[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjMDeGj1-xQgbKVCZ5tg4jiZ2PZseF51gR3HmowjAyqE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":32,"gutenbergSummary":37,"gutenbergTranslators":38,"gutenbergDownloadCount":40,"aiDescription":41,"preamble":42,"content":43},806,"\"Nuori Kotka\" ja vanha metsästäjä","Cooper, James Fenimore",1789,1851,"806-cooper-james-fenimore-nuori-kotka-ja-vanha-metsastaja","806__Cooper_James_Fenimore__Nuori_Kotka_ja_vanha_metsästäjä",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16],"amerikkalainen","fi",1823,1896,23103,146504,false,46910,[25,26,27,28,29,30,31],"Adventure stories","American fiction -- Translations into Finnish","Bumppo, Natty (Fictitious character) -- Fiction","Frontier and pioneer life -- New York (State) -- Fiction","Historical fiction","New York (State) -- History -- 1775-1865 -- Fiction","United States -- History -- 1783-1815 -- Fiction",[33,34,35,36],"Adventure","American Literature","Historical Novels","Novels","\"Nuori Kotka\" ja vanha metsästäjä by James Fenimore Cooper is a novel written in the late 19th century. The story unfolds in the American wilderness and focuses on the intertwined lives of its characters, including Marmaduke Temple, his daughter Elizabeth, and a young hunter named Oliver Edvards. The narrative likely explores themes of friendship, nature, and the encroachment of civilization on the wild.  The opening of the story introduces us to Marmaduke Temple, a well-respected settler in Pennsylvania during the late 17th century. Following his unfortunate financial struggles, Marmaduke's legacy influences his daughter Elizabeth and their newfound acquaintance, Oliver Edvards, who becomes involved with the Temples after a chance hunting encounter where he is accidentally wounded by a shot. The chapter sets up the dynamics between the characters and hints at tensions arising from their different backgrounds, including the impending changes brought by settlement and the loss of traditional hunting grounds. As the narrative progresses, the characters navigate their relationships against the backdrop of the natural world, establishing the conflicts and alliances that will shape their interactions. (This is an automatically generated summary.)",[39],"Reijonen, Sohvi",267,"Nuorisolle suunnattu mukaelma kertoo uutisasukkaiden elämästä ja eränkäynnistä Pohjois-Amerikan rajaseuduilla. Kertomus seuraa vanhan metsästäjän ja nuoren miehen vaiheita muuttuvan yhteiskunnan ja luonnonlakien välisessä ristiriidassa 1700-luvun lopulla.","James Fenimore Cooperin 'Nuori Kotka' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 806. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","\"NUORI KOTKA\" JA VANHA METSÄSTÄJÄ\n\nKirj.\n\nJames Fenimore Cooper\n\n\nSuomeksi mukaillut nuorisolle Sohvi Reijonen\n\nAlkuperäinen teos: The Pioneers (Leatherstocking Tales #4)\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1896.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Kohtaus metsässä.\n 2. Linnun ammunta.\n 3. Pantteri.\n 4. Poltettu maja.\n 5. Metsästäjä jalkapuussa.\n 6. Pako.\n 7. Luolan salaisuus.\n 8. Vanhan metsästäjän jäähyväiset.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nKohtaus metsässä.\n\n\nNoin vuonna 1673 majoittihe Pennsylvaniaan uutisasukas. Rikas kun\noli, hankki hän omakseen laajat alat asumatonta maata, josta antoi\nosia viljeltäväksi varattomille, avustaen heille siten kodin ja\ntoimeentulon. Hänen oma elämänsä oli moitteetonta. Häntä pidettiin\nsuuressa arvossa ja hänelle oli monta virkaa uskottu hoidettavaksi.\nMutta hänen taloudelliset yrityksensä eivät onnistuneet ja hän kuoli\nsiksi ajoissa, että säästyi rutiköyhyydestä. Hänen jälkeläisensä\nkokivat päästä esi-isänsä veroiseksi ja, jos suinkin mahdollista, yhtä\nrikkaaksikin, kunnes muutaman heistä vihdoinkin onnistui hilautua\nyhteiskunnan ylimmille porraspuille. Avioliitto häntä siinä melkoisesti\nauttoi ja siten hänen poikansa, Marmaduke Temple, sai muuta paremman\nkasvatuksen kuin mikä Pennsylvanian silloisissa oppilaitoksissa oli\nmahdollista. Koulussa oli nuoren Marmaduken ikäinen nuorukainen,\nEdvard Effingham, ja heistä tuli ystävykset. Effinghamin perhe oli\nrikas ja arvossa pidetty. Isä oli neljäkymmentä vuotta majurina\npalveltuansa ottanut eron virasta. Ja kun Edvard, ainoa poika, otti\nvaimon, luovutti isä hänelle koko omaisuutensa. Ensiksi käytti nuori\nEffingham rikkauttansa etsiäksensä nuoruuden ystävänsä Marmaduken\nja auttaaksensa häntä. Kun Marmaduken isä juuri pikkistä ennen oli\nkuollut ja hänen omaisuutensa pilstoutunut moneen osaan, tuli ystävän\ntarjous sopivaan aikaan. Ystävykset perustivat kaupan Pennsylvanian\npääkaupunkiin Filadelfiaan. Uuttera ja toimelias Marmaduke otti\nhuoleksensa johdon, ja Effingham, joka antoi varat, sai puolet\nvoitosta, esiytymättä kuitenkaan julkisesti liikkeen osakkaana.\nKahdesta syystä hän piti yhtiön salaisuutena. Ollen sellaisen perheen\njälkeläinen, jossa aseteollisuus oli siihen asti perintönä kulkenut,\nkatsoi hän alentavaksi välittömästi yhtyä kauppaliikkeeseen. Toinen syy\noli isän voittamaton vastenmielisyys kveekaria kohtaan, ja Marmaduke\noli peräisin kveekariperheestä, vaikka hän itse ei ollutkaan erittäin\nankara lahkolainen.\n\nMarmaduke johti monena vuonna liikettä niin onnellisesti, että se\ntuotti runsaan voiton. Niiden levottomuuksien alkaessa, jotka olivat\nvapautussodan edeltäjiä, asettui Effingham kuninkaan ja Marmaduke\nkansan puolelle. Kun sota syttyi, uskoi Effingham kaikki paperinsa ja\nmitä hänellä vain arvokasta oli toverinsa talteen, ja jättäen isänsä\nhän lähti kuninkaan sotajoukkoon. Luonnollisesti eivät ystävykset\nsaaneet mitään tietoja toisistaan, ja sodan jaloista täytyi Marmaduke\nTemplen kohta poistuakkin pääkaupungista pelastettuansa ensin\nomaisuutensa ja Effinghamin paperit varmaan talteen kuninkaallisilta\njoukoilta. Kun Yhdysvallat sodan päätyttyä tunnustettiin itsenäisiksi,\njulistettiin kuninkaan puoluelaiset tiluksensa menettäneiksi ja\nne tuomittiin myötäviksi. Marmaduke käytti tilaisuutta hyväkseen,\nmatkusti Newyorkiin ja osti jokseenkin huokealla avaroita tiloja.\nNiiden parantamiseksi hän käytti kaiken kykynsä ja toimintahalunsa,\nniin että hän heti oli maansa mahtavimpia tilanomistajia. Kaikkien\nhänen rikkauksiensa ainoana perijänä oli tytär, jonka hän vähää ennen\nvaimonsa kuolemaa oli vienyt muutamaan kasvatuslaitokseen.\n\nKun asukasluku siinä piirissä, jossa hänen tiluksensa olivat, oli\nkasvanut määrättyyn lukuun sinne muuttaneista uutisasukkaista,\nnimitettiin hänet sinne ylituomariksi.\n\nTutustutettuamme lukijaa oloihin ja henkilöihin siirrymme varsinaiseen\nkertomukseemme ja tulemme niin muutamana joulukuun päivänä 1793\nNewyorkin valtion keskukseen lähelle Susquehannan lähteitä.\n\nOli kirkas pakkaspäivä. Auringonlaskun aikaan nousi reki\nhiljakaisilleen vuorenrinnettä. Hevosia ohjasi nuori neekeri, jonka\nluonnostaan kiiltomustat kasvot pakkanen oli pilkukkaiksi täplitellyt.\nSiitä huolimatta oli kasvojen ilme iloinen, sillä hän ihan riemuitsi\nkotiintulosta ja lähestyvän joulujuhlan huvituksista. Reessä istui\nkeski-ikäinen mies ja nuori tyttö. Turkkeihin kun olivat kääriytyneet,\nei heistä näkynyt muuta kuin tytön mustat silmät ja miehen kasvot,\njoissa ilmeni hyväntahtoisuus ja miellyttävä iloisuus. Mies oli\nMarmaduke Temple ja hänen matkatoverinsa hänen tyttärensä Elisabet,\njoka oli viettänyt neljä vuotta Newyorkin kasvatuslaitoksessa ja nyt\npalasi kotiin. Vuori, jonka rinnettä he paraillaan nousivat, kasvoi\nvankkaa havumetsää, ja vähän kuin peläten tähysteli Elisabet synkkään\nmetsään, kun yhtäkkiä kova, hellittämätön koiran haukunta kuului.\n\n-- Seis, Agy! huudahti vanha herra mustalle ajajalle. Se on vanha\nHektor; minä tunnen sen äänestä. Luultavasti on \"Nahkajalka\" otuksen\njälillä. Tuossapa onkin edessämme veres hirvenjälki -- Ja nyt,\nElisabet, jollet pyssyn pamausta pelkää, niin hankin sulle kunnon\nhirvipaistin jouluruuaksi!\n\nAjaja pysäytti hevoset. Marmaduke Temple viskasi turkin päältään,\nkaappasi oivan kaksipiippuisen lintupyssynsä ja hyppäsi reestä\nkinokseen. Hän aikoi juuri rientää eteenpäin, kun komea hirvi oikaisi\ntien poikki muutaman askelen päässä hänestä. Käsi varmana ja katse\nterävänä kohotti Marmaduke pyssynsä ja laukaisi. Mutta hirvi jatkoi\nmatkaansa pelkäämättä ja nähtävästi vahingoittumatonna. Ei vielä\ntoinenkaan laukaus tuntunut osaavan oikeaan. Sääliä tuntien iloitsi\njo Elisabet hirven pelastumisesta, kun se taas yhtäkkiä pyyhkäsi tien\npoikki. Samassa tärähytti ilmaa räikeä pamaus, ihan toisellainen kuin\nvanhan herran lintupyssyn laukaus. Hirvi hypähti korkealle ilmaan, ja\nkun toinen laukaus seurasi siinä paikassa, suistui se suinpäin maahan,\nkieriskellen kinoksessa. Kovaääninen \"halloo\" kajahti näkymättömän\nampujan suusta ja samassa ilmestyi tielle kaksi miestä piilostaan\nkuusten takaa, josta käsin he olivat hirveä väijyneet.\n\n-- Kas vain, Natty! Jos minä olisin tiennyt teidän olevan siellä\nväijymässä, huudahti Marmaduke Temple, niin olisin kyllä laukaukseni\nsäästänyt toiseen aikaan. Mutta vanhan Hektorin haukunta oli liian\nhoukuttelevaa. Enkähän minä ole ihan varma siitäkään, eikö joku minun\nluodistani suistanut saalistamme päälaelleen.\n\n-- Ei, tuomari, ei! vastasi metsästäjä naurahdellen ja voittoisasti\nhäntä katsellen tuntiessaan osavammuutensa. Luuletteko todellakin, että\ntuollaisella tuliluikulla saattaa ampua aikuisen hirven?\n\n-- Tämä on hyvä pyssy, Natty, ja se on sekin aikoinaan hirven kaatanut!\nvirkkoi tuomari, hymyillen ystävällisesti. Hirveen on sattunut kaksi\nlaukausta, toinen kaulaan ja toinen keskelle sydäntä. Eihän se olisi\nmahdotonta, Natty, että toinen olisi minun ampumani!\n\n-- Mutta teidän täytyy myöntää, tuomari, jatkoi metsästäjä\nharmistuneena, että hirvi kaatui vasta viimeisestä laukauksesta ja\nsen ampui nuorempi ja varmempi käsi kuin sekä teidän että minun. Minä\npuolestani, vaikka olenkin köyhä kuin hiiri, tulen kyllä toimeen\nilmankin tätä saalista; mutta enpä kuitenkaan mielelläni luopuisi\noikeuksistani vapaassa maassa.\n\n-- Eikä teidän tarvitsekkaan, Natty! vastasi tuomari. Minähän\npuolustaunkin vain metsästäjäkunnian vuoksi! Muutamalla dollarillahan\nhirven ostaa, mutta mikäs korvaa kunnian pitää lakissaan hirvenhäntää?\nAjatelkaapas, miten minä voisin kerskata siitä serkulleni,\njoutavanpäiväiselle Dick Jonekselle, joka koko tänä metsästyskautena ei\nole ampunut muuta kuin ukkoteeren ja pari harmaata oravaa.\n\n-- Otukset häviävät häviämistään, tuomari, mitä laajemmalle vain nämä\nviljelykset ja parannukset ulottuvat, virkkoi vanha metsästäjä huoaten.\nOli aikoja semmoisiakin, jolloin minä pirttini kynnykseltä saatoin\nampua kolmetoista hirveä. Ja kun tuli karhunlihan nälkä, niin ei muuta\nkuin valvo yö ja ammu otso kuutamossa pirtin seinänraosta. Eikä siinä\ntarvinnut pelätä liian sikeästi nukkuvansa, sillä suden ulvonta piti\nkyllä valveilla. Hektor vanha, tämä -- hän silitti suurta, musta- ja\nkeltapilkkuista, valkovatsaista ja valkeajalkaista metsäkoiraa, joka\njuuri palasi ajosta -- katsokaapas, mitenkä sudet purivat pahaksi sen\nkurkun sinä yönä, kun minä ajoin ne pois, kun ne yrittivät siepata\nminulta saaliin uunin piipusta! Koira on uskollisempi kuin moni\nkristitty. Se ei milloinkaan unohda ystäväänsä ja se rakastaa sitä,\njoka sille antaa ruuan.\n\nMetsästäjän olennossa oli jotain omituista, joka aikaa sitten oli\nherättänyt Elisabetin huomion. Hän oli pitkä ja hoikka ja hänen ohutta\npunertavaa tukkaansa peitti ketunnahkainen lakki. Vaikka hänen kasvonsa\nolivat laihat ja kuihtuneen näköiset, ilmeni niissä kuitenkin hyvä\nja luja terveys. Harmaat silmät säihkyivät tuuheiden, harmahtavain\nkulmakarvain alta. Kaula kuikotti paljaana ja yhtä ahavoituneena kuin\nkasvotkin. Hirvennahkainen nuttu oli sidottu villavyöllä. Jalassa oli\nhänellä mokasiinit, hirvennahkaiset jalkineet, jotka hän intiaanien\ntavalla oli koristanut siilin piikkilöillä, ja hirvennahkaiset housut\nsekä polviin ulottuvat säärykset samasta aineesta, josta pukimosta\nhän uutisasukkailta oli saanut nimen \"Nahkajalka\". Vasemmalla\nolkapäällä oli mahdottoman suuri häränsarvi ja kupeella riippui\nnahkainen metsästyslaukku. Pyssy ulottui lumisesta tanteresta melkein\nketunnahkalakin huippuun.\n\n-- Olisinpa oikein mielissäni, virkahti Marmaduke huolellisesti\ntarkastettuansa hirven haavoja, jos minulle tulisi kunnia tämän hirven\nkaatamisesta. Ja jos minun laukaukseni sattui kaulaan, niin se on\nvarma, että hirvi on minun, sillä sydämmeen ammuttu luoti oli silloin\ntarpeeton. Mitäs te siitä sanotte, hyvä ystävä?\n\nJa tuomari kääntyi Natyn seuraajaan.\n\n-- Minä sanon, että minä sen hirven ammuin! vastasi nuorukainen\nylpeänlaisesti, laskien kätensä pyssylle, joka oli melkein samallainen\nkuin hänen vanhemman toverinsa pyssy.\n\n-- Mutta tottahan toki myötte minulle saaliin? kysäisi tuomari,\nhymyillen lempeästi. Olisippa toden perästä kerrassaan kummallista\njollen saisi kelpo juttua tästä kuoleman iskusta! Mitäpä arvelette,\nnuori mies, onko kolmessa dollarissa kylläksi hirvestä?\n\n-- Otetaanhan ensin selvä asian oikeasta laadusta, vastasi nuorukainen\nsävyisästi, mutta äänen ylevyys ilmaisi muuta toista kuin mitätön\nulkomuoto. Monellako raehaulilla te olitte ladannut pyssynne?\n\n-- Viidellä, hyvä herra, sanoi tuomari jokseenkin hämmästyen\nnuorukaisen luontevasta käytöksestä. Eiköhän viidessä ole kylläksi\nkaatamaan hirveä?\n\n-- Yksikin jo riittäisi, mutta -- nuorukainen läheni puuta, jonka takaa\nhän oli tullut ja jatkoi: muistatte kai, herra, että ammuitte tähän\nsuuntaan? Tänne puunkylkeen on jäänyt neljä.\n\nTuomari tarkasti vereksiä merkkiä puunrungosta ja lausui nauraen:\n\n-- Sillähän te vain todistatte itseänne vastaan! Missäs viides on?\n\n-- Täällä! vastasi nuorukainen, kääntäen viittaansa ja osottaen reikää\nnutussaan, josta tipahteli suuria veripisaroita.\n\n-- Taivas varjelkoon! kiljahti tuomari kauhuissaan. Olenko tässä vain\nkuluttanut aikaa turhaan pöyhkeilemiseen, silloin kuin lähimmäiseni\nminun tauttani kärsii tuskaa päästämättä valituksen ääntä huuliltaan?\nMutta pian, pian rekeen! Kylään on vain peninkulma ja siellä te saatte\nlääkärin apua! Minä korvaan teidän hoitonne ja te jäätte meille, kunnes\nparanette -- tahi kauvemmaksikin, jos haluatte!\n\n-- Kiitoksia paljon, lausui nuorukainen, mutta minulla on ystävä, joka\ntulisi hyvin levottomaksi kuullessaan, että minä olen haavoittunut eikä\nhän voisi olla minun luonani. Ja haavahan sitä paitsi on ihan mitätön.\nMutta luullakseni ette nyt, hyvä herra, kieltäne minulta hirven\nomistusoikeutta?\n\n-- Mitenkä minä sen kieltäisin? huudahti tuomari liikutettuna. Minä\nannan nyt teille oikeuden tästedes ampua metsissäni, mitä ikinä\nhaluatte. \"Nahkajalka\" on tähän asti ollut ainoa, jolle olen sellaisen\netuoikeuden myöntänyt. Mutta minä ostan hirven teiltä -- Ottakaa tämä\nseteli! Se korvaa teille sekä omanne että minun laukaukseni.\n\n-- Vielä on elossa monta, mutisi vanha metsästäjä itsekseen, jotka\nvakuuttavat, että Natanael Bumpon metsästysoikeus tässä vuoristossa on\nvanhempi kuin Marmaduke Templen oikeus sitä häneltä kieltää.\n\nVälittämättä Natyn jupinasta kumarsi nuorukainen kohteliaasti, kiittäen\ntarjouksesta.\n\n-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, sanoi hän, mutta minä tarvitsen saaliin\nitse.\n\n-- Mutta tässä on jo monen hirven hinta! tarjoili tuomari. Ja kuiskaten\nhän lisäsi: ottakaa tämä; minä pyydän teitä; se on sadan dollarin\nseteli.\n\nNuorukainen näytti horjuvan päätöksessään. Mutta punastuen, ikäänkuin\nhäveten hetkellistä heikkouttaan hän kieltäytyi uudelleen.\n\n-- Ette kai tahdo loukata isääni niin syvästi, sanoi hänelle Elisabet,\nnousten seisalleen reessä, jotta jätätte hänen tunnolleen niin raskaan\nsyytöksen, että hän on haavoittanut teidät ja jättänyt teidät sitten\nmetsään avutonna? Minä pyydän teitä tulemaan kanssamme ja antamaan\nlääkärin hoitaa itseänne!\n\n-- Kylläpä se oikeastaan taitaa olla parasta, että sinä menet heidän\nkanssaan, poika! arveli Nahkajalka. Jos näet luoti on vielä haavassa,\nniin ei vanha käteni sitä enää sieltä saa. Kolmekymmentä vuotta sitten\n-- se oli toista se. Silloin kulin minä seitsemisenkymmentä peninkulmaa\nypö yksinäni erämaan halki pyssynluoti reidessä ja vasta kotiin\npäästyäni minä sen sieltä puukollani silpasin pois. Chingachgook-vanhus\nse kyllä sen vielä muistaa.\n\nViimein kuitenkin nuorukainen suostui istumaan rekeen, vaikka\nselittämättömän vastenmielisesti. Musta kyytipoika nosti vielä\nhirvenkin siihen muun painon lisäksi. Kun kaikki olivat sijoittuneet,\npyysi tuomari vanhaa metsästäjääkin mukaan.\n\n-- En tule, vastasi Nahkajalka, päätänsä pudistaen. Minulla on vielä\ntekemistä kotona joulunaatoksi. Jos näette vanhan Chingachgookin järven\nrannalla, niin ottakaa hänet lääkäriä auttamaan, sillä hän ymmärtää\nhoitaa sekä isku- että ampumahaavoja.\n\n-- Vielä yksi asia, Natty, sanoi nuorukainen, kääntyen metsästäjään,\nälkää mainitko mitään laukauksesta elkääkä siitäkään, minne menen.\nYmmärrättekö?\n\n-- Luottakaa vanhaan Nahkajalkaan! vastasi metsästäjä, heitti pyssyn\nolalleen, ja poistui ripein askelin metsään.\n\nAjaessa tarkasteli Marmaduke vierasta, joka istui hänen edessään\näänetönnä. Hän oli kaksi- tai kolmekolmatta-vuotias, tavaskokoista\nhiukkaa pitempi ja hänen kasvojensa piirteet harvinaisen miellyttävät.\n\n-- Te näytätte minusta niin tutulta, nuori ystäväni, mutta en jaksa\nmuistaa teidän nimeänne.\n\n-- Minä olenkin ollut vasta kolme viikkoa näillä main, vastasi\nnuorukainen kylmästi. Ja mikäli kuulin, olette te ollut kauvanlaiseen\npoissa.\n\nTie kiemurteli laaksoon.\n\n-- Katso tuonne, Elisabet, virkkoi tuomari. Täältä näet kotisi, suojasi\nja elämäsi turvan -- samoin tekin nuori mies, jos tahdotte meidän\nkanssamme asua.\n\nHämmästyneenä katseli Elisabet maisemaa laaksossa. Uuraat ihmiskädet\nolivat sitä niin muovailleet, että hän töin tuskin sen tunsi\nlapsuutensa elostelukentäksi. Ihan heidän allaan kimalteli järvi\ntalvisessa puvussaan. Kapea virta -- Susquehanna -- kierteli sulia\npitkin peninkulmittain, silmän siintämättömiin. Rantaäyräällä\noli Templetonin kylä, noin viisikymmentä taloa, useimmat puisia.\nTaloryhmäkkeen keskeltä kohosi tuomarin omituinen kivirakennus komeana\nja mahtavana.\n\nKulkusten raikkaasta kilinästä päättäen läheni nähtävästi reki\nlähenemistään ja jopa se tien mutkassa näkyviinkin pyörähti neljän\nhevosen vetämänä. Ajajana oli Richard Jones, tuomarin äskenmainittu\nserkku, joka oli sheriffinä uutisasutuksessa. Kolme muuta herraa istui\nreessä, nimittäin herra Grand, kylän pappi, kauppias Le Quoi ja majuri\nHartmann, saksalainen periään.\n\n-- Niinkuin näet, Marmaduke, kunnioitan minä sinua suuresti, kun näin\nvalittujen kanssa tulen sinua vastuuttamaan! tervehti ylituomari\nserkkuaan, pysäyttäen hevoset.\n\n-- Te olette erittäin huomaavaisia! virkkoi tuomari, kääntyen\ntulijoihin. Ja nyt, hyvät herrat, esittelen minä teille tyttäreni.\nTeidän nimenne hän jo ennestään tuntee.\n\nRichard valmistihe kääntämään nelivaljakkoaan. Tie oli näet niin\nkapea, että siinä olisi ollut mahdotonta kääntyä, jollei kivilouhos\nolisi ollut sen vieressä; vaikka olihan se sittenkin vaaranalaista.\nLyödä huimien etumaista hevosparia pakotti Richard sen nietokseen,\njoka peitti louhoksen. Mutta kun hevoset askel askelelta tunsivat\nvajoavansa yhä syvemmälle ja syvemmälle, sysäytyivät ne takimaistensa\npäälle, jotka taas vuorostaan tyrkkäsivät rekeä. Ennenkuin Richardilla\noli aavistustakaan vaarasta, kiikkui jo toinen puoli rekeä toistasataa\njalkaa syvän, kohtisuoran kuilun partaalla.\n\n-- Taivas varjelkoon! huusi tuomari. Me olemme hukassa jokikinen!\n\nJa Elisabet rinkaisi kauhistuneena.\n\nSiinä silmänräpäyksessä hyppäsi pelkäämätön metsästäjä Marmaduken\nreestä pillastuneiden hevosten eteen, joita Richard säälimättä ja\nrajusti, hellittämättä ruoski. Nuorukainen läimäytti hevosia päähän\nniin tuntuvasti, että ne viskautuivat syrjään ja tulivat oikealle\ntielle. Reki tosin siten peräytyi vaarallisesta paikastaan, mutta siitä\nhuolimatta se kuitenkin kaatui. Pappi ja saksalainen lensivät muitta\nmutkitta maantielle. Richard kaarsi ilmaan suuremmoisen kaaren ja\nputosi noin viidenkymmenen jalan päähän samaan kinokseen, jota hevoset\nolivat pelänneet. Ranskalainen, joka jo ennakolta oli valmistaunut\nhyppäämään, räntsähti Richardin viereen kuin sammakko ja tupsahti\nsitten päälleen lumeen, sätkytellen hoikilla säärillään taivasta kohti\nkuin linnunpelätin. Kun sitten kaikki taas olivat jaloillaan eikä\nRichard huomannut kenenkään vahingoittuneen, huudahti hän erittäin\ntyytyväisenä:\n\n-- No, siitä me nyt kuitenkin pääsimme mainiosti! Tiesinhän minä,\nmiten paraiten hallitsen neli-valjakkoa; muuten olisimme päistikkaa\nhujahtaneet syvyyteen, koko seurue!\n\n-- Siitä ei sinun kannata kerskata, murahti tuomari. Jollei tämä reipas\nnuorukainen olisi tässä ollut, niin tuskinpa vain olisi ehyttä palasta\njälellä hevosista, reestä tai teistä, hyvät herrat.\n\nMatkustajat istuutuivat rekeen ja saapuivat muitta seikkailuitta\ntuomarin taloon. Ovella oli heitä vastassa palvelusväki, etunenässä\nBenjamin Penguillan, vanha, sävyisä karhu, joka hoiti hovimestarin\ntointa. Richardin koiratarhasta kuului hirmuista melua, jos\nminkäkinlaisten koirain ääniä, susikoiran ulvonnasta mäyrän\nrävennykseen. Ainoastaan suuri verikoira pysyi hiljaa ja tyynenä.\nKomeana ja juhlallisesti se meni Elisabetin luo, joka sitä silitteli.\nKoira tuntui tuntevan hänet. Se katsoi pitkään ja tarkkaavasti hänen\njälkeensä, kunnes ovi tulijain perästä sulettiin. Sitten se vetäytyi\nlikimmäiseen koirankoppiin, aivan kuin sille olisi selvinnyt, että\ntalossa oli nyt uusi aarre, jota hänen piti vartioida.\n\nSuuressa, kodikkaan lämpimässä ja valoisassa salissa riisuivat tulijat\npäällysvaatteensa, ja jokainen asettihe sinne niin mukavasti kuin\nvoi. Haavoittunut metsästäjä seisoi vain yksinään nurkassa, pyssyynsä\nnojaten ja tarkasteli synkästi ympäristöään. Marmaduke Temple muisti,\nettä hän tarvitsi apua ja haitatti paikalla lääkärin, joka tuli ja\ntutki haavaa. Vieraan olkapäässä oli pieni haava, johon raehauli oli\ntunkeunut. Pakkanen oli verenvuodon tyrehyttänyt. Lääkäri sai haulin\npois ja oli juuri aikeissa panna siteen, kun Chingachgook-intiaani,\njota mohikaaniksikin sanottiin, ilmestyi ovelle.\n\n-- Kiitoksia paljon avustanne hyvä herra, sanoi nuorukainen ylpeästi.\nMutta tuossa tulee minun hoitajani, joka säästää teitä sen enempää\nvaivautumasta minun tauttani!