[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fU1NkaYKdxD5ABmA1aGcKNEwEfHWRVDA1Fsuf3r9Yn1I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},817,"Harry","Järvi, K. A.",1869,1942,"817-jarvi-k-a-harry","817__Järvi_K._A.__Harry",null,"romaani",[],[],"fi",1910,38948,242051,false,48544,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Harry\" by K. A. Järvi is a novel written during the early 20th century. The story is set against the backdrop of a national awakening and features Harry Nicander, the only son of a prominent statesman, as he navigates the complexities of his social position and familial expectations. The book explores themes of identity, cultural heritage, and the contrast between youthful ideals and the realities of adult life.  At the start of the novel, readers are introduced to a festive gathering at the Seuraklubi (Church Club), celebrating its tenth anniversary. The atmosphere is lively with various characters, notably the state councilor Nicander and his son Harry, who feels out of place amidst the older men. As the night unfolds, the revelry takes a debauched turn, leading to a chaotic scene that culminates in Harry's overwhelming sense of shame and self-reflection the following morning. The opening vividly captures the clash between tradition and modernity, setting the stage for Harry's journey of self-discovery in a rapidly changing society. (This is an automatically generated summary.)",[],162,"Romaani sijoittuu rannikkokaupunkiin suomalaisen kansallisen herätyksen aikaan, jolloin ruotsinkielinen säätyläisistö vielä hallitsee. Tarina kuvaa kielitaistelua ja suomenkielisen sivistyneistön nousua valtioneuvos Nicanderin perheen sekä uuden sanomalehden vaiheiden kautta. Harry-nimisen nuoren miehen elämä kytkeytyy aatteelliseen murrokseen ja yhteiskunnalliseen muutokseen.","K. A. Järven 'Harry' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 817. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HARRY\n\nRomaani kansallisen herätyksen ajoilta\n\n\nKirj.\n\nK. A. JÄRVI\n\n\nSanomalehti O.-Y. Keski-Suomi, Jyväskylä, 1910.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Seuraklubin vuosijuhla I.\n   II. Seuraklubin vuosijuhla II.\n  III. Harry.\n   IV. Tervakansa.\n    V. \"Promenadissa\".\n   VI. Mamma.\n  VII. Pappa.\n VIII. Taistelu ja sen ratkaisu.\n   IX. Maisteri Tervo.\n    X. Kaksi johtajaa.\n   XI. Pääkaupungissa.\n  XII. Snellmanin luona.\n XIII. Kotona.\n  XIV. Kääntymys.\n   XV. Mamman kuolema.\n  XVI. Artikkeli \"Salamaan\".\n XVII. Loppu.\n\n\n\n\nI.\n\nSeuraklubin vuosijuhla I.\n\n\nOn syksyinen ilta. Hämärä hiiviskelee kuin salaa, mutta ahnaasti\nsentään. Eikä ole pitkää aikaa, kun kaupunki on pilkkoisen pimeässä.\nLyhdynsytyttäjä on kuitenkin sitä ennen merkinnyt jokailtaisen\nkiertokulkunsa pitkin kaupunkia aina katukulmissa himmeällä\nvalosilmällä, jona on lyhdyssä palavan petroolilampun liinasydän.\n\nSe oli näet siihen aikaan, kun kaupunkiin ei vielä oltu saatu\nsähkövaloa.\n\nSeurahuoneen biljardipoika on keskipäivällä kuljettanut pitkin\nvaltakaupunkia paperiarkkia, johon on kirjoitettu erityisiä valittuja\nnimiä.\n\nSitten on paperi palautettu kirjoittajalleen Seuraklubin\npuheenjohtajalle valtioneuvos Mortimer Nicanderille.\n\nSeuraklubi on kaupungin herrain yhdistys, joka on perustettu\nruotsinkielen ja -mielen pönkäksi tähän vilkkaaseen merikaupunkiin.\n\nNyt menee sen kymmenes vuosijuhla. Seuran on perustanut tämä kaupungin\nainoa valtioneuvos ja hän on ollut puheenjohtaja sen koko elinajan.\n\nKaupungissa ei ole vielä rautatietä, ei sähkövaloa, ei telefoonia eikä\nmuutakaan uuden ajan merkkiä kuin alkavan suomenkielisen lyseon kolme\nensimäistä luokkaa.\n\nRuotsalaisten pohattain patriarkaalinen hallituskausi on vielä\nkeskipäivän korkeudessaan.\n\nSeuraklubin kokouksissa eivät koskaan naiset ole mukana, eivät rouvat\neivät neidot.\n\nSeurahuone on puusta rakennettu puiston sisään. Jättiläiskoivumetsä\nsitä ympäröi ja siinä lähellä juoksee puro puiston läpi. Purossa on\nSeurahuoneen kohdalla ihmiskäsin tehty putous, koulutyttöjen \"pikku\nImatra\". Sen poikki vie kävelysilta. Ja sillä sillalla nyt kurkkii\nparvi katupoikia \"Susilaan\", joksi rahvas Seurahuonetta nimittää.\n\nHe ovat kaupitelleet pitkin päivää kaupungilla uutta sanomalehteä,\n\"Salamaa\", josta suomenkielisen lyseon opettaja, maisteri Tervo tänään\nnäytenumeron antoi.\n\nMutta kun he jo kaukaa näkivät \"Susilan\" valossa hohtavan, juoksevat he\nkohti omalla tavallaan sitä ihailemaan. Sillä niin vietävän makea\npaistetun lihan käry ja kastikkeiden tuoksu sieltä heidän nenäänsä\nnousee. Vielä lähemmäksi houkuttelee se kylmässä syysillassa nämä\nnälkäiset poikaraiskat.\n\nMutta nyt kuuluvat puiston karkeassa hiedassa narskuvat askeleet. Ja\npojat lentävät pakoon arkana kuin varpusparvi joka suunnalle.\n\nTulija on valtioneuvos korkeissa nahkaisissa kokokalosseissaan.\n\nSentähden hän saapuu ensimäisenä, koska hän on illan varsinainen\nisäntä.\n\nSisäeteisen ovella on vartia, jolla on livree ja kaluunat. Se hyökkää\npalvelemaan valtioneuvosta.\n\nNyt on valtioneuvos puhdas ja soma kuin juuri maalattu vanha laiva.\nMutta toisinaan hän on hyvinkin huoleton puvustaan.\n\nValtioneuvoksen tukka on hopeanharmaa, kulmakarvat tuuheat ja\nvalkeat, hieno parta valkoinen ja nenällä kultakehäiset rillit.\nSilmät ovat palavat, ruskeat ja katse kuin haukalla. Mutta siinä on\nkulttuuri-ihmisen ilme, joskin himokkaisuuden verhoama.\n\nKun valtioneuvos on riisuutunut, ottaa hänet viinuri palveltavakseen.\n\nValtioneuvos astuu suureen juhlasaliin ja ajutantiksi hänen taakseen\nasettuu viinuri frakkipuvussa valkoinen pyyheliina yli käden\nviskattuna.\n\nKatossa sädehtii kynttilöissään suuri kristallikruunu, jonka\nmessinkikierrokset ovat takojataidetta. Sileä parkettilattia kiiltää ja\nsuurissa seinäpeileissä, joiden kehykset ovat metallia ja koristellut\nmonemmoisilla uurretuilla kuvioilla, näyttelee itseään upea\nhuonekalusto. Pöydillä on haarukkakynttilä-jalat, joita biljardipoika\njuoksee sytyttämään, ja kukkamaljakolta. Kookkaissa astioissa\nseinävierillä on palmuja ja laakereita tavallista ravintolakokoa.\n\nVieressä on pieni salonki varattu naisille, kun nekin joskus\nSeurahuoneella huvittelivat. Mutta tänään se on kuvernöörille\npyhitetty.\n\nSitten on lukuisia sivuhuoneita yltä päätä hienoa kalustoa täynnä.\n\nKaikki nyt on valaistu ja odottaa. Sillä tulossa on vuoden iloisin\nhulluttelu.\n\nViinuri notkeasti suorittaa, kun valtioneuvoksella on jotain\nhuomautettavaa.\n\nValtioneuvoksen perästä saapuu paksu Johnson, kaupungin äveriäs\nruotsalainen leipuri, kotoisin Tukholmasta. Mukana on hänellä pieni\nkäärö. Mitä se sisältää, tietää hän yksin.\n\nValtioneuvos vie Johnsonin sivuhuoneeseen \"pukeutumaan\".\n\nSitten he sieltä palaavat, mutta Johnson nyt naisen yöpaidassa ja\nnaiseksi naamioituna jokapäiväisessä elämässä hyvin halveksittu\nripa-astia kädessä.\n\nHän asettuu salin ovelle, sillä hänen on määrä ottaa jokaiselta\ntulijalta almu yöastiaansa.\n\nNäin kootaan joka vuosi Seuraklubin vuosijuhlassa klubin pilkkaäijälle\nkollehti.\n\nTämä on \"herrassyötinki\" Rensten, muuten ohimennen sanottuna\nvirkaheitto nimismies.\n\nTämän kollehdin kannon järjestää aina valtioneuvos niin kyynilliseksi\nkuin suinkin sietää.\n\nSillä Rensten on hänen tähtensä menettänyt virkansa ja sen hän tahtoo\nnäin palkita.\n\nMutta kun kuvernööri tulee, silloin on määrä Johnsonin kadota\nnäkyvistä.\n\nRensteniä nimitetään herrain kesken lisänimellä \"Bondas\" ja siksi\nhänelle naisen haamussa kollehti kootaan, kun ukko-raukka suoranaisesti\npelkää naisia, pelkää niitä enemmän kuin tulta ja vettä. Sillä hänen\nluontonsa on nyt sellaisen naisvihaajan.\n\nJohnson asettuu kovin hullunkurisena salin ovelle.\n\nJa kolmantena saapuu itse \"Bondas\" eli \"herrassyötinki\" Rensten.\nHänelle annettiin veljien kesken \"herrassyötingin\" arvonimi silloin,\nkun hän valtioneuvoksen koirankujeen tähden menetti nimismiehen\nvirkansa.\n\nHän on suuri punakka mies, valkohiuksinen, violettinenäinen ja siniset\nvetiset silmät hänellä on. Hän elää nyt herrain armoilla ja tekee yhtä\nja toista kirjoitustyötä. Hän, miesrukka, joka säikkyy naisia.\n\nKaikissa herrain juomingeissa on hänellä oma määrätty osansa: Olla\ntoisten ivattavana ja siitä palkkioksi saada päänsä täyteen.\n\nJohnsonin naishahmossa nähdessään tulee \"Bondas\" pahalle tuulelle ja\nirvistää.\n\nMutta valtioneuvos viepi hänet ryypylle.\n\nAlkaa saapua muitakin herroja. Ja kaikkein useimmat hevosella. Komeasti\najavat kuin joihinkin suuriin kutsuihin. Kauppaneuvos Fleege tulee\nsoreissa vaunuissa edessä parilyhdyt, kuski virkapuvussa ja sivulla\nvaunujen nokalla heiluu korkea piiska. Parihevosilla hän ajaa. Hevosten\nhännät ovat leikatut ja harjat kiharoihin poltetut. Illan kolakkuutta\nvastaan kauppaneuvos on puettu hienoon hilleriturkkiin, mikä on\nvalmistettu pitkäntakin malliin ja halko takana ulottuu puoliselkään.\n\nTässä on se kaupungin laajaltitunnettu tervakuningas, joka on\npöyhkeyden kohottanut ihanteekseen.\n\nHän on komea pystynenä mies ja hänellä on kenraalin ryhti,\ntaaja korvaparta ja kultaiset tekohampaat. Laivanvarustaja,\nsahaliikkeenharjoittaja, monimiljoneeri, kaupungin rikkain mies.\n\nMutta ennen kaikkea tervakauppias.\n\nTulee vielä vaunuilla tehtailija Elers, valtiopäivämies, kauppaneuvos,\nmiljoonamies ja laihanlainen mesenaatti.\n\nMonet ajavat nelipyöräisillä troskilla, joita uutuutena on jo tännekin\nehtinyt.\n\nNiiden joukossa merikapteeni Hartman, Hartmanin miljoneerisuvun enin\npuhuttu jäsen. Hän on se mainittu \"drummel-prummel\" s.o. juoppo,\ntappelija, pirstoja ja laajaleukainen merikarhu. Omat merimiehensä ovat\nhänestä kyhänneet arkkiveisun, joka nyt on joutunut katupoikien\nlaulettavaksi.\n\nKapteenin sivulla istuu hänen eriämätön ystävänsä merikapteeni\nNorrgård, tunnettu nimellä \"rauhan enkeli\", sillä hänenpä tehtävänään\non sovittaa ystävänsä humalarikokset.\n\nTulee maisteri Littov. Hänkin omassa ympäristössään kuuluisa mies.\nKonjakkinenä, jonka kädet vavahtelevat yhtenäisestä lasin\npitelemisestä. Hänellä onkin nyt oma ulkoravintolansa \"Promenad\" ja\nsiellä ruotsalaiset tytöt. Vanhapoika, älykäs ja oppinut. On kaupungin\nsuurimpia terva- ja puukauppioita.\n\nTulee ruotsinkielisen lyseon rehtori Heideman, kaupungin suurin\nkaunopuhuja ja valtioneuvoksen oikea käsi ruotsalaisen sivistyksen\npönkittämisessä.\n\nJa sitten vielä paljon muita rikkaita miehiä: tehtailijoita,\nlaivanvarustajia, tukkukauppioita, konsuleja, viinasaksoja y.m. y.m.\n\nKaikkien näiden edessä juhlasalin ovella temppuilee paksu Johnson\nnaisen pitkässä valkoisessa yöpaidassa. Ja kädessä ripa-astia, johon\nhän tukholmalaisella murteellaan pyytää almua, \"Bondaan kollehtia.\"\nMutta viskaapa samassa paperinaamionsa takaa aika karvasta puhetta\nyhdelle ja toiselle.\n\nMuutamat nauravat katketakseen. Mutta kipeäjalkainen merikoulunjohtaja\nAbrahamson, parhain vitsinleikkaaja ja ravintolatyttöjen ensimäinen\nrakastaja, käy häneen käsiksi: nostaa paitaa, jota Johnson ujolla\nliikkeellä suojelee.\n\nAivan nuoria miehiä ei ole mukana juhlassa muita kuin Harry Nicander,\nvaltioneuvoksen ainoa lapsi. Vuoden parin ylioppilas ja äsken\nulkomaanmatkalta palannut.\n\nHarry nähdessään Johnsonin punastuu ja häntä inhottaa tuollainen\nhäpeämättömyys.\n\nHarryä kohdellaan hyvin huomaavasti. Mutta itse hän pyrkii loistamaan\nniin vähän kuin mahdollista.\n\nHäntä ujostuttaa tämä ikämiesten seura. Siinä hän tuntee itsensä\nvieraaksi ja kävelee levottomana sinne tänne huoneissa kuin jotakuta\netsien.\n\nNäissä klubin kokouksissa ei hän ennen koskaan ole ollut.\n\nMutta nyt tahtoo pappa näytellä häntä kaikille jonain harvinaisuutena.\nSillä valtioneuvos on silmittömästi ihastunut omaan poikaansa. Ja juuri\nvasta palasi Harry ulkomaalta.\n\nLevotonna sukii Harry tilkkaansa, hyräilee hiukan laulua...\nkävelee ... kävelee...\n\nKunnes viskaupi rentona muutamalle sohvalle puolimakuulle, sulkee\nsilmänsä ja leikkii kultaisilla kellonperillään.\n\nTämä nyt on laitaa lähteä tällaiseen ukkoseuraan!\n\nYksi ja toinen koettaa häntä lähennellä. Mutta hän on kylmä,\numpimielinen ja vaitelias. Tämä on paljasta ujostelemista, mutta se\nHarryn asemessa olevassa nuoressa miehessä käsitetään liialliseksi\nomanarvontunnoksi.\n\n-- Hän on niin ylpeä!\n\nSe on vakiintunut arvostelu Harrystä.\n\nHarryn kulmakarvat ovat närkästyneissä rypyissä. Se lisää sitä luuloa,\nettä hän uskoo itsestään liian paljon.\n\nMutta pappa liittää häneen sanomattoman paljon toiveita. Sen hän\nitsekin tietää. Ja melkein sitä pelkää.\n\nHarry on läpeensä tunteellinen ja vaikutuksille herkkä. Sen näkee jo\npäältäkin värähtelevistä kasvoista, joissa ilme ilmettä ajaa.\n\nSe on äidin perintöä. Sillä mamma on myös tuiki tunteellinen. Tämä\nmamma, joka on läheltä Skaran kaupunkia Trotorpin kartanon tytär\nRuotsista. Hän on Länsi-Göthinmaan vanhaa, mutta köyhtynyttä aatelistoa\nja syntyään von Löwenhjelm.\n\nUlkomuodoltaan on Harry kaunis ja hieno nuoriherra. Sekin mamman\nperintöä.\n\nPuku on viimeisintä Englannin muotia, kovin suuriruutukasta\nvaaleanharmaata trikoota.\n\nSillä valtioneuvoksen kutsupaperissa oli nimenomaan määrätty arkipuku.\n\nNyt tulee Harryn luo hänen entinen opettajansa, rehtori Heideman. Tämä\non karkeatekoinen mies, jolla on suuri kulmikas pää pienen vartalon\nnenässä, täysi parta ja sankalasit.\n\n-- Uskallanko lähestyä? kysyy hän kuin arasti varpaillaan astuen.\n\n-- Tekö? Vanha opettajani!\n\n-- Mehän täällä edustamme intelligenssia, me kaksi. Sillä valtioneuvos\non samalla kertaa kaikkea mahdollista taivaan alla.\n\n-- Istukaa, herra rehtori!\n\n-- Minua ilahduttaa nähdä silti näinkin monta ruotsinkielen ystävää\nkoossa. Sillä oletteko kuulleet...?\n\nRehtori kävi hyvin salaperäiseksi. Harry säikähti ja värähti.\n\n-- Mitä? En.\n\n-- Että kaupunkiin perustetaan fennomaaninen sanomalehti ja\nsuomenkielellä...\n\n-- Nähnyt ja kuullut, mutta en vielä lukenut.\n\nHarry nauroi.\n\n-- Miksi nauratte?\n\n-- Nauran maisteri Tervolla tällä uuden lehden hommaajalla, kun muistan\nhäntä koulupoikana meidän syöttöpoikanamme. Kerrankin kyökkipiika\närjäisi hänelle: \"Tämäkin on sitten muka herra, vaikka ei osaa edes\nsanoa: 'fiini'.\" Ja monta, monta muuta samallaista kohtausta. Toisinaan\npiiat siellä kyökissä vaativat häntä lausumaan f, ennenkuin antoivat\nhänelle lettuja.\n\nRehtori ja Harry nauravat yhdessä.\n\n-- Mutta nyt Tervo näyttää, mitä hän osaa. Hjaa. Minä hänet kyllä\ntunnen, kun on entinen oppilaani. Tervo on oikein periaatteessa ilkeä.\nNyt täytenä miehenä hävettää minua toisinaan häntä nähdä, kun muistan,\nmiten monta korvapuustia hänelle annoin hänen kouluaikanaan. Varmasti\nhän on saanut niitä kaikista enimmin ja juuri sapekkuutensa vuoksi,\npuhuu rehtori.\n\n-- Kun hän ensi kerran ilmestyi meidän pihaamme ... hän sama maisteri\nTervo ... räjähti koko piha huutoon ja mylvinään. Musta villakoiramme\nCastor oli lentänyt hampaat irvillä hänen kimppuunsa ja hän nyt\nsuurella puukollaan sitä ahdisti. Mutta piiat huusivat, rengit\nkiroilivat ja pappa ikkunassa nauroi vatsaansa pidellen. Castor siksi\nhäneen yltyi, kun hänellä oli selässä suuri tuohikontti, kädessä paksu\nvisasauva, jonka hän kuitenkin kohta paukautti rakennuksen seinään, kun\nsillä yritti Castoria lyödä. Ja muuten niin villinnäköinen kuin Afrikan\nneekeri. Silloin hän tuli tänne kouluun, sanoo Harry yhä nauraen.\n\n-- Ja sai valtioneuvoksesta isällisen suojelijan. Jopa joo!\n\n-- Pappa on aina ihaillut Tervon lujaa luonnetta. Ja siinä suhteessa\nkohottanut hänet minullekin esikuvaksi. Ja täytyyhän meidän kaikkien\nmyöntää, että hän on tuiki yrittävä mies.\n\n-- Olkoon! Mutta huono hän oli ääntämään puhtaasti meidän kaunista\näidinkieltämme. Kun hän huomasi minun kovasti kärsivän hänen perin\nkehnosta ääntämistavastaan, niin hän tahallaan vielä suoraan\nkiusoitteli minua.\n\nRehtori nipisti huuliaan ja sulki silmänsä puheensa vahvistukseksi.\n\n-- Sieltä tervamaasta hän oli isätön poika, jolla oli tavaton muisti ja\npää kuin partaveitsi. Mutta kieli vaan ei ottanut taipuakseen\nmuukalaisiin äänteisiin. Hänellä oli papalle suosituskirje\nsyntymäpitäjänsä kirkkoherralta, jonka edessä hän oli lukenut latinaa\nja ruotsia. Samalla kun oli ollut papilla renkinä. Eikö hän siis ollut\nharvinaisuus?\n\n-- Niin kai. Todellakin harvinaisuus.\n\nRehtori sihittää huulillaan ja kohoaa varpailleen inhon ilme\nkasvoissaan. Mutta hetken takaa jatkaa mehevänä:\n\n-- Sallikaa minun sanoa, että Harry Nicander on ollut kiltein oppilaani\nja Matti Tervo ilkein oppilaani. Juuri niin. Ja Harry Nicander tekee\nvielä jotain meille kaikille kunniakasta.\n\nRehtori vääntää kasvonsa tekohymyyn. Harry punastuu korviin asti.\n\n-- Kautta kaiken! Niinkö suuria unelmia ... todellakin?\n\n-- Nii-in! Kenellä oli niin kauniit ja johdonmukaiset aineet kuin\nnuorella herralla? Kuka lausui runoa sillä sydämen lämmöllä kuin Te?\n\nHarry enemmän hätääntyi. Tuo kettu tiesi, missä olivat hänen arimmat\nunelmansa. Totisesti!\n\nRehtori nautti Harryn lapsekkaasta hätääntymisistä, otti\nsikarikotelonsa ja kysyy:\n\n-- Saanko tarjota sikarin?\n\nKun sikarit ovat leikatut, tarjoaa rehtori vielä tulta kohteliaasti\nHarrylle. Sillä hän tahtoo voittaa Harryn omaksi miehekseen.\n\nRehtori myös sytyttää teeskennellyn hienostuneesti ja taas nousee\nvarpailleen palava sikari hyppysissä.\n\n-- Saanko kertoa Tervosta pienen anekdotin? Ei juuri hupaisen, mutta\nkarvaan. Kovin kuvaavan miehen luonnetta.\n\nHarry on kokonaan voitettu.\n\n-- Tehkää hyvin! hän pyytää.\n\n-- Dogmatiikan tunnillla kerran ... muistaakseni kuudennella\nluokalla ... ärjäisi Tervo minulle: \"Skamlöst är det, att finnarne tala\nsvenska. Jag är finne och kan icke uttrycka mig på svenska.\" Tietysti\nkaikki tämä hänen omalla ääntämistavallaan. Ja sitten hän alkaa\nsuomeksi selittää teleologista todistusta Jumalan olennosta. Menin,\ntartuin häntä korvista -- rehtori mukailee käsillään liikkeensä -- ja\nsitten: läiskis! -- läiskis! -- läiskis! \"Du, ursinnige viking...!\"\närjyy hän nyt minulle. Määräsin kolme päivää karsseria. Siellä\nollessaan kirjoitti hän seinät täyteen ruotsinkielen haukkumista. Minä\nolisin ajanut hänet tyyten pois koulusta silloin, mutta herra\nvaltioneuvos oli hänen jyrkkä puoltajansa...\n\n-- Papalla oli hänestä suuret toiveet ... hyvinkin suuret. Kun Tervo\nmiehistyy, niin kyllä raakuutensa heittää, aina sanoi.\n\n-- Mutta heittikö? Valtioneuvos häntä syötti ja vaatetti ja muillekin\nsuositteli. Juuri tämän klubin ensimäisten avulla Tervo koulunsa kävi.\nMutta heittikö pois raakuutensa? Nyt he saavat kiitokset ... nyt!\nAi ... ai!\n\nRehtori kiihtyy syvään harmiin ja huudahtaa:\n\n-- Enkö olisi tehnyt oikein, jos hänet koulusta pois työnsin? Enkö\nollut profeetta? Enkö?\n\nJa hän levittää kätensä kuin suuren ihmeen edessä.\n\n-- Herra kuvernööri tulee! juoksee vahtimestari ilmoittamaan.\n\nPaksu Johnson katoaa ovelta kuin tykillä ammuttuna. Ja tavallinen\nkaluunaniekka ovenvartia ottaa paikkansa.\n\nValtioneuvos ja kauppaneuvos Fleege menevät kuvernööriä vastaan. Juuri\ntällaisessa toimessa on Fleege mielellään mukana.\n\nSeurue iloisin voimakkain äänin saapuu sisälle. Edellä Fleege, joka\nsalin ovella pysähtyy, ottaa paraatiryhdin ja tekee oikealla kädellään\nkauniin kaaren juhlasaliin päin kohti herroja, jotka seisovat sisällä\nepätasaisessa rintamassa.\n\nKuvernööri käy kättelemään herroja. Hän viljelee liiaksikin ääntiöitä\npuheessaan. Niillä hän aikanaan on vahvistanut ääntään komentaessaan\nsotilaita aukealla kentällä.\n\nMutta se jäikin tavaksi.\n\nSillä kuvernööri vapaaherra von Hjelm on vanha sotaherra. Pitkä,\nsolakka, aivan harmaantunut ukko, käyttää kävelykeppiä tukenaan, vaikka\nonkin uniformuun puettu.\n\nKun hän on tervehdyksensä tehnyt, saattavat valtioneuvos ja\nkauppaneuvos Fleege hänet pieneen salonkiin ja jäävät sinne kolmen.\n\nHelpotuksen huokaus kuuluu suuressa salissa, missä asetutaan eri\nryppäissä istumaan.\n\nKuvernöörin tulo on jäykistävä alkunäytös, joka uhkaa tulla ikäväksi.\n\n-- P--le! Kuivin suinko tässä istutaan? puhkeaa puhumaan merikapteeni\nHartman, joka ei suinkaan ole vesiselvä nytkään.\n\n-- Veli odottaa ja suussa maistuu pian makealle, lohduttaa maisteri\nLittov.\n\nViinuri kantaa korkealla ilmassa suurta maljakulhoa. Hänen on aivan\nhiilenhehkuva sen painosta. Asettaa sen sitten suurelle pöydälle\nhuoneen keskelle, mille on jo kasattu patteri hiottuja laseja.\n\nMutta kestää odottaa ennenkuin siihen maljaan käsiksi käydään.\nVihdoinkin pienen salongin ovi aukeaa ja valtioneuvos johtaa\nkuvernöörin saliin.\n\nHerrat hypähtävät kohta pystyyn tuoleiltaan.\n\nMutta kuvernööri ojennetuin käsin pyytää istumaan.\n\nValtioneuvos viepi kuvernöörin suureen nojatuoliin salin perällä ja\nitse käy istumaan taka-alalla olevan pöydän taa, millä on\nkirjoitusneuvot, jotenkin lähelle kuvernööriä.\n\nNyt kaikki istuvat.\n\n-- Rehtori Heideman. Olkaa hyvä! Tänne!\n\nRehtori Heideman astuu varpaillaan niin hienostellen kuin se hänelle\nonnistuu, sillä hän on vain köydenpunojan poika, mutta sentäänkin tämän\nSeuraklubin sihteeri.\n\nHän esittää aina oikeata gustaviaania, joka on samalla klassillisesti\nsivistynyt.\n\nRehtori lukee klubin vuosikertomuksen. Sitten seuraavat vaalit ja\nsitten...\n\nValtioneuvos menee maljakulholle, täyttää siitä korkean viinilasin ja\nkantaa sen kuvernöörille.\n\nSitten hän kumartaen lausuu toisille läsnäoleville:\n\n-- Herrat ovat hyvät.\n\nItsekukin hyökkää saamaan lasin. Kuvernööri nousee lasi kädessä\npuhumaan. Sillä hän itse tahtoi esittää klubin kymmenvuotisen maljan.\n\n-- Hyvät herrat. Olemme tu ... ulleet tännee viettä ... mä ... ään\nSeuraklubimmee kymmenettää vuosijuhla ... aa. Herrat hyvin tuntevaat\nsen suureet ja jaloot tarkoitukse ... eet. Eläk ... öön!\n\nSeurasi voimakas huuto, joka Harryä suututti. Näinkö kehnosti tämä\nruotsalaisen sivistyksen jalo seura saa kymmenvuotisen maljansa? Häpeä!\n\nHarry ei maistanut lasistaan, vaan poistui sivuhuoneihin. Ja ryhtyi\nsiellä miettimään suurta ja repäisevää maljapuhetta ruotsinkielelle.\nSillä se kieli puustavillisesti on hänen äitinsä kieli. Ujous oli siinä\nsamassa kuin poispyyhkäisty hänestä.\n\nRuotsinkielellä Harry puhumaan oppi. Sen kielen opetti hänelle mamma jo\nvuosia ennen kuin hän suomea kuuli sanaakaan. Ruotsia hän oli aina\npuhunut papan kanssa, joka kyllä oli syntynyt tässä samassa kaupungissa\nkuin hänkin.\n\nSuomea hän oppi myöhemmin piioilta ja rengeiltä ja muilta \"huonoilta\nihmisiltä\".\n\nRuotsinkielinen lyseo täydensi ruotsalaisen kasvatuksen. Mamma ei häntä\nkasvattanut suinkaan miksikään puolueihmiseksi, vaan puhalsi häneen sen\näidillisellä lämmöllä, mikä hänelle itselleen oli rakkainta. Sillä\nmammaa oli aina vaivannut kiduttava kotimaan ikävä. Ja kun Harry tuli\nhänelle siksi olennoksi, johon hän tätä ikäväänsä voi kuin istuttamalla\nistuttaa, ympäröi hän pienestä pitäen Harrynsä sellaisella\nruotsalaisella ilmalla, että tämä aivan upposi siihen. Siksipä Harrystä\naina Ruotsi ja mamma on ollut kuin yksi ja sama käsite. Yksi ja sama.\n\nTämä syvä sielullinen ruotsalainen hurmaus se nytkin Harryn nuoria\nveriä kuohuttaa. Se nostaa hänet innostuksen kultapilviin.\n\nMutta salissa maljaiilaan, kilistetään. Ja suuressa liemiastiassa on\ntuota pikaa pohja näkyvissä.\n\nViinuri kuljettaa uutta. Samassa palaa Harry saliin. Hän on\ntaivaallisen innostuksen haltioima. Kilauttaa lasiin. Ja äänet\ntaukoavat.\n\nSyvä, haudan syvä hiljaisuus. Sillä kaikki huomaavat nyt olevan\nkuultavana jotain uutta. Ja myös nähtävänä jotain uutta. Tuo nuori\npoika uskaltaa puhua täällä, jossa kuvernööri juuri-ikään puhui.\n\nPaperi hermostuneesti tärisee Harryn kädessä. Se on kömpelöä. Ja hän\ntyöntää paperin alas käden muassa.\n\nVapaasti ulkoa hän tahtoo puhua. Ja hänen kauneilla nuorilla\nkasvoillaan purppuroivat innostuksen ruusut. Mustat kiharat ohimoilla\novat kuin runoilijan seppele. Silmissä on lämmin henkevä kiilto.\n\nValtioneuvos silmää poikaansa isällisesti ihastuneena. Sitten hän\nkatsoo toisiin herroihin ikäänkuin hän tahtoisi kysyä: näettekö?\n\nJa kaikki ne näkevät, että Harrypä uskaltaa!\n\nKuvernööri siristää silmiään ja nousee ylös. Samoin muutkin.\n\nHarry alkaa ääni tunteellisesti värähdellen. Hän näkee nuo herrat\ntuolla sekavana epämääräisenä ihmisryhmänä, josta hän ei yksilöitä\neroita. Kaikki seoittuu suureen epämääräiseen sielulliseen hämäryyteen.\nSillä hän on kuin sumussa, josta hän ei tiedä, miten selviytyä. Nyt\nvasta hän tuntee, miten hän on mielenliikutuksen vallassa ja miten\nhänen jäsenensä värähtelevät.\n\nMutta siltikin suusta kuohuu kuin runsaasta lähteestä sanoja ...\nkultaisia ... hyvin kauniita sanoja...\n\n-- Sinä ruotsinkieli! Sinä äidinkieli, kaunis ja soiva! Sinä korkean\nsivistyksen henkevä tulkki! Sinä sydämeni ja sieluni paras aarre!\nSinulle auetkoon nytkin ääneni ylistykseksi! Pohjanlahti on vain se\nsininen silta, jonka yli sinä kuljet molempiin koteihisi. Sillä sinulla\non kaksi kotia: Suomi ja Ruotsi. Näissä molemmissa kodeissa on sinua\nvaalimassa lastesi rakkaus. Sinulle me kohotamme ylistyslaulumme\nmolemmilla rannoilla. Hyvät herrat! (Nyt Harry näkee jo selvemmin ja\nhuomaa papankin riemusta sädehtivät kasvot). Käsi sydämelle ja\nhiljainen vala työhön ruotsinkielen ja ruotsalaisen sivistyksen eteen!\nSille työlle yhdeksänkertainen hurraa!\n\nHarry tuntee nyt kuin mamman lämpimän hengityksen poskellaan. Jotain\ntällaista juuri mamma kotoa lähtiessä häneltä odotti. Hän nyt kuin\ntäytti mamman lausumattoman toivomuksen. Sillä poski poskessa ja niin\nlähekkäin näistä samoista asioista hän on monen monesti aina\nkoulupojasta alkaen mamman kanssa puhunut ja innostunut ... kaikkein\npyhimmilleen kun on innostunut, niin kyynel on silmissä kihelmöinyt.\n\nSeurahuoneen seinät järisevät huudon voimasta, mutta miesten silmät\novat kosteat.\n\n-- Hämmästyttävän kauniisti puhuttu, lausuu sitten ääneen rehtori\nHeideman äänettömyyden keskeltä kuin yhteisenä tunnustuksena.\n\nKuvernööri tulee Harryn luo, kilistää, pudistaa kädestä ja hänenkin\nsilmissään on tunteellinen kosteus.\n\nMuut jäljessä.\n\nTuota menoa katselee valtioneuvos säteilevin silmin. Ja hän ajattelee\nitsekseen:\n\n-- Juuri niin, Harry!\n\nSitten hänkin viimeiseksi menee Harryn luo ja sanoo:\n\n-- Tahdotko kilistää papankin kanssa?\n\nIsä ja poika kilistävät. Syrjäisistä se näyttää kuin valtioneuvos\nonnitteleisi omaa poikaansa ja Harry kyynel silmässä, syvän\nmielenliikutuksen kyynel silmässä, ottaisi onnittelun vastaan. Se on\nkaunis kohtaus vieraiden nähdä. Ja kun valtioneuvos siltä retkeltä\npalaa, punottavat hänen kasvonsa entistä enemmän.\n\nHarryn pitikin papan mielestä olla päätään ylempänä tätä matalaa\nkotikylää.\n\nNyt näkivät toisetkin sen loiston, mikä on valtioneuvoksen pojassa.\n\n-- Harry voi sanoa kuin Caesar Zelan voitostaan: _veni, vidi, vici_,\nkuiskaa Heideman valtioneuvokselle.\n\nKauppaneuvos Fleege on haltioitunut. Hänkin tahtoo puhua. Ja leikata\nlaakerinsa.\n\n-- Hänen jalosukuisuutensa ... parooni ... kenraali ... ritari ...\nkuvernööri von Hjelm. Minä pyydän juoda pohjaan asti ja sitten huutaa:\nEläköön parooni pilviin asti!\n\nPuhe teki sydämellisen hauskan vaikutuksen. Rehtori Heideman nauroi\nvatsaansa pidellen.\n\nHarryn puhaltama juhlatunnelma oli mennyt sen tien.\n\n-- Sinä tervakenraali! äimäilee Harry itsekseen ja pahastuu.\n\nPahastuu sitä valtioneuvoskin, mutta sentään hyvillä mielin suopi\npuolestaan Fleegen tehdä tyhmyyksiään.\n\n-- Miten kohottaa taas pystyyn juhlatunnelma? miettii Harry.\n\nSamassa kannetaan sampanjaa sisälle.\n\nHarry nousee tuolille -- suuri menestys teki hänet yht'äkkiä aivan\nhuiman rohkeaksi -- ja lausuu teatterimaisella sulolla, koettaen ääntää\nruotsinkielen niin pehmeän-sorahtavasti kuin oikea tukholmalainen,\nF.M. Franzénin runon: \"Sampanjaviini.\"\n\nSe naula veti. Taputetaan käsiä ja kuvernööri huutaa ääneen\nmieltymystään.\n\nValtioneuvos on samalla antanut käskyn viinurille ja sampanjapullojen\nkorkkien poksahduksiin loppuu lausunto.\n\nNyt seuraa kiihkeä sampanjan maisteleminen. Siihen mukaupi\nHarrykin, vaikka hän vielä tähän päivään asti ei ole ollut lasin\npohjaanryyppääjä.\n\nRehtori Heideman vain ei ole oikein tyytyväinen. Tämä ilta on hänen\nmielestään täynnä yllätyksiä. Se on epäjohdonmukaista. Sillä mitä\ntekemistä kesken kaiken tuolla runolla nyt näin alkupäässä oli.\nErehdys ... joka on korjattava.\n\nRehtori kilistää. Vaietaan. Ja noustaan rintamassa ylös. Heideman alkaa\nrykien ja asentoja muutellen lasi jäykästi kädessä ja silmät\nalasluotuina kuin rukouksessa.\n\nHarry pahasti irvistää. Tämä on sitä vanhan koulun puhujataidetta.\n\nMutta rehtori ei huomaa mitään. Hän katsoo jäykkänä syvään alas kuin\nomaan hautaansa.\n\nSitä tulee pitkälti ... pitkälti. Hän puhuu valtioneuvokselle klubin\nperustajana ja kymmenvuotisena puheenjohtajana. Lopuksi hän huudahtaa:\n\n-- Valtioneuvos Nicanderin malja! Ja se juodaan yhdestä ja samasta\npikarista entisen kauniin tavan mukaan.\n\nTuodaan esille vanha tuttu suuri pokaali. Rehtori uhraa viiniuhrin\nkaatamalla siihen uudet avatut sampanjapullot.\n\nKun malja on juotu, johtaa valtioneuvos kuvernöörin pieneen salonkiin.\nTällä on tarkoitus saada suurempaa vapautta salissa.\n\nHarrykin suuressa palavassa innossaan katsoo nyt syvälti sampanjalasin\npohjaan. Hän tuntee aivoissaan keveän keinuvan liikkeen. Se on veri,\njoka niihin nousee. Se sama lämminnä hyppii pitkin ruumista, kuohuen ja\nsoluja laajentaen. Tämä on kuin pilviin kohoamista ja vapautumista\nmaisista siteistä. On lentämistä tunnesiivillä.\n\nPosket hohtaen ja silmissä tuore kostea kiilto imaisee hän taas\nkorkeasta lasista pitkän siemauksen.\n\nSamassa tuo ovenvartia sanomalehden valtioneuvokselle. Se on uuden\n\"Salaman\" näytenumero, jonka maisteri Tervo tahallaan on pannut\niskemään tulta ensi kerran tänä Seuraklubin vuosipäivänä ja vielä\nkoirankujeissaan laittanut sen tänne klubiin itse valtioneuvokselle\naivan painotuoreena.\n\nLehti viedään valtioneuvokselle, joka siinä samassa ilmaupi pienen\nsalongin ovelle. Hän ottaa lehden lukeakseen. Kultakehyksiset kakkulat\nnenällä ikäänkuin kohoavat terästetyn haukan katseen edessä. Ne ruskeat\nrivot ilkeänivalliset silmät palavat, kun valtioneuvos lukee lehdestä:\n\"Suomenkieli on saatava tämän kaupungin virkakieleksi. Se on nostettava\nkaikumaan täällä kaikkien huulilla, kaikissa kodeissa, yksin niissäkin,\nmissä sitä nyt halveksitaan. Suomi suomalaisille, niin on ajan\ntunnussana. Jotka luulevat olevansa ruotsalaisia, nostakoot purjeet\npursihinsa ja seilatkoon yli Pohjanlahden. Me vielä potkaisemme purren\nirti Suomen rannasta...\"\n\nNyt nousee jo verta valtioneuvoksen kasvoihin hiusrajaa myöten. Vanha\nmies tärisee mieli järkkyneenä. Sillä tämä tikari pistää paksuimpaan\nlihaan.\n\n-- Näinkö kirjoittaa minun oma kasvattini? Niin totisesti! Tämä on jo\nenemmän kuin liikaa, puhkeaa hän kuvernöörille katkerana puhumaan ja\npyytää häntä saliin.\n\nSillä nyt aikoo valtioneuvos itse puhua. Kun kuvernööri on ottanut\npaikkansa, kilauttaa valtioneuvos lasiin.\n\n-- Setä Mortimer aikoo puhua! kulkee kuin tuulen henki salissa miehestä\nmieheen.\n\nJa sitä seuraa mykkä äänettömyys. Sillä kun valtioneuvos esiintyy, niin\nsilloin ovat kaikki pelkkänä kuuntelevana korvana.\n\n-- Hyvät herrat! Juuri kun klubimme, jonka tarkoitus on ruotsinkielen\nja ruotsalaisen sivistyksen vaaliminen, viettää kymmenvuotista\njuhlaansa, lähetetään sen puheenjohtajalle tällainen häväistyspaperi\n(valtioneuvos kohottaa lehden kädessään). Se on uuden fennomaanisen\nlehden näytenumero. Täällä alkaa veretön taistelu, jossa me saamme\nnäytellä puolustajan osaa, sillä tämä tässä on hyökkääjä, hyvät herrat\n(valtioneuvos näyttää taas lehteä). Mutta mepä muodostamme pyhän\nfalangin barbarin hyökkäystä vastaan, me ruotsinkielen sylilapset, me\nruotsalaisen mielen alttiit kasvatit. Meillä on lupa iloita ja me\niloitsemme. Mutta me myös osaamme tehdä työtä sydämiemme parhaimpien\nharrastusten eteen. Eikä meidän sydämissämme ole mitään sijaa\nbarbariselle kielelle ja mielelle, joka on kulkeutunut Aasian\nmongoliaroilta tähän samaan maahan, jonne sallimus meidän kehtomme\nasetti. Vainota sitä kieltä emme tahdo sieltä, missä on sen oikea\npaikka, nimittäin suomalaisen rahvaan huulilta, mutta omaksemme emme\nsitä tunnusta ... emme koskaan!\n\n-- Emme koskaan! kuuluu joukosta väkeviä huutoja.\n\n-- Sillä me olemme ruotsalaisen hengen lapsia. Olemme sitä olleet jo\nvuosisatoja. Ruotsi on ollut meidän suuri äitimme ja sen helmoilla on\nuseimpien meidän esi-isät syntynsä nähneet. Nyt, ystävät, pyhä ja\nkallis velvollisuus viittaa meille. Tehkäämme voitavamme, että tämä\nkaupunki meidän voimallamme säilyy fennomaanian rutolta ja että tämä\nsanomalehti kuolleena syntyy. Armotta piiristämme poissysätään se, joka\nei sille sarviaan näytä. Minä juon tämän lehden kuolinmaljan. Joka ei\nsiihen yhdy, erotkoon joukosta ulos tuosta ovesta! _Pereat_ ...\nkuolkoon!\n\n-- Kyökkiin suomi! huutaa merikapteeni Hartman nousuviinassa.\n\nValtioneuvos repii lehden tuhannen nuuskaksi ja viskaa sirut menemään.\nTaas hän jatkaa:\n\n-- Maisteri Tervo on filistealainen. Kaikille teille hän on tavallaan\ntuttu. Ja oli aika hänen elämässään, jolloin hän oli minunkin kodissani\njokapäiväinen vieras. Samaten kuin teistä monen kodissa. Tälle ylimaan\npojalle me kustansimme ruotsalaisen sivistyksen siinä mielessä, että\nhän ymmärtäisi vastavelvollisuutensa sekä meitä että ruotsinkieltä\nkohtaan. Mutta mikä mieltäkääntelevä erehdys! Hän on petturi ... on\nluopio ... ja sellaisena emme häntä sääli...\n\nValtioneuvoksen ääni vihasta värisee. Hän tekee aika potkun jalallaan\njatkaessaan:\n\n-- Sille herralle näin!\n\n-- Näin!\n\nJa toisetkin potkaisevat. Mutta valtioneuvos lisää:\n\n-- Kuolkoon lehti ja sen likainen toimittaja ... hylkiö! Näin kuin tämä\nlasi!\n\nValtioneuvos viskaa lasinsa lattiaan kappaleiksi. Ja toiset tekevät\nsamaten. Sillä sampanja oli jo liiaksi veriä kuumentanut.\n\nMutta Heideman arvaa nyt olevan sopivan hetken voittaa taas\nvaltioneuvoksen suosiota. Ukolle on annettava hyvitystä, on osotettava\nkunniaa kuvernöörin nenän alla.\n\nHän vie tuolin valtioneuvoksen selän taakse. Siihen hän istutetaan ja\npuujalka-kanttori Krookin marssia soittaessa kannetaan valtioneuvosta\nympäri salia.\n\nHarry ensimäisenä kulkee sampanja-aivoineen tuolin jäljessä ja huutaa\nriemastuneena:\n\n-- Lefve pappa! Lefve pappa!\n\nSitten hajaannutaan sivuhuoneihin, jotta vahtimestarit voivat puhdistaa\nlasisirut.\n\nKuvernööri huomaa mielialan käyvän liian kuumaksi. Hän tekee\npoislähtöä.\n\nValtioneuvos saattaa häntä vaunuihin. Kun ne ovat pois liukuneet,\nkatsoo hän niiden jälkeen ja puhuu:\n\n-- Bulvaani! Kuka tätä lääniä hallitsee? Sinäkö vai minä?\n\nHän seisoo ulkona vilvoittelemassa hiestyneenä ja katkerana. Hänestä\ntuntuu tässä Seurahuoneen rappusten edessä seisoessaan häikäisevässä\nvalossa, mikä sisältä tulvaa, kuin tuolta pimeästä syksyisestä yöstä,\njoka muutaman askeleen päässä hänen edestään lähtee, nyt astuisi häntä\nkohti silmä silmää vasten uusi ja outo vihollinen: maisteri Tervo ja\nsen takana kokonainen armeija uuden ajan hirveitä miehiä. Kuin ne\nsieltä astuisivat hänen nenänsä eteen, yht'äkkiä raapaisisivat tulen\nnäkymättömiin soihtuihinsa, joita he ikäänkuin piilossa häneltä\nkantoivat, valaisisivat koko tuon suuren synkän pimennon, joka hänen\njalkainsa juuresta lähtee läpi puiston, yli nukkuvan kaupungin, aina\nkauas tervamaiden mustille vaaroille asti, ja sitten siinä uudessa\nhohteessaan ilkkuen hänelle huutaisivat: \"Valtioneuvos! Teidän aikanne\non jo mennyt! Me olemme nyt kansan johtajat ja valistajat\".\n\nJa tuo pimeys tulvahtaa noiden soihtujen loimosta kirkkaaseen hohtoon,\nmikä levenee ... levenee nousevan aamun kirkkaaksi valojuovaksi ja\nvalaisee kansan ennen pimeän-pimeän elämän.\n\nValtioneuvos ikäänkuin omia mielikuviaan aristuen katsahtaa syksyisen\ntaivaan tähtirikkaalle laelle. Avaruus äärettömyydellään ajaa pois\nhänen sielustaan pikkumaisen ihmispelon. Ja hän pääsee mielen\ntasapainoon tähtiä katsellessaan.\n\nMutta siltikin! Tervo on pahasti nyt hänen ajatuksiinsa takertunut. Hän\nuskoi Tervosta tekevänsä uuden Heidemanin, kun vanha jo alkaa\nränsistyä ... mutta ... mutta ... petti ilkiö!\n\nIlkiö! Sillä mikään muu ei Tervo ole. Monenmonta suomalaispoikaa on\nennenkin koulutettu ja herrastalojen kyökeissä kouluaikanaan syötetty\neivätkä ne ole pettäneet auttajiaan. Heistä on tullut lujia\nruotsalaisen sivistyksen ystäviä ... oivia pappeja tai muita\nkaunisavuisia virkamiehiä.\n\nMutta tämä? On ennen kuulumaton erikoisuus, on personoitu hävyttömyys.\n\nJa tämän hirvittävän miehen on hän -- valtioneuvos -- ikäänkuin\ntyhjästä luonut ... niin juuri _hän!_ ilman hänen omaa hellyyttään ei\nolisi nyt maisteri Tervoa ... tätä kansanvillitsijää, joka leimuaa\nsalamana yli maiden mantereiden. Ei olisi!\n\nValtioneuvos muistaa tuossa samassa sen päivän, sen elokuun lämpimän ja\ntumman iltapäivän, jolloin Matti Tervo tuohikontti selässään ensi\nkerran kolkutti hänen ovelleen avustusta anoen. Tuppipuukko\nnahkaremmissä oli hänellä kupeella kuten täydellä tervamiehellä\nainakin, valkeanharmahtavat hurstihousut olivat tervan likaamat ja\nvarsiniekkapieksukengät jaloissa. Huh, sitä ensi näkemistä! Pojalla,\ntuolla pitkällä päivän polttamalla villinnäköisellä sikiöllä, oli\ntaskussaan suosituskirje hänelle kotipitäjänsä rovastilta.\n\nPelonsekainen kauhu kasvoissaan hän siinä värisi valtioneuvoksen nenän\nalla. Sillä kartanolla oli ollut suuren villakoiran Castorin kanssa\ntuimantuima ottelu. Ja koira oli repinyt pojan housuntakapuolen\nhajalle, mutta silloin saanut pojan puukosta koipeensa, jotta ulisten\nnilkutti pikku mökkiinsä pihan perälle.\n\nSellainen oli ollut Matti Tervon ensimäinen herrastuttavuus.\nValtioneuvos ei ollut sille osannut muuta kuin nauraa, niin surullista\nkuin se kuitenkin sekä pojalle että koiralle olikin.\n\nTuossa suosituskirjeessä vakuutetaan pojan olevan tuiki ahkeran,\nsiivon, mutta hiukan itsepäisen. Ja nyt hän tulee kouluun, kun\non synti antaa hänen erinomaisten luonnonlahjojen mennä hukkaan.