[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBn9iqbuRidcGZILPJC32QA5bkJN6CeulLq1V1Fep-mo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},814,"Kreivin aikaan","Ivalo, Santeri",1866,1937,"814-ivalo-santeri-kreivin-aikaan","814__Ivalo_Santeri__Kreivin_aikaan","Historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1926,null,58511,378272,false,74641,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Historical fiction",[],"\"Kreivin kaupunki 1: Historiallinen romaani Pietari Brahen aikuiselta Pielisen\" by Simo Eronen is a historical novel written in the early 20th century. The narrative explores the complex social dynamics and political tensions during the Swedish Empire’s rule over the Karelian region, focusing on the plight of the local Karelians amidst shifting powers and societal changes.   The opening of the novel sets the stage by detailing the historical context of the Karelian territory during the years surrounding the Russian War of 1656-58. A wealthy Karelian community struggles under the harsh and corrupt governance brought by the Swedish administration. Characters like the oppressive tax collector, Herr Henrik, and a young Karelian named Hilippa come into sharp focus during a tense confrontation over tax payments, shedding light on the broader themes of resistance, identity, and injustice that shape the lives of the Karelians. The interactions highlight the local population's despair as they navigate the socio-political landscape imposed upon them and emphasize the human cost of imperial ambition. (This is an automatically generated summary.)",[],252,"1600-luvulle sijoittuva historiallinen romaani kuvaa elämää kenraalikuvernööri Pietari Brahen hallintokaudella. Tarina seuraa ylioppilaiden elämää Turun akatemiassa, kolmikymmenvuotisen sodan taisteluita Böömissä sekä tapahtumia Kajaanin linnassa historiallisten käännekohtien keskellä.","Santeri Ivalon 'Kreivin aikaan' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 814.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KREIVIN AIKAAN\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nSANTERI IVALO\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1929.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Myttyyn mennyt juhlanäytäntö.\n    II. Kankaisissa.\n   III. Pluutu-Mikkeli.\n    IV. Sotaväen otossa.\n     V. Agneta Hornin häät.\n    VI. Suurilla sotasijoilla.\n   VII. Pragin valloitus.\n  VIII. Rauha!\n    IX. Jyrin kirje.\n     X. Kirkon rienaus.\n    XI. Kreivi Pietari Brahe.\n   XII. Tarkastusmatkalla.\n  XIII. Kajaanin linnassa.\n   XIV. Koristelematon kosinta.\n    XV. Kutsu saapui.\n   XVI. Ystävykset yhtyvät ja eroavat.\n  XVII. Elämän ja kuoleman vaiheilla.\n XVIII. Kotiin.\n\n\n\n\nI. MYTTYYN MENNYT JUHLANÄYTÄNTÖ.\n\n\nLeppoisasti lämmitti keväinen aamuaurinko kivisen kirkkoaidan\nitäsivustaa, johon nojautuneina seista retkotti muutamia\npitkätukkaisia, liuhupartaisia nuorukaisia. He olivat ylioppilaita.\nKiviaidan viereinen talo siinä oikealla tuomiokirkon takana, ja siihen\nkuin kiinni kasvanut, oli heidän opinahjonsa, akatemiatalo. Turun vanha\nkoulutalo, jossa teinejä edellisinä vuosisatoina oli \"saunoitettu\", oli\nnäet nyt kuusi vuotta sitten, jolloin Turun yliopisto perustettiin,\nkohotettu akatemiatalon arvoon. Siihen taloon päin nyt noiden aidan\nvierellä lepääväin, tasalakkisten nuorten miesten silmät pälyivät.\n\nVarsinkin nuorimpain ylioppilaiden oli tapana aamuisin, ennenkuin\nmenivät kolkkoon, kylmää uhoavaan opetustaloon, kokoontua tänne ulos\ntarinoimaan. Tänään he eivät kuitenkaan siinä odottaneet luentojen\nalkamista, -- niitä ei oltu akatemiassa pidetty eilenkään. Siellä oli\nnäet eilen vietetty maisterinvihkiäisiä kaikkine niihin kuuluvine\njuhlamenoineen; muutamat nuoren akatemian kasvateista olivat näet tänä\nkeväänä saavuttaneet tuon oppiarvon. Ja tänään sinne odotettiin\nylhäisiä vieraita, kirkonmiehiä ja ylimysväkeä, joten eilisiä juhlia\ntavallaan vielä tänään jatkettiin.\n\nJuuri noita eilisiä akatemiajuhlia koskivat kiviaidalla ja sen kupeella\npäivää paistattavain nuorukaisten keskustelut. He heittivät siinä\npistosanoja ja sutkauksia toisilleen, remahtivat väliin nauramaan,\nmutta vaipuivat sitten taas alakuloisiksi ja häpeileviksi.\n\n-- Harmillinen juttu, huudahti jälleen muudan joukosta. -- Juhla oli\nkuitenkin jo päättymäisillään niin hyvin...\n\n-- Mutta nyt se juhlajuttu ei olekaan päättynyt, toisti toinen melkein\nuhkaavasti. -- Siitä tulee vielä tuliset käräjät!\n\n-- Jossa meidät, beaanit, pannaan altavastaajiksi ja sekä henkisen että\nruumiillisen ruoskan alaisiksi, ennusti kolmas kaameasti.\n\n-- Niin, kaiketi jo tänään ruvetaan tutkimaan tuon illallisen kolttosen\nsyitä? kyseli yksi hiukan arasti.\n\n-- Varmasti ja ankarasti, vakuuttivat toiset.\n\nHullusti ja harmillisesti siinä olikin illalla sattunut, eikä ollut\nihme, että nuoret syntipukit nyt pahoittelivat ja ennustivat itselleen\nkuria vanhempain ylioppilaiden taholta.\n\nRötös oli tapahtunut juuri juhlan huippukohdassa, kun akatemiatalossa\nesitettiin eräiden vanhempain civisten sommittelemaa näytöskappaletta.\nTosin ei mitään varsinaista juhlanäytelmää oltu esitetty eilisessä\nvihkiäisjuhlassa, niinkuin edellisessä, jolloin erityinen sellainen oli\nlatinaksi kirjoitettu ja harjoitettu. Eilen oli vihkiäisten\npäättäjäisiksi järjestetty ainoastaan muutamia raamatullisia kuvaelmia,\njoita nuoret ensivuotiset olivat vanhempain johdolla ottaneet\nesittääkseen. Pari alkukuvaelmaa olikin mennyt aivan säädyllisesti ja\nmoitteettomasti, -- viimeisenä oli sitten jälellä viimeistä tuomiota\ntaikka oikeammin sen julistamista esittävä kuvaelma. Valkopaitainen\nenkeliparvi ilmestyi näyttämölle, s.o. sisemmän koulutuvan\ntakapermannolle, ja sinne oli sitten ylituomarin julistaja-enkelin\nliideltävä lepattavin siivin alas taivaasta, s.o. tuvan laesta,\nilmoittamaan sen hetken tuloa, jolloin on tuomittava eläviä ja\nkuolleita. Tämä julistaja oli kattohirsien varaan rakennetulta\ntilapäätelineeltä laskettava alas kurkihirteen kiinnitettyä köysipeliä\nmyöten.\n\nKaikki oli valmista. Permannolla seisovat hyvät ja pahat enkelit\nlaususkelivat siinä jo kuvaelmaan kuuluvia säkeitä, ja julistajaenkeliä\noli ruvettava vipuamaan taivaasta alas. Mutta mikä lie sillä hetkellä\nsattunut: teline ylhäällä petti! Sekä siihen kuuluvia lankkuja että\nkattolautoja rupesi yhtäkkiä yläilmoista romahtelemaan lattialle juuri\nkun julistajaenkeli heittäytyi laskuköyden varaan alas liidelläkseen.\nTuo taivaasta laskeutuva julistaja oli pahemmassa kuin pulassa: köysi\nei luistanut hyvin ja lautoja sinkoili hänen ympärillään. Hän hätääntyi\nsiellä ylhäällä, hapuili toivottomasti käsillään joka taholle ja --\nhuusi apua! Nyt hätääntyivät köyden pitelijätkin ja päästivät kaiken\nromahtamaan alas; itse pääenkeli putosi sieltä lautojen lomissa\nlattialle hyvin vähän enkelimäisesti.\n\nNoloa, täydellistä sekasotkua! Permantoenkelit niin hyvät kuin pahatkin\npakenivat lautasadetta eivätkä ehtineet auttamaan ylienkeliä irti\nkainalonuorista; yleisö, professorit ja kutsuvieraat, vetäytyivät\nvähitellen tiehensä. Tosin siinä kaikessa oli jotakin maailmanlopun\nryskettä ja hävitystä, mutta ei sellaista, joksi kuvaelma oli\ntarkoitettu.\n\nSe oli päättynyt rötökseen, -- tämä oli auttamaton tosiasia. Mutta\nkenen syy?\n\nKiviaidan reunalle istumaan nousseet nuoret miehet syyttelivät siitä\netupäässä sitä Esa-nimistä toveriaan, joka oli ollut pääenkelin\nvaativassa osassa.\n\n-- Sinä Esaias Pontanus siellä katon rajassa taitamattomasti toheloit,\nsärjit telineen ja pudotit lautoja alas!\n\n-- Teline oli huonosti tehty, puolustelihe asianomainen, hento, kalpea\npoika, jota hänen toverinsa puhuttelivat väliin Sillan Esaksi väliin\nnimen latinalaisessa muodossa. Hänet oli juuri hentoutensa ja\nkepeytensä vuoksi pantu ja pakotettu liitelijäenkelin vaaranalaiseen\ntehtävään. -- Jäin siellä yhtäkkiä roikkumaan köyden varaan; siinä ei\nolisi ollut hauskaa kenellekään!\n\n-- Mutta silloin tarrasit tietysti kiinni vanhoihin lautoihin, tunnusta\npois, ja repäisit niitä irti, väittivät päällekantajat.\n\n-- Tietenkin koetin johonkin tarrautua, puolustelihe laiha nuorukainen\nteerevästi, joskin avuttoman näköisenä. -- Mutta en minä lautoja\nrepinyt, vaan lienee niihin tarttunut hinausköysi, joka ei heti juossut\nja joka veti laudat irti, kun minua ruvettiin laskemaan...\n\n-- Älä kiemurtele, Esa, sinä siellä hätiköit, kiivailivat vain toiset.\n-- Sinunhan olisi ollut siellä liikuttava sievästi kuin enkeli, jottei\nmitään rötöstä olisi päässyt tapahtumaan!\n\n-- Koettaisit itse roikkua köydestä, kun et tiedä edes, kestääkö laho\nniskahirsikään! -- Näin väitteli syytetty yhä, mutta armoa hän ei\nsaanut soimaajiltaan:\n\n-- Sinun on syy! Joka tapauksessa sinun olisi ollut pysyttävä siellä\narvokkaana, -- putoavat laudat olisi ehkä mitenkuten voitu selittää\nmaailmanlopun ryminään kuuluviksi. Mutta sinä rupesit huitomaan ja\nhuutamaan apua, -- ajattele nyt, peijakas vie, arkkienkeli, joka huutaa\napua!\n\nTottahan se oli tuokin, myönsi syytetty itsekseen, mutta ääneensä hän\nväitti, että siinä paikassa olisi kuka tahansa parkaissut.\n\n-- Ja hätäysittepä tekin, permantoenkelit, siellä alhaalla, pakoonhan\njuoksitte!\n\nTätä eivät nämä viimemainitutkaan voineet kieltää eivätkä selittää\naivan arvokkaaksi teoksi. Mutta pääsyyn he kuitenkin sälyttivät\nahdistamansa Esan hennoille hartioille.\n\n-- Jos ei meille kenellekään tänään kunnian kukko laula tuon eilisen\njohdosta, niin ei se laula sinulle varsinkaan, vakuuttivat he. --\nVanhemmat ylioppilaat uhkasivat jo eilen julmistuneina antaa meille\nselkään, ja sinut he uhkasivat tänään uudestakastaa Aurajoessa!\n\nSen he voivat tehdäkin, ymmärsi Esa. Hän oli selvillä siitä, että\nväärin ja kohtuuttomasti häntä tässä nyt syytettiin, mutta selvillä\nsiitäkin, että nuo vanhemmat civikset osaavat pitää nuorempainsa\njoukossa hirmuisen ja säälimättömän kurin. Sen hän oli kokenut viime\nsyksynä, jolloin hänet ja muut uudet ylioppilaat monilla\nkärsimysmenoilla otettiin akatemian yhteyteen. Saattavat nyt hyvinkin\nruveta uudestakastamaan, -- Esan selkäpiitä karmasi, kun hän ajatteli\npakollista uimista vasta jäänsä luoneessa Aurajoessa... Siinä sitä\nollaan! Hitto sentään, että hän oli lopultakin suostunut koko tuohon\ntaivaastaliitelijän virkaan, -- nyt hänestä ilmeisesti aiottiin tehdä\nse syyparka, joka saa vastata kaikkien yhteisestä onnettomuudesta!\n\nNuori mies puri hammastaan. Hän ei tahtonut näyttää pelkoaan eikä\nkatkeruuttaan, mutta hänen sydämeensä rupesi kasaantumaan synkkää\nuhmaa. Tämä elämä on nyt taas kokonaan hiivatista heitettyä! Viime\naikoina oli hän ollut mieleltään synkkä muutenkin, synkkä ja toivoton.\nEi ollut hänellä ruokaakaan. Opiskelepas tässä sitten nälkäisenä ja\näyrittömänä, -- se masentaa hilpeänkin luonteen. Aterian päivässä hän\noli viime aikoina saanut armeliailta porvareilta tai äveriäämmiltä\ntovereiltaan, -- miten senkään aterian nyt käynee tuon eilisen rötöksen\njälkeen! Talvikausi oli miten kuten mennyt kotieväiden ja kerjuun\navulla, mutta nyt keväällä tuntui lukutie nousevan aivan pystyyn, --\nnousevan niin useammillekin varattomille ylioppilaille. Mitä siitä\nlopuksi tulee...! No, olihan sitä yhtä ja toista muutakin, joka\nhäiritsi ja hidasti opiskelua, myönsi mietteihinsä vaipunut Esa, siitä\naidalta katsellessaan koulutuvan luona vähitellen elpyvää liikettä.\nNämä tällaiset monipäiväiset juhlat esimerkiksi...! Ja monet\npienemmätkin pidot, -- toverielämä yleensä, joka yhä enemmän nieli\nmukaansa kaikkine kujeineen, olviretkineen ja tappeluineen -- niihinkin\nsitä lukuaikaa hupeni. Nuoren miehen täytyi hymähtää kesken synkkäin\nmietteittensä. Aina sitä sentään pääsi toverien kanssa istumaan\nkellarikapakkain syvänteisiin, kiistelemään tieteellisistä ongelmista\ntaikka koreimmista porvaristyttäristä, vaikkei aamiaisesta ollut\ntietoa...! Hänen mielensä siinä taas keveni, ja yhtäkkiä heläytti hän\nikäänkuin äskeisen, surullisen keskustelun lopettajaisiksi sieltä\nkiviaidalta laulunpätkän:\n\n    Tyhjä on vatsa ja keveä on mieli.\n    Keveästi luistaa taas latinan kieli...\n\nToverit, äskeiset syyttäjät, yhtyivät lauluun, ja ennen pitkää\nnaurettiin koko sille eilisellekin hullunkurisuudelle. Sen raskaampia\neivät näiden nuorten huolet toki olleet. Ja samassa keskittyi heidän\nhuomionsa kirkon pääoven edustalle, johon jo rupesi keräytymään juhliin\nsaapuvaa väkeä.\n\n-- Mitä juhlia ne nämä nyt sitten taas oikein ovat? kysyi Esa, joka jo\neilen oli saanut juhlista tarpeensa. Eikä siitä näyttäneet olevan\nkaikki toisetkaan aivan selvillä.\n\n-- Muistojuhlia kenraali Ståhlhandske-vainajalle, joka jo vuosi sitten\ntänne tuomiokirkkoon haudattiin, tiesi sentään joku joukosta. -- Nyt on\nhänen leskensä saapunut Turkuun.\n\n-- Ja samalla juhlitaan kenraalin lesken akatemialle tekemää\nlahjoitusta, lisäsi toinen. -- Tänne keräytyy nyt kirkkoon ja\nakatemiaan paljon juhlapukuisia,\n\n-- Ylioppilaidenkin on kuulemma käsketty saapua juhlapuvussa kirkkoon,\ntiedotti muudan koiranleuka aidalta. Ja silloin remahti koko\nmuurinharjalla istuva nuorukaisparvi suureen nauruun.\n\n-- Juhlapuvussa!\n\nHehän olivat juhlapukimissaan joka päivä, niin arkena hioessaan\nvanhan latinakoulun kuluneita penkkejä, kuin pyhinä tuomiokirkossa, --\nyhdessä samassa nuhjautuneessa tai paikkaisessa opiskelijan lyhyessä\nmekossa. Muuta pukuahan heillä ei ollut. Olihan kyllä yliopistossa\nvarakkaampiakin oppilaita, oli eräitä nuoria aatelispoikia, joita\nyksityisopettajat ohjailivat, oli myös äveriäiden porvarien poikia,\njoilla oli riittävästi sekä vaatteita että kolikoita ja jotka joskus\nsaattoivat tarjota äyrittömällekin aterian tai olutkipon. Mutta\nuseimmat joukosta, opinteille antautuneet pappien tai muiden maalaisten\npojat, olivat yhtä köyhiä ja nukkavieruja kuin nämä kirkonaidalla\nistujat...\n\nYhtäkkiä kapsahtivat nuoret miehet muurilta alas ja lähtivät\nlaskeutumaan akatemiataloon päin. Professoreja näkyi näet jo astuvan\nsinne kirkon kupeitse pitkissä, mustissa juhlatakeissa ja valkoisissa\nlaskoskauluksissa, ja itse rehtori, Eskil Petraeus viittoili sieltä\nkipakalla kädenliikkeellä ensivuotisille, että heidän jo on aika\nasettua paikoilleen akatemiassa, sieltä kaikki yhdessä kirkkoon\nlähteäkseen. Ja aika jo todella olikin. Sillä Aurajoen sillalta rupesi\nkuulumaan ratsujen töminää ja rattaiden räminää, -- linnanvieraat\nolivat siis tulossa!\n\nHetken kuluttua heitä ajoikin sieltä ylös kirkkokatua myöten sekä\nherroja että rouvia, loistavissa, nahkalla päärmetyissä viitoissa ja\nhulmuavissa sulkahatuissa. Turun puolen pojat tunsivat tuosta komeasta\nsaattueesta kohta eräitä Kankaisten Horn-suvun ylhäisiä jäseniä,\ntiesivätpä he itsensä sotamarskinkin, Kustaa Aadolf-vainajan \"oikean\nkäden\", Kustaa Hornin, saapuneen Tukholmasta Suomeen näille juhlille.\nHe nyt kertoivat tarkemmin itse juhlan aiheestakin. Kuuluisan sotaurhon\nTorsten Ståhlhandsken leski, Kristina Horn, rikas ja ylhäinen rouva,\noli äsken palannut Saksasta, jossa hän miehensä kuoleman jälkeen oli\nvuoden viipynyt, ja hän oli nyt tuonut laivassaan lahjana Turun\nnuorelle akatemialle sen kirjaston, jonka Ståhlhandske voitokkaalla\nTanskan sotaretkellään oli kolme vuotta sitten ottanut sotasaaliiksi\nAarhuusin piispankaupungista, -- 900 vahvaa nidettä! Tämä suuriarvoinen\nlahja Suomen yliopistolle, jolla näihin asti tuskin oli ollut kirjastoa\nmuuta kuin eräitä oppikirjoja, tuotiin nyt linnasta niissä raskaissa\nvankkureissa, jotka parastaikaa, rakuunavartion ympäröiminä, kolisivat\nTurun kuoppaisilla kaduilla.\n\nJuhlat alkoivat kirkossa, jonka pääoven edustalla vallasvieraat\nnousivat satulasta ja jonne ylioppilaatkin nyt yhtenä rykelmänä\nsivuovesta laskettiin. Siellä piti tuolle loistavalle yleisölle, jonka\njoukossa nähtiin maan useidenkin ylimyssukujen edustajia ynnä\nkirkollisia ja maallisia mahtimiehiä, Turun ruotsalaissyntyinen vanha\npiispa, äreä-ääninen Isak Rothovius, kauniin, siloitetun ylistyspuheen\nTorsten Ståhlhandskesta ja hänen mainetöistään. Piispa kohdisti lopuksi\nkiitossanansa läsnäolevaan leskeen, jonka toimesta rikkaasti koristettu\nhautakappeli äsken oli tuomiokirkkoon rakennettu. Hautapuheen jälkeen\njatkuivat sitten kirkolliset juhlamenot messuineen ja virsineen.\n\nTällävälin oli akatemiatalon edustalla jo ruvettu vankkureista\npurkamaan niitä raudoitettuja arkkuja, joissa lahjakirjat olivat, sekä\nkantamaan niitä akatemiataloon. Joukko ensivuotisia ylioppilaita hiipi\nnyt kirkosta ulos uteliaina tätä aarretta näkemään ja auttamaan\nrakuunoita arkkujen kantamisessa. Tässä touhussa hääri jo äskeinen\n\"syntipukkikin\" mukana. Ja kun toiset toverit häntä siinä puhuttelivat\nSillan Esaksi, pysähtyi äkkiä eräs kuormaston saattomiehistä,\ntuuheaviiksinen, tummaksi ahavoitunut rakuunakersantti hänen eteensä,\ntuijotti häntä hetkisen jalat levällään ja virkkoi sitten:\n\n-- Oletpa piru vie sinä laiha poika lappalainen erään sukulaismieheni\nnäköinen, hänen nuorempana ollessaan.\n\nJa kun Esa vain ällistyneenä tuijotti outoa puhuttelijaa, jatkoi tämä:\n\n-- Sano, oletko Rautalammen salomailta kotoisin, Sillan Mikon,\nKiurusalmen kappalaisen poikia, -- hä?\n\n-- Sieltä olen kotoisin, myönsi Esa, yhä hämmästellen vieraan,\npunanaamaisen soturin puheita.\n\n-- Arvasinhan sen, kun sinua Sillan Esaksi sanottiin, jutteli rakuuna\nmielihyvissään. -- Samat kapeat kasvot ja hento vartalo kuin\nisälläsikin, -- terve, sukulaismies!\n\n-- Terve, vaikka en siitä sukulaisuudesta mitään tiedä, vastasi Esa\nojentaessaan hiukan epävarmasti vieraalle kätensä. -- Kuka olet sitten\nsinä, sotakarhu, joka minut isästäni tunnet?\n\n-- He, he, nauraa röhitti jäykkäliikkeinen rakuuna niin että vatsa\nhytkyi. -- Vai et minua enää tunne! No, vastahan olitkin nassakan tapin\nmittainen, kun minut viimeksi näit, ja senjälkeen on sotakarhu tietysti\nkouristunut. Mutta koetappas pinnistää älyäsi, etkö muistaisi sentään\nisäsi orpanaa, Jyri-setää Sysikorvesta, joka teidän salollanne erään\ntalvikauden majaili.\n\nJo vilkastui Esankin ilme:\n\n-- Jyri-sedäu, muistanhan toki; se oli sinä talvena, jolloin meidän\nsalolta ensi kerran haettiin miehiä sotaväkeen...\n\n-- Niin, pitkälle toistakymmentä vuotta siitä on aikaa, keskeytti\nrakuuna, joka jostakin syystä ei näyttänyt haluavan jatkaa keskustelua\ntuosta sotaväkeen hausta. -- Ja nyt sinä olet täällä papiksi\nopettelemassa, niinkö?\n\n-- Niin olen, vastasi Esa, hiukan huokaisten, tieteellisten opintojensa\nvastamäkiä muistellessaan.\n\n-- Nuorin pantiin siis lukutielle, totesi uusi sukulaismies. -- Miten\nolet sieltä korvesta asti tänne Turkuun kulkeutunut?\n\nJyri-setä tunsi ja muisti hyvin tarinan siitä, miten Mikko-pappi\nnuijasodan myllerrysten jälkeen ja kapinaan osallisena oli\npakolaisjoukon mukana lähtenyt Sisä-Suomen asumattomille perukoille ja\nsiellä asettunut pieneen uudiskappeliin sielunpaimeneksi. Esa sai nyt\nhänelle vain lyhyesti kertoa, miten isävanhus siellä erämailla oli\nruvennut lukemaan latinaa hänen, nuorimpansa, kanssa ja sitten\ntoimittanut hänet Viipurin kouluun, valmistuttaakseen hänestä itselleen\napulaisen. Mutta asiat olivat Suomessa nyt entisestään niin muuttuneet,\nettä papiksi pääsemistä varten oli opiskeltava myöskin Turun uudessa\nakatemiassa, ja sitävartenhan se oli Esa viime syksynä eväskontti\nselässään saapunut tänne.\n\n-- Ja milloin sinut täältä pönttöön päästetään? tiedusteli sukulaismies\nedelleen.\n\n-- Saa nyt nähdä, vastasi Esa vältellen. -- Kun olisi varoja, että\nsaisi painaa yhteen ponteeseen...\n\n-- Vai köyhyys puristaa, totesi rakuuna. -- Niin, kolikoita ei\ntietenkään paljon keräänny isällesi sieltä uudiskappelista. --\nTuikeasilmäinen, mutta hyväntahtoisen näköinen soturi kaivoi laajojen\nratsuhousujensa taskusta pari hopearahaa, jotka hän ojensi Esalle. Ja\nkun tämän toverit syrjästä kadehtien katselivat sitä odottamatonta\nanteliaisuutta, pisti hän lantin vielä heillekin, sekä rupesi edelleen\nEsalta kyselemään:\n\n-- Mitenkä muuten hentomielinen serkkuni, isäsi nimittäin, jaksaa\nsiellä korvessa? Hän on jo vanha mies.\n\n-- Raihnainen se kuuluu olevan, kertoi Esa. -- En ole nähnyt isääni\npariin vuoteen; tulin tänne Turkuun suoraan Viipurista.\n\nKarski soturi katseli taas, jalat levällään seisten, kotvan aikaa\nääneti nuorta, kuihtuneen näköistä sukulaispoikaa. Hän näytti\nmielessään pohtivan jotakin päähänsä äkkiä pälkähtänyttä ajatusta, ja\nvirkkoi sitten vilkkaasti:\n\n-- Lähde nyt minun matkassani isääsi tapaamaan ja kotonasi käymään!\n\n-- Vai sinnekö päin matkanne käykin, virkahti Esa tuota äkkitarjousta\nihmetellen. -- Luulin teidän kuuluvan Kristiina-rouvan saattoväkeen.\n\n-- Siihen me kuulummekin, mutta on meillä täällä kotimaassa sentään\nmuitakin asioita toimitettavina, jutteli rakuunakersantti nyt vähän\nsalaperäisesti. -- Pääset kuin pääsetkin matkassani kotiisi, saat\nhevosen ratsastaaksesi, ruokaa saat runsaasti, eikä sinun tarvitse\nmuuta kuin väliaikoina tehdä meille pientä kirjoitustyötä.\n\nOudolta se tarjous Esasta tuntui, mutta hänen uusi tuttavansa puhui\nsiitä kuitenkin vallan vakavissaan. Esa luimisteli nyt sivuilleen\nnähdäkseen, olivatko hänen toverinsa vielä siinä kuuntelemassa, -- ei,\nhe näkyivät jo kävelleen syrjemmäs --, ja hän kävi nyt Jyri-sedän\nehdotusta tarkemmin tiedustelemaan. Muutamin sanoin hänen äkkiä\ntapaamansa sukulaismies silloin selitti, että heillä, kotilomalle\nlasketuilla rakuunoilla, oli tehtävänä hankkia maan eri osista uutta\nsotaväkeä taistelutanterille Saksaan, nahkapoikia, joita sinne liian\nhitaasti kotoa toimitettiin. He olivat toisin sanoen noita maan väestön\njoukossa kammottuja \"sotaväen rummuttajia\", jotka hyvällä tai pakolla\nkirjoittivat uusia rekryyttejä sotaväkeen ja sitten veivät heidät\nkaukaisille sotasijoille.\n\n-- Lähdetkö matkaani Keski-Suomeen, kehoitteli Jyri uudelleen. Ja Esa\nrupesi nyt tuota tarjousta tiukasti miettimään.\n\nHänen ensi ajatuksensa oli, että tässähän aukeni hänelle sopiva ja\novela keino livistää toveriensa epäoikeutetusta kurituksesta ja nolata\nheidät. Mutta ratkeaisihan siten samalla hänen ruokapulansakin. Viime\naikoina oli Esa, köyhyyden kimpussa rimpuillessaan, usein miettinyt,\nolisiko tästä, kun akatemiassa kohta kesäloma alkaa, lähdettävä\nkaukaiseen kotipitäjään asti lukueväitä keräämään, vai tekisikö hän\nkerjuumatkan johonkin Etelä-Suomen vauraampaan seutuun. Nyt tuntui\nJyri-sedän tarjous ratkaisevan sen kysymyksen ilman muuta, ja se\nratkaisu sopeutui muutenkin hyvin hänen viimeaikaisiin mielialoihinsa.\nHitto soi, pitäkööt toiset täällä beaani-käräjänsä ja uittakoot\nAura-joessa ketä tahtovat...\n\nHänen äänensävynsä ei senvuoksi ollut ollenkaan kielteinen, kun hän\nvastausta odottavalle soturille heitti vastakysymyksen:\n\n-- Milloinka lähdette?\n\n-- Tänä iltana...!\n\n-- Olisipa se äkkilähtö! oli Esa vielä empivinään. -- Pitäisihän minun\nsentään anoa ja saada rehtorilta lähtölupakin...\n\nHän katseli auringon asemaa, -- päivä oli jo kirkkojuhlaa pidettäessä\nehtinyt puoleen, ja vielähän oli juhlahetki akatemiassakin vietettävä.\nHän lupasi tämän juhlan aikana vielä miettiä tehtyä tarjousta. Mutta\nJyri järkeili:\n\n-- Mitä miettimistä siinä on! Kun sinulla ei ole täällä leipää eikä\nsärvintä, niin täytyyhän sinun täältä lähteä.\n\nMutta heidän keskustelunsa katkesi siihen. Kirkossa olivat näet\njuhlamenot vihdoin päättyneet, ja ylhäiset vieraat nousivat jo\nverkkasenvakavassa saattokulussa sieltä akatemiaan päin. Kersantin\ntäytyi komentaa rakuunansa rintamaan vallasväkeä vastaanottamaan; hän\nennätti vain käskevästi suihkaista Esalle:\n\n-- Tule luokseni linnaan täältä päästyäsi!\n\n-- Tulen. -- Esakin kiirehti koulutupaan ollakseen paikallaan vierasten\nsaapuessa tuohon koruttomaan luentosaliin, jonne heitä avopäin ulos\nrientäneet professorit opastelivat. Siellä luovutti nyt Kristina Horn\nvirallisesti suuren kirjalahjansa Turun yliopistolle, ja sen rehtori,\nEskil Petraeus, kiitti lämminhenkisessä puheessa vainajaa ja jaloa\nrouvaa tästä arvokkaasta lahjasta ja heidän osoittamastaan\nmyötämielisyydestä syntymämaansa nuorta akatemiaa kohtaan.\n\nEsa kuunteli, seisoessaan siinä toveriensa rykelmässä, vain puolella\nkorvalla noita kauniita puheita. Hänestä tuntui hiukan pahalta\nsydänalassa ajatellessaan edessä olevaa äkkilähtöään -- kuin varkain\npois tästä toveripiiristä ja opinahjosta! Vai liekö tuntunut pahalta\nsydänalassa vain siksi, ettei hän koko päivänä ollut taas ruoan\npalaakaan maistanut... Eihän tästä tällä menolla tosiaankaan tule\nmitään! Luvutkin Esaa tällä hetkellä aivan ellottivat. Ehkäpä kun hän\nsyksyllä palaa, täysi eväskontti mukanaan, työ ja toverielämä taas\nmaistuu toiselta. Jyrin mukaan hän nyt lähtee, se on päätetty asia, --\nmikseipä hän noudattaisi hyvää tarkoittavan sukulaismiehen ystävällistä\nkutsua!\n\nNäin se päätös hänessä juhlan varrella varmistui. Kun ylioppilaat sen\nloputtua akatemiatörmältä katselivat vallasväen paluuta linnaan päin,\nkuiskasi siinä vielä eräs tovereista Esan korvaan:\n\n-- Tänä iltana ne siis pidetään täällä käräjät sen eilisen rötöksen\njohdosta. Pidäpäs nyt puolesi, poika!\n\nSiihen Esa jo hiukan ivallisesti vastasi:\n\n-- Niin, pitäkööt syylliset puolensa, minä en sellaiseksi ilmoittaudu.\n\n-- Sitä ei kysytä, niskasta vain käyvät kiinni!\n\n-- Ka käykööt. Terve pojat!\n\nEsa lähti saattueen perästä astumaan Aurajoen toiselle puolelle, jossa\nhänellä oli asuntonsa erään suutarin tuvassa. Suutarin akalle työnsi\nhän nyt toisen hopeakolikkonsa ja sai kuin saikin tältä entisten\nvelkainsa lisäksi kupillisen hernerokkaa ja leipäpalan. Mutta samalla\nhän myös sai neuvon lähteä maaseudulle ruoanhakuun, koska leipäkin oli\njo kovin lujilla suutarin perheessä. Esa kertoi iloisesti juuri samaa\nasiaa ajatelleensa; aikoi näet lähteä erään sukulaisensa mukana jo\ntänään. Ja hän rupesikin kohta mättämään vähät vaatteensa ja kirjansa\npieneen arkkuun, jonka hän jätti tuvan nurkkaan.\n\nNäin hän lähti tyhjin käsin jatkamaan vaellustaan joenvartta alaspäin\nTurun linnaan, joka sieltä korkeana hohti vastaan. Linna oli äsken,\nPietari Brahen siellä ylimaaherrana kolme vuotta isännöidessä, pantu\nulkopuolisestikin upeaan kuntoon, ja sen sisäsuojat, joissa nytkin\nmajaili paljon ylhäisiä vieraita, kuuluivat olevan varsin komeassa\nasussa. Mutta Esa hakeutui siellä huovien tupaan, jossa miehiä\nparastaikaa varustautui kuin pitkälle retkelle, ja pian hän siellä\ntapasikin Jyrin Ståhlhandsken lesken saattomiesten joukosta. Kersantti\nastui touhuavana häntä vastaan ja kysyi ensi sanoikseen:\n\n-- Osaathan ratsastaa?\n\n-- Minkä maalla lienen lapsena oppinut, vastasi Esa, vielä hiukan\nempivänä katsellen tuota lähdön hurinaa.\n\n-- Nyt sinun on osattava, puhui Jyri käskevällä äänellä. -- Tuossa saat\nasetakin ja saappaat, pue ne tässä pian päällesi! Minä hankin sinulle\nsillaikaa hevosen; meillä on varahevosia matkaamme varten. Hiiteen\nlattea tasalakkisi; tuosta saat päähäsi sulkahatun, joka soturille\nkuuluu! Ja miekka vöineen on siinä vieressä.\n\n-- Pitääkö minun lähteä oikein rakuunamiekka vyöllä täältä\nratsastamaan? ennätti Esa vielä epäilevänä ja miltei jo katumapäällä\nkysäistä. Mutta kersantti vain hoputti häntä:\n\n-- Tietysti -- kiireesti saappaat jalkaasi! Me olemme tänään vielä\narmollisen rouvan ratsumiehiä, jotka saatamme hänet ja muun juhlajoukon\nKankaisiin.\n\n-- Mitä sinne? Entä sitten?\n\n-- Sitten kuulet, nopeasti nyt vain asepukuun!\n\nEsa puisteli päätään äkilliseen haahmonmuutokseen ryhtyessään. Peräti\noudoilta tuntuivat hänestä nuo raskaat kannussaappaat ja väljä\nasetakki, jonka hän vetäisi oman pikkumekkonsa päälle, eikä hän\nmiekanhihnojakaan heti osannut selvittää. Mutta tuossa palasi jo Jyri\nilmoittamaan, että hevonen on Esallekin valmiina pihalla, jopa\nsatuloitunakin ... kiireellä vain selkään, sillä vallasväki laskeutuu\njo herrassuojista alas. Ei ollut aikaa enää epäröimiseen. Viipymättä\noli Esan kavuttava ratsunsa selkään ja koettava sitte pysyttäytyä\nmahdollisimman tarkoin Jyrin hevosen perässä.\n\nTurun linnasta lähti kohta pieni seurue vallasnaisia ja herroja\npainumaan rantatielle ja kaupunkiin päin. Sitä seurasi Jyri-kersantti\nkymmenkunnan ratsumiehen kanssa, joiden joukossa nyt ylioppilas Esaias\nMikaeli Pontanus rakuunan värikkäässä puvussa ajoi akatemiakaupunkinsa\nhalki. Sillan korvasta kääntyi matka ylös Multavierulle, Maskun tielle\npäin. Siinä tienkäänteessä seisoi nyt muiden töllistelijäin joukossa\npari ylioppilastakin, katsellen komeapukuisen vallasväen siroa\nratsastusta. Toinen heistä oli niitä samoja pitkätukkaisia,\nnukkavieruja poikia, joiden kanssa Esa aamulla oli väitellyt\nkirkkoaidan kupeella, ja tämä tuijotti hämmästyneenä ja kysyvän\nnäköisenä tuota yhtä Ståhlhandsken lesken saattomiehistä, jonka kasvot\nolivat kuin ilmettyiset Sillan Esan kasvot. Mutta asu ja asestus ja\nryhtikin oli sentään vieras ... mies istui siinä jäykkäselkäisenä ja\nkylmänä. Nuori ylioppilas seurasi retkikuntaa vielä pari askelta\nvakuuttautuakseen, että hän oli nähnyt oudot kasvot. Oli varmasti,\nsillä pieninkään ilme ratsumiehen kasvoilla ei osoittanut, että hän\nolisi tuijottavaa lukumiestä tuntenut, eivätkä nuo vastakkain\npuristetut huulet värähtäneetkään. Se oli kuin olikin joku vieras\nrakuuna, vaikka sen kasvot olivat merkillisesti muistuttaneet Esaa.\n\nVasta kun sillankorva oli jäänyt kappaleen taaksepäin, virisi pieni\nhymy nuoren ratsastajan kasvoille ja hänen silmäkulmistaan rupesi\nveitikka naureskelemaan. Nukkavierut toverit taisivat juuri olla\nmenossa niihin akatemian käräjiin, -- se ajatus hykäytti Esan mieltä.\nMutta samalla tämä äkkimuutos, tämä kulkunsa vieraassa seurassa,\nvieraan hevosen selässä ja rakuunapuvussa häntä ikäänkuin huimasi ...\nHänen sydänalassaan tuntui melkein samanlainen vihlaisu, kuin oli\ntuntunut eilen illalla hänen köyden päässä roikkuessaan ja lautojen\nromahdellessa. Mutta tällä kertaa ei mitään huutoa päässyt hänen\nhuuliltaan.\n\n\n\n\nII. KANKAISISSA.\n\n\nHornien vanhassa sukukartanossa Kankaisissa olivat viime vuodet olleet\nperäti hiljaiset ja yksitoikkoiset. Suvun kaikki miehiset jäsenet\nolivat olleet sieltä poissa, useimmat upseereina Kustaa Aadolfin\nsuurissa sodissa, toiset taas vaativissa valtiotoimissa Ruotsissa tai\nVirossa. Kotona Kankaisissa oli asunut ja asui nytkin vain Evert Hornin\nleski, Margareta Fincke tyttärineen, emännöiden siellä suvun nykyisen\nvanhimman jäsenen, kenraali Kustaa Kaarlonpoika Hornin lukuun.\n\nNämä naiset ja talon hoitajat sekä alustalaiset hämmästyivät senvuoksi\näärimmilleen, kun eräänä kesäkuun päivänä 1646 Turun linnasta lennähti\nheille sanoma, että ylhäinen herra Kustaa Horn useine vieraineen oli\nseuraavana päivänä saapuva Kankaisiin, viipyäkseen siellä osan kesästä.\nPalattuaan Ruotsiin jo muutamia vuosia sitten Saksan sodasta ja\npitkästä sotavankeudestaan oli Kustaa Horn taas ollut ylipäällikkönä\nTanskan sodassa sekä hallitustoimissa Tukholmassa, joten hän nyt vasta\nensi kerran oli päässyt käymään sukutiloillaan Suomessa. Viidenkolmatta\nvuoden väliajan jälkeen hän tänään saapuu Kankaisiin.\n\nTieto siitä tuotti tietysti sanomattoman yllätyksen ja hälinän kartanon\nhiljaisiin oloihin. Sen vanhan, miltei kuutionmuotoisen kivirakennuksen\ntilavat yläkerta-suojat olivat vuosikausia olleet asumattomina ja\nolivat ne nyt siis äkkiä pantavat kuntoon. Kallisarvoiset seinäverhot\nja uudinkankaat olivat kaivettavat esille arkuista, vanhat sukuhopeat\nja asekoristukset niinikään, ja \"pakarin\" laesta läksi tupruamaan sakea\nsavu, kun siellä käytiin vieraille kystä valmistamaan. Takapihalla\nsaivat vasikka ja karitsa uhrata nuoret henkensä, ja kellarissa lyötiin\ntapit auki vanhoista viinitynnyreistä, jotka siellä olivat säilyneet\naina suvun vanhempain sotasankarien, Evert ja Kaarlo Hornin\nloisto-ajoilta asti.\n\nOdotetut vieraat olivat jo matkalla Turusta päin, ratsastaen\nverkkaisesti kaunista tietä myöten ja pitäen keskenään iloista\nseurustelua. Joukon etunenässä ajoi mustassa samettipuvussa, suuri,\nmusta töyhtö hatussaan, itse sotamarski Kustaa Horn suoraselkäisenä ja\njäykkänä, milteipä juhlallisen näköisenä. Vain harvoin vaihtoi hän\nsanan jonkun seuralaisensa kanssa, muuten hän istui ääneti yksinäisissä\nmietteissään ja silmäili kylmästi, synkännäköisenä, lapsuutensa\nleikkimaita.\n\n-- Onko hän aina ollut noin vakava ja raskasmielinen? kysyi Esa,\nratsastaen saattojoukossa setänsä rinnalle ja uteliaana katsellen\nedessä kulkevan vallasväen komeaa rykelmää.\n\n-- Niinkö kenraali -- kuuluu olleen lapsuudestaan asti, selitti Jyri,\njoka Saksassa oli palvellut Hornin komentamissa joukoissa ja hyvin\ntunsi tämän ihailemansa sankarin. -- Hän on syntynytkin vankilassa,\nhänen isänsä kun oli joutunut silloisen Kaarlo-kuninkaan epäsuosioon,\nja hänen nuoruudenvuotensa ovat isolta osalta kuluneet Vironmaalla,\njota silloin pidettiin miltei karkoituspaikkana. Nämä ilottomat ajat\novat ehkä jo ne painaneet leimansa kenraalin luonteeseen ja\nulkomuotoonkin.\n\n-- Mutta kylläpä hän siitä sitten pian kohosi arvoon ja mahtiin,\nmuisteli Esa.\n\n-- Niin, hänet pantiin jo nuorena sodan kovaan kouluun, kertoi\nJyri, -- ja hän sai jo pian suoritettavikseen vaativia tehtäviä.\nKuningas-vainaja piti häntä, kuten tiedät, parhaana ja luotettavimpana\nneuvonantajanaan, -- mutta se kuninkaallinen suosio hankki taas hänelle\npaljon kadehtijoita. Kustaa Aadolfin kuoltua pidettiin armeijassa\nHornia aivan itseoikeutettuna ja sopivimpana ylipäälliköksi, mutta\nhänen täytyi kuitenkin, pahempia kahnauksia välttääkseen, jakaa se\nasemansa toisten kanssa. Huh, huh! Esa, siitä tuli paljon sotkua ja\nonnettomuutta koko sodankäynnille, mutta Kustaa Hornille itselleen\ntietysti enin harmeja, jotka syvensivät hänen kasvojensa synkkiä\nvakoja!\n\nRatsastettiin ääneti harvaksi hakatun metsän halki. Jyri ei nähtävästi\ntahtonut ruveta siinä sen tarkemmin repimään niitä okasia, joita oli\njäänyt hänenkin sydämeensä noilta raskailta sotavuosilta, jolloin\nWeimarin herttua pakotti Kustaa Hornin vastoin tämän vakaumusta\nsuostumaan varomattomiin sotatekoihin. Hetken kuluttua hän kuitenkin,\nmainittuaan itsekin olleensa mukana Nördlingenin onnettomassa\ntaistelussa, ikäänkuin selittäen lisäsi:\n\n-- Tämä tappio se on luullakseni enemmän kuin mikään muu synkentänyt\nkenraalimme kasvot ja katseen.\n\n-- Hän joutui siellä keisarillisten vangiksi, tiesi jo Esakin.\n\n-- Kahdeksaksi vuodeksi, ja sen voit arvata, että ne olivat raskaita\nvuosia toimen miehelle. Mutta raskaimmin on häntä sittenkin varmasti\nraadellut katumus siitä, että hän, varova ja viisas kenraali,\ntuolla kertaa oli taipunut saksalaisen herttuan tyhmänrohkeaan\nhyökkäysvaatimukseen. Noina vuosina menetti hän vielä perheensäkin, --\nei jäänyt hänelle muita kuin tuo tytönheiska jälelle!\n\nEsan katse oli jo ennen mielenkiinnolla seurannut sitä nuorta,\ntummatukkaista tyttöä, joka siellä edessäpäin vallattomasti ratsasti\nryhmästä toiseen ja johon Jyri nyt viittasi. Se oli terhakka tyttö,\njonka hipiä oli maidonvalkoinen, jonka tumma tukka huhuusi tuulessa ja\njonka nauru kirkkaasti helähteli, -- Esa ei ollut mielestään koskaan\nennen nähnyt mitään näin hemaisevaa! Hänen oli vaikea saada silmänsä\nreväistyksi irti tuosta amatsoonista, jonka vartalo keveänä keinui\nratsastusliikkeiden mukaan, eikä hän voinut olla sedälleen\nhuudahtamatta:\n\n-- Mutta marskin tytärtä ei ainakaan isänsä mielensynkkyys näy\npainavan, hän on koko olemukseltaan kuin irti maasta!\n\n-- Niin, Agnetasta näkyy kasvaneen hilpeä ja elämänhaluinen impi,\nmyönsi Jyri. -- Muistan hyvin, kun hän pienenä palleroisena seurasi\nisäänsä ja äitiänsä Saksan sotaretkillä ja leikki matkavaunussaan. Eikä\nkuitenkaan hänenkään lapsuutensa ole ollut iloinen. Hänen äitinsä ei\nkestänyt leirirasituksia, -- sinne kuoli rouva-raukka Agnetan pienenä\nollessa, ja tämän nuorempi velikin, kenraalin ainoa poika, menehtyi\nsiellä ruttoon. Mutta tyttö kesti rasitukset; hän näkyy perineen isänsä\nsitkeyden. Sitten on häntä kasvatettu sukulaisperheissä Tukholmassa,\neivätkä nekään lapsuusvuodet kuulu olleen hänelle aivan keveät. Mutta\niloisen luontonsa se on noissa kaikissa vaiheissa säilyttänyt, --\nkatso, kuinka hän siinä nytkin veikeilee! Ja kuitenkin kerrotaan\nAgnetan jo olevan kihloissa.\n\n-- Vai kihloissa, virkahti Esa melkein kuin pettyneenä. -- Ja kenen\nkanssa?\n\n-- Se on joku Ruotsin kreivi, Sparren suurta sukua, -- mikä lie\ntyhjäntoimittaja, joka himoitsee Hornin sodasta keräämiä varoja. --\nJyri naurahti yhtäkkiä, virkkaen nuorelle toverilleen nuhtelevasti: --\nMutta mitäs sinä, Esa, siinä ... ajathan hevosesi tiepuoleen, kun\ntyttöön vain tuijottelet Sillä näkyy olevan omat huolenpitäjänsä, --\nkatsos vain meidän vakavaa kapteeniakin!\n\nNuori sotaherra, jota Jyri kapteenikseen nimitti, tanssitti siinä\ntodella ruskeaa ratsuaan Agnetan ympärillä, koettaen saada sitä\nkulkemaan vallasneiden valkoisen varsan vieressä, joka kuitenkin\nhaltijattarensa ohjaamana syöksähteli milloin sivuille, milloin\neteenpäin. Tuo Jyrin esimies, uljasryhtinen uros, Erik Kruse, oli äsken\nsotanäyttämöltä komennettu saattamaan Ståhlhandsken leskeä Suomeen ja\nhuolehtimaan siellä uudesta sotaväenotosta, mutta nyt hän oli joutunut\nHornin vieraaksi ja pyrki ilmeisesti hienostelemaan kenraalin\nvallatonta, kesytöntä tyttöstä. Neito taas näkyi vuoroin tekevän kiusaa\nkomealle kapteenille, vuoroin taas aljumpana asettuvan hänen\nratsastustoverikseen. Erik Kruse oli nuijasodassa kunnostautuneen\nJesper Krusen, Harvialan herran poika, mutta kun isä myöhemmällä\niällään oli joutunut virkatehtäviin Ruotsiin, oli Erik-herrakin siellä\nkasvanut ja siellä jo nähtävästi Hornin neitoseen tutustunut.\n\n-- Katsos kapteenia, hoki Jyri uudelleen vallan hämmästyneenä. -- Hän\nei ole retkillämme näihin asti naisväestä paljonkaan välittänyt,\nviinistä enemmänkin. Mutta nyt hän siinä kuhertelee kuin imelä keikari,\n-- hyi hitto! -- olisiko mies joutunut satimeen?\n\nJyriä se ei miellyttänyt eikä varsinkaan, kun hän näki tytön ilmeiset\nilveet, ja hän seurasi siinä nyt ääneti ja äreänä nuorten vehkeitä.\nMutta Esasta se leikki oli hupaista; ihaillen hän katseli Agnetan\novelia kujeita ja Erik-herran tarmokkaita otteita niiden torjumiseksi.\n\n-- Tuo roteva herrako se siis on sen retkikunnan johtaja, jolle minäkin\nnyt joudun, kysyi Esa sedältään. -- Mitä varten hän, jos on lähdettävä\nSisä-Suomeen, vie meidät nyt tänne Kankaisiin?\n\n-- Sanoppas sitä, vastasi Jyri murjottavana. -- Illalla vielä oli\nsuunnitelmamme lähteä Turusta suoraan Hämeeseen pitkää kesätaivaltamme\naloittamaan. Kun Erik herra sitten yhtäkkiä muutti ohjeensa; arvelin\nsen tapahtuneen Kristina-rouvan vuoksi. Mutta nyt epäilen muuta --\nhitto ymmärtänee niitä juonia, joissa naisväkeä on mukana!\n\nJyri oli melkein vihainen, mutta Esa virkkoi huvitettuna:\n\n-- Ilmeisesti on Hornin neitosella osuutta siihen ohjelmanmuutokseen.\nNäetkö, Jyri, miten siellä ollaan makoisia!\n\nJyri katseli nuorten kuherrusta ja puisteli päätään.\n\n-- Jos asiat sinnepäin vetävät, saattaa lähtömme kylläkin lykkäytyä.\n\nOli jo tultu Kankaisten alueille ja ratsastettiin viljavainioiden\nvälitse, missä touko kainona viheriöi, mutta ei vieläkään pidetty\nkiirettä. Näytti siltä, kuin olisi seurue tahallaan verkastuttanut\nmatkansa tekoa; kukin nautti siellä omalla tavallaan. Esa viittasi\nsedälleen erästä toistakin paria, joka ilmeisesti oli kuherrushommissa.\nPäivän sankarittarella, Kristina Hornilla, joka ylväänä ajoi suurta,\nmustaa oritta, oli näet saattomiehenään eräs vanhahko herrasmies, joka\nei hänen sivultaan luopunut. Kristina-rouva ei ollut enää mikään nuori\nnainen; hän oli ollut kypsässä iässä jo mennessään Stettinissä\nnaimisiin Torsten Ståhlhandsken kanssa, ja siitäkin oli sentään kulunut\njo useita vuosia. Mutta Kirsti-rouva kantoi vuotensa keveästi ja\nryhdikkäästi. Hän oli pitkähkö, solakka nainen, jonka vyötäreiltä\nratsastuspuku poimuutui alas kauniina laskoksina ja jonka jokainen\nkädenliike todisti hienoa arvokkuutta. Eipä ihme, että hänkin oli\nsaanut erikoissaattajansa.\n\n-- En tunne tuota harmaatukkaista herraa, joka nyt liehuu Kirsti-rouvan\nkintereillä, virkkoi Jyri. -- Hän ei ollut mukanamme Saksasta\ntultaessa; mikä lie hovimies.\n\n-- Hänet minä tunnen, kiirehti siihen Esa selittämään. -- Sehän on Juho\nKurki, Suomen rikkain ylimys, Turun hovioikeuden esimies, jolla todella\nonkin hovi Turussa, talo puistoineen ja yrttitarhoineen komeampi kuin\nkenelläkään muulla. Siinä hän on monet vuodet elänyt leskenä, --\nolisiko ukkoa nyt ruvennut se leskeys ikävystyttämään, vaikka hänellä\nonkin jo aikaihmisiä lapsia?\n\n-- Onko hän Kustaa Kurjen isä, luutnantin, joka tuossa kenraalin\nrinnalla ratsastaa? vilkastui Jyri kyselemään. -- Luutnantti tuli\nmukanamme Saksasta; hänen on täältä Etelä-Suomesta kerättävä\nrekryyttejä samalla tavalla kuin meidän Keski-Suomesta.\n\n-- Sen on isä. -- Juho herra on vuosistaan huolimatta vielä nuorekas,\nvastasi Esa. -- Ja toimelias hän on sekä kovasti rahantunteva mies,\n-- taitaa vain nytkin siinä kosiskella Ståhlhandsken sotavoittoja,\njotka leski omistaa.\n\n-- Kristina Horn on kyllä muutenkin rikas, kertoi Jyri. -- Laivassa\nkerrottiin, että hänellä on tiloja eri osissa Suomea, Turun\ntienoillakin kymmenittäin. Mutta sittenkin hän kuuluu aikovan asettua\nasumaan tänne Kankaisten sukukartanoon, serkkunsa tilalle. Jos hän nyt\ntänne leskeksi jäänee -- se on todella vielä komea heila vaikka\nnuoremmallekin herralle.\n\nMatkue läheni nyt määräpaikkaansa. Saavuttiin Kankaisten kartanon\nvanhalle lehtokujalle, joka johti suoraan päärakennukseen, -- tämä jo\nvilahteli sieltä edestäpäin valkoisena illan kilossa. Täyttä ravia\nlasketettiin nyt kujaa pitkin pihaan, missä Kustaa Horn, ensimmäisenä\nsatulasta laskeuduttuaan, lausui vieraansa tervetulleiksi ja ohjasi\nheidät sisään pääovesta, jonka edustalla talon naiset ja palvelijat\ntervehtivät vieraita. Juoksujalkaa tulivat talon rengit korjaamaan\nsaapuneiden retkeläisten hevoset talliin ja opastamaan heidän\nsaattomiehensä väentupaan, missä pöydät jo olivat valmiiksi katetut\nkukkuroilleen ruokaa ja olutta.\n\nSinne kulkeutui nyt toisten mukana Esakin hiukan hölmistellen, ja hän\nistui ennen pitkää tukevan honkapöydän ääressä, haarikka edessään,\nmaistellen ison talon antimia.\n\nHän oli vähän pyörällä päästään. Tämä kaikki tuntui hänestä kuin\nunelta. Vielä aamulla hän ei ollut tiennyt, mistä tänään saisi\nmurkinan, ja nyt oli kaikkea yltäkylläisyyttä kukkuramitalla hänen\nedessään. Vielä tänä aamuna hän ylioppilasten parvessa riiteli ja\nhätäili heidän pikkukiistoistaan; nyt oli hän jo ratsastanut rakuunan\npuvussa tänne vanhalle vallastilalle maan jalosukuisimpain ylimysten\nsaattomiehenä, -- tunsipa hän jo melkein tähän joukkoon kuuluvansakin.\nJa kuitenkin: hänenhän pitäisi nyt olla Turussa, nyt juuri\nylioppilaiden kurikokouksessa ja yleensä lukujaan hoitamassa, -- eipä\nhän ollut pyytänyt akatemiasta lähtölupaakaan! Miten on tämä kaikki\npäättyvä, minkälaiseen seikkailuun hän oikein olikaan antautunut?\n\nSe ajatus häntä vähän hirvitti, ja näitä seonneita mietteitään\nhiljaisuudessa selvitelläkseen vetäytyi Esa hetken kuluttua\noluenjuojain joukosta syrjään, käveli pihalle ja istahti siellä kaivon\nkannelle tilannetta harkitsemaan. Leppoisa kevätkesän ilta oli ruvennut\nhämärtämään. Tuvasta kuului miesten porinaa, ja päärakennuksen\nikkunoista loistivat kirkkaat valot. Sieltä soi pihalle asti kitaran\npehmeä soitto, -- siellä kai tanssittiin. -- Niistä monenkirjavista\nvaikutelmista, joita hänen nuoreen mieleensä oli tarttunut päivän\ntapahtumista, oli siihen jäänyt muita selkeämmäksi sen notkean tytön\nnuorekas kuva, joka vallattomasti ratsasti virmalla varsallaan ja jonka\ntukka hulmusi tuulessa... Se oli hänestä ollut ihan ylenluonnollisen\nihana ilmiö, ja siitä kuvasta hän nautti vieläkin, -- niin\ntavoittamattomissa kuin hän käsitti vallasneitosen itselleen olevankin\n--, nautti muistoissaan kaivon kannella istuessaan.\n\nMutta yhtäkkiä se kuva muuttuikin hänelle eläväksi. Päärakennuksesta\nastui näet ulos sama notkea neitonen, ohkainen viitta hartioillaan.\nAstui hämärälle pihalle ja katseli siinä tuokion ikäänkuin etsivästi ja\nepävarmana ympärilleen. Mutta sitten lähti hän kevein, keikkuvin\naskelin kävelemään suoraan Esaa kohti ja virkkoi hänelle helähtävällä\näänellään:\n\n-- Sinähän kuulut saattoväkeemme?\n\nEsa oli hypännyt pystyyn ja vastasi posket punaisina:\n\n-- Kuulun, armollinen neiti...!\n\n-- Toimita siis minulle pieni asia, jatkoi tyttö ystävällisesti. --\nAamulla lähtee Turunlinnan alta laiva Tukholmaan. Ratsasta takaisin\nsinne linnaan ja vie nämä kaksi kirjettä lähtevään laivaan. Ilmoita sen\npäällikölle kenraali Hornin puolesta, että hänen on Tukholmassa heti\ntoimitettava nämä kirjeet perille. Ymmärrätkö, lähdetkö?\n\nAgneta-neiti puhui käskevästi, mutta hän loi samalla Esaan sellaisen\nsuopean, pyytävän katseen, joka oli omansa sytyttämään tulen minkä\nnuoren miehen sydämessä tahansa. Esa olisi ollut hänen pyynnöstään\nvalmis ratsastamaan vaikka kylmään Aurajokeen, ja hän vastasi nyt\nmelkein lämmöllä:\n\n-- Lähden heti, armollinen neiti.\n\n-- Mutta sanaakaan ei asiasta kenellekään, -- suu poikki!\n\nEsa ymmärsi. Tyttö ei ilmeisesti halunnut sekoittaa useampia henkilöitä\ntähän kirjeasiaan ja oli senvuoksi itse lähtenyt hankkimaan\nsananviejän, johon voisi luottaa. Esa oli ylpeä siitä, että tämä\ntehtävä oli osunut juuri hänen kohdalleen, ja lupasi kunnolleen sen\nsuorittaa.\n\n-- Luotan siihen -- mikä on nimesi, nuori mies? Vai Esaias ja vielä\nPontanus, sehän kajahtaa oppineelta. Kyllä sen muistan toistekin, kun\nsinut tapaan...\n\nNeitosen käännyttyä takaisin kartanoon päin oli Esa jo parilla\nharppauksella tallissa, jossa hän viipymättä satuloitsi ratsunsa.\nHän ilmoitti tallimiehelle saaneensa kiireellisen tehtävän\nsuoritettavakseen ja karautti jo seuraavassa tuokiossa pimeää\npuistokujaa pitkin Turkuun päin.\n\n-- Mihähän pikaviesti mahtoi nuorella tytöllä olla vielä näin\nmyöhäisellä iltahetkellä lähetettävänä, mietti Esa ratsastaessaan siinä\nläpi keväisen yön, ja hän unhotti niihin mietteisiin kokonaan omat\näskeiset huolensa. Eikä hän, eräälle juottopaikalle pysähdyttyään,\nmalttanut olla ottamatta asetakkinsa povesta esille noita kiireisiä\nkirjeitä, lukeakseen niiden osoitteet. Toinen oli vapaaherrattarelle,\nrouva Ebba Hornille, mutta toinen jalosukuiselle kreiville, herra Erik\nSparrelle...\n\n-- Siis on siinä kirje sulhaselle! päätteli Esa. -- Niinkö oli neidolla\nkipeä tarve tarinoida kaukana olevan ylkänsä kanssa, että yötä myöten\noli lähdettävä sitä kirjettä viemään? Ja kuitenkin tyttö äsken niin\nsulavasti leperteli kokonaan toisen miehen, Jyrin, komean kapteenin\nkanssa...! Sellaisiako ovat naisten mielialat! Vai olisiko ... olisiko\ntässä kirjeessä entiselle sulholle -- rukkaset' Kummin tahansa,\ntummatukkaisen immen vuoksi ovat kirjeet ajoissa perille saatavat,\nvaikka kipeytyisikin ruumis tästä oudosta hytkymisestä! -- --\n\nAamulla nukkui Esa Kankaisten väentuvan penkillä pitempään kuin toiset\nratsumiehet, vaikka nämäkin kyllä olivat myöhäiseen valvoneet\nolutkippojensa ääressä. Siitä hänet Jyri vihdoin herätti, kertoen jo\nhetken perästä lähdettävän työtaivalta alottamaan. He lähtevät nyt\nSisä-Suomeen ilman kapteenia, hänen, Jyrin, johdolla, sillä kapteeni\nKruse oli ilmoittanut jäävänsä toistaiseksi Kankaisiin, käydäkseen\nsitten sukutilallaan Harvialassa.\n\n-- Vai taasen ohjelman muutos, virkkoi Esa unisena penkiltä\nnoustessaan. -- Eilenhän kerroit, että matka tehdään kapteenin\njohdolla.\n\n-- Niin eilen, nyt on käsky toinen, murisi Jyri, hänkin ilmeisesti\nihmeissään.\n\n-- Mikähän lie taas muuttanut kapteenin päätöksen? kyseli Esa melkein\nkuin kersanttia härnätäkseen.\n\n-- Älä kysele, eikö lie tässä taasenkin naisvaikutusta mukana. Mutta\nkiireesti nyt saappaihisi!\n\nVetäessään raskaita ratsusaappaita jalkoihinsa tunsi Esa ruumiinsa\nkankeaksi ja kipeäksi öisen ratsastuksen jälkeen. Jyrikin sen huomasi\nja virkahti vähän nuhtelevasti:\n\n-- Entäpä itse, naissankari sinäkin, missä yökauden ratsastelit? Kuulut\nvasta aamupuoleen tulleen tupaan, -- hä?\n\n-- Ratsastinpahan vain vähän harjoituksen vuoksi, että sitten\ntaipaleella paremmin pysyisin teidän toisten rinnalla, vastasi Esa\ntosiasioita väistellen.\n\nJyri katseli häntä tutkivasti, näki, kuinka pojalla oli ruumis joka\npaikasta kipeä, ja remahti hetken perästä raikuvaan nauruun.\n\n-- Vai harjoituksen vuoksi! Kyllä arvaan sinun, velikullan, retket!\nTurun tytöt vetivät sinua tietysti vielä viime yönä hyvästille, eikö\nniin, tunnusta pois!\n\n-- En kiellä, en myönnä, vastasi Esa, sitoen jykevää miekkaa vyölleen.\n\n-- Olkoon nyt tämä kerta, jatkoi Jyri muka ankarana, mutta tosiasiassa\nhilpeänä. -- Pian saat harjoitusta riittävästi, jahka tästä joudutaan\nKeski-Suomen suurille suomaille, -- ei tee, piru vie, silloin\nmielesikään enää öisin harjoittelemaan! No, koetapas, pääsetkö\nsatulaan.\n\nPääsihän Esa sentään, vaikka jäseniä kolottikin. Hiljalleen lähti Jyrin\njohtama pieni rakuunajoukko painumaan sisämaan tielle Kankaisten\nkartanosta. Sieltä sisältä, valkoisesta, kivisestä päärakennuksesta,\nkuului taas kitaran pehmeää soittoa. Siellä kai jatketaan sukujuhlia,\npäätteli Esa, kääntyen vielä kerran katsomaan kartanoon päin; siellä\nehkä pannaan vireille uusia lemmenliittoja... Joka tapauksessa siellä\nylinnä liehuu valkohipiäinen vallasneito, jonka musta tukka niin\nkauniisti hulmuaa.\n\n\n\n\nIII. PLOOTU-MIKKELI.\n\n\nHiljaista, ilotonta ja ikäänkuin jäytävän pelon painostamaa oli elämä\nnäihin aikoihin Sysikorven vanhassa Karmalassa. Ainainen raskas ja\ntukahduttava mieliala vallitsi talossa sekä pyhänä että arkena, sekä\nkesällä että talvella. Kun väki oli koolla tuvassa tai tanhualla,\nsupatti se vain hiljaa keskenään, laskematta ääntään täyteen sointuun,\nja kun se oli ulkotöissä pelloilla tai kaskimailla, silloin liikkui\nvanha Leena-emäntä yksin ja kuulumattomin askelin tuvan ja navetan\nväliä kuin kuolleessa talossa, itse isännän, kuivan ja kumaran äijän,\nhiipiessä avaimet vyöllään tarkastamassa talleja ja aittoja, itsekseen\nvain hiljaa motkotellen. Tämä itara äijä, Plootu-Mikkelin nimellä\ntunnettu, se juuri äreydellään ja kitsaudellaan aiheutti Karmalassa\ntuon alati painostuneen mielialan. Hän isännöi siellä omalla tavallaan,\nsäästäen ja kituuttaen kaikessa. Sen vanhan tuparakennuksenkin, jonka\nentinen Tuomas-isäntä oli puolensataa vuotta sitten pystyttänyt siihen\ntörmälle nuijasodan aikoina poltetun tilalle, oli hän laskenut\nrappeutumaan, -- ei ollut muka varoja sitä kengittää eikä korjata. Mitä\nvain sai irti talosta, voista, viljasta, kaloista ja metsänriistasta,\nsen hän siitä kiskoi, möi tuotteet Hollolan markkinoille ja käytti\nrahat, ei talon hyväksi, vaan omien kätköjensä lisäämiseen. Niihin hän\nalati himoitsi uusia kolikoita. Talonväkeä hän kidutti niin niukalla\nruoalla, että Karmalaan, jossa omaa perhettä oli vähän, oli vaikea\nsaada palvelijoita, ja kuitenkin hän alituisesti toruskeli talon naisia\nlaiskuudesta ja tuhlaavaisuudesta.\n\nÄänetön oli suuri pihamaa eräänäkin kuumana kesäpäivänä, kun vanha\nemäntä sen yli kantaa retuutti raskasta maitokorvoa navetasta tupaan\nkirnuttavaksi. Hän pysähtyi hetkeksi henkäisemään siihen autiolle\npihalle, jossa kissa vain kehräsi päiväpaisteessa, ja huokasi samalla\nraskaasti.\n\nSyytä olikin vanhan emännän huoata, sillä kovasti ja kohtuuttomasti oli\nelämä todellakin häntä kolhinut, pannen hänet täällä kotitalossaan\nvanhoilla päivillä raatamaan ja yli voimainsa puskemaan vieraan\nsaiturin hyväksi. Hän oli aikoinaan tullut emännäksi vauraaseen\nKarmalaan, jossa hänen miehensä Tuomas Tuomaanpoika -- tämä nimi oli\nkauan kulkenut perintönä vanhimmilla pojilla Karmalan suvussa, --\nsilloin ravakkana isännöi. Ja niin se oli Tuomas tässä isännöinyt lähes\nparikymmentä vuotta, jotka Leena-emännälle olivat olleet hänen elämänsä\nonnellisimmat. Heille oli syntynyt neljä lasta, jotka isän ja äidin\nhoidossa täällä kasvoivat. Mutta sitten oli tullut se kova ruttotalvi,\njoka vei Karmalastakin isännän ja kaksi poikaa -- yksi pojista oli\njuuri samana talvena 17-vuotiaana vesana viety sotaväkeen. Vain nuorin\nlapsi, silloin 7-vuotias tyttö, oli jäänyt äidille. Siitä se oli\nalkanut Karmalan orvoiksi jääneille naisille surun ja kärsimyksen aika,\nsilloin se oli tämä Plootu-Mikkeli tullut taloon sen sortajaksi.\n\n-- Tuon orjana olen nyt raatanut täällä toistakymmentä vuotta, huokasi\nemäntä uudelleen, luoden katkeran silmäyksen äijään, joka taas kuupitti\nhänen jälillään navetan puolella vaanien, olisiko jotakin jäänyt\ntekemättä.\n\nMikkeli oli Tuomas-vainajan, entisen isännän, nuorempi veli, mutta\nhuonompaa tekoa sekä ruumiiltaan että luonteeltaan. Pieni ja\nheikkoverinen mies, joka ei ollut koskaan itse kyennyt työhön.\nNuorempana hän oli kulkenut maailmalla kaikenlaisissa kauppahommissa,\nollut kotipitäjässään voudin apulaisena, jossa virassa hän perusti\nomaisuutensa ja sydämettömän kiskojan maineensa. Veljensä kuoltua oli\nMikkeli yhtäkkiä tullut Karmalaan ja anastanut haltuunsa isännättömäksi\njääneen talon, jonka suuret alueet ja vankat viljelykset häntä olivat\nhoukutelleet. Ja tänne hän oli sitten jäänyt. Näinä sotavuosina,\njolloin raskaat verot näännyttivät talonpoikia, oli hän, ovela mies,\nostanut polkuhintaan toisiakin suurtiloja, mutta niitä hän hoidatti\nlampuodeilla, keräten vain voitot omiin käsiinsä, ja itse hän asui\nKarmalassa, sitä kiskoen ja kiusaten. Hänen varojensa määrää ei kukaan\ntuntenut, mutta paljon niitä oli, ja yhä hän keräsi plootun toisensa\npäälle, kätkien ne ahnaasti aarrehautaansa, joka hänellä tiedettiin\nolevan, mutta jota hän koetti kaikilta salata.\n\nTuon aarteen salaaminen olikin nykyisin Plootu-Mikkelin suurimpana\nhuolena. Joka hetki hän epäili, että joku löytäisi ja varastaisi hänen\nrahansa; kaikkia hän epäili, ja siksi hän usein, kun talonväki oli\nulkotöissä, hiipi aarrettaan tarkastamaan ja siitä samalla nauttimaan.\n\n-- Sinne se aikoo nytkin, päätteli vanha emäntä äijän hiipiviä eleitä\nseuratessaan, ja lähti itse taas kantamaan tupaan raskasta maitoastiaa.\n\n-- Köntys, luulee, etten minä mitään näe enkä arvaa, jupisi emäntä\nitsekseen vielä kynnykselle pysähtyen. -- Luulee, etten ole huomannut,\nkuinka hän aina rannan kautta salaa kiertää vanhalle nauriskuopalle!\nKas nyt taas -- rantaan päin on asiaa! Mutta saa hän minulta pitää\nrahansa, saisi hän täällä isännöidäkin, kun vain olisi ihmisiksi ...\nMarjallekin...\n\nMarja oli nimeltään tuo emännän ainoa tytär, nyt jo immeksi kasvanut,\njoka oli kotona hänen luonaan. Emäntää suretti, että sedän itaruus ja\ntylyys teki elämän talon nuorelle tyttärellekin niin kolkoksi ja\nraskaaksi.\n\n-- Hänenkin täytyy täällä raataa kuin armoilla, vaikka talo on\nmeidän... Mutta eihän tästä mihinkään pääse, täytyy vain kestää!\n\nPian rupesi tuvasta kuulumaan kirnunmännän yksitoikkoinen jumputus,\nainoana äänenä ja elämän merkkinä koko suuressa talossa.\n\nMutta pienikokoinen, laihaluinen äijä, joka tahraisessa sarkamekossa\nsiinä ääneti virsujalkaisena tassutteli takapihalta rantaan päin,\ntähysteli visusti vetistävillä silmillään emännän liikkeitä ja pysähtyi\nvielä tarkastamaan, oliko se todella mennyt tupaan kirnuamaan...\n\n-- Siellä on, eikä ole ketään muutakaan täällä nyt nuuskimassa, myhäili\nukko itsekseen. -- Ei Aarokaan, hänkin on nyt tuolla rantaniityllä,\njosta liippakiven ääni kilahtaa.\n\nAaro oli talon vanha, miltei perinnäismuistoinen kotipalvelija, joka\noli ollut Karmalassa kauemmin kuin kukaan sen nykyisistä eläjistä, aina\nvanhan Tuomaan, Mikkelin isän, ajoilta asti. Hän oli kulkeutunut sinne\npienenä, kodittomana orpopoikana nuijasodan jälkivuosina ja jäänyt\nsinne elämään ensin paimenena, sitten hevosmiehenä ja vihdoin\nisäntärenkinä. Hän se tunsi ja hoiti Karmalan työt, hoiti paremmin kuin\nMikkeli itse, ja siksi hän oli talossa välttämätön. Mutta hän oli myös\nainoa, jota kohtaan Mikkelikin tunsi sentään jotakin kunnioitusta ja\npelkoa ja jonka harvoja sanoja -- sillä Aaro oli tuiki harvapuheinen --\nhän kuunteli ja tottelikin. Aaro oli valpassilmäinen mies ja siksi äijä\nhänet aina toimitti pois ulkotöihin, kun hän aikoi käydä aarteellaan.\nSinne hän näet nytkin oli menossa, Leena-emäntä oli arvannut oikein.\nTörmältä laskeutui ukko verkalleen venevalkamaan, katseli veneitä ja\nkoputteli muka, käveli sitten rantavesakon halki nuottatalaalle, jossa\nhän oli, käpy kourassaan, jotakin puuhaavinaan verkkojen ääressä. Mutta\nsiitä hän pian kumarana vilisti pajukon läpi ylös metsänpuoleiselle\ntörmälle, katajikkoa kasvavan hiekkamäen rinteelle, jossa talon\naikaisemmilla eläjillä ennenvanhaan oli ollut nauriskuoppansa. Siinä\nhän kuunteli ja kurkisteli katajapehkojen lomitse joka taholle, -- jos\nhän olisi nähnyt jonkun itseään salaa vaanivan, olisi hän sen\nvarmaankin kuristanut. Mutta ei ollut ketään kuuluvissa. Mikkeli rupesi\nnyt hiekkarinteellä siirtelemään sivuille kiviä ja kantoja, joita hän\noli latonut kuoppansa suulle, ja niin hän yhtäkkiä upottausi kuoppaan,\njoka oli toiselta laidaltaan sortunut. Siellä hän kävi hiljaa ja\nmäärätietoisesti puuhailemaan. Nosti syrjään lahonneita kannatinhirsiä,\njotka hän oli latonut aarteensa päälle, ja rupesi kaivamaan. Kaivoi\njännittynein jäsenin, kaivoi levottomana todetakseen, oliko kaikki\npaikoillaan. Oli. Hänen sormensa sattuivat vanhaan konttiin, jonka hän\nvarovasti veti esille ja jonka sisältöä hän, kuopan hämärään tottuneena\nja onnellisen hymyn levitessä huulilleen, rupesi laskemaan. Kaikki\npaikoillaan, hopearahat omissa pusseissaan, äyrinrahat eri kääreessä,\n-- ei äyrityistäkään puuttunut. Ukko hyväili kämmenellään pussejaan ja\npisti niistä muutamaan mekkonsa taskusta vielä uudet kätkörahat, --\naarteen piti joka käynnillä aina kasvaa. Sulki sitten kontit ja nosti\nne sivuun sekä rupesi taas soraa kaivamaan. Jo kilahti hänen kyntensä\nkovaan metalliin; siellä syvemmällä olivat näet hänen plootunsa,\nsuuret, nelikulmaiset, ruunun leimaamat kuparilaatat, joista jokainen\npainoi monta naulaa. Ja niitä oli paljon. Polvillaan rotkottaen,\nsyvälle kuoppaan kumartuneena, luki Mikkeli ne yksitellen, siirtäen\nniitä pinosta toiseen ja nauttien niiden painosta.