\n\nChingachgook oli vasta muutamia kuukausia oleskellut Templetonin\nvuoristossa. Hän asui Nahkajalan mökissä ja kun he olivat joltisenkin\nsamantapaisia, niin viihtyivät he hyvästi yhdessä. Vaikka Chingachgook\njo oli iäkäs, oli hänen vartalonsa vielä pysty ja vahva, ja hänen\nmustat silmäteränsä kiilsivät tulen valossa kuin tulipallot, kun hän\ntähystellen katseli ympärilleen. Metsänpojan lähestyessä väistihe koko\nseurue, päästäen hänet haavoittuneen luo. Hetkisen hän ääneti tarkasti\nnuoren metsästäjän olkapäätä ja käänsihe sitten vakavana ja kysyvästi\ntuomariin päin. Tuomari hämmästyi, sillä intiaani oli aina ennen\nkäyttäytynyt tyynesti ja nöyrästi. Hän ojensi kuitenkin kätensä ja\nsanoi:\n\n-- Tervetultuasi, Chingachgook! Tämä nuori mies luottaa hyvin\nsinun taitoosi, koskapa hän näyttää mieluimmin antautuvan sinun\nhoidettavaksesi kuin meidän lääkärin.\n\nJokseenkin selvällä englanninkielellä vastasi mohikaani:\n\n-- Valkoihoiset eivät mielellään katsele verta ja kuitenkin haavoitti\n\"nuoren kotkan\" se käsi, jonka ei pitäisi pahaa tehdä!\n\n-- Mohikaani! Chingachgookvanhus! huudahti tuomari. Luuletko sinä minun\nkäteni milloinkaan tahallaan vuodattaneen ihmisverta?\n\n-- Paha henki asustaa joskus paraimmissa sydämmissä, vastasi intiaani,\nmutta veljeni puhuu totta. Hänen kätensä ei ole milloinkaan ehdoin\ntahdoin väijynyt kenenkään henkeä. Hän on viaton -- veljeni ei ole\ntahtonut verta vuodattaa.\n\nMarmaduke tarttui hänen ojennettuun käteensä hymyillen, osottaen\nsillä, ettei hän intiaanin sanoja enää muistele, niin syvästi kuin ne\nolivatkin häntä loukanneet.\n\nSitten kun intiaani oli taitavasti sitonut kääreen, nousi haavoittunut\nja sanoi:\n\n-- Nyt en enää, hyvät herrat, kuluta aikaamme kauvemmin enkä teitä\nturhanpäiten vaivaa. Minun on vain saatava selville teidän oikeutenne\nhirveen, tuomari Temple.\n\n-- Minä myönnän, että se on teidän, sanoi Marmaduke, mutta minä olen\nteille muuta suuremmassa velassa kuin mikä tästä saaliista tulee.\nTulkaa sen vuoksi huomenna tänne. Silloin sovimme sekä tästä että\ntoisesta paljoa tärkeämmästä asiasta.\n\n-- Mutta, hyvä herra, minä en voi lähteä saamatta edes osaa hirvestä,\njatkoi nuorukainen, taistellen tunteineen. Olenhan minä jo sanonut,\nettä minä tarvitsen saaliini itse.\n\n-- No, siihen me nyt emme niinkään hevillä suostu, keskeytti Richard.\nTuomarihan korvaa teille huomenna koko eläimen ja ottakaa ihan lemmessä\nkaikki, kunhan ette vain ota selkää.\n\n-- Paljon kiitoksia auliudestanne, hyvä herra! Mutta te pidättäisitte\nitsellenne juuri sen osan, jonka minä tahdon omiksi tarpeikseni.\nMinun itseni pitää saada selkä, se on, jos miehellä vain on oikeutta\nomistaa se, jonka hän on ampunut, ja jos laki siinä kohti hänen\nomistusoikeuttansa suojelee.\n\n-- Laki suojelee teitä! lausui tuomari Temple hämmästyneenä ja\nharmissaan. Benjamin, sanoi hän hovimestarille, toimita hirvi\nkokonaisena rekeen ja saatatuta tämä nuori mies Nahkajalan mökkiin.\nMutta totta kai teillä on nimi, hyvä vieras, ja kaiketikkin tapaan\nteidät uudelleen korvatakseni tekemäni vahingon?\n\n-- Nimeni on Edvards, vastasi metsästäjä, Oliver Edvards. Minä olen\nhelposti tavattavissa, sillä minä asun tässä likettyellä. Enkä minä\nihmisiä pelkää, koska en milloinkaan ole tehnyt pienintäkään pahaa\nkellekkään.\n\n-- Mehän teimme pahaa teille, virkahti Elisabet, ja tietysti tieto\nsiitä, että kieltäytte meidän avustuksestamme, koskee kipeästi isääni.\nHäntä ilahuttaisi nähdä teitä huomenna luonamme.\n\nNuori mies vastasi kumartaen:\n\n-- Minä siis tulen huomenna luoksenne, herra tuomari, ja katson\nkäytettäväkseni tarjoamanne reen ystävyydenosotteeksi.\n\nHän viivähti vielä hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena ja tarkasti sitten,\nsynkän raju ilme silmissä, huonetta joka puolelta. Vihdoin hän poistui\nkumartaen ja sen näköisenä, ettei tarvinnut pyytää sinne jäämään.\n\n-- Kummallista, miten leppymätön mieli niin nuorella ihmisellä! sanoi\nMarmaduke vieraan mentyä. Toivottavasti hän kuitenkin huomenna, jos\nkerran tulee, on sävyisämmällä tuulella.\n\nElisabet, jolle se sanottiin, ei vastannut, vaan meni hitaasti ja alla\npäin huoneiden läpi ruokasaliin, jonne toisetkin häntä seurasivat.\nChingachgook lähti niinikään tuomarilasta ja kulki kohti kotiansa.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nLinnun anmunta.\n\n\nPakkanen oli joltisestikkin lauhtunut seuraavana aamuna. Paksuja\npilvenmöhkäleitä kasautui taivaalle pimittämään nousevaa päivänkehrää,\nja etelätuuli toi mukanaan lukemattomia suvisen ilman merkkiä.\nAamupäivällä lähti Elisabet kävelylle, katselemaan ympäristöä ja aikoi\njuuri mennä veräjästä muutamaan aitaukseen, kun yhtäkkiä kuuli Richard\nJoneksen äänen.\n\n-- Hauskaa joulua, Elisabet serkku! huusi hän. Oletpa sinä varhain\nliikkeellä. Luullakseni aiot katsella, mitä kaikkea kaunista tänne on\nilmautunut, ja niitä ei voi kukaan selittää sinulle paremmin kuin minä.\nSallinet siis minun tulla seuraksesi!\n\nHän tarjosi Elisabetille käsivartensa ja he jatkoivat matkaa. Niitä\nnäitä puhellessa olivat he jo joutuneet kappaleen matkaa talosta ja\njuuri tulleet kennäälle kylän taa. Tuulen suhina jättiläismoisten\npuiden latvoissa esti heidän askeliaan kuulumasta ja oksat peittivät\nheidät näkymättömiin.\n\nSiten he lähenivät paikkaa, jossa nuori metsästäjä, Nahkajalka ja\nintiaanipäällikkö keskustelivat vakavasti.\n\n-- Mennään pois, kuiskasi Elisabet. Meillä ei ole minkäänlaista\noikeutta urkkia näiden ihmisten salaisuuksia.\n\n-- Minkäänkölaista oikeutta? vastasi Richard yhtä hiljaa, mutta\nkärsimättömänlaisesti, pitäen Elisabetia tanakammin käsivarresta\nestääksensä häntä peräytymästä. Sinä unohdat, serkku, että minun\nvelvollisuuteni ylituomarina on valvoa seudun rauhaa ja pitää huolta,\nettä lakia noudatetaan. Mennään vain likemmäksi kuuntelemaan, mistä\ntärkeistä asioista siellä puhe on.\n\nJa välittämättä Elisabetin vastustuksesta hän toteutti aikeensa ja heti\nhe olivat niin lähellä, että selvästi kuulivat Nahkajalan sanat.\n\n-- Meidän täytyy saada lintu tavalla millä tahansa! Minä olen tänä\naamuna uhrannut viimeiset kolikkoni, ihan tähän ropoon, ostaakseni\nruutia ranskalaiselta kauppiaalta. Ja kun teillä itsellänne ei ole\npennin pyökärää, niin saamme sitä ampua vain yhden ainoan kerran.\nMinä tiedän, että Billy Kirbykin tulee sinne tolkkuamaan, että ei se\nkalkkunakukko häneltä luiskahda. Chingachgookilla on tarkka silmä, kun\non puhe vain yhdestä laukauksesta. Mutta minulla se käsi vapisee, niin\netten tähtäämään kykene, kun vain jotain harvinaista on tekeillä.\n\n-- Tämä, -- huudahti nuorukainen painokkaasti, joka tuntui katkerasti\nivaavan hänen köyhyyttään, ja osottaen hänelle rahaa, -- tämä on\nainoa, jonka omistan, paitsi pyssyäni. Minä olen nyt aitometsäläinen\nja elääkseni täytyy minun turvautua ainoastaan metsästämiseen. Tulkaa,\nNatty! Meidän täytyy uhrata viimeinen kolikkomme lintuun. Teidän varma\nkätenne apunamme täytyy meidän onnistua.\n\n-- Minusta olisi mieluisempaa, että Chingachgook koettaisi, poikaseni!\nMinä en luota itseeni; sillä juuri sen vuoksi kun pidämme sen niin\ntärkeänä, olen varma, että ammun harhaan. Intiaanit ovat tyyntä\nväkeä; no eivät niin vähistä välitä. Chingachgook, tässä on raha;\nottakaa minun pyssyni ja ampukaa lihava kalkkunakukko, jonka he ovat\npuuntynkään sitoneet. Oliver herra sen mielellään tahtoo, ja minä olen\nvarma, etten saa mitään aikaan, jos on liian kiire.\n\nIntiaani käänsi päätänsä synkkänä ja tarkastettuaan hetkisen ääneti\nseuralaisiaan hän vastasi:\n\n-- Kun Chingachgook oli nuori, niin lensi hänen ampumansa nuoli yhtä\nsuoraan kuin välähdys hänen silmistään. Mutta hän on vanhentunut ja\nhänen kätensä on kadottanut joustavuutensa.\n\nPäättäväisesti astui Elisabet pensasten keskelle, jotka ympäröivät\nmetsästäjiä. Nuorukainen hämmästyi nähdessään hänet ja aikoi peräytyä;\nmutta samassa hän tointui ja lakkiansa kohottaen kumarsi, nojaten\nsitten taas pyssyynsä. Ei Natty eikä mohikaanikaan näyttäneet vähääkään\nhämmästyvän, niin odottamattomasti kuin Elisabet sinne ilmestyikin.\n\n-- Minä huomaan, alotti neiti Temple, että vanha jouluhuvi, kalkkunan\nampuminen, on teillä vielä tapana, ja minäkin tahtoisin siinä\nonneani koettaa. Kuka teistä olisi hyvä ja ottaisi nämä rahat maksun\nsuorittamiseksi ja ampuisi minun puolestani? Ette kai ole niin\nepäkohteliaita, että kieltäydytte siitä?\n\nNahkajalka pisti rahat haulisäiliöönsä, viskasi pyssyn olalleen ja\nvastasi:\n\n-- Jollei Billy Kirby ammu lintua ennen minua eikä aamukaste liene\nturmellut ranskalaisen ruutia, niin ette milloinkaan ennen ole nähnyt\nisänne pöydällä kauniimpaa lintua kuin sen nyt näette, neiti Temple.\n\n-- Mutta minulla on etuoikeus, Natty! sanoi Oliver, ja ensin koetan\nminä onneani. Suonette anteeksi, neiti Temple, mutta tärkeä syy\npakottaa minua koettamaan saada lintua omakseni.\n\n-- Tehkää niinkuin hyväksi näette, hyvä herra! vastasi Elisabet. Me\nkoetamme molemmat onneamme ja tämä tässä on minun ritarini. Minä luotan\nhänen käteensä ja hänen silmäänsä! Menkää edellä, Nahkajalka, me\ntulemme jälestä.\n\nNatty kaaloi lumessa pitkin askelin sinne päin, josta kuului iloista\nhälinää. Ääneti seurasivat häntä toiset ja päästyänsä sokkeloisesta\npensaikosta ja näreiköstä tulivat he aukealle pyökärälle, jonne kylän\nuseimmat nuoret miehet olivat kokoutuneet. Vanha jouluhuvi, kalkkunan\nampuminen, on niitä muinoisia tapoja, joita uuden maailman asukkaat\neivät hevillä unohda. Linnun omistaja oli vapaaksi päässyt neekeri,\njoka tilaisuutta varten oli hankkinut suuren joukon siipikarjaa.\nNuorille ja epävarmoille pyssymiehille oli hän asettanut monellaisia\nvähäpätöisiä lintuja, ja monta laukausta oli jo ammuttu hänen edukseen.\nAmpuminen tapahtui seuraavalla tavalla:\n\nLintu sidottiin punoksella suuren kuusen katkaistuun runkoon, joka\noli oksittu puti puhtaaksi ampujain puolelta, että sitä voisi\nkäyttää maalitauluna. Puun ja pyssymiesten väli oli tarkasti sata\nkyynärää. Neekeri pani hinnan joka linnulle ja määräsi ampumisehdot.\nKolmisenkymmentä miestä oli sinne saapunut, kaikki pyssyineen.\nKoulupojat keräytyivät kuuluisinten ampujain ympärille ja kuuntelivat\nkorvat höröllä heidän kehumisiansa. Kerskujin oli Natyn jo mainitsema\nBilly Kirby. Tämä nuorukainen, ammatiltaan metsänraivaaja ja\njuurikkaanvääntäjä, kun häntä milloin työnteko miellytti, oli\nsuurisuinen rähisijä. Hänen lempeät silmänsä ja riitaisa puhetapansa\nolivat mitä räikeimmät vastakohdat. Viikkomääriä hän saattoi joutilaana\nvetelehtiä paikasta toiseen, kiistellen työnantajain kanssa palkoista\nja laiskoitteli mieluummin, jos vain arveli toisen penniäkään\nhäneltä tinkivän. Mutta jos kerran oli hinnoissa sopinut, sieppasi\nhän kirveensä ja pyssynsä, heitälsi laukun selkäänsä ja painui\nmetsään. Siellä hän heilutteli kirvestänsä hartiavoimalla. Reippaita,\näkeitä iskuja seurasi kumiseva räiske -- ja siihenpä sortui puu,\nmaanjäristyksen tavoin tannerta tärähyttäen. Päivittäin ja viikoittain,\nvieläpä kuukausittainkin saattoi Billy Kirby sillä tavalla panna koko\nsynnynnäisen uurautensa ja rautaisen kestävyytensä työntekoon. Mutta\nkun hän oli raateensa pinonnut, kokosi hän työkapineensa, sytytti pinot\npalamaan ja poistui metsästä liekkien räiskiessä ja savun tuprutessa.\nPitkät ajat sen perästä nähtiin Billy Kirbyn taas kiertelevän ja\nkaikissa kansanhuveissa, niinkuin juuri puheena olevassakin, oli hän\npäivän sankarina.\n\nHänen ja Nahkajalan kesken oli jo aikoja sitten ollut kateellista\nkilpailua siitä, kumpi oli osavampi pyssymies. Heidän taitavuutensa\nvertaaminen oli tähän asti supistunut heidän omiin kehumisiinsa.\nMutta nytpä he ensi kerran saisivat kilpailla julkisesti. Kalkkuna\noli jo sidottu puuhun, mutta koko ruumis oli lumen peitossa, niin\nettei näkynyt muuta kuin punainen paisunut pää ja pitkä kaula. Jos\nlintu haavoittui lumen peittämästä kohdasta, niin se jäi entiselle\nomistajalleen; mutta jos vain höyhenkin hivenen liikahti näkyvistä\nosista, niin joutui se onnellisen ampujan saaliiksi.\n\nNeekeri, joka istui lempilintunsa rinnalla nietoksessa, oli juuri\njuhlallisesti ilmoittanut nämä ehdot, kun Elisabet lähestyi serkkunsa\nkanssa.\n\n-- Pois tieltä, pojat! karjui Billy Kirby, asettuen ampumisasentoon.\nPois tieltä, te nuoret korpinpojat tahi ammun minä teidät sipaleiksi!\nJa te, Brown, jättäkää jäähyväiset kalkkunallenne!\n\n-- Seis! huudahti nuori Oliver. Minäkin olen sen haluajia! Tässä on\nminun maksuni, Brown. Minä tahdon kanssa ampua laukaukseni!\n\n-- Se olkoon suotu teille! huusi Kirby. Mutta oletteko te niin rikas,\nettä voitte maksaa laukauksen, jota ette ammu kuuna kullan valkeana?\n\n-- Elkää kerskuko ennen aikojaan, Billy Kirby! virkkoi Nahkajalka.\nTehän saatte laukaista vain kerran. Ja jos poika ei lintuun\nosaisikkaan, joka minua ei ollenkaan ihmetyttäisi, sillä hänen kätensä\non kipeä ja jäykkä, niin tulee vielä teidän perästänne tarkka pyssy ja\ntottunut silmä!\n\n-- Kas vain, vanha Nahkajalka, vieläkös tekin olette elossa? touhusi\nhänen ainainen vastustajansa. No, kaikessa tapauksessa on minulla\netuoikeus!\n\nNeekerin silmistä kuvastihe sama jännitys kuin katsojistakin, erotus\noli vain toiveissa. Sillä aikana kun puunhakkaaja vitkalleen, mutta\nvarmasti nosti pyssyn tähdätäkseen kalkkunaa, huudahti linnun omistaja:\n\n-- Ole varuillasi, Puter! Liikauta päätäsi, hölmö! Etkö näe, että sinua\ntähdätään?\n\nHuudon tarkoituksena oli kääntää ampujan huomiota muuhun, mutta\nsen vaikutus jäi tuiki tehottomaksi. Billy Kirby tähtäsi mitä\nhuolellisimmin. Hetkisen kuluessa ei kuulunut hiiskaustakaan ja --\nlaukaus pamahti. Lintu käännälti päätänsä ja leväytti siipiänsä, mutta\nsamassa se taas tyynesti painautui lumeen. Henkeä pidättäen vaikenivat\nkaikki vielä hetken, mutta neekeri katkaisi hiljaisuuden, rähähtäen\nnauramaan kohti kurkkua, ja ylenmääräisessä ilossaan hän kieriskeli\nkinoksessa.\n\n-- Se oli oikein, Puter! kirkui hän, hyppäsi pystyyn ja syöksähti\nlinnun luo, ikäänkuin sitä syleilläkseen. Johan minä sanoin, että\nkyllä sinä hänet mujautat! Vielä yksi ropo, Billy, niin saatte uuden\nlaukauksen!\n\n-- Ei, huudahti Oliver, nyt on minun vuoroni! Te olette jo saanut minun\nrahani!\n\n-- Voi, voi! Ne rahat menevät hukkaan, päivitteli Nahkajalka. Kalkkunan\npää ja kaula on liian pieni maali voimattomalle kädelle! Parempi olisi,\njos antaisitte minun ampua. Ehkäpä me sitten sovimme linnusta neiti\nTemplen kanssa.\n\n-- Toinen laukaus on minun! vastasi nuori metsästäjä, tähtäsi nopeasti\nja laukasi paikalla. Mutta lintu ei liikahtanutkaan. Ja luodin jälkeä\ntarkastaessa huomattiin, ettei se ollut sattunut edes puuntynkäänkään.\n\nBrown ei muistanut iloitakkaan viimeisen ampujan harhaan menneestä\nlaukauksesta, kun Natty astui ampujan paikalle. Hänen ihoonsa ilmestyi\nsuuria, ruskeita täpliä, sieramet laajenivat ja hänen ruskeat,\nluisevat kätensä hapuilivat hänen tietämättänsä kinoksessa. Sillaikaa\nkun kalkkunan omistajan tuska ilmaisihe mainitulla tavalla, seisoi\ntuskan aiheuttaja niin tyynenä ja varmana kuin ei siinä olisi ollut\nainoatakaan katsojaa. Hän siirsi oikeata jalkaansa hiukan taaksepäin,\nojensi vasemman kätensä pitkin pyssynpiippua ja kohautti pyssyä lintua\nkohti. Siinä tuokiossa siirsihe jokaisen katse ampujasta ammuttavaan.\nMutta silloin kuin odotettiin laukauksen pamahtavan, kuuluikin vain\nhanan lupsahdus lukkoon.\n\n-- Ei lauennut, ei lauennut! riemuitsi neekeri, ponnahtaen\nkyykkysiltään ilmaan kuin hurja ja rientäen linnun luo. Yritys on\nkuitenkin laukauksen veroinen.\n\n-- Sehän on sulaa hulluutta, ihminen, -- ärähti vanha metsästäjä\nsuuttuneena, -- että yritys olisi laukauksen arvoinen. Pois tieltä,\nsieltä, että saan Billy Kirbylle näyttää, mitenkä joulukalkkuna\nammutaan.\n\n-- Rehellisyys maan perii! huudahti neekeri. Jokainenhan sen tietää,\nettä yritys on ihan sama kuin laukaus. Kysy herra Jonekselta -- kysy\nneitiltä tuossa.\n\n-- Se on totta, tolkkusi Billy, se on tämän paikkakunnan tapa,\nNahkajalka. Jos tahdotte toisen kerran ampua, niin pitää teidän siitä\nmaksaakkin vielä. Kas niin, nyt koetan minä taas onneani. Tässä on\nrahani. Nyt on minun vuoroni.\n\n-- Kaksintaistelussa, jolloin molemmat ampuvat yhtaikaa, katsotaan\nyleensä laukaukseksi, vaikka hana pettääkin, sanoi ylituomari\nratkaistaksensa riidan. Ja tässäkin tuntuu minusta turhalta vaatia,\nettä mies saisi koko päivän yrittämästä päästyäänkin yrittää ampua\nkalkkunaa. Minun mielestäni pitää Nathanael Bumpon maksaa uudestaan,\nennenkuin hän saa toisen kerran koettaa.\n\nNiin arvokkaan henkilön mielipide, joka sitä paitsi lausuttiin\nasianmukaisen painokkaasti, vaiensi muut. Ainoastaan Nahkajalka oli\ntyytymättömän näköinen.\n\n-- Minun mielestäni pitää kysyä Elisabet-neitinkin mieltä, virkkoi hän.\nJos minun hänen mielestään täytyy myöntyä, niin olkoon menneeksi.\n\n-- Minä arvelen, että teidän nyt täytyy siihen suostua, sanoi neiti\nTemple. Mutta minä suoritan maksun teidän puolestanne ja sitten te\nkoetatte uudestaan.\n\nSillä välin oli Billy Kirby valmistaunut ampumaan toistamiseen.\n\nHän näytti täydellisesti käsittävän, että siitä se riippui hänen\nvastainen maineensa eikä hän sen tähden laimin lyönyt mitään, joka\nsuinkin vain saattoi hänen menestymistänsä varmentaa. Hän tähtäsi,\ntähtäsi tähtäämästä päästyäänkin, vaan ei näyttänyt uskaltavan\nlaukaista. Ei ainoatakaan ääntä, ei edes Brownin, kuulunut hänen\nvalmistautuessaan. Viimein hän laukaisi, mutta yhtä onnistumattomasti\nkuin ensi kerrallakin. Paikalla kajahti neekerin ilohuuto. Hän nauraa\nrätisi ja tanssia temmelsi nietoksessa, niin kauvan kuin jalat kestivät.\n\nBilly oli hirveän vihainen huonosta onnestaan. Hän tarkasteli lintua\njoka puolelta ja väitti osanneensa muutamaan höyheneen.\n\nMutta väkijoukko kinasti vastaan, sillä se piti neekerin puolta, joka\ntuon tuostaankin uudisti: rehellisyys maan perii!\n\n-- Ei ole sitä miestä, joka sadan kyynärän päästä osaisi\nkalkkunanpäähän, intti Kirby, kääntyen neekeriin. Hullu olinkin sitä\nkoettaessani!\n\n-- No, no, Billy Kirby, huudahti Nahkajalka, väistykäähän vähän,\nniin näytän teille miehen, joka on osannut parempaankin maaliin kuin\nkalkkunakukkoon, vieläpä aikana semmoisena, jolloin sekä intiaanit että\nmetsän pedot häntä yhtä aikaa ahdistivat.\n\nHän kohautti pyssyänsä monta monituista kertaa. Vihdoin hän laukaisi.\nSavu, pamaus ja hetken jännitys estivät katsojaa heti saamasta selville\nlaukauksen seurausta. Mutta sen onnistuminen ei ollut mikään salaisuus,\nsillä Elisabet huomasi ritarinsa painaltavan pyssynperän hankeen ja\nhänen suunsa vetäytyvän äänettömään nauruun. Pojat riensivät puun\nluokse ja nostivat maasta hengettömän kalkkunan, jonka pää riippui\nkiini ruumiissa vain hienosta nahkarimpsakkeesta.\n\n-- Tuokaa lintu tänne ja antakaa se neiti Templelle, huusi Nahkajalka.\nMinä olen ampunut hänen nimessänsä ja lintu on hänen omaisuuttansa.\n\n-- Ja minä vain olen koetellut onneani saadakseni todistaa teidän\ntaitavuuttanne, Nahkajalka, sanoi Elisabet ja kääntyen nuorukaiseen hän\nlisäsi: tahdotteko ottaa linnun korvaukseksi siitä, että haavanne esti\nteitä itseänne sitä voittamasta?\n\nNuorukainen kumarsi ja otti ääneti linnun maasta. Elisabet antoi\nneekerille hopearahan korvaukseksi hänen vahingostansa ja aikoi juuri\nserkkunsa kanssa palata kotiin kun hänen isänsä, Marmaduke Temple,\nsaapui ampumapaikalle. Ampujia ei tuomarin tulo näyttänyt ollenkaan\nhäiritsevän. Heidän kinastellessaan kalkkunaa muuta vähäpätöisemmän\nlinnun ampumisehdoista meni Marmaduke nuoren metsästäjän luo, joka\nNahkajalan ja Chingachgookin kanssa oli hiukan syrjemmälle väistynyt.\n\n-- Minä olen tehnyt teille suuren vahingon, herra Edvards, alotti\ntuomari, mutta onneksi minä kuitenkin jossakin määrin voin sen korvata.\nMinä tarvitsen juuri nyt miestä, joka osaa kynää käyttää. Kipeä kätenne\nestänee teitä hyvään aikaan muuta tointa harjoittamasta. Tahtoisitteko\nsen vuoksi auttaa minua -- ainakin muutamina kuukausina -- ja te saatte\ntyönne mukaisen korvauksen.\n\nEi tuomarin esiytyminen eikä hänen tarjouksensa lainkaan aiheuttanut\nnuorukaista kuuntelemaan hänen puhettansa niin vastahakoisesti kuin hän\nkuitenkin kuunteli. Tuskin voiden hillitä itseänsä hän viimein vastasi:\n\n-- Minä palvelisin teitä mielelläni voidakseni rehellisellä\ntavalla ansaita elatukseni, sillä sitä en salaa, että asemani on\nhuolestuttavampi kuin ehkä minusta muuten voi päättää. Mutta minä\npelkään, että sellaiset uudet suhteet ja sitoumukset estäisivät\nminua tärkeämmästä tehtävästä. Sen tähden minun täytyy kieltäytyä\nhyväksymästä teidän tarjoustanne ja vastedes niinkuin tähänkin asti\nkoettaa hankkia elatukseni pyssylläni.\n\n-- Uskokaa miestä, joka on teitä kokeneempi, kun hän sanoo, että\nmetsästäjän epävarma asema ei aineellisia varoja tuo.\n\nHän jatkoi puhettaan ja luetteli nuorukaiselle ne tehtävät, jotka\nhänelle tarjotussa toimessa tulisivat. Edvards kuunteli häntä\ntaistellen itsekseen. Kova kamppailu kuvastui hänen kasvoissaan, sillä\ntoisinaan hän näytti mielihyvällä aikovan suostua tarjoukseen, mutta\nsamassa taas ilmestyi hänen otsallensa käsittämätön vastenmielisyys\nkuin synkkä pilvenlonka.\n\nErittäin tarkkaavaisena kuunteli mohikaani tuomarin puhetta. Vihdoin\nhän astui lähemmä erinomaisen arvokkaasti ja sanoi:\n\n-- Kuuntele vanhuksen sanoja kuin isäsi puhetta! \"Nuori kotka\"\nja suuri kansanpäällikkö syökööt yhdessä ja nukkukoot toistensa\nvieressä pelkäämättä. Mingolaiset ja delawarelaiset ovat synnynnäiset\nviholliset, mutta te olette samaa rotua. Opi odottamaan, poikani!\n\nMohikaanin kehoitus näytti syvästi vaikuttavan nuorukaiseen. Hän\nmyöntyi vihdoinkin Marmaduken esityksiin ja suostui tarjoukseen.\nLiitto tehtiin kuitenkin vain kokeeksi ja molemmin puolin saisi sen\npurkaa, jos niikseen tulisi. He erosivat, ja kun tuomari serkkunsa ja\ntyttärensä kanssa kotiin kulki, oli nuorukaisen kummallinen käytös\nheillä miltei yksinomaisena puheenaineena.\n\nMetsästäjät painuivat vaieten järvelle päin. Kun he sen saavuttivat\nja astelivat sen jäistä pintaa pitkin vuoren juurelle, jossa heidän\nmajansa oli, katkaisi nuorukainen äänettömyyden.\n\n-- Kukapa olisi sitä uskonut kuukaus takaperin? Minä olen suostunut\npalvelemaan Marmadukea -- asumaan saman katon alla kuin sukuni pahin\nvihollinen! Mutta mitäpä minä olisin voinut muutakaan tehdä? Sitähän\nei kestä kauvan. Ja kun se aika loppuu, niin ravistan itsestäni\nalistumiseni niinkuin karistan tomun jaloistani.\n\n-- Onko hän mingolainen, koska sanot häntä viholliseksesi? kysyi\nmohikaani.\n\n-- Minä en luota vieraaseen kieleen, -- keskeytti Nahkajalka, joka\nkaiken aikaa oli epäillen katsonut koko hanketta, -- sillä niin usein\nkuin minä olen kuullut kauniita sanoja valkean miehen suusta, niin\nusein se miltei aina on koskenut intiaanien maa-aloja.\n\n-- Minä koetan mukautua, sanoi nuorukainen, koetan unohtaa, kuka olen.\nElkää muistuttako minua enää, että minä olen päällikön jälkeläinen,\npäällikön, joka kerran oli näiden vuorien, näiden laaksojen ja näiden\nvesien haltija. Niin, minä olen hänen alamaisensa, hänen orjansa. Eikös\nse ole kunniakasta orjuutta, hyvä vanhus?