[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUV_UZNl3pRrA59h3kEK-0VfAw9pzQcukPY4H5fIQz7A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":38,"aiDescription":39,"preamble":40,"content":41},812,"Kurjat IV","Hugo, Victor",1802,1885,"812-hugo-victor-kurjat-iv","812__Hugo_Victor__Kurjat_IV","Idylli Plumetja Epopeia Saint-Denis-kadun varrella","romaani",[],[15,16],"klassikot","ranskalainen","fi",1862,1930,85100,564638,false,47877,[25,26,27,28,29],"Epic literature","Ex-convicts -- Fiction","Historical fiction","Orphans -- Fiction","Paris (France) -- Fiction",[31,32,33,34],"Classics of Literature","French Literature","Historical Novels","Novels","\"Kurjat II: Cosette\" by Victor Hugo is a French epic historical novel published in 1862. Beginning in 1815 and culminating in the 1832 June Rebellion in Paris, the novel follows several interconnected lives, particularly ex-convict Jean Valjean's struggle for redemption. Through their stories, Hugo examines law and grace, justice and mercy, poverty and social condemnation. The work explores the lives of France's most downtrodden citizens, charting a journey from darkness to light, from injustice to justice, from despair to hope. (This is an automatically generated summary.)",[37],"Lehtonen, J. V. (Johannes Vihtori)",382,"Klassikkoromaanin neljäs osa keskittyy Mariuksen ja Cosetten väliseen orastavaan rakkauteen Plumet-kadun piilopaikassa. Samaan aikaan Pariisin kaduilla kytee tyytymättömyys, joka kärjistyy vuoden 1832 veriseksi kesäkuun kapinaksi ja Saint-Denis-kadun barrikaditaisteluiksi.","Victor Hugon 'Kurjat IV' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 812. E-kirja\non public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KURJAT IV\n\nIdylli Plumet- ja Epopeia Saint-Denis-kadun varrella\n\n\nKirj.\n\nVICTOR HUGO\n\n\nSuom. Eino Voionmaa\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1930.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen kirja. Hiukan historiaa.\n\n 1. Hyvin leikattu.\n 2. Huonosti ommeltu.\n 3. Louis-Philippe.\n 4. Halkeamia perustassa.\n 5. Seikkoja, joista historia syntyy ja joista historia ei tiedä.\n 6. Enjolras ja hänen alapäällikkönsä.\n\nToinen kirja. Éponine.\n\n 1. Le champ de l'Alouette.\n 2. Rikoksen siementen synnyttäminen vankilan taimitarhassa.\n 3. Ukko Mabeuf näkee näyn.\n 4. Mariuskin näkee näyn.\n\nKolmas kirja. Talo Plumet-kadun varrella.\n\n 1. Piilopirtti.\n 2. Jean Valjean kansalliskaartilaisena.\n 3. Foliis ac frondibus.\n 4. Ristikon vaihdos.\n 5. Ruusu huomaa olevansa sota-ase.\n 6. Taistelu alkaa.\n 7. Yhteen suruun puolitoista.\n 8. Orjankytkyt.\n\nNeljäs kirja. Apu alhaalta voi olla apu ylhäältä.\n\n 1. Ulkonainen haava sisäisen parantajana.\n 2. Eukko Plutarkhos osaa selittää ihmeen.\n\nViides kirja. Kirja, jonka loppu ei muistuta alkua.\n\n 1. Yksinäisyys ja kasarmi kosketuksissa toistensa kanssa.\n 2. Cosetten pelkoja.\n 3. Toussaintin huomautuksia.\n 4. Sydän kiven alla.\n 5. Cosette kirjeen luettuaan.\n 6. Ukot on luotu poistumaan oikealla ajalla.\n\nKuudes kirja. Pikku Gavroche.\n\n 1. Tuulen kolttonen.\n 2. Pikku Gavroche käyttää hyväkseen Napoleon suurta.\n 3. Kohtalonvaiheita eräässä karkauksessa.\n\nSeitsemäs kirja. Varkaankieli.\n\n 1. Alkuperä.\n 2. Juuret.\n 3. Itkevää ja nauravaa varkaankieltä.\n 4. Kaksi velvollisuutta: valvoa ja toivoa.\n\nKahdeksas kirja. Iloja ja suruja.\n\n 1. Selkeä valo.\n 2. Täydellinen onnen huumaus.\n 3. Varjon alku.\n 4. Cab pyörii Englannin ja haukkuu varkaankielellä.\n 5. Yön olioita.\n 6. Marius palaa sen verran todellisuuteen, että ilmoittaa\n    Cosettelle osoitteensa.\n 7. Vanha ja nuori sydän vastakkain.\n\nYhdeksäs kirja. Minne he menevät?\n\n 1. Jean Valjean.\n 2. Marius.\n 3. Herra Mabeuf.\n\nKymmenes kirja. Kesäkuun 5. päivä 1832.\n\n 1. Kysymys puusta katsoen.\n 2. Kysymyksen ydin.\n 3. Eräät hautajaiset myrskyn aiheena.\n 4. Muinaiset kuohunnat.\n 5. Pariisin omituisuus.\n\nYhdestoista kirja. Atomi veljeilee myrskyn kanssa.\n\n 1. Muutamia tietoja Gavrochen runouden alkuperästä.\n    Erään akateemikon vaikutus tähän runouteen.\n 2. Gavroche marssimassa.\n 3. Parturin oikeutettu pahastuminen.\n 4. Lapsi kummastelee vanhusta.\n 5. Ukko.\n 6. Alokkaita.\n\nKahdestoista kirja. Corinthe.\n\n 1. Corinthen historia sen perustamisesta saakka.\n 2. Hilpeä alku.\n 3. Yö alkaa pimittää Grantairea.\n 4. Yritys lohduttaa leski Hucheloup'ta.\n 5. Valmistukset.\n 6. Odotellessa.\n 7. Billettes-kadulla mukaan tullut mies.\n 8. Useita kysymysmerkkejä erään le Cabuc-nimisen miehen takia,\n    jonka nimi ehkä ei ollut le Cabuc.\n\nKolmastoista kirja. Marius astuu varjoon.\n\n 1. Plumet-kadulta Saint-Denis-kortteliin.\n 2. Pariisi pöllönlennosta katsoen.\n 3. Uloin raja.\n\nNeljästoista kirja. Epätoivon suuruus.\n\n 1. Lippu: ensimmäinen näytös.\n 2. Lippu: toinen näytös.\n 3. Gavroche olisi tehnyt viisaammin, jos olisi ottanut\n    Enjolras'n karbiinin.\n 4. Ruutinelikko.\n 5. Jean Prouvairen loppu.\n 6. Kuoleman kamppailu elämän kamppailun jälkeen.\n 7. Gavroche välimatkojen tarkkana laskijana.\n\nViidestoista kirja. L'Homme-Armé-katu.\n\n 1. Juoruava imupaperi.\n 2. Katupaikka valon vihollisena.\n 3. Cosetten ja Toussaintin nukkuessa.\n 4. Gavrochen into menee liikoihin\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA\n\nHIUKAN HISTORIAA\n\n\n\n\n1.\n\nHyvin leikattu.\n\n\nVuodet 1831 ja 1832, ne molemmat vuodet, jotka välittömästi liittyvät\nheinäkuun vallankumoukseen, ovat omituisimpia ja merkillisimpiä\najankohtia historiassa. Edellistensä ja jälkeistensä välillä seisovat\nnämä molemmat vuodet kuin kaksi vuorta. Niillä on vallankumouksellinen\nsuuruus. Niistä näkee syvyyksiä. Yhteiskunnalliset massat, sivistyksen\nperuskerrokset, Ranskan perusmuodostuman vuosisataiset piirteet\npilkistävät sieltä ja peittyvät tavan takaa äkkiä järjestelmäin,\nintohimojen ja teoriain myrskypilviin. Tätä pilkistelyä ja peittymistä\non sanottu vastustukseksi ja liikkeeksi. Joskus näkee sieltä totuuden,\nihmissielun valon, välähtävän.\n\nTämä merkillinen ajanjakso on siksi rajoitettu ja alkaa olla meistä\nsiksi kaukana, että nyttemmin voi käsittää sen pääpiirteet.\n\nMe koetamme esittää niitä.\n\nRestauratio oli ollut niitä vaikeasti kuvattavia välikausia, joissa\non väsymystä, mutinaa, nurkua, uneliaisuutta, melua ja jotka eivät\nmerkitse muuta, kuin että suuri kansa on saapunut levähdyspaikalle.\nNämä ajanjaksot ovat omituisia ja eksyttävät niitä valtiomiehiä, jotka\nyrittävät käyttää niitä hyväkseen. Aluksi ei kansa pyydä mitään muuta\nkuin lepoa, ei janoa muuta kuin rauhaa, pyytää vain saada olla pieni.\nToisin sanoen se tahtoo saada olla rauhassa. Suuret tapahtumat, suuret\nonnistumiset, suuret seikkailut, suuret miehet, niitä on, Jumala\nparatkoon, nähty yllin kyllin, ne tympäisevät. Annettaisiin kernaasti\nCaesar Prusiaasta ja Napoleon Yvetot'n kuninkaasta. \"Se oli sentään\nkiltti pikku kuningas, se!\" On marssittu aamunsarastuksesta, on tultu\npitkän ja väsyttävän päivämarssin iltaan; on ensimmäisellä taipalella\noltu Mirabeaun, toisella Robespierren, kolmannella Bonaparten seurassa;\nollaan näännyksissä. Kukin haluaa vain vuodetta saadakseen levätä.\n\nVäsytetty alttius, vanhennut sankaruus, kylläinen kunnianhimo,\nvoitettu rikkaus, kaikki ne etsivät, vaativat, pyytävät ja rukoilevat\n-- mitä? Majapaikkaa. Ne saavat sen. He ottavat haltuunsa rauhan,\nlevon, joutilaisuuden ja ovat tyytyväisiä. Samalla esiintyy kuitenkin\nerinäisiä saavutuksia, ne ilmaisevat itsensä ja koputtavat vuorostaan\novelle. Nämä saavutukset ovat syntyneet vallankumouksista ja sodista,\nne ovat olemassa, ne elävät, niillä on oikeus istuutua seuraan ja\nne istuutuvat siihen; ja enimmäkseen ovat nämä saavutukset vain\nmajoitusmestareita ja muonittajia, joilla ei ole muuta tekemistä kuin\npanna kuntoon huoneita periaatteille.\n\nSilloin näkee poliittinen filosofi seuraavaa:\n\nSamalla kuin väsyneet ihmiset pyytävät lepoa, pyytävät tosiasialliset\nsaavutukset takeita. Takeet ovat saavutuksille samaa kuin lepo\nihmisille.\n\nHiukan historiaa\n\nSitä Englanti pyysi Stuarteilta protektorin jälkeen; sitä pyysi Ranska\nBourboneilta keisarikauden jälkeen.\n\nNämä takeet ovat ajan vaatimus. Ne täytyy myöntää. Ruhtinaat\n\"lahjoittavat\" ne, mutta itse asiassa antaa ne olojen pakko. Se on syvä\ntotuus, joka on hyvä tietää, mutta jota Stuartit eivät aavistaneet\nvuonna 1660 eivätkä Bourbonit oivaltaneet edes vuonna 1814.\n\nEnnalta määrätty suku, joka palasi Ranskaan Napoleonin kukistuttua,\noli niin tuhoisan omahyväinen, että luuli muka antavansa ja myös\nsaattavansa ottaa pois antimensa; luuli, että Bourbon-suvulla\noli jumalainen oikeus, että Ranskalla ei ollut mitään ja että se\nvaltiollinen oikeus, joka Ludvig XVIII:n vakuuskirjalla myönnettiin,\nei ollut mitään muuta kuin tämän jumalaisen oikeuden oksa, jonka\nBourbon-suku oli leikannut ja armosta lahjoittanut kansalle, kunnes\nkuningas näkisi hyväksi sen peruuttaa. Mutta jo niistä haitoista, joita\nlahja tuotti Bourbon-suvulle, olisi sen pitänyt huomata, ettei lahja\nollut siltä itseltään peruisin.\n\nBourbon-suku oli vihoissaan yhdeksännelletoista vuosisadalle. Se oli\nnyrpeissään kansan kehityksen pienimmästäkin oireesta ja nyrpisti sille\nnenäänsä. Sen näki kansa.\n\nBourbon-suku luuli olevansa voimakas, kun keisarikausi oli sen nähden\nkannettu pois kuin teatterikulissi. Se ei huomannut, että se itse oli\nkannettu näyttämölle samalla tavalla. Ei nähnyt, että sekin oli samassa\nkädessä, joka oli ottanut pois Napoleonin.\n\nBourbon-suku luuli olevansa juurtunut, koska se edusti entisyyttä. Se\nerehtyi; se oli osa entisyyttä, mutta entisyys kokonaisuudessaan oli\nRanska. Ranskan yhteiskunnan juuret eivät olleet kuningassuvussa, vaan\nkansassa. Näitä näkymättömiä, mutta elinvoimaisia juuria ei muodostanut\nyhden suvun oikeus, vaan kansan historia. Niitä oli kaikkialla, paitsi\nvaltaistuimien alla.\n\nBourbon-suku oli loistava ja verinen solmu Ranskan historiassa, mutta\nei päätekijä sen kohtalossa eikä välttämätön perusta sen politiikalle.\nVoitiin tulla toimeen ilman Bourboneita; oli tultu toimeen ilman heitä\nkaksikolmatta vuotta; se oli ollut jatkuvaisuuden keskeytys; mutta\nsiitä heillä ei ollut aavistusta. Ja kuinka olisi saattanut ollakaan,\nhe kun kuvittelivat, että Ludvig XVII hallitsi thermidor-kuun 9.\np:nä ja Ludvig XVIII sinä päivänä, jolloin Marengossa taisteltiin?\nMilloinkaan historian alusta saakka ei yksikään ruhtinas ole ollut\nsiinä määrin sokea tosioloille ja sen jumalaisen auktoriteetin osalle,\njonka tosiolot sisältävät ja ilmaisevat.\n\nMikä perinpohjainen hairahdus saattoi tämän suvun vuonna 1814\nkajoamaan taattuihin vakaumuksiin, \"myönnytyksiin\", kuten se niitä\nsanoi! Kuinka säälittävää! Mitä se sanoi myönnytyksikseen, oli meidän\nvalloituksiamme; mitä se piti meidän anastuksinamme, oli meidän\noikeuttamme.\n\nKun restauratio katsoi ajan otolliseksi, teki se, otaksuen voittaneensa\nBonaparten ja olevansa maahan juurtunut, toisin sanoen uskoen olevansa\nkyllin voimakas, äkkiä päätöksensä ja kaappauksen. Eräänä aamuna se\nastui Ranskan eteen, koroitti äänensä ja kielsi sekä yhteisen että\nyksilöllisen oikeuden, kielsi kansan valtiuden ja kansalaisen vapauden.\nToisin sanoen: kielsi kansalta sen, mikä teki sen kansaksi, ja\nkansalaiselta sen, mikä teki tämän kansalaiseksi.\n\nTämä on niinsanottujen heinäkuun ordonanssien pääasiallinen sisällys.\n\nRestauratio kukistui.\n\nSe kukistui syystä. Myöntäkäämme kuitenkin, ettei se ollut ehdottomasti\nvihamielinen kaikille edistyksen muodoille. Suuria asioita oli\nsuoritettu sen myötävaikutuksella.\n\nRestauration aikana oli kansa tottunut tyyneen keskusteluun, jota\ntasavallalta oli puuttunut, ja rauhan suuruuteen, jota oli puuttunut\nkeisarikaudelta. Vapaa ja voimakas Ranska oli ollut rohkaisevana\nnäytelmänä Euroopan muille kansoille. Robespierren aikana oli\nvallankumouksella, Bonaparten aikana kanuunalla sananvuoro; Ludvig\nXVIII:n ja Kaarle X:n aikana sai intelligenssi puolestaan puhevallan.\nMyrsky tyyntyi, soihtu sytytettiin jälleen. Nähtiin hengen puhtaan\nvalon auertavan tyynillä ja seesteisillä kukkuloilla. Uhkeita,\nhyödyllisiä ja ihastuttavia näkyjä! Viidentoista vuoden aikana,\ntäydessä rauhan levossa, nähtiin näitä suuria periaatteita, niin\nvanhoja ajattelijalle, niin uusia valtiomiehelle, pohdittavan\ntäysin julkisesti: yhtäläisyyttä lain edessä, omantunnonvapautta,\nsananvapautta, painovapautta, kaikkien virkojen avoinnaoloa kaikille\nsopiville kyvyille.\n\nBourbonien kukistus oli täynnä suuruutta, ei heidän, vaan kansan\ntaholla. He itse jättivät valtaistuimen arvokkaasti, mutta arvoa\nnauttimatta; heidän astumisensa yöhön ei ollut niitä juhlavia\npoistumisia, jotka jättävät synkän tunteen perinnöksi historialle;\nsiinä ei ollut Kaarle I:n kaameaa tyyneyttä eikä Napoleonin\nkotkanhuutoa. He menivät tiehensä, siinä kaikki. He luopuivat\nkruunusta, mutta ilman kunniakehää ohimoillaan. He käyttäytyivät\narvokkaasti, mutta eivät kunnioitusta vaativasti. Kun Kaarle X\nmatkalla Cherbourgiin sahautti pyöreän ruokapöydän nelinurkkaiseksi,\nosoitti hän enemmän huolestumista vaarassa olevaan etikettiin kuin\nmonarkian kukistumiseen nähden. Tämä pienekkyys suretti niitä,\njotka olivat heihin persoonallisesti kiintyneet, ja myöskin niitä,\njotka kunnioittivat heidän sukuansa. Kansa taas oli ihmeteltävä.\nKansa, joka eräänä aamuna huomasi eräänlaisen kuninkaallisen kapinan\nkäyneen kimppuunsa ase kädessä, tunsi itsensä niin voimakkaaksi,\nettei edes suuttunut. Se puolustautui, malttoi mielensä, antoi\nkunkin asettua entiselle paikalleen, hallituksen omalleen lain\nrajojen sisäpuolelle, Bourbonien omalleen maanpakolaisuuteen, mutta\npysähtyi valitettavasti siihen. Se otti vanhan kuningas Kaarle X:n\nsaman valtaistuinhimmelin alta, joka oli ollut Ludvig XIV:n yllä, ja\nnosti hänet hiljaa lattialle. Se kajosi kuninkaallisiin henkilöihin\nsuruissaan ja varovasti. Ei ainoastaan yksi mies tai muutamat miehet,\nvaan Ranska, koko Ranska näytti muistavan ja koko maailman silmien\nedessä toteuttavan Guillaume du Vairin arvokkaita sanoja entisen\nbarrikaadipäivän jälkeen: \"Niiden, jotka ovat tottuneet poimimaan\nsuurten suosionosoituksia ja niinkuin lintu oksalta toiselle lentämään\nkuihtuneen onnen luota kukoistavan luo, on helppo olla yksimielisiä\nruhtinastaan kohtaan tämän onnettomuudessa; mutta minulle on\nkuninkaitteni kohtalo aina oleva kunnioituksen esineenä, ja varsinkin\nsilloin, kun he ovat joutuneet onnettomiksi.\"\n\nBourboneita saateltiin arvoa antaen, mutta ilman kaipuuta. Heidän\nonnettomuutensa oli, kuten äsken huomautimme, suurempi kuin he itse. He\nhaihtuivat näköpiirin taa.\n\nHeinäkuun vallankumous sai heti ystäviä ja vihollisia koko maailmassa.\nToiset riensivät sitä vastaan innostuneina ja iloiten, toiset\nkääntyivät siitä pois, kukin luontonsa mukaan. Euroopan ruhtinaat,\nnämä aamunsarasteen huuhkajat, sulkivat ensi hetkellä, loukkaantuneina\nja hämmästyneinä, silmänsä ja aukaisivat ne taas vain uhatakseen.\nHelposti käsitettävä hämmästys, anteeksiannettava suuttumus. Tämä\nomituinen vallankumous oli tuskin ollut edes yhteentörmäys; se ei\nollut osoittanut voitetulle kuningasvallalle sitä kunniaa, että olisi\nkäsitellyt sitä vihollisena ja vuodattanut sen verta. Itsevaltiaat\nhallitukset, jotka aina pitävät etunansa, että vapaus tahraa itsensä,\nkatsoivat heinäkuun vallankumouksella olevan sen vian, että se oli\npeloittava, mutta jäi lempeäksi. Muuten ei sitä yritettykään vastustaa.\nTyytymättömimmät, ärtyisimmät, raivostuneimmat tervehtivät sitä; olkoon\nitsekkyytemme tai vihamme kuinka suuri tahansa, sellaiset tapahtumat,\njoista tuntuu ihmistä ylemmän voiman myötävaikutus, herättävät aina\nsalaperäistä kunnioitusta.\n\nHeinäkuun vallankumous on oikeuden voitto, joka kukistaa vain määrätyn\ntapahtuman. Loistoisa tapaus!\n\nOikeus tuomitsemassa määrättyä tapahtumaa. Siitä vuoden 1830\nvallankumouksen loistokkuus, siitä myöskin sen lempeys. Voittavan\noikeuden ei tarvitse olla väkivaltainen.\n\nOikeus on kohtuus ja totuus.\n\nOikeuden ominaisuus on iäinen kauneus ja puhtaus. Tapahtuma taas,\nnäköjään välttämättöminkin, aikansa täydellisesti hyväksymäkin,\non, mikäli se on olemassa vain tapahtumana ja sisältää liian vähän\noikeutta, tai ehkei laisinkaan, ehdottomasti tuomittu ajan mittaan\nmuuttumaan rumaksi, epäpuhtaaksi, ehkäpä kerrassaan luonnottomaksi.\nJos tahtoo kerralla saada käsityksen, mihin rumuuden määrään tapahtuma\nvoi päätyä, katsottuna vuosisatojen välimatkan päästä, katsottakoon\nMachiavellia. Machiavelli ei ollut mikään huono nero, ei mikään\nhornanhenki, ei kurja ja arka kirjoittaja; hän ei ollut mitään\nmuuta kuin tapahtuman, olevien olojen, ei vain Italiassa, vaan koko\nEuroopassa kuudennellatoista vuosisadalla vallinneiden olojen ylistäjä.\nNe tuntuvat inhoittavilta ja ovatkin inhoittavia yhdeksännentoista\nvuosisadan moraalisten käsitteiden kannalta.\n\nTätä kamppailua oikeuden ja olevaisen välillä on jatkunut yhteiskuntien\nsyntymästä saakka. Tämän kaksintaistelun lopettaminen, puhtaan\naatteen yhteensulattaminen ihmisolojen todellisuuden kanssa, olevien\nolojen saattaminen rauhallista tietä oikeuden läpitunkemiksi ja\ntoisaalta oikeuden saattaminen olevien olojen tapahtuman, faktumin\nläpitunkemaksi, siinä on viisaille työtä.\n\n\n\n\n2.\n\nHuonosti ommeltu.\n\n\nMutta toinen on viisasten työ, toinen ovelain.\n\nVuoden 1830 vallankumous oli pian pysähtynyt.\n\nKun vallankumous on ajanut karille, tulevat ovelat heti repimään hylkyä.\n\nMeidän aikamme ovelat ovat omaksuneet valtiomiehen nimen, joten sana\n\"valtiomies\" lopulta on ruvennut saamaan jonkinlaista häväisysanan\nsivusävyä. Siinä näet on muutakin kuin oveluutta, siinä on aina\nmyöskin pikkumaisuutta. Kun puhutaan \"ovelista\", puhutaan samalla\n\"keskinkertaisista\".\n\nNiinikään on \"valtiomiehistä\" puhuminen joskus suorastaan\n\"kavaltajista\" puhumista.\n\nNoiden ovelain selityksen mukaan ovat vallankumoukset, heinäkuun\nkumous mukaan luettuna, jonkinlaisia valtimonleikkauksia, jotka\nvaativat viipymätöntä sitomista. Oikeus liian äänekkäästi julistettuna\naiheuttaa järkytyksiä. Sentähden täytyy, niin pian kuin oikeus kerran\non vahvistettu, lujittaa valtiota. Ja kun vapaus on turvattu, täytyy\najatella valtaa.\n\nTässä eivät viisaat vielä eroa ovelista, mutta alkavat heitä epäillä.\nValta, olkoon! Mutta ensinnäkin: mitä on valta? Ja toiseksi: mistä se\ntulee?\n\nOvelat eivät näytä kuulevan tätä huomautusta, vaan jatkavat\nmenettelyänsä.\n\nNäiden valtiomiesten mukaan, jotka ovat niin kekseliäitä verhoamaan\nvoittoa tuottavia määritelmiä välttämättömyyden naamioon, on kansan\nensimmäinen tarve vallankumouksen jälkeen, jos näet tämä kansa kuuluu\nmonarkkiseen kokonaisuuteen, dynastian, hallitussuvun, hankkiminen\nitselleen. Tällä tavoin, sanovat he, voi kansa olla rauhassa\nvallankumouksensa jälkeen, toisin sanoen saada aikaa sitoa haavojansa\nja korjata rakennustansa. Dynastia peittää rakennustelineet ja\nsairaalat.\n\nMutta aina ei ole niinkään helppoa hankkia itselleen dynastiaa.\n\nOikeastaan voi jokainen nerokas mies, jopa nousukaskin kelvata\nkuninkaaksi. Edellisessä tapauksessa saadaan Bonaparte, jälkimmäisessä\nIturbide.\n\nMutta ei mikä suku tahansa kelpaa luomaan dynastiaa. Dynastialta\nvaaditaan välttämättömästi määrättyä muinaisuutta, mutta vuosisatojen\nryppyjä ei voi aikaansaada kädenkäänteessä.\n\nJos asettuu \"valtiomiesten\" kannalle vallankumouksen jälkeen, niin mitä\nominaisuuksia vaaditaan siitä lähteneeltä kuninkaalta? Ensinnäkin voi\nolla ja on hyödyllistä, että hän on vallankumouksellinen, toisin sanoen\nottanut mieskohtaisesti osaa tähän vallankumoukseen, että hän on ollut\nsiinä mukana, siinä paljastanut itsensä tai tehnyt nimensä kuuluisaksi,\nettä hän on käsitellyt kirvestä tai käytellyt miekkaa.\n\nMitä ominaisuuksia vaaditaan dynastialta? Sen täytyy olla kansallinen,\ntoisin sanoen vallankumouksellinen matkan päästä, ei suorittamiensa\ntekojen, vaan omaksumainsa aatteiden nojalla. Sen tulee olla entisyyden\nja tulevaisuuden yhdistäjä, siis historiallinen ja soputunteinen.\n\nTämä selittää, minkävuoksi ensimmäiset vallankumoukset tyytyivät\nmieheen, Cromwelliin tai Napoleoniin, ja minkä vuoksi toiset\nvälttämättömästi tahtoivat saada suvun, Braunschweigit tai Orleansit.\n\nKuningassuvut muistuttavat intialaista viikunapuuta, jonka kaikki\noksat painuvat maahan saakka, juurtuvat siihen ja muodostavat uusia\nviikunapuita. Jokaisesta haarasta voi tulla dynastia. Ainoa ehto on\npainuminen aina kansaan saakka.\n\nSemmoinen on ovelain teoria.\n\nVuonna 1830 sovellettiin tätä teoriaa, kuten Englannissa oli tapahtunut\njo vuonna 1688.\n\nVuoden 1830 vallankumous pysähtyi keskelle mäkeä, puolitiehen,\npuolinaiseen edistykseen, näennäiseen oikeuteen. Mutta logiikka ei\nhyväksy mitään puolinaista enempää kuin aurinko talikynttilää.\n\nKuka pysähdyttää vallankumoukset puolitiehen? Porvaristo, keskiluokka.\nMinkävuoksi?\n\nSenvuoksi, että keskiluokka edustaa tyydytettyä pyrkimystä. Eilen sillä\noli ruokahalua, tänään se tuntee itsensä kylläiseksi, huomenna se on\nkyllästynyt.\n\nSama ilmiö, joka nähtiin 1814 Napoleonin jälkeen, uusiintui 1830 Kaarle\nX:n jälkeen.\n\nOn erehdytty yrittämään tehdä keskiluokasta erikoista säätyä.\nKeskiluokka on yksinkertaisesti tyytyväinen osa kansaa. Siihen kuuluu\njokainen, jolla sattumalta on aikaa levähtää. Tuoli ei ole mikään kasti.\n\nMutta haluten istuutua levähtämään liian aikaisin voi joskus\nhidastuttaa ihmiskunnan kulkua. Siihen virheeseen on keskiluokka usein\ntehnyt itsensä syylliseksi.\n\nEi virheen teko synnytä säätyä. Itsekkyys ei kelpaa\nyhteiskuntajärjestyksen johdannoksi.\n\nMuuten tulee olla oikeamielinen itsekkyyttäkin kohtaan. Se tila, johon\nkeskiluokaksi sanottu osa kansaa vuoden 1830 järkytyksen jälkeen\npyrki, ei ollut toimettomuutta, johon välinpitämättömyys ja velttous\nantautuvat ja joka tuottaa häpeää; se ei ollut myöskään unteluutta,\njoka edellyttää hetken unohdusta, unennäön tilaisuutta; se oli vain\nlevähdystä.\n\nSanalla levähdys on kaksinainen ja melkein vastakkainen merkitys: se\nmerkitsee marssimassa olevaa sotajoukkoa, toisin sanoen liikettä, ja\npysähtymistä, toisin sanoen lepoa.\n\nLevähdys merkitsee voimien kokoamista; se on aseellinen ja valvova\nlepo; se on suoritettu teko, joka asettaa ympärilleen vartioita ja on\nvaruillaan. Levähdys edellyttää taistelua eilen ja taistelua huomenna.\n\nSellainen levähdys oli vuosien 1830 ja 1848 väliaika.\n\nSe, mitä tässä olemme sanoneet taisteluksi, voi myös saada nimen\nedistys.\n\nKeskiluokka tarvitsi siis samoinkuin valtiomiehetkin miestä, joka\nvastasi tätä levähdyskäsitettä. Se tarvitsi sellaista henkilöä, joka\nsamalla kertaa edusti vallankumousta ja vakinaisuutta, toisin sanoen:\njoka turvasi nykyisyyden yhdistäen entisyyden tulevaisuuteen.\n\nTämä mies oli kuin \"löydetty\". Orléansin herttua Louis-Philippe.\n\nEduskunnan 221 jäsentä tekivät Louis-Philippen kuninkaaksi. Lafayette\npiti huolta kruunauksesta. Pariisin kaupungintalo sai tehdä Reimsin\ntuomiokirkon virkaa.\n\nTämä kokonaisen valtaistuimen vaihto puolinaiseen oli \"vuoden 1830\nteko\".\n\nKun ovelat olivat lopettaneet, kävi heidän ratkaisunsa suunnaton\nvirhe ilmi. Kaikki tämä oli tapahtunut absoluuttista oikeutta\nlukuunottamatta. Absoluuttinen oikeus ilmoitti vastalauseensa, mutta --\narveluttava asia -- vetäytyi sitten takaisin varjoon.\n\n\n\n\n3.\n\nLouis-Philippe.\n\n\nVallankumouksellisilla on peloittava käsivarsi ja tarkka käsi, ne\niskevät voimakkaasti ja osuvat valitessaan. Silloinkin, kun ne ovat\nepätäydellisiä, kun ne tärvellään tai, kuten vuoden 1830 vallankumous,\njoutuvat nuoremman vallankumouksen poikapuoliasemaan, on niillä\nkuitenkin melkein aina jäljellä riittävästi kaitselmuksen antamaa\nselvänäköisyyttä ollakseen joutumatta ihan auttamattomasti hukkaan.\nNiiden sameneminen ei ole koskaan peruutusta.\n\nÄlkäämme sentään ylistelkö liikaa; vallankumouksetkin erehtyvät, ja\npahoja hairahduksia on nähty.\n\nPalatkaamme vuoden 1830 kumoukseen. Kun se joutui eksyksiin, oli sillä\nonni mukanaan. Siinä laitoksessa, joka sai uuden järjestyksen nimen,\nkun vallankumous oli äkkiä keskeytetty, oli kuningas suuremman arvoinen\nkuin kuninkuus. Louis-Philippe oli harvinainen mies.\n\nYhtä moitittava kuin oli hänen isänsä, jolle historia kuitenkin\nvarmaan myöntää \"lieventäviä asianhaaroja\", yhtä kunnioitettava\noli Louis-Philippe. Hänellä oli kaikki yksityisen miehen hyveet ja\nuseita julkisen. Hän hoiti terveyttänsä, omaisuuttansa, persoonaansa,\nasioitansa ja tunsi minuutin arvon, mutta ei aina vuoden arvoa. Hän\noli kohtuullinen, lempeä, sävyisä, kärsivällinen; hän oli hyvä ihminen\nja hyvä ruhtinas. Hänellä oli yhteinen aviovuode puolisonsa kanssa ja\npalatsissaan palvelijoita, jotka näyttivät sitä kansalaisille; oikeata\naviovuodekerskuntaa, josta oli hyötynsä vanhemman haaran kerskailtua\nlaittomilla suhteillansa. Hän osasi ja puhui kaikkia Euroopan kieliä\nja, mikä harvinaisempaa, kaikkien mahdollisten harrastustensa\nkieliä. Hän oli verraton niinsanotun keskiluokan edustaja, mutta\nkaikissa suhteissa sitä ylempänä. Hän oli niin harvinaisen viisas,\nettä vaikka suuresti kunnioitti sitä verta, jota hänen suonissaan\nvirtasi, arvosteli itseään etupäässä sisäisen arvonsa mukaan ja pani\nsyntyperänsä suhteen painoa siihen, että hän oli Orléansin eikä\nBourbonin haaraa. Hän oli erinomainen prinssi niin kauan kuin hän\noli kuninkaallinen korkeus, mutta todellinen kansalainen samassa\nhetkessä, kun hänestä tuli majesteetti. Kun hän puhui virallisesti,\noli hän seikkaperäinen, yksityisissä keskusteluissa taas lyhyt ja\nytimekäs. Häntä on sanottu saituriksi, mutta voimatta sitä todistaa;\nitse asiassa hän oli niitä säästeliäitä, jotka helposti tulevat\ntuhlaavaisiksi jonkin mielihalun tai velvollisuuden vuoksi. Hän oli\npaljon lukenut, harrastamatta kuitenkaan kirjallisuutta; ylimys,\nmutta ei ritarillinen; koruton, tyyni ja voimakas; perheensä ja\ntalonväkensä jumaloima; kiehtova keskustelussaan; valtiomiehenä\nennakkoluuloton, pohjimmaltaan kylmä, välittömän edun johtama, ajoi\naina keskelle tuulta, ei kyennyt kantamaan kaunaa tai tuntemaan\nkiitollisuutta, käytti säälimättä kykyjä keskinkertaisia vastaan\nja osasi taitavasti saada parlamentin enemmistön paheksumaan sitä\nsalaperäistä yksimielisyyttä, joka kumeasti jyrisee valtaistuinten\nalla. Hän oli avomielinen, joskus varomaton avomielisyydessään, mutta\nihmeteltävän kekseliäs tässä varomattomuudessa. Hän oli neuvokas,\nkasvojensa ilmeiltä ja naamioilta vaihteleva. Hän peloitteli Ranskaa\nEuroopalla ja Eurooppaa Ranskalla. Hän rakasti kieltämättä maatansa,\nmutta vielä enemmän sukuansa. Hän arvioi vallan suuremmaksi arvovaltaa\nja arvovallan suuremmaksi arvokkuutta, millä taipumuksella on se\nhaitta, että se etusijassa ajatellen menestystä hyväksyy viekkauden\neikä ehdottomasti halveksu halpamielisyyttäkään, mutta toisaalta se\nhyvä puoli, että se suojelee politiikkaa ankaroilta yhteentörmäyksiltä,\nvaltiota järkytyksiltä ja yhteiskuntaa kumouksilta. Hän oli\npikkumainen, tarkka, valpas, terävänäköinen, väsymätön. Joskus hän\njoutui ristiriitaisuuksiin ja kielsi silloin sanansa. Hän oli rohkea\nItävaltaa vastaan Anconassa, itsepäinen Englantia vastaan Espanjassa,\npommitti Antwerpenia ja maksoi vahingonkorvausta Pritchardille.\nHän lauloi marseljeesia vakaumuksella; hän ei tuntenut väsymystä\neikä masennusta, ei kauneuden eikä ihanteellisuuden viehätystä,\nylenmääräistä anteliaisuutta, utopioja, vihaa, turhamielisyyttä,\npelkoa; hän oli mieskohtaisesti peloton, oli sotapäällikkönä Valmyn,\nsotamiehenä Jemappes'in luona; kuninkaan murhaajat kävivät hänen\nkimppuunsa kahdeksan kertaa, mutta tapasivat hänet aina hymyilevänä;\nhän oli urhoollinen kuin krenatööri, rohkea kuin ajattelija, levoton\nainoastaan Euroopan järkytyksen vaaroista ja soveltumaton suuriin\nvaltiollisiin seikkailuihin; hän oli aina valmis panemaan alttiiksi\nhenkensä, mutta ei koskaan työtään. Hän toimi niin, että näytti kuin\nhäntä olisi toteltu pikemmin asian järkevyyden kuin sen vuoksi, että\nhän oli kuningas; hänellä oli huomiokykyä, mutta ei ennustustaitoa;\nhän ei välittänyt mielipiteistä, mutta ymmärsi ihmisiä, toisin sanoen\nhänen tarvitsi nähdä voidakseen arvioida. Hänen terve järkensä oli\nnopea käsittämään ja läpitunkeva; hänellä oli käytännöllistä älyä,\nhyvä puhelahja, ihmeellinen muisti, ja tätä muistiansa -- ainoa kohta,\nmissä hän muistutti Caesaria, Aleksanteria ja Napoleonia -- hän käytti\nalinomaa; hän tunsi tapahtumia, sivuseikkoja, päivämääriä, nimiä, mutta\nei tuntenut rahvaan tarkoituksia, intohimoja ja vaihtelevia oikkuja,\najattelevien sisäisiä toivomuksia, heidän salaista tyytymättömyyttään,\nsanalla sanoen ihmismielten näkymättömiä virtauksia. Hän oli\nyhteiskunnan pintakerrosten valitsema, mutta ei syvällä olevan Ranskan\nmielen mukainen; hän suoriutui sittenkin viekkaudellaan. Hän oli\nliiaksi hallintomies, mutta ei tarpeeksi hallitsija, hän oli oma\npääministerinsä. Hän oli mestari asettelemaan olojen pikku esteitä\nlaajalle ulottuvien aatteiden tielle; hänen todella luovassa kyvyssään\nsivistykseen, järjestykseen ja järjestelyyn nähden oli jonkin verran\ntaipumusta kaavamaisuuteen ja rettelöimiseen; dynastian perustajana ja\nedustajana hän oli Kaarle Suuren ja tavallisen asianajajan välimuoto.\nLyhyesti: hän oli korkea ja omalaatuinen hahmo, ruhtinas, joka osasi\nluoda valtiuden Ranskan kärsimättömyydestä ja valtatekijän Euroopan\nkateudesta huolimatta. Louis-Philippe tulee aina kuulumaan aikakautensa\netevien miesten joukkoon ja olisi saanut paikan historian loistavinten\nhallitsijain rinnalla, jos hänellä olisi ollut hiukan kunnianhimoa ja\nyhtä paljon suuren kuin hyödyllisen harrastusta.\n\nLouis-Philippe oli ollut kaunis ja oli vielä vanhanakin miellyttävä;\nhän ei ollut aina kansan, mutta alati väkijoukkojen suosiossa; hän\nmiellytti, hänellä oli viehätyksen taito. Majesteettisuutta ei hänellä\nollut; hänellä ei ollut kruunua, vaikka oli kuningas, eikä harmaita\nhiuksia, vaikka oli iäkäs. Hänen käytöstapansa oli vanhanaikaista,\nhänen tottumuksensa uudenaikaisia; hän oli ylimyksen ja vuoteen 1830\nsoveltuvan kansalaisen välimuoto. Louis-Philippe oli hallitseva\nylimenoaika; hän käytti vanhan ajan ääntämis- ja tavaustapaa\nesittäessään uuden ajan ajatuksia; hän rakasti Puolaa ja Unkaria, mutta\nkirjoitti \"_les Polonois_\" ja lausui \"_les Hongrais_\". Hän käytti\nkansalliskaartin univormua samoinkuin Kaarle X ja kunnialegioonan\nsuurta nauhaa niinkuin Napoleon. Hän kävi harvoin kirkossa, juhlissa\ntuskin milloinkaan, teatterissa ei koskaan. Hän ei suvainnut pappeja,\nmetsästysoppaita eikä tanssijattaria; tämä laajensi hänen suosiotaan\nkeskiluokan piirissä. Hän ei pitänyt hovia. Hän meni ulos sateenvarjo\nkainalossaan, ja tämä sateenvarjo oli kauan aikaa hänellä ikäänkuin\nkunniamerkki. Hänessä oli hiukan muurarin, hiukan puutarhurin ja\nvähin lääkärinkin vikaa; hän iski suonta eräästä postinkuljettajasta,\njoka oli pudonnut rattailta; Louis-Philippe otti aina ulos mennessään\nmukaansa lansetin niinkuin Henrik III tikarinsa. Rojalistit ilkkuivat\nniin naurettavaa kuningasta, ensimmäistä, joka oli vuodattanut verta\nlääkitäkseen.\n\nHistorian syytöksistä Louis-Philippeä vastaan on tehtävä poistoja.\nOn kuningasvaltaa, hallitusta, kuningasta koskevia syytöksiä, kolme\nsareketta, eri loppusumma kussakin. Kuningasvallan laskuun tulee, että\nse kajosi kansan itsehallinto-oikeuteen, asetti edistyksen toiselle\nsijalle, kukisti katuprotesteja väkivallalla, käytti asevoimaa\nkansanliikkeitä vastaan; lisäksi Transnonain-katu, sotaoikeudet,\ntodellisen kansantahdon peittäminen näennäisen alle, vallan jakaminen\nkolmensadantuhannen etuoikeutetun kanssa. Hallituksen laskuun\ntulevat: Belgian kuningaskruunun hylkääminen, Algierin valloitussodan\nliikanainen kovuus, joka osoitti, samoinkuin englantilaisten\nItä-Intiassa käymä, enemmän raakalaisuutta kuin sivistystä,\nAbd-el-Kaderin lupauksen rikkominen, Blaye, Deutzin lahjominen ja\nvahingonkorvaus Pritchardille. Kuninkaan laskuun tulee, että politiikka\noli enemmän suku- kuin kansallispolitiikkaa.\n\nKun poistot on tehty, vähenee kuninkaan velkapuoli tuntuvasti.\n\nHänen suurin vikansa oli, että hän Ranskan puolesta oli liiaksi\nmyöntyväinen.\n\nMistä tämä vika johtui?\n\nSanokaamme se.\n\nLouis-Philippe oli kuninkaana liiaksi isä; kun hautoo perhettä, josta\ntahtoo synnyttää dynastian, pelkää kaikkea eikä tahdo tulla häirityksi;\nsiitä hänen ylenmääräinen varovaisuutensa, ja se ei miellyttänyt\nkansaa, jolla on 14. heinäkuuta kansalaismuistojensa ja Austerlitz\nsotamuistojensa joukossa.\n\nMuuten ja lukuunottamatta virallisia velvollisuuksia, joiden\ntäyttämistä vaaditaan ensi sijassa, ansaitsi Louis-Philippen perhe sen\nsuuren hellyyden, jota hän sille osoitti. Tämä perheryhmä oli mitä\nmiellyttävin. Siinä oli runsaasti hyveitä ja kykyjä. Louis-Philippen\ntyttäristä toi Maria Orléans sukunsa nimen taiteilijain piiriin,\nniinkuin Charles Orléans oli tuonut sen runoilijain joukkoon. Hän\noli veistänyt kauniin marmorikuvan, jolle oli antanut nimeksi Jeanne\nd'Arc. Kaksi Louis-Philippen poikaa sai Metternichiltä demagogisen\ntunnustuksen: Sellaisia nuoria miehiä näkee harvoin, sellaisia\nprinssejä ei koskaan.\n\nTämä on mitään salaamatta, mutta myöskin mitään pahentamatta totuus\nLouis-Philippestä.\n\nLouis-Philippen onni vuonna 1830 oli, että hän oli \"le prince\négalité\", että hänessä oli restauration ja vallankumouksen välinen\nvastakkaisuus, että hänessä oli vallankumousmiehen levottomuutta\nherättävä puoli, mikä ei hallitsijassa enää huolestuta; ei milloinkaan\nole kukaan ollut täydellisemmin kuin määrättyä tapahtumaa varten\nvalettu; toinen yhtyi toiseen ja lihaksituleminen oli tapahtunut.\nLouis-Philippe oli ruumiillistunut 1830. Sitäpaitsi hänellä oli suuri\noikeus valtaistuimeen: hän ei ollut maanpaossa. Hän oli ollut lain\nsuojan ulkopuolella, harhailevana, köyhänä. Hän oli elänyt työstään.\nSveitsissä oli tämän Ranskan rikkainten ruhtinastilusten perillisen\ntäytynyt myydä vanha hevosensa saadakseen ruokaa. Reichenaussa\nhän oli antanut matematiikantunteja, ja hänen sisarensa Adelaiden\ntäytyi ommella. Nämä kuninkaaseen liittyvät muistot viehättivät\nkeskiluokkaa. Omin käsin hän oli Mont-Saint-Michelissä murtanut rikki\nviimeisen niitä rautahäkkejä, jotka Ludvig XI oli sinne rakennuttanut\nja joita Ludvig XV oli käyttänyt. Hän oli Dumouriez'n asekumppani,\nLafayetten ystävä; hän oli kuulunut jakobiiniklubiin; Mirabeau oli\ntaputtanut häntä olalle; Danton oli sanonut hänelle: \"Nuori mies!\"\nNeljänkolmattavuotiaana, 1793, ollessaan herra de Chartres, hän oli\npienestä, pimeästä aitiosta konventissa kuunnellut oikeudenkäyntiä\nLudvig XVI vastaan, jolle sattuvasti on annettu nimi \"tyranniparka\".\nVallankumouksen sokean selvänäköisyyden, joka kukisti kuningasvallan\nkuninkaassa ja kuninkaan kuningasvallan ohella melkein huomiota\nkiinnittämättä ihmiseen hurjassa aatteen murskaamisinnossaan,\nsuunnattoman myrskyn tuomitsevassa eduskunnassa, yleisen raivon\ntutkimassa, Capet'n tietämättä, mitä vastaisi, kuninkaan kauhean,\nhämmentyneen horjumisen tämän kamalan myrskyn edessä, kaikkien\ntähän katastrofiin osaaottaneiden suhteellisen syyttömyyden, sekä\ntuomitsijain että tuomitun, kaiken tämän hän oli nähnyt, Iätä\nmieltenvillitystä katsellut; oli nähnyt vuosisatojen haastamisen\nkonventin eteen; oli Ludvig XVI:n, edesvastuuseen joutuneen onnettoman,\ntakana nähnyt pelättävän syytetyn rikollisen, monarkian, kohoavan\npimeydestä; ja hänen sieluunsa oli jäänyt kunnioittava pelko kansan\nkaikkeen ulottuvia päätöksiä kohtaan, jotka eivät katso henkilöön\nenempää kuin Jumalan tuomiot.\n\nNe jäljet, jotka vallankumous oli häneen jättänyt, olivat ihmeelliset.\nHänen muistinsa oli kuin elävä kirja tästä merkillisestä vuodesta,\nminuutista minuuttiin. Eräänä päivänä hän luetteli ulkomuistista\neräälle todistajalle, jonka sanoja meidän on mahdoton epäillä,\nperustavan kansalliskokouksen jäsenten nimien aakkosellisesta\nluettelosta kaikki A-kirjaimella alkaneet nimet.\n\nLouis-Philippe oli kuningas, joka ei kaihtanut täyttä päivänvaloa.\nHänen hallituksensa aikana oli sanomalehdistö vapaa, puhujalava vapaa,\nomantunnon- ja sananvapaus vallitsi. Vaikka hän täysin tunsi valon\nvahingollisen vaikutuksen etuoikeuksiin, antoi hän valtaistuimensa olla\nvalolle alttiina. Historia tulee antamaan hänelle tunnustuksen tästä\nsuoruudesta.\n\nNiinkuin kaikki historialliset henkilöt, jotka ovat poistuneet\nnäyttämöltä, on Louis-Philippe nyt ihmisten omantunnon tuomioistuimen\nedessä. Hänen tekojensa tutkimus ei kuitenkaan vielä ole ehtinyt\nensimmäistä oikeusastetta pitemmälle.\n\nHetki, jolloin historia voi puhua arvoa vaativalla ja vapaalla\näänellänsä, ei ole vielä hänelle lyönyt; vielä ei ole aika julistaa\ntästä kuninkaasta lopullista tuomiota; itse ankara ja erinomainen\nhistoriankirjoittaja Louis Blanc on äskettäin lieventänyt ensimmäistä\ntuomiotaan. Louis-Philippen valitsivat melkein yksinomaan ne kaksi,\njoita on totuttu ilmaisemaan numeroilla \"ne 221\" ja 1830, toisin\nsanoen puolinainen parlamentti ja puolinainen vallankumous; ja\nmissään tapauksessa emme tässä siltä korkeammalta kannalta, jolle\nfilosofian tulee asettua, saata langettaa hänestä tuomiota muuten\nkuin, kuten edelläolevasta näkyy, määrätyillä ehdoilla absoluuttisen\nkansanvaltaisuusperiaatteen nimessä. Absoluuttiselta kannalta on\nvallan-anastusta kaikki, mikä ei tapahdu huomioonottaen ihmisen\noikeutta ensimmäisessä ja kansan oikeutta toisessa sijassa; mutta\njo nyt voimme, äskenmainitulla ehdolla, sanoa, että Louis-Philippe\nylimalkaan, miten häntä muuten arvosteltaneenkin, on sinänsä ja\ninhimillisen hyvyyden kannalta, käyttääksemme entisen historian\nvanhentunutta kieltä, parhaita ruhtinaita, mitä milloinkaan on millään\nvaltaistuimella ollut.\n\nMikä puhuu häntä vastaan? Tuo valtaistuin. Ottakaa Louis-Philippestä\npois kuningas, niin jää ihminen. Ja hyvä ihminen. Joskus kerrassaan\nihmeteltävän hyvä. Mitä hän tekikään usein, keskellä suurimpia\nhuolia ja kamppailtuaan päivän koko mantereen diplomatiaa vastaan,\nillalla palatessaan yksityishuoneisiinsa ponnistuksista väsyneenä\nja uneen uupumaisillaan? Otti vielä kasan asiakirjoja ja käytti yön\ntarkastaakseen tutkimusta henkeä koskevassa oikeusjutussa, ajatellen,\nettä oli tosin suuri asia pitää puoliaan Eurooppaa vastaan, mutta\nvielä paljon suurempaa ihmisen pelastaminen pyövelin kynsistä. Hän\nväitteli tämmöisissä tapauksissa oikeusministeriensä kanssa ja sulki\naskel askelelta viranomaisilta, lakirähisijöiltä, joiksi hän heitä\nsanoi, tien giljotiinille. Kasoittain tällaisia asiakirjoja oli\njoskus hänen kirjoituspöydällään; hän tarkasti ne kaikki; ajatuskin\nkuolemaantuomitun pulaan jättämisestä oli hänelle kauhea. Kerran hän\nsanoi samalle miehelle, jonka kertomukseen äsken viittasimme: \"Viime\nyönä olen voittanut seitsemän.\" Hänen hallituksensa ensi vuosina oli\nkuolemanrangaistus kuin poistettu, ja mestauslavan jälleenpystyttäminen\ntapahtui vastoin kuninkaan tahtoa. Kun Grève-aukea oli kadonnut\nvanhemman haaran mukana, järjestettiin \"porvarillinen Grève-aukea\",\njolle annettiin nimeksi Barrière Saint-Jacques; \"käytännölliset miehet\"\ntunsivat jonkinlaisen muka \"legitiimisen giljotiinin\" tarvetta;\nja tämä oli yksi niitä voittoja, joita keskiluokan ahdasmielisten\npuolien edustaja Casimir Perier saavutti Louis-Philippestä, sen\nvapaamielisten puolten edustajasta. Louis-Philippe oli omakätisesti\nkirjoittanut reunamuistutuksia erääseen Beccarian kappaleeseen.\nFieschin helvetinkoneen jälkeen hän huudahti: \"Mikä vahinko, etten\nhaavoittunut! Silloin olisin voinut armahtaa.\" Toisen kerran ja\nviitaten ministeriensä vastarintaan kirjoitti hän eräästä tuomitusta\nvaltiovangista, joka on aikamme jaloimpia henkilöitä: \"_Minä\nannan hänelle armon; minun on nyt vain saatava se hyväksytyksi_.\"\nLouis-Philippe oli lempeä kuin Ludvig IX ja hyvä kuin Henrik IV.\n\nMutta historiassa, missä hyvyys on harvinainen helmi, on meistä se,\njoka on ollut hyvä, melkein korkeampi kuin se, joka on ollut suuri.\n\nKun muutamat ovat arvostelleet Louis-Philippeä ankarasti, toiset\nsäälimättömästikin, on ihan luonnollista, että mies, joka itse nyt on\nvain varjo, mutta joka on tuntenut tämän kuninkaan, nousee todistamaan\nhänestä historian edessä; minkälainen tämä todistus muuten lieneekin,\non se ilmeisesti ja ennen kaikkea puolueeton; kuolleen kirjoittama\nhautakirjoitus on rehellinen; toinen varjo voi lohduttaa toista; saman\npimeyden jakaminen antaa oikeuden lausua tunnustuksen sanoja, ja tuskin\ntarvinnee pelätä, että kahden maanpakolaisen haudoista sanotaan: \"Tämä\non mairitellut tätä toista.\"\n\n\n\n\n4.\n\nHalkeamia perustassa.\n\n\nKerrottavanamme olevan draaman peittyessä niihin traagillisiin\npilviin, jotka Louis-Philippen hallituskauden alkua synkistävät, ei\nmikään saanut olla kaksimielistä, ja oli välttämätöntä, että lausuimme\nkäsityksemme tästä kuninkaasta.\n\nLouis-Philippe oli tullut kuninkaaksi ilman väkivaltaa, ilman\nvälitöntä toimintaa hänen puoleltaan, ainoastaan vallankumouksen\nperäsimen käännähdyksestä, jolla ilmeisesti ei laisinkaan tarkoitettu\nvallankumouksen perillesaattamista, mutta johon hänellä, Orléansin\nherttualla, ei ollut mitään osaa. Hän oli syntyperäinen ruhtinas, mutta\nkatsoi olevansa valittu kuningas. Hän ei ollut kuninkaaksi pyrkinyt;\nhänelle oli tarjottu kuninkuutta ja hän oli sen vastaanottanut, lujasti\nuskoen, tosin väärin, mutta joka tapauksessa uskoen, että tarjous oli\noikeudenmukainen ja sen vastaanottaminen velvollisuus. Siis haltuunotto\nhyvässä uskossa. Mutta, sen voimme hyvällä omallatunnolla sanoa, kun\nLouis-Philippe astui valtaan hyvässä uskossa ja kun demokratia teki\nhyökkäyksensä hyvässä uskossa, ei niitä kauhuja, joita sisällisistä\nriidoista aiheutui, voi lukea kuninkaan eikä demokratian syyksi.\nPeriaatteiden yhteentörmäys muistuttaa elementtien yhteentörmäystä.\nValtameri nostelee veden, myrsky ilman puolesta, kuningas taistelee\nkuninkuuden, demokratia kansan puolesta; relatiivinen seikka, monarkia,\nasettuu vastarintaan absoluuttista tasavaltaa vastaan; yhteiskunta\nvuotaa verta tässä taistelussa, mutta mikä tänään on kärsimistä\nsen puolesta, on tulevaisuudessa sen onni. Missään tapauksessa ei\ntaistelijoita voi moittia. Toinen puoli tietenkin on väärässä; oikeus\nei seiso, niinkuin Rhodos-saaren kolossi, molemmilla rannoilla, toinen\njalka tasavallassa, toinen kuningaskunnassa; se on jakamaton ja\nkokonaan toisella puolella; mutta ne, jotka erehtyvät, ovat rehellisiä,\neikä vendéekapinoitsija ole rosvo enempää kuin sokea rikollinen. Meidän\non niinmuodoin katsottava nämä kauheat yhteentörmäykset vain olojen\npakosta syntyneiksi. Olivatpa nämä myrskyt millaisia tahansa, ihminen\nei kuitenkaan ole niistä vastuussa.\n\nMutta jatkakaamme esitystämme.\n\nVuoden 1830 hallitus joutui heti viettämään vaivalloista elämää. Eilen\nsyntyneenä täytyi sen jo tänään taistella.\n\nSe huomasi heti alussa kaikkialla epämääräisiä nytkähtelyjä heinäkuun\nrakennuksessa, joka oli niin äkisti ja hatarasti kyhätty kokoon.\n\nVastarinta syntyi jo seuraavana päivänä tai oli ehkä syntynyt jo päivää\nennen.\n\nKuukausi kuukaudelta kasvoi vihamielisyys ja muuttui salaisesta\njulkiseksi.\n\nHeinäkuun vallankumousta, jota kuninkaat Ranskan ulkopuolella katsoivat\nkarsaasti, tulkittiin itse Ranskassa monella eri tavalla.\n\nJumala ilmoittaa ihmisille tahtonsa tapahtumilla kirjoitettuna;\nse on vaikeasti tajuttava, salaperäisellä kielellä kirjoitettu\nteksti. Ihmiset suorittavat siitä heti käännöksiä, hätäisiä, huonoja\nkäännöksiä, täynnä virheitä, poisjättöjä ja väärinkäsityksiä.\nSangen harvat ymmärtävät jumalankieltä. Terävimmät, tyynimmät,\nsyvästi ajattelevat kääntävät hitaasti, ja kun heidän käännöksensä\non valmis, on asia jo aikoja ennen hoidettu; markkinoilla on jo\nkymmeniä käännöksiä. Jokainen käännös synnyttää puolueen ja jokainen\nväärinkäsitys lahkokunnan; jokainen puolue pitää omaa tekstiänsä\noikeana, jokainen lahkokunta luulee yksin olevansa oikeassa.\n\nKaikissa vallankumouksissa on niitä, jotka uivat vastavirtaan: vanhat\npuolueet.\n\nVanhat puolueet, jotka ovat piintyneet perimykseen Jumalan\narmosta, ovat sitä mieltä, että koska kapinat ovat syntyneet\nkapinanteko-oikeudesta, on myöskin oikeus tehdä kapina vallankumouksia\nvastaan. Erehdys! Sillä vallankumouksissa ei kapinaa tee kansa, vaan\nkuningas. Vallankumous on kapinan suoranainen vastakohta. Jokainen\nvallankumous on säännöllistä kehitystä ja sisältää sellaisena\noikeutuksensa, jota väärät vallankumoukset joskus tahraavat, mutta joka\ntahrattunakin jää olemaan ja verisenäkin elää edelleen. Vallankumoukset\neivät synny satunnaisuudesta, vaan välttämättömyydestä. Vallankumous\non paluuta teennäisestä oikeaan. Se on olemassa sen vuoksi, että sen\ntäytyy.\n\nVanhat legitimistipuolueet hyökkäsivät kuitenkin vuoden 1830\nvallankumouksen kimppuun kaikella sillä raivolla, joka johtuu väärästä\nkäsityksestä. Hairahdukset ovat mainioita heittoaseita. He iskivät\nvallankumousta siihen, missä se oli arin, suojaton, epäloogillinen; he\nahdistivat tätä vallankumousta sen kuningasvallan vuoksi. He huusivat\nsille. \"Vallankumous, miksi kuningas?\" Lahkolaiset ovat sokeita, jotka\nampuvat tarkasti.\n\nSanaa huutoa toistivat tasavaltalaiset. Mutta heidän taholtaan\ntullen se oli loogillista. Mikä legitimisteissä oli sokeutta, oli\ndemokraateissa selvänäköisyyttä. Vuoden 1830 vallankumous oli tehnyt\nvararikon kansan puolesta. Suuttunut demokratia syytti sitä siitä.\n\nHeinäkuunjärjestys taisteli hyökkäävän entisyyden ja hyökkäävän\ntulevaisuuden välissä. Se edusti minuuttia, taistelussa toisaalta\nmonarkistisia vuosisatoja, toisaalta iäistä oikeutta vastaan.\n\nLisäksi tuli, ulkomaihin nähden, että kun 1830 ei enää ollut\nvallankumousta, vaan muuttui monarkiaksi, täytyi sen pysytellä\nEuroopan rinnalla. Rauhan ylläpitäminen sotki asiaa vielä enemmän.\nSovinto, joka ei ole vilpitön, on usein rasittavampi kuin sota. Tästä\nsynkästä epäsovusta, jolla aina oli kuonokoppa päässä, mutta joka aina\nmurisi, syntyi aseellinen rauha, tämä itseään epäilevän kulttuurin\nköyhdyttävä apukeino. Heinäkuun-kuningaskunta nousi takajaloilleen\nEuroopan hallitusvaljakossa, vaikka sen oli pakko kulkea tämän mukana.\nMetternich olisi kernaasti antanut sen juosta erillään. Itse Ranskassa\nedistyksen hoputtamana se hoputti Euroopassa monarkioja, näitä\nkilpikonnia. Itse hinattuna se hinasi toisia.\n\nKotimaassa kasautuivat tällävälin yhteiskuntarakennuksen ylle\npeloittavaksi ylipainoksi moninaiset köyhäläisyyttä, proletariaattia,\ntyöpalkkoja, kasvatusta, rangaistusjärjestelmää, prostitutiota,\nnaisen asemaa, rikkautta, hätää, tuotantoa, kulutusta, jakelua,\ntavaranvaihtoa, rahaa, luottoa, pääomaa ja työn vapautta koskevat\nkysymykset.\n\nVarsinaisten niinsanottujen poliittisten puolueiden ulkopuolella\nilmeni toinen liike. Demokraattista kuohuntaa vastasi filosofinen.\nParhaimmisto tunsi levottomuutta samoinkuin alhaiso; toisella tavalla,\nmutta yhtä paljon.\n\nAjattelijat mietiskelivät maan heidän allaan, t.s. kansan,\nvallankumouksellisten virtausten läpitunkemana, väristessä\nepämääräisissä kouristuskohtauksissa. Nämä ajattelijat, toiset\nerillisinä, toiset melkein varsinaisiksi yhdistyksiksi muodostuneina,\npohtivat yhteiskunnallisia kysymyksiä, rauhallisesti, mutta syvälti,\nkylmäverisinä miinankaivajina, jotka tyynesti uursivat kolojansa\ntulivuoren sisään, tämän kumeista tärähtelyistä ja esiin pelmahtavista\ntulenkielekkeistä häiriintymättä.\n\nTämä mielentyyneys oli tämän levottoman ajan kenties kaunein näky.\n\nNämä miehet jättivät poliittisten puolueitten pohdittavaksi kysymyksen\noikeudesta ja käsittelivät sensijaan kysymystä onnesta.\n\nIhmisen onnea he tahtoivat saada yhteiskunnalta.\n\nHe nostivat aineelliset kysymykset, maataloutta, käsiteollisuutta,\nkauppaa koskevat kysymykset melkein uskonnon arvoon. Sivistyksessä\nsellaisena, miksi sen pieneltä osalta muodostaa Jumala, suurelta\nosalta ihminen, yhdistyvät, sotkeutuvat toisiinsa ja sulavat yhteen\nharrastukset niin, että ne muodostavat todellisen kalliovuoren\ndynaamisen lain mukaan, jota taloustieteilijät, nuo politiikan\ngeologit, tarkkaavasti tutkivat.\n\nNämä miehet, jotka ryhmittyivät erinimisiin yhtymiin, mutta joita\nkaikkia voi yhteisellä nimellä sanoa sosialisteiksi, koettivat porata\ntätä kalliovuorta saadakseen ihmisonnen elävän veden pulppuamaan siitä?\n\nMestauslavasta sotaan saakka kosketti heidän työnsä kaikkea. Miehen\noikeuksiin, jotka Ranskan vallankumous oli julistanut, he lisäsivät\nnaisen ja lapsen oikeudet.\n\nEi tule kummastella, että monista syistä emme tässä ryhdy\nperusteellisesti ja teoreettiselta kannalta käsittelemään sosialismin\nherättämiä kysymyksiä. Me rajoitumme vain viittaamaan niihin.\n\nKaikki probleemat, joiden ratkaisuun sosialistit pyrkivät, voidaan,\njos erotetaan pois kosmogoniset houreet, unelmointi ja mystisismi,\nrajoittaa kahteen pääprobleemaan.\n\nEnsimmäinen probleema:\n\nRikkauden aikaansaanti.\n\nToinen probleema:\n\nSen jakaminen.\n\nEnsimmäinen probleema käsittää kysymyksen työstä.\n\nToinen probleema käsittää kysymyksen työpalkoista.\n\nEnsimmäinen probleema koskee voimien käyttämistä.\n\nToinen nautintojen jakelua.\n\nVoimien oikeasta käyttämisestä syntyy yhteiskunnan voima.\n\nNautintojen oikeasta jakelusta syntyy yksityisen onni.\n\nOikeaa jakelua ei saa käsittää tasaiseksi, vaan oikeudenmukaiseksi\njakeluksi. Ensimmäinen tasa-arvoisuus on oikeudenmukaisuus.\n\nNäiden kahden seikan yhtymästä: ulkonaisesti yhteiskunnan voiman,\nsisäisesti yksityisonnen, syntyy yhteiskunnan kukoistus.\n\nYhteiskunnan kukoistus merkitsee, että yksilö on onnellinen,\nkansalainen vapaa ja kansa suuri.\n\nEnglanti ratkaisee ensimmäisen näistä probleemoista. Se luo rikkautta\nihmeteltävästi; se jakelee sitä huonosti. Tämä ratkaisu, joka on\ntäydellinen vain eräältä puolelta, johtaa välttämättömästi kahteen\näärimmäisyyteen: hämmästyttävään rikkauteen, kummastuttavaan\nköyhyyteen. Kaikki nautinnot muutamille, kaikki kieltäymykset\ntoisille, t.s. kansalle; etuoikeuksia, poikkeusoloja, monopooleja,\nfeodaalilaitosta, jotka työ itse synnyttää. Kiero ja arveluttava asema,\nmissä yhteiskunnan voima perustuu yksityisten kurjuuteen ja missä\nvaltion suuruuden juuret ovat yksityisten kärsimyksissä. Huonosti\nkokoonpantu suuruus, jossa kaikki aineelliset osat ovat lujasti yhteen\nliitetyt, mutta jossa ei ole mitään moraalista osaa.\n\nKommunismi ja agraarilaki luulevat ratkaisevansa toisen probleeman.\nNe erehtyvät. Niiden jakelutapa tappaa tuotannon. Tasajako hävittää\nkilpailun, siis myöskin työn. se on teurastajan jakelua: tappaa\nja paloittaa. On mahdotonta tyytyä näihin ratkaisuihin. Rikkauden\nhävittäminen ei ole sen jakelua.\n\nMolemmat probleemat on ratkaistava yhdessä, jotta ne tulisivat oikein\nratkaistuiksi. Molemmat ratkaisut täytyy yhdistää, täytyy saada\nyhteinen ratkaisu.\n\nRatkaiskaa vain ensimmäinen probleema, niin saatte Venetsian tai\nEnglannin. Saatte, kuten Venetsiassa, keinotekoisen, tai kuten\nEnglannissa, aineellisen voiman; teistä tulee Raamatun rikas mies.\nTe kuolette väkivaltaisen kuoleman, kuten Venetsia, tai päädytte\nvararikkoon, kuten Englanti tulee tekemään. Ja maailma antaa teidän\nkuolla ja kukistua, niinkuin maailma antaa kuolla ja kukistua kaiken,\nmikä ei ole muuta kuin itsekkyyttä, mikä ei ihmiskunnan edessä edusta\nmitään avua tai aatetta.\n\nOn itsestään selvää, ettemme sanoilla Venetsia ja Englanti tarkoita\nkansoja, vaan yhteiskuntarakennuksia; harvainvaltoja kansojen yllä, ei\nitse kansoja. Kansoja kohtaan tunnemme aina kunnioitusta ja osanottoa.\nVenetsia kansana on nouseva jälleen; Englanti ylimysvaltana on\nkukistuva, mutta Englanti kansana on kuolematon. Tämän huomautuksen\njälkeen jatkamme.\n\nRatkaiskaa molemmat probleemat: kannattakaa rikasta ja suojelkaa\nköyhää; tehkää loppu hädästä; estäkää voimakas vääryydellä nylkemästä\nheikkoa; hillitkää tiellä olevan kohtuuton kateus perille päässyttä\nkohtaan; sovelluttakaa matemaattisesti ja veljellisesti työpalkka työn\nmukaan; yhdistäkää maksuton ja pakollinen opetus lapsen ruumiilliseen\nhuoltoon ja tehkää tieto miesiän perustaksi; kehittäkää ymmärrystä\nkäsivartten ollessa toimessa; luokaa samalla kertaa mahtava kansa ja\nonnellisten ihmisten perhe; demokratisoikaa omistusoikeus; ei sitä\nhävittäen, vaan tehden se yleiseksi, niin että jokainen kansalainen\nilman poikkeusta omistaa jotakin -- ja tämä on helpompaa kuin luullaan;\nlyhyesti: oppikaa saamaan aikaan rikkautta ja jakelemaan sitä, niin\nsaavutatte samalla aineellisen suuruuden ja moraalisen suuruuden ja\nolette arvolliset kantamaan Ranskan nimeä.\n\nNäin, muutamia harhaaneksyneitä lahkolaisia lukuunottamatta, sanoivat\nsosialistit; tätä he etsivät oloista, tätä he kylvivät mieliin.\n\nHyviä harrastuksia, pyhiä pyrkimyksiä!\n\nNämä opit, nämä teoriat, tämä vastarinta, valtiomiehelle odottamaton\ntäytymys ottaa filosofit mukaan laskelmiinsa, vielä epäselvinä\nhäämöttävät totuudet, välttämättömyys luoda uusi politiikka\nsopusoinnussa vanhan maailman kanssa, mutta liioin loukkaamatta\nvallankumouksen ihannetta, asema, missä Lafayetteä täytyi käyttää\npuolustamaan Polignacia, kapinan, kamarien ja katumellakoiden läpi\nvälähtelevä edistys, kuninkaan ympärillä kilpailevien harrastusten\ntasapainoon saattaminen, hänen uskonsa vallankumoukseen, ehkä myöskin\njonkinlainen myöntyväisyys, hämärästä ehdottomasti korkeamman oikeuden\nolettamisesta johtuva, hänen halunsa vakaannuttaa sukunsa, hänen\nrakkautensa perheeseensä, hänen vilpitön kunnioituksensa kansaa kohtaan\nja oma rehellisyytensä, kaikki tämä huolestutti Louis-Philippeä ja sai\nhänet joskus, niin voimakas ja rohkea kuin olikin, melkein luhistumaan\nkuninkaanaolon vaikeuksien alle.\n\nHän tunsi jalkainsa alla kamalaa halkeilua, mikä kuitenkaan ei ollut\nrikkiromahtamista, sillä Ranska oli enemmän Ranska kuin milloinkaan.\n\nSynkkiä pilviä nousi näköpiiriin. Outo synkkyys, joka läheni yhä\nenemmän, levisi vähitellen ihmisten, olojen ja aatteiden ylle,\nsynkkyys, joka johtui mielten katkeroitumisesta ja järjestelmistä.\nKaikki, mitä oli kiiruhdettu tukehduttamaan, liikkui ja oli\nkäymistilassa. Joskus veti kunniallisen miehen omatunto syvään\nhenkeänsä, niin paljon epätervettä oli tässä ilmassa, jossa sofismit\nsekaantuivat totuuksiin. Mielet värisivät tämän yhteiskuntatuskan alla\nkuin lehdet rajuilman lähestyessä. Sähköpitoisuus oli niin suuri, että\njoskus mikä tahansa heitti kipinöitä ympärilleen, Sitten palasi taas\nhämärän synkeys. Joskus antoi kumea ja kolea murina käsityksen siitä\nukkosmäärästä, joka pilvissä piili.\n\nKahtakymmentä kuukautta oli tuskin kulunut heinäkuun vallankumouksesta,\nkun vuosi 1832 oli alkanut purkauksen uhkaavan näköisenä. Kansan\nhätä, työmiesten leivättömyys, Condén viimeisen prinssin salaperäinen\nkuolema, Nassaun hallitsijasuvun karkoittaminen Brüsselistä, Belgian\ntarjoaminen ranskalaiselle ja antaminen englantilaiselle prinssille,\nNikolain aitovenäläinen viha, takanamme kaksi etelämaista hornanhenkeä:\nFernando Espanjassa ja Miguel Portugalissa, levottomuus Italiassa,\nMetternich ojentamassa kättään Bolognaa kohti, Ranska loukkaamassa\nItävaltaa Anconassa, pohjoisesta niiden vasaraniskujen kamala ääni,\njoilla Puolan ruumisarkku jälleen lyötiin kiinni, koko Euroopassa\nkarsaita katseita, jotka pälyilivät Ranskaa. Englanti epäiltynä\nliittolaisena, valmiina työntämään sitä, joka horjui, ja hyökkäämään\nsen päälle, joka kaatui, liljojen raapiminen pois kuninkaan vaunuista,\nristin alasvetäminen Notre-Damesta, Lafayette alennettuna, Lafitte\ntuhoon joutuneena, Casimor Périer kuolleena valtiollisen voiman\nloppuunkulutuksesta, poliittisen ja sosiaalisen sairauden ilmeneminen\nyhtaikaa kuningaskunnan molemmissa pääkaupungeissa --. toinen\najatuksen, toinen työn kaupunki -- Pariisissa kansalaissota, Lyonissa\norjasota, molempien kaupunkien yllä sama tulenloimu, tulivuorenhehku\nkansan ohimoilla, etelä fanaattisena, länsi levottomana, Berryn\nherttuatar Vendéessä, juonia, salaliittoja, mellakoita, kolera, kaikki\ntämä lisäsi aatteiden maailman kaameaan sorinaan tapausten maailman\nkamalaa meteliä.\n\n\n\n\n5.\n\nSeikkoja, joista historia syntyy ja joista historia ei tiedä.\n\n\nHuhtikuun lopulla oli kaikki pahentunut. Käymistila oli muuttunut\nkiehumiseksi. Aina vuodesta 1830 oli siellä täällä sattunut pieniä,\nyksinäisiä mellakoita, pian kukistettuja, mutta yhä uudelleen\npuhkeavia -- laajan, maanalaisen palon merkki. Jotakin kauheaa oli\ntekeillä. Mahdollisen vallankumouksen vielä epäselvät ja häälyvät\npiirteet alkoivat häämöttää. Ranska katsoi Pariisiin; Pariisi katsoi\nSaint-Antoinen esikaupunkiin.\n\nSaint-Antoinen esikaupunki, salaisesti kiihoitettuna, alkoi kiehua.\n\nCharonne-kadun kapakat olivat samalla vakavia ja myrskyisiä, niin\noudolta kuin näiden sanojen yhtymä saattaakin tuntua kapakoista\npuhuttaessa.\n\nNiissä puhuttiin peittelemättä hallituksen kukistamisesta. Neuvoteltiin\navoimesti, _ryhdytäänkö taisteluun vai pysytäänkö hiljaa_. Niissä oli\nsisähuoneita, joissa työmiehiltä otettiin vala, että he saapuisivat\nkadulle ensimmäisestä hälytyksestä ja \"taistelisivat vihollisten\nlukumäärää laskematta\". Kun vala oli tehty, \"kuului selkeä ääni\"\n-- erään kapakan nurkassa istuvan miehen -- joka sanoi: \"_Ymmärrä!\nSinä olet vannonut_!\" Joskus mentiin toiseen kerrokseen, suljettuun\nhuoneeseen, jossa suoritettiin miltei vapaamuurarimaisia menoja.\nTulokas vannoi \"_palvelevansa heitä niinkuin perheenisiä_\". Näin kuului\nkaava.\n\nAlakerran huoneissa luettiin \"kumouksellisia\" lentokirjasia. \"_Ne\nherjasivat hallitusta_\", sanoo eräs senaikainen salaraportti.\n\nKuultiin tämäntapaisia lauseita: \"_Minä en tunne johtajan nimiä.\nMe muut emme saa tietää päivää, ennenkuin kahta tuntia ennen_.\"\nEräs työmies sanoi: \"_Meitä on kolmesataa. Pannaan kymmenen souta\nmieheen, se tekee sataviisikymmentä frangia, ja ostetaan sillä ruutia\nja kuulia_.\" Toinen sanoi: \"_Minä en pyydä kuutta kuukautta, en edes\nkahta, kahdessa viikossa me olemme tasaväkiset hallituksen kanssa.\nViidelläkolmattatuhannella miehellä voimme nousta sitä vastaan_.\"\nKolmas taas: \"_Minä en mene nukkumaan, minä teen patruunia öisin_.\"\nSilloin tällöin tuli henkilöitä, jotka olivat \"puettuja kuin oikeat\nherrasmiehet\", \"olivat tärkeännäköisiä\", näyttivät siltä kuin heillä\n\"olisi käskyvalta\", antoivat kättä _tärkeimmille_ ja poistuivat.\nHe eivät koskaan viipyneet kymmentä minuuttia kauempaa. Lausuttiin\nmatalalla äänellä paljon merkitsevät sanat: \"_Salaliitto on kypsä, asia\non valmis_.\" \"Tätä kuiskailivat kaikki siellä olijat\", käyttääksemme\nerään läsnä olleen sanoja. Innostus oli niin suuri, että kerran,\nkun kapakka oli täynnä väkeä ja eräs työmies huusi: \"_Meillä ei ole\naseita_!\" toinen vastasi: \"_Onhan sotamiehillä_!\" näin aavistamattaan\nmukaellen Bonaparten julistusta Italian armeijalle. \"Kun heillä\noli jotakin salaisempaa sanottavaa, eivät he keskustelleet siitä\nsiellä\", lisää eräs raportti. On vaikea käsittää, mitä heillä enää oli\nsalaamista, kun kaikki tämä oli sanottu.\n\nKokouksia pidettiin joskus määräaikoina. Muutamissa ei koskaan ollut\nkoolla enempää kuin kahdeksan tai kymmenen henkeä, aina samat. Toisiin\nsai tulla kuka tahansa, ja sali oli niin täynnä, että täytyi seistä.\nToiset tulivat sinne innostuksesta ja harrastuksesta, toiset senvuoksi,\nettä paikka _oli matkan varrella, kun he olivat työhönsä menossa_.\nSamoinkuin vallankumouksen aikana oli näissä kapakoissa isänmaallisia\nnaisia, jotka syleilivät uusia tulokkaita.\n\nToisia kuvaavia ilmiöitä sattui.\n\nEräs mies tuli kapakkaan, joi ja sanoi mennessään: \"_Isäntä, mitä olen\nvelkaa, maksaa vallankumous_.\"\n\nEräässä kapakassa vastapäätä Charonne-katua valittiin\nvallankumousagentteja. Äänilippuja koottiin lakkeihin.\n\nTyömiehiä kokoontui erään miekkailumestarin luo, joka antoi opetusta\nCotte-kadun varrella. Siellä oli puusapeleista, kepeistä, kartuista ja\nfloreteista muodostettu asekokoelma. Eräänä päivänä otettiin florettien\ntulpat pois. Eräs työmiehistä sanoi: \"_Meitä on viisikolmatta, mutta\nminua ei lueta mukaan, sillä minua pidetään koneena_.\" Tämä kone\ntodettiin sittemmin olevan Quénisset.\n\nPuuha sai vähitellen tavattoman julkisen luonteen. Eräs vaimo, joka\nlakaisi ovensa edustaa, sanoi toiselle: \"_Nyt on kauan ahkerasti tehty\npatruunia_.\" Avoimella kadulla luettiin julistuksia departementtien\nkansalliskaarteille. Erään julistuksen alla oli nimi: _Burtot,\nviinikauppias_.\n\nErään liköörikauppiaan portin edustalla Lenoir-torin varrella\nnousi muudan tuuheapartainen, italianmurteinen mies korokkeelle ja\nluki kovalla äänellä merkillisen julistuksen, jonka jokin salainen\nkomitea tuntui laatineen. Hänen ympärilleen oli kertynyt väkijoukko,\njoka keskeytteli häntä hyväksymishuudoilla. Ne kohdat, jotka väkeä\nenimmin miellyttivät, kirjoitettiin muistiin: \"Meidän oppejamme\nvastustetaan, meidän julistuksiamme revitään rikki, niiden levittäjiä\nvakoillaan ja viedään vankeuteen.\" -- \"Puuvillapula on kääntänyt\nmonta välinpitämätöntä meidän uskoomme.\" -- \"Kansojen tulevaisuutta\nvalmistetaan meidän huomaamattomissa riveissämme.\" -- \"Edessä on joko\naktio tai reaktio, vallankumous tai vastavallankumous. Sillä meidän\naikanamme ei enää uskota elottomuuteen tai liikkumattomuuteen. Kansan\nhyväksi tai kansaa vastaan, siitä on kysymys. Välimuotoa ei ole.\" --\n\"Kun emme enää teille sovellu, hylätkää meidät, mutta siihen saakka\nauttakaa meitä eteenpäin.\" -- Kaikki tämä ihan julkisesti.\n\nToisia, vieläkin rohkeampia julistuksia piti kansa epäilyttävinä\njuuri niiden rohkeuden vuoksi. 4. huhtikuuta 1832 nousi eräs\nohikulkija Sainte-Marguerite-kadun nurkkakivelle ja huusi: \"_Minä olen\nbabouvisti_!\" Mutta Babeufin takana vainusi kansa Gisquet'tä.\n\nTämä mies lausui muun muassa:\n\n\"Alas omistusoikeus! Vasemmiston vastarinta on veltto ja petollinen.\nKun se haluaa tahtonsa läpi, saarnaa se vallankumousta. Se on\ndemokraatti, jottei sitä kukistettaisi, ja rojalisti, jottei tarvitsisi\ntaistella. Tasavaltalaiset ovat täysiä nautoja. Älkää luottako\ntasavaltalaisiin, työmieskansalaiset!\"\n\n\"Vaikene, urkkijakansalainen!\" huusi eräs työmies.\n\nTämä huuto teki lopun puheesta.\n\nSattui salaperäisiä tapahtumia.\n\nIltahämärässä tapasi eräs työmies kanavan lähellä \"hyvin pukeutuneen\nmiehen\", joka sanoi hänelle:\n\n\"Minne menet, kansalainen?\"\n\n\"Herra\", vastasi työmies, \"minulla ei ole kunniaa tuntea teitä.\"\n\nHerrasmies jatkoi:\n\n\"Älä pelkää. Minä olen komitean asiamies. Sinua epäillään, ettet ole\nihan luotettava. Tiedäthän, että jos paljastat jotakin, sinua pidetään\nsilmällä.\"\n\nSitten hän antoi työmiehelle kättä ja poistui sanoen:\n\n\"Me näemme toisemme pian.\"\n\nEtsivä poliisi kuuli, ei enää ainoastaan kapakoissa, vaan jo\nkaduillakin omituisia keskusteluja:\n\n\"Ilmoittaudu pian\", sanoi kutomotyömies puusepälle.\n\n\"Minkävuoksi?\"\n\n\"Päästään ampumaan.\"\n\nKahden repaleisen kadulla kulkijan kuultiin puhelevan seuraavasti:\n\n\"Kuka se meitä hallitsee?\"\n\n\"Herra Philippe.\"\n\n\"Ei se, vaan porvarit.\"\n\nToisen kerran kuultiin parin ohi kulkevan miehen vakuuttavan toisilleen:\n\n\"Meillä on hyvä hyökkäyssuunnitelma.\"\n\nEräästä Barrière du Trônen pyörylän vallihautaan piiloutuneen neljän\nmiehen neuvottelusta kuultiin varmasti vain seuraava lause:\n\n\"Siitä pidetään huoli, ettei hän enää kävele Pariisissa.\"\n\nKuka _hän_? Epämääräinen, uhkaava hämäryys.\n\n\"Päälliköt\", kuten esikaupungeissa sanottiin, pysyttelivät varjossa.\nArveltiin heidän pitävän kokouksiaan eräässä kapakassa lähellä\nPointe Saint-Eustachea. Erästä miestä, nimeltä Aug--, joka oli\nvaatturityöläisten avustusyhdistyksen puheenjohtaja Mondétour-kadun\nvarrella, arveltiin päävälittäjäksi pääpäälliköiden ja Saint-Antoinen\nesikaupungin välillä. Siitä huolimatta jäivät nämä päälliköt yhä\nniin tuntemattomiksi, ettei varmuudella tiedetä mitään, mikä voisi\nratkaisevasti kumota sen omituisen ylvään vastauksen, jonka eräs\nsyytetty sittemmin antoi oikeudessa kysymykseen:\n\n\"Kuka oli teidän päällikkönne?\"\n\n\"_En tuntenut ketään päällikköä, enkä olisi tunnustanutkaan_.\"\n\nKaikki tämä saattoi vielä kuitenkin olla ylimalkaista, epämääräistä\npuhetta. Ilmeni toisia oireita.\n\nEräs salvumies, joka oli pystyttämässä lauta-aitaa erään tontin\nympärille Renilly-kadun varrella, missä rakennettiin uutta taloa, löysi\ntontilta revityn kirjeen palasen, josta vielä saattoi lukea seuraavat\nrivit:\n\n\"Komitean on ryhdyttävä toimiin kutsunnan noudattamisen ehkäisemiseksi\nseuraavissa piireissä...\"\n\nJa jälkikirjoituksena:\n\n\"Olemme saaneet tietää, että kiväärejä on Faubourg-Poissonière-kadun\nvarrella n:o 5 (bis) noin viisi tai kuusi tuhatta, erään siellä asuvan\nasekauppiaan hallussa. Teidän osastollanne ei ole aseita.\"\n\nSalvumiestä kummastutti ja sai hänet näyttämään naapureille löytöjänsä\nse seikka, että muutaman askelen päästä löysi toisen, niinikään\nrikkireväistyn paperin, jonka omituisen muodon, sen historiallisen\nmielenkiinnon vuoksi tässä julkaisemme:\n\n    Q C D E Opetelkaa tämä luettelo ulkoa. Repikää se sitten rikki.\n            Hyväksyttyjen on tehtävä samaten heti, kun olette\n            antanut heille ohjeet.\n\n            Tervehdys, veljeys.\n\n                                  L.\n\n            u og a fe.\n\nNe henkilöt, joille löytö näytettiin, saivat vasta myöhemmin tietää,\nettä nuo neljä isoa kirjainta merkitsivät: _qvinturions, centurions,\ndecurions, éclaireurs_ ja kirjaimet _u og a fe_ aikamäärää _15.\nhuhtikuuta 1832_. Itsekunkin ison kirjaimen alla oli nimiä ja tärkeitä\ntietoja. Niinpä oli sarekkeessa Q: _Bannerel_. 8 pyssyä, 83 patruunaa.\nVarma mies. Sareke C: _Boubiére_. 1 pistooli, 40 patruunaa. Sareke D:\n_Rollet_, 1 floretti, 1 pistooli, 1 naula ruutia. Sareke E: _Teissier_,\n1 sapeli, 1 patruunalaukku. Täsmällinen. _Terreur_, 8 kivääriä.\nUrhoollinen. J.n.e.\n\nVielä löysi sama salvumies, yhä samalta tontilta, kolmannen\npaperin, johon oli lyijykynällä, mutta selvästi merkitty seuraava\narvoituksellinen luettelo:\n\n    Yhteys. Blanchard. Arbre-sec. 6.\n    Barra. Soize. Salle-au-Comte.\n    Kosciusko. Aubry le boucher?\n    J.J.R.\n    Caius Gracchus.\n    Tarkastusoikeus. Dufond. Four.\n    Girondistien kukistus. Derbac. Maubuée.\n    Washington. Pinson. 1 pist. 86 patr.\n    Marseljeesi.\n    Kansan valtius. Michel. Quincampoix. Sapeli.\n    Hoche.\n    Marceau. Plato. Arbre-sec.\n    Varsova. Tilly, Populairen kaupustelija.\n\nMies, jonka käsiin tämä luettelo joutui, sai sittemmin tietää,\nmitä se merkitsi. Se näkyy olleen täydellinen nimiluettelo \"Ihmisen\noikeuksien seuran\" neljännen piirin osastoista ja sisältäneen lisäksi\nosastopäälliköiden nimet ja osoitteet. Nyt, kun kaikki tämä kuuluu\nhistoriaan, saattaa ne julkaista. Tässä on kuitenkin huomautettava,\nettä \"Ihmisen oikeuksien seura\" näyttää perustetun myöhemmin kuin tämä\npaperi löydettiin. Kukaties on se niin ollen ollut vain luonnos.\n\nPuheiden, keskustelujen ja kirjallisten viittailujen jälkeen alkoi\nkouraantuntuvampia asioita tulla ilmi.\n\nErään vaatekauppiaan laatikosta Popincourt-kadun varrelta tavattiin\nseitsemän arkkia harmaata paperia, kaikki samalla tapaa neljään osaan\ntaitettuina; nämä arkit sisälsivät kuusikolmatta nelikulmaista,\nsamanlaisesta harmaasta paperista leikattua lappua, jotka oli kääritty\npatruunain muotoon, ynnä kortin, jossa luettiin seuraava:\n\n    Salpietaria -- 12 unssia.\n    Rikkiä -- 2 unssia.\n    Hiiltä -- 2-1/2 unssia.\n    Vettä -- 2 unssia.\n\nTakavarikkopöytäkirjassa sanotaan, että laatikossa tuntui vahva\nruudinhaju.\n\nPäivätyöstään palatessaan unohti muudan muurari eräälle penkille\nAusterlitzin sillan luona pienen käärön. Se vietiin vahtikonttoriin,\navattiin siellä, ja kääröstä tavattiin kaksi painettua keskustelua,\njoiden alle oli kirjoitettu _Lahautière_, laulu, jonka nimenä oli\n_Työmiehet, yhtykää_! ja peltirasia täynnä patruunia.\n\nMuudan työmies, joka joi kumppaninsa kanssa, pyysi tätä koettamaan,\nkuinka kuuma hänen oli; toinen huomasi silloin pistoolin hänen\npuseronsa alla.\n\nPoliisit, jotka kello viisi aamulla odottamatta tunkeutuivat erään\nPardon-nimisen miehen luo, joka sittemmin tuli Barricade-Merry-osaston\njäseneksi ja kaatui katumellakassa huhtikuussa 1834, tapasivat tämän\nseisomassa sänkynsä vieressä patruunia valmistamassa.\n\nEräs Gallais-niminen mies, joka sittemmin kaatui huhtikuun mellakassa\nBeaubourg-kadulla, kerskui kotonaan olevan seitsemänsataa patruunaa ja\nneljäkolmatta pyssynsytytintä.\n\nHallitus sai eräänä päivänä tiedon, että esikaupungissa oli jaeltu\naseita ja kaksisataatuhatta patruunaa. Viikkoa myöhemmin jaeltiin\nkolmekymmentätuhatta patruunaa. Mutta merkillistä kyllä: poliisin ei\nonnistunut saada käsiinsä ainoatakaan. Eräässä kaapatussa kirjeessä\nluettiin: \"Se päivä ei ole kaukana, jolloin neljässä tunnissa saadaan\naseisiin kahdeksankymmentätuhatta isänmaanystävää.\"\n\nKoko tämä käymistila oli julkista, voipa sanoa ihan turvallista. Pian\nalkava kapina varmisti rynnäkköänsä aivan rauhallisesti hallituksen\nnähden. Porvarit keskustelivat työmiesten kanssa näistä puuhista kuin\nluonnollisesta asiasta. \"Kuinka kapinan laita on?\" kysyttiin yhtä\nluontevasti kuin olisi kysytty: \"Kuinka vaimonne voi?\"\n\nEräs huonekalukauppias Moreau-kadulla kysyi:\n\n\"No, milloin te hyökkäätte?\"\n\nToinen kauppias lausui:\n\n\"Rynnistys alkaa pian. Minä tiedän sen. Kuukausi sitten oli teitä\nviisitoistatuhatta ja nyt jo viisikolmatta.\"\n\nHän kauppasi pyssyänsä, ja hänen naapurinsa tarjosi pientä pistoolia\nseitsemästä frangista.\n\nMuuten levisi vallankumouskuume sangen laajalle. Ei mikään seutu\nPariisissa tai koko Ranskassa ollut siitä vapaa. Valtimo tykytti\nnopeammin kaikkialla. Niinkuin tautikudokset ihmisruumiissa alkoi\nsalaseurojen verkko levitä yli koko maan. Yhdistys _Kansan ystävät_,\njulkinen ja salainen samalla kertaa, synnytti \"Ihmisen oikeuksien\nseuran\", joka päiväsi erään päiväkäskynsä näin: _Pluviôse, tasavallan\nvuonna 40_. Se jäi eloon senkin jälkeen, kun oikeus oli tuominnut sen\nhajoitettavaksi, eikä häikäillyt antamasta osastoilleen seuraavia\nmerkitseviä nimiä.\n\n    Piikit.\n    Palokello.\n    Hälytyskanuuna.\n    Fryygialainen lakki.\n    21. tammikuuta.\n    Kerjäläiset.\n    Irtolaiset.\n    Eteenpäin!\n    Robespierre.\n    Tasoitus.\n    Se käy. (Ça ira.)\n\nIhmisen oikeuksien seura synnytti vuorostaan _Toiminnan kerhon_.\nTähän kuuluivat malttamattomat, jotka eristäytyivät rientämään\nedelle. Muutkin seurat kokivat saada jäseniä emäseuroista. Näiden\njäsenet valittivat, etteivät saaneet olla rauhassa. Näin perustettiin\n_Gallialainen seura, Painovapausyhdistys, Kunnallisjärjestöjen komitea,\nPersoonallisen vapauden liitto, Kansanvalistusseura, Välillisten\nverojen vastustusyhdistys_. Vielä _Tasa-arvon työmiesliitto_,\njolla oli kolme alaosastoa: tasaajat, kommunistit ja reformistit.\nSitten _Bastille-armeija_, eräänlaatuinen sotilasjärjestö, jossa\nneljää miestä komensi korpraali, kymmentä kersantti, kahtakymmentä\naliluutnantti, neljääkymmentä luutnantti, ja missä ei koskaan enempää\nkuin viisi jäsentä tuntenut toisiaan; laitos, jossa varovaisuus oli\nliitetty rohkeuteen ja joka muistutti venetsialaista henkeä. Johdossa\nolevalla keskuskomitealla oli kaksi käsivartta: Toiminnan kerho ja\nBastille-armeija. Legitimistinen liitto, _Uskollisuuden ritarit_,\nkalasteli näiden tasavaltalaisten yhdistysten piirissä. Mutta se\npaljastettiin ja torjuttiin.\n\nPariisin yhdistykset perustivat haaraosastoja tärkeimpiin\nmaaseutukaupunkeihin. Lyon, Nantes, Lille ja Marseille olivat\nmuodostaneet kukin _Ihmisen oikeuksien seuran, Carbonasi-kerhon, Vapaat\nmiehet_. Aix'ssa oli vallankumouksellinen seura, jonka nimenä oli _la\nCougourde_. Sen nimen olemme jo maininneet.\n\nPariisissa murisi Saint-Marceaun esikaupunki melkein yhtä paljon kuin\nSaint-Antoine, ja koulut olivat yhtä kuohuksissa kuin esikaupungit.\nEräs kahvila Saint-Hyacinthe-kadun ja ravintola \"Seitsemän\nbiljardia\" Mathurins-Saint-Jacquesin varrella olivat ylioppilaitten\nkokoontumispaikkoja. Aapisen ystäväin seura, joka oli liitossa\nMutualistien kanssa Angersissa ja la Cougourden kanssa Aix'ssa,\nkokoontui, kuten jo olemme nähneet, Café Musainissä. Samat nuoret\nmiehet kokoontuivat myös, kuten mainitsimme, eräässä Mondétour-kadun\nvarrella olevassa Corinthe-nimisessä kapakassa. Nämä kokoukset olivat\nsalaisia. Toiset olivat niin julkisia kuin suinkin, ja niiden rohkeutta\nvoi arvostella seuraavasta sittemmin toimeenpantujen tutkimusten\npöytäkirjaotteesta:\n\n\"Missä tämä kokous pidettiin?\"\n\n\"La Paix-kadulla.\"\n\n\"Kenen luona.\"\n\n\"Kadulla.\"\n\n\"Mitä osastoja siellä oli?\"\n\n\"Yksi ainoa.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Osasto Manuel.\"\n\n\"Kuka oli päällikkö?\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Te olette kovin nuori voidaksenne ihan yksin ryhtyä niin arveluttavaan\nhankkeeseen kuin hallituksen kukistaminen. Mistä saitte ohjeenne?\"\n\n\"Keskuskomiteasta.\"\n\nArmeijaa muokattiin yhtä rintaa väestön kanssa, kuten\nBefordin, Lunevillen ja Épinalin tapahtumat sittemmin\nosoittivat. Viideskymmeneskahdes rykmentti, viideskahdeksas,\nkolmaskymmenesseitsemäs ja kahdeskymmenes kevyt rykmentti katsottiin\nvarmoiksi. Bourgognessa ja Etelän kaupungeissa istutettiin vapauspuita,\ntoisin sanoen pystytettiin riukuja, joiden päässä oli punainen\nsuippolakki.\n\nSellainen oli asema.\n\nKuten jo alussa huomautimme, teki Saint-Antoinen esikaupunki enemmän\nkuin mikään muu väestöryhmä tämän aseman merkitseväksi. Siellä oli\npääpesä.\n\nTämä vanha esikaupunki, jossa vilisi väkeä kuin muurahaispesässä,\nahkeraa, rohkeaa ja ärtyisää kuin mehiläisparvi, värisi järkytyksen\nodotusta ja halua. Kaikki oli siellä levotonta, työn kuitenkaan silti\nkeskeytymättä. On mahdotonta kuvata sen vilkasta, mutta synkkää\nmuotoa. Siinä esikaupungissa piilee mitä sydäntäsärkevintä hätää\nullakkokomeroiden katon alla; siellä on myöskin harvinaisen toimeliasta\nälyä. Mutta varsinkin hätään ja älykkyyteen nähden on äärimmäisyyksien\nkosketus vaarallista.\n\nSaint-Antoinen esikaupungissa oli muitakin levottomuuden aiheita,\nsillä siellä tuntui vaikutus niistä kauppapulista, vararikoista,\ntyölakoista ja työsuluista, jotka aina kuuluvat suurten valtiollisten\njärkytysten yhteyteen. Vallankumouskausina on hätä samalla kertaa syy\nja seuraus. Ne iskut, jotka se antaa, ponnahtavat siihen itseensä.\nTämä väestö, täynnä ylvästä voimaa, kykenevää vastaanottamaan mitä\nsuurimman määrän näkymätöntä lämpöä, aina valmis tarttumaan aseisiin,\naina kärkäs purkautumaan, ärtyisä, mietteliäs, ladattu, tuntui vain\nodottavan sytytyskipinää. Aina, kun jonkinkaanlaisia kipinöitä lentelee\nilmassa, tapahtumain tuulen lennättäminä, tulee väkisinkin ajatelleeksi\nSaint-Antoinen esikaupunkia ja sitä kamalaa kohtaloa, joka on asettanut\ntämän kärsimysten ja aatteiden ruutikellarin Pariisin porteille.\n\nSaint-Antoinen kapakoilla, joita tässä kertomuksessa jo monta kertaa\non mainittu, on historiallista kuuluisuutta. Levottomina aikoina\njuovutaan siellä enemmän sanoista kuin viinistä. Jonkinlainen\nennustushenki ja tulevaisuuden vainu liikkuu siellä laajentaen sydäntä\nja kohottaen sielua. Saint-Antoinen kapakat muistuttavat niitä, jotka\noli rakennettu Aventinus-vuorelle Sibyllan luolan yläpuolelle ja jotka\nolivat yhteydessä syvyyden \"pyhien henkäysten\" kanssa; niiden pöydät\nolivat jonkinlaisia kolmijalkoja ja niissä juotiin, kuten Ennius olisi\nsanonut, Sibyllan viiniä.\n\nSaint-Antoinen esikaupunki on kansansäiliö. Vallankumouksen järkytys\nrepii siihen halkeamia, joiden kautta kansanvaltius virtaa ulos.\nTämä valtius voi tehdä pahaa; se tekee erehdyksiä niinkuin jokainen\nmuukin; mutta harhoissaankin se on suuri. Siitä voi sanoa kuin sokeasta\nkykloopista: _ingens_ (suunnaton).\n\nVuonna 1793 tuli Saint-Antoinen esikaupungista, aina sitä mukaa,\noliko ilmassa lentävä aate hyvä vai paha, oliko päivä fanatismin vai\ninnostuksen, milloin villien legioonia, milloin sankarijoukkoja.\n\nVillien. Se sana kaipaa selitystä. Mitä tahtoivat nuo takkuiset miehet,\njotka vallankumouksellisen kaaoksen luomispäivinä, ryysyihin puettuina,\nulvovina, villeinä, nuijat pystyssä ja piikit sojossa syöksyivät\nvanhan, ylösalaisin käännetyn Pariisin kimppuun? He tahtoivat sorron,\ntyranniuden, teloitusten lopettamista, työtä miehelle, opetusta\nlapselle, yhteiskunnan sääliä naiselle, vapautta, tasa-arvoisuutta,\nveljeyttä, leipää kaikille, ajatuksen maailmaa kaikille, maailman\nmuuttamista paratiisiksi, edistystä; ja tätä pyhää, hyvää ja lempeää\nasiaa, edistystä, sitä he vaativat, äärimmilleen ahdistettuina, aivan\nsuunniltaan, kauheina, puolialastomina, nuija kädessä ja mylvien. He\nolivat kieltämättä villejä, mutta sivistyksen villejä.\n\nHe julistivat oikeutta raivokkaasti; he tahtoivat, vaikkapa\nvavistuksella ja kauhulla, pakottaa ihmiskuntaa paratiisiin. He\nnäyttivät raakalaisilta, mutta olivat pelastajia. He vaativat valoa,\nvaikka käyttivät pimeyden naamaria.\n\nVastakkain näiden, me myönnämme sen, villien ja kauheiden ihmisten,\nmutta hyvän vuoksi villien ja kauheiden kanssa, seisoo toisia ihmisiä\nhymyilevinä, kultakoruompeleisia, tähdillä ja nauhoilla koristettuja,\nsilkkisukissa ja kiiltonahkakengissä, hatussa valkoinen töyhtö ja\nkäsissä keltaiset hansikkaat, ihmisiä, jotka nojaten käsivarsiansa\nsamettipeitteisiin pöytiin istuessaan marmoristen liesiensä ääressä,\nlempeällä äänellä vaativat entisyyden, keskiajan, jumalaisen oikeuden,\nfanatismin, tietämättömyyden, orjuuden, kuolemanrangaistuksen, sodan\nylläpitämistä ja säilyttämistä ja maltillisella äänellä ja sorvatuin\nsanoin ylistävät sapelia, polttoroviota ja mestauspölkkyä. Omasta\npuolestamme, jos meidän olisi pakko valita joko sivistyksen raakalaiset\ntai raakalaisten sivistyneet, valitsisimme raakalaiset.\n\nMutta, Jumalan kiitos, toinenkin vaali on mahdollinen. Ei mikään\näkkihyppäys ole välttämätön, ei eteen- eikä taaksepäin. Ei itsevaltius\neikä sorto. Me toivomme edistystä loivasti viettävällä tiellä.\n\nJumala pitää kyllä huolen siitä. Jyrkänteiden tasoittaminen on Jumalan\nkoko valtiotaito.\n\n\n\n\n6.\n\nEnjolras ja hänen alapäällikkönsä.\n\n\nJokseenkin näihin aikoihin toimitti Enjolras, mahdollisten tapahtumain\nvaralta, salaisen väenkatselmuksen.\n\nKaikki olivat kokoontuneet neuvottelemaan Café Musainiin.\n\nEnjolras lausui, käyttäen puheessaan muutamia puolihämäriä, mutta\nmerkitseviä metafooreja:\n\n\"On hyvä tietää, millä kannalla asiat ovat ja kehen voi luottaa. Jos\ntahtoo taistelijoita, täytyy ne luoda. Ei myöskään haittaa, että on\njotakin, millä lyödä. Ohikulkija on aina suuremmassa vaarassa tulla\npusketuksi, jos tiellä on härkiä, kuin jos niitä ei ole. Laskekaamme\nsenvuoksi laumaamme hiukan. Kuinka monta meitä on? Ei auta lykätä\ntätä työtä huomiseksi. Vallankumouksellisten täytyy aina kiirehtiä;\nedistyksellä ei ole aikaa hukattavana. Meidän täytyy olla valmiina\nodottamattomuuksien varalta. Emme saa antaa yllättää itseämme. Nyt on\ntarkattava kaikki saumat, jotka olemme ommelleet, ja katsottava, ovatko\nne kestäviä. Tämä tehtävä täytyy suorittaa tänään. Courfeyrac, sinä\nsaat tarkastaa polyteknillisen koulun oppilaat; tänään keskiviikkona,\non heidän ulosmenopäivänsä. Feuilly, sinähän pidät huolta La Glacièren\nväestä? Combeferre on luvannut käydä Picpus'ssä. Siellä oikein\nvilisee kuin muurahaispesässä. Bahorel saa käydä l'Estrapadessa.\nProuvaire, vapaamuurarit laimenevat; sinun täytyy hankkia meille\ntietoja Grenelle-Saint-Honoré-kadun looshista. Joly menee Dupuytrenin\nklinikkaan ja tunnustelee lääketieteellisen koulun suonta. Bossuet'n\ntäytyy käväistä oikeuspalatsissa ja puhua asianajajain kanssa. Minä\notan osalleni la Cougourden.\"\n\n\"Kaikki on siis kunnossa nyt\", sanoi Courfeyrac.\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Mitä sitten puuttuu?\"\n\n\"Hyvin tärkeä asia.\"\n\n\"Mikä sitten?\" kysyi Combeferre.\n\n\"Barrière du Maine\", vastasi Enjolras.\n\nEnjolras seisoi hetken kuin ajatuksiinsa vaipuneena; sitten hän jatkoi:\n\n\"Barrière du Mainen luona on marmorityömiehiä, maalareita, ja muita\napulaisia kuvanveistopajoissa. Se on helposti intoutuvaa, mutta pian\nlaimenevaa väkeä. En tiedä, mikä niihin on mennyt jokin aika sitten.\nHe ajattelevat jotakin muuta. He sammuvat. He kuluttavat aikaansa\ndominopelissä. Olisi erittäin tärkeää puhua heidän kanssaan muutama\nvakava sana. He kokoontuvat Richefeussä. Siellä tapaa heidät kello\nkahdentoista ja yhden välillä päivällä. Se hiillos täytyy puhaltaa\npalamaan. Minä olin siihen ajatellut hajamielistä Mariusta, joka\nylimalkaan on hyvä, mutta hän ei enää käy täällä. Minä tarvitsisin\njonkun Barrière du Mainea varten. Mutta minulla ei ole enää ketään.\"\n\n\"Entä minä?\" sanoi Grantaire. \"Olenhan minä täällä.\"\n\n\"Sinäkö?\"\n\n\"Niin, minä.\"\n\n\"Sinäkö opettamassa tasavaltalaisia! Sinäkö periaatteiden nimessä\nlämmittämään kylmenneitä sydämiä!\"\n\n\"Miksei?\"\n\n\"Voisiko sinua käyttää johonkin?\"\n\n\"Olen kyllin itserakas niin uskoakseni\", sanoi Grantaire.\n\n\"Sinä et usko mihinkään.\"\n\n\"Minä uskon sinuun.\"\n\n\"Grantaire, tahdotko tehdä minulle palveluksen?\"\n\n\"Minkä tahansa. Harjaan vaikka saappaasi.\"\n\n\"Hyvä on, älä siis sekaannu meidän asioihimme. Nukahda sinä absinttisi\npäälle.\"\n\n\"Sinä olet kiittämätön, Enjolras.\"\n\n\"Sinä muka mies menemään Barrière du Maineen! Ettäkö sinä kykenisit\nsiihen!\"\n\n\"Minä kykenen kävelemään pitkin Grès-katua, menemään Saint-Michel-torin\npoikki, poikkeamaan Monsieur-le-Prince-kadulle, siitä Vaugirard-kadulle\nja sitten ohi karmeliittien, kääntymään Assas-kadulle, siitä\nCherche-Midi-kadulle ja ohi sotaoikeuden Vieilles-Tuileries-katua\neteenpäin, harppaamaan yli bulevardin, seuraamaan Chaussée du Maineä,\nmenemään barriäärin läpi ja astumaan Richefeun tupakkaravintolaan.\nSiihen kaikkeen minä kykenen. Minun kenkäini anturat ovat myös\nasianomaisessa kunnossa.\"\n\n\"Tunnetko sitten noita Richefeun kavereita?\"\n\n\"En paljoa. Sen verran, että sinutellaan.\"\n\n\"Mitä aiot sanoa heille?\"\n\n\"Puhua heille Robespierrestä, peijakas! Dantonista. Periaatteista!\"\n\n\"Sinä!\"\n\n\"Niin, minä. Te ette kohtele minua oikeamielisesti. Kun minä rupean,\nniin olen hirvittävä. Minä olen lukenut Prudhommea, minä tunnen\n'Yhteiskuntasopimuksen', osaan ulkoa perustuslakini vuodelta 2:\n'Kansalaisen vapaus päättyy, missä toisen kansalaisen vapaus alkaa.'\nPidätkö minua nautana? Minulla on vanha assignaatti pöytälaatikossani.\nIhmisen oikeudet, kansan valtius, kyllä perhana minulla puhumista on!\nOlenpa hiukan hebertistikin. Minä voin, kello kourassa, jaaritella\nsuurenmoisia asioita kuusi tuntia yhteen menoon.\"\n\n\"Ole vakava nyt\", sanoi Enjolras.\n\n\"Minä olen ankara\", vastasi Grantaire.\n\nEnjolras mietti muutaman silmänräpäyksen ja liikahdutti sitten\npäättävästi kättänsä.\n\n\"Grantaire\", sanoi hän vakavasti, \"minä suostun koettamaan sinua. Sinä\nsaat mennä Barrière du Maineen.\"\n\nGrantaire asui aivan lähellä Café Musainia. Hän meni ulos ja palasi\nviiden minuutin kuluttua. Hän oli käynyt kotonaan muuttamassa ylleen\nliivit à la Robespierre.\n\n\"Punainen!\" sanoi hän tullessaan sisään ja katsoen kiinteästi\nEnjolras'ta.\n\nSen jälkeen hän levitti kämmenillään liivien molemmat tulipunaiset\nnipukat rintansa ylle.\n\nJa mennen Enjolras'n luo kuiskasi tämän korvaan:\n\n\"Ole huoleti!\"\n\nHän painoi päättävästi hatun syvälle päähänsä ja lähti.\n\nNeljännestuntia myöhemmin oli Café Musainin pihasali tyhjä. Kaikki\nAapisen ystävät olivat lähteneet tiehensä, kukin taholleen ja\ntoimelleen. Enjolras, joka oli varannut itselleen la Cougourden, lähti\nviimeisenä.\n\nNe Aix'n La Cougourden jäsenet, jotka olivat Pariisissa, kokoontuivat\nsiihen aikaan Issyn aukealla, eräässä hylätyssä kivilouhimossa, joita\nsillä puolen Pariisia on runsaasti.\n\nMatkallaan siihen kokouspaikkaan loi Enjolras ajatuksissaan\nyleiskatsauksen asemaan. Tapahtumain tärkeys oli ilmeinen. Kun seikat,\njotka ovat jonkinlaisen salaisen yhteiskuntataudin oireita, liikkuvat\nraskaasti, voi pieninkin selkkaus pysähdyttää ja sotkea niitä. Tästä\nilmiöstä aiheutuvat mullistukset ja uudestisyntymiset. Enjolras uumosi\ntulevaisuuden pimeän esiripun takana loistavaa nousua. Kuka tietää?\nHetki oli ehkä lähelläkin. Mikä ihana näytelmä, kun kansa vaatisi\njälleen oikeutensa, kun vallankumous uudelleen majesteetillisesti\nottaisi Ranskan haltuunsa ja sanoisi muulle maailmalle: \"Jatkoa\nhuomenna!\" Enjolras oli tyytyväinen. Uuni oli lämmitetty. Hänellä\noli juuri tällä hetkellä ruutisuoniverkko ystäviä ympäri Pariisia.\nHän muodosti ajatuksissaan Combeferren filosofisesta ja tenhoavasta\nkaunopuheisuudesta, Feuillyn kosmopoliittisesta innostuksesta,\nCourfeyracin tulesta, Bahorelin hilpeydestä, Jean Prouvairen\nsurumielisyydestä, Jolyn tietorikkaudesta ja Bossuet'n purevasta\nivasta jonkinlaisen räiskyvän sähköseoksen, joka yht'aikaa sytytti\nhiukan kaikkialla. Kaikki miehet toimessa. Tulos vastaisi epäilemättä\nponnistuksia. Asia oli hyvällä tolalla. Tällöin hän tuli ajatelleeksi\nGrantaireä.\n\n\"Hm\", sanoi hän itsekseen, \"Barrière du Maine on miltei matkani\nvarrella. Entäpä, jos poikkean Richefeussä? Katsotaan vähän, mitä\nGrantaire puuhaa ja kuinka pitkälle hän on ehtinyt.\"\n\nVaugirardin tornin kello löi yksi, kun Enjolras tuli Richefeun\ntupakkaravintolaan. Hän avasi oven, joka paukahti kiinni hänen\nperässään niin voimakkaasti, että iski häntä hartioihin, astui sisään,\npani käsivarret ristiin ja katsoi ympärilleen pöytiä, ihmisiä ja\ntupakansavua täynnä olevassa huoneessa.\n\nTämän sumun läpi kuului kimakka ääni, jota toinen ääni kiivaasti\nkeskeytteli. Grantaire oli väittelyssä vastustajan kanssa.\n\nGrantaire istui vastapäätä erästä toista marmoripöydän ääressä, jolla\noli levällään dominonappuloita; hän löi nyrkkiään marmoripöytään, ja\nEnjolras kuuli seuraavan keskustelun:\n\n\"Tuplakuutonen.\"\n\n\"Nelonen.\"\n\n\"Sikamaista. Ei ole.\"\n\n\"Sinä olet hävinnyt. Kakkonen.\"\n\n\"Kuutonen.\"\n\n\"Kolmonen.\"\n\n\"Ykkönen.\"\n\n\"Nyt on minun vuoroni.\"\n\n\"Neljä silmää.\"\n\n\"Älä.\"\n\n\"Nyt sinä.\"\n\n\"Tuossa minä tein pahan pukin.\"\n\n\"Hyvinhän sinun käy.\"\n\n\"Viisitoista.\"\n\n\"Seitsemän lisää.\"\n\n\"Kaksikolmatta minulle. Hm. Kaksikolmatta.\"\n\n\"Sinä et odottanut tuplakuutosta. Jos olisin pannut sen ulos alussa,\nniin se olisi muuttanut koko pelin.\"\n\n\"Kaksi taas.\"\n\n\"Ykkönen.\"\n\n\"Ykkönen! No viitonen sitten!\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Sinähän aloitit, eikö niin.\"\n\n\"Niin tein.\"\n\n\"Nolla.\"\n\n\"Onko tästä mitään ulospääsyä! Ahaa, vielähän sinulla on yksi keino!\n(Pitkä miettiminen.) Kakkonen.\"\n\n\"Ykkönen.\"\n\n\"Ei viitosta eikä ykköstä. Se on paha paikka sinulle.\"\n\n\"Domino!\"\n\n\"Perhanan penikka!\"\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA.\n\nÉPONINE\n\n\n\n\n1.\n\nLe Champ de l'Alouette.\n\n\nMarius oli tarkannut tapahtumien kehitystä Javertin juonen\nodottamattomaan loppuun saakka; mutta tuskin oli Javert lähtenyt\ntalosta ja vienyt mukanaan vangit kolmissa vuokravaunuissa, kun\nMariuskin hiipi talosta pois. Kello oli silloin vasta yhdeksän illalla.\nMarius meni Courfeyracin luo. Courfeyrac ei ollut enää järkähtämätön\nQuartier latinin asukas; hän oli muuttanut Verrerie-kadulle\n\"poliittisista syistä\"; tämä seutu oli niitä, missä katumellakoita\nhelposti syttyi siihen aikaan. Marius sanoi Courfeyracille:\n\n\"Minä tulen sinun luoksesi yöksi.\"\n\nCourfeyrac veti esiin patjan sängystään, missä niitä oli kaksi, levitti\nsen lattialle ja sanoi:\n\n\"Kas tuossa.