[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-FG7UlokjJI0dfX6JlS9oLy8D83660AhY02PXBtpfow":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},818,"Tähdistälukija","Scott, Walter",1771,1832,"818-scott-walter-tahdistalukija","818__Scott_Walter__Tähdistälukija",null,"romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1815,1914,112550,779819,false,47020,[24,25,26,27,28],"Astrologers -- Fiction","Disinheritance -- Fiction","Historical fiction","Inheritance and succession -- Fiction","Scotland -- Fiction",[30,31,32],"British Literature","Historical Novels","Novels","\"Tähdistälukija\" by Walter Scott is a historical novel written in the early 19th century. The story follows Guy Mannering, a young English gentleman recently graduated from Oxford, as he travels through the northern regions of England and encounters various characters, including an intriguing and mysterious gypsy, Meg Merrilies. The narrative delves into themes of astrology and destiny, focusing on Mannering's interest in reading the stars and how this skill intertwines with the lives of those he meets.  The opening of \"Tähdistälukija\" introduces Mannering as he journeys to the market town of Kippletringan, where he encounters the challenges of navigating an unfamiliar landscape at dusk. As he travels, he is met with a series of disjointed directions from locals, which reflect the eerie and isolating atmosphere of the moor he traverses. This tension culminates in his arrival at a cottage, where he learns about the local customs and the ongoing events surrounding the laird's household, emphasizing the connection between astrology and the significant life events that unfold around him. The scene is rich in descriptions of the setting and character interactions, laying the groundwork for the unfolding tales of fate and the mystical elements at play. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Hämeen-Anttila, Väinö",325,"Skotlantiin sijoittuva historiallinen romaani kertoo Harry Bertramista, joka joutuu lapsena kaapatuksi ja menettää perintöoikeutensa. Vuosia myöhemmin hän palaa kotiseudulleen tietämättä taustaansa, ja astrologisten ennustusten sekä mustalaisnainen Meg Merriliesin avulla hän alkaa selvittää sukulaissuhteitaan ja oikeuksiaan.","Walter Scottin 'Tähdistälukija' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 818.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","TÄHDISTÄLUKIJA\n\nKirj.\n\nWalter Scott\n\n\nSuom. V. Hämeen-Anttila\n\n(Alkuteos: Guy Mannering or The Astrologer)\n\n\nWSOY, Porvoo, 1914.\n\n\n\n\n\n\n        Voi kiertotähti-tehon hetkin\n        avittaa sanat, merkkisetkin,\n        niin sanotaan; mut en mä niitä\n        uhmaisen taidon töitä kiitä.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Harhateillä.\n  2. Hoviherra ja koulumestari.\n  3. Tähdistä lukeminen.\n  4. Ennustukset osuvat yhteen.\n  5. Mr. Bertram selittelee.\n  6. Uudet luudat lakaisemassa.\n  7. Skotlannin mustalaiset.\n  8. Häätö.\n  9. Turmion päivä.\n 10. Oikeudellinen tutkimus.\n 11. Vanha tuttava.\n 12. Katsaus menneeseen.\n 13. Hyväntekijä ja suosikki.\n 14. Pakkohuutokauppa.\n 15. Koulumestari ja hänen oppilaansa.\n 16. Mr. Mervynin sanoma.\n 17. Nuoren tytön kirjeenvaihtoa.\n 18. Isä ja tytär.\n 19. Majanmuutto.\n 20. Mestari Sampson haltioissaan.\n 21. Brown puhuu puolestaan.\n 22. Kohtaus rajakrouvissa.\n 23. Nujakka nevalla.\n 24. Dandie Dinmontin koti.\n 25. Ketunmetsästys.\n 26. Tuulastusseurue.\n 27. Ojasta allikkoon.\n 28. Rosvous ja korvaus.\n 29. Miss Mannering häijyttelee.\n 30. Woodbournea piiritetään.\n 31. Onneton laukaus.\n 32. Mr. Glossin kunnostautuu.\n 33. Mr. Glossin näkee pahoja unia.\n 34. Kumppanukset neuvottelevat.\n 35. Kylmäkiskoinen vastaanotto.\n 36. Lakimiehet virkistäytyvät.\n 37. Hautaus.\n 38. Testamentin avaaminen.\n 39. Meg Merriliesin hommia.\n 40. Isäinsä asuinsijalle.\n 41. Vangitseminen.\n 42. Kaksi rauhantuomaria.\n 43. Raskaan syytöksen alla.\n 44. Vanginvartija ja hänen vaimonsa.\n 45. Ystävä.\n 46. Koulumestari manailee.\n 47. Vastavehkeitä.\n 48. Rynnäkkö.\n 49. Jännittynyttä odotusta.\n 50. Kadonneen paluu.\n 51. Rauhaa ja rakkautta.\n 52. Meg kutsuu.\n 53. Warrochin kärjessä.\n 54. Elämästä ja kuolemasta.\n 55. Uusi Ellangowan.\n 56. Ovela ansassa.\n 57. Rangaistus.\n 58. Loppu.\n\n\n\n\n1 luku.\n\nHARHATEILLÄ.\n\n\nMarraskuun alkupäivinä v. 17- käytti muuan nuori, vastikään Oxfordin\nyliopistosta päässyt englantilainen herrasmies hänelle suotua vapautta\nhyväkseen, matkaillaksensa muutamilla pohjois-Englannin seuduilla.\nUteliaisuus sai hänet pistäytymään sisarmaankin läheisen rajan taakse.\nHän oli kertomuksemme ensimäisenä päivänä käynyt eräitä Dumfriesin\nkreivikunnan luostarinraunioita katsomassa ja kuluttanut suuren osan\npäivää kyhäämällä eri suunnilta piirustuksia niistä. Olikin sen vuoksi\nvuodenajan lyhyt ja sumea hämy jo alkanut, hänen noustessaan ratsulleen\nmatkaansa jatkamaan.\n\nHänen tiensä kulki pitkin mustaa jänkää, joka levisi laajalle molemmin\npuolin ja edessä päin. Pikku kumpareita kohosi kuin saarelmina sen\npinnasta; niillä näkyi paikotellen vielä tähänkin vuodenaikaan vihantia\nlaihopälviä, jopa joskus mökkikin tai maatalo parin raidan siimeksessä,\nisoja seljapensaita ympärillään. Näitä eristyneitä asumuksia yhdistivät\ntoisiinsa sammalikon halki polvittelevat polut, ainoastaan asujamille\nitsellensä kulkukelpoiset.\n\nValtatie oli sentään jotensakin kunnossa ja turvallinen, joten\ntaipaleelle yöpyminenkään ei tuottanut mitään varsinaista vaaraa. Silti\non epämieluista yksinänsä pimeällä samota tuntematonta seutua; ja\nharvoissapa tavallisissa tilaisuuksissa mielikuvitus tuskittelee niin\nsuuresti kuin Manneringin nykyisen aseman kaltaisessa.\n\nValon hämärtymistään hämärtyessä, jängän synketessä yhäti mustemmaksi,\ntiedusteli matkailijamme jokaiselta satunnaiselta ohikulkijalta\ntarkemmin, kuinka pitkälti oli vielä Kippletringanin kauppalaan,\nmissä hän aikoi olla yötä. Hänen kyselynsä tavallisesti aiheuttivat\nensin vastavuoroon uteluita, mistä vieras oli matkalla. Niin kauvan\nkuin hämyltä erotti herrasmiehen asun ja ulkomuodon, ilmenivät\ntällaiset vuorokyselyt yleensä valmiina olettamuksina, kuten: \"Olette\ntiemmä käynyt Holycrossin vanhassa luostarissa, sir? sitä ne monet\nenglantilaiset herrat tulevat katsomaan\", tai: \"Taitaakin teidän\njalosukuisuutenne olla Pouderloupatin talolta tulossa?\" Mutta sitte\nkun kysyjästä oli vain ääni erotettavissa, alkoi puhe tähän tapaan:\n\"Mistäs kaukaa nyt on matka tähän tällaiseen aikaan yöstä?\" -- tai: \"Et\nkaiketikaan ole tämän maan ihmisiä, hyvä mies?\"\n\nVastaukset eivät kerjetessään olleet kovinkaan yhtäpitäviä keskenään\neivätkä sisällöltään selkeitä. Kippletringaniin oli ensin \"melko\ntaival\"; sitte \"melko taival\" täsmällisemmin määriteltiin \"ehkäpä\nkolmeksi peninkuormaksi\";[1] nämä \"kolme peninkuormaa\" kutistuivat\n\"kappaleeksi matkaa päälle peninkuorman\", mutta venyivät taas\n\"neljäksi peninkuormaksi tai niille paikkeille\". Lopuksi naisääni,\nensin hyssyteltyään puhujan sylissä parkuvaa lasta, vakuutti Guy\nManneringille: \"On sitä tästä vielä Kippletringaniin aikamoinen\nhuippaus, ja jalankulkijalle raskasta tietä etenkin.\"\n\nManneringin raihnas vuokrahevonen kai arveli sen soveltuvan itselleen\nyhtä huonosti kuin tallustavalle vaimo-ihmisellekin; se alkoi\nperäti voipua, vastasi jokaiseen kannuksen iskuun ähkäyksellä ja\nkompasteli kaikkiin tiellensä sattuviin kiviin, eikä niitä harvassa\nollutkaan. Mannering kävi kärsimättömäksi. Pilkottavan valon tai\nparin ilmestyminen houkutteli hänet toisinaan turhaan toivomaan\nmatkansa määrän olevan lähellä; mutta kohdalle päästyään hän nolostuen\nhuomasi tuikkeen tulevan tuollaisesta maatalosta, jotka harvakseltaan\nkoristelivat lavean nevan kohoutumia.\n\nViimein hän joutui kerrassaan pulaan, kun tie haarausi kahtia. Jos\nolisi ollut valoa paikalla törröttävän viehkan jäännösten tutkimiseksi,\nniin vähänpä olisi siitä lähtenyt apua, sillä pohjois-Britannian\nhyvän tavan mukaan oli osotus saanut rapistua näkymättömiin piankin\npatsaan noustua. Seikkailijamme sen vuoksi häätyi entisajan harhailevan\nritarin tavoin luottamaan hevosensa älyyn. Empimättä valitsi tämä\nvasemmanpuoleisen haaran ja tuntui hölköttävän hiukan vilkkaampaa\nvauhtia kuin ennen, siten herättäen toiveita siitä, että se tiesi\nlähenevänsä yöpymissijaansa. Väleen eivät ne toiveet kuitenkaan\ntäyttyneet; Manneringin kärsimättömyys sai jokaisen kahdeksanneksen\ntuntumaan kolmelta, ja hän alkoi ajatella Kippletringanin suorastaan\nperäytyvän, mikäli hän eteni.\n\nTaivas oli nyt sankasti pilvessä; joskus vain häämöttivät tähdet\nhimmeästi. Tähän asti ei mikään ollut häirinnyt hiljaisuutta hänen\nympärillään, paitsi suokertun, ison ruovonpäristäjälajin, kumea huhuilu\nja tuulen huokailu yli kolkon aukean. Näihin nyt yhtyi meren etäinen\nmeuru, jota matkamies tuntui nopeasti lähenevän. Tämä ilmiö ei ollut\nomiaan keventämään hänen mieltänsä. Monet sikäläiset tiet seurasivat\nrantajuovaa ja olivat alttiina nousuvedelle, joka paisuu hyvin\nkorkealle ja kulkee tavattoman joutuisasti. Toisia leikkelivät poukamat\nja pikku vuonot, joiden yli kävi turvallisesti yrittäminen vain\nerityisinä vuoroveden aikoina. Kumpainenkaan seikka ei olisi soveltunut\npimeälle yölle, uupuneelle hevoselle ja tietänsä tuntemattomalle\nmatkamiehelle. Mannering päättikin pysähtyä lopullisesti yöksi\nensimäiseen asumukseen, mihin kenties osuisi, vaikka kuinkakin kehnoon,\nellei saisi hankituksi opasta tuohon onnettomaan Kippletringanin\nkauppalaan.\n\nViheliäinen hökkeli soi hänelle tilaisuuden toteuttaa aikomuksensa.\nOvea hän ei löytänyt kovinkaan helposti ja kolkutti tuokion, ainoana\nvastauksenansa vaimo-ihmisen ja rakkikoiran konsertti, jossa\njälkimäinen haukkua luskutti haljetakseen, toisen kiljuessa kertoa.\nIhmissäveleet vähin erin pääsivät voitolle; mutta kun rakin äkäinen\nhaukunta samassa muuttui ulinaksi, oli luultavasti muukin kuin pelkkä\nkeuhkojen voima edistänyt osien vaihtoa.\n\n\"Surma kulkkuusi saakoon!\" olivat ensimäiset kuultavat sanat; \"etkö\närhentelyltäsi anna minun kuulla, mitä mies tahtoo?\"\n\n\"Olenko kaukanakin Kippletringanista, emäntä hyvä?\"\n\n\"Kippletringanista!!!\" sellaisessa ihmetyksen innossa, että voimme\nvain heikosti ilmaista sitä kolmella huutomerkillä; \"jopa jotakin, hyvä\nmies! Teidän olisi pitänyt kulkea itään käsiin Kippletringaniin --\nsaattekin pyörtää takaisin suojarinteelle saakka, ja siitä sitte sitä\nrinteen reunaa menette Ballenin kujasten suuhun ja sitten --\"\n\n\"Ei käy laatuun, emäntä hyvä! Hevoseni on melkein lopullaan -- ettekö\nvoi antaa minulle yösijaa?\"\n\n\"En totisesti voikaan. Minä olen yksinäinen vaimo-ihminen, kun James on\nvuosikuntaisia viemässä Drumshourlochin markkinoille, enkä minä millään\nilveellä uskalla ovea avata kellekään oudolle kulkijamelle.\"\n\n\"Mutta mitä minun sitten on tehtävä, emäntä hyvä? Enhän voi yötäni\ntaivasalla nukkua.\"\n\n\"En minä vain tiedä, pait jos viitsitte mennä peräämään makuupaikkaa\nSijalta. Varmastikin ne laskevat sisälle, olettepa parempaa väkeä\ntaikka yksinkertainen.\"\n\n\"Yksinkertainen kylläkin joutuessani tähän aikaan yöstä täällä\nharhailemaan\", ajatteli Mannering, puheentavan merkitystä tietämättä;\n\"mutta miten minä pääsen sille sijalle, josta puhutte?\"\n\n\"Kaarratte vain länteen käsin kujan kulmasta ja varotte tadekuoppaa.\"\n\n\"Hoo, jos taaskin käytte itäänne ja länttänne latelemaan, niin olen\nhukassa! Eikö ole ketään, joka voisi opastaa minut tuolle sijalle? Minä\nmaksaisin runsaasti.\"\n\nSe sana tehosi kuin loihtu. \"Jaakko, senkin kutjale\", menosi ääni\nsisältä, \"siinäkö vielä virut, ja nuori herra hakee tietä Sijalle? Ylös\nsiitä, toljake, ja ohjailekin hänet isoaniittyä pitkin. -- Hän tulee\nsaattamaan, sir, ja kyllä maar hyvän kohtelun saattekin, sillä eivät ne\nkoskaan ketään oveltansa häädä. Ja sattunettekin osavaan aikaan, sillä\nlairdin[2] palkollinen -- eihän tietenkään mikään hänen vasituisia\npalvelijoitaan, vaan rengin tapainen -- karautti tän'iltana tätä kautta\nkätilöintä noutamaan ja seisattui sarkan kulautuksen ajaksi kertomaan,\nettä armollinen rouva on joutunut kipuihinsa.\"\n\n\"Kukaties\", arveli Mannering, \"voisi vieraan saapuminen sellaiseen\naikaan tuottaa hankaluutta?\"\n\n\"Älkää nyt joutavia, siitä ei huolta mitään. Tilaa on siinä talossa\nihmeesti, ja poikueen tullen paras aika.\"\n\nTällaikaa oli Jaakko ehtinyt taiten pujottelehtia rikkeimeen\nihokkaaseen ja vielä riekaleisempaan housupariin. Esille ilmestyi\nvanttera ja kömpelö, kaksitoistavuotinen pellavatukkainen poika, kun\nhäneen osui vilahdus kaislasoihdusta, jota hänen puolialaston äitinsä\npiteli sopivimmalla tavalla, millä pääsi vilkuilemaan vieraaseen,\nitseänsä suurestikaan nähtäviin saattamatta. Jaakko harppoi länttä\nkohti rakennuksen taitse, taluttaen Manneringin hevosta marhaminnasta\nja jokseenkin näppärästi luotsaten pikku polkua myöten, ammottavan\ntadekuopan syrjitse, jonka likeisyyden vieras tunsi useammallakin kuin\nyhdellä aistilla.\n\nOpas sitte laahasi väsynyttä konia uurtoista ja kivistä kärrynlatua\npitkin ja siltä yli kyntömaan, purki lohkokiviseen aitaan \"läven\",\nkuten sanoi, ja reutoi vastustelemattoman elukan perässään aukosta;\nsiinä säihkinässä luhistui yksinkertaista rakennelmaa runsaasti parin\nsylen pituudelta. Kapeasta veräjästä hän viimein poikkesi puistokujan\ntapaiseen, jonka varrelta oli kuitenkin paljon puita kaadettu. Meri\npauhasi nyt läheisenä ja voimakkaana, ja pilvestä pilkistävä kuu\nloi kumotustansa melkoisen tilavaan tornikattoiseen ja näköjään\nrappeutuneeseen kartanorakennukseen. Apein tuntein sitä Mannering\ntähysteli.\n\n\"Hei, pikku mies\", hän sanoi, \"rauniohan tuo on, eikä talo?\"\n\n\"Niinpä vainkin, mutta lairdit asustivat siellä ennen vanhaan -- se on\nEllangowanin Vanhasija. Peikkoja liikuskelee siellä -- mutta teidän\nei ole tarvis peljätä; minä en ole ainoatakaan nähnyt, ja olemme\ntuotapikaa Uudensijan ovella.\"\n\nJättäen rauniot oikealle saapui matkamies muutamin askelin\nkeskikokoisen, nykyaikaisen rakennuksen edustalle. Opas kolkutti\nmahtipontisena, ja Mannering esitti asiansa palvelijalle. Talon isäntä\nkuuli kertomuksen vierashuoneestansa, astui esille ja vieraanvaraisesti\ntoivotti matkustajan tervetulleeksi Ellangowaniin. Puolikruunusella\nonnellistutettu poika sai palata tölliinsä, uupunut hevonen vietiin\ntalliin, ja moniaan minuutin kulottua istui Mannering maukkaan\nillallisen ääressä, jota varten hänen kolea ratsastuksensa oli\ntuottanut kelpo ruokahalun.\n\n\n\n\n2 luku.\n\nHOVINHERRA JA KOULUMESTARI\n\n\nLairdin seurakumppania Ellangowanin sairashuoneessa saattoi päätellä\nkylän koulumestariksi tai ehkä apupapiksi; pastorille oli hänen asunsa\nliiaksi nukkavieru vieraskäyntiä varten.\n\nItse hovinherra oli noita keskinkertaisia ihmisiä, joita useasti tapaa\nmaalaisasemissa. Fieldingin mukaan on eräs luokka _feras consumere\nnati_;[3] mutta metsästysurheilun harrastus edellyttää jotakin\ntoimekkuutta, mikä taasen oli mr.[4] Bertramilta ehtynyt, jos hänellä\noli sitä ikinä ollutkaan. Hyvänsävyinen huolettomuus oli ainoana\nhuomattavana ilmeenä hänen muuten kylläkin sievillä kasvoillaan.\nNäiden piirteet todella ilmaisivat; millaisessa tarmottomuudessa\nhän oli elämänsä viettänyt. Annankin lukijalle muutamia tietoja\nhänen asemastaan ja oloistaan, ennen kuin hän on lakannut laajalti\nluennoimasta Manneringille, kuinka tarpeellista ja mukavaa on koleina\niltoina ratsastamaan joutuessaan kääriä jalustimien ympärille olkivihko.\n\nGodfrey Bertram, Ellangowanin maahovin omistaja, peri pitkän sarjan\nesi-isiä, verotulo-luettelonpa lyhyen, kuten monet sen ajan sukutilojen\nhaltijat. Hänen sukupuunsa kohosi niin korkealle, että tyvi häämötti\nitsenäisen Galwayn valtakunnan raakalais-ajoista. Sitenpä sen\noksat eivät hedelminänsä kantaneetkaan ainoastaan kristittyjä ja\nristiretkeläisnimiä sellaisia kuin Godfreytä, Gilbertejä, Dennisejä ja\nRolandeja loppumattomiin, vaan vielä pimeämpienkin aikojen pakanallisia\nsuuruuksia -- Artheja, Knartheja, Donagildeja, Hanloneja. He olivat\ntodella ammoin olleet auhdon, mutta lavean alueen rajuja isäntiä ja\nlukuisan heimon päälliköitä, jonka nimenä oli Mac-Dingawaie, vaikkakin\nhe sittemmin omaksuivat normannilaisen Bertramin sukunimen.\n\nHe olivat kautta vuosisatojen käyneet sotia, viritelleet kapinoita,\njoutuneet häviölle, mestauslavalle ja hirsipuuhun, kuten arvokas\nsuku ainakin. Mutta he olivat erä erältään menettäneet jalansijaa\nmaailmassa; valtiopetoksien ja salaliittojen johtajista olivat\nEllangowanin Bertramit eli Mac-Dingawaiet vaipuneet toisarvoisiksi\napureiksi. Heidän onnettomimmat näytteensä tässä asemassaan tapahtuivat\nseitsemännellätoista vuosisadalla; pahahenki villitsi heidät\nvastustelukiihkoon, joka aina punoi heidät kiistoihin vallitsevien\nvoimien kanssa. He menettelivät ihan päinvastoin kuin kuulu Brayn\nkirkkoherra[5] ja takertuivat heikompaan puoleen yhtä sitkeästi kuin\ntuo arvoisa Herran palvelija väkevämpään. Ja palkkansa totisesti saivat\nkuten hänkin.\n\nLähteessäni, Sir Robert Douglasin \"Skotlantilaisissa Paroonisuvuissa\"\n(kts. Ellangowania), mainitaan _tempore Caroli primi_[6] toimineen\nEllangowanin lairdin Allan Bertramin olleen \"vakaa kuningasmielinen\nja hänen pyhän majesteettinsa innokas kannattaja, joka kunniakkaaseen\nMontrosen markiisiin sekä muihin todella innokkaihin kelpo\nisänmaanystäviin yhtyneenä kärsi sen johdosta suuria häviöitä. Hänen\npyhä majesteettinsa suvaitsi armossa lyödä hänet ritariksi; parlamentti\ntuomitsi häneltä ilkimielisenä kansalaisena omaisuuden takavarikkoon\n1642, ja jälkeenpäin hangoittelijana 1648.\" Nämä kaksi karkeata\nlisänimeä maksoivat Sir[7] Allan poloiselle puolet sukutilaa.\n\nHänen poikansa Dennis Bertram otti vaimokseen erään valtioneuvostoon\nkuuluvan huomatun kiihkoilijan tyttären ja pelasti jäljelle jääneen\nsukuomaisuuden liitollaan. Mutta pahaksi onneksi mieltyi hän puolisonsa\nperiaatteisiin kuten suloihinkin, ja lähteessäni lausutaan hänestä\ntällainen määritelmä: \"Hän oli lahjakas ja päättäväinen mies, minkä\nvuoksi läntiset piirikunnat valitsivatkin hänet aatelin ja säätyläisten\nvaliokuntaan esittämään valituksiansa Kaarle II:n neuvoskunnalle\nylämaan joukkojen tunkeutumisesta alueelle 1678.\" Tästä isänmaallisesta\nluottamustoimesta hän sai sakkoa, jonka maksamiseksi hänen oli\npakko kiinnittää perintötilansa jäännösosasta puolet. Ankaralla\nsäästeliäisyydellä olisi hän saattanut toipua tästä tappiostaan, mutta\nArgylen kapinan puhjetessa Dennis Bertram taaskin herätti hallituksen\nepäluuloa, siepattiin kiinni, lähetettiin Dunnottarin linnaan Mearnsin\nrannikolle ja siellä taittoi niskansa yrittäessään paeta Whigien\nHolviksi nimitetystä maanalaisesta tyrmästä, jonne hänet oli suljettu\nnoin kahdeksankymmenen samoinajattelevan kanssa. Siksipä arviomies,\njoksi kiinnekirjan haltijaa siihen aikaan sanottiin, otti vakuuden\nomakseen ja Tulikannuksen sanoja[8] käyttääksemme mutkitellen leikkasi\nperheeltä taaskin aika palan jäljelle jääneistä tiluksista.\n\nNimeltään ja luonnoltaan irlantilaista muistuttava Donohoe\nBertram peri Ellagowanin huvenneen omaisuuden, hän hääti pellolle\nkunnianarvoisan Aaron Macbriarin, äitinsä perhekappalaisen (sanotaan\nheidän riitaantuneen jonkun karjatytön suloista); joi itsensä joka\npäivä humalaan täpötäysistä maljallisista kuninkaan, neuvoskunnan\nja piispojen menestykseksi; mässäili Laggin lairdin, Theophilus\nOglethorpen ja Sir James Turnerin kanssa, ja lopuksi yhtyi raudikolla\nruunallansa Claversin osastoon Killiecrankiessa. Dunkeldin kahakassa\n1689 hänet ampui muuan cameronilainen hopeanapilla, häntä kun luultiin\nPahan kanssa liittoutuneena lyijyn ja teräksen lävistämättömäksi, ja\nhänen hautaansa vieläkin sanotaan \"Häijyn hovinherran luolaksi\".\n\nHänen pojallaan Lewisilla oli enemmän varovaisuutta kuin suvussa\nyleensä näyttää ilmenneen. Hän hoiteli, mitä vielä perinnökseen sai,\nsillä Donohoen hurjistelut, samoin kuin sakot ja menetystuomiotkin,\nolivat jälleenkin murentaneet tiluksia. Hänkään ei tosin päässyt\nEllangowanin hovinherrain kohtaloksi joutuneesta valtiollisiin\nselkkauksiin sekaantumisesta. Mutta hän älysi sentään ennen loordi\nKenmoren partiojoukkoon yhtymistänsä v. 1715 siirtää maatilansa\nluotettujen ystävien nimiin, säästääkseen vaivoja ja sakkorahoja siltä\nvaralta, että Marin jaarli ei pystyisikään kukistamaan protestanttista\nvallanperimystä. Mutta suo siellä, vetelä täällä -- muistakoon sen\nviisaskin; hän pelasti tilansa vain oikeudenkäynnillä, jonka kulut\nyhäti supistivat sukuomaisuutta.\n\nHän oli kuitenkin päättäväinen mies. Myytyään osan tiluksia hän jätti\ntyhjilleen vanhan linnan, jossa perhe oli asustanut rappiotilassaan,\nkuten hiiri hongikossa, sanoi muuan maan ukko. Purkauttaen osan\njyhkeistä raunioista hän niistä aineksista rakennutti kapean\nkolmikerroksisen kivitalon, jonka julkipuoli oli kuin krenatierin\nlakki, ympyriäinen ikkuna ihan keskessään kuten kykloopin ainoa silmä,\nkaksi ikkunaa kumpaisellakin puolella ja keskivälillä ovi, joka johti\nvierashuoneeseen ja kaikenlaisilla sivuikkunoilla valaistuun etehiseen.\n\nTämä oli Ellangowanin Uussija, johon jätimme sankarimme, kenties\nhuvittavampaan seuraan kuin lukijamme ovat saaneet. Sinne vetäysi Lewis\nBertram, pää täynnä suunnitelmia sukunsa vaurastuksen palauttamiseksi.\nHän otti maata omiin hoteisiinsa, vuokrasi naapuritilallisiltakin, osti\nja möi ylämaan karjaa ja cheviot-lampaita, ratsasteli markkinoille ja\nkansankokouksiin, hieroi kovia kauppoja ja piti puutetta ulohtaalla\nmikäli parhaiten kykeni. Mutta mitä hänen kukkaronsa hyötyi, sen\nmenetti hänen kunniansa, sillä moisia maatalous- ja kauppapuuhia\nkatselivat kovin karsain silmin muu vallassääty, jolle olivat kaikkena\nkaikessa kukkotaistelut, metsästäminen jalkaisin ja ratsain sekä\nkilpa-ajot, joukossa jokunen hurja kaksintaistelu vaihteluksi. Heidän\nmielestään hänen hommansa vaaransivat Ellangowanin aatelisvaltuutta,\nja hän huomasi tarpeelliseksi vähitellen vieraantua heidän seurastaan,\nvaipuakseen herrasmies-maanviljelijän silloin varsin epämääräiseen\nasemaan. Kesken hänen suunnitelmiensa vaati Tuoni veronsa, ja laajan\nmaaomaisuuden niukat jäännökset periytyivät ainoalle pojalle Godfrey\nBertramille, nykyiselle omistajalle.\n\nIsän keinottelujen vaarallisuus ilmeni piankin. Lairdi Lewisin\nomakohtaisen ja toimellisen valvonnan menetettyään epäonnistuivat\nkaikki hänen alotteensa, joko jääden kesken tahi uhaten tappioilla.\nVailla ainoatakaan tarmon kipinää näiden vastuksien karttamiseksi\ntai torjumiseksi turvautui Godfrey toisen toimintaan. Hän ei\nkäyttänyt metsästäjiä eikä koiria, ei liioin muitakaan eteläisiä\nhäviön edellytyksiä suosinut; mutta, kuten on hänen maanmiehistään\npantu merkille, hän piti \"toimitsijaa\", ja se ajoi saman asian.\nTämän herrasmiehen johdannolla pikku velat kasvoivat isoiksi,\nkorot kasautuivat pääomiksi, lyhytaikaiset velkakirjat pitenivät\nperinnöllisiksi, ja laillisia rasituksia kiertyi kaiken lisäksi,\nvaikkakin Ellangowanissa oli niin vähän riitapukarin vikaa, että häntä\nkahtena eränä \"rasitettiin\" pitkällisen oikeusjutun kuluilla, hänen\nolematta konsanaan kuullutkaan niiden vireillä olosta.\n\nNaapurit ennustelivat hänen lopullista häviötänsä. Säätyhenkilöt hieman\npahansuopina jo katsoivat häntä arvostaan alenneeksi tuttavakseen.\nAlemmat kansanluokat, kun eivät nähneet mitään kadehdittavaa hänen\nasemassaan, tarkkasivat hänen pulailujansa myötätuntoisemmin. Hän oli\ntavallaan heidän suosiossaankin, ja heillä oli tapana huomautella\nkeskenään, milloin luulivat parempiosaisten heitä sortavan yhteismaan\njaossa, varaskalastus- ja salametsästyslautakunnissa tai muissa\nsellaisissa tiloissa: \"Hohoi, jos kelpo Ellangowanilla olisi omanansa,\nmitä hänen isällään oli ennen häntä, niin eipä hän antaisi täten polkea\nköyhää kansaa.\"\n\nTämä yleinen suosiollinen mieliala ei silti koskaan pidättänyt heitä\nkaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa anastamasta häneltä etuja.\nHe laskivat karjaansa hänen puistoihinsa, näpistelivät puita hänen\nmetsistään, ammuskelivat hänen riistaansa ja niin edelleen, \"sillä\nlairdi, se hyvä mies, ei sitä koskaan huomaa, -- hän ei piittaa köyhän\nihmisen tekosista\". Kaupustelijat, mustalaiset, kattilanpaikkurit,\nkulkurit kaikenkarvaiset majailivat hänen ulkorakennuksissaan tai\nvetelehtivät hänen keittiössään; ja hovinherra, joka ei ollut mikään\n\"turhantyystä\", mutta sen sijaan perinpohjainen lavertelija kuten\nheikot miehet enimmäkseen, sai korvauksekseen vieraanvaraisuudestaan\neri kulmakuntien kuulumisten mieluisaa utelua.\n\nEllangowanin kulun pysähdytti turmion valtatiellä muuan seikka.\nHän nimittäin meni naimisiin aatelisneidin kanssa, jolla oli\nnelisen tuhannen punnan[9] myötäjäiset. Lähitienoolla ei yksikään\nkyennyt käsittämään, miksi tämä hänet huoli ja varallisuudellansa\nvaurastutti, elleivät liene olleet syynä hovin herran kookas ryhti ja\nmiellyttävä ulkomuoto, leppeät kasvonpiirteet, kohtelias puhelu ja\nmitä häiriintymättömin hyväntuulisuus. Lisävaikuttimena saattoi tuntua\nmorsiamen itsensä saavuttama kahdeksankolmatta vuoden harkitseva ikä,\nkun ei ollut yhtään läheistä omaistakaan ohjailemassa hänen toimiansa\ntai valintaansa.\n\nNyt oli rouva ensi kertaa lapsivuoteessa, ja hänenpä tähtensä oli\nmyöskin eukon mainitsema nopsa ja toimekas pikalähetti joudutettu\nKippletringanin taipaleelle Manneringin tuloiltana.\n\nVaikka olemme puhuneet niin paljon hovinherrasta itsestään, on meidän\nvielä osapuilleen tutustutettava lukijamme hänen seurakumppaniinsakin.\nTämä oli Abel Sampson, opettajanammattinsa takia tavallisesti mestari\nSampsoniksi nimitetty. Hän oli alhaista syntyperää, mutta kun hän oli\nkehdosta asti osottautunut tavattoman totiseksi luonnonlaadultaan,\nolivat köyhät vanhemmat rohkaistuneet toivoilemaan, että heidän\nlapsosensa \"kukaties vielä pöntöstä paukuttelisi\", kuten sanat\nsattuivat. Sellaista kunnianhimoista tarkotusperää varten he\npinnistivät ja ponnistivat, nousivat aikaisin ja menivät levolle\nmyöhään, käyttivät kuivan leivän särpimenä kylmää vettä, haaliakseen\nAbelin opintoihin varoja.\n\nSillävälin ilkkuivat kaikki Sampson-paran koulutoverit hänen luisevaa,\nkankeata ruhoansa, hänen harvapuheisuuttansa ja yksivakaista\nkatsantoansa sekä hänen raajojensa hullunkurista huojuntaa ja naamansa\nvenähtelevää viurua, milloin läksyjänsä lausua järäytteli. Samatpa\nominaisuudet hänelle Glasgowin korkeakoulussa varasivat samanlaatuista\nhuomiota yltäkyllin. Puolet \"osastojen\" nuoria mellastajia otti\ntavakseen säännöllisesti kokoontua katsomaan mestari Sampsonia -- sen\nkunnioitettavan arvonimen oli hän jo saanut -- kompuroimassa alas\nportaita kreikan luokalta, sanakirja kainalossaan, pitkät väärät\nsääret hajallaan sätkien nurintapaista tahtia valtaisille lapaluille,\njotka pingottelivat ja poimuttelivat hänen ainaista ja ainokaista\nasuansa, pitkää, mustaa nöyhtääntynyttä takkia. Hänen puhuessaan\nolivat professorin ponnistukset -- niin jumaluusopin professori\nkuin olikin -- kerrassaan riittämättömiä pidättämään ylioppilaiden\nhillitöntä naurua, jopa toisinaan hänen omaansakaan ehkäisemään. Pitkä,\nkelmeä naama, mulkoilevat silmät, jyhkeä alaleuka, joka ei näyttänyt\ntahdonilmauksen toimesta avautuvan ja sulkeutuvan, vaan loksahtelevan\nalas ja ylös miehen sisuksissa työskentelevän mutkikkaan koneiston\nvoimalla, -- käreä ja epäsointuinen ääni, joka räjähti rääkäyksiksi,\nmilloin häntä kehotettiin lausumaan selvemmin, -- kaikki antoi uutta\niloisuuden aihetta risaisen takin ja rikkinäisten kenkien lisänä,\njotka Juvenaliksen ajoista asti ovat olleet oikeutettuina irvistelyn\nperusteina köyhää koululaista vastaan.\n\nSampsonin ei tiedetty milloinkaan ilmaisseen ärtymystä tästä\npahasta kohtelusta tai vähimmälläkään tavalla yrittäneen maksaa\nkiusanhengilleen samalla mitalla takaisin. Hän luikki opistolta\nsalaisimpia teitä myöten mitä löysi, ja sukelsi kurjaan asuntoonsa,\nmissä hänelle kahdeksantoista pennyn[10] viikkomaksulla suotiin\nolkipatja ja emännän hyvällä tuulella ollessa lupa tankata läksyjänsä\nhänen valkeansa ääressä. Kaikissa näissä hankaluuksissa hän sai pätevät\nkreikan ja latinan tiedot ja tutustui jonkun verran tieteisiinkin.\n\nAjan mittaan Abel Sampsonille jumaluusopin kokelaana myönnettiin\nsaarnaoikeudet. Mutta voi! osaksi hämmennytti häntä ensimäisessä\nyrityksessään oma ujoutensa, osaksi häiritsi seurakuntaan levinnyt\nnaurunhalu. Hän sekosi kerrassaan kykenemättömäksi jatkamaan aikomaansa\nsananselitystä, huohotti, mursi suuta, pyöritteli kamalasti silmiänsä,\nkunnes seurakunta pelkäsi niiden kierähtävän päästä, läväytti raamatun\nkiinni ja kuukuili alas saarnatuolin askelmia, tallaten akkoja, joita\nniillä yleensä istuu. Siitä saakka hän oli iäkseen \"hylkypapin\"\nmaineessa.\n\nJa siten hän kulkeutui takaisin omalle maallensa, vanhempiensa\nköyhyydestä osalliseksi, tuhoutunein toivein ja mahdollisuuksin.\nHänellä kun ei ollut ystävää eikä uskottua, hädin tuttavaakaan, ei\nkukaan päässyt läheltä tarkkaamaan, miten mestari Sampson kesti\npettymyksen, josta riitti koko kaupungille viikoksi pilan aihetta.\nTurhaa olisi yrittää mainitakaan sen synnyttämiä lukuisia kompia alkaen\n\"Simsonin[11] arvotus\"-nimisestä balladista, jonka oli sepittänyt muuan\nnokkela historiallis-kielitieteellisen osaston ylioppilas, rehtorin\nsutkauttamaan toivomukseen saakka, että pakolainen ei olisi suurta\nkaimaansa jäljitellen vienyt opiston portteja mukanaan turvapaikkaansa.\n\nNäköjään pysyi Sampsonin tasamielisyys järkkymättömänä. Hän yritteli\nauttaa vanhempiansa koulunpidolla, ja pian olikin hänellä oppilaita\nviljalti, mutta niukasti palkkioita. Hän opettikin maamiesten poikia\nsiitä korvauksesta, mitä vain näkivät hyväksi antaa, ja köyhiä\nilmaiseksi; ja edellisten häpeäksi olkoon sanottuna, että koulumestari\nei opetuksestaan milloinkaan saanut taitavan kyntömiehen tuloja.\nMutta hänellä oli hyvä käsiala, joten hän sai rahtuseensa hiukan\nlisiä Ellangowanilta tilien puhtaaksikirjoituksella ja kirjeenvaihdon\nhuolituksella. Vähin erin hovinherra, joka oli kovin vieraantunut\nyleisestä seuraelämästä, erityisemmin mieltyi mestari Sampsonin\nseuraan. Keskusteleminen ei kylläkään kysymykseen tullut, mutta\nmestari oli hyvä kuuntelija ja kohenteli tulta jotensakin taitavasti.\nYrittipä hän kynttilöitäkin niistää, mutta onnistumattomasti, ja\nhän luopui tuosta kunniakkaasta kohteliaisuustoimesta sitte kun\noli kahdesti tupsauttanut vierashuoneen pilkkopimeäksi. Hänen\nkohteliaisuuden-osotuksensa supistuivat sen vuoksi olutlasinsa\ntyhjentämiseen tasan samalla hetkellä ja vauhdilla kuin lairdikin\nja muutamien epäselvien myöntymyksen-äännähdysten möräyttelyyn\nEllangowanin pitkien ja haihattelevain puheiden lopuksi.\n\nSemmoisessa tilaisuudessa hän nyt ensi kertaa esitti Manneringille\npitkän, kuihtuneen, kankean, luisevan vartensa, jonka yllä oli\nkulunut musta takki liiveineen, hoikassa, jäntäreisessä kaulassa\nei kovinkaan puhdas kirjava huivi, alaosa ruumista verhottuna\nharmaisiin polvihousuihin, tummansinisiin sukkiin ja vaskisolkisiin\npaikkaruojuihin.\n\n\n\n\n3 luku.\n\nTÄHDISTÄ LUKEMINEN.\n\n\nTalonrouvan tilaa ensinnäkin käytettiin Manneringille emännän\npuolustuksena vieraansa jättämisestä tervehdyksiänsä vaille sekä niistä\nkestityksen vajavuuksista, joita hänen huolenpitonsa olisi saattanut\nkorjata. Toisekseen siihen vedottiin aiheena ylimääräisen kelpo\nviinipullon tyrkyttämiselle.\n\n\"En voi kunnolleen nukkua\", pakisi hovinherra huolestuneesti\njännittyneenä kuten isä tuollaisessa pulassa ainakin, \"kunnes kuulen\nhänen siitä selviytyneen, -- ja jos te, sir, ette ole kovin uninen ja\nkunnioittaisitte minua ja mestaria seurallanne, niin olen varma siitä,\nettemme teitä aivan myöhäiseen pidätä. Matami Howatson on hyvin nopsa;\nkerran oli muuan tyttö pieniin päin -- hän ei asunut kaukanakaan täältä\n-- ei teidän tarvitse ravistaa päätänne ja ähkiä, mestari -- tottapa\nkaikki kirkon saatavat suoritettiin mukisematta, ja mitä voi ihminen\nenempää tehdä? -- hänelle sattui sillä tavalla ennen kuin sai vaimon\npäähinettä; eikä mies, joka hänet sitte nai, pidä häntä tapaturmansa\ntakia hituistakaan huonompana. -- Ne asuvat, mr. Mannering, rannassa\nAnnanin kulmalla, ja siivompaa, siistimpää pariskuntaa, jolla on kuusi\nniin pulskaa lasta kuin ikinä haluaisitte nähdä lätäkössä molskimassa\n-- --; ja kiharatukkainen pikku Godfrey -- se on vanhin, mielisuosion\nsaannos, niin sanoakseni -- hän on aksiisipurressa -- minulla on serkku\naksiisivirastossa -- toimitusmies Bertram, nähkääs; hän ansaitsi\nvirkansa kireässä piirikunnan edusmiehen vaalissa, josta tietenkin\nolette kuullut, siitä kun valitettiin Alihuoneeseen -- minäpä olisin\näänestänyt parlamenttiin Balrudderyn lairdia, mutta isävainajani kun\noli jakobiitti ja Kenmoren partioretkellä mukana, niin hän ei eläissään\ntehnyt valaa; ja ties hänet miten oli asian laita, mutta millään kurin\nei minua ääniluetteloon otettu, vaikka toimitusmieheni, jolla oli\näänivalta tilaltani, kelpasi inttelyittä äänestämään vanhaa Sir Thomas\nKittlecourtia. Mutta, palatakseni äskeiseen, matami Howatson on hyvin\nnopsa, sillä se tyttö --\"\n\nTähän katkesi hovinherran harhaileva, pitkäpiimäinen laverrus, kun joku\ntulla tömisteli ylös portaita keittiökerrasta ja laulaa hoilotti täyttä\nkurkkua. Korkeat äänet olivat liian kimeät miehelle, matalat tuntuivat\nliian kumeilta naiselle. Sanat kuulostivat Manneringista seuraavilta:\n\n    \"Hetki hyvä käydäkseni,\n    joko vaimon vaiva meni?\n    Tyttölaps tai poikaressu --\n    risti tee ja lausu messu.\"\n\n\"Meg Merrilies sieltä tulee, mustalainen, niin totta kuin olen syntinen\nihminen\", sanoi mr. Bertram. Mestari ähkäisi syvään, avasi ristikkäin\nasetetut säärensä, veti takaisin äskeisen asentonsa kurottaman jyhkeän\nlättäjalan, asetti sen kohtisuoraan ja laski toisen säären vuorostaan\npoikkipuolin, välipäikseen tuprautellen suunnattomia savupilviä\npiipustaan. \"Mitä tarvista on teidän ohkua, mestari? Varmastikaan eivät\nMegin laulut ole miksikään pahaksi.\"\n\n\"Eivätkä hyväksikään\", vastasi mestari Samson äänellä, jonka\nepäsointuinen karmeus vastasi ruhon särmikkyyttä. Nuo olivat ensimäiset\nsanat, mitä Mannering kuuli hänen haastavan; hän oli hieman uteliaasti\nodottanut, milloin tämä itsekseen toimiva syövä, juova, liikkuva ja\ntupakoitseva kone kävisi puhumistakin suorittamaan, ja huvittivatkin\nhäntä kelpo lailla siitä lähteneet käreät sahaäänet. Mutta samassa ovi\navautui ja Meg Merrilies astui huoneeseen.\n\nTulijan ulkomuoto sai Manneringin säpsähtämään. Hän oli kerrassaan\nkuusi jalkaa mitaltaan, käytti pukunsa yllä miehen päällystakkia,\npiteli kädessään tukevaa oratuomikarttua ja hameista puhumatta oli\nasultaan kaikin puolin miesmäinen. Mustat hiussykkyrät luikersivat\nMedusanpään käärmeiden näköisinä vanhanaikaisen säpsän alta,\nosittaisella varjostuksellaan lisäten voimakkaiden ja ahavoittuneiden\nkasvonpiirteiden outoa tehoa, silmien hurjan mullistelun ilmaistessa\njotakin todellisen tai teeskennellyn sekamielisyyden tapaista.\n\n\"Sanokaas nyt, Ellangowan\", haastoi hän, \"eikö se olisi ollut\nlaitaa, jos rouva olisi jäänyt vuoteeseen ja minä Drumshourlochin\nmarkkinoilla, siitä tuon taivaallistakaan tietämättä tai unissanikaan\naavistamatta? Kukahan olisi pörröt pitänyt loitolla? Niin, ja maahiset\nja menninkäiset säikytellyt lapsosen luota, siunattu olkoon? Taikkapa\nlukenut Pyhän Kolmuksen loitsua pikku palleroisen puolesta?\" Ja\nvastausta odottamatta hän alkoi laulaa:\n\n    \"Rautayrtti, mailanen\n    torjuu vehkeet velhojen;\n    päivä Pyhän Anteruksen\n    paastoll' antaa suojeluksen.\n\n    Poikinensa Pyhä Pirjo,\n    Kolmus ja sen kissa kirjo,\n    Mikael myös keihäinensä\n    talon pankoot mielellensä.\"\n\nLoitsulla oli jylhä sävel, jota hän loilotti kovalla ja kimakalla\näänellä; ja hypähtäen kolmeen kertaan niin voimakkaasti ja ketterästi,\nettä miltei kattoa hipaisi, lopetti hän: \"Ja nyt, lairdi, etteköhän\nkäskisi antaa minulle viinakupposta?\"\n\n\"Sen saat, Meg. Istahdahan tuonne ovipieleen ja kerro meille kuulemiasi\nDrumshourlochin markkinoilta.\"\n\n\"Totta vieköön, lairdi, kovasti siellä teitä ja teidän laisianne\nkaivattiin, kun oli montakin pulskeata tyttöä, minusta puhumatta, eikä\nniille ainokaistakaan käsirahan antajaa.\"\n\n\"No, Meg, ja montako mustalaista tyrmään kytkettiin?\"\n\n\"Kolmehan vain, lairdi, kun ei markkinoilla enempää ollutkaan,\nminusta puhumatta, niinkuin äskenkin sanoin, ja minä otinkin apuni\napostolinhevosista, sillä eihän, nähkääs, ole riidanhaluisten\nihmisten kanssa helppo toimeen tulla. Ja Dunbog kuuluu antaneen\nPunaiselle Lahokkaalle ja John Youngille häätökäskyn maaltansa -- paha\nhänet periköön! Ei ole hän herrasmies eikä pisaraakaan ole hänessä\nherrasmiehen verta, kun idartaa kahdelta kulkevaiselta köyhältä\njoutovajan suojan, kuorma-aasilta tienvieren ohdakkeet ja puuropadan\nalta lahot koivunkalikat. No, yksi on yläpuolia kaikkien -- mutta\nsaadaanpa nähdä, eiköpä jonakuna aamuna ennen päivänkoittoa punainen\nkukko kiekune hänen karjapihassaan.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, Meg! Se ei ole turvallista puhetta.\"\n\n\"Mitä hän tarkottaa?\" supatti Mannering Sampsonille.\n\n\"Murhapolttoa\", vastasi lyhytpuheinen mestari.\n\n\"Kuka tahi mikä kumma hän onkaan?\"\n\n\"Portto, varas, velho ja mustalainen\", vastasi Sampson jälleen.\n\n\"Voi, totisesti, lairdi\", pitkitti Meg tämän syrjäpuhelun aikana, \"vain\nteidän kaltaisellenne sitä voipi avata sydämensä; katsokaas, Dunbogin\nsanovat olevan yhtä vähän herrasmies kuin senkin miekkosen, joka\ntuonne kunnaalle komean talon rakensi. Mutta te, lairdi, olette oikea\nherrasmies monien satojen vuosien perua, ettekä te koskaan hätistele\nköyhää kansaa maaltanne kuin hulluja hurttia, eikä taas meikäläisistä\nkukaan kajoaisi teidän omaanne, vaikka teillä olisi salvokukkoja yhtä\nviljalti kuin havupuussa neulasia. -- Ja nyt joku teistä tarkatkoon\nkelloansa ja lapsosen syntyessä sanokoon minulle täsmälleen tunnin ja\nminuutin, niin minä ennustan sen kohtalon.\"\n\n\"Kyllähän muuten, Meg, mutta me emme joudu apusi tarpeeseen, sillä\ntässä on Oxfordista teini, joka osaa sen kohtalon määräillä paljoa\nparemmin kuin sinä; -- hän lukee sen tähdistä.\"\n\n\"Mielelläni, sir\", mukasi Mannering isäntänsä säyseään leikinlaskuun\nyhtyen, \"minä määräilen hänen syntymätähtiensä aseman merkityksinensä\nkolminaisuuksien säännön mukaan sellaisena kuin sitä suosittavat\nPythagoras, Hippokrates, Diokles ja Avicenna. Tahi alotan _ab hora\nquestionis_, kuten Haly, Messahala, Ganwehis ja Guido Bonatus ovat\nneuvoneet.\"\n\nSampsonin tehokkaita suosituksia mr. Bertramin seuraan oli hänen\nkykenemättömyytensä vainuamaan törkeintäkään uskottelun yritystä.\nHovinherran vaatimattomat leikkisyyden kokeet supistuivat etupäässä\n\"huiputuksiksi\" ja \"jutkuiksi\", kuten silloin sanottiin, -- nyt\nniitä nimitellään sepityksiksi ja sukkeluuksiksi --, joten hän pahaa\naavistamattomasta mestarista sai mitä oivallisimman pilanesineen. Tämä\nei tosin milloinkaan nauranut eikä yhtynyt oman yksinkertaisuutensa\nherättämään nauruun; sanottiinpa hänen nauraneenkin vain yhden\nainoan kerran elämässään, ja sinä muistettavana kertana hänen\nasuntoemännältään meni kesken, osaksi itse tapauksen ihmeellisyyden\ntähden, osaksi tämän tavattoman remakkanaurun vääristämän naaman\nsäikystä. Tuollaisten peijausten ilmaiseminen ei tähän jäykkään\njurottelijaan muuta tehonnut kuin kiskoi tavu tavulta hänen\nhampaittensa raosta örähdyksen \"Tavatonta!\" tai \"Kovin sukkelaa!\",\nkasvonpiirteiden ollenkaan värähtämättä.\n\nTällä kertaa hän suuntasi nuoreen tähtientietäjään aavemaisen\ntuijotuksen ja näytti epäilevän, tokko oli oikein ymmärtänyt, hänen\nvastaustansa isännälleen.\n\n\"Niitä on onnettomia ihmisiä, sir\", huomautti Mannering häneen\nkääntyen, \"joiden sumeat silmät eivät ylety tähtitarhain korkeuksiin,\nkyetäkseen niistä tarkkailemaan taivaan ammoisia päätöksiä. Sellaisilta\nennakkoluuloinen halveksiminen helpostikin sulkee sydämen kaikkia\ntodisteluja vastaan. Pelkäänpä, että te saatattekin kuulua samoihin.\"\n\n\"Aivan\", vastasi Sampson; \"arvelen kuten Sir Isaac Newton, ritari\nja hänen majesteettinsa rahapajan äskeinen johtaja, että tähdistä\nlukemisen niin sanottu tiede on kerrassaan tyhjä, arvoton ja\nmerkityksetön.\" Ja tämän ytimekkään lausunnon jälkeen loksahtivat leuat\njälleen kiinni.\n\n\"Todellakin\", jatkoi matkamies, \"minua surettaa nähdä noin oppineen\nja vakavan miehen joutuneen moiseen kummalliseen sokeuteen ja\nharhaannukseen. Kelpaako mielestänne Isaac Newtonin lyhyt, nykyaikainen\nja rohkenenpa sanoa rahvaanomainen nimi vastapainoksi sellaisille\nvakaville ja kaikuville kuuluisuuksille kuin ovat Dariot, Bonatus,\nPtolemaios, Haly, Eztler, Dieterick, Naibob, Harfurt, Zael, Taustettor,\nAgrippa, Duretus, Maginus, Origenes ja Argol? Eivätkö kristityt ja\npakanat, juutalaiset ja jalosukuiset, runoilijat ja viisaustieteilijät\nyhdy tunnustamaan tähtien vaikutusta?\"\n\n\"_Communis error_ -- se on yleinen erehdys\", vastasi järkähtämätön\nmestari Sampson.\n\n\"Eipä olekaan\", väitti nuori englantilainen; \"se on yleinen ja hyvin\nperusteltu vakaumus\".\n\n\"Se on petkuttajien, puoskarien ja kelmien tulolähde\", sanoi Sampson.\n\n\"_Abusus non tollit usum_. Väärinkäyttö ei minkään laillista käyttöä\nvääjää.\"\n\nTämän keskustelemuksen aikana oli Ellangowan hieman samassa\nasemassa kuin oman lentoonlähtönsä pulaannuttama kurppa. Hän\nkäännähteli vuorotellen toisesta väittäjästä toiseen ja alkoi uskoa\nManneringin olevan puolittain tosissaan, koskapa hän niin vakavasti\ntaivutteli vastustajaansa ja kiistassaan suurta oppia osotti. Meg\ntaasen tuijotteli hämmästelevin katsein tähtientietäjään, omaansa\nsalamyhkäisemmän solkkauksen voittamana.\n\nMannering käytti saamaansa etua ja kertasi kaikki sitkeän muistin\nvaraamat vankat tiedesanat, jollaisiin oli aikaisessa nuoruudessaan\ntutustunut, kuten kertomuksemme jatko osottaa.\n\nTaivaanmerkit ja tähdet kuusikymmen-, yhdeksänkymmen-, kolmikko-,\nyhdys- tai vastakkaisasennoissa keskenään; taivaan kuviot kärkinensä,\ntuntinensa ja minuutteinensa; almuten, almochoden, anahibazon,\ncatahibazon -- mahtavina kajahtelivat epälukuiset nimitykset\nluimistelemattoman koulumestarin korviin, mutta tämän uppiniskainen\nepäusko kesti niinkin armottoman myrskyn tuiverruksen.\n\nVihdoin teki keskustelusta lopun iloinen sanoma, että rouva oli\nlahjottanut miehelleen pojan ja jaksoi (tietysti) niin hyvin kuin\nsaattoi odottaa. Mr. Bertram kiirehti puolisonsa huoneisiin, Meg\nMerrilies siirtyi alas keittiöön vaatimaan osuutensa ähkyoluesta\nja salajuustosta,[12] Mannering taasen katsoi kelloansa ja pani\nhyvin tarkoin merkille syntymätunnin ja -minuutin. Asianmukaisella\ntotisuudella pyysi hän koulumestaria opastamaan hänet johonkin\npaikkaan, mistä saisi vapaasti tarkastella taivaankappaleita.\n\nEnempää vastaamatta koulumestari nousi seisaalleen ja avasi\nsivuoven, joka oli puolittain juoksuikkunana. Se johti talon taakse\ntasotetulle vanhanaikaiselle kävelypengermälle, joka yhtyi vanhojen\nlinnanraunioiden pohjaperustaan. Tuuli oli vironnut ja pyyhkäissyt\ntieltään taivasta sumentaneet pilvet. Täysikuu kumotti korkealla, ja\ntähdet hohtelivat komeimmassa loistossaan. Niiden säteet esittivät\nManneringille peräti odottamattoman ja syvästi vaikuttavan näyn.\n\nOlemme huomauttaneet matkamiehemme lähenneen taipaleensa loppupuolella\nmerenrantaa, tietämättänsä kuinka likelle. Nyt hän havaitsi\nEllangowanin linnan raunioiden sijaitsevan vuoriniemekkeellä eli\nkallion-ulkonemalla, joka oli pienen ja tyvenen vuonon toisena sivuna.\nUusi rakennus oli matalammalla, vaikka ihan vieressä, ja sen takana\nloiveni maa mereen pienenä kaartuneena ruohoharjuna. Tämä selänne\njakausi luonnollisina penkereinä tasanteiksi, joilla kasvoi moniaita\nvanhoja puita, ja päättyi valkeaan hietakaistaleeseen.\n\nVastakkainen poukaman sivu oli loivaa ja vaihtelevaa rinnettä ja kasvoi\netupäässä viidakkoa, joka tuolla suotuisalla rannikolla menestyy\nmelkein vesirajaan saakka. Puiden lomasta kurkisteli kalastajamökki.\nTänäkin sydänyön hetkenä liikkui rannalla valoja; kaiketikin\noltiin purkamassa lastia lahteen ankkuroineesta Man-saarelaisesta\nsalakuljetuslokertista. Juoksuikkunaisen oven kimmellyksen välähtäessä\nkartanosta hoilattiin aluksen kannelta: \"Haukka vaanii! Alas tuikku!\"\nvarotukseksi rannalla olijoille, ja valot katosivat kiireen kautta.\n\nOli tunti jälkeen puoliyön, ja näköala viehätti mieltä. Manneringin\noikealla puolella kohoavan mustan kallion reunaa pitkin törröttivät\nraunioiden harmajat tornit, toiset ehjinä, toiset sortuneina,\nvuosisatojen säiden paikotellen tummentamina, paikotellen muurinvihreän\nkattamina. Hänen edessään päilyi rauhallinen lahdelma, jonka pikku\naaltoset kuun säteissä kareillen ja välkähdellen kierivät peräkkäisinä\nsen pintaa pitkin ja hiljaisesti lipisten loiskahtelivat hopeiselle\nhietikolle. Vasemmalla pistäysi metsä kauvas mereen, aaltoillen\nkuutamossa kupertuilevaa, monimuotoista maisemaa myöten. Siinä esiintyi\nsitä valon ja varjon vaihtelua, siinä vallitsi se aukion ja tiheikön\nrinnastus, mihin silmä ilahtuen levähtää, näkemäänsä viehättyneenä,\nmutta silti uteliaana tunkeutumaan vielä syvemmälle metsän kuvasarjan\nsokkeloihin.\n\nYläpuolella kaartelivat kiertotähdet, kukin omalla säihkyvällä\nvaloradallaan eristäytyneenä toisarvoisista tahi etäisemmistä tähdistä.\nNiin omituisesti voi mielikuvitus eksyttää niitäkin, joiden tahdosta\nsitä on herkytelty, että Mannering noita kirkkaita taivaankappaleita\ntähyillessään oli puolittain taipuisa uskomaan, mitä taikausko niiden\nvaikutuksesta ihmiskohtaloihin tiesi sanoa. Mutta Mannering oli\nrakastunut nuorukainen, ja hänen mielessään kenties liikkui tunteita,\njoita nykyaikainen runoilija hienosti ilmaisee säkeillään:\n\n    On satu Lemmen maailma, sen koti:\n    siks' seuraan tenhotarten, talismaanein\n    se viehtyy, jumalolentoihin uskoo\n    ilolla, itse ollen jumalainen.\n    Mit' ammoin loihti laulu eläväksi,\n    uskonnon vanhan kauniit ihmismuodot,\n    se voima, kauneus ja ylevyys,\n    jok' eli laaksoissa ja kukkuloilla,\n    metsissä, vetten varsilla tai alla\n    syvällä -- kaikki tuo on kaikonnut,\n    uskossa järjen eivät enää elä!\n    Mut vielä sydän kieltä tarvitsee,\n    ja vanha vaisti noutaa vanhat nimet.\n    Ja tuonne tähtimailmaan muuttivat\n    ne henget ennen täällä asuneet\n    inehmon ystävinä, -- lempijälle\n    asustain tuolla, tuolta taivon mailta\n    tehonsa tänne siirtäin; vielä tänään\n    saa kaiken suuren aikaan Jupiter\n    ja Venus kaiken kauniin tuottaa hälle.\n\nMoiset mietiskelyt väistyivät pian toisien tieltä. \"Oi!\" jupisi hän,\n\"vanha hyvä opettajani, jonka oli tapana niin innokkaasti syventyä\nHeydonin ja Chambersin väliseen kiistaan tähtiennustelusta, olisi\nkatsellut tätä näkyä toisin silmin ja koettanut vakaasti keksiä noiden\nsädehtijäin keskinäisistä asemista niiden todennäköisiä vaikutuksia\näskensyntyneen lapsosen kohtaloon, ikäänkuin tähtien ladut tai säteilyt\nolisivat jumalallisen kaitselmuksen yläpuolella tai edes tasallakaan.\nNo, levätköön hän rauhassa! Hän terotti mieleeni kylliksi tietoa,\nosatakseni laatia syntymäasentojen kaavion, ja siksipä siirryn siihen\nhommaan.\"\n\nMerkittyään muistiin tärkeimpien kiertotähtien asennot palasi Guy\nMannering taloon. Hovinherra tuli vierashuoneessa häntä vastaan ja\nilmotti riemuissaan, että poju oli kaunis, terve pikku mies. Hän\nnäytti haluavan tyrkyttää lisää ilonpitoa, mutta myönsi oikeutetuksi\nManneringin vetoamisen väsymykseensä, vei hänet makuuhuoneeseen ja\njätti lepäämään yönsä.\n\n\n\n\n4 luku.\n\nENNUSTUKSET OSUVAT YHTEEN.\n\n\nTähtiennustukseen uskottiin melkein yleiseen vielä seitsemännentoista\nvuosisadan puolivälissä. Se alkoi horjua ja joutua epäillyksi tuon\najanjakson lopulla, ja kahdeksannentoista vuosisadan alussa tämä taito\nmenetti maineensa ja sai yleistä ivailuakin osakseen. Kuitenkin sille\nyhä säilyi kannattajia opinahjoissakin. Vakavat ja uuraat miehet olivat\nvastahakoisia luopumaan laskelmista, jotka olivat aikaisin koituneet\nheidän opintojensa pääharrastuksiksi. Heistä oli ikävää laskeutua\nalas vallitsevasta korkeudesta, johon heidät oli muun ihmiskunnan\nyläpuolelle kohottanut luuloteltu tulevaisuuteen näkemisensä, koska\nmuka kykenivät saamaan selvää ajatusperäisistä vaikutuksista ja\nyhdistelmistä.\n\nTämän kuvitellun erityistaidon lujauskoisia hellijöitä oli muuan iäkäs\npappismies, jonka hoitoon Mannering nuoruutensa ajaksi uskottiin. Hän\ntärveli silmänsä tähtien tähyilyssä ja aivonsa niiden eri suhteitten\nlaskeskeluissa. Aikaisessa nuoruudessaan sai luonnollisesti hänen\noppilaansakin jonkun verran hänen innostustaan ja uurasti jonkun aikaa\nkehittyäkseen tähtientiedon ammatillisten menetelmien taituriksi,\nkunnes tuli sen järjettömyydestä vakuutetuksi.\n\nHän nousi nyt niin varhain aamulla kuin päivän lyhyys salli ja\nryhtyi laskemaan Ellangowanin nuoren perillisen kohtalon uraa hänen\nsyntymähetkensä kiertotähtiasentojen perusteella. Hän kävi tehtäväänsä\nkäsiksi _secundum artem_[13] sekä pysyäkseen osassaan että itsekin\nhieman uteliaana näkemään, vieläkö hän mielikuvituksellista tiedettään\nmuisti ja osasi käytellä. Niinpä piirsi hän pohjakaavansa eli taivaan\nkartan kahteentoista piiriin eli huoneeseen jaettuna, asetteli\nsiihen kiertotähdet tähtitaulukon mukaan ja tasotti niiden asennon\nsyntymähetken tunnin ja minuutin kohdalle.\n\nVaivaamatta lukijoitamme niillä yleisillä enteillä, joita johteleva\ntähtienlukeminen olisi päätellyt näistä seikoista, mainittakoon\nkaaviossa esiintyneeksi eräs merkitsijä, joka aivan erityisesti\nherätti tähtientietäjämme huomiota. Kahdennentoista huoneen kärkeen\nsijansa ottanut Mars uhkasi syntyneelle vankeutta tai äkillistä ja\nväkivaltaista kuolemaa; ja kun Mannering edelleen turvausi niihin\nsääntöihin, joilla ennustajat ovat ottavinaan selvän tällaisen pahan\ntehon vauhdista, huomasi hän tuloksesta, että erityisen vaarallisia\nolisi kolme ikäkautta -- lapsen _viides, kymmenes_ ja _yhdeskolmatta_\nvuosi.\n\nTämä oli hiukan kummallista. Mannering oli nimittäin kerran ennen\nkoettanut samanlaista hullutusta; siihen oli hänet saanut Sofia\nWellwood, se nuori nainen, johon hän oli kiintynyt. Samanlainen\ntähtitehon suhde uhkasi tälle kuolemaa tai vankeutta hänen\nyhdeksännelläneljättä ikävuodellaan. Neitonen oli nyt kahdeksantoista\nvanha, joten molempien kaavioiden tuloksen mukaan sama vuosi uhkasi\nsamalla vauriolla sekä häntä että edellisenä yönä ilmestynyttä uutta\nmaailmamme asukasta. Yhteensattumaa oudoksuen Mannering kertaili\nlaskelmiansa; tulos lähensi ennustettuja tapahtumia, kunnes vihdoin\nsama kuukausi ja kuukauden päivä näytti kumpaisellekin vaaran hetkeksi\nmäärätyltä.\n\nTietenkään emme tämän seikan mainitessamme anna minkäänlaista\nmerkitystä siten muka saadulle tiedolle. Mutta luontainen viehätyksemme\nihmeelliseen saa meidät useinkin halukkaasti edistämään paremman\nharkintamme eksytystä. Mainitsemamme yhteensattumus kenties todellakin\noli noita harvinaisia mahdollisuuksia, jotka toisinaan toteutuvat\nvastoin kaikkia sääntöjä. Olipa toisekseen Mannering numeroiden\nvilinän ja tähtiennustuksen ammatillisen jäsentelyn sekaannuttamana\nhyvinkin saattanut huomaamattansa kahdesti seurata samoja jälkiä\nsokkelostansa pois. Mahdollisestihan myös hänen mielikuvituksensa\njonkun näennäisen yhtymäkohdan houkuttamana autteli noiden kahden\ntoimenpiteen yhtäläisyyttä täsmällisemmin samoiksi kuin kenties muutoin\nolisi ollut asian laita. Mahdoton on totuutta arvata; mutta tuloksien\nehdoton yhtyminen vaikutti hänen mieleensä elävästi ja häviämättömän\nvoimakkaasti.\n\nHän ei voinut olla hämmästymättä noin harvinaista ja odottamatonta\nsattumaa. \"Sekaantuuko paholainen peliin, kostaakseen leikittelymme\ntaidolla, jonka sanotaan juontavan juurensa loihdinnasta? Tahi onko\nmahdollista, kuten Baco ja Sir Thomas Browne myöntävät, että järkevässä\nja järjestelmällisessä tähtienlukemisessa on jotakin perää ja että\ntähtien vaikutus ei ole kiellettävissä, joskin on suuresti epäiltävä\nsen käyttelyä niiden veitikkain käsissä, jotka ovat tätä taitoa\nharjottavinansa?\"\n\nHetkisen harkinta sai hänet syrjäyttämään tämän käsityksen\nhaaveellisena ja noiden miesten ainoastaan joko siitä syystä\nvahvistamana, etteivät rohjenneet kerrallaan järkyttää aikakautensa\nyleisiä luuloja, tahi syystä etteivät he itsekään olleet aivan vapaat\nvallitsevan taikauskon tartunnasta. Kuitenkin jätti noissa kahdessa\ntapauksessa tehtyjen laskelmien tulos niin epämieluisen vaikutuksen\nhänen mieleensä, että hän Prosperon[14] tavoin sielussaan luopui\ntaidostansa ja päätti olla leikillä tai todella konsanaan enää\nharjottamatta johtelevaa tähtienlukemista.\n\nHän epäröitsi aika lailla siitä, mitä sanoisi Ellangowanin lairdille\nhänen esikoisensa ennustetusta kohtalosta, ja päätti lopulta suoraan\nilmottaa laatimansa ratkaisun, mutta samalla selittää hänelle\nkäyttämiensä ammattisääntöjen mitättömyyden. Siitä selville päästyään\nhän asteli ulos pengermälle.\n\nJos oli Ellangowanin ympäristön näköala ollut miellyttävä kuutamolla,\nei se aamuauringon valossa mitään menettänyt kauneudestaan.\nMarraskuullakin myhäili maa sen vaikutuksen alaisena. Jyrkät,\nmutta säännölliset porrasaskelmat johtivat penkereeltä viereiselle\nylänteelle, ja näitä myöten Mannering joutui vanhan linnan edustalle.\nJulkipuolessa oli kaksi jyhkeätä, ympyriäistä tornia, jotka tanakkoina\nja synkkinä kohosivat niitä yhdistävän litteän, esiripulta tuntuvan\nmuurin päätynurkista ja siten suojelivat pääporttia; esiripun keskessä\nsijaitsevasta korkeasta holvikaaresta avautui tämä linnan sisäpihalle.\nPorttikäytävän otsassa komeili hietakiveen veistettynä suvun vaakuna,\nja holvissa näkyi rakentajan sommittelemat tilat suojaristikon\nlaskemiselle ja nostosillan kohottamiselle. Nuorista männyistä naulattu\ntökerö maalaisveräjä oli nyt tämän aikoinaan pelottavan pääsyholvin\nainoana suojana. Edustan puistikosta avautui ylevä näköala.