[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJBHqCaf67a2ZhAtycAYfqMIrRWXXgqDn03hmehJpolc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},813,"Kuuselan Kukka","Hahnsson, Theodolinda",1838,1919,"813-hahnsson-theodolinda-kuuselan-kukka","813__Hahnsson_Theodolinda__Kuuselan_kukka",null,"romaani",[],[],"fi",1872,12495,72789,false,47419,[22,23],"Finnish fiction -- 19th century","Short stories, Finnish",[25],"Novels","\"Kuuselan Kukka\" by Theodolinda Hahnsson is a novel written in the late 19th century. The story is set in Northern Finland and revolves around the lives of the characters Niemen Ukko, his son Mikki, and Lyylia, identified as \"Kuuselan Kukka,\" during a time of familial expectation and social dynamics. The narrative unfolds with themes of love, social class, and the impact of parental influence on romantic choices.  The opening of the book introduces Niemen Ukko, an older fisherman who has recently lost his young wife and is raising their son, Mikki, with immense care and affection. Mikki grows into a skilled and beloved young man known for his prowess in fishing and sports. The plot takes a turn when his father desires a more advantageous marriage alliance for him, particularly eyeing the wealthy Kaisu from Kuusela, but Mikki's heart lies with Lyyli, the daughter of Kraatari, who is thought to be of lower social standing. The tension between Mikki's burgeoning romantic desires and his father’s ambitions creates an emotional landscape rich with conflict, setting the stage for the events that will follow as the characters navigate their relationships against societal expectations. (This is an automatically generated summary.)",[],211,"Pohjois-Suomen rannikolle sijoittuva kertomus Niemen talon ankarasta isännästä, joka jää vaimonsa kuoleman jälkeen yksin kasvattamaan pientä poikaansa. Teos kuvaa työntekoa, perhesuhteita ja saaristolaiselämää 1800-luvun loppupuolella.","Theodolinda Hahnssonin 'Kuuselan Kukka' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 813. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KUUSELAN KUKKA\n\nKirj.\n\nTheodolinda Hahnsson\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1872.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Niemen Ukko.\n   II. Kuuselan Kukka.\n  III. Kalamajoilla.\n   IV. Juhannus-aatto.\n    V. Leikkuu-pellolla.\n   VI. Köyri-markkinoilla.\n  VII. Surmasalmella.\n VIII. Muutto.\n   IX. Vanhus.\n    X. Matkustaja.\n\n\n\n\nI.\n\nNiemen Ukko.\n\n\nPohjois-Suomessa oli merenrannalla kaunis Niemen talo, jota hallitsi\nkuudenkymmenen vuoden vanha ukko. Tämä talo ei ollut iso, vaan sen\nhaltia oli toki rikas ja mahtava, sillä hän oli uutterasti työtä\ntehnyt, ja erittäinkin oli hän kalanpyynnöllä rikastunut, sillä\nkalan-saalis oli hyvä, ja ukko lähettikin aina joka vuosi saaliistansa\nmonta veneellistä Ruotsiin, josta sai kiiltävät riksit takaisin.\n\nVanhan-puoliaisella iällä oli ukko ottanut itsellensä nuoren, kauniin\nja hempeän vaimon, jota hän paljon rakasti, mutta jolta hän myös paljon\nvaati. Ukko oli aina tottunut olemaan itsevaltaisena hallitsiana\ntalossaan, ja niin tahtoi hän vieläkin olla, vaikka nuori emäntäkin\ntaloon tuli. Hän oli vankka työ-mies sekä ensimmäinen joka työssä; ja\nkoska isäntä kävi edellä, ei ollut emännän eikä palkollisten jälkeen\njääminen; mutta emäntä oli kehno ja tuli liiasta työstä vielä\nkehnommaksi. Naapurit kyllä varoittivat isäntää antamasta emännän\nliioin työtä tehdä, mutta silloin vastasi ukko: \"Lapseni\" (niin kutsui\nhän tavallisesti vaimoansa) \"annan minä työllä voimiansa vahvistaa, ja\nseuratkaatte muutkin esimerkkiäni\". Vaan nuori vaimo lakastui, ja pian\ntäytyi isännän saattaa hänen kalpeaa ruumistansa haudalle.\n\nValitusta ei kukaan kuullut isännältä, kaikki vain teki hän samassa\nvakavassa järjestyksessä kuin ennen, mutta silloin, kuin hän haudalta\npalasi, läksi hän oitis vähäistä kätkyttä kohti, jossa pienokainen\npoikansa makasi. Syvä huokaus nousi hänen rinnastansa, silmistänsä\nkiilsi jotain oudon-näköistä, harvaan putosi muutamia raskaita\nkyyneleitä pojan vuoteelle, ja hän lausui: \"Lapseni! paljon on Jumala\nminulta ottanut, mutta vielä enemmän sinulta, suloinen hellä äitisi on\npoissa, ja jäljellä vain kova jäykkä isä\". Mutta vuoden vanha lapsi\nkätkyessä hymyili isällensä eikä tietänyt kaipauksesta mitään.\n\nHellällä huolella kasvatti nyt Niemen isäntä poikaansa; rakkautensa\ntätä lasta kohtaan oli suuri, näytti ikään, kuin olisi hän lapsellensa\ntahtonut kahden-kertaisesti osoittaa sitä rakkautta, jota ei hän\nlapsen äitille näyttänyt.\n\nVuodet vyörivät edellensä, ja poikanen, pieni Mikki, kasvoi kauniiksi,\nsoreaksi nuorukaiseksi. Kaikki häntä rakastivat, niin hyvin kylässä\nkuin kotonakin. Luonnoltaan oli hän hellä-sydämminen, niinkuin\näiti-vainajansa, sekä iloinen ja vilkas, mutta useasti hänessä myös\nhavaittiin isänsä vakavuutta. Työssä oli Mikki aina isänsä sivulla, ja\nkun hän pyssy olalla meni metsästämään, niin totta hänellä palatessa\naina oli enempi taikka vähempi lintuja toisella olallansa. Sama onni\noli hänellä myös kalanpyynnössä, eikä koko seudussa ollut niin hyvää\nuimaria kuin Mikki, hänpä taisi niinkuin suorsa uppountua veden alle ja\ntaasen hiljaa uiskennella sen pinnalla. Eipä kummaakaan, että kaikki\nmiehet pitivät häntä hyvänä kumppanina, ja tytöille oli hän oikea\nsydän-käpyinen. Tälle pojallensa koki nyt Niemi ko'ota tavaraa niin\npaljon, kuin mahdollista oli; hän luuli sillä oikein perustavansa\nlapsensa onnen.\n\nVähän matkaa Niemeltä oli Kuuselan talo; se oli rakettu töyrälle,\nvähäisen järven rannalle. Muutamia kiven-heittoja talosta oli aukea\nmeri, ja sen sinertävä pinta pilkoitti sieltä ja täältä tuuhean\nkuusikon läpitse. Tämä talo miellytti Niemen ukkoa, ja hän olisi\nhalusta ostanut sen, saadaksensa pojallensa isomman tilan, kun hän\nkerran olisi isännäksi tuleva, mutta Kuuselan isäntää ei haluttanut\ntaloansa myydä, hän oli hyvissä varoissa, niinkuin Niemen ukkokin, niin\nett'ei hänen ollut mitään pakkoa erota talostansa, mutta Niemi oli nyt\nkerran saanut sen päähänsä, että nämät talot oli yhdistettävät, ja\nläksi eräänä päivänä taas Kuuselaan kauppaa tekemään. Hän koroitti\nhintaa ehtimiseen, vaan viimein sanoi Kuusela:\n\n\"Taloni on minulle rakas, enkä siitä luovu, mutta ottakoon poikasi\ntyttäreni vaimoksensa, silloinpa tulevat he kerran molempain taloin\nomistajiksi. Sepä on varsin niinkuin Jumalan säätämä, koska sinulla on\nainoastaan yksi poika, ja minulla yksi tytär\".\n\n\"Hm, en tuota ole vielä ajatellutkaan, koska poikani vasta on 21:tta\nvuoden vanha, mutta ei suuttaisi olla hullumpaa\".\n\n\"Kaisu meidän on hyvä lapsi, vaikka hän on vähän jolsa muodoltaan\",\nsanoi Kuusela, \"ja pari vuotta on hän myös Mikkiä vanhempi, mutta eipä\ntuo mitään tee\".\n\n\"Ei teekkään. Täytyypä nyt totuttaa poikaani ajattelemaan omaa\nparastansa\", vastasi Niemen ukko, ja sitte paiskasi hän oikein\nystävällisesti kättä ja läksi kotiapäin kulkemaan. Kotiin tultuansa\nsanoi hän pojallensa:\n\n\"Ei kaupasta tule mitään, Kuusela ei tahdo taloansa myydä, mutta kaunis\non talo, ja jospa se maailmassa olisi poikani oma, sepä vasta olisi\nsopivaa\".\n\n\"Kylläpä onkin se kaunis talo, niinkuin Niemikin, mutta onhan meillä\ntäällä tarpeeksi tilaa, mitä isä enemmästä huolii\".\n\n\"Poikani! sinä ehkä joudut naimisiin, enkä silloin vaimoasi tänne\ntahdo; minä vaadin paljon, tunnen sen, eikä siitä olisi mitään hyvää,\nettä asuisimme samassa talossa, ja jos olisit kaukana -- sitä en\nkestäisi, sillä, poikani! vaikka olenkin kova, niin sinä olet toki\nainoa, jonka vuoksi vielä täällä elää tahdon\".\n\nMikki oli vaiti ja kuunteli tarkasti isäänsä, vaan ukon puhuttua sanoi\nhän: \"Isäni! ei ole minun kiirutta naimisiin, eipä isänikään nuorena\nnainut\".\n\n\"Siinä ei sinun ole isästäsi esi-merkkiä ottaminen; parempi olisi\nollut, ja enemmin olisin rakastetun äiti-vainajasi mieltä noudattanut,\njos olisin nuorempana nainut, ja silloinpa seppäkin takoo, kuin rauta\non kuumana, ja rakkaus syämmihin syttyy ain' nuoruuen aikana\".\n\nMikki katseli kummastuen isäänsä, joka tavallista enemmän oli puhunut,\nja hänkin nyt paremmin rohkeni suoraan jutella isänsä kanssa. Silmänsä\nolivat kirkkaat, kun hän vallan punastuen sanoi: \"Isäni, kun minä otan\nvaimon itselleni, niin pitää teidän olla hänellekkin isänä, niinkuin\nminulle; hän hellii teitä niin, kuin olisitte hänen oma isänsä, ettekä\ntaitaisi toivoa kenenkään tekevän työt paremmin, kuin hän ne tekee, ja\nhän on oleva se kukkanen, joka kotomme kaunistaa. Mikä on teidän\nkotonne, on myös oleva meidän kotomme, ja vanhoilla päivillänne on hän\nteitä hoitava\".\n\nNytpä Niemen ukko sai suuret silmät, hän näki ja kuuli, kuinka\ninnokkaasti Mikki puhui, ja aavisti, ett'ei Mikin sydämmessä ollut\nkaikki vallan entisellään. \"Lieneekö Kuuselan Kaisu jo poikaani\nmiellyttänyt? sepä olisi hupaista\", ajatteli ukko, vaan nyt muisti hän,\nmiten Mikki oli vakuuttanut, ett'ei kukaan talon töitä paremmin tekisi\nkuin se, joka hänelle oli vaimoksi tuleva, ja Kaisu oli vähän kömpelö\nja hidas -- eipä se ollut hän, \"Ei\", arveli ukko, \"rakkaudesta vain\nminua kohtaan poikani noin lämpimästi puhui\".\n\nNiin luuli ukko, vaon jos hän nyt olisi tehnyt yhden ainoan kyselmän\npojallensa tässä asiassa, niin olisi hän saanut tietää, kuinka hän oli\nhairahtunut, mutta ukko jätti sen asian sillensä, sanoen pojallensa:\n\n\"Sinun täytyy mennä huomen-aamulla Kuuselaan kuulemaan, joutuvatko\nmaanantai-aamuna tulla kalamajoille\".\n\n\"Menen kyllä kernaastikkin\", vastasi Mikki iloisesti, vaan ukko katseli\nhäntä tarkasti ja läksi sitte pois, mumisten itseksensä: \"Kummaa! miten\nhän nytkin tuli iloiseksi, kun Kuuselaisten kanssa kalastamaan mennään,\neikä muita talon-tyttäriä ole ollut liki-maillakaan, mutta Lyyli -- ei,\nmitä vielä, köyhä tyttö-rentukka ja minun rikas komea poikani, se ei\nsovi, rikkaan pitää Mikin vaimon olla\".\n\nNäin ajatteli Niemen ukko, ja läksi tuvan takana olevaan kamariinsa,\nluullen, että rikkaus oli hänen lapsensa paras onni.\n\n\n\n\nII.\n\nKuuselan Kukka.\n\n\nAurinko paistot kirkkaasti pyhä-aamuna, kun Mikki riensi metsän läpi\nKuuselaan vievää pientä polkua pitkin. Metsä oli kaunis; aamu-kaste\nkimelsi kuusen oksilla, ja tuhansia lintuja lauleli metsässä. Polkua\nkatkaisi aina välimiten pieniä iloisesti liriseviä meren-juovia,\njoidenka poikki oli muutamista pölkyistä tehty siltoja, mutta Mikki ei\nsiltojen yli mennyt, vaan hyppäsi kiveltä kivelle ja pääsi niin noitten\npörisevien juovien poikki; häntä vielä lapsetti, ja iloisena riensi hän\nKuuselaa kohti. Tultuansa sinne meni hän tupaan, jossa Kuuselan väki\njuuri oli eineellä; isäntä itse istui pöydän päässä, ja häntä\nvastapäätä istui Kaisu, mutta isäntä nousi heti, sanoen iloisesti:\n\n\"Hyvää huomenta naapuri! Mitäs nyt kuuluu? Kaisu! mene tuomaan\nolut-haarikkaa ja kauppaa meidän nuorelle naapurillemme\".\n\nKaisu nousi punastuen ja meni mieli-hyvillään olutta tuomaan tuolle\nsorealle Mikille, mutta Mikki sanoi: \"Ei, istukaatte rauhassa, minulla\nvain oli vähäisen asiaa, sillä nytpä alkaa kalan-saalis, ja me\npuolestamme olemme valmiit huomenna menemään merelle, jos teidän vain\nsopii tulla\".\n\n\"Kyllä me tulemme\", vastasi Kuusela, \"mutta, Kaisu, kraatarin Lyylin\ntäytyy myös sanan saada. Noh naapuri! juoppas nyt meidän Kaisun tekemää\nvaahtoavaa olutta\".\n\nKaisun vaaleat silmät tirkistelivät mieli-hyvällä Mikkiä, ihonsa hohti\npunaiselta hänen pellavankarvaisen tukkansakkin läpitse, ja hymy-suin\notti hän tarjotun olut-haarikan vastaan, kun Mikki sanoi oluen olleen\nhyvää.\n\nMikki jätti nyt hyvästi, sanoen; \"Minä menen kraatari-tädin luo ja\nsamalla kyllä Lyylille vien sanan, että hänen on tuleminen kanssamme\nnuotalle\".\n\n\"Hyvä, hyvä\", vastasi Kuusela, ja nyt läksi Mikki.