\nOo! valtioneuvos oli huudahtanut ja itsekseen nauranut papin\nhulluttelemista. Mutta sitten kysynyt:\n\n-- Onko sinulla isää?\n\n-- Ei ole.\n\n-- Eikö ole ollutkaan?\n\n-- Kuoli ruotilaisena kinokseen.\n\n-- Miksi joutui ruotilaiseksi?\n\n-- Kun Nikanterin virma ryösti talon ja ajoi meidät mierolle.\n\n-- Soo--oh, poika! Etkö tiedä, että minä olen juuri lääninsihteeri\nNicander?\n\n-- Teidänpä sanotaankin sen kodin meiltä ottaneen.\n\n-- Milloin ja missä?\n\nPoika oli selittänyt, oli selittänyt senkin, että äiti ja viisi siskoa\non vielä ruodilla ja siellä saavatkin olla, kun tervakaupoissa meni\nkotitalo Nicanderin kauppahuoneelle.\n\nSilloin oli valtioneuvoksessa herännyt ihminen. Nyt hän katseli\ntoisilla silmillä papin suosituskirjettä, nyt hän ymmärsi, että pappi\nvissillä tarkoituksella oli laittanut tervapojan juuri hänen luokseen.\nValtioneuvos uteli pojan kaikin puolin ja oli ensin suuttua. Mutta tuo\nvilli poika antoi niin teräviä vastauksia, jotta valtioneuvos lopulta\nlämpeni. Ja hän mietti, että tässä on sentään hänellä velvollisuuksia,\njotka voivat vielä kerran kantaa kauniin hedelmän.\n\nHän laittoi pojan kouluun. Hän sitä ruokki, vaatetti, muille\nsuositteli, aina suojeli Heidemanin kiukkua vastaan. Sillä hän\nlopultakin ihaili pojan rautaista luonnetta, joka oli vähän niinkuin\nsukua muutamissa suhteissa hänen omalle luonteelleen. Mutta nyt! Tuntuu\nniin niin niin katkeralta, että juuri hän ... valtioneuvos ... teki\nniin kuin on tehnyt.\n\nSillä sieltä pimeästä mustasta yöstä hyökkää hänen päällensä uusi ja\nkuitenkin tuttu vihollinen, jolla on kädessään jättiläisvalosoihtu\nkaikki alhot valaistakseen.\n\nValtioneuvosta puistattaa yön kolakkuus ja tuo outo tunnelma.\n\nHänkö itse kasvatti itselleen vihollisen? Hänkö nosti korven pojan\nomille varpailleen polkemaan? Näinkö väärin hänen hyvät työnsä\npalkitaan?\n\nSiinä on kysymyksiä, jotka kuohuttavat valtioneuvoksen mieltä.\n\nJa häntä yhä enemmän puistattaa. Syksyisellä taivaalla tähdet juttuavat\nomia tarinoitaan. Ne eivät ymmärrä valtioneuvoksen mieliharmia, vaikka\nhän niitä kohti katsoo mieli masentuneena.\n\nHän palaa sisälle. Sillä tuolla pimeässä yössä jossain kaupungilla\nkummittelee suomalaisuuden aave, jota valtioneuvos jos ei juuri\npelkääkään, niin kuitenkin inhoo.\n\nVaikka saahan hän tuolla sisälläkin hävetä noita toisia sentähden, että\njuuri hän ... valtioneuvos ... on Tervon kasvatusisä tavallaan.\n\n-- Oih!\n\nMutta siinä samassa näkyy Harry tulevan ulos häntä kohti. Poika on niin\nverevänpunakka, kostea kiilto silmissä ja komea kuin ruhtinaiden\njälkeläinen.\n\nNyt he ovat kahden suuressa lasikuistissa. Isällinen hellyys kokonaan\nvaltaa valtioneuvoksen katkeroituneen, viinin kiihdyttämän mielen. Hän\ntempaa Harryn syleilyynsä ja kuiskaa aivan kuin nainen:\n\n-- Sinä, rakas lapsi! No sinä et minua koskaan petä niinkuin tuo ilkeä\nTervo ... sinä ... minun oma Harryni.\n\nHarry, jonka veressä kiehuu viinin hurmaus, syleilee lujasti vastaan ja\nhöpisee:\n\n-- En ... en koskaan, pappa rakas.\n\n\n\n\nII.\n\nSeuraklubin vuosijuhla II.\n\n\n-- Joko kuvernööri huomasi parhaaksi mennä? kysyy maisteri Littov\npalaavalta valtioneuvokselta sivuhuoneessa.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Olikin tarkoituksemme karkottaa hänet pois, jotta saamme vapaasti\nhuvitella, lisää maisteri.\n\n-- Ja kannoimme setää tuolilla hänen nenänsä alla! huomauttaa samaan\nmerikoulunjohtaja Abrahamson, jonka elämänhalua kipeät jalat eivät\njaksa sammuttaa.\n\n-- Tässä on herrain kuvernööri, puhuu valtioneuvos ja ojentau\nparaatiryhtiin.\n\n-- Älähän nyt! nauraa maisteri Littov.\n\n-- Etkö usko?\n\n-- Kyliä tunnetaan suuri vaikutusvaltasi häneenkin. Mutta sentään älä\nparoonilta virkaa riistä ... älä toki! huomauttaa maisteri Littov.\n\n-- En riistäkään. Mutta hän vain allekirjoittaa ja minä hallitsen. Olen\njo kolmekymmentä vuotta neljän kenraalin aikana hallinnut. Niin. Tänne\nlaitetaan niitä yksi toisensa jälkeen allekirjoittamaan minun\nmääräyksiäni.\n\nOn aivan harvinaista, että valtioneuvos näin julkisesti itse kehuu.\nMutta kova mielenliikutus ajaa hänet pois varovaisuuden tieltä. Sillä\nhänen mielessään edelleen vain painaa se outo tunnelma, että nyt\ntäst'edes hänen vaikutusvaltansa alkaa luisua ... luisua...\n\n-- Tervo kiihotti pahasti vertasi. Koeta tyyntyä, lohduttaa Littov.\n\n-- Tervo silloin syntyi, kun minä rupesin tätä lääniä hallitsemaan.\nVajaan 28-vuotisena tulin tähän kotikaupunkiini lääninsihteeriksi. Ja\nsilloin se alkoi. Uskallatko lyödä kanssani vetoa?\n\n-- Mistä? utelee maisteri.\n\n-- Siitä että minä hallitsen.\n\n-- Panisit taas toimeen koirankujeitasi. Laittaisit nyt _minulle_\nkuvernöörin allekirjoittaman naimakäskyn. Niinhän? Kyllä muistan vetosi\nFleegen kanssa kenraali Stackelbergin aikana. Silloin nimismiesparat\nsaivat naimakäskyn. Ja kujeesi tähden \"Bondas\" potkaistiin pois\nvirastaan. Hah hah!\n\n-- Sentähden kokoankin \"Bondaalle\" kollehdin, kun hän on minun tähteni\nvirkaheitto.\n\nKaikki, jotka huoneessa ovat, nauravat.\n\n-- Ja Fleege uskoo jo, että minä lääniä hallitsen, lisää valtioneuvos.\n\n-- Uskon, veli Mortimer, minäkin. Uskon senkin, että meitäkin\nhallitset. Ja vielä rautakouralla. Olet tämän kaupungin despootti.\nMutta \"Bondas\" parkaa käy säälikseni.\n\n-- Ole huoletta! Nytkin oli kollehti antava.\n\nLittov elostuu ja hänellä on naurava veitikka silmäkulmassa, kun hän\nhypähtää ylös sohvalta ja puhuu:\n\n-- Hän vanha mies tulee kadulla minua vastaan kovin ... kovin\nmurheellisena. Tekee hyvän päivän ja yrittää pysähtyä. Mutta ei oikein\nuskalla.\n\nLittov puhuessaan näyttelee \"Bondasta\".\n\n-- Jään seisomaan ja katson miestä. \"Onko nimismiehellä minulle asiaa?\"\nkysyin. \"Herra maisteri! Ro ... rohkenenko?\" hän puhuu. Ja on niin\nvietävän viheliäinen. \"Nimismies puhuu asiansa suoraan\", sanon minä.\n\"Niin n-nähkääs -- tuota minä vähän u-ujostelen sellaisia asioita.\nMutta maisterihan on niinkuin minäkin vanhapoika. Ja nyt ... mutta\nmaisteri nauraa minulla.\" \"En ollenkaan\". \"Voisiko maisteri antaa\nminulle jotain todistusta, että elän ja aina olen elänyt\nsäädyllisesti?\" \"Mutta, herra nähköön, mitä sellaisella paperilla\nteette?\" \"Maisterilla on kaupungissa ma ... mahtava asema ja suku...\nVeisin sen paperin kuvernöörille ... nähkääs ... nyt on riivattu\njuttu\". Oli kesäkuussa. Hänellä oli paksu palttoo käsivarrella ja\nmusta pitkätakkipuku yllä. Nenäliinallaan hän yhtenään hieroi hikeä\npäästään ... tuo turilas.\n\nMaisteri esittää \"Bondasta\" siinä kaikessa säälittäväisyydessään ja\nkauhussaan.\n\nHerrat nauravat.\n\n-- Hän nahjus oli syvästi liikutettu. \"Onko valitettu elämästänne?\"\nkysyin. \"On kai ... on kai, kun sain kuvernöörin virkakirjeen, että\nminun pitää mennä kuu ... kuukauden kuluessa n-naimisiin ...\navioliittoon ... maisteri ymmärtää?\" Minä nauramaan, mutta hän\npyhkäisee nyt nenäliinalla silmiään ja jatkaa valittavasti: \"Muuten\nvirka menee! ... sellainen uhka ... ja minulle, joka _pelkään_ naisia.\"\nHän ukkorukka vavahteli, kun minä nauraa tirskuin hyväntuulisena.\n\"Nimismies koettaa onneaan naisten parissa, kun kerran on sellainen\nkäsky\", puhuin. \"Ei, herra maisteri, ennen minä kuolen kuin...\"\n\"Soo-oh! Minua tämä hauskuttaa. Menkää vain naimisiin ...\nmenkää! Kuvernööri antaa vielä myötäjäisetkin. On naimahaluisia\nravintolatyttöjä.\" \"Ennen koskeen kuin akan helmaan!\" ärähtää hän ja\nlähtee.\n\nTuon viimeisen esittää maisten repäisevän hauskasti. Ja sitten taas\njatkaa:\n\n-- Oli tullut sitten tänne \"Susilaan.\" Ja juonut kolme munkkia,\nylönantanut, riidellyt bufettitytön kanssa, lyönyt siltä hampaan\npoikki, pirstonut kattokruunun ja laseja ikkunoista ja -- menetti\nvirkansa! Siihen se naimajuttu päättyi...\n\nLittov nauraa kyyneleet silmissä saatuaan taas uusille kuulijoille\nkertoa tämän vanhan kaskun. Ja toisillakin on erikoisen hauska.\n\nValtioneuvos oli tämän edellisen kuvernöörin aikana lyönyt vetoa\nkauppaneuvos Fleegen kanssa, että hän saa kuvernöörin allekirjoittamaan\nnaimattomille nimismiehille naimakäskyn virkakirjeen muodossa\ntodistukseksi, ettei kuvernööri lue, mitä hän allekirjoittaa. Tämän\nnaimakäskyn oli \"Bondaskin\" saanut.\n\n-- Mutta tämän päälle me juomme \"Bondaan\" maljan, puhuu maisteri\nLittov.\n\n-- Se oli Fieegen kanssa se veto. Kaikki naimattomat nimismiehet\nsaapuivat lähetystönä kuvernööri Stackelbergin luo silloin ja\nrukoilevat vesissä silmin anteeksiantoa huonosta elämästään...\n\nSen anteeksipyynnön esittää valtioneuvos omassa persoonassaan hyvinkin\nmaukkaasti. Sitten näyttelee valtioneuvos edelleen:\n\n-- \"Mitä?\" ärjyy Stackelberg. \"Fallesmannit ovat hulluja tai\njuovuksissa! Mitä? Ulos! Mitä?\" Nyt seuraa selvitys nimismiesten\npuolelta. Stackelberg lyö kätensä yhteen, siunaa ja lausuu: \"Det är\nmisstag... Joka haluaa, menee naimisiin ... sillä hyvä!\" Näin\nvirkakirje peruutettiin. Mutta Stackelberg, joka minua oli jo kauan\nsuututtanut, tunsi auktoriteettinsa menneen sen tien ja otti sopivana\nhetkenä virkaeron, juttelee valtioneuvos taas tämän vanhan, mutta silti\naina tuoreen lorun mielihyvällä.\n\n-- Niin kävi ja sinun tähtesi Bondas menetti virkansa, lisää Littov.\n\n-- Näin on \"Bondaan\" hyvä olla. Sillä nyt hänen ei tarvitse mennä\nkoskaan naimisiin. Ja klubi elättää miehensä.\n\n-- Malttakaapas, vaikka \"Bondas\" vielä joutuukin naimisiin, huomauttaa\nsalaperäisesti merikoulunjohtaja Abrahamson, tämä kipeäsääri.\n\n-- Nyt menemme joukolla juomaan \"Bondaan\" vaahtoavan maljan, esittää\nLittov.\n\nHerrat nauraen siirtyvät suureen saliin, mistä lasisirut ovat jo\npoistetut. Sinne kokoontuu joka puolelta sivuhuoneista illan vieraita.\n\n-- Nyt on klubin virallinen ohjelma loppunut, hyvät herrat! Alkaa vapaa\nohjelma ja pikkutunnit. Kenellä on huumoria, osottakoon sen teossa!\nKaikkea muuta saa tehdä, mutta ei ... no minun ei tarvitse _sitä_\nsanoa, puhuu valtioneuvos nauraen ja merkitsevästi silmäten\nmerikapteeni Hartmaniin.\n\nMaisteri Littov tilaa viinurilta punssia ja rinkeliä. Sitten pyytää hän\nJohnsonilta sen ripa-astian, mikä lähetetään huolellisesti\npuhdistettavaksi.\n\nJa Littovin tummanpunaiset konjakkikasvot, joissa on vieläkin koreampi\nnenä, hiilenmustine silmineen ovat hyvin pirullisessa irvistyksessä,\nkun hän nyt tuohon ripa-astiaan kaataa keltaista punssia ja sekaan\nsipultelee vehnäisrinkeliä.\n\nKoko joukko jännitettynä katsoo toimitusta.\n\nSitten Littov alkaa puhua:\n\n-- Saan esittää \"Bondaan\" maljan oikeassa Ruotsin punssissa. Hän on\npuhdasverinen puoluetoveri ja ansaitsee yleisen tunnustuksen. On\nklubimme virvottava ilonsuoni. Eläköön! Ylös ilmaan!\n\nMiesjoukolla remuten ja nauraa hohottaen viskataan \"Bondas\" kohti\nkattoa ja hurrataan.\n\nMaisteri ensin maistaa maljasta. Muu joukko jäljessä. Kaikilla muilla\npaitsi \"Bondaalla\" on ylen ... ylen hauska. He ovat nauruun katketa.\n\n\"Bondas\" on lumenkalpea häpeästä ja sisäinen tuska häntä värisyttää.\nSillä hän tuntee karvaasti, että häntä verisesti pilkataan. Ja aina on\ntässä seurassa pilkattu.\n\nMutta hän ei uskalla panna vastaan, vaikka kärsiikin tuosta\nmarakattiroolistaan.\n\nKun \"Bondaan\" malja on juotu, lauletaan: \"Minun kultani kaunis on\".\n\nSitten kutsuu valtioneuvos viinurin. Samassa menee hän Harryn luo, joka\non vaipunut syvään sampanjan maistelemiseen Fleegen kanssa. Hän tekee\nHarrylle joitakin merkkejä, mutta niitä ei Harry huomaa.\n\nValtioneuvos poistuu närkästyneenä. Pahatuuli hänen sisuksiaan repii.\nMutta hänkö sitä nyt päällepäin näyttelisi!\n\nSiinä aletaan kantaa pöydälle jotain hyvinkin makeannäköistä monilla\nryyteillä ja kastikkeella höystettyä seosta. Madeirapulloja ja korkeita\nviinilaseja seuraa mukana.\n\nKun kaikki on valmista, katoaa viinuri ja valtioneuvos haastaa\njuhlallisesti:\n\n-- Herrat ovat hyvät ja haukkaavat, kunnes illallinen joutuu,\nesipalaksi vähän hanhenmaksapasteijia.\n\nSamassa hän etsii kanttori Krook'in, ja viepi puujalkamiehen\nkäsikoukussa ruoalle.\n\nToiset samaten paritusten käsikoukussa seuraavat jäljessä.\n\nMaistettuaan ruokaa kohottaa valtioneuvos madeiralasinsa ja esittää\nisoisänsä maljan, hän kun kuului olleen mainio hanhien kasvattaja.\n\n-- Missähän tässä on koira haudattuna? miettii Krook ja tuntee\nvastenmielisyyttä valtioneuvokseen.\n\nKun on syöty, kysyy valtioneuvos kasvot pirullisessa irvistyksessä ja\nkatseessa kaksinkertainen rivous:\n\n-- Miltä pasteiji maistui?\n\n-- Mainiota! huudetaan vastaan.\n\n-- Kiittäkää autuasta isoisääni. Ne olivat hänen säämiskähousunsa,\nvastaa valtioneuvos noin vain kuin ohimennen.\n\nMutta silmälasien takana nauraa silmän syrjässä veitikka.\n\nYhden ja toisen sisua pyrkii puistauttamaan, kun kuulee, mitä on\nsyönyt.\n\nJa seuraa yleinen syljeksiminen kuin merikivussa.\n\nKun sitä on aikansa tehty, julistaa valtioneuvos:\n\n-- Huuhtokaamme suumme! Voimakas on ihmisen mielikuvitus. Se oli\nsittenkin _oikeata_ hanhenmaksapasteijia.\n\n Nyt räjähtää yleinen nauru ja madeira saa kyytinsä.\n\nHarry on voittanut vastenmielisyytensä seuraan. Kiitos siitä sekä tuon\nesiintymismenestyksen että sampanjankin. Ja pappa sitten kokonaan\nlumosi hänen puolihumaltuneet aivonsa kiivaalla puoluepuheellaan.\n\nNyt hän muutaman pöydän ääressä istuen kauppaneuvos Fleegen kanssa\nkahden tekee laajalti hänelle selkoa Lontoon Westminister Abbeysta,\njossa hän ulkomaanmatkallaan kävi.\n\nJa hän yhä nousee humalan hunajavuorta ylös, mistä näkee ympäristön\nkirkastetussa hohteessa. Tämä on ratsastamista oman verensä\nsäkenöivillä mielikuvilla, on huvittelua nuorten hermojen tuoreilla\ntunteilla, joihin uppoaa kuin autereisiin avaruuksiin ilman määrää ja\ntarkoitusta. Elää vain nykyhetken syvyyttään myöten. Silmissä on\nyhtenään kuin kevyt harso, jonka läpi näkee pelkkää iloa, iloa, iloa...\n\nJa mikä koski suonissa kuohuu!\n\nTämä on määrätöntä hauskuutta, sillä hermot ottavat ulkomaailmasta\nvastaan vain näköhäiriöitä ja sisällä aivoissa palaa kuin tunteiden\nilotulitus.\n\nFleege kohottaa lasinsa ja kilistää Harryn kanssa. Harry kilistää\nvastaan ja lausuu jonkun säkeen Franzénin \"Sampanjaviinistä\".\n\n-- Tatarant--tatarant--tataraa! kuulee hän samalla kauppaneuvos Elersin\ntakanaan laulavan. Elers pyytää esittää Harrylle veljenmaljaa.\n\nMainiota! Harry on valmis. Ja veljenmalja juodaan vanhan hyvän tavan\nmukaan oikeat kädet toistensa koukussa.\n\nSeuraa niitä toisiakin veljenmaljoja. Nämä ikämiehet tahtovat hänet\nvertaisekseen nostaa. Toiset setiä, toiset veljiä'! Hurraa! Maailma\npyörii kuin korea saippuakupla tyynen illan kimaltelevassa ilmassa.\n\nValtioneuvos katsoo tuota menoa yhä enemmän närkästyneenä. Joko\nlaskeupi Harry näiden toisten tasalle? Ei se ole hänen mieleensä, että\nHarry noin...\n\nMutta hän päättää voittaa itsensä ja antaa tällä kertaa anteeksi\nHarrylle, jonka hän jo aikaa sitten olisi suonut menneen tiehensä.\n\nTämän valtioneuvoksen närkästyksen katkaisee iloinen yllätys.\n\nSillä siinä samassa seisoo salissa neljä nuorta tyttöä, jotka maisteri\nLittov on johtanut sinne ja nyt nauraen pakisee:\n\n-- Herrasväki on hyvä ja käy tanssiin.\n\nOvat oikeita Ruotsin tyttöjä. Kolme on maisteri haetuttanut Fleegen\nvaunuilla. \"Promenadista\" ja neljäs on Seurahuoneen oma tyttö.\n\nTytöt ovat valkoisissa leningeissä kukat hiuksissa, keveät atlaskengät\njaloissa ja jalkaa verhoaa hieno silkkisukka. Yksi on tumma kuin yö ja\nsilmissä pohjaton syvyys keimailevaa hymyä, toinen valkea kuin päivä ja\nkultakutreissa kaiken maailman toalettiainesten tuoksu, kolmas ohut ja\nkeveä perhonen, pieni kuin keskenkasvuinen tyttö, mutta silmien alla\nviivat, jotka tietävät puhua valvotuista öistä Venuksen temppelissä, ja\nneljäs pitkän-pitkä juhlallinen naisvartalo, joka jo vuosia sitten\nheitti hyvästit lapsuuden viattomille vähäpätöisyyksille ja käsitti\nelämän arvon intohimon tulessa.\n\nTämä viimeinen on Seurahuoneen oma tyttö. Tyttöjen parissa on maisteri\nLittov kuin kala vedessä. Nuo vavahtelevat kädetkin saavat ryhtiä ja\nhän pyörästelee kuin nuori kavaljeeri.\n\nHän tarjoaa kätensä tuolle tummalle immelle. Harry hyökkää perhosen\nkimppuun. Merikoulunjohtaja Abrahamson huonoilla jaloillaan kuljettelee\nkultakutrista, mutta kapteeni Hartman sitä pitkää tyttöä. Krook asettuu\nsoittokoneen ääreen. Juhlallinen valssi alkaa ja Elers tilaa tusinan\nsampanjaa. Valtioneuvos ottaa \"Bondaan\" parikseen, Fleege viinurin\nj.n.e. Ja nyt mennään kuin lehdet tuulessa. Kun on tanssittu, vievät\nherrat naisensa sivuhuoneihin, kantavat sinne sampanjaa ja\nlemmenkuhertelu alkaa.\n\nMutta valtioneuvos on vanha viisas. Hän ei myönnä pitkää väliaikaa, kun\nuusi soitto aletaan ja tytöt käydään hakemassa uuteen tanssiin. Näin\njatkuu yö.\n\nKunnes alkavat herkulliset illalliset, joiden jälkeen valtioneuvos\nlähettää humaltuneina \"Promenadin\" tytöt kotiinsa.\n\nSiitä on tulla riita maisteri Littovin kanssa.\n\nMutta valtioneuvos niin määrää.\n\nSeuraa näytelmäkappale Seurahuoneen pienellä näyttämöllä. Sen on\nvaltioneuvos kirjoittanut, Krook säveltänyt ja sen esittävät\nAbrahamson, Johnson ja vahtimestari. On naurava pilkka joistakin\nläsnä-olevista. Sillä Abrahamson ei ole kukaan muu kuin maisteri\nLittov, Johnson ei kukaan muu kuin merikapteeni Hartman ja vahtimestari\nei kukaan muu kuin \"rauhan enkeli\".\n\nMutta haavoitetut nauravat mukana. Ja ilo on täydellinen.\n\nNäytelmän jälkeen taas ryypätään. Mutta sitten tulee yön loistonumero:\n\"Bondaan\" naittaminen. Se on Abrahamsonin tämän illan keksintö. Ja\naivan \"Bondaan\" arvaamatta.\n\nYks kaks tanssii saliin puolihumalaisena yöpuvussa se pitkä tyttö. Ja\nlentää oikopäätä \"Bondaan\" kaulaan. \"Bondas\" raukka pakenee ...\npakenee ... syleksii ... vihassa sähisee kuin kissa koiralle ...\nsuuttuneena ärjyy ja kiukuttelee ... syleksii ja kiukuttelee. Tyttö\nvain yltyy häntä ahdistamaan, nostelee kovin sopimattomasti\nhamettaan ... kätensä syleilyyn kohottaa.\n\nKaikki ovat naurusta kuolla. Mutta \"Bondas\" kauhusta hikoilee.\n\nNyt loppuu ilveily räiskyvään kätten taputukseen, minkä valtioneuvos\nalottaa.\n\n\"Bondas\" parka on kuin piesty koira häpeissään ja kyynelkarpalo on\nhänen silmäkulmassaan.\n\nNyt valtioneuvos julistaa tämän illan \"Bondaan\" kollehdin tuottaneen\nniin ja niin paljon.\n\nMutta \"Bondas\" loukossa itkee ... tietysti aika humalassa.\n\nSiinä samassa helähtää jotain kappaleiksi.\n\nMerikapteeni Hartman viskasi Krookin puujalan, minkä tämä oli\nirroittanut vierelleen tuolille, salin suureen seinäpeiliin, kaikista\nhienoimpaan tryymoo-kuvastimeen, mikä pirstoiksi särkyy. Sen\nkiilloitetun, sirotekoisen puujalan. Ja huutaa samassa kurkuntäydeltä:\n\n-- Kanttori sen rikkipotkaisi!\n\nHän saa naurajat puolelleen. Mutta merikapteeni Norrgård ymmärtää\nhetkensä tulleen: Hartman on taas pirstomisvirmassaan.\n\nMiehissä talutetaan Hartman sivuhuoneeseen, jonne telkitään Norrgårdin\nja sampanjan kanssa. Siellä saa hänet \"rauhan enkeli\" uneen viihdyttää.\n\nJuominki yltyy. Sillä Hartmania on tähän asti hiukan pelätty.\nSeurahuoneen isäntä, saksalainen kellarimestari, pyydetään mukaan.\n\nViinuri, vahtimestari, biljardipoika, piiat ja rengit juovat herrain\njäänöksiä.\n\nKoko tuo suuri talo on nousuviinassa. Et siinä löytäisi yhtään selvää\nihmistä. Tässä hienon-hienossa, kalliissa ja kauniissa ilolinnassa\nkaupungin keskellä!\n\nSyysyön taivaalla kieppuvat kirkkaat tähdet. Toisinaan näkyy\npitkän-pitkä tähdenlento kauniissa kaaressa.\n\nYö on kylmä ja pimeä. Kadulla kävelevä vartiopoliisi silmää aralla\nkunnioituksella valoissaan uivaa \"Susilaa\". Mutta sen vanhojen\nikkunaverhojen läpi ei pääse tunkeumaan uteliaan silmä. Korva sieltä\nvain erottaa yhtä ja toista.\n\nMutta poliisi ymmärtää velvollisuutensa olevan kulkea korvat tukossa\nSeurahuoneen ohi.\n\nSillä se ja sen hienous on kokonaan ulkopuolella hänen tehtäviään.\n\nAnkarata vaitioloa vaadittiin sisäpuolellakin olijoilta.\n\nKuitenkin vienoja kuiskeita aina pääsee asianomaisten rouvien korviin.\n\nNiin että tämäkin yö on taas rouvien tuskayö.\n\n\n\n\nIII.\n\nHarry.\n\n\nKun syksyinen aamu valkenee, näyttäytyy orgiain toinen puoli. Harry\nmakaa muutaman sivuhuoneen lattialla pää pesukaapin sisällä. Itse\nvaltioneuvos sohvalla samassa huoneessa paitahihasillaan. Kauppaneuvos\nElersiltä on nuttu halki-repeytynyt ja hän ottaa unta lattialla\npoikki-puolin. Kauppaneuvos Fleege kuorsaa nojatuolissa istuallaan.\n\nSamallainen näkö toisissakin sivuhuoneissa. Suuressa juhlasalissa on\nlasisirpaleita läjäpäässä. Saksalainen isäntä nukkuu siellä pöydällä ja\n\"Bondas\" puolialastomana pöydän alla. Sillä yöllä hän uhalla\nriisuttiin, kun sitä ennen Abrahamson oli hänellä ratsastanut ympäri\nsalia.\n\nKoko suuri talo humalassa kuorsaa ... kuorsaa.\n\nJa kuitenkin on sunnuntai-aamu. Pyhän Mikkelin päivän aamu.\n\nAurinko näyttää kaikki alastomassa surkeudessaan. Viimeiset poismenneet\nhumalassaan tajusivat vetää ylös ikkunaverhot, kun oli jo selvä päivä.\n\nMutta eivät tajunneet tulia sammuttaa. Niin tulet palavat rinnan\nauringon kanssa ja kuin häpeävät omaa itseään nousevassa päivässä.\n\nLienee aamulla menossa kahdeksas tunti, kun Harry herää. Hän\nkauhistuneena hyppää ylös. Silmät iskevät tulta, jalkoja jäykistää,\nruumis on kuin satojen äimien pistelemä ja suussa kuin palava\ntulikivihöyry. Janottaa, pyörryttää, päässä on kuin irtonaisia kipeitä\nkappaleita. Hän lyyhistyy väsyneenä takaisin tuolille. Sillä\nsilmissäkin on kaikki sekaisin kuin katselisi hän ympäristöään saunan\nkuumassa höyryssä.\n\n-- Voi Jumala sentään!\n\nHän avaa liivinsä. Kuuma hiki pursuaa ruumiista, vesihelmet otsalle\nnousevat, mutta kurkussa on erämaan kuivuus.\n\n-- Missä minä olen?\n\nKohtaus menee vähitellen ohitse. Mutta ruumiiseen jää jäytävä raukeus\nja sisuksia repii poltteleva katumus.\n\nNyt hän jo näkee ympäristönsä. Nuo kuorsaavat vanhat herrat.\n\nMutta samassa häntä ylönannattaa.\n\nHarry hyppää ylös, vaikka tuntuu kuin kävelisi hän veitsien terillä. Ja\nheittää inhoavan katseen huoneeseen kuin takapihan likoihin, jotka\nkevät oli paljastanut.\n\nJa lähtee.\n\nSuuressa salissa sama hirvittävä näkö. Hän on pyörtyä tästä\nsekamelskasta. Rikottuja laseja, puoleksijuotuja avattuja pulloja,\ntoiset tyhjinä kumollaan neste valuneena pöytäliinalle, särjettyjä\nkuvastimia, tahrittuja kukka-astioita, sikarinpätkiä siellä ja täällä\n-- on kuin maanjäristys olisi käynyt! Nuo pöydillä, sohvilla ja pöytien\nalla nukkuvat ihmiset kuin sen uhreja, jotka se on pyörryksiin lyönyt.\n\n-- Onko koko talossa normaali-ihmistä?\n\nHarry kulkee huoneesta huoneeseen. Sama törky kaikkialla. Ja samat\nkuorsaavat ruumiit.\n\nHän joutuu ravintolatyttöjenkin huoneeseen. Siellä puolialastomia\nnaisruumiita ja sen pitkän tytön kanssa samassa sängyssä kuorsaa\nmerikoulunjohtaja Abrahamson.\n\nViinanjumala on leikannut kypsän sadon. Harry sammuttelee tulia. Noita\nkynttilöitä ja lamppuja puhaltaessaan, jotka tuikuttavat niin ... niin\nalakuloisina kuin ympäristöään häveten, tuntuu hänestä kuin\nsammuttelisi hän omia parhaita pyrkimyksiään.\n\nHänkin on viskannut ihanteensa lokaan. On juonut ihmisen itsestään\nperin-pohjin ja maannut yönsä mustassa humalassa. Hän! -- Voinko minä\nenää kohota? Harry menee peilin eteen. Ennen kuvastin aina oli hänelle\nniin rakas ja hyväilevä. Terveenpunakkaa miestä ja koreita ... koreita\nkasvoja se ennen hänelle näytti. Ja näyttikin kuin laulaen ja\nleikitellen. Sillä sen hiotulta pinnalta ikäänkuin ponnahti hänen\nkorviinsa ihana laulu: \"Noin kaunis ja ryhdikäs ja sorja! Noin kaunis\nolet, oi Harry!\"\n\nNiin peili ennen lauloi. Ja hän vastaan sille hymyili.\n\nMutta nyt ... nyt ... nyt?\n\nHän näkee pöhöttyneet kasvot, näkee kamalasti verestävät silmät, näkee\nkalpean, riutuneen ihon, pörröisen tukan, näkee ... näkee -- irvikuvan\nsiitä Harrystä, joka juopuneita inhoaa!\n\nTämän likaisen, tahritun, kuin deekiksellä olevan herrasmiehen peili\nhänelle nyt näyttää kuin surren sitä Harryä, joka peittyi viime yön\npikkukaupungin paksuimman porvarihumalan alle.\n\n-- Armahda minua! Näinkö yhdessä yössä ihminen voi muuttua? Kiharat ...\nhipiä ... silmät ... missä ... missä ... missä?\n\nHänelle kuin huutamalla huutavat ympäröivät esineet:\n\n-- Näiden huoneiden helvetillisessä viinahöyryssä ... noissa juoduissa\npulloissa ... rikotuissa laseissa!\n\nHarry kokee laitella itseään mahdollisimman parhaaseen kuntoon.\nSammuttaa kaikki tulet. Tulee sitten eteiseen, missä ovenvartia nukkuu\npolviaan vasten edessään puoleksijuotu punssipullo...\n\nHarry karkaa ulos raittiiseen syysaamuun.\n\nUlkoilmaan päästyään tuntuu hänestä kuin tulisi hän kuolleiden talosta,\njostain ruumiiden leikkaushuoneesta, jossa on oma puolimädännyt\ntuoksunsa ja sen ilmassa kaiman löyhkä.\n\nKokonainen ryhmä säälittäviä ... syvästi säälittäviä olentoja jää hänen\ntaaksensa tuonne hautausmaahan, jossa viina teki eläviä vainajia.\n\nTaivaalla loistaa ryhdikkäänä aurinko ja lähettää hänen kipeille\nsilmilleen kultaiset voiteensa. Mutta se samalla hirvittävästi syyttää.\nSe on kuin ääneen nuhteleisi: \"Sinä, roisto, joka tapoit paremman\nitsesi ... sinä ... sinä!\"\n\nAamun tuuli huhuilee puissa ja nuolee humalan hikeä hänen kasvoiltaan.\nMutta se samalla kuin korvista kiinnitarttuu, ravistelee väsynyttä\nmiestä ja salaperäisesti kuiskaa: \"On tässä kylässä renttuja\nkasvamassa. Jos entiset kuolevat, niin uudet sijalle astuvat\".\n\nLinnut visertelevät puissa. Mutta ne ovat kuin häntä kutitteleisivat:\n\"Mukamas hieno herra! Makaa yönsä Susilan loukossa pää pesukaapissa!\nHyi ... hyi!\"\n\nJa lentää tirskuttavat uudelle oksalle samaa soimausta laulamaan.\n\n-- Mihin minä menen?\n\nEnnen ei koskaan ole Harry ollut yötä poissa kodista näillä matkoilla.\nJa nyt ilmestyy aivan tuohon silmä silmää vasten huolestunut mamma,\njolla on suurella sykkyrällä monien neulain varassa harmaa hopeatukka,\nvaikka on vasta viidenkymmenen vanha. Silmissä särkynyt sydämen suru,\nvaikka huulet ovatkin vaiti...\n\nRaivottaret riehuvat Harryn povessa. Häntä repii elämänsä ensimäisen\njuopumuksen kalvava katumus. Hän on nyt juuri niinkuin se levyseppä,\njoka pitää tapanaan maata kadulla eläimellisessä humalassa, kunnes\npoliisi hänet korjaa. Juuri sellainen! Vaahto käy sen miehen suusta,\nsillä viinan sininen liekki sisuksista nousee.\n\nSe on mieltäkääntelevä näkö. Ja Harry pelkää nähdä humalassa sitä\nlevyseppää.\n\nOn ennen peljännyt. Mutta nyt ... nyt ... nyt?\n\nSaisi peljätä itseään. Sillä ne silmät, jotka ennen inhosivat, nyt itse\nleiskaavat veripunaisina kokoöisestä juopumuksesta. Ne samat silmät\nolivat hirvittävät veripallot peilistä nähdä ... ne ne samat silmät.\nArmahda sitä rutistunutta miestä!\n\n-- Mihin minä menen?\n\nSamassa pamahtaa aivan kuin korvan juuressa ylhäältä tapulista suuren\nkirkonkellon kumahdus.\n\nHarry säikähtää niin, että hypähtää, sillä hänen hermonsa ovat\näärimmilleen ärtyneet.\n\nTuo ääni, joka ilmaa yht'äkkiä halkaisi kuin pitkäisen jylinä, kutsuu\nsyntisiä tilille.\n\nSieltä ylhäältä jatkuu sitten verkkaisa kovin juhlallinen soitto. Se\npyytää seurakuntaa sunnuntaihartauteen.\n\nSillä nyt on pyhän Mikkelin päivä.\n\n-- Pium paum! Pium paum!\n\nKorkean syysaamun kantavassa ilmassa heläjää kirkonkellojen kirkas\nmalmiääni kuin arkkienkeli Mikaelin pasuuna juhlivana, pyhyyttä\nvaativana.\n\n-- Pium paum! Pium paum!\n\nVoi taivas! Siinä kirkon kupeella nukkuu pyhän Mikon aamuna\nkirkonkellojen soidessa kaupungin johtava hienosto sikahumalassa.\n\n-- Pium paum! Pium paum!\n\nMutta sellaista on tehty jo miespolvet ... kymmeniä ... kymmeniä\nvuosia...\n\n-- Pium paum! Pium paum!\n\nHarrynkin pappa on kertonut, että isoisä kun ryhtyi juomaan, sulkeutui\nmoneksi vuorokaudeksi huoneeseensa. Ja joi niin pitkälle, että\n_delirium_ kaikkine kauhuineen saapui ja tarvittiin lääkärit sairasta\nvirvottamaan.\n\n-- Pium paum! Pium paum!\n\nJa pappa? Miten monasti on pappakin erehtynyt?\n\nJuuri sama pappa, joka nytkin siellä ... siellä kuorsaa.\n\n-- Oi sentään!\n\n-- Pium paum! Pium paum!\n\nMuutamanakin talvi-iltana jo poikasena sai hän sattumalta olla mukana\nkohtauksessa, joka leikkasi hänen lapsensydäntään kuin puukolla. Hyi!\nPappa kannettiin läpi-humaltuneena reestä ja renki kiroili häntä. Pappa\nähkyi ... äkkyi. Mutta piiat nauroivat katketakseen. Ja härnäsivät\nvaltioneuvosta: \"Kopeloipas meitä nytkin, jos pystyt. Tässä ollaan eikä\nkerrankaan tarvitse pelätä. Vanha rytky!\"\n\nJa taas nauroivat herraa hilatessaan sisälle sänkykamariin.\n\nSyrjästä salaa kuuli ja näki Harry kaikki. Ja mammakin kuuli ja näki.\nMutta mamma paineli käsiään ristiin, että luut ruskivat ... kuin\nkatkeileisivat. Ja itki. Puristi häntä sydäntään vasten ja itki ...\nitkemästä päästyäkin itki.\n\nSiiloin Harry päätti, ettei hän ole koskaan noin kuin pappa.\n\nJa mamma aina opetti, että olutlasissakin on ilkeä sisilisko, vaikka ei\nsitä näy. Se menee juojan vatsaan ja siellä puree hirveillä hampaillaan\nsuurempia haavoja kuin mikään koira. Sitten se siellä rupeaa kasvamaan\nja pullistamaan, jotta paisuu niin suuri vatsa kuin merikapteeni\nHartmanilla on.\n\nJa kun mamma iltaisin luki hänen vuoteensa ääressä rukouksen: \"Gud som\nhafver barnen kär\", keskusteltiin aina siitäkin sisiliskosta.\n\nVedet tulevat Harryn silmiin tätä kaikkea muistiin johtaessaan.\n\nSillä nyt?\n\nSamassa tuo tuuli hänen korviinsa tutun ... oi, niin niin tutun äänen!\nKosken kohina on hänestä aina ollut hyvin ... hyvin rakasta.\n\nJa tuon vanhan rakkaan ystävän tuttu kutsu nytkin hänen korviinsa otti.\n\nSe kuin etäältä huutaa: \"Tule! Tule!\"\n\nJa Harry menee ... menee riemuiten, että löysi lohduttajansa.\n\nSe koski se laulaa. Ja se suihkuen hyppii, kurimoissa tanssii,\nvaahtopäissä kuohuu. Se elää kuin riemastunut ylkä hääyötään:\nvallatonna, vapautuneena, himokkaana!\n\nTämä koski on osotettu kansalle vapauden symboliksi. Ja tällä korkealla\nrantatöyräällä on tämän kaupungin pyhät muistot. Sillä on seisonut\nFranzén, Runeberg, Topelius aivan niinkuin hän -- Harry -- nyt seisoo.\n\nTässä on hänestä kuin suurten henkien kosketusta. Ja näistä muistoista\nnytkin punoutuu henkinen säie, joka sitoo Harryn sielun haavoja.\n\nHän viskaa kulonkeltaiselle nurmelle kävelyshaalinsa, laskeutuu\nkyynärpäälleen makuulle sen päälle, sulkee silmänsä ja kuuntelee kosken\nkohinaa. Kuuntelee ... kuuntelee ... sieluunsa ahmii kuin suureen\nhenkiseen nälkäänsä tätä vesivirran laulua, joka ohimennen otettuna\nkuulostaa niin kovin yksitoikkoiselta. Mutta Harryn korva siinä erottaa\nmonemmoista ääntä. On valitusta noissa laajoissa korkeissa vesikehissä,\njotka kurimoissa ahdistettuina ulvovat. Entä sitten riemahtelevaa iloa\ntuossa ylhäälle hypähtelevässä kuohutanssissa, joka on kuin luonnon\nvallattominta leikinlyöntiä! Siinä se soipi ylväänä humuna veden\nvapauslaulu. Monet muut soinnut ja väliäänet tekevät kosken kaikki muut\nliikahtelemiset. On siinä hyvinkin hienon-hienoa erilaista\nvivahdusta...\n\nKummallista! Se jättiläinen nyt kuin rukoilee.\n\nAinakin Harryn korvat niin kuulevat. Ah! Kyllä se rukoilee. Mutta\nsuuresti ja laajasti kuin tuhat ... kuin kymmentuhatlukuinen seurakunta\nhiljaa hymisten maailman suurimmassa tuomiokirkossa.\n\nSellainen sekava hyvin ... hyvin monien huulten hiljainen supatus on\nnyt sen kohinassa. Se rukoilee!\n\nJo erottaa Harry sanojakin ... jo ... jo. -- Nouse ... nouse ... nou...\nSiihen se loppuu. Harry sulkee edelleen silmänsä ja kuuntelee...\n\nHän kuulee vain oman sydämensä kovasti lyövän ja suonensa ohimoilla\ntakovan.\n\nNuo sanat hänen aivoihinsa nousivat. Mutta koskestako ... vai omastako\nsielusta? Kaiketi molemmista yhteisesti. Suuri pyörryttävä rohkeus\ntempaa Harryn mukaansa.\n\nHän kyllä nousee! Joka ei ole langennut, sillä ei ole nousemisenkaan\nmakeutta. Lankeemus... Tilapäinen hairahdus...\n\nKaikki sellainen on vain tomua kukan lehdillä, jonka ensimäinen tuuli\npois puhaltaa.\n\nHän tunsi monta toveriaan, jotka jo koulupoikina talviyössä humalassa\nhoippuroivat. Hän tiesi nuoria neitejä, jotka eivät rippikouluun asti\nkestäneet viattomina.\n\nJokaisella on heikko hetkensä. Toisella ennemmin, toisella myöhemmin.\nMutta kaikki kerran lankeavat.\n\nSe on luonnon sääntö. Eikä silti luonto jätä lapsiaan. Se sitoo niiden\nkompastumisen haavat ja antaa uudet voimat, millä päästä jaloilleen.\n\nSynti on vain pahan omantunnon keksimä termi. Sillä rikkoa ja\nnousta ... se on juuri ihmiselämää. Ja on ollut maailman alusta\nlähtien.\n\nJa kuka täällä vaeltaa jumalaisena alusta loppuun asti? Vain\nluulosairaat, mutta eivät terveet ihmiset.\n\nNäin Harry arvailee. Ja tunnelmissaan kasvaa. Sillä äsken juuri tuo\nmahtava koski pyytämällä pyysi häntä nousemaan.\n\nNousemaan!\n\nEilenillalla hänkin menetti mielensä tasapainon ja sitoi ohimoilleen\nrypäleseppeleitä. Silloin oli se hänen kipeä hetkensä ... se, joka\nkerran kaikille tulee. Se lankeemuksen kipeä hetki.\n\nMutta tästä sairaudesta nousee hän kahta terveempänä. Ja tekee\nlupauksen, mikä on luja kuin rautainen kahle ja heltiämätön kuin\nteräsvanne.\n\nSyvä sielullinen pyrkimys vapisuttaa Harryn väsynyttä hermostoa.\n\nHänellä kuin silmät pettävät tässä veden yhtenäisessä vilinässä. Ja\nhänellä kuin korvat kuulevat väärin tässä kosken huhuilevassa\nkohinassa. Tämä kuohujen valkoinen nousu on omiaan luomaan\nihmismielessä suuria aikomuksia.\n\nJa varsinkin niitä nuorissa aivoissa, jotka vielä valuvat viimeöisen\nhumalan niihin kokoamasta verestä.\n\nSiinä Harry käsi-poskella makaa syksyisellä nurmikolla kävely-shaalinsa\npäällä kosken törmällä ja unohtaa, että mamma illalla hänen kodista\nlähtiessään klubin juhlaan oli erittäin hermostunut.\n\nKoskella on nyt ja on aina ollut häneen hypnoottinen voima. Aina siitä\nlähtien, kun hän sitä oppi rakastamaan kasvavana poikana muutamana\nPohjolan valoisana kevät-kesän yönä.\n\n\n\n\nIV.\n\nTervakansa.\n\n\n-- Katsoppas herraa, kun humalassa makoaa. On ottanut pyhäksi liian\nryypyn, kuulee Harry yks kaks alhaalta karkean äänen sanovan kuin häntä\ntarkoittaen.\n\nSitten kuuluu rietasta naurunhihitystä.\n\nHarry säikähtää. Tuollaista raakaa puhetta itsestään ei Harry vielä\nmilloinkaan ole kuullut. Ei milloinkaan.\n\nHän hypähtää ylös ja näkee alhaalla törmän reunalla tervamiehen\nsauvovan pitkää venettään ylös koskea. Ja tuon tuostakin häneen\nsilmäävän ja nauravan häntä veneen peräpuolessa sauvovalle eukolleen.\nKeskellä venettä istuu vielä korealla raudoitetulla matka-arkulla\ntoinen nainen. Kaikki ovat hänestä kovin huvitetut, osottelevat häntä\nja nauravat.\n\n-- Eivätkö tuon kummempia? äännähtää Harry ja samalla suutuksissaan\npotkaisee törmältä jalallaan kiven alas kohti venettä.\n\nSe kierii vimmattua vauhtia ja räjähtää veneen syrjään, jotta\npaukahtaa.\n\nSillä vene kulkee aivan törmän reunaa.\n\nMies heristää sauvallaan ja kiroaa. Harryä kohtaus naurattaa. Hän\närjäisee:\n\n-- Tshuudilaisia moukkia!\n\n-- Hää? huutaa mies.\n\n-- Suomalaisia perkeleitä!\n\n-- Mitä kiroat? ärähtää vaimo.\n\n-- Kiroan sinut Turkestanin arolle, josta alkuaan olet peruisin.\n\n-- Ptyih! sylkäisee vaimo.\n\n-- Tervahanheja! Ylettyykö hanhen kaula solmuun? huutaa nyt Harry yhä\nkiihtyneenä, vaikka itsekin ymmärtää, että tuo on aivan typerästi\nsanottu. Mutta vanha koulupoikamainen sukkeluus tuli ihan itsestään\nhuulille.\n\nMies on pitkä, luinen ja yhtä ruskea kuin kaupunkiin tuomansa terva.\nVielä syyskylmässä on hänen päässään karttuuninen kuin poikasen ohut\nlippalakki ja yllä punainen puolivillainen pusero, minkä alta mustunut\nhurstipaita esiintyöntyy. Ja nälän kuivaama pitkä kaula hoikka kuin\nhanhella. Eukko on tervavaimon tervaisissa koristeissa. Yltä päätä\nlikainen. Ja puvussa paksut värit. Sääret paljastuvat pieksusaappaissa,\nkun hameet sauvoessa ovat polviin asti ylhäällä.\n\nSe keskellä venettä istuva tyttö on kuin kumppaneitaan ujosteleisi.\n\nSeuraa vielä jäljessä toisia veneitä.\n\nAivan törmän juurta leikkaa väylä uomansa. Ja sentähden veneetkin\nkulkevat sitä kuin kyljillään sivuten. Niin likeltä.\n\nNuo veneet, jotka ovat pitkät ja kapeat kuin sukkulat. Ja niissä olevat\nihmiset, jotka ovat niin laihat, niin luiset, niin villinnäköiset.\n\nMutta tuo tyttö tuossa ensimäisen veneen arkulla on toisista poikkeus.\n\nVeneitä on paljonkin. Ja perätysten ne nousevat ylös kuin pororaita.\nSellaiseen kulkuun pakottaa väylän ahtaus.\n\nHelei, sitä ponnistelemista ja kiskomista! Pitkät kaulat etäälle\nkurkottuvat sauvointa pitkin. Ja silloin ne ovat kuin hanhella, joka\naikoo nielaista. Siitä tuo verinen sukkeluus tervahanhen nälkäisestä\nkaulasta. Siliä se on ylimaan nälkämatkuetta tämä karavaani laineiden\npäällä ja menossa kotiin kaupungista. Ne ovat koskien merimiehiä, jotka\nsuuren osan kesäänsä aalloilla elävät.\n\nHarry silmää tarkemmin ensi veneessä keskellä istuvaa naista, jonka\nhuomaa nuoreksi mansikkahuuliseksi tytöksi. Tyttö on sorea pikisilmä ja\nlukee kädessään olevaa \"Salamaa\".\n\nSiinä on tuossa tytössä jo kuin kultuurin pohjamaali Harryn mielestä.\nOnhan sen puku puhdas, huivi silityksen jäljestä vielä taitteessaan ja\nlyhyessä päällysröijyssä on suuret kiiltävät metallinapit.\n\n-- Aa! Jopas kerkesi \"Salama\" tervatytönkin näppiin, kummastelee Harry\nja sydäntyy.\n\n-- Viskaa se sanomalehti koskeen, niin saat minulta setelin, huutaa\nHarry tytölle.\n\n-- Enkä viskaa. Vien sen kotiini ja luen sielläkin, vastaa tyttö\nnauraen.\n\nPeijakkaalla kuinka on kauniit terveet valkoiset hampaat!\n\n-- On niitä enemmänkin mukana, puhuu mies.\n\n-- Vai on.\n\n-- Tuossa arkussa on kokonainen nippu. Ilmaiseksi eilen rannassa\nantoivat ja käskivät viedä kotiin ja siellä jakaa, ehättää vaimokin\npuhumaan.\n\n-- Oo-hoo. Yy-hyy.\n\nHarryllä venyy nenä pitkäksi.\n\n-- Ja niitä viitsitte sinne asti kuljettaa. Heitätte mokomat jokeen,\npuhuu Harry.\n\n-- Eipä heitetäkään! Kuuluvat niissä herroja haukuksivan ... niistävän\nsellaisia kakkulaneniä kuin sinäkin, joka kiviä rauhallisten kulkijain\nveneihin potkit. Maltasta kun ensi kerran tullaan kaupunkiin, niin\nhaetaan sinut ylös. Lienet jonkun patruunan poika ja noin hävitön\nmeille köyhille, jotka teille rikkautta keräämme.\n\nTämä kävi jo Harryn sydämelle.\n\n-- Olen valtioneuvos Nicanderin nuori herra. Teinkin äsken väärin. Ja\ntahdon toiste syyni sovittaa. Hakekaa minut ensi kerralla, huutaa\nHarry.