nAnnin katse lankesi kirjahyllyyn ja hän otti esille pari kirjaa. Ne\nolivat englanninkielisiä. Toinen oli seikkailuromaani ja toinen\nmaanviljelyksen opas. Erään hyllyn laudan täyttivät Tietosanakirjan\nnidokset. Seinällä riippuivat mustissa kehyksissä valokuvista\nsuurennetut emäntä ja isäntä vainajan muotokuvat. Emännän kasvoista\nheijastui hyvyys ja lempeys. Isännän piirteet kuvastivat jaloutta ja\ntarmoa. Anni muisti lapsena nähneensä Yösalon isännän kirkolla, ja\npastori Pajari oli silloin Annin isälle maininnut, että Yösalon isäntä\noli oikea talonpoikaisylimys. Siltä hän näyttikin.\n\nVastakkaisella seinällä oli urkuharmooni ja sen yläkannella\nkoraalikirja ja helppoja kansanlaulunsovitelmia.\n\nAnni istuutui odottamaa nuorta isäntää. Ikkunan ohi pihanpuolella\nkulkivat samassa Eero Paljakka ja kookas nuori mies, ruskeasilmäinen.\nHänellä oli yllään sininen sheviottitakki, harmaat housut ja\npitkävartiset saappaat. Epäilemättä odotettu Veikko Yösalo. Seuraavassa\ntuokiossa pistäytyi Eero Paljakka salissa ja ilmoitti nuoren isännän\ntulon:\n\n-- Se joutuu heti, meni vain pukemaan ylleen paremmat vaatteet.\n\nJa luvattuaan käydä Helorinteessä tiedustelemassa puutarhatöiden\nalkamista ja ilmoittamassa halukkaita osanottajia, hän hyvästeli Annin\nja riensi rantaani.\n\nAnni jäi siihen yksikseen ajatuksiinsa. Hän pani merkille, kuinka\nkaikessa täällä sisällä näkyi järjestystä ja siisteyttä rakastavan\nkäden jäljet.\n\nKeskellä salia oli iso pöytä, jota peitti valkoinen liina. Ennen pitkää\nHelena, talon nuori tytär, kantoi siihen kahvitarjottimen pannuineen ja\nkuppineen.\n\nAnni yritti puhella hänen kanssaan, mutta tyttö oli niin ujo, että sai\nvain jonkin sanan vastanneeksi.\n\nOliko tuo ihme, kun äkkiä näin hieno neiti ilmestyi Yösaloon!\n\nAnnin juodessa kahvia astui Veikko Yösalo sisään. Hänellä oli isänsä\njalot kasvonpiirteet. Ruskea tukka oli kammattu sivulta jakaukselle,\nsilmissä välkkyi pirteä kiilto. Hän oli muuttanut ylleen hienon\namerikkalaisen kesäpuvun. Ei mikään osoittanut, että hän juuri oli\nollut raatamassa perunamaalla. Hänen olemuksessaan oli miehekkyyttä,\nmutta samalla vaatimattomuutta ja ujoutta. Hänen ääntämiseensä oli\ntarttunut lievää englanninkielen vaikutusta, mikä Annista tuntui\npikantilta.\n\nVeikko Yösalo tervehti ja pyysi anteeksi viipymistään:\n\n-- Kun siellä penkoo multaa, ei kehtaa näyttäytyä ihmisille, ennen kuin\non vähän siistinyt itseänsä.\n\nAnni totesi, että nuoren isännän kauniinmuotoiset kädet olivat puhtaat\nja hyvin hoidetut, ja että hänellä oli kaulassa aistikas nauha.\n\nAnni vastasi, että hänkin oli hyvin tottunut penkomaan multaa\npuutarhassaan.\n\nVeikko tarjosi lisää kahvia, ja molemmat istuivat hetken ääneti,\ntoisiaan ujostellen.\n\nAnni olisi tahtonut puhua puutarhakursseistaan, mutta ajatteli, ettei\ntällaisen ison ja rikkaan talon isäntä olisi halukas sellaisiin\nottamaan osaa. Vielä vähemmän hän toivoi hänestä oppilasta\nkansanopistoon. Mies, joka oli ollut useita vuosia Amerikassa ja siellä\nomaksunut luontevia seurustelutapoja ja varmaankin kokenut paljon ja\nlueskellut yhtä ja toista, ei suinkaan ajattelisi oppilaaksi\nrupeamista. Anni päätti sen tähden ainoastaan kysyä, tunsiko hän\nsopivaa nuorta väkeä, jonka ehkä voisi saada innostumaan\nkansanopistoon.\n\nVeikko Yösalo oli vikkelältä Eero Paljakalta kuullut Anni Lehtovaaran\nasian ja vastasi:\n\n-- Luulen kyllä, että halukkaita on paljonkin, kunhan lähden puhumaan\nnuorisoseuran jäsenten ja suojeluskuntatoverieni kanssa. Ja\njos huolitaan, olisin tässä minäkin halukas tulemaan sekä\npuutarhakursseille että kansanopistoon.\n\nTämä oli yhtä odottamaton kuin mieluisa yllätys Annille, joka ei\nmalttanut olla huomauttamatta:\n\n-- Sehän olisi hauska meille, jos saisimme nuoren isännän opistoomme.\nIsävainajanne harrasti suuresti tämän kansanopiston perustamista ja\nlahjoitti paljon hirsiä päärakennusta varten.\n\nVeikko Yösalon ruskeisiin silmiin tuli surullinen ilme. Hän viittasi\nulos ikkunasta kaukaista sinervää metsää kohti:\n\n-- Tuo metsäharju tuolla Korpisaaressa oli isä vainajani silmäterä.\nSitä hän itse vaali, saatuaan neuvoja oikealta metsänhoitajalta. Siihen\nhän ei kernaasti kajonnut, tuohon \"Jaloon Metsään\". Helena-siskoni\nkertoi minulle kotimaahan palattuani, että isä sentään oli hennonut\nottaa siitä hirsiä Helokosken kansanopiston tarpeisiin. Varovasti hän\nsen oli tehnyt. Kannotkin oli poistanut näkymättömiin. Se metsä oli\nhänen ylpeytensä. Siihen ei saanut koskea, ja koskemattomana minäkin\nsitä pidän. Se on minun silmissäni pyhä kuin uhrilehto esi-isillämme.\nAnni kuunteli ihastuneena tätä puhetta ja huudahti:\n\n-- Sitä tummaa Korpisaaren metsää olen aina kaukaa ihaillut ja kerran\ntahtoisin nähdä sen läheltä!\n\n-- Se käy helposti päinsä. Ei kestä täyttä puolta tuntia moottorilla.\nMilloin neiti vain haluaa, lähden viemään teitä sinne.\n\nAnni kiitti ja sanoi kernaasti käyttävänsä hyväkseen tätä lupausta,\nkunhan hänen nuori veljensä Ossi saapuisi kotiin.\n\nHe kiersivät sitten yhdessä katsomassa talon ympäristöä. Isolla\nnurmikkopihalla oli vaatimaton kukkalava. Veikko Yösalo mainitsi\naikovansa kursseilla käytyään koristaa pihamaan useammilla lavoilla.\n\nPuutarhan puolella surisivat mehiläiset pesiensä ääressä?\n\n-- Täällähän on mainiosti tilaa, virkkoi Anni. Tänne voi saada\nkerrassaan ihanan kukkatarhan.\n\nAurinko kallistui jo laskuunsa ja Anni ajatteli paluuta. Hän kysyi,\nvoisiko päästä hevoskyydillä Helorinteeseen.\n\n-- Kernaasti, vastasi Veikko Yösalo. Mutta rantatie on korjauksen\nalaisena, niin että eiköhän neidin olisi hauskempi, palata veneessä.\n\n-- Siitä on niin paljon vaivaa, esteli Anni.\n\n-- Eipä tuo mikään vaiva ole. Neidillä vasta on ollut vaivaa tulla\ntänne. Ja olette käynnillänne tehnyt suuren kunnian meidän talollemme.\n\nAnni suostui tarjoukseen. Molemmat sopivat rannassa, että vene olisi\nnäin kauniina iltana miellyttävämpi kulkuneuvo kuin moottori.\n\nTuossa tuokiossa he istuivat veneessä, jonka kokka tähtäsi Helorinteen\nrantaan.\n\nAnni piti perää ja Veikko Yösalo souti.\n\nVoimakkain, mutta harvoin ottein hänen vahvat käsivartensa upottivat\nsileään vedenkalvoon aironlapoja, jotka kohotessaan pudottivat järveen\nkimmeltäviä helmiä.\n\nHe puhuivat vähänlaisesti. Ihana ilta tenhosi heitä, ja he vaipuivat\nsen lumoihin.\n\n\n\n\nV.\n\n\nHelorinteen ranta oli jo ihan lähellä. Muutama airojen nykäys lisää:\nveneen kokka karahti hietikolle.\n\nVeikko Yösalo hypähti notkeasti veneestä ja auttoi Annin siitä rantaan.\nHe astuivat rinnan ylös isolle kuistikolle, missä Helka odotti. Hän\nkertoi jo kauan tähystelleensä järvelle ja arvanneensa, että Anni neiti\nsiinä veneessä istui.\n\nAnni esitti:\n\n-- Tässä on Yösalon nuori isäntä, joka on ollut niin ystävällinen ja\ntuonut minut kotiin.\n\n-- No voi minun päiviäni, ihmetteli Helka. -- Veikkohan se on,\ntodentotta. Ja kuinka se on tullut isoksi ja pulskaksi. Ei tahtonut\nenää tuntea, kun se oli tuollainen pojan pätkä lähtiessään sinne\nAmerikkaan. Mutta kyllä sen nyt tuntee. Onhan se ilmetty isänsä.\n\nVeikko kätteli Helkaa, oli vähän häpeissään kiittelystä ja vetäytyi\nsyrjempään istumaan.\n\nHelka oli kattanut illallisen kuistikolle.\n\nVeikko Yösalo, joka ei tahtonut häiritä, hankki lähtöä, mutta Anni\nehätti kysymään:\n\n-- Ettekö halua syödä vähän iltaruokaa ja juoda teetä pitkän soudun\njälkeen?\n\nVeikko Yösalo kursaili jonkin verran, mutta suostui sitten, itse\nasiassa hyvin mielellään, ja he istuivat pöytään.\n\nAnni huomasi, että hänen vieraansa söi siististi. Välistä hän tuntui\narastelevan käyttäymistään, peläten, ettei voisi esiintyä tämän hienon\npaikan vaatimusten mukaisesti.\n\nAterian lopulla kohtasi heitä ihmeellinen näky. Korpisaaren \"Jalo\nMetsä\" hulmahti auringon laskusta hehkuvan punaiseksi.\n\nAnni oli tästä näystä haltioitunut ja huudahti:\n\n-- Katsokaa Jaloa Metsää.\n\n-- Noin se joskus helakalla säällä päivänlaskun aikana palaa! virkkoi\nVeikko Yösalo.\n\nTunnelma oli niin voimakas, että Anni illallisen jälkeen vaistomaisesti\nsiirtyi flyygelin ääreen ja lauloi kansanlauluja.\n\nHän aloitti lapsuudestaan tutulla pikkulaululla:\n\n    \"Kun ensi kerran silmäs näin,\n    Luulin auringon loistavan,\n    Kun ensi kerran äänes kuulin,\n    Luulin lintusen laulavan.\"\n\nLopuksi hän lauloi:\n\n    \"Yksi ruusu on kasvanut laaksossa,\n    Joka kauniisti kukoistaa...\"\n\nSalissa oli hyvä akustiikka. Laulu kaikui hopeanheleänä.\n\nLopetettuaan Anni katsahti Veikko Yösaloon, johon esitys näytti tehneen\nsyvän vaikutuksen, ja sanoi:\n\n-- En ole vielä tässä uudessa kodissa laulanut. Täällä tuntuu olevan\nhyvä kaiku.\n\nHelka, joka oli seisonut ovella hartaasti kuuntelemassa, löi kätensä\nyhteen ja päivitteli:\n\n-- Voi sitä Herran lahjaa!\n\nVeikko Yösalo ei saanut muuta sanotuksi kuin:\n\n-- Kyllä se oli ihmeen kaunista. Sitä kuuntelisi vaikka aamuun asti.\n\nHän tajusi kuitenkin, ettei ollut sopivaa viipyä kauempaa, kiitti ja\njätti Annille hyvästi. Anni saattoi hänet rantaan.\n\nTiellä Veikko Yösalo otti puheeksi tulonsa kansanopistoon:\n\n-- Se minua vähän arveluttaa, että voiko siellä kansanopistossa\nmenestyä, kun on verraten vähäiset koulutiedot. Olen kotimaassa käynyt\nkansakoulua, Kanadassa englanninkielistä maanviljelysopistoa ja siellä\nseurannut yleistajuisia yliopistoluentoja. Olen saanut sen verran\noppia, että tiedän, kuinka paljon puuttuu pohjatietoja.\n\nAnni rauhoitti:\n\n-- Ei kansanopisto vaadi suuria pohjatietoja. Sen tarkoitus ei ole\netupäässä tietojen kartuttaminen, vaan tiedonhalun ja isänmaallisen\nmielen herättäminen, henkisen näköpiirin avartaminen. Olette nähnyt\nmaailmaa ja luultavasti lukenut elämän kirjaa enemmän kuin moni muu.\nVarmaankin useat tulevat tänne paljon vähemmillä edellytyksillä.\n\nVeikko mainitsi kesäajalla joutohetkinä kernaasti valmistautuvansa\nsyksyn opintoihin, lukemalla tarkoitusta vastaavia hyviä kirjoja, jos\nneiti Lehtovaara tahtoisi sellaisia suosittaa.\n\nAnni sanoi sen mielellään tekevänsä. Rannassa hän toivotti\nVeikko Yösalon tervetulleeksi seuraavana maanantaina alkaviin\npuutarhakursseihin.\n\nTuntui siltä kuin olisi Veikko vielä tahtonut kysyä jotakin, mikä\nujouden vuoksi jäi tekemättä.\n\nMonin kerroin kiitettyään Veikko työnsi veneen vesille ja nosti\nveneessä seisoen lakkiaan. Sitten hän alkoi soutaa hitaasti, Annin yhä\nviipyessä rannalla.\n\nMutta kun Anni oli viitannut kädellään ja kääntynyt kulkemaan takaisin\nhuvilaan, hän joudutti veneen vauhtia.\n\nAnni istui kauan kuistikolla seuraten soutajan poistumista.\n\nViimein vene katosi Yösalon niemen taakse. Kun Anni ajatteli sen päivän\ntulosta, saattoi hän mielestään olla siihen täysin tyytyväinen. Olihan\nhän tavannut miellyttäviä puutarhakurssilaisia, sellaisia kuin Eero\nPaljakka, Aune Riutta, Aapo Kokko ja ennen kaikkea Yösalon nuori\nisäntä, josta kaikesta päättäen tuli harras kasanopiston oppilas. Ja\ntulevan tehtävän herättämä innostus ja ilo uhkui hänen mielessään.\n\nAlkukesän valoisa hämärä laskeutui seutuun, ja ilma tuntui kylmän\nviileältä. Anni riensi sisään ja tarkasti työhuoneessaan kirjahyllyjä.\nKirjat olivat ladotut sikin sokin. Ei ollut helppoa tästä sekasorrosta\nlöytää sellaista, mitä halusi.\n\nSamassa kuului reippaita askeleita salista. Helka ei astunut noin\nnopeasti ja joustavasti. Kuka se saattoikaan olla?\n\n-- Iltaa Anni, kuului kynnykseltä Ossin tuttu ääni.\n\n-- Iltaa, pikku Ossi!\n\nAnni sulki lemmikkiveljensä syliinsä.\n\n-- Milloin tulit?\n\n-- Tänään iltapäivällä.\n\n-- Sinä olet aina kiltti. Tulet heti tervehtimään.\n\n-- No tietysti. Sinä asut täällä pulskasti kuin kuningatar omassa\nlinnassaan.\n\n-- Viihdyn täällä hyvin. Mutta sinun täytyy silti usein käydä täällä.\nUllakkohuone on kokonaan käytettävissäsi. Siihen voit järjestää vaikka\nluonnontieteellisen museon.\n\nOssi kertoi päässeensä ehdoitta ylimmälle luokalle ja isän siitä\ntulleen niin iloiseksi, että oli luvannut hänelle purjeveneen, jota hän\njo useana kesänä oli itselleen toivonut.\n\n-- Sepä hauskaa, sanoi Anni. Sitten otat minut mukaan purjehtimaan\nYösalon järvelle.\n\n-- Tietysti.\n\nSisään juosta tassutteli pehmeästi talon koira Nalle, joka oli saanut\nnimensä karhunpenikkaan vivahtavasta ulkomuodostaan. Se oli melkein\nyhtä kiintynyt Ossiin kuin talon emäntään ja sai tulijalta sokeripalan.\n\nOltuaan \"kotitarkastuksella\" Ossi otti pyöränsä ja kääntyi kotipolulle.\n\nIltahetki oli myöhäinen.\n\nKun Anni laskeutui levolle, liikkuivat sen päivän muistot kuin\nviihdyttävä musiikki hänen mielessään.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSoutumatkalla Yösalon rantaa kohti Veikon mieleen johtui, että hänen\näiti vainajallaan oli ollut omituisia aavistuksia merkillisten\ntapausten edellä. Hänellä oli silloin ollut tapana sanoa:\n\n-- Tunnen selvästi, että jotain taas tapahtuu.\n\nTuo äidin aaveileva sielunominaisuus oli jossakin määrin periytynyt\nhänen pojalleen. Kanadassa, ennen äidin kuolemaa, hän oli ollut levoton\nja työhaluton, tietämättä miksi. Ja tämän kesäpäivän aamuna hänen\nmielensä oli tuntunut harvinaisen kevyeltä. Hän oli melkein unhoittanut\nsurun, joka alati hiljaa kalvoi hänen sydäntään molempien vanhempiensa\nmenettämisestä.\n\nJa miksi hän sinä aamuna olikaan ollut niin iloinen? Ei se aamu ollut\nsen eriskummaisempi kuin muutkaan. Sama työntouhu kuin ennenkin. Mutta\nkuulakassa kesäilmassa oli ollut jotain merkillistä, jotain\nselittämätöntä.\n\nAnni Lehtovaaran tulo Yösaloon, se oli tuo merkillinen tapaus.\nMikä valoisa ilmestys, tuo vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja\nsolakkavartaloinen impi. Kuinka vaatimaton, vaikka rikkaasta kodista,\nja lisäksi paljon oppia saanut!\n\nJa miten hän oli laulanut! Veikon sisimmät tunteet oli tuonut ilmi tuo\npieni laulu:\n\n    Kun ensi kerran silmäs näin,\n    Luulin auringon loistavan...\n\nJa -- se toinen laulu:\n\n    Yksi ruusu on kasvanut laaksossa,\n    Joka kauniisti kukoistaa,\n    Yksi kulkijapoika on nähnyt sen,\n    Eikä voi sitä unhoittaa.\n    Ja hän olisi kyllä sen poiminut,\n    Ja sen painanut povelleen,\n    Mutta köyhänä ei ole tohtinut,\n    Vaan on jättänyt paikoilleen.\n\nSen hän oli ennenkin kuullut ja sen surullisen sointuva sävelmä oli\nhäntä miellyttänyt. Mutta miten erilaiselta se nyt oli kaikunut, miten\nhäntä liikuttanut.\n\nNiin, hän, tuo kulkijapoika, joka oli maailmaa kiertänyt, hän, rahvaan\nlapsi, oli arvoton lähestymään laakson ruusua ja sitä poimimaan.\n\nIhailuaan hän ei kuitenkaan voinut tukahduttaa. Sitä ei kukaan voisi\nhäneltä kieltää. Mutta hän ihailisi, niin kuin ihaillaan taivaan sineä\nja tuikkivia tähtiä, kaukaa, saavuttamatta.\n\nMiten erilainen oli se tunne, jonka Anni Lehtovaara oli hänessä\nherättänyt, kuin se, jota hän oli tuntenut siellä toisella puolen\nvaltamerta tummatukkaista pikku Mabelia kohtaan! Sillä olihan se\ntyttökin ollut niin toisenlainen. Ei sen kanssa ollut voinut puhua\nvakavista asioista. Se oli enimmäkseen nauraa hihittänyt, ja se oli\nyhtä altis tirskumaan kaikkien nuorten miesten seurassa. Anni\nLehtovaara, tuo vaaleatukkainen impi, oli iloinen hänkin. Mutta samalla\narvokas ... niin, suorastaan kunnioitusta herättävä.\n\nJa Veikon mieleen juolahti, että kehtaisiko hän ruveta tuon neidin\noppilaaksi. Ehkäpä hänen järjenjuoksunsa tuntuisi hyvinkin hitaalta ja\nmahdottomalta. Ja Veikkoa peloitti se ajatus, että Anni Lehtovaara\nvoisi saada hänestä epäedullisen käsityksen, ja että heidän välisensä\njuopa paisuisi vielä leveämmäksi.\n\nMieletön poika ... mitä hän haaveileekaan. Vene lipuu vitkalleen\neteenpäin ja lähenee kotirantaa. Helena-sisko seisoo siinä odottamassa\nja pyytää iltaruualle. Mutta veli kertoo jo kylässä syöneensä ja\nlisäksi saaneensa kuulla ihanaa laulua.\n\nJa kun muut ovat ruvenneet levolle, Veikko Yösalo ei saa unta. Hän\nkulkee talon lähettyvillä kuin unissakävijä. Hän katselee verkkoja,\nvaljaita, tutkii perunamaata. Turha vaiva. Aaretti-setä, joskin vanha\nja heikko, huolehtii vielä siitä, että kaikki, mihin hän kykenee käsin\ntarttumaan, on kunnossa.\n\nViimein Veikko huomaa istuvansa rantakaltaalla, mistä näkee\nHelorinteen. Oliko se satu, vai unelma, joka tuolla veneretkellä oli\nilmestynyt hänelle?\n\nKorpisaaren Jalosta Metsästä alkaa kuulua laulurastaan ääni. Tyyni\nöinen ilma kantaa sen selvänä tänne.\n\nVeikko muistaa Anni Lehtovaaran puheen, että hän kernaasti kävisi sitä\nkorkeata metsää katsomassa. Jospa Veikko todella saisi sen hänelle\nnäyttää, tuon metsän, joka oli isävainajan ylpeys, hänen oma\nylpeytensä.\n\nMutta ehkä se oli vain hetken päähänpisto, ehkä Helorinteen neiti jo\noli sen unhoittanut.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMaanantaina alkoivat Helorinteen puutarhakurssit. Osanottajia oli\ntullut runsaasti toistakymmentä. Näistä olivat Anni Lehtovaaralle hänen\nkiertoretkeltään tuttavia: Aune Riutta, Eero Paljakka, Aapo Kokko ja\nVeikko Yösalo. Kerttu Ilves ja hänen veljensä Turo eivät saapuneet\ntoisten mukana aamulla, mutta he olivat lähettäneet sanan, että kyllä\ntulevat, kunhan ehtivät. Muut olivat Eero Paljakan ja Yösalon isännän\nsuosittamia. Näiden joukossa herätti mielenkiintoa korpimökin poika,\nAntti Kasuri, roteva kuin karhu, hiljainen, erämaan yksinäisyys\ntummissa silmissään.\n\nTyöaika jaettiin tasan kukka- ja vihannestarhan välillä. Kivisalosta\noli tuotu multaa ja lannoitusaineita, ja isäntärengin, Yllön, oli määrä\nensi päivinä ottaa osaa valmistustöihin. Ossi Skogberg sitä paitsi\ntoimi teoreettisena neuvonantajana. Kun hän ei noudattanut riittävää\nyleistajuisuutta, Anni puuttui puheeseen ja koetti yksinkertaistuttaa\nselitystä.\n\nKukkatarhan viljelyksen suunnittelussa Anni Lehtovaara tavoitteli\naistikasta yksinkertaisuutta. Hän kiinnitti huomiota lavojen\nkoristeelliseen muotoon ja ryhmitykseen. Ja itse kukkien väriyhtymiä\nvalitessaan hän kartti räikeätä kirjavuutta, hakien silmää hiveleviä\nvärisoinnoksia.\n\nKäydessään vanhempiensa kanssa ulkomaanmatkalla Anni oli Ranskassa\nnähnyt tien varsilla ahoja, jotka kasvoivat unikkoja. Se oli ollut\niloinen näky. Pariin kohtaan hän aikoi koivikon aukeamiin kylvää\nunikkoja, toiseen punaisia, toiseen sinisiä. Näiden helposti kasvavien\nkorukasvien viljelemistä Anni oppilailleen suositti heidän omien\nkotiensa somistamiseksi.\n\nRuusuja Anni Lehtovaara erityisesti suosi. Hän, joka piti\nyksinkertaisuudesta puvuissaan, asuntonsa sisustuksessa ja\nelintavoissaan, rakasti ruusujen komeutta. Ja hänen tarkoituksensa oli\nistuttaa niitä pengermäisesti molemmin puolin rantaan johtavaa tietä.\nRuusupensaat eivät vielä olleet saapuneet Kivisalon kasvihuoneista.\nNiille valmistettiin maaperää.\n\nVasta iltapäivällä saapui Kerttu Ilves veljensä Turon seurassa. Tämä\noli kaunis mies; hänessä oli jotain, rajantakaista, sellaista\nmiehekkään kiihoittavaa, joka kiehtoo naisia. Pitkävartisissa\nsaappaissaan hän liikehti tukkilaisen reippain elein, esiintyen\nkerskurimaisesti. Hän ilmoitti heti kursailematta Anni Lehtovaaralle\ntulleensa kursseille saadakseen vähän alkuopetusta puutarhan hoidossa\nja vähän \"tienatakseen\", ja syksyllä hän kernaasti tulisi\nkansanopistoon:\n\n-- Olisi siten talven yli jotain tointa. Kun oli saanut todistuksen\nenemmästä opiskelusta, oli helpompi löytää paikkoja.\n\n\"Tieto on voimaa\", näin hän oli kerran kuullut erään kiihoituspuhujan\nväittävän.\n\nAnni Lehtovaaralle eivät veljen ja sisaren kursseille tulon vaikuttimet\nolleet erittäin miellyttäviä, niistä kun kokonaan näytti puuttuvan\nkaikki aatteellinen pohja. Mutta hän ei ruvennut moralisoimaan, vaan\najatteli: Yrittäkööt sittenkin, ehkä täällä heihin tarttuu jotain\nhenkistäkin.