\"\n\nJo kello seitsemän seuraavana aamuna palasi Marius Gorbeaun taloon,\nmaksoi vuokran ja velkansa eukko Bougonille, nostatti kirjansa,\nsänkynsä, pöytänsä, piironkinsa ja molemmat tuolinsa käsirattaille\nja lähti talosta ilmoittamatta osoitettaan, niin että kun Javert\naamupäivällä saapui tiedustellakseen Mariukselta edellisen päivän\ntapahtumia, ei hän tavannut muuta kuin eukko Bougonin joka vastasi:\n\n\"Hän on muuttanut.\"\n\nEukko Bougon uskoi varmaan, että Mariuksella oli jotakin tekemistä\nniiden varkaiden kanssa, jotka talossa viime yönä oli vangittu.\n\n\"Kuka sitä olisi uskonut?\" päivitteli hän naapuritalojen akoille. \"Niin\nnuori herra, joka oli melkein kuin tyttö.\"\n\nMariuksella oli ollut kaksi syytä äkilliseen muuttoonsa. Ensimmäinen\noli, että häntä nyttemmin tympäisi tämä talo, jossa hän niin likeltä\nja kaikkein inhoittavimmassa ja hurjimmassa muodossaan oli nähnyt\nsen yhteiskunnan pahennuksen, joka on vielä inhoittavampi kuin rikas\nlurjus, nimittäin köyhän lurjuksen. Toinen syy oli, ettei hän tahtonut\nesiintyä oikeudessa todistamassa Thénardier'ta vastaan.\n\nJavert luuli, että nuori mies, jonka nimeä hän ei muistanut, oli\npelästynyt ja paennut tai ehkei edes ollut palannut taloon tapahtuman\najaksi. Hän teki kuitenkin muutamia yrityksiä löytääkseen hänet, mutta\nonnistumatta.\n\nKului kuukausi ja vielä toinenkin. Marius asui yhä Courfeyracin\nluona. Hän oli saanut tietää eräältä nuorelta asianajajalta, joka\nsäännöllisesti kulki oikeudessa, että Thénardier istui kopissa. Joka\nmaanantai vei Marius La Force-vankilan konttoriin viisi frangia\nThénardier'ta varten.\n\nMarius, jolla itsellään ei ollut rahaa, lainasi nämä viisi frangia\nCourfeyracilta. Ensimmäistä kertaa elämässään hän rahaa lainasi. Nämä\nsäännöllisesti uudistuvat viisifrangiset olivat kaksinainen arvoitus:\nCourfeyracille, joka ne antoi, ja Thénardier'lle, joka otti ne vastaan.\n\n\"Mihin hän mahtaa niitä käyttää?\" ajatteli Courfeyrac.\n\n\"Mistähän ne mahtavat tulla?\" kummasteli Thénardier.\n\nMarius oli muuten ylen alakuloinen. Kaikki oli jälleen mennyt sekaisin.\nHän ei nähnyt mitään edessään; koko hänen olentonsa oli jälleen\nvajonnut siihen salaperäiseen pimeyteen, jossa hän hapuili. Tosin\nhän oli tässä pimeydessä vilahdukselta nähnyt rakastamansa neidon\nja sen ukon, joka tuntui olevan tämän isä; mutta samassa oli tuuli\nheidät taas vienyt. Ei varmuuden hiventäkään heistä ollut edes tuo\nkauhea kohtaus antanut. Ei mikään arvailu hyödyttänyt. Hän ei enää\nedes tiennyt nimeä, jonka oli luullut tienneensä. Se ei nähtävästi\nollutkaan Ursula. Leivonen oli kokkanimi. Ja mitä oli uskottava\nukosta? Piileksikö hän todella poliisia? Mariuksen mieleen muistui\nvalkohapsinen työmies, jonka hän kerran oli tavannut Invaliidihotellin\nseudulla. Tuntui nyt todennäköiseltä, että tuo työmies ja herra Leblanc\nolivat kuin olivatkin sama henkilö. Hän siis käytti valepukuja.\nSillä miehellä oli sankarillisia, mutta myöskin epäilyttäviä puolia.\nMiksei hän ollut huutanut apua? Miksi hän oli paennut? Oliko hän vai\neikö ollut sen nuoren tytön isä? Oliko hän ehkä sittenkin se, joksi\nThénardier oli luullut hänet tuntevansa? Vai oliko Thénardier sittenkin\nerehtynyt? Kaikki ratkaisemattomia arvoituksia. Nämä eivät kuitenkaan\nvähimmässäkään määrässä vähentäneet Luxembourgin puiston neidon\nenkelisuloa. Säälittävä tila! Mariuksella oli rakkaus sielussaan,\nmutta yö silmiensä edessä. Kaikki oli kadonnut, paitsi rakkaus. Hän\noli menettänyt nekin vaistot, ne mielijohdesalamat, jotka rakkautta\nseuraavat. Tavallisestihan tämä liekki samalla, kun se meitä polttaa,\nmyös hiukan valaisee ja luo opastavaa hohtoa ympärilleen. Mutta ei\nnäitäkään lemmen kuiskaavia neuvoja enää kuulunut Mariuksen korvaan.\nEi hän milloinkaan sanonut itselleen: \"Jos menisin sinne ja sinne? Jos\nkoettaisin sitä tai sitä?\" Mielitietty, jota hän ei enää voinut sanoa\nUrsulaksi, oli tietenkin jossakin; mutta Mariuksella ei ollut mitään\nvihjausta, mistä päin häntä etsisi. Hänen tilaansa saattoi lyhyesti\nkuvata sanoilla: täydellinen epävarmuus läpinäkymättömässä pimeydessä.\nHän kaipasi kyllä yhä jälleennäkemistä, mutta ei saattanut sitä toivoa.\n\nKaiken lisäksi alkoi hätä taas ahdistaa. Hän tunsi ihan likellä\ntakanaan sen jäätävää henkäystä. Kaikissa näissä myrskyissä oli hän jo\naikaa keskeyttänyt säännöllisen työnsä, eikä mikään ole vaarallisempaa\nkuin työn keskeyttäminen; työ on tottumus, josta on helppo luopua,\nmutta johon on hankala palata.\n\nJokin määrä unelmointia on hyvä, kuten kohtuullinen määrä narkoottista\nainetta. Se vaimentaa työskentelevän ajatusvoiman joskus ankaria\nkuumekohtauksia ja synnyttää sielussa hienoa sumua, joka tasoittaa\nkulmikkuuksia. Mutta liika unelmointi vajottaa ja upottaa. Onneton se\nhenkisen työn tekijä, joka kokonaan heittäytyy työstä unelmointiin. Hän\nluulee helposti voivansa nousta ylös taas, mutta erehtyy.\n\nAjattelu on sielun työtä, unelmointi sen huvittelua. Ajatusten\nvaihtaminen unelmointiin on myrkyn sekoittamista ravintoaineeseen.\n\nMarius oli alkanut tehdä niin. Intohimo oli tullut ja lopulta syössyt\nhänet yhtämittaisiin unelmiin. Hän meni asunnostaan ulos vain\nunelmoidakseen. Se on laiskuuden synnytystyötä. Mutta samassa määrässä\nkuin työ väheni, kasvoivat tarpeet. Se on luonnonlaki. Unelmoivassa\ntilassa on ihminen luonnollisesti tuhlaavainen ja hentomielinen;\nherpoutunut mieli ei voi pitää elämää kiinteiden rajojen sisässä.\nSiinä elintavassa on hyvä ja paha sekaisin, sillä jos hentomielisyys\non turmiollista, on anteliaisuus tervettä ja hyvää. Mutta köyhä,\njoka on antelias ja jalomielinen eikä tee työtä, on kadotettu. Varat\nloppuvat, hätä alkaa. Se on vaarallinen luisu, joka johtaa rikokseen\ntai itsemurhaan.\n\nMarius oli tätä luisua kulkemassa ainaisissa unelmissa. _Hän_, se oli\nMariuksen ainoa ajatus. Hän ei ajatellut enää mitään muuta; hän tunsi\nepämääräisesti vanhan pukunsa käyvän mahdottomaksi ja uuden pukunsa\nvanhaksi, alusvaatteittensa, hattunsa, saappaittensa lopen kuluneen\nsamoinkuin koko elämänsä, ja hän ajatteli itsekseen:\n\n\"Ah, kunpa saisin nähdä hänet, ennenkuin kuolen!\"\n\nEräs suloinen ajatus hänellä kuitenkin oli, nimittäin se, että hän\noli rakastanut häntä, että hänen katseensa oli sen sanonut, että hän\ntosin ei tuntenut Mariuksen nimeä, mutta tunsi hänen sielunsa, ja että\nhän kukaties, missä salaperäisessä paikassa oleksikin, rakasti häntä\nvielä. Ehkäpä neito ajatteli häntä, niinkuin hän neitoa? Joskus niinä\nselittämättöminä hetkinä, joita jokainen rakastava sydän kokee, kun\nsillä on vain surun syytä ja se kuitenkin tuntee sisässään epämääräisen\nilonhytkähdyksen, Marius ajatteli:\n\n\"Ne ovat hänen ajatuksiansa, jotka tulevat minun luokseni.\"\n\nJa sitten hän lisäsi:\n\n\"Ehkä minunkin ajatukseni menevät hänen luokseen.\"\n\nTämä kuvitelma, jolle hän itse vähän myöhemmin pudisti päätänsä,\nonnistui kuitenkin luomaan hänen sieluunsa muutamia säteitä, jotka\njoskus tuntuivat toivolta. Tavan takaa, varsinkin sinä aikana\nillasta, joka uneksijoissa herättää enimmän synkkyyttä, hän kirjoitti\nerääseen paperivihkoseen, joka ei sisältänyt mitään muuta, puhtainta,\npersoonattominta, ihanteellisinta niistä unelmista, joilla rakkaus\ntäytti hänen sydämensä. Se oli hänestä \"kirjoittamista _hänelle_.\"\n\nSilti ei saa luulla, että hänen järkensä oli sekaisin. Päinvastoin.\nHän oli menettänyt kyvyn työskennellä ja vakavasti kulkea määrättyä\npäämaalia kohti, mutta hän oli terävänäköisempi ja oikeamielisempi\nkuin milloinkaan ennen. Marius näki tyynessä ja todellisessa,\nvaikka tavattomassa valossa, mitä hänen silmäinsä edessä tapahtui,\nmitättömimmätkin tapahtumat ja henkilöt; hän lausui mielipiteensä\nkaikesta eräänlaisella vilpittömällä huolestumisella ja ehdottoman\npuolueettomasti. Hänen arvostelukykynsä, toivosta melkein vieraantunut,\noli korkealla ja laajanäköisellä kannalla.\n\nTässä mielentilassa ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta, ei mikään\neksyttänyt häntä, vaan hän erotti joka hetki, mikä elämässä, ihmisissä\nja kohtalossa oli pääasiallista. Onnellinen, jopa tuskissakin, se,\njolle Jumala on antanut rakkauden ja onnettomuuden arvoisen sielun!\nJoka ei ole nähnyt tämän maailman oloja ja ihmisten sydämiä tässä\nkaksinaisessa valossa, ei ole nähnyt mitään todellista eikä tiedä\nmitään.\n\nRakastava ja kärsivä sielu on korkealla asteella.\n\nMuuten kului päivä toisensa jälkeen mitään uutta tapahtumatta.\nHänestä tuntui vain kuin se synkkä taival, joka hänellä vielä oli\nkuljettavanaan, kävisi joka hetki lyhyemmäksi. Hän luuli jo selvästi\nnäkevänsä pohjattoman kuilun äkkijyrkän reunan.\n\n\"Niinkö siis käy\", mietti hän itsekseen, \"etten saa nähdä häntä sitä\nennen!\"\n\nKun on kulkenut Saint-Jacques-katua ylöspäin, jättänyt barriäärin\nsivulleen ja hetkisen seurannut pitkin vanhaa sisäbulevardia, tulee\nensin Santé-kadulle, sitten la Glacièrelle ja vähän ennen pienelle\nGobelins-purolle tuloa on jonkinlainen aukea, joka Pariisia ympäröivien\nbulevardien koko pitkällä ja yksitoikkoisella taipalella on ainoa\npaikka, minne Ruysdaelin olisi tehnyt mieli istahtaa.\n\nSitä epämääräistä jotakin, mistä viehkeys syntyy, on siellä, viheriä\nnurmikko, sen yllä köysiä, missä vaatteita on tuulessa kuivamassa,\nvanha puutarhurinasunto, Ludvig XIII:n aikana rakennettu, korkeine\nmurtokattoineen, siellä täällä ullakkoikkunoita, rappeutuneine\naitoineen, vähän vettä vilkkumassa poppelien välissä, naisia, naurua,\nääniä, näköpiirin rajalla Panthéon, suuri puu kuuromykkähoitolan luona,\nVal-de-Grâce, tumma, raskas, omituinen, mutta mielenkiintoinen ja\nkomea, ja taustalla Notre-Damentornin synkät nelisärmät.\n\nPaikka on näkemisen arvoinen, joten siellä käy tuskin kukaan, tuskin\nmitään muuta kuin jonkun kuorma-ajurin rattaat ehkä joka neljännestunti.\n\nSattui kerran, että Marius yksinäisellä kävelyllään osui tänne. Sinä\npäivänä oli tällä bulevardilla jotakin harvinaista, eräs vaeltaja.\nMarius, johon paikan melkein villi kauneus vaikutti yllättävästi, kysyi\nvaeltajalta:\n\n\"Mikä tämän paikan nimi on?\"\n\nVaeltaja vastasi:\n\n\"Le Champ de l'Alouette.\"\n\nJa lisäsi sitten:\n\n\"Täällähän se Ulbach tappoi Ivryn maitotytön.\"\n\nMutta nimen \"le Champ de l'Alouette\" (Leivosen kenttä) jälkeen ei\nMarius ollut kuullut mitään enempää. Hänessä tapahtui sellainen\nkangistus, jonka uneksivassa tilassa voi aiheuttaa yksi ainoa sana.\nKoko ajatuskyky keskittyy yhteen ainoaan aatteeseen eikä voi käsittää\nmitään muuta. Leivonen oli se nimi, joka Mariuksen suruisessa mielessä\noli astunut Ursulan sijaan.\n\n\"Ah\", sanoi hän itsekseen, \"tämä on hänen kenttänsä! Täällä minä saan\ntietää, missä hän on.\"\n\nSe oli järjetöntä, mutta vastustamatonta.\n\nJa hän kävi nyt joka päivä Leivosen kentällä.\n\n\n\n\n2.\n\nRikoksen siementen synnyttäminen vankilan taimitarhassa.\n\n\nJavertin saavutus Gorbeaun talossa oli näyttänyt täydelliseltä, mutta\nei kumminkaan ollut.\n\nEnsinnäkään, ja se oli hänen suurin huolensa, hän ei ollut vanginnut\nvankia. Murhan uhri, joka livahti pakoon, oli epäilyttävämpi kuin\nmurhaaja; ja todennäköistä oli, että tämä henkilö, joka oli niin\narvokas otus rosvoille, olisi ollut yhtä hyvä saalis poliisille.\n\nSitäpaitsi oli myöskin Montparnasse livahtanut Javertin apajasta.\n\nTäytyi odottaa jotakin toista tilaisuutta tuon \"hornan teikarin\"\nkaappaamiseksi. Montparnasse, joka oli tavannut Époninen vartioimassa\nbulevardin puiden alla, oli ottanut hänet mukaansa, pitäen parempana\nolla Nemorin tyttären kuin Schinderhannes-isän kanssa. Ja se oli ollut\nhänen onnensa. Hän oli nyt vapaa. Époninen oli Javert tosin sittemmin\notattanut talteen, mutta se oli laiha lohdutus. Éponine sai tavata\nAzelman Les Madelonnettes-vankilassa.\n\nVihdoin oli matkalla Gorbeaun talosta la Forceen yksi tärkeimpiä\nvankeja, Claquesous, kadonnut. Ei tiedetty, miten se oli tapahtunut;\npoliisit ja santarmit eivät \"mitenkään saattaneet sitä käsittää\",\nhän oli muuttunut savuksi ja haihtunut ilmaan ajopelien rakosista,\nsanalla sanoen, ei tiedetty mitään, paitsi että vankilaan tultaessa ei\nClaquesous'ta ollut. Siinä oli noituutta pelissä, tai sitten poliisi.\nOliko Claquesous sulanut pimeässä niinkuin lumihiutale vedeksi? Oliko\nehkä hänen ja poliisien välillä jotakin salaista yhteyttä? Kuuluiko hän\nehkä järjestyksen ja epäjärjestyksen kaksinaisiin arvoituksiin? Oliko\nhän samalla rikoksen tekijä ja sen vainooja? Seisoiko tämä sfinksi\netujaloillaan rikollisten parissa ja takajaloillaan poliisilaitoksessa?\nJavert ei solminut sellaisia sopimuksia ja olisi niitä kauhistunut;\nmutta hänen joukkueessaan oli muitakin poliisipäällysmiehiä kuin hän,\njotka, vaikka hänen alaisiansa, kenties olivat häntä paremmin perillä\npoliisiprefektuurin salaisuuksista, ja Claquesous oli senlaatuinen\nroisto, että hänestä saattoi tulla semmoinen kätyri. Tällaisia\nkaksiteräisiä roistoja on olemassa. Mutta olipa nyt tämän laita miten\ntahansa, kadonnutta Claquesous'ta ei löydetty. Javert näytti siitä\nenemmän suuttuneelta kuin kummastuneelta.\n\nMitä tuli Mariukseen, \"tuohon asianajajan alkuun, joka nähtävästi oli\nruvennut pelkäämään\" ja jonka nimen Javert oli unohtanut, ei Javert\nhänestä välittänyt. Asianajajasta hän sitäpaitsi aina voi saada selon.\nMutta oliko hän ainoastaan asianajaja?\n\nTutkinto oli alkanut.\n\nTutkintotuomari oli katsonut parhaaksi jättää yhden Patron-Minetten\njoukon miehistä panematta yksityiskoppiin, toivoen saavansa\nhänet lörpöttelemään. Tämä oli Brujon, se pitkätukkainen\nPetit-Banquier-kadulta. Hänet oli laskettu Charlemagnen\nvankilanpihalle, missä häntä pidettiin valppaasti silmällä.\n\nNimi Brujon kuuluu la Forcen muistoihin. Uuden rakennuksen kaamealla\nvankipihalla, jota vankilanhallitus sanoi Saint-Bernardin pihaksi,\nmutta vangit Leijonaluolaksi, sen eri sammallajien peittämässä\nkiviaidassa, joka vasemmalla kohosi kattojen tasalle, ja lähellä erästä\nvanhaa ruostunutta rautaovea, joka johti La Forcen herttuanpalatsin\nmuinaiseen kappeliin, joka nyttemmin oli pahantekijäin makuuhuoneena,\nnäkyi vielä kaksitoista vuotta sitten jonkinlainen naulalla kiveen\nuurrettu linnankuva ja sen alla piirrettynä: Brujon 1811.\n\nVuoden 1811 Brujon oli vuoden 1832 Brujonin isä.\n\nJälkimmäinen, josta näimme vain vilahduksen Gorbeaun talon\nsalajuonessa, oli nuori mies, perin ovela ja viekas, mutta säikähtyneen\nja surkean näköinen. Tämän ulkonäön nojalla oli tutkintotuomari\nantanut hänen jäädä irralleen, arvellen hänestä olevan enemmän hyötyä\nCharlemagnen pihalla kuin kopin yksinäisyydessä.\n\nVarkaat eivät keskeytä toimintaansa senvuoksi, että ovat oikeuden\nkäsissä. Niin vähästä ei sentään lamaannuta. Vankilassa istuminen\njonkin rikoksen tähden ei estä heitä panemasta alulle toista. He\novat taiteilijoita, joilla on taulu näyttelyssä, mutta jotka siitä\nhuolimatta maalaavat uutta ateljeessaan.\n\nBrujon näytti olevan aivan typertynyt vankeudesta. Hänen nähtiin joskus\ntuntikausia seisovan Charlemagnen pihalla muonakaupustelijan luukun\nääressä ja hölmönä katselevan sen viereen naulattua likaista taksaa,\njoka alkoi sanoilla: valkosipulia, 62 centimea, ja päättyi sanoihin:\nsikari, 5 sentimeä. Toisinaan hän taas kulutti aikaansa väristen ja\nkalisuttaen hampaitaan sanoen sairastavansa horkkaa ja tiedustaen, eikö\nkuumetautisten salin kahdeksastakolmatta vuoteesta ainoakaan ollut\nvapaana.\n\nÄkkiä, helmikuun jälkipuoliskolla 1832, saatiin tietää, että tylsä\nBrujon oli vankilan sanansaattajan välityksellä, ei omassa nimessään,\nvaan kolmen toverin, toimituttanut kolme eri lähetystä, jotka olivat\nmaksaneet hänelle yhteensä viisikymmentä souta, mikä suunnaton menoerä\nherätti vanginvartijan huomiota.\n\nToimeenpantiin tutkimuksia, ja vankilan keskusteluhuoneessa olevan\nasiaintoimitustaksan avulla saatiin todetuksi, että nämä viisikymmentä\nsouta jakaantuivat seuraavalla tavalla: kolme lähetystä: yksi\nPanthéoniin, kymmenen souta; yksi Val-de-Grâceen, viisitoista\nsouta, ja yksi Barrière de Grenelleen, viisikolmatta souta. Mutta\njuuri Panthéonissa, Val-de-Grâcessa ja Barrière de Grenellessä asui\nkolme perin epäilyttävää barriäärijätkää, Kruideniers eli Bizarro,\nGlorieux, vapautettu kuritushuonevanki, ja Barre-Carrosse, joihin\ntämä seikka jälleen kiinnitti poliisin huomiota. Arveltiin näiden\nkuuluvan Patron-Minette-joukkoon, jonka päämiehistä kaksi, Babet\nja Gueulemer, oli vangittu. Oletettiin, että Brujonin kirjeissä,\njoita ei ollut lähetetty talo-osoitteiden mukaan, vaan kadulla\nodottaville henkilöille, oli ollut salatietoja jostakin suunnitellusta\nrikoksesta. Oli löydetty muitakin jälkiä; niinpä vangittiin nuo kolme\nbarriäärijätkää ja arveltiin, että Brujonin hanke oli siten tehty\ntyhjäksi.\n\nNoin viikon kuluttua näistä toimenpiteistä tapahtui eräänä yönä, että\neräs vartija tarkastuskierrollaan Uuden rakennuksen makuuhuoneessa näki\ntämän oven luukusta Brujonin istuvan sängyssään kirjoittamassa jotakin\nluukusta heijastavassa valossa. Vartija meni sisään, ja Brujon pantiin\npimeään koppiin kuukaudeksi, mutta mitään hänen kirjoittamaansa ei\nlöytynyt. Poliisi ei saanut tietää enempää.\n\nVarmaa on, että seuraavana päivänä nakattiin \"postiljooni\" Charlemagnen\npihasta Leijonaluolaan sen viisikerroksisen rakennuksen yli, joka\nerottaa nämä molemmat pihat.\n\n\"Postiljooniksi\" sanovat vangit taidokkaasti kokoonpuserrettua\nleipäkuulaa, joka \"lähetetään Irlantiin\", s.o. heitetään\nvankilankattojen yli pihasta toiseen. Lauseparren johto: Englannin\nyli; maasta toiseen; Irlantiin. Tämä kuula putoaa pihaan. Joku ottaa\nsen ylös, taittaa sen kahtia ja löytää siitä jollekin pihan vangille\nosoitetun kirjeen. Jos löydön on tehnyt vanki, toimittaa hän kirjeen\nperille osoitteen mukaan; jos löytäjä on vartija tai joku niitä\nvankeja, jotka salaisesti ovat myyneet itsensä vakoilijoiksi, viedään\nkirje vankilankonttoriin ja toimitetaan sieltä poliisille.\n\nTällä kertaa tuli postiljooni perille osoitteen mukaan siitä\nhuolimatta, että se, jolle se oli osoitettu, parhaillaan istui\neristetyssä kopissa. Kirjeensaaja ei ollut vähäisempi henkilö kuin itse\nBabet, yksi Patron-Minetten neljästä päämiehestä.\n\nPostiljooni sisälsi paperilapun, jossa oli vain seuraavat sanat.\n\n\"Babet. Afääri tehtävissä Plumet-kadun varrella. Ristikkoportti\npuutarhaan.\"\n\nTämän oli Brujon kirjoittanut yöllä.\n\nKaikista tarkastuksista huolimatta sai Babet lapun lähetetyksi edelleen\nLa Forcesta La Salpêtrièreen eräälle \"hyvälle ystävättärelleen\",\njoka istui vankina siellä. Tämä tyttö toimitti lapun toiselle,\nMagnon-nimiselle tuttavalleen, jota poliisi valppaasti vakoili, vaikkei\nvielä ollut vanginnut. Tämä Magnon, jonka nimen lukija on nähnyt, oli\nThénardier'n kanssa erinäisissä suhteissa, joista tuonnempana tulee\npuhe, ja saattoi käydessään Époninen luona olla siltana La Salpêtrièren\nja Les Madelonnettes'in välillä.\n\nJuuri samaan aikaan sattui, että kun Thénardier'n asiassa toimitetussa\ntutkimuksessa puuttui todistuksia hänen tyttäriänsä, Époninea ja\nAzelmaa, vastaan, nämä laskettiin vapaiksi.\n\nKun Éponine pääsi ulos, antoi Madelonnettes'in portin edustalla\nodottamassa ollut Magnon Babet'lle Brujonin kirjeen ja määräyksen\ntoimittaa afääriä koskevia tiedusteluja.\n\nÉponine meni Plumet-kadulle, sai selvän ristikkoportista ja\npuutarhasta, piti silmällä taloa, pälyili, vakoili ja vei muutamaa\npäivää myöhemmin Magnonille, joka asui Clocheperce-kadun varrella,\nkorpun, jonka Magnon toimitti Babet'n ystävättärelle la Salpêtrièreen.\nKorpulla on vankilain salaisessa kuvakielessä merkitys: ei mitään\ntehtävissä.\n\nViikkoa myöhemmin kohtasivat Babet ja Brujon toisensa La Forcen\nkiertokäytävässä, kun toinen oli matkalla kuulusteluun, toinen siitä\ntulossa.\n\n\"No\", kysyi Brujon, \"P.-katu?\"\n\n\"Korppu\", vastasi Babet.\n\nNiin ollen jäi tämä Brujonin la Forcessa kylvämä rikoksen siemen\nkylvämättä. Siitä oli kuitenkin seurauksia, aivan vieraita Brujonin\nsuunnitelmalle. Tutustumme niihin tuonnempana.\n\nUsein sattuu, että kun luulee solmivansa jonkin langan, solmiikin\ntoisen.\n\n\n\n\n3.\n\nUkko Mabeuf näkee näyn.\n\n\nMarius ei käynyt enää kenenkään luona; joskus sentään sattui, että hän\ntapasi ukko Mabeufin.\n\nMariuksen hitaasti astellessa alas niitä kaameita portaita, jotka\njohtavat yhteiskunnan kellariholviin, päivättömiin paikkoihin, missä\npäänsä päällä kuulee parempiosaisten kävelevän, oli herra Mabeufkin\nniitä alas astumassa.\n\nHänen Cauteretzin tienoon kasvistonsa ei enää mennyt lainkaan\nkaupaksi. Indigon istutuskokeet olivat nekin epäonnistuneet hänen\npienen puutarhansa epäedullisen aseman vuoksi. Herra Mabeuf ei voinut\nviljellä siellä kuin muutamia harvoja kasveja, jotka vaativat kosteutta\nja varjoa. Hän ei kuitenkaan antanut mielensä masentua. Hänelle oli\nluovutettu pieni maatilkku eräässä Jardin des Plantes'in kolkassa,\njonka asema oli suotuisa, suorittaakseen siellä indigokokeitaan \"omalla\nkustannuksellaan\". Tätä varten oli hän vienyt kasvistonsa kuvalevyt\npanttilaitokseen. Hän oli supistanut aamiaisensa kahteen munaan, joista\nantoi toisen vanhalle palvelijattarelleen, joka ei puoleentoista\nvuoteen ollut saanut palkkaansa. Usein olikin aamiainen hänen ainoa\nateriansa. Hän ei nauranut enää lapsellista nauruaan, hän oli käynyt\nkärtyiseksi eikä ottanut vastaan vieraita. Marius teki hyvin, kun ei\nenää käynyt hänen luonaan. Joskus, siihen aikaan, kun herra Mabeuf\nmeni istutuksilleen Jardin des Plantes'iin, kohtasivat ukko ja nuori\nmies toisensa Boulevard de l'Hôpitalilla. He eivät puhuneet mitään,\nnyökkäsivät vain toisilleen surullisesti. On surullista, että voi olla\nsemmoinenkin aika, että hätä erottaa. On oltu ystäviä, nyt ollaan vain\nohikulkijoita.\n\nKirjakauppias Royol oli kuollut. Herra Mabeuf ei tuntenut enää ketään\nmuuta kuin kirjansa, puutarhansa ja indigonsa; niissä kolmessa oli\nhänen onnensa, ilonsa ja toivonsa. Se riitti pitämään häntä elossa. Hän\nsanoi itselleen:\n\n\"Kun olen saanut siniset väripalloni valmiiksi, tulen rikkaaksi;\nsilloin lunastan kuvalaattani pantista, annan vauhtia Kasvistolleni\nräikeillä suositteluilla ja ilmoituksilla sanomalehdissä, ja ostan,\ntiedän kyllä mistä, puupiirroksilla varustetun kappaleen Pierre de\nMédinen _Art de naviguer_-teosta, vuoden 1559 painoksen.\"\n\nTätä odotellessaan hän askarteli kaiket päivät indigomaassaan ja palasi\niltaisin kotiinsa kastelemaan puutarhaansa ja lukemaan kirjojansa.\nHerra Mabeuf oli tähän aikaan noin kahdeksankymmenen vuoden ikäinen.\n\nEräänä iltana hän näki kummallisen näyn.\n\nHän oli palannut kotiin, kun oli vielä kirkas päivä. Eukko Plutarkhos,\njonka terveys alkoi käydä huonoksi, oli sairaana ja vuoteessa. Ukko\noli päivällisekseen kalvanut luuta, jossa vielä oli hiukan lihaa, ja\nleipäkannikan, jonka hän oli löytänyt keittiönpöydältä, ja istuutui\nsitten kaatuneelle kadun nurkkakivelle, joka hänen puutarhassaan oli\nistuinpenkkinä.\n\nTämän penkin vierellä oli, kuten vanhoissa hedelmäpuutarhoissa ainakin,\nrakennus, jonkinlainen rappeutunut lautakoju, jonka alakerta oli aiottu\nkaniinihuoneeksi ja yläosa hedelmäsäiliöksi. Kaniinihuoneessa ei\nkuitenkaan ollut kaniineja, mutta hedelmäkammiossa oli muutamia omenia\njäljellä.\n\nHerra Mabeuf oli istuutunut selailemaan ja silmälasiensa avulla\nlukemaan kahta kirjaa, jotka kiinnittivät puoleensa koko hänen\nhuomionsa. Toinen näistä kirjoista oli presidentti Delancren kuuluisa\ntutkielma _Pirujen epävakaisuudesta_; toinen Mutor de la Rubaudièren\nkirjanen _Vauvertin pahoista hengistä ja La Bièvren tontuista_.\nJälkimmäinen kiinnitti hänen mieltään sitäkin enemmän, kun hänen\npuutarhansa oli ollut yksi niitä paikkoja, missä tontut muinoin olivat\nasustaneet.\n\nAlkoi jo hämärtää. Herra Mabeuf katsahti kirjansa yli silloin tällöin\nkasveihinsa, muun muassa komeaan rhododendroniin, joka oli hänen\nlohtunansa murheessa. Mutta oli ollut peräkkäin neljä paahtavaa,\ntuulista poutapäivää; kukkiennuput retkottivat alhaalla, lehdet\nsamaten; kasvit tarvitsivat ilmeisesti vettä; rhododendron varsinkin\noli ankean näköinen. Ukko Mabeuf oli niitä, joiden mielestä kukilla\non sielu. Hän oli ahertanut koko päivän indigomaassaan ja oli aivan\nnäännyksissä väsymyksestä; siitä huolimatta hän nousi, laski kirjat\npenkille ja käveli selkä kumarassa horjuvin askelin kaivolle; mutta kun\nhän oli tarttunut ketjuun, ei hän jaksanut vetää sitä luokseen edes\nniin paljoa, että olisi saanut hakasen irti. Silloin hän kääntyi luoden\ntuskallisen katseen taivasta kohti, joka alkoi täyttyä tähdistä. Yöstä\nnäytti tulevan yhtä kuiva kuin päivä oli ollut.\n\n\"Tähtiä kaikkialla!\" ajatteli ukko. \"Ei pienintäkään pilveä! Ei\nvedenpisaraa!\"\n\nJa hänen päänsä painui jälleen rinnalle.\n\nHän nosti sen taas, loi vielä kerran katseensa taivaalle ja mutisi:\n\n\"Yksi kastepisara! Hiukkanen sääliä!\"\n\nHän koetti vielä kerran saada irti kaivonketjua, mutta ei jaksanut.\n\nSamassa hän kuuli äänen, joka sanoi:\n\n\"Isä Mabeuf, saanko minä kastella puutarhanne?\"\n\nKuului kuin jokin villi eläin olisi tunkeutunut pensasaidan läpi, ja\nukko Mabeuf näki pitkän, laihan tytön tulevan pensaista, asettuvan\nhänen eteensä ja katsovan häntä rohkeasti. Hän oli vähemmän\nihmisolennon kuin hämärässä ilmestyvän haamun kaltainen.\n\nEnnenkuin ukko Mabeuf, joka hiukan pelästyi -- hän oli, kuten\nolemme sanoneet, helposti säikkyvä -- oli ehtinyt vastata, oli tämä\nolento, jonka liikkeissä pimeässä näytti olevan outoa kiihkeyttä,\nirroittanut ketjun, laskenut alas ämpärin, nostanut sen ja\ntäyttänyt puutarhakannun, ja vanhus näki nyt tuon olennon, joka oli\npaljasjalkainen ja ryysyinen, kiitävän kukkamaiden välissä levittäen\nelähyttävää suihketta ympärilleen. Vesisäteiden rapina kukkien lehdillä\ntäytti ukko Mabeufin sielun mielihyvällä. Hänestä tuntui kuin hänen\nrhododendroninsa nyt olisi onnellinen.\n\nKun ensimmäinen ämpäri oli tyhjä, ammensi tyttö toisen ja sitten vielä\nkolmannen. Hän kasteli koko puutarhan.\n\nKun hän oli lopettanut, tuli ukko Mabeuf kyynelet silmissä hänen\nluokseen ja laski kätensä hänen päälaelleen:\n\n\"Jumala siunatkoon teitä\", sanoi hän; \"te olette enkeli, koska\nhuollatte kukkasia.\"\n\n\"En\", vastasi tyttö, \"minä olen piru, mutta se on minulle yhdentekevää.\"\n\nOdottamatta tai kuulematta hänen vastaustaan huudahti ukko:\n\n\"Mikä vahinko, että olen niin onneton ja köyhä, etten voi tehdä mitään\nhyväksenne!\"\n\n\"Yhden asian voitte tehdä\", sanoi tyttö.\n\n\"Minkä sitten?\"\n\n\"Sanoa minulle, missä herra Marius asuu.\"\n\nUkko ei ymmärtänyt.\n\n\"Mikä herra Marius?\"\n\nHän kohotti lasimaiset silmänsä ja näytti etsivän jotakin kadonnutta.\n\n\"Eräs nuori mies, joka kävi täällä silloin tällöin.\"\n\n\"Ahaa\", huudahti hän, \"nyt tiedän, ketä tarkoitatte. Odottakaa...\nHerra Marius ... parooni Marius Pontmercy, tietenkin! Hän asuu ... tai\noikeammin ei asu enää ... ikävää, minä en tiedä!\"\n\nPuhuessaan hän oli kumartunut sitomaan erästä rhododendroninsa haaraa\nja jatkoi:\n\n\"Odottakaa, nyt muistan. Hän menee hyvin usein bulevardin poikki\nLa Glacièreen päin. Croulebarde-katua. Leivosen kentälle. Menkää\nsinnepäin. Häntä ei ole vaikea tavata.\"\n\nKun herra Mabeuf jälleen oikaisihe, ei puutarhassa ollut ketään; tyttö\noli hävinnyt.\n\nUkko oli todellakin hieman pelästynyt.\n\n\"Totisesti\", ajatteli hän, \"ellei puutarha olisi kasteltu, uskoisin,\nettä se oli henki-ilmiö.\"\n\nTuntia myöhemmin, kun hän oli mennyt makuulle, sanoi hän vielä juuri\nennen nukkumistaan:\n\n\"Se muistutti tosiaan paljon sitä, mitä la Rubaudière kertoo tontuista.\nOlikohan se ehkä tonttu?\"\n\n\n\n\n4.\n\nMariuskin näkee näyn.\n\n\nMuutamia päiviä tämän henkivierailun jälkeen ukko Mabeufin luona\ntapahtui eräänä aamuna -- se oli maanantai, se päivä, jolloin Mariuksen\ntapana oli lainata Courfeyracilta viisi frangia Thénardier'ta varten\n-- että Marius oli pannut tämän sadan soun rahan taskuunsa ja ennen\nvankilankonttoriin menoa lähtenyt hiukan kävelemään toivoen palatessaan\nsitten voivansa työskennellä sitä paremmin. Muuten kävi aina samalla\ntavalla. Heti noustuaan hän istuutui kirja ja paperiarkki edessään\npöydän ääreen suorittaakseen jotakin käännöstä; hänellä oli tähän\naikaan käännettävänä ranskaksi eräs kuuluisa saksalainen polemiikki,\noppiriita Gansin ja Savignyn välillä; hän otti Savignyn, hän otti\nGansin, luki neljä riviä, koetti kirjoittaa yhden, mutta ei voinut, oli\nnäkevinään tähden kirjan ja itsensä välillä, nousi tuolilta ja sanoi:\n\n\"Minä menen ulos. Sitten pääsen vauhtiin.\"\n\nJa hän meni Leivosen kentälle.\n\nSiellä hän näki tähden vielä selvemmin ja Savignyn ja Gansin vielä\nhämärämmin.\n\nKotiin palattuaan hän koki ryhtyä uudelleen työhönsä, mutta ei\nonnistunut; hänen oli kerrassaan mahdotonta keskittää ajatuksiaan;\nsilloin sanoi hän:\n\n\"Huomenna en mene ulos. Se estää minua työskentelemästä.\"\n\nMutta meni kuitenkin ulos joka päivä.\n\nHän asui Leivosen kentällä enemmän kuin Courfeyracin luona. Hänen\ntodellinen osoitteensa oli: Boulevard de la Santé, seitsemännen puun\nkohdalla Croulebarde-kadulta lukien.\n\nTänä aamuna hän oli jättänyt seitsemännen puun ja istui Gobelins-puron\nreunalla. Virkistävä auringonpaiste leikki vasta puhjenneilla lehdillä\nja kylvetti niitä valossa.\n\nMarius ajatteli _häntä_. Mutta hänen ajatuksensa kimposivat takaisin\nmoitteina häntä itseään kohtaan: hän ajatteli katkerana sitä\nlaiskuutta, sitä sielunvelttoutta, joka yhä enemmän valtasi hänet, ja\nsitä pimeyttä, joka yhä laajempana hänet peitti, niin ettei hän enää\nnähnyt edes aurinkoa. Kuuli hän sentään takanaan, hiukan alempana,\npuron molemmilla rannoilla pesijätärten karttuavan pesuvaatteitaan\nja ylhäällä päänsä päällä lintujen visertelevän jalavissa. Toisaalla\nsiivekkään vapauden, onnellisen huolettomuuden, toisaalla työn ääniä.\n\nÄkkiä hän kuuli tutun äänen sanovan:\n\n\"Ah, tuossahan hän on!\"\n\nHän loi katseensa ääntä kohti ja tunsi sen onnettoman tytön, joka\nkerran aamulla oli tullut hänen huoneeseensa, Thénardier'n vanhemman\ntyttären -- Époninen. Kumma kyllä oli tämä käynyt sekä kurjemmaksi\nettä kauniimmaksi; kumpaankaan ei olisi luullut hänen kykenevän. Hän\noli kulkenut eteenpäin kahteen suuntaan, valoa ja hätää kohti. Hän oli\npaljain jaloin ja repaleinen niinkuin silloinkin huoneeseen tullessaan,\nse vain eroa, että hänen ryysynsä olivat nyt kahta kuukautta vanhemmat;\nreiät olivat suuremmat, riekaleet likaisemmat. Sama käheä ääni, sama\npäivänpaahtama ja ryppyinen otsa, sama rohkea, sekava ja harhaileva\nkatse. Hänellä oli sitäpaitsi nyt se pelästynyt kasvojenilme, jonka\nvankilassaolo lisää kurjuuden muihin piirteisiin.\n\nHänellä oli oljen- ja heinänkorsia hiuksissa, ei niinkuin Ophelialla\nsenvuoksi, että Hamletin hulluus oli häneen tarttunut, vaan sentähden,\nettä hän oli viettänyt yön jossakin heinäkasassa.\n\nMutta kaikesta tästä huolimatta hän oli kaunis. Mikä säteilevä tähti\noletkaan, oi nuoruus!\n\nHän oli pysähtynyt Mariuksen eteen, kalvaissa kasvoissa ilon välähdys\nja jonkinlaista hymynhäivettä.\n\nHän seisoi muutaman sekunnin ikäänkuin ei olisi saanut sanaakaan\nsanotuksi.\n\n\"Tapaanhan teidät vihdoin!\" puhkesi hän sitten sanomaan. \"Isä Mabeuf\noli oikeassa; tällä bulevardilla. Jos tietäisitte, kuinka olen teitä\netsinyt! Ette ehkä tiedä, että olen istunut putkassa? Kaksi viikkoa. Ne\nlaskivat minut ulos taas, kun ei ollut mitään todistuksia minua vastaan\nja kun vielä olin alaikäinen; puuttuihan kaksi kuukautta. Oh, kuinka\nolen teitä hakenut. Nyt jo kuusi viikkoa. Ettekö te enää asu siellä?\"\n\n\"En\", sanoi Marius.\n\n\"Ah, minä ymmärrän! Sen tapauksen vuoksi. Ne ovat ikäviä semmoiset\nselkkaukset. Te olette siis muuttanut. Mutta miksi käytätte tuommoista\nvanhaa hattukulua? Teidänmmoisenne nuoren miehen pitää käydä hienosti\npukeutuneena. Tiedättekö, herra Marius, ukko Mabeuf sanoo teitä\nparooni Mariukseksi, en muista enää toista nimeä. Eikö totta, ettehän\nte toki ole parooni? Paroonit ovat vanhoja ukkoja, jotka kävelevät\nLuxembourgin puistossa linnan edessä ja lukevat _La Quotidienneä_. Minä\nolen kerran käynyt erään semmoisen paroonin luona, joka oli ainakin\nsadan vuoden vanha. Sanokaa, missä nykyjään asutte.\"\n\nMarius ei vastannut.\n\n\"Ah\", jatkoi tyttö, \"teillä on reikä paidassanne. Se täytyy minun saada\npaikata.\"\n\nIlme synkempänä hän lisäsi:\n\n\"Te ette näy olevan tyytyväinen minun tapaamiseeni?\"\n\nMarius oli vaiti; tyttökin oli hetken hiljaa ja huudahti sitten:\n\n\"Mutta jos tahtoisin, saisin teidät piankin tyytyväisen näköiseksi.\"\n\n\"Kuinka?\" kysyi Marius. \"Mitä tahdotte sanoa?\"\n\n\"Ah, ennen sentään sinuttelitte minua!\"\n\n\"No, mitä tahdot sanoa?\"\n\nTyttö puri huultaan; hän näytti epäröivän, ikäänkuin isällisen\ntaistelun vallassa. Vihdoin hän tuntui tehneen päätöksensä.\n\n\"Sen pahempi, mutta samapa tuo! Te näytätte surulliselta; minä tahdon,\nettä olette iloinen. Luvatkaa, että tulette jälleen iloiseksi. Minä\ntahdon nähdä teidät iloisena ja kuulla teidän sanovan: 'Ah, hyvä, näin\non hyvä!' Herra Marius parka, tiedättekö, että olette luvannut minulle,\nmitä ikinä tahdon...\"\n\n\"Tiedän, mutta puhu sitten!\"\n\nTyttö katsoi Mariusta syvälle silmiin ja sanoi:\n\n\"Minä tiedän osoitteen.\"\n\nMarius kalpeni. Kaikki veri pakeni takaisin sydämeen.\n\n\"Minkä osoitteen?\"\n\n\"Sen osoitteen, jota pyysitte minulta.\"\n\nHän lisäsi ikäänkuin murheellisena:\n\n\"Kyllähän tiedätte, minkä osoitteen.\"\n\n\"Niin\", sopersi Marius.\n\n\"Sen neidin.\"\n\nTämän sanoessaan huokasi tyttö syvään.\n\nMarius hypähti pystyyn ja tarttui kiivaasti tytön käteen.\n\n\"Ah, vie minut sinne! Sano minulle! Pyydä minulta, mitä ikinä tahdot!\nMissä se on?\"\n\n\"Tulkaa mukaan\", vastasi hän. \"En tiedä oikein katua ja talon numeroa;\nse on aivan toisella puolella kaupunkia; mutta talon tunnen tarkasti ja\nnäytän teille tien.\"\n\nTyttö irroitti kätensä ja lausui äänellä, joka olisi viiltänyt\ntarkkaavan kuulijan mieltä, mutta livahti ihastuneen ja ilosta\nhuumautuneen Mariuksen ohi huomaamatta:\n\n\"Oo, kuinka tyytyväinen te olette!\"\n\nMarius synkkeni. Hän tarttui Époninen käsivarteen ja sanoi:\n\n\"Vanno minulle yksi asia!\"\n\n\"Vannoa?\" sanoi tyttö. \"Mitä se merkitsee? Vaaditteko te minua valalle?\"\n\nHän nauroi.\n\n\"Isäsi! Lupaa minulle, Éponine! Vanno minulle, että et ilmaise sitä\nosoitetta isällesi.\"\n\nÉponine kääntyi hänen puoleensa hämmästyneenä.\n\n\"Éponine! Mistä tiedätte, että minun nimeni on Éponine?\"\n\n\"Lupaa minulle, mitä pyydän.\"\n\nMutta tyttö ei tuntunut häntä kuulevan.\n\n\"Se tuntui hyvältä! Te sanoitte minua Éponineksi!\"\n\nMarius tarttui hänen molempiin käsivarsiinsa.\n\n\"Mutta vastaa toki, Herran nimessä! Pane merkille, mitä sanon. Vanno,\nettä et mainitse isällesi sitä osoitetta, minkä tiedät.\"\n\n\"Isällenikö?\" sanoi tyttö. \"Ah, niin, isälle. Olkaa huoleti. Hän istuu\nkopissa. Mitä minä sitäpaitsi välitän isästäni!\"\n\n\"Mutta sinähän et lupaa minulle, mitä pyydän!\" huudahti Marius.\n\n\"Mutta päästäkää minut irti!\" sanoi tyttö nauraen.\n\n\"Kylläpä te ravistatte minua! Kyllä, kyllä, minä lupaan teille sen.\nMinä vannon sen. Mitä se minulle kuuluu? Minä en ilmaise sitä osoitetta\nisälleni. No kelpaako se? Niinkö se oli?\"\n\n\"Etkä kellekään muulle\", sanoi Marius.\n\n\"Enkä kellekään muulle.\"\n\n\"Näytä minulle nyt tie\", jatkoi Marius.\n\n\"Nytkö heti?\"\n\n\"Nyt heti.\"\n\n\"Tulkaa! Oo, kuinka tyytyväinen hän on!\"\n\nMuutamia askelia kuljettuaan tyttö pysähtyi ja sanoi:\n\n\"Te kävelette liian likellä minua, herra Marius. Antakaa minun kulkea\nedellä ja tulkaa te perässä, ikäänkuin ette olisi minua huomaavinanne.\nEi käy laatuun, että nuori herrasmies, niinkuin te, nähdään sellaisen\nnaisen seurassa kuin minä.\"\n\nEi mikään kieli voi ilmaista kaikkea sitä, mitä oli tuossa sanassa\n\"naisen\", sellaisena kuin tämä lapsi sen lausui.\n\nTyttö astui noin kymmenen askelta ja pysähtyi taas. Marius tuli hänen\nluokseen. Tyttö puhutteli häntä syrjästä ja kääntymättä häneen päin:\n\n\"Tottahan muistatte, että lupasitte minulle jotakin?\"\n\nMarius kaivoi taskuaan. Hänellä ei ollut enempää kuin se viiden frangin\nraha, joka oli tarkoitettu tytön isälle, Thénardier'lle. Hän otti sen\nja pani Époninen käteen.\n\nTyttö oikaisi sormensa, antoi rahan pudota maahan ja katsoi sitä synkän\nnäköisenä.\n\n\"En minä teidän rahojanne tahdo!\" sanoi hän.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA.\n\nTALO PLUMET-KADUN VARRELLA.\n\n\n\n\n1.\n\nPiilopirtti.\n\n\nViime vuosisadan keskipaikkeilla oli Pariisin parlamentissa\npresidentti, jolla oli rakastajatar ja joka piti seikan salassa,\nvaikka sen ajan ylhäisillä herroilla oli tapana julkisesti näyttää\nrakastajattariansa ja vain keskiluokka salasi niitä. Hän rakennutti\ntarkoitusta varten niinsanotun \"piilopirtin\" Saint-Germainin\nesikaupunkiin, aution Blomet-kadun varrelle, jonka nimenä nykyjään\non Plumet, sen paikan lähettyville, joka siihen aikaan oli nimeltään\n_Combat des Animaux_.\n\nTässä talossa oli pohjakerrosta lukuunottamatta vain yksi kerros.\nPohjakerroksessa oli kaksi huonetta ja keittiö, kerrosta ylempänä\nkaksi huonetta ja pukuhuone ja katon alla ullakko. Talon edustalla oli\npuutarha ja siinä suuri ristikkoportti kadulle päin. Tämän puutarhan\npinta-ala on lähes kolme neljännestynnyrinalaa. Siinä kaikki, mitä\nohikulkija saattoi nähdä; mutta taempana oli pieni piha ja pihan\nperällä matala rakennus, jossa oli vain kaksi kamaria ja niiden alla\nkellari, jonkinlainen tilapäisasumus, tarkoitettu, jos niiksi olisi,\npiilottamaan lasta ja sen imettäjää. Tämä rakennus oli takapuolelta\nerään hyvin peitetyn salaoven kautta yhteydessä pitkän, kapean, kivetyn\nja mutkaisen käytävän kanssa, jonka molemmilla puolilla oli korkea\nkiviaita ja joka ihmeteltävän taidokkaasti piilotettuna ja kulkien\npuutarhojen ja istutusmaiden välissä niiden kaikkia mutkia noudattaen\njohti toiselle salaovelle, joka lähes kolmensadan sylen päässä siitä,\nmelkein toisessa kaupunginosassa, aukeni Babylone-kadun autioon päähän.\n\nPresidentti käytti tätä tietä, joten, vaikkapa joku vakoilija olisi\nseurannut häntä ja huomannut, että hän joka päivä salaa meni jonnekin,\nei tämä kuitenkaan olisi voinut aavistaa, että matka Babylone-kadulle\nitse asiassa oli vaellusta Blomet-kadulle. Sopivasti tontteja ostaen\noli ovela virkamies voinut suorittaa tämän salaisen tienrakennustyön\nomalla maallaan ja ilman kenenkään silmälläpitoa. Sittemmin hän oli\npienissä erin myynyt puutarhoiksi ja istutusmaiksi käytävän varrella\nolevat maakaistaleet, ja näiden uudet omistajat kummallakin puolella\nluulivat olevan edessään vain raja-aidan eivätkä edes aavistaneet\ntämän pitkän, heidän puutarhojensa ja kasvimaittensa välissä kulkevan\nkatukäytävän olemassaoloa. Vain linnut näkivät tämän merkillisyyden.\nViime vuosisadan västäräkit ja tiaiset visertelivät paljonkin herra\npresidentin kustannuksella.\n\nPäärakennus, rakennettu kivestä Mansardin ja kalustettu Watteaun\ntyyliin, sisältä rokoko- ja ulkoa peruukkityyliä, oli kolminkertaisen\nkukkapensasaidan ympäröimä ja teki samalla salaperäisen, keimailevan ja\njuhlallisen vaikutuksen, niinkuin sopii lemmen-oikun ja tuomarin-arvon\nyhtymälle.\n\nTämä talo ja tämä käytävä, jotka nyt ovat hävinneet, olivat jäljellä\nvielä noin viisitoista vuotta sitten. Vuonna 1793 oli eräs kupariseppä\nostanut talon purkaakseen sen, mutta kun hän ei ollut kyennyt\nmaksamaan kauppahintaa, oli myyjä, sillä kertaa kansa, panettanut\nhänet konkurssiin, joten kupariseppä ei joutunut kukistamaan taloa,\nvaan talo kukisti hänet. Sitten se seisoi asumattomana ja rappeutui\nvähitellen, niinkuin jokainen asumus, jolle ihmisen läsnäolo ei enää\nanna eloa. Siinä oli edelleen vanha kalusto ja se oli yhä myytävänä tai\nvuokrattavana, mistä niille kymmenelle tai kahdelletoista hengelle,\njotka vuoden mittaan kulkivat Plumet-katua, ilmoitti kellastunut ja\nmelkein lukemattomaksi virttynyt ilmoitus, joka oli ollut puutarhan\nristikkoporttiin kiinnitettynä jopa vuodesta 1810.\n\nRestauration loppuajalla nämä ohikulkijat saattoivat nähdä, että\nilmoitus oli kadonnut ja että toisen kerroksen sisäluukutkin oli\navattu. Talo oli nyt tosiaankin asuttu. Ikkunoissa olivat uutimet,\nmerkki siitä, että siellä asui joku nainen.\n\nLokakuussa 1829 oli eräs vanha mies tullut vuokraamaan taloa\nsellaisenaan, siihen luettuina myöskin pihalla oleva rakennus ja\nBabylone-kadulle johtava käytävä. Hän oli panettanut uudelleen kuntoon\nkäytävän kummassakin päässä olevat salaovet. Talo oli, kuten sanoimme,\nvielä melkein täysin kalustettu presidentin vanhoilla huonekaluilla;\nuusi vuokralainen oli toimittanut muutamia korjauksia, siellä täällä\ntäydentänyt, mitä puuttui, korjauttanut pihan kiveyksen, panettanut\nuusia tiiliä permantoihin ja portaisiin, uusia kappaleita laudoitukseen\nja uudet ruudut ikkunoihin ja oli vihdoin muuttanut sinne nuoren tytön\nja vanhan palvelijattaren kanssa, ilman melua, pikemmin sisään hiipijän\nkuin omaan asuntoon muuttajan tavoin. Naapurit eivät siitä jaaritelleet\nmitään siitä syystä, että ei ollut naapureita.\n\nTämä näin vähän melua nostanut vuokralainen oli Jean Valjean, ja nuori\ntyttö oli Cosette. Palvelijatar oli eräs yksinäinen nainen, Toussaint,\njonka Jean Valjean oli pelastanut vaivaistalosta ja kurjuudesta, vanha,\nmaalainen ja änkyttävä, kolme ominaisuutta, jotka olivat saaneet Jean\nValjeanin ottamaan hänet luoksensa. Talon hän oli vuokrannut ilmoittaen\nolevansa herra Fauchelevent, kapitalisti. Kaikessa edellä kerrotussa on\nlukija tietenkin paljon ennen kuin Thénardier tuntenut Jean Valjeanin.\n\nMinkätähden oli Jean Valjean jättänyt Petit-Picpus'n luostarin? Mitä\noli tapahtunut?\n\nEi ollut tapahtunut mitään.\n\nMuistettaneen, että Jean Valjean tunsi itsensä luostarissa\nonnelliseksi, niin onnelliseksi, että hänen omatuntonsa lopulta\nalkoi käydä siitä levottomaksi. Hän näki Cosetten joka päivä, tunsi\nisänrakkauden syntyvän ja yhä enemmän kehittyvän itsessään, hänen\nsielunsa iloitsi tästä lapsesta, hän sanoi itselleen, että Cosette\nkuului hänelle, ettei mikään voisi riistää lasta häneltä, että aina\ntulisi näin olemaan, että Cosette varmaan rupeaisi nunnaksi, mihin\ntätä joka päivä lempeästi houkuteltiin, että luostari täst'edes tulisi\nolemaan Cosetten koko maailma, niinkuin hänenkin, että hän vanhenisi\nja Cosette vaurastuisi täällä, että Cosette sitten vanhenisi ja hän,\nJean Valjean, kuolisi täällä, että vihdoin -- ihana toivo! -- ero olisi\nmahdoton. Lähemmin tätä ajatellessaan hän alkoi kumminkin epäröidä.\nHän kävi käräjiä itsensä kanssa. Hän kysyi, oliko hänellä oikeutta\nkaikkeen tähän onneen, eikö siihen sisältynyt toisenkin onni, tuon\ntytön onni, jonka hän, vanha mies, kytki omaansa ja riisti häneltä,\nja eikö se ollut varkautta. Hän sanoi itselleen, että tytöllä oli\noikeus oppia tuntemaan elämää, ennenkuin sen hylkäisi, ja että jos\nhän ennakolta ja tavallaan tytön mieltä kysymättä sulki hänet ulos\nkaikista iloista muka säästääkseen häneltä kaikki koettelemukset, jos\nhän käytti tytön tietämättömyyttä ja eristettyä asemaa kehittääkseen\nhänessä keinotekoisen kutsumuksen, olisi se ihmisolennon luonnon\nväärentämistä ja valehtelemista Jumalan edessä. Ja kuka tietää, eikö\nCosette, kun tämä kaikki kerran hänelle selviäisi ja hän surisi sitä,\nettä oli nunna, alkaisi vihata häntä? Tämä viimeinen ajatus, joka oli\nmelkein itsekäs ja vähemmän sankarillinen kuin toiset, kävi hänelle\nsietämättömäksi. Hän päätti lähteä luostarista.\n\nHän päätti sen, hän näki syvästi suruissaan, että hänen tuli niin\ntehdä. Sitä vastaan ei ollut mitään väittämistä. Viiden vuoden\noleskelu näiden muurien sisällä ja viiden vuoden poissaolo maailmasta\noli epäilemättä hävittänyt tai haihduttanut kaikki pelon aiheet.\nHän saattoi tyynesti palata ihmisten ilmoille. Hän oli vanhennut ja\nkaikki oli muuttunut. Kuka enää saattaisi hänet tuntea? Ja sitäpaitsi,\njos olettaisi pahintakin, ei ollut vaaraa muuta kuin hänellä, mutta\nhänellä ei ollut oikeutta tuomita Cosettea luostarielämään senvuoksi,\nettä hänet itsensä oli tuomittu kaleereille. Ja mitä merkitsi vaara\nvelvollisuuteen verrattuna? Eihän sitäpaitsi mikään estänyt häntä\nolemasta varovainen ja ryhtymästä tarpeellisiin varokeinoihin.\n\nMitä Cosetten kasvatukseen tuli, oli se melkein valmis ja täydellinen.\n\nKun Jean Valjean kerran oli tehnyt päätöksensä, odotti hän vain\ntilaisuutta. Se tarjoutui ennen pitkää. Vanha Fauchelevent kuoli.\n\nJean Valjean pyrki silloin kunnianarvoisan priorittaren puheille ja\nilmoitti hänelle veljensä kuoleman jälkeen saaneensa pienen perinnön,\njoka salli hänen täst'edes elää ilman ruumiillista työtä, ja senvuoksi\naikovansa jättää luostarin palveluksen ja ottaa pojantyttärensä\nmukaansa. Mutta kun ei ollut kohtuullista, että Cosette, joka ei tulisi\ntekemään luostarilupausta, oli nauttinut kasvatusta ilman korvausta,\npyysi hän nöyrimmästi, että kunnianarvoisa prioritar sallisi hänen\nhyvikkeeksi niistä viidestä vuodesta, jotka Cosette oli viettänyt\nluostariyhdyskunnassa, tarjota sille viidentuhannen frangin summan.\n\nTällä tavalla Jean Valjean tuli pois alituisen rukoilun luostarista.\n\nLuostarista lähtiessään hän otti itse käsivarrelleen kellekään\nkantajalle luovuttamatta sen pienen käsilaukun, jonka avainta hän aina\npiti mukanaan. Tämä käsilaukku tuotti Cosettelle paljon päänvaivaa sen\nbalsamintuoksun vuoksi, joka siitä uhosi.\n\nVoimme samalla sanoa, että hän täst'edes ei milloinkaan enää luopunut\ntästä käsilaukusta. Se oli aina hänen huoneessaan. Se oli ensimmäinen\nja joskus ainoa, minkä hän otti mukaansa muuttaessaan asunnosta\ntoiseen. Cosette nauroi sille, sanoi käsilaukkua eroamattomaksi ja\nvirkkoi:\n\n\"Minä kadehdin sitä.\"\n\nJean Valjean palasi ulkomaailmaan kuitenkin syvästi huolestuneena.\n\nHän keksi Plumet-kadun varrella olevan talon ja vetäytyi sinne. Hän\npiti edelleenkin nimen Ultime Fauchelevent.\n\nSamalla hän vuokrasi itselleen kaksi muuta asuntoa Pariisissa\nherättääkseen vähemmän huomiota, kuin jos yhtämittaa olisi asunut\nsamassa paikassa, ja voidakseen tarpeen mukaan pienimmästäkin\nlevottomuuden aiheesta muuttaa sekä vihdoin, jottei joutuisi niin\nturvattomaan asemaan kuin sinä yönä, jolloin hän ihmeellisellä\ntavalla oli päässyt Javertia pakoon. Nämä kaksi asuntoa olivat hyvin\nvaatimattomia ja näköjään köyhiä sekä toisistaan kaukana olevissa\nkaupunginosissa, toinen Ouest-, toinen l'Homme-armé kadun varrella.\n\nAika ajoin hän siirtyi milloin Ouest-kadulle, milloin\nl'Homme-armé-kadulle ja vietti siellä kuukauden tai kuusi viikkoa\nCosetten kanssa, ottamatta Toussaintia mukaan. Näissä asunnoissa hän\nkäytti portinvartijaväen palvelusta ja selitti olevansa läheisen\nmaaseudun kapitalisti, jolla oli asunto kaupungissa, voidakseen asettua\nsinne, milloin mieli. Tämä kunnon mies piti Pariisissa siis kolme\nasuntoa voidakseen piileksiä poliisia.\n\n\n\n\n2.\n\nJean Valjean kansalliskaartilaisena.\n\n\nVarsinaisesti hän asui Plumet-kadun varrella ja oli siellä järjestänyt\nolonsa seuraavalla tavalla:\n\nCosette asui palvelijattaren kanssa päärakennuksessa; siinä oli suuri\nmaalattuseinäinen makuukamari, kullatuin seinäpilarein koristettu\npukuhuone, matoin ja tilavin nojatuolein kalustettu presidentin\nsalonki; siihen kuului puutarha. Jean Valjean oli panettanut\nCosetten kamariin vanhanaikaisesta kolmivärisestä silkistä tehdyllä\nbaldakiinilla varustetun vuoteen ja vanhan ja kauniin persialaismaton,\njoka oli ostettu rouva Gaucher'in puodista Figuier-Saint-Paulin-kadun\nvarrelta, sekä näiden arvokkaiden vanhanaikaisuuksien ankaruuden\nlieventämiseksi kaikkinaisia nuorten tyttöjen pieniä, hilpeitä ja\nsiroja huonekaluja, koruhyllykön, kirjahyllyn ja kultareunaisia\nkirjoja, paperilippaan, kirjoitusalustimen, helmiäiskoristeisen pöydän,\nkorallisen ompelulippaan, japaninporsliinisen toilettikaluston.\nToisen kerroksen ikkunain edessä oli pitkät uutimet samanlaisesta\nkolmivärisestä punapohjaisesta silkistä kuin vuoteen baldakiini,\nalakerrassa kudotut uutimet. Koko talven ajan lämmitettiin Cosetten\npienen talon kaikkia huoneita. Itse hän asui perällä olevassa\nportinvartijarakennuksessa, kalustona vain patja telttavuoteella,\nvalkoinen puupöytä, kaksi olkituolia, fajanssinen vesiruukku, hylly\nja siinä muutama kirjakulu, rakas käsilaukkunsa nurkassa; huonetta\nei milloinkaan lämmitetty. Hän söi Cosetten kanssa, ja pöydällä oli\nruisleipää häntä varten. Hän oli sanonut Toussaintille tämän tullessa\ntaloon: \"Neiti on talon emäntä.\" -- \"E-entäs te, he-herra?\" änkytti\nToussaint hämmästyneenä. -- \"Minä olen muuta kuin isäntä, minä olen\nisä.\"\n\nCosette oli luostarissa saanut opetusta taloudenhoidossa ja järjesti\nsen sangen vaatimattomaksi. Jean Valjean kävi joka päivä kävelemässä\nCosette käsipuolessaan. Hän vei tytön Luxembourgiin, kävellen siellä\nvähimmin käytetyillä käytävillä, ja joka sunnuntai kirkkoon, aina\nSaint-Jacques-du-Haut-Pas-kirkkoon, se kun oli sangen kaukana. Ja kun\nse oli peräti köyhää kaupunginosaa, niin hän antoi runsaasti almuja,\nja köyhiä kertyi hänen ympärilleen kirkossa; siitä Thénardier't\nolivat keksineet osoitteen: Saint-Jacques-du-Haut-Pas-kirkon herra\nhyväntekijälle. Hän vei mielellään Cosetten käymään köyhien ja\nsairaiden luona. Ketään vierasta ei käynyt Plumet-kadun talossa.\nToussaint toi ruokatavarat ja Jean Valjean kävi itse noutamassa veden\nläheisestä bulevardin vedenottopaikasta. Polttopuut ja viini pidettiin\npuolittain maanalaisessa kiviseinäisessä komerossa, joka oli lähellä\nBabylone-kadun puoleista porttia ja joka aikanaan oli ollut herra\npresidentin luolana; sillä Hupsuuksien ja Piilopirttien aikaan ei ollut\nrakkautta ilman luolaa.\n\nBabylone-kadun salaportissa oli luukkulaatikko kirjeitä ja sanomalehtiä\nvarten; mutta kun nuo kolme Plumet-kadun talon asukasta eivät saaneet\nsanomalehtiä eivätkä kirjeitä, niin tuosta entisestä rakastuneen\nlakimiehen lemmenkirjeiden välittäjästä ei enää ollut muuta hyötyä,\nkuin että se otti vastaan veronkantajan ilmoitukset ja kansalliskaartin\nkirjelmät. Herra rahamies Fauchelevent oli näet kansalliskaartin jäsen;\nhän ei ollut voinut karttaa vuonna 1831 toimitetun väenlaskun tiheitä\nsilmukoita. Viranomaisten toimittamat tiedustelut olivat johtaneet\nPetit-Picpus'n luostariin, läpitunkemattomaan ja pyhään pimentoon,\njosta Jean Valjean oli astunut ulos esivallan silmissä kunnioitettavana\nja siis arvollisena astumaan kaartiin.\n\nKolme tai neljä kertaa vuodessa Jean Valjean puki ylleen univormunsa ja\nmeni vartiovuorolleen; sangen mielellään muuten, sillä se oli hänelle\nverraton valepuku, jonka turvin hän saattoi olla ihmisten ilmoilla ja\nkuitenkin yksin. Jean Valjean oli täyttänyt kuusikymmentä vuotta, mikä\nikä oikeutti vapautukseen sotapalveluksesta; mutta hän ei näyttänyt\nviittäkymmentä vanhemmalta eikä hänellä ollut vähintäkään halua pyrkiä\nirti vääpelin-arvostaan ja rettelöidä kreivi de Lobaun kanssa; hänellä\nei ollut siviilisäätyä; hän salasi nimensä, salasi henkilöllisyytensä,\nsalasi ikänsä, salasi kaikki; mutta, kuten sanoimme, hän kuului\nkansalliskaartiin mielellänsä. Hän ei pyytänyt parempaa, kuin että\nsai suorittaa veronsa niinkuin muutkin. Tämän miehen ihanteena oli\nsisäisesti: enkeli, ulkonaisesti: kansalainen.\n\nMainitkaamme sentään eräs omituisuus. Kun Jean Valjean meni ulos\nCosetten kanssa, hän pukeutui, kuten olemme jo kuvanneet, ja muistutti\nasultaan entistä upseeria. Lähtiessään liikkeelle yksin, enimmäkseen\niltaisin, hänellä oli aina yllään työmiehen pusero ja housut ja päässä\nkasvoja peittävä lakki. Oliko se varovaisuutta vai vaatimattomuutta?\nVarmaan kumpaakin. Cosette oli niin tottunut kohtalonsa\narvoitukselliseen puoleen, että tuskin huomasi isänsä omituisuuksia.\nToussaint taas kunnioitti Jean Valjeania ja katsoi hyväksi kaikki,\nmitä tämä teki. Puumies, joka oli nähnyt Jean Valjeanin, sanoi\nkerran Toussaintille: \"Sehän on hupsu.\" Toussaint vastasi: \"Hä-än on\npy-yhimys.\"\n\nJean Valjean, Cosette ja Toussaint tulivat ja menivät aina\nBabylone-kadun portista. Ellei heitä nähnyt puutarhan portin takaa, oli\nvaikea arvata, että he asuivat Plumet-kadun varrella. Se portti oli\naina suljettu. Jean Valjean oli jättänyt puutarhan hoitamatta, jottei\nse herättäisi huomiota.\n\nSiinä hän kenties erehtyi.\n\n\n\n\n3.\n\nFoliis ac frondibus.\n\n\nTämä puutarha, joka näin oli ollut omissa hoteissaan yli puolen\nvuosisataa, oli muodostanut poikkeuksellisen ihanaksi. Ohikulkijat\nkadulla pysähtyivät sitä katselemaan aavistamatta salaisuuksia,\njoita sen vehmas ja vihanta tuuheus peitti. Useamman kuin yhden\nuneksijan katseet ja ajatukset tunkeutuivat siihen aikaan monta\nkertaa läpi lukitun, jo vääristyneen ja luhistumassa olevan, kahteen\nsammaltuneeseen pilariin kiinnitetyn ja monimutkaisin arabeskikiemuroin\nkoristetun, vanhanaikaisen portin ristikon.\n\nEräässä kolkassa oli kivipenkki, jossakin jokin homehtunut kuvapatsas,\nympärysmuurin päällä lahoamassa ajan kalvamaa säleikköä; missään\nei enää käytäviä eikä nurmikoita, juolasheinää vain kaikkialla.\nPuutarhuri oli poistunut, luonto oli palannut. Rikkaruohot rehoittivat,\nkultalakat viettivät muhkeaa juhlaa. Ei mikään tässä puutarhassa\nvastustanut kaikkien oikeutettua pyrkimystä elämään; kasvamisen oikeus\noli siellä kotonansa. Puut olivat painuneet pensaita kohti, pensaat\nkohonneet puita kohti, ruoho oli kiivennyt ylös, oksa taipunut, maassa\nmatava mennyt etsimään ilmassa häilyvää, tuulessa häilyvä kumartunut\nmaassa matavaa kohti, rungot, oksat, lehdet, kukat, kaikki olivat\nsekaantuneet ja sulautuneet toisiinsa; kasvillisuus oli kiinteässä\nja hartaassa syleilyssä, Luojan tyytyväisten silmien edessä täällä,\ntässä nelikulmaisessa aitauksessa, jonka sivut olivat vain kolmensadan\njalan pituiset, täyttänyt veljeytensä pyhän mysteerion, ihmisveljeyden\ntunnuskuvan. Tämä puutarha ei ollut enää mikään puutarha, se oli\njättimäinen pensas, yhtä läpitunkematon kuin aarniometsä, kansoitettu\nkuin kaupunki, heiluva kuin linnunpesä, synkkä kuin tuomiokirkko,\ntuoksuva kuin kukkavihko, yksinäinen kuin hauta, eloisa kuin väkijoukko.\n\nToukokuussa joutui tämä ristikkoporttinsa ja neljän muurinsa sisällä\nvapaa, summaton pensas lemmenkuumeeseen yleisen itämisen hiljaisessa\ntyössä; se värisi auringon noustessa melkein kuin eläin, joka hengittää\nkosmillisen rakkauden huountaa ja tuntee kevään mahlan kuohuvana\nnousevan suoniinsa, ja ravistaen tuulessa viheriäistä, tuuheaa\ntukkaansa se kylvi kosteaan maahan, kuluneiden kuvapatsaiden päälle,\npaviljongin rappeutuville rappusille ja aina aution kadun kiville\nsaakka kukkatähtiänsä, kastehelmiään, hedelmällisyyttä, kauneutta,\neloa, iloa, tuoksuja. Aamupäivällä lensi sinne tuhansia valkoisia\nperhosia, ja tämän elävän kesälumen parveileva lentely sen varjossa oli\njumalainen näky. Tämän vehmauden hilpeistä, hämyisistä piiloista puheli\nsuunnaton määrä visertelyä suloisesti sielulle, ja mitä visertelevät\näänet olivat unohtaneet sanoa, sen täydensivät surisevat. Illalla nousi\npuutarhasta unelmantäyteistä utua ja peitti sen; sumun samettivaippa,\ntaivainen ja tyyni hempeys verhosi sen; eri kukkien huumaavaa\ntuoksua levisi sieltä joka suunnalle kuin hienoa myrkkyä; kuului\nlehvistöön levolle asettuvien puukiipijäin ja västäräkkien viimeisiä\nhoukutusvisertelyjä; siinä tuntui puun ja linnun pyhä luottavainen\ntuttavuus; päivällä antavat siivet iloa lehdille, yöllä lehdet suojaa\nsiiville.\n\nTalvella oli tämä pensasto musta, kostea, pörröinen, vilua värisevä ja\nsen verran harvennut, että sen läpi saattoi joskus nähdä vilahduksen\ntalosta. Kukkien asemesta oksilla ja kastehelmien sijasta kukissa\nnäkyi pitkiä hopealankoja, joita hämähäkit olivat kutoneet sinne\ntänne tuuheaan, keltaiseen lehvistöön; mutta missä tilassa, missä\nhahmossa ja minä vuodenaikana tahansa, keväällä, talvella, kesällä,\nsyksyllä, huokui tämä pieni aitaus kaihoa, mietiskelyä, yksinäisyyttä,\nvapautta, ihmisen poissaoloa, Jumalan läsnäoloa, ja vanha ruostunut\nristikkoportti tuntui sanovan: \"Tämä puutarha on minun.\"\n\nEi auttanut, että Pariisin kivikatuja oli ympärillä, että\nVarennes-kadun klassilliset ja loistavat palatsit olivat vain parin\naskelen päässä, että Invaliidikirkon torni kohosi aivan läheisyydessä\neikä edustajakamarin palatsi ollut sieltä kaukana; ei auttanut, että\nBourgogne- ja Saint-Dominique-katujen muhkeita vaunuja kerskuvina\najeli naapuristossa; ei auttanut, että keltaisia, ruskeita, valkoisia,\npunaisia omnibusseja vilisi lähimmässä kadunkulmassa; Plumet-kadun\nvarrella vallitsi kaikesta huolimatta erämaa; ja entisten omistajain\nkuolema, vallankumous, vanhojen sukuomaisuuksien häviäminen, unohdus,\nnelikymmenvuotinen yksinäisyys olivat riittäneet tuomaan tähän\npaikkaan takaisin sananjalat, tulikukat, sudenputken, siankärsäheinän,\nkorkean ruohon, kookkaat yrttilajit suurine, poimuisine, paksuine,\nvaaleanvihreine lehtineen, sisiliskot, kovakuoriaiset, levottomat\nja iloiset hyönteiset, nostaakseen maan uumenista villiä ja vauhkoa\nsuuruutta uudelleen näiden muurien sisään, jotta luonto, joka kaataa\nnurin ihmisen viheliäiset sommittelut ja aina kehkeytyy täydelliseksi,\nkun kehkeytyy, niin muurahaisessa kuin kotkassakin, voisi pienessä\npariisilaisessa puutarhapahaisessa esiintyä yhtä villinä ja\nmajesteetillisena kuin Uuden maailman aarniometsissä.\n\nSinänsä ei mikään ole pientä; jokainen, joka pyrkii tunkeutumaan\nluonnon salaisuuksiin, tietää sen. Vaikka filosofian ei ole onnistunut\npäästä täysin tyydyttäviin tuloksiin syyn ja seurauksen rajojen\nmääräämisessä, joutuu katselija kuitenkin ihastuneeseen hurmioon\nnähdessään kaikkia näitä voimahiukkasia, jotka pyrkivät yhdyntään.\nKaikki työskentelee kaiken hyväksi.\n\nAlgebraa sovitetaan taivaan pilviin; tähden säteily hyödyttää ruusua;\nei kukaan ajattelija rohkenisi sanoa, että orapihlajan tuoksu on\nhyödytöntä taivaankappaleille. Kukapa voi laskea molekyylin uran?\nTiedämmekö, eikö maailmoiden luomista ehkä määrää jonkin hietajyväsen\nputoaminen? Kuka tuntee äärettömän suuren ja äärettömän pienen välisen\nvuoksen ja luoteen, syiden kaiun olevaisen onkaloissa, luomakunnan\ntulvahduksissa? Punkilla on painonsa; pieni on suurta, suuri on\npientä; kaikki painaa tasan välttämättömyydessä; hirvittävä näky\nhengelle. Elollisen ja elottoman välillä on ihmeellisiä suhteita; tässä\ntyhjentymättömässä kaikkeudessa, auringosta pienimpään hiukkaseen\nsaakka, ei toinen halveksu toista, kaikki tarvitsevat toisiansa. Valo\nei vie maan kukkaistuoksua avaruuteen tietämättä, mitä sillä tekee;\nyö antaa tähtien heijastusta uinuville kukille. Kaikkien lentävien\nlintujen jalassa on äärettömyyden lanka. Itämisellä on yhteyttä\nmeteorin lennon ja sen nokaniskun kanssa, millä pääskynen tekee reiän\nmunaan, ja on rinnakkaista kastemadon tai jonkun Sokrateen syntymisen\nkanssa. Missä teleskooppi lakkaa, alkaa mikroskooppi. Kummallako niistä\non suurempi näköala? Sanokaa. Homepilkku on tähtisikermä kukkia;\ntähtisumu sikermä tähtiä. Sama yhteen sekoittuminen ja vielä valtavampi\nvallitsee ajatuksen esineiden ja aineen olojen välillä. Alkuaineet ja\nperiaatteet sekaantuvat, yhtyvät, monistuvat toistensa kautta, jotta\naineellinen maailma ja henkinen maailma tulevat samaan selvyyteen.\nIlmiö on alituisesti palaamassa omaan itseensä. Määrättömissä\nkosmillisissa vaihdoissa tulee ja menee kaikkeuselämää laskemattomia\nmääriä, se syytää kaikki virtausten näkymättömään mysteerioon, käyttää\nkaikkea, ei heitä hukkaan edes unennäköä, kylvää tuolla mikroskooppisen\npienelämän, murskaa täällä mureniksi tähden, välkyttelee ja\nkiemurtelee, luo valosta voiman ja ajatuksesta alkuaineen, hajoittaa,\nitse hajaantuneena kaikkialle ja kuitenkin jakamattomana, kaikki,\nlukuunottamatta mittausopillista pistettä: minuus, palauttaa kaikki\nsielu-atoomiin, kehkeyttää kaikki Jumalassa, kietoo korkeimmasta\nalimpaan kaikki toimivat voimat huimaavaan mekanismin hämäryyteen,\nsitoo hyönteisen lennon maapallon liikuntaan, alistaa ehkä, vaikkapa\nvain lain yhdenmukaisuuden vuoksi, pyrstötähden liikkeet avaruudessa\nbasillin liikuntaan vesipisarassa. Hengestä tehty kone. Ääretön\nvaihtelu, jonka ensimmäisenä liikevoimana kukaties on hyttynen ja\nviimeisenä pyöränä tähtirata.\n\n\n\n\n4.\n\nRistikon vaihdos.\n\n\nTuntui kuin tämä puutarha, joka aikoinaan oli perustettu keveän lemmen\nsalaisuuksia peittämään, olisi muuttunut neitseellisen rakkauden\nsuojapaikaksi. Siellä ei ollut enää lehtimajoja tai nurmikoita, ei\nlehtiholveja eikä luolia; siellä oli verraton puolihämärä, joka peitti\nkaikki kuin huntuun. Pafos oli jälleen muuttunut Eedeniksi. Oli kuin\njoku katumuksentekijä olisi puhdistanut paikan. Tämä kukkaistyttö\ntarjosi nyt kukkiansa sielulle. Keimaileva puutarha, jolla muinoin\noli ollut niin huono maine, oli jälleen kaino ja viaton. Presidentti,\narkisielu, joka kuvitteli olevansa uusi Lamaignon, oli toisen\narkisielun avulla, joka katsoi olevansa uusi Lenôtre, suunnitellut,\nsommitellut, järjestellyt ja koristellut sen keimailua varten, luonto\noli ottanut sen haltuunsa, täyttänyt sen puolihämyllä ja rakentanut\nrakkaudelle.\n\nTässä yksinäisyydessä olikin siihen altis sydän. Rakkauden ei tarvinnut\nmuuta kuin tulla; sillä oli siellä temppeli, lehdistä, ruohoista,\nsammalista, linnunlaulusta, lempeästä siimeksestä ja häilyvistä oksista\nrakennettu, sekä sielu, täynnänsä hyvyyttä, uskoa, puhtautta, toivoa,\nkaipuuta ja unelmia.\n\nKun Cosette lähti luostarista, hän oli vielä melkein lapsi; hän oli\nvähän yli nelitoistavuotias ja niin sanotussa heilakka-iässä; oli,\nkuten sanottu, pikemmin ruma kuin kaunis, lukuunottamatta silmiä; hänen\npiirteensä eivät tosin olleet vastenmielisiä, mutta hän oli kömpelö,\nlaiha, ujo ja rohkea yhtaikaa, sanalla sanoen tavallinen tyttöletukka.\n\nHänen kasvatuksensa oli päättynyt, toisin sanoen, hänelle oli opetettu\nuskontoa ja sen ohella ja ennen kaikkea hartausharjoituksia; lisäksi\nhistoriaa, s.o. mitä luostareissa siksi sanotaan, sekä maantietoa ja\nkielioppia. Hän osasi luetella Ranskan kuninkaat ja ranskan kielen\npartisiipit, osasi hiukan soittaa, osasi piirtää nenän j.n.e.,\nmutta muuten hän oli tietämätön kaikesta, mikä on sekä viehättävää\nettä vaarallista. Nuoren tytön sielua ei pidä jättää pimeyteen;\nvalonsäteet tunkevat sinne tuonnempana sitten liian äkillisinä ja liian\nvoimakkaina, kuten caméra obscuraan. Neitoa on hiljoilleen ja varovasti\nvalaistava, enemmän todellisuuden heijastuksella kuin sen välittömällä\nja räikeällä valolla. Hän tarvitsee hyödyllistä ja miellyttävän vakavaa\npuolihämyä, joka haihduttaa lapselliset pelot ja ehkäisee lankeemuksen.\nKuinka ja mistä tämä puolihämy on muovailtava, sen ymmärtää ainoastaan\näidin vaisto, tuo ihmeteltävä sisäinen katsomus, jonka synnyttävät\nimmen muistot ja naisen kokemus. Ei mikään voi korvata tätä vaistoa.\nKun on muovailtava nuoren tytön sielua, eivät kaikki maailman nunnat\nyhteensä vastaa yhtä äitiä.\n\nCosettella ei ollut äitiä. Hänellä oli ollut vain useita äitejä.\n\nMitä Jean Valjeaniin tulee, oli hän tosin mitä hellin ja huoltavin,\nmutta hän oli vain vanha mies, joka ei koko jutusta ymmärtänyt yhtään\nmitään.\n\nMutta mitä ymmärtämystä vaaditaankaan tässä kasvatustyössä, naisen\nvalmistamisessa elämän tärkeään tehtävään, jotta ehkäistäisiin syvä,\nviattomuudeksi sanottu tietämättömyys!\n\nEi mikään valmista nuorta tyttöä intohimoihin niin kuin luostari.\nLuostari suuntaa ajatuksen tuntemattomaan. Sydän, oman itsensä nojaan\njätettynä, kaivaa sisustaansa, kun ei voi avautua, ja syventyy, kun\nei voi laajentua. Siitä johtuu näkyjä, olettamuksia, arvailuja,\nromaaniluonnoksia, seikkailujen ikävöintiä, fantastisia luomia,\nkokonaan sielun salasokkeloissa sommiteltuja rakennuksia, synkkiä\nja salaisia asumuksia, joissa intohimot heti saavat asuinsijan, kun\nluostarinristikon avaaminen päästää ne sisään. Luostari on pakkotila,\njossa ihmissydämen täytyy kestää koko ikä voittaakseen.\n\nKun Cosette lähti luostarista, hän ei olisi voinut tavata mitään\nsuloisempaa ja vaarallisempaa kuin Plumet-kadun varrella olevan talon.\nSe oli eristäytymisen jatkoa, jossa kuitenkin oli vapauden alkua;\nsuljettu puutarha, jossa oli villi, rehevä, hekumallinen ja tuoksuva\nluonto; samat unelmat kuin luostarissa, mutta täältä saattoi joskus\nnähdä nuoria miehiä; ristikko, mutta kadulle päin.\n\nHän oli kuitenkin, toistamme sen, tänne tullessaan vielä lapsi. Jean\nValjean jätti puutarhan hänen haltuunsa. \"Tee siellä, mitä haluat\",\nhän sanoi. Tämä huvitti Cosettea, hän sormeili joka kukkaa ja kiveä ja\netsi \"eläimiä\"; hän leikki siellä, kunnes oli siellä unelmoiva; rakasti\npuutarhaa ruohossa tapaamiensa hyönteisten vuoksi, kunnes oli rakastava\nsitä niiden tähtien vuoksi, joita hän oli katseleva päänsä päällä\nolevien oksien välistä.\n\nLisäksi hän rakasti isäänsä, s.o. Jean Valjeania, koko sydämestään,\nteeskentelemättömän lämpimästi, mikä teki vanhan miehen mieluisaksi\nja ikävöidyksi seuraksi hänelle. Muistettaneen, että herra Madeleine\nluki paljon; Jean Valjean oli jatkanut sitä ja osasi viehättävästi\nkertoa; hänellä oli itsensä kouluttaneen vaatimattoman ja lahjakkaan\nihmisen salaperäinen rikashenkisyys ja kaunopuheisuus. Hänellä oli\nvielä tallella riittävästi kirpeyttä hyvyyden suolaamiseksi; hänellä\noli voimakas henki ja hellä sydän. Kävelymatkoilla Luxembourg-puistossa\nhän selitteli Cosettelle laajalti kaikkea, enimmäkseen sellaista, mitä\noli lukenut, mutta myöskin siitä saatua, mitä oli kärsinyt. Cosette\nkuunteli, katseiden epämääräisesti harhaillessa sinne tänne.\n\nTämä yksinkertainen mies riitti Cosetten ajatuksille niinkuin\nvilliintynyt puutarha hänen silmilleen. Juostuaan itsensä väsyksiin hän\ntuli hengästyneenä Jean Valjeanin luo ja sanoi:\n\n\"Voi kuinka olen juossut!\"\n\nJean Valjean suuteli häntä silloin otsalle.\n\nCosette jumaloi Jean Valjeania ja oli aina hänen kintereillään.\nMissä Jean Valjean oli, siellä oli viihtyisää. Kun Jean Valjean ei\noleskellut päärakennuksessa eikä puutarhassa, viihtyi Cosettekin\nparemmin kivetyllä takapihalla kuin kukkivassa puutarhassa, paremmin\nolkituoleilla kalustetussa pikkukamarissa kuin suuressa hienossa\nsalissa. Hymyillen onnesta, että häntä tällä tavoin häirittiin, saattoi\nJean Valjean silloin joskus sanoa hänelle:\n\n\"Mutta mene toki omalle puolellesi ja jätä minut hetkeksi yksin.\"\n\nCosette teki hänelle joskus niitä ystävällisiä ja herttaisia\nhuomautuksia, jotka tyttären lausumina isälleen ovat niin viehättäviä.\n\n\"Isä, minun on täällä niin vilu; mikset hanki tänne mattoa ja uunia?\"\n\n\"Rakas lapsi, monella ihmisellä, joka on minua paljon parempi, ei ole\nedes kattoa päänsä päällä.\"\n\n\"Mutta minkävuoksi sitten minun puolellani pitää lämmittää ja olla\nkaikkea muuta?\"\n\n\"Senvuoksi, että sinä olet nainen ja lapsi.\"\n\n\"Oho, pitääkö miesten sitten palella ja asua epämukavasti?\"\n\n\"Muutamien miesten pitää.\"\n\n\"No sitten tulen tänne niin usein, että sinun on pakko lämmittää.\"\n\nToisen kerran sanoi Cosette:\n\n\"Isä, miksi sinä syöt tuota huonoa karkeaa leipää?\"\n\n\"Siksi, että syön, tyttöseni.\"\n\n\"No, kun kerran sinä syöt, niin syön minäkin.\"\n\nJotta Cosette ei alkaisi syödä karkeata leipää, söi Jean Valjeankin\nsitten parempaa.\n\nCosettella oli varhaisimmasta lapsuudestaan ainoastaan hämäriä\nmuistoja. Aamuin ja illoin hän rukoili äitinsä puolesta, jota hän\nei ollut tuntenut. Thénardier'tä muisti hän kahtena hirvittävänä\nunikuvana. Hän muisti kerran yöllä olleensa noutamassa vettä metsästä.\nHän arveli sen tapahtuneen hyvin kaukana Pariisista. Hänestä tuntui\nkuin hän olisi aluksi ollut jossakin kuilussa, josta Jean Valjean oli\nnostanut hänet ylös. Hänen lapsuutensa oli hänestä aikaa, jolloin hänen\nympärillään oli vain tuhatjalkaisia, hämähäkkejä ja käärmeitä. Kun hän\niltaisin ennen nukkumistaan ajatteli, ettei hänellä ollut oikein selvää\nkäsitystä siitä, että oli Jean Valjeanin tytär ja että Jean Valjean oli\nhänen isänsä, hän kuvitteli mielessään, että hänen äitinsä sielu oli\nsiirtynyt tuohon vanhaan mieheen ollakseen hänen luonaan.\n\nIstuessaan hänen vieressään Cosette painoi poskeansa hänen harmaita\nhapsiansa vastaan, ja kyynel kiertyi silmään, kun hän ajatteli:\n\n\"Hän on kukaties minun äitini, tämä mies.\"\n\nNiin kummalta kuin kuuluneekin, oli Cosette syvässä\ntietämättömyydessään luostarissa kasvatettuna tyttönä, ja kun äiteys\nmuutoin on täysin käsittämätöntä todelliselle neitseellisyydelle,\nlopulta tullut siihen käsitykseen, että hänellä tuskin oli oikeata\näitiä ollutkaan. Hänhän ei edes tiennyt sen äidin nimeä. Aina, kun\nhän sattui kysymään sitä Jean Valjeanilta, vaikeni tämä. Jos hän\ntoisti kysymyksensä, vastasi toinen vain hymyillen. Kerran Cosette oli\nitsepäinen; hymy heristyi silloin kyyneleksi.\n\nTämä Jean Valjeanin vaiteliaisuus peitti Fantinen pimeyteen.\n\nJohtuiko se varovaisuudesta? Vai arvonannosta? Vaiko pelosta uskoa sitä\nnimeä kenenkään muun muistolle kuin omalleen?\n\nNiin kauan kuin Cosette oli pieni, oli Jean Valjean kernaasti puhunut\nhänen kanssaan hänen äidistään; kun Cosette oli kasvanut nuoreksi\ntytöksi, oli se hänelle mahdotonta. Hän ei enää uskaltanut. Tapahtuiko\nse Cosetten vuoksi? Vaiko Fantinen tähden? Hän tunsi jonkinlaista\nkammoa päästää tätä varjoa Cosetten ajatuksiin ja tulemaan kolmanneksi\nheidän elämässään. Mitä pyhempi tämä varjo oli hänelle, sitä\npelättävämmältä se hänestä tuntui. Hän ajatteli Fantinea ja tunsi tämän\nvaativan häntä vaikenemaan. Hän oli pimeässä näkevinään jotakin, joka\nmuistutti suulle pantua sormea. Oliko ehkä kaikki se häveliäisyys,\njoka oli ollut Fantinessa ja joka hänen eläessään oli väkivaltaisesti\nhänestä karkoitettu, kuoleman jälkeen palannut vartioidakseen vainajan\nrauhaa ja mainetta hänen haudassa maatessaan? Tunsiko Jean Valjean\nkukaties vaistomaisesti tätä vaikutusta. Me puolestamme uskomme\nkuolemaan emmekä kuulu niihin, jotka ilman muuta hylkäisivät tämän\nmystillisen selityksen.\n\nKerran Cosette sanoi hänelle:\n\n\"Isä, viime yönä näin unessa äitini. Hänellä oli kaksi suurta siipeä.\nÄiti oli eläessään varmaankin melkein pyhimys.\"\n\n\"Niin, ehkäpä niin, marttyyrina\", vastasi Jean Valjean.\n\nMuuten Jean Valjean tunsi itsensä onnelliseksi.\n\nKun Cosette meni Jean Valjeanin kanssa ulos, kulki hän tämän\nkäsipuolessa ylpeänä, onnellisena ja rikkaana sydämessään. Kaikista\nnäistä hellyyden osoituksista, jotka kohdistuivat niin yksinomaan\nhäneen ketään muuta kaipaamatta, tunsi Jean Valjean haltioitunutta\nnautintoa. Hän tunsi niin taivaista iloa, että se häntä värisytti;\nhän uskotteli itselleen hurmaantuneena, että tätä kestäisi koko hänen\nelinaikansa; mietti mielessään, ettei tosiaankaan ollut kärsinyt\nkylliksi ansaitakseen näin säteilevää autuutta, ja kiitti sydämensä\nsyvimmässä Jumalaa, joka oli suonut, että tuo viaton olento niin\nsuuresti rakasti häntä, viheliäistä.\n\n\n\n\n5.\n\nRuusu huomaa olevansa sota-ase.\n\n\nEräänä päivänä joutui Cosette sattumalta katsomaan peiliin ja sanoi\nitselleen: \"Kas!\" Hänestä tuntui melkein, että hän oli kaunis. Tämä\nteki hänet omituisen levottomaksi. Aina siihen saakka hän ei ollut\najatellut ulkomuotoansa. Hän kyllä katsahti joskus peiliin, mutta ei\nsiitä katsellut itseänsä. Ja sitäpaitsi oli hänelle usein sanottu, että\nhän oli ruma; vain Jean Valjeanin tapana oli silloin hiljaa sanoa:\n\"Eikö mitä!\" Olipa nyt asianlaita kuinka tahansa, niin Cosette oli\nkuitenkin aina luullut olevansa ruma ja kasvanut siinä käsityksessä\nlapsuuden helposti saavutettavalla alistuvaisuudella. Ja nyt tuli äkkiä\nhänen peilinsä ja sanoi samoin kuin Jean Valjean: \"Eikö mitä!\"\n\nCosette ei saanut unta sinä yönä. \"Jospa olisinkin kaunis!\" ajatteli\nhän. \"Kuinka hauskaa, jos olisin kaunis!\" Ja hän muisti niitä\ntovereitansa, joiden kauneus oli luostarissa herättänyt huomiota, ja\najatteli: Mitäs, jos olisin niin kaunis kuin se ja se.\n\nSeuraavana päivänä hän katseli itseään peilistä uudelleen, mutta nyt ei\nsattumalta, ja silloin hän alkoi epäillä. \"Missä minun silmäni olivat?\nMinähän olen ruma!\" Asia oli yksinkertaisesti se, että hän oli nukkunut\nhuonosti, joten hän oli kalpea ja raukeakatseinen. Hän ei ollut\ntuntenut erikoisen suurta iloa edellisenä päivänä, kun luuli olevansa\nkaunis, mutta nyt hän tuli alakuloiseksi, kun ei enää uskonut olevansa\nkaunis. Hän ei katsellut enää peiliinsä, palmikoipa kahden viikon\naikana tukkansakin selin peiliin seisten.\n\nIltapäivisin hän tavallisesti askarteli salissa ommellen tai tehden\njotakin luostarityötä, Jean Valjeanin istuessa hänen vierellään\nlukemassa. Kerran katsahtaessaan ylös työstään hän aivan hämmästyi sitä\nlevotonta ilmettä, jolla hänen isänsä katseli häntä.\n\nToisen kerran, kulkiessaan kadulla hän kuuli jonkun takanaan sanovan:\n\n\"Kaunis tyttö, mutta huonosti puettu.\"\n\n\"Oh\", ajatteli Cosette, \"minua tuo ei tarkoittanut. Minä olen hyvin\npuettu, mutta ruma.\"\n\nHänellä oli silloin yllään plyyshihattunsa ja merino hameensa.\n\nKerran sitten, kun hän oli puutarhassa, hän kuuli muori Toussaintin\nsanovan:\n\n\"Eikö herra ole huomannut, kuinka kauniiksi neiti alkaa tulla?\"\n\nCosette ei kuullut, mitä Jean Valjean vastasi, siksi järkyttävän\nvaikutuksen olivat Toussaintin sanat tehneet häneen. Hän hiipi\npuutarhasta huoneeseensa, riensi peilin ääreen, johon hän ei ollut\nkatsonut kolmeen kuukauteen, ja huudahti. Hänen kuvansa oli häikäissyt\nhäntä itseänsä.\n\nHän oli sekä kaunis että viehkeä; hän ei voinut olla yhtymättä\nToussaintin sanaan ja peilinsä todistukseen. Hänen vartalonsa oli\nkehittynyt, hänen hipiänsä käynyt valkoisemmaksi, tukka saanut kiiltoa,\ntuntematon tuli syttynyt hänen sinisiin silmiinsä. Siinä samassa hän\ntuli tietoiseksi kauneudestaan, yhdessä ainoassa minuutissa, niinkuin\ntäysi päivä äkkiä valahtaa sisään, kun ikkunaluukut avataan; sitäpaitsi\nolivat muut sen huomanneet, Toussaint sanoi, ja se kadulla kulkija oli\nilmeisesti puhunut hänestä, siitä ei enää ollut epäilyä; hän palasi\npuutarhaan, oli mielestään kuin kuningatar, ja vaikka oli talvi,\nkuuli hän lintujen laulavan, näki taivaan kultaruskoisena, auringon\nkimmeltävän oksien välistä ja kukkien pensaista; hän oli kuin ilosta\nhullaantunut, aivan hurmioissaan.\n\nJean Valjean puolestaan tunsi syvää ja sanomatonta huolestumista.\n\nHän oli todellakin jo jonkin aikaa vavisten katsellut Cosetten\nsuloisilla kasvoilla yhä ilmeisempänä säteilevää kauneutta. Hymyilevää\npäivännousua kaikille, surullista päivänlaskua hänelle.\n\nCosette oli ollut kaunis jo kauan, ennenkuin itse sen huomasi. Mutta\nensi hetkestä saakka oli tämä odottamaton valo, joka hiljoilleen\nseestyi ja vähitellen säteili nuoren tytön koko olemuksesta,\ntuskastuttanut Jean Valjeanin synkkiä silmiä. Hän näki siinä uhkaavaa\nmuutosta onnelliseen elämään, niin onnelliseen, ettei uskaltanut\nsiihen kajota pelosta, jottei vain mitään joutuisi epäjärjestykseen.\nTämä mies, joka oli kokenut niin paljon kärsimyksiä; joka vielä vuoti\nverta kohtalonsa kovista iskuista; joka oli ollut miltei piru ja\ntullut melkein pyhimykseksi; joka laahattuaan kaleeriorjan kahleita\nnyt laahasi salahäpeän näkymätöntä, mutta raskasta kahletta; tämä\nmies, joka vielä ei ollut vapaa lain tuomiosta ja joka minä hetkenä\nhyvänsä voitiin vangita uudelleen ja viedä huomaamattoman hyveensä\nsiimeksestä julkisen häpeän näkyvään päivänvaloon; tämä mies alistui\nkaikkeen, suvaitsi kaikki, antoi anteeksi kaikki, siunasi kaikki, oli\nkaikille hyvänsuopa eikä pyytänyt kaitselmukselta, ihmisiltä, laeilta,\nyhteiskunnalta, luonnolta ja maailmalta muuta kuin yhtä ainoata asiaa:\nettä Cosette rakastaisi häntä.\n\nCosette rakastakoon häntä edelleenkin! Älköön Jumala estäkö tämän\nlapsen sydäntä tulemasta hänen luoksensa ja pysymästä siellä! Cosetten\nrakastamana Jean Valjean tunsi olevansa parantunut, levon saanut,\ntyyntynyt, tyytyväinen, palkittu, voiton saavuttanut. Cosetten\nrakastamana hänen oli hyvä olla. Hän ei toivonut mitään enempää.\nJos hänelle olisi sanottu: Haluatko jossakin suhteessa saada oloasi\nparemmaksi? niin hän olisi vastannut: En. Jos Jumala olisi sanonut\nhänelle: Tahdotko tulla taivaaseen? niin hän olisi vastannut: En,\nminähän häviäisin vaihdosta.\n\nKaikki, mikä saattoi häiritä tätä suhdetta, vaikkapa vain\npintapuolisesti, saattoi hänet kauhistumaan kuin olisi se ollut lopun\nalku. Hän ei ollut koskaan käsittänyt, mitä naisen kauneus merkitsee;\nmutta vaistomaisesti hän tunsi nyt, että se oli jotakin hirvittävää.\n\nTätä kauneutta, joka hänen rinnallaan ja hänen nähtensä kehkeytyi yhä\nvoitollisemmaksi ja säteilevämmäksi lapsen viattomilla ja kuitenkin\nvaarallisilla kasvoilla, hän katseli kauhistuneena rumuutensa,\nvanhuutensa, kurjuutensa, surkeutensa, masennuksensa syvyydestä.\n\nHän ajatteli itsekseen:\n\n\"Kuinka kaunis hän on! Miten minun käy?\"\n\nSiinä oli muuten ero äidin hellyyden ja hänen hellyytensä välillä. Se,\nmikä herätti hänen huolestumistansa, olisi äidille tuottanut iloa.\n\nEnsimmäiset oireet ilmenivät pian.\n\nJo seuraavana päivänä sen jälkeen, jolloin Cosette oli huomannut\nolevansa kaunis, oli hän alkanut kiinnittää huomiota pukuunsa. Hän\nmuisti sen kadulla kulkijan sanat: \"Kaunis, mutta huonosti puettu\",\njotka ensin solahtivat hänen korvansa sivu, mutta olivat kylväneet\nhänen sydämeensä toisen niistä kahdesta siemenestä, jotka sittemmin\norastavat ja täyttävät naisen koko elämän: miellytyshalun. Rakkaus on\ntoinen.\n\nKauneutensa tietoisuuden ohella kehkeytyi hänessä koko naisluonto.\nMerino kammotti häntä ja hän häpesi plyyshiä. Hänen isänsä ei\nkoskaan ollut kieltänyt häneltä mitään. Cosette oli tuossa tuokiossa\nperehtynyt hatun, hameen, olkavaipan, kenkien, kalvosinten, sopivan\nkankaan, pukevan värin koko tieteeseen, tuohon tieteeseen, joka tekee\npariisittaren niin viehättäväksi, niin käsittämättömäksi ja niin\nvaaralliseksi. Sana huumaava nainen on ensin tehty pariisittaresta.\n\nEnnen kuukauden kulumista oli Babylone-kadun erämaan pikku Cosette\nPariisin kauneimpia naisia, mikä merkitsee sangen paljon, ja vieläpä\nparhaiten pukeutuneita, mikä merkitsee vielä paljon enemmän. Hän olisi\nnyt tahtonut tavata sen ohikulkijan kuullakseen, mitä hän sanoi, ja\n\"näyttääkseen hänelle\". Hän oli nyt tosiaan viehättävä joka suhteessa\nja osasi ihmeteltävän hyvin erottaa Gérardin tekemän ja Herbaut'n\ntekemän hatun.\n\nJean Valjean tarkkasi näitä mullistuksia huolestuneena. Hän, joka tunsi\nsaattavansa vain ryömiä, korkeintaan kävellä, näki siipien kasvavan\nCosettelle.\n\nMuuten olisi toinen nainen ensi silmäyksellä Cosetten puvusta\nhuomannut, että tytöllä ei ollut äitiä. Erinäisiä pieniä sopivaisuuden\nsäännöksiä, erinäisiä vakaantuneita pikku seikkoja ei Cosette ollut\nhuomannut. Äiti olisi esimerkiksi sanonut, että nuori tyttö ei koskaan\nesiinny damastipuvussa.\n\nKun Cosette ensimmäisen kerran meni ulos mustasta damastista tehty\nhame ja olkavaippa yllä, valkoinen harsohattu päässä, hän tarttui Jean\nValjeanin käsipuoleen iloisena, säteilevänä, punaposkisena, ylpeänä,\nhäikäisevänä.\n\n\"Isä, miltä sinusta nyt näytän?\"\n\nJean Valjean vastasi äänellä, joka muistutti kateellisen ihmisen\nkatkeraa sävyä:\n\n\"Viehättävältä.\"\n\nKävelymatkalla hän oli muuten entisensä. Kotiin palattua hän kysyi\nCosettelta:\n\n\"Etkö enää aio käyttää sitä toista hametta ja hattua?\"\n\nTämä tapahtui Cosetten huoneessa. Tyttö kääntyi avonaisen\nvaatekonttorin naulakkoon päin, missä hänen luostarinkasvattina\nkäyttämänsä puku riippui.\n\n\"Tuotako naamiaispukua!\" sanoi hän. \"Mitä sillä tekisin, isä? En,\nniin inhoittavaa pukua en ikinä pue ylleni. Ja tuo koje päässäni sen\nlisäksi! Niinhän olisin kuin linnunpelätti!\"\n\nJean Valjean huokaisi syvään.\n\nTämän jälkeen hän havaitsi myöskin, että Cosette, joka aina ennen pyysi\nhäntä jäämään kotiin ja sanoi: \"Isä, minun on hauskempi täällä sinun\nkanssasi\", nyt alituisesti ehdotti, että mentäisiin kävelemään. Ja itse\nasiassa, mitä varten ihmisellä olisi kauniit kasvot ja hieno puku,\nellei niitä saisi näyttää?\n\nHän pani niinikään merkille, ettei Cosette enää yhtä paljon kuin ennen\nharrastanut päärakennuksen takana olevaa pihaa. Nyt tyttö oleskeli\npaljon mieluummin puutarhassa ja käveli halusta ristikkoportin\nlähettyvillä. Kaihteleva Jean Valjean ei vahingossakaan astunut\npuutarhaan. Hän pysytteli kuin kiinni sidottuna takapihalla.\n\nKauneutensa tietoisuus oli Cosettelta riistänyt sen viehätyksen, joka\nsisältyy sen tiedottomuuteen, suloisen viehätyksen, sillä kauneus tämän\nitsetiedottomuuden korostamana on jotakin sanomattoman ihanaa, eikä\nmikään ole niin kiehtovaa kuin häikäisevä viattomuus, joka tietämättään\nkulkee paratiisin avain kädessään. Mutta mitä Cosette oli menettänyt\nitsetiedottomassa viehätyksessä, sen voitti hän jälleen ajattelevan ja\nvakavan kauneuden viehkeydessä. Koko hänen olemuksensa, joka oli täynnä\nnuoruuden, kauneuden ja viattomuuden iloa, huokui samalla kiehtovaa\nhaikeutta.\n\nTähän aikaan Marius kuuden kuukauden kuluttua näki hänet jälleen\nLuxembourg-puistossa.\n\n\n\n\n6.\n\nTaistelu alkaa.\n\n\nCosette oli omassa synkeydessään niinkuin Marius omassaan, aivan valmis\nsyttymään. Salaperäisellä ja kohtalokkaalla pitkämielisyydellään\nlähensi kohtalo verkalleen toisiinsa näitä kahta olentoa, jotka olivat\ntäynnä lemmen sähköisyyttä niinkuin kaksi ukkospilveä, jotka tulevat\nkohtaamaan toisensa, ja silloin syttyy yhteen liittävä katse kuin\npilvien kohdatessa salama.\n\nRakkausromaaneissa on käytetty väärin katsetta niin paljon, että sitä\non ruvettu halveksimaan. Nyttemmin tuskin uskaltaa sanoakaan, että\nkaksi ihmistä on rakastunut toisiinsa senvuoksi, että he ovat katsoneet\ntoisiinsa. Sillä tavalla, ja yksin sillä tavalla rakkaus kuitenkin\nsyntyy. Kaikki muu on vain muuta ja tulee jälkeenpäin. Ei mikään ole\ntodellisempaa kuin se voimakas sähköisku, jonka molemmat sielut antavat\ntoisilleen tällä kipinällä.\n\nJuuri samalla hetkellä kuin Cosette tietämättään loi katseen, joka teki\nMariuksen levottomaksi, loi tämäkin, niinikään aavistamattaan, katseen,\njoka teki Cosetten rauhattomaksi.\n\nSe tuotti Cosettelle samaa tuskaa ja samaa auvoa.\n\nJo kauan hän oli katsellut Mariusta niinkuin tytöt katselevat,\nnäennäisesti muualle katsoen. Marius piti Cosettea vielä rumana, kun\nCosette jo piti Mariusta kauniina. Mutta kun Marius ei kiinnittänyt\nmitään huomiota häneen, oli nuori mies hänelle aivan yhdentekevä.\n\nKuitenkaan hän ei voinut olla toteamatta, että nuorella miehellä oli\nkaunis tukka, kauniit silmät, kauniit hampaat, viehkeä sointu äänessä,\nkun kuuli hänen puhelevan toveriensa kanssa, että hän tosin ehkä oli\nhiukan kömpelö käytökseltään, jossa kuitenkin oli hänelle ominaista\nviehkeyttä, että hän ei ensinkään tuntunut tuhmalta, että koko hänen\nolennossaan oli jotakin jaloa, lempeätä, korutonta ja ylvästä, sekä\nvihdoin, että hän tosin näytti köyhältä, mutta pulskalta.\n\nSinä päivänä, jolloin heidän katseensa kohtasivat ja vihdoin äkkiä\nsanoivat toisilleen sen ensimmäisen epämääräisen ja sanomattoman,\njonka katse sammaltaa, ei Cosette sitä ensin ymmärtänyt. Hän palasi\nmiettiväisenä kotiinsa Ouest-kadun varrelle, minne Jean Valjean tapansa\nmukaan silloin oli muuttanut kuudeksi viikoksi. Seuraavana aamuna\nherätessään hän ajatteli tuntematonta nuorta miestä, joka niin kauan\noli ollut välinpitämätön ja jääkylmä, mutta nyt näytti kiinnittävän\nhuomiota häneen, eikä tässä huomaavaisuudessa hänen mielestään ollut\nmitään miellyttävää. Hän oli pikemminkin hiukan loukkaantunut kauniille\nnuorukaiselle tämän entisestä välinpitämättömyydestä. Hänessä heräsi\njonkinlainen taistelunhalu. Hänestä tuntui, että hän vihdoinkin saisi\nkostaa, ja tunsi siitä aivan lapsellista iloa.\n\nTietoisena kauneudestaan hän tunsi, vaikka vielä epäselvästi, että\nhänellä oli ase. Naiset leikkivät kauneudellaan niinkuin lapset\nveitsellään. He haavoittavat sillä itseänsä.\n\nMuistettaneen Mariuksen epäröinti, hänen levottomuutensa ja pelkonsa.\nHän istui penkillään eikä lähestynyt. Tämä suututti Cosettea. Eräänä\npäivänä hän sanoi Jean Valjeanille:\n\n\"Isä, kävellään hiukan tuonnepäin.\"\n\nNähtyään, ettei Marius tullut hänen luokseen, meni hän Mariuksen\nluo. Sellaisissa tapauksissa menettelee jokainen nainen niinkuin\nMuhammed. Ja omituista kyllä on ensimmäinen todellisin rakkauden\nmerkki nuorukaisessa ujous, nuoressa neidossa rohkeus. Se tuntuu\nkummalta, mutta on ihan luonnollista. Se johtuu siitä, että molemmat\npuolet pyrkivät lähestymään toisiaan ja senvuoksi omaksuvat toistensa\nominaisuuksia.\n\nSinä päivänä teki Cosetten katse Mariuksen mielettömäksi ja Mariuksen\nkatse Cosetten huolestuneeksi. Marius meni kotiin lohdullisena, Cosette\nlevottomana. Siitä päivästä he rakastivat toisiansa.\n\nCosetten ensimmäinen tunne oli epäselvä ja syvä surullisuus. Hänestä\ntuntui kuin olisi hänen sielunsa yhdessä ainoassa päivässä muuttunut\nmustaksi. Hän ei enää sitä tuntenut. Nuoren tytön sielun valkeus,\njoka on viileydestä ja hilpeydestä koottu, muistuttaa lunta. Se sulaa\nrakkaudesta, joka on sen aurinko.\n\nCosette ei tiennyt, mitä rakkaus oli. Hän ei ollut koskaan kuullut\nsitä sanaa mainittavan maisessa merkityksessä. Niissä maallisissa\nlaulukirjoissa, jotka saivat tulla luostariin, oli sana amour (rakkaus)\nvaihdettu sanoiksi tambour (rumpu) tai pandour (eräänl. unkarilainen\nsotilas). Siitä syntyi arvoituksia, jotka askarruttivat aikuisten\nmielikuvitusta, esim.: _Ah! kuink' ihana on rumpu!_ tai: _Sotilas ei\nole sääliä!_ Mutta Cosette oli luostarista lähtiessään liian nuori\naskarruttamaan ajatuksiansa \"tambourilla\". Hän ei siis tiennyt, minkä\nnimen antaisi sille, mitä nyt tunsi. Mutta onko potilas vähemmän sairas\nsilti, ettei tunne tautinsa nimeä?\n\nHän rakasti sitä tulisemmin senvuoksi, ettei tiennyt, mitä rakastaminen\non. Hän ei tiennyt, oliko se hyvää vai pahaa, hyödyllistä vai\nvaarallista, tarpeellista vai tappavaa, ikuista vai ohi menevää,\nluvallista vai kiellettyä; hän rakasti. Hän olisi suuresti kummastunut,\njos joku olisi sanonut hänelle:\n\n\"Etkö nuku? Mutta sehän on kiellettyä. Etkö syö? Mutta sehän on sangen\npaha. Tunnet ahdistusta ja sydämentykytystä? Sitä ei saa tehdä. Sinähän\npunastut ja kalpenet, kun eräs mustapukuinen henkilö ilmestyy erään\nviheriän käytävän päähän? Se on sopimatonta.\"\n\nHän ei olisi ymmärtänyt sitä, vaan olisi vastannut:\n\n\"Kuinka voisinkaan olla syyllinen, kun en voi sille mitään enkä ymmärrä\nsiitä mitään?\"\n\nTämä oli juuri sellaista rakkautta, joka parhaiten soveltui hänen\nsieluntilaansa. Se oli jonkinlaista ihailua matkan päästä, äänetöntä\nkatselua, tuntemattoman jumaloimista. Se oli nuoruuden ilmestystä\nnuoruudelle, öitten unelma romaaniksi muodostuneena, mutta uneksi\njääneenä, uneksittu utukuva vihdoin toteutuneena, mutta vielä ilman\nnimeä, vihaa, tahraa, vaatimusta, sanalla sanoen rakastettu kaukaisena\nihanteena, unelma, joka vain oli kuin todellisempi. Jokainen lähempi\nyhtyminen olisi tänä ensi kautena säikähdyttänyt Cosettea, joka vielä\noli puoliksi luostarin kaikkea suurentavan sumun vallassa. Hän tunsi\nsekaisin lapsen ja nunnan pelkoa. Luostarinhenkeä, jota hän oli\nhengittänyt sisäänsä viisi vuotta, huokui vielä hänen olennostaan.\nNäissä oloissa hän ei suinkaan kaivannut sulhasta, vaan juuri tällaista\nnäkyä. Hän alkoi jumaloida Mariusta niinkuin jotakin ihanaa, säteilevää\nja saavuttamatonta.\n\nÄärimmäinen viattomuus on äärimmäisen keimailun rajalla, ja Cosette\nhymyili Mariukselle ihan avomielisesti.\n\nJoka päivä hän odotti kävelyaikaa kärsimättömästi, sai silloin\nnähdä Mariuksen, tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi ja uskoi\nvilpittömästi lausuneensa koko ajatuksensa sanoessaan Jean Valjeanille:\n\n\"Oi, kuinka ihana Luxembourg-puisto on!\"\n\nMarius ja Cosette olivat suhteessaan toisiinsa jonkinlaisen pimeyden\ntilassa. He eivät puhuneet toistensa kanssa, eivät tervehtineet\ntoisiaan, eivät tunteneet toisiansa; he näkivät toisensa; ja niinkuin\ntaivaan tähdet, joita erottaa miljoona penikulmaa, elivät he toistensa\nnäkemisestä.\n\nTällä tavoin tuli Cosettesta vähitellen nainen ja hän kehkeytyi\nkauniiksi ja rakastuneeksi, tietoisena kauneudestaan, mutta\ntietämättömänä rakkaudestaan. Ja lisäksi mielistelynhaluiseksi sulasta\nviattomuudesta.\n\n\n\n\n7.\n\nYhteen suruun puolitoista.