[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fN6Kz4c5AP-5dYDaHmrHwLJ-WcCJY0RQcpm_DUB3WNx8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},808,"Hirven-hiihtäjät","Runeberg, Johan Ludvig",1804,1877,"808-runeberg-johan-ludvig-hirven-hiihtajat","808__Runeberg_Johan_Ludvig__Hirven-hiihtäjät",null,"runous",[],[],"fi",1832,1876,15389,89394,false,47154,[23],"Poetry",[23],"\"Hirven-hiihtäjät\" by Johan Ludvig Runeberg is a hexameter poem written in 1832. This nine-song work depicts folk life through a moose hunt intertwined with a courtship story. Part of Runeberg's \"Finnish series,\" the poem presents an idyllic vision of peasant communities, celebrating virtues like humility, hard work, and contentment. The narrative creates a harmonious portrait where nature and human life share the same rhythm and language, written in a style close to everyday speech. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Blom, E. J. (Erik Johan)",249,"Runebergin klassinen heksametrimittainen eepos kuvaa suomalaista kansanelämää ja metsästystä talvisessa maisemassa. Hirvenajon ympärille kietoutuu kertomuksia maaseudun väestä, kerjäläisistä ja kiertelevistä kauppiaista sekä nuorenparin kosiotarina.","J. L. Runebergin 'Hirven-hiihtäjät' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 808. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","HIRVEN-HIIHTÄJÄT\n\nJ. L. Runeberg'in runoelma\n\n\nSuomentanut E. J. Blom, Sysmän Kappalainen\n\n\n\nHelsingissä,\nK. E. Holm'in kustannuksella,\n1876.\n\nHufvudstadsblad'in Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nKun nyt yleisön käsiin olen rohennut jättää heikon koelmani suomentaa\ntätä jalon Runoilijamme teosta, ja kun lienee yhtä mahdotonta Suomen\nkielessä, kuin muissaki vielä elävissä, täydelleen jälitellä tuota\nkuusimittaista klassis-kielten runoa, olen pitänyt tarpeellisena jo\nedeltäkäsin, joski vajavasti, osoittaa ne merkittävimmät ohjeet, joita\nnoudattaen olen tätä runo-lajia kokenut suomeksi rakentaa, varsinki,\nkun ne monessa poikkevat näihin asti käytetyistä, mutta vieläki\nriidan-alaisista säännöistä. Ja vaikka hyvin arvaan ei kaikin puolin\nhyväksyttävän tätä kuusimitan käytäntöäni, en ole kuitenkaan epäillyt\ntuoda sitä näytteille, kun en luulisi siitä olevan toki haittaa\nsuomalaiselle runous-opille; sillä siitähän ratkaisematon asia ainaki\nselviää, että koetellaan kaikki ja pidetään, mikä hyvä on.\n\nMuuten olen nämä ohjeet järestänyt vaan sen mukaan, miten mikin\nteokseni kohta on selitystä vaatinut. Ja nyt päättäköön suosiollinen\nLukija, mihin kelvannevat nämä:\n\n\nMIELIPITEET Suomalaisesta kuusimittarunosta.\n\nMietteensä tästä runon-muodosta ovat jo tätä ennen ilmoittaneet E.A.\nIngman, E. Lönnrot, A.E. Ahlqvist ja A. Genetz,[1] joiden kirjoituksiin\nosoitan siis Lukijaa, jonka on mieli saada tarkempaa selkoa sen\nitse laadusta ja rakentamisesta. Tahdon vaan tähän liittää muutamia\ntärkeämpiä sääntöjä sekä jo vakaantuneita että itsenikin ehdoitelmia.\n\nPää-sääntönäni on ollut välttää koron polkemista, paitse joskus\nsanan-jaossa, (josta enemmän jälestä päin). Sitten eroaa tässä\nkäyttämäni kuusimitta-runo nykyjään tavallisesta siinä, että en\nole pitänyt varsin tarkkaa huolta tuosta mora-nimisestä laajuuden\nmitasta,[2] sen vuoksi, että Suomen puhekielessä semmoisia sanoja,\nkuin esim. valmiina, äännetään melkein alkupitkinä, johon syynä\nlienee pidettävä tuo aina koroton toinen tavu. Siihen nähden olen nyt\nuskaliaasti kyllä ottanut noudattaakseni seuraavata sääntöä:\n\nSäe 1. _Torpassa_. Alkupitkinä olen pitänyt semmoisia kolmitavuisia\nsanoja, joiden ensimäinen tavu on pitkä ja toinenki samote, mutta jos\ntilaisesti, niin siten vaan, että kaksois-kerake tahi keveät l, m, n ja\nr kerakkeen edellä seuravat sen ääntiötä, sekä kolmas lyhyt ja avoin;\nesim. raataapi, valmiina; kunnekka, huomenna, torpassa; kaihelma,\norsilta, nuorempi, huojensi, luikersi y.m.\n\nMuist. 1. Tällä keinoin olen tarkoittanut jotenki välttää tuota\nääntäessä ikään kuin väkinäistä ja hankalaa lyhyen loppu-ääntiön\npitentämistä.[3] joka noiden siitä yhä syntyväin kaksi-pitkien kautta\ntekee säkeen vielä niin pitkä-veteiseksi, Niin on, esim., tämän\nteoksen alkusanoja ennen suomennettu tähän muotoon: To:rpa:ssa:\no:li illa:ste:ttu:, jonka säe-osan olen sovitellut näin: Torpassa\niltainen äskettäin oli syötynä, tehden sen sitä turvallisemmin, koska\njo muutamissa kielemme murteissaki semmoisia sanoja, kuin torpassa,\näännetään, kuin torpasa. y.m. samanlaisia.\n\nMuist. 2. Edellisen säännön mukaan ovat mielestäni käytettävät\nsemmoisetkin eri-sanojen asennot, kuin ju:u:rtu'u'. ja' i:stu'u' ne';\nsamoin kuin tuo alkupitkäisen mitan sanaa lopettava, mut tilaisesti\npitkä, keski-tavu, esim. | päivän ja' | yön.[4]\n\nMuist. 3. Tähän kuuluvain pronomini-liitteesen -nsa päättyvien sanain\nlyhyttä loppu-tavua lienee kumminki sopivampi pitkänä käyttää, erittäin\nkun siinä tulee loppuääntiön hengähdys avuksi, ja hyvinki kaksi-lyhyen\nedellä, jos seuraava sana alkaa kerakkeella, joka silloin ääntyy, kuin\nkerrottuna, ja siten pitentää sanotun loppu-tavun, esim. poikansa tuli\nsinne. Samote muissakin hengähtävään ääntiöön päättyvissä sanoissa,\nesim. tulisi sinun veljesi Matti.\n\nMuist, 4. Saman ensimäistä ohjetta käy noudattaminen pitemmissäki\nsanoissa, esim. arvokkahalle, äidittömänsä.\n\nSäe 1. _iltainen_. Yllä ehdoittamani säännön suhteen voi loppu-tavu\nolla sul'ettukin, jos seuraavan sanan ensimäinen pitkä tavu on\nalkava ääntiöllä, esim. kerjääjät aina; mutta jos kerakkeella, niin\nsaattaa se silloinkin olla sul'ettu ja, kuuluvana eri-sanaan, siis\nkeski-arvoinen,[5] vaan parempi lienee kuitenki tarkata, sopiiko\nedellisen sanan loppu-kerake helposti yhteen seuraavan sanan\nalku-kerakkeen kanssa, esim. iltainen joutui, kun sitä vastoin olisi\npaljon tukalampi sanoa: kerjääjät kaikki y.m.s., tullen tämäkin aina\nsiihen, mitenkä kerakkeet toisiansa seuravat.\n\nSäe 2. _tilavall'_, Taka-jättöä olen tarvetta myöten käyttänyt\n\n1:ksi, _jos seuraava sana alkaa ääntiöllä_, niinkuin a)\nkaksi-tavuisissa sanoissa, joiden pääte on -a tahi -ä, esim. viel' oli,\ny.m, b) sijapäätteissä -sta ja -ksi, sekä -ta, -ssa, -lla ja -lta,\nvaikka harvemmin viime-mainituissa, esim. kaupungist' oli tullut.\n\n2:ksi, _jos seuraava sana alkaa kerakkeella_, olen joskus silloinki\nkäyttänyt taka-jättöä, varsinki, jos sen kautta lyhennetty sana loppuu\nja seuraava alkaa samalla kerakkeella, esim. Kaikki jo valmiiks saa,\nniin voit ihan huoleti maata. Muuten luonnistuu taka-jättöä käyttää\nkerakkeen edellä sopivammin nousussa, kuin laskussa, jolloin äsköinen\nsäe, taka-jätön sattuessa sanan-jakoon, tulee muodostumaan näin: Kaikki\njo saa valmiiks, niin voit ihan huoleti maata; ja hyvinki sopisi sitä\ntällä tavoin käyttää kaksi-lyhyen edellä, esim. Noin tukevaks tuli tuo.\n\nMuist. 1. Muutamissa sanan-muodoissa olen välistä jättänyt\ni-päätteenki, kun se on hengähtämätön, niinkuin pronomini-liitteissä\n-ni ja -si, sekä impf. ind. aktivin 3-ssa pers. sing., paitse\nkaksois-kerakkeen jälestä, esim. Isän' onpi, setäs alkoi; käsiään\nojens' ilmaan; vaan ei koskaan: ott' oven auki, varoitt' äitiä\nj.s.; niin myös Opt. samassa paikassa, jonka i-pääte, vaikka kohta\nhengähtävä, puhe-kielessä tavallisesti jätetään, esim. laimin löis'\nminun lasteni holhon.\n\nMuist. 2. Tässä i-päätteen jättämisessä on merkittävä, että se\npuhuttaissa korvataan melkein kuin kerake j-llä, joten sanan loppu-tavu\nikään kuin tilaisesti pitentyy, etenki nousuun asetettuna, esim. sepä\nhet' meni sinne, lue: sepä hetj meni sinne. Tämä seikka on johdattanut\nminua noutamaan seuraavata mielestäni jotenki luontevaa sääntöä:\n\nKaksi- ja neli-tavuisten sanan-muotojen hengähtämätöntä loppu-i-tä käy\njättäminen, jos jälelle jäävä loppu-tavu asetetaan nousuun, varsinki\nkerakkeella alkaviin kaksi-lyhyen edelle, esim. puhuttel' sitä hiljaa.\nKolmi-tavuisissa taas on mainittu tavu asetettava joko sanan-jakoon\ntahi laskuun, ja viime-kohdassa sopivimmin, jos ääntiö seuraa, esim.\nsukkulakin suljaht' usehin: akanat puhals' ilmaan.[6]\n\nMuist. 3. Jättö-merkin olen tykkönään heittänyt pois\npronomini-liitteissä -si ja translativi-päätteissä -ksi, samoin kuin\njo v. Becker'kin kirjoitti Turun Viikko-Sanomissa, esim. setäs,\nvalmiiks. Ja voisippa, luullakseni, vielä tarkemminki raivata pois nuo\nharmittavat silmän-tikut, missä vaan tämä menetys ei vaikuta mitäkään\nepäselvyyttä.\n\nSäe 3. _vatiloissa_. Useammassa kohdin olen seurannut Savon murretta,\nkoska se sulon noreutensa puolesta on, mielestäni, enimmin vastaava\nKreikkalaisten kertoma-murretta ja on muutenkin erittäin mukava\nkuusimittaiseen runoon, esim. patoaan, isäntä'i, vetänynnä y.m.[7]\nOlenpa vielä välisti supistanut semmoisia sanan-muotoja, kuin\ntämä vi viimeks-sanottu, niin että päätteen -nunna asemesta olen\nkäyttänyt ainoastaan -nna, esim. unohuttannakaan.[8] Samote myös olen\nkovien kerakkeiden pehmetessä jättänyt ne useasti pois, niinkuin\nSuomen vanhassa nelimitta-runossakin on tapana, esim. jahillen,\nehoituksestaan,[9] mainimatta vielä muutaki sille murteelle omituista.\n\nSäe 5. _jakoi_. Kaksi-tavuisen Impf. ind. aktivin 3-nen pers. sing.\npäätteitä oi, ui ja yi olen käyttänyt lyhyinä, syystä, että niiden i on\npuhe-kielessä jo melkein kadonnut, esim. Rahvaallen jakoi hellettään.\n\nSäe 10. _emännän_. Jos kolmi-tavuisissa sanoissa ensimäinen tavu on\nlyhyt, niin on toinenki, vaikka tilaisesti pitkä, käytettävä lyhyenä,\njos loppu-tavu on pitkä, esim. ra'ka'sta:a:; mutta jos keski-arvoinen,\nniin on sen pitentyäkseen sopivampi, että kerake seuraa, kuin ääntiö.\nParempi on sentähden sanoa: rakastun tähän neitoon, kuin jos sanoisi:\nrakastun ihanaiseen.\n\nMuist. Tätä sääntöä olen noudattanut sanojen sisälläkin, esim.\nrohke'a'mma:sti, tyttäre'lle:nsä.\n\nSäe 13. _mustaa_. Tässä on nyt korko polkeuksissa, syystä, että olen\nkäyttänyt sanan-jakoa (caesuria), jolloinka sanan koroton tavu tulee\nalkamaan runojalan ja siis sattumaan nousuun, esim. Tyttären, kun\nmustaa patoaan pesi liesikon eessä. Tämmöistä sanan-jakoa tosin ei\nSuomen kuusimitassa ole vielä juuri hyväksytty ja Genetz on sen yksinpä\nkieltänyt;[10] mutta, vaikka korkoki siten polkeutuu, on se mielestäni,\nharvoin ja älyllisesti käytettynä, pikemmin pidettävä runo-säkeen\nkaunistuksena, varsinki, kun se on Suomen kieleen niin luonnistuva.\nPidettiinhän klassis-kielissäki runoa sitä sointuisampana, kuta enemmän\nsanan-jakoa käytettiin. Sentähden en ole epäillyt sitä joskus viljellä,\netenki säkeen kolmannessa jalassa, johon se paraite soveltuu, jos kohta\nsitä käy muuanneki säkeen sisälle asettaminen.\n\nSäe 115. _Lihaa_. Tämmöisiä lyhä-pitkiä sanoja, joiden korko on\nniin jyrkkä, että seuraavan tavun alku-kerake milt'ei kerrota, olen\npuhe-kielen mukaan käyttänyt kaksi-pitkinä,[11] esim. Elä makaa, Matti,\nnyt enään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNämä nyt ovat ennen muita ne kohdat, joiden kanssa olen tahtonut\nLukijata ensin tutustaa, että hän, teokseeni tartuttua, ei lii'oin\noudoksuisi tätä kuusimitan käytäntöäni.\n\nMaamme umpisuomalais-kansalle en voi olla ynnä mainimatta, että sen\nomituisia oloja ja elin-tapoja ei ole vielä kukaan niin nerollisesti\nja elävästi kuvaillut, kuin tämä meidän ja koko Pohjolan etevin\nrunoilija Runeberg, ja varsinki tässä runoelmassa. Mutta kun se on\nruotsinkielinen, on minussa syttynyt harras halu saada se koko Suomemme\nomaksi, että sama kansallistunnon ylennys, jota se aina on maamme\nlukijoissa vaikuttanut, pääsisi rahvaassaki laviammin elähtymään.\n\nTätä olen kyllä tarkoittanut; vaan voipiko heikko mukailema vaikuttaa\nyhtä, kuin itse mukailtava taide-teos? Niiden eroitus on sama, kuin\nkukkasen ja sen kuvan välillä. Kuvaan on mahdoton saada sitä loiston\nja lemun suloa, joka on kukkasen viehättävin omaisuus. Sama on myös\nkäännöksien laita, niin tämän, kuin muidenkin. Alku-teoksen omituinen\nväri ja henki kähenee ja haihtuu sitä muuttaessa, samoin kuin\nkukkasenki. Mutta, armas Suomalainen, koska niin on, ja et kuitenkaan\nmuulla, kuin tällä keinoin, olisi päässyt siihen tuttavaisi huvittavaan\nkeskuuteen, jonka tässä olet tapaava, niin elä siis mahdotonta\nvaadikkaan, vaan pidä tahtoani tekona parempata odottaissa. Siihen asti\nsul'en nyt itseni hyvin toivottavaan suosioosi.\n\n                                _Suomentaja_.\n\nSysmässä 24 p. Syyskuuta v. 1876.\n\n\n\n\n\n\nHlRVEN-HIIHTÄJÄT.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN RUNO.\n\n\nTorpassa iltainen äskettäin oli syötynä. Vielä\nTähtehinä'i tilavall' oli pöydällä haarikko kaljaa,\nKyrsää vierillä sen, silakkaa, perunaa vatiloissa.\nOl' tupa kuumennettu ja paukkuen liekkuva hiilus\nHellettään jakoi rahvaallen suloisinta ja peitti\nLaen savu-pilvihin niin, ett' orsilta tuskinpa nähdä\nVoi pärehet sekä reen, mihin kuiveille niit' oli pantu.\nYlhäällen toki jäi savu, mut pimiän tämän alla\nValkaisi viel' useat päre-soitot toimia illan:\nAnnin, tuon emännän vireän, se kun vuodetta laitti\nYhtenä itselleen sekä miehelle arvokkahalle,\nTyttären, kun mustaa patoaan pesi liesikon eessä\nHiljakseen hyräten runoansa, ja riipeän poi'an,\nAppeita kun ruuheen tiheään oven syrjällä mätti\nVarsoilleen yhä lattiahan tömisytteleville.\n\nItse nyt isäntä'i hovin torppari, mielevä Pekka,\nNousi jo penkiltään, joll' uinuksissahan istui,\nPyyhkäsi haukottain tukan tuuhean otsaltansa,\nViimein pään yli oikoen käet puhui verkkahan sitte\nRuumiist' uupunehesta jo painaen hiipivän torkan.\nMielellään levännyt kyll' oisippa, kun koko päivän\nNietteissä kaalaten hirsiä ol' hovihin vetänynnä,\nJollei käskenyt ois Komisarjus, herra sen itse,\nHuomis-aamuna torppariaan joka miestä jo varhain\nLuokseen hirvien vuoks lähi-tienoilla ilma'uneiden.\nHuolissaan jahillen varustaita jo nyt hänen täytyi\nPois uni armahinen jättää, väsyneenäki vaikka;\nRiippuihan tyhjänä, täyttöä vaan odottain, eväskontti\nEikä nyt oivallinen tuo harvoin pettävä pyssy\nTahtonnakaan tulestaa, kun pii oli tylsynyt aivan.\nOtti sen vaarnastaan varoten sekä pois tupen siirsi\nHylkeen-nahkahisen, joka piippua varjoi ja lukkoo;\nKiiltoa puun, nykyjään nyt mustatun, viel' ihaellen\nEtsi jo piin toisen terävämmän sen kotelosta.\nVaan emännälleen myös sanoi mielevä Pekka nyt ynnä:\n\"Anni, tän'iltana on paras, että jo konttini täytät\nMiehelle riittääkseen, joka metseä käy koko päivän.