[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ft0Jzkx1KkQ6Aut__8vQ7Ylc1shP4PTwbaYeNw2YJUko":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},811,"Ainoa hetki","Hahnsson, Theodolinda",1838,1919,"811-hahnsson-theodolinda-ainoa-hetki","811__Hahnsson_Theodolinda__Ainoa_hetki","Kolmi-näytöksinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1873,null,3797,21639,false,47172,[23],"Finnish drama -- 19th century",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Ainoa hetki: Kolmi-näytöksinen näytelmä\" by Theodolinda Hahnsson is a three-act play written in the late 19th century. The narrative is set against the backdrop of a Finnish landscape, revolving around themes of love, nostalgia, and the complexities of relationships. The play explores the lives and interactions of its characters, particularly focusing on the protagonist, Heikki, a sailor returning to his childhood home.  The storyline unfolds as Heikki, after many years at sea, returns to his native land and encounters Hanna, his childhood playmate, who has grown into a beautiful young woman. Their reunion stirs deep feelings, as Heikki expresses his desire to become engaged to Hanna. However, challenges arise, including societal expectations and misunderstandings fueled by gossip. The plot thickens as Tiina, Hanna's guardian, reacts protectively against Heikki's intentions due to suspicions of his past and feelings of loyalty to Hanna. Ultimately, after a series of emotional exchanges and revelations, love triumphs as Heikki secures Hanna's hand, vowing to create a home filled with love and happiness amidst the serene Finnish nature. (This is an automatically generated summary.)",[],237,"Kolminäytöksinen näytelmä kertoo meriltä palaavasta Heikistä, joka saapuu kahdentoista vuoden jälkeen lapsuudenkotiinsa Metsälammen torpalle. Hän muistelee menneitä ja etsii lapsuudenystäväänsä Hannaa. Teos sijoittuu suomalaiseen metsämaisemaan ja kuvaa kotiinpaluun herättämiä muistoja.","Theodolinda Hahnssonin 'Ainoa hetki' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 811. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","AINOA HETKI\n\nKolmi-näytöksinen näytelmä\n\nKirj.\n\nTHEODOLINDA HAHNSSON\n\n\n\nHämeenlinnassa, Painanut G. E. Eurén, v. 1873.\n\n\n\n\n\nJÄSENET:\n\n Heikki, merimies.\n Männistön emäntä.\n Tiina, Männistön maalla olevan Metsälammen torpan emäntä.\n Hanna, Tiinan veljen-tytär.\n Eräs juoru-akka.\n Eräs merimies.\n\nTapaus: Metsälammen torpan luona.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nMetsäinen seutu; vähäinen lampi näkyy oikealla puolen ja vasemmalla\nvilkuttaa honkaen välistä Metsälammen torppa. Heikki tulee metsäpolkua\npitkin lammen rannalle.\n\n\nEnsimäinen Kohtaus.\n\nHEIKKI.\n\n    Suomi sulo, sorja, kaunis!\n    Oi! kun totta sanoo saan:\n    Suomi on mun kotimaan'!\n\nJaa, täällä nyt olen koto-maassani ja kotoseuduillani! Sydämmeni\nlämpenee nähdessäni näitä paikkoja, joissa lapsuuteni ajat olen\nviettänyt. Tuossahan on torppa, tuo entinen kotoni. Oi! selvästi nyt\nmuistan sen kesän, jolloin orvoksi jäin, kun polte-tauti manalaan vei\nisäni sekä äitini. Torppaan tuli uusi isäntä, ja hänellä oli ainoastaan\nyksi tyttö, pieni Hanna. Minä orpo sain jäädä Hannan isän luo, mutta\nmuutaman vuoden kuluttua Hannankin isä kuoli, ja silloin minä lähdin\nmerille. Oh, sitte on jo vuosia kulunut -- kahdentoista-vuotias olin\nsilloin ja kaksitoista vuotta olen poissa ollut. Missä lienee nyt\nvähäinen Hanna? Olleeko jo naimisissa? Ketä nyt torpassa lienee? Entä\njos lähden sinne. En mene toki vielä. Olen kovin väsynyt, sillä neljä\npeninkuormaa olen tänään kulkenut. (Hän katselee puitten varjossa\nolevaan vuoreen päin). Tuonne vuoren pehmeille sammalille tahdon mennä\nlepäämään, siellä olen lapsena monta kertaa kuunnellut honkain huminaa.