\n\n-- Kas niin vain! Lääninsihteerin nuori herra. Ja juuri hänen kanssaan\nollaan tervakaupoissa. Arvasinpas! Mutta tiedätkö, kenen sisar on tuo\ntyttö, joka tuossa paltamon keskellä istuu? kysyy mies tosissaan.\n\nTyttö häpeilee. Mutta Harry nauraa. Oli niin koomillisen naivi\ntuollainen kysymys hänelle.\n\n-- Se on tuon uuden sanomalehden pääherran sisar, puhuu mies\nvoitonriemuisena.\n\n-- Maisteri Tervon sisar? Oo!\n\n-- Justiin.\n\n-- Sieltä se on meidän puolen miehiä. Niinkuin herra kyllä hyvin\ntietää. Naapurivaarassa vielä äitinsäkin elää. Ja tämä tyttö on meillä\nkasvattina.\n\n-- Sillä lailla! Ennen olisi teitä pitänyt tavata, kun teillä on noin\nsuuria tuttavuuksia.\n\n-- On ne koko suuria. O'on itse Sotkamon Kukkosia.\n\nVäkevässä koskessa meni paltamo aina pari tuumaa eteenpäin yksillä\nsauvoimen pamahduksilla. Siten kävi mahdolliseksi tämä keskustelu.\n\nMutta nyt alkoi vene jo päästä suvantoon. Ja liukua keveämmin\neteenpäin.\n\nKukkonen nosti lippalakkiaan hyvästiksi Harrylle, joka tuskin vastaan\npäätään nyökäytti.\n\n-- Sinne se \"Salama\" jo matkailee pitkin vesireittiä. Siellä leimahtaa\nja mielet ... tervakansan mielet palamaan lyöpi. Ukkonen sieltä voi\nkuulua tänne rantamaahan asti, miettii Harry synkkänä.\n\n-- Papan tervaystävät sitä sinne niputtain vievät riemusydämin...\n\n-- Oi sentään sitä Tervoa! Miten julkeaa palkita hyväntekijöitään!\nlähtee hiljaan kuin pakosta Harryn huulilta.\n\nJa nyt Tervo on ottanut papan tervatuttavat lehtensä asiamiehiksi!\nPappa on epäsuorasti aivan fennomaanian palveluksessa...\n\nKun veneet nousivat jo tuolla ylhäällä, istuutui Harry uudelleen. Ja\nkatseli ylimaan tervakansan koskea ylös kapuamista, mikä paikottain\nnäytti yhtä vaivalloiselta kuin nouseminen ylös jyrkkää vuorta.\n\nNyt vetävät miehet vitsaköysistä veneitään siellä ylempänä sitä varten\nrakennettua kivilaituria pitkin läpi kiivaimpien kuohujen toisten\nsauvoimella auttaessa.\n\nTänne etäälle näyttää se silmään pienoiskoossa. Ja on kuin hauskaa\npanoraamaa katselisi. Jylhä mylvivä koski leveänä aallokkona ja sen\nkaupunginpuoleisella rannalla pitkän-pitkä nauha tervaveneitä, joissa\nmiesten käsissä sauvoimet märkyyttään välähtelevät auringon paisteessa\nylös ilmaan nostettaessa. Se nauha luikertaa pitkin vettä kuin suuri\nkäärme ja hyvin hitaasti mataa ylöspäin. Sillä koski kyllä jaksaa vetää\nkissanhäntää miesten kanssa.\n\nYht'äkkiä Harry muistaa jotain erikoista.\n\nKun Tervo oli koulun viime luokalla ja hän sen keskimäisellä, niin\nTervo muutamana kevätiltana kuljettaa hänet koskille huudahtaen:\n\"Ensimäiset tervaveneet ovat jo tulleet\".\n\nSe oli Tervosta yhtä riemunsanoma kuin jos ensimäiset pääskyset\nolisivat saapuneet.\n\nJa sitten poikki suurten siltojen kävelivät he ulkosatamaan katsomaan\nnoita ensimäisiä tervaveneitä.\n\nSiellä Tervo suin-päin hyppäsi veneisiin, kätteli niissä ihmisiä,\npuristeli niiden rumia likaisia kouria erityisellä mielihyvällä, söi\nnäiden ihmisten akanaleipää ja joi niiden kisseränhapanta piimää. Hän\noli niiden parissa kuin kotonaan ja silmissä leimusi lämmin kiilto.\nKyseli kuulumiset, tiedusteli, onko uusia tulijoita. Ja kun sai tietää,\nettä on, niin heitti pikaiset hyvästit. Ja lähti. Vei Harrynkin\nmukanaan pitkin metsäistä tietä ylös kosken alkupäähän, jonne oli monet\nvirstat. Mutta kevät-yö oli kuin tehty sitä kulkea.\n\nSillä matkalla avasi Tervo Harrylle ylimaan kurjan kauneuden ja\nkertoi hirvittävän nälkäsadun siitä, miten häneltä koti meni\nryöstöhuutokauppaan. Mutta visusti salasi, kenelle se meni.\n\n-- Mutta sinne sitä siltikin mieli palastaa, oli hän lopettanut.\n\nKosken niskalla oli rykelmä veneitä juuri lähdössä alas. Tervo taas\nhyppäsi siihen, joka rannasta ensimäisenä ulostui, antoi laskumiehelle\nkättä ja jäi hänen lähelleen vettä äyskäröimään.\n\nHarry jäi kahden vaiheelle, mennäkö veneeseen vai ei. Mutta Tervo\nmakein sanoin vietteli mukaan. Lupasi Harrylle nyt näyttävänsä kosken\nsalatun lumouksen. Ja Harry meni.\n\nMutta sydän hänellä takoi korviin, kun vene puski ensimäisten kuohujen\nsisään, ja huuto huulilta pääsi, kun kylmää vettä aika viskaus\nkasvoille lensi.\n\nMutta Tervo nauroi ja lauloi, kehui tämän olevan sitä huimaavinta\nkarusellia, mitä inehmolle tarjona on.\n\nRannat juoksivat vilisten, vesi kuohuili korvien tasalla ja pitkin\nselkärankaa viilsi huikea, ytimiä leikkaava pelko.\n\nMutta pelko muuttui pian sulaksi nautinnoksi.\n\nValoisassa kevätyössä teki tämä mäenlasku vesien kuohumäessä Harryyn\nhyvin syvän vaikutuksen.\n\nKaikki muu nukkui ja oli vaiti, paitsi koski ja he koskimiehet.\nSentähden retki tuntui kahta hauskemmalta. Se oli kuin varpaisilla\nkulkua luvattomien vapisuttavien nautintojen huumeessa.\n\nSe koskenlasku sinä valoisana kevätyönä.\n\nKosken alla heidät poislaskettiin. Käsi-kädessä hyvästeli Harrykin\ntervamiehet ja kiitokseksi kumarteli. Mutta Tervo lupasi miehille\nkesäksi tulevansa taas ylimaahan. Ja kun he jäivät kahden rannalle ja\nveneet jo olivat poistuneet, hyppeli Tervo iloisena ja sitten äkkiä\ntempasi Harryn puoleensa ja puhui:\n\n-- Noita ihmisiä sinun, Harry, pitäisi paremmin tuntea. Ja jos sinusta\nkerran maailmassa tulee tervapatruuna, niin ethän henno heitä nylkeä?\nNyt näit, että oiva ihmisiä ovatkin, kun heihin tutustuu.\n\nTuona iltana ja tuona yönä tunsi Harry ensi kerran outoa pelonsekaista\nnautintoa. Kun hän Tervon kanssa kulki kohti kotia äänettömillä\nkaduilla, joiden molemmilla puolin oli nukkuvat talot, tunsi hän\nsielullista kiintymistä Tervoon ensi kerran elämässään. Tämä retki oli\nkyllä kotiväkeen nähden luvaton retki ja Tervo oli hänet sille\nviekotellut. Mutta Harry oli sillä tuntenut ja kokenut niin paljon\nuutta ja kaunista, että häntä aivan vapisutti sen riemu. Ja siitä yöstä\nse alkoi hänen suuri rakkautensa tähän koskeen.\n\nTällöin oli Harry ensimäisen ja ainoan kerran seurustellut tervakansan\nkanssa. Se yö oli syöpynyt hänen muistiinsa lähtemätönnä tuon oudon ja\nkauniin tunnelman vuoksi.\n\nEi tullut enää uudistetuksi sen perästä koskenlaskua. Sillä se oli\nhuimaavaa hupia eikä hän siitä uskaltanut mammalle sanaakaan virkkaa.\n\nMutta se oli sentään hauskanrohkea retki se retki kosken kuohujen\nsylissä. Silloin tämä koski nosti hänet ylös vesikäsivarsilleen,\nhypitti ja hypytti kuin tulisimman oriin selässä. Ja aina kun Harry sen\nretken muisti, kummasteli hän itseään, miten rohkea hän silloin oli\nollut.\n\nMutta kaikki oli Tervon työtä.\n\nTällä retkellä Tervo ja Harry ensi kerran veljestyivät. Mutta kohta\ntaas erkanivat.\n\nSydän vapisten pelosta oli Harry kotipihaa lähestynyt. Sillä miten\npäästä sisään mamman ja papan tietämättä?\n\nTervo tuli avuksi. Herätti piiat. Ja kyökkitietä pääsi Harry salaa\nkamariinsa.\n\nSe retki oli kaikin puolin luvaton retki. Mutta suloinen ja hurmaava\nretki.\n\nJos Tervon kouluaikaa vielä olisi jatkunut, olisi heistä varmasti\ntullut hyvät ystävät. Niin vieraat kuin siihen asti olivatkin olleet.\nMutta se kohta loppui. Eikä Tervo sitten palannut tervakaupunkiin kuin\nsattumalta käymään.\n\nTuona yönä oli Tervo hänelle näyttäynyt suurena, uhkarohkeana,\nmiellyttävänä. Mutta nyt...! Harry vetää tiukemmalle ruumiiseensa\nenglantilaista kävely-shaaliaan ja laittelee kakkuloita nenällään.\n\nHänelle se tervamaa on sentään pimeä maa. Jotain likaista ... raakaa se\nkäsite kaikessa ohuudessaan hänen mieleensä tuopi ... litteitä laihoja\nnaamoja, nykeröneniä ja kovin luisia poskipäitä, joiden hampaiden\nvälissä narskaa puolikypsä akanainen pettuleipä. Ja pienestä pojasta\nlähtien on hän nähnyt tervamiehiä aina kesäisin satamäärin. Mutta aina\nniiden alennustilassa. Milloin kuumilla kaupungin kivikaduilla\nparvittain juovuksissa tai ylönantamassa kapakkojen porttipielissä,\nmilloin suurten tavaramakasiinien välissä omissa tervasatamissaan\neläimellisessä humalassa.\n\nJa nyt Tervokin -- heidän parhaimpansa -- näin teki! Pilkkaa sitä, mitä\npitäisi pyhänä pitää...\n\nKeskellä Harryn mietteitä alkaa ilma hänen korvissaan ilkeästi täristä.\nHän kääntyy katsomaan. Täyttä juoksua porhaltavat Fieegen parihevoset\nleikattuine häntineen ja kiharoituine harjoineen ylös kosken\nensimäiselle jättiläissillalle.\n\nKuski istuu vaunujen nokalla jäykkänä ammattipuvussaan, kupeella korkea\npiiska siima ilmassa häilyen.\n\nNiitä seuraavat Elersin harmaat keisarintallista ostetut papurikot\nvaunuineen.\n\nHarry erottaa istujatkin. Ensimäisissä vaunuissa on Fleege ja\nvaltioneuvos. Toisissa Elers, maisteri Littov ja rehtori Heideman.\nVienoa hölkkää nousevat sillalle, sillä siinä on sakonalaista ajaa\njuosten.\n\nSuuri mahtava puusilta korkealla kivisten arkkujen päällä kumisee\nhevosten alla. Elersin hevoset astuvat totutussa marssitahdissa. Se on\nkomeata väkeä päältä-nähden tuo tuossa, joka ajaa. Siellä vaunuineen\nkorkean-korkealla sillalla ovat kuin pilvissä alhaalta kosken pinnalta\nnähden tervamiehen silmään. Sillä nyt taas par'aikaa nousee siinä ylös\nuusi raita paltamoita.\n\nFleege vaunuistaan heittää ylpeän katseen koskelle kohti tervamiehiä.\nTervakuningas siinä katsoo sauvovaa tervamiestä ja sitä vettä, joka\nhänelle kultaa kuohuu.\n\n-- Lieneeköhän Elers-veljellä jo ehyt takki? miettii Harry\nsurunsekaisella hymyllä.\n\nNyt huomaa Fleege sillan vastakkaisella puolella korkean miesolennon\nsilkkihattu päässä ja harteilla mahtava levätti.\n\nHän näkee parhaaksi pitää suunsa kiinni ja tuuppaa valtioneuvosta\nkylkeen:\n\n-- Katsoppas tuota, kuiskaa.\n\n-- Itse teidän ylhäisyytenne, naurahtaa valtioneuvos, mutta on\nharmistunut.\n\nFieege parantaa asentoaan, hengittää korkeaksi rintansa ja juhlallisine\nlaajoine poskipartoineen musta puolisilinterihattu päässään on hän\nmajesteetillinen koruvaunuissaan.\n\nValtioneuvos ei ole tietääkseenkään. Istuu ja hohtaa ivanaurussa.\n\n-- Kulkee kuin Caesar togassaan Rooman forumilla! kuuluu klassillisesti\nsivistynyt Heideman huudahtavan.\n\nSamassa huomaa Harrykin vaunuja vastaanastuvan Tervon. Maisteri on\ntavallisessa laajassa levätissään, jota hän itsetietoisella ryhdillä\nkantaa.\n\nKohtaus on Harrystä huvittava. Siinä tulee vastatusten hyvin\nkriitillisenä hetkenä kaksi kenraalia. Toinen on Tervo, joka kai\nkuvittelee taakseen taisteluarmeijaksi kaikki erämaiden puolivillit\ntshuudit. Toinen on valtioneuvos, tämä ruotsalaisen porvari- ja\nvirkamiesluokan itsemäärätty johtaja, jonka takana pitäisi olla\nkaupungin koko vallasväki eheänä rintamana.\n\nNyt tullaan silmä silmää vasten.\n\nKohteliaasti lentää korkealle silkkihattu maisten Tervon kädessä tehden\nilmassa sievän kaaren. Niin samaten vaunuissa olevien päähineet.\n\nMutta Tervon kasvoilla ilkamoipi pilkka. Sillä hän kyllä arvaa, millä\nmatkalla ja millä päällä herrat ajavat.\n\nHerroilla olisi tehnyt mieli kääntää Tervolle selkä ja siten jo\ntoteuttaa yöllistä uhkaa. Mutta nyt näin arkana hetkenä Tervo heidät\nnäki, että teki hyvääkin päästä näin sievästi ohi.\n\n-- Ovat menossa \"Promenadiin\" ... sinne Littovin haaremiin ... juhlan\nrääpiäisille ... heh! arvailee Tervo.\n\nSen arvaa Harrykin. Ja hän kääntää päänsä pois, jotta Tervo ei häntä\nhuomaisi.\n\nJa vienosti kiroaa. Ei hän kironnut Tervoa. Mutta noita ajavia.\n\nVaunut menevät menoaan. Ja niiden mukana kaupungin ensimäiset herrat,\njoihin rahvas katsoo ylös kuin puolijumaliin.\n\n-- Mutta kuinka kauan? kysyy Tervo ja kääntyy kaupunkiin.\n\nHän oli silloilla kävelemässä koskimiehiä tähystämässä. Sillä edelleen\nhän on koskien punainen ihailija.\n\nHarry kuulee takanaan pehmeitä askeleita ja kirkuvia poikain huutoja.\n\nKokonainen lauma paljasjalkaisia katuvillejä rientää häntä kohti ja\nhuutaa:\n\n-- Herrassöötinki ostaa minulta ... minulta ... minulta.\n\nHänen nenänsä eteen tuuppaa \"Salamaa\" monta pientä likaista kättä.\n\n-- Paljostako teillä sitä kaikkiaan on? kysyy Harry kovin juhlallisena.\n\n-- Maksaa kymmenen penniä, huudetaan.\n\n-- Nuoko kaikki?\n\nPojat kummeksivat.\n\n-- Ostan kaikki. Laskekaa!\n\nAlkaa huima sanomalehtien laskeminen. Pojat sitten ilmoittavat hinnan.\nHarry maksaa. Ja saa \"Salamoita\" aikamoisen pinkan.\n\n-- Uusia painosta noutamaan! huutavat pojat iloissaan livistäessään\ntiehensä.\n\nMutta yksi jää syrjästä Harryä ihmettelemään.\n\nYhden lehden erottaa Harry lukeakseen ja koko muun pinkan lennättää\nsyksyiseen koskeen.\n\nMutta se kurkalta katseleva poika arastellen palaa hänen luokseen\nkysymään:\n\n-- Ostaako herrassöötinki vieläkin? Kyllä kai.\n\n-- Paljonko teillä niitä vielä on?\n\n-- Painossa noin korkea läjä.\n\nPoika osottaa sylen verran ylös maasta.\n\n-- Ohhoh! En osta enää.\n\nSamassa poika menee onkimaan koskesta lehtiä.\n\n-- Kuule! Ne on minun omaisuuttani. Anna olla siellä. Kuulehan,\nhunsvotti.\n\nMutta poika on nykäissyt lehdet kiveltä, mille ne lensivät ja kiitää\nHarryn nenän eteen.\n\n-- Paljonko maksatte, niin viskaan ne takaisin? utelee poika.\n\n-- Annan tästä kepistä sinulle, katurakki, ärjäisee Harry ja kimpoaa\nylös.\n\nMutta poika on mennyt jo lehtineen sen tien. Eikä Harry osaa muuta kuin\nihmetellä, miten paljon kauppaälyä katu kasvattaa.\n\n-- Tervolla on tänään hyvä onni ... niin on, hymähtää hän ja katsoo\nvarovasti ympärilleen.\n\nSitten hän laskeutuu hiukan alemmaksi ja siellä kuin salaa lukee\nlehteä.\n\nTervakansa ... tervakansa ... tervakansa ... sieltä lehdestä yhtenään\nhyppii hänen silmiinsä.\n\nJa se tuskastuttaa. Sillä tässä siis nuo sauvojat löytävät oman\nitsensä.\n\nMutta se on vain yksi ainoa artikkeli, johon hänen silmänsä sattui.\nSillä on muustakin ... ja paljon onkin.\n\nHarry lukee puoliääneen:\n\n-- \"Ruotsikkojen naamiohuvit. Hommaavat parhaallaan ruotsikot\nnaamarihuveja. Mutta kolme pääpukaria ei mitään naamiota kaipaa. Kunhan\neräs vesiselvänä huveihin astuu\" -- se on tietysti merikapteeni\nHartman, arvailee Harry -- \"niin häntä ei tunneta. Sen takaamme. Jospa\ntoinen\"... Harry lukee sen hyvin hiljaan, sillä siinä sanottiin rumaa\npapasta. \"Ehkä kolmas jättää ruokottomuutensa kotiin\" -- on tietysti\nmerikoulunjohtaja Abrahamson -- \"niin hänkin vierailee aivan outona\nomassa seurakunnassaan. Suurin osa on taas niin läpikuultavaa\nherrasväkeä, ett'ei sitä naamarikaan jaksa peittää\".\n\nHarryllä sisu nousee.\n\n-- Huh huh! Nytpä ... nytpä ... nytpä ... hä! Raakalainen!\n\nHän repii lehden, repii ja syleksii.\n\n-- Että kehtaa!\n\nHarrylle teki aivan ruumiillisesti pahaa. Mutta nyt hänen piti\nvälttämättömästi saada puhua papalle ja muille.\n\nPuhua niin, että heidän korvansa kuumenevat. Näyttää heille päin\nsilmiä, mikä hävytön vihollinen heitä vakoilee. Hyi!\n\nHarry silmäsi vielä ylös koskelle.\n\n-- Ja siellä se matkaa ylöspäin se likalehti. Tällaistako onkin Tervon\ntervakansan rakkaus? Oh! Kovin ... kovin tervaista...\n\nMutta tervamiehiä ei enää näkynyt. Ne olivat jo hävinneet omalle\nvesitielleen.\n\n\n\n\nV.\n\n\"Promenadissa\".\n\n\n\"_Vägen tili Promenad_\" lukee Harry muutamasta valkoiseksi maalatusta\ntaulusta maantien poskessa ulkosatamassa. Ja siinä taulussa mustaksi\nmaalattu käsi viittaa oikealle.\n\nHän on harmistuneena ja kovassa mielenliikutuksessa perilletullut.\n\"Promenadissa\" ei Harry ollut koskaan ennen käynyt. Sillä se oli\nvanhain herrain vieraspaikka.\n\nJa tämä \"Littovin haaremi\", joksi sitä kaupungilla sanottiin,\nkummitteli hyvin salaperäisenä ihmisten aivoissa. Rouvat siitä\nhermostuneella kauhulla toisilleen puhuivat. Ja oikein siistissä\nseurassa siitä peräti vaiettiin. Sillä se oli verhottu jonkinmoiseen\nhekuman harsoon. Kuiskailtiin, että siellä kaikki kuoleman synnit\nolivat kuin kotonaan, että viattomien tyttöjen alla maa siellä poltteli\nastua. Ja kaiken tämän syynä olivat \"Promenadin\" kovin sievät\nruotsalaiset ravintolatytöt.\n\nHarry kääntyy osotetulle lehtokujalle. Tämä on solakoilla koivuilla\nkuin holvattu vihreälle nurmelle, joka kyllä nyt vivahtaa keltaiselle.\n\nRiemuissaan tätä tietä kulkija astuu, vaikka nyt koivujen lehdet\novatkin syksyn puremat ja osaksi jo maahan varisseet.\n\nTällaista tietä on pitkältä. Sitten aukeaa eteen kaunis puisto, jonka\nnurmikot ovat hyvin hoidetut ja istutukset maulla tehdyt. Täällä on\nköynnöskasveista muodostettuja pieniä huoneita penkkeineen ja\npöytineen. Ovat n.s. rakkauden luolia. Näihin, kun elokuun kuutamo\ntummanhopeisena värisee lämpöisessä kesäyössä, siirtyvät vanhat herrat\ntyttöjen ja sampanjan kanssa. Silloin nuortuu vanha veri rakastamaan ja\nnauttimaan. Laulu laulettu vanhan miehen särähtelevällä äänellä kuuluu\nköynnösmökistä köynnösmökkiin. Ja sitä säestävät sampanjakorkkien\npoksahdukset, korkean lasin kilinä ja tyttöjen nauru.\n\nHarry näkee myös suuria kukkalavoja ja erityisiä häkkejä eläimiä\nvarten. Täällä on siis eläintarhakin. Keskellä on puiden ympäröimänä\naukea ympyrä koristekasveineen, jotka kaartavat vihreätä pylvästä,\nminkä nenässä on kiiltelevä suuri metallipallo.\n\nTaka-alalla pilkoittaa puiden sylistä keikaileva huvilarakennus, minkä\neteen vie kuin viivoittimella vedettynä suora hyvin hoidettu hiekkatie.\nHuvilan otsalla on Ruotsin sinikeltainen lippu ja sen yläverannalla\novat vielä kesäiset vaateverhot kuten akuttimet ikkunoissa.\n\nNäkemänsä näin myöhäisellä syksylläkin hurmaa Harrya. \"Promenad\" kantoi\nulkoravintolan nimeä. Mutta näin päältä nähden tuntuu se Harrystä\nmiljoonamiehen kesähuvilalta. Niinkuin se olikin.\n\nMutta miten kumman kiehtova se suvisametissaan mahtoikaan olla!\n\nJa kuitenkin tämä korea puisto ja tämä sorea huvila salasi sisäänsä\nmonet julmat tappelut, eläimelliset juomingit, alastomat\nsukupuolisuhteet.\n\nSiitä se öinen kaamea maine, joka kaupungilla tämän kasveihin salatun\nasunnon päällä leijaili.\n\nSe olikin etäällä ja syrjässä muista huviloista kuin salaisten syntien\nerakkotemppelinä.\n\nMutta meri sille lähetti vierasvaraisena suolaiset hyväilynsä ja\naurinko sitä helli kuin lapsen puhdasta otsaa.\n\nKaupungin rahvas suoranaisesti pelkäsi tätä ilopaikkaa ja upotti sen\njuorujuttujen mustiin maineihin.\n\nNähdessään talon ja ympäristön riemuitsi siitä Harry.\n\nMutta samassa kuuluu sisältä läpi avatun ikkunan huikea kirous, erotti\nlasin helinää ja \"rauhan enkeli\" kuljettaa merikapteeni Hartmania ulos\nvilvottelemaan.\n\nSe kauniin-kaunis vaikutus Harryn mielestä oli mennyt sen tien.\nSynkkänä hän hyppää ylös rappuja ja tulee alakerran eteiseen. Sen\nseinät ovat melkein pelkkää peiliä!\n\n-- Renttu! Mitä täällä teet? ärjäistään hänelle samassa aivan puhtaalla\nruotsinkielellä.\n\nHarry on jo pelästyneenä poiskääntyä. Mutta silloin hän huomaa nurkassa\nsuuressa valkoisessa rautahäkissä koukkunokka papukaijan. Se se hänelle\nlaittoi noin vilpittömän tervehdyksen. Lintu on niin opetettu ja se on\nmontakin vierasta, jotka eivät kuuluneet talon tuttavalliseen seuraan,\npoisajanut.\n\nMutta niin on tarkoituskin.\n\nKun Harry astuu sisähuoneeseen, otetaan hän vastaan räiskyvillä\nkättentaputuksilla ja huudetaan:\n\n-- Bravo!\n\nSiinä on seura eileniltaisia ystäviä.\n\nMutta tähän huoneeseen ei Harry aio jäädä. Hän kävelee sen poikki\nbufettiin, jossa taas suurten kaappien seinät ovat pelkkää peililasia.\n\nSiinä tiskiä vasten makaa pari nuorta naista nauraen jutellen. Ne ovat\npyntätyt kuin lasten vauvat kaiken maailman koristeilla.\n\n-- Katso ... katso! Nuori herrassöötinki..! huudahtaa se toinen, joka\non sama eilisen illan tumma tyttö, kumppanilleen, mikä taas ei ole muu\nkuin se puolikasvanut perhonen.\n\n-- Ai! Ai! Dala-la-dala-la-laa! ääntelee perhonen.\n\nHarry nipistää perhosta. Tämä nousee varpailleen siinä samassa. Ja\nalkaa kieriä valssiaskelilla ympäri huonetta laulaen ja helmojaan\nviskoen.\n\nToinen tiskin takana kohottelee jalkaansa ja lyö tahtia.\n\nKohtaus sieppaa Harrynkin mukaansa. Hän alkaa myös yksin kieriä\nvalssiaskelilla pitkin huonetta. Mutta sitten tempaa kiinni perhosen.\nJa nyt he yhdessä pyörivät ... pyörivät.\n\nSamassa alkaa piano viereisessä huoneessa helkytellä valssia ja\ntanssivia pareja on pian joka loukko täynnä.\n\nNäin se ilo yht'äkkiä nostettiin ylös.\n\nMutta Harry muisti asiansa, heitti perhosen ja meni etsimään pappaa.\n\nPerhonen pahastui. Mutta löysi kohta lohduttajan kipeäjalkaisessa\nmerikoulunjohtaja Abrahamsonissa, joka sekin jo oli täällä.\n\nMuutamassa sanomattoman upeasti sisustetussa sisähuoneessa, missä\nerityisesti pistävät silmään alastomat naisvartalot niinhyvin tauluista\nseinillä kuin parista suuresta kuvaveistoksesta, tapaa Harry papan,\nFleegen, Elersin, Heidemanin ja huvilan omistajan, maisteri Littovin.\n\nPaksujen kalliiden ikkunaverhojen tähden on huoneessa puolihämärä.\nJa se lisää väsymystä herrain kasvoilla. Näkee että lienteää\nsyynalaisuutta on heidän kasvoissaan eikä keskustelu mieli luistaa.\n\nHarry kuulee, että puhutaan juuri maisteri Tervosta ja \"Salamasta\".\n\nKun hän oviverhojen läpi pujottaupi huoneeseen, niin hämmästyvät nuo\nabsinttilasien ääressä puolitorkkuvat vanhat herrat.\n\nSillä Harryn ilmestys tänne on heille kaikille yllätys. Mutta he\nkatsovat merkitsevästi valtioneuvokseen. Ja maisteri Littov ylinnä\nivaten lyö valtioneuvosta tuttavallisesti reiteen ja huomauttaa: papan\npoika! Vielä jotain muutakin myrkyllistä.\n\nValtioneuvos voittaa itsensä, vaikka suuttumus sydänjuuria puree, että\nnäinkö Harry häpäisee itsensä.\n\n-- Jahah! Sinä, rakas lapsi, tulit pappaa hakemaan, puhuu hän tyyneesti\nHarrylle ja vetää hänet muassaan verhon toiselle puolelle.\n\nMutta täällä hän sanoo tiukasti Harrylle:\n\n-- Sinä olet liian nuori tänne. Mene matkoihisi! Viimeyöllinen riittää\njo sinunlaiselle enemmän kuin kylläksi.\n\n-- Mutta pappa!\n\n-- Ei mitään vastaan. Jos et sinä lähde, niin lähden minä. Mutta\nyhdessä emme sovi täällä olemaan.\n\nTämä oli Harrystä yhtä ryöhkeä tervehdys kuin papukaijan tuolla\neteisessä.\n\n-- Pappa ... pappa! Tulin tärkeän asian vuoksi, puolustaa Harry.\n\n-- Tärkeitä asioita ei täällä ratkaista.\n\nHarry huomaa hehkun papan ruskeissa silmissä ja aristuu.\n\nHän lähtee. Valtioneuvos palaa herrain luo:\n\n-- Sitä herttaista lasta! Tänne asti oli tullut minulta kohta pyytämään\nanteeksi, että viime yönä erehtyi ... kerran hänkin, puhuu\nvaltioneuvos.\n\n-- Todellakin ... hän on enkeli! huudahtaa Littov, mutta myrkyllinen\niva on hänen suupielissään.\n\nValtioneuvos sen kyllä huomaa, mutta jatkaa sävyisästi:\n\n-- Sellainen olin minäkin hänen iällään. Niin ettei vielä silti\ntarvitse kovin suuria hänestäkään toivoa.\n\n-- Kyllä Harry on paljon lupaava nuorukainen, ehättää Heideman\npuhumaan.\n\nHiljaisuus. Seinäkellon tik-tak tik-tak kuuluu äänekkään-selvästi.\n\nSitten valtioneuvos ärtyneenä alkaa puhua:\n\n-- Nyt on aika sinun, Littov, lopettaa tämä haaremi. Muuten \"Salama\"\nsen lopettaa. On kuitenkin kunniallisempaa, että sinä itse sen lopetat.\nTiedä että tästä puoleen vaanii jokaista elämämme hetkeä räikeä\npaljastus \"Salaman\" palstoilla! Minä jo edeltäpäin häpeän.\n\n-- Olemme eläneet liian vapaasti, myönnyttelee Heideman.\n\n-- Saisimme tuhkassa katua. Sinä, Littov, et voinut pitää suoranaista\nhaaremia, kuten turkkilainen pasha. Niin sinä pyysit ja sait\nulkoravintolan oikeudet. Tämä on kuitenkin haaremisi ravintolan\npeitossa. Nimen alla kulkee kokonaan toinen liike. Ell'et itse lopeta,\nniin kyllä sen muut lopettavat ... minäkin, jos niin tahdot, puhuu\nvaltioneuvos painavasti ja lisää:\n\n-- Olet rahatoimikamarin puheenjohtaja ja kaupungin raha-asiat ovat\nhoidossasi ... mutta sopiiko se kapakoitsijalle?\n\nSiinä sait, ajattelee Littov ja pureksii viiksiään.\n\n-- Kyllä Tervo löytää reiät, joista skandaalirotta sisälle pääsee,\nmyönnyttelee Heideman.\n\nFleege istuu kädet ristissä pehmeässä nojatuolissa ja huokaa.\n\n-- Asiaa sietää sinun, Littov, miettiä, ehdottaa Elerskin.\n\n-- Joka on perinyt miljoonia ja pilauneen veren, ei hänestä tule\nkristittyä. Minä mieluummin pysynkin pakanana, ivailee vain Littov.\n\n-- Miten todellakin me olemme eläneet ilman kaikkea kritiikkiä.\nHuveja ... huveja ... huveja! Mutta minkälaisia? Ei teatteria, ei\norkesteria, ei konsertteja. Vain viiniä ja naisia! Ah! Vanhan Lutherin\nparhaita herkkuja kyllä ... mutta sentäänkin... Tässä kaupungissa ei\nole yhtään rakennusta, jota kehtaisi sivistyneelle arkkitehdille\nriemuiten osottaa. Ja kuitenkin täällä on viisi miljoonamiestä. Kolme\nniistä on tässä saapuvilla. Ja kaikista etumaisimmat. Ei ole mitään\nyhteiselle paikalle pystytettyä taideteosta ... ei niin mitään! Vaikka\njuuri semmoiset köyhän rahvaankin mielet tekevät suosiollisiksi\n\"kaupungin isille\". Ja iloitsevat niistä yhdessä perustajien ja\nkustantajien kanssa. Ajattelepa sitä, Fleege, joka olet valtuusmiesten\npuheenjohtaja. Ja ollut jo monet pitkät vuodet. Ulkomaalta palattuaan\npuhui minulle Harry kyynelsilmin, miten huonossa ja ymmärtämättömässä\nkunnossa ovat koskisaaremme, vaikka ne juuri meidän kaupungillamme ovat\nihmeellinen kalleus, mihin laittaa ulkopuistot. Yhdessä ja kaikista\nparhaimmassa perkataan lohia, toisessa rumat tavaramakasiinit\ntöröttävät ja siellä sinun ikkunasi alla, Elers, on värjäysverstaat ja\ntamppilaitokset. Ohhoh sentään. Muistakaapa Rooman ja Ateenan rikkaita!\nKaikki mikä itaruudeltamme on liiennyt, on juotu ja ... ja ... sano\nsinä, Littov, se sana, jos kehtaat, puhuu edelleen valtioneuvos.\n\n-- Meillä ei ole Perikleitä, huokaa Heideman ja katsoo nöyrästi\nElersiä.\n\n-- Mutta nyt, hyvät herrat, uusi aika kurkistaa ovelta. Nyt alkaa\nkritiikki juosta pitkin kaupungin katuja. Ja se on hirvittävä olento\ntällaisessa pesässä, sanon minä, huomauttaa valtioneuvos.\n\nHe kaikki sattumalta huokaavat yhteisen suuren pitkän huokaisun.\n\nSynkkä raskas mieliala on pudonnut tämän huoneen istujiin. Heillä on\nkuin kyyneleet silmissä ja miljoonat sylissä. Raskaita ovat molemmat\nheidän kantaa.\n\nJonkun ajan takaa alottaa teeskentelevän remuilevasti maisteri Littov\nvanhan kuluneen juomalaulun, kilistää ja juo lasinsa pohjaan.\n\nMutta kukaan muu ei häneen yhdy. Ja sen loputtua on taas hiljaisuus\nhuoneessa. Tik-tak tik-tak kuuluu niin pelottavan äänekkäästi.\n\nVieraat ovat vaipuneet tilille oman itsensä kanssa.\n\nTässä istuu kasa murheellisia vanhoja herroja, joiden johdossa on koko\nkaupunki ja lääni.\n\nTalisilmäinen suurivartaloinen Elers panee kätensä ristiin päänsä\ntaakse, nojaupi enemmän nojatuoliin ja lausuu vähän arastellen:\n\n-- Jopa joo. Mutta kuka on tähän kaikkeen vikapää?\n\nHän katsoo puolisilmällä salaa valtioneuvokseen.\n\nValtioneuvos sydäntyy ja rupeaa itsepuolustukseen:\n\n-- Minä tiedän, että syytätte minua, vaikka teistä kukaan ei sitä\njulkilausu. Minähän se olen syntipukki? Niinhän? Miksi muka isällisesti\nTervoa suojelin, suosittelin, ruokin, vaatetin, rohkaisin ja ... ja\nlaitoin miehestä oppineen herran? Minähän vielä hänelle täytenä miehenä\ntoimitin Säästöpankista kuuden tuhannen markan lainan, jotta hän\nvoi pääkaupungissa opiskella. Mutta eikö Heidemanille aikanaan ole\ntehty samoin? Vakuutan, ettei minulla ollut aavistustakaan Tervon\naikeista ... näistä viime hetkien aikeista, jotka nyt painuvat päämme\npäälle kuin uhkaava ukkospilvi. Ei ... ei ... ei!\n\n-- Mutta ... mutta jo koulussa ... haukkui ja solvaisi ruotsinkieltä,\nyrittää Heideman puhumaan.\n\n-- No koulupojasta sanoa sitä tai tätä. Että kehtaat! Sapekkaaksi hänet\nkyllä tiesin ja kun hän kovin vaikeasti oppi ruotsia, niin uskoin hänen\nyksin tuon tähden vihapäissään niin käyttäyvän kuin käyttäytyi.\n\nHeidemanin suu on tukittu.\n\n-- Oli se sentään ilkeä erehdys, että Tervo koulutettiin. Mutta juuri\nniin Mortimer tahtoi. Ja sitten vielä ylioppilaana hänelle varat\nannettiin. Etkö tiennyt hänen puolueharrastuksistaan? kysyy Elers\nvaltioneuvokseen kääntyen.\n\n-- En kuolemaksenikaan. Kun hän luonani kävi lainaa anomassa, ei siitä\npuoluekysymyksestä virkattu halkaistua sanaa. Luulin häntä meidän\nmieheksemme. Ja hän saikin tuon lainansa lupaan jo muuan vuosi\ntakaperin. Hän suoranaisesti pani minut pussiin. Ja siinä sitä nyt\nollaan.\n\n-- Niinpä syytä itseäsi! Mutta me pesemme kätemme, lausuu juhlallisesti\nFleege ja parantaa asemaansa nojatuolissa.\n\n-- Kaunista kuulla! Eikö teillä toisilla ollut yhtä korkealla silmät\npäässä tarkastella Tervoa kuin minullakin? Minä vastaan kyllä omasta\navustuksestani. Mutta monta teidänkin soppaanne Tervo on syönyt. Eikä\nole mielestäni syytä niistä minua moittia. Minä suosittelin ... mutta\nteillä oli tilaisuus pitää ovenne häneltä suljettuna.\n\nValtioneuvoksella jo posket vihasta punoittavat. Hän kyllä itse\nkatkerasti tuntee suuren syyllisyytensä muiden silmissä ja se häntä\nsielullisesti repii ja raastaa. Mutta juuri siksi hän panee kovasti\nvastaan ja syyttää noita toisia kuin omaa pahaa mieltään keventääkseen.\n\n-- Ja kaiken lisäksi minulla oli erityinenkin syy tukea Tervoa. Mutta\nse syy on teille tuntematon ja pysyy sinä, puhuu valtioneuvos.\n\nLittov kallistuu valtioneuvoksen puoleen ja kuiskaa puoliääneen hänen\nkorvaansa:\n\n-- Eihän vain Tervo ole setä Mortimerin poika?\n\nKaikki nauravat. Valtioneuvos tulistuu.\n\n-- Minun poikani ei kulje fennomaanian kengissä, puhuu hän.\n\n-- Mutta Tervoako Mortimer niin pelkää? Niinkö? Ja te toiset? Kaipa\nminä käyn hakemassa tytöt rohkaisemaan herroja, sanoo Littov ja yrittää\nmennä.\n\nSilloin valtioneuvos hyppää tuoliltaan, tarttuu Littovia rintapielestä\nja puhuu:\n\n-- Alvar! Minun tähteni pysy täällä!\n\nLittov istuutuu täysin nolattuna.\n\n-- Mutta mitä oikein tahdotte? kysyy hän kummissaan.\n\nSillä Littov ei jaksa ymmärtää tätä tällaista.\n\n-- Kerran täälläkin viettää siistin hetken. Sinä, Alvar, et ymmärrä\nmeitä toisia. Sillä sinulla ei ole henkisiä harrastuksia, vaikka olet\noppinut mies. Lempiaineestasi matematiikastakin sinä aina etsit\naistillisuutta, jota siitä muiden on kai vaikea löytää. Ja geometriassa\novat käyrät viivat ja ympyrät sinun lemmikkejäsi. Sinä niissä tapaat\nyhtäläisyyttä vissien naisruumiin osien kanssa. Niin niin. Jo poikana\nolit ... meidän kesken puhuen ... sudenpenikka, joka raatelit\nalaikäisiä tyttöjä. Nyt ukkomiehenä olet neitosten pahahenki, puhuu\nvaltioneuvos koettaen jo hymyillä.\n\n-- Mutta eivät silti pelkää kuten setä Mortimeria, nauraa Littov\nmukana.\n\n-- Nainen on aina enimmin rakastanut sitä, joka hänelle tekee enimmin\npahaa. Sen opettaa historia, puhuu Heideman haukotellen ja jäseniään\noikoen.\n\n-- Meillä on nyt, Alvar, henkisten harrastusten hetki, jota sinä et\nymmärrä. Mutta ... mutta jos nyt sinäkin koettaisit ruveta ymmärtämään.\nSillä Tervon ympyrät voivat pian leikata sinunkin ympyriäsi.\n\n-- Tervon? Pah! Ja tätä te pelkäätte? Tämän vuoksi kiellätte itseltänne\niloisen tuokion? Houkkioita! sanon minä.\n\nLittov kaataa lasinsa täyteen, juo sen pohjaan ja lausuu:\n\n-- Meillä on ympyrä, minkä sisään voimme pakottaa Tervon\nliikkumattomaksi pisteeksi. Ja se ympyrä on _raha_.\n\nToiset yltyvät nauramaan ja onnitellaan Littovia sukkelasta\nkeksinnöstään.\n\n-- Siltikin on oltava varuillaan jo ajoissa. On pantava raha lyömään\nrumpua, mikä Tervon pelottaa. Sinun lehtesi, Heideman, sietää tulla\nkeskustelunalaiseksi. Nykyistä \"Österbottenia\" ei tarvitse kenenkään\npelätä, lausuu valtioneuvos ja virkistyy.\n\nLittov puhalsi keksinnöllään mielistä pois alakuloisuuden.\n\nAlkaa laaja ja monipuolinen taistelusuunnitelma Tervoa vastaan.\n\nSiihen puhkaisee valtioneuvoskin kaiken pahantuulensa. Siitä tulee\nhänelle varaventtiili, mitä myöten purkaa ulos katkeran mielensä liika\nkuumuus.\n\nJa sen ääressä mielet taas toisiinsa sointuvat kuin yksillä aivoilla\najatellen.\n\nMutta rakennuksen toisesta päästä tulvii ulkoilmaan laulunloilotusta ja\ntanssinpolkemista.\n\nLittov pian rientää sinne hakemaan hauskempaa seuraa.\n\n\n\n\nVI.\n\nMamma.\n\n\nEilen illalla oli Harry tullut mamman huoneeseen tavallista\njuhlallisempana ja puhunut kuin riemuissaan:\n\n-- Kuule, mamma. Nytpä et arvaa!\n\n-- Noo?\n\n-- Tiedätkö, mikä tänä iltana on?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Siis tiedät?\n\n-- Oikeinkin hyvin.\n\nMamma siirsi hiilenhehkuvat silmänsä Harryn samallaisiin\nhiilenhehkuviin silmiin.\n\n-- Mutta minutkin on kutsuttu!\n\n-- Ja menet?\n\n-- Enkö menisi, kun pappa sen kunnian minulle osottaa?\n\nMamma ei puhunut mitään. Mutta käänsi lehden Fredrika\nBremer-romaanissaan vissillä hermostumisella ja viskasi toisen jalan\ntoisen päälle.\n\nSalaa pusersi hän oikealla kädellään sydänalaansa kirjan takana.\n\n-- Mutta arvaatko, missä minä parhaallaan liikun? kysyy hän sitten.\n\n-- Kai siinä romaanissa.\n\n-- Tätä luen silmilläni. Mutta ajatukset ... oi ajatukset ... ne\nkiertävät vanhassa kodissa ... siellä Trotorpissa. Sinun palattuasi ja\nsieltä tuoreet kosketukset tuotuasi en saa sieluani siitä irti. Sinä\nnäit sen heinäkuun iltavalaistuksessa. Eikö ollut kaunis? Eikö?\n\n-- Kaunis ... kaunis ... senhän sinulle hartaalla ihailulla vakuutin.\n\n-- Vennernin syvänsininen pinta ja verkkaan laulava satakieli\npyökkipuistossa. Pienen joen rannalla se vanha rakas koti, jonka\ntaitekatto näkyi läpi puiston kauas ... kauas ... nyt aina tänne\nSuomeen asti, jossa minä ... niin no...\n\n-- Kärsin...\n\n-- Arvasitpas! Vaikka pappa jäisikin tänne, mutta päästäisi meidät\nmolemmat sinne Trotorpiin. Sillä Ruotsille sinäkin kuulut, rakas lapsi.\nMinä synnytin sinut Ruotsille enkä tälle ikävälle Suomelle.\n\n-- Mamma ... mamma! Sinä aina Suomea solvaat.\n\n-- En solvaa. Mutta sydämeni on siellä ... siellä! Näit kun aurinko\nlaski ja metsä tummeni. Etkö huomannut siellä ollessasi, että se laski\nsiellä eri tavalla kuin täällä, että metsä tummeni siellä eri tavalla\nkuin täällä tummenee.\n\n-- En. En ollenkaan.\n\n-- Niin. Sinä rakastat tätä maata etkä huomaa. Mutta minä sen huomaan.\nSillä minä olen kärsinyt koti-ikävästä jo kolmattakymmentä vuotta.\n\n-- Ja tahtoisit takaisin?\n\n-- Vain sinun kanssasi. En ... en yksin.\n\n-- Mutta et papan kanssa?\n\n-- Emme puhu siitä. Pappa on hyvä pappa, mutta pienet ja ahtaat olot\ntäällä hänet kuluttavat. Hän ei lähde Ruotsiin. Sillä hänkin rakastaa\ntätä maata, jota minä vihaan. Jo parikymmentä vuotta sitten esitin\nhänelle muuttoa. Mutta yhdellä ainoalla kädenliikkeellä hän jyrkästi\nkumosi koko tuuman ja kielsi minut ajattelemastakin sitä. Ja kun minä\nen päässyt takaisin Ruotsiin, niin jäi ainoaksi onnekseni elää sinussa\nuudelleen ruotsalainen sieluni. Minä varjelin sinut Suomelta niinkauan\nkuin voin. Mutta sitten loppui se varjelu. Nyt aina uudelleen\nmuistelemalla elän nuo entiset lapsuuteni vuodet, joina minä yksin olin\nsinulle kaikki kaikessa. Silloin _mamma_ oli sinun koko maailmasi,\nrakas Harry. Me puhuimme aina Ruotsista. Tummansininen Vennern oli\nsinulle kauan ennen tuttu kuin sen näitkään ... ja pyökkipuisto ... ja\nsatakieli ... ja Trotorpin herraskartano ja se vanha turvekattoinen\nmökki, jossa sukumme kantaisä asui ja johon nyt vasta täytenä miehenä\nsinä sait astua. Jokaisen loukon kartanossa olin sinulle kuvannut ...\nkaikki oli tuttua. Kaiken tämän kotoisen kauneuden huippuna sitten se\nriimukivi, joka seisoi kuin koko kaukaisen elämän hautapatsaana\nturvekattoisen mökin sivulla ja käärmekoristeissaan kertoi Rangvaldista\nja hänen taisteluistaan kaukana idässä. Tuo Rangvald lie ollut sukumme\nensimäinen ja kaatui täällä idässä. Minä olen sukumme viimeinen ja\nkaadun myöskin idässä barbarien sekaan. Nyt tänä kesänä sinä kaikki\nsait omin silmin nähdä. Mutta jo pienenä poikana tämän kaiken tunsit.\n\n-- Tunsin tavallaan. Tuota riimukiveä ja sen tarinoita pelkäsin tänne\nSuomeen asti, kun siitä kerroit. Mutta nyt kun sen näin, loppui se\npelko peräti, jos sitä enää olikaan. Kaikki olin kuvitellut toisin,\nmamma, kuin mitä se todellisuudessa oli. Kun nuo kaukaisesta\nlapsuudesta tutut, mutta kuitenkin oudot maat ja mannut nyt näin\nsilmästä silmään, niin minä pienenin ja ne kasvoivat. Minä vain upposin\nniihin tunnelmiin. Ja sen riimukiven edessä nöyränä paljastin pääni ja\nsen turvekattoisen tuvan seinään leikkasin omatekoisen runon\nveitselläni. Minut valtasi sielullinen hurmaus ja aina ... aina\najattelin silloin sinua, mamma, että kun sinäkin olisit mukana...\n\nMamma etsii nenäliinansa ja se kulkee kuin itsestään silmien eteen.\n\n-- Ja kuitenkin kaikki tuo vanha rakas monisatavuotinen kalleus vieraan\nkäsissä, joka sen konkurssihuutokaupasta osti. Silloin juuri minä\npyysin pappaa muuttamaan Ruotsiin ja ostamaan Trotorpin, kun se\nhuutokauppaan joutui. Hän olisi voinut sen tehdä. Mutta jyrkällä\nkädenliikkeellä hän kaikki hylkäsi. Ja niin jäi minulta näkemättä\ntummansininen Vennern ja pyökkipuisto ja siinä laulava satakieli ...\njäi kai ainiaaksi! Mutta nyt elän minä lakkaamatta siellä. Öillä näen\nunta Trotorpista ... päivät elän sen muistoissa ... ja kun sinä tulet\nlähelleni, tuntuu minusta kuin jokin salainen näkymätön huumaus\nvanhasta Trotorpista tuulenhenkäyksen tavalla puhaltaisi päälleni. Niin\nniin niin...\n\nMamma itkee.\n\n-- Ja arvaapa, minkä pappa sanoi syyksi, mikä muka esti häntä silloin\nRuotsiin muuttamasta.\n\n-- Noo?\n\n-- Isiltä peritty tervaliike. Hyi!\n\nHarry hymyilee.\n\n-- Pappa on aina vitsikäs. Hän tahtoi kai sinulle panna koko muuton\nleikiksi.\n\n-- Eipäs. Hän haltioissaan selitti, että vain se liike ... yksin se ...\nkoko muuton estää.\n\nHarry ei voinut olla hymyilemättä.\n\n-- Mutta tervaliike on juuri suomalainen liike. Ja pappa tahtoi olla\nsuomalainen.\n\n-- Minä en ymmärrä sitä. Kaikelle suomalaiselle olen minä kuollut. En\nosaa heidän kieltään kuin jonkun sanan. Enkä ole tahtonutkaan osata.\nMutta jos sinä, rakas lapsi, aina pidät ruotsinkielen pyhänä ja\nkalliina äidinkielenäsi, niin minun elämäni ei ole ollut turha. Olen\nainakin täällä vieraassa maassa kasvattanut heimolleni kiitollisen\nlapsen.\n\n-- Pidän, mamma ... aina ... aina.\n\nMamma tarttui Harryn käteen ja puristi sitä hellästi.\n\n-- Mene sitten sinne klubin kymmenvuotiseen juhlaan. Kun he sinut\nnäkevät, niin näkevät he myöskin minun elämäntyöni. Rohkenetko siellä\nesiintyä?\n\n-- Vain sinun antamallasi innostuksella.\n\nHarry suuteli mamman kättä ja lähti.\n\nMutta Harryn mentyä käänsi taas mamma hermostuneesti lehden Fredrika\nBremer-romaanissaan. Ja heitti toisen jalan toisen päälle. Teko, jota\nhän ei sietänyt nähdä toisten naisten tekevän. Mutta itse kun oli\nhermostunut, aina siihen eksyi.\n\n-- Siellä klubissa taas ... oih! huokaa hän ja nousee kävelemään.