\n\n\nKaikissa elämän oloissa on ihmisellä vaistonsa. Vanha ja ikuinen\nluontoemo ilmaisi Jean Valjeanille hiljaisuudessa Mariuksen läsnäolon.\nJean Valjean tunsi syvimmän sielunsa värisevän. Hän ei nähnyt mitään,\nei tiennyt mitään, ja sittenkin hän tähysti tarkkaavasti pimeyttä, joka\nhäntä ympäröi, ikäänkuin olisi tuntenut, että yhtäällä rakennettiin\nja toisaalta romahti jotakin. Marius, jolle sama luontoemo myös\nantoi vihjauksen, sillä sellainen on hyvän Jumalan viisas laki, teki\nvoitavansa karttaakseen \"isän\" huomiota. Sattui kuitenkin, että Jean\nValjean silloin tällöin hänet huomasi. Mariuksen liikkeet eivät enää\nolleet luontevia. Hän oli kömpelö varovaisuudessaan ja taitamaton\nrohkeudessaan. Hän ei enää tullut ihan lähelle, kuten ennen; hän\nistuutui matkan päähän ja kuin lumottuna; hän piti kirjaa kädessään ja\noli lukevinaan sitä; miksi hän teeskenteli? Ennen hän tuli vanhoissa\nvaatteissaan, nyt hänellä oli joka päivä yllään parhaansa; ei ollut\nvarmaa, ettei hän käynyt kähertäjän luona kampauttamassa tukkaansa;\nhänen katseensa olivat niin merkillisiä, ja hän käytti nyt hansikkaita;\nlyhyesti sanoen: Jean Valjean inhosi tuota nuorta miestä sydämensä\npohjasta.\n\nCosettesta ei voinut huomata mitään. Oikein tietämättä, mikä hänen oli,\nhän kuitenkin oli tuntevinaan, että oli jotakin, mitä tuli salata.\n\nCosetten halu pukeutua paremmin ja tuntemattoman tapa käyttää uusia\nvaatteitaan sattuivat niin samanaikaisesti, että Jean Valjean ei ollut\nsiitä hyvillään. Se oli ehkä, niin, varmastikin sattuma, mutta uhkaava\nsattuma.\n\nMilloinkaan hän ei puhunut Cosettelle sanaakaan tuntemattomasta.\nEräänä päivänä hän ei kuitenkaan malttanut pidättäytyä, vaan sanoi\nsillä epämääräisellä epätoivolla, joka heti heittää luotauslyijyn\nonnettomuutensa kuiluun:\n\n\"Kylläpä tuo nuori mies näyttää pikkutärkeältä!\"\n\nVuotta ennen olisi Cosette, silloin pieni, välinpitämätön tyttö,\nvastannut:\n\n\"Ei ensinkään, hänhän on päinvastoin miellyttävä.\"\n\nKymmenen vuotta myöhemmin, Mariuksen rakkaus sydämessään, hän olisi\nvastannut:\n\n\"Aivan oikein, pikkutärkeältä ja ihan sietämättömältä!\"\n\nSillä elämän ja sydämentilan asteella, millä hän nyt oli, hän vain\nvastasi mitä rauhallisimmin:\n\n\"Tuoko nuori mies tuolla?\"\n\nAivan kuin olisi nähnyt hänet ensimmäistä kertaa elämässään.\n\n\"Kuinka tuhma olen!\" ajatteli Jean Valjean. \"Hän ei ollut häntä vielä\nedes huomannut. Ja minä itse nyt osoitan häntä tytölle!\"\n\nOi vanhojen yksinkertaisuutta! Oi lasten syvämielisyyttä!\n\nEnsi lemmen ensi aikojen taisteluille ensi esteitä vastaan on niinikään\nluonteenomaista, että nuori tyttö ei mene mihinkään ansaan, nuori\nmies sitävastoin tarttuu jokaiseen. Jean Valjean oli alkanut Mariusta\nvastaan salaisen sodan, josta Mariuksella intohimonsa ja ikänsä\nyksinkertaisuudessa ei ollut aavistustakaan. Jean Valjean viritti\nhänelle useita ansoja: muutti kävelyaikaa, vaihtoi penkkiä, unohti\nnenäliinansa, tuli Luxembourg-puistoon yksin; Marius meni päistikkaa\njokaiseen ansaan ja vastasi kaikkiin kysymysmerkkeihin, joita Jean\nValjean siroitti hänen tielleen, avomielisesti myöntäen. Cosette\npuolestaan oli niin hyvin linnoittautunut näennäisen huolettomuutensa\nja järkähtämättömän tyyneytensä taakse, että Jean Valjean päätyi\nseuraavaan johtopäätökseen: \"Tuo hölmö on hullaantunut Cosetteen, mutta\ntämä ei edes tiedä, että koko miestä on olemassa.\"\n\nSiitä huolimatta hän tunsi kiusallista levottomuutta mielessään.\nSaattoihan milloin tahansa tulla se hetki, jolloin rakkaus saisi\nCosetten valtoihinsa. Eikö se aina ala välinpitämättömyydellä?\n\nYhden ainoan kerran Cosette hairahtui ja pelästytti häntä. Noustessaan\npenkiltä lähteäkseen, kun he olivat istuneet siinä kolme tuntia, sanoi\ntyttö:\n\n\"Joko nyt?\"\n\nJean Valjean ei ollut lopettanut kävelyitään Luxembourg-puistossa,\nkoska ei tahtonut tehdä mitään tavatonta ja varsinkin ollakseen\nherättämättä Cosetten huomiota. Mutta näinä molemmille rakastavaisille\nniin suloisina hetkinä, jolloin Cosette lähetti hymyilyjänsä\nhuumautuneelle Mariukselle, joka nyttemmin ei koko maailmassa nähnyt\nmitään muuta kuin nämä säteilevät, jumaloidut kasvot, loi Jean Valjean\nkiukkuisia ja kaameita katseita Mariukseen. Jean Valjean, joka ei\nuskonut sydämessään enää olevan tilaa ilkimielisille ajatuksille,\ntunsi Mariuksen nähdessään sydämensä vanhojen syvyyksien, joissa niin\npaljon vihaa oli asunut, jälleen aukenevan ja kuohahtavan nuorta\nmiestä vastaan. Oli melkein kuin hän olisi tuntenut uusia tulivuoria\nmuodostuvan sisässään.\n\n\"Jaha, siellä se taas oli, senkin sikiö! Mitä hän haluaa? Pälyillä,\ntutkia, yrittää. Vakoilla minun onneani ja riistää se pois!\"\n\nJean Valjean lisäsi itsekseen:\n\n\"Niin, niin on laita. Mitä hän etsii? Seikkailua. Lemmenseikkailua! Ja\nminä! Kuinka! Minä olisin silloin ensin ollut kurjin kaikista ihmisistä\nja sitten onnettomin, minä olisin kuusikymmentä vuotta kontannut\npolvillani, kärsinyt kaikki, mitä ihminen voi kärsiä, vanhentunut\nolematta nuori, elänyt ilman perhettä, ilman omaisia, ilman ystäviä,\nilman vaimoa, ilman lapsia, jättänyt jälkiä verestäni jokaiseen\nkiveen, jokaiseen pensaikkoon, kaikenlaisiin telkiin ja muureihin,\nollut lempeä, vaikka minua kohtaan oltiin kovia, ja hyvä, vaikka\nminulle oltiin pahoja, tullut jälleen kunnialliseksi mieheksi kaikesta\nhuolimatta, katunut tekemääni pahaa ja antanut anteeksi minulle\ntehdyn pahan, ja sinä hetkenä, kun sain palkinnon, sinä hetkenä, kun\nkaikki tuo on lopussa, sinä hetkenä, kun olen saavuttanut päämääräni,\njolloin minulla on mitä tahdon, jolloin kaikki on hyvin, jolloin olen\nsen maksanut ja ansainnut, silloin menettäisin kaikki, menettäisin\nCosetten, elämäni, iloni, sieluni -- vain sen vuoksi, että eräs tuhma\nnulikka on suvainnut kuljeksia Luxembourg-puistossa!\"\n\nTällöin syttyi hänen silmiinsä outo ja kaamea tuli. Se ei ollut enää\nmiestä katsova mies, vihollista katsova vihollinen. Se oli varkaaseen\nkatsova verikoira.\n\nLoput tiedetään. Marius oli yhä varomaton. Kerran hän seurasi Cosettea\nOuest-kadulle. Toisen kerran puhutteli portinvartijaa. Portinvartija\nvuorostaan sanoi Jean Valjeanille:\n\n\"Mikähän utelias nuori mies se lienee, joka kyseli herraa?\"\n\nSeuraavana päivänä Jean Valjean loi Mariukseen silmäyksen, jonka tämä\nvihdoin huomasi. Viikkoa myöhemmin oli Jean Valjean muuttanut. Hän\npäätti olla enää palaamatta Luxembourg-puistoon tai Ouest-kadulle. Hän\nmuutti takaisin Plumet-kadulle.\n\nCosette ei valittanut, ei sanonut mitään, ei kysynyt mitään, ei\nkoettanut millään tavalla saada tietää, minkävuoksi; hän oli jo ehtinyt\nsille asteelle, jolloin pelkää tulevansa ilmi. Jean Valjean oli vailla\nkokemusta tämänlaatuisissa kärsimyksissä, ainoat, jotka ovat ihania,\nja ainoat, joita hän ei tuntenut; siitä johtui, että hän ei käsittänyt\nCosetten vaiteliaisuuden vakavaa merkitystä. Huomasi vain Cosetten\nmuuttuneen surulliseksi ja synkistyi. Kokemattomuus toisaalla joutui\nriitaan kokemattomuuden kanssa toisaalla.\n\nKerran hän teki kokeen. Hän kysyi Cosettelta:\n\n\"Tahdotko tulla Luxembourg-puistoon?\"\n\nIlon säde välähti Cosetten kalvaissa kasvoissa:\n\n\"Tahdon\", vastasi hän.\n\nHe menivät sinne. Kolme kuukautta oli kulunut.\n\nMarius ei enää tullut sinne. Mariusta ei ollut siellä.\n\nSeuraavana päivänä kysyi Jean Valjean taas Cosettelta:\n\n\"Haluatko tulla Luxembourg-puistoon?\"\n\nTyttö vastasi suruisasti ja lempeästi:\n\n\"En.\"\n\nTämä suruisuus ja lempeys liikutti syvästi Jean Valjeanin mieltä.\n\nMitä tapahtui tytön nuoressa ja jo läpitunkemattomassa mielessä? Mitä\nsiinä oli kehkeytymässä? Sattui usein, että Jean Valjean sen sijaan,\nettä olisi mennyt nukkumaan, istui yksinkertaisen vuoteensa vieressä\npää käsien varassa ja vietti koko yön mietiskellen: Mitä tapahtuu\nCosetten mielessä? Mitä hän mahtaa ajatella?\n\nOi, mitä tuskan katseita hän loikaan sellaisina hetkinä luostariin,\ntuohon enkelien asuntoon, tuolle hyveen luoksepääsemättömälle\njäävuorelle! Millä epätoivon ihastuksella hän ajattelikaan\nluostarinpuutarhaa, joka oli täynnä tuntemattomia kukkia ja eristettyjä\nimpiä ja josta kaikki tuoksut ja sielut nousivat suoraan taivaaseen!\nKuinka hän jumaloikaan tuota ainiaaksi suljettua Eedeniä, josta hän\nhullu oli vapaaehtoisesti lähtenyt! Kuinka hän katuikaan kieltäymystään\nja mielettömyyttään, että oli tuonut Cosetten takaisin maailmaan, hän,\nsurkea uhrisankari, jonka tämä uhraus itse oli masentanut maahan!\nKuinka hän moittikaan itseään: \"Mitä hän oli tehnyt?\"\n\nMuuten ei mitään tästä huomannut hänen suhteessaan Cosetteen; hän\nei ilmaissut tyytymättömyyttä eikä moitetta. Aina samat kirkkaan\nystävälliset kasvot. Jean Valjean oli pikemmin hellempi ja isällisempi\nkuin milloinkaan ennen. Korkeintaan ehkä suurempi sävyisyys saattoi\nilmaista hänen ilonsa vähenemistä.\n\nCosette puolestaan kuihtui. Hän kärsi Mariuksen poissaolosta,\nniinkuin oli nauttinut hänen läsnäolostaan, ja kumma kyllä oikein\nsiitä tietämättä. Kun Jean Valjean oli lakannut viemästä häntä\ntavallisille kävelyille, oli naisenvaisto epämääräisesti kuiskannut\nhänelle, ettei hänen sopinut osoittaa mitään erikoista mielihalua\nLuxembourg-puistoa kohtaan ja että, jos hän siinä suhteessa\nosoittautuisi välinpitämättömäksi, isä kyllä veisi hänet sinne\ntakaisin. Mutta meni päiviä, vieri viikkoja, kului kuukausia.\nJean Valjean oli sanattomasti vastaanottanut Cosetten sanattoman\nsuostumuksen. Cosette suri sitä. Mutta nyt oli liian myöhäistä. Kun\nhän oli palannut Luxembourg-puistoon, ei Marius enää ollut siellä.\nMarius oli siis kadonnut; se oli lopussa; mitä oli tehtävä? Saisiko\nhän milloinkaan enää nähdä häntä? Cosette tunsi sydämessään joka päivä\nenenevää ahdistusta; hän ei enää tiennyt, oliko talvi vai kesä, sade\nvai pouta, lauloivatko linnut, minkä kukkien kukinta-aika oli, oliko\nLuxembourg-puisto kauniimpi kuin Tuileries, olivatko pesijättären\ntuomat vaatteet liiaksi vai liian vähän tärkkelyksessä, oliko Toussaint\ntehnyt torilla hyvän vai huonon kaupan, ja hän oli alakuloinen, yhden\nainoan ajatuksen askarruttama ja vaipunut siihen tuijottamaan niinkuin\nyössä katsoisi pimeää, katoavaa pistettä.\n\nMuuten hän ei antanut Jean Valjeanin huomata mitään tästä, kalpeuttansa\nlukuunottamatta. Hänellä oli aina sama lempeä ilme.\n\nMutta hänen kalpeutensa antoi Jean Valjeanille kylliksi miettimisen\naihetta. Joskus ukko kysyi:\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\"\n\nTyttö vastasi:\n\n\"Ei minua vaivaa mikään.\"\n\nJa hetken kuluttua, ikäänkuin olisi aavistanut isänkin olevan\nmurheissaan, hän kysyi:\n\n\"Entä sinua, isä, vaivaako sinua mikään?\"\n\n\"Minuako? Ei, ei mikään.\"\n\nNämä molemmat olennot, jotka olivat rakastaneet toisiaan niin\nyksinomaan ja niin liikuttavalla rakkaudella ja eläneet niin kauan vain\ntoistensa vuoksi, kärsivät nyt, toistensa rinnalla, toistensa vuoksi,\nsaattamatta sitä toisilleen sanoa, ilman, että heillä oli mitään\ntoisiaan vastaan, ja hymyilevin ilmein.\n\n\n\n\n8.\n\nOrjankytkyt.\n\n\nOnnettomampi heistä oli Jean Valjean. Nuoruudella on aina,\nmurheessaankin, seesteisyytensä.\n\nJoskus Jean Valjean kärsi niin suuresti, että hän kävi lapselliseksi.\nTuskalle ominaista on, että se saa lapsellisen puolen ihmisessä\nuudelleen esille. Hän tunsi Cosetten vastustamattomasti luisuvan\nkäsistään. Hän olisi tahtonut taistella hänestä, kiinnittää häntä\njollakin ulkonaisella ja häikäisevällä. Nämä lapselliset ja samalla\nvanhuuden höperöt ajatukset antoivat hänelle juuri lapsellisuudellaan\njokseenkin oikean käsityksen kultahetaleiden vaikutuksesta nuorten\ntyttöjen mielikuvitukseen. Sattui kerran, että hän kadulla näki erään\nkenraalin ratsastavan ohi paraatiunivormussa; se oli kreivi Coutard,\nPariisin komendantti. Hän kadehti tätä kultakoristeista miestä; hän\najatteli, että olisi suuri onni saada käyttää sellaista pukua, joka\nolisi jotakin kiistämättömän todellista, että jos Cosette näkisi\nhänet sellaisena, se häikäisisi häntä, että kun hän silloin tarjoisi\nkäsivartensa Cosettelle ja kulkisi ohi Tuileries'n ristikkoportin,\ntekisi vartija kunniaa ja että tämä riittäisi riistämään Cosettelta\nhalun katsella nuoria miehiä.\n\nOdottamaton sielun järkytys sekaantui näihin surullisiin ajatuksiin.\n\nSiinä eristetyssä elämässä, jota he Plumet-kadulle muutettuaan\nviettivät, oli heille tullut eräs tottumus. He lähtivät joskus\nkävelylle katsomaan auringonnousua, mikä on sopiva huvitus niille,\njotka astuvat elämään tai siitä ulos.\n\nVaeltelu anivarhain aamulla on yksinäisyyttä rakastavalle yhtä\nmieluisaa kuin kuljeskelu yöllä, mutta siihen tulee lisäksi vielä\nluonnon lahjoittama ilo. Kadut ovat tyhjät ja linnut visertävät.\nCosette, itse kuin lintunen, heräsi tavallisesti aikaisin. Nämä\naamukävelyt sovittiin edellisenä iltana. Jean Valjean ehdotti, Cosette\nsuostui. Ne olivat kuin yhteinen salajuoni, mentiin ulos ennen\npäivännousua, ja nämä retket olivat todellakin nautintoja Cosettelle.\nNuoruus löytää iloa tällaisista viattomista poikkeustapahtumista.\n\nJean Valjean etsi, kuten tiedämme, mieluimmin yksinäisiä, syrjäisiä\npaikkoja. Siihen aikaan oli Pariisin barriäärien läheisyydessä muutamia\npeltotilkkuja, jotka kesällä kasvoivat kurjaa laihoa ja syksyllä\nkorjuun jälkeen näyttivät suorastaan kynityiltä. Sinne vaelteli Jean\nValjean mieluimmin. Cosettestakaan ei siellä tuntunut ikävältä. Jean\nValjeanille oli siellä yksinäisyyttä, Cosettelle vapautta. Siellä\nhänestä tuli jälleen pikku tyttö, siellä hän saattoi juoksennella ja\nmiltei leikkiä, siellä hän otti pois hattunsa, pani sen Jean Valjeanin\npolville ja poimi kukkia. Hän katseli kukkasissa liikkuvia perhosia,\nmutta ei enää ottanut niitä kiinni; hyvyys ja sääli syntyvät rakkauden\nmukana, ja nuori tyttö, jolla on sydämessään väräjävä, hento ihanne,\narmahtaa perhosenkin siipeä. Cosette sitoi unikkoseppeleitä, pani ne\npäähänsä, jonka ympärille niiden kukkien puna auringonvalossa loi kuin\npunaiselta hehkuvan hiilloskehän.\n\nSenkin jälkeen, kun heidän elämänsä oli synkistynyt, kävivät he näillä\naamukävelyillä.\n\nNiin he olivat eräänä lokakuun aamuna, vuoden 1831 tavattoman kauniin\nsyksyn houkuttelemina, lähteneet ulos ja olivat aamunsarasteessa\nlähellä Barrière du Maineä. Se ei ollut vielä päivännousu, se oli vasta\naamunsarastus, viehättävä ja juhlallinen hetki. Muutamia tähtiä siellä\ntäällä syvässä, vaalenevassa sinessä, maa vielä pimeänä, taivas jo\nvaloisana, värähtelyjä ruohikossa, kaikkialla uuden päivän salaperäistä\naavistusta. Leivonen, joka tuntui kohonneen tähtiin saakka, lauloi\nhämmästyttävän korkealla, ja olisi voinut sanoa, että tämä pikkulinnun\nhymni äärettömyydelle lievensi mittaamattomuuden vaikutusta. Idässä\npiirtyi Val-de-Grâcen tumma massa teräshohtoisen näköpiirin taustaan;\nVenus nousi häikäisevässä loistossaan tuomiokirkon takaa muistuttaen\npimeyden asunnosta kaikkoavaa sielua.\n\nKaikki oli rauhaisaa ja hiljaista; tiellä ei ollut ketään; vain\ntienviereisissä alhoissa vilahti siellä täällä joku työhönsä matkalla\noleva työmies.\n\nJean Valjean oli istuutunut hirsikasalle erään lautapihan portin\nviereen. Hän istui kasvot tietä kohti, selkä päivää päin; hän unohti\npian nousevan auringon; hän oli vaipunut syvään mietiskelyyn, johon\nkoko sielu keskittyy niin, että kahlehtii katseenkin ikäänkuin neljän\nseinän sisään. On näkemyksiä, joita voisi sanoa kuilusyviksi; kun on\nniiden pohjalla, menee aikaa, kunnes jälleen ehtii maan pinnalle. Jean\nValjean oli laskeutunut tällaiseen mietiskelyn kuiluun. Hän ajatteli\nCosettea, sitä onnea, joka olisi mahdollinen, ellei mitään tulisi\nheidän välilleen, sitä valoa, jolla Cosette täytti hänen elämänsä,\nvaloa, joka oli Jean Valjeanin sielun elämänilma. Hän oli melkein\nonnellinen tässä unelmoinnissa. Cosette seisoi hänen vierellään ja\nkatseli pilviä, jotka alkoivat saada punertavaa hohdetta.\n\nÄkkiä huudahti Cosette:\n\n\"Isä, tuolta tulee varmaan väkeä.\"\n\nJean Valjean katsahti ylös.\n\nCosette oli oikeassa.\n\nMaantie, joka johtaa muinaiseen Barrière du Maineen, on, kuten\ntunnettua, Sèvres-kadun jatkoa, jota sisäbulevardi suorakulmaisesti\nleikkaa. Maantien ja bulevardin kulmasta, juuri missä tiet\nhaaraantuvat, kuului melua, joka oli tähän vuorokauden aikaan outoa,\nja näkyi sekava joukko. Näytti kuin jokin muodoton massa olisi\nbulevardilta vyörynyt maantielle.\n\nTämä massa kasvoi ja näytti liikkuvan jonkinmoisessa järjestyksessä,\nvaikka sen hahmo oli särmikäs ja epämääräinen; se näytti suurista\najopeleistä kokoonpannulta, mutta ei voinut erottaa, mitä niillä\nkuljetettiin. Näkyi hevosia ja pyöriä; kuului huutoja ja piiskaniskuja.\nPiirteet kävivät vähitellen selvemmiksi, vaikka yhä olivat hämärän\nsamentamia. Bulevardilta oli maantielle kääntynyt tosiaan jokin\najopelintapainen ja tuli sitä barriääriä kohti, jonka lähistöllä\nJean Valjean istui; sitä seurasi toinen samannäköinen, sitten kolmas\nja neljäs; kaikkiaan oli niitä seitsemän peräkkäin ja niin lähellä\ntoisiaan, että jäljempänä tulevat hevoset melkein koskettivat edellä\nkulkevia ajoneuvoja. Näissä häilähteli haamuja, aamuhämärässä\nvälkähteli salamoita ikäänkuin olisi miekkoja välkytelty, ja kuului\nkuin kahleiden hälinää; kaikki tuo tuli lähemmäksi, äänet kävivät\nselvemmiksi, ja näky muodostui kaameaksi ikäänkuin jokin pahojen\nhenkien luolasta tullut ilmiö.\n\nMitä enemmän ilmiö läheni, sitä selvemmiksi kävivät sen piirteet\nja hahmoittuivat puiden väliin kuin kalvas kummitus; vähitellen\nkorkeammalle nouseva päivä loi yhä enemmän valoa tähän ryömivään,\nsamalla hautamaiseen ja elävään massaan, haamujen päät muuttuivat\nruumiiden kasvoiksi, ja lopulta kävi selväksi, mikä matkue tämä oli.\n\nKuudet ensimmäiset vankkurit olivat aivan erikoiset. Ne olivat kuin\npitkiä pyörien päälle asetettuja lavoja, joiden eteen oli valjastettu\nneljä peräkkäin kulkevaa hevosta. Näillä lavoilla kuljetettiin\nkummallisia miesrykelmiä. Heikossa valossa ei voinut nähdä, mitä\nmiehiä ne olivat, mutta sen arvasi jo. Neljäkolmatta kullakin\nlavalla, kaksitoista kummallakin sivulla, selät vastakkain ja kasvot\nohikulkijoita kohti sekä jalat ulkopuolella riippuen. Selkien takana\noli kaliseva rautaketju ja kunkin kaulassa kaularauta. Kullakin oli oma\nkaularautansa, mutta ketju oli yhteinen, joten näiden neljänkolmatta\nmiehen, jos jonkun oli noustava lavalta pois, täytyi kaikkien, ketju\nselkärankanaan, ryömiä maahan kuin etana. Kunkin lavan etu- ja\ntakapäässä seisoi pyssymies, kummallakin jalka ketjun pään päällä.\nKaularaudat olivat nelikulmaisia. Seitsemännet vankkurit olivat häkillä\nvarustetut, kuuden hevosen vetämät, ja kuljettivat kalisevaa kasaa\nrautapatoja, hiilipatoja ja kahleita sekä niiden keskessä muutamia\nköysissä olevia miehiä, jotka makasivat pitkällään ja näyttivät olevan\nsairaita.\n\nVankkurit pysyttelivät keskellä tietä. Niiden kummallakin puolella\nkulki kaksinkertainen rivi ilkeännäköisiä vartijoita, päässä\nkolmikolkkaiset hatut, kuten direktorion aikaisilla sotilailla,\nyllään punaisilla olkalapuilla varustetut, tahraiset, rikkinäiset,\nlikaiset invaliidien asetakit ja puoliksi harmaat, puoliksi siniset,\nrepaleiset ruumiskuskihousut; jonkinlaisia sotamiesten ja kuormarenkien\nvälimuotoja, pyssyillä, keihäillä ja pampuilla varustettuja. Heissä\noli yhdistettynä kerjäläisen alennustila ja pyövelin valta. Heidän\njohtajallaan oli kuriirinruoska kädessä. Matkueen edessä ja takana\nratsasti santarmeja ankarannäköisinä ja sapelit paljastettuina.\n\nJono oli niin pitkä, että ensimmäisten vankkurien saapuessa barriäärin\nluo viimeiset olivat vielä bulevardilla.\n\nVäkijoukko, ties' mistä tullut ja silmänräpäyksessä muodostunut, kuten\nPariisissa usein tapahtuu, tungeksi molemmin puolin tietä kulkuetta\nkatselemassa. Läheisiltä pikkukaduilta kuului huuteluja, kun ihmiset\nkutsuivat toisiaan katsomaan, ja paikalle rientävien puukenkien kopinaa.\n\nVankkureihin sullotut miehet kestivät äänettöminä niiden tärinää. He\nolivat aamukylmästä sinisenviluisia. Heiliä oli kaikilla rohdinhousut\nja puukengät. Muu vaatetus mielikuvituksellisen kurjuuden mukaista.\nEi mikään ole säälittävämpää kuin ryysyläisnarri. Kuhmuisia,\ntahraisia hattuja, kauheita villalakkeja; villaihokkaan vieressä\nmusta, kyynärpäistä rikkinäinen frakki; muutamilla oli päässä naisten\nhattu, toisilla koppa; ryysyjen lomista paistoi karvaisia rintoja ja\nkaikenlaisia tatuoimismerkkejä: rakkauden tunnuskuvia, palavia sydämiä,\nlemmennuolia ja punoittavia ajoksia. Pari kolme oli lavan poikkilautaan\nkiinnittänyt olkipunosta kuin jalustimiksi, missä he pitivät\njalkojaan. Eräs piti kädessään ja pisti suuhunsa jotakin mustalta\nkiveltä näyttävää; se oli kovaa leipää. Näki vain kuivia silmiä,\nsammuneita tai raivon hehkua kiiluvia. Vartiosto noitui, vangit eivät\nhiiskahtaneet; silloin tällöin kuului kepiniskun viuhaus hartioille\ntai päähän; muutamat miehistä haukottelivat; jalat riippuivat, hartiat\nheiluivat sinne tänne, päät kolahtelivat toisiinsa, kahleet kalisivat,\nkatseet leimusivat hurjasti, kädet puristuivat nyrkkiin tai olivat\nliikkumattomina, sormet haralla kuin kuolleilla; jonon jäljessä joukko\nääneen naureskelevia lapsia.\n\nTämä vaunujono vaikutti kaamealta. Oli selvää, että päivän, ehkäpä\njonkin tunnin kuluttua sattuisi sadekuuro, sitä saattaisi seurata\ntoinen ja kolmas, repaleet kastuisivat läpimäriksi eivätkä kerta\nkastuttuaan enää pääsisi kuivumaan, kerta jäätyneinä eivät enää\nsulamaan, sade liimaisi rohdinhousut kiinni heidän sääriinsä, vesi\ntäyttäisi puukengät, ruoskaniskut eivät estäisi heidän hampaitansa\nkalisemasta, ketju pitäisi yhä kiinni heitä kaulasta, jalat olisivat\nyhä riipuksissa; ja oli mahdotonta olla tuntematta väristystä\nnähdessään nuo ihmisolennot, tuolla tavoin kahleissa, ilman suojaa\nsyksyn kylmiä sumuja, sateita ja tuulia vastaan, kuin olisivat olleet\nkiviä tai kantoja.\n\nKepiniskut eivät säästäneet edes sairaita, jotka köysiin sidottuina\nja liikkumattomina makasivat seitsemänsissä vankkureissa, minne he\nnäyttivät nakatun kuin surkeutta täydet säkit.\n\nÄkkiä näkyi nyt aurinko; idän ääretön säteilevä kehrä näytti\nsytyttävän tuleen kaikki nuo hurjat päät. Kielten siteet kirposivat,\nvirnistysten, kiroilujen ja roskalaulujen ryöppy puhkesi esiin. Leveä,\nvaakasuora valovirta leikkasi koko jonon kahteen osaan valaisten päät\nja vartaloiden yläosan, jättäen jalat ja pyörät pimeyteen. Sisäiset\najatukset näkyivät kasvoissa. Tämä hetki oli kauhistuttava; näkyi\nhornanhenkiä, naamiot alhaalla, villejä sieluja ilkialastomina. Vaikka\nauringon valaisemana, pysyi tämä meluava rykelmä pimeyden joukkona.\nMuutamat hilpeät pitivät suussaan sulkakyniä, joiden läpi puhaltelivat\nsyöpäläisiä väkijoukon, varsinkin naisten päälle; aamuaurinko teroitti\ntummilla, jyrkillä varjoilla hirvittäviä kasvojenpiirteitä; noiden\nolentojen joukossa ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi ollut kurjuuden\nmuotopuoleksi vääntämä; ja se oli niin kaameata, että se melkein\nhimmensi auringon kirkkaan valon. Ensimmäisissä vankkureissa laulettiin\ntäyttä kurkkua ja pöyristyttävän hilpeästi erästä siihen aikaan\nkuuluisaa Désaugiersin purpuria nimeltä \"Vestaali\"; ja tienvarsilla\ntöllistelevä väkijoukko kuunteli tylsän autuaana näitä kummitusten\nrääkymiä hullutuksia.\n\nKaikki ajateltavissa oleva kurjuus oli kaaoksena koossa tässä\nmatkueessa; siinä näki kaikenlaisten eläinten piirteitä; ukkoja,\nnuorukaisia, kaljupäitä, harmaapartoja, inhoittavia epämuodostumia,\nraivostunutta alistumista, hurjasti nauravia kitoja, mielettömiä\nliikkeitä, lakkipäisiä siankärsiä, tyttönaamoja, kiehkura korvan\njuuressa, lapsellisia ja juuri senvuoksi kauhistuttavia kasvoja,\nlaihoja luurankonaamoja, joista ei puuttunut mitään muuta kuin\nkuolema. Ensimmäisissä vankkureissa oli muudan neekeri, joka ehkä oli\nollut orja ja nyt sai vertailla eri kahleita. Kunniattomuuden kauhea\nvesipuntari oli tasoittanut nämä päät; tällä alennuksen asteella he\nkaikki olivat kokeneet äärimmäiset muodonmuutokset äärimmäisillä\nperillä, ja mielentylsyydeksi muuttunut tietämättömyys oli täällä yhtä\nhyvä kuin toivottomuudeksi muuttunut tieto. Näiden miesten välillä,\njotka näyttivät olevan likaisuuden valioväkeä, ei mikään valinta ollut\nmahdollinen. Oli selvää, että tämän saastakulkueen järjestäjä ei ollut\ntehnyt mitään eroa henkilöissä. Nämä olennot oli sidottu ja kytketty\ntoisiinsa summakaupalla, arvattavasti aakkosjärjestyksessä, ja nakattu\nsitten, miten sattui, vankkureihin. Mutta onnettomien yhteenlasku antaa\ntietenkin jonkin yhteissumman; jokaisessa vankikytkyessä kehittyi\nyhteissielu ja jokaisella lavalla oli oma leimansa. Sen vieressä,\njoka lauloi, oli toinen, joka ulvoi; kolmas kerjäsi, neljäs kiristi\nhampaitansa, eräs heristeli nyrkkiään väkijoukolle, toinen taas herjasi\nJumalaa; ainoastaan viimeinen oli hiljaa kuin hauta. Dante olisi\nluullut näkevänsä helvetin seitsemän piiriä liikkeellä.\n\nTämä oli tuomittujen kauhea kulkue rankaisun maille, ei Apokalypson\npelättävissä leimuavissa vaunuissa, vaan vielä kauheammilla Gemoniain\nruumisrattailla.\n\nEräs vartijoista, jonka kepin päässä oli koukku, tuntui väliin haluavan\npenkoa tätä ihmishylkykasaa. Eräs vanha muija väkijoukossa näytti\nvankeja viisivuotiaalle pojalle ja sanoi: \"Ota tuosta oppia, senkin\nsikiö!\"\n\nKun laulunräyhä ja herjaukset menivät liian pitkälle, sivalsi kulkueen\njohtaja piiskallaan, ja siitä merkistä ryöpsähti jokaiseen seitsemään\nvankisikermään, rapisten kuin raesade, kuurosti ja sokeasti, kauhea\nruoskinta; monet, joihin ruoska sattui, karjuivat ja vaahtosivat\nraivosta, mikä enensi kokoontuneiden katupoikien, näiden haavojen\nkärpäsparven riemua.\n\nJean Valjeanin silmät olivat hirveät. Ne eivät olleet enää silmät, vaan\nsitä himmeää lasia, joka muutamilla onnettomilla tulee katseen sijaan\nnäköjään tiedottomana todellisuudesta, mutta jossa hehkuu kauhujen ja\njärkyttävien tapausten heijastus. Hän ei katsellut näytelmää, tämä näky\nkatseli häntä. Hän yritti nousta paetakseen, rientääkseen pois, mutta\nei kyennyt liikahtamaan. Hän oli kuin kiinni naulattu, kivettynyt,\njärkensä menettänyt ja kysyi itseltään sanomattoman, sekavan tuskan\nvallassa, mitä tämä aavemainen vainoaminen merkitsi ja mistä tuo häntä\nvainoava hornanjoukko tuli. Äkkiä hän pyyhkäisi kädellä otsaansa, kuten\nhenkilö, jonka mieleen välähtää jotakin; hän muisti, että tämähän\njuuri oli tavallinen tie, se kiertotie, jota tavallisesti käytettiin,\njottei tavattaisi kuninkaallisia henkilöitä, mikä aina oli mahdollista\nFontainebleaun tiellä, ja että hän itse viisineljättä vuotta sitten oli\ntehnyt saman matkan tämän barriäärin kautta.\n\nCosette oli yhtä kauhistunut, vaikka toisella tavalla. Hän ei\nkäsittänyt mitään; hänen hengityksensä seisahtui; mitä hän näki, tuntui\nhänestä mahdottomalta; vihdoin hän sai sanoneeksi:\n\n\"Isä, mitä noissa vankkureissa on?\"\n\nJean Valjean vastasi:\n\n\"Pakkotyövankeja.\"\n\n\"Minne heitä viedään?\"\n\n\"Kaleereille.\"\n\nTällä hetkellä sai ruoskinta erikoista vauhtia; sapelinlappeet tulivat\npamppujen lisäksi; näytti kuin ruoskat ja kepit olisivat tulleet\nraivohulluiksi; kaleeriorjat kyyristyivät iskujen alla, kaamea\nkuuliaisuus oli seurauksena pieksämisestä, ja kaikki olivat vaiti,\nmutta katseet luihuina kuin vangituilla susilla. Cosetten joka jäsen\nvapisi; hän kysyi:\n\n\"Isä, ovatko nuo vielä ihmisiä?\"\n\n\"Joskus\", vastasi onneton mies.\n\nSe oli tosiaan niin sanottu orjankytkyt, joka ennen päivänkoittoa oli\nlähtenyt Bicêtrestä ja kulki tätä tietä välttääkseen Fontainebleauta,\nmissä kuningas silloin oleskeli. Tämä mutka tosin vaikutti, että\ntätä kauheata matkaa kesti kolme tai neljä päivää kauemmin, mutta\nsitä saattoi hyvin pidentää, kunhan kuninkaan ei tarvinnut nähdä\nrankaisutoimenpidettä.\n\nJean Valjean palasi kotiin syvästi masentuneena. Sellaiset kohtaukset\novat kovia iskuja, ja niiden jättämä muisto on järkyttävä.\n\nBabylone-kadulle palatessaan Jean Valjean ei huomannut Cosetten\nesittävän hänelle muita kysymyksiä siitä, mitä he olivat nähneet; ehkä\nhän itse oli sellaisen järkytyksen vallassa, ettei käsittänyt hänen\nsanojaan eikä voinut vastata niihin. Vasta illalla, kun Cosette ennen\nmakuulle menoa sanoi hyvää yötä, kuuli Jean Valjean hänen puoliääneen\nja ikäänkuin itsekseen sanovan:\n\n\"Jos minä tiellä sattuisin tulemaan semmoista miestä vastaan, niin\nluulen, että kuolisin nähdessäni semmoisen niin likeltä!\"\n\nOnneksi sattui niin, että tämän traagillisen päivän jälkeisenä päivänä,\nen enää muista, minkä virallisen juhlan johdosta, pantiin Pariisissa\ntoimeen erinäisiä juhlallisuuksia: paraati Mars-kentällä, näytelmiä\nChamps-Élysées'ssä, ilotulitus riemukaaren luona, juhlavalaistusta\nkaikkialla. Jean Valjean kuljetti vastoin tapojansa Cosettea näissä\npaikoissa haihduttaakseen hänestä edellisen päivän muistoja ja\nvaimentaakseen koko Pariisin meluavalla ilolla tytön silmien edessä\ntapahtuneita inhoittavia kohtauksia. Paraati, joka oli juhlallisuuksien\nydin, aiheutti tietysti univormujen vilinän, ja Jean Valjean puki\nyllensä kansalliskaartin univormunsa pakosalla piileilevän miehen\nsekavin tuntein. Muuten tuntui tämän toimenpiteen tarkoitus saavutetun.\nCosette, joka oli päättänyt aina noudattaa isänsä tahtoa ja jolle\nmuuten jokainen näytös oli jotakin uutta, käsitti huvituksen nuoruuden\nkeveältä ja luontevalta kannalta eikä suinkaan nyrpistänyt nenäänsä\nsille ilolle, jota julkisissa juhlissa tarjotaan, joten Jean Valjean\nsaattoi luulla onnistuneensa haihduttamaan tuon kaamean näyn jäljet.\n\nEräänä aamuhetkenä muutamia päiviä myöhemmin, kun aurinko paistoi\nkauniisti ja he istuivat puutarhanpuoleisilla portailla, seisoi Cosette\nhänen vieressään pukeutuneena aamuvaippaansa, tuohon päivän ensi\nhetkien pakottamaan pukuun, joka niin viehättävällä tavalla verhoaa\nnuoren tytön vartalon ja on kuin pilvenhattara tähden ympärillä; ja pää\npäivässä kylpien, posket hyvän unen jälkeen punoittavina ja liikutetun\nvanhuksen hellästi katselemana hän nyppi päivänkukan terälehtiä.\nCosette ei tuntenut tämän viehättävän tavan kyselykaavaa: hän rakastaa\nminua -- hän ei rakasta minua; kuka sen hänelle olisi opettanut?\nHän nyppi kukkaa vaistomaisesti, viattomuudessa, aavistamatta, että\npäivänkukan terälehtien nyppiminen tietää sydämen tutkistelua. Jos\nolisi ollut olemassa neljäs sulotar, nimeltään hymyilevä Melankolia,\nolisi se ollut tämän sulottaren näköinen. Jean Valjean katseli\naivan hurmaantuneena hentojen sormien leikkiä kukkasen vaiheilla,\nunohtaen kaikki sen sädeloiston vuoksi, joka tästä lapsesta säteili.\nPunarintasatakieli viserteli viereisessä pensastossa. Valkoisia\npilvenhattaroita liukui taivaalla niin hilpeinä kuin olisivat juuri\npäässeet vapauteen. Cosette jatkoi tarkkaavasti kukkansa terälehtien\nnyppimistä; hän tuntui ajattelevan jotakin viehättävää; mutta äkkiä hän\nkäänsi päätään olkansa yli viehättävän verkkaan kuin joutsen ja kysyi\nJean Valjeanilta:\n\n\"Isä, mitä tarkoitetaan kaleereilla?\"\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA.\n\nAPU ALHAALTA VOI OLLA APU YLHÄÄLTÄ\n\n\n\n\n1.\n\nUlkonainen haava sisäisen parantajana.\n\n\nTällä tavoin heidän elämänsä vähitellen synkkeni.\n\nHeillä ei ollut enää jäljellä muuta kuin yksi nautinto, joka vanhastaan\noli ollut heidän ilonsa, leivän vieminen nälkäisille ja vaatteiden\nantaminen paleleville. Näillä käynneillä köyhien luona, joilla Cosette\nusein oli Jean Valjeanin mukana, he löysivät jälleen osan entistä\nsydämellisyyttään, ja joskus, kun päivä oli ollut onnellinen, kun\npaljon hätää oli lievennetty ja monta pientä lasta elvytetty ja\nlämmitetty, oli Cosette hiukan iloinenkin iltasella. Juuri näihin\naikoihin he kävivät Jondretten pesässä.\n\nTämän käynnin jälkeisenä päivänä tuli Jean Valjean aamulla\npäärakennukseen tyynenä niinkuin ainakin, mutta suuri, pahoin\ntulehtunut ja ilkeä haava vasemmassa käsivarressaan, ihan palohaavan\nnäköinen, jonka saannin hän tavalla tai toisella selitti. Tämän haavan\nvuoksi, joka nosti kuumetta, hän ei voinut kuukauden päiviin mennä\nulos. Lääkäristä hän ei suvainnut kuulla puhuttavankaan. Kun Cosette\nitsepintaisesti pyysi häntä kysymään lääkärin neuvoa, vastasi hän:\n\n\"Kutsu sitten eläinlääkäri.\"\n\nCosette hoiti haavaa aamuin ja illoin, niin autuaallisen, enkelimäisen\niloisena siitä, että saattoi olla hänelle hyödyksi, että Jean Valjean\ntunsi kaiken entisen auvonsa palaavan, pelkonsa ja huolensa haihtuvan,\nja sanoi Cosettea katsellen:\n\n\"Oo, se on siunattu haava ja suloinen tuska!\"\n\nKun Cosette näki isänsä sairaana, oleskeli hän melkein koko päivän\npienessä piharakennuksessa tämän luona ja luki hänelle ääneen niitä\nkirjoja, joita Jean Valjean halusi, tavallisesti matkakertomuksia. Jean\nValjean sai uutta elämää; hänen onnensa elpyi sanomattoman säteilevään\nloistoon; Luxembourg-puisto, se nuori tuntematon tyhjäntoimittaja,\nCosetten kylmyys, kaikki nuo pilvet haihtuivat hänen sielustaan. Hän\nsanoi itselleen:\n\n\"Minä vain kuvittelin kaikkea tuota. Minä olen vanha narri.\"\n\nHänen onnensa oli niin suuri, että Thénardier'n joukon ilkeä ja\nodottamaton löytö Gorbeaun talosta oli tavallaan häneltä unohtunut.\nHänen oli onnistunut paeta; hänen jäijiltään oli eksytty; mitä hän\nmuusta välitti? Hän ajatteli tapausta vain sääliäkseen onnettomia.\n\n\"Nyt he istuvat vankilassa eivätkä enää kykene vahingoittamaan\",\najatteli hän, \"mutta kuinka säälittävä sentään sen perheen kurjuus oli!\"\n\nKauheasta näystä Barrière du Mainen luona ei Cosette enää ollut puhunut\nmitään.\n\nLuostarissa oli sisar Sainte-Mechtilde opettanut Cosettelle musiikkia.\nCosettella oli sielukkaan satakielen ääni, ja hän lauloi haavoittuneen\nvaatimattomassa asunnossa iltaisin surumielisiä lauluja, jotka\ntuottivat Jean Valjeanille iloa.\n\nKevät tuli. Puutarha oli siihen vuodenaikaan niin ihana, että Jean\nValjean sanoi Cosettelle:\n\n\"Sinä et enää oleskele siellä milloinkaan; minä toivoisin, että\nkäyskelisit hiukan siellä.\"\n\n\"Niinkuin tahdot, isä\", vastasi Cosette.\n\nTotellakseen isäänsä alkoi hän jälleen kävellä puutarhassa, mutta\nenimmäkseen yksin, sillä, kuten jo olemme huomauttaneet, Jean Valjean\ntuli sinne tuskin milloinkaan, arvatenkin siitä pelosta, että hänet\nvoisi nähdä ristikkoportista.\n\nJean Valjeanin haava oli ollut käänteentekijä. Kun Cosette havaitsi\nisänsä kärsivän vähemmän, paranevan ja näyttävän onnelliselta,\nvaltasi hänet tyytyväisyys, jota hän ei edes huomannut, niin hiljaa\nja luonnollisesti se oli tullut. Ja sitten oli maaliskuu, päivät\npitenivät, talvi meni menojaan, ja talvi vie aina jonkin surumme\nmennessään; sitten tuli huhtikuu, tämä kesän sarastus, raikas kuin\nsarastus ainakin, iloinen kuin lapsuus konsanaan, vaikka hiukan itkuun\ntaipuvainen silloin tällöin, kuten kaikki vastasyntyneet ovat. Luonto\non tässä kuussa rikas viehättävistä valonvälkkeistä, jotka taivaalta,\npilvistä, puista, kentiltä ja kukkasista tunkeutuvat ihmisen mieleen.\n\nCosette oli vielä liian nuori ollakseen tuntematta tätä huhtikuun\niloa, niin hänen oman itsensä kaltaista. Huomaamatta ja hänen itsensä\naavistamatta katosi synkkyys hänen mielestään. Keväällä on synkissäkin\nsieluissa valoisaa niinkuin keskipäivän aikaan kellarissa. Cosette\nei muuten ollut enää kovin synkkä. Niin oli asia, vaikkei hän siitä\nitse ollut selvillä. Aamupäivisin, kello kymmenen tienoilla, kun hänen\noli onnistunut aamiaisen jälkeen saada isänsä mukaansa puutarhaan\nneljännestunniksi ja asteli hänen kanssaan päivänpaisteessa alas\nportaita, tukien hänen kipeää käsivarttaan, ei Cosette huomannutkaan\njoka hetki hymyilevänsä ja olevansa onnellinen.\n\nJean Valjean näki riemukseen hänen jälleen tulleen reippaaksi ja\npunaposkiseksi.\n\nJa hän oli kiitollinen Thénardier'lle.\n\nKun hänen haavansa oli parantunut, alkoi hän jälleen käydä yksinäisillä\niltakävelyillään.\n\nOlisi erehdys luulla, että saattaa tällä tavoin yksinään kuljeksia\nPariisin asumattomilla seuduilla joutumatta mihinkään seikkailuun.\n\n\n\n\n2.\n\nEukko Plutarkhos osaa selittää ihmeen.\n\n\nEräänä iltana ei pikku Gavroche ollut syönyt mitään; hän muisti,\nettei hän edellisenäkään päivänä ollut saanut päivällistä; se kävi\nrasittavaksi. Hän päätti koettaa saada syödä illallista. Hän lähti\nsenvuoksi kuljeksimaan La Salpêtrièren takana oleviin autioihin\nseutuihin; sellaisilla paikoilla voi sattua hyviä löytöjä; missä ei\ntapaa ihmisiä, sai tavata muuta. Hän saapui erääseen asuttuun paikkaan,\njonka hän arveli olevan Austerlitzin kylän.\n\nEräällä edellisellä retkellään hän oli siellä havainnut vanhan\npuutarhan, missä asusti vanha ukko ja vanha muija ja missä oli\nhyvänpuoleinen omenapuu. Tämän omenapuun vieressä oli jonkinlainen\nhedelmävaja, jossa oli huono säppi ja josta mahdollisesti voisi\nanastaa jonkin omenan. Omena on illallinen; omena on elämä. Mikä\nlangetti Aadamin, voisi pelastaa Gavrochen. Puutarha oli yksinäisen,\nkiveämättömän kujan varrella, jonka erotti puutarhasta vain pensasaita.\n\nGavroche suuntasi kulkunsa puutarhaa kohti, löysi kujan, tunsi\nomenapuun, totesi hedelmävajan olemassaolon, tarkasti pensasaitaa,\njonka yli oli helppo mennä. Päivä oli päättymässä, kissaakaan ei\nnäkynyt kujalla, aika oli sovelias. Gavroche valmistautui juuri\nloikkaamaan aidan yli, kun hän äkkiä pysähtyi. Puutarhassa puhuttiin.\nGavroche kurkisti sinne pensasten oksien välistä.\n\nKahden askelen päässä hänestä, aidan toisella puolella, juuri sillä\nkohtaa, mistä hän oli aikonut mennä yli, oli kivi, joka muodosti\njonkinlaisen penkin, ja penkillä istui vanha puutarhuri; vanha muija\nseisoi hänen edessään. Muija puheli jotakin. Gavroche, joka ei ollut\nturhan hienotunteinen, kuunteli.\n\n\"Herra Mabeuf!\" sanoi muija.\n\n\"Mabeuf!\" ajatteli Gavroche. \"Onpa se lystikäs nimi!\"\n\nUkko ei hievahtanut. Muija sanoi uuden kerran:\n\n\"Herra Mabeuf!\"\n\nKatsettaan maasta kohottamatta päätti ukko vastata:\n\n\"Mikä on, muori Plutarkhos?\"\n\n\"Muori Plutarkhos!\" ajatteli Gavroche. \"Toinen lystikäs nimi!\"\n\nMuori Plutarkhos aloitti uudelleen, ja ukon oli pakko antautua\nkeskusteluun.\n\n\"Isäntä on tyytymätön\", sanoi muija.\n\n\"Minkävuoksi?\" kysyi ukko.\n\n\"Hän on saamassa kolmen neljänneksen vuokran.\"\n\n\"Kolmen kuukauden kuluttua niitä on neljä.\"\n\n\"Hän sanoo ajavansa teidät kadulle.\"\n\n\"Täytyy kai sitten lähteä.\"\n\n\"Kojuakka vaatii maksua. Hän ei anna enää halkopalaakaan. Millä herra\naikoo lämmittää talvella? Me jäämme ihan ilman puita.\"\n\n\"Ainahan on aurinko.\"\n\n\"Teurastaja ei anna enää mitään velaksi; hän ei anna meille enää lihaa.\"\n\n\"Se sopii hyvin. Minun on vaikea sulattaa lihaa. Se on liian raskasta\nvatsalle.\"\n\n\"Mitä syödään päivälliseksi?\"\n\n\"Leipää.\"\n\n\"Leipuri vaatii edes lyhennystä ja sanoo, että ellei rahaa tule, ei\ntule leipääkään.\"\n\n\"Hyvä on.\"\n\n\"Mitä herra sitten aikoo syödä?\"\n\n\"Meillä on omenia hedelmävajassa.\"\n\n\"Mutta, herra kulta, eihän sitä näin voi elää ihan ilman rahaa.\"\n\n\"Rahaa minulla ei ole.\"\n\nMuija meni tiehensä, ukko jäi yksin paikalleen. Hän alkoi miettiä.\nGavroche mietti omalla tahollaan. Oli jo jokseenkin pimeä.\n\nEnsimmäinen seuraus Gavrochen miettimisestä oli, että hän sen sijaan,\nettä olisi kiivennyt aidan yli, ryömi sen alle. Pensaiden alemmat oksat\nolivat hiukan kauempana toisistaan.\n\n\"Kas vain\", tuumi Gavroche itsekseen, \"oikea komero!\"\n\nSitten hän kyyristyi sinne. Hän istui selkä miltei nojaten ukko\nMabeufin penkkiä vasten. Hän kuuli kahdeksankymmenvuotiaan hengityksen.\n\nSyömisen asemesta Gavroche koetti nyt nukkua.\n\nSe oli kissanunta, silmä kerrallaan ummessa. Gavroche tähysteli\npuolittain nukkuessaan.\n\nIltataivaan valoisaa hämyä oli vielä maassa, ja kuja muodosti vaalean\nviivan tummien pensasaitojen välissä.\n\nÄkkiä näkyi tällä vaalealla viivalla kaksi tummaa varjoa. Toinen kulki\nedellä, toinen muutaman askelen päässä.\n\n\"Kas, kaksi ihmisolentoa\", tuumi Gavroche.\n\nEdelläkulkija näytti vanhalta porvarilta; hän kulki kumarassa ja\nmietteissään, oli hyvin yksinkertaisesti puettu, kulki hitaasti korkean\nikänsä vuoksi ja näytti olevan iltakävelyllä tähtien valossa.\n\nPerässätulija oli suora, joustava ja solakka. Hän sovitti askelensa\nedelläkulkijan mukaan, mutta astunnan vapaaehtoisessa hitaudessa oli\nvoimaa ja notkeutta. Hänessä oli jotakin kaihtavaa ja levottomuutta\nherättävää, mutta muuten hän muistutti kaikin puolin sitä, mitä siihen\naikaan sanottiin teikariksi; hänen hattunsa oli kaunismuotoinen; musta,\nhyvin istuva nuttu oli varmaan hienoa verkaa, hatun alta näkyivät\nkalvaat nuorukaisen kasvot, ruusu huulien välissä. Tämän kulkijan\nGavroche tunsi hyvin; se oli Montparnasse.\n\nToisesta Gavroche ei olisi voinut sanoa muuta, kuin että hän näytti\nvanhalta kunnon mieheltä.\n\nGavroche alkoi heti tehdä havaintojaan.\n\nToisella kulkijoista oli ilmeisesti joitakin aikomuksia toisen suhteen.\nGavrochella oli edullinen paikka nähdä, mitä tapahtui. Komero oli\nsiihen erittäin sopiva.\n\nMontparnasse metsästämässä tähän aikaan ja tämmöisellä paikalla, se\nnäytti uhkaavalta. Gavroche tunsi gaminin-sydämessään sääliä vanhusta\nkohtaan.\n\nMitä oli tehtävä? Mennäkö väliin? Se olisi ollut heikon apua heikolle.\nMontparnasse nauraisi sille. Gavroche ei voinut salata itseltään, että\nukko ensin ja lapsi sitten olisi vain kaksi suupalaa pelättävälle\nkahdeksantoistavuotiaalle rosvolle.\n\nGavrochen vielä miettiessä tapahtui hyökkäys äkkiä ja kamalasti.\nSe oli tiikerin hyökkäys aasin niskaan, lukin hyökkäys kärpäsen\nkimppuun. Montparnasse heitti ruusun pois, syöksyi ukon niskaan,\ntarttui kaulukseen ja kävi kimppuun; Gavroche saattoi tuskin olla\nhuudahtamatta. Seuraavassa sekunnissa oli toinen miehistä toisen alla\nmaassa koristen ja ponnistellen, marmoripolvi rintansa päällä. Mutta\nasia ei ollut aivan niin kuin Gavroche oli odottanut. Maassa makaava\noli Montparnasse; päällä olija oli se vanha mies. Kaikki tämä tapahtui\nmuutaman askelen päässä Gavrochesta.\n\nUkko oli saanut iskun, mutta antanut toisen takaisin, ja niin valtavan,\nettä hyökkääjä ja puolustaja olivat silmänräpäyksessä vaihtuneet.\n\n\"Onpa se ukko!\" ajatteli Gavroche.\n\nEikä hän voinut olla taputtamatta käsiään. Mutta se oli turhaa. Sitä\neivät kamppailijat kuulleet, kun askarrellessaan toistensa kimpussa\nkuuroina kaikelle muulle huohottivat maassa.\n\nSyntyi hiljaisuus. Montparnasse lakkasi vastustamasta. Gavroche sanoi\nitsekseen:\n\n\"Ei hän toki liene kuollut?\"\n\nVanha mies ei ollut sanonut sanaakaan eikä edes huudahtanut. Nyt hän\nnousi, ja Gavroche kuuli hänen sanovan Montparnasselle:\n\n\"Nouse ylös!\"\n\nMontparnasse nousi, mutta ukko piti hänestä yhä kiinni. Montparnasse\noli niin nöyryytetyn ja raivostuneen näköinen kuin susi, jota lammas\npuri.\n\nGavroche heristi korviaan, koettaen kuulon avulla vahvistaa\nnäkövoimaansa. Hänestä se oli sanomattoman hauskaa.\n\nHän sai palkinnon tunnollisesta tarkkaavaisuudestaan katselijana. Hän\nkuuli seuraavan keskustelun, jolle pimeys antoi traagillista sävyä.\nVanha mies kysyi. Montparnasse vastasi.\n\n\"Kuinka vanha olet?\"\n\n\"Yhdeksäntoista.\"\n\n\"Sinä olet väkevä ja terve. Miksi et tee työtä?\"\n\n\"Kun se on minusta ikävää.\"\n\n\"Mikä olet miehiäsi?\"\n\n\"Tyhjäntoimittaja.\"\n\n\"Puhu vakavasti. Voinko tehdä mitään hyväksesi? Miksi aiot tulla?\"\n\n\"Varkaaksi.\"\n\nTaas syntyi hiljaisuus. Ukko näytti vaipuneen syviin ajatuksiin. Hän\nseisoi liikkumatta eikä laskenut Montparnassea irti.\n\nNuori rosvo, joka oli sekä voimakas että notkea, teki tuon tuostakin\nnykäyksiä, niinkuin ansassa rimpuileva otus. Hän puski, koetti kampia,\nväänteli hurjasti sinne tänne ja yritti kaikin tavoin päästä irti. Ukko\nei ollut sitä huomaavinaankaan, vaan piti hänen molempia käsivarsiansa\nkiinni toisella kädellä vastustamattoman voimakkaasti ja ylimielisen\nvälinpitämättömästi.\n\nUkko oli hetken mietteissään; sitten hän kiinnitti katseensa vakavasti\nMontparnasseen, koroitti lempeästi äänensä ja piti hänelle pimeässä\neräänlaisen juhlallisen puheen, josta ei tavuakaan mennyt hukkaan\nGavrochelta.\n\n\"Poikaseni, sinä antaudut laiskuuden vuoksi kaikista elämänurista\nvaivalloisimmalle. Sanot olevasi tyhjäntoimittaja, valmistaudu tekemään\ntyötä. Oletko nähnyt kamalaa kojetta, jota sanotaan telarattaaksi?\nOle varuillasi, se on luihu ja hurja kone; jos se tarttuu nuttusi\nliepeeseen, seuraat sinä mukana kaikkinesi päivinesi. Sellainen kone on\nlaiskuus. Pysähdy, kun vielä on aika, ja pelasta itsesi. Muuten olet\nmennyttä kalua; sinä olet pian telojen välissä, ja kun kerran siellä\nolet, niin luovu silloin mitään toivomasta. Silloin on tehtävä työtä,\nlaiskuri! Ei levosta puhettakaan! Työn hellittämätön rautakoura on\nsilloin sinuun tarttunut. Sinä et tahdo itse ansaita toimeentuloasi,\nhankkia tointa, täyttää velvollisuutta; sinusta on ikävää olla niinkuin\nkaikki muut. No, sinusta tulee kuitenkin sellainen, vaikka toisella\ntavalla. Työ on laki; ken hylkää sen ikävänä, saa sen rangaistuksena.\nSinä et tahdo olla työmies, sinusta tulee orja. Työ ei päästä sinua\nyhdeltä puolen muuten kuin tarttuakseen sinuun toiselta; sinä et tahdo\nolla sen ystävä, sinusta tulee sen orja. Sinä et ole tahtonut alistua\nkunniallisen miehen väsymykseen, sinä saat hikoilla pakkotyövankina.\nKun muut laulavat, niin sinä vain koriset. Sinä tulet kaukaa, kuilusi\nsyvyydestä, näkemään toisten ihmisten tekevän työtä, ja sinusta tuntuu\nkuin he lepäisivät. Työmies pellollaan, niittomies, merimies, seppä\nnäyttävät sinusta olevan autuaitten paratiisissa. Mikä säteilevä\nloisto sepän alasimen ympärillä! Mikä nautinto kyntää, sitoa lyhteitä!\nMikä juhla viiletellä tuulessa vapaalla purjealuksella! Sinä,\nlaiskuri, kuoki, kisko, väännä, raada sinä! Kanna iestäsi sinä, hornan\ntyöjuhta! Sinun tarkoituksesi oli olla tekemättä työtä; sinun osaksesi\ntulee herkeämätön ponnistus, et viikkoa, et päivää, et tuntiakaan\npääse olemaan ilman pakkotyötä. Keveinkin paino tuntuu silloin\nraskaalta nostaa. Joka minuutti kolottavat jäsenesi. Mikä muista on\nhöyhenkevyttä, on sinusta lyijynraskasta. Yksinkertaisinkin tehtävä\non sinulle vaikea. Elämä on sinulle helvetti. Meneminen, tuleminen,\nhengittäminen on sinulle vaiva ja rasitus. Keuhkosi tuntuvat sinusta\nsentnerinpainolta. Meno mielesi mukaan on sinulle umpiongelma. Toinen,\njoka haluaa mennä ulos, avaa ovensa, ja sillä se on tehty, silloin hän\non ulkona. Mutta jos sinä tahdot mennä ulos, täytyy sinun kovertaa\nreikä ympärilläsi olevaan muuriin. Mitä tekevät kaikki muut, kun he\nhaluavat mennä kadulle? Astuvat alas portaita; mutta sinun täytyy\nrepiä vuodevaatteesi, punoa niistä säie säikeeltä itsellesi köysi,\nmurtautua ikkunan läpi ja tässä köydessä heilua kuilun yllä pimeässä\nyössä, sateessa ja myrskyssä, ja jos köysi on liian lyhyt, on sinulla\nvain yksi keino tulla alas: pudota. Pudota umpimähkään, syvyyteen,\nmistä korkeudesta sattuu, ja minkä päälle? Sen päälle, mitä siellä\nalhaalla on, mitä et tiedä. Tai kiipeät savutorven läpi sillä uhalla,\nettä palat, tai viemärin läpi, vaarassa hukkua sinne. En puhukaan\nniistä rei'istä, joita täytyy piilottaa, kivistä, jotka täytyy ottaa\npois ja taas panna paikalleen kymmeniä kertoja päivässä, muurisorasta,\njoka sinun täytyy kätkeä vuoteesi olkikupoon. Sinun ovesi on lukittu;\nvapaalla miehellä on taskussaan lukkosepän tekemä avain. Mutta sinun\ntäytyy ulos päästäksesi ensin suorittaa suunnaton mestarinäyte. Sinun\ntäytyy saada paksu kupariraha ja halkaista se kahdeksi levyksi;\nmillä aseilla? Ne saat keksiä itse. Se on sinun asiasi. Sitten sinun\ntäytyy kovertaa molemmat levyt sisäpuolelta, mutta visusti varjella\nulkopuolta, ja sinun täytyy reunojen ympärille tehdä ruuvikierteet,\njotta molemmat levyt tarkoin sopivat toisiinsa niinkuin rasia ja kansi.\nKun molemmat levyt ovat näin yhteenkierretyt, ei kukaan saa aavistaa\nsiitä mitään. Vartijoille, sillä sinua vartioidaan, se on paksu lantti,\nsinulle se on rasia. Mitä pidät siinä rasiassa? Pientä teräspalasta,\nkellonjousta, johon olet uurtanut hampaat, niin että se on saha. Tällä\nsahalla, joka on nuppineulan pituinen ja rahaan piilotettu, sinun\ntäytyy sahata poikki lukon säppi, telki, ikkunaristikko, rautarengas\nnilkkasi ympäriltä. Ja kun tämä mestarinäyte on suoritetta, kun tämä\ntaideteos on valmis, kun kaikki nämä taitavuuden, kekseliäisyyden,\nkätevyyden, kärsivällisyyden ihmeet ovat tehdyt ja saadaan tietää,\nettä sinä olet mestari, mikä on palkintosi? Pimeä koppi. Siinä\non sinun tulevaisuutesi! Laiskuus, nautinto, mitä hornankuiluja!\nOlla mitään tietämättä on surkea elämänura, tiedätkö sen? Elää\ntoimettomana yhteiskunnan mehusta, olla hyödytön, toisin sanoen\nvahingollinen, se johtaa suoraa päätä kurjuuden kuiluun. Onneton se,\njoka pyrkii olemaan norkkijana! Hän kuuluu syöpäläisiin. Ah, sinua\nei huvita työnteko, sinulla on yksi ainoa ajatus: juoda hyvin, syödä\nhyvin, maata mukavasti! Sinä saat vettä juodaksesi, kovaa leipää\nsyödäksesi, laudanpalan maataksesi, jäseniisi niitattuna rautakahle,\njonka kylmyyden sinä yöllä tunnet ruumiissasi. Sinä katkaiset tämän\nkahleen ja karkaat. Hyvä. Sinä matelet mahallasi pensaikossa, ja\nsinä syöt ruohoa kuin metsän eläimet. Ja sitten otetaan sinut kiinni\nuudelleen. Silloin saat viettää vuosikausia maanalaisessa vankilassa,\nseinään kahlehdittuna, missä hapuilet vesiruukkua saadaksesi jotakin\njuodaksesi, puret leipää, joka on niin mustaa, ettei sitä koirakaan\nkoskisi, ja syöt papuja, joita madot ovat kalvaneet ennen sinua.\nSinusta tulee saastainen sika kellarissa. Ah, armahda itseäsi,\npoikaparka, niin nuori vielä, joka imit äitisi rintaa niin hiljan\n-- eihän siitä ole edes kahtakymmentä vuotta, -- ja jolla varmaan\nvielä on äitisi elossa! Minä vannotan sinua kuulemaan minua! Sinä\ntahdot hienoa mustaa verkaa ja kiiltokengät, käherryttää hiuksesi ja\nhyvänhajuista öljyä tukkaasi, tahdot miellyttää tyttöjä ja olla kaunis.\nSinä saat käydä pää ajeltuna, punaisessa mekossa ja puukengissä. Sinä\ntahdot sormuksen sormeesi, sinä saat rautarenkaan kaulaasi. Ja jos\nkatsahdat naiseen, saat ruoskaniskun selkääsi. Ja sinä joudut sinne\nkaksikymmenvuotiaana ja pääset ulos viidenkymmenen ikäisenä. Sinä menet\nsisään nuorena, punakkana, terveenä, silmät säteilevinä ja kaikki\nvalkoiset hampaasi ja kaunis, nuorekas tukkasi tallella, ja sinä\ntulet ulos murtuneena, köyryselkäisenä, ryppyisenä, hampaattomana,\nkauhistuttavana ja harmaapäisenä. Voi, poikaparka, sinä olet väärällä\ntiellä; laiskuus antaa sinulle huonoja neuvoja, raskainta kaikista\ntöistä on varastaminen. Usko minua, älä ryhdy niin vaivanalaiseen\nammattiin kuin laiskuus on. Lurjukseksitulo ei ole mukavaa.\nVaivattomampaa on olla kunniallinen mies. Mene nyt ja mieti, mitä\nolen sanonut. Mutta sehän oli totta, mitä tahdoit minusta? Tahdoitko\nkukkaroani? Tässä se on.\"\n\nJa ukko laski Montparnassen irti ja antoi hänelle kukkaron;\nMontparnasse punnitsi sitä hetken kädessään ja antoi sen sitten,\nsamalla vaistomaisella varovaisuudella kuin olisi sen varastanut,\nhiljaa liukua nuttunsa takataskuun.\n\nKun kaikki tämä oli sanottu ja tehty, käänsi vanha mies hänelle\nselkänsä ja jatkoi tyynesti kävelyänsä.\n\n\"Pöllöpää!\" mutisi Montparnasse.\n\nKuka oli se vanha mies? Lukija on epäilemättä sen arvannut.\n\nMontparnasse seisoi aivan ällistyneenä ja näki hänen häviävän hämärään.\nSiitä oli kuitenkin ikäviä seurauksia Montparnasselle.\n\nKun ukko poistui, läheni Gavroche.\n\nGavroche oli silmäyksellä todennut, että isä Mabeuf, joka ehkä oli\nuinahtanut, yhä istui penkillään. Sitten oli gamin ryöminyt pensasaidan\nalta ja hiipinyt pimeässä liikkumattomana seisovan Montparnassen\ntaakse. Hän pääsi näin ihan hänen luokseen huomaamatta, pisti hiljaa\nkätensä hienon mustan verkatakin takataskuun, tarttui kukkaroon, veti\nkätensä pois taas ja alkoi ryömiä takaisin kiemurrellen kuin käärme\npimeässä. Montparnasse, jolla ei ollut mitään aihetta olla varuillaan\nja joka mietiskeli ensimmäistä kertaa elämässään, ei huomannut mitään.\nKun Gavroche oli tullut takaisin sille kohdalle, missä isä Mabeuf\nistui, heitti hän kukkaron pensasaidan yli ja riensi tiehensä, minkä\njaksoi.\n\nKukkaro putosi isä Mabeufin jalalle. Sen kosketus herätti hänet. Hän\nkumartui ja otti kukkaron. Hän ei käsittänyt siitä mitään, mutta\ntarkasti sen. Se oli kaksiosainen kukkaro; toisessa oli hiukan\npikkurahaa, toisessa kuusi napoleondoria.\n\nAivan hämmästyneenä vei isä Mabeuf löydön taloudenhoitajattarelleen.\n\n\"Se putosi suoraan taivaasta\", sanoi muori Plutarkhos.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES KIRJA.\n\nKIRJA, JONKA LOPPU EI MUISTUTA ALKUA\n\n\n\n\n1.\n\nYksinäisyys ja kasarmi kosketuksissa toistensa kanssa.\n\n\nCosetten suru, joka vielä neljä tai viisi kuukautta sitten oli niin\nkipeä ja kiusallinen, oli vähenemässä hänen itsensä siitä tietämättä.\nLuonto, kevät, nuoruus, rakkaus isään, lintujen ja kukkien elvyttävä\nnäky oli siivilöinyt päivä päivältä, pisara pisaralta tähän nuoreen\nja neitseelliseen sieluun jotakin, mikä melkein muistutti unohdusta.\nSammuiko tuli kokonaan? Vai muodostuiko sen päälle vain tuhkakerros?\nAsianlaita oli todella niin, ettei Cosette juuri ensinkään enää\ntuntenut tuskallista ja polttavaa tunnetta.\n\nEräänä päivänä hän tuli äkkiä ajatelleeksi Mariusta.\n\n\"Ah\", sanoi hän, \"minä en enää ajattele häntä!\"\n\nSamalla viikolla hän huomasi, kulkiessaan ristikkoportin ohi\npuutarhaan, hyvin kauniin lansieeriupseerin, vyötäisiltä hoikan kuin\nmehiläinen, yllään ihana univormu, posket kuin nuorella tytöllä, sapeli\nkainalossa, vahatut viikset; muuten vaaleatukkainen, hiukan ulkonevat\nsiniset silmät, pyöreät, itsetyytyväiset, korskeat ja kauniit kasvot;\nMariuksen täydellinen vastakohta. Lisäksi sikari suussa. Cosette\najatteli, että upseeri varmaan kuului siihen rykmenttiin, jonka kasarmi\noli Babylone-kadun varrella.\n\nSeuraavana päivänä hän näki upseerin jälleen kulkevan ohi. Hän pani\nmerkille tunnin.\n\nSiitä alkaen -- oliko se vain sattuma? -- näki hän hänen kulkevan ohi\nmelkein joka päivä.\n\nUpseerin toverit huomasivat, että tässä \"huonosti hoidetussa\"\npuutarhassa, ruman rokokoristikkoportin takana, oli aika sievä tyttö,\njoka oli siellä melkein aina, kun kulki ohi tuo kaunis luutnantti, joka\nei ole lukijalle tuntematon ja oli nimeltään Théodule Gillenormand.\n\n\"Kas\", sanoivat he hänelle, \"tuolla on pikku kaunotar, joka katselee\nsinua; katso sinne!\"\n\n\"Onko minulla aikaa katsella kaikkia tyttöjä, jotka minua katselevat?\"\nvastasi lansieeri.\n\nTämä tapahtui juuri samalla hetkellä, kun Marius yhä enemmän\nkuolemanajatuksissa askarrellen sanoi: \"Ah, jos vain saisin nähdä\nhänet, ennenkuin kuolen!\" Jos hänen toivonsa olisi toteutunut,\njos hän tällä hetkellä olisi saanut nähdä Cosetten katselevan\nlansieeriupseeria, ei hän olisi saattanut sanoa sanaakaan, vaan olisi\nkuollut surusta.\n\nKenen oli syy? Ei kenenkään.\n\nMarius oli niitä luonteita, jotka syventyvät suruun ja jäävät siihen;\nCosette niitä, jotka sukeltavat sinne, mutta nousevat takaisin pinnalle.\n\nCosette eli muuten sitä vaarallista aikaa, sitä kohtalokasta\nkehityskautta itsekseen jätetyn naisen unelmissa, jolloin yksinäisen\ntytön sydän on kuin viiniköynnöksen kärki, joka tarttuu kiinni\nmarmoripatsaaseen tai kapakan kylttipylvääseen. Pian ylimenevä ja\nratkaiseva kausi, vaarallinen jokaiselle orpotytölle, olkoon hän\nrikas tai köyhä, sillä rikkaus ei suojele huonosta vaalista; huonoja\nliittoja tehdään hyvinkin korkealla, sillä todellinen epäliitto on\nsielujen välistä; ja niinkuin moni tuntematon nuori mies, ilman ylvästä\nnimeä, ilman suurta sukua, ilman omaisuutta, on marmoripatsas, joka\nkannattaa jalon ajatustavan ja suurten ajatusten temppeliä, samoin on\nmonta itsetyytyväistä ja rikasta maailmanmiestä, jolla on kiiltokengät\nja sorvatut sanat, mutta joka, jos ei katsottaisi ulkonaista, vaan\nsisäistä, toisin sanoen juuri naiselle kuuluvaa, ei ole muuta kuin\ntavallinen tukki, vieläpä usein hurjien salaisten ja huonojen\nintohimojen kalvama kapakan kylttipylväs.\n\nMitä asui Cosetten sydämessä? Sammunutta vai uinuvaa rakkautta;\nrakkautta häälyvässä muodossa; jotakin kirkasta ja kimmeltävää, vähän\nsyvemmällä sameaa ja pohjalla pimeää. Kauniin upseerin kuva päilyi\npinnalla. Oliko syvemmällä, pohjimmalla mitään muistoa? Ehkä. Cosette\nei sitä tiennyt.\n\nOmituinen tapahtuma sattui sitten.\n\n\n\n\n2.\n\nCosetten pelkoja.\n\n\nHuhtikuun alkupuolella Jean Valjean lähti matkalle. Niin tapahtui,\nkuten tiedämme, aika ajoin, hyvin pitkin väliajoin. Hän viipyi päivän,\nkorkeintaan kaksi. Minne hän matkusti? Sitä ei tiennyt kukaan, ei\nedes Cosette. Yhden ainoan kerran oli Cosette saanut saattaa häntä\nvuokra-ajurilla erään pienen umpikujan nurkkaan, missä hän oli lukenut\nnimen: La Planchette-kuja. Siellä oli Jean Valjean astunut rattailta,\nja Cosette oli ajanut takaisin Babylone-kadulle. Jean Valjeanin matkat\ntapahtuivat tavallisesti niinä aikoina, jolloin talossa alkoi tuntua\nrahanpuutetta.\n\nJean Valjean oli siis nyt matkalla. Hän oli sanonut:\n\n\"Kolmen päivän kuluttua olen taas kotona.\"\n\nIllalla oli Cosette yksin salissa. Aikansa kuluksi oli hän istuutunut\nurkuharmooninsa ääreen ja ryhtynyt laulamaan Euryanthen kuoroa\n\"Kun jääkärit metsässä harhailee\", mikä kenties on kauneinta, mitä\nmusiikissa on. Loppuun päästyään hän jäi istumaan mietteissänsä.\n\nÄkkiä hän oli kuulevinaan, että joku kulki puutarhassa.\n\nSe ei voinut olla hänen isänsä; hän oli matkalla. Se ei voinut olla\nToussaint, sillä tämä oli mennyt nukkumaan. Kello oli kymmenen illalla.\n\nCosette meni suljetun sisäluukun luo ja kuunteli.\n\nHän oli selvästi kuulevinaan hyvin hiljaa kulkevan miehen askelia.\n\nHän riensi yläkerrassa olevaan huoneeseensa, jonka sisäluukussa oli\nläppä; hän nosti läppää ja katsoi puutarhaan. Oli täysikuu. Näki yhtä\nselvään kuin päivällä.\n\nEi ollut ketään.\n\nHän aukaisi ikkunan. Puutarhassa oli ihan hiljaista, ja katu oli autio\nkuten ainakin.\n\nCosette luuli erehtyneensä. Ääni, jonka hän oli ollut kuulevinaan, oli\nharha-aistimus, Weberin synkän ja ihmeellisen sävellyksen synnyttämä,\njoka sielun silmäin eteen loihtii kaameita kuiluja ja eksyttävän\nmetsän, missä kuulee pudonneiden oksien ryskeen hämärässä vilisevien\nmetsästäjien askelten alla.\n\nHän ei ajatellut asiaa sen enempää.\n\nMuuten ei Cosette luonnostaan ollut mikään pelkuri. Hänen suonissaan\noli pisara paljasjalkaisen mustalaiskiertäjän ja seikkailijattaren\nverta. Kuten muistettaneen, oli hän pikemmin leivonen kuin kyyhkynen.\nHän oli pohjaltaan kesytön ja pelkäämätön.\n\nSeuraavana iltana, vähän aikaisemmin, hän käveli hämyssä ympäri\npuutarhaa. Niissä sekavissa ajatuksissa, jotka häntä askarruttivat, oli\nhän tosin hetken kuulevinaan samoja ääniä kuin edellisenäkin iltana,\nikäänkuin joku olisi kulkenut pimeässä puiden alla jokseenkin lähellä\nhäntä, mutta hän tuli ajatelleeksi, ettei mikään muistuta askelten\nääntä ruohikossa niinkuin kahden tuulen liikuttaman oksan hankautuminen\ntoisiaan vastaan, ja rauhoittui. Ja mitään muuta hän ei huomannut.\n\nHän tuli ulos pensaikosta, ja hänen oli mentävä vain pienen nurmikon\nyli tullakseen portaille. Kuu, joka vast'ikään oli kohonnut hänen\ntakanaan, loi juuri, kun Cosette tuli pensaikosta esiin, hänen varjonsa\nnurmikolle.\n\nCosette pysähtyi säikähtyneenä.\n\nHänen oman varjonsa viereen loi kuu nurmikolle selkeästi toisen\npeloittavan ja kauhean varjon, jonka päässä oli pyöreä hattu.\n\nSe oli kuin aivan pensaikon reunassa, ihan lähellä Cosettea seisovan\nmiehen varjo.\n\nCosette seisoi minuutin voimatta puhua, huutaa tai parkaista, voimatta\nliikahtaa paikaltaan tai kääntyä katsomaan taakseen.\n\nVihdoin hän sai rohkeutensa kootuksi ja kääntyi päättävästi.\n\nPensaikon reunassa ei ollut ketään. Hän katsoi maahan. Varjo oli\nkadonnut. Hän meni takaisin pensaikkoon, penkoi rohkeasti joka sopen,\nmeni jopa ristikkoportille saakka, mutta ei keksinyt ketään.\n\nHän tunsi jähmettävää tunnetta. Oliko tämäkin harha-aistimusta? Mitä!\nKahtena päivänä perätysten! Yksi harha-aistimus, olkoon, mutta kaksi?\nLevottomuutta herättävää oli se, että varjo ilmeisesti ei ollut mikään\naave. Aaveet eivät kulje pyöreä hattu päässä.\n\nSeuraavana päivänä Jean Valjean palasi. Cosette kertoi hänelle, mitä\noli luullut kuulleensa ja nähneensä. Hän toivoi saavansa rauhoitusta,\nodotti isän kohauttavan olkapäitään ja sanovan:\n\n\"Sinä olet hupakko.\"\n\nJean Valjean tuli levottomaksi.\n\n\"Ei siinä mitään liene\", sanoi hän.\n\nJonkin tekosyyn nojalla lähti Jean Valjean pian ulos puutarhaan, ja\nCosette näki hänen hyvin huolellisesti tarkastavan ristikkoporttia.\n\nYöllä hän heräsi, tällä kertaa hän oli ihan varma asiastaan ja kuuli\nselvästi jonkun kävelevän lähellä portaita hänen ikkunansa alla.\nHän riensi ikkunaluukkunsa läpän luo ja aukaisi sen. Puutarhassa\noli todellakin mies, paksu karttu kädessä. Juuri, kun hän oli\nhuudahtamaisillaan, valaisi kuu miehen profiilin. Se oli hänen isänsä:\n\nCosette meni jälleen maata ajatellen:\n\n\"Isä on siis sangen levoton.\"\n\nJean Valjean vietti sen ja kaksi seuraavaa yötä puutarhassa. Cosette\nnäki hänet ikkunaluukustaan.\n\nKolmantena yönä, kun kuu oli pienenemässä ja nousi myöhemmin, hän kuuli\nehkä noin kello yhden aikaan yöllä äänekästä naurua ja isänsä äänen,\njoka huusi:\n\n\"Cosette!\"\n\nCosette hyppäsi vuoteelta, kietaisi aamunutun ylleen ja avasi ikkunan.\n\nHänen isänsä seisoi alhaalla nurmikolla.\n\n\"Minä herätin sinut rauhoittaakseni sinua\", sanoi Jean Valjean, \"katso\ntänne! Tässä on pyöreähattuinen varjosi.\"\n\nJa hän näytti varjoa, joka kuunvalossa oli muodostunut nurmelle ja\ntodellakin suuresti muistutti miestä pyöreä hattu päässä. Se oli\nläheisellä katolla olevan rautapeltisen, hupulla varustetun savutorven\nvarjo.\n\nCosettekin alkoi nauraa, kaikki hänen kamalat arvailunsa haihtuivat, ja\naamiaisella hän laski isänsä kanssa leikkiä peloittavasta puutarhasta,\njossa savutorvikummitukset pitivät peliänsä.\n\nJean Valjean rauhoittui jälleen täydellisesti, ja mitä Cosetteen\ntuli, ei hän tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, oliko savutorven\nvarjo todella samansuuntainen kuin se varjo, jonka hän oli nähnyt tai\nluullut näkevänsä, ja oliko kuu samalla kohdalla taivaalla. Ei myöskään\npälkähtänyt hänen päähänsä kummastella sitä savutorven merkillisyyttä,\nettä se pelkää paikallaan pysymistä ja livahtaa tiehensä, kun joku\nkatselee sen varjoa, sillä varjo oli kadonnut, kun Cosette kääntyi,\nsenhän Cosette oli todennut. Niinpä myöskin Cosette tunsi itsensä\ntäysin rauhoittuneeksi. Todistus tuntui hänestä sitovalta, ja\najatus, että joku iltaisin tai öisin liikuskeli puutarhassa, haihtui\ntäydellisesti hänen mielestään.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin sattui kuitenkin uusi tapahtuma.\n\n\n\n\n3.\n\nToussaintin huomautuksia.\n\n\nPuutarhassa oli, lähellä kadulle johtavaa ristikkoporttia, kivipenkki,\njonka pensasaita peitti uteliailta katseilta, mutta johon ohikulkija\nkuitenkin ristikon ja aidan läpi hyvin saattoi ulottua kädellään.\n\nEräänä iltana samassa huhtikuussa oli Jean Valjean mennyt ulos, ja\nauringon laskettua oli Cosette istuutunut tälle penkille. Tuuli humisi\npuissa, Cosette unelmoi; kohteeton kaipaus valtasi hänet vähitellen,\ntuo voittamaton kaipaus, jonka ilta herättää ja joka ehkä -- kuka\ntietää? -- tulee haudan siihen aikaan puoliksi avatuista kätköistä.\n\nFantine oli kenties tässä hämyssä.\n\nCosette nousi, kulki hitaasti kerran puutarhan ympäri, kasteen\nkostuttamalla nurmella, ja tuli itsekseen ajatelleeksi:\n\n\"Pitäisi tosiaan olla puukengät kävellessään puutarhassa tähän aikaan.\nMuuten saa helposti nuhan.\"\n\nHän palasi penkille.\n\nJuuri kun hänen piti istahtaa, huomasi hän sillä paikalla, missä hän\näsken oli istunut, suurehkon kiven, jota ei ollut siinä taannoin.\n\nCosette katsoi kiveä ja ihmetteli, mistä se oli tullut, itsestään\nse ei ollut voinut penkille ilmestyä, jonkun oli täytynyt panna se\nsiihen, jonkun oli täytynyt ojentaa käsivartensa ristikkoportin läpi,\nja ajatus huolestutti. Tällä kertaa oli huolestuminen perusteltua;\nkivi oli siinä. Sitä ei käynyt epäileminen. Hän ei koskenut kiveen,\nriensi vain pois uskaltamatta katsoa taakseen, pakeni taloon ja sulki\nheti portaiden lasiovet sisäsäpeillä ja -teljillä. Sitten hän kysyi\nToussaintiltä:\n\n\"Onko isäni tullut kotiin?\"\n\n\"Ei vielä, neiti.\"\n\nMe olemme kerta kaikkiaan maininneet, että Toussaint sammalsi.\nSallittakoon meidän olla sitä enempää osoittelematta! Meistä on\nvastenmielistä kirjoituksessa jäljitellä ruumiinvammaa.\n\nJean Valjean, mietiskelijä ja yökulkija, tuli usein kotiin vasta\nmyöhään yöllä.\n\n\"Toussaint\", jatkoi Cosette, \"tottahan joka ilta visusti suljette\nluukut ainakin puutarhan puolella teljillä ja panette säpit tukevasti\nsinkilöihin?\"\n\n\"Tottahan toki, siitä voi neiti olla huoleti.\"\n\nToussaint ei sitä koskaan laiminlyönyt, ja Cosette tiesi sen varsin\nhyvin, mutta ei kuitenkaan malttanut olla lisäämättä:\n\n\"Minä sanoin vain senvuoksi, kun täällä on niin autiota.\"\n\n\"Se on kyllä totta\", sanoi Toussaint. \"Täällä voisi tulla murhatuksi,\nennenkuin ehtisi huudahtaa. Ja sitten ei herra nuku tässä\nrakennuksessa. Mutta älkää pelätkö, neiti, minä suljen ikkunat,\nniinkuin linnoituksessa. Kaksi yksinäistä naista, sehän on kauheaa!\nAjatelkaa vain, että yöllä ilmestyisi mies huoneeseen ja sanoisi:\n'Vaiti!' ja ryhtyisi lyömään päätä poikki! Kuolemisesta ei ole mitään\nsanomista, jokainenhan tietää, että kerran täytyy kuolla; mutta on\nkauheata tuntea sellaisten ihmisten käyvän käsiksi. Ja heidän puukkonsa\novat vielä lisäksi tylsiä! Hyvä Jumala sentään!\"\n\n\"Oh, älkää puhuko!\" sanoi Cosette. \"Sulkekaa kaikki tarkkaan.\"\n\nToussaintin kuvaaman murhakohtauksen ja ehkä myöskin taas mieleen\npalanneiden edellisen viikon havaintojen pelästyttämänä ei Cosette\nuskaltanut edes sanoa: \"Menkää katsomaan kiveä, joka on pantu\npenkille.\" Hän pelkäsi ulko-oven avaamista, jolloin \"nuo miehet\"\nehkä tulisivat sisään. Hän käski huolellisesti sulkea kaikki ovet ja\nikkunat, antoi Toussaintin tutkia koko talon kellarista ullakolle asti,\nsulkeutui kamariinsa, telkesi oven ja ikkunan, katsoi sängyn alle, meni\nmakuulle ja nukkui levottomasti. Koko yön hän näki kiven, suurena kuin\nvuori ja täynnä loukkoja.\n\nKun aurinko taas nousi -- auringonnousulle on ominaista, että se saa\nmeidät hymyilemään yölliselle pelollemme -- kun aurinko taas nousi ja\nCosette heräsi, piti hän pelästystään ilkeänä unena ja sanoi itsekseen:\n\n\"Mitä olenkaan taas kuvitellut! On tietenkin laita samoin kuin niiden\naskelten, joita viime viikolla olin kuulevinani yöllä puutarhassa. Tämä\non taas savutorvikummitus. Joko taas turhia säikyn?\"\n\nIkkunankaihdinten rakosista pilkistävä, damastiuutimia purppuroiva\npäivänpaiste rauhoitti hänet niin täydellisesti, että yksin kivikin\nkatosi hänen ajatuksistaan.\n\n\"Penkillä ei ollut kiveä enempää kuin pyöreähattuista miestä\npuutarhassa\", päätteli hän. \"Minä olen nähnyt siitä vain unta niinkuin\nkaikesta muustakin.\"\n\nHän pukeutui, meni puutarhaan, juoksi penkin luo, ja häneen kihahti\nkylmä hiki. Kivi oli kuin olikin penkillä.\n\nMutta hämmennystä kesti vain silmänräpäyksen. Öinen pelästys muuttuu\npäivällä uteliaisuudeksi.\n\n\"Pyh!\" sanoi hän. \"Katsokaamme!\"\n\nHän nosti kiveä, joka oli jokseenkin suuri. Sen alla oli jotakin,\nikäänkuin kirje.\n\nSe oli valkoinen kirjekuori. Cosette otti sen; siinä ei ollut osoitetta\ntoisella puolella eikä sinettiä toisella. Se ei kuitenkaan ollut tyhjä,\nvaikka oli avoin. Tunsi, että siinä oli paperia sisällä.\n\nCosette katsoi kuoren sisään. Hän ei enää ollut pelästynyt eikä\nutelias; hän alkoi huolestua.\n\nCosette otti esiin kuoren sisällyksen, pienen vihkosen, jonka joka sivu\noli numeroitu ja sisälsi muutaman, Cosetten mielestä hyvin kauniilla ja\nhienolla käsialalla kirjoitetun rivin.\n\nCosette etsi nimeä, mutta sitä ei ollut. Ei edes nimimerkkiä. Ja\nkenelle se saattoi olla tarkoitettu? Arvatenkin hänelle, koska se oli\npantu hänen penkilleen. Keneltä se tuli? Vastustamaton lumous valtasi\nhänet, hän koetti irroittaa katsettaan näistä lehdistä, jotka värisivät\nhänen kädessään, katsoi taivaalle, katseli katua, auringonpaisteessa\nkylpeviä akaasioita, läheisellä katolla lenteleviä kyyhkysiä; sitten\nkääntyi hänen katseensa äkkiä ja innokkaasti vihkoseen ja hän tunsi\naavistavansa, mitä siinä oli.\n\nHän luki seuraavan.\n\n\n\n\n4.\n\nSydän kiven alla.\n\n\nMaailmankaikkeuden supistus yhteen ainoaan olentoon, yhden ainoan\nolennon laajennus aina Jumalaan saakka, se on rakkaus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRakkaus on enkelien tervehdys tähdille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka suruinen onkaan sielu, kun se on suruinen rakkaudesta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikä tyhjyys, kun se olento on poissa, joka yksin täyttää maailman!\nOi, kuinka totta on, että rakastettu olento muuttuu Jumalaksi! Voisi\nymmärtää, että Jumala saattaisi sitä kadehtia, ellei kaiken Isä olisi\nilmeisesti luonut luomakuntaa sielua ja sielua rakkautta varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTarvitaan vain sininauhaisen valkoisen harsohatun alta nähty hymy\nsielun saattamiseksi unelmien palatsiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJumala on kaiken takana, mutta kaikki peittää Jumalan. Esineet ovat\nmustia, elävät olennot läpinäkymättömiä. Jos rakastaa jotakin olentoa,\ntekee sen läpinäkyväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamat ajatukset ovat rukouksia. On hetkiä, jolloin olkoon ruumis\nmissä asennossa tahansa -- sielu on polvillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEristetyt rakastavaiset uhmaavat eroa tuhansin mielikuvin, joilla\nkuitenkin on todellisuutensa. Heitä estetään näkemästä toisiaan, he\neivät voi kirjoittaa toisilleen, mutta he keksivät monia salakeinoja\nollakseen kosketuksissa keskenään. He lähettävät toisilleen lintujen\nlauluja, kukkien tuoksua, lasten hymyä, päivän paistetta, tuulen\nhenkäyksiä, tähtien säteitä, koko luomakunnan. Ja miksei? Kaikki\nJumalan työt on luotu rakkauden palvelukseen. Rakkaus on kyllin\nvoimakas tehdäkseen koko luonnon sanansaattajakseen.\n\nOi kevät, sinä olet kirje, jonka kirjoitan hänelle!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulevaisuus kuuluu sydämille enemmän kuin ajatuksille. Rakkaus on\nainoa, joka voi askarruttaa ja täyttää iäisyyttä. Ääretöntä varten\ntarvitaan tyhjentymätöntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRakkaus on osa itse sielua. Se on samaa luontoa kuin sielu. Niinkuin\nsielu on rakkauskin jumalainen kipinä, katsomaton, jakamaton,\nhaihtumaton. Se on meissä tulenkipinä, joka on kuolematon ja ääretön,\njota mikään ei voi rajoittaa, ei mikään sammuttaa. Sen tuntee hehkuvan\naina luittensa ytimissä ja sen näkee säteilevän taivaan rannalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOi rakkautta, oi jumalointia, oi autuutta kahden toisiansa ymmärtävän\nsielun, kahden toisiinsa vaihtuvan sydämen, kahden toistensa läpi\ntunkevan katseen! Saanhan, auvot, teitä tuntea, eikö totta? Kävelyjä\nkahden kesken yksinäisillä paikoilla! Ihania ja säteileviä päiviä! Olen\njoskus uneksinut, että aika ajoin hetkiä irtautuisi enkelien elämästä\nja liittyisi maan päällä ihmisten elämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJumala ei voi lisätä toisiaan rakastavaisten autuutta muuten kuin\nantaen heille loppumattoman elämän. Rakkauselämän jälkeen rakkauden\niäisyys, se on todellakin lisäystä; mutta Jumalallekin on mahdotonta\nlisätä sen sanomattoman autuuden suloutta, jonka rakkaus antaa sielulle\njo tässä maailmassa. Jumala on taivaan, rakkaus ihmisen täydellisyys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä katselet tähteä kahdesta syystä, senvuoksi, että se on säteilevä,\nja senvuoksi, että se on saavuttamaton. Sinulla on vierelläsi vieläkin\nsäteilevämpi, vieläkin salaperäisempi olento, nainen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikilla, keitä lienemmekin, on meillä jokin olento, jossa elämme. Jos\nse meiltä puuttuu, puuttuu meiltä ilmaa; me tukehdumme. Silloin tulee\nkuolema. Mutta rakkauden puutteesta kuoleminen on kauheaa. Se on sielun\ntukehtumista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun rakkaus on sulattanut ja sekoittanut kaksi olentoa yhdeksi\nenkelilliseksi ja pyhäksi ykseydeksi, on heille elämän salaisuus\nselvinnyt; he eivät ole enää kuin saman elämän puoliskoita, he ovat\nvain saman hengen molemmat siivet. Rakastakaa, liidelkää!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä päivänä, kun edelläsi kulkevanainen nainen säteilee valoa\nkulkiessaan, olet lumottu, silloin sinä rakastat. Sinulla ei ole enää\nmuuta tekemistä kuin ajatella häntä niin kiinteästi, että hänen on\npakko ajatella sinua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä rakkaus alkaa, sen voi vain Jumala täyttää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTodellinen rakkaus on lohduton ja ihastunut kadonneesta käsineestä\ntai löydetystä nenäliinasta ja se tarvitsee ikuisuuden alttiuttansa\nja toiveitansa varten. Se on kokoonpantu samalla kertaa äärettömän\nsuuresta ja äärettömän pienestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos olet kivi, ole magneetti; jos olet kasvi, ole sensitiva, jos olet\nihminen, ole rakkautta.\n\nEi mikään ole kylliksi rakkaudelle. Kellä on autuus, se haluaa\nparatiisia; kenellä on paratiisi, se tahtoo taivasta.\n\nOi te, jotka toisianne rakastatte, kaikki tämä on rakkaudessa! Teidän\non vain osattava se löytää.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Vieläkö hän käy Luxembonrg-puistossa?\" -- \"Ei, herra.\" -- \"Tässä\nkirkossahan hän käy messussa?\" -- \"Hän ei käy enää täällä.\" -- \"Asuuhan\nhän vielä tässä talossa?\" -- \"Hän on muuttanut.\" -- \"Minne hän sitten\non muuttanut?\" -- \"Sitä hän ei ole sanonut.\"\n\nKuinka kauheata, ettei tiedä sielunsa osoitetta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nRakkaudella on lapsellisuutensa, muilla intohimoilla pikkumaisuutensa.\nHäpeä niille innoille, jotka tekevät ihmisen pieneksi! Kunnia sille,\njoka tekee hänet lapseksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe on kummallinen asia, voitteko te ymmärtää sitä? Minun ympärilläni on\nainainen yö. On olemassa eräs olento, joka otti päivän mukanaan, kun\nmeni pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoi, jos saisi maata samassa haudassa, rinnakkain ja käsi kädessä ja\nsilloin tällöin pimeässä hiljaa silittää toistensa sormea, se riittäisi\nminulle ikuisuudeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTe, jotka kärsitte senvuoksi, että rakastatte, rakastakaa vielä\nenemmän. Rakkaudesta kuoleminen on siitä elämistä.\n\n\n       *       *       *       *       *\n\nRakastakaa! Tähän kärsimykseen liittyy outo, tähtivälkkeinen\nkirkastuminen. Kuolemantuskissa on hurmiota.\n\nAh, kuinka linnut riemuitsevat! Ne laulavat senvuoksi, että niillä on\npesä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRakkaus on paratiisin ilman taivaista hengittämistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyvät sydämet, viisaat henget, ottakaa elämä vastaan sellaisena, miksi\nJumala on sen tehnyt; se on pitkä koetus, Käsittämätön valmistus\ntuntemattomaan elämään. Se elämä, todellinen, alkaa ihmiselle haudan\nensimmäisellä portaalla. Silloin hän alkaa nähdä lopullista. Elävät\nnäkevät äärettömyyden, vain kuolleet lopullisen. Sitä odottaessamme\nrakastakaa ja kärsikää, toivokaa ja katselkaa. Voi sitä, joka ei ole\nrakastanut muuta kuin ruumista, muotoa, näkyväistä! Kuolema riistää\nhäneltä kaikki. Koettakaa rakastaa sielua, sen saatte jälleen tavata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä olen kadulla kohdannut hyvin köyhän nuoren miehen, joka rakasti.\nHänen hattunsa oli vanha, hänen vaatteensa kuluneet; hihojen\nkyynärpäissä oli reikiä; vesi meni hänen jalkineittensa läpi, mutta\nhänen sielussaan oli tähtitaivas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka suurta on saada osakseen rakkaus! Kuinka paljon suurempaa vielä\nitse rakastaa! Sydän tulee sankarilliseksi intohimon voimasta. Siinä ei\nole enää muuta kuin puhtautta, se ei etsi tukea muusta kuin ylevästä\nja suuresta. Arvoton ajatus ei voi itää siinä enempää kuin nokkonen\njäävuorella. Sielu, korkeana ja kirkkaana, alhaisten intohimojen ja\nmielenliikutusten saavuttamattomana, tämän maailman pilvien ja usvien,\nhulluuksien, valheiden, vihan, turhuuden, kurjuuden yläpuolelle\nkohoavana, asuu taivaan sinessä eikä tunne elämän syviä ja maanalaisia\nvärähtelyjä enempää kuin vuorten huiput maanjäristyksiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEllei olisi ketään rakastavaista sammuisi aurinko.\n\n\n\n\n5.\n\nCosette kirjeen luettuaan.\n\n\nTätä lukiessaan Cosette vaipui vähitellen unelmiin.\n\nHänen nostaessaan katseensa vihkosen viimeiseltä riviltä kulki kaunis\nupseeri -- oli hänen tavallinen määrätuntinsa -- voitonvarmana\nristikkoportin ohi. Cosetten mielestä hän oli inhoittava.\n\nNeito alkoi uudelleen katsella vihkosta. Se oli kirjoitettu\nviehättävällä käsialalla, Cosetten mielestä; käsiala oli kauttaaltaan\nsamaa, mutta muste vaihtelevaa, milloin hyvin mustaa, milloin\nvaaleampaa, ikäänkuin mustepulloa olisi välillä täytetty; se oli\nsiis kirjoitettu eri päivinä. Ne olivat siis tunnelmia, huokauksia,\nsäännöttömästi, ilman järjestystä, ilman valintaa, ilman tarkoitusta,\numpimähkään kirjoitettuja. Cosette ei ollut koskaan lukenut\ntämäntapaista. Tämä kirjoitus, jossa hän näki vielä enemmän valoa\nkuin varjoa, vaikutti häneen kuin puoliavoin pyhättö. Jokainen\nnäistä salaperäisistä riveistä loisti hänen silmissään ja täytti\nhänen sydämensä tavattomalla valolla. Hänen saamansa kasvatus oli\naina puhunut hänelle sielusta, ei koskaan rakkaudesta, ikäänkuin\npuhuttaisiin polttopuista, mutta ei liekistä. Tämä viidentoista sivun\nvihkonen ilmaisi hänelle äkkiä, mutta hellästi, rakkauden, tuskan,\nkohtalon, elämän, iäisyyden, alun, lopun. Tuntui kuin jokin käsi olisi\näkkiä heittänyt hänelle sädekimpun. Näistä muutamista riveistä hän\nlöysi intohimoisen, hehkuvan, ylevämielisen, rehellisen luonteen,\njalon tahdon, suuren surun ja suuren toivon, ahdistetun sydämen ja\nleimuavan ihastuksen. Mitä oli tämä käsikirjoitus? Kirje. Kirje\nilman osoitetta, ilman allekirjoitusta, ilman päivämäärää, ilman\nnimimerkkiä, tärkeä ja vaatimaton; arvoitus, totuuksista kokoonpantu,\nlemmensanoma, kirjoitettu enkelin saatettavaksi ja impyen luettavaksi,\nlemmenkohtaus ulkopuolelle maata, rakkauskirje haamulta varjolle. Se\ntuli poissaolevalta, joka tyynenä, mutta masentuneena näytti valmiilta\nkuolemaan ja lähetti poissaolevalle olevaisuuden salaisuuden, elämän\navaimen, rakkauden. Se oli kirjoitettu jalka haudassa ja sormi\ntaivaaseen viitaten. Nämä yksitellen paperille pudonneet rivit olivat,\nvoisi sanoa, sielun pisaroita.\n\nMutta keneltä saattoivat nämä sivut tulla? Kuka oli ne kirjoittanut?\n\nCosette ei epäröinyt hetkeäkään. Yksi ainoa mies.\n\nHän!\n\nNeidon sielussa oli jälleen päivä valjennut; kaikki heräsi uudelleen\neloon. Hän tunsi ääretöntä iloa ja syvää huolestumista. Hän oli\nkirjoittanut. Hän oli ollut täällä, hän oli ojentanut käsivartensa\nristikkoportin läpi! Kun hän, Cosette, oli unohtanut nuorukaisen,\noli tämä jälleen löytänyt hänet! Mutta oliko hän todella unohtanut\nnuorukaisen? Ei, ei koskaan! Hän oli hullu, kun oli saattanut semmoista\nhetkeäkään uskoa. Hän oli aina rakastanut, aina jumaloinut tätä\nnuorukaista. Tuli oli jonkin aikaa ollut hehkumassa tuhan alla, mutta\nhän tunsi selvästi, että se oli vain levinnyt entistä enemmän, ja nyt\nse leimahti uudelleen ja saattoi hänet kokonaan liekkien valtaan. Tämä\nvihkonen oli kipinä, joka sen toisen sielusta oli lennähtänyt hänen\nsieluunsa. Hän tunsi palon alkaneen uudelleen. Hän painoi mieleensä\njokaisen sanan vihkosesta.\n\n\"Oi\", sanoi hän, \"kuinka hyvin tunnen kaiken tämän! Kaiken olen jo\nennen lukenut hänen silmistään.\"\n\nKun hän oli lukenut vihkosen kolmanteen kertaan, kulki luutnantti\nThéodule uudelleen ristikkoportin ohi helistellen kannuksiaan kivetyllä\nkadulla. Cosetten oli pakko katsahtaa ylös. Luutnantti oli hänestä\nmauton, tuhma, narrimainen, kelvoton, itserakas, epämiellyttävä,\nnenäkäs ja hyvin ruma. Upseeri luuli olevan välttämätöntä hymyillä\nhänelle. Neito kääntyi pois häveten ja suuttuen. Hänen olisi tehnyt\nmieli heittää jotakin vasten tuon hylkimyksen kasvoja.\n\nHän riensi puutarhasta pois, palasi kamariinsa ja sulkeutui sinne\nlukeakseen vihkosen uudelleen, oppiakseen sen ulkoa ja uneksiakseen.\nLuettuaan kyllikseen hän suuteli sitä ja pisti sen povelleen.\n\nNyt se oli tehty, Cosette oli joutunut jälleen syvän taivaallisen\nrakkauden valtaan, Eedenin kuilu oli uudelleen auennut.\n\nKoko päivän oli Cosette jonkinlaisessa hurmiossa. Hän saattoi\ntuskin ajatella, hänen mielteensä muodostivat sekavan vyyhdin hänen\nsydämessään, hän ei kyennyt edes arvaamaan mitään, hän toivoi väristen\n-- mitä? Epämääräisiä asioita. Hän ei uskaltanut luvata itselleen\nmitään eikä tahtonut kieltää itseltään mitään. Joskus hän kalpeni\nja tunsi väristystä koko ruumiissaan. Joskus tuntui kuin olisi hän\nunten valtakunnassa, ja hän kysyi itseltään: \"Onko tämä todellista?\"\nSilloin koski hän povellansa olevaan rakkaaseen paperiin ja painoi sitä\nsydäntään vasten. Jos Jean Valjean olisi nähnyt hänet tällä hetkellä,\nolisi hän vapissut sitä säteilevää ja outoa iloa, joka loisti neidon\nsilmistä.\n\n\"Onhan se totta\", ajatteli Cosette, \"varmasti se on hän! Tämä on\nhäneltä minulle!\"\n\nJa hän päätteli, että enkelien väliintulo, taivainen sallimus oli\ntuonut nuorukaisen takaisin.\n\nOi, te rakkauden kaikkea kaunistavat unelmat! Tämä taivainen sallimus,\ntämä enkelien väliintulo oli se leipäpala, jonka eräs varas oli\nheittänyt toiselle varkaalle Charlemagnen pihasta Leijonaluolaan La\nForce-vankilan kattojen yli.\n\n\n\n\n6.\n\nUkot on luotu poistumaan oikealla ajalla.\n\n\nIllalla Jean Valjean meni ulos. Cosette pukeutui. Hän kampasi tukkansa\nsomimmalla tavallaan ja puki yllensä puvun, jonka pusero oli hiukan\nsyväuurteinen, niin että koko kaula oli paljaana, mitä nuorilla\ntytöillä oli tapana sanoa \"hiukan sopimattomaksi\". Se ei kuitenkaan\nollut vähimmässäkään määrässä sopimaton, mutta vain kauniimpi kuin\nmuuten. Hän teki kaiken tämän tietämättä miksi.\n\nAikoiko hän mennä ulos? Ei.\n\nOdottiko hän vieraita? Ei.\n\nHämärissä hän meni puutarhaan. Toussaint askarteli keittiössä, joka oli\npihan puolella.\n\nHän alkoi kävellä edestakaisin puiden lomassa ja työnsi tuon tuostakin\nkädellään syrjään oksia, jotka riippuivat liian alhaalla.\n\nTällä tavoin tuli hän penkin luo.\n\nKivi oli siinä vielä.\n\nHän istuutui ja siveli hienolla, valkoisella kädellään kiveä ikäänkuin\nolisi tahtonut sitä hyväillä ja kiittää.\n\nÄkkiä hän sai sen salaperäisen vaikutelman, jolloin mitään näkemättä\ntuntee, että joku seisoo takana.\n\nHän kääntyi katsomaan ja nousi.\n\nSe oli Marius.\n\nNuorukainen seisoi paljain päin. Hän näytti kalpealta ja laihtuneelta.\nSaattoi tuskin nähdä, että hän oli mustapukuinen. Hämärä loi hänen\nsilmänsä mustiksi. Sanomattoman lempeyden hunnun alta näytti\npilkistävän jonkinlaista kuoleman ja yön tuntua. Kuoleva päivä ja\npoismenevän sielun ajatukset valaisivat himmeästi hänen kasvojansa.\n\nHän ei näyttänyt vielä olevan haamu, mutta ei enää eläväkään.\n\nHänen hattunsa oli heitetty maahan muutaman askelen päähän.\n\nCosette oli vähällä pyörtyä eikä saanut sanotuksi sanaakaan. Hän\nvetäytyi hitaasti taaksepäin, kun tunsi tahtovansa rientää hänen\nluokseen. Marius ei liikkunut paikaltaan. Hänessä oli jotakin\nsanomattoman surullista, mikä vaikutti, että Cosette tunsi hänen\nkatseensa, vaikka ei voinut nähdä silmiä.\n\nCosette tuli peräytyessään puun kohdalle, johon hän nojautui. Ellei\ntätä puuta olisi ollut, olisi hän kaatunut.\n\nSilloin hän kuuli nuorukaisen äänen, joka tuskin oli lehden leyhyä\nkuuluvampi, kuiskaavan:\n\n\"Antakaa anteeksi täälläoloni! Sydämeni on liian täysi, en voinut elää\ntässä tilassa, minun täytyi tulla tänne. Oletteko lukenut, mitä panin\ntuolle penkille? Tunnetteko minut? Älkää pelätkö minua. Siitä on jo\nkauan, mutta muistatteko sen päivän, jolloin ensi kerran katsoitte\nminuun? Se oli Luxembourg-puistossa, lähellä Gladiaattoria. Ja ne\npäivät, jolloin kävelitte ohitseni? 16. kesäkuuta ja 2. heinäkuuta.\nSiitä on pian vuosi. Siitä on nyt kovin kauan, kun näin teidät. Minä\nolen kysynyt siltä vaimolta, joka vuokraa istuimia; hän sanoi, ettei\nhänkään enää ole nähnyt teitä. Te asuitte Ouest-kadun varrella erään\nuuden talon kolmannessa kerroksessa, ikkunat kadulle päin. Näette, että\ntiedän. Minä seurasin teitä. Mitä muuta olisin voinut tehdä? Ja sitten\nte katositte. Minä luulin kerran näkeväni teidän kulkevan ohi, kun\nistuin sanomalehtiä lukemassa Odéonin arkaadien alla. Juoksin perässä.\nMutta ei! Se oli vain eräs nainen, jolla oli samanlainen hattu kuin\nteillä. Kun iltaisin tulee pimeä, tulen tänne. Älkää pelätkö mitään,\nkukaan ei näe minua. Minä tulen tänne saadakseni katsella ikkunoitanne\nläheltä. Minä kävelen hyvin hiljaa, etteivät askeleni kuuluisi, sillä\nsilloin te ehkä pelästyisitte. Eräänä iltana seisoin teidän takananne;\nte käännyitte katsomaan, ja minä riensin piiloon. Kerran kuulin teidän\nlaulavan. Silloin olin onnellinen. Eihän se haittaa, että ikkunasta\nkuulin teidän laulavan? Eihän se haittaa. Eihän? Te olette minun\nenkelini, nähkää. Antakaa minun tulla tänne joskus; luulen, että muuten\nkuolen. Jos tietäisitte, kuinka teitä jumaloin! Antakaa anteeksi, että\npuhun teille, en tiedä, mitä sanon, ehkä olette pahoillanne; oletteko?\"\n\n\"Voi, äiti!\" huudahti Cosette.\n\nJa lusahti kokoon kuin olisi ollut kuolemaisillaan.\n\nMarius tarttui häneen, kun hän kaatui, otti hänet syliinsä ja puristi\nlujasti poveansa vastaan tietämättä, mitä teki. Hän tuki neitoa,\nvaikka itse horjui. Tuntui kuin hänen päänsä olisi ollut täynnä savua,\nhänen silmissään kipinöi, hänen ajatuksensa menivät sekaisin, hän teki\nmielestään uskonnollista toimitusta ja samalla pyhyydenhäpäisemistä.\nMuuten ei hän ollenkaan himoinnut tätä ihanaa naista, jonka muodot hän\ntunsi povellaan. Hän oli suunniltaan rakkaudesta.\n\nCosette tarttui hänen toiseen käteensä ja painoi sitä sydämelleen.\nMarius tunsi neidon povella olevan paperin ja sammalsi:\n\n\"Rakastatteko siis minua?\"\n\nNeito vastasi niin hiljaa kuin tuskin kuuluva henkäys:\n\n\"Hiljaa! Sinä sen kyllä tiedät.\"\n\nJa painoi punastuvan päänsä ylpeän ja huumaantuneen nuoren miehen\npovelle.\n\nMarius melkein lusahti penkille, ja Cosette istuutui hänen viereensä.\nHeillä ei ollut enää sanoja. Tähdet alkoivat tuikkia. Mistä johtui,\nettä heidän huulensa yhtyivät? Mistä johtuu, että lintu laulaa, että\nlumi sulaa, että toukokuu kukkii, että huomenkoi lähettää valoansa\nvuorten huipuilla olevien tummien puiden takaa?\n\nYksi suudelma ja siinä kaikki.\n\nMolemmat vavahtivat ja katselivat toisiaan pimeässä säteilevin silmin.\n\nHe eivät tunteneet illan viileyttä, kiven kylmyyttä tai maan kosteutta\nja ruohon märkyyttä; he katselivat toisiaan, kummankin sydän täynnä\najatuksia. He olivat tarttuneet toistensa käsiin, siitä tietämättä.\n\nCosette ei kysynyt, ei edes ajatellut, mitä tietä ja millä tavoin\nMarius oli tullut puutarhaan. Tuntui aivan luonnolliselta, että hän oli\ntäällä.\n\nTavan takaa sattui Mariuksen polvi koskettamaan Cosetten polvea, ja\nmolemmat vavahtivat siitä.\n\nJoskus sopersi Cosette jonkin sanan. Hänen sielunsa päilyi hänen\nhuulillaan kuin kastehelmi kukkasessa.