\n\n-- Hyvä vanhus! toisti intiaani juhlallisesti ja pysähtyi, niinkuin\nhänen tapansa oli, kun joku asia häneen kipeästi koski. Chingachgook\non vanha, veljeni poika. Kun hän oli nuori -- kuka näki hänen pyssynsä\nlepäävän? Nyt on hänen kätensä kuin naisen käsi, hänen tomahavkinsa\n[Pohjoisameriikan intiaanien teräksinen tai pronssinen sotatappara.\nKäytetään usein sodan vertauskuvana.] on puinen kirves. Ohdakkeet\nja okaiset pensaat, jotka hänen nahkaansa repivät, ovat hänen\nvihollisiaan, -- ei hän enää muita tunne. Nälkä ja vanhuus yhtyvät.\n\n-- Riittää jo, huudahti nuorukainen, minä tunnen, että tämä uhri\nvaaditaan minulta ja minä täytän sen. Vaan elkää puhuko enää, minä\npyydän teitä, päätökseni jo ilmankin painaa sydäntäni raskaana taakkana.\n\nKohta he pääsivät majan luo, jonne katosivat siirrettyänsä ensin sen\nsuulta kekseliäästi sommitellun sulun, jonka tarkoituksena nähtävästi\noli suojella heidän jokseenkin arvotonta omaisuuttansa.\n\nSopimuksen mukaan alkoi Edvards kohta toimensa Marmaduken talossa,\ntäyttäen uuraasti velvollisuutensa; yöt hän useimmiten vietti\nNahkajalan mökissä. Näiden kolmen metsästäjän seurustelussa oli jotain\nsalaperäistä, ja he olivat myötäänsä yksissä, vaikka tuomarilassa kävi\nChingachgook harvoin eikä Natty milloinkaan. Sitä vastoin pistäytyi\nEdvards, milloin vain suinkin töiltään jouti, entisessä asunnossaan,\njosta hän useinkin palasi myöhään iltasella tahi vasta auringon\nnoustessa, jos oli sattunut siellä viivähtämään ohi perheen tavallisen\nmaatapanoajan. Ne, jotka sen tiesivät, kuvittelivat mielessään jos\njotakin, vaan eivät siitä kuitenkaan mitään virkkaneet, paitsi\nRichard, joka toisinaan arveli, ettei puolimetsäläinen milloinkaan\ntotu säännölliseen elämään, ja kumminkin oli Edvards, vaikka sellaista\nperijuurta, sivistyneempi kuin voi toivoakkaan.\n\nVihon viimeinkin teki lämmin vuoden aika tuloaan. Vuorten ruskea väri\nvaihtui lehdikon heleän vihreään, josta kuuset ja petäjät tummempina\npistivät näkyviin, ja tammienkin hitaat silmukat suurenivat, ilmoittaen\nkesän lähestyvän. Muutamana päivänä ilmoitti Richard aikovansa\nseuraavana yönä lähteä järvelle nuotanvetoon. Niin pian kuin uusikuu\nalkoi valaista maita, mantereita, meni hän Benjamin Penguillanin,\njoka ennenkin oli vesillä ollut, ja muutamain muiden nuorten miesten\nkanssa veneeseen, johon suuri nuotta oli sitä varten hankittu, ja\nohjasi sen määrätylle paikalle järven länsirannalle. Marmaduke kulki\npyyntipaikalle jalkaisin tyttärensä, hänen ystävänsä Luisen ja nuoren\nEdvardsin kanssa.\n\n-- Minä muistelen, sanoi Elisabet isälleen, sinun kerran kertoneen\nensimmäisestä käynnistäsi näissä metsissä. Mutta minä muistan sitä\nhyvin hämärästi, sillä monet muut muistot lapsuuteni ajoiltani ovat\nsitä hälventäneet.\n\nSilloin siirtyi Edvards lähemmä tuomaria ja iski häneen tummat\nsilmänsä, ikäänkuin lukeakseen hänen sisimmät ajatuksensa.\n\n-- Sinä olit vielä hyvin nuori silloin, lapseni, vastasi Marmaduke,\nmutta varmaan sinä kuitenkin muistat, kun jätin äitisi ja sinut\ntullakseni tarkastamaan näitä silloin vielä asumattomia seutuja. Jylhä\non sinusta seutu nytkin. Mutta olisitpas sen nähnyt silloin, kun minä\ntäällä ensi kerran kävin! Minä tunkeuduin tuon vuoren huipulle, jonka\nsitten nimitin \"Aavevuoreksi\", sillä näköala sieltä oli kuin unennäköä.\nEi ollut yhtään ainoata aukkoa tuossa äärettömässä aarniometsässä,\npaitsi järvi, jonka pinta päilyi tyynenä, kirkkaana. Viimein näin savun\nnousevan läheltä sen itäistä rantaa. Se oli ainoa inhimillisen olennon\nmerkki. Kulettuani savua kohti tapasin vuoren juurella kallion kylessä\nvestämättömistä hirsistä kyhätyn majan.\n\n-- Se oli Nahkajalan mökki, virkkoi Edvards nopeasti.\n\n-- Ihan oikein. Siellä vielä seisoessani tuli Natty, selkä koukussa\nkantaen ampumaansa hirveä. Siitä asti olemme olleet tuttavat. Hän\nsyötti minua saaliistaan, antoi yöksi oman karhunnahkansa minun\nkäytettäväkseni ja opasti minua seuraavana aamuna. Kun hänelle\nkeskustellessamme selveni aikomukseni perustaa tänne uutisasutus, tuli\nhän alakuloiseksi ja kertoi delawarelaisten oikeudesta tähän maahan.\nMutta katsokaas, keskeytti tuomari, tuollahan ne meidän kalastajat jo\nsytyttävät tulia.\n\nSen nähtyänsä kulkijat astuivat rivakammin, sillä naisetkin haikeasta\nhalustaan tahtoivat nähdä kummallista kalanpyyntiä. Vihdoin he\nsaapuivat rantaäyräälle, joka vietti sitä paikkaa kohti, jossa\nkalastajat olivat laskeneet maihin. Kuu oli laskeunut metsän taa eikä\nnäkynyt mitään muuta valoa kuin tulen. Seuraten Richardin ohjausta\ntyönsivät kalastajat, joiden joukossa Billy Kirbykin oli, veneen\nvesille, kiinittäen samalla nuotan veneen perään. Benjamin oli\nperämiehenä ja nuotanlaskijana, Billy erään toisen nuoren miehen kanssa\nairokkaana. Toiset hoitivat köysiä. Richardin viitatessa rannalta\npoistui vene järvelle. Vähän ajan perästä kuului kovaa loisketta\nveneen lähetessä rantaa. Richard sieppasi kekäleen käteensä merkiksi\nveneelle, joka kohta sujahti rantaan. Köyden molemmissa päissä oli yhtä\nmonta miestä ja kalastajat alkoivat hitaasti lappaa nuottaa. Richard\nkehoitti heitä lakkaamatta vetämään kaikin voimin. Viimeinpä tarttui\ninto rannallakin oleviin miehiin, niin että he hyppäsivät veteen heitä\nauttamaan. Silloin nähtiin laaja puoliympyrä, jonka muodostivat nuotan\nala-ainaan kiinitetyt lyijypainot, ja nuotanperän tullessa näkyviin\nkuului vangittujen kalain loiskinaa. Monellaisia kaloja oli tarttunut\nnuotansilmikoihin ja vähän matkan päässä rannasta vesi ihan kuin kiehui\nkalain paljoudesta.\n\n-- Hei! huusi Richard. Vielä pari reipasta nykäystä ja saalis on\ntallessa.\n\nMyöskin Marmaduke ja Edvards tarttuivat käsiksi nuottaan, joka\nvedettiin maalle. Mutta sai siinä päästellä kalan ja toisenkin,\nennenkuin suunnaton kalaparvi oli rantakuopassa, jossa ne saivat\npäivänsä päättää. Jones määräsi puolet miehistä latomaan kaloja läjiin\nvoidaksensa ne sitten paremmin jakaa ja toisen puolen Benjaminin\nohjaamana vetämään uutta apajaa.\n\nSillaikana käveli Elisabet ystävänsä kanssa pitkin järvenrantaa.\n\n-- Näyttää siltä kuin ei ainoastaan meidän väki olisi kalastushommissa,\nvirkkoi Elisabet. Tuolla toisella puolen järveä näkyvät muutamat\nkalastajat niinikään tekevän tulta. Jollen aivan suuresti pety, niin\novat ne ihan Nahkajalan pirtin edustalla.\n\nMutta tuli läheni lähenemistään ja se paloikin veneessä, jota\nNahkajalka ja Chingachgook kulettivat.\n\n-- Nahkajalka hoi! Tännepäin! huusi tuomari. Tulkaa hakemaan ahvenia.\nMeillä on niitä niin runsaasti, ettette te tarvitse atraintanne\nkäyttääkkään.\n\n-- Ei, tuomari, vastasi metsästäjä-vanhus, en minä tahdo niin suuren\nsaaliin jaolle. Mutta jos teidän tyttärenne haluaa nähdä, mitenkä ukko\nvanha tuulaastaa raudun aamiaisekseen, niin otan hänet mielelläni\nveneeseen.\n\nIsänsä suostumuksesta meni Elisabet Edvardsin kanssa Nahkajalan\nveneeseen, joka liukui keveästi veden pinnalla. Heti se saapui\nmatalikolle, jossa suunnaton joukko kaloja uiskenteli.\n\n-- Huopaappas hiukkasen selemmä, Chingachgook! Siellä näkyy olevan\nmieleiseni kalanvenkale ja niin matalalla, että siihen helposti\natraimeni ulottuu.\n\nChingachgook seurasi kehoitusta. Ja kun tulta koprassa kohennettiin,\nleimahti se palamaan ja valaisi matalikkoa, ja Elisabet näki siellä\ntavattoman suuren kalan.\n\n-- Onpa se vielä liian syvässä, kuiskasi Nahkajalka. Atraimen varsi\non vain neljäntoista jalan pituinen, vaan kala on hyvästikkin\nkahdeksantoista jalan päässä veden pinnasta. Mutta koettaa pitää.\n\nHän kohotti asettaan ja hiljaa ja hitaasti soluivat välkkyvät atraimen\nkäret veteen. Kun varsi uudelleen kohosi ja Nahkajalka nosti kärkeä,\nkiikkui väässä suuri kala.\n\n-- Tästä veitikasta sitä meille riittääkin, toveri hyvä, nauroi Natty,\nja niin on meidän päivätyömme päättynyt tähän tekään.\n\nSillä välin lähenivät Nahkajalan venettä toiset kalastajat, jotka\nolivat uudelleen potkeneet nuottansa.\n\n-- Soutakaa pois tieltä, Natty, huusi Benjamin. Tilaa nuotalle! Teidän\ntuulaastulenne säikyttää kalat.\n\nChingachgook ohjasi veneen syrjemmä, josta he voivat katsella\nkalastusta sitä häiritsemättä.\n\n-- Kääntäkää vasemmalle, komensi Benjamin äänekkäästi veneessään, ja\nte, pojat, alihangoille. Tokko joudutte, nahjukset?\n\n-- Olkaa hyvä ja käyttäkää siivompaa puhetta, Benjamin, huudahti Billy\nKirby uhkamielisesti ja herkesi soutamasta.\n\n-- Suu kiinni, Billy, vastasi Benjamin äkäisesti. Tokko tartutte airoon\nja paikalla vai mitenkä? Sitten lie ihme ja kumma, jos minä vielä vasta\notan tuommoista vedenkoiraa veneeseeni.\n\nJuurikkaanvääntäjä tarttui airoonsa ikäänkuin Benjaminin käskyä\ntotellakseen: mutta hän ei soutanutkaan entiseen suuntaan, vaan\npyöräytti venettä yhtäkkiä, niin että hovimestari, joka seisoi keulassa\neikä arvannut mitään pahaa aavistaa, keikahti päistikkaa järveen.\nToisten suureksi iloksi rapisteli hän vähän aikaa vedenpinnalla ja\nvajosi sitten yhtäkkiä kaikkien kauhistukseksi.\n\n-- Totta tosiaan ei se tyhmeliini osaa uida! kirkaisi Kirby ja riisui\npaikalla vaatteensa.\n\n-- Herran tähden, pelastakaa hänet! huusi Elisabet Nahkajalan veneestä.\n\nMuutama ripeä aironvetäisy ja vene oli siinä paikassa, johon Benjamin\noli vajonnut. Samassa huudahti Nahkajalka, että hän oli nähnyt\nhukkuvan. Edvards aikoi juuri heittäytyä veteen häntä pelastamaan, kun\nNahkajalka ehätti:\n\n-- Ole alallasi, lapsi! Kenenkään ei tarvitse tämän tautta panna\nhenkeänsä alttiiksi. Minä nostan hänet atraimella.\n\nSamassa hän heitti aseen ja helposti saattoi nähdä, miten väät\ntarttuivat hukkuneen nutunkaulukseen. Natty nosti ruumiin atraimessa ja\nvielä siinä kiikkuessaan avasi Benjamin hitaasti silmänsä, tiirailleen\nympärilleen, ikäänkuin olisi tullut uppo uuteen maailmaan. Toinen vene\nsouti hakemaan Benjaminia, jonka Billy Kirby sitten kantoi rannalle.\nLasi viiniä, jonka tuomari kaatoi hänen suuhunsa, palautti hovimestarin\ntuntoihinsa.\n\n-- Kirby, oli hänen ensimmäinen sanansa, te olette kunnottomin heittiö,\njonka eläissäni olen nähnyt. Mutta te, Natty Bumppo, ojentakaa minulle\nkätenne ja pitäkää minua tästälähin paraimpana ystävänänne. Te olette\npelastanut minun henkeni, ja vaikka tosin ette aivan hellävaroin minua\ntuolla haarukallanne seivästänyt, niin teitte sen kuitenkin minun\nhyväkseni, ja siitä minä teitä kiitän.\n\nPaikalla suoriutuivat kaikki veneihin ja soutivat takaisin kylään,\npaitsi ne, jotka jäivät kalain vartijoiksi. Ja koko seudun peitti\npimeys ja yltympäri vallitsi erämaan äänettömyys.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nPantteri.\n\n\nOli kaunis, herttainen heinäkuun aamu. Marmaduke ja Richard nousivat\njuuri hevostensa selkään lähteäksensä ratsastamaan -- sheriffin\nmatkalla oli erityinen tarkoituskin -- kun Elisabet ja Luise\nilmestyivät siihen kävelypuvuissaan.\n\n-- Elä mene liian kauvas, huusi Marmaduke tyttärelleen, että ennätät\nkotiin ennen päivällistä. Ja jos menet vuorelle, lapsi-kulta, niin elä\npoikkea liian pitkälle. Parasta on olla varovainen, vaikkei se usein\nolekkaan vaarallista.\n\nTuomari ja sheriffi ratsastivat hitaasti veräjästä ja katosivat heti\ntalojen taa.\n\nTuomarin puhutellessa tytärtään seisoi Edvards lähellä onkivapa kädessä\nja kuunteli korvat auki. Ratsastajain mentyä tuli hän tyttöjen luo ja\nsanoi Elisabetille:\n\n-- Isäänne tuntuu pelottavan, kun te yksinänne kävelette vuorilla,\nneiti Temple. Jos minä saan tarjoutua teitä saattamaan, niin -- --\n\n-- Olen siitä hyvin kiitollinen, herra Edvards, mutta jos se on\ntarpeellista, niin kyllä Bravo meitä suojelee. Tule mukaan, urhoollinen\nBravo!\n\nKomea verikoira, josta jo olemme maininneet, tuli koppelistaan,\nunisena, haukotellen ja laiskusissaan venytellen. Mutta kun emäntä\nuudelleen huusi: tule nyt, hyvä Bravo! sinä olet uskollisesti\npalvellut isäntääsi; näytäppäs nyt, että täytät velvollisuutesi hänen\ntytärtäänkin kohtaan, niin heilutti koira häntäänsä, ikäänkuin se olisi\nymmärtänyt Elisabetin sanat ja heittihe hänen jalkoihinsa.\n\n-- Te voitte kumminkin auttaa meitä, herra Edvards, sanoi Elisabet, jos\nte näet hankitte meille ahvenia päivälliseksi.\n\nJa tytöt lähtivät, ja Bravo seurasi heitä ihan kintereillä. Kohta lähti\nOliverkin onkivapa olalla astuskelemaan järven rannalle. Siellä oli\nveneitä tuomarin ja hänen perheensä tarpeeksi. Nuorukainen hyppäsi\nveneeseen, tarttui airoihin ja veteli rivakasti kohti Nahkajalan\nmökkiä. Kun hän huomasi pirtin edustalla kasvavain rantapensasten\nsujahtelevan ohitsensa, herkesi hän soutamasta ja, antaen veneen\nhiljalleen liukua maata kohti, puhalsi hän viheltimellään kimakasti\nja pitkään. Paikalla puhaltautuivat Nahkajalan koirat koskutkopistaan\nulvoen pitkään ja surkeasti ja laukaten hurjistuneina edes takaisin\nniin kauvas kuin niiden hirvennahkaiset hiihnat ulottuivat.\n\n-- Hiljaa, hiljaa, Hektor, huusi Oliver, kimahuttaen vieläkin\nkimakamman vihellyksen. Ei kuulunut mitään vastausta, mutta hänen\näänensä tunnettuaan menivät koirat koppiinsa.\n\nEdvards veti veneen rannalle ja kulki polkua myöten mökkiin. Salpa\noli heti poissa, ja oven hän sulki huolellisesti sisään mentyään.\nNeljännestunnin kuluttua tuli nuorukainen ulos, pani oven kiini ja\nsilitti koiria, jotka tulivat hänen luoksensa, kun kuulivat hänen\nlähestyvän. Dog, Hektorin toveri, hyppäsi Oliveria vasten, aivan\nkuin olisi pyytänyt häntä päästämään vankeudesta. Mutta vanha Hektor\nhaisteli ilmaa ja ulvahti niin pitkään, että se varmaankin kuului\npeninkulman päähän.\n\n-- Mitä? Vainuatko sinä jotain, vanha Metsolan sankari? huudahti\nEdvards. Jos on sieltä ihminen tulossa, niin on se häpeemätön lurjus.\n\nTuulen kaataman kuusen latvan yli kiipesi hän pienoselle kummulle, joka\nsuojeli majaa etelässä, ja huomasi miehen, jonka heti tunsi. Se oli\nHiram Doolittle, ammatiltaan kirvesmies, mutta samalla uutisasutuksen\nrauhantuomari.\n\n-- Mitä se heittiö täällä vaanii? mutisi Edvards, kun Doolittle\nkiirevilkkaan katosi pensaikkoon. Eipä hänellä pitäisi olla täällä\nmitään tekemistä, jollei vain uteliaisuus häntä juoksuta.\n\nNuorukainen palasi ovelle ja telkesi sen lujasti, vetäen lyhyen vitjan\nrenkaan läpi ja lukiten sen munalukolla.\n\n-- Hän on jonni joutava jaarittelija, jatkoi hän, ja osaa kenties\nväärillä keinoilla tunkeutua toisten asuntoihin.\n\nSitten hän vaiensi koirat ja meni uudestaan rannalle, työnsi\nveneen vesille, tarttui airoihin ja souti selälle. Otsegojärvessä\noli monta hyvää ahvenen syöntipaikkaa. Semmoinen oli myöskin noin\npuolentoista peninkulman päässä samalla puolen järveä muutaman järveen\npistävän kallionkielekkeen alla. Siellä huomasi Edvards tutun,\nvaalean kuusenkoskuesta tehdyn veneen ja tunsi heti Nahkajalan ja\nChingachgookin. Muutamassa minuutissa oli hän ystäväinsä vieressä ja\nsitoi kiini veneensä intiaanin kepeään venoseen.\n\n-- Pysähdyittekö meidän mökillä siitä ohi soutaessanne? kysyi\nNahkajalka.\n\n-- Pysähdyin, ja kaikki oli kunnossa. Mutta se kirvesmies ja\nrauhantuomari, jota he nimittivät Doolittleksi, kuleksii metsässä. Minä\ntelkesin oven lujasti lähtiessäni enkä luule hänen hevillä uskaltauvan\nkoirain luo.\n\n-- Sitä miestä ei juuri kannata kehua, virkkoi Nahkajalka, vetäen\nahventa ja pannen sitten uuden lieron onkeen. Hänellä on ihmeellinen\nhalu päästä sinne meidän mökkiin, ja sen hän sanoi minulle ihan vasten\nsilmiä. Mutta sillä kertaa minä hänestä suoriuduin verukkeilla.\n\n-- Minä sitä vain pelkään, että hänen häpeemätön uteliaisuutensa\ntuottaa meille vielä monta ikävyyttä.\n\nYhtäkkiä kumartui Nahkajalka ja painoi korvansa vedenkalvoon, ikäänkuin\nolisi kuullut etäistä ääntä. Viimein hän taas kohottautui ja sanoi:\n\n-- Jos en omin käsin olisi sitonut koiria lujalla hirvennahkahiihnalla,\nniin voisin vannoa kaksi sormea raamatulla, että kuulen vanhan Hektorin\nhaukkuvan vuorella.\n\n-- Se on mahdotonta, virkkoi Edvards. Eihän siitä ole tuntiakaan, kun\nminä näin sen kopissaan.\n\n-- Siellä ovat koirat ja ajavat hirveä, huudahti Nahkajalka. Ettekö\nvieläkään kuule?\n\nEdvards hypähti pystyyn, sillä hän kuuli selvästi haukun. Välillä\nolevat vuoret olivat sitä ensin estäneet kuulumasta, mutta nyt se\nkajahteli sieltä täältä kallioista, joiden ohi koirat otusta ajoivat.\nViimein kuului taukoamatonta haukuntaa suoraan rantametsästä. Ja kun\nEdvards tähysteli rannalle, kahisi likeisin pensaikko ja samassa\nheittäytyi komea hirvi järveen. Raikas haukku seurasi, ja nuolena\nryntäsivät Hektor ja Dog tiheästä pensastosta ja syöksyivät päistikkaa\njärveen.\n\n-- Arvasinhan sen, arvasinhan sen! rinkui Nahkajalka nähdessään\nhirven ja koirat. Ne olivat saaneet vainua hirvestä ja silloin niitä\nveitikoita ei voinut mikään pidättää. Mutta sen hiimostin minä niistä\nkyllä poistan, muuten voivat ne tuottaa minulle monta ikävää. Hyi,\nHektor-vanhus! Tokko lopetat. Taikka minä kohta parkitsen nahkasi\nlatasimella.\n\nKoirat tunsivat isäntänsä äänen ja palasivat maalle. Sillaikana oli\npelästynyt hirvi uinut yli puolivälin rannan ja veneen väliä, ennenkuin\nse älysi uuden vaaransa. Kuullessaan Nahkajalan äänen pysähtyi se\nsiihen patuseen paikkaan, näytti mielivän kääntyä ja koirain uhallakin\npalata takaisin vuorille, mutta yhtäkkiä se muutti mielensä ja ui\nviistoon selemmä noustakseen maihin länsirannalle. Hirven uidessa\nkalastajain ohi, liikahteli Nahkajalka levottomasti veneessään.\n\n-- Kyllä on uomi eläin! huudahteli hän. Katsokaahan vain sen komeita\nsarvia. Eläpäs huoli. Heinäkuu on viimeinen kuukaus eikähän liha enää\nvoi olla niin huonoa.\n\nKonemoisesti sitoi Nahkajalka köyden pään airoon ja hypähti ylös,\nhuudahtaen:\n\n-- Soudetaan se kiini, Chingachgook. Hullu eläin, kun johdattaa ihmistä\nkiusaukseen.\n\nChingachgook irroitti veneen ja pari kertaa airoilla vetäistyä kiiti\nkepeä veno jo selällä.\n\n-- Seis! huusi Edvards. Muistakaa metsästyslakia, vanhat ystäväni.\nMeidät voidaan nähdä kylästä, ja minä tiedän, että tuomari Temple on\nlujasti päättänyt käyttää lakia kaikessa ankaruudessaan tuomitessaan\nsitä, joka ampuu yhdenkään eläimen rauhoitusaikana.\n\nVaroitus tuli kuitenkin liian myöhään. Vene kiiti jo hyvän matkan\npäässä toisesta, ja metsästäjät ajoivat saalistaan liian kiihkeästi\ntotellakseen varoittajaa. Nahkajalka kohotti pyssynsä ja seisoi\nkotveroisen kahden vaiheella, laukasisikko vai ei.\n\n-- Mitä arvelet, Chingachgook, ammunko vai en? kysyi hän. Vaan ei, se\nolisi liian suuri onni noin tyhmälle eläimelle. Souda vain, annetaan\nsen paeta, jos voi.\n\nIntiaani nauroi toverinsa huomautukselle, mutta souti kuitenkin\nsellaista vauhtia, että vesi kokassa hyrskyi.\n\n-- Silmät auki, huusi hän, hirvi kääntää päätään. Haukansilmä, varusta\nkeihääsi.\n\nNahkajalka, joka ei milloinkaan lähtenyt majastaan ottamatta mukaansa\nkaikkia aseitaan, joista matkan varrella saattoi hyötyä olla, seurasi\nChingachgookin neuvoa ja nuolena halkaisi keihäs ilmaa. Mutta juuri\nsilloin hirvi yhtäkkiä käännähti, niin että keihäs sujahti sivutse ja\nhirvi pääsi vahingoittumatonna sukeltamaan.\n\n-- Pysäytä hieman! huusi Nahkajalka veneen kiitäessä siitä kohti, johon\nkeihäs oli vajonnut.\n\nVarsi pisti heti näkyviin vedestä, metsästäjä sieppasi sen ja intiaani\npyöräytti venonsa ajoa jatkamaan. Viivykki auttoi hirven pakoa ja\nEdvardskin ennätti sillä välin lähemmäksi toisia.\n\n-- Heittäkää jo, Nahkajalka, heittäkää kielsi nuorukainen,\nmuistakaahan, että nyt on luvaton aika.\n\nVene oli kuitenkin lähestymistään lähestynyt hirveä, jonka selkä\nvuoroin kohosi vedenpintaan, vuoroin taas vajosi, mikäli näet aallot\nkohosivat vasten sen voimakasta rintaa.\n\n-- Hoi! kirkasi Edvards nähdessään sen.\n\nVanhan intiaanin tummat silmät iskivät tulta. Nuolena lensi vene\neteenpäin, ja hirven täytyi polvittemalla koetella pelastautua.\nYhtäkkiä näki Edvards sen rohkeasti uivan suoraan häntä kohti\nnähtävästi aikoen päästä rannalle jonkun matkan päässä koirista, jotka\nhellittämättä olivat sitä rannalta käsin haukkuneet. Edvards silpasi\nveneestään nuoran ja heitti sen niin onnistuneesti, että se takertui\nhirven toiseen sarveen. Hetkisen veti hirvi venettä perässään, mutta\npian ennätti kalastajain vene etukynteen ja Nahkajalka pisti veitsensä\neläimen kurkkuun, josta verta punanaan virtasi järveen. Saalis\nnostettiin veneeseen.\n\n-- Tämmöinen seikka se panee metsästäjän veren kiehumaan, vanha\nystävä, sanoi Nahkajalka. Siitäpä on jo aikaa, kun viimeksi kaasin\nhirven järvellä. Tämä on mainio otus, poika. Ja minä tunnen ihmisiä,\njotka varsin mielellänsä pistäisivät suuhunsa näin oivallisen hirven\nselkäpaistia, huolimatta kaikista maailman metsästyslaeista.\n\n-- Minä kuitenkin pelkään, Nahkajalka, -- sanoi Edvards, kun hetken\ntuottama metsästysinto oli talttunut, -- että me kaikki olemme\nrikkoneet lakia. Pidetään tämä kumminkin omana salaisuutenamme, koska\ntäällä likettyellä ei ole ollut näkijää. Mutta mitenkä ihmeellä koirat\novat päässeet irti? Vastikäänhän ne olivat ihan lujasti kiini.\n\n-- Kun ne vainusivat hirveä, niin eivät ne poloset jaksaneet itseänsä\nhillitä, vastasi Nahkajalka. Katsoppas, poika! Niillä on vielä\nnahkahiihna kaulassa. Souda maihin. Chingachgook! Minä vihellän ne\nluokseni katsoakseni niitä tarkemmin.\n\nMutta päästyänsä rannalle ja tutkittuansa koirain kaulassa olevia\nhiihnoja pudisti vanha metsästäjä päätänsä ja virkkoi:\n\n-- Siinä on veitsenjälki -- sillä on ollut terävä ase, pitkässä\nvarressa -- vaan pelkuri se raukka on ollut, muutoin olisi hän\nkatkaissut hiihnat kaulan luota. Totta tosiaan! Se oli kirvesmies, --\nilmankos nousikin vuorelle koirankoppien takaa -- joka päästi koirat\nirti, ja leikkasi hiihnat veitsellä, jonka oli sitonut pitkään keppiin.\nHän taitaa olla utelias näkemään, mitenkä muut ihmiset elävät, koskapa\nhän alinomaa on urkkimassa.\n\n-- Teidän epäluulonne ei ole perätön, myönsi Edvards. Lainatkaa\nminulle venettänne. Minä olen nuori ja vahva ja tulen kenties ajoissa\nperille estämään hänen aikeitaan. Taivas varjelkoon meitä joutumasta\nriippuviksi semmoisen ihmisen mielivallasta.\n\nEsitykseen suostuttiin. Hirvi muutettiin Edvardsin veneeseen ja siinä\ntuokiossa liukui kepeä palkovene jo matkan päässä. Heti hän hävisi\nniemien taa ja läheni rantaa. Chingachgook meloi hitaasti perästä ja\nNahkajalka, koirat kintereillä ja pyssy olalla, kohosi vuorenrinnettä\npalataksensa majaansa maisin.\n\nSillaikaa kävelivät neiti Temple ja Luise edelleen. Polku kulki vain\npikkisen matkan päässä Nahkajalan mökistä ja sillä tiellä he tulivat\nkummulle, josta aukeni laaja näköala yli jylhän, yksinäisen maiseman.\n\n-- Minä vaihtaisin kaikki muut salaisuuteni, Luise, virkkoi Elisabet,\nsiihen, mitä nuo vestämättömät hirret ovat nähneet ja kuulleet\nammoisista ajoista asti.\n\nJa hän osoitti majaa.\n\n-- Minä puolestani olen varma siitä, että ne eivät voisi kertoa mitään\nsemmoista, joka vahingoittaisi herra Edvardsia, vastasi Luise.\n\n-- Mutta mitenkäs ihmeen tautta he sitten niin tuskallisen\nhuolellisesti pitävät sen sulettuna eivätkä milloinkaan laske sinne\nketään? jatkoi Elisabet.