\n\nHän meni Kuuselasta meren rannalle päin. Iloisena kulki hän, sillä tämä\npolku rannalle oli hänelle rakas ja vanha tuttu aina hänen lapsuutensa\najoista. Nyt oli hän ehtinyt rannalle, jonka reunoja aukean\nPohjanlahden aallot kastelivat. Rannalta muutaman sylenmitan oli\nsileällä nurmella vähäinen punaiseksi maalattu mökki, jonka vähäistä\nruoho-pihaa kaksi lehevää pihlajaa varjosivat, Näitten pihlajain\nsiimeksessä oli Mikki monta kesäistä päivää viettänyt, sillä täällä\nkävi hän lapsena \"kraatari-tädin\" luona lukemassa.\n\nMökin asukas oli kraatarin leski. Kraatari oli eläessään rakennuttanut\nhuoneen itsellensä Kuuselan maalle ja teki siitä vuokraksi Kuuselalle\nkaikki kraatarin-työt, mitä isäntä tarvitsi. Kraatari itse oli jo kauan\nma'annut turpeen alla, vaan leski eli kraatari-täti (niin häntä aina\ntavallisesti mainittiin) asui vielä mökissä ja teki apu-päiviä\nKuuselaan, aina kun niitä vaadittiin. Kotonaan teki hän kraatarin-työtä\nsekä koulutti lapsia ja tuli työllään hyvin toimeen.\n\nKraatari-tädin luona oli Mikkikin käynyt lukemassa, kunnes taisi\naapisensa, katkismuksensa ja piplian-historian, muuta ei tätikään\ntaitanut. Lomahetkinä oli Mikki saanut vähäisessä ruoho-pihassa\nleikitellä kraatari-tädin ainoan tyttären, pienen Lyylin, kanssa.\nTuossapa oli pihlajain alla samat lavitsat vielä, joilla hän lapsena\noli kevät-iltoina istunut aurinkoa katsellen siksi, että näki mihinkä\nse levolle meni, ja kun se oli laskenut, että ei muuta näkynyt, kuin\npunertava taivas ankean aaltoilevan meren takana, silloin Mikki huusi\niloisesti: \"Aurinko nukkuu meressä, minä näin, kun se levolle meni\".\n\nPäivät menivät, viikot joutuivat, vuodet kuluivat, koulun käynti\nloppui, ja Mikki oli sorea nuorukainen, mutta kraatari-tädin luona\nkulki hän yhä vain.\n\nMikki oli äiditöin lapsi, mutta häntä rakastavainen sydämmensä kaipaili\näitin hellimistä, ja täti häntä helli, niinkuin äiti, sillä hän oli\nollut Mikin äiti-vainajan paras ystävä.\n\nMutta Pohjanlahden ranta-mökissä löytyi toinenkin olento, joka vielä\nvoimakkaammin johdatti Mikin askeleet sinne -- siellä oli silmä-pari\nkirkkahampi kuin tyyne merenpinta, siellä oli posket hohtavammat kuin\naamu-rusko, siellä oli Mikin lapsuuden leikki-kumppani, kraatari-tädin\nkahdeksantoista-vuotias sorea Lyyli. Hän oli seudun ihanin neito, ja\nnimitettiinkin \"Kuuselan Kukaksi\".\n\nLyyliä nyt vaadittiin nuotalle Kuuselaisten kanssa, ja Mikki oli\niloinen, kun tiesi saavansa viettää monta päivää Lyylin parissa, koska\nNiemen ukolla oli Kuuselan kanssa yhteinen nuotta. Hän riensi portaita\nylös, vaan seisahtui porstuaan, sillä hän kuuli tädin ja Lyylin\nveisaavan:\n\n    \"Ne niitun kukat korjat\n    Ja laiho laaksossa,\n    Niin ylpiät yrttitarhat,\n    Puut vihriät verassa,\n    Ne meilIen muistuttavat,\n    Suurt' hyvyytt' Jumalan\", j.n.e.\n\n\"Niin, paljon, paljon tulee meidän Jumalaa kiittää\", sanoi Mikki\nitseksensä. Hän istui portaalle, ja hänen tietämättään vaipuivat\nkätensä ristiin. Maailma tuntui hänestä suloiselta, hänen sydämmensä\noli onnea täynnä. Kun virsi oli mökissä veisattu, meni Mikki sisälle;\ntäälläkin oli onnellisia ihmisiä.\n\nKraatari-täti oli toki koettanut maailmaa, hän oli nähnyt päivät sekä\nkirkkaat että pilviset, mutta hän oli näinä päivinä ko'onnut itsellensä\nhyvän aarteen: tyytyväisen sydämmen ja vahvan luottamuksen Jumalaan;\nvaan Lyyli ei ollut vielä mitään kokenut, ei, hän oli aina vain ollut\nonnellinen. Nyt erittäinkin loisti tyytyväisyys hänen silmistänsä, kun\nhän meni kättelemään ystäväänsä.\n\nMikki sanoi: \"Olen täällä jo vähän aikaa ollut, istuin niin kauan, kuin\nveisasitte, tuolla portahilla, ihaellen luonnon kauneutta ja kuunnellen\nteitä\".\n\n\"Niin, Jumalaa saamme kiittää, joka antaa meidän tervennä nauttia kesän\nkauneutta. Luonto pitääkin nyt häitään, sillä se on juuri täydessä\nmorsius-puvussaan\". Näin lausui täti ja läksi sahtia tuomaan sisälle.\n\n\"Lyyli, koska me häitämme pidämme?\" sanoi nyt Mikki.\n\nLyylin ihanat posket tulivat tulipunaisiksi, ja hän vastasi: \"Siksi on\nvielä pitkät ajat, me olemme nuoret vielä\".\n\n\"Ei siihen tarvitse olla pitkiä aikoja, minäpä olen jo yhdenkolmatta\nvuoden vanha, saanpa jo mennä naimisiin, ja emäntä meillä tarvitaan\".\n\n\"Voi Mikki! kuinka minä isäsi kanssa toimeen tulen. Suota aina väliin\najattelen, mutta kun ne ajatukset ovat minua vaivanneet, olen jättänyt\nkaikki mietteet toistaseksi, varmaana, että se aika vielä olisi\nkaukana\".\n\n\"Eipä olekkaan niin. Tiedätkö! isäni sanoi eräänä päivänä minulle, että\nminun pitää toimittaman emäntää taloon, eikä jättämän naimista\nvanhuuden päiviksi, niinkuin hän. Silloin, Lyyli, olin sanomaisillani,\nettä minulla jo oli morsian, että Kuuselan kaunis kukka oli omani,\nmutta en tiedä, mikä suuni sitoi; isäni on niin kumma, että vaikka\ntiedänkin olevani hänelle rakkaamman kaikkea muuta maailmassa, ja\nvaikka hän on minulle sinua lähinnä kalliin, en rohkene sentään paljon\nkoskaan hänelle asioistani jutella, ja ellei sinua, pieni lemmittyni,\nolisi, ja jollei täti olisi äitinä minulle, saisin kyllä kaikki\ntunteeni tuulelle tarjota, kuusikolle kuiskaella. Mutta äitillesi,\nLyyli, tahdon minä ilmoittaa, että kihloissa olemme\".\n\nTäti tulikin samassa sisälle, ja Lyyli vaaleni; nyt vasta, kun kihlaus\noli ilmoitettava, tunsi hän, että muutos hänen elämässään oli\ntapahtuva.\n\n\"Täti!\" sanoi nyt Mikki, \"te olette ollut niinkuin äiti minulle, vaan\nsuokaatte anteeksi, olen ollut teille kiittämätöin lapsi, sillä minä\nolen omistanut kalliimman tavaranne, olen Lyylin kihlannut!\"\n\nKraatari-täti katseli hellästi lapsiaan, lausuen: \"Tuon on äitin silmä\njo kauan nähnyt. Kun näin teidän kasvavan, silloin näin myös, kuinka\nrakkautenne kasvoi, vaan pelkään, että tämä rakkaus ei onneanne\nkasvata, sillä jos oikein Niemen ukon tunnen, niin ei hän Lyyliä tahdo\nMikkinsä, silmä-teränsä vaimoksi\".\n\n\"Miksi ei? Rakastanpa minä hänen Mikkiänsä enemmän, kuin ketään muuta\nmaailmassa -- äitini, rakas äitini! vielä enemmän, kuin teitäkin;\nrakastanpa myös hänen kovaa, vaan rehellistä isäänsäkin ja häntä\ntahtoisin helliä. Kuinka saattaisi hän minulta ryöstää minun onneni!\"\n\n\"Lyylini! sinä et ole vielä maailmaa koettanut; tähän asti olet\nkulkenut kuin kukka kedolla, iloisena, tietämättä, että joka ruusut\npoimii, sitä sen okaat myös useasti pistävät. Minä kyllä olen tuota\nmiettinyt, mutta minun olisi ollut niin mahdotointa teidän rakkauttanne\nestää, kuin olisi ollut mahdotointa sanoa, koska se alkunsa sai;\nsentähden ajattelin: tämä varmaankin on Jumalalta, ja olkoonpa se sitte\nmurheeksi taikka iloksi, niin on se parhaaksemme. Mutta Niemen ukko ei\ntätä suvaitse. Hän rakastaa paljon Mikkiä ja luulee, että juuri rikkaus\non Mikille parhaan onnen tuova, vaan tässä on tosi hänen rakkautensa\njoutunut harhatielle, itsekkäisyys on sen pilannut. Mitä hän on kerran\npäähänsä saanut, siitä hän ei luovu, vaikka se mitä maksaisi.\"\n\n\"Älä pahastu, Mikki, vaikka noin suoraan puhun; tuon vain tahdoin sanoa\ntietääksenne, että ehkä piankin saatte luopua toisistanne. Kukatiesi\nolisi paras ollut, että sen jo ennenkin olisin sanonut, vaan pelkäsin,\nettä rakkautenne ehkä olisi vain kiihtynyt vastapintaisuudestani, ja\npäätin jättää neuvoni siksi, kuin itse oman parhaanne ymmärrätte\".\n\n\"Siinä, täti, oikein teitte; tyhjästä surusta olisi Lyylin kukoistavat\nposketkin lakastuneet, ja tässä asiassa teen minä, mitä sydämmeni\nvaatii, vaikka maailma nurin kääntyisi. 'Vaikka maailman kaiken saisin,\nen mä sinusta eri, vaikka tavarani kuluttaisin, sinun sittenkin\nperin'\". Näin lauloi Mikki, katsellen ihastuksella morsiantaan.\n\n\"Ei, meidän ei tarvitse toisistamme luopua\", sanoi Lyyli, \"minä en sitä\nvoi uskoa\", mutta yhtä hyvin vieri kyynele toisensa perään hänen\nsilmistänsä, ja täti lausui:\n\n\"Nuoret, taivaallanne on pilviä, onko ukkosen, rakeen vai sateen\npilviä, sitä emme tiedä, kuka tiesi ovat ne ainoastaan hajapilviä,\njotka pian kajoavat pois, mutta mitä ovatkin, ja mitä tulleekin, niin\nottakaatte nöyryydellä vastaan, kysellen kaikissa Jumalan sanaa ja\nomaatuntoanne, sillä jos omatuntokin väärin johdattaa, vie sana\nkuitenkin oikealle tielle\".\n\n\"Kiitoksia, täti, neuvostanne\", vastasi Mikki. \"Mutta minäpä olen nyt\nviipynyt, olinpa unhottamaisillani Kuuselan asian, hän pyysi minua\nkäskemään Lyyliä maanantaina nuotalle\".\n\n\"Kyllä minä valmis olen\", vastasi Lyyli ja lisäsi vielä: \"voi, jospa\nnyt tulisi oikein kaunis ilma! silloin meidän olisi hupainen merellä\nolla; mutta lähde nyt jo, Mikki, isäsi ehkä sinua kaipaa\".\n\n\"Niin kyllä, jääkää nyt Jumalan haltuun\", sanoi Mikki ja läksi kotia\nkulkemaan.\n\nHän oli nytkin iloinen, hän ei nähnyt uhkaavia pilviä onnensa\ntaivaalla, vaan läksi eteenpäin, hyppien purojen ja juovien poikki,\nainoastaan matkan keskivälissä, jossa Surmasalmi yhdistää Kuuselan\nvähäisen järven ja Pohjanlahden, täytyi hänen hilakseen kulkea\nportaitten yli, koska salmen syvyys ammoitti hänen sivullaan, vaan\nsitte riensi hän taas kiiruhusti polkuja pitkin, kunnes joutui kotia.\nNiemen ukko tuli häntä vastaan, sanoen: \"Kauan olet viipynyt\".\n\n\"Niin, minä olin Kuuselassa ja Kraatari-tädillä\".\n\n\"Hm, oli tai hupainen olo Kuuselassa?\" Ukko katseli terävin silmin\nMikkiä sekä jatkoi: \"Ehkä olet parhaaksi havainnut, että jäisit sinne\nainaseksi, että ottaisit Kaisun vaimoksesi. -- Häh?\"\n\n\"Kaisun? Häntä en ikänä ota!\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, sinulla ei vielä ole tarpeeksi ikää noita asioita\nmiettimään, vaan ajattele nyt tätä asiaa; Kaisu on hyvä tyttö, ja\nvaikka ei hän ole kaunis, on hän kuitenkin kauniin talon perillinen;\nen sinua toki tähän naimiseen pakota, vaikka tämä olisi mieleni mukaan,\nlöytyypä niitä muitakin rikkahia _talon-tyttäriä_\".\n\nTätä sanoessaan tarkasteli ukko taas Mikkiä, ja mitä hänen silmänsä\nlienee nähneet, sitä ei tiedä, mutta hänen äänensä kuului karkealta,\nkun hän lausui; \"Niin on laita, mieti asiaa\".\n\n\n\n\nIII.\n\nKalamajoilla.\n\n\nKirkkaana paistoi päivä maanantai-aamuna, kun Niemen kalastajat\nlaskivat veneensä rannalta. Veneessä istui Mikki, piika ja renki. Mikin\nvankat kädet tarttuivat airoihin, ja keveästi, kuin vesilintunen\njärvessä, kiisi nyt vene meren pinnalla, ja pian se oli joutunut\nsaarelle, jossa Niemen sekä Kuuselan kalamajat olivat. Veneestä\notettiin nyt eväät ja vietiin majaan.\n\nNäillä meren rannan asukkailla on kaikilla saarissa kalamajat, joissa\nkalastajat asuskelevat niin kauan, kuin kalansaalis on hyvä. Huonekalut\nnäissä majoissa ovat tavallisesti vuoteet ja lavitsat sekä akkunan alla\npöytä. Vuoteet ovat toinen toisensa ylitse seinään kiinni pantuna;\nniissä on tavallisesti olkia, raiti ja vanha ryijy peitteenä, välistä\nvain vanha nuotanrepale raitina, ja mikä milläkin on; majassa on heillä\nmyös vähäinen takka, jossa ruokansa keittävät ja josta lämpymän saavat,\nsillä kalastajat useasti syksyin keväin ovat ulkona roskailmassa, jonka\nvuoksi hyvin tarvitsevat, nuotalta tultuaan, majan lämpimän suojan.\n\nNiemen ja Kuuselan kalamajat olivat rinnatusten samassa saaressa, sillä\nheillä oli yhteinen nuotta, jota yhdessä vetivät. Majat olivat sekä\nulko- että sisäpuolelta mitä siistimpiä.\n\nMikki kuljeskeli rannalla odottaen Kuuselan venettä; jopa se nyt\nnäkyikin. Muutama hetki kului vielä, ja vene oli rannassa. Mikki auttoi\nKuuselaisia veneestä maalle, ja Kaisu hymyili mieli-hyvissään niin,\nettä olisi saattanut lukea, oliko hänellä vielä kaikki hampaat\ntallella. Kaikki läksivät he nyt Kuuselan majalle, miehet oikoilivat\nsitte ulkopuolella pihlajain varjossa, ja tytöt menivät päivällistä\ntoimittamaan. Eväät pantiin yhteen ja yhdessä aina syötiin, vaikka\nheillä oli avaramman tilan vuoksi eri majansa.