\n\nAntti Kasuri, erämaan ujous silmissään, sattui muokkaamaan multaa siinä\nlähellä ja kuuli Turo Ilveksen tuumat. Hänen aivoissaan heräsi siitä se\najatus, että ehkä hänkin näistä kursseista voisi hyötyä, saada neidiltä\ntyötä, ehkä renkipoikana, tai päästä vaikka tilapäisiin töihin\nKivisalon hoviin. Mutta hän ei rohjennut ilmaista tätä ajatustaan,\ntuumien, että täytyihän ensin näyttää, kykenikö johonkin, ja sitten\nvasta hakea paikkaa.\n\nKerttu Ilves ilmestyi puutarhatöihin muodikkaassa kaupunkilaisasussa,\nyllä lyhyt hame ja pitkävartiset ihonväriset silkkisukat. Anni\nLehtovaara ei malttanut olla sanomatta, että tällaiset pukineet\npuutarhatyössä helposti tärveltyivät. Siihen tokaisi Kerttu\nvastaukseksi, että nämä olivat ne huonommat sukat, parsitutkin\npaikoittain, ettei siis ollut niin väliä, jos vähän rähjäytyivät, ja\ntäytyihän sitä kaupunkilaisen muotiompelijan vähän tehdä reklaamia ja\nnäyttää näille maalaistytöille, mikä muoti se vallitsee.\n\nEero Paljakka huomautti tähän, ettei taida sellainen \"reklamentti\"\nmaalaistyttöihin tepsiä, ja etteivät ne suostu pukemaan ylleen\ntuollaista kapeata hetaletta, joka ei ulottunut polviinkaan asti.\n\nHän naurahti iloiseen tapaansa, mikä ei ollenkaan miellyttänyt Kerttua:\n\n-- Sinä irvihammas. Enpä ilkkumisestasi piittaa tuon taivaallista.\n\nEero oikaisi:\n\n-- Asiaa minä puhun, vaikka en teekään sitä itkusuin.\n\nKerttu poistui suuttuneena Eeron luota.\n\nKerttu ei ollenkaan näyttänyt tekevän totta työstään. Hän otti sen\netupäässä huvittelun kannalta, puikahteli veikistellen poikien välitse\nja oli kysyvinään heiltä neuvoa, miten menetellä, he kun olivat\nhäärineet siinä aamuvarhaisesta ja jo paremmin tiesivät miten multaa\ntongitaan ja muokataan. Kerttu Ilves lyöttäytyi etupäässä Veikko\nYösalon seuraan. Keskustelun aluksi hän virkahti:\n\n-- Sinä, Veikko, olet siellä Amerikassa tullut niin yksitotiseksi ja\nherrasmaisen ylpeäksi, että oikein hirvittää kanssasi puhua. Muistatko,\nmiten kiipesimme isolle kivelle poimimaan vadelmia ja kuinka kiikuimme\npuissa linnunpesiä etsimässä? Se oli hauskaa aikaa!\n\nVeikko Yösaloa tämä tuttavallisuus ilmeisesti häiritsi, ja hän virkkoi\nohimennen:\n\n-- Siitähän on jo pitkä aika.\n\n-- No ei se niin hirveän pitkä ole, inttäili Kerttu vastaan. Ei ole\nkumpikaan vielä kuin pari kolme vuotta kolmattakymmentä.\n\nVeikko haki askartelua muualta, kysyen neuvoa Ossi Skogbergilta.\n\nAnni Lehtovaara kulki ympäri, hänkin neuvoen ja innostaen. Mutta hän\ntyöskenteli myös itse oppilaiden mukana, sillä olihan puutarhanhoito\nhänelle mieluista askaroimista.\n\nKun työ tämän ensimmäisen päivän illansuussa päättyi, riensivät\nkurssilaiset rantaan käsiään pesemään.\n\nKerttu Ilveksellä oli peili ja kampa mukana. Hän kampasi huolellisesti\npolkkatukkansa ja totesi moneen kertaan peiliin vedoten, että hänen\nulkoasunsa oli asianmukaisen edullinen.\n\nJärven puoleisen ison kuistikon pöytään oli Helka kantanut runsaat\nmäärät voileipiä, joiden lisäksi tarjosi teetä. Hitaasti, ujoina\npuutarhaoppilaat asettuivat pöydän ympärille istumaan, ja moni jäi\nodottamaan emännän antamaa esimerkkiä, jotta tietäisi, miten käyttäytyä\nsyödessä ja juodessa.\n\nKun Antti Kasurin isoine, kömpelöine käsineen piti sokeripihtien avulla\nsiirtää teelasiinsa sokeripala, oli ote liian höllä, ja pala kieriskeli\nlattialle. Antti riensi ottamaan sitä ylös, mutta Nalle ehti edelle ja\nsieppasi palan suuhunsa, jossa se kädenkäänteessä mureni ja suli. Koira\nasettui sitten syvämielisen tarkkaavaisena odottamaan uuden makean\npalan eksymistä permannolle.\n\nAntti häpesi tätä kömpelyyttään suunnattomasti ja hulmahti kasvoiltaan\npunaiseksi. Vasta Annin kehoituksesta hän uskalsi ottaa uusia paloja,\njotka sitten onnellisesti joutuivat teelasiin.\n\nVeikko Yösalo oli enimmäkseen vaitelias. Hän keskusteli Ossi Skogbergin\nkanssa ja saatuaan tietää, että nuori herra aikoi ruveta Yösalon\njärvellä purjehtimaan, hän mainitsi:\n\n-- Se on hauskaa urheilua. Minä tulin sitä paljon harjoittaneeksi\nSuperiorjärvellä Kanadassa.\n\nTämän kuultuaan Ossi, joka oli vasta-alkaja purjehdustaidossa, pyysi\nVeikkoa purjehdustoverikseen.\n\nVoileivillä oli ollut kova menekki. Raitis ilma ja uuttera työ olivat\nantaneet ruokahalua. Eikä näin hyviä voileipiä monikaan ennen ollut\nsyönyt. Antti Kasuri ei olisi voinut aavistaakaan, että maailmassa\nvoisi olla sellaisia voileipiä.\n\nSyönnin ja juonnin vihdoin päätyttyä Aune Riutta, tottuneena\nnuorisoseurassa esiintyjänä, puhkesi puhumaan, juhlallinen kaiku\näänessä:\n\n-- Olemme kuulleet, että talon ystävällinen emäntä laulaa erinomaisen\nkauniisti. Saisimmekohan kunnian ensimmäisen työpäivämme päättäjäisiksi\nkuulla vähän laulua?\n\nAune Riutta ei ollut lausunut tätä kehoitusta yksistään omasta\npuolestaan. Jo pitkin iltapäivää oli moni hänelle siitä kuiskaillut.\n\nSiirryttiin saliin. Kurssilaiset ihailivat sen sisustusta. Syvimmän\nvaikutuksen se teki Antti Kasuriin, metsämökin poikaan, joka ei ollut\nkoskaan ennen nähnyt tällaista komeutta. Olihan kirkkokin sisästä\nkaunis, ja varsinkin alttari tauluineen ja punasamettipäällyksineen\nkomea. Mutta että asuinhuoneessa voi olla näin kaunista, sitä hän\ntuskin saattoi uskoa. Totisesti, ei kuninkaan linnassa, josta Antti oli\nsatukirjoista lukenut, olisi sen upeampaa.\n\nAnni Lehtovaara esitti heille useita helppotajuisia lauluja.\nNuorisoseurojen iltamissa moni kurssilaisista käynyt ja niissä oppinut\npalkitsemaan esityksiä kättenpaukutuksilla. Näitä ei täälläkään\nsäästetty, ja ne olivat \"Marjatan kehtolaulun\" jälkeen niin vilkkaat,\nettä laulu oli toistettava. Antti Kasuri kuunteli ihmetellen tuota\npaukutusta, mutta kun kaikki muut taputtivat käsiään, niin täytyihän\nhänenkin. Tämä melu kauniin laulun jälkeen tuntui hänestä lopen\noudolta. Mutta se kuului kaiketi asiaan.\n\nEero Paljakka oli etupäässä kiinnittänyt huomionsa säestykseen ja\nvirkkoi esityksen lopulla:\n\n-- Se on kerrassaan ihmeellistä, kuinka vikkelästi ne näpit hyppelevät\nsiinä pianolla, ja miten taitavasti ne kiireessä, aina osuvat oikeaan\npaikkaan. Ei sitä meikäläinen oppisi, vaikka ikänsä harjoittaisi.\n\nLaulajatar oli täydelleen valloittanut kuulijakuntansa, ja tämä suuri\nmenestys toi hänen mieleensä tuuman muodostaa kurssilaisistaan pienen\nsekakuoron, joka hänen johdollaan oppisi yksinkertaisia lauluja.\nKansanopistossa tosin etupäässä harjoitetaan yksiäänisiä lauluja,\nsen hän muisti. Mutta kun useat hänen oppilaistaan kuuluivat\nnuorisoseuraan, missä pitäjän kanttori oli laulua johtanut, hän tiesi,\nettä heillä oli kuorolauluun edellytyksiä. Ehdotus otettiin\nsuostumushuudoin vastaan.\n\nKurssilaiset, joita kaikkia Anni toverillisesti kätteli, alkoivat\npoistua.\n\nVeikko Yösalo kysyi hyvästellessään arkana, milloin hän voisi saada\nneuvoja niistä kirjoista, joista oli ollut puhe. Anni oli jo tehnyt\nniistä luettelon ja oli halukas pyytämään Yösalon nuorta isäntää\nhetkeksi viipymään. Mutta hän ajatteli, että se herättäisi huomiota ja\nsanoi:\n\n-- Aivan pian, kun nämä puutarhatyöt ovat päässeet vauhtiin ja kun saan\nhiukan vapaata aikaa.\n\nTämä oli suuri pettymys Veikko Yösalolle. Kuinka hän oli tätä hetkeä\nodottanut. Kuinka hän oli uneksinut siitä yöt ja päivät koko kuluneen\nloppuviikon. Saada kuulla tuota sointuvaa ääntä, saada ilman noita\nmuita viivähtää tuon olennon seurassa, jota rajattomasti ihaili.\n\nJa nyt tämä hetki siirtyi epämääräisesti tuonnemmaksi.\n\nEikä sitä Korpisaareen lähtöäkään kosketeltu sanallakaan.\n\nHänen mielensä tuntui apealta. Mutta hän salasi mielialansa ja sanoi:\n\n-- Niin, ehtiihän sen vielä, onhan neidillä näin alussa niin paljon\nmuuta ajateltavaa.\n\nJa hän poistui rannalle päin. Kuistikon edessä odottivat Kerttu ja Turo\nIlves. Anni saattoi avoimesta ovesta selvästi kuulla heidän puheensa.\n\nKerttu tekeytyi erittäin toverilliseksi:\n\n-- Kuulehan, Veikko. Lähde nyt täksi illaksi meille, oletkin koko\nhäijy, kun et Amerikasta palattuasi ole käynyt nuoruuden ystäviä\ntervehtimässä. Olisi hauska kuulla juttujasi sieltä kaukaa. Ja äiti\nkeittäisi kahvit. Onhan se pientä ja köyhää siellä kotimökissä, mutta\nkahvi on sentään hyvää. Siihen pannaan viimeiset kolikot.\n\n-- Kiitos, virkkoi Veikko. Täällä on jo tarpeeksi kestitetty, ja siellä\nkotona on yhtä ja toista hommaa. Aaretti setäkin oli tänä aamuna hiukan\nsairas.\n\nTuro Ilves ehätti sanomaan:\n\n-- No ei se äijä siitä kuole, jos tuletkin vähän myöhemmin kotiin.\nOnhan sinulla moottori, ja sillä pyyhkäiset yli selän noin vaan.\nVoithan ottaa meidät mukaan veneeseen ja huristaa tuonne Vilkkuniemeen,\nsiitä ei enää ole pitkälti meille.\n\nHän hiljensi äänensä:\n\n-- On siellä pullossa miestä väkevämpää. Ei mitään korpirojua, ei\npontikkaa eikä virolaista, vaan oikein apteekkitavaraa.\n\n-- Kiitos, kiitos, torjui Veikko. Minä en ole väkeviin menevä, ja toden\ntotta en jouda tänään. Käynhän joskus toiste.\n\nKerttu Ilveksen suupieliin tuli ilkeä ilme ja hän tiuskaisi:\n\n-- No emme tässä patistele, kun ei passaa, niin ei passaa.\n\nTuro ei näyttänyt, että oli loukkautunut, vaan huomautti imarrellen:\n\n-- Hyvää vierasta voi odottaakin. Ja kyllä tuloosi säästetään ainetta.\n\nSisar ja veli kääntyivät kotitaipaleelle.\n\nVeikko Yösalo laittoi moottorinsa liikekuntoon, ja hetken kuluttua se\njyskytteli lahdella, työntyen Yösaloa kohti.\n\nAntti Kasuri astui kirkolle johtavaa tietä, poiketakseen Palage\nIlveksen töllin kohdalla korpimökin polulle. Kerttu ja Turo Ilves\nsaavuttivat hänet pian.\n\nKerttu kuiskasi veljelleen:\n\n-- Emme viitsi lyöttäytyä tuon länkisäärisen karhun seuraan.\nTallustelkoon yksin kotiinsa.\n\nAskeleitaan jouduttaen he sivuuttivat hänet. Poikettuaan korpitielle\nAntti Kasuri muisteli kulunutta päivää ja iltaa. Se mitä hän siellä\nHelorinteessä oli kokenut, oli hänen siihenastinen suurin elämyksensä.\nOlipa totisesti onni, että Eero Paljakka tapasi hänet kirkonkylässä ja\nneuvoi tulemaan mukaan. Mitä kaikkea hän siellä sen kauniin neidin\nluona olikaan nähnyt! Ja se kun ei ollut ollenkaan ylpeä. Oikein Antti\noli pelännyt sinne tullessaan, että jos se olisi hyvinkin ylpeä. Mutta\nkaikkea muuta. Kättä oli roikannut tullessa ja lähtiessä ja oli\njutellut kuin muutkin tavalliset ihmiset. Ja ne voileivät! Oikein vesi\nherahti suuhun, kun niitä muisteli. Se vaan oli ikävä paikka, kun tuli\nsen sokeripalan pudottaneeksi. Taisivat muut pitää tuiki kömpelönä.\nAinakin Kerttu Ilves oli ilkkuen virnistellyt. Mutta neiti ei ollut\nsiitä millänsäkään, käskihän vain ottamaan uusia paloja.\n\nEntä jos päälle päätteeksi pääsisi siihen taloon renkipojaksi. Se olisi\nonnen huippu. Mutta sitä rohkeni tuskin toivoakaan. Olikin ehkä synti\nniin suuria toivoa...\n\nAurinko oli mennyt mailleen, kun Antti Kasuri saapui korven syvänteessä\nolevalle mökille. Äiti palasi ainoan lehmän lypsystä, ja hänen tarkka\nsilmänsä huomasi heti Antin kasvoissa jotain erikoista.\n\nAntilta sujui puhe hitaasti. Mutta hänen ajatuksenjuoksussaan ei silti\nollut vikaa. Kun vain malttoi kuunnella, niin kyllä hän asiansa sai\noikein kerrotuksi. Isäkin kömpi esiin töllistä ja kuunteli tuon\ntuostakin tyytyväisesti myhähdellen poikansa puhetta, kun hän aitan\nportailla istuen selosti sen päivän kummallisia kokemuksia.\n\nKun hän oli lopettanut, äiti arveli: -- Ehkä onni sinuakin vielä\npotkaisee.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nHelorinteen kukka- ja kasvitarhatyöt olivat päättyneet. Jotkut\nuutterimmista kurssilaisista, Aune Riutta, Eero Paljakka ja Veikko\nYösalo, kävivät silti usein poutaisina päivinä auttamassa Anni\nLehtovaaraa ja hänen renkipoikaansa kylvöjen ja istutusten\nkastelemisessa. Antti Kasurin unelma päästä palvelijaksi Helorinteeseen\noli toteutunut. Kerran, auttaessaan Helkaa kantamaan puita keittiöön,\nhän oli rohkaissut mielensä ja julkilausunut mielipiteensä, että kyllä\ntässä talossa tarvittaisiin miehistäkin palvelijaa. Helka oli toistanut\nAntin huomautuksen emännälleen, joka oli katsonut sen oikeaksi ja\nottanut kunnolliseksi ja ahkeraksi huomaamansa Antin palvelukseensa.\nAntti sai asua pienessä, pihan perällä olevassa tuvassa. Todelliset\nonnenpäivät alkoivat nyt hänelle. Puunhakkuu, veden noutaminen, asialla\nkäyminen, kukka ja vihannestarhan kasteleminen oli hänelle todellista\niloa. Antista ja Nalle koirasta tuli ennen pitkää mitä parhaimmat\nystävät. Helka valitti ettei Nalle enää piitannut hänestä, vaan juosta\ntassutteli yhtenään Antin perässä.\n\nPari kertaa viikossa kävivät entiset puutarhakurssilaiset Helorinteessä\nkuoroharjoituksilla. Saatuaan jonkin verran tottumusta pitäjän\nnuorisoseuran sekakuorossa he edistyivät uuden opettajattarensa\njohdolla hyvin. Jopa joku soolonkin sisältävä laulu valittiin\nohjelmistoon. Veikko Yösalon barytoni soveltui hyvin Annin sovittaman\n\"Voi äiti parka ja raukka\" laulun sooloon. Veikko oli ylpeä tästä\nhänelle uskotusta tehtävästä.\n\nEräänä iltapäivänä Anni aikoi lähteä Kivisaloon vanhempiensa luo. Nalle\nhaukkui kiivaasti.\n\nAnni katsahti kuistikolta tielle päin ja näki siellä kääsien ajaa\nköröttävän. Ne nousivat pihaan. Rattailla istui postinhoitajatar, neiti\nAgnes Pihlström, ja kauppias Simo Pusa, Helokosken kansanopiston\njohtokunnan puheenjohtaja.\n\nKauppias Pusa auttoi laihan neiti Pihlströmin alas ajoneuvoista, ja\nmolemmat lähestyivät huvilan portaita.\n\nAnni otti salissa vastaan vieraat. Kauppias Pusalla oli yllä hiukan\nkulunut ja hihoiltaan kiiltävä pitkä \"ponsuuri\". Tämä juhlapukine\ntiesi, että hän liikkui tärkeillä asioilla. Agnes Pihlström,\nsuipponenäinen ja väkäleukainen vanha neitonen, oli lopen puhelias,\nmutta hillitsi puhetulvansa huomauttaen, että kauppias Pusalla oli\ntärkeämpiä asioita.\n\n-- Niin, alkoi kauppias Simo Pusa, olisihan tässä vähän puhuttavaa,\nneiti -- elikkä oikeammin -- maisteri Lehtovaaran kanssa niistä\nkansanopiston asioista. Olen jo pari viikkoa sitten kirjoittanut\nopiston tulevalle johtajalle, maisteri Ahokalliolle, mutta en ole vielä\nsaanut vastausta. Ja kun tiesin, että maisteri Lehtovaara jo on täällä,\npäätin liikkuessani kunnan asioilla poiketa luoksenne. -- Jaa-a, onpa\nteillä täällä oikein komea asunto ja hienosti sisustettu. Eipä muilla\nopettajilla tule olemaan näin suurenmoista. Mutta jokainen järjestää\nkotinsa makunsa ja varojensa mukaisesti. No niin, nyt on niin ikävästi,\nettä yhä puuttuvat nuo viisitoista tuhatta välttämättömän kalustuksen\nja opetusvälineiden ostoon. Kunnalta ja yksityisiltä ei näy enää\nsaavan penniäkään. Ja kaikki, joiden ovelle kolkuttaa, vihjaisevat,\nettä minun muka pitäisi nuo puuttuvat rahat antaa. Mutta sen saatan\nkerskaamatta sanoa, että olen omasta puolestani antanut tarpeeksi:\nkaikki saranat, lukot, oven haat, ja vielä sievoisen rahasumman\nlisäksi. Ne luulevat kaikki minua upporikkaaksi. Eivät ota huomioon,\nettä vasta viime vuosina olen saanut liikkeeni oikein pystyyn, ja että\ntoimeentulevallakin ahväärimiehellä aina on vaikeutensa, varsinkin\nnäinä kireinä aikoina.\n\nAnni Lehtovaarassa oli tämän kauppias Pusan puheen aikana kypsynyt\npäätös. Hän tarjoutui hankkimaan tuon tarpeellisen rahamäärän.\n\nSimo Pusan hämmästys oli suuri. Toinnuttuaan siitä hän virkahti:\n\n-- Niin, neiti Lehtovaara kai ajattelee lainan ottamista. Vaikeaa on\nvain saada takaajia.\n\nAnni rauhoitti:\n\n-- Aion antaa kyseessä olevan rahamäärän omista varoistani, niin ettei\ntakaajia tarvita.\n\nSimo Pusan suu vääntyi tyytyväisyyden imelään hymyyn ja hän kehuskeli:\n\n-- No, se on jalosti tehty. Sellaista en olisi rohjennut odottaakaan.\nJa kyllä maisteri Lehtovaara sitten tulee uhranneeksi paljon tämän\nopiston hyväksi, joka on teidän oikea lempilapsenne.\n\nNeiti Agnes Pihlström luuli kauppias Pusan puhuneen loppuun, ja oli jo\nperäti levoton, kun ei saanut päästää omaa puheliaisuuttaan\nvalloilleen. Mutta hänen oli pakko vielä kotvan aikaa hillitä itseään,\nsillä kauppias Pusa jatkoi:\n\n-- Enpä malta olla tässä ennen lähtöäni vielä onnittelematta neitiä ja\nkoko perhettänne veljenne hienon kihlauksen johdosta. Siitä puhuu koko\npitäjä, ja ihmeitä kerrotaan maanviljelysneuvoksen tulevan\nsyntymäpäivän vietosta. Minä en ole vielä sattunut tapaamaan\nherra maanviljelysneuvosta, niin että olisin voinut edestuoda\nonnentoivotukseni. Mutta toivon, että maisteri Lehtovaara vie ne\nperille.\n\nAnni oli ymmärtänyt yskän. Hän tiesi kauppias Pusan haluavan päästä\nKivisalon omistajan seurustelututtavaksi ja syntymäpäiväpitoihin, --\nolihan kunnianhimoinen nousukaspiirre Pusassa ilmeinen. Ja kernaasti\nAnni olisi omasta puolestaan suonut, että Pusa olisi kutsuttu\nsyntymäpäiville, etenkin sen vuoksi, että hän oli kansanopiston\njohtokunnan puheenjohtaja, mutta hän tiesi myös, että hänen isänsä\ntunsi vastenmielisyyttä Pusaa kohtaan. Ja lisäksi maanviljelysneuvos,\njoskaan ei ollut kieltolain kannattaja, sentään oli kohtuuden ystävä\nväkijuomiin nähden ja olisi kernaimmiten suonut, ettei hänen\nsyntymäpäiväänsä olisi vietetty väkijuomien merkeissä. Mutta tämä ei\nainakaan tällä kertaa, niin oli Annin isä nimenomaan maininnut, käynyt\npäinsä. Harald oli varmaan tuova runsaasti hienoja viinejä mukanaan.\nTäytyihän nuorten kihlautuneiden malja juoda väärentämättömin\nranskalaisin viinein. Pusa oli ankara raittiuskiihkoilija, ei niin\npaljon vakaumuksesta kuin muista vaikuttimista. Anni ei sen tähden\nkatsonut mahdolliseksi isälleen ehdottaa Pusan kutsumista. Vältellen\nhän vastasikin:\n\n-- Varmasti vien vanhemmilleni onnittelunne perille.\n\nPusa näytti pettyneeltä. Mutta eihän hän ollut lausunut toivomustaan\nselvästi. Ehkä ei Anni Lehtovaarakaan sen tähden antanut suoranaisia\nlupauksia. Mutta luultavasti hän Pusan ajatuksen oivalsi. Ja olihan\nhänen mielestään itsestään selvää, että hänet kutsuttaisiin.\n\nPostinhoitajattaren hermot olivat jo lopen kiihoittuneet. Vaivoin hän\nsai ne hillityiksi.\n\n-- Anteeksi, hän huomautti nähdessään, että Pusa hankkiutui lähtemään,\nnoutaa kai kauppias minut sitten Palage Ilveksen mökiltä illemmalla,\nettä pääsen kotiin.\n\n-- Onhan se sovittu asia.\n\nHiljentäen äänensä Pusa kääntyi Anni Lehtovaaran puoleen:\n\n-- Pari sanaa vielä kahden kesken, hyvä neiti. He menivät eteiseen,\nmissä Pusa kysyi Annilta:\n\n-- Tunteehan neiti pankinjohtaja Arvo Björkin, joka, niin kuin kuulin\nneiti Pihlströmiltä, tulee tänne maanviljelysneuvoksen herrasväen\nperhejuhlille?\n\n-- Olemme tavanneet Helsingissä.\n\n-- No, jos sopii, niin tahtoisiko neiti olla hyvä ja mainita hänelle\nminusta pari suosittelevaa sanaa ja huomauttaa minulle pitäjässä\nuskotuista luottamustoimista -- esim. että me kaksi muun muassa yhdessä\ntyöskentelemme saman jalon kansansivistämisaatteen toteuttamiseksi, ja\ntuota noin, että jos johtaja Björkin pankissa minulle myönnettäisiin\nluottoa. Sellaista voi ahväärimiehenä aina tarvita...\n\nAnnista tämä vetoaminen hänen ja pankinjohtaja Björkin väliseen\ntuttavuuteen oli tungetteleva ja epähieno. Ja huolimatta Pusan\nkorkeaksi arvioimasta puheenjohtaja-asemasta, Anni suorasukaiseen\ntapaansa selitti:\n\n-- Minun tuttavuuteni pankinjohtaja Björkin kanssa ei ole niin\nläheinen, että katsoisin voivani hänelle lausua suositustani\npankkiasioissa, jotka muuten ovat harrastuksilleni vieraat.\n\nPusan äänenpaino kuulosti tyytymättömältä:\n\n-- Ehkä olen erehtynyt. Luulin, että te olitte hyvinkin hyviä tuttavia.\nEn tietysti tahdo vaivata. Kyllähän minulla on toisia keinoja päästä\nhuomioon otetuksi.