\n\n-- Minä luulen sen tulevan siitä, arveli hänen ystävänsä, että he ovat\nköyhiä ja sen tähden koettavat huolellisesti suojella sitä vähää, jonka\novat rehellisesti ansainneet.\n\nPuhellessansa olivat tytöt tulleet vuoren huipulle, jossa poikkesivat\npolulta ja ihan huomaamattaan joutuivat liian kauvas metsään. Yhtäkkiä\nElisabet hätkähti, huudahtaen:\n\n-- Hiljaa! Minä kuulen lapsen itkua vuorelta.\n\n-- Mennään ääntä kohti, sanoi Luise, kenties siellä on joku kulkija,\njoka tarvitsee apua.\n\nJa tytöt astuivat rivakasti kumeaa, valittavaa ääntä kohti. Mutta\nyhtäkkiä tarttui Luise edellään rientävän Elisabetin käteen ja viittasi\ntaakseen, huudahtaen:\n\n-- Katsoppas koiraasi!\n\nElisabet kääntyi ja näki koiran silmiään väräyttämättä tarkkaavan\njotain etäistä esinettä, painaen päänsä maahan ja tuon tuostaankin\nkiristäen hampaitaan, niin että karvat kaulassa nousivat pystyyn.\n\n-- Bravo, huusi hän koiralle, hiljaa, Bravo! Hiljaa!\n\nKuullessaan Elisabetin äänen näytti koiran viha kiihtyvän. Se töytäsi\ntyttöjen sivu, kääntyi sitten ja laskeutui emäntänsä eteen, ulvoi kahta\nkauheammasti, haukahtaen usein vihan vimmassa ja kiukkuisasti.\n\n-- Mitähän se näkee? kysäisi Elisabet.\n\nKun hän ei saanut mitään vastausta, käänsi hän päätään ja näki Luisen\nseisovan kalpeana kuin palttina ja vapisten kuin haavan lehti osottavan\nmuutamaan puuhun. Elisabet katsoi sinne ja huomasi naaraspantterin,\njoka vihasta säkenöivin silmin heitä tähysteli, valmiina hyppäämään\npuusta.\n\n-- Paetaan! huudahti Elisabet, tarttuen ystävänsä käsivarteen; mutta\nLuise oli tarmoton kuin lankavyyhti ja vaipui maahan.\n\nElisabet Templen luonteen mukaista ei ollut jättää ystävää vaarassa.\nHän laskeutui polvilleen tiedottoman Luisen viereen ja koki huudoillaan\nkohoittaa koiraa vastarintaan.\n\n-- Pidä puoliasi, Bravo! huusi hän vapisevalla äänellä. Rohkeutta,\nrohkeutta, kunnon Bravo!\n\nPantterin penikka, jota Elisabet ei ollut älynnyt, putosi muutaman\npensaan oksalta, joka kasvoi sen pyökin alla, jossa emä asusti.\nKokematon penikka lähestyi koiraa, leikkien ja iloisesti hypähdellen\nkuin kissanpoika. Eläinten ulvina kasvoi joka silmänräpäys yhä\nkauheammaksi, kunnes pikku pantteri kellahti ihan koiran eteen. Mitä\nkamalinta ulvomista, mitä rajuinta taistelua -- mutta se loppui\nlyhyeen, sillä siinä paikassa Bravo lähätti penikan hampaistaan ilmaan\nsitä vauhtia, että se ponnahti puuta vasten ja putosi tiedotonna\nmaahan. Tuima oli ottelu, ja koiran rohkeus sai Elisabetin jo\nhelpommin hengittämään, kun emäpantteri yhtäkkiä syöksyi puusta suoraa\npäätä koiran niskaan parinkymmenen sylen päässä pyökistä. Syttyi\nkauhea, sanoilla selittämätön tappelu. Hurjistuneina ja kamalasti\nulvoen kieriskelivät eläimet kahisevilla lehdillä. Neiti Temple oli\nvielä polvillaan Luisen vieressä, ruumiillansa suojellen tiedotonta\nystäväänsä ja sydän kourassa ja silmät terällään katsoen taisteleviin\neläimiin. Lujasti pureutui aina pantteri koiran niskaan, mutta\nniinkuin höyhenen ravisti koira itsestänsä raivokkaan vastustajansa,\nvaikka nahka jo monesta kohti oli repeillyt ja verta virtanaan vuoti\nlukuisista haavoista. Siitä huolimatta se nousi takajaloilleen ja suu\nselällään ja silmät tulta iskien alkoi kauhean taistelun uudelleen.\nNotkeasti hyppäsi hurjistunut peto entistään korkeammalle, jonne koira\nepätoivoissaan ja turhaan koetti sitä seurata, ja syöksyi sieltä vielä\nkerran vastustajansa niskaan. Ponnistaen viimeiset voimansa pudistautui\nkoira pedosta irti. Ja kun Bravo uudelleen iski hampaansa pantterin\nkylkeen, näki Elisabet vaskisen kaulaimen vereytyvän ja koiran samassa\nkaatuvan, oikaiseutuvan ja jäävän avuttomana virumaan. Vimmatusti\nvaikka turhaan ponnistelihe raivoisa peto päästäksensä irti koiran\nhampaista, kunnes Bravo kääntyi selälleen ja päästi saaliinsa. Muutamia\nnykäyksiä -- ja uskollinen Bravo oli kuollut.\n\nElisabet oli kerrassaan pedon vallassa. Polvistuva nuori tyttö\nja väijyvä pantteri katsoivat hetkisen silmäkkäin. Sitten painoi\npantteri päänsä tutkiaksensa kaatunutta vihollistaan ja nuuskiaksensa\npenikkaansa. Tuskin se oli siihen katsahtanut, kun sen silmät uudestaan\nsäkenöivät ja hurjasti pieksäen hännällänsä kupeitaan, se ojensi pitkät\nkyntensä leveistä käpälistään. Voimatta liikahtaa paikaltaan tuijotti\nElisabet kädet ristissä ja kauhistuneena julmaan viholliseensa. Kauhean\nkuoleman hetki oli tullut ja nöyränä alistui Elisabet kohtaloonsa.\nSilloin kuului liikettä pensaikosta hänen takaansa, mutta se tuntui\npikemmin ivalta kuin pelastuksen toivolta.\n\n-- St, st! kuiskasi ääni hiljaa. Kumartukaa alemma! Teidän hattunne\npeittää minulta pedon pään.\n\nMelkein vaistomaisesti painoi Elisabet päätänsä ja silloin yhtaikaa\npamahti laukaus, vingahti luoti ja pantteri mölähti vimmoissaan,\nkepertyen maahan ja repien juuria ja oksia, minkä käpälät ulottuivat.\nSamassa riensi Nahkajalka Elisabetin luo, huutaen koiriansa:\n\n-- Tännepäin, Hektor, tännepäin, sinä vanha sankari! Tuommoiset kissat\novat sitkeähenkisiä eikä siitä ole mitään takeita, ettei se taas kohta\nole pystyssä.\n\nNahkajalka seisoi siinä tyynenä ja levollisena vähääkään pelkäämättä\nhaavoittuneen pantterin rajuja ponnahduksia, jotka vieläkin osottivat\nsen voimaa ja julmuutta, jos kynnelle kykenisi. Vasta sitten kun hän\noli täsmällisesti ladannut pyssynsä, lähestyi hän karjuvaa petoa,\nasetti pyssyn suun lähelle sen päätä ja laukaisi -- eikä silloin ollut\nenää henkeä helmeäkään hurjistuneessa pedossa.\n\nElisabetista tuntui kuin olisi hän kuolleista noussut nähdessään julman\nvihollisensa siinä hengetönnä. Lukija kuvitelkoon, mitenkä Luise\ntointui ja mitenkä lämpimästi tytöt kiittivät pelastajaansa. Nahkajalka\nei ymmärtänyt, minkä tähden tytöt niin ihmeesti häntä kiittelivät;\nsillä hyväntahtoisen ukon mielestä ei niin vähäinen apu kestänyt\nkiittää.\n\n-- No niin, no niin, toimesi hän. Jo riittää, jo riittää! Elkää\nnyt siitä enää puhuko. Tulkaahan nyt, niin palataan polulle, sillä\nsellaisen jännityksen perästä on parasta päästä kotiin lepäämään.\n\nNahkajalka opasti heidät polulle, jossa he erosivat; sillä tytöt\nvakuuttivat hyvin hyvästi osaavansa siitä kylään, joka jo näkyi järven\ntoisella rannalla.\n\nNahkajalka jäi vuorelle ja katseli poistuvia tyttöjä, kunnes he\nkatosivat tienmutkaan. Sitten hän vihelsi koiransa, viskasi pyssyn\nolalleen ja palasi metsään pedon luo.\n\n-- Mitäs kuuluu, Nahkajalka? sanoi Doolittle ilmestyen pensaikosta.\nMitä, oletteko metsällä tässä helteessä? Toivoakseni tunnette\nasetuksen, joka määrää kahdentoista dollarin viidenkymmenen centin\nsakon jokaiselle, joka tammi- ja elokuun välisellä ajalla ampuu hirven.\nTuomari kyllä pitää huolta, että lakia noudatetaan. Minusta tuntuu\naivan kuin minä olisin tänä aamuna nähnyt teidän koiranne hirven\najossa. En minä ole ihan varma, Nahkajalka, mutta saattaisihan siitä\nkoitua teille ikävyyksiä.\n\n-- Mitenkäs paljon ilmiantaja saa sakkorahoista, hyvä herra?\n\n-- Mitenkäkö paljon? toisti Hiram, jota vanhan metsästäjän rehellinen,\nterävä katse tuntui vaivaavan. Luullakseni saa ilmiantaja puolet. Mutta\nteillähän on verta käsivarressa -- mies! -- Ette kai ole mitään ampunut\nvielä tänä aamuna?\n\n-- Olenpa niinkin, vastasi metsästäjä, merkillisesti päätänsä\nnyökäyttäen. Eikä se ollutkaan huonoimpia laukauksia.\n\n-- Entäpä missä saalis, Nahkajalka? tiedusteli Doolittle.\n\nPuhellessaan olivat he kulkeneet nopeasti eteenpäin. Nahkajalka solutti\npyssyn olaltaan ja osotti sen perällä läpi pensaikon.\n\n-- Tuolla on yksi, vastasi hän.\n\n-- Mitä ihmettä? huudahti Hiram. Sehän on tuomarin koira, vanha Bravo.\n\n-- Silmät auki, Doolittle! tuumasi Nahkajalka ja silpasi vyöstään\nveitsen, jota hioi hirvennahkahousuihinsa. Näyttääkös tuo kaula siltä\nkuin olisin minä siihen veistäni teroittanut?\n\n-- Sitähän on ihan kauheasti raadeltu. Mikäs sitä niin?\n\n-- Pantteri teidän takananne.\n\n-- Pantteri? toisti Hiram ja pyörähti pengermällä taitavasti kuin\ntanssimestari.\n\n-- Olkaa huoleti, mies, sanoi Nahkajalka. Siellä on kaksikin julmaa\npetoa; mutta toisen tappoi koira ja toiselle pistin minä pari luotia\nkitaan. Elkää siis pelätkö, hyvä herra. Eivät ne enää teitä syö.\n\n-- Entä hirvi? Missäs se on? kysyi Hiram katsellen hämmästyneenä\nympärilleen.\n\n-- Mikä hirvi? tiedusti Nahkajalka vuorostaan.\n\n-- Nyt on kumma. Eikös tässä ole puhe metsästyksestä ja ettekös te\nampunut hirveä?\n\n-- Jopa nyt jotain! Eikös se ole laissa kielletty? toimesi vanha\nmetsästäjä. Mutta kenties on olemassa toinen laki, joka kieltää\npantteriakin ampumasta?\n\n-- Ei, niistä päinvastoin maksetaan päärahaa. Ja mennään nyt teille,\nniin minä siellä vannotan teidät ja kirjoitan osotuslipun, jolla\nnostatte tapporahat.\n\n-- No, no, herra, sanoi metsästäjä, nostaen saaliin maasta ja heittäen\npyssyn olalleen. Mitäs sillä valalla tehdään semmoisessa asiassa, jonka\nte olette nähnyt omin silmin.\n\n-- Mutta eihän meillä täällä ole kynää eikä mustetta. Meidän pitää siis\nkuitenkin mennä teidän mökkiinne, sillä mitenkäs minä muuten kirjoitan\nteille osotuksen?\n\nNahkajalka nauroi vasten silmiä viekkaalle oikeudenjäsenelle ja sanoi\nomituisella tavallaan:\n\n-- Oh! Minä en tarvitse kumpaakaan, en kynää enkä paperia, kun en\nosaa kirjoittaakkaan. Elkää olko millännekään, herra, kyllä minä tuon\npäänahkat kylään, ja siellä te saatte ottaa osotuksen lakikirjoistanne.\n-- Häjy vieköön nahkahiihnan Hektorin kaulasta; ihanhan se kuristaa\nminun vanhan toverini. Lainatkaa minulle veistänne, hyvä herra.\n\nHiram, joka tahtoi pysytellä hyvissä välissä Nahkajalan kanssa, täytti\nhänen pyyntönsä. Nahkajalka leikkasi hiihnan koiran kaulasta ja\nantaessaan veitsen sen omistajalle huomautti ihan sivumennen:\n\n-- Sepä oli kunnon terästä -- se on mahtanut jo kerran ennenkin\nkurauttaa poikki samallaista nahkaa.\n\n-- Tarkoitatteko sillä, että minä teidän koiranne irti päästin?\nkarjahti Hiram, joka syyllisyytensä tietäen ei muistanutkaan olla\nvarovainen.\n\n-- Olkaa varoillanne, Doolittle, ärjäsi Nahkajalka, jysäyttäen\npyssynperän tantereseen. Minä sanon sen teille suoraan, että te ette\nmilloinkaan minun suostumuksestani pistä jalkaanne kynnyksestäni. Ja\njos te vielä tästäpuoleenkin hiiviskelette minun mökkini ympärillä\nniinkuin olette nykyisin salakähmässä koettanut, niin elkää oudoksuko,\njos kohtelen teitä semmoisella tavalla, joka teistä ei suinkaan\nmakealta maistu.\n\n-- Ja minä sanon teille, Bumppo, huusi Hiram, peräytyen\nkiireenlaisesti, että minä tiedän teidän rikkoneen lakia. Minä olen\noikeudenjäsen ja sen te saatte tuntea vielä, ennenkuin on päivä toisen\nkerran illassa.\n\n-- Minä en välitä teistä enkä teidän laeistanne enemmän kuin -- huusi\nNahkajalka ja löi näppiä rauhantuomarin poistuessa. Katsokaa vain,\netten vielä kerran luule teitä pöllöksi ja anna teille pöllön kyytiä,\njos vain kerrankaan enää uskallatte kuikkia täällä metsässä.\n\nOikeutettu viha on aina kunnioitusta herättävää, ja Hiram katsoi\nparhaaksi poistua metsästäjää kiihottamatta. Kun hän vain oli näkyvistä\nluiskahtanut, palasi Nahkajalka mökille, jossa vallitsi haudan\nhiljaisuus. Hän sitoi koiransa, koputti ovelle ja Edvardsin avatessa\ntiedusti, olivatko kaikki paikat paikoillaan.\n\n-- Kaikki ovat, vastasi nuorukainen. Lukkoa on tosin koetettu avata\ntiirikalla, mutta uteliaan näkyy pitäneen heittää se koetukseen,\nkoskapa se ei vähällä auennut.\n\n-- Kyllä minä sen ketun nyt tunnen, sanoi Nahkajalka, mutta ei hän\nluullakseni kotveroiseen uskaltau minun pyssyni kantamaan.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nPoltettu maja.\n\n\nMarmaduke Temple ja hänen serkkunsa, jotka jätimme matkaa alkamaan,\nratsastivat noin peninkulman matkan sanaakaan ääntämättä. Tuomari\nkatkaisi viimein äänettömyyden.\n\n-- No, serkku, eiköhän tuo jo olisi aika sinun ilmaista tämän matkamme\nsalaperäistä tarkoitusta?\n\nSheriffin äänekäs \"hm!\" kaikui kauvas metsään. Ja tuijottaen eteensä\nikäänkuin se, joka näkee kauvas tulevaisuuteen, hän vastasi:\n\n-- Sinä tiedät, että piirissäsi asuu mies, jonka nimi on Natty Bumppo.\nHän, mikäli olen kuullut, on elänyt näillä main jo viidettäkymmentä\nvuotta -- ja ypö yksin, kunnes hänelle viime aikoina on ilmestynyt\nomituisia toveria. Parin kuukauden arvon on hänen luonaan asunut\nvanha intiaanipäällikkö, viimeinen tai ainakin viimeisiä heimostaan,\nja Oliver Edvards. No, tuomari Temple, ehkäpä sinä arvaat, mikä nämä\nmiehet on yhteen tuonut?\n\nMarmaduke katsoi hämmästyneenä serkkuunsa ja virkahti:\n\n-- Richard! Sinä olet ihan odottamatta kosketellut suhdetta, jota\nminä usein olen mietiskellyt. Mutta tiedätkö sinä jotain siitä\nsalaperäisyydestä?\n\n-- Tiedätkös sinä, että näissä vuorissa on malmia?\n\n-- Olenhan minä kuullut huhuttavan, että täällä olisi malmisuonia ja\nluulen vähin itsekkin nähneeni näytteitä kalleista metalleista, joita\nmuka olisi löydetty täältä ympäristöstä, myönsi tuomari.\n\n-- Minulla on syytä luulla, että sekä Chingachgook että Nahkajalka\njo vuosia sitten ovat saaneet selville, että tässä vuoressa on\nmalmisuonia, jatkoi Richard.\n\nSheriffin sanat olivat kosketelleet hyvin herkkää puolta Marmadukessa,\njoka kohta erittäin tarkkaavasti kuunteli serkkunsa puhetta. Ja puhuja,\ntarkastettuansa ensin äänetönnä, minkä vaikutuksen hänen ilmaisunsa oli\ntehnyt, jatkoi mesi kielellä:\n\n-- Minä olen omin silmin nähnyt Chingachgookin ja Nahkajalan menevän\nvuorelle lapio ja kuokka kädessä ja sitten sieltä palaavan. Ja muut\novat nähneet heidän pimeässä ja hyvin salaperäisesti kulettavan\nmökkiinsä jotain. Eikö se sinusta ole tärkeä keksintö?\n\nTuomari ei vastannut, vaan kuunteli jatkoa höröllä korvin.\n\n-- Se oli vaskea. Mutta nyt minä kysyn sinulta, tokko sinä tiedät, kuka\nse Oliver Edvards on, joka joulusta asti on asunut luonasi?\n\nMarmaduke vain nyökäytti äänetönnä päätään.\n\n-- Että hän on sekarotua, sen me tiedämme, jatkoi Richard, sillä\nChingachgook ei häikäile nimittäessään häntä ihan julkisesti\nsukulaisekseen, ja senkin tiedämme, että hän on saanut hyvän\nkasvatuksen. Mutta mitä tulee hänen toimiinsa näillä seuduin --\nmuistatko sinä, että noin kuukaus ennen kuin nuorukainen tänne\nilmautui, oli Nahkajalka poissa monta päivää? Häntä ei löytynyt\nmistään. Vanha Chingachgook asui pirtissä yksinään. Ja kun Nahkajalka\npalasi, nähtiin hänen, vaikka hän tulikin yöllä, vetävän semmoista\nrekeä, jolla viljaa kuletetaan myllyyn, nostavan siitä jotain hyvin\nvarovasti ja piilottavan sen karhunnahkainsa alle. Nyt kysyn minä\nsinulta, tuomari Temple: mistähän syystä semmoinen mies kuin Nahkajalka\notti hinatakseen raskasta taakkaa näiden louhikkovuorten yli?\n\n-- Useinhan sellaisella reellä kuletetaan saalis kotiin, ja sanoithan\njuuri itse, että hän oli monta päivää poissa.\n\n-- Mitenkäpäs hän olisi metsästänyt, kun pyssy oli kylässä\nkorjattavana? Ei, ei! Varma on, että hän silloin toi kotiinsa jotain\nsalaperäistä, ja yhtä varmaa, ettei hän sen erän perästä päästä\nmökkiinsä elävää olentoa. Kaksi viikkoa hänen kotiintulonsa jälkeen\nilmestyy tänne tuo samanen Edvards. He viettävät vuorilla päiväkausia\nmuka metsästämässä, mutta vaki varmasti tarkastelemassa ja tutkimassa.\nKovilta pakkasilta eivät he talvella kyenneet kaivamaan ja Edvards\nkäytti hyväkseen onnellista sattumaa päästäksensä kunnolliseen\nasuntoon. Mutta vieläpä hän nytkin on enimmät aikansa siellä mökissä.\nHe sulaavat malmia, tuomari! He sulaavat malmia ja siitä he rikastuvat.\nLumen sulettua olemme me pitäneet heitä oikein tarkalla silmällä.\n\n-- Se on mahdotonta, -- sanoi Marmaduke pitkään mietittyänsä, -- sillä\nmuuten ei nuorukainen voisi olla niin rutiköyhä kuin hän on.\n\n-- Onkos sitten sen pakottavampaa syytä haalia rahaa kuin köyhyys?\nhuudahti sheriffi.\n\n-- Olisikko mahdollista, että minua olisi niin kauvan pettämällä\npetetty? Richard, on niin monta syytä, jotka vastustavat sinun\nluulottelujasi. Mutta sinä olet minussa saanut hereille epäluulon,\njosta minun täytyy saada varmuus. Mutta minne me ratsastamme?\n\n-- Minä tiedän sen paikan, josta ne seikkailijat kaivavat. Sinne minä\nsinut vien, vastasi Richard.\n\nPian he sinne saapuivat. Se oli vuoren takasivulla ja juuri siinä kohti\npistihe vuori räystäälle, jonka alla Nahkajalan mökki oli.\n\n-- Nyt pääsemme sinne häiritsemättä, -- sanoi Richard heidän\nlaskeutuessaan hevosten selästä ja sitoessaan hevosia kiini, -- sillä\nkotoa lähtiessä näin Nahkajalan ja Chingachgookin olevan kalastamassa\nja samassa tarkoituksessa lähti Oliverkin järvelle.\n\nSheriffi opasti serkkunsa hyvin vaivaloista polkua myöten\nluonnollisentapaiseen kallioluolaan, joka oli samallainen kuin\ntavallinen nuotion paikka metsässä. Luolan edustalla oli multakasa,\njoka nähtävästi oli tuotu siihen sen sisästä ja osaksi vielä oli ihan\ntuores. Pehmeässä, lyijynkarvaisessa kalliossa, joka esti kaivajia\netenemästä, näkyi vielä rauta-aseiden jälkiä. Kokonaisuudessaan se oli\nnoin kahtakymmentä jalkaa laaja ja melkein toista mointa syvä onkalo.\nIhan sen edessä oli pienonen pengermä, joka osaksi oli muodostunut\ntyömiesten siihen viskaamasta mullasta. Ja siitä laskihe vuori melkein\npystysuorana, niin että louhikkotiet sinne tullessa olivat vaikeat\nkulkea, jopa vaarallisetkin. Koko ala sen ympärillä oli autio, jylhä ja\nkaikki nähtävästi keskentekoista, ja kun sheriffi katseli pensastoja,\nkeksi hän sieltä työssä käytetyt aseet. Arveltuansa serkkunsa jo\ntarpeeksi paikkaa tutkineen kysyi hän juhlallisesti:\n\n-- No, joko nyt olet siitä varma, tuomari Temple?\n\n-- Kaikessa tapauksessa olen varma siitä, että täällä on tekeillä\njotain salaperäistä ja eriskummaista. Paikka on etäällä ja viisaasti\nvalittu: mutta minä en huomaa hituistakaan malmia.\n\n-- Et kai sinä toki niin luule, serkku, että kultaa ja hopeaa löydetään\nmaanpinnalta niinkuin ukonkiveä? Ei, ensin aarre etsitään, sitten\nkeksitty käytetään. Mutta anna sinä heidän vain kaivaa, minä kaivan\ntoiselta puolen heitä vastaan.\n\nTuomari katseli paikan tarkkaan ja sitten he palasivat hevosten\nluo. Maantielle tultuansa he erosivat. Sheriffi lähti kutsumaan\nneljääkolmatta \"hyvää ja uskollista miestä\" tutkijamiehiksi ja\nlautamiehiksi seuraavan maanantain oikeudenistuntoon, jonka Marmaduke\naikoi pitää. Tuomari palasi kotiinsa.\n\n-- Tässä mahtaa piillä enemmänkin kuin alusta luulin, ajatteli\nMarmaduke ratsastaessaan. -- Minä annoin tunteelleni suuremman arvon\nkuin järelleni päästäessäni sillä tavalla vennon vieraan kotiini\nsijoittumaan. Minä kutsutan Nahkajalan luokseni ja kun häneltä suoraan\nkysyn, niin se vanha, rehellinen, yksinkertainen mies suoraan vastaakin.\n\nSilloin huomasi tuomari Elisabetin ja Luisen, jotka vähän matkan päässä\nlaskeutuivat vuorelta. Hän kannusti ratsuansa ja ajoi heidän luokseen,\nlaskeutui selästä ja talutti hevosta kapealla polulla. Kuunnellessaan\ntyttärensä vilkasta kuvausta heidän äskeisestä vaarastaan ja\nodottamattomasta pelastuksestaan hupenivat heltyneen isän mielestä\nkaikki ajatukset kaivoksista ja kuulusteluista, eikä Nahkajalka hänen\nsilmissään enää ollut lainrikkoja ja varkaantapainen seikkailija, vaan\nhänen lapsensa pelastaja.\n\nKotiin tultua piti Elisabetin ihan juurta jaksain uudistaa\nkertomuksensa.\n\n-- Se oli totta tosiaan apu hädässä! huudahti tuomari. Etkä sitten\naikonut jättää ystävääsi, oma rohkea tyttöseni?\n\n-- Ainakin minä koetin pysyä niin lujana kuin voin, vastasi tytär, ja\nsyystä epäilen, ettei pako olisi minua laisinkaan hyödyttänyt. Mutta se\nei mieleenikään juolahtanut.\n\n-- Jumalalle kiitos! Sinä olet pelastunut emmekä siitä kauhun hetkestä\nenää puhu. Mutta minä en ole osannut aavistaakkaan, että semmoisia\npetoja vieläkin elelee meidän metsissä. Nälkä se varmaankin on\npakottanut niitä lähtemään varmemmista piilopaikoistaan, ja --\n\nTuomarin puhe keskeytyi, sillä ovelle koputettiin. Ja tuskin oli\nhän sanonut: \"sisään\", kun huoneeseen tuli hovimestari, Benjamin,\nilmoittamaan, että Doolittlella oli asiaa tuomarille.\n\n-- Hänellä on varmaan jotain tärkeää ilmoitettavaa, sanoi Marmaduke,\nluultavasti virka-asioita, koska meillä kohta on istunto.\n\n-- Niin onkin, herra, virkkoi Benjamin. Puheena tuntuu olevan syyttää\nvanhaa Nahkajalkaa, joka kuitenkin minun mielestäni on paras heistä.\n\n-- Nahkajalkaako? huudahti Elisabet.\n\n-- Rauhoituhan, lapseni! Se on epäilemättä tuiki vähäpätöinen asia.\nLuullakseni olen jo kuullutkin siitä. Luota isääsi, Elisabet. Hän kyllä\npitää huolen, ettei sinun pelastajallesi siitä mitään vaaraa koidu.\nKäske Doolittle sisään.\n\nHiram Doolittle tuli huoneeseen, tervehti tuomaria ja hänen tytärtään,\nistuutui Marmaduken osottamalle tuolille ja alotti viimein:\n\n-- Kuulin neiti Templen äsken vuorilla olleen hengenvaarassa.\nMuistaakseni maksetaan pantterista tapporahaa, ja silloinhan on\nNahkajalka tehnyt hyvät kaupat.\n\n-- Minä kyllä pidän huolen siitä, että hän saa palkinnon, virkkoi\ntuomari.\n\n-- Niin, niin, sen kyllä arvaan. Ei toki kukaan koko tienoolla\nepäile teidän jalomielisyyttänne, herra tuomari. Olette kenties jo\nkuullut, että tuolla länsipuolella on silloin tällöin hirviä ammuttu\nluvattomalla ajalla?\n\n-- Lainrikkojat pitää saattaa syytteeseen, ärjäsi tuomari. Minä olen\npäättänyt ankarasti rangaista kaikki sellaiset rikokset.\n\n-- Sen kyllä uskon. Semmoisella asiallahan sitä minä niinkuin\nolenkin. Luullakseni on näet Natty Bumpon mökissä parastaikaa äsken\nammuttu hirvi, ja minä oikeastaan tulinkin pyytämään valtuutta\nkotitarkastukseen.\n\n-- Luuletteko vain niin? Mutta pelkästä epäluulosta ei saa häiritä\nihmisten kotirauhaa. Sitä ei sallita.\n\n-- Luulenpa voivani vannoa sen, jatkoi itsepäinen Hiram. Jos te muutoin\nette tahdo antaa minulle valtakirjaa, niin saanen sitten kaiketi mennä\nkotiin ja kirjoittaa sen itse.\n\n-- Enhän minä ole teidän pyyntöänne kieltänytkään vielä, -- sanoi\nMarmaduken älytessään, että hänen maineensa puolueettomana tuomarina\noli vaarassa. -- Menkää huoneeseeni, minä tulen sinne heti ja\nallekirjoitan valtakirjan.\n\n-- Nahkajalka on luultavasti ampunut hirven, -- sanoi tuomari\nElisabetille, joka Hiramin mentyä aikoi puolustaa vanhaa metsästäjää\n-- sillä kohtahan nyt alkaa metsästysaika. Mutta mitäs se tekee,\nvaikka hänen mökistään löydettäisiinkin hirvi, sillä sinähän maksat\nnyt hänen sakkonsa omasta kukkarostasi? Minä hyvin arvaan, ettei se\ntämä Doolittle tyydy vähempään kuin kahteentoista dollariin ja tottahan\nkuitenkin minun maineeni oikeudessa pysyvänä tuomarina on suuremman\narvoinen kuin sellainen pikku seikka.\n\nIsän lupaus kerrassaan rauhoitti Elisabetin, ja Temple lähti täyttämään\nHiramille antamaansa lupausta.\n\nNiin pian kuin Doolittle sai valtakirjan taskuunsa, läksi hän etsimään\nsopivaa henkilöä, joka tarkastuksen toimittaisi, sillä itse hän\nesiytyisi vain katsojana työhön ryhtymättä. Asia ei sietänytkään\nviivykkiä, sillä oli lauvantai, ja kuusten varjot kallistuivat jo\nitään. Silloinpa sattuikin hän älyämään Billy Kirbyn kylää kiertämässä\nja hänen mielestään oli Kirby kuin luotu hänelle apulaiseksi.