\n(Hän menee).\n\n\nToinen Kohtaus.\n\n   Hanna. Sitte Tiina.\n\nHANNA (tulee kantaen pesu-punkkaa ja laskee sen lammen rannalle, tuo\nsitte kiululla vettä kodasta, joka on puitten varjossa näkymättömänä,\nja laulaa):\n\n    \"Voi, voi! kuin kullallein on niin pitkä matka!\n    Kappaleen on kangasta ja virstan verta vettä.\n    Kaukana mun kultan' on ja kauas tais' mennä;\n    Eipä sinne pienet linnut i'ässänsä lennä\".\n\n    [Laulun nuotti löytyy nuotti-vihosta: \"Det sjungande Finland\".]\n\nKaukana mun tultani on -- Tuommoista, hupsu, laulelen, juuri kuin\nminulla olisi kulta, vaikk'ei olekkaan -- ja vaikk'en rakastakkaan.\n(Tiina tulee, kädessä ämpäri, jossa on vaatteita). Täti! enpä minä vain\norpanieni siassa olisi naimisiin mennyt, kun heillä täällä kotona olisi\nollut hyvä oltava. Kumma, että tuo kaunis Miinakin otti Mikkolan Matin,\njoka on varsin mustan-muotoinen ja niin vakava, että tuskin ikänä\nnauraa. (Molemmat rupeevat pyykkiä hieromaan).\n\nTIINA. Sinä puhut kuin lapsi, mutta tiedä, että minä en olekkaan\nkasvattanut tyttäriäni niin, että ulkomuotoon olisivat rakastuneet. He\najattelevat: Tavat miehen kaunistaa, vaan ei muoto.\n\nHANNA. Rakkaus! Tuosta rakkauden voimasta aina puhutaan, mutta, täti,\nmikä rakkaus oikein on? Selvittäkää se nyt minulle.\n\nTIINA. Ole vai, sinä pilkantekiä. Pahoinpa pelkään, että ennen pitkää\nolet rakastunut. Tuommoiset tyttö-raiskat piankin ovat ilmi tulessa,\nmutta sen sanon, että älä ensimmäistä ota eikä vielä toistakaan, mutta\nota sitte kolmas, jos hän muuten on kelvollinen.\n\nHANNA (hymyillen). Mutta jollen saisi kolmatta, niin jäisin ilman.\n\nTIINA. Hohho, mitä vielä! silloin kuin minä olin hehkeimmälläni, niin\nkuin sinä nyt, niin kyllä sulhasia oli tarjolla. Kolmannen otin, eikä\nollut minulla ikänä katumisen syytä. Minä ja Mikko olimme aina hyvässä\nsovussa.\n\nHANNA. Mutta Miina orpanani puhui, että eräs akka kerran oli sanonut\ntädillä olleen sulhasen, joka oli merimies ja kaunis kuin enkeli, mutta\nhän oli sitte kuollut, ja täti oli häntä murehtinut niin, ett'ei enään\ntahtonut miestä ottaakkaan. Kuinka mones hän oli?\n\nTIINA (juhlallisesti lausuen ikään kuin itseksensä). Niin hän -- Hän\noli ensimmäinen. Se rakkaus oli kuin lemmenkukka, joka tuoksuvana,\nlumipuhtaana päivän kukoistaa, vaan vaipuu sitte kuolemaan.\n\nHANNA. Mutta, täti, enpä minä vain ketään maailmassa niin rakastaisi,\nettä tätini jättäisin. (Taputtaa Tiinaa) En, täti hyvä! Jollette vain\nväsy minuun ja syökse minua pois maailmaan.\n\nTIINA (pyhkäsee salaa kyyneleen silmistänsä). Sinä tyttö hempukka, kuka\nsinun maailmaan malttaisi syöstä. Siellä olisit, kuin oksalta varissut\nlehti, turvatoinna, tuulten viskaamana.\n\nHANNA. Turvatoinna! niin olisinkin, mutta, täti, älkää nyt suotta\nkäsiänne väsyttäkö vaatteitten huhtomisella, kyllä minä nämät yksinkin\npesen.\n\nTIINA. No, minä jätän net sinulle. Minulla onkin kotona vähän tehtävää.\nTäytyy laittaa pannu-kakku valmiiksi siksi, kuin Männistön Emäntä\ntulee; hän lähetti sanoman naapuri-torpparilla, että hän tänään tulee\nmeille. Mitä asiaa hänellä nyt lienee? -- (Hän menee).\n\n\nKolmas Kohtaus.\n\n    Hanna. Sitte Heikki.\n\nHANNA. Miksi olenkin näin yksinäiseksi luotu? Miksi? Mitä, raukkanen,\nkyselenkään? Kuka voi luojan töitä tutkistella! (Hän jättää vaatteitten\npesun ja lähenee lampea). Oi lampi välkkyvä, sinä metsän kaunis silmä!