\nKaikki jo saa valmiiks, niin voit ihan huoleti maata;\nAin' uneton sivu-kumppani on työ laimille lyöty\".\n\nMut hän vastasi nyt nuristen tuo toimeva Anni:\n\"En minä koskaan loppuvan näe sinun kiihkosi metsään.\nKarhuko mieleltä oot, oma Pekkani, mielevä muuten,\nAina kun metsän riistoa vaan sekä jahtia mietit?\nYstävä järkevä, et kotimailla sä viihtyisi yhtään;\nPolttava hiilikö on jalalles tuvan rauhaisa silta,\nKun yhä korpia vaan samota typö-tyhjissä töissä\nNoin haluat? Täytyy tänähän toki jahtisi jäädä.\nKau'an jo varrottu veljeni jos, kuten uhkasi, tullee\nNyt talon jättäen sinne ja lapsuiset äidittömänsä,\nKäypikö mun, kukon laulavan kanss' isännöivänä, yksin\nIstuminen veli armastan' huvittaa koetellen?\nSun sitä tervehtää sopisi kotonas ja sen kanssa\nNiin, kuten ainaki langokset, suosin pakinoida\".\n\n\"Eipähän!\" vastasi nyt hänellen taas mielevä Pekka,\n\"Eipähän! taiten-lausuva muor', mitä herrani käski,\nTehtävä on, jollei, kuten jahti, se mielehen oiskaan.\nMutta jos huomennakin tulisi sinun veljesi Matti,\nNoh, hyvä! kestitä armastas, miten voit, parahittain,\nEttä se viihtyisi vaan tuvass' istuen, kunnekka joudun\".\n\nHällen vastasi taas tuo taiten-lausuva Anni:\n\"Jos minä ees kerran näkisin sinun vaivasi palkan,\nSilloin mä kiihkoas en niin ihmeeksen' panisikkaan;\nMut Komisarjusta'i kun kunnioitettua autoit\nPäiväsi täyden ja hirviäkin parahan osan ammuit,\nIllalla ain' iloiten palasit, jos vaan yhen vuodan\nSait yli sen, mitä muut, enimmän kun herrasi otti\".\n\nNyt hänellen vastas' hymy-suin taas mielevä Pekka:\n\"Noh, hoh! taitava muor', näet, herrahan eestämme yksin\nVastaapi, jos käräjiin vie Vallesmanniki meidät.\nTarkkahan muista se myös, ett' on laki hirviä säästää\nPyssylle vaan Kuninkaan, kun maassa se liikkuupi joskus\".\n\nVaieta ei voinut toki taiten-lausuva Anni,\nMut tasoitellessa vuodettaan sanoi taas hymy-huulin:\n\"Kyllä on huokea sakko, kun ei sitä vaadita koskaan;\nHerroja käskettävän käräjiin, sano, milloinka näit sä?\nVieppäs voudille vaan kala-kimppusi tai joku lintu,\nKatso, pyyttäkö nyt sua? 'Terve, naapuri, terve!'\nHuutaa jo rappuiltaan kaukaa tuo arvoisa rouva,\nVie sinut huonehesen sekä korvahan kuiskaapi herran;\nTää sua käy heti kättelemään kysyen: 'mitä kuuluu?'\nSiis mikä itsesi ois asiaa sovittaissa, kun sulla\nMetsät on ansoja täynnä ja viel' oravan monen ammut?\nMut se nyt olkohon niin; rikas säätää, köyhän on täyttää\".\n\nTuskinpa sen sanoneeks sai, kun lähitieltä jo kuului\nKulkujen helkkynä. Nyt heti kuuntelemaan kavahdettiin,\nIkkuna-lautoakin hätien lykättiin nähäksensä,\nKun pihall' äkkiä mies hevon korskuvan eessä jo seisoi.\nTuntematon ei ollunna tuo, sepä ol' Kurun Matti,\nAnnin lemmitty vel', jota myös odotettu jo oltiin.\n\nAstuen höyryävään tupahan, kuten pörheä karhu,\nNyykkäsi hän hyvillään oven suussa ja reuhkalla pieksi\nPois lumen turkistaan sekä karvais-jalkinehistaan.\nMut isännän, emännän, pojan, tyttären nyt sylin häntä\nTervehtäissä jo uunilta'i sikiöt noki-naamat\nAlkoivat tirkistellä ja kirkuen kiivetä maahan\nRinkelin saadakseen tuliaisiks tai palan juustoo.\n\nTervehdittyä näin heti saattipa Anni jo veljen\nIstumahan peremmäks paikkaan, min viittasi hälle\nPöydän pääss' ylimmän, kuhun yhtyypi kulmassa penkit.\nIstuiki tää ja kun sai tulen messinkikiskoisehensa\nKoppahan vaan, koto-kasvuisiaan jopa lehtiä poltti\nVastaten mielellään, kun seikkoja nyt sisar urkki\nNiin hänen lapsiensa sulojen, kuin viljavan konnun.\n\nPekka se kohdastaan taas korjaamaan meni varsaa,\nKiini ku ohjistaan tömisytteli ulkona tuolla.\nLänget kulkuisineen käsivarrellansa ja luokki\nSai hän, mut nujuten, tupahan oron uljahan viimein.\n\nKau'anpa vaan pakinoiss' ei viipynnä taitava Anni,\nMut ukot itsekseen puhumaan vapahasti jo jättäin\nRuokoa veljelleen meni laittamahan parahinta.\nAukasi siis silatun, heleänpuna-maalisen arkun\nRuusuine varjona tummempineen, joka nurkassa loisti.\nToi esillen viinaa lasinsa puu-jalkaisen kanssa,\nPöydän katti ja vartaaltaan leivän murehimman\nMursi ja laitteli sen; tytär aitasta'i kävi voita,\nLihaa, juomoa iltahiseks enon armahimmansa.\nAatria noin reilaan pian joutui, kun toimeva Anni\nRuu'at valmiina, näet, erikseen oli ennen jo pannut\nVeljelleen hyvikkeeks sekä näyttääkseen tavaroitaan.\nTää lasin tyhjensi kohta ja herkkuja söi ilo-mielin.\n\nEi unohuttannakaan toki taitava Annipa siitä\nJuttuansa jatkaa, kuhun tuon oli jättänyt äsken,\nMut Kurun Mattia taas puhuttel' täten lausuen kohta:\n\"Kyllä se miehelle vaikea lie noin yksinnä johtaa\nTyöt niin ulkona, kuin tupa-toimet vieläpä muutkin,\nVarsinkin talo jos, kuten sun, iso on sekä vauras.\nOnhan nähtävä myös, miten uhkeakin hepo mäessä\nUupuupi, kun kuormaa kulettaa jykeämpätä yksin.\nMutta kun aisast' auttaen käy sen johtaja ynnä\nVaatien vaan sanoin lempehin, niin molemmat ne jo mäelle\nPääsevät helpommin; samoin miehenki on keveämpi,\nVaimo kun armas seurana on kuormaa vetäessään\".\n\nVastasi taas hällen Kurun riipeä Matti ja lausui:\n\"Onko se ihme siis, jos harvoin saan kyläellä?\nNiin on laitani, näet, niin oon koti-huolissa kiini,\nKuin katiskaan moni-koppeliseen tuo suljettu hauki;\nSieltä se päästäkseen mihin kulmaan suikerteleekin,\nEsteitä aina on eessä ja turhaan vaan sapikoipi.\nMetsiä, maita jo hoitanut oon, kuten ainaki maamies,\nMut isännöivänä vaan, nyt täytyypi myös emännöidä.\nTuskinpa siitä on vuos', kuin kuoli jo vaimoni armas:\nRaskaampi on toki tuo ollut, kuin entiset yhteen.\nJos menin kyntämähän, jos painavan ohrani kylvöön,\nTai jos heinäni hyöstyvän taas tekohon mua aika\nKutsui ja korjuusen rukihin hyvin kellertyneeni,\nPii'at ja lapset pirttihin jäi valtaan omahansa;\nTai jos pistime taas tupahan, heti karkasi toimi\nVainio-töistäni pois sekä muistuttamattomat rengit\nIstui jo jouten ristissä käet leväten makiasti.\nRaskahin lapsia oil toki kuulla, kun vanhempi huusi\nÄitiä, nuorempi taas yhä rinnoilla outojen itki\".\n\nMielin herkkenevin nyt vastasi taitava Anni:\n\"Tyhmäks sun nimitän, jos noin ikä-vuotesi parhaat\nHuolissa vaan kulutat, kuu voit ilon nauttia vielä.\nVaimo jo siis ota taitava taas, joka uskollisesti\nVoi taloas hoitaa, huvittain sua yötä ja päivää;\nKohta kun myös tavannet, varoisin, tähän taipuvan neidon\".\n\nRuu'alla viel' ollen nyt vastasi riipeä Matti:\n\"Niin se on, armaani, mut, vaikk' etsinnä oon nuremielin\nNaisien joukossa, en viel' oo sopivaa tavannunna.\nUsein aattelin näin: otan nuorenko vai iäkkäämmän?\nKenties saat va'amman i'ältänsä jo eistynehestä;\nKietoopihan joka vierevä vuos' pikaluontoa paulaan,\nNiinkuin kärpäisen laimasevaan lankaan hämähäkki;\nVaan ei antaisi tuo minullen, mitä nuorempi voisi,\nRiemua rakkauden sekä poskien loistoa, joita\nVirkeä mies tavoittaa toki parhaana antina naisen.\nJos taas, katsoen vaan hupaisaan, otan hilpeän, nuoren,\nPelkään, että se löis laimin minun lasteni holhon,\nTaikka, jos itselleen myös sais rehevät pojat, oisi\nNiille vitsana, jotka sen ei levänneet sydämellä.\nSiksi mä viivynkin valintoo tätä peljäten aina\".\n\n\"Hei toki!\" joutuen nyt tähän vastasi taitava Anni,\n\"Miettiä, arvella vaan, sepä aina on mielehen miesten.\nEi ruveta mihinkään, joll'ei edes taas ajatella,\nKunnekka, peljästyin vaan luultuja vaaroja, niinpä\nSiekaellaan usehin, etu että jo pääseepi käestä.\nEi ole huikkuva aina, mit'ei vakauttamia vuodet,\nEi vakainen sekähän, oloaan mik' on nauttinna kau'an.\nMaallis-muodoissa, näet, jalo luontoki tuo moninaista,\nNiin eri-laatuja luontehiden myös ihmisienkin.\nKatso kasvia vaan kevähän, miten rannalla hiljaa\nJuurtuu ja puhkee se, kun puro taas sata-vuotinen syöksyy\nRaivona sen sivut'e kohinallahan täyttäen seudut.\nSiis, veli Matti, se neitonen nai, heti jonka ma neuvon!\nJos kysyt ikää, niin kah'eksan toist' onpi se vuotta,\nRuumihin jos uheuutta ja poskien ruusuja, kyllä\nEtsiä saat kau'an, sen vertoa kunnekka löydät;\nLuonnetta jos, niin säyseä on se ja lapsena puutteen\nNeuvoma kiittäen ottamahan vastaan hyvän kaiken.\nOnnen päiviä viettää se nyt hoviss' uhkehimmassa\nPiikana piikojen joukossa, mut etevimpänä kaikkein.\nHälle ne kankaistaan huolenpidon uskoopi vallat,\nHällen ruokien puuhan ja hoidonpa viel' avahinten,\nNiillen että sen arvelisit olevan oman lapsen\".\n\nPuheesen tähän puuttuen nyt sanoi mielevä Pekka,\nKärkkäänä päättämähän, mitä taitava vaimo jo alkoi:\n\"Varmaan mielessä sulla nyt on Sakarin sulo Hedda,\nParhaittain hänehen kun kiitokses sopivatkin.\nLapsuuden tämä vaivoistaan on koitunna, niinkuin\nSiemen ehkiä, jos se on laihemmassaki maassa,\nVoimin varttuupi kasvaimeks hyvä-toivehiseksi.\nEi, kuten tää, kenkään sopine Matillen ja jo varmaan.\nKun hänen vaan näkisi, heti rehtevä tuo rupeaisi\nTuumahan sormuksen sekä kihlojen kiirehimmittäin.\nNeiti täm' on miesten, näet, häilyvä-silmille, niinkuin\nPihlaja marjahinen, rastaat joka viettääpi luokseen;\nHilppaina laukuelee nämä siivillään kepehillä,\nKunnekka äkkiä puun punavan näkyviinsä jo saavat.\nKohta ne naurahtaa iloissansa ja kiitääpi kilpaa\nMaltitta pyrkien aartehistoon rehevimpien terttuin.\nSitten riippuu ne siinä ja sietääpä keppien heittoo,\nEnnenkuin pakenee, jos marjoja tahtoisi muutkin.\nSiis minä neuvon sen, joka ansaitsee hyvän, oitis\nNeitoa miellyttämään, ett'ei sitä toinen jo veisi;\nRiennä sen tähen vaan hovihin, hyvä nääläni, kohta\".\n\nVastasi taas hänellen Kurun riipeä Matti ja lausui:\n\"Ois hupaisaa nähäksen' tuo niin hyvä-kuuluinen tyttö,\nSyytä kun vaan saisin tähän rohkeahan yritykseen;\nEi, näet, mieleeni oo kosijaks heti kohta jo luultaa\".\n\nMut sulo-huulin vaan hymyi sangen mielevä Pekka\nNyt hyvillään ehoituksestaan, näin jatkaen vielä:\n\"On tähänkin hyvä neuvo, kun juur' olohon nykyiseemme\nToivosi luontuupi, kuin kuosiin kuvikkaisehen juusto.\nHerrani käskyst' aamulla, näet, läh'en hirvien hiihtoon,\nSilloin sä, ottaen mun tuon pyssyni, käyt ravakasti\nMyötä ja noin joudut välehen hovihin varakkaasen.\nMutta kun, astuttuas tupahan, kokountuupi muutkin,\nÄäneti haet ylös silmälläs tuon herttaisen Heddan.\nKohta sen ilmoittaa jalo varsi ja poskien loiste,\nJoukost' että sä tunnet sen sadan vaikkapa pii'an.\nMieleesi jos se nyt on, joka, luulen ma, käy totehenkin,\nVoit tytön kanss' sanan leikkisän tai vähin tuttavan vaihtaa;\nSitten taas jahillas tarkkaan asian tämän mietit,\nJosko se luonteva on, ja kun aikeesi lie sitä saada,\nNiin minä, jos haluat, puhemiehekses rupean taas\".\n\nOivahan mielistyi ehoituksehen Matti, ja nousten\nRuu'alta, nautittuansa jo kestaus-lahjoja kyllin,\nKiitti hän viimehiseks syleten sisartaan sekä lankoo.\nMut erittäin hyvillään oli nyt toki taitava Anni,\nSen hyvän-suontoisa neuvo kun myös oli mielehen miesten;\nLaittiki siis evähät hyvin sukkelahan molemmille.\nMutta kun nyt runsaan ravinnon oli säälinnä konttiin,\nRiippumahan jykeämpänä sen tukevaan pani naulaan,\nJoutuen veljelleen tekemään yö-vuodetta vielä.\nOlkia puistettuaan tilan välkeän laitteli niille\nNäppärähän lakanat sekä tyynyn höyhenisensä,\nTuodessa tyttären uljaasti tähän lämpimän ryijyn\nVanhojen morsius-vuotehellen kudotun ajallansa,\nAnni, sä taitava muor', jopa muuttunna siit' olit aivoin,\nKuin sulo-vihkimävuodettas tämä ryijysi peitti.\nOtsasi kurttuinen ol' jo ja turvonna vartesi norja;\nMut sama viel' oli ryijy ja villassa sen helevästi\nLoist' alati sini-, musta- ja valko- ja ruskea kuosit;\nPeitteeks sen levitit nyt veljelles upeaksi.\n\nMut sen jälkehen kun levollen teki mieli jo kaikkein,\nSammuksiin pärehet pani nyt ne ja raukeat uskoi\nRuumihit yön kätehen unen helmassa taas viretäkseen.\n\n\n\n\nTOINEN RUNO.\n\n\nSirkkojen kirske jo raukeni pois noki-rinnoilla uunin,\nHiilikko hiipui ja säylällään öinvalvova kukko\nNurkassa lauloi jo myös aamun-tulon entehitänsä.\nTuskinpa tuost' olisi havannut toki mielevä Pekka,\nKun väsyneenä se noin oli vaivoistaan monen päivän,\nYnnä jos ei olisi tora kauhea ryskehenensä\nUunilla vaan noussut, joka kiihkeni yön pimiässä.\nSiell' liki muuria, näet, virui arvoisa kerjääjä Aaro\nNauttien yksinähän vari-höyryä sen suloisinta,\nKun sivu-kumppaninaan joukost' urojen toki loikoi\nLoinen Paavo, jokei halu-lämpöä tuntenna kyllin.\nTää väkisin koki paikaltaan nyt Aaroa syöstä,\nKievoittihe toverin taakse nopeasti ja tunki\nPois sitä, kuin telkin; mut suutuksissahan Aaro\nSai hamuten käsihin tönivän nyt Paavon ja maahan\nPaiskasi niin hevin, kuin olisi rususäkki se ollut.\nNyt havahtui ryminästäpä Pekkaki säikähyksissään.\nMut pahoin voivottain puhumaan rupes' ynnä jo Paavo:\n\"Kuules, Pekka, ja näe, parempaa miten kerjääjä kohtaa,\nÄissähän ylpeenä kun minun runttasi noin nurin niskoin,\nKuin olisi kuningas muka, vaan ei nauttija armon\".\n\nVastasi nyt hänellen heti rehtevä kerjääjä Aaro:\n\"Pois mua kun tungit ja et suonunna ois ukon harmaan\nKyljelle uunin lämpöä ees, jota kaikille riittää,\nOn oma syys, jos niskasikin nyt taittanut oisit\".\nMut kun mielevä Pekka jo sai alun riitahan kuulla,\nNiin hymyi hän sydämestä ja käänsihe loisehen Paavoon:\n\"Veikkoni Paavo, se on paras antaa muilleki oikeus;\nLepää uunilla, näet, myös kerjääjä suojassa Herran\".\nTuon sanoi, mut loinen vaan ääneti uunihin kömpi,\nJonka se kuumehesen kivi-vuotehellen heti nukkui\nVaurion unhottain siten maatessaan makiasti.\n\nUnta nyt ei jatkaa enähän toki malttanna Pekka,\nVaan meni Mattiakin havahuttamahan levoltansa.\nKohta jo vuoteellen tuli näälän ja käellähän koski\nOikoa sen, sanan muistuttavan näin kuiskaten ynnä:\n\"Nouse, aamu jo on! Elä makaa, Matti, nyt enään,\nJos tänähän mielit, kuten eilen, toivolliselle\nJahdille Heddoa nähdäkses, -- niin pois hovihin nyt!\"\nNoin sanoi; säpsähtäin tilaltaan heti hyppäsi Matti\nIstualleen, mut kohta jo taas meni mielevä Pekka\nValkeeta toimittamaan, vaan kaiveli liedessä kau'an,\nKunnekka pohjalta löys' hiilen tulisen toki viimein.\nKaks päre-tikkua sipsenä vaan näpeästi sen otti,\nVei liki huuliansa sekä pullokkahin puhui poskin\nPäälle, ja nyt tukahuttava nous' savu ympäri naaman,\nVuoroin välkkävän ilmi ja vuoroin peittyvän yöhön.\n\nKuitenkin välehen tuli syntyi ja, kun päre-leimu\nNyt tuvan valkaisi, niin kanat torkustansa jo toipui,\nPankollakin päätään ravistain venyi töykeä kissa,\nKun hädissään kani taas lymy-paikkoa hyppien etsi.