\n\nKaareva selänne sulki näkyvistä sen karun ja aution lakeuden, jonka\nhalki Mannering oli edellisenä iltana saapunut. Maisema osotti\nmiellyttävää mäen ja laakson vaihtelua, ja sitä halkoi joki, joka\ntoisin paikoin pujahteli näkösälle, piiloutuen toisaalla, missä se\nsolui korkeiden, metsäisten äyräitten välissä. Kirkon torni ja muutamat\ntalot ilmaisivat kylän paikkaa siinä kohdassa, missä virta laski mereen.\n\nLaaksomaat näyttivät hyvin viljellyiltä; pikku aituukset, joihin\nne olivat jaetut, viistivät mäkien juurta ja toisinaan ulottivat\nepätasaiset pensasrivinsä jonkun matkaa ylös rinteellekin. Näiden\nyläpuolella levisi vehmaita laidunmaita, joilla etupäässä käyskenteli\nmustaa karjaa, maan vientiliikkeen silloista päätuotantoa; sen etäinen\nammuminen ei maisemaa suinkaan epämiellyttävästi elävöittänyt.\nKaukaisemmat kunnaat olivat jylhempiä ja vielä taampana paisuivat\ntummiksi nummivuoriksi, jotka taivaanrantaa reunustaen olivat\nviljelysalueen selvänä rajana ja samalla johtivat siihen mieluisaan\naatokseen, että tämä oli erillinen ja yksinäinen.\n\nMeren rannikko, jonka Mannering nyt näki kaikessa laajuudessaan,\nvastasi vaihtelultaan ja kauneudeltaan sisämaan näköalaa. Muutamin\npaikoin se kohosi korkeiksi kallioiksi, joiden laella useinkin upeili\nvanhojen rakennusten, tornien tai majakkain raunioita. Perintätieto\nkertoi, että viimeksi mainitut sijotettiin toinen toisensa näkyviin,\njotta saattoivat maahanryntäyksen tai kansalaissodan aikoina pitää\nmerkeillä yhteyttä keskenään molemminpuoliseksi tueksi ja turvaksi.\nEllangowanin linna oli verrattomasti laajin ja huomattavin näistä\nraunioista, ja puhui koollaan ja asemallaan sen etevämmyyden puolesta,\nmikä sen perustajilla sanottiin olleen alueen päälliköiden ja ylimysten\nkeskuudessa. Toisin paikoin taasen oli ranta viehkeämpää, pikku\nlahdekkeiden leikkomaa, missä maa loiveni hiljalleen vesirajaan tai\nulonsi mereen metsäisiä kukkulaniemekkeitä.\n\nViimeöisen taipaleen ennustelemasta noin peräti poikkeava kuvasarja\nvaikutti samassa suhteessa Manneringiin. Hänen alapuolellaan oli\nnykyinen talo, rakennustaiteellisesti kömpelö kylläkin, mutta mukavalla\npaikalla ja herttaisen näköalan saanut. -- Kovinpa onnellisesti,\najatteli sankarimme, lipuisi elämä tuollaisessa suojapaikassa! Toisella\npuolella muinaisen suuruuden vaikuttavat jäännökset ja niiden herättämä\nsalaisen sukuylpeyden tunto, toisaalla taasen nykyaikaista loistoa\nja mukavuutta riittämään asti tyydyttämään kaikkia kohtuullisia\ntoivomuksia. Täällä siis, ja sinun kanssasi, Sofia! --\n\nEmme pitemmälti seuraa rakastuneen unelmoimista. Mannering seisoi\nkotvan käsivarret rinnan yli ristissä ja kääntyi sitte rauniolinnaa\nkohti.\n\nHolvikaaresta mentyään hän huomasi sisäpihan järeän suuremmoisuuden\nyltäkyllin vastaavan ulkopuolen komeutta. Toisella sivulla levisi\npitkä sarja korkeita ja leveitä ikkunoita, joita toisistaan\nerottivat veistoksilla koristellut kivipielet; ne olivat aikoinaan\nvalaisseet linnan suurta suojamaa. Vastapäisellä taholla sijaitsi\nerikorkuisia ja -muotoisia rakennuksia eri ajoilta, mutta silti siten\nyhtyneinä, että tehosivat katsojaan jonkinlaisella yleisellä rintaman\nyhdenmukaisuudella. Ovia ja ikkunoita somistivat ulokkeet, jotka\nosottivat karkeita näytteitä veistokuvista ja kaiverrustöistä, osaksi\neheinä, osaksi murtuneina, paikka paikoin muurinvihreän ja muiden\nköynnöstelijäin verhoamina, jotka runsaina rehottivat raunioissa.\n\nPihan taustaa oli sitäkin aikoinaan rakennusrivi sulkenut; mutta\nparlamentin laivojen pommitus Deanen johdolla, pitkällisen\nkansalaissodan aikana, kerrottiin, oli tätä linnan osaa tuhonnut paljoa\nluhistuneemmaksi kuin se muualta oli. Siinä oli leveä aukkokin, josta\nMannering näki meren, ja pikku aluksen, aseestetun lokertin, joka oli\nyhä asemillansa keskellä lahtea.[15]\n\nTähystellessään pitkin raunioita kuuli Mannering erään huoneuston\nsisältä vasemmaltansa edellisenä iltana näkemänsä mustalaisen äänen.\nHän löysi piankin reijän, josta pääsi näkymättömänä tarkkaamaan vaimoa,\neikä hänestä voinut olla tuntumatta siltä, että tämän ulkomuoto, toimi\nja asema täsmälleen kuvasivat muinaista sibyllaa.\n\nHän istui murtuneella kulmakivellä, laakakivillä lasketun huoneen\nnurkkauksessa, josta oli osan lakaissut puhtaaksi, saadakseen\nvapaasti tilaa värttinänsä hyrinälle. Korkeasta ja kapeasta ikkunasta\nsattui voimakas valovirta hänen oudolle puvulleen ja muistettaville\npiirteilleen; sen hohteessa hän näki tehdä työtänsä, sillä muualla\nhuoneessa oli hyvin hämärää. Pukeutuneena asuun, joka lisäili\nitämaalaisilta näyttäviä somistuksia skotlantilaisen rahvaan\nkansallisvaatetukseen, hän kehräsi lankaa kolmesta erivärisestä\nvillakuontalosta, mustasta, valkoisesta ja harmajasta, välineinänsä nyt\nmelkein tyyten maasta hävinneet vanhan ajan talouskalut viipsinpuu ja\nvärttinä. Kehrätessään hän lauloi loitsun tapaista. Turhaan koetettuaan\ntarkalleen tajuta laulun sanoja yritti Mannering seuraavaa vapaata\nkäännöstä siitä, mitä joistakuista ymmärrettävistä lauselmista sen\nsisällöksi päätteli:\n\n    Kiertykää ja kertautukaa\n    riemun, mustan murheen mukaan,\n    rauhan, taiston, -- toivon, pelon,\n    mit' on lanka ihmis-elon.\n\n    Loihtulangan kiertyessä,\n    hennon hengen herätessä,\n    mitkä nä'yt vilinänä\n    häämöttävät hämäränä!\n\n    Hurjat innot, hullaannukset,\n    tuskan tuojat huvitukset,\n    kade, pelko kammoin kaikin\n    taikatanssiin sijan saikin.\n\n    Nyt ne hiukuu, nyt ne varttuu,\n    niinkuin hyrrän vauhti karttuu.\n    Kiertykää ja kertautukaa\n    ihmisonnen, -murheen mukaan.\n\nEnnen kuin kääntäjämme -- eli oikeammin mukailijamme -- oli rakennellut\nnämä säkeet päässään ja hänen vielä takoessaan \"varttuu\"-sanan\nloppusointua, oli sibyllan työ valmis tai hänen villansa lopussa.\nHän otti kehruuksensa ja lankaa verkalleen kiehitellen mittasi sen,\nkiertämällä langan kyynäspäänsä kulmitse ja keräämällä kunkin silmukan\netusormensa ja peukalonsa väliin. Mittaamisensa päätyttyä hän mutisi\nitsekseen:\n\n\"Vyyhti, mutta ei kokonainen -- täydet seitsemänkymmentä vuotta, mutta\nkolme katkoa ja kolme jatkoa; onnenpa on poika, jos kaikista selviää.\"\n\nSankarimme oli puhuttelemaisillaan ennustajatarta, mutta samassa ääni\nyhtä karmea kuin aallot, joiden möryssä se monasti metelöitsi, huhusi\nkahdesti ja yltyvällä kärsimättömyydellä:\n\n\"Meg, Meg Merrilies! -- Mustalainen -- ämmäleukku -- tuhannen jeeveliä!\"\n\n\"Minä tulen, minä tulen, kapteeni\", vastasi Meg; ja tuossa tuokiossa\nilmestyi hänen puhuttelemansa kiivasluontoinen laivanpäällikkö\nraunioiden murtumasta esille.\n\nHän oli ilmeisesti merenkulkija, hiukan alle keskimitan, kasvot\nvaskenkarvaiset tuhansista tiimellyksistä koillispuhurin kanssa.\nRunko oli suunnattoman jäntevä, vankka ja vanttera, niin että näytti\nsiltä kuin olisi paljoa pitempikin mies ollut pätemätön häntä vastaan\nrinnustelemaan. Hänellä oli yrmeät kasvot, ja sen pahempi ei niissä\nollut rahtuakaan maihin poikenneen merimiehen huoletonta kujeilevaa\nrattoisuutta ja huvitettua uteliaisuutta. Nämä ominaisuudet kenties\nyhtä paljon kuin mitkään muut vaikuttavat meriurhojemme suureen\nkansansuosioon ja siihen yleiseen suopeuteen, jota yhteiskuntamme on\ntaipuvainen ilmaisemaan heitä kohtaan. Heidän uljuutensa, kuntonsa ja\nsitkeytensä ovat ominaisuuksia, jotka herättävät arvonantoa ja kenties\npikemmin nöyryyttävät rauhallisia maallaeläjiä heidän läsnäollessaan,\neivätkä kunnioitus ja nöyrtymys ole helposti yhdistettävissä\ntuttavalliseen leppoisuuteen noiden tunteiden herättäjiä kohtaan. Mutta\nne poikamaiset kujeet, se ailakoiva riemastus, se itsestään uhkuva\nhilpeys, jota osottaa maissa huvittelehtiva merimies, lauhduttavat\nhänen luonteensa arasteluttavampia piirteitä.\n\nMitään tuollaista ei tämän miehen kasvoissa kuvastunut; päin vastoin\nnäytti jörö ja julmakin karsaus synkistävän piirteitä, jotka missä\nmielenilmeessä tai vivahduksessa tahansa olisivat olleet raa'at ja\nvastenmieliset.\n\n\"Missä olet, emo Lemmotar?\" hän sanoi hieman murteellisesti ääntäen,\nvaikka puhuikin kieltä ihan sujuvasti. \"Donner und blitzen! puolisen\ntuntia jo olemme viipyneet. -- Tule siunaamaan kelpo laiva ja matka, ja\nhorna sinut syöjättären periköön!\"\n\nSamassa hän huomasi Manneringin, joka Meg Merriliesin loihtimista\ntarkastellakseen omaksumassaan asemassa näytti piileksijältä, seisoen\npuolittain muurinpönkän kätkössä. Kapteeni -- sillä sitä hän oli\nolevinaan -- vaikeni äkkiä ja hätkähtäen, ja työnnälsi oikean kätensä\npoveensa, kuin vetäistäkseen esille aseen. \"Mitä kuuluu, veikko? --\nnäyt olevan tähyilemässä -- hä?\"\n\nEnnen kuin Mannering miehen liikkeestä ja hävyttömästä äänensävystä\nhieman ällistyneenä ehti vastata, pistäysi mustalainen holvihuoneestaan\nja yhtyi vieraaseen. Tämä tiedusti häneltä matalalla äänellä,\nManneringiin katsoen: \"Hai vierellä, vai mitä?\"\n\nToinen vastasi samaa syrjäpuhelua jatkaen: \"Älä löpise roskaa --\nherrasmieshän se on ja talon tuttavia.\"\n\nMiehen pilviset kasvot kirkastuivat. \"Parahinta huomenta teille, sir;\nhuomaankin olevanne ystäväni mr. Bertramin vieraita -- suokaa anteeksi,\nkatsoin teidän ensin olevan ihan toista maata.\"\n\n\"Ja te, sir\", vastasi Mannering, \"olette luullakseni lahteen\nankkuroineen aluksen päällikkö?\"\n\n\"Olenpa kyllä, sir; minä olen kapteeni Dirk Hatteraick ja purjehdin\n'Jungfrauw Hagenslaapenilla', joka on hyvin tunnettu tällä rannikolla.\nEn häpeile nimeäni enkä alustani, -- enkäpä sen puolesta lastianikaan.\"\n\n\"Tietenkään ei teillä ole mitään syytä siihen, sir.\"\n\n\"Tausend donner -- ei; kauneillahan minä vain kaupoilla, vastikään\nsaimme lastin tuolla Douglasissa, Man-saarella -- puhdasta konjakkia\n-- hienoa hyson- ja souchong-teetä -- Mechelnin pitsejä, jos teille\nsoveltuu -- oikeata konjakkia -- kieritimme maihin sata nassakkaa\nviimeis-yönä.\"\n\n\"Minä olen vain matkustavainen, sir, enkä voi nykyisin käyttää mitään\ntuollaista.\"\n\n\"No, hyvästi nyt sitte vain, sillä liikeasiat on hoideltava -- ellette\nlähde laivaan ja kulauta naukkua -- saatte kukkarollisen teetä mukaanne\nmaihin. -- Dirk Hatteraick osaa kyllä kohtelias olla.\"\n\nMiehessä ilmeni sanomattoman iljettävä röyhkeyden, paatumuksen ja\nepäluuloisen pelon sekotus. Hänen sävynsä ilmaisi roistoa, joka tajusi\nherättävänsä epäluuloa, mutta yritteli sitä vaimentaa huoletonta ja\nriuskaa tuttavallisuutta teeskentelemällä. Mannering lyhyesti hylkäsi\nhänen tarjoamansa kestitykset, ja juron hyvästin murahdettuaan vetäytyi\nHatteraick mustalaisen kanssa siihen osaan raunioita, mistä oli\ntullutkin.\n\nHyvin kapeat portaat johtivat sieltä rantahietikolle, varmaankin\naiotut linnaväen mukavuudeksi piirityksen aikana. Niitä myöten tuo\nulkonäöltään yhtä miellyttävä ja ammatiltaan yhtä kunnioitettava pari\nlaskeusi rantaan. Kapteeniksi tekeytynyt astui pieneen veneeseen,\njossa kaksi miestä näytti häntä odotelleen. Mustalainen jäi rannalle\nlausuilemaan tai laulamaan, hyvin kiihkeästi liikehtien.\n\n\n\n\n5 luku.\n\nMR. BERTRAM SELITTELEE.\n\n\nArvoisan kapteenin päästyä aluksensa kannelle alkoivat sen purjeet\nnousta ja laiva läksi liikkeelle. Se pamautti kolme kanuunanlaukausta\nEllangowanin tervehdykseksi ja kiiti sitte täysin purjein nopeasti pois\nmyötätuuleen, joka puhalsi maalta.\n\n\"Niinpä niin\", puheli hovinherra, joka oli jonkun aikaa haeskellut\nManneringia ja nyt liittyi häneen, \"siinä ne menevät -- siinä menevät\nvapaakauppiaat -- menee kapteeni Dirk Hatteraick ja 'Jungfrauw\nHagenslaapen', puolet Man-saarelaista, puolet hollantilaista, puolet\npaholaista! ulos kokkapuu, ylös isopurje, märssy- ja prammipurjeet,\nlatvuspurjeet ja pilvenhiipojat, ja matkaan -- seuratkoon ken kykenee!\nTuo mies, mr. Mannering, on kaikkien aksiisi- ja tulliristeilijäin\nhirmu; ne eivät voi hänelle mitään; hän antaa niille selkään tai\njättää ne jälkeensä; ja aksiisista puhuessani, tulinpa noutamaan teitä\naamiaiselle; ja saattekin teetä, joka --\"\n\nMannering jo tiesi, että arvoisan Bertramin aatosten kehässä toinen\najatus omituisesti niveltyi toiseen:\n\n    kuin helmet umpimähkään pujotellut;\n\nennen kuin tämän ajatusjuoksu oli ajelehtanut kauvemmas lähtökohdasta\npalautti hän sen siis tolalleen, tekemällä jonkun kysymyksen Dirk\nHatteraickista.\n\n\"Hoo, hän on -- on -- hyvänlainen heittiö kylläkin -- kukaan ei\nhuoli häiritä häntä -- salakuljettaja, milloin hänen kanuunansa ovat\nvaralastin seassa -- kaappari tai merirosvo, kun hän hinauttaa ne\nalusilleen. Hän on tullivirkamiehille tehnyt enemmän koiruutta kuin\nainoakaan konsanaan Ramsaysta tullut veijari.\"\n\n\"Mutta, hyvä herra Bertram, jos hän kerran on sellainen miehiänsä, niin\nkummastuttaapa minua, että hän saa mitään suojelusta ja kannatusta\ntältä rannikolta.\"\n\n\"Katsokaas, mr. Mannering, täytyyhän ihmisten saada väkevän puolta ja\nteetä -- eikä maassa ole muuta kuin sitä kautta tullutta -- ja sitte\nsiinä on lyhyet tilit ja ehkäpä nassakka tai kaksi, tai kymmenisen\nnaulan kääry ilmestyy tallin kynnyksen alle, sen sijaan että saisi\nhiton pitkän tiliotteen jouluksi Duncan Robbilta, Kippletringanin\nsekatavarakauppiaalta, joka aina sommittelee aimo summan ja vaatii joko\ntuhat käteen tai lyhytaikaisen tunnusteen. Hatteraick sitä vastoin\nkelpoittaa polttopuita tai pajunparkkia tai jyviä, yleensä mitä vain\nsattuu mukavasti tarjolla olemaan. Kerronpa siitä teille hauskan\nkaskun. Olipa muuan lairdi -- Gudgeonfordin Macfie, nähkääs --, hänellä\noli iso määrä saannoskanoja -- sellaisia mitä alustalaiset toimittavat\nisännälle -- jonkunlaisena luonnossa suoritettavana vuokrana -- minulle\ntulevia ne aina ruokkivat peräti kehnosti; matami Finniston lähetti\nmenneellä viikolla kolme niin kurjaa, että hävetti katsella, vaikka on\nakalla kolmen kapan ala kasvimaata; niinpä hänen miehensäkin, Duncan\nFinniston -- aikaa jo kuollut -- (meidän kaikkien täytyy kuolla,\nmr. Mannering, se on varma totuus) -- ja siitä puhuen, eläkäämme\nsillävälin, sillä tässäpä on aamiainen pöydässä ja mestari valmiina\nlukemaan pöytärukouksen.\"\n\nKoulumestari siis lausui siunauksen, joka mitaltaan voitti kaiken mitä\nMannering vielä oli kuullut hänen virkkavan. Teetä, joka tietenkin oli\nylvään kapteeni Hatteraickin myyntitavaraa, arvosteltiin erinomaiseksi.\nMannering kuitenkin vihjasi, vaikka tarpeellista hienotuntoisuutta\nnoudattaen, tuollaisten hurjamielisten seikkailijain suosimisen\nvaaraan: \"Yksistään valtion tullinkannollekin oikeudenmukaiseksi\narvelisin --\"\n\n\"Ohoh, tullijehut\" -- sillä mr. Bertram ei milloinkaan oivaltanut\nyleistä käsitettä, ja hänen käsityksensä tullijärjestelmästä hahmoutui\nhoitajiksi, kaitsijoiksi, katsastajiksi ja matkatarkastajiksi, joita\nhän sattui tuntemaan -- \"tullijehut osaavat kyllä puolestaan pitää\nsilmänsä auki -- kenenkään ei tarvitse heitä auttaa -- ja onpa heillä\nsitä paitsi kaikki sotamiehet apunansa -- ja mitä oikeuteen tulee --\nte kummastutte sen kuullessanne, mr. Mannering -- niin minä en ole\nrauhantuomari\".\n\nMannering omaksui odotetun hämmästyneen katsannon, mutta ajatteli\nitsekseen, ettei kunnioitettava oikeuslaitos kovinkaan suurta vauriota\nkärsinyt siitä, että hänen hyvänsävyisen isäntänsä apu siltä puuttui.\nMr. Bertram oli nyt kajonnut yhteen niitä harvoja seikkoja, jotka hänen\nmieltänsä karvastelivat, Ja pitkitti hieman lämmeten:\n\n\"Ei, sir, -- Ellangowanin Godfrey Bertramia ei ole viime\nvirkavahvistusluettelossa, vaikka maassa miekkosen tuskin tarvitsee\nomistaa kolmenkymmenen auranalan kyntömaata, kun hänen jo hyväisestikin\npitää kulkea lakimääräisillä käräjillä ja piirtää J.P.[16] nimensä\nperään. Tiedänpä kyllä, ketä siitä saan kiittää -- Sir Thomas\nKittlecourt melkein suoraan minulle sanoi näyttävänsä, ellei saisi\nkannatustani viime vaalissa; ja kun minä näin hyväksi liittyä omaan\nsukulaiseeni, joka on kolmannessa kädessä serkkuni, Balrudderyn\nlairdiin, niin ne hyväkkäät sulkivat minut vapaan maan omistajain\nluettelosta; tulee sitten uusien tuomarien ehdollepano, ja minut\nsyrjäytetään! Ja kun tekevät verukkeeksi, että minä muka annoin\nkonstaapeli David Mac-Guffogin kyhätä vangitsemiskäskyt ja ja hoidella\nasioita oman mielensä mukaan, kuin olisin minä ollut vahanenä, niin\nse on pitkä vale; sillä minä olen eläissäni myöntänyt vain seitsemän\nvangitsemiskäskyä ja mestari Sampson kirjotti ne jok'ainoan -- ja\njollei olisi tuota onnetonta Santtu Mac-Grutharin juttua sattunut,\nettä häntä konstaapelit tallettivat pari kolme päivää tuolla vanhassa\nlinnassa, ikään vain ehtiäkseen mukavasti lähettää hänet piirivankilaan\n-- ja siitä sainkin heläyttää hopeita pöytään kasan -- Mutta tiedän\nhyvinkin, mitä Sir Thomas tahtoo -- olipa vähän niin ja näin sen\nistuinsijan laita Kilmagirdlen kirkossa -- enkö minä ollut oikeutettu\nsaamaan etuparveketta, pappia vastapäätä, paremmin kuin Creochstonen\nMac-Crosskie, Dumfriesin kankuri, suntio Mac-Crosskien poika?\"\n\nMannering myönsi nämä valitukset mielestään oikeutetuiksi.\n\n\"Entäs, mr. Mannering, se tien ja lammastarhan juttu -- tiedän Sir\nThomasin olleen siinä takana ja sanoinkin suoraan katselmuslautakunnan\nkirjurille, että hoksasin minä pukinsorkan, ajattelivatpa siitä\nmitä tahansa. Teettäisikö mikään oikea herrasmies tai joukko\nherrasmiehiä tietä ihan lammastarhan kulman halki, lohkaisten siitä,\nkuten toimitsijani heille huomautti, kuuden syllän verran kelpo\nnummilaidunta? Ja sitte se juttu ryöstövoudin vaal --\"\n\n\"Tosiaankin, sir, on ikävää, että kohtaatte mitään arvonannon puutetta\nseudulla, jolla esi-isänne ovat asuinsijansa suuruudesta päättäen\nolleet hyvin tärkeitä toimimiehiä.\"\n\n\"Totta kyllä, mr. Mannering. -- Minä olen vaatimaton mies, enkä noista\nasioista sen enempää puhu; ja täytyy sanoakseni, etten mokomia juuri\nmuistelekaan. Mutta olisittepa kuullut isäni kertoilevan, miten ennen\nvanhaan Mac-Dingawaiet -- nykyiset Bertramit, nähkääs -- taistelivat\nirlantilaisten ja ylämaalaisten kanssa, joita ryntäili tänne Ilayn\nja Cantiren puolelta. Pyhällä maallakin kävivät -- Jerusalemissa ja\nJerikossa nimittäin, koko heimo kintereillään -- parempi olisi heidän\nollut mennä Jamaikaan, kuten Sir Thomas Kittlecourtin setä -- ja toivat\nmukanaan kotiin pyhäinjäännöksiä, samanlaisia kuin katolilaisilla on,\nja lipun, joka on säilynyt tuolla ullakolla -- olisivatpa ne olleet\nraakasokeritynnyreitä ja rommiastioita, niin paremmin siitä olisi\nsukuomaisuus kostunut -- mutta ei kannata verratakaan Kittlecourtin\nvanhaa käähkänää Ellangowanin linnaan -- lieneekö sen julkipuoli\nneljääkäänkymmentä jalkaa -- Mutta teillehän ei aamiainen kelpaakaan,\nmr. Mannering; ette maista lihaa; sallikaa minun suosittaa tuota\nsavustettua lohta -- John Hay sen pyydysti, lauvantaista kolme viikkoa\nsitten, virran alajuoksun varrelta Hempseedin kaalamon kynnykseltä\",\nj.n.e., j.n.e., j.n.e.\n\nHovinherran äkä oli jonkun aikaa pidätellyt häntä jokseenkin\nvakinaisesti yhdessä puheenaineessa, mutta nyt hän tempautui\ntavalliseen haihattelevaan laverteluunsa. Siten sai Mannering\nkyllikseen aikaa mietiskellä sen aseman hankaluuksia, jota hän\ntunti takaperin oli pitänyt kovin kadehdittavana. Siinä oli\nmaalais-aatelismies, jonka enimmin arvossa pidettävänä ominaisuutena\ntuntui olevan hänen täydellinen hyväntuulisuutensa, salaisesti\nkiukuttelemassa ja nurkumassa lähimäisiänsä kohtaan aiheista, joiden\ntäytyi olla kepeätä tomua varsinaisiin elämän vastuksiin verraten.\nNiille, jotka ovat syrjässä suurten koettelemusten tieltä, on säädetty\npikku kiusoja, jotka täydellisesti ajavat heidän sielunrauhansa\nhäiritsemisen asian; ja jokainen lukija lienee havainnut, ettei\nluontainen unteluus eikä opittu elämänviisaus pysty paaduttamaan\nmaalaisherrasmiehiä loukkauksille, joita sattuu vaaleissa, käräjillä ja\nkunnalliskokouksissa.\n\nUteliaana tiedustelemaan maan tapoja käytti Mannering hyväkseen kelpo\nmr. Bertramin loruvyyhtiin satuttautunutta solmua ja kysyi, mitä\nkapteeni Hatteraick niin kiihkeästi mustalaisvaimosta tahtoi.\n\n\"Ka, laivaansa kai siunaamaan. Katsokaas, mr. Mannering, noilla\nvapaakauppiailla, joita laki nimittää salakuljettajiksi, ei ole mitään\nuskontoa, mutta sen sijaan taikauskoa tarpeeksi asti; ja niillä on yhtä\nmonta taikaa ja loitsua ja joutavaa --\"\n\n\"Turhuutta ja pahempaakin!\" urahti koulumestari; \"se on paholaisen\nkanssa kaupan hieromista. Taiat, amuletit ja loitsut ovat hänen\nkeksintöänsä -- valittuja nuolia Apollyonin viinestä.\"\n\n\"Olkaahan vaiti, mestari -- aina te puhutte\" (nuo muuten olivat\nensimäiset miespoloisen sinä aamuna virkkamat sanat, pöytärukouksen\nja kiitoksen lausumista lukuunottamatta), -- \"mr. Mannering ei teiltä\nsaa sanaakaan viritetyksi! -- ja tässä tähtitieteestä tai taioista ja\nmuusta sellaisesta puhuessamme, mr. Mannering, oletteko ystävällisesti\nmiettinyt eilisiltaista puheluamme?\"\n\n\"Alan ajatella, mr. Bertram, arvoisan ystävänne tavoin, että olen\ntavallaan leikitellyt teräkalujen kanssa; ja vaikkemme te enkä minä,\neikä kukaan järkevä ihminen, usko tähtiennustuksia, on kuitenkin\ntoisinaan sattunut, että pilan vuoksi tehdyt tulevaisuuden utelut ovat\ntuottaneet arveluttavia ja epämieluisia seuraamuksia sekä ihmisten\ntoimiin että heidän luonteisiinsa. Siksipä todella toivon teidän\nvapauttavan minut kysymykseenne vastaamasta.\"\n\nOli helppo nähdä, että tämä kiertelevä vastaus vain sai hovinherran\nuteliaisuuden hillittömämmäksi. Mutta Mannering oli itsekseen vakaasti\npäättänyt olla toimittamatta lasta alttiiksi niille hankaluuksille,\njoita olisi saattanut koitua, jos häntä olisi luultu pahan ennustuksen\nalaiseksi. Sen vuoksi hän luovutti mr. Bertramille kirjelappusen ja\npyysi häntä tallettamaan sitä viisi vuotta, murtamatta sinettiä ennen\nviidennen vuoden marraskuun loppua. Tuon määräajan mentyä umpeen olisi\nhänellä vapaus lukea se; Mannering luotti siihen, että ensimäisen\nvaarallisen käänteen silloin ohi mentyä ei kirjelmän muullekaan\nsisällölle annettaisi mitään merkitystä.\n\nTähän suostui mr. Bertram, ja hänen uskollisuuttaan varmentaakseen\nvihjaili Mannering onnettomuuksiin, joita varmasti tapahtuisi, jos\nhänen ohjeitaan syrjäytettäisiin. Mr. Bertramin kehotuksesta vietti\nMannering lopunkin päivää Ellangowanissa. Sen kuluessa ei mitään\nmerkittävää esiintynyt; ja seuraavana aamuna matkamies nousi satulaan,\nlausui kohteliaat jäähyväiset vieraanvaraiselle isännälleen sekä\ntämän papilliselle seuralaiselle, toisti sydämelliset toivotuksensa\nperheen menestykseksi, käänsi heponsa pään kohti Englantia ja katosi\nEllangowanin asukasten näkyvistä. Lukijaimmekin katseilta täytyy hänen\nnyt häipyä, sillä kertomuksemme käsittelee toista ja myöhempää kautta\nhänen elämästään.\n\n\n\n\n6 luku.\n\nUUDET LUUDAT LAKAISEMASSA.\n\n\nKun Ellangowanin armollinen rouva kykeni kuulemaan lapsivuoteensa\naikuisia uutisia, sorisi hänen huoneissaan kaikenlaista loruilua\nkauniista, nuoresta oxfordilaisesta ylioppilaasta, joka oli lukenut\ntähdistä kovin komeat ennustukset nuorelle lairdille, \"siunatut\nolkoot pienoisen suloiset kasvot\". Laveasti puheltiin muukalaisen\nulkomuodosta, puheentavasta ja esiintymisestä. Huomiotta eivät jääneet\nhänen hevosensa, satulansa ja jalustimensa. Kaikki tämä vaikutti\nsuuresti mrs. Bertramin mieleen, sillä vähänpä ei kelpo rouva ollutkaan\ntaikauskoinen.\n\nEnsi työkseen hän pikku askareihin kyetessään ompeli pienen\nsamettikukkaron syntymäkaaviota varten, jonka oli saanut mieheltään.\nHänen sormensa syhyivät murtaakseen sinetin, mutta herkkäuskoisuus\nvoitti uteliaisuuden, suoden hänelle kylliksi mielenlujuutta sovittaa\nse ihkasen eheänä kahden pergamenttikaistan väliin, jotka neuloi sen\nympärille, estääkseen sitä hivuuntumasta. Tämä käärö sitte pantiin\nedellä mainittuun samettikukkaroon ja ripustettiin taikakaluksi lapsen\nkaulaan, mihin sen piti äidin päätöksen mukaan jäädä siihen asti,\nkunnes hänen uteliaisuutensa saisi oikeudellisen tyydytyksensä.\n\nIsäkin päätti tehdä voitavansa lapsen hyväksi, hankkimalla hänelle\nhyvän kasvatuksen. Siinä mielessä, että tämän pitäisi alkaa järjen\nensi kajastelujen aikaan, suostutettiin helposti mestari Sampson\nluopumaan julkisesta toiminnastaan pitäjän koulumestarina ja siirtymään\nSijalle vakinaisesti asumaan. Palkkiosta, joka ei täysin vastannut\nsilloistakaan lakeijan palkkaa, otti hän välittääkseen tulevalle\nEllangowanin lairdille kaiken opin mitä itselläänkin oli sekä kaikki\navut ja taidot mitä -- hänellä ei tosiaan ollut, mutta mitä vaillakaan\nhän ei ollut koskaan huomannut olevansa. Tässä järjestelyssä havaitsi\nhovinherra oman, yksityisenkin etunsa, varaten itselleen vakinaisen ja\nkärsivällisen kuulijan, tarinoidakseen hänelle juttujansa kahden kesken\noltaessa ja voidakseen hänen kustannuksellaan lasketella viekasta pilaa\nisommassa seurassa.\n\nNoin neljä vuotta jälkeenpäin tapahtui suurta mullistelua siinä\npiirikunnassa, missä Ellangowan sijaitsi.\n\nAjan merkkejä seuranneet olivat kauvan olleet sitä mieltä, että\nministeristön vaihdos oli tulossa. Toivoiltiin, pelkäiltiin ja\npysähdeltiin aikansa; huhuiltiin luotettavasta lähteestä, epävarmasta\nlähteestä ja lopen lähteettömiäkin; toiset klubit joivat Eläköön!\njollekin valtiomiehelle, toiset hänet Alas! kumosivat; ratsasteltiin\nja juostiin, lennätettiin kirjeitä, pidettiin puheita ja vastapuheita,\ntarjoiltiin henkeä ja omaisuutta. Vihdoinkin putosi isku, hallitus\nhajotettiin, ja parlamentti luonnollisesti niinikään.\n\nSir Thomas Kittlecourt, kuten muutkin samaan asemaan joutuneet\nedusmiehet, kiirehti kyytihevosilla omaan vaalipiiriinsä ja sai vain\nkeskulaisen vastaanoton. Hän oli vanhan hallituksen puoluelaisia, ja\nuuden kannattajat olivat jo alottaneet toimekkaan vaalikiihotuksen\nsquire[17] John Featherheadin hyväksi, jolla oli piirikunnan parhaat\najokoirat ja metsästäjät. Kapinalippuun liittyneitä oli kirjuri Gilbert\nGlossin, Ellangowanin lairdin toimitsija. Joko oli tältä kunnon\nherrasmieheltä vanha edusmies evännyt jonkun suosionosotuksen tahi --\nmikä on yhtä todenmukaista -- oli hän saanut kaikki mitä vain suinkin\njulkesi pyytää, joten saattoi enää vain toisaalta tavotella lisäetuja.\nMr. Glossinilla oli äänioikeus Ellangowanin tilalta; ja hän päätti nyt,\nettä ääni piti hänen isäntänsäkin saada, kun ei ollut epäilemistäkään\nsiitä, mille puolelle mr. Bertram taistelussa asettuisi.\n\nHelposti taivutti hän Ellangowanin siihen käsitykseen, että hänelle\nolisi kunniaksi käydä otteluun niin voimakkaan joukon etunenässä kuin\nmahdollista, ja ryhtyi työhön, muodostellen ääniä kuten jokainen\nskotlantilainen asianajaja osaa keksiä, halkomalla ja jaostelemalla\ntämän vanhan ja aikoinaan mahtavan paroonikunnan etuuksia. Nämä olivat\nniin laajat, että kun tästä leikottiin ja näpsittiin, tuohon taasen\nlisättiin ja jatkettiin, ja lisä-isäntiä luotiin kaikille Bertramin\nhallussa oleville valtiontiluksille, pääsivät he vaaliuurnan ääreen\nkymmenen yhtä pätevän tekoäänestäjän etunenässä kuin on konsanaan ollut\nhallintaansa ja omistustansa vannomassa.\n\nTämä voimakas apujoukko ratkaisi epävarman taistelupäivän. Päällikkö\nja hänen asioitsijansa tasasivat kunnian; palkinto joutui yksinomaan\njälkimäiselle. Mr. Gilbert Glossinista tehtiin rauhan oikeuden\nkirjuri, ja Godfrey Bertramin nimi pantiin uuteen rauhantuomarien\nvirkavahvistusluetteloon, joka julkaistiin heti parlamentin\nkokoonnuttua.\n\nTämä oli ollut mr. Bertramin kunnianhimon huippuna. Ei häntä viran\nvaivaloisuus eikä vastuu miellyttänyt, mutta hän piti sitä arvona,\njonka saamiseen hän oli täysin oikeutettu, vaikka tahallinen\nilkimielisyys oli sitä häneltä pidätellyt.\n\nMutta paikalleen sattuu vanha skotlantilainen sananlasku: \"Ei hupelolle\nnuijaa kouraan.\" Tuskin oli mr. Bertram saanut kauvan kaipaamansa\ntuomarinvallan, kun alkoi käyttää sitä enemmällä ankaruudella kuin\narmahtavaisuudella, kerrassaan ajaen valheellisiksi kaikki tähänastiset\nkäsitykset hänen toimettomasta suopeudestaan. Olemme jossakin lukeneet\nrauhantuomarista, joka virkavahvistuksen saatuaan tilasi kirjakaupasta\nvirkatehtäviänsä koskevat asetukset näin kyhätyllä kirjelmällä: \"Olkaa\nhyvä paiskatkaa tuleen ne tuomarinpykäleet.\" Epäilemättä ne kannatti\ntältä oppineelta herrasmieheltä tuleen viskatakin paremmin kuin hänen\nkäteensä ja käänneltävikseen antaa. Mr. Bertram ei äidinkielensä\nkieliopista niin osaton ollut kuin tuo arvoisa virkaveli; mutta ihan\nilman harkintaa hän varomattomasti annetulla aseellaan huiteli joka\ntaholle.\n\nAivan tosissaan piti hän luottamusvirkaansa hallitsijansa\nhenkilökohtaisen suosion osotuksena, unohtaen katsoneensa pelkän\npuoluejuonittelun ansioksi sitä, että häneltä oli riistetty tämä\narvoluokalleen yleinen etuoikeus tai kunnia. Hän käski uskollisen\najutanttinsa, mestari Sampsonin, lukea virkavahvistuksen julki; ja\nkuullessaan ensimäiset sanat: \"Kuningas on nähnyt hyväksi määrätä\" --\n\"Hyväksi!\" huudahti mr. Bertram kiitollisuuden hurmiossa; \"kelpo mies!\nOlenpa varma siitä, ettei hän ole voinut nähdä sitä sen paremmaksi kuin\nminä.\"\n\nNiinpä hän ei tahtonutkaan rajottaa kiitollisuuttansa pelkkiin\ntunteisiin tai suusanallisiin ilmauksiin, vaan päästi täydelleen\nvaltoimeksi vastasyntyneen virkaintonsa ja yritti ilmaista\nhänelle osotetun kunnian oivallusta hellittämättömällä vireydellä\nvelvollisuutensa hoitamisessa.\n\nUudet luudat lakaisevat puhtaaksi, sanotaan; ja minä voin itsekin\ntodistaa, että uuden sisäkön saapuessa vanhat, perinnäiset ja\nkotipaikkaoikeuden vallanneet hämähäkit, jotka ovat kutoneet verkkojaan\nkirjahyllyjeni alaosaston yli (joka etupäässä sisältää laki- ja\njumaluustiedettä) hänen edeltäjänsä rauhallisena valtalupakautena,\npakenevat täyttä vauhtia uuden palkkalaisen kokeellisten partioretkien\ntieltä. Samatenpa Ellangowanin lairdi säälimättömästi alotti\nhallituspuhdistuksensa moninaisten vakiintuneiden ja eläkkeelle\njoutuneiden näpistelijäin ja varkaiden kustannuksella, jotka olivat\npuolen vuosisadan ajan olleet hänen naapureitansa. Hän teki ihmeitä\nja pani oikeudenpalvelijan raipan avulla rammat kävelemään, sokeat\nnäkemään ja halvatut tekemään työtä. Hän etsi esille sala-ampujia,\nvaraskalastajia, hedelmäinsaalistajia ja kyyhkyssieppoja, saaden\npalkkiokseen oikeuston kiitoslauseet ja yleisen tunnustuksen vireänä\nvirkamiehenä.\n\nKaikessa tässä hyvässä oli suhteellinen osuutensa pahaa.\nPahennukseksikaan myönnettyä vanhaa tapaa ei saisi hävittää mitään\nhellävaraisuutta noudattamatta. Arvoisan ystävämme into syöksi nyt\nsuureen hätään monia henkilöitä, joiden laiskoja mierolaistapoja\nhänen oma suosintansa oli osaltaan valvatellut, kunnes ne olivat\nkäyneet epuuttamattomiksi. Lisäksi ahdisti se niitä, joiden todellinen\nkykenemättömyys raskaaseen työhön saattoi heidät ansiollisiksi\nvetoamaan, kuten sanat kuuluivat, kaikkien hyvien kristittyjen\narmeliaisuuteen.\n\n\"Pitkämuistinen kerjäläinen\" oli kahden vuosikymmenen ajan tehnyt\nsäännölliset kierroksensa seutukunnalla, ja häntä oli pikemmin kohdeltu\nnöyränä ystävänä kuin almujen anojana; nyt hänet lähetettiin läheiseen\nvaivaistaloon. Sama tuhoinen kohtalo peri raihnaan eukon, joka kiersi\nkuntaa työntökärryissä, vaihtuen talosta taloon kuin tinamarkka, jonka\njokainen kiirehtii siirtämään naapurilleen; niin kävi hänen, jolla\noli tapana kutsua kantajiansa yhtä äänekkäästi, tai äänekkäämminkin,\nkuin matkustavainen hoilaa kyytihevosta. \"Hessu Jaakko\", puoleksi\nveijari, puoleksi hupelo, oli monet polvet perätysten ollut kylän\nlapsien leikin aiheena. Hänet suljettiin piirikunnan ojennuslaitokseen,\nmissä hän riutui ja kuoli kuudessa kuukaudessa, erotettuna kun oli\nilmasta ja päiväpaisteesta, ainoista eduista, joita hän kykeni\nnauttimaan. Vanha merikarhu, joka oli vuosikaudet saanut seudun\njokaisen keittiön savuiset laipiot remuamaan hoilottamalla \"Kapteeni\nWardia\" ja \"Uljasta amiraali Benbowia\", karkotettiin piirikunnasta\npelkästään siitä syystä, että hänen otaksuttiin murtavan irlanniksi.\nKulkukauppiaankin vuotuiset kierrokset lopetti tuomari hätäisessä\ninnossaan maalaispoliisijärjestyksen saattamiseksi täyteen tehoonsa.\n\nNämä toimenpiteet eivät tapahtuneet huomiota ja moitetta herättämättä.\nMe emme ole puuta tai kiveä, eikä sydämiimme ja tapoihimme\nliittyneitä seikkoja voi kaarnan tai sammaleen laisina repiä pois\nmeidän niitä kaipaamattamme. Maatalon emäntä jäi tavanmukaisten\nuutistensa puutteeseen, kenties myös sitä itsekiitosta vaille, jota\noli tuntenut jaellessaan almuja jauhokourallisina noiden uutisten\nmierolla kuljettajille. Mökissä kävi tukalaksi keskeytys kiertävien\nmyyskentelijäin rihkamakaupassa. Lapset ruikuttivat namusiansa\nja lelujansa; nuoret naiset halusivat neuloja, nauhoja, kampoja\nja arkkiviisuja; vanhat taasen eivät enää saaneet kananmunillaan\nvaihdetuksi suolaa, nuuskaa ja tupakkaa.\n\nKaikki nämä seikat saattoivat Ellangowanin puuhakkaan lairdin huonoon\nhuutoon, joka oli sitäkin yleisempi hänen entisen suosionsa johdosta.\nHänen sukuperänsäkin pantiin häntä tuomitsemaan. He eivät minään\npitäneet sitä, \"mitä semmoiset Greensidet, Burnvillet tai Viewforthit\nsaattavat tehdä, jotka ovat maassa vieraita; mutta Ellangowan se on\nollut nimenä meidän seassamme aina Pimiästä Maanantaista saakka ja\nvieläpä aijemminkin -- että _hän_ tuolla tavalla köyhiä jyrsii! --\nHänen ukkovaariansa sanoivat Häijyksi hovinherraksi; mutta vaikka\nhän välipäikseen reuhkasikin hurjaan seuraan sattuneena ja ryypyn\nliiemmäksi kumonneena, niin kehnoksunut hän tätä tämmöistä menostusta\nolisi. Ei, ei, iso muuripata se Vanhallasijalla hänen aikanaan\ntupruili kuin kalkkiuunin kattila vain, ja yhtä monta oli kartanolla\nja ovipielissä köyhää kalvamassa luita, kuin oli suojamassa herraa. Ja\narmollinen rouva jok'ainokaisena jouluaattona kaksitoista hopeakolikkoa\nantoi jokaiselle näkemälleen köyhälle, kahdentoista apostolin\nkunniaksi, nähkäät. Paavillisuudeksi sitä kyllä haukkuivat; mutta\nsietäisi minusta meidän isoistemme tuolloin tällöin ottaa oppiakseen\npaavilaisistakin. Toisenlaista apua ne tarvitsevaisille antavat, kuin\nvain kuusipennysen sunnuntai-aamusin haaviin nakata kilauttavat ja\nsittekös niitä kuutena viikon päivänä koloamaan ja retuuttamaan ja\nruntomaan.\"\n\nSiihen tapaan haasteltiin kelpo sarkan ääressä jokaisessa oluttuvassa\nkolmen tai neljän penikulman taipaleella Ellangowanista, sillä\nsen mittainen suunnilleen oli sen kehän säde, jonka auringoksi on\nkatsottava ystävämme squire Godfrey Bertram, J.P.\n\nVielä laajempaa alaa saivat pahat kielet, kun poistettiin\nmustalaissiirtokunta, jonka asukkaista lukijamme erään jo osaksi\ntuntee. Monen monituiset vuodet oli sen pääasutus sijainnut\nEllangowanin tilalla.\n\n\n\n\n7 luku.\n\nSKOTLANNIN MUSTALAISET.\n\n\nYleisesti tunnettu on niiden mustalaisheimojen laatu, joita entisinä\naikoina parveili useimmissa Europan maissa, vieläkin jossain määrin\nsäilyen eri kansana muutamilla tahoilla. Silti suonee lukija minulle\nanteeksi, jos virkan joitakuita sanoja heidän asemastaan Skotlannissa.\n\nEräshän Skotlannin hallitsija historiamme aikaisempana kautena\ntunnusti mustalaiset erikoiseksi ja itsenäiseksi roduksi. Vähemmän\nsuosiollisesti erotti heidät muista muuan myöhempi laki, joka\noikeudenkäytössä tulkitsi mustalaisen samaksi kuin tavallisen\nammattivarkaan ja määräsi hänet sikäli rangaistavaksi. Tämän ja\nmuiden säännösten ankaruudesta huolimatta menestyi veljeskunta\nmaan onnettomuuksissa ja sai tuntuvia lisiä niiden keskuudesta,\njoilta nälänhätä, sorto tai sodan miekka oli riistänyt säännöllisen\ntoimeentulon mahdollisuudet. Tässä sekotuksessa he suuressa määrin\nmenettivät egyptiläistä kansallisluonnettaan; heistä sukeusi sekarotu,\njolla oli kaikki itämaalaisten esi-isien laiskuus ja rosvoilevat\ntavat, mutta yhtyneinä rajuluontoisuuteen, jota heihin oli varmaankin\ntarttunut heidän seuraansa lyöttäytyneistä pohjoismaalaisista. He\nsamoilivat eri joukkueina ja noudattivat keskinäisiä sääntöjä,\njoiden mukaan kukin heimo oli rajotettu omaan piiriinsä. Vähäisinkin\ntunkeutuminen toisen heimon alueelle aiheutti hurjia kahakoita, joissa\nusein vuosi paljon verta.\n\nIsänmaallinen Fletcher, Saltounista, piirsi noiden kulkurien elämästä\nsata vuotta takaperin kuvan, jota lukijani hämmästyksellä silmäillevät.\n\n\"Paitsi hyvin lukuisia köyhiä perheitä, joille kirkon kolehdit ovat\nkovin niukkana tukena, sekä toisia, jotka huonosta ravinnosta joutuvat\ntautisuuden uhreiksi, on tänä päivänä Skotlannissa kaksisataatuhatta\novelta ovelle kiertävää mierolaista. Näistä ei suinkaan ole mitään\netua, vaan peräti tukalaa rasitusta näin köyhälle maalle. Ja vaikka\nnäiden lukumäärä nykyisen kovan hädän aikana ollee ehkä kaksinkertainen\nentisestään, on kuitenkin kaikkina aikoina ollut satakunta tuhatta\ntällaista maleksijaa eleskelemässä ilman hituistakaan kunnioitusta\nmaan lakeja tahi Jumalan ja luonnonkaan käskyjä kohtaan... Minkään\nviranomaisen ei ole koskaan onnistunut saada selville tai ilmiantona\nkuulla, millä tavalla yksi sadasta tällaisesta heittiöstä on kuollut,\ntahi onko heitä laisinkaan kastettu. Monia murhia on huomattu heidän\nkeskuudessaan tapahtuvan. He ovat sietämättömänä taakkana köyhille\nalustalaisille, jotka varmasti saavat pahaa kohtelua osakseen,\njolleivät anna leipää tai jotakin syötävää ehkäpä neljällekymmenelle\nmoiselle lurjukselle päiväänsä. Vieläpä nämä rosvoavat puti puhtaiksi\nmökkiläisiä, jotka asuvat yksinäisissä paikoissa. Hyvinä vuosina\nniitä kokoontuu tuhansittain vuoristoon, missä juhlivat ja mässäävät\npäiväkausia; ja maalaishäissä, markkinoilla, peijaisissa ja muissa\njulkisissa tilaisuuksissa heitä nähdään, sekä miestä että naista,\nalituiseen päihtyneinä sadattelemassa, rääväämässä ja keskenään\ntappelua haastamassa.\"\n\nNiin surkea kuin tässä otteessa ilmenevä kuva onkin, ei Fletcher\nitsekään, tuo tarmokas ja kaunopuheinen vapauden ystävä, oivaltanut\nepäkohtaan parempaa korjausta esittää kuin jonkunlaisen maaorjuuden\nkäytäntöön ottamista. Silti on ajan kehitys ja sekä elantovälineiden\nettä lakien voiman lisääntyminen vähitellen tämän kamalan vitsauksen\nkutistanut ahtaampiin rajoihin. Mustalaisten, koninvaihtajain eli\nhuijarien -- miksi kaikeksi sellaisia maankiertäjiä nimiteltiinkään --\nheimot pienenivät ja monet tyyten hävisivät. Jäi sentään riittävä määrä\nherättämään toisinaan säikkyä ja alituiseen tuottamaan kiusaa.\n\nMuutamat halpa-arvoiset käsityöläisammatit jäivät kokonaan näiden\nkulkurien huostaan, eritoten puulautasien teko, sarvilusikkain\nvalmistus ja kattilanpaikkurin kaikki salaperäiset taidot. Lisäksi he\nmyyskentelivät yksinkertaisinta lajia saviastioita. Kullakin heimolla\noli tavallisesti joku vakinainen kohtauspaikka, missä aika-ajoin\noleskelivat, pitäen sitä pysyväisenä leirinään ja sen läheisyydessä\nyleensä pidättyen varastelusta.\n\nHeillä oli luontaisia lahjojakin ja kykyjä, joista oli joskus hyötyä\nja huvia. Monet harjottivat menestyksellä soitantoa ja laulua, ja\npiirikunnan suosituin viuluniekka tai pillinpuhaltaja oli useinkin\nmustalaissiirtokunnan asukkaita. He pystyivät kaikkinaiseen\nulko-urheiluun, etenkin saukonpyyntiin, kalastukseen ja metsänotusten\najoon. He kasvattivat parhaita ja rohkeimpia rottakoiria, ja toisinaan\npitivät hyviä lintukoiria kaupan. Talvisin naiset ennustelivat\nja miehet silmänkääntäjätemppuja näyttelivät; ja nämä taidot ne\nuseasti auttoivat ikävän tai myrskyisen illan kulumista maamiehen\nperhepiirissä. Heidän luonteensa rajuus ja se lannistumaton ylpeys,\njolla he halveksivat kaikkea säännöllistä työtä, herätti jonkunlaista\npelonsekaista kunnioitusta, jota ei vähentänyt se tieto, että nämä\nvetelehtijät olivat kostonhimoista rotua, jota ei mikään hillinnyt, ei\npelko eikä omatunto, kamalasti kostamasta loukkaajilleen.\n\nNämä laumat olivat sanalla sanoen Skotlannin _parias_-luokat,\noleskellen kuin europalaisten uutisasukkaitten keskessä villit\nintiaanit ja näiden tavoin arvosteltuina pikemmin tapojensa, asunsa ja\nmielipiteittensä mukaan kuin kohdeltuina yhteiskunnan sivistyneeseen\nosaan kuuluviksi. Joitakuita ryhmiä on heistä vielä jäljellä,\netupäässä sellaisissa asemissa, mistä joutuin pääsee livistämään joko\nautiomaille tai toiseen tuomiokuntaan. Eivätkä heidän luonnepiirteensä\nole paljoakaan lieventyneet. Mutta luvultaan ovat he niin suuresti\nvähentyneet, että Fletcherin arvioimoin sadantuhannen sijasta olisi nyt\nkenties mahdoton koota yli viidensadan koko Skotlannista.\n\nTuollainen vaeltajaheimo, johon Meg Merrilies kuului, oli kauvan\nmajaillut eräässä notkossa Ellangowanin maatilalla niin vakituisesti\nkuin heidän tapansa sallivat. He olivat sinne kyhänneet moniaita\nmökkejä, joita nimittivät \"turvakaupungikseen\". Milloin eivät\nretkeilyillään olleet, asustivat he siellä häiritsemättöminä kuin\nvarikset, jotka pesivät ympäristön saarnipuitten latvoihin. He olivat\nniin kauvan pitäneet viheliäisiä katoksiansa hallussaan, että heidät\ntavallaan katsottiin niiden omistajiksi. Tämän suojeluksen kerrottiin\nheidän aikoinaan lunastaneen palvelemalla hovinherraa sodassa tai\ntunkeutumalla ryöstöretkille niiden naapuriparoonien maille, joiden\nkanssa hän sattui riidassa olemaan.\n\nViime aikoina olivat heidän palveluksensa olleet rauhallisempaa laatua.\nNaiset kutoivat kintaita hovinrouvalle ja sääryksiä lairdille; nämä\nvuotuisesti jouluksi juhlallisesti tuotiin kartanoon. Iäkkäät sibyllat\nsiunasivat lairdin morsiusvuoteen hänen mennessään naimisiin, ja hänen\nperillisensä kehdon, kun tämä syntyi. Miehet paikkailivat armollisen\nrouvan rikkoutuneita posliiniastioita ja auttelivat lairdia hänen\nmetsästysjoukkueissaan, leikkasivat hänen koiriensa kielenjänteet\nja veistivät hänen rottakoiranpentujensa korvat. Lapset keräilivät\nmetsästä pähkinöitä, suolta karpaloita ja ahoilta sieniä veroksi\nkartanoon.\n\nNäitä vapaaehtoisia palveluksia ja alamaisuuden tunnustuksia korvasi\nsuojelus toisissa tilaisuuksissa, suvaitseminen toisissa, sekä ruoka,\nolut ja viina silloin kun asianhaarat kaipasivat anteliaisuuden\nosottamista. Molemminpuolinen kohdittelu, jota oli jatkunut parisen\nvuosisataa, teki Derncleughin asujamista jonkunlaisia Ellangowanin\ntiluksien erivapaudellisia alustalaisia. \"Veijarit\" olivat lairdin\n\"erinomaisen hyviä ystäviä\"; ja tämä olisi pitänyt itseään pahasti\nloukattuna, jollei hänen sanansa olisi silloin tällöin päästänyt heitä\nmaan lain ja paikallisen viranomaisen pälkäästä.\n\nMutta tämä ystävällinen liitto meni nyt piankin hajalle.\n\nDerncleughin yhteiskunta ei huolehtinut muista veijareista kuin\nomistaan, eikä vähääkään arastellut tuomarin ankaraa menettelyä muita\nkulkureita kohtaan. He katsoivat varmaksi, että hän oli päättänyt\nolla piirissään suvaitsematta mierolaisia tai kulkureita muita\nkuin omalla tilallaan asuvia, jotka hankkivat toimeentulonsa hänen\njoko edellytetyllä tahi nimenomaisella luvallaan. Eikä mr. Bertram\nkiirettä pitänytkään uuden virkavaltansa suuntaamisessa tähän vanhaan\nsiirtolaan. Mutta asianhaarat hänet siihen pakottivat.\n\nKäräjillä soimasi uutta tuomariamme julkisesti muuan piirikunnan\nasioissa vastustuspuolueeseen lukeutuva herrasmies, että hän suurta\nintoa yleisen järjestyksen hyväksi teeskennellen ja toimekkaan tuomarin\nmainetta tavotellen holhosi seutukunnan pahinta heittiöjoukkiota ja\nsalli sen majailla oman asuntonsa nurkilla. Tähän ei ollut mitään\nvastaamista, asia kun oli ilmeinen ja kaikille tunnettu. Hovinherran\ntäytyi pitää ilkku hyvänään, ja kotimatkalla hän viihdytteli\nsisuaan aprikoimalla helpointa menettelytapaa suoriutuakseen noista\nirtolaisista, jotka olivat tahrana hänen tuomarinmaineessaan. Juuri kun\nhän oli päättänyt ensi tilassa haastaa riitaa Derncleughin hylkyväen\nkanssa, tarjoutuikin kinan aihe.\n\nSitte kun ystävämme oli rauhan ylläpitäjäksi ylennyt, oli hän\nkorjauttanut ja sieväksi maalauttanut puistokujansa suussa olevan\nveräjän, joka siihen asti oli yhdellä saranalla kallellaan riippuen\npysynyt kaikin ajoin vieraanvaraisesti avoinna. Hän oli myöskin\nsulkenut värihernevitsaksin solmiellulla vaajoluksella muutamia\nviereisten aitojen aukkoja, joista mustalaispojat tapasivat puikahdella\nkasvimaille linnunmunia kokoilemaan, kylän ukot oikaista paikasta\ntoiseen sekä nuorukaiset ja neitoset livahdella iltakohtauksiinsa --\nmikä kaikki tapahtui kenenkään siihen lupaa pyytämättä tai epäämättä.\nMutta näistä rauhan päivistä piti nyt tulla loppu, ja veräjän toisella\npuolella takasi uhkaava taulu \"laillista edesvastuuta\" kaikille,\njotka tavataan luvattomasti liikuskelemassa aituuksien sisäpuolella.\nToisella puolella oli yhdenmukaisuuden vuoksi varoittava julistus\nloukkuluikuista ja niin pelottavan voimakkaista ansaraudoista, että --\nhuomautettiin lopuksi pontevana muistutuksena -- \"kun ihminen niihin\ntarttuu, ne katkaisevat hevosenkin koiven\".\n\nNäitä uhkauksia uhmaten ratsasti kuusi puolikasvuista mustalaisvekaraa\nharareisin uudella veräjällä, solmiellen kieloja, jotka oli\npäivänselvästi poimittu kielletyltä alueelta. Osottaen niin suurta\nsuuttumusta kuin kykeni tuntemaan tai kenties teeskentelemään käski\nhovinherra heidät alas. He eivät ottaneet määräystä kuuleviin\nkorviinsakaan. Silloin hän alkoi yksitellen reutoa heitä maahan, mutta\nnämäpä tekivät vastarintaa, passiivista ainakin; jokainen terhakka,\nahavoittunut viikari tekeysi niin painavaksi kuin osasi, tai kipusi\nylös paikalla kun jalat tantereeseen tupsahtivat.\n\nSilloinpa lairdi kutsui avukseen hevosrenkinsä, kovapintaisen miehen,\njoka oitis huiteli ratsuraipallaan. Muutamat sivallukset kaahasivat\njoukkueen käpälämäkeen; ja siten alkoi ensimäinen rauhan rikkuminen\nEllangowanin talonväen ja Derncleughin mustalaisten välillä.\n\nJälkimäiset eivät vähään aikaan kyenneet kuvittelemaankaan sotaa\ntodelliseksi. Mutta he huomasivat sen erä erältään: metsänvartija\nrusikoitsi heidän lapsiansa, tavottaessaan heidät kielletyiltä\nretkiltä; siltavouti korjasi takavarikkoon heidän aasinsa, jos nämä\noli jätetty viljelysmaille taikkapa vastoin valtamaantie-asetusta\nlaskettu tienvieriäkään kaluamaan; konstaapeli alkoi tehdä uteliaita\ntiedustuksia heidän elannostaan ja toimeentulostaan, kummastellen sitä,\nettä miehet kaiken päivää lojuivat hökkeleissä ja olivat parhaan osan\nyötä liikkeellä.\n\nAsiain tälle kannalle kehityttyä mustalaiset siekailematta ryhtyivät\nkostantotoimiin. Ellangowanin kanakuntia ryöstettiin, hänen\npalttinoitansa varastettiin kuivausnuorilta tai valkaisupyörtänöiltä,\nhänen kalavesillään käytiin, hänen koiriaan siepattiin, kasvavia\npuitaan katkottiin tai kolottiin. Paljon pikku ilkivaltaisuuksia\ntehtiin ja monia niistä ilmeisesti pelkästä ilkikurisuudesta.\nToiselta puolen sinkoili vangitsemiskäskyjä, määräten syyllisiä\narmotta takaa-ajettavaksi, etsiskeltäväksi, kiinni otettavaksi ja\npidätettäväksi; eikä näppäryyskään pelastanut joitakuita tuhontekijöitä\njoutumasta syyhyn. Yksi näistä, vankka nuori mies, joka oli toisinaan\nkäynyt merellä kalastelemassa, luovutettiin D----n merisoturiksi-oton\nkapteenille; kaksi alaikäistä piestiin, ja muuan egyptiläinen eukko\nlähetettiin työvankilaan.\n\nYhäti eivät mustalaiset silti hievahtaneetkaan poistuakseen niin kauvan\nasumaltansa paikalta, ja mr. Bertram oli haluton riistämään heiltä\nikivanhaa \"turvakaupunkia\". Sissisotaa jatkui siten kuukausimäärin,\nvihollisuuksien kumpaiseltakaan puolelta yltymättä tai heikkenemättä.\n\n\n\n\n8 luku.\n\nHÄÄTÖ.\n\n\nSkotlantilaisen anastussodan alkua ja kehitystä seuratessamme emme\nsaa jättää mainitsematta, että oli vuosia vierryt ja viidettä\nsyntymäpäiväänsä lähentelevästä pikku Harry Bertramista sukeutunut\nniin reima ja vilkas ihmisvesa kuin on konsanaan puumiekkaa vuollut ja\nkaisloista krenatierin lakkia punoskellut. Aikaisin kehittynyt luonteen\nreippaus teki hänestä jo pikku samoilijan; hän tunsi hyvin jok'ainoan\ntilkun rinneniittyä ja notkoa Ellangowanin ympäristöllä ja osasi\nsoperrella, mitkä norot kasvoivat sievimpiä kukkasia ja missä viidassa\npähkinät olivat kypsimmillään. Monasti hän säikytteli hoitajiansa\nkapuamalla vanhan linnan raunioissa, ja useammin kuin kerran oli hän\nvaivihkaa retkeillyt mustalaiskylään asti.\n\nTällöin hänet tavallisesti toi takaisin Meg Merrilies, joka nähtävästi\nei ulottanut nyreyttänsä lapseen, vaikka häntä ei saatu astumaan\nsisälle Ellangowanin kartanoon sen koommin kun hänen veljenpoikansa\noli luovutettu merisoturien ottajille. Sitä vastoin hän useasti\nsai väijyskellyksi lapsen kävelyitä, laulellakseen hänelle jonkun\nmustalaislaulun, antaakseen aasinsa hänen ratsastettavakseen ja\ntyöntääkseen hänen taskuunsa piparikakun tai punaposkisen omenan.\nTämän naisen vanha kiintymys sukuun näytti kaikilla muilla suunnilla\ntorjuttuna ja ehkäistynä riemuitsevan saadessaan vielä jonkunkaan\nhelliäkseen ja vaaliskellakseen. Hän ennusteli sataan kertaan, että\nnuoresta mr. Harrysta koituisi sukunsa ylpeys, \"eikä ole sellaista\nvesaa ollut ikipitkiin aikoihin, aina Arthur Mac-Dingawaiesta saakka,\njoka sai surmansa Verisen Lahden ottelussa; nykyinenpä karahka ei\nkelpaa muuksi kuin hädin polttopuuksi\". Kerran hän lapsen sairastaessa\nmakasi kaiken yötä ikkunan alla hymisten runoa, jonka uskoi\nverrattomaksi kuumeen karkottajaksi, eikä häntä saatu tulemaan taloon\neikä jättämään vartiopaikkaansa ennen kuin kuuli vaaran väistyneen.\n\nVaimon kiintymys lapseen alkoi herättää epäluuloa, ei kylläkään\nhovinherrassa, tämä kun ei koskaan ollut joutuisa uumoilemaan pahaa,\nvaan hänen vaimossaan, joka oli heikko terveydeltään ja raskaalla\nmielellä. Hän oli siunatussa tilassa nyt toistamiseen ja pitkällä,\nja kun ei voinut itse liikuskella kävelyillä ja Harryn hoitajatar\noli nuori ja ajattelematon, pyyteli hän mestari Sampsonia ottamaan\ntoimekseen pitää poikaa silmällä tämän harhamatkoilla, milloin ei muuta\nseuralaista ollut saapuvilla. Koulumestari rakasti nuorta hoidokkiaan\nja oli hurmaannuksissaan omasta menestyksestään, saatuaan hänet jo niin\npitkälle opin uralla kuin kolmitavuisten sanojen tavaamiseen.\n\nSietämätön oli ajatus, että tämä oppinut ihmelapsi joutuisi\nmustalaisten siepattavaksi kuin toinen Adam Smith.[18] Niinpä hän\nauliisti ryhtyikin tehtävään, joka oli hänen kaikkia elämäntapojaan\nvastaan, ja hänen nähtiin harppailevan hautoen matemaattista tehtävää\npäässään ja suuntaillen katseensa viisivuotiaaseen poikaan, jonka\npuikkelehtimiset johtivat hänet lukemattomiin kiusallisiin pälkäisiin.\n\nKahdesti kaahasi koulumestaria äkäinen lehmä, kerran liukahti hän\nastuinkiviltä puroon ja toisena kertana vajosi vyötäisiänsä myöten\nLochendin hetteeseen, yrittäessään taittaa ulpukkaa nuorelle lairdille.\nSampsonin siitä pelastaneet kylänvaimot arvelivat, että \"lairdi voisi\nyhtä hyvin uskoa poikansa varjelun perunamaan variksenpeljätille\";\nmutta sävyisä koulumestari kesti kaikki tapaturmansa yhtä\nhäiriintymättömän vakavana kuin tyynenäkin. \"Ta-va-ton-ta!\" oli ainoa\nhuudahdus, minkä ne konsanaan kirvottivat paljon koetellun miehen\nhuulilta.\n\nTähän aikaan oli hovinherra päättänyt juurittaa Derncleughin\nryöstöasukkaat maaltansa. Vanhat palvelijat pudistelivat päätään tälle\naikeelle, ja mestari Sampsonkin rohkeni tehdä epäsuoran vastaväitteen.\nMutta kun sen asuna oli oraakkelimainen lauselma \"_Ne moveas\nCamerinam_\",[19] niin ei vihjaus eikä siihen käytetty kieli ollut\nomiaan mr. Bertramin mieltä valaisemaan, ja laki sai selvitelläkseen\nmustalaisten asian. Siltavouti liitusi kyläsen joka oven julistetun\nhäätötuomion merkitsi. Yhäkään eivät ahdistetut osottaneet mitään\nalistumisen tai kuuliaisuuden oireita.\n\nVihdoin saapui määräajan loppu, onneton Martinpäivä, ja turvauduttiin\nväkivaltaisiin häätötoimiin. Voimakas joukkue poliisiviranomaisia,\njoka riitti tekemään kaiken vastustuksen turhaksi, vaati asukkaita\npoistumaan puoleltapäivin; ja kun nämä eivät totelleet, kävivät\npoliisit valtuutensa nojalla repimään hökkelien kattoja ja särkemään\nkehnoja ovia ja ikkunoita, -- jollaista lyhyttä ja tehokasta\nhäätötapaa vieläkin käytetään muutamilla etäisillä Skotlannin\nkolkilla, kun alustalainen niskuroitsee. Mustalaiset jonkun aikaa\nkatselivat hävitystyötä yrmeän äänettöminä ja toimettomina; alkoivat\nsitte valjastaa ja kuormittaa aasejansa sekä muutoinkin valmistella\nlähtöä. Sellaisesta puuhasta väleen suoriuduttiin, missä kaikilla\noli paimentolaisten tavat; ja he läksivät taipaleelle etsimään uutta\nasuinsijaa, missä heillä ei olisi herraa heristelemässä ja kukakäskiä\nnäyttämässä.\n\nEllangowanin mieltä painosti sen verran, ettei hän ollut saanut itse\ntulluksi alustalaistensa karkotusta katsomaan. Hän jätti häätötuomion\ntoimeenpanon oikeudenpalvelijoille ja suostutti partiojoukon johtajaksi\nFrank Kennedyn, tullipäällysmiehen eli matkatarkastajan, joka oli viime\naikoina päässyt kartanonväen tuttavuuteen. Mr. Bertram itse valitsi\nsen päivän vieraskäyntiä varten erään melkoisen matkan päässä asuvan\ntuttavansa luokse. Mutta varokeinoistaan huolimatta ei hän sattumalta\nkuitenkaan saanut kartetuksi entisten alustalaistensa kohtaamista\nnäiden peräytyessä hänen maatilaltaan.\n\nEräällä solatiellä jyrkän mäen niskassa Ellangowanin tiluksien rajalla\ntuli mustalaiskulkue mr. Bertramia vastaan. Neljä tai viisi miestä\noli etujoukkona, verhoutuneina väljiin viittoihin, jotka kätkivät\nheidän pitkät ja solakat vartalonsa, kuten leveät lerppalieriset hatut\nsilmäkulmien yli vedettyinä suojelivat heidän rajuja ilmeitään, tummia\nsilmiään ja mustanpuhuvia kasvojaan. Kahdella oli pitkät lintupyssyt\nolalla, yhdellä huotraton lyömämiekka, ja kaikilla oli ylämaalainen\nväkipuukko, vaikka he eivät sitä asetta kantaneet julkisesti tai\nkorskeillen. Heidän takanaan tuli jono kuormitettuja aaseja ja pikku\nrattaita, joilla maanpakolais-yhteiskunnan raihnaat ja avuttomat,\niäkkäät ja pienet lapset värjöttelivät. Tätä pikku karavaania pitivät\nlähinnä silmällä punavaippaiset, olkihattuiset naiset sekä avopäät,\npaljasjalat ja puolialastomat varttuneemmat lapset.