\nSinäkin olet yksin täällä metsä-maassa, ja sinun pintasi on aina\nlevollisena, tyynennä -- niinpä on minunkin sydämmeni, vaan jos olisin\nkasvanut maailman tohinassa enkä, niinkuin lampi, täällä metsän\nsuojassa yksin, niin kentiesi ei sydämmeni silloin olisi saanut sykkiä\nniin levollisesti kuin nyt. Silloin olisi se ehkä ollut kuin nuot\nsuuret järvet, joidenka laineet välistä vaahto-päisinä, riuhuvina\naaltoilevat. Täti on hyvä minulle, mutta sentäänkin kaipailen\nyhden-ikäistä ystävätä. Jospa Heikki, minun lapsuuteni leikki-kumppani,\nvielä olisi täällä, mutta -- hän on meren aaltoja purjehtimassa;\nlieneekö enään elossakaan? Vaan mitä minä kumppanista huolin -- pianpa\npäivät kuluvat, viikotkin vierivät, jos välistä on ikävä, niin laulan\npois ikäväni. (Hän laulaa): [Lauletaan kuin: \"Nyt kesän viime kukka\".]\n\n    Kun kuljen yksistäni\n    Täss' lammen rannalla,\n    Niin täällä huvikseni\n    Mä tahdon laulella.\n    Kun metsä sitten kaikaa,\n    Ja vastaa ääneeni,\n    Niin luulen, että laulaa\n    Mull' siellä kumppani.\n\n    Kuu hongikossa tuolla\n    Puut kaikki humisee,\n    Ma luulen, että siellä\n    Ne mulle kuiskailee.\n    Näin haaveksien kuljen\n    Ja tydyn päivääni,\n    Ja Herran haltuun suljen\n    Mä aina onneni.\n\n(Hän menee taas pyykkiä huhtomaan, ja Heikki nousee sammal-vuoteeltaan;\npuun oksa sattuu hänen hattuunsa, ja siitä vähäinen krapsahdus kuuluu.\nHanna katsoo taaksensa). Mikä krapsahti? Kah! Outo -- merimies.\n\nHEIKKI (itseksensä). Ah! tuo ihana tyttö on siis Hanna! (Ääneensä).\nHyvää päivää, kaunis tyttöseni! Onko pyykin pesu kyllä hupaista työtä?\n\nHANNA. Eipä erittäin ikävääkään. Mutta mistä kaukaa olet?\n\nHEIKKI. Olen varsin läheltä ja toki aivan kaukaa.\n\nHANNA. Varsin läheltä ja aivan kaukaa, mitä se puhe merkitsee? Se on\nminusta varsin kummaa.\n\nHEIKKI. Ehkäpä se asia vielä selvenee. (Erikseen). Mutta minun täytyy\nvähän koetella hänen luontoansa, minkä laatuinen hän on. (Ääneensä).\nOh! siitä on pitkiä sikoja kulunut, kuin minä olen saanut nähdä noin\nkaunista neitosta. (Hän menee varsin lähelle Hannaa).\n\nHANNA. Edemmäksi kohta!\n\nHEIKKI. No, no, tyttöseni, sinä olet niin kaunis -- saahan sinua\nkatsella silmiin hieman. (Pistää päänsä Hannan nenän alle, kurkistaen\nhäntä silmiin).\n\nHANNA (huimasee kädellään Heikkiä korville). Saa, tuommoista saat\nhävytöin! (aikoo juosta pois).\n\nHEIKKI. Hanna! Hanna! Älä mene.\n\nHANNA (palajaa hiljakseen). Mitä? Hanna -- Kuinka nimeni tiedät?\n\nHEIKKI (vakavasti). Oi Hanna, sinä Metsälammen kukkanen! Sinun nimesi\non säilynyt muistossani, vaikka olen jo kaksitoista vuotta ollut\npoissa. Katso minua, eikö muistu mikään hämärä muisto mieleesi\nlapsuutesi ajoista?\n\nHANNA. Heikki! Ethän ole vain Heikki?\n\nHEIKKI. Olenpa Heikki, lapsuutesi leikki-kumppani, ja nyt lyö kättä\noikein hyvän-sopuisesti ja anna anteeksi äsköisen rohkean käytökseni;\nsen tein vaan koetellakseni, oliko Hannan sydän säilynyt puhtaana.\n\nHANNA. Kas veijaria! Noh, siitäpä sait palkan, ja nyt olemme kuitit.\nMutta, Heikki, mitenkä sinä tänne pääsit? Koska olet kotia tullut?\n\nHEIKKI. Toissa päivänä tulimme Rauman satamaan. Arvaatpa, että\nsydämmeni sykki ilosta, kun laskin jalkani armaalle syntymä-maalleni!\nMutta -- sinä, joka aina olet kotonasi ollut, et sitä toki saata\nymmärtää.\n\nHANNA (hätäisesti). Saatanpa kyllä, se sykkii varmaankin niin, kuin\nminun sydämmeni nyt, kun sinun sain nähdä -- (ujosti) niin onhan --\nonhan -- aina hupaista nähdä lapsuutensa leikki-kumppaneita.\n\nHEIKKI. Oi Hanna, onpa todellakin! Näetkö muodossani mitään, joka\nmuistuttaisi sinulle entistä ystävätäsi?\n\nHANNA. Sinun silmäsi ovat sen-laatuiset kuin ennenkin. Välistä katsovat\nne oikein veitikkamaisesti, mutta samassa taas niin vakaisesti ja\nrehellisesti, että niihin juuri täytyy mielis -- että niitä juuri\ntäytyy uskoa, mutta muuten on muotosi muuttunut. Sinä olet paljon kau--\n(hypistelee vyö-liinaansa ja katselee ujosti alaspäin) niin, tahdoin\nvain sanoa, että en sinua olisi tuntenut, jollen olisi muuten arvannut,\nkuka olit. Mutta voih! tässä nyt puhun ja unohdan pyykkini. (Hän menee\ntaas hieromaan vaatteita).\n\nHEIKKI. Hanna! Tiedätkö, miksi nyt olen täällä?