\n\nHän kumarsi jäykästi ja läksi. Ulko-ovella hän vielä kääntyi ja\nvirkkoi:\n\n-- Olkaa hyvä ja käykää meidän talossa. Me olemme saaneet uuden\nsalinkalustuksen, ei tosin niin ruhtinaallisen hienoa kuin täällä,\nmutta vaimoni on siitä ylpeä ja soisi kernaasti, että pitäjäläiset\nkävisivät talossa. Terve tuloa vaan! Ja kiitos lupauksesta antaa nuo\nviisitoista tuhatta kansanopistolle. Kirjoitan siitä heti johtajalle.\n\nHän irroitti pihalla hevosen suitset, nousi kääseihin ja ajoi tiehensä.\n\nNeiti Agnes seisoi eteisessä odottamassa Annia. Postineiti huudahti:\n\n-- Herranen aika! Olin vallan pakahtua hänen pitkistä puheistaan.\nJumalan kiitos, että hän vihdoinkin läksi. Niin se on, kun joutuu\npuolisivistyneiden kanssa tekemisiin. No kuule nyt, se on ihanaa, että\nvihdoinkin saamme rauhassa puhella kahden kesken. Siitä on\niankaikkisuus, kun tapasimme viimeksi.\n\nHän uhkasi kuivettunut etusormi sojossa:\n\n-- Ensiksi täytyy minun kelpo lailla torua sinua siitä, ettet ole\nkäynyt minua, niin pitkäaikaista perheystävää, tervehtimässä. Ja\nkuitenkin olen aina lämpimästi ottanut osaa kaikkeen, mikä koskee\nopintojasi ja harrastuksiasi.\n\n-- Mutta, hyvä täti, onhan tässä ollut niin paljon ajattelemista ja\ntyötä tämän uuden kodin järjestämisessä.\n\n-- Mutta sittenkin, kun olet jo kuukauden päivät ollut täällä, etkä\nkertaakaan ole eksynyt kirkonkylään. Muuten, a propos, tuo \"täti\" on\nminusta niin kiusallinen nimitys. Enhän enää ole niin nuori ja\nkukoistava kuin sinä, mutta luulen olevani nuori mieleltäni. Eräs suuri\nkirjailija, en tällä kertaa muista kuka, on lausunut, että ainoastaan\nsydäntä voi sanoa nuoreksi tai vanhaksi. Ja olen todella niin\nitserakas, että katson sydämeni yhä vielä olevan nuori.\n\nKun neiti Agnes Pihlström innostui ja hänen puheensa vauhti kiihtyi,\nhän tämän tästä nyökytti päätään, jolloin hänen pitsimyssynsä musta\nsamettirusetti vaappuili ylös ja alas.\n\nHän jatkoi:\n\n-- Sano siis tästä lähin yksinkertaisesti: Agnes. En voi kärsiä tuota\ntätisanaa.\n\nHelka toi kahvia. Tämä lempijuoma hiukan tyynnytti Agnes neidin\nhermoja. Hänen keskustelunsa muuttui rauhallisemmaksi. Hän ylisti\npaikan ihanaa näköalaa, huvilan sisustusta, emännän hienoa makua,\nj.n.e. Sitten hänen äänensä äkkiä sai osanottavan sävyn:\n\n-- Kuule, eikö sentään käy vaikeaksi tulevassa toimessasi seurustella\nniin paljon sivistymättömien kanssa, joilla ei ole hienotunteisuutta?\n\n-- Vakaumukseni on, ettei hienotunteisuus ole millekään eri\nkansanluokalle tunnusomaista. Se voi puuttua kaikkein ylhäisemmissäkin\nasemissa olevilta n.s. sivistyneiltä henkilöiltä. Sitä voi\ntavata hyvinkin miellyttävässä muodossa aivan yksinkertaisissa\nkansanihmisissä. Hienotunteisuus, samoin kuin raakuus, viihtyy joka\nsäädyssä. Onhan Agnes itse muuten toimessaan joka päivä kosketuksissa\nrahvaan kanssa.\n\nAgnes neiti loukkaantui pahasti tästä huomautuksesta:\n\n-- \"Kosketuksissa\", se nyt ei ole oikea sana! Minulla on oikeastaan\nhyvin vähän tekemistä heidän kanssaan. Annan heille postin, siinä\nkaikki. Tosin sitä joskus hermostuu, kun ne ovat pitkäveteisiä ja\ntyhmiä. Kun eivät aina osaa edes sanoa osoitettaan. Ja pahoja ne ovat\nkinaamaan, jos vain luulevat, ettei kaikki ole kuin olla pitää. Mutta\nkun suljen luukkuni, niin olen omassa maailmassani, eikä kukaan minua\nhäiritse. Tiedätkö, että lueskelen ahkeraan kirjallisuutta, myöskin\nranskalaisia romaaneja.\n\n-- Tiedän, tiedän...\n\nKahvipannua oli moneen kertaan kallisteltu, ja Anni, jolla oli kiire\nKivisaloon, huomautti varovasti, että hän kernaasti tutustuttaisi\nvieraansa huvilan ympäristöön viljelyksineen, mutta että hänen vielä\nsinä iltapäivänä oli lähdettävä vanhempiensa luo ollakseen avuliaana\njuhlavalmistuksissa.\n\n-- Niin, sanoi Agnes Pihlström. En tahdo häiritä, johan minä tästä\nlähden. Ja olin unhoittamaisillani varsinaisen asiani. Näetkös, minulla\non harmaa silkkipuku, oikein vanhaa hyvää kangasta. Mutta se on vuosien\nkuluessa käynyt vanhanaikuiseksi. En voi esiintyä siinä Kivisalon\nsuuressa juhlassa. Luuletko että tuo ompelijatar Kerttu Ilves, joka\nasuu tässä lähellä, kykenisi muuttamaan sen uusmuotiseksi?\n\n-- Siitä en mene vastuuseen. Minulla ei ole mitään kokemusta hänen\ntaidostaan. Mutta onhan hän ollut muutaman vuoden opissa kaupungissa,\nja ainakin omasta puheestaan päättäen hän on taitava ammatissaan.\n\n-- Käynpä joka tapauksessa hänen luonaan, kun muutenkin siellä täytyy\nodottaa kauppias Pusan paluuta.\n\nHelka opasti neiti Agnes Pihlströmin Palage Ilveksen mökin oikotielle.\nTultuaan takaisin hän ajatteli:\n\n-- Kyllä se osaa pärpättää. Aina se on ollut sellainen hölppä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nJuhannus oli ohi, ja maanviljelysneuvos Skogbergin syntymäpäivä läheni\nlähenemistään. Kivisalon hovissa tehtiin uutteria valmistuksia sen\njuhlallista viettämistä varten. Liittyihän tähän tilaisuuteen\ntavallista tähdellisempi merkitys: vanhimman pojan ja hänen\nparisilaisen morsiamensa tulo. Lisäksi oli perheen aikakirjoihin\nmerkittävä harvinainen tapaus: rouva Hedwig Skogbergin veli, parooni\nAlexander von Weissenfeld, joka ani harvoin kävi Kivisalossa, oli,\nkuultuaan sisarenpoikansa Haraldin kihlauksesta, ilmoittanut saapuvansa\njuhlaan vaimonsa, ukrainalaisen ruhtinattaren, ja ottopoikansa kanssa.\nLangoksien välit eivät olleet siihen asti olleet erittäin herttaiset.\nParooni von Weissenfeld oli oleskellut Pietarin hovissa. Hänen sukunsa\npolveutui Itämeren maakunnista. Hän oli ankara ylimysmielinen ja oli\nollut sisarensa avion pahimpia vastustajia. Hänen tyytymättömyytensä\noli tosin vuosien kuluessa melkoisesti asettunut. Mutta seurustelu\nlangon perheen kanssa ei silti ollut vilkastunut. Nyt hän omasta\naloitteestaan ilmoitti saapuvansa perheineen.\n\nVasta perhejuhlan aattopäivänä olivat kaikki valmistukset päättyneet.\n\nJa vihdoin oli tullut tuo odotettu päivä.\n\nKaukaa matkustavien vierasten, von Weissenfeldien ja Haraldin\nmorsiamineen, oli määrä saapua aamupäiväjunassa.\n\nMaanviljelysneuvos ja hänen vaimonsa olivat uuteen kuntoon korjatuissa\nja lakalla kirkkaiksi kiilloitetuissa kalessivaunuissa lähteneet\nasemalle tulijoita vastaan. Kihlaparia varten oli varattu auto, jossa\nAnni, Ossi kuljettajana, nouti heidät Kivisaloon.\n\nIllan suussa saapui omalla autollaan pankinjohtaja Arvo Björk, joka\nlomallaan liikkui kiertomatkalla.\n\nParooni Alexander von Weissenfeld teki melko lailla edullisemman\nvaikutuksen, kuin mitä huhu hänestä oli kertonut. Hänellä tosin oli\nhovimiesryhtinsä ja varmat mielipiteensä. Mutta samalla hänessä piili\ngentlemannia. Lisäksi hän rakastettavalla käytöksellään koetti poistaa\nsen kylmäkiskoisuuden, joka vuosikymmeniä oli vallinnut molempien\nperheiden välillä. Hänen puolisonsa, omaa sukuaan ukrainalainen\nruhtinatar Boghessa, oli hieno, kivulloisen ja väsyneen näköinen\nnainen, joka heti saavuttuaan tarvitsi virkistävää kylpyä ja lepoa.\nHeidän ottopoikansa, ruhtinattaren serkunpoika, nuori ruhtinas Michel\nBoghessa, oli tummaverinen kaunis mies, vilkas ja hilpeä etelän lapsi.\nPikkupojasta hän oli tottunut keikkumaan hevosen selässä ja hyppäämään\nsatulaan maasta. Hevoset olivat hänen suuri intohimonsa, ja jo\ntulopäivänä hän antoi ratsastustaidostaan näytteen isolla pihalla,\nhypäten kuin sirkustaiteilija milloin satulaan, milloin siitä alas.\nÄllistyneenä talonväki, varsinkin isäntärenki sekä Kivisaloon\navustajiksi tulleet Antti Kasuri ja Helka, näitä huimaavia\nhyppäystemppuja katselivat. Ja Helka päivitteli:\n\n-- Herran Kiesus sitä nuorta herraa! Kunhan se vain ei taita jäseniään\nnoin tolkuttomasti loikkiessaan.\n\nMichel Boghessa, joka oli pelastunut Venäjältä Suomen rajan yli, oli jo\noleskellut useita vuosia Suomessa ja puhui suomea jotenkin sujuvasti,\njoskin vieraanvoittoisesti. Hän kuuli kernaasti itseään mainittavan\n\"Mikoksi\", ja tuli ennen pitkää koko talon lemmikiksi ystävällisyytensä\nja iloisuutensa vuoksi. Milloin vain hän tapasi jonkun talon miehisistä\npalvelijoista, hän heti aukaisi hopeaisen tupakkakotelonsa ja pyysi\nsiitä kahmaisemaan savukkeita.\n\nAnni näytti tehneen häneen edullisen vaikutuksen, ja hän ilmaisi heti\nmieltymyksensä \"rakkaan serkkunsa\" vaaleaan tukkaan ja sinisiin\nsilmiin.\n\n-- Elle est charmante -- hän on ihastuttava -- hän ohimennen kuiskasi\nkasvatusvanhemmilleen.\n\nMyös parooni von Weissenfeld, joka oli nähnyt Annin vain kerran pienenä\ntyttönä, oli ilmeisesti mieltynyt sisarentyttärensä vakavan somaan\nolemukseen.\n\nClaire de Méreuil, joka seuraneitinsä, Marie Forestier'n ja sulhasensa\nHaraldin kanssa sinä päivänä niinikään saapui Kivisaloon, oli pirteä,\nhyvän sivistyksen saanut parisitar. Hitunen bohemia hänessä sentään\nkyti; hän poltti tupakkaa ja lausui joskus henkevän pinnallisia\narvosteluja vakavista asioista. Hän viehätti erityisesti tulevaa\nappi-isäänsä, joka kuukauden päivät oli verestänyt ranskankielen\ntaitoaan lukemalla kieliopasta.\n\nKun Anni pitseillä koristettu valkoinen silkkihame yllään oli lähdössä\nHelorinteestä Kivisaloon, tulivat Veikko Yösalo, Eero Paljakka ja Aapo\nKokko lupauksensa mukaisesti leventämään ja parantamaan kansanopistolta\nHelorinteeseen johtavaa ajotietä. Anni oli Veikon mielestä kuin valoisa\nilmestys. Anni kiitti heitä heidän ystävällisestä auliudestaan, palasi\nsisään, kantoi kuistikon pöydälle lautasia ja kylmää ruokaa ja antoi\nEero Paljakalle keittiön avaimen, jotta hän, käytännöllinen kun oli,\ntyön loputtua voisi keittää heille teevettä. Sitten Anni riensi\nkansanopiston edustalla odottavaan hovin autoon.\n\nKivisalon iso sali oli muuttunut kukkatarhaksi -- niin runsas oli\nsyntymäpäiväkukkien tulva ollut. Jo eteisestä tunsi niiden tuoksun.\nKello kahdeksan aikaan alkoi saapua vieraita koti- ja naapuripitäjästä.\nEnsimmäisten joukossa oli neiti Agnes Pihlström, jonka harmaa\nsilkkihame oli uusiutunut Kerttu Ilveksen käsissä muodinmukaiseksi.\nPostineiti ei tahtonut menettää vähääkään kaikesta siitä \"hirveän\nmielenkiintoisesta\", mikä häntä sinä iltana odotti.\n\nHänen uteliaisuutensa jännittyi äärimmilleen, kun ruhtinatar von\nWeissenfeld mallikelpoiseen hännystakkiin pukeutuneen miehensä seurassa\nastui saliin. Ruhtinattaren vaalean punasinervä, helmillä kirjailtu\nsilkkihame ja hohtokivet tekivät häikäisevän vaikutuksen. Neiti Claire\nde Méreuil oli luonnollisesti Parisin viimeisimmän muodin mukaan\npuettu: ruusunpunainen harsosilkki liehui hänen hennon vartalonsa\nympärillä kuin utuinen rusopilvi.\n\nMaalaisvieraista olivat huomattavimmat pastori Pajari, tohtori Ylimaa,\nkruununvouti Dahlbäck vaimoineen ja tyttärineen, apteekkari Siro, y.m.\n\nKaupungista oli tilattu pieni jouhiorkesteri, joka pianistin säestämänä\nesitti musiikkinumeroita ja jonka myöhemmin oli määrä soittaa\ntanssimusiikkia. Nuori ruhtinas Michel eli Mikko Boghessa lauloi\nkitaralla säestäen pirteitä ukrainalaisia lauluja. Yläkerran saliin oli\nHarald Skogberg improvisoinut vähäisen taidenäyttelyn, levittäen\nvieraiden nähtäväksi muutamia kotimaahan tuomiaan kankaita. Hän oli\nkuullut saamattomuudestaan niin paljon isältään ja muilta, että tahtoi\nheissä herättää paremman käsityksen. Nuo maalaukset olivat\nliioittelevan modernistista tyyliä: luisuja taloja, vinoon kasvavia\npuita, neliskulmaisia, tai keilanmuotoisia ihmiskasvoja, käsiä, pieniä\nkuin sisiliskoilla.\n\nSisaren ja veljen välillä syntyi pieni kiista. Harald, joka oli saanut\npaljon kiitosta \"kauniista värityksestä\", y.m. kysyi sisareltaan:\n\n-- No, mitä sinä arvelet, Anni?\n\n-- Suoraan sanoen, tuo tyyli ei minua miellytä. Se on niin luonnoton.\n\n-- Unhoitat, sinä esteetikko, sen tärkeän periaatteen, ettei taide saa\nkopioida luontoa.\n\n-- Enpä suinkaan. Mutta muistan erään toisen yhtä tärkeän periaatteen:\nTaide ei saa väärentää luontoa.\n\nAlhaalta kuului tanssisoittoa ja karkelo alkoi. Luonnollisesti\nkavaljeerit ahkerasti tanssittivat parisitarta, joka sipsutti\nmielihalusta. Lyseolainen Ossi Skogberg, huolimatta varhaisista\ntiedemiesharrastuksistaan, viehättyi uutterasti pyörähyttelemään nuoria\nneitosia. Ruhtinas Boghessa tanssi usein Annin kanssa, ja sai\npankinjohtaja Björkin hirveän mustasukkaiseksi. Björk ei ollut\nerityisen taitava tanssija. Ainakaan hän ei voinut kilpailla sellaisen\nsalonkileijonan kanssa, kuin ukrainalainen ruhtinas. Björk oli\nilmeisesti rakastunut Anniin. Tämän tästä hän haki talon tyttären\nseuraa ja koetti päästä pitempiin puheisiin hänen kanssaan. Se ei\njäänyt neiti Agnes Pihlströmin urkkivalta katseelta huomaamatta, ja hän\nvihjaisi, että kunhan ei vain sinä iltana saataisi vielä onnitella\ntoistakin kihlautunutta paria.\n\nTanssipaussin aikana tarjottiin virvokkeita. Claire de Méreuil oli\nsulhaseltaan kuullut, että Anni lauloi, ja nosti nyt kysymyksen tulevan\nkälynsä esiintymisestä. Tämä ehdotus kasvoi yleiseksi toivomukseksi.\nAnni, joka oli ujo esiintymään isossa seurassa ja joka lisäksi pelkäsi\nruhtinattaren arvostelua, esteli kauan, muun muassa huomauttaen, että\nkaikki hänen nuottinsa olivat hänen huvilassaan. Mutta se ei auttanut.\nHänen täytyi lopulta suostua, ja hän päätti autolla lähteä hakemaan\nnuottejaan. Parempaa ei pankinjohtaja Björk toivonut. Hän tarjoutui\nritarillisesti omalla autollaan kyyditsemään Annin edestakaisin. Tiellä\nhän puhui matkailuretkestä, jonka autolla aikoi tehdä ympäri Suomen, ja\nkysyi, eikö Anni, Weissenfeldien ja Haraldin lähdettyä, olisi halukas\ntulemaan mukaan. Ehkä nuori Ossi-herra olisi taipuvainen lähtemään\n\"kaitsijaksi\". Anni epäsi kohteliaasti mainiten, että hän kauan itse\noli ajatellut sentapaista retkeä ja että oikeastaan oli \"aukko\nsivistyksessä\", kun ei sen enempää tuntenut omaa isänmaataan. Mutta\nsinä suvena se oli mahdotonta. Hänen täytyi heti ryhtyä valmistautumaan\ntulevaan tehtäväänsä, ja nuori kukka ja kasvitarha vaati vaalijaansa.\n\nPankinjohtaja Arvo Björk oli tästä epäyksestä suuresti pettynyt.\n\nAuto saapui kansanopiston eteen, ja Anni neuvoi pysähtymään siihen, kun\ntienjatko ei vielä ollut kunnossa.\n\nHelorinteen vapaaehtoiset tienkorjaajat olivat vielä työssä. Kerttu\nIlves oli ilmestynyt heille seuraa pitämään. Hän istui tienviereisellä\nkivellä, heiluttaen silkkisukkaisia sääriään, lörpötteli ja kikatti\nherättääkseen nuorten miesten mielenkiintoa.\n\nSuuresti Veikko Yösalo hämmästyi nähdessään Anni Lehtovaaran äkkiä\npalaavan hienon, hännystakkiin puetun herran seurassa.\n\nKerttu tähysteli asiantuntijan tarkkuudella Annin aistikasta\njuhlapukua.\n\nAnni tervehti tienkorjaajia ja selitti unhoittaneensa nuottinsa, joita\noli tullut noutamaan. Arvo Björkin seuraamana hän poistui huvilaan,\npyytäen saattajaansa istahtamaan kuistikolle, sillä aikaa kuin hän haki\nesille nuottejaan.\n\nHeidän mentyään Kerttu ilkkui:\n\n-- No, johan se Kivisalon neiti näyttää saaneen sulhasen. Onpa niillä\nkiire kahden kesken kuhertelemaan, kun malttavat lähteä siitä\nloistavasta juhlasta.\n\nEero Paljakka paheksui Kertun ilkeätä huomautusta ja soimasi:\n\n-- Sinäpä säädyttömiä puhut, Kerttu. Nuottejaanhan se hakee.\n\n-- Nuottejaan! ilkahti Kerttu ... hui, hai... Annin viipyessä salissa\nArvo Björk ajatteli:\n\n-- Nyt tai ei koskaan.\n\nHän riensi sisälle ja virkkoi Annille:\n\n-- Neiti Lehtovaara, en voi olla käyttämättä hyväkseni tätä ainoata\ntilaisuutta. Te tiedätte, että kauan olen syvästi teitä rakastanut.\nTahdotteko tulla vaimokseni?\n\nAnni oli kiireessä koonnut nuottinsa. Hänen muuten vaaleat kasvonsa\nleimahtivat punaisiksi. Hän ei olisi tahtonut loukata kosijaansa, mutta\nhän päätti myös kerrassaan katkaista turhat toiveet ja vastasi:\n\n-- Kunnioitan syvästi aiettanne, mutta varmasti tiedän, etten voi tulla\nelämänkumppaniksenne.\n\n-- Tämä murskaa onneni, mumisi Arvo Björk.\n\nAnni sulki kuistikolle johtavan oven, ja molemmat alkoivat astua\ntakaisin autolle. He palasivat kukkatarhan kautta, ja salatakseen\ntienlaittajilta molempien mielenliikutuksen Anni näytti saattajalleen\nistutuksia ja viittasi kädellään Yösalon järvelle, kiinnittääkseen\nhuomion näköalaan. Sitten he rantapolkua pitkin kiersivät auton luo.\n\nPaluumatka Kivisaloon oli kiusallinen. Molemmat vaikenivat, ja perillä\noli Anni vielä niin kiihoittunut, ettei hän heti voinut laulaa. Mutta\nhän oli tottunut hillitsemään itseään, sai takaisin tasapainonsa ja\nlauloi, vähän toinnuttuaan, ensin suomalaisia ja sitten useita\nranskalaisia lauluja: \"Ouvre tes yeux bleus\", \"Oh, doux printemps\",\ny.m. Parooni von Weissenfeld ja Haraldin morsian lausuivat hänelle\nkohteliaisuuksia, ja hänen oli laulettava useita numeroita \"yli\nohjelman\".\n\n-- C'est charmant, vous avez un rare talent, ma cherie, mairitteli\nruhtinatar.\n\nPankinjohtaja Björk oli syvästi alakuloisen näköinen ja vetäytyi\nherrojen puolelle, mistä, huolimatta suljetuista ovista, kuului kovaa\npuheensorinaa. Hän tapasi siellä Harald Skogbergin, joka hämmästyi\nhänen muuttunutta hahmoaan ja kysyi mikä häntä vaivasi. Jonkin aikaa\nväiteltyään Arvo Björk tunnusti, mitä oli tapahtunut. Harald ei aluksi\ntahtonut sitä uskoa, mutta kun Björk oli vakuuttanut saaneensa niin\nselvät rukkaset kuin suinkin, kävi Harald vakavaksi.\n\nBjörk ilmoitti samalla, että hän vielä sinä iltana, illallisten\njälkeen, aikoi lähteä talosta jatkaakseen retkeään. Harald kehoitti\nhäntä tyyntymään ja jäämään, luvaten puhua sisarensa kanssa, joka\nkenties vain yllätyksen ensi hetkenä oli antanut jyrkän vastauksensa.\nMutta Haraldin taivuttelut olivat turhat.\n\nIllalliset olivat talon varojen ja juhlallisen tilaisuuden mukaisesti\nherkulliset. Pastori Pajari piti paistiin tultaessa lyhyen puheen,\njossa korosti Skogbergin ansioita seudun maanviljelysrientojen\nkohottamiseksi ja kiitti vieraanvaraisuudesta.\n\nIllallisen jälkeen odotti vieraita pieni hupaisa yllätys. Ossi oli\njärjestänyt puutarhan edustalla leviävän Helojoen lahdelman pinnalle\nerivärisiä lyhtyjä, jotka kuvastuivat vaaleaan vedenpintaan. Ja\ntoiselle rannalle oli asetettu pieniä kahvipöytiä. Jouhiorkesteri\nsoitti siellä. Kukkaköynnöksillä ja lyhdyillä koristeltuja veneitä oli\ntarjona, ja lyhyitä souturetkiä tehtiin pienellä lahdelmalla.\n\n-- C'est ravissant, sanoi Claire de Méreuil.\n\nJa kuultuaan, että Ossi oli tämän huvituksen järjestänyt, hän yhtyi\nhänen seuraansa ja alkoi vilkkaan keskustelun, johon Ossi puutteellisen\nranskankielen taitonsa vuoksi hankalasti saattoi ottaa osaa.\n\nRuhtinatar oli illallisten jälkeen tuntenut itsensä väsyneeksi ja\nmiehensä seurassa vetäytynyt huoneisiinsa. Mikko Boghessa sitä vastoin\noli iloisella tuulella, tarjoili naisille kahvia ja likööriä ja\nsoudatti heitä lahdella. Vanhan neiti Pihlströmin teki kovasti mieli\nveneeseen tuon kauniin ukrainalaisen mukana. Mutta hän pelkäsi, että\nvirta veisi veneen väkisin, ja että retki voisi päättyä Helokosken\npyörteisiin.\n\nOmaksuen neiti de Méreuilin lauseen hän virkkoi:\n\n-- C'est ravissant, merci, monsieur.\n\nNuori Mikko ruhtinas nauroi makeasti, jolloin hänen terveet valkeat\nhampaansa kiilsivät.\n\nKun aamu jo rusoitti idässä, alkoivat vieraat hajaantua.\n\nAnnin palattua sisään ottamaan nuottejaan ja päällysvaippaansa, pyysi\nHarald häntä syrjähuoneeseen. Juotuaan hän aina oli äreällä tuulella,\nja hän nuhteli sisartaan:\n\n-- Oliko välttämätöntä loukata Arvo Björkiä? Voihan nyt ainakin myöntää\ntoiselle odotusaikaa, ennen kuin katkaisee välit. Hän läksi vastikään\npois talosta. Tämä on kaunista! Minulla oli paljon yhteisiä finansseja\nhänen kanssaan. Suoraan sanoen, hän oli taannut minulle melkoisia\nsummia. Hänen pankissaan oli minulla varma luotto. Kaikki näyttää\nsynkältä juuri nyt, kun tarvitsen rahoja...