\n\nTie oli hiekkaharjun leikkauksessa kapea ja korkeiden äyräiden\nlitistämä, ja mr. Bertramin palvelija ratsasti esiin käskevästi\nviuhautellen raippaanpa ja viittoen ajajia suomaan tilaa paremmillensa.\nHänen merkeistään ei piitattu. Sitte hän huusi miehille, jotka\nlaiskasti astuskelivat edellä: \"Käykää hevosianne päitsistä kiinni ja\ntehkää tilaa lairdin kulkea\".\n\n\"Saakoon hän osansa tiestä\", vastasi eräs miehistä lerpattavan\nleveäröytäisen hattunsa alta ja päätänsä kohottamatta, \"eikä\nenempää; valtatie on yhtä vapaa meidän aaseillemme kuin hänen\nruunaparillensakin\".\n\nKun miehen sävy oli ynseä ja uhkaavakin, katsoi mr. Bertram paremmaksi\nolla arvoaan tehostamatta ja sivuuttaa kulkueen hiljaisesti,\nsellaisella tilalla kuin nämä suvaitsivat hänen käytettäväkseen jättää,\nja kapea oli se tola kylläkin. Välinpitämättömyydellä peittääkseen\nkokemansa kunnioituksen puutteen vaikutusta puhutteli hän muuatta\nmiestä, kun tämä sivuutti hänet ilman vähintäkään tervehdyksen tapaista\ntai tuntemisen merkkiä:\n\n\"Giles Baillie\", virkkoi hän, \"oletko kuullut, että poikasi Gabriel\njakselee hyvin?\" (Kysymys koski merisotamieheksi vietyä nuorta miestä.)\n\n\"Jos olisin toisin kuullut\", vastasi ukko ankaran ja uhkaavan näköisenä\npuhujaan katsahtaen, \"niin olisittepa siitä kuullut tekin.\" Ja hän talsi\ntietänsä edelleen, enempää kyselyä odottamatta.[20]\n\nVaivoin päästyään ahtautumaan eteenpäin tuttujen kasvojen tungoksessa,\njotka olivat aina ennen vastaanottaneet hänen lähenemisensä ylemmälle\nolennolle kuuluvalla arvonannolla, mutta nyt ilmaisivat pelkkää\nvihaa ja halveksumista, ja tultuaan matkueen ohitse ei hän voinut\nolla kääntämättä ratsuaan ja katselematta taipaleelleen, nähdäkseen\nretkikunnan etenemisen. Ryhmä olisi ollut oivallinen aihe Calotten\nsiveltimelle. Etujoukko oli jo saapunut pieneen kituliaaseen näreikköön\nmäen juurelle; tämä vähitellen kätki kulkueen, kunnes viimeisetkin\nkuhnustelijat olivat näkyvistä kadonneet.\n\nKatkeriapa olivat hänen tunteensa. Laiskaa ja pahantapaista oli tosin\nollut rotu, jonka hän siten oli muitta mutkitta ajanut pois vanhasta\nturvapaikasta; mutta oliko hän yrittänyt kehittää karkotettuja\ntoisenlaisiksi? He eivät nyt olleet sen säännöttömämpää väkeä kuin\nsilloin kun heidän annettiin pitää itseään jonkunlaisena suvun\nvakituisena alustalaisjoukkona; ja tarvitsiko pelkästään hänen\njärjestyksenvalvojaksi tulonsa aiheuttaa näin äkillistä käännettä hänen\nkäyttäytymisessään heitä kohtaan?\n\nJotakin parannuskeinoa olisi edes pitänyt yrittää ennen kuin seitsemän\nperhettä yhtähaavaa häädettiin avaraan maailmaan ja eristettiin\njonkunlaisesta suojeluksesta, joka pidätti heitä ainakin törkeästä\nrikollisuudesta. Sydäntä myöskin kirveli luonnollinen kaiho noin monien\ntuttujen kasvojen katoamisesta iäksi; ja siihen tunteeseen oli Godfrey\nBertram erityisemmin hedas yksinkertaisen luonteensa takia, joka\ntapaili päähuvitteitansa oman ympäristönsä pikku piiristä.\n\nHänen ollessaan kääntämäisillään hevosensa jatkamaan matkaa, ilmestyi\nodottamatta näkyviin Meg Merrilies, joka oli jättäytynyt joukosta\njäljemmälle.\n\nHän seisoi tien korkealla äkkijyrkällä reunalla, joten oli melkoista\nylempänä Ellangowania, vaikka tämä istuikin ratsun seljässä; ja\nhänen kookas vartalonsa näytti melkein yliluonnollisen kokoiselta\ntaivaan helakkaa sineä vasten kuvastuessaan. Olemme huomauttaneet,\nettä hänen asussaan, eli oikeammin sen järjestelytavassa, oli jotakin\nvierasmaalaista, kenties vasiten taidokkaasti sovellettua lisäämään\nhänen loitsujensa ja ennustustensa vaikutusta, tahi mahdollisesti\njohtuen joistakin esivanhempien pukeutumista muistelevista\nperintätiedoista. Tällä kertaa oli hänellä iso kaistale punaista\nkarttuunia kiedottuna pään ympäri turbaanin tavoin, jonka alta tummat\nsilmät välkähtelivät outoa kiiltoa. Pitkä ja takkuinen tukka valui\nsuortuvina tämän kummallisen päähineen poimuista. Hänen asentonsa oli\nvimmaukseen haltioittuneen sibyllan, ja oikeassa kädessään hän ojenteli\nnäköjään vasta nyhdettyä versoa.\n\n\"Vie sun hiisi\", ärähti hevosrenki, \"eikös hän vain olekin käynyt\nsilpomassa saarninvesoja Dukit-puistossa!\"\n\nHovinherra ei vastannut, vaan tuijotti yhä ilmestykseen, joka siten\nkokotteli hänen polkunsa yli.\n\n\"Ratsasta eteenpäin\", sanoi mustalainen, \"ratsasta eteenpäin,\nEllangowanin lairdi -- ratsasta eteenpäin, Godfrey Bertram! -- Tänä\npäivänä olet sinä tukahuttanut seitsemän savuavaa liettä -- katsohan,\nroihuaako tuli omassa vierashuoneessasi siitä sen iloisemmin. Olet\nrepinyt seitsemän majan kattokaislat -- katsohan, seisooko oma\nkurkiaisesi sen vankempana. Saat nyt hiehoillesi omettoja Derncleughin\nhökkeleistä -- katsohan, ettei jänis kyyhöttele Ellangowanin pankolla.\n-- Ratsasta eteenpäin, Godfrey Bertram -- mitä meidän väkemme perään\nvilkuilet? Siellä menee kolmekymmentä sydäntä, jotka olisivat olleet\nleivättä ennen kuin sinulta olisi puuttunut herkkuja ja vuodattaneet\nverensä ennen kuin sinuun olisi naarmuakaan sattunut. Niin --\nkolmekymmentä menee siellä, satavuotiaasta muorista viimeviikkoiseen\nlapsoseen asti, sinun hätyyttämiäsi tölleistänsä nummelle ketun ja\nteiren yökumppaneiksi! -- Ratsasta eteenpäin, Ellangowan. Meidän\npienokaisemme riippuvat väsyneessä seljässämme -- katsohan, että upea\nkätkyt kotonasi sen pehmeämmäksi pöyhitään -- en silti toivota pahaa\npikku Harrylle enkä vielä syntymättömälle -- Jumala varjelkoon -- ja\ntehköön heistä ystävällisiä köyhille, ja parempia ihmisiä kuin heidän\nisänsä! -- Ja nyt, ratsastahan vain eteenpäin omaa tietäsi, sillä nämä\novat viimeiset sanat mitä konsanaan kuulet Meg Merriliesin puhuvan, ja\ntämä on viimeinen risu minkä konsanaan katkaisen Ellangowanin armaista\nmetsistä.\"\n\nNäin sanoen hän taittoi kädessään pitelemänsä verson ja nakkasi\nsen tielle. Anjoun Margareta ei voitokkaille vihollisilleen\npurevan kirouksensa suotuaan olisi voinut kääntyä heistä ylpeämmän\nhalveksivalla liikkeellä. Hovinherra kakisteli puhuakseen ja hamuili\npuolen kruunun lanttia taskustaan; mustalainen ei hänen vastaustaan\neikä lahjaansa odottanut, vaan asteli alas mäkeä saavuttaakseen\nkaravaanin.\n\nEllangowan ratsasti mietteissään kotiin; ja oli merkillistä, ellei hän\nmaininnut kohtaustansa kenellekään. Hevosrenki ei ollut niin vaitelias:\nhän kertoi jutun juurtajaksain keittiössä runsaalle kuulijakunnalle ja\nlopetti vannomalla, että \"jos ikinä pahahenki puhui naisen suun kautta,\nniin sinä siunattuna päivänä käytti hän Meg Merriliesiä tulkkinaan\".\n\n\n\n\n9 luku.\n\nTURMION PÄIVÄ.\n\n\nVireänä virkakautenaan ei mr. Bertram tulliasioitakaan unohtanut.\nMan-saaren siihen aikaan erityisesti helpottama salakuljetus oli\nyleinen pitkin Skotlanin koko lounaisrannikkoa. Melkein kaikki\nkansa otti niihin puuhiin osaa; vallassääty suvaitsi niitä, ja\ntullivirkamiehillä oli velvollisuutensa hoitamisessa useasti vastusta\nniistä, joiden olisi pitänyt heitä tukea.\n\nNiillä seuduin oli siihen aikaan matkatarkastajana muuan Francis\nKennedy, jota jo on kertomuksessamme mainittu, -- tanakka, päättäväinen\nja toimekas mies, joka oli tehnyt suuria takavarikkoja ja sikäli\njoutunut vihoihin niiden kanssa, joilla oli etua \"suorasta kaupasta\",\nkuten he salakuljettajan ammattia nimittivät. Tämä henkilö oli\nerään aatelismiehen avioton poika; se seikka sekä hänen iloinen\ntoverillisuutensa ja hyvä lauluvarastonsa hankkivat hänelle tuolloin\ntällöin pääsyn paikkakuntansa herrasmiesten seuraan, ja hän oli moniaan\nheidän urheiluklubinsakin jäsen, ollen erityisen harjaantunut siihen\nalaan.\n\nEllangowanissa oli Kennedy usein ja mielellään nähtynä vieraana.\nHänen eloisuutensa vapautti mr. Bertramin ajattelun vaivasta ja siitä\nponnistelusta, mitä hänelle tuotti yksityiskohtaisen aatosyhteyden\nsäilyttäminen, samalla kun saatiin oivallista keskustelun aihetta\nniistä uskaliaista ja vaarallisista uroteoista, joihin virkansa\nhoitaminen oli häntä johtanut. Tuollaiset seikkailut viehättivät\nEllangowanin lairdia, ja Kennedyn seuran tuottama huvi oli hänelle\noivallisena syynä kertojan suosimiseen ja auttamiseen vihatun ja\nuskalletun velvollisuutensa täyttämisessä.\n\n\"Frank Kennedy\", tapasi hän puhella, \"on herrasmies, vaikka\nvihkimättömästä liitosta syntynyt -- hän on sukua Ellangowanin haaralle\nGlengubblen omistajain kautta. Viimeinen Glengubblen lairdi olisi\njättänyt maatilan Ellangowaneille; mutta sattumalta Harrigatessa\nkäväistessään hän kohtasi siellä miss Jean Hadawayn -- sivumennen\nsanoen, Vihreä Lohikäärme on Harrigatessa parempi majatalo kuin se\ntoinen -- mutta mitä Frank Kennedyyn tulee, niin hän on tavallaan\nherrasmies syntyjään, ja on häpeä olla auttelematta häntä noita\nsalakuljettajain heittiöitä vastaan.\"\n\nSitte kun tuomio- ja täytäntöönpanovalta olivat täten liittoutuneet,\nsattui kapteeni Dirk Hatteraick tyhjentämään lastillisen väkijuomia\nja muuta salakuljetustavaraa rantahietikolle jokseenkin lähelle\nEllangowania. Luottaen siihen penseyteen, jota hovinherra oli ennen\nosottanut tuollaisia lainrikkomuksia kohtaan, ei hän puuhiansa\nkovinkaan hätäisesti piilotellut eikä joudutellut. Siitä oli\nseurauksena, että mr. Frank Kennedy Ellangowanin valtuuttamana,\napunansa muutamia lairdin miehiä, jotka hyvin tunsivat seudun, ja\nosasto sotaväkeä, karkasi nassakoihin, kääryihin ja säkkeihin käsiksi.\nHurjalla kahakalla, jossa annettiin ja saatiin pahoja haavoja, onnistui\nhänen painaltaa virastonsa leveä nuoli tavaroihin ja voittokulkueessa\nkuljetuttaa ne lähimpään tullikamariin. Dirk Hatteraick vannoi\nhollanniksi, saksaksi ja englanniksi täydelleen ja koron kanssa\nmaksavansa sekä ryöstäjälle että hänen apureilleen; ja kaikki, jotka\nhänet tunsivat, arvelivat hänen todenmukaisesti pitävän sanansa.\n\nMuutamia päiviä mustalaisheimon lähdön jälkeen kysyi mr. Bertram\naamiaispöydässä puolisoltaan, eikö nyt ollut pikku Harryn syntymäpäivä?\n\n\"Viiden vuoden vanha ummelleen tänä siunattuna päivänä\", vastasi\nmrs. Bertram; \"voimme siis katsastaa englantilaisen herrasmiehen\nkirjelappua\".\n\nMr. Bertram mielellään näytti mahtipontisuutta pikku seikoissa. \"Ei,\nrakkaani; huomenna vasta. Viime kerralla mainitsi meille käräjillä\nsheriffi, että _dies_ -- että _dies inceptus_ -- sanalla sanoen,\nlatinaa sinä et ymmärrä, mutta se merkitsee, että määräpäivä alkaa\nvasta loputtuansa.\"\n\n\"Tuo kuulostaa järjettömältä, Godfrey.\"\n\n\"Paljon mahdollista, rakkaani; mutta se ei sitä estä olemasta pätevä\nlainkohta. Totisesti, määräpäivistä puhuessani, soisinpa Frank\nKennedyn tavoin, että helluntai tappaisi Martinpäivän ja joutuisi\nhirteen murhasta -- sillä sainpa vastikään kirjeen Jenny Cairnsin\nkorkosaatavasta, eikä ole vielä vilahdukseltakaan täällä näkynyt\nensimäistäkään alustalaista tuomassa ropoakaan veroa -- mutta Frank\nKennedystä puhuessani, luulenpa hänen tänään poikkeavan meille, sillä\nhän läksi kiertämään Wigtoniin ilmottaakseen siellä oleskelevalle\nkuninkaan laivalle, että Dirk Hatteraickin lokertti liikkuu taas\nrannikolla, ja sieltä hän palajaa tänään. Avaammekin sitte pullon\nranskanviiniä ja juomme pikku Harryn maljan.\"\n\n\"Soisinpa Frank Kennedyn jättävän Dirk Hatteraickin omille oloillensa\",\nvastasi talon emäntä. \"Mitä tarvitsee hänen häärätä enempää kuin\nmuutkaan ihmiset? Eikö hän voi laulaa laulujansa, ottaa ryyppyjänsä ja\nnostaa palkkaansa kuten tullinhoitaja Snail, joka ei koskaan ketään\nhätistele? Ja ihmettelen sinua, lairdi, että sekaannut ja -- Tarvitsiko\nmeidän kertaakaan lähettää kaupungista hakemaan teetä tai konjakkia,\nsilloin kun Dirk Hatteraick tapasi hiljaisesti poikkeilla lahteen?\"\n\n\"Vaimoseni, et vähääkään ymmärrä näitä asioita. Luuletko tuomarille\nsoveltuvan pitää omaa taloansa salakuljetustavaran talletuspaikkana?\nFrank Kennedyltä kyllä näet siitä säädetyt rangaistukset, ja itse\ntiedät, että niillä oli tapana säilyttää enimmin kysyttyjä tavaroitaan\ntuolla Ellangowanin Vanhallasijalla.\"\n\n\"Oi, hyväinen aika, mitä pahenivat vanhan linnan muurit ja holvi siitä,\nettä siellä tarpeen tullen talletettiin muutamia konjakkitynnyreitä?\nEihän sinun toki tarvinnut siitä mitään tietää; ja siitäkös muka kärsi\nkuningas, että täkäläiset lairdit kohtuhinnalla saivat ryyppynsä ja\nrouvat teetilkkansa! Kehtaavatkin niistä vaatia niin korkeata veroa! Ja\neikö vain kannattanutkin minun saada noita flandrialaisia päähineitä,\njotka minulle lähetti Dirk Hatteraick aina Antwerpenistä asti? Kestääpä\nodottaa ennen kuin minulle kuningas mitään lähettää tai Frank Kennedy\nsen paremmin. Ja sitte piti sinun noiden mustalaistenkin kanssa\nriitaantua! Joka päivä odotan kuulevani navettarakennuksen olevan ilmi\ntulessa.\"\n\n\"Sanon sinulle vielä kerran, rakkaani, että sinä et ymmärrä näitä\nasioita -- ja tuolla Frank Kennedy tulla nelistääkin ylös puistokujaa.\"\n\n\"Hohoi! hohoi! Ellangowan\", sanoi hänen puolisonsa ääntään korottaen,\nlairdin poistuessa huoneesta, \"soisin itse ne ymmärtäväsi, siinä\nkaikki!\"\n\nTästä aviollisesta kaksinpuhelusta hovinherra hyvillä mielin kiirehti\nuskollista ystäväänsä mr. Kennedyä vastaan, joka saapui iloa säihkyvin\nsilmin. \"Kaikin mokomin, Ellangowan\", sanoi hän, \"joutukaapa linnaan!\nSieltä näette vanhan ketun Dirk Hatteraickin ja hänen majesteettinsa\najokoirat täyttä vauhtia kiitämässä kintereillä.\"\n\nHän heitti hevosensa ohjakset tallipojalle ja juoksi ylös\nporrasaskelmia vanhaan linnaan, perässään hovinherra ja moniaita\nmuitakin huonekunnan jäseniä, joita oli hälyttänyt mereltä yhä\nselvemmin kuuluva kanuunain jyske.\n\nNoustuaan siihen osaan raunioita, mistä avautui laajin näköala,\nhuomasivat he lokertin täysin purjein kiitävän poikki lahden,\nkintereillään tykkivene, joka herkeämättä pommitti pakolaista\nkeulalaidoiltaan, lokertin vastatessa tuleen peräkanuunillaan.\n\n\"Ne ovat vasta heittopallosilla\", huudahteli Kennedy intoutuneena,\n\"mutta pian siitä käsirysyynkin käydään. Lempo, hän keventää lastiansa!\nNäen hyvää Nantesia kierähtelevän laidan yli, nassakan toisensa\njälkeen! Siinä mr. Hatteraick tekee hiton kelvottoman kolttosen,\nkuten vielä annan hänen tietää. Nyt, nyt! -- pääsivät hänestä tuulen\npuolelle! -- noin, oikein! O'skii'! o'skii'! Nyt, koiraseni! nyt! --\nkiinni, Virkku, kiinni!\"\n\n\"Luulenpa\", virkahti vanha puutarhuri vieressään ällistelevälle\nsisäkölle, \"että tullimies on _haltioissaan_\"; tällä sanalla kansa\nilmaisee niitä rajuja mielenliikutuksia, joita se ajattelee kuoleman\nenteiksi.\n\nAjoa jatkui. Taitavasti ohjailtu lokertti käytti kaikkia mahdollisia\nkoukkuiluja pelastuakseen. Se oli saavuttanut niemekkeen, joka oli\nlahden vasemman rannan äärimäisenä ulkonemana, ja oli kiertämäisillään\nsen, kun kanuunanluoti osui raakapuun jalkaköyteen ja isopurje\nromahti kannelle. Tapaturmalla näytti voivan olla yksi ainoa seuraus,\nmutta katselijat eivät sitä päässeet näkemään, sillä alus oli juuri\nsivuuttanut niemekkeen, menetti peräsimensä tehon ja painui harjun\ntaakse. Tykkivene levitti kaikki purjeensa takaa-ajoon, mutta sen\nsuunta oli viistänyt liian läheltä nientä, joten miehistön oli pakko\nkääntää myötätuuleen, peljäten rantaan ajautuvansa, ja tehdä iso polvi\ntakaisin lahteen, saadakseen riittävää tilaa niemekkeen kiertämiselle.\n\n\"Ne menettävät sen, tuhannen pentelettä, lastin ja lokertin, toisen tai\nmolemmat\", intousi Kennedy; \"minun täytyy nelistää Warrochin kärjelle\"\n-- tämä oli tuo usein mainittu niemeke -- \"ja merkillä ilmottaa niille,\nmihin se on toisella puolella ajautunut. Hyvästi tunniksi, Ellangowan\n-- toimittakaa valmiiksi kahden kannun punssimalja ja runsaasti\nsitroneja. Minä pidän huolen siitä ranskalaisesta tavarasta ja juomme\nnuoren lairdin terveydeksi maljasta, jossa tullinhoitajan pursi uisi.\"\nHän hyppäsi ratsunsa selkään ja karautti pois.\n\nNoin penikulman päässä kartanosta, sen metsän laidassa, jonka olemme\nmaininneet kattaneen Warrochin kärjeksi nimitettyyn ulkonemaan\npäättyvää vuoriniemekettä, kohtasi Kennedy nuoren Harry Bertramin ja\nhänen opettajansa mestari Sampsonin. Usein oli hän lapselle luvannut\nluovuttaa pikku skotlantilaisheponsa hänen ratsastaakseen, ja hän\nolikin päässyt pikku Harryn erityiseksi suosikiksi, laulamalla,\ntanssimalla ja hulluttelemalla hänen huvikseen. Hänen tulla\ntömistäessään poika oitis äänekkäästi vaati lupauksen täyttämistä.\nKennedy ei hänen tyydyttämisessään nähnyt mitään vaaraa ja halusi\nkiusata koulumestaria, jonka naamasta luki vastaväitteen; hän sieppasi\nHarryn maasta eteensä satulaan ja pitkitti menoansa.\n\nSampsonin \"Kukaties, katsastaja Kennedy --\" hukkui kavioiden\nkopseeseen. Opettaja oli kotvan kahden vaiheilla, lähteäkö heidän\nperässään. Mutta olihan Kennedyllä perheen täysi luottamus, kun sitä\nvastoin hänellä itsellään ei ollut vähintäkään halua työntyä sellaisen\nmiehen seuraan, \"joka oli hedas jumalattomiin ja rivoihin piloihin\".\nNiinpä tallustelikin hän omaa tietänsä ja omalla vauhdillaan, kunnes\nsaapui Ellangowanin Sijalle.\n\nLinnan sortuneilla muureilla katselijat yhä tähystivät tykkivenettä,\njoka viimein, melkoisesti menetettyään aikaa, voitti riittävästi tilaa\nkiertääkseen Warrochin kärjen ja katosi heidän näkyvistään metsäisen\nniemekkeen taakse. Jonkun aikaa jälkeenpäin kuului etäältä useita\nkanuunanlaukauksia ja tovin kuluttua vielä kovempi jymähdys, kuin olisi\nsiellä alus räjähtänyt ilmaan; puiden yli kohosi savupilvi, häipyen\nsinitaivaalle. Kaikki hajausivat sitten omille tahoilleen, eri tavoin\npäätellen salakuljettajan kohtalosta, mutta enemmistö väittäen sen\nvaltausta ehdottoman varmaksi, ellei se jo ollutkin uponnut.\n\n\"Alkaa tulla päivällisen aika\", huomautti mrs. Bertram miehelleen;\n\"kestäneekö kauvan, ennen kuin mr. Kennedy ehtii takaisin?\"\n\n\"Odottelen häntä joka hetki tulevaksi, rakkaani\", vastasi hovinherra;\n\"kenties hän tuopikin joitakuita tykkiveneen upseereja mukanaan\".\n\n\"Voi hyväinen, Bertram, mikset sitä minulle aikaisemmin sanonut,\njotta olisimme kattaneet ison ympyriäisen pöydän? Ja ne kun ovat\nkyllästyneitä suolattuun lihaan, ja sinun päivällisesi parhaana osana\non -- suoran totuuden sanoakseni -- härän selkäpaisti. Ja sitte minä\nolisin ottanut ylleni toisen hameen, eikä olisi sinullekaan puhdas\nkaulahuivi pahaa tehnyt; mutta sinua huvittaa aina yllätellä ja\nhoputella toista! Varmastikaan en minä iankaikkisesti kestä tämmöistä\nmenoa -- mutta sitte kun toisen perii hauta, ei siinä enää surku auta.\"\n\n\"Pyh, joutavia! Horna periköön paistin, hameen, pöydän, kaulahuivin --\nmeillä ei ole hätää minkään näköistä. Missä on mestari, John?\" (Pöytää\nkattavalle palvelijalle.) \"Missä on mestari ja pikku Harry?\"\n\n\"Mr. Sampson on kotona ollut jo runsaasti pari tuntia, mutta mr. Harry\nei tainnutkaan tulla kotiin hänen kanssaan.\"\n\n\"Ei kotiin hänen kanssaan?\" kummastui hovinrouva; \"kutsukaa mr. Sampson\npaikalla tänne\".\n\n\"Mr. Sampson\", sanoi hän toisen tullessa, \"eikö ole ihmeellisin asia\ntämän maan päällä, että te, jolla on vapaa ylöspito -- vuode, ruoka ja\npesu -- ja kahdentoista punnan vuosipalkka, vain pitääksenne silmällä\npoikaamme, jätätte hänet näkyvistänne kahdeksi tai kolmeksi tunniksi?\"\n\nSampson teki nöyrästi myöntävän kumarruksen joka pysähdyksellä, minkä\nvihastunut rouva sovitti hänen asemansa etujen luetteloon paremmin\ntehostaakseen nuhdettaan, ja kertoi sitte sanoilla, joiden jäljittelyä\nemme pidä häntä kohtaan kauniina, miten mr. Francis Kennedy oli \"omalla\nvastuullaan ottanut huostaansa nuoren Harry-herran hänen epäävistä\nvastaväitteistänsä huolimatta\".\n\n\"En ole kovinkaan kiitollinen mr. Francis Kennedylle vaivastaan\",\nhuomautti rouva ärtyisesti; \"entä jos hän antaa pojan tipahtaa hevosen\nseljästä ja toimittaa hänet iäkseen raajarikoksi? tai entä jos noista\nkanuunista joku häneen osaa? -- tai entä --\"\n\n\"Tai entä jos, rakkaani\", tokaisi Ellangowan, \"mikä on paljoa\ntodennäköisempää kuin mikään muu oletus, he ovat menneet tykkiveneeseen\ntai vallattuun alukseen ja palaavat niemen ympäri nousuveden aikaan?\"\n\n\"Ja silloin he voivat hukkua\", pelkäili hänen puolisonsa.\n\n\"Totisesti\", huomautti Sampson, \"luulin mr. Kennedyn palanneen tunti\ntakaperin -- varmasti olin kuulevinani hänen hevosensa kavioiden\ntöminän\".\n\n\"Se\", selitti John leveästi virnistäen, \"oli Taava kaahaamassa kyyttöä\nkävelypuistosta\".\n\nSampson punehtui hiusmartoa myöten -- ei huomautuksessa vihjatusta\nivasta, jota hän ei olisi ikinä älynnyt eikä älynneenäkään pahakseen\npannut, vaan omaan päähänsä pälkähtäneestä aatoksesta. \"Olen tehnyt\nerehdyksen\", virkkoi hän; \"välttämättömästi olisi minun pitänyt viipyä\nottamaan pienokainen takaisin\". Hän sieppasi luupään sauvansa ja\nhattunsa, ja riensi Warrochin metsää kohti nopeammin kuin hänen oli\nkoskaan nähty kävelevän ennen, tai jälkeenpäinkään.\n\nHovinherra vitkasteli jonkun aikaa, väitellen asiasta puolisonsa\nkanssa. Viimein hän näki tykkiveneen taas pistäytyvän esiin, mutta\nrantaa lähestymättä se suuntasi kulkunsa länttä kohti kaikki purjeet\nlevällään ja hävisi piankin silmän kantamattomiin. Hovinrouvan\npelkäilevä ja ärtyinen pahan aavistelu oli niin tavallista, ettei\nhänen mielentilansa mitään merkinnyt hänen herralleen ja puolisolleen.\nMutta palvelijoissa ilmenevä hämminki ja rauhattomuus herätti hänessä\nnyt huolestumista, erittäinkin sitte kun hänet kutsuttiin huoneesta\nkaikessa hiljaisuudessa kuulemaan, että mr. Kennedyn hevonen oli\nisännättömänä palannut tallin ovelle, satula mahan alle kierähtäneenä\nja ohjakset katkenneina. Sitä paitsi oli eräs maamies ohi kulkiessaan\nilmottanut palvelusväelle, että Warrochin kärjen takana roihusi\nsalakuljetuslokertti ilmi tulessa kuin sulatusuuni. Vaikka hän oli\ntullut metsän läpi, ei hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään Kennedystä\ntai nuoresta lairdista; \"mestari Sampson siellä vain seuhtoi kuin\nhullu, heitä etsiskellen\".\n\nNytpä tuli Ellangowanissa hyörinää. Hovinherra kiirehti Warrochin\nmetsään, perässään palvelijat, niin miehet kuin naiset. Alustalaiset ja\nnaapuriston mökkiläiset antoivat apuansa, osaksi harrastuksesta, osaksi\nuteliaisuudesta. Veneitä miehitettiin tutkimaan rantaa, joka niemen\ntoisella puolella kohosi korkeiksi ja pyältyneiksi kallioiksi. Heräsi\nepämääräinen epäilys, vaikka liian kauhea lausuttavaksi, että lapsi oli\nsaattanut pudota tuollaiselta kalliolta.\n\nPäivä oli alkanut iltaantua, kun partiot hajausivat eri suuntiin\nmetsään etsimään poikaa ja hänen seuralaistaan. Ilmakehän tummuminen,\nmarraskuun tuulen käheä hohina alastomien puiden välitse, kuihtuneiden\nlehtien kahina ahoilla, eri joukkueiden yhä uudistuvat huhuilut, jotka\nuseinkin vetivät heidät koolle siinä luulossa, että etsityt olivat\nlöytyneet, -- kaikki tuo loi näkymöön inhan jylhyyden tunnun.\n\nVihdoin, kun metsä oli turhaan tutkittu läpikotaisin, alkoivat etsijät\nmiehissä kokoontua vertailemaan huomioitaan. Isän oli enää mahdoton\nsalata tuskaansa, mutta se veti tuskin vertoja opettajan hädälle.\n\"Jumalan tähden, olisinpa minä kuollut, hänen puolestaan!\" hoki tämä\nharras sielu mitä syvintä ahdistusta ilmaisevina vaikerruksina.\nVähemmän järkkyneet yltyivät kiihkeään väittelyyn sattumuksista ja\nmahdollisuuksista. Jokainen lausui mielipiteensä ja jokaista horjutti\nvuorostaan toisen puoltama käsitys. Jotkut arvelivat kaivattujen\nmenneen tykkiveneeseen, toiset kolmen penikulman päässä olevaan\nkauppalaan, moniaat taasen kuiskailivat heidän saattaneen olla\nlokertissa, jonka lankkuja ja palkkeja nousuvesi nyt kuljetteli rantaan.\n\nSamassa kajahti hietiköltä huuto niin huikea, niin vihlova ja voimakas,\nniin poikkeava kaikesta metsässä sinä päivänä kaikumasta hälinästä,\nettä jokainen viipymättä käsitti sen ilmaisevan viestiä, viestiä\nkamalaa ja ratkaisevaa. Kaikki kiiruhtivat paikalle, ja siekailematta\nuskaltaen käyttää polkuja, joita muulloin olisivat väristen katselleet,\nlaskeusivat kallionhalkeamaa kohti, jossa erään veneen miehistö oli jo\nnoussut maihin.\n\n\"Täällä! -- täällä! -- tänne päin, Jumalan tähden! -- tänne päin!\ntänne!\" huudeltiin ehtimän takaa. Ellangowan raivasi itselleen tien\ntungoksen läpi, joka oli jo keräytynyt turman paikalle, ja näki heidän\nkauhunsa aiheen. Se oli Kennedyn ruumis. Ensi näkemällä tuntui hän\nsuistuneen surmaansa putoamalla kallioilta, jotka hänen kohdallaan\nkohosivat äkkijyrkkänä seinänä sadan jalan korkeuteen hietikosta.\nRuumis virui puoleksi vedessä, puoleksi maalla; käsivartta kohautellen\nja vaatteita häiläytellen oli paisuva nousuvesi saanut sen jonkun\nmatkan päässä näyttämään liikahtelevalta, niin että ruumiin ensimäisinä\nlöytäneet luulivat sen olevan hengissä. Mutta viimeinenkin elon kipinä\noli aikaa sammunut.\n\n\"Lapseni! lapseni!\" voihki tyrmistynyt isä; \"missä onkaan hän?\"\n\nKymmenkunta suuta avautui lausumaan toiveita, joita ei kukaan uskonut\nmahdollisiksi. Lopulta joku mainitsi mustalaisia! Tuossa tuokiossa\noli Ellangowan kavunnut kallion kuvetta takaisin ylös, heittäytynyt\nensimäisen tapaamansa hevosen selkään ja porhaltanut Derncleughin\nhökkeleihin päin.\n\nSiellä oli kaikki pimeätä ja autiota. Hypättyään maahan tutkimaan\ntarkemmin, kompasteli hän mökeistä viskottujen huonekalujen\npirstaleihin sekä käskystänsä revittyjen kattojen sälöihin ja\npehkuihin. Raskaana painui silloin hänen tuntoonsa Meg Merriliesin\nennustus tai kirous: \"Olet repinyt seitsemän majan kattokaislat --\nkatsohan, seisooko oma kurkiaisesi sen vankempana!\"\n\n\"Antakaa takaisin\", huudahti hän, \"antakaa takaisin lapseni! Tuokaa\nminulle poikani, niin kaikki unohdetaan ja annetaan anteeksi!\"\n\nPuolittain sekamielisenä tätä rukoillessaan näki hän valon kajastusta\neräästä revitystä töllistä -- siinä oli Meg Merrilies ennen asunut.\nKimmellys, joka tuntui tuikahtelevan takkavalkeasta, ei pilkottanut\nainoastaan ikkunasta, vaan vuoliaistenkin raoista, missä kattoainekset\noli hajoteltu.\n\nTuulena kiiti hän paikalle. Pääsy oli teljetty. Epätoivo antoi\nonnettomalle isälle kymmenen miehen voiman; hän ponnahti ovea vasten\nniin rajusti, että se rysähtäen ammahti auki. Tölli oli tyhjillään,\nmutta merkeistä päättäen oli siellä vast'ikään ollut asukkaita --\nliedellä oli tulta, kattila ja ruuan tähteitä. Hänen kiihkeästi\ntähystellessään ympärilleen, nähdäkseen jotakin tukea toiveelleen, että\nhänen lapsensa oli vielä elossa, astui tölliin mies.\n\nTulija oli hänen vanha puutarhurinsa. \"Voi, sir!\" säälitteli vanhus,\n\"en olisi uskonut iässäni tällaista iltaa näkeväni! -- Teidän on heti\ntultava Sijalle!\"\n\n\"Onko poikani löytynyt? elääkö hän? oletteko löytäneet Harryn? Andrew,\noletteko löytäneet Harryn?\"\n\n\"Emme, sir; mutta --\"\n\n\"Sitte hänet on ryöstetty pois! Olen varma siitä, Andrew, yhtä varma\nkuin että itse elän! Mustalaisvaimo on hänet siepannut -- enkä tästä\npaikasta hievahda ennen kuin saan tietoja lapsestani!\"\n\n\"Voi, kyllä teidän on tultava kotiin, sir, teidän on tultava kotiin!\nOlemme lähettäneet noutamaan sheriffiä, ja tänne asetamme koko yöksi\nvartion siltä varalta, että mustalaiset palaavat; mutta _teidän_\n-- teidän on tultava kotiin, sir, -- sillä armollinen rouva on\nhenkitoreissaan.\"\n\nBertram käänsi huumautuneen ja älyttömän katseen lähettiin, joka tämän\ntuhoisen sanoman lausui; ja kertaillen sanaa \"henkitoreissaan!\" kuin\nkykenemättä tajuamaan sen merkitystä antoi hän ukon laahata itseänsä\nhevosta kohti. Kotiin ratsastaessaan hän vain jupisi: \"Vaimo ja lapsi,\nmolemmat -- äiti ja poika, molemmat -- tuska, tuska armoton!\"\n\nOn tarpeeton kuvata uutta surkeuden näkyä, joka häntä odotti. Tietoa\nKennedyn kohtalosta oli kiihkeästi ja varomattomasti levitelty\nEllangowanissa, sillä mielivaltaisella lisäyksellä, että hän\nepäilemättä oli \"vetänyt nuoren lairdin mukanaan kaitaan yli, vaikka\nnousuvesi oli pyyhkäissyt pois lapsen ruumiin -- tuollainen köykäinen\npikku rukka ajautuu etäämmäksi tyrskyyn\".\n\nMrs. Bertram kuuli nämä puheet. Hän oli pitkälle kehittyneessä\nsiunatussa tilassa ja joutui ennenaikaisiin synnytyskipuihin. Ennen\nkuin Ellangowan oli järkkyneestä hämmingistään tointunut käsittämään\nasemansa täyttä lohduttomuutta, oli hän tyttölapsen isä ja leski.\n\n\n\n\n10 luku.\n\nOIKEUDELLINEN TUTKIMUS.\n\n\nPiirikunnan sheriffi saapui Ellangowaniin seuraavana aamuna varahin.\nTälle maakuntavirkamiehelle määrää Skotlannin laki melkoisen laajoja\ntutkintotuomarin valtuuksia sekä kaikkien hänen oikeuspiirissään\ntapahtuneiden rikoksien tutkinnan, epäluulon alaisten pidättämisen ja\ntutkintovankilaan toimittamisen, ja niin edelleen.\n\nTämän kamalan tapauksen aikaan piirikunnan siinä asemassa toimiva\nvirkamies oli hyvää sukua ja hyvän kasvatuksen saanut. Vaikka olikin\nesiintymisessään hieman muodollinen ja pikku piirteisiin kiintyvä,\nkunnioitettiin häntä yleiseen toimeliaana ja älykkäänä viranomaisena.\nEnsi työkseen hän kuulusteli kaikkia todistajia, joiden lausunnot\nsaattoivat salaperäistä tapausta valaista, ja laati sananmukaisen\npöytäkirjan, _procès verbal_'in, alustavasta tutkimuksesta, jota\nSkotlannissa käytetään lääkintälaillisen tarkastuksen asemesta.\nSheriffin tarkka ja taitava tiedustelu sai ilmi montakin seikkaa,\njotka tuntuivat kumoavan alkujaan syntyneen oletuksen, että Kennedy\noli tapaturmaisesti pudonnut kallioilta. Lyhyesti mainitsemme niistä\nmuutamia.\n\nRuumis oli nostettu läheiseen kalastajanmökkiin, mutta muuten ihan\nkoskemattomana. Se oli sheriffin tutkimuksen ensimäisenä esineenä.\nVaikka ruumis noin korkealta pudotessaan olikin kamalasti ruhjoutunut,\nhavaittiin päässä syvä vihle, joka oli taitavan haavurin mielipiteen\nmukaan ehdottomasti isketty lyömämiekalla. Jälkimäisen herrasmiehen\nasiantuntemus keksi muitakin epäluulon aiheita. Kasvot olivat kovin\nmustuneet, silmät pullistuneet ja kaulasuonet paisuneet. Kirjava huivi,\njota onneton mies oli käyttänyt kaulassaan, ei ollut tavallisessa\nasennossaan, vaan paljon väljentynyt, solmu suljunut sijoiltaan ja\nkiristynyt tavattoman piukkaan; poimut olivat niinikään rutistuneet,\nkuin olisi vainajaan karattu käsiksi huivista ja siitä laahattu kenties\nkuilun partaalle.\n\nToiselta puolen todettiin Kennedy-poloisen kukkaro koskemattomaksi,\nja vielä kummallisemmalta tuntui, että hänen taskuistansa löydettiin\nladattuina pistoolit, joita hänellä oli tapana pitää aina kun liikkui\nvaarallisilla retkillä. Sitä ihmeteltävämpi oli tämä havainto, kun\nhän oli salakuljettajien keskuudessa tunnettu ja peljätty yhtä\nsäikkymättömänä kuin ketteränäkin aseittensa käyttäjänä, annettuaan\ntaidostaan monia erinomaisia näytteitä. Sheriffi tiedusti, eikö\nKennedyllä ollut tapana pitää mitään muita aseita. Useimmat mr.\nBertramin palvelijat muistivat, että hänellä oli useimmiten ollut\n_coutcau de chasse_ eli iso metsästyspuukko, mutta sellaista ei\nvainajalta löytynyt, eivätkä nekään, jotka olivat onnettomuuspäivänä\nhänet nähneet, voineet ottaa vakuuttaakseen, oliko hänellä silloin\nollut tuota asetta vai eikö.\n\nRuumis ei suonut mitään muuta vihjausta Kennedyn kohtalosta. Vaatteet\nolivat kylläkin suuressa epäjärjestyksessä ja raajat kamalasti\nrusentuneet, mutta edellinen näytti sellaisen putouksen luultavalta,\njälkimäinen varmalta seuraukselta. Kuolleen kädet olivat puristuneet\nnyrkkiin ja täynnä turvetta ja multaa, mutta tämäkään seikka ei varmaa\nvihiä antanut.\n\nTutkintotuomari lähti sitte paikalle, josta ruumis löydettiin, ja pani\nsiellä löytäjät yksityiskohtaisesti kuvaamaan, miten se oli virunut.\nIso lohkare näytti pudonneen uhrin mukana tai perässä yläpuolella\nolevasta kalliosta. Se oli niin tukevaa ja tiivistä kiveä, ettei ollut\nmaahan mätkähtäessään paljoakaan sirkoillut, joten sheriffi pystyi\nmittaamalla arvioimaan sen painon ja järkäleen muodosta päättelemään,\nmikä osa siitä oli ollut kalliossa kiinni. Se kävi helposti selville\nkiven vereksestä pinnasta siinä kohden, missä säät eivät olleet\npäässeet siihen vaikuttamaan. Noustiin kalliolle ja tarkastettiin\nkohtaa, josta se oli murtunut. Katkeaman pinnasta näytti käyvän\nselville, että pelkkä ulkoneman kärjellä seisovan miehen paino ei olisi\nvoinut sortaa lohkaretta mukanaan alas. Mutta siksi höllässä se näytti\nolleen, että kangella tai kolmen, neljän miehen yhteisin voimin sen\nolisi voinut singota sijoiltaan.\n\nJyrkänteen reunalla oli lyhyt ruoho kauttaaltaan tallattua, kuin\nkuolettavassa kamppailussa rynnistelevien tai tuimassa ponnistelussa\npunnertavien henkilöiden polkemana. Samanlaiset, vähemmän selvät jäljet\njohtivat terävää tutkijaa näreikön laitaan, joka sillä kohden ulottui\nkorkealle pitkin äyrästä harjanteen laelle päin. Kärsivällisinä ja\nuutterina vainuttiin näitä jälkiä viidan sankimpaan tiheikköön asti,\njollaista tolaa ei kukaan muu kuin piilottelija olisi vapaaehtoisesti\nvalinnut.\n\nSiellä nähtiin paikka paikoin ilmeisiä väkivallan ja rynnistelyn\nmerkkejä. Oksia oli katkeillut kuin jonkun onnettoman hamuilemina\nvastustaakseen väkinäistä riepoitteluansa edelleen; maan kamara\nosotti monia jalan jälkiä, missä se vain oli vähänkin pehmeätä tai\nlettoa; oli näkyvissä tahrojakin, jotka saattoivat olla ihmisverta.\nAinakin oli varmaa, että useampia henkilöitä oli raivannut tiensä\ntammien, pähkinäpuiden ja niiden lomassa kasvavan vesaikon läpi; ja\ntoisin paikoin näkyi sellaisia jälkiä, kuin olisi täyttä jyväsäkkiä,\nhengetöntä ruumista tai muuta sellaista raskasta ja kiinteätä laahattu\nmaassa. Eräässä kohden tiheikköä oli suonsilmäke, jonka savi oli\nvalkeahkoa, luultavasti kalkkimullan sekaista. Kennedyn takinseljässä\noli saman värisiä laikkoja.\n\nNoin neljännespenikulman päässä tuhoisan jyrkänteen partaalta\njohtivat jäljet vihdoin pikku aukiolle, kovin tallatulle ja selvästi\nveren tahraamalle, vaikka paikalle oli siroteltu kuihtuneita lehtiä\nja muutenkin koetettu hätäisesti peittää jälkiä, jotka ilmeisesti\nolivat johtuneet epätoivoisesta kahakasta. Ahon laidasta löydettiin\nuhrin metsästyspuukko, näköjään viskattuna tiheikköön, toisesta\nlaidasta taasen vyö ja tuppi, nähtävästi kiirettömämmällä huolella ja\nvarovaisuudella kätkettyinä.\n\nTutkintotuomari mittautti ja tarkasteli tällä paikalla näkyvät jalan\njäljet. Muutamat vastasivat onnettoman uhrin askeleita; toiset olivat\nisompia, toiset pienempiä, osottaen ainakin neljän tai viiden miehen\nolleen hänen kimpussaan. Ennen kaikkea havaittiin täällä, ja ainoastaan\ntäällä, lapsen jalan jälkiä; kun ei niitä nähty missään muualla ja\nWarrochin metsän halki kulkeva kova hevospolku oli vieressä, niin\noli luonnollista ajatella, että poika oli saattanut mellakassa paeta\nsille suunnalle. Mutta koska lapsesta ei sen koommin ollut kuultu,\nniin sheriffi kaikki nämä seikat tarkoin muistiin merkittyään katsoi\nvoivansa lausua mielipiteenään, että vainaja oli joutunut väkivallan\nuhriksi ja että tuntemattomat murhaajat olivat riistäneet haltuunsa\nlapsen Harry Bertramin.\n\nRikollisia etsiskeltiin kaikin tavoin. Epäluulo horjui salakuljettajain\nja mustalaisten vaiheilla. Dirk Hatteraickin aluksen kohtalo oli\nselvillä. Kaksi miestä oli Warrochin lahden (kuten Warrochin kärjen\netelänpuoleista poukamaa nimitettiin) vastapäiseltä rannalta nähnyt\nhyvin etäältä lokertin ajautuvan itää kohti, niemekkeen nenitse\nkierrettyään, liikkeistään päättäen ohjattomana. Pian jälkeenpäin he\nhuomasivat sen tarttuvan matalikolle, savuavan ja lopulta leimahtavan\nliekkeihin.\n\nNämä hulmusivat jo korkealla, kun he näkivät tykkiveneen liehuvin\nlipuin pistäytyvän näkyviin niemen takaa. Palavan aluksen kanuunat\nlaukeilivat itsestään, mikäli tuli ne saavutti, ja lopulta he näkivät\nsen räjähtävän ilmaan. Tykkivene pysytteli oman turvallisuutensa tähden\nulohtaalla, ja risteiltyään paikalla, kunnes toinen oli tuhoutunut,\nse lähti täysin purjein etelään päin. Huolellisesti kyseli sheriffi\nmiehiltä, oliko mitään veneitä lähtenyt liikkeelle aluksesta. Sitä\nhe eivät osanneet sanoa -- eivät olleet ainoatakaan nähneet -- mutta\nolihan niitä saattanut poistua sellaiselle suunnalle, että palava alus\nja maalle päin painuva sankka sauhu jäi niiden ja katsojain väliin.\n\nEttä tuhoutunut laiva oli Dirk Hatteraickin, sitä ei kukaan epäillyt.\nHänen lokerttinsa oli hyvin tunnettu rannikolla ja sitä oli juuri\nodoteltu siihen aikaan. Asian laidan vahvisti tykkiveneen päällikön\nkirjeellinen vastaus sheriffin tiedustukseen; hän lähetti myöskin sen\npäivän liikkeitä koskevan otteen lokikirjastaan. Siinä huomautettiin\nheidän väijyskelleen salakuljetusalusta, jonka laivurina oli Dirk\nHatteraick, tullivirkamies Francis Kennedyn tekemän ilmotuksen ja\nvaatimuksen perusteella. Kennedyn piti tähystellä maissa siltä varalta,\nettä hurjaluontoiseksi mieheksi tunnettu ja moneen kertaan lain suojaa\nvaille tuomittu Hatteraick yrittäisi ajaa aluksensa matalikolle.\n\nKello yhdeksän seuduissa aamulla he olivat huomanneet purjealuksen,\njoka vastasi Hatteraickin lokertin tuntomerkkejä. He lähtivät ajamaan\ntakaa ja ampuivat sitä, moneen kertaan merkkilipuilla vaadittuaan sitä\nkohottamaan kotipaikkalippunsa ja kääntymään tuuleen. Toinen nostikin\nsilloin Hampurin lipun ja vastasi tuleen, ja taistelua kesti täydessä\nkulussa oltaessa kolme tuntia, kunnes he lokertin juuri sivuuttaessa\nWarrochin kärjen näkivät ison raa'an jalkäköyden katkeavan ja aluksen\njoutuvan ohjattomaksi. Sotalaivan miehistö ei melkoiseen toviin kyennyt\nkäyttämään tätä seikkaa hyödykseen, kun suunta oli pidetty liian\nlikitse rantaa, jotta olisi enää voitu kaartaa niemeke. Sen he saivat\ntehdyksi kahdella luovilla; silloin he huomasivat ahdistetun aluksen\nsyttyneen tuleen ja miehistön siitä nähtävästi poistuneen.\n\nLiekit olivat ehtineet muutamiin kannelle luultavasti vasiten\nkasattuihin väkijuomatynnyreihin ja muihin helposti palaviin aineksiin.\nSen vuoksi ne roihusivat niin valtavina, ettei alusta uskallettu lähetä\nveneillä, erittäinkään kun kuumuus laukoi sen ladattuja kanuunia\ntoisen toisensa jälkeen. Kapteenilla ei ollut vähintäkään epäilystä\nsiitä, että miehistö oli sytyttänyt aluksensa ja paennut veneillä.\nPidettyään tulipaloa silmällä, kunnes alus räjähti ilmaan, kääntyi\nHänen Majesteettinsa tykkivene \"Hai\" Man-saarta kohti, katkaistakseen\nsalakuljettajilta paluutien. Nämähän luultavasti ensi tilassa\nyrittäisivät pujahtaa tuohon turvapaikkaansa, vaikka saattaisivatkin\npäivän tai pari piileksiä metsissä, arveltiin. Mutta sen koommin eivät\nhe kuitenkaan olleet pakolaisia nähneet.\n\nSellaisen selityksen antoi William Pritchard, Hänen Majesteettinsa\ntykkiveneen \"Hain\" kapteeni ja päällikkö, lopuksi syvästi pahotellen,\nettei hänen ollut onnistunut tavata roistoja, jotka röyhkeydessään\nolivat ampuneet Hänen Majesteettinsa lippua. Hän vakuutti, että jos\nhän vielä kerran kohtaisi mr. Dirk Hatteraickin, niin ehdottomasti hän\nkonnan hinaisi perässään satamaan vastaamaan kaikista teoistansa.\n\nKun siis näytti kutakuinkin varmalta, että lokertin miehistö oli\npelastunut, oli Kennedyn kuolema helposti selitettävissä, jos hän\nosui heidän tielleen metsässä juuri kun olivat vimmoissaan aluksensa\nmenetyksestä ja hänen osuudestaan vaurioon. Eikä ollut vaikeata uskoa,\nettä moisista ahdinkonsa hurjistuttamista raakimuksista ei näyttäisi\nkovin katalalta rikokselta murhata lapsikin, jonka isää vastaan\nHatteraickin tiedettiin syydelleen katkeria uhkauksia, tämän äkkiä\nkäytyä toimeliaaksi salakuljettajain hätyyttäjäksi.\n\nTätä oletusta vastaan väitettiin, ettei viidentoista tai kahdenkymmenen\nmiehen joukkio olisi voinut piileksiä rannikolla, kun niin tarkka\netsintä pantiin toimeen heti heidän aluksensa tuhouduttua. Ainakin\nolisi heidän veneensä nähty rannassa, jos he olisivatkin kätkeytyneet\nmetsään. Huomautettiin lisäksi, että noin täpärissä olosuhteissa,\nkun kaikki turvaan vetäytyminen tietenkin näytti vaikealta, ellei\nmahdottomaltakin, ei käynyt ajatteleminenkaan heidän kaikkien yhtyneen\nhyödyttömään murhaan pelkästään koston vuoksi.\n\nJälkimäisen otaksuman kannattajat esittivät kahta vaihtoehtoista\nmahdollisuutta. Joko olivat lokertin veneet lähteneet ulapalle niiden\nhuomaamatta, jotka olivat jännittyneinä tähystelleet palavaa alusta,\nja siten ehtineet turvallisen matkan päähän ennen kuin tykkivene\npääsi niemekkeen ohi. Tahi oli \"Hain\" pommitus takaa-ajon aikana\nsärkenyt veneet ja miehistö uppiniskaisesti päättänyt hukkua aluksensa\nkeralla. Jonkun verran tukea sai tämä luuloteltu epätoivon teko siitä,\nettei Dirk Hatteraickia eikä ainoatakaan hänen miehistöstään, kaikki\nhyvin tunnettuja miehiä \"suoran kaupan\" käyttäjille, enää nähty\nsillä rannikolla. Myöskään ei heistä kuultu mitään Man-saarella,\nmissä toimitettiin perinpohjaisia tiedusteluja. Kuitenkin oli\notettava huomioon, että rantaan ajautui vain yksi ruumis, nähtävästi\nkanuunanluodin silpoma merimies.\n\nEi ollut siis muuta tehtävissä kuin luetteloida laivan väestön nimet\nja tuntomerkit sekä julistaa palkinto kunkin etsityn kiinnisaamisesta,\nulottaen sen myöskin jokaiseen henkilöön, joka itse murhasta osattomana\nsaattaisi todistuksellaan syyhyn ne, jotka olivat Francis Kennedyn\nottaneet hengiltä.\n\nHyvillä syillä puollettiin sitäkin epäluuloa, että Derncleughin entiset\nalustalaiset olivat tuon kamalan verityön tehneet. Heidän tiedettiin\nolleen hyvin katkeria Ellangowanin lairdin kovasta kohtelusta ja\nkäyttäneen uhkaavia sanoja, joiden toteuttamiseen jokainen uskoi heidän\nkykenevän. Lapsen ryöstö soveltui paljoa paremmin heidän luonteeseensa\nkuin salakuljettajain, ja hänen tilapäinen suojelijansa oli voinut\nkaatua yrittäessään heitä torjua. Sitä paitsi muistettiin Kennedyn\nparia kolmea päivää aikaisemmin tehokkaasti ottaneen osaa koko heimon\nväkivaltaiseen häätämiseen Derncleughista, ja tuossa muistettavassa\ntilaisuudessa oli kovia ja uhkaavia sanoja vaihdettu hänen ja muutamien\negyptiläisten patriarkkain kesken.\n\nSheriffi sai myöskin pöytäkirjaansa onnettoman isän ja hänen\npalvelijansa selonteot heidän ja mustalaiskaravaanin kohtauksesta,\nkarkotettujen poistuessa Ellangowanin alueelta. Erittäinkin Meg\nMerriliesin puhe tuntui epäilyttävältä. Siihen sisältyi, kuten\ntutkintotuomari lakikielellään huomautti, _damnum minutum_, vahingon\nuhkaus, ja pian jälkeenpäin oli sattunut _malum secutum_, juuri\nennustetun lainen tuhotapaus.\n\nEräs nuori nainen oli ollut Warrochin metsässä onnettomuuspäivänä\npähkinöitä keräämässä, ja kieltäytyen sitä valalleen ottamasta\nuskoi hän vahvasti nähneensä Meg Merriliesin tai ainakin hänen\nsilmäänpistävää kokoansa ja asuansa muistuttavan naisen äkkiä\npujahtavan tiheiköstä. Nainen sanoi huutaneensakin häntä nimeltään,\nmutta kun olento vastaamatta kääntyi pois, oli näkijä epävarma siitä,\nmustalainenko siinä vilahti vai hänen haamunsa, eikä uskaltanut yrittää\nlähestyä henkilöä, jonka karttamista aina muulloinkin pidettiin\nviisaampana. Tämä epämääräinen juttu sai jonkun verran tukea siitä,\nettä mustalaisvaimon autiossa hökkelissä oli sinä iltana ollut tulta.\nTämän seikan todistivat Ellangowan ja hänen puutarhurinsa. Kuitenkin\ntuntui luonnottomalta olettaa, että tuo nainen noin kauheaan tekoon\nosallisena olisi ihan murhapäivän iltana palannut juuri sellaiseen\npaikkaan, mistä häntä kaikkein luultavimmin etsittäisiin.\n\nMeg Merrilies otettiin sentään kiinni ja tutkittavaksi. Hän kielsi\nkivenkovaan olleensa Warrochin metsässä tai Derncleughissakaan Kennedyn\nkuolinpäivänä. Useat heimon jäsenet vahvistivat valallaan, ettei hän\nollut kertaakaan poistunut heidän leiristään, joka sijaitsi eräässä\nnotkossa kymmenkunnan penikulman päässä Ellangowanista. Vähänpä kyllä\noli heidän valoihinsa luottamista; mutta mitä muutakaan todistusta oli\nnäin ollen saatavissa?\n\nYksi ainoa huomattava seikka ilmeni häntä tutkittaessa. Hänen\nkäsivarressaan oli jollakin teräkalulla lyöty pikku haava, ja se oli\nsidottu Harry Bertramin nenäliinalla. Mutta lauman päällikkö tunnusti\nsinä päivänä \"oikaisseensa\" häntä miekallaan; hän itse ja muut\nselittivät vamman samalla tavoin. Nenäliinan käyttämisen helpostikin\nselitti Ellangowanista viime kuukausina varastettujen liinatavarain\npaljous, joten ei sen johdosta tarvinnut Megiä syyttää kamalammasta\nrikoksesta.\n\nHäntä tutkittaessa huomattiin hänen välinpitämättömyydellä\nkohtelevan tiedusteluja Kennedyn eli \"tullinuuskijan\" -- kuten\nhän sanoi -- kuolemasta. Mutta hän ilmaisi syvää ja pontevaa\nhalveksimista ja suuttumusta siitä, että voitiinkaan luulla hänen\nkyenneen vahingoittamaan pikku Harry Bertramia. Kauvan pidettiin\nhäntä vankilassa, kun toivottiin vielä jotakin valaistusta saatavan\ntuohon pimeään tihutyöhön. Mutta mitään uutta ei ilmennyt, ja Meg\nvapautettiin vihdoin. Samalla hänet kuitenkin tuomittiin piirikunnasta\nkarkotettavaksi irtolaisena, varkaana ja pahantapaisena ihmisenä.\n\nPojasta ei koskaan mitään vihiä saatu. Paljon melua herättänyt juttu\njätettiin lopulta vähitellen sikseen, kerrassaan riittämättömänä\narvotuksena, joka ikuistettiin vain antamalla yleiseen \"Tullinuuskijan\nHyppy\" nimeksi sille kalliolle, jolta onneton mies oli pudonnut tai\nsyösty.\n\n\n\n\n11 luku.\n\nVANHA TUTTAVA.\n\n\nKertomuksemme tekee nyt pitkän harppauksen, jättäen taakseen lähes\nseitsemäntoista vuoden taipaleen. Niiden kuluessa ei tapahtunut mitään\ntarinamme kehitykselle erityisen tärkeätä. Aukko on laaja; mutta\njos lukijalla riittää elämänkokemusta hänen kyetäkseen katsahtamaan\ntaaksepäin noin moneen vuoteen, niin se aika tuskin tuntuu hänen\nmuistissaan pitemmältä kuin näiden lehtien selailemiseen tarvitaan.\n\nMarraskuulla siis, seitsemisentoista vuotta viime luvussa kuvaillun\nonnettomuuden jälkeen, oli kolkkona ja myrskyisenä iltana tuttavallinen\npakinapiiri kertynyt Kippletringaniin Gordonin Vaakunan keittiöön\ntakkatulen lähettyville; tätä pientä, mutta kodikasta majataloa\npiti mrs. Mac-Candlish samaisesta kauppalasta. Heidän keskustelunsa\nsäästää minulta niiden harvojen tapausten mainitsemisen vaivan, jotka\nkertomuksemme lomakaudelta ovat lukijan tietoon saatettavat.\n\nMrs. Mac-Candlish, valtaistuimenansa mukava mustalla nahalla\npäällystetty nojatuoli, kestitsi itseään ja paria puhekumppania\nkupillisella oikeata puhdasta teetä, samalla pitäen tiukasti\nsilmällä palvelijattariansa, näiden häilyessä edes takaisin kukin\nomia velvollisuuksiaan ja tehtäviään suorittamassa. Pitäjän\nvastaveisaaja ja esilaulaja virkisteli mieltänsä pikku matkan päässä\nlauvantai-iltapiipullisellaan ja tuolloin tällöin avitteli sen\narmasta suitsutusta kuumaan veteen sekotetun konjakin siemauksella.\nDiakoni Bearcliff, kylän arvohenkilöitä, yhdisti molempien puolueiden\nnautinnot; hänellä oli piippunsa ja teekuppinsa, jälkimäinen hiukan\nväkevillä höystettynä. Syrjemmällä istui pari moukkaa särpimässä kahden\npennyn oluthaarikkaansa.\n\n\"Onko vierashuone varmasti valmiina heille -- palaako pystyvalkea\nkirkkaasti ja vetääkö savutorvi?\" kysyi emäntä eräältä sisäköltä.\n\nHän sai myöntävän vastauksen. \"Ei tee mieli olla epäkohtelias niille,\nahdinkonsa aikana etenkään\", jatkoi hän diakoniin kääntyen.\n\n\"Eihän suinkaan, mrs. Mac-Candlish, eihän suinkaan. Olen varmakin\nsiitä, että mitä hyvänsä pikku tavaraa sattuisivat tarvitsemaan minun\npuodistani, seitsemään, kahdeksaan tai kymmeneenkin puntaan asti,\nkirjaan minä veisin yhtä auliisti kuin seudun varakkaimpienkin otot.\nTulevatko ne niissä vanhoissa kääseissä?\"\n\n\"Eivätpä kaiketikaan\", puuttui puheeseen esilaulaja, \"sillä miss\nBertram tulee valkealla ponylla joka päivä kirkkoon -- vakinainen\non hän kirkossakävijä -- ja oikein sydäntä hivelee kuulla hänen\nveisuutaan, viehkeän tyttösen\".\n\n\"Niin, ja Hazlewoodin nuori lairdi ratsastaa puolet kotimatkaa hänen\nrinnallaan saarnan jälkeen\", tokaistiin teepöydästä; \"mitenkähän ukko\nHazlewood siitä pitänee\".\n\n\"Ties hänet nyt\", vastasi toinen teenjuoja; \"mutta on ollut päivä,\njolloin Ellangowan ei olisi yhtään mielellään nähnyt tytärtään hänen\npoikansa kumppanina\".\n\n\"Kyllä, _on ollut_\", sanoi siihen edellinen puhuja hiukan painavasti.\n\n\"Totisesti, naapuri Ovens\", virkkoi emäntä, \"vaikka Hazlewoodin\nHazlewoodit ovat varsin hyvää ja vanhaa juurta näillä main, niin\neivätpä he varmastikaan ole koskaan ajatelleet pyrkiä Ellangowanien\ntasalle ennen kuin nyt viime polvesta alkaen. Hohoi, emäntäiseni,\nEllangowanin Bertramit ovat ammoisia Dingawaieja -- laulukin on heistä\nerään menosta naimisiin Manin kuninkaan tyttären kanssa; se alkaa:\n\n    \"'Yli viiletti Bertram toiseen rantaan,\n    kotimatkalle tuomaan morsiantaan --'\n\n\"Mr. Skreigh sen meille varmaankin osaa laulaa.\"\n\n\"Emäntä hyvä\", epäsi Skreigh suutansa mutistaen ja hyvin juhlallisesti\nsiemaisten konjakkivettään, \"lahjamme annettiin meille toisin\nkäytettäväksi kuin vanhojen hupsujen renkutusten hoilottamiseen näin\nlähellä sapattipäivää\".\n\n\"Hävetkääs nyt, mr. Skreigh; tokihan olen ennenkin kuullut teidän\nvetävän iloista laulua lauvantai-iltana. Mutta mitä kääseihin tulee,\ndiakoni, niin ne eivät ole olleet vaunuvajasta ulkona aina mrs.\nBertramin kuolemasta asti, ja siitä on kuusi- tai seitsemäntoista\najastaikaa. Jaakko Jabos on minun kääseilläni heitä noutamassa; kumma\nkun ei jo ole palannut. Pilkkosen pimeätä siellä on -- mutta ei ole\ntielläkään yhtään pahaa käännettä muuta kuin kaksi, ja Warrochin\nsiltarumpu on turvallinen kyllä, jos pysyy oikealla sivulla. Mutta\nsitten on Heaviesiden ahde, se on ihan hukka kyytijuhdille -- mutta\ntunteehan Jaakko tien hyvästi.\"\n\nLuja kolkutus kuului ovelta.\n\n\"He siellä eivät ole. En kuullut pyörien ratinaa. Grizzel, leuhkana\nsiinä, mene ovelle.\"\n\n\"Siellä on yksinäinen herrasmies\", inui Grizzel; \"vierashuoneeseenko\nhänet vien?\"\n\n\"Vai sen tässä tekisit! Tietenkin joku englantilainen maankiertäjä.\nTuleekin ilman palvelijaa tällaiseen aikaan yöstä! Onko tallirenki\nkorjannut hevosen? -- Voit pistää pikkusen tulta punaiseen kamariin.\"\n\n\"Haluaisin, rouva\", sanoi matkustaja keittiöön astuen, \"että sallisitte\nminun lämmitellä täällä, sillä ilta on hyvin kolea\".\n\nHänen asunsa, äänensä ja sävynsä teki heti suotuisan vaikutuksen. Hän\noli kaunismuotoinen, vartaloltaan pitkä ja solakka, yllään musta puku,\nkuten ilmeni hänen riisuessaan ratsastusviittansa. Hän saattoi olla\niältään neljän- ja viidenkymmenen välillä; kasvojen piirteet olivat\nvakavat ja mielenkiintoiset, ryhti hiukan sotilaallinen. Ulkomuoto\nja käytös ilmaisi joka suhteessa herrasmiestä. Pitkäaikainen kokemus\noli suonut mrs. Mac-Candlishille herkän tunnon vieraittensa laadun\ntoteamisessa ja kohtelunsa suhtaamisessa sen mukaan:\n\n    kukin vieras sanasen sai ansionsa mukaisesti,\n    miestä myöten eriteltiin hyvää tahtoa ja työtä,\n    kunnioittain, kepeästi, sievään, suorasukaisesti --\n    \"Korkeutenne palvelija! -- Mister Smith, ka, hyvää yötä.\"\n\nNyt hän niiaili syvään ja kursasteli ylenmäärin. Vieras pyysi hoitoa\nhevoselleen -- emäntä meni itse neuvomaan tallirenkiä.\n\n\"Ei ole koskaan ollut Gordonin Vaakunan tallissa sen pulskimpaa\nhevosta\", huomautti mies. Tämä tieto lisäsi emännän kunnioitusta\ntulijaa kohtaan. Kun vieras hänen palatessaan ei tahtonut siirtyä\ntoiseen huoneeseen, jonka hän itsekin myönsi koleaksi ja tunkaiseksi,\nkunnes tuli kunnolleen viriäisi, sijotti emäntä vieraansa kohteliaasti\ntakkavalkean ääreen ja tarjosi mitä virkistyksiä talossa oli.\n\n\"Kupillinen teetänne, rouva, jos suvaitsette.\"\n\nMrs. Mac-Candlish hääräsi, ripotteli teekannuun uutta hysonia ja\nemännöitsi herttaisimmillansa. \"Meillä on hyvin sievä vierashuone, sir,\nja siellä kaikkinaisia mukavuuksia herrasväille. Mutta se on täksi\nyötä tilattu eräälle herrasmiehelle ja hänen tyttärelleen, jotka ovat\nmuuttamassa pois näiltä main -- kääseistäni ovat yhdet heitä noutamassa\nja palaavat tuotapikaa -- he eivät ole niin varoissaan kuin ovat\nolleet; mutta kaikkikinhan olemme elämässämme alttiina mullistuksille,\nkuten teidän arvoisuutenne luonnollisesti tietää -- mutta eikö tupakan\nkatku ole teidän arvoisuudellenne vastenmielistä?\"\n\n\"Ei ollenkaan, rouva, minä olen vanha sotilas ja siihen ihan tottunut.\nSaisinko tehdä muutamia kysymyksiä eräästä lähiseudun perheestä?\"\n\nNyt kuului pyörien ratinaa, ja emäntä kiirehti ovelle odottamiansa\nvieraita vastaan, mutta palasi oitis kyytimiehen keralla. \"Ei\",\nselitteli tämä, \"eivät ne voi mitenkään tulla, kun lairdi on niin\nsairaana\".\n\n\"Mutta, Jumala heitä auttakoon\", säälitteli emäntä, \"huomenna on\nmääräpäivä -- viho viimeinen päivä, minkä saavat talossa viipyä --\nkaikkihan myydään\".\n\n\"Niinpä niin, mutta tulla eivät vain voi, tietäkää se -- mr. Bertramia\nei voi siirrellä.\"\n\n\"Ketä mr. Bertramia?\" kysäisi vieras; \"eihän toivoakseni Ellangowanin?\"\n\n\"Samaapa juuri, sir; ja jos olette hänen ystäviänsä, niin olette tullut\naikaan, jolloin hän on huonossa tilassa.\"\n\n\"Olen ollut monia vuosia ulkomailla -- onko hänen terveytensä niin\nriutunut?\"\n\n\"On, ja asiansa ja kaikki\", puuttui puheeseen diakoni; \"saamamiehet\novat ottaneet tilan haltuunsa ja se on myytävänä; ja jotkut, jotka\novat hänestä enimmin hyötyneet -- mitään nimiä en mainitse, mutta mrs.\nMac-Candlish tietää, mitä tarkotan --\" (emäntä huojutteli merkitsevästi\npäätänsä) -- \"ne nyt ovat häntä pahimmin syömässä. On minullakin pikku\nsaaminen, mutta mielukkaammin olisin sen menettänyt, kuin lähtenyt\nhäätämään vanhaa miestä talostaan, vieläpä hänen ollessaan kuoleman\nkielissä.\"\n\n\"Niin, mutta\", huomautti vastaveisaaja, \"toimitsija Glossin tahtoo\nsuoriutua vanhasta lairdista ja jouduttaa myyntiä, peljäten\nmiespuolisen perillisen vielä ilmestyvän heidän niskaansa; sillä olen\nkuullut sanottavan, että jos olisi miespuolinen perillinen, niin he\neivät voisi myyttää tilaa vanhan Ellangowanin velasta\".\n\n\"Hänelle syntyi poika monia vuosia takaperin\", virkahti vieras; \"hän on\nkai kuollut?\"\n\n\"Sitä ei osaa yksikään ihminen sanoa\", selitti vastaveisaaja\nsalaperäisenä.\n\n\"Kuollut!\" hymähti diakoni; \"takaanpa hänen kuolleen jo aikaa sitte;\nhänestä ei ole kuultu kahteenkymmeneen vuoteen tai niille vaihein.\"\n\n\"Tiedän hyvin, ettei siitä mitään kahtakymmentä vuotta ole\", oikaisi\nemäntä. \"Korkeintaan on seitsemäntoista vuotta juuri tässä kuussa.