\n\nKäynti aarrehaudassa oli Plootu-Mikkelin elämän juhlahetkiä, joita hän\nsenvuoksi venytti mahdollisimman pitkiksi, sillä kovin useinhan hän ei\nsentään uskaltanut aarteelleen mennä. Hän hääri siellä nyt hiljaa\nhämärässä kuopassa kuin maahiiri, kaivoi plootupinoilleen syvempiä\nkoloja ja peitti ne sitten huolellisesti, teki raskaille konteilleen\nkuin pehmoiset vuoteet hiekkaan ja lapioi paksusti soraa päälle. Kivet\nja hirrenpäät asetti hän taas määrätietoisesti paikoilleen, ettei\nkukaan olisi voinut aavistaa niiden alla jotakin olevan. Ja sitten hän\nistui vielä hetkisen kolossaan ja huohotti työnsä jälkeen, sekä\nkuunteli. Hän kuunteli aina kauan, ennenkuin rupesi kuopan suulta\nkurkistelemaan, olisiko ketään talonväestä tai muuta kulkijaa\nilmestynyt lähettyville. Vasta siitä varmuuden saatuaan hänen oli\ntapana palata toista kiertotietä pihaan, keksimään siellä uusia\ntemppuja kiusoitellakseen talon väkeä ja varsinkin sen vanhaa emäntää\nja nuorta tytärtä, jotka hänen harmikseen täytyi myöntää Karmalan\nalkuperäisiksi asukkaiksi. Tänään Mikkeli kuunteli tavallistakin\nkauemmin ja hänen kuivettuneille kasvoilleen asettui huolenalainen\nilme. Hän pidätti hengitystään ja tarkkaili:\n\n-- Mitä, valehtelevatko korvani, vai soiko tuolta kaukaa tosiaan\njotakin äänensorinaa?\n\nPlootu-Mikkeli oli näillä salavaelluksillaan terästänyt kuulonsa\ntavattoman herkäksi; hän kuuli pienenkin risahduksen pitkien matkojen\ntakaa. Ja nyt hänen korviinsa saapui kaukaisen puheen pärskettä,\nvieläpä, mikä oli merkillisintä, iloisia ääniä. Niitä ei oltu\nvuosikausiin kuultu Karmalan törmällä; siellä ei mieliala koskaan näin\nherkäksi sulanut, eikä Mikkeli sitä suvainnutkaan. Nuo äänet tuntuivat\nnyt tulevan sieltä vesakon takaiselta rantaniityltä, missä talonväki\noli heinänteossa ja missä sen pitäisi viipyä vielä kotvan, ennenkuin\nmurkinalle palaisi.\n\n-- Mitä hiton kikatusta siellä nyt on? murisi ukko harmistuneena\nkohottaen päänsä kuopasta. -- Aivan ilmettyistä naurua sieltä soi, --\nkyllä minä tästä joudun sitä iloa lisäämään!\n\nTavallista vikkelämmin kapusi hän kankaalle, mutta yhtä huolellisesti\nkuin aina siivosi hän jälkensä, peitti aukon risuilla ja sammalilla ja\nväänsi kannot päälle. Ja kuunteli taas.\n\nÄäntelijät olivat jo lähempänä, kikattivat kai kujalla. Aivan selvästi\nkuuli hän Marjan makeasti nauravan, ja eikö hitto vie siellä Aarokin\nääneensä paasaa, hän, josta päivän mittaan tuskin lähtee paria, kolmea\nkuivaa sanaa. Mutta ylinnä raikui vieras, karhea miesääni, jonka kaiku\npoukahteli aholta, -- sellaisia vieraitakaan ei oltu Mikkelin aikaan\nKarmalassa pidetty.\n\n-- Opetan minä ne täällä ilakoimaan, kiukkuili äijä. -- Mikä lie\nmaankulkija, tempuntekijä, sinne nyt saapunut kieliä kirvoittamaan, --\nsille tulee täältä nopea lähtö!\n\nTavallista liukkaammin lähti hän viilettämään katajikkorinnettä pitkin\ntaloon päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuo samat, helähtelevät äänet oli kuullut myöskin Karmalan vanha\nemäntä, kun hän pirtistä pistäytyi ulos piisipuita hakemaan. Hänkin\npysähtyi, kuunteli, ja nuo iloiset äänet, jotka nyt luhdista soivat,\nkohta ikäänkuin kevensivät hänen surunraskasta sydäntään. Uskaltaapahan\ntäällä sentään joku vielä nauraa -- se havainto häntä rohkaisi ja\nlohdutti. Ja Marjakin osaa vielä nauraa, -- sillä epäilemättä hän kuuli\nkujalta tyttärensä kirkkaan, hilpeän naurun. Tuo vilkkaasti\nkeskusteleva parvi läheni lähenemistään.\n\n-- Mikä ihme on nyt tapahtunut? kysyi itseltään talon yksinäinen, nyt\nvilkastunut kotimies, kantaessaan halot tupaan. -- Tässä talossa ei käy\nvieraitakaan, jotka juttelisivat vapaasti niinkuin muualla.\n\nMikkeli oli pelottanut vieraatkin Karmalasta. Verovoudit ja muut\nruununmiehet hän kuittasi kirkolla, oli näet vielä yksissä juonissa\nniiden kanssa, ja kerjäläiset hän karkoitti jo kujalta. Hän oli oikein\ntunnettu tylyydestään köyhiäkin kohtaan. Kun muutamia vuosia sitten\nmaassa oli kato ja nälkä ja kuljeskelevia kerjäläisiä usein poikkesi\nKarmalaankin, istui Plootu-Mikko aittansa rappusilla pyssy kädessään,\nhuusi tulijoita jo kaukaa palaamaan pois ja uhkasi ampua, elleivät\ntottele. Ja ampuikin, milloin hätääntyneet sittenkin pyrkivät pihaan.\nJoskus oli Leena-emäntä salaa pistänyt kyrsän jonkun nääntyvän lapsen\nkouraan, mutta kun Mikkeli oli siitä saanut tiedon, oli hän lyönyt\nemäntää... Kerran oli eräs häädetty kerjäläinen kujalta kironnut ilkeän\nisännän, manaten, ettei tämä tule kuoltuaan mahtumaan ruumisarkkuun.\nSen tapauksen muisti Leena-muori elävästi, sillä silloin oli Mikkeli\nkalvennut, raukka pelkäsi toki taikoja...\n\nTaas pistäysi emäntä pirtistä pihalle, sillä äänet kuuluivat jo sinne\nsisään asti.\n\n-- Ei ne ole kylän väkeä, jotka tuossa saapuvat veräjälle, päätteli\nemäntä. -- Mutta mitä väkeä? Siinähän on rakuuna, joka pitelee Marjaa\nkainalosta, ja tyttö vain nauraa... Kuka se on ... eihän vain ... eihän\nvain...\n\nEmäntä juoksi veräjälle ja lepäsi seuraavassa tuokiossa poikansa,\nJyrin, sen kauan kaivatun, sotamieheksi viedyn poikansa sylissä, joka\noli rientänyt häntä vastaan ja huutanut:\n\n-- Äiti, äiti!\n\nSamassa oli jo Plootu-Mikkelikin pihalla, kapusi vastamäkeä törmälle,\nläähättäen ja ärjyen:\n\n-- Mitä pirhanaa, kuka julkimus...?\n\nHän pysähtyi siihen pihalle yhtä julmistuneena kuin hämmästyneenä ja\nkatseli mitään älyämättä edessään tapahtuvaa kohtausta. Siinä oli koko\ntalonväki, joka kesken rupeaman oli lähtenyt niityltä, Aaro ja rengit\nja piiat, ja kaikkien kielet kilkattivat kuin tiuvut lammaskatraassa.\nTalon vanha emäntä riippui rotevan, sulkahattuisen, tuuheaviiksisen\nrakuunan kaulassa, joka toisella kädellään piteli Marjaa vyötäreiltä ja\nnauraa hohotti Mikkelin määrättömälle hämmästykselle. Aarokin hääri\nsiinä yhdessä rykelmässä kertoen yhä uudelleen, kuinka hän ensimmäisenä\nsiellä luhtaniityllä näki rannasta tulevan vieraan ... katsoi, katsoi,\njo tunsi lopultakin...\n\n-- Mitä pirua tämä on, kivahti vihainen isäntä uudelleen ja kovemmalla\näänellä. Hän yritti sillä ankaralla, käskevällä sävyllään kerta\nkaikkiaan katkaista koko kohtauksen, -- hänen kärttyisänivallista\nääntään vastaan ei näet yleensä kukaan mukissut! -- Mitä joutavoimista\ntyön aikana, -- joko teiltä meni äly! Ja kuka se on tämä vieras\nhohottaja täällä?\n\nJyri, johon nämä viimeiset sanat kohdistuivat, laski nyt autuaana\nhymyävän äitinsä maahan ja hellitti otteensa Marjasta sekä astui\naskeleen kohti kyselijää, jonka hän heti oivalsi Mikkeli-sedäkseen.\nMatkatessaan syntymäkotiinsa oli Jyri jo kylillä kysellyt Karmalan\noloja ja tunsi siten, puhuteltuaan vielä kujatiellä Aaroa ja Marjaa,\npääpiirteiltään kotitalonsa asiat, sedän ankaran isännöimisen siellä ja\nomaistensa sorronalaisen aseman, -- hän tiesi jo, mikä mies Mikkeli\noli! Mutta varsin ystävällisesti astui hän nyt kuitenkin, ratsumiehen\nhuojuvin askelin, vihastunutta setäänsä kohti ja ojensi tälle kätensä.\n\n-- Päivää, Mikkeli-setä! En ole vieras tähän taloon, olen sen omia\npoikia, vaikka olenkin tullut täältä viipyneeksi poissa pitkät ajat.\n\n-- Hä, mikä sanot olevasi? virkkoi Plootu-Mikkeli siihen torjuvasti,\nälyten kohta, että tästä voi hänelle sukeutua ikävä juttu. Tarttumatta\nvieraan ojennettuun käteen lisäsi hän halveksivasti: -- Mikä lienet\nmaankiertäjä ja petkuttaja...\n\nJyri hytkähti ja virkkoi nasevammin:\n\n-- Petkuttaja lienet itse, -- minä olen Tuomas Tuomaanpojan, Karmalan\nentisen isännän ainoa elossaoleva poika ja siis oikeimmiten tämän talon\nisäntä.\n\n-- Olet sinä -- häh? -- Plootu-Mikkelin äreä ääni rupesi hakaltamaan\nkurkussa, eikä hän ällistyksissään heti saanut sanaa suustaan. Vihrein,\nvihaa vetistävin silmin katseli hän tuota outoa, häikäilemätöntä\nmiestä, joka tuli häneltä, Mikkeliltä, isännyyttä riitelemään, ja sai\nvihdoin sähähdetyksi: -- Röyhkeyttä sinulla näkyy olevan, mikä\nlienetkin...\n\n-- Jyri minä olen, oman veljesi poika, -- tänne käpäläsi, setä! --\nSulkaniekka soturi puhui lauhkealla äänellä, ukon änkytyksistä\nsuuttumatta, ja tempasi samassa kouraansa äijän ohkaisen, luisen käden,\npuristaen sitä aito sotilaallisesti. Hän tahtoi näin lyödä leikiksi\ntilanteen koko kiusallisen kankeuden ja jatkoi: -- Päivää, -- sano toki\ntuhlaajapoika tervetulleeksi kotiinsa ja käske teurastaa se juotettu\nvasikka!\n\nMutta Mikkeli puisteli naama väärässä kättään, jota Jyri oli kovin\nvoimakkaasti puristanut, eikä hän ymmärtänyt vieraan leikkiä. Peräytyen\naskeleen taapäin katseli hän kopeasti tuota tuttavaksi pyrkijää miestä\nja virkkoi kylmästi:\n\n-- Sotamies Jyri Tuomaanpoika on ulkomailla kuollut!\n\n-- Ei vielä sentään, koska hän tässä seisoo, oikaisi Jyri hilpeästi. --\nOlen sodasta äsken palannut...\n\nMutta Mikkeli ei antanut hänen puhua pidempään. Terävästi hän keskeytti\nJyrin aloittaman tarinan, tahtoen niin tempaista väittelyssä yliotteen:\n\n-- Valehtelet, konna! Jyri Tuomaanpojan kohtalosta on tänne saapunut\nvarmat tiedot! Herkiä, mies, ajoissa vehkeistäsi, jotka täällä kyllä jo\ntunnetaan, taikka pistän sinut nuoriin!\n\nVanha emäntä oli tällävälin avuttomana ja hätääntyneenä astunut\nuudelleen poikansa viereen, ja hänelle nyt äijä ärjäsi:\n\n-- Pois akkaväki täältä hassuttelemasta pirttiin! Ja talo työhön! Tässä\non jo vainajan kustannuksella ilveilty tarpeeksi.\n\nMutta silloin Jyri, nähdessään Mikkelin aikovan ilman muuta riuhtaista\näidin hänen kupeeltaan, vihdoinkin kivahti ja karjaisi:\n\n-- Hoi ukko! Koetappas kerran vielä tuota kouraani, koeta, onko se\nkuolleen käpälä! Vai sitä temppua yrität! Minut julistaisit vainajaksi,\njotta saisit pitää talon omanasi ja edelleen kiusata täällä sen oikeita\nomistajia! Eto mies! Mutta siitäpä ei tullut mitään.\n\n-- Juttu on selvä, selitti Mikkeli kaikesta huolimatta kylmällä\näänellä. -- Jyri Tuomaanpoika on kirkonkirjoihinkin merkitty\nkuolleeksi; käydään katsomaan pappilassa!\n\n-- Jos niin on merkitty, jutteli Jyri taas puolileikillä, -- niin on\nminut merkittävä niihin kirjoihin uudelleen eläväksi, siitä älä\nhätäile. Pääasia on, että nyt olen tässä.\n\nSikäli kertoi ukko tosia, että Sysikorpeen oli jo useita vuosia sitten\nsaapunut sanoma Jyri Tuomaanpojan kaatumisesta jossakin Etelä-Saksan\ntaistelussa. Tämä tieto taas johtui siitä, että hän kerran oli\nhaavoittuneena joutunut keisarillisten vangiksi ja että hän, karkaamaan\nvihdoin päästyään, sitten oli yhtynyt aivan toisiin joukko-osastoihin.\nKotiinpalanneiden sotamiesten kertomaa kuolintietoa oli Plootu-Mikkeli\nheti käyttänyt hyväkseen tehden kaiken varalta kuolinilmoituksen\npapille. Karmalan viimeinen poika oli tosiaan merkitty kirjoihin\nvainajaksi. Ja tähän omaan temppuunsa vedoten koetti Mikkeli nyt\njulistaa Jyrin petkuttajaksi, jommoisia näihin aikoihin usein\nliikkuikin maaseudulla. Voitonvarmana kävi äijä vielä kersantille\nilkkumaan:\n\n-- Näytä, mies, oletko jostakin saanut käsiisi Jyri Tuomaanpojan\ntavaroita tai papereita, -- se kuuluu tavallisesti sekin teikäläisten\nkujeisiin!\n\nSilloin Jyri, joka näihin asti oli pysynyt rauhallisena ja\nleikillisenäkin, tosissaan suuttui, -- äijän ilkeys ja\nhäikäilemättömyys meni jo hänestä liikoihin.\n\n-- On minulla papereita, ja päällystöni, joka minut on määrännyt\nSisä-Suomeen sotaväenottoon, on Turussa, pian sieltä tiedot tulee,\nvirkkoi hän ensin vakuuttavasti, mutta koveni sitten: -- Äijä hoi,\nsanotko vielä kerran kujeilijaksi kuninkaan soturia, sanotko? Silloin\njoudut jumalauta tekemisiin sekä esivallan että minun itseni kanssa.\nHä, pysytkö väitteessäsi?\n\nJyri oli rutolla liikkeellä tarttunut miekkansa kahvaan ja tiukkasi nyt\nyhä:\n\n-- Sano heti paikalla, vieläkö motkotat vai peruutatko puheesi?\n\nJyrin liike lannisti Plootu-Mikkelin yliotteen. Hän rupesi oivaltamaan,\nettä mies voi ehkä todistaa henkilöllisyytensä ja oikeutensa Karmalaan\nja silloin saattaa täällä kyllä käydä hullusti. Mutta sittenkään ei\näijä tahtonut peräytyä. Hän käsitti, että jos hän tunnustaa Jyrin\nKarmalan pojaksi ja perijäksi, silloin hän itse samalla luopuu\nisäntäoikeudestaan, ja siihen ei saiturin sisu taipunut. Isot\nhikikarpalot läksivät juoksemaan hänen otsaltaan, kylmän väreet häntä\nviiltelivät, -- julmana seisoi kersantti siinä hänen edessään! Mutta\nainakin aikaa hän vielä koetti voittaa ja kävi senvuoksi edelleen\nvänkäämään:\n\n-- Katsotaanpahan sitten, kun asia joutuu käräjiin tutkittavaksi...\n\nMutta Jyri oli jo kiihtynyt. Hän jatkoi uhkaavaan sävyynsä:\n\n-- Tässä ei tarvita käräjiä; tällä miekallani ne käräjät käyn heti, jos\nväität, etten ole tämän äitini poika. -- Leena-emäntä oli sillävälin\nhilliten tarttunut poikansa käteen, joka yhä tukevasti puristi\nmiekankahvaa, ja koetti hellästi tyynnyttää rakkaintansa. Jyri\nlauhtuikin kohta; hän hiveli leppoisasti äitinsä harmahtavaa tukkaa ja\npuhui jo Mikkelillekin taas lauhkeammin: -- Mitä sinä, setä-raukka,\nhulluttelet! Tässä talossahan minä olen elänyt seitsemäntoista ensi\nikävuottani, tätä pihaa tarponut; tunteehan minut äiti ja Aaro ja\nkaikki vanhemmat ihmiset. Herkiä jo järkiisi ja ruvetaan puhumaan\naikamiehinä!\n\nMikkelin kuihtuneessa rinnassa näytti käyvän taistelu, mutta siinä\nvoitti yhä hänelle rakas mammona:\n\n-- Puheesi on joka tapauksessa tutkittava...\n\n-- Ja nyt juuri se tutkitaan, tällä hetkellä, karjaisi silloin Jyri,\ntaas tulistuen. -- Tällä hetkellä julistan minä itseni Karmalan\nperintötilan omistajaksi ja isännäksi, ja Jumala armahtakoon sitä, joka\nsen minulta kieltää. Sinä äijä joko siihen alistut ja tottelet, taikka\nsaat vielä tänä iltana laputtaa jalkoihisi tästä minun talostani!\nValitse!\n\nMutta epätoivo kannusti vanhaa saituria. Vallan kalpeana hän kiljaisi:\n\n-- Minäkö, joka olen tätä taloa toistakymmentä vuotta vaurastuttanut,\nminäkö täältä lähtisin...!\n\nHänen leukansa tutisivat suuttumuksesta. Mutta nyt Jyri vuorostaan\nkylmemmin virkkoi:\n\n-- Sinä juuri, -- toistakymmentä vuotta olet tätä taloa kiskonut ja\nkiusannut sen omistajia, nälällä rääkännyt ... niin, niin, kyllä minä\nasiat tunnen! Tänne tullessani aioin puhua sinulle järkeä, selvittää\nasiat sovinnossa. Mutta itaruutesi on pohjaton ... en rupea kanssasi\nenää kauppoihin -- saat mennä!\n\nJyri puhui totta aikeistaan. Erottuaan seurueestaan Jämsänjoella,\nkäydäkseen kotitalossaan Päijänteen takana, ja soudatettuaan itsensä\nselän yli, oli Jyri, hankittuaan selon kotitalonsa asioista, päättänyt\ntarjota Mikkeli-sedälleen sovinnolliset ratkaisut. Olipa hän ollut\nvalmis jättämään vanhan setänsä vielä Karmalaa isännöimäänkin, jos tämä\nolisi tunnustanut hänen oikeutensa ja taannut äidille siedettävän olon.\nMutta nyt hän jo älysi kaiken sovittelun mahdottomaksi, ja siksi hän\noli järkähtämätön:\n\n-- On parasta kun lähdet Karmalasta siivolla, muuten haen sinulta\nhyvittäjäiset siitä, että olet vuosikymmenen taloani ryöstänyt...\n\nVanha saituri huohotti jo hätääntyneenä, -- asian uusin käänne oli\nhänelle liian raju kolaus. Mutta malttinsa hän sittenkin säilytti ja\nheittäytyi taas ivalliseksi virkkaessaan:\n\n-- Vai mierolle nyt Karmalan isäntä, maantielle vain...!\n\n-- Mierolle ei joudu mies, joka omistaa monta suurta taloa, naureskeli\nJyri. -- Mene niistä mihin tahdot, tässä talossa otan nyt isännyyden\nminä.\n\nMutta äijä kääntyi, ivanääntään jatkaen, nyt vanhan emännän puoleen:\n\n-- Vai tällaisen juonen te olette nyt punoneet minua vastaan! Mutta\nkuules, Leena, täällä ovat minulla yhä Karmalan avaimet ja täällä ne\npysyvät. Tuon heittiön minä ruununmiesten avulla helposti kuritan, ja\nte saatte sitten kyllä vielä tämän tekonne monesti tuntea nahoissanne!\n\nUhkauksensa singautti ukko sähähtämällä ja iski verestävät,\nkostonjanoiset silmänsä terävästi talon naisiin, jotka hänen edessään\nheti vapisivat. Mutta Jyri ei noista uhkauksista välittänyt. Hän\nymmärsi nyt entistä selvemmin, että tuon pedon kynsistä hänen oli\npelastettava äitinsä, ja hän hyökkäsi senvuoksi edelleen:\n\n-- Älä uhkaile, setä, se voi käydä sinulle kalliiksi! Tiedän sinulla\ntäällä olevan kätkössä koottuja kolikoita. Olin aikonut antaa sinun\nviedä ne mukanasi, mutta taitaa olla viisainta panna nekin kaiken\nvaralta takavarikkoon...\n\nSiitä äijä säpsähti. Tuo viittaus hänen rakkaaseen aarteeseensa näkyi\nsattuvan häneen pahasti. Vielä hän ei kuitenkaan tiennyt, minkäverran\ntuolla kovaäänisellä rakuunalla mahtoi olla vihiä hänen rahoistaan ja\nniiden kätköpaikasta, ja hän rupesi senvuoksi tekemään tyhjäksi koko\njutun: -- eihän hänellä mitään kolikoita ole, -- mistä niitä olisi\ntullut...!\n\nTosiaanhan Jyrillä olikin koko aarreasiasta varsin vähän tietoja;\nhuhuja hän siitä kyllä oli kuullut, mutta äitikään ei ollut hänelle\nvielä ehtinyt siitä mitään kertoa. Mutta sedän säikähdyksestä Jyri heti\noivalsi osuneensa arkaan paikkaan, ja sitä hän nyt paineli.\n\n-- Älä kieltele, Plootu-Mikkeli, koko pitäjähän sen asian tietää,\nvaikka luulet sen salanneesi. Ja tiedetään se kätköpaikkasikin --\nsieltä ne kaivetaan esille plootusi ja hopeasi niin että helisee!\n\nPihaväki oli aivan ällistyneenä kuunnellut Jyrin viimeisiä, rohkeita\nväitteitä. Se tunsi sekin huhut ukon aarteesta, jonka hän huolellisesti\noli salannut, mutta uskoi nyt Jyrin jotenkin päässeen siitä täysin\nperille ja remahti äänekkäästi nauramaan.\n\nMutta sitä ei äijä kestänyt. Hän ikäänkuin murtui siihen paisteiselle\npihalle eikä jatkanut enää väittelyä. Uhmaa oli yhä hänen katseessaan,\njonka hän heitti pihalla oleviin, mutta samalla niistä kuvastui suurta\nraukeutta. Mitään virkkamatta hän hoiperrellen astui tupaan, jossa hän\nheti nousi uunille.\n\nÄiti jo vähän torui Jyriä hänen säälimättömistä hyökkäyksistään, --\nsetähän se Mikkeli kuitenkin hänelle oli. Mutta samalla olivat sekä\nLeena että koko talonväki sanomattoman iloisia siitä, että Karmalaan\nkerrankin oli ilmestynyt mies, joka uskalsi vastustaa ja osasi masentaa\ntuota talon hirmua, -- eipä kukaan muu ollut koskaan saanut häntä\nvaikenemaan eikä peräytymään.\n\nJa kun Jyri vielä vakuuttavasti lupasi vastata kaikista äijän\nkostoaikeista, haihtui talonväen mielestä pian kaikki arkuus ja\näskeisen yhteenoton ikävä tunnelma. Ennen pitkää oli heiltä koko\nPlootu-Mikkeli unohtunut sinne uunille; Karmalassa vietettiin nyt Jyrin\nkäskystä kesäinen vapaapäivä, suvipäivä suloisempi ja rattoisampi kuin\nmoniin, moniin vuosiin. Jyri komensi palkkapiiat laittamaan kystä\npöytään, äidin ja siskon hän piti koko päivän luonaan tarinoimassa.\nPulleasta vyöstään jakoi hän jokaiselle talon jäsenelle hopeapenningin\ntai pari Saksan sotatuomisia ja kertoi heille rattoisasti muistoja\npitkiltä sotavuosiltaan.\n\nLeppoisata oli perheen tänä iltana istua rantatörmän koivujen alla,\njossa lauhkea iltatuuli lievitteli päivällä painostanutta hellettä, ja\nkatsella, kuinka lokit kauniissa kaaressa lahdella seurasivat\nsärkiparvea. Ja siinä istuttiinkin auringonlaskuun asti. Vanhan äidin\nsydämestä olivat sulaneet pois synkän vuosikymmenen patoamat iskokset,\nhän nautti siinä hiljaa kotiin palanneen, jo kuolleeksi luullun\npoikansa reippaista tarinoista. Ja Marja-siskonkin nuorilta kasvoilta,\njoille raskaat kotiolot olivat pyrkineet luomaan varhaisvakavan leiman,\nloisti nyt ilo ja onni. Vanha Aaro taas oli väsymätön kyselemään sodan\nvaiheita ja seikkailuja, ja Jyri yhä kertoi. Hän ei hennonut vielä tänä\niltana ilmoittaa omaisilleen, että hänen jo huomenna oli lähdettävä\njatkamaan matkaansa, vaan antautui hänkin valtoinaan niihin vanhoihin\nmuistoihin ja uusiin suunnitelmiin, joita nyt törmänurmikolla\npohdittiin. Hän nautti hänkin, enimmän kuitenkin siitä, kun näki\nrakkaittensa silmissä ilonkyynelten kimmeltävän laskevan päivän\nhohteessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta autioksi jätetyn tuvan pimeällä uunilla kärsi Plootu-Mikkeli\nsillävälin kaikki saidan mielensä manalaiset tuskat. Häntä velloi viha\nja kiukku, hän hautoi sydämessään julmia suunnitelmia raivata taloon\näkkiä tunkeutunut veljensäpoika tieltään pois, taikka ovelia metkuja\ntehdäkseen tämän isäntävaatimukset Karmalaan sittenkin tyhjiksi. Mutta\nenin hänen huohottavaa rintaansa rääkkäsi ja viilteli pelko siitä, että\ntuo raaka soturi ehkä todella oli -- arvatenkin kavalan naisväen kautta\n-- saanut tietoonsa hänen kalliin aarteensa kätköpaikan. Hänen\nherkistyneet korvansa kuuntelivat herkeämättä törmältä soivaa puheen\nporinaa, hänen täytyi joka hetki olla selvillä siitä, ettei tuo\njulkimus vain jo tänä iltana tai yönä käy nauriskuopalla kaivamassa ja\nryöstämässä sitä, mikä hänelle oli henkeäkin kalliimpi. Ajatus, että\nhän menettäisi rakkaat plootunsa, se poltti hänen sisustaansa, eikä hän\nmalttanut laskea silmiään hetkeksikään uneen.\n\nKun perheen väki vihdoin puolen yön aikaan oli palannut tupaan levolle\nja keventyneiden mielten tasainen hengitys osoitti kaikkien nukkuvan,\nsilloin hiipi äijä hiljaa kuin aave alas uunilta ja tassutti\näänettömästi avojaloin ulos pimeään, viileään yöhön. Henkeään\npidätellen, risujen rasahdustakin vältellen, kiirehti hän suoraan\nvesakon halki nauriskuopalle.\n\n-- Aarre täytyy pelastaa, se on kaikista tärkeintä, hoki hän itsekseen\nyökasteisten pensaiden läpi rientäessään.\n\n-- Täytyy toimia, niinkauan kuin on tilaisuutta, huomenna sitä ei ehkä\nenää ole!\n\nUunilla maatessaan oli hän syytellyt itseään siitä, että hän oli ollut\nliian luottavainen, -- tietysti emäntä on nuuskinut jälkiä, kun hän on\nkäynyt aarteellaan, ehkäpä Marjakin, joka usein yksin metsiä samoilee.\nNyt oli aarre vielä viime hetkellä siirrettävä toiseen paikkaan, ja\nsiellä hänen ei ole sitten käytävä koskaan, ellei talo ole aivan tyhjä.\n\nNauriskuopasta pois! se ajatus kiirehti hänen askeleitaan\nsorarinteelle, se oli ainoa teko, joka saattoi lieventää hänen\nrintaansa kalvavan epäluulon ja pelon. Se yty norjensi hänen vanhat\njäsenensä, kun hän, risut ja kannot syrjään heitettyään, upposi\naarteensa luo maan uumeniin, se into opasti häntä yön pimeässä, kun hän\nkaivoi soraa ja herkillä sormenpäillään tunsi kontin tuohet ja hiljaa\nkilahtavat kuparilaatat.\n\nUunilla oli hän jo miettinyt valmiiksi senkin, mihin hän aarteensa\nsiirtää ja kätkee: Piekkolan miltei umpeensammaltuneeseen ja jo\nunhoittuneeseen lähteeseen Mustanahon laelle, sinne hän sen hautaa\nveden ja hiekan alle. Kun se on tehty, kun aarre on pelastettu, silloin\njatkukoon taistelu tungettelijan kanssa Karmalan omistamisesta, silloin\nkyllä keksitään siihenkin keinot... -- Nyt vain liukkaasti ja nopeasti!\n\nKuumeisesti hän raatoi, nosti kuopasta ensimmäisen kolikkokonttinsa ja\nläksi sitä selässään kantamaan vastamäkeen. Monta kertaa se huippasi\nhänet kumoon, monesti hän kompastui kantoihin, mutta hän nousi ja\nponnisti ... ylös vain, ylös aholle! Vihdoin oli hän perillä -- tuskin\nlöysi hän itsekään lähteen -- ja kävi sen pohjaa kaivamaan. Kaivoi ja\npuhalsi, seisten polviaan myöten kylmässä vedessä ja siirrellen sulin\nkäsin kiviä syrjään -- hän ei tänä yönä vaivojaan mitannut. Upotti\nsitten konttinsa koloon ja lähti juoksemaan nauriskuopasta toista.\nMutta kun hän lopuksi kävi sinne kantamaan raskaita plootupinojaan,\nsilloin hän oli menehtyä. Vain lyhyen matkan kerrallaan jaksoi hän\nkantaa taakkaansa, taas oli levättävä, -- se tuntui toivottomalta!\nMutta hän kiristi jäntereitään, reuhtoi ja läähätti itseään\nsäästämättä, -- työ oli tehtävä! Jo rupesi sarastamaan kesäinen päivä,\nkun hän raastoi aholle tuota viimeistä taakkaansa, ja silloin hän kuin\navutonna retkahti yökasteiselle mättäälle. Eikö hän siis jaksakaan\nsaada kätketyksi koko aarrettaan -- vanhat jäsenet tuntuivat vallan\nrepeytyneen --, siihenkö hänen oli masentuneena vaivuttava? Ei, hän\npakotti tahtonsa voimalla vielä itsensä pystyyn, tarttui kalliiseen\nkuormaansa ja läksi kantamaan...\n\n-- Tässä on elämäni, sen työ ja tulos, huohotti hän ja sai vihdoin\njykevät plootunsa upotetuksi lähteeseen. Ja niin lopen uupunut kuin hän\nolikin, hän samalla sanomattomasti nautti heittäessään soraa ja kiviä\nplootujensa päälle. Ne kilahtivat siellä vielä hiljaa, -- se oli\nhänestä maailman suloisinta soittoa, jota hän olisi ikänsä herkeämättä\nkuunnellut.\n\nVesikuopan umpeen luotuaan silotti Mikkeli sievästi pohjahiekan,\ntasoitti reunat ja katseli sitten kauan, kuinka kaivamisesta samentunut\nvesi vähitellen kirkastui ja oli kuin koskemattoman näköinen. Silloin\nhän hihittävästi, vahingoniloisesti nauroi ja ilkkui itsekseen:\n\n-- Haepas nyt, herra kersantti, aarteeni, hae ja kaiva, ja hakekoon\nkuka tahansa! -- Ja vielä kerran tarkastettuaan, että ketään ei ollut\nlähettyvillä, jatkoi hän: -- Nyt siitä ei tiedä kukaan muu kuin minä,\neikä ole tietäväkään tuomiopäivään saakka!\n\nPäivän kehä kirkasti jo Mustanahon ylängön; täytyi kiirehtiä taloon,\nettei sen asukkaissa syntyisi epäilyksiä. Äijä lähti rinnettä pitkin\ntaarostamaan taloa kohti. Mutta silloin hän vasta oikein tunsi, kuinka\nrikkirevitty ja kuolemanväsynyt hän oli yökauden raskaasta, kuumeisesta\nraadannasta. Lyhyellä taipaleella täytyi hänen kahdesti heittäytyä\nkanervikkoon lepäämään, ja ainoastaan talonväen tapaamisen pelko\npakotti hänet jatkamaan vaellustaan. Eikä hän siinä ehtinyt huomata,\nkuinka raunioiset olivat hänen kasvonsa, ja vaatteetkin märät ja\nsaviset öisestä kaivannasta, kun hän vihdoin navetan takaa saapui\npihaan, aikoen hiipiä hiljaa tuvan uunille.\n\nMutta talonväki oli jo ylhäällä, se tuli ovella vastaan ja näki heti\nukon ulkoasusta hänen öisen raadantansa jäljet. Jyri teki juuri lähtöä\nKarmalasta ja pysähtyi nyt ovelle äijäpahan eteen. Hän oli äsken\nkertonut äidilleen lähdöstään, luvaten ensiksi poiketa kirkolla\njärjestämässä pappilassa ja lainlukijan luona Karmalan asiat ja oman\nomistusoikeutensa siihen. Nähdessään nyt Mikkeli-sedän saapuvan kotiin\nlaahustavin askelin ja verestävin silmin, eilisestään kymmenen vuotta\nvanhentuneena, hätkähti hän ensiksi: mitähän pirullista juonenloukkua\nse taas on ollutkaan virittämässä? Samaa ihmetteli muukin talonväki,\njoka siihen pihalle keräytyi. Mutta kotvan kuluttua Jyri hymähti,\ntaputti hyväntuulisesti ukkoa olalle ja virkkoi leikkisästi:\n\n-- Vai kävitte, setä, muuttamassa plootunne parempaan talteen. Se on\noikein!\n\nUkon ulkomuodosta oli Jyri aavistanut hänen asiansa. Jo eilen oli hän\nhuomannut äijään pahasti sattuneen, kun hänen aarteestaan tuli puhe, ja\nnyt hän arvaili Mikkelin käyneen kätköpaikallaan. Mutta ukko pysähtyi\nkuin pistettynä.\n\n-- Hä, änkytti hän, -- mistä kätköstä puhut...?\n\n-- Älä viisastele, Mikkeli-setä, kuulinhan kun yöllä uunilta hiivit,\npuhui Jyri hyvin tietäväisen näköisenä ja äijälle silmää iskien. -- Ja\novelanpa kätkön nyt keksitkin, mutta vaatteethan siinä työssä kastuvat,\n-- noin olet märkä! Kyllä täällä asiat tiedetään!\n\nUkko kohotti uhkaavasti kuihtuneen nyrkkinsä ilkkujaa kohti, aikoi kai\nlyödä, ja ärjäisi:\n\n-- Roisto, konna...!\n\nMutta hänen kohotettu kouransa vaipui alas, ja samassa hän horjahti ja\ntuupertui kuin tyhjä säkki siihen kynnyksen eteen. Pingoittuneet\njäntereet laukesivat, ylivoimaisista ponnistuksista remppautunut\nruumis petti, hän ei enää kestänyt tuota uutta mielenjärkytystä.\nÄkkihalvauksen iskemänä oli hän vaipunut maahan.\n\nKauhulla sitä katselivat talon naiset, odottaen kuitenkin ukon siitä\nuudella vimmalla karahtavan pystyyn. Mutta hän ei noussut. Hervoton\nmies kannettiin tupaan, riisuttiin ja peitettiin kuin lapsi vuoteeseen.\nEikä hän siinä enää kyennyt jäsentäkään liikuttamaan eikä sanaakaan\npuhumaan. Silmien levottomasta vilkkeestä vain saattoi päättää, että\nhän oli tajussaan ja turhaan koetti saada kieltään kääntymään. Noissa\nsilmissä oli niin syvällisen hädän ja tuskan ilme, että se vuoteen\nääressä seisovia miltei puistatti; huulet värähtelivät heikosti hänen\nponnistellessaan, mutta niiden välitse lähti vain vaivaloisen\nrasahduksen ääni. Äijä ei voinut enää ilmaista, mikä hänelle tuotti\ntuon äärettömän hädän, ei enää syyttää ketään, ei pyytää mitään.\n\n-- Hän on yöllä reuhtonut yli voimainsa, virkkoi Jyri raunioitunutta\nsetäänsä katsellessaan. -- Heikko ruumis petti.\n\n-- Paranee kai hän sentään, kysyi Marja, puolittain säälien, puolittain\npelokkaana.\n\n-- Tuskin ainakaan niin, että hän kykenisi teille ilkeyttä tekemään,\nvakuutti Jyri. -- Hoitakaa häntä siinä vain niin hyvin kuin voitte.\n\nItkien virkkoi siihen vanha emäntä:\n\n-- Avutonta hoidan kuin lastani, olipa hän tuottanut minulle kuinka\npaljon kärsimystä hyvänsä.\n\n-- Kuuletko, setä? virkkoi silloin Jyri kumartuen potilaan puoleen.\nTämä näytti todellakin ymmärtävän ympärillään olevain puheet, mutta\nhädän ilmettä ne eivät lieventäneet hänen silmistään. Silloin Jyri\njatkoi:\n\n-- Kuuletko, äiti ei sinulle pahalla pahaa kosta, enkä kosta minäkään.\nJos paranet, setä, saat olla tässä talossa, kun vain siivolla olet,\nmutta isännyys täällä on nyt minun. Ja sen jätän täältä lähtiessäni\näidille ja valvon, että se hänen käsissään pysyy. Kas näin, setä, tässä\notan nyt vyöltäsi avaimet, etkä niitä enää koskaan saa.\n\nJyri irroitti potilaan vaaterepaleista suolivyön ja otti siitä ne\navaimet, joita äijä aina niin ahnaasti oli vaalinut, sekä jakoi ne\näidille ja Aarolle. Viimemainitulle ja muulle talonväelle hän samalla\nteroitti, että heidän tuli totella emäntää eikä ketään muuta, ja\nlupasi, jos onni suo, itse vielä palata tähän kartanoonsa.\n\nHe siirtyivät taas aamuraikkaalle pihalle, jättäen Mikkelin tuskaisine\nkatseineen tuvan nurkkavuoteeseen. Vaikeata Jyristä oli nyt lähteä\nomiensa luota, mutta hänen täytyi. Erottuaan \"rummutus\"-joukostaan\nJämsänjoella oli hän näet luvannut tavata matkueensa Jyväsjärvellä, ja\nsiellä se nyt häntä jo odotti. Mutta keventynein mielin hän sentään\nlähti kotoaan, jossa asiat nyt olivat oikealla kannalla; hän tiesi nyt\njättävänsä äitinsä ja sisarensa turvallisina ja onnellisina Karmalaan.\nTapausten meno oli siellä äkkiä saanut odottamattoman käänteen,\ntavallaan surullisen, mutta joka tapauksessa sellaisen, että se\nvapautti hänet ja hänen omaisensa pidemmistä rettelöistä. Hän oli nyt\ntalossa isäntä, ja kirkolla, jonne hän ensiksi soudatti itsensä, aikoi\nhän nyt varmistaa sen oikeutensa riidattomaksi ja selväksi.\n\nPuolet pullean miekkavyönsä sisällöstä, Saksassa keräämistään\nsaalisrahoista, tyhjensi hän nyt siinä pihalla äidilleen, koska äijän\ntaskuista ei oltu löydetty talon varoja lanttiakaan. Ja omalta\nkaulaltaan siirsi hän Marjan kaulaan kauniit kultavitjat, jotka hän\nkehui tuoneensa mukanaan siltä varalta, että hän Suomessa morsiamen\nkihlaisi.\n\n-- Mutta näitä en nyt itse tarvitse, virkkoi hän, -- ja jos joskus\ntarvitaan, hankin kyllä sodasta uudet.\n\n-- Mutta miksi minulle, Jyri? kainosteli Marja, kimaltavaa korua\nkädessään punniten.\n\n-- Että voisit valita mieleisesi ja kelvollisen kotivävyn Karmalaan,\nveisteli veli. -- Tyttö, jolla on kultaa myötäjäisinään, voi helpommin\nsaada sopivan sulhon...\n\nHilpeillen näin astuttiin rantaan, johon koko talonväki keräytyi.\nRaikas, vapautunut mieliala vallitsi nyt ennen synkässä talossa, --\nJyrin lyhyt käynti oli sen aiheuttanut, ja siitä häntä kaikki\nkiittivät. Pitkäaikainen, kirouksen tapainen painostus oli lauennut,\nyksin palvelijatkin tunsivat nyt liikkuvansa iloisina ja kodikkaina\ntällä ennen äänettömällä törmällä. Ja kun Jyrin veneen lähdettyä\nrannasta ja käännyttyä niemen taa talo taas palasi töihinsä, silloin\nasteli emäntä tuvan ohi navettaan ja maitohuoneeseen keveästi kuin\nketterä nuorikko, ja Marja heläytti, asettuen kaivolle lypsinkiuluja\nhuuhtomaan, reippaan laulun. Miehet, jotka niitolle lähdössä laskivat\nviikatteitaan tallin kupeella, hymähtivät toisilleen: tällä pihalla he\neivät olleet koskaan ennen kuulleet laulua. Kaikki pian unhoittivat,\nettä talossa oli vuosikymmenen ollut painajainen, joka nyt makasi\nsanattomana ja liikkumattomana tuvan nurkkavuoteessa ja jonka silmien\ntuskainen pälyntäkään ei enää heitä häirinnyt.\n\nMutta tuo sedän hätäkatse seurasi Jyriä vielä hänen kotirannaltaan\nsoudettuaankin, seurasi hiukan kiusoittavana. Mitä se setäraukka lienee\noikein tuskaillut? Hullustihan sille tosin oli käynyt, koettaessaan\npingoittaa itaruutensa äärimmilleen, ja nololta mahtoi olo nyt hänestä\ntuntua. Mutta mikä oli sittenkin tuo erikoinen hätä ja pelko, joka\nhänen silmissään ilmeisesti asui, joka hänet aamulla oli tuvan ovelle\ntaittanut ja nyt häntä taittuneena vaivasi?\n\nSitä Jyri siinä meloessaan mietti, muistellen uudelleen aamullista\nkohtausta. Hän oli siinä pihalla kiusoitellut ukkoa, että kyllä hän\nmuka sedän uudenkin kätköpaikan tietää, -- siitä, varmaankin juuri\nsiitä, sukeusi äijälle tuo ääretön tuska ja pelko...!\n\n-- Ukko uskoo minun todella tuntevan hänen aarteensa piilopaikan ja nyt\nryöstävän sen siitä! Sitä epäilystä ei saiturin sisu kestänyt, se pelko\nhäntä nyt halvattunakin kiduttaa!\n\n-- Siitä, juuri siitä se silmien hätä, päätteli Jyri. Ja siihen\npäätelmään kerran päästyään heläytti hän keskellä Päijännettä niin\nhilpeän naurun, että soutaja ihmeissään kohottausi katsomaan, mikä se\ntäällä selällä oli Karmalan uutta isäntää noin rajattomasti huvittanut.\n\n\n\n\nIV. SOTAVÄEN OTOSSA.\n\n\nMuutamia viikkoja myöhemmin ratsasti kersantti Jyri Tuomaanpojan pieni\nmatkue eräänä pilvipoutaisena kesäaamuna sitä korkeaa, kumahtavaa\nsoraharjua pitkin, joka Kiuruselän rantaa kiertäen katkesi vastaan\ntulevaan Kirkkosalmeen. Se oli siis nyt tulossa sille samalle salmelle,\nmihin viisikymmentä vuotta sitten joukko Rautalammen talonpoikia,\npaeten nuijasodan jälkeisiä vainoja, perusti uudisasutuksen kaukaiseen\nkorpeen. Asumatonta korpea oli ollut vieläkin pitkä metsätaival tälle\njärvelle, toivotonta ja synkkää ratsumiesten mielestä. Ainoastaan\npahimmille vesisoille oli siellä kaadettu kapeat portaat, joita myöten\noli perin vaivaloista taluttaa ratsuja. Muuten oli vain sen verran\nrastittu männynkylkiä, että tottunut kulkija, joka tiesi matkan\npääsuunnan, hädintuskin saattoi osata eteenpäin.\n\nEsa Mikonpoika, joka nyt läheni syntymäseutuaan, sai tällä taipaleella\ntoimia oppaana sikäli kuin hän lapsuutensa ajoilta muisti näitä\nsalomatkoja. Mutta useinpa loppui hänenkin muistinsa, ja silloin oli\nkuljettava arviokaupalla, soiden välisiä kankaita seuraten, auringon\nmukaan, ja vähä väliä oli pysähdyttävä neuvottelemaan matkan suunnasta.\n\n-- Mutta kehuithan sinäkin, Jyri; tällä salolla kerran käyneesi; etkö\nmuista silloisia matkojasi? kysyi kerran muuan ratsumiehistä, kun taas\nneuvottomina oli pysähdytty petäjikköiselle aholle.\n\n-- Kerran talvella, toisten latuja myöten, vastasi Jyri päätään\npuistaen. -- Ja siitäkin on aikaa jo pitkälle toistakymmentä vuotta.\n\n-- Siis jo ennen kuin sotaväkeen jouduit, huomautti toinen ryttäri.\nMutta Jyri kannusti hevostaan pohjoiseen päin, virkkaen\nkärsimättömästi:\n\n-- Niin, sitä ennen. Mutta eteenpäin meidän on nyt joka tapauksessa\najettava; yritetään nyt tätä ahoa pitkin.\n\nJyri ei tahtonut ruveta pidemmälti keskustelemaan siitä entisestä\nkäynnistään Kiurusalmen rannalla, -- sen oli Esa jo ennen huomannut --,\nhän katkaisi puheen aina, kun näitä asioita kosketeltiin. Juttu oli\nnäet se, että Jyri Tuomaanpoika, silloin seitsentoistavuotias vekara,\noli toimitettu Sysikorvessa tapahtuvaa sotaväenottoa pakoon\nsydänmaille, ja silloin hän oli hiihtänyt Rautalammen takamaille asti,\nsukulaismiehen pappilaan, Esan isän luo, toivoen siellä salolla\nsäilyvänsä rummuttajilta. Puolen talvea hän olikin siellä säilynyt,\nmutta tulivatpahan sotaväenottajat lopulta sinnekin, ensi kerran\nsilloin osasivat tuohon kaukaiseen uudisasutukseen. Ja Jyri napattiin\nsiellä sotamieheksi, eikä hän koskaan ollut sitä aseväkeen joutumistaan\nsurrut eikä katunut. Se on vain etupelko aina pahin, sen oli Jyri\nmuitakin sotaväkeen vaatiessaan huomannut. Monesta pojasta, joka\nhenkensä hädässä oli paennut sotaväenkirjureita, oli sitten tullut\nrohkea ja reipas sotaurho, joka ei enää mistään hinnasta olisi\nvaihtanut ammattiaan ja jonka päähän ei pälkähtäisikään pelätä henkeään\ntaistelujen tuoksinassa. Suomen pojista olikin tullut aikansa parhaita\nsotureita Euroopan suurissa sodissa, vaikka he aikoinaan olivat\nhiihtäneet sotaväenottajia pakoon, niinkuin Jyrikin oli hiihtänyt.\n\nMutta sen verran hävetti häntä kuitenkin tuo poikavuosien pakoretki,\nettei hän siitä koskaan ollut Esallekaan tarkemmin kertonut eikä\nhalunnut siitä kerrottavan, varsinkaan nyt, itse \"rummuttajana\"\nkulkiessaan. Eikä Esa siitä enempää kysellytkään, tietäen, että Jyriä\nreilumpaa rakuunaa ei ollut.\n\nVaikein salotaival oli nyt kuljettu Rautalammelta, josta Jyri oli\nlähettänyt siihen asti kirjoitetut nahkapojat vartioituina ja\nkahlehdittuina suoraan Turkuun, sieltä aikoinaan Saksaan laivattaviksi.\nSuuren selän lahtia vilahteli jo toisinaan näkyviin harjulle, ja\njostakin lahdenpohjasta näkyi savuakin nousevan.\n\n-- Nämä taipaleet jo tunnen, kehui Esa, eellimmäisenä ratsastaen ja\nkatsellen lämpenevin mielin noita syntymäseutunsa tutunomaisia\nmaisemia.\n\n-- Olet siis varma, että juuri tätä harjua on kuljettava? kyseli Jyri.\n\n-- Olen -- harjua myöten tullaan ensimmäisiin rantataloihin, --\ntuoltahan jo poukamasta talo näkyykin!\n\nMutta Jyri ei siitä ilmoituksesta ihastunut. Hän käski kiivaasti:\n\n-- Käännä niinollen kulkusi maanpuoleiselle kankaalle, -- me emme nyt\npoikkea taloihin, ei ennenkuin kirkolla!\n\n-- Miksi niin? kummasteli Esa. -- Onhan tätä talotonta taivalta jo\nollut tarpeeksi.\n\nJa eräs ratsumiehistäkin puuttui puheeseen:\n\n-- Hevosia pitäisi jo syöttää; ne aivan kompastelevat väsymyksestä.\n\nMutta Jyri oli päättäväinen.\n\n-- Vaikka kompastelkoot, käänny kankaalle vain! Meidän ei ole tultava\nliian aikaisin ihmisten asunnoille eikä varoitettava nahkapojiksi\notettavia!\n\nJyri oli näet jo saavuttanut kokemusta rekryyttien otossa. Ei auttanut\nrummuttajain kulkea kylästä kylään ja talosta taloon, sillä seuraaviin\nkyliin lennätetyt viestit ajoivat niistä silloin miehiset miehet heti\npakosalle, \"vastarotkoon\", ja silloin oli vaikeampi saada väkeä. Oli\nviisaampaa yllättää kirkonkylät, ottaa niistä kohta talteen\ntarpeellinen määrä miehiä, ja sitten ruveta pitäjän johtomiesten kanssa\nneuvottelemaan siitä, mistä talosta ja keitä miehiä olisi\nkohtuullisinta ottaa sotaväkeen. Sillä määrätty luku niitä oli joka\ntapauksessa saatava kustakin kylästä. Taajemmin asutuilla seuduilla\nolikin jo muodostunut sellainen varsinainen käytäntö, että kukin\nkyläkunta vastasi tarpeellisesta miesmäärästä ja hankki sen\n\"rummuttajille\". Mutta syrjäseuduilla oli sotaväenkirjoittajain\nhankittava miehet kokoon, ja siellä pyrki nuorempi miesväki metsiin\nkuullessaan keitä vieraita oli tulossa.\n\n-- Rutto toiminta vain täälläkin, opetti Jyri. -- Siitä syntyy kyllä\naluksi parkua ja porinaa kirkolla, mutta asia järjestyy sitten kyllä\npian.\n\nSotaväenkirjoittajat tiesivät hyvin, etteivät he suinkaan olleet\ntervetullutta väkeä uuteen kylään saapuessaan. He tiesivät tuovansa\nsinne surua ja vaikerrusta, ja heidän täytyi joka kerta karaista\nluontonsa, jotta he itse sen haikeuden kestäisivät. He olivat kylläkin\nmatkoillaan nähneet, kuinka lujille verojen ja sotaväenoton rasittama\nkansa oli pitkän sodan varrella joutunut, kuinka lopen köyhtynyt ja\navuton se oli. Monet talot he olivat tavanneet autioina; niistä oli\nkoko perhe lähtenyt ruunun miehiä pakoon sydänmaille taikka muuttanut\npois Jäämerelle asti tai Ruotsin puolelle, jos kenellä sattui olemaan\nsiellä sukulaisia suomalaismetsissä. Heidän kotiin jääneet naapurinsa\ntaas koettivat keksiä kaikenlaisia temppuja pimittääkseen verovouteja\nja rummuttajia; he olivat myyvinään maansa rälssimiehille tai kätkivät\nviljansa ja poikansa saariin. Mutta ruununmiehet olivat taas keksineet\nsitä kovempia pakotuskeinoja. Näihin oloihin oli Pietari Brahe, joka\näsken ylimaaherrana oli itse tehnyt Suomessa pitkiä tarkastusmatkoja,\nkoettanut aikaansaada parannuksia, hilliten ainakin luvatonta\nkiskontaa. Mutta hänen lähdettyään maasta oli kansan hätä taas\nkasvanut. Jatkuva sota vaati yhä suurempia uhrauksia, yhä enemmän\nvaroja ja miehiä. Kaikkea tätä hätää ja toivottomuutta nähdessään\ntäytyi sotaväenottajain paaduttaa sydämensä, voidakseen viedä\nvälttämättömiä raatajia pois köyhtyneistä taloista.\n\nIlokseen oli Esa kuitenkin, sotaväenottajain joukossa kulkiessaan,\nnähnyt Jyrin kaikessa jyrisevässä ankaruudessaan sentään koettavan\ntasoittaa väestölle taakkaa mikäli voi ja helpottaa sitä siinä, missä\nkuorma oli liian raskas. Aluksi tämä uusi ammatti oli tuntunut\nlukumiehestä hyvin vastenmieliseltä. Hän oli jo ensi päivinä miettinyt\nlivistää pois ja paeta Jyrin matkueesta takaisin Turkuun, varsinkin kun\nratsastus oli aluksi tuntunut sangen rasittavalta. Mutta pian oli\nsentään sydän kovettunut ja ruumis tottunut ratsastuselämään. Esa istui\nnyt satulassaan yhtä varmana kuin vanha rakuuna, ja tuo kalpea, hento\nylioppilas oli jo vartaloltaankin vallan miehistynyt. Kevätahava oli\npaahtanut hänen kasvonsa verevänruskeiksi, eikä pikkumekko enää\nmahtunut asetakin alle. Tuskin olisivat Turun toverit enää tunteneet\nhäntä entiseksi, laihaksi nälkäveikokseen, vaikka Esa olisikin riisunut\nsulkahatun päästään ja kannussaappaat jaloistaan.\n\n-- Voidaanko tästä köyhästä salokylästä ottaa samaa määrää miehiä kuin\nmuualta? kysyi Esa empivänä, kun he taas kangasta myöten Jyrin kanssa\nrinnakkain ratsastivat sitä uudisasutusta kohti, jonka puutteet ja\nkärsimykset hän vanhastaan tunsi.\n\n-- Miehiä täytyy saada, ei auta, vastasi Jyri. -- Mutta koetetaan taas\nsovitella. Missä mies on talolle välttämätön, sinne se on jätettävä,\nmutta armotta otetaan täältäkin ne, jotka koettavat paeta tai\nluikerrella.\n\nJärven selkä oli jo siinä väljänä ja vapaana oikealla kädellä, ja siitä\npistihe syvä poukama mantereeseen. Esa osoitti sormellaan, että kun\ntuon lahden alava perukka on kierretty ja taas noustu kankaalle,\nsilloin jo pian aukeneekin eteen Kiurusalmi, jonka rannalla on\nkirkonkylä. Tuossa on jo viimeinen niemi...\n\nJyrin katse tarttui siihen selälle ulkonevaan niemeen, johon Esan sormi\nviittasi, ja hän pysähdytti äkkiä ratsunsa. Hän näki siellä veneen\nsoutavan niemenkärjen ohitse, kiireesti pyrkivän selän vastaiselle\nrannalle, -- veneessä näkyi olevan miehiä useampia. Heti hän älysi,\nmistä siellä oli kysymys, ja kirosi synkästi.\n\n-- Ne vietävät ovat sittenkin saaneet kirkolle vihiä meidän tulostamme!\nNäettekö, siinä jo miehiä pakenee pohjoisille sydänmaille!\n\n-- Miten he olisivat saaneet sanan tulostamme? ihmetteli Esa.\n\n-- Kuljimme äsken liian läheltä noita rantataloja, ja niistä on joku\npirulainen kiireellä soutanut kirkolle, sadatteli Jyri. -- Mutta\nälkääpä nuolaisko, ennenkuin tipahtaa, karkurit! Ehkä sinne selälle\nehdimme tästä vielä mekin!\n\n-- Lahdenpohjassa on talo ja tietysti veneitä, neuvoi Esa vanhoilta\nmuistoiltaan.\n\n-- Sinnepä siis nyt vihurina kiidetään, hei pojat! komensi Jyri. --\nSiellä nousee meitä neljä miestä veneeseen, karkulaisia tavoittamaan,\nja Esa saa viedä ratsut kirkolle.\n\nPyrynä lasketti ratsujoukko samassa myötämaata alas lahden rannalle.\nSieltä löytyikin talo, jossa akat ja lapset pahasti säikähtivät outoja,\nmiekkavöisiä äkkivieraita, ja törmän alta löytyi venekin. Siihen astui\nJyri miehineen suoraapäätä ja lupaa kysymättä, lähtien heti vinhaa\nvauhtia soutamaan viistoon selän poikki, katkaistakseen karkulaisten\ntien.\n\nEsa jäi yksin viemään viittä hevosta kirkolle. Verkalleen hän\nkävellytti väsyneitä ratsuja notkon poikki ja ylös kankaalle,\nkuvitellen yksinäisessä mielessään, minkälaista siellä kotona nyt\nlienee. Isä-vanhus astelee siellä ehkä tapansa mukaan pappilan\npeltotiellä... Näkee oudon hevosjoukon, ihmettelee, katselee, ei tunne\najajaa. Kunnes mies hevosen selästä huutaa: päivää, isä! Taikka on\nsiellä velimiehistä joku kyntötöissä, painaa yhtäkkiä auransa maahan ja\njuoksee vastaan...\n\n-- Ainakin muutamia päiviä lepään nyt täällä kotona, puheli Esa\nitsekseen, mieleltään lämmeten. -- Nukun aitan ylisellä, jonne isä\naamuisin nousee tarinoimaan ja äiti kantaa rieskamaitoa... Pyhänä pitää\nehkä saarnata täällä kotikirkossa...\n\nHe olivat Jyrin kanssa sopineet siitä, että Esa jättäytyy muutamiksi\npäiviksi kotiinsa muusta joukosta, jonka hän, soudattaen itsensä selkiä\npitkin, kyllä sitten helposti tavoittaa taipaleella. Näistä\nkotipäivistä hän nyt jo ennakolta iloitsi; ja kun hän niitä ajatellen\npian saapui sille harjulle, johon kirkko ja Salmenkylä näkyivät\nkodikkaan tuttavallisina, silloin hän ei malttanut olla kiirehtimättä\nhevosia pieneen hölkkään. Sillä tuostahan jo kääntyi tie kirkon\nkupeitse itse pappilaan...\n\nKirkkomaan ohi ajaessaan katseli Esa matalan säle-aidan yli niitä\nmustuneita puuristejä, joilla siellä hautakummut olivat merkityt.\nSieltä paistoi kirkon viereltä eräs uusikin, vielä maalaamaton risti.\nNähtävästi oli se hauta veres, koska sen kumpukaan ei ollut vielä\nnurmettunut. -- Karmiva aavistus rupesi repimään yksinäisen ratsastajan\nmieltä, -- tuohon kirkon kupeelle oli muutamia vuosia sitten haudattu\nhänen pikkusiskonsa. Eihän vain lie kuollut isä-vanhus, joka jo kauan\noli ollut raihnaisena...? Esa kiirehti taas hevosiaan ja ajoi isolla\ntöminällä pappilan pihaan, joka oli aivan autio.\n\nEi ollut ketään tuvassakaan, jonka oven Esa seuraavassa tuokiossa\nriuhtaisi auki. Mutta rannasta, törmän alta, kuului ääniä. Laskettuaan\nhevoset irti pihanurmea jyrsimään kiirehti Esa rantaan päin. Siellä oli\nanteella parvi naisia, jotka näyttivät hätäillen ja voivotellen\nviittovan selälle, -- sinne suuntautui siis Esankin katse. Leveän\nsalmen takana näkyi siellä vene olevan juuri rantaan pääsemässä, mutta\ntoinenkin vene laski sivulta samaan poukamaan. Esa ymmärsi heti asian:\nJyri siinä oli tapaamassa karkulaiset, ja nuo naiset tarkkasivat nyt\ntäältä ahteelta ilmeisessä sielunhädässä, ehtisivätkö pakolaiset hypätä\nmaihin ja juosta metsään, ennenkuin sotaväenottajat heidät tapaavat...\nEivät ehtineet!\n\nNaisten joukosta tunsi Esa pian äitinsä ja kiirehti käsivarret ojossa\nhäntä tervehtimään. Mutta äiti ei häntä heti huomannut, hän vain\ntuijotti selälle ja valitteli muita haikeammin.\n\n-- Äiti, huusi Esa silloin lämpimästi ja hellästi, ihan viereen\njuosten.\n\nNyt kääntyi vanha, kumara nainen itkuisin silmin huutajaan päin, mutta\nkiljahti samassa ja peräytyi.\n\n-- Hyi, huovejako jo täälläkin, parahti hän vallan säikähtyneenä,\nväistäen miekkavöistä soturia. -- Nyt meidät peri hukka...!\n\n-- Etkö tunne minua, äiti? puhui Esa, seuraten häntä pari askelta.\n\n-- Mitä, sinäkö Esa siinä olet huovin puvussa! huudahti nyt äiti,\ntuntien poikansa, mutta sittenkin yhä peräytyen: -- Oletko sinäkin\nsotaväen rummuttajia?\n\n-- Olen vain täällä Jyri-sedän kirjurina, koetti Esa hämillään selittää\nja pysähtyi nolona. Sillä äiti ei näyttänyt Esan sanoja ollenkaan\nymmärtävän, tuskin kuuntelevankaan, hän aina vain katseli saapunutta\nkauhistunein silmin ja torjuvin elein.\n\nEsa muisti silloin, että äidillähän oli nuoruudestaan asti ollut\nkauhunomainen pelko huoveja kohtaan, aina niiltä nuijasodan verisiltä\najoilta, jolloin Klaus Flemingin raa'at ryttärit olivat häntäkin\nJuuritaipaleella retuuttaneet. Hän heitti sen vuoksi sulkahattunsa\ntörmälle, riisui siihen miekkansakin, ja kävi nyt aseettomana äitiään\npuhuttelemaan.\n\nMutta tämä pysyi yhä kylmänä, vaikerrellen:\n\n-- Veljiäsikö olet lähtenyt sotamiehiksi viemään, onneton! Katso,\ntuolla niitä nyt salmen takana vangitaan! Miten on laitasi, lapseni,\nselitä!\n\n-- Teen sen, äiti, vastasi Esa, hänkin nyt jo vähän jäähtyneenä. --\nMutta sano ensiksi, missä on isä. Häntä tapaamaan tänne kotiin läksin.\n\nÄiti purskahti silloin uuteen itkuun. Sillä niin oli asia, kuin Esa oli\naavistanut kirkkomaan ohi ajaessaan. Kevätkauden vuoteessa\nsairastettuaan oli isä kuukausi sitten kuollut. Surun ja huolen aikoja\noli siten kauan ollut pappilassa, mutta nyt uhkasivat surut yhä\nsuuremmat. Sotaväenottajista oli äsken viesti saapunut kirkolle, ja\näiti oli itse häthätää evästänyt kotona olevat poikansa, Matin ja\nArvin, pakosalle. Mutta eivät ehtineet raukat erämaille, tuolla niitä\nnyt tuodaan toisten pakoon yrittäneiden kanssa takaisin.\n\nSiitä ainoasta asiasta ei äiti näkynyt saavan ajatustaan irti, eikä hän\nsiltä huoleltaan vieläkään ehtinyt syleilemään maailmalta kotiin\npalannutta nuorimpaansa. Tämäkin nyt vaikeni. Hänen mielessään olivat\nmietteet käyneet sekavina risteilemään. Tällaista olikin siis hänen\niloiseksi kuviteltu kotiintulonsa: Isä kuollut, äiti surusta sekaisin,\nkukaan ei häntä omaisena tervehdi kotiin -- tätäkö varten hän todella\noli katkaissut lukunsa ja ratsastanut tänne halki Suomen...!\n\nEikä Esa ymmärtänyt äitinsä pohjatonta huolta noiden veljien\nkohtalostakaan. Miksi olivat Matti ja Arvi lähteneet pakosalle, miksi\nvietäisiin juuri heidät, papin pojat, lesken elättäjät, sotaväkeen?\nEikähän siinä ollut toki hirsipuusta kysymys!\n\nVasta Jyrin saavuttua vankeineen rantaan ja tavanmukaisen rummutuksen\ntapahduttua pitäjäntuvalla, rupesi hänelle asia selvenemään.\n\nJoka talosta oli viime vuosina miehiä viety tältäkin salolta niin\ntarkkaan, että nimismies jo viime sotaväenkirjoituksessa oli vaatinut\njonkun otettavaksi pappilankin pojista, joita oli kotona kolme. Sama\nvaatimus uudistettiin nyt kohta toimituksen alettua pitäjäntuvalla, ja\nse oli nyt sitä pätevämpi, kun pappilan pojat olivat yrittäneet pakoon\n-- he olivat nyt salpojen takana pitäjäntuvan viereisessä tallissa.\nMuista taloista ei riittänyt enää tarpeeksi miehiä rekryyteiksi,\nse oli Jyrinkin myönnettävä, kun hän hetken oli neuvotellut\nisäntämiesten kanssa, vaikka hän kyllä koettikin pitää kovia kokeneen\nsukulaisperheensä puolta. Yksi oli otettava Esan veljistäkin.\n\n-- Nuorin siis, hän on kevein ja joutilain, ratkaisi Jyri, ikäänkuin\nperhekunnan parasta tarkoittaen.\n\nMutta silloin parkaisi papin leski, jota Jyri ei ollut tahtonut estää\ntoimitustilaisuuteen pääsemästä, ja vaikeroi:\n\n-- Ei Arvia, ei heikkoveristä poikaani ja silmäterääni, en voi hänestä\nluopua!\n\nTämä Arvi, Esaa lähinnä vanhempi veljeksistä, oli lapsesta asti ollut\nhintelä, ja häntä oli äiti aina hemmotellut. Mistään hinnasta ei äiti\nsiis nyt tahtonut laskea tätä poikaansa sodan rasituksiin ja vaaroihin.\n\n-- No, Matti siis asetakkiin, jyrähti Jyri jo kiusaantuneena.\n\nMutta yhtä sydäntäsärkevin vaikerruksin vastusti papinleski tätäkin\nvaatimusta. Matti oli hänen pojistaan se, joka työt teki, kävi kalassa\nja metsällä ja siten äitinsä elätti, -- Arvi oli siihen liian vetelä,\nja vanhimmalla pojalla oli jo oma perheensä. Ei, Mattia ei äitiraukka\nvoinut mitenkään laskea pois kotoaan!\n\nKylän johtomiehet katselivat siinä neuvottomina toisiaan, ja aivan\navuttomaksi tunsi Jyrikin itsensä. Kaiken kohtuuden nimessä oli toinen\npappilan naimattomista pojista otettava sotaväkeen, sitä hän ei voinut\nauttaa, mutta tuossa repi äitiraukka hiuksiaan ja rukoili äärimmäisessä\nhädässä, ettei vietäisi toista eikä toista. Surua ja sielunhätää\nkuvastui kyllä useiden muidenkin kyläläisten kasvoilta, kun heidän taas\noli uhrattava poikansa ja talonsa tarpeellinen raataja sinne sodan\nkaikkinielevään kitaan, hätää sitä syvempää, kun kaikki tiesivät, että\npaljon oli sinne menneitä, vähän palanneita. Moni äiti siinä itki.\nMutta suurin huomio keskittyi nyt kuitenkin pappilan poikiin ja heidän\näitiinsä, joka yhä väänteli käsiään ja ruihnasi, että hänen poikansa\nlaskettaisiin irti tallista. -- Se on mahdotonta, ärähti siihen\nJyri-kersantti muka jo äkäisenä, mutta tosiasiassa pahassa pulassa,\nkehoittaen itkevää rouvaa: -- Valitse kotiin jäämään kumman tahdot\npojistasi!\n\nMutta turhaan, äiti vain hoki:\n\n-- En voi valita, en voi antaa heistä kumpaistakaan!\n\nEsa oli aluksi kuunnellut tuota surkeutta tuvan pöydän äärestä, johon\nhän tapansa mukaan oli asettunut kirjamieheksi merkitsemään\nluetteloihinsa sotaväkeen otettujen nimet ja kotipaikan. Mutta nyt oli\ntämä toimitus hänestä tuiki kiusallinen ja hän nousi senvuoksi hetkeksi\ntörmälle jaloittelemaan. Tuon pitäjäntuvassa jatkuvan, sitkeän\nkamppailun hän kyllä tunsi, käsitti yleensä hyvin sotaväkeen joutumisen\npelon ja käsitti äitinsäkin mielenankeuden, kun tätä vaadittiin\nluopumaan toisesta, luonaan olevasta pojastaan. Mutta hänen sydämeensä\npisti sittenkin, tuota haikeaa kamppailua katsellessaan, pieni oka.\nNoin rajaton on siis äidin rakkaus näitä kotona olevia velimiehiä\nkohtaan, -- Esan osalle sitä hellyyttä ei ollut riittänyt, tuskin oli\näiti häntä vieläkään ehtinyt kunnolleen tervehtiäkään. Tunteet olivat\nEsan rinnassa ruvenneet ristikkäin riehahtelemaan. Vanhan, paljon\nkarsineen äitinsä tuskain lieventämiseksi olisi hän tahtonut tehdä mitä\nsuinkin voi, mutta veljilleen osoitettua hellyyttä hän samalla miltei\nkadehti. Tästä ristiaallokosta virisi ja kasvoi hänen mieleensä nyt\nvähitellen uhma ja samalla rohkea tuuma uhrautua äitinsä hyväksi ja\nnolata veljensä. Mutta taistelua sen päätöksen teko vaati hänen\nnuoressa mielessään, ennenkuin hän törmältä palasi pitäjäntupaan ja\näitinsä viereen astuen rauhallisesti virkkoi:\n\n-- Äiti, voit pitää sekä Matin että Arvin täällä kotona. Minä lähden\nperheestämme sotaväkeen, kirjoitan itseni rekryytiksi veljieni\npuolesta.\n\nKaikki tuvassa olijat höristivät korviansa ja kuuntelivat hämmästyneinä\nsitä nuorimman veljen puhetta. Äiti ei näyttänyt hänen sanojaan heti\ntajuavankaan, mutta Jyri karahti ällistyneenä pystyyn ja huudahti.\n\n-- Sinäkö, Esa! Hulluttelethan! Olethan papiksi valmistuva akatemian\noppilas, ei sinunlaisia tällä kertaa kirjoiteta sotaväkeen.\n\nMutta Esa pysyi varmana päätöksessään:\n\n-- Kun itse tarjoudun, voidaan minut kirjoittaa luetteloon.\n\nJa kun Jyri vieläkin puisteli päätään, jatkoi Esa rauhallisesti:\n\n-- Isä on minua luettanut papiksi, tänne itselleen apulaiseksi. Nyt hän\nei minua enää tarvitse. Häntä tapaamaan tänne läksin ja täältä kotoa\nlukuvaroja saamaan. Ymmärrät, Jyri, etten niitä nyt voi täältä saada ja\nettä minun on tuskallista varattomana opiskella. Äidille ei minusta\nmyöskään ole täällä apua eikä turvaa, niinkuin toisista veljistäni.\nOlen joutilain lähtemään sotaan!\n\nEsa puhui lyhyvin lausein, puhui tyynesti ja melkein kylmästi, mutta\nhänen sanojensa takaa kuvastui kumminkin lämmin pohjavirta, joka\nvälittömästi vaikutti läsnäoleviin. Vanha äitikin kohotti nyt kämmeniin\npainautuneet, kyyneleiset kasvonsa Esaa kohti, ja hänen silmänsä\nkirkastuivat joka sanalta, jonka tämä puhui. Hänen rajattoman raskas\nsurunsa näytti keventymistään keventyvän, ja onnellisen kiitollisuuden\nilme kuihtuneilla kasvoillaan astui äiti nyt Esaa syleilemään, ensi\nkerran tämän kotiin palattua. Ja Esa otti hänet hellästi hymyillen\nkäsivarsiinsa.\n\n-- Arvi ja Matti saavat jäädä kotiin, niinkö, todellako? leperteli äiti\nkuin autuaana, oivaltaen vihdoin Esan tarjouksen merkityksen. Hän\nkatseli tätä nyt vierestä entistä tarkemmin, lämpimämmin ja hellemmin,\nja silloin rupesi hänen silmissään taas väreilemään jotakin\nhämmentynyttä ja hätääntynyttä. Hän ikäänkuin vähitellen havahtui siinä\nEsaa syleillessään, hänen tajuntansa selkeni, hän hätkähti ja rupesi\nhiljaa sammaltamaan:\n\n-- Mutta sinäkö Esa ... sinäkö siis lähtisit sotaväkeen...? Ei,\npoikanihan olet sinäkin, nuorin, oma poikani; miten sinut uhraisin\nveljiesi puolesta? ... ei, en tahdo sitäkään...\n\nMutta Esa nauroi ääneensä, istutti äitinsä penkille viereensä ja\ntaputti hänen kuihtunutta kämmentään:\n\n-- Keveämmällä mielellä sen kuitenkin teet, äiti, näemmehän sen kaikki.\nJa ymmärrämme: jonkun meistä on lähdettävä. Minä olen veljeksistä\njoutilain ja joka tapauksessa luotasi poissa!\n\nÄidin ääni oli epävarma ja valittava, kun hän jatkoi:\n\n-- Kauan olet tosin ollut luotani poissa, Esa, mutta rakkaanihan olet\nsilti sinäkin.\n\nMutta Esa rauhoitti äitiään hilpeästi:\n\n-- Minähän olen jo asetakissa, äiti. Sehän sinua äsken säikähdytti!\nRatsastelen täällä maita mantereita, -- miksen joutaisi rakuunana\nratsastamaan sinne kauemmaksikin?\n\nJyri oli silmät suurina vierestä katsellut tuota äidin ja pojan välistä\noutoa kohtausta. Hänen puoleensa kääntyi nyt Esa reippaasti virkkaen:\n\n-- Sinun mukaasi minä lähden, Jyri! Näit itse Turussa, ettei\npapinluvuistani tule mitään nälkää vastaan tapellessani. Yritän siis\ntoisia taisteluita! Ajan matkassasi edelleen, setä, eikä sinun tarvitse\nkäsiäni sitoa niinkuin muiden rekryyttien!\n\nKoko tuvantäytinen rahvas kuunteli avosuin ja ällistyneenä nuoren\nlukumiehen puheita. Ne olivat sen mielestä tosin käsittämättömät, mutta\nsamalla ne tuntuivat sen mieltä keventävän. Mutta Jyrin, joka aluksi\noli vastustanut Esan tuumaa, oli hänen rohkea esiintymisensä pian\nkokonaan voittanut, ja hän läimäytti nyt nuorta sukulaistaan olalle,\nvirkkaen:\n\n-- Oikein, poika, tule sinä sotaväkeen ja näytä näille toisillekin,\nmillainen on oikean miehen luonto! Katsokaa, peijakas vie, tätä poikaa,\njoka ei sotaa säiky eikä sinne lähtiessään itke!\n\n-- Kirjoitan siis oman nimeni tähän luetteloon, virkkoi Esa, joka taas\noli astunut pöydän ääreen ja ravakasti tarttui hanhensulkaan.\n\n-- Kirjoita, kehoitti Jyri, -- huonolle tielle et siinä antaudu! Minä\notan sinut vierusmiehekseni. Taikka...\n\nJyri pysähtyi hetkeksi miettimään. Silmät pyöreinä tuijotti hän\neteensä, näytti ankarasti aprikoivan jotakin päähänsä äkkiä\npälkähtänyttä tuumaa, ja jatkoi sitten:\n\n-- Taikka teen sinusta vapaaryttärin, joka omalla ratsullasi lähdet\naseväkeen. Hankin sinulle, hitto soi, Karmalan puolesta hevosen ja\nvarustukset, joilla menet asekatselmukseen, -- peijakas, siinä on\nsilloin omillaan ajava mies!\n\nJa kun ei Esa heti tuota tarjousta oikein oivaltanut, jatkoi Jyri:\n\n-- Terve joukkoomme! Yhdessä lähdetään sotaan, ja sitten on meille\nmaailma auki!\n\nEsa kirjoitti varmalla kädellä nimensä sotilasrulliin ja rupesi sen\njälkeen niihin merkitsemään toisia rekryyteiksi määrättyjä kylän\npoikia. Näillä mailla ei ollut koskaan tapahtunut, että mies omasta\nalotteestaan meni tarjokkaaksi sotaväkeen, ja siksi herätti Esan teko\nniin suurta huomiota, etteivät toisetkaan enää kehdanneet valitella.