\nJoutuen, mut hyvillään, vetämään rupes' yllehen Pekka\nNyt puvun harmaja-sarkahisen, monikoetetun, vahvan,\nKylmenemästä ku sen jäsenet lihavat hyvin esti,\nVillais-sukkihin lampöisihin jalat tungettuansa\nKenkiytyi sievään sekä lammas-nahkaisen turkin\nNaulast' otti ja vartalonsa rotevan tähän kääri,\nViimein vyöks upean sitoi messinkilättyisen hihnan.\nNoin nyt kartanohon komeaan menemään oli valmis.\nMattikin astui jo nurkastaan puetettuna aivan\nPäästähän jalkoihin niin, jahillan kuten aikova aina'i;\nTurkki sen uhkea vaan, joka lauhkeita nahkoja lampaan\nOl' tusinan vetänyt, hyvin arvost' ehkiän varsan,\nViel' oli vyöttämätön, mut hän sitä kääri jo verkkaan.\n\nKun molemmat kelvoin varustettuina nyt oli matkaan.\nPekka jo niskoilleen väkevillen viskasi kontin,\nPyssyn sai olalleen Matillen samoin antaen vanhan\nRuotsin kiväärin moness'-ollehen tuon sekä lausui:\n\"Tässä se kalleus on! Sinun tähtesi tään otan kerta.\nItse sit' en käyttää ole raskinna; riippunut on se\nSeinällä vaan nokisell', isä kuin pani siihen sen ennen\".\n\nVirkkoi; ja nyt hymy-suin nojas' olkoa vastahan Matti\nKiväärin hyvin hihnoitetun lakin pannen jo päähän\nAlttiina lähtemähän kosijan sekä jääkärin toimiin.\n\nHuomen-ryyppyä Pekka tok'ei unohuttanna ottaa\nItse ja tarjota näälälleen myös arvokkahalle,\nVaan nyt lämmittimen ilo-mielin ne matkalle otti.\n\nMut ulos tultua kun näkivät ihan selkeän taivaan\nTähtiä täynnä, ja kuulivat, kuin lumi kiiluva kirskui\nJalkojen alla ja nurkissa'i miten pakkainen paukkoi,\nPekka, ne nyt kun nous' ylös suksilleen silehille,\nRiemuten sielussaan sanoihin näin puhkesi kohta:\n\"Veikkoni, päivä täm' on toki markkoja maksava vasta.\nIhme, tuskinpa luullunna ois itä-tuulosen kosteen\nNiin pian kääntyvän vielä, kun suojalla alkoi se eilen.\nHelppo nyt on jahata; niin suljat luikoopi sukset,\nKuin teräs iljama-jäällä, ja hankiki hirviä estää;\nSeuraa joutuen nyt; yli niittyjen tiemme on suorin\".\nVirkkoi; ja kiitäen pois mäen jyrkänteelle jo pääsi,\nTuolla ku niityllen pihaton taka-puolite vietti.\nJoutuiki Matti ja nyt alaha nopeasti ne lensi\nNiin, kuten varjot pilvien, joit' ajelee raju-tuuli.\n\nPäästyänsä lakialle jo hiljemmästi ne luikui\nAitojen yl', nämä kun lumehen oli peittynnä kaikki;\nVaan nyt riipeä Mattipa arvelevaisena lausui:\n\"Kernaasti jahillen kanssas tulen toivoen siitä\nRattoa, vielä kun saan Hedan tuon hyvä-kuuluisen nähdä;\nMut kysyä täytyy minun ensinnä, mielevä Pekka:\nSaapiko huoleti vaan näin hirviä ampua täällä,\nTyytyykö herrasi myös minuhun; kukaties halukkaammin\nKäyttääpi hän omiaan, kuin seurahan ottaapi oudon?\"\n\nVastasi taas hymy-suin tuo mielevä torppari Pekka:\n\"Ensimmäisiä ei nyt kaadeta hirviä meillä,\nAmmumme vaan, käräjiin jos luotia tuiskuisi vaikka.\nEi ole pelkoakaan, ett'ei sua ottaisi herra;\nMeitä on torppariaan kaheksan, hiess' otsamme jotka\nMaita sen oivia raadamme kyllä, mut ei ole meistä,\nKuin pari ainoa vaan, joka pyssyä käyttäisi kelvoin:\nMetsolan Pekka ja Pyylahen myös Sakar ainaki toinen.\nPekka on voittava, näet, kun rehtevä taas Sakar' äijä\nLiekkinä leimahtaa heti pyssyhyn tartuttuansa\nValmiina pilvihin ampumahan, jos joutuupi intoon.\nMeitä nyt on tarpeen useampi, jok' ampua taitaa,\nEtt' eri-haaroilta hirviä sais näin vastahan ottaa\nLuodeilla, hiihtäjien taas huudolla niit' ajaessa.\nVarmaan oot sinä siis hovihin hyvin suotuisa vieras,\nVielä kun siihen nääläni oot sekä mainio kyttä\".\n\nNoin puhui hän, ja nyt tyytyen taas sanoi riipeä Matti:\n\"Aina on tuntematon toki silmän määränä kaikkein:\nKukin, niin tapa ihmisen on, ylös heikkoa kohtaa\nEtsiipi vieraassaan ja sen virhiä pilkkaapi salaa.\nKoissani jos kerran erehdyn, niin ei sitä mikskään\nKatsota tietäen mun toiste tekevän' paremmasti;\nTäällä on arvoni mittana taas, miten ensinnä näyttäyn;\nSiis sano, sattuuko maalihin myös hyvästi tämä pyssys?\nPelkään, että mä vaan kovin itseeni luottaen kenties\nKaukaa syrjähän ammun ja niin tulen viel' ivan alle\".\n\nEipäs vai'enna nyt enähän tuo mielevä Pekka,\nMutta jo äänensä korottain kehua täten alkoi:\n\"Kun näkö-matkalla vaan olet, ystävä, kyllä se sattuu.\nAmmu, ja kaatuupi hirvi, jos ei ase muuttunna liene;\nMonta on laskettu laukaisemaa parempaaki jo sillä.\nNiin sodan aikana kerran mun setä vainaani Jussi,\nUrhona kun kapraalina eest' isänmaan sitä kantoi.\nKuormia kalliita toi, sata karskia miest' apunansa.\nMut kun siell' usehin vihollisten joukkoja liikkui,\nNiin oli retki se vaarallinen, jalon katteinin että\nKulkea vaan täytyi varoten sekä rohkeastikkin.\nNyt vähän huomattuaan kyläss' alkoi ne astua eelleen\nMiehissä taas, mut arkoinapas kävivät talonpojat\nKukin vierellä kuormiensa sekä, mielessä pelko,\nJuhtoja laahaaviaan yhä ohjaksillahan löivät.\nNäin tuli hiljakseen ne jo hongikkoon iki-vanhaan.\nMut älymättäpä ei sota-katteinin toki jäänyt,\nSuojassa ett' isojen petäjäin moni väijymys ehkä\nNyt vihollisten vois kätkeytyä, varsinni tuolla\nMyllyissä, taajahan joit' oli tehtynä pienehen koskeen.\nJyrkästi siis käski hän nyt varomaan joka miehen\nEes taas astuen itse ja koetteli kiikari käessä\nKeksiä metsistön välite silmää vihamiehen;\nNoin läpi kuusiston myös soidinmies vakoaapi,\nMetso kun napsaelee hämärissä, ja hän kavalasti\nJuoksahtaa sekä taas heti kuuntelemaan pysähtyypi.\nEi vakonut toisin jalo-syntyinen katteini metsää\nNyt joka haarallen, kun sen lähi-tienoille joutui.\nNiin kävi hän sivute myös uljahan kapraali Jussin.\nTurhaan seutua tää ei silmäellyt terävästi;\nTuuhea oksaisehen, näet, kuusehen näytti hän kohta,\nJoen ylite joka riippui, ja Katteinillehen lausui:\n'Latvassa eiköhän tuon havuisessapa kiilune kultaa?\nKatso, luulen ma siell' olevan vakojan lymymässä!'\nNoudattain tätä nyt jalo-syntyinen Katteini kohta\nSinne kiikarin kääns' sekä näin kehottain puhui sitte:\n'Oikein! on puku tuo vihamiehen; mut, urot, teistä\nKen lähettää luodin nyt lintuhun ryyppyä vastaan?'\nVirkkoi; mut ihmeissään joka mies sanan kuulipa moisen,\nMaahan katsoi ja hampaitseen hiljaa jupis' ynnä,\nKuiskaten muutama näin toverillehen myös lähimmälle:\n'Ennen mä ampuisin otsahan kuun, etemmällä jos onkin;\nSen, näet, saa paremmin toki tähtähimeen näkyville'.\nMut esihin setän' astui ja sai hanansa vetehelle\nKulmat vaan kuroten sekä viikset turtunehensa.\nHän oli ainoa nyt, turvin joka rohkeni koettaa,\nHällä kun taitoa ol', jalo pyssy ja silmäki tarkka.\nViitaten pyysi hän Katteiniaan väkensä heti viemään\nRauhassa pois, ett' ei paulaa tätä keksisi sissi,\nHiipien kyyryllään tie-aidan juurellen itse.\nJoukko jo marssi ja ei näkynynnäpä niin yhen yhtään,\nSilmäänsä joka kääns' nyt toisaha, kuin toverinsa:\nMaahan, näet, kuten viljavahan yhä silmääpi tähdet,\nNiin nämäkin joka mies vaan kuusen latvahan katsoi.\nToivo ja epäilys, iva puol-purenneltu ja vartous\nKasvoissa kaikkien nyt havaittiin, samoin kasvava kuiske\nSuustaki sai suuhun hälyneen, hana kunnekka kelvon\nKiväärin sätenöitsi ja ampuma laukesi, sissin\nNiin joen roiskehesen rojahuttaen, kuin kala-kotkan.\nVerraton laukaus tää koko armeijass' oli kuulu\nKauan ja kivääri myös samoten laveaan tuli huutoon\".\n\nNäin nyt Pekka jo loppuhun sai tämän kertoman tarkan.\nMut enemmän haluen vaan tiedustella ja kuulla\nLankohon käänsihe Matti ja taas puhui kohteliaasti:\n\"Viel' elä tok' lopeta; minun mieleni hehkuupi tietää,\nMetsässä kuin kävi nyt. miten väijys luontui ja kuinka\nMiehet suori'utui, mut varsinkin jalo pyssys\nKuinka se palvelemast' isänmaata sun haltuusi joutui:\nÄskinen kertomas ol' hyvin mieleeni: näet, hupa kuulla\nOn uro-töit' isien, miten miehuullisesti ne käyttiin,\nMielevän suust' etenkin, joka arvata niit' osoaapi.\nJoudu, veikkoni, siis; välite lumisen jopa metsän\nValkia pilkahtaa hovinne tuvan ikkunohista\".\n\nMielellään taas kertomataan täten jatkoiki Pekka:\n\"Metsässä kun vihamiehiä nyt olevanpa jo tiettiin,\nKatteini seisattuen väelleen tehoisan piti puheen\nJyrkästi penäten hyvin kestämähän kahakassa.\nUrheina metsähän nää nyt ryntäsi synkkähän, jossa\nNiit' otettiin vastaan sapelin välävin sekä luodin.\nVäistytty ei; sotilaat tyven-mielinä syöks' etu-päässä,\nVimmassa ärjyen, torjuen taas seuras' talonpojat.\nNiinpä ne rynnistiin lävite toki viimein ja joutui\nPaikkahan määrättyyn, vaan mont' oli jäänynnä jälkeen,\nJoit' epäkäyttöhisiks vihollisten ol' ampuma tehnyt,\nMonta ne toivatkin mu'assaan, samoin Kapraali Jussin,\nTuon, joka, kun ladannut oli kiväärin kaheksasti,\nMyös kaheksanp' oli kaatanna miestä; ja viimein kun itse\nLuodin jo sai sääreen, avull' ystävän rattaille pääsi.\nTuskissaan rakast' ei toki unhottanut asettansa;\nKyyneltä vuodattamatta ja ei valittain kipuansa\nKäessähän sen piti viel', yli-korttieriin ne kun joutoi.\nMutta kun käskettiin hänen antaa pois tamineensa,\nTyynenä het' sapelin sekä painetin jätti ja taskun,\nKiväärin piti vaan vähän vielä ja kylträsi hiljaa:\nSitte jo senkin heitti, mut ääneti peittäen kasvot\nItkemähän hyrähtyi; jalo katteini sen toki keksi.\nHeltynnä sielussaan rukoel' tuo kentraaliansa\nPalkinnoks urollen suomaan asehen tämän vanhan.\nSai luvan myös ja jo kiväärin takaisi pian toikin.\nUrhon olkoa nyt hiljaa taputtel' sekä lausui:\n'Oi, jos jalkasikin, tover' uljas, niin pian saisin\nJällehen, kuin asehes: ota, nyt se on sun, ja sit' aina\nMuistona vaan kuninkaan sekä maan pidä uskolliselleen'.\nMut niinkuin isä vanha, jo vartottuaan tulehmalla\nPoikoa kaupungist', hempii sitä, kun palajaapi\nSieltä se, miss' asiat sekä liike viivytti häntä,\nNiin iloitsit sinäkin, setä arvollinen, sydämessäs,\nKiväärin tämän nyt kun sait jalon katteinin käestä.\nMut kuten tervettä, niin viallistaki tuo elinkauden\nSeurasi, vaan tuli, kun tämä sitten kuol' tupahamme,\nMun isällen' ja, sen kuoltua taas, minullenpa jo viimein\".\n\nLangosten lyhennettyä näin tiensä hupaisasti\nJoutui ne nyt välehen perillen hovihin varakkaasen.\nMut sisähän veräjäst' avatusta ne sinne kun hiihti,\nKoirat töytäsi ees, tuo urhea Bakko ja Jääker,\nTottunna haukkumahan metsässä ja vahtina aittain.\nPaikalla nyt äkeästi ne Mattia vastahan syöksi\nValmiina mielt'ei vaan puremaan tätä outoa kyttää,\nPekka jos sauvalla ei niit' ois uhannut puhutellen:\nMut kepin nostetun kun näki nää sekä kuul' tämän äänen.\nVaiti jo het' matoivat noreasti lieruvin hännin\nNöyrinä taas polviin Pekan, liehaellen tutullensa.\n\nTuo melu arvokkaan tuli korvihin myös Komisarjon,\nTuolla ku nyt saliss' istui jo keskellä ampuma-neuvoin.\nKohtapa siis meni katsomahan, mikä ol' hätä siellä,\nKoiria houkuttain ensin rapuillen alas astui,\nVaan kytät yön pimiässä kun huomasi, virkkoi jo sitte:\n\"Keitä ja mist' oletten? sanokaa tämä paikalla, että\nTietänen, miehiä ootteko mun, vai outoja kenties?\"\nOttaen nyt päästään hatun vastasi mielevä Pekka:\n\"Kunnioitettava herra, min' oon se, ku jahtia varten\nNyt tulen käskystänne ja tuon Matin myös Kurulaisen\nNääläni ynnä; se on jalo kyttä ja pyssyki sill' on\".\n\nArvoisa Konisarjus hyvillään tähän vastasi oitis:\n\"Oiva on, että sä täällä jo oot sekä nääläsi myös toit:\nNyt useampikin on tarpeen, joka ampua taitaa.\nMenkäätte vartomahan tupahan, heti oon minä valmis\".\nVirkkoi; ja käänsihe pois palaten salihinsa jo jälleen.\n\n\n\n\nKOLMAS RUNO.\n\n\nNyt tupahan hyvin loistoisehen, rakettuun pätevästi\nKäskyä herran noutaen nyt kytät urheat astui.\nEnsin ne sukset nost' toki seineä vasten ja sauvat\nHankehen löi sekä porstuahan jaloistaan lumen pieksi,\nEnnenkuin sisähän oven kitkavan kautta ne siirtyi.\nSiell' ilokseen näkivät valoss' soittojen nyt varusteissaan\nSeitsemän torppari-miestä jo istuvan ympäri pöydän,\nKun hyräten pii'at kuki nurkassaan näpeästi\nKukkiansa surisutti ja lankoa rullahan kiersi.\n\nTervehdittyä nyt molempain sekä istuttuansa\nAlkoi jo, vait' kun muut olivat, heti riipeä Matti\nSilmin tarkkailevin tuvan ympäri etsiä Heddaa.\nHelpoinpa, kun solean näki varren ja poskien ruusut,\nTunsiki sen joukost' useain, kuten arvasi Pekka:\nSitten vaan ihaltain sitä katseli viehättyneenä.\n\nVait'-olon katkasi nyt Sakar' arvoisa Pyylahen äijä\nHarmaja, vanha, ku pöydän pääss' etevimpänä istui:\n\"Nyt\", sanoi, \"nähtävä on, hyvät ystävät arvollisimmat,\nMatti kun sai tänne, kuka on paras ampuja meistä?\nKunnioitettava herrako, vai tuo mielevä Pekka,\nVai minä, kenties, voittava oon Kuru-vierahan kuulun;\nTietävän on toki miel', tämä lintuinen kappeli että\nKunnon kyttiä ei vähemmän, kuin miehiä, kanna\".\n\nVastasi nyt jälleen hänellen Kurun riipeä Matti;\n\"Oi, Sakar', ellös sä noin puhuko sekä kääntäkö kaikkein\nSilmiä nyt minuhun, jos sitten en kaatane yhtään;\nKyllähän kyttiä kappeliss' on Kurun lintuhisessa,\nKuin sanoit, taitavia'i, mut lienenkö myös minä niitä,\nSen nyt näyttäköhön tahi kieltäköhön teko itse\".\nVirkkoi; ja kaikki jo koettelemaan halus' oikkuja onnen.\n\nMut kuvollaan uunin noki-vierellä myös sopess' oikoi\nÄäneti veikkoja parrakkait' ihan keksimätöinnä,\nRihkan myöjiä nuo varakkaan Arkangelin, jotka\nAstuvat ympäri maan hiess' otsan kiskoen kultaa\nViehättävää, raskas selässään iso kesseli täynnä\nRäämeä loistelevaa ihanteeks hyvä-luontoisen rahvaan.\nLaukut vieressä nyt sopess' uunin luona ne loikoi\nUuvuksissahan, kun Kurust' asti ne käynnä ol' eilen,\nJoss' olivat levänneet Matin luona jo taas, kuten aina'i.\nMutta kun äkkäsivät äänen, tuvass' siinä ku haastoi,\nTunsi ne sen unissaan sekä karkasi vuoteheltansa\nPois iloissaan, kun vierahissa'i tapas' ystävän oivan.\nRäyhäten riensi ne sen käet sulkemahan käsihinsä;\nKullakin ol' hänellen sanomist', ett'ei sata korvaa\nTuskinpa ois äänten tätä lentoa voinunna ko'ota;\nLoppumatta, kuten kissasta'i säkeneet yhä säihkyy,\nPolvellaan sitä kun silittää käsin hempehin ämmä,\nNiin säkenöi sanatkin nyt pöyheäpartojen suusta.\n\nMut näin yksi ja toinenpa lie puhununnaki niistä:\n\"Oi, miten on iloisaa tavata Matin riipeän täällä'i!\nNiin hyvä ei kenkään, kuin tää, ole ollunna meille;\nJos milloin väsyneinä me sen tulimme tupahanki,\nOlkia lyhtehen tuotti ja joskus lämmittäväisen\nPuuronki, kun nahat ostimme vaan oravan tahi näädän.\nAina on tuo mieleen, erittäin toki uupunehelle.\nHartahin ystävä meille se on tämä Matti ja suora\nKaupassa'i, kuten eilen, kun ostimme kontion taljan;\nVoi, kuin möimme sen het' etuisasti jo tultua tänne!\nKoin, näet, syömä se ei kavalastipa ollunna eikä\nMusteella painettukaan, joka vaaleepi vuosia voittain;\nSiksi nyt arvoisa Komsarjus tähän mieltyiki kohta\".