\n\nHANNA (aina vain vaatteita hieroen). Varmaankin katsellaksesi näitä\nkoti-seutujasi.\n\nHEIKKI. Tämä oli yksi syy, mutta toinen oli vielä voimakkaampi. Etkö jo\narvaa?\n\nHANNA. En ollenkaan.\n\nHEIKKI. No tahdonpa sen sinulle sanoa. Minä tulin tänne kuulustelemaan,\nmistä sinun löytäisin, sillä minä tahdoin nähdä, sopisiko hän, joka oli\nlapsena leikki-kumppaninani, nyt minulle morsiammeksi. Hyvä onneni\nsaattoi niin, että sain sinua katsella, kun tässä tätisi kanssa puhuit,\nja ensi hetkellä huomasin, mitä nyt tahdon sinulle ilmoittaa. Hanna!\nsinua sydämmeni lempii. Tahdotko tulla merimiehen morsiammeksi?\n\nHANNA (nostaa kätensä, katsellen lempivällä katsannolla metsään päin).\nAh lintuseni, minun kumppalini yksinäisyydessä! tahdotteko viedä\ntervehdykseni armaalleni, kun hän on merellä purjehtimassa kaukana\nlempivästä Hannastansa. (Heikin ja Hannan huomaamatta menee erää\njuoru-akka näyttämön poikki. Hän katselee heitä, viipottaen päätänsä,\nja katoaa sitte metsään).\n\nHEIKKI. Hanna! Minä ymmärrän vastauksesi, sinä tahdot lempiä minua.\n(Aikoo syleillä Hannaa).\n\nHANNA (vetäytyy sivulle). Ei niin, Heikki. Lempiä tahdon sinua aina,\nvaan vielä en lupaa omaksesi tulla, ennenkuin tädilleni puhun asiasta\nja hänen suostumuksensa saan. Mutta voi! nyt saan varmaankin toria, kun\nnäin kauan olen pyykillä ollut, Nyt täytyy viedä vaatteet ämpärillä\nlähteelle ja siellä net virutella.\n\nHEIKKI. Miksi et, kultaseni, viruttele niitä täällä lammessa?\n\nHANNA. Lammen pohja on mutainen, mutta lähteessä on kirkas vesi.\n\nHEIKKI. minä tulen Kanssasi.\n\nHANNA. Tule vain. Sinä saat levitellä vaatteet kuivumaan, että pikemmin\njoudun kotia. (Kokoo vaatteet ämpäriin). No nyt saamme mennä,\nKatsokaatte pienet lintuset, nyt on minullakin kumppani.\n\n    (He menevät, ja esirippu lasketaan alas).\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nMetsälammen  torpan huone. Seinässä on hylly, ja siinä muutama puinen\nlautanen, kitattuja porsliini-taltrikeita, kauhoja, puu-lusikoita ja\nkahvi-kupit. Pöydällä leipä-koppa ja silakka-kuppi. Tiina, Metsälammen\nemäntä, istun rukin ääressä, pellavia kehräten.\n\n\nEnsimmäinen Kohtaus.\n\n    Tiina. Sitte Juoru-akka. Männistön emäntä.\n\nTIINA. Pysyneekö pannu-kakkuni kuumana? (Hän menee aukasemaan pesän\novia ja katselee kakkua, joka on taltrikilla). Oi, kuinka se on hyvä!\nSitä kyllä kehtaa Emännälle tarjota. Jospa hän nyt vain tulisi! Mitäpä\nasiaa hänellä nyt lienee? (Juoru-akka tulee sisälle). Kas, hyvää päivää\nmuori! Luulin Männistön Emännän tulevan. No istukaatte nyt, muori.\nMitäs teiltä nyt kuuluu? (Akka istuu tuolille, Tiina rukkinsa ääreen).\n\nAKKA. Eipä juuri mitään erinomaista. Mutta jopa nyt on Männistö myyty;\noletteko kuullut?\n\nTIINA. Männistö myyty. Eihän vielä! No kenellekkä?\n\nAKKA. Eräs merimies sen osti ja maksoi hyvästi, en muista, kuinka\npaljon, mutta sanottiin vain, että hyvä hinta saatiin. Kyllä nyt taas\nMännistön Emännän kelpaa pelata, mutta jahka vävy ne rahat kynsiinsä\nsaa, niin kyllä niistä pian tulee kuitti. Emäntä on ylpeillyt kovin,\nmutta joka kuuseen kurkoittaa, se vielä katajaan krapsahtaa.\n\nTIINA. Niin, se siitä tuli, kun hän tahtoi herraa vävyksensä.\n\nAKKA. Niin kyllä. Sitäpä minäkin sanoin, että hänen olisi sopinut ottaa\nesimerkkiä sinusta, vaikka kohta oletkin torpan emäntä. Sinä opetit\ntyttäresi työtä tekemään, ja he saivat hyvät miehet ja ovat nyt jo\ntaloon päässeet. Männistön pojat kulkevat pitkin kylän raittia\npapriikki-verassa, papirossit suussa ja kädet taskuissa. Tyttärelle\nopetettiin venskaa, asetettiin kalan-verkko päähän, teetettiin\nvaatteita kaupungin mallin mukaan ja laitettiin vihdoin viimein\nkauppias Kauppasen rouvaksi. Kauppasen kanssa nyt pojat juovat\npullo-olutta, ja Männistön tavarat ovat menneet kuin koskesta alas\nheidän kurkustansa. (Akan puhuttua tulee Männistön Emäntä sisälle, ja\nakka sanoo itseksensä). Kah tuossa hän on. Jospa hän ei vain olisi\nkuullut, mitä puhuin.