\nPappilan leskeäkin olivat Jyrin intoilevat lupaukset jo sen verran\nrohkaisseet, että hän nyt ääneti istui penkillään soudatellen\nruumistaan kahta puolta ja ihmetellen asiain uutta, kaikkia\ntyynnyttävää menoa. Mutta toimituksen tuvassa päätyttyä astui Esa ulos,\nkäveli sen tallin luo, johon hänen karkulaisveljensä olivat teljetyt,\npudotti pönkät pois ja huusi:\n\n-- Tulkaa esiin sieltä, Matti ja Arvi! teidän ei tarvitse kumpaisenkaan\nlähteä sotaväkeen, -- minä lähden puolestanne.\n\nNyt hän vasta sai tervehdityksi veljiään, joita äsken oli nuoritettuina\nsaatettu vankilaan. Näiden oli aluksi vaikea käsittää, mitä siinä oli\ntapahtunut, vaikea suhtautua nuorimpaan veljeensä. He hieroivat nuorain\npainamia ranteitaan, kuuntelivat kyläläisten innostuneita juttuja\npitäjäntuvan tapahtumista ja vetäytyivät sitten sanattomina ja vähän\nhäpeissään pappilaan. Ja muukin väki hajautui toimituspaikalta,\ntodeten, ettei sotaväenotto ollut koskaan ennen sujunut niin\nkivuttomasti kuin nyt.\n\nMutta Esan aikeesta viipyä muutamia päiviä kotosalla ei nyt tullut\nmitään. Hänellä ei enää isän kuoltua, ollut mielestään siellä mitään\ntekemistä, hän tunsi nyt joutuneensa kuin irti tästä syntymäseudustaan,\njossa häntä ei kaivattukaan. Hän oli nyt osansa valinnut ja oli\nmielestään ikäänkuin lopullisesti heitetty kodistaan maailmalle.\nHetkisen se tuntui haikealta; nuorihan hän vielä oli lähtemään avaraan\nmaailmaan. Mutta se tunne oli jo miltei kokonaan häipynyt hänen\nmielestään, kun hän seuraavana päivänä ratsasti Jyrin matkueessa\nkolkosta erämaankylästä asutumpia seutuja kohden.\n\n-- Et taida ikävöidäkään Kiurusalmelle? virkkoi Jyri, joka ratsasti\nnuoren sukulaisensa vieressä ja tarkkaili hänen kasvonilmeitään.\n\n-- En paljoakaan, vastasi Esa totuudenmukaisesti. -- Minussa mahtaa\nolla jotakin seikkailijanverta, mistä lieneekään peräisin; täällä\nkorvessa en kauan viihtyisi.\n\n-- Se on hyvää verta, jota kyllä matkoillamme tarvitset, kehui Jyri.\n\nNuoren miehen sydämeen jäi sittenkin, kun hän oli heittänyt kumisevalta\nkankaalta viimeiset jäähyväissilmäykset kotikyläänsä, pieni oka\npistämään. Se koti oli Esan mielestä liian herkästi hänestä luopunut;\nse oli katsellut ja kohdellut häntä kuin kadotettua lammasta, jonka\nkohtalosta ei ole paljoakaan väliä. Tuo oka pisti vielä, mutta se\nidätti samalla Esan mielessä lujan päätöksen: uhallakin hän tahtoo ja\nhänen täytyy nyt itse luoda tulevaisuutensa! Sen kotikylä kerran\nnähköön! Ja kentiespä sieltä sentään seuraa hänen matkojaan jokunen\nkiitollisuuden muisto sen johdosta, että hän maailmalle lähtiessään oli\nsaanut jätetyksi kotiinsa onnellisen, rikkumattoman perheen.\n\n\n\n\nV. AGNETA HORNIN HÄÄT.\n\n\nHevostorilta, Turun Hämeentullista, kävelivät ystävykset Jyri ja Esa\neräänä syyspäivänä Aurajoelle päin taluttaen hevosiaan markkinajoukon\nhalki.\n\nKomeasti oli Jyri pitänyt lupauksensa: hän oli ostanut nuorelle\nsukulaismiehelleen oman, uljaan ratsun, ostanut satulankin ja kaikki\nvarustukset sulkahattua ja kannussaappaita myöten, ja he palasivat nyt\njuuri tätä kauppaa tekemästä. Siihen oli huvennut suurin osa Jyrin\nleveässä nahkavyössä jäljelläolleista tukaateista, mutta siitä hän ei\nhätäillyt, sillä sota antaa aina uusia...\n\nEsa käveli ketteränä kimonsa vieressä, jonka juoksua hän äsken\nmaantiellä oli koetellut, ja katseli ylpeänä tuota pientä, mutta\nkaunisjalkaista ja kaarevakaulaista eläintä. Se oli ollut paras ratsu,\nmikä Turusta nyt oli saatavissa, ja hän rakensi siinä jo ystävyyttä sen\nkanssa.\n\n-- Nyt on meidän vain saatava harjakannut kaupan kunniaksi, esitti\nJyri, joka edellä tietä aukoi. -- Poiketaanko Valajain kilttaan?\n\n-- Poiketaan pois, kunhan sinne vain varmasti voinee hevoset jättää.\n\n-- Ole huoletta. Sillä pihalla seisoo aina monen rakuunan ratsuja.\n\nHe tunsivat jo koko hyvin Turun kapakat, joita he olivat käyneet usein\ntutkimassa viipyessään kohta pari viikkoa Turun linnassa. Siellä he\nnäet olivat odotelleet päällikköään, kapteeni Erik Krusea, joka yhä\nviipyi tilallaan Harvialassa. Erik-herra olikin vasta syyskesällä\nlähtenyt sinne Turusta ja Kankaisista, jossa hän kesäkauden oli\noleskellut kenraali Hornin vieraana ja nähtävästi viihtynyt hyvin.\nSillävälin oli maakunnasta koottuja rekryyttejä jo laivattu Turun\nsatamasta Saksaan sitä myöden kuin niitä oli kertynyt, mutta Jyrin oli\nmäärä nyt viimeisen, mukanaan tuomansa joukon kanssa odottaa kapteenia,\nmatkustaakseen hänen seurassaan Stralsundiin.\n\n-- Mutta jos se kapteeni vielä kauan viipyy, hupenevat tässä\njuomisrahat vähiin, toruskeli Jyri siinä kapakkaan astellessaan. -- Ja\nmikä sitä poikaa pidättää, kun ei ole kenraalin tytärkään siellä häntä\nmustilla silmillään kahlehtimassa?\n\n-- Ei, Hornin väkihän jo kuuluu muuttaneen Kankaisista takaisin\nTukholmaan, tiesi Esakin, joka näitä asioita oli linnassa kysellyt.\n\n-- Mutta mitäs siitä, me pidämme täällä vain odotusaikana hauskaa, niin\nkauan kuin kolikoita riittää, lohdutteli Jyri. -- Tuossahan se onkin jo\nRaatihuoneen kulma, ja siitä vähän viistoon on Valajain kellari. Hyvän\njanon tämä kauppamatka minulle jo antoikin.\n\nHe sitoivat hevosensa pihaan ja laskeutuivat kellariin, jonka hämärässä\nsyvänteessä istui äänekkäästi poristen maalaisia markkinamiehiä, Turun\nporvareita ja lomalla olevia sotilaita juomassa olutta ja polttamassa\ntupakkaa pitkävartisista liitupiipuista. Jyri tilasi suuret haarikat\nharjakannuiksi, sai piipunnysän hänkin hampaihinsa ja tunsi olonsa\nonnelliseksi. Siellä tapasi hän kohta pari kotipuolensa miestäkin,\njotka hänelle kertoivat Sysikorven uutisia.\n\n-- Lienetkö jo kuullut, että Karmalasta nyt on vanha, itara\nPlootu-Mikkeli kuollut? kysyi toinen turkiskauppiaista.\n\n-- En ole kuullut, vastasi Jyri vilkastuneena. -- Mutta ei se viesti\nsiltä minulle ole odottamaton, sillä ukko sairastui pahasti siellä\nkesällä käydessäni. Milloin se setä sitten kuoli?\n\n-- Tuossa Laurinpäivän aikoihin se oli sammunut; olin kirkolla kun\nMikkeli haudattiin.\n\n-- Ja hyvät hautajaiset pidettiin? kyseli Jyri.\n\n-- Hyvät, vaikka moni Mikkelin kynimä mies taisi sen haudan ääressä\nenemmän kirota kuin siunata. Kirousten syyksi uskottiin sitäkin, ettei\näijälle tahdottu saada arkkua. Kun ensimmäinen tehtiin, oli se liian\nlyhyt ja toinen tehtiin sitten oikein runsaalla mitalla. Mutta lyhyt\noli ollut vielä sekin arkku...\n\n-- Älä hittojas, huudahti Jyri, muistaen mitä nälkävuoden kerjäläinen\noli sydämettömälle saiturille ennustanut.\n\n-- Niin oli, -- polvet koukussa oli vainaja lopulta ollut tungettava\narkkuun, kertoi sydänmaan mies pienellä kauhulla, lisäten, että\nmammonaansa se äijä ei kuitenkaan saanut mukaansa, -- rahansa se oli\nkätkenyt, kukaan ei tiedä minne.\n\n-- Mutta itse se saatiin hautaan, se on pääasia, intoili Jyri ja takoi\ntynnyriä kämmenellään. -- Krouvari hoi, tämä uutinen vaatii uuden\nkannun setävainajani muistoksi. Helkkarissa, riidattomastihan nyt ovat\nKarmalan maat minun; siellä voi naisväki nyt turvassa elää!\n\nSiihen tuli toinen kannu, joka tyhjennettiin yhdessä markkinamiesten\nkanssa, ja kolmas, jota tyhjentämään saapui taas pari linnan nihtiä.\nJyri oli aulis tarjoamaan ja maksamaan, se jo Turussa tunnettiin.\nLinnan miehet kertoivat siinä monia Turun juoruja, kertoivatpa siitä\nkomeasta elämästäkin, jota linnassa ja sen ympäristössä oli kesäkausi\nvietetty, niinkauan kuin kenraali Horn seurueineen oli viipynyt näillä\nmailla. Huviajoja, purjehdusmatkoja ja vieraissakäyntejä alituiseen,\ntansseja Kankaisissa, juhlia linnassa, -- kesä oli mennyt yhdessä\nhumussa!\n\n-- Ja Harvialan kapteeni liehui täällä hänkin kesäkauden? tiedusteli\nJyri.\n\n-- Parasna miesnä, myönsivät nihdit. -- Hornin neitosta hän koko ajan\nhienosteli.\n\n-- Mutta sillä neidollahan oli jo sulhanen Ruotsissa, murisi Jyri, jota\nsuututtivat nämä päällikkönsä kuherrushommat; nehän olivat jo monesti\nhämmentäneet heidän sotilaallisia suunnitelmiaan.\n\n-- Ne kihlat on neitonen jo aikoja sitten purkanut, kertoi tietäväinen\nlinnanmies. -- Oli lähettänyt täältä Turusta sille kirjeen, että kuitit\nollaan...\n\n-- Vai sellainen olikin siis se kirje, jota eräänä yönä vein\nKankaisista Turkuun! päätteli Esa itsekseen siinä toisten tarinoita\nkuunnellessaan, mutta itse keskusteluun puuttumatta. Jyrin ympärille\nkeräytyneet jatkoivat vain turinaansa, joivat maljoja Erik Kruselle,\njonka uskottiin nyt pääsevän rikkaisiin naimisiin, joivat toistensa\nmaljoja ja sodan maljoja, jonne Jyri jo kovasti ikävöi. Vähitellen\nrupesi vahva olut kihoamaan päähän. Esaa se jo huimasi ja hän pistäytyi\nsenvuoksi ulos muka uutta hevostaan juottamaan. Mutta hän ei\npalannutkaan pihalta heti takaisin, vaan käveli yksin tein katselemaan\nmarkkinaliikettä raatihuoneentorilla, jossa kauppa kuhisi ja väkeä\nvilisi. Siitä suuntasi hän vielä kuin vaistomaisesti askeleensa vanhaa\ntuttua pääväylää myöten tuomiokirkon luo ja edelleen hänelle tuttavan\nakatemiatalon edustalle.\n\nOlihan Esa Turkuun palattuaan käynyt ennenkin näillä entisillä\nopinpaikoillaan, mutta hän oli aina välttänyt vanhoja tovereitaan. Hän\nnäet ymmärsi, että ne pitivät häntä luopiona ja \"kadotettuna lampaana\".\nAinakaan he eivät enää odottaneet häntä takaisin akatemiaan. Kun Esa\näsken oli käynyt suutarin akalta arkkuaan kysymässä, oli akka kertonut\ntoverien sen jo vieneen ja myöneen ruokarahoikseen, -- \"ei se palaa\nenää\", olivat sanoneet. Eikä Esa ruvennut heidän väitteitään kumoamaan\neikä arkkuaan takaisin vaatimaan, -- syökööt nälkäisiin vatsoihinsa ne\nvähät vaaterievut, itsellään oli hänellä nyt ruokaa ja vaatetta\nkylliksi! Eikä hän ruvennut koettelemaan sitäkään, kuinka lujissa vielä\nolivat hänen omat siteensä noihin lukupiireihin. Sellainen repiminen\nvain suotta kirvelee, päätteli hän.\n\nSiksipä hän nytkin, kiertäessään kirkon kuvetta akatemiatalon ohi,\nvaroi tapaamasta vanhoja tuttaviaan. Syrjästä, sivullisena, hän vain\ntahtoi näitä tuttuja paikkoja silmäillä, vieraana ja tuntemattomana\ntahtoi hän vielä kerran sivuuttaa tuon rakkaaksi käyneen akatemiatalon\nportilla liikkuvia ylioppilaita, noita kalvakoita ja nukkavieruja,\njoiden joukkoon hän itse vielä keväällä oli kuulunut. Se tuntui vähän\nkaihoisalta, ja oikeinpa vihlaisi sydänalaa, kun hän läheni sitä kirkon\nkiviaitaa, jonka harjalla heidän, ensivuotisten, oli ollut tapana\ntarinoida ja jonka ääressä nytkin parvi noita lattealakkisia\nliuhupartoja seisoskeli. Esa jo mietti palata siitä takaisin, mutta\nollen oluesta rohkealla tuulella päätti hän kuitenkin pystypäisenä\nkävellä siitä ohitse, kävellä verkalleen ja kuunnella, miten ne pojat\nsiinä nyt ilkamoivat. Eihän ne beaanit häntä kuitenkaan tunne, tuskinpa\ntuntisivat parhaat toveritkaan tässä komeassa rakuunapuvussa... Eivätkä\nhe ilmeisesti häntä tunteneetkaan, mutta häneen he kuitenkin siinä\nkohdistivat ivansa ja ilveensä. Sillä hänen siinä astellessaan\nkilahtavin kannuksin ja sulkahattu hiukan silmille vedettynä,\nheläyttivät aidalle nousseet ylioppilaat laulun, jonka Esa vanhastaan\nhyvin muisti. Se oli pahainen pilkkalaulu sotamiehistä, joiden kanssa\nylioppilaat usein olivat joutuneet suukopuun ja tappelun kahinaankin:\n\n    Sotamies surkia\n    Maantien kulkija,\n    Ryösti lesken leivät,\n    Haaskat hänet syövät...\n\nMitätön viisunpätkä, mutta ilkeältä se nyt Esasta tuntui, kun hän kuuli\nsen itseensä kohdistettuna ja tiesi kiusoittelijat entisiksi\ntovereikseen. Hän kiiruhti senvuoksi askeleitaan ja kiersi sivulleen\nenää katsomatta kirkon ympäri takaisin torille vievälle pääkadulle.\nEntistä selvemmin hän nyt tunsi olevansa ainiaaksi irtileikattu tuosta\ntoveripiiristä ja koko akateemisesta ilmakehästä, ja pieni kaipauksen\nhuokaus pääsi silloin hänen rinnastaan. Mutta sen hän samassa\ntukahdutti. Olihan hän nyt kerta kaikkiaan harpannut Rubikonin ylitse,\n-- takaisin oli mahdoton palata, eteenpäin siis vain...! Päättäväisin\naskelin kiirehti hän torin ylitse kimonsa luo, joka oli oleva hänen\nuusi ystävänsä elämän uusilla urilla.\n\nKiltan kellarissa jatkuivat yhä juomingit ja Jyri-setä oli jo\näänekkäällä hutikkapäällä. Kaikille hän oli nyt herkkä ystäväksi ja --\nriitamieheksikin. Ja kun Esa kertoi kävelystään akatemiatalolle ja\nnaureskellen mainitsi pilkkalaulusta, jonka ylioppilaat olivat hänelle\nsiellä virittäneet, silloin kersantti aivan kimmastui:\n\n-- Vai \"surkia maantienkulkija\", lauloivatko todella niin kuninkaan\nsotureista ja maineen miehistä! Vielä minä niille nälkäkurjille näytän\nsotamiehen kulkua! Itse ovat he hyödyttömiä vetelehtijöitä, kerjääviä\nloiseläjiä, jotka koko joukko pitäisi pukea asetakkiin ja pistää\nrintamariviin, jotta heistä tulisi miehiä!\n\n-- Mutta tarvitaanhan sentään maassa pappejakin ja virkamiehiä,\nväitteli Esa. -- Tuomareita ja...\n\n-- Mihin niitä tarvitaan? paasasi Jyri. -- Miekkani kärjellä minä\nlangettaisin tuomiot, ja hyvä tulisi jälki! Kiitä onneasi, Esa, kun\nsiitä loisjoukosta pääsit eroon, -- vai ikävöitkö sinne vielä takaisin?\n\n-- Mitäpä auttaisi ikävöidä, kun nimeni olen sotarulliin kirjoittanut,\nvastasi Esa, voimatta salata pientä alakuloisuutta äänestään.\n\n-- Jos miehenä pysyt, et kauppaasi kadu, kehui Jyri. -- Mutta minua älä\npidä esikuvanasi muuta kuin taistelutantereella, -- kunhan sinne kerran\ntaas päästäisiin.\n\nKun he hetken kulutta vihdoin lähtivät kellarista linnaan palaamaan,\nlöivät Jyrin jalat vintturia, mutta satulassa hän silti istui\nvarmasti. Torin kivipuotien edustalla oli nyt entistä sankemmin\nmarkkinajoukkoa, jonka läpi Jyri, Esan häntä seuratessa, kursailematta\nratsasti. Mutta muutamassa kadunkulmassa seisoi ryhmä ylioppilaita ja\nsieltä rupesi rakuunain saapuessa taas kuulumaan tuota venytettyä\npilkkalaulua:\n\n    Sotamies surkia...\n\nSilloin Jyri kohottausi satulassaan ja kirosi -- tuo tyhmä pilkka\närsytti hänen oluen innoittamaa mieltään --, ja hän kannusti yhtäkkiä\nratsunsa täyteen laukkaan tasalakkisten ivailevaa koplakuntaa kohden,\naiheuttaen heti torilla aika hämmingin. Ylioppilaat livistivät tietysti\nheti tiehensä, mutta sokeassa kiukussaan karautti kersantti siitä\nhuolimatta väkijoukkoon, johon he olivat huvenneet, heitä muka\ntungoksessa vielä tavatakseen. Silloin rupesivat akat siunaamaan ja\nhuutamaan; heiltä kaatui kaalivasuja ja vakkasuomalaisten\npuuastiapinoja. Ihmiset syöksyivät hätääntyneinä pakoon ja tuuppivat\ntoisiaan, mutta Jyri kannusti yhä vain hevostaan läpi pakkautuneen\nihmisvilinän.\n\nKauhulla sitä taampaa katseli Esa, joka itse jo taas oli laskeutunut\nsatulasta kimoaan taluttamaan, eikä ehtinyt hillitsemään kiukustunutta\ntoveriaan. Mutta yhtäkkiä hän näki Jyrin kuin jäykistyneenä pysähtyvän.\nOli tultu sillankorvaan, ja siihen oli samassa ilmestynyt uusi\nratsastaja, jonka nähdessään Jyri talttui. Se oli näet hänen oma\npäällikkönsä, kapteeni Kruse, joka juuri nyt Hämeen tullista ajaen\npalasi Turkuun.\n\nHämmästyneenä kyseli kapteeni syytä kersanttinsa älyttömään riehuntaan,\nja Jyri, joka kohta selvisi pahimmasta humalastaan, koetti selittää,\nettä ylioppilaat olivat häntä pilkanneet. Kruse, kookas, komea upseeri,\ntorui siinä toriväen mieliksi kersanttiaan, mutta naurahti sitten ja\nkomensi miehet -- Esakin oli jo siihen ehtinyt ja noussut kimonsa\nselkään -- seuraamaan itseään linnaan.\n\n-- Sieltä laitetaan jo tänä iltana rekryytit matkalle, kertoi kapteeni.\n-- Ne laivataan suoraan Saksaan Kustaa Kurjen johdolla. Minä olen\nsaanut hallitukselta luvan vielä poiketa Tukholmaan.\n\n-- Tukholmaan, huudahti Jyri, jonka sameassa päässä tämä uusi\nsuunnitelma taas tuntui kovin epäilyttävältä ja joka siitä uumosi uusia\nnaisjuttuja. -- Mitä sinne?\n\n-- Asiat vaativat, vastasi nuori upseeri, kasvoillaan valoisa hymy.\nMutta hän kääntyi taas sivulle katsomaan Jyriä, joka vielä oli aika\ntuhruinen juontinsa jäljiltä, ja jatkoi:\n\n-- Mutta enpä, hitto soi, uskalla ottaa sinua sinne mukaani\nratsupalvelijakseni, niinkuin olin aikonut. Sinä juot pääsi täyteen ja\naiheutat katurähinöitä. Saat mennä Kurjen mukana suoraan Stralsundiin.\n\n-- Sinne suoraan minä mieluimmin menenkin, vakuutti Jyri, esimiehensä\nepäluottamuksesta lannistumatta.\n\n-- Vai jo kaipaat taisteluihin, hymähti Kruse ymmärtäväisesti. -- No,\nsen voin käsittää. Mutta nyt minun siis täytyy saada toinen mies\nmukaani Ruotsiin.\n\nHän oli jo pari kertaa silmäillyt Esaa, joka siinä Jyrin vieressä\nkauniilla kimollaan ratsasti uutukaisessa rakuuna-asussaan, ja virkahti\nnyt kysyvästi:\n\n-- Mutta tässähän on rinnallasi nuori mies, jollaisen tarvitsen. Olen\nnähnyt hänet ennenkin...\n\n-- Hän on vasta rekryytti, vastusteli Jyri, joka ei olisi tahtonut\nluopua nuoresta sukulaisestaan, kun oli luvannut tätä vaalia. Mutta\nkapteeni intti vastaan:\n\n-- Ei se mitään, jos hän vain on nokkela mies. -- Ja siinä paikassa\nrupesi hän utelemaan Esan edellytyksiä. Saatuaan tietää, että Esa oli\npapinpoika ja entinen ylioppilas, ratkaisi hän asian heti:\n\n-- Sinä seuraat minua Tukholmaan, se on päätetty asia, ja sieltä sitten\nSaksaan. Jää odottamaan minua linnaan! Lähdemme sieltä ensi laivalla.\n\nJyrin harjakaishumala erotti siten sukulaismiehet toisistaan heti jo\nTurun linnaan saavuttaessa. Siellä oli kersantin nyt jo kohta ruvettava\ntoimittamaan kauan odottaneita nahkapoikia laivaan, lähteäkseen\naamuvarhaalla heidän kanssaan purjehtimaan Saksaan. Esan taas oli\njäätävä odottamaan Ruotsiin menevää laivaa, joka veisi hänet kapteenin\nmukana Tukholmaan. Hätäisesti he siinä vain ehtivät toisilleen sanoa\nhyvästit.\n\n-- Missä ja milloin taas tavataan? kysyi Esa melkein hölmistyneenä\ntuosta asiain nopeasta käänteestä.\n\n-- Saksassa tietysti, vastasi Jyri rohkaisevasti. -- Kysele siellä\nKustaa Kurjen lipullista, jonka mukana nyt kuljen. Minä taas Krusea\ntiedustelen. Näkemiin siis!\n\n-- Näkemiin...\n\nTurun linnassa oli nyt kova kiireen hurina, sieltä kun miehiä, hevosia\nja muonaa lastattiin Saksaan menevään laivaan, eivätkä toverukset\nsiellä enää ehtineet tavata toisiaan. Mutta he toivoivat pian yhtyvänsä\nSaksan muurilla sotatiloilla, jonne molempain oli matka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEsan viipyminen Ruotsin pääkaupungissa venyi kuitenkin pidemmäksi, kuin\nhän oli kuvitellut. Se riippui hänen esimiehestään Erik Krusesta, joka\ntosiaan oli, niinkuin Jyri oli arvannut, \"naisjuttujen\", naimisasiansa,\nvuoksi poikennut Tukholmaan, ja jonka asiat eivät siellä luistaneetkaan\ntoivotulla nopeudella.\n\nTosin oli Erik-herra jo Suomessa suositellut ja valloittanut kenraali\nHornin nuoren tyttären, Agnetan, sydämen, ja tosin oli neitonen itse jo\nkesän alussa rutolla päätöksellä purkanut kihlansa kreivi Sparren\nkanssa, joka vetelä ja saamaton ylimys oli käynyt hänelle\nvastenmieliseksi uljaan Erik Krusen rinnalla. Mutta vasta Tukholmassa\nolivat kaupat lyötävät lukkoon, niin oli Suomessa sovittu. Agnetalla\noli siellä kasvattajansa ja äidinsijaisensa, olipa kaksikin, ja näistä\nylhäisistä rouvista oli hän pahasti riippuvainen. Äitinsä kuoltua oli\nhän näet kasvanut osaksi äidinäitinsä, kreivitär Oxenstjernan, mahtavan\nvaltiokanslerin puolison, kodissa, osaksi taas tätinsä, vapaaherratar\nEbba Hornin, hoivissa, ja nämä naiset katsoivat nyt itsensä\noikeutetuiksi määräämään nuoren hoivattinsa jatkuvistakin kohtaloista.\nHe juuri olivat valinneet hänelle sulhaseksi kreivi Sparren, peräti\njaloverisen herran, ja olivat nyt rajattomasti tyytymättömät, kun\nAgneta itse oli rikkonut tuon heidän järjestämänsä kihlauksen, -- se\noli ennen kuulumatonta!\n\nKenraali Kustaa Horn, Agnetan isä, oli, kauan ulkomailla viipyessään,\nuskonut ainoan tyttärensä kasvatuksen kokonaan mainituille\nsukulaisnaisille. Parin vuosikymmenen perästä vihdoin Ruotsiin\npalattuaan oli hän siellä pian mennyt uusiin naimisiin, ja muutaman\nonnellisen kotivuoden perästä oli Agneta silloin, emintimänsä\ntoivomuksesta, uudelleen joutunut tätinsä valvontaan ja kuriin. Hänen\nkatsottiin näet tarvitsevan paljon sekä valvontaa että kuria, sillä hän\noli vilkas ja virma luonteeltaan eikä hän aina tarkoin mukautunut\nkasvattajainsa ahtaisiin ohjeisiin.\n\nNuo tarmokkaat ylimysnaiset ne nyt asettuivat poikkiteloin kuullessaan,\nettä Agneta Kankaisissa oli, Sparren kihlat purettuaan, antanut\nsuosionsa verrattain alhaissukuiselle suomalaiselle aatelismiehelle.\nSuomesta palattuaan asui tyttö nyt taas Ebba-tätinsä luona, -- tämä oli\nkorkeissa viroissa vaikuttaneen valtaneuvos Klaus Hornin, kenraalin\nveljen, leski -- ja siinä talossa pidettiin häntä nyt entistä tarkemmin\nsilmällä. Kun siis Erik Kruse Suomesta tultuaan kiirehti sinne\nlemmittyään tervehtimään, otettiin hänet hyvin ynseästi vastaan, ja\nseuraavalla käynnillä ei häntä enää laskettukaan neitosen puheille.\nAgnetan päätöstä ratkaista itse kohtalonsa ja valita Erik-herra\npuolisokseen ei tämä vastarinta tosin horjuttanut, päinvastoin se\nkasvatti hänessä uhmaa. Mutta nuorille kävi asema sittenkin\nsietämättömäksi, kun he viikkokausiin eivät saaneet tavata toisiaan.\nJos he joissakin hovijuhlissa tai perhepidoissa saivat sanasen vaihtaa,\nniin tapahtui sekin salaa, eikä heidän avioasiansa edistynyt. Mutta\nAgneta yllytti yhä sulhoaan pysymään lujana ja yrittämään aina\nuudelleen, sillä hän tahtoi ennen kaikkea päästä irti holhoojainsa\npakkovallasta, ja se oli mahdollista ainoastaan naimisiinmenon kautta.\n\nMutta syksy kului. Ei voinut Esakaan ymmärtää, mitä hänen esimiehensä\nsiellä Tukholmassa vitkasteli. Tiesihän hän kyllä, että naimiskaupasta\noli kysymys, ja olihan hän pari kertaa saattanut isäntäänsä\nlinnansaarelta, jossa he asuivat Erik Krusen sedän, valtaneuvos Juho\nKrusen talossa, sinne virran pohjoispuolelle, jossa Klaus Hornin\nrikkaan ja tarmokkaan lesken talo oli. Mutta miksei tuumia jo pantu\ntukkoon, miksei lähdetty vihdoinkin sotatanterille, sitä hän ihmetteli.\nEräänä syyspäivänä asia sentään hänellekin selvisi, jopa hyvinkin\nräikeästi.\n\nSilloin lähetti näet Erik-herra hänet viemään kirjettä Agneta Hornille.\nKapteeni oli kiukkuisella päällä ja käski Esaa tavalla taikka toisella\nvarmasti toimittamaan kirjeen neitosen käsiin, sillä hän tahtoi nyt\nehdottomasti saada vastauksen. Esa teki työtä käskettyä, nousi samoja\nrappusia, joita hän oli nähnyt herransakin nousevan, ja saapui\nvallasväen eteistupaan. Siellä hän jo saikin palvelijattarelle asian\najetuksi, -- Esa oli jo kouluaikanaan oppinut auttavasti ruotsia --, ja\nojensi jo tälle kirjeenkin, teroittaen vastauksen välttämättömyyttä.\nMutta samassa aukeni ovi ja sisähuoneesta astui tupaan kookas,\narvokkaan näköinen, harmaatukkainen rouva, joka tiukasti vaati Esaa\nluovuttamaan kirjeen hänelle. Esa silloin peräytyisi, vastaten\nsotilaallisesti:\n\n-- Minulla on käsky jättää se jalosyntyisen neidon, Agneta Hornin omiin\nkäsiin.\n\n-- Mitä mukiset, tänne se kirje! huudahti silloin suoraselkäinen rouva\nsuuttuneena.\n\nEsan asema oli tukala. Ylhäinen nainen esiintyi peräti jyrkkänä, mutta\ntoisaalta hänellä oli isäntänsä selvä käsky.\n\nSilloin avautui toinen ovi ja siitä ryntäsi eteistupaan itse\nAgneta-neiti, jonka Esa hyvin tunsi Kankaisten matkalta, ja hänen\nmustat silmänsä säkenöivät. Tyttö oli nähtävästi sinne sisähuoneeseen\nkuullut, tuon lyhyen sananvaihdon ja kohta oivaltanut, mistä oli\nkysymys. Tyynesti hän kuitenkin virkkoi:\n\n-- Se kirje kai on minulle...\n\n-- Kuka sen on lähettänyt, se on minun ensiksi tiedettävä, vaati vanha\nrouva ankarana, kääntyen kysyvänä Esan puoleen. Mutta Agneta-neiti\nkiirehti vastaamaan.\n\n-- Se on jalosukuiselta herralta Erik Kruselta, eikö niin, airut, --\nkapteeni Krusehan sinut lähetti?\n\n-- Niin teki, myönsi Esa, outoa kohtausta hämmästellen.\n\nMutta topakka rouva asettui ehkäisevällä liikkeellä airuen eteen,\njulistaen:\n\n-- Juuri siksi et voi, Agneta, saada sitä kirjettä; tiedäthän jo\ntahtoni tässä asiassa. Tuon kielletyn seikkailun täytyy vihdoinkin\npäättyä. Vie, rakuuna, kirje herrallesi takaisin!\n\nMutta silloin ojentautui neitonen suoraksi ja seisoi varmana, joskin\nkalpeana vanhan rouvan edessä. Hänellä sieraimet värähtivät ja ääni\nvavahti, kun hän tädilleen päättävästi virkkoi:\n\n-- Niin, päätöksen täytyy tulla tässä asiassa, ja jo tänään. En\ntarvitse tuota kirjettä, tiedän sen sisällön muutenkin. Ilmoita,\nrakuuna, herrallesi, että hän iltapäivällä itse tulee tänne saamaan\nvastauksen.\n\nVanha rouva ilkahti siihen:\n\n-- Tulkoon vain, kyllä hän täältä selvän vastauksen saa!\n\nEsa kääntyi lähteäkseen, mutta seisahtui sentään vielä tuokioksi,\ntietämättä oikein mitä hän tekisi kirjeellä, joka hänellä vielä oli\nkädessään. Silloin Agneta-neiti astui askeleen häntä lähemmäs, otti\nkirjeen, jonka hän heitti pöydälle, ja virkkoi suomeksi:\n\n-- Tunnen sinut Kankaisista, Esaias Pontanus. Sano herrallesi, että\nolkoot vaikeudet mitkä tahansa, hänen on tultava tänään luokseni, --\nsano, että nyt on ratkaiseva taistelu taisteltava!\n\n-- Sen teen, vastasi Esa lämmenneenä.\n\nMutta harmaatukkainen rouva, joka ei ymmärtänyt suomea, leväytti\nsilmänsä suuriksi noita hänelle outoja puheita kuunnellessaan ja lausui\nmoittivasti: -- Mitä salaperäistä tuttavuutta tuo on raa'an rakuunan\nkanssa? Agneta? Mene heti huoneeseesi!\n\nTyttö kumarsi nöyränä holhoojalleen ja virkkoi nyt kyynelsilmin:\n\n-- Vaadin vain ratkaisua, täti. Olen tämän lemmenasiani vuoksi jo niin\nmonta yötä itkenyt, etten kestä enää tätä epävarmuutta. Minun\nelämästäni ja onnestanihan tässä on kysymys. Erik Kruse on minua\nrehellisesti kosinut, hänen täytyy saada rehellinen vastaus. Siksi\nkutsun hänet tänne. Vanha rouva kävi melkein ymmälle hoidokkinsa\npäättäväisestä esiintymisestä. Hän seisoi siinä jäykkänä, peräytymättä\njyrkästä kannastaan, mutta katkaisi kuitenkin kuumenneen väittelyn ja\nvirkkoi Esalle:\n\n-- Niin, kutsu herrasi tänne! Nyt saat mennä!\n\nEsa läksi täysin ymmärtäen, että taloon jäi jatkumaan ankara taistelu\nnuoren, tulisieluisen tytön ja hänen vartijansa, kylmän, leppymättömän\nlouhikäärmeen välillä. Kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut tehdä\njotakin repäisevää ihailemansa neitosen puolesta tuossa taistelussa,\nvaikka antaa henkensäkin, jos siitä olisi ollut apua! Agneta oli\nhänestä taas kuin kaiken kauneuden ja jalouden perikuva. Esa oli häneen\nsydäntään myöten rakastunut, mutta sillä rakkaudella, joka ei itselleen\nvaadi mitään, vaan ainoastaan tahtoisi ihailun esineelleen tasoittaa\ntien sileäksi ja pehmoiseksi. Sen pahempi ei hän nyt voinut\nvaltijattarensa hyväksi tehdä muuta kuin nopeasti viedä Erik Kruselle\nne terveiset, jotka hän vietäväkseen oli saanut.\n\nErik-herra vuoroin vaaleni, vuoroin karahti vihanpunaiseksi, kun Esa\nhänelle yksityiskohtia myöten kertoi käynnistään Ebba Hornin talossa.\nNuori kapteeni oivalsi asiansa nyt joutuneen ratkaisupisteeseen ja\npelkäsi, että tuossa taistelussa nuoruuden ja vanhuuden, hennon tytön\nja hänen jäykän holhoojansa välillä edellinen puoli voi helposti joutua\ntappiolle, varsinkin kun viimemainitulla vielä on apujoukkonaan\nylhäinen äidinäiti. Hän ymmärsi senvuoksi välttämättömäksi koettaa\nhankkia heikommallekin puolelle apuväkeä ja käski, hetken vielä täpärää\ntilannetta harkittuaan, Esan satuloida heidän molempain ratsut.\n\n-- Tänään minun siis piti saada vastaus? tiedusteli hän Esalta vielä\nvarmuuden vuoksi.\n\n-- Tänään, niin sanoi sekä neitonen että rouva.\n\n-- Siis on nyt heti jotain tehtävä, hoki Kruse itsekseen, pukiessaan\nylleen parasta upseeripukuaan.\n\nHe ratsastivat sokkeloisen keskikaupungin läpi Mälar-järven\netelänpuoleiselle ylängölle, jonka rinteillä useilla ylimyksillä oli\npuistojen ympäröimät talonsa ja linnansa. Siellä oli kenraali Kustaa\nHorninkin uusi, kaksikerroksinen, valkea kivitalo, ja sen pihaan jäi\nEsa hevosia pitelemään, Erik Krusen noustessa lujin askelin rappusia\nylöspäin.\n\nSiellä pihalla odottivat eräät vaunutkin, joiden kyljessä Esa näki\nHornien tutun sarvivaakunan, ja siitä hän ymmärsi, että täällä\nkenraalin luona nyt siis tapahtuu joku esitaistelu sitä pääottelua\nvarten, joka on ratkaiseva hänen isäntänsä ja Agneta Hornin kohtalon.\n\nKauan siellä sisällä viivyttiin. Vihdoin rupesi rappusista kuulumaan\nääniä ja sieltä laskeutui kolme henkilöä alas pihalle. Siinä oli\nmustapintainen, kolkon näköinen kenraalivanhus itse hiukan nyrpeän ja\nvaivautuneen näköisenä, oli Erik Kruse, joka nyt oli äskeistäkin\nkalpeampi, sekä kolmantena Agneta Horn. Esa älysi, että ahdistettu\nneitonen oli lähtenyt isältään apua pyytämään vaikeassa taistelussaan,\nja kun Erik Kruse myös oli sinne saapunut Hornin tytärtä lopullisesti\nja virallisesti kosimaan, olivat nuoret siis siellä tavanneet toisensa.\nAgneta piteli isäänsä tiukasti käsivarresta, puhutellen häntä kuumin\nsanoin ja kyyneleisin silmin. Mutta kylmänä pysähtyi kenraali vielä\nulko-ovelle, virkkaen tyytymättömän näköisenä:\n\n-- Kauniisti anelet, lapseni, ja lähden nyt siis kuin lähdenkin\npyynnöstäsi tätisi luo puhumaan asiastasi. En vastusta liittoanne,\nsenhän sinulle jo Suomessa lupasin, mutta siihen on saatava suvun\nsuostumus. Ennen kaikkea hoitajaisi, joiden käsiin olen kasvatuksesi\nuskonut. He ovat sinua lapsuudestasi asti ohjanneet rakkaudella ja\nviisaudella, heidän sanansa painavat tässä paljon, heitä en voi millään\nmahtikäskyllä loukata.\n\n-- Mutta isä, ethän suostu heidän kieltoonsa, rukoili neitonen yhä\nhartaasti.\n\n-- Katsotaan nyt, väisteli isä, -- ehkä täytyy meidän koettaa voittaa\naikaa, odottaa...\n\n-- Minä en odota enää päivääkään, kivahti tyttö silloin tulisesti,\nhellittäen vanhuksen käsivarresta. -- Nyt on ratkaisun tapahduttava.\nOlen jo niin kiusaantunut tuossa Ebba-tädin vankeudessa, että, jos\nminua siihen edelleen pakoitetaan, minä...\n\n-- Sinä mitä? hymähti sotavanhus.\n\n-- Isä, minä karkaan!\n\n-- Minnepä karkaat? lapsi raukka, virkkoi isä nuhtelevasti, mutta\nsamalla jo säälien. -- Eihän Erik-herra rupea sinua luvatta\nryöstämään...\n\nTytöllä paloivat nyt posket ja ääni värisi, kun hän uhmaavasti\nhuudahti:\n\n-- Karkaan minä, ja kenen kanssa hyvänsä! Vaikka tuon suomalaisen\nrakuunan kanssa, joka kyllä uhrautuu minut kidutuskammiostani\npelastamaan!\n\nSilloin isä repäisi silmänsä suuriksi ja katsoi vallan peljästyneenä\ntytärtään, joka sanojensa vahvikkeeksi oli viitannut hevosia pitelevään\nEsaan. Kustaa Horn näytti nytkähtäneen, -- noin pohjattomaksi kai hän\nei toki ollut tyttärensä intohimoa eikä vapaudenkaipuuta uskonut. Hän\nkyllä edelleen nuhteli:\n\n-- Mitä hirmuja puhutkaan, Agneta, ethän toki saata itseäsi etkä ketään\nviatonta henkilöä tämän asian vuoksi onnettomaksi! Hillitse sanasi,\nlapseni!\n\nMutta samalla näytti jäykkä kenraali siinä ikäänkuin sulavan. Hän ehkä\nnyt vasta tuli ajatelleeksi, että tätä hänen ainoata lastaan, tätä\niloluontoista tyttöä, oli luonnottomasti pidetty häkissä, tätien\nankarassa kurissa, ja että rakkaan lapsen harras toivomus saattoi\nsittenkin ansaita tarkempaa huomiota. Kustaa Hornin kovat, kuin\nkallioon veistetyt kasvot lientyivät todellakin ystävälliseen hymyyn,\njota niissä tuskin lie vuosikymmeniin nähty, kun hän vallan lämmenneenä\njatkoi:\n\n-- Herran nimessä, Agneta, jos kipusi päästä tätisi luota pois ja mennä\nnaimisiin Erik-herran kanssa on noin polttava, niin täytynee sinua\nkoettaa auttaa korkeiden rouvain epäsuosion uhallakin. Nouse vaunuihin,\näläkä juokse tekemään mitään tyhmyyksiä!\n\n-- Kiitos isä, nyyhkytti tyttö. Mutta kenraali varoitti sormellaan:\n\n-- Älä vielä kiitä, lapseni, vielä et ole taistelussasi voittanut!\nSanon suoraan, että minä lähtisin mieluummin suorittamaan jonkin tuiman\nkahakan sotatantereella, kuin tähän otteluun sukulaisrouvia vastaan.\nMutta kuinka tahansa, lähtekäämme ajamaan Ebba-rouvan luo. -- Vaunuista\nhän vielä virkkoi: -- Ja sinä Kruse, saavu sinne vähän myöhemmin, koska\nsinut kerran on sinne vastausta saamaan kutsuttu. Koetamme nyt tehdä\nmitä voimme.\n\nVaunut lähtivät vierimään myötämaata. Mutta Erik Kruse ei nykyisessä\njännitystilassaan voinut palata asuntoonsa ratkaisua odottamaan. Hän\nratsasti kauas Tukholman eteläisten rantavuorten takaiseen metsään,\nlasketti yli kellastuneiden kukkulain ja routaisten peltojen, niin että\nhänen ratsunsa oli vallan vaahdossa, kun hän vihdoin kääntyi kaupunkiin\npäin. Esa ajoi hänen kintereillään, miltei sama levoton jännitys\nmielessään. Mutta samalla hän muisteli ilolla ja ylpeydellä sitä\nmustatukkaisen tytön rohkeaa uhmaa, jolla tämä vihdoin oli isänsä\ntaivuttanut... Totta tosiaan, jos niikseen kävisi, olisi hän koska\ntahansa valmis vaikka tulen läpi pelastamaan louhikäärmeen luolasta sen\nvirman ylimysneidon, joka niin luottavasti oli uhannut turvautua\nhäneen!\n\nMutta sitä ei tarvittu. Kun Esa jännittynein mielin oli Ebba Hornin\npihalla iltapimeään asti odottanut sisään mennyttä isäntäänsä, tuli\ntämä sieltä vihdoin keikkuvin askelin, norjana ja reippaana, onnen\nsäteillessä hänen silmistään ja kaikista liikkeistään. Esa ei kaivannut\nenempiä selityksiä: rohkea nuoruus oli siis lopultakin voittanut\nvanhain ankaran ahdasmielisyyden, voittanut kokeneen, taisteluja\njärjestämään tottuneen kenraalin taitavalla avulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamien viikkojen perästä vietettiin Kustaa Hornin valkoisessa\nlinnassa Tukholman edustalla hänen tyttärensä ja suomalaisen\naatelismiehen, everstiksi nyt ylennetyn Erik Krusen häät.\n\nNe olivat komeat häät. Komeutta ja rikkautta oli entinen, nälkään\ntottunut ylioppilas, nykyinen rakuuna Esa Mikonpoika saanut nähdä\npaljon täällä Tukholmassa isäntäänsä kuukausmääriä odotellessaan. Sota,\njoka oli köyhdyttänyt ja riuduttanut yhteisen kansan, oli runsaiden\nryöstösaaliiden ja tuottavain virkain kautta ävertänyt ylimysluokan,\njoka nyt eleli kaikkinaisessa ylellisyydessä ja ylimielisyydessä.\nSiihen elämään olivat aatelisupseerit tottuneet vierailla mailla, samaa\ntuhlailevaa, prameilevaa elämää he ja heidän sukunsa jatkoivat\nkotonakin, jonne heidän mukanaan tulvi kultaa ja kalleuksia. Ruotsi eli\nsuuruuden aikaansa. Sen porvaristokin, jolla sodan vuoksi oli hyvät\ntulot, koetti mikäli mahdollista jäljitellä ylimysluokan komeilevaa ja\nhurjastelevaa elämää. Ihmetellen oli sitä suomalainen sydänmaanpoika\nkatsellut. Mutta vasta hän sitä huippuylhäisyyttä ja ylellisyyttä\njoutui ihmettelemään Agneta Hornin häissä, joihin hän, isäntänsä\nluottamusmiehenä, pääsi mukaan palvelijain joukkoon, ja joita häitä\nRuotsissakin kauan mainittiin loisteliaan aikakauden loistavimpana\njuhlana.\n\nHänet oli siellä asetettu hopealta hohtavassa, keskiaikaisessa\nhaarniskapuvussa, hilperokeihäs kädessään, sen oven toiseksi\nvartijaksi, jonka kautta vieraat Suurkirkossa tapahtuneen vihkimisen\njälkeen saatettiin juhlasaliin, missä heidät vastaan otti kenraali Horn\npuolisoineen. Siitä hänen ohitseen kulki siis silkkiverhoilla ja\nkukkaisköynnöksillä koristettuun juhlasaliin koko hovin ja ylimystön\nkomeus, ja hänet oli opetettu jokaiselle vieraalle, sitten kuin\npääairut etuhuoneessa oli huutanut saapuneen nimen, tekemään kunniaa\nraskaalla kirveskeihäällään.\n\nHuumaavana humuna kaikuivat hänen korvissaan niiden ylhäisten vieraiden\nnimet, jotka julistaja etuhuoneesta huusi, eikä hän jaksanut kaikkia\nmuistaa, vaikka monet niistä, valtakunnan edustavimpina niminä,\nkajahtivatkin hänestä tutuilta. Kreivejä ja vapaaherroja sieltä tuli\nlaahuspukuisine, hienohepeneisine naisineen, tuli kultaristisiä\npiispoja ja väljätakkisia valtaneuvoksia ja helavöisiä upseereita,\njoiden kaikkien laajat, käherretyt tekotukat salissa aaltoilivat ja\njoiden silkkisukkaiset jalat tekivät siroja kumarrusliikkeitä.\nJulistaja huusi yhä helähtäviä nimiä: De la Gardie, Oxenstjerna, Brahe,\nTorstenson, Stenbock, Tott, Fleming, Banér ... huusi paljon myöskin\nulkomaalaisia nimiä, valtiomiesten ja tiedemiesten, joita nuoren\nkuningattaren hovi oli koonnut Tukholmaan ja jotka antoivat sen\njuhlille loistoa.\n\nSadoin kynttilöin valaistuissa juhlasuojissa olivat vihdoin kaikki\nkoolla. Silloin kuului etuhuoneesta kuisketta: Kuningatar saapuu! Ja\ntuokion kuluttua sai Esa keihäällään tehdä kunniaa Ruotsin\nkukoistavalle, hallitsevalle kuningattarelle, Kustaa Aadolfin\ntyttärelle Kristiinalle, joka kreivi Maunu de la Gardien taluttamana\nastui sisään.\n\nPaljon oli Esa jo Suomessa kuullut puhuttavan nuoren kuningattaren\nkauneudesta ja ylhäisestä olemuksesta, -- nyt hän näki hänet tuossa\nedessään tervehtivän ylväin elein talon isäntäväkeä ja sitten\nheittäytyvän vilkkaaseen, liukkaaseen keskusteluun valtiomiesten ja\nulkomaalaisten tiedemiesten kanssa. Oman sukupuolensa edustajista ei\nhän näyttänyt paljoakaan välittävän. Hänen huuliltaan singahteli\nleikkisiä letkauksia ja purevia kompia oikealle ja vasemmalle, --\njotakin uhmaavaa ja ylimielistä oli hänen käytöksessään, ylhäistä ja\nhienostunutta, mutta ei paljoakaan hempeää eikä naisellista. Monet\nhienostelijat ja suosiontavoittajat liehuivat hänen ympärillään, mutta\nvastenmieliset lähentelijät hän pienellä sanalla tai silmänheitolla\nloitonsi luotaan.\n\nEsa hikoili raskaassa kypärässään ja haarniskassaan, mutta\nliikkumattomana kuin patsas hän siinä yhä seisoi ihaillen kaikkea\nedessään aaltoilevaa komeutta. Pian kuningattaren tultua vietiin\nvieraat kuitenkin jo aterialle rikkaasti katettujen ruokapöytien\nääreen. Silloin Esa pääsi vartiopaikaltaan. Hän oli jo nähnyt isäntänsä\nistuvan siellä pöydän takana varmana kruunupäisen Agnetan vieressä,\njonka silmät onnea säteilivät, ja silloin hänen mielestään todellakin\njo voitto oli saavutettu. Silloin hän katsoi itsekin voivansa hyvällä\nmielellä tyhjentää isoon janoonsa suuren viinimaljan, joka hänelle\npalvelijain puolella tarjottiin. Eikä hän jättänyt sitä siihen yhteen.\nHän kallisti kurkkuunsa useita helmeileviä pikareita rakentaessaan\ntuttavuutta muiden ylimyspalvelijain kanssa ja juoden heidän seurassaan\nyhä uudelleen täydestä sydämestään nuorten vastavihittyjen onneksi.\n\nPitkään vietettiin näitä Hornin uljaita häitä. Siellä juhlahuoneissa\nesitettiin illan iloksi erikoisesti harjoitettuja maurilaisia tansseja\nvärikkäissä puvuissa, siellä esiintyivät monenlaiset soittajat ja\nlaulajat, siellä karkeloitiin kepeät menuetit ja myöhäiseen yöhön\nsieltä kajahteli hopeakannujen hilpeä kilinä. Muutamia tunteja nukkui\nEsa väentuvan penkillä, johon hän aamuyöstä oli uupuneena retkahtanut,\nmutta seuraavana päivänä jatkettiin ilonpitoa, syöminkejä ja juominkeja\ntaas. Kolmantena aamuna heräsi Esa vihdoin omassa asunnossaan Juho\nKrusen talossa, heräsi kivistävin ohimoin ja pyörällä päästään.\n\nHän katseli ympärilleen: hän ei muistanut, miten hän sinne oli tullut,\nkuka hänet oli saattanut kotiin, oliko hän vienyt hevoset talliin ja\njuottanut ne, oliko hän ylimalkaan vielä Esa-rakuuna, suomalainen\nsydänmaan poika, äskeinen Turun akatemian ylioppilas. Häilyvinä kuvina\nnäki hän vain sameiden silmiensä edessä sen kaikkinaisen juhlahumun ja\nhääkomeuden, jossa hän oli ollut mukana, hopeat ja kullat ja\nsirokaulaiset naiset, näki helmeilevät viinimaljat ja pehmytaskeleiset\ntanssit, ja hän pelkäsi, että hän oli nähnyt ja yhä vain näki kauniita\nsatu-unia keijukaisineen ja kuningattarineen. Olivatko ne tosiaankin\nvain unta, nuo Agneta-neiden häät, joista hän niin oli iloinnut,\nlojuiko hän siinä yhä vain odottamassa isäntäänsä, joka ei Tukholmasta\nirtaantunut sotasijoille lähtemään.\n\nMutta hetken perästä lennähti ovi auki ja siitä astui tupaan Erik\nKruse, joka herttaisesti nauroi takahumalaiselle ja hiukan\nhölmistyneelle seuralaiselleen. Silloin karahti Esa pystyyn vuoteeltaan\nja karisti unen silmistään.\n\n-- Tänään lähdetään siis taipaleelle, kertoi Erik-herra iloisena. --\nVihdoinkin!\n\n-- Todellako sotaan? kyseli Esa, ikäänkuin vieläkin vähän epäillen.\n\n-- Todella! Ensin maitse Kalmariin ja sieltä laivalla Saksaan.\n\nSe on siis kaikki totta, häät on pidetty, lähtöpäivä tullut, totesi Esa\nmuistojaan selvittäen ja mieleltään virkistyen. Mutta hän oli vieläkin\nvähän kuin ymmällä, kysyen:\n\n-- Ja nuori rouvako jätetään tänne tätinsä luo ikävöimään?\n\n-- Eikö helkkarissa! naureskeli Erik-herra. -- Ei, rouva lähtee\nseuranaisineen mukaan; meitä tuleekin nyt isompi matkue.\n\n-- Naisetkinko lähtevät sotatantereelle? ihmetteli Esa.\n\n-- Niin, Agneta tahtoo välttämättä mukaani, hän ei millään ehdolla\nsuostu tänne jäämään.\n\n-- No sen ymmärrän, hörähti Esa. -- Onneksi olkoon voittonne, jalo\nherra!\n\n-- Niin, taistelu oli tiukka, myönsi kapteeni rehellisesti. -- Mutta\nnyt lähdetään toisiin tiukkoihin taisteluihin ja voittoihin. Laita sinä\nhevoset ja satulasäkit pian valmiiksi pitkää taivalta varten!\n\nPoissa olivat pian pitkien pitojen huurut Esan päästä. Toimekkaasti ja\niloisena varustautui hän matkalle, jota olikin niin kauan odottanut.\nHän oli iloinen siitäkin, että alkavalla matkalla saa saatella\nisäntänsä nuorta rouvaa, vankeudestaan vapautettua valtiatartaan. Ei\nhän tosin itsekään käsittänyt, miksi hän siitä niin erikoisesti\niloitsi, mitä se oli tuo hänen kiintymisensä ylhäiseen naiseen, jolle\nhän oli vain ratsupalvelija ja lakeija. Mutta hän ei sitä\naprikoinutkaan, hän nautti vain siitä, kun sai nähdä Agneta Hornin\nmustan tukan hulmuavan tuulessa ja kuulla hänen kirkkaan äänensä\nhelähtävän kiitävän ratsun selästä.\n\n\n\n\nVI. SUURILLA SOTASIJOILLA.\n\n\nVastakkaisten armeijain moneen kertaan läpimarssimain ja\ntyhjiksi ryöstämäin tienoiden halki kävi eversti Krusen matkueen\nkulku Pohjois-Saksasta Baijeriin, missä Ruotsin armeija nyt --\nvuodentaitteessa 1646-1647 -- oli talviteloillaan. Surullista vaellusta\nse oli tuhotuilla, korjaamattomilla teillä ja hävitettyjen maakuntain\nläpi, mistä sekä viljelykset että viljelijät olivat kadonneet ja missä\nvain rosvojoukot ja salakytät kiertelivät kulkijoita vaanimassa.\nKylissä riehui nälän seuralaisena rutto. Niiden harvat asukkaat, joilta\noli riistetty kaikki elämisen edellytykset, olivat menettäneet\ntoivonsakin, että ne koskaan enää voisivat rauhan ja lainalaisuuden\noloissa jatkaa kunniallisia elinkeinojaan. He elivät nyt ryöstöstä\nhekin. Vaellus sellaisten seutujen halki ei suinkaan ollut\nvaaratontakaan.\n\nYhtämittaista sotaa oli näet Keski-Euroopassa kestänyt 28 vuotta,\nSaksassakin 18 vuotta, ja se sota oli Kustaa Aadolfin kuoleman jälkeen\nkaikilta tahoilta, myöskin Ruotsin joukkojen puolesta, käynyt vuosi\nvuodelta yhä julmemmaksi. Hartaasta uskonsodasta tuskin oli enää\njälkeäkään, se oli muuttunut ryöstösodaksi. Etsittiin ja valloitettiin\nyhä vain uusia maakuntia siinä mielessä, että niissä voitaisiin elättää\nkesyttömiksi käyneitä armeijoita, ja pyrintönä oli samalla autioittaa\nyhä laajempia maita, samanuskoisten tai eriuskoisten, jotta niissä taas\nvihollisella ei olisi mistä elää.\n\nEversti Kruse, joka Pohjois-Saksasta vei tuon tuhotun maan halki\nosaston rekryyttejä Baijeriin, yhtyi matkallaan kenraali Lewenhauptiin,\njoka hänkin toi Ruotsista ja Suomesta apuväkeä ylipäällikkö Wrangelin\npääarmeijaan. Tämä oli näihin aikoihin talvimajoissa osaksi Augsburgin\ntienoilla, mistä se valmistautui hyökkäämään Itävallan keisarin vielä\nhävittämättömiin perintömaihin, ennen kaikkea Böömiin, osaksi taas\netelämpänä Bodenjärven rannoilla, mistä nyt talvikuukausina tehtiin\nonnistuneita ryöstöretkiä rikkaaseen Tyroliin. Wrangelin armeijaa\nvastassa oli nyt, sittenkuin Baijerin kuningas äsken oli pakotettu\nvälirauhaan vihollistensa kanssa, ainoastaan Itävallan sotavoima, jonka\npäälliköksi suuressa hädässä oli nimitetty protestanttinen uskonluopio,\ntaitava kenraali Melander. Nämä armeijat ne nyt kevätpuoleen,\nverkalleen ja vaaniskellen, lähenivät toisiaan varsinkin läntisessä\nBöömissä.\n\nSiellä piirittivät ruotsalaiset parast'aikaa Egerin tärkeää linnaa,\njoka oli kuin avain keisarin perintömaihin, ja täällä sai nyt pian\nEsakin lukuisissa pikkuotteluissa tulikasteensa.\n\nHän oli, kohta Saksaan saavuttuaan, kaikkialla kysellyt Kustaa Kurjen\nrekryyttilipullista, saadakseen selon Jyri sedästään, mutta missään ei\nsiitä tiedetty. Se oli joutunut Saksaan jo syksyllä, paljon ennen kuin\nKruse, ja siellä oli sotanäyttämö laaja, ulottuen Schlesiasta ja\nBöömistä Reinin rannoille saakka. Esan oli siten jo täytynyt tottua\nsiihen ajatukseen, ettei hän kenties sukulaistaan ja hyväntekijäänsä\ntapaakaan, ja tämä seikka oli paljon masentanut hänen mieltään. Mutta\nhän koetti nyt sitä tiukemmin pyrkiä omalla yritteliäisyydellään\neteenpäin ja ansaita mainetta, mihin tämän ajan otteluissa kylläkin oli\ntilaisuutta. Eversti Krusen rykmentti oli määrätty Egeriä piirittämään.\nItse piiritysjoukoissa oli toiminta tällä hetkellä hiljaisenlaista.\nMutta siitä pääleiristä tekivät erinäiset vapaaosastot alituisesti\npartioretkiä ympäristöön, milloin hankkiakseen ruokavaroja ja muuta\nryöstösaalista, milloin taas häiritäkseen keisarillisten Egerin avuksi\nlähettämiä apujoukkoja. Tällaiseen vapaajoukkoon teki Esankin mieli\nliittyä. Hän meni sitä varten eräänä päivänä päällikkönsä, eversti\nKrusen luo esittämään pyyntönsä.\n\n-- Ja kenen partiojoukkoon siis mielit hakeutua? kyseli Kruse\nystävällisesti.\n\n-- Helmut Wrangelin, vastasi empimättä Esa, joka jo oli ottanut\nasioista selon. Helmut Wrangel oli Ruotsin armeijan ylipäällikön Kaarle\nKustaa Wrangelin etäinen sukulainen, joka jo monilla rohkeilla\npartiomatkoilla oli tehnyt nimensä tunnetuksi ja aiheuttanut\nvihollisille paljon kiusaa ja vahinkoa.\n\n-- Mutta tiedäthän, hän on hurjimus tuo Helmut-herra, neuvoi Kruse. --\nHän retkeilee sokeasti, arvioimatta mihin hän iskee. Siinä joukossa ei\nrakuunan henki paljoa maksa.\n\n-- Siitä en huolehdi, olenhan yksin maailmassa, vastasi Esa varmasti,\njospa vähän katkerastikin. -- Juuri hänen joukkoonsa mieluimmin liityn,\nsillä siellä pääsee heti toimintaan.\n\n-- Pääsee varmasti, ja pian voi siellä saavuttaa upseerinmiekankin, jos\nhenki säilyy, myönsi Kruse. --- Annan sinusta parhaan suositukseni\nHelmut-herralle.\n\n-- Sitä juuri pyydän.\n\nNyt alkoi Esalle vilkkaan, herkeämättömän toiminnan aika. Joukko oli\nvalikoitua ratsuväkeä, ja se oli alituisesti partioissa, milloin\npidemmillä milloin lyhemmillä retkillä, mutta aina salamannopeilla\nratsastusmatkoilla, tavallisesti öisin vihollisten kuormastoja taikka\netujoukkoja yllättämässä. Helmut-herran partioväessä oli paljon\nsuomalaisia, joita hän pitikin parhaana iskuväkenään, ja Esa ponnisteli\nheti alunpitäen, ettei hän maanmiehistään suinkaan huonoimmaksi jäisi.\nHevostaan ja henkeään säästämättä hän ensimmäisten joukossa aina\nnopealla kimollaan karautti vaaranpaikkoihin, iski tuimasti kuin vanha\nrakuuna ja saavutti siten pian rutirohkean esimiehensä huomion ja\nsuosion. Saalista siepattiin, siltoja särjettiin, ja vihollisissa\nlisääntyi kauhu tätä joka paikkaan ehtivää pikajoukkoa kohtaan.\n\nEgerin linnaa sillävälin yhä piiritettiin, ja ahtaalla se jo olikin,\nmutta ei antautunut. Silloin saapui ruotsalaisten leiriin sanoma, että\nvihollisten ylipäällikkö uusine armeijoineen oli Itävallasta samoamassa\nEgeriä auttamaan, itse keisari armeijan mukana. Ruotsalainen\npiiritysväki ponnisteli nyt sitäkin tiukemmin pakottaakseen linnan\nantautumaan, teki rynnäkön toisensa perästä ja pommitti muureja yötä\npäivää. Mutta turhaan. Partiojoukot, joista Helmut Wrangelin oli\ntoimekkain, toivat sillävälin ehtimiseen tietoja keisarillisten suuren\narmeijan lähenemisestä. Eräänä kesäaamuna saapui vihdoin sanoma, että\nse ei ollut enää kuin muutamain tuntien matkan päässä, saattoipa\npuolilta päivin jo olla Egerin edustalla. Silloin teki piiritysväki,\njolle itselleen nyt asema kävi arveluttavaksi, viimeisen, vihaisen\nryntäyksen linnaan sen eri puolilta ja tekikin sen niin sisukkaasti,\nettä varustus vihdoinkin antautui. Keisarin armeija ei silloin enää\nollut kuin kolmen tuntimarssin päässä linnasta, mutta joka tapauksessa\nse myöhästyi, ja noiden tuntien kuluessa miehittivät ruotsalaiset tuon\ntärkeän linnan ja varustautuivat siellä kiireesti uutta valloitustaan\npuolustamaan.\n\nOsat olivat vaihtuneet. Ruotsalaiset olivat nyt lukkolinnan haltijoita,\nja keisarillisten oli pakko ruveta sitä piirittämään. Mutta Egerin\nuudet puolustajat eivät kuitenkaan salpautuneet vain sen muurien\nsisäpuolelle. He pitivät partiojoukkojensa avulla linnan ympäristönkin\nvapaana vihollisista, joiden siten oli pakko leiriytyä kappaleen\nloitommas. Ja sinnekin nuo rohkeat ratsupartiot alituisesti\nhyökkäsivät, häiriten pahasti piiritystöitä.\n\nEräästä sellaisesta öisestä hyökkäyksestä tuli Esankin kunniaretki.\n\nRohkea Helmut Wrangel päätti näet tehdä äkkihyökkäyksen itsensä\nkeisarin leiriin. Hän oli päivällä tutkinut tienoot, merkinnyt tiet ja\nvartiopaikat, -- hänen hurja suunnitelmansa oli hyökätä salamana\nkeisarin omaan telttaan ja jos mahdollista siepata hänet vangikseen.\nTottuneen äänettömästi, hevosenkaviot sukitettuina, eteni pieni\npartiojoukko sateensumuisena kesäyönä vihollisten vartioketjujen\nvälitse ja saapui kuin saapuikin nukkuvaan leiriin, jonka keskeltä\nkeisarin korkea kangasteltta näkyi. Siitä porhallettiin huimaan\nhyökkäykseen -- missä Esa taas pyrki ensimmäisten joukkoon -- ja pian\noltiin pääteltan edustalla, jossa kaikki oli äänetöntä.\n\nSamassa heräsivät sentään vartijatkin, ja leirissä syntyi hätäinen\nhälytys. Keisarinkin teltasta rupesi silloin peljästynyttä väkeä\npyrkimään ulos, -- joukossa todella itse keisari Ferdinandkin, joka\npaitasillaan pakeni asemiestensä turviin. Yhden ylisillään juoksevista\npakolaisista ehti Esa pysäyttää ja kiskaista satulaansa, todistukseksi\nperilläkäynnistään, mutta se ei sentään ollut keisari itse, vaan hänen\nkamaripalvelijansa. Mutta samalla olikin Helmutin joukon palattava\nhuimaa neliä takaisin.\n\nTämä tapaus aiheutti äärettömän säikähdyksen ja paljon käräjänkäyntiä\nkeisarillisten leirissä ja koko armeijassa, jonka valppautta nyt\nterästettiin, ja toisaalta hilpeää iloisuutta Ruotsin väessä, jonka\nkeskuudessa Helmut Wrangelista nyt hetkeksi tuli kuuluisin sankari.\nMutta kunniaa ja palkintoja saivat hänen apumiehensäkin. Jo seuraavana\npäivänä sai siten Esakin kutsun Egerin linnaan päällikkönsä, eversti\nKrusen, luo, -- hän kuului näet edelleen virallisesti tämän rykmenttiin\n--, ja siellä Kruse hänelle ylpeästi julisti:\n\n-- Tänä aamuna on ylipäällikkö nimittänyt sinut, Esa, upseeriksi.\nYöpukuinen kamaripalvelijakin oli sinulle hyvä saalis. Tästä hetkestä\nolet sinä luutnantti.\n\n-- Kiitän kunniasta, sopersi Esa riemuaan hilliten.\n\n-- Pääset itse kiittämään pääkenraalia, joka sinuun on hyvin\ntyytyväinen.\n\nSydämellisesti puristi Kruse-herra tuonnaisen ratsupalvelijansa,\nnykyisen upseeritoverinsa kättä häntä onnitellessaan ja neuvoi hänelle\nensi tehtävät uudessa asemassa. Mutta samalla hän kertoi:\n\n-- Minut on nyt rykmenttineni määrätty lähtemään täältä kenraali\nWittenbergiä vastaan, joka Schlesiasta saapuu Wrangelin armeijan\navuksi. Tarvitsen sinutkin nyt mukaani.\n\nEsa ilmoitti olevansa valmis.\n\n-- Sen tiedän, virkkoi Kruse. -- Wittenbergillä on paljon\nsuomalaistakin ratsuväkeä mukanaan. Mahdollisesti kulkee Kustaa\nKurkikin lipullisineen siinä joukossa, -- voit vielä tavata\ntuttaviasikin.\n\n-- Ehkä tapaisin vihdoin Jyri-sedän, innostui Esa. -- Sitä mieluummin\nlähden tälle retkelle.\n\n-- Jätä siis nyt Helmut-herra ja pysy lähettyvilläni, neuvoi Kruse. --\nSaatuamme tarkemman tiedon Arvid Wittenbergin tulosta lähdemme muutaman\npäivän perästä.\n\nSotanäyttämöllä oli näet taas tapahtunut uusi käänne, joka oli\npakottanut kenraali Wrangelin ryhtymään uusiin järjestelyihin. Baijerin\nvaaliruhtinas Maximilian oli purkanut Ruotsin kanssa solmimansa\nrauhansopimuksen ja jälleen ruvennut Itävallan hätääntyneen keisarin\nliittolaiseksi. Uusi vaara uhkasi siten Ruotsin eteläistä, Böömiin\ntunkeutunutta armeijaa, josta osa jo oli edennyt pitkälle Pilseniin\nasti. Kenraali Wrangel tarvitsi lisäväkeä, ja sitä varten oli hän\nkiireellä kutsunut Schlesiasta Arvid Wittenbergin avukseen, voidakseen\nsäilyttää voittonsa keisarin perintömaissa yhtyneitä vihollisia\nvastaan. Mutta uusia vihollisjoukkoja ryhmittyi hänen päänmenokseen nyt\nuseammiltakin tahoilta, myöskin Saksista ja Brandenburgista, ja oli\nsitä välttämättömämpää, että yhtyminen Wittenbergin kanssa pian ja\nselkkauksitta saataisiin toteutumaan.\n\nMonien vihollisjoukkojen parveillessa Länsi-Böömissä ei se\ntienavausretki, jolle Erik Krusen rykmentti nyt oli määrätty, suinkaan\nollut helppo eikä vaaraton. Vaikeuksitta suoritettiin kuitenkin\nalkumatka, ja etujoukko eteni aina Treibeliin asti, missä jo\ntavattiinkin Wittenbergin esiratsastajat. Siellä Esa kuuli Kustaa\nKurjen lipullisen todella olevan Wittenbergin pää-armeijassa ja iloitsi\njo Jyrin pikaisesta tulosta. Mutta siellä kävi myös selville, että\nviholliset ilmeisesti lähenivät eri tahoilta ja että Krusen itsensä\njohtama pieni etujoukko, ehkäpä koko rykmenttikin, oli joutumaisillaan\nsaarroksiin.\n\nOli välttämätöntä lähettää varoitussana pääjoukolle, ettei se enää\netenisi, vaan asettuisi puolustusasemiin. Kruse kutsutti Esan\nluoksensa.\n\n-- Ota sinä Esa, joka rakastat ruttoja ratsastuksia, pari miestä\nmukaasi, ja riennä varoittamaan rykmenttiä! Minä hajoitan sillaikaa\ntuon pohjoisesta tiellemme pyrkivän parven.\n\n-- Teen sen heti, vastasi Esa, aina valmiina seikkailuihin.\n\n-- Tilanne on verrattain vakava, kertoi eversti hiukan levottomana. --\nViholliset etenevät nopeasti ja voivat yllättämällä murskata matkalla\nolevan rykmentin. Kuten tiedät, kulkee Agnetakin kuormaston mukana.\n\n-- Sitä nopeammin ratsastan rykmenttiä varoittamaan, vakuutti Esa, heti\ntoimeen ryhtyen. Mutta Erik-herra huusi hänelle vielä:\n\n-- Jos voit, palaa tuomaan minulle tieto asemasta.\n\nEsa läksi miehineen vinhaa neliä palaamaan rykmentin luo. Loitommalla\nvilahteli vakoilevia vihollisosastoja, mutta ne eivät häntä\nahdistaneet, ja laajain vainioiden poikki karautti Esa niille\nkunnaille, joiden takaa tiesi pääjoukon kuormastoineen saapuvan.\n\nVietyään perille everstin käskyt ja neuvottuaan rykmenttiä asettumaan\nvarustettuun leiriin sopivalle kukkulalle, jossa sitä ei voitu\nyllättää, oli Esa pian valmis paluumatkalle. Hän kannusti ratsuaan\nmieli iloisena siitä, että näin oli taas kerran saanut tehdyksi\npalveluksen myöskin Agneta-rouvalle, joka näillä Saksan taipaleilla oli\nkovasti rasittunut.\n\nNiille vainioille, joiden yli hän äsken oli ratsastanut, oli tällävälin\njo metsänrinnasta ilmestynyt uusia vihollisparvia. Esan täytyi\nsenvuoksi tehdä kierros pohjoisempain kukkulain yli tavatakseen Krusen\netujoukon. Eräältä kunnaalta hän sen jo oli näkevinäänkin ja laski\nehtivänsä ajoissa, välissäolevan aavikon poikki, ennenkuin viholliset\nhäneltä katkaisevat tien. Kiihkeämmin kuin koskaan ennen kannusti hän\nnyt kiitävää kimoaan, joka melkein lensi rinnettä alaspäin, jättäen\ntoiset ratsut kauas taakseen.\n\nSilloin paukahti kunnaan juurelta laukaus ja toinen. Kimo horjahti,\nsyöksyi vielä pari pituuttaan alas rinnettä myöten laaksoon päin, mutta\nkaatui sinne, kaataen ratsastajankin alleen.\n\nEsa ei heti huomannut haavoittuneensa samasta luodista kuin hevonen.\nMutta pyrkiessään vielä viimeisillään sätkyttävän lemmikkinsä alta\nesille tunsi hän tuiman piston reidessään, ja rikkiammutuista\nvaatteista rupesi tumma veri pursuamaan esiin. Riuhtoen sittenkin\ntuskastaan välittämättä sai hän vihdoin terveen jalkansa satulasta irti\nja pääsi puolittain kohottautumaan rakkaan kimovainajansa kaulalle.\nSiitä hän näki, kuinka häntä seuranneet ratsumiehet luutnanttinsa\nkaatumista huomaamatta karauttivat ohi rinnettä pitkin. Jostakin sieltä\nkaukaa kuului ampumista, ja vähän myöhemmin lasketti laakson ohi\nratsujoukko huimaa vauhtia. Hän kuvitteli, että siinä se ajoi nyt\nKrusen patrulli, väijytyksestä pelastuneena, pääjoukkoon, jättäen hänet\nsiihen yksin makaamaan. Hetken kumahteli vielä maa, mutta sitten oli\ntaas kaikki kuolon hiljaista. Ja vähitellen musteni maailma Esan\nsilmissä, hän retkahti alas kimonsa kaulalta ja lepäsi siinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna pääsi eversti Krusen rykmentti, kiivaan kahakan\njälkeen ja hajoitettuaan hätyyttelevät vihollisjoukot, yhteyteen\nWittenbergin ratsuväen kanssa, ja molemmat yhtyivät ennen pitkää Egerin\nluona Kaarle Kustaa Wrangelin armeijaan. Krusen retken tarkoitus oli\nsaavutettu. Mutta kauan ei Ruotsin armeija sittenkään enää voinut\nBöömissä kestää ylivoimaisen vihollisen painostusta. Jätettyään\nvarustusväet valloittamiinsa linnoihin, oli sen, vihollisarmeijan\nseuraamana, peräydyttävä kauas Länsi-Saksaan, jonne nyt sotatapaukset\nkeskittyivät.\n\nWittenbergin ratsuväen mukana oli todella Kustaa Kurjen lipullinen\nsaapunut pääarmeijaan, ja siihen kuuluva kersantti Jyri Tuomaanpoika\nkävi kohta Krusen rykmentistä tiedustelemassa sukulaismiestään. Hän\ntapasi everstin itsensä, tapasi Esaa hänen viimeisellä ratsastuksellaan\nseuranneet rakuunat ja kuuli nuoren ystävänsä äkkiä hävinneen\nkiireisellä sananvientiretkellään. Ei oltu tavattu hänen hevostaan, ei\nhänen ruumistaan, eikä Jyri siis voinut muuta päättää, kuin että mies\noli kuin olikin joutunut vihollisparven saartamaksi ja kaatunut. Ja\nennen Böömistä lähtöään hän vilpittömällä surulla joi ylimääräisen\nkannun liian nuorena kuolleen ystävänsä muistoksi. --\n\nMutta luutnantti Esa Mikonpoika ei ollut vielä kuollut, vaikka vähissä\nhänen henkensä jo oli. Iltapuoleen samana päivänä, jolloin hän oli\nkaatunut kimonsa viereen, virkosi hän tainnoksistaan, avasi silmänsä\nja näki oudot, hyväntahtoiset, pyöreähköt kasvot ylleen kumartuneina.\nTuo outo katselija ei ollut sotilas, mutta ei talonpoikakaan. Hän oli\npuettu jonkinlaiseen mustaan papinkauhtanaan, mutta päässään hänellä\noli talonpojan kangaslakki. Mies hämmästyi ja hymähti, kun näki\nkaatuneen avaavan silmänsä, ja rupesi häntä kohta auttamaan pystyyn,\nvirkkaen Esalle jotakin oudolla kielellä. Ja kun hän ei saanut\njalkavaivaista sotilasta nousemaan, tutki hän hänen haavansa, sitoi\nsen hätäisesti, puisteli päätään ja lähti kantaa retuuttamaan\nhaavoittunutta pois. Pahasti pisti taas Esan särjettyyn reiteen, taas\nmusteni maailma hänen silmissään, ja hän heräsi toisen kerran vasta\nmaatessaan matalalla olkivuoteella hämärässä tuvassa, jossa liikkui\noutoja ihmisiä ja kuului pientä nakutusta.