\n\nNoin puhuivat ne, ja paljo, ku hämmentyi hälinässä,\nHaihtuiki, niinkuin haiku, ja ei kukahan sitä kuullut,\nKunnekka niist' etevin, punapöyheä-partainen Ontro,\nAukasi laukun ja mielissään niin irvellä huulin,\nEttä sen kiiltelevät hampaat läpi viiksien vilkkui,\nKaivoi jo siit' esihin hyvin tarkkahan tulpitun pullon,\nJosta hän matkoillaan maku-rommia maisteli joskus,\nJoi sekä silmää iskien myös Matillen sitä tarjoi.\n\nPii'at taas sopessaan kuki kehräten kun korehitten\nHuivien silkkisien loiston näki suusta jo laukun,\nTöytäsi äärehen sen, rukit unhottaen sekä rullat.\nHaukkaa liitelevää kuten kirkuen kiertääpi pääskyt,\nNiin nämä Ontroakin punapöyheä-partoa saarsi,\nKyllin katsoa saadakseen koru-räämeä mointa.\nSilmin ne hartovin nyt kysyi hintoja huoaten usein\nSaatuansa tietää, miten kallihit ol' nämä hemmut;\nSentähen virkkoipakin tuo nuori ja järkevä Hedda:\n\"Kas, mitä viivymme tässä ja mahdottomaa haluamme,\nKuinkas silkkiäkin köyhät voi vaatia pii'at.\nPoika jot' yksinnä vaan tilan-haltia ostaapi joskus\nMiellyttääksehen morsiotaan muka miekkohisinta?\nJospahan tunnettu mies tahi tuntematon seassamme\nLahjoittais' minullen ees ompelu-neuloja kirjan,\nKiittäen tuon vastaan kyll' ottaisin myös ilo-mielin\".\nLausui; ja loi silmät suloisensa miehien puoleen.\n\nMut hymy-suin likemmä heti siirsihe riipeä Matti,\nLompakon nahkahisen povestansa otti ja siitä\nSai setelin käsihin sekä nyt makeaisia ynnä\nKirjan neuloja ost'; nämä pii'oillen jakoi sitte\nViel' lisäten tuohon Hedallen korean hi'us-kamman.\n\nNeidot siit' iloissaan niias' nyt kiittäen hiljaa;\nTorpparit taas, samoin kuin punapöyheä-partainen Ontro,\nSuottailivat Matin kanss' koettain hämillen sitä saada.\n\nHuus' muka viisoissaan näin joukost' yksi ja toinen;\n\"Kas, kuin Hedda jo sai vieraan välehen satimeensa,\nVaikka se moint' ei arvanna, kun tuli vapaana tänne.\nNoin laho-rastaskin puna-rintainen pihlaja-puuhun\nHuoleti laskeupi ei nähden kavalan pojan tuumaa,\nKun varoen jouh'-ansahisen kepin lehdite pistää,\nKunnekka ansassa kaula sen on ja se siipiä turhaan\nVaan räpyttää kokien taas selvitä siitä jo irti.\nNiin pian myös paulaan Kurun riipeä Mattiki joutui\".\n\nNyt rupes' ynnä jo naurussa suin taas mielevä Pekka:\n\"Ihme se ei olekkaan, jos nääläni Matti ja muutkin,\nVielä kun nuoret on nuo, Hedan pauloihin tarttuisivatki;\nVaikea, näet, tätä vastustaa tosin onpiki miehen.\nTuskinpakaan tiedän, miten vois sulon tuon kuvaella,\nPoikien kun pariss' on joko vai'eten tai pakinoiden:\nNiin, kevät-pilven kun helo lankeepi kuunahan puihin,\nPensahat riemastuupi ja viehtyen seisoopi koirat,\nAamun ne kun loiston näkevät sekä purppura-pilven,\nKunnes se tuulahuksen lähettää, nyt hentoiset oksat\nHuojuu ja lehdetkin kaharat hekumasta jo värjyy;\nEi vähemmin väräjä myös poika, kun Heddoa kuulee\".\n\nMut sanoin nuhtelevin nyt vastasi riipeä Matti:\n\"Vieläkö kutsunenkaan mieheks sua, mielevä Pekka,\nVai joko poiaks parrattomaks, joka, leyhkeä ollen,\nTurhin noin sanoin tahraapi suun siveää imarrellen\".\n\nLausui ja vaikeni; mut häveljään tytön nyt heleviltä\nPoskilta lens' punoitus, kuten ruusulta loistava perho,\nLempeän kun silmän Matin riipeän puolehen luoden\nSiirsihe pois rukin äärehen taas sekä käämiä alkoi.\n\nMut siin' oisivat aamunkin hämärään nämä seisseet\nNauraen, suottaellen repun ääressä miellyttäväisen,\nJollei äkkiä vaan Komisarjus, arvoisa herra,\nOis oven naukuvan nyt avannunna ja häirinnä seuraa.\nMut tämä äänin korkehin näin jopa muistutti heitä:\n\"Miehet, pois; minä oon valmis; nyt joutua täytyy;\nYön pimeys hajoaa jo ja vaaleepi taivahan tähdet.\nTärkkä on päiväki nyt; ajallaan hyvä saapua paikkaan\".\n\nNäin sanoi hän oven suussa ja kaikki nyt äkkäsi äänen,\nKiivaina täyttämähän, kuten miehen on, käskyä herran.\nEi toki kenkään puoltamaton olis' eitteä voinut,\nEttä nyt ois toinen nopiammin tarttunna pyssyyn\nTai haluisammin lähtennäkään, kuin mielevä Pekka.\nPekkoa seurasi het' Kurun riipeä Matti ja sitte\nKohta sä kolmanna taas, Sakar', uuttera Pyylahen ukko.\nPyssyinehen nämä läksipä nyt jäless' arvoisan herran,\nKun tuvan heitti se, vaan toiset tulivat asehitta.\nMut pihallen ne kun pääsi, jo astuivat aikailematta\nSuksilleen siliöille ja hilppaina riensivät eelleen.\nNiinkuin hanhien parvi, ku jättääpi liitävin siivin\nJärvet Pohjolan jäätynehet, seuraa yhä kutsuu\nLauluilla, huudoilla huojentaen noin vaivoja lennon,\nNiin kytät eellehen aukiolla'i nyt lens' lumisella,\nKertoen toisilleen mikä milloinkin lyhyesti\nJonkun miellyttävän uro-työn omansa tahi muiden.\n\nÄäneti tok' Kurun riipeä Mattipa eellehen siirtyi;\nHän vähemmin, näet, huol' omistaan uro-töistä ja muiden,\nKuin suloisen tuon Heddasen kanss' hoviss' yhtymisestään.\nVieläpä nyt ihanan näki eessähän niin, kuten äsken,\nKukkia hyrryttävän tahi katsovan rihkama-loistoo;\nVai'eten mielessään tätä vaan yhä muisteli Matti.\n\nViimein olkoa nyt hänen vanterataan kepeästi\nKomsarjus taputtel' täten lausuen lauhkehin äänin:\n\"Sullako ei, vieras, ole myös, mitä kertoa, hupaa?\nÄäneti noin elä oo, sinä kunnian miehenä joskin\nVierot kertoa töit' omias, kuten niist' isoellen,\nSillä sä et tosin uunilla vaan ole viettänyt aikaas,\nSen todistaa ryhtis tuo reima ja syntymä-paikkas.\nAina ma kiitettävän Kurun lintuisen kappelin kuulin\nMiehien vuoks urhoin sekä kyttien taitaviensa,\nJoiden on ansio myös petojen perihukka jo siellä;\nParhain no ymmärtää toki talvella karhuja kiertää.\nSielt' olikin kotoisin tuo kontion-nahkani oiva,\nEilen kun möi Ryssät; sen vertoa kooltahan ei oo\nKoskaan nähtynäkään; se on kauhea vieläki nähdä.\nMut sano, ystävä, ootko sit' uskaliasta sä nähnyt,\nKeihäs jonka sen kaatoi; se kaadettu, näet, oli keihäin\".\n\nVastasi nyt hällen ylös silmäten riipeä Matti:\n\"Kunnioitettava Komsarjus, kaks vaan oli meitä,\nMä sekä uskollinen tover, jotka sen yksinnä löimme;\nMut toki vaaratta ei, sill' ennen kaatamian'pa\nEi ole ykskään ollunna näin ylen tuima ja vahva\".\n\nArvokas herra, sä taas sanelit hyvin kohteliaasti:\n\"Kas, miten nyt toivon' niin äkkiä tässä jo täyttyi!\nEilen kohta kun, ostettuan' tämän kauhean taljan,\nÄllällä silmin mä näin sen kynsine jänterenensä,\nUrhoa kaatajata'i koljon teki mieleni nähdä.\nSiis puhu nyt koko seikka; mun on hupa kertoa sitte\nTuota, kun ystävinen' reess' istun ja vauhdissa talja\nKiiluvin hampahineen lotajaa perälautoa vastaan\".\n\nNoin sanoi; mut heti kuuntelemaan tähän hiihti jo muutkin,\nMatti kun mielellään nyt miesten keskessä alkoi:\n\"Karhun kiertäminen miten käy, pesä myös miten löy'tään\nSyksyllä, tiedättehän; sen teimme me, kuin isät ennen.\nMut ohi kun mennyt oli Joulu ja metsien nietteet\nKasvanna korkeammiks sekä hankiki kuortunna päälle,\nKeihäillä, pyssyillä pois jopa läksimme kimppuhun otson.\nHet' tämä paikoillaan, mihin syksyllä jäi, tavattiinki\nNyt havu-kyysässään katoksess' ylen korkean kuusen,\nJossa se huoleti vaan piti talv'-asuntoo lumen alla.\nMutta nyt arvelin kahdappäin: jokohan koh'astansa\nPyssyni lauaisnen lävite pesän ampuen otsoon,\nVai lymystään ajanen väkevää tätä huudolla ensin.\nSen pidin tok' parhaana, mit' ensinnä arvelin; sillä,\nJos heti kaataisin tuon, minun kunnia yksinnä oisi.\nSiis viritin hanan nyt sekä laukaisin pyssyni sinne.\nMut möristen peto vimmassaan jopa töytäsi ilmi,\nHyysältään lumen puisti ja kämmenin raivasi tietä\nHirveenä aukossa vaan seisten vihan-säihkyvin silmin.\nNyt tover' uskollinen myös pyssynsä heti nosti,\nTähtäsi kiirehin, mut tuli nuoruuden hänen petti,\nLuoti kun silpasi vaan vähän kalloa kauhean koljon.\nMut, kuten ryskävä tuulis-pää, ylös hyökkäsi karhu\nNyt toverin' päälle, kuin ukkosen nuol' tahi pilvyys,\nMaahan paiskasi härhäilijän ja sen paikalla voitti.\nHämmästynnä mä nä'in, havin kuinka se kynsin ja leuvoin\nHirmuisin nyt poikaa tavoittel' sitä ruhjoaksensa,\nEnnenkuin minä keihäällän' ojetull' avuks ehdin;\nMut pelotonna kun tään syvähän mä sen kurkkuhun syöksin,\nNiin vihan kääns' minuhun levittäin kidan hurmehisensa,\nKiljui ja koiviltaan vapisten kävi keihoa vastaan\nEtsien nyt mua taas käpälin, suin, silmin ja hampain;\nTurha koko ylläkkö ol'; mikäli tämä ryntäsi, minä'i\nVaan sikäli väistyin terävää yhä vääntäen rautaa,\nKunnes se tyhjentäin verensä lumellen punavulle\nJalkaini juurehen vaipui, ja henk' örinällä jo läksi\".\n\nKuultuansa hyvillään Matin riipeän tuot' urotyötä\nSuksin suljuvin nyt taas kaikki jo kiisivät eelleen.\n\n\n\n\nNELJÄS RUNO.\n\n\nTalvinen aurinko ruskotti tuoll' itärannalla taivaan,\nKun kytät into'uneet nyt ehti jo kuusikko-saareen,\nHangestaan joka vehreenä nous' pako-paikkana hirvein.\nHiihtäjätään heti kuus' ajamaan panivat ne jo näitä,\nAmpujien mukavat väijykset taas valitessa.\nNyt raju-huudolla jaht' alettiin. Pelästyin läpi metsän\nTeiriä, pyit' ylähä pyrähtel' sekä metsoki joskus,\nTäyttäen pyssyjen pauke ja huuto ja muu jyty tienoot.\n\nMut tilavass' yhä vaan tuvass' istuen kumppaninensa\nAhkerahan huvittel' pnnapöyheäpartainen Ontro.\nPiiat rukkinehen sekä ontuva, rampa Rebekka\nVaan piti seuraa heille, kun rengit ol' ehtinnä metsään.\nVeikot nuo iloisat pöydän ison ääressä joivat\nVaahtoavaa oluttaan ja sen vieläpä viinalla mausti;\nNiinkuin juurilta puut puron huuhtomat nuo kevähällä\nIlman vaivattahan lehittyy, vihannoipi ja loistaa,\nNiin nämä pöydän ympärillä'i nyt yhdessä istui.\nJoukost' yksinähän nuorin, tuo pulskea Topjas,\nHommasi vaan, ett'ei olut uupuisi haarikkahassa.\nTää kuta uuraammin Hedan askare-huoneessa juoksi\nTuot' asiaa ajamassa ja juonnistaan seka'unna\nKatseli naist' ihanaa, sitä kiihkeämmäks kävi lempi.\nEip' ollut mikähän Arkangelin neit' tahi Wienan\nHannalla kasvava impi sen huikkelevaa sydänt' ennen\nKietomia; tykki se vapaana vaan, kuin lähtehen suoni.\nHurmoksiss' oluesta ja neitosen kauneudesta.\nNyt hän juoksi ja tanssi ja nauroi ja itkiki vuoroin,\nKunnekka, kuin vihur', äkkiä hän kama-raskahan laukun\nSiepaten selkähän kiis' pihallen. Heti säikähyksestä\nPu'ottipa nyt tuopin tuo rihkaman-tuntija Ontro.\nPenkiltään ylös hyppäsi hän ajamaan pakolaista\nJoutuen ensin porstuahan, pihallenki jo siitä;\nSamaa vauhtia myös kamariinki jo rientänyt oisi,\nKoirat Bakko ja Jääkeri jos ei ois etehen sen\nUlvoen seisattuneet ahistettuansa pakolaista.\nKun näki nyt, miten tuimina viel' oven eessä ne haukkui,\nPelvolla alkoipa siis viheltäin, hymyen hyvitellä\nNiitä ja polvihinsa läpäten turhaan nimittääkin,\nKunnekka lakkaristaan sai kiiltävän rinkelin viimein.\nKahtia jaettuna sen molemmin käsin tarjoen hiipi\nAskel askelehelt' ylös rappuillen sekä heitti\nKoirille luusien nyt palaset. Nämä kahmoi ne kohta\nPuol'-äristen, mut ehjänä pääs' kamariin toki Ontro.\n\nSiellä jo polvillaan avo-laukun ääressä Topjas\nTempoili rihkamiaan, kuin oisi ne syttynnä tuleen;\nMyssyn tarpeita, silkkejä, nuttuja, helmiä heitti\nEhtimiseen esillen. Vaan hämmästyksissä Hedda\nKangas-puist' ylös ailahtain jopa sukkulan laski.\nMut heti ves'-silmin nyt huusi jo pulskea Topjas:\n\"Kai, ota kai, sulo neit', kun vaan saan suikata suutas\".\nVirkkoi, ja suutelemaan ihanaista jo paikalla riensi.\n\nTuon ovess' äkkäsi nyt punapöyheäpartainen Ontro,\nSäikähtynnä kun syöks' sisähän; kuten siivekäs haukka.\nVeljen niskahan lens' huutain Hedallenpakin ynnä:\n\"Ei, ei! neit', elä koettelekkaan, elä kuuntele häntä!\nHoukkion tuon köyhän oma ei repun russakka ees oo,\nSaatikka silkki; se vaan tomuss' ympäri noin ryvettääpi\nKankaita, karttuunian', hyvin arvolta puol'-sadan ruplan\". --\n\"Voi, Topias, sen ruoja mik' oot!\" näin huusi hän tarttuin\nKäellähän toisella tuuheahan taka-tukkahan veljen\nRehkivän, toisella taas selin kyyryssä noukkiel' ynnä\nPois tavarat näpeästi ja pisti ne laukkuhun jälleen.\nMut ne kun ol' koonnut, ett'ei niin helmeä jäänyt,\nLaukun jo otti ja pois meni, koirien taas ahistaissa.\nVeljeä, kuin varsaa, tupahan taluttain hiuksista.\n\nToistapa mielessään älykäs toki arveli Ontro,\nKorjattuaan tavarat, kuin jättää nuo kosi-tuumat.\nEnsinnä pohjahan kuitenkin hän joi oluensa,\nPyyhkäsi pois vaahdon, mikä viiksihin tarttui ja partaan;\nTehtyä sen kosimaan meni eestä nyt armahan veljen.\n\n\"Hedda!\" jo huusi hän kohta, kun huonehesen tämän pääsi,\n\"Herttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika;\nHei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas.\nNäitkö sä, kuin lihavahka ja kuin puna-poski ja -huuli\nPoika se ol', hiukset miten, arvolta kiiltävän näädän,\nOtsalla sen tasan riippui ja varjosi niskan ja posket?\nEntäpä leuvalla'i tiheästi jo pistävän parran!\nKohta se rintahan yltääpi, kuin ketun tuuhea häntä.\nHerttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika;\nHei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas.\nJos taas tanssimahan kannoin tahi varpahin lähtee,\nMoint' ei nähty; se jos, kuin kakkara, vaikkapa viskau\nLitteenä lattiahan, ylös siitä jo nuolena kimpoo.\nTanssi se verraton on, samoin kätten ja säärien heitto,\nLauloipa, potki ja näppi ja nauroi se tai vihelsitte.\nHerttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika;\nHei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas.\nSiitäpä lie vähä, jos päissämme me ryömimme joskus;\nEmmehän juo yhäti, tätä teemme me vaan hyvin harvoin.\nTalvi on, neitoni, kylmä ja kulkijan laukku on raskas;\nVieraiss' oltua suin kuivin, näet, rosvojen vuoksi,\nJuomme me ol'tta, kun tuttavien luo joudumme sitte.\nHerttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika;\nHei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas.\nKäy Arkangelihin; sulo on se ja an'-tavarainen,\nSilkkiä saat vaatteeks sekä hopee-ruplia ruuaks;\nSuomi on köyhä ja metsiä vaan sekä vuoria siellä.\nSiis Arkangelihin asumaan läh'e rannalle Wienan!\nOntro se on varakas punaparta ja sen veli myöskin.\nHerttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika;\nHei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas!\"\n\nVirkkoi, ja het' povi-kätköstään setelikkähän, suuren\nLompakon otti ja heiluttel' sitä kattohon ylhää.\nKuin kepeät perhot, jopa huonehen ympäri purkui\nNyt puna-, valko- ja sin'-setelit; tuhatta'i hyvin viisi\nRuploa laukuili lattiahan, sekä säihkyvin silmin\nNiiden alla ja pääll' äverjäin iloin hyppeli Ontro.\n\nJärkevä Hedda jo nyt hänen jättipä yksinnä sinne\nRäyhäämään, kosimaan, sekä pois salihin meni rouvan,\nJossa se luk' pesu-vaattehitaan ylös kirjahan pannen.