\n\nNämät kalassa-käynnit ovat oikein herkkupäiviä meren rannan\nasukkaille, sillä silloinpa heillä on eväänä mitä Pohjan talonpoika\nparhaana pitää, nimittäin leipää, voita, juustoa, viilipiimää ja kalaa.\nVähävaraisemniilta saa toki viili kotia jäädä, ja piimä vain mukaan\nviedään, mutta meidän kalastajilla oli pöydällä niin paksua ja venyvää\nviilipiimää, että se, ikään kuin suopa, oli lusikasta takaisin\nluiskahtamaisillansa.\n\nSyötyänsä menivät tytöt saarelle kuljeskelemaan, siellä taittoivat he\nvihdaksia, sillä Juhannuksen aatto oli jo muutaman päivän päästä; siksi\nheidän oli kotia meneminen, ja kaikilla piti oleman uudet vihdat\nsaunassa Juhannuksen aattona. Tytöt taittelivat oksia eivätkä\nhuomanneet, että Mikki heitä lähestyi ainoastaan vähän matkan päässä.\n\n\"Tiedättekö\", sanoi Kaisu, \"minä en Juhannuksen aattona näistä ota\nvihtaa, kun kylpemään menen, vaan minä otan yhdeksästä eri puun-lajista\noksan ja teen siitä vihdan, sillä vihdon ja sitte puen itseni oikein\nsiistiksi ja menen vihdallani lakasemaan polkua, jossa on kolme\ntienhaaraa, silloinpa näen sulhaseni -- niin sanoi eräs tietäjä, joka\ntäällä tavasta kuljeskelee\".\n\n\"Kylläpä tiedän\", virkkoi Niemen piika Sanna, \"se on tuo mies tuolta\npohjois-Hämeestä, joka täällä välistä kulkee; hän on mainio tietäjä.\nMinunpa myös tuota täytyy koettaa\".\n\nMikki, joka kuuli heidän puheensa, ajatteli itseksensä: \"Enpä minä vain\nvastaanne tule\", mutta nyt kuuli hän Kaisun kysyvän: \"Lyyli, tuletko\nsinäkin onneasi koettamaan?\"\n\n\"Eipä minua juuri haluta, mutta kyllä tulen katsomaan, kuinka teidän\nkäy\".\n\n\"Eipä saakkaan olla monta yhtä aikaa\", vakuutti Sanna, \"mutta Lyyli\npelkää, kun ei uskalla olla yksin tien-haaralla Juhannus-aattona, se on\nkoko asia se\".\n\n\"Minäkö pelkäisin?\" lausui Lyyli, \"en pelkääkkään, mutta tuo on\ntaika-uskoisuutta, vaan jos pelkäämisestä puhutte, niin kylläpä minäkin\nleikin vuoksi tuonne taidan mennä lakasemaan, että tomu tuoksuu, niin\nnäette ett'en pelkää\".\n\n\"Silloinpa olen varallani\", sanoi Mikki itseksensä, \"että joudun\ntien-haaralle, kun Lyyli tietä lakasee\". Nyt meni hän tytöistä vähän\ntoisaalle ja huuhueli heille, ikään kuin ei hän olisi tietänyt, missä\nolivat. Pian kajahti vastaus saaressa, ja Mikki riensi tyttöjen luokse.\n\n\"Vihtojako nyt teette?\" kysyi hän ja rupesi oksia taittamaan tytöille.\nHän kuiskasi Lyylille oksia hänelle antaessaan; \"Saa nähdä, onko meillä\nnyt hyvä kalan-onni. Isäni on luvannut, että minä saan kaikki rahat,\nmitkä tänä vuonna kaloista saamme\".\n\n\"Onpa varmaankin sinulla onni\", kuiskasi Lyyli vastaukseksi, \"näyttääpä\nilta ihanalta, ja meren pinta tyyntyy varsin\".\n\nNäin oli Mikillä ja Lyylillä aina jotain kuiskailemista toisillensa,\nSannakin jo vähäisen heitä ihmetteli, eikä Kaisun hampaat enään aina\nnäkyneet, sillä tuo ainainen hymyily oli huulista poissa.\n\nIlta tuli, ja meidän kalastajat läksivät merelle; he laskivat\nnuottansa, vetivät apajansa ja saivat kiiltävät silakat. Tätä tekoa\ntekivät puoli-yöhön asti; täällä ei hämärä heitä estänyt työtänsä\ntekemästä, sillä yö on valoisa niinkuin päiväkin, aurinko unohtaa\nlevolle laskea Pohjan kauniina kesä-yönä.\n\nKun toisen päivän aamu koitti, läksivät meidän kalastajat runsain\nsaaliineen majoillensa, jossa nyt keitettiin tuoreita kaloja\nmerivedessä ja pantiin vielä aika voin-könttä sekaan. Nämät kalat nyt\nmaistuivat kalastajille niin hyvältä, kuin ikään paras herkku-ruoka\nylhäisten pöydällä. Iltaisensa nautittua levittivät he nuotan kuivamaan\nja menivät väsyneinä levolle.\n\nToisena päivänä perattiin sekä suolattiin kalat ja illalla taas mentiin\nnuotalle. Näin kuluivat päivät kalassa ollessa, ja se aamu koitti,\njolloin meidän kalastajien oli kotia lähteminen.\n\nKalat ja kapineet kannettiin veneisin, ja viimein menivät\nkalastajatkin. Vieno myötä-tuuli liikutteli lainehia, ja veneet\npurjeinensa olivat ikään kuin joutsenet aalloilla.\n\n\n\n\nIV.\n\nJuhannus-aatto.\n\n\nJuhannus-aaton aamuna paistoi aurinko kirkkaana, valoisena taivahalla\nkello 4:ltä, jolloin Sanna, Niemen emäntä-piika, heräsi. Sanna kiiruhti\naskareihinsa, jotta iltaan saisi kaikki pöydät ja lavitsat puhtaaksi\nhuhdotuksi. Niemen ukko tuli pihalle, ja nähtyänsä Sannan täydessä\ntyössä, hymyili hän sanoen:\n\n\"Kas noin virkkuna pitää nuoren tytön olla. Aamu-työ kultaa kukkaroon\nkuljettaa\".\n\n\"Hm, lopussa kiitos seisoo. Olenhan minä puolestani koettanut, vaan ei\nole piika emännän verta -- mutta ehkä kyllä kohta tänne jo emäntäkin\ntulee\". Sanna yskähti ja aikoi puhettansa jatkaa, vaan ikäänkuin olisi\npala jäänyt kurkkuun, niin jäi sanat sanomatta, mutta ukko jatkoi\nsanoen:\n\n\"Niin, kyllä Mikki jo naima-iässä on, eikä häneltä puutu taitoa, muotoa\neikä tavaraa, kylläpä sopii valita paraita _talon-tyttäriä_\". Näin\npuhuttuansa läksi ukko pois, mutta samassa tuli eräs itsellis-akka,\njoka asui Niemen maalla, Sannan luo. Tälle pakisi nyt Sanna:\n\n\"Minä pöllö, joka en sanonut tuolle isännälle, mitä nyt jo kaikki muut\ntietävät, että Kraatarin Lyyli on Mikin morsian. Ukko pöyhistelee ja\nylpeilee, mutta ei nyt saakkaan sen parempaa miniää. Mitäs kraatarin\nLyyli on? Ei yhtään parempi kuin piika-tyttö; ei hänellä mitään\nrikkautta ole\".\n\n\"Ei, ei yhtään, eikä siitä suinkaan mitään tule. Kyllä kai ukko siitä\nlopun tekee\", vastasi akka.\n\n\"Tekee maarin, kun vaan sen tietää saa, ja kyllä minä sen vielä sanon\",\nmutisi Sanna.\n\n\"Hm, kumma tuo onkin, että Mikki Lyylin ottaa, kun hän kerran köyhään\ntyytyy -- noh! kaunis se nyt on, mutta on niitä muitakin kauniita --\nminä tässä tuonain sanoin miehelleni, että kun Sanna vasta olisi komea\nemäntä Niemellä, ei yhtään rahaa tarvittaisi. Kaikki talon komennot\nsinä hyvin teet.\"\n\n\"Minä? mitäs minusta, mutta kyllä mä sen tiedän, vaikka sen itse sanon,\nettä kyllä minä siinä työt teen, kuin Lyylikin\".\n\n\"No niin, vai ei. Kun muistan sitä kakkua, jota sinä leivot, niin\noikein vesi suuhuni tulee. Onkohan sinulla nyt Juhannus-kakku\nleivottuna? Kyllä kai; sinä joka aina olet joutusa\".\n\n\"Tottahan nyt jo! eilen aamulla sentään vasta kalasta kotia tulin.\nTulkaatte nyt, muori, niin saatte kakun\". Muori seurasi Sanna, ja\nsaatuansa kakun pyysi hän vielä:\n\n\"Tiukkase Sanna kulta vähän maitoa tähän kivi-astiaan, otin sen\nmukaani, koska ajattelin, että ehkä vähän ripoisi antaa\". Akka sai,\nmitä pyysi, ja meni sitte matkoihinsa.\n\nSanna jäi tuumaamaan, miten Niemen ukolle saisi sanotuksi Mikin\nmorsiamesta, mutta ei kauan ehtinytkään tuumata, sillä ukko tuli\nsamassa. Sanna nielasi, yskähti ja jopa jo puhkesi sanoihin: \"Ettepä\ntiedä, isäntä, mitä minä tiedän, että Mikillä on morsian\".\n\n\"Vai niin, sittepä saan miniän, se hyvä\".\n\n\"Niin kyllähän sen kaikki jo tietää, vaikka ei kukaan ole teille sitä\npuhunut, että Mikki on kihlannut Kraatarin Lyylin, mutta tuossa minä\nsen nyt sanon\".\n\n\"Olisit säästänyt tuon siksi, kuin tapaat toisia juoru-ämmiä, sopisipa\nse puhe jutuksi heille, muut kaikki kyllä ymmärtävät, että _Niemen\nMikki_ kyllä saa morsiamen rikkahimmista taloista. Älä toiste tuo\njuoruja minulle pojastani, sillä et siitä makeisia saa. Paremmin minä\nhänen tunnen, kuin te juoru-ämmät\". Näin lausuttuansa jätti ukko\nSannan, joka lavitsoita harmissaan vielä kiivaammin huhtoi, ja läksi\noikoisena pois.\n\nUkko meni tuvan perässä olevaan kamariin, kamarissa oli leveä\nkeinu-tuoli: siihen ukko tavallisesti istui, kun hänellä oli jotain\ntärkeätä tuumattavana, ja tähän hän nytkin istui. Hän keinutti tuolia,\nettä lattia jyskyi, vaan sitä ei hän näkynyt huomaavankaan, sillä häntä\nkovin harmitti, että Mikki oli rakastunut Lyyliin. Hän ei tuota\nepäillyt enään, vaikka ei hän sitä tahtonut muille näyttää, että hän\nsen uskoi, eikä hän _sitä_ ollenkaan kärsinyt, että pojastansa hänelle\nmitään kanneltiin. Tuokos nyt oli harmillista, että Mikki oli joutunut\njuoru-ämmäen paneteltavaksi! Ukko tuumasi sinne tänne, miten tämä asia\nolisi autettava, vaan tuumat jäivätkin kesken, kun Mikki astui sisälle.\nUkko katseli terävin silmin soreaa poikaansa ja sanoi nyt:\n\n\"Katso, poikani! tämä talo on hyvä ja kaunis. Huoneitten seinät ovat\nvahvasta hongasta, seutu on ihana, katso, kuinka lainehet auringon\nloistossa välkkyvät meressä, ja siellä on kalan-saalis hyvä. Niitut\nkasvavat apila-heinää, ja pellot antavat runsaasti jyviä, kun vain\nHerra hallalta varjelee. Tässä talossani olen aina työtä tehnyt\najatellen, että sen kerran perinnöksi jättäisin rakkaalle pojalleni\".\nUkko oli hetken ääneti, mutta nyt jatkoi hän vakavalla äänellä: \"Yhden\ntoki vaadin sinulta ennen, kuin tämän sinulle annan. Kuuntele tarkasti!\nKunniallisen _talon-tyttären_ pitää sinun kotoon emännäksi tuoman,\ntuosta kraatarin tytöstä en minä miniäksi huoli. Se puhe, että sinä\nolet kihlannut Lyylin, on nyt jo akkaen juoru-juttuna; ole sen vuoksi\nparemmin varallasi, kun Lyylin seurassa olet\".\n\n\"Isäni! Lyylin silmät ovat kirkkahammat kuin välkkyvä meri, Lyylin\nposket hohtavammat kuin apila-niittu, ja hänen sydämmensä on parempi,\non minulle kalliimpi kuin Niemen talo\".\n\n\"Tyhmä poika! kyllä vielä toisin ajattelet; muista, että minä en\nsanojani muuta\", sanoi ukko ja läksi pois paiskaten oven kiinni.\n\nMikki jäi suru-mielin kamariin, suru-mielin meni hän päivälliselle,\neikä maistunut ruoka, vaan illan tultua läksi hän Kuuselaan päin,\nmennäksensä muitten nuorten kanssa merelle tervatynnyreitä polttamaan.\n\nMikki kulki ala-kuloisena eteenpäin. Hän tiesi, ett'ei isänsä turhaan\nsanoja sanele, mitä hän kerran on päättänyt, siitä ei hän luovu. \"Mutta\nminäkin olen päättänyt\", ajatteli Mikki, \"minä olen perinyt isäni\nluonnon, mitä olen sanonut, sen olen myös tekevä, ja Lyyli on omakseni\ntuleva. Tällä kertaa täytyy isäni tahdostansa luopua. Muutoin olen\nhänelle kyllä kuuliainen, vaan tällä kertaa en. En, vaikka kohta\ntäytyisikin jättää kotoni ja muualla hakea leipääni. Minä ja Lyyli\nosaamme molemmat työtä tehdä\".\n\nNäin ajatellen läksi Mikki eteenpäin kaunista metsä-polkua, surunsa\nhaihtui haihtumistansa, sillä koko luonto hänen ympärillänsä iloitsi.\nLintuset laulelivat iloisesti, tuomet ja pihlajat tuoksuivat. Siellä ja\ntäällä näkyi valkea jo korkealla leimuavan palavista terva-tynnyreistä.\nMikki kiiruhti askeleitansa. Jo näkyi se paikka, jossa polku haaroaa\nkolmelle suunnalle: Niemelle, Kuuselaan ja Kraatari-tädille. Tässä\ntäytyi hänen odottaa Lyyliä. Hän piiloitteli pensaan takana ja näki\nhetken kuluttua joukon nuoria tyttöjä tulevan Kuuselasta päin. Näissä\neroitti hän pian sorean Lyylin.\n\nLyyli oli siistissä koto-kutoisissa vaatteissa, ainoastaan\nvaalean-punainen vyö-liina, jonka tummanpunaisia silkki-nauhoja tuuli\nheilutteli, oli ostettu Kokkolasta. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa\nriippuivat kahdessa kauniissa palmikossa, joidenka päät myös oli\ntumman-punaisilla silkki-nauhoilla solmittu. Muut olivat melkein samati\npuettuna. Tyttöjen heleä nauru kuului, heillä oli kädessä yhdeksästä\npuun-lajista sidotut vihdat, ja näillä oli heidän nyt aikomus la'aista\nkolmi-haaraista tietä, sillä silloin olisi sulho tuleva. Sannan ääni\nkuului joukosta, kun hän sanoi:\n\n\"Meneppä nyt Lyyli lakasemaan, kyllä me sinua onnellisesti tänne olemme\nsaattaneet, mutta saa nähdä, kuka sinun täältä takaisin saattaa\".\n\nLyyli naurahti sanoen: \"Menkäätte nyt ja tulkaatte vähän ajan päästä\ntakaisin, ei minua täältä kukaan saata\". Tytöt menivät, mutta samassa\nkuului krapsahdus heidän takanansa; he katsoivat taaksensa ja näkivät,\nettä Mikki auttoi Lyyliä ylös maasta. Silloin kääntyivät he takaisin\nhuutaen: \"Kuinka nyt kävi?\"\n\n\"Kompastuin polulla olevaan puun-juureen\", vastasi Lyyli, \"eikä nyt\ntullutkaan koko lakasemisesta mitään, joka paras olikin\".