\n\n-- Et kai voi vaatia, että minä sinun raha-asioittesi vuoksi menen\nvaimoksi miehelle, jota en rakasta?\n\nVeli kiivastui:\n\n-- Sinä olet merkillinen naisolento. Tuntuu siltä, kuin olisit aivan\nabnormi siinä, ettet tunne rakkauden tarvetta niin kuin kaikki muut\nnuoret naiset. Vai millainen sulhanen sinulle oikeastaan kelpaa?\nLuultavasti tuo nuori ratsutemppuja tekevä ruhtinas. Mutta älä luota\nsiihen tuulihattuun. Ennustan sinulle, että sinusta vielä tulee\nvanhapiika.\n\n-- Jos tulee, niin se kai etupäässä koskee minua.\n\nSuuttuneena Harald nousi ja poistui.\n\n\n\n\nX.\n\n\nAnni pujahti peltojen poikki polveilevalle oikotielle palatakseen\nHelorinteeseen. Hän astui rivakasti, sillä kylmä aamuilma pureutui\npaljaaseen kaulaan ja käsivarsiin.\n\nSaavuttuaan Helorinteeseen hän totesi, että ajotie oli hyvin tasoitettu\nja levennetty. Siitä puuttui vain hiekka.\n\nKuinka kilttejä olivat nuo hänen tulevat oppilaansa!\n\nPihalla kohtasi Annia odottamaton näky. Antti Kasuri istui tuvan\nportailla allapäin. Hän ei edes välittänyt tavallisesta hyvästä\nkaveristaan Nallesta, joka häntä lerpallaan nolona juoksi emäntäänsä\ntervehtimään.\n\nAnni lähestyi tuvan portaita ja huomasi Antin silmät kosteiksi ja\nmiehen masentuneeksi.\n\n-- Mikä sinun on, Antti? hän kysyi.\n\nAntti ei tahtonut alussa mielenliikutukselta saada sanaa suustaan.\nMutta kun Anni oli häntä ystävällisesti rohkaissut, hän sai kerrotuksi\ntämän:\n\nKivisalon isossa tuvassa oli tarjottu illalliset hovin palvelijoille,\nja Antti, tilapäisenä avustajana, oli päässyt mukaan. Tilaisuudessa oli\nmyös annettu ryyppyjä, \"akanviittiä\", vai mitä lie ollutkaan. Sanoivat\nettä se oli oikein Tanskasta tuotua hienoa tavaraa. Oli juotu\nmaanviljelysneuvoksen maljat. Isäntärenki Yllö oli pitänyt pienen\npuheenkin. Ja niin Antti, joka siihen asti ei ollut väkeviä maistanut,\noli muiden esimerkkiä noudattaen ottanut jokusen ryypyn. Ei hän niistä\nollut juopunut, oli vain tullut niin eriskummaisen hyvälle tuulelle. Ja\naterian jälkeen oli tupannut laulattamaan. Siinä penkillä istuessaan ja\nkatsellessaan muiden tanssia hän oli päästänyt ilmoille iloisen\nlaulunpätkän. Isäntärenki oli silloin suuttunut ja sanonut, ettei\ntäällä saanut loilottaa, ja ettei Kivisalossa suvaittu juopuneita, ja\noli karjaissut, että Antti korjaisi luunsa, muuten hän ilmoittaisi\nasian neiti Lehtovaaralle. Antti oli heti lähtenyt tuvasta ja rientänyt\nkotiin. Matkalla oli tuo pieni humalantapainen haihtunut. Ja jos\nhänellä Kivisalossa oli ollut hauska ja hyvä olo, oli nyt jälestäpäin\ntullut kauhea tuska ja tunnonvaiva. Hän luuli, että Helorinteen neiti\ntuosta hänen kompastelustaan erottaisi hänet toimestaan. Sitä hän nyt\nsuri, ja surisi koko loppuikänsä.\n\nAnni rauhoitti häntä selittäen, ettei tuo hänen iloinen tuulensa ollut\nmikään rikos, ja ettei hän ajatellutkaan Antin erottamista. Olihan hän\ntähän täysin tyytyväinen.\n\nAntti Kasuri tuskin uskoi korviaan. Hänen erämaanyksinäiset silmänsä\nilostuivat ja hän vakuutti:\n\n-- Sen lupaan ja vannon, ettei ikänäni enää pisarakaan viinaa ole\nmenevä alas kurkustani. Ja jos neiti vain tämän kerran antaa minulle\nanteeksi, palvelen teitä kuolinpäivään asti.\n\nHänen silmissään oli samanlainen ehdottoman uskollisuuden ilme kuin\nkoiralla, joka antaisi henkensä haltijansa edestä.\n\nHänen rehti luonteensa liikutti Annia, joka rohkaisi häntä:\n\n-- Kernaasti näen, että olet palveluksessani, niin kauan kuin sinulla\nei ole parempaa paikkaa. Ja tahdon huomenna antaa sinulle jonkin\nhauskan kirjan vapaan aikasi ratoksi.\n\nAntti rauhoittui tästä täydellisesti, ennen kuin Anni poistui sisään,\nhän kysyi, olivatko tienkorjaajat jo poissa Antin palatessa. Antti\nkertoi:\n\nHe olivat paraikaa kuistikolla syömässä, kun Antti tuli. Kerttu Ilves\noli istunut portailla odottamassa. Kun Aapo Kokko oli kysynyt, eikö\nKerttukin tahtonut voileipää, oli hän sanonut, ettei ollut tullut tänne\nneidin voileipiä kärkkymään. Ja kun pojat hankkiutuivat lähtemään\nVeikko Yösalon moottorilla, oli Kerttu pyrkinyt mukaan ja pyytänyt\nheitä viemään hänet Vilkkuniemelle, jolloin hän olisi päässyt\npuolitiehen kotiin. Ja jos pojat tahtoivat saattaa hänet kotiin asti,\nhän herättäisi veljensä Turon, joka antaisi heille hyvät ryypyt. Emme\nole ryyppymiehiä, oli Eero Paljakka sanonut, mutta jos Veikko suostuu,\nniin voimmehan saattaa sinut Vilkkuniemeen. Veikko oli ensin estellyt,\nsanonut olevansa väsynyt ja kernaasti joutuvansa kotiin, mutta oli\nsitten sentään suostunut. Kerttu vakuutti, että kun rikas herrasväki\njuhlii, niin voimmehan mekin köyhät vähän huvitella. Ja kaikki neljä\nolivat nousseet moottoriin.\n\n-- Joko siitä on pitkä aika? kysyi Anni.\n\n-- Voi olla puolisen tuntia.\n\nAntti antoi emännälle keittiön avaimen, jonka Eero vettä keitettyään\noli hänelle uskonut. Anni sanoi palvelijalleen hyvää yötä ja meni\nsisään.\n\nLevolle laskeutuessaan hän ajatteli, että tuosta kaupungin tapoihin\ntottuneesta ompelijattaresta oli tullut ikävänlainen häiritsijä ja\nsietämätöntä oli, jos hän sai vaikutusvaltaa noihin kelpo nuorukaisiin.\nSe oli jotenkin estettävä.\n\nJa kun hän tunsi olevansa vallan yksin -- Helka oli vielä Kivisalossa\n-- hiipi hänen mieleensä epämääräinen tunne, jota hän ei oikein voinut\nselväksi eritellä. Ainakin siinä oli levottomuutta ja -- kaihoa,\ntarvetta puhua jonkun ihmisen kanssa, joka häntä ymmärsi, joka tuntisi\nosanottoa...\n\nUnta hän ei saanut. Hän otti yllensä yövaippansa ja istuutui työhuoneen\nikkunan ääreen. Oli jo selkeä päivä. Jalo Metsä rusotti aamuhohteessa.\nSinne teki hänen mielensä. Kunhan Ossi-veli saa purjeveneensä kuntoon,\ntäytyy lähteä tuota etäistä metsää tutkimaan, ja Veikko Yösalo\npyydettäisiin oppaaksi. Olihan hän niin kauniisti puhunut\nisävainajastaan ja tuosta metsästä. Annin mieli oli usein tehnyt sinne,\nmutta koko kesäkuu oli mennyt kiireisessä touhussa: puutarhakurssit,\nperhejuhla. Nyt hän vihdoinkin tahtoi vapautua, antautua rakkaan\nkesäisen luonnon avoimeen syliin, etsiä siitä viihdytystä, hakea\nselvitystä sille kaiholle, joka kaihersi sydämen pohjassa.\n\nHänen siinä istuessaan alkoi järveltä kuulua tykytystä ja\nVilkkuniemestä lähti vesille moottorivene, suunnaten kulkunsa\nRantasaarta kohti. Anni ajatteli:\n\n-- Nuoret miehet palaavat Kerttu Ilvestä saattamasta. Veikko Yösalo vie\nEeron ja Aapon heidän saareensa.\n\nJa hän istui siinä yhä valkenevana suviaamuna, seuraten veneen\netenemistä, kunnes se Rantasaareen poikettuaan katosi Yösalon\nniemenkärjen taakse.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nParooni von Weissenfeld puolisoineen ja ottopoikineen oli pari\npäivää Kivisalossa oleskeltuaan palannut sukutilalleen. Ennen\nlähtöään hänen vaimonsa ja hän olivat moneen kertaan kehoittaneet\nmaanviljelysneuvosta perheineen tulemaan Petäjämaan hoviin\nvastavierailulle. Maanviljelysneuvos vakuutti, että he kaikki\nmielellään noudattaisivat kutsua. Harald ja hänen morsiamensa olivat\nlähteneet kiertomatkalleen. Anni oli näinä päivinä melkein kokonaan\noleskellut Kivisalon hovissa pitääkseen seuraa vieraille ja tehdäkseen\nisälleen mieliksi.\n\nVaikka nämä sukulaiset olivatkin Annista miellyttäviä, oli hän sentään\ntyytyväinen, kun he olivat lähteneet.\n\nJo heidän lähtönsä jälkeisenä päivänä hän pyysi Ossi-veljeään\npurjehdusretkelle Yösaloon. Tuuli oli laimea. Hitaasti luovaillen he\nkuitenkin lopulta lähestyivät Yösalon rantaa.\n\nVeikko Yösalo oli huomannut purjeen vasta sen välkkyessä lahden suulla.\nHän arvasi, kuka siinä tuli, ja riensi sisään muuttamaan ylleen\nparempia vaatteita.\n\nSen jälkeen kuin hän ollessaan Helorinteessä tienkorjaustöissä oli\nnähnyt Annin palaavan huvilaansa pankinjohtaja Björkin seurassa, hän\noli ollut epäsointuisen mielentilan vallassa. Oliko tuo herra todella\nAnnin sulhanen, niin kuin Kerttu Ilves oli vihjaillut? Mutta, näin\nlohdutteli Veikko itseään, eihän sen herran välttämättä tarvitse olla\nsulhanen, jos tanssikemuista saattaa neitosta hänen kotiinsa. Ja olihan\nAnni Lehtovaaralla ollut asiaa ... noiden nuottien noutaminen.\n\nHänen ihailunsa Anni Lehtovaaraa kohtaan oli paisunut intohimoksi joka\nrajusti lieskahteli hänen povessaan. Toiste se hiukan hellitti, palaen\ntasaisena tulena, jopa hän kiehtovien iltatunnelmien valtaamana oli\ntyytynyt eläytymään intohimottomaan ihailuun. Mutta sitten taas raisu\nnuori veri kiehui suonissa. Ja silloin nousi esiin se katkera ajatus,\nettä hänen kiintymyksensä oli mielettömyyttä. Hän, talonpoika, rakastaa\ntuota rikkaan herrashovin tytärtä ja haluaa häntä omakseen. Sehän oli\nsuorastaan naurettavaa.\n\nYlpeä Kivisalon herra ei ikinä suostuisi tytärtään luovuttamaan näin\nhalpasyntyiselle. Ei silti, että Veikko olisi ollut köyhä. Rikas hän\npäinvastoin oli. Hänen isäänsä oli sanottu pitäjän kuninkaaksi, ja\nYösalon tilukset, jotka puolikehänä kiersivät järven rantaa, alkaen\naseman lähettyviltä ja päättyen Korpisaaren toiseen päähän, olivat\npitäjän laajimmat. Ne olivat näin paisuneet, kun Veikon Amerikkaan\nmuuttanut setä ennen lähtöään oli myynyt tilansa veljelleen, Veikon\nisävainajalle. Ja olihan Veikko Amerikassa omistanut oman farmin ... ja\nJalo Metsä, jonka arvo nousi satoihin tuhansiin, jos sen myisi... Mutta\nmitä tämä kaikki hyödytti, kun oli yksinkertainen kansanmies, kun ei\nollut saanut korkeampaa oppia...\n\nAaretti setä, jolla oli älyn, tunteen ja luonteen avut, oli huomannut\nveljenpoikansa alakuloisuuden ja ihmistuntijana aavistanut, mikä häntä\nahdisti. Hän kerran viittasi siihen suuntaan, että nuori ihminen ei saa\nantautua masennuksen valtaan: Elämä on niin vaihteleva, se riistää\nusein, mutta se antaa toiste takaisin.\n\nOlihan Veikko luullut, että Anni kokonaan oli hänet unhoittanut noiden\nhienojen herrojen vuoksi. Huhuiltiin pitäjällä ihmeitä tuosta nuoresta\nukrainalaisesta ruhtinaasta, joka hehkuvilla katseillaan valloitti\nkaikki naiset. Ja nyt hän näki Annin, yksinkertainen kesäpuku yllään,\nOssi veljensä kanssa astuvan ylös rannasta.\n\nAnni ja Ossi kättelivät nuorta Yösalon isäntää ja Anni mainitsi\nvihdoinkin päässeensä vapaaksi, niin että saattoi ajatella käydä\nKorpisaaren Jaloa Metsää katsomassa. Kun tuuli oli melkein kokonaan\nvaimentunut, he kysyivät, lainaisiko Veikko heille moottoriaan.\n\nTämä oli itsestään selvää. Eihän Veikko mitään sen hartaammin toivonut\nkuin saada viedä Annin Jaloon Metsään.\n\nMoottori työntyi Korpisaaren valkohietaiseen rantaan, ja he astuivat\nmaihin.\n\nAnnista tuntui juhlalliselta Veikon opastamana astua Jaloon Metsään.\nMiten hyvin se oli hoidettu. Kuinka jykevät nuo männynrungot, miten\nhuolellisesti oksitut.\n\nSe oli kuin silmänkantamattomiin jatkuvien pilarisarjojen kannattama\ntemppeli -- tai niin kuin Veikko oli sanonut, pyhä uhrilehto.\n\nLatvoista kuului kummaa havinaa, maa oli sileän havuneulamaton\npeittämä, askel luisti kevyesti eteenpäin. Lukemattomat hyönteiset\nhyrisivät ilmassa ja harvinaiset perhot lepattelivat korpikukkia\nsuutelemassa. Koko metsä oli linnunlaulua täynnä. Annin mieli kävi\njuhlallisen liikutetuksi hänen siinä astuessaan oppaansa vieressä.\nOssi, nuori \"luonnontieteiden professori\", joksi Anni häntä\nleikillisesti nimitti, poikkesi tuon tuostakin perhoshaavillaan\npyydystämään lenteleviä hyönteisiä.\n\nAnni oli kerran Veikolle maininnut, että hän kernaasti tahtoisi joskus\nkirjoineen mennä johonkin metsämökkiin, nauttimaan hiljaisuudesta ja\nvalmistamaan opetussuunnitelmaansa. Ja Veikko oli silloin ajatellut\nKorpisaaren toisella rannalla olevaa karjatarhan mökkiä, jonka jo oli\ntarkoitusta varten siistinytkin.\n\nSinne hän nyt opasti vieraitaan.\n\nAita tuli eteen. Veikko hyppäsi sen yli, ollakseen valmiina toisella\npuolella auttamaan Annia alas. Mutta aita oli vanha ja sammaltunut, se\noli jo Veikon hyppäyksestä risahtanut. Ja ylimmät seipäät pettivät,\nmurtuen Annin alta. Veikon täytyi rientää apuun. Anni kaatui hänen\nsyliinsä, Veikko vastaanotti hänet voimakkaisiin käsivarsiinsa.\n\nRaju väristys viilsi läpi nuoren miehen ruumiin, kun hän muutaman\nsilmänräpäyksen ajan kannatti tuota suloista taakkaa. Ja laskettuaan\nhiukan säikähtyneen Annin maahan hän huumauksestaan toinnuttuaan\nvirkkoi:\n\n-- Aaretti setä alkaa jo käydä vanhaksi. Hän ei enää jaksa korjata\nkaikkia heikkoja aitoja, niin kuin vahvuutensa päivinä.\n\nKarjatarhan mökki miellytti Annia. Se oli idyllisellä paikalla,\nkaislikon reunustaman lahden rannalla. Eteen aukeni Yösalon järvi.\nTänne Anni sanoi halusta tulevansa usein.\n\n-- Itse tarha on syrjemmässä, selitti Veikko Yösalo. Ehkä se ei pahasti\nhäiritse, ammumista ja kellon kalketta voi aamuin ja illoin kuulua.\n\n-- Sehän on vain hauskaa, sanoi Anni.\n\nPienen nurmikon laidassa oli aitta. Ossi tutkiskeli sitä ja kysyi,\nsaisiko hän joskus vierailla täällä ja asustaa siinä.\n\nVeikosta tämä kävi hyvin laatuun. Kun Anni oli kysynyt, eivätkö he\nkarkoittaneet karjanhoitajatarta asunnostaan, rauhoitti Veikko:\n\n-- Tarhan laidassa on saunantapainen, jossa keitetään lehmänhaudetta.\nSiinä vanha Mari voi elellä.\n\nIllan suussa he palasivat Yösaloon. Tuuli oli kiihtynyt ja Anni ja Ossi\npääsivät nyt mukavasti myötätuulessa Helorinteeseen.\n\nKatsellessaan kiiltävän valkopurjeen pakenemista Veikko muisti Aaretti\nsedän sanat:\n\n-- Elämä riistää usein, mutta antaa joskus takaisin.\n\nAnni oli asettunut asumaan Korpisaaren karjatarhan mökkiin ja oli\nottanut mukaansa kasan kirjoja -- sellaisia, jotka olivat tarpeellisia\nhänen tulevan opetuksensa valmisteluun.\n\nVeikko Yösalo oli pahvilla päällystänyt karjatalon tuvan seinät,\nhankkinut välttämättömät huonekalut, joiden joukossa olkipatjalla\npäällystetyn lavitsan. Sitä saattoi käyttää leposohvana ja vuoteenakin.\n\nAnni viihtyi täällä hyvin. Hän viipyi Korpisalon tuvassa välistä useita\nvuorokausia. Joskus Ossi oli hänen seuranaan, tullen aamulla\npurjeveneellään, palaten iltapäivällä tai jääden aittaan yöksi. Hän\ntutustui Korpisaaren rikkaaseen kasvi- ja hyönteismaailmaan. Maitoa ja\nvoita he saivat karjatarhan Marilta. Ruokatavaroita ja postin toi Antti\nKasuri.\n\nAnni pääsi täten rauhaan pitäjäläisiltä, jotka maanviljelysneuvoksen\nsyntymäpäivän jälkeen uteliaina olivat alkaneet käydä tiheillä\ntervehdyksillä Helorinteessä.\n\nJa ennen kaikkea Anni nyt valmisteli syksyllä alkavaa opetustaan\nHelokosken kansanopistossa. Kirjallisuus oli hänen pääalansa. Vaikka\nhänelle aineensa oli tuttu, täytyi hänen tarkoin punnita, mitä siitä\nsopi tarjota oppilaille, mikä oli olennaista, sivistymishalua\nsynnyttävää ja isänmaallista mieltä herättävää. Täytyi seuloa pois\nkaikki, mikä turhaan rasitti muistia, valita sellaista mikä oli omansa\nluonnetta kehittämään, ja täytyi välttää turhaa oppineisuutta.\n\nEräänä päivänä saapui Antti Kasuri taas ruokatavaroineen ja\npostilaukkuineen.\n\nHänellä oli mukanaan Kiven Seitsemän Veljestä, jonka kirjan hän oli\nAnnilta saanut lahjaksi joutohetkiensä ratoksi. Näitä hänellä nyt\nolikin runsaanlaisesti, olipa hän usein saanut käydä vanhempiaan\ntervehtimässä, joille vei pieniä palkansäästöjään.\n\nAnni huomasi, että pojalla oli jotain sydämellään. Mutta hän kun oli\nujo ja hiukan hidas, hän ei tahtonut saada sitä sanotuksi. Epäröiden\nhän pyöritteli leveälieristä huopahattuaan.\n\nAnni ehätti apuun:\n\n-- No, onko Antilla jotain erityistä asiaa, kun Antti näyttää niin\nmiettiväiseltä?\n\n-- Tahdoin vain sanoa, että olen jo kolmeen kertaan lukenut tämän\nkirjan, ja hauska se onkin. Mutta en osaa sitä vielä oikein, se kun on\nniin paksu.\n\nAnnin oli vaikea pysyä totisena. Antti oli ottanut saamansa kirjallisen\nlahjan perin vakavalta kannalta -- tämä naivi luonnonlapsi luuli, että\nkun opettajaneiti kerran kirjan antoi, niin se oli kunnolla luettava ja\nosattava.\n\nAnni selitti, että Antin hauskuutukseksi hän sen kirjan oli antanut, ja\nettei sitä tarvinnut ulkoa lukea.\n\nAntin erämaansilmistä kiilsi tyytyväisyys. Hän ei pelännyt mitään sen\nenempää, kuin emäntänsä pahoittamista.\n\nTämä Antin tunnollisuus herätti Annissa ajatuksen antaa hänen\nluettavakseen muitakin kirjoja, sellaisia, jotka kartuttaisivat hänen\nvähäisiä kierto- ja rippikoulussa saamiaan tietoja, ja miksipä ei Antti\nKasuri voisi tulla syksyllä kansanopiston oppilaaksi? Jos Anni siihen\nmennessä häntä valmistaisi, hän ehkä voisi seurata.\n\nKun Anni ilmaisi tuumansa Antille, tämä siitä kovin ihastui, mutta\nepäili:\n\n-- Kunpahan siihen vain kykenisin.\n\nMutta hän tunsi ailahtavaa iloa. Päästä kansanopistoon, saada oppia,\njoutua oikeiden ihmisten kirjoihin -- se olisi jotakin. Ehkäpä häntä ei\nsitten enää sanottaisi \"korpikarhuksi\" niin kuin tähän asti.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKesä oli jo kulunut puoliväliin. Anni istui karjatuvan eteen asetetun\npöydän ääressä kirjojensa parissa. Ossi oli aamulla lähtenyt pienellä\npurrellaan kotiin. Anni oli yksin. Mutta häntä ei yksinäisyys painanut.\nHänellä oli yllinkyllin seuraa. Aurinko kallistui iltaan ja lämmitti\nlahdenpoukaman kimmeltävää vedenpintaa. Kalat hyppivät vihreän\nkaislikon reunassa. Jalosta Metsästä kuului tutuksi käynyt humu ja\nlintujen iltavirret.\n\nVähitellen, Annin huomaamatta, aurinko meni mailleen, ja hän korjasi\nkirjat sisään, lähteäkseen iltakävelylle. Weissenfeldeiltä oli tullut\nkirje, jossa uudelleen pyydettiin koko Kivisalon herrasväkeä tulemaan\nPetäjämaan hoviin. Tämä oli Annille ikävä uutinen, mutta hän ei liioin\nvoinut olla lähtemättä mukaan, ainakin muutamaksi päiväksi. Ossin oli\nmäärä seuraavana päivänä purrellaan noutaa Anni Helorinteeseen.\n\nJuuri kun Anni oli lähdössä, saapui Veikko Yösalo tuomaan ruokakoria\nMarille. Veikon moottori oli joutunut epäkuntoon, eikä ollut kiireessä\nkorjattavissa. Hän oli sen tähden polkupyörällä kiertänyt järven rantaa\nja soutanut sen kapean salmen poikki, joka erotti mantereen\nKorpisaaresta. Hän ojensi Annille tuomisia: ison tuohisen komeita\nmansikoita ja ohuita perunakakkaroita -- kotitalonsa leipomataidon\nerikoisuutta.\n\nAnni oli iloinen tästä ystävällisestä huomaavaisuudesta ja pyysi häntä\njäämään teelle.\n\n-- Neidillä on siitä liian paljon vaivaa, esteli Veikko.\n\n-- Se on hauskaa vaivaa, sanoi Anni.\n\n-- No, jos sallitte, huolehdin minä tulesta. Hän laski ruokakorin\novenpieleen, pisti tuvan pieneen hellaan puita ja sytytti ne palamaan.\n\nHe istuutuivat odottamaan veden kiehumista. Veikko kertoi Ossi-herran\nluvanneen seuraavana päivänä noutaa hänet purjehdusretkelle. Niinä\npäivinä oli puhaltanut navakka tuuli, joka illaksi hieman tyyntyi ja\njosta ei päiväsaikaan ollut paljoa tietänyt täällä Jalon Metsän\nsuojassa.\n\nNuoret miehet aikoivat yhdessä viedä neidin kotipaluulle.\n\nKesän öinen selkeä valoisuus oli jo ohi, rantoja peitti himmeä katve,\nja Jalon Metsän verhosi epämääräinen hämy. Etäisimpään rantametsään\nheijastui auringonlaskun kultakiilto.\n\nVeden kiehuttua he joivat tuvan edessä teetä. Ensi kerran Veikko sai\nolla kahden kesken Annin kanssa. Hänen sydämessään sylkähti outo,\nlämmittävä ja onnelliseksi tekevä tunne. Hän unhoitti kokonaan\nruokakorin viennin karjatarhalle.\n\nAnnin oli usein tehnyt mieli kuulla tarkemmin Veikko Yösalon olosta\nAmerikassa ja hän kysyi:\n\n-- Kuinka jouduitte jättämään vanhempanne ja isänmaanne ja lähtemään\nvaltameren tuolle puolelle?