\n\nEMÄNTÄ. Hyvää päivää!\n\nTIINA. Jumal' antakoon!\n\nAKKA. Hyvää päivää!\n\nEMÄNTÄ. Hohho, kuin olen oikein palavissani! (Aukaisee leuan alta\nsilkkisen solmun),\n\nTIINA. Emäntä hyvä, tulkaatte istumaan! (Nostaa tuolin pöydän päähän).\n\nEMÄNTÄ. Kiitoksia vaan. (Tiina menee ottamaan pesästä pannu-kakun ja\nrupee sitä esille leikkaamaan). Minä tulin nyt tänne puhumaan, että\nolen taloni myynyt, ja että teidän, Tiina hyvä, on täältä muuttaminen,\nsillä --\n\nTIINA. Minun? Totta uusi isäntakin torppareita tarvitsee, ja olenhan\nminä aina rehellisesti veroni maksanut.\n\nEMÄNTÄ. Olet niinkin, mutta tämä Söökapteeni eli Styyrmanni -- hän,\njoka taloni osti, aikoo rakentaa asunto-rivin tänne Metsälammen torpan\nmaalle, sekä tulee siinä itse asumaan.\n\nTIINA. No hyvänen aika! (Tarjoo emännälle taltrikkia, jossa on\npannu-kakun pala ja kahveli).\n\nEMÄNTÄ. Kiitoksia.\n\nTIINA (kauppaa kahvi-kupin tassilla myöskin akalle pannu-kakun palaa).\nTässä on, muori, teillekkin pala. (Akka ottaa sormin tassilta palan).\nOttakaa, muori, tassikin.\n\nAKKA. En minä siitä huoli. Kynsistänsä haukkakin on monta hyvää palaa\nsyönyt.\n\nTIINA (istuu tuolille, syvästi huo'aten). Voi toki, että nyt täytyy\ntäältä muuttaa. (Miettien). Mutta -- jos Metsälampi taloksi tehdään,\ntehdään kaiketi Männistö torpaksi. Minä muutan sinne sitte.\n\nEMÄNTÄ. Ei se käy laatuun. Vävyni, Hantelsmanni Kauppanen, on Männistön\nvuokrannut, sillä minun tyttäreni, Hantelsmannin Rouva, tahtoi halusta\nsinne asumaan.\n\nAKKA (mielinkielisesti). No sehän onkin sopivaa, että Rouva taas pääsee\nentiseen kotiinsa. Niin, niin sanon, kyllä kelpaa semmoisessa\nkartanossa heilua, ja mikäs on heiluessa ja toimittaessa, kun on ison\nKauppamiehen Rouvana, ja on tavaraa kyllin.\n\nEMÄNTÄ (ylpeästi, vaan toki huo'aten). Onhan sitä kokountunut tavaraa\nmeille.\n\nAKKA (erikseen). Eipä hän onnekseni sentään suuttanut kuulla, mitä\näsken puhuin. (Ääneensä). Onhan sitä tavaraa teillä, ja Kauppaselle\nkarttuu myöskin -- hän onkin oiva kauppias, mutta mikäs on olla, kun\nteiltä mukaman tavaran sai ja semmoisen toimekkaan rouvan.\n\nEMÄNTÄ. Kyllähän minun tytärtäni ottaa kelpasi, vaikka minä sen itse\nsanon. Mutta minun nyt täytyy mennä. Kun, Tiina hyvä, nyt olen sinulle\npuhunut, miten asiain laita on, tiedät tuumailla, mitä sinulla on\ntehtävänä. Hyvästi nyt, voikaa hyvin! (Hän menee).\n\n\nToinen Kohtaus.\n\n    Tiina. Juoru-akka.\n\nTIINA. Oih mokomia, mitä nyt tulivat ja tekivät. Olisivat eläneet\nihmisten lailla, niin ei olisi tarvinnut myydä Männistöä, ja minä\nolisin saanut elää rauhassa torpassani. Mikähän tuo olikaan, joka talon\nosti? Söökapteeni eli Tyyrmanni. Ei, oli siinä ässäkin -- äs'tyyrmanni\n-- näin se kuului.\n\nAKKA. Niin, suoraan sanoen, se oli merimies eli laivan perämies, mutta\nEmäntä ylpeydessään ei osaa enään selvää suomea, vaan sanoo:\n(Osoittelee kimeällä äänellä). Söökapteeni ja tyttäreni, Hantelsmannin\nRouva. -- Ohhoo sentään!\n\nTIINA. Niin kyllä, viitsis häntä, rouvaksi nimitellä omaa tytärtänsä,\nvaikka hän mimmoinen rouva olisi, en maarin sitä tekisikkään. Voi mitä\nnyt sanonee Hannakin, kun täältä täytyy muuttaa. Tyttö hupakko, missä\nhän nyt viipynee? Kylläpä hän nyt jo olisi ehtinyt tulla pyykiltä.\n\nAKKA. Hanna -- hän lipertelee, tien-mä, sulhasensa kanssa lammen\nrannalla. Teillä vain on ollut hyvä onni. Tyttärenne tulivat hyviin\nnaimisiin, ja nyt on taas kasvattinne morsianna.\n\nTIINA. Hannako? Ei maarin. Hän ei vielä morsianna ole, eikä hänen ole\nkiirutta naimisiin; tyttö on lapsi vielä.\n\nAKKA. Ei sitä salata tarvitse -- näinpä itse omin silmin, että hänellä\noli sulhanen. Lammen rannalla puhuttiin ja kuiskattiin, ett'eivät\nhuomanneetkaan minua.