\n\n\"Lyyli on tyytyväinen nyt, kun hän Mikin näki\", kuiskasi Sanna\nkumppalillensa, \"mutta saattepa nähdä, että tuo kompastuminen ei hyvää\ntiedä, joku onnettomuus siitä seuraa\".\n\nSannan pahat aavistukset vaikuttivat tyttöihin niin, että hekin\nikäänkuin odottivat jotain näkymätöintä pahaa, eikä heitä ketään\nhaluttanut mennä luutansa kanssa tien-haaralle.\n\nMikki oli iloinen, hän ei enää suruansa muistanut, hän ajatteli vain\nmerelle menoansa ja sanoi kääntyen Kuuselan Kaisuun: \"Nyt, Kaisu,\nlähdemme Kuuselan isolla veneellä merelle, eikö niin?\"\n\n\"Vaikka vain, kyllähän se hyvin sopii\", vastasi Kaisu.\n\nHe menivät nyt kaikin. Kuuselasta tuli miehiä lisää, ja heidän\nseurassansa oli myös viulun-soittaja. Usioita tyhjiä terva-tynnyreitä\notettiin mukaan, ja tytöillä oli kaikilla jotain kädessään; mikä kantoi\nkahvi-pannua, mikä vehnä-leipiä, mitä sokuria ja kahvia. Näin menivät\nhe rannalle, jossa Lyylin koto oli. Lyyli käski heitä odottamaan häntä\nrannalla, koska hän ensin tahtoi vähän poiketa kotiansa.\n\nJouduttuaan porstuaan, kuuli hän mielestänsä sisältä puheen, samassa\naukeni ovi, ja Niemen ukko astui ulos ovesta. Ukko säikähti vähän, kun\nnoin äkki-arvaamatta näki Lyylin edessänsä, mutta samassa nyykähytti\nhän vähän päätänsä Lyylille ja meni. Lyyli läksi sisälle ja näki\näitinsä itkussa silmin; hän kysyi: \"Mitä, äiti, itkette? Mitä on Niemen\nukko teille puhunut?\"\n\n\"Lapsein! Älä peljästy, minun täytyy sanoa sinulle, mitä hän minulle\npuhui. Hän vakuutti, ett'et sinä ikänä Mikkiä saa, vaan kuka-tiesi toki\nMikin, mutta ilman Niemen kartanoa, ja, mikä vielä pahempi, ilman isän\nsiunausta! Tämä ukko pitää oman päänsä, häntä ei kukaan ihminen muuta\".\n\n\"Ei ihmiset, mutta Jumala. Äitini! Jumalaan on toivoni, minä odotan\nvaikka kuinka kauan, mutta Mikkiä rakastan aina\".\n\nÄiti ravisti päätänsä lausuen: \"Suokoon Jumala, että kaikki hyväksi\nmuuttuisi\".\n\nLyyli läksi nyt rannalla odottavien kumppaniensa luo, hän oli vaalea,\nkun hän palasi, sen Mikki heti huomasi ja arvasi myös syyn, sillä hän\noli nähnyt isänsä tulevan Kraatarin-tädin mökistä ulos, mutta eipä nyt\nollut aikaa surullisia asioita miettiä, kohta vene lykättiin rannalta,\nja nyt oli aika tarttua airoihin. Kun vene oli vähän matkan päähän\njoutunut, viskattiin palavat terva-tynnyrit mereen, jossa niitten valo\nkorkealle leimusi. Viuluniekka soitti iloista marssia, ja meidän nuoret\nsoutivat saarelle, jossa sitte juotiin kahvia, tanssittiin sekä oltiin\nleskisillä ja ruoho-näkkisillä. Vielä lopuksi miehet hakkasivat poikki\nnuoria koivuja ja pihlajia, jotka sitte kotona oli maahan pistettävät\npihalle portainten viereen, ja tytöt poimivat kukkaisia sekä lehtiä,\nkoristaaksensa tuvan seiniä ja laattioita.\n\nNäin viettää Pohjan nuoriso valoisan Juhannus-yön.\n\n\n\n\nV.\n\nLeikkuu-pellolla.\n\n\nKesän kukkaiset olivat jo vähenneet, jo kellastuneet vainiot\nilmoittivat syksyn tuloa. Raskahina, täysinäisinä seisoivat tähkä-päät\nNiemen pellolla. Valmiina sirpille olivat ne olleet jo pari päivää,\nmutta kaikella työ-väellä oli kiiru, ei saatu leikkaajia; tänä päivänä\noli toki Niemellä talkoo, nyt oli leikkuu tehtävä. Väkeä kokoontui\nKuuselasta sekä liki-kylistä.\n\nNiemen ukko meni leikkuu-väkensä etupäässä pellolle. Pelto oli ihanalla\nniemellä, jaettuna kauniille saroille, vaan yksi sarka oli toisia\npisempi. Ukko katseli mieli-hyvällä viljavaa vainioa; se ei ollut\nsuuri, mutta kasvi oli vahva ja hyvä, vaan nyt näki hän uhkaavia pilviä\ntaivahalla, ja muotonsa muuttui synkäksi. Kääntyen leikkuu-väkeensä\npäin, sanoi hän:\n\n\"Kyllä täyttä totta työtä tehdä saatte, jos vain ennätätte viljani\nleikata ennen kuin sade tulee, mutta jos työnne hyvin käy, niin sitä\nenemmän saatte tanssia illalla, eikä myös olutta silloin säästetä,\nkyllä Niemen ukon tunnette, ei hän sanaansa syö\".\n\n\"Kyllä!\" huusivat iloisesti kaikki, ainoastaan Mikki ja Lyyli\nkuuntelivat suru-mielin näitä ukon viimeiseksi sanottuja sanoja; mutta\nkauan eivät näitä muistaa joutaneet, sillä ukko lisäsi vielä:\n\n\"Tuo yksi sarka on toisia paljon pisempi, paraat leikkaajat menkööt\nsille, ja muut noille toisille saroille, Mikki! sinä saat yhdeksi\nmennä, äläkä jää muitten jälkeen. Minä olen itse aina ennen ollut\nväkeni etupäässä työtä tekemässä, vaan nyt on selkäni vanha ja väsynyt,\njonka vuoksi poikani saa olla siassani. Noh! kuka nyt menee Mikin\nkumppaniksi?\"\n\nTalolan Hanna, eräs iso harteva talon-tytär, meni oitis saralle;\nsanoen: \"En ole ennenkään juuri jälkeen jäänyt, koetetaanpa nyt sitte,\nkuinka tänä päivänä menestyy\".\n\nLyyli seisoi heistä vähän matkan päässä, vaan hetkisen kohtelivat hänen\nja Mikin silmäilykset toisiansa ja sanaakaan sanomatta meni myös Lyyli\nsaralle, mutta samassa tuli Sanna sanoen:\n\n\"Mene sinä, Lyyli, joka olet hoikka ja heikko, näille muille saroille,\nminä olen paremmin oppinut Mikin kanssa kilpailemaan\". Ja naurahtaen\njatkoi hän: \"Ei olekkaan minua suotta Niemellä syötetty, se päältänikin\nnäkyy, ett'ei minulta voimia puutu\".\n\nLyyli punastui vallan harmista. Hän oikasi sorean vartalonsa, vastaten:\n\"Iso voi, paksu painaa, mutta pitkä puolensa pitää\". Sitte aikoi hän\nvikkelästi sirppiänsä käyttää. Joutuisasti kului työ, sillä ei kellään\nollut aikaa jutella, hiki-päässä vain leikattiin.\n\nPäivä oli jo joutunut ilta-puolelle, eikä sadetta tullutkaan, sillä\npilvet olivat kaikki haihtuneet pois. Mieli-hyvällä katseli Niemi,\nmiten kuhilaita aina enentyi pellolle, ja nyt kun hän näki työn jo\nolevan loppupuolella, huusi hän leikkuu-väelle:\n\n\"Nyt on aika käydä levähtämään, täällä on olutta, tulkaatte juomaan,\nkyllä nyt vähäisen virvoitusta tarvitaan\".\n\nHaluisesti tulivat leikkaajat, sillä jokaisen selkä oli väsynyt, kun\nolivat puoli-päivästä asti lakkaamatta kilpailleet.\n\nNyt juotiin vaahtoavaa olutta, ja ukko, joka oli oikein \"hyvällä\ntuulella\", käski heitä istumaan nurmikolle, sanoen: \"Kohta saamme\nkahvia, istukaamme niin kauan. Eikö täällä nyt kukaan tiedä mitään\nsatua kertoa ajan vietteeksi? Tytöt, puhukaatte nyt; tehän aina\nparahiten satuja tunnette, rukkinne rullatkin jo niitä teille hyrisee\".\n\nTytöt nauraa hiiviskelivät, ja yksi sanoi: \"En minä suinkaan taida\".\n\n\"En minäkään muista\", virkkoi toinen, mutta Lyyli, joka istui vähän\netäämmällä muista, nousi äkkiä ja meni istumaan Niemen ukon lähellä\nolevalle kivelle, lausuen:\n\n\"Minäpä tahdon sadun kertoa; jos ei se ole hupainen, niin ei se ole\nerin pitkäkään\".\n\nLyyli oli aivan vaalea, hänen poskensa kukoistavat ruusut olivat ikään\nkuin iäksi kadonneet, kun hän alkoi kertoa: \"Oli ennen eräs ihana\nniittu; keskellä niittua kasvoi suuri, kaunis honka, sen latva ulottui\nkorkealle, sen oksat olivat taajat ja viheriät. Näin seisoi honka kesät\ntalvet myrskyillä ja kauniilla säällä yhtä viheriänä ja vakavana, mutta\nvihdoin hän toki rupesi vanhenemaan, vaan silloin puhkesi hänen\njuureltansa nuori vesa, joka taas kasvoi ihanaksi puuksi ja vanhaa\npuuta kauniimmaksi, se oli hoikempi, vaan kuitenkin samaa lujaa,\nvakavaa laatua; ja niitto-mies antoi heidän olla niittunsa\nkaunistuksena. Mutta myös nuoren hongan juurella kasvoi puu, vaan se\noli pieni koivahainen. Se kasvoi nuoren hongan suojassa soreaksi\npuuksi. Maailma kiitti sen leheviä oksia, vaan paras kaikista oli toki,\nettä hän pohjan kylmiltä tuulilta ja päivän polttavalta helteeltä\nsuojeltuna sai kasvaa nuoren hongan turvissa; mutta onni vaihtelee --\nvanha honka oli ylpeä, hän ei kärsinyt köyhää koivua, vaan sanoi: Tuo\nkoivu, miksi se meidän turvissamme kasvaa? se ei meihin kuulu, me\nolemme honkia, ja hän vain koivurenttu, en minä häntä kärsi,\nistutettakoon hän muitten koivujen joukkoon.\"\n\n\"Nuori honka ravisteli kaunista latvaansa sanoen: Isäni! Minä ja koivu\nolemme yhdessä kasvaneet, jos koivu revitään pois, silloin minunkin\njuureni loukkaantuvat, enkä jaksa elää, jollen koivuani suojella saa,\nja jos minä kuolen, niin on sinunkin sydämes kovan vamman saanut, ja\npian sinun korkea latvas kaatuu. Anna siis, o Isä! meidän rauhassa elää\nyhdessä.\"\n\n\"Minun satuni on nyt loppunut\", sanoi Lyyli, \"sillä satu ei kerro, mitä\nvanha honka vastasi\".\n\nHän nousi kiveltä ja meni taas etäämmälle istumaan. Talkoo-väki oli\nääneti, ikään kuin he olisivat odottaneet Niemen ukon lausuntoa, sillä\nhe olivat kaikin kyllä ymmärtäneet sadun merkityksen, mutta ukon muoto\noli synkkä, ja hän sanoi:\n\n\"Huono satu tuo. Juodaan nyt kahvia ja lopetetaan sitte leikkuu\".\n\nKahvia juotua hiottiin sirpit ja mentiin taas pellolle. Pian olivat\nterävät sirpit kaataneet lopun viljaa, ja Mikki sekä Lyyli olivat\nensiksi saran päässä. Tästä ei Niemi joutunut paremmalle tuulelle,\nvaan synkkänä läksi hän väkensä kanssa Niemen komeaan tupaan, jossa\npitkillä pöydillä kukkuraiset ruoka-astiat höyrysivät ja haarikoissa\nvaahtoeli väkevä olut. Ukko meni itse istumaan pöydän päähän, ja muut\nsovittelivat itsiänsä sitte vähitellen pöydän ympärille. Pian mataleni\nkukkura ruoka-astioista ja väheni olut haarikoista, joita toki aina\nvälimiten täytettiin.\n\nRuo'alta päästyä, otti viulun-soittaja viulunsa, laski sen leukansa\nalle virittääksensä sitä, eikä pitkä aika kulunutkaan, ennenkuin\npolskan iloiset säveleet kutsuivat nuoria tanssimaan. Ei tuntenut\nnuoret, että olivat raskaassa työssä päivän olleet, he tanssivat vain\nillan loppuun asti eivätkä huomanneet että yö jo joutui ennenkuin\nvanhemmat muistuttivat että oli aika kotia palata.\n\n\n\n\nVI.\n\nKöyri-markkinoilla.\n\n\nMarraskuun ensi päivän aamuna käy kello vasta kolme kraatari-tädin\nhuoneessa, kun Lyyli jo oli vaatteissa. Hän meni ulos, aukasi\nala-luhdin oven ja otti sieltä leipää, juustoa ja voita, nämät laski\nhän vähäiseen vakkaseen, meni sitte yli-luhtiin, jossa hänen vaatteensa\nolivat, ja otti arkustansa ison valkoisen villa-huivin, jossa oli\npuna-kukillinen reunus; tämä oli hänen paras huivinsa, ja paras oli nyt\npäähän pantava, sillä tänään oli Kokkolassa Köyri-markkinat. Näistä\nmarkkinoista eivät annakat ole tietäneet, mutta kaikki Kokkolan\nlähipitäjät kyllä niistä tietävät, sillä silloin menee kaikki nuori\nväki markkinoille, ja sinne oli nyt Lyylikin menevä. Kuuselan Kaisu oli\nluvannut, että Lyyli pääsisi heidän hevosellansa markkinoille.\n\nLyyli lukitsi nyt luhdin oven ja meni tupaan; siellä hän pani\nvillahuivin päähänsä ja pisti sen leuan alta neulalla kiini, mutta päät\nne sitoi hän vyötäröille. Nyt oli hän valmis lähtemään ja meni, sanoen\njää-hyväiset äitillensä, ovesta ulos.\n\nSyksy ja talvi taisteli ulkona, sillä lunta tuli ehtimiseen; Kuuselan\nvanhat kuusetkin olivat valkoisena lumesta, mutta eipä Lyyli ilmasta\nhuolinut, iloisena, punaposkisena riensi hän vain eteenpäin, kunnes\njoutui Kuuselaan. Täällä oli jo hevonen valjaissa, ja nyt istui Kaisu\nsekä Lyyli rattahille. Kuuselan renki Jaakko, joka oli ajajana, istui\nheidän syliinsä, ja piika sai vielä sijan istuimen takana. Näin\nläksivät he nyt markkinoille. Hitaasti kului matka, sillä lumi istui\npyöriin kiini niin ett'ei hevonen jaksanut juosta, mutta matka kului\ntoki; ei ollut enään pitkä Kokkolaan, jopa näkyi patroona Roos'in\nkivi-muurin katto, jopa jo koko kaupunkikin. Jaakko huimasi vähän\npiiskalla hevosta ja pian joutuivat he kaupunkiin.\n\nKaupungissa oli vilkas väen liike. Maa-miehillä ei ollut paljo myytävää\ntavaraa, mutta kauppapuodeissa kulki edes takaisin nuoria tyttöjä ja\npoikia; he kun nyt olivat saaneet vuosipalkkansa, tahtoivat ostaa mitä\nmillekin mieluista oli. Nisu-leivän myyjiä istuskeli myös joukottain\ntorin syrjällä, ja näitten ympärille kokoontui myös paljo ostajia.\n\nNiemen Mikkikin oli markkinoilla, mutta hän käveli vain kädet taskuissa\npitkin katuja, katsellen ympärillensä, ikään kuin olisi hän jotakuta\nhakenut. Muutaman hetken kuluttua oli hän löytänytkin mitä haki, sillä\nnyt kulki Lyyli hänen sivullansa. Mikki pyysi Lyyliä tulemaan kanssansa\nkauppapuotiin, mutta Lyyli piti vähän vastaan, vaan vihdoin meni hän\ntoki.