\n\n-- Ja nyt siellä on heidän mukanaan Harrykin! Lopulta he ryöstävät\nhänet minulta kokonaan. Minä näen sen äidin silmälläni ... näen ...\nnäen ... ah! Meillä ihmisillä on elettävänä vain yksi elämä. Ja\nkuitenkin me sitä elämme kuin olisi meillä niitäkin kymmenittäin\ntuhlattavana. Mitenkä suuri on inhimillinen erehdys! Siinäkin että\njätetään oma maa ja oma kansa vain yhden vennonvieraan miehen vuoksi,\njoka tulee luoksi ja väittää: \"Rakastan sinua\". Niinkuin minä raukka\ntein. Oo! Ja entä sitten miehen vuoksi, joka viis-, kuusvuotisen\navioelämän jälkeen kääntää sinulle selkänsä...!\n\nMamma painaa kätensä ristiin rinnalleen, pysähtyy kävelyssään keskellä\nhuoneenlattiaa kuin jonkun näkymättömän käden pidättämänä, kuuntelee\nkuin kaukaisia ääniä ja lausuu profeetallisesti:\n\n-- Nyt meni minulta poikakin. Pappa ... mies meni jo kymmeniä vuosia\nsitten ... sinne ... sinne pahaan maailmaan.\n\nMamma oli kuullut eteisestä Harryn poistuvat askeleet ja hänen\nhyräilevän laulunsa, kun hän ulos laskeutui.\n\nJa silloin lensi paha aavistus hänen sieluunsa. Se aavistus pureutuu\nlujasti mieleen. Ja tärvelee kaikki runolliset Trotorp-muistelut. Nyt\nse monien vuosien ikävä ja katkeruus kuin yht'äkkiä syöksyy hänen\npäälleen, kokonaisena vuorena hautaa hänet allensa. Hän vaipuu tuon\npahan aavistuksen rusikoimana nojatuoliin.\n\n-- Onneton ... onneton! He hänet minulta vievät ja silloin ... olen\ntaas yksin kalvavan kotimaanikäväni kanssa.\n\nYht'äkkiä hän ponnahtaa ylös ja puhuu kiiluvin silmin:\n\n-- Mutta minä pidän Harryn omanani! Koettakoon pappa häntä itselleen\nvallata. Sittenkin hän on minun. Minun vereni hänessä liikkuu ... eikä\npapan.\n\nJa niinkö heikko olisi kasvatukseni ollut, ettei se tulikoetustaan\nkestäisi? Ei. Se on mahdotonta. Harry on edelleen mamman kiltti Harry.\n\nMamma tyyntyy ja lähtee taloustoimiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn jo yö. Mamma ei saa unta. Yöpuvussaan hän tuon tuostakin käy\nkatsomassa ja kuulostamassa Harryn huoneessa. Mutta se on tyhjä ja sen\nkoskematon vuode odottaa.\n\nOn jo kello kohta kaksi yöllä, kun mamma taas Harryn huoneeseen menee\nkynttilä kädessä. Mutta tyhjä vuode silmiin ottaa.\n\nNyt hän jää huoneeseen. Istuu keinutuoliin ja aikoo siinä odottaa,\nkunnes Harry tulee...\n\nSillä mamma tahtoo itse nähdä, minkänäköisenä Harry tulee.\n\nSiinä on nyt jo suuri, pelottava tuska. Pitääkö hänen omin silmin nähdä\nHarry ... oih!\n\nSillä miksi hän viipyy näin kauan?\n\nMamma mielellään lähtisi pois huoneesta ... pakoon tuota pelottavaa\nnäköä, jos todella Harry...\n\nMutta hän ei voi lähteä. Näkymätön käsi vetää häntä istumaan tuoliin ja\npuristaa häntä siinä.\n\nSillä mamma tahtoo omin silmin nähdä, minkänäköisenä Harry tulee\nklubista.\n\nJos selvänä ja kuitenkin näin myöhään, niin silloin hän Harryn syliinsä\nsulkee kuin suuren sankarin, joka on käynyt tulen ja veden läpi\nhiuskarvaa menettämättä. Mutta jos... oih!\n\nVarmuus ... nyt juuri varmuus hänen pitää saada. Ja sitten joko\nsuuresti riemuita tai ... itkeä verikyyneleitä.\n\nMamma istuu ... istuu. Odottaa kuin ristitulessa, joka toiselta\npuolelta lämmittää, toiselta polttaa. Mutta hän tahtoo olla luja.\n\nJospa kuuluisivat Harryn tulevat askeleet. Niistä hän jo erottaisi,\nmillä päällä poika kulkee.\n\nMutta askeleita ei kuulu. Hän ei tule. Kuuluu vain aamutuulen kohina\npuissa:\n\n\"Nyt poikasi sinulta ryöstettiin\".\n\nKuuluu vain seinäkellon naksutus, jonka yksitoikkoisuudessa ikäänkuin\ntoistuu kiduttava tuska. Kuuluu omien suonien tykytys kuin kuumeessa.\n\nMamma istuu ... istuu. Kellon tuntiviisari siirtyy kolmeen.\n\nNäin hän ennen takavuosina, kun hän vielä oli nuori, pappaakin öisin\nodotteli kotiintulevaksi. Kävi papan makuuhuoneessa vielä senkin\njälkeen odottamassa, kun pappa oli sinne muuttanut yksin makaamaan.\n\nSiellä oli hän monet itkut itkenyt. Kunnes kyyneleet kuivuivat ja hän\nlakkasi odottamasta.\n\n-- Niinkö kävisi Harrynkin kanssa? Ei ... ei koskaan!\n\nYöpuvussaan mamma hopeahiuksineen ja hiilisilmineen kynttilän tummassa\nvalaistuksessa on kuin sairas raukka, joka keskellä yötä on noussut\nsängystään lepuuttamaan itseään.\n\nKellon tuntiviisari on jo puoli neljässä. Ja kello löi yhden heläyksen\nkuluneen ajan merkiksi. Se heläys meni läpi mamman luiden ja ytimien.\n\nHän kokosi sitten itsensä, otti kynttilänsä ja lähti omaan\nhuoneeseensa.\n\nMutta hänen askeleensa horjuvat.\n\nNe kaikki vanhat surut taas sieluun nousevat. Kymmeniä vuosia onnetonta\navioelämää ... kymmeniä vuosia kalvavaa kotimaan ikävää. Mutta tässä\nmustassa surumeressä kuitenkin kuin tulimajakkana oma Harry, jonka\nposki omassa poskessa kyyneleetkin vierivät kuin surunsuloisina, kuin\npuolikatkerina. Mutta nyt on tämäkin majakka sammunut ... pimeää\nkaikki ... kaikki!\n\nMamma pukeupi ja lähtee ulos juuri kun kello Harryn kamarissa lyö\nkumeasti neljää. Mammasta tuntuu sitä kuullessaan kuin jokainen lyönti\niskisi sydämeen verihaavan.\n\nKellokin voi joskus aivan kuin murhata ihmisen.\n\nValtioneuvoksetar Nicander laskeupi ypö yksinään alas kotinsa portaita\npimeään syys-aamuun. Eteisen oven ulkopuolelta reikeliin vääntäessään\ntuntuu hänestä itsestään siltä kuin hän ainiaaksi viimeisenkin erän\nonnestaan nyt lukkoon löysi omalta itseltään. Hän ... ylhäinen ja rikas\nvaltioneuvoksetar, jota monet pitävät kaupungin ensimäisenä\nvallasnaisena, kulkee yksinään syysyössä.\n\nMistä saa hän nyt tällaisen rohkeuden? Sitä hän ei osaa itsekään\nselittää. Mutta vähemmin hän pelkää täällä ulkona kuin siellä sisällä\nhuoneessaan.\n\nTäällä eivät tukehduta huoneen seinät eikä katto uhkaa niskaan\nromahtaa. Täällä ei kuulu kellon äsken niin kiduttavaa naksutusta, mikä\ntänä yönä uhkasi viedä hänet pyörryksiin. Täällä ei tunnu Harryn\nkamarissa tuntuva tuoksu, mikä nousi aivoihin kuin rakkaasta vainajasta\njäänyt lemu. Täällä ... täällä on sentään raitis yöilma ja hiljainen\nyö, joka tarttuu häntä ikäänkuin kainalosta ja seuraa saattajana joka\naskeleella.\n\nEi koskaan tähän asti ole mamma puhunut papasta Harrylle pahaa sanaa.\nEikä senjälkeen kuin Harry alkoi ymmärtää, hän itkenyt itkujaan Harryn\nnähden. Yksin hän suri ja kärsi, mutta kahden Harryn kanssa ihaili\nkotimaataan, sen kansaa ja sen luontoa ... kaikkea, mikä oli\nruotsalaista. Ja sai siitä lohdutusta.\n\nMutta nyt kun pappa vietteli Harryn näille poluille, nousee uhka hänen\nsielussaan maalata pappa kaikessa alastomuudessaan Harrylle. Riisua\nhänen päältään valhekunnioituksen verho ja näyttää Harrylle isänsä\nsiinä valaistuksessa, jossa hän mammalle jo kymmeniä vuosia oli\nnäyttäytynyt... Ja kysyä, tätäkö miestä tahdot seurata?\n\nSillä kaiken muun voi mamma anteeksi antaa, mutta ei tätä viimeistä\nhirmutyötä...\n\nKun mamma kävelee hiljaisia katuja ohi nukkuvien talojen, herää hänessä\nnyt yht'äkkiä määrätön yksinäisyyden tunne. Sillä hän on kadottanut\nsyntymämaansa ja kadottanut omaisensa.\n\nJa kun hän siinä kävellessään kadulla joutuu pienen työmiesasunnon luo,\njonka ikkuna on valaistu eikä ikkunaverho ole aivan tiivis, tulee hän\ntahtomattaan katsoneeksi sinne sisälle. Siellä sisällä kehdossa nukkuu\npieni lapsi ja sen vanhemmat leveässä yksinkertaisessa puusängyssä.\nVaimo on kietaissut kätensä miehensä kaulaan ja siinä he nukkuvat\nhuulet vastakkain kuin suudelmaan vaipuneina.\n\n-- Voi onnellisia! lähtee mamman huulilta ja hiljainen nyyhkytys taas\nhänet valtaa.\n\nSillä tässä syksyisessä aamuyössä näyttää noiden köyhien ihmisten\nhiljainen kotionni valtioneuvoksettaresta saavuttamattomalta\nautuudelta.\n\nKohti Seurahuonetta mamma kulkee. Sillä vastustamaton voima häntä sinne\nkuljettaa.\n\nHän tahtoo juuri nyt nähdä sen talon, jossa parhaallaan viimeinen valo\nhänen elämänsä yössä sammuu. Juuri nyt tahtoo hän sen nähdä ja jos\nrohkenisi, kävisi Harrynsä poiskutsumassa.\n\nMutta se olisi skandaali. Eikä pappa sitä koskaan anteeksiantaisi.\n\nTiiviiden ikkunaverhojen takaa näkyy tuli vain heikosti. Mutta\neteisessä valot riemuiten palavat ja kajastus sieltä sisältä käy\npimeään yöhön yli koko rakennuksen.\n\nJa nyt kun aikaa sitten jo katuvalaistus on sammutettu ja vain himmeä\nyölamppu siellä ja täällä ikkunoissa tuikkii, tuntuu tämä Seurahuoneen\ntäysinäinen valotulva kuin pimeässä palavalta tuliroviolta, joka palaa\nkuin unohdettuna yksikseen. Se on kuin öinen nuotiotuli, jonka ääreen\nsytyttäjät ovat nukahtaneet.\n\nMutta kun mamma käy lähemmäksi, niin hän jo erottaa ääntäkin ... ja\nkovaa ääntä.\n\nSillä juuri parhaallaan sisällä \"Bondasta\" naitetaan.\n\nSydäntä mammalla kouristaa. Hän vapisee, kun hän menee aivan lähelle\nrakennusta. Ja kuuntelee ... kuuntelee arkana ja väristen.\n\nSydän hyppää ... hermoissa ottaa kipeälle ... ja jalat vavahtelevat.\n\nTuo on merikoulunjohtaja Abrahamsonin karkeata kurkkuääntä ... tuo\nElersin ilkeätä naurunhohotusta ... tuo \"Bondas\" retaleen mylvintää ...\nmutta tämä sointuva: \"kyss nu, kyss nu!\" on hänen oman Harrynsä\npuhetta!\n\n-- Raakalaismaa! kiljaisee siinä samassa mamma ulkona Harryn\nhävittömien sanojen kiihdyttämänä ja tuntee, että hänen polvensa\npettävät.\n\nHän nojaupi vasten rakennusta kuin tukea etsien. Ja nyt hän aivan\nselvään kuulee kaiken sen rivon elämän, mikä siellä sisällä on\n\"Bondasta\" naitettaessa. Ja hän todella uskoo siellä paljon pahempaakin\ntehtävän, kun ei tapauksen oikeaa laitaa tunne.\n\nMutta nyt hänellä on kamala varmuus. Tuo Harryn puhe oli juopuneen\nhävyttömyyttä.\n\nMamma lähtee. Nyt hän on löytänyt sen, jota riensi syksy-yöhön\netsimäänkin.\n\nHän on saanut vastauksen kysymykseensä.\n\nHarry kulkee jo papan teitä...\n\nKotiin päästyään menee mamma Harryn huoneeseen ja suin päin heittäypi\nhänen vuoteelleen.\n\nNyt tässä päällysvaatteissaan Harryn vuoteessa maatessaan itkee mamma\nsen itkun, jota itketään vain kerran elämässä...\n\n\n\n\nVII.\n\nPappa.\n\n\nHarry tultuaan kotiinsa \"Promenadista\" peseytyi huolellisesti ja\nlaskeutui levolle. Hän nukahti kohta, sillä yöllisestä mässäyksestä ja\npitkästä kävelymatkasta ulkosatamaan oli hän peräti väsynyt. Hänen\nhuoneensa oli salin kupeella. Valkoiset poimukartiinit molemmissa\nikkunoissa, jotka olivat pihalle päin, laski hän alas, sillä hän tahtoi\nlevätä täysin tyynnyttävässä valaistuksessa. Hän oli kovin arka\nerilaisille valovaikutuksille. Jos aurinko paistoi vapaasti huoneeseen,\nei hän saanut mitenkään unta. Tuo suoraantuleva valo kiusasi häntä kuin\njos joku olisi vieressä seisonut ja yhtenään häneen tuijottanut.\n\nKun hän oli nukkunut joitakin tunteja, heräsi hän oven avauksesta ja\nnäki kynnyksellä mamman huolestunein silmin.\n\nHarryä hävetti. Hänen sieluunsa läpi unisten aivojen nousi sellainen\nsekava surullinen tunnelma kuin ennen pikkupoikana, kun hän oli tehnyt\njotain kovin typerää.\n\nMutta mamma ei puhunut mitään. Katsoi vain ja pani oven hyvin varovasti\nkiinni.\n\nEteisestä kuului kuin tukahdutettu syvä huokaus ja poistuvat askeleet.\n\nHarry ei voinut enää nukkua. Nuo mamman huolekkaat silmät jäivät häneen\nkatsomaan. Ne kuin kaivautuivat hänen sielunsa syvimpiin likoihin.\nPenkoivat siellä ja pitivät tarkastusta, joka Harryä kidutti.\n\nHarry nousi ylös, taas peseytyi ja pukeutui huolellisesti. Pestessään\nleikitteli hän vedellä viskoen sitä aina niskaan asti kuin\npoisajaakseen noita mamman häneen jääneitä huolekkaita silmäyksiä.\n\nTäysin valmiina hiukset voideltuina ja koko mies hajuveden tuoksussa\nhän sitten vaelsi ruokasaliin arka tunto sielun pohjalla.\n\nMamma katsoi häntä hyvin pitkään kostean hohtavilla silmillään.\n\nMutta ojensi sitten hänelle kätensä tervehdykseksi.\n\nMamma virkkaa:\n\n-- On tuskallista, että minun pitää tehdä tällaisia havaintoja\n_sinustakin_.\n\nPaino on viime sanalla. Harry ymmärtää niin hyvin kaikki. Mutta on\nvaiti.\n\nHe syövät äänettöminä. Papan tyhjä tuoli vaivaa molempia.\n\nAina kun papan tuoli on tyhjänä, on mamma surullinen. Mutta nyt\nkaksinkertaisesti tavallista.\n\nOn jo iltapuoli. Syötyään ottaa Harry päällysvaatteensa, hansikkaansa,\nkeppinsä ja hattunsa.\n\nHän aikoi mennä ulos näkemään sunnuntai-illan katuelämää.\n\nMamma tuli eteen rukoilevin silmin.\n\n-- Teetkö sinä samoin kuin pappakin? Hänkin aina äänetönnä, kun häntä\nmuistutan, kokoaa tavaransa ja menee. Mutta palaa sitten ... oih ...\nJumalani!\n\n-- Ole huoletta, mamma! Menen ulos kävelemään. _Minun_ tähteni ei sinun\ntarvitse kärsiä, vakuuttaa Harry iloisesti ja hyväilee mamman kättä.\n\nMutta samassa hän huomaa, miten lämmin liekki syttyi mamman\nmurheellisissa silmissä.\n\n-- Oikein lapseni! Sinä olet omaa sydäntäni kalliimpi. Kun tulee paha\nhetki, niin muista silloin mammaa! Menet nyt. Mutta palaathan yöksi?\n\n-- Kyllä palaan.\n\n-- Pappa on vielä poissa. Mutta minä tiedän, missä hän on.\n\n-- Sehän on vielä klubin kymmenennen vuosijuhlan lystiä.\n\n-- Kyllä tiedän. Sinäkin viime yönä juovuit?\n\nTuo viimeinen tuli kuin väkinäisesti mamman kurkusta. Hänen äänensä\nsitä sanoessaan värähteli.\n\n-- Kyllä vähän.\n\n-- Paljonkin. Minä tiedän.\n\n-- Oli sattuma ... erehdys ... suuri erehdys, rakas mamma, ryhtyy Harry\nhätääntyneenä puolustamaan.\n\n-- Joitko sinä ollessasi ulkomailla? Vastaa suoraan kuin Jumalalle!\n\nMamman silmät naulautuvat Harryn silmiin.\n\n-- En.\n\n-- Hyvä! Minä uskon. Menet nyt. Mutta, Harry, kun tulee kiusaus, niin\nmuista aina mammaa. Jos sinäkin alat ... juoda ... oi ... niin hiukset\nputoavat päästäni. En jaksa enempää. On sentään hyvä, että tähän asti\nolet ollut niin kiltti ... hyvä ... hyvä. Menet nyt.\n\nHarry suuteli mammaa. Ja meni. Mutta portailta palasi hän takaisin,\nriisuutui ja meni mamman luo.\n\n-- Ei, mamma. Minä en tahdo mennä nyt ulos, kun sinä jäät yksin. Olen\nkotona sinun seuranasi.\n\nTaas yhä lämpimämmän loiston huomaa Harry mamman silmissä.\n\nJa tuossa tuokiossa tulee mamma Harryä kohden levitetyin käsin, sulkee\nhänet syleilyyn ja nyyhkyttää.\n\nHarrynkin valtaa mielenliikutus.\n\n-- Viime yö oli niin katkera ... katkera ... huokaa mamma ja lujemmin\npuristaa Harryä.\n\nSiinä samassa saapuu pappakin kotiin. Harry huomaa, miten vakoileva on\nmamman katse.  Mutta sitten se yht'äkkiä kirkastuu. Sillä pappa on\ntullut _selvänä_ kotiin. Ja näin varhain!\n\n-- Oliko se \"Salaman\" ansio? kysyy Harry itseltään.\n\nMutta samassa tulee mieleen papan käytös \"Promenadissa\". Ja Harryn\nsieluun tulvehtii tyytyväisyyttä, ettei pappa olekaan niin huono kuin\nhän joskus synkkinä hetkinään kuvaili.\n\n-- Ole hyvä ja tule kanssani hetkiseksi kahden, puhuu valtioneuvos\nHarrylle.\n\nÄäni on ystävällinen, mutta samalla käskevä!\n\nHe menevät perätysten valtioneuvoksen työhuoneeseen. Siellä\nvaltioneuvos ottaa jäykän, nuhtelevan ryhdin ja alottaa:\n\n-- Harry! Nyt minulla on sinulle paljon sanottavaa ... kovin ... kovin\npaljon ikävää.\n\nHarry kuuntelee kalpeana.\n\n-- Olet hienosti kasvatettu nuoriherra. Äitisi on ruotsalainen\naatelisnainen ja isäsi suomalainen valtioneuvos. Sinä ymmärrät, Harry,\nettä tällainen koti velvoittaa?\n\n-- Ymmärrän.\n\n-- Ja kuitenkin ... sentäänkin käyttäyt kuin mikä resupelle!\n\nValtioneuvos alkoi tulistua.\n\n-- Mutta, pappa...\n\n-- Vaiti! Minä itse tosin pyysin sinua klubiin, mutta minä luulin, että\nmies, joka juuri palaa ulkomailta, ymmärtää, mitä hieno käytös vaatii.\n\n-- Mutta...\n\n-- Puheestasi ja lausunnostasi minä riemuitsin. Ja jos sinäkin poistuit\nkuvernöörin jäljestä, niin noiden toisten olisi pitänyt huomata, että\nolet nuori tulevaisuuden mies, joka astut heidän päittensä päällä.\nMutta nyt. Hyi! Sinä jäit huvittelemaan kuten hekin. Aivan\npuustavillisesti samoin kuin hekin... Minun sydämeni hyppäsi. Ja minä\nolin raivostua. Sillä minä luin noiden toisten silmistä: \"Ei ole\npoikasi parempi kuin mekään.\" Ja siitä minä syvästi kärsin. Mutta entä\nsitten? Istuit aamuun asti, nukuit lattialla ja tulet sitten jatkamaan\nseuraavaksi päiväksi kaupungin huonomaineisimpaan paikkaan... Silloin\nen enää jaksanut itseäni hillitä. Nuo toiset jo pitivät sinua aivan\nvertaisenaan.\n\n-- Enhän minä ... yrittää Harry.\n\n-- Petyin ... verisesti petyin. Kuljet jo silmissäni hyvin matalalla.\n\n-- Enhän minä sitä varten...\n\n-- Me vanhat herrat olemme ivallisia ja katkeria. Ja kun me panemme\ntoimeen tuollaisia hullutuksia kuin viimeyöllinenkin, niin me samalla\nivaamme itseämme. Siltä kannalta minä ne olen ottanut. Se vapaa ohjelma\nei kuulunut enää sinulle. Mutta kaikista karvainta oli nähdä sinut\nvielä \"Promenadissa\".\n\n-- Enhän tullut sinne muuta varten kuin tekemään sinulle hyvin tärkeän\nehdotuksen ja juuri ... niin juuri ... uskallanko sanoa?\n\n-- Uskallat.\n\n-- Moittimaan ... nuhtelemaan ... varoittamaan _teitä!_\n\n-- Meitä! Niinkö?\n\nValtioneuvoksen silmät kirkastuvat.\n\n-- Juuri teitä.\n\n-- Mutta me, rakas Harry, olemme parantumattomat. Me olemme jo eläneet\nihmisen ulos itsestämme. Olemme karaistuneet kestämään sellaisia öitä\nkuin viimeinenkin. Sillä elämässä ei löydy enää mitään meidän\nsilmillemme verhottua. Ja me olemme poiskuoleva suku... Mutta te\nnuoret!\n\n-- Me nuoret?\n\n-- Saatte koettaa uudella otteella. Teillä on elämä vielä edessänne\nsuurena ja pyhänä. Ja se avaa teille ihanuutensa ja kysyy: \"Kestätkö\nminua? Kestätkö viiniä? Kestätkö naista? Jos kestät, niin olet\nonnellinen\". Tuossa on elämän onni salattuna. Mutta ei missään muussa.\nKestäviäkin ihmisiä löytyy aina joku sadassa. Jokainen isä toivoo, että\nhänen poikansa olisi yksi noita valittuja ... noita voimakkaita, joille\nluonto on antanut itsekieltäymyksen panssaroidun haarniskan...\n\nValtioneuvoksella on nyt silmissä outo ja kaunis hohto.\n\n-- Minä itse en ollut noita luonnon valituita voimakkaita luonteita.\nMutta sitä suurempi oli iloni, kun uskoin sinua sellaiseksi, koska\nkerran tähän asti olit niin kiltti. Mutta viime yö pani nurin uskoni.\nMinä, Harry, olen laskeutunut suurista ja puhtaista ihanteista matalan\ntervakauppiaan sielun tasalle. Menetkö sinäkin, Harry, yhtä alas?\n\nValtioneuvoksen ääni värisee ja hän tarttuu lämpimästi Harryä kädestä.\n\nHarry muisti aamullisen päätöksensä. Nyt ne parannusmielialat\ntulvahtavat voimakkaina sieluun ja hänet kokonaan valtasivat.\n\n-- Minäkö? En mene! En totisesti. Olen jo pitänyt ankaraa tiliä itseni\nkanssa. Minä vannon...\n\n-- Hyvä! Mitä vannot?\n\n-- Että viinoja ja hekumaa läpi elämäni vihaan.\n\n-- Nyt teit Hannibal-valasi. Käy alttarille ja minä siunaan sinua.\n\nValtioneuvos puristaa poikansa kuumaan syleilyyn. Harry kuulee, miten\npapan rinta rauhattomasti huokaa. Mutta yhä lujemmin hän häntä\npuristaa.\n\nÄsken mamman syleilyssä. Ja nyt papan. Harrystä tuntuu, että kaikki on\njo anteeksi annettu. Hän rohkaistuu, varmenee, sielunsa papalle avaa.\n\n-- \"Salamasta\" minä tulin sinulle ja niille toisille \"Promenadiin\"\npuhumaan. Vain sitä varten minä sinne tulin. Minä luin sitä ja\nhämmästyin. Luin ja kuumenin. Luin siitä sinustakin.\n\n-- Ah! Minustakin? Noo ... minä tunnen sen.\n\n-- Sitten minä näin sitä suurin mytyin kuljetettavan ylimaahan\ntervakansalle. Mitäs siitä sanot?\n\n-- Se on harmillinen juttu. Tervo näyttää luovan silmänsä erityisesti\njuuri sinne. Mutta kai siksi, että siellä on hänen syntymäpaikkansa ...\nsiellähän jossain tervamännyn juurella on tämän suurmiehen kätkyt\nheilahtanut...\n\n-- Juuri parhaallaan matkaa \"Salama\" arkullisittain ylös koskia.\n\n-- Se on harmillinen juttu. Tervo ymmärtää, että siellä on meidän\nkultakaivomme. Hän aikoo nostaa siellä mielet yrmeiksi meitä vastaan.\nYmmärrän ... ymmärrän.\n\n-- Ja minä tein lujan päätöksen...\n\n-- Minkä sitten?\n\n-- Ruveta sinun luvallasi \"Österbottenin\" toimittajaksi. Se vanha\nHeideman ei enää jaksa jousta jännittää tarpeeksi kireälle eikä osaa\nmyrkkynuolilla ampua niinkuin Tervo. Mutta vihollista vastaan on\ntaisteltava vihollisen omilla aseilla. Heideman itse kehuu kynäni\nterävyyttä ja tyylini lennokasta kärjekästä sattuvaisuutta... Anna\nlupa, pappa, ja minä ammun Tervoon kuolettavan nuolen...!\n\nValtioneuvoksen rivon ruskeissa silmissä taas leimahti ja hän sanoi:\n\n-- Mutta entä juridiikka? Mitä? Ethän sentään aikone publisistiksi\njäädä ... sinä ... ethän?\n\n-- En iäksi, jos niin vaadit. Mutta ainakin alulle järjestää hyvä\ntaistelu.\n\n-- Jätä se minun huolekseni! Heidemanin nimessä minä kyllä suolaan\nTervon kuin silakan nelikkoon. Jos Tervossa on pirua, niin on sitä\nminussakin. Hän alotti persoonatähtäyksellä. Ja otti minut ensimäiseksi\nmaalitaulukseen. \"Promenadissa\" sinun lähdettyäsi tutkimme \"Salaman\"\nnäytenumeron joka rivin. Ja teimme taistelusuunnitelman. \"Österbotten\"\npuetaan kyllä uuteen haarniskaan. Se lehtiriepu onkin nykyisin kuivunut\nvain mamsellien novellikirjaksi ja rouvien uutislehdeksi. Ei Tervon\nnykyistä \"Österbottenia\" tarvitse peljätä. Mutta Heidemanin taakse\nasetetaan kokonainen patteri tarkkoja tykkiniekkoja, joita minä johdan.\nHänen taakseen minä järjestän taistelun. Hän on vain lippu, jota edessä\nkannetaan. Tietysti sinunkin avustuksesi on tervetullut. Mutta\nvarsinaiseksi toimittajaksi et rupea. Se ei sovi sinulle eikä se sovi\nminulle. Sinä luet juridiikkaasi. Ja kohoat ... kohoat ... noin ...\nnoin...\n\nValtioneuvos teki kädellään helppotajuisia liikkeitä aste asteelta\nylemmäksi.\n\n-- Mutta pappa ... sinulla on kovin korkeat unelmat minusta!\n\n-- Niin on. Toiveitani tänään pahasti vikuutit. Sentähden suutuinkin.\nMuista nyt täst'edes, että pappa, joka itse on valtioneuvos, toivoo\npojastaan jotain, jota hänkin voisi itseltään kadehtia... Minä elän\nja ... ja kuolen tässä syntymäpesässäni, mutta sinun elämäntyösi ei ole\ntäällä...\n\n-- Mutta herrainen aika! Pitääkö minusta tulla hovioikeuden\npresidentti?\n\n-- Ainoastaan pojalleen voi isä avata -- kerran elämässään hänellekin\n-- sielunsa kainoimmat unelmat. Tässä on nyt meidän välillämme\nsellainen hetki. Sinä olet tänä päivänä tullut lannistetuksi. Tarvitset\nrohkaisua. Ja huomaat silloin, ett'en sinua suinkaan pidä sellaisena\nresupellenä kuin tänään silmissäni näyttäydyit. Sinä tiedät, kuka\ntaburetilla istuu...?\n\n-- Senaattori...!\n\n-- Juuri se. Sinun on tultava siksi. Pappa jo pääsi valtioneuvokseksi.\nYksi askel enään ja minä itse istuisin taburetilla. Mutta tuon askeleen\njätän sinun kiivettäväksesi sukumme kunniavuorelle nousemisessa.\nTulevan senaattorin ei sovi niin elää kuin sinä yöllä ja tänä aamuna\nelit.\n\n-- Ei minusta ole senaattoriksi, pappa! huudahtaa Harry kuin\npyörryksissä.\n\nValtioneuvos tulistuu:\n\n-- Miksi ei? Saanko luvan kysyä?\n\n-- Minulla on ... on huonot hermot.\n\n-- Huonot olivat minullakin. Mutta lääniä olen jo kolmekymmentä vuotta\nhallinnut. Kun pääsee senaattoriksi, saa kyllä levätä ja hoitaa\nhermojaan. Ei muuta työtä kuin allekirjoittaa.\n\n-- Mutta minäpä en voisi niin tehdä!\n\n-- Elämän varrella muuttuu ihminen vaikka miksi. Mutta nuorena on\nkurssi pidettävä korkealla ... muista se ... hyvin korkealla. Maisteri\nLittov sanoi tänään, että kun ihminen perii miljoonia ja pahan veren,\nniin ei hänestä tule tekemälläkään kristittyä. Hän olikin jo\npikkupoikana sudenpenikka ... täysi tiikeri. Jo silloin alaikäisiä\ntyttölapsia raateli. Mutta sinä, Harry, olit eiliseen päivään asti\nminun silmissäni puhdas kuin pulmunen lumella. Olkoon sinulla\nedelleenkin korkeat ihanteet! Lue Runebergiä, lue Franzénia! Mutta\nSnellmania karta! Topelius on puoleksi lapsi eikä ketään vahingoita.\nHäntäkin voit lukea. Snellman on se ainainen riitakukko. Mutta hän on\nsamalla paholainen, jolle kun nuori mies antaa pikkusormensa, niin hän\npian viepi koko kädenkin. Tervo on hänen lumouksessaan. Mutta hänen\nSnellman-bystinsä myödään pian ryöstöhuutokaupalla...\n\n-- Ei siltä lähtökohdalta, pappa! Aatetta vastustetaan aatteella.\nRuotsalaisen kulttuurin aate on korkea ja kaunis, vuossataisen\nhedelmällisen työn kruunaama... Kyllä se jaksaa painiskella raa'an\nfennomaanian kanssa. Vastustamme aatteella!\n\n-- Vaiti! Et ymmärrä. Fennomaanian alta nostaa päätään kansallisuuden\naatteen satapäinen hirviö, jolla on elämisen voimaa enemmän kuin\ntarpeeksi. Ja Tervon suonissa on heidän vertaan ... noiden ylimaan\ntervamiesten verta, sameata, raakaa, raskasta, häijyä verta. Siinä se\non juuri se suuri vaara. Hän ei ole outo niille, joita hän tahtoo\nvalvatella. Hän tuntee omansa ja he hänet. Niin juuri. Kuin peilissä\ntuntevat he toisensa. Nyt jo lehtensä ensi numerossa hän kääntää\nkatseensa erityisesti tervakansaan. Joka kuitenkin tähän asti on ollut\nmeidän tiukissa vöissämme. On ollut meidän tuottavin tulolähteemme.\nVaara uhkaa ensiksi sieltä käsin. Tervamiehet rupeavat vaatimaan\nkorkeita hintoja ja käteistä rahaa. Sanoit \"Salamaa\" venekuormittain\nrahdatun ylimaahan. Siellä se palo syttyy, minkä savu tuntuu meidän\nsieramiimme asti. He rupeavat vaatimaan käteistä rahaa. Sitä hänellä\nitsellään ei kyllä ole. Senpä vuoksi ensimäinen ja paras pelastus on\nse, että ajamme Tervon konkurssiin. Silloin ei hän saa lupaa\nsanomalehteäkään toimittaa. Ja silloin _gloria_ hänen päänsä ympäriltä\nhäviää. Tervakansa näkee, että mies on yhtä velkainen, yhtä rutiköyhä\nkuin he itsekin. Ja mitä köyhä kerjäläinen mahtavan tervapatruunin\nedessä voipi, sen he kyllä itse tietävät. Ei muuta kuin kumarrella\nvarpaihinsa asti. Näin!\n\nValtioneuvos teki koomillisen tervamiehen kankeaa kumarrusta matkivan\nliikkeen ja nauroi.\n\n-- Tervolla on vielä omaisia elossa ylimaassa, puhuu Harry ja katsoo\nsilmiin pappaa.\n\nPapan katse käy vältteleväksi, kuin araksi, ja hän vastaa:\n\n-- Minä tiedän. Silloin kun hänet koululaisena otin suojelukseeni,\ntiedustin hänen perhesuhteensa taki tilaan. Hän tuli kotipitäjänsä\nkirkkoherran suosituskirjeet mukanaan tänne kaupunkiin tervaveneessä\nylimaasta juuri ensimäiseksi minun luokseni. Kirkkoherra oli häntä niin\nneuvonut ja hänellä oli mukanaan suosituskirje minulle papilta.\nNiinkuin sinä sen tiedät. Muistat kyllä sen pitkän laihan punatukkaisen\nkesakkonaama pojanvenkaleen, joka tullessaan näytti pihalla puukkoa\n\"Castorille\", se kun haukkui häntä. Mutta siitä se yleni. Nyt hän\nnäyttää puukkoa minulle. Sinä, Harry, menet vain lukemaan korkeita\ntutkinnoita. Minä jään katsomaan Tervon puukon terävyyttä. Ja minua\nhuvittaa löytää kerrankin vastustaja, joka rohkenee otella. Menemme\niltateelle. Mutta sinä, nuoriherra, valasi muista! Ellet sitä pidä,\nniin et kovinkaan pitkälle pääse.\n\n-- Et siis salli minun vuodeksikaan jäädä Heidemanin apulaiseksi? Minä\npalan innosta. Ja minä rakastan tätä kotikylääni sydämeni lämmöllä.\nJokainen katukivi on minulle täällä tuttava.\n\n-- En salli. Olet liian suuri näin pieneen asiaan. Et saa ajaa\ntulevaisuuttasi karille ... et nyt etkä vasta ... muista se! Annatko\nminulle kätesi sen vakuudeksi?\n\nHarry ei vastannut, eikä kättään antanut.\n\n-- Pappa, minä kovasti kärsin. Anna jäädä minut tänne!\n\n-- Mars! Teelle!\n\nHarry pää täynnä kummia ajatuksia astui isänsä jäljessä ruokasaliin\nkuin nuori ori taluttajansa kourissa.\n\n\n\n\nVIII.\n\nTaistelu ja sen ratkaisu.\n\n\nHarry ei saanut unta. Hän näki papan yhä silmissään kohteliaana\nillallispöydässä nostelevan hänelle ruokia ja mairittelevan. Mamma oli\niloinen ja puhelias. Hän silminnähtävästi nautti jostain harvinaisesta\nmielialasta. Hänen hopeahiuksensa, jotka olivat kootut pyöreälle\nsykkyrälle päälaella, kiiltelivät lampun valossa. Tuo sykkyrä oli\nHarryn silmissä kuin kasa palanutta harmaata tuhkaa, mitä pitävät\nkoossa kymmenet metalli- ja luuneulat. Ja jos huolien tuuli myrskyyn\nnousisi, niin se sen puhaltaisi kaikkiin ilmansuuntiin. Mamma pelkäsi\nhiuksiensa putoavan. Mahtaisivatkohan lujemmiksi päänahkaan pureutua ja\nentisen kastanjanruskeutensa saada, jos hänestä -- Harrystä -- mamman\nentisestä \"ack, min lille'stä\" tulisi senaattori?\n\n-- Mahtaisivatkohan?\n\nHarry toisti tuon sanan ääneensä. Jos niin tekisivät, niin uhri hänen\npuoleltaan ei olisi liian suuri. Mutta kuka ne on valkoisiksi\nvärjännyt? Aika ja huolet. Mutta kuka hänelle huolia kantoi kuin\ntarjottimella? Pappa. Se sama pappa, joka hänestä tekee senaattorin ja\nitselleen epäjumalan. Hui hai! Pappa vaatii muilta ... hiuksetkin\nvalkeiksi, kun niin voi itse huvitella. Mutta hän Harry -- tuomitsee\nväärin. Pappa puhui vakavista taisteluista... Ehkä on pappa kovastikin\nkärsinyt ... pappa on voinut palaa tuhkiin jo ennenkuin mamma. Sillä\novathan hänenkin hiuksensa vaalenneet jo kauan ... kauan sitten. Ja\nsurut itsensä tähden voivat olla yhtä karvaita kuin surut muiden\ntähden. Pappakin on siis taistellut huonomman itsensä kanssa. On\ntaistellut ja verisesti tappiolle joutunut. Antanut sitten myöten ja\nlaskenut alamäkeä, elämän puhtauden kukkulalta laskenut huimaavaa\nalamäkeä nautiskelijoiden suuressa kelkassa. Se puhtauden kukkula on\nkai varhaisimmassa nuoruudessa. Mutta maisteri Littov ei ole ollutkaan\nkukkulalla. Hän jo lapsena makasi suuta myöten rämeessä, kuten pappa\nsanoi. Ja on nyt mies, joka omassa kodissaan on pirun myllymiehenä. On\nottanut urakalla ihmissukua pilatakseen punaisilla iloilla.\n\nMitään puhtauden taistelua, mitään itsensä pyykkiin panemista ei pappa\nenää yritäkään. Hän on jo liiaksi likainen oman arvostelunsa mukaan.\n\n-- Mutta te nuoret! Te saatte koettaa uudella otteella!\n\nNuorilta hän vaatii puhtautta. Mutta ei tarkoitusperänä, vaan\nkunnianhimoisten päämäärien saavuttamiskeinona. Ei olla puhdas itse\npuhtauden tähden, vaan että sitä tietä voi päästä senaattoriksi! Kas\nsiinä vanhan herran moraali!\n\nHarry naurahti. Mitään kristityn lumivalkoista puhtautta ei pappa\nhäneltäkään suinkaan vaatinut, vaan sellaista sovinnaista puhtautta,\njonka kiiltokauluksella ei ole aamuyöstäkään kapakkatahroja. Sellaista\nyhteiskunnallista puhtautta, jossa ihmisten silmät eivät näe likaa. Ei\nomantunnon puhtautta ... eikä mitään Getsemanekatumusta, vaan sitä\npuhtautta, jolla kaupitellaan itseään valtion korkeihin virkoihin.\n\n-- Armahda! Minusta senaattori!\n\nJa näin lausuu julki vanha, viisas, paljon kokenut mies, joka on\nkolmekymmentä vuotta lääniä hallinnut!\n\nSiinä täytyy olla joko narrailemassa isällinen mielikuvitus tai sitten\nminä olen todellakin...\n\nHarry ei kainoudesta jatkanut ajatuksiaan, vaan hän hyppäsi vuoteesta,\nsytytti kynttilät ja meni suuren kuvastimen alle katselemaan itseään\ntulevana senaattorina.\n\nNuo suuret haaveikkaat silmät ... jotka onneksi eivät enää verestä ...,\nilmiantavat runoilijan ... hänellä on vihkonen kauniilla käsialalla\nkirjoitettuja runoja ... nämä kauniit kiharat sopivat näyttelijälle ...\nkun hän oli viime vuotta koulupoika, niin oli hänellä kova kiusaus\nmennä teatteriin ja näytellä murhenäytelmien pääsankaria ... tämä\nkalpea hieno hipiä sopii esteetikolle ... estetiikka on aina ollut\nhänen lempiaineensa ... ja koko olemus paremmin kauneuden palvelijalle\nkuin kylmän lain lukijalle ... ylevän aatteen miehelle kuin järjen\njättiläiselle, sillä sellainenhan nyt kaikissa tapauksissa pitää\nsenaattorin olla, vaikkapa sitten vain allekirjoittaisi.\n\nHarry sytyttää vielä palamaan suuren pöytälampun ja viheriän amppelin\nkatossa. Sillä hän tahtoo pitää öisen ilotulituksen tulevalle\nsenaattorille. Eikö se sitten onnistuisi se senaattoriksi tulo?\n\nNyt on huoneessa runsaasti valoa. Tyynnyttävää haaveikasta satumaista\nhohtoa, sillä amppelin viheriä loisto seottuu kynttelien ja lampun\nkirkkauteen fantastisesti.\n\nJa Harry siirtyy uudelleen seinäpeilin alle. Jo nyt ponnahtaa\nkuvastimesta häntä vastaan taas ihana ja kaunis laulu. Se laulaa hänen\nsilmäinsä syvää sielukkaisuutta, hänen kulmakarvojensa närkästyneitä\nryppyjä, otsan korkeutta, poskien verevää tuoreutta, mustien kiharain\nhiilikiiltoa. Se vanha hyvä tuttava kuiskaa: \"Kaunis ja ylhäinen.\"\n\nYö soittaa ympärillä hänelle hiljaiset, mutta kiihottavat hymninsä kuin\nnuorelle tytölle, joka vain sille rohkenee sulonsa paljastaa.\n\nSiinä hän seisoo peilin alla lumivalkoisessa yöpaidassa ja paljain\nsäärin kuin roomalainen ylimys. Ja papan loihtimat mielikuvat\npyrähtävät nyt hänen aivoissaan pesimään ja ne täyttämään, asunnokseen.\n\nHän astuu, tekee liikkeitä käsillään ja haaveksii. Mutta senaattoria ei\nole hänessä mitään muuta kuin papan hänen aivoihinsa linkooma mielikuva\nja komea ulkomuoto. Sillä kaikki tämä tässä haastaa itserakkaasta\nrunoilijasta, joka luulee saavansa vuoretkin liikutuksesta\nkyyneltämään.\n\nEikö hän loppujen lopuksi olekin vielä suuri lapsi, paremmin nainen\nkuin mies, sillä mitä tietää nytkin tämä keikaileminen yösydännä suuren\nkuvastimen alla? Kuin nuorta naista, joka vain yön hiljaisuudessa\nuskaltaa nähdä itsensä alastomana.\n\nHarry sammutti amppelin, lampun, kynttilät. Sillä hän häpesi itseään\nja turhamaisuuttaan. Hän harppasi sänkyyn peitteen alle kuin\nkeskenkasvuinen tyttö pakoon yön hiiriä. Jos tämän teatterin pappa\nolisi nähnyt, niin elämänsä lopun nauraisi Tervon ampujaa.\n\nHäpesipä Harry omaa sisäistä likaansakin. Sillä puhtainta, mitä hänessä\nnytkin peilin alla kynttiläin valossa oli, oli kai hänen lumivalkoinen\nyöpaitansa. Tämä hullutteleminen oli vielä varmaankin alkohoolin\nfysiologista vaikutusta aivoihin, miettii hän.\n\nPimeässä oli turvallisempaa tulla senaattoriksi. Siinä hän pukeutui\nkaikessa rauhassa vitkaan ja huolella valkeihin roimahousuihin,\nkullattuun kaluunatakkiin, korumiekkaan ja kolmikulmahattuun. Puhui\nranskaa ja veti nenäliinan nutun takataskusta taiteen kaikkien\nsääntöjen mukaan. Istui sitten taburettipuoliympyrässä ja pyyhki\nkakkuloitaan nenäliinaansa ankarassa ajatustyössä maan huolista.\n\nNyt jo alkoi elämä laajeta hänen silmissään. Suuruusunelmat saivat\npaljon paremmin pohjan alleen pimeässä kuin kirkkaassa valaistuksessa.\nSillä siinä ei mielinyt tulla sisäinen ihminen mukaan. Mutta nyt se\nlähti. Hän tahtoo tulla senaattoriksi.\n\nEtäinen tähti syksyn pimeällä taivaalla vilkkui ikkunaverhon raosta. Se\nkuin viittasi korkealle. Ja nukutti hänet lopulta uskoon kaukaisista\nelämän perspektiiveistä. Ja nukutti tässä samassa vuoteessa, jossa\nmamma viime yönä hänen tähtensä kuumat kyyneleet itki.\n\nAamulla kun hän heräsi, oli hän iloinen ja virkeä papan\nsuuruusunelmista. Tuntui kuin hän yhdessä yössä olisi kasvanut\nmerkkimieheksi sen johdosta, että pappa hänestä illalla noin suurta\nuskoi. Tuntui kuin huoneiden seinät kumartelisivat tulevalle\nsenaattorille ja mykät huonekalut kuiskaisivat:\n\n-- Teidän ylhäisyytenne!\n\nHarry viheltelee, laulaa, soittaa. Ja on iloinen.\n\nAurinko tanssii huoneissa. Ja kaikki on hauskaa ja hyväilevää.\n\nKoko elämä näyttää kuin suuren-suurelta ilopallolta, joka avaruudessa\nkierii ja riemujaan penikulmamääriin viskoo.\n\n-- Trala--la--la--la--laa!\n\n-- Noo? kysyy valtioneuvos ja ovesta kurkistaa.\n\nHarry menee hänen luoksensa ja kysyy:\n\n-- Uskotko todellakin, että minusta _voi_ tulla senaattori?\n\n-- Uskon. Ja sinusta _pitää_ tulla.\n\n-- Niin ... niin, hymisee Harry hymyillen vastaan.\n\nValtioneuvos puristaa poikansa taas syleilyyn. Ja nyt vielä lujemmin\nkuin eilen.\n\nSillä nyt on Harry hänen unelmalleen voitettu.\n\nJa se tieto sykäyttää syvästi papan sydäntä.\n\nSillä tänä aamuhetkenä tuo unelma jo tuntuu hänestä kuin puoleksi\ntodelta.\n\nSe samainen unelma, joka arkana hänen sielunpohjallaan on vuosia\nvärjöttänyt.\n\nEikä mitään muuta sen kalliimpaa elämässä ollut enää hänellä\ntoivottavana.\n\nNyt se täyttyy!\n\nValtioneuvoksen vanha isänsydän sulaa tämän tähden kauniiseen\nperhetunnelmaan. Veret hänen hienonkalpeille kasvoilleen nousevat kuin\niloliput häätalon harjalle.\n\nPitkien ... pitkien aikojen takaa tuntee hän taas olevansa onnellinen.\n\nHän heltyy ja yhä lämpenee. Siihen tulee mammakin. Harry rientää mammaa\nsyleilemään. Sillä Harrykin on niin kovin onnellinen. Kohtauksessa on\nHarrylle veriin menevää lumousta.\n\nPappa unohtaa kaiken vanhan katkeruuden mammaa kohtaan. Kaikki ne monet\nkapakkayöt, jotka jo vuosia ovat hänet ja mamman jyrkästi erottaneet\ntoisistaan.\n\nJa hän menee mamman luo kuin anteeksipyytäen ... kuin sovintoa tehden.\nOttaa häntä kädestä ja sitä lämpimästi suutelee.\n\nMamma punastuu kuin oudoksuen tätä riemullista yllätystä. Hänen\nruumiinsa läpi lyöpi kuin sähköllä lämmin tunnetulva.\n\nJa kun pappa tarjoaa hänelle käsivartensa, tarttuu mamma siihen yhtä\nvarmalla luottamuksella kuin vihille vietäessä.\n\nSitten seisoo aviopari käsi-koukussa Harryn edessä.\n\nMammankin sydän sulaa kauniiseen perhetunnelmaan.\n\nTämä on liikuttava perhekohtaus, jollaista Harry ei ole ennen koskaan\nnähnyt. Hänen tunteelliseen sydämeensä iskee se syvälle.\n\nPappa kyllä tietää, missä on mamman kipeä kohta. Ja on ollut jo vuosia.\nMutta nyt tahtoo hän sen lääkitä. Mammalle on annettava lohduttava\nsielullinen hyvitys.\n\n-- Saanko mammallekin kertoa eileniltaisen valasi? kysyy valtioneuvos\ntuossa samassa juhla-asennossa.\n\nHarry ymmärtää, että nyt on esillä suuri ja pyhä perhehetki, joka\nhäneltäkin vaatii uhrinsa.\n\n-- Saat ... saat! vastaa Harry kuumasti ja hätäisesti.\n\n-- Eilen lupasi Harry minulle pyhästi karttavansa kaikkea pahaa\nsuuressa maailmassa. Niinpä väkijuomiakin. Ja erityisesti juuri niitä,\npuhuu valtioneuvos mamman puoleen kääntyen ja sitten lisää:\n\n-- Annatko meille molemmille tässä saman lupauksen?\n\nPappa katsoo silmiään räpäyttämättä Harryyn.\n\nHarry muistaa, että juuri eilen aamulla kosken rannalla tähän samaan\naikaan hän jo itselleen teki tuon sitoumuksen.\n\nJa hän ottaa tämän tilaisuuden kuin suurella ilolla vastaan.\n\n-- Annan, vastaa hän varmasti.\n\nMamma lyö riemusta kätensä yhteen ja huudahtaa:\n\n-- Ack, mitt kära barn!\n\nJa putoaa yks kaks ilon ammeeseen. Hän nuortuu. Hän kaunistuu. Hänen\nsilmänsä hehkuvat. Ja hopeatukka säteilee auringossa.\n\nSillä hän muistaa viimeöisen katkeran kävelynsä. Ja mielestä\nlähtemättömät ovat ne sydämen kivut, jotka häntä silloin repivät.\n\nMutta nyt tulee pelastus kuin itsestään. Hän pääsee kuin kokonaisen\nvuoren alta. Ja valloittaa itselleen takaisin samalla kertaa sekä\nmiehensä että poikansa.\n\nMutta mistä tämä autuus?\n\n-- Minun kasvatukseni sittenkin kestää! huudahtaa hän riemuissaan\npapalle.\n\nJa hän on ilosta pyörtyä. Hän syöksyy Harryn kaulaan, suutelee ja\nitkee:\n\n-- Niin niin, rakas lapsi! Johan minä sen arvasinkin, puhuu mamma.\n\n-- Arvaatko, mamma, miksi pappa sanoo minun pääsevän? kysyy Harry.\n\n-- Tst! varoittaa valtioneuvos.