\nSe herättikin aikamoista hälinää koko maakunnassa -- lapsi katosi\nsamana päivänä kun tarkastaja Kennedy menetti henkensä. Jos kauvan\naikaa takaperin tunsitte näitä seutuja, niin teidän arvoisuutenne\nehkä tietääkin matkatarkastaja Frank Kennedyn. Hän oli riuska ja\nhöyli mies, kelpasi maakunnan parhaitten herrasmiesten seuraan ja\ntässäkin talossa paljon iloa piti. Minä olin nuori silloin, sir, ja\njuurikään mennyt naimisiin kylänvanhin Mac-Candlishin kanssa, joka\njo on kuollut ja mullattu --\" (huokaus) -- \"ja paljon hauskuutta me\ntarkastajan kanssa pidettiin. Hän oli hupsu veitikka -- voi, jospa hän\nolisi pysynyt hiukan loitommalla salakuljettajista -- mutta hän oli\nsellainen uskalikko! Ja katsokaas, sitte, sir, oli Wigtonin lahdessa\nsota-alus, ja hän kutsui sen ahdistamaan Dirk Hatteraickin lokerttia --\nmuistattehan Dirk Hatteraickin, diakoni? Saanenpa sanoa olleenne kai\nasioissakin hänen kanssaan --\" (diakoni nytkäytti myöntävään tapaan\npäätänsä ja ynähti). \"Hän oli hurja miekkonen ja taisteli laivallaan\nkunnes se räjähti tuhansiksi sirpaleiksi. Frank Kennedy oli hyökkääjäin\netunenässä ja hän lennähti ehkäpä neljännespeninkuorman päähän ja\nputosi veteen Warrochin kärjessä kallion juurelle, jota tänäkin päivänä\nnimitetään Tullinuuskijan Hypyksi.\"\n\n\"Entä mr. Bertramin lapsi\", kysyi vieras, \"miten kuuluu hän tähän\nkaikkeen?\"\n\n\"No, sir, se lapsipa oli niin kovasti mielistynyt matkatarkastajaan;\nyleiseen arveltiin hänen menneen alukseen mukana, niinkuin lapset aina\nvallattomuuksiin pyrkivät.\"\n\n\"Ei, ei\", korjasi diakoni, \"siinä olette ihan väärällä tolalla,\nmatami -- sillä nuoren lairdin vei kätköönsä eräs mustalaismuijan\nhurjimus, nimeltään Meg Merrilies, -- muistan hänen muotonsa hyvin,\n-- kostaakseen Ellangowanille siitä, että hänet rummutettiin\nKippletringanin läpi hopealusikan varkaudesta\".\n\n\"Suokaahan anteeksi, diakoni\", huomautti esilaulaja vuorostaan, \"te\nolette yhtä etäällä oikeasta kuin emäntäkin\".\n\n\"Ja mikä on teidän toisintonne tarinasta, sir?\" kysyi vieras,\ntarkkaavana kääntyen häneen.\n\n\"Sitä ei kenties ole niinkään hyvä kertoa\", vastasi esilaulaja\njuhlallisesti.\n\nMutta maaniteltuna puhumaan suunsa puhtaaksi hän alkusoitoksi tuprautti\npari kolme vankkaa tupakan pöllähdystä, ja näiden muodostamasta\nhaikuisesta pyhäköstä lausuili hän seuraavan tarinan, ensin parilla\nkakaisulla äänensä kirkastettuaan ja kykynsä mukaan jäljitellen\nsitä kaunopuheisuutta, mikä viikoittain jyrisi hänen päänsä yli\nsaarnastuolista.\n\n\"Mitä nyt aijomme tiettäväksi saattaa, rakkaat veljet, hm -- hm, --\ntarkotan, hyvät ystävät, -- ei tapahtunut missään sopessa, ja kelpaa\nvastaukseksi noitiensuosijoille, ateisteille ja kaikenkaltaisille\nuskottomille. Teidän tulee tietää, että arvoisa Ellangowanin lairdi ei\nollut oikein tarkka maansa puhdistamisessa noidista (joista sanottu\non: 'Sinun ei pidä sallia noidan jäädä eloon') ja niistä, joilla oli\nsenkaltainen ammatti, että he ennustustaitoa ja taikuutta ja arpapeliä\nharjottivat, niinkuin egyptiläisillä, kuten he itseänsä kutsuvat, ja\nmuilla kurjilla olennoilla tässä meidän maassamme tapana on. Ja lairdi\noli kolme vuotta avioliitossa ilman perillistä -- ja hän oli niin\nyksikseen jääneenä, että arveltiin hänen liiaksi paljon asioivan ja\npuuhailevan tuon Meg Merriliesin kanssa, joka oli julkisin velho sekä\nGallowayssa että Dumfriesshiressa.\"\n\n\"Hyvinpä tiedän siinä jotakin perää olevan\", sanoi mrs. Mac-Candlish;\n\"olen nähnyt lairdin tilaavan hänelle kaksi lasillista konjakkia tässä\nsamaisessa talossa\".\n\n\"No niin, emäntä, sitäpä vähemmin valehtelen. Kantoi sitte viimein\narmollinen rouva lasta, ja synnytysyönä tulee kartanon ovelle --\nEllangowanin Sijaksi sitä sanotaan -- vanha ukko, kummallisesti puettu,\nja pyytää yösijaa. Pää, sääret ja käsivarret ovat paljaat, vaikka on\ntalvinen aika, ja harmaja parta on kolmea korttelia pitkä. No, sisälle\nhänet laskettiin, ja kun synnytys tapahtui, niin hän vaati täsmälleen\ntietoonsa hetken ja meni ulos ottamaan osviittaa tähdistä. Ja takaisin\ntullessaan hän julisti lairdille, että Pahalla oli valtaa poikalapseen,\njoka sinä yönä syntynyt oli, ja vannotti kasvattamaan lasta Herran\npelvossa ja aina pitämään hänen lähellään jumalista pappia, joka\nrukoilisi lapsen _kanssa_ ja _edestä_. Ja vanhus hävisi pois, eikä\nyksikään maakunnan asukas ole häntä sen koommin nähnyt.\"\n\n\"Hei, tuo ei kelpaa\", huomautti kyytimies, joka kunnioittavan matkan\npäässä kuunteli keskustelua; \"pyydän mr. Skroighiä ja arvoisaa\nseuruetta suomaan anteeksi, mutta sen taikurin leuassa ei ollut senkään\nvertaa karvoja kuin on kanttorin omassa tänä hetkenäkin, ja saappaita\noli hänellä yhtä vahva pari kuin miehen konsanaan tarvitsee koipiinsa\nkiskaista, ja kintaatkin; ja kyllä minun pitäisi nähdäkseni jo tällä\nijällä ymmärtää arvostella saappaita\".\n\n\"Hiljaa, Jaakko\", varotti emäntä.\n\n\"Hoo? Ja mitä _sinä_ asiasta tiedät, Jabos ystävä?\" kysyi esilaulaja\nhalveksivasti.\n\n\"En kyllä paljoakaan, mr. Skreigh -- asuinhan vain kivenheiton\nmatkalla Ellangowanin puistokujan päästä, kun eräs mies tuli oveamme\nrämisyttelemään samana yönä kun nuori lairdi syntyi. Äitini lähetti\nminut puolikasvuisen nulikan näyttämään vieraalle tietä Sijalle,\njonka luulisi hänen kyenneen itsekin tietämään, jos hän kerran olisi\nsemmoinen taikuri ollut -- ja hän oli nuori, pulska, hyvin puettu mies,\nenglantilainen näköjään. Ja sanonpa teille, että hänellä oli yhtä hyvä\nhattu ja saappaat ja hansikkaat kuin yksikään herrasmies tarvitsee.\nKyllähän hän tosiaan _loi_ karmean katseen ylös vanhaan linnaan -- ja\njotakin ennustustyötä silloin _tehtiin_ -- sen kyllä kuulin; mutta mitä\nhänen häviämiseensä tulee, niin minä itse pitelin jalustinta hänen\nlähtiessään, ja hän antoi minulle ymmyrkäisen puolikruunusen -- hän\nratsasti Varsta-Samuliksi nimitetyllä vuokrahevosella -- sen omisti\nDumfriesin George-majatalo -- punaisenruskea elukka vielä olikin,\npahasti pattijalka -- olen sen nähnyt sekä ennen että jälkeen.\"\n\n\"No niin, Jaakko\", vastasi mr. Skreigh lempeän juhlallisia sävyllä,\n\"meidän selontekomme eivät missään oleellisissa kohdissa eroa; mutta\nminä en ollenkaan tiennyt, että sinä olit nähnyt miehen. Niinpä siis,\nystävät, kun tuo tietäjä oli ennustanut pojalle pahaa, palkkasi hänen\nisänsä jumalisen papin olemaan hänen kanssaan aamusta iltaan.\"\n\n\"Niin, sen jota nimittivät mestari Sampsoniksi\", tiesi kyytimies.\n\n\"Mykkähän se vain on ollakseen\", huomautti diakoni; \"olen kuullut,\nettei mies ole koskaan kyennyt saarnaamaan viittä sanaa peräkkäin, niin\nkauvan kuin on saarnalupaa pitänyt\".\n\n\"Niin, mutta\", jatkoi esilaulaja kättään heilauttaen, kuin innokkaana\njälleen valtaamaan keskustelun johdon, \"hän vaali nuorta lairdia yöt\npäivät. Nyt sattui lapsen lähetessä viidettä ikävuottansa, että lairdi\nnäki erhetyksensä ja päätti karkottaa nuo egyptiläiset alueeltansa;\nhän haki niitä vastaan tuomion ja lähetti niitä häätämään tuon\nFrank Kennedyn, joka oli karkealuontoinen kirokielinen mies. Ja hän\nsadatti ja sätti niitä, ja ne vastaan; ja tuo Meg Merrilies, joka oli\nvoimallisimmissa väleissä sielunviholliseen, hänpä melkein suoraan\nsanoi omistavansa hänet ruumiineen sieluineen ennen kuin kolmeakaan\npäivää on kulunut. Ja sen minä kuulin varmalta sanojalta, ja tämä näki\nsen, John Wilson nimittäin, joka oli lairdin hevosrenki, että Meg\nilmestyi lairdille hänen ratsastaessaan kotiinsa päin Singlesidestä\nGibbien töyryn yli ja uhkasi mitä kaikkea tehdäkään hänen perheelleen;\nmutta sitä ei John osannut sanoa, oliko siinä Meg tai jokin pahempi\nhänen hahmossaan, sillä se näytti isommalta kuin ainoakaan kuolevainen\nolento.\"\n\n\"Niinpä vain\", virkkoi kyytimies, \"suittaa niin olla -- minä en voi\nvastaankaan sanoa, kun en siihen aikaan ollut seudulla; mutta se John\nWilson oli sellainen kerskurin tapainen, sydän aina kintaan peukalossa.\"\n\n\"Ja mikä oli kaiken tämän loppuna?\" kysyi vieras hiukan kärsimättömänä.\n\n\"No, loppujen loppuna siitä oli, sir\", jatkoi esilaulaja, \"että\nkaikkien tähystellessä sotalaivan viilettämistä salakuljettaja-aluksen\nperässä tuo Kennedy äkkiä ilman mitään käsitettävää syytä tempausi\npois joukosta ja karautti Warrochin metsään minkä hevonen vain jaksoi\nporhaltaa. Matkalla hän kohtasi nuoren lairdin opettajinensa ja\nsieppasi satulaansa lapsen, vannoen että jos _hänet_ oli noiduttu,\nniin saakoon lapsi saman osan kuin hänkin. Pappi juosta laukkasi\nminkä kerkesi ja melkein pysyikin perässä, sillä hän oli ihmeellisen\nnopsakoipinen -- ja hän näki Meg-noidan tai hänen herransa hänen\nhahmossaan äkkiä nousevan maasta ja nykäisevän tullinuuskijan\nsylistä lapsen. Toinenkos silloin riehahti ja sivalsi miekkansa --\nsillä tiedättehän, ettei haltioittunut mies ja sadattelija pelkää\npaholaistakaan.\"\n\n\"Sen uskon varsin todeksi\", sanoi kyytimies.\n\n\"Niinpä, sir, velho tarrasikin vuorostaan häneen ja sinkosi hänet kuin\nlingosta kiven Warrochin kärjen kallioiden yli, joiden juurelta hänet\nsamana iltana löydettiin -- mutta mihin lapsi joutui, sitä en totisesti\ntiedä sanoa. Mutta silloinen kirkkoherramme, joka nyt on paremmassa\npaikassa, lausui mielipiteenään, että lapsi vain joksikin aikaa vietiin\nKeijukaismaille.\"\n\nVieras oli hienokseltaan myhäillyt muutamissa kertomuksen kohdissa,\nmutta ennen kuin hän ehti mitään virkkaa, kuului ulkoa kavioiden\nkopsetta ja komeasti puettu, kokardihattuinen, nokkela lakeija tulla\ntuoksahti keittiöön: \"Tehkääpä toki hiukan tilaa, hyvät ihmiset\",\nmutta samassa hän huomasi vieraan ja alentui oitis vaatimattomaksi\nja sävyisäksi palvelijaksi; hattu heilahti päästä, ja hän antoi\nisännälleen käteen kirjeen. \"Ellangowanin perheessä, sir, on raskasta\nsurua, eivätkä he voi ottaa vastaan mitään vieraskäyntejä.\"\n\n\"Minä tiedän sen\", vastasi hänen isäntänsä. \"Ja nyt, rouva,\njos suosiollisesti annatte minun ottaa haltuuni mainitsemanne\nvierashuoneen, koska vieraanne eivät saapuneetkaan --\"\n\n\"Mielelläni, sir\", myöntyi mrs. Mac-Candlish ja kiirehti valaisemaan\ntietä kaikella sillä käskevällä touhulla, jota toimellinen emäntä\nhaluaa sellaisissa tilaisuuksissa osottaa.\n\n\"Nuori mies\", sanoi diakoni palvelijalle, täyttäen lasin, \"tämä ei\ntehne teille pahaa ratsastuksenne jälkeen\".\n\n\"Eipä hituistakaan, sir, -- kiitos -- terveydeksenne, sir.\"\n\n\"Ja kuka mahtanee isäntänne olla, ystävä?\"\n\n\"Niin, se herrasmieskö, joka oli täällä? Hän on kuuluisa eversti\nMannering, sir, Itä-Intiasta.\"\n\n\"Mitä, hänkö, josta on sanomalehdissäkin ollut?\"\n\n\"Niin juuri, sama aivan. Hän se vapautti piirityksestä Cuddieburgin,\npuolusti Chingalorea ja kukisti suuren mahratta-päällikön Ram Jolli\nBundlemanin -- minä olin mukana useimmissa hänen taisteluissaan.\"\n\n\"Siunaa ja varjele\", sanoi emäntä, \"minunpa täytyy mennä kuulustamaan,\nmitä hän haluaisi illalliseksi -- että minä asetinkaan häntä tänne alas\nistumaan!\"\n\n\"Hoo, hän vain pitää sellaisesta, muori hyvä; ette ole ikinä nähnyt\nvaatimattomampaa olentoa kuin meidän vanha everstimme on, ja sentään on\nhänessä kelpo sivumakua lemmostakin.\"\n\nKun loppuillan puhelu alikerrassa ei ollut kovinkaan valistavaa laatua,\nniin nousemmekin lukijan luvalla vierashuoneeseen.\n\n\n\n\n12 luku.\n\nKATSAUS MENNEESEEN.\n\n\nEversti asteli mietteissään edes takaisin vierashuoneessa, kun\npalvelija emäntä jälleen astui sisälle, tiedustaakseen hänen käskyjään.\nNe annettuaan tavalla, jota arveli \"talon edulle\" otollisimmaksi,\nvieras pyysi saada viivyttää häntä tovin.\n\n\"Luullakseni\", hän sanoi, \"rouva, jos äsken oikein ymmärsin, kadotti\nmr. Bertram poikansa tämän viidennellä ikävuodella?\"\n\n\"Niin kyllä, sir, siitä ei ole epäilemistäkään, vaikka höpötellään\npaljon joutavaa siitä, miten se kävi, sillä se on vanha juttu nyt\nja jokainen kertoo sitä omalla tavallaan takkavalkean ääressä,\nkuten mekin teimme. Mutta hukkaannuksiin lapsi joutui viidennellä\nikävuodellaan, kuten teidän arvoisuutenne sanoi, hra eversti; ja kun\nasia valmistamattomasti ilmotettiin armolliselle rouvalle, joka silloin\nkantoi toista lastaan, niin se vei häneltä hengen sinä samaisena yönä\n-- ja lairdi ei sen päivän jälkeen enää menestynyt, vaan kävi ihan\nvälinpitämättömäksi kaikesta -- vaikka hänen tyttärensä, miss Lucy,\nisommaksi tultuaan yritteli pitää järjestystä taloudessa -- mutta\nmitä kykeni hän poloinen saamaan aikaan? -- niin että nyt he ovat\nmenettäneet kodin ja konnun.\"\n\n\"Voitteko muistaa, rouva, mihin aikaan vuodesta suunnilleen katosi\nlapsi?\"\n\nEmäntä kotvan aprikoittuaan ja muisteltuaan vastasi olevansa varma\nsiitä, että \"tähän vuodenaikaan se sattui\". Hän lisäsi muutamia\npaikkakunnallisia muistoja, joista päättäen päivämäärä osui marraskuun\nalkupuoliskolle.\n\nVieras kiersi huoneen pariin kertaan äänetönnä, mutta viittasi mrs.\nMac-Candlishia viivähtämään.\n\n\"Käsitinkö oikein\", hän sitte kysyi, \"että Ellangowanin maatila on\nmyytävänä?\"\n\n\"Myytävänä? -- se myydään huomispäivänä enimmän tarjoovalle -- ei\nvainkaan sentään huomeneltain, hyväinen aika, sehän on sapatti, vaan\nmaanantaina, ensimäisenä arkipäivänä. Irtain ja karja pannaan vasaran\nalle samaan aikaan. Koko piirikunnassa ollaan sitä mieltä, että on\nhäpeä hoputtaa huutokauppaa tällaiseen aikaan, jolloin tuon ikuisen\nAmerikansodan tautta on niin niukalti rahaa liikkeellä Skotlannissa,\nettä joku voi saada maan pilahinnasta -- paholainen ne periköön, jos ma\noikein sanon!\" kuohahti kelpo emäntä otaksuttua vääryyttä ajatellessaan.\n\n\"Ja missä tapahtuu myynti?\"\n\n\"Paikan päällä, kuten kuulutuksessa sanotaan -- eli minun ymmärtääkseni\nEllangowanin päärakennuksessa, teidän arvoisuutenne.\"\n\n\"Ja kenellä ovat näytettävinä talonkirjat, vuokraluettelo ja kartta?\"\n\n\"Eräällä hyvin siivolla miehellä, sir, piirikunnan sijaissheriffillä,\njolla on riita-asiain ylioikeuden valtuutus. Hän on parhaillaan\nkauppalassa, jos teidän arvoisuutenne haluaisi häntä tavata; ja hän\ntietää kertoa teille lapsenkin katoamisesta enemmän kuin kukaan, sillä\nentinen sheriffi -- joka oli ikäänkuin hänen esimiehensä -- näki paljon\nvaivaa koettaessaan saada totuutta ilmi, kuten olen kuullut.\"\n\n\"Ja tuon herrasmiehen nimi on --\"\n\n\"Mac-Morlan, sir, -- hän on rehti mies ja hyvässä maineessa.\"\n\n\"Lähettäkäähän minun tervehdykseni -- eversti Manneringin tervehdykset\nhänelle ja ilmottakaa, että minua ilahuttaisi, jos hän suvaitsisi\nillastaa kanssani ja tuoda nuo paperit mukanaan -- ja minä pyydän\nteitä, rouva, olemaan tästä vaiti kaikille muille.\"\n\n\"Minäkö sanaakaan hiiskahtaisin, sir? Soisinpa teidän arvoisuutenne\"\n(niiaus) \"tai kenen tahansa maansa puolesta taistelleen kunnioitettavan\nherrasmiehen\" (toinen niiaus) \"omistavan tuon maatilan, kun kerran\nvanhan suvun on lähteminen\" (huokaus), \"mieluummin kuin tuon ovelan\nroiston, Glossinin, joka on noussut parhaan ystävänsä häviöstä. Ja nyt\nkun asiaa ajattelen, niin minäpä sieppaankin hilkkani ja päällyskenkäni\nja lähden mr. Mac-Morlanille itse -- hän on kotosalla juuri tähän\naikaan -- - on vain askel matkaa.\"\n\n\"Tehkää niin, emäntä hyvä, kiitän teitä. Ja käskekää palvelijani\nsillävälin tuoda tänne salkkuni.\"\n\nMinuutin tai parin kuluttua oli eversti Mannering rauhallisesti\nistumassa, kirjotusneuvot edessään. Meillä on valta katsella hänen\nolkansa yli hänen kirjottaessaan, ja mielellämme ilmotamme lukijoille\nkirjeen sisällön. Se oli osotettu squire Arthur Mervynille, Mervyn\nHalliin, Llanbraithwaiteen, Westmorelandin maakuntaa. Siinä oli\nselostus kirjottajan matkasta sen jälkeen kun oli hänestä eronnut, ja\njatko kuului:\n\n    \"Ja nyt, miksi vieläkin nuhtelet minua raskasmielisyydestäni,\n    Mervyn? Luuletko, että minä viidenkolmatta vuoden kuluttua,\n    taisteluja, haavoja, vankeutta, vastuksia kaiken näköisiä\n    koettuani, voin yhä olla sama eloisa, vauhko Guy Mannering, joka\n    sinun kanssasi kapusi Skiddaw'n laelle tai ammuskeli metsälintuja\n    Crossfellilla? Sinä, joka olet pysynyt kotoisen onnen suojelemana,\n    et paljoakaan muutu; käyntisi on kevyttä ja mielesi päiväpaistetta\n    tulvillaan; mutta se on terveyden ja kohtuullisuuden siunattua\n    vaikutusta, ja niitä on autellut tyytyväinen luonne sekä tasainen\n    soluminen elämän virtaa alas. Mutta minun urallani on ollut\n    tiheässä vaikeuksia, epäilyjä ja erehdyksiä. Lapsuudestani asti\n    olen ollut sattuman leluna, ja vaikka tuuli on useasti tuonut minut\n    satamaan, niin tämä on harvoin ollut luotsin haluama. Sallihan\n    minun muistuttaa sinulle -- mutta sen täytyy käydä lyhyimmittäin\n    -- nuoruuteni kummallisia ja oikukkaita vaiheita sekä miehuuteni\n    vastoinkäymisiä.\n\n    Edellisissä, sanonet, ei ollut mitään peräti masentavaa. Kaikki ei\n    käynyt parhain päin, mutta kaikki meni mukiin. Isäni -- vanhan,\n    mutta köyhtyneen suvun vanhin poika -- jätti minulle suvun\n    päämiehen nimeä paitsi vähäisen perittävää, joutuessani hänen\n    parempionnisten veljiensä suojelukseen. He pitivät minusta niin\n    paljon, että olivat vähällä riitaantua minusta. Piispa-setäni\n    halusi minua hengelliseen säätyyn ja tarjosi palkkapitäjää --\n    kauppias-setäni olisi pannut minut liikekonttoriin ja aikoi antaa\n    minulle osuuden Mannering & Marshallin tuottavaan kauppahuoneeseen\n    Lombardkadulla.\n\n    Näiden kahden tuolin reunalta, eli oikeammin näiltä kahdelta\n    pehmeältä, mukavalta, hyvin täytetyltä jumaluusopin ja kaupan\n    istuimelta minä kovaonninen luiskahdin väliin ja suistuin rakuunan\n    satulaan. Jälleen toivoi piispa naivani Lincolnin tuomiorovastin\n    veljentyttären ja perijättären. Neuvosmies taasen esitti minulle\n    vanhan Sloethornin, suuren viinikauppiaan ainoata tytärtä; tuo\n    pomo oli kyllin rikas voidakseen vaikka heitellä nappikuoppaa\n    kultamoidoreilla ja antaa pankinseteleitä keränpohjallisiksi. Ja\n    jotenkuten minä pujotin kaulani kumpaisestakin silmukasta irti ja\n    nain -- köyhän Sofia Wellwood-paran.\n\n    Sanonet, että sotilaallisen urani, seurattuani rykmenttiäni\n    Intiaan, olisi pitänyt suoda minulle jotakin tyydytystä; ja\n    sitä kyllä olen saanutkin. Saatat niinikään huomauttaa, että\n    jos petinkin holhoojieni toiveet, niin en joutunut heidän\n    epäsuosioonsa. Sääsihän kuollessaan piispa minulle siunauksensa,\n    käsinkirjotetut saarnansa ja omituisen salkun, joka sisälsi\n    Englannin kirkon etevimpien miesten rintakuvia; ja toinen setäni,\n    Sir Paul Mannering, jätti minut ison omaisuutensa ainoaksi\n    perijäksi.\n\n    Mutta tämä kaikki ei minua nimeksikään hyödytä -- sanoinhan\n    sinulle, että mieltäni painaa vaiva, jonka vien mukanani hautaan,\n    ainainen maruna olemassaolon juomassa. Syyn kerron sinulle\n    nyt yksityiskohtaisemmin kuin minulla oli sydäntä selitellä\n    majaillessani sinun vieraanvaraisen kattosi alla. Varmaan\n    useastikin kuulet sitä vielä mainittavan, ja kenties muutoksin ja\n    perättömin lisin. Siksipä ilmotan sen suoraan; ja älköön sitten\n    itse tapaus tai sen minuun painama raskas mieliala koskaan toiste\n    tulko puheeksi keskenämme.\n\n    Sofia, kuten tiedät, tuli mukanani Intiaan. Hän oli yhtä viaton\n    kuin vallaton; mutta meidän kumpaisenkin onnettomuudeksi yhtä\n    vallatonkin kuin viaton. Omat tapani kaavautuivat osittain sikseen\n    jättämistäni opinnoista, osittain taipumuksesta eristäytymiseen,\n    mikä ei oikein soveltunut asemaani rykmentin päällikkönä maassa,\n    missä jokainen herrasmiehen arvoa vaativa asukas tarjoaa ja odottaa\n    yleistä vieraanvaraisuutta.\n\n    Tiedät kuinka suuressa pulassa toisinaan olimme valkoihoisista\n    miehistä, täydennellessämme taistelurintamaamme. Erityisen\n    ahdingon hetkenä liittyi rykmenttiimme vapaaehtoisena muuan nuori\n    mies, Brown nimeltään. Hän oli toiminut kauppa-alalla, mutta\n    huomasi sotilaselämän luonteelleen sopivammaksi ja jäi joukkoomme\n    upseerinkokelaaksi. Minun on oltava oikeamielinen onnetonta uhriani\n    kohtaan: hän käyttäysi kaikissa sattuneissa tilaisuuksissa niin\n    uljaasti, että ensimäistä vapaaksi joutuvaa sijaa pidettiin hänelle\n    kuuluvana.\n\n    Olin joitakuita viikkoja etäisellä retkeilyllä. Palattuani huomasin\n    tuon miehen vakiintuneen ihan ystäväksi kotiini sekä alituiseen\n    seurustelevan vaimoni ja tyttäreni kanssa. Tuollainen olotila oli\n    minulle monestakin syystä epämieluisa, vaikkei hänen käytöstänsä\n    tai luonnettansa vastaan voinut mitään väittää. Olisin kuitenkin\n    saattanut suopua hänen tuttavallisuuteensa perheessäni, ellei\n    toinen mies olisi käynyt minulle vihjailemaan.\n\n    Jos luet uudestaan Othellon -- sitä kirjaa en enää hirviä avata\n    --, niin saat jotakin käsitystä siitä, mitä noista puheista\n    oli seurauksena; tarkotan vaikuttimiani, sillä tekoni, Jumalan\n    kiitos, olivat vähemmän moitittavia. Muuan toinen kokelas kaipasi\n    ensimäistä upseeriksi ylentämisen tilaisuutta. Hän kohdisti\n    huomioni vaimoni ja tuon nuoren miehen välille muodostuneeseen\n    suhteeseen, jota johti minut nimittämään keimailuksi. Sofia oli\n    puhdas, mutta puhtaudestaan ylpeä, ja mustasukkaisuuteni härnäämänä\n    hän varomattomana autteli ja rohkaisi tutunomaisuutta, jota\n    näki minun paheksivan ja epäluuloisena tarkkailevan. Brownin ja\n    minun välillämme vallitsi jonkunlainen sisäinen vieroksuminen.\n    Hän yritti parikin kertaa voittaa ennakkoluuloisuuteni; mutta\n    mieleenlyöttymäni vallassa ollen tulkitsin hänen vaikuttimensa\n    väärin. Tuntiessaan itsensä halveksien työnnetyksi takaisin luopui\n    hän siitä, ja ollen ilman sukua ja ystäviä oli hän luonnollisesti\n    valppaampi tarkkailemaan sen esiintymistä, jolla oli molemmat edut.\n\n    On kummallista, että näin kiduttavaa kirjettä kyhätessäni pyrin\n    kuitenkin pitentämään hommaani, ihan kuin voisin siten tuonnemmaksi\n    lykätä vauriota, joka jo kauvan on elämääni katkeroittanut. Mutta\n    -- kerrottava se on, ja kerronkin sen lyhyeen.\n\n    Vaikkei vaimoni ollut enää nuori, oli hän yhäkin kukoistavan\n    kaunis ja -- olkoon se sanottuna omaksi puolustuksekseni --\n    häntä miellytti, että hänestä sitä ajateltiin -- toistan mitä\n    edellä huomautin. Sanalla sanoen, hänen siveyttään en konsanaan\n    epäillyt, mutta Archerin viekkaiden viittausten vaikutuksesta aloin\n    ajatella, että hän ei välittänyt mieleni rauhasta ja että nuori\n    Brown osotteli huomaavaisuuttaan ynseydestä minua kohtaan ja minua\n    uhmaillakseen. Hän puolestaan kenties katsoi minut sorronhaluiseksi\n    ylimysluontoiseksi mieheksi, joka käytin yhteiskunnallista ja\n    sotilaallista arvoani alhaisempieni härnäämiseen. Ja jos hän\n    älysi typerän mustasukkaisuuteni, niin hän luultavasti piti tuon\n    luonteeni kipeän kohdan ärryttämistä kostokeinona niiden pikku\n    loukkausten vastapainoksi, joita minun vallassani oli hänelle\n    tuottaa.\n\n    Eräs teräväjärkinen ystäväni kuitenkin tulkitsi hänen\n    lähentelyjänsä haitattomammiksi tai ainakin vähemmän loukkaaviksi.\n    Hänen käsityksensä mukaan tarkottivat ne Julia-tytärtäni, vaikkakin\n    ensi kädessä kohdistuivat hänen äitinsä kannatuksen suostutteluun.\n    Tämä ei olisi ollut mikään kovin imarteleva tai miellyttävä yritys\n    hämäräperäisen ja maineettoman nuoren miehen taholta; mutta\n    minä en olisi loukkaantunut tällaisesta hullutuksesta niinkuin\n    epäilemästäni röyhkeämmästä tavottelusta. Mutta loukkaannuksissani\n    minä olin, ja ihan sydänjuuria myöten.\n\n    Pienoinen kipinä virittää lieskan, missä kaikki sytykkeet ovat\n    valmiina. Olen ihan unohtanut riitamme lähimmän aiheen, mutta jokin\n    korttipöydässä sattunut mitättömyys se johti kiivaisiin sanoihin ja\n    kaksintaisteluhaasteeseen. Me kohtasimme toisemme silloin haltuuni\n    uskotun linnotuksen muurien ja puistikon ulkopuolella, siirtokunnan\n    rajalla. Näin oli järjestetty Brownin turvallisuudeksi, siltä\n    varalta että hän olisi pelastunut. Melkeinpä soisin niin käyneen,\n    vaikkakin minun kustannuksellani; mutta hän kaatui ensimäisellä\n    laukauksella.\n\n    Yritimme häntä auttaa; mutta kimppuumme syöksähti joukkue\n    \"saalistajia\", erästä lajia alkuasukas-konnia, jotka aina\n    väijyskelivät rosvottavaa itselleen. Archer ja minä vaivoin\n    pääsimme ratsaille ja murtausimme niiden keskitse tuimalla\n    kahakalla, jossa hän sai pahoja vammoja. Onnettoman päivän\n    vastoinkäymisten kukkuraksi oli vaimoni aavistellut, missä mielessä\n    olin lähtenyt linnotuksesta, ja määrännyt kantotuolinsa seuraamaan\n    minua. Silloin säikytteli häntä toinen tuollainen ryöväriparvi,\n    jonka vangiksi hän oli vähällä joutua. Ratsuväkemme osasto ehti\n    väleen avuksi; mutta minä en voi salata itseltäni, että tuon\n    tuhoisen aamun tapaukset ankarasti järkyttivät jo heikkoa terveyttä.\n\n    Luullen kuolemaisillaan olevansa tunnusti Archer omasta päästään\n    keksineensä joitakuita seikkoja ja omiin tarkotuksiinsa pahimmin\n    päin tulkinneensa toisia. Mutta tämänkään aiheuttama täysi\n    selvitys ja molemminpuolinen sovinto ei kyennyt ehkäisemään\n    vaimoni hivumisen kehitystä. Hän kuoli noin kahdeksan kuukauden\n    kuluttua tämän jälkeen: minulle jäi vain tytär, jonka mrs.\n    Mervyn on nyt toistaiseksi ottanut ystävälliseen hoitoonsa.\n    Juliakin oli varsin arveluttavasti sairaana, siinä määrin, että\n    minä luovuin päällikkyydestäni ja palasin Europaan, missä hänen\n    syntymäilmastonsa, aika ja uusi ympäristö ovat autelleet hänen\n    alakuloisuutensa hälvenemistä ja terveytensä palautumista.\n\n    Nyt kun tunnet tarinani, et enää kyselle raskasmielisyyteni\n    syytä, vaan antanet minun hautoa sitä mieleni mukaan. Onhan yllä\n    kerrotussa totisesti kylliksi karvautta, joskaan ei myrkkyä,\n    kalkkiin, jonka niin usein mainitset menestyksen ja maineen\n    valmistaneen lepovuosieni virkistäjäksi.\n\n    Voisin lisätä seikkoja, joita vanha opettajamme olisi käyttänyt\n    esimerkkeinä \"sallimanpäivistä\", mutta sinä nauraisit, jos\n    sellaisista puhuisin, erittäinkin kun tiedät, etten sellaisia usko.\n    Kuitenkin olen juuri tähän taloon tultuani, mistä nyt kirjotan,\n    kuullut kummallisen yhteensattumuksen, josta meille vastakertana\n    koituu omituista puheenaihetta, jos sen saan riittävästi\n    todistetuksi.\n\n    Mutta tällä kertaa säästän sinut siitä, odottaessani luokseni\n    erästä henkilöä puhelemaan täällä päin parhaillaan myytäväksi\n    tulleen maatilan ostosta. Olen samaiseen paikkaan hupsusti\n    kiintynyt, ja toivon ostoni olevan nykyisten omistajien parhaaksi,\n    koska eräällä taholla suunnitellaan tilan saamista alle arvonsa.\n\n    Kunnioittavat terveiseni mrs. Mervynille; ja uskon sinulle,\n    vaikka kerskutkin olevasi niin eloisa nuori herrasmies, Julian\n    suutelemisen minun puolestani. Hyvästi, veikkoseni. Veljeydellä\n\n                                             Guy Mannering.\"\n\nMr. Mac-Morlan astui nyt huoneeseen. Eversti Manneringin hyvintunnettu\nluonne sai tämän älykkään ja suoran miehen heti esiintymään\navomielisenä ja luottavaisena. Hän selitteli maatilan etuja ja\nhaittoja. \"Sen tai ainakin isomman osan perintöoikeus\", sanoi hän,\n\"kiinnitettiin miespuolisille jälkeläisille, ja ostajalla on valtuus\npidättää hallussaan melkoinen osa hinnasta siltä varalta, että kadonnut\nlapsi ilmestyy esille erityisen määräajan kuluessa\".\n\n\"Mitä varten siis joudutetaankaan myyntiä?\" kysyi Mannering.\n\nMac-Morlan hymyili. \"Kauppasumman korkojen saamiseksi muka tuollaisen\nrappeutuneen tilan huonosti maksettujen ja epätietoisten verotulojen\nasemesta. Mutta varsinaisena vaikuttimena arvellaan olevan erään\nostajaksi haluavan toiveitten ja etujen noudattamisen. Hän oli tullut\nisoimmaksi saamamieheksi ja omilla keinoillaan työntynyt asiain\njohtoon. Hänelle lienee erityisen mukavaa ostaa tila maksamatta hintaa\nrahassa.\"\n\nMannering neuvotteli mr. Mac-Morlanin kanssa toimenpiteistä tuon\ntunnottoman yrityksen estämiseksi. Sitte he pitkään puhelivat Harry\nBertramin kummallisesta katoamisesta viidentenä syntymäpäivänään, siten\nnähden toteutuneeksi Manneringin umpimähkäisen ennustuksen, josta\nhän ei kuitenkaan mitään kerskua lausunut, kuten voi arvatakin. Mr.\nMac-Morlan ei itse ollut virassa tapahtuma-aikaan, mutta tunsi kaikki\nasianhaarat hyvinkin ja lupasi sankarillemme perinpohjaisen selostuksen\nitse sheriffiltä, jos hän aikomuksensa mukaisesti asettuisi niille\nSkotlannin seuduille asumaan. Niinpä he erosivat, hyvin tyytyväisinä\ntoisiinsa ja puhdepakinaansa.\n\nSunnuntaina eversti Mannering kaiken sopivaisuuden mukaisesti\nkävi pitäjän kirkossa. Ellangowanin huonekunnasta ei ollut ketään\nsaapuvilla, ja vanha lairdi kuului olevan pikemmin huononemaan kuin\nparanemaan päin. Jaakko Jabos oli taaskin lähetetty häntä noutamaan ja\npalasi tyhjin toimin kuten ennenkin; mutta miss Bertram toivoi, että\nhänet voitaisiin siirtää seuraavana päivänä.\n\n\n\n\n13 luku.\n\nHYVÄNTEKIJÄ JA SUOSIKKI.\n\n\nSeuraavana aamuna varhain nousi Mannering ratsunsa selkään ja läksi\npalvelijansa saattamana Ellangowania kohti. Ei tarvinnut hänen kysellä\ntietä. Maalaishuutokauppa on yleinen yhtymys- ja huvitilaisuus, ja\nkansaa kaikenkarvaista tulvi sinne joka suunnalta.\n\nTuntikauden miellyttävä ratsastusmatka nosti maisemasta näkyviin\nraunioiden vanhat tornit. Matkamiehen mielessä liikkuivat ajatukset,\nmiten erilaisin tuntein hän oli ne viimeksi kadottanut näkyvistään\nniin monta vuotta takaperin. Sama oli maisema, mutta katsojan tunteet,\ntoiveet ja mielipiteet kuinka muuttuneet! Silloin oli elämä ja rakkaus\nuutta, ja niiden säteet kultasivat vastaisuutta. Ja nyt, pettymysten\nsynkistämänä, maineella ja maailmallisella menestyksellä kyllästettynä,\nmieli katkeraa ja katuvaa muistoa karvastelevana, hän tunsi parhaan\ntoivonsa olevan löytää syrjäinen sija, missä saisi vaalia sitä raskasta\nmielialaa, joka seuraisi häntä hautaan asti.\n\n\"Miksi yksilö kuitenkaan murehtisi toiveittensa epävakaisuutta ja\nsuunnitelmiensa turhuutta? Olisivatko ne muinaiset päälliköt, jotka\nrakensivat nuo valtavan jyhkeät tornit sukukuntansa linnotukseksi ja\nvaltasijaksi, voineet uneksiakaan sen päivän koittavan, jona heidän\nviimeinen jälkeläisensä karkotettaisiin häviön omana harhailijana\nmaaltansa! Mutta luonnon annit ovat muuttumattomat. Aurinko helottaa\nnoille raunioille yhtä armaasti, olipa omistajana vieraskin tai väärin\ntäytetyn lain alhainen ja ahnas koukkuilija, kuin silloinkin kun\nperustajan viirit ensi kertaa hulmusivat niiden muureilla.\"\n\nNäissä mietteissä Mannering saapui päärakennuksen ovelle, joka\nsen päivää oli kaikille avoinna. Hän astui sisälle muiden mukana,\njotka kuljeskelivat huoneesta toiseen, mitkä ostaakseen valikoiden\nesineitä, mitkä uteliaisuuttansa tyydyttääkseen. Tuollaisissa\nnäyissä on olosuhteiden suotuisimmillaankin ollessa jotakin apealta\nvaikuttavaa. Silmälle vastenmielinen on huonekalujen epäjärjestys,\nkun ne on siirretty mukavasti katseltaviksi ja pois kuljetettaviksi.\nKehnoilta ja viheliäisiltä näyttävät silloin esineet, jotka sievästi\npaikoilleen aseteltuina ovat kunnollisia ja miellyttäviä, ja kaikesta\nmukavuudestaan ja kaunistuksestaan paljaiksi riistetyt huoneet saavat\nhäviön ja rappeutumisen leiman.\n\nTympäisevää niinikään on nähdä kotoisen seurustelun ja rauhan näyttämöt\navattuina uteliaiden ja sivistymättömien tuijoteltaviksi, kuulla\nheidän karkeita tuumittelujansa ja raakoja pilapuheitansa heille\noudoista kuoseista ja huonekaluista, sellaista kujeellista ilvettä\nsuuresti edistää whisky, joka Skotlannissa aina pannaan tuollaisissa\ntilaisuuksissa kiertämään. Kaikki nuo ovat tavallisia vaikutelmia\nsellaisesta kohtauksesta kuin nyt oli Ellangowanille sattunut; mutta\nniille antoi kolminkertaista painoa ja pontta se siveellinen tunne,\nettä ne tässä tapauksessa merkitsivät ikivanhan ja arvokkaan suvun\ntäydellistä häviötä.\n\nKesti jonkun aikaa ennenkuin eversti Mannering keksi ketään vastaamaan\nhalukasta, tiedustellessaan Ellangowania itseänsä. Vihdoin muuan\nvanha palvelijatar kertoi hänelle, pidellen esiliinaansa silmiensä\nedessä, että \"lairdi voipi hiukan paremmin ja hänen toivotaan pystyvän\nmuuttamaan talosta tänään. Miss Lucy odottaa kääsejä joka hetki\nsaapuviksi, ja kun päivä on tälle vuodenajalle kaunis, niin on hänet\nnojatuolissaan kannettu ylös nurmikolle vanhan linnan edustalle,\nollakseen tästä mylläkästä poikessa.\"\n\nSinne läksi eversti Mannering häntä etsimään ja tuli piankin pikku\nryhmän näkösälle, johon kuului neljä henkilöä. Nousu oli jyrkkä, joten\nhänellä oli lähetessään aikaa tähystellä heitä ja pohtia, miten alottaa\npuheensa.\n\nHalvattuna ja miltei kykenemättömänä liikkumaan istui mr. Bertram\nnojatuolissa, yömyssy päässään, väljä kamlottiviitta yllään ja jalat\nvaippoihin peitettyinä. Hänen takanaan seisoi ristikkäin asetetuilla\nkäsillään sauvaansa nojaten mestari Sampson, jonka Mannering heti\ntunsi. Aika ei ollut häneen mitään muutosta vaikuttanut, paitsi että\nmusta takki oli kulunut ruskahtavaksi ja laihat posket vajonneet\nenemmän kuopalle kuin Manneringin viime kerralla hänet nähdessä.\nVanhuksen toisella puolella oli keijukaista muistuttava olento --\nnoin seitsentoistavuotias neitonen, jonka eversti päätteli hänen\ntyttärekseen. Hän vilkaisi tuon tuostakin puistokujaa kohti, kuin\nodottaen kyytikärryjä, ja väliaikoina kohenteli peitteitä, suojatakseen\nisäänsä kylmältä, tai vastaili kyselyihin, joita tämä näytti tekevän\nnärkkääseen ja nureksivaan tapaan. Tyttö ei rohjennut katsahtaakaan\nSijalle päin, vaikka kokoontuneen väkijoukon sorina luonnollisesti\nkohdisti hänen huomiotansa sille taholle. Ryhmän neljäs henkilö oli\nsorea ja sävyisä nuori mies, joka näytti ottavan osaa miss Bertramin\nhuolestukseen ja hänen huolehtimiseensa vanhempansa viihdytyksestä ja\nmukavuudesta.\n\nTuo nuori mies se ensimäisenä huomasi eversti Manneringin. Hän astui\nheti tulijaa vastaan, ikäänkuin kohteliaasti estääkseen tätä tulemasta\nlähemmä murheellista ryhmää. Mannering heti pysähtyi selittämään.\nHän sanoi olevansa vieras, jolle mr. Bertram oli aikoinaan osottanut\nystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Hän ei olisi tunkeutunut tämän\nseuraan tuollaisena hädän hetkenä, ellei se olisi näyttänyt jossakin\nmäärin hylkäyksenkin hetkeltä. Hänen teki vain mieli tarjota mitä\npalvelusta kykenisi tekemään mr. Bertramille ja nuorelle neidille.\n\nHän seisahtui sitte pikku matkan päähän nojatuolista. Hänen vanha\ntuttavansa tuijotti häneen kiillottomin silmin, jotka eivät osottaneet\nmitään tuntemisen merkkiä. Koulumestari näkyi vaipuneen niin syvään\nmurheeseen, ettei edes huomannut hänen läsnäoloaan. Nuori mies\nkuiskaili miss Bertramille, joka läheni arastellen ja kiitti eversti\nManneringia hänen hyväntahtoisuudestaan, mutta sanoi kyynelten\ntulvahtaessa silmiinsä pelkäävänsä, ettei hänen isänsä ollut kylliksi\nentisellään, kyetäkseen tulijaa muistamaan.\n\nHän peräytyi sitte everstin seuraamana nojatuolin luo. \"Isä\", sanoi\nhän, \"tässä on mr. Mannering, vanha ystävä, joka on tullut tiedustamaan\nsinua\".\n\n\"Toivotan sydämestäni tervetulleeksi\", vastasi vanhus, kohottautuen\ntuolissaan ja koettaen tehdä kohteliaan liikkeen, samalla kun\nvieraanvaraisen tyydytyksen välähdys näytti sävähtävän hänen\nriutuneille kasvonpiirteilleen. \"Mutta Lucy rakas, lähtekäämme alas\ntaloon; ethän saa pidätellä herraa täällä kylmässä. Mestari, ottakaahan\nviininjäähdyttäjän avain. Mr. äh-äh -- herra varmaankin maistaa jotain\nratsastuksensa jälkeen.\"\n\nManneringiin vaikutti tärisyttävästi vastakohta, joka hänen muistissaan\nkuvastui tämän vastaanoton ja sen välillä, jolla häntä oli sama mies\ntervehtinyt heidän viimeksi tavatessaan toisensa. Hän ei voinut\npidättää kyyneliään, ja hänen ilmeinen liikutuksensa heti voitti\nhänelle ystävättömän neitosen luottamuksen.\n\n\"Voi!\" huoahti tämä; \"surkeata on tämä vieraallekin. Mutta saattaa\nolla isälleni parempi tämä tila, kuin että hän tietäisi ja pystyisi\ntuntemaan kaiken.\"\n\nLivreijapukuinen palvelija kapusi nyt ylös polkua ja puhutteli\nmatalalla äänellä nuorta herrasmiestä: \"Mr. Charles, armollinen rouva\nkipeästi kaipaa teitä tuolla, jotta hänen puolestaan huutaisitte\nmustapuu-kaappia; ja lady Jean Devorgoil on hänen seurassaan ja kaikki\n-- teidän on oitis tultava.\"\n\n\"Sano niille, ettet löytänyt minua, Tom; tai maltas, sano olevani\nkatselemassa hevosia.\"\n\n\"Ei, ei, ei\", sanoi Lucy Bertram vakavasti; \"jos ette tahdo lisätä\ntämän kurjuuden katkeruutta, niin liittykää heti seurueeseen. Tämä\nherrasmies varmaankin saattaa meidät kääseihin.\"\n\n\"Ehdottomasti, hyvä neiti\", vakuutti Mannering; \"nuori ystävänne saa\nluottaa apuuni\".\n\n\"Hyvästi sitte\", virkkoi nuori Hazlewood, kuiskasi pari sanaa neitosen\nkorvaan ja juoksi sen jälkeen kiireisesti alas vierua, ikäänkuin ei\nolisi luottanut päättäväisyyteensä hitaammin vauhdein.\n\n\"Minne Charles Hazlewood juoksee?\" kysyi potilas, joka oli nähtävästi\ntottunut hänen saapuvilla oloonsa ja hoiteluunsa; \"minne Charles\nHazlewood juoksee? -- mikä hänet nyt vaatii pois?\"\n\n\"Hän palaa piammiten\", vastasi Lucy leppeästi.\n\nRaunioista kuului nyt äänekästä puheen sorinaa. Lukijamme muistanee,\nettä linnasta johti porraspolku rantaan, ja sitä myöten olivat puhujat\nkavunneet.\n\n\"Niin, raakkuja ja meriajokkaita on yltäkyllin lannotukseen, kuten\nnäette -- ja jos tahtoisi rakennuttaa uuden rakennuksen, joka saattaa\ntosiaan käydä tarpeelliseksi, niin onpa tätä hyvän, hakatun kiven\npaljoutta tässä vanhassa hornantyrmän röykkiössä --\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" virkahti miss Bertram hätäisesti Sampsonille, \"se on\ntuon katalan Glossinin ääni! Jos isäni hänet huomaa, niin se näky\ntappaa hänet siihen paikkaan!\"\n\nSampson kiepahti seipäänä raunioita kohti ja asteli pitkin harppauksin\ntoimitusmiestä vastaan tämän ilmestyessä näkyviin rauniolinnan\nholvikaaren alta. \"Pakene pois!\" hän käski. \"Pakene pois! tahtoisitko\ntappaa ja anastaa?\"\n\n\"So soh, herra mestari Sampson\", vastasi Glossin röyhkeästi, \"jos ette\nosaa pöntössä saarnata, niin emme saarnaanne täälläkään kuuntele. Me\nkäytämme lakia, hyvä ystävä; evankeliumin me jätämme teille.\"\n\nTuon miehen pelkkä nimeltään mainitseminen oli viime aikoina mitä\nrajuimmin ärsyttänyt onnetonta potilasta. Hänen äänensä tehosi\nnyt heti. Mr. Bertram kavahti ilman apua jaloilleen ja käännähti\nhäntä kohti; hänen kasvonpiirteittensä aaveellisuus oli omituisena\nvastakohtana huudahtelujen hurjalle voimalle.\n\n\"Pois näkyvistäni, kyykäärme! -- luihu kyykäärme, jota lämmittelin\nkunnes minua pistit! Etkö pelkää, että isieni asumuksen seinät kaatuvat\npäällesi ja rusentavat luusi? Etkö pelkää, että Ellangowanin linnan\nkynnyskin aukeaa sinut nielemään? Etkö ollut ystävätön, -- koditon,\n-- pennitön, kun otin sinut suojellakseni -- ja etkö nyt karkota\nminua -- minua ja tuota viatonta tyttöä -- ystävättömänä, kodittomana\nja pennittömänä siitä huoneuksesta, joka on suonut suojaa meille ja\nsuvullemme tuhannen vuotta?\"\n\nJos Glossin olisi ollut yksinään, niin hän olisi luultavasti luikkinut\ntiehensä; mutta kun saapuvilla oli vieras, paitsi hänen omaa\nseuralaistansa, jonkunlaista maanmittaria, niin hän päätti turvautua\nhäpeämättömyyteen. Tehtävä oli kuitenkin melkein liian työläs hänenkin\njulkeudelleen: \"Sir -- Sir -- mr. Bertram -- Sir, te ette saisi moittia\nminua, vaan omaa varomattomuuttanne, sir --\"\n\nManneringin suuttumus alkoi yltyä hyvin tuliseksi. \"Sir\", hän sanoi\nGlossinille, \"tahtomatta sekaantua tähän väittelyyn, täytyy minun\nilmottaa teille, että olette sille valinnut varsin sopimattoman paikan,\najan ja seuran. Olkaa hyvä ja poistukaa sen enemmittä puheitta.\"\n\nGlossin, kookas ja vanttera mies, ei ollut vastahakoinen mieluummin\nkääntymään vierasta vastaan, jota toivoi tyrmistyttävänsä, kuin\npitämään katalassa asiassaan puoliansa vääryydellä kohtelemansa\nhyväntekijän edessä.\n\n\"En tiedä, kuka te olette, sir\", sanoi hän, \"enkä siedä yhdenkään\nmiehen kohtelevan minua noin helkkarin vapaasti\".\n\nMannering oli luontaisesti kuumaverinen. Hänen silmänsä välähtivät\nsynkästi, hän puraisi alahuultansa niin kiukkuisesti, että verta\ntiukkui, ja puheli Glossinia lähestyen:\n\n\"Kuulkaapas, sir, sillä ei ole suurtakaan väliä, että te ette minua\ntunne. _Minä tunnen teidät;_ ja jollette heti paikalla laskeudu tuota\ntörmää alas, ainoatakaan tavua hisahtamatta, niin kautta taivaan\npääsettekin yhdellä ainoalla askeleella laelta juurelle asti!\"\n\nOikeutetun vimmastuksen käskevä sävy vaimensi heti öykkärin rehentelyn.\nHän epäröitsi, käännähti kantapäällään, jupisi hampaittensa välissä\njotakin vastahakoisuudestaan häiritä neitiä ja vapautti heidät\nvihatusta seurastaan.\n\nMrs. Mac-Candlishin kyytimies oli ehtinyt paikalle ajoissa, kuullakseen\ntämän sananvaihdon; hän sanoi nyt ääneensä: \"Jos hän olisi takertunut\ntien varteen, niin olisinpa minä sille kapiselle ilkiölle antanut\npyörähdyksen yhtä halukkaasti kuin iässäni olen lanttia ilmaan\nnakellut.\"\n\nHän astui sitten esille ilmottamaan, että valjakko oli valmiina\npotilasta ja hänen tytärtään varten.\n\nMutta sitä ei enää tarvittu. Mr. Bertramin riutunut ruumis oli\nlopen uupunut viimeiseen suuttumuksen ponnistukseen, ja vaipuessaan\ntakaisin tuoliinsa hän veti viimeisen hengähdyksensä vavahtamatta tai\nvoihkaisematta. Niin vähäisen muutti elonkipinän sammuminen hänen\nmuotoansa, että katsojille ilmaisivat hänen kuolemansa vasta tyttären\nkirahdukset, kun tämä näki hänen silmiensä jäykistyvän ja tunsi\nvaltimon pysähtyvän.\n\n\n\n\n14 luku.\n\nPAKKOHUUTOKAUPPA.\n\n\n    Lyö kello yksi. -- Emme aikaa huomaa,\n    pait menekistään. Sille antaa kieli\n    viisasta siis on. Niinkuin enkel' ääntäis,\n    ma tunnen jylhän soinnun --,\n\nlausuu Young. Se opetus, jonka runoilija on hieman oudosti johtanut\nvälttämättömästä ajan mittaamistavasta, voidaan hyvin sovelluttaa\nsitä ajan osaa koskeviin tunteisiimme, joka on ihmiselämä. Me näemme\niäkkäiden, potevien ja jokahetkiselle hengenvaaralle alttiisiin toimiin\nantautuneiden ikäänkuin horjuvan ihan olemattomuuden partaalla, mutta\nme emme ota opiksemme heidän pidäkkeensä epävakaisuutta ennen kuin se\non kerrassaan pettänyt. Silloin kyllä, ainakin tuokioksi:\n\n    toiveemme, pelkäilymme hätkähtäin\n    silmäävät alas elon kapealta\n    kaltaalta -- mihin? -- kuiluun pohjattomaan,\n    ijäiseen häämyyn, -- kerran niiden omaan!\n\nEllangowaniin keräytyneiden katselijain ja vetelehtijäin joukko oli\nnoudattanut huvinhaluaan, eli omien sanojensa mukaan asioitansa\ntoimitellut, suuriakaan välittämättä niiden tunteista, joille tämä\ntilaisuus tuotti kärsimystä. Harvat tosin mitään tiesivätkään\nperheestä. Yksinäisyys, vastoinkäymiset ja tylsyys olivat vuosia\ntakaperin saaneet isän ikäänkuin ajautumaan pois aikalaistensa\nhuomiosta; tytärtä he taasen eivät olleet koskaan tunteneet. Mutta\nkun yleinen sorina ilmotti, että ponnistus esi-isiensä sukutalosta\nmuuttamiseksi oli särkenyt onnettoman mr. Bertramin sydämen, tulvi\nmyötätuntoisuus kaikkialla kuin vedet profeetan sauvan iskemästä\nkalliosta. Kunnioituksella muisteltiin suvun ikivanhaa syntyperää ja\ntahratonta rehellisyyttä; ja onnettomuudelle kuuluva pyhä kunniassa\npitäminen, joka Skotlannissa harvoin kysyy veroansa turhaan, vaati sitä\nennen kaikkea nyt ja sai.\n\nMr. Mac-Morlan julisti kiireisesti keskeyttävänsä kaikki enemmät\ntoimenpiteet tilan ja muun omaisuuden myynnissä ja luovuttavansa\ntalon takaisin nuoren neidin huostaan, kunnes hän saisi neuvotelluksi\nystäviensä kanssa ja huolehdituksi isänsä hautaamisesta.\n\nGlossin oli kotvan luimistellut yleisen myötätunnon purkautuessa\nkuuluviin, kunnes paatui huomatessaan, ettei yleisö ollenkaan alkanut\nhäntä kohtaan äkäillä. Tällöin hän julkesi vaatia huutokauppaa\njatkettavaksi.\n\n\"Minä otan omalla valtuudellani lykätäkseni sen\", vastasi\nsijaissheriffi, \"ja minä vastaan seurauksista. Annan myöskin\nasianmukaisesti tiedoksi, milloin se jälleen alotetaan. On kaikille\nasianosaisille hyödyksi, että tilukset tuottavat mahdollisimman korkean\nhinnan, ja tämä hetki ei suinkaan saa sitä odottamaan. Otan asian\nvastuulleni.\"\n\nGlossin livahti huoneesta ja talostakin, salakähmäisesti ja\nkiireissään; ja sen hän luultavasti teki omaksi hyväkseen, koskapa\nystävämme Jaakko Jabos jo piti puhetta lukuisan paljasjalkaisen\npoikaliudan kanssa siitä, olisiko paikallaan kivittää hänet pois\nkartanon alueelta.\n\nJoitakuita huoneita järjestettiin hätäisesti nuorta neitiä ja hänen\nisänsä ruumista varten. Mannering näki nyt enemmän sekaantumisen\ntarpeettomaksi ja helposti johtavan vääriin käsityksiin. Niinikään\nhavaitsi hän, että useat Ellangowanin sukuun liittyvät perheet,\njotka todella juonsivatkin siitä sukulaissuhteesta pääasiallisesti\naatelisväittämyksensä, olivat nyt taipuisia osottamaan sukupuullensa\nkunnioitusta, jota esille saamaan ei heidän luultujen sukulaistensa\nkovaonnisuus ollut riittänyt. Godfrey Bertram-vainajan hautausmenojen\nohjaajan kunniasta näkyi joutuvan kiistasille -- kuten Homeroksen\nsyntymäkaupungista kilvattiin -- seitsemän arvokasta ja varakasta\nherrasmiestä, joista yksikään ei ollut hänelle hänen eläessään\ntarjonnut suojaa. Sen vuoksi hän päätti, koska saapuvillaolonsa oli\nhyödytön, matkustaa lyhyelle kierrokselle parin viikon ajaksi; tämän\nvälikauden loputtua piti Ellangowanin omaisuuden lykätyn huutokaupan\njatkua.\n\nMutta ennen lähtöään hän patisteli puheilleen koulumestarin.\nKuullessaan erään herrasmiehen haluavan häntä puhutella ilmestyi\nmies-parka esille, jonkunlainen kummastuksen ilme laihoissa\nkasvoissaan, joihin uusi suru oli painanut yhä kaameamman leiman. Hän\nkumarsi pari kolme kertaa tavattoman syvään Manneringille, suoristausi\nsitte jäykäksi ja odotti kärsivällisenä tietoa tämän asiasta.\n\n\"Teidän on luultavasti mahdoton arvata, mr. Sampson\", alotti Mannering,\n\"mitä vieraalla voi olla teille sanottavaa?\"\n\n\"Ellei se olisi pyyntö, että minä ottaisin kasvattaakseni jotakuta\nnuorukaista kaunotieteiden ja oppineiden aineiden harjotteluun -- mutta\nminä en voi -- en voi -- minulla on vielä eräs tehtävä suoritettavana.\"\n\n\"Ei, mr. Sampson, toivomukseni eivät tähtää niin korkealle. Poikaa ei\nminulla ole, ettekä luullakseni katsoisi ainoata tytärtäni sopivaksi\noppilaaksi.\"\n\n\"En vainenkaan\", vastasi suoraluontoinen Sampson. \"Silti minä se miss\nLucylle kaikki hyödylliset tiedot opetin, -- joskin emännöitsijä\npänttäsi hänelle päähän nuo turhat pallistamisen ja leikkelyn\nharjotukset.\"\n\n\"No niin, sir\", vastasi Mannering, \"miss Lucysta puhua aioinkin. Ette\nkaiketi lainkaan muista minua?\"\n\nSampson oli aina muulloinkin kelpo lailla hajamielinen. Mutta hänen\nystävänsä äkillinen kuolema oli niin sotkenut hänen aatoksensa, ettei\nhän muistanut entistä tähtientietäjää eikä edes sitä vierasta, joka oli\nkäynyt suojelemaan hänen isäntäänsä Glossinilta.\n\n\"Eipä väliä\", jatkoi eversti; \"olen mr. Bertram-vainajan vanhoja\ntuttavia ja halukas auttamaan hänen tytärtään nykyisissä\nolosuhteissaan. Sitä paitsi olen ajatellut huutaa itselleni tämän\ntalon ja toivoisin kaiken sillaikaa pysyvän järjestyksessä. Otatteko\nystävällisesti käyttääksenne tämän pikku rahaerän tavallisiin\ntalousmenoihin?\"\n\nHän pisti koulumestarin käteen kukkaron, joka sisälsi kultarahoja.\n\n\"Ta-va-ton-ta!\" huudahti mestari Sampson. \"Mutta jos teidän\narvoisuutenne viivähtäisi --\"\n\n\"Mahdotonta, sir -- mahdotonta\", epäsi Mannering, loitoten hänestä.\n\n\"Ta-va-ton-ta!\" huudahti Sampson taas, kukkaro kädessään seuraten\nportaitten päähän. \"Mutta että minä tähän myntättyyn metalliin koskisin\n--\"\n\nMannering livahti alas portaita niin joutuin kuin pääsi.\n\n\"Ta-va-ton-ta!\" huudahti mestari Sampson vielä kolmannen kerran, nyt\nseisten alikerran ovella. \"Mutta mitä tämän käyvän metalliin ottamiseen\ntulee --\"\n\nMutta Mannering istui jo ratsunsa seljässä ja äänen kantamattomissa.\nKoulumestarilla ei ollut eläissään ollut omanansa tai toisenkaan\npuolesta hallittavana neljättäosaakaan tästä summasta, vaikka sitä\nei ollut yli kahdenkymmenen guinean. Hän \"otti opastusta siitä\",\nkuten sanoi, \"millä tavoin hänen tulisi tähän komeaan kultaan\nnähden menetellä\". Onneksi sai hän omaa voittoansa pyytämättömäksi\nneuvojakseen Mac-Morlanin, joka huomautteli parhaita tapoja sen\nkäyttämiselle miss Bertramin mukavuudeksi, tämä kun epäilemättä oli\nlahjottajan sille ajattelema tarkotus.\n\nMonet naapuriston säätyhenkilöt olivat nyt vilpittömän innokkaita\ntyrkyttämään vieraanvaraisuuttaan ja ystävällisyyttään miss\nBertramille. Mutta hänelle oli luonnollisesti vastenmielistä mennä\nmihinkään perheeseen ensi kertaa pikemmin hyväntekeväisyyttä kuin\nvieraanvaraisuutta osakseen saamaan. Sen vuoksi päätti hän odottaa\nisänsä lähimmän naissukulaisen mielipidettä ja neuvoa. Tämä oli\nSinglesiden mrs. Margaret Bertram, vanha neiti, jolle hän kirjotti\nselvityksen nykyisestä turvattomasta asemastaan.\n\nMr. Bertram-vainajan hautaus toimitettiin säädyllisen hiljaisesti,\nja kovaonnisen nuoren naisen täytyi nyt katsoa itsensä vain\nmääräaikaiseksi asukkaaksi talossa, jossa oli syntynyt ja jossa hänen\nkärsivällisyytensä ja viihdyttelevä huolenpitonsa olivat niin kauvan\n\"vanhuuden kätkyttä liekutelleet\". Mr. Mac-Morlanin puhelut rohkaisivat\nhäntä kuitenkin toivomaan, ettei häneltä tätä turvapaikkaa riistettäisi\näkkiä eikä tylysti; mutta kohtalo oli määrännyt toisin.\n\nKahtena päivänä ennen Ellangowanin kiinteimistön ja irtaimen uudestaan\nkuulutettua huutokauppaa odotteli Mac-Morlan kärsimättömästi eversti\nManneringia tulevaksi tai ainakin valtakirjaa toimia hänen puolestaan.\nMutta mitään ei kuulunut. Mr. Mac-Morlan heräsi aikaisin aamulla, --\nkäveli postikonttoriin, -- mitään kirjeitä ei ollut hänelle. Hän yritti\nuskotella itselleen, että eversti Mannering kyllä ilmestyisi hänen\nluokseen aamiaiselle, ja pyysi vaimoansa asettamaan pöydälle parhaat\nposliiniastiat sekä valmistautumaan sikäli. Mutta turhiapa olivat\nvalmistukset.\n\n\"Jos olisin osannut tätä aavistaa\", päivitteli hän, \"niin olisin vaikka\nkoko Skotlannin kiertänyt ristiin rastiin ja etsinyt jonkun tarjoamaan\nGlossinia vastaan\". Valitettavasti olivat sellaiset ajatukset nyt\nmyöhäisiä.\n\nMäärähetki saapui, ja asianomaiset kokoontuivat Kippletringanin\nVapaamuuraritalolle, jonne huutokauppa nyt oli siirretty.\nMac-Morlan käytti alkuhommiin niin paljon aikaa kuin sopivasti\npäinsä kävi ja luetteli myyntiehdot yhtä verkalleen kuin olisi omaa\nkuolemantuomiotansa lukenut. Hän katsahti ovelle joka kerta kun se\navautui, yhä heikommin ja heikommin toivein. Hän kuunteli jokaista\nkauppalan kadulta tunkeutuvaa hälyä ja yritti siitä erottaa kavioiden\nkopsetta tai rattaiden ratinaa. Kaikki oli turhaa.\n\nSitte juolahti hänen mieleensä se oivallinen aatos, että eversti\nMannering oli saattanut käyttää jotakuta muuta henkilö asiamiehenään;\nhän ei olisi haaskannut silmänräpäyksenkään ajatusta siihen\nluottamuksen puutteeseen, mitä tuollainen toimenpide olisi häntä\nitseänsä kohtaan osottanut. Mutta tämäkin toive oli perätön.\nJuhlallisen vaitiolon jälkeen mr. Glossin tarjosi Ellangowanin\ntiluksista ja paroonikunnasta alkuperäisen huutohinnan. Mitään\nvastausta ei tullut, ketään kilpailijaa ei ilmestynyt. Tarjooja esitti\nasianmukaiset vakuudet, ja hietalasin juostua loppuun, vanhan tavan\nmukaan, täytyi mr. Mac-Morlanin lakikielellä \"katsoa ja julistaa kauppa\nlaillisesti tehdyksi ja vahvistaa sanottu Gilbert Glossin sanottujen\ntiluksien ja maiden omistajaksi\".\n\nKelpo kirjuri kieltäysi ottamasta osaa komeihin kekkereihin, jotka\nmuulle seurueelle kustansi Ellangowanin squire Gilbert Glossin. Hän\npalasi kotiinsa mieli katkeruutta kuohuen, purkaen äkäänsä valituksina\nnoiden intialaisten pohattain huikentelevaisuudesta ja oikullisuudesta,\nne kun eivät koskaan kymmentä päivää peräkkäin tienneet mitä tahtoivat.\nKohtalo jalomielisesti päätti ottaa ikävyyden syykseen ja katkaisi\ntämänkin kiukunpuuskan Mac-Morlanilta.\n\nKello kuuden seuduissa illalla nimittäin saapui pikalähetti, \"kovin\nerinomaisesti humalassa\", sanoi sisäkkö, tuoden eversti Manneringilta\npaperikääryn, joka oli päivätty neljää päivää aikaisemmin eräässä pikku\nkauppalassa satakunnan penikulman päässä Kippletringanista. Se sisälsi\ntäydet valtuudet mr. Mac-Morlanille tahi hänen määräämällensä päättää\naijottu kauppa. Tärkeät perheasiat olivat vaatineet everstin itsensä\nmatkustamaan Westmorelandiin, minne hänelle voitaisiin kirjottaa squire\nArthur Mervynin luo, Mervyn Halliin.\n\nRaivonsa riehahduksessa Mac-Morlan paiskasi valtakirjallaan viatonta\nsisäkköä päähän, ja hänet saatiin vain väkivoimalla pidätetyksi\npeittoamasta ratsuraipallaan sanansaattajan heittiötä, jonka\nvitkallisuus ja juopottelu oli tämän pettymyksen tuottanut.\n\n\n\n\n15 luku.\n\nKOULUMESTARI JA HÄNEN OPPILAANSA.\n\n\nHeti kun oli kuullut tuskallisen ja viime päiviltä odottamattoman\nsanoman ryhtyi miss Bertram jatkamaan jo alottamiansa valmistuksia,\nviipymättä poistuakseen kartanosta. Mr. Mac-Morlan autteli häntä\ntässä järjestelyssä ja tarjoili hänelle niin ystävällisesti kotinsa\nvieraanvaraisuutta ja suojaa, kunnes hän saisi serkultaan vastauksen\ntai ennättäisi omaksua jonkun vakinaisen suunnitelman vastaisuuttansa\nvarten, että hänestä tuntui tylyltä hyljätä noin hartaasti suositeltua\nkutsua. Mrs. Mac-Morlan oli sivistynyt nainen, synnyltään ja tavoiltaan\nhyvin sopiva vastaanottamaan sellaisen vierailun ja tekemään miss\nBertramin oleskelun mieluisaksi. Koti ja sydämellinen kohtelu olivat\nhänelle siten varatut, ja keveämmin mielin kävi hän maksamaan palkkoja\nisänsä talouden harvoille palkollisille ja heitä hyvästelemään.\n\nMissä on arvossapidettäviä ominaisuuksia molemmin puolin, siellä on\ntämä tehtävä aina sydämelle käypää, ja silloiset olosuhteet saattoivat\nsen kaksin verroin liikuttavaksi. Kaikki saivat saatavansa ja hiukan\nylikin, ja he lausuivat jäähyväisensä nuorelle emännälleen kiitoksin ja\nhyvin toivotuksin, toiset kyynelsilmin. Vierashuoneeseen jäivät lopuksi\nvain mr. Mac-Morlan, joka oli tullut noutamaan vierastansa asuntoonsa,\nmestari Sampson ja miss Bertram.