\n\nTIINA. Ei, ei, se ei voi olla totta!\n\nAKKA. Nyt on toki silmänne pettyneet, mutta jos tahdotte Hannaa,\ntuommoista vilkku-silmää, uskoa enemmän kuin minua -- niin ei se minua\nhaita. (Nousee istualta ja aikoo lähteä pois).\n\nTIINA. Mene vain, sinä kaksi-kielinen liperteliä. (Rallitus kuuluu\nulkoa).\n\nAKKA (oven suusta huutaen). Jopa rallitus kuuluu -- nyt saatte kysyä\ntuolta _sievältä viattomalta_, minkä vuoksi hän on viipynyt. (Hän\nmenee).\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Tiina. Hanna. Sitte eräs Merimies.\n\nHANNA (tulee ovesta sisälle, laulaen nuotilla: \"ei ole ajat niin, kuin\noli ennen\").\n\n    \"Mitäs minä itseäni surulliseks' heitän,\n    Kyllä minä pienet surut ilollani peitän.\n    Tralla lalla lalla lalla lalla lalla lalla,\n    tralla lalla lalla lalla lallat la lalla.\"\n\nOi täti! kuinka olen iloinen. Koko maailma on niin suloinen, ja kaikki\nihmiset ovat niin hyviä, että tahtoisin niitä sydämmestäni rakastaa.\n\nTIINA. Vai niin, vai niin -- mutta sitä en minä tahtoisi. Tiedätkö,\nmitä minä tahtoisin?\n\nHANNA. No mitä, tätiseni?\n\nTIINA. Minä tahtoisin torua -- ja hyvällä lailla. Kuule! Miksi et ole\nennen kotia tullut? Luuletko, ett'en minä ymmärrä, kuinka kauan sinulle\npyykkiä piisasi? Olet siellä laiskana liehakoinnut. (Itkee). Enkö ole\nsinua työhön opettanut pienuudesta pitäen? Sano, tyttö, onko se minun\nsyyni, että sinä olet kelvotoin?\n\nHANNA. Mutta, täti, miksi täti nyt noin kovasti toruu? Antakaa minun\nnyt puhua.\n\nTIINA. Teeskenteliä, mielitteliä! Tiedänpä nyt, miksi sinä minua\ntahdoit pyykiltä pois saadaksesi tuon sulhosi kanssa liverrellä; mutta\neipä Tiina olekkaan sokea -- minä tiedän kaikki. Kavalapa olit, kun\nviattomalla muodollasi kysyit: \"mitä tuo rakkaus oikein on\". Hyi\ntuommoista!\n\nHANNA (vakavasti ja lempeästi). Täti! jollen olisi niin onnellinen,\nkuin nyt olen, niin totta teille harmistuisin ja menisin pois tyköänne,\nsillä kovasti olette minua soimannut ja varsin syyttömästi. Te olette\nkovin pettynyt, vaan kuinka se on tapahtunut, sitä en tiedä, mutta\nuskokaa minua, kun sanon: Silloin, kuin rannalta lähditte, en tietänyt\nrakkaudesta mitään -- vaan nyt! -- Täti, kohta teidän lähdettyänne\nrannalta tuli sinne Heikki, lapsuuteni leikki-kumppani. Hän on palannut\nmereltä ja tuli katsomaan koti-seutujansa ja minua. Hän on muistanut\nminua tuolla kaukaisilla merillä, ja nyt ensi hetkellä, kun hänen näin,\ntiesin, että häntä rakastaisin, vaan en ketään muuta. Hän pyysi minua\nomaksensa, ja minä annoin lupaukseni, jos te, täti, liittoomme\nsuostutte.\n\nTIINA. Minä! En suinkaan. Tuommoinen vekkuli tulee mereltä ja tiesi\nmistä -- mielittelee minun herkkäuskoista hempukkaani, ja tämmöisiin\nminä antaisin suostumukseni! -- en maar. (Taputtelee Hannaa). Hohho,\nHannaseni, oikein sydämmeni keveni, kun taas saatan sinua uskoa! Ei\ntarvitsisi noita juoru-akkoja kuunnella, heillä on aina turhia juttuja.\n(Vakavasti). Mutta Hannaseni, tuota meri-poikaa et sinä saa ajatella;\nse on varsin turhaa.\n\nHANNA. Oi täti! voiko estää lintua lentämästä puun yli.\n\nTIINA. Sitä et voi. Mutta sinä voit estää lintua tekemästä pesäänsä\npuuhun. Selvemmin sanoen -- sinä voit estää nuot rakkauden ajatukset\ntekemästä pesäänsä sydämmeesi. (Merimies tulee ovesta sisälle).\n\nMERIMIES. Hyvää päivää! Onko täällä näkynyt merimiestä Heikkilää?\n\nTIINA. Onpa vain, tunnetteko häntä?\n\nMERIMIES. Tunnen kyllä. Olimme yhdessä laivassa ja yhdessä tulimme\nmuutamien kumppanien seurassa Männistöön, mutta nyt tuli Männistöön\nKapteeni, joka meitä laivaansa tahtoisi, ja senpä vuoksi haen\nHeikkilää.\n\nTIINA. Minkä-laatuinen mies tuo on? Olisipa oikein hupaista tietää --\nHän tuli tänne kuin tuuliais-pää ja tahtoi kihlata kasvattiani.