\nNauraen kuunteli tuo, miten Ontro nyt ol' kamarissa\nTeuhanna; vaan lukunsa seka'ui Hedan kertomisesta.\n\nMutta kun yksinähän punapöyheäpartainen Ontro\nJäi, heti unhotti lemmen ja lakkasi koikka'uksistaan.\nHartaana pois setelit, käsiltään vapisten, hädin noukki,\nSuuteli niitä, jo vaikk' oli tehnynnä sen tuhannesti,\nPisti ne lompakkoonsa ja tuon, ilost' irjuen viimein,\nTurpeena taas povehen sekä läks' tupahan alas jälleen.\n\nSiellä jo pois lemmen kivut tanssaili pulskea Topjas,\nTuskin jaksaen keikkua pään tähen huikenevaisen.\nNauraen yht'aikaa sekä parkuen tok' piti itse\nNuottia hyppyynsä, jota letkuvin koetteli polvin,\nKunnekka sääret petti ja pää, ja hän kaatui jo maahan\nJättäen noin sydämen haavat unen lääkittäviksi.\n\nSemmoinen ol' tämä, kun punapöyheäpartainen Ontro\nNyt kosi-matkaltaan tupahan tuli taas hyräellen.\nTuumaa kaks tulijan oli mielessä. Äärehen pöydän\nAstui ja nurpeellaan tirkisteli tuoppihin tyhjään;\nMut sitä täyttämähän toverin pani partavan kohta.\nArveli taas sitten, mihin kaatunehen velyensä\nSais levollen, ett'ei tämä, pitkänähän kuni loikoi\nLattiall', estävä ois hänen tanssianssa sekä muiden.\nKohtapa myös sopivaks näki nukkunehelle jo vuoteen\nOlkisen rimpilä-tyynynehen lähell' uunia tuolla,\nJollen raukeansa ruumiin oli vanha Rebekka\nLaskenna rauhaan nyt, kupehellahan kirjava kissa.\nSiihen Ontropa vei oluesta jo raskahan veljen\nMiel'-hyvillään hymyen, unen kun näki tuon sikehimmän.\nLaskihe polvilleen, olkaa nykäs' ämmän ja kuiskas':\n\"Väistäypäs vähän tuonnemmaks, hyvä, vanha Rebekka,\nUunimmalle ja, pois sylistäs aja hyrräävä kissa\nViereesi sen sijahan saadaksesi pulskean poi'an!\"\n\n\"Hyi!\" huus' nyt hypäten ylös ontuva, rampa Rebekka,\n\"Hillitköön piru riivatun suus, peto partava, räähkä;\nSainko ma nukkua tuon jumalattoman lenkahuksilta?\nSaapiko rauhaa, jos virunee täss' yötä ja päivää?\nViel' ajan että mä nä'in, jona tuo pakanallinen hylky\nMaan häpeäks ylen ympäri käy!\" Näin rääväten ämmä\nRyssän naamahan nyt vapisten jopa kii'ätti kissan.\nSäikähtynnä ja sylkäisten partaan tämä senpä\nTarttui ja kasvot kynsittyään vila'uksessa lensi\nUunille, jost' urahtel' silmin palavin pimiässä;\nMut sijalleen asettui taas malttuva vanha Rebekka.\n\nSiihen jäipä nyt Ontro ja pyyhkien leukoa käellään\nNoitui ja hiljakseen muris', ihmettel' sekä nauroi,\nKunnekka olven joutuvan vuoks heti vaurio haihtui:\nLaahasi veljen pois vuoteeltahan vaaralliselta,\nPenkille sai ja nyt itsepä haarikon äärehen istui;\nPiikojen raikea nauru kun rukkiensa levätessä\nViel' yhäti kajahtel' ja Rebekkaki vuoteelle istuin\nKissan houkutti pois viereensä ja taas pani maata.\n\n\n\n\nVIIDES RUNO.\n\n\nNoin hoviss' oivassa nyt tuo Ryssien hilpeä joukko\nPäivän juomalla vietti ja vuoroinpa myös kosimalla,\nOllen kyttien riemuna taas jahin huuto ja pauke,\nMutta kun ei enähän sädett' auringon lännessä nähty,\nSaarella hirveäkään ei kaatumatontapa ollut.\nKuus' nyt hiihtelijää jääden vahiks saalihin moisen\nHangellen istuhikse kehäss' äärehen ruu'an ja viinan;\nMut heti Pekka ja Komsarjus, tuo arvoisa herra,\nLammin kiiluvan poikki jo verkkahan läks' kotiansa.\nTaas sen matkoa niist', ett' oisippa lentävä luoti\nMaalihin ehtinnä, vaan ei sattumia, ähkäen liukui\nPyylahen äijä ja sen vähän ta'ampana riipeä Matti.\nNiinkuin varjot pilvien tuoll' ajamain raju-tuulen,\nJääll' edelleen kilpaa silehin nyt kiisi ne suksin\nHiihtoon harjauneet molemmat sekä siit' ylen kuulut.\nOl' veto lyötynä, näet: hovihin joka joutuisi ensiks\nJuhtoja hankkimahan erän saadakseen tämän kotiin,\nSillepä tappaavan maksaa tuli ryypyn ja olvet.\nVanhan rinnalla ei susikaan pysynynnä nyt oisi,\nKun vedon vuoksi hän lens' eelleen; mut riipeä Matti\nVaan häpehissähän seurata pyys' yhä lykkien sauvoin.\nMutta kun ahtehesen talon viettävähän tämä joutui,\nKohtasi hän Sakarin, ku jo pöyhkeenä re'ell' esimmällä\nSeisoi ja kaks varsaa toi irtainta'i jälessänsä.\nVanhus Pyylahen nyt hyvillään puhui, kun näki toisen:\n\"Muista, Matti, se vaan, olut että ja ryyppy on valmis,\nHirvien kanssa tän'iltana kun tulen lämpöä hartoin\".\nVirkkoi, ja löi hevoistaan. Vaan Mattipa, mielessä Hedda,\nHet' kävi kiini jo ohjaksiin, ei heittäen niitä,\nKunnekka sen vaimoks isä vanhalta ol' anonunna.\n\"Kyllä täniltana\", näin sanoi hän, \"saat olven ja ryypyn,\nLupaa kesken kiirehen vaan, Sakar', yks' minullen taas,\nLupaa tässä jo vaimoksen sulo tyttäres Hedda\".\n\nVastasi nyt hymy-suin hänellen Sakar' rehtevä äijä:\n\"Mun ei tehtävä oo vuotees, hapatettava rokkas;\nMult' elä siis kysy, mut lupa tyttären' on lupa munkin;\nVois' kera huonomman, jopa huonompaanki se mennä\".\nLausui, ja hoi'asten hevoisellehen riens' sitä tietään.\nMut tupahan ilo-mielissään meni riipeä Matti.\n\nEi tuvass' ollunnakaan sulo Hedda se, nyt jota etsi;\nYlhäällä istui se, näet, taas yksinänsä kamarissaan\nToimessa kohta jo kankaansa juovikkahan päättää;\nRyssät vaan oli siellä ja ämmäki vaivainen ynnä.\nVasten uunia istui nyt ääneti vanha Rebekka\nKurttun'na, kun venyi taas hajallaan nuo partavat äijät\nEi vali-paikoilla, mut mihin kaatunehet oli kukin.\nEi nämä valvonnakaan, vaan päihtymys-unt' imelästi\nNauttivat huumoavaa unohuttaen matkojen vaivat;\nTuoppia hoit' yksin punapöyheäpartainen Ontro\nPäissähän autuaallisna ja katseli toisien rauhaa.\n\nMutta kun nyt ovess' äkkäsi hän Matin riipeän tuolla,\nLensi hän penkiltään ruveten ilo-tanssihin kohta.\nParkuen, laulaen niin se nyt askelin niittasi siltaa,\nEttä sen koikkauksist' ihan säikähyksissä Rebekka\nSoppehen piilsi ja ristissä käet kiros' ilveitä hullun.\n\nKyll' oli tanssiki tuo mieleen Matin riipeän; mutta\nHeddoa ois pikemmin tavannut toki; siis heti Ontron\nSeisatti kesken vauhtiansa ruveten pakinoimaan:\n\"Tanssin-taitava vel', hei! jos sinä noin kepeästi\nLiikut tahtia noutaen vaan ylen hilpeetä yksin,\nTokkohan ees tupahan nuo mahtuisi hyppysi vilkkaat,\nPolskassa jos neidon sulon kanssa sa' pyöriä saisit?\nMut sano missä ne kaikki nyt on verevät talon pii'at\".\n\nVastasi taas hällen punapöyheäpartainen Ontro:\n\"Siitäpä viis', mihin juossunna lie nuo muut pihatöilleen,\nHeddoa vaan kaipaan ihanaa, kutoen joka istuu\nYlhäällä tuolla; se, näet, oluen hyvän keittää ja myöpi.\nKohta se näyttähikse käessään taas vaahtova tuoppi\".\nNyt hyvillään istui sitä vartomahan Kurun Matti.\n\nMut samass' ilma'utui ovessa'i ihanan ruso-posket,\nKun tuli käämimähän lankaa hyvin loistavatansa.\nHaarikko käess' oli myös olut-vaahdon kastelemassa\nSiirtyessään ihan, kuin koin-tähti, nyt äärehen pöydän,\nJolloinka sai hymy-silmäyksen taas riipeä Matti.\nVieläpä näin sanoi: \"het' täytyy sinun, arvoisa vieras,\nRiita se ratkaista, tytön toisen kanssa ku mull' on:\nKumpiko toiseltaan on kirjasen neuloja saava?\nJos jahill' oot parhain osannut sinä, niin minä voitan;\nMut taas Pekka jos on, niin veikkamme voittaapi toinen\".\nVirkkoi, ja säikehen kääri jo pillille käämiäksensä.\n\nHeddoa nyt likemmä kävi istumahan Kurun Matti,\nSai tulen piippuhun täytettyyn pärehestä ja lausui:\n\"Neit', elä niin neulaa pane vierahan onnelle täst'ees;\nNiin kävi jahtimme, näet, minä ett' olen kaatanna kaksi\nHirveä, neljä kun ammuttiin, yh'en vaan Komisarjus,\nNiin myös Pekka, mut on parahin toki laukaus senpä.\nKatso, jahti kun loppui ja valmihit oltihin lähtöön,\nLaukasi pyssynsä Sakar', rannalla yksinnä ollen,\nAmpui ja äänin korkehin huus', kuten ukkosen ikään:\n'Tänne kiirehin, hoi! toverit, ladatuill' asehilla!'\nEipä nyt ois ykskään. joll'ei jänö joutuva, mennyt\nKiistaan juoksija-palkinnost' etevän Pekan kanssa:\nNiin riens' eellehen tuo heti kuultua kaikuvan äänen.\nKantaan nyt minäkin jouduin sekä nä'in, miten ampui,\nNä'in, miten karkova hirvi jo kaukana tuoll' lumisella\nLammilla laukkasi ehjänä pois, käpälästä min ehti.\nMut minä purskahdin nauruun väkiseen sekä lausuin:\n'Ystävä, mielesi missä nyt on, kun toella sä ammut?\nPilvehen noin kaukaa pikemmin, kuin hirvehen, osaat'.\nÄissähän ääneti nyt asehen jalon tempasi käestän'.\nSilmälle vei heti sen sekä laukasi. Huudah'us ihmeen\nSeurasi ampumataan, kun loitolla koipeva hirvi\nTaukosi, nous' pystyyn ja jo hangelle syöks' verehensä.\nMiehen muistihin laukaust' ei tämän moist, ole nähty. --\nMut mitä juttelen nyt jahistamme? Sun on, kukaties!\nMorsius-antia mielessäs, kun lankoa käämit\nLiiviks ehkä jo miehellen, sydämes joka voitti?\"\n\n\"Hoh, hoh!\" huokasi nyt tuo ontuva, rampa Rebekka,\nKurttun'na luon' uunin joka istui ja nuojuen hiljaa\nLeuvan ryppyisen lask' nojahan molempain käsiensä:\n\"Hoh, hoh! oisinpa niin, kuin nuorena, pulskea vielä,\nJolloin ma lak'mannin käräjiss' olin palvelemassa,\nTerve, turpea, loistava, kuin mikä hehkuva hiilus;\nTietäisin tok' paremmin, miten käyttähitä tytön sopii.\nHerra jo mon' isoinen, minuhun joka koskea tohti,\nRievunpa sai naamaan sekä kauhasen vettäki joskus.\nSilloin kaikkien kanss', tulevain, meneväin minä enpä\nTahtonut istua juoruen noin, kuten löyheä Hedda\nVieraan kanssa ja ei siten käämimisestähän pääse\".\n\nNoin sanoi; mut moite syvästi sulo-neitohon koski,\nJoksi se siis lentäin punaiseks korineen tuvan heitti.\n\nMut samoin, kuin apajas, nuottaa kun tyynehen illan\nLuo kalamies, aluss' ei väräjä koho-kaarnojen luon'ees,\nKunnekka tuo supistuu, kalat ahdingossa jo hyppii\nVe'est' ylähä sekä kiehua näin vähin lainehet alkaa,\nNiin, mikäli puhuessakin aattehensa supist' akka.\n\nMiel' sikäli kävi vierahan myös tyvenestä ja kuohuun.\nSuuttun'na penkiltään hän nous' sanoen vihaisesti:\n\"Vanha Rebekka, jos uunillas nokisella sä ennen\nPois lemmen kujehist' ajaisit rusakat sekä sirkat,\nKuin iha-juttuja ihmisien sekoitat sekä estät,\nNiin olisi päiväs sula rauha ja yös lepo tyyni;\nEt sinä kuin viisas nyt käyttäi, vaan kuten hullu\".\nNoin puhui; mut sanall' ei tähän vastanna vanha Rebekka,\nNuojui se vaan hiljaa sekä hohhoahan yhä kertoi.\n\nMut samass' ulkonakin nähtiin läpi ikkuna-aukon\nPekka ja arvoisa Komsarjus tämän seurana ynnä.\nSinne Mattiki nyt meni pois tupahan vihan jättäin.\n\nVaan kun tullehiden luo joutunut ol', sanoi oitis:\n\"Pekka, jo o'ot kerran puhe-miehenän' onnella ollut,\nO'o nyt vielä ja käy, jos herrasi ei sitä kiellä,\nHeddoa het' kosimaan minullen, sitä, näet, minä pyydän;\nKaikki, mit' entinen vaimoni sai, lupaos hänellenkin\".\n\nSuostuen kohta jo Komsarjus sanoin lempehin lausui:\n\"Noh, mene vaan, talon' jos parahinki jo jättääpi piika,\nPiikoa viel' etevämp', yhä lemmitty, kuin oma lapsi;\nMut jos tarjoma tää mieleen Hedan on, kuten luulen,\nNiin kemu-tanssiakaan tuvass' ei tänä iltana puutu\".\n\n\"Hei, hei!\" nyt sanoi taas tuo sangen mielevä Pekka,\n\"En toki morsion naurettavaks mene, kuin puhemiesnä\nKerjääjän, joka ei tupakkaakahan saa omin neuvoin.\nJos puhun, niin oluen sopis' ensinnä kieleni päästää,\nVieläpä sulhais-lahjojakin tah'on morsiamelle\".\n\nNaurahtain heti Pekkoa käsk' ylähälle jo herra,\nOlven hankki ja torppari joi hyvillään tämän loppuun.\nMut tupahan jälleen meni pois Kurun riipeä Matti.\n\"Ontro!\" jo huusi hän tullessaan oven suuss' ilomielin,\n\"Silkkinen huiv' esihin nyt laukustas; minä ostan!\"\n\nPilvi kuin tuo kesäinen ukon-nuolen kahtia lyömä,\nNiin ilosta'i nyt silmäsi loist', tämän kuultuas, Ontro.\nKauppaa hieroa, tinkiä ei nyt ollunna aikaa,\nPuolet het' toki tingittiin, ja jo riipeä Matti\nNäälälleen saman tien salihln vei ostetun huivin.\n\nTää kun ol' olven juonunna vaan sekä saanunna lahjan,\nUljaana ryhdiltään toimeen meni luo ihanaisen.\nNyt joka ääressä kankahan taas kamarissahan istui.\nTultuansa sijan otti hän het' tulen räiskyvän eessä,\nPiippuhun pisti ja, hiilosen kun sai sietävin sormin,\nVerkkaisehen sytyttel' sekä hetkisen ääneti poltti.\nMut sulo Hedda se sukkulataan vaan heitteli sievään.\nKotvasen taas aikaa kun ol' istunna Pekka jo siinä.\nAstui hän ees sekä kankaallen pani loistavan annin:\n\"Tään\", sanoi, \"nyt antaa sinullen Kurun riipeä Matti;\nLahja se on, jota ei usehin saa neitonen köyhä,\nJoski se, kuin sinä, kaunoinen ois sekä kunnioitettu\".\nNoin sanoi, istui ja polteskel', taas jatkaen sitte:\n\"Anti se ainoa ei ole; tarjoo se itseänsäkkin.\nMut näh'äkses, ettei sua mies ole pyytävä köyhä,\nNiin tah'on kertoa nyt, hänen millinen on omastonsa,\nIrtain, kiinteä, vaan etevin; mik' on halvempi, jääköön;\nKaikkea, näet, luetella en ehtisi hetkenä illan,\nKieleni liikkuva jos, kuin haavan leht', olisikkin:\nMäellä on viirinehen tasa-latvainen kuus' ja sen luona\nTaas hänen uhkea kartanonsa, huvitus kalamiehen,\nLammilla liekkuen kun kaukaa venehestä sen äkkää.\nAlhaalla piirissä on tilukset hyvin aidatut aina,\nPellot, toukona milloin ja milloin taas kesannoilla,\nOivat on, kyllältä kun savi-pohjalla on väki-multaa.\nHalmeet on antavat ynnä, kun liekkien raivoma metsä\nOn pakoitettuna heittämähän mehun viljely-maille;\nPalstat taas kytö-maan, norojen joka keskellä loistaa,\nPitkistyy ojien yhä uhkuvien välyksillä\nSaarten moisina kultaisien, kun joutuupi viljat.\nKiiltävän turpeeta viis hepoa'i hevin kyntääpi pellot.\nNiityt on kelvolliset, pitäjään ylen ympäri kuulut,\nNiin alavat, kuin korkeammat, neki raivatut aina,\nKeväisin kukan-hohtehiset, suvin niitettävät taas.\nPurra aituus-niittyjä ei saa koskahan hammas,\nKasvaissa niitäpä ei pure muu, kuin viikate yksin.\nNiin pian, näet, kuin maa heittää kevähäll' lumipeitteen,\nLehmät sen rehevät jopa lasketahan heti metsään,\nJossa ne laaksoissa saa hyvin raittihin, runsahan ruuan.\nPitkin päiviä nää kesäll' liikkuupi noin sekä nauttii\nVaan maku-ruohoa sammuttain janonsa puroloista;\nMut joka ilta ne taas palajaa koti-väen ihanteeksi. --\nVieläkö nyt tietää haluat, mihin määrähän karjaa\nPientäki tuoll' elelee suvell' lammin saar'-opotoissa?\nVillava-lampaita sa'ast' osa puoli ja vuohia viides.\nEi ah'ista susikaan niit', urhea Matti kun ampuu\nInnolla kaikkea vaan, mit' on raatelevaa alueellaan.\nSiis menestyypi ne siell' lisäten yhäti sikiöitään.\nTalvella ei lampaist' etuisist' olekkaan kovin huolta,\nSilloin ne kerppuja vaan, näet, syö ometass' ylen kyllin;\nPitää vuohia taas, sen kerjääjä vois mitä huonoin:\nNiin on sieviä nuo yhä etsimähän eläkettään.\nSyöttämähän hevoistaan vieras jos joutuupi taloon,\nHet' nämä heiniä raastamahan sen re'estä jo juoksee,\nKunnekka suuttun'na niille se ruoskallaan kurin antaa.\nKatso, näin olen nyt kuvaellut vilpittä kaikki,\nNiin talonsa, samoin kuin tilukset sekä viel' elukatkin,\nJos otan pois luvustan kukon valppaan vaan kanoinensa,\nJoidenka on mieleen tuvass' astella rahvahan kanssa.