\n\n-- No mammalle saamme salaisuuden uskoa. Pappa tekee minusta\nsenaattorin.\n\nSitä sanoessaan on Harry ihastuttavan veikeä kuin leikkivä\npuolikasvanut poika. Se usko tarttuu mammaankin.\n\n-- Pappa on hyvin viisas, rakas Harry. Jos hän sen sanoo, niin sinusta\ntuleekin senaattori. Ja samalla aatelismies, puhuu mamma.\n\nNyt suutelee mamma. Ja sitten tarttuu toisella kädellään pappaa\nkäsikoukusta, toisella Harryä ja riemun kyyneleet silmissään alkaa\nkävellä heidän keskellään pitkin salin lattiaa ees-taas.\n\nSiinä he kävelevät syvässä perheriemussa. Kaikille heille on onni\npudonnut kuin taivaasta. Kaikki he ovat riemusta juopuneita.\n\nSiinä kolmen rinnakkain toistensa käsikoukussa ja valtioneuvoksetar\nkeskellä kävelevät jonkun aikaa sanaa puhumatta kuin peläten häiritä\ntoistensa sielullista riemua. Ja uponneina omaan onneensa.\n\nNyt on sovinto tehty. Kaikki on unohdettu. Vanha on loppunut ja uusi\nalkaa.\n\nHeillä kaikilla on niin keveä ja mieluisa olla.\n\nSyksyinen aurinko kirkastaa koko kohtauksen. Salin hienon-hieno\nhuonekalusto sen säteissä leikkii monissa värivivahduksissa.\n\nNyt he istuvat keskustelemaan kuin juhlassa. Mutta lämpimästi ja\nsydämellisesti. Puhutaan Harryn yliopistoonmatkasta.\n\n-- Ensi viikolla lähtee \"Aavasaksa\" etelään. Tahtoisitko siinä\nmatkustaa? kysyy valtioneuvos.\n\n-- Niin, jos mamma lupaa, vastaa Harry lyhyesti ja hymyilee vastaan.\n\n-- Mene, rakas Harry, ja papan toiveet täytä! Kun palaat, niin vietämme\ntaas tällaisia hauskoja hetkiä, puhuu mamma.\n\nHarry on huomaavinaan, että mamma aivan silminnähtävästi nuoreni.\nViskasi kuin taikavoimalla päältään alakuloisen murhesävynsä, mikä puki\nhäntä niin huonosti. Ja monesti suoranaisesti ajamalla ajoi\nvaltioneuvosta ulos näkemään iloisia ihmisiä.\n\nKun he ovat siinä aikansa istuneet, nousee valtioneuvos, suutelee\nmammaa ja lähtee virastoonsa.\n\nHänen mentyään nousee mammakin, menee Harryn luo ja tarttuen häntä\nkädestä puhuu:\n\n-- Kiitos ... kiitos, rakas oma pieni Harryni... Sinä toit papan\nmammalle takaisin. Ja minä kun uskoin sinutkin minulta jo ryöstetyksi.\n_Nyt_ alkaa meillä uusi, täysinäinen, onnekas elämä.\n\nSitten hän painautuu Harryä vasten äänettömän onnellisena ja kuiskaa\nhänelle:\n\n-- Nyt on minulla Trotorp täällä Suomessa ... tässä omassa kodissani.\nJumalani! Miten onnellista!\n\n\n\n\nIX.\n\nMaisteri Tervo.\n\n\nKoulusta keskipäivällä vapaaksi päästyään meni maisteri Tervo aina\nsilloille kävelemään. Siellä edestakaisin hän kuljeskeli ja kypsytteli\naatteita aivoissaan. Näillä uljailla jättiläissilloilla näki palasen\nSuomen parhainta ja kauneinta luontoa. Tuolla ylhäällä poimutteli joki\nsinisenä vesikäärmeenä ja lopulta piiloutui ruohoisiin rantoihinsa\nmetsän kainaloon. Tässä lähellä levitti se mahtavan vaahtoväylän, jossa\noli kolme pääkoskea ja niissä lukemattomat pienet kuohukorvat. Tuossa\nvesimäessä, jossa suuri vuoksi heitti viimeisen paininsa, oli aina\nnähtävänä luonnon jylhä leikki. Vesi riehuen ja tapellen vimmatulla\npärskeellä ja humulla lensi korkeissa kuohuissa ja syleksi rannoille\nvaahtoaan. Siellä ja täällä pyöri se kauheissa häränsilmissä\niankaikkista piiritanssiaan tai viskasi louhikkoa vasten sapekkaan\nhalveksimisensa. Se oli aina levoton, aina kiihtynyt ja suurella\nmelulla merkitsi vastalauseensa ennenkuin antautui meren tasaiseen\navaraan syliin.\n\nTämä koski ja tämä joki kuljetteli Tervoa luoksensa kuin nuorta tyttöä\nrakas lapsuuden koti. Sillä maisteri oli lähtöään vesikansaa ja tätä\nkuohumaantietä oli hän monta kertaa ajanut tähän kaupunkiin, missä nyt\noli elämän työnsä alottanut. Hän oli ylimaan maaperästä irtirepäisty\ntervamiehen poika, joka kun näille koskille tuli, tuli ikäänkuin\nlähemmäksi elämänsä varhaisimpia muistoja. Kun hän katseensa tuonne\nylös joelle kohotti, kohotti hän sen samalla kohti omaa heimoaan ja\nalkukotiaan.\n\nTällaiset riehuvat haukkuvat vesikoirat veden haltioituneessa helmassa\nolivat hänen aikaisimman ikänsä parhaita leikkitovereita. Sillä kun hän\nkynnelle kykeni, sai hänkin alkaa koskia sauvoa ja paltamoa\nvitsaköydestä vetää. Ja koulussa ollessaan keväisin kotipuoleensa\npalatessaan oli se matka sitä samaa tervamiehen ytimiin asti\nvaivalloista koskia ylös nousemista. Silloin hän kouraantuntuvasti oppi\ntietämään, että ei ole leikkiä ylimaanmiehen kaupunkimatka. Kun\nkotipitäjän rantoja lähestyttiin, olivat kämmenet kipeitä käsniä\ntäynnä, sormet vereslihalla, vaikka käsissä soutaessa ja sauvoessa\nolikin nahkakinttaat. Ja koko ruumis läpikipeä kuin rikollisella, joka\non saanut neljäkymmentä paria raippoja selkäänsä.\n\nMutta näiltä matkoilta hän sai luonteensa rautaisen sitkeyden.\n\nNäitä kuohuja ja koko tätä samaa jokea ja vielä paljon sen ylempänäkin\nolevia vesialueita oli hän sitten syksyisin alas viilettänyt, kun\ntakaisin kouluun palasi.\n\nHän tunsi ylimaan ja elämän siellä kuin viisi sormeaan. Hän tunsi tämän\njoen lähteitä myöten. Hän ymmärsi tervamiehen sielun ja tiesi, että se\nvärähteli kipeistä tuskista. Nälkä ja vilu, sairaus ja taikausko, viina\nja huoruus loppumattoman raatamisen särpimenä oli siellä elämän\nharvakuteisena kankaana, mikä peitti nuo kolottuja mäntyjä kasvavat\nsummattomat salot ja sinisiintoiset vaarat tervahaudan kisserässä\nsavussa.\n\nTäällä silloilla muuten hiljaisessa yksinäisyydessä kävellessään --\nsillä kaupunkilaiset eivät ymmärtäneet tämän erinomaisen virvottavan ja\nhoukuttelevan kävelypaikan arvoa muulloin kuin jäidenlähdön aikana,\njolloin he perhekunnittain siellä saapastivat -- huusi koski maisterin\nkorvaan: \"Tee työtä! Tee työtä! Älä väsy! Älä väsy!\"\n\nJa työtä hän tahtoi tehdä. Ja oli jo tehnytkin. Jos hän jaksaisi riehua\ntyössä ja toimessa yöt päivät niinkuin tämä koski, niin ei hän lepäisi.\nTyötä vaativatkin hänen rautaiset hermonsa, työtä hänen intohimoinen\nverensä. Hänessä oli vielä alkuihmisen pilaantumaton tarmo ja tuore\nvoima. Hänen suonensa paisuivat nuortean ihon alla terveestä verestä ja\nhänen leveät kätensä tapailivat aina jotain esinettä puristaakseen. Hän\nkuin säteili liikaa voimaa. Sillä hän oli työinnon kirkastama\nvoimaihminen.\n\nSiten sekä entisyys että nykyisyys veti häntä kosken pariin. Ja\navoveden aikana oli vielä kolmaskin vaikutin. Täällä koskella hän näki\nsauvovia tervamiehiä.\n\nNiitä hän nytkin silmillään sieltä etsi. Ja kas vain! Tuolla nousee\nylös kymmenkunta venettä. Ne ovat syksyn viimeisiä matkueita. Hän\nehättää lähemmäksi katsomaan, tuntisiko. Outoja ovat nimeltään. Mutta\nkoko olemukseltaan hänelle vanhoja tuttuja, niitä rakkaita ylimaan\nkapeita ukkosia.\n\nTervo jää katsomaan sauvomista. Sauvain liikettä seuraa hän\npersoonallisella mielihalulla. Ja hänestä tuntuu kuin hänen omat\nkätensä siinä sauvoisivat, kuin hänen oma verensä noiden likaisissa\nruumiissa olisi matkalla ylimaahan ... lapsuuden kotiin. Synnyinseudun\nrunoa on hänelle noiden tervamiesten kapeissa paltamoissa, suurissa\ntuohikonteissa ja koreissa pienissä matka-arkuissa. Nuo ohutpukuiset\nmiehet tervaruskeine ihoineen ovat hänen veljiään ja nuo korearöijyiset\nnaiset leveine rumine kasvoineen hänen sisariaan.\n\nNäkymätön voima on viskata levätin hänen hartioiltaan ja näkymättömät\nkädet ovat laskea hänet tuonne pitkään veneeseen sauvomaan ja\nponnistamaan, ponnistamaan munaskuihin asti, niin että veri käsistä\nkihoisi. Silloin hän olisi taas tervamies, heimonsa kanssa samaa luuta\nja lihaa.\n\nMutta eikö hän nytkin sitä ole? Tämä levätti hänen hartioillaan ja tämä\nsyysauringossa kiiltelevä korkea silkkihattu hänen päässään ovat vain\nkulttuurin ulkonaisia merkkejä, jotka eivät millään tavalla erota hänen\nsydäntään niistä siellä alhaalla veneessä. Näitä hän kantaa siksi, että\non sivistynyt ja että tahtoo ulkonaisestikin kaupungin porvarein hänet\nsiksi tunnustavan. Ja siksikin, että paremmin ruotsalaisestakin\nryhmästä saisi oppilaita puolelleen.\n\n-- Tervakansa! Ole huoletta, minä olen kokonaan sinun. Tässä puvussani\nja nykyisessä asemassani voin enemmän hyväksenne. Ylimaa on täynnä\nteitä sauvovia, vaikka minä täällä alamaassa kirjoitankin nousevan\naikanne vapauskirjelmän, puhuu Tervo itsekseen alas tuonne koskelle\nkuin lohdutukseksi noille sauvoville, jotka suinkaan eivät häntä kuule.\n\nMutta voimakkaasti tuntevan miehen mieliala se näin itsestään sanoiksi\npurkaupi.\n\nHän nojaupi sillan kaidepuuhun ja siihen unohtuu sauvomista ihailemaan.\nHän nauttii sen näkemisestä kuin äiti katsoessaan lastensa leikkivän\nsitä samaa leikkiä, jota hän itsekin lapsena leikki. Miten nokkelasti\nnuo miehet kuten oikea koskimies sauvoimiaan heittävät!\n\nTervon ruumis nytkähtelee siinä nojatessaan sauvojien liikkeiden\nmukana. Hänen jäsenensä kertovat sauvojien jäsenten liikkeet.\n\nKuinka varmasti he kireässä koskessa ymmärtävät puukankensa iskeä\noikeaan paikkaan, jotta pitkän-pitkä vene suorana nousee ylös\naallokkoa! Ja kun he ponnistavat sauvaansa nojaten ja leväten koko\npainollaan sen päällä kuitenkin säilyttäen oikean tasapainon, jotta\neivät silmälleen lennä, ovat he kuin kreikkalaisia painijoita\nkilpa-arenalla. Heidän laihat, mutta jäntevät vartalonsa ottavat\nsilloin pyöreät asennot ja suonet heidän ruumiissaan pullistuvat kuin\npainiotteessa. Tuon sauvovan tervamiehen asento kelpaisi malliksi\nvaikka ensi luokan kuvanveistäjälle, miettii Tervo.\n\n-- Tuossa ... juuri tuossa on plastiikkaa, huudahtaa hän heitä\nkatsoessaan.\n\nTaas hän uudelleen vaipuu katsomaan ja ihastelee:\n\n-- Kovat ovat tervamiehen kourat ja leveät ylimaan miehen kämmenet.\nNiissä on sauvoin lujemmassa punerruksessa kuin keihäs karhuntappajan\nnäpeissä.\n\nNyt pääsevät veneet kivilaiturille, jolle nousee mies kustakin veneestä\nvetämään. Vitsaköydessä yli olkansa niin kumarassa, että nenä on\nmelkein saappaiden kärjessä, pitkin kivilaituria riuhtoo tuo sitkeä\nluinen olento kosken äkäisissä korvissa ylös paltamoaan. Toiset\nveneestä sauvoimillaan ulostavat laiturista. Hidasta se on kulku, sillä\nkoski kyllä jaksaa vetää kissanhäntää täysienkin miesten kanssa.\nTällaista urheilua kestää aika ajottain päivämääriä.\n\n-- Tuo on työtä, jonka rinnalla peltomiehen ylistelty kivien\nvääntäminen tai savipeltojensa ojien lapioiminen on vain leikinlaskua.\nPah! Tuossa menisi jo jonkun toisen niskat nurin, hymähtää Tervo.\n\nMutta hänelle tämä kaikki on niin vanhaa ja niin tuttua. Juuri noin se\nhänkin sauvoi ... noin vitsavaulasta tempoi.\n\nJa vielä nytkin kuohahtavat veret saada sitä samaa tehdä. Sillä siinä\non niin ... niin monta nuoruuden rakasta muistoa tuossa samaisessa\njokimatkassa. Ja hän onkin kuin kovasti ottelevasta koskesta syntynyt\nja noilla kivipaasilla, joita nyt kylmät syksyiset vedet huuhtelevat,\nensimäiset unensa nukkunut. Hän on tuulen tuttu, viiman virpoma.\nSyntymäseutu häneen painoi omat merkkinsä.\n\nMutta sentäänkin auringon kultaamat haukkuvat vesikoirat ja syleksivät\nvesikissat kosken haltioituneella helmalla ovat Tervon silmissä\nihanimmat nähdä. Niidenpä rinnalla muu on kovin kilttiä.\n\nSiltojen toisella puolella siellä alhaalla saarien takana näkyvää merta\nei maisteri juuri ole huvitettu katselemaan. Se on tuolla alapuolella\neikä ikäänkuin kuulukaan hänelle. Se on ventovieras ja sen\nyhtämittainen lakeus väsyttää häntä. Hänen silmänsä on tottunut\nkiivaaseen koskeen ja korkeihin vaaroihin. Mutta meri -- se on tasainen\nkuin mihinkään haluton mieli. Olkoon! Maisteri ei halajakaan sen\ntuttavuuteen eikä sen mielialoja tutkia.\n\nJa siksikin maisteri ei liioin tahdo merta ihailla, kun hän tietää,\nettä sen toisella rannalla on -- Ruotsi! Oli pikkumaista vihata outoa\nmaata ja outoa kansaa. Mutta ihmismieli on nyt sellainen. Niinpä pieni\nviaton sana \"ruotsi\" aina näykki maisterin hermoja. Ja niin rautaisia\nhermoja!\n\nSillä se sana toi hänelle mieleen niin paljon katkeraa ja kauheaa. Se\nsamainen pani hänen, sinervän salon ja leikkivän kosken, korkean vaaran\nja vapaan erämaan pojan ympärille kuin puristavan rautavyön, mikä\nkidutti ja ahdisti häntä silloin kun hän tässä kaupungissa koulua kävi.\n\nHän pääsi suorastaan koulun kolmannelle luokalle, sillä joitakin\naineita opetettiin toki suomeksikin. Ja hän oli jo niin vanha! \"Kyllä\ntuollainen karhu jaksaa pinnistää\", oli Heideman sanonut ja\nvaltioneuvos oli vaatinut häntä kohta kolmannelle luokalle, kotipitäjän\npappi kun oli antanut yksityistä opetusta. Mutta silloin se kiusa\nruotsinkielen kanssa alkoi. Ja toinen kiusa oli noista ruotsalaisista\nherraspojista, koulutovereista, jotka yhtenä laumana aina hänen\npäällensä hyökkäsivät. Hän ensin näytti niille puukkoaan kuin\nvaltioneuvoksen \"Castor\" koiralle, sillä se oli hänellä nivusilla\ntuppivyössä todellisen tervamiehen tapaan. Mutta rehtori Heideman otti\nsen häneltä pois. Ja nyt oli hän aseeton kiusaajiinsa nähden. Leveät ja\nluiset nyrkkinsä hän nyt julmana iski niihin, sai jälki-istuntoa, sai\nkarsseria, mutta iski kuitenkin. Sillä ne vietävän nallikat, ne hienot\npolvihousuniekat ja samettipusero-herraspojat eivät herjenneet häntä\nkiusaamasta. Ne olivat aina ahdistamassa kuin sääskiparvi kesäkuumalla\nylimaassa. Aina ja joka paikassa vastuksena. Istui hän tikapuilla\nkoulun pihalla, ne takaa pistivät neulalla. Astui hän kadulla, ne\nhuutelivat hänelle \"tervaruotsia\", jolla nimellä ne hänen puhettaan\nheidän ihanalla kielellään kutsuivat. Hän kun oli niin kovin kankea ja\nkömpelö oikeata ruotsia ääntämään.\n\n-- Huru moor Tervo i taa? huudettiin hänelle joka aamu tervehdykseksi.\nJa sitten:\n\n-- Tu ska int inpilla tei som en herrekosse.\n\nSe oli sitä heidän \"tervaruotsia\", jolla he häntä matkivat. Julmasti he\nhäntä kiusasivat.\n\nJa hänellä itsellään oli myös paha luonto. Ei hän antanut perään, ei\nkoskaan. Löi takaisin, löi verille asti. Ell'ei valtioneuvos olisi\nhäntä puoltanut, olisivat opettajatkin potkaisseet hänet\njättiläispotkulla yli koulun aidan.\n\nSillä kyllä nekin osasivat häntä poloista kiusata ... kiusata...\n\nEi kukaan muu häntä suosiollisesti kohdellut kuin valtioneuvos. Muut\npilkkasivat, pieksivät. Valtioneuvoksella oli aina ylimaankin pojalle\njoku ystävällinen kehottava sana.\n\nKovalle otti se koulu vieraan kielen rautavöissä ... kovalle!\n\nMaisteri teki vielä silloilla pari kierrosta. Sillä koulutalo, jossa\nhän opetti ja jossa alkava suomenkielinen lyseo vuokralaisena asusti,\noli ränstynyt, omiin seiniin uppoamaisillaan oleva yksikerroksinen\npuutalo, mistä väliseiniä pois sahaamalla oli tehty luokkahuoneita,\nmutta katot jääneet entiseen mataluuteensa, joten ilmaa oli sen verran,\nettei juuri tukehduttu. Siellä kirkon naapurina se säälittävässä\nvaatimattomuudessaan kyhjötti kaupungin ruotsikkojen kiroamana. Mutta\njokin syvä sielullinen riemu kirkasti aina Tervon noissa tuvissa\nmolemmin puolin porttia opettaessaan ja se riemu syntyi siitä, että hän\nsai _suomeksi_ opettaa suomalaisia lapsia.\n\nKun hän nyt palasi asuntoonsa, istui hän kirjoittamaan \"Salamaan\".\nSillä sen oli määrä tästä viikosta lähtien alkaa säännöllisesti\nilmestyä.\n\nSnellmanin kipsinen rintakuva on hänen työpöytänsä sivulla.\n\nMistä hän nyt \"pääkirjoituksen\" laatisi?\n\nTervon aivot työskentelivät hitaasti ja raskas oli hänellä\najatuksenjuoksu.\n\nHän asetti sormen nenälleen, miettii ja miettii...\n\n-- Oikein!\n\nHän kirjoittaa _nytkin_ tervakaupasta. Tuo esille sen huutavat\nvääryydet, miten porvari maksaa ylimaan isännälle vain pienen\nmurto-osan siitä hinnasta, minkä hän itse ulkomaalla saapi. Ja miten\ntätäkään hintaa ei anneta puhtaassa rahassa, vaan jauhossa, suolassa ja\nvaaterihkamassa.\n\nPaljonko porvari itse ulkomailla sai, ei maisteri suinkaan niin\nnumerolleen tiennyt. Mutta epäkohtia paljastavan sanomalehtimiehen\nparhaimpia taitoja on liioittelu. Siten ikäänkuin viekotellaan\nvastustaja näyttämään korttinsa. Olihan porvareilla tilaisuus\n\"Österbottenissa\" hänen kirjoitukseensa vastata ja tuoda esille\ntodelliset numerot, lohdutteli maisterikin itseään. Sitenpä hän pääsee\nkurkistamaan patruunien kirjanpitoon. Ja on takatietä sukeltanut\npääasiaan.\n\nMutta ett'ei hän vain tuulta hosunut kireästikin kirjoittaessaan,\nsitähän varmasti vakuuttivat ne \"Brasilian aarteet\", joita tämän\nkaupungin terva- ja puukauppiaat olivat itselleen koonneet juuri näillä\nylimaan tuotteilla.\n\nTaas tuo jälkimäinen momentti oli tinkimättömän tosi. Tervakauppiaan\njauholla ja suolalla oli hänkin monet herranvuodet elänyt ja sen\nsamaisen vaaterihkamissa lapsenruumistaan peitellyt. Ja etukäteen ne\nverisessä puutteessa piti ottaa ja vakuudeksi tiukka paperi antaa, että\nkesän tullen niin ja niin paljon tervaa maksuksi tuodaan. Kauppias\nyksinään teki ehdot ja kirjoitti kauppasopimuksen. Ylimaan isäntä vain\nkankeilla vapisevilla sormillaan piirsi puumerkkinsä alle. Ei tervamies\nosannut kirjoituksia lukea eikä liioin ymmärtääkään. Porvari kirjoitti\nmitä tahtoi ja herkkäuskoinen luonnonlapsi luotti pyhästi \"konsulin\" ja\n\"patruunin\" papereihin. Jos lopulta koko tila ja eläminen hukkui niihin\nporvarin papereihin, ajatteli lapsekas perheenisä: \"Niinkö paljon sitä\njo tuli otetuksi?\" Ja vain surullisesti hymähti kuin omalle\nkykenemättömyydelleen osata oikein järjestää talouttaan. Näillä\nkokemuksilla hän painui uusille valloitusretkille ylimaan\nloppumattomiin korpikyliin, kunnes taas teki uuden haaksirikon toisen\nporvarin papereissa.\n\nNäin tiesi Tervo eletyksi siellä tervamaassa jo miespolvia. Juuri\ntuollaisen haaksirikon oli Tervonkin isä tehnyt lääninsihteeri\nNicanderin papereissa. Häneltä oli mennyt maat ja mannut. Mutta kun hän\noli kivulloinen miesrukka, ei hän jaksanut sonnustautua siitä\ntapaturmasta, vaan jäi loppuikänsä suuren joukkonsa kanssa\nvaivaishoitoon. Nyt hän oli jo kuollut.\n\nPitäisi saada naseva rubriikki kirjoitukselle, miettii maisteri. Ja\nsamalla kansan mieleen helposti menevä kuin terva puuhun. Panisiko:\n\"Suo siellä, vetelä täällä, ei kuivaa kussaan?\" Ei sovi sekään. On\nliika monikäsitteinen. Mutta tämä: \"Sinne vaaja vaipuu, kunne kurikka\nvaatii!\"\n\nSopii!\n\nMaisteri ryhtyy kirjoittamaan. Hän kirjoittaa ja pyyhkii ... pyyhkii ja\nkirjoittaa. On senkin seitsemän kovaa osata kirjoittaa niin\nhelppotajuisesti, että rahvas tuntee sen omakseen. Ja ell'ei \"Salama\"\nensi puheistaan lähtien vie kansaa mukanaan, ovat sen päivät laihat\nkuin nälkäisen. Sopivat sanat ... sopivat käänteet ... mutta\nviivoittimen suora loogillisuus. Sellaista ymmärtää rahvas.\n\nSen tiesi jo Gregorius Suuri kirjoittaessaan \"Synnintunnustuksensa\".\n\nMaisteri lukee sen itsekseen saadakseen kiinni rahvaanomaisesta\ntyylistä.\n\nMutta siinä on tuo kirkollinen sävy, joka ei mukau\nsanomalehtiartikkeliin. Vienon huumorin pitäisi kaikki suolata.\nSille se kansa on perso.\n\nMaisteri katsoo Snellman-bystiin.\n\nSe mies ymmärsi myös aina etsiä oikeat sanat. Maisteri hakee esille\n\"Maamiehen Ystävän\". Ja hukkuu sen verrattomaan sanontatapaan.\n\n-- Niin sitä pitää rahvaalle henkistä ravintoa kypsyttää!\n\nJo löytää maisteri sen oikean tyylin, mitä nyt tarvitaan. Sanat\npirahtelevat paperille hedelmöittävinä kuin suuret täysinäiset\nvesinopat viikkokautisten poutien perästä kukanlehdille. Ajatus saa\nsiivet, mielikuvitus irtaupi henkevänä lentoon, lause ajaa lausetta\ntäynnä syvän säälin kultakuormia. Hän nauraa ... hän ivaa ... tekee\nsuuren traagillisen käänteen ... valelee sekaan vienoa virsikirjan\nmielialaa ... ja nyt iskee kuin moukarilla uhriaan sitä ennen sitä\nnaskalilla pisteltyään...\n\nMaisteri innosta kuumenee ... kasvot punoittavat ... aivoissa\nleiskaa kuin palava rovio ... ja käsi hiukan vapisee sisäisestä\nliikutuksesta ... tästä hedelmällisestä luomisinnosta.\n\nSillä hän veressään tuntee, että se on juuri tuo kotoinen rahvas, joka\nnyt hänen suullaan puhuu. Hän on vain valittu ase, vaikkapa sitten se\naasinleukaluu, jolla kansa lyö satavuotista nylkijäänsä.\n\nYlimaan kansan paljon kärsinyt, kuuma, värähtelevä sydänveri tällä\nhetkellä valuu hänen kynänsä läpi huutamaan kuin Aapelin veri kostoa\nmurhaajalleen.\n\nSillä siellä _on_ murhattu. Monta pientä lasta on kuollut suoranaiseen\nnälkään, monta vapisevaa vanhusta kaatunut seisovalta jalalta\npuutteesta hautaan, puhumattakaan niistä lukemattomista uhreista, jotka\nnääntyivät vuosimittaisissa kärsimyksissä.\n\nLuomisen ilo maisterin rinnan laajentaa ja hän jää syvässä\nsielullisessa taiteilijahekumassa, minkä hetken tuotteliaisuus hänessä\nsynnyttää, tuijottamaan Snellmanin suureen kipsiseen rintakuvaan ...\nkuin kiitollisuudesta.\n\nSe oli sittenkin hän, joka hänelle antoi sanat kynän kärkeen.\n\nTervo sytyttää sikarin ja nauttii omista käsialoistaan.\n\n\n\n\nX.\n\nKaksi johtajaa.\n\n\nSiinä samassa eteisen ovikello soipi, kuuluu puhetta ja maisterin\ntyöhuoneen ovelle isketään pari kolme hermostunutta napausta.\n\n-- Sisään!\n\nHuoneeseen astuu valtioneuvos varsin huolettomassa puvussa pirun hymy\nhuulilla ja kädessään virkasalkku, jossa on hopeiset koristeet.\n\nTervo hyppää ylös kohteliaana. Mutta valtioneuvos antaa kätensä\ntervehdykseksi hyvin kylmästi ... aivan kuin vastenmielisesti.\n\n-- Tulinko häiritsemään?\n\n-- Ei mitenkään. Valtioneuvos suvaitsee istua.\n\nMaisteri tarjoaa tuolin valtioneuvokselle niin, että hän tulisi\nistumaan vasten Snellmanin kuvaa. Mutta valtioneuvos ikäänkuin\nhuomaamatta kääntää tuolinsa niin, että hän voi istua selin\nSnellmaniin.\n\n-- Vaivaako kirkas keskipäivän aurinko valtioneuvoksen silmiä?\nSuvaitsetteko, että lasken ikkunaverhon alas? kysyy maisteri ilkkuen\nvaltioneuvoksen omaa ottamaa paikkaa.\n\n-- Ei ... kiitoksia. Oli tärkeätä asiata, niin poikkesin vanhan\nkasvattini luo.\n\n-- Erittäin hauskaa tavata arvoisaa hyväntekijääni...\n\n-- Muistaako maisteri vielä sitäkin aikaa? kysyy valtioneuvos ja\nleikittelee pöydällä olevalla paperiveitsellä.\n\n-- Näyttääkö siltä, että olen sen unohtanut?\n\n-- Ei ensinkään. Maisteri muistaa minustakin yhtä ja toista ja vielä\nsanomalehden palstoilla huutaa sen itään ja länteen. Mutta minusta on\nse sentään katurakin kiitollisuutta. Niinhän?\n\n-- Onko valtioneuvos tullut minua häpäisemään?\n\n-- Niin no ... jos _osaatte_ hävetä. Kiittää ei maisteri ainakaan osaa.\n\n-- Minun kiittämättömyyteni juuret ovat kai syvemmällä kuin teidän\nsoppavadissanne.\n\n-- Maisteri kuitenkin vielä muistaa minun soppani ja että se silloin\nmaistoi makealle?\n\n-- Kiitän siitä nöyrimmästi.\n\n-- Ja maisteri muistaa myös, että minä häntä vaatetin?\n\n-- Siitäkin kost' jumala.\n\n-- Aivan niin. Sivistyneinä miehinä ne nyt sivuutamme... Mutta miksi\nmaisteri kaupunkiintulonsa jälkeen ei ole meillä käynyt? Oliko siinä\njoku arka lohta?\n\n-- Tiesin että ... että valtioneuvos oli ollut minulle liian hyvä ja\nsentähden tahdoin välttää, puhuu Tervo ivaillen.\n\n-- Nyt myönnätte että olette ollut minulle kiittämätön kasvatti. Niin\noikein. Te häpesitte tulla, kun ette enää tarvinnut minun soppaani.\nKiittämätön ... kiittämätön! Itsekin sen tunnustatte. Ja siltikin ette\nmitään häpeä ... ette kerrassaan mitään. Sitäkin sivistystä!\n\n-- Minulla oli, herra valtioneuvos, vanha tili, jota luonanne söin ...\nvanha ... vanha tili.\n\n-- Että mikä tili?\n\n-- Tulemme siihen kohta.\n\n-- Kaikki oli minun puoleltani suopeata hyväntahtoista armoa.\n\n-- Mutta ei minun.\n\n-- Eikö? Kasvatin mieheksi teidät. Ja nyt te häpäisette sekä itsenne\nettä kasvattajanne. Minä saan hävetä, että vein sellaisen\nkiittämättömän olennon valittuin lasten pöytään. Parhaimmat ystäväni\nminulle nyt irvistelevät maisterin vuoksi ja nauraa hohottavat: \"se on\nvaltioneuvoksen kasvattipoika!\" Taivas sentään sitä pilkkaa, mitä nyt\nsaan osakseni maisterin tähden. Ja mikä oli minun rikokseni? Se että\nruokin ja koulutin kodittoman, orvon pojan.\n\n-- Mutta kuka hänet teki kodittomaksi ja orvoksikin? Suvaitseeko\nvaltioneuvos hiukan seurata minua erämaan luontoon?\n\n-- Aivan kernaasti. Olen valmis, nauroi ivaillen valtioneuvos.  -- On\nhuurteinen pakkanen. Elämä kokonaan paennut pienoisten pirttien\nuunille...\n\n-- Aivan detaljimaalausta!\n\n-- Seitsenhenkinen perhe yhden uunin ympärillä kyyköttää. Toiset\nuunilla, toiset sen kyljessä. Mutta onnellisina sentään, että on oma\nkoti ja oma uuni, mikä pakkasen kourissa veret jäätymästä estää.\nPerheenäiti on lapsivuoteessa. Isä uunilla sivujaan hieroo hirveässä\nkolotuksessa. Kaukana on rikkaus. Mutta koti ... koti ... oma lämpöinen\npesä on...\n\n-- Olkaa vaiti! ärjäisee valtioneuvos.\n\n-- Vanhin poika ... tämä sama kiittämätön olento...\n\nMaisteri osottaa itseään.\n\n-- Ja pahankurinen, sapekas, ilkeä, lisää valtioneuvos.\n\n-- Niin ... ja silloin kymmenvuotinen ... on käynyt kerjäämässä\nnaapurista leivänapua. Siellä sanovat ihmiset: \"Teille tulee tänä\npäivänä ryöstöhuutokauppa ... niin kirkossa sunnuntaina kuulutettiin\".\nTämä tieto ainoana eväänä juoksen kotiin ja kerron samat sanat siellä.\nÄiti pyörtyy ... isä kiroilee ... muu väki itkee. Koirakin loukossa\nalkaa ulvoa, kissa naukua. Siinä samassa vastaiselta puolelta ajaa jo\nvallesmanni pihaan muita jäljessään. Vallesmanni lyö lempeästi paperin\nisän nenän eteen ja sanoo: \"Se paperi sinut, miesrukka, ajaa pois\ntästä kotitalostasi. Etkö ole koettanut heille puhua, että vielä\nodottaisivat? Se on vanha velka tosin Nicanderin kauppahuoneelle. Jo\nisäsi alottama...\"\n\n-- Ell'ette ole hiljaan, niin kohta lähden.\n\n-- \"Olen käynyt lykkäystä rukoilemassa. Mutta eivät armahda\", vastaa\nisä. \"Sitten täytyy talo myödä. Aletaan\", puhuu nimismies. Ja talon\nhuutaa polkuhinnasta isäni pahin vihamies, paikallinen agenttinne,\njuuri _teille_, valtioneuvos. Siitäkö minun pitäisi olla kiitollinen,\nettä kotini raiskasitte ja ajoitte omaiseni armottomaan pakkaseen?\nSiitäkö?\n\nMaisterin ääni värisee.\n\n-- Tuo on minulle tuttu. Sen kaiken kuulin jo silloin, kun teidät\nkaupunkiin tullessanne otin suojelukseeni. Muuten siinä taloasiassa\nlaki ja oikeus teki vain tehtävänsä. Omistusoikeus on Suomessa pyhä ja\nloukkaamaton.\n\n-- Olkoon! Mutta miksi vaaditte, että minun pitäisi teitä kiitellä ja\nkostella? Talo meni polkuhinnasta niinkuin sanoin. Jos siitä olisi\nmaksettu kohtuullinen hinta, niin minä vaikenisin. Silloin olisi jotain\njäänyt meidänkin raukkain suuhun. Nyt vaivaishoito sai kaikki omikseen.\nPääsimme ruotilaisina kiertämään, kunnes lempeä pappi minut otti\npaimenpojakseen. Siellä ne muut ovat vuosia kierrelleet. Ja sillä\nmatkalla isä kinoksessa hautansa löysi. Talo ei teille mitään\nmerkinnyt. Vain siinä olevan metsän te raiskasitte. Huutokauppa oli\nsovitettu siihen aikaan, jolloin ihmisillä ei ollut halua eikä kykyä\ntiloja ostaa ... sydäntalveksi! Tuon huutokaupan ajan ja päivän te itse\nmääräsitte ja itse päätöksen omassa asiassanne kuvernöörinvirastossa\nlaaditte. Kaunista lakia ja oikeutta! Me palaamme siihen vielä toiste.\n\n-- Teitä aina sorretaan ... silloinkin kun hyvät ihmiset kouluuttavat\nherraksi ja maisteriksi.\n\n-- Työ siinäkin on minun itseni tekemä.\n\n-- Juuri säälistä minä maisteria ennen syötin ja vaatetin.\n\n-- Jos valtioneuvos ilman pienintäkään persoonallista syytä olisi minua\nauttanut, niin olisi kiitollisuuteni puhdas ja jakamaton. Mutta nyt..?\nJa edellisessäkään tapauksessa en luulisi olevani velvoitettu syömään\nsopan muassa myös sopan antajain mielipiteitä itseeni.\n\n-- Minä auttaessani teitä luulin kasvattavani maisterista uutta\nHeidemania, joka on ihmisten kaunistus.\n\nMaisteri löi hämmästyksestä kätensä yhteen.\n\n-- Minustako Heidemania? Sellaista, joka on hylännyt oman verensä ...\noman isänsä ... oman kansansa! Ei koskaan. Heidemanit ovat meidän\nkansamme ikuinen häpeä ... ja suuri ... suuri onnettomuus.\n\n-- Niin kun katsotaan tuon tuossa silmillä, puhuu valtioneuvos\nkääntyessään osottaen Snellmanin rintakuvaa.\n\n-- Hänelle saamme olla kiitolliset siitä, että hän on kuin entinen\nMooses kohottanut meille suomalaisille käärmeen korvessa, mihin\nkatsomalla paranemme muukalaisuuden rutosta.\n\n-- Vai niin. Siitä asiasta voidaan olla aivan eri mieltä.\n\n-- Juuri siitä asiasta voi olla vain yksi ja ainoa _oikea_ mielipide.\n\n-- Luuleeko maisteri, etten minä Suomea rakasta? Sen todistamiseksi,\nettä minäkin tätä maata, josta maisteri tahtoisi minut karkoittaa,\nrakastan, voin kertoa sitovan esimerkin. Jo kolmattakymmentä vuotta\ntakaperin tarjoutui minulle erinomainen houkutteleva tilaisuus muuttaa\nRuotsiin. Minulle tarjottiin niinkuin maisteri sanoisi polkuhinnasta\nlunastettavaksi valtioneuvoksettaren koti ... vanha sukukartano ...\nmonisatavuotinen rakas koti. Sekin oli nyt joutumassa vasaran alle.\nValtioneuvoksetar pyysi kyynelsilmin minua ostamaan talo ja muuttamaan\nRuotsiin. Minä olisin voinut helposti tehdä molemmat. Ja se olisi ollut\nhyvin edullinen kauppa. Mutta rakkaus Suomeen esti minut muuttamasta.\nJa kuitenkin maisteri esittää minut sekä itselleen että muille tämän\nmaan ja tämän kansan synkkänä vihamiehenä, jota hän toivottaa Ruotsiin\nmuuttavaksi ja vielä lupaa potkaista rannasta irti muuttoveneeni.\nMiettikääpä tätä!\n\n-- Jos valtioneuvos rakastaisi tätä kansaa, niin hän ei sen koteja\nraiskaisi. Niinkuin minun ja monen muun kodin.\n\n-- Huuti mies! Talo meni lain kaikkien pykälien mukaan. Ei mitään\nvääryyttä. Mutta hyvä sydämeni tahtoi sittekin teihin nähden korjata\nlain lyömät haavat.\n\n-- Virkamies ei saa tehdä päätöksiä omassa asiassaan.\n\nValtioneuvos hypähtää ylös tuoliltaan kuin vieterin ponnahduttamana,\nlyö salkkunsa ryskeellä pöytään ja kivahtaa maisterin nenän eteen.\n\nPieni myrkyllinen valtioneuvos suuren hartiakkaan punatukkaisen\nmaisterin edessä on kuin pistävä sääski paarman puheilla.\n\n-- Tekö tulette minulle lukemaan lakia, joka ette sen ensimäistä\npykälää tunne? Ja minulle, joka tätä lääniä olen lähes kolmekymmentä\nvuotta hallinnut ja vallinnut kuin isäntä omaa taloaan? Niinkö?\n\n-- Mutta nyt siitä hallinnosta pitää tulla loppu.\n\nValtioneuvos ottaa nenäliinansa, niistää ja sitten aivan tyyneesti\npuhuu:\n\n-- Suvaitkaa sanoa, millä tavalla.\n\n-- Minun \"Salamani\" sen lopettaa, vastaa maisteri jyrkästi ja istuutuu.\n\n-- Teidän \"Salamanne\"? Teidänkö katulehtenne? Oo! Minun valtani --\nvaltioneuvos levittää kätensä -- on lujemmassa kuin te ja teidän\n\"Salamanne\". \"_Parturiunt montes, nascetur ridiculns mus_\", sanoo vanha\nviisas roomalainen. Minä lopetan teidän \"Salamanne\". Mutta ensiksi\nkaikessa rauhassa pieni kysymys. Sivistyneinä miehinä kai voimme\nhillitä itsemme?\n\nValtioneuvos myös istuutuu.\n\n-- Juuri sitä minä toivon, kun vanhastaan tunnen, miten kiukkuinen\nvaltioneuvos on.\n\nValtioneuvos pureksii viiksiään, mutta voittaa itsensä.\n\n-- Maisteri suvaitsee ilmoittaa, miksi hän oikeastaan niin\nintohimoisesti ruotsinkieltä vihaa? kysyy valtioneuvos taas iva\nhuulilla.\n\n-- Antaako valtioneuvos minulle vastapalveluksen ja ensin vaikka\nvanhempana miehenä vastaa minulle, miksi hän ruotsinkieltä niin\nrakastaa?\n\n-- Se on minun äidinkieleni.\n\n-- Hyvä! Ruotsinkieli on syrjäyttänyt minun äidinkieleni ja juuri\nsentähden minä sitä vihaan.\n\n-- Mutta maisteri on saanut sillä kielellä sivistyksensä. Ettekö tunne\nsiis kiitollisuutta sitä kieltä kohtaan?\n\n-- En ikinä! Koko kouluaikani on minua rääkätty sillä kielellä ...\nveristä pilkkaa ... pilkkaa ... pilk-kaa sen tähden olen saanut silmät\nkorvat täyteen ... öitä olen sen vuoksi valvoa saanut. Rehtori\nHeideman ... hän itse suomalaisen rahvaan lapsi ... oli pahin\npilkkaajani.\n\n-- Ja sen vuoksi syntyi maisterissa _mania_ ruotsinkieltä kohtaan eli\nsanokaamme paremmin _rabies_.\n\n-- Ei nyt yksin sen tähden. Mutta lopullisesti siksi, että tämä\nkieli ... tämä valtioneuvoksen _äidinkieli_ -- maisteri hymyilee\npirullisesti -- henkisesti kuolettaa Suomen kansan.\n\n-- Päinvastoin se on antanut sille länsimaisen kulttuurinsa. Ja yhä\nedelleen antaa.\n\n-- Meidän pitää sulattaa länsimainen kulttuuri suomenkielellä.\n\n-- Mutta jospa se ei sillä kielellä sula.\n\n-- Sulaa! Valtioneuvos suvaitsee kuunnella tätäkin kirjoitusta ja minä\ntakaan, että hän ymmärtää.\n\nTervo alkoi lukea äsken valmiiksi saamaansa artikkelia tervakaupasta\ntehden myrkyllisiä korostuksia äänellään.\n\n-- Hoh helkkari! Jos maisteri tahtoo kulkea sivistyneestä miehestä,\nniin hän ei pane tuota kirjoitusta lehteensä. Se on katukoiran\nnalkutusta.\n\n-- Syvä harmi puhkaisee monenmoiset purkautumisväylät.\n\n-- Niin minunkin harmini.\n\nValtioneuvos ottaa salkkunsa, selailee siinä papereita, ottaa sitten\nyhden ja pistää keveästi sen kuin riemuiten maisterin nenän eteen.\n\n-- Säästöpankinhallitus sanoo irti maisterin 5,000 markan velan. On\nmaksettava kuuden kuukauden kuluttua. Laina annettiin ilman takuuta\nminun suosituksellani. Vielä silloin luulin maisterista kokonaan\ntoista...\n\nValtioneuvos jää katsomaan vaikutusta.\n\n-- Eikö muuta? kysyy Tervo kalpeana ... hyvin kalpeana.\n\n-- Konsortsium, johon kuuluvut kauppaneuvokset Fleege ja Elers,\nmaisteri Littov ja valtioneuvos Nicander on ostanut sen talon ja\nkirjapainon, jossa \"Salamaa\" aiottiin painaa. Siinä paikassa sen\npainattaminen on nyt mahdoton.\n\n-- Siis taivaita tapailevaa vainoamista! Luuletteko ainiaaksi voivanne\ntotuuden ja oikeuden polkea?\n\n-- Vielä yksi seikka. Jos maisteri ryhtyy tänne puuhaamaan kirjapainoa,\nniin talo, mihin sen sijoitatte, ostetaan myös. Ja aina niin edelleen.\nOn siis paras maisterin tehdä Jobin katumus ja hiljaisesti \"Salama\"\nhaudata. Silloin voi jäädä pankkivelkakin toistaiseksi maksamatta.\n\n-- Mutta \"Salama\" elää ja iskee teidät kaikki vielä pökerryksiin! Sen\ntakaan. Minä ladon ja painan sen vaikka omassa asunnossani, huutaa\nTervo nyt veripunaisena kasvoiltaan.\n\n-- Mutta siinä tapauksessa voi sattua, ettei maisteri saa asuntoakaan.\n\n-- Luuleeko valtioneuvos pelottelevansa minua mahdillaan kuin\npoikapahaista?\n\nTervon sappi räjähti. Hän tarttui valtioneuvoksen salkkuun, mikä oli\npöydällä, viskasi sen edeltä eteiseen ja kiukusta ärtyneenä puhuu:\n\n-- Jos nyt ei valtioneuvos kohta mene, niin en takaa, miten käypi.\nValtioneuvos on itse kieltänyt itseltään sivistyneen kohtelun.\n\n-- Muistaako Tervo, että minä olen läänin ensimäinen mies? Voin vaikka\nvangituttaa sinut murhayrityksestä, tolvana!\n\nValtioneuvos tärisi vihasta. Maisteri tarttuu häntä käsikoukusta ja\nkuljettaa eteiseen.\n\nTervossa elää nyt taas se luoni, joka koulupoikana näytti puukkoa\nherraspojille.\n\n-- Tämä on oleva maisterille ikuiseksi häpeäksi, puhkuu valtioneuvos\nvietäessä.\n\nHän ottaa salkkunsa ja menee. Mutta Tervo palaa huoneeseensa, lyö\nkätensä yhteen ja sanoo:\n\n-- Mitä on mies rahatta? Kuin kala kuivalla karilla. Minunkin _pitää_\nsaada rahaa.\n\nNyt tiesi maisteri valtioneuvoksesta saaneensa verivihollisen.\n\nSeuraavana yönä pidettiin Tervon asunnon ikkunan alla\nkissannaukujaisia, puhallettiin savikukkoihin, mölyttiin, lyötiin talon\nseiniin.\n\nPimeä syksyinen yö salaa toimimiehet helmaansa. On niin pimeä synkkä\nmusta yö peikkojen siinä mellastaa. Tervo avaa ikkunansa varoittaakseen\nhulluttelijoita.\n\nSilloin ikkunasta tulvaavassa valossa tuntee hän siellä Harry\nNicanderin. Ja hän on kuin joukon johtaja.\n\nSamassa suhahtaa kivi Tervon silmäkulmaan.\n\nSe sattui arkaan kohtaan. Pyörtyneenä horjahtaa maisteri sohvalleen.\n\nMutta räyhääjät pötkivät pakoon.\n\n\n\n\nXI.\n\nPääkaupungissa.\n\n\nIstutaan osakunnan vuosijuhlan pikkutunneilla. Tämä vuosijuhla on taas\nyksi noita pohjolaisten parhaimpia, aaterikkaimpia juhlia. Sillä suuri\nSnellman on ollut läsnä ja puhunut nuorille miehille leimuavia\nmietteitään. Jo aikaa sitten oli hän poistunut. Mutta koko nuoriso eli\nvielä siinä lumouksessa, jonka hän oli loihtinut. \"Sveessit\" olivat\nallapäin kuin lyödyt koirat ja \"fennot\" remusivat voimakkaimmassa\njuhlatuulessa. Maljoja juotiin, puhuttiin hiessä-päin, puhuttiin\npöydillä ja pöytien ääressä, naurettiin, vihellettiin ja mölyttiin.\nVanha pohjolainen juomataito esitti mestarinäytöstään. Välipalaksi joku\n\"veteraani\" viskattiin tuolille ja kannettiin riemusaatossa ympäri\nsalia.\n\nYht'äkkiä nousee \"sveessien\" puolelta nuori kaunis mies tuolille ja\njulistaa selvällä suomenkielellä:\n\n-- Tahtovatko \"fennot\" ottaa vastaan proselyyttejä?\n\nHänelle vastataan \"fennojen\" puolelta K.P.T:n marssilla: \"Jos sydän\nsulla puhdas on\".\n\nEdelleen nuori herra jatkaa:\n\n-- Niinpä julistan tässä kaikkien kuullen, että minä tästä illasta\nlähtien olen punainen \"fenno\". Eläköön Snellman!\n\nHän siirtyy \"fennojen\" puolelle ja häntä seuraa kymmenkunta muuta. He\notetaan avosylin vastaan ja juodaan tervehdysmalja.\n\nSe \"uudestikastettu\" on Harryn asunto-toveri, erään kuolleen\nsenaattorin poika ja ennen ollut yksi äkäisimpiä \"sveessejä\".\n\n\"Sveessit\" ovat hiljaa kuin ruumishuoneessa. Ällistys on heidät lyönyt.\n\nMutta sitten nousee eräs heistä ja huutaa ruotsiksi puoleksi itkevällä\näänellä:\n\n-- Ne civikset, joille ruotsinkieli on vielä kallis, siirtyvät pois\ntästä salista toiselle puolelle.\n\nItse hän ensinnä lähtee ja häntä seuraa räiskyttävin kämmenin\nruotsalainen leiri ulos ovesta.\n\n-- _Pereat fennomania!_ ärjäistään ovella kuin yhdestä kurkusta.\n\nHe saavat laseja selkäänsä. Mutta marssivat tahdissa läpi eteisen\ntoiselle puolelle rakennusta laulaen: \"Hör oss, Svea\".\n\nHarry seisoo hajamielisenä ovella. Hän on saanut \"kehotuspalkinnon\"\nosakunnan vuosijuhlassa runoistaan ja miettii nyt, kummalle puolelle\nhän menisi. Ettäkö hänellä on siinä miettimistä?\n\nSe se häntä itseäänkin hämmästyttää. Tuonne toiseen saliin häntä vetää\nkoko entisyys ... kaikki hänen lämmin rakkautensa ruotsinkieleen\nja -mieleen.\n\nMutta tähän saliin häntä pidättää tämä nyt eletty ilta ja se\nsielullinen murros, joka parhaallaan hänen sisällään kuohuu.\n\nSillä tänä iltana hän ensi kerran kuuli ja näki suuren Snellmanin.\n\nNyt hän itse kuuli sen miehen puhuvan, jota hänelle monessa muodossa\nennen oli häpäisty.\n\nJa mitä hän puhui? Se painui syvälle Harryn sieluun.\n\nTähän asti oli Harry ollut niin sielullisesti varma ja hengeltään\nterve. Sillä papan hänelle viitoittama elämäntie teki hänet liiankin\nitseluottavaiseksi. Hän -- hän jos kukaan -- oli oikeutettu kantamaan\npäätään korkealla... Elämä kukki hänen edessään ihanana ruusutarhana\nja hän nuori mies poimi siinä kauneimmat kukat. Aurinko paistoi\nsuoraan hänen sieluunsa ja lämmitti ja innostutti hänet suureen\nelämänkutsumukseen.