\n\nMERIMIES. Hohho, vai niin! Raumalla hänellä on jo aikaa ollut kihlattu\nmorsian.\n\nHANNA. Mitä sanotte? Ei, se ei ole tosi. Hänen silmänsä ei saata\nvalhetella!\n\nTIINA. Onpa kyllä se tosi, kas sitä nyt! Ei tuommoisia hulivilia ole\nuskominen.\n\nMERIMIES. Kyllä asia tosi on, mutta minun täytyy nyt mennä kumppaniani\nhakemaan, jääkää hyvästi! (Hän menee).\n\n\nNeljäs Kohtaus.\n\n    Tiina. Hanna. Sitten Heikki.\n\nHANNA. Voi täti! Miksi uskotte tuon vieraan miehen puhetta? Jospa\nnäkisitte Heikin, kuinka rehellinen muoto hänellä on, silloin\nvarmaankin häntä uskoisitte. (Heikki tulee sisälle). Kas tuossa hän on!\n\nHEIKKI. Ah, tässä nyt olen entisessä kodissani!\n\nTIINA. Olet kyllä, mutta tänne et enään tule niin kauan, kuin minä\nnäissä huoneissa asun. Tulit tänne mielittelemään minun kasvattiani,\nlasta, jota olen rakastanut niin, kuin omianikin, enkä ymmärrä, kuinka\nhänen noin sait itseesi mielistymään, mutta mitäpä sinusta tietää, mitä\nsilmänkääntäjän temppuja sinä siellä ulko-mailla olet oppinut. Mutta et\nniillä pitkälle pääse, nyt tiedän jo, että sinulla Raumalla on toinen\nmorsian.\n\nHEIKKI. Minulla? Kuka teille tuommoista on uskotellut. Raumalla en ole\nkäynyt sitte, kuin täältä läksin, ja Hannaa rakastan enkä ketään muita.\nUskokaa minua, tässä entisen kotoni kynnyksellä en valetta puhua saata.\n\nHANNA. Heikki, minä uskon sinua, eikä meitä kukaan eroita!\n\nTIINA. Vai ei? (Sanoen tuimasti Heikille). Menetkö pois täältä pikaa,\nennenkuin minunkin silmäni käännät!\n\nHEIKKI. Hyvästi Hanna, kyllä toisemme näemme! (Hän menee).\n\nTIINA. Saa nähdä, kuka tässä viimeiset sanat sanoo! Täytyy katsoa,\nmenikö hän jo pois. (Hän menee ulos).\n\nHANNA. Voi, kuinka nyt kotoni tyhjältä tuntuu! -- Ulos tahdon minäkin\nmennä, siellä suruani tuulelle tarjota. (Hän menee).\n\n    (Esirippu lasketaan alas).\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nMetsäinen seutu, torppa näkyy etäältä.\n\n\nEnsimmäinen Kohtaus.\n\n    Hanna. Sitten Heikki, Tiina ja Merimies.\n\nHANNA (istuu kivellä). Mihinkä meni kaikki iloni? Oi, nyt tunnen\nrakkauden voiman! Se on suloinen, taivaallinen, vaan jos sitä vastaan\nsotii, silloin on se hirveä, polttava kuin tuli! (Hän on hetken ääneti\nja kuuntelee, kun metsästä kuuluu Heitin laulun ääni).\n\nHEIKKI. [Lauletaan samalla nuotilla kuin: \"engång i bredd med dig\".]\n\n    Tralla la la la la\n    Tralla la la la la\n    Missä on kultani,\n    Ruusu-kukkani?\n\nHANNA.\n\n    Lehdossa kävelee,\n    Sinua muistelee,\n    Tule, mun sulhoni,\n    Tänne luokseni.\n\nHEIKKI (tulee metsästä ja antaa kätensä Hannalle, laulaen):\n\n    Nyt, minun armaani,\n    Olet muu omani,\n    Sinua rakastan\n    Minä ainian.\n\nHANNA.\n\n    Sinun oon kultana\n    Siksi, kuin kuolema\n    Vie minun hautahan,\n    Tuonen majahan.\n\nTIINA (tulee torpasta päin ja huudahtaa Heikille). No jopa peräti! vai\nuskallat sinä vielä täällä viivyskellä!\n\nHANNA. Täti! Heikin morsiammeksi tahdon, sillä hän on varmaankin jalo!\nMerimiehellä täytyy olla puhdas omatunto ja vahva luottamus Jumalaan,\nmuutoin ei hän uskaltaisi vähäisellä, heiluvalla aluksella purjehtia\nsuurten merien riehuvia aaltoja. Katsokaa, täti, Heikkiä, kuinka\njalolta hän näyttää.\n\nTIINA. Ei kaikki kultaa, kuin kiiltää, ei kaikki hopeaa, kuin hohtaa.\n(Merimies tulee metsästä, ja Tiina huudahtaa). Kas tuossa hän on, joka\ntietää, että Heikillä on morsian.\n\nHEIKKI (kiivaasti kääntyen Merimieheen). Vai sinä täällä olet ollut\nvalheita kantamassa.\n\nMERIMIES. Seis poika! Maalla puhaltaa ilkeämmät tuulet kuin merellä,\nmutta ehkä tästä vielä onnen satamaan päästään, kun asiat selvenevät.