\nKaikki se nää omajaa nyt vauras, riipeä Matti\nMielin tyytyvin, vieläpä myös, kuten herrana, käskee\nKolmea kunnon torpparia'i tilan viljavan alla. --\nKatso, miehen tuommoisen, noin etevän varoiltansa,\nJoihin on myös halu sen, jota hoetahan rikkahammaksi,\nTarjoopi onnesi nyt sinullen omataksesi yksin:\nNäin hän lupaapi, näet, sullen Kurun riipeä Matti,\nJos sinä vaimona sen hyvänsuopana, nöyränä aina\nPäivällä vaan työnsä tasan pa'at sekä vuotehen yöllä:\nKaikessa saat emännän sinä vallan ja käskeä koissas\nRenkiä, piikoja, lapsia: mut vaan neuvoa miestäs.\nAvaimet pidät itse ja min hyvänsä lukon avaat\nVapaasti, sekä kallihinta'i mik' on, voit omanas nyt\nPitää ain' ilo-mielin, ja ei enähän katehesti.\nMut sinä jos mietit välisti jotakin ehoitelmaa\nVasten miehesi mieltä, on väistyminen sinun hiljaa,\nJos maanviljelyhyn se on koskeva tai rahan-hoitoon;\nVaan jos ruokaan, juomahan taas tahi vaattehen parteen,\nMyöntääpi sen miehes saman tahtoen, kun sinä itse. --\nEllös, järkevä Hedda, sä siis enähän epäröikö,\nNiinkuin mon', joka, häilyvätään vaan noutaen mieltä,\nHalveksii etuaan voitettua toivoen toista;\nEi niin kukkava niittypä o'o kesäll' lämpöhisellä,\nLapseni, kuin on riemuisa tie yhä hautahan vievä,\nJos sitä vaan varotaan, ett'ei petä toivomme viekas;\nOnnea, näet, mihin nauttimahan pysähdymmeki hetkeks,\nJuokseepi toivo jo e'ell' osoittain kaukaa etevämmän;\nHullu se mielin seuraapi vaan sekä kaikkia hylkii\nTyytyen ei mihinkään, hänen kunnekka kuolo jo korjaa\".\n\nVirkkoi, ja silmäsi vait' ylähä sekä suitsevahansa\nPiippuhun mielihyvin sormellaan poron pöyhteän painoi;\nNeitonen nuor', älykäs taas lens' punaiseksi ja silmät\nAlhaalla vastasi nyt huivin nipukkaa hypistellen:\n\"Sulta ma en salata taho, arvoisa, mielevä Pekka,\nKuinka ma siit' iloitsen, mua että on pyytännä Matti;\nKyllähän sen tiedät, mihin silmät neitonen köyhä\nHartovat tähtääpi aina ja myös sydän-pohjaiset aatteet.\nPalvella vaikea on, jos vaikkaki palvelis' hyvää,\nMaksustaan se kun saa vaivaa taas vaatia meiltä,\nRaskaampi huonona on toki almuja syödä jo viimein.\nEi iloisempata toivoa siis tytöll' o'o elämässä,\nKuin omanaan emännäks pian päästä ja lempeätänsä\nMiest' yhä palvella, ei väkisin, vaan rakkaudesta.\nUsein, kun pol'in kangastan' tääll' ylhäällä yksin,\nAattelin näin: omoas milloin kutonetpa, sä Hedda?\nSukkulakin suljaht' käestän', tämä kun sitä kohtas',\nKyynelen juovais-kankahallen välisti tipahtaissa.\nSiis, isä jos myöntää, menen mielellän' Matin kanssa\".\n\nLausui; ja nyt ilost' itkien hän kätehen Pekan tarttui\nPuistaen tuota; ja myös vanhus samoin itkipä itse.\n\nMut kun tehtävän ol' tämä täyttänyt onnellisesti,\nLäksi hän pois tupahan ilo-viestinehen Matin luokse.\n\"Päätetty!\" huusi hän nyt kädenlyöntinsä kajahtaissa,\n\"Joudu jo liehimähän nyt morsios armahan kanssa!\nItse mä taas hiihdän hakemaan pereheniki tänne\".\nVirkkoi; ja näälän jätti jo suksillaan silehillä\nKiitäen eellehen pois koti-torppahan miel'-hyvillänsä.\n\n\n\n\nKUUDES RUNO.\n\n\nHonkien suojeleman nyt Metsolan pirtissä Anni\nPoikane, tyttäreneen hiljaksehen yhdessä istui.\nViikon työ oli tehty ja rukki jo siirretty syrjään,\nVaikeni kangas-puut, ketäkään ei toimessa nähty,\nMut kuki penkillään jouten kädet ristissä istui\nHuoleti kuunnellen, miten arvoisa kerjääjä Aaro\nPolskoa elvyttävää huuliharpullaan surisutti.\n\nSoittoa taidokkaan ois' viel' iloin kuultuna; sillä\nNiinkuin kultainen kiel' helis' suussahan rautainen harppu,\nMut älykäs jopa herkesi näin puhuen hymy-huulin:\n\"Tässä mä niinkau'an, kuin suu minull' on, pelajaisin,\nMekkoni jos vaan nä'in sill' aikaa pestävän ynnä\".\nVirkkoi, ja päältään pois mekon riisui: nyt arvasi kaikki.\nNousiki het' sulo tyttö ja saatua pönttöhön vettä\nPes' mekon nyt puhtaaksi ja kuivamahan pani sitte.\n\nMut tuo taitava Metsolan Anni jo lausua alkoi:\n\"Aaro, se on hyvä, että sä, vaikk' avuton sekä vanha,\nSiistiit aina ja et suvaitse noki-saastoa uunin.\nSentähen myös suopaa kä'et pestäkses sekä otsan\nAnnan ja veitsen karviakses pois harmajan parran:\nSilmään, näet, tämä niin pistää, ett' on sinun musta\nLeukasi poskinehen ihan, kuin saran korjatun sänki\".\n\nHälle vastasi het' tuo arvoisa kerjääjä Aaro:\n\"Anni, sä taitava muor', minä missäki vieraana lienen,\nAina ma saunan saan puhdistavan ynnä kun muutkin;\nSiks' ihon' on lumi-valkiakin, miss' alla on vaatteen,\nMusta on muotoni vaan, käet kun sitä tahraa, ja ihveen\nTahmistuu tomukin sekä partani noin yhä kasvaa;\nSentähen ei haittaa, välisti jos vaan peseyn mä\".\n\nVirkkoi, ja valmistiin nyt siistaimaan. Jakun yltään\nSarkaisen heitti ja, siirryttyään sopen piilohon, hiljaa\nParran hankasi kuvastaan, käet pes' sekä kasvot.\nHyllyltä taas sitten välehen sai pellava-harjan,\nSuor' hapenensa, ja norjina nuo heti niskahan laskiin.\nViimein astui hän nyt näkyviin ihanteeksi jo kaikkein;\nKerjääjän, näet, muotoa ei hänell' ollunna enään,\nMutta sen ryht' oli, kuin rusthollarin tai talonmiehen.\n\nKohta jo taitava Annipa taas pakinoimahan puuttui:\n\"Nyt päre-loistossa noin, kuten näyttäit, ystävä Aaro,\nKestään et, miten köyhäkin o'ot, kova-onninen oisi,\nKalleuden komean, näet, vertainen on näkö uljas;\nMut moni kummeksis', miten tuommoinen uhkeus onpi\nKasvanut uunien vierahiden noess' sirkkojen kanssa,\nEik' alueen keskell' oman viljavan, ei oman karjan\".\n\nVastaamaan hänellen nerokas nyt laatihe Aaro,\nEnsinnä nahkais-vartisen tok' povestaan savi-piipun\nOtti ja töin sytyttel', mitä ol' perä-tuhkahan jäänyt\nKorsia räiskeliäitä ja, saatuansa savun viimein\nSuun imevän palkaks, jopa istui ja näin puhui jälleen:\n\"Mon' tosin voisikkin, jos Soinin tuolt' erä-mailta\nJoutuisi nyt tänne, sukulaiseni tai ikä-tuttun',\nNähdessään mua näin päre-loistossa, kuin olen tässä,\nVois sanoa: 'kas, tuossa se on, hyvä Anni, nyt Aaro!\nMoinen se ei ollut i'än, puuttehen sortama ennen,\nSoinissa kun tilallaan eli viel' ilopäiviä, ollen\nVirkeä, tyytyvä, kuin kuningas sekä kunnioitettu'.\nNoin sanoa voisi se ja kyynel-silminpä minä'i\nKuunnella, mieleeni kun olo juohtuisi tuo kepeämpi\".\nVirkkoi, ja kiivaammin imi piippua räiskeleväistä.\nYlhää katsoen, mut vesi-helmipä poskella pyöri.\n\nMielin herkkenevin nyt vastasi taitava Anni:\n\"Kerjätä ois raskas alust' alkaen loppuhun asti,\nKerjäten raskaampi viel' lopettaa aluss' oltua kyllä;\nRaskahin tok', jos itse on veistännä kerjääjä-sauvan\".\n\nNyt tyvenempänä taas puhui arvoisa kerjääjä Aaro:\n\"Voip' Jumal' ainoa vaan sanoa, minä ett' olen syypää,\nMuut elkööt; sepä ei minun mieltänikään yhä paina.\nJoskus tok', hihan kun olen mekkoni karkean vienyt\nSilmähän, sillä mä näen pisaran, jos miettinnä kau'an\nSoinin kontuan' oon, viljaa joka muille nyt antaa.\nMut jos vaihe'itan' tah'ot, taitava Anni, jo kuulla,\nNoh, hyvä! kerronpa nyt, miten toella on käynynnä kaikki:\nKangas Soinissa on, tila neljän vertainen, joll' on\nMetsiä, peltoja kyllä ja järvien rannoilla ruohoo.\nTään isän' ol' perinyt talon tyttären kanss' ihanaisen,\nSiinäki harma'untui, näöltään kesäinen kuten ilta.\nHältä se tul' mullen. Al'oin rauhassa vanheta minä'i\nIstuen, kuin kuningas muka, Kankaallan' satoisalla.\nRenkiä uuraita ol' yhä kimpussa auran ja kirveen,\nPiikoja pirtissä myös, pojat, tyttäret turvana äidin\nKasvoi ja toivona mun, kuten taimet ympärillämme.\nMoisena siin' istuin vero-kuormani maksaen aina\nVuosittain, kadehdittuna, mut ylistettynä ynnä.\nKunnekka turmio tul' ilon ottaen. Halla jo pan', näet,\nKorjaamattoman viljely-maan', pedot raatelevaiset\nKarjani haaskasi. Näin meni talv' ohite toki vaivoin.\nRuista ma lainasin nyt maksaakseni syksyllä; mutta\nRuist' ei antanna syys, toi vaan jää-puikkoja tähkiin.\nRengit ja pii'at nyt talon jätti ja jäi vero laimiin,\nHenk' kysyi leipää, mut vaan pettuja uunissa kuivi.\nNiinkau'an kului päivämme tok', kuin lehmien tähde\nMaitoa antoi, ja noin ravinnoks valui pettuki vatsaan.\nViel' yli joulun myös retostimmepa, kuihtuen vaikka.\nMut kotihin kerran kun taas takan pettuja kannoin,\nOutoja miehiä nä'in ovessan'. 'Veli', virkkoi jo toinen,\n'Maksa velkasi nyt, tänähän välttääksesi ryöstöö'.\nHämmästynnä mä vastasin: 'Ei, hyvä herra, se anna\nOlla, kunnekka mun Jumal' auttaa voimahan maksaa;\nPettuja syömme me nyt'. Ei vastaten taas tupahan ne\nLäksi ja seinältä pois vähät työ-kalun' otti ja vielä\nKai, mitä vaatetta vaan jälell' ol', ja ne vei rekehensä.\nItkien olkis-vuoteellaan hyvä vaimoni istui\nÄäneti katsoen tuota ja vaan nukuttaa koki lasta,\nSyntynyt eilen ku ol' sekä siin' inui rinnoilla äidin.\nMiehiä seurasin nyt ulos kantaen viimeisen pantin\nJähmeä-mielenä, kuin tuo kirvehen puistama honka;\nVaan ulos tultua taas pidettiin heti arvio, mutta\nVelkaani ei puoleks tämä täyttännä. 'Vel', sanoi vouti,\n'Tää vähän on, mut lypsäviä'i sull' lehmiä lienee?'\nVirkkoi, ja läks' omettaan sekä karjani löysiki helpoin,\nTuolla ku pilttuissaan ruokaa yhä ammuen seisoi.\nPäästettiin lavimet, ulos yksi ja toinen jo ve'ettiin,\nVaikkaki nuo hädissään tenien sijoiltaan eros' surren.\nKuus taluttiin rekehen, mut seitsemäs huono, ku vastaan\nPonnistel', jätettiin mullen; meni kaikki ne näin nyt.\nÄäneti pois tupahan mä jo läksin ja sain oven auki.\n'Armas Aaroni', nyt polonen puhui vaimoni oitis,\n'Laittaos, että mä sammuttaa saan jollaki nälkän',\nMaitoa tilkka hyv' ois, jano on, laps' tyhjeä imee'.\nNoin sanoi; mut silmän' pimiäks kävi. Tuskinpa pääsin\nPilttuullen esihin. Siell' lehmäni riippuvin päin nyt\nSurren pahnoja pur'. Käsin värjyvin het' nisihin jo\nNaatunehen utaren tartuin sekä koettelin turhaan\nMilloin yhtä ja milloin toist' -- ei niin pisaretta!\nNyt kovemmin epä-toivossan' puristin; veri pelkkä\nVaan ulos sirkoellen punas' hiukkasen pohjoa rainnan.\nRaivona, niinkuin kontio, kun povess' särkeepi keihäs,\nTaas tupahan läksin, otin vartaalta leipäsen, mut, kun\nKirveellä lohkasin tuon, petut ympäri mustina lensi.\nPois toverilleni vein palaset sanoen: tämä jäi nyt;\nSyö sekä lastasikin ravitse. Palan otti se yhden.\nÄäneti vaan käessään sitä käänteli, katseli, kunnes\nLastansa sylihin likistäin kuvolleen jopa taintui.\nSuksille astuin ma nyt sekä naapurin luo heti kiisin,\nTuo mua kun likin ol', vaan piipun väl', kuni rientää:\nTultua näin perillen avuksen' sitä huusin ja kohta\nAntoiki, kuin veli, hän mitä viel' oli säästöä hällä.\nTaas kotia palasin, selässäp' vähän leilissä maitoo;\nMut tuvan kun pääsin ovelien, jopa surkea parku\nKohtasi sieltä, ja kun sisähän menin, lastani kaksi\nVanhempaa ihan äänessä itki ja äitiä pu'isti\nToinen käestä ja toinen taas kiharoist' hi'uksista;\nMut tämä tönkkänä vaan lepäs' ääneti; näet, lumi kuolon\nPosket peitti jo jäähtynehet, samoin yöki jo silmät.\nTuo oli loppu, ja noin hävitettykin ol' jalo Kangas. --\nTaivahasen käten' nyt nostin sekä tarttuen sauvaan\nLäksin jo pois; takanan' vedin kelkassa ees sikiöitän'\nKerjäten, harmaja-päänä jo, näin pitäjästä ja toiseen.\nMurheeni aikapa tok' lievitti ja lapseni armaat\nTaas kukoistuu taloloissa ja itse mä tyytyen pyydän\nLeipäni, näin pelaten huuliharppua vaan, kuten sirkka\nLehdellä nuutunehell' laulaa, vähän ehkä on poutaa\".\n\nMointa se kertosi nyt tuo rehtevä Aaro ja häntä\nHeltyn'nä kyynelihin kuul' lempeä, taitava Anni.\nMut lopetettua sen hihallaan tämä kasvoja pyyhki,\nHuojutti päätä ja nyyhki ja niist' neneään sekä juoksi\nLihaa, muikkuja, voita ja kaljoa tuomahan, kyllin\nRuokia pöydällen latoen, ja nyt Aaroa vanhaa\nNiskast' ottaen vaatipa, vaikk' oli syönynnä, syömään.\n\nSöikin tää, kuten arvoisa käsk'; nyt joutui jo Pekka,\nAstuen porstuahan oven kitkavan aukasi kohta,\nPois jaloistaan koputtel' lumen, kunnekka uhkeena astui\nNyt peremmäks paikkaan, joss' yhtyypi kulmassa penkit.\nMutta kun pöydälle sai reuhkan sekä piippuhun tulta,\nNiin savun hartaamman vetäen puhui näin hymyhuulin:\n\"Veljesi, Anni, nyt ei Hedan luot' ihanan hevin irtau;\nNiinkuin koukussa hauk' on Matti jo kiini, ja jos nyt\nVaan haluat, lähetään heti kohta tän'iltana kaikki\nYhdessä kihlaiset pitämään iloiset hovissamme\".\n\nVirkkoi; ja nyt sanoman tuon kuul' iloin, ihmehin kaikki.\nPaikalla kasvoiltaan seleten meni taitava Anni\nKistun luo pukemaan päälleen, samoten tytär ynnä.\nMut tuo mittava poika se vaan veti yllehen liivit\nTul'-punaisensa ja pan' nutun kiini ja housuja nosti,\nSolkesi vyön suoliinsa ja ol' siten lähtöhön valmis.\n\nMut tulen luo meni Aaro ja mekkonsa veti vielä\nKuumana höyryävän päällensä ja näin sanoi ynnä:\n\"Ystävä Pekka, nyt aika jo on minun kiittäen mennä,\nKun mua päivän ja yön talossas täten kestinnä o'ot jo;\nNyt hoviss' ehkä mä myös tavannen mies-voipia, jotka\nSuosien, kuin sinäkin, hyvän nautintoon mua kutsuu,\nMoista ma en nähne toki, kuin on taitava Anni\nTuo, joka syötyän' äsken jo taas mua syömähän vaati\".\nLausui; ja siirtyäkseen hovihin heti sauvahan tarttui.\n\nEstipä kuitenkin tätä mielevä Pekka ja virkkoi:\n\"Ei sovi seitsenkymmeniään mennä pimiässä\nJalkaisin pois talostan'; hevoiset tuvass' onpihan mulla;\nSulle se ois raskas, minullen häpeäks pitäjässä.\nParhain siis ajanet, jos poikani tuo kepeämpi\nHangella vauhtia suksiensa vakavin käsin ohjaa\".\nVirkkoi; ja vartomahan hyvillään tulen luo meni vanhus.\n\nMut upi-uhkiana'i punavehreäjuovahisessa\nNyt hamehessa ja kaulassaan isoruusuinen huivi,\nKuin kesä loistossaan, esihin tuli taitava Anni.\nLähtemähän valmis siten nyt oli tyttärenensä.\nSiis kimon valjahisin välehen pani mittava Kalle,\nKaattuja kannettiin rekehen ja jo miehissä mentiin\nToivoen riemua, tanssia vaan; mut Paavopa loinen\nUunillaan nokisell' yhä oikoili säärtä ja toista;\nKylmähän viihtinyt ei tukalaan tämä lähteä matkaan;\nMut talon vahtina vaan pysyi, kun haluisemp' oli hälle\nLämpö ja rauha ja haiku ja lasten ja sirkkojen seura.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS RUNO.\n\n\nPekka nyt Annine, tyttäreneen sekä kerjääjä Aaro\nLäksivät hiljakseen ajamaan, kimo kestävä eessä.\nOhjia sylkäisten sanoi kohta jo mielevä Pekka:\n\"Varsani vaikka hyv' on, näet, Aaro, sit' en toki raahdi\nJuoksuttaa, kun on näin kuormaa, vaan jos vilu puree\nMekkoosi, niin sivallan, joten ei väli kestäne kau'an.\"\n\nMielin herkkenevin nyt vastasi rehtevä Aaro:\n\"Huoleti o'o, hyvä Pekka; jos oisinpa vaikk' alastonna,\nKulkuni ei työläs olis' sun ja sun vaimosi kanssa.