\n\nSiellä hän vähitellen sai vastaukset niihin moniin kysymyksiinsä, joita\nhän aluksi itsekseen vuoteellaan hautoi. Pyöreänaamainen mies, joka\nhänet kimon vierestä herätti henkiin, oli pienen tsekkiläisen\nseurakunnan pappi, virallisesti mutta ei sydämeltään paavillinen. Köyhä\nmaalaispappi ja samalla suutari, jolla oli seurakuntansa ja asuntonsa\nsen laakson pohjalla, minkä rinteelle Esa oli kaatunut. Kun ei näinä\nahtaina aikoina, jolloin iso osa seurakuntalaisista oli paennut pois\nkotoaan sodan jaloista, papinammatti enää yksin elättänyt, oli\ntoimelias hengenmies ruvennut elättämään perhettään kengänpaikkaajana\n-- sitä nakutusta Esa oli herätessään kuullut. Hän neuloi ja nakutteli\nseurakuntalaisille viikon varrella saappaanpohjia ja saarnasi\nsitten sunnuntaina pienessä laaksokirkossaan harventuneille\nsanankuulijoilleen, ja sitä hän jatkoi, vaikka sota ympäristössä\npauhasi ja joukkoja ratsasti hänen laaksonsa ohitse. Sinä päivänä,\njolloin Esa oli kaatunut, olivat papin lapset -- niin Esalle nyt\nkerrottiin, -- juosseet kunnaan yli, nähneet kaatuneen hevosen ja\nmiehen ja siitä kertoneet isälleen. Tämä oli silloin lähtenyt\nkaatunutta katsomaan, mielessään hiljainen taka-ajatus, että hän\nvainajan satulasta ja vyöstä ehkä saisi paikkanahkaa -- sitä kun näihin\naikoihin oli vaikea saada --, ehkäpä vielä laatuunkäyvät saappaatkin.\nHän oli juuri irroittamassa Esan uumenilta hänen leveää nahkavyötään,\nkun hän yhtäkkiä näki kaatuneen avaavan silmänsä. Papilla oli sydän, --\nhän ei vihannut luterinuskoa eikä sen sotureita, -- poika oli nuori ja\nsaattoi vielä parantua, ja niinpä pappi kantoi hänet tupaansa ja rupesi\nhäntä hoitamaan. Satulan ja muut kapistukset haki hän sinne myöskin.\n\nNiin oli Esa saanut vihollismaassa, sodan vellomilla seuduilla\nsairasvuoteen tsekkiläisen pappissuutarin tuvassa. Hänen puhkiammuttu\nreitensä oli pahasti revitty, mutta se parani sentään vähitellen, eikä\nhänestä tullut raajarikkoakaan, vaikka hänen vuoteelta noustuaan olikin\nliikuttava sauvan varassa. Hänkin sai silloin ruveta opettelemaan\nsaappaiden paikkaamista, auttaakseen ruokansa palkaksi pelastajaansa\ntämän ansiotöissä.\n\nSotatapaukset ja sotajoukot olivat tällävälin siirtyneet näistä\nhiljaisista laaksoista loitommas, eikä ontuvaa suutarinapulaista kukaan\nahdistellut. Pienessä laaksokylässä kului kesä ja syksy rauhallisesti,\nja suutarinpöydän ääressä keskustelivat mestari ja oppipoika\nsaksankielellä, jota molemmat huonosti osasivat, pikilankaa vetäessään\nmyllerryksiin menneen maailman asioista aivan intohimottomasti ja\nsovinnollisesti. He oppivat ymmärtämään toisiaan, ja heistä tuli hyvät\nystävät.\n\nEsa mietti sentään nahkaa nakutellessaan lakkaamatta, miten hän pääsisi\npakenemaan ja yhtymään omiin joukkoihinsa, ja pappi arvasi hänen juuri\nsitä miettivän, mutta ei häntä siitä moittinut. Joskus he näistäkin\nasioista puhuivat aivan suoraan ja totesivat, ettei Ruotsin väkeen\nyhtyminen nyt ollut mahdollista. Egerin linna oli tosin vielä\nruotsalaisen puolustusväen käsissä, mutta se oli vallan eristetty,\nkeisarillisten saartamana, jotka näillä mailla nyt yleensäkin, vaikka\nvähin joukoin isännöivät. Ei ollut sinnekään siis mahdollista päästä.\n\n-- Annetaan niinollen ajan kulua, huoahti Esa kerran ääneensä omien\näänettömäin mietteittensä tuloksena, jotka aina viittasivat\nauttamattomaan umpikujaan. Mutta suutari-pappi ymmärsi hänen\najatuksenkulkunsa ja hänen haikean päätelmänsä heti sekä virkkoi:\n\n-- Juuri niin, heitä asiasi kokonaan salliman varaan, niin on sinun\nhelpompi olla ja ikäväsi jäytää vähemmän. Mitäpä tässä omin neuvoisi\nolisit näihinkään asti voinut tehdä pelastuaksesi kuolemasta?\n\n-- Niin, kohtalo minua on elämäni varrella merkillisesti heitellyt,\nmyönteli Esa, muistellen, kuinka hän vielä toista vuotta sitten oli\nhionut akatemian penkkejä Turussa.\n\n-- Se ohjasi lasteni juoksun sen kunnaan yli, jonka rinteellä lepäsit\nja jossa veresi oli vuotaa kuiviin, totesi mestari saappaanvartta\nneuloessaan. -- Se on sinua täällä luonani varjellut, se sinut kerran\nvielä auttaa omiesi luo.\n\n-- Soisitteko minun sinne pääsevän? kyseli Esa melkein hämmästyneenä.\n\n-- En sitä vastusta, en sinua pidätä, jos sinulle kerran tilaisuus\naukenee, selitti suutari-pappi. -- En auta sinua pakosalle, en puutu\nasiaasi, jonka silloin itse saat hoitaa. Mutta älä hätiköi, poikani,\nseuraa vain tyynesti täältä tapausten menoa; kerran sitten valkenee\npääsinpäiväsi, -- jos se on sallittua.\n\nHän oli, tuo nahkaa nakutteleva pappi, heittänyt omatkin kohtalonsa\nkokonaan salliman varaan, ja Esa otti hänestä oppia. Vaikka levottomuus\nja ikävä kaivelikin häntä varsinkin iltaisin, työn päätyttyä, ja hänen\nmielensä silloin rupesi kapinoimaan, taltutti hän sen aina mestarin\nneuvoilla ja lupauksilla: vielä pääsinpäiväsi valkenee, jos se on\nsallittua... Ja siihen vakaumukseen hän joka ilta rauhallisesti nukahti\nolkivuoteelleen.\n\n\n\n\nVII. PRAGIN VALLOITUS.\n\n\nAugsburgin vanha kaupunki, joka tämän pitkällisen sodan jaloissa oli\npaljon kärsinyt, oli taas vuoden 1647 loppuessa joutunut talvehtivan\nruotsalaisen sotaväen leiripaikaksi, jopa vähän myöhemmin sen armeijain\nyhtymäpaikaksikin. Wrangelin pääarmeija oli näet, hajoitettuaan\nvaikeiden taistelujen jälkeen vihdoin keisarillisten ylivoimaiset,\nmutta muonanpuutteessa hätään joutuneet laumat Länsi-Saksassa, sieltä\njälleen voitollisena seurannut niiden rippeitä Baijeria ja keisarin\nperintömaita kohden sekä sitten jäänyt Augsburgin tienoille lepäämään.\nRuotsalaisten puolella itsenäisesti toimiva saksalainen kenraali\nKönigsmark oli sillävälin, heti alussa vuotta 1648, tehnyt retken\nläntiseen Böömiin, auttaakseen siellä perin ahtaalle joutunutta Egerin\nlinnaa, jonka ympäristöstä hän karkoittikin itävaltalaiset parittajat,\nja nyt oli hänkin palannut pääarmeijan luo Augsburgiin. Siellä\npidettiin nyt tiukkoja neuvotteluja alkaneen vuoden ratkaiseviksi\naiotuista sotatoimista, joiden kautta vihdoinkin tahdottiin pakottaa\nItävallan keisari suostumaan siihen kauan toivottuun rauhaan, jota jo\nvuosikausia oli hierottu Westfalin sitkeissä rauhanneuvotteluissa.\nKerrottiin, että näitä ratkaisevia tekoja johtamaan oli Ruotsin\narmeijain yhteiseksi ylipäälliköksi nimitetty maan tuleva\nperintöruhtinas, Kristina-kuningattaren serkku Kaarlo Kustaa, ja häntä\nnyt sinne odotettiin.\n\nAugsburgin kapeita, kiemuraisia katuja pitkin käveli eräänä sumuisena\ntalvipäivänä nuori suomalainen upseeri, poiketen ehtimiseen kaupungin\nlukuisiin olut- ja viinikellareihin, toiseen toisensa perästä. Hän\nupposi sinne tuokioksi, tarkasti kellarissa olevat sotilasryyppääjät ja\njatkoi sitten taas vaellustaan lokaisilla kaduilla.\n\nSe oli tuttavamme Esa Mikonpoika, joka nyt vuorostaan haki ystäväänsä\nja hyväntekijäänsä Jyri-kersanttia, mutta toistaiseksi turhaan. Hän oli\nsaanut selville, että sekä Krusen että Kurjen rykmentit nyt olivat\npääarmeijan mukana Augsburgissa, oli käynyt Kustaa Kurjen puheilla,\njonka väessä Jyri edelleen oli kersanttina, mutta itse miestä hän ei\nsaanut tavatuksi. Suurella osalla miehistöä oli näet nyt loma raskaiden\nrientomarssien jälkeen, ja Jyri vietti tietysti tämän vapaa-aikansa\nkapakoissa, siitä Esa oli varma. Siksi oli hän nyt lähtenyt\njärjestelmällisesti käymään läpi kaikki kaupungin monet kellarit\nlöytääkseen sukulaisensa taikka edes sellaisen suomalaisen, joka\nhänestä jotakin tietäisi.\n\nNiin saapui hän erääseen pieneen viinitupaan, jossa hän, silmiensä\ntotuttua onkalon hämärään, vihdoin tunsikin miesjoukon keskeltä\ntuuheat, pörröiset viikset ja turpean olutnaaman. Se oli kuin olikin\nJyri, joka siinä istui ääntä pitämässä hajallareisin kumotulla\ntynnyrillä, iso, tinainen viinisarkka kourassaan. Jyri taas katseli\nkellariin saapunutta upseeria kauan aivan säikähtynein silmin, kuin\nolisi hän nähnyt aaveen edessään.\n\n-- Kuolleetko täällä kulkevat? virkkoi hän vihdoin kumahtavasti, kun\nEsa hymyillen astui hänen luokseen. -- Sinä elät, Esa, ja vielä\nluutnantin puvussa!\n\nJyri ei ollut kuullut Esan viimekesäisestä ylennyksestä upseeriksi.\nMutta Esa ojensi hänelle kätensä ja oikaisi naureskellen:\n\n-- Sano kapteenin, eilisestä asti!\n\n-- Olepa vaikka kenraali, kunhan elät! Terve poika!\n\nHe ihan syleilivät toisiaan siinä kohtauksesta huvitetun kapakkayleisön\nedessä ja heittivät jo seisovalta jalalta toisilleen ensimmäiset,\nlyhyet tervehdyskysymykset. Mutta pian istahti nuori, kalpea kapteeni\npunanaamaisen kersantin viereen viinisarkkaa maistelemaan, ja\nkeskustelu kulki nyt nopeasti.\n\n-- Mistä tulet, missä olet ollut, -- hitto soi, peijaisiasihan jo\nkerran Böömissä joimme! Kerro, Esa! -- Näin uteli Jyri vielä vähän\nhölmistyneenä ja vallan malttamattomana.\n\n-- Olipa vain sattuma, että ette todellisen vainajan peijaita juoneet,\nvirkahti Esa. -- Mutta henkeä säilyi sentään vähän.\n\n-- Kerro, miten henkesi säilyi, vaati Jyri yhä malttarnattomammin. --\nMihin hävisit siellä Böömissä, jossa sinun oli vietävä viesti eversti\nKruselle? Sitä myöten vaiheesi tunnen.\n\nEsa kertoi. Kertoi, vielä itsekin kohtalonsa kulkua kummastellen,\nkertoi kaatumisestaan, pelastumisestaan ja toipumisestaan sekä\nmonikuukautisesta olostaan suutaripapin oppipoikana. Jyri puisteli\npäätään ja katseli kulmainsa alta, tekikö poika hänestä pilkkaa.\n\n-- Jos et usko, niin korjaan koska tahansa saappaasi taitoni\ntodisteeksi, kehui Esa lopuksi.\n\n-- Mutta kuinka säilyit siellä vihollismaassa, kuinka pääsit sieltä\npakenemaan? uteli Jyri aina vain tyydyttämättömänä.\n\n-- Sattumaa saan kiittää säilymisestäni; viholliset vetäytyivät sieltä\nsilloin pois. Ja kun Königsmarkin väki nyt tuonaan saapui Böömiin,\nliityin siihen siellä hyvin yksinkertaisesti.\n\n-- Miten pääsit lähtemään viholliskylästä ja yhtymään meikäläisiin?\n\n-- Ei se ollut vaikeaakaan, -- pakoni olin tietysti kauan sitten\nsuunnitellut ja heti päättänyt, kun kuulin Ruotsin väkeä saapuneen\nEgerin linnan tienoille. Siellä kierteli meikäläisiä patrulleja, ja\neräs sellainen ajoi muutamana päivänä laaksotietä pitkin kyläni ohi.\nJuoksin silloin ulos ja tielle, leväytin käteni rakuunain edessä ja\nhuusin heille ruotsiksi asiani. Ne miehet olivat kyllä meikäläisiin\nkuuluvia saksalaisia, jotka ensiksi luulivat minua hulluksi, sitten\nvakoojaksi. Vangittuna minä todellakin jouduin Egeriin. Mutta siellä\nasia pian selvisi. Seuraavana päivänä olin jo upseerina Königsmarkin\nväessä.\n\n-- Ja nyt olet täällä, ihmetteli Jyri yhäkin. -- Eikä reitesi estä\nsinua ratsastamasta?\n\n-- Ei estä, haavani parani hyvin, kertoi Esa. -- Ja sinulta saamani\nkimon sijaan olen nyt hankkinut uuden, samankarvaisen...\n\nMonia yksityisseikkoja sai Esa uudelleen ja tarkemmin kertoa\nsukulaismiehelleen, joka puolentoista vuotta, aina siitä asti, kun he\nTurun linnassa toisiaan hyvästelivät, oli ollut erossa nuoresta\nystävästään ja häntä jo kuolleeksi surrut. Paljon siinä oli\nselvitettävää, monen viinisarkan aika meni näiden vaiheiden\nkertomiseen.\n\nJyrin omat tarinat sitävastoin olivat lyhyet. Hän oli Saksaan\ntultuaan joutunut Kustaa Kurjen mukana kulkemaan Schlesiaan, jossa\nkenraali Arvid Wittenberg silloin tarvitsi apuväkeä, ja sinne hän\noli jäänytkin, kunnes Kurki vihdoin Egerissä liittyi Wrangelin\nperäytyvään pääarmeijaan. Tuimia olivat olleet viimesyksyiset ottelut\nLänsi-Saksassa, mutta niiden jälkeen oli nyt täällä etelässä saatu\nhauskasti levätä. Ihanaa hänestä edelleen oli tämä sotainen meno! Ja\npian kai päästään taas uusiin taisteluihin.\n\n-- Entä sinä, Esa, kapteeni! Mihin sinä nyt kuljet? kyseli Jyri. --\nOletko tavannut Krusen?\n\n-- Olen tavannut, ja juuri hänen suosiostaan ja vaikutuksestaan nyt\nolenkin kapteeni.\n\nErittäin ilostuneena ja sydämellisesti oli eversti Kruse vastaanottanut\nEsan, kun tämä yhtäkkiä ilmielävänä oli hänen eteensä ilmestynyt. Sillä\njuuri hänen lähettinäänhän Esa oli Treibelissä kaatunut, ja kieltämättä\njuuri Esan toimestahan Krusen rykmentti oli silloin tuhosta pelastunut.\nKiitollisena siitä ja palkkioksi Esan kestämistä kärsimyksistä oli\nErik-herra heti hankkinut nuorelle ystävälleen kapteenin ylennyksen ja\nvaltakirjan. Ja oli Kruse kohta tarjonnut Esalle edelleen\nupseerinpaikankin rykmentissään.\n\n-- Sen kai otatkin vastaan, arvaili Jyri.\n\n-- Luultavasti en, vastasi Esa verkalleen. -- Jään kernaasti\nKönigsmarkin ratsuväkeen.\n\n-- Miksi? kummasteli Jyri. -- Siellähän on enimmäkseen vain saksalaisia\nseikkailijoita ja joka taholta haalittua, epäilyttävää palkkaväkeä.\n\n-- On siellä suomalaisiakin ratsumiehiä, joista minulle jo on\nmuodostettu komppania, kertoi Esa. -- Ja mikäli olen kuullut, pääsen\nsen mukana taas nopeammin tositoimiin, -- pääarmeija aina siekailee ja\ntekee varovaisia kiertomatkoja.\n\n-- Totta sekin, myönsi Jyri, ja hypähti pystyyn. -- Silloin minä heti\npyydän Kustaa Kurjelta siirtoa sinun komppaniaasi.\n\n-- Tee se, niin saadaan vihdoinkin taistella yhdessä!\n\n-- Jo tänään sen teen, innostui Jyri. -- Enpä ollut Suomesta\nlähtiessämme kuvitellut, että minä joutuisin täällä retkeilemään sinun\nalaisenasi. Luulin sinua komentavani ja opettavani. Onni on sinua\npotkinut, Esa, ja hyvä niinkin!\n\nEsa katseli nyt vanhempaa toveriaan melkein kuin häveten ja virkkoi:\n\n-- Miksi et sinä, Jyri, ole ylennyt kersanttia pidemmälle? Olethan jymy\nsoturi, miesten parhaita, -- et liene pitänyt itseäsi tarpeeksi esillä.\n\n-- Ei taida olla vikaa siinäkään, selitti Jyri, -- vaan tässä\nviinikannussa, jota rakastan, ja ainaisessa suuressa janossani. Sanovat\nminua juopoksi. Mutta totta tosiaan, olen osaani tyytyväinen. Vapaasti\ntahdonkin ottaa humalan aina kun saan siihen tilaisuuden ja niin usein\nkuin suinkin. Hei poika...!\n\nHiprakassa se oli Jyri tietysti nytkin, kallistettuaan siinä onkalossa\nmieluisan tapaamisen johdosta monta viinimaljaa. Mutta täyshumalaan hän\nei kuitenkaan tänään itseään juonut. Sillä hän tahtoi vielä samana\npäivänä käydä puuhaamassa siirtoaan Esan komppaniaan ja järjestämässä\nasiansa sitä varten.\n\nSe kävikin helposti, sillä suomalaista ratsuväkeä siirrettiin näihin\naikoihin enemmänkin Königsmarkin armeijaan, jolle pidetyissä\nsotaneuvotteluissa oli suunniteltu nopea ja uhkarohkea iskuretki\nkeisarin perintömaihin. Siten siirtyi tähän iskujoukkoon myöskin koko\nKustaa Kurjen rykmentti, johon Esakin komppanioineen tuli kuulumaan. Ja\ntämä uudelleen muodostettu rykmentti ennätti jo Baijerissakin niittää\nkunniaa.\n\nSielläkin kiihtyi näet tapausten meno näihin aikoihin nopeasti. Ruotsin\narmeijan miehistölle myönnetty loma keskeytettiin äkkiä, ja joukkoja\nlähetettiin kiireellä vihollisten uhkaamiin seutuihin. Siten karautti\nKustaa Kurjen ratsurykmentti eräänä päivänä Zusam-virralle, käskyllä\nmurtaa vihollisten sinne rakentama siltavarustus ja siten avata perästä\nsamoavalle jalkaväelle tie Baijerin sydämeen.\n\nSiinä saivat suomalaiset taas kerran osoittaa sisuaan. Kolme tulista\nhyökkäystä oli Kustaa Kurjen ratsurykmentin tehtävä sillan päätä\npuolustavaa keisarillisten mustaa rintamaa vastaan, mutta kolmannella\nse vihdoin murtuikin. Kurki avasi komeasti tien perästä tulevalle\njalkaväelle, joka sen jälkeen joutui päivän kestävään, ankaraan\ntaisteluun Susmarshausenin luona vihollisten pääjoukkoja vastaan. Sinä\npäivänä saivat siis nyt Jyri ja Esa ensi kerran mutta kyllältään\nrinnakkain taistella ja puolestaan lisätä suomalaisten rakuunain\ntaistelumainetta. Päivä kävi kuumaksi, mutta illan suussa vihollisten\njoukot vihdoin hajoitettiin ja heidän ylipäällikkönsäkin, uskonluopio\nMelander kaatui. Ruotsalaiset olivat saavuttaneet kauniin voiton, joka\nheille avasi pääsyn Baijerin rikkaimpiin maakuntiin, ja samalla\nvalloittaneet vihollisen koko kuormaston, josta herui voittaneelle\nmiehistöllekin paljon kallista saalista, minkä miehet heti vaihtoivat\nAugsburgin juutalaisille kultaisiin tukaatteihin.\n\nMutta jo pian tämän voiton jälkeen läksi Königsmarkin armeija, johon\nKurjen rykmenttikin siis nyt kuului, Böömiin päin. Oli lyötävä\nkirvelevä kiila syvälle keisarin perintömaihin, joista tämä oli\nkovin arka, jotta hänen lopultakin olisi pakko taipua rauhaan.\nPikamarssissa riensi tämä kunnianhimoinen kenraali nyt suoraan\ntsekkiläiseen sisämaahan, ohi Egerin linnan Pilseniä kohti, riensi\npysähtymättä ja sanottavaa vastarintaa kohtaamatta. Mutta hänen omilla\njoukoillaankaan ei ollut tietoa, minne hän näin viritetyn iskunsa\nkohdisti.\n\nEsalle olivat nämä maat tuttuja hänen viimekesäiseltä, vaiherikkaalta\nretkeltään, ja kun eräänä iltana lähestyttiin Treibelin hänelle\nkohtalokkaita kunnaita, jättäytyi hän ratsastamaan kersanttinsa\nrinnalle, virkkaen tälle:\n\n-- Lähdetkö mukaani, Jyri, tänään pienelle vierailulle?\n\n-- Seikkailuihin olen aina valmis, vastasi Jyri siekailematta. -- Mutta\npoiketaanko ryöstämään joku sala-aarre, sillä muuta saalista ei näytä\nolevan saatavissa tästä hävitetystä seudusta?\n\n-- Ei ole tällä kertaa kysymys saaliista, pienen velvollisuusvierailun\nvain tahtoisin tänä iltana suorittaa, selitti Esa. -- Vietin viime\nsyksyni juuri näillä mailla.\n\n-- Vai on siis naisista kysymys, veisteli Jyri. -- Mutta yhdentekevää,\n-- milloin lähdetään?\n\n-- Heti kun rykmentti on pysähtynyt illastamaan. Tiet tunnen vaikka\npimeässäkin.\n\nPian leiriytyikin rykmentti puron partaalle iltayöksi, jatkaakseen taas\naamuvarhaalla nopeaa marssiaan. Esa tarjoutui silloin päällikölleen\ntekemään tavanmukaisen tiedusteluretken ympäristöön ja lähti,\npuolenkymmentä rakuunaa mukanaan, ajamaan kunnaiden väliseen laaksoon,\njossa hän tiesi pienen kylän piilevän. Kesäilta oli vielä valoisa, hän\ntunsi vainiot ja tuvat, jotka kumminkin nyt näyttivät vielä autiommilta\nkuin viime syksynä. Uudet sotatapaukset olivat ilmeisesti ajaneet yhä\nuseampia talonpoikia pakosalle, ja nekin, joita vielä oli kylässä,\nkarkasivat peljästyneinä asunnoistaan, kun kuulivat ruotsalaisjoukon\ntulevan. Mutta siinä papintuvassa, johon Esa ohjasi ratsunsa, istui\npappi-suutari yhä ikkunansa ääressä, nakutellen vielä iltahämärässä\nsaappaan pohjaa. Esa jätti miehensä ulos odottamaan, laskeutui yksin\nratsunsa selästä ja astui hämärään majaan, missä lapset säikähtyneinä\nkirkaisivat, kun näkivät vihollissotilaan ovellaan. Kalpeana nousi\nmustakauhtanainen suutarikin ikkunan äärestä, ja häntä kohden nyt Esa\nkäveli.\n\n-- Kiitos viimeisestä, virkkoi hän papille reippaasti. -- Tuossa, ota\npieni korvaus haavani hoidosta; ruoastani minä täällä jo työlläni\nmaksoin.\n\n-- Mitä, sinäkö siinä! ... rupesi pappi huonolla saksankielellään\nsopertamaan, ojentaen vierasta kohti molemmat kätensä.\n\n-- Minä, äskeinen suutarinoppilaasi, keskeytti Esa naurahtaen. --\nRauhoita lapsiasi ja naapureitasi, sillä ainakaan tänä yönä ei kyläänne\nhäiritä. Ja käy sitten rauhassa ostamassa omillesi ruokaa, mistä\nsaat...\n\nPidemmittä puheitta puristi Esa papin molempia käsiä ja painoi muutamia\nkultarahoja hänen kouraansa. Samassa hän sentään jo poistuikin\nhämmästykseen jäävästä tuvasta, ja nuo pelätyt rakuunat läksivät hänen\nmukanaan ratsastamaan ryöstämättä jätetystä kylästä.\n\nJyri ei heti käsittänyt lyhyeen päättyneen vierailun tarkoitusta. Vasta\nkun Esa paluumatkalla kertoi hänelle asiansa olkikattoiseen majaan,\nrämähti tuuheaviiksinen kersantti nauramaan. Ja hän nauroi pitkän\nmatkan. Ei, tuollaista hellämielisyyttä hän ei ollut tavannut eikä\nsellaisesta kuullutkaan koko sodan aikana, se oli hänestä sulaa\nhullutusta. Täällä vihollismaassa ei todellakaan hempeillä, ei säälitä\neikä kiitetä. Otetaan, ryöstetään, isketään, -- velkaa ei anneta eikä\nmakseta. Mutta toisekseen: tukaattinsa ansaitsi kyllä tsekkiläinen\npappi pelastustyöstään. Hänellä tuntuu todellakin olleen sydäntä,\njommoista ei näillä mailla enää tiedetty juuri kenelläkään olevan. --\n\nKenraali Königsmark, alkujaan saksalainen seikkailija ja\npalkkapäällikkö eikä suinkaan mikään harras uskonsoturi, jatkoi\nnopeaa retkeään yhä syvemmäs perintömaihin, mutta teki omienkin\nalapäällikköjensä mielestä perin outoja liikkeitä, neuvotellen niistä\nvain jonkun seurassaan kulkevan vieraan herran kanssa. Toisin ajoin\nnäytti kyllä siltä, kuin hän aikoisi rientää valtaamaan Wieniin vieviä\nteitä ja siten uhkaamaan keisarivallan sydäntä, mutta seuraavana\npäivänä hän taas marssitti joukkonsa pohjoisempaan suuntaan. Mikä sillä\noli mielessä? kysyivät toisiltaan jo hiukan epäillen ruotsalaiset ja\nsuomalaiset upseerit.\n\nMutta eräänä iltana, kun yöksi oli leiriydytty ja hän jälleen oli\nneuvotellut tuon vieraan oppaansa kanssa, kutsui kenraali ylemmät\nupseerit telttaansa puheilleen. Siellä hän heille nyt ilmoitti\ntarkoituksensa olevan tehdä äkkihyökkäys Pragiin, keisarikunnan\ntoiseen, rikkaaseen valtakaupunkiin, perintömaiden sydämeen. Eikä sinne\nenää olekaan, erästä oijustietä käyttämällä, kuin päivän matka,\nilmoitti hän. Nyt oli vain painettava läpi yön ja päivän yhteen\nponteeseen ja sitten huomisiltana yllättämällä rynnättävä pimeän\npeitossa Böömin pääkaupunkiin.\n\nTieto tästä rohkeasta tuumasta herätti suuren riemun upseerien\npiirissä. He puristivat toistensa kättä iloisina, kun taas pääsivät\nsankaritöihin, ja olivat vain malttamattomat pian joutuakseen tuohon\nratkaisupaikkaan. Nopeasti kuin pakomarssissa suoritettiin senvuoksi se\nviimeinen päivätaival ja saavuttiin illan suussa suureen, varjoisaan\npyökkimetsään, jossa nyt hevosten ja miesten oli levättävä yöllä\nsuoritettavaa hyökkäystä varten. Mutta hitaasti siinä kuluivat\njännittävät odotustunnit.\n\nTuo kenraalin mukana kulkeva outo mies osoittautui nyt olevan eräs\nitävaltalainen eversti, jonka Königsmark oli oppaakseen palkannut, --\nsiis oman isänmaansa kavaltaja. Hän läksi iltayöstä ensiksi\nliikkeelle leiripaikalta, sata jalkamiestä mukanaan, ja muille kävi\njännitys nyt sitäkin pingoittavammaksi. Mitä tästä tulee? Hevostensa\nääressä keskustelivat siitä rakuunat kuiskaten pimeässä metsässä.\nJyri-kersanttikin seisoi lähtövalmiina kapteeninsa vieressä ja kyseli\nhiukan epäluuloisena:\n\n-- Mihin ne nuo kavaltajan mukana lähetetyt harvat jalkamiehet\npystyvät?\n\n-- Niiden tehtävänä olisi pimeän suojassa kavuta Pragin muurin yli,\ntappaa vartijat ja avata portti, selitti Esa, joka upseerien\nneuvottelussa oli saanut tietoonsa laaditun suunnitelman ja sen nyt\nhuoletta saattoi uskoa sukulaismiehelleen.\n\n-- Entäpä jos he siinä pimeässä koluten herättävätkin vartijat liian\naikaisin?\n\n-- Silloin voi kyllä koko yritys olla pilassa. Mutta itävaltalaisen\neverstin kerrotaan toki tarkoin tuntevan paikat.\n\n-- Mutta onko hän edes täysin luotettava -- luopio?\n\n-- Omapa henkensä hänellä on siinä pelissä...\n\nTaas odotettiin hetkinen kiduttavassa äänettömyydessä. Koko laaja\nmetsä, jossa kuitenkin nyt oli tuhansia miehiä ja hevosia, oli niin\nkaamean hiljainen, että siellä pienintäkin risahdusta säpsähdettiin.\nTaas kysyi Jyri:\n\n-- Milloin siis tietää täältä ratsuväki lähteä liikkeelle portille\nrynnätäkseen?\n\n-- Sekin hetki on sovittu, selitti Esa. -- Meidän on vain pidettävä\nhuoli, että suomalaisinemme pääsemme ensimmäisiin hyökkäysjoukkoihin.\n\n-- Se arvoasema meille tavallisesti suodaan pyytämättämme, kehui Jyri.\n-- Tietysti nytkin.\n\nEsa olikin jo illalla asettanut komppaniansa uloimmaksi metsänrintaan\nja odotti siinä nyt vain lähdön merkkiä.\n\nPuolen yön aikaan kumahti kirkonkello siellä päin, missä kaupungin\ntiedettiin olevan, kaikuen läpi hiljaisen yön. Se aiheutti pientä\nhälinää ja liikettä pyökkimetsässä, miehet kun jo luulivat sitä\njoksikin hälytysmerkiksi tai merkiksi siitä, että ruotsalaisten\njalkamiesten yritys oli keksitty. Mutta upseerit rauhoittivat heitä, --\nse on vain pragilaisten tavallinen puolenyönsoitto. Silloin siellä myös\ntapahtuu vahdinmuutos. Vielä on odotettava.\n\nOdotettiin. Mutta kärsimättömyys ja jännitys rupesi käymään\nylivoimaiseksi. Se siirtyi miehistä hevosiinkin. Ne kävivät tömistämään\njalkojaan ja korskumaan vastakkain, -- miesten oli vaikea niitä\nrauhoittaa.\n\nSilloin saapui vihdoin kenraalin teltasta sanoma ensimmäisille\nrakuuna-osastoille, että niiden on nyt lähdettävä hiljaa etenemään\nmaastoa etukäteen tutkineiden oppaiden johdolla. Heti olivatkin\nsuomalaiset satulassa ja ratsastivat verkalleen metsän läpi\nkivikkoaholle, jossa ratsut aluksi kompastelivat. Jyri kiroili hiljaa:\n\n-- Pirhanan pimeys, mihin tässä joudutaan?\n\n-- Pian tästä maat aukenevat, lohdutti Esa. -- Näetkö tuon vuoren\nääriviivat, jotka kuvastuvat edessämme hallavaa taivasta vastaan?\n\n-- Näen, mikähän tunturi se lienee?\n\n-- Se on Valkoinen vuori, jonka rinteellä osa Pragia sijaitsee, kertoi\nEsa, joka oli asemaa tutkinut kartoista. -- Pian ollaan perillä.\n\n-- Entä mikä on tuo tumma viiva, joka siellä alempana ikäänkuin kiertää\ntaivaanrantaa, kysyi Jyri, kun oli kotvanen ratsastettu aukealla\nkentällä.\n\n-- Se on kai juuri kaupungin muuri, joka meidän nyt on vallattava. Kun\nsen sisäpuolella kerran ollaan, silloin ollaan myös jo Pragissa. Siltä\nviivalta me siis huudamme keisarillisille lämpöiset tervehdykset!\n\nJo innostui Jyrikin:\n\n-- Totta jumaliste meidän on oltava ensimmäisinä sitä aamutervehdystä\nhuutamassa! Eikö jo lasketa ratsuja lentämään?\n\n-- Ei vielä, varoitti Esa. -- Vielä hiljaa eteenpäin, kunnes\nlentomerkki annetaan.\n\nAavemaisen hiljaista olikin se Pragia kohden verkalleen samoavan\narmeijan öinen marssi. Maa kumahteli kyllä kavioiden alla yhä uusien\nosastojen hiipiessä esiin metsästä kivikkorinteelle ja siellä täällä\nkuului pieni kolahduskin, mutta kokonaisen armeijan saapumista ei siitä\nkukaan olisi voinut aavistaa. Ja aavemaisen hiljainen oli tuossa\nalempana lepäävä kaupunkikin, jonka muurinsarvet ja kirkontornit yhä\nselvemmin kuumottivat kesäyön taivasta vastaan.\n\nEtujoukko pysähdytettiin nyt, se oli jo liiankin lähellä muuria.\nMiehille oli tilanne tuskallinen. Eikö tuon vallin takana siis\ntapahdukaan mitään? Nukkuvatko siellä kaikki, vai väijyvätkö siellä\njoukot ääneti toisiaan? -- Vihdoin kuului sieltä sentään kuin pieni\nmätkähdys, -- vai valehteliko liian herkistynyt korva? -- ei, jo kuului\ntoinenkin, -- vartijat kai siellä kaatuvat! Pian kumahtaa tuon\njättiläismäisen, sumumaisen varustuksen takaa pientä kahakkaakin,\njuoksua, ryskettä... Kuinkahan siellä käynee? -- ei vain aukene portti!\nMutta samassa rupeaa kuulumaan tuttua ratinaa: rautavitjain vinguntaa,\nkun laskusilta kiireellä vivutaan alas, ja raskaan rautaportin saranain\nsärähtelyä. Äänettömänä odottaneessa hyökkäysjoukossa tapahtuu silloin\nkuin humaus; tiukalla pidetyt ohjakset heltiävät, kannukset painuvat\nhevosten kylkiin ja kuin tykistä ammuttuina lentävät herkistyneet\nratsut eteenpäin. Taaempanakin kiihtyy kohta kavion kopse, vyörynä\nsyöksyy sieltä koko Königsmarkin sota-armeija Pragin avattua porttia\nkohden. Mutta laskusillan yli ja porttiholvin läpi ovat silloin jo\nkarauttaneet ensimmäiset valloittajat, siinä joukossa Esa ja Jyri\nsuomalaisineen.\n\nRyntäys oli intohimoinen, vastustamaton. Tälle muurinsyrjälle\nsijoitetut keisarilliset varustus-väet olivat kyllä nyt hälytettyinä\npäässeet jalkeille ja kiirehtineet vastarintaan, mutta ne olivat\nsilloin jo yllätetyt, ne hölmistyivät, lamautuivat... Valloittajat\npakottivat puolustajat peräytymään kaupungin kapeille kaduille, joilla\ntaistelu sitten yöpimeällä jatkui, ja toiset ruotsalaisosastot ottivat\nsillävälin haltuunsa muurinsarvet, joiden tykit he käänsivät kaupunkiin\npäin. Säikähtyneet asukkaat, joiden taloihin luodit näin rupesivat\nlentämään juoksivat ylisillään ulos lisäämään hämminkiä, taikka\nkätkeytyivät kellareihinsa, voittajain yhä uudistuvain sotahuutojen,\n\"tervehdyshuutojen\", raikuessa vallatuilta kaduilta ja toreilta.\n\nKun aamu valkeni, oli Moldau-virran länsipuolinen osa kaupunkia, sen\nuudempi ja uljaampi puoli, n.s. Pikku-Pragi, jo valloittajain käsissä.\nSiellä asui kaupungin ylimystö ja yleensä sen varakkaampi väestö,\nsiellä olivat sen palatsit ja linnat ja komeat hallintorakennukset, ja\nne joutuivat nyt kaikki yhdessä yössä ruotsalaisvihollisten käsiin, --\nhirmuinen isku ja häpeä keisarinkotkan vartijoille!\n\nMutta Moldau-virran yli vievää siltaa olivat peräytyneet pragilaiset\njoukot sentään ehtineet puolustamaan. He olivat suuressa hädässään\nkeränneet apuväkeä sinne sillankorvaan, jota eivät ryntääjät kerinneet\nensi hyökkäyksellä valloittaa. Pragilaiset järjestyivät nyt kiinteästi\njoen vastaiselle rannalle, \"vanhaa kaupunkiaan\" varjelemaan, ja\nvalloittajain oli tyydyttävä siihen kaupungin rikkaampaan osaan, jonka\nhe yllättämällä olivat saaneet käsiinsä. Mutta olipa heillä voittoa\nsiinäkin. Keisarin perintömaiden sydämessä oli nyt valtakunnan toinen\nkaupunki parhaalta osaltaan heidän hallussaan, kiila oli nyt todella\nisketty keisarivallan ytimeen ja valloittajat valmistautuivat lyömään\nsitä yhä syvemmälle.\n\nPikku-Pragin puoleiseen sillankorvaan oli osasto ratsuväkeä asetettu\nvartioimaan, etteivät sydämistyneet kaupunkilaiset, jotka jo olivat\nkokoontuneet Moldaun toiselle rannalle, pääsisi sillan yli ryntäämään\nvoitostaan hurmaantuneiden valloittajain niskaan. Tällä tärkeällä\nvartiopaikalla komensi nyt valloituspäivän aamuna kapteeni Esa\nMikonpoika tilapäisesti kokoonhaalittuja, yön valvoneita miehiä, ja\nhäneltä kysyttiinkin siinä suurta valppautta. Sillä omiakin miehiä oli\nsiinä vaikea pitää koossa ja kurissa. Heidän teki näet niin turkasesti\nmieli päästä ryöstämään valloitettuja palatseja ja kauppataloja, joista\nheidän toverinsa parastaikaa tyhjensivät kultaa ja hopeaa ja\nkaikkinaisia kalleuksia.\n\nKerran jo valtasi kurittomuus sillanvartijat. Saksalaiset palkkasoturit\nyrittivät livistää pois vartiopaikaltaan kaupungille ja aiheuttivat\nsiten aukkoja vartioketjuissa. Sen huomatessaan tekivät pragilaiset,\njotka, todettuaan kamalan todellisuuden, nyt olivat kaikki, nuoret\nylioppilaatkin, asestautuneet pääkaupunkiaan vapauttamaan, heti hurjan,\nintohimoisen hyökkäyksen sillalle, jonka he jo puolitiehen\nvaltasivatkin. Sillanvahteja kaatui, vaara ryöstämään hajaantuneille\nvalloittajille oli ilmeinen. Silloin ratsasti Esa-kapteeni itse\npistooli kädessään pakenevain eteen, ampui heistä muutamia maahan ja\npakotti toiset palaamaan riveihinsä. Rintama tiivistyi taas, ja sillan\nyli ryntäävä vihollinen kohtasi murtumattoman miesseinän edessään.\nMutta Esa vaati kohta lisäväkeä sillalle, rankaisi vallattomuuteen\nryhtyneitä ja terästi valppautensa kaksinkertaiseksi.\n\nPalavin poskin ratsasti hän siinä sitten, Jyri rinnallaan, uudelleen\njärjestämiään rivejä pitkin ja kiroili saksalaisten palkkasoturien\nkurittomuutta.\n\n-- Mutta milloin me tästä todella pääsemme keräämään palkkaa\nyötyöstämme, murisi Jyrikin siinä vähän tyytymättömänä. -- Mehän\nensiksi hyökkäsimme tähän kaupunkiin, jossa toiset nyt poimivat\nhedelmiä! Katso, kuinka miehet tuollakin vetävät patjoissa ryöstämiään\npöytähopeita perässään!\n\n-- Pian kai meidät tästä vahtivuorostamme vaihdetaan, lohdutti Esa, --\nsiihen mennessä on meidän vastattava sillasta. -- Mutta onpa siinä nyt\ntodellakin taas Suomen pojillakin saalista! Siinäkin kantaa Savon\nrakuuna raskaita, kiiltäviä kynttiläjalkoja kädessään!\n\n-- Silkkaa hopeata, vakuutti Jyri. -- Kunpa se ne Suomeen asti saisi\nkannetuksi. Minä vaihdan saaliini aina heti tukaatteihin, antoipa\njuutalainen siitä kuinka huonon hinnan tahansa.\n\n-- Ja tuossa taas kannetaan korennolla säkkiä, joka on täynnä mitä\nkalleuksia liekin, huomautti Esa torin toiselle sivustalle katsellen.\n-- Eipä ihme, että sillanvahtien sormia syyhyttää.\n\n-- Ja tässä, katso, rakuuna on itse pukeutunut kullalta kimaltavaan\nhovitakkiin, naureskeli Jyri. -- On kuin narri, mutta keveästi siinä\nkulta kulkee!\n\nHuvittavaa jospa julmaakin oli heidän siinä katsella, kuinka Pragin\nkomeita palatseja nyt tyhjennettiin. Kolmikymmenvuotisen sodan, tuon\nraa'an ryöstösodan, eri vaiheissa olivat Pohjolan soturit monista\nEuroopan rikkaista maista anastaneet ja koonneet itselleen\nmääräämättömästi saalista, rahoja ja kalleuksia, jotka kyllä sitten\nitse sotasijoilla enimmäkseen olivat huvenneet juopotteluun ja\nhurjasteluun. Mutta mikään edellinen valloitus ei ollut heille sentään\ntuottanut sellaista saaliin runsautta kuin nyt tämä Pragin yllätys. Oli\nyleensä määrätty, että valloitetussa viholliskaupungissa tai linnassa\ntavatut julkiset varastot, sotarahastot ja \"rahakammarit\", pidätetään\nRuotsin kruunulle, ja sitä käskyä koetettiin täälläkin noudattaa. Mutta\nrajattomasti jäi silti saalistamistilaisuutta yksityisillekin\nsotilaille, jotka määräajan kuluessa saivat taloista vapaasti hakea ja\nottaa mitä löysivät. Nyt oli taas päästy aarrelähteelle, ja siitä\nammennettiin ahnain kourin. Kulta ja hopea oli tietysti halutuinta\ntavaraa, mutta sen ohessa otettiin kalliita kankaita, kirkkojen ja\nluostarien koristeita, naisten helyjä ja miesten aseita, -- kaikkea,\nminkä vain saattoi muuttaa rahaksi. Pragin palatseista riitti nyt\nkuitenkin puhdasta, jaloa metallia kaikille valloittajille. Sitä saivat\nvielä riittävästi nekin, jotka valloituksen jälkeisinä ensi tunteina\nolivat sidotut sillanvahdeiksi.\n\nNiinpä istui tuon helteisen kesäpäivän iltana Jyrikin hikisenä ja\npohteissaan sen talon portailla, johon hänet oli majoitettu, suuri\nviiniruukku vieressään ja edessään iso nahkalaukku, jonka sisältöä hän\nnyt arvosteli.\n\n-- Lähtee siitä sen verran tukaatteja, että vyöni taas saan täyteen, ja\nenempää en viitsikään kantaa, kehui hän siinä ruukun tyhjentämistä\navustavalle toverilleen. -- Kestää juoda monta kuukautta, ja silloinhan\nse on jullillaan sotamiehen elämä.\n\n-- Etkö aio säästää mitään kotiin viedäksesi, kun rauha tulee? kyseli\nrakuunatoveri, jolla itsellään oli luja aikomus jättää säkillisestään\nvähän vastaisenkin varalle.\n\n-- Ei sitä säästy kuitenkaan, ei sinullakaan, vakuutti Jyri vanhoilta\nkokemuksiltaan. -- Kannat, retuutat säkkiäsi, sota sen syö! Ja mikä\nrauha tästä nyt tulee? Ei ole tullut pariinkymmeneen vuoteen, eikä sitä\ntarvita nytkään, -- sota se on poikaa! Terve!\n\nMutta ruukkunsa tyhjennettyään ja makuulleen vihdoin ojentautuessaan\npisti Jyri nahkalaukun päänaluisekseen ja sitoi vielä varmuuden vuoksi\nsen sulkuhinnan ranteeseensa, ettei sitä häneltä heti ensi yönä\nsiepattaisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitkeästi piirittivät ruotsalaiset seuraavina kuukausina Pragin toista,\nvanhempaa puolta. Sinne kutsuttiin apuväeksi Arvid Wittenberg\nSchlesiasta, ja uusi ylipäällikkö, Ruotsin nuori perintöruhtinas Kaarle\nKustaa, Pfalzin herttua, saapui itse sinne Baijerista lisäväen kanssa\nvalloitusta tehostamaan. Mutta Pragin uljas väestö, joka oli saanut\napujoukkoja puolustautuakseen, piti valppaasti ja intohimoisesti\npuolensa, piti vielä senkin jälkeen, kun kaupungin muurit oli pitkiltä\npituuksilta ammuttu mäsäksi ja nälkäkin oli ruvennut piiritettyjä\nahdistelemaan. Ruotsalaiset laajensivat sillävälin valloitustaan\nyltympäriinsä Böömissä, valtasivat Praginkin lähikaupungit ja linnat,\njoihin he sijoittivat miehistöään, ja verottivat verisesti\nryöstöretkillään koko Böömin kansaa. Mutta itse Pragin vanha ydinlinna\nkesti.\n\nSe oli ruotsalaisille kiusallista. Mutta jo suoritetulla \"Pragin\nvalloituksella\" oli kuitenkin ääretön sekä sotilaallinen että\nsiveellinen merkitys. Seisoivathan Ruotsin sotavoimat nyt joka\ntapauksessa keisarivallan sydämessä, uhaten sen elinhermoja. Siksipä\njakelikin nuori perintöruhtinas, heti Pfalziin saavuttuaan, runsaalla\nkädellä palkintoja niille, jotka olivat suorittaneet tuon rohkean,\nratkaisevan valtauksen. Ylipäälliköt ja korkeimmat upseerit saivat\narvonimiä, läänityksiä ja rahalahjoja, mitä vain tahtoivat valita, ja\nalemmallekin upseeristolle annettiin auliisti palkintoja. Monet\nerikoisemmin ansioituneet saivat siten aatelisarvon palkinnoksi\nsankariteoistaan. Niiden joukossa oli Esa-kapteenikin, joka\nensimmäisten joukossa oli rynnännyt Pragiin ja sitten valppaasti\nvartioinut Moldaun siltaa.\n\n-- Kylläpä sinua nyt koristetaan, virkkoi Jyri, kun he ensi kerran tuon\nruhtinaallisen arvonylennyksen jälkeen tapasivat toisensa\npiiritysleirissä. -- Kapteeni olet ja aatelismies ja ties mitä!\n\n-- Sanos muuta, virkkoi Esa miltei hämillään. Kerran arpansa\nheitettyään ja sotauralle antauduttuaan oli hän tosin jo alunpitäen\npäättänyt niin ponnistella, että hän tällä uralla saisi luoduksi\nasemansa. Kunnia häntä oli houkutellut, eikä hän sitä tavoitellessaan\nollut säästänyt itseään eikä henkeään. Mutta Jyrin edessä hän sittenkin\noli hiukan hämillään:\n\n-- Ehkäpä sitä palkintoa onkin tullut minulle liiaksi, -- kadehditko\nminua, vanha ystävä?\n\n-- En, jumalaparatkoon, vastasi Jyri jyrkästi torjuen. -- Juuri sinulle\nsuon kaikkea menestystä, jota oletkin ansainnut, suon hartaammin kuin\nkenellekään muulle, kuin itsellenikään. Mitä minä, vanha, juoppo\nrakuuna tekisinkään arvonylennyksillä! En kadehdi, ihmettelen vain,\nmitä hyötyä sinulle tuosta uudesta säädystä mahtaa olla, kuka sitä\ntäällä kysyy! Eiköpä olisi raha ollut parempi?\n\n-- Kenties on sillä \"säädyllä\" sentään jokin merkitys, kun palataan\nrauhan oloihin.\n\nMutta Jyri ei tahtonut kuulla puhuttavan rauhasta:\n\n-- Jaaritteletko sinäkin niistä rauhan oloista kuin hyvästäkin\nlahjasta! Etpä olisi, hitto soi, sinäkään niissä rauhan oloissa\nkorkealle kiivennyt. Mutta ei sitä rauhaa tulekaan, usko minua. Sota\ntuottaa voittoja vuoroin toiselle, vuoroin toiselle, ja taas tappioita,\nja niiden tasoittamiseksi täytyy yhä tapella, jatkaa sotaa! Näethän,\nmiten tämäkin loistolla aloitettu Pragin valloitus yhä pitkistyy ja\nnolostuu!...\n\nNäkihän Esa sen ja oivalsi, että rauhan tiellä oli vielä edelleenkin\nmonta vastamäkeä, -- ei oltu paavin puoluetta niinkään nöyryytetty,\nkuin oli toivottu. Pragin väestö piti yhä puolensa, ja kuulumiset\ntoisiltakaan sotarintamilta eivät taas olleet suinkaan yksinomaan\nhyvät. Ylipäällikön perintöruhtinaan täytyi senvuoksi lähteä Pragista\npääjoukkoineen noille läntisemmille sotanäyttämöille, jonne taas oli\njoukkoja keskitettävä. Tulossa oli syksy, tiet kävivät pehmeiksi,\nvaikeuttaen sotaliikkeitä, joiden silloin tietenkin pian täytyi\nkeskeytyä. Armeijain on kai taas pian asetuttava talvimajoihin ja\nniissä varustauduttava uusiin tehtäviin, ja kuka sen tietää, mitä\nsitten taas uusi vuosi tuo mukanaan?\n\nEsa sen näki: sota jatkui yhä!\n\n\n\n\nVIII. RAUHA!\n\n\nIloisena ja värikkäänä hulmusi sinikeltainen lippu linnantornin\nhuipulta raskaan, syksysumuisen vuoristomaiseman keskellä, taittaen sen\nharmaan yksitoikkoisuuden. Mutta ne kaksi upseeria, jotka eräänä\nkoleana syyspäivänä seisoivat lipputornin juurella rintavarustukseen\nnojaten, eivät olleet erityisen iloisella eikä värikkäällä tuulella.\nHarvakseen he keskenään tarinoivat, vaipuen taas pitkiksi ajoiksi\näänettöminä tuijottamaan niihin laajoihin lakeuksiin, jotka\nlevittäytyivät korkean linnavuoren juurelta.\n\nSe oli Taborin vuori ja linna, josta he noin katselivat syysharmaita\nmaisemia.\n\nKun Ruotsin armeija, turhaan yritettyään saada koko Pragin valtoihinsa,\nsyksyllä 1648 siirrettiin pois Baijerin rajalle, jätettiin sentään\nmiehistöt Böömissä vallattuihin linnoihin ilmeisesti siinä\ntarkoituksessa, että Ruotsin päävoimat vielä kerran palaavat sinne\ntakaisin. Niin oli Pragin viereiseen Taborin korkeaan, kolkkoon\nkalliolinnaan jätetty Kustaa Kurjen lipullinen, enimmäkseen suomalaista\nratsuväkeä, ja siellä se nyt oli maailmalta eristettynä. Sillä vaikka\npaavillistenkin pääjoukot olivat siirretyt Pragin luota pois\nruotsalaisten Wieniä uhkaavia liikkeitä seuraamaan ja torjumaan, oli\nmaa kuitenkin taas vihollisjoukkojen vallassa eikä vuorilinnan\nvartijain ollut yrittämistäkään sieltä mihinkään seikkailemaan. Muonaa\nja ampumavaroja siellä oli riittävästi, joten linnanväki, valppaana\npysyen, kyllä saattoi kauankin puolustautua. Mutta peräti yksinäistä ja\nilotonta oli tuossa \"kotkanpesässä\" kyyhöttäväin elämä.\n\nRintavarustukseen nojautuneet upseerit näkivät kauas yli Pragin ja\nMoldau-virran laakson aina toisiin vuorilinnoihin asti, joista\nniinikään liehui Ruotsin lippu, mutta joiden kanssa he eivät voineet\nolla missään yhteydessä. Toinen, Esa-kapteeni, kauan vaiettuaan\nvirkkoi:\n\n-- On toki lohduttavaa pelkkä tietokin, että muitakin meikäläisiä\nsentään on tässä maassa. Tuo kaukainen lippu tuolta meitä ikäänkuin\ntervehtii.\n\n-- Eipä näy aina sekään, vastasi toinen, linnan päällikkö Kustaa Kurki\nsoinnuttomasti. -- Katso, nytkin vaipuu siellä maisema taas tuohon\nliitävään usvapilveen, -- hyi, kuinka se on märkä ja kylmä!\n\nMiehiä todellakin melkein puistatti kostean usvapilven lähestyessä, ja\nvarsin alakuloisena jatkoi Kurki hetken kuluttua:\n\n-- Kuinkahan kauaksi meidät jätetäänkään tälle kallionhuipulle -- ehkä\nkoko talveksi!\n\n-- Sitä asiaa saamme kyllä täällä itseksemme arvailla, sillä tietoja\nylipäällikön aikeista emme ainakaan tänne saa, vastasi Esa viitaten\ntasangolle, jossa taas kulki osasto keisarillisia kyrassieerejä.\n\n-- Se on totta! Emmekä itse saa täältä sanaa kenellekään, vaikka meille\nmikä hätä tulisi, myönsi Kurki.\n\n-- Mutta eipä meitä täällä hätä voikaan häilytellä, jos emme kokonaan\ntorku. Tuota vuoritietä myöten ei nouse tänne kukaan, jota emme tahdo\nTaboriin laskea!\n\nEsa osoitti vuorta kiertävää, valkoista tietä, joka koko pituudeltaan\noli linnasta nähtävissä ja sen tykeillä ammuttavissa.\n\n-- Eipä ei, yksin saamme täällä olla!\n\nLuonnon harmaja tuntu painoi keskustelijat taas äänettömiksi. Kammolla\nhe itsekseen ajattelivat, että heidän täytyisi koko pitkä talvi,\nkuukausi kuukaudelta, pysyä liikkumattomina tässä tunturipesässä, jonne\nei edes ääni kantanut alangolta. Mutta yhtäkkiä Esa, sinne vuoren\njuurelle synkästi tuijottaessaan, vilkastui, terästi silmänsä ja\nojentausi yhä tarkemmin katsomaan.\n\n-- Eikö tuolta vuoren juurelta ratsasta pieni patrulli ikäänkuin tänne\nylöspäin? virkkoi hän vihdoin kuin omaa näköään vieläkin epäillen. --\nKatsohan, sieltä se nousee kaartotietä...\n\n-- Totta tosiaan, myönsi Kurki ja kiipesi rintavarustuksen harjalle\nseisomaan paremmin nähdäkseen. -- Ja sillä on valkoinen riepu keihään\nnenässä, -- eikö olekin?\n\n-- On selvästi, totesi Esa, kun ratsastajat jo olivat jonkin verran\nlähempänä. -- Siinä tulee ilmeisesti jonkinlaisia airuita, mitä sitten\nlienevät.\n\n-- Ehkä tuovat keisarilliset meille antautumishaasteen, arvaili Kurki.\n-- Mutta siinä hommassaan ne ainakin erehtyvät.\n\nRatsupatrulli nousi nousemistaan mutkaista tietä ylemmäs. Vuoren\njuurella se oli vielä voinut hölkätä vastamaata, mutta jo alarinteellä\nkävi tie niin jyrkäksi, että hevoset vain käyden pääsivät etenemään,\nsittenkin aina välillä huokaisten.\n\nUpseerit katsoivat kauan sitä nousua, -- vaihteluahan siitä toki oli;\nlaskeutuivat sitten vallilta ja kävelivät pienen asumusrykelmän läpi\nlinnansa portille, josta laskusilta vei kaivannon poikki. Siinä he\nodottivat saapuvia. Hetken kuluttua nämä nousivat viimeisen mäen,\nviiriään yhä liehutellen, ja jo kaukaa huusivat jotakin.\n\n-- Mitä asiaa? karjaisi Kurki, joka ei heti voinut huudosta sanoja\nerottaa.\n\n-- Rauha on tehty, -- nyt kuuluivat nuo saksalaiset sanat selvästi\nlinnaan asti.\n\n-- Mikä rauha? Missä ja milloin? huusi Kurki, yhä varuillaan\nkaikenlaista petosta vastaan.\n\n-- Tehty Westfalissa, yleinen rauha, kertoi jo kuuluville saapunut\nitävaltalainen airut. -- Sotatoimet on lopetettu, vihollisuudet\nlakkaavat. Älkää ampuko!\n\n-- Siitä meidän täytyy saada tieto omalta päällystöltämme, vastasi\nKurki jyrkästi. -- Siihen asti emme täältä päkähdä, emmekä ketään laske\nlinnaan. Pysähtykää siihen!\n\n-- Niin on sovittukin, että kaikki joukot toistaiseksi jäävät sinne,\nmissä olivat rauhan hetkellä, tiedotti airut. -- Pian saatte\nomiltannekin rauhansanoman.\n\nSe oli ilosanoma niin suuri, ettei kukaan ensin siihen tohtinut\nluottaa. Mutta jo parin päivän perästä saapuikin sille vahvistus, kun\nRuotsin pääleiristä laitettiin Bööminkin linnoihin tieto sotatoimien\nlopettamisesta. Westfalissa vuosikausia käydyt rauhanneuvottelut,\nalituisesti katkeiltuaan, olivat vihdoinkin marraskuulla 1648 -- jo\nnoin viikko sitten -- johtaneet rauhan allekirjoittamiseen.\n\nSe sanoma oli siten jo, kärsinyttä ihmiskuntaa lohduttaen ja\nonnellisempaa aikaa luvaten, levinnyt halki Euroopan, mutta vasta nyt\nse ehti Taborin vuorelle. Minne tahansa tuo sanoma saapui, siellä\ntoivottomuuteen saatetut ihmiset sitä siunasivat. Rauhallinen väestö,\nmikäli sitä sodan mailla vielä oli, hengähti jälleen. Ja sotajalalla\nolevat asejoukotkin, jotka jo olivat ruvenneet varustautumaan uuteen\ntaistelukauteen, juhlivat saapunutta sanomaa. Juhlapäivän aiheutti\nsiten Taborinkin jylhässä kotkanpesässä lopullinen rauhantieto, eikä\nsilloin olutta eikä viiniä säästetty. Päämajan airut oli kyllä\nilmoittanut, että linnueen oli toistaiseksi pysyttävä siellä\npaikoillaan ja entiseen tapaan vartioitava varustusta, -- vasta\nmyöhemmin ilmoitettaisiin, minne joukot tulivat sijoitettaviksi. Mutta\nsota oli päättynyt, hyökkäystä ei enää tarvinnut odottaa, ja\nsuomalainen rakuuna-osasto saattoi jo joskus ratsastaa vuorenhuipulta\nalas laaksoon katsomaan siellä elpyvää elämää ja ostamaan sieltä\nhedelmävasun tai vehnäskyrsiä. Mutta kun ensimmäinen ilon humahdus\noli ohi, rupesivat varsinkin vanhemmat soturit miettimään ja\npuolihuolestuneina kyselemään toisiltaan, mitä nyt tulee, mitä tuo\nmaailmantapaus heille todellisuudessa merkitsee.\n\n-- Ja mikäs sitten eteen? kyseli Jyrikin eräänä päivänä Esalta, kun he\nrinnakkain ratsastivat jyrkännettä ylöspäin linnaan. Hän hiveli\nkämmenellään tuuheita viiksiään, niinkuin aina jonkin asian käydessä\nhänelle vakavaksi, ja jatkoi edelleen miettiväisenä: -- Toistaiseksi\nistutaan siis toimettomina täällä tunturiketun pesässä, katsellaan\nautioita vainioita ja tuota vieläkin uljasta keisarikaupunkia, joka\nsuotta pakotta jätettiin siihen valloittamatta, ja juhlitaan rauhaa.\nMutta entä sitten?\n\nEsakin katseli kallionkielekkeeltä tuota päivänpaisteessa nyt\nheloittavaa, kaunista Pragia ja myönsi, että se kyllä oikealla sisulla\nolisi voitu siitä lopultakin valloittaa:\n\n-- Olisipa kerran vielä tehty koko väellä vihainen loikkaus tuon\nmäsäksi ammutun muurin yli, niin ihme olisi ollut, ellei...\n\n-- Nyt ei sitä loikkausta enää tehdä eikä tehdä mitään muutakaan,\nvalitteli Jyri. -- Tuo rauhanteko tuli sittenkin liian aikaisin!\n\nTämä väite taas Esaa huvitti. Hän huudahti:\n\n-- Vai aikaisin, -- tätä sotaa on nyt kuitenkin kestänyt kolmekymmentä\nvuotta! Parikymmentä vuotta olet sinäkin ollut täällä mukana, kolmatta\nvuotta minä!\n\n-- Olisin tapellut täällä vieläkin parikymmentä vuotta, mikäs siinä\nolisi ollut, kehui Jyri. -- Muutamia arpia ehkä lisää...\n\n-- Mutta kentiespä niitä arpia sentään on jo riittävästi, virkkoi Esa\nsiihen vakavammin. -- Arpia sekä sinussa että minussa ja kaikissa sotaa\nkäyneissä kansoissa. Tuossa nyt näet hävityksen jäljet edessäsi.\nVuosiin ei noilla vainioilla mitään kasva. Entä ihmiset! Leirissä\nkerrottiin tuonaan, että yksin Ruotsista ja Suomesta on tänne kaatunut\nyli satatuhatta miestä, joita siellä ei ole liikoja. Mistä otat miehiä\nsijaan?\n\n-- Lapsista niitä kasvaa, lohdutti Jyri. -- Ja mitäpä se tähän kuuluu.\nKysyin äsken: mikä tulee nyt meille eteen?\n\n-- Mikäs muu kuin rauhan työ, vastasi Esa. -- Kansojen täytyy saada\ntoipua...\n\n-- Et nyt ymmärrä minua, valitti Jyri. -- Mitä tulee meistä,\nsotilaista, mihin _me_ nyt ryhdymme?\n\n-- Palaamme kotiin rauhan töihin mekin...\n\nJyri sylkäsi, se vastaus ei häntä miellyttänyt. Tuossa oli juuri se\nkipeä kohta, jota hän, vanha sotakarhu, oli näinä päivinä itsekseen\npohtinut. Hän ei voinut omalta kohdaltaan ajatella täydellistä elämän\nmuutosta; rauha oli tosiaankin tullut hämmentämään hänen juurtuneet\nelämäntapansa. Jyri sytytti piippunsa ja sylkäsi uudelleen:\n\n-- Hyi hitto, vai kotiin maata kääntämään ja lantaa vetämään, -- ei\ntullut mitään! Ja juomaan piimää, ajatteles, piimää...! Siihen ei enää\ntaivu vanhan soturin luonto. En malta odottaa vuotta tai kahta, kunnes\nkaskesta kasvaa vilja, rutosti täytyy minun saada satoni! Ja minun\ntäytyy saada ratsastaa, retkeillä, tapella ja juoda, -- muuten\nmenehdyn!\n\n-- Pian totut kyllä rauhan toimiin sinäkin, lohdutti Esa. Mutta Jyri\noli jyrkkä:\n\n-- En totu, -- tuskin enää totut sinäkään, sen verran olet jo saanut\nsuoniisi sodan viiniä. Hä, rauhanko toimiin? Turun akatemiaanko vaiko\nKiurusalmen sydänmaille, -- mitä siellä?\n\n-- Emmehän voi sodan päätyttyä kauan virua täälläkään vierailla mailla,\njärkeili Esa. -- Toistaiseksi tietenkin pidetään täällä Ruotsin väkeä\nvarmentamassa valloituksiamme, mutta kun rauhan ehdot ovat täytetyt,\npalaavat kaikki kotiin.\n\nJyri vain yhä tuskitteli:\n\n-- Sehän tässä juuri onkin surkeata! Vai lähdet sinä todellakin täältä\nkaipaamatta näitä taistelujen ja voittojen aikoja ja paikkoja?\n\n-- Ehkä niitä joskus kaipaankin, mutta eihän se muuta asiata. Vai mitä\naiot sinä?\n\n-- En tiedä. Soturin ammattia olen ikäni harjoittanut, ja eiköhän\nmaailmassa sentään vieläkin tarvittane kunnollista kersanttia. Otan\npestin missä väessä tahansa -- paitsi paavillisessa...\n\n-- Nyt puhut liikoja, nuhteli Esa. -- Vetää kai sinuakin sentään\nkotimaa, Karmala ja omaisesi...\n\n-- Vaikka vetäisikin, en tahdo sinne palata, -- en sovi sinne enää,\nvakuutti Jyri. -- Mutta mikä sinne sinua oikeastaan vetää? Minne menet\nSuomeen palattuasi?\n\nNiin, se kysymys oli joskus lennähtänyt Esan mieleen, vaikkei hän ollut\nkoskaan pysähtynyt näitä asioita pohtimaan. Minne tosiaankin? Köyhäin\nomaistensa luo sydänmaalle ei hänen ollut menemistä, eikä ollut hänellä\nmuuallakaan tyyssijaa... Hiukan nolona hän myönsi Jyrille, ettei\nhänellä ole pesäpaikkaa kotona rauhan oloissa ja että täällä\nsotasijoilla nyt on oikeastaan hänenkin kotinsa. Tavallaan hän kyllä\nkotimaahan kaipasi, mutta mikään erityinen seutu ei häntä sinne\nvetänyt.\n\n-- Näet sen, riemuitsi Jyri, -- näillä sodan mailla meidän on paras\nolla! Kunhan päästään pois tästä kotkanpesästä, väljenee kyllä taas\nmaailma kelpo sotureille!\n\nNäitä tarinoiden olivat toverukset jo palanneet vuorilinnaan, jonka\nedustalla vapauttaan viettävät rakuunat nyt ilkamoivat, löivät painia\nja heittivät kiekkoa. Siinä Jyri ja Esa erosivat, edellinen viemään\nhevoset talliin, jälkimmäinen kiivetäkseen yksinäiseen, ilottomaan\nmajoituskammioonsa, jossa hän tiesi tuntien hitaasti kuluvan. Linnan\nkapeita kujia kävellessään mietti Esa yhä äskeistä keskusteluaan Jyrin\nkanssa. Setä on kai oikeassa: minnepä hän palaisi siellä Suomessa,\njossa kukaan ei häntä odota? Ja hän tunsi tosiaankin suonissaan siksi\nvahvan virran \"sodan viiniä\", että hän kyllä sen merkeissä mieluimmin\njatkoi elämistään... Parasta lienee hänen edelleen koettaa hankkia\ntoimeentulonsa upseerina ja sitä varten pysyttäytyä täällä totutuilla\nsotatiloilla.\n\nJyrin mietteet taas rupesivat käymään aivan päinvastaiseen suuntaan.\nHän istui sinä iltana pitkään tavanmukaisen olutkannunsa ääressä, mutta\nei paljoakaan maistellut, -- olut tuntui tänään karvaalta. Hän\najatteli, että tällaistako remuamista se hänen elämänsä aina tulisi\nolemaan: uusi humala joka päivä, vähittäistä sortumista yhä alaspäin.\n\n-- Ja mikä sitten lopuksi?\n\nNo, mitäpä väliä oli hänestä, Jyristä, enää! Hän oli nyt kerta\nkaikkiaan tottunut elämässään vain tappelemaan ja juomaan, juotua taas\ntappelemaan ja tappelun jälkeen ryyppäämään, -- sitä elämäntapaansa hän\nei enää voinut muuttaa. Raakaan ja hurjastelevaan soturielämään hän oli\npitkinä sotavuosinaan niin piintynyt, että se oli muuttunut hänen\nluonnokseen. Mutta hän oli nähnyt sen vievän monen miehen jo nuorena\nperikatoon. Heistä oli kaukaiseen kotiin kerrottu, että he muka ovat\nsankareina kaatuneet sotatantereelle, vaikka he tosiasiassa olivat\nsortuneet viinin ja niiden naisten seuraan, jotka jokaista armeijaa\naina seurasivat... Ja siinä olutkipon ääressä mietiskeli hän nyt,\nsoisiko hän todella Esankin, suosikkipoikansa, ainaiseksi piintyvän\ntähän elämään. Soturielämästä oli Esa toistaiseksi aika hyvin\nselvinnyt, sillä tehtävät olivat hänelle nopeasti seuranneet toisiaan.\nJoi kyllä Esakin toisinaan, otti miesten seurassa hyvänkin hutikan,\nmutta hoiti silti asiansa... Mutta jos hän nyt jää jatkuvasti\nleirielämään, varsinkin pitkiä joutoaikoja viettämään, niin hän sortuu\nvarmasti hänkin, kuten kaikki!\n\nNäistä mietelmistä lähti Jyrin päässä itämään ajatus, joka vähitellen\nvaltasi hänen mielensä kokonaan ja rupesi häntä yhä enemmän\nviehättämään. Ja eräänä aamuna kapusi hän Esan yksinäiseen\nmajoituskammioon, astui kolisten ovesta sisään ja virkkoi heti\ntervehdittyään:\n\n-- Tulin vain puhumaan siitä kotiinlähdöstäsi, josta tuonaan\nkeskustelimme. Sinulla tuntui olleen kaipuu Suomeen, ja se on, piru\nvie, sittenkin järkevä kaipuu!\n\n-- Kuinka niin, Jyri, olit aivan toista mieltä silloin, ihmetteli Esa.\n-- Vai joko sinuakin ainainen leirielämä tympäisee?\n\n-- Minusta ei ole nyt kysymys, selitti Jyri, -- milloin tympäisee,\nmilloin ei. Mutta oli puhetta siitä, että sinä et tiedä, minne siellä\nSuomessa lähtisit ja asettuisit. Nyt olen miettinyt, että on siellä\nsentään sellainenkin paikka.\n\n-- Vai jo sen keksit, pilaili Esa. -- Missä siis?\n\n-- Karmalassa -- siellä ei nykyisin ole isäntää. -- Jyri puhui kuin\nomia etujaan valvoen. -- Talossa tarvitaan isäntä, ja Karmala on, kuten\ntiedät, nyt minun taloni.\n\n-- Tiedän. Ja nyt siis tarkoitat, että minä lähtisin sinne sinun\ntaloasi isännöimään, niinkö?\n\n-- Et minun taloani, vaan omaasi, oikaisi Jyri.\n\n-- Ettäkö siis ostaisin sinulta Karmalan, koetti Esa arvailla toverinsa\nhiukan hämäriä tuumia. -- No, miksei, onhan minullakin vähän\ntukaatteja. Mutta miksipä et lähtisi taloasi itse isännöimään?\n\n-- Selitin sinulle jo tuonaan, ettei minusta sinne enää ole; en voisi\nenää tottua ummehtuneisiin maaoloihin, _se_ asia on siis selvä. --\nSiihen ei Jyri sallinutkaan enää kajottavan, kun Esa sitä vielä\nyritteli. -- Enkä tarvitse sinun tukaattejasi, niitä on itselläni\ntarpeeksi, ja jos loppuvat, hankin niitä uusissa sodissa uusia.\n\n-- En sinua nyt kuitenkaan ymmärrä, Jyri, ellet aio Karmalaa minulle\nmyödä, virkkoi Esa vakavana.\n\n-- En myö, koveni Jyri. -- Tiedänhän, että muutamilla niistä\nkultarahoista, joita täällä olemme koonneet, voisit ostaa Suomen\nköyhtyneiltä talonpojilta ison tilan, ehkä useampiakin. Mutta tahtoisin\nsinun asettuvan juuri Karmalaan, jonka puolesta nyt kolmatta vuotta\nolet suorittanut ratsupalvelusta, ja siksi lahjoitan sen sinulle...\n\n-- Lahjoittaisit pois oman talosi, -- ei, Jyri, joit varmaan eilen\nliian kannun! -- Esahan oli tottunut hyvänahkaisen sukulaisensa\nauliuteen, mutta tämän tarjouksen hän kuitenkin heti tahtoi torjua. --\nSittenhän sinulla ei olisi mihin mennä, kun kerran lopultakin palaat\nloppuiäksesi kotimaahan.\n\nMutta Jyri pysyi kiinteästi päätöksessään:\n\n-- Katsos, Esa, minä en osaa muuta kuin sotia ja rähjätä ikäni loppuun\nasti. Mutta sinä voit vielä sopeutua rauhan oloihin, hoitaa maata,\nkäydä kalassa... Tahtoisin, että sen tekisit Karmalassa, jonka en soisi\njoutuvan ventovieraille...\n\nVähitellen rupesi Esa ymmärtämään ystävänsä ajatuksenjuoksua ja hänen\nhyvää tarkoittavaa tarjoustansa. Mutta vielä hän sittenkin väitteli\nvastaan:\n\n-- Sinulla on siellä kotona omaisia, äiti ja sisko. Niiden etuahan\nsinun on lähinnä ajateltava.\n\n-- Sitäpä tässä juuri piru vie ajattelenkin, kiivaili nyt Jyri. --\nHehän juuri turvaa tarvitsevat, isäntää taloon. Sinä annat tietenkin\nheidän elää Karmalan mailla niin kauan kuin haluavat ja tarvitsevat,\nonhan siellä lääniä. Heille vie nämä terveiseni ja kerro, että heidän\nja Karmalan hyödyksi lähetän sinut sinne isännäksi.\n\nEsa oivalsi nyt, että hänen rehdin sukulaisensa tahto ja päätös oli\nhorjumaton, ja häntä rupesi todella itseäänkin miellyttämään tuo\najatus, että hänellä sittenkin olisi Suomessa sellainen paikka, jonne\nvoisi mennä ja jossa voisi ruveta toimimaan. Mutta asia ei ollut\nhänestä sittenkään niin aivan selvä. Hän puhui vielä epäillen:\n\n-- Mutta talo on sinun. Kuka minua uskoisi; jos sinne tulisin eräänä\npäivänä ja ilmoittautuisin Karmalan isännäksi.\n\nSilloin Jyri hypähti pystyyn Esan vuoteen reunalta, jossa hän oli\ntarinoidessaan istunut, ja huudahti:\n\n-- Juuri niin, sitähän varten tänne läksinkin, että se asia tehdään\nheti selväksi. Meidän on tässä nyt kirjoitettava paperit, lujat\nluovutuskirjat, joihin sitten hankitaan todistajat. Lahjakirja ja kirje\näidilleni sekä Sysikorven papille, jonka luona kolmatta vuotta sitten\nkävin suku- ja perintöasioitani selvittämässä.\n\nJa kun Esa vielä epäillen katseli Jyrin yltyvää innostusta, kimmahti\ntämä:\n\n-- No helkkarissa, on kai entisellä ylioppilaalla ja nykyisellä\nsotakapteenilla sen verran paperia ja hanhensulkaa...\n\nOlihan sitä, mutta Esa pyysi setäänsä vieläkin punnitsemaan asiaa.\n\n-- Hiiteen kaikki puntarit, olethan sinä minun lähin miehinen\nperilliseni ja tämä hanke on ollut mielessäni jo Kiurusalmen\nsotaväenkirjoituksesta asti. Mutta minä voin kuolla kupsahtaa jo\nkuukauden perästä, kaatua tuohon kivimäkeen yhtä helposti kuin\nsotarintamaan. Siksi asia selväksi heti, -- tuo paperia!\n\n-- Tuossa on...\n\n-- No, istu siis kirjoittamaan, minä sanelen. Olenhan kyllä\nmaailmantaipaleellani oppinut senverran kirjoitustaitoakin, että voin\npiirustaa nimeni ja vähän muutakin, mutta tähän ei taitoni riitä.\nKirjoita tähän tapaan...\n\nJyri käveli kivilattiaa edestakaisin ja ilmoitti katkonaisesti mutta\nselvästi tahtonsa. Rakkaalle sukulaiselleen ja asetoverilleen Esaias\nMikonpoika Sillalle luovutti hän Karmalan kantatilan Sysikorvessa\nkaikkineen, mitä siihen kuuluu maata ja irtaimistoa. Äiti ja sisko\nsaavat asua Kamalassa kuolemaansa asti, ja sama oikeus tulee vanhalle\nAarolle. Tätä tahtoaan hän käski kaikkein viranomaisten ja kaikkien\nsukulaistensa totella ja noudattaa.\n\n-- Lue se minulle, komensi Jyri. -- Hyvä on. Ja sinä suostut ottamaan\ntilan haltuusi ja siitä vastaamaan -- hyvä! Sitten vain: Päivätty\nTaborin linnassa, Itävallan Böömissä marraskuun 25 päivänä 1648.\n\nKun Esa oli päiväyksenkin kirjaan pannut, siirtyi Jyri itse\njuhlallisena pöydän ääreen ja piirusti hitaasti, kankealla kädellä sekä\nsuurin kirjaimin, siihen alle:\n\n            Göran Tuomaanpoika\n              Sotakersantti.\n          Sysikorven Karmalasta.