\n\nVähitellen he alkoivat puhella toisilleen. Sydän purkautui sanoiksi\näänettömyyden jälkeen, joka johtuu tunteiden liikamäärästä. Yötaivas\noli kirkkaana ja säteilevänä heidän yllään. Nämä molemmat olennot,\npuhtaat kuin henget, puhuivat toisilleen kaikki, unelmansa,\ntunnehuumauksensa, ihastuksensa, tuulentupansa, sammuneet toiveensa,\nkuinka he olivat kaukaa jumaloineet toisiaan, ikävöineet toisiaan, ja\nepätoivonsa, kun eivät enää saaneet nähdä toisiansa. Ihanteellisella\navomielisyydellä, jota mikään ei enää olisi voinut lisätä, he uskoivat\ntoisilleen salaisimmat ja salaperäisimmät tunteensa. Vilpittömästi\nuskoen kuvitteluihinsa he kertoivat toisilleen kaikki, mitä rakkaus,\nnuoruus ja se lapsuuden jäännös, jota heissä vielä oli, johti heidän\nmieleensä. Nämä molemmat sydämet valautuivat toisiinsa, niin että\ntunnin kuluttua nuorukainen omisti neidon ja neito nuorukaisen sielun.\nHe lumosivat ja huikaisivat toisiansa.\n\nKun he olivat lopettaneet, sanoneet toisilleen kaikki, kallisti neito\npäänsä nuorukaisen olalle ja kysyi:\n\n\"Mikä teidän nimenne on?\"\n\n\"Marius\", vastasi nuorukainen. \"Entä teidän?\"\n\n\"Minun nimeni on Cosette.\"\n\n\n\n\n\n\nKUUDES KIRJA.\n\nPIKKU GAVROCHE\n\n\n\n\n1.\n\nTuulen kolttonen.\n\n\nVuoden 1823 jälkeen, Montfermeil'n kapakan vähitellen kaatuessa ja\nupotessa, ei vararikon kuiluun, vaan pikku velkojen lokaviemäriin,\nolivat Thénardier-puolisot saaneet kaksi lasta lisää, molemmat poikia.\nLapsia oli nyt yhteensä viisi, kaksi tyttöä ja kolme poikaa. Siis\npaljon.\n\nThénardier'n vaimolla oli ollut erinomainen onni päästä erilleen\nkahdesta viimeisestä, kun nämä vielä olivat ihan pieniä.\n\nPäästä erilleen on oikea sana. Tässä naisessa oli vain pieni siru\nihmisluontoa, ilmiö, josta on olemassa monta esimerkkiä. Niinkuin\nmarskinrouva de Lamothe-Houdancourt oli Thénardier'n vaimo äiti vain\ntyttärilleen. Siihen loppui hänen äidintunteensa. Hänen vihansa\nihmissukua vastaan alkoi hänen pojistaan. Poikien puolella oli hänen\nilkeytensä hornankuilu, ja sillä taholla oli hänen sydämessään kaamea\njyrkänne. Kuten jo olemme nähneet, ei hän voinut sietää vanhinta;\nmolempia nuorempia hän inhosi. Minkävuoksi? Senvuoksi vain, että\ninhosi. Kauhistuttavin kaikista vaikuttimista ja vastaansanomattomin\nvastauksista, miksi jotakin tekee, on: \"Siksi, että niin teen.\"\n\n\"Minä en tarvitse laumoittain lapsia\", sanoi tämä äiti.\n\nSelitämme nyt, miten Thénardier-puolisoiden oli onnistunut vapautua\nkahdesta nuorimmasta lapsestaan, vieläpä heistä hyötyäkin.\n\nSe Magnon-niminen tyttö, josta edellä on ollut puhetta, oli sama,\njonka oli onnistunut saada ukko Gillenormand maksamaan niiden kahden\nlapsen puolesta, jotka hänellä oli. Hän asui Quai des Célestinsin\nvarrella, vanhan Petit-Musc-kadun kulmassa, joka katu on tehnyt\nvoitavansa parantaakseen entistä huonoa mainettaan. Muistettaneen vielä\nse ankara kurkkukulkutauti, joka viisineljättä vuotta sitten alkoi\nSeinen varrella olevissa kortteleissa Pariisissa ja jota tiede käytti\nsuuressa mitassa tutkiakseen alunan-hengittelyn tehoa, minkä menettelyn\nsijasta nyttemmin on erittäin menestyksellisesti käytetty ulkonaista\njodilla voitelua. Tähän tautiin menetti Magnon samana päivänä molemmat\npoikansa, toisen aamulla, toisen illalla, molemmat vielä aivan pieninä.\nSe oli kova isku. Nämä lapset olivat kallisarvoisia äidilleen; he\nedustivat kahdeksaakymmentä frangia kuussa. Nämä kahdeksankymmentä\nfrangia suoritti herra Gillenormandin puolesta hyvin täsmällisesti\ntämän saatavien kokooja Barge, eräs entinen vahtimestari, joka asui\nRoi-de-Sicile-kadun varrella. Lasten kuolema oli sulkenut tämän\ntulolähteen. Mitä tehdä? Pahuuden pimeässä yhdyskunnassa, johon hän\nkuului, tiedetään kaikki, säilytetään toistensa salaisuudet, ja toinen\nauttaa toistansa. Magnon tarvitsi kahta lasta; Thénardier'n vaimolla\noli kaksi. Samaa sukupuolta ja samanikäisiä. Pikku Thénardier'eistä\ntehtiin pikku Magnoneita. Magnon muutti Quai des Célestinsiltä, ja\nvuokrasi huoneen Clocheperce-kadun varrelta. Pariisissa voi sen\nidentiteetin, joka sitoo henkilön hänen omaan persoonaansa, katkaista\nmuuttamalla kadulta toiselle.\n\nViranomaiset, joille ei oltu ilmoitettu mitään, eivät tehneet mitään\nmuistutusta, ja vaihto tapahtui mitä yksinkertaisimmalla tavalla.\nThénardier vain vaati tästä lasten lainaamisesta kymmenen frangia\nkuussa, minkä Magnon lupasi ja todella maksoi. On itsestään selvää,\nettä herra Gillenormand edelleen antoi verottaa itseään. Hän tuli joka\nkuudes kuukausi katsomaan pienokaisia. Hän ei huomannut vaihdosta.\n\n\"Ah, kuinka ne ovat teidän näköisiänne, herra!\" sanoi Magnon.\n\nThénardier, jolle henkilöllisyysvaihdos oli pieni asia, käytti tätä\ntilaisuutta muuttuakseen Jondretteksi. Hänen molemmat tyttärensä ja\nGavroche olivat tuskin huomanneet, että heillä oli kaksi pikkuveljeä.\nMäärätyllä kurjuuden asteella syntyy jonkinlainen välinpitämättömyys,\nmitä henkinäkyihin tulee, ja eläviä olentoja pidetään haamuina.\nLähimmät omaisetkin ovat usein vain hämäriä varjoja, tuskin huomattavia\nelämän usvaista taustaa vastaan ja helposti jälleen näkymättömiin\nkatoavia.\n\nSaman päivän iltana, jolloin Thénardier'n vaimo oli luovuttanut\nmolemmat pienokaisensa Magnonille nimenomaisessa tarkoituksessa\nluovuttaa ne ainiaaksi, oli hänellä ollut tai ollut olevinaan siitä\ntunnonvaivoja. Hän oli sanonut miehelleen:\n\n\"Mutta tämähän on lasten hylkäämistä.\"\n\nThénardier, flegmaattisena ja opettavaisena kuten aina, poltti pois\ntunnontuskat lausuen:\n\n\"Jean Jacques Rousseau teki pahempaa.\"\n\nTunnonvaivoista oli äiti siirtynyt pelkoon:\n\n\"Entä jos poliisi tulee meitä ahdistamaan! Sano, rakas Thénardier, onko\nse, mitä nyt olemme tehneet, luvallista?\"\n\nThénardier vastasi:\n\n\"Kaikki on luvallista. Kukaan ei näe muuta kuin tyhjää ilmaa. Ja kukapa\nmuuten välittäisi ruveta asiaa penkomaan, kun kysymys on lapsista,\njoilla ei ole penninpyöröä.\"\n\nMagnon oli eräänlainen rikoksen korunukke. Hän piti huolta puvustansa.\nOsakkaana asunnossaan, joka oli kalustettu vaateliaalla, mutta\nryysyräikeällä tavalla, oli hänellä täysin kehittynyt naisvaras,\nranskalaistunut englannitar. Tämä englannitar, joka kerskui hyvin\nrikkaista suhteistaan ja oli ollut pahasti sekaantunut kirjaston\nmitalien ja neiti Marsin timanttien varkauteen, oli sittemmin usein\nmainittu oikeuden pöytäkirjoissa. Hänen erikoisnimenään oli neiti Miss.\n\nMagnonin huostaan joutuneilla pienokaisilla ei ollut valittamisen\nsyytä. Ne kahdeksankymmentä frangia puoltajinaan he saivat hyvän\nhoidon, niinkuin kaikki, mistä on etua; he olivat kohtalaisen hyvin\npuettuja ja ruokittuja ja heitä kohdeltiin melkein kuin \"pikku\nherroja\", joten heillä oli paljon parempi olo nimellisen kuin\noikean äitinsä luona. Magnon esiintyi hienona naisena eikä puhunut\nvarasmurretta heidän kuultensa.\n\nTällä tavoin he viettivät muutamia vuosia. Thénardier laski heistä\nvielä hyvinkin hyötyvänsä. Eräänä päivänä hän sanoi Magnonille, kun\ntämä antoi hänelle kuuluvan kymmenen frangin kuukausimaksun:\n\n\"Isän täytyy toimittaa heille kunnon kasvatus.\"\n\nEräänä päivänä joutuivat nämä molemmat lapsiraukat, jotka siihen saakka\nolivat olleet jokseenkin turvatut, äkkiä viskatuiksi ulos elämään ja\nalkamaan elää omin päinsä.\n\nSellaisen pahantekijäjoukon vangitseminen kuin Jondretten pesässä\ntapahtunut tulee siihen välttämättömästi liittyvien tutkimusten ja\nuusien vangitsemisten vuoksi todella yleiseksi onnettomuudeksi sille\ninhoittavalle, salaiselle vastayhteiskunnalle, joka elää julkisen\nyhteiskunnan alla; tämänlaatuinen tapaus aiheuttaa moninaisia\nromahduksia tässä pimeässä maailmassa. Thénardier'n onnettomuus\naiheutti myöskin Magnonin onnettomuuden.\n\nEräänä päivänä, vähän sen jälkeen, kun Magnon oli jättänyt Époninelle\nPlumet-katua koskevan kirjelapun, pani poliisi äkkiä toimeen\nnuotanvedon Clocheperce-kadun varrella; Magnon vangittiin, samoin neiti\nMiss, ja koko sen talon väki, joka oli epäluulonalaista, otettiin\nmukaan. Molemmat pikkupojat olivat parhaillaan leikkimässä takapihalla\neivätkä tienneet razziasta mitään. Kun he aikoivat jälleen mennä\nsisään, oli ovi kiinni ja talo tyhjä. Eräs vastapäisessä kojussa oleva\nrajasuutari huusi heitä ja antoi heille paperilapun, jonka \"heidän\näitinsä\" oli heitä varten hänelle jättänyt. Paperissa oli osoite: Herra\nBarge, Roi-de-Sicile-katu n:o 8. Rajasuutari sanoi heille:\n\n\"Te ette enää asu täällä. Menkää sinne. Se on ihan lähellä, ensimmäinen\nkatu vasemmalla. Kysykää taloa tämän lapun avulla.\"\n\nLapset lähtivät kulkemaan; vanhempi poika talutti nuorempaa toisessa\nkädessään paperi, jonka piti opastaa heidät perille. Oli kylmä, ja\nhänen pienet kohmettuneet sormensa eivät puristaneet paperia kyllin\nlujasti. Kun he kääntyivät eräässä kadunkulmassa, tuli tuulenpuuska ja\ntempaisi paperin hänen kädestään; ja kun alkoi olla pimeä, ei hän sitä\nenää löytänyt.\n\nHe alkoivat harhailla umpimähkään pitkin katuja.\n\n\n\n\n2.\n\nPikku Gavroche käyttää hyväkseen Napoleon suurta.\n\n\nKeväällä sattuu Pariisissa usein purevia pohjoistuulia, jotka, elleivät\njuuri jäädä, ainakin palelluttavat; nämä viimat, jotka synkistävät\nkauneimpiakin päiviä, tekevät aivan saman vaikutuksen kuin kylmä tuuli,\njoka ikkunan tai oven rakosista tunkee lämpimään huoneeseen. Tuntuu\nkuin talven portti olisi jäänyt auki ja tuuli pääsisi siitä sisälle.\nKeväällä 1832, siihen aikaan, jolloin tämän vuosisadan ensimmäinen\nsuuri kulkutauti puhkesi Euroopassa, olivat nämä viimat kirpeämpiä\nja purevampia kuin milloinkaan. Vielä jäisempi ovi kuin talven oli\nraollaan; se oli haudan ovi. Näissä viimoissa tuntui koleran henkäys.\n\nMeteorologiselta kannalta olivat nämä kylmät tuulet siitä omituisia,\nettä ne eivät ehkäisseet suurta sähköjännitystä. Niitä seurasi\ntavallisesti ukkosen ja salamain kyllästämä rajuilma.\n\nEräänä iltana, kun nämä tuulet puhalsivat niin rajusti, että tammikuu\ntuntui palanneen ja pariisilaiset ottivat jälleen päällysvaatteensa\nesille, nähtiin pikku Gavrochen, yhä hilpeänä, vaikka repaleissaan,\nhampaat kylmästä kalisten, seisovan kuin lumottuna erään kähertäjän\npuodin edustalla L'Orme-Saint-Gervais'n seudulla. Hänellä oli\nolkavaippana naisten villahuivi, saatu tiesi mistä. Pikku Gavroche\ntuntui syvästi ihailevan erästä morsiameksi puettua, avokaulaista\nvahanukkea, joka käänteli itseään ikkunan sisäpuolella kahden lampun\nvälissä ja näytti ohikulkijoille hymyileviä kasvojaan ja kukitettuja\nhiuksiaan. Itse asiassa hän kuitenkin katseli puotia miettien,\nmiten näyteikkunan tavarain joukosta voisi kähveltää saippuapalan,\njonka sitten voisi yhdestä sousta myydä jollekin läheiselle\nmaalaiskähertäjälle. Hänelle sattui usein, että hän oli tällaisella\nsaippuapalalla ansainnut itselleen aamiaisen. Tällaista työtä, johon\nhänellä oli suuri taipumus, hän sanoi \"parturien kalttaamiseksi\".\n\nSeistessään morsianta ja saippuapalaa katselemassa mutisi hän itsekseen:\n\n\"Tiistaina. Ei se ollut tiistaina. Oliko se tiistaina? Ehkä oli\ntiistaina. Niin, oli se tiistaina.\"\n\nEi ole koskaan saatu tietää tämän yksinpuhelun merkitystä.\n\nJos se sattumalta tarkoitti, milloin hän viimeksi oli syönyt\npäivällistä, oli siitä kolme päivää, sillä nyt oli perjantai.\n\nKähertäjä-parturi oli hyvän uunin lämmittämässä puodissaan\najamassa erään herran partaa ja loi tuon tuostakin karsaan katseen\nviholliseensa, palelevaan ja hävyttömään katupoikaan, jolla oli kädet\nhousujen taskussa, mutta ajatukset ilmeisesti valmiina hyökkäykseen.\n\nGavrochen tarkastellessa morsianta, ikkunaa ja saippuapaloja tuli kaksi\nerikokoista poikaa, molemmat vielä pienempiä kuin hän, mutta jokseenkin\nsiivosti puettuja, joista toinen näytti olevan seitsemän, toinen\nviiden vuoden ikäinen; he aukaisivat arastellen oven, menivät puotiin\nja pyysivät jotakin, arvattavasti almua, surkeasti kuiskaten, mikä\nenemmän muistutti vikinää kuin pyytelyä. Molemmat puhuivat yhtä haavaa,\nmutta mahdotonta oli käsittää, mitä he sanoivat, sillä nuoremman ääni\ntyrehtyi nyyhkytyksiin ja vanhemman hampaat kalisivat kylmästä. Parturi\nmeni heitä vastaan raivostuneen näköisenä ja panematta partaveistä\npois kädestään työnsi heidät takaisin kadulle, vanhemman vasemmalla\nkädellään, nuoremman polvellaan, ja sulki oven sanoen:\n\n\"Tänne ne tulevat jäähdyttämään ihmisten huoneita ihan ilmaiseksi!\"\n\nLapset alkoivat taas itkien jatkaa vaellustaan. Tällä välin oli\ntaivaalle ilmestynyt sadepilvi; alkoi sataa.\n\nPikku Gavroche juoksi heidän perässään ja rupesi juttelemaan:\n\n\"Mikä teidän on, pikkunaskalit?\"\n\n\"Me emme tiedä, missä saamme olla yötä\", vastasi vanhempi.\n\n\"Eikö muuta?\" sanoi Gavroche. \"Niinkuin se muka olisi jotakin! Kuka\nsemmoista itkee? Mitä kanarialintuja te olette?\"\n\nHiukan karhealle ylimielisyydelleen hän antoi nyt suojelevan\nystävällisyyden sävyä lisäten:\n\n\"Tulkaa mukaani, pienokaiset.\"\n\n\"Kyllä, herra\", sanoi vanhempi.\n\nJa lapset seurasivat häntä kuin arkkipiispaa. He olivat lakanneet\nitkemästä.\n\nGavroche johti heitä Saint-Antoine-katua ylöspäin Bastille-aukean\nsuuntaan.\n\nGavroche loi suuttuneen katseen taakseen parturin puotiin päin.\n\n\"Tuo kalttaaja oli sydämetön mies\", mutisi hän. \"Senkin äpärä.\"[1]\n\nEräs katutyttö, joka näki heidän kulkevan rivissä peräkkäin, Gavroche\netunenässä, purskahti nauruun. Tämä nauru ilmaisi kunnioituksenpuutetta.\n\n\"Hyvää iltaa, neiti Omnibus!\" sanoi Gavroche.\n\nHetkistä myöhemmin, kun hän taas tuli ajatelleeksi parturia, sanoi hän:\n\n\"Saakelin käärme. Varro, niin minä haen sepän ja panetan kulkusen\npyrstöösi!\"\n\nParturi oli saanut hänet taistelunhaluiseksi. Juuri hypätessään erään\nkatuojan yli hän ärähteli partaiselle portinvartija-akalle, joka seisoi\nluuta kädessä ja näytti tosiaan syöjättäreltä:\n\n\"Onko rouva ulkona ratsunsa kanssa?\"\n\nSitten hän pärskäytti erään ohikulkijan kiiltonahkasaappaille katulokaa.\n\n\"Lurjus!\" huusi mies kiukustuneena.\n\nGavroche nosti nokkaansa huivinsa hupusta ja sanoi:\n\n\"Onko herralla valittamista?\"\n\n\"On, sinua vastaan!\" vastasi kävelijä.\n\n\"Konttori on kiinni\", sanoi Gavroche, \"minä en ota enää vastaan\nvalituksia.\"\n\nJatkaessaan matkaansa hän näki erään talon porttikäytävässä kolme- tai\nneljätoistavuotiaan kerjäläistytön, joka värisi vilusta ja jonka hame\noli niin lyhyt, että polvet näkyivät. Tyttönen alkoi olla jo liian\niso sellaiselle. Kasvaminen tekee semmoisia kolttosia. Hame käy liian\nlyhyeksi, kun alastomuus alkaa käydä säädyttömäksi.\n\n\"Tyttöparka!\" sanoi Gavroche. \"Hänellähän ei ole edes housuja. No,\notahan ainakin tämä.\"\n\nJa Gavroche otti harteiltaan villahuivin ja pani sen kerjäläistytön\nlaihoille ja vilusta sinerville olkapäille.\n\nTyttö katseli häntä hämmästyneen näköisenä ja otti huivin vastaan\nmitään sanomatta. Määrätyllä kurjuuden asteella tulee köyhä niin\ntylsäksi, että hän ei enää huokaa pahasta eikä kiitä hyvästä.\n\n\"Brrr!\" sanoi Gavroche sitten palellen pahemmin kuin pyhä Martinus,\njoka ainakin piti itsellään puolet vaipastaan.\n\nTällä hetkellä muuttui sade aivan raivokkaan rankaksi. Huonosti\npalkitsi taivas tällä kertaa hyväntyön.\n\n\"Mitä nyt!\" huudahti Gavroche. \"Mitä tämä tarkoittaa? Vielä enemmän\nsadetta! Hyvä Jumala, jos tätä jatkuu, niin minä sanon irti virkani.\"\n\nJa hän jatkoi taas vaellustaan.\n\n\"No, hyvä niinkin\", sanoi hän sitten ja katsahti kerjäläistyttöön, joka\noli kääriytynyt huivin huppuun, \"tuo sai ainakin kuoren, joka riittää.\"\n\nJa katsoen sadepilveä hän huusi:\n\n\"Nolatuksi tulit!\"\n\nMolemmat lapset seurasivat hänen kintereillään.\n\nKun he tulivat erään sellaisen tiheän ristikon kohdalle, joka\nPariisissa merkitsee leipämyymälän ikkunaa, sillä leipää niinkuin\nkultaakin säilytetään rautaristikoiden takana, kääntyi Gavroche ja\nsanoi:\n\n\"Miten on, poikaset? Onko syöty päivällistä?\"\n\n\"Herra kulta\", vastasi vanhempi, \"me emme ole syöneet mitään sitten\nkuin aamulla.\"\n\n\"Eikö teillä siis ole isää tai äitiä?\" kysyi Gavroche\nmajesteetillisesti.\n\n\"Anteeksi, herra, meillä on sekä isä että äiti, mutta me emme tiedä,\nmissä he ovat.\"\n\n\"Joskus on parempi tietää se\", sanoi Gavroche, joka oli ajattelija.\n\n\"Niin\", jatkoi vanhempi, \"me olemme nyt kävelleet kaksi tuntia ja\nkatselleet katujen kulmissa, voisimmeko löytää jotakin, mutta emme ole\nmitään löytäneet.\"\n\n\"Sen tiedän\", sanoi Gavroche. \"Koirat syövät kaikki.\"\n\nOltuaan hetken ääneti hän jatkoi:\n\n\"Vai niin, on tullut hukattua päivien alkusyyt. Ei tiedetä enää, mihin\nne ovat joutuneet. Se ei kelpaa, pojat. On tuhmaa hukata noin pois\nisoja ihmisiä. Mutta eläähän sitä pitää kuitenkin.\"\n\nMuita kysymyksiä ei hän heille esittänyt. Asuntopula on tavallinen asia.\n\nVanhempi pojista, joka nyt oli melkein täydellisesti saanut takaisin\nlapsuuden aina käsillä olevan huolettomuuden, alkoi puhella:\n\n\"On se kumminkin hullua. Mamma sanoi, että hän lähtisi palmusunnuntaina\nulos meidän kanssamme ja hankkisi siunattua puksipuuta.\"\n\n\"Älä!\" sanoi Gavroche.\n\n\"Mamma\", sanoi poika, \"on rouva, joka asuu yhdessä neiti Missin kanssa.\"\n\n\"Aina parempaa!\" sanoi Gavroche.\n\nTällävälin hän oli pysähtynyt ja muutaman minuutin ajan penkonut\nvanhojen ryysyjensä joka soppea.\n\nVihdoin hän kohotti päätään, kasvoillaan ilme, jonka piti osoittaa vain\ntyytyväisyyttä, mutta joka itse asiassa oli riemuitseva.\n\n\"Rauhoittukaa, poikaset!\" sanoi hän. \"Tässä on illalliseksi kolmelle.\"\n\nJa hän otti esiin eräästä taskustaan soun.\n\nAntamatta pienokaisille aikaa ilmaista hämmästystään hän työnsi heidät\nedellään leipäpuotiin ja pani sounsa pöydälle huutaen:\n\n\"Tarjoilija! Viiden sentin edestä leipää!\"\n\nLeipuri, joka oli mestari itse, otti leivän ja veitsen.\n\n\"Kolme viipaletta, edeskäypä!\" jatkoi Gavroche.\n\nJa lisäsi arvokkaasti:\n\n\"Meitä on kolme.\"\n\nKun hän näki, että leipuri luotuaan tarkastavan katseen kolmeen\nillallisvieraaseen otti esiin ruisleivän, pani hän peukalonsa\nnenänjuureen, nuuskasi niin varmalla tavalla kuin olisi hänellä ollut\npeukalonpäässä itsensä Fredrik Suuren nuuskaa ja linkosi leipurin\nnaamaan suuttuneen huudahduksen:\n\n\"Kekseksa?\"\n\nJos joku lukija luulisi tätä Gavrochen huudahdusta leipurille joksikin\nvenäläiseksi tai puolalaiseksi sanaksi tai sellaiseksi villien\nhuudoksi, joita Jowa- ja Botokudi-intiaanit linkoavat toisilleen joen\ntoiselta rannalta toiselle erämaassa, niin huomautamme, että se ei\nole mitään muuta, kuin mitä jokainen ranskalainen sanoo joka päivä:\n_qu'est-ce que c'est que cela_?[2] Leipuri ymmärsi täydellisesti ja\nvastasi:\n\n\"Heh! Leipää se on, sangen hyvää mustaa leipää.\"\n\n\"Hevosleipää, tarkoitatte\", jatkoi Gavroche tyynesti ja kylmän\nhalveksivasti. \"Valkoista leipää sen pitää olla, tarjoilija,\nvehnäleipää! Minä tässä tarjoan.\"\n\nLeipuri ei voinut olla hymyilemättä, ja leikatessaan vehnäleivän\nkolmeen viipaleeseen hän katseli heitä hiukan säälitellen, mikä\nloukkasi Gavrochea.\n\n\"No, leipuri, mikä teidän on, kun noin mittelette meitä sylimitalla?\"\n\nJos heidät kaikki kolme olisi pantu päällekkäin, olisivat he tuskin\nyhteensä olleet sylen mittaiset.\n\nKun leipä oli leikattu, otti leipuri sounsa, ja Gavroche sanoi lapsille:\n\n\"Popsikaa!\"\n\nPikku pojat katsoivat häntä epäröiden.\n\nGavroche alkoi nauraa:\n\n\"Ah se oli totta\", sanoi hän, \"ei vielä ymmärretä, ollaan liian pieniä.\"\n\nJa sitten hän selitti:\n\n\"Syökää!\"\n\nSamalla hän ojensi kummallekin leivänkimpaleen.\n\nAjatellen, että vanhempi, jonka hän katsoi arvollisemmaksi\nkeskusteluun, kaipaisi erikoista kehoitusta ja pitäisi vapauttaa\nkaikesta epäröinnistä ruokahalunsa tyydyttämiseksi, hän lisäsi\nojentaessaan hänelle suurimman kimpaleen:\n\n\"Paina tuo pyssyyn.\"\n\nKolmas pala oli pienempi kuin molemmat toiset; sen otti hän itse.\n\nLapsiraukat olivat nälkäiset, Gavroche mukaanluettuna. Syödessään\nahnaasti leipäänsä he olivat tiellä puodissa, ja kun leipuri oli saanut\nmaksunsa, katsoi hän heitä nyt karsaasti.\n\n\"Tulkaa, mennään taas kadulle\", sanoi Gavroche.\n\nHe lähtivät jälleen kävelemään Bastille-aukeaa kohti.\n\nAina vähän päästä, kun he olivat valaistujen puodinikkunain kohdalla,\npysähtyi pienin poika katsomaan, mitä kello oli, lyijykellosta, joka\npurjelangan pätkästä riippui hänen kaulassaan.\n\n\"Tuo se taitaa olla oikea kanarialintu\", sanoi Gavroche.\n\nSenjälkeen hän mutisi mietteissään hampaittensa välistä:\n\n\"Samapa se, mutta jos minulla olisi kakaroita, pitäisin heistä paremman\nhuolen.\"\n\nKun he olivat syöneet leipänsä loppuun ja tulleet ikävän Ballets-kadun\nkulmaan, jonka taustalla näkee La Force-vankilan matalan ja uhkaavan\nportin, kuului joku sanovan:\n\n\"Ah, sinäkö se olet, Gavroche?\"\n\n\"Kas, Montparnasse\", sanoi Gavroche.\n\nKatupojan puhuttelija oli oudonnäköinen mieshenkilö, mutta tosiaankin\nMontparnasse, valepuvussa ja siniset silmälasit nenällä, vaikka\nGavroche siitä huolimatta hänet helposti tunsi.\n\n\"Saakeli soikoon\", jatkoi Gavroche, \"nuttu samaa väriä kuin\npellavasiemenpuuro ja siniset silmälasit kuin asianajajalla. Sinä olet\nhienonnäköinen, kautta isäni kunnian!\"\n\n\"Hst\", sanoi Montparnasse, \"älä puhu niin kovaa.\"\n\nJa hän veti vikkelästi Gavrochen puodinikkunan valosta syrjään.\n\nMolemmat pikkupojat seurasivat konemaisesti pitäen toistensa kädestä\nkiinni.\n\nKun he olivat tulleet erääseen porttiholviin uteliailta katseilta ja\nsateelta suojaan, kysyi Montparnasse:\n\n\"Tiedätkö, mihin minä aion?\"\n\n\"L'abbaye de Monte-à-Regret'hen\",[3] vastasi Gavroche.\n\n\"Irvihammas!\"\n\nJa Montparnasse jatkoi:\n\n\"Minä menen tapaamaan Babet'ta.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Gavroche, \"vai on tytön nimi Babet.\"\n\nMontparnasse sanoi hiljemmällä äänellä:\n\n\"Ei se ole tyttö, vaan mies.\"\n\n\"Ah, Babet!\"\n\n\"Niin, Babet.\"\n\n\"Minä luulin, että hänellä oli rannerengas.\"\n\n\"Hän on heittänyt sen pois.\"\n\nJa hän kertoi katupojalle, että Babet äskettäin eräänä namuna, kun\nhänet piti siirtää Conciergerie-vankilaan, oli karannut kääntyen\nvasemmalle eikä oikealle istuntohuoneen käytävässä.\n\nGavroche ihaili sellaista taitavuutta.\n\n\"Mikä taiteilija!\" sanoi hän.\n\nMontparnasse kertoi vielä erinäisiä yksityiskohtia Babet'n\nkarkaamisesta ja sanoi lopuksi:\n\n\"Eikä siinä vielä kaikki!\"\n\nGavroche oli kuunnellessaan tarttunut espanjanruokoon, jota\nMontparnasse piti kädessään, ja vaistomaisesti vetänyt sen yläosaa,\njolloin tikarin terä oli paljastunut.\n\n\"Ah\", sanoi hän painaen tikarin nopeasti sisään, \"sinulla on\nsiviilipukuinen santarmi mukanasi!\"\n\nMontparnasse iski silmää.\n\n\"Ahaa\", jatkoi Gavroche, \"sinulla on siis aikomus otella pollarien\nkanssa?\"\n\n\"Eihän koskaan voi tietää\", vastasi Montparnasse välinpitämättömällä\näänellä. \"Ainahan nuppineula on hyvä mukana olemassa.\"\n\nGavroche kysyi uudelleen:\n\n\"Mitä sinä sitten aiot tänä yönä puuhata?\"\n\nMontparnasse kääntyi taas vakavaksi ja sanoi joka tavua venyttäen:\n\n\"Yhtä ja toista.\"\n\nSitten hän äkkiä muutti puheenaihetta ja sanoi:\n\n\"Se oli totta!\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Tuota, minulle tapahtui tässä äskettäin jotakin. Ajatteles! Tapaan\nerään porvarin. Hän lahjoittaa minulle saarnan ja kukkaronsa. Minä\npistän kukkaron taskuuni. Minuuttia myöhemmin koetan taskuani. Siellä\nei ollut mitään jäljellä.\"\n\n\"Muuta kuin saarna\", sanoi Gavroche.\n\n\"Entä sinä\", käänsi Montparnasse puhetta, \"mihin sinä nyt olet menossa?\"\n\n\"Minä vien nämä lapset sänkyyn.\"\n\n\"Mihin sitten?\"\n\n\"Kotiini.\"\n\n\"Missä sinun kotisi on?\"\n\n\"Meillä.\"\n\n\"Asutko muka jossakin.\"\n\n\"Sattuu semmoistakin.\"\n\n\"Ja missä sitten asut?\"\n\n\"Norsussa\", vastasi Gavroche.\n\nVaikka olikin luonnostaan kankea kummastumaan, ei Montparnasse tällöin\nvoinut olla huudahtamatta: \"Norsussa!\"\n\n\"Niinpä niinkin, norsussa\", vastasi Gavroche. \"Keksa-a?\"\n\nSe on taas sana, jota ei kukaan kirjoita, mutta kaikki käyttävät.\n\"Keksa-a\" merkitsee: _qu'est-ce que cela a_?[4]\n\nGavrochen syvä kysymys palautti Montparnassen tasapainoon. Hän näytti\nsaavan paremman käsityksen Gavrochen asunnosta.\n\n\"Vai norsussa\", sanoi hän. \"Onko siellä hyväkin?\"\n\n\"Hyvin hyvä\", sanoi Gavroche. \"Siellä on oikein etevä olla. Ei ole\nsemmoista kylmää vetoa kuin siltain alla.\"\n\n\"Miten sinä pääset sisään?\"\n\n\"Astun sisään.\"\n\n\"Onko siinä sitten reikä?\" kysyi Montparnasse.\n\n\"Totta kai! Mutta siitä et saa puhua. Se on etujalkojen välissä.\nPollarit eivät ole sitä huomanneet.\"\n\n\"Ja sinä kiipeät ylös? Niin, nyt ymmärrän.\"\n\n\"Reipas käsiote. Yks kaks, ja se on tehty. Ja sisällä olet.\"\n\nHetken äänettömyyden jälkeen sanoi Gavroche:\n\n\"Näitä pienokaisia varten minun täytyy hankkia tikapuut.\"\n\nMontparnasse alkoi nauraa.\n\n\"Mistä perhanasta sinä olet saanut nuo naskalit?\"\n\nGavroche vastasi ihan yksinkertaisesti:\n\n\"Minä sain nämä pienokaiset lahjaksi eräältä parturilta.\"\n\nTällävälin oli Montparnasse tullut miettiväiseksi.\n\n\"Sinä tunsit minut aika helposti\", mutisi hän.\n\nHän otti taskustaan kaksi pientä esinettä, jotka itse asiassa olivat\nvain kaksi pumpuliin käärittyä pientä sulkakynänpätkää, ja pisti yhden\nkumpaankin sieraimeensa. Tämä muutti hänen nenänsä muodon.\n\n\"Tuo tekee sinusta toisen ihmisen\", sanoi Gavroche, \"se kaunistaa\nsinua, noin sinun pitäisi esiintyä aina.\"\n\nMontparnasse oli kaunis poika, mutta Gavroche oli koiranleuka.\n\n\"Leikki pois, miltä minä nyt näytän?\" kysyi Montparnasse.\n\nHänen äänessään oli nyt ihan toinen sävy. Silmänräpäyksessä oli\nMontparnasse muuttunut tuntemattomaksi.\n\n\"No, nyt voit näytellä narria!\" huudahti Gavroche.\n\nMolemmat pikkupojat, jotka siihen saakka eivät olleet kuulleet mitään,\nvaan kaivelivat sormillaan nenäänsä, lähestyivät kuullessaan sanan\n\"narri\" ja katselivat Montparnassea ilon ja ihailun tuntein.\n\nMontparnasse oli valitettavasti tullut levottomaksi.\n\nHän laski kätensä Gavrochen olalle ja sanoi omituisesti painostaen:\n\n\"Niin, kuule, mitä sulle sanon, poika, että niin jos minä olin paikalla\nkoirani, puukkoni ja vaimoni kanssa, ja te olisitte niin tarjonneet\nminulle kymmenen suurta souta, niin en olisi kieltäytynyt siihen\nryhtymästä, mutta nythän niin ei ole laskiaistiistai.\"\n\nTämä merkityksetön loru teki Gavrocheen omituisen vaikutuksen. Hän\nkääntyi äkkiä, tähysti pienillä kiiluvilla silmillään tarkasti\nympärilleen ja huomasi muutaman askelen päässä heihin selin kääntyneen\npoliisin. Gavrochelta pääsi huudahdus: \"Vai niin!\" Mutta hän vaikeni\nsamassa ja sanoi sitten Montparnassen kättä pudistaen:\n\n\"Niinpä terve taas, minä menen norsuuni naskalien kanssa. Jos jonakin\nyönä tarvitset minua, tule hakemaan sieltä. Minä asun ensimmäisessä\nkerroksessa. Siellä ei ole portinvartijaa. Kysyt vain herra Gavrochea.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Montparnasse.\n\nHe erosivat; Montparnasse lähti Grève-, Gavroche Bastille-aukeaa\nkohti. Pikku viisivuotias, jota isompi veli piti kädestä, samoinkuin\ntätä vuorostaan Gavroche, kääntyi useaan kertaan katsomaan taakseen\nnähdäkseen vielä \"narrin\".\n\nSe sanaryöppy, jolla Montparnasse ilmoitti Gavrochelle poliisin\nläsnäolon, ei sisältänyt muuta merkillistä kuin useaan kertaan\ntoistuvan sanan niin, mikä äänne näin usein toistettuna merkitsee:\nVaro, ei voi puhua vapaasti.\n\nKaksikymmentä vuotta sitten oli Bastille-aukean kaakkoiskulmassa\nentisen vankilinnan vallihautaan yhdistetyn kanavan venevalkaman\nlähellä kummallinen muistomerkki, joka jo on haihtunut pariisilaisten\nmuistista. Olisi kannattanut jättää siihen jotakin jälkeä, se kun oli\n\"instituutin jäsenen, Egyptin-armeijan ylipäällikön\" ajatus.\n\nMe käytämme sanaa muistomerkki, vaikka se oli vain malli. Mutta\ntämä mallikin, merkillinen luonnos, suurenmoinen jäännös Napoleonin\naatteesta, jonka kaksi tai kolme peräkkäistä myrskyä oli vienyt pois\nja joka kerta heittänyt kauemmaksi meistä, oli tullut historialliseksi\nja saanut jonkinlaisen lopullisen leiman, joka oli ristiriidassa\nsen vanhanaikaisen rakenteen kanssa. Se oli neljänkymmenen jalan\nkorkuinen, puusta ja savesta rakennettu norsu, jonka selässä oli taloa\nmuistuttava torni ja joka joskus oli maalattu viheriäksi, mutta jonka\naurinko, sade ja aika sittemmin yhdessä olivat maalanneet mustaksi.\nTässä aukean autiossa kolkassa piirtyi kolossi, sen leveä otsa, sen\nkärsä, sen hampaat, sen torni, sen suunnattoman suuri selkä, sen\nneljä pylväsmäistä jalkaa hämmästyttävällä ja kaamealla tavalla öistä\ntähtitaivasta vasten. Ei tiedetty, mitä sen piti merkitä. Se oli\njonkinlainen kansanomainen tunnuskuva. Se oli synkkä, arvoituksellinen,\njättimäinen. Se oli jonkinlainen valtava näkyväinen kummitus nyttemmin\nnäkymättömän Bastilli-kummituksen rinnalla.\n\nHarva muukalainen kävi tätä rakennusta katsomassa; ohikulkija ei sen\nääreen pysähtynyt. Se oli rappeutumistilassa; jokainen vuodenaika\nirroitti muurisavea norsun kyljistä ja uursi siihen kauheita haavoja.\n\"Ediilit\", kuten hienommalla kielellä sanotaan, olivat unohtaneet sen\nvuoden 1814 jälkeen. Se seisoi siinä nurkassaan, synkkänä, sairaana,\nromahtamaisillaan, ympärillään laho aita, jota juopuneet ajurit\nalituisesti likasivat; halkeamat hajoittivat sen vatsaa, pitkä palkki\npisti esiin hännän alta, jalkojen välissä kasvoi korkeata ruohoa; ja\nkun paikan pinta viimeisten kolmenkymmenen vuoden kuluessa oli sen\nympärillä kohonnut, kuten aina suurissa kaupungeissa, missä täyttäminen\nvähitellen ja huomaamatta, mutta lakkaamatta kohottaa maata, seisoi\nse nyt kuopassa, joten näytti siltä kuin maa sen alla olisi vajonnut.\nSe oli likainen, halveksittu, luotansa työntävä ja ylpeä, ruma\narkisielujen, mutta haikeamielisyyttä herättävä ajattelijan silmissä.\nSiinä oli jotakin likaista, minkä on valmis lakaisemaan pois, ja\njotakin majesteetillista, mitä tahdotaan raastaa mestauslavalle.\n\nKuten jo olemme maininneet, muutti se yöllä muotoansa. Yö on kaikkien\nvarjojen oikea olotila. Hämärän tullessa vanha norsu ikäänkuin\nkirkastui; se sai tyynen ja peloittavan muodon pimeyden kaameassa\nhiljaisuudessa. Samoin kuin se kuului entisyyteen, kuului se yöhönkin,\nja yön pimeys sopi sen suuruudelle.\n\nTämä muistomerkki, karkea, kömpelö, raskas, synkkä, äreä, melkein\nmuodoton, mutta kieltämättä majesteetillinen, jossa oli jonkinlaista\nylvään arvokkuuden leimaa, on hävinnyt jättääkseen vallan\nriidattomaksi senlaatuiselle asianmukaisilla savutorvilla koristetulle\njattiläisuunille, joka on astunut synkeiden yhdeksäntornisten\nlinnoituslinnain tilalle suunnilleen niinkuin keskiluokka on tullut\nfeodaalivallan sijaan. On aivan luonnollista, että uuni on sellaisen\naikakauden tunnuskuva, jonka mahti on padassa. Tämä aikakausi on\nohimenevä, ja sen kukistuminen on jo alkanut; aletaan ymmärtää, että\nvaikka kattilassa voi olla voimaa, voi mahtia olla ainoastaan aivoissa,\ntai toisin sanoen, että maailmaa eivät vie eteenpäin höyryveturit, vaan\naatteet. Pankaa höyryveturit aatteiden eteen, hyvä, mutta älkää pitäkö\nhevosta ajajana.\n\nPalaamme Bastille-aukealle. Norsun rakennusmestarin oli onnistunut\nmuurisavella aikaansaada jotakin suurta; savutorvien rakennusmestari\nsitävastoin oli onnistunut aikaansaamaan pronssilla jotakin pientä.\n\nTämä savutorvi, jolle on annettu kalskahtava nimi \"heinäkuunpatsas\",\noli vielä vuonna 1832 päällystetty puulaudoituksella, jota me\npuolestamme kaipaamme, ja ympäröity laajalla aitauksella, joka kokonaan\neristi norsun maailmasta.\n\nTähän aukean kolkkaan, jota kaukainen katulyhty heikosti valaisi, johti\nkatupoika kumppaneitaan.\n\nSallittakoon meidän tässä pysähtyä huomauttaaksemme, että puhumme\nsilkkaa totta ja että kaksikymmentä vuotta sitten eräs lapsi oli\noikeudessa syytteessä irtolaisuudesta ja murtautumisesta julkisen\nmuistomerkin sisään, kun hänet oli tavattu makaamassa Bastille-norsun\nsisässä. Tämän todettuamme jatkamme kertomusta.\n\nLähellä kolossia Gavroche ymmärsi sen vaikutuksen, minkä tavattoman\nsuuri voi tehdä tavattoman pieneen, ja sanoi:\n\n\"Älkää pelätkö, poikaset!\"\n\nSitten hän ryömi eräästä aidanraosta aituukseen, missä norsu oli, ja\nauttoi lapset reiästä sisään. Molemmat olivat kyllä hiukan peloissaan,\nmutta seurasivat Gavrochea sanaa sanomatta ja uskoivat itsensä sen\npienen ryysyläiskaitselmuksen huostaan, joka oli antanut heille leipää\nja luvannut yösijan.\n\nAituuksen sisäpuolella oli tikapuut, joita erään läheisen lautatarhan\ntyömiehet päivittäin käyttivät. Gavroche nosti ne ylös ihmeteltävän\nvoimakkaasti ja asetti ne norsun toista etujalkaa vasten. Jokseenkin\nsillä kohdalla, mihin tikapuiden yläpää ulottui, näkyi pimeä reikä\nkolossin vatsassa.\n\nGavroche näytti vierailleen tikapuita ja reikää ja sanoi:\n\n\"Kiivetkää ylös ja menkää tuosta sisään.\"\n\nPikkupojat katsoivat säikähtyneinä toisiansa.\n\n\"Mitä, pelkäättekö, poikaset?\" huudahti Gavroche.\n\nJa hän lisäsi:\n\n\"Nyt saatte nähdä.\"\n\nHän tarttui lujasti norsun pykäläiseen jalkaan ja oli\nsilmänräpäyksessä, tikapuiden apua käyttämättä, ylhäällä reiän\nkohdalla. Hän livahti sisään kuin käärme rakosesta.\n\nHän katosi sisään, mutta hetken kuluttua näkivät lapset hänen kalpeat\nkasvonsa taas pimeän aukon suulla.\n\n\"No, ylös nyt, poikaset!\" huusi hän. \"Saatte nähdä, kuinka hyvä täällä\non olla. Kiipeä ensin sinä\", sanoi hän vanhemmalle, \"minä ojennan\nsinulle käteni.\"\n\nPoikaset kyhnäsivät käsivarsillaan toisiaan kylkeen; Gavroche sekä\npeloitti että rauhoitti samalla kertaa, ja sitäpaitsi satoi sangen\nrankasti. Vanhempi uskalsi yrittää. Kun nuorempi näki veljen kiipeävän\nylös ja huomasi jäävänsä yksin hirveän suuren eläimen jalkojen väliin,\nitketti häntä kovasti, mutta hän ei uskaltanut ruveta itkemään.\n\nVanhempi kiipesi, vaikka hoippuen, tikapuita ylös; Gavroche rohkaisi\nhäntä sellaisilla ääntelyillä, joita miekkailunopettaja huutelee\noppilailleen tai muulinajaja elukoilleen:\n\n\"Älä pelkää!\" -- \"Kas noin!\" -- \"Kiipeä vain!\" -- \"Pane jalkasi\nsiihen!\" -- \"Tänne käsi!\" -- \"Reipas ote!\"\n\nJa kun poika oli ulottuvilla, tarttui Gavroche reippaasti ja\nvoimakkaasti hänen käsivarteensa ja veti hänet luokseen.\n\n\"Hyvin tehty!\" sanoi hän.\n\nPoika oli nyt tullut aukosta sisään.\n\n\"Odota minua tässä\", sanoi Gavroche. \"Tehkää hyvin ja istukaa,\nherraseni!\"\n\nHän ryömi ulos aukosta samalla tavalla kuin oli kömpinyt sisään, liukui\nnotkeasti kuin apina alas norsun toista jalkaa, tuli ruohikolle,\ntarttui viisivuotiaan kainaloihin, asetti hänet tikapuiden eteen ja\nalkoi kavuta ylös hänen takanaan, huutaen vanhemmalle:\n\n\"Minä työnnän häntä, sinä saat vetää hänet sisään.\"\n\nTuossa tuokiossa oli poikanen ylös työnnettynä ja reiästä sisään\nvedettynä, ennenkuin ehti ajatellakaan; Gavroche kömpi sisään hänen\nperässään, potkaisi tikapuut nurin, alkoi taputtaa käsiään ja huudahti:\n\n\"Kas niin, nyt olemme täällä! Eläköön kenraali Lafayette!\"\n\nTämän purkauksen jälkeen hän lisäsi:\n\n\"No, pojat, nyt te olette minun kotonani.\"\n\nGavroche oli tosiaan kotonaan.\n\nOdottamaton hyöty hyödyttömästä! Tämä suunnaton muistomerkki, joka\noli edustanut keisarin ajatusta, oli tullut katupojan asunnoksi. Itse\nhylättynä se oli antanut suojaa hylätyille.\n\nSe reikä, josta Gavroche oli kömpinyt sisään, oli kätkössä norsun\nvatsan alla ja niin pieni, että tuskin muut kuin kissat ja lapset\nmahtuivat siitä kulkemaan.\n\n\"Ensinnäkin ilmoitamme portinvartijalle, että emme ole tavattavissa\",\nsanoi Gavroche.\n\nSamassa hän poistui pimeään niin varmasti, että näki hänen tarkoin\ntuntevan asumuksensa, ja toi laudankappaleen ja peitti sillä reiän.\n\nGavroche palasi taas pimeään.\n\nLapset kuulivat nyt fosforipulloon pistetyn tulitikun sähisevän äänen.\nRaapaisutikkuja ei vielä ollut; n.s. Fumades-koje edusti siihen aikaan\nedistystä.\n\nÄkillinen valonliekki sai pojat räpyttämään silmiään; Gavroche oli\nsytyttänyt sellaisen hartsiin kastetun kimpun purjelanganpätkiä, jota\nsanotaan \"kellarirotaksi\". Tämä valaisukoje tosin savusi enemmän kuin\nvalaisi, mutta sen valossa saattoi kuitenkin hämärästi nähdä norsun\nsisustaa.\n\nGavrochen molemmat vieraat katselivat ympärilleen ja tunsivat\ntällöin jokseenkin samaa kuin henkilö, joka olisi ollut suljettuna\nHeidelbergin suureen viinitynnyriin, tai pikemminkin samaa kuin\nJoonas mahtoi tuntea ollessaan raamatunhistoriallisen valaskalan\nvatsassa. He olivat jättiläismäisen luurangon sisässä. Ylinnä oli\npitkä ruskea palkki, josta säännöllisten välimatkojen päässä haarautui\nsivupalkkeja, muodostaen siten selkärangan ja kylkiluut; niistä oli\nkiinni kaikenlaisia muurisaven kappaleita kuin sisälmyksinä, ja suuret\nhämähäkinverkot, jotka ulottuivat kylkiluusta toiseen, muodostivat\npölyisiä väliseinämiä. Siellä täällä nurkissa näki suuria tummia\npälviä, jotka näyttivät elävän ja äkkiä muuttivat paikkaa ikäänkuin\nhätääntynein liikkein.\n\nNorsun selästä sen vatsan pohjalle pudonneet muurisavenkappaleet olivat\ntäyttäneet tämän epätasaisuudet, joten siellä saattoi kävellä kuin\npermannolla.\n\nPienempi pojista hykertyi veljeensä kiinni ja sanoi puoliääneen:\n\n\"Täällä on niin mustaa.\"\n\nTämä lause sai Gavrochen selittelemään. Lasten pelästynyt muoto teki\nrohkaisun tarpeelliseksi.\n\n\"Mitä jaarittelette?\" huudahti hän. \"Eikö muka maita? Ollaanko niin\nnirsoja? Tuileries'ssäkö pitäisi asua? Jos olette tuhmia nautoja,\nniin sanokaa se. Mutta minä saan ilmoittaa, etten kuulu tyhmeliinien\nrykmenttiin. Kuinka on, oletteko te jonkin korskan aasin varsoja?\"\n\nKovakouraisuus on hyvä keino pelkuruutta vastaan. Se rauhoittaa. Lapset\nlähestyivät Gavrochea.\n\nTuntien isällistä liikutusta tästä luottamuksesta siirtyi Gavroche\nankaruudesta lempeyteen ja kääntyi pienemmän pojan puoleen:\n\n\"Pöllöpää\", sanoi hän hyväilevällä äänellä, \"ulkona mustaa on. Ulkona\nsataa, mutta täällä ei sada; ulkona on kylmä, mutta täällä ei tunnu\ntuulenhenkäystäkään; ulkona on pahoja ihmisiä, mutta täällä ei ole\nketään; ulkona ei paista edes kuu, mutta täällähän loistaa, totisesti,\nminun lamppuni.\"\n\nLapset alkoivat katsella huonetta vähemmän pelokkaina, eikä Gavroche\nantanut heille aikaa pitkiin aprikoimisiin.\n\n\"No, pian nyt!\" sanoi hän.\n\nJa hän työnsi heidät edellään erääseen nurkkaan, jota tahtoisimme sanoa\nhuoneen taustaksi.\n\nSiellä oli hänen sänkynsä.\n\nGavrochen vuode oli täydellinen; toisin sanoen: siinä oli patja, peitto\nja komero, jonka edessä oli uutimet.\n\nPatjana oli olkimatto, peittona jokseenkin suuri kaistale karkeata,\nharmaata villakangasta, hyvin lämmin ja melkein uusi. Komero oli\nsyntynyt seuraavasti:\n\nKolme verraten pitkää seivästä oli tukevasti sijoitettu permannon\nmuurisoraan ja ylhäältä sidottu yhteen köydellä, joten ne muodostivat\njonkinlaisen pyramiidin. Tämä pyramiidi kannatti messinkilankaverkkoa,\njoka yksinkertaisesti oli ripustettu sen päälle, mutta taidokkaasti\nsovitettu ja kiinnitetty teräslangoilla, niin että se täydellisesti\nverhosi seiväspyramiidin. Kehä suuria kiviä piti verkkoa kiinni maassa,\nniin ettei mikään voinut tunkeutua sisään sen lomitse. Tämä verkko oli\nsellaista tiuhaa messinkilankaristikkoa, jota käytetään lintuhäkkeihin\neläintarhoissa. Verkon alla oli Gavrochen vuode kuin häkissä. Koko\nlaitos muistutti eskimotelttaa.\n\nGavroche siirteli hiukan kiviä, jotka pitivät verkkoa kiinni maassa\netupuolelta, ja kaksi verkon päällekkäin olevaa lievettä erkani siten\ntoisistaan.\n\n\"Kontatkaa sisään, pojat!\" sanoi Gavroche.\n\nHän antoi vieraansa nyt varovasti kömpiä häkkiin, kömpi itse perässä,\npani kivet taas paikoilleen ja sulki aukon tiiviisti.\n\nHe makasivat nyt kaikki kolme pitkällään matolla.\n\nNiin pieniä kuin olivatkin ei kukaan heistä olisi mahtunut seisomaan\nkomerossa. Gavrochella oli yhä soihtunsa kädessään.\n\n\"Nukkukaa nyt\", sanoi hän. \"Minä sammutan kandelaaberin.\"\n\n\"Mutta kuulkaa, herra\", sanoi vanhempi veljeksistä Gavrochelle viitaten\nmessinkiverkkoon, \"mitä varten tämä on tässä?\"\n\n\"Rottien vuoksi\", vastasi Gavroche vakavasti. \"Nukkukaa nyt.\"\n\nHän katsoi kuitenkin olevan syytä lisätä muutamia sanoja poikasten\nvalistukseksi ja jatkoi senvuoksi:\n\n\"Nämä ovat kaikki Jardin des Plantes'ista tuotuja tavaroita. Niitä\nkäytetään villien eläimien häkeiksi. Siellä on niitä kokonainen\nmakasiini täynnä. Tarvitsee vain kiivetä aidan yli, ikkunasta sisään ja\nryömiä erään portin alitse, niin saa niin paljon kuin tahtoo.\"\n\nPuhuessaan hän kietoi osan peitettä pienemmän pojan ympärille, joka\nhiljaa sanoi:\n\n\"Ah, kuinka se on hyvä ja lämmin!\"\n\nGavroche loi tyytyväisen silmäyksen peittoon.\n\n\"Se 011 myöskin Jardin des Plantes'ista\", sanoi hän. \"Sen olen ottanut\napinoilta.\"\n\nSitten hän osoitti vanhempaa mattoa, jonka päällä he makasivat ja joka\noli hyvin paksu ja erinomaisen hyvin tehty, ja lisäsi:\n\n\"Tämä kuului kirahville.\"\n\nHetken kuluttua hän jatkoi:\n\n\"Kaikki nämä olivat eläinten hallussa. Minä otin ne niiltä. Ne eivät\nolleet siitä pahoillaan. Minä sanoin niille: 'Ne tulevat norsulle'.\"\n\nMolemmat lapset katselivat pelokkaan ja hämmästyneen kunnioittavasti\ntätä pelkäämätöntä ja kekseliästä olentoa, joka oli koditon niinkuin\nhekin, yksinäinen kuin he, pieniruumiinen kuin he, mutta jossa\noli jotakin ihmeteltävää ja kaikkivaltiasta, joka tuntui heistä\nyliluonnolliselta ja jonka kasvoilla kaikkien vanhan silmänkääntäjän\nvirnistyksien ohella oli mitä luonnollisinta ja viehättävintä hymyä.\n\n\"Mutta, herra\", sanoi vanhempi ujosti, \"ettekö te sitten pelkää\npoliiseja?\"\n\nGavroche vastasi vain:\n\n\"Poikanen, ei sanota poliiseja, sanotaan pollareita.\"\n\nPienempi piti silmiään auki, mutta ei sanonut mitään. Kun hän makasi\nmaton reunalla ja vanhempi keskellä mattoa, työnsi Gavroche peiton\nreunan hänen alleen, aivan kuin oma äiti olisi tehnyt, ja sovitti maton\nkorkeammaksi pään kohdalta panemalla sen alle joitakin vanhoja riepuja,\nniin että siitä syntyi oikea päänalunen pojalle. Sitten kääntyi hän\nvanhemman puoleen:\n\n\"No, eikö täällä ole hyvä olla?\"\n\n\"On\", vastasi poika ja loi Gavrocheen pelastetun enkelin katseen.\n\nPoikaset, jotka olivat aivan läpimärkiä, alkoivat taas tuntea itsensä\nlämpimiksi.\n\n\"No\", kysyi Gavroche, \"mitä te sitten äsken itkitte?\"\n\nViitaten pienempään sanoi hän vanhemmalle veljelle:\n\n\"Tuommoisesta pienestä itikasta en sano mitään, mutta typerää on, että\nniin iso poika kuin sinä itkee; olithan ihan vasikan näköinen.\"\n\n\"Niin\", sanoi lapsi, \"mutta kun meillä ei ollut mitään paikkaa, mihin\nmennä, ja meitä peloitti olla ihan yksin koko yö.\"\n\n\"Poika\", sanoi Gavroche, \"ei puhuta yöstä, sanotaan silkki.\"\n\n\"Kiitän nöyrimmästi, herra\", sanoi lapsi.\n\n\"Kuule\", jatkoi Gavroche, \"ei kannata koskaan turhasta ruikuttaa. Minä\npidän huolta teistä. Saat nähdä, kuinka hauskaa voi olla. Kesällä\nmenemme la Glacièreen Navet'n, erään toverin kanssa; siellä uimme\nvenevalkamassa ja juoksemme ilkialastomina tukkilautoilla vastapäätä\nAusterlitz-siltaa pesuakkojen kiusaksi. Ne huutavat ja tulevat aivan\nhurjiksi, ah, jos tietäisit, kuinka hassunkurisilta he näyttävät!\nSitten mennään katsomaan luurankomiestä. Hän on elävä. Hän on Champs\nÉlysées'llä. Hän on laiha kuin aidanseiväs, se kaveri. Ja sitten minä\nvien teidät teatteriin. Saatte nähdä Frederick Lemaîtren. Minä saan\npilettejä, minä tunnen näyttelijät, olenpa kerran näytellyt itsekin\neräässä kappaleessa. Meitä oli muutamia tuommoisia poikasia ja me\njuoksimme erään vaatteen alle, joka oli olevinaan meri. Minä toimitan\nteille paikan teatterissani. Sitten menemme katsomaan villejä. Mutta\nne eivät ole oikeita villejä. Niillä on ihonväriset trikoot, jotka\npoimuilevat siellä täällä ja ovat kyynärpäistä paikatut valkoisella\nlangalla. Sitten mennään oopperaan. Me menemme sisään taputtajien\n(klaköörien) kanssa. Oopperan klakki on hyvin kokoonpantu, mutta\nminä en tahtoisi kuulua pikkuteatterien klakkiin. Voitko ajatella,\nettä oopperassa on sellaisia, jotka maksavat kaksikymmentä souta\nsaadakseen olla mukana, mutta ne ovat nautoja. Ja sitten mennään\nkatsomaan, kun joku mestataan. Minä näytän teille pyövelin. Hän asuu\nMarais-kadun varrella. Herra Sanson on hänen nimensä. Talon portilla on\nkirjelaatikko. -- Niin, siten voi pitää sanomattoman hauskaa!\"\n\nTällä hetkellä tipahti pisara sulaa pihkaa Gavrochen sormelle ja\npalautti hänet elämän todellisuuksiin.\n\n\"Peijakas!\" huudahti hän, \"sydän on kohta lopussa. Huomatkaa! Minä\nen voi uhrata enempää kuin yhden soun kuussa valaistukseen. Kun\npannaan maata, on nukuttava. Meillä ei ole aikaa lukea Paul de Kockin\nromaaneja, meillä. Ja sitäpaitsi voisi valo näkyä ulos sisäänajoportin\nrakosista, ja silloin tarvitsisi pollarien vain katsoa sisään.\"\n\n\"Ja sitten\", huomautti häveliäästi vanhempi poika, joka yksin rohkeni\npuhua Gavrochen kanssa ja vastata hänelle, \"ja sitten voisi jokin\nkipuna pudota oljille; täytyy varoa tulipaloa.\"\n\nRajuilma yhä yltyi. Ukkosen jyrinän lomissa kuuli rankkasateen\npieksävän kolossin selkää.\n\n\"Pitkän nenän sai sade!\" sanoi Gavroche. \"Minusta on hauskaa kuulla,\nkuinka se juoksee suuresta pullosta pitkin talon jalkoja. Talvi on\nnauta, tuhlaa tavaraansa ja vaivaansa eikä kuitenkaan saa meitä\nkastelluksi, ja se saa sen vanhan vesiäijän murisemaan.\"\n\nTätä viittausta ukonilmaan, jonka kaikkiin seurauksiin Gavroche\nyhdeksännentoista vuosisadan filosofina alistui, seurasi huikea\nsalama, niin häikäisevä, että sen välähdys näkyi rakosten läpi norsun\nvatsaan. Melkein samassa jyrähti ukkonen tavattoman ankarasti.\nMolemmat pikkupoikaset huudahtivat ja hypähtivät niin kiivaasti, että\nverkkolaite oli vähällä mennä nurin; mutta Gavroche käänsi rohkeat\nkasvonsa heihin päin ja itse ukkosjyrinänä purskahti äänekkääseen\nnauruun.\n\n\"Olkaa rauhassa, lapset! Ei suinkaan me ruveta vääntämään nurin koko\nnorsua. Se oli pulska ukkonen! Eikös ollutkin? Eikä se ollut nolo\nsalamakaan. Eläköön hyvä Jumala! Totisesti, sehän oli esitetty melkein\nyhtä hyvin kuin Ambigu-teatterissa!\"\n\nTämän sanottuaan hän pani verkon taas kuntoon, työnsi lapset hiljaa\ntakaisin vuoteelle, painoi heidän polvensa alas, jotta he oikaisisivat\njäseniänsä kunnollisesti, ja sanoi:\n\n\"Koska Herra sytyttää kynttilänsä, voin minä sammuttaa omani. Lasten\npitää nukkua, pikkumiehet. On hyvin vahingollista olla nukkumatta.\nKääriytykää nyt hyvin peittoon, sillä nyt minä sammutan. Onko valmista?\"\n\n\"On\", vastasi vanhempi, \"nyt on hyvä. Tuntuu kuin minulla olisi\nuntuvatyyny pään alla.\"\n\n\"Ei sanota pää, poikaseni, sanotaan nuppi\", oikaisi Gavroche.\n\nLapset painautuivat toisiaan vasten. Gavroche korjasi viimeisen kerran\nheidän asentoansa matolla, veti peiton heidän ylleen aina korviin\nsaakka ja sanoi kolmannen kerran:\n\n\"Nukkukaa nyt!\"\n\nSitten hän sammutti \"kynttilänsä\".\n\nTuskin oli valo sammutettu, kun verkko, jonka alla nuo kolme\nlasta makasivat, alkoi omituisesti värähdellä. Kuului kihnutusta,\njonkinlaista metallista ääntä aivan kuin olisi kynsillä ja hampailla\nraaputettu messinkilankaa. Tätä säestämässä oli kaikenlaisia pieniä,\npiipittäviä ääniä.\n\nKun viisivuotias pikkumies kuuli tämän päänsä päällä, oli hän aivan\njähmettyä pelosta ja kyhnäisi vanhempaa veljeään kyynärpäällään, mutta\ntämä oli jo vaipunut uneen, niinkuin Gavroche oli käskenyt. Silloin\npikkumies vihdoin rohkeni puhutella Gavrochea, mutta ihan hiljaa ja\nhenkeä pidättäen:\n\n\"Herra!\"\n\n\"Mikäs on?\" sanoi Gavroche, joka juuri oli sulkenut silmänsä.\n\n\"Mitä tuo on?\"\n\n\"Ne on rottia\", vastasi Gavroche.\n\nJa painoi taas päänsä mattoon.\n\nRottia, joita norsun ruhossa oli tuhansittain ja jotka muodostivat\nne elävät mustat täplät, joista puhuimme, oli näet valonliekki, niin\nkauan kuin se loisti, pitänyt kunnioittavan kaukana, mutta kohta kun\ntämä luola, joka oli kuin niiden kaupunki, oli jälleen pimeänä ja\nne vainusivat sitä, mitä kunnianarvoisa sadunkertoja Perrault sanoo\n\"tuoreeksi lihaksi\", olivat ne joukolla syöksyneet Gavrochen teltan\nkimppuun, kiivenneet sen päälle huippuun saakka ja pureksivat nyt\nverkon silmukoita, syödäkseen itsensä tämän uudenlaisen linnunhäkin\nsisään.\n\nPikkumies ei voinut nukkua.\n\n\"Herra!\" sanoi hän uudelleen.\n\n\"Mikäs on?\" sanoi Gavroche.\n\n\"Mitä rotat ovat?\"\n\n\"Hiiriä.\"\n\nTämä selitys rauhoitti poikaa hiukan. Hän oli nähnyt valkoisia hiiriä\neikä ollut niitä pelännyt. Mutta hän avasi suunsa vielä kerran:\n\n\"Herra!\"\n\n\"Mikäs on?\" sanoi Gavroche taas.\n\n\"Miksei teillä ole kissaa?\"\n\n\"Minulla on ollut\", vastasi Gavroche, \"toin sen tänne, mutta ne söivät\nsen minulta.\"\n\nTämä selitys kumosi edellisen vaikutuksen, ja pikkumies alkoi jälleen\nvapista. Keskustelu hänen ja Gavrochen välillä alkoi nyt neljännen\nkerran.\n\n\"Herra!\" -- \"Mikäs on?\" -- \"Kenen ne söivät?\" -- \"Kissan.\" -- \"Kuka söi\nkissan?\" -- \"Rotat.\" -- \"Hiiretkö?\" -- \"Niin, rotat.\"\n\nLapsi, aivan säikähtyneenä ajatellen hiiriä, jotka söivät kissoja,\njatkoi:\n\n\"Luuleeko herra, että nuo hiiret voisivat syödä meidätkin?\"\n\n\"Tietysti\", sanoi Gavroche.\n\nLapsen pelästys nousi nyt huippuunsa. Mutta Gavroche lisäsi:\n\n\"Älä pelkää. Ne eivät voi päästä sisään. Ja olenhan minä täällä. Kas\nniin, ota kiinni minun kädestäni. Ole hiljaa ja nuku nyt.\"\n\nGavroche otti pikkumiehen käden omaansa, jonka hän ojensi vanhemman\nveljen yli. Lapsi piti siitä kiinni ja rauhoittui. Rohkeudella ja\nvoimalla on tämä salaperäinen tapa levitä toisiin. Heidän ympärillään\noli jälleen hiljaista, heidän äänensä oli peloittanut ja karkoittanut\nrotat; muutaman minuutin kuluttua ne saattoivat vapaasti tulla takaisin\nja ponnistaa kaikki voimansa, sillä silloin olivat kaikki kolme lasta\nsikeässä unessa eivätkä enää kuulleet mitään.\n\nYön hetket kuluivat. Pimeys peitti suuren Bastille-aukean, jääkylmä\ntuulenviima sekaantui tavan takaa sateeseen, kulkupartiot, jotka\nporteissa ja porttikäytävissä, aituuksissa ja pimeissä sopissa\nnuuskivat irtolaisia, kulkivat ääneti norsun ohi, kolossi seisoi\nliikkumattomana ja silmät auki pimeässä ja tuntui uneksivan\ntyytyväisenä hyvästä teostaan, että antoi kolmelle nukkuvalle lapselle\nsuojaa taivaan ja ihmisten kovuutta vastaan.\n\nJotta voisi ymmärtää, mitä nyt seuraa, tulee muistaa, että\nBastille-aukean vartiotupa oli siihen aikaan sen toisessa päässä,\nja että sitä, mikä tapahtui lähellä norsua, ei siellä oleva vartija\nsaattanut nähdä eikä kuulla.\n\nVähän ennen aamunsarastusta tuli eräs mies juosten\nSaint-Antoine-kadulta, riensi aukean yli, hiipi aituukseen norsun\nvatsan alle asti. Jos jotakin valoa olisi langennut tähän mieheen,\nolisi hänen aivan läpimärästä asustaan voinut päättää, että hän oli\nviettänyt koko yön ulkona sateessa. Tultuaan norsun alle hän päästi\nihmeellisen huudon, joka ei ole mitään ihmiskieltä ja jota vain\npapukaija osaisi matkia. Kaksi kertaa hän toisti tämän huudon, josta\nseuraava tavaus tuskin voi antaa muuta kuin hämärän aavistuksen:\n\n\"Kirikikiuu!\"\n\nToiseen huutoon vastasi kirkas, reipas ja nuorekas ääni norsun vatsasta:\n\n\"On.\"\n\nMelkein heti sen jälkeen otettiin reikää sulkeva laudankappale pois,\nreiästä ryömi esiin poika, joka laskeutui alas norsun säärtä myöten\nja hypähti keveästi maahan miehen viereen. Se oli Gavroche. Mies oli\nMontparnasse.\n\nMitä huutoon \"kirikikiuu\" tulee, merkitsi se epäilemättä samaa, mitä\npoika oli tarkoittanut sanomalla: \"Kysy vain herra Gavrochea.\"\n\nKuultuaan sen oli Gavroche havahtunut unesta ja kömpinyt ulos\n\"komerostaan\" avattuaan hiukan verkkoa, jonka sitten taas huolellisesti\nsulki; sitten hän oli avannut luukun ja laskeutunut alas.\n\nMies ja poika tunsivat pimeydestä huolimatta heti toisensa mitään\nsanomatta; Montparnasse lausui vain:\n\n\"Me tarvitsemme sinua. Tule auttamaan.\"\n\nKatupoika ei pyytänyt selityksiä.\n\n\"Tässä olen\", sanoi hän.\n\nSitten lähtivät molemmat Saint-Antoine-kadulle, mistä Montparnasse oli\ntullut, ja puikkelehtivat vikkelästi puutarhurinrattaiden pitkän jonon\nvälissä, joka tähän aikaan vuorokautta oli matkalla kauppahalliin.\n\nPuutarhurit, jotka puolinukuksissa istuivat rattaillaan vihannestensa\nkeskessä ja rankkasateen vuoksi olivat silmiä myöten matkavaippojensa\nhupussa, eivät edes huomanneet ohirientäviä outoja olentoja.\n\n\n\n\n3.\n\nKohtalon vaiheita eräässä karkauksessa.\n\n\nSamana yönä oli la Force-vankilassa tapahtunut seuraavaa.\n\nBabet, Brujon, Gueulemer ja Thénardier olivat sopineet karkaamisesta,\nvaikka Thénardier istui eri kopissa. Babet oli jo samana päivänä omasta\npuolestaan asiasta suoriutunut, kuten kuultiin Montparnassen kertovan\nGavrochelle. Montparnassen oli määrä auttaa heitä ulkopuolella.\n\nBrujon, joka oli viettänyt kuukauden rankaisukopissa, oli tällöin\nsaanut aikaa ensinnäkin punoakseen itselleen köyden ja toiseksi\nlaatiakseen suunnitelman. Näissä ankaroissa vankikopeissa, joissa\nvankilakuri jättää tuomitun vangin omiin hoteisiinsa, oli ennen\naikaan neljä kiviseinää, kivikatto, laakakivipermanto, telttavuode,\nrautaristikkoinen ikkunaluukku ja raudoitettu ovi, ja niitä\nsanottiin vankikoloiksi. Mutta vankikolot katsottiin sitten liian\nepäinhimillisiksi; nyt on niissä raudoitettu ovi, rautaristikkoinen\nikkunaluukku, telttavuode, laakakivinen permanto, kivikatto ja neljä\nkiviseinää, ja niitä sanotaan rankaisukopeiksi. Puolenpäivän aikaan on\nniissä hiukan valoa. Epäkohta näissä säilytyskomeroissa, jotka, kuten\nnäkyy, eivät ole vankikoloja, on, että annetaan olennoille, joiden\npitäisi tehdä työtä, tilaisuutta miettiä mitä hyvänsä.\n\nBrujon oli siis miettinyt ja lähtenyt rankaisukopista mukanaan\nköysi. Kun häntä pidettiin liian vaarallisena oleskelemaan\nCharlemagne-pihalla, pantiin hänet Uuteen rakennukseen. Ensimmäinen,\njonka hän siellä tapasi, oli Gueulemer, toinen eräs naula; Gueulemer\nmerkitsi rikosta, naula vapautta.\n\nBrujon, josta on aika antaa täydellinen kuvaus, oli näköjään\nheikkorakenteinen ja esiintyi syvän harkinnan nojalla aina väsyneen\nnäköisenä, oli siivo tavoiltaan ja ovela varas, katse hyväilevä ja\nnauru kaamea. Katse oli seuraus hänen tahdostaan, mutta nauru oli\nluontainen. Hänen ensimmäiset ammattiopintonsa olivat kohdistuneet\nkattoihin; hän oli tehnyt suuria uudistuksia lyijyvarkaiden\nteollisuudessa, jonka alana on peltilevyjen korjaaminen katoilta\nja vesikourujen nylkeminen sillä menetelmällä, josta pariisilainen\nvaraskieli käyttää nimeä gras-double.\n\nEräs seikka, joka teki hetken karkausyritykselle otolliseksi, oli,\nettä kattajia juuri siihen aikaan oli korjaamassa erästä vankilan\nliuskakaton osaa. Saint-Bernard ei ollut enää täysin eristetty\nCharlemagnesta eikä Saint-Louis'sta. Katonrajassa oli rakennustelineitä\nja tikapuita, toisin sanoen siltoja ja portaita vapauteen.\n\nUusi rakennus, joka oli pahimmin halkeilleita ja rappeutuneita, mitä\nrakennusalalla hevin saattaa tavata, oli vankilan heikko puoli.\nSeinät olivat siihen määrään salpietarin syömät, että oli ollut pakko\nlaudoittaa makuuhuoneiden holvit, kun niistä irtautui kiviä ja putoili\nvankien vuoteelle. Rakennuksen rappiosta huolimatta oli tehty se virhe,\nettä Uuteen rakennukseen sijoitettiin vaarallisimmat vangit, \"suuret\njutut\", kuten vankilakielellä sanotaan.\n\nUudessa rakennuksessa oli neljä makuusalia päällekkäin ja ullakko, jota\nsanottiin \"vapaaksi ilmaksi\". Suuri savutorvi, luultavasti jostakin La\nForcen muinaisten herttuoin keittiöstä, kulki pohjakerroksesta läpi\nkaikkien neljän kerroksen, jakoi kahtia kaikki makuusalit, joissa se\nmuodosti eräänlaisen sileän pylvään, ja jatkui sitten katon kautta ulos.\n\nGueulemer ja Brujon olivat samassa makuusalissa. Varovaisuudesta oli\nheidät sijoitettu alimpaan kerrokseen. Sattuma asetti niin, että heidän\nvuoteittensa pääpuoli nojautui savutorveen.\n\nThénardier oli aivan heidän päittensä kohdalla ullakkohuoneessa, niin\nsanotussa \"vapaassa ilmassa\".\n\nJos vaeltaja mentyään ohi ruiskumiehistön kasarmin pysähtyy\nCulture-Sainte-Catherinen kadulle, kylpylän portin edustalle, näkee hän\ntäynnä kukkia ja ruukkukasveja olevan pihan, jonka taustalla leviää\nkaksisiipinen, pieni, valkoinen rotunda, jolle viheriät ulkoluukut\nantavat iloisen näön -- Jean Jacques'in idyllisen unelman. Vain\nkymmenen vuotta sitten kohosi tämän rotundan takana musta, suuri,\nkamala, alaston muuri, johon se nojautui. Se oli la Forcen \"kiertotien\"\nympärillä oleva muuri.\n\nTätä rotundan takana olevaa muuria saattaisi verrata Berquinin takaa\nesiinpistävään Miltoniin.\n\nNiin korkea kuin muuri olikin, kohosi kuitenkin sen takaa vielä\nmustempi katto. Se oli Uuden rakennuksen katto. Siinä näki neljä\nrautaristikolla varustettua ikkunaluukkua; ne olivat \"vapaan ilman\"\nikkunat. Katolta kohosi savutorvi; se oli sama, joka kulki makuusalien\nläpi.\n\n\"Vapaa ilma\", Uuden rakennuksen ullakkohuone, oli eräänlainen suuri\nsali yliskoppeineen ja suljettu kolminkertaisilla ristikoilla ja\nraudoitetuilla ovilla, joihin suunnattoman suuret naulankannat\nmuodostivat ikäänkuin tähtiä. Kun siihen astui pohjoispäästä, olivat\nnuo neljä yliskoppia vasemmalla ja vastapäätä niitä oikealla taas neljä\nnelikulmaista, jokseenkin suurta komeroa, joita erottivat toisistaan\nkapeat käytävät ja jotka rinnankorkeudelle oli rakennettu tiilistä,\nmutta muuten kattoon saakka rautakangista.\n\nThénardier oli helmikuun 3. päivän vastaisen yön jälkeen ollut eräässä\nnäistä komeroista. Ei ole milloinkaan voitu saada selville, kuinka ja\nkenen salaisella avulla hänen oli sinne onnistunut hankkia ja piilottaa\npullo eräänlaista viiniä, jota sanotaan Desrues'n keksimäksi ja jossa\non jotakin väkevää nukutusainetta.\n\nMonissa vankiloissa on palveluskunnan keskuudessa uskottomia\nhenkilöitä, puoliksi vanginvartijoita, puoliksi varkaita, jotka\nauttavat karkaamisissa, myyvät poliisille epäluotettavaa palvelustaan\nja osaavat kyniä rahaa joka taholta.\n\nSamana yönä, jolloin pikku Gavroche oli ottanut huoltoonsa kaksi\nharhailevaa lasta, olivat Brujon ja Gueulemer, jotka tiesivät, että\nBabet oli aamulla karannut ja että hän ja Montparnasse odottivat\nheitä kadulla, nousseet hiljaa istumaan vuoteilleen ja alkaneet sillä\nnaulalla, jonka Brujon oli löytänyt, porata reikää savutorveen, jossa\nheidän vuoteensa olivat kiinni. Muurisora putosi Brujonin sänkyyn,\njoten sitä ei kuulunut. Rankkasateeseen yhtynyt ukkosenjylinä tärisytti\novia ja sai aikaan vankilassa kumeaa, mutta karkaajille edullista\nmelua. Ne vangeista, jotka heräsivät, olivat taas nukkuvinaan ja\nantoivat Brujonin ja Gueulemerin askartaa. Brujon oli notkea,\nGueulemer väkevä. Vartija, joka makasi vankilasaliin päin olevalla\nristikkoikkunalla varustetussa kopissa, ei ollut kuullut ääntäkään,\nennenkuin muuri oli läväisty, savutorven läpi kiivetty, rautaristikko,\njoka sulki sen yläpään aukon, murrettu ja molemmat vaaralliset rosvot\nulkona katolla. Sade ja myrsky yltyivät, katto oli liukas.\n\n\"Mikä mainio yö tällaiseen matkustukseen!\" sanoi Brujon.\n\nKuuden jalan levyinen ja kahdeksankymmenen jalan syvyinen kuilu erotti\nheidät kiertotien ympärillä olevasta muurista. Tämän kuilun pohjalla\nhe näkivät yövartijan kiväärin välkähtävän pimeässä. Savutorven\nvastamurretun rautaristikon jäljellä oleviin tynkiin he sitoivat\ntoisen pään Brujonin kopissaan punomaa köyttä, heittivät toisen pään\nkiertotien ympärysmuurin yli, hyppäsivät kuilun yli, tarttuivat\nmuurinharjaan, kiipesivät sen yli, laskeutuivat köyttä myöten\nyksitellen pienelle katolle, joka oli kylpylän yhteydessä, tempasivat\nköyden irti, laskeutuivat kylpylän pihalle, menivät sen yli, aukaisivat\nportinvartijan luukun, jonka vieressä porttiköysi oli, vetivät köyttä,\naukaisivat portin ja olivat kadulla.\n\nEi ollut kulunut kolmea neljännestuntia siitä, kun he pimeässä nousivat\nistumaan vuoteillaan naula kädessä ja suunnitelmansa päässä.\n\nMuutamaa silmänräpäystä myöhemmin olivat he tavanneet Babet'n ja\nMontparnassen, jotka liikuskelivat lähistöllä.\n\nKun he tempaisivat köyttä irti, oli se katkennut, niin että osa\nsiitä jäi riippumaan savutorvesta katolle. Muuten ei heille ollut\ntapahtunut muuta vahinkoa, kuin että nahka käsistä oli melkein kokonaan\nhankautunut verille.\n\nSamana yönä oli Thénardier saanut vihjauksen asiasta, -- milloinkaan ei\nole saatu tietää, millä tavoin -- eikä hän siis nukkunut.\n\nNoin kello yksi yöllä hän näki, niin pimeä kuin yö olikin, kaksi varjoa\nsateessa ja myrskyssä liukuvan katolla sen ullakkoluukun ohi, joka oli\nvastapäätä hänen komeroansa. Toinen pysähtyi hetkiseksi luukun eteen.\nSe oli Brujon. Thénardier tunsi hänet ja ymmärsi kaikki. Tämä riitti\nhänelle.\n\nThénardier'ta, joka katsottiin varkaaksi, joka ei kammonut murhaa ja\noli vangittu yöllisestä kavalasta päällekarkauksesta ase kädessä, ei\npäästetty näkyvistä. Vartija, jota vaihdettiin joka toinen tunti,\nkäveli kivääri ladattuna hänen komeronsa edustalla. \"Vapaa ilma\"\noli reverberilyhdyllä valaistu. Vangilla oli viidenkymmenen naulan\npainoinen jalkakahle. Joka päivä kello neljä iltapuolella astui\nvanginvartija, mukanaan kaksi verikoiraa -- se oli tapa vielä siihen\naikaan -- hänen komeroonsa, pani hänen vuoteensa viereen kahden\nnaulan painoisen ruisleivän, kulhon vettä ja toisen jokseenkin laihaa\nlihalientä, jossa uiskenteli muutamia papuja, tarkasti jalkakahleen ja\nkoputteli rautaristikkoa. Verikoiramies palasi kaksi kertaa joka yö.\n\nThénardier oli saanut luvan pitää eräänlaista rautakoukkua, jota hän\nkäytti kiinnittääkseen sen avulla leipänsä erääseen muurinrakoon\n\"pelastaakseen sen rotilta\", kuten hän sanoi. Kun Thénardier'ta\npidettiin alituisesti silmällä, ei tätä rautakoukkua katsottu mitenkään\narveluttavaksi. Sittemmin muistettiin kuitenkin erään vanginvartijan\nsanoneen:\n\n\"Parempi olisi, ettei annettaisi hänelle muuta kuin puukoukku.\"\n\nKello kaksi aamulla vaihdettiin vartija, joka oli vanha sotilas, ja\nhänen sijaansa tuli alokas. Muutamaa sekuntia myöhemmin kävi koiramies\ntarkastuksellaan ja poistui havaitsematta mitään muistuttamista,\npaitsi että alokas oli perin nuori ja näytti \"moukkamaisen tuhmalta\".\nKahta tuntia myöhemmin, kello neljä, kun tultiin alokasta vaihtamaan,\ntavattiin tämä pitkällään permannolla ja nukkumassa kuin tukki\nThénardier'n komeron vieressä. Thénardier itse oli poissa. Hänen\njalkakahleensa oli kivipermannolla. Hänen komeronsa katossa oli\nreikä ja sen yläpuolella olevassa katossa toinen. Hänen vuoteestaan\noli irroitettu lauta ja todennäköisesti viety mukaan, sillä sitä ei\nlöytynyt. Komerossa tavattiin myös puolillaan oleva pullo, joka sisälsi\njäännöksen sitä huumausviiniä, jolla sotamies oli nukutettu. Sotamiehen\npistin oli kadonnut.\n\nKun nämä havainnot tehtiin, katsottiin Thénardier'n jo olevan\nsaavuttamattomissa. Asian todellinen laita oli, että hän ei tosin enää\nollut Uudessa rakennuksessa, mutta vaappui vielä suuressa vaarassa.\n\nKun Thénardier oli tullut Uuden rakennuksen katolle, oli hän löytänyt\nBrujonin köyden jäännöksen, joka oli liian lyhyt hänen voidakseen paeta\nsamaa tietä kuin Brujon ja Gueulemer.\n\nKun Ballets-kadulta kääntyy Roi-de-Sicile-kadulle, on melkein heti\noikealla eräs epäsiisti syvennys. Siinä oli viime vuosisadalla talo,\njosta on jäljellä vain sen takaseinä, joka kohoaa viereisten talojen\nkolmannen kerroksen tasalle. Se tyhjä tila, jonka purettu talo on\njättänyt kadun varrelle, on puoliksi täytetty laholla lauta-aidalla.\nTämän aidan takana on pieni puurakennus kiinni jäljellä olevassa\nrauniossa.\n\nTämän raunion harjalle oli Thénardier ehtinyt vähän ennen kello kolmea\naamulla.\n\nMiten hän sinne saakka oli voinut päästä, on melkein mahdotonta\nkäsittää, eikä sitä ole koskaan täysin saatu selville. Joka tapauksessa\noli Thénardier hiestyneenä, sateesta läpimärkänä, vaatteet riekaleina,\nkädet verissä, kyynärpäät ja polvet samaten, tullut tämän muurin\nharjalle ja paneutunut siihen pitkäkseen, kun hänen voimansa nyt\nolivat uupuneet. Kolmen kerroksen korkuinen jyrkkä putous erotti hänet\nkadunkiveyksestä.\n\nKöysi, joka hänellä oli, oli liian lyhyt.\n\nHänen täytyi jäädä siihen odottamaan, pettyneenä toiveissaan, nyt vielä\npimeyden suojaamana, mutta pian päivän valjetessa vain joutuakseen\nuudelleen kiinni. Kello löi neljä. Thénardier'ta pöyristytti. Muutamaa\nsekuntia myöhemmin kuului vankilasta sitä hurjaa melua, jonka\nilmisaatu karkaaminen synnyttää. Hän kuuli sen. Valoja liikkui ylös\nja alas makuusalien ikkunoissa, soihtu kulki ympäri Uuden rakennuksen\nkatolla, ruiskumiehistö viereisestä kasarmista oli hälytetty. Näitä\nmiehiä liikuskeli soihdun valossa pitkin kattoja. Samaan aikaan näki\nThénardier Bastille-aukean puolelta taivaanrannan vähitellen alkavan\nvaaleta.\n\nHän oli kymmenen tuuman levyisellä muurinharjalla maaten pitkällään\nrankkasateessa, äkkisyvä oikealla, toinen vasemmalla, voimatta\nliikahtaa paikaltaan, kauhistuen yhtä paljon putoamisen kuin pysymisen\najatusta: kuolema, jos putoan, vankila, jos pidän itseäni kiinni.\n\nKeskellä tätä tuskaa hän näki äkkiä, vaikka katu vielä oli aivan pimeä,\nmiehen, joka hiipi pitkin talojen seinävieriä ja tuli Pavée-kadulta,\npysähtyvän siihen syvennykseen, jonka yläpuolella Thénardier melkein\nriippui. Miestä seurasi toinen, joka liikkui yhtä varovasti, sitten\nkolmas ja vihdoin neljäs. Kun he olivat koossa, tulivat kaikki sen\naitauksen sisään, missä mainitsemamme puurakennus on. He olivat aivan\nThénardier'n alla. Thénardier, joka ei voinut erottaa heidän kasvojaan,\nkoetti kuunnella heidän puhettansa epätoivoisesti heristäen korviansa.\n\nJotakin toivontapaista välähti Thénardier'n mielessä: miehet puhuivat\nvarkaankieltä.\n\nEnsimmäinen sanoi hiljaa, mutta selvästi:\n\n\"Lähdetään pois. Mitä meillä on täällä tekemistä?\"\n\nToinen vastasi:\n\n\"Sataa niin, että se voisi sammuttaa helvetin tulen. Ja pollarit\nkulkevat tästä ohi. Tuolla on sotilasvartija. Täällä meidät vain\nkaapataan kiinni.\"\n\nParista tunnusomaisesta murresanasta Thénardier tunsi miehet. Edellinen\noli Brujon, jälkimmäinen Babet.\n\nTällöin huomautti kolmas:\n\n\"Vielä ei ole kiirettä; odotetaan hiukan. Kuka tietää, ehkä hän voi\ntarvita meitä?\"\n\nNäistä sanoista, jotka lausuttiin puhtaalla ranskalla, tunsi Thénardier\nMontparnassen, joka piti teikarikunnianaan, että ymmärsi kaikkia\nmahdollisia varasmurteita, mutta ei puhunut mitään niistä.\n\nNeljäs ei lausunut mitään, mutta hänen leveät hartiansa ilmaisivat\nhänet. Thénardier ei saattanut epäillä. Se oli Gueulemer.\n\nBrujon vastasi melkein kiivaasti, mutta yhä matalalla äänellä:\n\n\"Mitä sinä siinä mökötät? Kapakoitsija ei ole kyennyt kapuamaan ulos.\nHän ei osaa sitä ammattia, häh? Taitava täytyy olla, jos osaa repiä\npaitansa ja lakanansa ja punoa niistä köyden, tehdä reikiä oviin, tehdä\nvääriä papereita ja vääriä avaimia, sahata poikki kahleensa, kiinnittää\nköyden ulkopuolelle ja livahtaa ulos. Ukkorähjä ei ole sitä osannut,\nhän ei pysty siihen työhön.\"\n\nBabet lisäsi, yhä sillä oppineella klassillisella varkaankielellä, jota\npuhuivat Poulailler ja Cartouche ja joka Brujonin käyttämään rohkeaan,\nuuteen, kuvarikkaaseen ja uskallettuun varkaankieleen on samassa\nsuhteessa kuin Racinen kieli André Chénier'n käyttämään.\n\n\"Sinun krouvarisi on otettu kiinni kesken hommaa. Ovela sitä pitää\nolla. Hän on vasta-alkaja. On antanut vartijan, joka oli olevinaan\nhänen kanssaan yksissä juonissa, vetää itseään nenästä. Heristä\nkorviasi, Montparnasse! Kuuletko noita huutoja vankilasta? Olethan\nnähnyt kaikki nuo valot. Hänet on saatu kiinni. Antaa mennä! Eihän\nsiitä tule kuin kaksikymmentä vuotta. Minä en ole pelkuri enkä\narkalasta kotoisin, mutta tässä ei ole enää mitään tekemistä tai\njoudumme kiikkiin itse. Älä nyt suutu, vaan tule mukaan, niin juodaan\npullo vanhaa viiniä yhdessä.\"\n\n\"Ei pidä jättää ystäviä hädässä\", mutisi Montparnasse.\n\n\"Minä vakuutan sinulle, että hän on joutunut kiinni\", selitti Babet.\n\"Tällä hetkellä ei krouvari ole puupennin arvoinen. Me emme voi mitään.\nLähdetään lipettiin. Minusta tuntuu jo kuin pollari pitelisi minua\nkravelista kiinni.\"\n\nMontparnasse teki enää vain heikkoa vastarintaa. Nämä neljä miestä\nolivat tavallisella rosvojen välisellä uskollisuudella, joka ei salli\nheidän jättää toisiaan pulaan, kierrelleet la Forcen ympärillä koko\nyön, vaaran suuruudesta huolimatta, toivoen näkevänsä Thénardier'n\nilmestyvän jollekin muurille. Mutta yö, joka alkoi käydä liian\nvaloisaksi, rankkasade, joka karkoitti kaikki kaduilta, vilu,\njoka alkoi ahdistaa, läpimärät vaatteet, rikkinäiset jalkineet,\nkulkupartiot, joita he olivat tavanneet, huolestuttava melu, joka\nkuului vankilasta, sammuva toivo, syttyvä pelko, kaikki kehoitti heitä\npoistumaan. Montparnassekin, jossa taisi olla hiukan Thénardier'n\nvävyn vikaa, antoi perään. Silmänräpäys vielä, ja he olisivat menneet.\nThénardier läähätti muurinharjalla, niinkuin fregatti Médusan\nhaaksirikkoiset lautallaan, kun näkivät lähellä olleen laivan katoavan\nnäköpiirin taa.\n\nHän ei uskaltanut huutaa heille; huuto, joka kuulaisi, voisi tärvellä\nkaikki; hän sai viimeisen neron välähdyksen; otti taskustaan Brujonin\nköydenpätkän, jonka oli irroittanut Uuden rakennuksen savutorvesta, ja\nnakkasi sen alas.\n\nKöysi putosi alhaalla seisovien jalkain eteen.\n\n\"Köysi!\" sanoi Babet.\n\n\"Minun köyteni!\" sanoi Brujon.\n\n\"Kapakoitsija on tuolla\", sanoi Montparnasse.\n\nHe katsoivat ylös. Thénardier pisti hiukan esiin päätään.\n\n\"Pian!\" sanoi Montparnasse. \"Onko sinulla köyden toinen puolikas,\nBrujon?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Solmi yhteen molemmat, niin heitämme köyden hänelle; hän kiinnittää\nsen muuriin, ja siinä kaikki, mitä hän tarvitsee alas tullakseen.\"\n\nThénardier uskalsi koroittaa äänensä.\n\n\"Minä olen kylmästä kohmettunut.\"\n\n\"Siitähän lämpenet.\"\n\n\"En voi hievahtaa.\"\n\n\"Hilaa vain itsesi alas, niin otamme sinut vastaan.\"\n\n\"Käteni ovat kohmeessa.\"\n\n\"Sido ainakin köysi kiinni muuriin.\"\n\n\"En voi.\"\n\n\"Jonkun meistä täytyy kiivetä ylös\", sanoi Montparnasse.\n\n\"Kolme kerrosta korkealle!\" empi Brujon.\n\nVanha savutorvi, joka oli kuulunut puurakennuksessa muinoin käytettyyn\nuuniin, kulki pitkin muuria ja ulottui sille paikalle, missä Thénardier\noli. Se oli sangen ahdas.\n\n\"Voisi kiivetä tuon läpi\", sanoi Montparnasse.\n\n\"Tuonko pillin läpi?\" huudahti Babet. \"Mies! Mahdotonta! Siihen\ntarvittaisiin pieni poika.\"\n\n\"Niin, poika\", toisti Brujon.\n\n\"Mistä tässä nyt semmoinen poika otetaan?\" sanoi Gueulemer.\n\n\"Odottakaa!\" sanoi Montparnasse. \"Minä tiedän.\"\n\nHän raotti varovasti aidan porttia, totesi, ettei kadulla näkynyt\nketään, meni varovasti ulos, pani portin kiinni ja lähti laukkaamaan\nBastille-aukealle.\n\nSeitsemän tai kahdeksan minuuttia kului, kahdeksantuhatta vuosisataa\nThénardier'lle; Babet, Brujon, Gueulemer eivät virkkaneet ainoatakaan\nsanaa; vihdoin aukeni portti jälleen, ja Montparnasse ilmestyi\nläähättäen, mukanaan Gavroche. Sade piti katua yhä ihmisistä tyhjänä.\n\nPikku Gavroche katseli näitä rosvoja tyynesti. Vesi valui hänen\ntukastaan. Gueulemer puhutteli häntä:\n\n\"Poika, oletko mies?\"\n\nGavroche kohautti olkapäitään ja vastasi:\n\n\"Semmoinen lapsi kuin minä on mies, ja semmoiset miehet kuin te ovat\nlapsia!\"\n\n\"Onpa sillä pojalla kieli suussa!\" sanoi Babet.\n\n\"Pariisilaispojat eivät ole märistä oljista tehtyjä\", lisäsi Brujon.\n\n\"Mitä te tarvitsette?\" kysyi Gavroche.\n\nMontparnasse vastasi:\n\n\"Päästä tuon savutorven läpi.\"\n\n\"Tämä köysi mukana\", sanoi Babet.\n\n\"Ja sitoa se kiinni\", lisäsi Brujon.\n\n\"Tuon muurin päälle\", jatkoi Babet.\n\n\"Tuon ikkuna-aukon kohdalla olevaan palkkiin\", selitti Brujon.\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Siinä kaikki\", sanoi Gueulemer.\n\nGavroche katseli köyttä, savutorvea, muuria, ikkuna-aukkoa ja vihelsi\nhuulillaan sen halveksuvan äänen, joka merkitsee:\n\n\"Mitä varten se on tarpeellista?\"\n\n\"Muurin päällä makaa mies, joka sinun pitää pelastaa\", vastasi\nMontparnasse.\n\n\"Suostutko?\" kysyi Brujon.\n\n\"Nauta!\" vastasi poika, ikäänkuin kysymys olisi tuntunut hänestä\nloukkaavalta.\n\nSitten hän riisui kenkänsä.\n\nGueulemer tarttui Gavrocheen toisella kädellään, nosti hänet\npuurakennuksen katolle, jonka lahot laudat notkuivat lapsen painon\nalla, ja antoi hänelle köyden, jonka Brujon oli solminut yhteen sillä\nvälin kuin Montparnasse oli poissa. Gavroche meni savutorven luo, jonka\nsisään oli helppo päästä katon rajassa olevasta suuresta halkeamasta.\nJuuri kun hänen piti ruveta kiipeämään, kurkottui Thénardier, joka näki\npelastuksen ja elämän lähenevän, muurinreunan yli; päivän ensimmäinen\nsaraste loi heikkoa valoa hänen hikiselle otsalleen, kalmankalpeille\nposkipäilleen, ohuelle ja terävälle nenälleen, aivan takkuiselle\nharmaalle parralleen, ja Gavroche tunsi hänet.\n\n\"Ah\", sanoi hän, \"sehän on isäukko! No, se ei estä.\"\n\nJa hän otti köyden hampaittensa väliin ja alkoi päättävästi kiivetä\nylös.\n\nHän pääsi onnellisesti vanhan muurin harjalle, istuutui sen päälle\nhajareisin kuin hevosen selkään ja sitoi köyden tukevasti ikkuna-aukon\npalkkiin.\n\nHetkistä myöhemmin oli Thénardier maassa.\n\nTuntiessaan vaaran olevan ohi hän ei enää ollut väsynyt, viluinen eikä\nvapiseva; kaikki äskeiset hirmuiset kokemukset haihtuivat kuin savu,\nkoko hänen tavaton ja hurja terävänäköisyytensä heräsi jälleen, ja hän\nseisoi suorana ja vapaana ja valmiina astumaan etunenässä. Ensimmäiset\nsanat, jotka hän lausui, olivat seuraavat:\n\n\"Kenet me nyt syömme?\"\n\nOn tarpeetonta selittää tämän kauhean läpinäkyvän sanan merkitystä,\njoka samalla merkitsee tappamista, salamurhaa ja ryöstöä.\n\n\"Mennään johonkin kojuun\", sanoi Brujon. \"Vain pari sanaa ja\nsitten erkanemme heti. Plumet-kadun varrella oli eräs lupaavalta\nnäyttävä yritys: katu autio, talo yksinäinen, vanha rikkiruostunut\nristikkoportti puutarhaan ja talossa vain naisväkeä.\"\n\n\"No, miksei?\" kysyi Thénardier.\n\n\"Sinun tyttösi, Éponine, on ollut siellä tarkastamassa\", sanoi Babet.\n\n\"Ja toi korpun Magnonille\", lisäsi Gueulemer. \"Siellä ei ole tehtävää.\"\n\n\"Tyttö ei ole tuhma\", sanoi Thénardier. \"Mutta saahan sentään katsoa.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi Brujon, \"saahan katsoa.\"\n\nKukaan miehistä ei tuntunut välittävän enempää Gavrochesta, joka heidän\nkeskustellessaan oli istunut eräällä kivellä aidan vieressä; hän odotti\nmuutaman silmänräpäyksen, ehkäpä, että hänen isänsä kääntyisi hänen\npuoleensa, pani sitten kengät jalkaansa ja sanoi:\n\n\"Onko se nyt lopussa? Ettekö tarvitse minua enää, miehet? Te olette\nnyt päässeet pälkähästä. Minä livistän tieheni. Minun täytyy auttaa\npoikaseni pois sängystä.\"\n\nJa hän meni menojansa.\n\nNuo viisi miestä lähtivät portista kadulle.\n\nKun Gavroche oli kadonnut Ballets-kadun nurkan taa, otti Babet\nThénardier'n syrjään.\n\n\"Kiinnititkö huomiota nulikkaan?\"\n\n\"Mihin nulikkaan?\"\n\n\"Siihen, joka kiipesi muurille ja toi sinulle köyden.\"\n\n\"En, enpä erittäin.\"\n\n\"No, en tiedä, mutta minusta näytti, että se oli sinun oma poikasi.\"\n\n\"Pyh!\" sanoi Thénardier; \"niinkö luulet?\"\n\n\n\n\n\n\nSEITSEMÄS KIRJA.\n\nVARKAANKIELI\n\n\n\n\n1.\n\nAlkuperä.\n\nPigritia -- laiskuus -- on kamala sana.\n\n\nSiitä on syntynyt la pègre, s.o. varkauden maailma, ja la pègrenne,\ns.o. nälän helvetti.\n\nLaiskuus on siis äiti.\n\nHänellä on poika, varkaus, ja tytär, nälkä.\n\nMissä nyt olemme? L'argot'ssa.\n\nMitä on l'argot? Samalla kertaa kansa ja murre; varkauden harjoittajat\nja heidän kielensä.\n\nKun tämän vakavan ja synkän tarinan kertoja neljäneljättä vuotta sitten\neräässä teoksessa,[5] joka kirjoitettiin samassa tarkoituksessa kuin\ntämä, esitti varkaan, joka puhui l'argot'ta, niin sitä hämmästyttiin ja\npaheksuttiin.\n\n\"Mitä! Kuinka! L'argot'ta! L'argot'han on kauheaa! Sehän on\nkaleeriorjain, kuritushuoneiden, vankilain, inhoittavimpien\nyhteiskunnan hylkyjen puhetta!\" J.n.e.\n\nMe emme ole koskaan käsittäneet tämänlaatuisia moitteita.\n\nKun sittemmin kaksi erinomaista romaaninkirjoittajaa, toinen\nihmissydämen syvä ymmärtäjä, toinen peloton kansan ystävä, Balzac ja\nEugène Sue, antoivat roistojen puhua luontaista kieltään, aivan samoin\nkuin \"Le dernier jour d'un condamnén\" tekijä oli tehnyt vuonna 1828,\nesitettiin samoja muistutuksia. Taas sanottiin:\n\n\"Mikä on tekijäin tarkoitus, kun he käyttävät tuota inhoittavaa\nmongerrusta? L'argot -- varkaankieli -- on pöyristyttävää!\"\n\nOn, epäilemättä. Kukapa sitä kieltää?\n\nMutta kun on tarkastettava haavaa, luodattava syvyyttä tai tutkittava\nyhteiskuntaa, niin mistä alkaen on ruvettu katsomaan viaksi, että\ntungetaan mahdollisimman pitkälle, mennään pohjaan saakka? Miksei\ntarkastaa, tutkia kaikkea? Miksikä pysähtyä kesken? Pysähtyminen on\nkoetinpuikon, luotauspainon asia, ei sen, joka niitä pitelee.\n\nEi ole totisesti mikään houkutteleva tai helppo tehtävä toimittaa\ntutkimuksia yhteiskuntajärjestyksen rämeillä, missä kiinteä pohja\nloppuu ja muta alkaa, penkoa tässä paksussa loassa, ajaa takaa,\nsaada kiinni ja, kun se vielä sätkii, heittää valtatielle näin\npäivänvaloon saatu inha murre, joka tihkuu likaa, tämä sappea\nkihoava sanakirja, jossa jokainen sana on kuin jonkin mudan ja\npimeyden epäsikiön saastainen jäsen. Mutta milloin on vastenmielisyys\nalkanut olla pätevä syy tutkimisen lopettamiseen? Milloin alkoi\ntauti karkoittaa lääkäreitä? Voiko ajatella luonnontutkijaa, joka\nkieltäytyisi tutkimasta kyykäärmettä, skorpionia, hämähäkkiä, koska\nne ovat inhoittavia, rumia? Ajattelija, joka kääntäisi selkänsä\nvarkaankielelle, olisi kuin kirurgi, joka kääntyisi pois nähdessään\nmätähaavan tai syylän. Hän olisi kielentutkija, joka empisi tutkia\njotakin kielikysymystä, filosofi, joka empisi tutkia jotakin\nihmisyyskysymystä. Sillä -- sanottakoon se niille, jotka eivät\nsitä tiedä -- varkaankieli on samalla kertaa kirjallisuusilmiö ja\nyhteiskunnallinen tulos. Mitä on varkaankieli oikeastaan? varkaankieli\non kurjuuden kieltä.\n\nTässä voisi meidät keskeyttää; voisi yleistää kysymyksen, mikä\nuseinkin on sen merkityksen väheksymistä; voisi sanoa meille, että\nkaikilla käsitöillä, kaikilla ammateilla, voisipa lisätä, kaikilla\nyhteiskunta-asteikon vivahteilla ja kaikilla älymystömuodoilla on oma\nl'argot'nsa. Kun korniipelaaja sanoo: _grandissimo, passi, pieti_, kun\nnäyttelijä puhuu _furoorista tai fiaskosta_, kun kirjanpainaja sanoo\n_bougeois tai cicero_ tai sanomalehdentaittaja: _kärrätkää 'kuolleita'\ntänne!_ j.n.e., niin nämä kaikki puhuvat omaa l'argot'tansa. Ja\ntuskinpa vain on yhtään yhteiskuntaluokkaa tai seurustelupiiriä,\njolla ei olisi jonkin verran erikoista l'argot'tansa. Diplomaattien\nsalakirjoitus on l'argot'ta; kun paavin kanslia kirjoittaa 26\ntarkoittaen _Roomaa, _grkztntgzyal_ tarkoittaen _lähetystä,\nabfxustgmogrkzutu XI_ ja tarkoittaa sillä _Modenan herttuaa_, niin\nse on l'argot'ta. Klassikko, joka käyttää kukista sanaa _flora_,\nhedelmistä _pomona_, merestä _Neptunus_ j.n.e., puhuu l'argot'ta.\nAlgebra, lääketiede, kasvioppi y.m. y.m. ovat täynnä l'argot'ta.\n\nSe kaikki on totta. Mutta sanottakoon mitä tahansa, eivät kuitenkaan\nkaikki suostu tällaiseen l'argot-sanan käsittämiseen ja sen merkityksen\nlaajentamiseen. Me puolestamme pysytämme tämän sanan sen vanhassa,\nrajoitetussa ja määrätyssä merkityksessä ja rajoitamme l'argot'n\nvarkaankieleen. Taisteluansa varten on kurjuus keksinyt erikoisen\nsotakielen, ja se on l'argot eli varkaankieli. Sitä kieltä on esim.\nRanskassa puhunut jo enemmän kuin neljä vuosisataa ei vain jokin\nkurjuuden haara, vaan koko kurjuus, kaikki mahdollinen ihmiskurjalisto.\n\nJa sitäpaitsi me pidämme kiinni siitä, ettei yhteiskunnan vammojen\nja epäkohtien tutkiminen ja niiden osoittaminen, jotta ne saataisiin\nparannetuiksi, suinkaan ole tehtävä, jota olisi lupa jättää sikseen.\nTapojen ja aatteiden historian kirjoittajalla on yhtä vakava kutsumus\nkuin tapausten kertojalla. Jälkimmäinen käsittelee sivistyksen\nulkopuolta, kruunujen välisiä kiistoja, ruhtinaiden syntyperää,\nkuningasten avioita, sotia, valtiopäiviä, eteviä julkisia miehiä,\nvallankumouksia kirkkaassa päivänvalossa, sanalla sanoen kaikkea\nulkonaista; toisen historiankirjoittajan ala on sisäinen, syvät rivit,\nkansa, joka tekee työtä, kärsii ja odottaa, sorrettu nainen, kuoleman\nkanssa kamppaileva lapsi, äänetön taistelu eri asemissa olevien miesten\nvälillä, salatut julmuudet, ennakkoluulot, ilmeiset vääryydet, salaiset\nholhoukset lakia vastaan, mielten salattu kuohunta, massojen epäselvä\nsätkähtely, nälkäkuoleman uhrit, paljasjalkaiset, perinnöttömät, orvot,\nonnettomat ja huonomaineiset, kaikki ne haamut, jotka yhteiskunnan\npimennoissa harhailevat. Sydän täynnä ihmisrakkautta ja samalla\nankaruutta täytyy hänen, veljenä ja samalla tuomarina, laskeutua\nniihin luopääsemättömiin luoliin, missä ne, jotka vuotavat verta, ja\nne, jotka lyövät, ne, jotka itkevät, ja ne, jotka noituvat, ne, jotka\nnäkevät nälkää, ja ne, jotka ahmivat, ne, jotka kärsivät pahasta, ja\nne, jotka sitä tekevät, ryömivät sikinsokin. Onko näillä sydämen ja\nsielun historiankirjoittajilla vähäisempi tehtävä kuin ulkonaisten\ntapausten kuvaajilla? Luullaanko, että Dantella on vähemmän sanomista\nkuin Machiavellilla? Onko sivistyksen nurjapuoli vähemmän tärkeä kuin\nsen päällyspuoli senvuoksi, että se on syvemmällä ja on pimeämpi?\n\nOhimennen olkoon muuten sanottu, että tarkoituksemme ei ole tehdä\njyrkkää eroa näiden molempain historiankirjoittajain välillä. Kukaan ei\nvoi hyvin kuvata kansojen näkyvää, julkista elämää, ellei hän samalla\njossakin määrin kuvaa myös niiden syvemmällä olevaa ja salattua elämää;\neikä toisaalta kukaan voi hyvin kuvata sisäistä elämää, ellei hän, kun\nniin tarvitaan, osaa kuvata myöskin ulkonaista. Tapojen ja aatteiden\nhistoria sisältyy tapahtumain historiaan ja päinvastoin. Ihmiskunta ei\nole ympyrä, jolla on vain yksi keskipiste, vaan ellipsi, jolla on kaksi\npolttopistettä. Tapaukset toisena, aatteet toisena.\n\nVarkaankieli ei ole mitään muuta kuin pukuvarasto, mistä kieli,\nryhtyessään johonkin pahantekoon, valitsee valhepuvun.\n\nSiitä sen inhoittavuus.\n\nKun kunniallisten ihmisten taholla kuuntelee yhteiskunnan portilla,\nsattuu korvaan ulkopuolella olevien keskustelua. Erottaa kysymyksiä ja\nvastauksia. Kuulee, ymmärtämättä, omituista mutinaa, joka on melkein\nkuin ihmiskieltä, mutta muistuttaa kuitenkin enemmän ulvomista kuin\npuhumista. Se on varkaankieltä. Sanat ovat muotopuolia ja niissä on\njokin outo eläimellisyyden leima. Sitä kieltä puhuvat rikolliset,\njoille pimeys on, mitä valo muille.\n\nSäälikäämme rangaistuja! Ah, mitä olemme me itse! Mitä olen minä,\njoka teille puhun? Mitä olette te, jotka minua kuuntelette? Mistä me\ntulemme? Ja onko aivan varmaa, että emme ole tehneet mitään ennenkuin\nsynnyimme? Maa ei ole ihan ilman yhtäläisyyttä vankilan kanssa. Kuka\ntietää, eikö ihminen täällä ole jonkin jumalaisen rangaistuksen\nalaisena?\n\nKatsokaa elämää tarkemmin. Se on niin luotu, että kaikkialla huomaa\nrangaistusta.\n\nOletko sinä niitä, joita sanotaan onnellisiksi? Sinulla on kuitenkin\nikävyyksiä joka päivä. Joka päivällä on suuri surunsa tai pieni\nhuolensa. Eilen olit huolissasi jonkun sinulle rakkaan henkilön\nterveydestä, tänään omastasi; huomenna tulee jokin rahahuoli,\nylihuomenna jonkun herjan parjaus, sitä seuraavana päivänä jonkun\nystävän onnettomuus; milloin ei ole sää sinulle sopiva, milloin\non jotakin mennyt rikki tai kadonnut, milloin on jokin nautinto,\njosta omatuntosi ja selkärankasi moittivat sinua, milloin taas olet\ntyytymätön yleisten asiain kulkuun. Ja kuitenkin olemme jättäneet\nsydämen kärsimykset laskusta pois. Ja niin on pitkin matkaa.\nToinen pilvi hälvenee, toinen tulee tilalle. Ja kuitenkin kuulut\nsinä onnellisten harvalukuiseen joukkoon. Toisten ihmisten yllä on\nalituisesti yön pimeys.\n\nAjattelijat käyttävät harvoin sanoja onnellinen ja onneton. Tässä\nmaailmassa, joka ilmeisesti on toisen esikartano, ei ole ketään\nonnellista.\n\nOikeampaa on jakaa ihmiset niihin, jotka vaeltavat valossa, ja niihin,\njotka vaeltavat pimeässä.\n\nJälkimmäisten lukumäärän vähentäminen ja edellisten enentäminen\non päämäärä. Senvuoksi me huudamme: Valistusta! tietoa! Lukemaan\nopettaminen on tulen sytyttämistä; jokainen tavattu tavu valon\ntuikkimista.\n\nMuuten emme ehdottomasti tarkoita iloa puhuessamme valosta. Voi kärsiä\nvalosta ja palaa sen liikamäärästä. Liekki on siiven vihollinen. Palaa\nsilti lakkaamatta lentämästä -- siinä eräs neron ihmetöitä.\n\nKun olet hankkinut tietoja ja tunnet rakkautta, tulet kuitenkin\nkärsimään. Päivä koittaa kyynelöiden. Ne, jotka vaeltavat valossa,\nitkevät, ellei muun vuoksi, niin niiden tähden, jotka kulkevat\npimeydessä.\n\n\n\n\n2.\n\nJuuret.\n\n\nVarkaankieli on pimeydessä vaeltavan kieli.\n\nMutta siitä huolimatta ja sen nojalla on tällä omituisella\nmongerruksella oikeus omaan komeroon siinä suuressa puolueettomassa\nkaapissa, jossa on tilaa ruostuneelle kuparikolikolle yhtä hyvin kuin\nkultamitalille ja jota sanotaan kirjallisuudeksi. Varkaankielellä on,\nmyönnettäköön tai ei, lauseoppinsa ja runollisuutensa.\n\nTuo kaunis ja kuuluisa säe\n\n    Mais où sont les neiges d'antan?[6]\n\non varkaankielisestä laulusta. _Antan -- ante annum_ -- on Thunes'n\nvarkaankielen sana, joka merkitsee viime vuotta ja laajemmassa mielessä\nmenneisyyttä. Vielä viisineljättä vuotta sitten, suuren orjajoukon\nlähdön aikaan 1827, saattoi eräässä Bicêtren vankiluolassa lukea\nseuraavan lauseen, jonka rautanaulalla oli seinään uurtanut joku\nkaleereille tuomittu \"Thunes'n kuningas\": _Les dabs d'antan trimaient\nsiempre pour la pierre du coësre_, joka merkitsee: Entisajan kuninkaat\nmatkustivat aina kruunattaviksi. Tämän kuninkaan ajatuksessa oli\nkruunaus kuritushuone.\n\nPelkältä kirjalliselta kannalta olisi harva tutkimus omituisempaa\nja satoisampaa kuin varkaankielen tutkiminen. Se on täydellinen\nkieli kielessä, jonkinmoinen sairaalloinen kasvannainen, epäterve\nymppäysoksa, joka on versonut reheväksi, loiskasvi, joka on työntänyt\njuurensa vanhaan gallialaiseen runkoon ja jonka räikeä vihreys\nkiemurtelee kielen seinämällä. Tätä voisi sanoa varkaankielen\nensimmäiseksi eli yleisvaikutelmaksi. Mutta niille, jotka tutkivat\nkieltä niinkuin sitä tulee tutkia, toisin sanoen niinkuin geologit\ntutkivat maata, on varkaankieli todellinen lietemuodostuma. Riippuen\nsiitä, kuinka syvälle sitä penkoo, tapaa varkaankielessä vanhaa\nranskalaista kansankieltä, provencea, espanjaa, italiaa, levanttia --\ntuota Välimeren satamain kieltä -- englantia, saksaa, ranskalaista,\nitalialaista ja romanilaismurretta, latinaa sekä vihdoin baskien ja\nkelttien kieltä. Syvä ja omituinen muodostuma. Kurjuuden kaikkien\nlapsien yhteisesti rakentama maanalainen rakennus. Jokainen sorrettu\nrotu on siihen jättänyt kerroksensa, jokainen kärsivä kantanut siihen\nkivensä, jokainen sydän liuskasirunsa. Monia ilkeitä, häijyjä,\nhalpamielisiä sieluja, jotka ovat kulkeneet tämän elämän läpi ja\nkadonneet iäisyyteen, on siinä jäljellä melkein muuttumattomina ja\nvielä tavallaan näkyvinä kummallisen sanan hahmossa.\n\nPaitsi näitä filologisia juuria on varkaankielellä toisia vielä\nluontaisempia, jotka niin sanoaksemme juontuvat suoraan itse\nihmishengestä välittömän luomisen, vertauskuvan tai vääntelyn muodossa.\n\nJos tahtoo tietää, missä useimmat vankilalaulut ovat syntyneet,\nkuultakoon seuraava:\n\nChâtelet-vankilassa Pariisissa oli suuri kellari. Tämä kellari\noli kahdeksan jalkaa Seine-virran pintaa alempana. Siinä ei ollut\nikkunoita eikä luukkuja; sen ainoana aukkona oli ovi; ihmisiä saattoi\npäästä sinne sisään, ei ilmaa. Tämän kellarin kattona oli kiviholvi,\nsen permantona kymmenen tuumaa syvä mutakerros. Siinä oli ollut\nkivipermanto, mutta sisäänpursuva vesi oli sen rikkonut ja murentanut.