\n\n\"Ja nyt\", virkkoi tyttö-poloinen, \"täytyy minun jättää hyvästi\nyhdelle vanhimpia ja parhaita ystäviäni. Jumala teitä siunatkoon, mr.\nSampson, ja palkitkoon teille kaiken sen sydämellisyyden, jolla olette\noppilas-parkaanne ohjaillut, ja ystävyytenne vainajaa kohtaan; toivon\nusein kuulevani teistä.\" Hän sujautti opettajansa käteen muutamia\nkultakolikolta sisältävän käärön ja nousi kuin lähteäkseen huoneesta.\n\nMestari Sampsonkin nousi, mutta vain seisoakseen ällistellen kuin\npuusta pudonnut. Hänen yksinkertaiseen ymmärrykseensä ei ollut\nkertaakaan juolahtanut ajatus erota miss Lucysta, menipä tämä minne\ntahansa. Hän laski rahaerän pöydälle.\n\n\"Se on kylläkin riittämätön\", sanoi Mac-Morlan, väärin ymmärtäen hänen\ntarkotuksensa, \"mutta olosuhteet --\"\n\nMr. Sampson heilautti kättään kärsimättömästi. \"En minä palkasta --\nen minä palkasta -- mutta että minä, joka olen syönyt hänen isänsä\nleipää ja juonut hänen maljastaan kaksikymmentä vuotta ja enemmänkin\n-- ajatellakin, että minä nyt jättäisin hänet -- ja jättäisin\nturvattomaksi ja murheeseen -- ei, miss Lucy, sitä ei teidän ikinä käy\najatteleminen! Ette suostunut häätämään isänne koira-parkaa, ja minua\nkohtelisitte pahemmin kuin hurttaa? Ei, miss Lucy Bertram, niin kauvan\nkuin elän, en teistä erkane. Minusta ei tule mitään rasitusta -- olen\najatellut millä sen estää. Mutta, kuten Ruth lausui Naomille: 'Älä\nminulle sitä puhu, että minä luovun sinusta ja palajan pois tyköäs,\nsillä kuhunka sinä menet, sinne myös minä menen, ja kussa sinä yödyt,\nsiellä tahdon myös minä yötä olla: sinun kansas on minun kansani, ja\nsinun Jumalas on minun Jumalani. Kussa sinä kuolet, siellä myös minä\ntahdon kuolla ja sinne tahdon haudattaa. Herra tehköön minulle sen ja\nsen, jos ei ainoastansa kuolema eroita meitä!'\"\n\nTämän puheen aikana, pisimmän mitä mestari Sampsonilta oli konsanaan\nkuultu, valui lämminsydämisen miehen silmistä kyyneliä virtanaan,\neivätkä Lucy ja Mac-Morlankaan voineet olla tunteettomia tälle\nodottamattomalle tunteen ja kiintymyksen purkaukselle.\n\n\"Mr. Sampson\", sanoi Mac-Morlan, vuorotellen turvauduttuaan\nnuuskarasiaansa ja nenäliinaansa, \"asuntoni on kylliksi avara, ja\njos suostutte ottamaan yösijanne sieltä siksi aikaa kun miss Bertram\nmeitä asumisellaan kunnioittaa, niin katson itseni hyvin onnelliseksi\nja kotini saaneen suuren suosionosotuksen vastaanottaessaan teidän\narvoisenne uskollisen miehen kattonsa alle\". Hienotuntoisesti\npoistaakseen mitä vastaväitteitä miss Bertram saattaisi nähdä tämän\nodottamattoman seurakumppanin tuomiselle mukanaan lisäsi hän sitte:\n\"Liikeasiani tekevät minulle useasti tarpeelliseksi käyttää parempaa\ntilimiestä kuin ainoakaan nykyinen kirjurini on, ja mielihyvällä\nturvautuisin siinä suhteessa tuolloin tällöin teidän apuunne.\"\n\n\"Tietenkin, niin oikein\", vahvisti Sampson innokkaasti; \"minä osaan\nkaksinkertaisen kirjanpidon ja italialaisen järjestelmän\".\n\nKyytimiehemme oli työntäytynyt huoneeseen ilmottamaan kääsiensä ja\nhevostensa saapumisen. Kenenkään huomaamatta viivyskeli hän syrjässä\ntämän tavattoman kohtauksen aikana ja vakuutti mrs. Mac-Candlishille,\nettä se oli liikuttavinta mitä hän oli eläissään nähnyt; \"harmajan\ntamman kuolema, heporukan, ei siihen verraten ollut mitään\".\nTästä mitättömästä seikasta oli jälkeenpäin tärkeämpiä seurauksia\nkoulumestarille.\n\nVieraat toivotti herttaisesti tervetulleiksi mrs. Mac-Morlan, jolle\nhänen miehensä vihjasi, kuten muillekin, palkanneensa mestari\nSampsonin avukseen muutamien sekavien tilien selvittämiseksi;\nsiinä työskennellessään hän mukavuussyistä asuisi perheessä. Mr.\nMac-Morlanin maailmantuntemus sai hänet antamaan asialle tämän\nvärityksen, hän kun tiesi, että olipa koulumestarin uskollinen\nkiintymys miten kunniakas tahansa sekä hänen omalle sydämelleen että\nEllangowanin suvulle, kelpasi hän ulkonaisesti peräti vähän naisten\nseuralaiseksi ja oli ylimalkaan jokseenkin naurettava lisäke kauniille\nseitsentoistavuotiaalle immelle.\n\nMestari Sampson teeskeli suurella innolla sellaisia toimituksia, mitä\nmr. Mac-Morlan näki hyväksi hänen haltuunsa uskoa; mutta piankin\nhuomattiin, että hän säännöllisesti katosi määrättynä hetkenä\naamiaisen jälkeen ja palasi taas päivällisen aikaan. Illat hän\nkäytti konttorityöhön. Lauvantaina hän ilmestyi voitokkain katsein\nMac-Morlanin eteen ja laski pöydälle kaksi kultarahaa.\n\n\"Mitä varten tämä, mestari?\" kummastui Mac-Morlan.\n\n\"Ensinnäkin korvatakseni kulujanne minusta, arvoisa herra -- ja jäännös\nmiss Lucy Bertramin käytettäväksi.\"\n\n\"Mutta, mr. Sampson, teidän työskentelynne toimistossani korvaa\nelantonne enemmän kuin kylliksi -- minähän olen teille velkaa, hyvä\nystävä.\"\n\n\"Olkoon se sitte kaikki\", sanoi koulumestari kättään heilauttaen, \"miss\nLucy Bertramin tarpeisiin\".\n\n\"No, mutta, mestari, tämä raha --\"\n\n\"Se on rehellisesti saatua, mr. Mac-Morlan. Se on erään nuoren\nherrasmiehen ylellinen palkkio kielten opetuksesta; me luemme kolme\ntuntia päivässä.\"\n\nMoniaat lisäkyselyt saivat koulumestarilta heltiämään, että tuo\nantelias oppilas oli nuori Hazlewood. Hän tapasi opettajansa joka päivä\nmrs. Mac-Candlishin talossa; emännän julistelut Sampsonin etuansa\nkatsomattomasta kiintymyksestä nuoreen neitiin olivat hankkineet\nhänelle tämän väsymättömiin ja avokätisen opiskelijan.\n\nMac-Morlania kuulemansa kummastutti suurestikin. Mestari Sampson oli\nepäilemättä varsin tietorikas ja oivallinen mies; olivatpa kieltämättä\nmyös klassikot erityisesti lukemisen arvoisia. Mutta että nuori mies,\nkahdenkymmenen iässä, ratsastaa seitsemän penikulmaa jokaisena viikon\npäivänä edes lakaisin pitämään tuollaista kolmen tunnin _tête-à-têteä_,\nse oli lukukiihkoa, jota hän ei tahtonut ottaa täydellisesti\nuskoakseen. Vähänpä tarvittiin viekkautta koulumestarin seulomiseen,\nsillä tuon kelpo miehen päähän mahtui vain mitä suoranaisimpia ja\nyksinkertaisimpia aatoksia.\n\n\"Tietääkö miss Bertram, miten käytätte aikaanne, hyvä ystävä?\"\n\n\"Eihän tietenkään vielä -- mr. Charles esitti sitä salattavaksi\nhäneltä, jottei hän empisi ottaa vastaan siitä johtuvaa pikku\navustusta; mutta\", lisäsi hän, \"ei olisi mahdollista salata sitä\nkauvan, koskapa mr. Charles aikoo toisin ajoin ottaa luentonsa tässä\ntalossa\".\n\n\"Vai niin aikoo!\" sanoi Mac-Morlan. \"Niin, niin, kyllä ymmärrän,\nymmärrän kyllä. Ja käytetäänkö nuo kolme tuntia, mr. Sampson,\nyksinomaan sananselityksiin ja kääntämiseen?\"\n\n\"Epäilemättä ei -- meillä on myöskin kanssapuhelua lueskelun\nmaustamiseksi -- _neque semper arcum tendit Apollo_\".[21]\n\nKyselijä kävi tältä Gallowayn Foibokselta urkkimaan, mitä heidän\nkeskustelemuksensa etupäässä koskivat.\n\n\"Menneitä kohtauksiamme Ellangowanissa -- ja tosiaan luullakseni\nhyvinkin useasti haastelemme miss Lucysta -- sillä mr. Charles\nHazlewood muistuttaa minua siinä suhteessa, mr. Mac-Morlan. Alkaessani\nhänestä puhua en koskaan tiedä mihin lopettaa -- ja, kuten tapaan sanoa\n(leikillä), hän puijaa meiltä puolet luvuistamme.\"\n\nOhoo! ajatteli mr. Mac-Morlan, sieltäkö päin tuuli käy? Olen jotain\ntällaista ennenkin kuullut.\n\nHän alkoi aprikoida, millainen käytös olisi turvallisin hänen\nsuojatilleen ja hänelle itselleenkin, sillä vanhempi mr. Hazlewood\noli mahtava, varakas, kunnianhimoinen ja kostonhaluinen, ja piti sekä\nrikkautta että loistavaa nimeä ehdottomana edellytyksenä poikansa\nvastaiselle liitolle. Arvostellen mitä korkeimmalle vieraansa\njärkevyyden ja terävän älyn päätti hän viimein käyttää tilaisuutta\nheidän sattuessaan olemaan kahden kesken, ilmaistakseen asian hänelle\ntavallisena pikku tietona. Sen hän teki niin luonnollisella sävyllä\nkuin osasi:\n\n\"Toivotan teille iloa ystävänne mr. Sampsonin hyvästä onnesta, miss\nBertram; hän on saanut oppilaan, joka maksaa hänelle kaksi guineaa\nkahdestatoista kreikan ja latinan tunnista.\"\n\n\"Todellako! Olen yhtä ihastuksissani kuin hämmästyksissäni -- kuka voi\nniin antelias olla? onko eversti Mannering palannut?\"\n\n\"Ei, ei eversti Mannering; mutta mitä ajattelette tuttavastanne mr.\nCharles Hazlewoodista? Hän puhelee ottavansa tuntejaan täälläkin --\ntoivoakseni saamme hänelle tilaa.\"\n\nLucy punehtui syvään. \"Taivaan nimessä, ei, mr. Mac-Morlan -- älkää\nantako sen tapahtua -- Charles Hazlewoodilla on siitä jo ollut kylliksi\nkiusaa.\"\n\n\"Klassikkojen lueskelustako, hyvä neitiseni?\" tahallaan ollen\nkäsittävinään hänet väärin. \"Useimmilla nuorilla herrasmiehillä sitä\ntoden totta on jonakin elämänsä ajankohtana; mutta hänen nykyiset\nopintonsa ovat vapaaehtoisia.\"\n\nMiss Bertram antoi puheenaineen jäädä silleen, eikä hänen isäntänsä\nyrittänyt sitä uudistaa, koska toinen näytti pysähtyneen tekemään\njotakin päätöstä itsekseen.\n\nSeuraavana päivänä miss Bertram otti puhutellakseen mr. Sampsonia. Mitä\nystävällisimmällä tavalla lausuen kiitoksensa tämän uhrautuvaisuudesta\nja ilonsa tuollaisen palkkion saannista vihjaili hän koulumestarille,\nettä hänen nykyinen tapansa ohjailla Charles Hazlewoodin opintoja\nvarmastikin oli kovin epämukava hänen oppilaalleen. Parempi siis oli\nsiksi aikaa kuin hommaa kesti mestarin suostua tilapäiseen eroon ja\njoko asua oppilaansa kotona tai mahdollisimman lähellä häntä. Sampson\nkieltäysi, kuten hän oli odottanutkin, ottamasta sellaista ehdotusta\nkuullakseen -- ei Walesin prinssinkään kasvattajaksi mennäkseen hän\nluopuisi neidistään. \"Mutta minä näen\", hän lisäsi, \"että olette liian\nylpeä ottamaan osaa roposeeni; ja kukaties alan teitä kylläännyttää\".\n\n\"Ette suinkaan -- te olitte isäni vanha, miltei ainoa ystävä -- enkä\nminä ole ylpeä -- Jumala tietää, ettei ole minulla ylpeiltävääkään --\nsaatte tehdä parhaan harkintanne mukaan muissa asioissa, mutta tehkää\nminulle tämä palvelus: Sanokaa mr. Charles Hazlewoodille, että teillä\noli minun kanssani jotakin puhetta hänen opinnoistaan ja että minä\narvelin aivan päinsä käymättömäksi ja mahdottomaksi ajatellakaan hänen\naikomustaan jatkaa niitä täällä.\"\n\nMestari Sampson lähti hänen luotansa ihan alla päin eikä ovea\nsulkiessaan voinut olla jupisematta Vergiliuksen sanoja _\"varium et\nmutabile\"_.[22] Seuraavana päivänä hän tuli kovin surkeissaan tuomaan\nmiss Bertramille kirjettä. \"Mr. Hazlewood\", hän sanoi, \"keskeyttää\nopintonsa, vaikka hän onkin jalomielisesti korvannut rahallisen\nvahingon. Mutta millä korvaa hän itselleen sen tiedon, jota hän olisi\nvoinut minun ohjauksellani hankkia? Tuossakin yhdessä kirjotustyössä:\nkokonaisen tunnin hän tuota lyhykäistä kirjelmää tuherteli, haaskaten\nmonta tulloa, neljä sulkaa ja aimo arkillisen hyvää valkeata paperia.\nKolmessa viikossa olisin minä hänelle harjaannuttanut vakaan, juohevan,\nselkeän ja luettavan käsialan -- hänestä olisi kaunokirjottaja\nsukeutunut -- mutta tapahtukoon Jumalan tahto.\"\n\nKirjelmä sisälsi vain moniaita rivejä, joissa syvästi pahoiltiin ja\nnuruttiin miss Bertramin julmuutta, kun tämä ei ainoastaan kieltäytynyt\nhäntä näkemästä, vaan myöskin sallimasta hänen ihan välillisestikään\nkuulustella hänen vointiansa ja autella hänen oloansa. Mutta se päättyi\nvakuutuksiin, että miss Bertramin ankaruus oli turhaa ja ettei mikään\nvoinut horjuttaa Charles Hazlewoodin kiintymystä.\n\nMrs. Mac-Candlishin toimeliaan suosinnan avulla Sampson sai joitakuita\nmuita oppilaita -- arvoltaan tosiaan peräti toista kuin Charles\nHazlewood -- joiden tunneista ei paljoakaan tuloja herunut. Jotakinhan\nhän kuitenkin ansaitsi, ja sykähtelipä hänen sydämensä riemukkaana, kun\nhän viikoittain vei eränsä mr. Mac-Morlanille, vähentäen siitä vain\nhivenen nuuskarasiansa ja tupakkakukkaronsa varustamiseen.\n\nJa tässä meidän täytyy jättää Kippletringan, silmätäksemme sankariamme,\njotteivät lukijamme pelkäisi menettävänsä häntä näkyvistään taaskin\nneljännesvuosisadan ajaksi.\n\n\n\n\n16 luku.\n\nMR. MERVYNIN SANOMA.\n\n\nMr. Bertramin kuoleman jälkeen oli Mannering lähtenyt lyhyelle\nretkeilylle, aikoen palata Ellangowanin lähettyville ennen maatilan\nhuutokauppaa. Niinpä matkusti hän Edinburg'hiin ja muuanne, ja\nollessaan palaamassa siihen Skotlannin lounaiseen maakuntaan, jossa\nkertomuksemme näyttämö sijaitsee, hän sadan penikulman päässä\nKippletringanista sai rannikolta antamallaan osotteella ystävältään\nmr. Mervyniltä kirjeen, joka sisälsi jokseenkin epämieluisia tietoja.\nOlemme jo ottaneet oikeudeksemme tarkkailla sankariamme salavihkaakin,\nminkä vuoksi tuostakin kirjeestä lukijalle otteen jäljennämme.\n\n    \"Pyydän sinulta anteeksi, parahin ystävä, sinulle tuottamaani\n    tuskaa, pakottaessani sinut avaamaan niin vihavoivia haavoja\n    kuin kirjeessäsi mainitut. Olen aina kuullut, vaikka kenties\n    erehdyttävästi, että mr. Brownin huomaavaisuus oli miss\n    Manneringille aijottua. Mutta olipa asian laita miten tahansa, niin\n    ei voida olettaa, että hänen rohkeutensa olisi sinun asemassasi\n    voinut jäädä huomaamatta ja rankaisematta.\n\n    Viisaat miehet sanovat, että me luovutamme sivistyneelle\n    yhteiskunnalle luonnolliset itsepuolustuksen oikeutemme, mutta\n    sillä ehdolla vain, että lain säännökset suojelevat meitä. Missä\n    ei korvausta voida saada, siinä käypi alistaminen mitättömäksi.\n    Yksikään esimerkiksi ei edellytä, ettei minulla ole oikeutta\n    puolustaa kukkaroani ja henkeäni maantierosvolta yhtä hyvin kuin\n    olisin villi intiaani, jolla ei ole lakia eikä järjestysvaltaa.\n    Kysymys vastarinnastani tai alistumisestani riippuu keinoistani\n    ja asemastani. Mutta jos aseestettuna ja tasaväkisenä alistun\n    kenenkään, ylhäisen tai alhaisen, vääryyteen ja väkivaltaan, niin\n    pidettäneen vaikuttimenani tuskin uskonnollista tai siveellistä\n    tunnetta, olenpa kuka hyvänsä muu kuin kveekari.\n\n    Kunnialleni käypä hyökkäys tuntuu minusta hyvinkin samalta.\n    Loukkaus, vaikka kuinkakin mitätön itsessään, on vaikutuksiltaan\n    paljoa syvällisempi kaikille elämänvaiheillemme kuin mikään\n    maantiellä ryöstäjän tekemä vaurio, ja loukatun hyvitys on julkisen\n    oikeudenkäytön vallassa paljoa vähemmin, tai oikeastaan se on\n    kokonaan sen tapaamattomissa. Jos ken tahansa suvaitsee Arthur\n    Mervyniltä rosvota hänen kukkaronsa sisällön, olettaen ettei\n    sanotulla Arthurilla ole puolustuskeinoja tai näiden käyttämiseen\n    taitoa ja miehuutta, niin Lancasterin tai Carlislen käräjät\n    antavat hänelle oikeutta, nykäisyttämällä voron killumaan. Ja\n    kuka kuitenkaan väittää minun olevan pakko odottaa tätä oikeutta\n    ja alistua ensi kädessä rosvottavaksi, jos minulla itselläni on\n    keinoja ja luontoa omaisuuteni varjelemiseen? Mutta jos minua\n    vastaan lausutaan solvaus, johon alistuminen on maineeni ainiaaksi\n    tahraamista kunniallisten miesten silmissä ja josta minulle eivät\n    kykene hyvitystä hankkimaan kaikki kaksitoista ylioikeuden tuomaria\n    ja kansleri päälle päätteeksi, niin millä lain tai järjen säännöllä\n    voidaan minut pidättää suojelemasta sitä, minkä pitäisi olla\n    ja mikä onkin rajattomasti kalliimpi jokaiselle kunnialliselle\n    miehelle kuin hänen koko omaisuutensa.\n\n    Asian uskonnollisista näkökohdista en sano mitään, kunnes\n    löydän jonkun kunnianarvoisan hengenmiehen, joka tuomitsee\n    itsepuolustuksen hengen ja omaisuuden uhattuna ollessa. Jos\n    sen sopivaisuus jälkimäisessä tapauksessa yleiseen myönnetään,\n    niin voitaneen tehdä varsin vähäisen eroa ruumiin ja tavaran\n    suojelemisen sekä maineen varjelemisen välillä. Että maineen\n    kimppuun voivat hyökätä henkilöt, jotka ovat elämässään\n    kokonaan toisella arvotasolla, siveellisiltä periaatteiltaan\n    kenties tahrattomat ja maineeltaan puhtaat, se ei voi vaikuttaa\n    itsepuolustusoikeuteni laillisuuteen. Voin pahotella, että\n    asianhaarat ovat jouduttaneet minut henkilökohtaiseen\n    kiistaan sellaisen yksilön kanssa; mutta samaa mielipahaa\n    tuntisin jalomielisen vihollisen kaatumisesta miekkani tiellä\n    kansainkeskisessä riidassa.\n\n    Kysymyksen jätän kuitenkin omantunnon asiaksi, huomauttaen\n    vain, ettei kirjottamani sovellu ammatti-kaksintaistelijaan\n    eikä kunniakiista hyökkäävään osalliseen. Tahdon vain vapauttaa\n    syystä sen, jonka ahdistaa taistotantereelle sellainen loukkaus,\n    että kärsivällinen alistuminen siihen ainiaaksi tärvelisi hänen\n    yhteiskunnallisen arvonsa ja maineensa.\n\n    Olen pahoillani siitä, että ajattelet asettua Skotlantiin asumaan,\n    hyvillänipä sentään, kun et kuitenkaan kovin mittaamattoman\n    taipaleen taakse joudu ja kun leveysaste on meille suosiollinen.\n    Devonshiresta Westmorelandiin siirtyminen saattaisi hytisyttää\n    Intian paahtelemaa miestä; mutta meidän luoksemme Gallowaysta tai\n    Dumfriesshiresta poikkeaminen on askel lähemmäksi aurinkoa, vaikka\n    lyhytkin. Sitä paitsi aavistelen ajattelemasi maatilan olevan sen\n    vanhan aavelinnan yhteydessä, jossa näyttelit tähtientietäjän\n    osaa matkallasi pohjoiseen parisenkymmentä vuotta takaperin.\n    Sitä näkymöä olen sinun kuullut kuvailevan hullunkurisella innon\n    pauhinalla liian usein, voidakseni toivoa kykeneväni pelottelemaan\n    sinua päättämästä kauppaa. Toivonpa sentään, että vieraanvarainen\n    lorulairdi ei ole ajanut matalikolle ja että hänen kappalaisensa,\n    jolla meitä monet kerrat naurattelit, vielä on _in rerum\n    natura_.[23]\n\n    Ja tähän, hyvä Mannering, soisin voivani lopettaa, sillä\n    minun on uskomattoman tukala kertoa loppua tarinaani, vaikka\n    tiedänkin varmasti saavani taata mahdottomaksi minkään tahallisen\n    sopimattomuuden tilapäisen holhottini Julia Manneringin taholta.\n    Mutta minun täytyy kuitenkin ansaita lukiossa saamani Avo-Artun\n    lisänimi. Seuraavaan tapaan on asian meno.\n\n    Tyttäressäsi on paljon luonnonlaatusi haaveellisuutta sekä rahtunen\n    sitä ihailusta viehättymistä, jota kaikissa kauniissa naisissa\n    ainakin jonkun verran ilmenee. Hänestä sitä paitsi nähtävästi\n    tulee perijättäresi; se on mitätön seikka niille, jotka Juliaa\n    minun silmilläni katsovat, mutta tehoisa syötti tekokiiltoisille,\n    juonijoille ja arvottomille. Tiedät miten olen lasketellut leikkiä\n    hänen leppeästä kaihomielisyydestään sekä yksinäisistä kävelyistään\n    aamuisin ennen kenenkään heräämistä ja kuutamolla, jolloin kaikkien\n    pitäisi olla levolla tai istua korttipöydässä, mikä on samaa.\n    Alempana mainitsemani lupaus ei kenties ole ulkopuolelta leikin\n    rajojen lähtöisin, mutta soisin mieluummin siitä pilapuheen tulevan\n    sinun suustasi kuin minun.\n\n    Pariin kolmeen kertaan kuulin viimeisten kahden viikon kuluessa\n    myöhään yöllä tai hyvin varhain aamulla jonkun flageoletilla\n    soittelevan sitä pikku hindu-sävelmää, johon tyttäresi on\n    erityisesti mieltynyt. Ensimältä ajattelin jonkun soitannollisen\n    palvelijan, jonka soitonhalu ei päivisin saanut tyydykettä,\n    valitsevan tuon hiljaisen hetken jäljitelläkseen vierashuoneessa\n    saapuvilla ollessaan mieleensä painuneita säveliä. Mutta viime\n    yönä valvoin myöhään työhuoneessani, joka on ihan miss Manneringin\n    kamarin alla, ja kummakseni en ainoastaan selvästi kuullut\n    flageoletin soittoa, vaan varmistuin siitäkin, että se kuului\n    ikkunan edustalla leviävältä järveltä.\n\n    Uteliaana tietämään, kuka meille noin tavattomalla hetkellä\n    serenaadia soitteli, hiivin hiljaa ikkunaani. Mutta olipa muitakin\n    tähystelijöitä kuin minä. Muistanet miss Manneringin valinneen\n    kamarinsa sen ulokkeen takia, joka avautuu hänen ikkunastaan\n    järvelle päin. No niin, kuulin juoksuikkunan sälähtävän, luukkujen\n    kalahtavan auki ja hänen oman äänensä keskustelemassa jonkun\n    henkilön kanssa, joka vastaili alhaalta. Tämä ei ole 'Paljon melua\n    tyhjästä';[24] en voinut erehtyä hänen äänestään ja tuollaisista\n    soinnuista, niin hivelevistä, niin sisältörikkaista --. Ja totta\n    pulmakseni helähtelivät äänet alhaaltakin hellyyden herkintä\n    tunnetta. Mutta sanojen sisällyksestä en tiedä mitään sanoa.\n\n    Kohotin oman juoksuikkunani ruutua, kuullakseni enemmänkin kuin\n    pelkkää sorinaa tuosta espanjalaisesta lemmenkohtauksesta. Mutta\n    kaikesta varomisestani huolimatta hälytti rasahdus puhujat. Alas\n    luisui nuoren neidin ikkunanpuolisko ja luukut sulkeusivat siinä\n    silmänräpäyksessä. Airoparin loiskahdus ilmaisi kaksinpuhelun\n    mies-esittäjän peräytyvän. Vieläpä näinkin hänen veneensä, jota\n    hän souti hyvin joutuisasti ja kätevästi, kiitävän yli järven kuin\n    kaksitoistasoutuinen saima.\n\n    Aamusella kuulustelin muutamia palvelijoitani kuin sattumoilta\n    ja sain tietää, että aitausmetsäni vartija oli kierroksillaan\n    kahdesti nähnyt tuon veneen talon rannassa ja siinä miehen\n    soittamassa flageolettia. En huolinut pitemmälti udella, peljäten\n    sekaannuttavani Julian niiden mielipiteisiin, joilta näitä\n    kyselisin.\n\n    Aamiaisella ohimennen viittasin edellisen illan serenaadiin, ja\n    vakuutanpa miss Manneringin vuorotellen punehtuneen ja vaalenneen.\n    Oitis annoin seikalle sellaisen käänteen, mikä saattaisi johtaa\n    hänet luulemaan huomautustani ihan satunnaiseksi. Olen sitte\n    poltattanut vartiotulta työhuoneessani ja jättänyt ikkunaluukut\n    auki, säikyttääkseni yöllistä vierastamme lähenteleimästä; ja\n    yksinäisten kävelyjen estelyksi olen vedonnut lähenevän talven\n    koleuteen ja sumuilmain raakaan kalseuteen. Miss Mannering\n    myötäsi tahdottomuudella, joka ei ole laisinkaan hänen luonteensa\n    mukaista, ja siitä jutun piirteestä minä suoran toden sanoakseni\n    kaikkein vähimmin pidän. Julialla on liian paljon oman rakkaan\n    isäkultansa luonnetta, hilliintyäkseen mielijohteissaan, ellei\n    olisi piileksimässä joku pikku tietoisuus siitä, että saattaa olla\n    järkevämpi karttaa väittelyä.\n\n    Nyt on tarinani kerrottu, ja itsepähän harkitset mitä tehdä.\n    En ole asiasta maininnut kelpo puolisolleni, joka sukupuolensa\n    heikkouksien uskollisena salakirjurina varmasti vastustaisi näiden\n    seikkojen ilmottamista sinulle ja saattaisi sen sijaan saada\n    päähänsä käyttää omaa kaunopuheisuuttansa miss Manneringiin.\n    Olipa se kyky kuinkakin voimallinen tähdättynä minuun, lailliseen\n    kohteeseensa, saattaisi se olettamassani tapauksessa vaikuttaa\n    enemmän pahaa kuin hyvää, pelkään.\n\n    Kenties sinä itsekin katsot järkevimmäksi esiintyä vastaan\n    panematta tai ottamatta tästä pikku kaskusta tietääksesikään.\n    Julia on hyvin suuresti erään ystäväni kaltainen; hänellä on nopea\n    ja eloisa mielikuvitus ja herkät tunteet, jotka ovat taipuvaiset\n    liiottelemaan elämässä tapaamaansa sekä hyvää että pahaa. Hän on\n    kuitenkin viehättävä tyttö, yhtä jalomielinen ja sielukas kuin\n    viehkeäkin. Kaikesta sydämestäni suoritin hänelle lähettämäsi\n    suutelon, ja hän samaten palkakseni sormilleni läväytti. Tulehan\n    takaisin niin pian kuin voit. Luota sillä välin siihen, että\n    parhaansa mukaan pitää huolta ystäväsi\n\n                                          _Arthur Mervyn_.\n\n    J.K. -- Luonnollisesti haluat tietää, onko minulla mitään\n    aavistusta siitä, kuka serenaadin antaja oli. Toden teolla ei\n    vähintäkään. Näillä seuduin ei ole ketään nuorta herrasmiestä\n    asemaltaan tai varallisuudeltaan miss Julian arvoista sellaista,\n    jonka voisin ollenkaan ajatella esittävän tuon tapaista osaa. Mutta\n    järven tuolla puolen, melkein vastapäätä Mervyn Hallia, on joku\n    lemmon vesimyymälä, kaikenlaatuisten kulkuriherrain tyyssija --\n    runoilijain, näyttelijäin, maalarien, soittoniekkain, jotka tulevat\n    hourimaan, pauhaamaan ja hullaantumaan tästä meidän luonnonihanasta\n    maastamme. Sen kauneuksista on jonkunlaisena sakkona, että ne\n    saavat nuo houkkiot teikarit parveilemaan ympärillään.\n\n    Mutta jos Julia olisi minun tyttäreni, niin juuri tuollaista\n    miekkosta minä hänen puolestaan pelkäisin. Hän on ylevämielinen\n    ja haaveellinen, ja kirjottelee kuusi arkkia viikossa eräälle\n    kirjeenvaihtajattarelleen, ja sellaisessa tapauksessa käypi\n    ikäväksi olla vailla aihetta joko tunteiden tai kynän harjotteluun.\n    Hyvästi toistamiseen. Jos käsittelisin tätä asiaa vakavammin kuin\n    olen tehnyt, niin olisin kohtuuton tunteillesi; jos kokonaan\n    jättäisin sen silleen, niin saattaisin omani epäiltäviksi.\"\n\nTämän kirjeen tuloksena oli, että eversti Mannering lähetti uskottoman\nsanansaattajansa viemään mr. Mac-Morlanille tarpeelliset valtuutukset\nEllangowanin tilan ostamiseen ja itse käänsi ratsunsa eteläisempään\nsuuntaan eikä \"hiljennyt ei hellittänyt\" ennen kuin saapui ystävänsä\nArthur Mervynin kartanoon erään westmorelandilaisen järven rannalle.\n\n\n\n\n17 luku.\n\nNUOREN TYTÖN KIRJEENVAIHTOA.\n\n\nKun Mannering palasi Englantiin, oli hänen ensi toimiansa asettaa\ntyttärensä erääseen vakiintuneen maineen saaneeseen tyttöopistoon.\nMutta huomatessaan tyttären edistyvän isän haluamissa taidoissa\nhitaammin kuin hän kärsimättömyydessään odotti, oli hän ottanut miss\nManneringin pois koulusta ensimäisen lukukauden lopussa. Siksi oli\nhänellä vain aikaa solmia ijäisen ystävyyden liitto miss Matilda\nMarchmontin kanssa, joka oli hänen ikätovereitaan, siis lähes\nkahdeksantoista vanha. Hänen uskolliselle silmälleen osotettiin\nne valtavat pinot kirjearkkeja, joita postin siivillä liihotteli\nMervyn Hallista miss Manneringin siellä vieraillessa. Muutamien\nlyhyiden otteiden silmäileminen näistä voipi olla tarpeellista, jotta\nkertomuksemme kävisi ymmärrettäväksi.\n\n    \"Voi, rakkahin Matilda, surkeapa on kertoa minun\n    kohtaloni! Onnettomuus on kehdosta asti painanut leimansa\n    ystävätär-poloiseesi. Pitikin erottaa meidät toinen toisestamme\n    niin mitättömästä syystä -- säännönvastaisesta puheentavasta\n    italialaisessa ainekirjotuksessani ja kolmesta väärästä nuotista\n    Paesiellon sonaatissa! Mutta se kuuluu isäni luonteeseen, ja\n    minun on mahdoton sanoa, enemmänkö häntä rakastan, ihailen vai\n    pelkään. Hänen menestyksensä elämässä ja sodassa -- hänen tapansa\n    panna jokainen vastus väistymään tarmonsa tieltä silloinkin kun\n    ne näyttävät voittamattomilta -- ovat luoneet hänen luonteeseensa\n    äkkipikaisen ja jyrkän vivahduksen, joka ei voi sietää\n    vastaväitettä eikä antaa anteeksi vajavuuksia.\n\n    Ja sitten on hän itse niin peräti monilahjainen. Tiedätkös, oli\n    liikkeellä supinaa, jota muutamat äiti-paraltani pujahtaneet\n    salamyhkäiset sanat puolittain vahvistivat, että hän on kehittynyt\n    maailmalta jo kadonneissakin tieteissä, joiden harjottaja kykenee\n    loihtimaan eteensä tulevaisten tapausten häämyisiä varjokuvia!\n    Eikö tuollaisen vallan pelkkä ajatteleminenkin -- tai vaikkapa sen\n    etevän lahjakkuudenkin ja hallitsevan älyllisyyden, jota maailma\n    saattaa siten tulkita -- eikö se, Matilda rakas, anna salaperäistä\n    suuruutta omistajalleen?\n\n    Sanonet tätä haaveelliseksi: mutta ajattelehan, että minä olen\n    syntynyt talismaanin ja taian maassa, ja lapsuuteni ajan tuuditeltu\n    taruissa, joista sinä saat nauttia ainoastaan ranskalaisen\n    käännöksen harsun hahmoilun välityksellä. Oi Matilda, soisinpa\n    sinun nähneen intialaisten hoitajieni tummat kasvot vakavassa\n    hartaudessa kumartuneina tenhoisen kertomuksen kuunteluun, joka\n    puolittain runona, puolittain suorasanaisena virtasi saduntietäjän\n    huulilta! Ei ole ihme, että europalainen sepittely kuulostaa\n    kalsealta ja nuivalta, nähtyäni Idän tarujen ihmeellisiä\n    vaikutuksia kuulijoihinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Sinulla on, rakas Matilda, sieluni sisin salaisuus,\n    tietäessäsi millä tuntein ajattelen Brownia. En sano hänen\n    muistoansa. Olen vakuutettu siitä, että hän elää ja on\n    uskollinen. Hänen huomaavaisuuttansa minua kohtaan suosi\n    äiti-vainajani, varomattomasti ehkä kylläkin, kun ajattelee isäni\n    ennakkoluuloisesti syntyperälle ja arvoasemalle antamaa ratkaisevaa\n    merkitystä. Mutta eihän varmaankaan odotettane minun, silloin\n    melkein tyttösen, voineen olla ymmärtäväisempi äitiäni, jonka\n    hoitoon luonto oli minut sijottanut. Isäni työskenteli alituiseen\n    sotilaallisissa velvollisuuksissaan; näin häntä vain harvoina\n    lomahetkinä ja opin katsomaan häntä enemmin pelonsekaisella\n    kunnioituksella kuin luottamuksella. Olisipa taivas suonut suhteen\n    toiseksi! Se olisi voinut tänä päivänä olla meille kaikille\n    parempaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Kysyt minulta, miksi en anna isälleni tiedoksi, että Brown\n    vielä elää, että hän ainakin jäi henkiin siitä haavasta, jonka\n    onnettomassa kaksintaistelussaan sai, ja kirjotti äidilleni,\n    ilmottaen olevansa täydellisesti parantumassa ja toivovansa\n    pikaista pääsyä vankeudestaan. Soturi, joka 'on ammatikseen\n    monta surmannut', ei luultavasti tunne mitään rauhattomuutta\n    ajatellessaan tuota luuloteltua tihutyötä, joka miltei vereni\n    jähmetytti. Ja jos näyttäisin hänelle kirjeen, niin eikö ole\n    selvää, että Brown elossa ja itsepintaisesti edelleenkin\n    tavottelemassa ystävätär-parkasi hellimpiä tunteita, josta syystä\n    isäni ennen tapaili hänen henkeänsä, olisi pelottavampi eversti\n    Manneringin mielenrauhan häiritsijä kuin hänen luultu ruumiinsa?\n    Jos hän pääsee pakenemaan noiden rosvojen käsistä, niin olen\n    vakuutettu siitä, että hän piankin on Englannissa, ja silloin on\n    aika miettiä, millä tavoin ilmaista hänen olemassaolonsa isälleni.\n\n    Mutta voi! jos harras ja luottavainen toivoni pettää, niin mitä\n    hyödyttäisi repiä auki salaisuus, johon niin monia tuskallisia\n    muistoja liittyy? Rakas äitini pelkäsi niin kamalasti sen\n    ilmituloa, että hän luullakseni antoi isänikin epäillä Brownin\n    huomaavaisuuden kohdistuneen häneen itseensä, mieluummin kuin salli\n    hänen tietää, ketä se todellisuudessa tähtäsi; ja oi, Matilda, mitä\n    tahansa kunnioitusta olen velkaa kuolleen vanhempani muistolle,\n    tulee minun ennen kaikkea olla oikeamielinen elävää kohtaan. En\n    voi olla tuomitsematta äitini omaksumaa epävarmaa menettelyä\n    kohtuuttomaksi isääni kohtaan sekä peräti vaaralliseksi hänelle\n    itselleen ja minulle. Mutta rauha hänen tomulleen! Hänen toimiansa\n    ohjaili enemmän sydän kuin pää; ja olisiko hänen tyttärensä, joka\n    perii hänen kaiken heikkoutensa, ensimäisenä paljastamassa hänen\n    puutteitansa?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Mervyn Hallissa.\n\n    Jos on Intia loihdun maa, niin tämäpä maa, Matilda rakkahin,\n    on haaveen. Maisema on sellaista kuin luonto ylevimpinä\n    hetkinänsä sommittelee: pauhaavia putouksia -- tuntureita, jotka\n    kohottelevat resuisia huippujansa taivaalle -- järviä, jotka\n    katveisissa laaksoissa polvitellen johtavat joka käänteessään\n    yhä viehättävämpiin lokeroihin -- kallioita, jotka pilviä\n    kannattelevat. Täällä kaikki Salvatorin jylhyys, tuolla Clauden\n    keijukaisnäyttämöt.\n\n    Olen myös onnellinen siitä, että nyt ainakin yhdellä alalla isäni\n    yhtyy innostukseeni. Hän on luonnon ihailija sekä taiteelliselta\n    että runolliselta kannalta, ja suunnatonta mielihyvää olen\n    kokenut huomautuksista, joilla hän selittelee näiden luonnon\n    mahdin loistavien näytteiden laatua ja vaikutusta. Soisinpa hänen\n    asettuvan tähän lumoavaan maahan asumaan. Mutta hänen mielihalunsa\n    tähtää vielä pohjoisemmaksi, ja hän on lähtenytkin kiertomatkalle\n    Skotlantiin, luullakseni haeskelemaan ostaakseen maatilaa, joka\n    soveltuisi hänen asuinsijakseen. Aikaiset muistot kiinnittävät\n    häntä siihen maahan. Niinpä täytyy minun, rakkahin Matilda, siirtyä\n    vielä kauvemmas sinusta ennen kuin saan vakinaisen kodin. Ja voi\n    kuinka riemastuksissani olenkaan saadessani sitte sanoa: Tule,\n    Matilda, uskollisen Juliasi vieraaksi!\n\n    Nykyään asun mr. ja mrs. Mervynin luona, jotka ovat isäni vanhoja\n    ystäviä. Jälkimäinen on juuri hyvää lajia naista -- säädyllinen\n    ja askartava, mutta mitä lahjoihin tai mielikuvitukseen tulee,\n    niin hyväinen aika, rakkahin Matilda, voisipa ystävättäresi yhtä\n    hyvin tavotella myötätuntoa rouva Pänttäriltä -- näet, etten ole\n    unohtanut koulunaikaisia lisänimiä.\n\n    Mervyn on toista -- ihan erilainen, olento kuin isäni; mutta\n    kuitenkin hän huvittaa ja suvaitsee minua. Hän on pönäkkä ja\n    suopea; hänellä on terävää käytännöllistä älyä ja jonkun verran\n    leikkisyyttäkin. Mutta oltuaan kai nuoruudessaan komea, yrittelee\n    hän vieläkin hieman olla esiintymisessään _beau garçon_ kuten\n    innostunut maanviljelijäkin. Minun riemujani on panna hänet\n    kömpimään kunnaiden kukkuloille ja vesiputousten juurelle, ja minun\n    on vuorostani pakko ihailla hänen turnipsiaan, kylvömailastaan ja\n    timoteitaan.\n\n    Hän varmaankin pitää minua yksinkertaisena haaveellisena neitosena,\n    jolla on jonkun verran -- (sana kirpoaa väkiseltä) kauneutta ja\n    samoin hyvänsuopaisuutta; minä taasen katson tällä herrasmiehellä\n    olevan hyvää aistia ulkonaisen naisen arvostelussa enkä odota\n    hänen edelleen tunteitanikin tajuavan. Niinpä hän naljailee,\n    auttelee ja onnahtelee (sillä hyvällä miekkosella on luuvalokin),\n    ja tarinoitsee vanhoja juttuja isoisten elämästä, jota hän on\n    nähnyt hyvinkin paljon; minä kuuntelen ja myhäilen ja tekeydyn niin\n    sieväksi, niin miellyttäväksi ja vaatimattomaksi kuin osaan, ja me\n    tulemme mainiosti toimeen keskenämme.\n\n    Mutta oi! rakkahin Matilda, kuinka kuluisi aika tässä romanttisessa\n    paratiisissakaan, sen asukkaina kun on niin huonosti ympäristöönsä\n    sulautuva pari, ellet sinä niin uskollisesti vastailisi\n    vähäpätöisiin piirrelmiini? Älähän unohda kirjottaa vähintään\n    kolmasti viikossa -- sanottavaa ei sinulta voi mihinkään puuttua.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Miten nyt ilmaisisinkaan, mitä minulla on kerrottavaa! Käteni ja\n    sydämeni vieläkin niin värisevät, että kirjottaminen on melkein\n    mahdotonta!\n\n    Enkö sanonut, että hän elää? Enkö sanonut, etten antaudu\n    epätoivoon? Miten saatoitkaan vihjata, rakas Matilda, että kun\n    olin erinnyt hänestä niin nuorena, johtuivat tunteeni pikemmin\n    mielikuvitukseni kuin sydämeni hehkusta? Oi, minä olin niin varma\n    niiden todellisuudesta, niin pettäviä kuin povemme juohtumat\n    useasti ovatkin. -- Mutta kertomukseeni -- olkoon se, ystäväni,\n    meidän ystävyytemme pyhimpänä kuten se on vilpittömimpänäkin\n    vakuutena.\n\n    Olemme aikaisia täällä -- aikaisempia kuin kaihon kalvama sydämeni\n    voipi lepoon tyyntyä. Sen vuoksi tavallisesti otankin jonkun kirjan\n    tunniksi tai pariksi lukeakseni, vetäydyttyäni omaan kamariini,\n    jonka lienen sinulle jo maininnutkin avautuvan pikku ulokkeelle.\n    Sieltä näkee sen kauniin järven, josta yritin antaa sinulle heikon\n    kuvauksen. Mervyn Hall on osittain ikivanha rakennus ja puolustusta\n    varten sijotettu järven partaalle. Ulokkeelta pudotettu kivi\n    lupsahtaa siksi syvään veteen, että siinä voi ruuhi kellua. Olin\n    jättänyt ikkunani osaksi telkeämättä, voidakseni ennen makuulle\n    menoani tapani mukaan katsella kuutamon kimmellystä järvellä.\n\n    Olin kokonaan vaipunut siihen 'Venetsian kauppiaan' kauniiseen\n    kohtaukseen, jossa kaksi lempivää kesäisen yön hiljaisuutta\n    kuvaillessaan loihtivat toinen toiselleen sen suloja. Kertomuksen\n    herättämän tunteen viehätyksissä kuulin järveltä flageoletin\n    säveliä. Olen sen sinulle maininnut Brownin mieluisimmaksi\n    soittimeksi. Ken saattoi sitä käsitellä yönä, joka tyvenenä ja\n    selkeenäkin oli liian kolea ja myöhäiseen vuodenaikaan kuuluva,\n    houkutellakseen ketään pelkän huvin tähden vaeltajaa?\n\n    Vetäysin vielä lähemmäksi ikkunaa ja kuuntelin hengitystäni\n    pidätellen. Soinnut pysähtyivät toviksi, helkkyivät taaskin\n    -- vaimenivat jälleen -- ja yhä uudestaan heläsivät korvaani,\n    lähenemistänsä läheten. Vihdoin erotin selvästi sen pikku\n    hindu-sävelmän, jota sanoit mielilaulukseni -- olen sinulle\n    kertonut, keltä sen opin. Soitin ja säveleet olivat hänen! -- oliko\n    se maallista soitantoa vai tuulenko kiidättämiä säveliä ilmotuksena\n    minulle hänen kuolemastaan?\n\n    Kesti jonkun aikaa ennen kuin sain miehuutta astuakseni ulokkeelle.\n    Mikään ei olisi saanut minua siihen rohkaistumaan, ellen olisi\n    ollut mielessäni niin varmasti vakuutettu siitä, että hän oli vielä\n    elossa ja että vielä kohtaisimme toisemme. Se usko antoi minulle\n    uskallusta siihen, mutta kylläpä pamppaili sydämeni. Järvellä\n    keijui pieni venonen ja siinä yksi henkilö -- oi Matilda, se oli\n    hän itse! Tunsin hänen ulkomuotonsa näin pitkällisen poissaolon\n    jälkeen ja iltahämyssä yhtä selvästi kuin olisimme eilen erinneet\n    ja taas päiväpaisteen hohteessa tulleet vastakkain!\n\n    Hän ohjasi veneensä ulokkeen alle ja puhutteli minua; tuskin\n    tiesin, mitä hän sanoi tai minä vastasin. Hädin sain puhutuksikaan\n    nyyhkytyksiltäni, mutta ilon ne olivat kyyneliä. Meitä häiritsi\n    koiran haukunta etäältä, mutta hän oli jo ehtinyt vannottaa minua\n    valmistautumaan samanlaiseen kohtaukseen tänä iltana.\n\n    Mutta minne ja mihin tämä kaikki tähtää? Voinko vastata siihen\n    kysymykseen? En voi. Taivas pelasti hänet kuolemasta ja vapahti\n    vankeudesta; taivas varjeli isänikin vuodattamasta sen miehen\n    veren, joka ei olisi hiuskarvaakaan hänen päästään vahingoittanut;\n    saman taivaan täytyy ohjata minut tästä sokkelosta. Minulle\n    on kylliksi se vakaa päätös, ettei Matildan tarvitse punehtua\n    ystävätärtään, isäni tytärtään eikä rakastajani olentoa, joka on\n    hänen tunteensa vallannut.\"\n\n\n\n\n18 luku.\n\nISÄ JA TYTÄR.\n\n\nMeidän täytyy pitkittää otteitamme miss Manneringin kirjeistä, jotka\nvalaisevat luontaista järkevyyttä, mielenlujuutta ja tunteellisuutta\nvikaantuneina vaillinaisesta kasvatuksesta ja erehtyneesti arvostelevan\näidin hupsuudesta, tämä kun sydämessään nimitteli miestänsä tyranniksi\nkunnes rupesi pelkäämään häntä sellaisena, ja lueskeli romaaneja kunnes\nniin viehtyi niiden mutkallisiin juoniin, että otti järjestääkseen\nomankin pikku perhenovellin ja sovitti sen sankarittareksi tyttärensä,\nkuusitoistavuotiaan tytön. Häntä ihastutti pikku salamyhkäisyys,\njuoniminen ja piilotteleminen ja kuitenkin vapisutti se suuttumus,\njoita mokomat kehnot temput hänen puolisossaan herättivät.\n\nSitenpä hän usein ryhtyi salajuoneen pelkästään huvin vuoksi tai\nkenties vastustushalusta, suistui siihen syvemmälle kuin huomasikaan,\nyritteli vapautua uusilla vehkeillä tai peittää erehdystänsä\nteeskentelyllä, sotkeusi omaan verkkoonsa ja oli pakotettu ilmitulon\npelosta pitkittämään salahankkeita, joihin ensin oli yksistään\nvallattomuudesta ryhtynyt.\n\nOnneksi sillä nuorella miehellä, jota hän niin varomattomasti\nsuositteli likeisimpään seuraansa ja rohkaisi tavottamaan tytärtänsä,\noli lujat periaatteet ja kunniallista ylpeyttä, joiden perusteella hän\noli taatumpikin tuttava kuin mrs. Mannering olisi saanut toivoa tai\nodottaa. Ainoastaan syntyperän epätietoisuutta voitiin häntä vastaan\nmuistuttaa; jokaisessa muussa suhteessa hän:\n\n    valoisin toivein saapui maailmahan,\n    mainetta tahtoi, mut ei teillä pahan;\n    kaikk' katsoivat, mik' alkais uljahalle\n    uraksi, kohotakseen korkealle.\n\nMutta ei ollut odotettavissa, että hän vastustaisi mrs. Manneringin\ntiellensä heittämää paulaa ja välttäisi kiintymästä nuoreen neitoseen,\njonka kauneus ja sielukkuus olisivat oikeuttaneet hänen tunteittensa\nkuohun sielläkin, missä sellaisia etuja tavataan yleisemmin, saatikka\nintialaisen uutisasutuksen syrjäisessä linnotuksessa. Suhdetta\nseuranneita kohtauksia on osittain selvittänyt Manneringin kirje mr.\nMervynille; lukijaimme kärsivällisyyden väärinkäyttöä olisi laventaa\nsiinä lausuttua miksikään pitemmäksi valaisuksi.\n\nKäymme sen vuoksi lupaamiimme lisäotteisiin miss Manneringin kirjeistä\nystävättärellensä.\n\n    \"Olen nähnyt hänet jälleen, Matilda -- nähnyt kahdestikin. Olen\n    käyttänyt kaikkia todisteluja saadakseni hänet vakuutetuksi siitä,\n    että tämä salainen yhteys on vaaraksi meille kumpaisellekin\n    -- vieläpä pyytelin häntä pyrkimään eteenpäin elämänsä uralla\n    minusta sen enempää huolimatta, ja katsomaan mielenrauhaani kyllin\n    turvatuksi siitä tiedosta, ettei hän ollut saanut surmaansa isäni\n    kädestä. Hän vastaa -- mutta kuinka osaan selostaa kaikkea mitä\n    hänellä on vastattavana? Hän vetoaa itselleen kuuluvina niihin\n    toiveisiin, joita äitini salli hänessä herätä, ja suostuttelisi\n    minua mielettömään liittoon ilman isäni siunausta. Mutta siihen,\n    Matilda, minä en taivu. Olen vastustanut, olen saanut lannistetuksi\n    kapinalliset tunteet, joita nousi hänen pyytelynsä avuksi; mutta\n    miten suoriutua tästä onnettomasta sokkelosta, johon kohtalo ja\n    hupsuus ovat takerruttaneet meidät molemmat!\n\n    Olen pohtinut sitä, Matilda, kunnes päätäni pyörryttää -- enkä voi\n    keksiä parempaa suunnitelmaa kuin tehdä täysi tunnustus isälleni.\n    Hän ansaitsee sen, sillä hänen hyvyytensä on ehtymätön; ja luulen\n    huomanneeni lähemmin tarkkailtuani hänen luonnettaan, että hänen\n    tylymmät tunteensa heräävät etupäässä silloin kun hän epäilee\n    petosta tai uskottelua olevan hankkeissa. Siinä suhteessa kenties\n    ymmärsi hänen luonnettaan aikoinaan väärin eräs, joka oli hänelle\n    rakas.\n\n    Hänellä on myöskin romanttisuuden vivahdusta luonnonlaadussaan; ja\n    olen nähnyt, että kertomus jalomielisestä teosta, sankarillinen\n    piirre tai ylevä kieltäymys voipi herytellä häneltä kyyneleitä,\n    joita pelkän hädän kuvaus ei saa esille. Mutta Brown taasen väittää\n    isäni olevan henkilökohtaisesti vihamielisen hänelle... Ja hänen\n    syntyperänsä epätietoisuus -- se tosiaankin olisi kompastuskivenä.\n    Voi Matilda, toivonpa ettei kukaan sinun esi-isistäsi taistellut\n    Poitiersissa tai Azincourtissa! Jollei isäni pitäisi niin peräti\n    suuressa kunniassa muinaisen Sir Miles Manneringin muistoa, niin\n    minä suoriutuisin selittelystäni puolella siitä pelkäilystä, jolla\n    minun sitä nyt on ajatteleminen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Olen juuri saanut kirjeesi -- mitä tervetulleimman kirjeesi!\n    Kiitos, rakkahin ystävä, myötätunnostasi ja neuvoistasi voin\n    korvata ne ainoastaan ehdottomalla luottamuksella.\n\n    Kysyt minulta, mikä Brown on alkujaan, jotta hänen syntynsä on niin\n    vastenmielinen isälleni. Hänen tarinansa on lyhyesti kerrottu. Hän\n    on kansallisuudeltaan skotlantilainen, mutta jäi orvoksi, jolloin\n    hänet otti kasvattaakseen Hollantiin asettunut sukulaisperhe. Hänet\n    varustettiin liikealalle ja lähetettiin hyvin aikaisin erääseen\n    siirtolaamme kaukaiseen Itään, missä muuan hänen holhoojansa\n    liiketuttava asui.\n\n    Mutta hänen saapuessaan Intiaan oli tämä mies kuollut, eikä\n    hänellä ollut muuta neuvoa kuin tarjoutua tilinpitäjäksi erääseen\n    liikekonttoriin. Sodan syttyminen ja alussa tuntuva voimiemme\n    vähyys avasi armeijan kaikille nuorille miehille, joilla oli sille\n    uralle halua; ja Brown, jonka sielussa piili voimakas sotilaallinen\n    taipumus, oli ensimäisiä vaihtamaan mahdollisen rikkauden tien\n    maineen uraan.\n\n    Hänen myöhemmät vaiheensa ovat sinulle hyvin tunnetut. Mutta\n    ajattelehan isäni ärtymystä, hän kun halveksii kauppiassäätyä\n    (vaikka muuten hänen omaisuutensa paras osa on hänen setänsä\n    sillä kunniallisella alalla ansaitsemaa) ja tuntee erityistä\n    vastenmielisyyttä hollantilaisia kohtaan -- ajattelehan, millä\n    tuntein hän arvatenkin kuulisi kosivan ainoata lastansa Vanbeest\n    Brownin, jonka Vanbeest & Vanbruggenin kauppahuone on armoillaan\n    kasvattanut! Oi Matilda, se ei ikinä käy laatuun, -- ei, niin\n    lapsellinen olen minä, että tuskin voin pidättää myötätuntoani\n    hänen ylimysmielisiltä tunteiltansa. Mrs. Vanbeest Brown!\n    Vähäisenpä on totisesti siinä nimessä puolestansa puhuvaa. -- Mitä\n    lapsia me olemmekaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n    \"Kaikki on nyt lopussa, Matilda! En enää milloinkaan saa rohkeutta\n    kertoa isälleni -- päin vastoin pelkään vapisten, että hän on jo\n    toisaalta kuullut salaisuuteni. Se taasen kerrassaan tärvelee\n    minun ilmotukseni suoruuden ja tuhoaa mitä toivon pilkahtelua olin\n    rohjennut siihen liittää.\n\n    Eilen illalla tuli Brown entiseen tapaan, ja järveltä ilmotti\n    flageoletti hänen lähenemisensä. Olimme sopineet, että hän\n    edelleenkin käyttäisi tätä merkkiä. Nämä luonnonihanat järvet\n    vetävät puoleensa lukuisia matkailijoita, jotka innostuksissaan\n    tutkivat maisemaa kaikin ajoin, ja me toivoimme, että jos Brown\n    talosta huomattaisiinkin, niin hän kävisi tuollaisesta luonnon\n    ihastelijasta, joka purki tunteitaan soitannon välityksellä.\n    Säveleet kelpaisivat minunkin puolustuksekseni, jos minut\n    huomattaisiin ulokkeella. Mutta eilisiltana, kiihkeästi\n    pakotellessani toteutettavaksi suunnitelmaani täydellisen\n    tunnustuksen tekemisestä isälleni ja hänen vakavasti pyydellessään\n    minua heittämään sen mielestäni, kuulimme minun huoneeni alla\n    olevan mr. Mervynin työhuoneen ikkunan hiljaa avautuvan. Viittasin\n    Brownia peräytymään ja vetäysin viipymättä kamariini, heikosti\n    toivoillen, ettei kohtaustamme ollut huomattu.\n\n    Mutta voi! Matilda, nämä toiveet hälvenivät heti kun aamiaisella\n    näin mr. Mervynin katsannon. Hän näytti niin härnäävän ovelalta\n    ja salamyhkäiseltä, että olisin voinut olla enemmän suutuksissani\n    kuin koskaan koko elämäni aikana, jos vain olisin uskaltanut. Mutta\n    minun täytyi noudattaa säyseätä käytöstä, ja kävelyni ovat nyt\n    supistetut hänen maatilansa rajoihin, missä tuo kelpo mies kykenee\n    haitatta tepsuttamaan minun vierelläni.\n\n    Olen havainnut hänen pari kertaa yrittävän harkkia ajatuksiani\n    ja tarkkailla kasvojeni ilmettä. Hän on useaan kertaan puhunut\n    flageoletista, ja moneen toviin ylistellyt koiriensa valppautta\n    ja raivokkuutta sekä metsänvartijansa säännöllisiä kierroksia\n    ladattu haulikko olallaan. Mainitsipa hän ansoistakin ja itsestään\n    laukeavista pyssyistä. Minulle olisi kovin vastenmielistä\n    pahastuttaa isäni vanhaa ystävää hänen omassa talossaan, mutta\n    mieleni kuohuu näyttämään hänelle, että minä olen isäni tytär,\n    josta seikasta mr. Mervyn pääsee varmasti vakuutetuksi, jos\n    konsanaan luotan ääneeni ja malttiini vastatakseni noihin\n    epäsuoriin viittauksiin.\n\n    Yhdestä seikasta olen varma -- olen hänelle siitä kiitollinen\n    -- hän ei ole ilmaissut asiata mrs. Mervynille. Herra armahda,\n    olisinpa saanutkin kuulla aimo saarnoja rakkauden ja öisen\n    järvi-ilman vaaroista, mesiviini-heran ja suljettujen ikkunain\n    edullisuudesta ja sopivaisuudesta! En voi olla hulluttelematta,\n    Matilda, vaikka sydämeni on raskas kylläkin.\n\n    En osaa arvata, mitä Brown tehnee. Luullakseni ilmitulon\n    pelko kuitenkin lakkauttaa hänen öiset vierailunsa. Hän asuu\n    majatalossa järven toisella rannalla, Dawsonin nimisenä, kertoi\n    hän -- hänellä on huono valinta nimissä, se on myönnettävä.\n    Hän ei liene eronnut armeijasta, mutta ei hiisku nykyisistä\n    tulevaisuudensuunnitelmistaan mitään.\n\n    Tuskani kukkuraksi on isäni äkkiä palannut ja aivan pahalla päällä.\n    Hyvä emäntämme ei ollenkaan odottanut häntä viikkoon näkevänsä,\n    kuten kuulin hänen ja emännöitsijän touhuisesta keskustelusta;\n    mutta epäilenpä melkein, että hänen ilmestymisensä ei ollut mikään\n    yllätys hänen ystävälleen mr. Mervynille. Hänen sävynsä oli minua\n    kohtaan kummallisen kylmäkiskoinen ja väkinäinen -- riittämään\n    asti, laimentaakseen kaiken urheuden, jolla jo kerran päätin\n    heittäytyä hänen jalomielisyytensä turviin.\n\n    Hän syyttelee kiusaannuksestaan ja pahantuulisuudestaan Skotlannin\n    lounaisosassa myttyyn mennyttä ostopuuhaa, johon oli ollut\n    sydämestään kiintynyt; mutta minä en usko hänen tyynimielisyytensä\n    niin vähästä järkkyvän. Hänen ensimäisenä retkeilynänsä oli lähteä\n    mr. Mervynin huvipurrella järven poikki, mainitsemaani majataloon.\n    Voit kuvitella, millaisessa kauhun tuskassa odottelin hänen\n    paluutansa --, jos hän olisi tuntenut sieltä Brownin, niin ken\n    voikaan arvata seurauksia!\n\n    Hän palasi kuitenkin mitään havaintoa tekemättä. Minusta kuulostaa\n    siltä, että hän äskeisen pettymyksensä johdosta aikoo nyt vuokrata\n    maatalon tuon samaisen Ellangowanin lähettyviltä, josta olen\n    tuomittu kuulemaan ylen paljon -- hän tuntuu pitävän luultavana,\n    että hänen haluamansa tila jälleen piankin joutuu myytäväksi. En\n    lähetä tätä kirjettä ennen kuin selvemmin kuulen hänen aikeistaan.\n\n    Minulla on nyt ollut isäni kanssa puhelu, niin avonainen kuin\n    hän varmaankin aikookaan minulle suoda. Hän pyysi minua tänään\n    aamiaisen jälkeen tulemaan mukanaan kirjastohuoneeseen; polveni\n    notkuivat allani, Matilda, enkä ollenkaan liiottele sanoessani,\n    että töin tuskin jaksoin seurata häntä huoneeseen.\n\n    En tiedä mitä pelkäsin; lapsuudestani asti olin nähnyt kaikkien\n    hänen ympärillään vapisevan hänen silmäkulmiensa rypistystä. Hän\n    viittasi minua istuutumaan, enkä ole milloinkaan totellut käskyä\n    niin kerkeästi, sillä tuskinhan kykenin jaloillani pysymäänkään.\n    Hän itse asteli edestakaisin lattialla.\n\n    Sinä olet nähnyt isäni ja muistaakseni pannut merkille hänen\n    kasvonpiirteittensä ihmeellisen ilmehikkyyden. Hänen silmänsä ovat\n    luonnostaan vaaleahkot väriltään, mutta kiihtymys tai suuttumus\n    antaa niille tummemman ja tulisemman hehkun; hänellä on myös\n    tapana mytistää huuliansa, milloin mielensä kuohuu, ja se ilmaisee\n    luonteenomaisen kiivauden ja harjaannutetun maltin taistelua. Ensi\n    kertaa nyt olimme kahden kesken hänen Skotlannista palattuansa, ja\n    kun hänessä ilmeni noita kuohunnan oireita, pidin hyvinkin varmana,\n    että hän oli aikeissa käydä vaatimaan tiliä kaikkein enimmin\n    kammoamistani asioista.\n\n    Sanomattomaksi huojennuksekseni huomasinkin erehtyneeni; tiesipä\n    hän mr. Mervynin epäluuloista tai huomioista mitä tahansa, minun\n    kanssani hän ei siitä aiheesta puhella aikonutkaan. Pelkurina\n    raukkana tunsin suunnatonta kevennystä, vaikka jos hän olisi\n    todella penkonut korviinsa ehkä tulleita ilmotteluja, niin ei\n    todellisuus olisi voinut merkitä mitään siihen verraten, mitä\n    hänen epäluulonsa olisivat saattaneet hautoa koolle. Mutta joskin\n    itseluottamukseni elpyi odottamattomasta pelastuksestani, ei\n    minulla ollut miehuutta itse ärsyttää alulle väittelyä, joten jäin\n    ääneti vastaanottamaan hänen käskyjänsä.\n\n    'Julia', hän sanoi, 'asiamieheni kirjottaa minulle Skotlannista,\n    että hän on saanut minulle vuokratuksi maatalon, kunnollisesti\n    kalustetun ja perheeni mukavuudeksi tarpeellisesti varustetun -- se\n    on kolmen penikulman päässä siitä, jonka ostoa olin suunnitellut'.\n\n    Hän pysähtyi ja näytti odottavan vastausta.\n\n    'Mikä tahansa asuinpaikka teille soveltuu, sir, sen täytyy\n    minullekin olla täysin mieluisa.'\n\n    'Hm! -- En kuitenkaan tarkota, Julia, että sinä talvea asuisit ihan\n    yksinäsi tuossa talossa.'\n\n    Mr. ja mrs. Mervyn, ajattelin itsekseni. 'Mikä seura vain on teille\n    mieleen, sir', vastasin ääneeni.\n\n    'Hoo, tätä kertakaikkista alttiuden henkeä on hiukan liiaksi --\n    oivallinen mielenlaatu toiminnassa, mutta sinun sitä hokiessasi en\n    voi olla ajattelematta mustien palkollistemme ikuisia salaameja\n    Idässä. Sanalla sanoen, Julia, minä tiedän pitäväsi seurasta ja\n    aion kutsua erään nuoren henkilön, kuolleen ystävän tyttären,\n    viettämään muutamia kuukausia luonamme.'\n\n    'Eihän hän kotiopettajatar liene, taivaan tähden, _papa!_'\n    huudahdin minä poloinen, kun peljästykseni sillä hetkellä kokonaan\n    voitti varomiseni.\n\n    Ei, ei kotiopettajatar, miss Mannering', vastasi eversti hieman\n    ankarasti, 'vaan nuori neiti, jonka oivallisesta esimerkistä uskon\n    sinun oppivan itsesi hillitsemisen taitoa, hän kun on saanut\n    vastoinkäymisten koulussa kasvatuksensa'.\n\n    Tähän vastaaminen olisi ollut liian vaaralliselle pohjalle\n    tunkeutumista, joten syntyi kotvan äänettömyys.\n\n    Onko tuo nuori neiti skotlantilainen, _papa?_''\n\n    'On' -- kuivasti.\n\n    'Murtaako hän puheessaan paljonkin, sir?'\n\n    'Murtakoon lempo!' kivahti isäni; 'luuletko minun vähän vähääkään\n    välittävän jonkun ääntiön lausumisesta päin tai toisin? Sanonpa\n    sinulle, Julia, että minä puhun vakavasti. Sinulla on erityinen\n    lahjakkuus ystävyyteen eli syöksähtämään siksi nimittämiisi\n    tuttavuuksiin' -- (eikö ollutkin tämä kovin tylysti sanottua,\n    Matilda?). 'Minäpä haluan antaa sinulle ainakin tilaisuuden hankkia\n    itsellesi yhden ansiollisen ystävän, ja sen vuoksi olen päättänyt,\n    että tuo nuori neiti liittyy perheeni jäseneksi muutamien\n    kuukausien ajaksi, ja minä odotan sinun osottavan häntä kohtaan\n    sitä huomaavaisuutta, jota kovan onnen koettelema kuntoisuus\n    ansaitsee.'\n\n    'Kernaasti, sir. -- Onko tulevainen ystäväni punatukkainen?'\n\n    Hän loi minuun näytteen ankarista katseistaan. Sanot kenties\n    ansainneeni sen; mutta luulenpa itse häijyläisen toisinaan\n    yllyttävän minua härnääviin kysymyksiin.\n\n    'Hän voittaa sinut, rakkaani, ulkonäöltään yhtä suuresti kuin\n    ymmärtäväisyytensäkin ja ystäviinsä kiintymisen puolesta.'\n\n    'Hyväinen aika, _papa_, pidättekö tuota etevämmyyttä suosituksena?