\n\nAlakuloisuus kuvastui Veikon silmissä. Mutta hän alkoi kertoa:\n\n-- Se oli omituinen juttu. Jo pienenä poikana luin paljon\nseikkailukirjoja ja rakastin eriskummaista. Samanlaista oli aina\nhuomattu sedässäni, joka minun ollessani viisitoistavuotias myi\nisälleni tilansa ja muutti vaimonsa kanssa Amerikkaan. Ja silloin hän,\njoka oli lapseton, tahtoi minua mukaansa. Vanhempani vastustivat ensin\njyrkästi lähtöäni, isä sanoi, että kuka sitä Yösalon isoa tilaa hoitaa\nkun hän käy vanhaksi?\n\nMutta sedältä tuli sitten usein kirjeitä Kanadasta, suomalaisesta\nsiirtolasta, New Finlandista. Hän oli siellä tullut erittäin hyviin\noloihin, oli ostanut itselleen laajoja maa-alueita ja kehoitti\nisävainajatanikin tulemaan sinne. Vihdoin isä sanoi äidille: -- Antaa\nsen pojan nyt lähteä maailmalle, kun sillä on niin suuri into ja kun se\nsaa vapaan matkan edestakaisin. Jahka sen halu tyydytetään, niin\ntaitaapa mielellään palata kotiin.\n\nErään merimiehen, Heikki Ojon, seurassa, joka oli lähdössä Amerikkaan,\nVeikko sitten oli matkustanut setänsä luo Kanadaan.\n\n-- Ja miltä tuntui elämä siellä?\n\n-- Siellä oli paljon uutta ja mielenkiintoista nähtävää. Mutta ennen\npitkää rupesi mieltäni kalvamaan ankara koti-ikävä. Muistan yhden\nillan, jona sedän lähdettyä naapurifarmille istuin yksinäni asunnon\nedessä. Kun pimeä laskeutui äärettömille ruohoaavikoille ja tähdet\nsyttyivät palamaan, puhkesin kyyneliin ajatellessani kotimaata ja\nvanhempia.\n\n-- Eikö teitä silloin haluttanut palata Suomeen?\n\n-- Kyllä se paluunajatus tämän tästä pujahti mieleen. Mutta sisu ei\nsallinut. Nauraisivathan kaikki kotona, jos niin lyhyen ajan kuluttua\ntulisin pois, ajattelin. Sitä paitsi oli paljon sellaista, mikä\nhaihdutti ikävää. Sedällä oli hyviä tuttavia Superiorjärven rannalla ja\npitkin Pacific-rataa, jonka rakentamiseen monet suomalaiset ovat\nottaneet osaa. Matkustelin sedän kanssa, opin purjehtimaan ja saatoin\nmielin määrin samoilla laajoilla metsästysmailla. Ja kun olin varttunut\nisommaksi, sain hankituksi itselleni oman farmin...\n\nAnni kaasi lisää teetä Veikon lasiin. Jännittynein mielin hän seurasi\nnuoren miehen kertomusta. Veikko jatkoi:\n\n-- Sitten saapui tieto äidin sairastumisesta -- hänellä oli sydänvika.\nJa kun sanoma hänen kuolemastaan ehti perille, oli hänet jo kätketty\nkirkkomaan multaan.\n\nVeikko vaikeni mielenliikutuksesta. Mutta hän häpesi heltymystään ja\njatkoi:\n\n-- Vasta kun oli tullut tieto isän sairaudesta ja hänen hartaasta\ntoivostaan että tulisin takaisin, myin farmini ja lähdin matkaan. Mutta\nisäänikään en enää tavannut. Hän oli Suomeen palattuani siirtynyt äidin\nviereen kirkkomaalle.\n\nHe vaikenivat hetken.\n\n-- Luuletteko, että vielä joskus lähdette takaisin sinne? kysyi Anni.\n\n-- Sitä en usko. Ihmiset ovat siellä toisenlaisia kuin täällä. Elämä ja\nolot kyllä ovat monessa suhteessa paremmin järjestetyt kuin meillä,\nmutta tuo alituinen rahan tavoitteleminen ei minua miellytä...\n\nKarjatarhasta kalkahti lehmänkello. Kaislikosta kuului vesilinnun\npiipitys.\n\nVeikko huomasi, että ilta jo oli kulunut pitkälle. Hän sanoi:\n\n-- Juttelen tässä omia asioitani koko illan ja häiritsen neitiä.\n\n-- Ette mitenkään ole minua häirinnyt. Päinvastoin on iltani kulunut\nhauskasti...\n\nKun Veikko Yösalo hyvästi jättäessään puristi Anni Lehtovaaran kättä,\nAnni tunsi, että nuoren miehen käsi oli kuuma ja että se värähteli;\nhänen kauneista ruskeista silmistään kuulti metsäkauriin arkuus, mutta\nsyvemmällä niissä paloi suuren intohimon sammuttamaton lieska.\n\nAnni pelästyi tätä kiintymystä -- eihän hän voinut sitä rohkaista. Itse\nhän ei tietänyt, vastasivatko hänen tunteensa siihen. Ja jos tämä\nhänelle eräänä päivänä varmaksi selviäisi, niin olisihan se onnetonta.\nMiten paljon asettuikaan tuota kiintymystä vastaan: Annin asema\nkansanopiston opettajattarena, hänen isänsä, ihmisten puheet... Oliko\nhän omasta puolestaan antanut aihetta Veikko Yösalon tunnetilaan? Oliko\nhän sitä tietoisesti tukenut? Ei suinkaan. Mutta sen verran hän\nitselleen tunnusti, että Veikko Yösalo oli koko olemuksellaan tehnyt\nhäneen erittäin edullisen vaikutuksen ja että hän usein oli ollut\niloissaan niin etevän oppilaan voittamisesta opistolle.\n\nEhkäpä kaikki muuttuisi ja tasaantuisi kun opetus alkoi.\n\nNäin ajatteli Anni Veikon lähdettyä, istuessaan yksinään heinäkuun\nillan puolihämärässä.\n\nHänen mielensä täytti sisaren huolehtiva myötätuntoisuus tuota rehtiä\nnuorta miestä kohtaan, joka oli niin yksinäinen, niin opinhaluinen,\nniin sivistysrientoinen...\n\nHän huomasi oven syrjässä korin -- se oli Veikon tuoma eväskori, jonka\nhän oli unhoittanut viedä karjatarhalle. Anni läksi kantamaan sitä\nperille.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSeuraavana aamuna puhalsi vinha tuuli. Anni totesi, että oli hyvä\npurjehdussää, mutta häntä huoletti, miten Ossi, tuo verraten tottumaton\npurjehtija, suoriutuisi matkallaan Yösaloon.\n\nAamiaisen jälkeen hän läksi Jaloon Metsään, minkä rantakalliolta\ntähysteli Helorinnettä kohti. Siellä, lähellä kotirantaa, Ossi luovaili\nankarassa laitatuulessa, ja jännittyneenä Anni seurasi hänen\npurjealuksensa liikehtimistä. Väliin purjeet kallistuivat lähelle veden\npintaa ja Anni pelkäsi veneen kaatuvan. Toiste se taas kohosi\npystymmäksi. Ponnisteltuaan yli tunnin se pääsi Yösalon rantaan. Anni\nnäki sen viipyvän siellä jonkin aikaa, todennäköisesti Veikko Yösaloa\nodottaen, sitten se lähti liikkeelle, ja tuntui nyt varmemmin kuin\nalkureitillä ponnistelevan eteenpäin. Veikko Yösalo piteli arvatenkin\nperäsintä.\n\nAnni palasi karjatarhatuvalle sen verran ennen heidän tuloaan, että\nehti keittää kahvia ja kattaa ulkopöydän.\n\nPunoittavina ankarasta tuulesta ja ponnistuksistaan saapuivat Ossi ja\nVeikko karjatarhan tuvalle.\n\nVeikko loi salaisen katseen ovenpieleen. Hän pelkäsi, että\nunhoittamansa ruokakori vielä oli siinä. Mutta hän ei kysynyt mitään,\nsillä hän katsoi sopimattomaksi nuoren herran läsnä ollessa puhua\neilisiltaisesta käynnistään ja hajamielisyydestään.\n\nAnni tajusi hänen hämminkinsä ja selitti:\n\n-- Ruokakorin toimitin määräpaikkaansa, niin kuin oli tarkoitus.\n\nVeikko punastui lievästi ja sanoi puoliääneen:\n\n-- Kiitoksia vaivoista.\n\nOssi kertoi, että heidän vanhempansa halusivat iltapäivällä neuvotella\nAnnin kanssa lähdöstä Petäjämaan hoviin vastavierailulle.\n\nMolemmat nuoret miehet alkoivat koota Annin tavaroita.\n\nVeikko selitti:\n\n-- Järven selällä käy kova tuuli. En silti luule olevan vaaraa, mutta\njos neiti tahtoo välttää vesimatkan, noudan teidät Yösaloon hevosella\nKorpisaaren salmelta.\n\nAnni vastusti:\n\n-- Minä en pelkää. Olettehan taitava purjehtija. Matkalla kiihtyi\ntuuli, yltyen myrskyksi. Aallot lennättivät vaahtoa pieneen purteen ja\nvälistä roiskahti vettäkin sisään. Ossi hoiteli jalusnuoria, Veikon\nvoimakas käsi piteli varmasti peräsintä. Rantasaaren ja Yösalon\nmantereen välillä oli aallokko vähän rauhallisempi, mutta aukenevalla\nselällä asetti myrsky pienen aluksen kovalle koetukselle.\n\nVeikko oli järkähtämättömän tyyni, ja Anni ihaili hänen miehekästä\npelottomuuttaan. Ossi oli jonkin verran levoton, etenkin sisarensa\ntähden, ja kysyi häneltä, eikö ohjattaisi takaisin Yösalon rantaan.\n\nMutta Anni sanoi:\n\n-- Minun tähteni ei tarvitse palata maihin.\n\nKeskellä selkää vihuri roiskutti aallon harjalta runsaasti vettä\nveneeseen, jota se samalla arveluttavasti kallisti. Hetki näytti\nvaaralliselta. Mutta taitavalla peräsimen nykäyksellä sai Veikko veneen\nniin käännetyksi, että kaatuminen vältettiin. Anni vaaleni hieman ja\nviskasi äyskärillä ahkerasti vettä veneestä.\n\nKun he olivat saapuneet lähelle Vilkkunientä, katsoi Veikko varmimmaksi\nlaskea sen suojassa rantaan, varsinkin kun Helorinteessä ei vielä ollut\nkunnollista laituria ja ranta oli matalanpuoleinen. Anni ja Ossi\nyhtyivät hänen mielipiteeseensä, ja ennen pitkää olivat he Vilkkuniemen\nturvissa saapuneet maihin.\n\nEi se suinkaan ollut vailla vaaraa eikä mielenliikutusta tuo retki.\nMutta jännittävä ja ihana se samalla oli ollut Annin mielestä. Ja\nkuinka taitavaksi ja tarmokkaaksi mieheksi nuori Yösalon isäntä olikaan\nsillä retkellä osoittautunut.\n\nRantalaiturilla oli vanha Palage Ilves vaatteita huuhtomassa. Hänen\npoikansa Turo oli äitiänsä avustamassa vaatteiden kuljettamisessa ja\nistui tupakoiden käsikärryillä.\n\n-- Taisi jo olla hengenlähtö lähellä, murahti Palage.\n\n-- No ei sentään pahasti, vaikka ottikin kovalle, vastasi Veikko.\n\nKun Ossi ja Veikko olivat koonneet purjeet ja vetäneet veneen maihin ja\nkun purjehtijat alkoivat astua rantapolulle päin, virkahti Turo\nVeikolle:\n\n-- No sinua, Veikko, ei ole taas näkynyt pitkään aikaan. Milloin tuot\nmeille Helenan, että Kerttu saisi ommella sille uuden hameen? Tyttö oli\nniin vanhanaikaisesti puettu, kun kävi kirkolla viime pyhänä.\n\n-- Eiköhän sille kelvanne vähemmän muodikkaat vaatteet, vastasi Veikko.\nMutta voihan tuo käydä, kun joskus sopii.\n\nAnnin huvilan kohdalla Veikolla oli se tunne, että nyt valitettavasti\nseuraisi pitkähkö ero. Kivisalon perheen vierailu ylhäisten sukulaisten\nluona, Annin lähtö mukaan...\n\nHän hyvästeli Annia ja Ossia, ja läksi kirkonkylään toimittamaan\nmoottorinsa korjattavaksi.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nOltiin jo marraskuun loppupuolella. Sisämaan talvi oli tullut aikaisin,\njää peitti Yösalon järven. Helokosken kansanopisto oli alkanut\ntoimintansa, avajaiset oli pidetty juhlallisin menoin ja puhein.\nOppilaita oli kertynyt enemmän kuin niitä oli odotettu. Johtokunnan\npuheenjohtaja, kauppias Simo Pusa, oli tilaisuudessa mahtipontisen\nitsetietoisesti esiintynyt puhujana, ja oli kosketellut niitä\nuhrauksia, joita oli tehty opiston pystyyn saamiseksi ja joihin hänkin\n\"voimiensa mukaan\" oli ottanut osaa.\n\nAnni Lehtovaaraan hän oli suhtautunut kylmäkiskoisesti. Hän ei ollut\nunhoittanut, että hänet oli jätetty kutsumatta maanviljelysneuvos\nSkogbergin perhejuhlaan. Tyytymättömyyttään hän myös ilmaisi siitä,\nettä maanviljelysneuvos ei ollut kunnioittanut avajaisia läsnäolollaan.\n\n-- Mutta eiväthän suurtilalliset yleensä harrasta tällaisia\nkansansivistämistoimenpiteitä, hän oli ohimennen johtajalle lausunut.\n\nOpiston johtaja, maisteri Ahokallio, ja hänen vaimonsa olivat\nvaatimatonta, tehtäväänsä hartaasti antautunutta väkeä ja Annin\nparhaita seurustelutovereita. He eivät häirinneet tiheillä\nkäynneillään, huomattuaan, että Anni oli yksinäisyyteen kallistuva ja\nlisäksi aina uutterassa työssä.\n\nSyksyllä, ennen opistotyön alkamista, olivat useat Annin\npuutarhakurssilaisista olleet kokoamassa vihannestarhan tuotteita. Kun\nhe, lukuun ottamatta Kerttu Ilvestä, aikoivat kansanopiston oppilaiksi,\noli heidän vaivannäkönsä saava palkkansa, sillä Anni lahjoitti enimmän\nosan korjatuista kasvistuotteista kansanopiston taloustarpeisiin.\n\nAnni näki silloin ilokseen jälleen lemmikkinsä puutarhakursseilta, Eero\nPaljakan, Aune Riutan, Aapo Kokon ja Veikko Yösalon. Nämä olivat nyt\nhänen parhaat oppilaansa kansanopistossa, kaikkein hartaimmat, kaikkein\nahkerimmat. Mikä ilo heitä opastaa, mikä tyydytys heitä ylimääräisesti\nneuvoa, antaa heille lähteitä ainekirjoitusta varten.\n\nSe ihme oli tapahtunut, että Antti Kasurikin oli tullut kansanopiston\noppilaaksi -- ihme hänen omasta mielestään. Ja vaikka hän oli hiukan\nhidasajatuksinen, oli hän sitä tarkkaavampi ja uutterampi ja pysytteli\nmuiden mukana. Hän oli edelleen Annin palveluksessa, ehtien suorittaa\niltaisin ja väliaikoina verraten vähäiset työt: puunhakkauksen, veden\nkuljetuksen, huoneiden lämmityksen.\n\nLauluopetusta Anni antoi omassa isossa salissaan. Sinne kokoontuivat\nmyös yhtenä iltana viikossa ne hänen oppilaistaan, joille hän\nvapaaehtoisesti, ulkopuolella ohjelman, antoi opetusta yleisessä\nkirjallisuudenhistoriassa. Hänen tarkoituksensa oli Suomen\nkirjallisuuden historian lisäksi esittää helppotajuisessa muodossa\nja suurin piirtein maailmankirjallisuuden merkkihenkilöitä. Tämä\ntapahtui siten, että hän loi katsauksen heidän elämäänsä ja\ntuotantoonsa, minkä jälkeen keskusteli siitä kuulijoidensa kanssa,\nhoukutellen esille heidän arvosteluaan. Myöskin eräitä kirjallisia\nmerkkisuuntia hän selosti. Voidakseen selvittää olennaisen puolen\nDanten suuresta runoelmasta hän puhui trubaduurirunoudesta. Olihan\nsillä ylenmääräisellä ihailulla, jonka Dante omisti Beatricelle,\njuurensa trubaduurien naispalvonnassa.\n\nMelko runsaasti oli liittynyt osanottajia Anni Lehtovaaran\n\"kirjallisuuspiiriin\". Nuo illat muodostivat virkistävän vastakohdan\nvakinaisille lukuaineille. Oli hauskaa kokoontua Helorinteen huvilaan,\nmissä mielenkiintoiseen ja kehittävään keskusteluun yhtyi\nvieraanvarainen kestitys.\n\nEräänä tällaisena iltana Anni Lehtovaara oli selostanut trubaduurien\nnaispalvontaa. Hän oli muun muassa huomauttanut, että tuollainen\nrunoilija esiintyy ihailunsa esineen nöyränä palvelijana, jopa\norjanakin, vaikeroivana ja hellyyttä rukoilevana. Ihailtu nainen taas\nusein ylpeänä ja ylenkatseellisena. Mutta, että runoilijain ihailu ei\nollut pelkkää korupuhetta ja mairittelua, osoittaa se heidän\nvakuutuksensa, että rakkaus ja ihailu innostavat pyrkimään jaloihin\ntekoihin ja kunnostautumaan.\n\nAnnin lyhyestä selostuksesta sukeutui keskustelu, joka osoitti, että\naine kiinnosti kuulijoita.\n\nJärjestyksen vuoksi käytettiin puheenvuoroja, Anni Lehtovaara\npuheenjohtajana.\n\nAluksi olivat piirin jäsenet ujoja. Ei kukaan rohjennut ensimmäisenä\npyytää puheenvuoroa.\n\nKun ei keskustelu näyttänyt pääsevän alkuun, rohkaisi Antti Kasuri\nmielensä ja katkaisi hiljaisuuden: -- Minun järkeni sanoo, ettei voi\nihailla ylpeätä ja ylenkatseellista.\n\nSaatuaan tämän sanotuksi Antti ihmetteli rohkeuttaan. Ja muut katsoivat\nkummastellen tuohon hiljaiseen nuorukaiseen.\n\nJää oli murrettu. Muutkin pyysivät puheenvuoroja.\n\nAune Riutta lausui mielipiteensä:\n\n-- Ehkä tuo ylpeys oli vain näennäistä. Ehkä nainen tahtoi koetella\nihailijaansa, oliko hänen aikeensa täyttä totta...\n\n-- Puheenjohtaja, sanoi Eero Paljakka. Kyllä minun mielestäni on turhaa\nniin kovasti mairitella ja ruusata naista. Se voi siitä tulla\nitserakkaaksi ja liian vaativaiseksi. Ja onhan miehelläkin arvonsa,\nniin ettei sen tarvitse orjaksi alentua, jos muuten on reilu mies ja\naikomuksensa ovat vakavat.\n\nLopetettuaan lausuntonsa Eero Paljakka naurahti iloisesti, niin kuin\nhänen oli tapana.\n\nVeikko Yösalo oli koko ajan istunut miettiväisenä. Hän tunsi itsensä\naina ujoksi, kun hänen piti esiintyä, ja hänen äänensä värähteli\nlievästi kun hän puheenvuoron saatuaan alkoi:\n\n-- Saattaa olla, että nuo vanhanajan runoilijat hiukan liioittelivat.\nNäkeehän liioittelua vielä meidän päivinämmekin runoissa ja\nromaaneissa. Mutta tuossa trubaduurien naisihailussa on paljon kaunista\nja tottakin. Ihaileminen herättää halun kunnostautua ja tulla eteväksi.\nJa kun oikein ihailee toista olentoa, asettaa sen kaikkia muita\nkorkeammalle...\n\nHän säikähti, että oli näin tullut julkilausuneeksi mitä syvimmällä\nsisässään tunsi, ja pyyhkäisi nenäliinalla kasvojaan, peittääkseen\nujostuksensa.\n\nTuro Ilves istui takimmaisten joukossa Hellin Pusan, johtokunnan\npuheenjohtajan tyttären vieressä, jolle hän Veikko Yösalon lopetettua\nmerkitsevästi iski silmää.\n\nNämä keskustelut olivat hänestä sitä paitsi jotenkin joutavia. Eihän\nhän yleensä ollut opistossa harrastuksesta, vaan saadakseen yli talven\nhelpon toimeentulon, niin kuin aikaisemmin avomielisesti oli\ntunnustanut.\n\nTämä kirjallisuuspiirin ilta päättyi tavanmukaiseen laulukuoron\nharjoitukseen.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nViimeinen aine, jonka Anni Lehtovaara antoi oppilailleen ennen joulua,\noli vapaaehtoinen.\n\nTuntien päätyttyä opistolla kävivät useat tiedonhaluiset oppilaat\nillemmalla häneltä neuvoja saamassa. Turo Ilveskin oli tällä kertaa\nmukana ja kysyi, voisiko kirjoittaa tukkilaisten elämästä. Neiti\nLehtovaaran mielestä tuo aihe oli sopiva, Turo kun sitä käsitellessään\nsaattoi nojata omiin elämyksiinsä.\n\nVeikko Yösalo oli päättänyt kirjoittaa aineen trubaduurirunoudesta ja\noli liittynyt tovereihinsa pyytääkseen opettajattareltaan neuvoja\nlähteistä. Anni, joka jo päivällä oli kuullut Yösalon aiheenvalinnasta,\noli hakenut esille sitä valaisevaa kirjallisuutta. Muun muassa hän itse\noli laudatuurikirjoituksena käsitellyt trubaduurirunoutta. Tämän\ntutkielmansa hän oli säilyttänyt koneella kirjoitettuna ja aikoi antaa\nsenkin Yösalon käytettäväksi.\n\nVeikko jätti tahallaan vuoronsa viimeiseksi, hänellä kun oli paljon\nkysyttävää. Toisten mentyä he istuivat kirjoituspöydän ääreen ja Anni\nalkoi laveanpuolisesti selittää kysymystä. Tästä työstään he myöhemmin\nsiirtyivät teepöytään.\n\nTuskin Anni oli kaatanut teetä laseihin, kun eteisen ulko-oven kello\nsoi. Anni riensi avaamaan. Siinä seisoi Kivisalon isäntärenki, Yllö,\njoka toi kirjeen \"paroonittarelta\" -- Annin äidiltä.\n\nAnni avasi kuoren ja luki:\n\n\n    \"Rakas Annie,\n\n    kiireessä pari sanaa. Isäsi kärsii taas ankarasti\n    sappikivitaudistaan. Meidän täytyi iltapäivällä auttaa hänet\n    vuoteeseen. Isäntärenki on matkalla kirkonkylään tohtoria\n    noutamaan ja tuo tämän kirjeen. Isäsi mainitsi kernaasti\n    näkevänsä sinut. Jos voit, niin tule myöhemmin illalla tai\n    huomenna aamupäivällä. Noudamme sinut tohtorin saavuttua.\n    Parisista on tullut ikäviä uutisia, jotka osaltaan ovat\n    lamauttaneet isääsi ja ehkä aiheuttaneet tämän äkillisen\n    taudinpuuskauksen. Älä silti ole levoton. Onhan hänellä\n    ollut ennenkin samanlaisia kohtauksia, jotka ovat menneet\n    ohi.\n\n    Sydämellisin terveisin ... äitisi.\n\n    J. K. Jos sinulla on työtä kansanopistossa myöhempään,\n    voit kyllä tulla vasta huomenna. Isäsi otti illan suussa\n    unilääkettä ja nukkuu paraikaa rauhallisesti. Ilmoitamme\n    kyllä, jos hänen tilansa pahenee\".\n\nIsäntärenki kysyi mihin aikaan hän voisi tulla neitiä hakemaan.\n\nKun Veikko oli kuullut, mistä oli kysymys, tarjoutui hän kyyditsemään\nneidin Kivisaloon omalla hevosellaan, jolla renkipoika tavan mukaan oli\ntullut häntä Yösaloon viemään.\n\nAnni epäröi ensin hetken. Ehkä se herättäisi huomiota. Mutta hänen\ntäytyi itselleen myöntää, että tuo Veikon tarjous häntä miellytti.\nOlisihan hänellä samalla tilaisuus näyttää oppilaalleen synnyinkotinsa.\n\n-- No, jos ei se tuota teille liian suurta vaivaa, niin otan vastaan\ntarjouksenne. Sitten ei Yllön tarvitse käydä täällä kahdesti.\n\nIsäntärenki poistui, ja Anni ja Veikko jatkoivat keskeytynyttä\nteenjuontiaan. Veikko kertoi nyt, että hänen vanha setänsä Aaretti niin\nikään viime päivinä oli sairastellut, mikä luultavasti aiheutui\nvilustumisesta kovassa pakkasessa. Vanhus ei silti ollut malttanut\nruveta vuoteeseen, vaan oli liikkunut ulkona tavallisilla\nkotiaskareillaan.\n\nKeittiöstä kuului askeleita. Varmaankin Helka tai Antti Kasuri,\najatteli Anni. Mutta seuraavassa tuokiossa ilmestyi kynnykselle Kerttu\nIlves, joka uteliaana katseli pöydän ääressä istujia. Kerttu niiasi ja\nsanoi:\n\n-- Anteeksi, että tulen häiritsemään. Kyökin ovi oli auki ja Helka\nsattui olemaan poissa, niin tulin sisään, kun minulla olisi vähän asiaa\nneidille. Aion käydä Turo veljeäkin tapaamassa, niin saan kaksi asiaa\ntoimitetuksi yksin tein.\n\nSekä Anniin että Veikkoon Kerttu Ilveksen äkillinen tulo teki ikävän\nvaikutuksen.\n\n-- Niin, no, mitä teillä sitten olisi asiaa? kysyi Anni.\n\n-- On tätä nykyä ollut vähänlaisesti työtä. On saanut tulla perin\nvähillä toimeen. Enkä omasta puolestani valittaisi, mutta kun vanha\näiti kärsii. Niin tulin kysymään neidiltä, että voisitteko suosittaa\nminua naisoppilaillenne, jotta saisin ompelutyötä...