\nKahdeksan jalan korkeudella permannosta kulki pitkä paksu palkki\nläpi kellarin; tästä palkista riippui määrämatkan päässä toisistaan\nkolmen jalan mittaisia ketjuja, joiden päässä killui kaularauta. Tähän\nkellariin suljettiin kaleereille tuomitut, kunnes heitä lähdettiin\nviemään Touloniin. Heidät vietiin palkin alle, missä kutakin oli\nodottamassa pimeässä killuva ketju. Kaularauta pantiin kaulaan ja\nniitattiin kiinni ja miehet jätettiin siihen. Kun ketju oli liian\nlyhyt, eivät he voineet paneutua maahan. He seisoivat liikkumattomina\ntässä kellarissa, tässä pimeydessä, tämän palkin alla, melkein\nhirtettyinä, pakotettuina suunnattomiin ponnistuksiin ulottuakseen\nleivänkannikkaan ja vesiruukkuun, kiviholvi yllään, lokaa puolisääreen\nja ulostus valuen pitkin polventaipeita, nääntyneinä väsymyksestä,\nhuojutellen lanteitaan ja polviaan, kannattaen itseään käsillään\nketjusta saadakseen jotakin lepoa, voimatta nukkua muuten kuin\nseisovassa asennossa ja tuon tuostakin heräten, kun kaularauta yritti\nheitä kuristaa; muutamat siihen nukahtivatkin ainiaaksi. Saadakseen\nsyödä he hivuttivat kantapäällään leipänsä pitkin toista säärtä käteen.\n\nKuinka kauan pidettiin heitä tässä tilassa? Kuukausi, kaksi\nkuukautta, joskus kuusi kuukautta; eräs heistä oli ollut siellä\nvuoden. Tämä oli kaleerivankilan esikartano. Sinne saattoi joutua\nsiitä, että oli varastanut jäniksen kuninkaalta. Mitä askarsivat\nhe tässä hornanhaudassa? Mitä haudassa voi askartaa: kamppailivat\nkuoleman kanssa, ja mitä hornassakin voi tehdä: lauloivat; sillä\nsiellä, missä ei ole mitään toivoa, on sentään laulu jäljellä. Kun\njokin kaleerilaiva lähestyi Maltan vesiä, kuului laulu ennen airojen\nkolketta. Salametsästäjä Survincent-parka, joka oli ollut Châtelet'n\nvankikellarissa, sanoi: _Riimit minua ylläpitivät_. Runoushan on\nhyödytöntä. Mitä hyvää on sanojen soinnuttelemisesta? sanotaan.\nTässä kellarissa ovat melkein kaikki varkaankielen laulut syntyneet.\nGrand-Châtelet'n vankikomeroista Pariisista on peruisin alakuloinen\ntoisto Montgomeryn kaleerilla: _Timaloumisaine, timoulamison_. Enimmät\nniistä ovat surullisia; joku harva hilpeä; eräs on lemmekäs:\n\n    Icicaille est le théâtre\n    du petit dardant.[7]\n\nEi siis missään tilassa voi kokonaan tuhota ihmissydämen ikuista\ntuiketta, rakkautta.\n\nVarkaankielen maaperän kaivaminen tuo joka askelella esiin uusia\nlöytöjä. Tämän merkillisen kielen perinpohjainen tutkiminen johtaa\nsiihen salaperäiseen kohtaan, jossa hyväksytyn ja hylätyn yhteiskunnan\ntiet leikkaavat toisiaan.\n\n\n\n\n3.\n\nItkevää ja nauravaa varkaan kieltä.\n\n\nKahdeksannentoista vuosisadan lopulla tapahtui eräs muutos. Vankilain\nlaulut, varkaiden veisut, saivat niin sanoaksemme uhmailevan ja\nhilpeän sävyn. Melkein kaikissa sen ajan kaleeri- ja vankilalauluissa\ntapaa pirullista ja arvoituksellista hilpeyttä, kuten esim. toistossa\n\n    Mirlababi surlababo\n    mirliton ribon ribette\n    surlababi mirlababo\n    mirliton ribon ribo.\n\nTätä laulettiin samalla kuin tapettiin joku ihminen jossakin luolassa\ntai metsänpimennossa.\n\nVakava oire. Kahdeksannellatoista vuosisadalla haihtuu näiden synkkien\nluokkien entinen surullisuus. He alkavat nauraa. He laskevat leikkiä\nJumalasta ja kuninkaasta. Kun Ludvig XV syntyy Ranskalle, sanovat he\nRanskan kuningasta \"_le marquis_ de Pantiniksi\" (Nukkemarkiisiksi).\nKuten näkyy, ovat he kerrassaan hilpeitä. Näyttää kuin ei omatunto\nheitä enää rasittaisi. Tällä pimeyden surkealla heimolla on nyttemmin\nteon epätoivoisen rohkeuden lisäksi ajatuksen huoleton rohkeus. He\neivät tunne itseään enää rikolliseksi ja saavat jonkinlaista tukea\neräiltä ajan ajattelijoilta ja uneksijoilta.\n\nEmme syytä ajan ensyklopedistejä, fysiokraatteja, filosofeja tai\nutopisteja. Heitä on kiitettävä ihmiskunnan suuresta etenemisestä valoa\nkohti. He ovat ihmiskunnan neljä etujoukkoa marssimassa edistyksen\nneljää peruspykälää kohti, Diderot kaunista, Turgot hyödyllistä,\nVoltaire totta, Rousseau oikeaa kohti. Mutta filosofien rinnalla ja\nalapuolella oli sofisteja, jotka levittivät myrkyllisiä oppejansa.\n\nTämä yhteiskuntaa hajoittava työ oli yhteistä koko Euroopalle,\nmutta tuotti Saksassa suurempaa tuhoa kuin missään muualla. Yhteen\naikaan, jota Schiller on kuvannut kuuluisassa draamassaan \"Rosvot\",\nnousi Saksassa varkaus ja ryöstö vastalauseena omistusoikeutta\nja työtä vastaan, sulautui yhteen eräiden kauniskuoristen, mutta\nväärien, näennäisesti oikeiden, mutta todellisuudessa mahdottomien\nperiaatteiden kanssa, verhoutui näihin aatteisiin, piiloutui niihin,\notti abstraktisen nimen ja muuttui teoriaksi ja levisi siten työtä\ntekeviin, kärsiviin ja rehellisiin joukkoihin ilman, että edes ne\nkemistit, jotka seoksen olivat valmistaneet, ja ilman, että massat,\njotka sen omaksuivat, siitä tiesivät. Kun tällainen asiaintila syntyy,\non aika aina arveluttava. Kärsimys synnyttää katkeruutta, ja kun\nparempiosaiset luokat ummistavat silmänsä tai nukkuvat, jolloin silmät\naina ovat ummessa, sytyttää kovaosaisten luokkien viha soihtunsa\njossakin synkkämielisessä tai sairaalloisessa henkilössä, joka uneksii\njossakin kolkassa ja alkaa tarkastaa yhteiskuntaa. Vihan tarkastus on\nhirvittävää.\n\nSiitä ovat seurauksina, jos ajan kohtalo niin tahtoo, ne\nkauheat järkytykset, joita muinoin sanottiin jacquerieksi\n(talonpoikaissodiksi), joiden rinnalla poliittiset kumoukset ovat\nlastenleikkiä ja jotka eivät ole ainoastaan sorrettujen taistelua\nsortajaa vastaan, vaan köyhyyden kapinaa varallisuutta vastaan. Silloin\nromahtaa kaikki.\n\nNämä kapinat ovat kansanjäristyksiä.\n\nTästä vaarasta, joka ehkä uhkasi Eurooppaa kahdeksannentoista\nvuosisadan lopulla, teki Ranskan vallankumous lopun.\n\nRanskan vallankumous, joka ei ollut muuta kuin miekalla varustettu\nihanne, nousi ja sulki vääryyden portin samalla äkkiliikkeellä, jolla\nse avasi oikeuden. Se selvitti vyyhdin, julisti totuuden, hävitti\ntartunnan, antoi terveyden aikakaudelle, kruunun kansalle ja loi\nihmisiin uudelleen oikeudentunnon.\n\nYhdeksästoista vuosisata on perinyt sen työn hedelmät, ja nyt on\nsenlaatuinen yhteiskuntakumous, johon äsken viittasimme, sula\nmahdottomuus. Sokea se, joka semmoista ennustaa! Typerä, joka sitä\npelkää! Vallankumous oli rokotus jacqueriaa vastaan. Punaisen\nkummituksen voima on murrettu. Sen tietää nyt koko maailma. Sen\nkäyttäminen linnunpelättinä ei enää tehoa. Linnut ilkkuvat sitä\npelättiä, ilveilijät istahtavat sen päälle ja porvarit nauravat sille.\n\n\n\n\n4.\n\nKaksi velvollisuutta: valvoa ja toivoa.\n\n\nOnko siis näin ollen sosiaalinen vaara vältetty? Ei totisesti.\nJacqueriesta on päästy. Siltä puolelta voi yhteiskunta olla turvassa,\nvesi ei enää nouse sen päähän; mutta pitäköön huolta tavasta, millä se\nhengittää. Aivohalvausta ei tarvitse enää pelätä, mutta keuhkotaudin\nvaara on olemassa. Yhteiskunnallisen keuhkotaudin nimi on kurjuus.\n\nNäivetykseen kuolee yhtä hyvin kuin räjähdykseen.\n\nÄlkäämme lakatko sitä kertaamasta, ajattelemasta ennen kaikkea\nosattomia ja surkeita joukkoja, lohduttamasta, tuulettamasta,\nvalaisemasta, rakastamasta heitä, avartamasta heidän näköpiiriänsä,\nvaurastuttamasta heitä kaikinpuolisella kasvatuksella, antamasta\nheille työnteon eikä milloinkaan joutomiehen esimerkkiä, vähentämästä\nyksilön taakan painoa enentämällä yhteistarkoituksen tietoisuutta,\nrajoittamasta köyhyyttä rajoittamatta rikkautta, luomasta laajoja\nyhteisen ja kansallisen toiminnan aloja, ojentamasta niinkuin Briarée\nsataa kättä joka suuntaan sorretuille ja vähäväkisille, yhteisvoimin\ntoteuttamasta suurta velvollisuutta hankkia työtä kaikille ihmisille,\nkouluja kaikille kyvyille, enentämästä palkkaa ja vähentämästä vaivaa,\ntasoittamasta velkaa ja omaisuutta, toisin sanoen koettamasta saada\nelämännautintoa ponnistuksia ja tarpeen tyydyttämistä vastaavaksi,\nsanalla sanoen, keventämästä yhteiskuntakoneistoa kärsivien ja\ntietämättömien hyväksi. Enemmän valoa ja enemmän vaurautta, se on --\nälkööt yhteishyvän harrastajat sitä unohtako -- ensimmäinen veljeyden\nvaatimus. Se on, että itsekkäät sydämet sen tietäisivät, politiikan\nensimmäinen velvollisuus.\n\nJa, sanokaamme sekin, tämä kaikki on vasta vain alkua. Pääkysymys on\ntämä: työ ei voi olla laki olematta oikeus.\n\nEmme takerru siihen tällä kertaa.\n\nJos luonnon nimenä on kaitselmus, niin tulee yhteiskunnan nimenä olla\nhuolenpito.\n\nHenkinen ja siveellinen kasvu on yhtä välttämätöntä kuin aineellinen\nvaurastuminen. Tieto on evästä, ajatteleminen on ensimmäinen ehto,\ntotuus on ravintoa niinkuin leipä. Äly, joka ei saa tietoa ja viisautta\nravinnokseen, laihtuu. Säälikäämme niinkuin ruuatta jäänyttä vatsaa\nniitä sieluja, jotka eivät saa ravintoa. Leivän puutteesta riutuvaa\nruumista tuskallisempaa on nähdä valon puutteeseen kuoleva sielu.\n\nKoko edistys tähtää tämän ratkaisuun. Kerran hämmästytään. Ihmiskunnan\nkohotessa nousevat syvät kerrokset itsestään surkeuden kuilusta.\nKurjuus karkoitetaan yksinkertaisesti tasoa nostamalla.\n\nOn erehdys epäillä tämän siunatun ratkaisun tapahtumista.\n\nTosin on entisyys tällä hetkellä hyvin voimakas. Se elpyy. Tämä raadon\nnuortuminen on hämmästyttävää. Nähkää, kuinka se liikkuu. Se näyttää\nvoittajalta; se on kuin valloittaja. Sen legioonana on taikausko, sen\nmiekkana hirmuvalta, sen lippuna tietämättömyys; se on vähässä ajassa\nvoittanut jo kymmenen taistelua. Se etenee, uhkaa, nauraa, se on\nporteillamme! Mutta älkäämme joutuko epätoivoon. Myykäämme keto, minne\nHannibal on leiriytynyt.\n\nMe, jotka uskomme, mitä saatamme me pelätä?\n\nAatteet eivät virtaa taaksepäin enempää kuin joet.\n\nMutta kavahtakoot ne, jotka eivät välitä tulevaisuudesta. Asettumalla\nkielteiselle kannalle edistyksen suhteen he eivät tuomitse\ntulevaisuutta, vaan itsensä. He saavat kamalan taudin; he tartuttavat\nitseensä menneisyyden. On vain yksi keino karttaa huomista: kuolla.\n\nMe taas tahdomme, että ruumis kuolee mahdollisimman myöhään, sielu ei\nmilloinkaan.\n\nNiin, arvoitus on saava selityksensä, sfinksi on puhuva, ongelma\ntulee ratkaistuksi. Kahdeksannen vuosisadan veistämän kansan höylää\nyhdeksästoista. Se on typerä, joka sitä epäilee. Yleisen hyvinvoinnin\ntuleva ja ennen pitkää tapahtuva esiinpuhkeaminen on jumalaisen\nsallimuksen säätämä ilmiö.\n\nSuunnattomat, yhteisesti painavat voimat ohjaavat ihmisoloja ja\nsaattavat ne kaikki määrättynä aikana loogilliseen tilaan, tasapainon,\nkohtuuden tilaan. Yhtaikaa taivainen ja mainen voima nousee\nihmiskunnasta ja ohjaa sitä; se voima on ihmeiden tekijä; ihmeteltävät\nratkaisut eivät ole sille vaikeampia kuin tavattomat mullistukset. Se\non yhtä taitava löytämään ratkaisun aatteiden yhtymästä kuin ottamaan\noppia asiain yhtymästä, ja voi odottaa kaikkea tältä edistyksen\nsalaperäiseltä voimalta, joka, kun sattuu, panee idän vastakkain lännen\nkanssa hautakammion pohjalle ja imamit keskustelemaan Bonaparten kanssa\nsuuren pyramiidin sisällä.\n\nHenkien suurenmoisessa marssissa eteenpäin ei ole pysähdystä, ei\nepäröintiä, ei levähdyksen aikaa. Yhteiskuntafilosofia pyrkii tietoon\nja rauhaan. Sen pyrkimyksenä on ja sen tuloksena täytyy olla kaiken\nkatkeruuden hävittäminen tutkimalla vastakkaisuuksia. Se tarkkaa,\ntutkii, erittelee; sitten kokoaa jälleen. Se jättää kaikesta pois vihan.\n\nUseammin kuin kerran on nähty yhteiskunnan ihmisiä tuivertavassa\ntuulessa; historia on täynnä kansojen ja valtakuntain haaksirikkoja;\nkerran tulee tuo tuntematon, rajumyrsky, ja pyyhkäisee pois tavat,\nlait, uskonnot. Kaldean, Persian, Assyyrian, Egyptin sivistykset ovat\nhävinneet toinen toisensa jälkeen. Minkävuoksi? Sitä emme tiedä.\nEmme tunne näiden romahdusten syitä? Olisiko niitä yhteiskuntia\nvoinut pelastaa? Oliko kukistuminen niiden oma syy? Pitivätkö ne\nitsepintaisesti kiinni jostakin kohtalokkaasta paheesta, joka\nne tuhosi! Mikä määrä itsemurhaa on näissä kansakunnan ja rodun\nkaameissa kuolemissa? Niihin kysymyksiin ei saada vastausta. Pimeys\npeittää kuolemaantuomitut sivistykset. Ne olivat ravistuneita,\nkoska upposivat, enempää emme voi sanoa; ja jonkinlaisella kammolla\nnäemme tuossa menneisyyden meressä, sen pohjalla, niiden valtavien\naaltojen alla, joita sanotaan vuosisadoiksi, makaavan sikermän\nsemmoisia valtavia aluksia kuin Babylon, Ninive, Tarsos, Teba, Rooma,\npimeyden kaikista kuiluista nousseiden myrskyjen kaatamina. Mutta\njoskin siellä on pimeyttä, on täällä valoa. Me emme tunne muinaisten\nsivistysten tauteja, mutta kyllä sen sijaan oman aikamme vammat.\nAinakin on meillä oikeus sen valoon; me katselemme sen kauneuksia\nja paljastamme sen vammat. Kun vamman näemme, tutkimme sitä; ja\ntaudin kerta todettuamme johtaa sen syyn tutkiminen parannuskeinon\nkeksimiseen. Meidän sivistyksemme, kahdenkymmenen vuosisadan tulos,\non yhtäältä kyllä hirviö, mutta toisaalta ihme; se on pelastumisen\narvoinen. Ja se pelastetaan. Sen kärsimysten lievittäminen on jo\npaljon; sen valaiseminen lisäksi myös jotakin. Kaikki nykyisen\nyhteiskuntafilosofian pyrkimykset on suunnattava sitä päämäärää\nkohti. Nykyajan ajattelijan päävelvollisuus on kuunnella sivistyksen\nsydämentykintää.\n\nToistamme vielä kerran, että tämä kuuntelu rohkaisee, ja siinä\nrohkaisevassa mielessä lopetamme nämä muutamat sivut, tämän\nesitettävänä olevan murheellisen draaman vakavan väliajan.\nYhteiskunnallisen kuolevaisuuden alla tuntuu kuitenkin ihmisen\nkuolemattomuus. Ei maapallo tuhoudu siitä, että sen pinnalla siellä\ntäällä on haavoina tulivuorenaukkoja ja ihottumina tulikivipesäkkeitä\nja että silloin tällöin jokin semmoinen paise puhkeaa ja purkaa ulos\nmätänsä. Kansan taudit eivät tapa ihmistä.\n\nJa kuitenkin pudistaa jokainen yhteiskunnan parantamistapojen tarkkaaja\njoskus päätänsä. Voimakkaimmillakin, hyväntahtoisimmilla, järkevimmillä\non joskus heikkoudenhetkensä.\n\nTokko sitä tulevaisuutta tulleekaan? Tuntuu melkein kuin tosiaan\ntäytyisi sitä kysyä, kun näkee niin paljon hirvittävää pimeyttä.\nPimeyttä sekä itsekkäissä että kurjissa. Itsekkäissä ennakkoluulot,\nrikkaan kasvatuksen ymmärtämättömyys, nautinnon kiihdyttämä\nnautinnonhimo, myötäkäymisen huumaava pökerrys, kärsimyksenpelko, joka\nmuutamissa kehittyy vastenmielisyydeksi kärsiviä kohtaan, järkähtämätön\nitsetyytyväisyys, niin pöyhistynyt itsetunto, että se sulkee tien\nsydämeen; kurjissa taas himo, kateus, viha heidän nähdessään toisten\nnauttivan, tyydyttämättömiä halujansa värisevä ihmispeto, sydän täynnä\nsumua, suru, kaipuu, kova onni ja alhainen tietämättömyys.\n\nVoiko yhäkin kohottaa katsettansa taivasta kohti? Ehkäpä se valopilkku,\njonka sieltä erottaa, onkin sammuva? On kaameaa nähdä ihanne tämmöisiin\nhavaintosikermiin häipyvänä, pienenä, eristettynä, hohtavana, mutta\nmelkein huomaamattomana, vieläpä kaikkien näiden suurten, synkkien,\npöyristyttävien uhkausten ympäröimänä; mutta ei se silti ole\nsuuremmassa vaarassa kuin tähti pilvien peitossa.\n\n\n\n\n\n\nKAHDEKSAS KIRJA\n\nILOJA JA SURUJA.\n\n\n\n\n1.\n\nSelkeä valo.\n\n\nLukija on ymmärtänyt, että Éponine, joka ristikkoportin takaa oli\ntuntenut asujattaren siinä Plumet-kadun varrella olevassa talossa,\njonne Magnon oli hänet lähettänyt, ensin oli kääntänyt rosvot pois\nPlumet-kadulta ja sitten opastanut sinne Mariuksen ja että tämä useita\npäiviä ihastuneena katseltuaan ristikkoporttia vihdoin, saman voiman\nvetämänä, joka vetää rautaa magneettiin ja rakastavaa niille kiville,\njoista rakastetun talo on rakennettu, oli raivannut itselleen pääsyn\nCosetten puutarhaan niinkuin Romeo Julian luo. Olipa tämä ollut hänelle\nhelpompaakin kuin Romeolle; Romeon oli ollut pakko kiivetä aidan yli,\nmutta Mariuksen oli tarvinnut vain hiukan taivuttaa yhtä rappeutuneen\nristikkoportin rautapuolaa, jotka kalisivat ruosteisilla sijoillaan\nkuin hampaat vanhan suussa. Marius oli solakka ja pääsi helposti läpi.\n\nKun kadulla ei juuri koskaan ollut ketään ja Marius sitäpaitsi livahti\npuutarhaan vasta pimeän tultua, ei hänellä ollut ilmitulon vaaraa.\n\nSiitä siunatusta ja pyhästä hetkestä alkaen, jolloin suudelma kihlasi\nnämä kaksi sielua, tuli Marius sinne joka ilta. Jos Cosetten rakkaus,\nhänen tässä kehityskaudessa ollessaan, olisi kohdistunut johonkin\ntunnottomaan ja turmeltuneeseen mieheen, olisi hän ollut kadotettu; on\nnäet jaloja luonteita, jotka antautuvat, ja Cosette oli niitä. Naisen\nylevimpiä ominaisuuksia on myöntyväisyys. Kun rakkaus on saavuttanut\nsen asteen, jolloin se hallitsee rajattomasti, yhtyy siihen taivainen\nsokeus häveliäisyyden suhteen. Mutta missä vaarassa olettekaan, jalot\nsielut! Usein, kun te annatte sydämen, otamme me ruumiin. Sydämenne\njää teille, ja te katselette sitä salassa kauhistuen. Rakkaus ei tunne\npuolinaisuutta; se joko tuhoaa tai pelastaa. Koko ihmisen kohtalo on\ntässä pulmassa. Tätä vaihtoehtoa, pelastusta tai turmiota, ei mikään\nmuu kohtalon muoto aseta niin järkähtämättömästi kuin rakkaus. Rakkaus\non elämä, ellei se ole kuolema. Kehto, mutta myöskin ruumisarkku. Sama\ntunne ihmissydämessä on myönteinen ja kielteinen. Kaikesta, mitä Jumala\non luonut, kehittää ihmissydän kirkkainta valoa, mutta valitettavasti\nmyöskin synkintä pimeyttä.\n\nJumala salli, että rakkaus, jonka Cosette kohtasi, oli pelastavaa\nrakkautta.\n\nKoko toukokuun vuonna 1832 oli joka yö tässä pienessä hoitamattomassa\npuutarhassa, joka päivä päivältä tuli tuoksuvammaksi ja tuuheammaksi,\nkaksi lähempänä enkeleitä kuin ihmisiä olevaa olentoa, puhdasta,\nkunniallista, huumaantunutta, säteilevää, jotka pimeässä kirkastivat\ntoisiaan. Cosetten mielestä ympäröi Mariusta sädekehä, ja Mariuksen\nmielestä oli Cosettessa pyhimyksen loisto. He koskettivat toisiaan,\nkatselivat toisiaan, tarttuivat toistensa käsiin, puristivat toisiaan,\nmutta oli raja, jonka yli he eivät milloinkaan menneet. Ei senvuoksi,\nettä he olisivat tätä rajaa kammoneet, sillä he eivät siitä tienneet.\nMarius tunsi rajavarustuksena Cosetten puhtauden ja Cosette turvanaan\nMariuksen luotettavuuden. Ensimmäinen suudelma olikin ollut viimeinen.\nSen jälkeen oli Marius huulillaan koskettanut vain hänen kättään,\nkaulahuiviaan tai jotakin hiussuortuvaa. Cosette oli hänelle tuoksu\neikä nainen. Marius hengitti häntä. Cosette ei kieltänyt mitään, eikä\nMarius pyytänyt mitään. Cosette oli onnellinen ja Marius tyytyväinen.\nHe elivät siinä ihastuttavassa tilassa, jota olisi voinut sanoa kahden\nsielun keskinäiseksi hurmioksi. Se oli kahden neitseellisen sielun\niki-ihana ensimmäinen syleily ihannemaailmassa, kahden joutsenen\nkohtaus Jungfraun korkeudessa.\n\nTällä rakkauden asteella, jolloin viehätyksen kaikkivalta oli kokonaan\nvaimentanut himon, olisi puhdas ja munkkimainen Marius ennemmin\nsaattanut mennä julkisen tytön luo kuin nostaa Cosetten helmaa nilkkaan\nasti. Kerran, eräänä kuutamoiltana, kun Cosette kumartui ottamaan\njotakin maasta, aukeni hänen puseronsa, niin että hänen povensa yläosa\nnäkyi. Marius käänsi katseensa pois.\n\nMitä tapahtui näiden molempain olentojen välillä? Ei mitään. He\njumaloivat toisiaan.\n\nPuutarha tuntui heistä, heidän siellä yöllä oleskellessaan, elävältä ja\npyhältä paikalta. Kaikki kukat aukaisivat teränsä heidän ympärillään\nja lähettivät heille suitsutuksensa; he taas aukaisivat sielunsa ja\nvuodattivat sen kukkasille. Lemmenkuumeinen ja voimakas kasvullisuus\nvärisi mehunsa ja hurmionsa täyteyttä näiden molempien viattomien\nolentojen ympärillä, ja he puhelivat lemmensanoja, jotka saivat puut\nvärähtelemään.\n\nMitä olivat nämä sanat? Henkäyksiä, ei mitään muuta. Nämä henkäykset\nriittivät kuitenkin liikuttamaan koko tätä luontoa. Tenho, jota olisi\nvaikea käsittää, jos kirjasta lukisi nuo keskustelut, jotka oli\naiottu lehvissä liikkuvan tuulen hajoitettaviksi niinkuin tuoksu!\nOttakaa pois kahden rakastavaisen kuiskauksista se sävel, joka\nsoi sielusta ja säestää kuiskintaa kuin kannel, niin jäljelle jää\nvain varjo. Te sanotte silloin; \"Mitä, eikö muuta kuin tämä?\" Niin\nkyllä, lapsellisuuksia, toisteluita, hymyilyä tyhjästä, lörpöttelyä\nja kuitenkin ylevintä ja syvämielisintä maailmassa, ainoata, mitä\nkannattaa sanoa ja kuunnella.\n\nIhminen, joka ei ole koskaan kuullut eikä koskaan puhunut tätä\nleperrystä ja lörpötystä, on tuhma ja ilkeä ihminen.\n\nCosette sanoi Mariukselle:\n\n\"Tiedätkö...\"\n\n(Tässä taivaisessa viattomuudessa ja kummankaan saattamatta sanoa,\nkuinka se tapahtui, he olivat alkaneet sinutella toisiaan.)\n\n\"Tiedätkö, että minun nimeni on Euphrasie?\"\n\n\"Euphrasie? Eikö mitä, nimesihän on Cosette.\"\n\n\"Oo, Cosette on ruma nimi, joka minulle annettiin pienenä. Mutta minun\noikea nimeni on Euphrasie. Etkö pidä nimestä Euphrasie?\"\n\n\"Kyllä, mutta Cosette ei ole ruma.\"\n\n\"Pidätkö siitä enemmän kuin Euphrasiesta?\"\n\n\"Totta puhuen pidän.\"\n\n\"No sitten pidän minäkin enemmän siitä. Sinä olet oikeassa, Cosette on\nkaunis. Sano minua Cosetteksi.\"\n\nHymy, joka näitä sanoja seurasi, teki tämän keskustelun idylliksi,\ntaivaan asuinsijojen arvoiseksi.\n\nToisen kerran hän katseli Mariusta kauan ja sanoi:\n\n\"Herra, te olette komea, te olette kaunis, teillä on hyvä pää, teidän\nkäytöksenne on täysin moitteeton, te olette paljon oppineempi kuin\nminä, mutta minä väitän, että te ette osaa minua paremmin sanoa: 'minä\nrakastan sinua!'\"\n\nJa Marius, joka oli seitsemännessä taivaassa, luuli tällöin kuulevansa\ntähden säveliä.\n\nTai hän löi Mariusta hiljaa kädellään tämän yskiessä ja sanoi hänelle:\n\n\"Älkää yskikö, herra! Minä en salli, että minun luonani yskitään ilman\nminun lupaani. On hyvin rumaa yskiä ja tehdä minua levottomaksi. Minä\ntahdon, että voit hyvin, koska olisin ylen onneton, ellet sinä voisi\nhyvin. Mitä siis tahdot minun tekevän?\"\n\nTämä oli kerrassaan jumalallista.\n\nKerran sanoi Marius Cosettelle:\n\n\"Ajattele, että minä yhteen aikaan luulin sinun nimesi olevan Ursula.\"\n\nTämä nauratti heitä koko illan. Kesken erästä toista keskustelua hän\nsattui huudahtamaan:\n\n\"Ah, kerran Luxembourg-puistossa teki mieleni ruhjoa eräs invaliidi.\"\n\nMutta hän katkaisi lauseensa heti eikä puhunut siitä enempää.\n\nMarius ajatteli elämää Cosetten kanssa tällaiseksi, ilman mitään\nmuuta; tulla joka ilta Plumet-kadulle, taivuttaa syrjään vanha taipuva\nrautapuola presidentin ristikkoportissa, istua Cosetten vierellä tällä\npenkillä, lehvien välistä katsella tähtien syttymistä yötaivaalla,\nkoskettaa kevyesti polvellaan Cosetten väljää hametta, hyväillen\nsivellä hänen peukalonsa kynttä, sanoa häntä sinuksi, vuorotellen\nhengitellä saman kukan tuoksua, ja kaikkea tätä alituisesti,\nlakkaamatta. Tällävälin kulkivat pilvet kulkuansa heidän päittensä\npäällä. Joka kerta, kun tuuli puhaltaa, vie se mennessään enemmän\nihmisen unelmia kuin taivaan pilviä.\n\nTämä neitseellinen, melkein ujo rakkaus ei kuitenkaan ollut täydellinen\nilman pientä keimailua; ei toki. Kohteliaisuuksien sanominen sille,\njota rakastaa, on ensimmäinen hyväilytapa, kokeileva puolinainen\nrohkeus. Kohteliaisuus on kuin huntupäällinen suudelma. Nautinto\nantaa sille suloista makuansa, samalla itseänsä kuitenkin salaten.\nSydän karttaa itse nautintoa, voidakseen paremmin rakastaa. Mariuksen\nkohteliaisuudet, unelmoinnin kyllästämät, olivat niin sanoaksemme\ntaivaan sinen väriset. Kun linnut taivaalla kohoavat enkelien ilmoille,\nmahtavat ne kuulla semmoisia sanoja. Ja kuitenkin sekaantui siihen\nihmistunteista elämää ja sitä määräperäisyyttä, joka oli Mariukselle\nominaista. Oli kuin se, mitä luolassa sanotaan, olisi ollut alkupuhetta\nsiihen, mitä tullaan sanomaan komerossa; lyyrillistä purkausta,\nsonettia, kuhertelun siroja vertauskuvia, kaikkia ihantelun kauneimpia\nkukkia, vihkoseksi sidottuna, ja hienointa taivaista tuoksuaan\nhuokuvia, viehkeätä visertelyä sydänten kesken.\n\n\"Oi kuinka kaunis sinä olet!\" kuiskasi Marius. \"Minä en uskalla sinua\nkatsoa. Senvuoksi vain ajattelin sinua. Sinä olet yksi sulottarista.\nEn tiedä, mikä minun on. Sinun hameesi lieve hämmentää pääni, kun\nkenkäsi kärki pistää esiin sen alta. Ja sitten, mikä lumoava hohde,\nkun ajatuksesi pukeutuu sanoiksi. Sinä puhut ihan hämmästyttävän\njärkevästi. Joskus minusta tuntuu kuin olisit unelma. Puhu, minä\nkuuntelen, minä ihailen sinua. Oi Cosette, kuinka tämä on kummallista\nja suloista! Minä olen aivan ymmällä. Te olette jumaloitava, neiti.\nMinä tutkin sinun jalkojasi mikroskoopilla ja sinun sieluasi\nteleskoopilla.\"\n\nJa Cosette vastasi:\n\n\"Minä rakastan sinua hiukkasta enemmän joka hetki, joka aamusta on\nkulunut!\"\n\nKysymykset ja vastaukset menivät tässä keskustelussa miten sattuivat,\nmutta rakkaudessa ne olivat aina yhtäpitäviä.\n\nCosetten koko olemus oli koruttomuutta, kuultavuutta, avomielisyyttä,\npuhtautta, rehellisyyttä, säteilevää valoa. Hänestä olisi voinut sanoa,\nettä hän oli pelkkää kirkkautta. Hän vaikutti näkijäänsä kuin kevät\nja päivännousu. Hänen silmissään oli kasteen kosteus. Cosette oli\naamuruskon valo, naishahmoon tiivistynyt.\n\nOli luonnollistakin, että Marius, joka häntä rakasti, häntä ihaili\nsokeasti. Mutta totuus on, että tämä nuori luostarin kasvatti puhui\nerittäin älykkäästi ja asetti joskus sanansa sattuvasti ja kauniisti.\nHän osasi todellakin keskustella. Hän ei hairahtunut milloinkaan,\nhänellä oli tarkka silmä. Nainen tuntee ja puhuu sydämen hienolla\nvaistolla, ja se on erehtymätön. Ei kukaan niinkuin nainen voi sanoa\nsamalla kertaa suloisia ja syviä asioita. Suloisuus ja syvyys, se on\nkoko nainen, se on taivas.\n\nTässä täyden onnen tilassa he saivat tuon tuostakin kyyneleitä\nsilmiinsä. Kuoliaaksi tallattu leppäkerttu, linnunpesästä pudonnut\nhöyhen, katkennut orapihlajan oksa saattoi liikuttaa heitä, eikä heidän\nherkkää haikeutta täysi tunnelmansa tuntunut tarvitsevan sen enempää\nheltyäkseen kyyneliin. Varmin rakkauden merkki on heltyminen, joka\njoskus käy melkein sietämättömäksi.\n\nJa tämän ohella -- kaikki nämä ristiriitaisuudet ovat lemmen\nsalamain leikkiä -- he nauroivat helposti, vieläpä niin vapaasti ja\ntuttavallisesti, että joskus muistuttivat kahta poikaa. Mutta luonto,\njoka ei itseään koskaan unohda, on aina läsnä, jopa neitseellisyydenkin\nhuumaamien sydänten tietämättä. Se on läsnä samalla kertaa karkeassa\nja ylevässä tarkoituksessa, ja olkoon sielujen viattomuus kuinka\nsuuri tahansa, kunniallisimmassakin kahdenkesken olossa tuntee\nsen viehättävän ja salaperäisen vivahduksen, joka erottaa kahta\nrakastavaista kahdesta ystävyksestä.\n\nHe jumaloivat toisiansa.\n\nIkuinen ja muuttumaton pysyy kuitenkin samana. Keskinäinen rakkaus,\nhymyily, naureskelu, pieni huulten nyrpistys, sormien yhteenpunonta,\nsinuttelu -- tuo kaikki ei ehkäise ikuisuutta. Kaksi rakastavaista\nkätkeytyy iltaan, hämyyn, näkymättömiin lintujen ja ruusujen kanssa,\nihastuttaa toisiansa sydämillään, minkä he ilmaisevat silmillään,\npuhelevat ja kuiskuttelevat. Ja sillävälin vaeltavat lukemattomat\ntähdet määrättömiä ratojansa äärettömyydessä.\n\n\n\n\n2.\n\nTäydellinen onnen huumaus.\n\n\nOnnensa huumauksessa he tajusivat muuta vain hämärästi. He eivät\nkiinnittäneet mitään huomiota koleraan, joka juuri siinä kuussa\nraivosi Pariisissa. He olivat kertoneet toisilleen kaikki, mitä olivat\nkeksineet, mutta se ei ollut ulottunut paljoa pitemmälle kuin heidän\nnimiinsä. Marius oli sanonut Cosettelle olevansa umpiorpo, että hänen\nnimensä oli Marius Pontmercy, että hän oli asianajaja, että hän elätti\nitseään kirjoittamalla eräälle kirjakauppiaalle, että hänen isänsä oli\nollut eversti, että tämä isä oli ollut ankara ja että hän itse, Marius,\noli riidoissa äidinisänsä kanssa, joka oli rikas. Hän oli myös kertonut\nolevansa parooni, mutta se ei ollut ollenkaan vaikuttanut Cosetteen.\nMariusko parooni? Sitä hän ei käsittänyt. Hän ei tiennyt, mitä se sana\nmerkitsi. Marius oli Marius. Omasta puolestaan oli Cosette ilmoittanut\nhänelle saaneensa kasvatuksensa Petit-Picpun luostarissa, että hänenkin\näitinsä oli kuollut, että hänen isänsä nimi oli Fauchelevent, että tämä\noli ylen hyvä, antoi paljon köyhille, mutta oli itse köyhä ja kielsi\nitseltään kaiken, mutta Cosettelta ei mitään.\n\nOmituinen seikka oli, että siinä sielujen sopusoinnussa, jossa Marius\neli sen jälkeen, kun hän ensimmäisen kerran oli tavannut Cosetten, oli\nmenneisyys, ihan äskeinenkin, tullut hänelle niin epämääräiseksi ja\nkaukaiseksi, että se, mitä Cosette kertoi, täysin tyydytti häntä. Hän\nei edes ajatellutkaan puhua Cosetten kanssa yöllisestä seikkailusta\nGorbeaun talossa, Thénardier'sta, polttohaavasta, hänen isänsä\nkummallisesta käytöksestä ja oudosta paosta. Marius oli heti unohtanut\nkaiken tämän; hän ei edes illalla tiennyt, mitä oli aamulla tehnyt,\nmissä oli syönyt aamiaista tai kuka hänen kanssaan oli puhunut; hänen\nkorvissaan soi lauluja, jotka tekivät hänet kuuroksi kaikelle muulle;\nhän oli olemassa vain silloin, kun näki Cosetten; ja koska hän silloin\noli taivaassa, oli aivan luonnollista, että hän unohti maan. Molemmat\nkantoivat riutuen aistittomien nautintojen summatonta taakkaa. Näin\nelävät ne unissakävijät, joita sanotaan rakastuneiksi.\n\nAh, kukapa ei olisi tätä kaikkea kokenut! Minkävuoksi tulee hetki,\njolloin poistutaan näiltä iki-ihanilta ilmoilta, ja minkävuoksi jatkuu\nelämä sen jälkeen?\n\nRakastaminen melkein korvaa ajattelemisen. Rakkaus on kaiken\nmuun palavaa unohtamista. Vaatiako loogillisuutta intohimolta?\nIhmissydämessä on yhtä vähän mitään täydellisen loogillista yhteyttä\nkuin taivaan koneistossa yhtään täysin geometrista kuviota. Mariukselle\nja Cosettelle ei ollut olemassa mitään muuta kuin Marius ja Cosette.\nMuu maailma oli kadonnut johonkin kuiluun. He elivät vain yhtä\nkultaista hetkeä. Ei ollut mitään ennen, ei mitään jälkeenpäin. Marius\ntuskin ajattelikaan, että Cosettella oli isä. Hänen aivoistaan oli\nhuikaisu hävittänyt kaikki. Mistä he puhuivat, nämä rakastavaiset?\nKuten tiedämme, kukista, pääskysistä, auringon laskusta, kuun noususta,\nkaikista mahdollisista tärkeistä asioista. He olivat sanoneet\ntoisilleen kaiken, paitsi kaikkea. Rakastavaisten kaikki ei ole mitään.\nMutta isä, todellisuus, varkaiden pesä, rosvot, seikkailu, mitä heillä\noli niiden kanssa tekemistä? Ja oliko ihan varmaa, että tuo kamala\nuni todella oli tapahtunut? Heitä oli kaksi, he rakastivat toisiaan,\nei ollut mitään muuta kuin rakkaus. Kaikki muu oli olematonta. On\nluultavaa, että tämä helvetin hävittäminen takaamme on erottamattomasti\nyhdistetty paratiisiin saapumiseen. Onko nähty hornanhenkiä? Onko\nsellaisia olemassakaan? Onko vapistu? Onko kärsitty? Siitä ei tiedetä\nenää mitään. Kaiken yllä on ruusunvärinen pilvi.\n\nNäin elivät nämä kaksi olentoa ylemmissä ilmoissa, kaikessa siinä\nepätodennäköisyydessä, mitä luonnossa on; ei nadirissa eikä zenitissä;\nihmisen ja enkelin välillä, maan yläpuolella, eetterin alapuolella,\npilvissä, tuskin enää ollen lihaa ja luuta, vaan kiireestä kantapäähän\nvain sielua ja ilmoitusta, jo liiaksi henkistyneinä vaeltaakseen maan\npäällä, vielä liiaksi ihmisinä liidelläkseen avaruuden sineen, näköjään\nseisten kohtalon ulkopuolella, tietämättöminä niistä pyörän jäljistä,\njoiden nimenä on eilinen, tämä päivä, huominen, hämmästyneinä,\nhuumautuneina, liehuvina, joskus tosiaan melkein kyllin keveinä\nlentääkseen iäiseen avaruuteen.\n\nHe nukkuivat valveillaan tässä tuudittelussa. Oi kuinka ihanasti\nuinuukaan todellisuus ihanteen näin tuudittamana!\n\nVaikka Cosette oli sanomattoman kaunis, sulki Marius kuitenkin joskus\nsilmänsä hänen edessään. Silmät kiinni on paras katsella sielua.\n\nMarius ja Cosette eivät kysyneet, mihin tämä heidät johtaisi. He\nkatsoivat jo saapuneensa päämäärään. Onkin kumma vaatimus ihmisten\ntaholta, että rakkauden muka pitäisi johtaa johonkin.\n\n\n\n\n3.\n\nVarjon alku.\n\n\nJean Valjean ei aavistanut mitään.\n\nCosette, joka oli hiukan vähemmän uneksiva kuin Marius, oli iloinen,\nja se riitti tekemään Jean Valjeanin onnelliseksi. Cosetten ajatukset,\nhänen mietiskelevä hellyytensä, Mariuksen-kuva, joka täytti hänen\nsydämensä, kaikki tuo ei poistanut mitään hänen kauniin, hymyilevän ja\nneitseellisen otsansa verrattomasta puhtaudesta. Hän oli siinä iässä,\njolloin neito kantaa rakkauttansa kuin enkeli liljaansa. Jean Valjean\noli siis tyyni. Ja sitten, kun kaksi rakastavaista ymmärtää toisensa,\nkäy kaikki erinomaisesti; kolmas, olipa hän kuka tahansa, joka voisi\nhäiritä heidän rakkauttaan, pidetään muutamilla harvoilla, kaikille\nrakastavaisille aina samoilla varokeinoilla täydellisessä sokeudessa.\nNiinpä ei Cosette koskaan vastustellut Jean Valjeania. Jos tämä esitti\nkävelyä, niin hän vastasi: \"Kyllä, isä kulta.\" Jos hän halusi jäädä\nkotiin: \"Hyvin kernaasti.\" Jos hän halusi viettää illan Cosetten\nseurassa, oli Cosette iloinen. Kun Jean Valjean aina meni omalle\npuolelleen kello kymmenen illalla, tuli Marius niinä iltoina puutarhaan\nvasta sen jälkeen, kun hän kadulta kuuli Cosetten aukaisevan portaiden\nlasioven. On itsestään selvää, ettei Mariusta päivällä koskaan näkynyt.\nJean Valjean ei enää edes ajatellut, että Marius oli olemassakaan. Vain\nkerran, eräänä aamuna, sattui, että hän sanoi Cosettelle:\n\n\"Kas, kuinka valkoinen sinä olet selästäsi!\"\n\nEdellisenä iltana oli Marius innostuksen puuskassa tullut painaneeksi\nhäntä muuria vasten.\n\nVanha Toussaint, joka meni maata hyvissä ajoin, ajatteli vain\nnukkumista, kun oli saanut työnsä tehdyksi, ja oli siis asiasta yhtä\ntietämätön kuin Jean Valjeankin.\n\nMarius ei koskaan edes pyrkinyt sisään. Kun hän oli Cosetten luona,\npiiloutuivat he erääseen portaiden viereiseen syvennykseen, jotta heitä\nei kadulta nähtäisi eikä kuultaisi, ja istuivat siinä rinnakkain,\nusein keskustelun asemesta tyytyen vain parikymmentä kertaa minuutissa\npuristamaan toistensa käsiä, katsellen puiden oksia. Sellaisina hetkinä\nolisi salama saattanut iskeä kolmenkymmenen askelen päähän heistä\nilman, että heillä olisi ollut siitä aavistustakaan, niin he olivat\nsyventyneet unelmiinsa.\n\nKirkasta puhtautta! Lumivalkeita hetkiä, melkein kaikki toistensa\nkaltaisia! Sellainen rakkaus on liljan lehdistä ja kyyhkysen untuvista\nkoottu.\n\nKoko puutarha oli heidän ja kadun välillä. Joka kerta, kun Marius meni\nportista sisään tai ulos, asetti hän rautapuolan ristikkoportissa\nhuolellisesti jälleen paikoilleen, joten portissa ei voinut huomata\nmitään muutosta.\n\nTavallisesti hän lähti pois noin puoliyön aikaan ja palasi Courfeyracin\nluo. Tämä sanoi Bahorelille:\n\n\"Voitko uskoa, että Marius nykyjään tulee kotiin vasta kello yhden\njälkeen yöllä?\"\n\nBahorel vastasi:\n\n\"Mitä kummaa siinä on? Tyynessä vedessä ne suurimmat kalat uivat.\"\n\nJoskus Courfeyrac pani käsivartensa ristiin, muuttui vakavannäköiseksi\nja sanoi Mariukselle:\n\n\"Te alatte viettää epäsäännöllistä elämää, nuori mies.\"\n\nCourfeyrac ei arki-ihmisenä pitänyt siitä näkymättömän paratiisin\nheijastuksesta, joka Mariuksen olennossa oli; tottumattomana\nsalattuihin intohimoihin tuli hän siitä levottomaksi ja kehoitti joskus\nMariusta palaamaan todellisuuteen.\n\nEräänä aamuna hän sanoi Mariukselle:\n\n\"Ystäväni, sinä näytät nykyjään asuvan kuussa, Unten valtakunnassa,\nIllusionin maakunnassa ja sen pääkaupungissa Saippuakuplassa. No, ole\nnyt siivo ja sano, mikä tytön nimi on?\"\n\nMutta mikään ei saanut Mariusta puhumaan. Ennen häneltä olisi voinut\nrepiä kynnet kuin pusertaa hänestä ulos ne kolme pyhää tavua,\njotka muodostavat nimen Cosette. Todellinen rakkaus on kirkas kuin\naamuaurinko ja vaitelias kuin hauta. Ainoa muutos Mariuksen suhteessa\nCourfeyraciin oli, että hänen vaiteliaisuutensa oli säteilevää.\n\nTämän ihanan toukokuun aikana oppivat Marius ja Cosette tuntemaan\nseuraavia määrättömiä autuuksia:\n\nkinailemaan ja teitittelemään toisiaan voidakseen vain sitä enemmän\nsitten sinutella;\n\npuhumaan laajalti ja pitkälti ihmisistä, joista he eivät vähääkään\nvälittäneet; lisätodistus siitä, että siinä ihanassa oopperassa, jota\nsanotaan rakkaudeksi, libretto ei merkitse juuri mitään;\n\nMarius kuulemaan Cosetten puhuvan naisten koruista; Cosette kuulemaan\nMariuksen puhuvan politiikasta; polvet vastakkain kuulemaan vaunujen\nvierivän Babylone-kadulla;\n\nkatsomaan samaa tähteä taivaalla tai samaa kiiltomatoa nurmikolla;\n\nvaikenemaan yhdessä, mikä on vielä suloisempaa kuin puhuminen;\n\nj.n.e., j.n.e.\n\nErinäisiä selkkauksia oli kuitenkin tulossa. Eräänä iltana, mennessään\nkohtaukseensa, Marius kulki Boulevard des Invalides'in kautta. Hän\nkäveli tavallisesti pää kumarassa. Juuri kun hänen piti kääntyä\nPlumet-kadun kulmassa, kuuli hän jonkun ihan likellään sanovan:\n\"Hyvää iltaa, herra Marius!\" Hän nosti päätään ja tunsi Époninen.\nTämä vaikutti häneen omituisesti. Hän ei ollut kertaakaan tullut\najatelleeksi tuota tyttöä sen päivän jälkeen, jolloin tyttö oli\nsaattanut hänet Plumet-kadulle, ei ollut nähnyt häntä sen koommin, ja\ntyttö oli aivan unohtunut hänen mielestään. Hänellä oli syytä olla\ntytölle kiitollinen koko nykyisestä autuudestaan, mutta sittenkin tytön\nkohtaaminen rasitti häntä.\n\nOn erehdys luulla, että onnellinen ja puhdaskaan intohimo saattaa\nihmisen täydellisyyden tilaan; se saattaa hänet yksinkertaisesti,\nkuten olemme osoittaneet, unohduksen tilaan. Tässä tilassa ihminen\nunohtaa olla ilkeä, mutta hän unohtaa myöskin olla hyvä. Kiitollisuus,\nvelvollisuus, tärkeät ja kiusalliset muistot hälvenevät. Mihin muuhun\naikaan tahansa olisi Marius ollut aivan toisenlainen Époninea kohtaan.\nKokonaan Cosetteen kiintyneenä ei hän ollut tehnyt itselleen selväksi\nedes sitä, että tämä Éponine oli Éponine Thénardier, että hänellä siis\noli nimi, joka oli hänen isänsä testamentissa, nimi, jonka vuoksi hän\nmuutamia kuukausia sitten niin palavan innokkaasti olisi uhrannut\nitsensä. Thénardier'nkin muistoa oli hänen rakkautensa huikaiseva valo\njonkin verran himmentänyt hänen sielussaan.\n\nHiukan hämillään hän vastasi:\n\n\"Ah, tekö, Éponine?\"\n\n\"Miksi teitittelette minua? Olenko tehnyt teille jotakin pahaa?\"\n\n\"Ette\", vastasi Marius.\n\nEi hänellä ollut mitään tyttöä vastaan. Kaukana siitä. Hän vain tunsi,\nettei hän nyt, kun hän sinutteli Cosettea, voinut muuta kuin teititellä\nÉponinea.\n\nKun Marius oli vaiti, huudahti tyttö:\n\n\"Mutta sanokaa toki...!\"\n\nSitten hän äkkiä vaikeni. Oli kuin tältä ennen niin huolettomalta ja\nrohkealta olennolta olisi puuttunut sanoja.\n\nHän yritti hymyillä, mutta ei voinut. Sitten hän alkoi uudelleen:\n\n\"No?\"\n\nVaikeni taas ja loi silmänsä maahan.\n\n\"Hyvästi, herra Marius!\" sanoi hän äkkiä ja meni matkaansa.\n\n\n\n\n4.\n\nCab pyörii englannin ja haukkuu varkaankielellä.[8]\n\n\nSeuraavana päivänä, 3. kesäkuuta, 3. kesäkuuta 1832, joka on\nmerkityksellinen päivä niiden vakavain tapausten vuoksi, jotka silloin\nkuin ukkospilvet leijailivat Pariisin taivaalla, kulki Marius pimeässä\nsamaa tietä kuin edellisenäkin iltana ja sama lumous sydämessään, kun\nhän bulevardin puiden välissä huomasi Époninen tulevan vastaansa.\nKahtena päivänä peräkkäin, se oli liikaa! Hän kääntyi äkkiä,\npoistui bulevardilta ja meni toista tietä, Monsieur-kadun kautta,\nPlumet-kadulle.\n\nTästä johtui, että Éponine seurasi häntä aina Plumet-kadulle saakka,\nmitä hän koskaan ennen ei ollut tehnyt. Toistaiseksi hän oli tyytynyt\nsiihen, että sai nähdä Mariuksen, kun tämä kulki pitkin bulevardia,\nmutta ei ollut edes yrittänyt tavata häntä. Vasta edellisenä iltana hän\noli koettanut päästä Mariuksen kanssa puheisiin.\n\nÉponine seurasi siis Mariusta tämän sitä ollenkaan aavistamatta. Hän\nnäki Mariuksen taivuttavan ristikkoportin rautapuolan syrjään ja\nhiipivän puutarhaan.\n\n\"Ahaa\", sanoi tyttö, \"hän menee taloon!\"\n\nÉponine lähestyi ristikkoporttia, tunnusteli rautapuolaa toisensa\njälkeen ja löysi helposti sen, jonka Marius oli taivuttanut syrjään.\n\nPuoliääneen hän mutisi silloin synkeästi:\n\n\"Älähän, Lisette!\"\n\nHän istuutui ristikkoportin kivijalalle, irtaimen rautapuolan viereen\nikäänkuin sitä vartioimaan. Juuri sillä kohdalla liittyi ristikkoportti\nkiviaitaan. Siinä oli pimeä syvennys, johon Éponine kokonaan peittyi.\n\nKello kymmeneen mennessä sattui, että yksi niistä parista kolmesta\nhenkilöstä, jotka käyttivät Plumet-katua, eräs vanha porvari, joka\noli viivähtänyt ulkona ja riensi nyt päästäkseen tältä autiolta ja\npahamaineiselta seudulta, kulki ristikkoportin ohi ja tullessaan juuri\nsen syvennyksen kohdalle, jonka tämä ja kiviaidan nurkkaus muodosti,\nkuuli synkän ja uhkaavan äänen sanovan:\n\n\"Nyt en enää kummastele, että hän tulee tänne joka ilta.\"\n\nOhikulkija katsahti ympärilleen, ei nähnyt ketään, ei uskaltanut katsoa\npimeään syvennykseen ja pelästyi. Hän kiirehti askeliaan.\n\nSiinä hän teki viisaasti, sillä muutamaa silmänräpäystä myöhemmin\nilmestyi Plumet-kadulle kuusi miestä, jotka kulkivat jonkin matkan\npäässä toisistaan pitkin seinävieriä ja joita olisi voinut luulla\nsalaiseksi poliisipartioksi.\n\nEnsimmäinen heistä pysähtyi puutarhanportin kohdalle jääden siihen\nodottamaan toisia; hetken kuluttua olivat kaikki kuusi koolla.\n\nMiehet alkoivat nyt keskustella ääni matalana.\n\n\"Se on tässä\", sanoi yksi.\n\n\"Onko puutarhassa _cabia_?\" kysyi toinen.\n\n\"En tiedä. Minä olen varoiksi ottanut mukaan myrkytetyn lihakimpaleen,\njonka syötämme sille.\"\n\n\"Toitko tervakankaan ruudun särkemistä varten?\"\n\n\"Toin.\"\n\n\"Ristikkoportti on vanha\", huomautti viides, jonka ääni muistutti\nvatsastapuhujaa.\n\n\"Sen parempi\", sanoi toiseksi puhunut. \"Sitten ei se niin kitise\nsahattaessa ja menee paremmin poikki.\"\n\nKuudes, joka vielä ei ollut avannut suutaan, alkoi tutkia\nristikkoporttia aivan niinkuin Éponine oli tehnyt tuntia aikaisemmin,\nvarovasti ravistaen, tunnustellen rautapuolaa toisensa jälkeen. Vihdoin\nhän tuli sen puolan luo, jonka Marius oli irroittanut. Juuri kun hänen\npiti tarttua siihen, pisti äkkiä pimeästä esiin käsi ja tarttui hänen\nkäsivarteensa; voimakas isku rintaan työnsi miehen taaksepäin ja käheä\nääni sanoi hänelle huutamatta:\n\n\"Siellä on cab.\"\n\nSamassa mies näki kalpean tytön seisovan edessään.\n\nMies tunsi sitä järkytystä, jota yllätys aina synnyttää. Hänen\nhiuksensa nousivat pystyyn tehden hänet kamalan näköiseksi; ei mikään\nole pöyristyttävämpää nähdä kuin säikähtynyt peto; sen kauhistunut näkö\non kauhistuttava. Hän astahti taaksepäin ja sanoi:\n\n\"Mikä lutka sinä olet?\"\n\n\"Teidän tyttärenne.\"\n\nSe oli todellakin Éponine, joka puhui Thénardier'lle.\n\nÊponinen esiintyessä olivat muut viisi miestä, Clacquesous, Gueulemer,\nBabet, Montparnasse ja Brujon, lähestyneet ilman melua ja kiirettä,\nsanaakaan sanomatta ja kaamean hitaasti, kuten ainakin nämä yön miehet.\n\nHeidän käsissään näkyi ties mitä kamalia aseita.\n\n\"Mitä sinä täällä teet? Mitä sinä meistä tahdot? Oletko hullu?\" huusi\nThénardier niin kuuluvasti kuin hiljaa puhuttaessa voi huutaa. \"Miksi\ntulet estämään meidän työtämme?\"\n\nÉponine alkoi nauraa ja kapsahti hänen kaulaansa.\n\n\"Minä olen täällä, isäkulta, kun olen täällä. Eikö nykyjään enää ole\nlupa istua kivellä? Mutta teidän ei pitäisi olla täällä. Mitä te täällä\npuuhaatte, kun ei täällä ole mitään tekemistä? Olinhan ilmoittanut sen\nMagnonille. Täällä ei ole yhtään mitään tehtävää. Mutta syleilkää minua\nnyt toki, isäkulta. Kuinka kauan siitä on, kun näin teidät! Te olette\nsiis ulkona taas?\"\n\nThénardier koetti irtautua Êponinen syleilystä ja mutisi:\n\n\"Hyvä on. Nyt olet syleillyt minua. Niin, minä olen ulkona taas. En\nistu enää sisällä. Mene nyt tiehesi.\"\n\nMutta Éponine ei hellittänyt, vaan hyväili kahta enemmän:\n\n\"Mutta sanokaa, isäkulta, miten se kävi? On totisesti tarvittu\noveluutta, jotta siitä pälkähästä on päästy! Kertokaa se minulle. Entä\näiti? Missä on äiti? Antakaa minulle jotakin tietoja äidistä.\"\n\nThénardier vastasi:\n\n\"Hän voi hyvin, mikäli tiedän; hellitä nyt ja mene tiehesi, sanon minä!\"\n\n\"En minä ollenkaan halua mennä tieheni\", sanoi Éponine itsepäisesti\nkuin hemmoiteltu lapsi; \"te tahdotte ajaa minut pois, vaikka en ole\nnähnyt teitä neljään kuukauteen ja tuskin olen ehtinyt syleillä.\"\n\nHän kietoi taas kätensä isän kaulaan.\n\n\"No, mitä tuhmuutta tuo on?\" sanoi Babet.\n\n\"Pidetään kiirettä\", sanoi Gueulemer, \"pollareita voi tulla.\"\n\nVatsastapuhuja lausui seuraavat säkeet:\n\n    \"Nous n'sommes pas le jour d'an\n    à bécoter papa, maman!\"[9]\n\nÉponine kääntyi nyt muiden rosvojen puoleen:\n\n\"Kas, herra Brujon! Päivää, herra Babet! Päivää, herra Clacquesous!\nEttekö tunne minua, herra Gueulemer? Mitä kuuluu, Montparnasse?\"\n\n\"Kyllä sinut tunnetaan!\" ehätti Thénardier. \"Päivää ja hyvästi, mene\nnyt matkaasi ja jätä meidät rauhaan!\"\n\n\"Nyt on kettujen eikä kanojen aika\", sanoi Montparnasse.\n\n\"Näethän, että meillä on täällä tehtävää\", lisäsi Babet.\n\nÉponine tarttui Montparnassen käteen.\n\n\"Pidä varasi\", sanoi tämä, \"minulla on puukko kädessäni.\"\n\n\"Pikku Montparnasse\", vastasi Éponine hyvin lempeällä äänellä. \"Pitää\nluottaa ihmisiin. Enkö minä ole isäni tyttö muka? Herra Babet, herra\nGueulemer, minähän sain tehtäväkseni ottaa selkoa tästä afääristä.\"\n\nOn syytä huomauttaa, ettei Éponine enää puhunut varkaankieltä. Siitä\nsaakka, kun hän oli tullut tuntemaan Mariuksen, oli hänen mahdotonta\nkäyttää tätä kamalaa murretta.\n\nHän puristi Gueulemerin suuria, kovia sormia ja jatkoi:\n\n\"Tiedättehän, etten ole tuhma. Onhan minua ennenkin uskottu. Olen\ntehnyt teille palveluksia erinäisiä kertoja. No, minä olen ottanut\nasiasta selvän, te panisitte itsenne vaaraan ihan hyödyttömästi,\nnähkääs. Minä vakuutan, ettei tässä talossa ole mitään tehtävää.\"\n\n\"Siellä on vain naisväkeä\", sanoi Gueulemer.\n\n\"Ei. He ovat muuttaneet...\"\n\n\"Mutta valot eivät ainakaan ole muuttaneet\", huomautti Babet.\n\nJa hän osoitti Époninelle talon ullakkokerroksen ikkunoissa liikkuvaa\nvaloa. Toussaint oli ullakolla ripustamassa pesuvaatteita kuivamaan.\n\nÉponine teki viimeisen yrityksen.\n\n\"No niin, mutta ne ovat sangen köyhää väkeä; koko kojuissa ei ole monta\nsouta.\"\n\n\"Mene helvettiin!\" sähisi Thénardier. \"Kun me olemme kääntäneet\ntalon ylösalaisin, niin että kellari on ylinnä ja ullakko alinna,\nniin sanomme sinulle, mitä siellä on, onko siellä sou'ita vai\nkultakolikolta.\"\n\nSamassa hän työnsi tytön syrjään päästäkseen esiin.\n\n\"Herra Montparnasse, hyvä ystäväni\", sanoi Éponine, \"minä pyydän teitä,\njoka aina olette niin kiltti, älkää menkö sisään.\"\n\n\"Pidä toki varasi, puukko on terävä\", sanoi Montparnasse.\n\nOminaisella ratkaisevalla tavallaan sanoi nyt Thénardier:\n\n\"Korjaa nyt luusi, tyttö, ja anna miesten hoitaa asiansa!\"\n\nÉponine hellitti Montparnassen käden, johon hän uudelleen oli\ntarttunut, ja sanoi:\n\n\"Te siis todellakin aiotte tunteutua tähän taloon?\"\n\n\"Niin, vain pikkuriikkisen\", vastasi vatsastapuhuja ivallisesti\nirvistäen.\n\nSilloin tyttö asettui selin porttiin kuutta hampaisiin asti aseistettua\nmiestä vastaan, joiden kasvot yön pimeässä olivat kuin pahojen henkien,\nja sanoi hiljaa, mutta päättäväisesti:\n\n\"Vai niin, mutta minäpä en sitä salli.\"\n\nMiehet hämmästyivät. Vatsastapuhuja irvisti entistä enemmän. Éponine\njatkoi:\n\n\"Kuulkaa nyt tarkasti, ystäväni! Siitä ei tule mitään. Nyt puhun minä.\nEnsiksikin, jos kosketatte tätä porttia, jos yritätte mennä puutarhaan,\nniin minä huudan, kolkutan joka portille, herätän kaikki ihmiset,\nhuudan poliisia ja otatan kiinni teidät kaikki kuusi.\"\n\n\"Sen se kyllä saattaisi tehdä\", sanoi Thénardier hiljaa Brujonille ja\nvatsastapuhujalle.\n\nTyttö ravisti päätään ja lisäsi:\n\n\"Isäni ensimmäiseksi.\"\n\nThénardier läheni häntä.\n\n\"Ei niin likelle, äijä!\" varoitti tyttö.\n\nThénardier väisti ja mutisi hampaittensa välistä:\n\n\"Mutta mikä häneen on mennyt?\"\n\nSitten hän lisäsi:\n\n\"Senkin narttu!\"\n\nTyttö purskahti kamalaan nauruun:\n\n\"Vaikka niinkin, mutta sisään te ette tule! Minä en ole koiran, vaan\nsuden penikka. Teitä on kuusi, mutta mitä minä siitä? Te olette miehiä,\nmutta minä olen nainen. Älkää uskoko, että minua säikytätte. Minä\nsanon teille, että te ette tule tähän taloon, koska minä en halua. Jos\ntulette lähelle, niin minä haukahdan. Minähän jo sanoin teille, että\ntäällä on cab; se olen minä; ja teistä en välitä vähääkään. Menkää\ntiehenne! Menkää minne haluatte, mutta älkää yrittäkö tänne, sen minä\nkiellän. Jos tulette puukkoinenne, niin minä potkaisen, ja se on yhtä\nhyvä. Tulkaa likemmäksi, jos uskallatte!\"\n\nHän astui askelen rosvoja kohti; hän oli kauhistuttavan näköinen, mutta\nsitten hän alkoi taas nauraa.\n\n\"Mitäpä minä pelkäisin? Kesällä saan nähdä nälkää, talvella palella.\nOvatko ne hulluja, nuo aasit, kun luulevat voivansa peloittaa minua?\nHui hai!\"\n\nHän loi katseensa Thénardier'hen ja sanoi:\n\n\"En pelkää edes teitä.\"\n\nSitten hän jatkoi katsellen veristävillä silmillään vuorotellen\nitsekutakin:\n\n\"Mitä se minulle merkitsee, jos minut huomenna korjataan Plumet-kadulta\noman isäni tappamana tai vuoden päästä löydetään jostakin verkosta\nSaint-Cloud'n tai Joutsensaaren luota mädänneiden koiranraatojen\njoukosta!\"\n\nTässä hänen oli pakko keskeyttää kuivan yskän ja hengästymisen vuoksi.\nSitten hän jatkoi:\n\n\"Minun tarvitsee vain kerran huutaa, niin heti tulee väkeä. Teitä on\nkuusi, mutta minä olen koko maailma, minä!\"\n\nThénardier yritti astahtaa lähemmäksi.\n\n\"Älkää tulko!\" ärähti tyttö.\n\nIsä pysähtyi ja sanoi sävyisästi:\n\n\"No, olkoon. Mutta älä puhu niin äänekkäästi. Aiotko siis estää\nmeitä työskentelemästä, tyttö? Täytyyhän meidän kuitenkin hankkia\ntoimeentulomme. Eikö sinulla enää ole mitään hellyyttä isääsi kohtaan?\"\n\n\"Te ikävystytätte minua\", sanoi Éponine.\n\n\"Mutta täytyyhän meidän elää, meillä ei ole mitään syötävää...\"\n\n\"Kuolkaa sitten!\"\n\nTämän sanottuaan hän istuutui portin kivijalalle ja alkoi hyräillä:\n\n    \"Mon bras si dodu,\n    ma janibe bien faite,\n    et le temps perdu.\"[10]\n\nKyynärpää polvella, leuka kämmentä vasten hän heilutteli\nvälinpitämättömän näköisenä toista jalkaansa. Lähin katulyhty\nvalaisi hänen kasvojansa ja asentoaan. Ei olisi voinut nähdä mitään\npäättäväisempää.\n\nHämmästyneinä ja suuttuneina neuvottelivat miehet. Tyttö katseli heitä\nsamalla kertaa tyynen ja hurjan näköisenä.\n\n\"Mikä tytöllä lieneekin, mutta hänellä on jokin syy\", sanoi Babet.\n\"Olisiko hän ehkä rakastunut siihen cabiin? On kuitenkin vahinko\nmenettää tämmöinen tilaisuus. Kaksi naista ja ukko, joka asuu\npiharakennuksessa, ja ikkunoissa hienot uutimet. Ukko on ilmeisesti\njoku juutalainen. Afääri on luultavasti hyvä.\"\n\n\"No, sisään sitten!\" sanoi Montparnasse. \"Ratkaiskaa asia. Minä jään\nulos tytön kanssa, ja jos hän vikisee, niin...\"\n\nJa Montparnasse välkähdytti hihassaan olevaa puukkoa.\n\nThénardier ei sanonut mitään, mutta näytti olevan valmis mihin vain.\n\nBrujon, jossa oli ennustajan vikaa ja joka, kuten tiedämme, oli\nensimmäisenä asiaa esittänyt, ei vielä ollut lausunut mitään. Hän\nnäytti miettiväiseltä. Häntä pidettiin ehdottomasti häikäilemättömänä\nja tiedettiin hänen kerran, vain näyttääkseen rohkeuttansa, ryöstäneen\npoliisivartiokonttorin. Sitäpaitsi hän kirjoitteli lauluja, mikä\nkohotti hänen arvoaan.\n\nBabet kääntyi hänen puoleensa:\n\n\"Mitä sanot sinä, Brujon?\"\n\nBrujon oli hiljaa vielä hetken, sitten hän pudisti päätään monella eri\ntavalla ja päätti vihdoin koroittaa äänensä.\n\n\"Tuota noin, aamulla minä näin kaksi tappelevaa varpusta; nyt illalla\ntapaan riitelevän naisen. Ne ovat huonoja enteitä. Lähdetään pois.\"\n\nSen jälkeen he poistuivat.\n\nPois mennessään mutisi Montparnasse:\n\n\"Sama se minulle, mutta jos olisi tahdottu, niin kyllä minä olisin\niskenyt.\"\n\nBabet vastasi:\n\n\"Minä en. Minä en lyö naista.\"\n\nKadunkulmassa he pysähtyivät ja keskustelivat hillitysti ja\nsalaperäisinä:\n\n\"Minne mennään yöksi nukkumaan?\"\n\n\"Pantinin[11] alle.\"\n\n\"Onko sinulla ristikon avain mukanasi, Thénardier?\"\n\n\"Totta peijakas!\"\n\nÉponine, joka ei ollut päästänyt heitä näkyvistään, näki heidän\nkääntyvän samalle suunnalle, mistä he olivat tulleet. Hän hiipi heidän\nperässään pitkin seinävieriä. Niin hän seurasi heitä aina bulevardille\nsaakka. Siellä he erosivat, ja hän näki heidän häipyvän pimeyteen\nikäänkuin siihen sulaen.\n\n\n\n\n5.\n\nYön olioita.\n\n\nRosvojen mentyä Plumet-katu oli jälleen rauhallinen.\n\nSe, mitä tällä kadulla äsken oli tapahtunut, ei olisi kummastuttanut\nmetsää. Tukkipuut, näreikkö, kanervat, toisiinsa takertuneet oksat,\nmetsän yrtit viettävät synkeää elämää; metsän villissä vilinässä näkyy\nnäkymättömän äkillisiä ilmestyksiä; ihmistä alempana oleva erottaa\nsiellä pimeässä sellaista, mikä on ylempänä ihmistä; ja meille eläville\ntuntemattomat olennot kohtaavat toisiansa siellä pimeässä. Jäyhä ja\nvilli luonto pöyristyy erinäisiä kohtauksia, joissa se luulee näkevänsä\nyliluonnollista. Pimeyden voimat tuntevat toisensa ja pitävät toisiaan\nsalaperäisessä tasapainossa. Hampaat ja kynnet pelkäävät sellaista,\nmihin niillä ei voi tarttua. Verenhimoinen eläimellisyys, ahvattu\nnälkä, jotka vaanivat saalista, kynsillä ja hampailla varustetut\nvaistot, joiden alkulähteenä ja päämääränä on vatsa, tuijottavat\nja vainuavat levottomina tunnotonta kummitushahmoa, joka käyskelee\nkääreliinoissa, joka seisoo tummassa liehuvassa puvussaan ja joka\nnäyttää heistä elävän kuollutta ja kauhistuttavaa elämää. Nämä villit\nolennot, jotka ovat vain ainetta, tuntevat epämääräistä pelkoa\njoutuessaan tekemisiin tuntemattoman olennon hahmossa esiintyvän\nmäärättömän pimeyden kanssa. Tumma hahmo, joka sulkee tien, pysähdyttää\näkkiä petoeläimen. Kirkkomaalta ulos astuva säikyttää ja hämmentää\nluolasta tulijaa; julma pelkää kamalaa; sudet säikkyvät kohtaamaansa\nkummitusta.\n\n\n\n\n6.\n\nMarius palaa sen verran todellisuuteen, että ilmoittaa Cosettelle\nosoitteensa.\n\n\nSellaisen ihmishahmoisen koiran vartioidessa ristikkoportin edustalla\nja kuuden rosvon paetessa yhtä tyttöä oli Marius Cosetten luona.\n\nTaivas ei ollut milloinkaan ollut niin tähtikirkas ja ihana, puiden\nlatvat niin herkät, yrttien tuoksu niin suloista; koskaan eivät linnut\nolleet menneet levolle lehvistössä viehkeämmin viserryksin; milloinkaan\nei rauhaisen luonnon yleinen sopusointu ollut paremmin vastannut\nrakkauden sisäistä soittoa; milloinkaan ei Marius ollut tuntenut\nolevansa rakastuneempi, onnellisempi, lumoutuneempi. Mutta hän oli\ntavannut Cosetten suruisana. Cosette oli itkenyt. Hänen silmänsä olivat\npunaiset.\n\nTämä oli ensimmäinen pilvi tässä ihanassa unelmassa.\n\nMariuksen ensimmäinen sana oli ollut:\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\"\n\nCosette oli vastannut:\n\n\"Minä kerron.\"\n\nSitten hän oli istuutunut portaiden vieressä olevalle penkille ja\nMariuksen istuttua hänen viereensä aivan vavisten jatkanut:\n\n\"Isäni sanoi minulle tänä aamuna, että minun pitäisi laittaa itseni\nmatkavalmiiksi, koska hänellä oli asioita ja meidän ehkä tulisi\nmatkustaa pois.\"\n\nMarius tunsi väristystä kiireestä kantapäähän.\n\nKun on elämän lopussa, on kuolema samaa kuin matkustaminen; kun on sen\nalussa, on matkustaminen samaa kuin kuolema.\n\nKuuden viikon kuluessa oli Marius vähitellen, verkalleen ja asteittain\njoka päivä ottanut Cosetten omakseen, tosin ihan aatteellisesti, mutta\ntäydellisesti. Kuten jo olemme selittäneet, ottaa ensi lempi sielun\npaljon ennen ruumista; myöhempi ottaa ruumiin paljon ennen sielua;\ntoisinaan ei oteta sielua lainkaan; Faublas ja Prudhomme lisäävät:\nkoska sitä ei ole, mutta onneksi tämä pistopuhe on herjausta. Marius\nomisti siis Cosetten, niinkuin henget omistavat toisensa, mutta\nomisti hänet koko sielullaan ja piti hänestä kiinni mustasukkaisesti,\näärettömällä vakaumuksella. Hänen oli neidon hymy, henkäys, tuoksu,\nsinisten silmien syvä sädeloisto, hipiän hienous, kun hän kosketti\nneidon kättä, viehkeä syntymämerkki hänen kaulassaan, kaikki hänen\najatuksensa. He olivat luvanneet olla nukkuessaan koskaan uneksimatta\ntoisistaan ja olivat pitäneet lupauksensa. Hän siis omisti kaikki\nCosetten unelmat. Hän katseli lakkaamatta ja kosketti joskus\nhengityksellään pieniä untuvahiuksia neidon niskassa ja ajatteli\nitsekseen, ettei niissä ollut ainoatakaan, joka ei kuulunut hänelle,\nMariukselle. Hän katseli ja ihaili kaikkea, mitä neidolla oli yllään,\nhänen nauharuusuaan, käsineitään, kalvosimiaan, kenkiään pyhinä\nesineinä, jotka kuuluivat hänelle. Hänen mieltänsä hiveli ajatus,\nettä hän omisti ne kauniit kilpikonnanluukammat, jotka neidolla oli\nhiuksissaan, tunsipa jonkinlaisella hämärällä hekumalla, että neidon\npuvussa ei ollut nauhaa, ei sukissa silmää, kureliivissä poimua, joka\nei kuulunut hänelle. Cosetten vierellä istuessaan hän tunsi istuvansa\nomansa vieressä, valtiattarensa ja orjattarensa rinnalla. Tuntui kuin\nheidän sielunsa olisivat siinä määrin kietoutuneet toisiinsa, että jos\nkumpikin olisi tahtonut uniansa pois, olisi ollut mahdoton erottaa:\n\n\"Tämä on minun.\"\n\n\"Ei, se on minun.\"\n\n\"Minä vakuutan sinulle, että erehdyt. Tämä olen minä.\"\n\n\"Et, sinä vain luulet, että se olet sinä, se olen minä.\"\n\nMarius oli osa Cosettea ja Cosette osa Mariusta. Marius tunsi,\nettä Cosette eli hänessä. Cosetten omistaminen kuului hänen\nolemukseensa kuin hengitys. Keskelle tätä vakaumusta, tätä hurmiota,\ntätä neitseellistä, suunnatonta ja rajatonta omistamista, tätä\nyksinvaltiutta iskivät äkkiä sanat \"Me matkustamme\" todellisuuden\nsalamana \"Cosette ei ole sinun\".\n\nMarius havahtui. Kuusi viikkoa hän oli elänyt, kuten jo olemme\nsanoneet, elämän ulkopuolella; sana \"matkustaa\" palautti hänet\nkovakouraisesti siihen.\n\nHän ei saanut sanotuksi mitään. Cosette tunsi vain, että hänen kätensä\noli ihan kylmä, ja sanoi nyt vuorostaan hänelle:\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\"\n\nHän vastasi niin hiljaa, että Cosette tuskin kuuli:\n\n\"Minä en ymmärrä, mitä sinä sanoit.\"\n\nCosette kertoi uudelleen:\n\n\"Tänä aamuna sanoi isäni minulle, että minun pitäisi toimittaa kaikki\npienet asiani ja laittaa itseni valmiiksi, että hän antaisi minulle\nliinavaatteensa pakattavaksi matka-arkkuun, että hänen oli pakko lähteä\nmatkalle, että me matkustaisimme täältä, että pitäisi olla suuri\nmatka-arkku minua ja pieni häntä varten, että kaiken tämän pitäisi olla\nkunnossa viikon kuluessa ja että me kenties matkustamme Englantiin.\"\n\n\"Mutta sehän on kerrassaan luonnotonta!\" huudahti Marius.\n\nVarmaa on, että mikään vallan väärinkäyttö, mikään väkivalta, mikään\nkauheinten tyrannien julmuus, mikään Busiriksen, Tiberiuksen tai\nHenrik VIII:n teko ei tällä hetkellä Mariuksen mielestä ollut edes\nverrattavissa siihen julmuuteen, että herra Fauchelevent vei tyttärensä\nmukanaan Englantiin senvuoksi, että hänellä itsellään oli siellä\nasioita.\n\nHän kysyi heikosti:\n\n\"Ja milloin sinä matkustat?\"\n\n\"Hän ei ole sanonut, milloin.\"\n\n\"Ja milloin tulet takaisin?\"\n\n\"Hän ei ole sanonut, milloin.\"\n\nMarius nousi ylös ja sanoi kylmästi:\n\n\"Aiotteko matkustaa, Cosette?\"\n\nCosette loi häneen kauniin, tuskantäyteisen katseensa ja vastasi\njonkinlaisessa houreessa:\n\n\"Minne?\"\n\n\"Englantiin. Matkustatteko te?\"\n\n\"Miksi teitittelet minua?\"\n\n\"Minä kysyn teiltä, aiotteko matkustaa.\"\n\n\"Mitä minun sitten on tehtävä?\" sanoi neito pannen kätensä ristiin.\n\n\"Siis matkustatte?\"\n\n\"Niin, jos isäni matkustaa sinne.\"\n\n\"Siis matkustatte?\"\n\nCosette tarttui Mariuksen käteen ja puristi sitä vastaamatta.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Marius. \"Silloin matkustan minä toiseen maahan.\"\n\nCosette enemmän tunsi kuin ymmärsi näiden sanojen merkityksen. Hän\nkalpeni niin, että hänen kasvonsa kuulsivat valkoisilta pimeässä. Hän\nsammalsi:\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\nMarius katsoi häntä, loi sitten verkalleen katseensa taivasta kohti ja\nsanoi:\n\n\"En mitään.\"\n\nLuodessaan jälleen katseensa alas hän näki, että Cosette hymyili\nhänelle. Rakastetun naisen hymyssä on kirkkaus, jonka näkee pimeässäkin.\n\n\"Kuinka tuhmia me olemme! Minulla on aate, Marius!\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Matkusta sinäkin, jos me matkustamme. Minä ilmoitan sinulle, minne.\nTule tapaamaan minua sinne, missä olen.\"\n\nMarius oli nyt täydellisesti herännyt. Hän oli palannut todellisuuteen\nja huudahti:\n\n\"Matkustaa teidän mukananne! Oletko hullu? Siihen tarvitaan rahaa, ja\nminulle ei ole. Matkustaa Englantiin? Minähän olen jo velkaa, en tiedä\ntarkoin, mutta arviolta yli kymmenen louisdoria Courfeyracille, eräälle\nystävälleni, jota et tunne. Ja sitten, minullahan on vanha hattu, joka\nei ole kolmen frangin arvoinen, napiton nuttu, rikkinäinen paita,\nkyynärpääni ovat paljaina, saappaitteni sisään tulee vettä; kuuteen\nviikkoon en ole tullut sitä ajatelleeksi enkä sitä sinulle sanoneeksi.\nCosette, minä olen rutiköyhä. Sinä näet minut vain pimeässä ja annat\nminulle rakkautesi; jos näkisit minut päivällä, antaisit minulle\nlantin. Matkustaa Englantiin! Huh, minulla ei ole edes niin paljoa,\nettä voisin lunastaa passin!\"\n\nHän heittäytyi vieressä olevaa puuta vasten, molemmat käsivarret pään\npäällä ja otsa puunrunkoa vasten, tuntematta kuorta, joka raapi hänen\nnahkaansa, tai kuumetta, joka jyskytti hänen ohimoitaan; hän seisoi\nsiinä liikkumattomana ja maahan lusahtamaisillaan kuin Epätoivon\nkuvapatsas.\n\nHän oli tässä asennossa kauan. Vihdoin hän kääntyi. Hän kuuli takaansa\nheikkoa, tukahdutettua ääntä, lempeää ja surullista.\n\nCosette nyyhkytti.\n\nYli kaksi tuntia hän oli seisonut ja itkenyt mietteisiinsä vaipuneen\nMariuksen vieressä.\n\nMarius meni hänen luokseen, lankesi polvilleen ja kumartui hitaasti\nalas, kosketti hänen liepeensä alta esiinpistävää kengänkärkeä ja\nsuuteli sitä.\n\nCosette antoi tämän tapahtua sanaakaan virkkamatta. On hetkiä, jolloin\nnainen ottaa vastaan rakkauden palvontaa kuin synkeä ja alistuva\njumalatar.\n\n\"Älä itke\", sanoi Marius.\n\nCosette kuiskasi:\n\n\"Enkö saa itkeä, kun minun ehkä täytyy matkustaa pois etkä sinä voi\ntulla mukaan?\"\n\nMarius sanoi:\n\n\"Rakastatko minua?\"\n\nCosette vastasi nyyhkyttäen paratiisillisen sanan, joka ei milloinkaan\nole niin ihana kuin kyynelten keskeltä sanottuna:\n\n\"Minä jumaloin sinua.\"\n\nSanomattoman hyväilevä sävy äänessään jatkoi Marius:\n\n\"Älä itke. Sano, etkö minun tähteni tahdo olla itkemättä?\"\n\n\"Rakastatko minua?\" sanoi Cosette.\n\nMarius tarttui hänen käteensä.\n\n\"Cosette, minä en milloinkaan ole antanut kenellekään kunniasanaani,\nsillä olen siitä arka. Minä tunnen, että isäni on siinä minun\nrinnallani. No niin, minä annan sinulle pyhimmän kunniasanani, että jos\nmatkustat täältä, niin minä kuolen.\"\n\nSiinä äänensävyssä, jolla hän lausui nämä sanat, oli niin juhlallista\nja tyyntä haikeutta, että Cosette vapisi. Hän tunsi niitä kylmiä\nväreitä, joita jokin kaamea ja todellinen tapahtuma synnyttää.\nKauhistuneena hän lakkasi itkemästä.\n\n\"Ja kuule nyt, mitä sanon\", jatkoi Marius, \"älä odota minua huomenna.\"\n\n\"Miksei?\"\n\n\"Älä odota minua ennenkuin ylihuomenna.\"\n\n\"Ah, minkä vuoksi?\"\n\n\"Sen saat nähdä.\"\n\n\"Päivä näkemättä sinua! Sehän on mahdotonta!\"\n\n\"Uhratkaamme päivä voittaaksemme kukaties koko elämän.\"\n\nPuoliääneen lisäsi Marius ikäänkuin itsekseen:\n\n\"Hän on mies, joka ei muuta mitään tavoistaan, ja hän ei koskaan ole\nottanut vastaan ketään ennenkuin illalla.\"\n\n\"Kenestä sinä puhut?\" kysyi Cosette.\n\n\"Minäkö? En minä sanonut mitään.\"\n\n\"Mitä sinä sitten toivot?\"\n\n\"Odota ylihuomiseen.\"\n\n\"Tahdotko niin?\"\n\n\"Tahdon, Cosette.\"\n\nCosette tarttui molemmin käsin Mariuksen päähän, nousi varpailleen\ntullakseen yhtä pitkäksi kuin hän ja koetti lukea hänen silmistään,\nmitä hän toivoi.\n\nMarius sanoi:\n\n\"Mieleeni johtuu eräs asia. Sinun täytyy tietää minun osoitteeni.\nSaattaa tapahtua jotakin, eihän voi tietää. Minä asun äsken\nmainitsemani ystävän, Courfeyracin luona, n:o 16 La Verrerie-kadun\nvarrella.\"\n\nHän pisti käden taskuunsa, otti linkkuveitsen ja sen terällä piirsi\nseinän rappaukseen:\n\n\"N:o 16, La Verrerie-katu.\"\n\nCosette oli tällävälin uudelleen alkanut katsoa hänen silmiinsä.\n\n\"Sano minulle, mitä ajattelet\", sanoi hän. \"Sinä aiot tehdä jotakin,\nMarius. Sano se minulle. Oi, sano, että voin nukkua rauhassa tänä yönä!\"\n\n\"Niin, minä ajattelen olevan mahdotonta, että Jumala tahtoisi meidät\nerottaa. Odota minua siis ylihuomenna.\"\n\n\"Mutta mitä teen siihen mennessä?\" sanoi Cosette. \"Sinä olet ulkona,\nsinä menet ja tulet. Ah, kuinka miehet ovat onnellisia! Minun\nsitävastoin täytyy pysyä yksin kotona. Oi, kuinka minun tulee ikävä.\nSano, mitä sinä sitten huomenillalla teet?\"\n\n\"Minä teen erään yrityksen.\"\n\n\"Sitten minä rukoilen Jumalaa ja ajattelen sinua siihen saakka,\nrukoilen, että se onnistuisi. En kysy sinulta enempää koska et tahdo.\nSinä olet valtiaani. Minä vietän iltaani huomenna laulaen sitä\nEuryanthen aariaa, josta niin paljon pidät ja jota kerran kuuntelit\nikkunani ulkopuolella. Mutta ylihuomenna on sinun tultava hyvissä\najoin. Minä odotan sinua tasan kello yhdeksän, pidä se mielessä.\nHyvä Jumala, kuinka ikävää on, että päivät ovat niin pitkät! Kuule,\ntäsmälleen kello yhdeksän olen puutarhassa.\"\n\n\"Minä myös.\"\n\nJa sanaakaan sanomatta, saman ajatuksen johtamina, niiden sähkövirtojen\nvetäminä, jotka pitävät kahta rakastavaista alinomaisessa kosketuksessa\nkeskenään, he lankesivat molemmat tuskassaankin, autuuden hurmaamina,\ntoistensa syliin, huomaamatta, että heidän huulensa painuivat toisiinsa\nkyyneltyneiden silmien katsellessa tähtiä.\n\nMun Marius lähti, oli katu autio. Oli juuri se aika, jolloin Éponine\nseurasi rosvoja aina bulevardille saakka.\n\nMariuksen mietiskellessä pää puuta vasten oli eräs ajatus juolahtanut\nhänen mieleensä, ajatus, jota hän valitettavasti itsekin piti\nmielettömänä ja mahdottomana. Hän oli tehnyt epätoivoisen päätöksen.\n\n\n\n\n7.\n\nVanha ja nuori sydän vastakkain.\n\n\nUkko Gillenormand oli tähän aikaan täyttänyt yhdeksänkymmentäyksi\nvuotta. Hän asui edelleen neiti Gillenormandin kanssa omassa vanhassa\ntalossaan, Filles-du-Calvaire-kadun 6:ssa. Kuten muistettaneen, oli hän\nniitä vanhan kansan miehiä, jotka pystypäin odottavat kuolemaa, joita\nvanhuus painaa, mutta ei taivuta, ja joiden selkää ei edes suru kykene\nkoukistamaan.\n\nJo joitakin aikoja oli kuitenkin kuultu hänen tyttärensä sanovan:\n\"Isäni alkaa heikontua.\" Hän ei enää lyönyt piikoja korvalle, ei\nkopistanut enää samalla voimalla kuin ennen keppiänsä portaiden\nastuimiin, kun Basque viipyi tullessaan avaamaan ovea hänelle.\nHeinäkuun vallankumous oli tuskin kuuteen kuukauteen enää häntä\nsuututtanut. Hän oli melkein tyynesti lukenut _Le Moniteuristä_\nseuraavan sanayhtymän: Herra Humblot-Conté, Ranskan pääri. Varmaa\non, että ukko oli hyvin masentunut. Hän ei taipunut, ei antautunut,\nse ei ollut hänen fyysillisen eikä psyykillisen luontonsa mukaista,\nmutta hän tunsi sisäisesti väsyvänsä. Jo neljä vuotta hän oli\nodottanut Mariusta lujana seisten ja varmaan uskoen, että se paha\nnulikka minä päivänä tahansa tulisi soittamaan hänen ovelleen. Nyt\nsaattoi tapahtua, että hän jonakin synkkänä hetkenä ajatteli, että\njos Marius vielä viipyisi kauan, niin... Kuoleman ajatus ei ollut\nhänelle sietämätön, vaan se, että hän ei ehkä milloinkaan enää saisi\nnähdä Mariusta. Se ajatus, ettei hän enää näkisi Mariusta ei tätä\nennen ollut hetkeksikään pälkähtänyt hänen päähänsä, mutta nyt se\nalkoi juolahdella mieleen, ja se kammotti häntä. Ero oli, kuten aina\non luonnollista ja totisten tunteiden laita, vain enentänyt hänen\näidinisänrakkauttaan kiittämätöntä lasta kohtaan, joka oli noin vain\nmennyt tipotiehensä. Joulukuunöinä ja kymmenen asteen pakkasessa\naurinkoa enimmän ajatellaan. Herra Gillenormand oli, tai oikeastaan\nkatsoi olevansa, mahdoton äidinisänä astumaan ensimmäistä askelta\ntyttärenpoikaansa kohti; \"ennen kuolen\", mutisi hän. Hän ei katsonut\ntehneensä vähintäkään vääryyttä; mutta ei koskaan ajatellut Mariusta\nmuuten kuin syvästi liikutettuna ja vanhan, haudan partaalla olevan\nmiehen tavoin äänettömän epätoivoisena.\n\nHän alkoi menettää hampaitansa, mikä enensi hänen alakuloisuuttaan.\n\nHerra Gillenormand ei ollut -- sitä kuitenkaan itselleen tunnustamatta,\nsillä hän olisi sitä raivostunut ja hävennyt -- koskaan rakastanut\nketään rakastajatartaan niin tulisesti kuin Mariusta.\n\nHän oli makuuhuoneensa vastapäätä päänalustaansa antanut asettaa,\nensimmäiseksi esineeksi, minkä halusi herätessään nähdä, toisen\ntyttärensä, rouva Pontmercy-vainajan kuvan, joka oli tehty hänen\nollessaan kahdeksantoistavuotias. Hän katseli alituisesti tätä kuvaa.\nKerran sitä katsellessaan hän tuli sanoneeksi:\n\n\"Minusta se on näköinen.\"\n\n\"Sisareniko?\" sanoi neiti Gillenormand. \"On, se on hyvin hänen\nnäköisensä.\"\n\nUkko lisäsi:\n\n\"Ja pojankin.\"\n\nKerran, kun hän istui polvet yhdessä, silmät melkein kiinni, syvää\nalakuloisuutta osoittavassa asennossa, rohkeni hänen tyttärensä sanoa:\n\n\"Isä, oletteko yhä yhtä vihainen...?\"\n\nNeiti keskeytti uskaltamatta sanoa enempää.\n\n\"Kenelle?\" kysyi ukko.\n\n\"Marius-raukalle.\"\n\nUkko kohotti vanhan päänsä, pani laihan ja ryppyisen kätensä pöydälle\nja huusi kiukkuisimmalla ja räikeimmällä äänellään:\n\n\"Marius-raukalle, sanotte te! Se herra on vintiö, veijari,\nturhamielinen ja kiittämätön lurjus, sydämetön, sieluton, korska, kehno\nihminen!\"\n\nJa hän kääntyi pois, jottei tytär olisi nähnyt hänen silmäänsä\nkihonnutta kyyneltä.\n\nKolme päivää sen jälkeen hän keskeytti neljä tuntia kestäneen\näänettömyyden sanoen aivan odottamatta tyttärelleen:\n\n\"Minullahan on ollut kunnia pyytää neiti Gillenormandia olemaan koskaan\npuhumatta minulle hänestä.\"\n\nTäti Gillenormand luopui kaikista enemmistä yrityksistä ja teki\nmielessään seuraavan syvämielisen päätelmän:\n\n\"Isäni ei koskaan pitänyt paljoa sisarestani hänen tuhmuutensa jälkeen.\nIlmeisesti hän inhoaa Mariusta.\"\n\n\"Hänen tuhmuutensa jälkeen\" merkitsi: hänen mentyään naimisiin everstin\nkanssa.\n\nMuuten, niinkuin aavistaa saattoikin, neiti Gillenormandin yritys saada\nsuosikkinsa lansieeriupseeri Mariuksen paikalle oli epäonnistunut.\nThéodulellä ei ollut menestystä kruununtavoittajana. Herra\nGillenormand ei ollut suostunut vaihtoon. Sydämen tyhjyyttä ei täytetä\nstatistilla. Théodule puolestaan, huolimatta perinnön toiveista, tunsi\nvastenmielisyyttä mielistelemisen vaivalloista ammattia kohtaan. Ukko\noli lansieerista liian ikävä, ja lansieeri ukosta vastenmielinen.\nLuutnantti Théodule oli tosin hilpeä, mutta lörpöttelijä; hän\noli kevytmielinen, mutta jokapäiväinen; elämänhaluinen, mutta\nhienostumaton; hänellä tosin oli rakastajattaria ja hän puhui niistä\npaljon, mutta puhui niistä epämiellyttävällä tavalla. Kaikissa hänen\nominaisuuksissaan oli jotakin vikaa. Herra Gillenormandia tympäisi\nkuulla hänen puhuvan kaikista menestyksistä kauniin sukupuolen\nkeskuudessa Babylone-kadun varrella olevan kasarmin seudulla. Ja sitten\nsattui myös, että luutnantti Gillenormand joskus tuli univormussaan,\njossa oli kolmivärinen kokardi. Tämä teki hänet kerrassaan\nmahdottomaksi. Herra Gillenormand oli vihdoin sanonut tyttärelleen:\n\n\"Minä olen saanut kyllikseni Théodulesta. En siedä sotilaita rauhan\naikana. Ota sinä hänet vastaan, jos haluat. Minä luulen melkein, että\npidän enemmän sapeliniskijöistä kuin mokomista sapelinlaahustajista.\nMiekkojen kalske taistelussa ei sittenkään ole niin inhoittavaa kuin\ntuppien kilinä katukiviä vasten. Ja sitäpaitsi kerskua kuin suupaltti,\nkuristaa vyötäisiänsä kuin tyttöhupakko ja pitää kureliiviä haarniskan\nalla -- semmoinen tekee naurettavuuden kahta suuremmaksi. Oikea mies\nkarttaa yhtä paljon kerskuntaa kuin poikamaisuutta. Hän ei ole sitä\neikä tätä. Pidä sinä Théodulesi yksin.\"\n\nNiin hartaasti kuin hänen tyttärensä koettikin huomauttaa: \"Mutta onhan\nhän kuitenkin teidän veljenpoikanne poika\", kävi kuitenkin ilmi, että\nherra Gillenormand, joka oli äidinisä sormenpäihin saakka, ei ollut\nhiventäkään isoisän veli.\n\nMutta kun ukko terävällä arvostelukyvyllään teki vertailuja, oli\nThéodule itse asiassa vain saanut hänet sitä kiihkeämmin kaipaamaan\nMariusta.\n\nEräänä iltana -- oli kesäkuun 4. päivä, mikä ei estänyt ukko\nGillenormandia pitämästä hyvää tulta kamiinissa -- oli hän lähettänyt\npois tyttärensä, ja tämä istui ompelemassa viereisessä huoneessa. Ukko\noli yksin makuukamarissaan, käsivarret pöydällä, missä paloi kaksi\nvahakynttilää viheriän kaihtimen alla, istui nojatuolissaan ja piti\nkäsissään kirjaa, jota ei lukenut. Hän oli tapansa mukaan direktoorion\naikaisessa keikarinpuvussaan ja muistutti jotakin vanhaa Garat'n\ntaulua. Tämä puku olisi kerännyt hänen jälkeensä kiusallisen saattueen\nkadulla, kun hän meni ulos, ellei hänen tyttärensä silloin olisi aina\npannut hänen ylleen vanutäytteistä silkkivaippaa, joka muistutti\npiispankaapua ja peitti hänen pukunsa. Kotona hän ei koskaan käyttänyt\nyönuttua, paitsi juuri noustessaan ja levolle mennessään. \"Se saa\nihmisen näyttämään vanhalta\", sanoi hän.\n\nUkko Gillenormand ajatteli sekä rakastavana että katkerana\nMariusta, mutta, kuten tavallista, katkeruus oli voitolla. Hänen\nkatkeruudensekainen hellyytensä kuohahti aina lopulta suuttumukseksi.\nHän oli tullut siihen kohtaan, jolloin ihminen koettaa mukautua\ntuskalliseen pakkoon. Hän oli juuri selittämässä itselleen, että nyt\nei enää ollut mitään syytä, miksi Marius tulisi takaisin, että jos\nhän olisi aikonut tulla, hän olisi jo aikoja tullut, ja että siitä\ntoivosta täytyi luopua. Hän koetti mukautua ajatukseen, että kaikki\noli lopussa ja että hän kuolisi saamatta nähdä \"tuota herraa\". Mutta\nkoko hänen luontonsa nousi sitä vastaan; hänen vanha isäntunteensa ei\nvoinut siihen mukautua. \"Mitä\", sanoi hän, ja se oli tavallisesti lorun\nsurullinen loppu, \"eikö hän tule takaisin?\" Hänen kalju päänsä vaipui\nrinnalle, ja katse suruisana ja suuttuneena hän tuijotti hiipuvaan\nhiillokseen.\n\nJuuri kun hän oli näihin ajatuksiinsa syvimmälle vaipunut, tuli vanha\nkamaripalvelija Basque sisään ja kysyi:\n\n\"Voiko herra ottaa vastaan herra Mariusta?\"\n\nUkko oikaisihe suoraksi tuolillaan, kalpeana ja sennäköisenä kuin\nruumis, jota galvaaninen isku liikahduttaa. Kaikki hänen verensä oli\nvirrannut takaisin sydämeen. Hän sammalsi:\n\n\"Mitä! Herra Mariustako?\"\n\n\"Minä en tiedä\", vastasi Basque säikähtyneenä ja hämillään isännän\nilmeestä; \"minä en ole häntä nähnyt. Nicolette vain tuli sanomaan\nminulle: 'Siellä on eräs nuori herra, sanokaa, että se on herra\nMarius'.\"\n\nUkko Gillenormand sopersi hiljaa:\n\n\"Käskekää sisään.\"\n\nJa hän jäi samaan asentoon, pää tutisevana ja katse oveen kiintyneenä.\nOvi aukeni taas. Sisään astui nuori mies. Se oli Marius.\n\nMarius pysähtyi ovelle ikäänkuin odottaen, että ukko pyytäisi astumaan\nperemmälle.\n\nHänen melkein kurjaa pukuansa ei huomannut siinä puolihämärässä, jonka\nkynttiläin kaihdin synnytti. Saattoi nähdä vain hänen tyynet, vakaat,\nmutta omituisen surulliset kasvonsa.\n\nHämmästyksen ja ilon lamauttamana istui ukko Gillenormand muutaman\nsilmänräpäyksen näkemättä mitään muuta kuin valonheijastusta, ikäänkuin\nhänen edessään olisi ollut henkinäky. Hän oli vähällä pyörtyä; hän\nnäki Mariuksen häikäisevässä valossa. Se oli todellakin hän, se oli\ntosiaankin Marius!\n\nVihdoinkin! Neljän vuoden kuluttua! Hän niin sanoaksemme sieppasi\nMariuksen kokonaan yhdellä silmäyksellä. Marius oli hänestä kaunis,\njalo, hienostunut, kasvanut, valmis mies, ryhti nuhteeton, ilme\nviehättävä. Hänen teki mieli avata sylinsä, kutsua häntä, rientää\nhäntä vastaan, hänen sydämensä paisui riemusta, helliä sanoja tulvi ja\nlainehti hänen rinnassaan; vihdoin tämä hellyys puhkesi ja pääsi hänen\nhuulilleen, mutta tulikin ulos -- semmoinenhan oli hänen luontonsa --\nsen vastakohtana, kovuutena. Hän kysyi tylysti:\n\n\"Mitä te täällä teette?\"\n\nMarius vastasi hämmentyneenä.\n\n\"Herra...\"\n\nHerra Gillenormand olisi tahtonut, että Marius olisi rientänyt häntä\nsyleilemään. Hän oli tyytymätön sekä Mariukseen että itseensä. Hän\ntunsi, että hän oli juro ja Marius kylmä. Vanhuksesta oli sietämätöntä\nja kiusallisen tuskallista tuntea olevansa niin hellä ja itkuherkkä\nsisältään ja kykenemätön olemaan muuta kuin kova ulkonaisesti.\nKatkeruus palasi. Hän keskeytti Mariuksen äreällä äänellä:\n\n\"No, minkävuoksi sitten tulette?\"\n\nTämä \"sitten\" merkitsi: kun et tule ja syleile minua.\n\nMarius katsoi äidinisäänsä, jonka kalpeus antoi hänen kasvoilleen\nmarmorin ilmeen:\n\n\"Herra...\"\n\nUkko jatkoi ääni ankarana:\n\n\"Tuletteko pyytämään minulta anteeksi? Oletteko käsittänyt olleenne\nväärässä?\"\n\nHän luuli näin auttavansa Mariusta tolalle ja saavansa \"lapsen\"\nheltymään. Mariusta värisytti; häneltähän vaadittiin isänsä\nkieltämistä; hän loi katseensa maahan ja vastasi:\n\n\"En, herra.\"\n\n\"Mutta\", huusi ukko kiivaasti tuskan ja suuttumuksen vallassa, \"mitä te\nsiis minusta tahdotte?\"\n\nMarius pani kätensä ristiin, astui askelen eteenpäin ja sanoi ääni\nheikkona ja vapisevana:\n\n\"Herra, säälikää minua!\"\n\nNämä sanat liikuttivat herra Gillenormandia tai oikeammin sanoen\nolisivat liikuttaneet häntä, mutta ne tulivat liian myöhään. Äidinisä\nnousi, nojasi molemmin käsin keppiinsä, hänen huulensa olivat\nvalkoiset, hänen päänsä huojui, mutta hän oli näinkin kookkaampi\nkumarassa olevaa Mariusta.\n\n\"Sääliä teitä, herra! Nuorukainen pyytää sääliä yhdeksänkymmenenyhden\nikäiseltä ukolta! Te olette astumassa elämään, minä siitä ulos; te\nkäytte teattereissa, tanssiaisissa, kahviloissa, biljardia pelaamassa,\nte olette älykäs, miellytätte naisia, olette pulska poika; minä\nvärjötän keskellä kesää uunin ääressä; te olette rikas niistä ainoista\nrikkaukista, mitä on olemassa, minulla on vanhuuden, heikkouden,\nyksinäisyyden kaikki köyhyydet; teillä on kaksineljättä hammastanne,\nhyvä vatsa, kirkas katse, voimaa, ruokahalua, terveyttä, hilpeyttä,\ntuuhea musta tukka; minulla ei ole enää edes valkoisia hiuksia,\nminä olen menettänyt hampaani, menetän jalkani, muistini, on kolme\nkadunnimeä, jotka alituisesti sekoitan, Charlot-katu, du Chaume-katu ja\nSaint-Claude-katu -- siinä olen; teillä on edessänne koko tulevaisuus\ntäynnä aurinkoa, minä en heti näe siitä häivettäkään, niin pitkällä\nolen jo yössä; te olette rakastunut, sehän on sanomattakin selvää,\nminua ei rakasta kukaan maailmassa; ja te pyydätte sääliä minulta!\nTotisesti, Molière on unohtanut käyttää sellaista aihetta! Jos te,\nherrat asianajajat, laskettelette sellaista leikkiä oikeuspalatsissa,\nniin lausun teille vilpittömän kohteliaisuuteni. Te olette todella\nlystikkäitä.\"\n\nJa vihaisena, vakavana toisti vanhus:\n\n\"No, mitä te minusta tahdotte?\"\n\n\"Herra\", vastasi Marius, \"minä tiedän, että minun läsnäoloni on teille\nvastenmielinen, mutta minä tulen vain pyytämään yhtä asiaa ja menen\nsitten heti tieheni.\"\n\n\"Te olette narri!\" huudahti ukko. \"Kuka teitä on käskenyt menemään\ntiehenne?\"\n\nTämä oli niiden hellien sanojen muoto, jotka olivat hänen sydämellään\nja kuuluivat näin: Mutta pyydähän toki anteeksi! Tule syliini! Herra\nGillenormand tunsi, että Marius muutaman silmänräpäyksen kuluttua\njättäisi hänet, että tyly vastaanotto karkoittaisi hänet; tämän ukko\noivalsi, ja hänen tuskansa yltyi, mutta kun hänen tuskansa aina\nvälittömästi ilmeni suuttumuksena, kiihtyi hänen kovuutensakin. Hän\nolisi tahtonut, että Marius olisi ymmärtänyt hänet; mutta Marius ei\nymmärtänyt, ja se sai ukon suunniltaan. Hän jatkoi:\n\n\"Kuinka! Te olette unohtanut, mitä olette velkaa minulle,\näidinisällenne; te olette lähtenyt minun talostani mennäksenne Herra\nties minne, olette tehnyt tätinne lohduttomaksi, te olette halunnut, se\nkun tietenkin on mukavampaa, viettää poikamieselämää, teikaroida, tulla\nkotiin minä vuorokauden aikana tahansa, ennen kaikkea huvitella; te\nette ole antanut minulle ainoatakaan elonmerkkiä, olette tehnyt velkoja\nedes pyytämättä minua niitä maksamaan, olette ollut yöseikkailija, joka\nhuvikseen heittelee rikki ikkunoita ja pitää muuta koirankuria; ja\nneljän vuoden kuluttua tulette minun luokseni eikä teillä ole minulle\nmuuta sanomista kuin tuo!\"\n\nTämä väkinäinen tapa hellyttää tyttärenpoikaa vaikutti ainoastaan, että\nMarius oli vaiti. Herra Gillenormand pani käsivartensa ristiin, mikä\nasento hänellä oli erinomaisen käskevä, ja ärähti Mariukselle:\n\n\"Mutta lopettakaamme. Te sanotte tulleenne pyytämään minulta jotakin.\nNo niin, mitä? Mikä on asia? Puhukaa.\"\n\n\"Herra\", sanoi Marius, ilmeeltään kuin kuiluun syöksyvä ihminen, \"minä\ntulin pyytämään teiltä lupaa saada mennä avioliittoon.\"\n\nHerra Gillenormand soitti. Basque raotti ovea.\n\n\"Pyytäkää tytärtäni tulemaan tänne.\"\n\nSekunnin kuluttua aukeni ovi jälleen, neiti Gillenormand ei astunut\nsisään, mutta näyttäytyi ovella. Marius seisoi kumarassa, mykkänä,\nkädet riipuksissa, rikollisen näköisenä; herra Gillenormand asteli\nhuoneessa pitkin ja poikki. Hän kääntyi tyttärensä puoleen ja sanoi:\n\n\"Ei mitään. Täällä on herra Marius. Tervehtikää häntä. Herra aikoo\nmennä naimisiin. Se on asia. Voitte mennä.\"\n\nVanhuksen lyhyt ja tyly äänensävy osoitti outoa kiihtymyksen määrää.\nTäti katsoi Mariusta hämmentyneenä, näytti tuskin häntä tuntevan, ei\nvärähtänyt eikä virkahtanut, vaan hävisi pois kuin ruoko myrskyn tieltä.\n\nUkko Gillenormand oli istuutunut selkä uuniin päin.\n\n\"Avioliittoon!\" huudahti hän. \"Yksikolmattavuotiaana! Te olette siis\nsen asian ratkaissut! Nyt on teidän hankittava vain suostumus! Mitätön\nmuodollisuus. Istukaa, herra. No, teillähän on ollut vallankumous sen\njälkeen kuin minulla oli kunnia teitä nähdä. Jakobiinit voittivat.\nTe olette varmaan ollut tyytyväinen. Tehän olette tasavaltalainen\ntultuanne parooniksi. Arvattavasti osaatte sovelluttaa ne yhteen.\nTasavaltahan sopii hyvin vapaaherraisuuteen. Oletteko saanut heinäkuun\nkunniamerkin? Olitteko mukana valloittamassa Louvrea? Tässä ihan\nlähellä, Saint-Antoine-kadun varrella, vastapäätä Nonaindières-katua\non erään talon kolmannen kerroksen seinässä kuula ja kirjoitus: 28.\nheinäkuuta 1830. Menkää katsomaan sitä. Se tekee hyvän vaikutuksen. Ah,\nteidän ystävänne ovat suurenmoisia. Niin, tosiaan: eivätkö he nykyjään\nrakenna vesilätäkköä sille paikalle, missä Berryn herttuan kuvapatsas\nseisoi? Vai niin, vai aiotte mennä naimisiin? Kenen kanssa? Saako,\nolematta tunkeileva, kysyä kenen kanssa?\"\n\nHän vaikeni, mutta ennenkuin Marius ehti vastata, lisäsi tuimasti:\n\n\"Vai niin, teillä on siis virka? Asemanne taattu? Paljonko te\nansaitsette asianajotoimellanne?\"\n\n\"En mitään\", sanoi Marius melkein hurjan jyrkästi ja päättävästi.\n\n\"Ettekö mitään? Eikö teillä siis ole muita tuloja kuin ne\ntuhatkaksisataa frangia, jotka minä teille lähetän?\"\n\nMarius ei vastannut mitään. Herra Gillenormand jatkoi:\n\n\"No, minä ymmärrän, tyttö on siis rikas?\"\n\n\"Niinkuin minä.\"\n\n\"Mitä? Eikö hänellä ole myötäjäisiä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"No, entä toiveita?\"\n\n\"En luule.\"\n\n\"Aivan puhdas ja paljas! Ja mikä isä on?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Ja mikä tytön nimi on?\"\n\n\"Neiti Fauchelevent.\"\n\n\"Fauche ... mikä?\"\n\n\"Fauchelevent.\"\n\n\"Hiiuu!\" vihelsi ukko.\n\n\"Herra!\" huudahti Marius.\n\nHerra Gillenormand keskeytti hänet puhuen ikäänkuin itsekseen:\n\n\"Jaa, jaa, yksikolmatta vuotta, ei mitään virkaa, tuhatkaksisataa\nfrangia vuodessa; paroonitar Pontmercy ostamassa kahdella soulla\npersiljaa vihanneskaupustelijalta.\"\n\n\"Herra!\" toisti Marius aivan hämmentyneenä nähdessään viimeisen\ntoivonsa katoavan, \"minä rukoilen teitä, taivaan nimessä ja ristissä\nkäsin, jalkoihinne heittäytyen, antakaa minun mennä naimisiin hänen\nkanssaan!\"\n\nUkko purskahti räikeään nauruun ja puhui yskimisen keskeyttämänä:\n\n\"Hah, hah, hah! Te olette ajatellut näin: 'Mikäs siinä, minä menen sen\nvanhan äijärähjän, sen höperön luo! Vahinko, etten vielä ole täyttänyt\nviittäkolmatta! Silloin voisin päästä tästä kunnioittavasta käynnistä,\nvoisin sivuuttaa hänet. Mutta samantekevä, minä sanon hänelle: Kuule\nsinä, vanha aasi, joka tietysti olet onnellinen, kun saat nähdä minut,\nminä aion mennä naimisiin, aion ottaa vaimokseni neiti Samapa-se-kenen,\nherra Yhdentekevä-kenen tyttären, minulla ei ole saappaita jaloissani,\nhänellä ei paitaa päällään, mutta kyllä se käy laatuun, minä aion\nheittää hiiteen tulevaisuuteni, nuoruuteni, elämäni, aion sukeltaa\nkurjuuteen vaimo kaulassa, se on minun aatteeni, sinun täytyy se\nhyväksyä!' Ja te arvelette, että se vanha muumio tietenkin hyväksyy ja\nsanoo: 'tee niinkuin tahdot, poikani, sido kivi kaulaasi, nai neiti\nPousselevent, Coupelevent.' Ei, hyvä herra, ei koskaan!\"\n\n\"Isä!...\"\n\n\"Ei koskaan!\"\n\nSe äänensävy, jolla tämä \"ei koskaan\" sanottiin, riisti Mariukselta\nviimeisen toivon. Hän meni ovea kohti hitain askelin, pää kumarassa,\nhorjuvana ja enemmän kuolevan kuin muun poistuvan kaltaisena. Herra\nGillenormand seurasi häntä katseellaan, ja samalla hetkellä, kun ovi\navautui ja Marius oli menossa ulos, harppasi hän vanhan äijän äkillinen\njoustavuus jäsenissään neljällä askelella lattian yli, tarttui Mariusta\nkauluriin, veti hänet voimakkaasti takaisin huoneeseen, työnsi hänet\nistumaan nojatuoliin ja sanoi:\n\n\"Kerro minulle koko asia!\"\n\nTuo ainoa sana \"isä\", jonka Marius oli tullut sanoneeksi, oli saanut\naikaan tämän mullistuksen.\n\nMarius tuijotti ukkoon kummastuneena. Herra Gillenormandin ilmeikkäät\nkasvot eivät osoittaneet nyt mitään muuta kuin sanoin kuvaamatonta\nhyvänsuopaisuutta. Suvun päämies oli väistynyt äidinisän tieltä.\n\n\"No, anna kuulua, puhu, kerro minulle rakkausseikkasi, juttele kaikki\ntyyni! Totinen paikka, kuinka tuhmia ne nuoret sentään ovat!\"\n\n\"Isä...\" toisti Marius.\n\nUkon kasvot saivat suorastaan säteilevän ilmeen.\n\n\"Niin, juuri niin sen pitää olla! Sano minua isäksesi, ja saathan\nnähdä!\"\n\nNyt oli ukon olennossa jotakin niin hyvää, niin lempeää, niin avointa\nja isällistä, että Marius äkkiä siirtyen toivottomuudesta toivoon tunsi\naivan huumautuvansa. Hän istui pöydän ääressä, ja vahakynttiläin valo\nnäytti selvästi hänen pukunsa kurjan kunnon, jota ukko Gillenormand\nkummastellen katseli.\n\n\"No niin, isäni...\" sanoi Marius.\n\n\"Kuule\", keskeytti herra Gillenormand, \"eikö sinulla tosiaan ole\npenninpyörää? Niinhän sinä olet puettu kuin jätkä.\"\n\nHän aukaisi erään laatikon, otti siitä kukkaron ja pani sen pöydälle.\n\n\"Tässä on sata louisdoria, osta nyt itsellesi ainakin hattu.\"\n\n\"Isäni\", jatkoi Marius, \"hyvä isäni, jos tietäisitte, kuinka häntä\nrakastan! Te ette voi sitä kuvitella. Ensimmäisen kerran näin hänet\nLuxembourg-puistossa; hänellä oli tapana tulla sinne; alussa en\nkiinnittänyt häneen erikoista huomiota, mutta sitten, en tiedä kuinka,\nrakastuin häneen. Voi, kuinka onneton olin! Mutta nyt tapaan hänet\njoka päivä hänen kotonaan, hänen isänsä ei tiedä siitä; me tapaamme\ntoisemme puutarhassa iltaisin; ajatelkaa, että he aikovat matkustaa\npois; hänen isänsä aikoo viedä hänet mukaansa Englantiin, ja silloin\ntein päätöksen: Minä menen äidinisäni luo ja kerron hänelle kaikki.\nEnsinnäkin tulisin mielenvikaiseksi, kuolisin, tulisin sairaaksi,\nhyppäisin jokeen. Minun täytyy ehdottomasti mennä naimisiin hänen\nkanssaan, muuten tulen hulluksi. Siinä teillä on koko totuus, en\nluule unohtaneeni mitään. Hän asuu eräässä puutarhassa, jossa on\nristikkoportti, Plumet-kadun varrella. Se on Invaliidihotellin\nlähistöllä.\"\n\nSäteilevän näköisenä oli ukko Gillenormand istuutunut Mariuksen\nviereen. Kuunnellessaan Mariuksen äänen sointua ja nauttiessaan siitä\nhän nautti samalla hyppysellisen nuuskaa, jota hän hitaasti veti\nsieraimiinsa. Kun hän kuuli mainittavan Plumet-katua, putosi nuuska\nhänen hyppysistään.\n\n\"Plumet-kadun varrella! Sanoitko Plumet-katu? Annas olla! Eikö sillä\ntaholla ole muuan kasarmi? On kuin onkin! Serkkusi Théodule on puhunut\nminulle siitä. Lansieeri, se upseeri, tiedäthän. Tyttöletukka,\nystäväni, tyttöletukka! Heikkarissa, niin, Plumet-katu. Sama juuri,\njota ennen sanottiin Blomet-kaduksi. Niin, nyt muistan. Olen kuullut\npuhuttavan siitä Plumet-kadun varrella olevan ristikkoportin takana\nasuvasta pikkuruisesta. Todellinen Pamela. Sinulla ei ole huono maku.