\n\n-- No, nyt se on tehty, hörähti hän sitten hyvillään ja nousi kuin\nvapautuneena pöydän äärestä, johon hän uudelleen istutti Esan. Tämän\noli näet laadittava kirje Jyrin äidille, jolle kersantti ilmoitti\nlahjoituksestaan, mainiten, ettei hän nyt itse palaa kotiin ja että hän\nnäin on tahtonut taata rakkaimpainsa turvallisen olon. Sen kirjeen hän\ntaas luetti itselleen. Mutta samassa hän sieppasi paperin ja asettui\nitse vielä piirtämään siihen muutamia töhryisiä rivejä. Ne hän äkkiä\nkuivasi hiekalla, käänsi kirjeen kokoon, vaatien vahaa sinetiksi. Ja\nmiekkansa kahvan päällä hän painoi sinettinsä vahaan.\n\nÄitinsä kirjettä näin sulkiessaan tuntui vanhasta kersantista, kuin\nhänen kätensä olisi vähän vavahtanut, ja Esastakin näytti, kuin\nkersantin silmä tuokion ajan olisi ollut kostea ja kuin noiden\nkarkeiden kasvojen lihakset olisivat tuokion värähtäneet. Taisipa\ntosiaan piintyneen soturin rinnassa läikähtää joku muistojen tuoma\nhellä tunne. Mutta tuokion se vain siltä näytti. Seuraavassa hetkessä\nJyri jo kuin vaivautuneena hypähti pöydän äärestä, ojenteli\njäykistyneitä jäseniään ja huudahti:\n\n-- Hiiteen kirjoitustyö, siinäpä vasta kuuma tulee! Mieluummin\npiirtelen miekallani viiruja vallonien selkään kuin paperille noita\nkoukeroita! Vie tämä kirje äidilleni, kun aikanaan saavut Sysikorpeen,\nja kerro, että kyllä hänen poikansa täällä maailmalla hyvin menestyy,\n-- terveiset vie!\n\nJa kun Esa vielä Jyrin neuvojen mukaan oli laatinut kirjeen Sysikorven\npapille, huudahti kersantti hilpeänä:\n\n-- Nyt se työ on tehty, ja hitto soikoon, sen päälle kannattaa meidän\nsaada viinisarkka, parasta mitä Taborin linnassa lie.\n\nLahjakirjan pisti hän povelleen ja, torjuen Esan kiitosyritykset,\nkiiruhti sanomaan:\n\n-- Nyt liikkeelle! Tähänkin tarvitaan todistajat ja niidenkin täytyy\nsaada kannu, -- ulos vain nyt sinä Karmalan uusi isäntä!\n\nSillaikaa kun asiakirjan tekijät ja todistajat vuorilinnan kapakassa\nkallistivat harjakannuja, saapui Taborin linnaan ruotsalaisten\npäämajasta uusi airutpatrulli. Se toi tiedon, että Böömin linnoissa\nolevat varustusväet saivat jo kohta jättää miehityspaikkansa ja että\nheidän tuli siirtyä nimitettyihin majoituskaupunkeihin Saksassa, josta\nvapautuneiden armeijain ensi osastoja vähitellen ruvetaan lähettämään\nkotimaahan. Mutta niiden upseerien, jotka heti tahtoivat palata kotiin,\noli henkilökohtaisesti ilmoittauduttava suoraan päämajaan.\n\nTämän sanoman johdosta kohisi korkealla olevassa vuorilinnassa jo\nvilkas, iloinen lähtövalmistusten hurina, kun Esa ja Jyri pitkän\npitorupeaman jälkeen nousivat viinikellarista ihmisten ilmoille. Kaikki\nlähtivät näet mielellään pois tästä kolkosta \"kotkanpesästä\"; miehet\nkeräilivät kiireellä kokoon tavaroitaan ja saalissäkkejään ja sukivat\nhevosensa kiiltäviksi kuin juhlaan. Näkyihän tässä jo solmitun rauhan\nensimmäinen seuraus, päästiinhän pois vihollismaasta, jonka asukkaat\nsiitä iloitsivat ainakin yhtä innokkaasti kuin lähtijät; olihan edessä\nensi taival kotimaata ja rauhan oloja kohden.\n\nSukulaismiehet katselivat sitä hurmaa hetkisen, haihdutellen viinin\nhuuruja päästään, ymmärsivät piankin asian ja ymmärsivät miten se\nheihinkin kohdistui.\n\n-- Sinä Esa siis ajat täältä suoraan ylipäällikön päämajaan, eikö niin?\nvirkahti Jyri, vieläkin sentään hiukan päästään pyörällä.\n\n-- Niin siis nyt käynee, jos tästä todella on ruvettava talonisännäksi\nSuomeen, vastasi Esa vieläkin vähän epäillen.\n\n-- Sen jo lupasit, muistutti Jyri. -- Lähde vain heti matkaan, ja aja\nsuoraan Karmalaan! Täällä sinulla ei ole enää mitään tekemistä.\n\n-- Entä sinulla, tännekö jäät? kysyi Esa vielä kerran.\n\n-- Jään varmasti, vastasi Jyri. -- Näillä vanhoilla sotatiloilla voi\nminulla vielä olla jotakin voitettavana. Täällä viihdyn, täällä minun\non elämäni ja työalani.\n\n-- Ja milloin sitten tavataan? kysyi Esa hetken kuluttua alakuloisesti,\nymmärtäen, että heidän tiensä nyt tässä eroavat, että heidän on\nlähdettävä tekemään matkavalmistuksia eri suunnille.\n\n-- Kun taas uusi sota syttyy, silloin meidän on taas molempain oltava\nmukana, vannotti Jyri. -- Laitan sinulle silloin Karmalaan sanan, missä\nvain lienenkin. Ja varmasti olen siellä, missä suomalaisia rakuunoita\ntarvitaan, -- sinne sinunkin on silloin riennettävä!\n\n-- Sinne riennän silloin, lupasi Esa. -- Mutta toivonpa, että tämän\nsodan päätyttyä siihen aikaa kuluu.\n\n-- Vuosi enemmän tai vähemmän, me tapaamme kyllä toisemme, vakuutti\nJyri. -- Siihen mennessä: terve! Ja säilytä kirjeet visusti ihotakkisi\npovella!\n\n-- Terve Jyri!\n\nOlisihan Esan tehnyt mieli vielä lisätä jotakin hyväntekijälleen. Mutta\ntämä mennä viiletti jo muiden rakuunain seurassa näiden yhteistä\nmajapaikkaa kohti.\n\nEnnen pitkää lähtivät ensimmäiset osastot Ruotsin vartioväkeä\nlaskeutumaan alas Taborinlinnasta ja ne lisäsivät vauhtiaan, kuta\nlähemmäs pääsivät tasaisia teitä, jotka veivät heitä ensi taipalille\nrauhan oloja ja kotimaata kohti. Pitkä, julma, verinen sota oli\npäättynyt, maailmassa oli taas rauha, se tuntui umpinaisesta linnasta\nlaskeutuvista sanomattoman hyvältä. Sillä sitä siunasivat sydämissään\nnekin, joille sota oli muuttunut elinkeinoksi, mutta jotka verisestä\ntyöstään kuitenkin kernaasti lepäsivät, ja nauttivat levostaan.\n\n\n\n\nIX. JYRIN KIRJE.\n\n\nKatveessa navetan kupeella seisoi eräänä kevätaamuna kaksi naista,\nkatsellen ulos karjapihan takaisille, jo lumettomille pelloille.\nSeisoivat siinä liikahtamatta, silmissään hämmästystä ja paheksumista,\nseuratessaan kesannon ja kankaan yli edestakaisin kiitäviä ratsuja ja\nkuunnellessaan sieltä kajahtelevia komentosanoja, ja he siunailivat\nhiljakseen sitä jumalatonta menoa pyhäaamuna. Kun ratsut olivat\nloitonneet kesannon takaiselle aholle, jonne kavioiden töminäkin\nhäipyi, virkkoi vanhempi nainen nuoremmalle kätensä ristien:\n\n-- Sellaista ryskettä soi nyt Karmalan hiljaisilla mailla. Mitähän\nsiitä naapuritkin sanovat? Ja mikä siitä lopuksi tulee?\n\nMutta nuorempi nainen naurahti ja virkkoi rauhoittaen:\n\n-- Anna miesten joskus remahdella, äiti, ei ne sillä taloa hävitä.\n\n-- Mutta mitä mieltä on tuossa tuommoisessa?\n\n-- Ka, Esa ei ole tietenkään vielä voinut päästä kaikista\nrakuunatavoistaan, hän kaipaa kai joskus noita sotaliikkeitä ja\nhurjastelua. Tehdäänhän täällä sillävälin sentään työtkin\nsäännöllisesti.\n\n-- Mutta rengitkin sinne pelloille turhia reuhtomaan! -- pelottaa minua\ntällainen uusi komento.\n\n-- Älä pelkää, rengitkin ovat siitä vain mielissään, lohdutti tytär.\nMutta hän viittasi samassa aholta taas saapuvaan joukkoon. -- Katso,\nkatso äiti, kuinka kapteeni siinä taas lentää ojien poikki ja aitojen\nyli, tulee sieltä kuin tuulen pyörre!\n\n-- Herra varjelkoon, ettei vain aja hevostaan ja itseään\naidanseipäisiin, huokaili vanha nainen.\n\n-- Ei, näetkö, taitavasti hän hyppyyttää kimonsa seipäiden välitse,\nnoin, toisten täytyi kiertää veräjän kautta!\n\nNauraa hohotellen palasivat nuo kuusi ratsastajaa karjapihan\ntakaiselle tanhualle ja järjestäytyivät siinä taas uuteen yritykseen.\nRatsu-upseerin asussa ajava nuori päällikkö antoi siinä miehille\nneuvoja ja ohjeita, näytti, miten hevonen saadaan loikkaamaan aidan yli\nja miten siinä mies varmimmin pysyy satulassa. Ja taas kiiti\nratsujoukko kesannolle sekä sen takaiselle petäjikköaholle. Naiset,\njotka ratsastajain tullessa olivat vetäytyneet taloon piiloon, tulivat\ntaas uteliaina esiin katsomaan tuota menoa, joka heitä kaikesta\nhuolimatta huvitti.\n\nVanhempi heistä oli Karmalan Leena-muori, Jyri Tuomaanpojan äiti, joka\nedelleen piti talossa emännyyttä. Ja tyttö, jonka silmät niin iloisina\nseurasivat ratsujen lentoa, oli Marja. Nämä talon kanta-asukkaat\narvostelivat vielä hiukan epämääräisesti ja eri tavoilla talon uutta\nisäntää, tuota ratsastajain johtajaa, Esa Mikonpoikaa, joka pari\nkuukautta sitten oli palannut Saksasta ja saapunut Karmalaan. Koettihan\ntuo nuori sukulaismies olla toimelias ja topakka talon töissä, mutta\nkovin äkkinäinen hän vielä oli niitä johtamaan. Ja tuollaisia uusia\ntapoja ja menoja, joita hän toi hiljaiseen maalaistaloon, ei vanha\nemäntä voinut ollenkaan hyväksyä. Vielä navetan luota lähtiessään,\nmaitokiulu kädessään, hän hiljaa motkotti:\n\n-- Ei tuosta hyvää tule, -- kunpa olisi Jyri itse palannut kotiin!\n\n-- Hän ei raskinut palata, totesi tytär. -- Ja katsotaanhan nyt, miten\ntäällä asiat luistavat.\n\nEräänä talviaamuna oli vieras sotakapteeni kahden rakuunan seuraamana\najanut pihaan ja esittänyt emännälle Jyrin terveiset ja kirjeet. Miltei\nhäpeissään oli hän näyttänyt saamansa lahjakirjan ja kysynyt nöyränä ja\nhyväntahtoisena sukulaismiehenä, hyväksyykö Leena hänet taloon\nisännäksi. Vanhalle emännälle oli hänen poikansa vakava tahto, joka\nnoista kirjeistä näkyi, kuin käsky, ja hän oli siihen heti alistunut.\nNuori tulokas olikin luvannut tehdä parhaansa, jotta talon naisilla\nolisi Karmalassa hyvä olo, ja emännän suostumuksella oli hän sitten\nhankkinut viranomaisten vahvistuksen omistusoikeuteensa. Sillävälin oli\nhän jo Aaron avulla ruvennut ottamaan selkoa töistä kotona ja\nulkotiloilla ja koettanut niihin itsekin paneutua.\n\nJoka tapauksessa oli uuden isännän tulo Karmalaan sen entisiä eläjiä\nyllättänyt ja huolettanutkin. Mutta alku meni sentään hyvin. Esa oli\nvienyt sotilaspukunsa sulkahattuineen ja kannussaappaineen aitan\nylisille, sekä omansa että rakuunainsa, jotka hekin olivat kohta\nsaaneet ryhtyä talon töihin, halon hakkuuseen ja Jyrin pilkkaamaan\nlannanvetoonkin, mihin sotaratsutkin olivat saaneet tottua. Uutta\ntyövoimaa tarvittiinkin niillä ulkotiloilla, jotka Plootu-Mikkeli\naikoinaan oli itselleen ostellut ja jotka hänen perintöinään nyt\nolivat langenneet päätilaan. Vanha saituri ei näet ollut ennen\nkuolemaansa voinut määrätä mitään omaisuudestaan, ei tiloistaan eikä\nrahoistaankaan, joiden kätköpaikkaa ei oltu koskaan löydetty. Oli kyllä\nhaettu, tutkittu varsinkin vanha nauriskuoppa, mutta turhaan, eikä\nsiitä aarteesta nyt sen enempää puhuttu. Karmalan maat olivat laajat,\nja niiden viljelemisestä oli talolle riittävästi työtä ja tulojakin.\nHyvin siellä elettiin. Hyvin meni kaikki uuden isännän tultuakin, ja\nvanha Aarokin mieltyi häneen pian. Viikko tehtiin työtä. Mutta sen\npäätyttyä haki Esa aitasta sotapukunsa ja satulansa ja lähti\nrakuunoineen ratsastamaan talvisia teitä myöten toisiin kyliin ja\npitäjiinkin. Ja nyt keväällä oli hän ruvennut opettamaan talon\nnuoremmille rengeillekin ratsastustaitoa, jotta hänellä olisi komeampi\nseurue, kun joskus lähtee vierailemaan paikkakunnan toisten, sodasta\npalanneiden upseerien luo.\n\nSellainen harjoitus oli ollut se, jota Karmalan naiset navetan kupeelta\ntänä päivänpaisteisena sunnuntai-aamuna olivat katselleet. Nyt\nse jo päättyi, miehet palasivat tallille, sukivat hevosensa ja\nvalmistautuivat murkinalle. Läpilämmenneenä, ruumiiltaan norjana ja\nmieleltään hilpeänä, tuli sieltä Esakin pihaan ja tervehti reippaasti,\nmilteipä sydämellisesti, vanhaa emäntää, virkkaen iloisena:\n\n-- Vai jo siunailitte muori kulta tätä töminää. Ei siinä mitään vaaraa\nole; vanha sotaveri se vain vaatii toisinaan vähän ratsastusliikettä,\nettei se suoniin patoutuisi. Pelkäsittekö?\n\n-- Hirveätähän sellainen meno on meistä maalaisista, toruili emäntä,\nkuitenkin ilman suuttumusta äänessään.\n\n-- Mutta eikö se samalla ollut komeaa? kehahti Esa hyväntuulisena.\n\n-- Saattaa olla, oudolta se vain tuntuu varsinkin näin pyhäaamuna,\njolloin muut menevät kirkkoon, moitiskeli emäntä edelleen.\n\n-- Niin, todella, pyhäaamuhan nyt on, sitä en taas muistanut, myönsi\nEsa melkein katumapäällä. -- No, ensi pyhänä lähdemmekin kaikin\nkirkolle.\n\n-- Sinnehän olisi mentävä joka pyhä, mutta ne vanhat, hyvät tavat ovat\nviime aikoina ruvenneet höltymään.\n\nNäin nuristen kuupitti vanha emäntä pirttiin, melkein itsekin\nihmetellen, että eihän tuolle iloiselle, hyvänahkaiselle kapteenille\nvoi edes suuttuakaan. Ja hetken kuluttua hän tuvan ovelta\nystävällisellä äänellä huusi miehiä sisään murkinoimaan.\n\nEnnen ruualle menoaan pistäytyi Esa riisumaan miekkavyönsä siihen\npieneen kamariin, joka oli talon molempien tupien välissä ja joka nyt\noli varattu hänelle, isännälle asuinhuoneeksi. Ovi oli sieltä auki\ntoiseen tupaan, jossa talon naisilla oli rukkinsa ja kangaspuunsa. Sen\npöydällä näki hän kuluneen, ryppyisen kirjeen, jonka hän heti tunsi\nJyriltä talvella tuomakseen ja itse kirjoittamakseen kirjeeksi. Sen oli\nsiis ainoaa poikaansa kaipaava äiti taas kaivanut arkustaan esille, kai\nluettaakseen Marjalla itselleen nuo rakkaat terveiset uudelleen. Esa ei\nollut koskaan nähnyt, mitä Jyri oli siihen kirjeen loppuun itse\nkankealla kädellä töhertänyt, kersantti kun oli sen siellä Taborissa\nheti sulkenut... Nyt valtasi hänet äkkiä poikamainen halu katsoa, mitä\nse kersantti siihen vielä oli piirustanut. Hän piipahti tyhjään tupaan,\nlukaisi pöydällä olevan kirjeen tuhruiset loppurivit, -- mutta samassa\nhän kiireellä pyörähti takaisin, palasi huoneeseensa häpeissään ja\npunastuneena, ikäänkuin olisi tavannut itsensä pahanteosta.\n\nNiin hän oli tavannutkin! Esan täytyi vielä viivähtää tuokio\nkammiossaan, ennenkuin hän saattoi mennä isoon pirttiin murkinoimaan.\n\nIhme, ettei Esa itse ollut koskaan tullut arvanneeksi, mitä Jyri siihen\nkirjeensä loppuun oli äidilleen kirjoittanut, ihme, ettei hän sitä\nollut ymmärtänyt jo lahjakirjan saadessaan! Olihan tuo karskin, mutta\npohjaltaan hentomielisen kersantin toivomus kuitenkin niin luonnollinen\nja helppo käsittää. Sitä hän oli tietysti alunperin tarkoittanutkin, --\nnyt se toivomus yhtäkkiä aivan hämmensi Esan ajatukset ja särki hänen\nhilpeän mielialansa. Sillä näin oli Jyri siihen kirjeen alasyrjään\nraapustanut:\n\n\"Jos Esa ottaisi Marjan emännäkseen, niin se olisi minulle mieleen.\nMutta anna Esan tehdä tahtonsa mukaan!\"\n\nKertaakaan ei se ajatus ollut välähtänyt Esan mieleen. Hän ei yleensä\nvielä koskaan ollut ajatellut naimisiin menoaan, eipä ollut hän\nyhteenkään naiseen vakavammin kiintynytkään... Niin no, tietysti Agneta\nHorniin, mutta sehän oli vain hänen impi-ihanteensa... Olihan hän tosin\njo Turun aikoina ja sitten sotavuosinaan tavannut tyttöjä, joiden\nkanssa hän mielellään oli naljaillut, mutta ne olivat häneltä aina\njääneet kaipauksetta ja kivutta. -- Naimisiin! Olisihan hänen pitänyt\nainakin Karmalaan tultuaan heti ajatella, että taloon tarvitaan pian\nnuori emäntä, kun vanha ei enää kauan jaksa hoitaa isoa taloutta, mutta\nihme kumma, se ajatus oli pysynyt hänelle vieraana.\n\nJa nyt yhtäkkiä! Juttu oli oikeastaan jo selvä. Puoliso, emäntä, oli\nhänelle valittu ja määrätty jo samalla, kun hän sai tilan. Nyt hän\nyhtäkkiä ymmärsi, mitä häneltä tässä talossa odotetaan: hänen tulee\ntietysti noudattaa hyväntekijänsä selvää toivomusta! Tämä oli\nvarmaankin vanhan emännän ajatus, ehkäpä Marjan itsensäkin!\n\n-- Marjan, niin, millainen hän on? aprikoi Esa hiljaisissa\nmietteissään vakavana ja umpimielisenä istuessaan miestensä keskellä\nmurkinapöydässä. -- Joka päivähän hänet olen nähnyt, tuossahan se\nistuu nytkin edessäni, mutta en ole koskaan pannut merkille... Niin,\nhiljainen, vaatimaton maalaistyttö se on, poskiltaan punakka ja\nvarreltaan tanakka -- roteva työihminen, huolellinen ja järkevä, on\nkuin luotu ison talon emännäksi... Niin, miksei...?\n\nMutta sittenkin! Naimisiin Marjan kanssa, -- se ajatus oli Esasta niin\nhuimaavan uusi ja vieras. Epäilemättä se on terve ja järkevä ajatus,\nluonnollinen asiainjärjestely: talo jäisi siten vanhaan sukuun ja\ntulisi hyvin hoidetuksi... Mitä mahtaa siitä tyttö itse ajatella? Hän\ntuntee tietysti Jyrin kirjeen ja toivomuksen, hän ihmettelee ehkä Esan\nkömpelyyttä ja hitautta. Vähän oli Esa Marjaa puhutellut, silloinkin\nvain arkiasioista. Mutta joskus oli hän tavannut Marjan ikäänkuin\nhäneen, Esaan, salaa katsomasta... Miettikö tyttö silloin tuota enonsa\ntoivomusta, jota uusi isäntä ei näyttänyt ollenkaan älyävän, ja\nmitenkähän Marja häntä sen johdosta arvosteli...?\n\nNämä kysymykset työntyivät päällekkäin Esan mieleen hänen siinä\npopsiessaan kalakukkoa ja naurishauvikkaita, ja hän kävi siitä yhä\nvakavammaksi, -- puhe ei sujunut nyt ollenkaan. Hän jo päätti heti\nmurkinan perästä puhua asiasta vanhan emännän kanssa, pyytää tuossa\npaikassa Marjaa vaimokseen, -- mitä se paranee vitkuttamalla, se se on\ntehtävä kuitenkin!... Heti sitten häitä valmistamaan ja kuukauden,\nparin perästä voi Marja olla emäntänä Karmalassa, niin kuin kaikki\nodottavat. Mutta seuraavassa hetkessä häntä jo jänisti: nytkö yhtäkkiä\nkosimaan? Eihän hän osannut mennä emännälle esittämään näitä\nlemmenasioita, jotka hänelle itselleen vielä olivat niin oudot! Hänen\nteki melkein mieli karata koko talosta, jättää sikseen koko Jyrin\nlahjoitus, ratsastaa Turkuun tai mihin tahansa... Ainakin hänen täytyi\npaeta näitä kysymyksiä yksin tarkemmin miettimään. Eihän hän enää\nvoinut hilpeänä istua perhepöydässä Marjaa vastapäätä eikä katsoa\nemäntää suoraan silmiin, -- hyi hitto, kuinka tuo tilanne tuntui\nhänestä kiusalliselta!\n\n-- Taisipa raju aita-ajo ruveta kapteenia vähän väsyttämään, virkahti\nemäntä aterian lopulla hiukan pisteliäästi. -- Sillä mikäpä muu olisi\ntehnyt isännän yhtäkkiä noin vakavaksi ja puhumattomaksi.\n\n-- Ei väsytä, vastasi Esa tyynesti. -- Tuntuu päinvastoin siltä, kuin\ntarvitsisin tänään tuota rajuutta vähän enemmänkin.\n\nHän nousi tavallista rutommin ruokapöydästä ja käveli pihalle tuvasta,\njossa hänestä tuntui tukahduttavalta. Tuntuihan, kuin jotakin kankeutta\nolisi tullut hänen ja talonväen välille, kuin kaikki katselisivat häntä\nivansekaisella epäluulolla. Vanhalla emännälläkin oli hänestä pilkkaa\nsuupielessään, ja Marja ilmeisesti vähän väliä vilkaisi häneen\nkulmainsa alta... Vai oliko se mielikuvitusta? Pahan palveluksen\nhän joka tapauksessa oli itselleen tehnyt emännän kirjeeseen\nkurkistaessaan; se teko oli vienyt häneltä mielen rauhan ja iloisuuden\nja pannut hänet kaikkia epäilemään.\n\nTuokion hän seisoi niissä mietteissä pihalla ja virkahti sitten\nkäskevästi rakuunoilleen:\n\n-- Satuloikaa hevoset, me lähdemme vielä ratsastamaan!\n\nHänen täytyi saada hevosen selässä, metsässä ja lakeuksilla, selventää\najatuksiaan, päästä nyt täältä kotoa pois! Ja toden totta, heti kun\nhänelle oli tuotu kimonsa ja hän jälleen istui tutussa satulassaan,\ntuntui jo olo hänestä keveämmältä ja ikäänkuin turvallisemmalta.\nHittojako hän täällä rupeaisi huolehtimaan. Eipä hän tässä satulassa\nistuessaan ole ennenkään suruja kantanut. Selvitkööt naimisasiat miten\nja milloin tahansa, taikka olkoot selviämättä, nyt hän ainakin tahtoi\nlentää vapaana kuin lintu kauas, -- pois! Ajatelkoot kotiväet, emäntä\nja Marja, hänestä mitä tahansa, nyt hänen täytyi saada vapaana\nriehahtaa.\n\nKevätpäivä paistoi lämpimästi, pihkainen metsä ikäänkuin tuolta etäältä\nhoukutteli häntä luokseen. Siellä hän uskoi piankin saavansa\nkarkoitetuksi päästään kaikki ristiriitaiset mietteet. Ravakasti ajoi\nhän veräjälle, missä vanha Aaro seisoi aitaan nojaten ja oraita\nkatsellen. Hänelle Esa, rakuunoineen ohi ratsastaessaan, virkkoi:\n\n-- Lähden tästä kylälle, käyn ehkä vierailemassa Oinaalan majurin\nluona. Jos sattuisin viivähtämään, niin hoida sinä talon työt!\n\nSamassa hän jo karautti rapaista kujatietä myöten metsään päin, ja\nsiellä hänestä heti tuntui, kuin hän todellakin olisi saanut\nrepäistyksi itsensä irti seonneista mietteistään.\n\n\n\n\nX. KIRKON RIENAUS.\n\n\nSiitä alkoivat Esalle viikon kestävät hummaukset. Juomingit ja\nhurjastelut sitä lajia, mihin upseerit olivat syöpyneet sodan mailla.\nYlellisyyden ja remuamisen tapoja he näet olivat suuressa määrin\ntuoneet mukanaan kotimaahankin. Mihinkäpä he niistä pääsivätkään; he\nolivat pitkillä sotaretkillään pienen ikänsä tottuneet syöksähtämään\nyhdestä äärimmäisyydestä toiseen, pitkäaikaisesta pidättyväisyydestä ja\nlaihasta kenttäravinnosta ylensyömiseen ja juomiseen ja kaikkinaiseen\nvallattomuuteen, -- ihmekö siis, että luonto vielä kotonakin väliin\nvaati remuamaan!\n\nEsa oli ratsastanut pitkän taipaleen pitäjän toisella kulmalla olevaan\nOinaalan kartanoon. Siellä asui ja isännöi majuri Jesper Eerikinpoika,\njoka nykyisin kantoi uutta, komealta kalskahtavaa aatelisnimeä\nGyllencranz. Suomalaisena pikkuporvarin poikana se oli Oinaalan\nherrakin aikoinaan viety sotaan, mutta siellä hän oli vuosien varrella\nylennyt arvoissa, kunnes lopulta, käsipuoleksi ammuttuna, sai\naateliskilven. Jotakin vuotta aikaisemmin kuin Esa, jonka kanssa he\nlyhyen ajan olivat Etelä-Saksassa retkeilleet samoissa joukoissa, oli\nhän raajarikkona palannut Suomeen, ostanut keräämillään saalisrahoilla\nsuurtilan Sysikorvesta, mennyt aatelisiin naimisiin ja ruvennut\nkomeasti elämään vapaatilallaan. Tämä oli suursodan jälkeisen ajan\ntavallinen asiainkulku Ruotsissa ja Suomessa. Verojen masentamat\ntalonpojat möivät polkuhinnasta pois tilansa, johon uusi aatelinen\nomistaja silloin hankki verovapauden ja kaikkinaiset muut etuoikeudet.\nUutta isäntää, joka muutamia vuosia sitten oli lähtenyt yhteisestä\nkansasta ja vieläkin oli sivistysmäärältään sen tasolla, sanottiin nyt\n\"armoksi\" ja hänen vaimoaan armolliseksi rouvaksi, ja nämä uudet armot\nolivat usein armottomammat kuin vanhat kiskomaan alustalaisiaan ja\nylpeämmät aatelisarvostaan.\n\nTervetullut vieras oli Esa nyt Oinaalaan, jossa isäntä jo olikin\ntuntenut olonsa yksinäiseksi, ja he viettivät siellä aluksi pari päivää\nja yötä kahden, nauttien talon runsaita juomavaroja. Yhdessä käytiin\nsitten vierailemassa Lehtisten kartanossa -- samanlainen nousukassuku\nsekin, -- jossa oli emännän syntymäpäivät ja jossa he tapasivat\nmuitakin seudun vallasperheitä, Oritpään everstin ja Koskimaan\nkapteenin -- monta niitä oli jo tähänkin pitäjään pesiytynyt. Sieltä\noli Esa majurin vaatimuksesta vielä palannut Oinaalaan ja palannut\nkernaastikin, koska häntä ei nyt vetänyt Karmala, jossa hänellä oli\nselvittämättömiä asioita. Juominkeja siis jatkettiin. Kun vieras\naamulla heräsi, oli hänen vuoteensa ääressä aina viinapikari, joka oli\npäänparannukseksi tyhjennettävä, ja siitä alkoi uuden päivän hummaus.\n\nHe tarinoivat sotamuistoistaan, joita riitti loppumattomiin, ja väliin\nhe niistä riitautuivatkin. Kerran oikein pahasti. Olivat näet ruvenneet\nkiistelemään Ruotsin armeijan ylipäälliköistä, kumpi muka oli ollut\ntaitavampi, Lennart Torstensonko vai Kustaa Horn. Esa piti kenraali\nHornin puolta ja tuli kiivaudessaan sanoneeksi juopporalliksi\nTorstensonia, joka oli majurin ihanne. Tämä siitä kimmastui ja vaati\nvierastaan kaksintaisteluun. Heti, tuossa paikassa, oli tapeltava,\nmajuri tahtoi vaikka käsipuolenakin puolustaa ihanteensa kunniaa. Esa\notti tietysti haasteen vastaan, ja rymyllä he lähtivät törmälle miekat\npaljaina -- talonväen suureksi kauhuksi. Mutta siellä majuri sentään\nyhtäkkiä pysähtyi ja kieltäysi:\n\n-- Sinun kanssasi en taistelekaan, se ei sovi arvolleni, -- ethän ole\nmikään aatelismies...\n\nEsa kimmastui, väitti majurin tekosyystä livistävän ja karjui:\n\n-- Aateliseksi voin tulla koska tahansa, mutta tänään tahdon taistella\nupseerina. Vedä miekkasi!\n\n-- Sitten, kun sinulla on aateliskilpi, ennen en, intti isäntä yhä\nkopeana. -- Ymmärräthän....\n\n-- Ymmärrän, että joko nyt taistelet, tai minä lähden, ja silloin\nminusta pian kuulet, ärisi Esa vimmoissaan. Ja hän huusi jo rakuunansa\ntuomaan hevoset heti.\n\nMutta majuripa ei häntä laskenutkaan. Hän löi leikiksi koko riidan,\nperuutti haasteensa ja pyysi anteeksi, -- niin nopeasti siinä mielialat\nailahtelivat. Otettiin sovintoryypyt ja istuttiin ennen pitkää taas\nhyvinä ystävinä yltyvässä hiprakassa; palveluspiiat toivat aina vain\npöytään uusia maljoja.\n\nMutta juominkeja näin jatkettaessa kysäisi majuri äkkiä:\n\n-- Niin, ylennettiinhän sinutkin Pragissa aatelissäätyyn. Miksi\nhiidessä et ole hankkinut kilpeä ja nimeä?\n\n-- En ole vielä ehtinyt, vastasi Esa, itsekin katumapäällä; sillä\näskeisestä tupsahduksesta hän oli nähnyt, kuinka tarpeellinen hänelle\noli vaakuna, jos hänen mieli tasaväkisenä seurustella näissä\nvallaspiireissä. -- Matkustin Saksasta palattuani suoraan tänne uusille\ntiloilleni.\n\n-- Mutta siinä teit tyhmästi, moitti majuri nyt holhoojamaisesti. --\nJuuri tilojesi vuoksihan sinun olisi heti ollut hankittava kilpi. Nyt\nniistä suotta maksat veroja, mutta kilven saatuasi keräät vain veroja\nalustalaisiltasi. Ei, sinun on kiireellä toimitettava itsellesi nimi ja\nkilpi!\n\n-- Sitä varten täytyisi kai matkustaa Turkuun, ehkä Tukholmaan asti,\nepäili Esa.\n\n-- Tietysti, mutta se matka kannattaa, kehui majuri ylväästi. -- Nyt\nolet kuin puolitiessä ihmisen ja eläimen välillä. Toimi nyt rutosti! Ja\nsitten otat yhteen ponteeseen jonkun aatelisneidon avioksesi, --\nsilloin vasta ovat asiasi tolallaan.\n\nEsan sydämeen pisti humalan keskeltäkin terävä muisto: toteutettava\nvelvollisuus hyväntekijänsä toivomusta kohtaan ... kotiväki, joka\nhäneltä odottaa määrättyä ratkaisua... Marja; Karmalan tanakka ja\njärkevä tytär... Näitä muistojahan hän oli lähtenyt pakoon, mutta koko\njuomaretken ne kuitenkin olivat häntä salaa sisältäpäin jäytäneet, ja\nnyt ne voimakkaina ja vaativina ryöppysivät esiin. Ei, Karmalaan hän ei\nvoi palata muuten kuin täyttämään velvollisuutensa, ja Karmalaa hän ei\ntaas, Jyrille antamansa lupauksen vuoksikaan, voinut jättää. Hänen\nrintaansa velloi taas kiduttava ristiriita... Mutta sitä salatakseen\nvirkahti hän kuin koetteeksi keskustelun jatkuessa:\n\n-- Entäpä, jos nainkin jonkun talonpoikaistytön?\n\n-- Hä, oletko mieletön! huudahti Oinaalan majuri. -- Vai olisitko ...\nolisitko tarttunut Karmalan entisen emännän tyttäreen, -- siitä pian\nirti! Muuten käy asemasi täällä mahdottomaksi. Sinulla on aatelisarvo,\nmutta vaimosi vuoksi eivät vallasperheet voi talossasi seurustella...\n\nTiesihän Esa oikeastaan jo ennestäänkin, että sellaista se oli\nsäätyerotus. Ja himmentääkseen pois nuo liian läheiset kysymykset ja\nomatkin huolensa rupesi hän kainostelemaan:\n\n-- Enhän tunnekaan täällä aatelisneitosia...\n\n-- Niitä löydät valita asti, vakuutti siihen majuri. -- Tästäkin\npitäjästä. Niinhän on Oritpään herralla, eversti Sölwereckerillä, nuori\ntytär ja rikas...\n\n-- Tulenhan tässä omillanikin toimeen, kehahti Esa.\n\n-- Tulet, tulet, mutta ei vara venettä kaada. Se on sitäpaitsi hieno\nperhe, ja vanhempaa aatelia, -- jos tahdot, voin jo valmistavasti\nvihjaista everstille jotakin aikeistasi.\n\nMajuri, joka äsken oli ollut valmis pikkuriidan vuoksi pistämään\nmiekkansa Esan ruumiiseen, tarjosi hänelle näin nyt kaikkea\navuliaisuuttaan. Esa taas ei osannut kieltää eikä käskeä. Hänet koko\ntämä keskustelu vei kuin temppelin harjalle, häntä raateli\nepätietoisuus ja itsesyytös.\n\nMutta hyväntahtoinen isäntä hoki yhä uudelleen:\n\n-- Kaikkein ensiksi on sinun kuitenkin hankittava se kilpi ja nimi.\nOletko edes miettinyt millaiset otat? Etkö? Turkuun sinun on nyt heti\nmatkustettava asioitasi hoitamaan; ne eivät aina niin nopeasti luista,\nvaikka kuningatar onkin auliskätinen.\n\n-- Voinhan täällä sentään elää kilvettäkin, jos vaikeuksia tulisi,\npisti Esa taas väliin, ikäänkuin etsien pääsyä tuskaisesta\ntilanteestaan. Mutta majuri siitä aivan hirmustui:\n\n-- Silloin viskaisit pois koko tulevaisuutesi! Olet nuori sotakapteeni,\nsinulla on suuret tilat, maailma on sinulle auki, -- ja silloin itse\nsen sulkisit!\n\nSameina liitelivät tämän keskustelun virittämät mietteet ristikkäin\nEsan viininraskaassa päässä. Virvatulina nuo uudet, ylväät suunnitelmat\nhäntä viehättivät, hän tahtoi kernaasti antautua niiden lumoihin. Mutta\nkuin ankkurina painoivat hänen sydäntään samalla Jyrin sanelemat\nvelvollisuudet, -- pahemmin kuin kotona Karmalassa ne ristiriidat nyt\ntörmäsivät vastakkain. Pääseekö hän siitä ristiaallokosta koskaan\nselville vesille?\n\nMutta isäntä jatkoi taas, kuin häntä yhä raadellakseen, juttuaan siitä\nOritpään aatelistyttärestä:\n\n-- Hän on nuori vielä, melkein lapsi, hento, kalvakka tyttö. Mutta\nsiitä voi siltä kasvaa yhtä hyvä emäntä Karmalaan kuin kenestä muusta\ntahansa...\n\nEsan mielikuvituksessa kulkivat nyt milloin rinnakkain, milloin\nvastakkain, Karmalan tanakka Marja ja Oritpään nuori kalvakko. Ne\nolivat hänelle oikeastaan yhtä vieraita molemmat, hän olisi tahtonut\nheittää ne mielestään kumpaisenkin helvettiin, mutta ne seurasivat\nhäntä väkisin. Juomisen jatkuessa tunsi hän noiden kuvien kuitenkin\nkuin vähitellen usvautuvan hänen turtuneessa mielessään, ja niitä yhä\nturruttaakseen joi hän entistä rajummin.\n\nNäin jatkui näitä pitoja lauantaihin saakka, jolloin Oinaalassa mentiin\nsaunaan muka humalasta selviytymään. Mutta kylvyn jälkeen juotiin\nsarkka vahvaa saunaolutta, juotiin toinen, ja taas jatkui juominkeja\nläpi yön. Oli päätetty lähteä aamulla kirkkoon, ja se päätös pysyi\nmielessä läpi juomahumujenkin. Komeasti sinne oli ajettava\nsotaratsuilla, joita veikot nyt rupesivat kehumaan. Oinaalan majuri\nvakuutti, että hän saa mustan orhinsa karauttamaan vaikka kirkkorahvaan\nkeskelle, -- vaikka sisälle kirkkoonkin, niin sisukas se on! Esa taas\nkehui omalla kimollaan ajavansa aina sinne, minne majurikin, mutta\nepäili, tokko majuri sentään kirkon sisälle ajaa. Valvotun yön jälkeen\nolivat mielet taas herkkiä tupsahtamaan, ja ne tulistuivatkin siinä\nyhtäkkiä. Majuri kiivaili:\n\n-- Miksen ajaisi kirkkoon, mikä minua pidättelisi?\n\n-- Eivät laskekaan...\n\n-- Kuka rohkenisi minua estää? ylvästeli yksikätinen isäntä, pystyyn\nkimmahtaen. -- Pois tieltä vain! -- Hä, vieläkö epäilet, -- lyödäänkö\nvetoa! Sotaratsu väliä! Minä karautan väkijoukon läpi kirkkoon niin\nettä palkit paukkuu, ja nousen vasta keskikäytävällä satulasta!\nLyödäänpä vetoa!\n\n-- Uskallan minä kimoni siihen, mihin sinä mustasi, innostui nyt\nEsakin, --- ja nousen satulasta samassa paikassa kuin sinäkin. Mutta\norhisi ei tottele!\n\n-- Se on sinun, jos en aja keskikäytävälle. Mutta sinun kimosi ei kyllä\nnouse kirkon mataloita rappusiakaan!\n\n-- Ota se, ellei se nouse siitä mistä sinun mustasi! Suostun vetoon,\ntuossa käteni!\n\n-- Siis lähdetään koetuksille...\n\nVielä pilkoitti Esan sumuisissa aivoissa pieni järjen tuikku: hänestä\noli tuo veto mieletön, mutta hän ei tosiaankaan uskonut toverinsa\najavan kirkon ovesta sisään. Ja hänen kimonsa häpäiseminen oli\nsaattanut hänen sappensa kiehumaan. Nyt oli kysymys _sen_ kunniasta --\nsilloin sammui järjen väike --, olkoon koko maailma mitätön, mutta\nkimon täytyy saada osoittaa kuntonsa!\n\nYhtä kuumeisina kuin eilen miekkailemaan ryntäsivät nyt juomaveikot\npihalle, komentaen kovalla äänellä rakuunansa satuloimaan ratsut. Aamu\noli jo pitkälle kulunut, se oli kirkas ja kaunis. Väkevästi sen tuoreus\nvaikutti yön valvoneisiin miehiin, taittaen heiltä melkein jalat alta\npois, mutta yön hurjia suunnitelmia se ei kuitenkaan kyennyt heistä\nhälventämään. Heidän piti ratsastaa kirkolle, sen he nyt vain\nmuistivat, ja huojuvin askelin astuivat he kauan tallissa seisoneiden\nja nyt korskahtelevain ratsujensa luo. Mutta satulaan päästyään olivat\nhe taas kuin kotonaan. Oinaalan isäntä huitaisi ainoalla kädellään ja\nhihkaisi kerran, karauttaessaan vieraansa ja rakuunainsa seuraamana\ntäyttä neliä kirkkotielle päin. Talosta oli jo muu väki lähtenyt\nkirkolle, sen rouva vain, hintelä, surusilmäinen nainen, jäi yksin\nkotimieheksi. Hän katseli pakarin ovelta huolestuneena tuota miesten\nhurjaa menoa. Taas näiden pitkäin juominkien varrella oli hänen\nsydämensä ollut monta kertaa haljeta, ja varsinkin silloin, kun hän oli\nnähnyt miehensä ja vieraansa miekat paljaina ja kiihkosokeina astuvan\ntörmälle taistelemaan. Mutta naisväen ei ollut menemistä miesten\nkiihkoa hillitsemään, olipa vaikka henki kysymyksessä, sen hän jo\nkokemuksestaan tiesi, -- ei auttanut siinä muu kuin alistua ja ääneti\nkärsiä. Nyt lähtivät miehet tuosta taas toki hyvinä tovereina, -- minne\nhurjat vohkaissevatkin! Mutta ehkäpä tuon ajon perästä vihdoin taas\nalkaa talossa se hiljaisen levon ja työn aika, joka ennenkin oli\nseurannut pitkiä juominkeja, ja sitten kauankin kestänyt.\n\nKirkkolahden petäjikkötörmällä kumahteli Sysikorven kirkonkello\nkaikuvasti yli tyynien vesien ja laajain metsäin. Se kutsui\nnyt \"yhteen\" kirkkorahvasta, joka jo lauantai-iltana tai nyt\nsunnuntaiaamuna oli soutanut kirkon alaiselle hiekkarannalle, missä\nveneitä, suuria ja pieniä, nyt olikin pitkä rivi. Mutta enin osa\nkirkkorahvaasta oli jo koolla kiviaidan kiertämällä kirkkopihalla,\njossa hautuumaakin oli. Siellä sukulaiset ja tuttavat laajan pitäjän\neri kulmilta tapasivat toisensa, kertoen nyt varsinkin talven mentyä\nomaisilleen oman puolensa kuulumisia ja kuunnellen toisten kyläin\nuutisia. Enimmäkseen olivat nuo kuulumiset viime aikoina olleet ankeat:\nverovouti oli taas käynyt rästejä perimässä taikka uutta veroa\nottamassa, eikä kaskivilja tai metsänriista riittänyt häntä\ntyydyttämään. Se oli tavallisin tarina. Mutta nyt oli tuolla paljon\nkärsineellä väestöllä toki yksi ilonkin aihe: olihan rauha maassa, taas\nkerran pitkistä ajoista. Siitä oli jo kirkossa kiitokset luettu, mutta\nyhä todettiin miesjoukoissa ilolla, että sotaväen rummuttajia ei\ntosiaankaan oltu tänä talvena kylissä nähty.\n\nEräässä ryhmässä oli siellä kirkkaalla kirkkomäellä Karmalankin väkeä.\nOli emäntä ja Marja ja Aaro ja muitakin, jotka olivat sinne soutaneet\npitkällä kirkkoveneellä, ja näiltä nyt toisten kyläin miehet utelivat\nyhtä ja toista Karmalan uudesta isännästä, jonka juomareissustakin jo\nnäkyi puheita levinneen.\n\n-- Ei näy isäntä olevan kirkolla, virkkoi muudankin naapuri Leenalle\nvähän pisteliäästi.\n\n-- Ei, se on sotaveikkojaan tapaamassa, vastasi emäntä\nkuivakiskoisesti.\n\n-- Niin, ne sodasta palanneet veikot viettävät täällä yhä sitä\nrepäisevää sotaelämäänsä.\n\nTalonpoikainen rahvas oli jo ruvennut saamaan epämieluisan käsityksen\nniistä sotaherroista, jotka rauhan palattua olivat ostelleet tiloja\nheidän keskuudestaan ja niillä nyt remuavasti elelivät. Yleinen oli jo\nkauna näitä sodan syöttiläitä kohtaan, jotka muuttivat tilansa\nvapaatiloiksi ja siten vain lisäsivät talonpojille rasituksia.\n\nSiksi ei väki nyt kirkkomäellä pahasti hämmästynyt, kun metsätieltä\nlasketti kirkkoa kohden pari sulkahattuista herraa vaahtoavilla\nratsuilla ja puolenkymmenen rakuunan seuraamina, -- tuota menoahan oli\njo saatu nähdä usein. Vasta väki hätkähti, kun ratsastajat pysähtymättä\nkarauttivat suoraan kirkkorahvaan keskelle, joka hätääntyneenä pakeni\nkahta puolta, päästellen siunauksia ja kirouksia. Mutta kun sulkaniekat\neivät seisahtuneet kirkon edustallekaan, vaan viilettivät suoraan\nkirkon ovelle, ikäänkuin ajaakseen sen rappusia ylös korkeaan\nherranhuoneeseen, silloin jo kuului kimeitä parahduksia:\n\n-- Taivas meitä varjelkoon!\n\n-- Aikovatko he ajaa kirkkoa rienaamaan!\n\nOsa rahvaasta oli jo sisällä kirkossa, odotellen pääkäytävällä papin\ntuloa. Kun Oinaalan herra nyt ensimmäisenä karautti mustalla orhillaan\novesta sisään, silmät verestävinä humalasta ja huimasta ajosta, seisoi\nsiis häntä vastassa miesjoukko, jonka edessä orhi karahti pystyyn\nja pysähtyi. Talonpojat tarttuivat silloin sen kuolaimiin ja\npyöräyttivät hevosen takaisin, selässäistujan ärjynnästä välittämättä.\nRistikäytävälle pääsemättä oli siis kopean majurin palattava takaisin,\nja turhaan hän vielä ovella koetti uudelleen pakottaa pekunaansa\nkääntymään. Sillä siinä tunki jo Esa ratsuineen häntä vastaan.\n\nTämä oli seurannut majurin kintereillä, kimonsa kaulaa vasten\npainautuneena kuin hyökkäykseen kiitämässä. Kiihtyneenä ja silmittömänä\nhänkin lasketti suoraan rappuja ylös kirkon eteiseen, kunnes kimo\nyhtäkkiä pysähtyi samaan tungokseen, joka oli seisauttanut majurin.\nSilloin Esa ojentausi suoraksi, näki kauhistuneen väkijoukon\naaltoilevan siinä ympärillään ja näki suoraan edessään -- Marjan. Mutta\nminkälaisen Marjan! Hänen silmänsä tarttuivat tytön kahlehtivaan\nkatseeseen. Siinä katseessa oli surunomaista, syvää pettymystä, oli\nvalitusta ja moitetta. Jotakin lämpöäkin sieltä hiilosti hurjistunutta\nratsastajaa kohti, mutta se hiilos ikäänkuin sammui vähitellen.\n\nMarjan silmät ne siten yhtäkkiä herättivät Esan, ja samassa hän\noivalsi, että hän oli hevosineen temppelin ovella, menossa sitä\nhäpäisemään. Silloin hän pyöräytti kimonsa ja ajoi pää kumarassa\ntakaisin metsänrintaan, johon rakuunat olivat jääneet häntä odottamaan.\n\nKirkon edustalle oli samaan aikaan ehtinyt pappikin, joka kauhukseen\noli nähnyt pyhättönsä solvauksen, ja Esa kuuli tämän hengenmiehen\nsiellä nyt puhuvan Oinaalan herralle kädet taivasta kohti nostettuina:\n\n-- Herran huoneenko tahdotte rienata, te jumalattomat, eikö ole teille\nmikään pyhää...!\n\nMutta enempää ei Esa kuullutkaan. Sillä hän ajoi jo kalpeana ja\nkerrankin satulassaan horjuen poispäin kirkonmäeltä. Hän ei enää\nmuistanut lyötyä vetoa eikä ajatellut, miten majuri lie tilanteen\nselvittänyt, -- hän vain häpesi. Ja metsän pimentoon painuessaan näki\nhän yhä edessään Marjan hämmästyneet, suruntäyteiset katseet, joiden\npohjalta tuikki pettymykseen sammuvaa hiilosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotiin palattuaan nukkui Esa vuorokauden ja aprikoitsi sitten, pitkästä\nhumalastaan vähitellen selviytyen, toisen vuorokauden, mitä hänen nyt\noli tehtävä. Juomaviikon suuret suunnitelmat palasivat aavekuvina hänen\nmieleensä: hänenhän pitää nyt lähteä Turkuun aateliskirjaansa\nhankkimaan... Oli kai kirkonrienauskin jotenkin selvitettävä... Mutta\nkaikkein ensiksi oli hänen, se hänelle nyt selvisi, täällä kotona\nratkaistava se ongelma, jota pakoon hän oli juomaretkelleen lähtenyt.\nSitä tehtävää hän ei enää voinut lykätä eikä kiertää. Se tehtävä tuntui\nnyt rienausretken jälkeen tietysti kahta vaikeammalta, mutta toisaalta\nse ei ollut hänestä enää niin vastenmielinen kuin viikko sitten. Oli\nkuin tuolla hurjalla juontimatkalla hänessä sittenkin olisi jotakin\nkypsynyt.\n\nToukoja tehtiin nyt Karmalassa kiireellä, sillä kevät oli äkkiä\nmuuttunut kesäksi, ja isäntä oli pian itsekin töissä mukana.\nKirkonloukkauksen oli Oinaalan majuri jo selvittänyt papille, joka oli\naatelisherrasta riippuvainen ja joka kernaasti otti rahalahjan\nkirkonkassaansa. Siitä asiasta ei Karmalassakaan enää mitään puhuttu,\n-- kaikki huomasivat Esan tekoaan katuvan. Töistä neuvotteli hän\nedelleen emännän ja Aaron kanssa ja jakeli ohjeita rengeilleen ja\nrakuunoilleen. Mutta kaiken sen varrella hän vaani tilaisuutta\npäästäkseen puheisiin Marjan kanssa, koettaen salavihkaa tutkia tämän\nhänen morsiamekseen määrätyn neitosen kasvojeneleitä. Hän haki niistä\nhakemalla sitä lämpöistä ilmettä, jonka hän vilaukselta oli nähnyt\nkirkonmäellä, mutta hän ei sitä niistä enää löytänyt. Tyttö oli taas\nkuin suljettu kirja, -- saisiko Esa sitä koskaan avatuksi?\n\nEräänä iltana palasi Karmalan väki peltotöistä, ja silloin jättäysi Esa\ntahallaan muusta joukosta taammas Marjan rinnalle kävelemään. Hän\ntahtoi kerrankin päästä ratkaisuun, ja rohkeasti hän virkkoi:\n\n-- Tietänet sinäkin, Marja, että veljesi Jyri, kirjoittaessaan minulle\nKarmalan, toivoi meidän menevän naimisiin.\n\nTyttö punastui tuota äkkikysymystä, mutta arkailematta hän sentään\nkohta kysyi vastaan:\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Ymmärsin Jyrin näin toivovan, vaikkei hän sitä minulle suoraan\nsanonutkaan, valehteli Esa ihan arvelematta, sillä kaiken järjen\nnimessähän hänen toki olisi pitänyt se ymmärtää. -- Jyri toivoi, että\nKarmala säilyisi vanhassa suvussa, sinä äitisi jälkeen sen emäntänä, --\neikö niin?\n\n-- On saattanut Jyri sellaista ajatella, vastasi tyttö, mainitsematta\nveljensä kirjettä. -- Mutta ei hän varmaankaan meille sitä miksikään\nvelvollisuudeksi ajatellut, ei hän tahtonut pakottaa sinua\nvastenmielisiin tai sopimattomiin naimisiin, -- eikä minuakaan.\n\n-- Olisiko se avioliitto sitten meille niin vastenmielinen ja\nsopimaton? kysyi Esa, miltei lämpöä äänessään.\n\n-- Tietänet sen itse paremmin, vastasi Marja. -- Sinä olet sotakapteeni\nja aatelisarvoon ylennetty, minä talonpoikaistyttö. Olisin tietysti\ntielläsi joka askeleellasi.\n\n-- Miksi niin? Olenhan Kamalan isäntä, ja talo tarvitsee emännän.\n\nEsa koetti asettaa kysymyksen mahdollisimman yksinkertaiseksi, mutta\nMarja naurahti:\n\n-- Talo tarvitsee emännän, mutta _sinä_ tarvitset toisenlaisen kuin\nminut. -- Ja vakavampana hän lisäsi: -- Etkä sinä minusta välitäkään,\nvaikka nyt Jyrin mieliksi minua kysyt.\n\n-- Entäpä jos väittäisin välittäväni?\n\n-- Uskottelisit vain... Enkä rupea minä aatelisrouvaksi.\n\nMarjan järkeilevä vastarinta kannusti kuitenkin vain Esaa, joka tunsi\nmielensä oudosti läikähtävän. Hän jo laukaisi:\n\n-- Mutta minäpä en huolikaan koko aateluudesta! Minulla ei ole vielä\nkilpeä eikä aateliskirjaa, -- entäpä jäänkin tänne vain talonpojaksi?\n\nSilloin käänsi Marja silmänsä suurina ja hämmästyneinä Esaan päin, ja\nniissä oli taas tuokion ajan kipene sitä hiilenkimmellystä, joka Esan\noli kirkkomäellä herättänyt. Mutta tuokion vain. Ja melkein ilkkuva\nväre soi tytön äänestä, kun hän nyt huudahti:\n\n-- Olisitpa älytön ja saamaton, jos mokomasta syystä jättäisit\nottamatta vapaamiehen vaakunan ja verovapauden Karmalaan. Ei, siihen et\nainakaan saa minun apuani!\n\nEsan mieli lämpeni yhä siitä keskustelusta. Tuon väittelevän tytön\nhuomasi hän nyt enemmän arvoiseksi kuin hän oli luullutkaan. Kun muu\nväki jo oli ehtinyt pihaan, pysähdytti hän senvuoksi Marjan vielä\nveräjälle ja puhui nyt päättävästi:\n\n-- Jyrin toivomuksen mukaan ja omasta halustani pyydän sinua nyt\nvaimokseni ja Karmalan emännäksi. Saat itse valita: hankinko kilven ja\nrupeatko vapaamiehen rouvaksi, vai jäämmekö tänne talonpoikaisiksi\nisännäksi ja emännäksi.\n\n-- Ja jospa en valitse kumpaakaan?\n\n-- Niin, jos et minua mieheksesi tahdo, hylkäät tietysti kosintani,\nvastasi Esa melkein loukkaantuneena. -- Ehkä on sinulla jo joku toinen,\ntaikka...\n\n-- Taikka...?\n\n-- Sinua pelottaa ehkä se sunnuntainen hurjasteluni, epäilet sen yhä\nuudistuvan?\n\n-- Ei ole toista, vastasi Marja varmasti. -- Ja se hurjailu kai kuuluu\nteikäläisten tapoihin, -- mitenpä niistä pääsisit sinäkään eroon! Sen\nnäin kyllä siellä kirkonmäellä. Eikä Jyri veljeni kai tullut\najatelleeksi, että sotakapteeni ja aatelismies, vertaistensa kanssa\nseurustellessaan, pian kyllästyisi minunlaiseeni \"rouvaan\"... Sinä\nsydäntyisit juomaan veikkojesi kanssa yhä synkemmin ja minullekin\nkävisi elämä karsaaksi...\n\n-- Sekö vain on esteenä, Marja?\n\n-- Sekin riittää.\n\n-- Silloin puhun asiasta äitisi kanssa, lupaan näet osoittaa pelkosi\nperättömäksi. Siihen mennessä odota...\n\n-- Elellään vain ennallaan, hyvähän on näin. -- Sen sanottuaan Marja\nlähti aivan tyynenä astumaan pihalle toisten luo. Mutta vielä hän\nsentään kerran kääntyi Esan päin, varoittaen: -- Mutta se\naateliskilpesi sinun on joka tapauksessa hankittava!\n\nVielä samana iltana keskusteli Esa jauhoaitassa samasta asiasta\nKarmalan vanhan emännän kanssa. Itse oli hän nyt mielestään täysin\nselvillä siitä, että juuri Marjan hän tahtoo vaimokseen, menkööt muut\nasiat, vaakunat ja vertaisten seurat, mihin tahansa. Hänen tunteensa ja\njärkensä sanoi, että hän oli nyt päässyt oikeaan ratkaisuun, -- hän\npyysi emännältä täysin vakavasti Marjaa vaimokseen.\n\nLeena-muorilla olivat epäilykset samat kuin tyttärelläkin, mutta ei hän\nsentään ollut aivan kielteinen. Hänenkin mielestään oli Esan kaikkein\nensiksi joka tapauksessa haettava aateliskirjansa ja hankittava\nKarmalaan verovapaus, -- se oli veroista niin paljon kärsineiden\ntalonpoikain mielestä juuri aateluuden autuus! Sittenpähän nähdään, kun\nEsa näiltä matkoiltaan palaa; sitten puhutaan tarkemmin tuosta\nnaimiskaupasta, jota vanha emäntä tuntui kaikesta huolimatta hiljakseen\ntoivovankin. Ja viipyessään vielä viikon, pari kotosalla tuudittautui\nEsa siihen mieluisaan mielikuvaan, että hän kyllä kerran voittaa näiden\nkotinaisten epäilykset, jotka hän käsitti tuon kirotun vetoratsastuksen\naiheuttamiksi, ja että hänellä on kuin onkin, jahka tästä aikaa kuluu,\nkotona Karmalassa morsian.\n\nEräänä päivänä saapui Oinaalan kartanosta koreapukuinen ratsastaja,\njoka toi Karmalan kapteenille vierailukutsut. Esa sattui itse pihalle,\nja hänelle tuo airut juhlallisesti ilmoitti:\n\n-- Hänen armonsa majuri ja armollinen rouva pyytävät kysyä, voiko\nkapteeni huomenna saapua heidän luokseen pieniin pitoihin.\n\nEsa ymmärsi ne \"pienet pidot\", -- majuri oli tietenkin seuran\npuutteessa ja uusi juopotteluviikko oli kysymyksessä. Sellaisiin\npitoihin hänen ei nyt tehnyt mieli lähteä ja hän pyysi senvuoksi\nkiittää Oinaalan armoja kutsusta.\n\n-- Minä lähden kuitenkin jo huomenna matkalle Turkuun, enkä senvuoksi\nvoi saapua... Parhaat terveiset majurille ja armolliselle rouvalle...\n\nYhtä juhlallisena kuin oli saapunut läksi ratsastaja palaamaan\nkolmipeninkulmaiselle taipaleelleen. Mutta läheisestä maitohuoneesta,\njonka ovi oli auki, kuunteli Marja hiljaa kuin hiiri tuota lyhyttä\nkeskustelua, jonka merkityksen hän luuli oivaltavansa, -- mikäpä Esan\nolisi ollut lykätä tuo Turkuun lähtönsä päivää, paria tuonnemmaksi...!\nHänen kasvoillaan väreili silloin hetken ajan kuuma laine. Ehkäpä oli\nniissä ihailuakin keitova ilme, jonka niiltä kuitenkin pian karkoitti\njärjen ankara, joskin surunvoittoinen päättäväisyys. Ja tyttö varjosti,\novenraosta salaa pihalle katsellessaan, käsivarrellaan silmiään,\nikäänkuin hän olisi niistä pyyhkäissyt kyyneleen. Mutta sitä liikettä\nei kukaan voinut maitohuoneen pimentoon nähdä.\n\n\n\n\nXI. KREIVI PIETARI BRAHE.\n\n\nVanajaveden rannalla, Harvialan kartanon kuistilla, istui Karmalan\nEsa-kapteeni eräänä kesäpäivänä kiikutellen polvellaan entisen\npäällikkönsä ja suosijansa Erik Krusen sekä Agneta-rouvan vanhempaa\npoikaa, parin vuoden ikäistä, vilkasta palleroista. Talon emäntä\npuuhaili siinä viereisessä ryytimaassa hoidellen taimiaan, ja häntä,\nAgneta Hornia, Esa nyt nurkkasilmällä katseli poikaa hypittäessään.\n\nHänen nuorta mieltään aikoinaan hurmannut naisihanne oli koko paljon\nmuuttunut. Agneta oli käynyt varreltaan pyyleväksi, ja hänen kasvojensa\nentinen, alati vaihteleva, nuorekas ilme oli kovettunut ja rasittunut.\nSaksassa vietetyt sotavuodet alituisine retkineen ja majanmuuttoineen\nolivatkin olleet hänelle tuiki rasittavat; siellä sotaleirissä oli jo\nsyntynyt tämä ensimmäinen poikakin, toinen täällä kotona, ja kolmatta\nhän jo ilmeisesti kantoi povensa alla, -- sekin kurssi oli kuluttanut\nnuoren naisen voimia.\n\n-- Tuossa nyt on siis se hemaiseva, vallaton tyttö, jonka silmät olivat\nratsun selästä ilkamoineet ja jonka tukka oli hulmunnut tuulessa! --\nNäin tuumi Esa itsekseen siinä rappusilla istuessaan, eikä hän voinut\npidättää pientä hymyä huuliltaan. -- Taitaapa hän olla kylläkin\ntoimelias emäntä Harvialassa, topakka rouva ja äiti, mutta entisestä\nAgneta-ihanteesta ei tosiaankaan ole paljoa jäljellä! -- Ja Esa päätti\nsiinä hiljaisessa mielessään, että elämäntoveriksi on saatava juuri\nsellainen nainen, joka hyvin vastaa arkielämän vaatimukset, hoitaa\nhyvin taloustoimet, suuret ja pienet; -- hienot, hempeät neidet, koreat\nnimet ja utuiset ihanteet, ne unhottuvat ja särkyvät pian elämän\nkarussa todellisuudessa.\n\n-- No, miten on, kapteeni, joko on emäntä katsottu Karmalaan? kyseli\nrouva ryytimaasta, melkein kuin aavistaen Esan ajatukset. -- Ei vetele\nmaaoloissa poikamiehen suruton elämä.\n\n-- Ei vetele, ja siksi on jo vähin katsottukin, myönsi Esa. --\nToimekkaan emännän tarvitsee Karmala kuten Harvialakin.\n\n-- Se on oikein, kannatti Agneta, joka naisellisella vaistollaan\naikoinaan oli selvästi tajunnut, minkä vaikutuksen hän silloin oli\ntehnyt Esaan, ja nyt taas oivalsi hänen uudet havaintonsa. -- Sieltä\nmaalta se kai rouva otetaan?\n\n-- Sieltä, -- jahka tässä nyt ensiksi nämä muut asiat saadaan\nhoidetuiksi.\n\nEsa oli Turun-matkaltaan poikennut entisen esimiehensä ja hyvän\nystävänsä kartanoon häntä tervehtimään ja samalla kyselemään neuvoja,\nmiten hänen olisi se kilpiasiansa nopeimmin selvitettävä. Silloin oli\nErik Kruse pidättänyt hänet viikoksi vieraakseen Harvialaan, jossa\nkesäiset päivät olivatkin kuluneet hauskasti yhteisistä sotamuistoista\ntarinoitaessa. Kruse oli neuvonut Esaa kääntymään asiassaan suoraan\nSuomen kenraalikuvernöörin, kreivi Pietari Brahen puoleen, joka useiden\nvuosien väliajan jälkeen tänä keväänä oli palannut Suomeen ja asettunut\nperheineen Turun linnaan maan hallintoa hoitamaan. Hänen oli, entisten\nsotatoveriensa suosituksiin turvautumalla, päästävä itsensä kreivin\npuheille ja hänelle esitettävä asiansa. Tätä varten olikin Esan nyt\ntaas huomenna lähdettävä viihtyisästä vierailutalosta jatkamaan\nmatkaansa.\n\nHetken kuluttua tuli siihen kuistille talon isäntä itse, Erik-herra,\npieni huolen ilme kasvoillaan.\n\n-- Esa, meistä tuleekin nyt matkatoverit, sillä tästä täytynee nyt\nminunkin lähteä Turkuun, kertoi Kruse hiukan pohteissaan äsken\nsaamistaan postiviesteistä.\n\n-- Mitä sinne, singautti rouva kiivaasti kukkasmaasta, nousten samassa\nhänkin kuistille. -- Täällähän ovat kesätyötkin kesken.\n\n-- Ei auta, on tullut sellainen kutsu Turusta, kertoi Kruse, nyt\nrouvansa puoleen kääntyen. -- Meidät on haastettu sinne sukulaishäihin.\n\n-- Minä en lähde mihinkään, vakuutti rouva heti hieman punastuen. -- Ja\nkenenkä häihin nyt kesäsydännä olisi pakko lähteä?\n\n-- Presidentti Jöns Kurjen.\n\nRouva löi käsiään yhteen, huudahtaen ihmeissään:\n\n-- Vai tuli siitä avioliitosta sittenkin tosi! Ukkohan on yli\nkuudenkymmenen, jospa ei ole Kristiinakaan mikään tyttöletukka. Niistä\nhäistä tulee kai siis suuret juhlat, joihin en nyt minä pääse.\n\n-- Siksi täytynee minun lähteä yksin, toisti Kruse äänellä, josta ei\nsaanut selvää, oliko häämatka hänelle mieluinen vaiko vastenmielinen.\n-- Ne on ylhäiset sukupidot, niistä ei voi Harviala olla poissa.\n\n-- Ei kai, myönsi rouvakin hiukan alakuloisena, sillä mieli olisi\nhänelläkin sinne tehnyt. -- Mene sinä, Erik, minunkin puolestani. Ja\nsamallahan voit olla siellä avuksi Karmalan kapteenille. Mutta älä\nviivy kauan, täällä kaivataan isäntää ja -- isää.\n\nSiitä asti kuin Torsten Ståhlhandsken leski Kristiina Horn kolmisen\nvuotta sitten oli palannut Suomeen, oli oireista päätetty ja huhuna\nkerrottu, että Turun hovioikeuden iäkäs presidentti, rikas ja ylhäinen\nJuho Kurki, oli tavoitellut Kristiina-rouvaa kolmanneksi puolisokseen.\nVälillä olivat ne huhut tosin vaimenneet, mutta nyt ne siis kuitenkin\nolivat toteutumassa, -- häihinkutsu oli lähetetty laajalle suvulle\nympäri Suomen. Tulossa oli kaikesta päättäen todella Turun oloissa\nmerkkitilaisuus, sillä noiden kahden vanhan vallassuvun lukuisain\nhaarojen edustajat tahtoivat varmaankin kaikki olla saapuvilla näissä\nhäissä. Toisissa oloissa olisi Agneta, Kristiina Hornin läheisenä\nsukulaisena, ollut ensimmäisenä häämatkalla, -- nyt hän vain huokaisten\nrupesi miestään matkalle varustamaan.\n\nYhdessä ratsastivat siis eversti ja kapteeni nyt rakuunoineen Hämeen\nvanhaa valtatietä Turkuun. Esalle se oli mieluinen asiainkäänne, kun\nhän näin sai vaikutusvaltaisen apumiehen mukaansa. Vaikka hän Turussa\nsaattoikin ainoastaan syrjästä seurata noita suurenmoisia hääpitoja,\njotka nyt panivat koko Aurajoen kaupungin jalkeille ja joissa suurin\nosa Suomen kaikista vallassuvuista oli vieraina, niin pääsihän hänkin\ntoki näkemään tuota komeutta. Tuomiokirkossa sai hän siten muun yleisön\njoukossa katsella ja kuunnella vihkiäismenoja, jotka itse piispa\ntoimitti, ja Kurjen uljaan kivitalon edustalla sai hän huutaa \"ulos\nmorsianta\". Mutta sillaikaa kuin eversti Kruse sitten kulki\nsukukesteistä toisiin, joita pidettiin häitten yhteydessä ja joihin\nrunsas viikko vierähti, pääsi Esa uudistamaan vanhaa tuttavuuttaan\nTurun kaupungin ja varsinkin sen kapakkain kanssa, sekä uudistamaan\ntuttavuuttaan myöskin niiden monien sotaveikkojen kanssa, joita hän nyt\nsiellä tapasi ja joiden seurassa päivät -- ja yötkin -- remseästi\nkuluivat.\n\nVasta nyt, kesällä ja syyspuoleen 1649, palailivat näet monet Saksan\nsodassa olleista sotureista, sekä upseerit että sotamiehetkin, kotiin\nSuomeen; näihin asti oli siellä sotatiloilla yhä pidetty koko paljon\nRuotsin väkeä valloitusten ja rauhanehtojen takuuna. Palanneet soturit,\njotka toivat leirielämän repäisevät elintavat ja juomatavat mukanaan\nSuomeen, viipyivät tavallisesti muutamia viikkoja Turussa soukentamassa\nsodasta tuotua rahamassiaan, ennenkuin painuivat kotoisen maaseutunsa\nhiljaisuuteen. Ja niiden seurassa soukenteli nyt Esakin, taas\nsotilaselämän iloista halukkaasti nauttien, reilusti sitä aikoinaan\npaksua kukkaroaan, jossa hän viime talvena oli tuonut sotatukaatteja\nSaksasta.\n\nEräänä päivänä -- kesä oli jo vierähtämässä syksyyn -- oli Kruse\nvihdoin vapaa pitkällisistä häävierailuistaan, ja hän tarjoutui nyt\nseuraamaan Esaa kreivi Brahen luo Turun linnaan, niinkuin he jo\naikaisemmin olivat sopineet. Esalta olivat noissa sotaveikkojen\nhumuissa kaikki vakavammat asiat miltei unhottuneet, nyt hänen oli\nvihdoin pakko ruveta hoitamaan sitä tehtävää, jota varten hän oli\nkaukaa Sisä-Suomesta lähtenyt matkalle.\n\nNiinpä he muutamana aamuna everstin kanssa istuivat kreivin\nodotushuoneessa Turun linnassa, joka taas oli ylimaaherraa varten\nkorjattu ja puhdistettu. Sillä kreivi Brahe rakasti pitää komeaa hovia;\nnytkin oli hänellä Turun linnassa ympärillään virkamiehiä ja\npalvelijoita laumoittain, oli omat henkivartijansa, omat papit ja\nparturitkin, ja siellä nyt Suomen ylimysluokka taas mielellään\nlekotteli hovinpaisteessa, johon sillä ei muuten Suomessa ollut\ntilaisuutta. Linnan saleissa ja käytävillä liikkui nytkin ylhäisiä,\nkultahelaisia herroja ja samettihameisia vallasnaisia sipsutellen\nsileillä lattioilla.\n\nErik Kruse oli Pietari Brahen tuttava jo nuoruutensa ajoilta\nTukholmasta, ja olihan kreivi ollut hänen ja Agnetan näissäkin.\nKrusella oli siis kylläkin edellytyksiä Esan suosittelijaksi, mutta\naivan varma hän ei kuitenkaan ollut tämän kilpiasian nopeasta\nsuoriutumisesta. Sillä näitä asioita oli nyt Ruotsin valtakunnassa\nvireillä tuhottoman paljon. Sekä kotimaassa että Saksan sotatanterilla\noli näet aatelisarvoja jaeltu väljällä kädellä, ja vaikka kuningatar\nolikin aina aulis allekirjoittamaan hänelle esitetyt aateliskirjat\nniitä katsomatta ja kuinka paljon hyvänsä, niin pidätettiin tätä tulvaa\nilmeisesti jonkinverran asianomaisissa kanslioissa. Varsinkin oli\nsyrjäseutujen nousukkaiden hidasta saada vaakunansa vahvistetuksi,\nellei heillä ollut jotakin mahtavaa suosittajaa. Ja Pietari Brahe,\njolle Kruse jo oli ilmoittanut nuoren ystävänsä asian, oli näissä\nasioissa hiukan oikullinen. He saivat muiden asiamiesten ohessa odottaa\nkauan. Kreivin työhuoneesta palasi erilaisia asiakkaita, sotilaita,\nporvareita, talonpoikaislähetystöjäkin, sillä tuo tarmokas,\nselväjärkinen ylimys oli taas, heti Suomeen tultuaan, keskittänyt maan\nkaikki asiat omaan hallintoonsa, omistaen niille kaikille huomiota\nja niitä kaikkia itse ratkaisten. Näkipä Esa siten entisen\nprofessorinsakin Turun akatemiasta, sen nykyisen rehtorin Enevaldus\nSvenoniuksen astuvan sieltä kreivin työhuoneesta, kintereillään\nprofessori Martinus Stodius, -- astuvan punakkoina ja pohteissaan,\nläsnäolevain katseiden heitä uteliaasti seuratessa.\n\n-- Mikähän asia on tuonut vanhat professoritkin tänne kreivin luo\nkumartelemaan, ihmetteli Esa herrojen poistuttua. -- Tuntuupa melkein,\nkuin olisi rehtori saanut siellä tukkapöllyä.\n\n-- Niin, heillä on todella vakava asia selvitettävänään, kertoi Kruse,\njoka seurustellessaan äskeisissä hääpidoissa turkulaisten kanssa oli\nkuullut yhtä ja toista päivän tapahtumista ja juoruista. -- Rehtori on\nsyyttänyt virkaveljeään noituudesta.\n\n-- Noituudesta, korkeasti oppinutta professoria!\n\n-- Taikka seuranpidosta paholaisen kanssa. Siinä on Martti-herra\nkuulemma jo ollut hyvin lujilla, sitä vailla taisi kerran olla, ettei\nhäneltä viety sekä virka että vapaus.\n\n-- Mutta nyt oli Stodius sentään verrattain rauhallisen näköinen,\nhuomautti Esa.\n\n-- Niin, hän lienee nyt asiassaan päässyt paremmalle puolelle, tiesi\nKruse. -- Kerrotaan näet kreivi Brahen, joka on akatemian kansleri ja\njonka käsiin asia siten lopullisesti joutui, asettuneen syytetyn\nprofessorin puolelle, leimaten koko tuon noitajutun turhanaikaiseksi ja\naiheettomaksi juoruksi. Kreivi on selvä ja valistunut herra, ja\nkentiespä hän nyt onkin nuhdellut rehtoria rettelöimisestä ja\nvirkaveljensä vainoamisesta -- Svenonius oli todella tukistetun\nnäköinen.\n\nUusi asiakas kutsuttiin taas sisään, ja tuokion kuluttua rupesi\nkansliahuoneesta kuulumaan kovaa, kiukkuista puhetta. Kreivin ääni\nkajahti sieltä vihaisena odotushuoneeseen asti, ja Esaa rupesi jo\npelottamaan, että kreivi on tänään tuikealla tuulella, jolloin hän\nvoisi Esankin asian kuitata perin lyhyesti ja nolosti. Mutta Kruse\nrauhoitti häntä, kertoen sisään menneen virkamiehen jo ennenkin kreiviä\nkiukustuttaneen, -- sille hän epäilemättä nytkin on noin vihainen.\n\n-- Mikä se semmoinen virkamies on? uteli Esa.\n\n-- Onpahan eräs Ruotsin rahaviraston määräämä tarkastusviskaali, joka\nmonien tehtyjen valitusten johdosta on asetettu tutkimaan verotuksessa\ntapahtuneita väärinkäytöksiä, petollisten voutien ja alustalaisiaan\nkiskovien aatelisherrain rötöksiä varsinkin Itä-Suomessa. Tunnen\nmiehen, se on Kröell niminen viipurilainen, -- hän syyttää kaikkia.\n\n-- Mutta eikö niissä syytöksissä sieltäpäin sitten ole perää? ihmetteli\nEsa, joka omalta paikkakunnaltaan tiesi talonpoikain verovalitukset\nusein hyvinkin perällisiksi.\n\n-- On kaiketi, ja sehän se juuri kreiviä kiusaakin, selitti Kruse. --\nHän ei tahtoisi uskoa epäkohtia niin räikeiksi. Varsinkin kun hänellä\naatelismiehistä yleensä on korkea käsitys, ei hän uskoisi näiden\nantautuneen tunnottomasti väestöä rasittamaan. Ovathan Samuel Kröellin\ntarkastuskertomusten johdosta Itä-Suomen veromiehet vuorostaan tehneet\nvastasyytöksiä, ja viskaali on monesti ollut ahtaalla. Mutta tämä\nkuuluu osaavan aika hyvin todistaa väitteensä, eikä kreivi ole\nniinollen voinut ryhtyä sellaisiin rankaisutoimenpiteisiin, joita\nViipurin maaherra on Kröellille vaatinut. Kerran oli viskaali kyllä jo\nvangittunakin, mutta kreivin käskystä hän on taas vapaana ja virassaan.\n\n-- Miksi hiidessä kreivi sitten noin ärjyy? kummasteli Esa edelleen\nlevottomana.