\n\nAnni, jolle Kertun pelkkä näkeminen oli käynyt vastenmieliseksi, ei\ntahtonut ruveta hänen suosittajakseen. Hän vastasi:\n\n-- Minusta tuntuu kuin olisi naisoppilaillani tarpeelliset vaatteet.\nEnkä muuten katso sopivaksi, että minä esitän heille teidän asiaanne.\nParempi olisi joko kääntyä opiston johtajan rouvan tai itse oppilasten\npuoleen. Ehkä myös veljenne Turo voisi puhua asiasta naistoveriensa\nkanssa.\n\n-- Anteeksi, että vaivasin. Ajattelin, että neidin suositus olisi\npainavampi, mutta en tahdo häiritä.\n\nAnni tarjosi Kertulle teetä, mutta Kerttu torjui:\n\n-- Kiitos vaan, join juuri äsken kahvia kotona. Anni ehdotti\nhänelle pieniä töitä, ikkunatyynyn tekemistä työhuoneeseen,\nkeittiöpyyheliinojen päärmäystä, y.m.\n\nKerttu hylkäsi ylpeänä tarjouksen:\n\n-- Minä en ole tottunut sellaiseen toppaus- ja päärmäystyöhön. Leningit\nja kapat ovat minun pesialiteettini...\n\n-- Ehkä saan lähettää vanhalle äidillenne vähän ruokaa ja\nraha-avustusta...\n\n-- Kiitos. Me olemme köyhiä. Mutta almuja emme ota vastaan. Ennemmin\nkuolemme nälkään kuin kerjäämme...\n\n-- Siinä tapauksessa en voi teitä auttaa.\n\nKerttu nyökäytti päätään, loi Veikkoon ivallisen katseen ja poistui.\nHän näytti Annin silmissä ärsytetyltä kissaeläimeltä.\n\nHe jäivät siihen molemmat äänettömiksi äskeisen kiusallisen kohtauksen\njälkeen.\n\n-- Hän on siellä kaupungissa tullut vaativaiseksi, ja lisäksi hän on\nkatkera, sanoi Veikko. -- Mutta minä pidätän neitiä liian kauan, ehkä\nteillä jo on kiire...\n\nHetkeä myöhemmin kyyditsi Veikko Yösalo Anni Lehtovaaraa Kivisalon\nhoviin. Heidän ajaessaan kansanopiston ohi seisoivat Kerttu ja Turo\nIlves tienvieressä kiihkeästi keskustellen.\n\nTuro, joka ei pimeässä aluksi tuntenut neiti Lehtovaaraa, lennätti\nVeikolle:\n\n-- Kas vaan, kuljet kuin morsiusmatkalla.\n\nSitten hän tunsi opettajattaren ja nosti lakkia.\n\nVeikkoa harmitti, ettei hän nopeasti ajaessaan huomannut mainita\nkyyditsevänsä neitiä hänen sairaan isänsä luo. Mutta eipä toiselta\npuolen kannattanut ruveta tekemään noille kahdelle tiliä toimistaan.\n\nHeidän saavuttuaan Kivisalon pihaan, tahtoi Veikko heti palata. Mutta\nAnni ei suostunut siihen, että hän tämän vaivan nähtyään pyörtäisi\novelta. Sisälle hänen piti käydä Annin kanssa. Veikko kursaili ja aikoi\nmennä renkitupaan odottamaan, jos neiti ehkä tahtoi, että hän\nkyyditsisi hänet takaisin Helorinteeseen. Annista oli viisaampaa, että\nVeikko palasi yksin. Sieltä Kivisalosta Anni kyllä sai hevosen, ja\nkenties täytyi jäädä sairaan isän luo yöksi.\n\nEteisessä äiti tuli vastaan. Hän kertoi, että tohtori Ylimaa paraikaa\noli potilaan luona, joka nukkui.\n\nHedwig-rouva katsoi yllättyneenä Veikko Yösaloon, jonka Anni esitti\nlisäten:\n\n-- Herra Yösalo on oppilaitani kansanopistosta.\n\nHänet pyydettiin saliin istumaan, ja äiti kuiskasi tyttärelleen\nviereisessä huoneessa:\n\n-- Onpa se kaunis nuori mies ja käytöstavaltaan miellyttävä.\n\n-- Hän on ollut seitsemän vuotta Amerikassa ja on sangen sivistynyt,\nselitti Anni.\n\nSamassa tohtori Ylimaa astui huoneeseen ja teki selkoa sairaan tilasta.\nOli hyvä merkki, että potilas edelleen nukkui. Jos kipu olisi ylen\nsuuri, hän kyllä heräisi. Tohtori, joka ennenkin oli hoitanut\nmaanviljelysneuvoksen tautia, oli tuonut lääkkeitä ja kivennäisvesiä\nmukaansa; hän käski jonkun valvoa sairaan vuoteen ääressä ja\ntarvittaessa telefonoida hänelle.\n\n-- Kohtaus näyttää olevan verraten lievää laatua. En luule, että\nleikkaus tälläkään kertaa on tarpeellinen, rauhoitti tohtori.\n\nVeikko Yösalo istui yksinään Kivisalon isossa salissa ja katseli\nseinällä riippuvia kultakehyksisiä muotokuvia ja upeaa sisustusta.\nOlihan hän käydessään tuttavien luona Chicagossa nähnyt samanlaista\nkomeutta, oli ollut oopperassakin. Uutta ja outoa tällainen siis ei\nhänelle ollut. Silti hän tunsi itsensä vieraaksi tässä ympäristössä. --\nMutta mikä suloinen olento se oli tuo Anni neidin äiti, vielä niin\nnuoren näköinen, ja ihan tyttärensä kauniit silmät!\n\nTohtorin lähdettyä äiti ja tytär palasivat saliin.\n\nHedwig-rouva tahtoi tarjota Annille ja hänen oppilaalleen illallista,\nmutta nämä kertoivat jo syöneensä.\n\nTalon emäntä poistui hetkeksi. Ja kun hän palasi, toi palvelija sisään\nsamppanjapullon ja hedelmiä.\n\n-- Tässä on vielä kesäisen perhejuhlan jäännöksiä, hän selitti. Ulkona\non tuima ilma. Lasi jaloa viiniä tekee teille molemmille hyvää.\nJuokaamme kansanopistomme ja sen hartaiden oppilasten malja!\n\nHe kilistelivät laseja, joissa kuohuva keltainen neste säkenöi ison\nkattokruunun valossa. Veikko Yösalo katsoi velvollisuudekseen vastata:\n\n-- Kansanopistollamme on ollut onni saada etevä kirjallisuuden\nopettaja. Ehdotan neiti Lehtovaaran ja talon ehtoisan emännän maljan!\n\nHetken kuluttua tuntui Veikosta, kuin tuli olisi levinnyt hänen\nsuoniinsa ja selittämätön hurmio koko hänen olentoonsa.\n\nÄidin poistuttua hetkeksi sairaan huoneeseen, Veikko loi Anniin\nrajatonta ihailua uhoavan katseen, johon Annin silmät hymyillen\nvastasivat.\n\nKun Hedwig-rouva palasi, Veikko älysi, ettei sopinut sairaan talossa\nviipyä liian kauan. Hän nousi, kumarsi syvään, kiitti ja läksi.\n\nAnni saattoi hänet eteiseen ja sanoi jäävänsä siksi yöksi valvomaan\nisänsä vuoteen ääreen.\n\nVeikko Yösalon lähdettyä, äiti tunnusti:\n\n-- Oletpa vaikuttanut sivistävästi oppilaisiisi. Anni oikaisi:\n\n-- En luule, että se sanottavasti on minun ansiotani. Sivistyksen\nperusta on luonteessa -- synnynnäinen hienous tai mielen aateluus, joka\nluonnollisesti kasvatuksesta kehittyy. Se, mitä tavallisesti sanotaan\nsivistykseksi, on usein vain ohut kiiltävä kuori, sovinnainen\nseurustelutottumus...\n\nÄiti toisti sitten, että Parisista oli tullut ikäviä uutisia: Haraldin\nkihlaus oli purettu. Yksityisseikkoihin hän ei sinä hetkenä kajonnut.\nTämä sanoma oli ollut raskas isku isälle...\n\nAnni valvoi isänsä sairasvuoteen ääressä, istuen vanhassa mukavassa\nnojatuolissa. Sairas nukkui yhä rauhallisesti.\n\nHarald veljen kihlaus oli siis rauennut -- näin Anni ajatteli. Ei hän\nollutkaan sen kestäväisyyteen uskonut. Yllätys ei ollut suuri. Olihan\nHarald liian huikentelevainen luonne. Mutta isä parka, joka siihen oli\nkiinnittänyt suuria toiveita.\n\nAnnin ajatuksenjuoksu kääntyi pian tästä ikävästä perhetapahtumasta\ntoiseen suuntaan, häneen itseensä. Hänen povensa täytti uusi, ihana ja\nvoimakas tunne: hän rakasti Veikko Yösaloa. Hän rakasti koko\nneitseellisen mielensä puhtaudella ja lämmöllä tuota miehekästä,\nvaatimatonta ja syväluonteista kansan lasta. Hän oli tätä tunnetta jo\nkauan aavistanut, saamatta siitä täyttä selvyyttä. Ja nyt tämä selvyys\noli tullut vastustamattomana, vaistomaisesti valtaavana, olemusta\nsyleilevänä ja kiehtovana kuin säteilevä, kukoistava kevätpäivä.\n\nAnni muisti kaikki yksityispiirteet heidän edellisistä kohtaamisistaan,\nVeikon sanat, hänen malmille kajahtavan äänensä, hänen hiukan\nujokatseiset, mutta kirkkaat ruskeat silmänsä, hänen hymynsä, hänen\nrehdin luonteensa ja hiljaisen olemuksensa.\n\nJa sanomaton onnentunne sylkähti hänen sisimmässään...\n\nKello kolmen aikaan isä havahtui. Hän tunsi taas kipua. Hänen katseensa\nseestyi, kun hän huomasi tyttärensä siinä valvomassa.\n\n-- Kuinka sinä olet hyvä, Anni, kun näet näin paljon vaivaa minun\ntähteni, sanoi isä liikutettuna.\n\n-- En minä ole hyvä, vastasi Anni. Minä täytän vain vähäisen ja vallan\nluonnollisen velvollisuuden. Äiti on hyvä, suo kaikille parasta,\nkoettaa ymmärtää kaikkea, tai ainakin antaa anteeksi, ei itselleen\nvaadi mitään...\n\n-- Se on totta. En ole ansainnut sitä suurta onnea, jota olen nauttinut\nhänen rinnallaan.\n\n-- Minä, Anni jatkoi, olen äitiä paljon vaativampi luonne. Minä pyrin\naina elämän huippusaavutuksiin, kuljen omia teitäni ... olen saanut\nperinnöksi sinun lujan tahtosi, isä. Ja kuitenkin rakastan suuresti\nteitä molempia, vaikka te ehkä joskus ajattelette, että teen sen omalla\ntavallani...\n\nIsä ei vastannut. Hän puristi Annin kättä. Poikansa kihlauksen\npurkautumisesta hän ei puhunut mitään. Anni tiesi, että silloin kun\njokin seikka oikein pahoitti isän mieltä, hän sulkeutui itseensä, eikä\nsanallakaan ilmaissut mielipahaansa. Taudinkouristus oli taas\nankaranpuoleinen. Anni oli saanut tohtorilta ohjeet, antoi potilaalle\nlääkkeitä ja lasillisen kivennäisvettä sekä unirohtoja.\n\nHetken kuluttua sairas rauhoittui ja vaipui hyvää tekevään uneen, jota\nkesti aamuun asti.\n\nKun Anni puoli yhdeksän aikaan aamulla palasi kansanopistolle, oli hän\nkalpea ja väsynyt. Hän meni johtajan luo, joka paraikaa oli\nopetustunnillaan, ja kuiskasi hänelle, ettei hän, valvottuaan koko yön\nisänsä sairasvuoteen ääressä, jaksanut antaa tuntejaan sinä päivänä.\n\nMaisteri Ahokallio näki hänen kalpeutensa ja väsymyksensä ja sanoi,\nettä hän luonnollisesti tarvitsi lepoa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nAnni lepäsi sohvalla, isoon villahuiviin kääriytyneenä, aika ajoin\nvaipuen unen horrokseen. Iltapäivällä hän yritti nousta ja lähteä\ntunnilleen, mutta tunsi vielä raukeutta ja vilunväristyksiä.\n\nKello kolmen aikaan saapui opistolle hevosella Yösalon renkipoika\ntuomaan sanan, että Aaretti Yösalon tauti oli pahentunut ja että\nhänessä oli vuoroin vilunväristyksiä ja kuumetta. Veikko Yösalo katsoi\ntarpeelliseksi lähettää pojan noutamaan lääkäriä. Johtajalta hän pyysi\nitselleen loman loppupäiväksi lähteäkseen sairaan setänsä luo. Johtaja\nantoi hänelle lääkkeitä kotiapteekista siltä varalta, ettei tohtori\nollut tavattavissa. Tohtorin oli muuten hankala lähteä pitkähkölle\nmatkalle -- huomautti johtaja -- hän kun saman päivän illaksi odotti\nsyntymäpäivävieraita. Veikko päätti heti hiihtäen rientää Yösaloon.\nTuro Ilves juoksi hänen jälkeensä ulos pihalle ja sanoi:\n\n-- Älä nyt pidä niin kauheata kiirettä, eihän tässä sentään ole\nhengenhätää.\n\n-- No ei liioin ole aikaakaan hukattavissa, sanoi Veikko, joka\nmieluummin olisi välttänyt keskustelua hänelle vastenmielisen\nopistotoverin kanssa.\n\n-- Näetkös, Turo jatkoi, kun nyt kerta ollaan näin kahden kesken ja\nhiukan voi muiden kuulematta jutella, niin tahtoisin lapsuudentuttavana\nja toverina huomauttaa sinulle, että kyllä sinun olisi aika hankkia\nYösaloon emännöitsijä. Ja Kerttu sisko, jolla tätä nykyä on\nvähänlaisesti työtä, olisi halukas siihen rupeamaan. Onhan hän\nsellaiseen kuin luotu, on ollut kaupungissa ja oppinut siellä\nherrastapoja. Sinä olet varakas mies ja voit järjestää talosi vähän\nhienompaan kuntoon.\n\n-- Onhan siellä Helena sisko...\n\n-- Tuo tyttölapsi. Sehän on niin hiljainen ja ujo, ettei saa sanaakaan\nsuustaan.\n\n-- Eipä se niin paljon turhia puhu kuin moni muu, mutta tekee\nhyödyllistä työtä sitä enemmän.\n\nTuro ei näyttänyt, että loukkautui pistosanoista, vaan jatkoi:\n\n-- Ja voihan näin kaverien kesken vähän laskea leikkiä. Miksi et voisi\nottaa Kerttua emännäksikin. Sellainen mies kuin sinä, käynyt Amerikassa\nja parhaassa iässä. Johan ihmiset sitä kummeksuvat, kun yhä vain elät\npoikamiehenä. Ja mikä Kerttua oikeastaan vaivaa, soma tyttö, kaunis\nvartalo ja kätevä, ja leikkitoverisi lapsuuden ajoilta...\n\n-- Taidatpa kulkea oman sisaresi puhemiehenä. Minä puolestani hoidan ja\npäätän tällaiset asiat ilman puhemiestä.\n\nTuro Ilveksen sappi kuohahti, niin että hän unhoitti viekkaan\nvarovaisuuden:\n\n-- Kyllä sen jo moni tietää, mitä tuumia sinulla on. Mutta älä luule,\nettä Kivisalon herra antaa sinulle tytärtään vaimoksi. Sellainen ylpeä\n\"aristoraatti\", tahtoo vävykseen vähintään paroonin, kreivin tai\njärkiään ruhtinaan. Mutta etpä taida eukoksi valittaakaan. Kelpaahan se\nheilaksikin hieno mamselli, sillä ei sitä lapsikaan usko, että tyydyt\nsille vaan rallattamaan lemmenlauluja kuin \"rupatuuri\". Jo sinulle\npitkin pitäjää nauretaan, miesparka...\n\n-- Sen naurun minä kestän, enkä kaipaa sinun kaltaisesi miehen sääliä.\n\nNäin sanottuaan Veikko Yösalo läksi hiihtomatkalleen, painuen alas\njäälle.\n\nIllalla Helokosken kansanopiston opettajat, Anni Lehtovaaraa lukuun\nottamatta, joka vielä oli väsynyt, läksivät johtokunnan jäsenen,\ntohtori Ylimaan, syntymäpäiville.\n\nTuro Ilves ja Hellin Pusa olivat koko iltapäivän olleet toiminnassa,\nsaadakseen toverikunnan ylimääräisesti koolle. He olivat sitä paitsi\nharjoittaneet kiihoitusta toveriensa keskuudessa.\n\nPuheenjohtajan, Veikko Yösalon, ollessa estynyt, puhetta johti\nvarapuheenjohtaja Riikka Varras.\n\nOvela Turo tahtoi ainakin alussa pysytellä piilossa. Senpä vuoksi\nHellin Pusa \"alusti\" kysymyksen:\n\n-- Jo kauan on huomattu, että opettajamme, maisteri Anni Lehtovaara, on\nosoittanut puolueellisuutta suosimalla erityisesti muutamia oppilaita.\n\n-- Kutka nämä ovat? kysyi Eero Paljakka.\n\n-- No, jos nimiä tahdotaan kuulla, niin on se etupäässä Veikko Yösalo.\n\n-- Millä tavalla neiti Lehtovaara on häntä erityisesti suosinut muiden\nkustannuksella? kysyi Aune Riutta.\n\n-- Pitäähän se sitä vallan lellipoikanaan, kantaa sille kirjoja ja\nsyöttää ruokaa ja juottaa sajua.\n\n-- Onpahan usein syöttänyt ja juottanut meitä muitakin, oikaisi Aapo\nKokko. -- Ja jos Yösalo on siellä käynyt ehkä vähän useammin kuin muut,\nniin johtuu se siitä, että hän on muita tiedonhaluisempi.\n\n-- Niin, sanoi Eero Paljakka. Veikko Yösalolla on harvinainen harrastus\nja hän on opiston etevin oppilas; kukaan ei vedä vertoja hänelle.\n\n-- On tässä nyt muillakin harrastusta, vaikka ei niin lellitellä,\nvastusti Hellin Pusa.\n\n-- No, ja mikä on tarkoitus näillä Hellin Pusan huomautuksilla? kysyi\npuheenjohtaja.\n\n-- Eipä minulla omasta puolestani ole mitään erikoista tarkoitusta,\nmutta minun mielipiteeni on se, että meidän on jollakin tavalla\nsaatettava tyytymättömyytemme opettaja Lehtovaaran tietoon.\n\n-- Tyytymättömyytemme? sanoi Eero Paljakka. Mistä Hellin Pusa tietää,\nettä muut ovat tyytymättömiä?\n\n-- On sitä kuultu useammalta. Turo Ilves ehätti apuun:\n\n-- Asia ei oikeastaan minua liikuta. Mutta ajatukseni on se, että tässä\nkyllä on vakavammat seikat kysymyksessä kuin kirjojen antaminen,\nsyöttäminen ja juottaminen. Näyttää hyvin luultavalta, että neiti\nLehtovaaran ja Veikko Yösalon välillä on olemassa hyvinkin hellä suhde.\n\n-- Tämä on hyvän opettajamme parjaamista! huudahti Aapo Kokko.\n\n-- Ajatelkaa vaan, huomautti Turo, koko pitäjä tietää, että neiti\nLehtovaara viime kesänä parisen viikkoa asusti Yösalon Korpisaaressa,\nmissä Veikko tuhka tiheään kävi karjatarhassaan.\n\n-- Täytyyhän karjaakin käydä katsomassa, ilkkui Eero Paljakka.\n\nTuro jatkoi:\n\n-- Yhdessä he purjehtivat. Helorinteessä Veikko kävi viime kesänä kuin\nkotonaan, korjasi teitä, rakensi laitureita.\n\n-- Tiet ja laiturit ovat tiemmä talossa tarpeellisia. Sinä Turo olet\nliian laiska sellaisiin töihin, selitti Eero Paljakka.\n\n-- Kitas kiinni! ärjäsi Turo. -- Ei minua pyydettykään.\n\n-- Tämä kaikki ei todista mitään, sanoi Eero Paljakka. Ja jos neiti\nVeikosta hiukan tykkääkin, niin onkos tuo maailman ihme? Ihminen se on\nherrasneitikin. Ei se ole mikään jääkalikka. Itse olet kertonut, että\nsinulla tukkireissuillasi oli heiloja yksi joka sormea kohti.\n\n-- Tästä ei saa syntyä riitaa ja rähinää, muuten hajoitan kokouksen,\nuhkasi puheenjohtaja.\n\n-- Hajoita vaan minun puolestani. Mutta huomautan vielä yhdestä\nasiasta, tohisi Turo. Eilen, kun sisareni Kerttu kävi neiti Lehtovaaran\nluona asialla, yllätti hän hänet ja Yösalon vieretysten pöydän ääressä\nkuhertelemassa. Myöhemmin illalla näimme, kuinka he samassa reessä\nistuen läksivät ajelemaan, ja sillä reissulla neiti viipyi koko yön.\nNäitte itse, kuinka kalpea hän oli aamulla käydessään johtajan\npuheilla, eikä hän yöllisen retkensä jälkeen ole jaksanut käydä\nopettamassa koko päivänä. Veikko oli tänä aamuna nolon näköinen, tuntuu\nsiltä, kuin hän ei enää oikein kehtaisi näyttää naamaansa...\n\n-- Nyt huomaan tarkoituksesi, selitti Eero Paljakka. Sisaresi Kerttu on\nmustasukkainen ja kateellinen, siinä koko juttu.\n\nTuro kiivastui ja huusi:\n\n-- Tämä on kunnianloukkaus.\n\nJa hän karkasi ojennetuin nyrkein Eeroa vastaan. Aapo Kokko ja muutamat\nmuut tulivat väliin ja saivat ahdistajan väistymään.\n\nHellin Pusa pyysi puheenvuoroa:\n\n-- Tosin ei ole suoranaisia todistuksia. Mutta kun puhuin isäni kanssa,\njoka niin kuin tiedätte on johtokunnan puheenjohtaja, hän oli sitä\nmieltä, että neiti Lehtovaara on menetellyt hyvin sopimattomasti ja\narvoaan alentavasti, hän, jonka päinvastoin pitäisi olla esikuvana ja\nesimerkkinä oppilailleen.\n\n-- Sinä saarnaat lakia kuin vanhanajan pappi, ilkahti Eero.\n\nHellin Pusa ei ollut tätä kuulevinaan, vaan jatkoi:\n\n-- Minun mielipiteeni on, että meidän on jollakin tavoin kaiken tämän\njohdosta toimeenpantava neiti Lehtovaaralle mielenosoitus.\n\n-- Se olisi naurettavaa. Emme me saa ruveta opettajamme tuomariksi,\nvirkkoi Aapo Kokko.\n\n-- Ei mielenosoitus häntä tapa, sanoi Turo Ilves, jäämme hänen ensi\ntunniltaan pois, siinä kaikki.\n\nHellin Pusa kannatti ehdotusta. Syntyi äänestys. Parikymmentä oppilasta\näänesti ehdotetun mielenosoituksen puolesta, muut, valtavana\nenemmistönä, sitä vastaan.\n\nKokouksen lopulla todettiin, ettei se ollut laillinen, kun toverikunnan\npuheenjohtaja Veikko Yösalo ei ollut saanut tietoa siitä.\n\nHuomautettiin tämän johdosta, että hän kuitenkin olisi ollut\nesteellinen.\n\nLisäksi mainitsi joku, ettei Antti Kasurille ollut ilmoitettu\nkokouksesta. Tämä oli Turon puolelta tahallista, hän kun oli ottanut\ntoimekseen saada toverikunnan kokoon. Laiminlyöntinsä hän kyllä jätti\nmainitsematta, mutta puolusti poikkeamista säännöistä:\n\n-- Eihän tämä olekaan mikään vakinainen kokous, ylimääräinen neuvottelu\nvain.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nKun Anni Lehtovaara, joka jo jonkin verran oli tervehtynyt, seuraavana\naamuna astui kirjallisuuden tunnilleen, ammotti siellä täällä\noppisalissa tyhjiä paikkoja. Ihmetellen hän kysyi, mitä tämä merkitsi.\nSilloin Eero Paljakka nousi selittämään:\n\n-- Me pahoittelemme kovasti tätä mielenosoitusta, emmekä sitä hyväksy.\n\nAnnille selvisi heti asianlaita. Hän näki Veikko Yösalon istuvan\nkalpeana ja katse maassa. Anni ei tiedustellut mitään, vaan antoi\ntuntinsa niin kuin tavallisesti. Mutta mielenosoitus koski häneen\nkipeästi.\n\nTunnin lopulla hän mainitsi, ettei sinä päivänä hoitaisi opetustaan.\n\nJohtajalle hän ilmoitti, mitä oli tapahtunut ja että hän tilannetta\npunnitakseen ei katsonut toistaiseksi voivansa antaa opetusta.\n\nMaisteri Ahokallio pani heti toimeen oppilaiden kuulustelun, josta kävi\nselville, kutka olivat mielenosoituksen alkuunpanijat.\n\nIltapäivällä hän pyysi koolle johtokunnan ja selosti tilanteen. Tohtori\nYlimaa lausui ankaran arvostelun ja paheksumisensa mielenosoituksesta\nja sanoi, että jos oppilaat juorupuheiden perustalla rupeavat mieltään\nosoittamaan ja lakkoilemaan, käy koulutyö mahdottomaksi. Opiston\njohtaja oli samaa mieltä. Mutta puheenjohtaja Pusa katsoi, että\njuoruihin oli syytäkin, ja että esimerkiksi hänen tyttärensä oli pitkät\najat ollut täynnä \"siveellistä paheksumista\", ja ettei tätä ikävää\ntapausta voinut laskea oppilaiden niskoille. Hän ehdotti, että johtaja,\njos ei suorastaan nuhtelisi, niin vakavasti varoittaisi opettaja\nLehtovaaraa enempää antamasta aihetta tällaisiin selkkauksiin.