\n\nMutta nyt tuli tuo outo profeetta aivan kuin varkain hänen\nruusutarhaansa. Nousi siellä kauneimman hupihuoneen katolle ja huusi\nsydäntä-vihlovasti:\n\n-- Kaikki valhetta, nuori puutarhuri! Ruususi ovat verta vuodattavia\norjantappuroita.\n\nJa se se pani Harryn miettimään.\n\nTuo outo mies suomalaisuuden kylmiltä kallioilta toi mukanaan hänen\npäiväpaisteiseen ruusutarhaansa kostean niljakkaan sumun ja peitti\nhänet siihen.\n\nTästä sumusta hänen nyt piti selviytyä. Mutta miten? Siinä suuri ja\npelottava kysymys.\n\nKun Harry ensin näki Snellmanin, tunsi hän puoli-ivallista tunnetta\ntuota vanhaa herraa kohtaan. Siinä se nyt oli se itserakas suupaltto\nriitakukko, joka rakasti pukeutua koko hienosti. Siinä se meluaja ja\nainainen vastaanhangottelija.\n\nMutta Harry oli kuvitellut hänet hyvin kookkaaksi suureksi mieheksi,\njonka olkapäät ovat kuin vuoret ja pää kuin kuninkailla korkealla.\nJa nyt hänelle näytetään lyhyttä tanakkaa herraa, jolla on\nvahvarakenteinen vartalo ja suuri pää sen nenässä. Aivan kuin rehtori\nHeidemanilla. Ja kuiskataan: \"Tuo on suuri Snellman!\" Herra varjele! Ei\ntuon uljaampi eikä komeampi! Kasvot pitkänpitkät ja alaleuka kuin\nkeksinkoukku ulostuva. Leveä otsa ja kalpea iho ... kaikessa hyvin\nkaukana miehen kauneusihanteesta.\n\nEntä kun hän rupeaa puhumaan? Ääni on jykevä ... eikä ensinkään\nsointuva ... ei tunteellisesti värähtelevä eikä helise hienoimmissa\nvivahduksissa. On kuin hän lienteästi änkyttäisi... tapaileisi\nsanoja ... ja alaleuka toisinaan niin kumman hermokkaasti tärisee...\n\nMutta ... mutta siinä on kuitenkin syvä vakaumuksen voima ja mahtava\najatuksen syvyys, mikä noin ahdistetusti ulospyrkii. Hänen puheensa on\nkumman terävää, aina varmasti iskevää kuin vasaran naulankantaan. Se on\nkuin jylhää ja juhlallista ukkosen jylinää pimeässä yössä. Ei kaunista,\nmutta valloittavaa ja pakottaa kuuntelemaan.\n\nPuheen terävä loogillisuus vie Harrynkin mukanaan. Ja se kuoleman\nhiljaisuus, jossa puhetta kuunnellaan, lyö hänetkin juhlallisuudellaan.\nJa niin se hengen jättiläinen fennomaanian kylmiltä kallioilta viskaa\nlopuksi hänen kauniiseen ruusutarhaansa jäisen sumunsa.\n\nSillä mitä muuta ovat hänellekin nämä loppusanat:\n\n-- Teistä nuorista -- niin Snellman lopettaa -- älköön tulko Juudaksia,\nkansallisia pettureita! Älkää kumartako jumalia, jotka ovat teille\nvieraat! Montako teistä on todellakin alkuruotsalaisista vanhemmista\nsyntynyt? Ja onko niilläkään oikeutta vaatia tässä maassa isännän\nvaltaa? Vaikka tässä osakunnassa nekin mahdollisuudet -- ruotsalaiset\nesi-isät -- voivat olla suuremmat kuin jossakin toisessa. Monikin\nteistä taitaa olla vain pseudoruotsalainen, mistä hän saa varmuuden,\nkun selailee kirkonkirjoja. Nuori mies! Pyhin velvollisuutesi on ottaa\nselville, kutka ovat esi-isäsi. Jos ne ovat suomalaiset, olet itsekin\nsuomalainen. Nuoriso helposti erehtyy. Mutta sen on myös helppo korjata\nerehdyksensä. Hyvät herrat! Juon tämän illan uusien kansanmielisten\nmaljan.\n\nTätä ennen oli hän puhunut jo laajasti kansallisuusaatteesta ja\nnäyttänyt historian tuomion edessä pettureiksi ne, jotka vastustavat ja\nhalveksivat oman kansansa kieltä ja mieltä.\n\nSiinä hän seisoi nuorison ympäröimänä ja katsoi ankaralla silmällä\nHarryä noin vain sattumalta siksi, että Harry oli saanut\n\"kehotuspalkinnon\" runoistaan.\n\nMutta se tuima katse vieläkin poltti Harryä. Se kirpelöi hänen\nsielussaan ja veriä poltteli ... poltteli. Ikäänkuin _hän_ olisi juuri\nollut se kirottu kansansa petturi ... se Juudas, joka möi jotain\nhuimaavan kallista vieraalle...\n\nJa tuon manauspuheensa ... tuon kiroustuomionsa saneli hän -- Snellman\n-- kuitenkin ruotsiksi.\n\nJuuri tämä teki Harryyn lähtemättömän vaikutuksen.\n\nSe ikäänkuin puri hänen verensä kylmiksi.\n\nSuu, joka puhui, vainosi sitä kieltä, jota puhui!\n\nJos Snellman olisi purkanut nuo ajatuksensa suomenkielellä, niin\nvaikutus häneenkin ... Harryyn ... ei olisi ollut niin puolueettoman\nvaikuttava.\n\nRuotsinkielen täytyi Snellmanillekin olla rakas.\n\nSillä se oli hänen äidinkielensä. Ja vain sillä kielellä voi hän, sen\nmukaan kuin Harry oli tietävänään, tuoda ilmi sielunsa kaikista\nhienoimmat värähdykset.\n\nMutta sentäänkin hän luopui tästä rakkaasta.\n\nJa mistä syystä? Pyhän velvollisuuden ja terveen järjen pakottamana,\nkuten hän sanoi.\n\nTässä oli Harryllekin ajattelemista. Tässä se kylmä sumu, joka tuon\nmiehen suusta laskeutui hänen keväiseen aurinkoiseen ruusutarhaansa.\n\nJa sentähden hän syvästi mietti. Sentähden \"fennojen\" salin ovelle\nunohtui ja heitti kuin epätoivoisen katseen noihin poistuviin.\n\nHarry rakasti palavasti Suomea omana isänmaanaan. Mutta kummassa\nhuoneessa se nyt on se hänen isänmaansa? Ja kummassa leirissä hänen\nomat kansalaisensa, joiden ilot ovat hänen ilojaan ja joiden surut\nhänenkin surujaan?\n\nHarry seisoi tienhaarassa. Nuo olivat pelottavia kysymyksiä, jotka\nhänen sieluunsa putosivat.\n\nSyvästi koski sekin Harryyn, että Birger Streng, hänen\nasuntotoverinsa ... se rakas ja voimakas! ... noin teatterimaisesti ...\nnoin kylmäverisesti ikäänkuin vielä tapausta suurentaen suin päin\nsyöksyi \"fennojen\" syliin. Hänkin...!\n\nMureneeko maa hänen omienkin jalkojensa alla?\n\nSilmät kosteina siirtyy Harry \"sveessien\" puolelle sitä ennen pantuaan\nmerkille, että Birger parhaallaan joi veljenmaljaa \"fennojen\" johtajien\nkanssa.\n\nHarryn mieli oli syvästi järkytetty. Siellä toisella puolella istuu hän\nmuutaman pöydän ääreen. Yksinään hän siinä istuu, polttelee ja istuu.\nRemu vyöryy hänen ympärillään korkeana hummauksena. \"Sveessit\" tuolta\nsalista lähdettyään pääsivät kuin häkistä, jonne Snellman oli heidät\nteljennyt. Nyt he ovat vapaita ... nyt kaikuu kristallikirkkaana\nruotsinkielinen ylioppilaslaulu.\n\nHarry ei ole mitään juonut. Hän on pitänyt pyhänä lupauksensa papalle.\n\nMutta nyt hän on murtunut. Ja tarvitsisi virkistystä. Tuli mieleen\nmamma. Mutta eikö näillä kaikilla, jotka tässä ympärillä juovat ja\niloitsevat, ole mammat? Sitäpaitsi hän ottaa vain sen verran, että\nhermot lämpenevät.\n\nMutta silti samassa löysi Harry itsensä ovella menossa pois ...\nyksinäiseen asuntoonsa.\n\nSillä miehen on pidettävä sanansa...\n\nOvella töytää häneen kiinni nuori iloinen remuileva parvi. Kymmenen\nkättä häneen tarttui ja hänet vetäistään takaisin toverien piiriin.\n\n-- Nuori runoilija ... lupaava tulevaisuuden mies ... titaani kykyjen\nmailta ... miksi olet synkkä ja miksi katselet kulmaisi alta? Harry\nNicanderin malja, veljet!\n\nHarryn käteen työnnettiin korkea kuohuva lasi ja hän kilisti ujona ja\narkana tuttujen ja tuntemattomien kanssa ... kilisti ja lämpeni ... sai\nrohkeutensa ... kasvoi ... ja laski lasin pöytään aivan varmana kuin\nonnistunein juhlapuhuja.\n\nSiinä samassa hän oli valloitettu. Hänet istutetaan suureen pöytään,\njoka on ympäriinsä ahdettu täyteen nuoria miehiä ja joukossa joku\nvanhempikin. Pöydällä on pyörryttävä paljous laseja ja juomia.\n\nJa tässä on hänen uhrattava uhri viinin jumalalle parhaimpien toverien\nseurassa.\n\nHän kaataa suuhunsa syvin siemauksin kuten näkee toistenkin tekevän ja\näskeinen huoli ja apeus on mennyt sen tien. Mutta juomilla on häneen\nhypnoottinen voima. Ne kuljettelevat häntä mukanaan taikamaille. Aivot\nkuumenevat autuaasta lämmöstä ja veret sähköittyvät. Poskille kohoaa\nkaunis puna, silmät käyvät kuin syvemmiksi ja hermot saavat lujan\nryhdikkäisyyden.\n\nHarry tuntee uusia voimia, näkyjä, mielikuvia tulvaavan sieluunsa\nlämpöisenä virtana, johon hän kokonaan hukkuu.\n\nHän vitsailee ... laulaa ... juo veljenmaljoja ... pitää puheen ...\njuopi ... juopi.\n\nYmpäristö kuumana, häikäisevänä, polttavana kietoo hänet\naurinkosyliinsä ja kuiskii hänen korviinsa hekumallisia sointuja.\n\nHän näkee vain mustia frakkipukuja ... laajoja kiiltäviä\nrintamuksia ... nuoria kauniita kasvoja ... koreita pulloja ...\nsuur-suuria kattokruunuja valomaailmoineen ... ja kuulee laajan\nkuohuilevan puheenporinan, jonka seasta yks kaks kohoaa riemuitseva\nylioppilaslaulu.\n\nHarry laskee ryöpsähtelevän ilovirran ensimäisessä viikinkipurressa,\nsillä hänen ympärillään istuvat ryhmän etumaisimmat nuoret miehet.\n\n-- Nu ska vi ge stryk åt fennomanerna! huutaa korkea bassoääni ja\nsamassa mäjähtää pöytään, niin että lasit tanssivat, ryhmyinen\nkävelykeppi.\n\nEsitys otetaan hurraten vastaan. Varustautaan kepeillä ja minkä\nmilläkin.\n\nSitten marssii tuo viinojen rohkaisema sinikeltainen nuoriso \"fennojen\"\npuolelle.\n\n-- Men inte knifvar! kuuluu vielä johtajan varoitus.\n\nSiellä \"fennojen\" salissa katsotaan silmät pystössä tulevia. Mutta\nkohta ymmärretään situatsioni. Ja leikki alkaa.\n\nHarry hyppää Birgerin luo. Sillä nyt tällä kertaa se Birger on hänen\nsuurin vihollisensa. Ja sille on löyly lyötävä kaikkien nähden.\n\nBirger hänelle nauraa vasten silmiä. Ei ota uskoakseen Harryn hommia.\n\nMutta siinä samassa lähettää Harry jo häntä kepillään selkään.\n\nBirgerin silmissä viha välähti. Mutta hän voitti itsensä. Erotti Harryn\npois toisista ja salpasi hänet viereiseen tyhjään huoneeseen yksikseen.\n\nSalissa käy tuhattulimmainen tappelu. Kunnes väsytään ja nuollaan\nhaavansa.\n\nMiten Harry tuli asuntoonsa, oli hänelle itselleen aivan tuntematonta.\n\nMutta siellä hän vain seuraavana aamuna löysi itsensä aivan\nsamallaisessa sekasotkussa kuin kuukausi toista takaperin kotikaupungin\nSeuraklubin 10:nnen vuosijuhlan hiiloksella.\n\nMielialatkin, jotka nyt seuraavat, olivat pisteestä pisteeseen\nsamallaiset.\n\nHän meni Birgerin huoneeseen. Siellä lumivalkoiset lakanat ja tyynyt ja\nkoskematon vuode todisti, että huoneenasuja oli viettänyt yönsä\nmuualla.\n\nSillä se huone vielä odotti ja vartosi iltaisessa koskemattomuudessaan.\n\n-- Palkittu runoilija! Tuleva senaattori! jahkailee Harry itsekseen ja\nkulkee sukkasillaan alusvaatteissaan kiivaasti pitkin huoneen lattiaa\nkädet lanteilla kuin voimistelutempussa. Ja kovin ... kovin allapäin.\n\nSillä nyt on ruusutarha hautaunut tuhkaan ja tulikiveen.\n\nSe ruusutarha, jonka pappa kotoa lähtiessä aitasi ja jonka taimet mamma\nkasteli riemunkyynelillään. Mutta jonka hän itse täällä pääkaupungissa\nyhtenä syyskautena kasvatti ihaniin nuppuihin, mitkä vain aukeamistaan\nodottivat.\n\nMutta nyt saavat sitä kauankin odottaa.\n\nSillä puutarhuria on ammuttu suoraan sydämeen kuolettava nuoli.\n\nKaikki on nurin narin ... nurin narin.\n\nHarry ottaa pitkin lattiaa kiivaamman kävelyn. Kylmät matot polttelevat\nhänen jalkainsa alla.\n\nTuota sisäistä kuumuutta riittää aina varpaiden neniin asti.\n\nVoiko nuori ihminen pahemmin elävänä repeytyä kuin hän nyt? miettii\nhän.\n\nPyhä lupaus vanhemmille ... viime yö ... kokonaan järkytetty\nelämänkatsomus...\n\n-- Vanha dillaaja! lähtee sitten synkkänä huulilta.\n\nOvikello heläjää. Pistetään reikelinavain lukkoon ja eteisestä kuuluu\naskeleita.\n\nSieltä hoipertelee iloisena Birger sisälle kuin itse jumalainen Bacchus\nvaatteet rutussa ja kasvot paksussa turvotuksessa. Hattu takaraivolla,\njotta kiharat ovat kuin rypäleseppele ohimoilla.\n\nSitten pysähtyy hän Harryn eteen, tarkastaa häntä, lyö olalle ja sanoo:\n\n-- Nyt olet mies. Joka kerran on humalassa, on se vielä toisenkin\nkerran. Niinhän sanoin. Ja nyt näet.\n\nHarry häpesi, katsoi Birgerin ohi tyhjään ilmaan ja valitti:\n\n-- Päätä leikkaa ... leikkaa...\n\n-- Ole huoletta! Minä lääkitsen.\n\nHän meni kaapilleen, veti sieltä esiin pienoisen hienon-hienon\nkonjakkikarahvin vihertävää lasia ja samallaiset pikarit. Kaatoi\nkahteen pikariin ja puhuu:\n\n-- Maista, niin terveeksi tulet! Kippis.\n\nHe joivat pari lasia mieheen yhteen otteeseen. Sitten Birger riisuutui,\nasetti tahrauneet vaatteensa huolella vaatekaappiin, meni vuoteeseen ja\nnukkui.\n\nMutta Harry kaatoi pikariin uutta karahvista, sillä se todella\nlääkitsi. Ja tuota pikaa oli jo vieno harso hänen silmissään.\n\nSitten meni hänkin vuoteeseensa ja nukkui uudelleen.\n\nHerrat kuorsasivat, että seinät järisivät. Asuntorouva hiipi\nvarpaillaan huoneessa, myhäili ja myhäili:\n\n-- Entä mitä nyt mammat sanoisivat? äännähti hän ja meni menojaan.\n\nIltapäivällä herrat nousevat, peseytyvät perusteellisesti, pukeutuvat\ntoiseen pukuun, valelevat hajuvedellä itseään ja painuvat sitten ulos.\n\nBirger huusi ajurin. Käski ajaa Kaisaniemeen. Siellä Birger tilasi\npäivällisen kuudelle hengelle. Sillä hänelle piti tulla tänne seuraksi\nuusia tovereita. Aamulla erottua oli luvattu illalla täällä yhtyä.\n\nBirger oli ottanut erityisen huoneen, johon hän muutatti punaisen\nhuonekaluston.\n\nKaiken piti nyt olla punaista. Odottaessaan toisia joivat he lasin\nportteria.\n\n-- Mutta Birger! Miksi eilen niin äkkiä \"fennoksi\" muutuit? kysyy\nHarry.\n\n-- Se on ajan muotia.\n\n-- Pelkkääkö muotia?\n\n-- Niin minulle. Sillä minun esivanhempani ovat Savosta. Ja sitä asiaa\nolin minä jo ennemmin ajatellut. Mutta nyt tuli Snellman ja sai minut\nyks kaks tekemään koko käännöksen. Sillä mitä muuta minä voisin olla\nkuin \"fenno\".\n\nHarry jäi vaiti.\n\n-- Entä sinun esivanhempasi? kysyi Birger.\n\nHarry ei vastaa.\n\n-- Miksi et vastaa?\n\n-- Kun en itsekään tiedä pitemmälle kuin isoisään asti. Siinä se on\njuuri se painava kysymys minulle.\n\n-- Ovat Pohjanmaan kuppareita tai Lapin noitia.\n\nBirger nauroi herttaisesti ... ryyppäsi ja nauroi.\n\nMutta Harry oli vaiti.\n\n-- Pikku Harry on naivi kuin lapsi. Pikku ... pikku Harry. Omituisen\nhentoja koristeita se Pohjanmaan tervakylä laittaakin tänne miesten\njoukkoon. Sinussa on liian paljon kokettimaisuutta. No ... olkoon\nmenneeksi ... kun kerran olet runoilija.\n\n-- Keitä ne toiset ovat, jotka tänne tulevat?\n\n-- Osakunnan \"fennojen\" nuoret johtajat.\n\nHarry säikähti.\n\n-- Minä lähden pois ... en sovi seuraan ... en toki.\n\n-- Sitten pitää meidän myös lakata ... yhdessä asumasta ... eikö\nniin ..., ell'emme sovi saman pöydän ääreen. Mutta minusta on\npäivänselvää, että sinustakin tulee \"fenno\".\n\n-- Ei tule.\n\n-- Tuleepas! Ja sen päälle ryyppäämme.\n\nHarry jätti ryyppäämättä.\n\n-- Tänä iltana sinut kastamme.\n\n-- Kuin pienen lapsen? Niinkö?\n\n-- Miten itse tahdot. Jos täällä istut, niin \"fennona\" pois lähdet. Sen\ntakaan.\n\nHarry nousi lähteäkseen.\n\n-- Ja minut jätät tänne yksin? Onpa se, se ... vähän ... noin niinkuin\npelkuruutta, puhuu Birger.\n\nBirger veti hänet takaisin istumaan. Hänen varmalla tinkimättömällä\nolemuksellaan oli vetovoimaa Harryyn.\n\n-- Emmekö voisi nyt syödä ilman politiikkaa? kysyi Harry.\n\n-- Se on paras särvin likörin kanssa sitten kuin vatsa on oikein\ntäynnä. Tunnethan sinä likörin?\n\n-- Tunnen ja en tunne. Se on erään patajuopon herrasmiehen mielijuoma\nsiellä kotikaupungissa. Sellaisen, joka ei näe selvää päivää.\n\n-- Minulla on myös aikomus päästä niin vietävän kauas. Ei selvää\npäivää! Yhtenään kulkea humalan ruusutarhassa ... sitoa seppeleitä\nviinanjumalan ohimoille. Ja sitten yks kaks tehdä koko käännös. Näin\noppii elämän tuntemaan kummaltakin puolelta. Ja samalla voi näyttää,\nettä mies pystyy, mihin itse tahtoo. Se on voiman tie, jolle en\nheikkoja kehota. Mutta tällaiset ruumiin ja hengen jättiläiset kuin\nminä kestävät kaiken. Ja se on vasta elämä, joka on todellakin\neletty ... joka on todellakin persoonallisesti koettu eikä kirjoista\nopittu. Minä rakastan jyrkkiä käänteitä. Sen kai sinä illallakin\nhuomasit. Se on sielun ja ruumiin energiaa... Mutta aina olla\nsamallainen kuin vanhapiika parikymmentä vuotta takaperin tehdyssä\npitsiröijyssään ... sepäs on harmaata elämän käsitystä. Käänteitä ...\nkäänteitä ... rakas ystävä! Oikeaan ... vasempaan...! Se on vasta\nmarssimista elämän maantiellä...!\n\n-- Mutta jospa kääntymys on vaikea ... on mahdoton?\n\n-- On heikoille. Mutta miehelle, jolla on terveet sielun ja ruumiin\nvoimat, on se helppoa. Tiedäthän, että historian suurmiehet useatkin\novat olleet nuorina huimia elostelijoita ... nimiä voisi luetella\nkymmenittäin ... mutta sitten tehneet koko käänteen ja tulleet\nihmiskunnan hyväntekijöiksi, joille myöhempi aika muistopatsaat nosti.\nVarhaisemmassa elämässään he kokosivat vain aineksia tulevaa suurta\ntyökautta varten. Mutta pienille on tämä vaarallinen ja hullu oppi. En\nkehota, Harry, sinuakaan sille polulle. Sillä sinä et kestä.\n\n-- Mistä olet voimani laskenut?\n\n-- Siitä että nytkin pelkäät istua vastapuolueen miesten kanssa samassa\npöydässä.\n\n-- Ei se ole pelkoa, vaan...\n\n-- Vaan?\n\n-- Inhoa.\n\n-- Hyi saakeli! Nyt sanoit väkevän sanan. Nyt meidän täytyy erota ...\npakostakin.\n\nBirger käänsi Harrylle voimakkaan selkänsä, mikä niin pyöreän\nsäännöllisenä hänen pitkäntakkinsa alta näyttäytyi.\n\nHarry tunsi itsensä nolatuksi: Lähteäkö vai ei? Hänessä ei ollut\npäättäväisyyttä. Sillä Birger oli kiehtova toveri ja hallitsi häntä.\n\n-- Jospa sentään jäisin, puhuu Harry miedosti.\n\nMutta Birger ei kuule häntä. Puhuu vain viinurille toiseen huoneeseen\nselin häneen.\n\nHarry tuntee itsensä nöyryytetyksi. Mutta ei jaksa ulos karata.\n\n-- Pahastutko, jos jään? kysyy Harry mennen Birgerin luo.\n\n-- Niin no ... melkein.\n\n-- Sitten minun täytyy lähteä.\n\n-- Nyt on sinulla sopiva mieliala. Sinä jäät ja ymmärrät kunnioittaa\nseuraamme. Sinulle on karkaisevaa istua johtajien keskellä. Hermosi\nterästyvät.\n\nHarry jäi. Mutta hän tunsi olevansa Birgerin talutusnuorassa ja siitä\nkärsi.\n\nNuo neljä uutta ystävää ajoivat punaisissa puvuissa vaunulla ravintolan\neteen.\n\nBirger kohteliaana isäntänä meni heitä vastaan ja esitti Harryn.\n\nHe kaikki tunsivat kyllä Harryn nimeltä ja ulkomuodolta ja\nmerkitsevästi hymyilivät Birgerille.\n\nKaikki he käyttäytyivät niin käskevästi kuin olisivat olleet\nkuninkaita, jotka sattuma on yhteen tuonut. Harry jäi kokonaan heidän\nvarjoonsa ja siitä yhä enemmän kärsi.\n\nIstuttiin syömään. Viinuri asettui liina käsivarrella oven pieleen\nodottamaan käskyjä.\n\nLuontoaan koventaakseen ryyppi Harry tuhkatiheään olutta.\n\nNoista vieraista pääruhtinas oli pitkä solakka kovin jäntevä nuori\nmaisteri. Hänpä osasi puhua, syödä, juoda. Kaikki luisti määrätyn\nitsetietoisesti.\n\n-- Toissa päivänä istuin ukko Snellmanin pöydässä, alotti hän.\n\nHarry nosti kummastuneena silmänsä.\n\n-- Tuli puhe Pohjanmaan sanomalehdistä.\n\nMaisteri kiinnitti lujempaan serviettiä leukansa alle.\n\n-- Ja suuri vanhus avasi sydämensä.\n\n-- Maistamme! kehotti Birger.\n\n-- Hän nauroi \"Österbottenin\" penkin alle ja sen \"pään\" Heidemanin\nkuvasi historialliseksi variksenpelätiksi.\n\nHarry vienosti punastui.\n\n-- Mies on kuulemma köyhän suomalaisen köydenpunojan poika, mutta\ntahtoo esiintyä non plus ultra \"sveessinä\" ja uskottelee olevansa täysi\ngustaviaani, kun osaa kävellä varpaillaan.\n\nKaikki muut räjähtivät nauramaan, mutta Harry yhä enemmän punastui.\n\n-- Sitten on siinä toimitussihteerinä ihminen, joka tunnetaan nimellä\n\"Bondas\" -- sentähden viralta pantu nimismies, ettei uskaltanut mennä\nnaimisiin ja Lapissa pitää virkamiesten olla naineita -- ja hän itse\ntekee skandaaleja ja niistä kirjoittaa uutiset lehteen. Sillä sekä\nskandaaleja että uutisia hän uskaltaa tehdä.\n\n-- Vilpitön, omantunnontarkka herra! huudetaan.\n\nHarryn tekee mieli oikaista, mutta hän ei uskalla katkaista maisterin\npuhetta.\n\n-- Mutta koko koneistoa komentaa valtioneuvos Nicander ... suuri\njuonittelija ja kuuluisa kiukuttelija...\n\n-- Tst! ääntää Birger, osottaa Harryä ja hymyilee.\n\nHarry hehkuu kuin hiili. Mutta maisteri iskee vain silmää Birgerille ja\njatkaa:\n\n-- Täältä pääkaupungista on lehdessä ollut kirjeitä. Nepäs vasta\nkirjeitä, joissa ei ole yhtä selvää ajatusta. Mutta näkee, että\nkirjoittaja on pistäynyt Lontoon laitakaupungilla. Ja siihen hän aina\nvetoaa.\n\n-- Hyvät herrat! Ei Snellman ole voinut _noin_ puhua, keskeyttää Harry,\nmutta kukaan ei häntä kuule.\n\nMaisteri vain hymyilee pirullista hymyään Birgerille, joka on\nsanomattomasti huvitettu.\n\n-- Juomme tämän kirjeenvaihtajan, joka on ollut ulkomailla, maljan,\nhyvät herrat ja veljet! kehottaa Birger nauraen ... nauraen.\n\nSe juodaan. Mutta Harry istuu pöydän ääressä kuin tuhansilla\npistelevillä neuloilla kärsimätönnä ja hermostuneena. Toiset syövät\nkuin haukat ja muistavat ryypätä.\n\n-- Mutta sitten on kaupungissa, missä \"Österbotten'kin\", uuden ajan\nairut \"Salama\". Meidän pojan toimittama. Maisteri Tervon ... sen vanhan\ntervajätkän... Se uhkaa syödä viikingit. Sillä Tervo on rautainen mies\nja minäkin katsoisin kunniakseni olla hänen kanssaan yhteistyössä. Nyt\njuomme hänen maljansa ja huudamme: \"Eläköön 'Salama'.\"\n\nSe huudettiin ja Harry ärisi myös jotain huulillaan.\n\nMutta samassa hän nousi, kumarsi ja lähti.\n\n-- Kas poikaa! Taisi uskoa kaikki todeksi ja nyt saa halpauksen! nauraa\nhihitti maisteri.\n\nMutta ulkona suurten pimeäin lehmuksien alla kaupunkiin kulkiessaan\nHarry melkein itki. Sillä miksi hän ei ennemmin huomannut, että häntä\npilkattiin.\n\n-- Pahastuitko? kysyi Birger keskiyöllä kotiin tullessaan Harryltä,\njoka makasi jo sikeimmässä unessa.\n\n-- Mene pois! ärjäisee Harry ja työnsi Birgeriä.\n\n-- Siten sitä mieheksi kasvaa, että saa olla kovaluontoisten miesten\nseurassa, puhelee Birger ja pirullisesti Harryä nykii.\n\n-- Kuin esimerkiksi sinun seurassasi? Että kehtaat niin pilkata! Oliko\nedeltäpäin sovittu suunnitelma?\n\n-- Edeltäpäin! Sellaisia pieniä kasvatuskuureja annetaan käden\nkäänteessä. Pilkka oikealla ajalla...\n\nHarry, on terveellinen, vaikkakin katkera yrtti. Mutta ei niin pientä\npilaa, ett'ei totta toinen puoli. \"Österbotten\" on joka tapauksessa\nränstynyt sanomalehti ja siihen _sinä_ kehtaat kirjoittaa. Sylkäise!\nMutta kirjoita \"Salamaan\" ja sinusta tulee kotikaupunkisi tulevaisuuden\nmies. Huomenna jo yhdessä suunnittelemme artikkelin \"Salamaan\".\nNiinhän?\n\n-- Kunhan siksi ehdit selvetä!\n\n-- Mistä? Etkö tiedä, että kyvykkäimmät nerot kirjoittavat aina\nhumalassa? Lellipoika!\n\nBirger siveli pitkin Harryn ruumista peitteen alla.\n\nSe Harryä suututti.\n\n-- Ja nyt ylös mies ja kohta kapakkaan!\n\nBirger nosti peitteineen kaikkineen Harryn ylös ilmaan, kieputti häntä\nsiellä ja kysyi:\n\n-- Lähdetkö?\n\n-- En.\n\n-- Lähdetkö?\n\n-- Oletko hullu?\n\n-- Näytän sinulle, olenko humalassa. Tule alas, jos pääset.\n\nBirgerillä oli kovat käsivoimat, sillä hän oli uuttera voimistelija.\nHarry tunsi hänen teräksisten käsivarsiensa syleilyn kuin pihtien\npuristukseksi.\n\n-- Tämä tällainen on sitä oikeata pohjolaista luontoa. Minä olen\nvaasalainen, vaikka esi-isät ovatkin Savosta. Sinä viime yönä löit\nminua vimmatusti kepillä selkään siellä juhlassa. Ja tässä on\nkor ... vaus siitä!\n\nBirger paiskasi Harryn vuoteeseen, että huone tärähti.\n\n-- Minäkö sinua lyönyt? uikuttaa Harry vuoteessa eikä jaksa\nkuolemakseen muistaa sellaista.\n\n-- Juuri sinä. \"Sveessien\" rintamassa etumaisinna marssit ja suoraan\nminun nenäni eteen lensit. Minä nauroin. Silloin sinä jo iskit. Annoin\nsinulle anteeksi siellä, kun näin, että olit tolkuttomasti viftissä. Ja\npelastin sinut kaupanpäälliseksi hyvästä selkäsaunasta ja \"fennojen\"\nvihasta. Muista vasta varoa. Et sinä, Harry, kestä juoda. Enkä sinua\nmukaani ota. Tämä on sinulle kovaa kasvatusta. Mutta hyvin karkaisevaa.\n\nBirger, joka jo oli maisteri ja Harryä pari kolme vuotta vanhempi,\nlähti laulaen ulos pimeään yöhön.\n\nHarry hyppäsi sängystään. Ja sytytti kaikki tulet. Sillä nyt nukkua oli\nmahdotonta. Ja hän tarvitsi ympärillään paljon ... paljon valoa. Sillä\ntämä syksyinen pimeys kuristi häntä. Se lähetti kokonaisen lauman\npeikkoja ja painajaisia hänen niskaansa.\n\nHarry tahtoi tässä valossa kerrata sitä kaunista tunnelmaa, jota hän\nsilloin tunsi, kun syysaamupäivänä kodin salissa istuttiin kolmen:\npappa, mamma ja hän. Mamman hopeahiukset noine monine luuneuloineen\nsilloin ikäänkuin tummanpunervina hohtivat auringon kullassa, pappa\nhymyili ja säteili hyväätuulta ja hän itse tunsi aivoissaan kuumaa\ntulenhehkuvaa riemua siitä, että _hän_ palautti onnen ja sopusoinnun\nnoiden kahden jo harmaantuneen vanhuksen sydämeen. Hän pyrkimällä,\nahkeroimalla, ponnistamalla korkeaksi virkamieheksi.\n\nKäsi-kädessä kauniina kuin hopeahääpari ne vanhemmat ensin hänen\nedessään seisoivat ja hän antoi suuren lupauksen...\n\nJonka hän nyt on pohjaa myöten rikkonut!\n\nHarryä pahasti puistautti.\n\nMutta kuva aivoissa pysyy ja vain kasvaa.\n\nKuinka mamma silloin nuortui ja kuinka pappa kuohui rajatonta riemua\nsen vuoksi, että hän ... Harry ... suostui rupeamaan senaattoriksi!\n\nHarry jo naurahti. Miten lapsellista se sentään oli? Mutta miten\nsyväntunteellista!\n\nPapalla ja mammalla on häneen rajaton luottamus. Heidän isän- ja\näidinsydämissään kasvaa heidän pieni Harrynsä jättiläiseksi. Ja siitä\nluulottelusta kasvaa heidän sielussaan kaunis runollisuus, joka peittää\ntylyn ja paljon vaativan todellisuuden.\n\nJa kuinka se kuva sentään hänestäkin silloin aamupäivällä siellä kotona\nsalissa oli ihana? Aurinko loisti, värivivahdukset salin huonekaluissa\nliekehtivät ja mamma ja pappa istuivat onnellisina käsi-kädessä ja\nkatsoivat suurin luottavin silmin häneen.\n\nSe oli perhekohtaus, jolloin hyvät haltiat istuivat kaikkien heidän\nolkapäillään.\n\nJa niin edelleen istuisivat, ell'ei hän niitä karkottanut.\n\nSe oli lopultakin viimeinen totuus. Sillä tuo lumous niin kauan kesti\nkuin _hän_ sitä kannatti.\n\nMutta nyt hän itse oli jo ajanut oman hyvän haltiansa kauas pois. Ja\nsitä tietä ne menisivät papan ja mammankin.\n\nHän ... Harry... ei enää ollut se, miksi hän oli lupautunut.\n\nHän oli saanut aikaan perhekohtauksen ja sellaisen hyvinkin hellän ja\nrunollisen, mutta vain sitä varten, että tuon illusionin säryttyä\nkaikki kaunis suistuisi nurin narin.\n\nNytkö surusta putoaa mamman tukka? Nytkö saapuu äitiraukan vanhuus\nkiirehtivin askelin? -- Voi!\n\nTuo kaunis kuva, jonka lumouksessa silloin koko perhe oli ja kai vielä\nnytkin siellä ... siellä kotona ovat, nyt kidutti, aivan kuin repimällä\nrepi Harryä.\n\nSe ärsytti, suututti, ahdisti. Huonekin tukahdutti häntä. Varjot\nseinillä ja loukoissa muuttuivat hirviöiksi, jotka ojentelivat käsiään\nhäntä kohti.\n\nNiin syvän-kaunista silloin! Ja niin ruman-rumaa nyt!\n\nPuoliyökin huusi hänen korvaansa valitusta. Ulkoinen tuuli ulvoi ... se\nvihelteli häntä härnätäkseen. Ajavat ajurin rattaat repivät hänen\nhermojaan. Ja portin kiinnilyöminen jonkun tuntemattoman voiman\nvaikutuksesta sai hänet säikähdyksestä hypähtämään.\n\nSe kaunis kotoinen perhekohtaus ... se kaunis ... kaunis!\n\nMitä tässä sielun hirvittävässä tuskassa nyt häntä auttoi se, oliko hän\n\"sveesi\" tai \"fenno\". Sillä hänhän oli ennen kaikkea ihminen.\n\nMutta petturi ... petturi ... petturi! Suurempi kuin se Juudas, josta\nsuuri Snellman puhui.\n\nSillä hänhän möi pois omien vanhempiensa myöhemmän iän kotionnen.\nHän ... hän ... senaat-to-ri!\n\nHän paloitteli suurin erin papan ja mamman ... tuonkin hienon\nrakastettavan mamman ... kauneimman unelman ja viskasi palat viinilasin\nmukana Bacchuksen alttarille.\n\nHarry pukeutui ja lähti Birgerin jälkeen. Hän tahtoi rynnistää yöhön ja\npimeyteen noutamaan unhotusta nuorelle sielulleen. Vaikka vain tämän\nainoan kerran. Sillä hän tahtoi nyt päästä tuosta kauniista kuvasta\nhinnalla millä tahansa. Se kun kuristi häntä!\n\nTuuli pieksää Harryn päällystakin helmoja. Mutta hän astuu kymmenen\nmiehen voimalla. Sillä hän pakenee omaa parempaa-itseään.\n\nHän nousee muutamaan ylioppilasravintolaan. Ja se parempi-itse uupuu\ntänäkin yönä viininjumalan pehmeille lämpimille parmaille, missä näkee\nunia punaisista riemuista.\n\nTällaista hoippumista selvän ja humalan välillä kesti kolme viikkoa.\nBirger kuljetteli häntä ravintolasta ravintolaan.\n\nPilkkasi, piikitti, ivasi.\n\nHe joivat kovasti, tekivät uusia tuttavuuksia ja nauttivat täysin\nsiemauksin.\n\nSelvänä oli Harry aina tyytymätön, ärtynyt, hermostunut.\n\nJa hän itse jo ymmärsi, että alkoholinhimo on hänessäkin perinnöllinen\nsairaus.\n\nSiitä tuli sieluun uusi suru.\n\n-- Kai olet jo täysi \"fenno\"? kysyi Birger muutamana iltana.\n\nHarry ei vastannut. Ei hän ollut \"sveessi\" eikä ollut \"fenno\". Ei ollut\nsanalla sanoen mikään. Hän vasta etsiskeli, mikä hän olisi.\n\nHän kyllä tarvitsi uuden elämänkatsomuksen. Sillä hän jo syvästi tunsi,\nettä vanha ei jaksa tehdä hänestä ehyttä ihmistä.\n\nMutta jaksoiko sitten tuo uusi tehdä sitä Birgeristä?\n\nSiinäpä se juuri olikin kipeä kohta Harrystä.\n\nMutta oli miten oli. Sen Harry jo tunsi, että hänestä ei tule\nmiestä ... kaikista vähimmin senaattoria ... sen oman vanhan\nelämänkatsomuksen kannattamana. Sillä ei ole voimaa pitää häntä\npystössä ... siveellisesti ryhdikkäänä ... ja toimekkaana työihmisenä.\n\nTästä se syvä ristiriita hänen sielussaan, mikä yhä vei häntä alaspäin.\n\nHarry ymmärsi, että jos näin jatkuu, niin hän on mennyttä miestä. Hän\nei tätä kestä.\n\nMutta sitten muutamana aamuna Birger noustuaan ylös pesi koko\nruumiinsa, voimisteli sen päälle lujasti ja puhuu:\n\n-- Tarvitsee tehdä jo työtäkin.\n\nHänellä oli lainopillinen tutkinto menossa.\n\nNyt levitti hän kävelyshaalinsa lattialle. Kantoi kasan kirjoja sen\npäälle ja viskautui siihen itsekin. Hän makasi vatsallaan lattialla\nmonet kirjat edessään värikynä näpeissä ja luki noita kaikkia yhdellä\nkertaa. Hän sanoi täten tekevänsä helposti yhteenvedot, mitkä hän\nlopullisesti merkitsi muistiinpanovihkoonsa.\n\nNäin makasi hän nyt toiset kolme viikkoa puustavillisesti kirjoihin\nuponneena.\n\nHarry katsoi häntä ihastellen. Mutta nyt hän huomaakin, miten veri\nvoimakkaasti näykkii Birgerin suonissa, miten korkea on hänen puhdas\notsansa ja kun hän pullistaa rintansa, on se kuin tammen pinta. Voimaa\nja terveyttä on Birgerissä, tahdonlujuutta, tarmoa ja luottamusta omaan\nitseensä.\n\nKun Harry pyytää häntä kapakkaan, uhkaa hän antaa keppiä Harryllekin,\njos hän vielä sinne menee.\n\n-- Minä join vain \"sveessin\" ulos itsestäni. Nyt olen tyytyväinen,\npuhuu Birger lukuihinsa syventyen.\n\nTuo mies ei todellakaan ole pilalle menossa. Hän on ehyt ja kokonainen,\non terve ja hänellä on voimaa yrittää.\n\nJospa hänkin ... Harry ... osaisi ottaa elämänsä noin matemaattisesti\nkuin Birger, niin kokoaisi itsensä ja vielä elämässä ratkaisisi\nvaikeankin sielullisen problemin omassa itsessään.\n\nMutta nyt hän jo ymmärtää, mistä päin hänen on lähdettävä pelastusta\nyrittämään.\n\nHän tarvitsee uuden elämänkatsomuksen ... uuden veriä lämmittävän ja\npuhdistavan aatteen, joka hänet jaloilleen taaskin nostaa.\n\nMutta kuka sen hänelle antaa? Kuka?\n\nMuutamana päivänä Harry pukeupi tavallista huolellisemmin ja lähtee\nSnellmanin puheille.\n\nSiihen kehottaa häntä Birgerin esimerkki.\n\n\n\n\nXII.\n\nSnellmanin luona.\n\n\nKun Harry kulki Yrjönkadun 24:nteen, Snellmanin asuntoon, piti hänen\nkävellä Vanhan kirkon ohi. Juuri sen kohdalla ollessaan alettiin\nsoittaa kelloja. Ja silloin juolahti Harryn mieleen kotikaupungin viime\nMikkelinpäivä ja sen soittavat kirkonkellot. Noin nekin lujasti\nkalkahtivat. Ja niiden soittoon kaukaa sekoittui kosken kohina.\n\nHän meni silloin koskelle, kuuli sen kehotushuudon, nousi ... ja nyt\ntaas kulkee siipirikkona. Sillä vanhat lämmittävät ihanteet ovat\nkalvenneet ja entinen elämänkatsomus on nurin-narin.\n\nTaas soivat kirkonkellot. Ja taas neuvonantaja on tarpeen.\n\nEi mene hän nyt hengettömän luonnon salaperäisille neuvoille, vaan\nmiehen luokse, joka kyllä pauhaa kuin sekin koskijättiläinen omalla\npauhullaan omien kansalaistensa keskellä. Mitä tämä suurtietäjä hänelle\nosannee lohdutusta antaa? Minkä lipun hänen käteensä nostaa\nkannettavaksi?\n\nHarryn mieli on arka ja jännittynyt noustessaan puurappuja ylös\nlasiverantaan. Siellä hän soittaa, pääsee eteiseen ja palvelija johtaa\nhänet saliin.\n\nMutta huomaamansa yksinkertaisuus kaikessa hämmästyttää Harryä, joka on\ntottunut näkemään kiinalaisia vaaseja ja persialaisia mattoja.\n\nPalvelija neuvoo häntä istumaan ja odottamaan. Salissa on kolme aivan\nyksinkertaista pienehköä ikkunaa. Ja seiniä somistavat muutamat\nkivipiirrokset.\n\nHarry epäröiden jättää palvelijalle nimikorttinsa ja istuu. Nyt huomaa\nHarry salissa pianon ja ikkunanurkissa Kantin ja Hegelin rintakuvat. Ja\nsuuren kovin vanhanaikaisen uunin.\n\nSiinä samassa palaa jo palvelija ja pyytää Harryn menemään\nvastaanottohuoneeseen.\n\n-- Siellä on senaattori, lausuu hän.\n\nTuo viimeinen sana panee Harryn veren kuumaan kulkuun. Siksi piti\nhänenkin lopullisesti tulla. Mutta ei näitä teitä. Ja senaattorin\nasunnon on hän kuvitellut kokonaan toisemmoiseksi. Sillä siellä\nkotikaupungissa asuu pieninkin tervaporvari komeammasti kuin tämä\nsenaattori, jolla lisäksi on europpalainen maine.\n\nMutta näissä huoneissa on sentään huumaava uuvuttava ilma. Näissä\nvirtaa Harryä vasten kasvoja jokin tavattomampi henki. Se ei ole\nkukkaistuoksua, ei parfyymia, vaan neron säteilevä nöyryyttävä hohto.\nSitä oli jo tuolla eteisessä, tässä salissa se kasvaa, mutta tuolla\nvastaanottohuoneessa tihenee se veriä vapisuttavaksi.\n\nSillä siellä on itse suuri Snellman.\n\nPosket hohtaen ja hermot jännitettyinä astuu Harry suoraan senaattorin\nluo, joka tulee häntä kohti tervehtimään. Ja ainaisena kauneuden\nihastelijana antaa vanhus hänelle hyvin lämpöisesti kättä.\n\nPyytää istuutumaan. Harry istuu vanhuksen viittauksesta pöydän päässä\nolevaan nojatuoliin ja senaattori itse istuu toiseen samallaiseen.\n\n-- Minä näin tarpeelliseksi tulla herra senaattorin luo hyvinkin\npersoonallisessa asiassa ja pyydän anteeksi rohkeuteni, alottaa Harry\näänessä arka väri.\n\n-- Ja voisinko minä herraa siinä auttaa?\n\n-- Niin luulen. Ja sentähden tulin.\n\n-- Miten voin herraa palvella?\n\nNyt on Harry omasta mielestään kuin katuvainen synnintunnustaja\nmaalaispastorin pateilla. Mutta sydän on avattava.\n\n-- Kuulin herra senaattorin puhuvan pohjolaisten viime vuosijuhlassa.\nJa se puhe repi minun vanhan puoluekantani rikki.\n\nSnellman hymähtää. Vähän pilkkaa nousee suupieliin. Kyllä Harry sen\nhuomaa. Mutta jatkaa kuitenkin:\n\n-- Minun äitini on vanhaa Ruotsin aatelia. Siis on veressäni germaanien\nverta.\n\n-- Noo?\n\n-- Ja hän on kasvattanut minut innokkaaksi ja lämpöiseksi ruotsinkielen\nystäväksi. Hän lapsesta lähtien istutti minuun ruotsalaiset näkökannat.\n\n-- Ja minä nyt revin ne rikki. Säälittävää. Mutta kuka on isä?\n\n-- Hän on suomalainen valtioneuvos Nicander ... viraltaan\nlääninsihteeri ... puhuu Harry hyvinkin arkaillen, sillä vanhus on\nivallisella päällä.\n\n-- Nimen tunnen.\n\n-- Hän myös tahtoo minusta harrasta ruotsinkielen ystävää.\n\n-- No ... hyväinen aika ... olkaa se, kun pappa ja mamma niin tahtoo!\npuhuu Snellman ja jo puoleksi nauraa.\n\n-- Olisin, jos voisin.\n\n-- Minäkö tulin puomiksi tielle?\n\n-- Te, herra senaattori.\n\n-- Mutta miten?\n\n-- Senaattori puhui siellä esi-isistä...\n\n-- Jotka nuorella herralla ovat ... keitä?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Sepä se.\n\n-- Siinä on juuri painava kysymys.\n\n-- Hyvinkin painava.\n\n-- Herra senaattori tuomitsi kansallisiksi pettureiksi ne, jotka\nsuomalaisista kantavanhemmista syntyneinä hylkäävät suomenkielen.\n\n-- Juuri niin.\n\nSnellman jo käy vakavaksi.\n\n-- Tämä pani minutkin horjumaan entisissä näkökannoissani ... ja\nhyvinkin pahasti.\n\n-- Tässä on siis ratkaistavana aivan yksinkertainen psykologinen\nproblemi. Nuori herra ottaa ensin selvän, kutka ovat hänen\nkantavanhempansa.\n\n-- Ja sitten, jos ovat ruotsalaisia, siirtyy Ruotsiin? Niinkö?\n\n-- Se on herran oma asia.\n\nSnellman puhuu viimeisen hyvinkin jyrkästi.\n\n-- Se mikä minua erityisesti herra senaattorin puheessa sielullisesti\nhaavoitti, jos saan käyttää tätä sanaa, oli se että herra senaattori\nruotsinkielisenä ajaa suomalaisuuden asiaa. Sehän on paras puolustus\npuolueettomuudelle minun heikon ymmärrykseni mukaan.\n\n-- Eikös sitten ole? Ei kukaan voi väittää minun ajavan omia etujani.\n\n-- Ei voi ... ja siinä juuri on kysymyksen suuri kantavuus. Se se vei\nkovan maaperän minunkin jalkaini alta ja pani horjumaan...\n\n-- Ja nyt nuori herra horjuu?\n\n-- Hyvinkin pahasti.\n\n-- Kuulkaa sitten lohduttava sana. Ruotsinkieli on minunkin\näidinkieleni. Ja sillä kielellä vain on minulle persoonallisesti\nkallein arvo. Se kun on jo lapsena opittu ja vanhanakin parhaiten\ntaidettu. Mutta siltikin vain historiallisen kehityksen ja\ninhimillisen erehdyksen tähden on ruotsinkieli minulle tässä\nasemassa. Minun vereni juuret ovat Suomen kansassa. Ja terve järki\nsanoo minulle, että Suomessa vain suomenkieli on se oikea kieli.\nMinä en erityisesti rakasta suomenkieltä, jota en läheskään niin\nhyvin taida kuin ruotsinkieltä. Mutta ajattelemisen kautta olen tullut\nsiihen syvään vakaumukseen, että jokaisessa maassa pitää kansan oman\nkielen olla vallitseva sivistys- ja hallintokieli. Silloin vasta on\nkansalla elämisen mahdollisuutta. Vaikkapa me sydämen syistä\nrakastaisimmekin ... syvästikin rakastaisimme ruotsinkieltä, niin\nkansamme menestymisen alttarille on meidän uhrattava tämä rakkaus.\nSillä niin sanoo terve järki. Ja sen edestä pitää tunteen väistyä.\nTämä on minun käsitykseni. Jos nuori herra tuntee kuuluvansa Suomen\nkansaan ja jos hänen verensä juuret johtavat kansan sydämeen kuin\nalkulähteeseen, niin silloin ... ei ole muuta kuin yksi ehto ... yksi\nainoa ehto, puhuu Snellman viimeisen kuin tulistuen ja vakuudeksi\nlyöden pöytään kädellään.\n\n-- Minun velvollisuuteni ... ja ensimäinen velvollisuuteni tässä\nasiassa on siis ottaa selville, ovatko vereni juuret lähteneet Suomen\nkansan sydämestä ... ovatko kantavanhempani suomalaisia...\n\n-- Aivan niin, rakas nuori ystävä.\n\nSnellman jo lämpenee herttaiseksi. Harry käy rohkeammaksi ja varmistuu.\n\n-- Mutta nuorena on tunne niin vallan päällä ... aivan liiaksikin,\nalottaa Harry uudelleen.\n\n-- Kyllä ymmärrän nuorenkin sydämen.\n\n-- Ja nuori sydän niin kovin ... kovin vastenmielisesti siitä luopuu,\nmihin se jo lapsena kiintyy. Jos sitä väkipakolla ruvetaan\nirtirepäisemään, voi se särkyä.\n\n-- Se on kohtalon tragediaa. Ja tämän ajan synkin puoli on\nkylläkin siinä. Heikkoja sydämiä voi se särkeä ... ja särkeekin.