\n\n-- Mene tiedä, -- ehkä tahtoo kreivi varoittaa häntä yllyttämästä\nrahvasta aatelistoa vastaan. Mutta totuuden perille kuuluu Pietari\nBrahe vakavasti pyrkivän tässäkin asiassa, vaikka se onkin hänelle\nkiusallinen.\n\nKröellin jälkeen, joka pystypäisenä ja varmana astui ulos kreivin\nhuoneesta, oli vihdoin Esan vuoro päästä sinne. Vähän arkaillen astui\nhän ison työpöydän ääreen, jonka edessä Suomen kenraalikuvernööri\nlepäsi kenollaan nojatuolissaan, sillaikaa kuin Erik Kruse, jota hän\noli tuttavana tervehtinyt, lyhyesti esitti hänelle Esan asian.\n\nPietari Brahe oli näihin aikoihin jo lähes viidenkymmenen vuoden\niässä, mutta hän näytti paljon nuoremmalta. Pienestä, pyylevästä\nlihavuudestaan huolimatta oli hän ketterä ja liikkuva mies, jonka iho\noli terve ja nuorekas, viikset pienet kuin keikarilla ja vaalea tukka\nvielä vallan kulumaton. Hänen silmänsä seurasivat vilkkaina ja viisaina\nKrusen esitystä, jonka puolitiessä hän jo oli asiasta selvillä.\n\n-- Vai uusi aateliskilpi taas, virkahti hän. -- Näitä uusia vapaamiehiä\nnousee jo Suomeenkin liian paljon. -- Kreivi puhui nyt tyynellä\näänellä, jossa ei ollut merkkiäkään äskeisestä äkäisyydestä. -- Niin,\ntietysti palkinnoksi ansioista, mutta niistäkään ei aina ole selvyyttä.\nEikähän täällä kohta tiedetä, kuka oikein verot maksaa, kun alituisesti\nsyntyy vapaatiloja!\n\nKreivi mietti hetkisen ääneti siinä istuessaan. Hän älysi noiden uusien\naatelisarvojen runsaan jakelun vieneen hänet itsensä eräänlaiseen\nristiriitaan. Hän puolsi kyllä tosikuntoa palkittavaksi, tahtoi\nkorottaa aatelisiksi maan muita etevämmät miehet, niin että\nylimyssääty, jota hän piti valtakunnan selkärankana ja samalla sen\nsuolana, todella lahjoiltaan ja siveelliseltä kunnoltaan olisi muita\nsäätyjä jalompi. Mutta ylimaaherrana häntä oli ruvennut arveluttamaan\nnousukasaatelin nopea kasvaminen. Se useinkaan ei vastannut tälle\nsäädylle kuuluvia korkeita velvoituksia, ja se kieltämättä köyhdytti\nmaata sekä suoraan että epäsuorasti...\n\nÄkkiä käännähti kreivi Esan puoleen, katsoi häntä terävästi silmiin ja\nkysyi:\n\n-- Minkä tapauksen johdosta sinut siellä sotatantereella julistettiin\naatelissäätyyn ylennettäväksi?\n\n-- Pragin valloituksen johdosta, vastasi Esa lyhyesti.\n\n-- Vai Pragin valloituksen, olit siis siellä mukana, innostui kreivi.\n-- Se oli uljas teko, sitä täältä kaukaakin ihailin. Ja sinäkö johdit\nsitä suomalaista komppaniaa, joka ensimmäisten joukossa ryntäsi\nkaupunkiin?\n\nEsa ei ehtinyt vastaamaan, sillä nyt kiirehti Kruse ystäväänsä\nkehumaan:\n\n-- Sen hän teki ja kunnostautui sitäpaitsi siellä vielä Moldaun\nsillalla...\n\n-- Hyvä, virkkoi Brahe, pitäen katseensa yhä Esaan kohdistettuna. -- Ja\nkuka sinulle siitä palkinnoksi lupasi aatelisarvon?\n\n-- Ylipäällikkö itse, perintöruhtinas...\n\n-- Silloinhan se on sitoumus, joka valtion on heti täytettävä, virkkoi\nBrahe ratkaisevasti. -- Puollan mielelläni tosikunnon palkitsemista, ja\nsinä olet kunnolla taistellut. Nuorenahan olet kapteeniksikin ylennyt.\n\nKreivi viittasi kirjurilleen, joka siinä paikassa rupesi panemaan\npaperille Esan asiaan kuuluvia seikkoja. Mutta itse hän jälleen kävi\nomaa maailmankatsomustaan Kruselle esittämään.\n\n-- Näetkös, tässäkin maassa on siihen suuntaan käyvää mielipidettä,\nettä muka säätyerotus olisi miedonnettava ellei poistettava, että\nyhteinen kansa, joka maksaa valtiolle verot, olisi kuninkaan alamaisina\ntehtävä miltei samanarvoiseksi kuin aatelisto... Tuolla äskeisellä\nasiamiehelläkin on senkaltaisia oppeja, mutta ne ovat vaarallisia\noppeja. Sillä ylimysluokkaan täytyy valtion nojautua, muu, alempi kansa\non oikeastaan vain kuninkaan välillisiä alamaisia... Mutta silloin\nonkin jokaisen aateliskilpeä kantavan todella oltava esikuvana\nalustalaisilleen ja yhteiselle kansalle, sen on osoitettava todellista\nkuntoa ja jaloutta. Tämä nuori kapteeni...\n\n-- Esaias Mikonpoika Silta, ehätti Kruse lisäämään, kun ei kreivi heti\nhänen nimeään muistanut.\n\n-- Niin, papinpoika Rautalammen kappelista, kyllä muistan. Hän on\ntoivoakseni juuri niitä miehiä, joita voimme hyvällä omallatunnolla\nsuositella vapaamiehiksi. Panemme asiasi heti vireille, lisäsi kreivi\nhyväntahtoisesti Esalle, kysäisten vielä:\n\n-- Entä kilpikuvasi?\n\n-- Sillan pää, vastasi Esa, joka hummaustensa ohessa Turussa sentään\noli nuo vaakuna-asiat selvittänyt.\n\n-- Moldaun sillan muistoksi, hymähti kreivi.\n\n-- Ja isäni nimi oli Silta, lisäsi Esa, jo reipastuneena äskeisestä\njännityksestään.\n\n-- Aivan oikein. Ja uusi nimesi?\n\n-- Haavoituin vaikeasti eräässä taistelussa Egerin linnan läheistössä,\nsiitä olen ottanut nimen Eggerfelt.\n\n-- Sopii kyllä, kirjoita se paperiisi, kehoitti kreivi sihteeriään.\n\nEsa ja hänen suosittelijansa olivat jo valmiit lähtemään, ja he\nrupesivat, kiitollisina asiansa hyvästä suoriutumisesta, kumartamaan\nhyvästiksi. Mutta kreivi viittasi heitä vielä viipymään, ja virkkoi,\nnousten, jäseniään venyttämään, tuttavallisesti Kruselle:\n\n-- Vielä asia, -- hyväpä kun sinut tapasin, Erik. Meidän on taas\nlähdettävä tarkastusmatkalle tähän laajaan maahan; siellä näyttää\nSuomen eri osissa jälleen olevan monta asiaa vinossa ja tahdomme niistä\nitse ottaa tarkemman selon. Mutta haluan mukaani pari Suomen\nvapaamiestä, jotka tuntevat seudut ja joiden arvosteluun voin luottaa,\n-- lähdetkö mukaani, Erik Jesperinpoika, pitkälle retkelle?\n\nSe äkkikysymys ja tarjous tuli Kruselle tällä kertaa hyvin\nkiusallisena. Häntähän tarvittiin nyt kotona Harvialassa; hän muisti\nAgnetan viimeiset varoitukset. Hämillään hän senvuoksi rupesi, kreivin\nluottamuksesta kiittäen, sopertamaan jotakin tulossa olevista\nperhetapauksista...\n\n-- Vai lisääntyy taas perhe, hymähti kreivi hyväntuulisena. -- Mutta\nnaisväkihän ne asiat hoitaa... No, jos retki nyt on sinulle hankala,\nniin täytyy hankkia toinen... Tässähän on toverisikin, kapteeni, ehkei\nhänellä ole perhevaikeuksia?\n\n-- Ei ole, naurahti Esa. -- Olen naimaton.\n\n-- Ei sekään kauan sovi maalaisaateliselle, virkahti Brahe. -- Mutta\ntähän tehtävään se sopii, -- miten tuntenet maata ja kansaa?\n\nIloisena kun itse vapautui tarjotusta tehtävästä, rupesi eversti\nnyt mitä lämpimimmin suosittamaan Esaa kreivin saattomieheksi\ntarkastusmatkalle. Ja kun kreivi ymmärsi Esan tuntevan juuri\nSisä-Suomen oloja ja kuuli hänen opiskelleen yliopistossakin, innostui\nhän yhä enemmän tähän omaan keksintöönsä.\n\n-- Sovittu asia, seuraat siis meitä, puolisoani ja minua, tuolle\nmatkalle, puhui hän Esalle jo tuttavallisemmin. -- Lähdemme ehkä vasta\nmyöhemmin syksyllä, kenties vasta ensi kelillä, mutta sinä voit jo heti\nmuuttaa palvelukseeni tänne linnaan. Tarvitsen henkivartioilleni uuden\npäällikön, sillä nykyisen luutnanttini, joka ei osaa suomenkieltä, minä\nlähetän kotiin Visingsborgiin.\n\nEsa kumarsi kaikkeen suostuvaisena, ja nyt kreivi vihdoin laski heidät\nmenemään, ottaakseen vastaan taas uusia, odottavia asiamiehiä. Esaa\nhyvästellessään hän vielä virkkoi:\n\n-- Ennen lähtöämme on aateliskirjasi kyllä jo täällä.\n\nYhtäkkiä oli Esasta siis tullut kreivi Pietari Brahen henkivartiain\npäällikkö ja hänen saattomiehensä alkavalla tarkastusmatkalla, -- se\npikakäänne pani nuoren miehen ajatukset vähän pyörimään, kun hän\nsateisessa syyssäässä palasi eversti Krusen rinnalla linnasta\nkaupunkiin. Oikeastaanhan olisi hänenkin ollut kiirehdittävä kotiinsa\nKarmalaan, isännäntehtäviinsä, ja olihan siellä hänellä nyt muitakin\ntehtäviä: naimiskauppa Marjan kanssa olisi ollut saatava selväksi ja\nlyödyksi lukkoon. Siinäkin asiassa tuli siis nyt uusi lykkäys, sillä\nkreivin retkiin menee varmaankin talvikausi. Vakaviksi nuo mietteet\nsiis vetivät Esan mielen, eikä hänestä nyt ollut paljonkaan\nseuramieheksi eversti Kruselle, joka hetken kuluttua poikkesikin omille\nteilleen.\n\n-- Mutta huolet hiiteen! päätteli Esa jo tuokion kuluttua Turun sillan\nylitse asuntoonsa ratsastaessaan. -- Kunniaksi se on minulle tämä\nkreivin tarjous, kaikki muut tehtävät odottakoot!\n\nEsa oli jo tottunut siihen, että häntä maailma viskeli hänen\nomasta tahdostaan riippumatta, ja tottunut rentonaan heittäytymään\nsen viskeltäväksi. Viskelköönpä siis nytkin, -- hän oli valmis\nheti muuttamaan Turun linnaan! Ja hän lähti nyt vain eräästä\nporvaristalosta, jossa hän tiesi sisäsuomalaisten Turussa käydessään\nolevan majamiehinä, tiedustelemaan jotakin sysikorpelaista tai muuta\nPäijänteen matkamiestä, joka veisi kotiin Karmalaan hänen terveisensä,\nettä hän nyt jääkin talvikaudeksi viipymään kreivi Brahen asioilla.\n\n\n\n\nXII. TARKASTUSMATKALLA.\n\n\nHelmikuun alkupäivinä 1650 oli Savon rahvasta läheltä ja kaukaa\nkeräytynyt Suursavon eli Mikkelin kirkolle vastaanottamaan maan\nkenraalikuvernööriä, jonka tiedettiin sinne saapuvan. Kaikki tahtoivat\nnähdä vanhastaan kuuluisan maanvaarin, ja monella oli hänelle\nvalituksia ja anomuksia esitettävänä.\n\nEräänä kirsikylmänä iltana, jolloin kuukin kuumotti kuin pakkasharson\nläpi, saapui vihdoin kreivin pitkä rekiraito, ruveten purkamaan\nturkiskääröjään pappilaan ja sen lähitaloihin. Ja seuraavana aamuna\nseisoi kreivi Brahe itse päivän valjetessa papin peräkamarin puoleksi\njäätyneen, pienen ikkunan ääressä katsellen kylänraitille, missä\ntungeksi suksimiehiä, hevosmiehiä ja poromiehiä kuin parhailla\nmarkkinoilla.\n\n-- Kaikki nuo pyrkivät tänne valittamaan, arvaili kreivi siinä\npukeutumistaan viimeistellessään. -- Eivätkä olekaan täällä asiat nyt\nhyvinpäin, ne ovat paljon huonommat kuin viime kerralla Suomea\nkierrellessäni.\n\nKreivi Brahe oli jo tähän mennessä tehnyt pitkän kiertomatkan. Hän oli,\nensi kelillä Turusta lähdettyään, matkustanut eteläisen Hämeen ja\nUudenmaan halki Viipuriin ja Käkisalmeen saakka, pitäen kaikkialla\npitkiä tutkintokäräjiä, mutta varsinkin Itä-Suomen uusissa pitäjissä,\njoista kaukaisimmat olivat vasta kolmisenkymmentä vuotta kuuluneet\nRuotsin valtakuntaan ja joissa olot vielä olivat sangen sekavat.\nSurukseen hän oli todennut, että viskaali Samuel Kröellin antamissa\nsyytöskuvauksissa, joita hän itse Turussa oli epäillyt, oli liiankin\npaljon perää. Virkamiehet sortivat kansaa, voudit kiskoivat liikaveroja\nomiin pusseihinsa, ja lainlukijat möivät tuomioita enimmän tarjoavalle,\njoten oikeusjutun voitti se, ken antoi suurimman lahjuksen. Missä\nkreivi oli tullut epäkohdista vakuutetuksi, siellä hän teki kaikkensa\nsaadakseen aikaan parannuksia; hän oli armotta erottanut vouteja ja\ntoisille antanut ankaria nuhteita, mutta vaikka kansa olikin häntä\nsiitä kiittänyt, epäili hän itse parannustensa tehokkuutta. Enin häntä\nkuitenkin vaivasi se havaintonsa, että aateliset läänitysmiehet\ntodellakin tunnottomasti rasittivat ja kiskoivat talonpoikaisia\nalustalaisiaan, saattaen nämä monesti aivan epätoivoon. Juuri heidän,\nvapaamiesten, oli pääsyy siihen, etteivät ne taloudelliset parannukset,\njoihin kreivi edellisellä hallintokaudellaan oli ryhtynyt, olleet\npäässeet kantamaan hedelmiä ja että köyhyys maassa yhä vain lisääntyi\nrauhan palattuakin.\n\nSiitä oli kreivi matkallaan jaellut aatelisille tilanomistajille\nankaroita nuhteita osoittaen heille, kuinka arveluttava vaara tämän\nelämöimisen kautta uhkasi itseään ylimysluokkaakin. Ja tässä mielessä\noli hän nyt Savossakin heti ensi päiväksi kutsunut vastaanottamaan\nsaapuneet seudun aatelisherrat puheilleen antaakseen heille isälliset\nvaroituksensa.\n\nPappilan isoon tupaan oli näitä vallasvieraita jo useita saapunut, kun\nkenraalikuvernööri lopetti pukeutumisensa ja astui sinne. Siellä\nPietari Brahe nyt ensiksi heitä ystävällisesti tervehti, pitäen\ntuttavallisena säätyveljenä hetken heille seuraa ja tarinoittaen sekä\nvanhempia että vastaleivottuja vapaamiehiä. Mutta pian siirtyi hän\npuhumaan Savostakin saapuneista talonpoikain valituksista, joita herrat\ntietysti väittivät perättömiksi. Kreivi Brahe jatkoi kuitenkin\nkiristyvää juttuaan heidän väitteistään välittämättä:\n\n-- Olen itse matkani varrella tutkinut monta tapausta ja tutkin niitä\ntaas täälläkin, -- valitettavasti olen tavannut teikäläisissä liiankin\npaljon syytä ja syntiä.\n\nJa kreivin ääneen tuli terästä, kun hän sitten kävi vieraitaan\nnuhtelemaan:\n\n-- Mitä jalosukuisia te olette, jotka käytätte asemaanne\nköyhdyttääksenne sekä alustalaisianne että kruunua ja siten valatte\nvettä niiden myllyyn, jotka tahtovat riistää ylimysluokalta sen\netuoikeudet. Teidänhän pitäisi täällä olla hyvänä esikuvana sekä\nvoudeille että yhteiselle kansalle ja seistä sen yläpuolella. Nyt te\nkilpailette halpasukuisten kanssa itsekkyydessä ja raakuudessa.\nKavahtakaa itseänne ja painakaa varoitukseni vakavasti mieleenne,\nmuuten käyn asiaan käsiksi niin, että kilpenne heilahtelevat.\n\nPitempäänkin jyrisi kreivi Pietari näin Savon vapaaherroille, koettaen\nsamalla istuttaa heihin omaa, ylevää käsitystään aatelisten asemasta ja\nvelvollisuudesta. Mutta hän oivalsi kyllä, kun vieraat vihdoin olivat\nmenneet ja hän kävi murkinoimaan oman seurueensa kanssa, että pelkät\nsanat lankeavat helposti tien oheen, ellei niiden noudattamista\nvalvota.\n\nSiinä istui kreivin pöydässä hänen saattomiestensä joukossa nyt\nEsa-kapteenikin, äsken aateloitu Eggerfelt, ja hänen puoleensa kääntyen\nPietari Brahe, jatkaen vielä äskeistä ajatuksenkulkuaan, nyt virkkoi:\n\n-- Muistapas sanani sinäkin, nuorin aatelismiehistä, kun käyt\nhallitsemaan tilojasi ja alustalaisiasi, muista ne heti alusta!\n\n-- Eiväthän liene minun alustalaiseni vielä ehtineet tänne valittamaan,\nvastasi Esa hiukan leikkisästi.\n\n-- Ei, kilpesi on vielä liian uusi, alustalaisesi aivan verekset,\nmyönsi kreivi. -- Mitä ne sanoivat talonpojat siellä Sysikorven\nsalolla, kun kuulivat, että sinä yhtäkkiä olet muuttunut heidän\nvertaisestaan heidän herrakseen?\n\n-- En tiedä, ovatko he sitä vielä kuulletkaan, epäili Esa.\n\n-- Kuinka et tiedä?\n\n-- Enhän ole kilven saatuani vielä käynyt kotitiloillani, selitti nyt\nEsa. Aateliskirjansa hän oli kreivin suosituksesta kyllä saanut ja\nsiitä hän oli todennut, että nekin lisätilat, jotka Plootu-Mikkelin\nperintönä olivat liittyneet Karmalaan, nyt kuuluivat hänelle\nverottomina sekä niiden talonpojat verovelvollisina. Mutta mihinkään\ntoimenpiteeseen ei hän ollut vielä tämän hänelle onnellisen ratkaisun\njohdosta ehtinyt ryhtyä.\n\n-- Se on totta, myönsi kreivi. -- Vastahan matkalle lähtiessämme sait\nvaakunasi. Kuka siellä nyt sinun puolestasi on järjestänyt asiat?\n\n-- Ei niitä ole järjestetty ollenkaan, kaikk on siellä vielä samalla\nkannalla kuin Karmalan ollessa verotilana, kertoi Esa. -- En ole\nkotitalostani saanut mitään tietojakaan pitkiin aikoihin.\n\n-- Sehän on vahinko, virkahti kreivi, siirtyen jo, ateriansa\nlopetettuaan, makuukamariinsa, jossa hänen työpöytänsä oli. Siellä oli\nseinälle levitetty kartta, jonka hän oli laadituttanut itselleen\nmatkasuunnitelmakseen ja johon hänen kulkemansa ja vielä kuljettavansa\ntaival ympäristöineen oli piirretty. Sitä hän taas kävi tarkastamaan,\nja siitä hän Esalle puhui:\n\n-- Mutta täältähän ei matka ole pitkä Sysikorpeen. Poikkeisinpa itse\nmielelläni kotiasi katsomaan, mutta siihen ei nyt jää aikaa. Mutta\nsinähän voit helposti täältä ajaa taloasi tervehtimään. Hä? Tahdotko\nkäydä Karmalassasi?\n\n-- Kernaasti kävisin... -- Esa oli tuota kotona käyntiä itsekin\najatellut, vaikka oli arkaillut sitä kreiville esittää. Sinne hänen\nmielensä oikein paloi, eikä ainoastaan tilojaan tarkastaakseen ja\nveroasioita järjestääkseen, vaan kipeämmästäkin kaipuusta. Sillä sekä\nodotusaikanaan Turussa että nyt kreivin mukana kulkiessaan oli hän\nusein lämpimin mielin muistellut, että hänellä nyt kerrankin on kotona\njoku, joka häntä ajattelee, ehkä odottaakin. Hän halusi uudistaa\npuheensa Marjan kanssa ja uskoi varmasti, että tytön kesäiset\nepäilykset jo olivat haihtuneet. Ilomielin hän siis suostui kreivin\ntarjoukseen, viitaten kuitenkin vielä virkatehtäviinsä:\n\n-- Henkivartiat jäävät nyt päällikköä vaille...\n\n-- Kyllä ne sen ajan itse hoitavat tehtävänsä, vakuutti kreivi. --\nMeidän on tietenkin täällä Mikkelissä viivyttävä viikko kuunnellaksemme\nkaikkia noita valituksentekijöitä ja antaaksemme kreivittären levätä.\nToinen viikko menee meillä sitten Olavin linnassa, jonne täältä\nmatkustamme. Tapaat meidät sieltä, joten voit lähteä vaikka heti.\n\nHeti Esa ryhtyikin valmistautumaan matkalle kotipitäjäänsä. Hän hankki\nitselleen reslan ja pitkän kyydin Sysikorpeen asti sekä lähti,\njätettyään kimonsa rakuunain hoitoon, vielä samana päivänä ajamaan\npoikkimaisin Saimaalta Päijänteelle.\n\nSiitä taipaleesta, jota hän nyt kulki, oli hän lapsena kuullut isältään\nja äidiltään paljon tarinoita. Se oli sama taival, jota isävainaja\nkerran nuorena pappina oli ajanut paetessaan äärimmäisessä\nsielunhädässä nuijasodan kauhujen keskitse pois Mikkelin hirmuisesta\ntalonpoikainteloituksesta. Sama tie, jonka varrella olevassa\nmetsäpirtissä äiti oli emonsa kanssa viikkokausia piiloillut Klaus\nFlemingin ryttäreitä. Synkkiä sukumuistoja! Mutta näistä samoista\nmetsätaipaleista oli Esalle lapsena kerrottu vieläkin vanhempia\nsukutarinoita, aina niiltä ajoilta, jolloin täällä riehuivat heimosodat\nja erämaan taistelut. Ne tarinat palasivat nyt elävinä Esan mieleen,\nkun hän siinä reen perällä maata lekotti ja katseli kaunishärmäistä\nmetsää. Näiltä erämaan seikkailijoilta olikin ehkä periytynyt\nseikkailuverta hänenkin suoniinsa...\n\nYöksi ehti Esa Vahvajärven Sillantaipaleelle, joka vieläkin oli\neristetty metsäkylä Savon ja Hämeen rinta-asutusten välillä. Sieltäkin\nhän sukutarinoita muisti. Sieltähän oli ollut kotoisin se hänen\nisoisänsä isä, joka oli ollut väkevän saarnamiehen, Pietari\nSärkilahden, työtoveri. Kunnioituksella katseli Esa näitä esi-isiensä\nraadannan ja taistelujen karuja maita, joilta väliin oli talot poltettu\nraunioiksi ja joista väliin taas oli kostohiihdolle lähdetty. Mutta\nkyläläisille, jotka hän tiesi etäisiksi heimolaisikseen, ei hän\nmaininnut mitään näistä muisteluksistaan eikä sukulaisuudestaan. Heidän\nsilmissään hän oli vieras, aatelinen sotaherra, jonka talonpoikaista\njuurta ei kukaan tuntenut, ja sellaisena hän tahtoikin siellä kulkea.\n\nToisena matkapäivänä aukeni vähitellen umpimetsä ja hankien takaa\nvilahtivat esiin tutut vainiot, kylät ja kartanot. Ennen pitkää\nkuumotti taivaanrannalta Mustanahonkin tuttava ylänkö, jonka\njärvenpuoleisella ahteella oli Karmala. Siinähän se jo olikin talo\nharmajana ja matalana kuin ennenkin, -- pihalta tervehti Peni\nisäntäänsä haukahtaen tuttavallisesti ja iloisesti.\n\nTuvassa oli vain emäntä kotosalla, häärien siellä totutuissa\nkotitoimissaan. Hän näytti aika lailla vanhentuneen kuluneen\nvuosipuoliskon varrella; selkä oli kumara ja jalatkin jo vähän\ntöpsähtelivät, kun hän kiirehti äkkiä palanneelle isännälle ja hänen\nkyytimiehelleen kantamaan pöytään suuhunpantavaa.\n\n-- Miehet ovat kai ulkotöissä? kyseli Esa turkkiaan riisuessaan.\n\n-- Halkometsässä ovat, pian sieltä palaavat, selitti emäntä, ikäänkuin\nheti rauhoittavasti tiedottaakseen, että hyvin ovat talossa asiat.\n\n-- Aarokinko on siellä? uteli Esa edelleen.\n\n-- Sielläpä tietenkin, aina yhä matkassa...\n\nHeti ja ensiksi olisi Esa tahtonut kysellä talon nuorta tytärtä,\njota hän ei ollut nähnyt pihalla eikä tuvassa. Mutta häntä oli\nkainostuttanut, -- nyt hän vasta laukaisi:\n\n-- Entä Marja, -- ometassako on?\n\nMuori hääri siellä lieden luona, hänen vastauksensa viipyi vähän ja\ntuli sitten vallan surunsekaisella äänellä:\n\n-- Ei ole Marja ometassa, hän ei ole enää koko tässä talossa!\n\nSilloin karahti Esa pystyyn ruokapöydästä, ja hänen äänensä särähti\nkuin pahan aavistuksen särkemänä, kun hän, astuen muorin luo pankon\npuolelle, kolkosti kysyi:\n\n-- Missä siis on Marja? Miksei hän ole kotona Karmalassa?\n\n-- Hän on korjattu täältä pois, viety emännäksi toiseen taloon, selitti\nLeena-muori, kuin itsekin sitä valittaen.\n\n-- Kuinka ja koska? tiukkasi Esa kiihkeästi. -- Pitihän hänen odottaa,\nkunnes palaisin. Miksi hän petti? Miksei hän tahtonut jäädä Karmalaan\nemännäksi?\n\nNäihin Esan moniin kiihkoisiin kysymyksiin tulivat muorin vastaukset\nvasta vähitellen, hitaasti ja surunvoittoisesti. Niistä Esalle asema\nkuitenkin pian kävi selvenemään.\n\nEsan lähdettyä oli Marja ollut puolen kesää vakava ja harvapuheinen,\nnäytti aika-ajoin lähtenyttä kaipaavan, mutta oli taas toisin ajoin\nlevoton ja epävarma... Niin, ne keväiset epäilykset kai häntä edelleen\npainostivat... Ei, ei se Esan viesti viipymisestään kreivin matkassa\nmitään vaikuttanut siihen asiaan. Jo sitä ennen oli Marja eräänä pyhänä\ntavannut kirkolla naapurikylän nuoren miehen ... se on niitä Kelalan\npoikia... Oli ehkä tavannut useampanakin pyhänä. Mitä lienevät siellä\nsupatelleet ja suunnitelleet ... muutamana päivänä souti sitten Kelalan\nisäntä poikineen tänne Karmalaan ja kosi Marjaa miniäkseen... Niin,\nMarja suostui melkein heti ... kihlat olivat ilmeisesti silloin jo\nvalmiiksi sovitut, hän rupesi kohta häitään valmistelemaan. Hän tahtoi\nnäet sen kaiken selväksi, ennenkuin Karmalan isäntä koteutuu... Häät\nvietettiin jo syksyllä ja Marja muutti myötäjäisineen pois Kelalaan.\nYksin jätti Leena-paran tänne tuhertamaan...\n\nMuorin näitä katkonaisesti kertoessa olivat kotiin palanneen isännän\nkasvot synkistymistään synkistyneet. Hän rutisteli siinä naapukkaansa\nja heitti aina sekaan jonkun katkeran kysymyksen:\n\n-- Ettekö neuvoneet tytärtänne, muori, tiesittehän te välimme?\n\n-- Neuvoinkin joskus, kehoitin Marjaa malttamaan mielensä ja\nodottamaan. Mutta hänellä oli oma päänsä ja kiireensä...\n\n-- Oliko hän kiintynyt tuohon uuteen kosijaansa? Siellä Kelalassa on\nkai hyvätkin oltavat?\n\n-- Toimeentultavat, ei kehuttavat, vastasi emäntä huoahtaen. --\nMiniäksi hän taloon joutui, siellä näet isäntä ja emäntä vielä\nelävät ... saattaa mennä monta vuotta, ennenkuin hän siellä emännäksi\npääsee. Parempihan Marjan olisi ollut täällä.\n\n-- Mutta tänne hän ei tahtonut jäädä!\n\n-- Ei, pois kiirehti, ennenkuin aatelinen isäntä saapuu kotiin. --\nEmäntä ei puolustanut tytärtään, mutta ei häntä suoranaisesti\nmoittinutkaan, melkein säälitteli jatkaessaan: -- Eikä se Marjan lähtö\ntäältä tainnut kuitenkaan olla niin aivan helppoa hänellekään.\n\nMiehet palasivat nyt rymyllä halkometsästä ja tuvassa syntyi isäntää\ntervehdittäessä iloinen puheen porina. Ruvettiin tekemään selkoa syksyn\nsadosta, syntyneistä varsoista ja runsaasta muikunsaaliista, ja Esakin\nkoetti innostua kyselemään talonsa asioista. Mutta hänen ajatuksensa\nkuljeskeli omia teitään, hänen mielensä oli masentunut ja murtunut.\nYhtäkkiä leimahti hänessä ankara viha ja hän oli valmis tuota päätä\najamaan Kelalaan, kurittamaan sitä poikaa ja hakemaan Marjansa\ntakaisin. Mutta seuraavana hetkenä hän jo istui nolona seinärahilla ja\nsoimasi itseään siitä, että oli, kauan poissa viipyessään, antanut\nasiain mennä vinoon. Koettipa hän väliin mielessään nauraakin koko\njutulle: no, nythän solmu on auki ja poikki se kytkyt, johon\nJyri-veikon kirje oli hänet sitonut ja joka häntä olikin kiusannut...\nMitäpä hän, suruton seikkailija, välitti yhdestä maalaistytöstä!\n\nMutta hän ei saanut itseään sillä petetyksi. Tuosta kytkyestä, jota hän\naluksi niin oli kammonut, että ratkesi viikoksi juomaan, olikin sitten\nmuodostunut hänelle rakas kahle, johon hän varsinkin matkallaan oli\nkotimietteissään mieltynyt ja jota hän, kaikista vaikeuksista\nvälittämättä, olisi kernaasti kantanut läpi elämänsä. Nyt oli tuo\nviehättävä mielikuva siis sirpaleina. Miksi? Esa oivalsi, että hänen\nunelmansa oli särkynyt maalaistytön hienotunteisuuteen: Marja epäili,\nettä Esa oli kosinut häntä vain velvollisuudentunnosta, ja siksi hän\npakeni... Ei, Marja ei suinkaan ollut häntä kohtaan tuntenut\nvastenmielisyyttä ... ei, hän olisi kyllä ilolla tullut hänen ja\nKarmalan emännäksi. Esa muisti senkin lämpimän hiiloksen, jonka hän\nkerran oli nähnyt Marjan silmissä ja joka hänet, Esankin, oli\nsytyttänyt ... ei, taistelutta ei se tyttö ole lähtenyt Karmalasta...!\nEsa kyseli nyt itseltään, olisiko hän kotiin jäämällä voinut pysyttää\nMarjan kotonaan ja omanaan, vyöllään Karmalan avaimet, kasvoillaan\nonnen ilme? Mutta hänen täytyi vastata siihen kieltävästi. Ei, tuo\nheidän unelmansa oli särkynyt niihin luokkaepäilyksiin ja\nsäätyerotuksiin, joita hän ei voinut muuttaa!\n\nNäitä mietteitään yhä mielessään vatvoen tapasi Esa seuraavana päivänä\nsaunatiellä vanhan Aaron, joka tuli häneltä kyselemään talon vastaista\nhoitoa, kevättöitä, ulkotilain viljelemistä ja varsinkin veroasioita.\nEsa silloin ikäänkuin havahtui kalvavista mietteistään: niin, näitä\nasioita järjestämäänhän hän oli kotiinsa poikennut, nehän nyt olivat\nhoidettavat. Hän tahtoikin niihin nyt kokonaan syventyä ja sitä varten\nvaikka väkisin katkaista alakuloiset ajatuksensa, kitkeä mielestään\nmurtuneen unelmansa muistot. Miltei kuumeisella innolla puuttui hän\nheti niihin nuoren vapaatilansa järjestelyihin, joista Aaro siinä\nhuolekkaana ja hiukan tyytymättömänä puhui:\n\n-- Tänä vuonna ei ole Karmalasta peritty mitään veroja ... milloin\nniitä kannettanee...?\n\n-- Ei niitä peritä enää milloinkaan, selitti Esa hiukan jo ylvästellen.\n-- Karmalahan on nyt aateliskartano niinkuin Oritpää ja Oinaala.\n\n-- Yhy! Entä maksetaanko kappoja papille?\n\n-- Ei niitäkään, ei mitään ulostekoja. Nyt on päinvastoin ruvettava\nniiltä talonpojilta, jotka asuvat alustalaisina Karmalan mailla,\nkantamaan heidän ennen ruunulle maksamansa verot tänne, päätilaan.\nSiitä olisikin heti heille ilmoitus vietävä.\n\n-- Kuka sen vie ... ja kuka sitten kantaa ne verot? kyseli Aaro\numpimielisenä.\n\n-- Niin, pitäisi kai olla talossa vouti. Mutta lähde sinä, Aaro, nyt\naluksi viemään sana verotalonpojille.\n\nMutta Aaro puisteli harmaahapsista päätään ja puhui soinnuttomasti:\n\n-- Ei taida minusta olla siihen. Talonpoikaiseen tapaan olen täällä\nKarmalaa hoidellut ja hoitelen vieläkin, mikäli jaksan. Mutta nuo\nuudet tehtävät ovat minulle vieraat, en voi verovoutina lähteä\nnaapuritaloihin, -- siihen pitää olla toiset metkut ja toiset miehet.\n\nAaro oli nähnyt asiain menon noissa toisissa vallaskartanoissa, jotka\npian olivat joutuneet sotajalalle alustalaistensa, entisten\nnaapuriensa, kanssa eikä se meno häntä miellyttänyt. Ja Esakin ymmärsi\npian vanhan palvelijansa epäilykset ja mielialat. Hän ei ollut itse\najatellut tarpeelliseksi katkaista hyviä välejään talonpoikaisiin\nnaapureihinsa, mutta asiat olivat joka tapauksessa nyt täälläkin\njärjestettävät uusien olosuhteiden mukaan. Vanhaa Aaroa olalle\ntaputtaen hän senvuoksi virkkoi:\n\n-- Olkoon niinkuin tahdot, hoitele sinä vain täällä Karmalaa entiseen\ntapaasi. Nuo uudet tehtävät koetan toistaiseksi hoidattaa ruunun\nverovoudin avulla, -- hän kantakoon, kunnes palaan, Karmalaankin\ntulevat saatavat.\n\nEsa valjastutti hevosen, -- hän iskeytyi nyt yhä kasvavalla innolla\nnäihin järjestelyasioihin. Niitä varten ajoi hän ensiksi Oinaalan\nmajurilta neuvoja kyselemään ja sitten kirkolle voutia puhuttelemaan.\nNäistä toimista hänellä olikin touhua ja huolta koko siksi ajaksi,\nminkä hän saattoi viipyä kotonaan, eikä hän päästänyt mieltään\nhautomaan noita kerta kaikkiaan katkenneita ja karkoittamiaan\nkotiunelmia. Ja ihmeekseen Esa huomasi, että hän, uuden aatelistilansa\nasioita toisten vallastilain malliin järjestäessään ja niiden valtijain\nneuvoja toteuttaessaan, vähitellen rupesi ajattelemaankin heidän\ntapaansa ja arvostelemaan oloja heidän näkökulmaltaan. Aatelisarvon\nmerkitys rupesi hänelle näin tosioloissa yhä selvenemään, ja\nhänen uusi asemansa rupesi hänen tajunnassaan kiteytymään kuin\nluonnostaanlankeavaksi etuoikeudeksi, joka oli suotu \"ylhäisille\" ja\njoka erotti heidät yhteisestä kansasta. Joskuspa pieni, salainen\nsivuajatus sovelsi nämä hänen uudet havaintonsa siihenkin\nkotikysymykseen, jonka hän oli kuvitellut pitävänsä kaikista\nsäätyasioista syrjässä, -- yhteen ne sittenkin kuuluivat...!\n\nEräänä päivänä ajaessaan asioilta kotiinsa katseli Esa matalaa,\nkeskikatolta jo vähän vaipunutta, harmajaa taloaan, joka törrötti\nKarmalan aukealla törmällä, ja hän katseli sitä nyt hiukan toisin\nsilmin kuin ennen. Se on sentään vähän liiaksi ränstynyt ja kehno ...\nhäthätää siihen puolensataa vuotta sitten kyhätty -- onpa kuin\npoikkiselkäinen koni! Ja pihaan ajettuaan puhuikin hän nyt vanhalle\nAarolle:\n\n-- Miehet voivat nyt jo talvella muiden töiden lomissa kaataa metsästä\nhyviä hirsiä uutta talorakennusta varten, veistää ja vedättää niitä\nkelin aikana kotiin.\n\nVanhan Aaron silmät levähtivät silloin suuriksi, hän yhtäkkiä ikäänkuin\nuumosi isäntänsä uudet mielialat, -- vielä viime talvena oli talo ollut\nhänestä laatuunkäypä. Mutta hän vain kysyi:\n\n-- Tähänkö vanhalle törmälle ne hirret vedätetään?\n\nEsa katseli lakeaa törmää ja sen alla olevaa matalaa vesakkoa, katseli\nsikin sokin olevia piharakennuksia, ja vastasi äkkiä:\n\n-- Ei tänne. Vedetään hirret tuonne Leinosen törmälle, laajemman lahden\nrannalle, missä kuuluu ennenkin olleen komea talo.\n\n-- Niin oli nimismiehen, Matti Leinosen aikaan, muisteli Aaro. --\nSieltä se nuijasodassa poltettiin pois.\n\n-- Sen tilalle tehdään nyt siis uusi talo, tuota entistä vielä komeampi\nja tilavampi. Tehdään kaksi tupaa ja kamareita useita, niinkuin on\nOinaalassakin, ja erikseen vielä väentupa. Siinä määrässä kaatakaa siis\nhirsiä.\n\n-- Liekö meitä täällä miehiä tarpeeksi näin suuriin ylimääräisiin\ntöihin, epäili Aaro, hiukan kylmänä koko uudistusta kohtaan. Mutta Esa\nhäntä kannusti:\n\n-- Niitä otetaan lisää, ja hevosia ostetaan myös. Ja uunimiehiä on\ntänne kevääksi varattava tulisijoja tekemään, ja lasimestari on ajoissa\ntilattava...\n\n-- Mihin joutuu sitten tämä vanha talo, kyseli Aaro miltei\nkaihomielisenä kuunnellessaan noita suuria suunnitelmia. -- Puretaanko\nse pois?\n\n-- Ehkei pureta vielä heti, rauhoitti isäntä. -- Saat vaikka sinä tässä\nvanhuuttasi viettää. Uuteen Karmalaan tulee uusi komento, ehkäpä\nviihdytkin sinä vanhassa paremmin.\n\n-- Vanhassa paremmin, vakuutti Aaro, hevosta talliin taluttaessaan.\n\nParin päivän perästä oli Esan jo taas lähdettävä taipaleelle yhtyäkseen\nSavon linnassa kreivin seurueeseen ja sen mukana jatkaakseen pitkää\ntarkastusmatkaa. Hän oli täällä kotona, ajellessaan pitäjällä asioitaan\nhoitamassa ja uudistellessaan tuttavuuttaan sen vallasperheiden kanssa,\nnäihin uusiin harrastuksiinsa niin kokonaan uponnut ja eläytynyt, että\nhän todellakin oli saanut kaikki muut huolet mielestään unhoittumaan.\nMutta nyt, istuessaan taas reen perällä pitkällä metsätaipaleella ja\nkotiolojaan rauhallisemmin muistellessaan, tunsi hän taas eräänlaista\nautiutta ja pettymystä sydämessään. Sinne ei siis nyt kotiin jäänyt\ntaaskaan ketään, joka häntä, lähtenyttä, olisi ikävöinyt tai odottanut,\nhänen kaunis, syksyinen kuvitelmansa oli siis ainiaaksi särkynyt... Esa\ntunsi taas piston rinnassaan, -- haava oli vielä tuore, kiellosta\nhuolimatta se siellä salaa vihavoi. Mutta tuo pisto ei sentään enää\ntuntunut niin vihlovalta, kuin hänen tuonaan Karmalaan saapuessaan, se\noli ehkä jo arvettumassa, -- ainahan ne sodankin haavat aikansa\nkirveltyään arvettuivat ja paranivat.\n\n\n\n\nXIII. KAJAANIN LINNASSA.\n\n\nUnisena ja tohlona istui vanhahko, kaljupäinen linnanpäällikkö Juho\nNiilonpoika eräänä talviaamuna Kajaanin linnan arkituvan honkapöydän\nääressä ja piti pientä riidankahinaa vaimonsa, karkeasuortuvaisen,\nlaihaluisen naisen kanssa, joka lieden ääressä puuhasi ja pörisi. Tupa,\njossa vuoteet vielä olivat öiseltään korjaamatta lasten leikkipaikkana,\noli hyvin kuuma, mutta siitä huolimatta paloi uunissa iso tuli. Juho\nNiilonpojan ohimoilta helmeili hiki ja hänen alapäällikkönsä, Kristian\nGisselkors, joka siinä pöydän toiselta puolelta salavihkaa yllytteli\nesimiestänsä kiistelemään, pyyhki hänkin hihallaan tuhruisia kasvojaan.\n\nKiista koski linnanherran vaatimusta, että hänen eukkonsa lämmittäisi\nheille nyt aamutuimaan kannun olutta. Eukko kieltäysi jyrkästi,\njulistaen aviomiehelleen:\n\n-- En anna tippaakaan! Käyt aina vain tylsemmäksi, kun aamusta iltaan\nelät yhdessä oluen ja viinan höyryssä.\n\n-- Höyryssä, hyvässäkin, matki linnanherra. -- Pari pikariahan vain\notettiin viinaa illalla rohdoksi, ja ne nyt vähän janottavat --\nRistoakin.\n\nMutta tämäkään vetoaminen vieraaseen ei auttanut. Eukko pärisi\nsäälimättömänä.\n\n-- Ristoakin, muka! Yksiä juoppoja olette molemmat, silmäthän\npullottavat siinä Ristonkin päässä kuin tallipässillä!\n\nTämä loukkaava puhe vieraasta, joka oli tullut päällikkönsä luo\naamuryypyille, pani isännän jo nousemaan ja suoristautumaan.\nKovenevalla äänellä hän nyt koetti komentaa:\n\n-- Kuka tässä linnassa on käskijä, -- hä! -- Tuo akka olutta ja heti!\n\n-- Käske mitä käsket, kellarin avaimet on täällä! tiuskasi akka\nsäikähtämättä. Hetken kuluttua pistäysi hän, uuniluuta kädessään, ulos,\nja herrat odottivat hänen paluutaan jännittyneinä. Mutta ilman olutta\nse akka palasi tupaan, kertoen:\n\n-- Kuuluu reki ajavan tänne linnantielle, kertoivat pojat. Joku\nasiamies on tulossa ... saat kerrankin selvänä puhutella vierasta.\n\nMasentuneena vaipui alapäällikön katse maahan, ja huokaisten asteli\nisäntä itse ottamaan uunilta saappaansa, tassutellen siinä väljässä,\nvillaisessa mekossa. Laiskasti veti hän vetelät koipisaappaat\njalkoihinsa, kiskaisi sitten lammasnahkaturkit päälleen ja käveli\nverkalleen ulos, alapäällikön seuratessa häntä yhtä nolona.\n\nPihalle puhalsi koskelta raaka, sumunkylmä viima. Sumu hämärsi muurin\nyli näkyvän, härmänpeittoisen metsänkin, jonka takaa siinti\nyksitoikkoista, lumista ylänkökorpea niin kauas kuin silmä kantoi.\nLinnasaarta kiertävän ympärysmuurin sisäpuolinen piha, jonka kaikilla\nkupeilla oli mataloita puutaloja, oli tyhjä ja äänetön. Koski vain\nkohisi katkeamattomana, jauhavana pauhuna saaren molemmilla puolilla.\nLinnan itäisessä yläosassa, jossa oli päällikön asunto ja niinsanotut\njuhlahuoneet, olivat rakennukset sentään joltisessakin kunnossa, mutta\nalavamman länsirannan pienet, harmajat puumökit olivat ihan\nhökkelimäiset. Muuri kohosi ja laskeutui saaren kalliopohjan\nmukaisesti, ollen itäpäässä, virtaa vastassa, aika korkea, mutta\nalarannan muurin ylitse saattoi pihalta aivan vapaasti katsella kauas\nkosken alaiselle, jääpeitteiselle suvannolle. Saaren etelärinteellä,\nmistä silta vei mantereelle, oli korkeanlainen muurinsarvi, torni,\njossa entisinä sotaisina aikoina oli yöt päivät pidetty vartioita;\nmutta nyt niitä ei pidetty siellä yöllä eikä päivällä. Sillä Kajaanin\nlinnassa ei päällikköjen lisäksi nykyisin ollut ainoatakaan sotamiestä,\nei kuin pari renkiä, jotka Juho-herran puolikasvuisten poikain kanssa\nparastaikaa rankakasalla pilkkoivat halkoja. Linnanherra vetäisi\npihalla keuhkoihinsa pari suullista sumunkylmää ilmaa, yskäisi ja\nkatseli ylöspäin. Ainoana sota-ajoilta periytyneenä tapanaan oli\nhänellä ollut näin aamuisin nousta tuohon koilliseen muurinsarveen,\nmuka ympäristöä tähystelemään, ja sinne hän, hetken emmittyään, lähti\nnytkin kapuamaan, Riston häntä haluttomasti seuratessa. Se oli kyllä\naivan turhaa vaivaa, sen he tiesivät, sillä he tunsivat vaikka\nummessasilmin tarkalleen, mitä tuolta tornista näki: yhtämittaista,\navutonta korpea joka suunnalla, sen takaa kaukaa idästä maanselän\nsinertävä viiva ja toisaalla taas järven laidaton lakeus, -- muuta ei.\nSillankorvan viereisellä mantereen paltaalla oli matala, harmaja,\neloton kylä, josta nousi taivaalle haihtuvaa savua, -- ei mitään, mihin\nsilmä voisi tarttua.\n\n-- Mistä saapuvasta vieraasta se rouva äsken puhui? ihmetteli\nGisselkors, -- suutuksissaan ollessaan nimitti hän aina esimiehensä\npahasuista akkaa rouvaksi.\n\n-- Kylän läpi tuolta näkyy reki ajavan sillalle, viittasi isäntä, --\ntalonpoikaisia asiamiehiä, mitä lie...\n\n-- Laskeudutaan sentään katsomaan, kehoitti alapäällikkö, jota viima jo\nvilutti.\n\nLaihalla kaakilla ajoi pihaan kolme sarkamekkoista miestä. Sanoivat\nolevansa karjalaisia Miinoasta, ja kuuluihan se heidän puheestaankin.\nMutta outo heillä oli asia, -- linnanhaltijain oli aluksi vaikea päästä\nsen perille. He näet kysyivät lupaa ostaakseen talon Kuhmon rajakylästä\nja asettuakseen sinne perheineen ja karjoineen, jotka he jo kertoivat\ntuoneensa mukanaan Suomen puolelle.\n\n-- Mutta miksi tulitte tänne, tälle puolen rajan? kyseli linnanherra\nvirallisesti ja miltei vihaisesti.\n\n-- Pakenimme kotikylästämme...\n\n-- Miksi pakenitte, hä? -- Vaikka elämä Kajaanin linnassa oli niin\nyksitoikkoista, että jokainen halvinkin asiamies toi sinne toki\nvähän vaihtelua, kiusasi Juho-herraa kuitenkin jokainen käypäläinen.\nSillä sen asia vaati häneltä aina jotakin vastausta tai jotakin\ntoimenpidettä, ja pieninkin toiminta häntä rasitti. Siksi tiukkasi hän\nnytkin karjalaisilta ärtyisällä äänellä uudelleen: -- Miksi lähditte\nkotoanne tänne maanselän yli?\n\n-- Sinne tuli Miinoaan sotniekka, mukanaan kymmenen streltsiä,\nsotamiestä, ja vaati meiltä uutta veroa, selittivät karjalaiset\nhätäissään. -- Meillä ei ollut millä maksaa, ja silloin se rupesi meitä\npieksättämään...\n\n-- Te mahdoitte tehdä vastarintaa veronkantajille, arvaili Juho\nNiilonpoika.\n\n--- Ka, emmehän voineet antaa viimeistä lehmää navetasta, myönteli\nMiinoan mies, -- millä sitten olisi eletty? Mutta sotniekka uhkasi\ntulla vielä takaisin. Ja silloin lähti meitä muutamia perekuntia pakoon\nrajan taa.\n\n-- On niitä veroja täälläkin, murisi linnanherra.\n\n-- Maksamme minkä jaksamme, siellä emme enää jaksa, vakuutti vieraista\nvanhin. -- Nyt olemme Kuhmossa asettuneet talonpoikain taloihin, ne\nmeitä armahtivat, ja sieltä tahtoisimme nyt ostaa oman tilan,\nruvetaksemme siellä vakinaisesti kaskeamaan...\n\nOuto asia! Linnanherra ja hänen apulaisensa katselivat hyvin\nvirallisina ja epäilevän näköisinä toisiaan -- mikä lie miehillä\nlopultakin mielessä! Väliin tulevat nuo rajantakaiset karjalaiset tänne\nryöstämään, väliin ne kulkevat täällä reppuineen luvattomilla\nkauppamatkoilla, -- nyt nöyrinä anojina! Hitto heihin luotti! Jos\nheille antaa luvan asettua rajalle, suuttuvat siitä ehkä venäläiset\nviranomaiset, hyökkäävät kenties hakemaan verotalonpoikiaan takaisin,\ntiesi, vaikka linnaan hyökkäisivät! Eikä Kajaanissa ole yhtään\nsotamiestä. Paltamon talonpojat ovat kyllä, rajarauhattomuuksien\nsattuessa, velvolliset tekemään linnassa asepalvelusta, mutta ennenkuin\nheidät saisi kokoon, voisivat nuo \"streltsit\" jo olla täällä!\n\n-- Ei, sellaista lupakirjaa emme voi teille antaa, ratkaisi linnanherra\nhetken kuluttua ankarasti. Ja hänen apulaisensa säesti:\n\n-- Emme mitenkään. Palatkaa te vain kotiinne!\n\n-- Mutta siellä meidät tapetaan, valittivat karjalaiset kolkosti.\n\nNiin, minkäpä linnanherrat siihen mahtoivat, asia oli heidän puolestaan\nselvä. Ja tämän viisaan ja varovan päätöksen siinä pihalla tehtyään\nlähtivät he palaamaan arkitupaan. Johan nyt ihme, ellei edes tällaisen\nvaltiollisen urakan suorittaneille annettaisi kannullista kuumaa\nolutta! Ja todella! Tuvan valtijatar olikin nyt jo, saatuaan aamutyönsä\nsuoritetuksi, armollisemmalla tuulella. Hetken kuluttua rupesi\nherroista elämä taas tuntumaan vähän hauskemmalta. He sytyttivät\npiippunsa, kököttivät siinä vastakkain harvan sanan vaihtaen, mutta\nupottivat naamansa sitä useammin viisivanteiseen katajakippoon. Ja\nvälillä aterian haukattuaan olivat he valmiit jatkamaan tätä\nmielityötään vaikka päiväkauden.\n\nMutta tänään heille ei oltu suotu ehyttä eikä häiriytymätöntä\nistumisrupeamaa. Heti murkinan jälkeen ryntäsivät näet päällikön pojat\ntupaan kertomaan, että joukko rakuunoita ratsastaa eteläistä tietä\nlinnaan päin.\n\n-- Herra Jumala, joko taas vieraita! tuskitteli Juho Niilonpoika. Ja\nKristian Gisselkors kivahti pystyyn:\n\n-- Rakuunoita! Mitä rakuunoita, ystäviäkö vai vihollisia?\n\n-- Varjele meitä, eihän liene maasta rauha loppunut! säikähti silloin\nJuhokin.\n\nJoka tapauksessa oli siitä kipon äärestä nyt kiireellä noustava ja\nsonnustauduttava sotilaallisempaan asuun. Mutta vielä eivät\nlinnanherrat olleet ehtineet vaihtaa villamekkojaan asetakkeihin, kun\njo perille saapuneet ratsumiehet lumisina ja ponteissaan astuivat\ntupaan ja juhlallisesti ilmoittivat linnan päällikölle:\n\n-- Kreivi Pietari Brahe, Suomenmaan kenraalikuvernööri, on perheineen\nja seurueineen tulossa Kajaanin linnaan. Häntä varten ovat\nvierashuoneet täällä heti pantavat kuntoon, hän saapuu jo ennen illan\ntuloa.\n\n-- Herra Jumala, kreivikö tulee tänne! hölmisteli Juho-herra, miltei\nläjään lysähtäen. Ja Gisselkors hätäili:\n\n-- Missä on linnan lippu, kreivi on juhlallisesti vastaanotettava. Kuka\npuhaltaa torvea? Ja syttyykö ruuti jäätyneissä tykeissä, joilla on\nammuttava tervehdyslaukaus?\n\n-- Riennä Risto sinä niitä tarkastamaan! käski päällikkö. -- Mutta kuka\nkiilloittaa sillävälin ruostuneet miekkamme?\n\nErämaanlinnassa syntyi siitä tietysti tavatonta nurinaa ja juoksua.\nEikä niistä valmistuksista siellä ilmeisesti olisi miehisten\npäällikköjen johdolla tullutkaan mitään, mutta johtoon kävikin nyt\ntalon toimekas emäntä, joka täksi päiväksi sulki lapsensa arkitupaan ja\npani piiat ja rengit ja saapuneet rakuunatkin työhön. Juhlasuojat ja\nasesali pestiin ja lämmitettiin, kilvet ja kynttiläkruunut\nkiilloitettiin, ja pakarissa ruvettiin keittämään ja paistamaan.\nHäärihän siinä linnanherrakin alituisesti hokien \"herrajumalaansa\" ja\nkaivaen esille kauan käyttämättä olleita aseitaan, sillaikaa kuin\nGisselkors ulkona muurinsarvella koetti poikien avulla ladata\numpeenkinostunutta tykkiä.\n\nIllan suussa ajoi sitten saanireki ja kuomuresla toisensa perästä\nkolisevan sillan yli linnaan; niitä saapui sieltä niin monta, että ne\ntuskin mahtuivat linnan lumiseen pihaan, ja kaikista vääntäytyi esiin\nturkkeihin vyötetyitä, kontettuneita vieraita, jotka siunasivat\ntoivottoman pitkän erämaantaipaleen vihdoinkin päättymistä ja\nkiirehtivät linnan koruttomiin suojiin, niiden takkojen ääressä\nlämmittelemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän valtakunnan koilliseen etuvarustukseen oli Pietari Brahe nyt siis\npitkällä tarkastusmatkallaan ehtinyt. Asettuen sinne viikoksi, pariksi\nlepäämään kävi hän kohta virkeästi ottamaan selkoa tämänkin kaukaisen\nkulmakunnan oloista. Nopeasti hän jo, karttapiirustustaan tutkittuaan\nja ensi kysymykset linnalaisille tehtyään, tajusi, että Kajaanin\nlinnalla ei sen nykyisessä kunnossa ja hoidossa ollut paljon mitään\nmerkitystä, ja hän ymmärsi myöskin pian seutukunnan väestön vaikeat\nelämisenehdot. Täällä olisi paljon tehtävätä, totesi hän. Ennen kaikkea\npitäisi linnaan saada toimelias ja asioitaymmärtävä johto, tarmokas\nkäskynhaltija, joka, saatuaan siihen varoja, panisi varustukset\nasianmukaiseen kuntoon, hankkisi linnaan riittävän miehistön ja\nasestuksen ja valvoisi myöskin ympäröivän väestön toimeentuloa.\n\n-- Sen tämä eristetty etuvarustus kyllä ansaitsisi, puhui kreivi eräänä\npäivänä seuralaisilleen, katsellen tuosta eteläisestä muurinsarvesta\nlinnan ympäristöä ja sen ränstyneitä rakennuksia ja hoidotta jääneitä\nvarustuksia. -- Mutta mistäpä saisi sellaisen miehen tähän kolkkoon\nkarkoituspaikkaan?\n\nSellaiseksi näet Kajaani hänelle kuvastui. Hän oli juuri äsken tehnyt\nkierroksen linnansaaren eri osiin, oli tarkastanut muurinmutkiin\nuponneet, vanhat tykit ja osaksi sortuneet rintavarustukset, olipa\nkatsellut nekin alavan länsirannan röttelöiset rakennushökkelit, joissa\nKajaaniin karkoitettuja vankeja oli säilytetty. Niissähän olivat m.m.\nRuotsin lahjakkaat kirjailijat, Johannes Messenius ja Lars Vivallius,\näsken perättäin viettäneet pitkiä, raskaita vuosikymmeniä\nrangaistustaan kärsien. Tältä kävelyltään oli kreivillä nyt erittäin\nvoimakas tunne siitä, että koko tämä linna oli nykyisellään\nkarkoituspaikka, johon elinvoimainen ja toimikykyinen mies tuskin\nvapaaehtoisesti asettuisi edes päälliköksikään.\n\n-- Mutta Juho Niilonpojan toimesta ei täällä toisaalta koskaan tule\nmitään parannusta, jatkoi hän seurueelleen, joka häntä tällä\nkävelymatkalla saatteli. -- Olen keskustellut hänen kanssaan, hän on\ntylsä.\n\n-- On juonut ja nukkunut itsensä täällä tolloksi, totesi joku\nseurueesta, lisäten, että sama taitaisi tulla kenen tahansa kohtaloksi\ntässä synkässä korpipesässä.\n\n-- Mutta mikäpä vaara tätä erämaan linnaa voisi uhatakaan? ihmetteli\ntoinen saattomies. -- Kannattaisiko Kajaanin linnaan uhrata työtä ja\nvaroja?\n\nKreivi melkein kimpautui sitä puhetta kuullessaan: -- Kannattaisi kyllä\nuhrata ja pitäisi uhrata! Tällä linnalla voisi olla valtakunnalle\nsuurikin merkityksensä. Mutta sitä varten olisi täällä kaikki\nuudistettava, varustuksista henkilöihin asti.\n\nVielä palattuaan ulkoa suureen asesaliin, jossa naiset ja linnanherrat\nhäntä odottivat, jatkoi kreivi näitä mietteitään. Siellä oli taas\nlevällään hänen matkakarttansa, johon nämä pohjoiset seudutkin oli\npiirretty, ja sitä hän taas tutki, viitaten äskeisille epäilijöille,\nmikä merkitys Kajaanin linnalla voisi olla, jos taas syttyisi sota\nVenäjää vastaan. Mutta varsinkin olisi otollista juuri täältäkäsin\nlaajentaa Ruotsin valtakuntaa Valkeallemerelle ja vaikka Jäämerelle\nasti, mikä olikin ollut nykyisen kuningattaren isoisän sitkeä\nsuunnitelma ja harras unelma.\n\n-- Sehän on suomalaista väestöä siellä rajan takanakin, eikö niin?\nkysyi hän Juho Niilonpojalta.\n\n-- Niin on, murre vain on toinen, vastasi linnanherra, kertoen juuri\näsken rajantakaisia miehiä käyneen linnassa asioilla.\n\n-- Millä asioilla? kyseli kreivi, siihen juttuun heti mielenkiinnolla\ntakertuen. Ja kun Juho Niilonpoika oli kertonut Miinoan miesten\nomituisen pyynnön saada asumisluvan ja turvapaikan Suomen puolella\nrajaa, kiinnostui hän asiaan yhä enemmän, kysyen:\n\n-- Mitä noille miehille silloin vastattiin?\n\n-- Jyrkkä kielto annettiin, kehui Juho-herra ylväästi, ikäänkuin\nhyvänäkin todistuksena siitä, kuinka valtioviisaasti ja valppaasti hän\nsentään oli täällä valvonut valtakunnan etuja. -- Me harkitsimme, että\nsellaisesta siirtolaisuudesta voisi koitua linnalle ja maalle\nrettelöitä.\n\nMutta tuo valtioviisaus ei miellyttänyt kreiviä, se ei näyttänyt käyvän\nyhteen hänen omien ajatustensa kanssa. Hän heti huudahtikin:\n\n-- Mitä joutavia viisasteluja! Mitä vaaraa siitä maalle olisi, jos\nkarjalaiset omasta halustaan tänne saapuvat ja pyrkivät rajaseudulle\nasettumaan? Eihän täällä asutus ole liian tiheätä!\n\nLinnanherra hölmistyi, nyt ei hän ymmärtänyt mitään: hänen viisainkaan\ntekonsa ei maanvaaria tyydyttänyt. Mutta kreivi käveli hetken ääneti\nkivistä permantoa pitkin ja ärähti sitten Juho Niilonpojalle:\n\n-- Se oli tyhmä vastaus. Jokohan ne miehet ovat palanneet täältä\ntakaisin?\n\n-- He ovat luultavasti vielä tuolla kylässä linnan paltaalla, vastasi\nJuho yhä ymmällä ollen.\n\n-- Hakekaa ne miehet heti puheilleni! käski kreivi vilkkaasti.\n\nViipymättä haettiin nyt Miinoan miehet linnaan kreivin luo, ja he\nkertoivat hänellekin asiansa. Kertoivat, että muitakin karjalaisia\nolisi kyllä tulossa Suomen puolelle, sillä heidän kotiin jääneet\nkylänmiehensä olivat asettaneet vartioita vahtimaan, palaavatko todella\nverosotilaat, jossa tapauksessa sieltä kaikki talonpojat pakenevat...\nSillä sorto on nyt sietämätön Vienassa.\n\n-- Mutta välinne suomenpuolisten kanssa, joiden maille ennen olette\nvihollisina hyökänneet, ovat nyt hyvät, niinkö? kyseli Brahe, jolle\nkarjalaisten asia ei näyttänyt vastenmieliseltä.\n\n-- Hyvät, veljiä ollaan.\n\nKreivi lupasi silloin vielä harkita, voisivatko hätääntyneet\nmiinoalaiset sittenkin asettua kaskenviljelijöiksi Suomen puolelle\nrajaa. Hän puhutteli heitä ystävällisesti, käytti itsekin suomea, jota\nhän auttavasti oli oppinut, mutta turvautui tulkkiin, milloin ei\nkarjalaisia ymmärtänyt. Miehet lähtivät nyt linnasta tyytyväisinä ja\nkiitollisina. Mutta senkin jälkeen, ja linnanväen sekä seurueen\nhajaannuttua asesalista makuutupiinsa, askartelivat kreivin ajatukset\nvielä näissä asioissa.\n\n-- Täällä olisi todellakin paljon tehtävää, virkkoi hän puolittain kuin\nitsekseen istuessaan hiiltyvän takan ääressä parin saattomiehensä\nseurassa. -- Kun vain löytäisin miehen tänne näitä asioita ohjeitteni\nmukaan toimekkaasti hoitamaan!\n\nJa hän kehitti siinä ajatuksiaan vähän laajemminkin. Rauhan aikana\nolisi täällä rajalla tehtävä määrätietoista valmistustyötä, saatava\nomalle rajaväestölle siedettävät olot ja avattava asumismahdollisuus\nrajantakaisillekin. Ja samaan aikaan olisivat varustukset linnassa\npantavat kelvolliseen kuntoon, jotta niiden varassa tilaisuuden tullen\nvoitaisiin toimia. Kreivi aikoikin näihin asioihin puuttua oikein\nvakavasti ja lähitulevaisuudessa. Mutta hän palasi aina vain siihen,\nettä hän tarvitsi tänne luotettavan ja toimeliaan apumiehen.\n\n-- Rupea sinä, kapteeni Eggerfelt, tänne Kajaanin linnan päälliköksi!\nvirkkoi hän yhtäkkiä Esalle, joka tavallisuuden mukaan oli näin\niltasinkin hänen seurassaan, virkkoi sen puolittain leikillisesti,\npuolittain vakavasti. -- Sinähän olet naimaton, vapaa mies, voithan\nviettää tässä \"karkoituspaikassa\" muutamia vuosia, ja jos järkevästi\ntoimit, ylenet varmasti sotilasarvossasi. Hankin sinulle tänne\nriittävästi rakuunoita, joitten avulla voit ohjeitteni mukaan seurata\nraja-asioita, ja rakennusväkeä linnaa varustamaan. Hä, jäisitkö tänne\nlinnanherraksi?\n\nAjatus oli Esalle outo, mutta tapansa mukaan, uusiin seikkailuihin\nantautuessaan, ei hän empinyt hetkeäkään, vaan vastasi arkailematta:\n\n-- Jään, jos teidän ylhäisyytenne määrää...\n\n-- Mietihän sentään asiata edes huomiseen, varoitti silloin kreivi. --\nTämä on synkkä ja yksinäinen seutu, mutta tämä kaukainen maakunta on\nminulle mielenkiintoinen. Tahtoisinpa liittää sen omiin läänityksiini,\nruvetakseni täydellä voimalla valmistamaan maaperää Kaarlo-kuninkaan\nvanhalle ja rakkaalle suunnitelmalle...\n\nSiitä kertoi kreivi vieläkin illan kuluessa innostuneena nuorille\nkuulijoilleen. Suomalaisten asumat Karjalan ja Jäämeren maat olisivat\nliitettävät Suomeen, jonne sitten olisi luotava yhtenäinen, luja\nhallinto -- hän ajatteli varmaankin sen hallinnon pysyttämistä omissa\ntaitavissa käsissään. Noita suuria tuumiaan kuvaili hän lämmöllä, ja\nlämmeten niitä Esa kuuntelikin. Mikseipä hän, riippumaton mies, voisi\nantautua noita suunnitelmia täällä valmistamaan ja toteuttamaan.\nKarmala hoitaa kyllä itsensä, kiinteämmät siteet sinne ovat häneltä nyt\npoikki. Seikkailua on ollut koko hänen elämänsä; mikseipä hän voisi\njäädä tähän erämaanlinnaankin seikkailemaan!...\n\nNäitä mietti nuori upseeri vielä maata mentyäänkin, ja hän oli jo\nmielestään valmis antamaan kreiville lopullisen, myöntävän vastauksen.\nMutta aamulla, kun hän tuli makuuhuoneestaan arkitupaan, jonka kautta\nhänen oli kuljettava ulos, tulikin hänelle odottamaton pidätys. Siellä\npiirittivät hänet näet vanha, kaljupäinen linnanherra ja hänen\nlaihaluinen puolisonsa, jotka näkyivät häntä siinä odottaneen peräti\nhätääntyneinä ja hämmentyneinä. Ja he hyökkäsivät nyt häntä vastaan\nsuurella sanatulvalla, puhuen milloin vuorotellen, milloin yhtaikaakin:\n\n-- Älkää jalo herra ajako meitä maantielle, älkää tehkö meitä kurjia\nihmisiä keppikerjäläisiksi...\n\n-- Meillä ei ole mitään paikkaa, mihin täältä lapsinemme muuttaisimme.\nTämä linna on ainoa kotimme; säälikää meitä vanhoja, jalo nuori herra!\n\nÄärimmilleen hämmästyneenä kuunteli Esa noita hätääntyneitä, rukoilevia\nvanhuksia älyämättä, mitä he tahtoivat, miksi he hänelle noin nöyriksi\nheittäytyivät. Sopertaen hän kysyi:\n\n-- Mitä tarkoitatte, Juho Niilonpoika, millä olen tahtomattani teitä\npahoittanut?\n\n-- Ette olekaan sitä tehnyt, selitti vaimo, joka oli suulaampi. --\nMutta jos vastaanotatte tämän linnan päällikkyyden, josta meidän\nsilloin on lähdettävä, niin saatatte meidät onnettomiksi.\n\nJo valkeni Esalle asia. linnanherra oli illalla eukkoineen epäilemättä\noven takana kuunnellut kreivin puheita, jotka eivät heille kylläkään\nolleet mairittelevia, sekä hänen suunnitelmiaan. Kreivin ehdotus ja\npyyntö, että Esa rupeaisi Kajaaninlinnan uudeksi päälliköksi, se oli\nheiltä vienyt yön unen ja ajanut heihin tuon suuren hädän. Ja nyt he\nrukoilevina vetosivat Esan armeliaisuuteen -- olivat tietysti\nymmärtäneet, että hänen omasta harkinnastaan nyt riippuu, jääkö hän\ntänne vai eikö.\n\n-- Koetanhan minäkin täällä toimia valtion hyväksi, hoki kalpea, vanha\nherra. -- En tuhlaa, en varasta...\n\nJa hänen vaimonsa paapatti:\n\n-- Teille, ylhäiselle herralle, tämä erämaanlinna olisi ikävä loukko,\nmeille se on kodin ja onnen turvapaikka...\n\nEsa hymähti: onpa sentään ihmisiä, jotka pitävät tätäkin synkkää\n\"karkoituspaikkaa\" miltei maallisena paratiisinaan ja joille täältä\nlähteminen tietäisi tuskaa ja surkeutta! Mutta samalla hän ymmärsi,\nmikä vakava elämänkysymys vanhuksille sisältyi kreivin esitykseen, ja\nhän vastasi heti varmasti:\n\n-- Mikäli minusta riippuu, saatte kuolemaanne asti pitää täällä\nisännyyttä, en ota vastaan kreivin tarjousta.\n\nSen hän oli tuossa tuokiossa päättänyt nähtyään vanhusten tuskan. Nämä\nkävivät, levottomuudestaan keventyneinä, nyt heti häntä kiittämään:\n\n-- Herra Jumala teitä siunatkoon!\n\n-- Tiesimmehän, että jalolla herralla on sydän...\n\nEsa kiirehti heille silloin varoittavasti selittämään: -- Voihan kreivi\nsilti nimittää jonkun toisen tänne päälliköksi...\n\n-- Ei, teistä vain oli kysymys, ketään muuta ei kreivi maininnut,\nlohduttihe luiseva rouva. -- Ja me rukoilemme kyllä itseään\nkreiviäkin...\n\nPäivemmällä päästyään Pietari Brahen puheille pyysi Esa kunnioittavasti\nja vakavasti, että kreivi ei enää ajattelisi häntä tämän erämaanlinnan\npäälliköksi. Silloin remahti ylimysherra nauramaan. Hätäinen\nlinnanpäällikkö oli näet jo sillävälin ehtinyt käydä itseltään\nkreiviltäkin armoa anomassa, ja tarkkasilmäinen ylimys oivalsi nyt\nheti, että Esan kieltävään vastaukseen oli juuri sama vetoaminen\nvaikuttanut.\n\n-- Vai niin, virkkoi hän, -- Juho Niilonpoika on siis käynyt sydäntäsi\nhellyttämässä, älä kielläkään! Säälintunteesi pidän arvossa, mutta\nsellaiset asiathan eivät saa olla ratkaisevia, kun on kysymys\nvaltakunnan eduista. Nyt määräämme me sinut Kajaanin linnan\npäälliköksi.\n\nMutta Esa pysyi kiinteästi kieltäytymisessään:\n\n-- Jos teidän ylhäisyytenne tahtoo minua erityisesti rangaista, niin\nmääräätte minut tänne. Mutta se olisi minulle tuiki vaikeaa.\n\n-- Miksi? uteli kreivi. -- Eilen et puhunut niistä vaikeuksista mitään.\n\n-- Olen yön aikana asiaa ajatellut, kertoi Esa vakavanaamaisena. --\nMinulla on pätevät syyni.\n\n-- Minkälaiset, annas kuulua! tiukkasi kreivi, suu yhä ivallisessa\nhymyssä.\n\nEsan täytyi nyt tuossa paikassa keksiä joku syy, eikä siinä saanut\nempiäkään. Hän vastasi arvelematta:\n\n-- Aion hankkia uuteen talooni emännän, jommoisen se välttämättä\ntarvitsee.\n\n-- Mennä siis naimisiin, totesi kreivi. -- Mikset niistä tuumistasi ole\nennen kertonut?\n\n-- Olen pitänyt aikeeni salassa, kunnes voin sen toteuttaa, vastasi Esa\nsilmiään räpäyttämättä.\n\n-- Ja nyt sinun oli pakko se ilmaista, no, sen voin ymmärtää, myönteli\nkreivi jo uskovammin. -- Ja mistä siis tuot emännän taloosi, kenet olet\nrouvaksesi valinnut?\n\n-- Aion naida naapurista erään vallasperheen tyttären, valehteli Esa\nrohkeasti, -- muu ei auttanut. Tosiasiassa tuo Oinaalan majurin kerran\nsuosittama suunnitelma oli hänelle tähän hetkeen asti pysynyt aivan\nvieraana.\n\n-- Se on todellakin syy, tunnusti nyt kreivi. -- Aateliskartanoissa\ntarvitaan emäntä miltei vielä tärkeämmin kuin isäntä, se on totta.\nOlkoon siis onneksesi aikeesi, -- milloin pidetään häät?\n\nEsa haukkoili ilmaa, niin tiukaksi kävi hänelle tilanne. Sillä\ntäytyihän hänen siinä yhtäkkiä sommitella kokonainen tapausten sarja\npelkässä mielikuvituksessaan. Mutta ei auttanut -- empimättä hän nytkin\nvastasi:\n\n-- Toivottavasti jo syksyllä...\n\n-- Hyvä, tulen häihisi jos voin, lupasi kreivi, suopeana nuorta\nsuosikkiaan kohtaan.\n\n-- Se olisi minulle suurin kunnia ja ilo, sopersi Esa, älyten\njoutuvansa joka sanaltaan yhä syvemmäs pussin perälle, johon hän nyt\nitse, noita vanhuksia auttaakseen, oli suotta pakotta mennyt.\n\n-- Se nähdään sitten aikanaan, virkahti kreivi jo miettivämmin. -- Ja\nnyt siis raukee eilinen, reipas suunnitelmamme. Kapteeni Eggerfeltiä\nemme niinollen saa tänne käskynhaltijaksi, toistakaan emme löydä,\ntuskin saamme nyt siis täällä uudistuksiamme alullekaan. Niiden\ntäytynee jäädä toistaiseksi, mutta niihin kyllä vielä palaan.\n\nTällävälin oli kreivin työhuoneeseen jo keräytynyt useampia hänen\nseurueeseensa kuuluvia jäseniä, joiden kanssa oli yhdessä lähdettävä\nmurkinalle. Mutta vieläkin kreivi, äskeistä mieliajatustaan hautoen,\nlisäsi:\n\n-- Sen vakavan herätyksen olemme joka tapauksessa täällä saaneet, että\nmeidän on ruvettava pitämään huolta tästäkin tärkeästä maakunnasta. Jos\nminä saan sen välittömään hoitooni, rupean piankin toteuttamaan niitä\ntuumia, jotka täällä ovat mielessäni syntyneet. Nyt ne jääkööt, sillä\npian on lähdettävä täältä matkaamme jatkamaan.\n\n-- Ja Juho Niilonpoika saa pitää paikkansa? kysyi Esa, jonka mieltä\ntämä asia oli kaiken aikaa hiukan kaivanut.\n\n-- Niin, jääköön, myönteli kreivi hiukan vastahakoisesti. Mutta Esalle\nhän virkahti sormellaan toruen: -- Sinä veitikka, taisipa siinä\narmeliaisuudessa sittenkin olla pääsyy kieltäytymiseesi! Mutta jääköön,\nkoska jo lupasin. Sinä olet nyt kuitenkin, kapteeni, joka tapauksessa\nluvannut valmistaa syksyksi häät, -- pidäpäs lupauksesi sinäkin!\n\nTosiaan Esa itsekin oivalsi siinä lujille jouduttuaan hätävalheena ja\nkevytmielisesti, luvanneensa jotakin, jota hän ei ennakolta ollut\nollenkaan ajatellut, ja se pikainen sitoumus häntä nyt vaivasi.\nNaimisiinko tästä nyt yhtäkkiä, Karmalaanko toinen emäntä Marjan\ntilalle, jonka hän äskeisissä kuvitelmissaan oli sinne sijoittanut, --\nei, tämähän on mahdotonta! Liian keveästi ja harkitsematta oli Esa\nmennyt loukkuun, eikä hän tiennyt, miten siitä nyt selviäisi. Häät\nsyksyllä, -- siitä oli lupaus annettu kreiville, joka sen kyllä\nmuistaa! Jollakin tavalla se lupaus on täytettävä, ja sitä\npulmakysymystä oli hänen nyt ruvettava aprikoimaan. Mutta selvennee kai\ntämäkin pula, päätteli hän lopuksi. Entisyys on mennyttä, vieköön siis\nvain jatkuva taival hänet yhä uusiin seikkailuihin, -- niihinhän hän on\njo tottunut!