\n\nMaisteri Ahokallio vakuutti havainneensa maisteri Lehtovaaran elämän\nnuhteettomaksi ja olevansa varma siitä, ettei hän ollut voinut\nhairahtua mihinkään sopimattomaan, saati säädyttömään tekoon; olihan\nsuorastaan kansanopiston opettajien velvollisuus henkilökohtaisesti\nseurustella oppilaidensa kanssa ja heitä neuvoa, siten innostaakseen\nheitä ja tukeakseen heidän harrastustaan. Oli mahdotonta kieltää\noppilaita käymästä opettajiensa luona. Ja mitä tuli neiti Lehtovaaran\npoissaoloon edellisenä yönä, oli Veikko Yösalo tarjoutunut kyyditsemään\nhänet Kivisaloon, missä neiti Lehtovaara oli valvonut koko yön sairaan\nisänsä vuoteen ääressä. Väärän ja ilkeämielisen värityksen oli antanut\ntälle retkelle Turo Ilves, opiston ikävin oppilas, sen huonoin aines.\n\nJohtaja kieltäytyi jyrkästi antamasta Annille huomautusta, lisäten:\n\n-- Tunnen hänen itsetietoisen ja jäntevän luonteensa. Hän ei sietäisi\nmuistutusta johtokunnan puolelta.\n\n-- Ne ovat ylpeää väkeä, niin isä kuin tytärkin, intti Simo Pusa. Ja\nsiitä maanviljelysneuvoksesta voisi sanoa muutakin, kuinka esimerkiksi\nsen syntymäpäivillä viime kesänä väkijuomia vuoti tulvanaan.\n\nTohtori Ylimaa kiivastui:\n\n-- Panen jyrkän vastalauseen puheenjohtajan menettelyn johdosta\nsekoittaa tähän kysymykseen asioita, jotka eivät siihen kuulu.\n\n-- Jos johtaja kieltäytyy antamasta varoitusta tai tekemästä\nhuomautusta, on minun velvollisuuteni johtokunnan puheenjohtajana se\ntehdä, huudahti Pusa.\n\nJohtaja koetti hillitä Pusan virkaintoa palauttamalla hänen mieleensä,\nettä neiti Lehtovaara oli Helokosken kansanopiston huomattavimpia\nperustajia ja että hän opistolle oli tehnyt melkoisen rahalahjoituksen.\n\n-- Ovat tässä muutkin olleet tätä laitosta aikaansaamassa ja varoillaan\nsitä tukeneet, kerskui Pusa.\n\nJa kokouksen päätyttyä hän läksi Helorinteen huvilaan.\n\nAnni oli saanut tarkat tiedot oppilasten kokouksen kulusta Antti\nKasurilta, joka tosin ei ollut läsnä siinä, mutta jolle Eero Paljakka\noli kaiken kertonut.\n\nPusa astui sisään jäykkänä pitkässä takissaan ja yskäisi pari kertaa\nsaadakseen aikaa sopivaan alkulauseeseen:\n\n-- En tule niin sanoakseni virallisesti, vaan tuttavana ja opiston\nparasta harrastavana neuvomaan neiti Lehtovaaraa, että vältätte\nvastedes tällaisia ikävyyksiä.\n\nAnni Lehtovaara oikaisi ryhtinsä ja sanoi:\n\n-- Ikävyyksiä, joita tarkoitatte, en ole minä aiheuttanut, vaan\nilkeämieliset juorupuheet ja harhaan johdetut oppilaat. Mistä te minua\nsyytätte?\n\n-- Enhän esiinny syyttäjänä, enkä aio haastaa teitä oikeuteen, sillä\neihän selviä todistuksia ole. Mutta puhuvathan siitä muutkin kuin\noppilaat. Esimerkiksi neiti Agnes Pihlström kertoi eilen tohtorin\nnimipäivillä, että monet postinnoutajat asian jo tuntevat.\n\nAnnin mieleen muistui, ettei hän pitkiin aikoihin ollut käynyt\npostineitiä tervehtimässä, ja että tämä lavertelunhaluinen vanha\nneitonen arvatenkin katkeroituneena, virallisen postinjakelun ohella,\noli levittänyt Annista tietoja pitäjälle. Pusa jatkoi:\n\n-- Sellainen vahingoittaa kansanopiston mainetta ja herättää pahennusta\noppilaissa. Neuvon siis valtavasti teitä toiste välttämään kaikkea,\nmikä voisi antaa aihetta juoruihin.\n\nAnnissa kiehahti viha ja katkeruus, kun tuo pönäkkä mies siinä antoi\nhänelle nuhteitaan. Hänen silmänsä leimusivat ja hän huudahti:\n\n-- Herra Pusa, teidän ei totisesti toiste tarvitse minun tähteni olla\nhuolissanne opiston puolesta.\n\nPusa lähti, mutisten, että hän vain oli täyttänyt velvollisuutensa.\n\nVielä samana iltana Anni ilmoitti maisteri Ahokalliolle aikovansa\njättää erohakemuksensa ja pyysi virkavapautta siihen asti, kunnes se\nmyönnettäisiin.\n\nJohtaja koetti rauhoittaa Annia. Saattoihan kaikki vielä selvitä, kun\nmalttoi odottaa, Pusan käynti ei ollut niin pahasti tarkoitettu, kuin\nmiltä se saattoi tuntua, j.n.e.\n\nAnnin päätös oli järkähtämätön. Hän käytti sen illan kootakseen\nmatkalaukkuun tarpeelliset vaatteet ja tavarat ja aikoi seuraavana\naamuna varhain ensi junassa lähteä lähikaupunkiin, siellä tilannettaan\nharkitakseen. Täältä hänen täytyi päästä pois, pakoon ilkeiden ihmisten\npanetteluja.\n\nHelka ja Antti Kasuri olivat näistä tapahtumista järkytettyjä.\n\nMutta Helka alistui välttämättömyyteen:\n\n-- Kyllä Anni neiti tietää, mitä tekee. Ja kyllä asiat aina jotenkin\nselviävät.\n\nKaikkein kipeimmin koski Anniin, ettei hän voinut tavata Veikko Yösaloa\nsaadakseen hänen kanssaan puhua. Hän käsitti, ettei Veikko katsonut\nsopivaksi tulla hänen puheilleen. Mutta Annin oli tarve lähettää\nhänelle muutama sana ennen lähtöänsä:\n\n    \"Herra Veikko Yösalo!\n\n    Olen kovin suruissani siitä, mikä on tapahtunut ja että yhteiset\n    kirjalliset harrastukset, jotka minulle tuottivat niin paljon\n    tyydytystä, näin ikävällä tavalla ovat keskeytyneet. Mutta vaikka\n    minulla ei olekaan tästä lähin tilaisuutta säännöllisesti ohjata\n    kirjallisuuden opintojanne, olen aina valmis antamaan Teille\n    neuvoja, jos katsotte siitä olevan hyötyä. Kaihoten ja ilolla\n    olen aina muistava sitä aikaa, jona sain ohjata Teidän, parhaan\n    ja hartaimman oppilaani, lukuja. Tapaukset kansanopistolla ovat\n    niin masentaneet mieleni, etten näinä ensi aikoina voi oleskella\n    Helorinteessä, vaan lähden kaupunkiin kokoomaan ajatuksiani ja\n    yksinäisyydessä miettimään tulevaa elämäntehtävääni. Se ala,\n    jonka olin valinnut, on nyt minulta sulkeutunut.\n\n    Palvelijattareltani Helkalta voitte, jos haluatte, saada\n    osoitteeni kaupungissa.\n\n    Lämpimästi tervehtien:\n\n                                        Anni Lehtovaara\".\n\nAnni käski Antti Kasurin seuraavana päivänä, muiden huomaamatta, antaa\ntämän kirjeen Veikko Yösalolle, ja oli varma siitä, että se tuli\nperille. Hän lähetti Antin asemalle tilaamaan majatalosta hevosen, joka\nseuraavana aamuna noutaisi hänet asemalle. Juna läksi kello 7. Anni\ntilasi hevosen kello kuudeksi. Hän tahtoi näin varhain lähteä\nliikkeelle, välttääkseen kansanopistolaisten huomion.\n\nOpiston johtajalle hän niin ikään kirjoitti kirjeen, jossa pyysi\ntervehtimään ja kiittämään opettajatovereita ja viemään terveiset hänen\nuskollisille ja rakkaille oppilailleen.\n\nMyöhemmin illalla saapui Annin äidiltä kirje, jossa hän ilmoitti, että\nisän pahin taudinkouristus oli ohi ja että vaara siis tällä kertaa oli\nvältetty. Isä lähetti sydämelliset terveiset ja kiitokset Annin\nhuolenpidosta ja suuresta vaivannäöstä.\n\nVanhemmat eivät siis vielä olleet kuulleet Helokosken tapahtumista.\nNämä olivat sinä päivänä siinä määrin vieneet Annin huomion, ettei hän\nollut muistanut tiedustella isänsä terveydentilaa. Äidin kirje\nrauhoitti häntä ja syrjäytti viimeisen esteen hänen matkatuumaltaan.\n\nSeuraavana aamuna majatalon hevonen saapui jo puolta tuntia määrähetkeä\naikaisemmin, ja Anni hankkiutui lähtemään. Helka oli alakuloinen, ja\nAntti Kasuri, joka kantoi matkatavarat rekeen, oli ääneti ja syvästi\nsuruissaan. Nalle koira, viisaampi eläin kuin mitä olisi luullut,\nhuomasi matkahankkeista, että emäntä lähti pois, ja ulvoi surkeasti. Se\ntahtoi väkisin hypätä rekeen lähteäkseen mukaan, ja Antin täytyi\nkäyttää pakkoa estääkseen sitä aiettaan toteuttamasta. Anni tukahdutti\nitkun kurkkuunsa ja lohdutti uskollisia palvelijoitaan sillä, että he\npian saisivat häneltä tietoja lähikaupungista.\n\nKun reki oli jättänyt taakseen Helorinteen koivikon, aukeni oikealla\naamukuutamossa välkkyvä avara pelto, jonka keskellä kohosi iso tuuhea\npihlaja. Se oli täynnä punaisia marjoja ja näytti isolta veritäplältä\nkeskellä puhdasta kinosaavikkoa. Vasemmalla levisi Yösalon järvi,\nkankean jääkuorensa peittämänä. Menneen kesän valoisat muistot\npalasivat Annin mieleen, ja hän ajatteli, kuinka kaikki nyt oli kylmää\nja tyrehtynyttä, niin kuin hänen sydämensäkin. Ja hänen rakas\nelämäntehtävänsä, se oli katkennut. Ja sen suuren ja kauniin tunteen,\njoka vasta toisyönä oli hänelle täysin selvinnyt ja joka oli ottanut\nvaltoihinsa koko hänen olemuksensa, olivat ihmiset vetäneet lokaan.\n\nHän nosti turkkinsa kauluksen ja kätki siihen kyyneleensä.\n\nPuoli kahdeksan aikaan samana aamuna tulivat Anni Lehtovaaran oppilaat,\npaitsi mielenosoituksen toimeenpanijoita, kunniatervehdykselle hänen\nhuvilansa eteen. Annin harjoittama sekakuoro esitti \"Sua tervehdin\".\n\nHelka tuli sen loputtua esille ja kertoi, että neiti oli lähtenyt\nmatkalle.\n\nAllapäin oppilaat palasivat kansanopistolle. Suru ja masennus oli äkkiä\nlaskeutunut pari päivää sitten tyytyväisyyttä ja työintoa uhkuneen\nHelokosken yli.\n\nEdellisenä iltana oppilailla oli ollut uusi kokous. Oli täydelleen\nkäynyt selville, että Turo Ilveksen häväistystoimenpiteen\npäätodistuskappale: Anni Lehtovaaran ja Veikko Yösalon \"yöllinen retki\"\noli ollut vallan toisenlainen. Voitiinhan todistaa, että Anni oli ollut\nvanhempiensa luona ja Veikko kotonaan Yösalossa. Kokouksessa oli\nlausuttu se vakaumus, että surullisen selkkauksen pääaiheuttajat olivat\nKerttu ja Turo Ilves.\n\nJa jälkimmäinen oli saanut useilta kuulla, etteivät he enää tahtoneet\nolla hänen opintotovereitaan. Toiset olivat suoraan sanoneet, että\nhänen oli pakko erota.\n\nUhmaillen hän oli isotellut:\n\n-- Enpä minä kaipaa tämän laitoksen turhia jaaritteluja. Kyllä minä\nhenkeni elätän paremmin muualla.\n\nJa vielä samana iltana hän opiston johtajalle oli ilmoittanut\npäättäneensä jättää kansanopiston. Tämä päätös ei opiston johtajalle\nollut epämieluinen.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nVeikko Yösaloon oli häväistysjuttu koskenut niin kipeästi, että kaikki\nhänen sielussaan tuntui tympeytyneeltä. Hänen mielipahansa ei\naiheutunut niin paljoa siitä, että häntä itseään oli kohdannut tämä\nkova isku ja että hän nyt oli jokamiehen hampaissa, kuin siitä, että\nAnni Lehtovaara hänen tähtensä, vaikkakin hänen puoleltaan\nepätahallisesti, oli joutunut niin paljon kärsimään ja sellaisen\njulkisen häpeän esineeksi. Melkein toivoton tila oli hänet vallannut,\nkun hän kuuli, että Anni oli poistunut seudulta ja että heidän\nyhteytensä todennäköisesti oli katkennut.\n\nAntti Kasurin hänelle salaa pistämä Annin kirje, jota hän vetäytyi\nsyrjään lukemaan, oli kuin auringon välke hänen synkeydessään. Anni\nsiis kaikesta huolimatta tahtoi ylläpitää yhteyttä hänen kanssaan. Ja\nkun Veikko muisti tuon Annin synnyinkodissaan luoman hymyilevän,\nmelkeinpä hellyyttä ilmaisevan katseen, virisi hänessä heikko\ntoivonkipinä. Hän oli vahvasti tuuminut erota opistosta. Olihan\nkirjallisuus ollut hänen pääharrastuksensa, ja nyt kun johtajan\nvaimo väliaikaisesti sen opetusta hoiti, se ei ollut samaa, ei\nverrattavissakaan Anni Lehtovaaran mielenkiintoiseen ja innostavaan\naineen hoiteluun.\n\nKun Veikko ilmaisi eroaikeensa johtajalle, tämä kehoitti häntä jäämään,\nei ainoastaan sen tähden, että Veikko oli etevä oppilas, jota opisto ei\ntahtonut menettää, vaan myös siksi, että ihmiset katsoisivat hänen\neroaan syyllisyydentunteesta johtuneeksi.\n\nLisäksi toivoen, että Anni Lehtovaara, olojen järjestyttyä ennalleen,\nmahdollisesti palaisi toimeensa ja ajatellessaan, että käymällä joka\npäivä opistolla saattoi seurata olojen kehitystä, Veikko päätti ainakin\ntoistaiseksi jäädä.\n\nPariksi päiväksi Annin lähdettyä hän vielä oli pyytänyt johtajalta\nlomaa, kun sairas Aaretti setä yhä vielä oli heikko. Nämä vapaapäivät\nhän käytti kirjeen suunnittelemiseen Anni Lehtovaaralle. Kauan hän\ntuumi kirjeen sisällystä ja sanamuotoa. Moneen kertaan hän repi\nvalmiiksi kirjoitetun kirjeen rikki, kunnes viimein hyväksyi sen\nmuodon. Toisen päivän illan suussa hän välttääkseen huomiota hiihtäen\nläksi jään poikki viemään kirjettä postiin. Hän poikkesi Helorinteen\ntupaan saamaan Antti Kasurilta Anni Lehtovaaran kaupunkiosoitteen.\n\nAntti istui yksinään tuvassa, alakuloisena kirjojensa ääressä. Nalle\npiti hänelle seuraa ja riensi vieraan astuessa tupaan häntää liehuttaen\nja tulijan kättä nuollen häntä tervehtimään.\n\nVeikko sai Antilta pyytämänsä osoitteen ja kirjoitti sen kuoreen. Hän\npiti Anttia ehdottoman rehellisenä miehenä, Eero Paljakan rinnalla\nparhaana opistotoverinaan, ja viittaili siihen suuntaan, että kun tämä\nopinaika päättyi, hän tahtoo Antin pehtoriksi Yösaloon. Suuri maatalous\nalkoi käydä hänelle ylivoimaiseksi.\n\nAntti vastasi:\n\n-- Onpa se reilusti tehty sinulta, Veikko, kun minua ajattelet, mutta\nniin kauan kuin tämä nykyinen emäntäni minua tarvitsee, tahdon häntä\nuskollisesti palvella. Ei se vielä ole pahaa sanaa sanonut, on\nopettanut kirjoittamaan ja paremmin lukemaan ja antanut toisen hauskan\nkirjan toisensa jälkeen, niin että sitä melkein pelkästä ruuasta\npalvelisin.\n\nVeikko läksi matkaansa jatkamaan ja lupasi palatessaan vielä poiketa\nAntin luo kuulemaan seuraavan päivän tehtävistä.\n\nKun Veikko Yösalo palasi kirkonkylästä ja oli saapunut Helorinteen\nkoivikon kohdalle, hän näki mieshenkilön tulevan asemalta päin vastaan.\nLäheltä hän tunsi tulijan Turo Ilvekseksi.\n\nTuro oli kansanopistosta erottuaan valinnut taloudellisesti\nkannattavamman askaroimisen: hän oli ruvennut pirtutrokariksi. Hänen\npalttoonsa taskut olivat pulleat kanistereista, ja uuden joskin vasta\nlyhyen aikaa kestäneen ammatin tuottavaisuudesta todisti kohtalaisen\nhienolta tuoksahtava hehkuva sikari.\n\nKun Turo oli Veikon tuntenut, hän sanoi niin kuin ei mitään olisi\ntapahtunut:\n\n-- No iltaa, Veikko, mitä kuuluu?\n\nKun hän tätä sanoessaan veti sikarin hampaistaan, Veikko tunsi, että\nhänen henkensä löyhkäsi pirtulle. Turo jatkoi:\n\n-- Olen tässä muun toimen puutteessa väliaikaisesti ruvennut hankkimaan\npitäjäläisille vähän lasiin kaadettavaa. Se tekee monelle hyvää\nvarsinkin näin pakkasella. Etkö sinäkin ottaisi tästä pari litran\nkanisteria? Se on taattua priima tavaraa, ja hinnaltaan kohtuullista.\n\n-- Tiedät, etten ole mikään pirtun viljelijä. Ja muuten sanon sinulle\nsuoraan, etten tästä lähin tahdo olla missään tekemisissä niin kehnon\nmiehen kanssa kuin sinä, vastasi Yösalo.\n\nHän kohenteli jalkaansa suksen remmisilmukkaan ja työnsi sauvat maahan.\n\nMutta ennen kuin hän oli ehtinyt lähteä liikkeelle, Turo veti\npuukkonsa, iski sen Veikon selkään ja kiljahti:\n\n-- Ota sitten tästä lisää todistusta kehnoudestani!\n\nIlkityön tehtyään hän pakeni metsään.\n\nVeikko kaatui tielle, kykenemättä nousemaan pystyyn. Hänen haavassaan\noli sietämätön kipu ja hän tunsi, kuinka veri siitä tulvi selän ja\npaidan väliin.\n\nAntti Kasuri oli äskeisen kohtauksen aikana puita pilkkomassa vajassa.\nNalle istui vieressä lyhdyn valossa katsellen puunhakkuuta. Koiran\ntarkka korva oli kuullut tavatonta ääntä koivikon takaa. Se murahti\nensin ja juoksi sitten ulos ottamaan asiasta selvän. Se juoksi siihen\nsuuntaan, mistä ääni oli kuulunut, ja saapui tiellä verissään makaavan\nVeikko Yösalon luo. Se nuoleskeli ensin hänen kättään ja alkoi sitten\nhaukkua, ikään kuin kehoittaen häntä nousemaan. Mutta kun tämä ei\nauttanut, se palasi yhä haukkuen vajaan. Antti älysi, että jokin\nerityinen seikka oli saanut koiran näin kiihoittuneeksi. Hän nousi ja\nläksi ulos vajasta. Silloin koira hyppi ilosta ja alkoi juosta\nkoivikkoon päin. Näin se johdatti Antti Kasurin Veikko Yösalon luo.\nAntille selvisi heti, mikä onnettomuus oli tapahtunut. Veikko oli\nverenvuodosta uupunut ja melkein pyörtynyt. Mutta hän kuuli silti Antin\nrohkaisevat sanat:\n\n-- Odota vain hetkinen. Minä noudan apua. Niin nopeasti kuin suinkin\nhän juoksi takaisin huvilaan, otti ison kelkan, huusi Helkalle keittiön\novesta, että Veikko Yösalo makasi tiellä haavoittuneena ja että Helka\njoutuin noutaisi opistolta väkeä apuun. Sitten hän sieppasi tuvan\nsängystä lakanan ja riensi kelkkoineen onnettomuuspaikalle. Hän muisti,\nettä haava on tukittava vahvalla siteellä, jotta veri ei vuoda kuiviin,\nkiersi lakanan vahvasti moneen kertaan Veikon ympärille, köytti\nsen remmillään, nosti Veikon kelkkaan ja alkoi työntää sitä\nHelorinteeseen. Kun hän ehti pihaan, tuli jo Helka opiston johtajan ja\nvoimistelunopettajan, Haapalan, kanssa saapuville.\n\nVeikko Yösalo kannettiin Helorinteen huvilan ruokasaliin.\nVoimistelunopettaja, joka oli suorittanut pitemmän samariittikurssin,\ntutki haavan, totesi, ettei se ulottunut keuhkoihin asti ja oletti,\nettei se ollut hengenvaarallinen. Hän tyrehdytti verenvuodon, mutta ei\nkuitenkaan ruvennut haavaa kiinni ompelemaan, toivoen lääkärin pian\nsaatavan paikalle, ja asetti vahvan siteen.\n\nVeikko Yösalo, joka matkalla oli vaipunut tajuttomuuden tilaan, avasi\nnyt silmänsä ja katsoi ihmetellen ympärilleen.\n\nTällä välin oli ullakkohuoneesta tuotu alas vuode ja potilas\nsiirrettiin siihen.\n\nKansanopistolla ei vielä ollut puhelinta. Johtaja pyysi siis Antti\nKasuria opiston hevosella lähtemään kirkonkylään lääkäriä noutamaan.\nMutta Antti, joka oli hyvä hiihtäjä, sanoi että hän suksilla pääsisi\nperille pikemmin, kun hevosen valjastaminenkin vei aikaa.\n\nVajaan puolen tunnin kuluttua lääkäri saapui. Pian vahvisti oikeaksi\nvoimistelunopettajan havainnon, ettei puukko ollut tunkeutunut\nkeuhkoihin. Silti haava oli melko syvä, mutta ei hengenvaarallinen.\nToivottavasti ei tulisi käännettä pahempaan, eikä mätää haavaan, joten\nleikkaus vältettäisiin. Tohtori ompeli haavan kiinni ja asetti sille\nsiteen. Sitten hän antoi potilaalle morfiiniruiskeen, lieventääkseen\nhänen kipuaan, ja Veikko Yösalo vaipui syvään uneen.\n\nVoimistelunopettaja lupasi valvoa sen yön sairaan luona, ja niin ikään\nAntti Kasuri keittiössä siltä varalta, että kävisi tarpeelliseksi yöllä\nkutsua tohtori. Tämä antoi tarkat ohjeet, lupasi seuraavana päivänä\ntoimittaa kunnansairaalasta sairaanhoitajattaren ja puhelimitse\nilmoittaa onnettoman tapahtuman lähikaupungin matkustajakotiin Anni\nLehtovaaralle. Tätä hän ei tahtonut heti tehdä, säästääkseen molemmilta\nmielenliikutuksen.\n\nPotilaan tila oli sinä yönä verraten hyvä. Aamuyöstä hän houraili ja\nvoimistelunopettaja totesi hänessä korkean kuumeen. Rohtoja saatuaan\nhän vaipui horrostilaan.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nLähikaupungin matkustajakodissa Anni oli sen verran tyyntynyt, että\nsaattoi ruveta tilannetta punnitsemaan. Oliko todella viisasta erota\nkansanopistosta sen johdosta, mitä oli tapahtunut? Mitä ihmiset\nsanoisivat, kun hän näin lyhyen ajan kuluttua hylkäsi alan, jolle hän\nkoko sielunsa innolla ja lämmöllä oli antautunut? -- Mutta eipä hän nyt\nenää huoli ihmisten mielipiteistä ja arvosteluista! He olivat häntä\nhäväisseet ja juorut kulkivat epäilemättä lumivyöryn tavoin hänen\nkotiseudullaan, hänen työpaikallaan. Olivathan omat oppilaat ikään kuin\nhaastaneet hänet tuomioistuimensa eteen. Se koski kipeästi. Tosin\nraa'at ja suorastaan rikolliset ainekset olivat kaiken tämän pahan\naiheuttaneet. Mutta yhdenkin ilkeämielisen ihmisen levittämä kiihoitus\non kuin rutto, joka tarttuu joukkoihin.\n\nKaikesta huolimatta tämä saattoi olla tilapäistä, ohimenevää.\n\nAnni tutki itseään. Oliko hänellä vielä sama halu, sama lämmin\nharrastus valitsemaansa työhön? Kieltämättä sama harrastus, sama\nvakaumus valistuksen tarpeellisuudesta ihmisten tasa-arvoisuuden\nedistämiseksi, yhteiskunnallisten ristiriitojen poistamiseksi. Mutta\nhänen ennen niin luja nuoruuden uskonsa tämän valistustyön\nonnistumiseen oli ruvennut horjumaan. Ainakin hän epäili omaa\npystyväisyyttään tähän työhön.\n\nAnnin tyyni harkitseminen päättyi tähän. Sitten sitä haavaa, jonka hän\noli saanut sisimpäänsä, alkoi kirveliä. Ja hänet täytti suuri kaiho.\nMiten oli Veikko Yösalon laita, jota hän kaiken tämän jälkeen entistään\nenemmän rakasti? Varmaankin hänen mielentilansa oli täynnä ristiriitaa.\n\nIltapäivällä Anni sai kirjeen äidiltään. Kivisalon isäntärenki oli\ntullut kaupunkiin sitä tuomaan.