\n\n-- Tuomari Temple on järkähtämättömästi päättänyt vaatia ehdotonta\nmetsästyslain noudattamista, sanoi hän puunhakkaajalle. Ja kun nyt\non tehty syytös hirven ampumisesta, niin on hän antanut käskyn\nkotitarkastuksesta ja lähetti hakemaan minua, että minä hankkisin\nsiihen toimeen sopivan henkilön. Mutta siihen tarvitaankin\nlujakourainen mies.\n\n-- Ohoo, nauroi Kirby, luuletteko hänen sitten vetävän vastakynttä?\n\n-- Luulenpa niinkin, sillä hän on toisinaan hyvin toraisa ja kehuu\nitseään paraimmaksi tappelijaksi koko seudulla. Kuulin hänen\nkerran ylvästelevän, ettei ole sitä miestä Mohawkin tasankojen ja\nPennsylvanian rajan välillä, joka hänelle nyrkkitaistelussa riittäisi.\n\n-- Sanoiko hän niin? ärjäsi Kirby, ojentaen jättiläisvartaloaan kuin\njalopeura. Silloin hän ei varmaan milloinkaan ole kuullutkaan, miltä\nvermontilainen nyrkki tuntuu selkäpiissä, kurja. Mutta kenestä on puhe?\n\n-- Niin -- laki ei myönnä nimen ilmoittamista. Mutta te olisitte juuri\nsopiva mies ottelemaan hänen kanssaan, Billy.\n\nSillä välin olivat he tulleet rannalle ja aikoivat juuri poiketa\nmaantieltä, kun Kirbyn mieleen juolahti udella tarkemmin, hänellä kun\nnyt muka oli jonkunmoista oikeutta siihen.\n\n-- Mihin nyt, herra? kysäisi hän. Ettekö voi minulle ilmoittaa sen\nlurjuksen nimeä?\n\n-- Bumppo on se mies, jota etsimme, vastasi Doolittle.\n\nKirby jäi seisomaan siihen patuseen paikkaan, tuijotti hämmästyneenä\nkumppaniinsa, purskahti sitten nauramaan ja huudahti:\n\n-- Mitä ihmettä? Vanha Nahkajalkako? Kehukoon minusta nähden niin\npaljon kuin halu hyrrää ampumisellaan ja pyssyllään -- mutta kunhan on\npuhe painisilla olosta tuhat tulimmaista! Silloin minä hänet murskaksi\nmurennan kämmenieni välissä.\n\n-- Hän on pahasisuinen ihminen niinkuin muutkin metsästäjät ja vahvempi\nkuin luulisikkaan, sanoi Hiram, ja päälle päätteeksi on hänellä\npyssykin.\n\n-- Viisi minä hänen pyssystänsä välitän, pöyhkeili Billy. Mutta hän on\nkunniallinen ja hyvä vanhus ja minun mielestäni hänellä on oikeus ampua\nhirvi, jos vain tahtoo. Hän tarvitsee sen elatuksekseen ja me elämme\nvapaassa maassa, jossa jokaisella on oikeus harjoittaa ammattiaan.\nMutta koska me nyt kaikessa tapauksessa olemme tulleet tänne asti, niin\nsaatanhan minä lähteä perillekkin tarinoimaan ukon kanssa. Ehkä saamme\nsiellä maistaa pikku palasen paistiakin.\n\n-- Hyvin minunkin puolestani. Minusta onkin parempi suorittaa asia niin\nrauhallisesti kuin suinkin, vastasi Doolittle, minä en riitaa rakasta.\n\nMökille tultua katsoi Hiram parhaaksi pysähtyä kaatuneen kuusen latvan\ntaa, joka etuvaruksena suojeli mökin kylänpuoleista sivua uteliailta\nvierailta. Semmoinen empiminen oli kuitenkin Kirbystä joutavaa ja hän\nhuutaa hoilautti, niin että metsä raikui. Haukkuen syöksyivät koirat\nkopistaan ja melkein samassa silmänräpäyksessä ilmestyi Nahkajalan\nkalju pää ovelle.\n\n-- Mitä te tahdotte, Billy Kirby? kysyi Natty, astuen kynnyksen yli.\nHyi, Hektor! Koppiisi siitä, paikalla!\n\n-- Luullakseni ei tässä ole puhetta muusta, huusi Billy, kuin että\nolette luullut heinäkuun 20 päivän elokuun 1 päiväksi.\n\nSillä välin oli Nahkajalka älynnyt Hiram-luikeron korkean kannon\nsuojasta. Vanha metsästäjä pisti päänsä ovesta ja sanoi hiljaa muutamia\nsanoja pirttiin. Sitten hän taas kääntyi ja jatkoi:\n\n-- Minulla ei ole teidän kanssanne mitään tekemistä. Poistukaa hyvällä,\nennenkuin paha pääni saattaa minut kiusaukseen, josta ei hyvä seuraa.\nMeillä ei ole mitään isän perinnön jakoa, Billy Kirby. Minkä tautta\nsitten häiritsette vanhaa miestä, joka ei ole milloinkaan teitä\nloukannut?\n\nKirby hilautui näreikön läpi ja pysähtyi muutaman jalan päähän\nmetsästäjästä, istuutuen ihan levollisesti puunrungolle.\n\n-- Te ammutte paremmin kuin minä enkä minä häpeä sitä tunnustaa, sanoi\nBilly, enkä minä ole siitä teille vähintäkään vihoissani, vaikka tuntuu\nsiltä kuin olisitte ampunut liikalaukauksenkin, sillä teidän kerrotaan\nampuneen hirven.\n\n-- Minä olen tänään ampunut vain kaksi laukausta ja ne molemmat\nsattuivat pantteriin, vastasi Nahkajalka.\n\nHiramkin uskaltautui jo lähemmäksi, tarttuen oikeuden jäsenenä\npuheeseen ja lukien valtakirjansa sopivalla äänenpainolla.\n\n-- Minä käsitän lakia tuiki vähän, Doolittle, vastasi Nahkajalka\nlevollisesti. Ja mitäs sitten tapahtuu, kun te olette tehtävänne\nsuorittanut?\n\n-- Ooh, sehän on vain muodon vuoksi, sanoi Hiram, koettaen olla muka\nystävällinen. Mennäänhän sisään ja puhutaan asiasta oikein järkevästi.\nLuullakseni ei ole vaikeaa hankkia rahoja -- minä näet arvelen, että\nherra Temple itse maksaa koko sakon.\n\nVanha metsästäjä oli alusta pitäen pitänyt vierastensa liikkeitä\ntarkalla silmällä ja seisoi siinä niin päättävän näköisenä, että jo\npaikalla näki, ettei hän siitä hevillä hievahda. Hiram astui lähemmäksi\naivan kuin hänen esityksensä olisi hyväksytty, mutta samassa viittasi\nhänelle Nahkajalka pysytteleytymään ulompana.\n\n-- Enkö minä jo monasti ole pyytänyt teitä johdattamasta minua\nkiusaukseen? sanoi hän. Minä en häiritse ainoatakaan ihmistä.\nMinkätähden ei laki anna minun olla rauhassa? Poistukaa täältä ja\nsanokaa tuomarillenne, että hän pitäköön palkintonsa, mutta minä en\nkärsi, että hän harjoittaa virkavaltaansa minun kodissani.\n\n-- Minä vaadin päästä tähän huoneeseen, selitti Hiram, kokien näyttää\nniin virkavaltaiselta kuin suinkin. Minä vaadin sitä virkani nojalla.\n\n-- Väistykää, herra! Elkääkä kiusatko minua, karjasi Nahkajalka,\nvakavasti viittoen hänelle menemään tipotiehensä.\n\n-- Jos te vastustatte, niin vastatkaa siitä itse, jatkoi Hiram. Billy,\ntulkaa tänne!\n\nHiram oli jo pannut toisen jalkansa kynnyksestä, kun hän yhtäkkiä tunsi\nolkapäätänsä kouristettavan ja samassa silmänräpäyksessä hän lensi\nsuoraa päätä kaatuneen kuusen yli järvelle päin ja pudota tupsahti\nparinkymmenen jalan päähän lähtöpaikastaan. Billy Kirby rähähti\nnauramaan ihan sydämmen pohjasta.\n\n-- Oivallisesti, vanha jalka! huudahti hän.\n\n-- William Kirby, minä käsken teitä täyttämään velvollisuutenne, huusi\nHiram sieltä, jonne oli lentänyt. Ottakaa kiini se mies. Minä käsken\nkansan nimessä.\n\nMutta Nahkajalka oikaisihe uhkaavasti. Hänellä oli kädessä pyssy, suu\npuunhakkaajaa kohti.\n\n-- Poistukaa, sanon minä! karjasi hän. Te tiedätte, etten minä harhaan\ntähtää, Billy Kirby. Mutta minä en halua teidän vertanne ja kuitenkin\n-- sekä teidän että minun vereni punaa tämän ruohikon, ennenkuin teidän\njalkanne on minun kynnykseni sisäpuolella.\n\nPaikalla kun pyssy näkyviin ilmestyi, muuttui Billy kokonaan. Hän\nkohautti jättiläisvartalonsa puunrungolta ja meni vanhan metsästäjän\nluo.\n\n-- Minä en ole tullut tänne teidän vihollisenanne, sanoi hän, mutta\ntuosta onnesta rautaputkestanne välitän yhtä vähän kuin vanhan kirveeni\nvarresta! Antakaa minulle virallinen käsky, Squire, niin tottapahan\nsitten nähdään, kelle tässä kunnian kukko laulaa.\n\nMutta oikeudenjäsenestä ei näkynyt merkkiäkään. Tuskin näkyi pyssystä\nvielä vilaustakaan, kun jo Doolittle oli matkojen päässä.\n\n-- Te olette ajanut sen kanan tipotiehensä, huudahti Kirby\nhalveksivasti. Mutta minusta te ette niin hevillä suoriudu. Pankaa pois\npyssynne, Bumppo, tahi saatatte sitä vielä kerran katua.\n\nNatty laski pyssyn kädestään ja sanoi:\n\n-- Teille minä en kiellä kaataneeni hirveä, Kirby. Ja jos tahdotte,\nniin saatte ottaa nahkan kylään todistaaksenne minut syylliseksi.\nPantterin tapporahat riittänevät sakoksi ja luulisin sitten olevani\nkuitti kaikesta.\n\n-- Eiköhän vain, -- virkkoi Kirby ja siinä tuokiossa hävisi\nvihamielisyyden varjokin hänen otsaltaan. -- Anna tänne nahka ja laki\nsaa tyytyä siihen.\n\nNahkajalka haki mainitun todisteen ja he erosivat sovinnossa, aivan\nniinkuin ei olisi kiistaa ollut mailla eikä halmeilla. Rannalle\nkulkiessaan helähytti Kirby tuon tuostaankin raikkaan naurun\nmuistaessaan Hiramin kuperkeikan ja koko juttu oli hänen mielestään\nvain oivallista ilveilyä.\n\nMutta ennenkuin Billy kylään ennätti, oli Hiram siellä nostanut aika\nmetakan ja juossut tuomarin luo syyttämään Nahkajalkaa oikeuden\nvastustamisesta.\n\nOliver oli kuullut puhuttavan näistä rettelöistä ja riensi tuomarilaan.\nElisabet tuli häntä vastaan ja hän onnitteli neiti Templeä onnellisesta\npelastumisesta.\n\n-- Teidän ystävänne Nahkajalka on nyt minunkin ystäväni, sanoi\nElisabet. Ja tässä juuri paraillani mietin, miten paraiten voisin häntä\nauttaa. Ehkäpä te, joka tunnette hänen tapansa ja tarpeensa, voitte\nsanoa, miten minä --\n\n-- Voin, ihan varmasti! huudahti nuorukainen niin kiivaasti, että\nElisabet oikein säikähti. Ja Jumala palkitkoon teidän hyvän tahtonne!\nNahkajalka on menetellyt ajattelemattomasti, hän on tänään tappanut\nhirven ja siten rikkonut lakia. Minäkin olin osallisena siinä.\nHän on jo syytteenalaisena ja teidän isänne on käskenyt toimittaa\nkotitarkastuksen --\n\n-- Minä tiedän kaikki, keskeytti Elisabet, mutta isäni ei ole\nainoastaan tuomari, hän on myös ihminen ja kristitty. Me olemme jo\nkeskustelleet siitä ja vanhukselle ei tapahdu mitään pahaa.\n\n-- Te nostatte raskaan taakan hartioiltani virkkoi Edvards. Puoltaahan\nteidän isänne häntä. Te olette varmasti sen vakuuttanut, neiti Temple,\nminun täytyy se uskoa.\n\n-- Hän vakuuttaa sen itsekkin, herra Edvards, vastasi Elisabet, sillä\ntuossa hän tulee.\n\nMutta Marmaduken katse ei lainkaan vastannut hänen tyttärensä toiveita.\nSyvät rypyt uursivat hänen otsaansa ja kasvot olivat harmaat. Ei Oliver\neikä Elisabetkaan uskaltanut mitään virkkaa. Tuomari käveli muutamia\nkertoja edestakaisin huoneessa ja sanoi sitten:\n\n-- Meidän suunnitelmamme ovat menneet myttyyn, lapseni! Minä en luullut\nniin vanhan miehen kuin Nahkajalka on uskaltavan lakia vastustaa.\nMinä toivoin hänen alistuvan kotitarkastukseen, ja laki olisi\nsilloin tyytynyt sakkoon; nyt hänen käytöksensä vaatii mitä kovinta\nrangaistusta.\n\n-- Ja mikä rangaistus hänelle tuomitaan, herra tuomari? kysyi Edvards\nkoettaen tyyntyä.\n\n-- Minä en tiedä, mikä siitä peräksi tulee, herra, sillä tuomari ei\nvoi mitään päättää, ennenkuin valamiehet ovat tuomionsa lausuneet.\nKaikessa tapauksessa saatte olla varma, että lakia tarkasti\nnoudatetaan, vaikkakin minä mielelläni häntä armahtaisin, sillä onhan\nse vanhus-raukka pelastanut tyttäreni melkein varmasta kuolemasta.\n\n-- Mutta eikös vanhan ystäväni ikä, hänen tapansa ja varsinkin hänen\ntietämättömyytensä laista suojele häntä?\n\n-- Ne seikat tosin lieventävät rikosta, vaan eivät sitä suinkaan\nkokonaan poista.\n\n-- Rikosta? toisti Edvards. Onkos rikos ajaa vaaniva hurtta oveltaan?\nRikosko? Ei, herra tuomari! Jos siinä on rikoksesta puhetta, niin se ei\nole Nahkajalan vastattava.\n\n-- Kenenkäs sitten, hyvä herra? kysyi tuomari Temple, katsoen tapansa\nmukaan tanakasti kiihtyneeseen nuorukaiseen.\n\nSitä kysymystä ei nuorukainen jaksanut tyynenä kuulla. Sinis olivat\nhänen tunteensa riehuneet sydämmen syvyydessä, nyt ne kuohahtivat\nnäkyviin.\n\n-- Kenenkäkö? Ja sitäkö te tiedustatte minulta? huudahti hän. Kysykää\nsen sijaan omaltatunnoltanne, herra tuomari Temple. Menkää tuosta\novesta ja katsokaa ainoastaan laaksoa, tyyntä järveä, varjokkaita\nvuoria ja kysykää sitten omalta sydämmeltänne, jos teillä sydäntä\nlieneekään: mistä nämä rikkaudet ja minkä tähden minä olen niiden\nomistaja? Luulisinpa, että nähdessänne ainoastaan Chingachgookin ja\nNahkajalan, jotka unohdettuina ja rutiköyhinä maita kiertelevät, teidän\nsydäntänne kouristaisi ja silmiänne hämärtäisi.\n\nSuuresti ihmeissään kuunteli Marmaduke alussa nuorukaisen kiihkeää\nsanatulvaa. Ja kun Edvards oli lopettanut, sanoi hän:\n\n-- Oliver Edvards, te unohdatte, ketä puhuttelette. Nämä tilukset ovat\nminun ja taivas on todistajanani, että niitä olen hyvästi hoitanut.\nÄskeisen puheenne tähden meidän täytyy erota. Minä olen liiankin kauvan\nsuonut teille suojaa talossani, nyt on jo aika, että sen jätätte.\n\nVastustamattoman rajun tunteen purkaus oli hävinnyt jälettömiin, ja\npitkään tuijotti nuorukainen poistuvaan Marmadukeen.\n\n-- Neiti Temple, -- sanoi hän viimein, kääntyen Elisabetiin, -- minä\nkiihdyin. Te kuulitte isänne päätöksen, ja minä lähden jo tänä iltana.\nTeistä minä kuitenkin tahtoisin erota sovinnossa.\n\nHitaasti kohotti Elisabet päätään.\n\n-- Minä annan teille anteeksi, herra Edvards, sanoi hän, ja isäni sen\nmyös antaa. Sanokaa Nahkajalalle, että isäni ei ole ainoastaan hänen\ntuomarinsa, vaan että me molemmat olemme hänen todelliset ystävänsä.\nMe olemme hänelle sydämmellisesti kiitolliset eivätkä teidän äskeiset\nsananne hituistakaan vähennä meidän kiitollisuuttamme.\n\nNuorukainen aikoi sanoa hänelle vielä jotain, mutta hän pujahti\novesta niin rutosti, että Edvards pihalle tultuaan ei nähnyt hänestä\nenää vilaustakaan. Kiirevilkkaan lähti Oliver talosta ja kulki kohti\nmetsästäjän pienoista mökkeröistä.\n\nVasta seuraavaa päivää vasten yöllä palasi Richard Jones, sheriffi,\nvirkamatkoiltaan. Hän oli saanut kiini rahanväärentäjäjoukon ja\ntuli juhlallisesti kylään aseilla varustettujen oikeudenjäsenten ja\npoliisien etupäässä, joiden keskellä vangitut pahantekijät kulkivat.\nTuomarin portilla he erosivat, sitten kun Jones oli käskenyt\napulaistensa viedä vangit piirivankilaan. Tyytyväisenä astui sheriffi\nhiekoitettua käytävää pitkin taloon. Siellä kertoi hänelle Benjamin\npäivän tapahtumat, ja kun hovimestari oli tietonsa tyhjentänyt, kääntyi\nsheriffi, otti hattunsa ja lähti uudelle retkelle. Pitkin kylän\nhiljaisia katuja kulki hän suoraa päätä pienen ränstyneen rakennuksen\nluo, jota käytettiin vankilana, ja kutsui sieltä poliisin mukaansa.\nHänen kanssaan hän jatkoi matkaa rannalle, jonne kokosi miehensä.\n\n-- Minä olen kutsunut teidät avukseni, alkoi hän hiljaa, vangitakseni\nNatanael Bumpon, jota tavallisesti sanotaan Nahkajalaksi. Hän\non rääkännyt erästä oikeuden jäsentä, vastustanut lainmukaista\nkotitarkastusta ja pyssy kädessä uhannut poliisia. Koska hän siten\non niskoitellut lakia vastaan ja muun hyvän lisäksi on epäluulon\nalaisena muistakin rikoksista, niin katson velvollisuuteni sheriffinä\nvaativan, että vangitutan hänet vielä tänä yönä. Me siis piiritämme\nhänen asuntonsa. Ja kun minä huudan: \"eteenpäin\", niin ryntäätte te\npiiloistanne, avaatte hänen mökkinsä väkivallalla ja vangitsette hänet.\nJakautukaa, miten paraiten voitte. Minä apulaisineni menen rantapuolta\nvartioimaan.\n\nMiehet jakautuivat ja painuivat metsään voidaksensa huomaamatta päästä\nperille.\n\nNiin pian kuin sheriffi arvasi miesten olevan paikoillaan,\nkaiahutti hän sovitun merkin. Koleasti kumahti ääni metsän syvässä\nhiljaisuudessa. Höröllä korvin hän kuunteli koirain haukuntaa, mutta\nturhaan. Kuivat oksat vain kahisivat apurien jaloissa. Mutta kahinakin\nkohta taukosi eikä sheriffi silloin enää jaksanut uteliaisuuttaan\nhillitä. Hän juosta harppaili ryteikön läpi ja oli heti perillä,\npienen raivatun aukon keskessä, jossa Nahkajalka niin kauvan oli\nasunut ja hiljaista elämäänsä elänyt. Mutta suureksi hämmästyksekseen\nhän mökin sijalla näki vain savuavan raunion ja palopaikan keskeltä\nkohosi vielä tuon tuostaankin kapea tulenkieli, välähtäen synkkään\nyöhön. Äänettöminä seisoivat miehet tuhkaläjien ja hiiltyväin hirren\npääkäleiden ympärillä, äänettöminä ja noloina, sillä kiihkeästi\ntoivottu rynnäkkö oli mennyt hukkaan, vieläpä muutos tullut niin\nrutosti, etteivät he hölmeyksissään saaneet sanaakaan suustaan.\n\nHiljaa ja hämmästyneinä seisoivat vielä kaikki, kun pimeästä metsästä\nilmestyi heidän luoksensa kookas olento, joka astui tuhkaläjään ja\njalallansa sammutti leimahtelevan liekin. Hattu kädessä hän siinä\nseisoi, mies, jonka kasvoihin aika oli syvät vaot uurtanut. Se oli\nNahkajalka. Suruissaan pikemmin kuin viha mielessä katsoi hän hetken\nnoita varjomaisia haamuja ympärillään ja sitten sanoi:\n\n-- Mitä te tahdotte minulta, vanhalta, avuttomalta ihmiseltä?\nViidettäkymmentä vuotta olen minä tässä elänyt. Nyt olette te minulta\nmaani ja mantuni riistäneet, kotini ja suojani hävittäneet. Sillä\nennemmin minä sen poltin kuin annoin teidän tuhoa tuottavain askeltenne\nja uudistushalunne sitä saastuttaa. Niin, te olette pakottaneet minun\npolttamaan pirttini, jossa minä lähes puolen vuosisataa olen taivaan\nantimia nauttinut ja janooni juonut sen vieressä pulppuavan lähteen\nkirkasta vettä. Nyt suren minä tuhkaa, jota jaloillani polen. Te olette\nkylväneet vanhan miehen sydämmeen, miehen, joka ei ole milloinkaan\ntehnyt mitään pahaa teille eikä teidän omaisillenne, kylväneet sinne\nkatkeruutta hänen omaa sukuansa kohtaan. Ja nyt, kun hän on palannut\nkatsomaan vanhan kotinsa viimeisen kekäleen leimahdusta, nyt,\nsydänyöllä, vaanitte te häntä niinkuin nälkäiset koirat kiihoittunutta,\nkuolevaa hirveä. Mitä te tahdotte minulta? Tässä olen -- yksi monta\nvastaan. Minä olen tullut ilmi antamaan, en taistelemaan. Ja jos se on\nJumalan tahto, niin tehkää minulle mitä haluatte.\n\nVanhus katsoi tanakasti miesjoukkoon, ja leimahtava liekki valaisi\nhimmeästi hänen melkein kaljua päätänsä. Miehet väistyivät ehdottomasti\nja vanhuksen olisi ollut helppo paeta, paeta pensaikkoon, josta\ntakaa-ajajain olisi ollut kerrassaan mahdotonta häntä löytää.\nMutta siitä ei hän näyttänyt välittävän. Hän vain katsoi vakavasti\nmiehestä mieheen ikäänkuin tutkiakseen, kuka häneen ensin kätensä\nkoskettaisi. Hetken perästä tointui Richard; hän koki puolustella,\nmutta velvollisuus kuitenkin vaati häntä vangitsemaan vanhuksen.\nToiset asettivat hänet keskeensä ja joukkue palasi kylään, sheriffi\netunenässä. Matkalla tiedusteltiin Nahkajalalta, minkä tähden hän oli\npirttinsä polttanut ja minne Chingachgook oli joutunut, mutta sanaakaan\nei häneltä vastaukseksi saatu. Vihdoinkin he saapuivat kylään, jossa\nvanha ja, mikäli näytti, kaikkien hylkäämä Nahkajalka vietiin vankilaan.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nMetsästäjä jalkapuussa.\n\n\nMäärättynä päivänä kokoutuivat oikeuden jäsenet täsmälleen, Marmaduke\npuheenjohtajana. Kun rahan väärentäjät oli tutkittu, tuli Nahkajalan\nvuoro, jonka poliisit kulettivat syytettyjen paikalle. Hän oli\nensimmäistä kertaa oikeushuoneessa ja taisi olla jokseenkin utelias\nnäkemään, mitä siellä tehdään. Ensin hän tarkasti tuomaria ja sitten\nvalamiehiä, aidaketta ja rahvasta sen takana, josta moni silmä tarkkasi\nhäntä itseään. Virallisena syyttäjänä esiytyi Dirk van der School,\ntoinen kylän asianajajista, joka alussa kovalla äänellä luki syytöksen.\nSe koski Hiram Doolittlen hätyyttämistä.\n\n-- Te olette kuullut, Natanael Bumppo, mistä teitä on syytetty, lausui\ntuomari. Mitä teillä on syytöksestä sanottavaa? Oletteko syyllinen vai\nsyytön?\n\n-- Minä saatan hyvällä omallatunnolla sanoa, että minä en ole\nsyyllinen, vastasi Nahkajalka, sillä eihän syyllisyydestä silloin\nvoi olla puhettakaan, kun tekee oikein. Ja ennen minä olisin antanut\nsurmata itseni mökkini ovensuuhun kuin päästänyt sinne Doolittlea juuri\nsilloin.\n\nKun sitten Hiram kutsuttiin todistamaan, nousi Nahkajalan puolustaja ja\nkysyi seuraavat kysymykset:\n\n-- Oletteko te tämän piirin poliisi, herra?\n\n-- En, herra, vastasi Hiram, minä olen rauhantuomari.\n\n-- Minä kysyn siis teiltä oikeuden edessä ja pyydän teidän vastaamaan\nomantuntonne mukaan ja mikäli lakia tunnette: oliko teillä\nminkäänlaista oikeutta tunkeutua tämän miehen asuntoon?\n\n-- Hyvä herra! ryiskeli Hiram, jonka mielessä kostonhimo ja\nlaintuntijan maine ankarasti taistelivat. Minä luulen, että -- se on\n-- jos ankarasti -- edellyttäen -- kenties ei minulla -- - ollut ihan\nlaillista oikeutta -- mutta kun kerran asia niin sukeutui eikä Billy\ntahtonut mennä -- niin luulin minä saattavani sekautua siihen.\n\n-- Minä kysyn teiltä vielä, herra, jatkoi lakimies, käyttäen hyväkseen\nsaavuttamaansa voittoa, onko tämä vanhus useasti kieltänyt teitä\nasuntoonsa tulemasta vai ei?\n\n-- Totta tosiaan -- se minun täytyy myöntää, sanoi Hiram, että hän\noli oikein vastahakoinen eikä ollenkaan ystävällinen, niinkuin olla\npitäisi. Ja semmoinenhan hän oli, vaikka minä vain tulin häntä\nkatsomaan niinkuin naapuri kuuna päivänä.\n\n-- Vai niin! Te siis myönnätte menneenne vain kylään hänen luokseen\nilman minkäänlaista laillista toimitettavaa? Minä kysyn siis teiltä\ntoisen kerran: eikö Natanael Bumppo ole monasti kieltänyt teitä\ntulemasta kotiinsa?\n\n-- On, sen hän on tehnyt.\n\n-- Ja koetitteko siitä huolimatta sinne tunkeutua?\n\n-- Niin, mutta minullahan oli valtakirja taskussa.\n\nKun asianajaja näki asian kääntyvän puolustettavansa eduksi, niin\nviittasi hän vain ylpeästi kädellään, ikäänkuin hän ei epäilisi\nvalamiesten tietävän, että puolustaminen oli enää tarpeetonta. Asian\nhän jätti oikeuden päätettäväksi.\n\nTuomari Temple nousi seisaalleen ja kertoi lyhyesti syytöksen\npääkohdat. Mielipiteensä hän lausui aivan puolueettomasti eikä se\nvoinut olla valamiehiin vaikuttamatta. He neuvottelivat muutamia\nminuuttia, ja sitten heidän puheenjohtajansa julisti, että syytetty oli\n\"syytön\".\n\n-- Tästä syytöksestä on teidät vapautettu, Natanael Bumppo, sanoi\ntuomari, eikä tästä asiasta ole enää sen enempää sanottavaa. Herra\npiirinasianajaja, hän lisäsi, siirtykää toiseen kanteeseen.\n\nHerra van der School syytti toisessa syytöskirjoituksessaan vangittua\nsiitä, että hän oli pyssy kädessä uhannut oikeuden palvelijaa.\n\n-- Luulisitteko Billy Kirbyn seisovan tuossa, puolustihe Nahkajalka,\njos minä olisin pyssyäni sen oikeaan tarkoitukseen käyttänyt?\n\nHiram kutsuttiin uudelleen sisään vieraaksi mieheksi ja selvin sanoin\nhän selitti, että Nahkajalka oli tähdännyt Billyä ja uhitellut ampua\nhänet, jos hän uskaltautuisi tehtäväänsä suorittamaan. Syyttäjä kutsui\npuunhakkaajan sisään ja sanoi hänelle:\n\n-- Näistä papereista näkyy, että te oikeuden nojalla vaaditte päästä\npirttiin. Annoitteko hänen pyssynsä ja hänen uhkaustensa estää itseänne\nsiitä?\n\n-- Niistä minä nyt en välittänyt sen enempää kuin -- vastasi Billy,\nnäppiä lyöden. Ja olisinpa aika raukka, jos tässä rupeisin vanhaa\nNahkajalkaa pelkäämään.\n\n-- Mutta tehän sanoitte luulleenne hänen ampuvan teidät, eikö niin?\n\n-- Kyllähän minä niin luulin ja niinpä sitä olisitte luullut tekin,\nSquire, jos olisitte nähnyt hänen kohaltavan tarkka-ampuista pyssyään\nja tähtäävän. Tietysti minä sitten arvasin hänen vain piloillaan\nolevan ampumishommissa, ja sitten me sen sovimme, ja hän antoi minulle\nhirvennahkan ja sillä hyvä.\n\n-- Ettekö siis siitä säikähtänyt, Kirby? kysäisi syytetyn puolustaja.\n\n-- Minäkö? En toki pikkistäkään! -- vastasi Billy, tyytyväisenä\ntarkastellen jänteviä käsivarsiaan. -- Ei minua sentään niin hevillä\npanna jäniksen selkään vielä.\n\n-- Sovitteko siis asian paikalla kaikessa ystävyydessä Natyn kanssa?\n\n-- Hän antoi minulle nahkan -- ja mitäpäs minä sen enempää olisin\nkiusannut häntä, vanhaa miestä, eto asiasta kuin hirven ampumisesta?