\n    Mutta, sir, näen teidän olevan ottamaisillanne kaiken tämän liian\n    vakavalta kannalta. Olkoonpa tuo neiti mikä tahansa, olen varma\n    siitä, että kun kerran te häntä suositatte, ei hän tule saaneeksi\n    mitään syytä valittaa huomaavaisuuteni puutetta.' (Tovin vaitiolon\n    jälkeen.) 'Onko hänellä ketään palveluksessaan? Nähkääs, ellei ole,\n    niin minunhan täytyy toimittaa hänen olonsa siinäkin suhteessa\n    mukavimmaksi.'\n\n    'E-e-ei -- ei oikeastaan palveluksessaan -- hänen isänsä luona\n    asunut kappalainen on kovin hyvä mies ja luullakseni teen hänelle\n    tilaa talossa.'\n\n    'Kappalainenko? Siunaa ja auta!'\n\n    'Niin juuri, miss Mannering, kappalainen; onko siinä sanassa\n    mitään perin uutta? Eikö meillä ollut pääkortteerissa kappalainen,\n    ollessamme Intiassa?'\n\n    'Kyllä, _papa_, mutta te olitte silloin päällikkö.'\n\n    'Sitä nytkin aion olla, miss Mannering -- omassa perheessäni\n    ainakin.'\n\n    'Tietenkin, sir -- mutta pitääkö hän meille valtiokirkon\n    jumalanpalveluksia?'\n\n    Kysymykseni näennäisen yksinkertainen sävy vei voiton hänen\n    totisuudestaan. 'Hohoi, Julia, sinä olet pilaantunut tyttönen,\n    mutta torumisella en mitään voita. -- Noista kahdesta vieraasta\n    et varmaankaan voi olla nuorta neitiä rakastamatta; se henkilö\n    taasen, jota paremman määritelmän puutteessa kappalaiseksi nimitin,\n    on hyvin ansiollinen ja hiukan naurua herättävä olento, joka\n    ei milloinkaan oivalla, että hänelle naurat, ellet aivan liian\n    julkisesti naura.'\n\n    'Isä rakas, sepä piirre hänen luonteessaan on minulle hauska.\n    Mutta kuulkaahan, onko tuo talo yhtä miellyttävällä paikalla kuin\n    tämäkin?'\n\n    'Ei kenties niin suuresti sinun makusi mukainen -- ei ole\n    järveäkään ikkunain alla, joten sinun on siellä pakko saada kaikki\n    soitantosi seinien sisällä.'\n\n    Tämä viimeinen _coup de main_ päätti älynlahjojemme tiukan ottelun,\n    sillä saatkin uskoa, Matilda, että se masensi kaiken rohkeuteni\n    vastaamiseen.\n\n    Kuitenkin on mieleni vähitellen ja ikäänkuin väkisin elpynyt, kuten\n    ehkä liiaksikin selvästi ilmenee yllä olevasta kaksinpuhelusta.\n    Brown elossa, vapaana, ja Englannissa! Hämmennystä ja huolta voin\n    kestää ja täytyykin. Me lähdemme kahden päivän kuluttua täältä\n    uuteen asuinpaikkaamme. Viipymättä annan sinun tietää, mitä\n    ajattelen noista skotlantilaisista asuintovereista. Minulla on\n    yltäkyllin aihetta uskoa, että isäni tarkottaa majoittaa heidät\n    taloonsa kunniallisena vakoojaparina, jonkunlaisena naispuolisena\n    Rosencrantzina ja kunnianarvoisana Gyldensterninä,[25] toinen\n    ruudukkaissa hameissa, toinen uumatakissa. Onpa siinä vastakohta\n    seuralle, jonka olisin itselleni omasta halustani hankkinut!\n    Kirjotan heti perille päästyämme, jotta rakkahin Matildani kuulee,\n    mihin vaiheisiin nyt siirtyy hänen ystävättärensä\n\n                                           _Julia Mannering_.\"\n\n\n\n\n19 luku.\n\nMAJANMUUTTO.\n\n\nWoodbourne, jonka Mannering oli toistaiseksi vuokrannut itselleen mr.\nMac-Morlanin välityksellä, oli laaja, mukava maahovi. Se sijaitsi\nhauskasti metsäkunnaan juurella, joka suojasi päärakennusta pohjoisesta\nja idästä. Julkipuolen edustalla oli pikku nurmikko, jota vanhat puut\nreunustivat; taampana ulottui muutamia viljelyspalstoja alas joelle\nasti, joka näkyi talon ikkunoihin. Välttävä, vaikka vanhanaikainen\npuutarha, hyvin varustettu kyyhkyslakka ja niin suuri maa-ala, kuin\nperheen tarvis ja mukavuus saattoi vaatia, tekivät paikan \"joka\nsuhteessa sopivaksi säätyläisperheelle\", kuten ilmotuksissa kuvaillaan.\n\nSinne siis päätti Mannering ainakin joksikin aikaa lepokautensa\nesikunnan majoittaa. Vaikka olikin Itä-Intian oloissa elänyt, ei\nhänellä ollut halua loisteliaasti näytellä varallisuuttaan. Hän\nolikin itse asiassa liian ylpeä mies olemaan turhamainen. Sen\nvuoksi hän tahtoi asettua mukavasti eleskelevän maalaisherrasmiehen\nkannalle, omaksumatta tai sallimatta huonekuntansa omaksua mitään\nsellaista prameutta, jota siihen aikaan katsottiin nabobille[26]\nluonteenomaiseksi.\n\nHänellä oli yhäti mielessään Ellangowanin osto. Mac-Morlanin\nkäsityksen mukaan täytyi nimittäin Glossinin piankin luopua tilasta,\nkun muutamat velkojat kiistivät hänen oikeuttaan pidättää niin suurta\nosaa kauppasummasta omassa hallussaan ja suuresti epäiltiin hänen\nmaksukykyään riidanalaiseen erään nähden. Siinä tapauksessa uskoi\nMac-Morlan varmasti hänen mielelläänkin siirtyvän omistuksestaan, jos\nhäntä houkuteltaisiin jonkun verran isommalla hinnalla kuin hän oli\nsitoutunut maksamaan.\n\nSaattaa tuntua oudolta, että Mannering oli niin kovin kiintynyt\npaikkaan, jonka oli vain kerran nähnyt, silloinkin pikimältään,\nuransa alussa. Mutta siellä sattuneet seikat olivat saaneet vankan\nsijan hänen mielikuvituksessaan. Tuntui olevan kohtalo olemassa, joka\nyhdisti hänen oman perhehistoriansa merkittävät vaiheet Ellangowanin\nasukasten merkkitapauksiin, ja hän tunsi salaperäistä halua saada\nsanoa omakseen linnan pengermää. Siitähän hän oli taivaan kirjasta\nlukenut ihmiskohtalon, joka oli ihmeellisesti täyttynyt tuon suvun\nlapsiperillisen vaiheissa ja joka kulki niin yhtärinnan hänen omassa\nperheessään täsmälleen toteenkäyneen ennustuksen kanssa. Kun sitä\npaitsi hänen haaveksintansa kerran oli saanut valtaa ajatuksissa, ei\nhän voinut suurta vastahakoisuutta tuntematta niellä sitä aatosta,\nettä hänen suunnitelmansa raukeaisi ja vielä Glossinin laisen miehen\nkukistamana. Ylpeys siten tuli haaveen avuksi lujentamaan hänen\npäätöstänsä maatilan ostamisesta mikäli mahdollista.\n\nTehkäämme Manneringille oikeutta. Hänen päätökseensä vaikutti osaltaan\nmyöskin halu tukea turvattomiksi joutuneita, hän oli mietiskellyt,\nmitä kaikkea etua Julialle koituisi Lucy Bertramin seurasta, jonka\nluontaiseen järkevyyteen ja käytännölliseen älyyn voitiin varmasti\nluottaa. Tämä ajatus oli saanut paljon vahviketta Mac-Morlanin\nkertoessa hänelle juhlallisesti taattuna salaisuutena, millä tavoin\nnuori neiti oli käyttäytynyt Charles Hazlewoodia kohtaan alusta loppuun\nasti. Vähemmän hienotunteista olisi ollut ehdottaa hänelle, että hän\nsiirtyisi Manneringin perheeseen asumaan, jos hän täten olisi joutunut\nkauvas nuoruutensa näkymöiltä ja niistä harvoista, joita hän katsoi\nystävikseen. Mutta Woodbourneen hän saattoi helposti suostua vieraaksi,\nvaipumatta alamaisen seuranaisen asemaan.\n\nLucy Bertram myöntyi hiukan empien kutsumukseen tulla muutamiksi\nviikoiksi miss Manneringin kumppanina asumaan. Hän tunsi varsin hyvin,\nettä peittelipä everstin hienotuntoisuus totuutta miten tahansa, oli\nhänen päävaikuttimenaan jalomielinen halu suoda orvolle kannatuksensa\nja suojeluksensa, joille hänen arvokkaat välinsä ja vielä korkeammalle\narvosteltu kuntonsa kaiketi antaisivat suurta vaikutusvaltaa\nseutukunnalla.\n\nSamaan aikaan sai orpotyttö kirjeen miss Margaret Bertramilta, siltä\nsukulaiselta, jolle hän oli asemastaan kirjottanut, -- kirjeen niin\nkylmän ja lohduttoman kuin kuvitella voipi. Pikku rahasumman se kyllä\nsisälsi, mutta suositteli ankaraa säästäväisyyttä ja esitti, että miss\nBertram asettuisi täysihoitoon johonkin hiljaiseen perheeseen joko\nKippletringaniin tai sen lähistölle, vakuuttaen ettei hän omilta kovin\nniukoiltakaan tuloiltaan antaisi omaisensa nähdä puutetta. Miss Bertram\nvuodatti muutamia vilpittömiä kyyneliä tämän kylmäkiskoisen vastauksen\njohdosta. Hänen äitinsä eläessä oli nimittäin tuo kelpo nainen\nasustanut vieraana Ellangowanissa lähes kolme vuotta, ja ainoastaan\nperittyään noin 400 puntaa vuotuisia tuloja tuottavan omaisuuden oli\nhän jättänyt jäähyväiset vieraanvaraiselle kartanolle, jolla muutoin\nolisi saattanut olla kunnia suojata häntä omistajansa kuolemaan asti.\n\nLucy Bertramilla oli harras halu palauttaa vaivainen lahjotus,\njonka ylpeys oli itaruuden kanssa taisteltuaan kiristänyt vanhalta\nneidiltä. Mutta lähemmin harkitessaan hän tyytyi kirjottamaan ottavansa\nsen vastaan lainana, jonka toivoi piankin saavansa maksetuksi, ja\nneuvotteli sukulaisensa kanssa kutsusta, jonka oli eversti ja miss\nManneringilta saanut. Tällä kertaa saapui vastaus ensimäisessä\npostissa, niin pelkäsi vanha neiti, että joku joutavanpäiväinen\nherkkätuntoisuus tai hullaannus, kuten hän sitä nimitti, voisi saada\nhänen serkkunsa hylkäämään noin edullisen tarjouksen ja siten samalla\njättäytymään yhä taakaksi omaisillensa.\n\nLucylla ei sen vuoksi ollut valinnan varaa, ellei pitänyt mieluisempana\npysyä arvoisain Mac-Morlanien taakkana, jotka olivat liian anteliaita,\nollakseen rikkaita. Ne omaiset, jotka aikaisemmin olivat pyydelleet\nhänen seuraansa, olivat viime aikoina vähitellen peräyttäneet\nhuomaavaisuutensa joko hiljaisesti tai pahotellen, että hän oli pitänyt\nMac-Morlanin kutsua hyväksyttävämpänä kuin heidän.\n\nMestari Sampsonin kohtalo olisi ollut säälittävä, jos se olisi ollut\nriippuvainen kenestä hyvänsä muusta kuin Manneringista, joka oli\nerikoisluonteiden ihailija, sillä Lucy Bertramista eroaminen olisi\nvarmasti särkenyt hänen sydämensä. Mac-Morlan oli täydellisesti\nselittänyt hänen menettelynsä suojelijansa tytärtä kohtaan. Vastauksena\noli Manneringin tiedustus, vieläkö koulumestarilla oli se ihailtava\nharvasanaisuuden hyve, jolla hän oli niin huomattavasti kunnostautunut\nEllangowanissa. Mac-Morlan vastasi myöntävästi. \"Antakaa mr.\nSampsonille tiedoksi\", sanottiin everstin seuraavassa kirjeissä, \"että\nminä tarvitsen hänen apuaan luetteloimassa ja järjestämässä setäni,\npiispan, kirjastoa, jonka olen määrännyt meritse lähetettäväksi\nsinne. Myöskin on minun käytettävä häntä eräitten paperieni\npuhtaaksikirjottamiseen ja järjestämiseen. Sopikaa hänen palkakseen\nmitä soveliaaksi katsotte. Puettakoon mies-parka kunnollisesti,\nseuratakseen nuorta emäntäänsä Woodbourneen.\"\n\nKelpo Mac-Morlan oli kovin iloissaan tästä valtuutuksesta, mutta sai\npaljon aprikoimista siitä osasta, joka koski arvoisan koulumestarin\nuudelleen vaatettamista. Hän tähysti miestä tarkkailevin katsein, ja\noli ylen selvää, että hänen nykyinen asunsa päivä päivältä ränstyi yhä\nenemmän. Jos olisi hänelle rahaa antanut ja kehottanut sonnustautumaan,\nniin hän olisi vain saanut uuden tilaisuuden laittautuakseen\nnaurunalaiseksi, sillä kun mr. Sampsonille sattui sellainen harvinainen\ntapaus kuin uusien vaatekappaleiden ostaminen, toimitti hän\ntavallisesti kauppalan kaikki pojat päiväkausiksi kintereilleen niillä\nlisillä, joita hän oman aistinsa johdannolla hankki vaatevarastoonsa.\n\nToiselta puolen olisi otaksuttavasti tuntunut loukkaavalta luoda\nräätäli ottamaan hänestä mittaa ja lähettämään vaatteet kotiin kuten\nkoulupojalle. Viimein Mac-Morlan päätti kysyä miss Bertramin neuvoa\nja välitystä. Tämä vakuutti hänelle, että vaikkei hän voinutkaan olla\nkykenevinään herrasmiehen pukuvarastoa huolittelemaan, ei kuitenkaan\nmikään ollut helpompaa kuin koulumestarille se palvelus tehdä.\n\n\"Ellangowanissa\", hän selitti, \"milloin isä-parkani katsoi\nkoulumestarin vaatekappaleista jonkun kaipaavan uusimista, sai\npalvelija käskyn mennä yöllä hänen huoneeseensa, hän kun nukkuu\nsikeästi kuin murmeli, ottaa pois vanha ja panna sijalle uusi. Kukaan\nei koskaan huomannut mestarin ilmaisevan hämärintäkään tietoisuutta\nsellaisesta asunsa osittaisesta vaihdoksesta.\"\n\nTämänpä neuvon otti onkeensa Mac-Morlan. Hän hankki käsille taitavan\nompelijan, joka koulumestaria syrjästä silmämäärällä tarkoin\nmittailtuaan otti valmistaakseen hänelle kaksi vaatekertaa, mustan ja\nkorpinharmaan, vieläpä takasi niiden sopivankin -- ainakin niin hyvin,\nmääritteli räätäli lähemmin urakkaansa, kuin noin erikoisrakenteiselle\nmiehelle saattoi pelkillä inhimillisillä neuloilla ja saksilla sopivaa\nsaada.\n\nKäsityöläismestarin saatua työnsä valmiiksi ja tuotua puvut perille\npäätti Mac-Morlan viisaasti kylläkin toteuttaa tarkotuksensa\nasteettain. Ensimäisenä iltana hän kehvelsi hyvin tärkeän osan\nkoulumestarin vaatetuksesta ja pani sijalle sitä vastaavan\nuuden vaatekappaleen. Nähtyään tuon tempun käyneen päinsä ihan\nhuomaamattomasti uskalsi hän seuraavalla kerralla puuttua liiveihin ja\nlopuksi takkiin. Koulumestarin suoritettua täydellisen muodonvaihdoksen\nja ensi kertaa elämässään esiintyessä siistissä puvussa huomasivat he\nhänellä kajastelevan jotakin epäselvää ja hämmennyttävää tietoisuutta\nsiitä, että hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli muutos tapahtunut.\n\nTuon tuostakin keräytyi hänen kasvoilleen epätietoinen ilme. Hän\nvilkaisi silloin takkinsa hihaan tai housujensa polviin, joista hän\nvarmaankin kaipasi muutamia ikivanhoja paikkauksia ja kursimisia;\nsinisellä langalla mustalle pohjalle ommeltuina olisivat nämä melkein\nkäyneet kirjailutyöstä. Mutta tuollaisina hetkinä he aina käänsivät\nhänen huomionsa muille urille, kunnes vaatekerta \"käytännön jälkeen\nmuottiin kaavautui\". Ainoa huomautus, minkä hänen tiedettiin tästä\naiheesta konsanaan tehneen, oli: \"Kippletringanin kaltaisen kauppalan\nilma tuntuu suotuisalta pitovaatteille, sillä näyttääpä minusta\nnyt takkini melkein yhtä uutukaiselta kuin ensimäistä päivää sitä\npitäessäni, silloin kun menin saarnalupatutkintoon\".\n\nEnsin kuullessaan eversti Manneringin auliista tarjouksesta loi\nkoulumestari huolekkaan ja epätietoisen katseen miss Bertramiin päin,\nkuin peljäten tuon ehdotuksen merkitsevän heidän eroansa. Mutta kun\nmr. Mac-Morlan kiirehti selittämään, että miss Bertram oleskelisi\nvierailulla Woodbournessa jonkun aikaa, hykerteli hän leveitä\nkämmeniään ja rämähti kauhistavaan hirnuntaan. Tällä tavattomalla\ntyytyväisyyden räjähdyksellä kevennettyänsä tunteitaan jäi hän ihan\npassiiviseksi koko muussa puuhassa.\n\nOli sovittu, että mr. ja mrs. Mac-Morlan ottaisivat talon haltuunsa\nmuutamia päiviä ennen Manneringin tuloa, sekä asetellakseen\nkaikki täydelliseen järjestykseen että tehdäkseen miss Bertramin\nasunnon muutoksen heidän luotansa everstin kotiin niin leveäksi\nja hellävaraiseksi kuin mahdollista. Niinpä sai seurue joulukuun\nalkupuolella asettuneeksi Woodbourneen.\n\n\n\n\n20 luku.\n\nMESTARI SAMPSON HALTIOISSAAN.\n\n\nTuli se päivä, jona eversti ja miss Manneringia odotettiin\nsaapuviksi Woodbourneen. Määrätty hetki lähestyi nopeasti, ja\ntalossa asustavien pikku piirissä oli omat huolenaiheensa kullakin.\nMac-Morlan luonnollisesti halusi saada puolelleen niin varakkaan ja\nvaikutusvaltaisen henkilön suosion ja kannatuksen kuin Mannering\noli. Ihmistuntemuksensa avulla oivalsi hän, että Manneringilla\njalomielisenä ja hyväntahtoisenakin oli oikkunaan se, että odotti\nja vaati ohjeittensa perinjuurista noudattamista. Siksipä hänen\nvaltuutettunsa nyt vaivasi muistiansa varmistuakseen siitä, että\nkaikki oli everstin toivomusten ja määräysten mukaisesti järjestettyä;\ntässä epätietoisuudessaan hän moneenkin kertaan tarkasteli talon\nläpikotaisin ullakolta ulkorakennuksiin asti. Mrs. Mac-Morlan kiersi\npienemmässä kehässä, joka käsitti ruokahuoneen, emännöitsijän kamarin\nja keittiön. Hän vain pelkäsi, että päivällinen saattaisi tärveltyä,\nhänen emännöimistaitonsa tahraksi. Koulumestarinkin tavanmukainen\ntyvenyys häiriintyi sikäli, että hän kahdesti astui puistokujan\npuoleiseen ikkunaan ja kahdesti huudahti: \"Miksi viipyvät heidän\nvaunujensa pyörät?\" Lucylla, odottavista hiljaisimmalla, oli omat\nkaihomieliset mietteensä. Hän oli nyt joutumassa vieraiden hoitoon,\nmelkein hyväntekeväisyyden varaan sellaisten, joiden luonnetta hän\nvasta vaillinaisesti tunsi, niin herttaisena kuin se tähän asti oli\nnäyttäytynytkin.\n\nVihdoin kuului kavioiden kopsetta ja pyörien ratinaa. Palvelijat\nolivat saapuneet ennakolta ja järjestyivät nyt riviksi eteiskäytävään\nvastaanottamaan isäntäänsä ja emäntäänsä niin tärkeinä ja\nmahtipontisina, että herättivät levottomuutta Lucyssa, joka ei ollut\nseuraelämään perehtynyt eikä nähnyt niin sanottujen isoisten tapoja.\nMac-Morlan meni ovelle vastaan, ja muutaman minuutin kuluttua olivat\ntulijat vierashuoneessa.\n\nMannering oli tapansa mukaan matkustanut ratsain ja astui huoneeseen\ntytär käsikynkässään. Jälkimäinen oli keskikokoa tai hiukan\nlyhyempikin, mutta hyvin sirovartaloinen; tummat silmät säihkyivät\nläpitunkevina ja pikimusta tukka valui hyvin pitkälle alas; kasvojen\neloisassa älykkyydessä oli yhteisenä vivahduksena hiukan korskeutta\nja hiukan ujoutta, kelpo määrä nokkeluutta ja jonkun verran leikkisää\nivailukykyä. \"Minä en tule hänestä pitämään\", oli Lucy Bertramin ensi\nkatsahduksen tuloksena; \"ja tulenpa luullakseni sentäänkin\", oli toisen\nherättämä ajatus.\n\nMiss Mannering oli kolealta säältä suojattuna turkiksilla leukaa\nmyöten, eversti sotilasviittaansa verhoutuneena. Jälkimäinen\nkumarsi ensin mrs. Mac-Morlanille, jolle hänen tyttärensäkin omisti\nmuodinmukaisen niiauksen, siksi kevyen, ettei se vähääkään rasittanut\nhänen rentoa ryhtiänsä. Eversti vei sitte tyttärensä miss Bertramin\nluo, tarttui jälkimäistä käteen hyvin ystävällisesti, melkein isällisen\nhellästi, ja sanoi:\n\n\"Julia, tässä on se nuori neiti, jonka hyvät ystäväni toivoakseni ovat\nsuostuttaneet kunnioittamaan kotiamme pitkäaikaisella vierailulla. Olen\ntodella kovin kiitollinen, jos voit tehdä Woodbournen yhtä mieluisaksi\nmiss Bertramille kuin Ellangowan oli minulle ensi kertaa vaeltajana\ntullessani tähän maahan.\"\n\nNuori neiti niiasi myöntymykseksi ja tarttui uutta ystävätärtään\nkäteen. Mannering käänsi nyt katseensa koulumestariin, joka\nhänen huoneeseen tulostaan asti oli kumarrellut sääri sojossa ja\nselkä hetkuen kuin kone, joka kertailee samaa liikettä kunnes se\nseisautetaan. \"Hyvä ystäväni, mr. Sampson\", virkkoi Mannering\nesitellen hänet tyttärelleen ja samalla väläyttäen nuhtelevan katseen\nimpyeen, vaikka hänellä itselläänkin oli hiukan halua yhtyä hänen\nilmaiseen naurutuuleensa. \"Tämä herrasmies, Julia, järjestelee kirjani\nniiden tultua, ja odotan saavani suurta etua hänen laajaperäisistä\ntiedoistaan.\"\n\n\"Olemme siitä varmaan kiitollisia arvoisalle herralle, isä, ja\npapilliseen tapaan lausuakseni tunnustukseni siitä, en koskaan unohda\nniitä erinomaisia kasvoja, jotka hän on suvainnut kääntää puoleemme.\n-- Mutta, miss Bertram\", jatkoi hän nopeasti, kun huomasi isänsä otsan\nalkavan mennä pilveen, \"olemme matkustaneet pitkänlaisen taipaleen, --\nsallittehan minun vetäytyä huoneeseeni ennen päivällisen tuloa?\"\n\nTämä vihjaus hajaannutti eri suunnille koko seurueen, paitsi\nkoulumestaria, jolla ei ollut aavistustakaan pukeutumisesta muulloin\nkuin makuulta noustessaan eikä riisuutumisesta paitsi levolle\nkäydessään. Hän jäi yksikseen märehtimään jotakin matemaattista\ntodistelua, kunnes seurue jälleen keräysi vierashuoneeseen ja sieltä\nsiirtyi ruokapöytään.\n\nPäivän lopulla Mannering otti tilaisuuden puhellakseen tyttärensä\nkanssa hetkisen kahden kesken.\n\n\"Mitä pidät vieraistasi, Julia?\"\n\n\"Ka, miss Bertramista pidän ennen kaikkia -- mutta tuopa on kerrassaan\neriskummallinen pappismies -- eihän, isä hyvä, yksikään inhimillinen\nolento voi nauramatta katsella häntä.\"\n\n\"Hänen oleskellessaan minun kattoni alla, Julia, on jokaisen opittava\nsiihen.\"\n\n\"Hyväinen aika, isä, itse lakeijatkaan eivät kyenneet pysymään\ntotisina!\"\n\n\"Riisukoot sitte minun livreijani yltään\", sanoi eversti, \"ja\nnaureskelkoot niin paljon kuin mieli tekee. Mr. Sampson on mies, jota\npidän arvossa yksinkertaisuutensa ja hyväsydämisyytensä tähden.\"\n\n\"Oi, olenpa vakuutettu hänen anteliaisuudestaankin\", vahvisti vilkas\nneitonen; \"hän ei voi nostaa lusikallista lientä suuhunsa, jakelematta\nsiitäkin ympärilleen\".\n\n\"Julia, sinä olet parantumaton. Mutta muistakin: minä odotan\nhilpeytesi olevan tältä alalta niin hillittyä, ettei se loukkaa tuon\narvossapidettävän miehen tunteita eikä miss Bertraminkaan, joka saattaa\nolla herkempituntoinen hänen puolestaan kuin hän omastaan. Ja hyvää\nyötä nyt vain, rakkaani; sinun tulee ottaa huomioon, että vaikka mr.\nSampson ei suinkaan ole sulottarille uhrannut, maailmassa on monia\nseikkoja paremmin naurua ansaitsevia kuin tapojen kömpelyys tai\nluonteen yksinkertaisuus.\"\n\nPäivän tai parin kuluttua mr. ja mrs. Mac-Morlan läksivät\nWoodbournesta, lausuttuaan hellät jäähyväiset entiselle vieraalleen.\nHuonekunta oli nyt asettunut uusille oloilleen. Nuoret neitoset\nopiskelivat ja huvittelehtivat yhdessä. Eversti Mannering huomasi\nmieluisaksi kummakseen, että miss Bertram oli hyvin harjaantunut\nranskan- ja italiankieliin mestari Sampsonin uutteruuden ansiosta; tämä\nahkera mies oli kaikessa hiljaisuudessa hankkinut itselleen useiden\nuusien kuten vanhojenkin kielten tuntemuksen. Säveltaiteesta tiesi miss\nBertram vähän tai ei ollenkaan, mutta hänen uusi ystävättärensä otti\nantaakseen hänelle opastusta; vastavuoroon piti hänen oppia Lucyltä\nkävelytapaa, ratsastustaitoa ja vuodenajan uhmaamiseen tarvittavaa\nurheutta. Mannering valitsi huolellisesti heidän iltaratokseen\nsellaisia teoksia, jotka huvin ohella edistäisivät tervettä tietoakin,\nja kun hän osasi lukea ääneen hyvin taidokkaasti ja tuntehikkaasti,\nniin kuluivat talvi-illat hupaisesti.\n\nSeuraa syntyi pian, missä houkuttimia oli niin paljon. Useimmat\nlähiseudun perheet kävivät eversti Manneringin luona vieraisilla, joten\nhän piankin pääsi heidän joukostaan valitsemaan ne, jotka parhaiten\nsoveltuivat hänen tapoihinsa ja taipumuksiinsa. Charles Hazlewood\noli etevällä sijalla hänen suosiossaan ja kävi ahkerana vieraana\ntalossa, vanhempiensa myönnytyksellä ja hyväksymyksellä, sillä eihän\nvoinut tietää, -- ajattelivat he -- mitä uuttera huomaavaisuus kykeni\nsaamaan aikaan. Olihan miss Mannering jalosukuisena ja intialaisen\nomaisuuden perijättärenä hyvinkin tavoteltava aarre. Sellaisen toiveen\nhuikaisemina he eivät ollenkaan ajatelleet aikaisemmin pelkäämäänsä\nvaaraa, että hänen poikamainen ja harkitsematon haaveilunsa voisi\nkiintyä pennittömään Lucy Bertramiin, jolla ei maailmassa ollut mitään\nmuuta suositusta puolellaan kuin sievät kasvot, hyvä sukuperä ja mitä\nherttaisin luonnonlaatu.\n\nMannering oli ymmärtäväisempi. Hän käsitti asemansa miss Bertramin\nholhoojan kannalta, ja vaikkei katsonutkaan tehtäväkseen kokonaan\nehkäistä hänen seurusteluansa nuoren herrasmiehen kanssa, jonka\nveroinen hän oli joka suhteessa paitsi varallisuudessa, sovitteli hän\nsille sellaisia huomaamattomia pidäkkeitä, että nämä estäisivät mitään\nkihlausta tai selvitystä tapahtumasta, kunnes nuori mies olisi hiukan\nenemmälti nähnyt elämää ja maailmaa sekä päässyt siihen ikään, missä\nhänet saattoi katsoa oikeutetuksi itsenäisesti ratkaisemaan etupäässä\nomaa onneansa koskevassa asiassa.\n\nNäiden asiain liikkuessa Woodbournen perheen muiden jäsenten\nmielessä oli mestari Sampson ruumiineen ja sieluineen pengostamassa\njärjestykseen piispa-vainajan kirjastoa, joka oli meritse lähetetty\nLiverpoolista ja kuljetettu kolmena tai neljänäkymmenenä hevoskuormana\nläheisimmästä satamapaikasta määränsä perille.\n\nMahdoton on yrittääkään kuvailla Sampsonin iloa hänen nähdessään\nnoiden kirstujen jykevät lastit ladottuina tilavan huoneen lattialle,\nmistä hänen tuli siirrellä ne hyllyihin. Hän irvisteli kuin ihmissusi,\nhuiteli käsivarsillaan kuin tuulimyllyn siivin, huikkaili \"Tavatonta\"\njotta laipio remusi hänen riemuansa, Hän ei sanonut eläissään nähneensä\nsellaista kirjojen paljoutta koolla, paitsi yliopiston kirjastossa; ja\nnyt hänen arvokkuutensa ja ihastuksensa kokoelman hoitajana kohotti\nhänet omassa mielessään melkein yliopiston-amanuenssin arvoon, jota\nvirkamiestä hän oli aina pitänyt maailman suurimpana ja onnellisimpana\nkansalaisena.\n\nEikä hänen haltioitumistansa heikentänyt noiden niteiden sisällön\nhätäinen selailu. Jotkut kaunokirjalliset teokset -- runoelmia,\nnäytelmiä, muistelmia -- hän kyllä äkäisenä sysäsi syrjään,\nhalveksivasti tuhahtaen \"pyh\" tai \"joutavaa\"; mutta kokoelman isompi\nja painavampi osa oli lajiansa kokonaan toista. Manalle muuttanut\nkirkkoruhtinas, hengenmies vanhaa ja syvällisesti oppinutta lajia, oli\nkuormittanut hyllynsä niteillä, jotka osottivat nykyaikaisen runoilijan\nsattuvasti kertomia ikivanhoja ja kunnianarvoisia tunnusmerkkejä:\n\n    Puun vankan tuta nahan alta saat,\n    jyhkeinä louskuu metalliset haat,\n    kiinn' ammoin lehdet tiukkaan ollehet,\n    sivuissa reunat ruosteenpunaiset,\n    seljässä leveässä harjut kovat\n    himmenneen kultanimen suoja ovat.\n\nJumaluusopilliset käsikirjat ja kiistajulkaisut, selitykset ja\nsanastot, kirkkoisien kootut teokset, saarnat, joista jokaisesta\nlähtisi kymmenen nykyaikaista lyhyttä sananselitystä, vanhan ja uuden\najan tieteelliset tutkimukset, klassilliset kirjailijat parhaissa\nja harvinaisimmissa muodoissaan -- sellaiset olivat piispa-vainajan\narvokkaan kirjaston pääosana, ja niitäkös mestari Sampsonin\nsilmä hehkuen ihasteli. Hän merkitsi ne luetteloon juohevimmalla\nkäsialallaan, piirustaen jokaisen kirjaimen lemmenkirjettä\nkyhäävän rakastajan huolellisuudella, ja sijotti kunkin yksitellen\nasianomaiselle hyllylle sellaisella hellävaraisuudella, jota olen\nnaisen nähnyt osottavan vanhalle kiinanposliini-ruukulle.\n\nKaikesta tästä innosta huolimatta edistyi hänen hommansa vitkallisesti.\nUsein avasi hän niteen ollessaan puolitiessä kirjaston nostotikkailla,\nosui johonkin mielenkiintoiseen kohtaan ja epämukavaa asentoansa\nmuuttamatta hautautui viehättävään luettavaansa, kunnes palvelija\nnyki häntä liepeistä ja hoki päivällisen odottavan. Silloin hän lähti\nruokahuoneeseen, nakkeli annoksensa kolmen tuuman neliöinä tilavaan\nkurkkuunsa, myönsi tai epäsi umpimähkään, kysyipä häneltä mitä tahansa,\nja riensi takaisin kirjastoon heti kun hänen ruokaliinansa oli\nsiirretty pois ja toisinaan roikotellen sitä rintalappunakin leukansa\nalla...\n\n    Kuink' äkkiä ne jäivät,\n    Thalaban kirkkaat päivät!\n\n\nJa siten jätettyämme kertomuksemme päähenkilöt asemaan, joka\non riittävän mukava heille itselleen, ollakseen kaikkea\nmielenkiintoisuutta vailla lukijalle, ryhdymme erään henkilön\nhistoriaan, jota on vasta nimeltään mainittu ja jolla on puolellaan\nkaikki epätietoisuuden ja vastoinkäymisen viehätys.\n\n\n\n\n21 luku.\n\nBROWN PUHUU PUOLESTAAN.\n\n\nV. Brown -- en täydellisesti mainitse hänen kolminkertaisesti onnetonta\nnimeään -- oli lapsuudestaan asti kierinyt kohtalon potkimana pallona,\nmutta luonto oli hänelle antanut sen mielen joustavuuden, joka\nkimmahuttaa putouksesta vain korkeammalle.\n\nHän oli varttansa kookas, miehekäs ja notkea, ja kasvonpiirteet\nvastasivat ryhtiä: läheskään säännölliset ne eivät olleet, mutta\nniissä päilyi älykkyyden ja hyväntuulisuuden ilme, ja hänen puhuessaan\ntai kiihtyessään ne saattoi ehdottomasti väittää mielenkiintoisiksi.\nHänen sävynsä ilmaisi sotilasta, ja tällä urallaan hän oli nyt ylennyt\nkapteenin arvoon. Eversti Manneringin seuraaja rykmentin päällikkönä\noli nimittäin koettanut korvata kohtuuttomuutta, jota Brown oli kokenut\nmainitun herrasmiehen ennakkoluuloisuudesta häntä vastaan.\n\nTämä kohoaminen, kuten hänen vankeudesta vapautumisensakin, oli\ntapahtunut Manneringin lähdettyä Intiasta. Brown tuli jokseenkin pian\nperässä, hänen rykmenttinsä kun kutsuttiin kotimaahan. Ensi työkseen\ntiedusteli hän Manneringin perhettä, sai helposti selon sen matkatiestä\npohjoiseen päin ja seurasi sitä, päästäkseen jälleen lähenemään Juliaa.\nHänen isäänsä ei hänen mielestään tarvinnut ottaa mihinkään lukuun;\nhänhän ei tiennyt everstin mieleen johdatetusta myrkyllisemmästä\nkäsityksestä, vaan katsoi hänet sorronhaluiseksi ylimykseksi, joka oli\nkäyttänyt päällikkövaltaansa riistääkseen häneltä käyttäytymisellä\nansaitun arvoylennyksen ja pakottanut hänet henkilökohtaiseen riitaan\npelkästään sellaisesta syystä, että hän oli sievää nuorta naista\nkohtaan osottanut huomaavaisuutta, joka oli tälle itselleen mieluisa\nsekä tytön äidin sallima ja suosima.\n\nSen vuoksi oli hän päättänyt olla välittämättä mistään hylkimisestä,\nellei nuori nainen itse työntäisi häntä luotansa. Sellaiset raskaat\nkoettelemukset kuin tuskallinen haava ja pitkällinen vankeus olivat\nhänen käsittääkseen suoranaisia isän tuottamia vääryyksiä, jotka\nvapauttivat hänet paljoakaan kursailemasta entistä päällikköään\nkohtaan. Lukijamme jo tietävät, miten pitkälle hänen suunnitelmansa oli\nedistynyt, kun mr. Mervyn sai ilmi hänen yöllisen vierailunsa.\n\nTuon epämieluisan yllätyksen jälkeen kapteeni Brown poistui\nmajatalosta, jossa oli Dawsonin nimisenä asustanut, joten eversti\nManneringin yritykset hänen esille etsimisekseen olivat hyödyttömät.\nKuitenkin päätti hän, etteivät mitkään vaikeudet estäisi häntä\npitkittämästä yritystään niin kauvan kuin Julia jätti hänelle\nhitusenkaan toivoa. Nuoren tytön oli ollut mahdoton salata\nkiintymystänsä häneen, ja kaikella haaveellisen ritaruuden urheudella\ntahtoi hän ponnistella edelleen.\n\nMutta luulemme lukijan yhtä mielellään tutustuvan hänen ajatustapaansa\nja aikeisiinsa hänen omasta selostuksestaan erityiselle ystävälleen ja\nuskotulleen, kapteeni Delaserrelle, eräälle sveitsiläiselle soturille,\njolla oli komppania hänen rykmentissään.\n\n    \"Annahan pian kuulua itsestäsi, hyvä Delaserre. Muista, etten\n    saa mitään tietoja rykmenttimme asioista muuta kautta kuin sinun\n    ystävällisellä välitykselläsi, ja mieleni tekee tietää, miten on\n    Ayrelle käynyt sotaoikeudessa, saako Elliot ylennysoikeutensa,\n    missä mitassa värväys menestyy ja mitä nuoret upseerit pitävät\n    piiristänsä. Kelpo ystävästämme everstiluutnantista ei minun\n    tarvitse mitään kysyä; näin hänet tullessani Nottinghamin kautta,\n    onnellisena perheensä hoimissa.\n\n    Onpa se onni meille poloisille, Filip, että meillä on pikku\n    leposija leirin ja haudan välillä, jos saamme pelastuneiksi\n    taudilta, teräkseltä ja lyijyltä, sekä työlään elannon\n    seurauksilta. Lepoon vetäytynyt vanha soturi on aina puoleensa\n    vetävä ja kunnioitettava kansalainen. Hän silloin tällöin napisee\n    hiukan, mutta hänen on luvallista nurkumista. Jos lakimies,\n    lääkäri tai pappi henkäisisikään valitusta kovasta onnesta tai\n    puutteellisesta virankorotusjärjestelmästä, niin sadat kielet\n    moittisivat syyksi hänen omaa kykenemättömyyttänsä. Mutta\n    typerintäkin äijänkähnystä, mikä milloinkaan höpisi vatvottua\n    piiritysjuttua tai urotarua, kuunnellaan myötätunnolla ja\n    arvonannolla, kun hän ravistelee ohuita suortuviaan ja äkäisenä\n    puhelee pojista, joita on koroteltu hänen ylitseen.\n\n    Ja sinä ja minä, Delaserre, olemme muukalaisia kumpainenkin, --\n    sillä mitä olen minä parempi skotlantilaisesta alkuperästäni,\n    koskapa englantilaiset minua tuskin maanmiehekseen tunnustaisivat,\n    vaikka saisin sukujuureni todistetuksikin? -- ja me voimme kerskata\n    taistelleemme itsellemme ylennyksemme sekä voittaneemme miekoin\n    sen, mitä muulla tavoin hankkiaksemme meiltä puuttui rahaa.\n    Englantilaiset ovat viisasta kansaa. Ylistellessään itseänsä\n    ja ollessaan alakärsiksi asettavinaan kaikki muut kansat, he\n    jättävät onneksi meille laskuluukkuja ja takaovia auki, joista me\n    luonnon vähemmin suosimat muukalaiset voimme päästä osallisiksi\n    heidän etuihinsa. Ja siten he muutamissa suhteissa ovat kuin\n    pöyhkeilevä isäntä, joka ylistelee kuusivuotiaspöystiänsä\n    samalla kun on halukas jakamaan osuuden siitä koko seurueelle.\n    Sanalla sanoen, sinut teki ylpeä suku, ja minut kova kohtalo\n    ammattisotureiksi, ja meillä on siten se mieluisa muisto, että\n    pysähdymmepä brittiläisessä palveluksessa mihin uramme kohtaan\n    tahansa, on syynä ainoastaan puute rahasta, millä maksaa valtatie,\n    eikä syrjätien käyttämisen kielto. Jos siis voimme suostutella\n    pikku Weischelin meidän joukkoomme, niin hän kaikin mokomin\n    ostakoon vänrikinarvonsa, eläköön ymmärtävästi, pitäköön huolta\n    velvollisuuksistaan ja ylennyksensä uskokoon kohtalon haltuun.\n\n    Toivoakseni nyt olet äärimäisillesi jännittynyt kuulemaan\n    haaveseikkailuni lopun. Mainitsinhan katsoneeni mukavaksi lähteä\n    muutamien päivien jalkamatkalle Westmorelandin vuoristoon Dudleyn\n    kanssa; hän on nuori englantilainen taiteilija, johon olen jonkun\n    verran tutustunut. Oiva mies, sen sanon, Delaserre -- hän maalailee\n    mukiinmenevästi, piirtää kauniisti, keskustelee henkevästi ja\n    huilua puhaltelee viehättävästi, ja vaikka onkin siten oikeutettu\n    neropatiksi, on hän itse asiassa vaatimaton ja kaino nuori\n    mies. Palatessamme kierrokseltamme kuulin vihollisen käyneen\n    tiedusteluretkellä. Isäntäni ilmotti mr. Mervynin huvipurren\n    saapuneen järven yli mukanaan squire itse ja joku vieras.\n\n    'Mitä lajia miestä, isäntä?'\n\n    'Ka, tuollainenhan tuo oli mustantutku upseerilta näyttävä mies;\n    everstiksi sitä taisivat nimitellä. Squire Mervyn uteli minulta\n    niin tiukkaan kuin olisin käräjillä ollut -- kyllä minä osapuilleen\n    yskän ymmärsinkin, mr. Dawson' (sillä nimellähän olen jo maininnut\n    esiintyneeni). 'Mutta en minä sille mitään hiiskunut teidän\n    harhailuistanne ja yön selkään järvelle puikkimisestanne -- en maar\n    -- joll'en itse osaa pyydystää, niin en toisenkaan lankoja sotke\n    -- ja squire Mervyn sitte vielä ähmissään kuin hyvästäkin -- aina\n    se ruikuttelee, jos minun vieraani vain jalallaan astuvat hänen\n    tilansa rantaan. Ei, ei, nuuskikoot asiansa omilla nokillaan Joe\n    Hodgesin puolesta --'\n\n    Mikäpä tämän jälkeen muu eteen kuin maksaa kelpo Joe Hodgesin\n    lasku ja lähteä tieheni, ellen pitänyt parempana tehdä häntä\n    uskotukseni, mutta tähän en tuntenut vähintäkään halua. Sitä paitsi\n    kuulin everstimme olevankin peräytymismatkalla kohti Skotlantia,\n    vieden Julia-paran mukanaan. Raskaan kuormaston johtajien taholta\n    kuulostaa siltä, että hän asettuu talvileiriin Woodbourne-nimiselle\n    maatilalle. Juuri nykyään hän tietysti on valppaimmillansa, joten\n    minun täytyy antaa hänen vetäytyä varustukseensa ilman mitään uutta\n    hälytystä. Ja sitte, eversti hyvä, jolle olen niin monet kiitokset\n    velkaa, pitäkää huolta puolustuksestanne.\n\n    Vakuutanpa sinulle, Delaserre, että useinkin ajattelen\n    rynnistykseni kiihkoon jotakin ristiriitaa sekautuvan. Luullakseni\n    mieluummin toimittaisin tuolle korskealle, kopealle miehelle\n    välttämättömäksi nimittää tytärtään mrs. Browniksi, kuin naisin\n    hänet isänsä täydellä suostumuksella ja kuninkaan antamalla luvalla\n    nimeni muuttamiseen Manneringin aatelisnimeksi, vaikkapa sitä\n    seuraisi hänen koko omaisuutensa. Mutta siinä jäähdyttää mieltäni\n    yksi ainoa seikka: Julia on nuori ja haaveellinen. En mielelläni\n    jouduttaisi häntä askeleeseen, jota hän ei kypsyneemmällä iällä\n    kenties hyväksyisikään -- en; enkä soisi hänen vaikkapa vain\n    silmänsä katsahduksella soimaavan minua siitä, että olen tärvellyt\n    hänen tulevaisuutensa -- saati antavani hänelle syytä sanoa, kuten\n    jotkut ovat olleet kiireissään herroilleen vakuuttamaan, että jos\n    olisin myöntänyt hänelle harkinta-aikaa, niin hän olisi valinnut\n    viisaammin ja paremmin. Ei, Delaserre -- niin ei saa käydä.\n\n    Tuo mielikuva ahdistelee minua, kun tiedän, ettei tytöllä Julian\n    asemassa ole mitään selvää ja täsmällistä käsitystä tekemänsä\n    uhrauksen arvosta. Hän tuntee vaikeuksia vain nimeltään; ja jos\n    hän ajattelee rakkautta ja maalaismajaa, niin hänen mielessään\n    väikkyy _ferme ornée_,[27] jollainen on löydettävissä ainoastaan\n    runollisista kuvauksista tai kahdentoista tuhannen punnan\n    vuositulot saaneen herrasmiehen puistosta, hän olisi kehnosti\n    valmistautunut sen todellisen sveitsiläisen majan vajavuuksiin,\n    josta niin useasti olemme puhelleet, ja niihin vastuksiin, joita\n    meidän täytyisi kokea jo ennen siihenkään satamaan pääsyämme.\n\n    Tämä seikka on saatava selväksi. Vaikka Julian kauneus ja leikkisä\n    hellyys ovat häipymättömästi syöpyneet sydämeeni, täytyy minun\n    saada sisäinen varmuus siitä, että hän täydellisesti oivaltaa\n    menetettävät edut, ennen kuin ne uhraa minun tähteni.\n\n    Olenko liian ylpeä, Delaserre, kun luotan siihen, että tämäkin\n    koetus saattaa päättyä toivomuksilleni suotuisasti? Olenko liian\n    turhamainen olettaessani, että harvat suositeltavat ominaisuuteni,\n    kohtuullisen toimeentulon antavan asemani ohella, tukenaan päätös\n    koko elämäni pyhittämisestä hänen onnelleen, saattaa korvata\n    kaiken, mikä minun täytyy vaatia häntä itseltään kieltämään? Vai\n    painaako puvun, palvelemisen, elintapojen eroavaisuus, valta mielin\n    määrin vaihdella näkymöitä, joilta huvituksiansa etsii -- painaako\n    tuo kaikki hänen arvostuksessaan enemmän kuin kotoisen onnen kuva\n    ja väsymättömän hellyyden keskinäinen vaihto?\n\n    En sano mitään hänen isästään; tuon miehen hyvät ja pahat\n    ominaisuudet ovat niin omituisesti kiertyneet toisiinsa, että\n    edelliset menettävät jälkimäisten johdosta tehonsa. Mitä lemmittyni\n    täytyy tyttärenä kaivata, siihen on niin paljon sekaantunut\n    sellaista, mistä hän ilomielin vapautuisi, että pidän isän ja\n    tyttären eriämistä seikkana, jolla ei ole suurtakaan merkitystä\n    hänen erikoisessa asemassaan. Sillävälin pidän mieltäni niin\n    vireänä kuin voin. Olen kokenut liian monia pulia ja vaikeuksia,\n    ollakseni menestykseen nähden vaatelias tai varmatoiveinen, ja\n    liian usein ja ihmeellisesti olen niistä suoriutunut, antautuakseni\n    alakuloisuuteen.\n\n    Soisinpa näkeväsi tämän maan. Maisemat varmaankin ihastuttaisivat\n    sinua. Ainakin ne monasti johtavat mieleen sinun hehkuvia\n    kuvauksiasi synnyinmaastasi. Skotlantilaisista tuntureista on\n    minulla vain hämärä muisto, vaikka olen niiden keskessä syntynyt,\n    kuten minulle on aina vakuutettu. Oikeastaan painui mieleeni\n    kaikkia edellisiä vaikutelmia paremmin se hämmästys, jota nuorekas\n    mieleni tunsi tuijotellessani Zeelandin saaren tasangoille.\n    Mutta olen tuon aistimuksen johdosta varma siitä, että tunturit\n    ja kalliot ovat olleet minulle tuttuja aikaisina vuosinani ja\n    että niiden on täytynyt häipymättömästi juurtua lapsekkaaseen\n    mielikuvitukseeni, vaikka ne nyt kajastivat sielussani vain\n    vastakohdan vaikutuksesta ja sen ällistyksen takia, jota tunsin\n    turhaan tähystellessäni niitä ympäriltäni.\n\n    Muistan ensi kertaa noustessamme tuon kuulun solan kynnykselle\n    Mysoren maakunnassa, kun useimmat muut vain tunsivat juhlallista ja\n    hämmästynyttä kunnioitusta maiseman korkeutta ja suuruutta kohtaan,\n    pikemmin yhtyneeni sinun ja Cameronin tunteisiin. Te ihailitte\n    tuollaisia jylhiä tuntureita, mutta ihailuunne liittyi varhaisista\n    muistoista johtunutta tutunomaista rakkautta. Hollantilaisesta\n    kasvatuksestani huolimatta kuvastuu pilvirajassa sinertävä\n    vuorenhuippu minulle kuin ystävänä, ja pauhaava rotkopuro taasen\n    kuuluu lapsuuttani viihdytelleeltä kotoiselta laululta.\n\n    En ole tuota tunnelmaa milloinkaan niin voimakkaaksi kokenut kuin\n    tässä järvien ja vuorten maassa, eikä minua mikään niin suuresti\n    sureta kuin sinun estymisesi sotilasvelvollisuuksiltasi olemasta\n    kumppaninani lukuisilla retkeilyilläni sen lymyihin. Joitakuita\n    piirustuksia olen yritellyt, mutta onnistun viheliäisesti. Dudley\n    sitä vastoin piirtelee erinomaisia luonnoksia tuollaisella kepeällä\n    koskettelulla, joka tuntuu taikuudelta, minun pulaillessani\n    ja tuhrustaessani, tehden tuon liian raskaaksi, tämän liian\n    keveäksi, kunnes tuloksena on kehno irvikuva. Minun täytyy pysyä\n    flageoletissani, sillä soitanto on taiteista ainoa, joka suvaitsee\n    tunnustaa minut lapsekseen.\n\n    Tiesitkö, että eversti Mannering on piirustajakin? Varmaankaan\n    et, sillä hän huonoksui lahjojensa saattamista alempiarvoisen\n    näkyviin. Mutta hän piirtää oivallisesti. Hänen ja Julian lähdettyä\n    Mervyn Hallista kutsuttiin sinne Dudley. Squire halusi teettää\n    kokoelman piirroksia, joista Mannering oli valmistanut ensimäiset\n    neljä, äkillisen lähtönsä takia keskeyttäen suunnitelmansa\n    täydellisentämisen. Dudley sanoo harvoin nähneensä mitään niin\n    mestarillista, vaikka aiheeltaan pientä, ja kuhunkin oli liitetty\n    lyhyt runollinen kuvaus. Kuuluuko Saul profeettoihin? kysynet.\n    Eversti Mannering runoilemassa! Totisesti on tämä mies nähtävästi\n    yhtä paljon ponnistellut taitojensa salaamiseksi kuin muut omiensa\n    näyttelemiseksi.\n\n    Kuinka sulkeutuneena ja yrmeänä hän esiintyikään meidän\n    keskuudessamme! Kuinka haluttomalta hän näytti puuttumaan mihinkään\n    puheluun, joka saattoi käydä kaikille mielenkiintoiseksi! Entäs\n    hänen kiintymyksensä tuohon arvottomaan Archeriin, joka oli niin\n    paljon joka suhteessa hänen alapuolellaan; niin ratkaisevasti\n    vaikutti häneen pelkästään se tieto, että toinen oli varakreivi\n    Archerfieldin, köyhän skotlantilaisen päärin veli! Jos Archer\n    olisi kauvemmin elänyt Cuddyboramin kahakassa saamiensa vammojen\n    jälkeen, niin hän olisi luullakseni kertonut jotakin, mikä olisi\n    valaissut tämän kummallisen miehen luonteen ristiriitaisuuksia.\n    Hän hoki minulle moneen kertaan: 'Minulla on sellaista sanottavaa,\n    mikä muuttaa ankaran käsityksesi entisestä everstistämme.' Mutta\n    kuolema ahdisti häntä liian rutosti; ja jos hänellä oli minulle\n    jotakin sovitettavaa, kuten jotkut hänen lauselmansa tuntuivat\n    edellyttävän, niin hän kuoli ennen kuin ehti toteuttaa aikomustaan.\n\n    Aion tehdä vieläkin retkeilyn tässä maassa tämän kirpeän kuurasään\n    kestäessä, ja Dudley taivaltaa jonkun matkaa kumppaninani,\n    ollen melkein yhtä terhakka kävelijä kuin minäkin. Me eroamme\n    Cumberlandin rajalla, hänen kun täytyy palata asuntoonsa Maryboneen\n    kolmien portaitten päähän työskentelemään ammattinsa liikeasioissa,\n    kuten sanoo. Ei voi olla, sanoo hän, niin suurta eroa kahden\n    olovaiheen välillä kuin työhönsä innostuneella taiteilijalla,\n    tämän ensin ollessa piirrostensa aiheita keräilemässä ja sitte\n    pakosta selailemassa salkkuansa, näytellen niitä muodikkaitten\n    taiteenharrastajain ärsyttävälle penseydelle tai vielä\n    ärsyttävämmälle arvostelulle.\n\n    'Vuoteni kesäpäivinä', puhelee Dudley, 'olen vapaa kuin villi\n    intiaani, mielin määrin riemuiten luonnon suurenmoisimpien\n    näkyjen keskellä. Talvinani ja keväinäni taasen en ainoastaan ole\n    kahlittu, sullottu ja salvattu viheliäiseen ullakkokomeroon, vaan\n    myöskin tuomittu niin sietämättömään muiden oikkujen alamaisuuteen\n    ja niin valitsemattomaan seuraan, kuin olisin täydellä todella\n    kaleeriorja.' Olen luvannut tutustuttaa hänet sinuun, Delaserre;\n    varmasti viehättää hänen taiteellinen tuotantonsa sinua, ja häntä\n    sinun sveitsiläinen intoilusi vuorista ja vaahtoavista puroista.\n\n    Dudleystä erottuani pääsen kuulemani mukaan helposti Skotlantiin,\n    oikaisemalla Cumberlandin karun pohjoiskulmakkeen halki. Sitä\n    suuntaa minä menen, antaakseni everstille aikaa leirinsä\n    pystyttämiseen ennen kuin tutkiskelen hänen asemaansa. Hyvästi,\n    Delaserre! Minä tuskin saan tilaisuutta kirjottaa sinulle ennen\n    Skotlantiin tuloani.\"\n\n\n\n\n22 luku.\n\nKOHTAUS RAJAKROUVISSA.\n\n\nAjaksi kuvitelkoon lukija mielessään seestä, kuuraista marraskuun aamua\nja näyttämöksi aukeata nummea, taustana se jättiläismoinen vuorijono,\njossa Skiddaw ja Satulaselkä ovat vallitsevina suuruuksina. Katselkoon\nhän sitä \"sokkopolkua\" myöten, jolla tarkotan matkamiesten askeleiden\nniin heikosti merkitsemää latua, että sen erottaa tummemmasta\nkanervikosta vain hienoinen vehmauden vivahdus, senkin pistäessä\nsilmään ainoastaan jonkun matkan päästä katseltaessa eikä enää jalan\nsitä jo polkiessa -- pitkin tätä epäselvää uraa etenee nyt seuraamamme\nhenkilö.\n\nLujilla askeleilla ja suoralla, ripeällä ryhdillä on sotilaallinen\nsävy, joka hyvin suhtautuu terverakenteisiin raajoihin ja kuuden jalan\nmittaiseen runkoon. Puku on niin jokapäiväinen ja yksinkertainen,\nettei se anna mitään vihiä matkamiehen asemasta -- se soveltuu\nherrasmiehelle, joka tähän tapaan matkailee huvikseen, mutta\nsaattaa myös ilmaista tavanmukaista vaatetustansa käyttävää alempaa\nhenkilöä. Matkavarukset ovat mahdollisimman niukat. Nide Shakespearea\nkumpaisessakin taskussa, pikku mytty liinavaatteita heitettynä olalle,\ntamminen karttu kädessä -- siinä asussa hänet lukijalle esittelemme.\n\nBrown oli sinä aamuna eronnut ystävästään, Dudleystä, ja alottanut\nyksinäisen kävelynsä kohti Skotlantia.\n\nEnsimäiset pari kolme penikulmaa kuluivat hieman apeasti, hän kun\noli viime aikoina tottunut seuraan. Mutta tämä harvinainen mieliala\nväistyi piankin hänen luontaisen hyväntuulisuutensa johdosta, jota\nelvytti liikunta ja kirpeän ilman piristävä vaikutus. Hän vihelteli\nastellessaan, ei \"aatosten puutteessa\",[28] vaan purkaakseen niitä\nkevennyksen tunteita, joiden ilmaisemiseksi hänellä ei muutakaan muotoa\nollut. Jokaiselle tapaamallensa talonpojalle oli hänellä ystävällinen\ntervehdys tai säveä leikkisana; terästyneet cumbrialaiset irvistelivät\nohitse mennessään, huomautellen: \"Siinäpä hyvä sydän, Herra\nsiunatkoon!\" ja markkinoille kulkeva tyttö silmäili useaankin kertaan\nolkansa takaa voimallista vartaloa, joka niin hyvin vastasi muukalaisen\navointa ja säyseätä puhuttelua.\n\nPörhöinen rottakoira, hänen alituinen toverinsa, kilpaili isäntänsä\nkanssa riemastuksissaan. Se karkaili tuhansissa polvekkeissa\npitkin nummea ja palatessaan aina hypähteli kohoksi häntä vastaan,\nvakuuttaakseen olevansa aivan yhtä huvitettu matkasta kuin toinenkin.\nT:ri Johnson[29] arveli elämän tarjoavan harvoja parempia aistimuksia\nkuin kiihtymyksen, jota tuottaa vinha kiidätys kyytikärryissä;\nmutta ken on nuoruudessaan kokenut vanhan jalkamiehen varmuutta ja\nitsenäisyyttä mieltäkiinnittävällä seudulla ja oivallisella säällä, hän\npitää suuren siveystieteilijän makua siinä kohden halpana.\n\nValitessaan tuon harvoin kuljetun tienoon, joka johtaa Cumberlandin\nitäisten muurien kautta Skotlantiin, oli Brown osaksi noudattanut\nhaluansa nähdä kuuluisan roomalaisen muurin jäännöksiä, jotka ovat\nparemmin näkyvissä sillä suunnalla kuin missään muualla alueellansa.\nHänen kasvatuksensa oli ollut vaillinainen ja hajallinen; mutta\nhänen ammattinsa levoton hyörinä, nuoruuden huvitukset tai asiainsa\nepävakainen tila eivät olleet vierottaneet häntä henkisen kehityksensä\nharrastamisesta.\n\n\"Ja tämä siis on se roomalainen muuri\", puheli hän kavutessaan\nylänteelle, jolta näki tuon kuulun muinaisrakennelman kulun.\n\"Olipa se kansaa! Tässäkin valtakuntansa äärimäisessä kolkassa se\nomaksui ponnistuksilleen noin suuren alan ja suoritti ne tuollaisen\nsuurenmoisuuden mittakaavassa! Kuinka vähän jääkään jälkiä Vaubanin ja\nCoehornin töistä tulevaisina aikoina, kun sotatiede on saanut toisen\nsuunnan; mutta tuon ihmeellisen kansan muistomerkit vielä silloinkin\nherättävät jälkipolvissa mielenkiintoa ja hämmästystä! Heidän\nlinnotuksensa, vesijohtonsa, teatterinsa, kaikki julkiset rakennuksensa\npuhuvat samaa vakavuutta, vankkuutta ja majesteettisuutta kuin heidän\nkielensäkin, kun taasen meidän nykyaikaiset työmme, kuten uudet\nkieletkin, tuntuvat vain heidän sirpaleistansa kyhätyiltä.\"\n\nNäistä mietiskelyistä herätti hänet nälkä, minkä vuoksi hän pitkitti\nkävelyään pikku vierasmajaan, jossa aikoi saada jotakin suuhun pantavaa.\n\nKrouvi, sillä sen parempi ei se ollut, sijaitsi ourun pohjalla,\njota myöten lirisi pikku puro. Sitä siimesti tuuhea saarni, jota\nvasten talliksi tarkotettu savivaja oli kyhätty ja näytti osittain\nnojautuvankin. Vajassa seisoi satuloittu hevonen jyviänsä rouskutellen.\nAsumukset ovat näillä seuduin Cumberlandia yhtä tökeröitä kuin\nSkotlanninkin puolella. Talon ulkonäkö ei sisäpuolesta suuria\nlupaillut, vaikka oven yllä komeilikin kyltti, jossa oluthaarikka\nitsellään valui juomalasiin ja alareunassa yritettiin variksenvarpailla\nilmaista lupaus \"hyvästä ylöspidosta miehelle ja hevoselle\". Brown ei\nollut mikään nirsu matkustaja -- hän kumartui ja astui oluttupaan.\n\nEnsimäisenä pisti hänen silmäänsä keittiössä kookas, vanttera,\nmaalaisen näköinen väljään ratsastus viittaan verhoutunut mies,\nvajassa odottelevan hevosen omistaja, joka uutterasti pienenteli\nvaltavia kylmän keittolihan viipaleita ja tuon tuostakin ikkunasta\nvilkaisi, miten hänen ratsulleen ape kelpasi. Lautasen vieressä\noli iso olutsarkka, jota hän väliajoin kallisteli. Emäntä hyöri\nleipomishommissa. Tuli roihusi maan tavan mukaan kivisellä liedellä\nsuunnattoman laajan hormin keskessä, jossa räppänän kohdalla oli\nalhaalla kaksi lavitsaa. Toisella näistä istui harvinaisen kookas\nnainen, yllään punainen kauhtana ja lerppalierinen hattu; hän näytti\nkattilanpaikkurilta tai kerjäläiseltä, ja veteli ahkerasti haikuja\nmustasta piippunysästä.\n\nBrownin pyytäessä jotakin ruokaa pyyhki emäntä jauhoisella\nesiliinallaan honkapöydästä kulman, asetti matkamiehen eteen\npuulautasen, veitsen ja haarukan, viittasi pöystiin, suositti mr.\nDinmontin hyvää esimerkkiä ja lopuksi täytti ruukun kotitekoisellansa.\nBrown kävi kursastelematta omistamaan huomiotansa molemmille. Jonkun\naikaa olivat naapurukset liiaksi kiinni aherruksessaan, ottaakseen\npaljoakaan huomatakseen toinen toistansa, paitsi hyvänsävyisin\nnyökkäyksin, vuoron jälkeen kohottaessaan sarkan huulilleen. Vihdoin\njalkamiehemme alkaessa tyydytellä pikku Vaapsahaisen tarpeita näki\nskotlantilainen karjankasvattaja -- sillä sellainen oli mr. Dinmont\nmiehiään -- joutavansa alottelemaan keskustelua.\n\n\"Näpsä rottakoira tuo, sir -- ja varma vahinkoelävien tuho, sen takaan\n-- jos nimittäin on kunnolleen opetettu, sillä siitähän kaikki riippuu.\"\n\n\"Tosiaan, sir\", vastasi Brown, \"on sen kasvatus ollut niin ja näin, ja\nsen pääominaisuutena on olla miellyttävä toveri\".\n\n\"Niinkö vain? Sepä vahinko, suokaa anteeksi -- aika vahinko se --\nelukka tai ihminen, kasvatusta ei saisi koskaan jättää sikseen. Minulla\non kuusi rottakoiraa kotona, sekä kaksi paria verikoiria, viisi\nsusikoiraa ja moniahta muukin hurtta lisäksi. On vanha Pippuri ja vanha\nSinappi, ja nuori Pippuri ja nuori Sinappi, ja pikku Pippuri ja pikku\nSinappi -- kaikki ne harjaannutin juurtajaksain -- ensin rotilla, sitte\nportimoilla eli kärpillä -- ja sitte ketuilla ja mäyrillä -- ja nyt ne\neivät pelkää mitään karvaselkäistä.\"\n\n\"Kaiketikin ne täysin koulittuja ovat, sir -- mutta noin monien koirien\nomistajaksi näyttää teillä olevan kovin suppea nimivarasto niille?\"\n\n\"Hoo, se on vain minun päähänpistojani, merkitäkseni rodun, sir. Itse\nherttua on Kaarlolasta asti lähettänyt noutamaan Dandie Dinmontin\nPippuri- ja Sinappi-rodun koiria. Niin, ystävä, metsänvartija Tam\nHudsonin[30] hän lähetti, ja juhlallinen olikin meillä päivä hillerien\nja kettujen parissa, ja osasimmepa iltammekin hauskaksi saada! Totta\ntosiaan, se se oli yö!\"\n\n\"Ympäristönne lienee rikaskin riistasta?\"\n\n\"Rikasko! Uskonpa olevan maillani jäniksiä enemmän kuin lampaita, ja\nmetsänlintuja on tiheässä kuin kyyhkysiä lakassa. Oletteko teirtä\nmilloinkaan ampunut?\"\n\n\"En todella ole sellaista edes nähdäkseni saanut, paitsi Keswickin\nmuseossa.\"\n\n\"Kas siinä -- sen saatoin arvatakin eteläisestä puheentavastanne.\nKumma paikka se on, että niin harvat täällä käyvät englantilaiset ovat\nnähneet teirtä! Kuulkaahan nyt -- te näytte olevan reilu poika, ja jos\npistäytte minun luokseni käymään -- Dandie Dinmontin -- Kaarlolaan --\nniin saattepa nähdä teirtä, ja ampua teirtä, ja syödä teirtä myöskin,\nveikkonen.\"\n\n\"Niin, syöminenhän sen asian lopullisesti vahvistaisi, sir; ja\nmielihyvällä noudatan kutsuanne, jos saan aikaa.\"\n\n\"Aikaa, veikkonen? Mikä estää lähtemästä nyt minun mukaani? Millä\ntavoin matkustatte?\"\n\n\"Jalkaisin, sir; ja jos tuo sievä pony on teidän, niin minulle kävisi\nmahdottomaksi pysyä tasallanne.\"\n\n\"Kävisi vainkin, ellette pysty pistelemään neljääntoista penikulmaan\nasti tunnissa. Mutta te voitte tulla yöksi asti Riccarteniin saakka,\nmissä on majatalo -- tai jos haluatte pysähtyä Jockey Grievelle,\nKummulle, niin ne teidät herttaisesti ottaisivat vastaan. Minä olenkin\naikeissa viivähtää tyhjentämään pikarillisen hänen ovellaan ja sanoisin\nhänelle, että te olette tulossa -- tai malttakaas -- emäntä, voisitteko\nantaa tälle herralle isännän hepoa lainaksi, niin minä pojan mukana\npalautan sen aamulla aron yli?\"\n\nHepo oli laskettu laitumelle; sitä oli vaikea ottaa kiinni. \"No niin,\nsillepä ei sitte mitään mahda, mutta tulkaahan toki huomenna. Ja nyt,\nemäntä, minun on lähteminen, päästäkseni Liddeliin ennen pimeän tuloa,\nsillä tuo teidän aronne on hiukan epätietoinen kulkijalle, kuten\nitsekin tiedätte.\"\n\n\"Hävetkääs nyt, mr. Dinmont, eihän ole teidän tapaistanne antaa\nseudulle pahaa nimeä. Ei ole tietääkseni kuulunut arolta hivaustakaan\nsiitä maakauppias Sawney Cullochista asti, jonka takia Rowley Overdees\nja Jaakko Penny kaksi vuotta takaperin Carlislessa silmukan saivat. Ei\nole Bewcastlessa ketään, joka nykyään ryhtyisi tuollaiseen -- oikeata\nväkeä olemme tätänykyä kaikki.\"\n\n\"Kyllä kai, Tib; se taitaa jäädä siksi, kun paholainen on sokea -- eikä\nsillä vielä ole silmät kipeinäkään. Mutta kuulkaahan, emäntä, minä olen\nkiertänyt enimmän osan Gallowayta ja Dumfriesshirea, ja Carlislessa\nolen käväissyt, ja tänäpänä olin Staneshiebankin markkinoilla, eikä\ntekisi mieleni joutua vorojen käsiin näin lähellä kotia, niin että\nlähden minä nyt.\"\n\n\"Oletteko käynyt Dumfriesissa ja Gallowayssa?\" kysyi vanha vaimo, joka\ntupakoitsi pankon korvalla eikä ollut vielä sanaakaan hiiskunut.\n\n\"Olenpa kyllä, eukkoseni, ja väsyksiin asti sainkin siellä kierrellä.\"\n\n\"Sitte kenties tunnette Ellangowaniksi nimitetyn paikan?\"\n\n\"Ellangowan, joka oli mr. Bertramin -- tunnen hyvinkin. Lairdi kuuluu\npari viikkoa takaperin kuolleen.\"\n\n\"Kuolleen!\" huudahti vaimo piippunsa pudottaen, nousi seisaalleen ja\nastahti lähemmä. \"Kuollutko on? oletteko varma siitä?\"\n\n\"Miksenkäs\", sanoi Dinmont, \"kun siitä joka paikassa pakistiin.