\n\n\"Valitse nyt, Lyyli, silkkihuivi itsellesi\", sanoi Mikki, \"minä ostan\nsinulle semmoisen, jota parahiten haluat\".\n\nLyyli ujosteli vähän, mutta valitsi toki vihdoin yhden, josta Mikki\nmaksoi 20 markkaa. Sitte kulkivat he taas yhdessä pitkin katua. Lyylin\nposket punoittivat, ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän kulki\npitäen kädessänsä paperikääröä, jossa oli Mikin antama silkki. Hän oli\nniin kaunis, että kaikki, jotka hänen sivutsensa kulkivat, katselivat\nhäntä, josta syystä hänen poskensa vielä enemmän punastuivat. Vähän\nmatkaa siitä, missä Mikki ja Lyyli kulki, tuli heitä vastaan kaksi\nnuorta miestä, he lähenivät, ja toinen huusi:\n\n\"Hör du flicka der! Ä du svensk?\" (Kuuletko tyttö siellä! Oletko\nruotsalainen?)\n\n\"Ole sinä vai, venskalainen\", vastasi Mikki, \"taikka mene pois venskas\nkanssa\".\n\nNäin vastattuaan meni hän Lyylin kanssa ruotsalaisten miesten sivutse,\nmutta miehet kääntyivät takaisin, ja toinen sanoi taas:\n\n\"No ä he en stjyni grannan flicka ti vara finnflicka\" (Kyllä tuo on\nhyvin sorea tyttö suomalaiseksi tytöksi.) Näin sanottuaan alkoi hän\nsuomea puhumaan, koska hän tätäkin osasi. Hän oli Kokkolan pitäjästä,\nja siellä kyllä suomeakin osataan.\n\nMikki vei Lyylin nisu-leivän myyjän luo ja osti hänelle rinkilöitä.\nKokkolainen tahtoi myös ostaa hänelle makeisia, mutta Lyyli ei ottanut\nvastaan. Kokkolainen kyseli, mistä Lyyli oli, ja Lyyli vastasi: \"Siitä\nei saa selvää\". Mutta sittemmin kysyi Kokkolainen vielä eräältä akalta,\njoka vähän aikaa Lyylin kanssa jutteli:\n\n\"Kuka tuo tyttö oli, jonka kanssa puhuitte?\"\n\n\"Ettekö häntä tunne?\" vastasi akka, \"se on Kuuselan Kukka, kaikkein\nkauniin tyttö näillä paikoin ja Niemen pojan morsian, vaikka ei Mikki\nsentään häntä saa, sillä isä on sen niin päähänsä pannut, ja mitä hän\nkerran määrää, sitä ei kukaan muuta\". Tämän vastauksen kuultuaan läksi\nKokkolainen pois, hän ei joutanut enempää kuulla. Hän oli kyllä usiasti\nkuullut puhuttavan Kuuselasta että se oli varakas talo, ja päätti akan\npuheesta, että Lyyli oli Kuuselan tytär, ja ett'ei Kuusela Mikille\nantaisi tytärtään.\n\nNyt meni hän mielihyvillään kortteeriinsa, katseli pöydällä olevaan\npeiliin -- olipa hänen vaalean-keltaiset hiuksensa kauniit,\nkähäräiset, ja hän itse -- noh kylläpä hän varsin hyvin sopisi Kuuselan\nKukalle. Hän meni taas ulos, käveli pitkin katuja, ja hyvä onnensa\nsaattoi niin, että hän juuri ennätti erään kauppa-puodin portaitten\nviereen, kun Lyyli tuli puodin ovesta ulos. Nyt pyysi hän \"Kuuselan\nKukkaa\" torille kahvia juomaan, sillä siellä oli kahvin myyjiä, Lyyli\npunastui, kun tunsi nimensä, jolla häntä kylän kesken mainittiin; ja\nvastasi:\n\n\"Kiitoksia vain, mutta ei minua nyt haluta makeat kahvit eikä makeat\nkielet, minun on kiiru pois, sillä me lähdemme heti kotia\". Näin sanoen\nmeni Lyyli kortteeriinsa, josta hän vähän ajan kuluttua kumppaniensa\nseurassa läksi kotia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuukausia oli kulunut siitä, kuin Köyri-markkinoilla oltiin. Ne olivat\njo varsin unhottuneetkin, kun yhtenä kauniina pyhä-iltana ison kellon\nääni kuului Kuuselan mäellä. Kaksi nuoria miestä astui re'estä; he\nsitoivat hevosensa portin pieleen, panivat heiniä eteen ja menivät\nKuuselan asuin-tupaa kohti. Kuusela viritti kynttilän, tuli vieraitansa\nvastaan ja sanoi, kun ei hän näitä tuntenut:\n\n\"Hyvää iltaa! mistä kaukaa ollaan?\"\n\n\"Kokkolasta\", sanoi toinen näistä.\n\n\"Vai niin\", vastasi Kuusela, \"käykäätte istumaan. Mitä nyt Kokkolasta\nkuuluu?\"\n\n\"Hyvää vain\", sanoi Kokkolainen.\n\n\"Yhtäpä toki puuttuu\", virkkoi kumppani naurahtaen, \"paras puhua\nsuoraan asiansa. Tällä on talot ja tavat, mutta emäntä taloon\ntarvittaisiin\".\n\nKokkolainen hymyili, yskähti vähäisen ja lausui sitte; \"Niin, minulla\non hyvä talo ja tavaraa kyllä, vaan talo emännättä on kuin suuri karja\npaimenetta, ja mies vaimotta on kuin päivä auringotta. Senpä tähden\nminäkin nyt olen parhaaksi nähnyt hakea itselleni morsianta. Minä näin\ntyttärenne Köyri-markkinoilla ja mielistyin häneen niin, että nyt olen\ntullut tänne, pyytääkseni häntä vaimokseni. Tämä kumppanini kyllä\ntuntee, että en minä tytärtänne huonoon taloon pyydä viedä, sillä\nminulla on hyvä talo. Karjaa ei tarvitse laitumelle kauas kuljettaa,\nsillä laidun on heti talon vieressä, ja hyvä onkin, että eläimet\nsarvista saakka heinässä käyvät\".\n\n\"Kylläpä kuuluu kaikki hyvinpäin olevan, mutta en tahdo vielä mitään\npäättää, ennenkuin kuulen mitä tyttäreni vastaa\". Näin sanoen meni\nKuusela tuvasta pois, aukasi porstuan-peräisen kamarin oven ja huusi;\n\"Kaisu! täällä on vieraita, tuo olutta\". Kuusela meni taas vieraittensa\nluo, mutta Kaisu, joka heti arvasi, mitä asiaa miehillä oli, katsoi\nensin peiliin, silitti valkoiset hiuksensa ja juoksi sitte kellariin,\njossa hän tynnyristä laski vaahtoavaa olutta haarikkaan. Olut-haarikka\nkädessä riensi hän nyt tupaan päin, mutta portahilla oli Lyyli häntä\nvastassa.\n\n\"Kävin sinua hakemassa meille\", sanoi Lyyli, \"vaan kuulin, että teillä\non vieraita, et nyt taida tullakkaan\".\n\n\"Odota vähäisen, kohta tulen sanomaan, tulenko vai enkö\", vastasi Kaisu\nja riensi sisälle.\n\nTupaan tultuansa meni hän, punastuen korviin saakka, vieraille olutta\ntarjoamaan, vaan nuoret miehet katselivat toisiansa, kummastus oli\nselvästi nähtävänä heidän kasvoissansa, mutta he joivat olutta, jota\nKaisu tarjosi, ja kehuivat sitä, vaan kun Kuusela alkoi tyttärellensä\nselvittää, mitä asiaa vierailla oli, niin silloin hätäyntyi Kokkolainen\nja nousi istualta sanoen:\n\n\"Älkäästä vielä puhuko, minun täytyy mennä katsomaan, seisooko\nhevoseni, se on hyvin irstainen\".\n\nKuusela katseli vähän pitkään vierastansa, mutta samalla tämä jo\nputkahti ulos ovesta ja riensi pihalle ajatellen: \"Mitä tämä merkitsee?\ntuossa tytössä ei ole rahtuakaan _sen_ Kuuselan Kukan näköä, jonka minä\nmarkkinoilla näin, ja täälläpä piti oleman ainoastaan yksi tytär\". --\nKokkolainen meni nyt hevosensa luo, vaan samassa näki hän Lyylin, joka\nseisoi portilla kuun valossa. Hän tunsi heti tytön ja ajatteli:\n\n\"Ahhaa: täällä tahdotaan ensin naittaa pois rumempaa tytärtä, mutta ei\nsiitä, ukko, mitään tule\". Nyt meni hän Lyylin luokse sanoen:\n\n\"Hyvää iltaa Kuuselan kaunis Kukka! Sinun tähtesi olen minä tänne\ntullut. En tietänyt isälläsi olevan kaksi tytärtä, jonka vuoksi vain\npuhuin että omakseni tahtoisin hänen tyttärensä, mutta hämmästykseni\noli suuri, kuu sinun siasasi sain nähdä tytön, joka ei ollut vähänkään\nnäköisesi, mutta --\".\n\nLyyli keskeytti hänen puheensa sanoen: \"Kuuselassa ei ole muuta tytärtä\nkuin Kaisu. Te olette varsin pettynyt kaikin tavoin, sillä minua ette\nsuinkaan tahdo, kun kuulette, että minun kotoni on Kuuselan maalla\noleva matala mökki, jossa ei muuta hopeata näy kuin kuun hopeinen valo,\neikä muuta kultaa, kuin auringon kultainen loiste\".\n\nNytpä meidän Kokkolainen tuli somaan pulaan, hän oli joutunut yhdestä\npahasta toiseen. Hän silitti hevostansa, sanoen: \"Niin, kyllä sen näen,\nRusko parka, että et sinä täältä emäntää saa viedä. Kaisusta en huoli,\nja Kuuselan Kukka minun hylkää; hullu, että tänne tulinkaan!\"\n\n\"Kyllä se tosi on, että en teistä huoli, mutta, totta puhuen, ette\ntekään huoli Kuuselan köyhästä kukasta, vaan se olematon, se rikas,\njosta haaveksitte, se olisi kelvannut\".\n\nKokkolainen katseli Lyyliä. Hän näki edessänsä neiden niin kauniin ja\nsuloisen, jommoista harvoin näkee, ja sanoi nyt sydämmestä: \"Tyttö!\nminä tahdon sinun omakseni, vaikka olisit köyhempi, kuin oletkaan. Minä\nhain rikasta Kuuselan tytärtä, se on tosi, mutta nyt antaisin osan\nrikkaudestani, jos sinun omakseni saisin\".\n\nLyyli hymyili surullisesti, vastaten: \"puhuuko suunne mitä sydämmenne\najattelee, sitä en tiedä, mutta omaksenne en saata tulla\". Sitte sanoi\nhän hyvästi eikä odottanut enään Kaisua, vaan läksi kotia.\n\nKokkolainen näytti vähän ala-kuloiselta, mutta nyt rohkaisi hän\nmielensä, ikään kuin olisi miettimisensä joutunut päätökseen. Hän meni\ntaas tupaan. Kaisu oli mennyt tuvasta pois, sillä toinen vieras oli\nheti Kokkolaisen mentyä sanonut: \"Ei tämä se tytär ole, jota kumppanini\nomaksensa tahtoo, eikö täällä toista ole?\" Vaan kuultuansa, että ei\ntoista tytärtä ollutkaan, sanoi hän taas: \"Muistaakseni kumppanini\nhäntä nimitti Kuuselan Kukaksi\".\n\n\"Se oli Lyyli!\" huudahti Kaisu ja hiipi sitte pois tuvasta, mutta nyt\ntuli Kokkolainen sisälle. Ikään kuin takka putosi hänen sydämmestään,\nkun hän näki, että Kaisu oli poissa, ja hän sanoi:\n\n\"Suokaatte anteeksi, isäntä hyvä, että nyt tahdon puhua suuni\npuhtaaksi. Sen tytön, jota morsiamekseni hain, tapasin minä tuolla\nulkona, mutta hän ei ollutkaan, niinkuin luulin, teidän tyttärenne\".\n\n\"Kyllä me jo tiedämme kaikki\", vastasi Kuusela, \"enkä tiedä parempaa\nneuvoa antaa, kuin että toiste jo edeltäpäin hankitte itsellenne\ntarkempia tietoja siitä, jota morsiameksenne pyytää ai'otte\".\n\nTämän lausuttuansa sanoi hän jää-hyväiset vieraillensa, jotka eivät\nmitään niin toivoneet, kuin että heti pääsisivät pois Kuuselan\ntienoilta. Pian istuivat he re'essä. Kokkolainen huimasi piiskalla\nhevostansa, ja hyvää kyytiä läksivät he pois. Vähän aikaa vielä kuului\nison kellon ääni, vaan aina etäämmälle joutui se ja taukosi viimein\nvallan.\n\n\n\n\nVII.\n\nSurmasalmella.\n\n\nTalvi oli ollut, kevät mennyt, kesä oli loppumaisillansa, sillä\nnyt oli Elokuun ensi päivä. Kraatari-tädin huoneessa istui Lyyli\nkangas-puitten laudalla, vaan sukkula lepäsi, sillä kutoja istui\nsyvissä mietteissä, nojaten päätänsä kättänsä vastaan; vihdoin puhkesi\nhän puhumaan sanoen:\n\n\"Oi äitini! Tänä päivänä lupasi Mikki isällensä sanoa, että hän on\npäättänyt ottaa minun vaimoksensa, vaan kovin pelkään, ett'ei ukko\nsiihen päätökseen suostu. Kumma ukko, että hän toki köyhyyteni tähden\nminua noin vihaa, mutta vaikka emme toisiamme saisikkaan, niin rakastan\nkuitenkin aina Mikkiä. Kyllä Mikki sanoi minulle, että emme tarvitse\nhänen isänsä tavaroita, koska meillä on voimia ja taidamme työtä tehdä.\n'Isä saa yksin jäädä taloonsa, ja me saatamme itsekkin kodon itsellemme\nvalmistaa', näin sanoi Mikki\".\n\n\"Mutta sen huoneen nurkkakivet eivät lujana seiso, eikä onni siinä\nkodossa asu, jossa ei ole isän siunausta. Paljon, lapseni, pidän minä\nMikistä, ja rakasta sinä häntä vaikka elämäsi loppuun asti, sillä hän\nsen ansaitsee, vaan vaimoksi hänelle et saa mennä, jos ei Niemen ukko\nteille siunaustansa anna\".\n\n\"Ei, äitini, sitä en teekkään. Ukon viha olisi aina kalvaavana matona,\npolttavana tulena minun rinnassani. Mutta nyt on kello jo kuusi, minun\ntäytyy mennä Surmasalmelle, sillä Mikki käski minun tulla sinne\nkuulemaan häneltä, mitä ukko on vastannut.\"\n\n\"Mene, lapseni, ja muista, että jossa ei ole vanhempaen siunausta,\nsiinä ei ole Jumalan siunausta.\"\n\nLyyli pyyhkieli silmiänsä vyö-liinallaan ja läksi surullisena\nSurmasalmelle päin.\n\nNiemen vieras-tuvassa kulki Mikki edestakaisin laattialla, hänen\notsansa oli tuskan hiessä, ja puoliääneensä sanoi hän: \"Ei, tästä pitää\nloppu tuleman. Mikä oikeus on isälläni estää minua naimasta sitä, jota\nrakastan, ja olisinko minä mies, jos antaisin hänen itseäni estää. Hän\nsanoo, että hän koko elin-aikanansa on työtä tehnyt, nähdäksensä minua\nkerran rikkaampana ja mahtavampana kuin kenenkään muun. Kumma isä!\nerinlainen muista olet aina ollut ja niinpä on sinun rakkautesikin.\nMinä tiedän, että hän antaisi henkensäkin, jos sillä saisi minun\nonnelliseksi mielensä mukaan, mutta kun minun onneni ei nyt osaa olla\nsitä laatua, kuin hän on toivonut, niin on hän kova ja kylmä, kuin\njää\". Mikki katsoi kelloansa, se oli jo kuusi. \"Lyyli minua jo\nodottaa\", ajatteli Mikki ja nyt läksi hänkin Surmasalmelle.