\n\n-- Ja ystävinäkö erositte? Ja ettekö ollenkaan ollut aikonut vedota\noikeuteen, jollei teitä olisi siihen kehoitettu?\n\n-- Enpä tottaansa olisi vedonnut! Eikä minulla ollut mitään äkää\nukolle, vaikka herra Doolittlehan se sai kunnon keiskauksen kerrakseen.\n\n-- Minun toimeni on päättynyt, sanoi puolustaja, joka nähtävästi\nturvautui tuomariin, ja istuutui, tyynesti ollen varma voitostaan.\n\nSilloin esiytyi herra van der School, kertoen lyhyesti todisteet ja\nesittäen ne tavalla semmoisella, että kuuntelijat olivat aivan pyörällä\noikeasta ja väärästä. Esityksensä hän päätti näin:\n\n-- Ja nyt, hyvät herrat, selvästi ja täydellisesti todistettuani\nsen suuren rikoksen, johon tämä onneton vanhus on tehnyt itsensä\nsyylliseksi, jätän minä asian teidän omantuntonne päätettäväksi\nlaisinkaan epäilemättä, ettette oivaltaisi rikoksen rankaisemisen\ntärkeyttä ettekä täysin käsittäisi lain arvoa ja pyhyyttä.\n\nSitten oli tuomarin vuoro täyttää velvollisuutensa. Lyhyesti ja\nselvästi hän toisti vierasten miesten lausunnot ja esitti tapahtumat\nniin seikkaperäisesti ja varmasti, ettei sitä mitenkään voinut käsittää\nväärin.\n\n-- Me elämme, hyvät herrat, lopetti hän, järjestetyn yhteiskunnan\nrajamailla ja meidän on sen vuoksi kahta tärkeämpää avustaa oikeuden\npalvelijata. Jos te uskotte vierasten miesten lausuntoja, niin\nteidän velvollisuutenne on julistaa vanhus syylliseksi; jos te taas\nolette sitä mieltä, että tämä vanhus, jonka asiaa tänään oikeudessa\nkäsittelemme, ei ole tahtonut tehdä pahaa poliisille, vaan käyttänyt\npyssyä tottumuksesta eikä pahassa tarkoituksessa, niin on teidän\nvelvollisuutenne tosin tuomita hänet, vaan osottaa tuomitessa lempeyttä.\n\nValamiehet suputtelivat taas päät yhdessä ja sitten heidän\npuheenjohtajansa selitti syytetyn \"syylliseksi\".\n\n-- Natanael Bumppo! alotti tuomari hiukkasen mietittyänsä. Tuomitessaan\nteitä on oikeus tosin ottanut huomioon teidän niukat tietonne\nlaista, mutta sen varma vakuutus on myöskin se, että sellainen\nvaromattomuus kuin teidän saa ansaitsemansa rangaistuksen. Oikeus on\nsen tähden, katsoen teidän monia ikävuosianne, armosta vapauttanut\nteidät kärsimästä laillista piiskausrangaistusta; mutta koska lain\npyhyys vaatii teidän rikoksenne seurausten julkista rankaisemista,\nniin julistaa oikeus päätöksenään, että teidät tunniksi pannaan\njalkapuuhun, sakotetaan sata dollaria, pidetään kolmekymmentä päivää\npiirin vankihuoneessa ja ettette pääse vapaaksi, ennenkuin sakko on\nsuoritettu. Pidän sen vuoksi velvollisuutenani, Natanael Bumppo -- --\n\n-- Ei, ei tuomari! keskeytti häntä vanha metsästäjä, ajatelkaa tarkoin\nelkääkä puhuko siitä, että minut loppuiäkseni suletaan ahtaaseen\nvankikoppiin. Antakaa minun vapaasti hengittää metsäini ja vuorteni\nraitista ilmaa, johon olen tottunut ja huolimatta seitsemänkymmenen\ntalven lumesta, joka päätäni peittää, minä aherran yötä päivää\nsaadakseni kaiken maksetuksi ennen syksyä, jos te nimittäin siksikään\nolette metsänriistaa säästäneet.\n\n-- Minun täytyy lain mukaan --\n\n-- Elkää puhuko laista. Marmaduke Temple, keskeytti Nahkajalka\nuudestaan. Välittikö teidän laeistanne metsän peto janotessaan teidän\noman lapsenne elinvoimaista verta? Polvillaan hän rukoili Jumalalta\nsuurempaa armoa kuin minä nyt teiltä pyydän. Jumala kuuli hänen\nrukouksensa. Jos te nyt ette suostu minun pyyntööni, niin elkää\nluulkokkaan, ettei hän kuule sitäkin.\n\n-- Tunteeni eivät saa tulla -- --\n\n-- Oletteko unohtanut sen ajan, Marmaduke Temple, keskeytti vanhus\nsurumielisen vakavasti, -- kun ensi kerran tämän järven rannalle\ntulitte, tänne, jossa silloin ei vielä ollut vankilaa, mihin\nrehellisiä ihmisiä sulkea? Enkö silloin antanut päänaluseksenne omaa\nkarhunnahkaani? Enkö nälkänne sammuttajaksi parasta palaa jalosta\nmetsänviljasta? Niin, niin. Silloin ei hirven ampuminen ollut synti\nteidän mielestänne. Ja silläkö nyt palkitsette minun ystävällisyyteni,\nettä panetatte minut vankeuteen? Ei, te ette voi olla niin ilkeä, että\nvanhalta mieheltä riistätte hänen elämänsä viimeiset vapaat hetket.\nAntakaa minun mennä! Minua on jo tarpeeksi kidutettu tässä tungoksessa.\nKaihoten jo kaipaan metsieni vilpoista ilmaa. Niin kauvan kuin on\nmajavia kylläksi vesissämme tai hirvennahkalla hiukankaan hintaa, pitää\nsakkokin olla maksettu viimeiseen ropoon. Missä te olette, pojat?\nTulkaa, tulkaa tänne koirani! Työ on raskas meille vanhoille, mutta\ntehdyksi se pitää tulla!\n\nNahkajalka aikoi poistua, mutta poliisit sen estivät. Mutta ennenkuin\nkukaan ennätti mitään virkkaa, kuului huoneen etäisimmästä nurkasta\nkovaa melua.\n\nBenjaminin oli onnistunut tunkeutua rahvasjoukon läpi ja hän\nviippui toinen jalka ikkunalla, toinen valamiesten aidakkeella.\nKaikkien ihmeeksi hän veti taskustansa pienen nahkakukkaron ja sanoi\noikeudenjäsenille:\n\n-- Jos teidän armonne sallisivat tuon ukko-hunnun lähteä taistosille\nmetsän petojen kanssa, niin olisi tässä hiukkasen takinetta, joka ehkä\nvaaraa vähentäisi, sillä siinä on puhdasta rahaa kolmekymmentäviisi\nEspanjan piasteria. Hyvä olisi, jos niitä olisi siinä enempikin, mutta\nkoska niitä, Jumala paratkoon, on vain sen verran, niin ehkäpä herra\nRichard Jones ottaa rahat taiteensa, kunnes Nahkajalka on puheena\nolleet majavat käsiinsä saanut.\n\nJa Benjamin ojensi rahakukkaroaan. Kaikki olivat niin hämmästyksissään,\nettei kellään ollut sanaa suuhun tulevaa.\n\n-- Asia on saatava loppuun, sanoi tuomari, koettaen hillitä\nliikutustaan. Poliisi! Viekää vanki jalkapuuhun.\n\nNahkajalka näkyi tyytyvän kohtaloonsa. Allapäin hän seurasi\noikeudenpalvelijoita. Katselijat väistyivät edestä; mutta tuskin hän\noli kunnolleen huoneesta lähtenyt, kun rahvas hyökkäsi katsomaan vanhan\nmetsästäjän häpeällistä rankaisemista.\n\nNahkajalka vietiin jalkapuun luo, joka oli ihan vankilan vieressä.\nPoliisi kohotti jalkapuun yläosaa ja osoitti sormellaan sijoja, joihin\nvanhuksen piti panna jalkansa. Vähintäkään vastustelematta istuutui\nNahkajalka tyynesti maahan eikä niin ääntä päästänyt, kun hänen\njalkansa nostettiin jalkapuuhun, vaikka hän tuskallisesti katseli\nympärilleen, kaivaten myötätuntoisuutta, jota ihmisluonto kaikissa\nkärsimyksissään luulee olevansa oikeutettu vaatimaan. Mutta vaikka\nhän ei nähnytkään kenenkään säälivän, niin ei hän huomannut ilkkuvaa\niloakaan eikä tarvinnut kuulla pilkka- ja ivasanoja, joka on niin\ntavallista sellaisissa tilaisuuksissa. Poliisi oli juuri panemaisillaan\njalkapuuta linkkuun, kun Benjamin, joka oli telläytynyt ihan vangin\nviereen, alkoi rähistä siinä, ikäänkuin riitaa hieroen:\n\n-- Mitä ihmeellistä tapaa tämä on, herra poliisi? Panna rehellinen\nihminen puunpääkäleiden väliin?\n\n-- Minä vain panen täytäntöön oikeuden päätöksen, herra Penguillan.\n\n-- Eihän tässä muuta kuin pysyä hiljaa tunnin aika -- lohdutti\nhovimestari vankia -- mutta eihän se koske.\n\n-- Mitä, Benjamin, eikö se koske? Eikö koske, kun seitsemänkymmenen\nvuoden vanhaa miestä näytetään uutisasukasten huviksi niinkuin\ntanssivaa karhua? Eikö se koske, kun vanha sotamies, joka kymmeniä\nkertoja on katsonut vihollista vasten silmiä asetetaan semmoiseen\npaikkaan, josta lapsetkin jo sormellansa osottaen sanovat: minä näin\nhänen siinä istuvan koko paikkakunnan pilkkana.\n\nRaivoisin katsein silmäili Benjamin ympärilleen. Ja jos hän olisi\nälynyt vain yhdenkään ainoan ivallisen katseen, niin olisi hän\nvarmasti hyökännyt ivaajan niskaan. Mutta kun kaikki olivat vakavia,\nniin istuutui hän miettiväisenä metsästäjän viereen ja pisti jalkansa\njalkapuun kahteen tyhjään lokeroon.\n\n-- Pankaa se nyt paikoilleen, herra poliisi. Jos täällä kuka haluaa\nnähdä karhua, niin saa hän samalla katsella kahta ja toinen niistä osaa\npurra yhtä hyvästi kuin möristäkkin.\n\n-- Mutta minulle ei ole annettu käskyä panna teitä jalkapuuhun, herra\nPenguillan, karjasi poliisi. Menkää matkaanne elkääkä estäkö minua\nvirkatoimissani!\n\n-- Mitä te minun jaloistani välitätte? Painakaa puu paikoilleen, sanon\nminä ja kyllä minä pidän silmällä, kellä on imelä säkki leuan alla.\n\n-- No, eipähän tuo toisekseen ketään vahingoittanekkaan, jos pistää\npihtiin sen, joka itse siihen haluaa, vastasi poliisi myhäillen ja\npainoi puun linkkuun.\n\n-- Tämä nyt ei oikeastaan ole mistään kotoisin, sanoi Benjamin,\nistuen Nahkajalan vieressä. Tätähän kestää niin vähän aikaakin. Mutta\npaha minut periköön, jollen seuraa teitä majavia pyytämään. Enhän\nminä paljoa ymmärrä niitä ampumakojeita, mutta saatanhan minä kantaa\nsaaliit, ehkäpä auttaakkin pyydyksiä pannessa.\n\n-- Te olette tottunut olemaan ihmisten ilmoissa, Benjamin, sanoi\nNahkajalka alakuloisesti, ettekä te viihtyisi elämään metsässä,\njos -- --\n\n-- Enpähän, enpähän! huudahti hovimestari. Kun minulla on ystävä, niin\nminä viihdyn hänen luonaan sekä hyvinä että pahoina päivinä.\n\nHiram Doolittle tunkihe juuri silloin rahvasjoukosta ja asettautui\nivahymy huulilla niin pitkän matkan päähän Nahkajalasta kuin suinkin\nvoi, Benjamin puoleiseen päähän.\n\n-- Pois täältä! karjasi hänelle Nahkajalka. Pois! Vaikka lienetkin\nluotu Jumalan kuvaksi, mutta pimeyden henki asustaa sinun sydämmessäsi.\nPois! Kuuletko? Pois väleen! Sydämmeni on pakahtumaisillaan surusta ja\nsinun pelkkä näkemisesi vuodattaa siihen myrkkyä.\n\nBenjamin kohotti samassa päätään. Ja kun Hiram, joka metsästäjän\npuhuessa ei muistanutkaan olla varoillaan, onnettomuudekseen sattui\nliian lähelle hovimestaria, tarrasi Benjamin rautakourallaan hänen\njalkaansa ja nostaisi sen korkealle ilmaan, ennenkuin rauhantuomari\nkoko asiaa älysi. Koska Benjamin ei kättänsä hellittänyt, oli arvoisa\nrauhantuomari kohta samallaisessa pihdissä kuin hovimestari ja\nriitapuolet istuivat vastakkain.\n\n-- No te sitä olette koko itikka, olette totta tosiaan! ärisi\nhovimestari. Eikö se jo teille riitä, teille, joka olette olevinanne\nkristitty, että kidutatte vanhaa miestä sillä tavalla? Vieläkö teillä\non sydäntä pilkata sitä poloista?\n\n-- Kutsukaa poliisit tänne! karjui Doolittle säikäyksissään. Herra\nPenguillan, minä vaadin teitä säilyttämään rauhaa.\n\n-- Kotva sitten on meidän kesken ollut enemmän rauhaa kuin rakkautta,\nhuudahti hovimestari, huitoen vihaisesti käsillään. Mitäs luulette\ntästä nyrkistä? Eiköhän se maista vähän pajavasaralta? Mitä?\n\n-- Tulkaa vain käsiksi minuun, jos teillä on sydäntä sitä tehdä,\nänkytti Hiram niin hyvin kuin voi, sillä hovimestari oli tarrautunut\nhänen kurkkuunsa. Tulkaa, jos omatuntonne myöntää.\n\n-- Jollei tämä ole käsiksi tulemista, niin en tiedä, mitä te siksi\nsanotte, murisi Benjamin.\n\nJa tunnustaaksemme totuus täytyy meidän kertoa, että hovimestari tuli\nyhä rajummaksi ja rajummaksi, sillä tuon tuostaankin hän kämmenellään\nrusikoi Doolittlea kasvoihin. Rahvasjoukko ahtautui yhä lähemmäksi\njalkapuuta, ja muutamat riensivät istuntosaliin viestin vientiin.\n\nBenjamin vain lyödä mukitti rauhantuomarin kasvoihin, kunnes Richard\nvihdoin pääsi tunkeutumaan joukon läpi.\n\nSheriffin äänen kuultuansa Benjamin herkesi lyömästä ja Hiram kääntyi\nkasvot ajeissa tulijaan.\n\n-- Lain täytyy estää tämmöistä väkivaltaa, huusi hän rohkeasti\nsheriffin nähtyään. Minä vaadin hyvitystä. Herra sheriffi, ottakaa\nkiini tämä väkivallan harjoittaja ja pankaa hänet vankeuteen.\n\nSillä välin oli Richard ottanut selkoa asiasta ja sanoi nuhdellen\nhovimestarille:\n\n-- Benjamin, mitenkä te olette tullut jalkapuuhun? Minä olen aina\npitänyt teitä lempeänä ja luullut teitä lauhkeaksi kuin lammasta ja\nsen vuoksi minä juuri olen pitänyt teitä suuressa arvossa. Benjamin,\nBenjamin, tällaisella sopimattomalla käytöksellänne te olette häpäissyt\nsekä itsenne että ystävänne. Jumala armahtakoon teitä, herra Doolittle!\nSiltä näyttää kuin hän olisi lyönyt kasvonne ihan pilalle.\n\nHiram oli jo kömpinyt seisaalleen ja niin pian kuin hän vain pääsi\nkylliksi etäälle hovimestarista, ei hänen raivollaan ollut suuntaa\neikä toista ja hän uhkaili kauheasti kostaa. Tapaus oli liian julkinen\neikä sitä voinut jättää rankaisematta, niin tukalalta kuin sheriffistä\ntuntuikin hovimestarinsa vangitseminen. Nahkajalan jalkapuussa-oloaika\noli jo kulunut, ja kuultuansa, että heidät ainakin ensimmäiseksi\nyöksi sulettaisiin samaan vankikoppiin ei Benjamin vastustanut\nvangitsemistansa.\n\n-- Minä en ole ollenkaan pahoillani siitä, että Bumpon kanssa saan\nviettää yön vankilassa, Squire Jones! virkkoi hän. Mutta sen minä sanon\nvieläkin, jotta se on vasten järkeä ja koko kristinuskoa, että ihmistä\nrangaistaan siitä, että hän on lyödä mukittanut Doolittlen posket\npilalle, niinkuin sanoitte. Häntä pahempaa verenimijää ei ole koko\nmaassa ja jollei se riiviö ole pökkelöstä, niin kyllä muistaa minut\nvielä.\n\nRichard ei katsonut arvonsa mukaiseksi vastata siihen mitään, ja\npaikalla kun vangit oli saatu telkien taa, hän poistui sieltä.\n\nBenjamin tarinoi koko iltapäivän ohikulkijain kanssa rauta-ristikon\ntakaa, mutta hänen toverinsa kulki allapäin ja kiihkeästi ja\nlevottomasti edes takaisin ahtaassa huoneessa. Hämärissä näkyi Edvards\nkotvasen pakinoivan ystävänsä Nahkajalan kanssa ikkunasta, ja varmaan\nhän toi hyviä tietoja, koskapa Natty paikalla hänen lähdettyänsä\nheittihe tilalleen ja vaipui sikeään uneen.\n\nHovimestarinkin kieli oli liiasta lärpättämisestä kangistunut hänen\ntyydyttäessään katselijain uteliaisuutta. Ja kun Billy Kirby, viimeinen\nheistä, oli poistunut ikkunasta, rupesi hänkin nukkumaan.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nPako.\n\n\nPimeän tultua kulki tuomari Temple tyttärensä ja Luise Grantin kanssa\npitkin poppelikujannetta, joka vei tuomarilasta kylään.\n\n-- Paraiten sitä sinä voit hänen kiihottunutta mieltään rauhoittaa,\nElisabet! sanoi Marmaduke. Tässä lompakossa on kaksisataa dollaria.\nMene vangin luo -- sinä et tarvitse mitään pelätä -- anna tämä\nlippu vanginvartijalle ja kun tulet Bumpon luo, niin lohduta häntä,\nmiesraukkaa, miten paraiten voit.\n\nElisabet ei vastannut mitään. Hän puristi vain hellästi kättä, jossa\nlompakko oli, tarttui ystävänsä käsivarteen ja kulki hänen kanssaan\nkylän valtakatua pitkin.\n\nKulkiessaan talojen vieritse -- pimeässä heitä tuskin erotti --\neivät he kuulleet muuta kuin härkäparin hitaita askelia ja kärrien\ntärinää, jotka tuntuivat kulkevan samaan suuntaan kuin hekin. Ajajaa,\njoka mateli juhtainsa vieressä, heidän oli miltei mahdotonta erottaa\npimeässä. Vankilan kulmassa heidän täytyi vähän pysähtyä, sillä kärrit\nkääntyivät samaanne päin ja härät näkyivät saavan heinävihkon vaivainsa\npalkkioksi. Se oli kaikki niin tavallista, ettei Elisabetille edes\nmieleenkään vilahtanut sen enempää tarkastaa kärriä ja härkiä, kunnes\nhän kuuli ajajan hiljalleen puhuvan niille:\n\n-- Hiljaa, papuri! Ole hiljaa -- ymmärrätkö sinä?\n\nSekä äänessä että ystävällisissä sanoissa oli jotain, joka hämmästytti\nElisabetia. Kulmasta käännyttyään täytyi hänen ehdottomasti lähestyä\nmiestä, ja hänen terävä silmänsä tunsi heti Oliver Edvardsin. He\nkatsoivat silmäkkäin ja tunsivat heti toisensa, niin pimeä kuin olikin.\n\n-- Onko mahdollista, virkkoi Edvards, että tapaan teidät vankilan\nläheisyydessä?\n\n-- Me emme ainoastaan ole sen läheisyydessä, vastasi Elisabet, vaan\nme aiomme mennäkkin sinne. Me sanomme Nahkajalalle, ettemme ole häntä\nunohtaneet, ja että isäni on hänelle kiitollinen, vaikkakin hänen\ntäytyy olla ankara tuomarina. Luultavasti on teillä samat aikeet, mutta\nminun täytyy pyytää teiltä etuoikeutta, vain kymmeneksi minuutiksi.\nHyvä yötä, herra Edvards -- - minä sydämmestäni teitä säälin, mutta\nisäni ihan varmasti -- --\n\n-- Mielelläni minä suostun teidän pyyntöönne, neiti, keskeytti\nnuorukainen. Mutta suostuttekos te minun pyyntööni, ettette mainitse\nisällenne minun olleen täällä.\n\n-- Olkaa varma siitä, vastasi Elisabet, hiukan päätänsä nyökäyttäen\nnuorukaisen kumartaessa, ja katosi ystävänsä kanssa vankilanportista.\n\nVanginvartija ei pitänyt ollenkaan kummallisena naisten pyyntöä päästä\nvankilaan ja olisihan tuomarin lippukin luonnollisesti estänyt kaiken\nepäilyksen. Viivyttelemättä hän lähti avaamaan. Avainta suulle pannessa\nkuului Benjamin jyrkästi kysyvän:\n\n-- Ahaa! Kukas sieltä nyt tulee?\n\n-- Täältä tulee nyt semmoinen, jota mielellänne tahdotte nähdä, vastasi\nvanginvartija.\n\n-- Nahkajalka! sanoi Elisabet, sitten kun vanginvartija oli poistunut\nja vääntänyt oven lukkoon. Vanha ystäväni Nahkajalka! Kiitollisuus tuo\nminut tänne teidän luoksenne. Tästä lähin pidän minä huolta siitä, että\nte elämänne loppupäivät saatte viettää rauhassa ja puutetta kärsimättä.\n\n-- Rauhassako ja puutettako kärsimättä? toisti Nahkajalka nopeasti.\nMitäs rauhaa voi toivoa vanha mies, kun hänen täytyy penikulmittain\nkulkea aukeaa kenttää, ennenkuin löytää siimeksen levätäkseen ja\nvilvoitelIakseen auringon polttavilta säteiltä? Ja mitenkä te voitte\npuhua puutteen poistumisesta, kun saa päiväkaudet kierrellä löytämättä\nsaaliin nimellistäkään. Vaikeat saatavat ovat majavatkin, joita\ntarvitsen sakkoni suoritukseksi, sillä minun täytyy kävellä lähes sata\npeninkulmaa, aina Pennsylvanian rajalle, ennenkuin niitä lainkaan saan.\nEihän täällä lähitienoilla ole enää ainoatakaan. Teidän viljelyksenne\nja metsän raivauksenne ovat ne uimenin hävittäneet. Oletteko valmis,\nBenjamin? Nyt on jo aika lähteä, jatkoi metsästäjä. Härät tuntuvat jo\npuskevan vankilanseinää.\n\n-- Antakaa vain käsky ja silloin jalat alle, vastasi Benjamin.\n\n-- Ettehän te petä vanhaa miestä, joka ikävöiden kaipaa taivaan\nraitista ilmaa hengittääkseen? sanoi Nahkajalka, katsoen luottavaisesti\nElisabetia silmiin. Kun laki on määrännyt minun maksamaan sata\ndollaria, niin täytyy minun käyttää hyväkseni tätä vuoden aikaa\nsaadakseni sen. Tämä kunnon mies on minulla apuna.\n\n-- Pyytäkää vain majavia, huudahti Benjamin, huitoen käsillään, ja jos\nminä ne irti päästän, niin olen aika kana. Muuta en virka.\n\n-- Mitä te aiotte? kauhistui Elisabet. Kolmeksikymmeneksi päiväksihän\nteidät on tänne määrätty. Ja mitä sakkorahoihin tulee, niin ne ovat\nminulla täällä lompakossa. Ottakaa nämä, niin voitte jo huomenna maksaa\nsakkonne mutta olkaa kärsivällinen ja kestäkää tämä kuukaus, joka\nteille on tuomittu.\n\n-- Kokonainen kuukausko? nauroi Nahkajalka kuivasti. En päivääkään,\nen tuntiakaan enää täällä viivy. Jos kohta teidän isänne on tuominnut\nminut tänne, niin ei hän kuitenkaan voi minua täällä pitää, jollei\nhänellä ole tämän parempaa säilytyspaikkaa.\n\nHän vaikeni, silmäili huonetta, työnsi hiljaa hovimestarin syrjään,\nnosti peitot lavereilta ja osotti aukkoa, joka ikään oli vasaralla ja\ntaltalla hakattu seinähirsiin.\n\n-- Ei muuta kuin pikku sysäys ja tie on auki ja sitten --\n\n-- Pois, niin, pois! huudahti Benjamin. Se on hauskaa! Te pyydätte ne\nja minä säilytän nahkat ja myön ne hatuntekijälle.\n\n-- Pahoin pelkään, että tuosta se ristin heittää, virkkoi Nahkajalka,\nsillä hän ei ole nyt vikkelimpiä jaloistaan.\n\n-- Ette suinkaan te aio jättää meitä? kysyi Elisabet. Ajatelkaapas,\nettei teillä sitten ole muuta turvaa kuin jylhät metsät, ja vanhuus\nlähestyy ripein askelin. Kärsikää siis tämä pikkinen aika ja sitten\nvoitte te julkisesti hyvällä omallatunnolla jättää tämän talon.\n\n-- Onkos täällä majavia, mitä pyytää, tyttö?\n\n-- Ei, ei ole; mutta tässä on sakkorahat ja kuukauden perästä te olette\nvapaa. Katsokaas, nämä ovat kultarahoja.\n\n-- Ei, hyvä lapsi, sanoi Nahkajalka päättävästi. Mutta jotain te\nsentään voitte minun hyväkseni tehdä enkä minä sitä voikkaan pyytää\nmuiden toimittamaan.\n\n-- Ja mitä se sitten on? Sanokaa!\n\n-- Olisi ostettava rasiallinen ruutia, joka maksaa kaksi hopeadollaria.\nRanskalainen on ainoa, jolla sitä on kaupan. Se on parasta lajia ja\njuuri minun pyssyyni sopivaa. Ostatteko sen? Sanokaa, ostatteko?\n\n-- Minä tuon sen teille itse, Nahkajalka, vaikkakin minun pitäisi koko\npäivä etsiä teitä metsästä. Missä ja milloin minä teidät tapaan?\n\n-- Missä? mietti Nahkajalka. Niin, huomenna Aavevuorella. Minä odotan\nteitä huomenna vuorenhuipulla, silloin kun aurinko on korkeimmillaan.\nMutta katsokaa tarkasti, että ruuti on pienijyväistä. Kyllähän te sen\ntunnette väristä ja hinnastakin.\n\n-- Minä lupaan sen toimittaa, sanoi Elisabet varmasti.\n\nNahkajalka istuutui, pisti jalkansa aukkoon ja pujottautui jotakuinkin\nhelposti kadulle. Tytöt kuulivat olkien kahisevan ja tajusivat\npaikalla, mitä varten Edvards oli pukeutunut häränajajaksi.\n\n-- Tulkaa, Benjamin, kiirehti Nahkajalka, ei yö enää siitään pimene,\nsillä tunnin perästä jo kuu kumottaa.\n\n-- Seis! sanoi Elisabet. Kukaan ei saa sanoa teidän paenneen tuomarin\ntyttären täällä ollessa. Odottakaa edes siksi, että me lähdemme.\n\nVanginvartijan askelet jo kuuluivat, ja Nahkajalan täytyi myöstää\npakonsa. Tuskin oli hän vetäissyt jalkansa aukosta ja ennättänyt\npeittää aukon peitteillä, kun avainta väännettiin ja ovi aukeni.\n\n-- Sopiiko nyt, neiti Temple? kysyi vanginvartija kohteliaasti. Sillä\nvankila suletaan tähän aikaan.\n\n-- Minä tulen, sanoi Elisabet. Hyvää yötä, Nahkajalka!\n\nElisabet ja Luise seurasivat vanginvartijaa, joka väänsi avainta vain\nyhden kerran, sillä hän aikoi palata vankien luo paikalla kun oli\nsaattanut tytöt kadulle. He kulkivat sydän kourassa kulmaan päin.\n\n-- Hiljaa, kuiskasi Elisabet. Kuuletko heinäin kahisevan? Nyt he\npakenevat. Voi, kyllä heidät varmaankin saadaan kiini.\n\nHeidän kadun kulmaan saapuessaan vetivät Edvards ja Nahkajalka\nparaillaan Benjaminin melkein elotonta ruumista aukosta. He olivat\nkääntäneet härät kadulle päin saadakseen enemmän tilaa.\n\n-- Kerätkää heinät häkkiin, sanoi Edvards, muuten he heti älyävät,\nmiten te olette paenneet. Pian, etteivät ennätä mitään huomata.\n\nNahkajalka oli juuri ikään saanut heinät kerätyksi, kun vanginvartijan\nkynttelin valo näkyi aukosta ja hän kuului huutavan vankia.\n\n-- Mitä nyt tehdään? kysyi Edvards. Juopunut hovimestari antaa meidät\nilmi emmekä me saa hetkeäkään kadottaa.\n\n-- Tästä he ovat murtautuneet. He ovat paenneet! huusi viisi kuusi\nääntä yhteen suuhun.\n\n-- Meidän täytyy jättää hänet, arveli Edvards.\n\n-- Se ei käy päinsä, vastasi Nahkajalka. Hän on istunut jalkapuussa\nminun kanssani ja muutenkin ollut minulle ystävällinen.\n\nSamassa kuului pari kolme miestä tulevan naapurista ja Billy Kirbyn\nkarskin äänen erotti selvästi heidän joukostaan.\n\n-- Me olemme hukassa, jollemme jätä hovimestaria oman onnensa nojaan,\nsanoi Edvards.\n\nElisabet riensi lähemmä ja kuiskasi:\n\n-- Nostakaa hänet kuormalle ja nykäiskää härät liikkeelle.\n\nNeuvoa seurattiin niin pian kuin mahdollista. Hovimestari nostettiin\nkuormalle, ruoska pistettiin hänelle käteen ja hänen käskettiin olla\nhiljaa ja hiiskumatta. Härät nykäistiin kulkemaan. Sen tehtyään\nhiipivät Edvards ja Nahkajalka vähän matkaa seinivieritse ja pujahtivat\nsitten kapeille kujosille rakennusten taa. Härät juoksivat ripeästi\neteenpäin ja samassa kuului jo takaa-ajajain hälinää kadulta. Selvästi\nkuului Billy Kirbyn ääni, joka vannoi ja vakuutti heti saavansa\npakolaiset kiini ja tuovansa Nahkajalan ja Benjaminin takaisin toisen\ntoisessa taskussaan.