\n\nMuutamia päiviä viipyi vielä Pietari Brahen seurue Kajaanin linnassa,\njossa varsinkin kreivitär Kristinan oli perusteellisesti levättävä.\nHän, joka kreivin edellisillä matkoilla oli häntä niin reippaasti\nseurannut, oli nyt tämän talven vaivalloisilla taipaleilla pahasti\nrasittunut; hänen terveytensä oli ruvennut riutumaan. Lepoaikaa olisi\nehkä tarvittu pidempääkin, mutta kevät edistyi nopeasti ja oli\npeljättävä, että keli loppuisi Länsi-Suomessa, jonne kreivin\nsuunnitelmansa mukaan vielä oli jatkettava tarkastusmatkaansa. Täytyi\nsiis kiirehtiä, ja eräänä paisteisena huhtikuun päivänä solui pitkä\nrekiraito Kajaanin paltaalta alas Oulunjärven laajalle selälle ja\nOulunsuuhun päin.\n\nKajaanin linna, jonka hiljaisen arkielämän tämä ylhäinen vierailu oli\nmuutaman viikon ajaksi pahasti järkyttänyt, vaipui taas entiseen,\numpinaiseen erämaantuntuunsa. Sen asukkaat saattoivat jälleen kaikkien\nmielenjärkytystensä jälkeen ruveta jatkamaan häiriytymätöntä, unista\nelämäänsä. Sen isäntä Juho Niilonpoika sai taas rauhoittuneena istahtaa\nhonkapöydän ääreen arkituvassaan, alapäällikkönsä Kristian Gisselkors\nsiinä nokitusten vastapäätä, ja heidän välinen, suuri, viisivanteinen\noluthaarikka sai taas tehdä tehtävänsä.\n\n-- Herra Jumala, kuinka minä säikähdin, kun oven takaa kuulin kreivin\npuheet, -- hän aikoi vakavasti asettaa tuon nuoren kapteenin tänne\nlinnanpäälliköksi!\n\nNäin siunaili Juho-herra yhä uudelleen, ja Gisselkors myönsi\nsäälivästi:\n\n-- Niin, olisipa se ollut sinulle aika puksahdus, -- lähdepäs vain\nmierolle!\n\n-- Mutta sama puksahdus se olisi ollut sinullekin, Risto, vakuutti\nJuho.\n\n-- No, sitä nyt ei tiedä, väitti alapäällikkö. -- Minustahan ei ollut\npuhetta.\n\n-- Sama olisi ollut ... yleinen puhdistus, ole siitä varma! Mierolle\nolisit lähtenyt sinäkin minun matkassani!\n\nSiitä asiasta he jäivät kevätkaudeksi väittelemään, väliin kuitenkin\naina, kannu apunaan, iloisesti todeten, että se uhka oli sentään\nlopulta välttynyt heidän kumpaisenkin kohdalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe harrastus Kajaanin seutuja ja yleensä Koillis-Suomen laiminlyötyä,\nköyhää rajamaata kohtaan, minkä tämä käynti oli Pietari Brahen mieleen\nvirittänyt, jäi sinne pysyvästi kytemään, ja sen vaikutus näyttäytyi\npian. Jo samana vuonna sai kreivi Brahe läänitystensä joukkoon\n\"Kajaanin vapaaherrakunnan\", johon Paltamon takamailta alkaen kuului\nkoko koillinen Pohjanmaa ja pohjoista Savoa ja Karjalaa aina\nPielisjärveä myöten. Ja tästä läänistään, jonne hän käyntinsä muistoksi\nkohta kohotti Kajaaninlinnan edustaisen kyläpahaisen \"Kajaanin\nkaupungiksi\", piti hän aina, vielä Suomesta lähdettyäänkin, ilmeistä,\nerikoista huolta.\n\n\n\n\nXIV. KORISTELEMATON KOSINTA.\n\n\nEsan poissaollessa hoiti Karmalan isännyyttä tänäkin talvena vanha Aaro\nja emännyyttä taas Leena-muori. Aaro valvoi ulkotyöt, emäntä karjan ja\nkotiasiat, ja kaikki luisti tasaista menoaan, vaikka työt ja huolet\nlaajentuneessa talossa olivatkin lisääntyneet. Mutta molemmat he olivat\nsiellä välttämättömät. Kun emäntä joskus sairastui päiväksi, pariksi,\noli Aarolla hätä käsissä, sillä hänen piti silloin ottaa hoitoonsa\nemännänkin askareet ja avaimet, mutta pian toki muori taas kuupitti\nentisellään navetan, aitan ja tuvan väliä.\n\nKunnes hän, eräänä toukokuun iltana maata mentyään, ei enää aamulla\nnoussutkaan vuoteeltaan. Tuoni oli yöllä kaikessa hiljaisuudessa käynyt\nhänet korjaamassa.\n\nSilloin tuli Aarolle tosi hätä. Hän ei voinut pidemmäksi ajaksi ruveta\nhoitamaan suurtalon emännyyttä, eikähän sitä taas voinut vieraallekaan\nuskoa.\n\n-- Tästä ei tule mitään, ellei isäntä pian palaa ja mene naimisiin,\npuhisi ukko aamulla tyytymättömänä talon miehille, heidät työhön\nlähettäessään ja itse jättäytyessään kotimieheksi. -- Kohta herkeän\ntästä vuoteelle minäkin, menkööt sitten talon asiat puuhun tai\npetäjään!\n\nMiehet nauroivat tietäen, ettei se Aaro kuitenkaan jätä Karmalan\nasioita hoitamatta; he vain veistelivät:\n\n-- Kun ei siitä isännän paluusta ole tietoa, täytynee Aaron ottaa\ntaloon emäntä, -- poikamieshän se vielä on!\n\nMutta Aaro ei ollut leikkituulella.\n\n-- Älkää naurako, toraili hän. -- Täytyy saada muorivainajakin hautaan,\nja kuka senkin hommaa? Entä kuka punnitsee täällä voit ja villat ja\nvalvoo lehmäin poikimisen!\n\nVaikka haluttomasti ja muristen alistui Aaro kuitenkin tuohon\nnaiselliseenkin valvontatehtävään. Hän haki vyölleen emännänkin\navaimet, kulki navetassa katsomassa, että vasikoita kunnolla\njuotettiin, ja varoitteli paimenpoikaa, joka nyt talven jälkeen ensi\nkertoja saatteli karjaa metsään.\n\nMutta näistä hommista navetasta palatessaan näki hän kolme ratsastajaa\najaa karauttavan kujatietä pihaan, ja siinähän se olikin nyt odotettu\nisäntä häntä iloisesti tervehtimässä.\n\n-- Ajoimme läpi yön, kertoi Esa satulasta noustuaan, -- mutta niinpä\nnyt olemmekin kotona. Ja tänne nyt jäämmekin!\n\n-- Kyllä täällä isäntää tarvitaankin, virkkoi Aaro nuhtelevasti, mutta\nsamalla hyvillään, päästessään raskaasta vastuutaakasta. Ja sitä\ntaakkaansa yhä keventääkseen kertoi hän heti Esalle talon viimeiset,\nsurulliset kuulumiset, kuvaten, kuinka vaikeaan asemaan on jouduttu,\nkun nyt on emännättä talo.\n\n-- Ne asiat järjestetään, lohdutti Esa levotonta talonvanhinta,\nkiirehtien kohta tupaan vainajalle kunniaa osoittamaan. Viipymisensä\nsyyksi kertoi hän sitten kelirikon, joka oli hidastanut kreivin\ntarkastusmatkaa, ja kreivittären yhä huonontuneen terveyden, joka oli\npysäyttänyt matkueen liian usein levähtämään. Turussakin oli hänen\nvielä ollut viivyttävä, kunnes kreivi sai uuden päällikön\nhenkivartioilleen ja Esa vihdoin oli vapaa lähtemään kotiinsa. --\nTäällä nyt olen, ja talon asioita käydään nyt hoitelemaan.\n\n-- Mutta kiirettä siinä on pidettävä, varsinkin emännän hankinnassa,\nvaroitti Aaro yhä uudelleen, viitaten omiin raskaisiin kokemuksiinsa.\n\nViipymättä ja toimekkaasti kävikin Esa nyt talon asioihin käsiksi.\nKaikkein ensiksi piti kuitenkin vainaja saada hautaan, ja Esa arveli\ntalon arvon vaativan, että emännälle pidettiin komeat hautajaiset. Ensi\nkerran joutui hän nyt siten talossaan järjestämään suuria pitoja,\njoihin oli tuleva paljon kutsuvieraita, sekä talonpoikaista että\nvallasväkeä, ja se kestinpito koetteli kovasti hänen sekä\njoustavuuttaan että -- kukkaroaan. Mutta kokeneempain naapurien hyvillä\nneuvoilla ja avustuksella hän siitä sentään suoriutui, eikä hän\nsäästellytkään Karmalan varoja, jotka hänen poissaollessaan taas olivat\nlisääntyneet.\n\nVainajan ainoat lähemmät sukulaiset olivat näissä hautajaisissa Esa ja\nMarja, -- Ketolan miniä. Talvella, kotiin tultuaan ja lintunsa\nkaranneeksi keksittyään, oli Esa mielessään päättänyt, että kun hän\nensi kerran tapaa Marjan, niin hän vetää hänet tiukasti tilille\nKarmalan hylkäämisestä, vetää sekä itsensä että Jyrin puolesta. Mutta\nkun he nyt, ennenkuin arkku umpeen naulattiin, joutuivat aitassa\nseisomaan kahden, rinnakkain vainajan edessä, ei Esa voinutkaan ryhtyä\npitempiin käräjiin -- hänen mielensäkin oli jo talvesta lähtien\nlauhtunut, -- ja hän virkkoi itkeneelle, huivinsa silmilleen vetäneelle\nMarjalle vain lievästi moittien:\n\n-- Tässä lepäävän vainajan tahto ei ollut, että me näin toisillemme\nvieraina seisoisimme hänen arkkunsa ääressä. Miksi sen näin piti käydä?\n\nMarja nosti nyt silmänsä puhuttelijaan päin, ja Esa koetti tutkia\nniiden ilmettä, olisiko niissä jälellä sitä lempeyttä ja lämpöä, jota\nhän niistä joskus oli löytänyt ja joka hänet silloin oli sytyttänyt. Ei\nollut. Niissä oli ujoutta ja arkuutta, ehkä oli hieman kärsivää\nalistuvaisuuttakin ja rahtunen uhmaa, -- muuta ei. Ja varsin kylmällä\näänellä Marja hänelle vastasikin:\n\n-- Ehkei se ollut hänen tahtonsa, mutta se oli minun. Ja eiköhän näin\nole parempi?\n\n-- Tiesit, Marja, että hartaasti toivoin sinua Karmalaan emännäksi,\nkuiskasi Esa jo vähän syyttävämmin. -- Miksi pakenit kotitalostasi?\n\n-- Tiedäthän syyni, vastasi Marja, vetäisten taas huivin silmilleen,\nikäänkuin kätkeäkseen niihin ehkä syttyvän, luvattoman ilmeen. --\nOlethan vapaa nyt, ja helpompi sinun näin on olla.\n\n-- Entä sinun? kysäsi Esa silloin äkkiä, oivaltaen Marjan vastauksesta,\nettä tuo Jyrin asettama ehto tai toivomus se oli aiheuttanut tytön\npäätöksen ja ajanut hänet pakosalle. -- Irti olet nyt Karmalasta ja\nminusta, -- oletko tyytyväinen ja onnellinen?\n\nMarja veti huulensa ivalliseen hymyyn, mutta äänestään hän ei voinut\nsalata pientä katkeruuden värettä, vastatessaan:\n\n-- Minäkö, olen tietysti! Koti on, ruokaa on, -- en ole tottunut\nenempään. Mutta nostetaan jo kansi arkulle, -- pappi on tullut.\n\n-- Ja näinkö siis eroamme? virkkoi Esa vielä hiukan kaihoten. -- Me\njäämme kai sentään hyviksi naapureiksi?\n\n-- Miksemme jäisi...\n\nKuunnellessaan pihalla, jonne arkku aitasta nostettiin hautausväen\nkeskelle, papin siunausta ja lukkarin virittämää hautavirttä, ihmetteli\nEsa, kuinka vähällä kaiholla ja intohimottomasti hän nyt oli voinut\nkeskustella Marjan kanssa. Hän oli pelännyt heidän kohtaamistaan\nvaikeammaksi, -- nyt se talvinen haava ei ollutkaan enää revennyt auki.\nJa kun arkku kannettiin rantaan ja saattoväki asettui veneeseen,\nsilloin saattoi hän aivan arkailematta istahtaa Marjan viereen,\njuttelemaan siinä rauhallisesti soutajain kanssa kotinsa ja\nkotipitäjänsä arkisista asioista.\n\nMutta jo hautajaisten jälkeisenä päivänä marisi vanha Aaro taas talon\nemännättömyyttä, todistaen, kuinka välttämättä ja kiireisesti nyt\nemäntä tarvitaan Karmalaan. Eihän hän eikä isäntä ehtinyt noita\nlukemattomia aittain ja omettain pikkuasioita hoitaa, eikä niitä\nmyöskään ajan mittaan voinut jättää palkkapiioille. Ja taas parin\npäivän perästä hän kysyi:\n\n-- Milloin sitä lähdetään taloon emäntää hakemaan?\n\n-- Maltahan nyt vähän, jahka tästä ehditään, vastasi Esa silloin hiukan\nkärsimättömänä. -- Kyllä se aikanaan tulee.\n\n-- Mutta aikaa ei olisi enää siekailla, toruskeli Aaro yhä.\n\nEsa ymmärsi velvollisuutensa ja hautoi ankarasti päässään\nratkaisukeinoa. Talo vaati häntä menemään naimisiin viipymättä. Ja hän\nmuisti hyviä senkin lupauksensa, minkä hän Kajaanissa oli hätävalheena\nantanut kreivi Pietarille, -- hän oivalsi, että tässä ei nyt auta muu\nkuin nopea päätös ja äkkitoiminta. Viivyttely kiusasi häntä itseäänkin;\nrutosti hän senvuoksi päättikin toimia.\n\nNiinpä Esa taas eräänä kesäiltana, saunan jälkeen, pani Karmalan\ntakapihalla toimeen samanlaiset ratsastusharjoitukset, jotka vuosi\nsitten olivat säikyttäneet emäntävainajaa, opettaakseen rakuunainsa\navulla ratsastemppuja nuorille rengeilleen, jotka vielä osaksi\nmuistivat sen entisenkin opetuksen. Taas karautettiin ojien ja aitojen\nyli ja lasketettiin halki vesakkojen ja kivikkojen. Seuraavana\nsunnuntaina pidettiin vielä uusi harjoitus. Mutta maanantai-aamuna,\njolloin väki hankkiusi töihin, pidätti Esa rakuunansa ja nuo kolme\nrenkiään pihalle, käskien heidän sonnustautua heille varattuihin,\nkomeisiin rakuunapukuihin, töyhtöhattuihin ja miekkavöihin, sekä sitten\nsatuloida hevoset. Itsekin hän pukeusi parhaaseen upseeripukuunsa ja\nnousi sitten kimonsa selkään, komentaen siitä saattomiehiään:\n\n-- Nyt lähdemme pitkälle ratsastukselle, pojat, eikä kukaan meistä saa\nnousta satulasta, ennenkuin se tehtävä on loppuunsaatettu, jota nyt\nlähdemme suorittamaan. Hevosia saa leväyttää ja juottaa, jos tarvis on,\nmutta miehet eivät saa nousta satulasta.\n\n-- Entäpä kun on veräjiä tiellä, uteli muuan rengeistä.\n\n-- Niistä on laskettava yli, komensi kapteeni, joka tänään oli\nankaralla päällä.\n\n-- Entäpä jos hattu putoo? yritti toinen leikkisästi.\n\n-- Se on sidottava niin, ettei putoo; maahan et saa laskeutua sitä\nnostamaan, varoitti Esa. -- Eikä tällä matkalla tarvita turhia\ntarinoitakaan, seuratkaa vain minua.\n\nÄllistyneenä jäi naisväki pihalle katselemaan, kuinka kuusimiehinen\nratsujoukko karautti pois kujaa pitkin ja jo heti lasketti sen\nalapäässä olevan veräjän yli, -- omituisestipa tämä työviikko\naloitettiin! Mutta vanha Aaro hykelsi kämmeniään aitan kupeella: tuossa\nsitä nyt siis vihdoinkin lähdetään emännän hakuun!\n\nYhteen painoon ajoi Esan ratsujoukko, kiertämättä mitään tiellä olevia\nesteitä, kolmipeninkulmaisen taipaleen pitäjän toiseen laitaan, saapuen\npuolenpäivän aikaan, ratsut vaahdosta huuruten, Oritpään kartanoon,\njonka kujaveräjän yli se taas viivana lasketti. Eivätkä miehet vielä\npihallakaan, johon vihdoin pysähdyttiin, nousseet hevostensa selästä.\n\nTalon isäntä, eversti Sölwerecker, joka jo loitolta tunsi saapuvan\nvieraan ja kai heti hienoksittain arvaili hänen asiansa, juoksi avopäin\nulos vastaanottamaan Karmalan kapteenia, kehoittaen häntä ja hänen\nmiehiään laskeutumaan satulasta ja käymään taloon. Mutta Esa vastasi,\nyhä istuen, jäykkänä kimonsa seljässä, virallisen sotilaallisesti:\n\n-- Kiitämme kutsusta. Mutta pyydämme tässä ensiksi esittää sen asian,\njota varten olemme matkalle lähteneet, sekä saada siihen vastauksen,\nennenkuin voimme noudattaa kutsuanne, jalosukuinen herra ja eversti.\n\nVieraansa sotilaallisesta ryhdistä ja vakavasta äänenpainosta tajusi\neversti heti, että tällä oli tosi mielessä, ja vastasi viipymättä:\n\n-- Siis esittäkää, kapteeni Eggerfelt, asianne, olemme valmiit sitä\nkuulemaan.\n\nSiihen pihalle oli jo ehtinyt talon emäntäkin sekä palvelusväkeä, ja\nnäiden kaikkien läsnäollessa puhui kapteeni kovalla äänellä:\n\n-- Jalosukuinen eversti, olen tullut pyytämään aviovaimokseni\ntytärtänne, jalosyntyistä neitosta Otteliana Sölwereckeriä. Anon siis\nsuopeaa vastaustanne tähän suoraan, sotilaalliseen kosintaani. Jos sen\nsaan, noudatan ilolla kutsuanne.\n\nTuokion ajan vaihtoivat talon isäntä ja emäntä, kositun tytön isä ja\näiti, keskenään silmäyksiä, mutta mitään epäilyksiä ei näyttänyt olevan\nkumpaisellakaan taholla. Karmala tunnettiin suureksi ja vauraaksi\ntaloksi, ja sen nuori isäntä, joka oli aateloitu sotilaskapteeni ja\nsitäpaitsi tiedettiin kreivi Brahen suosikiksi, arvioitiin paikkakunnan\nvallaspiireissä hyväksi ja tavoiteltavaksi kosijaksi ja vävyksi.\nPitkittä miettimisittä vastasi senvuoksi hienosteleva eversti:\n\n-- Laskeutukaa satulasta, herra kapteeni ja hyvä naapuri, kunniaksi on\ntarjouksenne talollemme. Tyttäremme Otteliana on tosin vielä nuori,\nmutta epäilemättä hänkin osaa arvioida kosintanne itselleen kunniaksi.\nKäykää taloon kaikki, te olette tervetulleita vieraita vaatimattomaan\nkartanoomme.\n\n-- Kiitämme kunnioittavimmin!\n\nNäin sanoen laskeutui Esa vihdoin satulasta. Hänet saatettiin kohta\nOritpään tilavaan päärakennukseen, -- miehet opastettiin tuvan puolelle\nkestivieraiksi. Ensi kertaa oli Esa, vaikka hän jo kosijana esiintyi,\ntässä kartanossa, ja ensi kertaa hän nyt tapasi sen nuoren, vasta\n17-vuotiaan tyttärenkin, jota hän juuri oli kosinut, -- juhlallisen\nkankeasti hänelle nyt hänen morsiamensa esitettiin. Koko\ntervehdystoimitus tapahtui harvoin, valituin sanoin ja kaavamaisesti.\n\nSuuren salin kunniapaikalle istutettuna katseli Esa nyt tuota äitinsä\nsuojaan vetäytynyttä tyttöä, johon hän oli sitomassa kohtalonsa. Se oli\nkapearintainen, kalvasihoinen impi, jonka posket nyt kuitenkin hienosti\nkuumottivat äskeisen esittelytoimituksen jälkeen. Tervehtiessään oli\nhän kainosti notkistanut polvensa sulholleen ja samalla luonut\nkatseensa alas, eikä Esa nytkään vielä voinut hänen kasvojenilmeistään\nnähdä, oliko tyttö hyvillään vaiko pahoillaan tästä elämänsä\näkkiratkaisusta. Ehkei hän ole kumpaistakaan, ehkä hän vain\ntottelevasti, omaa mieltään vailla, noudatti vanhempainsa tahtoa ja\nneuvoja. Esaan taas ei tyttö näin ensi näkemältä vaikuttanut erityisen\nmiellyttävältä, mutta ei yhtään vastenmieliseltäkään, -- punehtihan se\ntuossa niin kauniisti ja kainosti. Se kai on vielä ujo ja hento lapsi,\njosta voi kasvaa mitä kasvatetaan. Miksei siitä voisi kasvaa yhtä hyvä\nemäntä kuin kenestä muusta tahansa, -- Esa muisti siinä Oinaalan\nmajurin, tämän liiton ensi idun heittäjän, tuonnoisen suosituksen. Ja\nhän päätteli samalla mielessään, että on se majuri mahtanut asiasta\njotakin tänne Oritpäähän valmistavasti vihjaista, koska kosinta oli\nsujunut helpommin kuin hän oli kuvitellutkaan.\n\nSen päivän viipyi Esa rakuunoineen Oritpään vieraina. Siellä puhuttiin\njo valmistavasti näistäkin, jotka Esa toivoi pidettävän syksyllä niin\naikaiseen kuin mahdollista, mihin vastainen appiväki suostuikin. Mutta\nmorsiantaan hän ei saanut paljoakaan puhutella. Ainoastaan illalla, kun\njo varhain lausuttiin naisväelle hyvää yötä, sai Esa virketyksi tytölle\nlyhyesti ja virallisen kohteliaasti:\n\n-- Hyvää yötä, morsiameni. Pyrkimykseni on päästä hellän sydämenne\nsuosioon.\n\n-- Sama on minunkin pyrkimykseni, vastasi tyttö kuin opetettuna ja taas\nkainosti niiaten.\n\nEnempää ei puhuttu, eikä pitempää keskustelua vastakihlattujen välillä\nkatsottu oikein sopivaksikaan. Nuori morsian meni neitsytkammioonsa,\nsulhanen taas saatettiin herran kamariin, missä everstin kanssa\nkihlajaismaljat juotiin ja rakennettiin lähempää tuttavuutta.\n\nJa kun Esa seuraavana aamuna, tehtävänsä näin suoritettuaan, hankkiutui\npaluumatkalle, läksi eversti Sölwerecker ratsumiehineen häntä\nsaattamaan kotiin Karmalaan. Se oli jo koko komea seurue, joka näin\najoi pitäjän halki, ja jokainen, joka sen näki, oivalsi kohta, että\nsiinä ovat nyt naimiskaupat päätetyt Oritpään ja Karmalan välillä; nyt\ntulee pian Karmalaankin emäntä.\n\nSiellä perillä jatkettiin kihlajaiskannujen kallistamista, -- siellä\noli Esalla onneksi hautajaiskemuja varten hankittuja varastoja, -- ja\neversti selitti siellä Esalle, että tämä on juuri hänen mieleisensä\nvävypoika: sotilaallinen ja suora. Ja Esa puolestaan lausui suuren\nilonsa siitä, että sai taloonsa rouvan näin ylhäisestä ja jalosta\nsuvusta, -- tyytyväisyys ja suopeus oli näin molemminpuolista.\n\nMutta Oritpään neitsytkammiossa istui sillaikaa nuori, kalvakka impi\naloitellen kapioittensa neulomista ja koettaen selvittää pienessä,\najattelemiseen tottumattomassa päässään, mitä hänelle nyt oikeastaan\noli tapahtunut ja tulisi tapahtumaan. Hänet oli siis yhtäkkiä luvattu\npois oudolle miehelle, jonka hän vasta ensi kerran näki ja josta hän ei\ntiennyt paljon muuta, kuin että se oli -- niinkuin kaikki sodasta\npalanneet herrat -- juopotteleva ja hurjimus; vuosi sitten oli paljon\npuhuttu hänen ja Oinaalan herran pahentavasta elämöimisestä kirkolla.\nPaljon muuta ei Otteliana tiennyt sulhostaan. Hän, tyttöraukka, oli\nkuin lammas luovutettu teurastettavaksi ... hänen omaa mieltään ei\nsiinä oltu kysyttykään, -- se hieman kaiveli pientä sydäntä.\n\nMutta hänen hentoon mieleensä hiipi jo samassa toinen kysymys,\nvastakysymys: Olisiko hän ollut kosintaan suostumatta, jos tuo uljas\nupseeri olisi häntä henkilökohtaisesti taivutellut ja aviokseen\npyytänyt? Ei, ei varmaankaan, tulos olisi kyllä ollut aivan sama!\n\nUusi, tuntematon elämä oli nyt nuorella Ottelianalla edessään.\nIsänkodin immytkammiosta oli hänen siirryttävä vieraan talon emännäksi,\noudon miehen puolisoksi. Se häntä vähän pelotti, joskus melkein\npuistatti. Mutta äiti sanoi, että näin on maailman meno; tämä on aina\nollut heidän, naisten, kohtalo, oli hänen äitinsä ja tulisi olemaan\nhänen tyttärensäkin. Siihen leikkiin oli antauduttava, parempi varhain\nkuin myöhään, -- sanoi äiti. Ja nuori Otteliana uskoi nöyrästi ja\nluottavasti äitinsä sanoihin ja oli valmis niiden varaan jättämään\nnuoren elämänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo syksyn alussa vietettiin Oritpäässä talon nuoren neitosen ja\nkapteeni Eggerfeltin häät kaikella asianmukaisella juhlallisuudella ja\nkomeudella. Vieraita oli läsnä läheltä ja kaukaa. Kreivi Pietari\nBrahellekin oli Esa ajoissa Turkuun lähettänyt ilmoituksen, että hän on\nnyt täyttänyt lupauksensa, sekä nöyrät häihinkutsut. Mutta kreivi ei\nollutkaan voinut saapua. Hänen kreivittärensä makasi juuri näihin\naikoihin huonona sairaana -- hiukan myöhemmin tulikin jo tieto hänen\nkuolemastaan, -- ja onnittelunaan lähetti Pietari Brahe senvuoksi vain\nnuorelle suosikilleen häälahjaksi hopeamaljan, joka sai kunniasijansa\nKarmalan vastaisten sukuhopeiden joukossa.\n\nKolmipäiväisten häiden jälkeen muutti Otteliana Sölwerecker emännäksi\nKarmalan uuteen kartanoon, jonka Esa kesän kuluessa oli valmiiksi\nrakennuttanut, tilavaksi ja upeaksi. Siellä kelpasi nuorikon\ntotuttautua emännän tehtäviinsä, joista sen isäntä nyt vapautui\nhoitelemaan laajoja tiluksiaan ja valvomaan verotalonpoikiaan, jotka\nyhä vain lisäsivät Karmalan äveriäisyyttä.\n\nJa vuodet kuluivat.\n\n\n\n\nXV. KUTSU SAAPUI.\n\n\nNeljä vuotta oli kulunut siitä, kun Esa toi nuorikkonsa Karmalan uuteen\ntaloon, jopa puolen viidettäkin. Talven selkä oli taittumassa: kinokset\nolivat sulaneet pois pelloilta, mutta kestivät vielä metsissä; puroissa\nlorisi vesi, mutta järvellä oli jää vielä vahvaa. Ja taas heitteli\nhallava taivas uusia lumia routaisille vainioillekin.\n\nEsa oli aamukylmällä ollut kävelemässä metsässä, jossa hanki kantoi, ja\npalaili sieltä nyt lyhyt ilvesturkki auki ja olkapäällään raskas\nkarhupyssy. Oli näet kontio syksyllä repinyt pari lehmää ihan kylän\nlaidassa, mutta sen pesää ei oltu talvella tavattu, ja Esa oli nyt\nkäynyt katsomassa, olisiko se jo lähtenyt liikkeelle pesästään ja\nnäkyisikö sen jälkiä keväthangella. Ei näkynyt. Taisi nukkua otso\nvielä, jos se näille maille olikaan jäänyt. Metsämies palasi verkalleen\nMustanahon rinnettä pitkin ja peltojen poikki kotitörmäänsä kohden.\n\nHän katseli mielihyvällä noita laajentuneita viljelyksiään, jotka\nolivat hänen viimevuotisten ahertelujensa tuloksia ja jotka nyt\nKarmalaa kaarena kiersivät. Katseli vielä täyteläisiä heinälatoja --\nhyvin riitti karjalle ruoka kesään asti, -- ja vesakkoon kaadettuja,\nuusia halme-aukeita, -- onhan siinä puskettu! Tuossa raadannassa ne\nolivat vuodet menneetkin... No, eihän hän itse ollut niihin töihin\npaljoakaan puuttunut, käskenyt vain ja Aaro oli niitä sitten johtanut.\nItseltään olivat häneltä pimeät talvipäivät ja isoksi osaksi valoisat\nkesäyötkin menneet vierailuihin ja vastavierailuihin lähiseudun\nvallasperheiden kanssa, monipäiväisiin juopotteluihin Oinaalassa ja\nOritpäässä ja kaukaisemmissakin kartanoissa, sekä kotona Karmalassa,\njonka rikkaiden ruoka- ja juomapöytäin ääreen vieraat tulivat kernaasti\nja usein. Metsästysretkiä, venematkoja, kilpa-ajoja ja tanssiaisia oli\nollut alituiseen, -- oh, väsymiin asti viime talvenakin!\n\nNe eivät Esaa enää tyydyttäneet nuo ontot huvit eivätkä miellyttäneet\nvallasperheiden kesken usein leimahtaneet kiistat. Hänellä oli taas\njotakin levottomuutta, seikkailunjanoa, veressään. Hänestä tuntui nyt\nusein kuolettavan yksitoikkoiselta ja pikkumaiselta tämä kotoinen\nmaalaiselämä, hänen mieltään kalvoi joku outo -- taikka oikeastaan\nvanha, tuttu -- kaipuu maailmalle, lentämään...! Monesti oli hän viime\naikoina aiheetta noussut ratsunsa selkään ja ajaa karautellut pitkin\npitäjiä... Kerran oli hän lähtenyt ajamaan ihan ylämaahan asti, kauas\nKiuruveden korpeen, lähtenyt sinne tapaamaan vanhaa äitiään, jonka hän\noli kuullut sairastelleen. Kun tie loppui hevoselta, oli hän noussut\nsuksille ja hiihtänyt laajain salojen halki sukuaan tervehtimään ja\nviemään äidilleen loppiaislahjoja. Mutta eipä ollut hänessä levottomuus\nasettunut niistäkään ponnistuksista. Sillä häntä ei vaivannut\nainoastaan ruumiillisen liikunnon tarve, ei seuraelämän vaihtelun\nkaipuu, ei, vaan hänen sielunsa kaipasi jotakin uutta, jotakin\näkkimuutosta, jotakin repäisevää!\n\nOlisiko tuo poltto, tuumi Esa ahon rinnettä yksin astellessaan,\naiheutunut niistä häilyvistä huhuista, joita maassa on tänä talvena\nliikkunut, ja aina siitä asti, kun Ruotsissa uusi, nuori kuningas\nKaarlo Kustaa oli vuosi sitten noussut valtaistuimelle siltä luopuneen\nserkkunsa, Kustaa Aadolfin tyttären, tilalle...? Huhuista, että muka\ntaas olisi uusi sota-aika alkava, että muka nuori kuningas aikoo lähteä\nlyömään käpälille niitä kadehtivia naapureitaan, Puolaa ja Venäjää,\njotka punovat juonia häntä ja Ruotsia vastaan. Nuo kulkupuheet olivat\nkyllä kautta maan herättäneet entisissä sotureissa eloon jo\nuinahtuneita sotamuistoja ja idättäneet heissä uusien retkeilyjen ja\nseikkailujen toiveita, -- jopa täällä kaukana Suomen sydämessäkin.\nMutta nehän olivat vain hämäriä huhuja, joiden nojalla iltaisin oli\njuomapöytäin ääressä hauska intoilla ja uhmailla, mutta jotka eivät\nenää päivällä kestäneet terveen älyn arvostelua, se kun kielsi niiltä\ntodellisuuspohjan.\n\n-- Turhia toiveita!\n\nNäin huoahti Esa siinä kävellessään. Mutta samalla kapinoi tuo poltto\nhänen rinnassaan, josta joku voimakas ääni tuntui kärsimättömästi\nhuutavan:\n\n-- Ja kuitenkin toivon! Kaipaan pois tästä unipesästä, jonnekin kauas,\nmaailmalle...!\n\nNäitä käräjiä jatkui nykyisin hänen mielessään alituiseen. Hän myönsi\nja vakuuttikin itselleen yhä uudestaan, että koko tuo kaipuu on\njoutavaa sairautta: täällähän hänellä on kotinsa, vaimonsa, lapsensa,\nvauras talonsa, vilkas seurapiirinsä, -- mitä hän oikeastaan haikailee!\nTyötä olisi talossa myös vaikka paljonkin, nytkin taas oli tulossa\nkevät ja kesä kiireineen, miksi hän juuri nyt ikävöisi pois...! Mutta\ntämä järkeily ei auttanut. Hän tunsi siitä huolimatta yhä selvemmin\ntuota polttoa veressään ja tiesi, että jos nuo häilyvät huhut\ntoteutuisivat, jos todella rummut rupeaisivat maassa soimaan, silloin\nhäntä ei pidättäisi mikään niiden kutsua heti noudattamasta.\n\nVerkalleen astui pyssymies kotoiselle, korkealle Leinosen törmälle. Hän\nsaapui sinne nyt peltojen yli takapihan kautta, jossa olivat ometat ja\nlammasläävät ja maitohuoneet, kaikki vielä uudet ja hyvässä hoidossa.\nOttelianahan tätä karjapuolta hoiteli, mietti Esa ometan ohi\nastuessaan, ja oli hoitanut nuoruudestaan huolimatta aika hyvin. Aluksi\noli Esa sitä epäillyt, mutta hän muisti hyvin, kuinka Aaro kerran,\nsilloin jo hääsyksynä, oli hänelle sanonut: \"Anna sinä vain nuorelle\nrouvalle avaimet ja valta, anna hänen hoitaa oluenpanokin ja\nsyysteurastus, kyllä se siitä selviää, kun vastuuseen joutuu...\" Ja\nniin se oli selvinnytkin, aina vain varttunut ja varmistunut... Hyvin\noli yhdessä eletty, vaikka he naimisiin mennessään olivatkin melkein\nvieraita toisilleen ja vieraanlaisina olivat edelleenkin pysyneet ...\nja hyvähän tässä on elää eteenkinpäin, turhia hän oikeastaan kaihoili\nja ikävöi... Talo on varttunut, perhe kasvanut, hyvä on ollut sopu. --\nNäin oli Esa rauhoittanut mielensä pihaan ja taloon saapuessaan. Mutta\ntuvassa kertoi hänelle palkkapiika, että Oinaalan majuri oli aamulla\nkäynyt Karmalassa, oli kysellyt kapteenia ja kertonut saaneensa\njoitakin uusia uutisia... Silloin kiihtyi Esassa taas poltto uuteen\npaloon. Hän koetti kyllä itselleen vakuuttaa: -- Ne on niitä yksiä,\ntyhjiä huhuja, ei niissä ole mitään perää! Mutta uuteen vireeseen\nnoussut levottomuus ei siitä hellittänyt.\n\nEsa koetti iskeytyä talon töihin, mutta niistä ei nyt tullut mitään.\nHänen täytyi ottaa selko majurin asiasta. Hätäisesti vain haukattuaan\npäivällispalan hän nousi kiireesti ratsunsa selkään ja lähti\nporhaltamaan lokaisia teitä koko tuon pitkän taipaleen Oinaalaan asti\nsaadakseen kuulla, mitä tietoja majurille todella lie saapunut.\n\nNiin, oikeinpa oli Esa arvannut. Mitään varmempia tietoja ei majurilla\nollut ulkomaailman tapahtumista. Joku matkamies oli vain kertonut Turun\npuolessa jo kerättävän aseväkeä kokoon... Joutavia! Oinaalan herra oli\nvain ollut vailla ryyppytoveria, siinä koko juttu, -- ja hyvät\nryyppääjäisethän siitä taas sukeutuivatkin. Niiden varrella tietysti\njälleen pohdittiin pitkään ja perusteellisesti kaikki uuden sodan\nmahdollisuudet.\n\nEsa oli epäilevällä kannalla, kenties siksi, että hän juuri hartaimmin\ntoivoi uusien sotaseikkailujen alkamista, mutta pettymyksen varalta\nkoetti pitää toiveensa aisoissa.\n\n-- Eihän noilla huhuilla _voi_ olla tosiperustetta, väitteli hän. --\nMaassa ei tahdota uutta sotaa, entinen on kaikkine rasituksineen vielä\nliian lähellä.\n\n-- Totta kyllä, myönsi majuri, joka käsipuolena ei enää olisi voinut\nlähteä sotaan, mutta joka ehkä juuri siksi oli niin topakka. -- Mutta\njos nuori kuningas todella tahtoo uuden sodan kautta lujittaa sukunsa\naseman, niin kyllä kai hän siihen keinot keksii. Ja nyt, kun Puola\nkieltää hänen perimisoikeutensa, hänen täytyy varmistautua...\n\n-- Mutta kuninkaalla ei ole sotaan rahoja, intti Esa. -- Hän ei siis\nuskaltaisi julistaa sotaa vastoin valtiopäiväin tahtoa, jotka\nparastaikaa ovat koolla.\n\n-- Kuka sen tietää, epäili majuri. -- Hänellä on koko aatelisto\nmukanaan ja kaikki viime sodan aikaiset upseerit, jotka kaipaavat\nsilloisia remuaikoja.\n\n-- Mutta vastassaan kaikki muut säädyt, ainakin täällä Suomessa, jota\npitkä Saksan sota niin kovasti rasitti, ja kaiketi Ruotsissakin,\njärkeili Esa.\n\n-- Mieletkin voivat muuttua, väitteli majuri yhä. -- Joka tapauksessa\nvarustelevat Varsinais-Suomen sotaherrat aseväkeään. Rupea sinäkin\nvain, Esa, rakuunapukujasi tuulettamaan; sotakäsky voi tulla minä\npäivänä tahansa.\n\n-- En toivo parempaa, intoili Esa. -- Mutta näihin huhuihin en vielä\nluota, -- täytyy tulla tarkempia tietoja.\n\n-- Tarkempia sanomia tietysti odotetaan, myönsi majurikin lopuksi,\nkannuaan kohottaen. -- Mutta uuden sodan maljan me kuitenkin voimme jo\njuoda.\n\n-- Sen juon pohjaan...!\n\nEsa toteutti sanansa, ja tarinoimista jatkui. Mutta noita tarkempia\nsotatietoja ei kuulunut, vaikka viikkoja kului. Niitä odottivat\n30-vuotisen sodan upseerit yhtä malttamattomina Sysikorvessa kuin\nmuuallakin, mutta heidän oli taas pakko asettua elämän arkiseen\nkulkuun. Uusi viestinpoikanen saapui vielä tuontuostakin, sytyttäen\naina uuden polton Esankin rinnassa, mutta se viesti osoittautui aina\npettäväksi.\n\nEräänä kevätpäivänä saapui kuitenkin Esalle, suoraan Karmalaan, sanoma,\njoka sytytti hänen herkän mielensä täyteen tuleen eikä enää\nlaskenutkaan sitä sammumaan. Se pani hänet heti heittämään kaikki\nkotiaskareet silleen ja suoraa päätä hankkiutumaan sotaretkelle.\n\nSe oli Jyriltä saapunut kirje, jonka äsken Sisä-Suomeenkin järjestetty\nposti toi.\n\nJyristä ei Esa ollut saanut mitään suoranaisia tietoja sen jälkeen\nkuin he, Westfalin rauhan solmittua, erosivat Böömin kaukaisessa\nvuorilinnassa. Kotiinpalaavilta sotureilta oli vain joskus kuultu, että\nkersantti oli jäänyt miehitysleiriin Saksaan koko siksi ajaksi, minkä\nsiellä ruotsalaista väkeä pidettiin, -- sitten oli hän hävinnyt\nomaistensa tietopiiristä. Oliko hän uhkauksensa mukaan ruvennut\npalkkasoturiksi johonkin vieraaseen väkeen, vaiko jäänyt johonkin\nrajavartiostoon, siitä ei kenelläkään ollut aavistustakaan, --\nkuolinsanomaakaan ei hänestä sentään ollut saapunut.\n\nNyt tuli kirje. Tuli Riiasta, Liivinmaalta, ja siinä kersantti\ntiedoitti ystävälleen lyhyesti ja ytimekkäästi:\n\n\"Vanha marskimme Kustaa Horn on tänä talvena koonnut tänne Liivinmaalle\npaljon sotaväkeä ja kokoo yhä. Täältä jo pian hyökätään rajan yli\nPuolaan. Joudu, Esa, sillä tietysti haluat heti olla mukana, niinkuin\npuhuttu oli. Täällä on jo paljon suomalaisia rakuunoita, kiirehdi ja\nhae minut niiden joukosta täältä Riiasta tai rajalta, sitten saadaan\ntaas yhdessä tapella...\"\n\nEnempää siinä kirjeessä ei ollut, ei tarkempia tietoja Jyristä\nitsestään, -- näidenkin rivien kokoonsaaminen näkyi tuottaneen\nrasitusta soturin raskaalle kädelle. Mutta ne rivit riittivätkin\nEsalle. Ne ratkaisivat hänessä kaikki epäilykset. Hän luki kirjeen\nvielä uudelleen ja totesi:\n\n-- Sota syttyy nyt varmasti. Suotta ei vanhaa Hornia ole lähetetty\nLiivinmaalle kokoamaan armeijaa. Hänen johdollaan ja Jyrin rinnalla\nsaan siis, jos kiirettä pidän, viedä rakuunakomppanian rajan yli --\nmuuta tietoa en kaipaa!\n\nMikään ei olisi voinut nyt pidättää Karmalan kapteenia päivääkään\nkotosalla. Sen verran täytyi hänen kuitenkin siellä viipyä, että sai\nkokoon ne rahat, mitä matkalla tarvittiin, mutta sillävälin hän jo\nvarusti rakuunansakin tarpeelliseen kuntoon. Pitäjän muille\nsotaherroille hän ei antanut asioista mitään tietoa -- odottakoot he\nvirallista kutsua! -- itse hän vain häthätää järjesti Aaron kanssa\nlähimmät talontyöt poissaolonsa ajaksi ja oli pian valmis lähtemään.\n\nMelkein viimeiseksi hän puhui sotaanlähdöstään nuorelle vaimolleen,\njonka nyt kuitenkin täytyi jäädä yksin perhettä ja kotia hoitamaan.\nOtteliana oli tosin miehensä viimeaikaisesta levottomuudesta ymmärtänyt\njotakin outoa olevan tulossa ja siten hiljaisuudessa valmistautunutkin\nsiihen ajatukseen, että hänen miehensä lähtee kotoa pois. Mutta tuo\nlopullinen lähtötieto hänet sittenkin melkein typerrytti. Hän oli\ntottunut alistumaan Esan oikkuihin ja käsitti kaikki vastaväitteensä\nturhiksi, mutta yritti kuitenkin:\n\n-- Nytkö jo, miksi hätäilet! Eihän ole tullut virallista käskyäkään.\n\n-- Sitäpä en odotakaan, vastasi Esa uljaana suuressa innostuksessaan.\n-- Käsky on omassa veressäni! Minä tiedän nyt sodan syttyvän ja minun\non oltava siellä alusta alkaen mukana.\n\nTuo intohimoinen lähdön ikävä, tuo sokea sodan nälkä suretti ja miltei\nkammotti nuorta rouvaa:\n\n-- Niinkö kaipaat luotamme pois! Karmala ei sinua siis ollenkaan\npidättele, ei kotisi, ei lapsesi...!\n\n-- Olen soturi, minulla on velvollisuuteni...\n\n-- Mutta olethan puoliso ja isäkin, -- meidät jätät siis nyt tänne\norvoiksi!\n\n-- Teillä on Karmalassa hyvä olo, minua vaativat suuremmat tehtävät\ntäältä pois... Ja palaanhan tänne sitten takaisin.\n\n-- Palaat, -- milloin palaat? huokasi nuori rouva haikeasti.\n\n-- Kun sota päättyy, tietysti...\n\n-- Kun sota päättyy, ehkä kolmenkymmenen vuoden perästä! Mitä olemme me\nsilloin!\n\nOtteliana ei ollut hempeäluontoinen, häntä ei oltu isänkodissa eikä\nKarmalassa hempeyteen kasvatettukaan. Elämä ei ollut hänelle ollut\nkovinkaan valoisaa uudessa kodissa: yksinäistä ja kylmää se oli ollut\nalusta pitäen, yksinäistä Esan ollessa pitkillä juomaretkillään, kylmää\nhänen kotonakin ollessaan. Mutta Otteliana oli sen ääneti kärsinyt\nvuoden toisensa perästä; hän oli hoidellut lapsiaan, uponnut\ntaloustöihinsä, koskaan hän ei ollut valittanut eikä itkenyt. Mutta nyt\nhänellä sydän tuntui pakahtuvan...\n\nEsa pyörähti ulos huoneesta valmistushommiinsa; silloin retkahti nuori\nrouva vuoteelleen eikä enää voinut pidättää kyyneleitään. Tuntui niin\noudolta, sydän ikäänkuin herahti sulaksi ja pursusi kyynelten virrassa\nesille... Hän ei ymmärtänyt sitä itsekään. Eihän hän ollut hellyyteen\ntottunut, rakkautta ei hän ollut koskaan saanut osakseen, eikä hän sen\nlumoihin ollut itsekään koskaan tuudittautunut, -- mistä hetteistä\ntulvahtivat nyt nuo runsaat kyynelvedet!\n\nKylmänviralliset olivat olleet aviopuolisoiden välit Karmalassa, tuskin\nkoskaan oli Esa häntä hyväillytkään. Mutta siitä huolimatta oli\nOttelianan mieli vuosien varrella häneen kiintynyt; kaikessa\nhiljaisuudessa, kuin salaa, oli hellempi tunne hänen rinnassaan itänyt\nja versonut. Hän oli sen aina tukahduttanut -- eihän se kuitenkaan\nlöytänyt vastakaikua -- ja ollut itsekin kuoreltaan kylmä. Mutta nyt se\nsalainen tunne tuon uuden, suuren huolen herättämänä väkisin tulvahti\nesiin, -- hän hytkyi nyt siinä vuoteellaan voimatta hillitä\njärkytettyä, kärsivää mieltään.\n\nEsa palasi siihen hetken kuluttua ja pysähtyi ovelle katsomaan itkevää\nvaimoaan. Hän katseli tuota pientä, vieläkin hentoa naista aivan\nhämmästyen, -- eihän hän koskaan ollut tiennyt hänessä olevan sellaisia\ntunteiden lähteitä, joista noin valtavat vedet vuotaisivat! Koko\nkohtaus oli hänelle yllätys. Mutta kuta enemmän hän katseli hentoa,\navutonta vaimoaan, sitä enemmän hänet valtasi sääli ja hellyys, jota\nhän ei koskaan ennen ollut mielessään tuntenut, -- huokuihan tuosta\npienestä, avuttomasta olennosta häntä kohtaan lämpöä, joka hänet\nitsensäkin lämmitti! Se oli hänelle outo tunne. Ja hän nosti nyyhkivän\nvaimonsa syliinsä, hyväili hänen vaaleaa tukkaansa ja puhui hellästi:\n\n-- Itketkö, raukkani! Tulenhan minä luoksesi takaisin, palaan teidän\nkaikkien turvaksi, ja sitten eletään entistä onnellisemmin Karmalassa!\n\nSilloin tunsi nuori rouva lämmittävän, lohduttavan, kaikkea sovittavan\nvärähdyksen käyvän lävitseen. Hän tunsi yhtäkkiä kuin jäitten sulavan\nsielustaan, tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin hän oli ollut koskaan\nvielä nuoressa elämässään, Esan käsivarsilla ikäänkuin keventyivät\nkaikki hänen huolensa taakat ja hän hymyili kyyneltensä lävitse,\nkuiskaten:\n\n-- Tule takaisin, Esa, tule varmasti! Sinua täällä kaivataan jokaikinen\nhetki, päivä ja yö.\n\n-- Se tieto on minua retkilläni ylläpitävä ja lämmittävä, vakuutti\nEsakin aivan sulaneena. -- Nuo kyyneleesi muistan matkoillani aina,\nniiden muisto tuo minut kerran kotiin!\n\n-- Ja varjelee sodan vaaroiltakin, niinkö Esa?\n\n-- Niin, vaimoni, tämän muiston kätken syvälle mieleeni, ole siitä\nvarma. -- Ja kun uudet vedet rupesivat kohoamaan nuoren rouvan silmiin,\npyyhki hän ne pois ja virkkoi: -- Nyt pois kyyneleet, ole rohkea ja\nreipas, niinkuin soturin vaimon tulee. Ole talossamme topakka emäntä,\nniinkuin olet aina ollut, hoida toimeliaana kotia ja pienokaisia\nminunkin puolestani. Sellaisena tahdon sinua muistella, sellaisenahan\nsinä pysyt?\n\n-- Koetan ... nyyhki rouva, mutta pyyhki samalla päättävästi silmänsä\nkuiviksi. -- Kätken ihmisiltä ison ikäväni, vaikken sitä mielestäni\nkoskaan voikaan kitkeä.\n\nJa miehensä tahtoa totellen nousi tuo äsken hervottomaksi lyyhähtänyt\nrouva reippaana vuoteen reunalta ja ryhtyi ravakasti suorittamaan niitä\nsotaan lähteväin miesten matkavalmistuksia, jotka hänen osalleen\nkuuluivat. Eikä saanut -- sen hän siinä mielessään lupasi -- enää\nkyyneleitä hänen silmissään näkyä.\n\n\n\n\nXVI. YSTÄVYKSET YHTYVÄT JA EROAVAT.\n\n\nEräässä Varsovan laitaosan puistikossa Veiksel-virran rannalla istuivat\nystävykset Esa-kapteeni ja Jyri-kersantti muutamana syyskesän päivänä\n1656 lepäillen ja alakuloisesti verkalleen jutellen. He olivat kalpean\nja kuihtuneen näköisiä, eikä heillä ollut miekkaa vyöllään, -- olivat\nnäet siipirikkoja molemmat. Esa kantoi vasenta käsivarttaan siteessä,\nja asetakki oli irtaallaan heitetty hänen olkapäilleen; heikko hän oli,\nmutta hänen haavansa oli kuitenkin jo paranemassa. Pahemmin oli Jyrin\nlaita, joka oli saanut keihäänpiston polveensa. Hänenkin haavansa oli\nkyllä jo mennyt umpeen, jalalla kesti jo astuakin, mutta keihäs-ryökäle\noli rikkonut häneltä polvijäntereen ja oikea jalka oli jäänyt tönköksi.\nSe ei sujunut polvesta ollenkaan, ja nyt Jyri pahoin pelkäsi, ettei\nhänestä enää ole satulassa istujaksi, kun ei voi saada koipeaan\ntaivutetuksi jalustinasentoon.\n\nVarsinkin tämä huoli painoi matalaksi ennen reippaan rakuunan mielen,\nhänen, joka puolet ikäänsä oli miltei asunut satulassa ja jolle\nratsastaminen oli elämistä. -- Mikä minusta nyt tulee, kyseli hän siinä\nyhä uudelleen synkkähahmoisena. Sotavanhusko, joka raajarikkona\nlähetetään kotimaahan kuivettumaan, vaiko ehkä kuormastorenki, joka\nmuiden kiitäessä taisteluun saa jostakin kaukaa vain kuunnella sen\nkohinaa? Ei, Jyri ei tahtonut alistua kumpaankaan nöyryytykseen. Siksi\nhän siinä vähä väliä koetti uudelleen venyttää koipeaan, saadakseen sen\nedes hiukan taipeesta sujumaan; mutta ei, siihen koski vain ja se pysyi\njäykkänä kuin seiväs.\n\nLehtipuiden reunustamalla rantakunnaalla oli siinä joku vanha\nkivipatsas, aikoinaan siihen pystytetty hautakiveksi tai muuksi\nmuistomerkiksi. Se oli omituinen siitä, ettei sen kylkiin oltu mitään\npiirtokirjoitusta kaiverrettu, ei nimeä, ei vuosilukua, ei mitään.\nKenellekähän sellainen mykkä patsas lie pystytetty, ihmettelivät\nsotatoipilaat kunnaan rinteellä istuessaan. Ja yhtäkkiä Jyri virkkoi:\n\n-- Juuri tuollaisen kiven saat, Esa, vyöryttää aholta minun muistokseni\nKarmalan vanhalle törmälle. Se olkoon siellä minusta muistona\nainoastaan niille harvoille, jotka tietävät kersantti Jyri Tuomaanpojan\nkerran olleen olemassa. Muiden ei ole tarviskaan tietää, onko kivi\nsiinä kenenkään muistoksi, ja kenen.\n\nEsa hymähti. Hänen kelpo sotaveikkonsa nykyinen, musta mieliala\nkuvastui niin sattuvasti taas tuosta patsaspuheesta, -- hänen\nviimeaikaiset mietteensä olivat yleensä kiertäneet tuollaista\nalakuloista kehää. Sotaveikkoaan rohkaisten Esa virkkoi:\n\n-- Älä juttele minulle hautakivistäsi, Jyri, ei niitä tässä vielä\ntarvita, vaikka koipesi nyt onkin kankea. Enhän heitä luontoani enkä\ntaisteluintoani minäkään, vaikken toistaiseksi voikaan ratsuani ohjata.\n\n-- Sinun räpyläsi on viikon, parin perästä kunnossa, minun polveni ei\nkoskaan, marisi Jyri synkkänä. -- Mihin on ratsumiehestä silloin?\n\n-- Jos sinusta tosiaankaan ei enää ole rakuunaksi, lähdet tietysti\nkotiin Karmalaan, innostui Esa esittämään. -- Siellä on lääniä, kuten\ntiedät; saat Aaron kanssa asuaksesi ja hoitaaksesi koko vanhan talon.\nSieltä on vain lyhyt matka uuteen päätaloon eikä ole pitkä\nnaapurikylässä asuvan sisaresikaan luo. Hyvin siellä viihdyt. Siellä\nodottelet minua kotiin ja sitten, sodan päätyttyä, elellään siellä\nyhteisissä muistoissa...\n\nJyri oli vaipunut äänettömäksi. Esan lennokas kuvaus ei näyttänyt hänen\nsameaa mieltään ollenkaan kirkastaneen, mutta se oli kuitenkin hetkeksi\nantanut hänen ajatuksilleen uuden suunnan. Hän eli muistoissaan ja\nvirkahti kotvan kuluttua, kosketellen mielessään kauan kytenyttä\nkysymystä:\n\n-- Mainitsit sisareni. Niin, Marjahan ei ole enää siellä Karmalassa,\nvaan naapurissa... Olet ... olet kertonut, ettei hän sinun kosintaasi\nsuostunut eikä senvuoksi jäänyt emännäksi kotitaloomme. Mutta en ole\ntuota oikein ymmärtänyt: mikä se varsinaisesti sai sisareni hylkäämään\nsinut ja samalla syntymäkotinsa...? Oliko syynä noiden nuorten rakkaus\nvaiko joku kankeus sinun ja Marjan välillä?\n\nEsa oli jo toista vuotta sitten, saavuttuaan Suomesta Liivinmaalle ja\nlöydettyään vihdoin Jyri-setänsä siellä eräältä harjoituskentältä,\nkertonut hänelle tarkkaan kaikki kotikuulumiset ja terveiset, kertonut\nsenkin, kuinka jo vireillepannusta avioliittohankkeesta hänen ja\nKarmalan tyttären välillä ei lopulta tullutkaan mitään. Hän oli\nkertonut pettymyksestään, kun kotiin palattuaan tapasi Marjan jo toisen\nmiehen omana, mutta sen jälkeen ei näitä asioita oltu Jyrin ja hänen\nvälisissä keskusteluissa kosketeltu. Nehän olivat Esalle vähän arkoja\nja Jyrille myöskin, joka ei tiennyt, tunsiko Esa hänen äidilleen\naikoinaan kirjoittamansa toivomuksen. Mutta Esa oli kyllä arvannut,\nettä joskus se kysymys joutuu tarkemmin selvitettäväksi, olipa melkein\nkaivannut sellaista tilaisuutta. Ja kun Jyri nyt hänen kotikuvauksensa\njohdosta rupesi asiaa utelemaan, kävi Esa noita tapauksia\nyksityiskohtaisesti kertomaan, ja lausui lopuksi:\n\n-- Tulin Marjan puheista ja hänen menettelystään siihen käsitykseen,\nettei hän tahtonut ruveta vaimokseni, koska minusta oli tullut\naatelismies. Hän pelkäsi oman asemansa käyvän vaikeaksi ja uskotteli\nsiitä naimiskaupasta koituvan minullekin säätypiireissäni harmia. Hän\narkaili...\n\n-- Ja pakeni kokonaan talosta pois.\n\n-- Niin, meni talonpojan kanssa naimisiin, sanoi sen soveltuvan\nitselleen paremmin...\n\nJyri istui taas kotvasen ääneti kunnaalla, näytti kuulemiaan visusti\nmiettivän ja virkkoi sitten Esaa silmiin katsoen:\n\n-- Marja menetteli tuossa, piru vie, oikein ja viisaasti. Terävä tyttö,\n-- minä olin tylsä, kun en tuota tullut ajatelleeksi ... nimittäin\näidille siitä sivumennen vihjaistessani...\n\nNiin tuli se kirjeasiakin selville ja Jyrin harras toivo. Esa tunsi\nasemansa sitäkin nolommaksi ja rupesi selittämään:\n\n-- Aavistin kyllä, että sinä olit toivonut sitä meidän yhteenmenoa, ja\nsitähän itsekin toivoin. Koetinkin taivutella Marjaa...\n\nMutta Jyri keskeytti hänet torjuvalla kädenliikkeellä:\n\n-- Ei, se oli minulta typerä tuuma! Ajattelin vain Karmalan vanhaa\nperintötilaa ja sukumme jatkumista siellä, en sisareni sopeutumista\nnoihin uusiin säätyoloihin. Marja oli paljon järkevämpi, näki aseman\nselvemmin ja oikeammin.\n\n-- Olisi kai Karmalaa niinkin hoidettu, rupesi Esa vielä selittämään.\nMutta Jyri ei sitä myöntänyt, hän vain hoki:\n\n-- Parempi oli, että kävi niinkuin kävi!\n\n-- Etkä siis senvuoksi karta Karmalaa, et kieltäydy sinne palaamasta,\nvaikka siellä nyt onkin toinen nainen emäntänä, kyseli Esa, jota tämä\najatus usein oli vaivannut.\n\n-- En sen vuoksi, usko pois, vakuutti Jyri. -- Mutta paluuni sinne\nkotiin, Suomeen, on toinen asia, johon en kuitenkaan taivu. En voi näin\nraajavaivaisenakaan heittäytyä hylyksi, siihen ei luontoni taivu. En\nvoi ruveta syytinkivaarina maalla paikkailemaan verkkoja enkä juomaan\npiimää ... en sinne lähde, vaikken enää satulassa pysyisikään... Näihin\nsodanmaihin olen tottunut, täällä tahdon vielä elää ja tänne sitten\nkuolla!\n\n-- Kuolemasta ei nyt puhuta, siitähän jo sovittiin, kierteli Esa. --\nHiiteen haikeus, en tahdo nähdä kasvojasi tuollaisina! Sehän oli meille\nmolemmille kova ja kohtalokas ottelu, jonka tämän Varsovan valloitus\nvaati. Kuningas sai täällä komean voiton, mutta me olemme saaneet tuon\nottelun iskemiä haavojamme sairastella täällä jo kolmatta kuukautta,\npääsemättä uusiin voittoihin, joista toiset ovat niittäneet mainetta ja\nsaalista. Ei ole ihme, että luontosi on lamassa, niinkuin minunkin,\nmyönnän sen. Mutta vielä se päivä taas valkenee meillekin, usko pois,\nJyri! Koipesi vertyy vähitellen, ja jos ei verrykään, niin kelpaathan\nsilti vaikka tykkimieheksi, -- senpä viran minä sinulle hankinkin.\n\nSekään ehdotus ei tuntunut vanhaa rakuunaa miellyttävän eikä\nlohduttavan, hän yhä murjotti. Ja taas he istuivat kauan puhumattomina\nrantakunnaalla, jossa oli rauhallista levätä, ja katselivat virralla\nkäyvää veneliikettä.\n\nHe olivat molemmat haavoittuneet siinä Varsovan kolmipäiväisessä\ntaistelussa, jossa Ruotsin nuori kuningas Kaarlo Kustaa, turhaan\nehätettyään Varsovassa piiritetylle kenraali Wittenbergille avuksi, oli\ntämän kukistumisen kostoksi hankkinut armeijalleen loistavan voiton.\nVarsova oli taas ruotsalaisten käsissä, ja taistelussa haavoittuneet\nolivat jääneet sinne ruotsalaiseen miehitysleiriin hoidettaviksi.\nSillaikaa oli väsymätön kuningas taas armeijoineen rientänyt uusiin\nsotatehtäviin. Toipilaille kävi aika hiljaisessa leirissä pitkäksi, ja\nalakuloisuus oli vallannut heidän mielensä, -- tuo toimettomuus oli\nheille niin outoa.\n\nSiihen he tosiaankaan eivät olleet tämän sodan aikana tottuneet. He\nolivat yhtämittaa retkeilleet ja taistelleet Puolassa siitä hetkestä\nasti, kun he kesäkuussa vuosi sitten (1655) olivat ensimmäisten\nsuomalaisten ratsurykmenttien mukana rynnänneet sinne rajan yli\nLiivinmaalta. Yhdessä olivat Esa ja Jyri tehneet pitkiä ja nopeita\nrientomarsseja vihollismaan laidasta toiseen, taistelleet eversti\nKrusen rykmentissä miltei lukemattomia taisteluita, kulkien nuoren\nkuninkaan mukana voitosta voittoon -- se oli ollut yhtenäistä\nhuumausaikaa!\n\nVoittoja ja sankaritekoja täysi oli näet ollut tämän Puolan sodan ensi\nvuosi, jonka sodan Ruotsin kuningas oli aloittanut uskotonta naapuriaan\nkurittaakseen ja omaa perintöoikeuttaan varmistaakseen. Hän oli lopulta\nsaanut valtiopäiväin suostumuksen sota-aikeilleen ja tahtoi siitä\npalkinnoksi valloittaa Ruotsille uusia maita ja lisää kunniaa. Sen hän\noli tehnytkin. Mutta sanomattomia uhrauksia kysyvä oli ollut tämä\nensimmäinen sotavuosi, ja paljon pettymyksiäkin se oli kaiken maineen\nohessa hyökkääjille aiheuttanut. Raskas ja rasittava vuosi se oli ollut\nsekä koko kotimaalle että taisteleville joukoillekin. Se nieli tarkkaan\nmaan varat, nieli sen kaikki miesvoimat; uusia rekryyttejä se vaati\nalituiseen Ruotsista ja Suomesta ja jätti valtakunnan muut osat,\nvarsinkin Suomen, kokonaan puolustusvoimia vaille. Tämä sota oli\nuudelleen köyhdyttänyt maan toipumaan ruvenneen väestön, jonka taas\ntäytyi maksaa yhä raskaampia lisäveroja sen sijaan, että se oli\ntoivonut aatelismaiden peruutuksen kautta pääsevänsä helpommalle.\nSotapäälliköille, varsinkin aatelisille upseereille, se oli avannut\nuusia ylennysten ja saalistamisen mahdollisuuksia, antanut uutta elämää\nsotarosvoille, mutta joukot se oli vähältä näännyttänyt loppumattomiin\nrientomarsseihin ja ylivoimaisiin ponnistuksiin. Jo sodan ensi\nkuukausina oli Kaarlo Kustaa noilla rientomarsseilla valloittanut\nsuurimman osan Puolan maata, ajanut sen kuninkaan maanpakoon ja siten\naiheuttanut kotimaassaan rajattoman riemun. Mutta siinä armeijat\nsupistuivat, täydennystä ei tullut kotoa tarpeeksi. Ja sitten rupesi\ntulemaan taka-iskujakin, tappioita ja peräytymisiä; armeijain täytyi\nmarssia edestakaisin siellä vieraalla maalla, eikä niille sodan\njumalatar enää suinkaan aina hymyillyt.\n\nSen olivat suomalaiset ratsurykmentit saaneet erittäin selvästi tuntea.\nNe olivat menettäneet miehiään usein ja paljon, yhä uusia rekryyttejä\noli niiden täytteeksi alituisesti ollut kiristettävä ja tuotettava\nSuomesta, mutta sittenkin ne enimmäkseen olivat vajalukuiset. Ja sitten\ntuli itsessään Suomessa hätä, johon hallitus ei ollut varustautunut.\n\nTällävälin, keväällä 1656, oli näet Venäjä julistanut sodan Ruotsia\nvastaan ja hyökännyt Suomeen. Siellä ei ollut puolustusväkeä ollenkaan,\nja sieltä oli siis ruvennut kuulumaan haikeita avunhuutoja. Oli\nvaadittu sinne lähetettäväksi apujoukkoja isosta armeijasta, mutta\nuusia valloitusretkiä suunnittelevalta kuninkaalta ei tietenkään\nliiennyt sinne lähettää komppaniaakaan, -- lisää olisi hän aina vain\nitse tarvinnut. Vihdoin Varsovan voiton jälkeen oli Erik Krusen\nvajalukuinen, suomalainen ratsurykmentti lähetetty Puolasta\nInkerinmaalle, joka Ruotsin kaakkoinen rajamaakunta oli pahimmassa\npuristuksessa. Se oli lähtenyt, mutta useiden haavoittuneiden -- Esa ja\nja Jyri niiden joukossa -- oli tuosta rykmentistä täytynyt jäädä\nVarsovaan, jossa heidät oli liitetty vartioväkeen kuuluvan eversti\nRosenin turkulaiseen ratsurykmenttiin. Haavoittuneiden toverusten\nmuutenkin synkkää mieltä oli tämä ero vanhasta rykmentistä, sekä\npakollinen toimettomuus, vieläkin synkentänyt.\n\n-- Olisinpa kernaasti halunnut päästä Krusen kanssa kotimaa-raukkaa\npuolustamaan ja venäläisiä rökittämään, virkahti Esa, kun he taas\nkotvan olivat siinä ääneti istuneet mietteissään.\n\n-- Kernaastipa tietysti sinne minäkin olisin lähtenyt, vastasi Jyri,\njatkaen kuitenkin kolkosti: -- Vaikka lopultakin minulle olisi\nyhdentekevänä, missä taistelisin, kunhan pääsisin taistelemaan.\nUusikin everstimme on peloton ja uljas soturi ja tuima iskemään, --\nhyvä olisi tapella hänenkin johdollaan. Kun vain pääsisi... Mutta\nlähdetään jo Esa tiedustelemaan, eikö sinne majoitusleiriin ole mitään\nuutta kuulunut?\n\n-- Mitäpä sinne uutta kuuluisi, -- mutta lähdetään!\n\nEsa käveli edellä varsin reippaasti, vaikka hän vielä olikin vähän\nheiverä pitkän vuoteellaolonsa jälkeen. Jälestä kuupitti Jyri, vetäen\ntoista, kankeaa jalkaansa perässään ja aina väliin kuin vihaisesti\nviskellen sitä eteenpäin. Hän oli näinä välivuosina melkoisesti\nvanhentunut. Harmaansekaiset olivat jo hänen ennen ruskeat, pörröiset\nviiksensä, ja näyttipä jo olevan kankeutta hänen ruumiissaan\nyleensäkin, ei vain jalassa. Hänen silmänsäkin olivat kuin\npuoliummessa. Ne olivat iloisina veitikkoina säteilleet vielä vuosi\nsitten, kun hän ensi kerran pitkän eron jälkeen oli tavannut Esan, ja\nvielä heidän yhteisten, pitkien marssiensa varrellakin, mutta nyt se\nkirottu polvi oli lamauttanut koko vanhan veitikan, -- harvoin kiilsi\nenää hänen katseistaankaan tuota tuttua, hilpeää väikettä.\n\nMajoitusleiriin oli tänään tosiaan saapunut uusia kuulumisia, jopa\nvallan tärkeitäkin. Eversti Rosenin rykmentti oli määrätty\nsiirrettäväksi Varsovasta Liettuaan, missä, suuren armeijan selän\ntakana, oli ruvennut esiintymään Ruotsin herruutta vastaan vihamielistä\nliikettä. Liettuan väestö pyrki näet vapautumaan vieraiden\nvalloittajain ikeestä, ja sinne jätetty ruotsalainen varusväki oli\nniissä oloissa liian heikko. Parin päivän perästä oli lipullisen\nlähdettävä liikkeelle.\n\nSe tieto asetti suomalaiset toipilaat temppelin harjalle: päästäänkö\nmukaan vai onko taas jäätävä? Esa puolestaan heitti silloin päättävästi\nkäsivarsisiteensä tunkiolle. Hänen olkapäänsä ei kyllä vielä ollut\naivan terve, mutta hän saattoi kuitenkin jo varoskellen pidellä\nohjaksia. Empimättä hän aikoi matkalle! Ja Jyri samoin. Hän harjoitteli\nnäinä päivinä satulassa istumista ahkerasti kuin nahkapoika, yritteli\nja kirosi. Vaikeasti se kävi, sillä koipi ei sujunut jalustimeen, vaan\nretkotti tönkkönä ratsun kupeella; mutta selässä hän kuitenkin istui,\nistui teerevänä ja tärkeänä kun liikkeelle lähdettiin, -- jälelle hän\nei enää tahtonut mistään hinnasta jäädä.\n\nLiettuassa joutui Rosenin rykmentti, jossa ei ollut tuhattakaan miestä,\nennen pitkää suljetuksi Tykoczin linnaan, jossa sitä ylivoimainen\nvihollinen piiritti. Ruotsalaisten täytyi näet koettaa säilyttää\nLiettuassa edes valloittamansa linnat, pidättääkseen siten vihollista\netenemästä pääarmeijan niskaan. Ja Tykocz oli tässä suhteessa tärkeä\nvartiopaikka. Mutta sitä sisukkaammin ponnistivat liettualaiset\nsaadakseen tämän tiensolmun haltuunsa. Toistaiseksi se ei heille\nkuitenkaan onnistunut. Linna puolustautui urhoollisesti, ja sen\nmiehistö piteli, tekemällä tiheitä hyökkäyksiä ympäristöön, saartajat\nloitommalla, ollen vuorostaan pakotettu yöt päivät pysymään varuillaan\npiiritysjoukon tiheitä ryntäyksiä vastaan.\n\nSe oli yksitoikkoista, mutta voimiakysyvää pikkusotaa, jota kesti\npitkän syksyn. Loistaviin urotekoihin ja saalisretkiin ei siellä ollut\ntilaisuutta, niinkuin liikkuvassa armeijassa, ja saarretusta linnueesta\ntuntui usein, että se oli vallan unhotettu sinne eristettyyn\nvarustuspaikkaansa.\n\nMutta muistettiin sitä pääleirissä sentään joskus, ainakin kerran\nvuodentaitteessa. Silloin tuli näet tilapäisesti lähitienoilla\nmajailevalta kuninkaalta linnaan airut ilmoittamaan, että Tykoczin\nmiehistöstä oli puolet heti lähetettävä pois, kauas Inkeriin, jossa\nkreivi Leijonhufvud aivan vähäisellä väellä koetti venäläisiä vastaan\npuolustaa Suomen kaakkoista rajaseutua. Siellä oltiin yhäti ahtaalla,\nja peräti hätäisiä avunpyyntöjä oli sieltä taas tullut kuninkaan\npääarmeijaan toinen toisensa perästä. Kuninkaalla tosin ei taaskaan\nollut väkeä pois lähetettäväksi, mutta Leijonhufvudin tiukasta\nvaatimuksesta oli hän nyt kuitenkin päättänyt lähettää edes jotakin\nhätäapua Inkeriin ja arvellut tuosta Liettuan pikkulinnasta riittävän\nsinne muutamia satoja ratsumiehiä.\n\nTosiasia oli kyllä se, että eversti Rosen olisi linnassaan tarvinnut\nhyvinkin tarkkaan koko väkensä, voidakseen valppaasti ja menestyksellä\ntorjua ylivoimaisen vihollisen sitkeät yritykset. Mutta kuninkaan\nmääräys oli ehdoton ja selvä. Ja Liettuassa olevat suomalaiset tiesivät\nhyvin, että heidän kotimaassaan olivat puolustusvoimat aivan\nriittämättömät venäläisiä torjumaan; he olivat kuulleet, että\nsiellä maata puolustelivat koulupojista ja nostoväestä häthätää\nkokoonhaalitut tilapääjoukot, ja ymmärsivät siis sielläkin kipeästi\napua tarvittavan. Rosen harkitsi tilannetta päivän, mutta ratkaisi\nsitten eteensä asetetun pulmakysymyksen niin, että hän päätti lähettää\nalipäällikkönsä, kapteeni Eggerfeltin neljänsadan miehen kanssa\nkiireesti matkalle itään päin, samoamaan Liivin- ja Vironmaan halki\nInkeriin.\n\nEsa oli näihin aikoihin jo aivan toipunut haavastaan ja lähti kernaasti\ntuosta umpinaisesta, kolkosta linnasta seikkailuretkelle. Sovittiin\nniin, että kun ensi hyökkäys tehdään linnasta piirittäjiä vastaan,\nsilloin erkanee Esan osasto hyökkäysjoukosta ja lähtee ajamaan omille\nteilleen. Se retki ei suinkaan ollut vaaraton, sen ymmärsivät kaikki,\nsillä sekä puolalaisia että venäläisiä tiedettiin jo parveilevan näissä\nRuotsin alusmaissa. Mutta rohkealla mielellä ryhtyi Esa valmistautumaan\nsille tiukalle ratsastusmatkalle, joka oli vievä hänet ehkä kuumiinkin\notteluihin, mutta joka tapauksessa omintakeiseen toimintaan ja\nvapaaseen kenttäelämään.\n\nJyri ei voinut päästä mukaan, ja se suretti Esan mieltä. Kersantin\njalka oli jäänyt kankeaksi kuin seiväs, hänestä ei enää ollut\nsatulamieheksi vaikeammilla retkillä. Jyri toimikin nyt Tykoczin\nlinnassa tykkimiehenä, joita Rosenin ratsuväessä oli vähän, -- pitkällä\nsotaurallaan oli hän oppinut tämänkin taidon. Mutta ratsuaan hän\nkaipasi, ja entistä murjottavampana hääri hän senvuoksi siinä\nmuurinsarvessa, johon hänet oli asetettu tykkiä hoitamaan. Hän kävi\nerityisen happameksi aina, kun toiset valmistautuivat hyökkäämään ulos\numpinaisesta linnasta ja pääsivät kiitämään tasangolle. Nytkin, Esan\nretkestä tiedon saatuaan, hän kyyhötti patterissaan umpimielisenä ja\nkateellisena.\n\nSinne tuli Esa varhain lähtöpäivän aamuna häntä puhuttelemaan ja\nhyvästelemään. Oli kylmä talviaamu; yöllä oli satanut lunta, maa\nympäristössä oli siitä kuin valkoiseksi jähmettynyt, äänetön ja\nkuollut. Esa tarkasteli tykkiaukolta sitä kylmää maisemaa, jonka läpi\nhänen nyt pienellä joukollaan oli pyrittävä itään päin, ja jutteli\nsiitä vanhentuneelle aseveikolleen:\n\n-- Meidän on nyt siis taas erottava, Jyri. Ensi kerran tavataan ehkä\nvasta Suomessa, -- sinnepäinhän minun matkani jo vetääkin.\n\nJyri pyyhiskeli huurteista tykkiään ja puisteli hiljaa päätään,\nmuristen:\n\n-- Jos tavataan sielläkään!\n\n-- Hä, onko sinulla tänään taas alakuloinen tuulesi? kyseli Esa. -- Vai\nkadehditko minua, kun pääsen pitkälle ratsastukselle?\n\n-- Tietysti kadehdin, vastasi Jyri, tykkinsä ylitse kumartuneena. --\nMutta tuota tapaamistamme minä varsinkin epäilen.\n\n-- Arvelet, etten minä miehineni selviä tästä ajosta väijyväin\nvihollisten keskitse Inkeriin asti?\n\n-- Arvella voi sitäkin, myönsi Jyri. -- Mutta ennen kaikkea epäilen,\nettei meistä, jotka nyt linnaan jäämme, täältä kukaan palaa.\n\n-- Hä, onko sinulla pahoja aavistuksia, ethän toki peljänne? hämmästeli\nEsa.\n\n-- Älä käytä sitä sanaa, Esa, minä voin suuttua.\n\n-- No mitä synkkämielisyyttä siis puheesi tietää? Te puolustaudutte\ntäällä tietysti niinkuin näihinkin asti, kunnes kuningas taas ajaa\nvihollisväen hiiteen koko liettuasta. Mustat ennustuksethan eivät ole\nkuuluneet sinun luontoosi, Jyri.