\n\nLyyli oli jo ennen siellä ja kun Mikki tuli, näki hän heti sulhonsa\nvakavasta muodosta, ett'ei hänellä iloisia uutisia ollut, ja lausui:\n\"Minä näen ett'ei isäsi ole pyyntöösi suostunut\".\n\n\"Ei ole\", vastasi Mikki synkästi, \"mutta vähäpä tästä, meillä on\nterveet ja voimalliset kädet, me pidämme häät äitisi luona ja rupeamme\nlampuodiksi. Me lähdemme kauas täältä pohjois-Hämeesen ja olemme siellä\nsiksi, kuin isäni viha lauhtuu, ja --\".\n\n\"Mutta sitä saatte odottaa\", keskeytti heitä Niemen ukon ääni. Jos\nolisi salama kaatanut puun heidän jalkainsa eteen, olisivat vähemmän\nhämmästyneet, kuin nyt, jolloin ukko näin äkki-arvaamatta ilmestyi\nheidän keskellensä. Lyyli tointui toki ensiksi tästä hämmästyksestä;\nhän riensi ukon luo ja hänen sini-silmänsä olivat kesä-taivasta\nsuloisemmat, kun hän sanoi:\n\n\"Oi sulhoni isä! miksi minua vihaatte! Minä tahtoisin ja taitaisin\nteitä rakastaa niin, kuin lapsi isäänsä, vaan te vihaatte minua minun\nköyhyyteni tähden, ja kuitenkin on köyhyys, niinkuin rikkauskin,\nJumalalta\".\n\n\"En minä sinua vihaa, vaan poikaani et saa, muista se!\" ärjäsi Niemi,\nmutta nyt oli Mikkikin taas tointunut ja sanoi:\n\n\"_Minun_ pitää hänen olla niin totta, kuin tässä olen. Minä olen mies\nja pidän sanani, minä olen luvannut hänen vaimokseni ottaa\".\n\n\"Mikki! Kuinka uskallat sinä minun kuulteni noin puhua\", huudahti\nNiemi, \"oletko raivossa poika?\"\n\n\"Minulla on luja ja vakava luonto\", vastasi Mikki, \"sen olen minä\nperinyt isältäni, ja semmoinen luonto onkin miehen kunnia\".\n\nÄäneti katseli Niemi soreaa poikaansa, ja hänen silmissänsä näkyi\njotain kimeltävän. Hanki kimeltää, kun auringon säteet sitä sulattaa,\nmutta aurinko vetäyntyy pilvien taakse, ja hanki jäätyy taas kovaksi,\nkylmäksi jääksi. Niin oli myös Niemen ukon. Hetkeksi vain oli hänen\nkova sydämmensä pehmennyt, ja samassa oli hän taas kylmä, jäykkä,\nniinkuin ennenkin. Hän lausui nyt kovalla äänellä: \"Pois saat mennä\ntalostani, et äyriäkään perinnöksi saa etkä myös isällistä siunaustani,\nminulla ei enään poikaa ole\".\n\n\"Jääkäätte siis hyvästi!\" vastasi Mikki kolkosti, mutta Lyyli, joka\nääneti oli kuunnellut isän ja pojan keskustelua, lausui nyt:\n\n\"Ei, Mikki! minun tähteni ei sinun pidä isääsi jättämän. Sinua tahdon\nminä aina, aina rakastaa, vaan omaksesi en taida tulla, sillä meillä ei\nonnea saattaisi olla, isäsi viha sen tuhaksi polttaisi\".\n\n\"Lyyli!\" sanoi Mikki, \"tahdotko sinäkin minua hylätä? eikö siinä ole\nkyllä, että isäni on minun hyljännyt\".\n\n\"Minä en sinua hylkää, mutta omaksesi en tule ennenkuin isäsi meille\nsiunauksensa antaa\", vastasi Lyyli.\n\nMikki muuttui kalpeata kalpeammaksi, ja kamalalta kuului hänen äänensä,\nkun hän huudahti: \"Hoho! Semmoisiako naiset ovatkin, ja minä, hupsu,\njoka sinua luulin paremmaksi. Kyllä ymmärrän -- kun minäkin olen köyhä,\nniin en enään kelpaa -- siinäkö sinun rakkautesi sitte olikin? --\nIsäni, minä tahdon teitä seurata, teillä löytyy toki rakkautta vaikka\nse on kummallinen\".\n\n\"Mikki!\" sanoi Lyyli, \"älä tuomitse minua, sillä minä rakastan sinua,\nmutta äitinikään ei minua antaisi sinulle, koska se avioliitto, jota\nisän kirous seuraa, ei saata olla Jumalalta\".\n\n\"Niin, hän ei antaisi, kun en enään ole talon isännäksi tuleva. Hyvästi\nvain, Lyyli, ei minulla enään morsianta ole\". Näin sanoen aikoi Mikki\nisänsä seurassa lähteä kotia. Hän oli nyt vakuutettu siitä, että Lyyli\noli enemmän rakastanut tavaroita, kuin sulhoansa, ja Lyylin arvo\nhalpeni hänen mielestänsä niin, että hän luuli saattavansa hänen\nunhottaa; mutta Lyyli raukka -- hän seisoi toivotonna, tätä ei hän\nodottanut. Haikeasti huusi hän vielä Mikin perään:\n\n\"Oi Mikki! unohda minua, vaan älä luule minusta sitä, että tavarain\ntähden sinun morsiamesi olin\".\n\nMikki ei häntä tahtonut kuulla, hän oli mielestänsä kovin loukattu.\nLyyli väänsi tuskissaan käsiänsä, hänen päätänsä poltti, hänen\nruumiinsa vapisi, ja hän riensi kotiapäin, mutta jouduttuansa kapealle\npölkky-sillalle, joka vei Surmasalmen ylitse, ei hän muistanut niin\nvarovainen olla, kuin tarves olisi ollut, vaan hoipertui, ja samassa\nkuului loiskahdus salmesta; se ennätti vielä Mikin korville, ja nuolen\nnopeudella oli Mikki rannalla, mistä loiske kuului. Hän näki vielä\nveden päällä Lyylin palmikoista toisen, mutta samassa katosi se, vaan\nMikki oli myös heti salmessa. Hän osasi sukeltaa veden alle, ja sen hän\nnytkin teki.\n\nNiemen ukko, joka tuli Mikin perässä, peljästyi kovasti nähdessänsä,\nmiten poikansa katosi veden alle. Hän luuli Mikin itsensä hukuttaneen\nja juosta hoiperoitti Kuuselaan päin hakemaan ihmisiä apuun, vaan\ntiellä kohtasi hän kraatari-tädin, joka, levotonna siitä että\ntyttärensä viipyi, oli aikonut lähteä häntä hakemaan.\n\nNiemen ukko tarttui tädin käsi-varsiin kiinni, huutaen kovasti;\n\"Tyttäresi on Surmasalmessa, ja minun poikani meni perästä. Kuule!\nminun Mikkini uppountui, johdu auttamaan!\" Sitte meni hän taas\nkiiruusti Kuuselaan päin, jättäen kraatari-tädin, joka peljästyksestä\noli uupumaisillansa, mutta äitin rakkaus piti hänen toki pystössä, ja\nhän riensi Surmasalmelle, vaan ennen, kuin hän sinne joutui, kuuli hän\nkrapsahduksen metsässä; hän katsahti sinne päin ja näki tyttärensä\nmakaavan nurmikolla lehevän leppä-puun suojassa ja Mikin, joka häntä\nsiinä virvoitteli. Äiti riensi heidän luoksensa. Tämä hetki oli kova,\nvaan kovemman sanoman oli jo Niemen ukko hänelle antanut, kun sanoi\nheidän olevan salmen syvyydessä; nyt näki hän toki lapsensa vaan\npäältä, ja tämä lapsi hengitti vielä.\n\nLyyli makasi nurmella ikään kuin kuollut, vaan yht'äkkiä aivasti hän,\nja vettä purskahti vielä suusta, sitte aukasi hän silmänsä ja sanoi,\nnähtyänsä Mikin, surullisella äänellä: \"Sinun olisin, vaikka olisit\nkerjäläinen, mutta isäsi kirous ei anna minun omaksesi tulla\", --\nsamassa näki Lyyli äitinsä, ja silloin näkyi hän ikään kuin miettivän,\nmissä hän oli. Hän nousi istualle, mutta nyt kuului Niemen ukon ääni\nsekä muita ääniä, sillä ukko oli Kuuselasta saanut väkeä kokoon. Lyyli\npyysi nyt tuskaantuneella äänellä:\n\n\"Oi auttakaatte minua kotia! Viekäätte minua toista polkua, en tahdo\nnähdä noita\".\n\nHän nousi ylös ja pääsi äitinsä sekä Mikin avulla kotia, vaan silloin\nolivat hänen voimansa loppuneet. Hän laskettiin vuoteelle, ja äiti meni\nhänelle ottamaan kuivia vaatteita sanoen Mikille; \"Mene sinä\nSurmasalmelle sanomaa viemään, ett'eivät suotta rupea hukkuneita\nhakemaan, ja mene sitte sinäkin kuivia vaatteita ottamaan päällesi.\nTule toki pian takaisin\", lisäsi hän vielä, vähän levokkaalla äänellä,\n\"sillä sinulta tahdon kuulla, miten kaikki tämä on tapahtunut, koska\nnäen, että lapseni ei puhua jaksa\".\n\nMikki riensi Surmasalmelle; siellä oli miehiä ja vaimoja hukkuneita\nhakemassa, vaan nähdessään Mikkiä kirkasivat he hämmästyksestä, kun\neivät olleet varmat siitä, oliko hän aave vai ihminen, mutta Mikki\nsanoi: \"Älkäätte suotta salmessa mellastako, Lyyli on kotonansa hyvässä\nkorjuussa, ja tässä olen minä, niinkuin näette\".\n\nNyt kun näkisivät, että Mikki todellakin oli elävä ihminen, juoksivat\nkaikin hänen tykönsä, ja kyselmiä ikään kuin sateli jokaisen huulilta,\nmutta Mikki vastasi; \"Lyyli putosi pölkky-sillalta\". Muuta hän ei nyt\nasiasta puhua joutanut, koska hän oli niin märkä, että hänen täytyi\nrientää kotia vaatteita muuttamaan, ja kääntyen Niemen puoleen sanoi\nhän: \"Isäni! menkäämme kotia, että minä kuivia vaatteita päälleni\nsaan\".\n\nNiemi meni poikansa kanssa; hänen muotonsa oli synkkä eikä vartalonsa\nniin komealta näyttänyt kuin ennen, sillä ukko oli tämän päivän\nmielen-likutuksista aivan voimattomaksi tullut.\n\nIhmiset, jotka Surmasalmelle olivat apuun rientäneet, menivät nyt kukin\ntaas kotiansa, vaan paljo oli heillä puhumista; he arvelivat sinne\ntänne eivätkä toki selvälle saaneet, mitä salmella tapahtunut oli. Että\nMikki Lyylin kuolemasta oli pelastanut, sen he tiesivät, mutta miten\nNiemen ukko sinne oli tullut -- siitä nyt kävi kummia huhuja, sillä\nukko vihasi Lyyliä -- kukatiesi oli hän nyhäissyt Lyylin alas sillalta\n-- vai oliko Lyyli itse tahtonut surmata itseänsä? -- Näin nyt\ntuumattiin, vaan asian oikeaa laitaa ei kukaan arvannut eikä tahtonut\narvata.\n\nTietämättä mitään kaikista näistä huhuista makasi Lyyli vuoteellansa\näitinsä huoneessa. Ruusut olivat poissa hänen poskiltansa, hän oli\nvalkoinen kuin kuolemaan nukkunut, vaan hiljainen hengähdys ilmoitti\ntoki, että ei kuolema vielä ollut häntä ennättänyt, hän vain makasi\nhorroksissa, mutta vihdoin aukasi hän silmänsä ja katseli vähäisen\nhuoneen ympäri, ikään kuin ulisi hän kaipaillut ketään, vaan kun ei\nkaivattua näkynyt, nousi hän istualle vuoteellensa, lausuen:\n\n\"Rakas äitini! Jos Jumala tahtoo minun pois täältä maailmasta, niin\ntahdon minä halusta lähteä. Minä olen varma siitä, että hän minulle\nantaa sijan taivaassansa, sillä Kristuksen veri puhdistaa minun\nkaikista synneistäni. Rakas äitini! et usko, kuinka tyhjältä maailma\ntuntuu minusta, sillä Mikki halveksii minua\". Sitte puhui hän vielä\nkaikki, mitä Surmasalmella oli tapahtunut, ja viimein sanoi hän: \"Kun\nonnetoinna salmen yli-käytävälle jouduin, musteni maailma silmäini\nedessä, minä hoiperruin enkä sitte tietänyt mitään, ennenkuin siellä\nkedolla silmäni aukaisin ja näin teitä ja näin, että Mikki oli se, joka\nminun vaarasta oli pelastanut; mutta sen olisi Mikki tehnyt kenelle\nhyvänsä, jonka hän vaarassa olisi nähnyt -- äitini! se minua raskaasti\npainaa, että Mikki luulee minun häntä tavarain tähden rakastaneen\".\n\n\"Ei lapseni!\" vastasi Kraatarin-täti, \"ei Mikki saata niin luulla, hän\non äkkinäinen, vaan kun hän joutuu asiaa oikein tyyneellä mielin\nmiettimään, on hän kyllä huomaava sinulle väärin tehneensä; siitä olen\nminä vakuutettu. Minä olen jo tähän ikääni jotain nähnyt ja tunnen\nnuorten mielet\".\n\n\"Oi äiti! jospa minä hänen huuliltansa kuulisin ett'ei hän usko niin,\nkuin hän sanoo, silloin olisi minulla rauha\".\n\nLyyli oli puhunut, vaan voimansa loppuivat; hän kaatui taas\nvuoteellensa, silmät vaipuivat kiini, hän oli kalpea, vaan toki kaunis,\nsuloinen, kuin keväällä valkoinen vilu-kukka.\n\nNäin makasi Lyyli hiljaa hengittäen, kun Mikki tuli sisälle. Mikki\nkatseli Lyylin silmiä, joissa syvä murhe kuvautui. Hän katseli vähän\naikaa, vaan sitte tämä vahva nuorukainen puhkesi katkeraan itkuun, ja\nennenkuin kraatari-täti joutui häntä estämään, oli hän tarttunut Lyylin\nkäteen, huutaen:\n\n\"Lyyli! herää toki, katso minä olen taas tykönäsi\". Lyyli aukaisi\nsilmänsä ja Mikki sanoi: \"Anna anteeksi, Lyyli, että luulin väärin\nsinusta, Minä tunsin sinun ja saatin toki epäillä; minä tein kovin\npahasti. Oi Lyylini, anna minulle anteeksi!\"\n\nLyyli ojensi kätensä sulhollensa, ja autuaallinen hymy näkyi hänen\nhuulillansa; silloin äiti lausui: \"Jumalan rauha olkoon teidän\nvälillänne!\"\n\n\n\n\nVIII.\n\nMuutto.\n\n\nMuutamia päiviä oli kulunut sitte, kuin onnettomuus Surmasalmella\ntapahtui, mutta Lyyli oli jo varsin terve. Kun hänen sydämmensä sai\nrauhan, niin hänen ruumiinsa voimatkin pian takaisin palasivat.\n\nNyt on lauantai-ilta ja Lyyli lakaisee puhtaaksi vähäistä ruoho-pihaa\npyhän tuloksi. Ruusut kukoistavat taas hohtavana hänen poskillansa, ja\nhän näyttää onnelliselta niinkuin ennenkin. Hän oli juuri ennättänyt\npihan lakaista, kun näki sulhonsa tulevan. Lyyli laski pois luutansa ja\nmeni iloisesti tervehtien Mikkiä vastaan; sitte istuivat he portahille,\nsillä ilta oli ihana, Aurinko laski kultaisen loisteensa Pohjanlahden\ntyyneelle pinnalle, ja ehtookellon äänen kajahdus kuului kaukaa. Meidän\nnuoret kuuntelivat, vaan kun kellojen ääni taukosi, sanoi Mikki\nvakavasti: \"Lyyli, vielä minä kysyn: tahdotko omakseni tulla?