\n\n-- Jakautukaa, miehet, huusi hän töydätessään tyttöjen ohitse.\nJakautukaa ja joutukaa vuorille. Neljännestunnissa he jo ennättävät\nmetsään eivätkä he sitten enää ole saatavissa.\n\nRientäessänsä hiekoitettua käytävää kotiinsa huomasivat tytöt\ntuomarilan luona kaksi haamua, jotka puiden suojassa hiipivät\neteenpäin. Ne olivat Edvards ja metsästäjä.\n\n-- Paetkaa, paetkaa! kiirehti Elisabet. Koko kylä on jalkeella.\nEnnenkuin metsän laitaankaan ennätätte, ovat jo takaa-ajajat\nkintereillänne, jollei -- jollei -- -- Katu on tyhjä, rientäkää\nrannalle ja ottakaa isäni vene. Sieltä te pääsette vuorelle mihin kohti\ntahansa.\n\n-- Tulkaa, Nahkajalka! kiirehti Edvards levottomasti.\n\n-- Tulenhan minä hyvä lapsi, tulenhan minä. Jumala palkitkoon teitä\nkumpaakin, sillä te suotte hyvää vanhukselle. Elä unohda ruutia, lapsi.\n\nTytöt seisoivat ja katsoivat poistuvia haamuja, kunnes ne häipyivät\nnäkyvistä, ja riensivät sitten rivakasti kotiin.\n\nSillaikana oli Kirby tavoittanut heinäkuorman. Ne olivatkin hänen omat\najoneuvonsa. Edvards oli siepannut ne sieltä, jossa härät iltaisin\ntyynesti odottivat isäntäänsä.\n\n-- Eläpäs mitään, minun elukkanihan nämä ovat! ihmetteli hän. Mitenkä\nihmeellä te olette tänne tulleet, tyhmeliinit?\n\n-- Eteenpäin! marahti Benjamin, umpimähkään heilauttaen ruoskaansa,\njoka sattui Kirbyn olkapäähän.\n\n-- Kukas kummitus te olette? huudahti Kirby, hämmästyneenä käännähtäen,\nmutta tuntematta häneltä jäi kuin jäikin ajaja, jonka pää riippui häkin\nlaidalta.\n\n-- Kukako minä olen? Ettekös te sitten tiedä, Kirby, että Nahkajalka\nja minä -- se on Benjamin Penguillan -- tunnettehan te Benjaminin? No\nniin, Benjamin ja minä -- ei! Minä ja Benjamin -- tule ja pala! Ei\nminulla nyt ole oikein selvillä, mitenkä se oli, mutta toisen meistä\npiti lähteä hakemaan majavannahkoja, näettekös, ja sitten me otimme\nnämä vaunut, joilla tuomme ne kotiin.\n\nBilly älysi paikalla miten hovimestarin asiat olivat. Hän käveli\nkotveroisen miettiväisenä kuorman vieressä, otti sitten ruoskan\nBenjaminilta, joka oli vaipunut kuormalle ja nukahtanut, ja vei\nhärkänsä metsään raateelle, jossa hän seuraavana päivänä aikoi jatkaa\ntyötään. Tiellä hän ei tavannut muita kuin edes takaisin kulkevat\npoliisit, joiden tiedustuksiin hän sivumennen hoihkasi vastauksen.\n\nElisabet seisoi kauvan huoneensa ikkunassa, katsellen takaa-ajajain\ntulisoihtujen välähtelemistä vuoren rinteellä. Tunnin kuluttua\npalasivat viimeisetkin väsyneinä ja tyhjin toimin, ja syvä hiljaisuus\nvallitsi kohta kylässä.\n\nJo varhain seuraavana aamuna menivät Elisabet ja Luise herra Le Quoin\npuotiin ostamaan ruutia Nahkajalalle.\n\nSieltä he jatkoivat matkaa, kunnes tulivat sillalle, josta erosi tie\nNahkajalan mainitsemalle yhtymäpaikalle. Kun Luise Grant ei ollut\noikein terve eikä uskaltaunut vuorille, jätti Elisabet hänet lähelle\nmaantietä, josta hän kulkijain huomaamatta näki koko kylän. Yksin\njatkoi sitten Elisabet matkaansa vuorelle.\n\nPitkällinen pouta oli muuttanut vihannan laakson ruskeahkoksi,\nsynkäksi. Aurinkokaan ei jaksanut läpäistä tiheää auerhuntua. Selvää\ntaivasta näkyi vain kapea kaistale sieltä täältä. Ilmakin oli niin\nkuumaa ja kuivaa, että sitä oli vaikea hengittää. Polulle käännyttyänsä\ntuntui Elisabetista niin tukalalta, että oli vähällä tukehtua.\nRientämällä hän kuitenkin riensi eteenpäin. Aavevuoren huipulla oli\npikkinen aukko, josta näki koko kylän ja laakson. Siellä hän luuli\ntapaavansa metsästäjän ja sinne hän koki pyrkiä niin rivakasti kuin\njyrkältä rinteeltä ja pensaikolta vain pääsi. Hänen päättäväisyytensä\nvoitti kaikki esteet, ja mikäli hänen kellostaan voi päättää, oli hän\nsiellä jo hiukkasta ennen sovittua aikaa.\n\nHetkisen istuttuaan ja levättyään puunrungolla, katseli hän\nympärilleen, etsien vanhaa ystäväänsä; mutta häntä ei vain näkynyt. Hän\nkäveli metsänlaiteella ja tarkasti jokaista paikkaa, johon Nahkajalka\nmahdollisesti olisi voinut piiloutua. Kaikki turhaan.\n\n-- Natty! Nahkajalka! Vanha ystävä! huuteli Elisabet. Mutta hänelle\nvastasi vain metsän kaiku, kertoen hänen omat sanansa.\n\nElisabet kulki huipun toiseen laitaan ja laskeutui noin sata jalkaa\nalempana olevalle pengermälle. Hän astui ihan sen äyräälle ja katsoi\nkallionseinämää, joka kohtisuorana laskihe rotkoon. Kuivat lehdet\nkahisivat ihan lähellä häntä. Hän kipsahti, käänsihe sinnepäin ja\nsäikähti. Mutta kohtsillään hän tointui ja vakavasti, kenties hiukan\nuteliaanakin meni hän lähemmä.\n\nChingachgook istui kaatuneen tammen rungolla, katsoen Elisabetiin\nraivokkaasti hehkuvilla silmillään. Vaippa oli pudonnut hänen\nhartioiltaan, rinta ja käsivarret olivat paljaat. Pitkä, miltei\naitoharmaa tukka riippui palmikoituna ja korkea otsa kaareili puhtaana.\nKorvissa oli hänellä hopeapalasia, helmiä ja siilin piikkiä, ja\nmuutenkin oli hän varustaunut kaikkiin omituisiin koristuksiin, joita\nintiaanisotilas käyttää valmistautuessaan tavallista tärkeämpään\ntoimeen.\n\n-- Miten voitte, Chingachgook? puhutteli häntä Elisabet. Siitä on jo\nkotvanen, kun viimeksi kävitte kylässä.\n\nIntiaani tuijotti häneen vähään aikaa mitään virkkamatta, pudisti\nsitten päätään ja vastasi harvakseen:\n\n-- Tule tännemmäksi, tytär, että näet suuren lähteen, isäsi wigwamin\nja maan luikertelevan joen rannalla. Chingachgook oli nuori, kun hänen\nheimonsa lahjoitti koko tämän alueen, tuosta siintävästä vuoresta, joka\nnäyttää kuin vedestä ylenevän, aina tuonne asti, jossa Susquehanna\npuiden taakse piilotaikse. Koko tämän alueen, kaikkineen, mitä siinä\noli ja eli, he lahjoittivat \"tulensyöjälle\", sillä he rakastivat häntä.\nHän oli voimakas ja hän auttoi heitä. Mutta Chingachgook on nähnyt,\nmiten maa tulensyöjältä riistettiin ja riistettiin hänen lapseltaan ja\nhänen lapsensa lapselta ja miten uusi päällikkö maahan asettui.\n\n-- Jos te tarkemmin tuntisitte meidän lakimme ja tapamme, vastasi\nElisabet hieman hämillään, niin ihan toisin te meidän tekojamme\narvostelisitte. Elkää luulko isästäni pahaa, Chingachgook, sillä hän on\nhyvä ja noudattaa oikeutta.\n\n-- Tytär! Suuri henki loi sinun isäsi valkeaihoiseksi ja minut\npunaihoiseksi, mutta kummankin suoniin on hän pannut veren kiertämään.\nLämminnä ja nopeasti se virtasi, kun se oli nuorta, mutta nyt vanhuuden\npäivinä, on se kylmää ja hidasliikkeistä. Onko sitten muuta erotusta\nkuin ihon väri? Ei. Kerran oli Chingachgookilla vaimo. Hän oli Unkan\näiti ja hän oli lempeä, ja mitä minä käskin, sen hän teki. Luuletkohan,\nettei Chingachgook rakastanut Wah-ta-wahia, nuoruutensa morsianta,\npoikansa äitiä?\n\n-- Minne ovat sitten vaimonne ja poikanne joutuneet? kysyi Elisabet\nhellästi.\n\n-- Minne on joutunut jää, joka kattoi suuren lähteen? Sulanut se\non ja vedeksi muuttunut. Sinis on Chingachgook elänyt, kunnes koko\nhänen kansansa on näiltä ilmoilta erinnyt, siirtynyt suuren hengen\nasuntoihin; nyt on hänen aikansa tullut ja hän on valmis. Kaikki\novat poissa! Ei ole minulla muuta poikaa kuin \"nuori kotka\" ja hänen\nsuonissansa virtaa valkean miehen veri.\n\n-- Sanokaa, -- pyysi Elisabet, joka tahtoi toisaalle kääntää vanhuksen\najatuksia ja vähänpä uteliaisuudestakin -- kuka se on se Edvards? Minkä\ntähden te häntä niin rakastatte ja mistä hän on tullut tänne?\n\nIntiaani tarttui Elisabetin käteen, painoi hänet viereensä istumaan ja\nosoitti avaraa maisemaa, joka pengermälle näkyi:\n\n-- Katso tuota, tytär! Niin kauvas kuin silmäsi kantaa, oli tämä maa\nhänen -- --\n\nÄärettömiä savupilviä vyöryi heidän päänsä päällitse vuorenrinnettä\nalas. Kauhistuneena hypähti Elisabet seisalleen ja kääntyi katsomaan\nhuippua, joka sekin oli samallaisen savupilven peitossa, ja viuhuva\nääni kuin tuulen suhina kuului metsästä heidän yläpuoleltaan.\n\n-- Mitä tämä on, Chingachgook? huudahti hän. Mehän olemme ihan savun\nympäröimänä ja aivan sulamme kuumuudesta.\n\nEnnenkuin intiaani ennätti vastata, kajahti metsästä:\n\n-- Chingachgook! Missä sinä olet, vanha mohikaani? Metsä palaa ja\nsinulla on vain silmänräpäys aikaa paetaksesi.\n\nRipeitä, hätäisiä askeleita kuului pensaikosta ja siinä tuokiossa\nilmestyi Edvards kauhun valtaamana.\n\n-- Pois, pois! huusi hän hengästyksissään. Kenties se jo on liian\nmyöhäistä. Tuli kiertää kukkulaa ja jollemme pääsee sitä tietä, niin\nei ole muuta neuvoa kuin laskeutua jyrkänteestä. Pois, pois! Ottakaa\nminua käsivarresta, Elisabet-neiti. Tottahan metsässä toki lienee siksi\naukkoa, että pääsemme pelastumaaan. Mutta kestättekö sen ponnistuksen?\n\n-- Kestän, kestän. Mutta en minä luule vaaraa niin suureksi, herra\nEdvards. Viekää minut sinnepäin, josta tulitte.\n\n-- Minä vien -- minun täytyy! huudahti nuorukainen päättävästi. Ei, ei,\nvaaraa ei ole. Minä olen teitä turhanpäiten säikäyttänyt.\n\n-- Mutta voimmeko jättää intiaanin? Hän sanoi juuri ikään tahtovansa\nkuolla. Saammeko antaa sen tapahtua?\n\nTuskallisesti värähtivät nuorukaisen kasvot. Hän seisahtui ja katsoi\ntaakseen, katsoi Chingachgookia, päästämättä kuitenkaan Elisabetia,\njota hän veti mukaansa, koettaen pyrkiä liekkien välitse sinnepäin,\njosta oli juuri tullut.\n\n-- Elkää hänestä välittäkö, sanoi hän kamalan levollisesti. Hän on\ntottunut liikkumaan metsissä ja tällaisia näkemään. Ehkäpä hän pelastuu\nvuorten -- kallioiden toiselle puolelle tai jää sinne, missä on ja\npysyy vahingoittumatonna.\n\n-- Te olitte ikään ihan toista mieltä, Edvards. Elkää jättäkö häntä\nsellaiselle kuolemalle alttiiksi! huudahti Elisabet ja katsoi häneen\nikäänkuin olisi epäillyt hänen järkeään.\n\n-- Kuka on kuullut intiaanin milloinkaan joutuneen liekkien uhriksi?\nIntiaani ei kuole tuleen. Tulkaa, tulkaa, rientäkää, neiti Temple! --\nsavu voi olla teille vaarallista.\n\n-- Edvards! Minä pelkään teidän katsettanne. Sanokaa suoraan: onko\nvaara suurempi kuin miltä se näyttää? Ja vaikka se olisikkin -- minä en\nsitä pelkää.\n\n-- Jos me ennätämme tuonne kallionkielekkeelle, ennenkuin tuli sen\nanastaa, niin me olomme pelastetut, neiti Temple, virkkoi nuorukainen\njaksamatta enää kestää tyynenä. Paetkaa niin nopeaan kuin voitte.\nTeidän henkenne on kysymyksessä.\n\nSe paikka, jossa Elisabet oli tavannut intiaanin, oli, niinkuin jo\nmainittiin, pengermän tapainen ja laskihe pystysuorasti syvyyteen.\nSe oli melkein ympyrän muotoinen ja sen vähitellen kohoavat kummut\nliittivät sen vuoriryhmään. Muutaman sellaisen kummun yli oli Edvards\ntullut ja sinne hän koki tuskallisen kiireesti pyrkiä Elisabetin kanssa.\n\nÄärettömän suuret valkeat savupilvet ympäröivät vuoren huippua, niin\nettei raivoavan tulen etenemistä voinut nähdä. Mutta rätinästä päättäen\nlevisi tuli vihurina ja savupilven reunaa nuoli jo liekki, milloin\nleimahtaen korkealle ilmaan, milloin ahmaisten tulisella kielellään\njokaisen ruohonkorrenkin, joka sen tielle sattui. Pakenijat riensivät,\nminkä kerkisivät. Mutta onnettomuudeksi oli poikkiteloin tiellä kasa\nkuivia puunlatvoja, ja juuri kuin he jo luulivat olevansa pelastetut,\nviskautui pitkä tulenkielake risuläjään, joka paikalla humahti tuleen\nja leimuavana roviona katkaisi kerrassaan heiltä tien. Säikähtäneinä\nhe pakenivat kallionreunalle, josta he miltei tiedottomina tuijottivat\nhulmuavaan tuleen. Elisabetin ohuen puvun takia eivät he uskaltaneet\nedes tulen likettyellekkään. Edvards kuletti häntä savupilven reunaa,\nturhaan koettaen etsiä pakopaikkaa. Siten olivat he kiertäneet\npengermän yläosan, kunnes he heti toiselle kukkulalle tultuaan\nkauhukseen huomasivat, että tuli ympäröi heitä joka puolelta.\n\n-- Emme ole vielä ihan hukassa, -- sanoi Edvards, vaikka hänen\nsekava katseensa ilmaisi aivan toista. -- Meidän täytyy palata\nkallionkielekkeelle. Totta kai sieltä pääsemme neuvolla millä tahansa.\n\n-- Viekää minut sitten sinne, pyysi Elisabet. Me emme saa jättää mitään\nkoettamatta.\n\nEikä hän vastausta odottanut, vaan riensi jyrkänteen äyräälle. Samassa\noli Edvards hänen vieressään, tuskallisesti etsien vuorenkylestä edes\njotakin lokeroa, joka olisi pakenemista helpottanut. Mutta kallio\noli sileä kuin vuoltu. Mahdotonta oli heidän liukua siitä, turha\najatellakkaan päästä liukasta rinnettä alas. Nuorukainen oivalsi heti,\nettei siitä apua koitunut ja toivottomuudessaan aikoi hän koettaa\ntoista keinoa.\n\n-- Meillä ei nyt enää ole muuta neuvoa, neiti Temple, sanoi hän, kuin\nkoettaa saada teidät tuolle kalliolle tuolla alhaalla. Minun nuttuni ei\nkestä eikä riitä -- mutta ehkäpä se onnistuu, kun otamme Chingachgookin\nvaipan.\n\n-- Entä minnekkä te joudutte? hätäili Elisabet. Ei! Ette te eikä vanha\nintiaani saa uhrata henkeänne minun tauttani.\n\nEdvards ei häntä enää kuunnellut. Hän oli jo intiaanin vieressä,\njoka vastustamatta luovutti vaippansa ja istui entisellä paikallaan\nhievahtamatta, arvokkaana ja levollisena niinkuin oikea intiaani\nainakin. Vaippa viillettiin kapeiksi kaistaleiksi ja ne solmittiin\ntoisiinsa, joihin vielä Edvardsin nuttu ja Elisabetin hartiahuivi\nlisäksi liitettiin. Mutta hiihna ulottui sittenkin tuskin puoliväliin\nkallionrinnettä.\n\n-- Ei sekään auta, virkkoi Elisabet. Pelastusta ei ole enää. Tuli\nleviää. Katsokaa, se polttaa maankin tieltään.\n\nOhut maankamara, joka peitti kallion, kasvoi vain matalaa ja maata\nmyöten suikertelevaa ruohoa ja useimmat puut, jotka olivat halkeamiin\njuurtuneet, olivat monikesäisen kuivuuden polttamina jo aikoja sitten\nkuihtuneet ja kuolleet. Parempaa polttoainetta tuskin olisikkaan, jos\nvain tuli kerran olisi sinne joutunut. Mutta maa oli pensaatonta,\njoita myöten se toisaalle levisi, ja pienonen puro, joka sai alkunsa\nlähteestä, juoksi kallion töyräältä, kostuttaen sammalen, ja kierteli\nsitten vuoren huippua. Puro tosin aluksi esti tulta levenemästä,\nmutta sihisten se kiehui melkein kuiville. Sammaletkin käpristyivät\npolttavassa kuumuudessa ja kiihtyvä tuuli tempoi jälelle jääneitä\nkaarnapalaisia kuivettuneista keloista. Paksuja savupilviä tuprusi\ntulvanaan pengermälle päin. Humisten ja räiskien rätisivät liekit,\nrytisten putoili oksia puista ja ukkosena jymähytti tannerta vanha\nkelohonka, jonka onton juuren ahne tuli oli kaivertanut.\n\nElisabetilla ei ollut enää toivon ujettakaan. Tyynenä hän odotti\nkohtaloaan. Mohikaani istui paikallaan liikahtamatta, tuijottaen kohti\netäisten vuorten siintäviä kukkuloita, ikäänkuin katsellen jo kauvas\ntulevaisuuden verhon taa. Ja tuon tuostakin hän kumajavalla äänellään\nlauloi delawarelaista kuolinlaulua.\n\n-- Koettakaa houkutella Chingachgookia tänne likemmäksi, että saamme\nyhdessä kuolla, kuiskasi Elisabet.\n\n-- Hän ei värähdäkkään paikaltaan, vastasi nuorukainen. Tämä on hänen\nmielestään onnellisin hetki elämässä. Seitsemänkymmenen talven lumi\npeittää hänen hiuksensa ja viime aikoina ovat hänen voimansa paljon\nheikontuneet; sitä paitsi hän vahingoittuikin silloin onnettomalla\nmetsästysretkellä.\n\nTulinen kuumuus oli viimein kuivannut pienen purosen, tuhoava\nvihollinen hiipi vitkalleen kosteaa sammalta myöten, mutta kuivanut\nmänty tuprahti ilmituleen. Liekit hyppelivät pitkin kuivunutta runkoa\nkuin välähtelevät salamat taivaalla ja siinä tuokiossa kohahti\ntulipatsas taivaalle. Tammen runko, jolla Chingachgook istui, paloi\njo yläpäästään ja liekit piirittivät intiaanin joka suunnalta. Hän ei\nhievahtanut. Ihan varmasti hänen verhoton ruumiinsa kärsi kovia tuskia,\nmutta vanhuksen mielenlujuus voitti kaikki ruumiilliset kivut. Vielä\nkeskeltä liekkienkin kuului hänen laulunsa kumajava sävel.\n\nKauhistuneena käänsi Elisabet katseensa hänestä ja katsoi laaksoon.\nKuumuudesta syntynyt tuulispää siirrälsi samassa laaksoa peittävän\nsavupilven. Siellä se oli hänen hiljainen, rauhallinen laaksonsa.\n\n-- Isä! isä! huusi Elisabet. Voi miksi minulle tämä? -- Mutta minä\nalistun kohtalooni.\n\n-- Tyttö! Missä sinä olet, tyttö? kuului yhtäkkiä Nahkajalan ääni.\nRauhoita vanhuksen sydäntä, jos sinä vielä olet elävien ilmoilla.\n\n-- Natty! Se on Natty! riemuitsi Edvards. Sitten me ehkä vielä\npelastumme.\n\nKirkas, miltei metsäpaloa valoisampi liekki leimahti samassa ja kuului\nkova pamaus.\n\n-- Se oli ruuti! huusi sama ääni, mutta likempää jo. Voi sitä ruutia ja\ntyttöparkaa! Voi sitä armasta lasta! Hän on hukassa.\n\nJa vanha metsästäjä ilmestyi pengermälle hatuttomin päin, hiukset\nkärventyneinä, ruudukas paita noessa ja täynnä reikiä ja hänen punaiset\nkasvonsa kuumuudesta entistään punaisempina. Vanha metsästäjä oli\ntavannut Luisen, joka äskeisellä paikallaan odotti ystäväänsä, ja oli\nhäneltä kuullut Elisabetin olevan vuorella. Käsittäen paikalla vaaran\nsuuruuden pyysi hän Luisea kiireesti rientämään kylään ja siellä\nlähettämään ihmisiä, ja itse hän juoksi vuorelle, minkä suinkin jaksoi.\n\n-- Jumalalle kiitos, että löysin hänet, huudahti vanhus tunkeuduttuaan\nsavun läpi. Mutta seuratkaa nyt minua paikalla. Aikaa ei ole pitkiin\npuheihin. Meidän kaikkien henki on kysymyksessä.\n\n-- Entäs Chingachgook? kysyi Edvards. Saammeko hänet jättää surman\nsuuhun?\n\nNahkajalka katsoi Edvardsin osoittamaan suuntaan. Intiaani istui kuin\njuurtuneena entisellä paikallaan, vaikka maa jo hänen jaloissaan paloi.\nMetsästäjä hyppäsi hänen luokseen ja sanoi delawareksi:\n\n-- Nouse, Chingachgook, pois! Aiotko jäädä tänne palamaan kuin\nmingolainen rovioon? Jumala armahda! Ruuti on hänen selkänsä\nkärventänyt. Tuletko sinä, tuletko?\n\n-- Minkä tähden lähtisi Chingachgook? vastasi intiaani synkästi. Hän on\nkotkan päivät elänyt ja hänen silmänsä himmenee. Hän katselee laaksoa,\nhän katselee vesiä, hän katselee laajoja metsästysmaita -- mutta\ndelawarelaista hän ei ainoatakaan enää näe. Kaukaisesta maasta minulle\nisäni huutavat: tule! Wah-ta-wah, Unkas, koko heimoni huutaa: tule!\nTule! huutaa suuri henkikin. Antakaa Chingachgookin kuolla.\n\n-- Mutta sinä unhotat ystäväsi, huudahti Edvards.\n\n-- Turhaa on puhua intiaanille, silloin kun kuolema on ilminnähtävä,\nhyvä lapsi, keskeytti Nahkajalka, tempaisi vaipan kaistaleet ja sitoi\nihmeteltävän kiireesti kuolevan päällikön selkäänsä. Rivakasti hän\nasteli samaanne päin, josta oli tullutkin eikä siinä näyttänyt kantamus\npaljoa painavan. Tuskin he olivat lähteneet, kun vanha honka, joka jo\nkotvan oli huojunut sinne tänne, syöksyi heidän äskeiselle paikalleen\nja säkeniä sinkosi siitä kauvas ympärille.\n\n-- Kulkekaa sammalikkoa! -- huusi Nahkajalka, sitten kun savulta ei\nenää eteensä nähnyt -- ja pysyttäytykää vaaleassa savussa.\n\nSeuraten metsästäjän kehoitusta kulkivat Edvards ja Elisabet hänen\njälestään. Ja vaikka kapea puron rantoja mutkitteleva polku veikin yli\npalavien puiden ja karisevien oksain, niin löysivät he onneksi aukon,\njosta pelastuivat. Ainoastaan se, joka niin tarkoin kuin Nahkajalka\ntunsi kaikki metsän polut ja pensaat, kannot ja kalliot, löysi tien\nsemmoisessa savun paljoudessa, johon oli ihan tukehtua. Jokseenkin\nhelposti he pääsivät alempana olevalle pengermälle ja raittiimpaan\nilmaan. Nahkajalka irroitti taakan selästänsä ja asetti intiaanin\nistumaan nojalleen kallionlohkaretta vasten. Elisabet kyyristyi maahan\nja peitti kasvonsa käsiinsä.\n\n-- Otattehan, neiti Temple, jotain, joka teitä vahvistaa, -- pyysi\nEdvards, astui kallion laidalle ja huusi luolaan: Benjamin! Missä te\nolette, Benjamin?\n\nKäheä ääni, joka tuntui tulevan ihan maan sisästä, vastasi:\n\n-- Täällä, herra! Täällä onkalossa, jossa muun hyvän lisäksi on kuumaa\nkuin kiehuvassa kattilassa.\n\n-- Toimittakaa meille tänne lasillinen lähdevettä ja pankaa siihen vähä\nviiniä, mutta joutukaa väleen.\n\n-- Minä ymmärrän hyvin vähän semmoisista miedoista juomista, Oliver\nherra, vastasi hovimestari, jonka ääni kuului suoraan luolasta. Ja\njamaikaa riitti vain erojaisiksi Billy Kirbylle, kun hän viime yönä\nkyyditsi minua maantiellä. Mutta tässä on jotain punaista, joka ehkä\nauttaa huonoa ruuansulatusta.\n\nPuhuessaan oli hovimestari kiivennyt kalliolle ja tuonut juomista.\n\nElisabet joi Edvardsin tarjoaman juoman ja viittasi sitten merkiksi,\nettä hän tahtoi olla yksin. Edvards lähestyi Nahkajalkaa, joka hellästi\nja väsymättä puuhaili Chingachgookin luona. He katsahtivat toisiinsa.\n\n-- Hänen aikansa on tullut, sanoi hän huolestuneena, minä näen sen\nhänen silmistään.\n\nIntiaani käänsi hitaasti päätänsä laaksoon päin ja alkoi laulaa. Yhä\nselvemmin ja selvemmin erotti siitä sanat:\n\n-- Minä tulen. Muutan hurskasten maahan. Poikaansa kutsuu suuri henki.\nKuka voi sanoa mingolaisen milloinkaan nähneen vanhan Chingachgookin\nselkää? Ystävää, joka häneen luotti, ei hän ole milloinkaan pettänyt.\nYksikään mingolainen, jota hän ajoi takaa, ei ole voittolaulua\nlaulanut. Nuorena oli Chingachgook sotilas ja hänen jalkineensa\nolivat ruskeat verestä. Vanhana tuli hänestä viisas mies, jonka sanat\nneuvottelutulen ääressä eivät tuulen mukana haihtuneet. Haukansilmä!\nhuusi hän sitten, ponnistaen viimeiset voimansa. Haukansilmä, kuule\nveljesi sana!\n\n-- Niin, -- vastasi metsästäjä syvästi liikutettuna ja painautui\nhäntä vasten, -- niin, veljekset me olemme aina olleet. Mitä tahdot,\nChingachgook?\n\n-- Haukansilmä! Isäni kutsuvat minut pois täältä, autuasten\nolinmajoihin. Tie sinne on suora ja selvä ja Chingachgookin silmät\nnuortuvat uudelleen. Hyvästi, Haukansilmä! Pane Chingachgookin jousi,\nhänen tomahawkinsa, hänen piippunsa ja vyönsä hänen hautaansa; sillä\nniinkuin sotilas väijymään lähtee hän yön selkään, eikä niiden\netsiminen saa häntä viivyttää.\n\nSynkkiä, mustia pilvenlonkia oli kohonnut taivaanrannalle ja\navaruudessa vallitseva juhlallinen hiljaisuus ennusti rajuilmaa.\nHulmuten kiemurtelivat liekit taivasta kohti, ja savu, joka oli\nlaaksoon laskeunut, alkoi kohota ylöspäin ja haihtui. Häikäisevä salama\nhalkaisi ilmaa ja paikalla kuului kova jyräys, joka kumeasti vyöryi\nkalliolta toiselle ja pani maan tärisemään. Mohikaani kohottautui,\nikäänkuin ukkonen olisi tullut julistamaan hänen eroansa maailmasta ja\nojensi kuihtuneet käsivartensa kohti lännen maita. Ilon ilme valaisi\nhänen tummia kasvojansa, mutta vähitellen kasvonjuonteet jäykistyivät,\njäntereet veltostuivat, hän vaipui nojalleen kalliota vasten -- huulet\nhiljaa värähtivät ja käsi putosi hervotonna riipuksiin. Hän oli\nkuollut. Loistottomat silmät tähystivät etäisten vuorten kukkuloita,\nikäänkuin maahan kuuluva tomu olisi vapautuneen hengen lentoa katsellut\nelämän rajan toisella puolen.\n\nNahkajalka tarttui kuolleen ystävänsä käteen ja katsoi häntä, äänetön,\nsyvä suru silmissä. Kaihoa, haikeata kaipuuta tuntien hän puhkesi\npuhumaan:\n\n-- Puna- tai valkoihoinen, -- kaikki on loppunut. Hän on löytänyt\noikean tuomarin, jota eivät sido heikkojen ihmisien laatimat lait. Nyt\nei ole enää kuin yksi jälellä: kun hän täältä eroaa -- olen minä yksin\nmaailmassa koirineni. Tosin täytyy ihmisen kärsivällisesti odottaa,\nkunnes se on Jumalan tahto, mutta minä alan jo väsyä elämään. Tutut\npuunikin hakataan, enkä enää näe ketään nuoruuteni tuttavaa.