\nHän kuuluu olevan hyvin sievä. Meidän kesken luulen sen pöllöpään\nlansieerin häntä hiukan kosiskelleen. En tiedä, kuinka pitkälle se on\nmennyt. Mutta se ei tee mitään. Muuten ei häntä pidä uskoa. Hän kerskuu\naina. Rakas Marius, minusta on ihan luonnollista, että sinun kaltaisesi\nnuorukainen on rakastunut. Se kuuluu sinun ikääsi. Minä pidän enemmän\nsiitä, että olet rakastunut, kuin siitä, että olet jakobiini. Minusta\non mieluisampaa nähdä sinun olevan ihastunut tyttöön, ja, saakeli\nsoikoon, vaikka kymmeneen tyttöön, kuin herra de Robespierreen. Omasta\npuolestani voin totuudenmukaisesti sanoa, että mitä sansculotteihin\ntulee, en koskaan ole pitänyt muista kuin naisista. Kauniit tytöt\novat kauniita tyttöjä, sitä vastaan ei, peijakas vieköön, ole mitään\nväittämistä! Ja sinun kultasi ottaa sinut vastaan papan tietämättä.\nSe on niinkuin pitääkin. Minulla on myös ollut semmoisia seikkailuja.\nVielä useampia kuin yksi. Tiedätkö, miten silloin menetellään? Ei olla\nliian kiihkeitä; ei ruveta traagillisiksi; ei puhuta heti avioliitosta\nja menosta herra määrin luo. Ollaan järkeviä. Rakastakaa kernaasti,\nkuolevaiset, mutta älkää menkö naimisiin. Järkevä nuorukainen tulee\näidinisänsä luo, joka on pohjaltaan kiltti ukko ja jolla sentään aina\non jokin käärö louisdoreja vanhassa laatikossa, ja sanoo hänelle:\n'Niin on asia, äidinisä.' Ja äidinisä sanoo: 'Se on ihan luonnollista.\nNuoruus lempii, vanhuus empii. Minä olen ollut nuori, sinä tulet kerran\nvanhaksi. Mene poikani, ja tee sinä aikanasi samaten oman tyttäresi\npojalle. Tässä on kaksisataa pistolia. Huvittele niin paljon kuin\njaksat!' Se on paras tapa. Sillä tavalla on asiaan suhtauduttava. Ei\nmennä naimisiin, mutta se ei estä mitään. Ymmärräthän?\"\n\nIkäänkuin kivettyneenä ja kykenemättä sanomaan sanaakaan pudisti Marius\npäätään kieltävästi.\n\nUkko purskahti nauramaan, vilkutti vanhoilla silmillään, löi häntä\nkeveästi polvelle, katsoi häntä salaperäisen ja säteilevän näköisenä\nsilmiin ja sanoi mitä ystävällisimmin kohottaen olkapäitään:\n\n\"Pöllöpää! Tee hänestä rakastajatar.\"\n\nMarius kalpeni. Hän ei ollut ymmärtänyt mitään äidinisän pitkästä\npuheesta. Tuo lörpöttely Blomet-kadusta, Pamelasta, kasarmista ja\nlansieeristä oli mennyt hänen korviensa ohi kuin ylimalkainen humu.\nMikään siitä ei voinut koskea Cosettea, joka oli puhdas kuin lilja.\nUkko lörpötteli. Mutta tämä lörpöttely oli päättynyt sanaan, jonka\nMarius oli ymmärtänyt ja joka oli kuolettava loukkaus Cosettea kohtaan.\nSana: \"tee hänestä rakastajatar\" pisti kuin miekka nuoren miehen\nsydämeen.\n\nHän nousi, otti hattunsa, joka oli lattialla, ja astui lujin, vakavin\naskelin ovelle. Siinä hän kääntyi, kumarsi syvään äidinisälleen,\noikaisihe taas ja sanoi:\n\n\"Neljä vuotta sitten häväisitte minun isääni; nyt häväisette te tulevaa\npuolisoani. En pyydä teiltä enää mitään, herra. Hyvästi!\"\n\nAivan typertyneenä avasi herra Gillenormand suunsa, ojensi käsivartensa\nja yritti nousta, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt lausua sanaakaan, oli\novi jo sulkeutunut ja Marius kadonnut.\n\nUkko istui muutaman silmänräpäyksen hievahtamatta ja kuin salaman\niskemänä voimatta puhua tai hengittää, aivan kuin häntä olisi kurkusta\nkuristettu. Vihdoin hän kavahti ylös nojatuoliltaan, juoksi ovelle niin\nnopeasti kuin yhdeksänkymmenenyhden vuoden iässä voi juosta, avasi oven\nja huusi:\n\n\"Apua! Apua!\"\n\nHänen tyttärensä saapui ensimmäisenä, sitten palvelijat. Käheällä\näänellä toisteli äijä:\n\n\"Juoskaa hänen jälkeensä! Ottakaa hänet kiinni! Mitä teinkään hänelle?\nHän on hullu! Hän menee tiehensä! Voi, hyvä Jumala, tämän jälkeen ei\nhän enää tule takaisin!\"\n\nSitten hän riensi kadunpuoleisen ikkunan luo, avasi sen vanhoilla\nvapisevilla käsillään, ja yli puoli ruhoa ikkunasta ulkona, Basquen ja\nNicoletten pidellessä häntä takaa kiinni, huusi:\n\n\"Marius! Marius! Marius! Marius!\"\n\nMutta Marius ei voinut enää kuulla sitä, koska hän juuri sillä hetkellä\nkääntyi Saint-Louis-kadun kulmasta.\n\nYhdeksänkymmentäyksivuotias painoi käsillään ohimoitansa tuskan\nahdistamana, käveli horjuen nojatuolinsa luo ja vaipui siihen istumaan\nsanattomana, kyynelittä, huojutellen päätään ja liikutellen huuliaan\ntylsän näköisenä, katseessaan ja sydämessään sydänyön synkkyys ja\npimeys.\n\n\n\n\n\n\nYHDEKSÄS KIRJA.\n\nMINNE HE MENEVÄT?\n\n\n\n\nX.\n\nJean Valjean.\n\n\nSamana päivänä noin kello neljä iltapäivällä istui Jean Valjean\nyksinään Mars-kentän ympäristöllä olevalla autiolla rinteellä.\nJoko varovaisuudesta tai halusta saada koota ajatuksiansa tai ehkä\nvain huomaamattaan totuttuaan hän kävi nykyjään sangen harvoin\nulkona Cosetten seurassa. Hänellä oli yllään työpuseronsa, harmaat\nrohdinhousut ja leveälippuinen lakkinsa, joka peitti hänen kasvonsa.\nHän oli nyt tyyni ja onnellinen, Cosetten vuoksi; se, mikä jonkin\naikaa oli peloittanut ja huolestuttanut häntä, oli nyt haihtunut,\nmutta pari viikkoa sitten hän oli alkanut tuntea toisenlaatuista\npelkoa. Eräänä päivänä bulevardilla kulkiessaan hän oli huomannut\nThénardier'n; onneksi ei Thénardier ollut tuntenut häntä; mutta sen\njälkeen oli Jean Valjean nähnyt Thénardier'n useita kertoja ja ymmärsi\nsiitä, että tämä liikuskeli tavallisesti juuri siinä kaupunginosassa.\nTämä oli ollut riittävä syy hänelle tärkeän päätöksen tekemiseen.\nThénardier'n liikuskelu lähimailla oli vaarallista monessa suhteessa.\nSitäpaitsi ei Pariisi ollut levollinen; poliittiset rauhattomuudet\ntuottivat jokaiselle, jolla oli jotakin salaamista, sen huolen,\nettä poliisi tultuaan erittäin levottomaksi ja etsiessään sellaisia\nhenkilöitä kuin Pépin ja Morey hyvin helposti saattoi löytää sellaisen\nmiehen kuin Jean Valjean. Jean Valjean oli senvuoksi päättänyt jättää\nPariisin, jopa Ranskankin, ja lähteä Englantiin. Hän oli ilmoittanut\naikomuksensa Cosettelle. Viikon kuluttua hän halusi olla matkalla. Hän\nistui Mars-kentän rinteellä pyöritellen päässään kaikenlaisia ajatuksia\nThénardier'sta, poliisista, matkasta ja passin hankkimisen vaikeudesta.\n\nLisäksi oli selittämätön ja aivan äskeinen tapahtuma hämmästyttänyt\nhäntä ja enentänyt hänen levottomuuttaan. Saman päivän aamuna hän\noli noussut muita aikaisemmin, kävellyt puutarhassa, kunnes Cosetten\nikkunat avautuivat, ja äkkiä huomannut seinään nähtävästi rautanaulalla\nuurretut sanat:\n\nN:o 16, La Verrerie-katu.\n\nTämä kirjoitus oli aivan tuore; sen jälki oli valkoinen mustuneessa\nrappauksessa, ja seinustan nokkosissa näkyi vielä kalkin murenia. Sanat\noli nähtävästi piirretty seinään edellisenä yönä. Mitä se merkitsi?\nOsoitettako? Salamerkkiäkö toisille? Varoitustako hänelle itselleen?\nJoka tapauksessa oli selvää, että vieraita henkilöitä oli käynyt\npuutarhassa. Hän muisti ne merkilliset seikat, jotka jo ennen olivat\nherättäneet levottomuutta talossa. Tämä tapahtuma askarrutti ankarasti\nhänen mieltään. Ollakseen pelästyttämättä Cosettea hän karttoi visusti\nmainita tälle mitään seinässä keksimästään raaputuksesta.\n\nKesken näitä mietteitään hän huomasi auringon hänen eteensä heittämästä\nvarjosta, että joku seisoi rinteellä aivan hänen takanaan. Hänen\npiti juuri kääntyä katsomaan, kun nelitaitteinen paperi putosi hänen\npolvelleen, ikäänkuin joku olisi sen siihen heittänyt hänen päänsä yli.\nHän tarttui paperiin, avasi sen ja luki lyijykynällä kirjoitetun sanan:\n\n_Muuttakaa!_\n\nJean Valjean hypähti pystyyn, mutta rinteellä ei ollut enää ketään;\nhän katseli ympärilleen ja huomasi ihmisolennon, joka oli suurempi\nkuin lapsi, mutta pienempi kuin mies, puettuna harmaaseen puseroon\nja pölynvärisiin pumpulisamettihousuihin, kiipeävän aidan yli ja\npudottautuvan Mars-kentän ympärillä olevaan kaivantoon.\n\nSyvissä mietteissä palasi Jean Valjean heti kotiinsa.\n\n\n\n\n2.\n\nMarius.\n\n\nLohduttomana oli Marius lähtenyt herra Gillenormandin talosta. Ei\nhänellä tosin sinne mennessään ollut suuria toiveita, mutta hän palasi\nsieltä äärettömän toivottomana.\n\nMuuten -- ja ne, jotka ovat tutkineet nuorta ihmissydäntä, ymmärtävät\nsen -- ei lansieeri, upseeri, Théodule-serkku ollut jättänyt mitään\nepäluuloa hänen sydämeensä. Ei pienintäkään. Dramaattisen runoilijan\nvoisi luulla toivovan selkkauksia niistä tiedoista, joita äidinisä\naivan odottamatta oli antanut tyttärenpojalle. Mutta minkä draama siitä\nvoittaisi, sen menettäisi totuus. Marius oli siinä iässä, jolloin\nei uskota mitään pahaa; myöhemmin tulee vanhuus, jolloin uskotaan\nkaikki. Epäluulot ovat vain ryppyjä. Nuoruudella niitä ei ole. Mikä saa\nOthellon raivoihinsa, livahtaa Candiden ohi. Epäillä Cosettea! On monia\nrikoksia, jotka Marius olisi voinut helpommin tehdä.\n\nMarius alkoi kävellä pitkin katuja ilman päämäärää, palasi Courfeyracin\nluo vasta kello kaksi yöllä ja heittäytyi patjalleen riisuutumatta. Oli\njo valoisa päivä, kun hän vihdoin nukkui siihen kamalaan, raskaaseen\nuneen, jonka aikana ajatukset liikkuvat edestakaisin aivoissa. Kun hän\nheräsi, seisoivat Courfeyrac, Enjolras, Feuilly ja Combeferre keskellä\nhuonetta lakit päässä, lähdössä ulos ja hyvin innokkaina.\n\nCourfeyrac sanoi hänelle:\n\n\"Tuletko mukaan kenraali Lamarquen hautajaisiin?\"\n\nHänestä tuntui kuin Courfeyrac olisi puhunut kiinankieltä.\n\nHän lähti ulos hetkistä myöhemmin kuin muut. Hän pisti taskuunsa\nmolemmat Javertin hänelle helmikuun 3. päivän seikkailua varten antamat\npistoolit, jotka olivat jääneet hänen haltuunsa. Ne olivat vielä\nladatut. Olisi ollut vaikea sanoa, missä mielessä hän ne tänään pani\ntaskuunsa.\n\nKoko päivän hän kuljeksi siellä täällä tietämättä missä; satoikin\njoskus, mutta hän ei sitä huomannut; puolenpäivän aikaan hän osti\nranskanleivän yhdellä soulia ja pani sen taskuunsa, mutta unohti\nsitten. Hän lienee myöskin käynyt uimassa Seine-joessa, mutta ei sitä\nmuistanut. On hetkiä, jolloin on kuin olisi hehkuva uuni. Marius eli\njuuri sellaista hetkeä. Hän ei toivonut enää mitään, ei pelännyt\nmitään; sen askelen hän oli astunut jo edellisenä iltana. Hän odotti\niltaa kuumeisen kärsimättömästi; hänellä oli yksi ainoa selkeä ajatus,\nse, että hän kello yhdeksän saisi tavata Cosetten. Tämä viimeinen\nautuus oli nyt koko hänen tulevaisuutensa; sen takana oli pimeys.\nTuolloin tällöin, bulevardeilla, tuntui hänestä kuin kaupungissa olisi\nollut outoa jytyä. Hän ikäänkuin katsahti ulos unelmiensa ikkunasta:\n\n\"Tapellaanko?\"\n\nTasan kello yhdeksän, kun oli tullut pimeä, oli hän Plumet-kadulla,\nkuten oli luvannut Cosettelle. Lähestyessään ristikkoporttia hän unohti\nkaiken muun. Siitä oli kaksi vuorokautta, kun hän oli viimeksi nähnyt\nCosetten ja saisi nyt tavata hänet jälleen. Ja mitään muuta muistamatta\nhän tunsi vain syvää ja suurta iloa. Minuutit, joina eletään\nvuosisatoja, ovat aina siitä ihanat ja ihmeelliset, että ne täyttävät\nihmisen mielen kokonaan.\n\nMarius siirsi rautapuolan syrjään ja riensi puutarhaan. Cosette ei\nollut sillä paikalla, missä hän tavallisesti odotti. Marius meni\npensaston läpi portaiden vieressä olevaan syvennykseen päätellen:\n\"Niin, siellähän hän minua odottaa.\" Mutta Cosette ei ollut sielläkään.\nHän katsahti silloin ylös ja huomasi, että talon kaikki luukut\noli suljettu. Hän samosi läpi koko puutarhan, mutta se oli autio.\nSitten hän palasi talon luo ja mielettömänä rakkaudesta, hourivana,\nkauhistuneena, tuskan ja huolestumisen hullaannuttamana alkoi\nkolkuttaa luukkuja ikäänkuin olisi ollut talon isäntä. Hän kolkutti\nkolkuttamistaan silläkin uhalla, että olisi nähnyt jonkin ikkunan\naukenevan ja Cosetten isän pistävän synkeän päänsä ulos kysyen: \"Mitä\nte tahdotte?\" Se ei ollut mitään siihen verraten, mitä hän aavisti.\nKolkuteltuaan aikansa hän alkoi huudella Cosettea. \"Cosette!\" ensin\nhiljemmin. \"Cosette!\" sitten käskevämmin. Mutta kukaan ei vastannut.\nKaikki oli lopussa. Ei ketään puutarhassa, ei ketään talossa.\n\nMarius tuijotti toivottomana nyt synkkää taloa, joka oli yhtä pimeä,\nyhtä äänetön, mutta vielä tyhjempi kuin hauta. Hän katsoi kivipenkkiä,\njolla istuen hän oli viettänyt niin monta autuasta hetkeä Cosetten\nvierellä. Sitten hän istahti portaille sydän täynnä hellyyttä ja\npäättäväisyyttä, siunaten sielunsa syvimmästä rakkauttansa, ja päätti,\nettä kun Cosette oli poissa, ei hänellä, Mariuksella, ollut muuta\ntehtävää kuin kuolla.\n\nÄkkiä hän kuuli äänen, joka tuntui tulevan kadulta ja huusi läpi\npuutarhan:\n\n\"Herra Marius!\"\n\nHän hypähti pystyyn.\n\n\"Kuka huutaa?\"\n\n\"Herra Marius, oletteko siellä?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Herra Marius\", jatkoi ääni, \"teidän ystävänne odottavat teitä\nChanvrerie-kadun barrikaadilla.\"\n\nTuo ääni ei ollut hänelle ihan tuntematon. Se muistutti Époninen\nkäheää ja karheaa ääntä. Marius riensi ristikkoportille, siirsi\nsyrjään irtaimen porttipuolan, pisti päänsä ulos aukosta ja näki erään\nhenkilön, joka hänestä näytti olevan nuori mies, juosten häipyvän\npimeään.\n\n\n\n\n3.\n\nHerra Mabeuf.\n\n\nJean Valjeanin kukkarosta ei ollut mitään hyötyä herra Mabeufille.\nKunnioitettavassa, lapsellisessa tunnollisuudessaan herra Mabeuf\nei ottanut vastaan tähtien lahjaa; hän ei tahtonut myöntää, että\njokin tähti tiputtelee louisdoreja. Hän ei aavistanut, että pilvistä\npudonnut kukkaro oli Gavrochen heittämä. Niinpä hän vei sen lähimpään\npoliisikonttoriin löytötavarana, oikean omistajan sieltä perittäväksi.\nOn tarpeetonta sanoakaan, että sitä kukkaroa ei kukaan tullut\nvaatimaan, ja herra Mabeufia se ei millään tavalla auttanut.\n\nMuutenkin oli herra Mabeufin yhä käynyt huonosti.\n\nHänen indigokokeensa eivät onnistuneet paremmin Jardin des Plantes'issa\nkuin Austerlitz-kylän puutarhassa. Edellisenä vuonna hän ei ollut\njaksanut maksaa palvelijattarensa palkkaa; nyt hän ei, kuten olemme\nnähneet, ollut kyennyt suorittamaan edes vuokraansa. Kun kolmetoista\nkuukautta oli kulunut, oli panttikonttori myynyt hänen Kasvistonsa\nkuvalaatat. Arvattavasti oli joku vaskiseppä takonut niistä\nkastrulleja. Kun laatat olivat poissa eikä hän enää edes voinut\ntäydentää niitä vaillinaisia kappaleita, joita hänellä vielä oli\nKasvistoaan jäljellä, oli hän myynyt eräälle kirjakauppiaalle sekä\nkirjat että kuvat vaillinaisina kappaleina pilkkahinnasta. Hänellä\nei siis koko elämänsä työstä ollut mitään jäljellä. Kauankos sitä\nvähää kesti syödä. Kun hän näki niiden rahojen loppuvan, luopui hän\npuutarhastaan ja jätti sen sikseen. Jo kauan ennen oli hän luopunut\nniistä kahdesta kananmunasta ja häränlihakimpaleesta, joita oli silloin\ntällöin itselleen suonut. Hänen päivällisensä ruokalajeina olivat nyt\nperuna ja leipä. Hän oli myynyt viimeiset huonekalunsa, sitten kaikki,\nmitä makuu- ja pitovaatteita ja peitteitä oli vaihtokappaleita, sen\njälkeen kaikki herbaarionsa ja kuparipiirrokset. Vielä oli hänellä\nkuitenkin jäljellä kallisarvoisimmat kirjansa, joista moni oli sangen\nharvinainen, m.m. _Les Quadrains historiques de la Bible_, vuodelta\n1560, Pierre de Bessen _La Concordance des Bibles_, Jean de la Hayen\n_Les Marguerites de la Marguerite_, joka oli omistettu Navarran\nkuningattarelle, sieur de Villiérs Hotmanin _De la charge et dignité\nde l'ambassadeur, Florilegium rabbinicum_ vuodelta 1644, _Tibullus_\nvuodelta 1567, varustettu loistavalla kirjoituksella: _Kenetiis,\nin aedibus Manutianis_, ja vihdoin vuonna 1644 Lyonissa painettu\n_Diogenes Laertios_, jossa olivat kuuluisat variantit Vatikaanin\nkäsikirjoituksesta 411, kolmanneltatoista vuosisadalta, ja Venetsian\nmolemmista käsikirjoituksista 393 ja 394, joita Henri Estienne niin\nmenestyksellisesti on käyttänyt, sekä kaikki ne doorilaismurteiset\nkohdat, jotka tavataan ainoastaan Napolin kirjastossa säilytetyssä\nkuuluisassa käsikirjoituksessa tuhatkaksisataa-luvulta. Herra Mabeuf\nei lämmittänyt koskaan huonettaan ja pani maata ennen pimeän tuloa\npäästäkseen polttamasta kynttilää. Näytti kuin hänellä ei enää olisi\nollut naapureita; häntä kartettiin, kun hän liikkui ulkona; hän huomasi\nsen. Lapsen kurjuutta parantaa äiti, nuorukaisen kurjuutta joku nuori\ntyttö, vanhan ukon kurjuutta ei kukaan. Kaikkinaisista kurjuuksista\nkohtaa tämä kalseinta kylmyyttä. Ukko Mabeuf ei kuitenkaan ollut\nkokonaan menettänyt lapsellista levollisuuttaan. Hänen silmässään\nvälähti vielä vilkkautta, kun hän katseli kirjojansa, ja hän hymyili\nnähdessään Diogenes Laertioksensa, ainoan kappaleen, joka sitä oli\nolemassa. Hänen lasiovinen kirjakaappinsa oli ainoa huonekalu, minkä\nhän oli pitänyt ihan välttämättömänä.\n\nEräänä päivänä sanoi muori Plutarkhos:\n\n\"Minulla ei ole, millä ostaa päivällistä.\"\n\nPäivällisellä hän tarkoitti yhtä leipää ja neljää tai viittä perunaa.\n\n\"Ottakaa velaksi\", sanoi herra Mabeuf.\n\n\"Tiedättehän, ettei kukaan anna minulle velaksi.\"\n\nHerra Mabeuf aukaisi silloin kirjakaappinsa, katseli kauan aikaa\nkaikkia kirjojansa toista toisensa jälkeen niinkuin isä, jonka on pakko\nuhrata joku lapsistansa, katselisi heitä, ennenkuin teki valintansa,\notti sitten kiivaasti yhden niistä, pisti sen kainaloonsa ja meni ulos.\nParin tunnin kuluttua hän palasi, kainalossa ei ollut enää kirjaa, ja\nhän pani kolmekymmentä souta pöydälle ja sanoi:\n\n\"Hankkikaa nyt päivällistä.\"\n\nTästä hetkestä huomasi Plutarkhos-muori ukon avoimille kasvoille\nilmestyneen synkän ilmeen, joka niistä ei enää lähtenyt.\n\nSeuraavana päivänä, sitä seuraavana ja joka päivä tiiman jälkeen\noli pakko turvautua samaan keinoon. Herra Mabeuf meni ulos kirja\nkainalossaan ja palasi hopealantti kädessä. Kun kirjakauppiaat näkivät,\nettä ukon oli pakko myydä, ostivat he takaisin kahdellakymmenellä\nsoulla kirjan, josta hän oli maksanut kaksikymmentä frangia, jopa\njoskus samalle kauppiaalle. Nide niteeltä meni koko kirjasto tätä\ntietä. Joskus sanoi ukko itsekseen: \"Olenhan sentään kahdeksankymmenen\nikäinen\", ikäänkuin olisi hänellä ollut salainen toivo päästä päiviensä\npäähän, ennenkuin ehtisi viimeiseen kirjaansa. Hänen alakuloisuutensa\neneni. Eräänä päivänä hän eli sentään vielä yhden ilon päivän. Hän\nmeni ulos kainalossaan Robert Estienne, jonka hän möi viidestäneljättä\nsousta Quai Malaquais'n varrella, ja palasi kotiin mukanaan eräs\nAldo, jonka hän oli ostanut neljästäkymmenestä sousta Grès-kadun\nvarrelta. \"Minä olen velkaa viisi souta\", sanoi hän säteilevänä\nPlutarkhos-muorille. Sinä päivänä hän ei syönyt päivällistä.\n\nHän oli kasvinjalostusseuran jäsen. Siellä tuli tietoon hänen\nhädänalainen tilansa. Seuran esimies tuli häntä tervehtimään, lupasi\npuhua hänestä kauppa- ja maanviljelysministerille ja tekikin sen.\n\n\"Ah, mitä sanottekaan!\" huudahti ministeri. \"Sehän on selvää! Vanha\ntiedemies! Kasvitieteilijä! Vaaraton mies. Hänen hyväkseen täytyy tehdä\njotakin!\"\n\nSeuraavana päivänä herra Mabeuf sai kutsun ministerin luo\npäivällisille. Vapisten ilosta hän näytti kutsukirjettä\nPlutarkhos-muorille. \"Me olemme pelastetut!\" sanoi hän. Määräpäivänä\nukko meni ministerin luo. Hän huomasi, että hänen ryppyinen\nkaulahuivinsa, hänen vanhanaikainen frakkinsa ja munanvalkuaisella\nkiillotetut kenkänsä kummastuttivat lakeijoita. Ei kukaan puhutellut\nhäntä, ei edes ministeri. Noin kello kymmenen illalla, kun hän\nedelleen odotti jotakin puhuttelua, kuuli hän ministerin puolison,\nkauniin avokaulaisen naisen, jota hän ei ollut uskaltanut lähestyä,\nkysyvän: \"Kuka tuo vanha ukko on?\" Puoliyön aikaan hän palasi kotiin\nrankkasateessa jalkaisin. Hän oli myynyt Elzevirin voidakseen maksaa\najurin menomatkaa varten.\n\nIltaisin ennen levolle menoa hänen tapansa oli lukea muutamia sivuja\nDiogenes Laertiostaan. Hän osasi kylliksi kreikkaa voidakseen nauttia\ntekstin erikoisuuksista. Nyttemmin tämä oli hänen ainoa ilonsa.\nMuutamia viikkoja kului. Äkkiä sairastui Plutarkhos-muori. Vielä\nsurullisempaa kuin se, ettei voi ostaa leipää leipurilta, on, ettei\nkykene ostamaan lääkkeitä apteekista. Eräänä iltana lääkäri oli\nmäärännyt hyvin kallista lääkettä. Sitäpaitsi paheni tauti ja oli\nhankittava sairaanhoitajatar. Herra Mabeuf avasi kirjakaappinsa; siellä\nei ollut enää mitään. Viimeinen kirja oli mennyt menojansa. Hänellä oli\nnyt jäljellä ainoastaan Diogenes Laertios.\n\nHän pisti tämän ainokaisen kappaleen kainaloonsa ja lähti ulos; oli\n4. päivä kesäkuuta 1832. Hän meni Porte Saint-Jacques'iin Rayolin\nseuraajan luo ja palasi kotiin mukanaan sata frangia. Hän asetti koko\npinon viidenfrangin kolikoita vanhan palvelijattaren yöpöydälle ja meni\nhuoneeseensa sanaa sanomatta.\n\nJo aamunkoitosta seuraavana päivänä hän istui puutarhansa kivipenkillä,\nja pensasaidan yli saattoi nähdä hänen istuvan siinä liikkumattomana\nkoko aamupäivän, pää kumarassa ja katse ilmeettömänä tuijottaen\nhoitamattomia kukkapenkkejä. Joskus sateli, mutta ukko ei näyttänyt\nsitä huomaavan. Iltapäivällä Pariisissa kuului outoa meteliä,\nkiväärinlaukauksia ja ihmisjoukkojen hälinää.\n\nUkko Mabeuf kohotti päätään. Hän näki erään puutarhatyömiehen kulkevan\nohi ja kysyi:\n\n\"Mitä melua tuo on?\"\n\nTyömies, jolla oli lapio olallaan, vastasi tyynesti:\n\n\"Siellä on kapina.\"\n\n\"Mitä! Kapinako?\"\n\n\"Niin. Tapellaan.\"\n\n\"Minkävuoksi sitten tapellaan?\"\n\n\"Sen tietäköön taivas\", vastasi puutarhuri.\n\n\"Missäpäin?\" kysyi herra Mabeuf.\n\n\"Arsenaalin puolella.\"\n\nUkko Mabeuf meni sisään, otti hattunsa, etsi konemaisesti kirjaa\npistääkseen sen kainaloonsa, mutta kun ei löytänyt, sanoi: \"Ah, sehän\non totta!\" ja lähti ulos hämmentyneen näköisenä.\n\n\n\n\n\n\nKYMMENES KIRJA.\n\nKESÄKUUN 5. PÄIVÄ 1832.\n\n\n\n\n1.\n\nKysymys puusta katsoen.\n\n\nMistä syntyy kapina? Ei mistään ja kaikesta. Vähitellen kerääntyneestä\nsähköisyydestä, äkkiä leimahtaneesta liekistä, harhailevasta voimasta,\nohikulkevasta tuulahduksesta. Tämä tuulahdus kohtaa puhuvia päitä,\nuneksivia aivoja, kärsiviä sieluja, hehkuvia intohimoja, vaikertavaa\nkurjuutta ja tempaa ne mukaansa.\n\nMinne?\n\nMinne sattuma saattaa. Läpi valtion, läpi lakien, läpi toisten\nmenestyksen ja ylimielisyyden.\n\nKiihtynyt vakaumus, katkeroitunut innostus, hillitty taistelunhalu,\nleimuava nuoruudenrakkaus, jalo sokaisu, uteliaisuus, vaihtelun\nhalu, odottamattomuuksien jano, tunne, joka tekee, että mielellään\nlukee uuden näytelmän ilmoituksen ja että teatterissa mielellään\nkuulee koneenkäyttäjän pilliä, epämääräinen viha, kauna, pettymykset,\njokainen turhamielisyys, joka luulee, että kohtalo on aiheuttanut\nhänen haaksirikkonsa, ahtaat olot, tyhjät unelmat, esteiden kahlehtima\nkunnianhimo, kaikki, mikä toivoo jotakin etua mullistuksesta, vihdoin,\nalinna, pohjakerros, tuo saasta, joka tarttuu tuleen -- sellaisia ovat\nkapinan ainekset.\n\nJokainen, joka sielussaan tuntee salaista kapinantunnetta valtion,\nelämän tai kohtalon tekoa vastaan, on likellä kapinaa, ja sen\npuhjetessa alkaa hän väristä ja tuntee pyörteen vetävän itseään.\n\nKapina on yhteiskunnan ilmakehässä jonkinlainen pilvenpyörre, joka\näkkiä muodostuu määrätyissä ilmastosuhteissa ja pyöriessään kasvaa,\nkiitää, ryskää, tempaa, repii, murskaa, hävittää, nyhtää irti\njuurineen ja vie mukanaan sekä jaloja että halpamielisiä luonteita,\nsekä voimakkaan miehen että heikkoluonteisen, sekä puunrungon että\noljenkorren.\n\nVoi sitä, jonka se tempaa mukaansa, samoinkuin sitäkin, jota vastaan se\nvyöryy! Se murskaa heidät toisiaan vastaan.\n\nKapina antaa niille, joihin se tarttuu, tavattoman vallan. Se hävittää\nensiksi tulijan tapahtumain voimalla; se tekee aseita kaikesta. Kivestä\nse tekee kuulan, heittäjästä kenraalin.\n\nJos saa uskoa eräitä kavalan politiikan oraakkeleita, on vallan\nkannalta pieni kapinoiminen toivottavaa. Järjestelmä on tämä: Kapina\nvahvistaa niitä hallituksia, joita se ei kukista. Se koettelee\narmeijaa; se keskittää keskiluokan; se terästää poliisin lihaksia; se\nosoittaa yhteiskunnan luurangon kestävyyttä. Se on voimistelua; se on\nmelkein terveysväline. Valta voi paremmin kapinan, niinkuin ihminen\nhieronnan jälkeen.\n\nKolmekymmentä vuotta sitten katseltiin kapinaa muutamilta muilta\nnäkökannoilta.\n\nKaikkeen on olemassa teoria, joka itse selittää olevansa \"terve järki\";\nPhilinthe Alcestea vastaan; välityksen tarjoaminen oikean ja väärän\nvälillä; selitys, varoitus, korskahenkinen lievennys, joka ollen\nmoitteen ja anteeksipyynnön seosta luulee olevansa viisautta, mutta ei\nuseinkaan ole muuta kuin turhantarkkuutta. Siitä on syntynyt kokonainen\nvaltiollinen koulukunta, niin sanottu malttipuolue. Kylmän ja kuuman\nveden välillä on haalean veden puolue. Tämä muka syvämielinen koulu,\njoka on vain pintapuolisuutta, erittelee vaikutuksia syventymättä\nsyihin ja jylisee puolinaisen tietonsa kukkuloilla kuohuntaa vastaan\njulkisilla paikoilla.\n\nTämän koulun kuulee sanovan:\n\n\"Kapinat, jotka sotkivat vuoden 1830 työn, riistivät tältä suurelta\ntapahtumalta osan sen puhtautta. Heinäkuun vallankumous oli ollut\nkansasta lähtenyt hyväätekevä vihuri, jota heti seurasi selkeä\ntaivas. Kapinat samensivat taivaan pilviseksi. Niiden vaikutuksesta\ntämä vallankumous, alussa niin erinomainen yksimielisyytensä vuoksi,\nsameni riitaisuuksiin. Heinäkuun vallankumouksessa, kuten kaikessa\nnykäyksittäin tapahtuvassa edistyksessä, oli salaisia halkeamia, kapina\nteki ne näkyviksi. Saattoi sanoa: 'Ah, tämähän on rikki!' Heinäkuun\nvallankumouksen jälkeen tuntui vain vapautus; kapinain jälkeen\nkatastrofi.\"\n\n\"Jokainen kapina sulkee myymälät, painaa alas kurssit, säikyttää\npörssin, keskeyttää kaupan, ehkäisee liiketoimet, edistää vararikkoja;\nrahoja ei ole enää saatavissa, yksityinen varallisuus tulee\nlevottomaksi, yleinen luotto järkkyy, teollisuus häiriintyy, pääomat\nvetäytyvät pois; työpalkat alenevat, kaikkialla vallitsee pelko; sen\nvaikutus tuntuu joka paikassa. Siitä aukenee kuiluja. On laskettu,\nettä kapinamellakan ensimmäinen päivä maksaa Ranskalle kaksikymmentä\nmiljoonaa, toinen neljäkymmentä, kolmas kuusikymmentä. Kolmen päivän\nkapina maksaa satakaksikymmentä miljoonaa, toisin sanoen: jos vain\nkatsotaan sen rahallista vaikutusta, vastaa se kansallisonnettomuutta,\nmenetettyä meritaistelua, joka hävittäisi kuusikymmentä linjalaivaa.\"\n\n\"Epäilemättä on kapinoilla historialliselta kannalta katsoen\nkauneutensa; sota kadulla ei ole vähemmän suurenmoinen eikä tunteeseen\nvähemmän tehoava kuin taistelu metsikössä; toisessa puhuu metsien\nhenki, toisessa kaupunkien sydän. Kapinat loivat veripunaista, mutta\nkomeaa valoa pariisilaisluonteen kaikkiin omituisimpiin piirteisiin,\njalomielisyyteen, uhrautuvaisuuteen, ryntäyshilpeyteen, ylioppilaihin,\njotka todistavat, että urhoollisuus on osa intelligenssia,\njärkähtämättömään kansalliskaartiin, puotilaisten nuotioihin,\nkatupoikain linnoituksiin, ohikulkijain kuolemanhalveksumiseen.\nKoulut iskivät yhteen legioonien kanssa. Oikeastaan oli taistelevien\nvälillä vain yksi ero: iän; he olivat samaa rotua, samoja stoalaisia\nmiehiä, jotka kaksikymmenvuotiaina kuolevat aatteittensa,\nnelikymmenvuotiaina perheittensä puolesta. Armeija, aina surullinen\nkansalaissodissa, asetti varovaisuuden rohkeutta vastaan. Samalla\nkuin kapinat paljastivat kansan pelkäämättömyyden, kasvattivat ne\nkansalaisrohkeutta.\"\n\n\"Hyvä niinkin. Mutta kannattaako tuon kaiken vuoksi vuodattaa verta?\nLisätkää veren vuodattamiseen tulevaisuuden pimeneminen, edistyksen\nehkäisy, parhaimmiston levottomuus, rehellisten vapaamielisten\nepätoivo, ulkomaisen absolutismin ilo niistä haavoista, joita\nvallankumous iskee itseensä, vuonna 1830 voitettujen riemuisa:\n'Sanoimmehän sen!' Lisätkää siihen, että joskin se ehkä kohotti\nPariisia, se masensi Ranskaa. Lisätkää vielä, sillä kaikki on\nsanottava, ne verilöylyt, jotka ylen usein ovat tahranneet julmaksi\nmuuttuneen järjestyksen voittoa mielenvikaan joutuneesta vapaudesta.\nLopputulos on, että kapinat ovat olleet turmiollisia.\"\n\nNäin laskelmoi se viisaus, johon keskiluokka kernaasti tyytyy.\n\nMitä meihin tulee, hylkäämme liian laajan ja niinmuodoin liian mukavan\nsanan: kapinat. Me puhumme kansanliikkeistä. Emme kysy, maksaako kapina\nyhtä paljon kuin säännöllinen taistelu. Ensinnäkin, minkätähden tämä\nvertaus? Tässä syntyy kysymys sodasta. Onko sota pienempi vitsaus kuin\nkapina onnettomuus? Ja sitten: ovatko kaikki kapinat onnettomuuksia? Ja\nentäpä, jos 14. heinäkuuta olisi maksanut satakaksikymmentä miljoonaa?\nFilip V:n nostaminen Espanjan valtaistuimelle maksoi Ranskalle kaksi\nmiljardia. Siitäkin hinnasta ottaisimme ennen 14. päivän heinäkuuta.\nMuuten hylkäämme nämä numerot, jotka näyttävät olevan syitä, mutta\neivät ole muuta kuin sanoja. Kun kapina on tapahtunut, tutkimme sitä\nsinänsä. Kaikessa, mitä ylläesitetyssä teoreettisessa selityksessä\nsanotaan, puhutaan vain seurauksista, me etsimme syitä.\n\nMe määräämme kantamme.\n\n\n\n\n2.\n\nKysymyksen ydin.\n\n\nOn kapinaa ja on kansannousua; molemmat vihan purkauksia; toinen on\nväärässä, toinen oikeassa. Kansanvaltaisissa valtioissa, jotka yksin\nperustuvat oikeuteen, sattuu joskus, että jokin ryhmä anastaa vallan;\nsilloin nousee kansa, ja sen oikeuden välttämätön palauttaminen voi\nvaatia aseisiin tarttumista. Kaikissa kysymyksissä, jotka koskevat\nkansan keskeistä itsemääräämisvaltaa, on kokonaisuuden taistelu\nryhmää vastaan kansannousua; ryhmän hyökkäys kokonaisuutta vastaan on\nkapinaa. Siitä riippuen, onko Tuileriessä kuningas vai konventti, on\nhyökkäys niitä vastaan ollut oikeutettu tai väärä. Sama väkijoukkoa\nvastaan tähdätty kanuuna tekee väärin 10. p:nä elokuuta ja oikein\n14. p:nä vendémiaire-kuuta. Ulkomuoto yhtäläinen, perusta erilainen;\nsveitsiläiset puolustavat väärää, Bonaparte puolustaa oikeaa. Mitä\nyleinen äänioikeus on tehnyt vapaudessaan ja määräämisoikeudessaan,\nsitä ei katu voi kumota. Sama on laita selvien sivistyskysymysten;\nväkijoukkojen vaisto, eilen selvänäköinen, voi huomenna olla\nsumentunut. Sama raivo on oikeutettua Terrayta ja väärää Turgot'ta\nvastaan. Koneiden särkeminen, tavaramakasiinien ryöstö, rautateiden\nrepiminen, laivatelakkain hävitys, väkijoukon eksytykset, kansan\nkieltäytyminen noudattamasta edistystä, ylioppilasten tekemä Ramus'n\nmurha, Rousseaun kivittämällä karkoittaminen Sveitsistä, se on\nkapinaa. Israel Moosesta, Ateena Phokionia, Rooma Scipiota vastaan,\nse on kapinaa. Pariisi Bastillea vastaan on kansannousua. Sotamiehet\nAleksanteri Suurta, matruusit Kristoffer Kolumbusta vastaan on\nsamanluontoista, jumalatonta kapinaa; minkävuoksi? Senvuoksi, että\nAleksanteri tekee miekalla samaa Aasialle kuin Kolumbus kompassilla\nAmerikalle; sekä Aleksanteri että Kolumbus löytävät uuden maailman.\nNämä maailmaislahjat sivistykselle merkitsevät sellaista valon\nlisäystä, että kaikki vastarinta sitä vastaan on rikollista. Joskus on\nkansa itselleen uskoton. Väkijoukko kavaltaa kansan. Onko esimerkiksi\nolemassa mitään luonnottomampaa kuin suolansalakuljettajain pitkä ja\nverinen vastalause, oikeutettu kroonillinen kapina, joka ratkaisevalla\nhetkellä, kun pelastuksen päivä sarastaa, kun kansan voiton hetki\non tullut, asettuukin valtaistuimen puolelle ja vastustavasta\nkansanliikkeestä muuttuu puolustavaksi kapinaksi? Tietämättömyyden\nkamalia mestarinäytteitä! Suolansalakuljettaja pääsee kuninkaallisesta\nhirsipuusta ja ottaa, nuoranpätkä vielä kaulallaan, valkoisen kokardin.\nHuuto: \"alas suolavero!\" synnyttää huudon: \"eläköön kuningas!\"\nPärttylinyön veritöitten tekijät, syyskuun murhaajat, Avignonin\nteurastajat, Colignyn murhamiehet, ruhtinatar Samballen murhaajat,\nBrunen murhaajat, kaikki ne kuuluvat kapinaan. Vendée-sota on suuri\nkatolinen kapina. Liikkeelle lähteneen oikeuden ääni on helposti\ntunnettava, mutta ei kuulu aina kiihtyneiden väkijoukkojen värinästä;\non mieletöntä raivoa, on säröäänisiä kelloja; kaikissa hätäkelloissa\nei ole puhdasta malmisointua. Kiihtymyksen ja tietämättömyyden\nryskytys ei ole samaa kuin edistyksen valtava isku. Nouskaa, mutta\nvain suuretaksenne. Näyttäkää, minne menette. Kansannousu menee aina\neteenpäin. Kaikki muu nousenta on pahasta; jokainen väkivaltainen\naskel taaksepäin on kapinaa; taantumus on väkivaltaa ihmiskuntaa\nkohtaan. Kansannousu on totuuden suuttumuksenilmaus. Kun kansannousu\nrepii katukiviä, heittävät ne ympärilleen oikeuden säkeniä. Samat\nkatukivet kapinassa levittävät vain likaa. Danton Ludvig XVI vastaan on\nkansannousua, Hébert Dantonia vastaan on kapinaa.\n\nSiitä johtuu, että kuten kansannousu erinäisissä tapauksissa saattaa,\nkuten Lafayette sanoo, olla velvollisuuksista pyhin, voi kapina\nsitävastoin olla rikoksista katalin.\n\nOn myöskin eroa lämpömäärässä; kansannousu on usein tulivuorenpurkaus,\nkapina usein vain tulenloimua.\n\nKuten jo sanoimme, tekevät vallanpitäjät joskus kapinan. Polignac on\nkapinoitsija; Camille Desmoulins vallassaolija.\n\nKansannousu on joskus kuolleista nousemista.\n\nKun kaiken ratkaisu yleisen äänioikeuden kautta on vasta aivan uusi\nperusta ja kun koko se historian osa, joka on tätä perustaa vanhempi,\njo neljätuhatta vuotta on ollut täynnä oikeudenloukkauksia ja kansojen\nkärsimyksiä, ilmaisee myöskin jokainen ajan vaihe historiassa sitä\nvastalausetta, mikä sille aikakaudelle oli mahdollinen. Caesarien\naikana ei ollut kansannousua, mutta oli Juvenalis.\n\n_Facit indignatio_ astuu Gracchusten sijaan.\n\nCaesarien aikana oli eräs Syeneen karkoitettu; silloin oli myöskin\nmies, joka kirjoitti Annalit.\n\nEmme tahdo puhua Patmoksen vahaisesta maanpakolaisesta, joka hänkin\nmurskaa aatteellisen maailman nimessä vastalauseella todellisen\nmaailman, hänestä, joka näystä tekee suunnattoman satiirin ja heittää\nRooma-Niniven, Rooma-Babylonin, Rooma-Sodoman ylle Ilmestyksen\nloimuavan heijastuksen.\n\nJohannes kalliollaan on sfinksi jalustallaan; on mahdollista, että\nhäntä ei ymmärretä; hän on juutalainen ja hän on kirjoittanut\nhepreaksi; mutta mies, joka kirjoitti Annalit, on latinalainen, tai\noikeammin sanoen roomalainen.\n\nKun Nerot hallitsevat mustasti, niin on heidät myös kuvattava mustasti.\nHautapiirtimen työ yksin olisi liian kalpea; uurrettuihin piirteisiin\ntäytyy valaa keskitettyä proosaa, joka syöpyy.\n\nItsevaltiaat vaikuttavat ajattelijoihin. Kahlehdittu sana on\npeloittava. Kirjailija panee kaksin-, kolminkertaisen voiman\ntyyliinsä silloin, kun hallitsija pakottaa kansan vaikenemaan. Tästä\nvaikenemisesta erittyy mystillistä täyteyttä, joka puristuu ulos ja\nvalautuu vaskeksi ajatuksissa. Paine historiassa synnyttää keskitystä\nhistoriankirjoittajassa. Graniittimainen lujuus monessa kuuluisassa\nproosassa ei ole mitään muuta kuin jonkun tyrannin aikaansaamaa\nkiteytymistä.\n\nTyrannius pakottaa kirjailijaa deametrin supistuksiin, jotka ovat\nvoiman vahvistajia. Ciceron laaja lauserakennus, tuskin tehoisa\nVerrestä vastaan, olisi ollut tylsä Caligulaa vastaan. Mitä vähemmän\nleveyttä lauseessa, sitä enemmän voimaa iskussa. Tacitus ajattelee\nkootulla voimalla.\n\nYlevämielisen sydämen rehellisyys keskitettynä oikeuteen ja totuuteen\nmurskaa kuin ukkonen.\n\nSivumennen huomautettakoon, että Tacitusta ei ole asetettu Caesarin\nhistoriankirjoittajaksi. Hänelle on varattu Tiberiukset. Caesar ja\nTacitus ovat kaksi toisiaan seuraavaa ilmiötä, joiden yhteensattumisen\nnäyttää salaperäisellä tavalla ehkäisseen hän, joka vuosisatojen\nnäyttämölle sovittelussa järjestää esiintymiset ja poistumiset. Caesar\non suuri; Tacitus on suuri; Jumala suojelee näitä molempia suuruuksia\nniin asettamalla, että he eivät törmää yhteen. Oikeudenkäyttäjä\nolisi saattanut, jos hän olisi rangaissut Caesaria, rangaista liian\nankarasti ja tehdä väärin. Jumala ei tahtonut sitä. Suuret sodat\nAfrikassa ja Espanjassa, Kilikian merirosvojen kukistus, sivistyksen\nsaattaminen Galliaan, Britanniaan, Germaniaan, kaikki tämä kunnia saa\nvarjoon Rubiconin. On kuin jumalaisen oikeuden hienotunteisuutta,\nettä se ei tämän vallananastajan kimppuun laske tuota hirvittävää\nhistoriankirjoittajaa, vaan säästää Caesarin Tacitukselta, lukien neron\nhyväksi lieventäviä asianhaaroja.\n\nTosin on itsevaltius aina itsevaltiutta nerokkaankin itsevaltiaan\nkäyttämänä. Loistavienkin tyrannien aikana on tapojenturmelusta, mutta\nsiveellinen rutto on vielä kamalampi häpeällisten tyrannien aikana.\nSellaisten hallitusten aikana ei ole mitään, mikä verhoisi häpeää, ja\nne, jotka tämän osoittavat, Tacitus niinkuin Juvenaliskin, ruoskivat\nkoko ihmiskunnan nähden ja sen hyödyksi tätä häpeää, jolla ei ole\nmitään esitettävänä puolustuksekseen.\n\nRooma löyhkää enemmän Vitelliuksen kuin Sullan aikana. Claudiuksen ja\nDomitianuksen aikana osoittaa halpamielisyys kataluutta, joka nostaa\ntyrannin inhoittavuutta. Orjien kataluus on suoranaista itsevaltiaan\ntyötä; tartuntamyrkkyä leviää näistä mädistä omistatunnoista, ne\nkuvastavat hallitsijan henkeä; viranomaiset ovat epärehellisiä,\nmielet halpamaisia, omattunnot kuivettuneita, sielut löyhkääviä; näin\non laita Caracallan, näin Commoduksen, näin Heliogabaluksen aikana,\nkun sitävastoin Caesarin aikana Rooman senaatista nousee vain sitä\nhaaskanhajua, joka on kotkanpesille ominaista.\n\nSiitä Juvenaliksen ja Tacituksen näennäisesti myöhäinen esiintyminen;\nmielenosoitus astuu esiin ilmeisen varmuuden hetkenä.\n\nMutta Juvenalis ja Tacitus, niinkuin Jesaja raamatullisina aikoina,\nniinkuin Dante keskiaikana, ovat yksilöitä; kapina ja kansannousu on\nväkijoukkoa, joka väliin on oikeassa, väliin väärässä.\n\nTavallisesti syntyy kapina aineellisesta aiheesta; kansannousu on aina\nsiveellinen ilmiö. Kapina on Masaniello, kansannousu on Spartacus.\nKansannousu on lähempänä ymmärrystä, kapina lähempänä vatsaa; vatsa\nsuuttuu, mutta vatsa ei totisesti aina ole väärässä. Kun nälänhätä\non käsissä, niin on kapinalla, kuten esimerkiksi Buzancais'ssa,\ntodellinen, tunteeseen puhuva ja oikeutettu perusta. Siitä huolimatta\nse jää kapinaksi. Minkävuoksi? Senvuoksi, että se, vaikka sillä\noli oikea perusta, esiintyi väärässä muodossa. Villinä, vaikka oli\noikeassa, väkivaltaisena, vaikka oli voimakas, se huitoi ympärilleen\numpimähkään; se syöksyi eteenpäin kuin sokea norsu murskaten kaikki;\nse jätti jälkeensä vanhusten, naisten ja lasten ruumiita; se vuodatti\ntietämättä minkävuoksi, vaarattomien ja viattomien olentojen verta.\nRavinnon hankkiminen kansalle on hyvä tarkoitus, mutta kansan\ntappaminen huono keino.\n\nKaikki aseelliset vastalauseet, oikeutetuimmatkin, jopa 10. elokuuta,\njopa 14. heinäkuuta tapahtuneet, alkavat yhtä sekavina. Aluksi on\nkansannousu kapinaa, niinkuin virta on ryöppyvä vuoripuro. Tavallisesti\nse päättyy siihen valtamereen, jonka nimenä on vallankumous.\n\nKaikki tämä kuuluu menneisyyteen, tulevaisuus on toinen. Yleinen\näänioikeus on siitä ihana, että se hajoittaa kapinan periaatteessa\nja riistää kansannousulta aseet antamalla sille äänioikeuden. Sodan\nhäviäminen, sodan kaduilla yhtä hyvin kuin valtakunnan rajoilla,\non välttämätön seuraus edistyksestä. Olkoon tämä päivä minkälainen\ntahansa, niin huomispäivä on rauha.\n\nMitä muuten kapinan ja kansannousun eroon tulee, ei tavallinen\nniin sanottu porvari sitä juuri huomaa. Hänestä on kaikki kapinaa,\nyksinomaan kapinaa, koiran kapinaa isäntäänsä vastaan, yritystä purra,\njoka täytyy rangaista ketjuun ja koppiin panemalla, nurisemista ja\nhaukkumista aina siihen saakka, kunnes koiran pää äkkiä kasvaneena\nsaakin leijonan piirteet.\n\nSilloin huutaa porvari: \"Eläköön kansa!\"\n\nMitä on siis tämän esityksen jälkeen historian edessä kesäkuussa 1832\ntapahtunut kansanliike? Onko se kapinaa? Onko se kansannousua?\n\nSe on kansannousua.\n\nMeille voi sattua, että tätä kauheaa tapahtumaa kuvatessamme tulemme\nkäyttäneeksi kapina-sanaa, mutta sillä kuvaamme vain pinnalla näkyviä\ntapahtumia, pitäen yhä kiinni erosta muodon, kapinan, ja itse ytimen,\nkansannousun, välillä.\n\nTässä vuonna 1832 äkkiä leimahtaneessa ja surullisesti sammuneessa\nkansanliikkeessä oli niin paljon suuruutta, että nekään, jotka katsovat\nsitä vain kapinaksi, eivät kuitenkaan puhu siitä kunnioituksetta.\nHeistä se on jonkinlaista vuoden 1830 jälkimaininkia. Mieltenkuohu\nei asetu yhtenä päivänä, sanovat he. Vallankumousta ei voi\nkatkaista pystysuorasti. Siinä esiintyy aina muutamia aaltomaisia\njälkimaininkeja, ennenkuin se asettuu pysyvään lepoon, niinkuin vuori\nlakeuteen painuessaan. Ei ole Alppeja ilman Juraa eikä Pyreneitä ilman\nAsturiaa.\n\nVielä sananen, ennenkuin siirrymme kertomukseemme.\n\nNe tapahtumat, joita ryhdymme kuvaamaan, kuuluvat siihen dramaattiseen\nja elävään todellisuuteen, jota historiankirjoittaja ajan ja tilan\npuutteen vuoksi joskus sivuuttaa. Me väitämme, että niissä kuitenkin\njuuri on elämä, sykkii sydän, värisee ihminen. Pienet yksityiskohdat\novat, kuten luulemme jo maininneemme, niin sanoaksemme suurten\ntapahtumain lehvistöä ja katoavat historian kaukaisuudessa. Se aika,\njoka pariisilaisten muistossa elää kapina-ajan nimisenä, oli täynnä\nnäitä yksityiskohtia. Tutkintopöytäkirjat eivät, toisista syistä kuin\nhistoria, ole paljastaneet kaikkea, ehkäpä ei tutkinnoissa kaikki\ntullut tietoonkaan. Me tulemme siis, tunnettujen ja julkaistujen\nseikkojen ohella, vetämään esiin muutamia tähän saakka tuntemattomia\nasioita, tapahtumia, jotka on sivuutettu toisten unohduksen, toisten\nkuoleman vuoksi. Useimmat näiden jättiläiskohtaelmien näyttelijät ovat\nkadonneet; jo seuraavana päivänä olivat he vaienneet; mutta siitä,\nmitä me kerromme, voimme sanoa: me olemme nähneet sen omin silmin. Me\nmuutamme muutamia nimiä, sillä historia kertoo, mutta ei ole mikään\nilmiantaja; me kuvaamme kuitenkin tosioloja. Kirjamme suunnitelman\nmukaan esitämme vain yhden puolen ja yhden episodin, varmaan vähimmin\ntunnetun, kesäkuun 5. ja 6. päivästä 1832; mutta me teemme sen niin,\nettä lukija sen tumman verhon alla, jota käymme nostamaan, voi havaita\ntämän hirvittävän valtiollisen tapahtuman todelliset piirteet.\n\n\n\n\n3.\n\nEräät hautajaiset myrskyn aiheena.\n\n\nKeväällä 1832, vaikka kolera oli kolme kuukautta jäätänyt mieliä ja\nlevittänyt niiden kuohunnan ylle eräänlaista kaamean tyyneyden kuorta,\noli Pariisi jo kauan ollut kypsä väkivaltaiseen järkytykseen. Kuten\njo olemme sanoneet, muistuttaa suuri kaupunki kanuunaa; kun se on\nladattu, tarvitaan vain kipinä, ja laukaus pamahtaa. Kesäkuussa 1832\noli kenraali Lamarquen kuolema tämä kipinä.\n\nLamarque oli maineen ja toiminnan mies. Hän oli perätysten,\nkeisarikunnan ja restauration aikana, osoittanut sitä kaksipuolista\nrohkeutta, jota näinä aikakausina tarvittiin, rohkeutta\ntaistelukentällä ja rohkeutta puhujalavalla. Hän oli yhtä kaunopuheinen\nkuin oli ollut urhoollinen; hänen sanoissaan tuntui teräs. Niinkuin\nFoy, hänen edeltäjänsä, vaati hän ankarasti vapautta, samoinkuin\nennen oli vaatinut mieskuria. Hänen paikkansa oli vasemmiston ja\näärimmäisen vasemmiston välillä, ja kansa rakasti häntä senvuoksi,\nettä hän omaksui tulevaisuuden toiveet, väkijoukot senvuoksi,\nettä hän oli hyvin palvellut keisaria. Hän oli samoinkuin kreivit\nGérard ja Drouet, yksi Napoleonin marskeja _in petto_. Vuoden 1815\nsopimukset kuohuttivat häntä kuin persoonallinen loukkaus. Hän osoitti\nWellingtonia vastaan mieskohtaista vihaa, joka miellytti väkijoukkoa,\nja seitsemäntoista vuotta oli hän, kiinnittämättä juuri mitään huomiota\nolojen muutokseen, majesteetillisen arvokkaasti kantanut Waterloon\nsurutaakkaa. Kuolinkamppailussaan, viime hetkellään, hän oli painanut\npovelleen kunniamiekkaa, jonka sadan päivän upseerit olivat hänelle\nlahjoittaneet. Napoleon oli kuollut huulillaan sana _armeija_,\nLamarquen viimeinen sana oli _isänmaa_.\n\nHänen kuolemaansa, jota tiedettiin odottaa, pelkäsi kansa tappiona ja\nhallitus levottomuuksien aiheena. Tämä kuolema synnytti surua. Mutta\nniinkuin kaikki, mikä on katkeraa, voi surukin muuttua kapinaksi. Niin\ntapahtuikin.\n\nPäivää ennen ja aamulla 5. kesäkuuta, sinä päivänä, joka oli määrätty\nLamarquen hautauspäiväksi, alkoi Saint-Antoinen esikaupunki, jonka\nkautta ruumissaaton oli määrä kulkea, käydä huolestuttavan näköiseksi.\nSen katujen sekava verkko kertyi täyteen meluavia väkijoukkoja.\nAseistauduttiin, miten taidettiin. Puusepät ottivat mukaansa\nhöyläpenkkipihtinsä iskeäkseen ovia rikki. Eräs oli tehnyt itselleen\ntikarin sukkapuiden koukusta, murtamalla sen irti ja hiomalla pätkän\npään teräväksi. Eräs toinen oli, ollakseen valmiina \"rynnäkköön\",\nmaannut täysissä pukimissa kolme yötä. Eräs Lombier-niminen salvumies\ntapasi toverin, joka kysyi häneltä:\n\n\"Minne sinä menet?\"\n\n\"No, kun minulla ei ole asetta.\"\n\n\"Mitä sillä on väliä?\"\n\n\"Tuota, menen ainakin hakemaan passarin.\"\n\n\"Mitä sinä sillä teet?\"\n\n\"Eipä tiedä niin tarkkaan.\"\n\nEräs Jacqueline-niminen asioitsija kutsui jokaista ohikulkevaa\ntyömiestä:\n\n\"Hei, tule tänne!\"\n\nSitten hän antoi tälle kymmenen souta viiniin ja sanoi:\n\n\"Onko sinulla työtä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mene sitten Filspierren luo Barrière Montreuilin ja Barrière Charonnen\nvälille, niin saat työtä.\"\n\nFilspierren luona jaettiin patruunia ja aseita.\n\nEräät tunnetut johtajat kuljettivat postia, t.s. kiertelivät kokoamassa\nväkeään. Barthélémyn luona lähellä Barrière du Trônea, Capelin lähellä\nPetit-Chapeaun luona keskustelivat juomaveikot tärkeännäköisinä. Heidän\nkuultiin puhelevan:\n\n\"Missä sinun pistoolisi on?\"\n\n\"Puseron alla. Entä sinun?\"\n\n\"Paidan alla.\"\n\nTraversière-kadulla, Rolandin tehtaan edustalla ja Cour de la\nMaison-Brûléellä, Bernier'n työkalutehtaan luona, oli kuiskailevia\njoukkoja. Innokkaimpana näiden joukossa oli eräs Mavot, joka ei koskaan\nollut töissä yhdessä työpaikassa viikkoa enempää, sillä hänen isäntänsä\nerotti hänet aina sanoen: \"Sen kanssa täytyy väitellä joka päivä.\"\nMavot kaatui seuraavana päivänä Ménilmontant-kadun barrikaadilla.\nPretot, joka hänkin myöhemmin kaatui taistelussa, avusti Mavot'ta, ja\nkysymykseen: \"Mitä sinä oikein tahdot?\" vastasi hän: \"Kansannousua\".\nBercy-kadun kulmaan kokoontuneet työmiehet odottivat erästä\nLemarin-nimistä vallankumousagenttia Saint-Marceaun esikaupungista.\nTunnussanoja annettiin melkein julkisesti.\n\nKesäkuun 5. päivänä, jolloin vuoroin sateli, vuoroin paistoi\npäivä, kulki siis kenraali Lamarquen ruumissaattue Pariisin läpi\ntavanmukaisena sotilaskulkueena, jota erinäiset varokeinot vielä olivat\nlisänneet. Kaksi pataljoonaa, rummut mustiin verhottuina ja kiväärit\nnurinpäin, kymmenentuhatta kansalaiskaartilaista kiväärit olalla sekä\nkansalliskaartin tykistöpatterit saattoivat ruumisvaunua, jota vetivät\nnuoret miehet. Heti ruumisvaunun jäljissä kulkivat invaliidiupseerit\nlaakerinoksia käsissä. Senjälkeen tuli lukematon, levoton, omituinen\njoukko: \"Kansanystävät\"-nimisen yhdistyksen jäsenet, lainopillisen\nja lääketieteellisen tiedekunnan ylioppilaat, pakolaisia kaikista\nkansakunnista, espanjalaisia, italialaisia, saksalaisia ja puolalaisia\nlippuja, vaakasuorasti kolmivärisiä lippuja, kaikenlaisia lippuja,\nvihreillä oksilla huiskuttelevia lapsia, kivenhakkaajia ja salvumiehiä,\njotka samalla olivat tehneet lakon saadakseen paremman palkan,\npaperilakeistaan tunnettavia kirjapainojen latojia, kaksi ja kaksi tai\nkolme ja kolme aina rivissä, huudellen ja melkein kaikki heilutellen\nkarttuja, muutamat sapeleita, ilman järjestystä ja kuitenkin yhtenä\nsieluna, milloin sekavana massana, milloin rivistönä. Muutamat ryhmät\nvalitsivat päällikkönsä; eräs kahdella pistoolilla varustettu mies,\njoka ei aseitaan lainkaan salannut, tuntui tarkastelevan ryhmiä, joiden\nrivit aukenivat hänelle. Bulevardien sivukäytävillä, puiden oksilla,\nparvekkeilla, ikkunoissa, katoilla vilisi miesten, naisten ja lasten\npäitä; kaikkien katseet olivat täynnä levottomuutta. Aseellinen joukko\nmarssi ohi, pelästynyt joukko katseli sitä.\n\nHallitus puolestaan oli valppaana odottavalla kannalla, käsi\nmiekankahvassa. Ludvig XV:n torilla oli marssivalmiina, patruunavyöt\ntäynnä ja pistoolit ja karbiinit ladattuina, neljä eskadroonaa\nkarabinieerejä, kaikki satulassa ja torventoitottajat etunenässä;\nQuartier Latinin ja Jardin des Plantes'in seuduilla oli kunnalliskaarti\nsijoitettu katujen varsille; Halle-aux-Vinsin luona seisoi eskadroona\nrakuunoita, Grève-aukiolla kahdennentoista kevyen rykmentin puolisko\nja Bastille-aukiolla toinen puoli; kuudes rakuunarykmentti oli Les\nCélestines'in luona, ja Louvren linnanpiha oli täynnä tykistöä.\nMuu varusväki oli valmiina kasarmeissa, lukuunottamatta Pariisin\nympäristöllä olevia rykmenttejä. Huolestunut hallitus piti uhkaavaa\nväkeä vastassa neljäkolmatta tuhatta miestä varalla kaupungissa ja\nkolmekymmentätuhatta sen ulkopuolella.\n\nItse ruumissaattueessa liikkui moninaisia huhuja. Puhuttiin\nlegitimistien juonista; puhuttiin Reichstadtin herttuasta, jonka Jumala\nmääräsi kuolemaan juuri samalla hetkellä, jolloin väkijoukko oli\nvalmis tarjoamaan hänelle keisarikruunua. Eräs tuntemattomaksi jäänyt\nhenkilö ilmoitti, että määrähetkenä avaisi kaksi tehtaantyönjohtajaa\nkansalle erään asetehtaan portit. Ilme useimpien kasvoilla osoitti\nalakuloisuuden sekaista innostusta. Siellä täällä nähtiin väkijoukossa\nmyöskin pahantekijä-tyyppejä ja ilkeitä suita, jotka sanoivat:\n\"Tänään päästään ryöstämään.\" Muutamat järkytykset mullistavat\nlätäkköjen pohjia ja saavat pohjamutaa nousemaan pinnalle, mikä ilmiö\n\"hyvinjärjestetylle\" poliisille on kyllä tunnettua.\n\nRuumissaatto kulki hermostuttavan hitaasti vainajan asunnolta pitkin\nbulevardeja aina Bastille-aukiolle saakka. Joskus sateli, mutta sade ei\nvaikuttanut saattueeseen mitään. Sattui erinäisiä välikohtauksia: että\nruumisarkkua kuljetettiin Vendöme-patsaan ympäri, että Fitz-Jamesin\nherttuaa, joka näyttäytyi eräällä parvekkeella hattu päässä, heiteltiin\nkivillä, että Gallian-kukko temmattiin alas eräästä kansanlipusta ja\nheitettiin lokaan, että Porte Saint-Martinin kohdalla eräs poliisi\nsai miekanpiston, että eräs kahdennentoista kevyen rykmentin upseeri\nkovalla äänellä lausui: \"Minä olen tasavaltalainen\", että, kun\npolyteknillinen koulu vastoin ulosmenokieltoa ilmestyi, huudettiin:\n\"Eläköön polyteknillinen koulu! Eläköön tasavalta!\" Bastille-aukiolla\nliittyivät ne uteliasten peloittavat pitkät rivit, jotka tulivat\nSaint-Antoinen esikaupungista, saattueeseen, ja nyt alkoi eräänlainen\nkamala kuohunta tuntua kulkueessa.\n\nKuultiin erään miehen sanovan toiselle:\n\n\"Näetkö tuota miestä, jolla on punainen pujoparta? Hänen asianaan on\nilmoittaa, milloin ruvetaan ampumaan.\"\n\nNäyttää siltä kuin sama punaparta myöhemmin olisi tavattu samassa\ntoimessa eräässä toisessa mellakassa, Quénisset'n jutussa.\n\nRuumisvaunu kulki Bastille-aukion poikki, sitten pitkin kanavan\nvartta, meni yli pienen sillan ja tuli esplanaadille Austerlitz-sillan\nkohdalla. Siellä se pysähtyi. Tällä hetkellä olisi ruumissaattue\nilmasta katsottuna näyttänyt komeetalta, jonka pää oli esplanaadilla\nja häntä levisi yli Quai Bourdonin, Bastille-aukion, pitkin\nbulevardeja aina Porte Saint-Martiniin saakka. Nyt muodostui piiri\nruumisvaunun ympärille. Suunnaton väkijoukko oli hiljaa. Lafayette piti\njäähyväispuheen Lamarquelle. Se oli liikuttava ja juhlallinen hetki,\nkaikki päät paljastuivat, kaikki sydämet sykkivät. Äkkiä ilmestyi\nkeskelle piiriä ratsastava mies, mustassa puvussa ja kädessä punainen\nlippu -- toiset sanovat keihäs -- jonka päässä oli punainen lakki.\nLafayette käänsi päänsä pois. Excelmans poistui saattueesta.\n\nTämä punainen lippu herätti myrskyn ja katosi siihen. Boulevard\nBourdonilta Austerlitz-sillalle kuului niitä huutoja, jotka hyökyaallon\ntavoin kuohuttavat väkijoukkoja. Kuului kaksi valtavaa huutoa:\n\"Panthéoniin Lamarque! Hôtel de Villeen Lafayette!\" Väkijoukon\nhyvä-huutojen kaikuessa vetivät nuoret miehet Lamarquea ruumisvaunussa\nyli Austerlitz-sillan ja Lafayettea ajurinvaunuissa pitkin Quai\nMorlandia.\n\nLafayettea ympäröivässä ja hänelle suosiota huutavassa joukossa\nhuomattiin eräs saksalainen Ludvig Snyder, sittemmin kuollut sadan\nvuoden ikäisenä, joka oli ollut mukana vuoden 1776 sodassa ja\ntaistellut Washingtonin komennossa Trentonin ja Lafayetten alaisena\nBrandywinen luona.\n\nSeinen länsirannalta lähti nyt kunnallisratsuväki liikkeelle ja sulki\nsillan; oikealla rannalla lähtivät rakuunat Les Célestines'istä ja\nlevisivät pitkin Quai Morlandia. Lafayetten vetäjät huomasivat heidät\näkkiä rantatien nurkkauksessa ja huusivat: \"Rakuunat!\" Rakuunat\netenivät hitaasti ja äänettöminä, pistoolit koteloissa, sapelit\ntupessa, karbiinit selässä, synkän ja odottavan näköisinä.\n\nKahdensadan askelen päässä pikkusillasta he pysähtyivät. Ajurinvaunut,\njoissa Lafayette istui, tulivat heitä vastaan, he avasivat rivinsä,\nlaskivat vaunut läpi ja sulkivat taas rivinsä niiden mentyä. Tällä\nhetkellä olivat rakuunat ja väkijoukko vastakkain. Naiset pakenivat\nkauhistuneina.\n\nMitä tapahtui tänä onnettomana hetkenä? Ei kukaan tiedä sitä varmaan.\nSe oli se synkkä silmänräpäys, jolloin kaksi ukkospilveä iskee yhteen.\nJotkut kertovat, että arsenaalista päin kuului hyökkäysfanfaari,\ntoiset, että eräs lapsi oli pistänyt erästä rakuunaa tikarilla. Varmaa\non vain, että äkkiä ammuttiin kolme laukausta; ensimmäinen tappoi\neskadroonanpäällikön Cholet'n, toinen erään vanhan, kuuron muijan,\njoka oli sulkemassa ikkunaansa Contrescarpe-kadun varrella, kolmas\nsattui erään upseerin olkalappuun; eräs nainen huusi: \"Aletaan liian\naikaisin!\" ja äkkiä nähtiin Quai Morlandin vastapäisellä puolella\neskadroona rakuunoita, jotka olivat jääneet kasarmiin, ryntäävän ulos\nja sapelit ojolla nelistävän Bassompière-katua ja Boulevard Bourdonia\npitkin lakaisten pois tieltään kaikki.\n\nNyt on kaikki valmista, myrsky puhkeaa, kiviä sataa, kiväärituli\nräiskyy, monet syöksyvät alas rantapengertä ja menevät pienen,\nnyttemmin täytetyn, Seinen haaran yli, Louviers-saaren lautatarhat, tuo\nlaaja valmis linnoitus, täyttyy taistelijoista, temmataan ylös paaluja,\nammutaan pistoolinlaukauksia, ruvetaan rakentamaan barrikaadeja,\ntakaisintyönnetyt nuoret miehet rientävät ruumisvaunua vetäen täyttä\njuoksua Austerlitz-sillan yli ja hyökkäävät kunnalliskaartin kimppuun,\nkarabinieerit syöksyvät esiin, rakuunat sivaltelevat sapeleillaan,\nväkijoukko hajaantuu kaikkiin suuntiin, taistelunmeteli leviää Pariisin\nkaikkiin osiin, huudetaan: \"Aseisiin!\", juostaan, kaadutaan, paetaan,\ntehdään vastarintaa. Viha levittää kapinaa niinkuin tuuli tulta.\n\n\n\n\n4.\n\nMuinaiset kuohunnat.\n\n\nEi mikään ole ihmeellisempää kuin kapinan alkuhälinä. Kaikki puhkeaa\nkaikkialla yht'aikaa. Oliko se odotettua? Oli. Oliko se valmistettua?\nEi. Mistä se johtuu? Katukivistä. Mistä se putoaa? Pilvistä. Tuolla on\nkansannousulla salajuonen luonne, täällä yllätyksen. Ensintulija valtaa\nkansavirran ja johtaa sitä, mihin tahtoo. Alku täynnä kauhua, johon\nsekaantuu jonkinlaista peloittavaa hilpeyttä. Ensin kuuluu huutoja,\npuotien ovet suljetaan, kauppiaiden näytetavarat katoavat; sitten\nyksinäisiä laukauksia, pakenevia ihmisiä, ovia paukuttavia pyssynperiä,\npihoilla naureskelevia piikoja, jotka sanovat: \"Nyt tästä elämä tuli!\"\n\nTuskin oli neljännestunti kulunut, kun jo oli melkein samaan aikaan\nPariisin parillakymmenellä eri puolella tapahtunut seuraavaa.\n\nSainte-Croix-de-la-Bretonnerie-kadun varrella meni kymmenkunta\npitkätukkaista nuorta miestä erääseen oluttupaan ja palasi sieltä\ntaas ulos melkein samassa kantaen vaakasuoraisesti kolmiväristä,\nsuruharsolla varustettua lippua; heidän etunenässään kulki kolme\nmiestä, yhdellä aseena sapeli, toisella kivääri, kolmannella keihäs.\n\nNonaindières-kadun varrella nähtiin hyvinpuetun porvarin, jolla oli iso\nvatsa, kaikuva ääni, kalju pää, korkea otsa, musta parta ja karheat\nviikset, julkisesti tarjoavan patruunia ohikulkijoille.\n\nSaint-Pierre-Montmartre-kadulla kantoivat paljaskäsivartiset miehet\nmustaa lippua, johon oli valkoisilla kirjaimilla piirretty: Tasavalta\ntai kuolema! Jeûneurs-, Cadran-, Montorgueil- ja Mandar-kaduilla\nheiluteltiin lippuja, joissa oli sana \"osasto\" ja perässä numero\nkultakirjaimilla. Eräs näistä lipuista oli punainen ja sininen, melkein\nhuomaamaton valkoinen raita välissä.\n\nEräs asetehdas ryöstettiin Boulevard Saint-Martinin varrella ja samoin\nkolme kiväärikauppaa, ensimmäinen Beaubourg-, toinen Michel-le-Comte-,\nkolmas Temple-kadun varrella. Muutamassa silmänräpäyksessä anastivat\nväkijoukon tuhannet kädet kaksisataakolmekymmentä kivääriä, melkein\nkaikki kaksipiippuisia, neljäseitsemättä sapelia ja kolmeyhdeksättä\npistoolia. Jotta useammat saisivat aseita, otti yksi pistimen ja toinen\npiti pyssyn.\n\nVastapäätä Grève-rannikkoa asettui musketeilla varustettuja nuoria\nmiehiä naisten joukkoon ampumaan. Eräällä näistä miehistä oli\npyörälukkoinen pyssy. He soittivat ovelle, astuivat sisään ja ryhtyivät\ntekemään patruunia. Eräs näistä naisista kertoi: \"Minä en tiennyt, mitä\npatruunat olivat, mutta mieheni selitti sen minulle sitten.\"\n\nEräs joukko tunkeutui kuriositeettikauppaan Vieilles-Haudriettes-kadun\nvarrella ja anasti sieltä yatagaaneja ja turkkilaisia aseita.\n\nErään kiväärinkuulasta surmansa saaneen muurarin ruumis makasi\nPerle-kadulla.\n\nJa vielä nähtiin oikealla jokirannalla, vasemmalla jokirannalla,\nrantateillä, boulevardeilla, Quartier Latinissä ja Quartier des\nHalles'issa huohottavien miesten, työläisten, ylioppilaitten,\nosastolaisten lukevan julistuksia ja huutavan: \"Aseisiin!\", lyövän\nrikki katulyhtyjä, riisuvan hevosia rattaiden edestä, repivän irti\nkatukiviä, särkevän talojen portteja, tempaavan irti puita maasta,\ntutkivan kellareita, vierittävän tynnyreitä, kasaavan kokoon katukiviä,\nrakennuskiviä, huonekaluja, lautoja ja rakentavan niistä barrikaadeja.\n\nPorvarit pakotettiin olemaan työssä avullisina. Mentiin huoneisiin\nnaisten luo, vaadittiin heitä luovuttamaan poissa olevain miestensä\naseet ja kirjoitettiin liidulla ovelle: \"Aseet on takavarikoitu.\"\nJotkut allekirjoittivat nimellään kuitin ja sanoivat: \"Lähettäkää\nnoutamaan niitä huomenna kaupungintalolta.\" Kaduilla riisuttiin aseet\nyksinäisiltä partioilta ja kansalliskaartilaisilta. Upseereilta\nrevittiin olkalaput. Cimetière-Saint-Nicolas-kadun varrella pääsi eräs\nkansalliskaartin upseeri töin tuskin pakenemaan kepeillä ja floreteilla\nvarustetun joukon kynsistä erääseen taloon, mistä hänen onnistui\npoistua vasta yöllä ja valepuvussa.\n\nSaint-Jacques-korttelissa lähti ylioppilaita joukoittain asunnoistaan\nja meni joko pitkin Saint-Hyacinthes-katua Progrès-kahvilaan tai\nMathurins-katua Sept-Billards-kahvilaan. Siellä jakelivat portin\nedustalla nuoret miehet aseita. Transnonain-kadun varrella ryöstettiin\neräs lautatarha barrikaadin rakentamista varten. Vain yhdellä\nainoalla kohdalla tekivät asukkaat vastarintaa, Sainte-Avoye- ja\nSimon-le-Franc-katujen kulmassa, missä he itse hävittivät harrikaadin.\nYhdellä ainoalla kohdalla väistyivät kapinalliset; he jättivät\nkesken barrikaadin rakentamisen Temple-kadulla, ammuttuaan ensin\nkansalliskaartilaisosastoa, ja pakenivat Corderie-katua pitkin. Osasto\nlöysi barrikaadista punaisen lipun, patruunakäärön ja kolmesataa\npistoolinluotia. Kansalliskaartilaiset repivät rikki lipun ja\nkiinnittivät sen riekaleet pistimiinsä.\n\nKaikki se, minkä tässä kerromme hitaasti ja perätysten, tapahtui samaan\naikaan kaikissa kaupunginosissa suurella melulla, niinkuin sikermä\nsalamoita yhtämittaisessa ukkosenjyryssä.\n\nVajaan tunnin kuluessa syntyi yksistään Les Halles-korttelissa\nseitsemänkolmatta barrikaadia. Keskustana oli kuuluisa talo\nn:o 50, josta tuli Jeannen ja hänen sadan kuuden toverinsa linnoitus ja\njoka, toiselta puolen Saint Merryn ja toiselta Maubuée-kadun barrikaadin\nsuojaamana, hallitsi kolmea katua, Arcis-, Saint-Martin- ja\nAubry-le-Boucher-katuja. Kaksi suorakulmaista barrikaadia ulottui,\ntoinen Montorgueil-kadulta Grande-Truanderie-kadulle, toinen\nGeoffray-Langevin-kadulta Sainte-Avoye-kadulle. Sitäpaitsi oli\nlukemattomia barrikaadeja Pariisin muissa kortteleissa, Marais'ssa,\nSainte-Genevièven kukkulalla, Ménilmontant-kadulla, missä muuan portti\nnostettiin saranoiltaan, toinen lähellä pientä siltaa Hôtel Dieun luona,\nmissä eräät vaunut oli kaadettu nurin kolmensadan askelen päässä\npoliisiprefektuurista.\n\nMénétriers-kadun barrikaadin luona jakeli eräs hyvin pukeutunut\nmies rahoja työmiehille. Grenetat-kadun barrikaadin luo saapui eräs\nratsastaja ja antoi sille, joka näytti olevan päällikkö, rahakäärön.\n\"Tässä\", sanoi hän, \"menojen, viinin y.m. maksamiseksi.\" Eräs nuori,\nvaaleaverinen, kaulahuiviton mies kulki barrikaadilta toiselle jaellen\nsotahuutoja. Barrikaadien sisäpuolella oli kapakat ja portinvartijan\nhuoneet otettu vartiohuoneiksi. Muuten noudatti kapina erinomaisen\ntaitavaa taktiikkaa. Ahtaat, epätasaiset, mutkikkaat kadut, jotka ovat\ntäynnä särmiä ja nurkkia, olivat ihmeteltävän hyvin valitut, varsinkin\nLes Halles'in seudulla, missä kadut muodostavat sotkuisen verkon.\nYhdistys \"Kansan Ystävät\" oli ottanut kapinan johdon Sainte-Avoyen\nkorttelissa. Erään Ponceau-kadulla ammutun miehen taskusta tavattiin\nPariisin asemakartta.\n\nKansannousu oli äkkiä toisella kädellä rakentanut barrikaadeja ja\ntoisella vallannut melkein kaikki varusväen vartiopaikat. Vähemmässä\nkuin kolmessa tunnissa ja niinkuin kulovalkea olivat kapinoitsijat\nvallanneet ja miehittäneet: Seinen oikealla rannalla arsenaalin,\nPlace Royalen varrella olevan raatihuoneen, koko Marais'n,\nPopincourtin asetehtaan, La Galioten, Château-d'Eaun- ja kaikki kadut\nLes Halles'in lähistöllä; Seinen vasemmalla rannalla veteraanien\nkasarmin, Sainte-Pelugien, Place Maubertin, Deux Moulinsin luona\nolevan ruutimakasiinin ja kaikki barrieerit. Kello viisi iltapäivällä\nolivat he Bastille-aukion, La Lingerien ja Blanc-Manteax'n isäntinä;\nheidän tiedustelijoitaan liikuskeli aina Place des Victoires'illa\nsaakka uhaten pankkia, Petits-Pères-kasarmia ja postitaloa. Kolmas osa\nPariisia oli kapinan vallassa.\n\nKaikkialla oli taistelu alkanut jättiläismäisessä mittakaavassa, ja\naseista riisumisista, kotitarkastuksista ja asepuotien ryöstöstä\noli seurauksena, että taistelua, joka oli alkanut kivienheitolla,\njatkettiin kivääritulella.\n\nKello kuuden tienoissa illalla tuli Passage du Saumon taistelukentäksi.\nKapinalliset olivat sen toisessa päässä, sotaväki toisessa.\nAmmuskeltiin portilta toiselle. Eräs katselija, uneksija, tämän kirjan\nkirjoittaja, joka oli lähtenyt ulos nähdäkseen tulivuorenpurkauksen\nläheltä, oli tässä pasaasissa molempain tulien välissä. Suojellakseen\nitseään luodeilta hän ei voinut tehdä muuta kuin asettua niiden\npuolipylvästen taa, jotka erottavat puodit toisistaan; lähes puoli\ntuntia hän oli tässä pahassa pälkähässä.\n\nCour-Bataven edustalla löysi eräs kansalliskaartin osasto lipun,\njossa oli kirjoitus _Tasavaltainen vallankumous_, n:o 127. Oliko se\ntodellakin vallankumous?\n\nKansannousu oli muuttanut Pariisin keskustan jonkinlaiseksi suureksi,\nlabyrinttimäiseksi linnoitukseksi.\n\nSiellä oli itse ahjo, siellä ilmeisesti liikkeen ydin. Kaikki muu oli\nvain kahakoimista. Että ratkaisu tapahtuisi täällä, näkyi siitäkin,\nettä täällä ei vielä taisteltu.\n\nMuutamissa rykmenteissä olivat sotamiehet epäröiviä, mikä lisäsi\ntilanteen kauheaa epävarmuutta. He muistivat, mitä suosiota kansa\nheinäkuussa 1830 oli osoittanut kolmannenkuudetta linjarykmentin\npuolueettomuudelle. Kaksi pelotonta ja suurissa sodissa karaistua\nmiestä, marski Lobau ja kenraali Bugeaud, piti päällikkyyttä, Bugeaud\nLobaun alaisena. Suunnattomia partioita, kansalliskaartinkomppanioilla\nvahvistetuista linjapataljoonista muodostettuja, edellänsä\npoliisikonstaapeli, läksi tunnusteluretkille kapinoitseville kaduille.\nKapinoitsijat puolestaan asettivat vartiomiehiä katujen risteyksiin ja\nlähettivät rohkeasti partioita barrikaadien ulkopuolelle. Tarkattiin\ntoisiaan molemmin puolin. Hallitus, jolla oli käytettävänään armeija,\noli kuitenkin epäröivä; yö oli tulossa ja Saint-Merrystä kuului\nhälytyskellon soittoa. Silloinen sotaministeri, marski Soult, joka oli\nollut mukana Austerlitzissa, katseli asemaa synkkänä.\n\nVanha, säännöllisiin manöövereihin tottunut miehistö on neuvottomana\nsen suunnattoman vaahtokuohun edessä, jota sanotaan kansanraivoksi.\nVallankumousten tuulta on paha pidellä.\n\nLäheisen maaseudun kansalliskaarti riensi kaupunkiin kiireesti ja\nilman järjestystä. Yksi kahdennentoista kevyen rykmentin pataljoona\ntuli pikamarssissa Saint-Denis'stä, neljästoista linjarykmentti saapui\nCourbevoiesta, sotakoulun patterit olivat asettuneet Karuselliaukiolle,\nkanuunoita saapui Vincennes'istä.\n\nTuilerieissä oli hiljaista. Louis-Philippe oli aivan tyyni.\n\n\n\n\n5.\n\nPariisin omituisuus.\n\n\nKahtena edellisenä vuonna oli Pariisi nähnyt, kuten jo sanoimme, useita\nkapinoita. Kapinallisia kortteleita lukuunottamatta ei mikään voi\nolla merkillisemmän rauhallista kuin Pariisi kapinan aikana. Pariisi\ntottuu hyvin pian kaikkeen -- sehän on vain kapina -- ja Pariisilla on\nniin paljon puuhaa, ettei se anna itseänsä häiritä niin vähästä. Vain\njättiläiskaupungeissa ovat tällaiset näytelmät mahdollisia. Vain näihin\nsuunnattomiin rakennusalueihin voi samalla kertaa mahtua kansalaissota\nja mitä merkillisin rauha. Tavallisesti, kun kapina alkaa, sanoo\nkauppias vain:\n\n\"Saint-Martin-kadulla tuntuu olevan jotakin kahinaa.\"\n\nTai:\n\n\"Saint-Antoinen esikaupungissa.\"\n\nUsein hän lisää huolettomasti:\n\n\"Jossakin sielläpäin.\"\n\nSittemmin, kun alkaa kuulua yhteislaukausten kaameaa rätinää, sanoo\nkauppias:\n\n\"Siellä tuntuu olevan oikein kiivasta. Niin totisesti onkin!\"\n\nHetkistä myöhemmin, jos kapina lähenee ja paisuu, hän sulkee kiireesti\npuotinsa ja ottaa äkkiä ylleen univormunsa, t.s. toimittaa tavaransa\nturvaan ja panee persoonansa vaaralle alttiiksi.\n\nAmmuskellaan kadunristeyksissä, pasaasissa, umpikujassa; valloitetaan,\nmenetetään ja vallataan uudelleen barrikaadeja; veri virtaa, karteshit\ntunkeutuvat talojen seiniin, luodit tappavat vuoteissaan makaavia\nihmisiä, ruumiita kasaantuu kaduille. Mutta muutaman kadunkulman päässä\nsiitä kuulee biljardipallojen kolahduksia kahviloissa.\n\nTeatterit aukaisevat ovensa ja näyttelevät operetteja; uteliaat\npuhelevat ja nauravat parin askelen päässä niiltä kaduilta, missä\ntaistelu raivoaa. Vuokra-ajurit ajavat kuten tavallista; ihmiset\nmenevät päivälliskutsuille, joskus samaan kortteliin, missä taistelu\nriehuu. Vuonna 1831 keskeytettiin eräällä kohdalla ammunta, jotta eräs\nhääsaattue olisi päässyt kulkemaan ohi.\n\nEi mikään voi olla oudompaa, ja kuitenkin on Pariisin kapinoilla tämä\nomituinen luonne, mitä ei tapaa missään muussa pääkaupungissa. Sen\nedellytyksenä on kaksi seikkaa: Pariisin suuruus ja sen hilpeys. Se on\nmahdollista vain Voltairen ja Napoleonin kaupungille.\n\nMutta tällä kertaa, kun tartuttiin aseisiin, 5. p:nä kesäkuuta 1832,\ntunsi suuri kaupunki jotakin itseään valtavampaa. Se tunsi pelkoa.\nKaikkialla, kaukaisimmissakin ja \"asiaan kuulumattomissa\" kortteleissa,\nnäki portteja, ikkunoita ja luukkuja teljettävän keskellä päivää.\nRohkeat tarttuivat aseisiin, pelkurit piiloutuivat. Joutilas,\nsamoinkuin asioilla kulkeva kävelijä katosi. Monet kadut olivat yhtä\ntyhjiä kuin neljän aikaan aamulla. Huolestuttavia huhuja levitettiin:\nettä kapinalliset olivat vallanneet pankin; että yksin Saint-Merryn\nluostarissa oli kuusisataa, jotka olivat linnoittautuneet kirkkoon ja\navanneet ampumareikiä; että linjaväki ei ollut luotettavaa; että Armand\nCarrel oli ollut marski Clauselin luona ja että marski oli sanonut:\n\"Hankkikaa ensin rykmentti\"; että Lafayette oli sairas, mutta oli\nkuitenkin sanonut heille: \"Minä olen teidän puolellanne, minä seuraan\nteitä kaikkialle, missä vain on tilaa kantotuolille\"; että täytyi\nolla varuillaan, että oli väkeä, joka aikoi yöllä ryöstää yksinäisiä\ntaloja Pariisin autioimmissa osissa; että Aubry-le-Boucher-kadulle\noli rakennettu patteri; että Lobau ja Bugeuad neuvottelivat ja että\npuoliyön aikaan tai viimeistään aamun sarastaessa neljä rivistöä\nyhtäaikaa ryhtyisi pyrkimään yhteen kapinallisten keskustan kanssa\nBastille-aukiolta, Porte-Saint-Martinilta, Grève-aukiolta ja Les\nHalles'ista käsin; että sotaväki mahdollisesti siirtyisi Pariisista\nMars-kentälle; että ei tosin tiennyt, miten käy, mutta että asia oli\ntällä kertaa vakava. Puhuttiin paljon siitä, että marski Soult epäröi.\nMiksei hän hyökännyt heti? Varmaa on, että hän oli sangen miettiväinen.\nVanha leijona vainusi tässä pimeässä jotakin petoa.\n\nIlta tuli; teattereita ei avattu; kulkupartiot liikuskelivat yrmeän\nnäköisinä; ohikulkijat tarkastettiin; epäluulonalaiset vangittiin.\nKello yhdeksän oli yli kahdeksansataa henkilöä vangittu. Kaikkialla\nvallitsi Pariisille tavaton levottomuus.\n\nTelkeydyttiin taloihin; vaimot ja äidit olivat huolissaan; kaikkialla\nkuuli vain huokailtavan: \"Hyvä Jumala, hän ei ole vielä tullut kotiin!\"\nVain harvoin kuuli jonkun ajurin liikkuvan. Seistiin porteilla ja\nkuunneltiin melua, huutoja, hälinää, kaameita, epämääräisiä ääniä,\njoista sanottiin: \"Tuo on ratsuväkeä!\" tai \"Nuo ovat neliä ajavia\nammusvaunuja!\", kuunneltiin torventoitotuksia, rummutuksia, ampumista\nja ennen kaikkea Saint-Merryn kaameaa hätäkellonsoittoa. Odotettiin\nensimmäistä kanuunanlaukausta. Miehiä ilmestyi kadunkulmiin ja poistui\ntaas huutaen: \"Menkää sisään!\" Ja riennettiin sulkemaan portit.\nSanottiin: \"Kuinka tämä päättyy?\" Hetkestä hetkeen, mitä enemmän ilta\npimeni, tuntui kapinan kauhea loimu luovan yhä synkempää heijastusta\nPariisiin.\n\n\n\n\n\n\nYHDESTOISTA KIRJA.\n\nATOMI VELJEILEE MYRSKYN KANSSA.\n\n\n\n\n1.\n\nMuutamia tietoja Gavrochen runouden alkuperästä. Erään akateemikon\nvaikutus tähän runouteen.\n\n\nSinä hetkenä, kun kapina, joka syttyi kansan ja sotaväen\nyhteentörmäyksestä arsenaalin edustalla, sai ruumisvaunua saattaneen\nmassan peräytymään etenemisen asemesta, syntyi hirveä luode. Massa\nhorjui, rivit murtuivat, kaikki juoksivat, mikä minnekin, toiset\nhyökkäyshuudoin, toiset paon kalpeus kasvoillaan. Suuri kansanvirta,\njoka täytti bulevardit, jakaantui kädenkäänteessä, lainehti oikealle\nja vasemmalle ja haarautui pienempiin virtoihin parillesadalle kadulle\nyht'aikaa kohisten kuin vesi avatusta sulusta. Eräs repaleinen poika,\njoka kulki pitkin Ménilmantant-katua pitäen kädessään kukkivaa\nrukouspuunoksaa, jonka hän oli taittanut Bellevillen kukkuloilta, näki\ntänä hetkenä eräässä vaatekojussa vanhan ratsupistoolin. Hän heitti\nkukkivan oksan kadulle ja huusi vaatemuijalle:\n\n\"Mamma-kulta, minä lainaan tämän masiinan.\"\n\nSamassa hän juoksi tiehensä pistooli kädessä.\n\nPari minuuttia myöhemmin tapasi joukko kauhistuneita porvareita, jotka\npakenivat Amelot- ja Basse-katuja pitkin, pistoolia heiluttelevan\npojan, joka lauleli:\n\n    \"Mitä yöllä et nää,\n    hyvin päivällä näät!\n    Sitä peljätkää,\n    pomot puntaripäät!\n    Siis se kaita tie\n    paras teille nyt lie!\"\n\nTämä oli pikku Gavroche, joka lähti sotaan.\n\nBulevardille tultuaan hän huomasi, että pistoolissa ei ollut hanaa.\n\nKuka oli sepittänyt tuon kupletin, jonka tahdin mukaan hän marssi, ja\nkaikki muut laulut, joita hän tilaisuuden sattuessa niin mielellään\nlauleli? Me emme tiedä. Ehkäpä hän itse. Muuten tunsi Gavroche kaikki\nkansan keskuudessa liikkeellä olevat laulut ja lisäsi niihin viserrystä\nomasta nokastaan. Hän teki \"purpurin\" luonnon ja Pariisin äänistä.\nHän liitti lintujen laulua tehtaiden jyskeeseen. Hän tunsi muutamia\nmaalarituhrijoita, joka sukukunta oli jokseenkin läheistä hänen\nomalleen. Hän näyttää olleen kolme kuukautta kirjapaino-opissa. Hän\noli kerran käynyt jollakin akatemian jäsenen, herra Baour-Lormianin,\nasialla. Gavroche oli oppinut katupoika.\n\nMuuten ei Gavrochella ollut aavistustakaan, että hän, tarjotessaan\nsinä sateisena yönä vieraanvaraisuutta norsussaan niille kahdelle\npikkupojalle, oli toimittanut kaitselmuksen virkaa omien veljiensä\nhyväksi. Illalla oli hän auttanut veljiänsä, aamulla isäänsä; niin\nhän oli sen yön viettänyt. Kun hän aamun sarastaessa oli lähtenyt\nBallets-kadulta, oli hän kiireesti palannut norsuun, taitavasti\nauttanut lapsukaiset ulos, jakanut heidän kanssaan jonkinlaisen\nkeksimänsä aamiaisen ja sitten mennyt tiehensä, uskoen poikaset kadun\nhuomaan, joka hänet itsensä oli kasvattanut. Erotessaan heistä hän oli\nsopinut, että he tapaisivat illalla tällä samalla paikalla, ja pitänyt\nheille hyvästiksi seuraavan puheen: \"Minä livistän nyt, toisin sanoen,\nminä katoan eli, kuten hovissa sanotaan, minä menen tieheni. Pojat,\nellette löydä pappaa ja mammaa, niin tulkaa takaisin tänne illalla.\nMinä tarjoan teille illallista ja yösijan.\" Poikaset eivät olleet\npalanneet, joko sen vuoksi, että joku poliisi oli heidät korjannut ja\nvienyt köyhäinhoitolaitokseen tai että joku konstintekijä oli heidät\nvarastanut taikka että he yksinkertaisesti olivat eksyneet Pariisin\nsuureen labyrinttiin. Nykyisen yhteiskuntamaailman suot ovat täynnä\ntällaisia kadonneita jälkiä. Gavroche ei ollut heitä sen koommin\nnähnyt. Siitä yöstä oli kulunut kymmenen tai kaksitoista viikkoa. Monta\nkertaa oli tällävälin sattunut, että hän oli kynsinyt korvallistaan\nsanoen: \"Missähän hiidessä ne minun kaksi lastani ovat?\"\n\nNyt hän oli pistooli kädessään tullut Pont-aux-Choux-kadulle.\nHän huomasi, että tällä kadulla oli vain yksi puoti avoinna ja,\najattelemisen arvoinen asia, se oli leivospuoti. Tämähän oli hänelle\nkaitselmuksen suoma tilaisuus saada syödä vielä yksi omenaleivos\nennenkuin antautuisi tuntemattomiin seikkailuihin. Gavroche pysähtyi,\npenkoi ja käänsi nurin kaikki taskunsa, mutta ei löytänyt yhtään souta\nja alkoi huutaa: \"Auttakaa! Auttakaa!\"\n\nOn kovaa menettää viimeinen leivos elämässä.\n\nSiitä huolimatta Gavroche lähti jatkamaan matkaansa.\n\nPari minuuttia myöhemmin hän oli Saint-Louis-kadulla. Mennessään\nParc-Royal-kadun poikki hän tunsi tarvetta saada jotakin korvausta\nomenaleivoksen menettämisestä ja soi itselleen sen suunnattoman\nnautinnon, että saattoi keskellä valoisaa päivää repiä rikki\nteatteri-ilmoituksia.\n\nVähäsen kauempana, mennessään ohi erään ryhmän, johon kuului\nhyvinvoipia henkilöitä ja jotka hänestä näyttivät olevan kiinteimistön\nomistajia, hän kohautti olkapäitään ja syyti sattumalta suustaan tämän\nysköksen filosofista sappea:\n\n\"Kylläpäs nuo kapitalistit ovat pyyleviä! Ne pojat ahtavat vatsansa\ntäyteen! Ne kahlaavat hyvissä päivällisissä. Kysy heiltä, mihin he\nkäyttävät rahansa. He eivät tiedä sitä itsekään. Mutta minä tiedän: he\nsyövät ne, syövät niin paljon kuin ruhoon mahtuu.\"\n\n\n\n\n2.\n\nGavroche marssimassa.\n\n\nHanattoman pistoolin heiluttelu keskellä katua on sellainen julkinen\ntoimitus, että Gavroche joka askelella tunsi intonsa kasvavan.\nLaulellen pätkiä marseljeesista hän puheli aina väliin.\n\n\"Hyvin käy. Vasen etujalkani on tosin kipeä, olen ärsyttänyt\nreumatismiani, mutta minä olen tyytyväinen, kansalaiset. Porvarit\npysykööt siivosti alallaan, taikka minä syydän heihin kapinallisia\nkupletteja. Mitä ovat poliisiurkkijat? Koiria. Ei, peijakas, älkäämme\nosoittako puuttuvaa kunnioitusta koiria kohtaan! Vaikka silti kyllä\nhaluaisin koiran[12] pistooliini. Minä tulen bulevardilta, ystäväni,\nsiellä alkaa olla kuuma, alkaa poreilla, alkaa kiehua. On aika kuoria\npois vaahto padasta. 'Hei, marssikaa, juo konnain verta, maa!' 'Ma\nuhraudun maalle isien, en kultaani enää näe, en'! Se on niinpäin,\nmun ystäväin! Mutta samantekevä! Eläköön ilo! Taistelkaamme, saakeli\nsoikoon! Minä olen saanut kyliäni hirmuvallasta!\"\n\nTällä hetkellä kaatui erään ohiratsastavan kansalliskaartilaisen\nhevonen, ja Gavroche pani pistoolinsa maahan, auttoi miehen jalkeille\nja sitten tämän kanssa yhdessä hevosen, tarttui taas pistooliinsa ja\njatkoi matkaansa.\n\nThorigny-kadulla oli kaikki hiljaista ja rauhallista. Tämä\nMarais'lle niin tunnusomainen välinpitämättömyys oli ympärillä\nriehuvan kauhean metelin räikeä vastakohta. Neljä juoruämmää\noli eräässä porttikäytävässä lörpöttelemässä. Skotlannilla on\nnoita-akkakolmikkonsa, Pariisilla juoruämmäkvartettinsa; ja sanat\n\"sinusta tulee kuningas\" olisi Carrefour Baudoyer'ssa voitu lausua\nBonapartelle yhtä kaamealla tavalla kuin Armuyrin nummella Macbethille.\nSe olisi ollut jokseenkin samaa korpinääntä.\n\nThorigny-kadun juoruämmiä askarruttivat vain heidän omat asiansa. Heitä\noli kolme portinvartijamuijaa ja yksi lumppuakka. Heidän keskustelunsa\noli suunnilleen seuraavaa:\n\n\"No onko teidän kissanne vielä yhtä vihainen?\"\n\n\"On. Mutta mitäs, kissahan on luonnostaan koirien vihollinen. Koirat ne\nvain sitä valittavatkin.\"\n\n\"Ja ihmiset myös.\"\n\n\"Eikä kissankirppu kumminkaan koskaan tartu ihmiseen.\"\n\n\"Eikä sillä hyvä, että koirista on vaivaa, mutta kun ne on\nvaarallisiakin. Minä muistan yhdenkin vuoden, kun oli niin paljon\nkoiria, että ne pantiin oikein sanomalehteen. Se oli siihen aikaan, kun\nTuilerieissa oli suuria pässejä, jotka vetivät Rooman kuninkaan pieniä\nvaunuja. Muistatteko vielä Rooman kuningasta?\"\n\n\"Minä pidin puolestani Bordeaux'n herttuasta.\"\n\n\"Mutta minä tunsin Ludvig XVII:n. Minä pidän enemmän Ludvig XVII:sta.\"\n\n\"Ja kuinka se lihakin on taas tyyristynyt, rouva Patagon!\"\n\n\"Sanokaas muuta! Lihapuoti, sehän on ihan kaupungin kauhu. Eikä sieltä\nedes saa muuta kuin joitakin rääpeitä.\"\n\nTässä huomautti lumppuakka:\n\n\"Eikä kauppakaan enää käy, hyvät rouvat. Tunkiot ovat ihan tyhjiä. Ei\nkukaan heitä pois enää mitään. Syövät suuhunsa kaikki.\"\n\n\"On niitä köyhempiäkin kuin te. Vargoulême-muori!\"\n\n\"On, on\", vastasi lumppuakka, \"onhan minulla edes ammatti.\"\n\nSyntyi hetken hiljaisuus, ja lumppuakka lankesi siihen kerskumisen\nkiusaukseen, joka ihmiskunnan pohjalla on, ja sanoi:\n\n\"Aamuisin, kun tulen kotiin, lajittelen korini sisällyksen. Siitä\ntulee joskus kamarin permannolle koko läjä. Minä panen lumput koppaan,\nliinavaatteet seinäkaappiini, villaisen piironkiini, kaikki vanhat\npaperit ikkunanloukkoon, kaiken syötävän kulhoon, lasinpalat uuniin,\njalkineet oven taakse ja luut sängyn alle.\"\n\nGavroche, joka oli pysähtynyt heidän taakseen, kuunteli.\n\n\"Akat\", sanoi hän, \"mitä te seisotte tässä puhumassa valtion asioista?\"\n\nVastaukseksi hän sai yht'aikaa neljä kiukkuista huudahdusta:\n\n\"Siinäkös taas tuommoinen rakkari!\"\n\n\"Mitä sillä on käpälässään? Pistooli, luulen ma!\"\n\n\"Ei, onko mokomaa nähty, tuommoinen mieronnulkki!\"\n\n\"Ei suinkaan tuo antau, ennenkuin kukistaa esivallan!\"\n\nHalveksuen kaikkia muita kostotoimenpiteitä tyytyi Gavroche näyttämään\nheille pitkää nenää.\n\nLumppuakka huusi:\n\n\"Ah, sinä senkin paljasjalka!\"\n\nSe, jonka nimi oli rouva Patagon, löi suuttuneena yhteen käsiänsä Ja\npäivitteli:\n\n\"Tässä tapahtuu vielä onnettomuuksia, se on varmaa. Se poika vekara\ntässä vieressä, se, jolla on se leukaparta, se sama, jolla aina\non se punahilkkainen tyttö kainalossa, meni tästä tänä aamuna ohi\nkivääri kainalossa. -- Rouva Bacheux sanoo, että viime viikolla oli\nvallankumous, tuota noin -- niin, missä se taas olikaan? -- niin\noikein, Pontoisessa. Ja tuossa nyt tulee tuo varkaanäpärä pistooli\nkourassa! Ja Les Célestins kuuluu olevan ihan täynnä kanuunia. Mitä\nhallitus tekee semmoisilla hirtehisillä, jotka eivät tee muuta kuin\nkeksivät kaikenlaista häiritäkseen ihmisiä, kun viimeinkin on päästy\nvähän rauhaan kaikista niistä onnettomuuksista, joita on ollut.\nHerra Jumala, muistanhan minä sen kuningatarraukan, jonka näin\najavan rankkurin rattailla! Ja mitenkä kaikesta tästä taas nuuskakin\nkallistuu! Se on sitten halpamaista! Mutta minä menen sentään\nkatsomaan, kun ne nitistää niskat sinulta, senkin riiviö!\"\n\n\"Kovinhan sinun nokkasi tohisee, muoriseni\", sanoi Gavroche. \"Nuohoa\nvähän räkäreikiäsi!\"\n\nSitten hän jatkoi matkaansa.\n\nKun hän oli tullut Pavée-kadulle, muistui lumppuakka hänen mieleensä,\nja hän puheli itsekseen:\n\n\"Väärin teet, lumppuakka, kun haukut vallankumousta! Tämä pistooli on\nsinulle hyödyksi. Se voi toimittaa hyviä paloja sinun koppaasi.\"\n\nÄkkiä hän kuuli melua takanaan; muori Patagon se siellä pitkän matkan\npäästä heristi hänelle nyrkkiään ja huusi:\n\n\"Äpärä sinä olet kuin oletkin!\"\n\n\"Siitä minä vähät\", vastasi Gavroche.\n\nAstellessaan hetken kuluttua Hôtel Lamoignonin ohi hän kohotti huudon:\n\n\"Nouskaa taisteluun!\"\n\nMutta samalla hänet valtasi alakuloisuuden puuska. Hän katseli\npistooliansa moittivasti ikäänkuin yrittäen siihen vaikuttaa:\n\n\"Minä olisin kunnossa\", sanoi hän sille, \"mutta sinä et!\"\n\nKurja voi lohduttaa toista. Gavroche näki tavattoman laihan koiran.\n\n\"Rakkiparka\", sanoi hän, \"tynnyrin olet niellyt, kun vanteet näkyvät!\"\n\nSitten hän lähti L'Orme-Saint-Gervais'ta kohti.\n\n\n\n\n3.\n\nParturin oikeutettu pahastuminen.\n\n\nSe kunnon parturi, joka oli ajanut pois ne molemmat lapset,\njoille Gavroche oli avannut norsun isällisen sylin, oli tällä\nhetkellä puodissaan ajamassa erään vanhan, keisarikunnan aikaisen,\nkunnialegioonan merkillä koristetun sotamiehen partaa. Juteltiin.\nParturi oli tietysti puhunut sotavanhuksen kanssa mellakasta, sitten\nkenraali Lamarquesta, ja Lamarquesta oli johduttu keisariin. Siitä\nsyntyi nyt parturin ja sotamiehen välille keskustelu, jonka Prudhomme,\njos olisi ollut läsnä, olisi koristanut arabeskeilla ja varustanut\notsakkeella: Partaveitsen ja sapelin keskustelu.\n\n\"Herra\", sanoi parturi, \"kuinka keisari ratsasti?\"\n\n\"Huonosti. Hän ei osannut pudottautua. Eikä siis koskaan pudonnut.\"\n\n\"Oliko hänellä kauniita hevosia? Niin, totta kai hänellä kauniit\nhevoset oli?\"\n\n\"Silloin, kun hän antoi minulle ristin, kiinnitin huomiota hänen\nhevoseensa. Se oli aivan valkoinen tamma, hyvä juoksija. Se oli hyvin\nleveäotsainen, lenkoselkäinen, sillä oli hienomuotoinen pää, jossa oli\nmusta pilkku, hyvin pitkä kaula, paksut polvet, pyöreät lautaset, suuri\ntakapuoli, ja se oli yli viidentoista kämmenen korkuinen.\"\n\n\"Kaunis hevonen\", sanoi parturi.\n\n\"Eläinhän oli hänen majesteettinsa.\"\n\nParturi oivalsi, että majesteetti-sanan jälkeen hetken hiljaisuus oli\nasiaankuuluva, menetteli sen mukaan ja jatkoi sitten;\n\n\"Ei suinkaan keisari haavoittunut kuin yhden kerran, vai kuinka?\"\n\nVanha sotamies vastasi tyynellä ja varmalla tavalla kuin ainakin mies,\njoka on ollut tapahtumassa mukana:\n\n\"Kantapäähän. Regensburgin luona. Minä en ole koskaan nähnyt häntä\nniin hienosti pukeutuneena kuin sinä päivänä. Hän oli hieno kuin uusi\nkuparikolikko.\"\n\n\"Entä te, herra veteraani, oletteko te usein haavoittunut?\"\n\n\"Minäkö?\" sanoi sotilas. \"No, enpä sanottavasti. Marengossa sain kaksi\nsapeliniskua niskaani, Austerlitzissa luodin oikeaan käsivarteeni.\nJenassa toisen vasempaan lonkkaani, Friedlandissa pistimenreiän --\ntuohon -- Moskovassa seitsemän tai kahdeksan keihäänpistoa, samapa se\nminne, Lützenissä murskasi kranaatinsiru sormen ja sitten Waterloossa\nsain musketinluodin reiteeni. Siinä kaikki.\"\n\n\"Ah\", huudahti parturi Pindaron sävyisänä, \"kuinka ihanaa mahtaisi olla\nsaada kuolla taistelukentällä! Kautta kunniani ottaisin kanuunankuulan\nvatsaani mieluummin kuin kuolisin sänkyyni sairaudesta, hitaasti ja\nvähän joka päivä, lääkkeiden, laastareiden, ruiskutusten ja lääkärien\navulla.\"\n\n\"Te ette ole nirsu vatsanne suhteen\", sanoi sotamies.\n\nTuskin hän oli tämän sanonut, kun kauhea paukaus tärisytti koko puotia.\nNäyteikkunan ruutu oli lentänyt säpäleiksi.\n\nParturi kalpeni.\n\n\"Herra Jumala!\" hän huusi, \"siinä se jo tuli!\"\n\n\"Mikä niin?\"\n\n\"Kanuunankuula!\"\n\n\"Tässä se on.\"\n\nJa hän otti ylös permannolla vielä pyörivän esineen. Se oli kivi.\n\nParturi riensi rikotun ruudun luo ja ehti parhaiksi nähdä Gavrochen,\njoka juoksi, minkä jaksoi, Saint-Jean-torille päin. Kun Gavroche, joka\nmuisteli niitä kahta pientä poikasta, kulki parturin puodin ohi, ei hän\nmalttanut olla lähettämättä parturille tervehdystä, vaan oli heittänyt\nkiven hänen ikkunaansa.\n\n\"Nähkääs\", ulvoi parturi, joka oli muuttunut valkoisesta siniseksi,\n\"tuo tekee pahaa pahan tähden. Mitä pahaa minä olen tehnyt sille\nvarkaanpojalle, minä?\"\n\n\n\n\n4.\n\nLapsi kummastelee vanhusta.\n\n\nSaint-Jean-aukiolla, missä vartiosto jo oli riisuttu aseista, oli\nGavroche liittynyt erääseen joukkoon, jota johtivat Enjolras,\nCourfeyrac, Combeferre ja Feuilly. Melkein kaikki olivat aseissa.\nBahorel ja Jean Prouvaire olivat niinikään mukana. Enjolras'lla oli\nkaksipiippuinen metsästyspyssy, Combeferrellä kansalliskaartilaisen\nkivääri, jossa oli legioonan numero, ja vyössä kaksi nutun alta\nvälkkyvää pistoolia, Jean Prouvairellä vanha ratsuväenmusketti,\nBahorelilla karhiini; Courfeyrac heilutteli tikarilla varustettua\nkeppiä. Feuilly kulki edellä sapeli kourassa ja huusi: \"Eläköön Puola!\"\n\nHe tulivat Quai Morlandilta päin ilman kaulahuiveja, avopäin,\nhengästyneinä, läpimärkinä sateesta, silmät säkenöiden. Gavroche kysyi\nheiltä tyynesti:\n\n\"Minne matka?\"\n\n\"Tule mukaan vain\", sanoi Courfeyrac.\n\nFeuillyn takana hyppeli Bahorel kuin kala vedessä. Hänellä oli\nhelakanpunaiset liivit ja hän iski ympärilleen musertavia sanoja. Hänen\nliivinsä pelästyttivät ohikulkijoita, jotka aivan kauhuissaan huusivat:\n\n\"Tuossa tulee punaisia!\"\n\n\"Punaisia, punaisia!\" vastasi Bahorel. \"Typerää pelkoa, porvari! Minä\npuolestani en pelkää unikukkoa enkä säikähdä punaista pipolakkia. Usko\nminua, porvari, ja jätä punaisen pelko nautakarjalle.\"\n\nHän näki eräässä kadunkulmassa maailman rauhallisimman julistuksen,\nPariisin arkkipiispan \"lampailleen\" antaman paasto-ohjeen, jossa\nmyönnettiin lupa syödä munia.\n\nBahorel huudahti:\n\n\"Lampaat! Kohtelias nimi hanhille!\"\n\nJa hän tempasi julistuksen irti seinästä. Tämä miellytti suuresti\nGavrochea. Tästä hetkestä alkoi poika tarkata Bahorelia.\n\n\"Bahorel\", huomautti Enjolras, \"sinä teit väärin. Sinun olisi\npitänyt jättää se julistus rauhaan, sen kanssa ei meillä ole mitään\ntekemistä, sinä tuhlaat suuttumustasi turhaan. Säästä varastoasi. Rivin\nulkopuolella ei ammuta sielulla enempää kuin kiväärilläkään.\"\n\n\"Kullakin on oma tapansa, Enjolras\", vastasi Bahorel. \"Tuo\npiispanproosa suututtaa minua, minä haluan syödä munia ilman, että\nminulle siihen on annettava lupa. Sinun palamistapasi on kylmää, minä\ntahdon pitää hauskaa. Älä sure, en minä mitään tuhlaa, minä otan vain\nvauhtia; ja jos revin tuon julistuksen, niin tein sen, hercle, vain\nruokahaluni vahvikkeeksi.\"\n\nSana \"hercle\" kummastutti Gavrochea. Hän käytti jokaista\noppimistilaisuutta hyväkseen, ja tuo julistuksen repijä oli herättänyt\nhänessä kunnioitusta. Hän kysyi tältä:\n\n\"Mitä se 'hercle' on?\"\n\nBahorel vastasi:\n\n\"Se on latinaa ja merkitsee: perkele!\"\n\nNyt Bahorel näki eräässä ikkunassa kalpean, mustapartaisen miehen, joka\nluultavasti oli Aapisen ystäviä. Hän huusi tälle:\n\n\"Pian tänne patruunia! Para bellum.\"[13]\n\n\"Bel homme![14] Se on totta\", sanoi Gavroche, joka nyt ymmärsi latinaa.\n\nHeitä seurasi meluisa joukko ylioppilaita, taiteilijoita, Aix'n La\nCougourde-seuraan kuuluvia nuoria miehiä, työmiehiä, jätkiä, useimmilla\naseina keppi tai pistin, muutamilla samoin kuin Combeferrella, pistooli\nvyöllä. Eräs sangen vanha ukko marssi joukossa mukana. Hänellä ei ollut\nasetta ja hän riennätti askeliaan pysyäkseen joukossa, vaikka hän\nnäytti kulkevan syvissä mietteissä. Gavroche huomasi hänet.\n\n\"Mikä se tuo on?\" kysyi hän Courfeyracilta.\n\n\"Vanha ukko, kyllähän sen näet.\"\n\nSe oli herra Mabeuf.\n\n\n\n\n5.\n\nUkko.\n\n\nKertokaamme nyt, mitä oli tapahtunut.\n\nEnjolras ja hänen ystävänsä olivat Boulevard Bourdonilla\napuviljamakasiinin lähellä sillä hetkellä, jolloin rakuunat tekivät\nhyökkäyksensä. Enjolras, Courfeyrac ja Combeferre olivat niiden\njoukossa, jotka juoksivat Bassompière-kadulle huutaen: \"Barrikaadeja\nrakentamaan!\" Lesdiguières-kadulla olivat he tavanneet ukon, joka\nkulki mutkitellen kuin juopunut ja piti hattua kädessään, vaikka\noli sadellut koko aamun ja paraikaa satoi aika rankasti. Courfeyrac\noli tuntenut ukko Mabeufin. Hän tiesi, kuka ukko oli, hän kun oli\nusein saattanut Mariusta aina tämän portille saakka. Kun hän tunsi\nvanhan kirjatoukan rauhalliset tavat, hämmästyi hän nähdessään\nvanhuksen tässä mellakassa, muutaman askelen päässä ryntäävästä\nratsuväestä, melkein keskellä kivääritulta, paljaspäisenä sateessa ja\nkävelemässä keskellä luotituiskua. Hän meni senvuoksi vanhuksen luo,\nja viisikolmattavuotiaan kapinoitsijan ja kahdeksankymmenvuotiaan ukon\nvälillä syntyi seuraava keskustelu:\n\n\"Menkää te kotiinne, herra Mabeuf.