\"\n\n\"Minä en sitä vastaan ole\", vastasi Lyyli, \"jos äitini vain lupauksensa\nantaa, sillä sinunpa olenkin, koska sinä minun Jumalan avulla\nkuolemasta pelastit\".\n\n\"Mennään äitisi luo\", sanoi Mikki. \"Minä vielä tänä iltana tahtoisin\nmennä kuulutusta ottamaan\". He menivät sisälle, ja Mikki lausui: \"Täti\nhyvä! Lyyli on luvannut omakseni tulla, jos ei teillä mitään tätä\nvastaan ole, mutta siinä väärin tekisitte, jos tätä vastaan olisitte,\nkoska ette minussa tiedä mitään vikaa, joka Lyylin onnettomaksi\nsaattaisi\".\n\n\"En tiedäkkään, se on tosi\", vastasi täti, \"enkä häntä kellekkään niin\nhalusta antaisi, kuin sinulle, jollei isäsi olisi tätä naimista\nvastaan, vaan sittekin olen minä nyt toiselle päälle tullut, sillä\nsinäpä olit minun lapseni pelastaja, kun hän kuoleman hädässä oli,\nSinä olit Jumalan kädessä se välikappale, joka tyttäreni elohon\nsaatti. Olkoon hän siis sinun, ja minä annan teille siunaukseni\nmonin-kertaisesti; ehkä äitin siunaukset saattaa johonkin määrään isän\nsiunauksen palkita\".\n\nKiitollisilla sydämmillä syleilivät nuoret äitiänsä, ja Mikki lupasi\nvielä puhua isänsä kanssa. \"Mutta\", sanoi hän, \"jos isäni tekee niin\ntaikka näin, tahdon toki tänä iltana mennä pappilaan kuulutusta\nottamaan\".\n\nMikki ei nyt joutanut viipyä morsiamensa luona, vaan sanoi\njää-hyväiset ja läksi kotia. Taajaan sykki Mikin sydän, kun hän astui\nisänsä huoneesen, ja hänen äänensä värähti, kun hän lausui: \"Isäni,\nkasvattajani! viimeisen kerran tulen luoksenne pyytämään, että\nsiunauksenne antaisitte Lyylille ja minulle. Miettikäätte ja\npunnitkaatte asiaa, älkäätte kieltäkö, sillä tänä iltana otan minä\nkuulutuksen ja viimeisen kerran olen teidän suostumustanne pyytävä.\nKatkeraa on jättää koto, jossa joka kuusi kuiskailee lapsuuteni\najoista, joka lintu livertelee lapsuuteni leikkilöistä; ja isäni!\njokaiseen muistoon on aina yhdistetty kahden silmän suloinen katsanto\n-- ne silmät ovat Lyylin, ja hänen tähtensä jätän minä kotoni, jos\nsinä, isä, niin vaadit, jos ei sinun sydämmesi pehmene. Minä vien hänen\nkauas näiltä rannoilta tuonne pohjois-Hämeesen, jossa hänen äitinsä\nserkkukin on\".\n\nUkko ei mitään puhunut; hänellä näkyi olevan kova taistelu oman itsensä\nkanssa, vaan vihdoin sanoi hän toki:\n\n\"Mitä sanonut olen, sen olen sanonut, ei pidä kenenkään sanoman Niemen\nukosta, että hän on kuin viiri, joka sinne tänne häälyy\".\n\n\"Eikä myöskään hänen pojastansa, että hän on kunniatoin,\nhuikentelevainen sanansa syöjä\", vastasi Mikki vakavasti ja jatkoi\nvielä: \"Joka väärin tekee, sen on aina paras sanaansa katua, vaan jos\nminä sanani katuisin, silloin vasta väärin tekisin\". Sitte otti hän\ntaskustansa kukkaron käteensä sanoen: \"Tässä on rahat, jotka annoitte\nminulle kesän kalan-saaliista\".\n\n\"Mitä sinun on ollut, pitää oleman sinun, minä en sinulta mitään ota,\netkä sinä minulta mitään saa -- sen olen minä sanonut\".\n\nUkon ääni vapisi; sydämmessään olisi hän toivonut, että niitä rahoja,\njoita hän Mikille oli antanut, olisi ollut toista vertaa enemmän,\nvaan nyt ei hän enään tahtonut niitä lisätä -- sitä ei hänen\nyksi-päisyytensä antanut myöden.\n\nMikki pisti kukkaronsa takaisin taskuunsa; sitte sanoi hän sorretulla\näänellä jää-hyväisensä ja meni.\n\nNiemen ukko kulki edes takaisin kamarinsa laattialla. Hänen omatuntonsa\nvaati häntä sanojansa peräyttämään, mutta hän koetti sitä tyydyttää,\najatellen itseksensä: \"Ihmisetkin sanoisivat, että Niemen täytyi toki\nviimein myöntyä -- vaan sitä en minä tee, en\". Näin ajatteli Niemi,\nmutta Mikkiä ei omatunto vaivannut, eikä hän kovin suruksensa pannut,\nvaikka hänen täytyi kotonsa jättää; hänellä oli nyt muutamia satoja\nmarkkoja, hyvä taito ja työn-voima -- siitäpä oli tavaraa kyllä\nnuorelle alkavalle, ja tyytyväisenä läksi hän kuulutusta ottamaan.\n\nPyhänä, jolloin nuori paris-kunta kirkossa kuulutettiin, ja Mikin sekä\nLyylin nimi mainittiin, silloin kirkko kohisi, sillä kaikilla oli\njotain kuiskattavana toisillensa, koska ei kukaan tietänyt, että\nkuulutusta oli otettu. Että kirkko kohisi -- se hyvää merkitsi, sillä\nse pariskunta rikastuu, jota kuuluttaissa kohina kirkossa nousee.\n\nPyhä-iltana tuli Lyylin tuttavista monta kraatari-tädin\nhuoneesen Lyylille onnea toivottamaan. Muutamia vaati sinne heidän\nuteliaisuutensa, koska tahtoivat kuulla, oliko Niemi nyt viimeinkin\nsuostumuksensa antanut. Näitten joukossa oli Niemen Sannakin, vaan hän\nei muuta tietää saanut, kuin että Mikin ja Lyylin piti muuttaman pois,\nja kuultuansa Mikin lampuodiksi menevän, sanoi hän Lyylille vähän\nilvehtien: \"Vai lampuodin emännäksi sinä nyt tuletkin, mutta liukas on\nlampuodin portin pieli\".\n\n\"Jos se on liukas, niin kyllä minä sannoitan\", vastasi Lyyli ja meni\npois Sannan tyköä.\n\nSannan ei tehnyt mieli olla Kraatari-tädillä, kun oli saanut johonkin\nmäärin uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hän sanoi sentähden; \"Ei, kyllä\nminun jo täytyy mennä kotia iltatoimiani tekemään\". Sitte kääntyi hän\nMikkiin kysyen: \"koska sinä tulet kotia?\"\n\nMikki ei tahtonut hänelle selvittää, ett'ei hän enään saattanut kotia\ntullakkaan, vaan vastasi lyhyesti: \"En tiedä\".\n\nSanna meni, ja vähitellen myös kaikki muut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme viikkoa oli kulunut siitä, kun Mikki ja Lyyli kuulutettiin.\nKraatari-tädin huoneessa oli joka nurkka ja pieli puhdas ja siisti,\nlaattialla oli riivittyjä katajan-hakoja ja kukkakiehkuroita huoneen\nseinillä, mutta kauniin kukka tässä huoneessa oli Lyyli. Tämä ihana\ntyttö oli nyt morsius-puvussa. Hänen vaatteensa olivat mustat, joka\nolikin mukavaa hänen päänsä vaatetuksen suhteen, sillä hänellä oli\npäässä kiillekullan kukista ja kierukoista tehty puolen kyynärän\nkorkuinen kruunu, leveä valkoinen pitsi oli laskostettu kaulan\nympärille, pitsin päälle oli sinne tänne pantu punaisia kukkia, ja\npunainen silkkirihma oli sidottuna vyötäröille.\n\nKaaso eli se, joka morsianta vaatettaa, oli nyt valmiiksi pukenut\nLyylin. Nuori pariskunta oli kirkossa vihittävä. Pohjanmaalla usein\ntapahtuu, että morsius-pari Jumalan palveluksen jälkeen kirkossa\nvihitään. Vähäinen oli hääjoukko, joka kirkolle seurasi mahtavan Niemen\npoikaa ja hänen kaunista morsiantansa, mutta jos se oli vähäinen, niin\nsitä suurempi oli kansa, joka jäi kirkkoon katselemaan morsius-paria,\nsillä miesmuistiin ei ollut kukaan nähnyt näin kaunista pariskuntaa.\n\nVihkimisen jälkeen läksi vähäinen hää-joukko taas Lyylin kotia, jossa\npäivällinen oli heille valmistettuna. Näissä häissä ei tanssittu, sillä\nhuone oli vähäinen, eikä muutoinkaan morsius-pari oikein iloita\nsaattanut, sillä he olivat nyt viimeisen päivän kotiseuduillansa; Lyyli\noli tänä päivänä hyvästi jättävä kaikki tuttavansa. Se toki Lyyliä\nlohdutti, että hänen äitinsä oli heidän kanssaan tuleva. Kraatari-täti\noli luvannut saattaa lapsiansa pohjois-Hämeessä asuvan serkkunsa tykö,\nsillä nuoret eivät hänen serkkuansa tunteneet. Heidän oli aikomus\nsiellä asua siksi kuin Mikki pääsisi lampuodiksi.\n\nPohjanmaalla eivät talot yleensä ole suuret, siellä kukin itse hoitaa\nomaisuutensa, mutta Hämeessä usein talolliset lampuoteja pitävät, ja\nsenpä vuoksi Mikkikin sinne pyrki.\n\nHää-päivä riensi loppuun, ja vieraat tulivat sanomaan jää-hyväisiänsä.\nKaikki olivat he kovin liikutetut, kun menivät pois. Vieraitten mentyä\nistuivat Mikki ja Lyyli portahille, he tahtoivat vielä viimeisen kerran\nsieltä katsella ilta-auringon loistoa.\n\n\"Muistatko, Lyyli, vielä\", sanoi Mikki, \"kuinka lasna ollessamme täältä\nkatselimme, miten aurinko levolle laski? Me olimme lapset, mutta jo\nsilloinkin olimme onnelliset ainoastaan jolloin yhdessä saimme olla\".\n\n\"Muistan\", vastasi Lyyli, \"ja mitä iloa minulla vain oli, sitä täytyi\nminun sinullekkin ilmoittaa, muuten en saattanut tyytyväinen olla. Nyt\nolemme aina yhdessä, ja toivon, että saatamme onnellisiksi tulla,\nvaikka jätämmekin lapsuutemme kodit\".\n\n\"Ja kerran, se toivo on minulla varma\", lausui Mikki, \"me vielä tänne\ntakaisin palajamme\".\n\nNäin kuiskaelivat nämät nuoret tämän viimeisen illan, vaan toisen\npäivän aamun koittaessa oli kaksi kuormaa valmiina pihalla.\nKraatari-täti lukitsi huoneensa oven, ja tämä vähäinen perhe läksi\nkotiseuduiltansa kauas pois onneansa hakemaan.\n\nKappaleen matkaa maantiestä oli vähäinen vuoren kukkula; siinä istui\nvanha mies, vaan kun meidän matkustavaiset olivat ohitse menneet, nousi\nukko istualta ja läksi syvästi huokaten Niemelle päin.\n\n\n\n\nIX.\n\nVanhus.\n\n\nVuosia menee, toisia tulee, ja ne katoavat taas. Aika joutuu, vaan se\nei kulu jälkiä jättämättä. \"Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen\nkasvattaa\", sanoo sananlasku. Kuusi vuotta oli kulunut, sitte kuin\nMikki nuoren vaimonsa kanssa läksi Kuuselan rannoilta, ja aina vielä\noli Kraatari-tädin ovi lukussa, se oli jo varsin ruostunutkin. Huoneen\nkatolla kasvoivat sammaleet, mutta pihlajat pihalla olivat lehevät ja\nkauniit, niinkuin ennenkin. Linnut visertelivät iloisesti, sillä nyt\noli Kesäkuun alku-puoli.\n\nVieno tuuli tuuvitteli Pohjanlahden aaltoja, ja vähäinen vene näkyi\nlainehilla liikkuvan. Yksinäinen vanha mies istui veneessä, hän souteli\nhiljaa rantaan päin. Rannalle tultuaan veti hän veneensä maalle.\nVeneestä otti hän ongen ja vähäisen kappasen, jossa oli kaloja, ja\nistahti sitte nurmelle. Vanhus istui siinä vaiti, ikään kuin syviin\nmietteisin vaipununna. Hänen hiuksensa olivat varsin valkoiset, ja\npitkä valkoinen parta tippui hänen rinnallensa. Ukko huokasi syvään,\nsanoen itseksensä:\n\n\"Mikä olen minä? Olenko tottakin sama mies kuin ennen, jolloin Niemellä\nisäntänä olin? En olekkaan. -- Minä olen kuin karsittu kuusi, kuin\nkuorittu koivu, olen kuin lahonnut puu. Kuinka sanoi Kraatari-tädin\ntyttö sadussansa? -- 'Silloin on sinunkin sydämmes kovan vamman saava,\nja sinun korkea latvas kaatuu'. Niin se taatun\", lausui ukko ja nousi\nistualta. Samassa kuului ratasten jyrinä, se läheni, ja jopa tulikin\nrattaat pihaan. Rattahilta hyppäsi vaimo, jonka Niemen ukko heti tunsi\nKraatari-tädiksi, vaan täti ei ukkoa tuntenut, sillä ukko oli\nvanhentunut tuntemattomaksi. Oikoinen selkä oli koukistunut, ruskeat\nhiukset olivat jo valkoisiksi tulleet.\n\nKraatari-täti koetti vääntää ovensa lukkua, vaan se oli ruostunut ja\nkankea eikä tahtonut aueta. Niemen ukko katseli järkähtämättä tätiä\nsiksi, että täti hänen huomasi. Sitte läheni hän sanoen: \"Tunnetteko\nvielä minua\".\n\nTäti katseli ukkoa ja sanoi sitte: \"En tunne\".\n\n\"Niin\", vastasi ukko, \"Murheet tuopi mustan muodon, ei ole Niemen ukko\nenään sama kuin kuusi vuotta takaperin\".\n\n\"Niemi!\" huudahti täti, \"no miten nyt jaksatte? Enpä olisi tuntenut\nteitä!\"\n\n\"Hm, menee päivät, menee vuodetkin, vaikka eivät mene jälkiä\njättämättä. Taloni paloi poroksi, enkä minä enään jaksanut sitä\nrakentaa, sillä vanhuus tuli ja nurkka-mieheni oli poissa\" -- ukon ääni\nvapisi vähän -- \"minä myin taloni, ja rahani tallensin minä\nhuoneessani, mutta eräänä iltana, kun kotia tulin, oli huoneeni ovi\nauki, ja rahat poissa, muuten oli kaikki paikoillansa. Minä saan toki\nkohtuullisen muonan talosta, ett'ei minulla hätää ole\", Nämät viimeiset\nsanat sanoi ukko äänellä, jossa vielä vanha pöyhkeys ilmautui.\n\n\"Kylläpä teillä murheita kyllin onkin ollut\", vastasi täti. \"Pojallanne\nsitä vastaan on kaikin tavoin menestystä ollut. Hän pääsi ensin\nlampuodiksi vähäiseen taloon, joka oli serkkuni emo, vaan sitte sai hän\nvuokrata erään evestin virka-talon, jossa hän on hyvin toimeen tullut,\nSiellä ovat tahtoneet minuakin viipymään vuodesta vuoteen, mutta teki\ntoki mieleni omaa pesäänikin vielä katsella, Kaksi kaunista lasta\nMikillä on; nuorempi varsinkin on kaunis, sillä se on niin\nympyriäiskasvoinen, kuin nisu-kakko. Niitä lapsia oikein ikäväni tulee,\nsillä aina he ympärilläni pyöri\".