\nKuolikin juuri karjansa ja kalustonsa huutokaupan aikaan; myynti\nkeskeytettiin ja monet ihmiset olivat pettyneellä mielellä. Sanovat\nhänen olleenkin vanhaa sukua viimeisen, ja sitäkin toiset pahoilivat --\nsillä jalo veri on Skotlannissa niukemmalla kuin se on ollut.\"\n\n\"Kuollut!\" toisti vaimo, jonka lukijamme ovat jo tunteneet vanhaksi\ntuttavakseen Meg Merriliesiksi; \"kuollut! Se kuittaa kaikki tilit. Ja\nsanoitteko hänen kuolleen ilman perillistä?\"\n\n\"Sen teki, ja maatila myytiin samaisesta syystä; sillä sanovat, ettei\nsitä olisi saatu vasaran alle, jos olisi ollut miespuolinen perillinen\nolemassa.\"\n\n\"Myytiin!\" kertasi mustalainen puolittain kirahtaen; \"ja kuka rohkeni\nostaa Ellangowanin, olematta Bertramin verta? Ja kuka tiesi taata,\netteikö se herttainen poikalapsi voine palata vaatimaan omaansa! Kuka\nrohkeni ostaa Ellangowanin maatilan ja linnan?\"\n\n\"Häi tuollainenpahan vain kirjuriherra, jotka kaikkea osteskelevat --\nGlossiniksi taisivat sanoa.\"\n\n\"Glossin! Gibbie Glossin, jota minä olen senkin sata kertaa helmoissani\nkanniskellut, sillä hänen äitinsä ei ollut paljoa parempi kuin minäkään\n-- hänkö julkesi ostaa Ellangowanin paroonikunnan! Herra armahtakoon --\non tämä oltava maailma! Toivotin hänelle pahaa -- mutta en sentään noin\nsuurta vaipumista -- sääli, sääli ajatellakin!\"\n\nHän vaikeni tuokioksi, mutta vastusti yhä kätensä liikkeellä maamiehen\npoistumista; tämä oli joka kysymyksen lomassa kääntämäisillään\nselkänsä, mutta pysähtyi hyvänsävyisesti, huomatessaan vastaustensa\nnäköjään herättämän hartaan mielenkiinnon.\n\n\"Se tulee näkyviin ja kuuluviin -- maa ja meri eivät kauvemmin pysy\nhiljaa! Voitteko sanoa, onko piirikunnan sheriffinä nyt sama mies, joka\non ollut joitakuita vuosia takaperinkin?\"\n\n\"Ei, hänen sanovat saaneen jonkun muun paikan Edinburghissa -- mutta\nhyvästi nyt, eukkoseni, minun on lähdettävä.\"\n\nVaimo seurasi häntä hevosen luo ja hänen kiristäessään satulavyötä,\nsovitellessaan reppuaan ja asetellessaan suitsia teki hänelle yhäti\nkysymyksiä mr. Bertramin kuolemasta ja hänen tyttärensä kohtalosta;\nniihin hän kelpo maamieheltä sai kuitenkin vain niukasti valaistusta.\n\n\"Oletteko koskaan nähnyt Derncleughiksi nimitettyä paikkaa noin\npeninkuorman paikkeilla Ellangowanin Sijalta?\"\n\n\"Olen maar; kolkon näköinen notko se on rapistuneine\nhökkelinjäännöksineen -- näin sen kiertäessäni maatilaa erään kanssa,\njoka halusi ottaa viljelykset haltuunsa.\"\n\n\"Se oli sievä sija aikoinaan!\" puheli Meg itsekseen. \"Huomasitteko\nsiellä vanhaa halavaa, jonka on tuuli enimmältä osaltaan katkonut,\nmutta juuret ovat vielä maassa ja se kallistuu pikku törmän yli --\nmonena päivänä toin kutimeni ja istuin rahillani tuon halavan juurella.\"\n\n\"Huh, lempo on eukossa halavineen ja raheineen ja Ellangowaneineen\n-- Luojan nimessä, antakaa mun mennä -- tuosta saatte kuusi pennyä\nostaaksenne puoli tuopillista lämmikettä, sen sijaan että höpisette\nkaikkia vanhojen aikain jaarituksia.\"\n\n\"Kiitoksia, isäntä -- ja kun nyt olette vastannut kaikkiin\nkysymyksiini, kertaakaan utelematta miksi mitäkin tiedustin, niin\nannanpa teille mukavan pikku neuvon, eikä teidän tarvitse senkään syytä\nkaivata. Tib Mumps tulee tuossa paikassa ulos tuomaan lähtöryyppyä --\nhän kysyy teiltä, menettekö Willien ahteen kautta vaiko Conscowthartin\naapaa myöten -- sanokaa hänelle kumpainen hyvänsä, mutta muistakaakin\"\n(äänensä alentaen ja sanojansa painostaen) \"mennä sitä tietä, jota\nhänelle _ette_ sanonut\".\n\nMaamies lupasi nauraen, ja mustalainen vetäysi pois.\n\n\"Aiotteko noudattaa hänen neuvoaan?\" kysyi Brown, joka oli tarkkaavasti\nkuunnellut tätä keskustelua.\n\n\"En toki -- mokoman ämmäleukun! Ei, paljoa mieluummin soisin Tib\nMumpsin tietävän matkasuuntani kuin hänen -- vaikkei Tibiinkään ole\nliikoja luottaminen, ja neuvoisin teitä kaikin mokomin karttamaan\ntaloon jääpymistä yöksi.\"\n\nKotvan kuluttua ilmestyi Tib-emäntä lähtöryyppyä tarjoamaan, ja\nkelpasikin se. Megin ennustuksen mukaan aivan kysyi hän sitte,\nlähtisikö toinen mäkitietä vai nevan poikki. Tämä vastasi jälkimäisen\nvalitsevansa, lausui Brownille hyvästi, sanoi vielä kerran luottavansa\nsiihen, että nuori mies viimeistään seuraavana päivänä pistäytyisi\n\"Kaarlolaan\" ja lähti ravakasti ratsastamaan.\n\n\n\n\n23 luku.\n\nNUJAKKA NEVALLA.\n\n\nVieraanvaraisen maamiehen vihjaus ei mennyt Brownilta hukkaan. Mutta\nlaskuansa maksaessaan ei hän voinut olla tuon tuostakin tähystämättä\nMeg Merriliesiä. Tämä oli joka suhteessa sama velhomainen olento\nkuin hänet ensi kertaa Ellangowanin Sijalla esitellessämme. Aika oli\nharmaannuttanut sysimustia suortuvia ja uurtanut vakoja hurjamielisiin\nkasvonpiirteisiin, mutta varsi oli säilynyt suorana ja eloisuus\nentisellään. Tästä naisesta oli havaittavana, kuten muistakin\nhänenlaisistaan, että toimelias, vaikkei työteliäs elämä antoi hänelle\nraajojensa ja ryhtinsä täydellisen hallinnan, niin että ne asennot,\njoihin hän luontaisimmin heittäysi, olivat vapaita, sulavia ja\ntaiteellisia.\n\nNyt hän seisoi ikkunan ääressä, vartalo suoristautuneena parhaiten\nnäyttämään hänen miesmäisen ryhtinsä, ja pää hiukan taaksepäin\ntaivutettuna, jottei leveä hattu, joka hänen kasvajaan varjosti,\nolisi häirinnyt häntä vakaasti tuijottelemasta Browniin. Tämän\njokainen liikahdus ja äännähdys tuntui häntä miltei huomaamattomasti\nsäpsähdyttelevän. Toinen puolestaan ei kummakseen voinut omituista\nolentoa katsella tuntematta jotakin liikkuvan sydämessään.\n\n\"Olenko nähnyt unta tuollaisesta ilmestyksestä?\" ihmetteli hän\nitsekseen; \"vai johtaako tuo inha ja oudon näköinen vaimo muistiini\njonkun niistä omituisista olennoista, joita olen intialaisissa\npagodeissa katsellut?\"\n\nHänen pulaillessaan näissä mietteissä ja emännän kaivellessa\nkätköistään hopealantteja puolen guinean vaihtamiseksi astui\nmustalainen äkkiä kahdella harppauksella esiin ja tarttui Brownia\nkäteen. Tämä luonnollisesti odotti hänen näyttävän taitoansa käsistä\nennustajana, mutta toisella näyttikin olevan muuta mielessä.\n\n\"Sanokaa\", pyysi hän, \"sanokaa Jumalan nimessä, nuori mies, mikä on\nnimenne ja mistä tulette?\"\n\n\"Nimeni on Brown, muoriseni, ja Itä-Intiasta minä tulen.\"\n\n\"Itä-Intiasta!\" huoahtaen laski hän käden putoamaan; \"sitten on\nmahdotonta -- minä olen semmoinen vanha hupakko, että kaikki, mitä\nkatselen, tuntuu siltä, mitä hartaimmin haluaisin nähdä. Mutta\nItä-Intiasta! ei sovi yhteen. No, olkaahan mitä tahansa, teillä on\nkasvot ja kieli, jotka johdattavat mieleeni vanhoja aikoja. Hyvästi\njääkää -- kiiruhtakaa tietänne, ja jos meidän väkeämme näette, niin ne\neivät teille mitään vahinkoa tee, kunhan ette puutu ettekä pukahda.\"\n\nBrown oli saanut kultarahansa vaihdetuksi; hän pisti eukon käteen\nshillingin, lausui jäähyväisensä emännälleen ja lähti maamiehen\nedellänsä alottamalle taipaleelle, kävellen rivakasti eteenpäin,\nopastuksenansa kun olivat äskeisen seuralaisensa ratsun verekset\nkavionjäljet. Meg Merrilies katseli jonkun aikaa hänen jälkeensä ja\njupisi sitten itsekseen:\n\n\"Minun täytyy vielä saada tuo poika nähdäkseni -- ja Ellangowaniinkin\non minun palattava. Lairdi kuollut -- niin, niin, kuolema maksaa kaikki\nvelat -- hyvä oli hän mies aikoinaan. Sheriffi siis on muuttanut, ja\nminä voin pysytellä sievästi pensaikoissa -- eipä siis ole paljoa\nvaaraa rautavitjoihin joutumisesta. Haluaisin nähdä kaunoisen\nEllangowanin vielä ennen kuolemaani.\"\n\nBrown sillävälin talsi aimo vauhtia pohjoiseen päin pitkin Cumberlandin\naroksi nimitettyä nevaperäistä kangasta. Hän sivuutti yksinäisen\ntalon, jota kohti edeltä mennyt ratsumies oli kavion jäljistä päättäen\nkääntynyt. Hiukan etäämpänä hän näkyi poikenneen takaisin tielle. Mr.\nDinmont oli todennäköisesti käväissyt siellä joko liikeasioilla tai\nhuvin vuoksi. Soisinpa, ajatteli Brown, että tuo kelpo maamies olisi\nviivähtänyt kunnes minä kohdalle ennätin; mielelläni olisin kysellyt\njoitakuita selityksiä tiestä, joka tuntuu käyvän kolkommaksi ja\nkolkommaksi.\n\nTuntuu tosiaan siltä, kuin olisi luonto tarkottanut tätä seutua kahden\nvihamielisen kansan suluksi, niin karua ja autiota se on. Kunnaat eivät\nole korkeita eivätkä kallioisia, mutta maa on pelkkää kanervikkoa ja\nrämettä, mökit köyhiä ja viheliäisiä sekä pitkien välimatkojen päässä\ntoisistaan, ihan niiden seinävierillä on yleensä jotakin viljelystä\nhiukan yritelty; mutta sekarotuinen varsa tai pari, kompuroimassa\njalkavitjat aitojen säästämiseksi takakoipiin kahlittuina, ilmaisee\nasukkaan pääelinkeinoksi hevoshoidon.\n\nVäestökin on töykeämpää ja jurompaa kuin muualla Cumberlandissa, osaksi\nomien tapojensa takia, osaksi kulkurien ja rikollisten elämisestä\nheidän keskuudessaan, ne kun käyttävät tuota harvaan asuttua tienoota\nturvapaikakseen viranomaisilta. Niin suuresti olivat näiden seutujen\nasujamet entisinä aikoina epäiltäviä ja vastenmielisiä sivistyneemmille\nnaapureillensa, että Bewcastlen ammattikunnan säännöissä oli ja kenties\nvieläkin on pykälä, joka kielsi ketään kaupungin porvaria ottamasta\noppiin muutamien nimeltään lueteltujen laaksojen nuorukaisia.\n\nYtimekkäästi sanotaan: \"Anna koiralle paha nimi ja hirtä\"; ja lisätä\nvoipi, että jos annat ihmiselle tai ihmispiirille pahan nimen, niin\nhe hyvin luultavasti tekevät jotakin hirsipuun ansaitsevaa. Tästä oli\nBrown jotakin kuullut ja epäili emännän, Dinmontin ja mustalaisen\npuheista lisää; mutta hän oli peloton luonteeltaan, ei kuljettanut\nmitään saaliinhimoa houkuttelevaa mukanaan ja uskoi vielä päivänvalolla\nehtivänsä aron yli. Tässä viime seikassa hän kuitenkin näytti pettyvän.\nTaival osottausi pitemmäksi kuin hän oli olettanut, ja taivaanranta\nalkoi tummua juuri hänen astuessaan avaralle nevalle.\n\nHuolella ja harkinnalla askeleensa valiten eteni nuori upseeri pitkin\npolkua, joka milloin vajosi kahden katkonaisen, mustan mutaäyrään\nlomaan, milloin kulki kapeitten, mutta syvien liejurotkojen poikki,\ntoisin ajoin taasen kohtaili somerikkoa ja vierinkiviröykkiöitä,\njoita oli pyyhkiellyt koolle joku ympäristön ylängöiltä rämeelle\ntulvinut rajusade-syöksy. Hän alkoi aprikoida, miten ratsumies saattoi\nsamota noin epätasaista taivalta. Kavioiden jäljet olivat kuitenkin\nvielä näkyvissä, ja olipa hän etäältä kuulevinaan niiden töminääkin.\nVakuututtuna siitä, että mr. Dinmontin kulun täytyi rämeellä olla\nvielä hitaampaa kuin hänen omansa, päätti hän ponnistella rivakasti,\ntoivoen ehättävänsä hänet ja saavansa käyttää hyväkseen hänen\npaikallistuntemustaan.\n\nSamassa ryntäsi hänen pikku koiransa mitä raivokkaimmin haukkuen\neteenpäin. Brown vinhensi vauhtiaan ja näki pikku kumpareelle\npäästessään koiran metelin syyn. Norossa noin pyssynkantaman päässä\nhänen alapuolellaan rinnusteli mies, jonka hän helposti tunsi\nDinmontiksi, epätoivoisessa nujakassa kahden muun kanssa. Hän oli\nmaassa ja puolustausi parhaansa mukaan raskaan ratsupiiskansa tyvellä.\n\nMatkamiehemme riensi apuun, mutta ennen kuin hän perille ehti oli tuima\nisku suistanut maamiehen nurin, ja voittoansa parannellen mäjäytteli\nrosvoista toinen häntä armottomasti päähän. Toinen konna kiirehti\nBrownia vastaan ja hoilasi kumppaniansa mukaan, \"sillä se jo tytyy\",\nnähtävästi tarkottaen ahdistetun jo olevan vastarintaan kykenemätön.\n\nToisella heittiöllä oli lyömämiekka, toisella lyhyt muhkurakalikka\naseenaan; mutta kun tie oli hyvinkin kaita, \"kunhan ei ampuma-aseita\nole\", ajatteli Brown, \"niin ehkäpä hyvinkin suoriudun niistä\". Niinpä\nhe kävivät rynnistämään, roistojen sadatellessa mitä verisimpiä\nuhkauksia. Mutta pian huomasivat he uuden vastustajansa yhtä vankaksi\nkuin päättäväiseksikin, ja muutamien iskujen jälkeen käski toinen\nheistä hänen hornan nimessä taivaltaa tietänsä yli nummen, heillä kun\nei ollut hänelle mitään sanottavaa.\n\nBrown hylkäsi moisen sovinnon, koska se olisi jättänyt heidän\narmoilleen mies-poloisen, jota he olivat rosvoamassa, kukaties\nmurhakin mielessään; ja ottelu oli juuri alkanut uudestaan, kun\nDinmont odottamatta sai takaisin tajuntansa, kavahti jaloilleen,\nsieppasi aseensa ja säntäsi taistelupaikalle. Hän ei ollut osottautunut\nhelpoksi vastapukariksi yllätettynäkään ja yksinäisenä, joten rosvot\neivät katsoneet hyväksi odottaa hänen liittymistään mieheen, joka oli\navuttakin ollut heidän molempien veroisensa. He pakenivat suon poikki\nminkä käpälistä lähti, kintereillään Vaapsahainen, joka oli mellakassa\noivallisesti kunnostautunut, näykkiellen vihollisen kantapäitä ja tuon\ntuostakin saaden aikaan hetkisen häiriön herransa eduksi.\n\n\"Perhana, mutta onpa nyt koiranne hyvin harjaannutettu vahinkoeläviin,\nsir!\" olivat reippaan maamiehen ensimäiset sanat, hänen saapuessaan\nlähemmä, pää veren vallassa, ja tuntiessaan pelastajansa pikku\nseuralaisineen.\n\n\"Toivoakseni ette ole vaarallisia vammoja saanut, sir?\"\n\n\"Pyh, mitä vielä -- minun kalloni kestää aimo kalkutusta -- ei sentään\nsiedä kiittää heitä, ja paljon teitä. Mutta nyt, veikkonen, auttakaas\nminua ottamaan heponi kiinni, ja saattekin nousta taakseni, sillä\nmeidän on vilistettävä liesuun kuin kärpät ennen kuin koko himphamppu\non niskassamme -- kaukanakaan ei joukon jatko liene.\"\n\nOnneksi saatiin hepo huokeasti käsiin, mutta Brown hiukan empi rasittaa\nratsua liiaksi.\n\n\"Ei ole tarvis peljätä, hyvä mies\", vakuutti omistaja, \"Päistärikkö\npystyisi kantamaan kuusi miestä, jos seljällä pituutta piisaisi --\nmutta kiirehtikää, Luojan tähden, nouskaa selkään, sillä näkyypä tuolta\nsuohaudasta tulla lappavan miehiä, joita kenties on parempi olla\nodottelematta.\"\n\nBrownkin oli sitä mieltä, että kursailua oli lyhennettävä noiden\nviiden, kuuden miehen karauttaessa sammalikon yli heitä kohden ja\nkahden edellisen vintiön näyttäessä heihin yhtyvän. Hän siis nousi\nPäistärikön lautasille, ja reima virkku porhalsi lyhyeen laukkaan,\nkantaen kahta vantteraa miestä kuin olisivat he olleet kuusivuotiaita\nlapsia. Ratsastaja näkyi perinpohjin tuntevan tämän erämaan polut;\nhän laski menemään vinhaa vauhtia, saaden hyvin taitavasti valituksi\nturvallisimmat kulkupaikat. Siinä häntä autteli älykäs hepo, joka\nerehtymättömästi kulki vaikeat paikat juuri oikeimmasta kohdasta ja\nsillä erikoisella tavalla, mikä kulloinkin oli turvallisin. Mutta\nnäilläkään eduilla eivät he paljoa päässeet edelle takaa-ajajista, Kun\ntaival oli niin epätasaista ja monenlaiset esteet pakottivat tekemään\nkaarroksia.\n\n\"Eipä hätää\", puheli lannistumaton skotlantilainen kumppanilleen,\n\"pääsemmepä vain Withershinin Säpistä, niin ei ole tie läheskään näin\npehmeätä, ja silloin me annamme heidän laukata\".\n\nPian saapuivatkin he hänen mainitsemaansa paikkaan, ahtaaseen kouruun,\njonka läpi pikemmin vieri kuin virtasi pieni helakanvihreiden sammalten\nkattama suupunut joki. Dinmont ohjasi ratsunsa erääseen kohtaan, missä\nvesi näytti vapaammin juoksevan kovemmalla pohjalla. Mutta Päistärikkö\nperäysi aiotusta kaalamosta, laski päänsä riipuksiin, kuin tarkemmin\ntutkiakseen suota, ja etukoivet sojossa seisahtui lujaan kuin kivestä\nveistettynä.\n\n\"Eikö meidän olisi parempi\", esitti Brown, \"astua alas ja jättää\nhevonen onnensa nojaan -- tai ettekö saa sitä pakotetuksi sammalikon\npoikki?\"\n\n\"Ei, ei\", epäsi hänen luotsinsa, \"meidän ei sovi millään muotoa\nniskuroida Päistärikölle -- sillä on järkeä enemmän kuin monella\nkristityllä\". Niin sanoen hän höllensi ohjakset ja ravisteli niitä\nirrallaan. \"No nyt, poju, otahan oma tolasi -- katsotaanpa, mistä sinä\nmeidät viet.\"\n\nOman tahtonsa varaan jäätyään Päistärikkö vireästi ravasi toiseen osaan\n\"säppiä\", Brownin mielestä vähemmän lupaavaan näöltään. Mutta elukan\näly tai kokemus suositteli sitä turvallisempana noista kahdesta; se\ntyöntyi hetteeseen ja pääsi vähällä vaivalla yli.\n\n\"Olenpa hyvilläni, kun suoriusimme tuosta rämeestä\", puheli Dinmont,\n\"missä on enemmän talleja hevosille kuin kyytiasemia ihmisille -- nyt\non meillä ainakin Immentie apunamme\".\n\nVäleen he ennättivätkin tuonnimiselle rosoiselle ajopenkereen\ntapaiselle; se oli jäännöksenä vanhasta roomalaisesta tiestä, joka\nkulkee suoraan pohjoista suuntaa noiden autiomaiden halki. Sitä myöten\nhe etenivät yhdeksän tai kymmenen penikulman nopeudella tunnissa,\nPäistärikön tavottamatta muuta huojennusta kuin mitä sai askeltensa\nmuuttamisella laukasta raviksi. \"Saisin sen paremminkin painaltamaan\",\nvirkkoi sen isäntä, \"mutta me olemme kaksi vahvaraajaista miestä\nsentään, ja olisi sääli rasittaa Päistärikköä -- ei näkynyt sen\nvertaista Staneshiebankin markkinoilla tänään\".\n\nBrown mielellään mukautui siihen, että ratsua oli koetettava säästellä,\nja lisäsi arvelevansa, että heidän nyt päästyään konnien ulottuvista\noli mr. Dinmontin paras sitoa huivi päänsä ympäri, jottei pakastava\nilma pahentaisi haavaa.\n\n\"Mitäs varten minä sitä?\" vastasi sitkeä maamies; \"paras tapa on antaa\nveren kuoreutua haavan päälle -- laastaria sillä säästää, veikkonen\".\n\nBrown, joka oli sotilasurallaan nähnyt aimo lailla kovia iskuja\nannettavan, ei voinut olla huomauttamatta, ettei hän ollut milloinkaan\nhavainnut noin pahoja kolhaisuja moisella välinpitämättömyydellä\notettavan vastaan.\n\n\"Mitäs tyhjää, hyvä mies -- en minä ikinä nostaisi rymyä naarmusta\nnupissani -- mutta nyt olemmekin viiden minuutin kuluttua Skotlannissa,\nja teidän on tultava Kaarlolaan minun matkassani, se on selvää.\"\n\nBrown mielellään otti käyttääkseen tarjottua vieraanvaraisuutta. Yön\nhämärtäessä he saivat näkyviinsä kauniin, vehmasta tienoota uurtelevan\njoen. Ylänteet olivat vihreämpiä ja jyrkempiä kuin Brownin aikaisemmin\nsivuuttamat, painaen ruohoiset kupeensa äkillisesti jokeen. Niillä ei\nyrittänytkään olla korkeuden suuruutta eikä jylhiä muotoja; niiden\nvieruilla tasarinteillä ei myöskään näkynyt kallioita eikä metsikköjä.\nKuitenkin oli maisema alkuperäistä, eristettyä ja miellyttävää. Ei\naituuksia, ei teitä, tuskin kyntömaitakaan -- se näytti tienoolta,\nminkä olisi patriarkka valinnut laumojensa laitumiksi. Sortuneitten\ntornien jäännökset siellä täällä osottivat, että seudulla oli aikoinaan\nasustanut aivan erilaista väkeä kuin nykyiset eläjät -- noita sissejä\nnimittäin, joiden urotöistä Englannin ja Skotlannin väliset sodat ovat\ntodistuksena.\n\nPolkua myöten laskeutuen tuttua kaalamoa kohti kahloi Päistärikkö pikku\njoen yli, paransi sitte vauhtiaan, ravasi penikulman verran vireästi\nsen äyrästä pitkin ja lähestyi paria kolmea olkikattoista rakennusta,\njotka olivat kaikkea säännöllisyyttä halveksien sijotetut kulmikkain.\nTämä oli Kaarlolan moisio. Hurjalla haukunnalla tervehti lähestyjiä\nkaikki kolme Sinapin ja Pippurin sukupolvea sekä joukko nimeltään\ntuntemattomia liittolaisia.\n\nMaamies huikkaili tutulla äänellään järjestyksen palauttamiseksi, --\novi avautui, ja tuon hyvän palveluksen tehnyt puoleksi riisuutunut\nuuhenlypsäjä sulki sen heidän nenänsä edessä, juostakseen tupakamariin\nhuutamaan: \"Emäntä, emäntä hoi, isäntä tuli ja toinen mies mukana.\"\n\nValtoimeksi päässyt Päistärikkö asteli omalle tallinovelleen kuopien ja\nhirnahdellen sisäänpääsyä, tuttaviensa vastaillessa oven takaa. Tässä\nhälinässä Brown hädin sai Vaapsahaisen turvaan toisilta koirilta, jotka\nenemmän omia nimiänsä kuin omistajansa suopeutta vastaavalla innolla\nolivat kerkeitä pitelemään tunkeutujaa lujalla.\n\nTuotapikaa oli vanttera renki taputtelemassa Päistärikköä taluttaessaan\nsitä talliin, samalla kun mrs. Dinmont, pulska ja pyylevä emäntä,\nteeskentelemättömällä ihastuksella tervehteli miestään. \"Iltaa,\niltaa, miehet! Isäntäiseni, olet sinä viipynytkin väsyttävän kauvan\npoissa!\"[31]\n\n\n\n\n24 luku.\n\nDANDIE DINMONTIN KOTI.\n\n\nEtelä-Skotlannin nykyiset karjankasvattajat ovat paljoa hienostuneempi\nrotu kuin heidän isänsä olivat, ja tässä kuvattaviksi tulevat tavat\novat joko tyyten hävinneet tai suuresti lientyneet. Tapojensa maalaista\nyksinkertaisuutta menettämättä he nyt kehittelevät edelliselle\nsukupolvelle tuntemattomia taitoja sekä taloutensa asteettaisessa\nkohottamisessa että kaikissakin elämän mukavuuksissa.\n\n\"Lempokos muijaan meni\", haasteli Dandie Dinmont ravistautuen irti\npuolisonsa syleilystä, mutta säveästi ja katse hellyyttä uhkuvana;\n\"hupsuttelethan, Ailie -- etkö näe vierasta herrasmiestä?\"\n\nAilie kääntyi pyytämään anteeksi. \"Totisesti, niin ihastutti minua\nmieheni näkeminen, että -- Mutta, taivasten tekijä, mikä teitä molempia\nvaivaakaan?\" -- sillä he olivat nyt hänen pikku vieraskamarissaan ja\nkynttilän valo ilmaisi veriviirut, joita Dinmontin rusikoittu pää oli\nviljalti jaellut matkakumppanin vaatteille kuten hänen omilleenkin.\n\"Oletpa taaskin tapellut, Dandie, Bewcastlen hevoskauppiasten kanssa!\nVoi tokiinsa, pitäisihän sinunlaisesi naineen ja perheellisen miehen\ntietää paremmin, minkä arvoinen on maailmassa isän henki.\" Kyyneleet\nkiilsivät kelpo emännän silmissä hänen puhuessaan.\n\n\"Soh, soh, emäntäiseni\", sanoi hänen miehensä, mäiskäyttäen muiskun,\njossa oli kelpo lailla enemmän tunnetta kuin kohteliaisuutta.\n\"Älähän hätäile -- älähän hätäile -- tämä herra kertoo sinulle, että\njuur'ikään kun olin poikennut Lauri Lowtherille ja kustantanut kahden\nrohkaisuryypyn hinnan sekä taas ehtinyt nevalle, näpsästi hölkötellen\nkohti kotia, hyppäsi kaksi kulkurinlurjusta turvehaudasta niskaani\nsiinä mietiskellessäni ja nujersi minut maahan. Huitelivat ne minua\naika lailla, ennen kuin pääsin niitä piiskani tyvellä peittoamaan -- ja\ntoden totta, ellei tämä kelpo mies olisi ehtinyt hätään, niin olisin\nsaanut selkääni enemmän kuin kaipasinkaan ja hävinnyt runsaammin rahaa\nkuin minulta hyvästi liikenee. Saat siis Jumalan jälkeen olla hänelle\nsiitä kiitollinen.\"\n\nHän veti povitaskustaan ison rasvaisen nahkalompakon ja pyysi emäntää\nlukitsemaan sen arkkuunsa.\n\n\"Jumala herraa siunatkoon ja kaikesta minun sydämestäni -- mutta\nmitä voimme hänen hyväkseen tehdä muuta kuin antaa hänelle ruokaa ja\nyösijan, mitä emme maailman kurjimmaltakaan olennolta kieltäisi --\njollei\" (katse suunnattuna lompakkoon, mutta luontainen sopivaisuuden\ntunne tekemässä johdelman mahdollisimman hienotuntoiseksi) \"jollei ole\nmitään muuta keinoa --\"\n\nBrown näki ja arvosteli ansionsa mukaan sen yksinkertaisuuden ja\nkiitollisen jalomielisyyden yhtymän, joka valitsi suoran ilmaisumuodon,\nmutta kevensi sitä niin hienolla hellävaraisuudella. Hän oivalsi, että\nhänen parhaimmillaankin halpa asunsa nyt repeilleenä ja veren tahrimana\nteki hänestä vähintään säälittävän olennon, kenties armolahjojakin\nkaipaavan. Hän kiirehti ilmottamaan nimensä olevan Brown,\nratsuväen kapteeni, samoilemassa huvikseen ja sekä vapauden- että\nsäästäväisyydenhalusta jalkaisin; ja hän pyysi hyvänsävyistä emäntää\ntutkimaan isännän vammoja, joita tämä oli kieltäytynyt antamasta hänen\ntarkastella.\n\nMrs. Dinmont oli paremmin tottunut näkemään miehensä päässä reikiä kuin\nratsuväen kapteenia kotonaan. Niinpä vilkaisikin hän puolipuhtaaseen\npöytäliinaan ja hautoi aikomaansa illallista tuokion ennen kuin\nmiestänsä olalle taputtaen käski hänen istuutua, \"kovakalloisen\nhyväkkään, joka alinomaa toimittaa itsensä ja muita käsirysyihin\".\n\nVaimonsa huolestumisesta leikkiä laskeakseen pyörähteli Dandie Dinmont\npari kolme kipakkaa ja pistipä ylämaalaiseksi potkutanssiksikin, ennen\nkuin viimein suvaitsi istuutua alistamaan hänen tarkasteltavakseen\npyöreän mustavillaisen luotipäänsä. Brown arveli nähneensä rykmentin\nhaavurin näyttävän vähäpätöisemmässäkin tapauksessa vakavalta. Mutta\nemäntä osotti melkoisia kirurgian tietoja -- hän leikkasi saksillaan\npoikki hurmeiset suortuvat, joiden kangistuneet ja yhteen tahmaantuneet\nmöykyt olivat tiellä, ja painoi haavojen päälle palttinannöyhtää, johon\noli hierottu koko laaksossa kaikkivoipaiseksi katsottua haavavoidetta\n(markkinailtoina sen tehoa paljon koeteltiinkin). Laastarinsa hän\nsiteli kääreellä ja potilaansa vastustelusta huolimatta veti vielä\npäällimäiseksi yömyssyn pitämään kaikkea paikoillaan. Moniaita otsan ja\nhartiain ruhjevammoja hän hauteli konjakilla, mitä hoitoa potilas ei\nhyväksynyt ennen kuin lääke oli maksanut lujan veron hänen kurkulleen.\nSitte mrs. Dinmont yksinkertaisesti, mutta ystävällisesti, tarjosi\napuaan Brownille.\n\nTämä vakuutti olevansa ainoastaan pesuvatia ja pyyhettä vailla.\n\n\"Ja sehän minun olisi pitänyt itsestänikin älytä\", päivitteli emäntä;\n\"ja ajattelinkinhan minä sitä, mutta en uskaltanut avata ovea, sillä\nsiellä ovat kaikki lapsi-kullat, poloiset, niin ikävissään isänsä\nluokse\".\n\nSe selitti pikku vieraskamarin ovelta kuuluneen mäikytyksen ja\ninumisen, joka oli jonkun verran ihmetyttänyt Brownia, vaikka hänen\nystävällinen emäntänsä oli sen ottanut huomioonsa ainoastaan vetämällä\neteen salvan heti kun sitä alkoi kuulua. Mutta hänen avatessaan\noven, hakeakseen pesuvadin ja pyyhinliinan (hänen kun ei juolahtanut\nmieleensäkään osottaa vierasta eri huoneeseen), tulvahti sisälle\nkerrassaan hyökyaalto pellavatukkaisia tenavia. Toiset tulivat\ntallista, missä olivat käyneet katsomassa Päistärikköä ja sitä\ntervetulleeksi hyväilemässä; toiset keittiöstä vanhan Elspethin satuja\nja balladeja kuulemasta; ja nuorimmat puolialastomina vuoteistaan,\nkaikki karjuen nähdäkseen isää ja udellakseen, mitä hän oli heille\ntuonut kaikilta vaelluksiensa koskettelemilta markkinoilta. Reikäisen\npään ritari ensin suuteli ja syleili jokaista järjestään, jakeli sitte\nviheltimiä, pennyn torvia ja piparikakkuja, ja lopuksi, riemun ja\ntervehtelyn jydyn käytyä sietämättömäksi, huudahti vieraalleen: \"Tämä\non kaikki emäntäni syytä, kapteeni -- aina hän antaa lasten saada oman\ntahtonsa.\"\n\n\"Minäkö! Herra auttakoon\", puolustihe Ailie, joka samassa toi halutut\ntarvekapineet, \"mitä minä sille voin? Eihän ole minulla niille\npoloisille mitään muutakaan antaa!\"\n\nDinmont ryhtyi touhuamaan ja mielistelemällä, uhkailemalla ja\ntyrkkimällä puhdisti huoneen kaikista tunkeilijoista, säästäen vain\npojan ja tytön, perheen vanhimmat, joiden huomautti osaavan \"olla\nihmisiksi\". Samasta syystä, mutta mutkattomammin, häädettiin kaikki\nkoirat, paitsi kunnianarvoisia patriarkkoja vanhaa Pippuria ja vanhaa\nSinappia, joihin runsas kuritus ja kasvava ikä oli juurruttanut sen\nverran passiivista vieraanvaraisuutta, että ne molemminpuolisen\nselittelyn jälkeen ja hiukan murahdeltuaan vastaan päästivät isäntänsä\ntuolin alla turvallisuuttansa vaalineen Vaapsahaisen osalliseksi\nkuivatusta oinaantaljasta, jonka keritsemätön päällispuoli kaikin\npuolin täytti bristolilaisen takkamaton tehtävät.\n\nRouvan (siten häntä keittiössä puhuteltiin, ja vierashuoneessa\nemännäksi) toimekas hyörinä oli jo ratkaissut parin kanan kohtalon,\njotka -- kiireen ehkäistessä muullaiset valmistustavat -- piankin\nkäryävinä ilmestyivät rietilältä. Mahtava kimpale kylmää reisipaistia,\nkasa kananmunia, voita, leivoksia ja yltäkyllin ohrakyrsiä lisättiin\nkestitykseen, joka oli huuhdeltava oivallisella kotitekoisella oluella\nja vasupullollisella konjakkia.\n\nHarvat soturit moittisivat sellaista ateriaa pitkän päivän\nponnistelujen lopuksi, kahakka kaupanpäällisenä, ja kyllä Brown\nosottikin suurta huomaavaisuutta ruokavaroille. Emäntä osittain\nautteli, osittain ohjaili isoa tanakkaa palvelustyttöä, jolla\nposket hehkuivat punaisina kuin hänen nauharuusunsa, korjaamaan\nillallistavarat pöydältä sekä sijalle varustamaan sokeria ja kuumaa\nvettä, minkä naikkosemme oli hiukan vaarassa unohtaa tahtoessaan\nkiinteästi tähystellä todellista elävää kapteenia. Sillaikaa\nBrown käytti tilaisuutta kysyäkseen isännältään, eikö hän katunut\nmustalaisvaimon vihjauksen hylkimistä.\n\n\"Kukapa sitä tiennee\", tuumi isäntä; \"ne ovat kummallisia häijyläisiä\n-- kenties olisin juuri tällä kertaa pelastunut, joutuakseni pihtiin\ntoisella. Enkä sentään niinkään sano, sillä jos tuo eukon pahus osuisi\ntulemaan Kaarlolaan, niin liikenisipä hänelle korttelinpullollinen\nkonjakkia ja naula tupakkaa talven yli kituutellaksensa. Kummallisia\novat häijyläisiä, kuten isäukkoni tapasi sanoa -- pahimmillaan missä\nheitä pahimmin ohjaillaan. On niissä mustalaisissa joka tapauksessa\nsekä hyvää että pahaa.\"\n\nTämä ja muu hajallinen pakina kelpasi \"kenkäsarveksi\" kiskomaan esille\ntoisenkin sarkallisen olutta ja uuden \"tuikun\" konjakkivettä. Brown\nsitte päättävästi epäsi kaiken enemmän ratonpidon siksi iltaa, vedoten\nomaan väsymykseensä ja ottelun vaikutuksiin; hän tiesi hyvin, että\nolisi ollut hyödytöntä väitellä isäntää vastaan siitä vaarasta, jota\nliiallinen kestitys olisi voinut tuottaa hänen vereksille haavoilleen\nja veriselle kiireelleen.\n\nHyvin pieni makuuhuone, mutta siinä hyvin siisti vuode, osotettiin\nmatkamiehelle, ja hurstit toteuttivat emännän kohteliaan kehaisun,\nettä \"ne ovat yhtä mieluisat kuin missään saapi, sillä taikalähteen\nvedessä ne ovat huuhdottuja, päivänrinteillä valkaistuja ja Nellyn ja\nminun itseni tappumella poukuttamia, ja mitä voisi nainen, vaikka hän\nkuningatarkin olisi, tehdä niille enempää?\"\n\nVetivätkin ne valkoisuudessa vertoja lumelle, ja valkaisutapa\noli sitäpaitsi antanut niille miellyttävän tuoksun. Herransa\nKättä nuolemalla lupaa pyydettyään kyyristäysi pikku Vaapsahainen\npäällyspeitteelle jalkopäähän; ja matkamiehen aistit hupenivat pian\nunohduksen syvyyksiin.\n\n\n\n\n25 luku.\n\nKETUNMETSÄSTYS.\n\n\nBrown nousi aikaisin aamulla ja asteli ulos katselemaan uuden ystävänsä\npaikkoja. Kaikki oli talon ympärillä muokkaamatonta ja laiminlyötyä --\npuutarha mitätön, ei mitään tehtynä lähistön saattamiseksi kuivilleen\ntai mukavaksi, poissa kaikki ne pikku somistukset, jotka viehättävät\nsilmää englantilaista maataloa katsellessa. Silti oli näkyvissä\nselviä merkkejä siitä, että tämä johtui vain hyvän aistin puutteesta\ntai tietämättömyydestä, ei köyhyydestä eikä siihen liittyvästä\nlaimeudesta. Uljas, hyvillä lypsylehmillä asustettu navettarakennus,\nsyöttövaja, jossa kymmenen jalorotuista sonnia seisoskeli, kahden\noivallisen hevosvaljakon talli, uutterana hyörivä ja nähtävästi\nosaansa tyytyväinen palvelusväki -- sanalla sanoen auliin, joskin\nsiistimättömän runsauden tuntu päin vastoin ilmaisi varakasta\ntalonpoikaa.\n\nAsuinrakennus oli joelle viettävällä loivalla rinteellä, ja se seikka\npoisti varsinaista törkyä keräytymästä ympärille. Pikku matkan päässä\npeuhaili koko lapsiliuta turvemajoja rakennellen suunnattoman,\nsälöilleen tammen juurella, jonka nimenä oli Kaarlon pensas jonkun\naikoinaan paikalla asustaneen sissin muistoksi. Asuinrakennuksen ja\nmäkilaidunten välillä oli syvä noro; se oli aikoinaan ollut pikku\nvarustuksen vallihautana. Varustuksesta ei enää näkynyt jälkiäkään,\nmutta sen kertoi perintätaru olleen edellämainitun uroon asuntona.\nBrown yritti solmia tuttavuutta lasten kanssa, mutta \"ne vekarat\nluisuivat elohopeana hänen käsistään\", vaikka kaksi vanhinta jäikin\nkurkistelemaan turvallisen matkan päähän päästyään. Matkamies suuntasi\nsitte kulkunsa ylämäkeen, astellen noron yli pitkin astumakivien jonoa,\njotka eivät olleet kaikkein leveimpiä ja tukevimpia. Kauvan ei hän\nollut kavunnut, kun näki miehen tulevan vastaansa alamäkeä.\n\nPian tunsi hän arvoisan isäntänsä, vaikka ratsastuskauhtana oli\nvaihtunut harmajaksi paimenviitaksi ja villikissan taljalla reunustettu\nlakki päässyt mukavammin peittelemään sideltyä päätä kuin hattu olisi\nkyennyt. Hänen ilmestyessään aamun usmasta ei miehiä jäntäreitten ja\nlihaksien puolesta arvostelemaan tottunut Brown voinut olla ihailematta\nhänen pitkää varttansa, hartiain leveyttä ja askelten joustavuutta.\nDinmont itsekseen osotti samaa kohteliaisuutta Brownille, jonka\nvoimallista olemusta hän nyt tarkkaili hiukan perusteellisemmin kuin\nennen. Tavanmukaisten aamutervehdysten jälkeen kysyi vieras, tunsiko\nisäntä mitään haitallisia seurauksia edellisen illan nujakasta.\n\n\"Melkein jo olin sen unohtanut\", vastasi riuska rajalainen; \"mutta\nluulenpa, että jos tänä aamuna, nyt kun olen vereksenä ja selvänä,\nte ja minä olisimme Withershinin Säpillä, kumpaisellakin tukeva\ntammikarttu kourassamme, niin takaisin emme pyörtäisi puolen\ntusinankaan roikaleen tieltä. Minun sitäpaitsi täytyikin kömpiä\njalkeille aikaisin, katsellakseni mitä paimenet puuhailivat -- ne ovat\ntoisen poissaollessa taipuisia leväperäisyyteen potkupalloleikeiltään\nja markkinoiltaan ja talkoiltaan. Ja tapasinpa Kettuviidan Tuomon ja\nmuutamia muita vesikansan nuoria miehiä ketunmetsästykseen menossa,\n-- tulettehan mukaan? Minä annan teille Päistärikön, ja itse otan\nemätamman.\"\n\n\"Mutta kait minun on tänä aamuna jo talosta lähteminen, mr. Dinmont\",\nvastasi Brown.\n\n\"Kas siitäpä ei tule mitään\", huudahti rajalainen. \"En millään ehdolla\nteistä ainakaan pariin viikkoon erkane. Ei, ei; emme me teidänlaisianne\nystäviä joka ilta Bewcastlen nevalla tapaa.\"\n\nBrown ei ollut suunnitellutkaan matkaansa kiireiseksi; senvuoksi hän\nmielelläänkin taipui puolitiehen tätä sydämellistä kutsua, suostuen\nviettämään Kaarlolassa viikon.\n\nHeidän palatessaan taloon, missä emäntä oli hommannut vankan aamiaisen,\nei tämä tosin ketunmetsästyksen hanketta kuullut hyväksyvin mielin,\nvaan ei myöskään kummastunut eikä säikkynyt. \"Dand, sinä olet vielä se\nsama -- mikään ei saa sinua ottamaan opiksesi, kunnes sinut jonakuna\npäivänä tuodaan kotiin jalat edellä.\"\n\n\"Mitäs tyhjää, muijaseni!\" vastasi Dandie; \"tiedäthän, etten koskaan\nrahtuakaan raihnaannu retkistäni\".\n\nNiin sanoen hän kehotti Brownia joutuin suoriutumaan eineestään, koska\n\"nyt pakkasen helpottaessa on aamupuhteella vainu parhaimmillaan\".\n\nMatkaan he sitte läksivät Otterscopescaureille; talonpoika näytti\ntietä. Pian jättivät he taakseen pikku laakson ja painausivat\nvuoristoon niin jyrkkähuippuiseen, että rinteet melkein seinäminä\nkohoilivat. Kupeissa näkyi monin paikoin kouruja, joita myöten\ntalvikausina kovien sateiden jälkeen tulvapurot suurella pauhinalla\nsyöksähtelivät alas. Muutamia usmapälviä leijui vielä viistellen\nhuippuja, aamupilvien jäännöksinä, sillä pakkanen oli särkynyt\nvuolaaksi sadekuuroksi. Noiden huhtuvaisten verhojen läpi kuulsi satoja\ntilapäisiä pikku purosia, jotka hopealankoina laskeutuivat pitkin\nvuorten kylkiä.\n\nMitä pelottomimmalla varmuudella lasketteli Dinmont kapeita\nlammaspolkuja pitkin näillä vieruilla. Viimein he lähenivät urheilun\nnäyttämöä ja alkoivat nähdä muitakin miehiä sekä ratsain että jalkaisin\nkiirehtimässä kohtauspaikalle. Brown oli ymmällä koettaessaan käsittää,\nmiten ketunajo voisi käydä päinsä vuoristossa, missä pony maaperään\ntottuneena töin tuskin kykeni hölköttelemään, mutta puoli kyynärääkin\nladulta poikkeava ratsumies voisi joko upota suonsilmäkkeeseen tai\nsuistua alas äyrästä. Tämä ihmetys ei toimintapaikalle tultaessa\nvähentynyt.\n\nHe olivat vähitellen nousseet hyvin korkealle ja saapuivat nyt\nselänteelle, joka kohosi hyvin syvän, mutta aivan soukan notkon yli.\nHarjulle olivat urheilumiehet kokoontuneet varustuksin, jotka olisivat\nhienon metsästysseuran jäsentä kammoksuttaneet, sillä tarkotuksena kun\noli vahingollisen otuksen vähentäminen ja pyynnin huvi, myönnettiin\nRepolais-rukalle paljoa vähemmin tasaväkisyyden mahdollisuuksia kuin\nsitä avoimella maalla urheilumaisesti ahdisteltaessa. Mutta sen\nasumuksen lujuus ja ympäristön laatu korvasivat mitä hätyyttäjien\nkohteliaisuudesta puuttui.\n\nRotkon seinämät olivat soraröykkiöitä ja rapakivijärkäleitä, ja\nvajosivat melkein kohtisuorina alhaalla polvittelevalle pikku\njoelle, siellä täällä suoden sijaa vaivaiselle risukolle tai\nkanervamättäikölle. Pitkin tämän ahtaan ja tavattoman syvän kuilun\nkaltaita asettuivat riviin sekä ratsumiehet että jalankulkijat. Melkein\njok'ainoalla oli mukanaan ainakin pari isoja ja äkäisiä susikoiria,\nniiden hirvikoirien rotua, joita maassa aikoinaan käytettiin, mutta\nristisiitoksesta tavallisen rodun kanssa paljon pienentyneitä kooltaan.\nMetsästysapulainen, jonkunlainen piirikunnan toimimies, joka saa\nmääräerän jauhoja ja palkkion jokaisesta hävittämästään ketusta, oli jo\nourun pohjalla, mistä kajahteli parin kolmen kettukoiraparin vimmainen\närhentely. Apujoukkona oli erään paimenen johdannolla kiistapaikalle\nlähetettyjä rottakoiria, niissä kokonainen sukupolvi Pippuria ja\nSinappia. Sekarotua, penikkaa ja rakkia oli kööriä hoitelemassa. Rotkon\nreunoilla kärkkyvät katselijat pitivät susikoiria kahlehihnassa,\nvalmiina päästämään ne kettua hätistelemään heti kun alhaalla hyörivä\npartiojoukko pakottaisi sen lähtemään lymystään.\n\nVaikka näky olisi ammattiurheilijasta tuntunut jyrkeältä, oli siinä\njotakin jylhän tenhoisaa. Harjanteen äärillä häärivät olennot,\njoilla oli taivas taustanaan, näyttivät liikehtivän ilmassa.\nPidätyksestään kärsimättömät ja alhaalta raikuvan haukunnan\nhullaannuttamat koirat hypähtelivät pingotellen kaulaimiaan, jotka\nniitä ehkäisivät kumppaneihinsa yhtymästä. Alas katsellessa oli näky\nyhtä mieleenpainuva. Syvänteestä eivät ohuet huurut olleet tyyten\nhälvenneet, niin että niiden harsun kerroksen läpi silmä useinkin\nkoetti tarkkailla alhaalla luimivien ajomiesten liikkeitä. Toisin\najoin tuulahdus paljasti notkon näkyviin pohjiaan myöten, ja sinervä\npuro kimmelsi vastaan, kierrellessään koleassa ja yksinäisessä\nuomassaan. Silloin he näkivät paimenten pelottoman ketterinä hyppelevän\nvaarakohdalta toiselle ja usuttelevan koiria jäljille, kaikki syvyyden\nja etäisyyden kutistamina kääpiöiksi. Jälleen sakenivat huurut ylle, ja\nainoiksi merkeiksi ponnistusten jatkumisesta jäivät miesten huhuilut ja\nkoirien mellakka kuin maan uumenista kohoutuvina.\n\nKun kettu siten toisesta turvapaikasta toiseen kaahattuna oli lopulta\npakotettu hylkäämään laaksonsa ja pinttämään etäisempää lymysijaa\nkohti, laskivat ylhäältä tähystelleet irti susikoiransa, jotka kettua\nnopeampina sekä villeydeltään ja sitkeydeltään sen vertaisina piankin\nlopettivat rosvon päivät.\n\nTäten sai aamupäivän aherruksessa neljä kettua surmansa ilman mitään\ntavanmukaisten sääntöjen seuraamista ja urheilun säädyllisyyttä, mutta\nnäköjään yhtä suureksi tyydytykseksi sekä kaksi- että nelijalkaisille\nkuin olisi kaikkia asianomaisia menoja noudatettu. Brown itsekin,\nvaikka oli nähnyt Intian ruhtinaallista metsästysurheilua ja Areotin\nnabobin kanssa ratsastanut elefantilla tiikerinmetsästyksessä,\nmyönsi saaneensa oivallisen aamuhuvin. Lopuksi useimmat metsämiehet\nmaan vakiintuneen vieraanvaraisuuden mukaisesti lähtivät Kaarlelaan\npäivällisille.\n\nKotimatkalla Brown ratsasti tovin metsästysapulaisen rinnalla ja\ntiedusteli häneltä yhtä ja toista hänen ammattiinsa kuuluvaa. Mies\noli ilmeisesti vastahakoinen kohtaamaan hänen katsettaan ja näytti\nhalukkaalta pääsemään eroon hänen seurastaan ja puhuttelustaan,\njollaista käytöstä Brownin oli vaikea ymmärtää. Hän oli laiha,\nmustaverinen, ketterä mies, rakenteeltaan omiaan työteliääseen\ntoimeensa. Mutta hänen kasvonsa eivät kuvastaneet reippaan metsämiehen\navomielisyyttä; katse harhaili maassa, hän oli hämillään ja vältteli\ntarkempaa tähystystä. Tehtyään muutamia vähäpätöisiä huomautuksia\npäivän menestyksestä Brown antoi hänelle pikku palkkion ja ratsasti\nedelle isäntänsä kanssa. He tapasivat emännän valmistautuneena\nvastaanottoon -- lammaskarsina ja kanatarha varustivat kestityksen,\nja sydämelliset tervetulon toivotukset korvasivat kaikkia loiston ja\nmuodinmukaisuuden vajavuuksia.\n\n\n\n\n26 luku.\n\nTUULASTUSSEURUE.\n\n\nJätämme sikseen parin välipäivän puuhat; ne olivat tavallisia\nmetsämiehen ampumis- ja ajohuvitteluja eivätkä missään suhteessa\nriittävän mielenkiintoisia pidättelemään lukijaa. Siirrymme\neräänlaiseen lohenmetsästykseen, joka on jossain määrin erikoinen\nSkotlannille.\n\nTätä pyyntitapaa, jossa heittäen isketään kalaa väkäpäisillä ahinkailla\ntai pistäen kolminirkkoisilla pitkävartisilla tuulaksilla, käytetään\npaljon Eskin suulla ja muiden Skotlannin lohijokien varsilla.\nUrheilua harjotetaan päivin ja öin, mutta enimmäkseen jälkimäiseen\nvuorokauden-aikaan, jolloin kaloja vaanitaan soihtujen valolla tai\ntuliristikoille ladottujen roihuavien tervatynnyrin sirpaleiden\nloimossa, joka luopi veteen voimakkaan, vaikkakin vain määräkohtiin\nsattuvan hohteen.\n\nTällä kertaa pääseurue liikkui haperalla veneellä sellaisessa virran\nkohdassa, missä sen oli myllypato laajentanut ja syventänyt, kun\ntaasen muut hyppyjään tekevien muinaisten Bacchusjuhlijain tavoin\njuoksentelivat äyräitä pitkin, heiluttaen soihtujaan ja keihäitään,\nahdistellessaan lohia, joista toiset yrittivät paeta ylös virtaa,\ntoiset taasen pyrkivät pyytäjien väijyviltä katseilta piiloon\npuunjuurien, kivenjärkäleiden ja isojen paasien koloihin. Näitä\nvenejoukkue sai ilmi vähimmästäkin vihistä; evän välkähdys, nouseva\npore riitti näille nokkelille urheilijoille ilmaisemaan, mihin ase oli\nsuunnattava.\n\nNäyttämö oli sanomattoman elvyttävä siihen tottuneille; mutta kun Brown\nei ollut keihästykseen harjaantunut, väsyi hän piankin ponnistuksiin,\njoista ei ollut mitään muuta tulosta kuin kelpo täräys käsivarteen\npohjakivistä, joihin hän lohta mieliessään useinkin kalautti iskunsa.\nMyöskään ei häntä miellyttänyt olla niin lähellä kuolonkamppailussaan\nverisinä veneen pohjalla sätkiviä lohia, vaikka hän salasi tunteet,\njoita ei olisi ymmärretty.\n\nSenvuoksi pyysi hän päästä maihin ja nautti näystä paljoa paremmin\nerään äyräännyppylän laelta. Usein ajatteli hän Dudley-ystäväänsä,\ntaitelijaa, silmäillessään punaisena hehkuvan loimun kajastelua\nkauneille äyräille, joiden juurella vene lipui. Toisin ajoin pieneni\nhohde etäiseksi tähdeksi, joka näytti tuikkivan veden kalvossa kuten\nse pilkahtelu, jolla maan tarujen mukaan vetehinen ilmaisee uhriensa\nmärkää hautaa. Sitte se taas lähetessään suureni ja kirkastui, kunnes\nleveällä vipatteleva lieska ohi kulkiessaan loihti näkyviin äyrään,\nkummun ja puun, värjäten ne omalla hämäränpunaisella leimullaan\nja loitotessaan luovuttaen ne vähitellen pimeydelle tai valjulle\nkuutamolle. Tässä hehkussa venemiehetkin kuvastuivat milloin pidellen\naseitansa korkealla, milloin kumartuen iskemään tai suoristautuen\nsamaisen roihun silaamiksi vaskenkarvaisiksi hornanhengiksi.\n\nTätä valon ja varjon kuvasarjaa jonkun aikaa ihailtuaan Brown läksi\nhiljalleen kävelemään kotiin päin, matkallaan tähystellen pyyntimiehiä,\njoita tavallisesti on pari kolme yhdessä, yksi Sainiota pidellen,\ntoiset keihäineen valmiina sen valossa iskemään saaliiseensa.\nHuomatessaan erään miehen rynnistelevän tuulastamansa hyvin painavan\nlohen kanssa, jota hän ei saanut täydellisesti kohotetuksi vedestä,\nastui Brown äyrään reunalle katselemaan yrityksen päättymistä. Tässä\nhommassa oli sainion pitelijänä metsästysapulainen, jonka juro käytös\njo oli Brownia kummastuttanut. \"Tulkaas tänne, sir! tulkaas tänne!\nkatsokaas tätä rötköä! Sillä on kylkeä kuin sialla\", huutelivat apurit\nnähdessään Brownin lähenevän.\n\n\"Suolluta ahrainta hyvin, mies! suolluta! Älä laske lempoa poukkoamaan\n-- ei ole sinulla kissankaan sisua!\" neuvottiin, rohkaistiin\nja nurkuiltiin rannasta pyyntimiehelle, joka seisoi vedessä\njäänsirpaleiden seassa vyötäisiään myöten, teutaroiden kalan ja virran\nvoimakkuutta vastaan, epätietoisena tavasta, jolla yrittäisi korjata\nsaaliinsa.\n\nÄyrään partaalle päästessään Brown huusi: \"Pidäppä toihtuasi\nkorkeammalla, ystävä!\" sillä hän oli jo loimun heijastuksessa erottanut\ntämän tummat kasvonpiirteet. Mutta tuskin oli mies kuullut äänen ja\nsiitä tulijan tuntenut, kun pudotti sainion ikäänkuin vahingossa\nveteen, sen sijaan että olisi vieraalle tietä valaissut.\n\n\"Hittoko Kaaperia vaivaa!\" sadatti tuulastaja, kun kipinöitsevät\nsirut pihahdellen soluivat alas virtaa. \"Mikä miestä riivaa! En\nminä sitä pimeässä saa ylös -- ja pulskimpaa otusta ei ikinä olisi\nsavustuskoukussa killunut, jos sen vain maihin saisin!\"\n\nJotkut syöksähtivät veteen auttamaan, ja onnellisesti kiskottiin\nrantaan kala, joka painoi kolmekymmentä naulaa.\n\nMetsästysapulaisen käytös oudoksutti Brownia. Miehen kasvoissa ei\nhänelle ollut mitään tuttua, eikä hän voinut käsittää, miksi tämä\nkarttelisi hänen huomiotaan, kuten kuitenkin näytti tekevän. Saattoiko\nhän olla muutamia päiviä takaperin esiintyneitä rosvoja? Oletus ei\nollut aivan mahdoton, vaikkei siihen ollut mitään takeita miehen\nulkomuodossa. Mutta olivathan konnat pitäneetkin hattujensa röytäitä\nalas painettuina, käyttäneet väljiä viittoja ja kooltaan olleet siksi\nkeskisuhtaisia, ettei hän siitäkään voinut mitään päätellä. Hän päätti\npuhua asiasta isännälleen, mutta arveli hyvillä syillä viisaimmaksi\nlykätä selittelyn selkeään aamuhetkeen.\n\nPyyntimiehet palasivat raskain kantamuksin; satakunta kalaa oli\nhommassa surmansa saanut. Parhaat valikoittiin varakkaammille\ntalollisille, toiset jaettiin paimenten, mökkiläisten, alustalaisten ja\nmuiden alempien osallisten kesken. Nämä kalat olivat heidän hökkeliensä\nturvesavussa säilytettyinä maukas lisä sipulin seassa valmistetuille\nperunoille, jotka olivat heidän talviravintonsa pääosana.\n\nSillävälin tarjoiltiin kaikille anteliaasti olutta ja whiskyä sekä\nisosta kattilasta lohikeittoa. Brown meni iloisen isäntänsä ja muiden\nystäviensä mukana tilavaan ja savuiseen väentupaan, missä tuo kelpo\nrokka höyrysi pitkällä tammipöydällä. Seinät kajahtelivat rattoa ja\nremua, leikinlaskua ja naurunrähäkkää, lomassa vuoroin kerskuntaa ja\nnaljailua. Vakaasti etsiskeli matkamiehemme katse ketun metsästäjän\ntummia piirteitä, mutta niitäpä ei missään näkynyt.\n\nViimein hän jo rohkeni tiedustella. \"Hankala sattuma tuo, pojat, kun\neräs teistä pudotti soihtunsa veteen toisen juuri rynnistäessä niin\nison otuksen kanssa.\"\n\n\"Sattuma!\" vastasi häneen katsahtaen eräs paimen, sama jäntevä nuori\nmies, joka oli lohen saalistanut; \"selkäänsä olisi sietänyt, kun\nsammutti tulen, toisen vängätessä kala parahiksi nirkossa! Olen\nvarmakin siitä, että Kaaperi tipautti tervakset tahallaan veteen -- hän\nei mielellään näe kenenkään yrittävän itseänsä paremmin.\"\n\n\"Niin\", lisäsi toinen, \"kovasti hän on häpeissään; muutoin olisi hän\nnyt iltansa täällä --. Kaaperille kyllä kelpaa hyvä kuten meillekin.\"\n\n\"Onko hän täkäläisiä?\" kysyi Brown.\n\n\"Ei, ei, hän on ollut toimessaan vasta vähän aikaa, mutta tuima\nmetsämies kyllä. Alamaasta hän on, jostakin Dumfriesin puolelta.\"\n\n\"Ja mikä on hänen nimensä?\"\n\n\"Gabriel.\"\n\n\"Mutta Gabriel mikä?\"\n\n\"Sen tietköön Luoja; me emme täällä paljoakaan välitä ihmisten\njälkinimistä, ne kun heimoissa ovat niin yhtä ja samaa.\"\n\n\"Katsokaas, sir\", selitti muuan vanha paimen, nousten seinälle ja\npuhuen hyvin verkalleen, \"ihmiset ovat täällä päin kaikki Armstrongeja\nja Ellioteja ja sellaisia -- joitakuita harvoja nimiä vain -- ja niinpä\nlairdit ja talonpojat selvyyden vuoksi käyttävät asuinpaikkojensa\nnimiä -- kuten Kettuviidan Tuomo, Tasamaan Ville, Pihlajiston Hobbie\nja tämäkin hyvä Kaarlolan isäntä. Niin, sir, ja sitte alempi kansa,\nnähkääs, useastikin tunnetaan kaikenlaisilla lisänimillä, niinkuin\nKaihi-Risto, Herttuan Taavetti tai ammattinsakin mukaan, kuten tämä\nKaaperi Kettu-Kaaperina. Hän ei ole ollut kauvaa aikaa näillä main,\nsir, enkä luule kenenkään häntä muulla nimellä tuntevan. Mutta oikein\nei ole morkata miestä seljän takana, sillä hän on hanakka ketunpyytäjä,\njos kohta ei lienekään tuulakselle niin kätevä kuin jotkut täkäläiset.\"\n\nPakistiin yhtä ja toista, kunnes arvokkaammat pyyntimiehet vetäysivät\nlopettamaan iltaansa omalla tavallaan, jättäen toiset huvitteleimaan\nheidän läsnäolonsa pidättelemättöminä. Brownin kaikkien Kaarlolassa\nviettämien iltojen tavoin kului nytkin aika viattomassa rattoisuudessa\nja seuranpidossa. Jälkimäinen olisi saattanut lähetä rähinän rajoja,\nellei olisi kelpo naisia ollut, sillä useita naapuriemäntiä oli\nkerääntynyt Kaarlelaan katselemaan muistettavan illan tuloksia.\nNähdessään punssimaljaa täyteltävän niin tiheään, että oli vaaraa\nheidän armollisen saapuvillaolonsa unohtumisesta, ryntäsivät\nhe urheasti luopiomässääjäin huoneeseen, etunenässään kelpo\nAilie-emäntämme, joten Venus väleen kukisti Bacchuksen. Tuossa paikassa\nilmestyivät viuluniekka ja pillinpuhaltaja esille, ja paras osa yötä\npantiin uljaaseen tanssintaan noiden soitannon tahdissa.\n\nSeuraava päivä hurahti saukonajoon, sitä seuraava mäyränhätistelyyn.\nToivoakseni ei matkamiehemme arvo alene lukijan silmissä, jos hän on\nurheilumieskin, vaikka ilmotan hänelle, että Brown viimeksi mainitussa\ntilaisuudessa, nuoren Pippurin menetettyä toisen etukäpälänsä ja\nSinappi Toisen oltua vähällä kuristua kuoliaaksi, pyysi erityisenä ja\nhenkilökohtaisena suosionosotuksena mr. Dinmontilta, että noin uljaasti\npuolustautuneen mäyrä-paran sallittaisiin enemmättä ahdistelutta\nperäytyä koloonsa.\n\nTalonpoika olisi anomusta luultavasti kohdellut mitä syvimmällä\nhalveksimisella, jos sen olisi kukaan muu esittänyt, mutta Browniin\nnähden hän tyytyi lausumaan äärimäisen ihmettelynsä. \"No jo nyt\njotakin!\" haastoi hän. \"Mutta koska käytte otuksen puolelle, niin ei\nsitä minun eläissäni saa enää ainoakaan hurtta härnätä -- vieläpä\nmerkitsemmekin sen ja nimitämme kapteenin karjuksi -- ja totisesti minä\nmielihyvällä mitä tahansa teen mieliksenne -- mutta, taivasten tekijä,\nmetsäsiastako moinen surku!\"\n\nMaalaisurheiluissa vietetyn viikon jälkeen, jonka kelpo isäntä oli\nvilpittömällä auliudellaan tehnyt mitä miellyttävimmäksi, Brown jätti\njäähyväiset Liddelin äyräille ja Kaarlolan vieraanvaraisuudelle. Hän\noli jo päässyt kaikkien lasten likeiseksi tuttavaksi ja suosikiksi,\nja nämä hartaasti hälisivät täyttä kurkkua hänen lähtiessään,\npakottaen hänet pariinkymmeneen kertaan lupaamaan pian palaavansa\nja soittelevansa taas heidän mielisäveliänsä flageoletilla, kunnes\nhe osaisivat ne ulkoa. \"Tulkaa taas takaisin, kapteeni\", sanoi\neräs tanakka poju, \"niin Jenny rupeaa vaimoksenne\". Jenny oli noin\nyksitoistavuotias -- hän kirmasi maammonsa taakse piiloon.\n\n\"Kapteeni, tulkaa takaisin\", kehotti kuusivuotias tytön tyllerö,\nsuipistaen suutansa suutelolle, \"niin minä itse rupean vaimoksenne\".\n\n\"Kovempaa täytyisi niiden olla rakennetta kuin minä\", ajatteli Brown,\n\"jotka voisivat välinpitämättöminä eritä noin monista herttaisista\nsydämistä\".\n\nHyvänsävyinen emäntäkin äidillisen kainona ja vanhan ajan\nyksinkertaisella herttaisuudella tarjosi poskensa lähtevän vieraan\nsuudella. \"Vähänpä voivat meikäläiset tehdä\", puheli hän, \"vähänpä kyllä\n-- mutta sentäänkin -- jos vain olisi mitään --\"\n\n\"Rohkaisettepa minut erääseen pyyntöön, hyvä mrs. Dinmont --\nkudottaisitteko tai valmistuttaisitteko minulle ihan sellaisen harmajan\nristiraitaisen sarkaviitan kuin isännälläkin on?\" Hän oli lyhyenäkin\noloaikanaan perehtynyt maan puhe- ja ajatustapoihin, ja tiesi pyyntönsä\ntuottavan vilpitöntä mielihyvää.\n\n\"Harvassa olisivatkin hahtuvat meillä päin\", vastasi emäntä ilahtuen,\n\"jollette sitä saisi, ja niin hyvää neliniitistä kuin on syöstävästä\nkonsanaan kiehtynyt. Minä huomisaamuna puhun Johnnie Goodsirelle,\nCastletownin kankurille. Hyvästi jääkää, sir! -- ja olkaakin itse\nyhtä onnellinen kuin haluatte nähdä kaikkien muiden olevan -- ja\njoillekuille se olisi tukala toivotus.\"\n\nEn saa unohtaa mainita, että matkamiehemme jätti uskollisen\nseuralaisensa Vaapsahaisen toistaiseksi vierailemaan Kaarlolassa.\nHän oivalsi, että tällaisesta kumppanista voisi olla kiusaa, jos hän\njoutuisi johonkin sellaiseen asemaan, missä salailu ja piilottelu\nkävisi tarpeelliseksi. Koira uskottiin siis vanhimman pojan hoitoon,\njoka vanhan laulun sanoilla lupasi sille antaa 'palan illallisestaan ja\nvuoteestaan' ja pitää sen syrjässä niistä vaarallisista ajanvietteistä,\njoissa Sinapin ja Pippurin heimo oli monia typistyksiä kärsinyt.\n\nJo vanhastaan suositaan tässä vuoristossa ratsastusta. Jokainen\ntalollinen ratsastaa hyvin ja kaiken päivää. Luultavasti johti tähän\ntapaan ensin laiduntilojen laajuus ja laitumien nopean katsastamisen\ntarvis. Hevosen seljässä he istuvat niin mielellään, että heidän on\ntyöläs uskoa kenenkään vapaasta tahdostaan kulkevan jalkaisin. Niinpä\nmyös Dinmont pakotti vieraansa ratsaille ja lyöttäysi mukaan lähimpään\nDumfriesshiren kaupunkiin asti, minne Brown oli matkatavaransa\nosottanut, sieltä jatkaakseen kulkuansa Woodbournen, Julia Manneringin\nasuinpaikan lähettyville.\n\nTaipaleella hän isännältään kyseli, mikä metsästysapulainen oikein\noli miehiänsä, mutta ei saanut paljoakaan valaistusta, mies\nkun oli kutsuttu toimeensa Dinmontin tehdessä kiertomatkaansa\nylämaan markkinoilla. \"Hän oli hiukan retkumainen mies\", puheli\nkarjankasvattaja, \"ja varmaankin on hänellä mustalaisverta suonissaan.\nMutta missään tapauksessa ei hän ole niitä hirtehisiä, jotka meitä\nnevalla hätyyttelivät -- tuntisin minä ne hyvinkin, jos jälleen\nnäkisin. Eivät ole mustalaisetkaan järkiään kelvottomia\", lisäsi hän;\n\"jos vielä sen hongankolistaja-akan kohtaan, niin annan minä sille\nmillä ostaa tupakkaa -- se taisi minulle tosiaankin pelkkää hyvää\ntarkottaa\".\n\nHeidän ollessaan lopullisesti eroamassa puristi hyvänsävyinen maamies\npitkään Brownia kädestä ja sanoi viimein:\n\n\"Kapteeni, on ollut niin hyvä villavuosi, että kaikki ulosteot on\nkuitattu, eikä meillä ole mitään käyttöä lopulle rahalle, kun nyt\nAiliekin on saanut uuden leninkinsä ja lapset helynsä. Ajattelinpa\ntässä, kenen varmaan talteen sen toimittaisin, sillä liikaa se on\nkonjakkiin ja sokeriin pantavaksi. Olen kuullut, että te armeijan\nherrat saatte toisinaan ostaa itsenne askelta ylemmälle, ja jos satanen\ntai pari[32] avittaisi teitä sellaisessa tapauksessa, niin olisi\nkynänne piirtäisy minulle sama kuin raha, ja saisitte sen ihan omalla\najallanne sitte järjestää -- se olisi minulle hyvin mukavaa.\"\n\nBrown osasi oikein arvostella hienotunteisuutta, joka tahtoi\nsuosionosotuksen pyynnöksi pukea omaa hyväsydämisyyttä. Hän kiitti\nsydämensä pohjasta hyvämuistoista ystäväänsä ja vakuutti arvelematta\nturvautuvansa hänen kukkaroonsa, jos olosuhteet tekisivät sen\nkäyttämisen hänelle mukavuutta tuottavaksi. Ja siten he erosivat\nmolemmin puolin lausuillen sydämellisiä välejään julki.