\"\n\n\"Minkä vuoksi?\"\n\n\"Kun täällä syntyy mellakka.\"\n\n\"Hyvä on.\"\n\n\"Täällä alkaa sadella sapeliniskuja ja kiväärinkuulia, herra Mabeuf.\n\n\"Hyvä on.\"\n\n\"Ja kanuunankuulia.\"\n\n\"Hyvä on. Mutta minne te olette menossa?\"\n\n\"Kaatamaan hallitusta nurin.\"\n\n\"Hyvä on.\"\n\nJa hän alkoi kulkea heidän mukanaan. Siitä hetkestä pitäen hän ei ollut\nlausunut enää sanaakaan. Hänen astuntansa oli äkkiä käynyt varmaksi;\nmuutamat työmiehet olivat tarjonneet hänelle käsipuoltaan, mutta hän\noli tehnyt päällään kieltävän liikkeen. Hän kulki jonossa miltei ensi\nrivissä, mutta vaikka hän käveli reippaasti, oli hänen kasvojensa ilme\nkuitenkin kuin unissakävijän.\n\n\"Onpas se sisukas ukko!\" tuumiskelivat ylioppilaat. Joukossa levisi\nhuhu, että hän oli entinen konventinjäsen, vanha kuninkaanmurhaaja.\nJono oli kääntynyt Verriere-kadulle.\n\nPikku Gavroche marssi etunenässä ja lauloi täyttä kurkkua, joten hän\noli kuin jonkinlainen joukon torventoitottaja. Hän lauloi:\n\n    Kas kuu jo nousee, näethän,\n    joko metsähän mennähän?\n    sai neidolta poikanen kysytyks.\n        Tuu, tuu, tuu,\n        Chatou.\n    Jumal' on mulla yks, yks kuningas,\n    yks penni ja kenkä yks.\n\n    Juu, juopunut oli varpunen:\n    tuli aamusta alkaen\n    ajuruohon kastetta ryypätyks.\n        Sii, sii, sii\n        Passy.\n    Jumal' on mulla yks, yks kuningas,\n    yks penni ja kenkä yks.\n\n    Kuin käki, humalassa niin\n    sudenpentukin tavattiin,\n    ja luultiin tiikerin ilveilyks.\n        Don, don, don\n        Meydon.\n    Jumal' on mulla yks, yks kuningas,\n    yks penni ja kenkä yks.\n\n    Ja sitten noitui kumpikin.\n    Joko metsähän mentihin?\n    sai neidolta poikanen kysytyks.\n        Tin, tin, tin,\n        Pantin.\n    Jumal' on mulla yks, yks kuningas,\n    yks penni ja kenkä yks.\n\nHe kääntyivät kulkemaan Saint-Merryä kohti.\n\n\n\n\n6.\n\nAlokkaita.\n\n\nJoukko kasvoi joka hetki. Billettes-kadulla liittyi siihen kookas,\njo hiukan harmahtava mies, jonka karski ja rohkea muoto kiinnitti\nCourfeyracin, Enjolras'n ja Combeferren huomiota, mutta kukaan\nheistä ei häntä tuntenut. Gavroche, joka lauleli, vihelsi, huuteli,\njuoksenteli edellä ja koputteli puotienluukkuja hanattomalla\npistoolillaan, ei tullut häntä huomanneeksi.\n\nVerriere-kadulle he joutuivat kulkemaan Courfeyracin asunnon ohi.\n\n\"Sepä sattui hyvin\", sanoi Courfeyrac, \"sillä minä olen unohtanut\nkukkaroni ja hukannut lakkini.\" Hän harppasi portaita ylös kiireesti.\nHän otti vanhan hatun ja kukkaronsa sekä liinavaatteittensa joukossa\nkätkössä olleen suurehkon rasian. Juostessaan portaita alas huusi\nportinvartijamuija häntä:\n\n\"Herra de Courfeyrac!\"\n\n\"Muori, mikä teidän nimenne on?\" vastasi Courfeyrac.\n\nMuija oli aivan ällistynyt.\n\n\"Tottahan te tiedätte, että minun nimeni on Veuvain.\"\n\n\"No niin, jos vielä kerran sanotte minua herra de Courfeyraciksi, niin\nsanon minä teitä rouva de Veuvainiksi. No niin, mistä oli kysymys?\"\n\n\"Täällä on joku teitä hakemassa?\"\n\n\"Kuka sitten?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Minun huoneessani.\"\n\n\"Menköön hiiteen!\"\n\n\"Mutta hän on odottanut jo yli tunnin teidän tuloanne\", intti muori.\n\nSamassa tuli tämän huoneesta nuori työmies, laiha, kalpea, pieni,\nnyppylänaamainen, yllään repaleinen pusero ja paikatut samettihousut.\nHän oli pikemmin valepukuisen tytön kuin miehen näköinen.\n\n\"Tehkää hyvin ja sanokaa, onko herra Marius kotona.\"\n\n\"Ei, ei ole.\"\n\n\"Tuleeko hän kotiin ennen iltaa?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\nJa Courfeyrac lisäsi:\n\n\"Minä puolestani en tule kotiin.\"\n\nNuori mies katsoi häntä ja kysyi:\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Muuten vain.\"\n\n\"Minne te sitten menette?\"\n\n\"Mitä se sinulle kuuluu?\"\n\n\"Antakaa minun kantaa rasiaanne.\"\n\n\"Minä menen barrikaadeille.\"\n\n\"Saanko tulla mukaan.\"\n\n\"Niinkuin tahdotte\", vastasi Courfeyrac. \"Katu on vapaa, katukivet\nkaikkia varten.\"\n\nJa hän riensi ulos tavoittaakseen ystävänsä. Joukkoon ehdittyään hän\nantoi rasiansa erään toverinsa kannettavaksi. Vasta neljännestunnin\nkuluttua hän huomasi, että se nuorukainen todella oli tullut mukaan.\n\nVäkijoukko ei mene, minne itse tahtoo. Olemme sanoneet, että se menee\ntuulen mukana. He kulkivat Saint-Merryn ohi ja joutuivat, oikein\ntietämättä kuinka, Saint Denis-kadulle.\n\n\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA KIRJA.\n\nCORINTHE.\n\n\n\n\n1.\n\nCorinthen historia sen perustamisesta saakka.\n\n\nNe pariisilaiset, jotka nykyjään tulevat Rambuteau kadulle halleihin\npäin mennessä ja sitten oikealla vastapäätä Mondétour-katua huomaavat\nkorinpunojanpuodin, jonka kylttinä on keisari Napoleon Suuren muotoinen\nkori ja siinä kirjoitus:\n\n    Napoleon on punottu\n         pajusta,\n\nsaattavat tuskin aavistaa, mitä hirvittäviä tapauksia tällä paikalla\nsattui tuskin kolmekymmentä vuotta sitten.\n\nTäällä oli näet Chanvrerie-katu, joka vanhoissa asiakirjoissa\nkirjoitetaan Chanverrerie, ja kuuluisa Corinthe-kapakka.\n\nMuistetaan vielä, mitä siitä barrikaadista on kerrottu, joka oli tällä\npaikalla, ja minkä vain Saint-Merryn barrikaadi saattoi varjoon. Tähän,\nnyt unohdukseen joutuneeseen kuuluisaan Chanvrerie-kadun barrikaadiin\ntahdomme luoda hiukan valoa.\n\nSallittakoon meidän kertomuksen selkeyden vuoksi käyttää samaa\nyksinkertaista keinoa, jota käytimme Waterloon suhteen. Ne,\njotka tahtovat saada jokseenkin tarkan käsityksen siitä, mitä\nrakennusrykelmiä siihen aikaan kohosi lähellä Saint-Eustachea, Hallien\nkoilliskolkassa, mistä nykyjään aukenee Rambuteau-katu, ajatelkoot\nvain suurta N-kirjainta, jonka yläpää koskee Saint-Denis-katua, alusta\nHalleja, molemmat kohtisuorat kyljet osoittavat Grande-Truanderie- ja\nChanvrerie-katuja ja vinoviiva Petite-Truanderie-katua. Entinen\nMondétour-katu leikkasi näitä kolmea viivaa niin monimutkaisesti, että\nnämä neljä katua sadan neliösylen alueella, yhtäältä Les Halles'in\nja Saint-Denis-kadun, toisaalta Cygne- ja Prêcheurs-katujen välillä,\nmuodostivat seitsemän erikokoista ja erimuotoista rakennussaareketta,\njotka tuntuivat olevan kuin sikin sokin siihen nakatut niinkuin\nkivilouhimon möhkäleet, kapeiden halkeamain erottamina.\n\nSanomme halkeamain, emmekä voi paremmin kuvata näitä pimeitä, ahtaita,\nmutkaisia, kahdeksankerroksisten, saastaisten talojen reunustamia\nkujia. Nämä rakennukset olivat niin rappeutuneita, että Chanvrerie- ja\nPetite-Truanderie-katujen puoleisia fasadeja oli tuettu vastapäisen\ntalon seinästä toiseen kulkevilla poikkipuilla. Katu oli kapea,\nvesioja leveä, jotenka kävelijä kulki aina kosteilla kivillä, ohi\nkellarimaisten puotien, suurten rautavanteisten nurkkakivien, suurten\nroskaläjien ja valtavilla, vuosisatoja vanhoilla ristikkoporteilla\nvarustettujen porttiholvien. Rambuteau-katu on nyttemmin pyyhkäissyt\npois kaikki nämä.\n\nNimi Mondétour (kapakkatieni) kuvaa mainiosti tämän katusikermän\nkoukeroita. Vähän kauempana oli vielä osavampiniminen _Pirouette_-\n(Väkkärä-) katu, joka yhtyi Mondétour-katuun.\n\nVaeltaja, joka Saint-Denis-kadulta tuli Chanvrerie-kadulle, näki\ntämän kadun kapenevan edessään aivan kuin olisi tullut pitkulaiseen\nsuppiloon. Katu oli hyvin lyhyt ja sen päässä sulki tien Les\nHalles'iin sikermä korkeita taloja, joten hän olisi luullut tulleensa\numpikujaan, ellei vasemmalla ja oikealla olisi huomannut kahta mustaa\naukkoa, joiden kautta saattoi päästä ulos. Se oli Mondétour-katu,\njoka yhtäältä yhtyi Prêcheurs-katuun ja toisaalta Cygne- ja\nPetite-Truanderie-katuihin. Tämän umpikujan päässä, oikeanpuoleisen\naukon kulmassa oli muita matalampi talo, joka muodosti eräänlaisen\nkadulle pistävän niemekkeen.\n\nTässä talossa, joka oli vain kolmikerroksinen, oli jo kolmen vuosisadan\najan ollut kuuluisa ja hyvin suosittu ravintola. Tämä kapakka antoi\nkoko seudulle meluisaa hilpeyttä, johon vanha Théophile on viitannut\nsäkeissään:\n\n    Ja tuulessa häilyy siellä\n    luut lempijän hirttäyneen.\n\nPaikka oli hyvä ja ravintola kulki perintönä isältä pojalle.\n\nMathurin Régnier'n aikana oli tämän ravintolan nimenä Pot-aux-Roses\n(Ruusuruukku), ja kun rebusmuoto siihen aikaan oli muodissa, niin\noli sillä silloin kylttinä ruusunpunainen pylväs (poteau rose).\nViime vuosisadalla oli Natoire, yksi niitä fantastisia mestareita,\njoita nykyajan kankea koulu halveksii, monta kertaa tässä kapakassa\njuonut itsensä humalaan saman pöydän ääressä Régnier'n kanssa ja\nkiitollisuudesta maalannut rykelmän korintteja ruusunpunaiseen\npylvääseen. Iloissaan tästä oli ravintoloitsija muuttanut kylttinsä\nja panettanut rypäleiden alle kullatuin kirjaimin nimen Au Raisin de\nCorinthe. Siitä nimi Corinthe. Ei mikään ole luontevampaa juomarille\nkuin ellipsi. Ellipsi on jonkinlaista fraasin hoipertelua. Corinthe oli\nvähitellen työntänyt syrjään nimen Pot-aux-Roses. Dynastian viimeinen\nravintoloitsija, ukko Hucheloup, joka ei edes tuntenut talonsa\ntraditsionia, oli maalauttanut pylvään siniseksi.\n\nSali alakerrassa, missä tiski oli, sali toisessa kerroksessa, missä\nbiljardia pelattiin, puiset kiertoportaat molempain kerrosten välillä,\ntahraisia pöytiä, savuttuneet seinät, valot palamassa keskellä päivää,\nsiinä paikan sisäkuva. Luukulla varustetut portaat johtivat alakerran\nsalista kellariin. Kolmannessa kerroksessa oli Hucheloup'n perheen\nasunto. Sinne päästiin portaita tai pikemminkin eräänlaisia tikapuita\nmyöten toisen kerroksen salista. Ullakolla oli kaksi kamarintapaista,\nmissä piioilla oli makuupaikkansa. Alakerrassa oli tarjoiluhuoneen\nlisäksi myöskin keittiö.\n\nUkko Hucheloup oli kenties syntynyt kemistiksi, mutta varmaa oli, että\nhän oli kokki, sillä hänen kapakassaan sai hyvää ruokaa. Hucheloup\noli keksinyt erinomaisen ruokalajin, jota ei saatu missään muualla\nkuin hänen luonaan, nimittäin täytetyn karpin, jolle hän oli antanut\nnimeksi _Carpes au gras_. Sitä syötiin talikynttilän tai Ludvig XVI:n\naikaisen quinquet-lampun valossa pöytien ääressä, joiden päälle\noli naulattu vahakangasta pöytäliinoiksi. Sinne tultiin pitkien\nmatkojen päästä. Eräänä päivänä oli Hucheloup päättänyt ilmoittaa\nohikulkijoille tästä erikoisuudestaan; sitä varten hän oli pistänyt\nsiveltimen mustaan väriin, ja kun hänellä oli erikoinen tavaustapansa\nniinkuin keittotaitonsakin, oli hänen seinäänsä ilmestynyt merkillinen\nkirjoitus: _carpes ho gras_. Eräänä talvena oli lumi ja sade saanut\npäähänsä kuluttaa pois s-kirjaimen ensimmäisen sanan lopusta ja\ng-kirjaimen kolmannen sanan alusta, joten jäljelle jää: _carpe ho ras_.\n\nAjan ja sateen avulla oli siis vaatimattomasta gastronomisesta\ntiedonannosta tullut syvämielinen neuvo.[15]\n\nNäin tapahtui, että ukko Hucheloup, joka ei osannut ranskaa, oli\nosannut latinaa, että hänen keittiöstään oli tullut filosofiaa ja\nettä, kun hän oli tarkoittanut vain kilpailla Carêmen kanssa, hän\noli joutunut olemaan Horatiuksen kaltainen. Ja merkillistä, että\nkirjoituksen myöskin piti merkitä: tulkaa minun kapakkaani.\n\nKaikesta tästä ei nykyjään ole mitään jäljellä. Mondétour-labyrinttia,\njoka 1847 murrettiin auki, ei luultavasti tällä hetkellä enää myöskään\nole. Chanvrerie-katu ja Corinthe ovat kadonneet Rambuteau-kadun kivien\nalle.\n\nKuten jo olemme sanoneet, oli Corinthe Courfeyracin ja hänen ystävänsä\nmielipaikkoja. Grantaire oli paikan keksinyt. Hänet oli houkutellut\nensi kertaa sisään _carpe horas_ ja seuraavat kerrat _carpes au\ngras_. Siellä juotiin, syötiin, meluttiin; maksettiin kohtuullisesti,\nmaksettiin epäsäännöllisesti, joskus ei maksettu ensinkään, mutta\noltiin aina tervetulleita. Ukko Hucheloup oli sävyisä mies.\n\nHucheloup, sävyisä mies, kuten sanoimme, oli viiksiniekka kapakoitsija,\nlystikäs lajinsa muunnos. Hän näytti aina olevan huonolla tuulella ja\ntahtovan peloittaa vieraitansa, murisi kaikille sisään tulijoille ja\nnäytti pikemmin haluavan haastaa riitaa kuin palvella. Ja kuitenkin, me\ntoistamme sen vielä, oltiin tänne aina tervetulleita. Tämä ominaisuus\noli hankkinut kapakalle suuren kantajoukon ja houkutellut sinne nuoria\nmiehiä, jotka sanoivat toisilleen: \"Mennään kuulemaan, kuinka ukko\nHucheloup murisee.\" Hän oli muinoin ollut miekkailunopettaja. Joskus\nhän purskahti äänekkääseen nauruun. Karkea suu, mutta hyvä sydän.\nHän oli pohjaltaan leikkisä, pinnalta traagillinen; hänen teki mieli\nsäikytellä ihmisiä niinkuin pistoolinmuotoiset nuuskarasiat, jotka\nsaavat aikaan vain aivastuksen laukauksen asemesta.\n\nHänen puolisonsa, emäntä Hucheloup, oli parrakas ja ratki ruma olento.\n\nNoin v. 1830 kuoli ukko Hucheloup. Hänen mukanaan meni hautaan _carpe\nau gras'n_ valmistustavan salaisuus. Hänen lohduton leskensä jatkoi\nravintolaliikettä. Mutta keittiö rappeutui ja muuttui inhoittavaksi,\nviini, joka aina oli ollut huonoa, kävi kerrassaan kauheaksi.\nCourfeyrac ja hänen ystävänsä kävivät Corinthessa kuitenkin edelleenkin\nsäälistä, selitti Bossuet.\n\nLeskiemäntä oli ahdashenkinen ja ruma ja puhui maalaismurretta. Mutta\nhänen lystikäs ääntämisensä lievensi sen mauttomuutta. Hänellä oli\naivan erikoinen kertomatapa, joka höysti hänen maalta ja nuoruuden\nkeväästä ammennettuja muistojansa.\n\nToisen kerroksen sali, varsinainen ruokasali, oli suuri, pitkulainen\nhuone, täynnä taburetteja, jakkaroita, tuoleja, penkkejä ja pöytiä,\njoiden lisäksi siellä vielä oli vanha rankkuva biljardipöytä. Sinne\ntultiin kiertoportaita myöten, jotka salin nurkassa muodostivat\nnelikulmaisen, laivan kansiluukkua muistuttavan reiän.\n\nTämä sali, jota valaisi vain yksi kapea ikkuna ja aina palava\nlamppu, muistutti ullakkohuonetta. Kaikki siinä olevat nelijalkaiset\nhuonekalut käyttäytyivät niinkuin niillä olisi ollut vain kolme jalkaa.\nValkoiseksi maalattujen seinien ainoana koristuksena oli seuraava säe\nrouva Hucheloup'n kunniaksi:\n\n    Hän kaukaa kummastuttaa, likeltä kauhistaa,\n    ja nenänpäässä syylä summaton asustaa.\n    Sä pelkäät, että niistää nyt juur' hän syylän pois,\n    ja sulkea se silloin suun suuren kyllä vois.\n\nTämä säe oli hiilellä piirretty seinään.\n\nRouva Hucheloup, jota tämä säe sattuvasti kuvasi, kulki aamusta iltaan\ntäysin rauhallisesti sen ohi. Kaksi palvelijatarta, Matelote ja\nGibelotte, ainakaan ei heitä koskaan kuultu muilla nimillä mainittavan,\nauttoi rouva Hucheloup'ta asettamaan pöydälle kulhoja sinertävää\nviiniä ja erilaatuisia voimaliemiä, joita kivikulhoista tarjottiin\nnälkäisille vieraille. Matelote, suuri ja paksu, punatukkainen ja\näreä, Hucheloup-vainajan muinainen lempisulttaanitar, oli rumempi kuin\nmikään mytologinen hirviö. Mutta kun asiaan kuitenkin kuuluu, että\npalvelijan aina on annettava etusija emännälle, ei hän kuitenkaan ollut\nniin ruma kuin rouva Hucheloup itse. Gibelotte taas, pitkä, hintelä,\nsairaalloisen kalpea, siniset renkaat silmien alla ja silmäluomet\naina alaslusahtamassa, alati raukean ja nääntyneen näköinen ikäänkuin\nolisi sairastanut kroonillista väsymystä, oli ensimmäinen ylhäällä\nja viimeinen menemässä levolle, palveli kaikkia, jopa Mateloteakin,\nhiljaa ja ystävällisesti ja hymyili kesken väsymystään epämääräiseen,\nuneliaaseen tapaansa.\n\nRuokasalin ovella oli Courfeyracin siihen riipustama kirjoitus:\n\nTarjoa jos voit, syö jos rohkeat.\n\n\n\n\n2.\n\nHilpeä alku.\n\n\nLaigle de Meaux asui, kuten muistettaneen, mieluummin Jolyn luona kuin\nmissään muualla. Hänellä oli koti samaan tapaan kuin linnulla on oksa.\nYstävykset elivät yhdessä, söivät yhdessä, makasivat yhdessä. Kaikki\noli heille yhteistä, jopa jossakin määrin Musichettakin. He olivat\nerottamattomat kuin munkki ja tämän bini.[16] Aamulla 5. p:nä kesäkuuta\nhe menivät syömään aamiaista Corintheen. Jolyn nenä oli tukossa\nankarasta nuhasta, joka oli tarttumassa myöskin Laigle de Meaux'hon.\nLaiglen nuttu oli nukkavieru, mutta Joly oli hyvissä vaatteissa.\n\nKello oli noin yhdeksän aamulla, kun he aukaisivat Corinthen oven.\n\nHe menivät toiseen kerrokseen.\n\nMatelote ja Gibelotte ottivat heidät vastaan.\n\n\"Äyriäisiä, juustoa ja sianlihaa\", sanoi Laigle.\n\nHe istuutuivat erään pöydän ääreen.\n\nHuone oli tyhjä; he olivat ainoat vieraat.\n\nGibelotte, joka tunsi Jolyn ja Laiglen, pani pullon viiniä pöydälle.\n\nJuuri kun he söivät ensimmäistä äyriäistään, ilmestyi porrasaukkoon\npää, ja eräs ääni sanoi:\n\n\"Minä kuljin ohi ja tunsin kadulle saakka ihanaa brie-juuston hajua. Ja\nniin tulin sisään.\"\n\nSe oli Grantaire.\n\nGrantaire työnsi itselleen tuolin pöydän ääreen.\n\nKun Gibelotte näki Grantairen, toi hän kaksi pulloa viiniä pöydälle.\n\nSe teki yhteensä kolme.\n\n\"Aiotko sinä juoda nuo molemmat pullot?\" kysyi Laigle Grantaireltä.\n\nGrantaire vastasi:\n\n\"Kaikki ovat älykkäitä täällä, sinä yksin olet typerä. Kaksi pulloa ei\nole vielä koskaan peloittanut yhtä miestä.\"\n\nToiset olivat aloittaneet syöden, Grantaire aloitti juoden. Puoli\npulloa hulahti alas tuossa tuokiossa.\n\n\"Sinulla on nähtävästi reikä vatsassa\", sanoi Laigle.\n\n\"Ja sinulla on reikä kyynärpäässä\", vastasi Grantaire. Ja\ntyhjennettyään lasinsa lisäsi hän:\n\n\"Laigle, sinä kotka ruumispuheenpitäjien parissa, sinun nuttusi on\nvanha.\"\n\n\"On\", vastasi Laigle. \"Siksipä nuttu ja minä sovimme hyvin yhteen.\nSe on muodostunut minun mukaisekseni, se ei häiritse minua millään\ntavalla, se mukautuu jokaiseen liikkeeseeni; minä en tunne sen\nolemassaoloa muusta, kuin että se pitää minua lämpimänä. Vanhat\nvaatteet ovat aivan kuin vanhat ystävät.\"\n\n\"Se on totta\", huudahti Joly, joka nyt sekaantui keskusteluun, \"vanha\nnuttu on vanha ystävä.\"\n\n\"Tuletko bulevardilta, Grantaire?\" kysyi Laigle.\n\n\"En.\"\n\n\"Joly ja minä näimme äsken ruumissaattueen alkupään.\"\n\n\"Se oli merkillinen nähtävyys\", sanoi Joly.\n\n\"Kuinka hiljaista tällä kadulla on!\" huudahti Laigle. \"Kuka täällä\nvoisi aavistaa, että Pariisi tällä hetkellä on kuohuksissa? Kuinka\nhyvin sen huomaa, että tämä seutu muinoin oli luostareita täynnä!\nDu Breul ja Sauvai luettelevat ne, ja apotti Lebeuf myöskin. Niitä\noli täällä kaikkialla. Täällä vilisi munkkeja, kengällisiä ja\npaljasjalkaisia, parrattomia ja parrakkaita, harmaita, mustia,\nvalkoisia, fransiskaaneja, minimejä, kapusiineja, karmeliittoja, pieniä\nja suuria augustiineja, vanhoja augustiineja; niitä kasvaa kuin sieniä.\"\n\n\"Älkäämme puhuko munkeista\", keskeytti Grantaire, \"muuten tekee mieli\nruveta kyhnyttämään itseään.\"\n\nSitten huudahti hän:\n\n\"Huh, nyt nielaisin pahentuneen äyriäisen! Nyt luulosairauteni\npalaa taas. Äyriäiset ovat mätiä, piiat rumia. Minä vihaan\nihmiskuntaa. Richelieu-kadulla kuljin äsken kirjaston ohi. Tuo kasa\näyriäistenkuoria, jota sanotaan kirjastoksi, inhoittaa minua. Niin\npaljon paperia! Niin paljon mustetta! Niin paljon sotkua! Ja kaikki tuo\non kirjoitettu! Kuka se taas sanoikaan, että ihminen on kaksijalkainen\neläin ilman höyheniä? Ja sitten tapasin kauniin tytön, jonka tunnen,\nkauniin kuin kevät. Ja tämä oli ihastunut, haltioitunut, onnellinen,\nseitsemännessä taivaassa, se letukka, siitä, että eräs inhoittava\npankkiiri, rokonarpinen raakalainen, on suvainnut kiintyä häneen.\nAh, nainen katselee täyttä kukkaroa yhtä hartaasti kuin kaunista\npoikaa; kissat vaanivat hiiriä yhtä hyvin kuin lintuja. Vain pari\nkuukautta sitten tuo tyttö istui niin siveästi ullakkokamarissaan ja\nompeli nyörinreikiä kureliiveihin, ompeli, makasi telttavuoteellaan,\nistui kukkaruukun ääressä ja oli onnellinen. Nyt hänestä on tullut\npankkiiritar. Muutos on tapahtunut yhdessä yössä. Minä tapasin\nuhrin tänä aamuna; hän oli aika iloinen, mutta ilkeintä on, että se\nletukka oli yhtä kaunis tänään kuin eilenkin. Hänen pankkiiristaan\nei näkynyt mitään hänen kasvoillaan. Ruusut ovat naisia ylempänä tai\nalempana siinä suhteessa, että niissä näkee lehtimadon jäljet. Ah,\nmaan päällä ei ole moraalia, siitä otan todistajaksi myrtin, joka on\nrakkauden tunnuskuva, laakerin, joka on sodan tunnuskuva, öljypuun, sen\nhölmöläisen, joka on rauhan tunnuskuva, omenapuun, joka oli tukahduttaa\nAatamin siemenillään, ja viikunapuun, kaikkien hameiden kantaisän. Ja\nmitä oikeuteen tulee, tahdotteko tietää, mitä oikeus on? Gallialaisten\ntekee mieli Clusiumia, Rooma suojelee Clusiumia ja kysyy, mitä pahaa\nClusium on teille tehnyt. Brennus vastaa: Sitä samaa pahaa, mitä\nAlba oli tehnyt teille, mitä Fidenae oli tehnyt teille, samaa pahaa\nkuin volskilaiset ja sabinilaiset tekivät teille. He olivat teidän\nnaapureitanne, Clusialaiset ovat meidän. Me tarkoitamme naapuruudella\nsamaa kuin te. Te olette ryöstäneet Alban, me otamme Clusiumin. Rooma\nsanoo: Te ette saa ottaa Clusiumia. Silloin ottaa Brennus Rooman.\nSitten hän huutaa: _Vae victis!_ Semmoista on oikeus. Ah, kuinka\npaljon maailmassa onkaan petoeläimiä! Mikä määrä kotkia! Minua oikein\npöyristyttää!\"\n\nHän ojensi lasiaan Jolylle, joka täytti sen. Sitten hän tyhjensi\nsen ja jatkoi, miltei keskeyttämättä tuon viinilasin vuoksi, jonka\nnielaisemista ei kukaan huomannut, tuskin edes hän itse:\n\n\"Brennus, joka ottaa Rooman, on kotka; pankkiiri, joka ottaa\ngrisetten, on myöskin kotka. Toisella ei ole enempää häpyä kuin\ntoisellakaan. Siispä, älkäämme uskoko mihinkään. Ei ole muuta\nkuin yksi todellisuus: juominen. Mitä mielipidettä lienettekin,\nkannatatteko laihaa kukkoa niinkuin Urin kanttooni, vai lihavaa\nkukkoa, kuten Glaruksen kanttooni, voi olla yhtä hyvä, juokaa vain. Te\npuhutte bulevardista, ruumissaatosta ynnä sen semmoisesta. Vai niin,\ntehdäänkö taas vallankumous? Tämä keinojen köyhyys Luojan puolelta\nkummastuttaa minua. Joka hetkihän hän saa rasvata tapahtumain uraa,\nmuuten ne eivät ota liikkuakseen. Ja jos takaltaa, jos ei suju, niin\nheti kohta on vallankumous! Hänellähän on kädet aina saastaisina\ntuosta inhoittavasta rasvasta. Hänen sijassaan menettelisin minä\nyksinkertaisemmin: minä en joka hetki muuttelisi koneistoani, minä\npitäisin ihmiskuntaa tasaisessa käynnissä, kutoisin tapahtumia\nsilmukka silmukalta antamatta langan katketa, en käyttäisi mitään\nsatunnaisia keinoja, en pitäisi mitään ylimääräistä ohjelmistoa. Se,\nmitä te sanotte edistykseksi, käy kahden liikevoiman avulla, ihmisten\nja tapausten. Mutta ikävä kyllä, poikkeustilat ovat silloin tällöin\nvälttämättömiä. Sekä tapauksille että ihmisille on vakinainen väki\nriittämätön; ihmisten joukkoon tarvitaan neroja, tapahtumien joukkoon\nvallankumouksia. Suuret satunnaiset tapahtumat kuuluvat lakiin; asiain\njärjestys ei voi tulla toimeen ilman niitä; ja kun näkee pyrstötähden\nlennon, tekisi mieli uskoa, että taivas itse tarvitsee satunnaisia\nnäyttelijöitä. Mitä odottamattomimmalla hetkellä liimaa luoja meteorin\ntaivaan seinään. Ilmestyy joku merkillinen tähti, perässään suunnaton\nhäntä. Ja se tappaa Caesarin. Brutus antaa hänelle tikarinpiston\nja Jumala antaa hänelle pyrstötähdenpiston. Ykskaks, niin ilmestyy\nrevontuli, sitten vallankumous, sitten suuri mies; 93 suurin kirjaimin,\nNapoleon etuvartiona ja ylinnä plakaatissa vuoden 1811 pyrstötähti.\nAh, kuinka muhkean komea plakaatti, ihan täynnä odottamattomia,\nleimuavia sikermiä! Pum! Pum! Ylimääräinen näytelmä! Avatkaa silmänne,\ntöllistäjät! Kaikki on erinomaista, tähti niinkuin draamakin! Hyvä\nJumala, se on liikaa eikä kuitenkaan kylliksi. Nämä apuneuvot, joita\npoikkeustiloissa käytetään, näyttävät olevan rikkautta, mutta ovatkin\nköyhyyttä. Ystäväni, Kaitselmus koettaa suoriutua niin hyvin kuin\ntaitaa. Vallankumous, mitä se todistaa? Sitä, että Luoja on pulassa.\nHän tekee vallankumouksen, kun yhteys nykyisen ja tulevan välillä on\nkatkennut eikä hän ole saanut solmituksi langanpäitä yhteen. Se antaa\ntodellakin tukea arvelulleni Jehovan varallisuussuhteista; ja kun näkee\nniin paljon kurjuutta siellä ylhäällä ja täällä alhaalla, niin paljon\nkataluutta ja siivottomuutta ja ahnautta ja viheliäisyyttä taivaassa ja\nmaan päällä, linnusta alkaen, jolla ei ole jyvänsirua, minuun saakka,\njolla ei ole sataatuhatta frangia korkoja; kun näkee ihmisen kohtalon,\njoka on sangen kulunut, jopa kuninkaallistenkin kohtalon, joka on\nnukkavieru, mistä todistuksena on, että Condén prinssi hirtti itsensä;\nkun näkee talven, joka ei ole muuta kuin halkeama taivaanlaessa, jonka\nläpi tuuli pääsee puhaltamaan; kun näkee niin paljon riekaleita, jopa\naamun upiuudessa purppuraviitassa vuorenhuippujen yllä, kun näkee\nkastepisarat, nuo väärät helmet, kun katsoo iloilevan ihmiskunnan\nsaumoja ja paikkailtuja tapahtumia ja niin monta pilkkua auringossa ja\nniin monta reikää kuussa, kun näkee niin paljon kurjuutta kaikkialla,\nniin epäilenpä, että Jumala ei ole rikas. Hänellä on näennäisyys\npuolellaan, se myönnetään, mutta minä ymmärrän, että hän elää ahtaissa\noloissa. Hän antaa vallankumouksen samalla tavalla kuin kauppias,\njonka kassakaappi on tyhjä, antaa tanssiaiset. Ei saa tuomita jumalia\nnäön mukaan. Taivaan kultauksen alla uumoan minä köyhää maailmaa.\nLuomakunta on vararikon partaalla. Senvuoksi olen tyytymätön. Huomatkaa\ntämäkin: nyt on viides kesäkuuta, mutta on melkein pimeä; aamusta\nalkaen olen odottanut päivää eikä siitä ole vielä tullut mitään. Ja\nlyönpä vetoa, ettei tule koko päivänä. Sehän on huolimattomuutta,\njoka muistuttaa huonosti palkatun puotilaisen huolimattomuutta. Niin,\nasiat ovat huonosti, ei mikään käy enää kontuun, tämä vanha maailma on\nvinossa, minä siirryn oppositsioniin. Kaikki käy nurinpäin, maailma\non ärtynyt. Niin juuri on lasten laita; ne, jotka niitä haluaisivat,\neivät saa, ja jotka eivät haluaisi, saavat. Sitäpaitsi käy mieleni\napeaksi nähdessäni Laigle de Meaux'n, tuon kaljupään. Minua nöyryyttää\najatus, että olen yhtä vanha kuin tuo kalju kallo. Muuten, minä\narvostelen, minä en solvaa. Maailma on sellainen kuin se on. Minä\npuhun ilman pahaa tarkoitusta, vain rauhoittaakseni omaatuntoani. Ota\nvastaan, iäinen isä, vilpittömän kunnioitukseni vakuutus. Oi, kautta\nkaikkien Olympon pyhimysten ja kaikkien Paratiisin jumalten, minua\nei oltu luotu pariisilaiseksi, s.o. alituisesti viskeltäväksi kuin\nhöyhenpallo kahden mailan, tyhjäntoimittajaan ja juonittelijain joukon\nvälillä! Minut luotiin turkkilaiseksi, esittämään päivät pääksytysten\nitämaisille kaunottarille ihania egyptiläisiä tansseja, aistillisia\nkuin neitseellisen miehen unet, tai myöskin olemaan talonpoika\nBeaucessa tai venetsialainen ylimys, jalojen donnain ympäröimä, tai\nsaksalainen pikkuruhtinas, joka asettaa puoli sotamiestä Saksan liiton\nkäytettäväksi ja joutoaikoinaan kuivaa sukkiaan aidallansa, s.o.\nmaansa rajalla. Siinä se kohtalo, johon minä olin luotu. Niin, minä\nsanoin 'turkkilainen' enkä peruuta sanojani. En ymmärrä, minkä vuoksi\ntavallisesti puhutaan pahaa turkkilaisista; Muhammed oli mainio mies;\nkunniaa houreilla varustettujen seraljien ja odaliskeilla varustetun\nparatiisin keksijälle! Älkäämme häväiskö muhamettilaisuutta, ainoata\nuskontoa, joka on kanatarhan kaunistama. Ja sen päälle juokaamme.\nMaa on suuri tuhmuus. Ja näyttää siltä, että kaikki nuo hölmöläiset\naikovat iskeä yhteen ja tapella, murskata nenänsä ja tapattaa itsensä\nkeskellä kesää, kesäkuussa, sen sijaan, että menisivät luonnon helmaan\ntyttö kainalossa ja hengittäisivät ihanaa tuoksua vasta niitettyjen\nheinäniittyjen suuresta teekupista. Totisesti, kyllä tehdään suuria\ntuhmuuksia. Eräs vanha, rikkinäinen lyhty, jonka äsken näin eräässä\nvaatekauppiaan kojussa, antaa minulle aiheen ajatella: olisi aika\nruveta valistamaan ihmiskuntaa. No, nyt minä taas tulen alakuloiseksi!\nSitä se on, kun saa äyriäisen ja vallankumouksen väärään kurkkuun! Oh,\nkuinka inhoittava tämä vanha maailma on! Parhaiten tekee, kun huvittaa\nja hävittää itseänsä, kunnes tottuu siihen ennenkuin kuolee.\"\n\nTämän kaunopuheisuuspuuskan jälkeen Grantaire sai hyvin ansaitun\nyskänkohtauksen.\n\n\"Vallankumouksesta puhuttaessa\", sanoi Joly, \"niin näyttäähän varmalta,\nettä Marius tosiaan on rakastunut.\"\n\n\"Tiedetäänkö, kehen?\" kysyi Laigle.\n\n\"Ei.\"\n\n\"Jaa ei?\"\n\n\"Niin, ei, minä sanon.\"\n\n\"Marius rakastunut!\" huudahti Grantaire. \"Sen rakkauden minä osaan\nlukea täältä asti. Marius on sumu, ja hän on kai tavannut jonkun usman.\nMarius kuuluu runoilijain sukukuntaan. Runoilijat ovat mielenvikaisia.\nThymbraeus Apollo. Marius ja hänen Marensa -- eli hänen Mariansa -- eli\nMariettensa -- eli Marioninsa, se mahtaa olla lystikäs rakkauspari.\nMinä käsitän kyllä, kuinka siinä ollaan. Niin tenhoutuneita, että ei\nmuisteta suudella. Neitseellisiä maan päällä, mutta mies ja vaimo\navaruudessa. Sieluja. Heidän morsiusvuoteensa on tähdissä.\"\n\nGrantaire aloitti nyt toisen pullonsa ja olisi ehkä muuttanut\npuhettansakin, kun uusi olento nousi nelikulmaisesta porrasaukosta.\nSe oli tuskin kymmenvuotias poika, ryysyinen, hyvin pienikasvuinen,\nkeltaisenkalpea, naama kuin porsaalla, vilkkaat silmät, tavattoman\npitkä tukka, aivan likomärkä sateesta, mutta tyytyväisen näköinen.\n\nEmpimättä valinnassaan, vaikkei ilmeisesti tuntenut ketään heistä,\nkääntyi poika Laigle de Meaux'n puoleen.\n\n\"Oletteko te herra Bossuet?\" kysyi hän.\n\n\"Semmoinen kokkanimi minulla on\", vastasi Laigle. \"Mitä tahdot minusta?\"\n\n\"Tuota, bulevardilla oli eräs pitkä, vaaleaverinen herra, joka sanoi\nminulle: 'Tunnetko eukko Hucheloup'n?' 'Tunnen', vastasin minä, 'se\non se Chanvrerie-kadun varrella, sen ukon leski.' Silloin sanoi hän:\n'Mene sinne. Sinä tapaat siellä herra Bossuet'n, ja sano hänelle minun\npuolestani: A-B-C.' Teillä on kai jotakin jutkua keskenänne, vai mitä?\nHän antoi minulle kymmenen souta.\"\n\n\"Lainaa minulle kymmenen souta, Joly\", sanoi Laigle ja kääntyi sitten\nGrantairen puoleen sanoen: \"Lainaa sinä myöskin minulle kymmenen souta,\nGrantaire.\"\n\nTämä teki kaksikymmentä souta, jotka Laigle antoi pojalle.\n\n\"Kiitoksia, herra!\" sanoi poika.\n\n\"Mikä sinun nimesi on?\" kysyi Laigle.\n\n\"Minä olen Navet, Gavrochen ystävä.\"\n\n\"Jää tänne meidän luoksemme\", sanoi Laigle.\n\n\"Ja syö aamiaista meidän kanssamme\", lisäsi Grantaire.\n\nPoika vastasi:\n\n\"En voi, minä kuulun kulkueeseen, minun juuri pitää huutaa: 'Alas\nPolignac!'\"\n\nSenjälkeen hän raapaisi jalkaa kauas taaksepäin, mikä on kaikista\nmahdollisista tervehdyksistä kaikkein kunnioittavin, ja meni tiehensä.\n\nKun poika oli poissa, alkoi Grantaire taas puhua:\n\n\"Tuo oli oikea katupoika, gamin. Gaminsukua on laaja lajitelma.\nKirjurigamin on _sauteruisseau_, kokkigamin _marmiton_, leipurigamin\n_mitron_, pikenttigamin _groom_, merimiesgamin _mousse_, sotilasgamin\n_tapin_, maalarigamin _rapin_, kauppiasgamin _trottin_, hovigamin\n_menin_, kuningasgamin _dauphin_ ja jumalangamin _bambino_.\"\n\nTällä välin mietiskeli Laigle ja sanoi puoliääneen:\n\n\"A-B-C, se merkitsee Lamarquen hautajaisia.\"\n\n\"Se pitkä vaaleaverinen\", huomautti Grantaire, \"on Enjolras, joka\nlähettää sinulle sanan.\"\n\n\"Mennäänkö sinne?\" kysyi Bossuet.\n\n\"Nythän sataa\", sanoi Joly. \"Minä olen vannonut meneväni tuleen, mutta\nen veteen. Minä en halua pahentaa nuhaani.\"\n\n\"Minä jään tänne\", sanoi Grantaire. \"Minä valitsen aamiaisen ennen\nruumisvaunua.\"\n\n\"Niinpä jäädään sitten tänne\", sanoi Laigle. \"Olkoon niin, juokaamme!\nVoihan jäädä pois hautajaisista jäämättä pois kapinasta.\"\n\n\"Jaa, kapina! Siinä minä olen mukana!\" huudahti Joly.\n\nLaigle hykersi käsiään ja sanoi:\n\n\"Aiotaan siis korjata vuoden 1830 kumousta. Niin, se rasittaa tosiaan\nkansaa, siinä on ahtaat hihat.\"\n\n\"Teidän vallankumouksestanne minä en oikeastaan paljoa välitä\",\nsanoi Grantaire. \"Minä en niinkään inhoa tätä hallitusta. Se\non pumpulikankaalla vuorattu kruunu. Valtikka, jonka päässä\non sateenvarjo. Tänään, tässä ilmassa, voisi minun mielestäni\nLouis-Philippe käyttää kuninkuutensa molempia päitä, ojentaa\nvaltikkapäätä kansaa vastaan ja levittää sateenvarjopään taivasta\nvastaan.\"\n\nSali oli pimeä ja paksut pilvet hämärsivät päivän kokonaan. Ei\nollut ketään kapakassa eikä kadulla, kaikki ihmiset olivat menneet\n\"katsomaan, mitä siitä tulee\".\n\n\"Onko nyt keskipäivä vai keskiyö?\" huusi Bossuet. \"Eihän täällä näe\nmitään. Tänne valoa, Gibelotte!\"\n\nGrantaire istui alakuloisena ja joi.\n\n\"Enjolras halveksii minua\", mutisi hän. \"Enjolras on ajatellut: Joly on\nsairas, Grantaire juovuksissa. Senvuoksi hän lähetti Navet'n Bossuet'n\nluo. Jos poju olisi tullut tänne minua noutamaan, olisin minä mennyt.\nNo, sen pahempi Enjolras'lle! Minä en mene hänen hautajaisiinsa.\"\n\nKim tämä päätös oli tehty, eivät Bossuet, Joly ja Grantaire enää\npoistuneet huoneesta. Noin kello kahden aikaan iltapäivällä oli pöytä,\njonka ääressä he istuivat käsivarsillaan siihen nojaten, täynnä\ntyhjiä pulloja. Niiden välissä paloi kaksi talikynttilää, toinen ihan\nviheriäksi ruostuneessa messinkijalassa, toinen rikkinäisen karahvin\nkaulassa. Grantaire oli houkutellut Jolyn ja Bossuet'n juomaan; Bossuet\nja Joly olivat houkutelleet Grantairen jälleen hilpeälle tuulelle.\n\nMitä Grantaireen tuli, oli hän jo kello kahdentoista aikana luopunut\nviinistä liian mietojen unelmien elvyttäjanä. Varsinainen juoppo antaa\nviinille vain satunnaista arvoa. Juopumuksen aikaansaantiin on olemassa\nhornankeinot ja luonnollinen magia; viini on ainoastaan luonnollinen\nmagia. Grantaire oli varsinainen juopumusta tavoittava juoppo. Raollaan\noleva musta portti ei häntä ehkäissyt, vaan päinvastoin houkutteli\noikein uhkahumalaan. Hän oli jättänyt pullot ja siirtynyt tuoppiin.\nTuoppi on hornankuilu. Kun hänellä ei ollut saatavissa ooppiumia eikä\nhasista ja kun hän tahtoi verhota aivonsa täydelliseen hämärään,\noli hän ryhtynyt siihen hirvittävään paloviinan, oluen ja absintin\nsekoitukseen, joka saa aikaan niin kauhean horrostilan. Sielun lyijy\non kokoonpantu oluen, viinan ja absintin höyryistä. Ne muodostavat\nkolminkertaisen pimeyden; taivainen perhonen uppoaa siihen; ja siinä\nkehkeytyy, kalvomaisessa usvassa, joka tiivistyy yölepakonsiiviksi,\nkolme mykkää raivotarta: painajainen, yö ja kuolema, jotka räpyttelevät\nnukkuvan Psyken yllä.\n\nGrantaire ei ollut vielä tullut tähän kaameaan asteeseen; kaukana\nsiitä. Hän oli ihmeen hilpeä, ja Bossuet ja Joly vastailivat parhaansa\nmukaan. He kilistelivät keskenään. Eksentrisiä sanojaan ja ajatuksiaan\nGrantaire säesti mitä kummallisimmilla eleillä. Mitä juhlallisimmin\nelein ja ilmein hän sanoi paksulle tarjoilijattarelle Matelotelle\nseuraavat juhlavat sanat:\n\n\"Avatkaa palatsin portit! Saakoon koko maailma oikeuden kuulua Ranskan\nakatemiaan ja syleillä rouva Hucheloup'ta! Juokaamme!\"\n\nSenjälkeen kääntyi hän rouva Hucheloup'n puoleen ja lisäsi:\n\n\"Oi sinä antiikkinen ja käytännön pyhittämä nainen, tule lähemmäksi,\nettä saan katsella sinua!\"\n\nJa Joly huusi:\n\n\"Matelote ja Gibelotte, älkää antako Grantairelle enää juotavaa.\nHän hävittää rahoja kuin hullu. Hän on aamusta alkaen hävittänyt\njo kaksi frangia ja yhdeksänkymmentäviisi sentiimiä suunnattomassa\ntuhlaavaisuudessaan.\"\n\nMutta Grantaire jatkoi:\n\n\"Kuka on mennyt ilman lupaani ottamaan tähtiä taivaalta ja panemaan ne\npöydälle talikynttiläin muodossa?\"\n\nBossuet, joka kyllä oli humalassa, oli kuitenkin pysynyt tyynenä.\n\nHän oli istunut avoimen ikkunan ääreen, selkä sateeseen päin, ja\nkatseli molempia ystäviänsä.\n\nÄkkiä kuuli hän takanaan melua, kiireisiä askelia ja huutoja:\n\"Aseisiin/\" Hän kääntyi ja näki Saint-Denis-kadulla, Chanvrerie-kadun\npäässä, Enjolras'n, joka marssi karbiini kädessä, Gavrochen\npistooleineen, Feuillyn sapeleineen, Courfeyracin miekkoineen, Jean\nProuvairen, Combeferren, Bahorelin pyssyillä varustettuina ja koko\nheitä seuraavan aseellisen ja meluavan joukon.\n\nChanvrerie-katu oli tuskin pyssynkantaman pituinen. Bossuet pani heti\nmolemmat kätensä suulleen torvelle ja huusi:\n\n\"Courfeyrac! Courfeyrac! Halloo!\"\n\nCourfeyrac kuuli huudon, näki Bossuet'n ja astui muutaman askelen\nChanvrerie-kadulle huutaen: \"Mitä tahdot?\" jota vastaan tuli huuto:\n\"Minne menet?\"\n\n\"Rakentamaan barrikaadia\", vastasi Courfeyrac.\n\n\"No sitten tännepäin! Täällä on hyvä paikka. Rakenna se tähän!\"\n\n\"Se on totta, Kotka\", sanoi Courfeyrac.\n\nJa Courfeyracin antamasta merkistä syöksyi joukko Chanvrerie-kadulle.\n\n\n\n\n3.\n\nYö alkaa pimittää Grantairea.\n\n\nPaikka oli todellakin ihmeteltävän hyvin valittu; alkupäässä oli katu\nleveä, loppupäässä kapea ja miltei umpikuja, Corinthe kun ikäänkuin\npuristi sen kokoon, Mondétour-katu oli helppo sulkea sekä oikealle että\nvasemmalle, ja hyökkäys oli mahdollinen vain Saint-Denis-kadulta, s.o.\nedestä, missä ei ollut suojaa. Bossuet'lla oli humalassa ollut yhtä\nvarma silmä kuin Hannibalilla selvänä.\n\nJoukon syöksyessä kadulla syntyi siellä yleinen säikähdys. Jokainen\nkulkija katosi. Salamannopeasti suljettiin kaikkialla, oikealla,\nvasemmalla, puodit, työpajat, portit, ikkunat, kaihtimet, ullakko- ja\nkaikki muut luukut, kellareista katoille asti. Eräs vanha säikähtynyt\nmuija oli luotien tehoa lieventääkseen asettanut ikkunansa eteen patjan\nkahden vaatteenkuivausseipään varaan. Corinthe oli kadun varrella ainoa\ntalo, joka jätettiin telkeämättä siitä pätevästä syystä, että joukko\nsäntäsi heti sinne.\n\n\"Voi, hyvä Jumala! Voi, hyvä Jumala!\" huokasi rouva Hucheloup.\n\nBossuet oli mennyt ulos tapaamaan Courfeyracia.\n\nJoly, joka oli istuutunut ikkunan ääreen, huusi:\n\n\"Courfeyrac, olisit ottanut sateenvarjon mukaasi. Sinä saat nuhan.\"\n\nTällä välin oli muutamassa minuutissa temmattu kymmenkunta rautatankoa\ntalon ristikolla varustetusta ulkonevasta ikkunasta ja kymmenen\nsyltä katukiveystä revitty; Gavroche ja Bahorel olivat ohimennen\nkaataneet kumoon eräälle Anceau-nimiselle kalkinpolttajalle\nkuuluvat rattaat; rattailla oli kolme täyttä kalkkitynnyriä, jotka\nvieritettiin päällekkäin ladottujen katukivien tueksi; Enjolras oli\navannut kellarinluukun, ja kaikki leski Hucheloup'n tyhjät tynnyrit\nasetettiin kalkkitynnyrien kahden puolen; Feuilly, jonka sormet olivat\ntottuneet viuhkojen hienoja lehtiä käsittelemään, oli tynnyrien ja\nrattaiden tueksi latonut kaksi valtavaa kasaa rakennuskiviä, jotka\nniinkuin kaikki muukin oli löydetty ties mistä. Erään lähitalon\nfasadin tukipylväät oli temmattu irti ja asetettu tynnyrien päälle.\nKun Bossuet ja Courfeyrac kääntyivät, oli puoli katua jo suljettu yli\nmiehenkorkuisella vallituksella. Ei kukaan kykene niinkuin väkijoukko\nrakentamaan kaikkea sellaista, joka rakennetaan repimällä.\n\nMatelote ja Gibelotte olivat ryhtyneet auttamaan. Gibelotte kulki\nedestakaisin tuoden rakennussoraa. Väsymyksestään huolimatta hän\ntarjoili kiviä niinkuin oli tarjoillut viiniä, yhtä uneliaan näköisenä.\n\nKahden valkoisen hevosen vetämä omnibus ilmestyi kadun päähän.\n\nBossuet kiipesi kivikasojen yli, juoksi vaunujen luo ja pidätti\nkuskin, sai matkustajat astumaan ulos, tarjoten tällöin kättään\nnaisille, lähetti kuskin menemään ja palasi taluttaen suitsista hevosia\nvaunuineen.\n\n\"Yksikään omnibus ei saa ajaa Corinthen sivu\", sanoi hän. \"_Non licet\nomnibus adire Corinthum_.\"[17]\n\nHetkeä myöhemmin kulkivat valjaista riisutut hevoset valtoimina pitkin\nMondétour-katua ja kumoon kaadettu omnibus teki katusulun täydelliseksi.\n\nRouva Hucheloup oli aivan suunniltaan paennut toiseen kerrokseen.\n\nHän tuijotti eteensä mitään näkemättä, hiljaa ruikutellen. Säikähdyksen\ntukahduttama ääni ei uskaltanut tulla kurkusta ulos.\n\n\"Nyt on varmaan maailman loppu\", mutisi hän.\n\nJoly painoi suudelman rouva Hucheloup'n paksulle, punaiselle ja\nryppyiselle kaulalle ja sanoi Grantairelle:\n\n\"Tiedätkö, ystäväni, minä olen pitänyt naisen kaulaa hyvin\nherkullisena.\"\n\nMutta Grantaire heilautti itsensä dityrambin ylimpiin ilmoihin. Kun\nMatelote tuli yläkerrokseen, tarttui hän tätä vyötäisiin ja työnsi\nhänet ikkunan luo nauraa hohottaen.\n\n\"Matelote on ruma\", huusi hän, \"Matelote on paha uni. Matelote on\naivokummitus. Tämä on hänen syntyperänsä salaisuus: Eräs gotiikan\nPygmalion, joka teki lohikäärmeenpäitä erään tuomiokirkon vesikourujen\nsuiksi, rakastui kerran yhteen niistä, hirvittävimpään. Hän rukoili\nsilloin Amoria antamaan sille hengen, ja siitä tuli Matelote. Katsokaa\nhäntä, kansalaiset! Hänen hiuksillaan on kromihappoisen lyijyn väri,\naivan kuin Tizianin rakastajattarella, ja hän on siivo tyttö. Minä\nvastaan, että hän tappelisi urhoollisesti. Jokainen kunnon tyttö on\nsankari. Muori Hucheloup on myöskin urhoollinen muija. Katsokaa hänen\nviiksiänsä; ne hän on perinyt mieheltään. Hän on oikea husaari, ja\nhän tulee tappelemaan. Nämä molemmat yksin tulevat karkoittamaan koko\nmaaseudun kansalliskaartin. Toverit, me kukistamme hallituksen, se on\nyhtä varmaa kuin margariinihapon ja suohapon välillä on viisitoista\nhappoa; minusta se on muuten yhdentekevää. Hyvät herrat, isäni on aina\ninhonnut minua senvuoksi, etten voinut käsittää matematiikkaa. Minä\nen ymmärrä mitään muuta kuin rakkautta ja vapautta. Minä olen kiltti\nGrantaire. Kun minulla ei koskaan ole ollut rahaa, en ole siihen\ntottunut enkä siis ole koskaan sitä kaivannut; mutta jos minä olisin\nollut rikas, niin ei enää olisi köyhiä. Silloin olisi saatu nähdä!\nAh, jos hyväsydämisillä olisi täydet kukkarot, kuinka paljon paremmin\nsilloin kaikki kävisi! Ajatelkaa, jos herra Kristuksella olisi ollut\nRothschildin omaisuus! Kuinka paljon hyvää hän olisikaan tehnyt!\nSyleile minua, Matelote! Sinä olet samalla hekumallinen ja häveliäs.\nSinulla on posket, jotka vaativat sisaren, ja huulet, jotka halajavat\nrakastajan suudelmaa.\"\n\n\"Vaikene, hölmö!\" sanoi Courfeyrac.\n\nEnjolras, joka seisoi barrikaadin harjalla kivääri kädessä, käänsi\nkauniit, ankarat kasvonsa sinnepäin. Kuten tiedetään, oli Enjolras'ssa\nsekä sparttalaista että puritaania. Leonidaan kanssa hän olisi kaatunut\nTermopylain luona, Cromwellin kanssa hän olisi polttanut Droghedan.\n\n\"Grantaire\", huusi hän, \"mene nukkumaan humalasi pois jonnekin muuanne.\nTämä on innostuksen hurmion eikä juopumuksen paikka. Älä häpäise\nbarrikaadia.\"\n\nTämä suuttumuksen purkaus teki Grantaireen oudon vaikutuksen. Tuntui\nkuin hän olisi saanut lasin kylmää vettä vasten kasvojansa. Hän tuntui\nselvinneen silmänräpäyksessä. Hän istuutui, nojasi käsivarsillaan\nikkunan vieressä olevaan pöytään, katsoi Enjolras'ta sanomattoman\nlempeästi ja virkkoi:\n\n\"Anna minun nukkua täällä.\"\n\n\"En, mene nukkumaan jonnekin muuanne!\" huusi Enjolras.\n\nMutta Grantaire kiinnitti häneen yhä hellän ja sumuisen katseensa ja\nvastasi:\n\n\"Anna minun nukkua täällä, kunnes kuolen tänne.\"\n\nEnjolras loi häneen halveksuvan katseen ja sanoi:\n\n\"Grantaire, sinä olet kykenemätön uskomaan, ajattelemaan, tahtomaan,\nelämään ja kuolemaan.\"\n\nGrantaire vastasi vakavalla äänellä:\n\n\"Saathan nähdä.\"\n\nHän sopersi sitten muutamia käsittämättömiä sanoja, pää painui\nraskaasti pöytää vasten, ja hetken kuluttua hän oli unessa.\n\n\n\n\n4.\n\nYritys lohduttaa leski Hucheloup'ta.\n\n\nIhastuneena barrikaadiin huusi Bahorel:\n\n\"Kas niin, nyt on koko katu avokaulainen! Kuinka muhkeaa se on!\"\n\nCourfeyrac, joka yhtämittaa kulutti kapakkaa, koetti lohdutella emäntää.\n\n\"Rouva Hucheloup\", sanoi hän, \"ettekö te äskettäin valittanut, että\npoliisi ahdisti teitä siitä, että Gibelotte oli ravistanut sänkymattoa\nikkunasta.\"\n\n\"Niin tein, hyvä herra Courfeyrac. Ah, hyvä Jumala, otatteko te vielä\ntuon pöydänkin siihen kauhistukseen? Ja tiedättekö, että siitä maton\nravistamisesta ja siitä, että kukkaruukku putosi ullakkoikkunalta\nkadulle, vei hallitus minulta sata frangia sakkoja. Eikö se ole\nkamalaa?\"\n\n\"On totisesti, rouva Hucheloup, mutta nyt me kostamme teidän\npuolestanne.\"\n\nRouva Hucheloup ei tuntunut oikein käsittävän, mitä etua hänellä olisi\nsiitä vahingonkorvauksesta, jota hänelle tässä toimitettiin. Hän oli\ntyydytetty samalla tavalla kuin se arabialaisvaimo, joka oli saanut\nmieheltänsä korvapuustin ja tuli valittamaan sitä isälleen, vaatien\ntätä kostamaan: \"Isä, sinä olet velkaa miehelleni häpäisyn häpäisystä.\"\n-- \"Kummalleko poskelle hän sinua löi?\" kysyi isä. -- \"Vasemmalle\",\nvastasi valittaja. -- Isä antoi hänelle nyt korvapuustin oikealle\nposkelle ja sanoi: \"No, nyt voit olla tyytyväinen. Sano miehellesi,\nettä koska hän on lyönyt minun tytärtäni, olen minä lyönyt hänen\nvaimoansa.\"\n\nSade oli tällä välin tauonnut. Lisäväkeä oli saapunut. Työmiehet\nolivat puseroittensa peitossa kantaneet sinne ruutinelikon,\nvitrioliöljypulloja sisältävän korin, pari kolme karnevaalisoihtua\nja suuren korillisen marshalleja, jotka \"olivat jääneet tähteiksi\nkuninkaan nimipäiviltä\" 1. p:nä toukokuuta, siis aivan äskettäin.\nSanottiin, että nämä varat oli saatu eräältä Pépin-nimiseltä\nkauppiaalta Saint-Antoinen esikaupungista. Lyötiin rikki toinen lyhty\nChanvrerie-kadulta, vastaava lyhty Saint-Denis-kadulta ja kaikki\nlyhdyt ympäröiviltä Mondétour-, Cygne-, Prêcheurs- sekä Grande- ja\nPetite-Truanderie-kaduilta.\n\nEnjolras, Combeferre ja Courfeyrac johtivat kaikkea. Nyt rakennettiin\nkaksi barrikaadia samalla kertaa, molemmat nojautuen Corinthea vastaan\nja muodostaen keskenään kulman; suurempi sulki Chanvrerie-kadun, toinen\nsulki Mondétour-kadun Cygne-kadun puolella. Jälkimmäinen barrikaadi\noli hyvin kapea ja vain tynnyreistä ja katukivistä rakennettu. Siellä\noli noin viisikymmentä työmiestä, joista noin kolmellakymmenellä oli\nkiväärit, sillä matkan varrella he olivat ottaneet ne \"lainaksi\" erään\nasekauppiaan puodista.\n\nEi mikään saata olla kummallisempaa ja kirjavampaa kuin tämä joukko.\nYhdellä oli pusero, ratsuväensapeli ja pari ratsupistoolia, toinen\noli paitahihasillaan, päässä pyöreä hattu ja kupeella ruutisarvi,\nkolmannella oli yhdeksänkertaisesta paperista tehty rintahaarniska\nja aseena suuri satulasepännaskali. Yksi huusi: _Hävittäkäämme ne\nsukupuuttoon tai kuolkaamme oman pistimemme kärkeen!_ Tällä miehellä ei\nollut pistintä. Toisella oli nuttunsa päällä kansalliskaartilaisen vyö\nja patruunalaukku, johon oli punaisella villalangalla ommeltu sanat:\n_Yleinen järjestys_. Joukko kiväärejä, joissa oli legioonannumero, vain\nharvassa hattuja, ei lainkaan kaulahuiveja, paljon paljaita käsivarsia\nja muutamia keihäitä. Siihen lisäksi kaikki ikäluokat, kaikenlaatuiset\nnaamat, pienet, kalpeat nuorukaiset ja ahavoituneet satamatyöläiset.\nKaikilla oli kiire, kaikki auttoivat toisiaan ja keskustelivat\nmenestyksen mahdollisuuksista: että kello kolmen tienoissa aamulla\nsaataisiin apuvoimia, että oltiin varmoja yhdestä rykmentistä, että\nkoko Pariisi nousisi kapinaan; hirvittäviä puheenaiheita, joita\nkäsiteltiin jonkinlaisella herttaisella hilpeydellä. Olisi luullut\nkaikkien olevan veljiä, eivätkä he kuitenkaan tunteneet toisiaan edes\nnimeltä. Suurilla vaaroilla on se kaunis piirre, että ne osoittavat,\nettä tuntemattomatkin ovat veljiä.\n\nKeittiöön oli sytytetty tuli ja siellä valettiin kuulia tuopeista,\nlusikoista, haarukoista, sanalla sanoen kaikista talon \"tinahopeista\".\nKaiken tämän ohella juotiin. Nalleja ja hauleja kieriskeli sekaisin\nviinilasien seassa pöydillä. Rouva Hucheloup, Matelote ja Gibelotte,\njotka säikähdys oli eri tavalla muuttanut, yksi kun oli typertynyt,\ntoinen hengästynyt, kolmas kuin herännyt, repelivät biljardisalissa\nvanhoja riepuja haavakääreiksi; kolme kapinoitsijaa oli heitä\navustamassa hyppysistään kätevinä, mutta kieleltään kauhistuttavina.\n\nSe kookas mies, jonka Courfeyrac, Combeferre ja Enjolras olivat\nhuomanneet, kun hän liittyi joukkoon Billettes-kadun kulmassa, avusti\npienen barrikaadin rakentamista. Gavroche oli rakentamassa suurta. Se\nnuorukainen, joka oli ollut Courfeyracin kotona ja kysynyt Mariusta,\noli kadonnut sillä hetkellä, kun omnibus kaadettiin.\n\nGavroche oli haltioissaan ja innosti säteilemisellään kaikkia. Hän\njuoksi edestakaisin, ylös ja alas ja taas ylös, melusi ja kipinöi\niloa. Hän tuntui olevan yleisenä innostajana. Oliko hänellä siihen\nmitään kannustinta? Oli toki, kurjuutensa. Oliko hänellä siipiä? Olipa\ntietenkin, hilpeytensä. Gavroche oli kuin pyörrevihuri. Hänet näki\nalinomaa, kuuli kaikkialla. Hän täytti ilman olemalla joka paikassa\nläsnä. Hän ärähti niille, jotka olivat toimettomina katselijoina,\nkannusti laiskoja, elvytti väsyneitä, nauratti toisia, suututti\ntoisia, mutta pani kaikki liikkeelle, antoi ylioppilaalle pistosanan,\ntyömiehelle nuhteet, istahti, pysähtyi, lähti taas, hyppeli ja touhusi.\nHänen käsivartensa muodostivat ikiliikkujan, hänen pienet keuhkonsa\nolivat herkeämättömässä käynnissä:\n\n\"Reipasta menoa! Tänne lisää kiviä! Vielä lisää tynnyreitä! Kaikki,\nmitä käsiinne saatte! Tänne kori soraa tuon reiän tukkimiseksi! Teidän\nbarrikaadinne on pieni kakara. Sen täytyy kasvaa. Pankaa siihen mitä\nhyvänsä! Repikää alas talo! Barrikaadi on kalakukko, johon voi panna\nvaikka mitä. Tuossahan on esimerkiksi lasiovi.\"\n\nTämä sai työmiehet sanomaan:\n\n\"Lasiovi! Mitä sinä tässä lasiovella teet, hölmö?\"\n\n\"Hölmöjä voitte olla itse\", vastasi Gavroche. \"Lasiovi on aivan\nerinomainen barrikaadilla. Vaikkei se estä sen kimppuun hyökkäämistä,\nniin vaikeuttaa se kuitenkin sen valloittamista. Ettekö koskaan\nomenavarkaissa ollessanne ole tavanneet aitaa, jonka harjalle on pantu\npullonpohjia? Lasiovi leikkelee kansalliskaartilaisten liikavarpaita,\nkun he nousevat barrikaadille. Peijakas, lasi on kavalaa! Teillä ei ole\nmielikuvitusta, toverit!\"\n\nMuuten hän oli raivoissaan hanattomasta pistoolistaan. Hän kulki\nmiehestä mieheen ja sanoi:\n\n\"Kivääri! Minä tahdon kiväärin! Miksen minä saa kivääriä?\"\n\n\"Kiväärikö sinulle?\" sanoi Combeferre.\n\n\"Niin, mikä jottei?\" vastasi Gavroche. \"Olihan minulla kivääri jo 1830,\nkun riideltiin Kaarle X:n kanssa.\"\n\nEnjolras kohautti olkapäitään ja sanoi:\n\n\"Kun ensin miehillä on kivääri, niin saavat lapset sitten.\"\n\nGavroche kääntyi ylpeästi ja vastasi:\n\n\"Jos sinä kaadut ennen minua, niin otan sinun kiväärisi.\"\n\n\"Gamin!\" sanoi Enjolras.\n\n\"Keltanokka!\" vastasi Gavroche.\n\nMuudan joutilas teikari, joka oli eksynyt kadulle, käänsi huomion\nmuualle.\n\nGavroche huusi hänelle:\n\n\"Tulkaa joukkoomme, nuori mies! Ah! Eikö siis tehdä mitään tämän vanhan\nisänmaan hyväksi?\"\n\nTeikari pakeni.\n\n\n\n\n5. Valmistukset.\n\n\nSen ajan sanomalehdet erehtyivät sanoessaan, että Chanvrerie-kadun\nbarrikaadi, \"tuo miltei valloittamaton linnoitus\", oli talojen\nensimmäisen kerroksen korkuinen. Se ei todellisuudessa ollut kuin\nkeskimäärin kuusi tai seitsemän jalkaa korkea. Mutta se oli rakennettu\nsillä tavalla, että taistelevat saattoivat mielensä mukaan joko\nkadota sen taa tai kokonaan vallita sitä, jopa kiivetä sen harjalle\nnelinkertaista kiviriviä myöten, joka sen sisäpuolelle oli rakennettu\nportaiden muotoon. Ulkoa oli barrikaadin etupuoli takkuisen ja\nsotkuisen näköinen, sen kun muodostivat kivikasat ja tynnyrit, joita\npitivät koossa Anceaun rattaiden ja kaadetun omnibussin pyöriin\npistetyt palkit ja laudat.\n\nNiin suuri aukko, että mies kerrallaan mahtui läpi, oli jätetty\ntalonseinän ja kapakasta kauimpana olevan barrikaadinpään väliin,\njotta oli mahdollista päästä siitä ulos. Omnibussin pystyynnostetun\nvetotangon päähän oli kiinnitetty punainen lippu, joka liehui\nbarrikaadin yllä.\n\nMondétour-kadun pieni barrikaadi oli kapakkarakennuksen varjossa,\njoten sitä ei voinut nähdä. Molemmat barrikaadit yhdessä muodostivat\ntosiaan lujan linnoituksen. Enjolras ja Combeferre eivät katsoneet\nhyväksi sulkea muuta osaa Mondétour-kadusta, josta Prêcheurs-kadun\nkautta aukenee pääsy les Halles'iin, he kun epäilemättä halusivat\nsäilyttää yhdysväylän ulkomaailman kanssa eivätkä pelänneet hyökkäystä\nhankalakulkuisen ja vaarallisen Prêcheurs-kadun puolelta.\n\nLukuunottamatta tätä aukkoa, joka oli jätetty sulkematta ja jota Folard\nstrategisella kielellään olisi sanonut kahden linnakkeen väliseksi\n_boyall_-kujanteeksi, ja äskenmainittua Chanvrerie-kadulla olevaa\nkapeaa reikää, oli barrikaadin sisusta, missä kapakkarakennus muodosti\nulkonevan nurkkauksen, tiiviisti suljettu säännötön nelikulmio. Suuren\nbarrikaadin ja niiden korkeiden talojen välillä, jotka muodostivat\nkadun taustan, oli noin kahdenkymmenen askelen levyinen tyhjä tila,\njoten saattoi sanoa, että barrikaadi nojautui näihin taloihin, jotka\nkaikki olivat asuttuja, mutta ylhäältä alas saakka visusti suljettuja.\n\nKoko tämä työ suoritettiin reippaasti vajaassa tunnissa ja ilman,\nettä tämä kourallinen rohkeita miehiä edes vilahdukselta näki yhtään\nkarhunnahkalakkia tai pistintä. Ne muutamat porvarit, jotka vielä\ntähän aikaan rohkenivat liikkua Saint-Denis-kadulla, vilkaisivat\nChanvrerie-kadulle, näkivät barrikaadin ja jouduttivat askeleitaan.\n\nKun molemmat barrikaadit olivat valmiit ja lippu pystytetty, tuotiin\nkapakasta pöytä, ja Courfeyrac nousi sen päälle. Enjolras toi hänelle\nnelinurkkaisen rasian, ja Courfeyrac avasi sen. Tämä rasia oli täynnä\npatruunia. Patruunat nähdessään tunsivat rohkeimmatkin väristystä\nihossaan, ja syntyi hetken hiljaisuus.\n\nCourfeyrac jakeli ne hymyillen.\n\nKukin sai kolmekymmentä patruunaa. Monella oli ruutia mukanaan, ja he\nalkoivat tehdä lisää patruunia äskenvaletuista kuulista. Ruutinelikko\noli erikoisella pöydällä lähellä ovea ja sitä pidettiin varana.\n\nHälytys, joka kaikui kautta koko Pariisin, ei lakannut, mutta tuntui\nlopulta vain yksitoikkoiselta melulta, johon ei enää kiinnitetty\nhuomiota. Tämä melu milloin läheni, milloin taas eteni kauemmaksi.\n\nLadattiin pyssyt ja karbiinit kaikki yht'aikaa, kiirehtimättä ja\njuhlallisen vakavasti. Enjolras asetti kolme vartiostoa barrikaadin\nulkopuolelle, yhden Chanvrerie-, toisen Prêcheurs-kadulle ja kolmannen\nPetite-Truanderie-kadun kulmaan.\n\nJa sitten, kun barrikaadit oli rakennettu, puolustuspaikat määrätty,\nkiväärit ladattu, vartiot asetettu, seisoivat he yksinään näillä\nkaameilla kaduilla, missä ei ketään enää liikkunut, mykkien ja\nikäänkuin kuolleiden talojen ympäröiminä, joista ei havaittu\npienintäkään liikahdusta, keskellä alkavan hämärän kasvavaa pimeyttä,\nkeskellä pimeyttä ja äänettömyyttä, jossa tunsi, että jotakin oli\ntulossa, ja jossa oli jotakin traagillista ja kauhistuttavaa; siinä he\nseisoivat, yksinäisinä, aseellisina, päättävinä, tyyninä ja odottaen.\n\n\n\n\n6.\n\nOdotellessa.\n\n\nMitä he näinä odotuksen hetkinä tekivät? Meidän kannattaa kertoa siitä,\nsillä se kuuluu historiaan.\n\nSillä aikaa kuin miehet latasivat patruunia ja naiset repivät\nkangasnöhtää haavasiteiksi, sillä aikaa kuin lyijyä ja tinaa\nsulatettiin luodeiksi palavaan hiilipannuun asetetussa kattilassa,\nsillä aikaa kuin etuvartijat kädet toistensa kainalossa pitivät\nvahtia barrikaadilla ja Enjolras, jota toisten oli mahdoton pudistaa\nkintereistään, vuorostaan piti vartijoita silmällä, -- sillä aikaa\nhaeskelivat ja tavoittivat Combeferre, Courfeyrac, Jean Prouvaire,\nFeuilly, Bossuet, Joly, Bahorel ja vielä moniaat muut toisiaan kuten\nennen kouluajan hauskimpina pakinatunteina. Ja kuulkaas, mitä nuo\nreippaat nuorukaiset, joita vaaran läheisyys kiinnitti yhä läheisemmin\ntoisiinsa, keksivätkään ratokseen tässä kasematiksi muutetun kapakan\nnurkkauksessa, parin askelen päässä etuvarustuksesta, jonka he itse\nolivat olleet rakentamassa kokoon? He innostuivat lausuilemaan\nrakkausrunoja.\n\nMinkälaisia runoja. Kuulkaapa tällaista:\n\n    Tuo vielä palaako sun mielees aika hellä,\n    kun elin kanssasi ma ensi nuoruuttain,\n    kun muuta halua ei meillä sydämellä,\n    kun hyvin puettu ja rakas olla vain!\n\n    Jos sinun ikäsi mun ikähäni liitti,\n    me neljääkymment viel' emme olleet, oi\n    vaikk' oli talvikin, kevättä meille riitti,\n    kotimme pieni, yksinkertainen sen loi!\n\n    Ihanat päivät! Käsikirjaan saimme luottaa,\n    Pariisi hurskaana se istui pidoissaan,\n    Foy salamoita löi, se kipua voi tuottaa,\n    kun neula liivissäs mua pisti toisinaan.\n\n    Asianajajaa mua tuskin kukaan käytti,\n    mut Pradoon kun sun vein, sua kaikki katsomaan,\n    niin kaunis olithan, mun silmissäni näytti,\n    kuin jälkees kääntyneet ois ruusut lavoissaan.\n\n    Kas, mikä kaunotar! ne puhui kuiskaamalla,\n    hän varmaan hyvä on! kas, aaltohiukset nuo!\n    On lehdet piilossa tuon pienen viitan alla,\n    on kukka puhkeeva päähine sievä tuo.\n\n    Käsvarttas pyöreää ma painoin kulkeissamme,\n    ja ohikulkijat ne luuloon lumottuun\n    jäi, että liittänyt ol' lempi onnessamme\n    ihanan toukokuun kanss' armaan huhtikuun.\n\n    Meit onnen satamaan puutarhan portit sulki,\n    hedelmän kielletyn me kahden maistoimme,\n    nous tuskin sanakaan mun huuliltani julki,\n    kun herkkää sydäntäs jo värähdytti se.\n\n    Oi puistot vehreät! Oi päivät jääneet hukkaan!\n    Kun kevät raikkahaks sai köyhän asunnon,\n    kun jalkas hienoiset sä sujuttelit sukkaan,\n    kun tähden kirkkaan näin lävitse ullakon.\n\n    Luin, tutkin Platoa, mut eksyin turhaan vaivaan;\n    paremmin kuin Malebranche tai kuin Lamennais\n    sä mulle osoitit hyvyyden, armon taivaan,\n    kun annoit kukkasen, mist aatos lämpenee.\n\n    Sua palvoin, mulle myös sä olit kuuliainen;\n    oi hohdett' ullakon! oi näky hurmaavin,\n    kuin aamuin käyskelit sä paitasillas vainen\n    ja nuoret silmäsi loit vanhaan peilihin!\n\n    Ken voiskaan unohtaa nää lemmenmuistot lauhat,\n    yöt, päivät kultaiset ja huumanhetket nää,\n    ja harsot, kukkaset ja silkit, paulat, nauhat,\n    kun Amor murrettaan sopersi viehkeää!\n\n    Tulppaanit purkissaan puutarha oli siellä;\n    pian verhon hameestas sai ruutu alaston;\n    ja saviruukun kun ma löysin, riemumiellä\n    japanilaisen toin ma sulle maljakon.\n\n    Ja naurain kuitattiin siell' aina päivät pahat!\n    Sun huivis palanut, sun puuhkas kadonnut!\n    Ja kuva Shakespearen -- niin rakas meille -- rahat\n    on oivaan atriaan myös kerran hankkinut!\n\n    Kun eessäs anelin, soit mulle armon, anteen.\n    Käsvarttas pyöreää ma salaa suutelin.\n    Kun kastanjia toit, niin katse kiintyi Danteen:\n    foliokoossaan näät se kelpas pöydäksikin.\n\n    Ens kerran sinuhun kun tartuin lumottuna,\n    kun unohduimme niin me kuumaan suudelmaan,\n    kun poistuit pörröpäin ja kasvoillasi pune,\n    ma silloin kalpenin ja uskoin Jumalaan!\n\n    Nuo hetket autuaat kai mielees vielä palaa\n    ja seikat pienimmät siell' aarteiks muuttuneet!\n    Niin monet aatokset ja hurskaukset salaa,\n    ah, taivaan syvyyksiin on sieluist' ylenneet!\n\nTämä hetki, tämä paikka, nuo esiinmanatut nuoruusmuistot, taivaalle\nsyttyneiden tähtien tuike, autioiden katujen tympeä hiljaisuus,\nodottavan seikkailun tietymätön loppu, -- kaikki ne antoivat\nliikuttavaa viehätystä näille lempeän runoilijan Jean Prouvairen illan\nhämärään kuiskailemille säkeille.\n\nTällä välin oli pienelle barrikaadille sytytetty lyhty ja isolle\ntuollainen vahasoihtu, joita näkee kannettavan karnevaalitorille\najavain naamioitujen juhlijain rattaiden edessä. Kuten olemme nähneet,\nolivat nämä soihdut peräisin Sainte-Antoinen etukaupungista.\n\nTulisoihtu oli asetettu eräänlaiseen katukivistä kyhättyyn\nholvintapaiseen, jonka kolme seinää suojasi tanssivaa liekkiä\ntuulenhengeltä ja jonka avoimelta sivulta koko valo heijasti\nlippuvaatteelle. Katu ja barrikaadi jäivät täten pimeään varjoon, eikä\nkatse erottanut muuta kuin luolalyhdyn synkässä loimossa kylpevän\npunalipun.\n\nTuo aavemainen valaistus antoi vallankumouslipun purppuralle entistäkin\nkaameamman palon.\n\n\n\n\n7.\n\nBillettes-kadulla mukaan tullut mies.\n\n\nOli jo aivan pimeä, mutta vielä ei kuulunut mitään. Kuului tosin\nsekavaa melua ja tuolloin tällöin yhteislaukauksia, mutta pitkien\nväliaikojen päästä ja kaukaa. Tämä lykkäys oli merkki siitä, että\nhallitus odotti aikaansa ja kokosi voimiaan. Nämä viisikymmentä miestä\nodottivat kuuttakymmentätuhatta.\n\nEnjolras tunsi sitä kärsimättömyyttä, joka tarttuu voimakkaihin\nsieluihin, kun ankaria tapahtumia on ovella. Hän meni etsimään\nGavrochea, joka istui alakerran salissa tekemässä patruunia kahden\ntalikynttilän valossa, jotka oli varmuuden vuoksi asetettu tiskille,\nkun kaikilla pöydillä oli ruutia. Näiden kynttiläin valo ei näkynyt\nulkopuolelle. Kapinoitsijat olivat sitäpaitsi olleet siksi varovaisia,\netteivät sytyttäneet valoa ylempiin kerroksiin.\n\nGavroche oli tällä hetkellä hyvin vakavan näköinen, vaikka ei juuri\npatruunain vuoksi.\n\nBillettes-kadun mies oli äsken tullut alakerran saliin ja istuutunut\nvähimmän valaistun pöydän ääreen. Hän oli saanut osalleen suurimallisen\njalkaväen kiväärin, jota hän piti jalkainsa välissä. Gavroche, jolla\nsiihen saakka oli ollut tuhannen touhua, oli ennen tuskin huomannut\ntätä miestä.\n\nKun mies tuli sisään, seurasi Gavroche häntä konemaisesti katseellaan\nja ihaili hänen kivääriänsä. Mutta sitten, kun mies oli istuutunut,\nnousi gamin äkkiä. Jos joku tätä ennen olisi tarkannut miestä, olisi\nhän huomannut, kuinka erikoisen tarkkaavasti hän katseli kaikkea\nbarrikaadilla ja kapinallisten joukossa; mutta saliin tultuaan hän\noli vaipunut jonkinlaiseen syvään mietiskelyyn eikä näyttänyt enää\nhuomaavan, mitä tapahtui. Gavroche lähestyi tätä mietiskelevää miestä\nja alkoi kierrellä hänen ympärillään varpaisillaan niinkuin liikutaan\nnukkuvan ääressä, jota ei tahdota herättää. Hänen lapsellisilla,\nilmeikkäillä kasvoillaan näkyi kaikki ne vanhan ihmisen ilmeet,\njotka merkitsevät: Eihän toki!... Se ei ole mahdollista!... Minä\nnäen näkyjä!... Minä uneksin!... Mutta olisiko sittenkin?... On kuin\nonkin!... Ei sittenkään! ... ja niin edespäin. Gavroche asettui\nkantapäilleen, puristi käsiänsä nyrkkiin housujensa taskussa, käänteli\nkaulaansa kuin lintu ja työnsi alahuultaan ulos merkitsevällä tavalla,\njoka todisti hänen oveluuttaan.\n\nHän oli yht'aikaa hämmästynyt, epävarma, epäilevä, vakuutettu,\nhäikäisty. Hän oli kuin eunukkipäällikkö orjamarkkinoilla nähdessään\nVenuksen rumien naisten joukossa tai taiteenharrastaja, joka keksii\nRafaelin vanhojen savuttuneiden maalausten joukossa. Asia askarrutti\nhänen koko sieluansa: vainuvaa vaistoa ja harkitsevaa ymmärrystä. Oli\nilmeistä, että Gavrochelle oli tapahtunut jotakin tavatonta.\n\nJuuri tällä hetkellä tuli Enjolras hänen luokseen.\n\n\"Sinä olet pieni\", sanoi Enjolras, \"sinua ei huomata. Mene ulos\nbarrikaadeista, hiivi pitkin seinävieriä, katsele vähän ympärillesi\nkaduilla ja tule sitten takaisin sanomaan, mitä tapahtuu.\"\n\nGavroche asettui koppavaksi.\n\n\"Vai kelpaa ne pienetkin sentään johonkin!\" sanoi hän. \"Hyväpä edes\nse! Minä menen. Mutta sillä välin neuvon teitä luottamaan pieniin ja\nepäilemään suuria...\"\n\nKohottaen päätään ja alentaen ääntään lisäsi Gavroche viitaten\nBillettes-kadulta tulleeseen mieheen:\n\n\"Näettekö tuota suurta miestä tuolla?\"\n\n\"No, mikä sen on?\"\n\n\"Se on poliisiurkkija.\"\n\n\"Oletko varma siitä?\"\n\n\"Olen, siitä ei ole kahta viikkoa, kun hän tarttui minua korvaan ja\nveti alas Pont Royalin sillankaiteelta, missä olin hengittämässä\nraikasta ilmaa.\"\n\nEnjolras poistui nopeasti ja kuiskasi hyvin hiljaa muutamia sanoja\neräälle lähellä olevalle työmiehelle. Tämä meni nopeasti ulos salista\nja palasi melkein heti kolme muuta mukanaan. Nämä neljä miestä, kaikki\nleveäharteisia kantajia, menivät sen jälkeen tekemättä mitään, joka\nolisi voinut herättää Billettes-kadun miehen huomiota, ja asettuivat\nsen pöydän ympärille, minkä ääressä mies istui, ilmeisesti valmiina\nkäymään mieheen käsiksi.\n\nEnjolras lähestyi nyt miestä ja kysyi häneltä:\n\n\"Kuka te olette?\"\n\nTästä äkkiä tehdystä kysymyksestä hätkähti mies. Hän loi katseensa\nEnjolras'n avointen silmäin pohjaan saakka ja näytti käsittävän hänen\najatuksensa. Hän hymyili mitä halveksivimmalla, mitä tarmokkaimmalla ja\npäättävimmällä tavalla ja vastasi ylvään vakavasti: \"Minä näen, kuinka\nasia on... No niin.\"\n\n\"Te olette siis poliisiurkkija?\"\n\n\"Minä olen viranomaisten asiamies.\"\n\n\"Mikä teidän nimenne on?\"\n\n\"Javert.\"\n\nEnjolras antoi merkin miehille. Silmänräpäyksessä, ja ennenkuin Javert\noli ehtinyt käännähtää, oli hänet kaadettu lattialle, sidottu ja\ntarkastettu.\n\nHäneltä tavattiin kahden lasin välissä oleva pieni pyöreä kortti;\nsen toisella puolella oli Ranskan vaakuna ja sanat: _Surveillance\net vigilance_ ja toisella puolella oli: Javert, poliisitarkastaja,\nkaksikuudettavuotias, ja sen alla silloisen poliisiprefektin Gisquet'n\nnimi.\n\nHänellä oli sitäpaitsi kello ja kukkaro, jossa oli muutamia\nkultarahoja. Hänen annettiin pitää kukkaro ja kello. Kellotaskun\npohjalta tavattiin vielä taitettu paperi, jonka Enjolras aukaisi lukien\nsiitä seuraavat poliisiprefektin omakätisesti kirjoittamat rivit:\n\n\"Kun poliisitarkastaja Javert on suorittanut poliittisen tehtävänsä,\non hänen erikseen otettava selko, mitä perää on ilmiannossa, että\npahantekijät puuhailevat jotakin Seinen oikealla rannalla Jenan-sillan\nlähistöllä.\"\n\nKun tarkastus oli toimitettu, nostettiin Javert ylös, mutta hänen\nkätensä sidottiin selän taa ja hänet itsensä köytettiin kiinni siihen\nkuuluisaan patsaaseen, josta kapakka muinoin oli saanut nimensä.\n\nGavroche, joka oli tarkannut kohtausta ja hiljaisella päännyökkäyksellä\nhyväksynyt kaikki, lähestyi nyt Javertia ja sanoi:\n\n\"Tällä kertaa on luullakseni hiiri kaapannut kissan.\"\n\nKaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, että se oli suoritettu,\nennenkuin siitä huomattiin mitään kapakan ulkopuolella. Javert ei ollut\nedes huudahtanut. Kun Courfeyrac, Bossuet, Joly, Combeferre ja muut\nnäkivät, että Javert oli sidottu pylvääseen, riensivät he sinne.\n\nVaikka sidottuna selkä pylvästä vasten ja köytettynä niin lujaan,\nettei voinut liikuttaa jäsentäkään, piti Javert päätänsä pystyssä\npelkäämättömän tyynenä niinkuin ainakin mies, joka ei ole koskaan\nvalehdellut.\n\n\"Se on poliisiurkkija\", sanoi Enjolras.\n\nSenjälkeen hän kääntyi Javertin puoleen sanoen:\n\n\"Teidät ammutaan kymmenen minuuttia ennen kuin barrikaadi vallataan.\"\n\nÄäni mahdollisimman käskevänä vastasi Javert:\n\n\"Miksei heti?\"\n\n\"Koska me säästämme ruutia.\"\n\n\"Tehkää sitten loppu puukonpistolla.\"\n\n\"Vakooja\", vastasi ylevämielinen Enjolras, \"me olemme tuomareita emmekä\nmurhaajia.\"\n\nSitten hän huusi Gavrochen luokseen ja sanoi'\n\n\"Mene nyt työhösi ja tee niinkuin sanoin.\"\n\n\"Heti\", vastasi Gavroche.\n\nMutta juuri kun hänen piti lähteä, pysähtyi hän ja lisäsi:\n\n\"Se oli totta. Teidän pitää antaa minulle hänen kiväärinsä. Minä jätän\nmusikantin teille, mutta klarinetin tahdon itse.\"\n\nKatupoika teki sen jälkeen sotilaallisen tervehdyksen ja pimisi\nhilpeänä suuren barrikaadin reiästä ulos.\n\n\n\n\n8.\n\nUseita kysymysmerkkejä erään Le Cabuc-nimisen miehen takia, jonka nimi\nehkä ei ollut Le Cabuc.\n\n\nSe traagillinen kuvaus, jonka olemme ottaneet tehtäväksemme,\nei olisi täydellinen, eikä lukija voisi saada käsitystä näiden\nyhteiskuntaisvallankumouksellisten synnytystuskain ja kouristusten\nsuurenmoisten hetkien todellisesta hahmosta, jos jättäisimme pois tästä\nluonnoksesta erään villiä ja eepillistä kauhua huokuvan sivukohtauksen,\njoka sattui melkein heti Gavrochen lähdettyä.\n\nKuten tiedetään, on väenkokousten laita sama kuin lumipallon; ne\nkeräävät eteenpäin vyöryessään mukaansa joukon meluavia ihmisiä. Nämä\nihmiset eivät kysy toisiltaan, mistä mikin tulee. Niiden joukossa,\njotka olivat liittyneet Enjolras'n, Combeferren ja Courfeyracin\njohtamaan joukkoon, oli eräs mies, jolla oli yllään hartioilta kulunut\nkantajan puku; tämä huitoili, kirkui ja käyttäytyi kuin juopunut villi.\nTämä mies, jonka nimi tai valenimi oli Le Cabuc ja jota ne, jotka\nsanoivat hänet tuntevansa, eivät todellisuudessa lainkaan tunteneet,\noli tai oli olevinaan juovuksissa ja oli muutamien muiden kanssa\nasettunut pöydän ääreen, jonka he olivat raahanneet ulos kapakasta.\nSamalla kuin tämä Le Cabuc koetti saada seurakumppaneitaan juomaan,\nnäytti hän mietiskelevänä tarkkaavan kauimpana barrikaadin piirissä\nolevaa suurta taloa, jonka viisi kerrosta vallitsivat koko katua ja\njonka julkisivu oli Saint-Denis-kadulle päin. Äkkiä hän huudahti:\n\n\"Tiedättekö, toverit, tuosta talosta pitäisi ampua. Jos me seisoisimme\nsen ikkunoissa, niin sitten olisi piru, jos kukaan pääsisi kulkemaan\ntätä katua.\"\n\n\"Niin, mutta talo on suljettu\", huomautti joku juomakumppaneista.\n\n\"No kolkuttakaamme.\"\n\n\"Ei sitä avata.\"\n\n\"No isketään sitten portti sisään.\"\n\nLe Cabuc juoksi samassa portille, jolla oli hyvin suuri portinkolkutin,\nja kolkutti. Porttia ei avattu. Hän kolkutti toisen kerran. Ei kukaan\nvastannut. Kolmannen kerran. Sama äänettömyys.\n\n\"Onko siellä ketään?\" huusi Le Cabuc.\n\nEi kukaan liikahtanut talossa.\n\nSilloin hän tarttui kivääriin ja alkoi sen perällä kolhia porttia. Se\noli vanha, matala ja kapea holviportti, sisäpuolelta rautalevyillä\ntuettu, oikea linnanportti. Pyssynperän iskut tärisyttivät taloa, mutta\neivät rikkoneet porttia.\n\nLuultavasti olivat talon asukkaat kuitenkin tulleet levottomiksi,\nsillä vihdoin näkyi valoa eräässä pienessä kolmannen kerroksen\nluukussa. Luukku avattiin ja siitä pisti esiin talon portinvartijan,\nharmaahapsisen ukon hurskaat ja pelästyneet kasvot.\n\nMies herkesi kolkuttamasta.\n\n\"Hyvät herrat, mitä tahdotte?\" kysyi portinvartija.\n\n\"Avatkaa!\" sanoi Le Cabuc.\n\n\"Hyvät herrat, se ei käy laatuun.\"\n\n\"Avatkaa kuitenkin!\"\n\n\"Mahdotonta, herrat.\"\n\nLe Cabuc tarttui kivääriinsä ja tähtäsi portinvartijaa; mutta kun hän\nseisoi alhaalla kadulla ja oli jo sangen pimeä, ei portinvartija voinut\nhäntä nähdä.\n\n\"Avaatko vai etkö?\"\n\n\"En, hyvät herrat.\"\n\n\"Jaa, että et?\"\n\n\"En voi, hyvät...\"\n\nPortinvartija ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Laukaus oli pamahtanut,\nluoti mennyt sisään leuasta ja tullut ulos niskasta katkaisten\nkurkkusuonen. Ukko lusahti kasaan äännähtämättä. Kynttilä putosi hänen\nkädestään ja sammui, sitten ei näkynyt muuta kuin liikkumaton pää\nluukun reunalla ja vähän vaaleaa savua, joka kiemurteli kattoa kohti.\n\n\"Kas noin!\" sanoi Le Cabuc ja laski pyssynperän katuun.\n\nTuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun tunsi raskaan käden olallaan\nkuin kotkankynnen ja kuuli äänen sanovan:\n\n\"Polvillesi!\"\n\nMurhaaja kääntyi ja näki edessään Enjolras'n kalpeat ja kylmät kasvot.\nEnjolras'lla oli pistooli kädessä.\n\nLaukauksen pamahtaessa hän oli rientänyt paikalle.\n\nVasemmalla kädellään hän oli tarttunut yht'aikaa Le Cabucin kauluriin,\npuseroon, paitaan ja housunkannattimeen.\n\n\"Polvillesi!\" toisti hän.\n\nJa vastustamattomasti painoi kaksikymmenvuotias hintelä nuorukainen\ntanakan ja väkevän kantajan polvilleen lokaan. Le Cabuc yritti tehdä\nvastarintaa, mutta tunsi olevansa ikäänkuin yli-inhimillisen käden\npainamana.\n\nKalpeana, kaula paljaana ja hiukset hulmuten muistutti Enjolras\nnaisellisine kasvoineen tällä hetkellä muinaisuuden Temistä. Hänen\nlevinneet sieraimensa ja alasluotu katseensa antoivat hänen ankaralle\nkreikkalaiselle profiililleen sen samalla vihastuneen ja viattoman\nilmeen, joka vanhan maailman käsityksen mukaan kuului oikeudelle.\n\nKaikki barrikaadilla olijat olivat rientäneet paikalle ja asettuneet\nlaajaan piiriin ymmärtäen, että oli mahdotonta sanoa sanaakaan sen\nnäytelmän edessä, joka heitä nyt odotti.\n\nVoitettu Le Cabuc ei yrittänytkään enää vastarintaa, vaan hänen joka\njäsenensä vapisi. Enjolras laski kätensä irti ja otti esiin kellonsa.\n\n\"Kokoa ajatuksesi\", sanoi hän. \"Rukoile tai ajattele! Sinulla on\nminuutti aikaa.\"\n\n\"Armoa!\" mutisi murhaaja. Sen jälkeen hän painoi päänsä alas ja sopersi\njoitakin hämäriä kirouksia.\n\nEnjolras ei kääntänyt katsettaan kellosta. Kun minuutti oli kulunut,\npisti hän kellon taskuunsa. Kun tämä oli tehty, tarttui hän tukasta\nkiinni Le Cabucia, joka ulisten kyykertyi kuin kerä hänen polviensa\neteen, ja asetti pistoolinsa suun hänen korvansa kohdalle. Moni\npelkäämätön mies, joka niin levollisesti oli antautunut tähän\nseikkailuun, käänsi nyt päänsä pois.\n\nKuului laukaus, murhaaja lusahti kasvoilleen kadulle, ja Enjolras\nsuoristihe ja katsoi ympärilleen silmä kovana ja ankarana.\n\nSitten hän potkaisi ruumista ja sanoi:\n\n\"Heittäkää ulos tuo!\"\n\nKolme miestä nosti roiston ruumiin, joka vielä nytkähteli kadonneen\nelämän viimeisiä tiedottomia kouristuksia, ja heitti sen pienemmän\nbarrikaadin yli Mondétour-kadulle.\n\nEnjolras oli vaipunut ajatuksiinsa. Äkkiä hän koroitti äänensä. Kaikki\nolivat hiljaa.\n\n\"Kansalaiset\", sanoi hän, \"se, mitä tuo mies teki, on inhoittavaa, ja\nse, mitä minä tein, on kauheata. Hän teki murhan ja senvuoksi minä\nhänet tapoin. Minun täytyi tehdä se, sillä kansannousennan täytyy\nehdottomasti noudattaa kuria. Murha on täällä rikos vielä suuremmassa\nmäärässä kuin muissa oloissa; me olemme vallankumouksen silmien edessä,\nme olemme tasavallan pappeja, me olemme velvollisuuden teurasuhreja\neikä meidän taistelustamme saa sanoa mitään halventavaa. Niinpä olen\nminä tuominnut tuon miehen, tuominnut hänet kuolemaan. Mitä minuun\nitseeni tulee, oli minun pakko tehdä, minkä tein, mutta minä inhoan\nsitä kuitenkin, ja senvuoksi olen tuominnut itsenikin, ja te saatte\nennen pitkää nähdä, minkä tuomion olen itselleni langettanut.\"\n\nKuulijoita pöyristytti.\n\n\"Me jaamme sinun kohtalosi!\" huusi Combeferre.\n\n\"Olkoon\", jatkoi Enjolras. \"Mutta vielä yksi sana. Kun tapoin tuon\nmiehen, tottelin välttämättömyyttä, mutta välttämättömyys on vanhan\nmaailman hirviöitä, välttämättömyyttä sanotaan Kohtaloksi. Edistyksen\nlaki on, että hirviöiden on hävittävä enkelien tieltä ja Kohtalon\nväistyttävä veljeyden edestä. Tämä hetki on sellainen, ettei minun\nsovi lausua sanaa rakkaus. Mutta minä lausun sen kuitenkin ja ylistän\nsitä. Rakkaus, sinun on tulevaisuus. Kuolema, minä käytän sinua,\nmutta minä vihaan sinua. Kansalaiset, tulevaisuudessa ei ole oleva\npimeyttä eikä ukkoseniskuja, ei raakaa tietämättömyyttä eikä veristä\nkosto-oikeutta. Niinkuin ei enää ole Saatanaa, ei myöskään ole\nMikaelia. Tulevaisuudessa ei ihminen tapa toista, maa on säteilevä,\nihmiskunta rakastavainen. Se päivä on tuleva, kansalaiset, jolloin\nkaikki on oleva yksimielisyyttä, sopua, valoa, iloa ja elämää, niin, se\non tuleva, ja jotta se tulisi, senvuoksi menemme me nyt kuolemaan.\"\n\nEnjolras vaikeni. Hänen neitseelliset huulensa sulkeutuivat taas; hän\nseisoi hetken liikkumattomana kuin kuvapatsas sillä paikalla, missä oli\nvuodattanut toisen ihmisen veren. Hänen harhaileva katseensa sai kaikki\nhänen ympärillään puhelemaan vain hiljaa.\n\nJean Prouvaire ja Combeferre puristivat ääneti toistensa käsiä ja\nnojaten toisiinsa barrikaadin nurkassa he katselivat säälien ja\nihaillen vakavaa nuorta miestä, joka samalla kertaa oli pyöveli ja\npappi, kirkas kuin kristalli, mutta myöskin kristallin kova.\n\nSanokaamme heti, että myöhemmin taistelun jälkeen, kun ruumiit\nvietiin ruumishuoneeseen ja tarkastettiin, tavattiin Le Cabucilla\npoliisin virkamerkki. Tämän kirjan tekijällä on vuonna 1848 ollut\nkäsissään se erikoisraportti, joka tästä asiasta vuonna 1832 annettiin\npoliisiprefektille.\n\nLisätkäämme myöskin, että jos saa uskoa poliisien keskuudessa liikkuvaa\noutoa, mutta arvatenkin perusteltua huhua, oli Le Cabuc sama mies\nkuin Claquesous. Totta on ainakin, että Le Cabucin kuoleman jälkeen\nei koskaan enää tullut puhetta Claquesous'sta. Claquesous ei ole\njättänyt mitään jälkeä katoamisestaan; näyttää kuin hän olisi sulanut\nnäkymättömään. Hänen elämänsä oli ollut pimeyttä; hänen loppunsa oli\nyötä.\n\nKoko kapinallisjoukko oli vielä järkytettynä tästä traagillisesta\noikeudenkäynnistä, niin äkkiä alkaneesta ja pian päättyneestä, kun\nCourfeyrac jälleen näki barrikaadilla saman pienen nuorukaisen, joka\noli aamulla ollut hänen luonaan kysymässä Mariusta.\n\nTämä nuorukainen, joka oli rohkean ja huolettoman näköinen, oli pimeän\ntultua jälleen liittynyt kapinallisiin.\n\n\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA KIRJA\n\nMARIUS ASTUU VARJOON.\n\n\n\n\n1.\n\nPlumet-kadulta Saint-Denis-kortteliin.\n\n\nSe ääni, joka pimeässä oli kutsunut Mariusta Chanvrerie-kadun\nbarrikaadille, oli tuntunut hänestä kohtalon ääneltä. Hän halusi kuolla\nja tilaisuus siihen tarjoutui; hän kolkutti haudan ovea ja pimeässä\nojensi käsi hänelle sen avainta. Tällaiset pimeässä epätoivoiselta\nkuuluvat äänet ovat houkuttelevia. Marius taivutti syrjään rautapuolan,\njoka niin monta kertaa oli päästänyt hänet läpi, poistui puutarhasta ja\nsanoi: \"Olkoon niin!\"\n\nTäynnä tuskaa, ilman ainoatakaan selkeää ajatusta aivoissaan,\nkykenemättä ottamaan mitään vastaan kohtalolta näiden kahden, nuoruuden\nja lemmen huumauksessa vietetyn kuukauden jälkeen, kaikkien epätoivon\nunelmain valtaan joutuneena hän halusi vain saada kaikki loppumaan niin\npian kuin mahdollista.\n\nHän alkoi kävellä hyvin ripeästi. Sattumalta hän oli asestettu, sillä\nhänellä oli Javertin pistoolit mukanaan.\n\nNuorukaisen, jonka hän oli ollut äsken näkevinään, hän oli nyt\nkadottanut näkyvistään kaduilla.\n\nMarius, joka oli mennyt Plumet-kadulta bulevardin yli, tuli sitten\nesplanaadin, Pont des Invalides'in, Champs Élysée'n ja Place Louis\nXV:n kautta Rivoli-kadulle. Siellä olivat makasiinit auki, kaasu paloi\narkadien alla, naiset tekivät kauppaa puodeissa, syötiin jäätelöä Café\nLaiter'ssa ja leivoksia Pâtisserie-Angleisessa. Ainoa tavattomuus oli,\nettä muutamia postivaunuja kiiti nelistäen Hôtel des Princes'istä ja\nHôtel Meuricesta.\n\nPassage Delormen kautta Marius tuli Saint-Honoré-kadulle. Siellä oli\npuodit suljettu, kauppiaat seisoskelivat puoliavointen porttiensa\nääressä jutellen, jalankulkijoita liikkui edestakaisin, lyhdyt oli\nsytytetty, toisesta kerroksesta alkaen oli kaikki ikkunat valaistu,\nkuten tavallisesti.\n\nPalais-Royalin edustalla olevalla aukiolla oli ratsuväen osasto.\n\nMarius kulki Saint-Honoré-katua pitkin. Kuta kauemmaksi hän tuli\nPalais-Royalista, sitä harvemmassa hän näki valaistuja ikkunoita;\npuodit oli suljettu, keskustelijoita ei näkynyt porttien edustalla,\nkatu kävi yhä pimeämmäksi ja samalla kävi väkijoukko tiheämmäksi. Sillä\njalankulkijoita oli täällä tungokseen saakka. Tässä tungoksessa ei\nkukaan puhunut, mutta siitä huolimatta kuului siitä synkeää sorinaa.\n\nL'Arbre-Sec-kadun vesialtaan luona alkoivat \"kansan kokoukset\",\nsynkeät, liikkumattomat ryhmät, joita seisoi tulevien ja menevien\nkeskessä kuin kivet keskellä juoksevaa vettä.\n\nProuvaire-kadun päässä ei väkijoukko enää liikkunut. Tämän massan\ntakana, Roule- ja Prouvaire-katujen varrella ei ollut enää ainoatakaan\nvalaistua ikkunaa. Näillä kaduilla näkyi vain katulyhtyjä, joiden\nyksinäiset, kapenevat rivit häipyivät silmänkantaman taa. Katulyhdyt\nmuistuttivat siihen aikaan suuria, punaisia tähtiä, jotka riippuivat\nlangoissa ja loivat kadulle suurten hämähäkkien muotoisia varjoja.\nNämä kadut eivät olleet autioita. Niillä näki liikkuvan pistimin\nvarustettuja kiväärejä ja nuotiota pitäviä sotaväenosastoja. Kukaan\nutelias ei mennyt tämän rajan yli. Siinä loppui väkijoukko ja alkoi\narmeija.\n\nMariuksella oli sellaisen miehen luja tahto, jolla ei enää ole mitään\ntoivoa. Häntä oli kutsuttu, hänen täytyi mennä. Hänen onnistui\npuikkelehtia väkijoukon ja nuotiolla olevien sotaväenosastojen läpi,\nohi partioiden ja vartiostojen. Hän tuli kiertotietä Béthisy-kadulle\nja kääntyi kulkemaan Halleja kohti. Bourdonnais-kadun kulmassa ei enää\nollut katulyhtyjä.\n\nTultuansa väkijoukon piirin ja sotaväen alueen läpi hän tunsi\nympäristössään jotakin kaameaa. Ei yhtään kulkijaa kadulla, ei\nainoatakaan sotamiestä, ei valoa, ei mitään; hän tunsi jäätävää\nkylmyyttä. Näille kaduille astuessa tuntui kuin olisi mennyt kellariin.\n\nMarius jatkoi kuitenkin kulkuaan.\n\nHän astui muutaman askelen. Joku juoksi ihan hänen ohitseen. Oliko se\nmies? Oliko se nainen? Oliko useampia? Hän ei olisi voinut sanoa. Se\noli livahtanut hänen ohitseen ja kadonnut.\n\nMonen mutkan jälkeen hän tuli eräälle pienelle kadulle, jota hän arveli\nPoterie-kaduksi. Keskellä tätä katua tuli vastaan sulku. Hän ojensi\nkäsiään eteenpäin ja tunnusteli. Siinä oli nurinkaadetut rattaat; hän\ntunsi jaloissaan vesilätäköitä, kuoppia, irrallisia tai yhteenkasattuja\nkatukiviä. Se oli alulle pantu, mutta sitten keskeneräiseksi jätetty\nbarrikaadi. Hän kiipesi kivikasojen yli ja tuli sulun toiselle\npuolelle. Hän kulki eteenpäin talojen seiniä tunnustellen. Vähän\nmatkan päässä hän oli näkevinään jotakin valkoista edessään. Hän meni\nlähemmäksi ja valkoinen näky sai selvän muodon. Siinä oli ne kaksi\nvalkoista hevosta, jotka Bossuet oli aamulla riisunut omnibussin edestä\nja jotka koko päivän olivat harhailleet kadulta toiselle ja vihdoin\npysähtyneet tänne.\n\nMarius jätti hevoset taakseen. Juuri kun hän tuli eräälle kadulle, joka\nhänen laskelmiensa mukaan oli Central-Social-katu, viuhahti ties mistä\ntullut kiväärinkuula aivan hänen ohitseen ja läpäisi ihan hänen päänsä\npäällä kuparisen parranajokulhon, joka riippui erään parturinpuodin\nkylttinä. Vielä vuonna 1846 saattoi nähdä tämän läpiammutun kulhon\nCentral-Social-kadun varrella Hallien kulmassa.\n\nTämä laukaus osoitti ainakin elämää. Mutta sitten oli taas kaikki\nkuollutta.\n\nKoko tämä vaellus oli kuin astumista pilkkopimeitä portaita alas.\n\nSiitä huolimatta Marius jatkoi matkaansa.\n\n\n\n\n2.\n\nPariisi pöllönlennosta katsoen.\n\n\nJos tällä hetkellä olisi voinut liidellä Pariisin yllä yölepakon tai\npöllön siivillä, olisi nähnyt kaamean näytelmän.\n\nKoko vanha Hallien kortteli, joka on kuin kaupunki kaupungissa,\nSaint-Denis- ja Saint-Martin-katujen leikkaama, missä tuhansia\npikkukatuja kulkee ristiin rastiin ja jonka kapinalliset olivat\ntehneet linnakseen ja asemapaikakseen, olisi lentäjästä näyttänyt\nsuurelta, pimeältä, Pariisin keskelle kaivetulta kuopalta. Katulyhtyjen\nsärkemisen ja ikkunain peittämisen vuoksi sammui siellä kaikki\nvalo, kaikki elämä, kaikki melu, kaikki liike. Kapinan näkymätön\npoliisi valvoi kaikkialla ja piti yllä järjestystä, s.o. pimeyttä.\nPienen joukon upottaminen laajaan pimeyteen, jokaisen taistelevan\nmoninkertaistuttaminen niillä mahdollisuuksilla, joita tämä pimeys\ntuottaa, on kansannousun välttämätön taktiikka. Pimeän tultua olisi\njoka ikkunaan, josta oli nähty valoa, ammuttu luoti. Eikä mitään\nliikkunut. Taloissa vallitsi vain säikähdys, suru, hämminki, kaduilla\ntaas jonkinlainen pyhä kammo. Siellä ei voinut erottaa edes ikkunain ja\nkerrosten pitkiä rivejä, savutorvien ja kattojen epätasaisuuksia tai\nlikaisen ja märän katukiveyksen epämääräistä heijastusta. Silmä, joka\nylhäältä olisi tarkannut tätä pimeää massaa, olisi ehkä siellä täällä,\npitkien välimatkojen päässä, voinut erottaa epämääräistä valonhäivettä\nja siinä ihmeellisiä, outoja, rauniomaisia piirtoja; ne olivat ne\nkohdat, missä barrikaadit olivat. Kaikki muu oli pimeää merta,\nsumuista, raskasta, kaameaa, josta liikkumattomina, synkkinä varjoina\nkohosivat Saint-Jacques'in tapuli, Saint-Merryn kirkko ja kolme tai\nneljä muuta rakennusta, jotka ihminen tekee jättiläisiksi ja pimeys\nkummituksiksi.\n\nYltympäri tätä autiota ja levottomuutta herättävää labyrinttia,\nniissä kortteleissa, missä vilkas pariisilainen liikenne ei vielä\nollut seisahtunut ja missä yksinäisiä katulyhtyjä vielä loisti, olisi\nilmassa liitelevä katselija voinut huomata sapelien ja pistinten\nmetallivälkettä, tykistövaunujen kumeaa kulkua ja äänettömien, joka\nhetki suurenevien pataljoonain vilinää; peloittava vyö, joka hitaasti\nkiristyi kapinan ympärille.\n\nSaarrettu kortteli oli nyttemmin vain salaperäinen luola, josta ei\nnäkynyt muuta kuin pimeyttä.\n\nMutta pöyristyttävää pimeyttä, täynnä ansoja, täynnä tuntemattomia\nja pelättäviä loukkauskiviä, joiden keskeen oli kamalaa tunkeutua ja\nkauhistuttavaa jäädä, missä sisääntunkijaa kammotti se, mikä häntä\nodotti, ja odottajaa kammotti se, minkä tuleman piti. Näkymättömiä\ntaistelijoita linnoittui joka kadunkulmaan, kuolema oli väijyksissä\npaksun pimeän piilossa. Ei mitään muuta valoa ollut tämän jälkeen\nodotettavissa kuin kiväärien tulta, ei mitään muuta kohtausta kuin\nkuoleman äkillistä ja nopeaa ilmestymistä. Missä? Miten? Milloin? Sitä\nei tiedetty, tiedettiin vain, että se oli varmaa ja välttämätöntä.\nTäällä, tällä taistelulla paalutetulla paikalla, oli hallituksen ja\nkansannousun, kansalliskaartin ja kansanyhdistysten, porvariluokan\nja kapinan hapuiltava eteenpäin iskeäkseen yhteen. Kummallakin\npuolella oli sama pakko. Ainoa mahdollinen pääsy sieltä oli lähtö\njoko voittajana tai vainajana. Tilanne oli niin äärimmilleen\nkärjistynyt, pimeys niin ylivaltainen, että pelkureinkin tunsi itsensä\npäättäväiseksi ja rohkein pelästyneeksi.\n\nMuuten vallitsi kummallakin puolella sama raivo, katkeruus ja\npäättäväisyys. Toisille oli eteenpäinmeno samaa kuin varma kuolema,\nmutta kukaan ei epäröinyt; toisille oli paikalleenjäänti varma kuolema,\nmutta kukaan ei ajatellutkaan poistua.\n\nOli välttämätöntä, että kaikki olisi lopussa seuraavana päivänä, että\nvoitto jäisi puolelle tai toiselle, että kansannoususta tulisi joko\nvallankumous tai ajattelematon yritys. Hallitus oivalsi sen yhtä hyvin\nkuin puolueetkin, pieninkin porvari oivalsi sen. Siitä se tuskan\ntunne, joka sekaantui tämän korttelin läpinäkymättömään pimeyteen,\nmissä asia oli ratkaistava; siitä kaksinkertainen levottomuus tämän\npimeyden ympärillä, mistä katastrofi uhkasi. Sieltä kuului vain yksi\nääni, riipaiseva kuin kuolemankorina, uhkaava kuin kirous, Saint-Merryn\nhätäkellon. Ei mikään saattanut olla jäätävämpää kuin tämän pimeässä\nvalittavan kellon säikähtynyt ja epätoivoinen ääni.\n\nKuten usein sattuu, näytti luonto sopineen ihmisten kanssa siitä, mitä\ntehtäisiin. Ei mikään häirinnyt kokonaisuuden surullista sopusointua.\nTähdet olivat kadonneet; paksu pilvivaippa peitti taivaan synkkiin\npoimuihinsa. Kuolleiden katujen yllä oli musta taivas, ikäänkuin tämän\nsuunnattoman haudan päälle olisi levitetty suunnaton suruharso.\n\nKun vielä vain poliittista laatua olevaa yhteentörmäystä valmistettiin\ntällä paikalla, joka jo oli ollut niin monen vallankumouksellisen\ntapahtuman todistajana, kun nuoriso, salaseurat, oppilaitokset\nperiaatteiden ja keskiluokka etujen nimessä lähenivät toisiaan\niskeäkseen yhteen ja paiskatakseen toisensa maahan, kun jokainen\njoudutti kriisin viimeisen, ratkaisevan hetken tuloa, kuului kaukaa\ntästä korttelista ja sen ulkopuolelta, vanhan, kurjuuden asuman\nPariisin pohjatonten luolien syvyydestä, jonka onnellisen ja rikkaan\nPariisin loisto peittää varjoon, kansan synkeän äänen kumea jylinä.\n\nSamalla kauhistuttava ja pyhä ääni, johon on sekoitettu pedon ulinaa\nja Jumalan ääntä, joka peloittaa heikkoja ja varoittaa viisaita, joka\nsamalla kertaa tulee alhaalta kuin leijonan karjunta ja ylhäältä kuin\nukkosen jylinä.\n\n\n\n\n3.\n\nUloin raja.\n\n\nMarius oli ehtinyt Hallien luo.\n\nSiellä oli kaikki vielä hiljaisempaa, pimeämpää ja liikkumattomampaa\nkuin läheisillä kaduilla. Olisi voinut sanoa, että haudan jääkylmä lepo\noli noussut maasta ja levittäytynyt tänne.\n\nTätä pimeää taustaa vasten piirsi kuitenkin punertava valo niiden\nkorkeiden talojen katonreunan, jotka sulkivat Chanvrerie-kadun\nSaint-Eustacheen päin. Se oli Corinthen barrikaadilla palavan soihdun\nheijastusta. Marius oli suunnannut askelensa tätä valoa kohti.\nSe oli opastanut häntä Marché-aux-Poirées'hen, mistä hän huomasi\nPrêcheurs-kadun mustan kuilun. Hän meni tälle kadulle. Kapinallisten\nvartio, joka oli kadun toisessa päässä, ei huomannut häntä. Hän\ntunsi olevansa nyt ihan likellä sitä, mitä etsi, ja kulki eteenpäin\nvarpaisillaan. Tällä tavoin hän saapui sen lyhyen Mondétour-kadun\npätkän nurkkaan, jonka Enjolras, kuten muistettaneen, oli jättänyt\nainoaksi yhdyssiteeksi ympärillä olevan seudun kanssa. Viimeisen\nvasemmalla olevan talon nurkassa hän pisti esiin päänsä ja katseli\nMondétour-kadulle.\n\nVähän kauempana tämän ja Chanvrerie-kadun muodostamasta pimeästä\nkulmauksesta, joka loi leveän varjon, mihin hän itse peittyi, huomasi\nhän katukiveyksellä valonhäivettä, pienen osan kapakkaa ja sen\ntakana lepattavan marshallin eräänlaisen muodottoman muurin sisällä\nsekä muutamia miehiä, jotka istuivat kyyryssä, kiväärit polvien\nvälissä. Kaikki tämä oli vain kymmenen sylen päässä hänestä. Tämä oli\nbarrikaadin sisäpuolta.