\nHeikistä en minä ole sanaakaan puhunut, vaan Heikkilästä, mutta minä\nhoksaan nyt, että vaimo-väki ei ole siitä lukua pitänyt, että nimi oli\nvähän pitempi, kun se vain oli sinne päin, mutta näette sen, että tämä\non Heikki Lampinen, ja hän, josta minä puhuin, on Heikki Heikkilä.\nNiin, niin, muori, älkää siinä jörötelkö, vaan laittakaa häät. Tyttö on\noikein kaunis, olisinpa hänen vaikka itse ottanut -- no, kyllä minä\nsinun, tyttöseni, sentään ystävällenikin suon. Mutta, Heikki, toimita\nnyt asiasi pian ja tule minun ja Heikkilän kanssa Männistöön, sillä\nsiellä on Kapteeni, joka tarjoo meille hyyryä laivaansa.\n\nHEIKKI. Minä en hyyryä otakkaan ennen, kuin tulevana kevännä.\n\nMERIMIES. No hyvästi sitte. Minä lähden, mutta toimita häät ennen, kuin\nmerille menen. (Hän menee).\n\n\nToinen Kohtaus.\n\n    Heikki. Hanna. Tiina.\n\nHANNA. No täti, nytpä on kaikki selvän selvää!\n\nHEIKKI. Ja nyt tiedätte, ett'en ole mikään silmänkääntäjä.\n\nTIINA. Niin, mistäpä minä olisin tietänyt, mikä mies sinä olet -- ja\nmistä se rakkaus noin hetkellä tuli, kuin raiska silmään?\n\nHEIKKI.\n\n    Kuu salama lyö,\n    Se hetken on työ,\n    Mutta ijäks' jäljen se puuhun syö.\n\nHANNA. Niin se on, näinpä laulaa runoiliakin: (Hän laulaa). [Ne nuotit,\njoittenka mukaan tätä lauletaan, ovat \"Peipposen Viserrys\"-nimisessä\nnuotti-vihossa painettuina.]\n\n    \"Mä hetken vain\n    Sun nähdä sain,\n    Vaan kuvas ei katoa muistostain.\n\n    Näin hetken on työ,\n    Kun salama lyö,\n    Mut ijäks' jäljen se puudun syö.\n\n    Oi riemuisaa,\n    Oi katkeraa,\n    Oi hetkeä yhtä ja ainoaa!\n\n    Unhottaa pois\n    Sit' en mä vois,\n    Vaikk' kuolon mulle se muisto tois!\"\n\nTIINA (joka Hannan laulaessa on pyyhkiellyt kyyneleitä silmistänsä,\nlausuu nyt juhlallisella äänellä). Lapseni! Laulusi on saattanut\nmieleeni entisiä aikoja, -- minä muistin, että minäkin kerran olin\nnuori -- -- -- Olkaatte, lapset, onnelliset! Mutta, Hanna, minun täytyy\nnyt onneasi häiritä, sillä minulla on sinulle ikävä sanoma sanottavana.\n\nHANNA. No mitä? En nyt pelkää mitään.\n\nTIINA. Istukaatte kuulemaan. (He istuvat kukin kivelle). Männistön\nEmäntä kävi täällä sanomassa, että meidän täytyy muuttaa torpasta pois,\nsillä eräs merimies on ostanut Männistön ja rakentaa talonsa tänne\nMetsälammen torpan maalle.\n\nHEIKKI (nousee seisoalle, sanoen iloisesti), Eipä tarvitsekkaan teidän\nmuuttaa torpasta pois, sillä minä olen se merimies, joka talon osti.\n\nHANNA (iloisesti). Vai sinä!\n\nTIINA (ihmetellen). Sinä! (Iloisesti). No nytpä saan kasvattinikin\ntalon emännäksi; hyvänen aika! ja näin äkki-arvaamatta! hetken aikaa\nsitten oli sydämmeni surua täynnä, ja nyt on kaikki iloksi muuttunut.\n\nHEIKKI. Niin, täti, näette nyt sen, että hetkellä voi paljo tapahtua.\nJa kuulkaa nyt, mitä olen tuumannut: Tähän rakennan minä kauniin\nkartanon, joissa Hanna on emäntänä, ja täti jää hänen luoksensa, sillä\nminä varmaankin usein merille lähden, vaikka en enään pisemmille\nmatkoille mene. Mutta kun kesä tulee, ja järvet sekä meri aaltoilevat\nvapaana jääpeitteistään, silloin merimies, ikään kuin lintusetkin,\njotka keväällä kohottavat siipiänsä lentoon, tahtoo aluksellansa\nrientää meren aaltoja purjehtimaan.\n\nHANNA (laskein kätensä sydämmellensä). Ja silloin, kuin myrskyt ja\ntuulet peuhaavat, silloin tiedät, että täällä lempivä sydän rukoilee\npuolestasi.\n\nHEIKKI (juhlallisesti). Niin, Hannaseni! Me olemme nyt toinen toisemme\nemmekä siis orpoja enään, ja täällä Suomen humisevien honkaen keskellä\non meillä oma koti. Oi onnea suurta!\n\nHANNA. Ja runoilian kanssa saatamme laulaa: (He laulavat molemmat).\n\n    \"Honkain keskellä mökkini seisoo\n    Suomeni soreassa salossa,\n    Honkain väliltä siintävä selkä\n    Vilkkuvi koittehen valossa.\n    Hoi, la, la la la la,\n    Hoi, ta la ta la la:\n    Kaiku mun suloinen Suomeni maa!\"\n\n    (Esirippu lasketaan alas).\n\n_Loppu_.\n\n\n\n"]