\nKansallisuuskysymyksellä on omat uhrinsa. Hukkaanmenneitä miehiä nousee\nkyllä ruumiina sen kurimoille. Mutta vahvat ja voimakkaat ... ne eivät\nsäry. Ne laskevat koskensa terveinä ja karaistuneina suvantoon.\nEnnenkuin vuorelta näkee kauas laajenevat näköalat, pitää ensin kestää\nvuorelle kiipeämisen vaikeus. Se on aivan yksinkertainen totuus. Ja\nminä olen varma siitä, että joka sydänuhrinsa kansallisuusaatteelle\nkantaa vilpittömin mielin, niin sille tämä aate avaa uudet avarat\nelämän perspektiivit. Se nostaa miehensä vuorelle. Ja sieltä näkee\nkauas. Ja ilma siellä on raitista hengittää.\n\nVerikoristeita näyttäytyy jo vanhuksen kasvoilla ja hänen silmissään\npalaa nuorekas tuli.\n\n-- Ja nuori herrakin nousee tälle vuorelle. Mutta ensin on kestettävä\nnousemisen vaikeus, lisää Snellman.\n\nOn kiskottava sydämestä isä ja äiti ... koti ja omaiset ... entisyys ja\nkaikki ... kaikki, mikä rakasta oli ... siinä se vuorelle nousemisen\nvaikeus, miettii Harry.\n\n-- Herra senaattori on toimittanut suuren elämäntyönsä\nruotsinkielellä ... ja kuitenkin ... jaksaa puhua tätä kieltä\nvastaan, huomauttaa Harry.\n\n-- Niin, se on alaston totuus. Ja siihen minä olen päätynyt.\n\n-- Ja siihen on herra senaattorilta varmaankin vaadittu hyvin paljon.\n\n-- Siinä oli minun vuorelle nousemisen vaikeuteni.\n\n-- Joka pikkusielujakin rohkaisee. Ja antaa jäävittömän esimerkin,\nmiten totuuteen pyrkiä.\n\n-- Jospa se niin tekisi.\n\n-- Tästä keskustelusta alkaa minunkin vuorelle nousemiseni. Minäkin\nkaipaan laajoja näköaloja ja raitista ilmaa ... muuten tukehdun.\n\nSnellman puhuu vielä joitakin ystävällisiä neuvovia sanoja ja kyselee\nyhtä ja toista Harryltä.\n\nSitten Harry heittää nöyrät kiitokset ja poistuu.\n\nSnellman saattaa häntä salinsa ovelle asti, tarttuu siellä vielä Harryn\nkäteen, pudistaa sitä lämpimästi ja puhuu:\n\n-- Teidänkaltaisia nuoria miehiä kansamme erityisesti tarvitsee.\nNuorella herralla on edellytyksiä. Kotini on vastakin teille avoin.\n\nKun Harry pääsi kadulle, oli hänen mielensä niin kumman lämmin. Tuntui\nkuin hän olisi ollut tekemässä jotain erityisen suurta ja arvokasta.\n\nEi se ollut tuo mies mikään kylmien sumujen kylmä mies. Sen sisällä\nhehkui ja paloi enemmän kuin muissa aikalaisissa yhteensä, miettii\nHarry..\n\nMiten paljon hän olikaan taistellut ... miten paljon itseltään\nkieltänyt tämän elämänsä suuren kysymyksen tähden?\n\nNytpä sitä alkoi jo Harry aavistaa, kun hänelle itselleen alkaisi\nitsekieltäymyksen vaikea taistelu.\n\nUusi tulevaisuus häntä nyt puoleensa viittasi. Mutta se tulevaisuus\nikäänkuin kuulsi oman sydänveren läpi.\n\nKaikista ensimäiseksi hänen pitää ottaa selko kantavanhemmistaan. Ja\nsitten ... vaikka omalla sydänverellään kirjoittaa itselleen sielullisen\nvapautumisen vapauskirja.\n\nTultuaan asuntoonsa, missä Birger uutterasti aherti luvuissaan, katsoi\nHarry häntä ihastellen, mutta Birger viskasi:\n\n-- Mutta mitä kummaa sinulle, Harry, on tapahtunut, sinun kasvoillasi\nkun on kumma loiste!\n\n-- Olin Snellmanin luona.\n\n-- Ja nyt olet \"fenno\".\n\n-- En vielä ... läheskään.\n\nBirger hymähti. Harry ryhtyi kirjoittamaan kotiin kirjettä, missä\nilmoitti tulevansa sinne. Sillä kohta piti hänen saada selville\nkantavanhempansa.\n\nNe tiedot tahtoi hän itse kirkonkirjasta lukea.\n\nHänen vuorelle nousunsa alkoi.\n\n\n\n\nXIII\n\nKotona.\n\n\nYksin kievarikärryissä Pohjanmaan lakeuksia ajaessaan selvisi Harrylle\nyhtä ja toista kuluneesta. Tässä yksinäisyydessä hänen sielussaan\nkasvoi yhä lujemmaksi kaukainen aavistus siitä, että hänenkin\nesi-isiensä täytyi olla suomalaisia. Se kaukainen aavistus\nlähenemistään läheni ja toisinaan hänet kokonaan valtasi kuin olisi\nasia jo lopullisesti ratkaistu. Tämä aavistus jo silloin mieleen lensi,\nkun hän kuunteli osakunnan juhlassa Snellmanin puhetta. Silloin se\nlensi sinne eikä sieltä enää tahtonut poistua. Mutta taas toisina\nhetkinä kohosi mieleen toisemmoinen arvelu: Ehkä sittenkin hänen\nesi-isänsä ovat aikoja sitten Suomeen tulleita ruotsalaisia. Ja heillä\ntäytyy olla pesäoikeus tässä maassa, jonka he ammoin sitten ovat\nkodiksensa omaksuneet.\n\nTämä sukuhistoria oli jäänyt häneltä hämärään. Vain isoisänsä hän tiesi\nolleen suuren tervakauppiaan ja suvun omaisuuden varsinaisen\nperustajan. Hänen takanaan oli kaikki pimeää.\n\nMutta tähän pimeyteen on nyt valaistus saatava. Juuri sitä vartenhan\nhän on tällä matkalla.\n\nSiltikin häntä hävetti kotia lähestyä. Sillä millä pilventakaisilla\ntoiveilla hän pari kuukautta takaperin lähti? Ja miten siipirikkona hän\nnyt palasi?\n\nKun pohjoisemmaksi tultiin, piti kärryt muuttaa reeksi. Siinä\nloikoessaan hän toisinaan kuvitteli itseään haavoittuneeksi soturiksi,\njota ajetaan sairaalaan. Toisinaan tuhlaajapojaksi, jota vapisuttaa\nlähestyä isänkotia.\n\nMutta matkan lopussa valoisana päivänä näköala seestyi ja sielun\ntumma pohja valkeni. Tällöin paistoi aurinko kirkkaasti nuorelle\nhangelle ja kyytimiehenä oli keski-ikä isäntämies, joka puheli\nkansallisuusaatteesta. Kyllä nöyrästi, mutta lämpimästi.\n\nTuolle miehelle oli se asia samallainen suuri sydämen asia kuin hänelle\nitselleenkin.\n\nJa Harry katsoi kirkkailla silmillä talonpoikaa, joka valkoisen lumen\nkajastuksessa talvista joulukuun aurinkoa vasten siinä hänen sivullaan\nistui.\n\n-- Mistä noin osaatte puhua? kysyy hän kummastellen isännältä.\n\n-- Nähkääs, herra, meille tulee läänin uusi sanomalehti ... ja siitä.\n\n-- \"Salamako?\"\n\n-- Se juuri.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Niin.\n\nHarry lopetti. Ei hän tahtonut nyt juuri \"Salamasta\" puhua.\n\nKyytimies katsoo arasti häneen. Ja myös vaikenee.\n\nSamassa aurinkokin alkaa tehdä laskua. Pohjoisella taivaalla on kuin\njäätikkömeri, johon on kasaantunut lumiaaltoja, valkountuvaisia ja\npehmytpiirteisiä. Mutta laiskoja ja kylmän-kylmiä. Läntinen taivas on\narmas ja purppurainen violetinkarvaisine pilareineen, jotka rakensi\npäivän kultainen kuningas pilvivarjojen takaa.\n\nAlkaa puhaltaa pohjoisesta kylmä viima. Se ottaa niin terävästi\netelästä tulevaan matkustajaan. Harry viluissaan pureupi vieressä\nistuvaa isäntämiestä lähemmäksi. Kylki kylkeen. Sen kylki lämmittää.\n\nJa nyt ensi kerran elämässään tuntee Harry, että suomalainen\nrahvaanmies voisi olla hänen oma kansalaisensa.\n\nSe on outo tunne. Ja sen vallassa ajetaan eteläisestä tullista sisään\nkotikaupunkiin.\n\nKun Harry soittaa kodin eteisen ovella, hän hiukan vavahtaa.\n\nSillä hän kuvittelee papan ryntäävän ovelle keppi kourassa tai käsi\nvalmiina antamaan paukkuvan korvatillikan.\n\nVaikka eihän pappa itse koskaan tullut ovea avaamaan.\n\nPiika Majken se nytkin tuli. Kun huomaa Harryn, niin pilkallisesti\nhymähtää ja katoaa edes auttamatta päällysvaatetta.\n\nYksin sai Harry riisuutua. Ja matkakapineet kantaa isäntä sisälle. Tämä\npalvelus yhä enemmän lähentää Harryä isäntä-kansalaiseen. He\nhyvästelevät kuin vanhat tutut, vaikka isäntä hyvin arkana liikkuu\nvaltioneuvoksen eteisessä.\n\nJa hän sipisee puoli-hiljaan Harrylle:\n\n-- En tuntenut herraa. Taisin puhua siellä matkalla liiankin rohkeasti.\n\n-- No pelkureitako me pohjolaiset oltaisiin? Eihän toki, nauraa Harry\nvastaan ja \"me\" kaikuu hänen korvissaan niin tutunomaiselta.\n\nEi tule kukaan Harryä vastaan. Tämä kylmä vastaanotto häntä kiusaa.\n\nMutta hän on sen täydellisesti ansainnut, arvelevat.\n\nKaiken kylmäverisyytensä hän esille pusertaa ja huutaa salin ovelta:\n\n-- Halloo, mamma!\n\nMamman kamarista kuuluu sairas uikuttava ääni. Harry arastellen astuu\nsinne salista läpi toisen tyhjän huoneen.\n\nJa tapaa mamman vuoteesta, jonka sivulla on yöpöytä täynnä lääkepulloja\npitkine reseptineen.\n\nMamma makaa vuoteessa liituvalkoisena ja nuo harvat hopeahiukset\nlumivalkoisten lakanain ja tyynyjen valaistuksessa näyttävät aivan\nkimaltelevan murheesta.\n\nAh! Miten tärisyttävä näkö Harrystä!\n\nHän ottaa askeleen kohti mennäkseen syleilemään mammaa.\n\nMutta peräytyy.\n\nOttaa uuden ryntäyksen ja pureutuu vedet silmissä kipeään äitiinsä.\n\nMamma ojentaa kätensä syleilyyn ja vastaanotto on nyt hellä ja\nsydämellinen.\n\n-- Joitko sinä? kuiskaa mamma.\n\n-- Join, vastaa Harry hyvin hiljaan.\n\n-- Etkö muistanut mammaa?\n\n-- Muistin, mutta minulla ei ollut voimia ... ei tahdonlujuutta ... se\non perinnöllistä, mamma ... eikä sille mitään mahda.\n\nOn syvä hiljaisuus.\n\n-- Mikä sairaus sinua vaivaa? kysyy Harry.\n\n-- Vanha sydämen vika.\n\n-- Missä hän on ... pappa?\n\n-- En tiedä. Kun tuli tieto, että tulet kotiin ... silloin hän vihasta\nräjähti. Pahoja uutisia pääkaupungista sinusta oli hän jo sitä ennen\nsaanut. Oih! Hän oli kaksi vuorokautta kotoa poissa.\n\n-- Onko \"Promenad\" vielä olemassa?\n\n-- Ei. _Se_ on hävitetty. Mutta siellä kosken takana on jotain uutta\nkauheaa.\n\n-- Ja siellä on pappa.\n\nMamma ei vastannut.\n\n-- Onko pappa ollut sinulle paha, rakas mamma?\n\n-- Syksyllä lähdettyäsi oli hän kuin toinen mies. Illatkin istui\nkotona, kirjoitti \"Österbotteniin\", luki ääneen minulle ja oli niin ...\nniin ystävällinen. Me elimme uudelleen jo kauan ... kauan sitten\nmennyttä aikaa. Niitä vuosia, jolloin sinä synnyit ja olit vielä pieni.\nTällaista hauskaa ja riemullista ... niin kovin hauskaa oli koko\nsyyskautemme. Sinusta me aina puhuimme, kun lamppu illalla niin\nkodikkaasti valaisi, koivupuut uunissa räiskivät, pappa luki tai\nkirjoitti ja minä tein käsityötä. Sellaista kaunista elämää! Minä jo\nuskoin, että se mennyt paha väliaika oli vain katkera uni, joka\nkamaluudessaan näytti iankaikkiselta. Ja minä jo aloin luulla, että\nkoko loppuikämme onkin näin ... näin idyllistä. Kun nytkin muistan\nniitä viikkoja ja niitä iltoja, käy lämmin pohjavirta läpi vereni.\nKodin kaikilla kappaleilla istui ruusuhuulisia korallikorvaisia hyviä\nhaltioita, jotka lauloivat elämän onnea. Hän sinusta ihastellen puheli,\npoltteli sikariaan, laulelikin ja oli iloinen. Toisinaan hän yks kaks\nryhtyi arvailemaan: \"mitähän kohtaa juuri nyt Harry lukee?\" Ja siihen\nhän itse koetti vastata. Hän oli nähtävästi tuosta huvitettu ... tuosta\npienestä arvailemisesta. Että hän sinuun syvän-syvästi luotti, sen näin\nminä hänen silmistään ja erotin hänen puheensa väristä. Niin lämmin\npaiste lähti hänen silmistään, kun hän sinun luvuistasi minulle selitti\nja hänen äänensä värähti niin hellästi, kun hän kertoi minulle, miten\npaljon sinulla on ponnistettavaa ennenkuin olet luvuissasikaan määräsi\npäässä.\n\nHarryn silmät väkisinkin käyvät kosteiksi. Sillä tällä mamman sievästi\nleikkaamalla kuvalla on taas oma kauneutensa, mikä niin läheisesti\nliittyy sen kuvan kauneuteen, joka jäi hänen sieluunsa syksyllä viime\naikaa kotona ollessaan.\n\n-- Mutta sitten tuli myrskylintu ... sinun kirjeesi, jossa ilmoitit\ntulevasi kotiin. Nyt hän arvasi kaikki kuulemansa to ... siksi. Se oli\nkauhea hetki, kun hän sen oli lukenut. Viskasi kalliin vaasin, joka\nsattui olemaan siinä lähellä, palasiksi lattiaan, yritti lyödä minua ja\npolki jalkaa. Hän heitti minun silmilleni hävittömän haukkumaloan sinun\ntähtesi ... ja uhkasi lähettävänsä sinut merille. Sinun tähtesi meni\nkaikki nurin ... kaikki hänen kauniit unelmansa. Nyt hän on taas vanha\nkapakkaritari. Sinä, Harry, murhasit hänen uuden ihmisensä ... sinä,\nrakas lapsi. Nyt olemme kaikki pohjattomassa surussa. Miksi ... miksi\nHarry näin teit?\n\nMamma katsoo läpitunkevasti Harryyn. Ja hänen hiilenhehkuvat silmänsä\nrävähtävät katkerasti. Ne polttavat ... ne haavoittavat. Harry oudosti\nvärähtelee. Mutta itkeä hän ei aio.\n\n-- Kun sinä olit pieni ... niin olin silloinkin onnellinen ... ja sinä,\nrakas lapsi, olit onnellinen. Harry ... Harry! Tätä ... juuri tätä olen\nminä jo monet vuodet salaa pelännyt ja vapissut.\n\nMamma alkaa itkeä. Mutta entinen kaukainen lapsuusaika palaa Harryn\nsieluun kuin loihdittuna ... se vieno ja hellä ... se puhdas ja valkea\nlapsuusaika makuukamareineen, pienine rautasänkyineen, jonka\nnuput olivat kullatut, iltakeskusteluineen rumasta ja ilkeästä\nsisiliskosta ... se kaikki ... se kaikki, jolloin lapsi näki\nherranenkeleitä kultaisine siipineen ja joka ilta keskusteli Jumalan\nkanssa.\n\n-- Silloinko mamma sairastui, kun minun kirjeeni tuli? kysyy Harry,\n\n-- Niin. Se koski minuunkin niin ... niin julmasti.\n\n-- Siis minä olen syynä mammankin sairauteen?\n\n-- Mutta älä ota sitä siltä kannalta, rakas Harry. Mammahan oli jo\nvuosien mittaan niin läpikidutettu ... niin paljon kärsinyt. Tarvittiin\nvain sysäys ja jalat eivät kestäneet enään allani. Et sinä, rakas\nlapsi, ymmärrä mamman surua. Niin niin niin, nyyhkii mamma.\n\n-- Minun pitää mennä noutamaan pappa pois.\n\n-- Jos tunnet itsesi vahvaksi, niin mene hänelle sanomaan\npääkaupunkiterveisesi. Mutta aina muista, että hän on sinun isäsi.\n\nHarry tiedustaa mammalta lähemmin sitä uutta \"kauheaa\". Ja lähtee.\n\nEnnen ei hän milloinkaan osannut kuvitellakaan ottavansa tällaisiakin\naskeleita omassa kodissaan kuin nyt ulosmennessään.\n\nSillä niissä askeleissa on sellainen raskas paino kuin kengät lattiaan\nnaulautuisivat.\n\nMamman hiilenhehkuvat katseet tuntee hän selässään vielä kadullakin\nastuessaan.\n\nHarry tulee silloille. Täällä näin pohjoisessa on jo luonto talvinen.\nKosken rantamat ovat keveässä jäässä. Itse koski laihana kuin\njuhlakomeudestaan riisuttuna makaa syvällä uomassaan. Lähestyvä talvi\non sen vedet juonut puolikuiviin ja harmaa usva sen päällä on kuin\nsairaan kipuinen henki, joka siitä tuskan hikenä irtaupi.\n\nKoko koski ottaa nyt Harryn silmään jättiläissairaalta\njättiläisvuoteella.\n\nSiellä toisen ja kolmannen sillan välillä suuressa vesien kaartamassa\nsaarelmassa, mihin Harry Suomen kauneimman ulkopuiston ennen kuvitteli,\noli alakärjessä muutamalla köyhällä merikapteenilla kaksikerroksinen\nhuvila.\n\nSe olikin ainoa koko ympäristössä ... ainoa!\n\nSe oli ostettu ja sinne uusi ulkoravintola päätä puhkaa laitettu.\n\n\"Promenadin\" tytöt olivat sinne siirtyneet, mutta tätä ravintolaa piti\nmuuan vanhempi ruotsalainen nainen, joku fröken Anderson tai Petterson.\nJa näin oli maisteri Littov saanut kätensä puhtaiksi.\n\n\"Salaman\" vaikutuksesta oli \"Promenad\" hävinnyt. Mutta tätä uutta se ei\npystyisi iskemään. Nyt kaupungin ensimäiset herrat siellä mielellään\npesivät. Siellä valtioneuvoskin ulkopuolella virkaansa oli viime viikot\nelänyt. Sillä Harryn kotimatka kesti kauan. Siellä valtioneuvos söi,\njoi ja toisinaan nukkuikin.\n\nHarry kääntyi tielle, mikä vei uuteen ilolinnaan. Ei kestänyt kauan\ntaivaltaa ennenkuin hän perille tuli.\n\nSiinä se vanha rakennus puisevan yksinkertaisena jo oli hänen jalkainsa\njuuressa. Sen otsalla liehui Venäjän lippu. Siis lippukin jo muutettu.\nHerrat juovat nyt Venäjän lipun suojeluksessa.\n\nHarry meni hyvin halveksivin liikkein sisälle. Koko tämä hotelli\nhänestä, joka suoraan tuli pääkaupungin huikaisevan kiillotetuista\nruhtinaallisista ravintoloista, maistui merimieskapakalle.\n\n\"Perhonen\" tuli häntä vastaan, löi ihastuksesta kätensä yhteen ja\nräjähti nauramaan.\n\nHarry käänsi hänelle selkänsä ja painui toisen kerroksen huoneihin.\n\nSiellä suuressa salissa on kehä herroja ja valtioneuvos niiden\nkeskellä. Parhaallaan on hänellä ylhäällä kädessään viime \"Salaman\"\nnumero, jonka hän oli juuri punssissa uittanut. Nyt katsottiin, mitä se\nkylpy vaikutti.\n\nKun herrat huomasivat Harryn, katsoivat he pitkään valtioneuvosta.\nJokainen heistä oli jo kuullut yhtä ja toista Harrystä. Nyt pilkan hymy\nnousi heillä huulille, sillä tämähän oli heille aivan iloinen yllätys.\n\nValtioneuvos kääntyi, näki Harryn, viskasi lehden kädestään ja sanoi:\n\n-- Sinä tulit minua hakemaan? Niinpä lähdemme.\n\nMutta tämä mielen tyyneys maksoi paljon valtioneuvokselle. Sillä hänen\nkasvonsa olivat kalpeat ja hermoissa kävi lienteä vapistus.\n\nJa he lähtivät. Mutta kyllä he molemmat kuulivat, että heille takana\nsalissa naurettiin.\n\n-- Harry von Nicander kuuluu laskeneen alas mäkeä pääkaupungissa,\nlausuu maisteri Littov julki yhteisen mielipiteen.\n\nTämä leikkaa valtioneuvoksen sydäntä. Sillä ei hän ollut tottunut noin\nrohkeaan esiintymiseen siitä taholta.\n\nIsä ja poika kulkevat äänetöinnä kohti kaupunkia. Mutta Harry pani\nmerkille, että pappa aina hyvin väsyneesti nojasi keppiinsä ja silloin\ntällöin vienosti huokasi.\n\nKun he tulivat silloille, jatkui edelleen sama hillitty mykkä kävely.\nHeidän askeleensa kosken surulliseen kohinaan sekoittuivat. Ei isä\nkysynyt eikä poika kysynyt.\n\nTämä oli jotain vietävän kiusoittavaa kuukausien eron jälkeen.\n\nMutta sitten yht'äkkiä kääntyy valtioneuvos ja osottaen kepillään ylös\nkoskelle lausuu:\n\n-- Katsoppa tuota koskea ... sekin huokaa meidän viheliäisten\nviinakurrien tähden!\n\nJa sitten kuuluu syvä huokaus. Kuletaan taas hetki.\n\n-- Niin ... se huokaa. Ja on jo miespolvia huoannut, vastaa nyt Harry.\nJa samaten hänkin huokaa.\n\nTaas äänetöinnä samalla jalalla astutaan kotvan aikaa.\n\n-- Jos ihmisellä ei ole aatteellisia harrastuksia, jää vain\naistillisten himojen tyydyttäminen hänelle tarkoitusperäksi tai niitten\nväliaikojen tappamiseksi, mitkä jäävät hänelle viran tai jokapäiväisen\ntoimen ulkopuolelle. Teillä vanhoilla herroilla ei ole syviä,\nsielullisia harrastuksia ... alottaa Harry.\n\n-- Onkos teillä nuorilla? kysyy terävästi valtioneuvos.\n\nJa näyttää kuin riemastuvan tällaisesta alusta.\n\n-- Me pyrimme niitä hankkimaan itsellemme. Mutta te ette pyrikkään.\nUutta aatetta te kammoatte kuin sutta. Ja tyydytte viinilasiin ... ja\nolette onnettomat.\n\n-- Sillä lailla! Niin sitä pitää! Muna kanaa neuvoo. Kuulee, että\nnuori-herra on ollut pääkaupungissa.\n\nValtioneuvos viheltää ja on olevinaan hyvin hämmästynyt.\n\n-- Ettekö sitten ole onnettomat? Vai?\n\n-- Ja sinä olet onnellinen? Kas! Saithan \"kehotuspalkinnon\" runoistasi.\nMutta se meidän vanhain vaakakupissa painaa saman verran kuin sääsken\nsiipi. Tiedät, miten paljon se painaa. Ja sen avulla voit myös punnita\npalkintosi. Pöhöh! Runoilla! On paljon parempi _lukea_ hyviä runoja\nkuin itse ala-arvoisia sorvailla. \"Kehotuspalkinto\" eikä mitään muuta.\nSamallainen saalis kuin merimiehelle, joka haaksirikossa sai\ntavaroistaan pelastetuksi rikkonaisen housunsoljen, pilkkaili\nvaltioneuvos.\n\nHarry huomaa, että papan silmävalkuaiset ovat kellertävät ja uniset ja\nettä kasvoilla kiiltelee punssin nostama vieno hiki.\n\n-- Minä en ole onnellinen. Kaukana siitä. Mutta minulla on luja toivo\ntulla siksi, kunhan nykyiseltä karilta pääsen, jolle sinun aateväylällä\npurjehtiessani lujasti tartuin. Mutta tämä kaupunki, jota sinä johdat\nja olet johtanut, on onneton. Tämä lääni, jonka etumaisinna kuljet, on\nonneton. Ajatteleppa vaikka tervakansaa. Seurapiirisi on onneton. Ja\nsinä itse olet onnettomista onnettomin. Tämä tulee siitä, että kaikki\non väärällä pohjalla ... tarvitaan uutta ilmaa, tervettä, puhdasta\nilmaa sairaille keuhkoille... Snellman puhui...\n\n-- Snellman? Snellmanko? Oletko jo hänen oppilaansa? No sitten ei\nkumma, vaikka mitä kuulisin... Jo minä arvasinkin, ärähtää valtioneuvos\nja ruskeilla rivoilla silmillään, joissa istuu punssin puolihumala,\nkatsoo kuin inhoten Harryä.\n\n-- Osakunnan vuosijuhlassa hän puhui.\n\n-- Ja käänsi sinut? Ohhoh! Siinä sitä nyt ollaan. Tervo ja sinä ...\nsinä ja Tervo ... kasvattipoika ja oma poika... Minunkin kai jo pitäisi\nkääntyä ... voi teitä molempia sydämeni suuria suruja ... teitä\nmolempia! Mutta nyt teitä on yksi kumpaankin käteen. Minä rutistan\nkummankin. Näin.\n\nValtioneuvos väänsi keppinsä kahtia käsissään ja viskasi kappaleet\nkoskeen.\n\n-- Jos tekin menisitte samaa tietä, niin se olisi viisainta ...\nsinullekin, viinakurrille! lisää valtioneuvos.\n\n-- Mutta kuinka voisikaan olla toisin valtioneuvos Nicanderin\njohtamassa viinakylässä! Hänen, joka itsekin kituu perinnöllistä\njuoppoutta. Koko suku, koko ympäristö on madon syömä, rahan runtelema.\nJospa me olisimme luonnontuores kuin tuo koski tuossa, niin meissä\nitsessämme olisi terve elämä salattuna ja me sen aarteet käsiimme\nsaisimme, kun keväämme saapuisi. Mutta nyt meissä palaa helvetti ja me\nolemme perikatoon tuomittu suku. Meidän haudoillamme kävelee uusi\npolvi, joka meitä kiroaa. Eikö se ole katkeraa, pappa? jatkaa Harry\nedellistä puhettaan.\n\n-- Mutta, poika! Mistä olet saanut tuon rohkeuden? Tuon julkean\nhävittömyyden? Snellmanilta? Niinhän? Mutta minäkin sanon sanan. Ensi\navovedellä menet merelle, luet sitten merikapteeniksi, saat oman laivan\nja niin on suvun kunnia jollain tavoin pelastettu. Kesään asti olet nyt\n\"Österbottenin\" aputoimittaja ja minä annan ... annan täyden luvan\n_nyt_ sinulle ampua Tervo. Mutta se taitaa olla maali, joka pysyy sinun\nnuoliesi yläpuolella. Hävitöntä kylläkin, että olet sukumme noin vetelä\nhäntä.\n\nNäin lausui valtioneuvos ja katsoi sanojensa vaikutusta.\n\nHarry puraisi hammasta. Mutta vaikeni. Pappa määrää hänelle elämänradan\nnoin vain kädenkäänteellä kuin lukon ulkohuoneensa oveen. Ja hänelle,\njolle juuri tämä kysymys yöt päivät on kummitellut suurena,\npelottavana, veriä vapisuttavana jättiläiskysymyksenä...!\n\n-- Sinä kehtaat minua soimata, morkata, moittia! Sinä, joka olet\ndeekikselle menossa, ja minua, joka sentään olen harmaapää\nvaltioneuvos. Tämä minua enemmän kuin hämmästyttää. Sillä tiedäthän,\nettä minä kaikkine vikoinenikin olen mieheksi kohonnut ja että takanani\non elämäntyö, joka on monta kenraalia ohjannut. Yksityisessä elämässäni\non paljonkin tahroja. Mutta kuka niistä on syvemmin kärsinyt kuin minä\nitse? Ja juuri ... juuri siksi tahdoin sinua varjella huonon\nyksityiselämän kalvavilta omantunnon tuskilta. Vaikka ihminen olisi\nkuningas, mutta persoonallisesti itse huonosti elänyt, niin aina hän\nkulkee omissa silmissään tuomittuna. Tämä on viimeinen ja syvin opetus,\nminkä minulta saat. Ymmärtänetkö sille arvoa antaa? Sinä et siis ole\nSnellmanin oppilas? Harry vaikenee. Valtioneuvos kääntyy Harryyn\nhaukansilmillään, mitkä näyttävät kuin puolihumalassaan kirkastuvan.\nMutta Harry vaikenee.\n\n-- Merelle menet ensi avovedellä. Jos sinä keväällä palasit alustavat\ntutkinnot suoritettuasi, niin yhdessä yhden illan siitä ilosta olisimme\nistuneet ja minä olisin sinulle neuvonut monta keinoa, miten korkealle\nkohotaan. Mutta nyt ... en kehtaa kanssasi samassa ruokapöydässä istua.\nSaat syödä eri ajalla. Ja tule minun näkyviini niin vähän kuin\nmahdollista!\n\n-- Pappa siis aikoo eristää itsensä minusta?\n\n-- Niin ... aivan niin. Olemme kuin kaksi hyyryläistä samassa talossa!\nSillä ensin pitää sinusta tulla mies. Nyt olet minun henkinen\nmurhamieheni.\n\nValtioneuvos teki kädellään hylkäävän liikkeen kuin karkottaakseen\nvastenmielisiä olentoja läheisyydestään.\n\nHe olivat saapuneet juuri silloin kotiportille. Siinä tunsi Harry papan\npuheen tähden pitkän jäätävän puistahduksen sisällään.\n\nSiinä kuoli pappa hänen sielussaan!\n\nNyt he ovat toisilleen kuin kaksi viisaria samassa kellotaulussa, jotka\nvain mykkinä toistensa ohi liikkuvat.\n\nSe oli myrkyllinen hetki kotiportilla.\n\nNyt Harry täydellisesti ymmärsi, miksi jo keski-iällä mamman pää\nhopeoitui.\n\nHarry nousi silmät kosteina sisälle. Mutta valtioneuvos tavallisella\nsäntillisyydellään riisuutui eteisessä ja puhui jonkun leikkisanan\nMajkenille. Vieläpä määräsi kalossinsa puhdistettaviksi.\n\nHarry harhaili ja kulki salissa ... tässä samassa salissa, jossa\nkerran hänen sielunsa aukesi suurelle onnelle, jolloin mamma itki\nriemun kyyneleitä ja pappa kasvoi helläksi isäksi ja helläksi\naviopuolisoksi ... kulki koko joukon onnettomampana kuin vielä äsken.\n\nMamman luokse ei hän mennyt. Eikä sinne mennyt pappakaan.\n\nJo ymmärsi Harry, että se vuorivaellus, jonka hän oli alottanut,\npusertaa hien ja veren kulkijaltaan.\n\n-- Mutta mitä ihmisistä, jotka poiskuolevat! Uusi suku nousee niiden\njälkeen ja se alkaa uuden elämän, jos sillä on uudet puhtaat liput\nedellään kannettaviksi ... jos sillä on uudet valppaat voimakkaat\njohtajat.\n\nNäin lohdutteleikse Harry.\n\nMutta huomenna hän menee pappilaan lukemaan kirkonkirjoja.\n\nHän vavahtaa jännityksestä, minkä vastauksen ne hänelle antavat hänen\nsuureen polttavaan kysymykseensä.\n\n\n\n\nXIV.\n\nKääntymys.\n\n\nPappila on kaupungin keskellä mäellä. Suuri synkkä talo, missä on\nkorkea hakkaamattomasta kivestä tehty kivijalka ja se muurisavella\nrapattu. Autio jylhä kaikkea persoonallisuutta puuttuva yksikerroksinen\npuurakennus on sen päälle nostettu. Päältä nähden on talo kylmä ja\nkolkko.\n\nPihaan mennessään valtaa Harryn sama tunnelma kuin menisi hän pimeään\nkosteaan kellariin.\n\nSuuret korkeat puiset rappuset ulkona eivät suinkaan tee hienoa\nvaikutusta. Ovat kuin siihen mielen masennukseksi viskatut.\n\nHän tulee pimeään eteiseen, riisuutuu, saa käsiinsä vanhan palvelijan,\njoka niiaa kuin pieni tyttö.\n\nTuntee kai Harryn. Samassa on hänelle jo pokkuroimassa liukas rovasti,\nvalkohiuksinen ja sankalasiniekka vanha herra.\n\nSe lepertelee pehmeästi, kumartelee, käsillään viittaileepi, näyttelee\nsalonkimiestä niin hyvin kuin se papille luonnistaa.\n\n-- Kuinka herra valtioneuvos voipi? kysyy hän.\n\n-- Ja nuoren herran mamma sitten ... rouva valtioneuvoksetar?\n\n-- On kipeä.\n\n-- Voi voi!... ah!... vai kipeä ... sepä minua vasta surettaa...!\n\n-- Kiitän osanotostanne, herra rovasti.\n\n-- Ja mikä kunnia nähdä maisterikin kerran meillä ... täällä pimeässä\npappilassa. Mies, joka jo on ehtinyt ulkomaat matkustaa ja tulla\nrunoilijanakin tunnetuksi. Minäkin nuorena runoilin. Onnittelen\nmaisteria. Tehkää hyvin ja sisälle!\n\nKohta höyryää Harryn nenän edessä kuuma kahvi ja siinä sivulla\nkullankellervä punssikarahvi.\n\nHe maistavat, tutustuvat, lämpenevät. Rovasti rupeaa jo laulamaan\nvanhoja ylioppilaslauluja.\n\nSillä hän tahtoo panna paraansa Harryä huvittaakseen.\n\nKyselee sitten arasti puolue-elämääkin pääkaupungissa ja tekee\nviittauksen Snellmaniin.\n\n-- On liian raju mies! määrittelee rovasti ja sormellaan pöytään\nnaputtaa.\n\nSitten nuuskaa, aivastaa ja nauraa. Kilistää, ryyppää ja taas laulaa.\nKunnes lähtee astumaan huoneen lattiaa laulaen, pullistaa rintaansa,\ntoisinaan hypähtää kuin pieni poika. Ja on veikeä ja hauska.\n\nSillä taloon on tullut suuri ilo, kun valtioneuvoksen nuori herra on\nvieraana.\n\n-- Herrassöötinki on tietysti punainen \"sveessi?\" kysäisee yks kaks\nrovasti ja jää alahuuli lerpallaan odottamaan vastausta.\n\nHarry sivuuttaa kysymyksen pyytämällä nähdä kirkonkirjoja.\n\n-- Mutta kautta kaiken! Mitä maisteri niillä tekee?\n\n-- Tarkastan omaa sukuani.\n\nOn niitä suuria ja paksuja nahkakantisia kirjoja siellä\narkistohuoneessa, mikä samalla on kansliana, kokonainen pino. Niiden\nkannet ovat kellervää parkittua vuotaa ja selkä vieläkin lujempaa\nnahkaa.\n\nRovasti etsii sen oikean kirjan, avaa, hakee, näyttää sormellaan\nHarrylle ja käskee lukea.\n\n-- Siinä on Nicander-suku kuin haudastaan ylöskiskottuna, puhuu hän.\n\nHarry vavahtaa, punastuu ja hiukan hätääntyy. Mutta alkaa hiljaan\ntutkia kirjaa...\n\nValtioneuvos ja ritari, tähdistönjäsen Mortimer Saladin Nicander ...\nnaimisissa Freja Ingeborg Berenice von Löwenhjelm af Trotorpin kanssa\nRuotsinmaalta Skaran hiippakunnasta ... isä kauppaneuvos Henrik Gustaf\nNicander ... puoliso Sofia Magdalena Granberg ... isoisä kauppias\nMathias August Nicander ... puoliso Lovisa Ulrika Pietilä ...\nisänisänisä raatimies Petter Nicander ... puoliso Anna Katharina\nKarhu ... isänisänisänisä räätälimestari Abraham Nikkilä, muuttanut\nSotkamon seurakunnasta ... puoliso Heta Antintytär Poropudas...\n\nHarry ensin kalpenee. Mutta sitten yht'äkkiä hän käy ruusunpunaiseksi\nja hänen sielunsa läpi lyöpi kuin salama voimakas ilontunne.\n\nHän heittää hyvästin ja lähtee. Nyt on hänen elämänkatsomuksensa\nratkaistu.\n\n-- Olen punainen \"fenno\", vastaa hän nyt rovastille.\n\nRovasti lyö ilosta kätensä yhteen ja tunnustaa, että hänkin on\nsuomenmielinen.\n\nSamassa hän ikäänkuin katuu mielenpurkaustaan ja lisää Harrylle:\n\n-- Kun olen köyhän talonpojan poika Kalajoelta.\n\nJa syrjäsilmällä Harryä pälyilee. Harry meni.\n\nNyt oli hän päässyt kuin painajaisen kynsistä. Hän on aitosuomalaista\nheimoa ja vielä tervakansan jälkeläinen!\n\nHän oli keikkunut viime viikot kuin kuristusköydessä. Mutta nyt nuora\nkatkesi. Ja antoi hänelle mahdollisuuden hengittää vapaasti ja\nmiehekkäästi.\n\nHänen sielunsa paisui. Silmä näki nyt synkät suomalaismetsät\nruusuhohteessa aamuauringossa.\n\nSnellman kohosi hänen eteensä kuin suuri vapauttaja mahtavassa\nkirkastuksessa.\n\nKaikki, jotka puhuivat suomea, saivat nyt ikäänkuin juhlavaatteet\npäälleen ja olivat pestyt ja puhdistetut.\n\nUusi avara selkeä maailma hänelle aukeni. Hän tunsi suonensa innosta\nlämpenevän. Sillä kansallisuusaate virtasi hänen sieluunsa kuin\npuhdistava aamutuuli sumuisen kostean yön jäljestä.\n\nNyt hän on surusta puhdistunut ja epäilyksestä ylennyt.\n\nNyt lähetti elämä hänelle kutsut suureen työhön elinvoimaisen aatteen\npalveluksessa.\n\nHän oli taas löytänyt oman itsensä.\n\nKun hän vertasi entisiä mielentilojaan ja parhaintakin innostustaan\nruotsinkielen lumoissa, niin oli niissä mielentiloissa aina mukana\njotain epämääräistä kiihkoa, joka hetken kesti ja sitten laantui.\n\nMutta tämä uusi aate teki hänestä kokonaan uuden ihmisen. Antoi hänelle\nuuden elämänvoiman. Joka solun ravitsi, joka suonen sähkötti. Ja kai\nsiksi, että hän oli viikkoja kärsinyt ja vapautustaan odottanut.\n\nKantaisä on sotkamolainen räätäli Nikkilä ja kantaäiti Heta Antintytär\nPoropudas. Näissä nimissä on voimakasta ylimaan tuoksua ... on kuin\nalkusuomalaista kotaelämää.\n\nTämmöiset perinnöt hänelle esivanhempansa antoivat. Ja määräsivät\nsyntyperällään hänelle ne velvollisuudet, jotka Snellman osakunnan\nvuosijuhlassa nuorisolle kehitteli.\n\nNyt kun pappa oli hänelle kylmennyt, tuntui hänestä niin turvalliselta,\nettä hänellä oli selkänojana kokonainen kansa. Juuri siksi _tämä_\nratkaisu oli kahta lohduttavampi. Ja mahtavasti rohkaisi häntä.\nEsivanhemmat nostivat hänet olkapäilleen, vaikka pappa työnsikin pois\nluotaan. Kokonainen kansa puristi häntä syliinsä, vaikka lapsuuden koti\nolikin hänelle kylmennyt.\n\nUusi lämpö syttyi hänen povessaan ja uusi rakkaus hulmahti siellä\npolttavaan liekkiin.\n\nNyt hän rakasti Suomea ja suomalaista kansaa ja suomenkieltä.\n\nTämän uuden rakastettavan rinnalla jäi pappa pieneksi vanhaksi\nkiukuttelevaksi ukoksi, joka eli täydessä henkisessä sokeudessa omasta\nsukuperästään ... omasta kansastaan ... omasta kielestään.\n\nKerran kun Harry oli vielä koulupoika, otti pappa esille hienon-hienon\nsilkillä vuoratun lippaan, nosti sieltä ulos ritarimerkkinsä, jotka\nhohtivat ja sädehtivät kiiltelevässä koreudessaan, ja hänen omat\nsilmänsä sädehtivät kilvan niiden kanssa, kun hän Harrylle luetteli:\nStanislauksen 2 luokan, Annan 3 luokan, Ruotsin Pohjantähdistön\nritarimerkki.\n\nPerin-pohjin pappa ne Harrylle näytti ja sanoi lopuksi:\n\n-- Kun Harrystäkin tulee korkea virkamies, niin on Harrylläkin\ntällainen oma lipas ja tällaiset kalliit ja kauniit ristit.\n\nLapsellinen kiihko niihin Harryllä silloin jäi. Ja monesti jälkeenpäin\nhän oli silmät hehkuen kuvitellut sitäkin aikaa, jolloin hänkin saisi\nensimäisen \"tähtensä\".\n\nSilloin pappa seisoi koruineen vuorella. Mutta hän itse alhaalla\nlaaksossa.\n\nKun heillä aina kerran vuodessa oli suuret vieraspidot ja paljon\nherroja ja paljon rouvia ja kaikki uhkui runsautta ja kiilteli korskaa\nkomeutta ja pappa oli puettuna lääninsihteerinvirkapukuunsa: pieneen\nkorumiekkaan, kaluunatakkiin kiiltonappeineen, tuntui Harrystä pappa\nnoiden toisten kuninkaalta, joka hovissaan piti vastaanoton.\nRiemuisalla mielellä ja samalla kovasti ylpeillen Harry pappaa katseli\nja hän teki havainnon, että näkymätön kunnioitus pappaa kohti liiteli\nhuoneissa ja että vieraat rouvat ihastellen seurasivat silmillään papan\nukkomaisen keveitä liikkeitä.\n\nKun vieraat olivat menneet pois taas kerran, puhui pappa Harrylle: \"Kun\nvielä Harrykin on korkea virkamies, niin pitää Harry näin komeasti\npuettuna näin komeita vieraspitoja\".\n\nSilloin pappa oli vuorella. Mutta Harry itse alhaalla laaksossa.\n\nKun Harry joskus kävi kuvernöörinvirastossa ja meni papan\nvirkahuoneeseen, näki hän siellä papan suuren viheriäverkaisen pöydän\ntakana istuvan pehmeässä nojatuolissa kirjoja ja papereita pöydällä ja\nsiinä edessään kaikellaisia kirjoitustoimeen kuuluvia hohtavia\nesineitä.\n\nSiinä hän istui kuin hallitseva ruhtinas kultakehäiset rillit nenän\nnokalla. Ja selaili papereita. Sivuseinällä joku Venäjän keisareista\nsuurelta öljytaululta sotilaallisessa uljuudessaan katseli häntä,\nkun hän laski kätensä soittokelloon ja helisti vahtimestaria. Se\nnöyrän-nöyränä saapui. Ja kävi käskystä hakemassa valtioneuvoksen\npuheille yhtä arkoja nöyrän-nöyriä alempia virkamiehiä eli n.s.\nkanslisteja.\n\nToisinaan pappa niille julmana tiuski. Ne vapisivat ja punoittivat\nhiusrajaansa asti.\n\nMutta kun he olivat menneet, nousi pappa tuoliltaan, taputti Harryä\nposkelle ja puhui: \"Näin Harrykin vielä hallitsee!\"\n\nSilloin pappa oli vuorella. Mutta Harry itse alhaalla laaksossa.\n\nNyt osat muuttuivat. Harry kohosi vuorelle. Mutta pappa jäi alhaalle\nlaaksoon. Ja pappa nyt siellä laakson pohjalla otti niin pieneltä\nHarryn silmiin, jotka kantoivat joka ilmansuuntaan. Niin pieneltä, että\nse Harryä säälitti.\n\nKatukin, jota myöten Harry nyt kotiinsa astui, oli kuin kunniankuja. Ja\ntervehtivät ihmiset kuin hattu kourassa kumartelevia alamaisia.\n\nSillä tänään hän oli saanut aivoihinsa kuninkaanajatuksensa: hän\nnousisi koko läänissä yhdeksi suomalaisen puolueen merkkimiehiä!\n\nHarry kulkiessaan vihelteli K.P.T:n marssia ja hymyili vastaantulevalle\nrahvaanväelle.\n\nKun kauppaneuvos Fleege porvarikomeudessaan soopeliturkkiinsa\nkäärittynä ajoi vastaan parihevosillaan ja pysäytti ne pyytääkseen\nHarryn ajopeleihinsä, puhui Harry hänelle suomea suun täydeltä.\n\n-- Huru ä' de' nu! kiivailee kauppaneuvos silmät selällään, ärjäisee\nkuskille ja työnsi Harryä pois kädellään.\n\nEi se epäkohteliaisuus Harryä lannistanut.\n\nNiin juuri pitikin.\n\nSillä yksiin vaunuihin ei hän enää Fleegen kanssa mahdu.\n\nNäin oli Harryyn puhaltanut puhdistuksen ja voiman henki. Kaikki\nepämääräisyys ja hapuilu katosi kuin usva aurinkoa pakoon. Eipä hän nyt\nenää kitunut, ei kärsinyt, ei torkkunut.\n\nSelvänä ja täynnä raitista työtä oli edessä täysinäinen elämä.\n\nVoimaa suoniin nousi; hermot ponnahtivat entiseen joustavuuteensa,\nsillä tämä suuri kansallisuuden aate puhdisti hänet kuin\nperinpohjaisessa kylvyssä.\n\nNyt hän on valmis päällikkö, joka etsii vain legionejaan.\n\nMutta nekään eivät olleet vaikeat löytää.\n\nNiitä kulki tässä kadulla. Niitä ajeli siellä maantiellä. Niitä asui\npirtit täynnä viljavilla jokirannoilla. Ja niitä eleli tuhat-tuhat\nmäärin Pohjanmaan tasangoilla ja korkeavaaraisilla salomailla. Tässä\nlähellä ja siellä kaukana -- kaukana.\n\nLämmin henki leyhki Harryn sydämessä yli koko läänin hyljätyn rahvaan.\n\nNäin kohosi Harry vuorelle. Mutta valtioneuvos jäi alhaalle laaksoon.\n\n\n\n\nXV.\n\nMamman kuolema.\n\n\nHarry palasi kotiinsa pää täynnä suuria unelmia.\n\nHän meni mamman sairasvuoteelle ja huudahti:\n\n-- Nyt mamman pitää tulla terveeksi!\n\nSamassa hän huomaa sopimattomaksi äänekkään käytöksensä ja kumartuen\nmammaa vasten hän kuiskaa:\n\n-- Minä olen löytänyt suuren onnen.\n\nMamma ikäänkuin pakosta sähköittyy ja hänen riutuneilla kasvoillaan\nnäkyy kummaa uteliaisuutta. Harryn tukemana kohoaa hän istumaan. Ja\nkatsoo kysyvästi hiilenhehkuvilla silmillään Harryä.\n\n-- Olen omistanut suuren aatteen ja sen mukana suuren onnen, kertaa\nvielä Harry.\n\n-- Minkä, lapseni?\n\n-- Kansallisuusaatteen.\n\n-- Se on?\n\n-- Fennomaanian.\n\nHarry hiukan vavahti tuota sanoessaan ja hänen poskilleen läikähti\nrunsaasti verta.\n\n-- Mutta...!\n\nMamma samassa kirkaisee ja putoaa takaisin vuoteeseensa.\n\nSillä Harrynkin kädet pettivät eivätkä jaksaneet kannattaa häntä.\n\nSieltä vuoteesta hän nyt katsoo Harryä suurin pelokkain silmin ja\nsilmävalkuaisiinkin kohoaa punaista tuskan verta.\n\n-- Kautta maan ja taivaan! Oletko enää järjelläsi? parahtaa mamma, käy\nnyt hirvittävän kalpeaksi ja uhkaa kädellään Harryä.\n\nHarry selittää laajasti. Vaivoin sitä mamma jaksaa kuunnella.\n\nMamman silmissä on suuria suolaisia kyyneleitä, mitkä jäävät laihoille\nkasvoille niitä polttamaan.\n\n-- Sinä, kulta mamma, olet ruotsalainen kaikelta verelläsi. Ja vielä\nvanhaa hienostunutta ruotsalaista verta. Kaikki sinun kantavanhempasi\novat ruotsalaisia. Sinä luonnollisesti rakastat maatasi ja kansaasi.\nJuuri niin minäkin _nyt_ teen. Sillä arvaappa! Kävin kirkonkirjoista\nlukemassa minäkin oman sukuni historian. Ja sillä suvulla ei\nole muistomerkkeinä vanhoja riimukiviä eikä rakkaan-rakkaita\naateliskartanoita niinkuin sinun suvullasi. Se on vaatimaton,\nyksinkertainen, paljas, alkusuomalainen suku. Jo kahden polven takaa\ntapasin kantaäiteinäni suomalaiset naiset _Pietilä, Karhu, Poropudas_.\nSen pitemmälle ei luettelo mene. Mutta ne edelliset polvet osaa arvata\nilman luetteloitakin. Sillä sukumme kantaisä tässä kaupungissa\nviidennessä polvessa on räätäli _Nikkilä_ Sotkamosta, josta Isonvihan\naikana kulkeutui tänne rantamaahan. Muuta ruotsinmaalaista ei ole\nkoko suvussamme kuin sinä yksin. Kaikki muut paljaita tshuudeja.\nPappakin! Ajatteleppa sitä, mamma... Oi, ajattele, eikö minulla ole\nvelvollisuuksia näitä vainajia kohtaan? Enkö ole rotuihmisenä täysi\nmongooli...?\n\n-- Sinä olet siis nyt kuin maisteri Tervo?\n\n-- Olen.\n\nMamma ponnistaa viimeiset voimansa, kohoaa kuin taistelukentällä\nhaavoittunut soturi suurella vaivalla istualleen ja tehden ankaran\nliikkeen kädellään huutaa Harrylle:\n\n-- Pois!... Pois!...\n\nSamassa putoaa takaisin vuoteeseen, pyörtyy ja korisee tainnoksissa.\n\nHarry puree verensä kylmiksi. Sillä tämän taistelun täytyy loppua hänen\nvoittoonsa.\n\nRauhallisesti virvottaa hän mammaa. Ja hän pysyy ihmeteltävän rohkeana.\n\nKun mamma tointuu, on silmistä uhma poissa.\n\n-- Jos mamma tietäisi, miten minä nyt olen onnellinen, niin mamma itse\nkehottaisi minua jatkamaan edelleen sitä polkua, mille nyt olen jalkani\nastunut. Niin, kulta mamma. Vai tahtooko mamma, että minustakin pitäisi\ntulla samallainen väsynyt, onneton mies kuin pappa on?