\n\nSuuria vesipisaroita alkoi tipahdella ja kostuttaa kuivaa kalliota,\nja kohisten läheni ukkonen lähenemistään. Intiaanin ruumis vietiin\nkiireesti luolaan. Hätäisesti pyysi Edvards Elisabetilta anteeksi,\nettei hän voinut pyytää häntä luolaan, -- jonka suu nyt oli täytetty\noksilla ja risuilla, -- mutisten jotain siitä, miten tukalaa oli olla\nsiellä, missä ruumis oli. Kallionkieleke suojeli kuitenkin Elisabetia\nkastumasta.\n\nVielä rajuilman kestäessä kuului ääniä alhaalta. Kyläläiset sieltä\nkokivat pyrkiä eteenpäin savuavien puiden ja kantojen välitse. Sateen\ntauottua opasti Oliver Elisabetin tielle.\n\n-- Salaperäisyyden aika on ohi, neiti Temple, sanoi hän, ennenkuin he\nerosivat. Huomenna tähän aikaan poistuu verho, joka niin kauvan on\npeittänyt sekä minut että minun olosuhteeni. Jumala teitä varjelkoon!\nMinä kuulen isänne äänen enkä nyt tahdo viipyä. Jumalalle kiitos, että\nte olette pelastunut!\n\nJa hän hävisi metsään savuavien puiden taa. Elisabet kääntyi ja vaipui\ntuskasta miltei tajuttoman isänsä syliin.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nLuolan salaisuus.\n\n\nViime päivien jännittäviä tapauksia lisäsi vielä tuomittujen\nrahanväärentäjäin pako, jotka seurasivat Nahkajalan esimerkkiä ja\nmurtautuivat vankilasta metsäpalon jälkeisenä yönä. Yleisesti puhuttiin\nluolasta, yhdistettiin siihen sekavat huhut malmista ja metalleista,\njopa viimein epäiltiin Edvardsia ja Nahkajalkaa metsän sytyttäjiksikin.\nEtupäässä heitä syyttivät juuri ne, joiden huolimattomuuden takia palo\noli alkunsa saanut. Mutta huhua uskottiin yleisesti eikä ollut enää\nmuusta puhettakaan kuin rikollisten oikeutetusta rankaisemisesta.\nRichard ei ainakaan ollut silloin kuuro, vaan varustautui kiihkeästi\nvirkatoimiinsa. Nuoria poikia lähetettiin metsään vakoilemaan ja\nkylässä hälytettiin vartijamiehet aseihin. Noin viisikolmatta\nsotamiestä kokoutui ja asettihe sotarintaan. He olivat vapaaehtoisia\nja heitä johti kapteeni Hollister, vanha sotamies, joka viisineljättä\nensimmäistä elinvuottansa oli viettänyt sotakentällä ja linnueessa,\nmutta oli ravintoloitsijana Templetonissa. Urhoollinen kapteeni\netunenässä ja Richardin ja Doolittlen seuraamana marssi joukkue\nrohkeasti vuorelle. Vakoilijat toivat sen tiedon, että pakolaiset\nnähtävästi varustautuivat hurjaan vastarintaan. Sotilaat vilkaisivat\nhieman pelokkaasti toisiinsa, ja Richard neuvotteli syrjässä Doolittlen\nkanssa.\n\nNiin olivat asiat, kun Billy Kirby kirves kainalossa harppasi tietä\npitkin. Sheriffi ei pitkiä aikaillut selittäessään hämmästyneelle\npuunhakkaajalle, miksi miehet niin sotajalalla olivat, kehoittipa\nKirbytäkin mukaan. Sinnehän Billy, jonne muutkin ja hänelle annettiin\ntehtäväksi kehoittaa vihollista antautumaan, ennenkuin rynnäkköön\nryhdyttiin. Joukko jakautui kahtia. Toinen, kapteeni Hollisterin\njohtamana, kulki Aavevuoren yli lähestyäkseen luolaa vasemmalta ja\ntoinen joukko marssi hätyyttämään vihollisen varustusta oikealta\npuolen. Richard Jones pysähtyi kalliopengermälle, ihan piiritettyjen\npään päälle, mutta kuitenkin niin, etteivät he häntä nähneet. Hiram\nDoolittle seurasi Billy Kirbytä ihan vuoren rinteelle, mutta jäi\nkuitenkin tarpeeksi kauvas linnoituksesta ja varmuuden vuoksi puun\ntaakse suojaan. Piiritetyt olivat hiiltyneistä puista ja oksista\nvarustaneet vallituksen ja luolan suulle olivat he kasanneet murrokon.\nVarustusten takana oli Nahkajalka toisella ja Benjamin toisella\npuolella. Billy Kirby kun oli ohjeet saanut, kiipesi vuorelle ihan\ntyynesti, aivan kuin olisi mennyt töitään lopettelemaan. Tultuansa noin\nsadan kyynärän päähän etuvaruksesta pisti Nahkajalan vanha arvokas\npyssy hänelle silmään ja hän kuuli metsästäjän huutavan:\n\n-- Poistukaa, Billy Kirby, poistukaa! Minä en mielelläni tee teille\npahaa, mutta jos teistä yksikään uskaltautuu askeltakaan tännemmäksi,\nniin hurmetta valuu totta tosiaan.\n\n-- No, no, Nahkajalka, vastasi Billy sävyisästi, elkää nyt olko\nmieletön. Minä tulen vain kehoittamaan teitä noudattamaan lakia --\nsiinä koko juttu.\n\n-- Jos te tahdotte päästä luolaan, jatkoi Nahkajalka, niin odottakaa\nvain kaksi tuntia vielä, emmekä me sitten estä ketään tänne tulemasta.\nMutta nyt -- ei mistään nimestä. Yksi ruumis siellä jo lepää kylmällä\nkalliovuoteella eikä toisesta tiedä, miten kauvan se hengissä kestää.\nMutta jos te sittenkin aiotte tänne hyökätä, niin varokaa, ettei ole\nuseampia ruumiita sekä luolan ulko- että sisäpuolella.\n\n-- Se on niinkuin ollakkin pitää, huusi Billy läheten rohkeasti. Hän\npyytää teitä kärsivällisesti odottamaan vielä kaksi tuntia eikä se\nkohtuutonta olekkaan.\n\nMutta sheriffi oli kärsimätön ja sietämättömän utelias saamaan selkoa\nsalaisuudesta ja hän katkaisi ystävällisen keskustelun, huutaen\nkalliolta:\n\n-- Minä käsken teitä, Natanael Bumppo, antautumaan lain käsiin. Ja\nteidän, Benjamin Penguillan, käsken minä paikalla seurata minua\nvankeuteen.\n\n-- Totta tosiaan minä seuraisin teitä, Squire Jones, vastasi\nBenjamin, ottaen ensi kerran suustaan piipun, jota hän siihen asti\noli hätäilemättä imeksinyt, -- minä seuraisin teitä vaikka maailman\nloppuun, jos sillä loppua olisi, mutta sitäpä sillä ei olekkaan, koska\nse on pyöreä.\n\n-- Jättäkää aseenne ja antautukaa, -- mörähti Hollister sellaisella\näänellä, että hänen omakin joukkonsa peräytyi monta askelta --\nantautukaa tai elkää odottako armoa.\n\n-- Menkää suolle armoinenne! vastasi Benjamin, nousten pölkyltä, jolla\nhän oli istunut, ja pilkistäen pienen, huolellisesti kätketyn kanuunan\nsuun ylitse. Kanuunan oli hän yöllä salakkali kulettanut kylästä.\n\n-- Virkani arvo ei salli minun sen enempää keskustella rikoksellisten\nkanssa, sanoi sheriffi, poistuen niin rutosti, että kapteeni Hollister\nluuli sen merkitsevän rynnäkköä.\n\n-- Aseihin! komensi hän. Eteenpäin mars!\n\nJa hurjasti sapeliaan heiluttaen läheni hän varustuksia. Mutta\nBenjaminin piippu oli sattunut liian lähelle pikku kanuunaa. Se\nlaukesi ja viskasi viisi, kuusi tusinaa pyssynluotia ilmaan. Siinä\ntuokiossa hupeni vasemmanpuolinen sotajoukko, ettei jäänyt muita kuin\nsotavanhus yksin. Luullen urhoollisten sotilastensa seuraavan kiipesi\nhän etuvaruksen yli vihollisen ulkovarustukseen, astui sen laidalle,\nheilutti sapeliaan ja karjahti:\n\n-- Voitto on meidän!\n\nMutta se huudahdus se syöksi hänet huimaavaa vauhtia loistoisan\nvoiton kukkuloilta. Nahkajalka, joka siihen asti oli pitänyt silmällä\nvain Billy Kirbytä, käänsihe kuullessaan huudon, älysi kapteenin ja\ntoimitti hänet pois varustuksesta paljoa nopeammin kuin hän oli sinne\ntullut. Jalat vain hiukan hipaisivat kallion kylkeä hänen kiitäessään\nrinnettä alas. Ja niin hyvän kyydin oli Nahkajalan pyssynperä antanut\nkapteeni Hollisterille, ettei sapelikaan ennättänyt pystyä puiden\nkylkeen, vaikka hän niitä mennessään kyllä koetti kolhia. Suureksi\nhämmästyksekseen löysi urhoollinen kapteeni itsensä maantieltä rakkaan\npuolisonsa edestä, joka oli tullut sinne ihailemaan miehensä sotaisia\nurostöitä.\n\nNiin pian kuin Nahkajalka näki päässeensä siitä vihollisestansa,\nkääntyi hän piirittäjäin oikeaa sivujoukkoa tarkastamaan. Kirby\njättiläisen olisi ollut helppo käyttää äskeistä tilaisuutta hyväkseen\nja kiivetä vallitukselle, mutta vihollisesta ei hänessä ollut enää\nujettakaan. Niin kovalla äänellä, että pakeneva vasemmanpuolinen\njoukkokin sen kuuli, hän riemuitsi:\n\n-- Hei! Mainio temppu, kapteeni. Marssikaa vain! Onnea matkalle.\n\nSillä tavalla huuteli Kirby kapteenin rinnettä liukuessa. Mutta vihdoin\nhän ei enää jaksanut huutaakkaan, vaan heittäysi maahan ja nauroi niin,\nettä metsä raikui. Kaikeksi onnettomuudeksi Doolittlelle houkuttelivat\nKirbyn huudahdukset ja nauru hänen voittamattoman uteliaisuutensa\nsuureen kiusaukseen, ja hän pilkisti piilostaan silmätäkseen\ntaistelun menoa. Mutta varmuuden vuoksi kääntyi hän selin ja vilkaisi\nvain silmännurkalla luolaan päin. Nahkajalka älysi paikalla hänen\nvarovaisuutensa. Taitava ampuja, jolla ei ollut vähintäkään aikomusta\nampua kuolettavasti, lähetti oivallisesta pyssystään luodin, joka\nhiukan raapaisi kunnioitettua oikeudenjäsentä, ja sen suureksi iloksi\nBilly Kirbylle, joka miltei hengittämättä oli Nahkajalan hankkeita\nkatsellut. Sellaisen tervehdyksen saatuaan hyppäsi Hiram piilostaan,\nkäsi naarmun kohdalla ja puiden nyrkkiä toisella hän huusi kohti\nkurkkua:\n\n-- Paha teidät periköön. Mutta tästä ette niin hevillä pääsekkään. Minä\nvetoon kautta kaikkien oikeuksien.\n\nSemmoinen hirmuinen uhkaus, päälle päätteeksi niin oivallisen\nvirkamiehen kuin Squire Doolittlen, herätti suurta iloa miesjoukossa,\njoka nauraen ja meluten alkoi ammuskella puiden latvoja.\n\nSilloin ilmestyi sinne Marmaduke Temple ihan odottamatta.\n\n-- Heretkää, heittäkää! huudahti hän. Miksi verta vuodatetaan? Eikö\nlaki riitä, koska tänne on aseissa tultu?\n\n-- Se on vartijaväki, virkkoi sheriffi kalliolta, vartijaväki,\njoka -- --\n\n-- Tuiki tarpeetonta! sanoi tuomari. Rauha maassa.\n\n-- Seis! Ei tarvitsekkaan vuodattaa verta, huusi ääni Aavevuorelta. Te\nsaatte mennä luolaan.\n\nMiehistö oli keskeyttänyt sotaiset aikeensa ja odotti jännityksessä,\nmikä siitä lopuksi tulee. Edvards, jota seurasi majuri Hartmann, riensi\nvuorelta ja meni edeltä luolaan. Tuomari, sheriffi ja muutkin, jotka\nolivat pengermälle keräytyneet, mietiskelivät ja tuumailivat, mitä\nihmettä siellä mahtoi ollakkaan, kun valkopäinen vanhus kannettiin\nluolasta hirvennahkoilla peitetyllä tuolilla, joka varovasti\nlaskettiin joukon keskelle. Hänen kasvonpiirteensä olivat vakavat ja\narvokkaat, vaikka henkevyys silmistä oli poissa ja vanhus selvästi jo\nmuuttumaisillaan lapseksi uudelleen.\n\n-- Kuka tämä mies on? kysyi Marmaduke terävästi.\n\n-- Tämä mies -- vastasi Edvards tyynesti, vaikka puhuessaan innostuen\n-- tämä mies, hyvä herra, oli kerran niin tarmokas ja urhoollinen\nsotilas, että uhkarohkeat alkuasukkaatkin nimittivät häntä\n\"tulensyöjäksi\". Tämä mies, jolla nyt ei ole kattoa vaalenneen päänsä\npäällä, oli muinoin suurten rikkauksien omistaja, -- niin, tuomari\nTemple, omistaja, oikea omistaja senkin maan, jossa nyt seisomme. Tämä\nmies on sen miehen isä -- --\n\n-- Onko hän siis, -- huudahti Marmaduke syvästi liikutettuna -- onko\nhän kadonnut majuri Effingham? Entäpä te, nuori mies?\n\n-- Minä olen hänen poikansa poika, vastasi Edvards.\n\nSyntyi pitkä äänettömyys.\n\n-- Oliver, minä annan sinulle anteeksi, -- sanoi tuomari, lämpimästi\npuristaen nuorukaisen kättä -- minä annan anteeksi sinun epäluulosi ja\nkaikki, paitsi sitä, että annoit vanhuksen riutua tämmöisessä paikassa,\nkun minun taloni ja koko omaisuuteni olisi ollut hänen ja sinun\nkäytettävänäsi.\n\n-- Marmaduke Temple on uskollinen kuin rauta, virkkoi majuri Hartman.\nJohan minä sanoin sinulle, poika, että hän ei ole niitä ihmisiä, jotka\nhädässä ystävän hylkäävät.\n\n-- En voi kieltää, tuomari Temple, että tämä kunnon mies on\njärkähyttänyt piintyneitä ajatuksiani teistä ja teidän menettelystänne,\nsanoi Edvards. Hän oli isäni toveri ja hän on teidän ystävänne. Jos se\non totta, mitä hän on teistä minulle kertonut, niin sekä isäni että\nminä olemme teitä väärin arvostelleet.\n\n-- Te mainitsitte isänne, keskeytti Marmaduke kiihkeästi. Elääkö hän\nvielä vai joutuiko hän todellakin haaksirikkoon?\n\n-- Valitettavasti joutui! Hän jätti minut yksin ja köyhänä Uuteen\nSkotlantiin hankkiakseen vahingonkorvausta menetetystä omaisuudestaan\nja Englannin hallitus sen hänelle myönsikin. Vietettyänsä sen tautta\nvuoden Englannissa hän palasi Halifaxiin hakemaan isoisääni ja minua\nLänsi-intiaan, jonne hänet oli määrätty kuvernööriksi.\n\n-- Entä sinä? kysyi Marmaduke lämpimästi. Minä luulin sinun hukkuneen\nisäsi kanssa.\n\nNuorukainen viittasi ääneti ympärillä olijoihin. Marmaduke ymmärsi sen,\ntoimitti uteliaat pois ja pyysi serkkunsa lähettämään vaunut.\n\nEdvards eli nuori Effingham, joksi me nyt häntä nimitämme, jatkoi:\n\n-- Meidän vähät varamme eivät kuitenkaan silloin myöntäneet niin suurta\nkulutusta. Minun täytyi jäädä isää odottamaan. Ja silloin kun kuulin\nlaivan joutuneen haaksirikkoon ja menetin isäni, oli minulla tuskin\nnimeksikään rahaa.\n\n-- Miten sinä sitten menettelit? kysyi Marmaduke.\n\n-- Minä läksin sitten täältäpäin etsimään isoisääni, sillä minä\nkuulin muutaman vanhan miehen, joka ennettäin oli kuulunut hänen\nsotajoukkoonsa, ottaneen hänet hoitaakseen, isoisälläni ei näet ollut\nmitään, millä elää. Hän oli asettunut tänne isäntänsä kanssa, sillä\ntämän maan olivat delawarelaiset Chingachgookin toimesta lahjoittaneet\nisoisälleni, joka kerran oli pelastanut päällikön hengen. Isoisäni oli\nsiitä pitäen heimon kunnianjäsen.\n\n-- Silläkö tavalla sinä siis olet sukua intiaanille?\n\n-- Sillä, vastasi nuori Effingham. Isäni kävi kerran nuorena ollessaan\ndelawarein luona, jotka silloin nimittivät hänet \"kotkaksi\", ja sen\nnimen olen minä perinyt. Paljon ei ole tähän enää lisättävää. Minä\ntulin tänne rannan maalle, jossa Natty kaikessa hiljaisuudessa huolti\nja hoiti vanhaa isäntäänsä ja opetti minut metsästäjäksi. Minä en\ntiedä, herra tuomari, voinko sallia, että majuri Effingham viedään\nteille.\n\n-- Päätä itse, vastasi Marmaduke. Isäsi uskoi minulle koko omaisuutensa\nja luotti minuun niin täydellisesti, ettei hän tahtonut siitä edes\nkuittia eikä muuta vakuutta. Valtiolliset mielipiteemme erottivat\nmeidät. Jos Ameriikka voitti, niin ei meidän sopimuksestamme tiennyt\nkukaan, jos taas Englanti, niin tottahan niin uskollinen alamainen kuin\neversti Effingham helposti saisi omaisuutensa takaisin. Me tiedämme,\nmiten sota päättyi. Isäsi seurasi pakenevia sotajoukkoja. Hänen\nomaisuutensa joutui voittajan omaksi. Minä ostin ne säilyttääkseni\nne niiden oikealle omistajalle. Sinä kaiketikkin tiedät, että minä\npaikalla sodan päätyttyä tuon tuostaankin lähetin isällesi suuria\nrahasummia.\n\n-- Te lähetitte, kunnes -- --\n\n-- Kunnes minun kirjeeni tulivat avaamatta takaisin. Isäsi tuomitsi\nminua väärin pikaisuudessaan. Se oli minulle kova koetus ja raskas\nkantaakseni se ajatus, että mies, jota rakastin yli kaiken, ajatteli\nminusta pahaa. Jos hän vain olisi avannut kirjeeni, niin olisi\nhän saanut totuuden tietää. Jos hän olisi elänyt edes muutamia\nvuosia kauvemmin, niin olisi hän saanut koko omaisuutensa takaisin.\nToistaiseksi sen täytyi olla minun nimissäni, sillä muutoin olisi\nYhdysvaltain hallitus sen anastanut.\n\nKeskustelun aikana olivat Marmaduken vaunut tulleet. Nuoren Effinghamin\nentiset luulottelut olivat haihtumaisillaan eikä hän enää vastustanut\nisoisänsä viemistä tuomarin kotiin, jossa heikkoa vanhusta hoidettiin\nkaikin puolin hyvästi ja hellästi.\n\nViimeinenkin epäilys Marmaduken rehellisyydestä ja uskollisuudesta\nkarisi nuoresta Effinghamista, kun Marmaduke vei hänet kirjastoonsa ja\nantoi hänen lukea testamenttinsa. Viimeisenä tahtonaan oli Marmaduke\nsiinä määrännyt omaisuutensa jaettavaksi tasan tyttärensä ja Oliver\nEffinghamin eli hänen jälkeläistensä kesken.\n\nKyynelsilmin luki nuorukainen Marmaduken testamentin, kieltämättömän\ntodistuksen hänen vilpittömästä uskollisuudestaan. Ja hänen vielä\npaperiin tuijottaessaan kysyi lempeä, sointuisa ääni:\n\n-- Vieläkö epäilette meitä, Oliver?\n\n-- Teitä minä en ole epäillyt milloinkaan, sanoi nuorukainen, rientäen\nElisabetin luo ja tarttuen hänen käteensä.\n\n-- Entä isääni!\n\n-- Jumala siunatkoon häntä, uskollista, jaloa miestä!\n\n-- Kiitos, poikani, virkkoi tuomari, lämpimästi puristaen nuorukaisen\nkättä. Me olemme kumpikin erehtyneet. Sinä olet ollut liian pikainen,\nminä kenties liian hidas.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nVanhan metsästäjän jäähyväiset.\n\n\nSiirrymme nyt monta kuukautta eteenpäin ja mainitsemme siltä ajalta\nvain kaksi tapausta. Toinen on Oliverin ja Elisabetin häät, toinen\nvanhan majuri Effinghamin kuolema. Nahkajalka ja Benjamin olivat taas\nvapaina eikä heitä kukaan sen vuoksi halveksinut, että he olivat\nvankeudessa olleet. Hallituksen virkamiehenä oli tosin Marmaduken\ntäytynyt vangituttaa heidät palon jälkeisenä päivänä, mutta ei heidän\ntarvinnut olla siellä sen kauvempaa kuin ennätettiin heille Albanysta\nhankkia armahdus.\n\nMuutamana kauniina lokakuun aamuna käveli Oliver nuoren vaimonsa kanssa\nNahkajalan entisen mökin paikalle. Jäännökset oli raivattu pois,\nmaa tasoitettu ja kylvetty heinäksi. Paikkaa ympäröi muuri, jossa\noli pienonen ovi. Lähellä sitä oli heidän suureksi hämmästyksekseen\nNahkajalan pyssy pystyssä muuria vasten, ja sen vieressä makasivat\nruohokossa Hektor ja Dog. Metsästäjä itse oli pitkällään maassa\nvalkeasta marmorista tehdyn hautakiven juurella, siirrellen käsillään\nsyrjään ruohoa voidaksensa lukea patsaan kirjoitusta. Kiven rinnalla\noli muhkea hautapatsas, johon oli uurrettu kauniita koristeita.\n\nOliver ja Elisabet lähestyivät hautapatsasta hiljaa ja vanhan\nmetsästäjän kuulematta. Hänen päivettyneistä kasvoistansa kuvastui syvä\nmielenliikutus. Hetken perästä nousi Nahkajalka ja puheli itsekseen:\n\n-- No, nyt minä luulen kaiken olevan niinkuin ollakkin pitää. Enkä\nminä luule mitään pahaa olevan tuohon kirjoitettuna, vaikken minä\nsitä ymmärrä. Eivätkä luullakseni piippu, tomahawk ja mokasiinit ole\nniinkään huonot. Niin, niin. Siinä he nyt lepäävät rinnakkain ja hyvä\non heidän siinä kummankin olla. Mutta kukas peittää maanpoveen minun\nluuni, kun minun aikani tulee?\n\n-- Teillä on ystäviä, Nahkajalka, jotka mielellänsä täyttävät teidän\nviimeisen toivonne, kun se surullinen aika tulee, sanoi Oliver hellästi.\n\nVanhus kääntyi eikä näyttänyt ollenkaan hämmästyvän.\n\n-- Te olette tulleet haudalle, lapset -- eikö niin? sanoi hän.\nEnnenkuin minä lähden pois, tahtoisin hyvin mielelläni tietää, mitä\nnäillä hautapatsailla on kerrottavana vanhasta delawarelaisesta ja\nurhoollisesta valkeasta miehestä.\n\nNuorukainen astui hautapatsaan luo ja luki:\n\n    OLIVER EFFINGHAMIN,\n\n    _kunink. 16:nen jalkaväkirykmentin ent. majurin muistoksi_.\n\n    Hän oli urhoollinen sotilas, lujaluontoinen mies ja oikea kristitty.\n\n    Onnettomuudessa, joka kohtasi häntä elämänsä iltana, lohdutti häntä\n    vanha, uskollinen ystävä NATANAEL BUMPPO.\n\nKylmät väreet karsivat Nahkajalan ruumista, kun hän kuuli oman nimensä\nmainittavan ja hänen ryppyiset kasvonsa kirkastuivat.\n\n-- Niinkö siinä todellakin on? kysyi hän. Oletteko sitten piirtänyt\nvanhan Nahkajalan nimen hänen entisen isäntänsä nimen viereen? Jumala\nsiunatkoon teitä, lapseni! Se on jalomielinen lahja miehelle, jolta ei\njää yhtään jälkeläistä eikä heimolaista siihen maahan, jossa hän niin\nkauvan on elänyt. Mutta mitäs te olette kirjoituttaneet punaisen miehen\nhautakiveen?\n\nKuulkaa, sanoi Oliver ja luki toisen kirjoituksen:\n\n    Tämä patsas on pystytetty intiaanipäälikön muistoksi, joka oli\n    delawarein heimoa, tunnettu nimellä\n\n    CHINGACHGOOK ja SUURI KÄÄRME.\n\n    Hän oli viimeinen kansastansa, joka asui tässä maassa, ja hänestä\n    voi sanoa, että hänen virheensä olivat intiaanin, hänen avunsa\n    ihmisen.\n\n-- Te ette ole milloinkaan sen paremmin sanonut, Oliver herra. Jospa\nte olisitte tuntenut hänet nuorena. Mutta mitäpäs siitä enää. Aika on\nvihdoinkin minun lähteä.\n\nNahkajalka käänsi päätänsä salatakseen eron haikeutta. Hän kyyristyi\nottamaan suurta myttyä, joka oli hautain takana, ja nosti sen hitaasti\nselkäänsä.\n\n-- Poisko! -- huudahti Elisabet ja riensi hänen luokseen. -- Te ette\nsaa olla niin yksin kuin nyt ettekä enää poistua niin kauvas metsiin.\n\n-- Mitä vaimoni sanoo, se on totta, Nahkajalka, lisäsi Effingham.\nEttehän te enää tarvitse rasittaa itseänne. Heittäkää pois koko\nlähtöhommanne ja metsästelkää täällä meidän läheistöllä, jollette\nkotona viihdy.\n\n-- Arvasinhan minä, että minulla on vaikea erota teistä, sanoi vanhus.\nMutta minä en jaksa elää viljelyksien keskellä, jossa kirves huiskaa\nmyötäänsä auringon noususta sen laskuun. Tosin minä pidän paljon\nteistä, lapseni, mutta elämä täällä on kolkkoa, sitten kun Chingachgook\nystäväni minut jätti, ja minä kaipaan synkkiä, jylhiä metsiäni.\n\n-- Eivätkös sitten nämä äärettömät salot täällä olekkaan teistä metsiä?\nkysäisi Elisabet.\n\n-- Voi, voi! Eivät ne ole. Mitenkäs minä sanoisin metsäksi semmoista,\njossa en päivääkään saa kulkea tapaamatta raivatuita aloja?\n\n-- Tämä on niin odottamatonta, -- jatkoi Elisabet, tuskin jaksaen\nhengittää -- minä luulin, että olisitte elänyt ja kuollut meidän\nluonamme.\n\n-- Pyynnöt ovat turhat, sanoi Effingham. Minä tunnen teidät liian\nhyvästi, Nahkajalka, houkutellakseni teitä jäämään. Mutta ettekös\nantaisi meidän rakentaa pientä pirttistä teille jollekkin noille\netäisille vuorille, että edes silloin tällöin saisimme käydä teidän\nluonanne ja kuulisimme, mitä te tarvitsette?\n\n-- Elkää surko Nahkajalkaa, lapset! Elkää huolehtiko minun tähteni.\nMinun elämäni on Herran kädessä ja hän antaa minullekkin onnellisen\nlopun. Pienimmälläkin hänen luoduistaan on oma tarkoituksensa ja minut\non luotu salojen asukkaaksi. Jos te rakastatte minua, niin antakaa\nminun mennä sinne, jonne mieleni haluaa.\n\nSillä oli asia ratkaistu. Hänen jäännistään ei enää sanaakaan sanottu.\nOliver pyyhkäisi kyynelen silmästään, otti kukkarostaan nipun\nsetelirahoja ja tarjosi niitä vanhalle metsästäjälle.\n\n-- Ottakaa edes nämä, sanoi hän. Pitäkää ne tallessa. Ehkäpä niistä on\nhyötyä tarpeen tullessa.\n\n-- Nämäkö ne ovat niitä uudenaikuisia rahoja, joita Albanyssa tehdään\npaperista? -- kysyi Nahkajalka, uteliaana tarkastellen seteliä. -- Ei,\npoikaseni! Pistä ne vain taskuusi. Minulle ei niistä ole mitään hyötyä.\nElisabet, sallitteko vanhuksen suudella kättänne? Minä rukoilen Jumalaa\nvarjelemaan teitä ja siunaamaan teitä ja kaikkea, mikä teidän on.\n\nElisabet kohotti päätänsä. Avopäin ja kunnioittavasti kosketti vanha\nmetsästäjä huulillansa hänen kalpeata poskeansa jäähyväisiksi.\nKiihkeästi tarttui \"nuori kotka\" vanhan metsästäjän käteen ja puristi\nsitä sydämmellisesti, voimatta sanoa sanaakaan. Metsästäjä tiukensi\nvyötänsä ja valmistihe lähtemään, vaikka selvästi näki, että ero oli\nhänestäkin raskasta. Viimeksi hän heitti pyssyn olalleen ja huusi\nkuulakalla metsästäjä-äänellä, niin että salo vastahan kajahti:\n\n-- Eteenpäin, Hektor! Tule, Dog! Toisenkin askelen te saatte ottaa,\nennenkuin olemme matkamme perillä.\n\nHuudon kuullessaan hypähtivät koirat pystyyn ja seurasivat\ntottelevaisesti isäntäänsä.\n\nOli niin hiljaista, niin äänetöntä. Oliver painoi päänsä isoisänsä\nhautapatsasta vasten. Tyynnyttyänsä hän kääntyi -- he olivat vain\nkahden haudalla, Elisabet ja Oliver.\n\n-- Hän on poissa! huudahti Oliver.\n\nElisabet katsoi metsään päin ja näki vanhan metsästäjän seisahtuvan\nmetsänrintaan, josta hän vielä kerran katsoi taakseen. Ryppyisellä\nkädellään hän pyyhkäisi silmiään ja viittasi viimeiseksi\ntervehdykseksi. Vielä kerran hän huusi koiriansa ja katosi sitten sinne\nsynkän salon sydämmeen.\n\n\n\n"]