\n\nÄiti kirjoitti:\n\n    \"Rakas Annie!\n\n    Helkalta olen saanut osoitteesi. Käydessäni tänä aamuna\n    kirkonkylässä ja poiketessani postikonttoriin kuulin neiti\n    Agnes Pihlströmiltä niistä ikävyyksistä, jotka ovat sinua\n    kohdanneet. Mielipahakseni huomasin, ettei hänen kertomuksensa\n    johtunut myötätunnosta, vaan yksityiskohtien tarpeettomasta\n    suurentamishalusta ja ihmisten juorupuheiden toistamisinnosta.\n    Isäsi ja minä tiedämme, ettei sinun luonteesi ole sallinut\n    mitään kunniatonta tekoa ja että olet joutunut ilkeämielisten\n    parjaajien uhriksi. Korkeintaan olet voinut olla varomaton.\n    Isäsi oli ensin hyvin kiihtynyt ja sanoi, että parjaajat on\n    haastettava edesvastuuseen kunnianloukkauksesta. Hän tyyntyi,\n    kun olin huomauttanut, että asia sen kautta herättäisi vielä\n    enemmän huomiota. Lisäksi isäsi lausui omana mielipiteenään,\n    että sinä tuon ikävän tapauksen kautta ehkä vihdoinkin saat\n    silmäsi auki huomaamaan, että tämä ei ole oikea alasi. Me emme\n    tahdo vaikuttaa päätökseesi, itsehän parhaiten tiedät ja tunnet,\n    miten menettelet. Kauppias Pusa kuuluu maininneen, että aiot\n    erota, ja oli sen johdosta huomauttanut, että 'asia taitaa\n    olla hyvinkin kipeä'.\n\n    Jos otat virkavapautta voittaaksesi aikaa ja punnitaksesi\n    tilannetta, olet luonnollisesti tervetullut vanhempiesi luo.\n    Mutta ymmärrän hyvin senkin, että tahdot aluksi olla poissa\n    tältä seudulta.\n\n    Miten asiat kehittynevätkin, voit olla varma siitä, että aina\n    saatat suoraan ilmaista kaiken, mikä mieltäsi painaa omalle\n    äidillesi\".\n\nÄidin hyvä kirje liikutti Annia. Mutta samalla hänessä nousi uhma\npöyhkeän Simo Pusan esiintymisestä. Alistuisiko Anni edelleen\ntyöskentelemään laitoksessa, jonka johtokunnan puheenjohtajana oli\ntoimeensa soveltumaton henkilö, mies, joka siihen oli pyrkinyt ja\npäässyt pelkän nousukkaan ylpeyden ja kunnianhimon perusteella?\n\nSen illan jälkeisenä aamupäivänä, jolloin Veikko Yösalo haavoittui,\nsaapui Annille hänen kirjeensä. Anni oli levottomana odottanut sitä.\n\nHän sulkeutui huoneeseensa sitä lukemaan:\n\n    \"Kunnioitettava opettajani, Neiti Anni Lehtovaara!\n\n    En osaa kynää käytellä niin taitavasti kuin Te, mutta rohkenen\n    silti lähestyä Teitä näillä yksinkertaisilla sanoilla.\n\n    Olen kovasti suruissani siitä ansaitsemattomasta häväistyksestä,\n    joka on Teitä kohdannut. Ja suurin suruni on se, että minä olen\n    kaiken tämän alku ja juuri. Mutta vakuutan ja vannon, että\n    tarkoitukseni ei ole ollut huono. Olenhan Teitä ihaillut ja\n    ihailen yhä vielä ylitse kaiken maailmassa, enkä soisi Teille\n    muuta kuin hyvää. Mutta siinä olen rikkonut, että minä, halpa\n    mies, olen rohjennut osoittaa tätä ihailuani ja siten saattaa\n    Teidät alttiiksi pahojen ihmisten juoruille. Voitteko koskaan\n    antaa sitä minulle anteeksi?\n\n    Olen Teille syvästi kiitollinen siitä ajasta, jona olen saanut\n    nauttia valistavaa opetustanne, ja tunnen entistä suurempaa\n    tarvetta ponnistella eteenpäin, kartuttaakseni tietojani ja\n    sivistystäni.\n\n    Olen kuullut, että aiotte erota toimestanne ja kun ajattelen,\n    että nyt jäätte virattomaksi ja että ankara isänne ehkä ei tahdo\n    kustantaa uuden viran opintoja, niin ymmärrän, että minä olen\n    vastuussa Teidän vaikeuksistanne. Minulla on säästöjä siitä\n    farmista, jonka myin Kanadassa, ja jos käy tarpeelliseksi, myyn\n    Jalon Metsän. Pyydän, ettette loukkaannu ehdotuksestani, sillä\n    onhan tämä ollut velvollisuuteni.\n\n    Olen hyvin kiitollinen, jos tahdotte lähettää minulle pari\n    riviä vastaukseksi.\n\n    Teitä tervehtii\n\n    Ihailulla ja Kunnioituksella: Veikko Yösalo\".\n\nTämä vilpittömästi kirjoitettu kirje liikutti syvästi Annia. Samalla se\ntäytti hänet riemulla ja onnella. Olihan se yksinkertainen, mutta silti\nkaunopuheinen rakkauskirje, ja miten mieltä hellyttävä tuo avuntarjous.\nJalon Metsänkin, jolle Yösalon perheessä perinnäistapana oli omistettu\nmelkein pyhää palvontaa, senkin tahtoi Veikko Annille uhrata...\n\nVasta iltapäivällä katsoi pitäjän lääkäri soveliaaksi puhelimella\nilmoittaa Annille Veikko Yösaloa kohdanneesta onnettomuudesta. Hän teki\nsen varovasti ja saattoi lohduttaa Annia sillä tiedonannolla, että\nHelorinteen huvilaan majoitetun potilaan tila oli olosuhteisiin nähden\ntyydyttävä.\n\nHuolimatta tohtorin puhelun rauhoittavasta sävystä Anni tuli ylen\nlevottomaksi. Hän ei malttanut odottaa iltajunaa, vaan otti auton\npikemmin saapuakseen Helorinteeseen. Jo aikaisin illalla hän tuli\nperille.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nAnni, joka kansanopistossa mahdollisesti esiintyvien tapaturmien\nvaralta niin ikään oli suorittanut samariittikurssin, avusti\nsairaanhoitajatarta. Veikon sisar Helena oli tullut Yösalosta. Tohtori\nkävi usein haavaa tarkastamassa. Veikon voimakas ruumiinrakenne\njoudutti tervehtymistä.\n\nParin viikon kuluttua onnettomuustapauksesta Veikko jo oli niin virkeä,\nettä toivoi ennen pitkää voivansa siirtyä Yösaloon.\n\nJouluaattona oli hänen sairasvuoteensa siirretty Annin työhuoneeseen.\nHän saattoi ikkunasta nähdä Yösalon järven jään ja kotiniemensä.\nPilkoittipa vähän puiden lomasta esille vanhan rakennuksen kattoa.\n\nSaliin oli tuotu kuusi, jonka Anni oli aamupäivällä koristanut.\nSairashuoneen ovi oli ollut suljettuna. Anni noudatti sitä tapaa, joka\noli vallinnut hänen kodissaan: joulukuusi näytettiin vasta illalla, kun\nkynttilät sytytettiin.\n\nHämy alkoi laskeutua, satoi harvoja isoja lumihiutaleita.\n\nAnni istui Veikon vuoteen ääressä. Molempien katseet uhosivat\nrakkautta, ja vaistomaisesti heidän huulensa löysivät toisensa.\n\nHe solmivat sinä hiljaisena hetkenä sydänten liiton elämän ajaksi.\n\nIllalla ovi aukeni saliin. Joulukuusi säteili kymmenien kynttilöiden\nvalossa. Veikon vuode oli vedetty lähelle ovea, niin että hän vapaasti\nsaattoi katsoa saliin. Annin uskollisimmat kansanopisto-oppilaat, Aune\nRiutta, Eero Paljakka ja Aapo Kokko, olivat kutsutut vieraiksi. Helena\nYösalo, Helka ja Antti Kasuri seisoivat joulukuusta ihailemassa. Nalle\nistui järkähtämättömän tyynenä ja syvämietteisenä joulukomeutta\nkatsellen.\n\nAnni lauloi pianolla säestäen jouluvirren, johon läsnäolijat yhtyivät.\n\nVeikosta tuntui kuin olisi hän siirtynyt satumaailmaan, jota oli\ntavoitellut, mutta jota oli pitänyt saavuttamattomana.\n\nIllemmalla Anni ilmaisi vierailleen kihlauksen. Heitä onniteltiin\nhartaasti.\n\nUlkoa kuului kulkusten kilinää. Hedwig-rouva ja Ossi saapuivat\nKivisalosta kukkineen ja joululahjoineen. Näitä oli iso korillinen.\n\nKun äiti oli vetäytynyt ruokasaliin tyttärensä ja poikansa kanssa ja\nAnnilta kuuli suuren uutisen, hän syleili tytärtään ja sanoi:\n\n-- Kyllä minä sinut hyvin ymmärrän. Olihan minullakin paljon taistelua,\nkun kihlauduin isäsi kanssa. Toivon, että sinäkin kestät taistelusi.\n\nOssi virkahti:\n\n-- Oli se hyvä, ettet mennyt kihloihin pankinjohtaja Björkin kanssa. Se\nmies ei minua koskaan miellyttänyt. Hän on nyt myös kihloissa. Ja\noletpa sinä Anni muuten aika topakka tyttö, et piittaa ihmisten\njuoruista, etkä huomatusta asemasta.\n\nKun Veikko Yösalo oli täydelleen tervehtynyt, hän siirtyi Yösaloon. He\nolivat päättäneet, Anni ja hän, että tavanmukaisten kuulutusten jälkeen\nsolmisivat avioliiton. Sen jälkeen he aikoivat lähteä pitkälle\nkiertomatkalle Eurooppaan, nähdä anglosaksilaisen maailman, johon\nVeikko Amerikassa jo oli jonkin verran tutustunut, käydä Parisissa ja\nItaliassa ja palata Saksan kautta kotimaahan.\n\nPari päivää ennen vihkiäisiä, joiden oli määrä tapahtua Helorinteessä,\nAnni sai isältään näin kuuluvan kirjeen:\n\n    \"Käsität kaiketi, että minä jyrkästi paheksun aiottua avioliittoasi\n    henkilön kanssa, joka, kuinka kunnioitettava ja kunnollinen\n    lieneekin, ei ole sinun sivistystasollasi. Kun ensi haaveet ovat\n    haihtuneet, tulee arkipäiväinen todellisuus, ja silloin varmasti\n    kadut askeltasi. Mutta olet aina ollut itsepäinen, tahtonut\n    käydä omia teitäsi. Siitä en sinua nytkään ole estänyt. Mutta\n    vakaumukseni on, että tällä teollasi olet sanoutunut irti perheen\n    ja suvun yhteydestä.\n\n                                   Gustaf Skogberg\".\n\nIsän kirje vaikutti Anniin musertavasti. Jaksaisiko hän kärsiä eron\nomaisistaan? Pakoittiko isä äidin ja veljen katkaisemaan välit Anniin?\nSe ajatus tuntui sietämättömältä. Mutta mahdotonta oli, että äiti, tuo\nhyväsydäminen ja ymmärtäväinen, hänet hylkäisi.\n\nKoko sen päivän Anni oli ankaran ristiriidan raatelema.\n\nIllan suussa hän tyyntyi. Hän tunsi sielussaan järkähtämätöntä\nvarmuutta. Hän kirjoitti isälleen:\n\n    \"Rakas isä,\n\n    En yritä muuttaa vakaumustanne. Pahoittelen vain, että avioliittoni\n    tähden katsotte minut erotetuksi perheestä. Pidätte sulhaseni\n    sivistystasoa tämän eron aiheuttajana. Minun vakaumukseni on, että\n    sydämen sivistys ja luonteen avut korvaavat kirjatietoihin ja\n    sovinnaisiin käyttäymistapoihin perustuvan sivistyksen. Ja jos se\n    kerran tulee, tuollainen arkipäiväinen todellisuus, josta puhutte,\n    on velvollisuuteni se kestää ja koettaa sitä nostattaa.\n\n    Päätöstäni en voi enkä tahdo peruuttaa. Mutta tunnustan nöyrästi,\n    että syvästi kärsin siitä surusta, jonka askeleeni on vanhemmilleni\n    aiheuttanut.\n\n                                                      Anni\".\n\nVihkiäiset tapahtuivat mitä yksinkertaisimmin menoin. Vain muutamia\nvieraita oli pyydetty tilaisuuteen. Kansanopiston kuoro lauloi.\n\nPastori Pajari, joka oli antanut Annille rippikouluopetusta, toimitti\nvihkimisen. Ja onniteltuaan nuorta paria hän lausui:\n\n\"Rakkaus kansaan vei Anni Lehtovaaran sen keskuuteen, sitä opettamaan,\nsitä henkisesti rikastuttamaan. Olosuhteet aiheuttivat, että hänen\nvaikutusaikansa tuli lyhyeksi. Mutta jo tälläkin ajalla hän ehti kylvää\nsivistyksen siemeniä, niittää paljon kiitollisuutta ja rakkautta. Hän\nsolmi elämänliiton etevän ja sivistysrientoisen kansanmiehen kanssa.\nHänellä oli rohkeutta katkoa piintyneiden ennakkoluulojen kahleet. Hän\non avioliittonsa kautta astunut vielä likeisempään yhteyteen\nmaalaiskansaan, ja henkilökohtaisella seurustelullaan, tiedoillaan ja\nsivistyksellään hän on levittävä valistusta laajalti, kaukaisille\nsalomaille\".\n\nKun kaikki oli järjestetty, päätti nuori pari lähteä\nulkomaanmatkalleen. He muuttivat matkasuunnitelmiaan ja aikoivat\nkaikkein ensiksi rientää Italiaan, sen kukoistavaa kevättä ihailemaan.\n\nAntti Kasuri, jonka oli määrä kurssien loppuun asti käydä\nkansanopistoa, jäi Helorinteen huvilaan asumaan ja sitä vartioimaan.\nIsäntäväen palattua ulkomailta kesäksi, häntä odotti pehtorin paikka\nYösalossa. Helka siirtyi Yösaloon yhdessä vanhan Aaretti Yösalon kanssa\ntalon hoitoa ohjaamaan. Veikko Yösalolla oli tulevaisuuden varalle\nsuuret tuumat. Hän aikoi laajentaa maatalouttaan, perustaa meijerin ja\nvastaisuudessa kilpailla itse Kivisalon hovin kanssa, näyttääkseen,\nettä hänkin johonkin pystyi. Ja kesällä hän aikoi Yösalon mäen\nylimmälle huipulle rakennuttaa uuden kaksikerroksisen talon, johon hän\nvaimonsa kanssa muuttaisi asumaan.\n\nTuro Ilves oli kadonnut seudulta, eikä hänestä nimismiehen\nponnistuksista huolimatta oltu saatu mitään tietoa. Hänen sisarensa\nKerttu oli kuullut huhuiltavan, että hänet vaadittaisiin parjaavien\ntietojen levittämisestä ja kunnianloukkauksesta edesvastuuseen, ja oli\nhänkin lähtenyt seudulta, painautuen lähikaupunkiin. Anni Yösalo oli\nkuullut, että vanha Palage Ilves yksinäisessä kylmässä mökissään kärsi\nkurjuutta. Tuntiessaan ylenmääräistä nuorta onneaan hän päätti lähteä\nVeikon kanssa tuota onnetonta vanhusta tervehtimään. He ottivat reen\ntäyteen ruokatavaroita ja ajoivat jään poikki Vilkkuniemeen. Anni\nmuisti selvästi keskellä jäätä, miten hän näillä paikkeilla viime\nkesänä myrskyssä oli ollut hengenvaarassa, ja kuinka Veikko\npelottomuudellaan ja taidollaan oli välttänyt vaaran.\n\nPerille saavuttuaan ja mökkiin astuttuaan he tapasivat Palagen\nvuoteessa makaavana. Vanhus säikähti luullen, että taas tultiin\ntiedustelemaan hänen rikollisen poikansa olinpaikkaa. Kun Palage tunsi\nAnnin ja Veikon ja näki ruokatavarat ja kun hän Annilta oli saanut\nrahasumman, heltyi tämä jäykkä vanha ihminen, ja iso kyynelkarpalo\nvierähti hänen kuivettuneelle poskelleen.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nVuosi oli vierähtänyt siitä kesäkuun alkupäivästä, jona Anni ja Veikko\npalasivat häämatkaltaan ulkomailta. Se matka oli tarjonnut vaikutelmia\nelämänajaksi ja avartanut näköpiiriä. He olivat viettäneet suuren\nvaloisan onnensa viehkeimmät ajat kahden avarassa maailmassa, turvassa\nihmisten tungettelevalta uteliaisuudelta ja arvostelulta.\n\nVäkeä kuhisi Yösalon työvainioilla. Uusi asuinrakennus oli valmis.\nSiinä oli iso \"musiikkisali\" ja erityinen kirjastohuone.\n\nHelokosken kansanopistolle Anni ei ollut käynyt vieraaksi. Oppilaat\nolivat hänen erottuaan kutsuneet hänet toverikuntansa kunniajäseneksi.\nHän esitelmöi tuon tuostakin kansanopiston juhlatilaisuuksissa. Kun\nPusa yleisen mielipiteen pakoittamana oli eronnut johtokunnan\npuheenjohtajan toimesta ja tohtori Ylimaa astunut hänen sijalleen,\nsuostui Anni tulemaan johtokunnan jäseneksi. Hän oli lahjoittanut\nhuvilansa, Helorinteen, palstoineen kansanopistolle puutarhakouluksi.\nHuonekalut, kirjat ja flyygelin hän oli siirrättänyt Yösalon uuteen\nrakennukseen.\n\nYösalon vanhaan asuinrakennukseen olivat Anni ja Veikko perustaneet\nkansankirjaston, jonka kokoonpanoon ja kartuttamiseen he omistivat\npaljon huolta. Pitäjän etäisimmistäkin kylistä kävi varsinkin nuorta\nväkeä Yösalossa kirjoja lainaamassa. Kerta viikossa oli kirjasto\navoinna. Vesi ja maatietä tulvi silloin Yösaloon lukuhaluinen joukko.\nSe oli joka viikko toistuva toivioretki.\n\nSynnyinkodissaan, Kivisalossa, Anni ei ollut käynyt sen aamun jälkeen,\njonka edellisen yön hän oli valvonut isänsä sairasvuoteen ääressä.\nOlihan isä kirjeessään viitannut siihen, että katsoi perheen ja\ntyttären välien hänen avioliittonsa kautta rikkoutuneen. Äiti ja tytär\ntapasivat silti toisensa joskus tohtori Ylimaan ja pastori Pajarin\nperheissä. Mutta Yösaloon äiti ei ollut lähtenyt. Annin askeleesta oli\nsyntynyt hänen vanhempiensa välille ensimmäinen vakava ristiriita, ja\nsovinnollinen kun oli, ei Hedwig-rouva tahtonut päästää sitä\nkärjistymään, toivoen ajan lieventävää vaikutusta. Ossi oli\npurjehdusretkillään usein laskenut Yösalon rantaan ja käynyt sisarta ja\nlankoa tervehtimässä.\n\nTaiteilija Harald Skogbergin kihlaus oli, Parisista kiertoteitä tulleen\ntiedon mukaan, purettu morsiamen vanhempien aloitteesta, Harald kun oli\nruvennut viettämään säännötöntä elämää ja juomaan absinttia. Hän joutui\nennen pitkää taloudellisiin vaikeuksiin ja pyysi vanhemmiltaan\nmelkoisia rahasummia. Mutta isä oli ne häneltä evännyt, korostaen,\nettei yksi lapsista saanut kuluttaa perheen omaisuutta muiden\nkustannuksella, varsinkin kun Harald jo oli saanut paljon enemmän kuin\nmuut lapset. Poikansa nimen maanviljelysneuvos Skogberg kuitenkin oli\nlunastanut pankinjohtaja Björkin hyväksymistä vekseleistä. Haraldin oli\nnyt pakko todenteolla ryhtyä työtä tekemään, ja hän otti toimen eräässä\nparisilaisessa kustannusliikkeessä romaanien kuvittajana.\n\nKun Annin ja Veikon avioliiton ensi aikojen hurmio oli asettunut,\nnuoren parin yhdyselämä jatkoi tasaisen onnentunteen merkeissä. Ainoa\npilvi, joka loi varjoaan Annin onnentaivaan kirkkauteen, oli tietoisuus\nsiitä, että isä oli katkaissut yhteyden häneen. Siitä hän kärsi, usein\nkipeästikin, mutta ei ilmaissut mielipahaansa kellekään.\n\nSitten pilkoitti Yösaloon auringonsäde, joka loi sameat sadepäivätkin\nvaloisiksi: pikku Olavin tulo maailmaan. Suuren tilan hoito\najanmukaisine uudistuksineen ja laajennuksineen vaati paljon tarmoa ja\ntyötä, ja tässä tarjosi Anni miehelleen tehokasta tukea. Koti, kukka ja\nkasvitarha olivat hänen erityisen huolenpitonsa esineinä.\n\nHenkisiä harrastuksia Anni kaiken aineellisen työn ohella\nuutterasti piti vireillä. Hän luki Veikon kanssa kaunokirjallista,\nkulttuurihistoriallista, maataloudellista ja yhteiskuntaopillista\nkirjallisuutta. Veikko oli huomauttanut vaimolleen, että heidän\nvuotuisessa menoerässään oli varattava melkoinen rahamäärä kirjoihin.\n\nJoka päivä tarjosi vaihtelevaa työtä, uusia tehtäviä, uutta\najanvietettä.\n\nAnni istui levähtäen ja päivää paistattaen puutarhassa, missä\nkukkasviljelys oli täydessä käynnissä. Silloin tällöin hän huojutti\nhiljaa vipua, jonka varassa hänen pikku poikansa, Olavi, lepäsi\npalttinaliekussaan. Siitä paikasta Anni näki selvästi Korpisaaren Jalon\nMetsän. Korkeana, ylväänä se kohosi. Nyt hän oli sitä paljoa lähempänä,\nja hänelle oli täysin selvinnyt sen henkien salaperäinen humina.\n\nHän saattoi myös siitä paikasta nähdä Helorinteen huvilan, ja mielestä\nsukelsivat esiin hänen siinä viettämänsä ajan ilot ja surut.\n\nAnnin istuessa siinä odottamassa päivälliskellon soittoa riensi Antti\nKasuri, Yösalon toimelias pehtori, hänen luokseen ja kertoi, että\nKivisalosta päin näkyivät matkan päässä lähestyvän kaksivaljakon\nvetämät vaunut.\n\nNalle seurasi Antin kintereillä, niin kuin aina. Se oli luonnollisesti\nasettunut asumaan Yösaloon ja viihtyi erinomaisesti. Alussa oli ollut\npientä kinaa Vahdin kanssa -- etenkin yhteisen ruokakupin ääressä.\nMutta kun kumpikin oli saanut oman kuppinsa, katosi riidanaihe.\n\nKotvan kuluttua tuli puutarhaan Hedwig-rouva poikansa, ylioppilas Ossi\nSkogbergin, seurassa ja Helkan opastamana. Helka huomautti:\n\n-- Sanoinhan Anni rouvalle, että kyllä se paroonitar vielä tulee\nYösaloon.\n\n-- Rakas äiti, virkkoi Anni, kuinka olen onnellinen, että tulit.\n\nHedwig-rouva oli tuonut pikku Olaville leluja.\n\nYhdellä nukella, jolla oli punainen takki ja siniset housut, oli\nkulkusia kädessä. Isoäiti heilutti nukkea, ja kun Olavi kuuli tiukujen\nhelinän, hänen ruskeisiin silmiinsä ilmestyi pirteä ilme ja hänen\npienille kasvoilleen levisi hymy, jonka Anni tunsi Veikon hymyksi.\n\nÄiti kertoi, että Annin isä viime aikoina oli ollut kovin sairas. Hänen\nsappikivitautinsa oli yltynyt niin pahaksi, että oli täytynyt tehdä\nleikkaus. Sydän ei ollut tahtonut kestää nukutusta. Hän oli sentään\ntoipunut, mutta oli vielä heikko. Ankara sairaus ja heikkoudentila oli\nusein tuonut isän mieleen kuoleman ja sovinnonajatuksia. Kun hän oli\nkuullut, että hänen vaimonsa ja Ossi läksivät Yösaloon, hän oli\nvirkkanut:\n\n-- Sano Annille ja hänen miehelleen terveisiä ja pyydä heitä käymään\nKivisalossa. Jos vielä tästä pääsen pystyyn, niin käyn minäkin heitä\ntervehtimässä.\n\nAnni vastasi:\n\n-- Vie isälle terveisemme ja sano, että iloiten otamme vastaan hänen\nsovinnontarjouksensa.\n\nVeikko Yösalo oli tällä välin Antti Kasurilta kuullut vieraiden tulosta\nja riensi puutarhaan sukulaisiaan tervehtimään.\n\nHedwig-rouva suuteli häntä poskille ja toisti miehensä terveiset.\n\nUjona ja vaatimattomana Veikko asettui heistä syrjään, luoden vaimoonsa\nkysyvän katseen.\n\nHedwig-rouva palasi pikku Olavin luo, johon oli tuiki ihastunut.\n\nOssi, joka aikoi metsänhoitajaksi, lupasi valmistuttuaan antaa neuvoja\nYösalon laajojen metsien vaalimisesta. Ja langokset sopivat yhteisistä\nmetsästysretkistä...\n\nYösalon puutarhassa surisivat mehiläiset pesiensä ympärillä ja\ntekivät uutteria lentoretkiä rantakaltaalle, joka houkutteli\nkukkarikkaudellaan.\n\nKirjoitettu Helsingissä 1926.\n\n\n\n"]