\n\nMamman silmät jo kirkastuvat.\n\n-- Voi, rakas Harry ... en sitä soisi!\n\n-- Mutta sillä vanhalla pohjalla minusta tulee se ... tulee varmasti.\nVoin silläkin ehkä kohota huomattavaankin virkaan, mutta sisällisesti\nsärkyneenä ja moraalisesti mädänneenä. Sen minä jo kyllä tunnen. Yksin\ntämä uusi aate minut pelastaa ... yksin tämä eikä mikään muu. Samalla\nkuin pelastan kansaani, pelastan itseni. Nyt on minulla voimaa, on\nrohkeutta ja tarmoa. On niin paljon, että itsekin siitä iloitsen. Ja\nell'ei tällainen ammottava kuilu olisi sinun, kulta mamma, ja pikku\nHarrysi välillä, niin olisin omissa silmissäni maailman onnellisin\nihminen. Tämä kansallisuusaate ikäänkuin olkapäistä nostaa minua\nylös ... ylös! Mutta voi minua, jos takaisin vaivun ja entiset polkuni\nuudelleen alotan.\n\nMamma tarttuu laihoilla käsillään Harryyn ja puhuu silmät kyyneleissä:\n\n-- Jos olet onnesi löytänyt, niin pidä se. Mutta nyt on välisi mamman\nkanssa ... miksi sentään näin pitää olla?\n\nMamma valittaa ... valittaa.\n\n-- Kyllä ymmärrän sinua, mamma. Sinä näit minussa enemmän kuin ihmisen,\nenemmän kuin pojan. Näit minussa isänmaasi, näit kansasi, kaikki,\nkaikki. Ja nyt kaikki tämä kalleus omissa silmissäsi sinulta häviää,\nkun minä muutun fennomaaniksi. Tuo sanahan tietysti kaikuu _sinun_\nkorvissasi kuin vuossataisen pitkä, kiljuva hyi-huuto.\n\n-- Niin ... niin ... niin, nyyhkii mamma.\n\n-- Se oli sinun onnettomuutesi, että sinut kiskaistiin Ruotsin\nruokamullasta ja istutettiin Suomen soraan. Sillä soraahan on tämä\nmeidän sukumme sinullaiselle hienostuneelle puutarhakasville. Eivätkä\ntäällä tuule Ruotsin tuulet eivätkä täällä kuki Ruotsin kukat. Vaikka\nne nimeltään olisivatkin samat. Se oma hieno kotoinen tuoksu on\npoissa ... poissa!\n\n-- Nyt sen minäkin tunnen sen erotuksen. Oi, mamma, miten liikuttava on\ntämä elämä, miten monimutkainen! Poika löytää onnensa siinä, missä äiti\non sen hukannut. Ei kukaan voi ratkoa veren siteitä. Pohjatunne on\nmeillä kummallakin sama. Sillä me molemmat rakastamme palavan-palavasti\nomaa kansaamme. Ja juuri tästä syvästä, pyhästä tunteesta kasvaa meidän\nvälillemme onnettomuus. Eikö se ole ihmeellistä ... eikö?\n\nMamma itkee ja syleilee Harryä. Hän puristaa häntä ikäänkuin tahtoisi\nhänestä imeä vielä viimeisen tunnelman siitä Harrystä, joka ennen oli.\n\nSillä tämä uusi Harry on hänelle vierottava.\n\n-- Silloin kun sydämeni kylmästä värisi ja papan huikenteleva elämä\nnosti kauhun väreet selkäpiitäni karmimaan, silloin oli minulla sinut,\njohon suruni poissuutelin. Mutta nyt sinäkin hylkäät kaiken sen\nkauniin, jonka kultatarjottimella sinulle kannoin. Hylkäät, hylkäät.\nOlen osani loppuun näytellyt. Ja joudan kuolla. Sillä kaikki, mitä olen\nrakentanut, ei kestänyt edes kuolemaani asti. Omien silmieni edessä\njuoksee elämäntyöni umpeen kuin vako santaan. Oi, Harry! Miten\nkatkeraa, katkeraa?\n\nMamma lausuu lopun sydäntä vihlovalla tuskalla.\n\n-- Mutta, kulta mamma. Onko pikku Harrysi elämän onni sinulle rakas?\n\n-- Vielä nytkin, vaikka näinkin teet!\n\n-- Niinpä et voi minua kirota etkä luotasi poisajaa. Sillä se suuri\nsielun kysymyshän on meillä molemmilla yksi ja sama. Erotus on vain\nsiinä, että sinä rakastat Ruotsin kansaa ja minä Suomen kansaa. Mutta\nrakkaus _omaan_ kansaan on meillä molemmilla pyhä ja palava.\n\n-- Sinä et siis tunne mitään veren siteitä Ruotsin kansaan etkä\nvelvollisuuksia sitä kohtaan?\n\n-- En.\n\n-- Laupias luoja! Näin pitkälle olemme erkauneet!\n\n-- Niin nyt olemme.\n\n-- Ja minä sentään ennen ilosta värähtelin, kun sinun silmissäsi olin\nnäkevinäni minun oman ruotsalaisen sukuni hiilenhehkuvat silmät ... ja\nomat silmäni. Minä join niiden katseesta elämän onnea ja sain siitä\nvoimaa paljon kestämään elämän taakkaa. Sinun kasvoissasi olin\ntuntevinani oman isäni hienot piirteet ja sinun suunseutusi on\näidiltäni perinnöksi saatu. Miten selität tämän, rakas Harry?\n\n-- Astia voi olla lainattu, mutta sen sisällys on kotitekoista.\nUlkomuotoni voi olla ruotsalainen, mutta vereni on suomalainen.\n\n-- Oi, rakas Harry. Olen täällä karussa ja tylyssä Suomessa yli\nkaksikymmentä vuotta värähdellyt kotimaan ikävää. Siihen ikävään on\nhukkunut minun elämäni. Ja siihen ikävään minä kuolenkin. Mikä autuas\nonni, jos vielä kerran näkisin Vennernin aallot ja Trotorpin\npyökkipuiston! Jos kuulisin ruotsalaisen kielen sorinan ja saisin\npuristaa lämpöisiä kotoisia ruotsalaisia käsiä. Jos keuhkoihin\nkerrankaan vielä sattuisi ruotsalaista ilmaa. Tätä kaikkea kaunista ja\nkallista jumaloin sinussa, kun muussa en saanut jumaloida. Mutta nyt\nsinäkin jyrkästi kiellät olevasi ruotsalainen. Vain tätä minulta\npuuttui ja onnettomuuteni on nyt kukkuramitassa... Mutta sinä, Harry,\ntunnet olevasi onnellinen?\n\n-- Tunnen ... tunnen.\n\nMamma painoi kätensä ristiin Harryn kaulaan ja puristi rakkaasti.\n\n-- Mutta et sentään sitä kiellä, että minä olen sinun äitisi?\n\n-- Voi, kulta mamma. Kuinka sitä voisin kieltää?\n\n-- Niin. Sinä löydät onnen minun onnettomuudestani. Sinä, poikani!\nSiksi tulin minä onnettomaksi, kun liiaksi rakastin omaa kansaani.\n\n-- Et siksi, mamma. Vaan siksi, että sinä _hylkäsit_ oman kansasi ja\nmuutit vieraalle maalle.\n\n-- Minäkö hylkäsin kansani? kysyy mamma ihmeissään.\n\n-- Kuinkas muutoin? Jos minäkin nyt hylkään kansani, suomalaisen\nkansani, niin tulen samaten onnettomaksi. Sinä rakastit Ruotsia\nSuomessa ja siitä traagillinen ristiriitasi. Jos minäkin niin teen,\nniin varmasti kuljen surun teitä.\n\n-- Mamma, rakas Harry, on kärsinyt pitkän -- pitkän elämän tuskan.\nToisinaan, jos minulla oli siivet, olisin lentänyt yli Pohjanlahden,\nistunut Trotorpin pyökkipuistoon ja laulanut siellä ulos mustan\nmurheeni. Minä itse en saanut siipiä, mutta minä yritin niitä sinulle\nkasvattaa. Se oli elämäni lopullinen unelma, että sinä vielä kerran\nmuuttaisit Ruotsiin, ostaisit rakkaan Trotorpimme, liittäisit nimeesi\nvon Löwenhjelm ja siellä jatkaisit sitä vanhaa sukua äidin puolelta. Ja\ntämän unelmani aioin sinulle kuolinvuoteellani julkilausua. Ja minä\nennen varmasti uskoin, että vaikka pappa ei tahtonut muuttaa, niin sinä\nsen teet. Mutta nyt meni kaikki nurin...\n\n-- Tämänkin muukalaistetun nimeni Nicander aion hyljätä ja ottaa suvun\nvanhan nimen: _Nikkilä_.\n\n-- Herra Jumala! parahti mamma ja meni taas tainnoksiin.\n\nJa siinä hän pysyi pitkän aikaa.\n\nJo säikähti Harry sydänjuuria myöten ja hän ymmärsi, että tuo viimeinen\noli tarpeeton tunnustus.\n\nMutta kotvan takaa aukeavat taas mamman silmät. Sameina ja surullisina.\n\nHarry suutelee mammaa, joka hymyilee.\n\nNyt mamma tekee viimeisen voimanponnistuksen ja puhuu:\n\n-- Rakas, kulta Harryni. Kohta on mamma poissa. Mutta sinä jäät. Pidä\nonnesi! Minä siunaan sinua, ainoa lapseni. Ja Suomellekin annan\nanteeksi kaikki ... kaikki. Ja papalle...\n\n-- Kiitos, kulta mamma!\n\nJa Harry painaa huulensa mamman huulille ja kädestä puristaa.\n\n-- Miten ihanaa sentään kuolla sinun suudelmaasi...! Hyvästi, rakas\nHarry. Sinä, kuolema, tulet tervetulleena minulle kuin kevät-tuuli.\nHiljaan tulet. Mutta, Harry, soita minulle ruotsalainen jäähyväislaulu.\nEn tahdo surullista ... vaan kevään kirkasta... Jos elämä olikin\nraskas, niin olkoon kuolema keveä.\n\nHarry menee horjahtavin askelin soittokoneelle ja täyttää mamman\npyynnön soittamalla Nicanderin: \"Mitt lif är en våg.\"\n\nJa sen säveleissä alkaa mamman kuoleman kamppailu.\n\nKun laulu on loppunut, nousee syvä hengitys mamman vatsanpohjasta asti.\nSiinä samassa hän menee tainnoksiin.\n\nHarry hellän-osanottavasti seuraa mukana ruumiin joka värettä.\n\nSieltä alhaalta se syvä hengitys vähitellen ylenee rintaan ... nousee\npitkin henkitorvea ... saapuu suuhun. Kunnes kohoaa ilmarakoksi\nhuulille, missä räjähtää rikki.\n\nMamma on kuollut.\n\nHarry seisoo kuin tajuttomana. Kunnes purkaupi murheinen mieli syvään\nitkun nyyhkytykseen.\n\nKun Harry painaa kiinni kuolleen silmät, pursuaa niistä ulos suuri\nsuolainen kyynel.\n\nSen kyyneleen Harry ymmärtää.\n\n-- Mamma-raukka! Sinä hylkäsit maasi ja kansasi ja niiden mukana oman\nonnesi. Näin on sinulle paras...\n\nNiin selittää Harry tuon katkeran suolaisen kyyneleen.\n\nSitten hän ilmoittaa talon palvelijoille kuoleman ja lähettää hakemaan\nvaltioneuvosta.\n\nMutta itse hän menee kamariinsa.\n\nSiellä hän etsii esille Kalevalan ja vanhoja suomalaisia kuvia.\n\n\"Muinais-suomalainen nainen\" lukee hän muutaman kuvan alta.\nSiinä se kai on Heta Antintytär Poropudas. Puukko vyöllä,\nmetallilankakoristeinen hame, tulusraudat kupeella, pitkä poimuinen\nliina päässä ja suuri metallisolki rinnassa leuan alla. Tuohivirsut\njaloissa. Ja suussa tietysti kiroussanoja.\n\nJa tällaiseksi Harryn mielikuvitus piirtää kantaäitinsä.\n\nTämä on turanilaista kulttuuria, huokaa hän.\n\nHarry asettaa siihen rinnalle mamman valokuvan kabinettikoossa.\nHienon-hieno maailmannainen. Tukka koottu komealle sykkyrälle\npäälaelle. Mustassa kahisevassa silkkipuvussa monine rimpsuineen.\nKultainen rannerengas jalokivineen kädessä. Valkeissa ohuissa sormissa\npaksut kultasormukset. Suu supussa ja kulmakarvat maalatut.\n\nHeta Antintytär Poroputaan veri kulkee häneen -- Harryyn -- Freya\nIngeborg Berenice von Löwenhjelmin ruumiin läpi...\n\nHarry hiukan säpsähti tätä metamorfoosia.\n\n\n\n\nXVI.\n\nArtikkeli \"Salamaan.\"\n\n\nSeuraavana yönä mamman hautajaisten jälkeen kirjoittaa Harry aamuun\nasti. Hän siinä työssä on luomisinnosta riemuissaan kuin keväinen raita\npuron partaalla, jossa se silmuja aukoo. Siinä tupakkapilven keskellä\nsanoja paperille viskellessään on hän kuin noita pyhimmissä hornan\nusvissa. Kynä vavahtelee hermojen kuumasta jännityksestä. Ja\npiirtää ... piirtää tulisia sanoja paperille.\n\nSitten Harry kävelee ja lausuu kirjoitustaan. Lukee taas ja tyyliä\nsilittää. Mutta sävy jää alkuperäisen voimakkaaksi. Siinä on kuin\ntuoksua tulesta ja verestä.\n\nJa se on tähdätty kirjoittajan omaa isää suoraan sydämeen.\n\nTaas palavat huoneessa kaikki tulet kuin sinä yönä, jona Harry\nsenaattoriksi haaveksi!\n\nMutta kuinka toisin nyt! Nyt hän on polttanut kaikki sillat takanaan ja\nlyönyt pirstoiksi entiset ihanteensa.\n\nSillä oma lämmin veri vaatii häntä näin tekemään.\n\nJuuri näin. Tienhaarassa hän nyt seisoo eikä ole vielä läheskään\nvaikean vuorivaelluksensa korkeimmalla huipulla.\n\nMutta nyt jo sydän vavahtaa tulevaisuuden epämääräisistä saavutuksista.\n\nJos kulkisi sitä vanhaa latua, tulisi hänestäkin sisällisesti yhtä\nsärkynyt ja yhtä onneton virkaherra kuin pappa, joka oman\ntunnustuksensa mukaan omissakin silmissään kulkee tuomittuna.\n\nUlkonaisten houkutusten viettelemänä ei hän -- Harry -- lähtenyt tälle\ntielle, mikä kuljettelee häntä lujien koettelemusten kukkulalle.\n\nVaan veren ääni sitä vaatii. Ja sentähden se ei voinut olla erehdystä.\n\nOmalle sisimmälle olennolleen hän nyt uhria kantoi.\n\nEikä ensinkään horjuvin askelin eikä vavahtelevin käsin.\n\nVaan voittamattomana kuin sankari, joka tietää kestävänsä tulessa ja\nvedessä.\n\nSillä hänkin tahtoo olla mukana yhtenä ritarina valloittamassa pyhää\nmaata vierailta muukalaisilta.\n\nSeuraavana päivänä lähtee Harry kirjoituksensa kanssa maisteri Tervon\nluo. \"Rakkaus omaan kansaan\" on kirjoituksen nimi. Ja siinä on lämpöä,\nmikä purevassa pakkasessa kirjoittajaansa kuumentaa.\n\nValtioneuvos hallitsi komeassa lääninhallituksen palatsissa torin\nvarrella kirkon toisella puolella. Mutta saman kirkon toisella puolella\nopetti maisteri Tervo puolesta maksusta vanhassa puuhökkelissä\nsuomenkielellä. Ja asui siinä lähellä vaatimattomasti pihan perällä.\n\nKun Harry seisoo Tervon eteisessä, tuntuu hänestä raskaalta painaa\nsoittokellon nastaan.\n\nSillä siinä muistuu mieleen se yö, jolloin hän iski kivellä vanhaa\nystäväänsä kouluajoilta silmäkulmaan.\n\nMutta hän painaa. Maisteri itse tulee avaamaan. Katsoo häntä\nkummissaan. Ja astuu askeleen taaksepäin kuin paeten.\n\n-- Elä pelkää, Matti! alottaa Harry.\n\nMutta samalla punastuu.\n\nSillä se viimeinen kohtaus oli pelottavan raaka.\n\n-- Suvaitsetko vastaanottaa minua vain hetkeksi? kysyy Harry arkana.\n\n-- Käy sisälle! vastaa maisteri kuin epäröiden.\n\nHe menevät Tervon työhuoneeseen.\n\n-- Minäkin olen nyt punainen \"fenno\". Ja olen kuullut tuon miehen --\nHarry viittaa Snellman-bystiin -- puhuvan leimuavia sanoja, mikä on\nkansallisuusaate...\n\nNäin alottaa Harry.\n\n-- Sinäkö \"fenno\"? lähtee Tervon suusta hyvin kummastuneella äänellä.\n\n-- Vaikka olenkin valtioneuvos Nicanderin ainoa jälkeläinen.\n\nMaisteri katsoo Harryn kauneita hienoja kasvoja ja kallista pukua.\n\n-- Tästä puoleen on \"Salama\" minunkin äänenkannattajani. Ja pyydän\nsaada sitä avustaa.\n\n-- Sinäkö ... sinäkö \"Salamaa\" avustat, sinä, jonka isä jo monta\nhirttonuoraa on koettanut pistää \"Salaman\" kaulaan? Lienetkö tullut\nteeskentelemään? Teiltä voi odottaa kaikkea.\n\n-- Annan kunniasanani, että totta puhun.\n\n-- Mikä sinut noin äkkiä \"fennoksi\" muutti?\n\n-- Ei se muutos ole niinkään äkkiä. Sinä olet vanha sotkamolainen. Ja\nsieltä olen minäkin peruisin. Nyt sen olen kirkonkirjoista lukenut ja\nse käänsi minut, joka sitä ennen jo toisella jalalla horjuin.\n\nTervo ilostuu.\n\n-- Mutta elähän ... olemmehan sitten sitä samaa tervamaan narrikansaa.\nJa pappasi on kuitenkin sitä perukkaa pahimmin nylkenyt. Muistatko\nvielä sitä meidän yhteistä koskenlaskuamme silloin valoisana\nkevätkesäyönä?\n\n-- Se on juuri elämäni riemullisimpia, voimakkaimpia muistoja. Se ei\nlähde koskaan mielestäni. Sinä yönä esiinnyit sinä, Matti, minun\nsilmissäni hyvinkin suurena ja uljaana.\n\n-- Niin kun viekottelin sinut koskea laskemaan. Mutta muistat, että\nkävellessämme kosken niskalle minä kerroin sinulle muutaman\nsotkamolaisen nälkätarinan?\n\n-- Kerroit jollekin patruunalle kotisi hukkuneen tervakaupoissa.\n\n-- Se patruuna on juuri sinun isäsi. Nyt sen voit kuulla.\n\nHarry hämmästyy.\n\n-- Ja sentähden sinä koulussa ollessasi sait meillä käydä soppaa\nsyömässä? Oohoo. Nyt sen ymmärrän.\n\n-- Ehkä siksikin. Mutta oli siihen toinenkin syy. Minusta piti tulla\nuusi Heideman. Niin valtioneuvos nyt jäljestäpäin ilmoitti.\n\n-- Niin kai. Oli kai heillä sellainenkin toivomus.\n\n-- Ikäänkuin Suomessa ei jo olisi Heidemanneja enemmän kuin tarpeeksi.\n\n-- Minusta alkaen kääntyy sukumme takaisin omaan kansaan. Lakkaamme\npalvelemasta vieraita jumalia.\n\n-- Mutta entä valtioneuvos? Ja entä \"Österbotten?\"\n\n-- Kulkevat omia teitään. Välimme ovat rikki.\n\nMaisteri lyö ihastuksesta kätensä yhteen.\n\n-- No sitten! Puristan aateystävänä kättäsi. Näin tervamaa perii omansa\ntakaisin.\n\nMaisteri puristaa Harryn rajuun syleilyyn, lämpimään ja intohimoiseen.\n\n-- Sinä kerran veit minut ihailemaan koskenlaskun syvää hurmausta. Nyt\nsaat viedä minut näkemään ja kokemaan ihanteittesi nuorekasta nousua,\npuhuu Harry.\n\n-- Kestit koskenlaskun. Kestänet tämänkin kulun. Vaikka kyllä se\nsinunkaltaiselta lujia voimia kysyy. Tämä kääntymys ei ole sinulle\nleikinasia. Minä sen kyllä ymmärrän, sanoo maisteri.\n\nSamassa sattuvat hänen silmänsä Harryn vasemmassa käsivarressa olevaan\nsuruharsoon.\n\n-- Mammakin on kuollut ... se hieno ja rakastettava ... joka kyllä\nminua katseli hyvinkin ulohtaalta. Mutta sieltä asti näin minä hänen\nhyvän sydämensä. Valitan sinun suurta suruasi. Sinä Harry esität nyt\nihmistä, joka ottaa elämän koko joukon vakavammalta kannalta kuin\ntavallinen herraspoika. Minulle tämä sinun kääntymisesi on ensimäinen\nsuuri voitto. Vaikkapa en tahdo itselleni käännyttäjän kunniaa.\n\n-- Jos suvaitset, auttelen \"Salamaasi\" silloin tällöin.\n\n-- Jos niin teet, niin minun sopii ylpeillä. Vastaleirin pääkenraalin\npoika astuu alas hopeajalustimeltaan pitelemään minun laihaa\norivarsaani. Voipa peijakas! Tässä elämässä sitä sattuu sitten vaikka\nmitä ... vaikka mitä. Minä säälin jo valtioneuvosta. Minun _maniani_\nteki hänelle jo kovin pahaa. Mutta tämä viimeinen villitys ...\nanteeksi, ehkä loukkaan sinua. Täällä on sikareja.\n\nHe polttelevat.\n\n-- Minun on, Matti, tehtävä sinulle anteeksipyyntö. En voi istua tässä\npitempää ennenkuin se asia on sovittu. Silmäkulmassasi näkyy olevan\narpi. Se on minun käsialaani.\n\n-- Sen aivan hyvin tiedän. Juuri sentähden sinua äsken ensi aluksi\nvähän vierastin. Mutta nyt voimme sen asian kuitata leikillä. Ja\nsanomme: se oli kiven syy.\n\n-- Ja sinä sen unohdat?\n\n-- Senkin käsitän vain todistukseksi sinun tarkkakätisyydestäsi.\n\nTervo hyväntuulisena nauraa ja hänen leveä suunsa näyttää suuret\nterveet valkoiset hampaat, oikeat hunnilaisikenet.\n\nHarry katselee niitä samallaisella pelonsekaisella innostuksella kuin\n\"muinais-suomalaisen naisen\" puukkoa ja tulusrautoja.\n\nMitään hienostunutta pienoistaidetta ei suomalaisuus ole ... ei\nsinnepäinkään, miettii Harry.\n\nTervo esiintyy jo toverillisesti leveässä luontaisessa olennossaan eikä\npinnistä itsestään ulos kulttuuri-ihmistä.\n\nSillä se tarvittiin erityisiin juhlatilaisuuksiin.\n\nMutta Harryn hienostuneesta persoonasta hän nauttii ja vielä\nkaksinkertaisesti, kun tuo hienous nyt saadaan hänen lehtensä\npalvelukseen. Tämän tunnelman haltioimana hän alkaa puhua:\n\n-- \"Salaman\" vulgäärisellä maulla on gustaviani Heideman, tämä\nvarpaillaan-astuja, jo monet lystit henkiheimolaisilleen pitänyt. Mutta\nluulen nyt, että artikkeli \"Salamassa\" sinun kynästäsi saa hänet\ntoiselle päälle ... saa hänet astumaan koko jalalla ... ja ehkä\npolkaisemaankin.\n\nMaisteri ojentelee täysinäisiä käsivarsiaan ja pullistelee lihaksiaan\npienen ahtaan kotitakin alla.\n\nSamassa hän huomaa käsivarsiensa liian paljon paljastuvan lyhyistä\nhihoista ja puhuu:\n\n-- Suo anteeksi, Harry, minun vaatimaton nuttuni. Täytyy säästää. Istu\ntoki! Elähän häpeä, vaikka olenkin näin kotitakissa. Voinpa tämänkin\ntakin alta päästää toisinaan oikean homerilaisen naurun Heidemanin\npitkälletakille, kun tiedän sen tärisevän jostain lujasta kynänvedosta\n\"Salamassa\".\n\nNyt huomaa Harry sopivan hetken tarjota kirjoitustaan.\n\n-- Ottanet tämän \"Salamaan\"?\n\n-- Katsotaan. Mutta kuuleppa, minkä tekosen valtioneuvos minulle teki.\nHän tai he ostivat talon ja kirjapainon, missä \"Salamaa\" aiottiin\npainaa. Sanoivat ylös velkani säästöpankkiin. Uhkasivat minua asunnon\npuutteella.\n\n-- Kaikki tiedän.\n\n-- No ... minä istun ja mietin, mitä tehdä. Istun ja mietin. Kaipa\nhuokasinkin, mistä saada rahoja, kun valtioneuvos niillä pelotteli.\nMenin noihin jokivarren taloihin. Tulen ensimäiseen ja pyydän saada\nisäntää puhutella. Hänkin on kymmenien tuhansien omistaja. \"Jaa ...\nnähkääs, maisteri, kyllä suomalainen sanomalehti on minunkin mieleeni.\nMutta antaa siihen rahoja on tuiki epävarmaa\", puhuu. Menen toiseen ja\nkolmanteen. Sama nuotti. Ja niin edelleen. He pitävät kiinni rahoistaan\nkuin äkeimmät saiturit. Juoksen sinne ja tänne ... puhun ...\nrukoilen ... kumartelen... Samoja jäisiä kieltäytymisiä. \"Onhan tultu\ntoimeen ilman aviisiakin\", vastaillaan. Mutta viikon kierrettyäni sielu\nvihasta ja epätoivosta kuumana saan lopulta kokoon talonpojilta kolme\ntuhatta markkaa, millä vanha kirjapainorähjä ostetaan. Siinä\nkirjapainossa on nyt kymmeniä isäntiä. Ja aina sen päällä\nvaltioneuvoksen Damokleen miekka uhkaamassa. Tässä kirjapainossa\npainettiin ennen vain onnenlehtiä ja arkkiveisuja. Työvoimaa lisättiin.\nNiin että nyt mennään hiljaista kyytiä. Semmoista se on ottelu\nhienon-hienojen viikinkien kanssa. Mutta tästä se vielä nousee koko\nläänin uuden ajan aamu. Siitä noususta olet _sinä_ minulle ensimäinen\nloistava todistus. Tämmöistä se on minun ja \"Salaman\" alkutaival.\nUskallatko liittyä mukaan näinkin ollen?\n\n-- Uskallan.\n\n-- Mutta entä jos pitäisi otella vaikka herra valtioneuvoksen kanssa?\n\n-- Sittenkin!\n\n-- Tuohon käteen! Olemme työtoverit. Nyt katsotaan, mitä kirjoituksesi\nsisältää. \"Rakkaus omaan kansaan\". Miten hieno ja ihanteellinen, vaikka\nnykyhetkenä hyvinkin realistinen aihe!\n\n-- Sen antoi mamman kuolema ja oma kääntymiseni?\n\nNiin. \"Kirjoitti _Harri Nikkilä_\". Harri noin kirjoitettuna tuo minun\nmieleeni ne koskia ylösuivat kauniit suuret solakat hopeiset kalat.\nMutta sinäkinhän aiot nousta ylös koskea ja uida vasten virtaa.\nMainiota! Mutta Nikkilä. Mitä se tietää?\n\n-- Sukumme kantaisä on räätäli Nikkilä Sotkamosta. Isonvihan aikana hän\ntänne kulkeusi. Siitä on väännetty _Nicander_.\n\nTervo katsoo kummissaan kuin olisi hänen vaikea uskoa tuota edessään\nseisovaa nuorta herraa maalaisräätälin jälkeläiseksi.\n\nMutta sitten hän ihastuu, lyö Harryä olalle ja puhuu:\n\n-- Miten kauniisti sinulta tehty, ettet häpeä halpoja esi-isiäsi? Ei\nsiis tullut sinustakaan Heidemannia. Minun kai pitäisi langeta\npolvilleni ja kiittää sallimusta siitä, että se näin pian antoi\nsellaisen erinomaisen todistajan sinussa asiani oikeudesta. Hah hah!\nnauran minä ilosta. Helkkari! Tästä tulee suuremmoinen triumfi! Mutta\nnäin se tervakansa kostaa vuossataisille nylkijöilleen ... näin\nSotkamokin omansa perii takaisin.\n\nMaisteri käy yht'äkkiä kovin vakavaksi. Sytytettyään sikarin istuutuu\nhän sohvan kulmaan ja puhuu:\n\n-- Oletko koskaan, veli Harri, tullut lähemmin ajatelleeksi tätä jokea,\njonka ikäänkuin ison varpaan kynnellä nytkin parhaallaan istumme? Se on\nkokonaisuudessaan jättiläisen jalka, minkä sisällä hyrskii verraton\nmäärä lämmintä elämää. Näin kuvannollisesti puhuen. Tämä vesireitti,\nminkä loppupäänä tämä joki on, on yli neljättäkymmentä penikulmaa\npitkä. Ajattele sitä! Sen partaalla on kaksi kaupunkia ja\ntoistakymmentä pitäjästä. Ja nyt jo asukkaita niissä yli\npuolensadantuhannen. Kaikille näille ihmisille on tämä joki ... tämä\nvallaton ylimielinen kymi ainoa elämän suoni. Siitä ymmärrät sen\nmahdin. Aina Maanselän juurilta juoksevista vesistä asti kokoaa\njokainen kesä kapeita tervaveneitä sen himokkaille laineille\nhypähtelemään. Se kokoaa joka kesä kokonaisen suuren laivaston, noin\npuolitoistatuhatta tervavenettä. Ja kaikki ne monen kuoleman läpi\nsuuntaavat tiensä tähän kaupunkiin, jossa ei kukaan niiden oikeuksia\nvalvo. Oman onnensa nojassa ne ovat tulleet ja oman onnensa nojassa\npalanneet kuin lastunpalanen suuressa virrassa. Ja kuitenkin ne\njättävät tähän kaupunkiin jo nyt vuosittain 50 tuhatta tervapuolikasta,\njoiden raha-arvo lasketaan miljoonissa. Tähän lisäksi puuliike ...\nlisäksi kalastus. Ymmärrät, että tämä joki se juuri miljoneerit\nkasvattaa. Ja elämä kokonaisuudessaan kiertäytyy tähän jokeen laajalti\nsen ympäri. Tähän asti tämä jokiliike on ollut yön peitossa. _Minä_\naion sen vetää esille päivän valoon. Ja siinä samassa taluttaa tämän\nkaupungin porvarien silmien eteen sen suuren luonnon yksinkertaisen\nnälkähaamun, minkä takana itkee koko tervakansa. Minä tahdon kysyä\nheiltä: \"Tunnetteko tätä haamua? Se on teidän itsenne luoma\".\n\nMaisteri hypähtää pystyyn innostuneena ja huudahtaa:\n\n-- Sillä kohtalo määräsi minut tervakansan vapauttajaksi.\n\nJa jatkaa edelleen:\n\n-- Olin viimekin kesänä käymässä syntymäsijoillani. Tänne kuljettelee\nminua aina kuin vaatimalla tuo elämäni suuri tehtävä. Ja muutamana\ntyynen-tyynenä kesäiltana menin siellä tervahaudalle. Sinä et tiedä,\nmillainen on tyynen-tyyni kesäilta ylimaassa. Se on sääskiä\nkukkurillaan ja on pelottavan hiostava metsän sisässä. Siinä savuaa\ntervahauta ... se kaakkoisen Pohjanmaan Molok, jonka ihmisuhrit ovat\nlukemattomat. Siinä se savuaa miedon-kisseränä kuin talonpojan\nsisäänlämpiävä kesäinen sauna. Sitä katsoessani kulkeun outoihin\nmietteihin: \"Jos tuo tuossa sammuisi ainiaaksi niin tässä kuin\nmuuallakin, niin sammuisi sen mukana kokonainen porvarimaailma, joka\nmiespolvet on komeillut toisten hiellä ja väellä. Mutta nousisi uusi\nyrittävä ihmissuku näillä jokivarsilla ja sillä olisi toiset apuneuvot,\njoilla elää. Ja tulevaisuus on näyttävä, että minun arveluni on tosi.\nPannaan eteenpäin viisikymmentä vuotta. Ja nykyinen tämän kaupungin\nporvarimaailma on hävinnyt omaan huonouteensa. Tervahauta katoo ... ja\nsen mukana porvarimaailma ... tämä nykyinen porvarimaailma\nruotsinkielineen ja sampanja-aivoineen. Mutta jokivarsilla nousee uusi\npolvi, mikä etsii itselleen uudet elämisen muodot. Siinä etsinnässä\npitää 'Salaman' olla soihtuna. Se ensinnäkin valaisee sen huutavan\nvääryyden, että köyhä ylimaa kustantaa tähän kaupunkiin vieraskielisen,\nepäkansallisen porvarihienoston, joka sitä jaloillaan tallaa, miltä se\nmiljoonansa saapi. Sinä tiedät, että tervamies on täällä jokaisen\npilkkana ja hänen kotinsa joka talvi uhattuna ryöstöhuutokaupalla. Tämä\non ohjelmani toinen puoli. Ja se on juuri se puoli, jolla tervaherrat\nmurskaan. Luotatko siihen?\"\n\n-- Läpi sieluni viiltää häpeä, että oma sukuni on imenyt runsaat\nvaransa omilta heimolaisiltaan. Ajattelen renkimiestä, joka rupeaa\nmaakauppiaaksi ja kiskoo ympäristöstään huimaavat rikkaudet. Sen sinun\nkotitalosi maksan minä sinulle takaisin ... maksan velkasi\nsäästöpankkiin.\n\n-- Niinkö? Mutta en sitä suinkaan takaa-ajanut. Niin egoisti en sentään\nole. Kaiken kaikkiaan kuitenkin oman kotini häviö oli sydämeni\nensimäinen vaatimus käydä musertamaan tätä porvarihienostoa. Siitä ne\njohtolangat lähtivät. Nyt siirrymme ohjelman toiseen puoleen. Se on\nlaajempi ja kantavampi. Mutta lähtökohta on nytkin persoonallinen. Olin\nkoulun kuudennella luokalla. Meillä oli dogmatiikkaa ja Heideman\ntietysti opettajana. Hän rupesi minua vaatimaan ääntämään \"Schlafrock\".\nSe oli aivan ulkopuolella opetuksen. Mutta hän tahtoi huvittaa luokkaa.\nMinä koetin. Se meni väärin. Ja kaikki nauramaan. Hän vaati uudelleen\nnauruhuulin. Koetan ... koetan. Nauru hyrskii aivan mellastuksena\nympärilläni. Minä vihasta vapisen. Yhä hän pilkaten vaatii minua\nääntämään mokomaa yönuttua. Silloin sanoin hänelle vasten silmiä.\n\"Skamlöst är det att finnarne tala svenska. Jag är finne och kan icke\nuttrycka mig på svenska.\" Ja aloin suomeksi esittää teleologista\ntodistusta Jumalan olennosta. Sillä se oli varsinainen kysymys alkuaan\nminulta. Mutta tuopa puhe sattui nyt häntä arkaan kohtaan. Hän ensin\npunastuu hehkuvaksi hiusrajaan asti, sitten kalpenee ... hypähtää\nluokseni ja paukuttaa minua korville. Lopuksi sain kolme päivää\nkarsseria. Siellä ollessani vannoin vihaavani ruotsinkieltä. Ja sen\nvalani siitä lähtien olen pitänyt. Minä ymmärsin sen salata niin kauan\nkuin olin seuraklubilaisten syöttöpoika. Mutta kun eteeni aukeni ihana\nvapaus ylioppilaaksi päästessäni, niin silloin ... silloin suuren\nSnellmanin jalkain juureen laskeuduin nöyräksi oppilaaksi. Tästä johtuu\n\"Salaman\" ohjelman toinen laajempi puoli, mikä niin läheisesti tässä\nläänissä kietoutuu tuohon edelliseen. Sitten tapahtui vielä outo\nsielullinen herätys. Kun minä viime syksynä kerran seisoin hämärtyvässä\nsyysillassa silloilla koskella katsellen ylös jokea ja mietiskelin,\nmiten paljon vainajia se joki vuosisatojen vieriessä on tehnyt, jotta\nniistä täyttyisi kokonaiset suuret hautausmaat, näin minä oudon näön.\nYht'äkkiä näytti silmiini kuin astuisi pitkin jokea tuo tuhansien\nvainajien mustapukuinen murhejoukko kantaen edellään lippunaan\npääkalloa sauvoimen nenässä... Silloin vettyivät minun silmäni ja minä\nsuoraan sanoen itkin.\n\nHarryä puistautti tuo kuva.\n\n-- Silloin lupasin itselleni puhua noiden vainajien jälkeläisten\npuolesta. Ja minä päätin perustaa \"Salaman\". Näin se sai alkunsa.\n\nJuhlallinen murhetunnelma laskeutui huoneeseen. Tuntuu kuin oltaisiin\npaarihuoneessa, mihin on nostettu kasa äsken joesta ylösvedettyjä\nruumiita, joiden hiukset vielä vettä vuotavat.\n\n-- Ehkä oli niiden joukossa sinunkin esi-isiäsi, Harry, puhuu Tervo\nsilmät kosteina.\n\nOltiin pitkän aikaa aivan hiljaan.\n\n-- Ja näiden ruumiiden päällä olemme me sampanjamme juoneet ja\nvirkistäneet itseämme vieraan kielen sorinalla, me tervakauppiaat,\nääntää lopuksi Harry ääni värähdellen.\n\nTaas seuraa hiljaisuus. Sillä nyt ottaa maisteri Harryn kirjoituksen\nkatseltavakseen. Se koskee Harryyn kuin jos joku panisi kylmän käden\nhänen lämpimälle iholleen.\n\nMaisteri lukee ... huulillaan sihittää ja lukee.\n\nMutta sitten luettuaan käy hän umpimieliseksi. Ja on hetken vaiti.\n\nYht'äkkiä tarttuu hän Harryä kädestä ja kysyy:\n\n-- Muistitko ketä vastaan kirjoitit? Vai veikö aihe niin mukanaan, että\nunohtui oma isä?\n\nHarry on sanatonna, on kuin kovasti hämmästynyt.\n\n-- Olet antanut mestarinäytteen tarmosta, joka on suorastaan ihailtava.\nVarmaankin juovuit lyömisen raivosta kuin sotilas taistelukentällä\nverestä. Niin, veli. Tällaisia kirjoituksia kirjoitetaan vain kerran\nelämässä. Ja silloinkin omalla sydänverellä. Luulen, että\nkirjoittaessasi olet otellut Jaakobin taistelun Herransa kanssa. Ilman\nsydänveriä ei kynä anna tällaista.\n\nMaisteri ja Harry ovat molemmat liikutetut.\n\n-- Nyt sinun pitää ottaa luja luonto ja purra veresi kylmiksi siellä\nkotona. Sillä ensi \"Salamassa\" on kirjoituksesi. Vaatimaton kotini on\nsinulle aina avoin. Kerran näytin sinulle koskenlaskun hurmauksen. Nyt\njohdan sinut kansalliseen lumoukseen. Ja tässä on sinulle erinomainen\ntyyliopas, puhuu Tervo antaessaan Harrylle \"Suomen kansan\nsananlaskuja\".\n\n-- Lyhyttä, mutta naulan kantaan osaavaa, lisää hän vielä.\n\nHetken takaa lähtee Harry. Käsi-kädessä he menevät eteiseen, puristavat\nsiellä vielä lämpimästi ja sitten eroavat.  -- Nyt olen vienyt\nensimäisen uhrin räätäli Nikkilän ja Heta Antintytär Poroputaan\nkotijumalille, miettii Harry rappuja alaslaskeutuessaan.\n\nMutta maisteri veret lämpöisinä palaa työhuoneeseensa. Menee siellä\nSnellmanin kipsisen rintakuvan eteen ja puhuu voitonvarmana:\n\n-- Nyt elää \"Salama\". Sillä se on ensimäisen vainoojansa perin-pohjin\nlyönyt. Voipa ... voipa valtioneuvos-parkaa!\n\n\n\n\nXVII.\n\nLoppu.\n\n\nLauantai-aamuna ilmestyi \"Salama\" tavalliseen aikaan.\n\nHarry parhaallaan tutki kamarissaan Snellmania, kun valtioneuvos\ntulistunein liikkein avasi oven. Hän oli vielä aamupuvussaan päässä\ntupsuniekka turkkilainen fetshi, yllä harmaa karkeavillainen aamunuttu,\nmikä on nivusilta vyötetty tupsuniekkavyöllä, ja jalassa koruompeleiset\ntohvelit.\n\nNäin tulee sisälle valtioneuvos kädessään tuore \"Salama\".\n\nHänen haukankatseensa mittaa Harryä, joka nousee istuimeltaan hiukan\nsäikähtäen.\n\n-- Tämä tässä \"Rakkaus omaan k-kansaan, kirjoitti Harri Nikkilä\" on\n_sinun_ lempeästä kynästäsi valunut? Niinhän? tiedustaa valtioneuvos.\n\n-- Niin on.\n\n-- S' on kirjoitettu niin läpinäkyvästi, että nyt olet minut,\npoika-rukka, läpihäpäissyt! Ja sinä, joka vielä viime syksynä\nSeurahuoneen lasikuistissa Seuraklubin vuosijuhla-iltana lupasit,\nett'et _sinä_... Mutta mitä maksaa niitä muistella? Kirottu lurkki!\n\nValtioneuvos kohottaa kätensä.\n\n-- Pappa! Älä viitsi lyödä!\n\n-- Mutta minä lyön! Sukusi hylkiö!\n\nHarry nostaa tuolin suojakseen. Siinä syntyy käsirysy. Sillä\nvaltioneuvos raivoaa kuin hullu tiikeri.\n\nHarry mietti, ruvetako itsepuolustukseen vaiko alistua isälliseen\nkuritukseen.\n\nSiinä samassa hän keksii pelastuksen. Hän hyppää pöydän yli, jonka\nkaataa, ja pakenee huoneesta eteiseen. Ja sitä tietä ulos.\n\nMutta valtioneuvos huutaa jälkeen:\n\n-- Etsi asunto! Emme sovi saman katon alle! Olet minut tuiki pettänyt!\n\nSnellman makaa hujan hajan kamarin lattialla. Muste valuu kalliille\nmatolle. Ja pöydän koko runsas varasto on nurin.\n\nValtioneuvos vaipuu sohvalle käsi silmien päällä ja huokaa\nvalittavasti:\n\n-- Pettänyt ... pettänyt!\n\nHänen kätensä käy nyrkkiin. Mutta kiristettyin hampaiden takaa lähtee:\n\n-- Nyt, te suomikiihkoiset, teette tällaisia leikkauksia meidän\nruotsalaisiin koteihimme. Mutta aika tulee, jolloin joku toinen aate\ntekee samallaisia _teidän_ koteihinne. Ei fennomaania ole maailman\nviimeinen aate! Ei!\n\nTämä vanha herra on todellakin säälittävä. Näytti kuin hänen koko\ntähänastinen maailmansa olisi mennyt nurin kuin tuo kaatunut pöytä\ntuossa. Ja hänen sydänverensä juoksisi kuiviin kuin tuo suuri\nmusteastia, mikä purkaa purkamistaan sisällystään lattialle.\n\n-- Ja minunko piti valmistaa fennomaanialle valmiit aseet ... ensin\nkouluttaa Tervo ja sitten ... sitten kasvattaa oma ainoa lapseni sen\napostoliksi...! kirkaisee valtioneuvos, lyö otsalleen ja on kuin avuton\nlapsi.\n\nSinä päivänä jäi valtioneuvos pois virastosta. Harry menee Tervon luo.\n\n-- Nyt olen koditon ja isätön, puhkeaa Harry puhumaan.\n\nSilloin sieppaa maisteri Harryn kuumaan syleilyyn ja puristaa häntä\nlujasti sydäntänsä vasten.\n\n-- Et ... et ole koditon. Sillä nyt olet juuri löytänyt suuren kotisi:\nkansasi ja isänmaasi. Oma köyhä veriin pilkattu heimosi on sinulle nyt\nrakas. Ja se rakentaa sinulle kyllä kodin.\n\nMaisteri liikutettuna itkee. Ja syleilee ... syleilee Harryä.\n\n-- Veljellisesti tässä koti jaetaan ... jos viihdyt, puhuu.\n\n-- En toki sinun vaivaksesi. Käyn hakemassa itselleni asunnon, vastaa\nHarry.\n\nJa Harry taas lähtee. Hän koettaa hymyillä, vaikka sydän vuotaa verta.\nMutta hän puraisee hammasta ja menee.\n\nPian hän asunnon sai. Mutta yhdessä paikassa ei hän voinut olla.\n\nHän kulkee ... kulkee.\n\nKulkee pitkin kaupungin ympäristöä ikäänkuin etsien jotain, joka\nkadonnut oli.\n\nJa joutuu illalla koskille.\n\nTalvipakkasessa on kosken karva keltaisenharmaa. Ja siitä nousee\ntiheän-tiheän usva. Kuutamossa niinkuin nyt se usva on hyvin\nfantastinen.\n\nKeskiuomassa koski pauhaten lentää. Mutta rannalla on jää, mitä myöten\ntie vie ylös joelle. Jään alla vesi huokaa, mutta uhkaakin. Ja solisten\nsiellä virtaa.\n\nKorkealle vedestä kohoaa jäinen penger, jota myöten tie pitkin kosken\npaltaa kulkee. Sille tielle Harry lopuksi kääntyy ... pois kaupungista.\n\nSillä hänestä tuntuu, että hän nyt on ventovieras tässä omassa\nkotikaupungissa.\n\nSääsket sankkana mustana parvena hääräävät jään reunassa. Ja\nmyöhästynyt koskelopariskunta: sukeltaa hopeavirrassa kaloja etsien.\n\nHarry kävelee kauas ... kauas. Poikkeaa muutamaan maataloon, jossa\nhäntä katsotaan kovin oudoin silmin. Hän pyytää ruokaa, jota ei\nkuitenkaan syö. Vaikka syömättä on ollut pitkän päivän.\n\nJa lähtee uudelleen matkalle ulos talviseen luontoon. Ikäänkuin etsien\njotain, joka kadonnut oli.\n\nTähti lentää taivaalla. Lumi narskaa jaloissa. Kuu paistaa. Mutta\nsisäinen levottomuus Harryä ajaa.\n\nPari päivää sitten laskettiin mamma maan kylmään multaan. Nyt aamulla\npappa ajoi hänet ainiaaksi pois kodista...\n\nNäinkö suuria uhrauksia häneltä uusi aate vaatii? Vanhempiensako\nkadottamisella hänen pitää elämänsä onni ostaa? Näinkö pitää veren\nensimäisten siteiden katketa? Mikä on aate ja mikä puolue, jolla on\ntällainen hirmuvalta ihmisen yli?\n\nEikö kaikki tämä ole luonnotonta?\n\nNämä kysymykset toistuvat Harryn sielussa kuin samat äänet sävelmässä.\n\nHän katselee pitkin jokea. Ja hänelle tulee mieleen se Tervon\nvainajien-kulkue.\n\nSiis tuolla ... tuolla kaukana on se onnettomien koti, josta Tervo\npuhui.\n\nKalman henkeä ja kuoleman voihkintaa ovat nyt Harrystä kosken kuohut.\nJa orpojen itkua sen aallokon tyrskivä huuto.\n\nYön selässä palailee Harry kaupunkiin takaisin. Eivät siellä enää juuri\ntulet loista. Siellä nukutaan. Mahtava kuorsaus ikäänkuin tuntuu öisen\nkulkijan korviin. Sen mielikuvan luovat nuo tiukasti alasvedetyt pimeät\nakkunaverhot ja suljetut portit ja keskiyön hiljaisuus.\n\nSydän vapisten lähestyy Harry kotitalonsa porttia. Se on jäänyt auki,\nvaikka se tavallisesti aina yöksi suljettiin. Se kuin kutsuen häntä\nodottaa.\n\nHarry pysähtyy portille. Mielenliikutus hänet siinä valtaa. Kyynel\nnousee silmäkuoppaan. Sillä kuinka monta kertaa hän tästä portista on\nsisällemennyt? Aina pikkupojasta alkaen tähän päivään asti.\n\nTämän portin sisäpuolella oli aina lämmin vastaanotto. Kodin tuoksu\ntuntui aina jo rappusilla ja suuri eteinen astuessa kumahteli kuin\ntervetuloa toivottaen.\n\nMutta nyt on tämä portti häneltä suljettu, vaikka se aukikin on ... on\nsuljettu!\n\nValtioneuvoksen huoneesta kuumottaa tuli. Harry kävelee katua hiljaisin\naskelin ja painaa korvansa seinään.\n\nKuuntelee ... kuuntelee.\n\nSieltä sisältä kuuluvat levottomat askeleet. Kuuluu puolinaista\npidätettyä puhetta. Ja akkunaverhoon kuvastuu käsi, joka pitelee\ntäysinäistä lasia.\n\n-- Pappa-raukka! huokaa Harry ja vapisee mielenliikutuksesta.\n\nJa lähtee kohti uutta kotiaan.\n\n-- Pappa ... pappa ... pappa ... hokee hän kulkiessaan öistä katua.\n\nJa rintaa repii kuin terävällä puukolla.\n\nHarry nousee komeaan parihuoneeseensa.\n\nMutta täällä hän jää levotonna kävelemään.\n\nLattia parkuu hänen jalkainsa alla. Seinät kuiskivat hänelle\nsalaperäisesti. Ja huonekalut varoittavat häntä.\n\nPeukalot pistettyinä liivin hihareikiin kulkee hän pitäen puoliääneen\npuhetta. Aivan kuin pappa siellä toisen kadun partaassa.\n\nErotus on vain siinä, ettei hänellä ole viinilasia kädessä.\n\nHarry pysähtyy. Sillä tuolta loukosta nousee kuin aaveita, jotka\nasettuvat tanssimaan piiriä hänen ympärillään. Ja niitä johtaa vanha\nherra, jolla on pitkä aamunuttu ja turkkilainen fetshi. Häntä\nseuruttelee lumivalkoisessa ruumispuvussa liitukasvoinen nainen ja\nnostaa sormensa varoittavasti kohti Harryä.\n\nKaikki menee hänen päässään ympäri. Suhisee ... sihisee ...\nvalittaa ... voivottaa.\n\nMutta tästä sielua kiduttavasta piinan kauhusta nousee lopuksi ylös\nkuin kirkastuksen vuorelle kanta-äiti Heta Antintytär Poropudas ja\nhänen miehensä räätäli Nikkilä Sotkamosta.\n\nJa he kysyvät Harryltä:\n\n-- Tunnetko meitä? Jos tunnet, niin tyynny. Sillä meille vain maksoit\nverivelkasi, minkä jälkeläisemme tähän päivään asti ovat jättäneet\nmaksamatta. Nyt on sieluillamme iankaikkisuudessa rauha.\n\nJa Harry ilostuu. Outo sisäisen tyydytyksen riemu täyttää hänen\nolemuksensa. Se tulee jostain hyvin kaukaa. Mutta kasvaa valtavaksi\nkuin lumivyöry. Ja lopuksi ryöpsähtää kuumana tiiviinä onnen tunnelmana\nhänen sieluunsa. Ja sen tulvilleen täyttää.\n\nTämä on sitä kansallista lumousta. Nyt tuntee Harry päässeensä vaikean\nvuorivaelluksensa loppuun. Ja ihailevansa korkeimmalta huipulta\nkaukaisia näköaloja.\n\nSiinä pöydällä sattuu hänen silmiinsä \"Salama\", jossa on hänen tuo\npaljon tuskaa tuonut kirjoituksensa.\n\nHän nostaa sen huulilleen, suutelee sitä ja silmään kohoaa riemun\nkyynel.\n\n\n\n"]