\nKukkura-pöytä hyv' on, tupahan nälissään kuni astuu,\nTurkki hyv' on viluiselle ja vuode, kun on väsyneenä;\nMut toki ihmis-suopeuteen nähden vähä on se.\nKuin iseänne te suosinehet mua o'otte ja mekkon'\nPesseet, vatsani on, kuin rumpu, ja nyt ajan herroiks,\nVieläpä holhottuna'i, jo kun o'on talon jättännä; toista\nKärsin mä kaupnngiss' sen mieroa koettaen kerran.\nMaass' oli, näet, kato-vuos', pitäjiss' eläkettä jo puuttui,\nNiukens' vaan talokas, nälkää näki kerjääjä. Kaupunk',\nArvelin nyt, rikas onpi ja sen tilukset lihavammat.\nAattelin näin, sekä kerjäelin edes itseni vaivoin;\nUsein jalkani vanha jo astua empi ja pussi\nPainoipa tyhjänäkin. Täten nälkähän nääntyen viimein\nKaupunkiin toki pääsin ja nyt nä'in ilmaiset ihmeet,\nNä'in, hyvät ystäväsen, mitä ennen en nähnynnä ollut:\nOl' talot, vaan talojen ei seuduilla niittyä, peltoo,\nTarhaa nurkalla ei, jost' ees tupakkaa olis' saanut,\nKartanot ikkunineen ylen korkeat vaan nä'in tuolla\nMaalatut, uhkehimmat ulottuin rivin kirjavin eelleen,\nJoidenka taas välite sadat tiet kävi ristihin rastiin.\nOl' jyry teilläki, kuin mikä myrskyn ja ukkosen pauhu;\nVier' nelipyöräis-rattahita'i hopehin silatuita,\nKorkeita, kuin huoneet: ravurein kaviot sekä ruoskain\nLäikinä, kutsien ärjy ja pyörien jyskinä täytti\nIlman ja kai tärähtel' seinät sekä ikkunat ynnä.\nMut ihan huoleti vaan päivää menettäin huvituksiin\nVallat kullan-hohtehiset niiss' istuipa kussa'i,\nNiinkuin perhot loisteliaat yli kukkien väikkyy,\nNiitä kun heiluttaa päivän säteniss' suvi-tuuli.\nArkana syrjässä vaan mekollan' minä seiniä viistin\nSeisattuen tervehtimähän avo-päin useasti,\nVaikka sit' ei havainnut kukahan: meni vaan edellensä.\nNoin kenenkään näkemättä jo aukiampaan tulin paikkaan\nPaasilla laskemahan, talot ylpiät ympärillänsä.\nKeskeytettyä käyntini nyt suloisin muka turvin\nKaikkia kummeksin käsivarteni ristihin lyöden.\nKartano, kuin kylä, laaja ja korkea, kuin mikä vuori,\nLoist' erittäin. Tätä katsella nyt en voinunna kyllin;\nJättien, näet, rakennus oli tuo, ei ihmisienpä.\nMut oli mies lähellän', joka ahkerahan lakais' siinä\nTietä ja luudallaan kasoihin lo'an lykkäsi runsaan;\nHältä mä tietoja nyt saadakseni näin kysyin viimein:\n'Ystävä, kuuleppas, tuo kirkkoko vai kuningasten\nUhkea on rakennus; hämillen koko mieleni joutuu'.\nNoin sanoin, mut vaiken' tämä vaan sekä huulia purren\nVirnistel' muho-suin, paha, näet, oli mielessä vehkeys;\nSillä, kun nyt takaisin minä käänsime katselemaan taas,\nPainoi se het' luudan ropakkoon sekä löi mua selkään\nIlkeästi ryvettäin lika-läntillä mekkoni pestyn.\nMurheissan' menin pois, riitaa kun en tahtonna alkaa,\nArkana, kuin kylän kukko, ku vieraalla tunkioll' onpi;\nMut kovemp' ottelu kohtapa nous': pojan-ärmätti muu'an\nMusta ja nälkäynyt näki lyönnin ja nauruhun suureen\nPurskah'en löi yhteen kätensä sekä vilhuvin silmin\nReuhastellen jo huus' tähän kumppania'i ilohonsa.\nHet' melu kuuluiki sieltä ja täält': avo-jalkaiset nulkit\nPaikalle ees karittel' lo'an roiskuvan vallassa, mut kun\nMun näkivät, ilon-vimmassaan jaloin viippovin hyppi.\nYks' tuli rohkeammin esihin nykäisten mua mekkoon,\nToinen uhkasi potkien vaan, kuin varsa, ja kolmas\nPolvia läppäsi taas hokien ivajaarehitansa,\nKunnekka ehtimiseen tuo pyörivä parvi jo karttui\nJulkeammin läheten paetaksehen taas. Häpeästä\nSuuttun'na syöksin mä nyt kiroellen sinne ja tänne.\nYhden viekoittelin viimein käsihini ja heitin\nJoukkohon kaataen sillä jo toisenkin, kuten keilan;\nMut molemmat, ne kun kourasin taas, kuritin käsin raskain.\nKiljuen sätki ne koipia, vaan toiset hätä-huudoin\nJuoksi ja taas enentyi väki; kaks' sapel'-niekkoa miestä\nKiini mun otti ja vei väliss' sitten riekkuvan kansan\nPitkin tietä jo pois sekä vankeuteen minun heitti.\nMutta kun itseni vankina nä'in sekä ov' sulettiin jo,\nMieleni karvastui ja nyt itkemähän alas istuin,\nHeltynnä aatellen, mikä kunnian mies olin ennen,\nHeltynnä aatellen, miten harmaja-päänä mä nyt taas\nVankina vankien kanss' taivaan valon puutteessa istuin.\nHaikehin itkin kyynelin, mut kupehellani siinä\nKahle-jalkoa kaks' älykästäki penkillä loikoi\nHilpeinä kuiskaellen vehkeist' omistaan sekä muiden.\nKau'an ne ei suvainneet suruan', mut äkkiä noituin\nTiuskasi mulle; ja näin sanoin katkerin äyhkäsi toinen:\n'Kirkon rosvo, nyt ääntäsi noin elä sorra, se että\nSois hyvin, laulun-neuvoja kun lyö tahtia selkääs\nNuottia neljäänkymmenehen parihin pitäessäs'.\nNoin sanoi tuo; heti puuttuipa myös puhumaan toverinsa:\n'Harmaja-parta, jos et menesty, kukapas sua kutsui!\nLempo! kun on katoton maan-kulkija vaan, se jo viimein\nTänne tunkeepi häirittämään asunnossahan miestä'.\nMointa ne nyt puheskel' sekä muutaki viel' yhenlaista,\nPilkaten pitkin päiveä noin mua herkeämättä.\nMut rist'-ikkunan illalla kun lopen aurinko jätti,\nVangin-vartijakin tuli sinne ja ratkasi riidan.\nMeille se toi ruuaks vadin lientä ja penkille jätti\nLeipeä luokse, ja tarkastel' jalan-kahleita sitten,\nJosko ne ol' ehjät, sekä löi vasarallaki niihin.\nKaikki kun täydelleen taas tehtynä ol', meni sieltä\nTuimana, mut mua käsk' nyt syömähän, viel' lisätenki:\n'Karhun-kallo, jo syö sekä suolahite, janos sitte\nKuukauden vesi-leivällä ehkä sä sammumahan saat!'\nVirkkoi, ja taas telkes' oven. Nyt hädässän' heti tartuin\nRuokahan vatsaa näin varustaakseni paastohon tuohon.\nPaljo tok' ei jäänyt osallen', näet, tultua toisten.\nKuin sudet nälkähiset, piakkoon vadin pohja jo nähtiin.\nMutta kun syönynnä ol' ne ja luita ma yksinnä järsin,\nHiljaa kuiskaten nuo piti tuumia suuria hetken\nKeskenähän; yht'äkkiä kun molemmatpa jo karkas'\nPäälleni veitsiä välkkyviään kohottain sekä virkkoi:\n'Jos sinä vaan huudat, povessas nämä on; vala tee siis\nVai'eta, yöllä me kun pakenemme, sä jos tah'ot elää'.\nNäille mä vastasin nyt sydämessäni taas ilo, toivo:\n'Piipullista ma en panisi tupakkaa älystänne,\nVeikot! Tarvekko vankia on pakoittaa valoin, veitsin\nVe'estä ja leivästään vapahtajinahan ihmisen muonaan?\nVannon ma ilmi tok' ei teit' antaa, mut avittaa vaan'.\nNoin sanoin; nyt nämä jätti jo mun sekä viiloja otti\nKätköistään, kuluttaa niill' alkaen rautoja jalkain.\nJoutunut ei toki työ, hiki miehist' tippui ja vahva\nKahle se hangata kest', kulutettu jo vaikk' oli ennen.\nNyt molempaa vuoroin minä auttelin vaan ilo-mielin\nPyrkien pois, ja kun voitettiin sydän-yöllä jo raudat,\nJalkoja irtahitaan ihastuksissa heitteli miehet.\nKohta ne hirrenkin seinästä jo leikatun otti,\nVahdilta jonk' oli piiloittanut tilan pöyhteä pahna;\nMut sen saatua pois, aukost' iloin ryömimme kaikki.\nKiirehin kaupungin perillen nyt hiipien päästiin,\nÄkkiä kun pysähtyi tovereistani toinen ja virkkoi:\n'Ystävät, ei meidän sovi nyt jänisten tavoin juosta\nMetsään arkoina pois, vaan mielen' on ensinnä koettaa\nLukkoja porvarien varustaaksemme tarpeita matkaan'.\nLausui; ja toinen myöns' asian. Minun mieleni ol' taas\nTien' vaeltaa viatonna ja siis hyvästin jätin hartaan.\nKyynele-silmänä pois kepehin jaloin erkanin niistä;\nMut nämä rosvomahan lähi-kartanoihin meni kohta, --\nNäin, hyvät ystävät, tuo kävi kaupunki-retkeni; mointa\nEn omin ehtoini tee enähän, ja mi pakko mun onkaan?\nKirkossa, näet, mua vaikka jo tunnus-merkittihinki\nKäskyllä, kun tavataan, mua vankina jällehen tuoda,\nEi kukahun ahistaa raahdi toki Aaroa vanhaa,\nMieluhisempi kun on tuo hilpeä polskani heille,\nKuin näh'ä kyyneliän' sekä voivottamistani kuulla\".\n\nMoisia kertoi se nyt älykäs tuo Aaro; ja kaikki\nMielellään sitä kuul'. Hevonenpaki hölkkäen eistyi,\nKunnes kartano-ahtehen alla jo oltihin kohta.\nTäss' alas hyppäsi Pekka ja re'en ohell' astuen lykki\nEes sitä ynnä ja ohjaksill' oron löi kupehille;\nHyvää vauhtia siirtyipäkin reki porstuan eteen.\nNyt ilokseen näkivät pitojen siell' alkuhan päässeen,\nAuringon tapahan valo aukkojen höyryte loisti,\nOv' tuvan ol' selillänsä ja polskan pauhina sieltä\nTunk' ulos, niinkuin myrsky, ja porstuan myös ison täytti.\n\nTaitava Anni jo het' sisähän meni tyttärenensä;\nSinne siirsihe Aaroki, mut kimon mielevä Pekka,\nPiehtaroitettuaan sitä, reen sepihin sitoi kiini.\nUljaana hirnuellen hevoisten seass' outojen söi se\nHeiniä re'estähän nyt kurittain kavioll' lähintänsä,\nJos tämä sen muonaa nenäkkäämmin haisteli joskus;\nMut tupahan meni pois sen herra jo Pekkaki viimein.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS RUNO.\n\n\nKerroppas, runo, taas, mitä kaikkia mielevä Pekka\nNyt tuvass' sai nähdä, kun jäi hämissään oven suulle.\nPolskaa tiuhoa tansittiin parin kaksinni toista,\nNaiset kieppuen keikkehin päin sekä vilhuvin silmin,\nMies-väki niskoin nuortehin taas yhä katsoen alhaa.\nNää nyt tanssia hoit', erittäin toki Matti, ku Heddaa\nPyöritti suottaellen, samoin Annia kunniallista,\nKun suki pelmannit jouh'kielis-viulua kahta\nPenkillä tuolla ja harppujen ään' tähän vieläki sointui.\nYksinnä pöydemmäks oli istuinut Sakar' äijä\nUljaana, kuin kuningas, kä'et ristikkäin yli rinnan,\nTanssia tarkastain, kun vaan ei estännä tuoppi.\nVastassa arvokkaan paikkaa tätä taas tulen eessä\nLämmittäimässä seisoi nyt Aaro ja vanha Rebekka.\nReilaan Aaropa juur' pani harppua, mutta Rebekka\nNuokkuen kirjavataan kissaa silittel' sylissänsä,\nRyssä kun taas älykäs punapöyheäpartainen Ontro\nHuus' hälinässä ja pois nuo tanssijat eestähän väisti;\nKaks levollen, näet, kumppaniaan oli alle jo penkin\nKantanna hän, nyt kolmattakin sylissään piti vaivoin.\nTää, vaikk' ei ky'ennyt jaloin notkuvin liikkua enään,\nVastahan vaan tenien iloisaa halus' hyppyä koettaa.\nViimein, vaikk' yhä tuustaeltiin, toki laahasi Ontro\nTuskalla tunkien ees hänen penkille pois tilavalle. --\nMointa nyt ihmeekseen nähdä sai mielevä Pekka,\nKunnian-saavana kun sioittuipa jo äärehen pöydän.\nAaro kun lämmittäinnä nyt ol' sekä korjanna harpun,\nIstumahan meni penkillen peli-mannien viereen;\nMut heti tultua sen puhuttel' sitä rehtevä Antti\nHarmilla viulua kihnaten, kun ei tanssihin päässyt:\n\"Jos, kuten harppuakin, samoin viulua soittaisit, ehkä\nNuorempi sais vähäsen toki tanssissa'i iloitella.\nMut kuin seinällä tuo väre-kantele, o'ot sä ja tuskin\nTahtia voit johtaa, minä jos sit' en viululla ohjaa\".\n\nNyt hymyilyn suutaan veti miettien kerjääjä Aaro,\nKorvan-taustahan raapi ja puol'-hämin vastasi sitte?\n\"Tokkohan vanhoillan' minä, kenties, viel' yh'en polskan\nMuistanen, vaikk' ei o'o roka käessäni kaukahan ollut\".\nVirkkoi, ja kun viulun nyt sai, typeräks muka teikse.\n\nKoetteeks soitti hän vaan hiljaa; mut kohta jo täyden\nSai säveleen, tah'it taajahan vier', roka lentävä kielet\nPakkosi ääntämähän; yht'-aikaa kaikui ne kaikki,\nPaasi ja altti, tenuori ja vintti: nyt ammottaenpas\nKumppani viulun mykkänä laski; mut yltyipä raivoon\nIntoki tanssivien. Hiki kaikkien poskite juoksi,\nLens' pärehet pihdeistä ja tuolia, penkkiä kaatui,\nHuudot lankeavain, tah'in polku ja nauru ja haiku\nKiehtosi ylt'-ylitse sekä huojuva lattia ryski.\n\nVanha Rebekkaki, vaikk' oli pankolle tunkeununna,\nVauhdissa kolhauksen sai, ett' oli langeta maahan:\nOhkaen siksipä pois vetihe likemmäks oven suuta.\n\nMut sydämessähän tunsi jo säälin mielevä Pekka,\nKun näki nyt, vanhaa miten kaikkien hylkynä piettiin;\nJättäen siis oluen sitä haastattamaan meni kohta:\n\"Tässä, Rebekka, mit' auttaapi nyt suru tuo sekä nurku?\nJoudu, ja het' talutan sinut turvihin pois ylä-pöydän!\"\n\nSiihen vastasi taas tuo ontuva, rampa Rebekka:\n\"Ei, hyvä Pekka, se ei sovi; soppehen vaan menen piiloon;\nPaitse hautoa tuo on huonolle myös sopivinki.\nKuin tois-vuotinen leht' puun puhkenevan, lakastunna\nTääll' asun nuorien kanss', elo joiden on riemu ja tanssi.\nOi, joka luo muiden jopa pääsisi turpehen alle!\"\n\nVirkkoi, ja itkeä nyt tihuttel'. Ja kun arvoisa herra,\nJuur' joka riemua katsomahan tupahan oli tullut,\nMielin herkkevin sanat kuuli ne, alkoi jo hänkin:\n\"Moint' elä mieti, Rebekka, ja hautah'an viel' elä toivo!\nNäet, kuka, kun tuvass' et enähän tilavassa sä liiku,\nPiikoja rukkiin, kankahasen herättäis, kuka kissaa\nHempisi, ken pitäisi kanoista'i munineen yhä huolta?\nSilmäsi nosta ja näe, miten vanhus Aaroki tuolla\nViulua vinguttaa hikoen, mut tyytyvin mielin;\nNiinkuin harppua soittaissaan käräjill' oli tuonnoin,\nOnpa se vieläki sortamaton i'än, huolien suhteen.\nVirkeenä sen käsi-vars' lentää, hevin liikkuupi sormet,\nLoistaen tyyninä silmätkin, kuten taivahan tähdet;\nKäy samoin turvin, Rebekka, sä myös suru-päiviä vastaan\".\nLausui, ja ta'a pöydän varoten talus' eukon ja tuo nyt\nYnseenä kunniastaan nurun unhotti kohta ja sitte\nNuojuen vaan hiljaa yhä nuoria, vanhoja siunas'.\n\nMutta kun polska jo loppui ja vaikeni harppu ja viulut,\nNyhkäsi Annipa het' takin helmahan mielevätänsä\nMiestä ja vei nurkkaan, sala-myhkeä siellä sen kanssa\nKotvasen haastoi ja korvahan nyt täten kuiskasi hälle:\n\n\"Etköhän sais toimeen, Sakar' että jo Pyylahen vanhus\nNyt vävylleen tulevalle ja lemmikki-tyttärellensä\nPuheen neuvovan, kuin isän on, pitäisi, jota aina\nSyvään kätkisivät mieleen sekä noutasivatkin.\nOl' isien tapa, miehellen ne kun tyttären antoi,\nLausua myös sanat armahiset varokkeeks molemmille;\nNääpä nyt ei koskaan unohuttanna neuvoja sitte,\nMutta ne kihlaus-muistona vaan yhä seurasi heitä.\nNuorten vuoksi ja vierahiden puhua hänen täytyy,\nEttä ne kihlahiset näkisi toki juhlallisemmat\".\n\nHiljaa vastasi taas hänellen tuo mielevä Pekka:\n\"Saada toivosi nyt toimeen ei viel' ole aika;\nOn sitä luontoa, näet, Sakar', että, kun alkaapi juonti,\nRauhassa ryyppäellä tahtoo se ja vastaapi tuskin;\nMut olut elvyttävät vähäsen kun on saanunna päästää\nVaan ukon kiel'-sitehet, puhe säästämä runsaana pulppuu,\nNiinkuin kuplat kuohuvien purojen kevähällä.\nEi lähesty kenkään, jonk' ei sitä täytyne kuulla,\nKun tarinoi tahi nuoriakin varoittaa, ojentaapi;\nPaikalla vaihtaisi mielellään, väliä'i iloll' antais,\nJos siten sais hänen suun puhuvansa ja viisautensa;\nMalttaen siis odota vähäsen, ja se kyllä jo väleen\nTäyttääpi toivosi itsestään Sakar' rehtevä äijä.\nNäetsen, jo selkeepi otsa ja suu olueen hymyääpi,\nSorsan mielellä tuon, joka salmien ve'ess' sukeltaapi,\nKas, miten istuu jo, kuin sade-kuurost' elpyvä niitty.\nSun toki nyt paras on hupaisaa jotakin pakinoida\nTaikkaki nuoria pois minettiin säveään kehoitella;\nMun se on taas antaa Sakar' äijälle ääntä ja kieltä\".