\n\nKadun oikeanpuoleiset talot peittivät häneltä muun kapakan osan, suuren\nbarrikaadin ja lipun.\n\nMariuksella oli nyt jäljellä vain yksi askel.\n\nSilloin istuutui onneton nuorukainen kadun nurkkakivelle, pani\nkäsivartensa ristiin ja ajatteli isäänsä.\n\nHän ajatteli sankarillista eversti Pontmercyä, joka oli ollut niin\nurhoollinen sotilas, joka tasavallan aikana oli puolustanut Ranskan\nrajaa ja keisarin aikana tunkeutunut Aasian rajalle, joka oli nähnyt\nGenovan, Aleksandrian, Milanon, Torinon, Madridin, Wienin, Dresdenin,\nBerliinin ja Moskovan, joka Euroopan kaikille taistelutanterille oli\njättänyt pisaroita samaa verta, jota Mariuksen suonissa virtasi, joka\nennen aikojaan oli harmennut noudattaessaan sotakurin vaatimuksia ja\npäällikön velvollisuuksia, joka miekka vyöllä, poletit olkapäillä,\nkokardi mustana ruudinsavusta, otsa kypärän uurtamana, oli viettänyt\nelämänsä parakeissa, leirissä, nuotiolla ja sairaalassa ja joka\nkahdenkymmenen vuoden kuluttua oli palannut suurista sodista\narpinaamana, mutta hymyilevänä, vaatimattomana, tyynenä, ihannoitavana,\npuhtaana kuin lapsi, tehtyään kaikkensa Ranskan hyväksi eikä mitään\nsitä vastaan.\n\nHän sanoi itselleen, että nyt oli hänenkin päivänsä tullut, hänen\nhetkensä lyönyt, että hän, niinkuin hänen isänsä ennen häntä, tulisi\nolemaan urhoollinen, pelkäämätön, rohkea, menemään kuulia vastaan,\ntarjoamaan rintaansa pistimille, vuodattamaan vertansa, etsimään\nvihollista, etsimään kuolemaa, että hän vuorostaan nyt meni sotaan ja\ntaistelutanterelle, että se taistelutanner, jolla hän esiintyisi, oli\nkatu, ja että se sota, johon hän lähti, oli kansalaissotaa.\n\nHän näki kansalaissodan kuin eteensä auenneen kuilun ja ymmärsi\nsyöksyvänsä siihen.\n\nSilloin häntä pöyristytti.\n\nHän ajatteli isänsä miekkaa, jonka hänen äidinisänsä oli myynyt\nvaatekauppiaalle ja jota hän, poika, oli niin katkerasti kaivannut.\nHän sanoi itselleen, että tämä urhoollinen ja puhdas miekka oli tehnyt\noikein karttaessaan häntä ja suuttuneena piiloutuessaan pimeyteen\nja että se oli tällä tavoin karttanut häntä senvuoksi, että se oli\nymmärtäväinen ja näki tulevaisuuteen, että se aavisti kapinaa,\nkatutaistelua, ampumista kellarinluukuista ja iskemistä vastustajan\nselkään, että tämä miekka, joka tuli Marengosta ja Friedlandista, ei\ntahtonut olla mukana Chanvrerie-kadulla eikä kaiken sen jälkeen, mitä\noli tehnyt isän palveluksessa, tahtonut tehdä tätä pojan palveluksessa.\nHän sanoi itselleen, että jos tämä miekka nyt olisi ollut mukana, jos\nhän, otettuaan sen vastaan kuolevan isänsä vuoteen ääressä, olisi\nrohjennut tuoda sen mukaansa tähän yölliseen ranskalaisten väliseen\nkatutaisteluun, se varmaan olisi polttanut hänen käsiään ja alkanut\nleimuta hänen silmissään kuin enkelin miekka. Hän sanoi itselleen\nolevansa iloinen siitä, että se miekka ei ollut täällä, vaan poissa.\nOli hyvä, oli oikein, että hänen äidinisänsä oli ollut hänen isänsä\nkunnian todellinen vartija, ja oli parempi, että everstin miekka oli\nmyyty vaatekauppiaalle, heitetty vanhan rautaromun joukkoon, kuin että\nse nyt pistäisi verta vuotavan haavan isänmaan kylkeen.\n\nJa sitten hän alkoi katkerasti itkeä.\n\nTämä oli hirvittävää. Mutta mitä tehdä? Elää ilman Cosettea hän ei\nvoinut. Koska Cosette oli poissa, oli hänen siis kuoltava. Eikö hän\nollut kunniasanallaan vakuuttanut Cosettelle silloin kuolevansa?\nCosette oli poistunut tietoisena siitä. Cosette tahtoi siis hänen\nkuolevan. Ja sitäpaitsi oli selvää, ettei Cosette enää rakastanut\nhäntä, koska oli lähtenyt sillä tavalla, hänelle mitään ilmoittamatta,\nsanaakaan sanomatta, riviäkään kirjoittamatta, vaikka tiesi hänen\nosoitteensa. Mitäpä kannatti enää elää, ja mitä varten hän enää eläisi?\nJa sitten: tulla aivan tänne saakka ja peräytyä! Lähestyä vaaraa ja\npaeta! Tulla niin kauas, että näkee barrikaadin, ja sitten hiipiä pois\njälleen! Hiipiä tiehensä vavisten ja sanoa: nyt olen todellakin saanut\nkyllikseni tuosta, olen nyt nähnyt, miltä se näyttää, ja se riittää,\nse on kansalaissotaa, minä menen tieheni! Jättää ystävänsä, jotka\nodottivat häntä, ehkä tarvitsivat häntä, joita oli vain kourallinen\nkokonaista armeijaa vastassa! Pettää yhdellä kertaa kaikki, rakkaus,\nystävyys ja kunniasanansa! Ottaa isänmaanrakkaus pelkuruutensa\npeitteeksi! Ei, se oli mahdotonta, ja jos hänen isänsä haamu olisi\ntuolla pimeässä ja näkisi hänen hiipivän pois, löisi se häntä miekkansa\nlappeella selkään ja huutaisi hänelle: eteenpäin, kurja pelkuri!\n\nNäin ristiin rastiin liikkuvien ajatusten vallassa hän painoi päänsä\nalas.\n\nÄkkiä hän kohotti sen jälleen. Jonkinlainen mieltä selventävä välähdys\noli leimahtanut hänen sisässään. Kuolemaa lähellä oleminen tekee\nselvänäköiseksi. Se teko, johon hän tunsi ehkä olevansa valmis, ei\nnäyttänyt hänestä enää surkealta, vaan suurelta. Jonkin tuntemattoman\nsieluntoiminnan johdosta sai katutaistelu nyt hänen mielessään\nkirkastetun valon. Kaikki unelmoinnin levottomat kysymykset palasivat\njoukoittain, mutta eivät häntä hämmentäneet. Hän ei jättänyt mitään\nniistä vastaamatta.\n\nMiksi hänen isänsä suuttuisi? Eikö ole tapauksia, jolloin kansannousu\nkohoaa velvollisuuden arvoon? Saattoiko siis olla eversti Pontmercyn\npojalle arvotonta, että hän otti osaa edessä olevaan taisteluun?\nTämähän ei nyt ole Montmirail tai Champaubert; tämä on jotakin toista.\nNyt ei ole kysymys pyhästä alueesta, vaan pyhästä aatteesta. Isänmaa\npaheksuu kenties, mutta ihmiskunta hyväksyy. Ja sitäpaitsi, onko\nvarmaa, että isänmaa paheksuu? Ranska vuotaa verta, mutta vapaus\nhymyilee, ja vapauden hymystä unohtaa Ranska haavansa. Ja sitten, jos\nkatsotaan asiaa vielä korkeammalta kannalta, kuinka voidaan lainkaan\npuhua kansalaissodasta?\n\nKansalaissota, sisällinen sota, mitä se on? Onko mitään ulkomaista\nsotaa? Eikö jokainen sota ihmisten välillä ole sotaa veljien välillä?\nSodan luonne riippuu vain sen tarkoitusperästä. Ei ole olemassa\nulkomaista tai sisäistä sotaa; on vain väärä ja oikea sota. Aina\nsiihen päivään saakka, jolloin suuri ihmiskunnan liitto solmitaan,\nvoi sota, ainakin se, joka on eteenpäin rientävän tulevaisuuden\nponnistusta hidastuttavaa menneisyyttä vastaan, olla välttämätöntä.\nMitä tätä sotaa vastaan on muistuttamista? Sota ei muutu häpeäksi\nja miekka ei tule tikariksi muussa tapauksessa, kuin jos se surmaa\noikeuden, edistyksen, järjen, sivistyksen ja totuuden. Silloin, olkoon\nse kotimainen tai ulkomainen, on se väärä ja silloin sanottakoon\nsitä rikokseksi. Lukuunottamatta sitä pyhää asiaa, jota sanotaan\noikeudeksi, millä oikeudella voi toinen sodan muoto halveksia toista?\nMillä oikeudella kieltäytyisi Washingtonin miekka tunnustamasta\nCamille Desmoulinsin keihästä? Leonidas ulkomaalaista, Timoleon\ntyrannia vastassa, kumpiko on suurempi? Toinen on puolustaja, toinen\nvapauttaja. Onko tarkoitusperään katsomatta aseisiin tarttuminen\naina tuomittava, jos se tapahtuu omassa valtiossa? Leimatkaa sitten\nhäpeän merkillä Brutus, Marcel, Arnold von Blankenheim ja Coligny.\nPensassotaa? Katusotaa? Miksei. Sellaista sotaa ovat käyneet Ambiorix,\nArtevelde, Marnix, Pelayo. Mutta Ambiorix taisteli Roomaa, Artevelde\nRanskaa, Marnix Espanjaa ja Pelayo maurilaisia vastaan; kaikki\nulkomaalaista vastaan. No niin, monarkia on ulkomaalainen; sorto\non ulkomaalainen. Itsevaltius rikkoo moraalisen rajan, niinkuin\nvihollisen maahanhyökkäys maantieteellisen. Tyrannin karkoittaminen\ntai englantilaisen karkoittaminen, se on kummassakin tapauksessa oman\nalueen takaisinvaltausta. Tulee hetki, jolloin vastalauseet eivät\nenää riitä; filosofian jälkeen vaaditaan tekoja; ruumiillinen voima\nsuorittaa sen, mihin aate on tehnyt luonnoksen; kahlehdittu Prometeus\naloittaa, Aristogeiton lopettaa; ensyklopedia valaisee mieliä,\n10. elokuuta sähköistää ne. Aiskyloksen jälkeen tulee Trasybulos;\nDiderot'ta seuraa Danton. Joukoilla on taipumus omaksua joku herra.\nJoukko sinänsä synnyttää tympeyttä. Joukko yhtyy helposti tottelemaan.\nTäytyy panna ihmiset liikkeelle, ravistaa heitä heidän vapauttamisensa\nhyvänteolla, kiusata heidän silmiään totuudella, heittää heille valoa\nmolemmin käsin. Heitä täytyy hiukan huikaista omalla pelastuksellaan,\ntämä huikaisu herättää heidät. Siitä hätäkellojen ja sodan\nvälttämättömyys. Täytyy syntyä suuria taistelijoita valaisemaan kansoja\nrohkeudellaan ja herättämään kurja ihmiskunta, joka on kiedottu\njumal-armois-oikeuden, Caesar-kunnian, väkivallan, fanatismin,\nvastuuttoman valtiuden ja absoluuttisen majesteetin pimeyteen; tuo\njoukko, joka typertyneenä töllistää näitä yön synkkiä voittoja ja\nniiden hämyloistoa. Alas tyranni! Mutta kuka? Kenestä te puhutte?\nSanotteko Louis-Philippeä tyranniksi? Emme, yhtä vähän kuin Ludvig\nXVI:tta. He ovat kumpikin historian tavallisen sanonnan mukaan hyviä\nkuninkaita; mutta periaatteita ei voi paloitella, totuuden logiikka on\nsuoraviivainen, totuudelle ominaista on, että se ei mukaudu; siis ei\nmitään tinkimistä; jokainen kajoaminen ihmisen oikeuteen on torjuttava;\nLudvig XVI:ssa on jumal-armois-oikeus, Louis-Philippessä se, että hän\non Bourbon; molemmat edustavat tavallaan oikeuden takavarikointia.\nJa kaiken vallananastuksen poistamiseksi täytyy heitä vastustaa;\ntäytyy, koska alun tekee aina Ranska. Kun hallitsija kaatuu Ranskassa,\nkaatuu hän kaikkialla. Sanalla sanoen, yhteiskunnallisen totuuden\npalauttaminen, vapauden nostaminen valtaistuimelle, kansan antaminen\nkansalle itselleen, yliherruuden palauttaminen ihmiselle, kruunun\nasettaminen jälleen Ranskan päähän, järjen ja oikeuden saattaminen\ntäyteen valtaansa, vastarinnan siemenenkin hävittäminen antamalla\njälleen itsekukin omalle itselleen, sen esteen hävittäminen, jona\nkuningasvalta on rajattomalle yleiselle sovinnolle, ihmiskunnan\nnostaminen jälleen oikeuden tasolle, mikä asia voi olla oikeampi, ja\nniin muodoin, mikä sota voi olla jalompi? Sellaiset sodat rakentavat\nrauhaa. Ennakkoluulojen, etuoikeuksien, taikauskon, valheiden,\nkiskomisien, väärinkäytösten, väkivallan, vääryyden, pimeyden suunnaton\nlinnoitus kohoaa vielä maailman ylle vihantorneineen. Se täytyy repiä\nalas. Tämä hirviömäinen massa on saatava luhistumaan. Austerlitzin\nvoitto on suurta; Bastillen valloittaminen on suunnattoman suurta.\n\nEi ole ketään, joka ei olisi itsestään huomannut, että sielulla -- ja\njuuri siinä on sen ihmeellinen yhteys ja kaikkialla-läsnäolo -- että\nsielulla on kummallinen kyky äärimmäisissäkin tiloissa ajatella melkein\nkylmästi. Ja usein sattuu, että lohduton kärsimys ja syvä toivottomuus\nsynkinten monologiensa kuolintuskassakin käsittelevät aineita ja\nerittelevät periaatteita. Logiikka sekaantuu kouristuskohtauksiin ja\npäätelmän lanka liehuu katkeamatta ajatuksen kaameassa myrskytuulessa.\nSellainen oli Mariuksen mielentila.\n\nNäissä ajatuksissa askarrellen, raskautettuna, mutta päättävänä, vaikka\nvapisten sitä, mihin hän ryhtyi, harhaili hänen katseensa pitkin\nbarrikaadin sisustaa. Kapinalliset keskustelivat siellä puoliääneen\nliikkumattomina, ja siellä tunsi sen puoliäänettömyyden, joka osoittaa\nodotuksen viimeistä astetta. Heidän yläpuolellaan, erään talon\nkolmannen kerroksen luukussa, erotti Marius eräänlaisen katselijan\ntai todistajan, joka hänestä tuntui tavattoman tarkkaavaiselta. Se\noli Le Cabucin tappama portinvartija. Alhaalta, kivikasalla olevan\nsoihdun valossa saattoi hämärästi nähdä tämän pään. Tässä synkässä,\nlepattavassa valossa ei mikään saattanut olla oudompaa kuin nuo\nkalmankalpeat, liikkumattomat, kummastuneet kasvot, silmät selällään,\nsuu ammollaan, kumartuneina kadulle päin uteliaassa asennossa. Olisi\nvoinut sanoa, että kuollut katseli niitä, joiden oli pian kuoltava.\nPitkä verivirta, joka oli valunut tästä päästä, kiemurti punaisina\nviiruina luukusta ensimmäiseen kerrokseen saakka, missä se lakkasi.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA KIRJA.\n\nEPÄTOIVON SUURUUS.\n\n\n\n\n1.\n\nLippu: Ensimmäinen näytös.\n\n\nVielä ei kuulunut mitään. Saint-Merryn kello oli lyönyt kymmenen.\nEnjolras ja Combeferre olivat menneet istumaan, pyssyt kädessä, suuren\nbarrikaadin aukon luo. He eivät puhuneet, he kuuntelivat, koettaen\nsaada selkoa kumeimmistakin, kaukaisimmistakin askelten äänistä.\n\nKeskellä tätä kaameaa hiljaisuutta kuului äkkiä kirkas, nuori ja\nhilpeä ääni, joka tuntui tulevan Saint-Denis-kadulta, alkavan vanhan\nkansanlaulun _Au clair de la lune_ sävelellä laulaa ja päättävän kukon\nkiekunaa muistuttavaan ääneen:\n\n    Nuhan nokkaani sain,\n    pahan sainkin, hohoo!\n    Sanan lausuisin vain\n    sotilailles, Bugeaud.\n    Meill' on viitta sininen\n    ja töyhtö-shakoo...\n    Banlieue, näetsen...\n    Ko-koko-rikoo!\n\nHe puristivat toistensa käsiä\n\n\"Se on Gavroche\", sanoi Enjolras.\n\n\"Hän varoittaa meitä\", sanoi Combeferre.\n\nKiireinen juoksu häiritsi hiljaisuutta autiolla kadulla: nähtiin\nklovnia vikkelämmän olennon kiipeävän omnibussin yli, ja Gavroche\nhyppäsi barrikaadiin aivan hengästyneenä ja huutaen:\n\n\"Kiväärini! Nyt ne tulevat.\"\n\nSähkövärähdys tuntui koko barrikaadissa, ja kaikki kädet tarttuivat\nkivääreihin.\n\n\"Tahdotko minun kiväärini?\" sanoi Enjolras Gavrochelle.\n\n\"Minä otan sen ison kiväärin\", vastasi Gavroche ja otti Javertin\nkiväärin.\n\nKaksi vartiostoa oli vetäytynyt takaisin barrikaadeille melkein\nsamalla kertaa kuin Gavroche. Ne olivat Chanvrerie-kadun päässä\nja Petite-Truanderie-kadulla olleet vartiostot. Prêcheurs-kadulle\nsijoitettu vartiosto oli jäänyt paikalleen, mikä osoitti, että siltain\nja Hallien puolelta ei kuulunut mitään.\n\nChanvrerie-katu, mistä lippua valaisevan soihdun valossa saattoi nähdä\nvain muutamia katukiviä, oli kapinallisten edessä kuin suuri pimeä\nholvi, joka epäselvästi aukeni savupilvestä.\n\nKukin oli asettunut taistelua varten määrätylle paikalleen.\n\nKolmeviidettä kapinallista, niiden joukossa Enjolras, Combeferre,\nCourfeyrac, Bossuet, Joly, Bahorel ja Gavroche, oli paneutunut\npolvilleen suurelle barrikaadille, niin että heidän päänsä olivat\nsen harjan tasalla, kiväärin- ja karbiininpiiput kivien välissä kuin\nampumarei'issä, tarkkaavina, äänettöminä, valmiina ampumaan. Kuusi\nmuuta oli Feuillyn johdossa asettunut kivääri poskella Corinthen\nmolempien kerrosten ikkunoihin.\n\nKului vielä muutama silmänräpäys; sitten kuului selvästi\nSaint-Leu-kadulta sotaväen astuntaa. Tämä ääni, alussa heikko, sitten\nselkeämpi, sen jälkeen raskas ja kumea, läheni hitaasti, pysähtymättä,\nkeskeytymättä, tyynenä, hirvittävän itsepintaisena. Ei kuultu mitään\nmuuta. Se oli yhtä haavaa samanlaista äänettömyyttä ja samanlaista\nääntä kuin kuvernöörin patsaan Don Juanissa; mutta näissä kiviaskelissa\noli jotakin suunnatonta ja moninkertaista, joka synnytti mielikuvan\nvahaisesta kummituksesta. Tuntui kuin se kauhea patsas, jonka nimi\non legioona, olisi marssimassa. Sen askelet lähenivät, tulivat vielä\nlähemmäksi ja pysähtyivät. Oli kuin kadun toisesta päästä olisi\nkuulunut suuren ihmisjoukon hengitystä. Mitään ei kuitenkaan näkynyt,\npaitsi että pimeyden perällä vilahteli kuin metallilankoja, hienoja\nkuin neulat ja melkein huomaamattomia, jotka liikkuivat kuin ne\nkuvaamattomat fosforiverkot, joita nukkumishetkellä on huomaavinaan\nsilmäluomien alla unen ensimmäisenä utuna. Ne olivat soihdun\nkaukaisessa heijastuksessa häämöttäviä pistimiä ja kiväärejä.\n\nSyntyi vielä väliaika, ikäänkuin kummallakin puolella olisi odotettu.\nÄkkiä kuului pimeyden keskestä ääni, joka kuului sitä kaameammalta, kun\nei näkynyt ketään, ja tuntui kuin itsensä pimeyden ääni olisi puhunut;\nse huusi:\n\n\"Kuka siellä?\"\n\nSamassa kuului kiväärien raksutus, kun ne ojennettiin tähtäysasentoon.\n\nÄäni kaikuvana ja ylpeänä vastasi Enjolras:\n\n\"Vallankumous.\"\n\n\"Lau-kais-kaa!\" komensi ääni.\n\nSalama punersi kaikki kadun varrella olevat talojen fasadit, ikäänkuin\nsulatusuunin luukku olisi äkkiä avattu ja taas suljettu.\n\nKauhea rätinä tärisytti barrikaadia. Punainen lippu kaatui.\nYhteislaukaus oli ollut niin voimakas ja tiheä, että se oli katkaissut\nlipputangon, s.o. omnibussin vetotangon pään. Talojen räystäistä\nponnahtaneita kuulia tunkeutui barrikaadin sisään haavoittaen useita.\n\nTämän ensimmäisen yhteislaukauksen vaikutus oli jäätävä. Hyökkäys oli\nankara ja omiansa antamaan rohkeimmallekin ajattelemista. Oli selvää,\nettä hyökkäykseen otti osaa vähintäänkin kokonainen rykmentti.\n\n\"Toverit\", huusi Combeferre, \"älkäämme haaskatko ruutia, vaan\nodottakaamme, kunnes he ovat tulleet lähemmäksi.\"\n\n\"Ja ennen kaikkea\", sanoi Enjolras, \"pystyttäkäämme uudelleen lippu.\"\n\nHän nosti ylös lipun, joka oli pudonnut ihan hänen jalkainsa juureen.\n\nUlkoa kuului lataustukkien ratina kiväärinpiipuissa; sotaväki latasi\nkiväärinsä uudelleen. Enjolras toisti:\n\n\"Kenellä on sydän oikealla paikalla? Kuka ottaa pystyttääkseen jälleen\nlipun barrikaadille?\"\n\nEi kukaan vastannut. Barrikaadille nouseminen tänä hetkenä, jolloin\nepäilemättä uudelleen tähdättiin, oli varma kuolema. Urhoollisinkin\nempi tuomita itseään hengiltä, Enjolras itse tunsi väristystä. Hän\nlausui kuitenkin vielä!\n\n\"Eikö ole ketään; joka tarjoutuu?\"\n\n\n\n\n2.\n\nLippu: Toinen näytös.\n\n\nSiitä saakka, kun he olivat tulleet Corintheen ja ryhtyneet rakentamaan\nbarrikaadia, ei kukaan ollut kiinnittänyt sanottavaa huomiota ukko\nMabeufiin. Hän ei kuitenkaan ollut luopunut kapinallisjoukosta.\nHän oli mennyt kapakan alasaliin ja istuutunut pöydän taa. Siellä\nhän oli vaipunut mietteisiinsä. Hän ei näyttänyt näkevän eikä\nkuulevan mitään. Courfeyrac ja joku muu oli pari kertaa mennyt hänen\nluokseen, varoittanut häntä vaarasta ja kehoittanut häntä etsimään\nturvallisempaa paikkaa, mutta hän ei tuntunut heitä kuulevan. Kun ei\nkukaan puhutellut häntä, liikkuivat hänen huulensa, ikäänkuin olisi\nhän jollekin puhellut, mutta niin pian kuin häntä puhuteltiin, kävivät\nhänen huulensa liikkumattomiksi eivätkä hänen silmänsä enää näyttäneet\nkuuluvan elävälle olennolle. Muutamia tunteja, ennenkuin barrikaadia\nvastaan hyökättiin, oli hän asettunut asentoon, jota hän ei enää sitten\nmuuttanut; hänen molemmat kätensä olivat nyrkissä polvilla ja pää\netukumarassa, ikäänkuin hän olisi katsonut johonkin syvään kaivoon.\nEi mikään ollut saanut häntä muuttamaan tätä asentoa; hänen sielunsa\nei tuntunut olevan mukana barrikaadilla. Kun itsekukin oli asettunut\npaikalleen barrikaadilla, ei alasalissa ollut ketään muita jäljellä\nkuin paaluun sidottu Javert, häntä vartioimaan asetettu mies ja ukko\nMabeuf. Sillä hetkellä, jona hyökkäys tapahtui ja yhteislaukaus\npamahti, oli hän kuitenkin tuntenut jonkinlaista ruumiillista\njärkytystä ja siitä ikäänkuin herännyt; hän oli äkkiä noussut ja\nkulkenut läpi salin, ja juuri kun Enjolras uudisti kysymyksensä: \"Eikö\nole ketään, joka tarjoutuu?\" nähtiin ukko kapakan kynnyksellä.\n\nHänen ilmestymisensä herätti jonkinlaista innostusta miehissä.\nHuudettiin.\n\n\"Hän on Ludvig XVI:n tuomareita! Hän on koventin jäsen! Hän on\nkansanedustaja!\"\n\nLuultavasti hän ei sitä kuullut.\n\nHän meni suoraan Enjolras'n luo, miehet tekivät hartaan kunnioittavina\ntietä, hän tempasi lipun Enjolra'lta, joka typertyneenä astahti\ntaaksepäin, ja ilman että kukaan rohkeni estää tai auttaa häntä,\nalkoi nyt tuo kahdeksankymmenvuotias ukko, pää tutisevana, mutta\njalka varmana, hitaasti nousta barrikaadin sisäpuolelle rakennettuja\nportaita. Tämä oli niin kaameaa ja samalla niin suurenmoista, että\nkaikki hänen ympärillään huusivat: \"Lakit pois!\" Joka askelelta, minkä\nhän nousi, kävi näky hirvittävämmäksi; hänen valkoiset hiuksensa,\nlaihat kasvonsa, korkea, kalju, uurteinen otsansa, sisäänpainuneet\nsilmänsä, ikäänkuin ihmetyksestä auki jäänyt suunsa, iäkäs ja punaista\nlippua kohottava käsivartensa kohosivat pimeydestä ja tuntuivat\nsuurentuvan soihdun veripunaisessa valossa; oli kuin vuoden 1793 haamu\nolisi noussut maan alta hirmuhallituksen lippu kädessään.\n\nKun hän oli tullut viimeiselle portaalle, kun tämä tutiseva ja\nhirvittävä haamu, seisten rauniokasalla tuhattakahtasataa näkymätöntä\nkivääriä vastassa, oikaisi itsensä kuoleman edessä ikäänkuin olisi\nollut sitä voimakkaampi, niin sai koko barrikaadi tässä pimeydessä\nyliluonnollisen ja valtavan hahmon.\n\nSyntyi senlaatuinen hiljaisuus, jonka vain ihme luo ympärilleen.\n\nKeskellä tätä äänettömyyttä ravisti ukko punaista lippua ja huusi:\n\n\"Eläköön vallankumous! Eläköön tasavalta! Veljeys, tasa-arvo ja\nkuolema!\"\n\nBarrikaadille saattoi kuulla hiljaista ja kiireistä kuiskaamista,\nikäänkuin hermostuneen papin mutinaa, kun hän nopeasti lukee rukousta.\nPoliisikomissaari luultavasti luki kadun toisessa päässä kapinalaissa\nsäädettyjä kehoituksia hajaantumaan.\n\nSama kaikuva ääni, joka oli huutanut: \"Kuka siellä?\" huusi nyt:\n\n\"Poistukaa!\"\n\nKalpeana, kaameana ja silmät hehkuen mielenvikaisuuden kamalaa tulta\nheilutti Mabeuf lippua päänsä päällä ja toisti:\n\n\"Eläköön tasavalta!\"\n\n\"Lau-kais-kaa!\" sanoi ääni.\n\nUusi yhteislaukaus kuin raekuuro tuiskahti nyt barrikaadia vastaan.\n\nUkko lusahti polvilleen, mutta nousi taas, pudotti lipun ja kaatui\ntaaksepäin barrikaadin sisään, suorana kuin lauta ja käsivarret\nristissä.\n\nHänestä vuoti verta virtana. Hänen vanhat, kalpeat ja suruisat kasvonsa\nnäyttivät katselevan taivasta.\n\nSellainen liikutus, joka on niin ylivoimainen, että ihminen unohtaa\nitsepuolustuksenkin, valtasi kapinoitsijat, ja he lähestyivät ruumista\nkunnioituksesta väristen.\n\n\"Mitä miehiä ne sentään olivat, nuo kuninkaanmurhaajat!\" sanoi Enjolras.\n\nCourfeyrac kumartui Enjolras'n puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n\"Minä sanon sen vain sinulle, sillä en tahdo vähentää innostusta, mutta\nhän oli kaikkea muuta kuin kuninkaanmurhaaja. Minä tunsin hänet. Häntä\nsanottiin isä Mabeufiksi. En tiedä, mikä häneen tänään meni. Mutta\nuljas hän oli, se vanha höperö. Katso vain hänen päätänsä.\"\n\n\"Pää kuin höperön, mutta sydän kuin Brutuksen\", sanoi Enjolras.\n\nSitten koroitti hän äänensä:\n\n\"Kansalaiset! Tässä on esikuva, jonka vanhat antavat nuorille. Me\nepäröimme, hän tuli. Me astahdimme taaksepäin, hän meni eteenpäin.\nSiinä on opetus, jonka vanhuuttansa vapisevat antavat niille, jotka\nvapisevat pelosta. Tämä vanhus ansaitsee isänmaan kunnioitusta. Hänellä\non ollut pitkä elämä ja hän on saanut ihanan kuoleman. Suojelkaamme\nhänen ruumistansa, puolustakoon itsekukin meistä tätä kuollutta\nvanhusta, niinkuin puolustaisi elävää isäänsä, ja tehköön hänen\nläsnäolonsa meidän joukossamme barrikaadin mahdottomaksi valloittaa!\"\n\nSynkän ja voimakkaan hyväksymisen sorina seurasi näitä sanoja.\n\nEnjolras kumartui alas, nosti ukon päätä ja suuteli häntä hartaasti\notsalle. Sitten hän suoristi vainajan käsivarret, käsitteli ruumista\nhellän varovaisesti ikäänkuin olisi pelännyt hänen tuntevan kipua,\nriisui hänen nuttunsa, viittasi verisiin kuulanreikiin ja sanoi:\n\n\"Tässä on nyt meidän lippumme.\"\n\n\n\n\n3.\n\nGavroche olisi tehnyt viisaammin, jos olisi ottanut Enjolras'n\nkarbiinin.\n\n\nUkko Mabeufin ruumis peitettiin suurella mustalla liinalla, joka oli\nrouva Hucheloup'n. Kuusi miestä teki kivääreistään eräänlaiset paarit,\njoiden päälle ruumis asetettiin, ja paljain päin ja juhlallisen\nhitaasti kannettiin vainaja alakerran saliin ja asetettiin sen suurelle\npöydälle.\n\nNämä miehet olivat niin kiintyneet vakavaan ja pyhään tehtäväänsä, että\ntuskin muistivat asemansa vaaraa.\n\nKun ruumis kannettiin yhä yhtä tyynen Javertin ohi, sanoi Enjolras\nurkkijalle:\n\n\"Sinun vuorosi tulee pian!\"\n\nPikku Gavroche, joka yksin ei ollut poistunut paikaltaan, vaan\njäi tähystämään, oli näkevinään miehiä, jotka hiipien lähestyivät\nbarrikaadia. Äkkiä huusi hän:\n\n\"Pitäkää varanne!\"\n\nCourfeyrac, Enjolras, Jean Prouvaire, Combeferre, Joly, Bahorel,\nBossuet, kaikki syöksivät ulos salista. Oli jo melkein liian myöhäistä.\nBarrikaadin harjalla huomattiin välkkyvä joukko pistimiä. Kookkaita\nkunnalliskaartilaisia tunkeutui barrikaadiin, toiset kiiveten\nomnibussin yli, toiset sen kapeasta aukosta sisään, työntäen edellään\nGavrochea, joka tosin peräytyi, mutta ei paennut.\n\nHetki oli ratkaiseva. Se muistutti tulvan ensimmäistä kamalaa\nminuuttia, jolloin virta nousee patouksen tasalle ja vesi alkaa\ntunkeutua sisään. Sekunti vielä, ja barrikaadi olisi ollut valloitettu.\n\nBahorel syöksyi ensimmäistä barrikaadista tunkeutuvaa\nkunnalliskaartilaista vastaan ja tappoi tämän karbiininlaukauksella,\nmutta samassa lävisti toinen hänet pistimellä. Kolmas oli jo iskenyt\nmaahan Courfeyracin, joka huusi: \"Auttakaa!\" Suurin kaikista, oikea\njättiläinen, ahdisti pistin ojona Gavrochea. Poika tarttui silloin\npienillä käsillään Javertin suureen kivääriin, tähtäsi päättävästi\njättiläistä ja liipaisi, mutta laukausta ei kuulunut. Javert ei ollut\nladannut kivääriänsä. Kunnalliskaartilainen purskahti nauruun ja ojensi\npistimensä lasta kohti.\n\nMutta ennenkuin pistin oli koskettanut Gavrochea, putosi kivääri miehen\nkourasta; hän oli saanut luodin keskelle otsaa ja kaatui taaksepäin.\nToinen kuula sattui keskelle rintaa toista kaartilaista, joka oli\nhyökännyt Courfeyracin kimppuun, ja kaatoi hänet maahan.\n\nLuodit oli ampunut Marius, joka juuri oli saapunut barrikaadille.\n\n\n\n\n4.\n\nRuutinelikko.\n\n\nMarius oli, yhä istuen Mondétour-kadun kulmassa, kauhukseen nähnyt\ntaistelun ensimmäisen vaiheen. Kauan hän ei kuitenkaan saattanut\nvastustaa sitä salaperäistä, valtavaa huumausta, jota voisi sanoa\nsyvyyden kutsuksi. Kun hän näki vaaran suuruuden, Mabeufin kuoleman,\ntuon kaamean arvoituksen, Bahorelin kaatumisen, Courfeyracin ahdingon,\npojan tilan, ystävät, joita hänen tuli auttaa tai kostaa, oli kaikki\nempiminen haihtunut ja hän oli syöksynyt kahakkaan molemmat pistoolinsa\nkäsissään. Ensimmäisellä laukauksella hän oli pelastanut Gavrochen,\ntoisella vapauttanut Courfeyracin.\n\nLaukaukset ja kaatuvien huudot kuullessaan olivat hyökkääjät kavunneet\nbarrikaadia ylös, missä nyt näkyi enemmän kuin puoli ruumista jo harjan\nyläpuolella, joukoittain kunnalliskaartilaisia, linjaväkeä ja maaseudun\nkansalliskaartilaisia kivääri kädessä. He täyttivät jo enemmän kuin\nkaksi kolmannesta barrikaadista, mutta eivät hypänneet sen sisäpuolelle\naivan kuin olisivat epäilleet jotakin väijytystä. He katsoivat\nbarrikaadin pimeään sisustaan kuin leijonanluolaan. Soihdun heije\nvalaisi vain pistimiä, karhunnahkalakkeja ja levottomien, kiihtyneiden\nkasvojen yläosaa.\n\nMariuksella ei ollut enää aseita, hän oli heittänyt pois laukaisemansa\npistoolit, mutta huomannut ruutinelikon, joka oli alasalissa oven\nvieressä.\n\nJuuri kun hän puoliksi kääntyi ja katsoi sinnepäin, tähtäsi eräs\nsotamies häntä. Mutta samassa pistettiin käsi kiväärin suun eteen.\nSe nuori samettihousuinen työmies oli syöksynyt esiin ja siten\ntukkinut kiväärin. Laukaus pamahti, meni läpi käden, ehkä myöskin\ntyömiehen, sillä tämä kaatui, mutta ei sattunut Mariukseen. Kaiken\ntämän pikemmin aavisti kuin näki ruudinsavussa. Marius, joka meni\nalakerran saliin, tuskin huomasi sitä. Hän oli sentään epämääräisesti\nnähnyt kiväärinpiipun tähtäävän häntä ja käden tukkivan sen ja kuullut\nlaukauksen. Mutta tällaisina hetkinä välähtää kaikki silmien ohi\nkiinnittämättä sen enempää huomiota. Tuntee vain hämärästi vaiston\nvievän eteenpäin vielä suurempaa pimeyttä kohti, ja kaikki peittyy\npilveen.\n\nYllätettyinä, mutta säikähtymättä olivat kapinalliset taas\nkokoontuneet. Enjolras oli huutanut: \"Odottakaa! Älkää ampuko\numpimähkään!\" Ensi mylläkässä he olisivat todellakin saattaneet\nhaavoittaa toisiansa. Useimmat olivat menneet sisään ja asettuneet\ntoisen ja kolmannen kerroksen ikkunoihin, mistä he vallitsivat\nhyökkääjiä. Päättäväisimmät olivat Enjolras'n, Courfeyracin, Jean\nProuvairen ja Combeferren kanssa ylväästi asettuneet selkä talojen\nseinää vasten ilman rintasuojusta suoraan barrikaadin harjalla olevia\nsotamiesrivejä vastaan.\n\nKaikki tämä tapahtui ilman hätäilyä, sillä oudolla ja uhkaavalla\nvakavuudella, joka käy ottelun edellä. Molemmin puolin seistiin\nkiväärit tähtäysasennossa ja niin lähekkäin, että puhe hyvin kuului.\nKun oli tultu sille kohdalle, että vain sytyttävää kipinää odotettiin,\nveti eräs korkeakauluksinen, suurilla olkapoleteilla varustettu upseeri\nmiekkansa ja sanoi:\n\n\"Aseet alas!\"\n\n\"Lau-kais-kaa!\" vastasi Enjolras.\n\nMolemmat yhteislaukaukset ammuttiin yht'aikaa, ja kaikki peittyi\nruudinsavuun.\n\nSe oli kirpeää, tukahduttavaa savua, jonka keskessä kuolevat ja\nhaavoittuneet raahustivat syrjään ähkien ja vaikeroiden.\n\nKun savu hälveni, nähtiin taistelijain, molemmilla puolin harvenneina,\nmutta yhä samoilla paikoilla, äänettöminä jälleen lataavan aseitaan.\n\nÄkkiä kuultiin jyrisevän äänen huutavan:\n\n\"Pois tästä, tai minä räjäytän barrikaadin!\"\n\nKaikki kääntyivät sinnepäin, mistä ääni tuli.\n\nMarius oli mennyt alakerran saliin ja ottanut sieltä ruutinelikon;\nsitten hän oli ruudinsavun ja pimeän turvin hiipinyt pitkin barrikaadin\nseinämää aina sen katukivillä tuetun kolon kohdalle, johon soihtu\noli kiinnitetty. Soihdun tempaaminen siitä, ruutinelikon asettaminen\ntilalle, kivikasan työntäminen nelikon päälle, jonka pohja heti oli\nirtaantunut kaamean kuuliaisesti, kaikki tuo ei ollut Mariukselta\nottanut enempää aikaa kuin tarvittiin kumartumiseen ja siitä taas\npystyyn nousemiseen; ja nyt seisoivat kaikki; kansalliskaartilaiset,\nkunnalliskaartilaiset, upseerit ja sotamiehet barrikaadin toiseen\npäähän paenneina ja katsoivat hämmästyneinä miestä, joka seisoi jalka\nkivillä ja soihtu kädessä, ylväät kasvot säteillen onnettomuutta\nuhkaavaa päättäväisyyttä, lähentäen soihdun liekkiä tätä kamalaa kasaa\nkohti, missä näkyi rikkinäinen ruutinelikko, ja huusi nuo hirvittävät\nsanat:\n\n\"Pois täältä, tai minä räjäytän barrikaadin!\"\n\nMarius tällä barrikaadilla kahdeksankymmenvuotiaan ukon jälkeen, se oli\nnuoren vallankumouksen ilmestys vanhan ilmestymisen perästä.\n\n\"Räjäytät barrikaadin ja itsesi?\" sanoi eräs kersantti.\n\nMarius vastasi:\n\n\"Ja itseni!\"\n\nJa soihtu läheni ruutinelikkoa.\n\nMutta barrikaadilla ei ollut enää ketään. Jättäen kuolleensa syöksyivät\nhyökkääjät sikin sokin ja epäjärjestyksessä takaisin kadun päähän ja\npeittyivät taas pimeyteen. Se oli täydellinen pako.\n\nBarrikaadi oli pelastettu.\n\n\n\n\n5.\n\nJean Prouvairen loppu.\n\n\nKaikki riensivät Mariuksen ympärille. Courfeyrac kapsahti hänen\nkaulaansa:\n\n\"Siinähän sinä olet!\"\n\n\"Mikä onni!\" sanoi Combeferre.\n\n\"Tulitpa oikeaan aikaan!\" huudahti Bossuet.\n\n\"Ilman sinua olisin nyt kuollut\", jatkoi Courfeyrac.\n\n\"Ilman teitä minä olisin nyt kiikissä\", lisäsi Gavroche.\n\nMarius kysyi:\n\n\"Missä on päällikkö?\"\n\n\"Se olet sinä\", sanoi Enjolras.\n\nKoko päivän olivat Mariuksen aivot olleet kuin hehkuva uuni, nyt\ntuntui niissä kuin pyörrevihuri. Hänestä tuntui kuitenkin kuin olisi\ntämä vihuri hänen sisässään ollut hänen ulkopuolellaan ja vienyt häntä\nmennessään. Hän oli jo kuin suunnattoman pitkän matkan päässä elämästä.\nHänen kaksi aurinkoista kuukauttaan täynnä iloa ja rakkautta, jotka\näkkiä päättyivät tähän kauheaan hornankuiluun, Cosetten menettäminen,\ntämä barrikaadi, Mabeufin kuoleminen tasavallan hyväksi, hän itse\nkapinallispäällikkönä, kaikki tuo tuntui hänestä luonnottomalta unelta.\nHänen täytyi jännittää ajatuksiaan muistaakseen, että kaikki, mikä\nhäntä ympäröi, oli todellisuutta. Marius oli vielä liian vähän elänyt\ntietääkseen, että mikään ei ole meitä lähempänä kuin mahdottomuus ja\nettä se, jota aina tulee odottaa, on odottamattomuus. Hän oli läsnä\nomassa draamassaan kuin katsomassa näytelmää, jota ei ymmärrä.\n\nSiinä usvassa, jossa hänen ajatuksensa olivat, hän ei tuntenut\nJavertia, joka pylvääseen sidottuna ei ollut tehnyt ainoatakaan\npäänliikettä barrikaadia vastaan hyökättäessä ja joka, säilyttäen\nmarttyyrin alistuvaisuuden ja tuomarin juhlavan arvokkuuden, katseli\nkapinan riehuntaa ympärillään. Marius ei edes häntä huomannut.\n\nHyökkääjät eivät liikkuneet enää paikaltaan; heidän kuultiin marssivan\nja parveilevan kadun pään kohdalla, mutta he eivät enää tulleet itse\nkadulle, he kun joko odottivat käskyjä tai lisävoimia ennenkuin\nsyöksyivät uudelleen tätä lujaa linnoitusta vastaan. Kapinalliset\nasettivat ulos vartijoita. Ja ne muutamat, jotka opiskelivat\nlääketiedettä, olivat alkaneet sitoa haavoittuneita.\n\nKapakasta oli viety ulos kaikki pöydät lukuunottamatta kahta, jotka\noli varattu sideaineita ja patruunia varten, ja sitä pöytää, jolle\nisä Mabeufin ruumis oli pantu, toisilla oli vahvistettu barrikaadia\nja niiden tilalle saliin tuotu rouva Hucheloup'n ja palvelijattarien\nmakuupatjat. Näillä patjoilla makasivat haavoitetut. Nuo kolme\nonnetonta naista olivat kadonneet. Vihdoin löydettiin heidät kuitenkin\nkellarista.\n\nTuskallinen mielenliikutus synkensi kuitenkin iloa barrikaadin\nvapauttamisesta.\n\nToimitettiin nimenhuuto. Yksi kapinallisista puuttui. Ja kuka? Yksi\nrakkaimmista. Yksi urheimmista. Jean Prouvaire. Häntä etsittiin\nhaavoittuneiden joukosta, mutta häntä ei ollut siellä. Etsittiin\nkuolleiden joukosta; ei tavattu sieltäkään. Hän oli siis joutunut\nvangiksi. Combeferre sanoi Enjolras'lle:\n\n\"He ovat ottaneet meidän ystävämme, me olemme ottaneet heidän\nagenttinsa. Pidätkö tärkeänä tuon poliisiurkkijan kuolemaa?\"\n\n\"Pidän\", vastasi Enjolras, \"mutta en sentään niin tärkeänä kuin Jean\nProuvairen elämää.\"\n\nTämä tapahtui alasalissa aivan Javertin pylvään vieressä.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Combeferre, \"minä kiinnitän nenäliinan keppiini ja\nmenen lähettinä tarjoamaan heille heidän miestään meidän miestämme\nvastaan.\"\n\n\"Kuule!\" sanoi Enjolras pannen kätensä Combeferren käsivarrelle.\n\nKadun päästä kuului merkitsevää kiväärien raksahtelua.\n\nKuultiin miehekkään äänen huutavan:\n\n\"Eläköön Ranska! Eläköön tulevaisuus!\"\n\nTunnettiin Prouvairen ääni.\n\nVälähti, yhteislaukaus pamahti.\n\nSitten oli kaikki taas hiljaista.\n\n\"He tappoivat hänet!\" huudahti Combeferre.\n\nEnjolras katsoi Javertiin ja sanoi tälle:\n\n\"Nyt ovat sinun ystäväsi ampuneet sinut!\"\n\n\n\n\n6.\n\nKuoleman kamppailu elämän kamppailun jälkeen.\n\n\nOmituista tämänlaatuisissa sodissa on, että hyökkäys barrikaadeja\nvastaan tehdään melkein aina edestä ja että hyökkääjät yleensä eivät\nryhdy niitä kiertämään joko senvuoksi, että he pelkäävät väijytystä,\ntai siksi, että he pitävät arveluttavana edetä kiemurteleville\nkaduille. Kapinallisten koko huomio kohdistui siis suureen\nbarrikaadiin, joka ilmeisesti yhä oli uhattu kohta ja jossa taistelu\nepäilemättä alkaisi uudelleen. Marius ajatteli kuitenkin myöskin\npientä barrikaadia ja meni sinne. Se oli autio ja sitä vartioi\nainoastaan marshalli, jonka loimu lepatti kivien välissä. Muuten olivat\nMondétour-katu ja sen poikki kulkevat Petite-Truanderie- ja Cygne-kadut\ntäysin rauhallisia.\n\nJuuri kun Marius tarkastuksen jälkeen oli kääntymässä takaisin, kuuli\nhän nimeänsä mainittavan heikolla äänellä:\n\n\"Herra Marius!\"\n\nHän hätkähti, sillä se oli sama ääni, joka kaksi tuntia sitten oli\nhuutanut hänelle ristikkoportin läpi Plumet-kadulla.\n\nAinoa ero oli, että tämä nyt tuntui olevan vain heikko henkäys.\n\nHän katsoi ympärilleen, mutta ei nähnyt mitään.\n\nMarius luuli kuulemaansa kiihtyneen mielensä harha-aistimukseksi. Hän\nkääntyi lähteäkseen.\n\n\"Herra Marius!\" sanoi ääni uudelleen.\n\nTällä kertaa hän ei voinut epäillä, hän oli kuullut selvästi äänen; hän\nkatseli tarkemmin, mutta ei huomannut mitään.\n\n\"Katsokaa maahan!\" sanoi ääni.\n\nMarius kumartui katsomaan ja näki pimeässä hahmon, joka raahusti hänen\nluokseen kadulla ryömien. Tämä hahmo oli häntä puhutellut.\n\nMarshallin valossa hän saattoi nyt erottaa puseron, repaleiset,\nkarheasamettiset housut, paljaat jalat ja jotakin verilätäkön tapaista.\nMarius näki myöskin kalpeat kasvot, jotka kohottautuivat häntä vastaan,\nja kuuli taas äänen:\n\n\"Ettekö tunne minua?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Éponine.\"\n\nMarius kumartui vielä lähemmäksi. Se oli todellakin tuo onneton tyttö.\nHän oli miehenpukimissa.\n\n\"Kuinka te olette tullut tänne? Mitä te teette täällä?\"\n\n\"Minä kuolen\", vastasi tyttö.\n\nOn sanoja ja tapahtumia, jotka saavat raskautetun olennon hereille.\nMarius huudahti ikäänkuin unesta havahtuen:\n\n\"Te olette haavoittunut! Odottakaa, minä kannan teidät saliin. Siellä\nteidät sidotaan. Oletteko pahasti haavoittunut? Mistä saan ottaa\nkiinni, jottei teihin koskisi? Mihin olette haavoittunut? Apuun! Hyvä\nJumala. Mutta miksi te tänne tulitte? Mitä teillä oli täällä tekemistä?\"\n\nHän koetti työntää käsivarttaan tytön alle nostaakseen hänet ylös.\nTällöin hänen kätensä sattui koskettamaan tytön kättä. Tyttö huudahti\nheikosti.\n\n\"Koskiko teihin?\" kysyi Marius.\n\n\"Hiukan.\"\n\n\"Mutta minähän kosketin vain kättänne.\"\n\nTyttö nosti kättään ylös, ja Marius näki mustan reiän sen keskessä.\n\n\"Mikä teidän käteenne on tullut?\"\n\n\"Se on lävistetty.\"\n\n\"Lävistetty!\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Millä?\"\n\n\"Luoti lävisti.\"\n\n\"Kuinka se tapahtui?\"\n\n\"Ettekö nähnyt kivääriä, joka tähtäsi teitä?\"\n\n\"Näin, ja käden, joka tukki sen suun.\"\n\n\"Se oli minun käteni.\"\n\nMarius hätkähti.\n\n\"Mikä mielettömyys! Lapsi parka! Mutta sen parempi, sillä ellei muuta\nole, niin ei se mitään merkitse. Antakaa, niin kannan teidät sisään ja\npanen teidät vuoteelle. Teidät sidotaan; käden puhkaisemisesta ei vielä\nkuole.\"\n\nTyttö kuiskasi:\n\n\"Luoti meni käden läpi, mutta tuli selästä ulos. Minua on turha kantaa\ntästä pois. Minä sanon teille, kuinka voitte sitoa haavani paremmin\nkuin mikään välskäri. Istukaa viereeni tähän kivelle.\"\n\nMarius totteli; tyttö laski päänsä hänen polvelleen ja katsomatta\nhäneen sanoi:\n\n\"Ah, kuinka hyvältä tuntuu! Nyt en kärsi enää.\"\n\nHän oli hetken hiljaa, käänsi sitten vaivalloisesti kasvonsa Mariukseen\npäin ja katsoi häntä.\n\n\"Tiedättekö mitä, herra Marius? Minua ärsytti, että kävitte siinä\npuutarhassa; se oli tuhmaa, koskahan itse olin opastanut teidät sinne,\nja pitihän minun ymmärtää, että teidänlaisenne nuori mies...\"\n\nTässä keskeytti tyttö puheensa, ja voittaen sen synkkien ajatusten\nsarjan, joka epäilemättä liikkui hänen sielussaan, jatkoi hän sydäntä\nvihlovasti hymyillen:\n\n\"Te piditte minua rumana, eikö niin?\"\n\nSitten hän taas jatkoi:\n\n\"Nähkää, te olette hukassa. Nyt ei enää kukaan pääse ulos\nbarrikaadista. Minä houkuttelin teidät tänne. Minä tahdon, että te\nkuolette. Ja kuitenkin, kun näin teitä tähdättävän, panin käteni\nkiväärinpiipun suulle. Niin kummallista se on! Mutta minä tein sen\nsiksi, että tahdoin itse kuolla ennen teitä. Kun sain sen kuulan,\nraahustin tänne, kukaan ei ole minua nähnyt eikä auttanut. Minä odotin\nteitä. Ah, jos tietäisitte! Minä purin puseroani, minulla oli niin\nkovat tuskat. Mutta nyt on hyvä olla. Muistatteko sen päivän, kun\ntulin teidän huoneeseenne ja katsoin kuvaani teidän peilistänne, ja\nsen päivän, jolloin tapasin teidät bulevardilla? Kuinka linnut silloin\nlauloivat! Siitä ei ole niin kauan. Te annoitte minulle viisi frangia,\nmutta minä sanoin: 'En tahdo teidän rahojanne'. Tottahan otitte viiden\nfrangin rahanne? Te ette ole rikas. Minä en aikonut pyytää teitä\nottamaan sitä ylös. Aurinko paistoi niin kauniisti, eikä ollut kylmä.\nMuistatteko sen, herra Marius? Ah, kuinka olen onnellinen! Kaikkien\nihmisten täytyy kuolla.\"\n\nSyvästi säälien katseli Marius tätä onnetonta olentoa.\n\n\"Voi\", äännähti Éponine äkkiä, \"nyt se taas alkaa! Minä tukehdun!\"\n\nHän tarttui puseroonsa ja puri sitä ja hänen jalkansa nytkähtelivät\nkuin kouristuskohtauksessa.\n\nTällä hetkellä kuului pikku Gavrochen kukkopojan ääni barrikaadilta.\nPoika oli noussut pöydälle voidakseen ladata kiväärinsä ja lauloi\nhilpeästi siihen aikaan suosittua laulua:\n\n    Lafayetten nähdessään\n    kävi santarmit pötkimään\n    pakohon, pakohon!\n\nÉponine kohottautui kuuntelemaan ja mutisi sitten:\n\n\"Se on hän.\"\n\nSitten kääntyi hän Mariuksen puoleen ja lisäsi:\n\n\"Minun veljeni on tuolla. Hän ei saa nähdä minua. Hän alkaisi morkata\nminua.\"\n\n\"Veljennekö?\" kysyi Marius, joka kesken katkerimpiakin tuskiansa aina\najatteli niitä velvoituksia, joita hänen isänsä oli testamentissaan\nmäärännyt hänelle Thénardier'n suhteen; \"kuka teidän veljenne on?\"\n\n\"Tuo poika.\"\n\n\"Hänkö, joka laulaa?\"\n\n\"Niin.\"\n\nMarius liikahti.\n\n\"Ah, älkää lähtekö vielä!\" sanoi Éponine. \"Nyt ei enää ole monta\nminuuttia.\"\n\nHän oli noussut melkein istuvaan asentoon, mutta hänen äänensä oli\nhyvin heikko ja nikotusten ja korahdusten katkaisema. Hän kohotti\nkasvonsa niin lähelle Mariuksen kasvoja kuin mahdollista ja lisäsi\nomituisesti:\n\n\"Kuulkaa, en tahdo pettää teitä. Minulla on taskussa kirje teille. Sain\nsen eilen. Minua oli pyydetty panemaan se postiin. Minä pidin sen. En\ntahtonut, että te saisitte sen, mutta te ehkä olisitte minulle vihainen\nsiitä, kun nyt pian jälleen näemme toisemme. Sillä siellähän saa\ntoisensa tavata, eikö ole niin? Ottakaa kirjeenne.\"\n\nHän tarttui Mariuksen käteen läpiammutulla kädellään, mutta ei\nnäyttänyt enää kärsivän tuskaa. Hän ohjasi Mariuksen käden puseronsa\ntaskuun. Marius tunsi siellä tosiaan jotakin paperia.\n\n\"Ottakaa se\", sanoi hän.\n\nMarius otti kirjeen.\n\nÉponine näytti tyytyväiseltä.\n\n\"Ja luvatkaa minulle vaivoistani...\"\n\nHän keskeytti.\n\n\"Mitä?\" kysyi Marius.\n\n\"Luvatkaa!\"\n\n\"Minä lupaan.\"\n\n\"Luvatkaa suudella minua otsalle, kun olen kuollut. Minä tunnen sen.\"\n\nHänen päänsä vaipui jälleen Mariuksen polvelle ja silmäluomet painuivat\nkiinni. Marius luuli hänen jo kuolleenkin. Éponine makasi siinä\nliikkumattomana. Mutta sitten aukaisi hän verkalleen silmänsä ja sanoi\nniin lempeästi, että se jo tuntui tulevan toisesta maailmasta:\n\n\"Ja sitten, tiedättekö, herra Marius, luulen, että olin teihin hiukan\nrakastunut.\"\n\nHän koetti vielä hymyillä, mutta nukahti siihen.\n\n\n\n\n7.\n\nGavroche välimatkojen tarkkana laskijana.\n\n\nMarius piti lupauksensa. Hän painoi suudelman kalvenneelle otsalle.\nSe ei ollut uskottomuutta Cosettea kohtaan; se oli ystävällinen\nhyvästijättö onnettomalle sielulle.\n\nHän oli tuntenut väristystä ottaessaan Époninen tuoman kirjeen. Hän\noli heti aavistanut siinä jotakin tärkeää tapahtumaa. Hän halusi\nkärsimättömästi päästä sitä lukemaan. Ihmissydän on sellainen, että\nonneton tyttö tuskin oli henkensä heittänyt, kun Marius jo ajatteli\nkirjeen lukemista. Hän laski vainajan varovasti maahan ja lähti pois.\nJokin tunne sanoi hänelle, ettei hän voinut lukea tätä kirjettä tuon\nruumiin ääressä.\n\nAlakerran salissa hän meni erään kynttilän luo. Kirje oli pieni,\ntaitettu paperi, naisten tavallisen siron huolellisesti suljettu.\nOsoite oli naisen käsialaa:\n\n\"Herra Marius Pontmercy, herra Courfeyracin luona, la Verrerie-katu n:o\n16.\"\n\nMarius mursi sinetin ja luki:\n\n    Rakkaani! Isäni tahtoo, ikävä kyllä, meitä matkustamaan heti. Tänä\n    iltana muutamme l'Homme-Armé-kadulle n:o 7. Viikon kuluttua olemme\n    Englannissa.\n\n                                   Cosette. Kesäkuun 4. päivänä.\n\nNiin viatonta oli tämä rakkaus, että Marius ei tuntenut edes Cosetten\nkäsialaa.\n\nSe, mitä oli tapahtunut, on kerrottu muutamalla sanalla. Éponine\noli sen kaiken aiheuttanut. Kesäkuun 3. päivän illasta alkaen\nhänellä oli ollut kaksi ajatusta: tehdä tyhjäksi isänsä ja rosvojen\naikomukset Plumet-kadun varrella olevan talon suhteen ja erottaa\nMarius Cosettesta. Hän oli vaihtanut vaatteita ensimmäisen tapaamansa\npoikanulikan kanssa, jonka mielestä oli ollut hauskaa pukeutua\nnaiseksi, kun taas Éponine pukeutui mieheksi. Hän se oli Mars-kentällä\nantanut Jean Valjeanille merkitsevän varoituksen: _Muuttakaa!_ Jean\nValjean oli tosiaan kotiin tultuaan sanonut Cosettelle: \"Me muutamme\ntäältä tänä iltana ja lähdemme, Toussaint mukana, l'Homme-Armé-kadulle.\nEnsi viikolla olemme Lontoossa.\" Tämän odottamattoman iskun masentamana\noli Cosette kiireesti kirjoittanut nuo rivit Mariukselle. Mutta\nmiten hän saisi kirjeen postiin? Hän ei koskaan mennyt ulos yksin,\nja Toussaint olisi niin hämmästynyt semmoisesta tehtävästä, että\nvarmaankin olisi näyttänyt kirjeen herra Faucheleventille. Tässä\ntuskassaan oli Cosette ristikkoportin läpi nähnyt miehen puvussa\nolevan Époninen, joka nyt lakkaamatta kierteli puutarhan ympärillä.\nCosette oli huutanut \"nuorta työmiestä\", antanut hänelle viisi frangia\nynnä kirjeen ja sanonut: \"Olkaa niin hyvä ja viekää tämä kirje heti\nmääräpaikkaansa.\" Éponine oli pistänyt kirjeen taskuunsa. Seuraavana\npäivänä, 5. kesäkuuta, hän oli mennyt Courfeyracin luo ja kysynyt\nMariusta, ei tosin jättääkseen hänelle kirjettä, vaan, kuten jokainen\nlemmenkade ja rakastava sielu ymmärtää, \"saadakseen nähdä hänet\".\nSiellä hän oli odottanut Mariusta tai ainakin Courfeyracia, yhä\nsaadakseen nähdä Mariuksen. Kun Courfeyrac oli sanonut hänelle: \"Me\nmenemme barrikaadeille\", oli hänen päähänsä pälkähtänyt ajatus etsiä\nsitä kuolemaa, yhtä hyvin kuin mitä muuta tahansa, ja ajaa Marius\nsamaan. Hän oli seurannut Courfeyracia ja ottanut selvän paikasta,\nmihin barrikaadi rakennettiin, ja täysin varmana siitä, että Marius,\njoka ei ollut saanut mitään tietoa, hän kun oli pitänyt kirjeen,\nilmestyisi pimeän tullen jokailtaiselle kohtauspaikalle, hän oli\nmennyt Plumet-kadulle, odottanut siellä Mariusta ja tämän ystävien\nnimessä huutanut hänelle sen kutsun, jonka hän uskoi saavan Mariuksen\nlähtemään barrikaadille. Hän otti huomioon Mariuksen epätoivon, kun\ntämä ei kohtaisi Cosettea, eikä hän tässä laskelmoinnissaan erehtynyt.\nItse puolestaan hän oli myöskin palannut Chanvrerie-kadulle. Me\nolemme nähneet, mitä hän siellä teki. Hän oli kuollut, sydämessään\nmustasukkaisten sielujen traagillinen ilo: \"Ei kukaan muukaan häntä\nsaa!\"\n\nMarius suuteli Cosetten kirjettä. Cosette siis rakasti häntä yhä!\nHetken hän ajatteli, ettei hänen enää pitäisi etsiä kuolemaa. Mutta\nsitten hän mietti: Hän matkustaa, hänen isänsä vie hänet mukanaan\nEnglantiin, ja minun äidinisäni kieltää suostumuksen avioliittoomme;\nmeidän onnettomuudessamme ei ole tapahtunut mitään muutosta. --\nSellaiset uneksijat kuin Marius joutuvat helposti tällaiseen\näärimmäiseen alakuloisuuteen, joka johtaa epätoivoisiin päätöksiin.\nElämän taakan kantaminen käy ylivoimaiseksi; on helpompi kuolla.\nSilloin hän ajatteli, että hänellä vielä oli kaksi velvollisuutta\ntäytettävänä: ilmoittaa Cosettelle kuolemansa ja sanoa hänelle\nviimeiset jäähyväiset sekä pelastaa hetken ilmeisestä kuolemanvaarasta\nse pikkupoika, Époninen veli ja Thénardier'n poika.\n\nHänellä oli mukanaan taskukirja, sama, joka oli sisältänyt sen\nvihkosen, johon hän oli kirjoittanut niin monta lemmenajatusta\nCosettelle. Hän repäisi siitä lehden ja kirjoitti lyijykynällä\nseuraavat rivit:\n\n\"Meidän avioliittomme on mahdoton. Minä olen pyytänyt äidinisäni lupaa,\nmutta hän on evännyt; minä olen varaton ja sinä samaten. Minä riensin\nsinun luoksesi, mutta en tavannut sinua; muistat sinulle antamani\nsanan; minä olen pitävä sen. Minä kuolen. Minä rakastan sinua. Kun luet\ntämän, on minun sieluni sinun luonasi ja hymyilee sinulle.\"\n\nKun hänellä ei ollut mitään, millä olisi pannut kirjeen sinettiin,\ntaittoi hän vain paperin neljään osaan ja kirjoitti sitten seuraavan\nosoitteen:\n\n\"Neiti Cosette Fauchelevent, herra Faucheleventin luona,\nl'Homme-Armé-katu n:o 7.\"\n\nSitten hän seisoi vielä hetken miettien, otti jälleen taskukirjansa,\naukaisi sen ja kirjoitti sen ensimmäiselle lehdelle seuraavat rivit:\n\n\"Nimeni on Marius Pontmercy. Ruumiini kannetaan äidinisäni, herra\nGillenormandin luo, Filles-du-Calvaire-kadun 6:een, Marais'hen.\"\n\nSitten hän pisti taskukirjan taas taskuunsa ja huusi Gavrochea. Kun\npoika kuuli Mariuksen äänen, tuli hän luo juoksujalkaa hilpeän ja\nalttiin näköisenä.\n\n\"Toimittaisitko minulle erään asian?\"\n\n\"Kaikki, mitä tahdotte. Ellei teitä olisi, olisi minut varmaan jo\nkeitetty.\"\n\n\"Näetkö tämän kirjeen?\"\n\n\"Näen.\"\n\n\"Ota se. Lähde heti barrikaadilta (Gavroche näytti huolestuneelta ja\nkynsi korvallistaan) ja jätä se huomenaamulla osoitteen mukaan neiti\nCosettelle herra Faucheleventin luona, l'Homme-Armé-kadun 7:ään.\"\n\nSankarillinen poika vastasi:\n\n\"Kyllä, mutta nähkääs, sillä välin vallataan barrikaadi, enkä minä saa\nolla mukana.\"\n\n\"Barrikaadin kimppuun ei luultavasti hyökätä ennen kuin aamun\nsarastaessa eikä sitä saada vallatuksi ennen puolta päivää huomenna.\"\n\nUutta väliaikaa, jonka hyökkääjät soivat barrikaadille, pidennettiin\ntodellakin. Se oli niitä lykkäyksiä, joita usein tapahtuu yöllisissä\ntaisteluissa, mutta joita aina seuraa kaksin verroin kiihkeämpi\nkamppailu.\n\n\"No\", sanoi Gavroche, \"jos sitten lähtisin viemään kirjettänne\nhuomenaamulla?\"\n\n\"Silloin olisi liian myöhäistä. Barrikaadi epäilemättä saarretaan,\nkaikkia katuja vartioidaan, etkä sinä enää pääse ulos. Mene senvuoksi\nheti.\"\n\nGavrochella ei ollut mitään väittämistä tätä vastaan; hän seisoi\nepäröivänä ja kynsi korvallistaan. Mutta äkkiä ja hänelle ominaisella\nlintumaisella liikkeellä hän otti kirjeen.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän.\n\nSitten hän lähti juoksujalkaa matkaan Mondétour-kadun kautta.\n\nGavroche oli saanut päähänsä ajatuksen, joka ratkaisi hänen\npäätöksensä, mutta josta hän ei maininnut Mariukselle mitään, jotta\ntämä ei tekisi mitään vastaväitettä. Tämä ajatus oli seuraava:\n\n\"Nythän ei vielä ole puoliyö, l'Homme-Armé-katu ei ole kaukana, minä\nvoin viedä kirjeen heti, ja niin tulen takaisin ajoissa.\"\n\n\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA KIRJA.\n\nL'HOMME-ARMÉ-KATU.\n\n\n\n\n1.\n\nJuoruava imupaperi.\n\n\nMitä ovat kouristuskohtaukset kaupungissa verrattuna ihmissielun\nkapinaan? Ihminen on vielä syvempää kuin kansa. Jean Valjean oli tällä\nhetkellä kauhean sisäisen kapinan vallassa. Kaikki hornat hänessä\nolivat jälleen auenneet. Hänkin seisoi, kuten Pariisi, kauhistuneena\npeloittavan, epätietoisen vallankumouksen kynnyksellä. Vain muutama\ntunti oli siihen riittänyt. Hänen kohtalonsa ja itsetuntonsa olivat\näkkiä pimeiden varjojen peittäminä. Hänestä saattoi sanoa samoin kuin\nPariisista, että molemmat perusaatteet seisoivat toisiansa vastassa.\nValkeuden ja pimeyden enkeli olivat valmiina kamppailemaan hornan\nkuilun yli kulkevalla sillalla. Kumpiko heistä syöksisi alas toisensa?\nKumpiko saavuttaisi voiton?\n\nSamana kesäkuun 5. päivän edellisenä iltana oli Jean Valjean Cosetten\nja Toussaintin kanssa muuttanut L'Homme-Armé-kadulle. Siellä odotti\nhäntä yllätys.\n\nCosette ei ollut lähtenyt Plumet-kadulta yrittämättä vastarintaa.\nEnsimmäistä kertaa siitä alkaen, kun he olivat alkaneet elää toistensa\nrinnalla, olivat Cosetten tahto ja Jean Valjeanin tahto olleet\ntoisistaan eriäviä ja, joskaan eivät joutuneet riitaan, ainakin\nilmaisseet vastakkaisuutta. Toiselta puolen oli ollut estelyitä,\ntoiselta taipumattomuutta. Yllättävä neuvo: _Muuttakaa!_ jonka tuo\ntuntematon oli heittänyt Jean Valjeanille, oli säikähdyttänyt häntä\nsiinä määrin, että se oli tehnyt hänet järkähtämättömäksi. Hän luuli\ntulleensa ilmi ja olevansa takaa-ajettu. Cosetten oli täytynyt antaa\nmyöten.\n\nMolemmat olivat saapuneet L'Homme-Armé-kadulle lausumatta toisilleen\nsanaakaan, niin syventynyt oli kumpikin omiin ajatuksiinsa. Jean\nValjean oli niin levoton, että ei nähnyt Cosetten suruisuutta, ja\nCosette niin suruinen, että ei nähnyt Jean Valjeanin levottomuutta.\n\nJean Valjean oli ottanut Toussaintin mukaansa, mitä hän ei ollut\nmilloinkaan ennen tehnyt Plumet-kadulta muuttaessaan. Hän aavisti\nepämääräisesti, että hän kenties ei enää palaisi Plumet-kadulle,\neikä hän voinut jättää Toussaintia jälkeensä eikä ilmaista hänelle\nsalaisuuttaan. Muuten hän kyllä tiesi, että Toussaint oli uskollinen ja\nluotettava. Palvelijan kavaluus isäntää kohtaan alkaa uteliaisuudesta.\nMutta ikäänkuin Toussaint olisi ollut kohtalon ennakolta määräämä Jean\nValjeanin palvelijaksi, ei hän ollut vähääkään utelias. Hän sanoi\nsammaltaen maalaismurteellaan: \"Minä olen niinkuin olen, teen mitä\nminulle kuuluu, ja muusta en välitä.\"\n\nTässä miltei pakoa muistuttavassa muutossa Plumet-kadulta ei Jean\nValjean ollut ottanut mukaansa mitään muuta kuin pienen hyvänhajuisen\nkäsilaukun, jota Cosette oli sanonut erottamattomaksi. Täydet arkut\nolisivat vaatineet kantajia, ja kantajat ovat todistajia. He olivat\ntilanneet vuokravaunut Babylone-kadun portille ja poistuneet sen kautta.\n\nVain töin tuskin oli Toussaint saanut luvan pakata vähän liina- ja\npitovaatteita ja toilettiesineitä. Cosette ei ollut ottanut mukaansa\nmuuta kuin kirjoitusneuvonsa ja imupaperisalkkunsa.\n\nPeittääkseen tämän poistumisen vielä suurempaan salaperäisyyteen ja\npimeään oli Jean Valjean asettanut niin, että he lähtivät Plumet-kadun\nvarrella olevasta talosta vasta hämärän tultua, joten Cosette oli\nsaanut aikaa kirjoittaa kirjelappunsa Mariukselle. Heidän saapuessaan\nL'Homme-Armé-kadulle oli aivan pimeä.\n\nHe olivat menneet levolle mitään puhumatta.\n\nAsumus L'Homme-Armé-kadun varrella oli kolmannessa kerroksessa pihan\nperällä ja siihen kuului kaksi makuuhuonetta, ruokasali ja sen\nvieressä oleva keittiö, missä oli lava ja siinä telttavuode, joka\ntuli Toussaintin osalle. Ruokasali oli samalla asuinhuoneena ja oli\nmolempien makuuhuoneiden välissä. Asumuksessa oli tarpeellinen kalusto.\n\nIhminen rauhoittuu yhtä järjettömästi kuin tulee rauhattomaksi,\nsemmoinen on ihmisluonto. Tuskin oli Jean Valjean saapunut\nL'Homme-Armé-kadulle, kun hänen levoton mielialansa kirkastui ja\nvähitellen kokonaan haihtui. On rauhoittavia paikkoja, jotka melkein\nkoneellisesti vaikuttavat mieleen. Katu oli pimeä, asukkaat hiljaista\nväkeä, Jean Valjean tunsi tavallaan tartuntaa siitä levollisuudesta,\njoka vallitsi tässä vanhan Pariisin kujassa, joka oli niin ahdas,\nettä se oli suljettu ajopeleiltä kahden pylvään päälle asetetulla\nlaudalla, mykkä ja kuuro keskellä meluavaa kaupunkia, hämärä keskellä\npäivää ja niin sanoaksemme teljetty kiivailta liikkeiltä satavuotisten\ntaloriviensä välissä, jotka seisoivat siinä vaiteliaina kuin vanhukset,\nniinkuin todella ovatkin. Tällä kadulla vallitsee alituinen unohdus.\nJean Valjean hengitti siellä vapaasti. Kuinkapa saattaisikaan häntä\nsieltä löytää?\n\nHänen ensimmäisenä huolenaan oli \"erottamattoman\" asettaminen viereensä.\n\nHän nukkui hyvin. Yö hyvän neuvon antaa, sanotaan, ja voisi lisätä:\nyö rauhoittaa. Seuraavana aamuna hän heräsi miltei hilpeänä. Hänestä\nruokasali oli mainio, vaikka se oikeastaan oli inhoittava, kalustona\nvanha, pyöreä pöytä, matala kaappi ja sen päällä eteenpäin vinossa\noleva peili, vanha, koinsyömä nojatuoli ja muutamia muita tuoleja\ntäynnä Toussaintin myttyjä. Erään mytyn reunasta näkyi Jean Valjeanin\nkansalliskaartin univormu.\n\nCosette puolestaan oli antanut Toussaintin tuoda hänelle\nmakuuhuoneeseen kupillisen lihalientä eikä näyttäytynyt ennenkuin\niltapäivällä.\n\nNoin kello viiden tienoissa oli Toussaint, jolle tämä pieni muutto\noli tuottanut tuhannen touhua, asettanut ruokasalin pöydälle kylmän\nkananpaistin, jota Cosette isänsä mieliksi suostui katselemaan.\n\nSen tehtyään oli Cosette, syyttäen itsepäistä päänkipua, sanonut hyvää\nyötä Jean Valjeanille ja sulkeutunut makuuhuoneeseensa. Jean Valjean\noli hyvällä ruokahalulla syönyt kanaa, ja istuen kyynärpäät pöytään\nnojaten hän oli taas vähitellen tuntenut itsensä rauhalliseksi ja\nturvalliseksi.\n\nSyödessään oli hän pari kolme kertaa epämääräisesti kuullut Toussaintin\nsammaltavan:\n\n\"Herra, ulkona on jotakin melua, Pariisissa tapellaan.\"\n\nMutta muihin ajatuksiin vaipuneena ei Jean Valjean ollut kiinnittänyt\nsiihen huomiota. Hän ei tosiaan ollut sitä kuullut.\n\nHän nousi ja alkoi kävellä ovelta ikkunan luo ja siitä takaisin ovelle\nyhä rauhallisempana.\n\nAstellessaan näin edestakaisin huomasi hän äkkiä jotakin merkillistä.\n\nHän näki edessään kaapin päällä etuvinossa olevassa peilissä seuraavat\nselvästi luettavat rivit:\n\n    Rakkaani! Isäni tahtoo, ikävä kyllä, meitä matkustamaan heti. Tänä\n    iltana muutamme L'Homme-Armé-kadulle n:o 7. Viikon kuluttua olemme\n    Englannissa.\n\n                                  Cosette. Kesäkuun 4. päivänä.\n\nJean Valjean pysähtyi ällistyneen näköisenä. Cosette oli perille\ntultua asettanut imupaperikirjansa kaapin päälle peilin eteen ja\nkokonaan tuskallisten ajatustensa askarruttamana unohtanut sen siihen\nedes huomaamatta jättäneensä sen avoimeksi, vieläpä juuri sen lehden\nkohdalta, jota vastaan hän oli kuivannut ne rivit, jotka hän oli\nkirjoittanut ja uskonut Plumet-kadulla kulkeneen nuoren työmiehen\nhaltuun. Kirjoitus oli selkeästi painunut imupaperiin.\n\nPeili kuvasti sen.\n\nSiitä syntyi symmetrinen kuvio, kuten mittausopissa sanotaan, niin että\nimupaperilla oleva nurinpäinen kirjoitus näkyi peilissä oikeinpäin ja\nJean Valjeanilla siis oli silmiensä edessä se kirje, jonka Cosette\nedellisenä iltana oli kirjoittanut Mariukselle.\n\nTämä oli yksinkertaista ja musertavaa.\n\nJean Valjean meni peilin luo. Hän luki uudelleen nuo rivit, mutta ei\nuskonut silmiänsä. Se mahtoi olla näköhäiriö. Se oli mahdotonta. Asia\nei ollut niin.\n\nVähitellen hänen ajatuksensa selkenivät; hän katsoi Cosetten\nimupaperikirjaa ja käsitti asian. Hän otti imupaperikirjan ja sanoi:\n\"Se tulee tästä.\" Hän tarkkasi kuumeisesti imupaperiin painuneita\nrivejä, nurinpäiset kirjaimet muodostivat vain sekavaa sotkua eikä hän\nsaanut siitä mitään tolkkua. Silloin ajatteli hän: \"Mutta tämähän ei\nmerkitse mitään, tässähän ei ole mitään kirjoitusta.\" Ja hän hengähti\nsyvään helpotuksesta. Kuka ei ole kokenut tällaista järjetöntä iloa\nhirvittävänä hetkenä? Sielu ei antaudu epätoivoon ensin tyhjentämättä\nkaikkia illusioneja.\n\nHän piti imupaperikirjaa kädessään ja katseli järjettömän onnellisena\nja melkein valmiina nauramaan näköhäiriölle, joka oli häntä eksyttänyt.\nÄkkiä sattui hänen katseensa taas peiliin, ja hän näki kirjoituksen\nuudestaan. Kirjoitetut rivit kuvastuivat siitä tinkimättömän\nselvästi. Tällä kertaa se ei ollut harhanäky. Kun näky toistuu, on\nse todellisuutta; tästä ei päässyt yli eikä ympäri, peili kuvasti\nkirjoituksen oikeinpäin. Hän ymmärsi sen nyt.\n\nJean Valjean horjui, laski imupaperikirjan kädestään ja vaipui\nkaapin vieressä olevaan vanhaan nojatuoliin pää kumarassa ja katse\nlasimaisena, sekavana. Hän sanoi itselleen, että asia oli selvä ja että\nmaailman valo ainiaaksi oli häneltä pimennyt sekä että Cosette oli\nkirjoittanut tuon jollekin. Silloin hän kuuli sielunsa, joka jälleen\noli käynyt hirvittäväksi, kaameasti ärjyvän pimennossaan. Yrittäkää\nottaa leijonalta koira, joka sillä on häkissään!\n\nOmituisia ja surullisia seikkoja! Tällä hetkellä ei Marius vielä\nollut saanut Cosetten kirjettä; sattuma oli kavalasti vienyt sen Jean\nValjeanille ennen kuin vielä oli antanut Mariukselle.\n\nAina tähän päivään saakka eivät koettelemukset olleet Jean Valjeania\nvoittaneet. Hän oli kokenut kauheita; hän ei ollut miltään\nonnettomuuden kuritukselta säästynyt; kohtalon julmuus, kaikilla\nyhteiskunnan vainojen ja erheiden aseilla varustettuna, oli valinnut\nhänet raivonsa uhriksi. Hän ei ollut masentunut eikä taipunut mistään.\nHän oli, kun niin vaadittiin, alistunut kaikkiin äärimmäisyyksiin;\nhän oli uhrannut jälleen saavuttamansa ihmisen-loukkaamattomuuden,\nluopunut vapaudestaan, pannut henkensä alttiiksi, menettänyt kaikki,\nkärsinyt kaikki ja kuitenkin pysynyt siinä määrin epäitsekkäänä ja\nstoalaisena, että joskus olisi voinut luulla hänen marttyyrin tavoin\ntyyten luopuneen itseään ajattelemasta. Hänen kaikkia vastoinkäymisen\nmahdollisia hyökkäyksiä vastaan karaistua omaatuntoansa tuntui olevan\nenää mahdoton horjuttaa. Mutta jos joku nyt olisi saattanut nähdä hänen\nsisäisen tuomarinsa, olisi hänen ollut pakko todistaa, että tämä tällä\nkertaa oli laimea.\n\nSe johtui siitä, että kaikista niistä tuskista, joita hän pitkissä\nkohtalon hänen kanssaan pitämissä kiusallisissa kuulusteluissa oli\nkärsinyt, oli tämä tuskallisin. Ei milloinkaan ollut häntä pidetty\npolttavammilla pihdeillä. Hän tunsi kaikkien salattujen tunteittensa\nkuohuvan salaperäisellä tavalla. Hän tunsi outoja säikeitä katkeavan.\nAh, suurin koettelemus tai oikeammin sanoen ainoa koettelemus on sen\nolennon menettäminen, jota rakastaa.\n\nVanha Jean Valjean parka ei tosin rakastanut Cosettea toisin kuin\nisä. Mutta kuten jo olemme sanoneet, tähän isänrakkauteen oli jo\nhänen elämänsä yksinäisyys liittänyt kaikki omaisrakkauden muodot;\nhän rakasti Cosettea kuin äitiään, hän rakasti häntä kuin sisartaan;\nja kun hänellä ei ollut koskaan ollut rakastajatarta tai puolisoa, ja\nkun luonto on velkoja, joka ei tunnusta mitään vastalausetta, niin\noli tämäkin tunne, lähtemättömin kaikista, muiden joukossa, hämäränä,\npuhtaana, sokeana, itsetiedottomana, taivaisena, enkelimäisenä,\njumalaisena, ei tunteena niin paljoa kuin vaistona, eikä vaistona\nniin paljoa kuin huomaamattomana ja näkymättömänä, mutta todellisena\nvetovoimana; ja rakkautta varsinaisessa merkityksessä oli hänen\nrajattomassa hellyydessään Cosettea kohtaan samalla tavalla kuin\nkultasuoni vuoressa, näkymättömissä ja neitseellisenä.\n\nAjateltakoon tätä hänen sydämensä tilaa! Mikään avioliitto ei heidän\nvälillään ollut mahdollinen, ei edes henkinen, ja kuitenkin olivat\nheidän kohtalonsa ikäänkuin avioliitossa keskenään. Ilman Cosettea,\ns.o. ilman lasta ei Jean Valjean koko pitkän elämänsä aikana olisi\ntullut tuntemaan mitään, jota voi rakastaa. Sanalla sanoen, ja me\nolemme jo useamman kerran sitä huomauttaneet, koko tämä sisäinen\nkehitys, jonka tuloksena oli korkea hyve, oli tehnyt Jean Valjeanista\nCosetten isän. Omituinen isä, joka oli kuin isoisä, isä, veli ja\npuoliso yhtäaikaa, oli Jean Valjean; isä, jossa oli osa jopa äitiä;\nisä, joka rakasti Cosettea, joka jumaloi häntä ja tätä piti valonaan,\nkotinaan, perheenään, isänmaanaan, paratiisinaan.\n\nNiinpä, kun hän näki, että kaikki oli lopussa, että Cosette lipui\nhänen käsistään, hiipi pois hänen luotaan, että kaikki oli kuin\npilvenhattara, kuin juokseva vesi; kun hän näki silmäinsä edessä\nmusertavan varmuuden: toinen on hänen sydämensä pyrkimyksenä, toinen\nhänen elämänsä kaipuuna, on olemassa joku, jota hän rakastaa, minä\nolen vain isä, minua ei enää ole olemassa. Kun hän ei enää voinut\nepäillä, kun hänen täytyi todeta: hän kaikkoaa minusta, niin meni\nhänen tuntemansa tuskan suuruus mahdollisuuden rajojen yli. Tehdä\nkaikki se, mitä hän oli tehnyt, ja päätyä tähän! Niin, mihin? Siihen,\nettei hän merkinnyt Cosettelle mitään. Silloin hän tunsi, kuten äsken\nsanoimme, kapinallista väristystä kiireestä kantapäähän. Hän tunsi aina\nhiusjuuria myöten itsekkyyden hurjan heräämisen, ja itseys ulvoi tämän\nmiehen sielun pohjalla.\n\nIhmisessäkin tapahtuu romahduksia. Varmuus, joka synnyttää epätoivoa,\nei tunkeudu ihmiseen sysäämättä syrjään ja särkemättä erinäisiä\nsyviä aineksia, jotka joskus ovat ihmisen pohjaolemuksena. Kun tuska\non noussut tähän mittaan, ajaa se kaikki omantunnon voimat pakoon.\nSellaiset kriisit ovat tuhoisia. Harva meistä suoriutuu niistä\nentisensä kaltaisena ja velvollisuudessaan lujana. Kun kärsimyksen\nraja on ylitetty, menettää järkähtämättöminkin hyve tajunsa. Jean\nValjean otti taas imupaperikirjan ja totesi asian uudelleen; hän seisoi\nkumarassa ja ikäänkuin kivettyneenä tuijottaen noita jäävittömiä\nrivejä, ja häneen levisi sellainen usva, että olisi voinut luulla hänen\nsielunsa koko sisustan lusahtavan lysyyn.\n\nHän tarkkasi nyt tätä havaintoansa mietiskelyn suurennuslasilla,\nmutta näennäisesti kaamean tyynenä, sillä hirvittävää on, kun tyyneys\nihmisessä on jähmettynyt kuvapatsaan kylmyydeksi.\n\nHän mittasi sitä huikeaa askelta, minkä hänen kohtalonsa oli astunut\nhänen aavistamattaan; hän muisti viimekesäistä pelkoansa, jonka hän\noli niin mielettömästi haihduttanut; hän tunsi jälleen hornankuilun;\nse oli yhä sama, se vain eroa, että Jean Valjean ei enää seisonut sen\npartaalla vaan makasi sen pohjalla.\n\nÄärettömän tuskallista oli, että hän oli syöksynyt alas sitä\nhuomaamatta. Hänen elämänsä koko valo oli sammunut, kun hän yhä oli\nluullut näkevänsä auringon.\n\nHänen vaistonsa ei epäröinyt. Hän sovitti yhteen erinäisiä seikkoja,\nerinäisiä ajankohtia, Cosetten punastumisen ja vaalenemisen vaihteluita\nja päätti: Se on hän. Epätoivon arvauskyky on eräänlaatuinen\nsalaperäinen jousi, joka ei koskaan ammu harhaan. Heti ensimmäinen\narvailu kohdistui Mariukseen. Hän ei tiennyt nimeä, mutta miehen hän\nlöysi heti. Hän näki selvästi kaukana muistin tarkoin palauttamassa\nentisyydessä tuntemattoman kuljeksijan Luxembourg-puutarhassa, tuon\nkurjan tytöstäjän, romanttisen tyhjäntoimittajan, narrin, tuon katalan\nlurjuksen, sillä on katalaa tulla heittelemään helliä silmäyksiä\ntyttöihin, joilla on rinnallaan isä, joka heitä rakastaa.\n\nTultuansa täysin vakuutetuksi, että koko tapahtuman pohjalla oli tuo\nnuori mies ja että kaikki johtui hänestä, loi Jean Valjean, tämä\nuudestisyntynyt mies, joka oli niin ahkerasti ahertanut sielunsa\njalostamista, joka oli tehnyt niin monta ponnistusta muuttaakseen koko\nelämän, koko kurjuuden ja koko onnettomuuden rakkaudeksi, tämä mies loi\nsilmäyksen sisäänsä ja näki siellä kummituksen: vihan.\n\nSuurissa tuskissa on jotakin ylivoimaista. Ne riistävät\nelämänuskalluksen. Ihminen, johon ne koskevat, tuntee jotakin\nvetäytyvän pois itsestään. Nuoruudessa on niiden käynti synkeää;\nvanhempana tuhoisaa. Ah, kun veri on lämmintä, kun tukka on tumma,\nkun pää on pystyssä vartalon yllä kuin liekki soihdussa, kun kohtalon\nkerää ei vielä ole pitkälti kehitty, kun halajamisen arvoista rakkautta\ntäynnä oleva sydän vielä voi saada toisen sydämen sykkimään, kun edessä\non aikaa kadotetun korvaamiseen, kun on vielä runsaasti naisia, hymyjä,\ntulevaisuutta, näköalaa, kun elinvoimia vielä on heikkenemättä, jos\nepätoivo silloinkin on kauhea asia, mitä onkaan se sitten vanhuudessa,\njolloin vuodet, yhä valjummiksi käyden, kiitävät sitä hämyhetkeä kohti,\njolloin haudan tähdet alkavat tuikkia!\n\nHänen mietiskellessään tuli Toussaint huoneeseen.\n\nJean Valjean nousi ja kysyi häneltä:\n\n\"Tiedättekö, millä suunnalla se on?\"\n\nToussaint, joka aivan ällistyi, saattoi vastata vain:\n\n\"Mikä sitten?\"\n\nJean Valjean sanoi:\n\n\"Ettekö sanonut äsken, että tapellaan?\"\n\n\"Jaa sitäkö, herra?\" vastasi Toussaint. \"Se kuuluu Saint-Merryn\npuolelta.\"\n\nOn konemaisia liikkeitä, jotka tietämättämme tulevat ajatustemme\nsyvimmistä sopukoista. Tällaisen liikkeen vaikutuksesta oli Jean\nValjean viisi minuuttia sen jälkeen kadulla.\n\nHän istahti avopäin talon portin viereiselle kivipylväälle. Hän tuntui\nkuuntelevan. Oli pimeä.\n\n\n\n\n2.\n\nKatupoika valon vihollisena.\n\n\nKuinka kauan hän vietti tällä tavoin? Mikä vuoksi ja luode vaihteli\ntässä surullisessa mietiskelyssä? Suoristiheko hän jälleen? Jäikö\nkumaraan? Oliko hän niin masentunut, että oli murskautunut? Saattoiko\nhän vielä nousta ja löytää omassatunnossaan mitään lujaa perustaa,\nmissä jälleen voisi saada jalansijan? Tuohon kaikkeen ei hän\nluultavasti itsekään olisi osannut vastata.\n\nKatu oli autio. Muutamat pelästyneet porvarit, jotka palasivat\nkiireesti kotiinsa, häntä tuskin huomasivat. Vaaran hetkellä ajattelee\nkukin vain itseänsä. Lyhdynsytyttäjä tuli tavallisuuden mukaan\nsytyttämään katulyhdyn, joka oli aivan n:o 7:ää vastapäätä, ja meni\nsitten tiehensä. Joka tässä pimeässä olisi tarkannut Jean Valjeania,\nei olisi pitänyt häntä elävänä olentona. Hän istui portin viereisellä\nkivipatsaalla liikkumattomana kuin jääkummitus. Epätoivossa on\njotakin jäätävää. Kuului hätäkellon soitto ja epäselvää, myrskyisää\nmelua. Keskellä tätä meteliä löi Saint-Paulin tornikello yksitoista,\njuhlallisesti ja kiirehtimättä, sillä hätäkellossa puhuu ihminen,\ntunninlyönnissä Jumala. Tuntikellon lyönnit eivät tehneet mitään\nvaikutusta Jean Valjeaniin; hän ei liikahtanut. Mutta melkein samassa\nkuului kiivas yhteislaukaus Halleista päin, ja heti senjälkeen toinen\nvielä kovempi; se oli luultavasti se Chanvrerie-kadun barrikaadia\nvastaan tehty rynnäkkö, jonka juuri näimme Mariuksen torjuvan. Tästä\nrätinästä, joka yön hiljaisuudessa tuntui vielä ankarammalta, hätkähti\nJean Valjean; hän nousi katsomaan sille suunnalle, mistä ääni kuului;\nsitten hän vaipui taas kivelleen, pani käsivartensa ristiin, ja hänen\npäänsä vaipui taas verkalleen rinnalle.\n\nHän antautui jälleen syviin mietteisiinsä. Äkkiä hän kohotti katseensa;\nkadulla kulki joku, hän kuuli askeleita ihan likellänsä, katsoi\nympärilleen ja huomasi toisella puolen katua, arkiston kohdalla olevan\nkatulyhdyn valossa kalmankalpeat, mutta nuoret ja säteilevät kasvot.\n\nSe oli Gavroche, joka juuri oli tullut L'Homme-Armé-kadulle.\n\nGavroche katseli ylöspäin ja näytti etsivän jotakin. Hän näki Jean\nValjeanin varsin hyvin, mutta ei hänestä välittänyt.\n\nKatseltuaan ylös katsoi Gavroche alas; hän nousi varpailleen ja\ntunnusteli portteja ja kellarikerrosten ikkunoita; ne oli kaikki\nteljetty ja lukittu. Huomattuaan viisi tai kuusi taloa tällä tavoin\nsuljetuksi kohautti hän olkapäitään ja ilmaisi ajatuksensa asiasta\nsanalla:\n\n\"Peijakas!\"\n\nSitten hän alkoi taas katsella ylös. Jean Valjean, joka hetkistä ennen\nsiinä mielentilassa, missä hän silloin oli, ei olisi puhutellut ketään\ntai vastannut kenellekään, tunsi vastustamatonta halua puhutella tätä\nlasta.\n\n\"Kuule, pienokainen\", sanoi hän, \"mikä sinulla on?\"\n\n\"Nälkä\", vastasi Gavroche suoraan asiaan. Sitten lisäsi hän:\n\"Pienokainen voitte olla itse.\"\n\nJean Valjean pisti kätensä taskuun ja otti sieltä viiden frangin rahan.\n\nMutta Gavroche, joka vikkelästi kuin västäräkki siirtyi asenteesta\ntoiseen, oli ottanut maasta kiven. Hän oli saanut katulyhdyn\nsilmätikukseen.\n\n\"Kas vain\", sanoi hän, \"teillä on vielä lyhtyjä täällä. Te ette seuraa\nyleistä tapaa, kansalaiset. Se on epäjärjestystä. Mäsäksi se!\"\n\nJa samalla hän heitti kivellä lyhtyä, niin että lasisirpaleet\nhelähtivät kadulle, ja ikkunakaihtimiensa takana piileksivät asukkaat\nvastapäisessä talossa huudahtivat:\n\n\"Tämähän on yhdeksänkymmenenkolmen hirmuaikaa!\"\n\nLyhty oli heilahtanut kerran edestakaisin ja sammunut. Katu tuli heti\npimeäksi.\n\n\"Kas niin, vanha katu\", sanoi Gavroche, \"pane nyt yömyssy päähäsi.\"\n\nJa kääntyen Jean Valjeanin puoleen hän lisäsi:\n\n\"Mikä tuo julma rakennus tuossa on? Sehän on kai arkisto? Pitäisi antaa\nsopiva paukku sen paksuille pylväille ja tehdä niistä hieno barrikaadi.\"\n\nJean Valjean lähestyi Gavrochea.\n\n\"Poikaparka\", sanoi hän puoliääneen itsekseen puhuen, \"hänellä on\nnälkä.\"\n\nJa hän pani viiden frangin rahan pojan kouraan.\n\nGavroche katsahti ylös, kummastuen paksun kolikon suuruutta, hän\nkatseli sitä pimeässä ja sen valkoisuus häikäisi häntä. Hän tunsi\nviidenfrangin rahat vain kuulopuheelta; ne olivat hänestä mitä\nparhaassa maineessa; hän oli hyvillään nähdessään sellaisen likeltä.\nHän sanoi: \"Katsotaan tiikeriä\".[18]\n\nHän katseli rahaa muutaman silmänräpäyksen ihastuneena, kääntyi\nsitten Jean Valjeanin puoleen, ojensi hänelle rahan takaisin ja sanoi\nmajesteetillisesti:\n\n\"Porvari, minä isken mieluummin rikki katulyhtyjä. Ottakaa pois\npetoeläimenne. Minua ei lahjota. Sillä on viisi kynttä, mutta minua se\nei kynsi.\"\n\n\"Onko sinulla äitiä?\" kysyi Jean Valjean.\n\nGavroche vastasi:\n\n\"Ehkä pikemmin kuin teillä.\"\n\n\"No niin\", sanoi Jean Valjean, \"säästä sitten se raha äidillesi.\"\n\nGavroche tunsi olevansa liikutettu. Muuten hän oli äsken pannut\nmerkille, että häntä puhuttelevalla miehellä ei ollut hattua, ja se\nherätti hänen luottamustaan.\n\n\"Onko tosiaan niin, että ette kauppaa sitä minulle, etten nakkaisi\nrikki katulyhtyjä?\"\n\n\"Nakkaa sinä rikki kaikki, minkä voit.\"\n\n\"Te olette kunnon mies\", sanoi Gavroche ja pisti viiden frangin rahan\ntaskuunsa.\n\nKun hänen luottamuksensa näin oli kasvanut, kysyi hän.\n\n\"Oletteko te tältä kadulta?\"\n\n\"Olen. Kuinka niin?\"\n\n\"Voitteko sanoa minulle, missä n:o 7 on?\"\n\n\"Mitä asiaa sinulla on n:o seitsemään?\"\n\nTässä poika hätkähti; hän pelkäsi puhuneensa liikaa, alkoi raapia\nkorvallistaan ja vastasi vain:\n\n\"Ah, tässähän se onkin!\"\n\nJean Valjeanin päässä välähti äkkiä eräs ajatus. Tuska tuo mukanaan\nsellaisia neronleimauksia. Hän sanoi pojalle:\n\n\"Sinäkö sitä kirjettä tuot, jota minä odotan?\"\n\n\"Tekö?\" sanoi Gavroche. \"Ettehän te ole nainen.\"\n\n\"Kirje on neiti Cosettelle, eikö olekin?\"\n\n\"Cosette?\" mutisi Gavroche. \"Se se konstikas nimi taisi olla.\"\n\n\"Niinpä niin\", jatkoi Jean Valjean, \"minun on määrä tuoda se kirje\nhänelle.\"\n\n\"Jos niin on, niin tietäkää, että minä olen barrikaadin lähetti.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", vastasi Jean Valjean.\n\nGavroche pisti silloin kätensä erääseen toiseen taskuun ja otti esiin\nneljään osaan taitetun paperin.\n\nSitten hän teki sotilaallisesti kunniaa.\n\n\"Kunniaa viestille!\" sanoi hän. \"Se tulee vallankumoushallitukselta.\"\n\n\"Anna tänne\", toisti Jean Valjean.\n\nGavroche piti paperia päänsä päällä.\n\n\"Älkää vain luulko, että se on mikään lemmenkirje\", sanoi hän. \"Se on\ntosin osoitettu naiselle, mutta asia koskee kansaa. Me taistelemme,\nmutta pidämme arvossa kauniimpaa sukupuolta. Me emme käyttäydy, kuten\nsuuressa maailmassa, missä on leijonia, jotka lähettävät kanoja\nkameeleille.\"[19]\n\n\"Anna se tänne.\"\n\n\"No\", sanoi Gavroche, \"te näytätte tosiaan kunnonmieheltä.\"\n\n\"Anna pian nyt.\"\n\n\"No, tuossa on.\"\n\nHän antoi Jean Valjeanille paperin.\n\n\"Mutta rientäkää nyt, herra Chose, koska neiti Chosette odottaa.\"\n\nGavroche oli hyvin tyytyväinen tähän keksimäänsä sanaleikkiin.[20]\n\nJean Valjean sanoi vielä:\n\n\"Saint-Merrynkö vastaus on lähetettävä?\"\n\n\"Ei, siinä tekisitte pahan pukin\", sanoi Gavroche. \"Tämä kirje tulee\nChanvrerie-kadun barrikaadilta ja sinne minä nyt palaan. Hyvää yötä,\nkansalainen!\"\n\nTämän sanottuaan meni Gavroche matkaansa tai oikeammin lensi kuin\nlintu takaisin sinne, mistä oli tullut. Hän pimisi jälleen pimeään\nikäänkuin olisi kaivanut siihen kolon, vieläpä luodin vauhdilla.\nL'Homme-Armé-katu muuttui taas hiljaiseksi ja autioksi; ja Gavrochen\nolisi voinut luulla haihtuneen haikuna ilmaan, ellei muutamaa minuuttia\nhänen katoamisensa jälkeen rikotun lasin helinä ja kivikatuun putoavan\nlyhdyn kolahdus olisi äkkiä taas herättänyt hermostuneita porvareita.\nSe oli merkki, että Gavroche kulki Chaume-kadulla.\n\n\n\n\n3.\n\nCosetten ja Toussaintin nukkuessa.\n\n\nJean Valjean meni sisään Mariuksen kirje kädessään.\n\nHän hapuili ylös portaita tyytyväisenä pimeyteen kuin huuhkaja, joka\npitää saalista kynsissään, avasi ja sulki hiljaa ovensa, kuunteli,\nkuuluiko mitään ääntä, totesi, että kaikesta päättäen Cosette ja\nToussaint nukkuivat, ja pisti sytytyspulloon kolme tai neljä tulitikkua\nennenkuin sai yhtään palamaan, sillä niin kovasti vapisi hänen kätensä;\nse mitä hän oli tehnyt, oli varkautta. Vihdoin hän sai kynttilänsä\nsytytetyksi, istui pöydän ääreen, kyynärpäillään siihen nojaten, avasi\npaperin ja luki.\n\nSuuressa mielenliikutuksessa oleva ei lue, vaan niin sanoaksemme\nkamppailee kädessä olevan paperin kanssa, tarttuu siihen kuin uhriin,\nhieroo sitä, iskee siihen kyntensä vihasta tai riemusta, kiitää\nloppuun, hyppää alkuun; huomio on kuumeessa, lukija tajuaa pääasian\npääpiirtein, suunnilleen, tarttuu kiinni yhteen kohtaan, ja kaikki muu\nhaihtuu. Mariuksen kirjeestä Cosettelle näki Jean Valjean ainoastaan\nsanat: \"... Minä kuolen. Kun luet tätä, on minun sieluni sinun luonasi.\"\n\nNämä rivit silmäinsä edessä tunsi Jean Valjean huikaisua; hän\noli hetken ikäänkuin mielenliikutuksessaan tapahtuneen muutoksen\nmusertamana; hän katseli Mariuksen kirjettä jonkinlaisen humalan\nhämmästyksellä; hänen silmäinsä edessä oli häikäisevä onni, tuon\nvihatun olennon kuolema.\n\nHän huudahti sisäisestä riemusta. Siispä oli asia lopussa. Ratkaisu\ntuli ennemmin kuin hän oli rohjennut toivoakaan. Se olento, joka oli\nhänen onnensa tiellä, katosi. Hän meni tiehensä itse, pakottamatta,\nvapaasta tahdostaan. Ilman että hän, Jean Valjean, oli asiassa tehnyt\nmitään, ilman että hän oli siihen syypää, oli \"tuo mies\" kuoleva.\nEhkäpä oli jo kuollutkin.\n\nTässä hän alkoi kuumeisessa innossaan tehdä laskelmia:\n\n\"Ei. Vielä hän ei ole kuollut. Kirje on ilmeisesti kirjoitettu Cosetten\nluettavaksi huomenaamuna; niiden molempain yhteislaukausten jälkeen,\njotka kuuluivat kello yhdentoista ja kahdentoista välillä, ei ole\nmitään tapahtunut; barrikaadin kimppuun rynnätään ratkaisevasti vasta\naamun sarastaessa; mutta se on samantekevä; siitä hetkestä, jolloin\n'tuo mies' sekaantui tähän taisteluun, on hän ollut mennyttä miestä;\nhän on väkipyörien välissä.\"\n\nJean Valjean tunsi vapautusta. Hän olisi siis jälleen yksinään Cosetten\nkanssa. Kilpailu Cosettesta lakkasi; tulevaisuus alkoi uudelleen. Hänen\ntarvitsi vain pitää tämä kirje omissa kätköissään. Cosette ei saisi\nkoskaan tietää, miten tuon miehen oli käynyt.\n\n\"Ei tarvitse muuta kuin antaa asian mennä menoaan. Tuo mies on\nkiikissä. Ellei hän jo ole kuollut, on varmaa, että hän nyt kuolee.\nMikä onni!\"\n\nTämän riemunpuuskan jälkeen muuttui hänen mielensä synkäksi.\n\nSitten hän meni alas ja herätti portinvartijan.\n\nNoin tuntia myöhemmin meni Jean Valjean ulos täydessä\nkansalliskaartinunivormussa ja asestettuna. Portinvartija oli\nhelposti saanut naapuristosta hankituksi sen, mitä hänen varustelunsa\ntäydentämiseen tarvittiin. Hänellä oli ladattu kivääri ja patruunavyö\ntäynnä patruunia. Hän lähti kulkemaan Halleja kohti.\n\n\n\n\n4.\n\nGavrochen into menee liikoihin.\n\n\nTällä välin oli Gavrochelle sattunut seikkailu. Tunnollisesti\nkivitettyään rikki lyhdyn Chaume-kadulla hän saapui\nVieilles-Haudriettes-kadulle, ja kun ei siellä nähnyt kissaakaan,\nkatsoi hän tilaisuuden sopivaksi alkaa täyttä kurkkua laulaa. Se ei\nsuinkaan hidastuttanut, vaan päinvastoin edisti hänen kulkuansa.\nHän alkoi siis pitkin nukkuvia tai säikähtyneitä talorivejä kylvää\nseuraavia sytyttäviä kupletteja:\n\n    Viserrellyt puuss' oli varpunen,\n    _Atala_ että eilen illalla\n    oli nähty ryssän rinnalla.\n    Minne lie matka neitosten?\n        Laari-laa.\n\n    Pierrot, olet mustasukkainen,\n    _Miia_ kun ei katsonut sinua\n    vaan kutsui luokseen minua\n    Minne lie matka neitosten?\n        Laari-laa.\n\n    Ylen suuri on sulo tyttöjen,\n    sen myrkky minut juovuttaa\n    ja huumaa herra Orfilaa.\n    Minne lie matka neitosten?\n        Laari-laa.\n\n    Olen ystävä lemmenkiistojen.\n    Ma _Agnesta_ lemmin ja _Pamelaa_\n    ja taidan _Liisaa_ rakastaa.\n    Minne lie matka neitosten?\n        Laari-laa.\n\n    Ja taannoin poimuun helmojen\n    ah sun, _Luzette_, ja sun, _Zéila_,\n    jäi multa siru sielua.\n    Minne lie matka neitosten?\n        Laari-laa.\n\n    Jos, lempi, saisin nähdä sen,\n    _Lola_ kun kukkaisesi saa,\n    sais Horna minut hukuttaa.\n    Minne lie matka neitosten?\n        Laari-laa.\n\n    _Jeanne_, peilin eessä pukien\n    tais sydämeni varastaa --\n    hän vielä sitä tallettaa.\n    Minne lie matka neitosten?\n        Laari-laa.\n\n    Ja tanssista tullen näyttelen\n    minä tähdille _Stellaa_ ihanaa:\n    \"Ah, tähdet, häntä katsokaa!\"\n    Minne lie matka neitosten?\n        Laari-laa.\n\nÄkkiä hän vaikeni.\n\n\"Keskeyttäkäämme laulu\", puheli hän.\n\nHänen kissansilmänsä olivat erään portin syvennyksessä havainneet\njotakin, jolla maalaustaiteessa on nimenä \"ensemble\", s.o. olento ja\nesine; esineenä oli työntörattaat, olentona auvergnelainen mies, joka\nnukkui rattailla.\n\nRattaiden aisat nojasivat kivikatua ja auvergnelaisen pää rattaiden\nperälautaa vastaan. Hänen ruhonsa oli rattaiden kaltevalla lavalla, ja\njalat koskettivat maata.\n\nTämän maailman oloja kokeneena näki Gavroche heti, että mies oli\njuovuksissa.\n\n\"Kas vain\", ajatteli Gavroche, \"mitä hyvää kesäyöstä saattaa olla.\nAuvergnelainen nukkuu rattaillaan. Rattaat otetaan tasavallan laskuun\nja auvergnelainen jätetään monarkialle.\"\n\nHänen päähänsä oli näet pälkähtänyt seuraava ajatus:\n\n\"Nuo rattaat sopisivat heikkarin hyvin meidän barrikaadiimme.\"\n\nAuvergnelainen kuorsasi.\n\nGavroche siirsi varovasti rattaita taaksepäin ja auvergnelaista\neteenpäin, s.o. jaloista, ja minuutin kuluttua makasi auvergnelainen\nmitään huomaamatta paljaalla kivikadulla.\n\nRattaat olivat nyt vapaat.\n\nGavrochella, joka oli tottunut alati kohtaamaan odottamattomuuksia, oli\naina kaikkia tarveaineita mukanaan. Hän kopeloi erästä taskuansa, otti\nsieltä paperilapun ja pätkän punaliitua, jonka oli kähveltänyt joltakin\ntyömieheltä.\n\nHän kirjoitti:\n\n    _Ranskan tasavalta_. Vastaanotettu sinun rattaasi.\n\n                                         _Gavroche_.\n\nTämän tehtyään pisti hän paperin kuorsaavan auvergnelaisen\nliivintaskuun, tarttui molemmin käsin rattaiden aisoihin ja lähti\njuoksujalkaa Hallien suuntaan, työntäen voitollisesti rämiseviä\nrattaita edellään.\n\nTämä oli varomatonta. Kuninkaallisen kirjapainon edustalla oli vartio.\nGavroche ei tullut ajatelleeksi sitä. Vartiona oli läheisen maaseudun\nkansalliskaartilaisia. Joukossa alkoi tuntua levottomuutta, ja miehet\nkurkottivat päätään telttavuoteilta. Kaksi katulyhtyä peräkkäin\nrikottu ja tuo täyttä kurkkua hoilattu laulu, se oli jo liikaa näin\nrauhallisilla kaduilla. Tunnin ajan oli katupoika pitänyt tässä\nhiljaisessa kaupunginosassa pahempaa meteliä kuin paukku pullossa.\nVartion kersantti kuunteli. Hän odotti. Hän oli varovainen mies.\n\nRattaiden rämisevä kolina teki enemmän odottelun mahdottomaksi ja sai\nkersantin lähtemään tiedustelulle.\n\n\"Siellä on koko lauma\", sanoi hän, \"liikkukaamme varovasti.\"\n\nAnarkian hydra oli ilmeisesti lähtenyt luolastaan ja kuljeksi nyt tässä\nkorttelissa.\n\nJa kersantti lähti hiipivin askelin vartiopaikalta.\n\nGavroche, joka työnsi rattaita, näki juuri, kun hänen piti poistua\nVieilles-Haudriettes-kadulta, ihan edessään univormun, shakoon, töyhdön\nja kiväärin.\n\nToistamiseen hän pysähtyi äkkiä.\n\n\"Ohoo, tuoko se on!\" sanoi hän. \"Hyvää päivää, julkinen järjestys!\"\n\nGavrochen kummastukset eivät tavallisesti olleet pitkällisiä, vaan\nhaihtuivat pian.\n\n\"Minne olet menossa, katurakki?\" huusi kersantti.\n\n\"Kansalainen\", sanoi Gavroche, \"minä en ole vielä sanonut teitä\nporvariksi. Minkä vuoksi haukutte minua?\"\n\n\"Minne menet, vintiö?\"\n\n\"Hyvä herra\", vastasi Gavroche, \"te olitte kenties eilen älykäs mies,\nmutta teidät on tänään siitä arvosta alennettu.\"\n\n\"Minä kysyn sinulta, minne sinä menet, veijari!\"\n\nGavroche vastasi:\n\n\"Tehän puhutte hienosti. Teitä ei tosiaan luulisi ikäiseksenne. Teidän\npitäisi myydä hiuskarvanne sadasta frangista kappale. Siitä saisitte\nviisisataa frangia.\"\n\n\"Minne menet? Minne menet? Minne menet, roisto?\"\n\nGavroche vastasi:\n\n\"Taas rumia sanoja. Ensi kerralla, kun teitä imetetään, täytyy pyyhkiä\nsuu paremmin.\"\n\nKersantti uhkasi pistimellä.\n\n\"Sanotko viimeinkin, minne menet, lurjus?\"\n\n\"Herra kenraali\", vastasi Gavroche, \"minä olen menossa hakemaan\nlääkäriä vaimolleni, joka on lapsivuoteessa.\"\n\n\"Aseisiin!\" huusi kersantti.\n\nNerokkaan miehen mestaritemppu on pelastautuminen sen avulla, joka on\nsaattanut hänet turmioon; Gavroche arvioi aseman yhdellä silmäyksellä.\nRattaat olivat saattaneet hänet pulaan; rattaiden asia oli hänet siitä\npelastaa.\n\nSamalla hetkellä, kun kersantti aikoi hyökätä Gavrochen kimppuun,\npuskivat rattaat Gavrochen äkkiä työnnältäminä kersanttia vatsaan, mies\npyllähti selälleen kadulle ja hänen kiväärinsä laukesi samalla ilmaan.\n\nKersantin huudosta oli vartiomiehistö syöksynyt esiin sikin sokin;\nkiväärinlaukaus aiheutti umpimähkäisen yhteislaukauksen, minkä jälkeen\nmiehet latasivat kiväärinsä ja ampuivat uudelleen.\n\nTätä umpimähkäistä ampumista kesti neljännestunnin, ja se tuhosi\nerinäisiä ikkunaruutuja.\n\nGavroche, joka oli hurjaa vauhtia palannut samaa tietä kuin oli tullut,\npysähtyi vasta viiden tai kuuden kadun päässä ja istuutui läähättäen\nEnfants-Rouges-kadun nurkka kiville.\n\nHän kuunteli.\n\nHuohotettuaan hetken aikaa kääntyi hän sinnepäin, mistä raivokas\nampuminen kuului, ja näytti pitkää nenää. Tätä hilpeyttä häiritsi\nkuitenkin katkera ajatus. \"Niin\", sanoi hän, \"minä nauran ja ilkamoin,\nmutta nyt olen joutunut pois pääväylältä ja täytyy lähteä kulkemaan\nkiertoteitä. Saa nähdä, ehdinkö enää barrikaadille ajoissa.\" Sitten\nhän alkoi uudelleen juosta. Ja juostessaan hän sanoi: \"Niin, mihin\nminä taas jäinkään?\" Hän ryhtyi jatkamaan lauluansa, puikkelehtiessaan\nkadulta toiselle, ja ääni kaikkosi yhä kauemmaksi pimeyteen:\n\n    On vielä muuria linnojen.\n    Uus järjestys nyt alkakaa\n    tämä vanha kaatua saa!\n    Minne lie matka neitosten?\n        Laari-laa.\n\n    Ken käypi heittoon keilojen?\n    Koko maailma nurin keikahtaa,\n    kun suuri pallo sinkoaa.\n    Minne lie matka neitosten?\n        Laari-laa.\n\n    Kun iskut kansan kuokkien\n    taas Louvren linnaa kolkuttaa,\n    niin monarkia romahtaa.\n    Minne lie matka neitosten?\n        Laari-laa.\n\n    Me kun mentiin yli aidan sen,\n    en tarvinnut kuin taputtaa,\n    niin alkoi Kaarle laputtaa.\n    Minne lie matka neitosten?\n        Laari-laa.\n\nVartion toiminta ei jäänyt ihan tuloksettomaksi. Rattaat vallattiin\nja juopunut auvergnelainen vangittiin. Toinen vietiin halkovajaan,\ntoinen sittemmin sotaoikeuden eteen syytettynä osallisuudesta kapinaan.\nSyyttäjäviranomaiset antoivat tässä tapauksessa näytteen väsymättömästä\ninnostaan yhteiskunnan suojelemiseksi.\n\nGavrochen seikkailu, joka vielä elää taruna Temple-korttelin asukasten\nkeskuudessa, on Marais'n vanhojen porvarien kauheimpia muistoja, ja\nsitä mainitaan nimellä: äkillinen hyökkäys kuninkaallisen kirjapainon\nvartioston kimppuun.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Seuraavat Gavrochen ja sitten Montparnassen lauseet ovat erikoista\nPariisin katukieltä, n.s. varasmurretta, jonka sanoja on tuon tuostakin\npakko selitellä ranskalaisillekin lukijoille. Jos yrittäisi niitä\nsuomentaa esim. helsinkiläiselle katupoikakielelle, mistä ehkä voisi\nlöytää muutamia tavallaan sattuvia vastineita, on enin osa sittenkin\nlukijalle selitettävä kirjakielellä. Tämän osan kahdeksas kirja --\n\"L'argot\", t.s. varaskieli -- syventyy sitten yksityiskohtaisesti\npariisilaisen katukielen erittelyyn, mutta on mielenkiintoinen vain\nranskankielen murteentutkijoille. Suomennos supistuu siinä niin ollen\n-- epäilemättä muiden lukijain mieliksi -- mahdollisimman lyhyeksi,\nminkä jo tässä huomautan. -- Suom.\n\n[2] Mitä tuo on?\n\n[3] Mestauslavalle.\n\n[4] Mitä (kummaa) siinä on?\n\n[5] _Le dernier jour d'un condamné_ -- Kuolemaantuomitun viimeinen\npäivä.\n\n[6] Mutta missä on menneen vuoden lumi?\n\n[7] Täällä on pienen nuolenampujan (Amorin) näyttämö.\n\n[8] Cab, englanniksi kärryt, varkaankielellä koira.\n\n[9] Ei nyt ole uudenvuodenpäivä, jolloin isää ja äitiä suudellaan.\n\n[10] Niin pehmyt on käsivarteni ja kaunis jalkani, mutta aika on mennyt\nlaukkaan.\n\n[11] Pariisin.\n\n[12] Sanaleikki: chien on koira, mutta myös pyssynhana. -- Suom.\n\n[13] Varustaudu sotaan.\n\n[14] Pulska mies.\n\n[15] Carpe horas: ota ajasta vaari.\n\n[16] Bini = munkki, joka seuraa toista munkkia tämän kulkiessa\nluostarin ulkopuolella. Suom. huom.\n\n[17] Ei ole kaikkien lupa lähestyä Corinthea.\n\n[18] _Tiikeri_ eli viisikyntinen (_tigre à cinq griffes_) oli viiden\nfrangin nimi katukielellä.\n\n[19] Kana: rakastajatar; -- kameeli: pahamaineisen paikan pitäjä.\n\n[20] M. Chose: henkilö, jonka nimeä ei tiedä tai muista; samoinkuin\nsaksassa \"Herr Dings\".\n\n\n\n"]