\n\n-- Eivät kuulu nytkään, vakuutti Jyri. -- Mutta nyt en voi ymmärtää\neversti Rosenia, joka täältä lähettää pois puolet väestään, vaikka hän\nhyvin tietää sen kaiken täällä tarvitsevansa, jos mielensä on täällä\nkestää. En ymmärrä sitä muuten, kuin että hän kuninkaan käskystä\nuhmaten aikoo uhrata itsensä ja jälellejäävän puolustusväkensä.\n\n-- Uhrata, -- hän taistelee täällä tietysti viimeiseen asti, vakuutti\nEsa, everstinsä hyvin tuntien. -- Hän ei suotta uhmaile, mutta ei\nmyöskään koskaan antaudu.\n\n-- Ei antaudu, siinäpä se juuri onkin solmu. Tällä väellä emme jaksa\npuolustaa linnaamme päivääkään, jos vihollinen tosissaan tänne hyökkää,\nse on päivänselvää, -- meillä ei riitä miehiä vartiopaikoille, ei\nhyökkääjiä torjumaan. Sen kaiken eversti hyvin tietää. Hän ei antaudu,\nei mistään hinnasta, ja meille miehillehän se olisi kaikkein kauheinta.\nMutta niin ollen, -- päätä nyt itse!\n\n-- Sinä luulet siis...?\n\n-- En luule mitään. Mutta muuta mahdollisuutta ei ole, kuin että me\njossakin uudessa uloskarkauksessa taistelemme viimeiseen mieheen asti.\nTaikka teemme sen täällä. Ja kun viholliset tunkeutuvat linnaan,\nuhraamme heidät ja itsemme. Onneksi meillä on kellarissa riittävästi\nruutia, -- hyvästi silloin kaunis maailma!\n\nEsa ymmärsi ystävänsä viitteet eikä voinut olla mielessään myöntämättä\nhänen ajatuskulkunsa ja tilanteenselvityksensä olevan oikeassa. Jyrillä\noli pitkä sotakokemus, ja kaikki mitä hän nyt puhui, oli epäilemättä\nsitovaa totuutta. Mutta sittenkin oli hänestä outo tuo synkänmusta sävy\ntoverinsa puheeksi. Hän virkahti siis reippaasti:\n\n-- Olkoon vaikka niinkuin sanot, hiiteen sittenkin synkkyys, vanha\nveli! Emmehän ole ennenkään, tiukemmissakaan paikoissa, kysyneet, onko\ntästä mitään pääsyreikää; emme ole koskaan mananneet esille kuoleman\nhaamua, vaikka se usein onkin vieressämme irvistellyt. Miksi nyt?\n\n-- Kuolema ei ole minulle vihollinen eikä vieras, sen tiedät, puhui\nJyri vakavasti. -- Surutta sen matkaan lähden, kun tarvis on. Mutta oli\näsken puhe tapaamisestamme Suomessa; se puhe minut veti miettiväksi.\nKäsitäthän sen sinäkin, että me emme enää tapaa toisiamme, jos ei\nihmettä tapahdu.\n\n-- Ihmeitäkin tapahtuu usein sodassa, sen tiedät... Viime hetkessä voi\nvielä tulla apujoukko, taikka tulee viholliselle yhtäkkiä pakko lähteä\ntiehensä, -- kaikki on mahdollista, niinkauankuin taistellaan,\nniinkauankuin miekka heiluu! Ei, Jyri, en sano sinulle ikuisia\nhyvästejä, -- itsehän minulle opetit uskon miekkaani, -- siihen oppiisi\nuskon vieläkin. Tuohon käteen!\n\nJyri tarttui nyt ravakasti toverinsa käteen ja koetti ravistaa\nmielensäkin reippaammaksi ja hilpeämmäksi, vastatessaan:\n\n-- Usko siihen aina, se usko on nytkin paras toveri retkelläsi. Ja\nsenhän tiedät, ettei tämäkään kourani hellitä kesken miekankahvasta\neikä tykinsytyttimestä, tuli mikä tuli! Terve!\n\n-- Terve! Tuosta sanastasi sinut taas tunnen, Jyri, -- tunnen vastakin!\n\nMutta siihen ei Jyri enää vastannut. Hän oli taas kumartunut tykkiään\npuhdistamaan, ja Esaa huudettiin samassa alas vallilta. Hyökkäysjoukko\njärjestyi näet parastaikaa linnan portilla, ja Esan oli kiireellä\nharpattava sinne omaa pitkänmatkan lipullistaan johtamaan. Hypätessään\nsatulaansa näki hän vain harmajan hämärän läpi vielä miehen siellä\nmuurinsarvesta huiskuttavan kinnastaan, -- seuraavassa tuokiossa\nsyöksähti hän jo joukkonsa edessä portista ulos.\n\nLinnasta tehdyn äkkiryntäyksen alta väistyivät lähinnä olevat\nvihollispatrullit nyt niinkuin tavallisesti loitommalle, järjestyäkseen\nsiellä yhteisrintamaan muun piiritysjoukon kanssa. Näin syntyneen\nhämmingin ja takaa-ajon aikana poikkesi Esan osasto sivulle ja karautti\nnopeasti itäiseen metsään. Sitä viholliset senvuoksi nyt karttoivat ja\nkaarsivat, peljäten nähtävästi linnalaisten sieltä nyt yrittävän\nkiertoliikettä heidän selkäpuolelleen. Hetken ajan kuuli Esa, joukkonsa\nedetessä metsän läpi, linnanpaltaalta vielä taistelun tohinaa, ja\njäätynyt maa kumahteli ratsujoukkojen hyökkäillessä. Mutta tuokion\nkuluttua vaimeni se kohina eikä itään painuva rakuunaparvi enää\ntiennyt, miten se aamuinen taistelu Tykoczin linnan edustalla taas lie\nkehittynyt ja päättynyt. Ryntäyksensä tehtyään olivat ruotsalaiset\nkaiketi taasen vetäytyneet linnan muurien ja tykkiensä turviin, ja\npiirittäjät vuorostaan arvatenkin taas valmistautuvat antamaan linnalle\nvastaiskun, kuten heidän tapansa oli. Esan joukko laukkasi yhä kauemmas\nsumunhämärän metsän halki ja sen takana avartuville aavikoille.\n\nMutta siellä se parin tunnin perästä, aamun jo täysin valettua,\nyhtäkkiä tunsi maan voimakkaasti tärähtävän. Ratsut korskahtivat\npeljästyneinä ja pysähtyivät vavisten. Miehetkin hätkähtivät sitä kovaa\npaukahdusta ja linnan suunnalta kumahtavaa, kaikuna jatkuvaa\njärähtelyä, katsellen kysyvinä toisiaan:\n\n-- Mikä se oli, -- noin ei pakkanen pauku!\n\n-- Ei! Olipa tainnut Jyri panna tänään aika vihaisen panoksen\ntykkiinsä!\n\n-- Meille jäähyväislaukaukseksi.\n\n-- Oli tuossa paukussa montakin panosta, kuinka lie tykki sitä\nkestänyt.\n\nNäin miehet naljailivat, sittenkuin maa heidän allaan taas oli\nrauhoittunut, ja joukko lähti jälleen liikkeelle. Mutta sen etunenässä\najava kapteeni arveli tarkemminkin ymmärtävänsä äskeisen pamahduksen\nsyyn. Ei ollut ilmeisesti eversti Rosenin kutistunut puolustusväki enää\njaksanut torjua vihollisten tuimaa vastahyökkäystä linnastaan. Nämä\nolivat tietysti keksineet Esan joukon poistumisen ja rynnänneet sitä\nsisukkaammin linnaan. Eikö saanut eversti niitä takaisin viskatuksi?\nVai eikö hän ollenkaan ruvennut odottamaan uutta hyökkäystä? Ehkä hän\nteki tahallaan aseman heti selväksi. Joka tapauksessa oli varmaankin --\npäätteli Esa -- juuri hänen soihdustaan syttynyt se \"laukaus\", joka\nlinnan kellarissa pamahti ja tärisytti koko laajan ympäristön. Eipä\nollut Jyri tainnut tosiaankaan erehtyä, kun hän äsken erottaessa niin\nvarmasti väitti heidän silloiset jäähyväisensä viimeisiksi...\n\nVasta useiden viikkojen perästä sai Esa Inkeriin tiedon, että hän oli\noikein arvannut tärähdyksen aiheen. Eversti Rosen oli, kun ei enää\njaksanut häätää linnastaan sinne syöksyneitä vihollisia, räjähdyttänyt\nheidät ja oman suomalaisen miehistönsä Tykoczin linnan mukana ilmaan.\n\n\n\n\nXVII. ELÄMÄN JA KUOLEMAN VAIHEILLA.\n\n\nKun kapteeni Eggerfelt lopulla vuotta 1656 neljänsadan miehen\nsuuruisine apujoukkoineen saapui Inkeriin, pysähtyi hän Nevajoen suussa\nolevaan, pieneen Nevanlinnan kaupunkiin, jossa vähäisellä suomalaisella\npuolustusväellä näihin aikoihin oli pääkortteerinsa. Tämänkin\nkyläpahaisen olivat venäläiset kyllä jo valloittaneet, mutta se oli\nsentään taas joutunut sen suomalaisen ratsuväen käsiin, jonka\nylipäälliköksi määrätty kreivi Leijonhufvud kesällä oli tuonut Puolasta\nmukanaan, ja sieltä käsin oli kreivi syksyn kuluessa koettanut\njärjestää puolustustoimia. Esan saapuessa Nevanlinnaan vaiherikkaalta\nrientomarssiltaan oli siellä kuitenkin nyt päällikkönä hänen vanha\nystävänsä Erik Kruse, joka siis joutui antamaan hänelle ensi kuvaukset\nisänmaan surkeasta, vaaranalaisesta tilasta ja puolustusvoimien\nmitättömyydestä rajalla. Hänen kanssaan piti Esa nyt pitkät neuvottelut\nsotatilanteesta ja sen pienen, mutta tuiki tarpeellisen lisäväen\ntehokkaimmasta käyttämisestä, jonka hän nyt oli tuonut mukanaan. Kreivi\nLeijonhufvud oli näet itse lähtenyt Rautuun, torjumaan pohjoisesta päin\nhyökkäilevää vihollisjoukkoa.\n\n-- Kaikkein ensiksi sinun oikeimmiten olisi vietävä apua\nPähkinälinnaan, jota ryssä on jo yli puolen vuotta piirittänyt ja joka\ntiettävästi on hyvin ahtaalla, virkkoi Kruse huolestuneena, kuu asioita\njo hetken aikaa oli pohdittu.\n\n-- Sieltäkö on tullut avunpyyntöjä? rupesi Esa tiedustelemaan.\n\n-- On tullut aikoinaan, kertoi Kruse synkkänä. -- Mutta nyt pariin\nkuukauteen sieltä ei ole tullut tietoja minkäänlaisia. Nähtävästi\nei sieltä kukaan ole päässyt niitä tänne tuomaan; linna on\numpisaarroksessa, emme tiedä, miten siellä ovat asiat.\n\n-- Mutta tiedätte linnan sentään vielä olevan meikäläisten käsissä?\n\n-- Epäsuorasti sen tiedämme, kertoili Kruse. -- Vakoojamme ovat näet\nsaaneet selville, että venäläiset vielä sitkeästi piirittävät tuota\nLaatokan linnaa. Sen päälliköllä, Frans Gravella, ei kuitenkaan ollut\nvenäläisten ensin hyökätessä kuin 120 miestä varustusväkeä, -- sekin\njoukko on tietysti kesän ja syksyn taisteluissa huvennut.\n\n-- Sinne on luonnollisesti heti lähdettävä avuksi, huudahti Esa aivan\nhämmästyneenä noista tiedoista. -- Miksi Herran nimessä ette jo ennen\nole lähettäneet sinne apuväkeä? Onhan se koko maalle tärkeä rajalinna,\njonka raunioiden yli vihollinen helposti koska tahansa voi syöstä\nSuomeen laumojaan.\n\n-- Miksemme ole lähettäneet! Ei ole ollut väkeä mitä lähettää, kivahti\nKruse katkerana. -- Täällähän Inkerissä ei aluksi ollut puolustusväkeä\nollenkaan, ei kuin muutamia kymmeniä vanhoja nihtejä, joita\nNevanlinnassa pidettiin elätteinä. Ryssä saattoi todella tehdä mitä\ntahtoi, ja niinhän se tekikin. Johan se sodan alussa samosi täältä\nViipuria kohti. Kun sitten rykmenttineni saavuin tänne Varsovasta\nkreivin kanssa, oli maa aivan avoin! Mihin sellaisissa oloissa yksi\nvajaa rykmentti riittää, vaikka sen täydennykseksi onkin Suomesta saatu\nmuutamia satoja, häthätää kerättyjä, harjoittamattomia nostomiehiä?\nMihin sitä väkeä lähettelet! Ei, tilanne on täällä tosiaankin ollut\nkoko ajan toivoton ja on niin edelleenkin, -- on sula ihme, että me\nsittenkin olemme voineet kestää täällä rajaa puolustamassa.\n\n-- Ihmepä kylläkin, myönsi Esa. -- Ehkä on sentään Pähkinälinnakin\nosaltaan pidättänyt vihollista etenemästä.\n\n-- Sen se epäilemättä on tehnyt, totesi Kruse. -- Ja toisekseen ovat\nvenäläiset näihin asti kohdistaneet tuimimmat hyökkäyksensä idästä\nKäkisalmea vastaan, joka kuitenkin on, saatuaan hiukan apua, hyvin\npitänyt puolensa. Mutta usein olemme me täällä Nevan suussa\nkummastelleet, etteivät ryssät ole rynnänneet tänne kokonaan\nmurskaamaan heikot varustuksemme, valloittamaan Inkerin ja täältä\nsitten turvaamaan yli koko Suomen. Vaikeaa se heille ei olisi ollut, --\neikähän tiedä, minä päivänä ne tulevat.\n\n-- Heti nyt siis Laatokalle päin, innostui Esa yhä enemmän, lisäten\nkuitenkin hiukan leikkisästi: -- Niin, eipä ole lipulliseni pitkiin\nlepoihin tottunutkaan!\n\n-- Nyt sinne Laatokalle on ainakin mahdollista pyrkiä, kun suot ovat\njäässä, puhui Kruse ikäänkuin vieläkin puolustautuen. -- Sulan aikana\nei sinne ole ollut yrittämistäkään.\n\nHeti Esa rupesikin tekemään valmistuksiaan uutta, pitkää retkeä varten.\nMutta aivan heti hän ei sentään päässytkään lähtemään Nevanlinnasta.\n\nSinne saapui näet yhtäkkiä odottamaton surusanoma, että ylipäällikkö,\nkreivi Leijonhufvud oli sairastunut ja kuollut leirillään Raudussa.\nTämä tieto tuli varsinkin eversti Kruselle hyvin huolettavana iskuna.\nHänen täytyi näet nyt äkkiä ottaa ylipäällikön tehtävät ja huolet\nhartioilleen ja käydä vastuuseen puolustustoimista noissa epävarmoissa\nja yhä vaikeutuvissa oloissa.\n\nSamoihin aikoihin toivat näet inkeriläiset vakoojat Nevanlinnaan\ntietoja, että Venäjän puolella taas keskitetään joukkoja ja että sieltä\nuusi hyökkäys näyttää olevan odotettavissa Inkeriin. Sellaisella\nhetkellä ei uskallettu lähettää miehistöä pois päämajasta. Esan oli\nsenvuoksi rakuunoineen vielä jäätävä Nevanlinnaan odottamaan tapausten\nkehittymistä. Kruse taas, joka ensi kerran toimi ylipäällikkönä, oli\nnyt kovinkin tottuneen neuvonantajan tarpeessa, ja yhdessä Esan kanssa\nhe siellä nyt järjestelivät rajanpuolustusta ja vartiointia mikäli\nvoivat.\n\nVihollisten hyökkäystä Inkeriin ei kuitenkaan kuulunut, vaikka viikko\nkului ja toinenkin. Ja taas saapuneet uudet vakoojat kertoivat\nvenäläisten nyt kokoovankin joukkojaan Vironmaan rajalle, nähtävästi\nhyökätäkseen Ruotsin Itämerenmaihin. Silloin päätettiin sittenkin\nlähettää apujoukko heti matkalle umpisaarrettuun Pähkinälinnaan, ja Esa\nryhtyi nyt seutujen tuntijoilta tarkemmin tiedustelemaan matkoja sinne\nsekä minkälaista vastarintaa retkikunnalla saattoi taipaleellaan olla\nodotettavissa.\n\n-- Siitä ei ole täällä kenelläkään varmaa tietoa, kertoi päämajaan\nkutsuttu vanha inkeriläinen. --- Viime keväänä saapui venäläistä väkeä\nPähkinälinnan edustalle sekä maitse etelästä että Laatokalta päin\nlotjilla, joilla viholliset toivat myös piirityskojeita. He saarsivat\nlinnan siten sekä joen että maan puolelta, ja ovat sitten kiristäneet\nkiertorenkaansa yhä ahtaammalle.\n\n-- Mutta jos ryssillä on noin tiukka piiritysvyö linnan ympärillä, niin\nmistä sinne sitten vien avuksi neljäsataa rakuunaa? ihmetteli Esa. --\nJokea pitkinkö vaiko heidän leirinsä läpi?\n\n-- Edessä on ryssä kummallakin taholla, vakuutti inkeriläinen. -- Sen\nnäkemättä et perille pääse!\n\n-- Et muuten kuin yllättämällä, lisäsi Kruse. -- Sinun on koetettava\nsalaa päästä asemasta selville, ja sitten rynnättävä, mistä parhaiten\npääset. Onhan, Esa, mielityösi aina ollut äkki-iskujen antaminen, --\nnyt niitä saat ihan mielinmäärin ja vapaasti yritellä!\n\n-- Sokeampaa tämä on kuin Helmut-herran partioissa, totesi Esa päätään\npunoen. -- Mutta koetan, minkä voin.\n\nVarsin summakaupalla täytyi siten ratsujoukon lähteä samoilemaan\nvihollisten valtaamain seutujen halki, outoja jokivarsia pitkin.\nVerkkaan ja varovasti oli sen senvuoksi tehtävä taivaltaan, koska ei\nollut tietoja edes siitäkään, millä paikalla venäläisillä nyt\nsydäntalvella saattoi olla vartioväkeään, ja minkä verran. Ihmeekseen\nei Esa kuitenkaan tavannut vihollisväkeä eikä vastarintaa missään.\nJokunen kasakkapatrulli nähtiin vain kaukana karauttavan suomalaisia\nrakuunoita pakoon, muutaman muonakuorman sai etujoukko siepanneeksi\nNevan jäällä -- siinä kaikki. Muuten oli maa kuin autio ja tyhjä.\nOvatko venäläiset jostakin syystä nyt vetäneet väkensä pois Inkeristä,\njonka kautta he vielä tuonaan olivat hyökänneet Rautuun, vai oliko\nheillä piru mielessä, väijytys ja loukku? Yhä tarkemmin tutki Esa\ntaipaleensa varret, mutta kaikkialla oli tulos sama, eikä hän tavannut\nvihollisia vielä Nevan yläjuoksullakaan. Ja kun talonpojatkin näiltä\nseuduin olivat lähteneet pakosalle, samosi hän rakuunoineen kuin läpi\nkuolleen maan.\n\nEtäällä kuulsivat jo eräänä päivänä taivaanrantaa vastaan pienen\nsaarilinnan vakavat tornit, ja ennen pitkää todettiin Ruotsin lippu sen\nviiritangossa. Linna on siis yhä pitänyt puolensa! Mutta sen\nympäristössä olivat lumipeittoiset kentät ja kunnaat aivan hiljaiset ja\nautiot. Siellä täällä näkyi kyllä rakennusten jätteitä, hiiltyneitä\nsalvospohjia ja mustuneita raunioita ja joku uuninkiuaskin törrötti\nhangen keskellä. Mutta elävää olentoa ei ollut missään, ei kuin\nmuutamia nälkäisiä koiria, jotka kaivelivat raunioita ja suomalaisten\nratsumiesten lähestyessä pakenivat häntä koipien välissä.\n\nHämmästyneenä ja vieläkin varoskellen ratsasti Esan joukko leiriraunion\nlävitse ja karautti sitten lennossa linnan edustalle. Sitä ympäröivät\nkoskemattomat kinokset, ja sen portti oli visusti suljettu. Vasta\npitkän kotvan kuluttua laskeutui sieltä kääntösilta alas, kun\nlinnalaiset olivat tulleet vakuutetuiksi, että saapujat todella olivat\nSuomen väkeä. Melkein mykiksi ällistyneinä katselivat pitkänmatkan\nrakuunoita linnan kalpeat nihdit, jotka puolen vuotta olivat olleet\nvarustukseensa suljetut tapaamatta ja näkemättäkään ketään muuta kuin\npiirittäviä vihollisia. Heidän kasvonsa eivät nyt heti tapaamisen\njälkeenkään sulaneet iloon; niille oli ikäänkuin kangistunut\nvakavanraskas ilme, joka vasta hyvin vähitellen niiltä lientyi.\n\n-- Miksi kyykötätte täällä näin umpinaisissa oloissa, vaikkei\nvihollista enää näy missään? -- Tämä oli Esa-kapteenin ensimmäinen\nkysymys, kun hän oli avatusta portista ajanut linnan pihaan ja siellä\njo ratsunsa selästä reippaasti tervehti jäykkäliikkeisiä miehiä.\n\n-- Ei näy, myönsi harvakseen harmaapartainen nihtivanhus, puhuen\nyksikantaan ja soinnuttomasti. -- Mutta onko varmaa, että ryssä todella\non lähtenyt? Vielä eilen karautti kasakoita tuolla aukealla, ja\nvihollisten lotjia on vieläkin linnan alaisella selällä.\n\n-- Niin näkyy olevan, käymme niitä kohta katsomassa, virkkoi Esa,\nsilmäillen rintavarustuksen yli Laatokanpuoleiselle jääaavikolle, jossa\ntodellakin oli useita kiinnijäätyneitä aluksia. -- Matkallamme emme\nkuitenkaan tavanneet vihollisen sotaväkeä, vaikka tutkimme sivutietkin,\neikä tuolla leirissäkään ollut muuta kuin raunioita ja tunkioita.\n\n-- Sen ne polttivat pari päivää sitten, siellä lienee rutto ruvennut\nriehumaan, kertoi jo vähän vilkastuen toinen linnan miehistä. --\nSuurella melulla ne sitten lähtivät, mutta emme siihen heidän lähtöönsä\noikein luottaneet. Ja siksi harvalukuiset olemme, että emme ole vielä\nuskaltaneet täältä poistua portin ulkopuolelle.\n\n-- Ryssillä saattoi todella olla salajuonikin mielessään, myönteli Esa\n-- Aikoivat ehkä äkkiarvaamatta vielä palata. Mutta nyt palatkoot, nyt\nme pistämme heidät itsensä satimeen!\n\nJo sulivat vähitellen jäykistyneet nihdit kertomaan kestämistään\nvaiheista, ja he näyttelivät tervetulleille vierailleen pitkäaikaista\npiirityspaikkaansa. Pahasti olivat linnan muurit kärsineet alituisesta\npommituksesta, eikä niitä vammoja oltu jaksettu korjata, mutta\nkaatumatta oli linna sittenkin kalliollaan kestänyt. Hyökkäyksiä oli\nsinne tehty alituiseen, mutta ne oli torjuttu antautumiseen\nsuostumatta. Viime ajat olivat kuitenkin olleet Pähkinälinnan pienelle\nvarustusväelle ylen raskaat. Ruokavarat rupesivat loppumaan, eikä\njäänyt heille riittävästi aikaa uneenkaan. Ja asema oli käynyt vielä\nsitäkin vaikeammaksi, kun linna joku aika sitten oli joutunut\npäättömäksi. Sen urhea ja sitkeä komentaja Frans Grave oli näet äkkiä\nsairastunut ja parin päivän perästä kuollut, ja miehistön oli sen\njälkeen täytynyt tulla omin neuvoin toimeen. Mutta silloinkaan ei\nsuostuttu antautumaan, vaikka ryssä tuon vastoinkäymisen rohkaisemana\nyhä rajummin ryntäsi, vaati ja uhkaili. \"Tällaisista pähkinöistä ei\nvapaaehtoisesti luovuta\", olivat linnan jämerät nihdit vastanneet\nvenäläisten airueille, jotka tarjosivat päättömäksi jääneelle\nlinnueelle vapaan ja turvallisen lähdön Suomeen. Särjetyt muurit\nkestivät loppuun asti, ja väsyneet miehet kestivät myöskin. He olivat\ntotuttautuneet vuorojoukoin vartioimaan ja vuorojoukoin lepäämään,\nmuuten kaikki yhdessä aina torjumaan hyökkäykset. Mutta se alituinen\nruumiin ja mielen pingoitus oli kalvanut miesten voimia. Nuorimmatkin\nheistä olivat käyneet vakaviksi ja kapeakatseisiksi kuin ukot, --\nhidasta oli nytkin saada kirkkaampaa välähdystä syttymään heidän\nkangistuneisiin katseisiinsa.\n\nNyt tutkittiin tarkempaan piirittäjäin leiri. He olivat, viimeiset\nlaukaukset ammuttuaan, polttaneet sen pois ja todella häipyneet\ntiehensä talvea ja ruttoa pakoon. Jos Esa olisi päässyt miehineen heti\njatkamaan Nevanlinnasta matkaansa, olisivat he parahiksi ehtineet\nperille lisäämään poistuvain lähtökiirettä. Nyt jäi Esan asiaksi vain\nottaa haltuunsa Pähkinälinnan päällikkyys, laskea sen perin uupunut\nmiehistö Suomeen lepäämään ja ruveta huolehtimaan linnan korjaamisesta\nja muonittamisesta. Siihen menikin talvi.\n\nSen kuluessa teki hän usein tiedustelumatkoja rajan taa vakoillakseen,\nhankkivatko viholliset ehkä uutta retkeä Pähkinälinnaa vastaan, sekä\nsamalla kerätäkseen linnaansa ruokavaroja, mikäli niitä oli saatavissa\njo ennen ryöstetyistä kylistä. Vihollista aseväkeä ei näillä retkillä\ntavattu, mutta sen sijaan todettiin yhä uudelleen inkeriläisen väestön\nvihamielisyys suomalaisia partiolaisia kohtaan. -- Esa sai eräänä,\nkevätpäivänä tuntea sen vihan omassa ruumiissaan.\n\nRuotsiinkin kuuluvassa osassa Inkeriä oli jo rauhan aikana vallinnut\nkarsasta mieltä tätä voittomaata hallitsevia ruotsalaisia ja\nsuomalaisia kohtaan. Se karsaus oli lähtöisin uskonnollisesta mielestä.\nInkerin väestö oli alkujaan kreikanuskoista ja olikin omaan uskontoonsa\nlujasti kiintynyt. Kun Inkerin valloittajat Stolbovan rauhan jälkeen\nrupesivat pakolla käännyttämään inkerikoita luterinuskoon, niin nämä\nkyllä siihen osaksi alistuivat, mutta osaksi he pakenivat Venäjän\npuolelle ja kantoivat katkeraa vihaa uusia isäntiään kohtaan. \"Ruotsi\"\noli heistä uskonsortaja, oli viholainen, vaikka olikin samaa\nsuomalaista heimoa kuin he itse. Sen isännyysvalta tuntui heistä\nikeeltä, ja siksi kohdistui heidän uskonnollinen intohimonsa niitäkin\nsuomalaisia ratsupatrulleja vastaan, jotka nyt heidän maillaan\nliikkuivat. Näitä \"vainolaisia\" väijyivät he senvuoksi kylissään ja\ntaipaleilla. Jos joku rakuuna eksyi joukostaan ja joutui talonpoikain\nvangiksi, silloin nämä hänet mitä raaimmin kiduttivat kuoliaaksi.\nSuomalaiset soturit maksoivat, inkeriläiskylissä käydessään, samalla\nmitalla, usein kukkuramitallakin, -- kosto herätti aina uutta kostoa!\n\nEräs sydämistynyt, kostonjanoinen Inkerin mies ampui siten muutamana\nkevätpäivänä kinostuneen pensaan takaa luodin Esaan, joka ratsasti\ntiedustelujoukkonsa etunenässä. Veritekonsa tehtyään pakeni salakyttä\nsuksillaan metsään, jonne ratsumiehet eivät voineet häntä seurata.\n\nMutta Esa vaipui kimonsa selästä kinokseen; lonkkaluu oli murskautunut,\nja vaivoin hänen miehensä saivat kylästä haetulla reslalla vedetyksi\nhaavoittuneen päällikkönsä linnaan takaisin. Siellä haavaa hoidettiin,\nmutta sen parantuminen oli hidasta. Tautivuoteeltaankin Esa kuitenkin\nhoiteli linnansa päällikkyyttä koko kesän, seuraten tiedustajainsa\nkautta tapausten menoa.\n\nSyyskesällä (1657) näyttikin jo uusi vaara uhkaavan Pähkinälinnaa.\nVenäläiset keskittivät näet silloin taas joukkojaan Laatokan puolelle.\nMutta se vaara meni sentään ohi Esan linnasta; viholliset hyökkäsivät\ntaas Laatokan takaa Käkisalmea vastaan. Nevan puoli jäi suhteellisen\nrauhalliseksi, lukuunottamatta alituisia pienempiä kahakoita ja\nmolemminpuolisia, vihollismaahan tehtyjä, kylläkin julmia ryöstö- ja\nhävitysretkiä. Esa-kapteeni kostui kesän ja syksyn kuluessa haavastaan,\npääsipä jo jalkeillekin, vaikka vielä heikkona ja ontuvana, -- hänellä\noli nyt hänelläkin toinen koipi kankea kuin Jyri-vainajalla --, ja hän\niloitsi elpymisestään, toivoen taas pian saavansa täysin voimin ottaa\nosaa sotatoimiin. Mutta toisin kävi.\n\nPähkinälinnassa tapahtui näihin aikoihin jälleen miehistön vaihdos.\nOpetetut nihdit ja rakuunat vietiin sieltä muille sotatanterille ja\nsijaan tuotiin Suomesta äsken rummutettua, uutta nostoväkeä. Nämä vasta\nmaalta kerätyt talonpoikaisrekryytit toivat nyt kuin tutun tuulahduksen\nSuomesta, toivat kaukaisen linnan vartioille viestejä heidän\nkotikulmainsa oloista. Mutta ne toivat sinne samalla pahempaakin:\ntoivat ruton, joka jo oli ruvennut Suomenkin puolella rajaa riehumaan.\n\nEräs uusista nahkapojista oli Keski-Suomesta, Päijänteen rannoilta,\nkotoisin, ja Esa kutsutti hänet eräänä syyspäivänä puheilleen\nlinnanpäällikön asuntoon, jossa hän toipilaana lepäili. Ja hauskaa\nEsasta olikin taas pitkistä ajoista kuulla kotipuolensa juttuja,\ntarinoita tuttavista perheistä ja lähipitäjäin merkkimiehistä, joista\nnahkapoika kertoi sitä avomielisemmin, kun hän ei tiennyt, että tuo\noutoniminen kapteeni Eggerfelt oli itse sieltäpäin kotoisin.\n\nKoko sotaretken ajan oli Esalla hyvin harvoin ollut tietoja kotoaan.\nSiihen hän oli itse suureksi osaksi syypää, sillä hän ei ollut paljon\nkoskaan lähettänyt sinne kotiin tietoja itsestään eikä olinpaikoistaan.\nSotaväkeen saatiin näihin aikoihin tiedot kotimaasta melkein yksinomaan\nsaapuneiden rekryyttien kautta, jotka kertoivat mitä sattuivat\ntietämään, ja harvapa oli tiennyt Karmalasta mitään. Eikä Esa tältäkään\nnahkapojalta vielä heti kysynyt Sysikorven kuulumisia, haastatti häntä\naluksi vain yleisesti Sisä-Suomen oloista.\n\n-- Siellä ovat asiat siis yleensä ennallaan, verot vain painajaisena,\ntotesi Esa, poikaa jo kotvasen kuulusteltuaan.\n\n-- Verot painavat, ja tämä sotaväenotto, kertoi poika. -- Yhteen aikaan\njo pelättiin ryssän ryntäävän maahan, mutta ei se onneksi sentään aivan\npitkälle päässyt.\n\n-- Eikä pääse enää, vakuutti Esa. -- Mutta tiedätkö mitään erityisempää\nSysikorven asioista? -- Siellä kai elää vanha kirkkoherra vielä?\n\n-- Eli ainakin minun Päijänteeltä lähtiessäni, tiesi rekryytti.\n\n-- Ja Oinaalan majuri on koko sota-ajan ollut kotosalla, vai miten?\nuteli Esa edelleen.\n\n-- Kotona on ollut, se kun on käsipuoli...\n\n-- Mutta Oritpään eversti on sodassa?\n\n-- Kuuluu olleen, mutta jo palanneen.\n\n-- Vai jo palasi, ehkä haavoittuneena. Entä Karmalan kapteeni ...\nkuulitko hänestä mitään?\n\n-- Se on yhä sodassa, eikä kuulemma tiedetä, missä se lieneekään.\n\n-- Vai niin on hävinnyt! naureskeli Esa. -- Oletko kuullut, miten\nsiellä Karmalassa eletään isännän poissaollessa?\n\n-- Hyvin kai siellä ... rouva kuuluu topakasti hoitavan ison talon\nasiat. Ja iloista elämää siellä kuuluu pidettävän, niinkuin ennenkin...\n\nHymy kangistui yhtäkkiä Esan huulilta, ja hän melkein hypähti\nvuoteeltaan. Niin odottamaton ja yllättävä oli hänestä tuo nahkapojan\nlyhyt maininta. Mutta hän laskeutui taas nojalleen ja kyseli edelleen\nrauhallisesti, joskin kenties entistä innokkaammin:\n\n-- Vai iloista elämätä! Kuka siellä nyt iloja pitää?\n\n-- Talon rouvapa tietenkin, niinkuin muutkin vallasväet. Pitoja ja\nkestejä kuuluu olevan Karmalassakin alituiseen, kuten isoisissa on\ntapana.\n\nEsan teki mieli panna nahkapoika tiukalle, saadakseen tarkemmat tiedot\nnoista kesteistä, joista siis naapuripitäjiin asti kerrotaan. Mutta hän\nhillitsi intonsa, totesi vain kertojalle, että Sysikorvessahan onkin\npaljon sotilasperheitä, jotka kai keskenään huvittelevat miesten\nkaukana ollessa.\n\n-- Niin, paljonhan siellä on rikkaita kartanoita, kannattaahan niissä\npitääkin tansseja ja hyppyjä...\n\nTaas tuo hyppykuvaus Esaa vihlasi, mutta hän ei siitä sittenkään\nenempää udellut. Pari ylimalkaista kysymystä teki hän vielä nuorelle\nsoturille ja laski tämän sitten menemään. Mutta itse hän jäi\nhuoneeseensa vakavana miettimään noita kotikuulumisia.\n\nToisenlaisiksi hän oli kuvitellut kotiolonsa, kun oli joskus ehtinyt\nniitä muistelemaan: hiljaista aherrusta, arkisia päiviä oli hän\najatellut siellä olevan, työtä ja ikävöivää odotusta... Eikö mitä, --\nsiellä pidetäänkin pitoja ja iloja, jotka herättävät talonpoikain\nhuomiota, alituisia kestejä ja tanssiaisia...!\n\nKovin vähän hän oli noita kotioloja näinä vuosina muistellutkin, myönsi\nEsa siinä nyt itsekseen.\n\n-- Mutta mitäpä hän niistä olisi ruvennutkaan huolehtimaan. Eihän hän\nkaukaisilta sotatanterilta, Puolan, Liettuan ja Inkerin retkiltään,\nolisi kuitenkaan voinut niihin mitään vaikuttaa... Mutta sittenkin:\nmitä tahansa muuta olisi hän kuvitellut...! Mistä oli hänen nuorelle\nrouvalleen, joka ennen vain väkinäisesti seurasi miestään pitoihin ja\njuominkeihin, nyt tullut halu kesteihin? Mikä muutos siellä kotona\nonkaan tapahtunut? Onko sinne tullut joku vieras, joka on virittänyt\nOttelianan, tuon ennen aivan lapsellisen kainon naisen, huvitteluinnon\nja pannut hänet pitämään hyppyjä Karmalassa?\n\nEsa hymähti taas, hymähti noille omille, kirpeille kysymyksilleen.\nOliko hän mustasukkainen? Loruja, -- siellä Sysikorvessa tietysti\nvietetään vain perheidenkeskeistä seuraelämää niinkuin ennenkin.\nOttelianahan olikin vielä lapsi heidän avioliittonsa ensi vuosina.\nArvatenkin on hänessä vähitellen ilman muuta herännyt elämänhalu,\nihmekö se? Ja siellä sydänmaan yksitoikkoisessa ikävässä tarvitaan toki\njotakin virkistystä ja viihdytystä. Mikäpä sen luonnollisempaa, kuin\nettä kotonaolevat perheet siellä hakevat seuraa toisistaan -- hyvä\nvain, ettei Ottelianakaan ole liiaksi eristäytynyt...\n\nNäin Esa itsekseen järkeili vuoteellaan levätessään. Hän kutsui\nrakuunansa, joka häntä tautiaikana oli hoitanut, illallista\nvalmistamaan ja päätti olla nahkapojan viestejä sen enempää mielessään\nvatvomatta. Sen verran nuo kotikuulumiset nyt kuitenkin olivat häneen\nvaikuttaneet, että hän kerrankin päätti kirjoittaa vaimolleen kirjeen\nja laittaa sen menemään ensimmäisen airueen mukana, joka lähtee\nViipuriin. Aamulla hän sen tekeekin ... nyt vähän väsytti, aamulla hän\nkertoo kotiin retkistään, haavoittumisestaan ja toipumisestaan...\n\nMutta aamulla ei Esa jaksanutkaan nousta vuoteeltaan. Mikä olikaan tuo\nväsymys ... no, huomenna hän käy kirjoitustyöhön! -- Mutta huomenna hän\ntotesi itse ja totesivat muut, että hänet oli tavannut se kulkutauti,\ntulinen rokko, jonka nahkapojat olivat tuoneet mukanaan Pähkinälinnaan,\nmissä se jo oli kellistänyt monet miehet. Ja Esa oli ilmeisesti niin\nheikontunut pitkäaikaisesta haavataudistaan, että tartunta voitti\nhänetkin helposti. Tauti puhkesi hänessä rajulla voimalla, kovalla\nkuumeella, -- hän houri yöt pitkät, ja hänen voimansa heikkenivät\nnopeasti. Hänen luultiin kuolevan jo tautinsa ensi päivinä -- rutto vei\nuseimmiten uhrinsa heti hautaan --, ja Pähkinälinnaan hankittiin\nsenvuoksi kiireellä uusi päällikkö. Menneeksi mieheksi luuli Esa\njo itsekin itsensä niinä selvinä hetkinä, joita hänellä oli\nkuumehoureittensa välissä.\n\nNäinä hetkinä asustivat hänen ajatuksensa enimmäkseen kotona\nKarmalassa, johon hänen mielensä äsken oli niin terävästi kiintynyt.\nHän mietiskeli, miten siellä olot järjestynevät, kun hän jää pois.\nOtteliana menee tietenkin uusiin naimisiin, mutta talon täytyy silti\nsäilyä hänen lapsilleen, pysyä suvussa... Kerran hän jo pani haavurin,\njoka häntä hoiti, siitä sanelunsa mukaan kirjoittamaan määräyksen,\nmutta seuraavana päivänä hän revitti sen paperin. Mitäpä hän tässä enää\nrupeaa määräilemään, hoitakoot siellä...\n\nKuumeen taas yltyessä liitelivät hänen yöhoureensa häilyvinä\nmielikuvina niissä samoissa kotoisissa oloissa, joissa hänen\najatuksensa päivällä olivat viipyneet. Mutta ne olivat nyt rajuja,\närtyisiä, nopeasti vaihtuvia mielikuvia, joissa henkilöt, tilanteet ja\nmaisemat huristivat ohi kuin huimassa hoijakassa. Milloin näki hän\nnuoren vaimonsa kiitävän ratsun selässä, tukka tuulessa hulmuten -- sen\ntukka oli nyt musta! -- ja hänen kintereillään viiletti joku outo,\ntummapintainen mies, joka vuoroin ehti hänen rinnalleen, vuoroin taas\njäi... Hourivan potilaan käsi puristui kuin miekan kahvaan, hän oli\nnäet itsekin vihanvimmaisena siinä jälessä ratsastavinaan... Milloin\nhän taas näki äidin lapsineen istuvan Karmalan hämärässä tuvassa\nhiiltyvän takan ääressä. Hän tunsi lapsensa ja vaimonsa, mutta heidän\nvieressään istui pimennossa taas tuo sama tumma ritari ilkkuvasti\nnauraen...\n\nJoskus nämä kuumekuvat syöpyivät potilaan mieleen niin syvälle, ettei\nhän enää, houreesta vähän toivuttuaankaan, voinut erottaa, mihin jokin\ntosimuisto loppui ja mistä kuumekuva alkoi. Silloin hän vääntelihe\ntuskaisena vuoteellaan ikäänkuin taistellen ja luotaan karkoitellen\nnoita hiipiviä harhakuvia. Mistä tulikaan nyt tuo kaiho ja koti-ikävä,\njoka eli noissa muistoissa ja kuvitelmissa? Tautiko oli noin\npehmentänyt hänen karaistun luontonsa? -- toisinaan se häntä melkein\nhävetti.\n\nVäliin kulkivat hänen ajatuksensa sentään aivan toisia, sotaisempia\nlatuja, kulkivat osaksi selvinä, osaksi utuisina. Hän oli vähän ennen\nsairastumistaan saanut muiden Suomen-viestien mukana tiedon siitäkin,\nettä myöskin kaukana Kajaanin kulmalla on ollut kovia taisteluita\nsuomalaisten ja venäläisten välillä. Kajaanista oli tuonaan tehty\nhyökkäysretki Vienaan. Sitä hän jäi miettimään: Se retki on varmaankin\ntehty Pietari Brahen kehoituksesta, tämä \"Kajaanin vapaaherra\" on kai\nnyt käyttänyt tilaisuutta toteuttaakseen tuonnoiset unelmansa... Ja Esa\nkuvitteli, kuinka hän, jos olisi ollut terve ja voimissaan, varmasti\nolisi pyrkinyt juuri tuon kulmakunnan seikkailuihin. Hän kuvitteli\nitsensä siellä talvisella retkellä kiitämässä rakuunajoukon etunenässä\nlaidattomalla jääaavikolla ... minne? Tietysti valloittamaan Solovetin\nluostaria, joka kuumoitti kaukana taivaanrannalla ... tietysti sinne\nperustamaan kreivillisen suosijansa käskystä ja hänen lukuunsa noita\npohjoisia seutuja hallitsevan vallan, lujan, suuren suomalaisen\nvallan...\n\nKun kuume taas hellitti, karkoitti Esa nuo kiihkeät, rajut kuvitelmat\nmielestään. Mutta tyynemmälläkin mielellä hän sentään päätteli:\ntottatosiaan, sillä kulmalla hän nyt varmasti olisi retkeillyt, ellei\nvesakosta olisi lentänyt tuo inkeriläinen salaluoti, joka mursi hänen\nvoimansa.\n\nYhä useammin rupesi nyt kuume hellittämään, ja varsin kummastuneena\ntotesi haavuri, että Esa näytti verkalleen voittavan vaikean\nrokkotautinsa, -- sitä ei ollut kukaan enää uskonut, kun hän syyskauden\nkamppaili sen kynsissä. Eikä se voitto ollut vieläkään varma. Kuume\nuudistui vielä usein ja vei miehen lopen heikoksi. Entistä selvemmin\nsaattoi hän nyt sentään ajatella ja arvostella asemaansa, ja hänen\nelpyvät ajatuksensa pyörivät nyt enimmäkseen ja mielihalulla sen\nkysymyksen ympärillä, miten hän palaisi kotiinsa ja mihin hän siellä\nnyt ryhtyisi...\n\nIhan ensi töikseen hän panisi talon miehet vyöryttämään Mustanahon\nrinteeltä vanhan Karmalan törmälle sen suuren kiven, jonka hän siellä\nmuisti ja joka jäisi törmälle muistuttamaan suvun myöhemmillekin\npolville Jyri-setää, -- niinkuin kersantti-vainaja sitä kerran oli\ntoivonut.\n\nJa sitten... Mutta millaista on siellä kotona? -- Se epäilys putkahti\nusein pistoksena näiden kiehtovain ajatusten keskelle. Jos hän sinne\njoskus pääsisikin, olisiko hänen ollenkaan mieluisaa sinne palata?\nOdotetaanko, toivotaanko häntä ollenkaan kotiin, vai onko siellä ehkä\njoku jo anastanut hänen paikkansa, voittanut hänen vaimonsa sydämen?\nNoita epäilyksiä vatvoessaan hän aina taas kiihtyi, ne häntä\nkiduttivat. Mutta hänellä oli siinä paljon aikaa käydä mielessään\nhiljaisia käräjiä näistä asioista, ja silloin hän aina lopputuloksena\nmyönsi, että jos hänen nuori vaimonsa oli antanut suosionsa toiselle,\nniin oli siihen paljon hänen omaakin syytään. Oliko hän koskaan\nosoittanut vaimolleen hellyyttä, -- ehkä rahtusen eron hetkellä,\nmuulloin ei! Lapsen hän oli tuonut naapurista Karmalaan, tehnyt siitä\nsiellä emännän ja äidin, -- puolisoa ei. Ei ollut hänellä tosiaankaan\noikeutta soimata Ottelianaa, joskin tässä naisen vaistot kerran olivat\nheränneet; ei hänen sopinut palata sinne kotiin ankarana jumalana\ntuomitsemaan ja rankaisemaan... Kärsimyksissä vatkattuna ihmisenä\ntahtoi hän sinne palata, itse nöyrtyneenä ja anteeksiantavana miehenä,\njoka uudelta pohjalta aloittaisi kotoisen elämänsä...\n\nNäin hän tautivuoteellaan, verkalleen toipuessaan, harkitsi ja\npäätteli, ja tämä päätös häntä vahvisti ja kannusti. Mutta usein hän\nsiinä maatessaan taas vaipui äärimmäisen alakuloiseksi ja huokaili:\n\n-- Pääsenkö sinne koskaan?\n\nKoti-ikävä oli polttava, mutta avuttoman heikko hän yhä oli.\nSyksy oli mennyt, ja tullut oli talvi, mutta aina hän vain makasi\ntautivuoteellaan. Ja vielä palasivat toisinaan kuumeenkohtauksetkin,\ntaittaen silloin hänen jo elpyneet unelmansa ja heittäen hänet uuteen,\nsynkkään epätoivoon. Joskus hän näissä uusissa houreissa näki\nhautasaaton ... se kulki ikäänkuin Karmalan talvitietä kirkolle.\nIsäntää siinä nyt vietiin kirkkomaahan, -- ja hyvältä tuntuikin päästä\nlepoon. Hautasaatossa oli monta rekeä. Ensimmäisessä saattoreessä näki\nhän rouvansa istuvan pienenä ja hentona ja itkeneen näköisenä... Mutta\neikö hän istunutkaan siinä yksin? Kuka siinä oli hänen vieressään kuka\nse oli tuo mustapintainen mies, joka oli kiertänyt käsivartensa hänen\nvyötäreilleen, leskeä ikäänkuin lohduttaen ja hyväillen...?\n\nSilloin valtasi potilaan tuska, hän tempautui koholleen vuoteellaan ja\nhoki kuin käheällä raivolla.\n\n-- Ei, minä en tahdo vielä mennä hautaan, en, minä itse tahdon ajaa\nvaimoni rinnalla...!\n\nJa kun raunioitunut ruumis pian retkahti vuoteenpohjalle takaisin,\nreuhtoivat kuihtuneet käsivarret vielä ilmassa, ja potilaan kuivasta\nkurkusta nousi heikko, mutta kuuma henkäys:\n\n-- Kotiin! Siellä tahdon vielä elää!\n\n\n\n\nXVIII. KOTIIN.\n\n\nVasta olivat kevätjäät lähteneet suurilta seliltä, joiden vapautuneet\nvedet nyt ikäänkuin vapaudestaan nauttien heijastivat laskevaa päivää\niltatyynestä kalvostaan. Juuri oli päivä painumassa Mustanahon taa,\nmutta sen kimallus osui vielä kirkkaimmillaan Leinosen korkealle\ntörmälle, johon viimeiset iltasäteet kultasivat Karmalan uuden\nkartanon, pannen sen lasiset ikkunat kuin tulena hehkumaan.\n\nSitä paloa katsellen asteli reppuselkä, väsyneen näköinen mies\nsarkaisessa mekossa ja hatunreuhka silmillään ahon rinnettä Karmalaan\npäin. Hän ontui sauvansa varassa, ja hänen laihoilla kasvoillaan oli\nkuihtuneen ilme, mutta hänen silmänsä pälyivät hatunreunan alta laakson\nyli terävinä ja väliin veitikkamaisinakin. Rinteeltä laskeutui hän nyt\nkujatielle ja käveli sitä myöten veräjälle, josta hän ujona ja arkana\npyrki vetäytymään takapihan puolelle. Siinä hän kuitenkin pysähtyi\ntuokioksi katselemaan päärakennukseen päin, jonka ikkunoista nyt\nsytytetyt kynttilät jo loistivat äskeisen iltakimmellyksen sijalla ja\njosta kuului huilun hempeä soitto.\n\nSiinä huomasi hänet Aaron aina valpas silmä, kun ukko palasi\niltakierrokseltaan pihalle.\n\n-- Mitäs siinä töllistelet, mies? Haetko ruoanapua?\n\n-- Niin, sitä pyytäisin ... ja yösijaa, vastasi kerjäläinen nöyrästi.\n\nMutta Aaro astui, nuo sanat kuultuaan, kohta lähemmäs pyytäjää. Tämän\nääni oli näet hänestä kajahtanut omituisen tutulta. Tuokion hän\ntuijotti vierasta ihan vierestä, kumartui sitten katsomaan hatunreunan\nalle ja huudahti hämmästyneenä:\n\n-- Kapteeni!\n\n-- Majuri! oikaisi puhuteltu, jatkaen: -- Mutta tuki nyt suusi, Aaro,\npilaathan koko juoneni!\n\n-- Miten, miksi...? yritti vanhus kyselemään, mutta vieras keskeytti\nhänet jyrkästi:\n\n-- Olen nyt kerjäläinen, ymmärrä se, ja sellaisena minua kohtele!\n\nVähältä olikin vanha talonrenki ollut pilata ryysypukuisen isäntänsä\njuonen. Sillä keittiötuvan rappusille oli samassa astunut pyyleähkö\nrouva, joka sieltä takapihalle huutaen kysyi:\n\n-- Kuka siellä on, Aaro?\n\n-- Kerjäläinen. Ajanko hänet matkoihinsa, kun vieraita on talossa?\n\n-- Annetaan hänelle kuitenkin ruokaa. Tuo hänet tänne keittiöön\nsyömään.\n\nSamassa rouva jo pyörähti kynnykseltä sisään ottamatta sen tarkempaa\nselkoa anelijasta, jommoisia taas näihin aikoihin kulki kylillä paljon.\nMutta vieras nykäisi Aaron mukaansa talon takaiseen katveeseen, istahti\nsiellä häntä vastapäätä ojan reunalle ja virkkoi:\n\n-- No, nyt puhutaan!\n\nMutta Aaron oli vielä vaikea päästä äkkihämmästyksestään ja hän kyseli\nuudelleen:\n\n-- Miksi palaatte tuollaisessa asussa, Esa-herra, miksi ontuen ja\nilveellä...?\n\n-- Asuni on kyllä osaltaan oikea, vastasi Esa hiukan surumielisesti. --\nRaajani on todella rampa ja ruumiini on raunioitunut, siinä ei ole\nmitään ilvettä. Enpä olisi uskonut sinunkaan minua noin heti tuntevan.\n\n-- Äänestä tunsin. Mutta miksette laittaneet tänne edeltäkäsin sanaa,\nolisimme hakeneet veneellä...?\n\n-- Siksi, että tahdoin tulla näin ja katsoa itse, vastasi Esa, iskien\nnyt kiihtyvän katseen vanhaan palvelijaansa. -- Aaro, sano minulle\nsuoraan ja rehellisesti: mitä tänne kuuluu?\n\nVanhus loi silmänsä alas, hän jo rupesi ymmärtämään isäntänsä\ntarkoituksen ja juonen. Mutta hän ei ollut sitä vielä ymmärtävinään ja\nvastasi vallan ylimalkaisesti:\n\n-- Mitäs tänne ... hyvin vain ovat täällä talon asiat.\n\n-- Ei, Aaro, en nyt kysy niitä, kierteli Esa. -- Puhutaan suoraan; minä\ntahdon tietää totuuden kodistani ja perheestäni...\n\nJa kun vanhus vieläkin vaikeni, jatkoi hän:\n\n-- Tiedän jo yhtä ja toista, kuulin huhuja Pähkinälinnaan asti ja\nenemmän vielä olen kuullut matkani varrella. Täällä on poissaollessani\nvietetty iloista elämää -- sitä en moiti. Mutta on kerrottu jonkun\nnaapuriherran täällä hienostelleen rouvaani ja saaneen häneltä suosiota\nosakseen ... kerrottu Karmalan emännän jo hänelle antautuneenkin ...\ntaikka olevan valmiina siihen. Se huhu on minua kiduttanut, ymmärrät\nsen, tahdon senvuoksi nyt tietää täyden totuuden, Aaro!\n\nJa kun vanhus vieläkin pysyi ääneti, puhui Esa hänelle taivuttavasti ja\nsamalla ikäänkuin rauhoittaen:\n\n-- Jos pahimmassa on perää, jatkan vielä tänä yönä vaellustani\nmaailmalle ... en kosta vaimolleni, en muille, en edes ilmaise itseäni,\n-- eihän siitä olisi enää mitään hyötyä! Sano, miten ovat asiat?\n\nVielä hetken pyöritti Aaro sanoja kielellään ja vastasi sitten\nverkalleen:\n\n-- Herra, teidät on täällä luultu kuolleeksi jo monta aikaa sitten.\nSiitä on saapunut tänne useita tietoja; on kerrottu teidän\nhaavoittuneen ja sitten sortuneen ruttoon jossakin kaukana\nInkerinmaalla.\n\n-- Senkin huhun olen kuullut, eikä se kuolemani todella kaukana\nollutkaan, myönsi Esa. -- Vaimoni on niinollen luullut itsensä\nleskeksi, ja kaikki, mitä on kerrottu, on siis totta, -- niinkö?\n\n-- Totta on paljon, pahinta en usko, puhui vanhus hiljalleen. Mutta Esa\noli malttamaton:\n\n-- En kysy uskoasi, vaan kerro mitä tiedät, Aaro, kerro pian!\n\nKeväinen ilta oli jo käynyt pimeäksi, mutta Esa vilkuili silti usein\npihaan päin levotonna, huomaisiko heidät sieltä joku. Ja kiirehtiäkseen\nAaroa autteli hän tätä taipaleelle:\n\n-- Täällä on siis paljon huviteltu?\n\n-- Niin, muuatta vuotta lähtönne jälkeen ruvettiin täällä vallasväen\nkesken pitämään iloisia kestejä. Vieraita tuli usein tänne, armollinen\nrouva oli usein kutsuissa.\n\n-- Se on luonnollista. Jatka!\n\n-- Oinaalaan saapui samoihin aikoihin joku sukulaismies ...\nryyppykaveri kai majurille, veljenpojaksi sitä on sanottu...\n\n-- Onko hänellä aateliskilpeä vai virkamieskö hän on, pisti Esa\nuteliaana väliin.\n\n-- En tiedä, samaa nimeä hän käyttää kuin majuri, mutta epäilen hänen\naateliuttaan. Eikö lie vain ylioppilas, -- ainakin hän oli täältä\nmuutaman vuoden välillä poissa, Turussa...\n\n-- Ja tämä lukumies rupesi nyt käymään Karmalassa? kyseli Esa\njännittyneenä.\n\n-- Niin rupesi, ensin majurin ja muiden vierasten kanssa, sitten\nyksinkin, tunnusti Aaro harvakseen. -- Ilkeäähän se minusta oli\nnähdä ... rouva otti hänet sangen tuttavallisesti vastaan... Mutta ei\nsiitä vielä olisi juoruiksi paljonkaan riittänyt...\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sitten ruvettiin täällä yleisesti puhumaan kapteenin kuolemasta, --\nse oli kai viime syystalvella...\n\n-- Niin, siitä oli puhuttu silloin Viipurissakin, kun Pähkinälinnaan\npantiin uusi päällikkö. Ja sitä Oinaalan sukulaista rupesivat silloin\nKarmalan tilat himoittamaan, niinkö, Aaro?\n\n-- Lienevätkö nekin häntä vetäneet, entistä useammin hän ainakin tänne\najoi, ja vei täältä rouvan huviretkille. Ja sitä menoa on sitten\njatkunut, -- täällä on vieraita tänäänkin...\n\n-- Niin kuuluu olevan, totesi Esa, sillä huilun soitto kajahti sinne\nojanpartaalle asti. -- Ja se Oinaalan nuori herra on taas mukana?\n\n-- En ole häntä nähnyt tänään, mutta tietysti se täällä nytkin on.\n\n-- Se meno minun nyt on itseni nähtävä, mutta salaa, kenenkään\nhuomaamatta, virkkoi Esa päättävästi, nousten palatakseen taloon. Mutta\nAaro pidätti häntä vielä tuokion, nousi sitten hänkin ojan partaalta ja\npuhui kuin sydämen pakosta:\n\n-- Sellaistahan se on ollut, ja rumiakin juoruja on täällä kulkenut,\nsen tiedän, mutta rumimmat niistä varmaankaan eivät ole tosia. Rouva on\nhuviretkistään huolimatta täällä toimeliaasti ja uskollisesti hoitanut\ntaloa poissaolevalle isännälle, sen uskon... Mutta miten olisi käynyt,\njos sanomat kuolemastanne olisivat toteutuneet, sitä en tiedä...\n\n-- Kiitos uskostasi, Aaro, otan nyt itse asioista selon, vastasi Esa,\nontuen jo pihaan päin. Mutta ennenkuin sinne tultiin, kääntyi hän vielä\nAarolle kuiskaamaan: -- Vie minut nyt tupaan, mutta älä tunne minua,\näläkä paluustani kenellekään hiisku!\n\nKeittiöpiiat katsoivat vähän nyrpeinä, kun Aaro toi siihen heille\nmuiden kiireiden lisäksi vielä kerjäläisen ruokittavaksi. Mutta tämä\npainui ääneti ja nöyränä pirtin pimeimpään soppeen odottamaan luvattua\nravintoaan.\n\nPahkakuppi edessään istui pian Karmalan isäntä oman tupansa\novinurkassa sillaikaa kuin talon sisähuoneissa pidettiin kestejä ja\nkarkelolta. Siinä hän söi hiljaa ja hitaasti, pää kumarassa kupin yli,\nmutta silmänsä hän silti piti valppaasti auki ja korvansa myös.\nMoneen kertaan juoksivat talon lapset, hänen omat rakkaimpansa,\njuhlapukimissaan siitä hänen ohitseen nauraen ja ilkamoiden, ja hänellä\noli vastustamaton halu tempaista se vanhin poika, nyt jo aika\njässäkäksi kasvanut Tuomas, polvelleen... Mutta ei, hän oli lujasti\npäättänyt hillitä itsensä. -- Kerran pistäysi emäntä itsekin taas\nkeittiöön antamaan ohjeitaan palvelijoille, ja nyt näki Esa hänetkin\npimennostaan tarkemmin: Se hento, kalpea nainen, jonka hän kolme vuotta\nsitten oli jättänyt emännäksi Karmalaan, se oli nyt käynyt täytelääksi,\nsuoraselkäiseksi rouvaksi, jonka kasvoilta ei punaakaan puuttunut,\nainakaan tuolta tanssituvasta tullessaan... Hän oli ilmeisesti myös\nkäynyt itsetietoiseksi ja arvovaltaiseksi armoksi, joka varmalla\näänellä jakeli piioille käskyjään...\n\nTaas hetken kuluttua sieltä sisältä kajahti uusi soitto, siellä\ntanssittiin nyt pitkää katrillia. Johonkin sen vuoroon kuului, että\ntanssivat parit samosivat peräkkäin sirossa marssissa talon huoneiden\nläpi -- niin tulivat lopulta keittiötupaankin, jossa Esakin siten sai\nnähdä koko komeuden. Vanhoja tuttuja oli joukossa, mutta oli outojakin\nvieraita, -- tuossa siis talutti talon rouvaa kädestä keikistellen se\nuusi suosikki... Nuori mies se oli, sileänaamainen, samettitakkinen\nkeikari. Esalla syyhytti kovasti hyppysiä siitä, imelä hymy huulillaan,\nsipsuttaessa vieraan ohi. Mutta Esa muisti päätöksensä pysyä\nalallaan, tapahtuipa mitä tahansa. Hän nieleskeli palaa hitaasti ja\ntyöläänlaisesti ja katseli hiljaa kuin hiiri pimeästä nurkastaan tuota\nsisähuoneisiin taas häipyvää komeutta.\n\nMutta keittiön piiat tirskahtivat vallasväen poistuttua ja kuiskailivat\ntoisilleen:\n\n-- Tuostako syöttiläästä se siis tulee Karmalaan uusi isäntä?\n\n-- Niinhän se siinä kaula kenossa talon rouvaa talutteli, kuin jo\nisäntä olisi...\n\n-- Puhukaa siitä sievästi, hän ehkä jo pian täällä teille palkan\nmaksaa...!\n\nEsan sisua se puhe karmasi ja hän puristi salaa nyrkkiään.\nPalvelusväenkin erikoishuomio oli siis jo kiintynyt tähän samaan\nvieraaseen ... piiat eivät ilmeisesti olleet hänelle aivan suopeita,\nmutta he ennustivat tapausten menoa. Odottakoot...! Esan sisu\nkuohahteli. Mutta yhä hän vain kuunteli ääneti ja liikahtamatta\npalkkapiikain puheita, eikä häntä toki kukaan käskenyt poiskaan\ntuvasta, vaikka ilta jo kävi myöhäksi ja kestitkin nähtävästi lähenivät\nloppuaan. Tuli sai vähitellen sammua piisissä ja ruokia ja juomia\nruvettiin jo kantamaan pitohuoneista keittiöön ja kellariin.\n\nJuuri tätä tai tällaista tilaisuutta oli Esa kärsineessä mielessään\nkauan kuvitellut, sitä odottanut ja valmistellut, jopa aina siitä asti,\nkun hän talvella lopultakin oli ruvennut toipumaan pitkästä taudistaan\nja ymmärsi pääsevänsä sittenkin palaamaan kotiinsa. Hän oli silloin\nensiksi aikonut kirjoittaa rouvalleen ja ilmaista paluunsa, mutta sen\naikeensa hän pian purki. Ei, tuntemattomana tahtoi hän tulla Karmalaan\nja nähdä, millaista siellä todella on. Vihdoin vuoteelta pystyyn\npäästyään pyysi hän, raajarikoksi ammuttuna, eroa upseerintoimestaan,\nja hän saikin sen Krusen välityksellä pian, sekä sen ohella majurin\narvon. Ja silloin rupesi hän innolla hankkiutumaan Pähkinälinnasta\nkotimatkalle.\n\nSota Venäjää vastaan oli näihin aikoihin, kevättalvella 1658,\npäättymäisillään taikka asiallisesti jo päättynytkin. Rauhasta oli näet\nruvettu neuvottelemaan, ja vaikka näitä neuvotteluja yhä jatkui lopulle\nvuotta, oli molemmin puolin rajaa kuitenkin jo asetuttu --\npikkukahakoita lukuunottamatta -- lepoasentoon. Esa olisi näihin\naikoihin joka tapauksessa jättänyt sotatoimet, jotka koko tässä Kaarlo\nKustaan sodassa eivät olleet hänelle olleetkaan menestyksellisiä, --\nnyt saattoi hän rauhan mukana palata kotimaahansa.\n\nSe hänen paluumatkansa oli ollut hidasta ja hankalaa. Rikkiammuttu\nlonkkaluu teki hänelle ratsastaessa kiusaa, ja hän oli muutenkin\nraihnas tautinsa jälkeen. Esalla ei ollut enää mukanaan kuin toinen\nrakuunoistaan, joka oli häntä uskollisesti seurannut kaikissa hänen\nvaiheissaan, -- toinen oli kaatunut eräässä Inkerin kahakassa, eikä Esa\nollut hänen tilalleen uutta pestannut. Sen yhden miehen avulla teki hän\nsiis nyt, kuormahevonen kolmantena, verkkaista taivalta Inkeristä\nViipuriin ja sieltä edelleen Sisä-Suomeen, usein pysähtyen lepäämään ja\nlepopaikoissa kyselemään kotipuolensa oloja. Mutta kotipitäjäänsä hän\noli sentään näinkin vähitellen saapunut ja eilen yöpynyt Hukanlahdelle.\n\nSieltä oli maitse kuljettava pitkä mutka Karmalan rannalle, ja Esa\nlähetti senvuoksi rakuunansa hevosten kanssa kiertämään lahtea. Itse\nhän, syyttäen vaivautunutta lonkkaansa, sanoi ottavansa soutajan\nkotiin. Mutta rakuunan lähdettyä hankki Esa majatalosta itselleen\nmekon ja repun ja hatunreuhkan ja soudatti itsensä lahden yli, ei\nperille Karmalaan asti. Vastarannan lepikossa muutti hän hahmonsa\nkerjäläiseksi, sulloi asetakkinsa ja sulkahattunsa reppuun ja lähti\nniin, mieron sauva kädessään, kävelemään Mustanahon ylänkörinteelle.\n\nJuuri tämän juonen hän oli kauan sitten ja tarkasti mielessään\nsuunnitellut, ja hän toteuttikin sen nyt hetkeksikään vaihto-osastaan\nhorjahtamatta. Hän seurasi tuvasta pitojen menoa ja odotti niiden\npäättymistä.\n\nJo rupesivatkin vieraat vihdoin lähtemään. Toiset olivat tulleet\nveneillä, toiset ratsain, ja perhekunta toisensa perästä poistui\nnyt samalla pelillä talon rouvaa hyvästeltyään. Silloin hiipi\nkerjäläinenkin keittiötuvasta reppuineen ulos katselemaan pimeältä\npihalta vieraitten lähtöä. Viimeiseksi näkyi keskitupaan todella\njättäytyneen se Oinaalan sileänaamainen nuoriherra, jolle kyllä\nhänellekin jo oli hevonen tuotu satuloituna rappusten eteen, mutta joka\nvielä kuului siellä tuvassa tarinoivan talon rouvan kanssa. Esa seisoi\npimeällä pihalla jäntereet jännittyneinä, henkeään pidätellen... Vieras\ntuntui siellä sisällä puhuvan jotakin painostavalla, miltei käskevällä\näänellä, puhuvan kuin äkäisenä... Ulko-ovi oli poistuneitten jäliltä\nvielä raollaan eikä Esa arkaillut hiipiessään lähemmäs kuuntelemaan.\n\n-- Meidän täytyy lopultakin, Otteliana, päästä ratkaisuun, kuului\nherrasmies vaativasti lausuvan. -- Näin ei voi pitempään jatkua, juorut\nkasvavat, asema käy sinullekin kestämättömäksi.\n\n-- Niin käy, mutta mitä tehdä, kuului rouva melkein valittavasti\nvastaavan. -- Mitään varmoja, virallisia tietojahan ei ole saapunut...\n\n-- Mitä niistä, eihän ole epäilystäkään siitä, että miehesi on kuollut!\nOnhan siitä ollut täällä tietoja jo yli puolen vuoden ajan, eikä\nhäneltä ole tullut mitään elonmerkkejä, -- onhan asia selvä! Sen\nvarmempia tietoja ei luultavasti koskaan tule. -- Näin puhui kosija\nsiellä intohimoisesti, yhä jatkaen: -- Me vain uhraamme suotta tässä\naikamme ja nuoruutemme, kidutamme itseämme, ja sinä tarvitset kuitenkin\njo välttämättä apua talon hoidossa... Sano edes jokin määräaika,\njolloin sallit minun ryhtyä toimiin päästäksemme yhteen!\n\n-- Kuinka sen ajan saattaisin määrätä, huokaili rouva. -- Emmehän\nvoisikaan mennä yhteen, ennenkuin leskeyteni on virallisesti todettu.\n\n-- Lainlukijan avulla toimitan sen asian valmiiksi muutamissa\nviikoissa, vakuutti kiusaaja. -- Pari todistajaa vain, jotka kertovat\nkapteenin sortuneen ruttoon Inkerissä, sillä se juttu on selvä! Sinä\nvain suotta arkailet. Miksi, Otteliana? Etkö tahdo minua isännäksi\nKarmalaan?\n\nRouvan ääni kävi nyt tuskaiseksi: -- Tahdon ennenkaikkea varmuuden\nsiitä, onko mieheni hengissä vaiko kuollut. Sitä ennen en saa sieluuni\nrauhaa, -- koska tahansahan voisin nähdä hänen palaavan! Jos on\npientäkään mahdollisuutta, että hän vielä elää, jatkan täällä hänelle\nuskollisena yksinäistä elämistäni vaikka kuolinpäivääni saakka.\n\nRouvan sanat, joissa keskustelun alussa oli ollut pehmeää, ikäänkuin\nepävarmaa sointua, kävivät vieraan häntä tiukatessa yhä terävämmiksi.\nLäähättävin keuhkoin, kiukun ja toivon rinnassaan risteillessä,\nkuunteli Esa ulkoa tuota väliin kiihtyvää, väliin katkeilevaa\nkeskustelua. Mutta rouvan viimeisten sanojen jälkeen peräytyi hän\nnopeasti kauemmas pihan pimentoon. Siellä hän riuhtaisi sarkamekon\nyltään, tempasi repusta töyhtöhattunsa, levättinsä ja miekkavyönsä,\njoihin hän kiireesti pukeutui, ja palasi nyt hienona aatelisupseerina\ntakaisin ovelle.\n\nKeskustelu tuntui siellä sisällä sillävälin taas kiihtyneen. Nuorella\nrouvalla oli nyt ilmeisesti itkua kurkussaan, kun hän hoki:\n\n-- Ei, minä en voi suostua, en voi pettää miestäni ... hän saattaa\nvielä palata...\n\n-- Mutta häntähän ei enää ole, vastasi kiihtynyt mies. -- Et vain tahdo\nuskoa minua: hän on kuollut!\n\n-- Hän elää!\n\nNämä sanat kajahtivat tupaan auki tempaistulta ovelta. Esa oli\nmielestään jo kuullut tarpeeksi, oli jo saanut vastauksen rintaansa\nraadelleisiin kysymyksiin, ja hän seisoi siinä nyt keskustelijain\nedessä valaistussa tuvassa, seisoi kalpeana ja kuihtuneena, mutta\npalavin silmin ja päättäväisin elein. Seuraavassa tuokiossa ryntäsi\nhän avoimin sylin vaimoaan kohti, joka ensin Esan nähdessään oli\nsäikähtyneenä peräytynyt, ikäänkuin yöstä tulevaa aavetta pakoon, mutta\nsitten kuin lumeista vapautuneena rentonaan heittäytyi miehensä\nojennettuihin käsivarsiin.\n\nHetken he siinä seisoivat toisiaan syleillen, koko ympäristön ja kaiken\nmaailman kadotessa heidän tajunnastaan. Ei ollut Esa koskaan, vaikka\noli tautivuoteellaan luonut niin monia mielikuvia kotiinpaluustaan,\nvoinut kuvitella tapaamistaan vaimonsa kanssa näin lämpöiseksi ja\nvälittömäksi, ei varsinkaan noita viimeaikaisia, kotiolojaan koskevia\nhuhuja kuultuaan ja niitä mielessään haudottuaan. Nyt se kidutus oli\nkuin siivellä pyyhkäisten haihtunut. Ja nyt hän mielestään täysin\nymmärsi vaimoraukkansakin, joka, yksinäisen ikävää kauan kärsittyään,\noli koettanut tappaa kaihonsa kuvitteluilla ja huvitteluilla, mutta\nsittenkin oli pysynyt hänelle uskollisena. Rouvan hervoton\nheittäytyminen hänen syliinsä oli Esasta hyvän ja puhtaan omantunnon\ntodistus, -- enempää ei hän tarvinnut antaakseen anteeksi kaikki ...\nomat kärsimyksensäkin.\n\nKotvan he siinä ääneti seisoivat, sydänten vielä saamatta sanoihin\ntunteitaan.\n\nMutta sillävälin oli Oinaalan nuori herra, joka huomasi olevansa liikaa\ntuossa odottamattomassa perhekohtauksessa, hiipinyt tuvasta ulos ja\nkiireellä lähtenyt ratsastamaan pois Karmalasta, -- kerrottiin jo\nseuraavana päivänä hänen lähteneen pois koko Sysikorvestakin. Häntä\neivät kuitenkaan Karmalan isäntäväet, jotka olivat istahtaneet\nvierekkäin uunipenkille, nyt ehtineet muistamaan, sillä heillä oli,\nsikäli kuin he sulivat tarinoimaan, niin ylen paljon toisilleen\nselvitettävää. Herkät, hämmästyneet kysymykset tulvahtivat hajanaisina\nja toisistaan riippumatta heidän huuliltaan.\n\n-- Sinä istuit siis koko illan täällä kotona keittiötuvassa ...\nkyyhötit nurkassa kerjäläisenä ... ja katselit meidän karkeloamme,\nhuudahti rouva kesken kaiken hämillään ja häpeissään.\n\n-- Sainhan siellä sentään kupillisen rokkaakin ... nälkä minun\nolikin ... siitä auliudesta olen sinulle iäti kiitollinen, vastasi Esa,\njonka silmissä veitikka nyt valtoinaan ilakoi.\n\n-- Oi, epäilyksesi mahtoi olla kovin syvä, kun jalan läksit, rampa\nraukka, ontumaan tänne omaan taloosi minua vakoilemaan.\n\n-- Olisin ontunut pitempäänkin, päästäkseni tähän varmuuteen...\n\nJa taas lennähtivät tarinat Esan tautivuoteelle ja Karmalan\ntoukotöihin. Mutta pitkään eivät aviopuolisot siinä saaneet, vaikka\nvielä olikin yö, kertoa toisilleen kestetyistä vaiheistaan eikä antaa\ntoisilleen ensiselityksiään. Sillä pihalta rupesi kuulumaan\nkavionkapsetta ja väitteleviä ääniä, ja ennen pitkää työntyi Karmalan\ntallirenki, joka oli nähnyt tuvassa vielä valvottavan, sisään, kertoen\nrouvalle äärimmilleen hämmästyneenä:\n\n-- Tänne on saapunut kapteeni-vainajan rakuuna kolmin hevosin, ja hän\nväittää kivenkovaan kapteenin itsensä jo edeltä palanneen tänne kotiin.\n\nEsa nousi silloin penkiltä, uuninkatveesta, ja virkkoi reippaasti\nrengilleen:\n\n-- Niinhän olenkin palannut, -- terve Tapani...! Mitä luimistelet,\ntässähän olen, enkä ole vainaja.\n\nRenkipahainen oli aivan tuupertua selälleen nähdessään kuolleeksi\nkerrotun isäntänsä äkkiä siinä edessään. Eikä hän tervehdysten\njälkeenkään heti päässyt ällistyksestään selviämään ... hän piteli\nkiinni pihtipielestä, niin aavemainen oli hänestä koko tämä kohtaus.\n\nSiihen tuli nyt pihaliikkeen herättämiä talon piikojakin, jotka ensi\ntöikseen ristivät kätensä, sillä yhtä aavemaista se isäntävainajan\näkki-ilmestyminen oli heistäkin. Ja muusta talon väestä, joka ennen\npitkää oli jalkeilla palannutta talon herraa riemulla tervehtiäkseen.\nMutta Esa ei nyt siinä ruvennut pitempiin selityksiin, hän vain\nrauhoitti ovipieleen yhä nojaavaa tallimiestä, kehoittaen häntä\nhakemaan rakuunan hevosille kauroja ja kertoen kaikkien kuullen:\n\n-- Palasin edeltä, teidän jo nukkuessa.\n\nSiihen köpitti nyt vanha Aarokin, ja häneen viitaten Esa jatkoi: --\nAaro yksin tiesi minun paluustani, etkö tiennytkin...?\n\n-- Tiesinhän minä ... sopersi vanhus, joka yökauden oli loitompaa\ntakapihalta jännittyneenä seurannut tapausten menoa ja iloinnut niiden\nkehittymisestä.\n\nVieläkin hämmästyneinä katselivat talonväet vuoroin Aaroa, jonka\näänessä nyt oli niin oudon lämmin sointu, vuoroin isäntää, jonka\nkalpeilta kasvoilta kuvastui peittämätön onni ja riemu. Mutta Esa\njatkoi:\n\n-- Aarohan se minulle täällä jo heti ilmoitti, että hyvinpäin ovat\nasiat Karmalassa. Siitä olen iloinen. Uskollisesti olette täällä kaikki\ntaloani hoitaneet...\n\nHän tarttui rouvansa käsivarteen, ja yhdessä he astuivat tuvasta\npihalle, tervehtimään niitä toisiakin talon miehiä ja naisia, jotka\nsiellä ihmetellen mutta iloisina jo tarinoittivat kuormaansa purkavaa\nrakuunaa. Keväinen aamu oli ruvennut valkenemaan, ja sen sarastus oli\nniin korea, että kotiin palanneen isännän ihan kesken kaiken täytyi\npysähtyä ihastuneena pihalleen katsomaan, miten voimakkaasti siellä\nlahden takana itäinen taivas rusoitti. Ja kuuntelemaan, kuinka\npikkulinnut rantavesakossa virittivät aamuliverryksiään.\n\n\n\n"]