\n\nLausui; ja Annan tyydytetyn heti heittäen otti\nHaarikon pöydältä nyt tilavalta ja ystävätänsä\nPyylahen kunniallist' isäntää puhuttel' hymy-huulin:\n\"Juokaammepas, Sakar', yhdessä viel' iloiten, kuten ennen\nMielin turvallisin joimme, kovemp' ehk' oli aika;\nOn pysymättömän ihmisen, näet, iloita sopivinki\nHilpeän laill' oravan, joka kaarnallaan murealla\nAallolta aallollen purjehtiipi toivoen rantaan!\"\n\nVirkkoi, ja joi; samoin kannuansa Sakar' äijäki nosti\nVaahtovataan halu-juomalla noin elähyttäen mieltään:\nMut hyvillään sitten toverillehen vastasi ynnä:\n\"Syyst' iloinnen tosin nyt; niinkuin valo tai terä silmän,\nKallis on, näet, isällen joka onni, ku kohtaapi lasta\".\n\nNoin puhuen ne jo kuul', kuin viuluja taas viritettiin,\nNähden, lattialla'i miten säyseä mointui minetti.\nMut Pekan nyt seuraan moni liittyipä äärehen pöydän,\nTanssihin kun halu ei vetänyt, vaan ennemmin olveen\nMantohiseen, huvi-jutteluihin sekä laskuhun leikin;\nPaitse muitapa myös meni räämeä-kiittävä Ontro.\n\nKohta jo saattaakseen hämillen sitä nyt sanoi Pekka:\n\"Tanssin-taitava vel', miks et sinä hyppele? kenties\nPelkäät neitojen niin lumovan sinun mielesi harmiks\nVaimosi, tuonne ku jäi Arkangelihin varakkaasen,\nEttä ne huivin viekoittelis' laukustasi lahjaks\".\n\nVirkkoi, ja vaikeni; mut punapöyheäpartainen Ontro\nIstuen nyt lähemmä käsihin sen tarttui ja lausui:\n\"Tuota ma en pelkää, hyvä Pekka, ja mielihaluin kyllä\nTanssisin muiden kanss', sill' laulu ja tanssi on oiva;\nNeitoa vaan hevin en minä löydä, jok' ei mua hylkää.\nLeppehin jos silmin käden tarjoankin, pakenee se\nPartaani kammoen vaan nauraa sekä muut hänen kanssaan.\nEi kukahan älyä vieraall' olevan sydämen myös,\nMiss' surun tai ilon voi herättää lähimmäisien käytös.\nJos sinä tahtoisit ees, veli, toivoni kuulla ja täyttää,\nNiin selitä minullen tila, sääty ja nim' moniaiden,\nTanssissa jotka ma nyt huomaan Matin juhlana tässä.\nEnsinnä, ken se on tuo niin mahtava, muhkea muori,\nTuoll' etu-päässä ku keinuelee, satamaan kuten laiva,\nTahtia mittaa ja hyppisin vaan hamettaan ylentääpi?\nNuorten ja vanhojen, näet, minust' on jalo tuo esimerkki\".\n\nVastasi nyt hällen hyvillänsä mielevä Pekka:\n\"Anni se on, ei kenkähän muu, minun vaimoni kallis,\nVuosien vuoroellessa ku hoitanut on talouttan'\nTarkoin ja poikia, tyttäriä'i kyll' lahjonna mulle.\nMies, joka hänt' ylistää, mua myös ylistääpi se ynnä\".\n\nAlkoipa taas puhua tuo räämeä kiittävä Ontro:\n\"Onnellisna ma sun pidin ennen jo, ystävä Pekka,\nOllen sä reima ja lystillinen sekä kunnioitettu:\nKolmestippa nyt onnelias olet, kun tämänmoisen\nSaanunna o'ot muorin; näet, taivaast' on hyvä kaikki.\nNyt sano myös, kuka on tuo varteva, pulskea poika,\nParhaallaan joka kievoittelee nyt sieveä Heddaa?\nUljaana sarkais-tankissa käypi se, kuin oro virma,\nNurmella toisien kanss' se kun harjaa pöyheätänsä\nUrheasti ravistaa sekä hirnuupi innossa lemmen\".\n\nVastasi jällehen nyt hänellen tuo mielevä Pekka:\n\"Armas poikani Kalle se on: miten luontuu se vaste'es,\nAntaja vaan tietää: käsiss' sen tämän olkohon onni\".\n\nVirkkoi jo kohdakkoon taas räämeä-kiittävä Ontro:\n\"Niinkuin viljelijä'i panemaansa hoitaapi puuta\nVartt' yhä katsoen korkenevaa sekä toivossa kastaa,\nNiin isä lastaan myös hoitaa: nuor' vaan ajatelkoon,\nKuinka se huolet maksaisi sen ilon antaen niistä.\nTäällä on vieläki kaks, joit' ynnä mä tuntea toivon --\nRiipeä poika, ja neit' sulo tuo, somasti jota johtaa?\nKaunis on poika, ja neit' Hedan rinnalle käy parahittain\".\n\nVastasi taas hällen nyt mielevä Pekka ja lausui:\n\"Rengin siinä sä näet nopean sekä ahkeran Antin;\nPyylahelt' onpi se tään Sakarin jalomielisen poika.\nRiipeä jos se nyt on mielestäsi tanssiessansa,\nKaksinkertaisesti sä kiittäisit intoa senpä,\nJos näkisit, miten uutterahan isän soita se raataa\nMurtaen kuusen juurtunehen ylös, kuin mikä karhu.\nNeit' taas, järkevä ystävä, tuo tytär on esikoinen\nAnnin ja mun; taloamme se, näet, sekä pieniä hoitaa\nVaivoja noin äidin keventäin, kuten tyttären onkin\".\n\nMielin heltyvin nyt sanoi räämeä kiittävä Ontro:\n\"Oi, sua onnelias! joka arvossa pi'ettynä saat vaan\nIstua tuttujen kanss' samomattasi outoja maita.\nTyynenä katselet täällä sä vaimoa uskollisinta,\nLapsia sieviä myös, kukan taimia kuin puron luona,\nKaukana kun toinen isänmaasta ja luot' omiensa\nKäy yhä ympäri hylkynä, kuin mikä tolkuton pulma\".\nVirkkoi, ja itkeä nyyhkyttel': valui poskite ynnä\nHelmiä kirkkahita'i sekä kasteli pöyheän parran.\nMut sulo, kuin mesi, juoks' hänen suonissansa jo kaipaus;\nMuistipa, näet, kotonsa, meren jäisen muistipa rannat,\nWienan joen, etenkin Arkangelin tuon kama-rikkaan,\nVaimoansa samoin aattelipas joka huokael' yksin\nToimissa tai päivän tahi yö-levollaan useasti,\nEntäpä hentoakin poikaa, joka jäi etähälle\nSinne, viel' isänsä nimeä! hymy-suin löperrellen.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS RUNO.\n\n\nOntron räämeä-kiittävän tuo surun haikea tunne\nNost' useassapa vilvoittavan sulon kyynele-nautteen.\nNiin sinunkin silmäs vesihin kävi, mielevä Pekka,\nMilloin ne sattuivat Annihin vaan hyvänsuopahan vaimoosi\nPoikaasi vartevahan tahi tyttärehen siveääsi,\nMiel'-hyvin muistaessas, miten Metsolass' yhtenä kaikki\nRauhassa ain' asui, kuin linnun pojat nuo pesässänsä.\n\nKumpiki itki ne niin ilon, kuin surun kyyneliä'i nyt,\nSiinä kun ol'tta ne joi sekä pitkä jo loppui minetti\nHarpun ja viulujen myös surinan lakatessaki ynnä.\n\nNyt jopa korkeanaan nous' Pyylahenkin Sakar' äijä\nKunnia-paikaltaan ison pöydän tuoll' ylä-päässä\nAskelin astuen miehevin ees tosissaan tuvan keskeen.\nKaikki nyt ällistyin silmät heti äijähän käänsi;\nOl' näöltään, näet, kuin ukon-pilvi, jok' äärellä taivaan\nLiikkuupi ruskoin hehkuvin, mut vilistää värin ilman.\nSitte se seisattuu uhaten: nuol' kahlehen murtaa\nNyt jylinäll' läpi runsahimman välähtäin sade-kuuron;\nMut maamies pelästyy, taivaan kun katsoopi uhkaa,\nVaan iloitseepakin ynnä, kun pelto jo nääntyvä virkoo.\nMoisena nyt Sakar arvellen käänsiin vävyhynsä\nArvolliseen sekä tyttärehen, kun tuoll' liketysten\nLemmen kuiskua nuo pitivät lavitsall' lavealla.\nKiirehin nousi ne nyt ylös, kun näki luotuvan äijän,\nKuuntelemaan, mitä käskyä hän oli antava heille.\n\nMut hänen huulillaan koputtel' puhe mietitty nyt jo\nPyrkien ilmi ja hän kätehen Matin tarttui ja ynnä\nTyttärensä sekä vaitia vaat' täten lausuen sitte:\n\"Kyllä on tanssikin aikanahan hyvä: tuota en moiti,\nEn myös leikkiäkään, kun käypi se vaan siveästi;\nAina tok' ei kuulla kuluess' ajan vaihtelevaisen\nViulujen, harppujen äänt', iloiseen joka polskahan kutsuu;\nRiemuakaan liiaks satoisaan ei maahamme vuoda\nVoidakseen yhä lahjoillaan elähyttelevillä\nIhmis-henkeä suosittaa sekä leikkihin kääntää:\nOn siis hyödyttävää ajoissaan vähän tottaki kuulla.\nYksinpä hoippuva laps' hyvin tietääpi neuvomattakkin\nNauttia onneansa sekä leikissä viihtyä aina;\nMut toden aikana taas, toimet jo kun on tukalammat,\nTurvin ne tehdä vaan erottain, mik' on oikea, nurja,\nSiihenpä harjoittaa sinut täytyypi maailman seikkain\nVaihtelevain tahi johdattaa enemmin kokeneiden.\nSentähen on hyvä myös vanhan varoituksia kuulla.\nEnsinnä, Matti, se pa'a mielees, mitä neuvoopi tässä\nNyt kuus'-kymmeniäs, minä, kolme-kymmeniäälle:\n'_Elköön turvasi vaan itäkö sinun viljely-maillas,\nNiin vahinkoo sure, kuin kalun saadessas iloitsitki,\nViimein vaimosi kanss', kuin silmäsi, oikeuteen käy_!'\nHalvoilta mielestäs näyttää tosin nää sanat oivat,\nLapsien ain' isiltään perimät, vaan niist' talon onni\nTok', kuten kukkia niitystä'i meheväst' yleneepi.\nNäet, mitä vaan sinull' on, mitä ihmis-käellä on koottu,\nSillä on myös vihamies, kova onni: jo loistavan peltos\nHalla ja ra'e hävittää, metsän peto karjasi raastaa.\nVaihtua onnesi voi samoin, kuin katoaa kevät-lumikin,\nJos perä ei vakaisempi sen oo, kuin maallinen rikkaus.\nMut vahingon jos kärsiä saat, niin muista, mik' ennen\nRiemu sun ol' nyt hukkunehesta ja tappio arvaa\nSen mukahan, ja sä et harmaaks sure päätäsi suinkaan;\nNiinkuin varpuinen, näet, pesän vuosittain isontaapi,\nNiin halull' ihminen myös enentää taloutta, ja ennen\nHankkima eipä sen arvoinen oo, kuin saamaton vielä.\nMut vaimollesi lempeä oo, väkevän kuten sopii,\nMuistaen aina, mi heikosta'i etu suuri tok' onpi,\nKun sitä miellyttää työhön koetat säveästi.\nNiin sanon nyt sinullen, ja on niin talolleen hyvä vaimo,\nVanne kuin tämä on, joka pitääpi tuoppia ko'ossa;\nHeikko se on nä'öltään, edultaan tosin vieno ja halpa,\nMut sitä särkeä koetteleppas: heti hajoopi tuoppi,\nUurteist' uurtehet irtautuu, ja sun olves on mennyt.\nSentähen vaimosi kanss', kuin silmäsi, oikeuteen käy.\nMut sinullen jälleen puhua tah'on, järkevä Hedda,\nNiinkuin ennen jo o'on toden neuvoja mieleesi pannut\nSiit' ajoin, kuin äitis varoitus-puhe lempeä vaikes',\nJolloinka huol' iso lapsistan' jäi mulle jo yksin.\nUsein o'on sanonut, hauraan miten vaimon on aina\nTottuminen niin kärsimähän, kuin myöntämähänki:\nMennä, näet, mukihin sen on arpa, mut ei havaitse hän\nPakkoa myöntäessään, sen vaan vihoissaan havaitseepi.\nKatso, sen sanon nyt ja sen luulenki saavasi koettaa,\nKerta kun käyt elämään Matin vaimona seuraten häntä:\nEi sido kenkähän muu rauhaa, kuin vaan talon vaimo.\nJoskus suopeakin mies suuttuu ja kostaapi hälle\nNaapurin sättimiset sekä palvelijain hitauden.\nMut se on nyt vaimon asettaa tämä kiivaus hiljaa.\nÄäneti kuulkohon nurkua sen siks, kuin viha tyyntyy,\nNiinkuin koivuki latvaltaan raju-ilmana taipuu\nMalttaen iltahan, kun levollen haluaapi jo myrskyt.\nHet' tätä noin kaduttaa kova kai, vihoissaan mitä virkkoi,\nJos äkä'yttävä vastaus ei äristä hänen mieltään,\nMuuta kun ei toivo, hyvän kuin hyväll' lempeenä maksaa.\nNiin sulo rauhapa varmistuu, sopu kasvaa, ja vaimo\nMielihyvin heittä'ytyy käden turvihin tuon väkevämmän;\nItse mies ihastuu hänehen ja, jos siks tulis', hengen\nAntaisi eest' armaan, samoin kuin tuo urhea koira\nSuttaki vastahan seisattuu tukemaan elukoita\nValmiina taistelemaan, vaikk' uhkaapi kuolema häntä.\nMut se, ku varsinkin tuottaa tääll' ihmisen onnen,\nRauhallisen avion, sovun, lohdun ja tyytyvän mielen,\nHurskaus on, hyvehestä jok' ei saa koskahan kyllää.\nVarjele, nuor' pari, tuo, yhä siin' elä vaan sekä liiku.\nOn lepo, näet, hurskaan, kuin kankahan juurtunut honka,\nVankka ja turvaisa; ei luja myrskyn eessä se notku:\nYksin voiminki jos useat kokisi sitä kaata,\nEi hevin käy; kädet tottunehet, iskut ravakimmat,\nPäiväki pitkä ja myös teräs-kirveet on tähän tarpeen\".\nSiihenpä Pyylahen nyt Sakarin varoitus-puhe loppui.\n\nKohta jo nähdä sai, miten nyt mykät toisien huulet\nAukeni kiittämähän hänen noin helevää puhettansa.\nMut lähimmällehen myös hiljaa moni kuiskasi korvaan:\n\"Oi, jos niin, kuten nyt, Sakar' aamust' iltahan joisi,\nKylläpä viisas, viisauteen joka mieltyypi, tarjois\".\nNäin ne kun kuiskasivat ihastuin puhe-lahjahan tuohon,\nPois Sakar' rehtava istumahan meni nyt sijallensa\nPöydän päähän jo taas, johon kulmassa yhtyypi penkit.\nEi toki tyhjentää maljaa unohuttanna tuossa\nOnneks viel' omien pysyväksi ja kieltähän käyttää\nToimen niin asioiss' omissaan, kuten ynnäki muiden,\nPaljo kun, näet, elämäss' oli hän kokenut sekä nähnyt.\n\nMut vaan Aarohon rehtevähän, joka laskenna viulun\nPenkillen ol' ja nyt otsastaan hi'en huoleti pyyhki,\nKääns' yhäti silmät Komisarjus arvoisa herra.\nNiin älykäs tämä mielistyi hänehen, lähes että\nRengistään parahast' ois luopua tahtonut ennen,\nKuin i'äkkään nyt laskea pois talostaan. Olut-tuopin\nVaahtovan toi viimein sekä tarjosi hälle ja lausui:\n\"Aaro, jo virkistäi, kuten polskasi ansainna onkin,\nNiinkuin hongassa pohjainen, näet, kohis' soittosi aivan:\nSitten kerjääjä-sauvasi voit tulehenki jo heittää.\nYstävä, tääll' elä vaan nyt vanhoillas surutonna,\nSyöttiä onkia saat, kesäll' aina kun koukkuja lasken,\nAjaa pois siat pellostan', kanat istutti-maastan'.\nOlkoon tuo kesä-työnäsi; mut kovemman koko talven\nSuussasi piippu sä saat tuvass' istua verkkoja mulle\nVaan kutoen, samoin parsien myös rysiän' sekä nuottaan'\".\n\nMielin herkkenevin nyt haarikon ottipa Aaro\nNiin ylentäin muodon, ett' tuskinpa paisuva kyynel\nVieriä saattoi, ja vastasi het' ihastuin: \"Minä kiitän\nNyt Jumalaa, tyköhönne ku vei minut, arvoisa herra!\nPaljo jo o'on kokenut, pahin ol' toki harmaja-päänä\nKulkea ympäri, kuin ilmass' ajelehtava pilvi,\nPaikkaa tietämättä, levon missä mä harrotun saanen.\nUsein kulkiessan' pitäjissä mä tieltäni katsoin\nKirkon-tarhoja kohti ja aattelin näin suru-mielin:\n'Kurjimmallaki, näet, kyläss', Aaro, min nyt läpi astut,\nTurva ja linna tok' on sisäll' aidan rauhovan tuolla;\nSun vaan pääs väsynyt mihin kerran on vaipuva, etpä\nTiedä, ja jäät vieraaks elämän taloss' aina ja kuolon'.\nAattelin näin, hyvä, arvoisa herra, ja eelleni riensin.\nNyt olen onnelias, eläessä kun on koto mulla'i,\nKuollessan' koto myös, jollen joku ystävä taukoo\nLausuen: 'tässä se talletahan hovin Aaromme vanha.\nLampi nyt ei enähän sen huomen-virsiä kai'u,\nEi tupa harppuakaan, rauhaan kuni nukkui jo äijä'.\"\nVirkkoi, ja itk' iloissaan sekä vaahtavan joi oluensa.\n\nNäin nämä juttelivat, mut vartoen kuunteli muut vaan.\nSitte jo taas toimeen asetettihin hilpeä tanssi,\nOllen köyhä ja rikkakin nyt ylen miel'-hyvillänsä;\nViuluja, näet, ei puuttunnakaan, ei hyrryä harppuin,\nEikä minettiä, polskoja, ei pakinoita ja ol'tta,\nSiellä kun vietettiin yö-kaus' jahin onnea oivaa,\nNiin myös lempivien nopeaa tätä kihlaus-juhlaa.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Ingman: 1853 vuoden, Litteraturbladissa siv. 7 ja seur.\n\nLönnrot: 1855 v. Suomikirjassa s. 271 ja seur.\n\nAhlqvist: Suomalaisessa Runous-opissaan, s. 90 ja seur.\n\nGenetz: 1873 v, Koitar-Albumissa, s. 162 ja seur.\n\n[2] Genetz sivu 163.\n\n[3] Ingman, sivu 8, a).\n\n[4] Vrt. Lönnrot s. 274.\n\n[5] Lönnrot, sivu 273 alh.\n\n[6] Tämä sääntö, vaikka kohta säästäen käytettynä, on varmaan\nuutuutensa vuoksi saava monta vastustajaa; vaan eihän se vanhoillaan\noleminenkaan aina kelpaa, jos on mieli edistyä. Pankoon vaan jokainen\nkuusimitan käyttäjä kortensa kokoon, ja luulisin niitä perkamalla\nviimeinki tulevamme selville.\n\n[7] Ahlqvist, § 66, 7.\n\n[8] F. Kollan, Finsk Språklära, § 103. Anm. 3.\n\n[9] Ahlqvist, § 27. 1, 2.\n\n[10] Sivu 170, 4, Vrt. Ahlqvist § 66, 6.\n\n[11] Genetz. sivu 169, r. 21 ylh. ja 171, 6.\n\n\n\n"]