\n\nNäin puhuttuaan meni täti taas tupansa oven lukkua vääntämään, ja ovi\naukeni. Hän käski nyt ukkoakin sisälle, mutta tämä ravisti päätään,\nsanoen, että hänen täytyi kotia lähteä, Ukko aikoi mennä, mutta\nKraatari-täti huusi häntä vielä takaisin, kysyen:\n\n\"Mitäs Kuuselasta kuuluu? Onko siellä vielä kaikki entisellään?\"\n\n\"Kaisu on naitu hyvään taloon, ja Kuusela on vanhentunut hänkin\",\nvastasi Niemi ja läksi sitte pois.\n\nKraatari-täti kummeksi Niemen ukon muuttumista. Hän ajatteli\nitseksensä; \"Maailma nuijii, vaan ukon sydäntä ei mikään nuija ole\npehmittänyt ennenkuin vasta nyt, vanhuuden päivinä nyt vihdoinkin on\nnuija koskenut -- mutta pelkään toki, että vieläkin vanhaa ylpeyttä\nukossa asuu, koska ei hän tupaani tullut; hänellä oli kyllä aikaa --\nmihinkäpä hänen olisi kiirutta ollut? Lyylistä hän ei puhunut, eikä hän\npojastansakkaan olisi kysynyt, jollen noin muuten olisi puhunut\".\n\nNäin tuumasi täti korjatessaan kapineitansa huoneesensa, mutta Niemen\nukko kulki syviin mietteisin vaipununna metsä-polkua pitkin Niemelle\npäin.\n\nKotia tultuansa istahti ukko vuoteensa äärelle, syvä huokaus nousi\nhänen rinnastansa, ja hän lausui itseksensä: \"Yksin olen aina, aina\nyksin, tämä on oma syyni. Poikani olisi kyllä takaisin tullut, jos\nolisin tahtonut, mutta enkö silloin olisi alentanut itseäni, jos olisin\nkäskenyt hänen takaisin, kun kerran olin ajanut hänen pois -- se ei\nmihinkään olisi sopinut\". Hänen oma-tuntonsa kuiskasi kyllä välistä:\n\"Joka ylpeää luontoansa on seurannut ja väärin tehnyt, sen pitää myös,\njos parannusta tehdä tahtoo, itseänsä nöyryyttämän\". -- Nämät tunteet\ntukehutti hän toki pian ja ajatteli: \"Minä lähden poikani luo;\nvarmaankaan ei hän minua tunne eikä isänä tietää saa, että entinen\nmahtava Niemen ukko, hänen ylpeä isänsä, on kerjäläisenä tullut häntä\nkatsomaan. Aamu on ollut, päivä mennyt, ja jo iltakin joutuu, elämäni\nilta, minä tahdon vielä nähdä poikaani, ennenkuin päiväni päätän\". Näin\najatteli ukko ja meni väsyneenä levolle.\n\n\n\n\nX.\n\nMatkustaja.\n\n\nViikon päivät siitä, kuin Kraatari-täti tuli kotio, istui\npohjois-Hämeessä maantien-ääressä vanha valkia-päinen ukko. Aurinko oli\njuuri laskenut, ja viileä tuulonen humisi hiljaa kahden puolen\nmaantietä olevassa honka-metsässä. Ukko pyyhkäili hiallaan hikeä\notsastansa ja nousi sitte istualta, sanoen itseksensä: \"Ehkä taas\njaksan eteenpäin kulkea, koska päivän helle ei enään polta, mutta\nminunpa jo vähitellen pitäisi tuleman sinne, missä poikani asuu\", ja\nkatsellen ympärillensä ajatteli hän: \"Täällä ei yhtään ihmis-asuntoa\nnäy -- ei mitään muuta, kuin nuot iki-vanhat hongat\".\n\nHiljalleen kulki hän taas maantietä pitkin ja näki, vähän matkaa\nkuljettuansa, yksinäisen mökin. Ukko meni mökkiin, siellä istui mies.\nHän katseli ukkoa sanoen: \"Hyvää iltaa! istukaa\".\n\nNäytti siltä, kuin mies olisi ollut hyvin tottunut ottamaan vastaan\ntuntemattomia: Hän kyseli nyt vanhukselta, mistä hän oli, ja vastauksen\nsaatuansa kysyi hän vielä muutamia kyselmiä ja näkyi sitte olevan hyvin\ntyytyväinen. Hän tiesi nyt kuka ukko oli, ja huomasi myös, ett'ei ukko\nhäntä tuntenut. Tämä mies oli tietäjä ja oli kulkenut milloin missäkin.\nNäillä kulku-retkillänsä oli hän myös ennen ollut Niemen tienoilla. --\nHän otti nyt ukon käteen kiini lausuen: \"Oi, kuinka paljon ristejä ja\nviivoja kädessänne on! Kah! tässäpä näen, että teillä on likisiä\nsukulaisiakin tässä pitäjässä -- hm, mutta mitä tuommoisia juttelen,\nitse asianne parahiten tiedätte\".\n\n\"Mitä, oletteko tietäjä?\" kysyi ukko.\n\n\"Hm, vähän yhtä ja vähän toista tiedän enemmän, kuin muut. _Sillä_ minä\nparaasta päästä elän, että tietojani muillekkin annan\", vastasi\ntietäjä.\n\n\"Niin, niin, kyllä ymmärrän\", sanoi ukko ja otti kukkarostansa\nhopea-rahan, jonka hän antoi luiskahtaa tietäjän kouraan. Sitte\nkurkotti hän kättänsä tietäjälle, joka heti oli valmis puhumaan:\n\n\"Pohjanmaalta tulette, niinkuin sanoittekin; rikas, mahtava olette\nollut, köyhäksi olette tullut, vaan köyhemmältä toki näytätte, kuin\ntodellakin olette. Vähän matkaa täältä on teillä poika taikka tytär\".\n\n\"Poika, mutta ei tytär!\" keskeytti ukko.\n\n\"No, pojan vaimo ja lapsen lapset\", lisäsi tietäjä.\n\n\"Missä on poikani? Mihinkä päin menisin, että hänen tapaisin?\" kysyi\nukko.\n\n\"Kulje ensin metsän läpi, mene sitte maan-tien poikki, jouda vielä\nlahden halki, niin näet rannalla talon. Siellä on lapset kuin\nruusu-kukat, emäntä, jonka vertaista ei löydy näillä paikoilla, ja\nisäntä toimellinen, jalo, hyvä, oivallinen\".\n\n\"Kiitoksia neuvostanne! huomenna lähden, kun vain ensin saisin täällä\nyöni levätä; minä olen hyvin väsynyt\".\n\n\"Kyllä, varsin halusta\", vastasi tietäjä.\n\nUkko lepäsi yönsä ja läksi aamulla taas matkalle, hän kulki eteenpäin\nja näki, ennätettyänsä metsän läpi, kylän vähäisen lahden rannalla, ja\nlahden toisella rannalla näkyi kartano, jonka ukko arveli siksi, jota\ntietäjä oli tarkoittanut.\n\nUkko meni nyt maantien poikki ja kulki kapeata polkua pitkin kylään.\nSiellä väkeä liikkui edes takaisin, sillä nyt oli pyhä-päivä. Hän näki\nmuutamia nuoria menevän rannalle, josta aikoivat lähteä järvelle. Ukko\nriensi sinne ja pyysi, että häntä ottaisivat veneesen ja saattaisivat\nhänen toiselle puolen lahtea. Nuoret ottivat vanhuksen veneesensä,\nkoska heidän muutoinkin oli aikomus lähteä lahden toiselle puolen.\n\nPäivä oli jo yli puolen, kun vene rannalle ehti; nuoret menivät tietä\npitkin, joka vei rannalle olevan kartanon ohitse erääsen kylään, mutta\nukko meni polkua myöden kartanoa kohti. Hän meni muutamia askeleita;\nmutta polvensa värähtivät kummasti, kun hän ajatteli, että ehkä\nmuutaman hetken päästä hän jo näkisi poikansa. Ukko ei mennyt\nedemmäksi, vaan istui tien vieressä olevalle kivelle. Hän katseli\nympärillensä -- seutu oli varsin ihana; tuolla tuo kaunis järvi\nsaarinensa, täällä vihavat pellot, joidenka äyräitä kukka-nurmet\nkaunistivat, ja talon ympärillä iki-vanhat koivut, jotka lehevinä\nseisoivat.\n\nUkko istui ihmetellen seudun ihanuutta, ja samassa kuuli hän kauniin,\nsuloisen äänen laulavan:\n\n    Tuoll' Pohjanlahden rannalla\n    On sileällä nurmella\n    Mun kotoni. Vaikk' matala,\n    Se ompi mulle kultala.\n\n    Siell' ompi laakso lauhkea\n    Ja lehto kaunis, tuuhea.\n    Mä siellä istuin, laulelin\n    Ja ystävääni muistelin.\n\n    Mun lauluni, kun kajahti,\n    Toi ystäväni luokseni;\n    Mä hänen omakseni sain\n    Ja jouduin kauas kodostain.\n\n    Vaan vaikka koti-tienoilta\n    Mä jouduin kauas armailta,\n    Niin sinne toki mieleni\n    Ja aatteheni lentävi.\n\n    Ja jospa sinne joutuisin\n    Mä kerran vielä takaisin,\n    Niin laulaisin mä ilolla;\n    Oi kallis, kaunis Pohjala!\n\nUkko oli kuunnellut, kummasti sykki hänen sydämmensä, ja nousten\nistualta sanoi hän itseksensä: \"Lyylin ääni. -- Sydän, miksi pehmenet?\nHän on ryöstänyt sinulta elämäsi ilon, vanhuutesi turvan\". -- Ukko\nläheni nyt taloa -- ja mikä näkö -- siellä istui ruoho-pihalla lehevien\npuitten varjossa ihana Lyyli kahden kauniin lapsensa kanssa. Lapset\npoimivat voi-kukkia, joista äiti sitoi kiehkuroita.\n\nUkko tuli lähemmäksi, kumarsi ja pyysi ruo'an apua. Lyyli nousi heti ja\naikoi mennä tuomaan, mutta ukko sanoi vielä:\n\n\"Saisinko, emäntä hyvä, täällä vähäisen levähtää? Olen kovin\nväsynyt\".\n\n\"Kyllä\", vastasi Lyyli, ja käski sitte ukkoa sisälle. Toinen lapsista\nrupesi huutamaan: \"äiti, äiti! älä jätä!\"\n\n\"Älä huuda, Maiju\", sanoi Lyyli, \"vaan tule sisälle -- ja Mikki tule\nsinäkin\".\n\nUkko katseli poikaa, hän oli varsin isänsä kuva. \"Tuommoinen oli\nminunkin Mikkini piennä\", ajatteli ukko. Sisälle tultuansa käski hän\npoikaa luoksensa, kysyi hänen nimensä ja koetti kaikin tavoin häntä\nmiellyttää.\n\nPoika oli iloinen ja vilkas eikä yhtään ujoksunut, vaan hyppäsi ukon\nsyliin, kysyen: \"Mistä sinä olet?\"\n\n\"Pohjanmaalta\", vastasi ukko.\n\n\"Vai Pohjanmaalta! Sieltä on iso-isänikin; oletko häntä nähnyt?\"\n\n\"En tiedä. Kuka on iso-isäsi?\"\n\n\"Etkö häntä tunne -- Niemen ukkoa?\"\n\n\"En tunne\".\n\nHeidän näin puhuessaan tuli Mikki, joka oli ollut vainioitansa\nkatselemassa, sisälle. Hän tarkasteli ukkoa ja kysyi sitte, mistä hän\noli, vaan pikku Mikki vastasi vanhuksen puolesta: \"Vieras on\nPohjanmaalta, mutta ei hän tunne iso-isää\".\n\n\"Niin, poikani, Pohjanmaa on lavea, ei kaikki Pohjalaiset iässään\ntoisiansa näe\", vastasi Mikki.\n\n\"Voi jospa olisit tuntenut iso-isääni\", sanoi taas pikku Mikki, \"hän on\npitkä, kaunis vanha ukko ja rakastaa isää ja meitä\".\n\n\"Oletko sinä nähnyt iso-isääsi, koska tiedät, että hän sinua rakastaa\",\nsanoi vanhus pikku Mikille.\n\n\"En ole\", vastasi poika, \"mutta äiti on niin sanonut; ja äiti sanoo,\nettä pitää joka ilta ja aamu siunata iso-isää, että Jumala häntä\nmuistaisi -- mutta mikä sinun on, ukko? -- silmäs ovat vettä täynnä\".\n\n\"Ilta tulee, silmiäni sumuttaa\". Ukon ääni värähti, kun hän sanansa\nsanoi.\n\nPoika puhui vielä: \"Isä ja äitikin iso-isää aina siunaavat; äiti sanoo:\nHyvä Jumala! Siunaa häntä ja pehmitä hänen sydämmensä\".\n\n\"Lapseni! sinä vaivaat vanhusta\", sanoi Lyyli, \"tule nyt pois\".\n\n\"Antakaatte hänen olla vain\", vastasi ukko, \"minä rakastan lapsia.\nSitte on jo aikoja kulunut, kuin olen niitä sylissäni pitänyt\". Pari\nkyyneltä vieri hiljaa ukon poskille, ja poika huudahti taas:\n\n\"Miksi ukko itkee?\"\n\nVanhus lausui: \"Hm, rästäät tippuu, kevät tulee, ukko tulee uudestaan\nlapseksi\".\n\nMikki oli järkähtämättä katsellut ukkoa, ja nyt käski hän poikaansa\nluoksensa sanoen: \"Lapseni! pyydä vierasta siunaamaan isääsi ja\näitiäsi\". Kun lapsi viattomasti ukolle sanoi, mitä isä oli käskenyt,\nniin Mikki lausui:\n\n\"Isä, rakas isä! minä pyydän: anna lapseni rukous sydämmesi voittaa!\"\n\nVanha ukko ojensi heille kättänsä, sanoen: \"Jumala teitä kaikkia\nsiunatkoon! Siunattu sinä äiti, joka opetit lapseni lapsia minua\nsiunaamaan, ja sinä pikku Mikki, joka opetit minua tuntemaan kelpo\näitiäsi\".\n\nOnni oli nyt ylinnä tässä kodossa, ja Mikki jutteli ukolle, miten hänen\noli asiat hyvin menestyneet, ukko puhui myös, mitä koetuksia hän oli\nkärsiä saanut, mutta kaikki nämät tapaukset olemme jo kuulleet silloin,\nkuin ukko Kraatari-tädin kanssa haasteli.\n\n\"Nyt varmaankin aina olette meillä\", sanoi Lyyli. \"Oi Mikki! nyt olemme\nniin onnelliset, kuin vain maailmassa olla saattaa\".\n\n\"Tiedän minä\", lausui Mikki, \"koska vielä onnellisemmat olemme --\nsilloin kuin kaikin Mittumaari-iltaa vietämme Pohjanlahden rannalla\".\n\nMikki kertoi nyt ukolle, miten heidän oli ollut aikomus lähteä\nMittumaariksi Kraatari-tädille, jonka vuoksi täti jo ennen oli\nlähtenytkin kotia, laittaaksensa yhtä ja toista lapsiensa ja lastensa\nlapsien tuloksi.\n\nMittumaari tuli, ja Kraatari-tädin huone oli taas Juhannus-aattona\nkoristettn niinkuin tavallisesti ennenkin Lyylin kotona ollessa.\nPihalla istuivat kukoistavien pihlajien suojassa Täti ja Niemen ukko\nsekä Mikki ja Lyyli lastensa kanssa. Onnellisna istuivat he tässä vielä\nmyöhään illalla, muistellen entisiä muistoja, nuoruuden armahia aikoja\nja katsellen Pohjanlahden välkkyviä aaltoja siksi, kuin aurinko levolle\nlaski.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia vuosia vielä oli Mikki vuokratussa kartanossaan, vaan\nPohjanlahden rannoille oli hänen halunsa, jonka vuoksi hän\nkoti-tienoillansa osti itsellensä talon, jossa hän perheinensä sitte\neli onnellisna.\n\nNiemen ukko muutti poikansa taloon ja eli vielä kauan hänen tykönänsä.\nRauhallisna, niinkuin tyyne kesä-ilta, kuluivat ukon vanhuuden päivät\nhänen lastensa luona, ja heistä oppi hän myös tuntemaan, että: Jumalan\npelko, rakkaus ja työ onnen tuo, vaan ei peritty rikkaus.\n\n\n\n"]