\n\n\n\n\n27 luku.\n\nOJASTA ALLIKKOON.\n\n\nMatkailijamme läksi kyytikärryillä kohti Kippletringania, missä\naikoi tehdä tiedustuksia Woodbournen oloista, ennen kuin uskaltaisi\nsaattaa maassaoleskelunsa miss Manneringin tietoon. Kyytiväli oli\npitkä, kahdeksastatoista kahteenkymmeneen penikulmaan, ja tie kulki\npoikkimaitse. Matkan epämukavuuksien lisäksi alkoi sataa tupruutella\nlunta.\n\nMutta mitään epäilyä tai epäröimistä osottamatta pitkitti kyytipoika\nmatkaa penikulmittain. Vasta päivän kokonaan iltaannuttua hän\nhuomautteli arveloimisiansa, oltiinko oikealla tolalla. Tuiskulumen\nyltyvä ryöppyäminen teki vihjaukset jonkun verran huolestuttaviksi,\nsillä piesten nuorukaisen kasvoja ja verhoten valkeaan vaippaansa koko\nseudun sekaannutti se kaksin tavoin hänen paikallista tuntemustaan ja\nvähensi yhä mahdollisuutta, että hän löytäisi jälleen oikean ladun.\n\nBrown astui maahan ja tähysti ympärilleen, ei luonnollisesti sen\nenempää toivoillen kuin nähdäkseen jotakin asumusta, josta saisi tietä\nkysellyksi. Mutta autiota oli tienoo -- hänen ei auttanut muu kuin\nkäskeä kyyditsijän vain vakaasti ajaa edelleen. Tien varrella oli\nmelkoisia istutusmetsiä, mistä matkamiehemme päätteli, että jossakin\nlikitienoilla varmasti oli herraskartano. Puskettiin uupuneesti\neteenpäin penikulman verran, kunnes kyytipoika vihdoin pysähdytti\nväittäen, etteivät hevoset tahtoneet enää tikahtaakaan paikaltaan;\nmutta hän sanoi puiden lomasta pilkottavan valoa. Siellä kai oli talo,\njosta oli kysyttävä tietä.\n\nHän laskeusi istuimeltaan raskaassa päällystakissaan, säärissään\nsaappaat, joiden paksuus olisi saattanut vetää vertoja Ajaxin\nseitsenkertaiselle nahkakilvelle. Hänen lähtiessään tässä asussa astua\njönkäilemään löytöretkelleen, pääsi Brownin kärsimättömyys voitolle;\nkärryistä hypäten hän käski pojan jäädä hevosia pitelemään, sanoen itse\nlähtevänsä talolle -- ja mieluisa käsky se ajajalle olikin.\n\nMatkustajamme hapuili pitkin aitoviertä, jonka sisäpuolelta tuikutus\npilkotti, löytääkseen jonkun pääsyn sille suunnalle. Kappaleen matkaa\nsamottuaan hän tapasi pensasaidasta jalkaportaat ja polun, joka johti\nlaajaan istutusmetsään. Sen saattoi päätellä valonkin luokse vievän,\njoten Brown poikkesi sitä kulkemaan, mutta puiden sekaan tultuaan\nkadottikin tuikkeen kokonaan näkyvistään. Polku oli ensin näyttänyt\nleveältä ja selvään viitotulta puistikon avautuessa sen polvittelulle;\nmutta piankin oli sitä työläämpi erottaa, vaikka lumen valkoisuus\nheijasti hiukan häämyä hänen etsinnälleen.\n\nMahdollisuutta myöten ohjaillen kulkuansa puistometsän avoimempia\nkohtia pitkin eteni hän melkein penikulman, enää saamatta näkyviinsä\nvaloa tai mitään asutuksen merkkiä havaitsematta. Kuitenkin hän yhä\nkatsoi parhaaksi kulkea samaan suuntaan. Varmastikin oli tuli tuikkinut\njostakin metsänvartijan töllistä, sillä noin vakaasti ei virvaliekki\nolisi palanut. Maaperä kävi lopulta epätasaiseksi ja alkoi nopeasti\naleta, ja vaikka Brown tunsi vieläkin samoavansa ainakin joskus\npolkuna ollutta latua, oli se nyt kovin kompastuttelevaa, niin että\nvaeltaja pariin kertaan tuiskahti kumoonkin, kun lumi peitti kuoppia\nja korokkeita. Hänen alkoi tehdä mieli pyörtää takaisin, erittäinkin\nkun tuisku, jota hän ei tähän asti ollut kärsimättömyydessään ottanut\nhuomatakseen, yhä yltyi ja sakeni.\n\nTahtoen sentään tehdä vielä viimeisen ponnistuksen tunkeusi hän yhä\nkappaleen matkaa eteenpäin, jolloin suureksi riemukseen näki valon\nvastassaan hyvinkin lyhyen välimatkan päässä ja näköjään tasallaan.\nPian huomasi hän jälkimäisessä käsityksessään erehtyneensä, sillä\nkamara painui edelleen niin nopeasti, että hänen ja määränpään\nvälissä oli ilmeisesti syvä notko tai kuilu. Kaikella varovaisuudella\nsäilytellen jalansijaansa hän laskeusi laskeutumistaan, kunnes pääsi\nhyvin jyrkän ja ahtaan rotkon pohjalle, missä polveili lumisohjun\nmiltei tukkima puronen.\n\nNyt huomasi hän saaneensa vastuksikseen hökkelinraunioita, joiden\nmustat päädyt valkeasta pinnasta kuvastuvina vielä törröttivät\npystyssä. Sivuseinät oli aika ammoin luhistanut; muodottomiksi\nläjiksi kasautuneina ne lumen verhossa esiintyivät hankalina esteinä\nmatkamiehen kululle. Kuitenkin uurasti hän uppiniskaisesti, ponnistausi\npuron yli ja kapusi vaivalloisesti ja vaaraankin antautuen ylös\nvastapäistä ja hyvin rosoista seinämää, kunnes pääsi sen rakennuksen\ntasalle, josta tuike pilkotti.\n\nRakennuksen laatua oli vaikea oivaltaa etenkään noin vaillinaisella\nvalolla, mutta se näytti pieneltä neliömäiseltä talolta, jonka yläosa\noli kokonaan rappeutunut. Se oli kenties aikoinaan ollut jonkun\npienehkön tilan omistajan asumuksena tai jonkun isoisemman varustuksena\nja tarpeen tullen kätköpaikkana. Mutta ainoastaan alempi holvaus oli\njäljellä; sen kaari oli rakennuksen kattona tämän nykyisellään ollessa.\n\nBrown läheni paikkaa ensin valon suunnalta; se tunkeusi pitkästä,\nkapeasta raosta eli ampumareiästä, jollaisia vanhoissa linnoissa\ntavallisesti näkee. Uteliaisuuden houkuttelemana tähystämään tuon\noudon rakennuksen sisäpuolta ennen kuin astuisi sisälle, kurkisti\nBrown tuosta reiästä. Suuremman auliuden näkyä ei voisi kuvitella.\nLattialaaoilla paloi nuotio, jonka savu suojamassa kierreltyään kohosi\nylös holvikaareen murrettuun aukkoon. Tuossa tunkaisessa valaistuksessa\noli seinillä vähintään kolme vuosisataa vanhan raunion jyrkeä ja\nrapistunut näkö. Suojamassa oli huiskin haiskin pari nassakkaa sekä\nmuutamia särjettyjä laatikoita ja kääröjä.\n\nMutta enimmin käänsivät Brownin huomiota puoleensa asukkaat.\nOlkialusella, jonka yli oli vaippa heitetty, virui ihmisolento niin\nalallaan, että Brown sen olisi ruumiiksi päätellyt, jos se olisi muuten\nollut haudan tavanmukaiseen asuun puetettu. Lähemmin tarkatessaan hän\nhuomasi sen vain olevan siksi juuri tulemaisillaan, sillä hän kuuli\nparikin tuollaista kumeaa ja raskasta huokaisua, joita käy lopun\nedellä, kun runko on sitkeästi kiinni elämässä. Pitkään kauhtanaan\nverhoutunut naisolento istui kivellä tuon viheliäisen vuoteen vierellä;\nkyynärpäät nojasivat polviin ja lähellä olevan rautaisen lampun\nvalosta poispäin kääntyneet kasvot olivat kumartuneina kuolevan yli.\nHän kostutteli kärsivän huulia tuon tuostakin jollakin nesteellä,\nja välillä hymisi yksitoikkoiseen tapaan tuollaista rukousta tai\noikeammin loitsua, joita tietämättömät ihmiset muutamilla Skotlannin\nja pohjois-Englannin seuduilla käyttävät erkanevan hengen lähdön\nhuojentamiseksi, kuten katolilaisina aikoina kelloja kumahuteltiin.\nTätä oneata hyräilyä hän säesti hitaasti huojuttamalla vartaloaan edes\ntakaisin kuin laulantansa tahdiksi. Sanat olivat seuraavaan tapaan:\n\n    Riudut, voivut, viivyttää\n    miksi tahdot elämää?\n    Liekki lekkuu, karsta jää --\n        lähtömessu pauhaa.\n\n    Riisu tomuverho tuo,\n    Pyhä Neitsyt armon suo,\n    hyvät henget tulkoot luo, --\n        kellot kaikuu rauhaa.\n\n    Taivalt' ällös pelkää laajaa,\n    räntää, rakeit', ukonvaajaa,\n    ei ne käärinliinan saajaa\n        saata vahingoittaa.\n\n    Aika kiitää eelleen ain',\n    riennä, joudu, lähde vain\n    viime kerran huoahtain --\n        kohta päivä koittaa.\n\nLaulaja pysähtyi ja sai vastauksekseen pari korahtelevaa huokaisua,\njotka tuntuivat äärimäisen kuolonkamppailun tuskan pusertamilta. \"Ei se\nkäy\", jupisi hän, \"hän ei saa lähdetyksi tuon painaessa mieltään -- se\nkytkee häntä tänne --\n\n    \"'Taivas ei sitä siedä,\n    maa ei kätkeä tiedä'.\n\n\"Minun on avattava ovi\"; ja jaloilleen nousten hän käänsi kasvonsa\nsuojaman ovea kohti, tarkoin ollen taakseen katsahtamatta, veti auki\ntelkeet -- sillä paikan kurjasta kunnosta huolimatta oli ovi vankasti\nsalvattu --, ja nosti säpin, sanoen:\n\n    \"Auki lukko -- loppuu taisto,\n    kuoloon viihtyy elonvaisto.\"\n\nBrown oli tällaikaa siirtynyt tähystyspaikastaan ja seisoi hänen\nedessään oven auetessa. Hän astahti taaksepäin, ja vaeltaja tuli\nsisälle, heti huomaten hänet, vaikkei suinkaan huojennuksekseen,\nsamaksi mustalaisvaimoksi, jonka oli Bewcastlessa kohdannut. Tämäkin\noitis tunsi tulijan, ja hänen asentonsa, ryhtinsä ja huolestuneet\nkasvonsa saivat sadun suopealle tuulelle sattuneen syöjättären sävyn,\nkun tämä varottaa muukalaista tunkeutumasta puolisonsa turmanlinnaan.\nMoittivaan tapaan kohottaen kätensä hän virkkoi ensi sanoikseen:\n\n\"Enkö teille sanonut: älkää puuttuko älkääkä pukahtako? Varokaa\nkolmannen korvapuustia! luonnollisen kuoleman taloon ette ole tullut!\"\n\nHän nosti lamppua ja käänsi sen valon kuolevaan mieheen, jonka karkeat\nja tunnottomat kasvonpiirteet nyt vääntyivät viimeisissä henkitoreissa.\nPää oli kiedottu verisiin kääreisiin, ja veri oli kostuttanut peitteet\nja oljetkin. Ei onneton tosiaankaan luonnollista tautia potenut. Brown\nhätkähti taaksepäin tuon kauhistavan katseltavan äärestä ja huudahti\nmustalaiseen kääntyen: \"Onneton vaimo, kuka tämän on tehnyt?\"\n\n\"Ne joilla oli lupa\", vastasi Meg Merrilies, tiukkaan ja terävästi\ntutkiskellen kuolevan kasvoja. \"Hänellä on ollut tuima taistelu --\nmutta se on päättymässä -- tiesin hänen lähtevän teidän tullessanne.\nTuo oli kuolonkorahdus -- hän on kuollut.\"\n\nEtäältä kuului ääniä. \"Ne ovat tulossa\", huomautti eukko Brownille;\n\"olette kuoleman oma, vaikkapa teillä olisi yhtä monta henkeä kuin\nhiuskarvaakin\".\n\nKiihkeästi hakivat Brownin katseet jotakin puolustusasetta. Mitään ei\nollut lähellä. Hän ryntäsi ovelle, aikoen syöstä puiden joukkoon ja\npakenemalla pelastua paikasta, jota hän nyt piti murhaajien luolana,\nmutta Merrilies pidätti hänet miehekkäällä kouraisulla.\n\n\"Tänne\", hän sanoi, \"tänne -- olkaa alallanne, niin pysytte turvassa\n-- älkää hievahtako, mitä tahansa näette tai kuulette, niin teille ei\nmitään tapahdu\".\n\nNäissä epätoivoisissa olosuhteissa muisti Brown tuon vaimon edellisen\nvihjauksen ja ajatteli, ettei hänellä ollut mitään muuta turvan\nmahdollisuutta kuin totteleminen. Vaimo pani hänet kyyristymään\nolkikasaan suojaman toiselle seinälle, peitti hänet huolellisesti\nja heitti vielä päällimäiseksi pari kolme vanhaa säkkiä. Halukkaana\npitämään tulijoita silmällä sai Brown mahdollisimman hiljaisesti\njärjestetyksi itselleen pilkistysraon piilostaan ja odotteli\npamppailevin sydämin tämän omituisen ja varsin epämieluisan seikkailun\nkehitystä.\n\nMustalaiseukko alkoi sillävälin huolitella ruumista, asetellen raajat\nsopivasti. \"Parasta tehdä tämä\", mutisi hän, \"ennen kuin jäykistyy\".\nHän laski vainajan rinnalle puulautasen, jolle oli sirotellut suolaa,\npystytti pääpuoleen kynttilän ja jalkopäähän toisen, ja sytytti\nmolemmat. Sitte hän ryhtyi jälleen laulunhyminäänsä ja odotti niiden\ntuloa, joiden ääniä oli kuulunut ulkoa.\n\nBrown oli soturi, ja urhoollinen; mutta hän oli myöskin ihminen, ja\ntällä hetkellä pelko lannisti hänen miehuutensa niin täydellisesti,\nettä kylmä hiki kihoili joka huokosesta. Häntä tukehdutti tunteittensa\nkarvaus, kun ajatteli laahautuvansa esille viheliäisestä kätköstään\nkonnien käsiin, joiden ammattina oli yöllinen murhaus, ilman aseita\ntai vähimpiäkään puolustusneuvoja paitsi pyytelyitä, jotka heitä vain\nhauskuttaisivat, ja avunhuutoja, jotka eivät voisi kajahdella muihin\nkuin heidän omiin korviinsa -- turvallisuutensa uskottuna sellaisen\nolennon täpärän säälin varaan, joka itse oli roistojen liittolaisia\nja jonka oli ammattimainen saalistus ja petos tietenkin paaduttanut\nkaikilta inhimillisiltä tunteilta.\n\nHän yritti lampun hohteessa lukea vaimon kuihtuneista ja synkistä\nkasvoista jotakin noita säälintunteita lupaavaa, joita alimmallekin\nasteelle vajonneet naiset harvoin voivat lopen tukahuttaa. Mitään\nsellaista inhimillisyyden vivahdusta ei tässä naisessa näkynyt. Mikä\ntahansa olikaan se harrastus, joka hänet sai tuntematonta matkamiestä\nsuosimaan, säälin vaikutusta ei se ollut, vaan jotakin aavistamatonta\nja luultavasti oikullista mieleenjuohtumaa. Kenties se perustui\njohonkin luuloteltuun yhdennäköisyyteen, jollaista lady Macbeth huomasi\nisänsä ja nukkuvan hallitsijan välillä.\n\nTuollaisia mietteitä risteili nopeasti Brownin mielessä hänen\nturvapaikastaan tuijotellessaan tuohon eriskummalliseen henkilöön.\nJoukkiota ei sillävälin vielä kuulunutkaan, ja hän oli vähällä palata\nalkuperäiseen aikeeseensa, yrittääkseen paeta talosta, sadatellen\njo omaa päättämättömyyttään, joka oli toimittanut hänet ahtaalle\nkytkettynä kykenemättömäksi sekä vastustukseen että pakoon.\n\nMeg Merrilies näytti samaten vuottelevan varuillaan. Hän kallisteli\nkorvaansa pienimmällekin vanhojen muurien rasahdukselle. Sitte\nhän jälleen omisti huomiotansa ruumiille ja näki jotakin uutta\njärjestettävää tai muutettavaa sen asennossa. \"Komea onkin ruumis\",\njupisi hän, \"ja hyvästi oikomisen arvoinen\". Ja tästä kolkosta\ntoimestaan hän näytti saavan jotakin ammatillista mielihyvää,\nverkalleen käyden käsiksi pienimpäänkin piirteeseen ikäänkuin\nerikoistuntijan taidoin ja tuntein. Pitkä, tumma merimiehen levätti,\njonka hän kiskoi esille eräästä sopesta, omistettiin paariliinaksi.\nKasvot hän jätti paljaiksi, suun ja silmät ummistettuaan, ja järjesteli\nlevätin kulmat siten, että veriset siteet peittyivät ja ruumis sai\n\"siistimmän näön\", kuten hän mutisi.\n\nYhtäkkiä ryntäsi suojamaan kolme tai neljä miestä, roistoja näöltään\nkuten asultaankin. \"Meg, senkin ruoja, kuinka uskallat pitää ovea\navoinna?\" oli joukkueen ensimäinen tervehdys.\n\n\"Ja kuka on koskaan kuullut, että ovi pidettäisiin kiinni, kun ihminen\non henkitoreissaan? Telkien läpikö sielu pujottelehtisi?\"\n\n\"Onko hän sitte kuollut?\" kysyi eräs, läheten ruumista katsomaan.\n\n\"Onpa vainkin -- hengetön on\", sanoi toinen, \"mutta tästä lähtee\nhänelle uljaat peijaiset\".\n\nNiin sanoen hän nosti nurkasta väkijuomanassakan, Megin kiirehtiessä\nasettamaan esille piippuja ja tupakkaa. Hänen puuhakas auttelunsa\nelvytti Brownissa hyviä toiveita hänen uskollisuudestaan vierastansa\nkohtaan. Oli ilmeistä, että hän halusi saada konnat ryhtymään\nmässäykseensä, ehkäistäkseen ilmituloa, joka olisi ollut uhkaamassa,\njos joku heistä sattumalta astuisi liian lähelle Brownin piilopaikkaa.\n\n\n\n\n28 luku.\n\nROSVOUS JA KORVAUS.\n\n\nBrown kykeni nyt lukemaan vihollisensa -- heitä oli viisi luvultaan.\nKaksi oli hyvin vantteraa miestä, jotka näyttivät olevan joko\ntodellisia merimiehiä tai sen aseman omaksuneita kulkureita; muut\nkolme, ukko ja kaksi nuorukaista, olivat hentorakenteisempia sekä\nmustasta tukastaan ja tummasta ihostaan päättäen Megin rotuun kuuluvia.\nHe siirtelivät toinen toisilleen pikaria, josta kulauttelivat\nryyppyjään.\n\n\"Hyvää reisua hänelle!\" virkkoi merimiehistä toinen, kumoten ryypyn;\n\"mutta puuskaisenpa saikin yön ajelehtaakseen läpi pilvien\".\n\nJätämme tässä mainitsematta eri sadatukset, joilla nämä kunnon\nherrasmiehet puheluansa koristelivat, ja säilytämme vain vähimmin\nloukkaavat täytteet.\n\n\"Ei hän tuulesta ja säästä piittaa. Monta koillispuhuria on hän\neläissään kokenut.\"\n\n\"Viimeisensä koki eilen\", sanoi toinen töykeästi; \"ja nyt Meg muori saa\nrukoilla hänelle viimeistä myötätuulta kuten on usein ennen tehnyt\".\n\n\"En rukoile hituistakaan hänelle\", vastasi Meg, \"enkä sen paremmin\nsinullekaan, mokomalle koiralle. Pahasti ovat ajat muuttuneet siitä\nsaakka kun minä kassapäänä heiluin. Miehet olivat silloin miehiä, ja\nkävivät taisteluun avoimilla kentillä, eikä ollut mitään yön turvissa\nnitistelyä. Ja vallassäätyläisillä oli ystävällinen sydän, ja valmiita\nolivat antamaan sekä ilolientä että jauhettavaa kelle hyvänsä köyhälle\nmustalaiselle, eikä ollut ainuttakaan, joukonjohtaja Johnnie Faasta\npikku Ristoon asti, joka olisi heiltä riepuakaan kähmäissyt. Mutta\nkaikki olette muuttuneita vanhoista hyvistä säännöistä, eikä olekaan\nkumma, että jouduttekin niin usein kiikkiin ja rautapulttien taakse\njäätte. Niin, muuttuneita olette kaikki -- syötte isännän ruokaa,\njuotte hänen juomaansa, hänen latonsa oljilla lojutte, ja palkaksi\nmurtaudutte hänen taloonsa ja katkaisette häneltä kurkun! Teidänkin\nkäsiänne tahraa veri, senkin epatot -- viljempi kuin konsanaan\nsäällisestä tappelusta niille valunut. Katsokaahan vain, kuinka sitte\nkuolette -- kauvan kesti, ennen kuin hän henkensä heitti -- hän\nrimpuili ja lujasti rimpuilikin, eikä voinut kuolla eikä elää. Mutta te\n-- puolet piirikuntaa saa katsella, kuinka te kuollessanne sätkitte.\"\n\nJoukkue remahti käreään nauruun Megin ennustuksesta.\n\n\"Mikä sinut sai tulemaan tänne takaisin, mummo-pahan?\" kysyi eräs\nmustalaisista; \"etkö olisi voinut pysyä missä olitkin ja povailla\nkohtaloita Cumberlandin pökkelöille? Laputa ja vaani, vanha rumahinen,\nonko kukaan vainunnut; ethän enää muuhunkaan kelpaa.\"\n\n\"Enkö enää muuhun kelpaa?\" kivahti eukko. \"Kelpasin minä sentään\njohonkin meikäläisten ja Patrico Salmonin isossa rytäkässä; jollen\nolisi sinua näillä samaisilla näpeilläni avitellut\" (kätensä\nkohottaen), \"olisi Jean Baillie sinut vätyksen hengiltä likistänyt!\"\n\nNaurunrähäkkä remahti taas, tällä kertaa sen sankarin kustannuksella,\njoka oli saanut amatsoonin pelastajakseen.\n\n\"Tässä, muoriseni\", sanoi merimiehistä toinen, \"on pikarillinen oikeata\nainetta sinulle, äläkä tuosta öykkäristä välitä\".\n\nMeg nautti annoksensa ja keskustelusta syrjään vetäytyen istuutui\nBrownin piilopaikan eteen sellaiseen asentoon, että sitä olisi ollut\nvaikea kenenkään lähestyä hänen nousemattansa. Miehillä ei kuitenkaan\nnäyttänyt olevan mitään halua häiritä häntä.\n\nHe keräytyivät nuotion ympärille ja pitivät harrasta neuvottelua\nkeskenään; mutta he puhelivat hyvin matalalla äänellä ja käyttivät\nammattinsa outoja puheentapoja, joten Brown ei heidän haastetustaan\npaljoakaan ymmärtänyt. Ylimalkaan käsitti hän heidän ilmaisevan syvää\nsuuttumusta jotakuta henkilöä vastaan.\n\n\"Hänen pitää saada appeensa\", huomautti eräs ja kuiskasi sitte jotakin\ntoverinsa korvaan.\n\n\"Siihen minä en puutu\", vastasi toinen.\n\n\"Onko sinusta tullut jänishousu, Jaska?\"\n\n\"Ei, lempo soikoon, enempää kuin itsestäsikään, -- mutta en vain\nmuuten. Tuollainen se pysäytti kaiken kaupan viisitoista tai\nkaksikymmentä vuotta takaperin -- oletko Hypystä kuullut?\"\n\n\"Olen kuullut _hänen_\" (päänsä nytkähdyksellä osottaen ruumista) \"siitä\nkepposesta kertovan. Voi turkanen, kuinka hänellä oli tapana nauraa\nnäyttäessään meille, millä kurin kiskaisi hänet maahan.\"\n\n\"Niin, mutta se tukkesi pitkäksi aikaa kaupan\", sanoi Jaska.\n\n\"Mitenkä niin?\" kysyi yrmeä merimies.\n\n\"No, ihmiset alkoivat sen takia vikurrella eivätkä tahtoneet ostella,\nja linnan lupakirjoja lenteli satamalla --.\"\n\n\"Siitä minä viisi\", intti toinen; \"minun mielestäni pitäisi vain\njonakuna pimeänä yönä karata niskaan ja iskeä osuvasti\".\n\n\"Mutta vanha Meg nukkuu nyt\", sanoi toinen joukosta; \"hän alkaa käydä\nhöpsyksi ja arkailee omaa varjoaan. Hän veisaa vielä julki joskus\npinteeseen jouduttuaan, ellette pidä varaanne.\"\n\n\"Ei ole siitä pelkoa\", tokaisi mustalais-ukko; \"Meg on oikeata juurta.\nHän on joukosta viimeinen höllääntymään -- mutta hänellä on omituisia\ntapoja vain ja kummaa puhetta.\"\n\nTällaisella solkkauksella he pitkittivät keskusteluaan, saaden sen\nsiten toisillensakin hämäräperäiseksi murteeksi, jota selvenneltiin\nmerkitsevillä nyökkäyksillä ja viittauksilla, kartellen suorin sanoin\nilmaisemasta käsitteitä. Vihdoin eräs joukosta, huomatessaan Megin yhä\nnukkuvan sikeästi, näköjään ainakin, käski nuorinta jäsentä \"käymään\nsisälle mustan Pietarin, jotta saisivat kangottaa sen auki\".\n\nPoika astui ovelle ja toi sisälle matkalaukun, jonka Brown oitis tunsi\nomakseen. Hänen ajatuksensa kääntyivät heti onnettomaan kyyditsijään,\njonka hän oli jättänyt hevosia pitelemään. Olivatko roistot murhanneet\nhänet? välähti kamalana epäilyksenä hänen mieleensä. Hänen tuskallinen\ntarkkailunsa herkkeni yhä terävämmäksi, ja konnien kiskoessa hänen\npito- ja alusvaatteitaan ihasteltavakseen kuunteli hän kiihkeästi,\neikö kyytipojan kohtalosta tulisi mitään vihjausta viritetyksi. Mutta\nrosvot olivat niin innoissaan saaliistaan ja niin kovassa touhussa sen\npengostamiseksi, etteivät ollenkaan haastelleet tavasta, millä se oli\nsaatu.\n\nMatkalaukussa oli kaikenlaista vaatetavaraa, pistoolipari, joitakuita\npapereita sisältävä nahkasalkku, jonkun verran rahaa, ja sen sellaista.\nMilloin tahansa muulloin olisi Brownia tavattomasti sisuttanut katsella\nmutkatonta tapaa, millä varkaat hänen omaisuuttansa tasailivat,\nomistajasta kompasanoja lasketellen. Mutta hetki oli liian vaarallinen\nsallimaan mitään muita ajatuksia kuin välittömästi omaa turvallisuutta\nkoskevia.\n\nTarkastuksen ja tasanjaon tapahduttua hylkiöt alkoivat hartaammin\nverotella väkijuomanassakkaa, käyttäen uutteraan toimeensa isomman\nosan yötä. Jonkun aikaa oli Brownilla hyviä toiveita siitä, että he\njoisivat itsensä tajuttomiksi, jolloin hänen pakonsa olisi ollut\nhelppo tehtävä. Mutta heidän vaarallinen ammattinsa vaati varomaan\nnoin määrätöntä halujensa täyttämistä, ja he pysähtyivät lähelle\näärimäisen päihtymyksen rajaa. Lopulta he asettuivat levolle, yhden\njäädessä vartioimaan. Kahden tunnin kuluttua hän herätti toimeensa\ntoisen. Jälkimäisen vuoron päättyessä herätti vartija koko joukkueen,\njoka Brownin sanomattomaksi huojennukseksi alkoi nähtävästi valmistella\nlähtöä, sidellen kukin mytyksi omaa osuuttansa anastetuista tavaroista.\n\nKuitenkin oli jotain vielä tekemättä. Kaksi heistä alkoi kopeloida\nsuojamassa, Brownia kelpo lailla säikytellen, kunnes löysivät\nteräkuokan ja lapion, sillävälin kun kolmas sieppasi kärkikuokan\nolkikuvon takaa, jolla ruumis makasi. Näillä työkaluilla varustettuina\nläksi kaksi miestä ulos; muut kolme, joukossa molemmat merimiehet,\njäivät vielä varustukseen.\n\nPuolisen tunnin kuluttua palasi toinen poissaolleista ja kuiskaili\nkumppaneilleen. He käärivät ruumiin paariliinana käytettyyn levättiin\nja läksivät suojamasta, kantaen sen mukanaan. Iäkäs sibylla nousi\nsilloin unestaan, todellisesta tai teeskennellystä. Ensin hän astui\novelle kuin tähyilemään miesten lähtöä, palasi sitte peremmälle ja\nkäski matalalla ja hillityllä äänellä Brownin heti tulla mukaansa.\n\nTämä totteli, mutta majasta poistuessaan olisi hän mielellään ottanut\ntakaisin rahansa tai edes paperinsa. Tätä esteli opas mitä jyrkimmällä\ntavalla. Matkamiehen mieleen juolahtikin heti, että epäluulo minkään\nrosvotun erän katoamisesta kohdistuisi vaimoon, joka oli kaiken\ntodennäköisyyden mukaan pelastanut hänen henkensä. Sen vuoksi hän\nviipymättä luopui yrityksestään, tyytyen sieppaamaan lyömämiekan, jonka\neräs roistoista oli viskannut pehkujen sekaan. Jalkeille päässeenä\nja tämän aseen saatuaan hän jo tunsi olevansa puoleksi pelastunut\nvaaroista, jotka häntä väijyivät. Kuitenkin olivat hänen raajansa\nkangistuneet ja puutuneet sekä kylmästä että kaiken yötä kärsimästään\nväkinäisestä ja liikahtamattomasta asennosta. Mutta hänen seurattuaan\nmustalaista ulos, palautti raikas aamuilma ja kävely verenkierron ja\njoustavuuden hänen jäseniinsä.\n\nTalviaamun valjun kajastuksen teki kuulakammaksi lumi, jota kirpeä\npakkanen narskautteli jalan alla. Brown vilkaisi pikimmittäin\nympäristöönsä, kyetäkseen vastakertana tuntemaan paikan. Pikku torni,\njosta yksi ainoa holvi oli jäänyt jäljelle hänen muistettavan yönsä\nkolkoksi asunnoksi, törrötti puron yli ulottuvan kallionkielekkeen\nkärjessä. Sinne pääsi vain yhdeltä taholta, nimittäin alapuolella\nolevasta rotkosta. Toisilla kolmella sivulla oli seinämä äkkijyrkkä,\njoten Brown oli edellisenä iltana välttänyt toisenkin kamalan vaaran;\nsillä jos hän olisi yrittänyt kiertää rakennuksen, kuten jo kerran\naikoi, niin hän olisi ruhjoutunut mäsäksi.\n\nKuilu oli niin soukka, että eri seinämillä kasvavat puut paikka\npaikoin koskivat toisiinsa. Niissä oli nyt kuuraa lehtien asemesta ja\nne muodostivat siten härmäisen kunniakatoksen puron yli, joka alla\nkuulsi tummempana, liotellessaan uraansa lumikiehteiden läpi. Eräässä\nkohden notko hiukan avartui, jättäen seinämän ja puron välille pikku\nkappaleen tasaista maata, ja siinä sijaitsivat kylän rauniot, joissa\nBrown oli harhaillut. Rapistuneet päädyt, joiden sisäseinät turvesavu\noli kiillottanut, näyttivät vieläkin mustemmilta, kuvastuessaan\nseinustoille kasautuneita kinoksia vasten.\n\nTähän talviseen ja koleaan maisemaan sai Brown nyt vain hätimiten\nvilkaistuksi, sillä hänen oppaansa, seisahduttuaan hetkiseksi ikäänkuin\nantaakseen hänen tyydyttää uteliaisuuttaan, lähti kiireisesti\nastelemaan hänen edellään alas rotkoon johtavaa polkua. Hieman\nepäluuloisesti pani Brown merkille, että hän valitsi jo tallatun\nladun, jonka askeleenjäljet kaiketikin saattoivat olla vain äsken\nholvisuojamasta poistuneiden rosvojen. Tovin harkinta kuitenkin\nvaimensi hänen epäilyksensä. Ei ollut ajateltavissa, että vaimo, joka\nolisi voinut luovuttaa hänet joukkueelleen hänen ollessaan aivan\nkykenemätön puolustautumaan, olisi lykännyt kavallustaan, kunnes hän\noli aseestettu, väljissä oltavissa ja valmiilla pakotiellä. Sen vuoksi\nhän seurasi opastaan luottavaisena ja äänetönnä.\n\nHe menivät puron yli samalta kohdalta, mistä edellisetkin kulkijat\nolivat käyneet. Jalanjäljet etenivät sitte rauniokylän halki ja\nsieltä alas rotkoa myöten, joka jälleen soukkeni kuiluksi. Mutta\nmustalainen ei enää seurannut samaa tolaa: hän kääntyi sivulle ja\nopasti seuralaistaan hyvin rosoista polkua myöten ylös äyräälle,\njoka kallistui kylän yli. Vaikka lumi monin paikoin peitti kamaran\nja teki astunnan epävarmaksi ja kompastelevaksi, kulki Meg lujin ja\npäättäväisin askelin, jotka ilmaisivat perinpohjaista paikallista\ntuntemusta. Vihdoin he pääsivät rotkon reunalle, vaikkakin niin jyrkkää\nja mutkikasta uraa myöten, että Brown nähtävästi samaa edellisenä\niltana laskeutuneena kummasteli, miten oli tehtävästään suoriutunut\ntaittamatta niskaansa. Ylhäällä oli seutu toisella puolella noin\npenikulman matkalla avointa ja aitaamatonta, toisaalla taasen näkyi\nverrattain laajoja, tuuheita istutusmetsiä.\n\nMeg kuitenkin yhä johti pitkin rotkon reunaa, kunnes alapuoleltaan\nkuuli äänten sorinaa. Sitte hän viittasi jonkun matkan päässä kohoavaan\ntiuhaan istutusmetsään.\n\n\"Tie Kippletringaniin\", neuvoi hän, \"on noiden aitauksien tuolla\npuolen. Menkää niin vinhaan kuin jaksatte; teidän hengestänne riippuu\nenemmän kuin muiden ihmisten. Mutta te olette menettänyt kaiken --\nmalttakaahan.\" Hän kopeloitsi suunnattoman tilavaa taskua, josta kaivoi\nrasvaisen kukkaron. \"Monet on almut antanut teidän talonne Megille\nja hänen väilleen -- ja hän on elänyt maksaakseen vähässä mitassa\ntakaisin\"; ja hän pisti kukkaron Brownin käteen.\n\n\"Vaimo on järjiltään\", ajatteli Brown, mutta aikaa ei ollut intellä,\nsillä alhaalta kuuluvat äänet olivat epäilemättä rosvojen. \"Millä\ntavoin maksan takaisin nämä rahat\", kysyi hän, \"tai palkitsen minulle\nosottamanne hyvyyden?\"\n\n\"Minulla on kaksi pyyntöä\", vastasi noitavaimo, puhuen matalalla\näänellä ja kiireesti. \"Ensimäinen, ettette milloinkaan puhu viime\nyönä näkemästänne. Toinen, ettette poistu näiltä seuduilta ennen\nkuin näette minut jälleen. Jättäkää Gordonin Vaakunaan tieto siitä,\nmistä teitä voipi kuulustella, ja kun ensi kerralla teitä tavotan,\nolipa kirkonmenot tai markkinat, häät tai hautajaiset, sunnuntai\ntai lauvantai, arki tai paasto, jättäkää kaikki muu ja tulkaa minun\nkanssani.\"\n\n\"No, siitäpä ette suuria kostu, muori.\"\n\n\"Mutta te paljonkin, ja se minulla mielessäni on. En minä ole hullu,\nvaikka olenkin kylliksi kokenut siksi tullakseni -- en minä ole hullu,\nenkä höperö, enkä humalassa -- tiedän minä, mitä pyydän, ja tiedän\nJumalan tahtoneen teidät säilyttää ihmeellisissä vaaroissa ja ottaneen\nminut välikappaleeksi asettamaan teidät jälleen isänne asemaan. Antakaa\nsiis minulle lupauksenne, ja muistakaa, että tältä siunatulta yöltä\nolette minulle velkaa hengestänne.\"\n\n\"Hänen sävyssään on tosin hurjamielisyyttä\", ajatteli Brown; \"mutta se\ntuntuu kuitenkin pikemmin tarmoon kuin hulluuteen perustuvalta\".\n\n\"No, muori, koska niin hyödytöntä pikku palvelusta pyydätte, niin\nlupaanhan minä. Ainakin saan siten tilaisuuden maksaa rahanne lisän\nkanssa takaisin. Olette epäilemättä harvinainen saarnamies, mutta --\"\n\n\"Pois, pois siis!\" käski hän kättänsä heilauttaen. \"Älkää kultaa sen\nenempää ajatelko; se on teidän omaanne; mutta muistakaa lupauksenne,\nälkääkä millään muotoa seuratko minua tai taaksenne katselko.\"\n\nHän painautui takaisin rotkoon ja katosi alas hyvin ketterästi;\njääpuikot ja lumikiehteet vain ripsuivat hänen peräänsä. Kiellosta\nhuolimatta yritti Brown päästä sellaiselle kohdalle äyrästä, mistä\nvoisi näkymättömänä pilkistellä notkoon. Siinä hän onnistuikin\nmelkoisella vaivalla, kun hänen täytyi noudattaa äärimäistä\nvarovaisuutta. Hänen tuohon tarkotukseensa saavuttama kohta oli puiden\nkeskestä äkkijyrkästi kohoavan kallion kieleke. Lumelle polvistuen ja\npäänsä varovasti eteenpäin kurottaen sai hän seuratuksi, mitä notkon\npohjalla puuhattiin.\n\nOdotuksensa mukaan näki hän viimeöiset kumppaninsa, joihin nyt oli\nliittynyt pari kolme muuta. He olivat luoneet kallion juurelta lumen ja\nkaivaneet syvän kuopan, joka oli aiottu haudaksi. Sen ympärillä seisten\nhe nyt laskivat siihen jotakin merimieslevättiin käärittyä, minkä\nBrown heti arvasi edellisenä iltana kuolleen miehen ruumiiksi. Sitte\nhe seisoivat tovin hievahtamattomina, kuin jonkun tunnesävähdyksen\nvallassa kumppaninsa kuolemasta. Mutta jos heidän sydämessään jotakin\nsellaista liikkui, niin eivät he sen vaikutettavina pitkää aikaa\nolleet, sillä kaikki kävivät tuotapikaa luomaan hautaa umpeen.\n\nHuomaten tehtävän piankin päättyvän katsoi Brown parhaaksi noudattaa\nmustalaisvaimon kehotusta ja marssia tiehensä niin joutuin kuin\nkykeni, kunnes pääsisi istutusmetsän suojaan. Puiden kätköön tultuaan\nhän ennen muuta ajatteli mustalaisen kukkaroa. Hän oli ottanut sen\nvastaan empimättä, vaikka tuntien jonkunlaista alennusta, joka\njohtui häntä siten auttavan henkilön olemuksesta. Mutta se päästi\nhänet hankalasta, joskin tilapäisestä pulasta. Joitakuita harvoja\nshillingejä lukuunottamatta olivat hänen rahansa olleet matkalaukussa,\njoka oli joutunut Megin ystävien haltuun. Jonkun aikaa veisi hänen\nasiamiehelleen kirjottaminen tai vaikkapa Kaarlolankin suopeaan\nisäntään vetoaminen, joka olisi häntä hyvillä mielin auttanut.\nSillävälin hän päätti käyttää Megin apurahaa, vakuutettuna siitä,\nettä saisi piankin tilaisuuden toimittaa sen takaisin, lisäämällä\nsiihen sievän korkomaksun. \"Mitätönhän erä siinä luonnollisesti on\",\nvirkahti hän itsekseen, \"ja saaneepa tuo kelpo eukko sen sijaan osuuden\nmenneistä pankinseteleistänikin\".\n\nNäissä mietteissä hän avasi nahkakukkaron, odottaen löytävänsä\nkorkeintaan kolme tai neljä guineaa. Mutta ihan ihmeisiinsä joutui hän\nnähdessään sen sisältävän melkoisen erän eri maiden kultakolikolta,\narviolta yhteensä sadan punnan vaiheille, sekä vielä lisäksi\nuseita kallisarvoisia sormuksia ja jalokivikoristeita, joiden hän\nhätäiselläkin silmäyksellä huomasi vastaavan koko suurta summaa.\n\nBrown oli sekä kummastuksissaan että kiusaantunut nykyisissä\nolosuhteissaan. Hänellä oli hallussaan omaisuutta arvoltaan paljoa\nenemmän kuin oli menettänyt, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan\nsamalla laittomalla tavalla hankittua, millä hänetkin oli ryöstetty.\nHänen ensimäisenä ajatuksenaan oli tiedustaa lähintä rauhantuomaria\nja luovuttaa hänen säilyynsä aarre, jonka tallettajaksi hän oli näin\nodottamattomasti joutunut, samalla kertoen oudon seikkailunsa. Mutta\nsille menettelytavalle osotti hetken harkinta moniakin esteitä.\n\nEnsinnäkin hän sillä teollaan rikkoisi vaitiolonsa lupauksen ja\nluultavasti saattaisi vapauden, kenties hengenkin menetyksen vaaraan\ntuon vaimon, joka oli vaarantanut omansa, varjellakseen hänen henkensä,\nsekä vapaaehtoisesti lahjottanut hänelle tämän aarteen, -- mikä\njalomielisyys olisi siten voinut koitua hänen tuhokseen. Tätä ei käynyt\najatteleminenkaan. Sitä paitsi hän oli muukalainen ja ainakin joksikin\naikaa vailla välineitä oman asemansa ja luottonsa todistamiseen\ntyperälle tai itsepintaiselle maalaisvirkamiehelle pätevästi.\n\n\"Ajattelenpahan asiaa tarkemmin\", tuumiskeli hän. \"Kenties sattuu\npiirikunnan pääkaupungissa joku rykmentti majailemaan. Siinä\ntapauksessa minun tietoni sotapalvelusta koskevista asioista ja\ntuttavuuteni monien armeijan upseerien kanssa vääjäämättömästi\ntodentavat asemani ja maineeni tavalla, jota siviilituomari ei\nvoisi kylliksi arvostaa. Ja silloin saan päällikköupseerin avukseni\njärjestämään asiat siten, että juttuun ei sekoteta tuota onnetonta\nmielenvikaista, jonka erehdys tai ennakkoluuloisuus on ollut minulle\nniin onnekas. Siviilituomari kaiketikin katsoisi olevansa pakotettu\nmääräämään hänet heti pidätettäväksi, ja kyllähän sen tietää, mitä\nhänen kiinnijoutumisestaan seuraisi. Ei, hän on kaikella kunnialla\nesiintynyt minua kohtaan, vaikkapa hän itse syöjätärkin olisi, ja\nsamaten tahdon minä kaikella kunnialla häntä kohdella -- hän saakoon\nnauttia sotaoikeuden etuutta, missä kunniaseikka voipi lieventää lakia.\nSaatanhan sitä paitsi tavata hänet tuolla Kipple -- Couple -- miksi\nhän sitä nyt sanoikaan -- ja silloin voin luovuttaa kaikki hänelle\ntakaisin, antaakseni lain vaatia omansa sitte kun hänetkin haltuunsa\nsaapi. Mutta olenpa sillaikaa jokseenkin kiusallisessa asemassa\nmiehelle, jolla on kunnia kantaa hänen majesteettinsa upseerinpukua\nja joka nyt ei paljoakaan parempana esiinny kuin varastetun tavaran\nkätkijänä.\"\n\nBrown otti mustalaisen aarteesta kolme tai neljä guineaa lähimpiä\ntarpeitaan varten ja sitoi kaiken muun kukkaroon, päättäen olla\navaamatta sitä kunnes saisi sen joko luovutetuksi antajalleen takaisin\ntai talletetuksi jollekulle julkiselle viranomaiselle. Sitte hän mietti\nmitä tehdä lyömämiekalla, ja aikoi ensin jättää sen istutusmetsään.\nMutta ajatellessaan mahdollisesti vieläkin osuvansa rosvojen tielle ei\nhän saanut päätetyksi jättäytyä aseettomaksi. Hänen yksinkertaisessakin\nasussaan oli sen verran sotilaallisuutta, että tuollaisen aseen\nkantaminen ei hänellä oudoksuttanut. Sitä paitsi oli miekan kantaminen\nvähitellen kylläkin käynyt vanhanaikaiseksi siviilipukuisilla\nhenkilöillä, mutta tämä tapa ei kuitenkaan ollut vielä niin tyyten\nunohtunut, että sen omaksujat olisivat mitään huomautteluja saaneet.\nSäilyttäen sen vuoksi puolustusaseensa ja sulloen mustalaisen kukkaron\nsivutaskuunsa läksi matkamiehemme urheasti etsimään luvattua valtatietä.\n\n\n\n\n29 luku.\n\nMISS MANNERING HÄIJYTTELEE.\n\n\n    \"Kuinka voitkaan soimata, rakkahin Matilda, ystävyyttäni ehtyväksi\n    ja kiintymystäni epävakaiseksi? Onko minun mahdollinen unohtaa,\n    että sinä olet sydämeni valittu, jonka uskolliseen poveen\n    olen tallentanut jokaisen tunteen mitä Julia-parkasi rohkenee\n    itselleenkään tunnustaa? Ja sinä teet minulle yhtä suurta\n    vääryyttä, soimatessasi minun vaihtaneen sinun ystävyytesi sijalle\n    Lucy Bertramin.\n\n    Vakuutan sinulle, ettei hänessä ole niitä aineksia, joita minun\n    täytyy sydämen uskotusta hakea. Hän on ihastuttava tyttö kylläkin,\n    ja minä pidän hänestä paljon. Ja tunnustan, että meidän\n    aamupäivä- ja iltahommailumme on suonut minulle vähemmän aikaa\n    kynäni käyttelyyn kuin kirjeenvaihtomme aiottu säännöllisyys vaatii.\n    Mutta hän on kerrassaan vailla hienoja taitoja, paitsi ranskan- ja\n    italiankieliä, jotka hän oppi hullunkurisemmalta kuvatukselta kuin\n    olet konsanaan nähnyt. Tämän on isäni ottanut jonkunlaiseksi\n    kirjastonhoitajakseen, suosien häntä luullakseni osottaakseen\n    uhmaansa maailman mielipiteelle.\n\n    Eversti Mannering näkyy päättäneen, että mitään ei saa pitää\n    naurettavana niin kauvan kuin se kuuluu hänelle tai hänen\n    piiriinsä. Intiassa hän oli jostakin löytänyt pienen sekarotuisen\n    koiranpenikan, jolla oli väärät koivet, pitkä selkä ja suunnattomat\n    luppakorvat. Tämän eriskummallisen ilmiön hän suvaitsi tehdä\n    suosikikseen vastoin yleistä hyvää aistia ja kaikkien mielipiteitä;\n    ja muistan hänen kerrankin käyttäneen muka esimerkkinä Brownin\n    nenäkkyydestä sitä, että hän oli ankarasti arvostellut Bingon\n    käyriä koipia ja lerppuvia korvia. Toden totta, Matilda, luulenpa\n    hänen perustavan samalle pohjalle korkean käsityksensä tuosta\n    kaikkien pedanttien kömpelöimmästä oliosta. Hän toimittaa tuon\n    olennon istumaan pöytään, missä hän järäyttelee ruokarukouksen,\n    joka kuuluu torinkulmassa makrilleja tarjoilevan kaupustelijan\n    rääkäyksiltä, mättää sitte annoksensa kurkkuunsa lapiokaupalla\n    kuin työntökärryjänsä täyttelevä kadunlakaisija, ja näköjään\n    hämärästikään aistimatta mitä hänen nielustaan kulloinkin soluu, --\n    lopuksi mylvii toisen luonnottoman ääniasteikon kiitokseksi ruualta\n    noustessa, harppailee ulos huoneesta ja hautautuu pinolliseen\n    suunnattomia toukansyömiä niteitä, jotka ovat yhtä jyhkeitä kuin\n    hän itsekin!\n\n    Voisin oliota sietää hyvin kylläkin, jos minulla olisi kenen\n    kanssa hänelle nauraa; mutta jos vain lähestynkin pilan rajaa\n    tähän samaiseen mr. Sampsoniin nähden -- sellainen on hirmuisen\n    miehen hirmuinen nimi --, niin Lucy Bertram nuuruu niin surkean\n    näköiseksi, että minulta jäähtyy kaikki jatkamisen into, ja isäni\n    rypistää kulmiansa, sinkauttelee salamoita silmistään, puree\n    huultansa ja sanoo jotakin tunteilleni kovin töykeätä ja tukalaa.\n\n    En sinulle kuitenkaan tuosta olennosta puhua aikonut. Mainitsen\n    vain, että hän uusien kuten vanhojenkin kielten taiturina on saanut\n    Lucy Bertramin hallitsemaan edellisiä, ja Lucy saa luullakseni\n    ainoastaan omaa tervettä järkeään tai uppiniskaisuuttaan kiittää\n    siitä, ettei hänen saavutuksiinsa lisätty kreikkaa ja latinaa,\n    mitäpä hepreaakin. Ja siten on Lucy todella tietorikas nainen, ja\n    tosiaan täytyy minun joka päivä ihmetellä sitä kykyä, joka hänellä\n    näkyy olevan huvituksekseen muistella ja järjestellä entisen\n    lueskelunsa aineita. Me luemme yhdessä joka aamu, ja minä alan\n    pitää italiankielestä paljoa paremmin kuin siihen aikaan, kun meitä\n    kiusasi suuriluuloinen Cicipici; -- tällä tavoin on hänen nimensä\n    kirjotettava, eikä Chichipichi -- näet minusta jo asiantuntijan\n    sukeutuvan.\n\n    Mutta kenties pidän miss Bertramista enemmän häneltä puuttuvien\n    kykyjen kuin hänen omistamiensa tietojen vuoksi. Hän ei tiedä\n    tuon taivaallista soitannosta, eikä tanssimisesta sen enempää\n    kuin täällä on yleistä alhaisonkin keskuudessa, joka muuten\n    tanssiikin hyvin ahkeraan ja vilkkaasti. Niillä iloilla olen\n    siis minä vuorostani ohjailijana. Hyvin kiitollisena ottaa hän\n    minulta klaveerinsoiton opetusta; niinikään olen hänelle opettanut\n    joitakuita La Piquen askeleita, ja sinä tiedät, että tuo miekkonen\n    piti minua lupaavana oppilaana.\n\n    Iltasin isä usein lausuilee, ja takaanpa, että hän on parempi\n    runonlausuja kuin sinä olet koskaan kuullut -- ei sen näyttelijän\n    kaltainen, joka viskeli sikin sokin lausuntaa ja näyttelemistä,\n    tuijottelua, otsansa rypistelyä, kasvojensa vääntelyä ja\n    käsillään seuhtomista kuin olisi näyttämöllä täydelliseen asuunsa\n    pukeutuneena seissyt. Isäni sävy on ihan toisenlainen -- se on\n    herrasmiehen lausuntaa, joka tehoaa tunteella, aistilla ja äänen\n    suhtailulla, eikä toiminnalla tai naamioimisella.\n\n    Lucy Bertram ratsastaa aika hyvin, ja esimerkistä rohkaistuneena\n    voin minä nyt saatella häntä ratsain. Kävelemmekin me hyvän joukon,\n    kylmästä huolimatta. Kaiken kaikkiaan ei minulle siten jää niin\n    paljoa aikaa kirjottamiseen kuin minulla ennen oli.\n\n    Paitsi sitä, rakkaani, täytyy minun käyttää kaikkien typerien\n    kirjeenvaihtajien puolustelua, ettei ole mistä kirjottaa. Toiveeni,\n    pelkäilyni, huoleni Brownista ovat vähemmän mielenkiintoista laatua\n    sitte kun tiedän hänen olevan vapaana ja terveenä. Ja täytyypä\n    minun lisäksi tunnustaa ajattelevani, että tähän mennessä olisi tuo\n    herrasmies jo saattanut antaa minulle jotakin vihiä hommistaan.\n    Seurustelumme saattaa olla epäviisas, mutta minulle ei ole kovin\n    imartelevaa, että mr. Vanbeest Brown ensimäisenä sen siksi huomaa\n    ja katkaisee välit. Voin vakuuttaa hänelle, ettemme kenties ole\n    suurestikaan eriävällä kannalla, jos tuo sattuisi olemaan hänen\n    mielipiteensä, sillä toisinaan olen ajatellut käyttäytyneeni siinä\n    asiassa tavattoman hupsusti. Kuitenkin on minulla Brown-parasta\n    siksi hyvä käsitys, etten voi olla arvelematta jotakin merkillistä\n    piilevän hänen vaitiolossaan.\n\n    Lucy Bertramiin palatakseni: Ei, rakkahin Matilda, hän ei koskaan,\n    koskaan voi kilpailla sinun kanssasi minun ajatuksissani, joten\n    kaikki hellä kademielisyytesi sillä taholla on perää vailla.\n    Hän on tosin hyvin sievä, hyvin järkevä, hyvin helläsydäminen\n    tyttö, ja luullakseni on harvoja henkilöitä, joiden lohduttavaan\n    ystävyyteen voisin vapaammin turvautua elämän niin sanotuissa\n    _todellisissa vastuksissa_. Mutta noitahan niin harvoin sattuu\n    ihmisen tielle, ja tarpeellinen on ystävä, joka osottaa myötätuntoa\n    mielen ahdingossa yhtä hyvin kuin oloperäisessä onnettomuudessa.\n    Taivas tietää, ja sinä tiedät, rakkahin Matilda, että nämä sydämen\n    sairaudet kaipaavat osanoton ja hellyyden lievikettä yhtä suuresti\n    kuin ilmeisemmät ja tunnettavammat vauriot. Jälkeäkään tästä\n    ystävällisestä myötätunnosta ei ole Lucy Bertramissa -- ei vähän\n    vähääkään, rakkahin Matilda. Jos makaisin kuumeessa, niin hän\n    väsymättömän kärsivällisenä istuisi yön toisensa jälkeen minua\n    vaalimassa; mutta sydämen kuumeelle, jota Matildani on niin useasti\n    lievitellyt, ei hänellä ole sääliä sen enempää kuin hänen vanhalla\n    opettajallaan.\n\n    Ja se minua ärsyttää, että tällä säveällä hissuttelijalla kuitenkin\n    on todellinen oma rakastajansa, ja että heidän molemminpuolisessa\n    (sillä siksi sen uskon) tunteessaan on melko lailla mutkikasta\n    ja romanttista viehätystä. Hän oli aikoinaan, tiedätkös, suuri\n    perijätär, mutta hänet köyhdytti isänsä tuhlaavaisuus ja isän\n    inhottavan luottamusmiehen konnuus. Ja häneen on kiintynyt nuori\n    herrasmies piirikunnan pulskimpia; mutta kun kosija on suuren\n    maaomaisuuden perillinen, niin tyttö vieroo hänen lähentelyään\n    heidän varallisuutensa epäsuhtaisuuden vuoksi.\n\n    Mutta kaikessa tässä maltillisuudessaan, kieltäymyksessään,\n    kainoudessaan ja niin edelleen on Lucy ovela tyttö -- varmastikin\n    hän rakastaa nuorta Hazlewoodia, ja varmastikin arvaa tämä jotain\n    sellaista ja luultavasti saisi hänet sen tunnustamaankin, jos\n    isäni tai hän myöntäisi tilaisuuden siihen. Mutta tiedätkös,\n    eversti on aina itse tiellä osottamassa miss Bertramille noita\n    huomaavaisuuksia, jotka suovat parhaita välillisiä tilaisuuksia\n    Hazlewoodin asemassa olevalle nuorelle miehelle.\n\n    Soisinpa hyvän isäseni olevan varuillaan, ettei hänkin joudu\n    maksamaan sekaantujain sakkoa. Totisesti, jos minä olisin\n    Hazlewood, niin silmäilisinpä pikkuisen epäluuloisesti\n    hänen kohteliaisuuksiansa, kumarruksiansa, kaavutuksiansa,\n    shaalittamisiansa ja käteenantejansa; ja luulenkin huomanneeni\n    Hazlewoodin joskus niin tekevän. Kuvittelehan sitte, kuinka\n    ääliöltä Julia-parkasi tuollaisina hetkinä näyttää! Tässä isäni\n    mielistelee ystävätärtäni; tuossa nuori Hazlewood kärkkyy jokaista\n    sanaa ystävättäreni huulilta ja jokaista hänen silmänsä rävähdystä;\n    ja minulla ei ole sitä pientä tyydytystä, että herättäisin\n    inhimillisen olennon harrastusta -- edes inhan pappihirviönkään,\n    sillä hänkin suu auki töllistelee, valtaiset mulkosilmät\n    kivettyneinä ihailemaan 'mess Baartramia'!\n\n    Tällaisesta toisinaan hiukan hermostun ja väliin ilkikuriseksikin\n    yllyn. Tässä äsken minua niin äkäännytti nähdä isäni ja\n    rakastajaparin kokonaan syrjäyttävän minut ajatuksistaan ja\n    seurastaan, että alotin Hazlewoodin kimppuun rynnäkön, josta hänen\n    oli mahdoton tavanmukaista säädyllisyyttä noudattaen pelastua. Hän\n    huomaamattaan lämpeni puolustautumisessaan -- saat uskoa, Matilda,\n    että hän on hyvin nerokas kuten hyvin sieväkin nuori mies, enkä\n    liene koskaan nähnyt hänen niin edukseen esiintyvän -- kun, katso,\n    vilkkaan keskustelumme ollessa parhaassa vauhdissaan miss Lucyn\n    hyvin hiljainen huoahdus saapui korviini, jotka eivät suinkaan\n    olleet tätä kuulemaan vastahakoiset.\n\n    Olin kerrassaan liian jalomielinen, pitkittääkseni voittoani\n    sen edemmäs, vaikken olisi isää pelännytkään. Onnekseni oli hän\n    sillähaavaa viehättynyt laajasti kuvailemaan erään sisämaalaisen\n    hinduheimon omituisia käsityksiä ja tapoja, valaisten niitä\n    piirustelemalla miss Bertramin ompelukaavoihin, joista hän kolme\n    ihan tärveli sijottamalla mutkikkaaseen kaavailuun itämaalaisia\n    pukunäytteitänsä. Mutta luulenpa Lucyn sillä hetkellä yhtä\n    vähän ajatelleen omaa neulomustyötänsä kuin Intian turbaaneja\n    ja kummerbandoja. Oli hyvä, ettei isä nähnyt pikku sotatemppuni\n    onnistumista, sillä hän on teräväsilmäinen kuin haukka ja\n    vähimmänkin keimailun vivahduksen karsas vihollinen.\n\n    No niin, Matilda, Hazlewood kuuli tuon saman hiljaisen huoahduksen,\n    katui oitis, että oli tilapäisesti omistanut huomiotansa\n    niin arvottomalle olennolle kuin sinun Juliallesi, ja hyvin\n    hullunkurinen tietoisuuden ilme kasvoillaan vetäysi hän Lucyn\n    työpöydän ääreen. Hän teki jonkun pikku huomautuksen, ja Lucyn\n    vastauksessa saattoi ainoastaan rakastajan herkkä korva tai\n    minunlaiseni utelias tarkkaaja havaita mitään tavallista\n    kylmä- ja kuivakiskoisempaa. Mutta siihen sisältyi moitetta\n    itseänsä syyttelevää sankaria kohtaan, ja tämä värjötteli\n    häpeissään.\n\n    Myöntänet, että jalomielisyys vaati minua toimimaan välittäjänä.\n    Sekaannuin siis keskusteluun mitään huomaamattoman ja kaikesta\n    osattoman syrjäisen rauhallisella sävyllä, johdatin heidät\n    tavanmukaiseen kepeään jutteluunsa ja jonkun aikaa palveltuani\n    väylänä, jota myöten he suvaitsivat olla puheluväleissä\n    keskenään, toimitin heidät mietiskelevään shakkipeliin ja varsin\n    velvollisuudenmukaisesti menin kiusottelemaan isää, joka yhä\n    puuhasi piirustelussaan.\n\n    Shakinpelaajat, huomaa se, istuivat tulisijan sopessa pikku\n    työpöydän ääressä, jolle lauta ja nappulat oli asetettu,\n    eversti taasen jonkun matkan päässä kirjastopöydän luona, jota\n    kynttilät valaisivat, -- sillä huone on tilava ja vanhanaikainen,\n    monikomeroinen ja katettu jylhillä seinäverhoilla, jotka esittävät\n    jotakin, mitä selitellessään taiteilija itsekin joutuisi ymmälle.\n\n    'Onko shakki hyvin mieltäkiinnittävää peliä, isä?'\n\n    'Niin sanotaan', minulle suurtakaan huomiota suomatta.\n\n    'Sitä minäkin arvelisin, päättäen siitä tarkkaavaisuudesta, jota\n    mr. Hazlewood ja Lucy sille omistavat.'\n\n    Hän nosti nopeasti päätänsä ja piti kynäänsä hetkisen koholla.\n    Nähtävästi ei hän huomannut mitään epäilyjänsä herättävää, sillä\n    hän oli kaikella tyyneydellä jälleen ryhtymäisillään mahrattan\n    turbaanin poimuihin, kun minä hänet keskeytin: 'Kuinka vanha on\n    miss Bertram, sir?'\n\n    'Mistä minä tietäisin, miss? Suunnilleen sinun ikäisesi kai.'\n\n    'Vanhempi luullakseni, sir. Aina minulle huomauttelette, kuinka\n    paljoa säädyllisemmin hän emännöitsee teepöydässä... Isä hoi, entä\n    jos antaisittekin hänelle oikeuden emännöidä kerta kaikkiaan ja\n    aina!'\n\n    'Julia rakkaani', vastasi isä, 'sinä olet joko täydellinen hupelo\n    tai taipuisampi pahankurisuuteen kuin olisin osannut uskoakaan'.\n\n    'Voi, tulkitkaahan sitä parhain päin, sir -- minä en missään\n    nimessä haluaisi itseäni hupeloksi ajateltavan.'\n\n    'Miksi sitte puhut kuten hupelo?' virkahti isäni.\n\n    'Voi hyväinen, eihän toki liene mitään hupsua siinä mitä sanoin\n    -- jokainen tietää, että te olette hyvin komea mies' (huulilla\n    väikkyi hiukan hymyä), 'ollaksenne siinä ijässä' (päivänkoitto\n    meni pilveen), 'joka ei vielä lähenekään vanhuutta, enkä totisesti\n    tiedä, minkätähden ette menettelisi mielenne mukaan, jos teitä\n    haluttaa. Tajuanhan minä olevani vain ajattelematon tyttönen, ja\n    jos vakavampi kumppani voisi tehdä teidät onnellisemmaksi --'\n\n    Siinä tavassa, jolla isäni tarttui minua käteen, yhtyi mielipaha ja\n    vakava hellyyskin, tuntuen minusta ankaralta moitteelta siitä, että\n    leikittelin hänen tunteillaan.\n\n    'Julia', hän sanoi, 'minä siedän sinulta paljon häijyttelyä,\n    syystä että katson sitä jossain määrin ansainneenikin, kun\n    olen laiminlyönyt tarpeeksi huolellisesti valvoa kasvatustasi.\n    Mutta en kuitenkaan soisi sinun päästävän sitä valloilleen näin\n    arkaluontoisessa asiassa. Jollet pidä arvossa eloon jääneen\n    vanhempasi tunteita häntä kohtaan, jonka olet menettänyt, niin\n    pidä edes onnettomuuden vaatimuksia pyhinä, ja ota huomioosi,\n    että pieninkin tuollaisen pilan vihjaus miss Bertramin kuuluviin\n    tulleena saisi hänet heti jättämään nykyisen turvapaikkansa ja\n    ilman suojelijaa lähtemään ulos maailmalle, jonka tylyyttä hän jo\n    on kokenut.'\n\n    Mitä saatoin tähän sanoa, Matilda? Minä vain itkin sydämeni\n    pohjasta, rukoilin anteeksi ja lupasin olla hyvä tyttö. Ja niinpä\n    olen jälleen mitättömäksi tehty, sillä minä en voi kunnian tai\n    hyväsydämisyyden nimessä kiusotella Lucy-parkaa sekaantumalla\n    Hazlewoodin haasteluihin, vaikka Lucy niin vähän luottaakin\n    minuun, enkä myöskään noin vakavan vetoamisen jälkeen toistamiseen\n    hirviä härnätä isää arkaluontoisilla huomautuksilla. Polttelenhan\n    vain pieniä paperitulloja ja nokisella päällä luonnostelen\n    turkkilaispäitä nimikorteille -- sainkin totta tosiaan syntymään\n    oivallisen Hyder-Alin eilis-iltana -- ja rimputtelen onnetonta\n    klaveeriani tai alotan lukea vakavaa kirjaa loppupäästä alkuun päin.\n\n    Lopultakin alan aika lailla kiusaantua Brownin vaitiolosta. Jos\n    hänelle olisi käynyt pakolliseksi poistua maasta, niin tokihan\n    hän olisi edes kirjottanut minulle. Onko mahdollista, että isäni\n    on voinut siepata hänen kirjeitään? Mutta ei -- se olisi hänen\n    kaikkia periaatteitaan vastaan -- en luule, että hän avaisi minulle\n    osotettua kirjettä tänä iltana estääkseen minua hyppäämästä ulos\n    ikkunastani huomenna. -- Millaisen puheentavan olenkaan antanut\n    livahtaa kynästäni! Minä häpeäisin sellaista sinunkin edessäsi,\n    Matilda, ja laskin leikkiä.\n\n    Mutta minun ei tarvitse lukea suureksikaan ansiokseni, että teen\n    mitä minun tulee tehdä; tuo samainen mr. Vanbeest Brown ei suinkaan\n    ole niin kovin kiihkeä rakastaja, että jouduttaisi hellyytensä\n    esinettä moisiin harkitsemattomuuksiin. Hän antaa toiselle\n    yllinkyllin aikaa punnita, se on myönnettävä. En kuitenkaan tahdo\n    häntä kuulemattansa syyttää enkä sallia sydämeni epäillä sinulle\n    niin usein ylistelemäni luonteen miehuullista lujuutta. Jos hän\n    kykenisi epäröimään, pelkäämään, rahtuistakaan muuttumaan, niin\n    vähänpä olisi minulla pahoteltavaa.\n\n    Ja miksi, sanonet, kun odotan moista vakaata ja vaihtumatonta\n    lujuutta rakastajalta, miksi noin välitän siitä, mitä Hazlewood\n    tekee tai kenelle hän huomaavaisuuttansa tarjoaa? Samaa kysyn\n    itseltäni sataankin kertaan päivässä, ja saan vain sen ylen typerän\n    vastauksen, ettei tee mieli olla syrjäytettynä, joskaan ei tahtoisi\n    edistää varsinaista huikentelevaisuutta.\n\n    Kirjottelen tällaisia mitättömyyksiä, koska sanot niiden itseäsi\n    huvittavan, ja ihmettelen kumminkin, mitä hauskaa niissä voipi\n    olla. Muistan varasretkeilyillämme mielikuvituksen maailmaan\n    sinun aina ihailleen suurta ja haaveellista -- taruja ritareista,\n    kääpiöistä, jättiläisistä ja hätään joutuneista impysistä,\n    tietäjistä, näyistä, viittovista aaveista ja verisistä käsistä --,\n    kun taasen minä miellyin yksityisen elämän mutkallisiin juoniin\n    tai korkeintaan vain sen vertaiseen yliluonnollisuuteen kuin\n    itämaalaisen haltian tai ystävällisen hengettären välitykseen\n    kuuluu.\n\n    _Sinä_ olisit halunnut suunnata elonurasi yli avaran valtameren,\n    joka läikkyy tyvenenä ja meuruaa myrskyn kuohuttelemana tai\n    kohoilee vuorenkorkuisina vyöryinä hirmusään raivotessa. Minä\n    taasen mieluummin pikku haahteni sovittelisin raikkaalle tuuloselle\n    johonkin sisäjärveen tai rauhalliseen poukamaan, missä olisi juuri\n    sen verran pulailua purjehtiessa, että mieli viehtyisi ja taitoa\n    tarvittaisiin, ilman mitään huomattavampaa vaaraa. Ylipäätänsäpä\n    siis arvelen, Matilda, että sinulla olisi pitänyt olla minun isäni\n    osottamassa esivanhempiensa ja aateluutensa ylpeyttä, ritarillista\n    kunniankäsitystään, korkeita lahjojaan sekä vaikeatajuisia ja\n    salaperäisiä opintojaan...\n\n    Olisi myöskin pitänyt olla sinulla ystävättärenäsi Lucy Bertram,\n    jonka esi-isät, nimiltään yhtä mahdottomia muistaa kuin\n    tavaillakin, hallitsivat tätä romanttista tienoota ja joka itse\n    syntyi hyvin kummallisissa ja erityistä mielenkiintoa herättävissä\n    olosuhteissa, kuten olen hiukan kuullut. Olisi sinulla pitänyt\n    skotlantilainen asumuksemmekin olla, vuorten ympäröimä, sekä\n    yksinäiset kävelytiemme aaveiden asumille raunioille.\n\n    Ja minulla olisi vuorostani ollut Pine Parkin nurmikot ja pensastot\n    kasvihuoneinensa, sinun sävyisä, hyvä, hemmotteleva tätisi, hänen\n    joka-aamuinen kappelissa käyntinsä, hänen päivällisuinahduksensa,\n    hänen whisti-istuntonsa iltasin, hänen lihavasta vaunuvaljakostaan\n    ja vielä lihavammasta ajomiehestään puhumattakaan. Ota sentään\n    huomioon, että tähän esitettyyn vaihtokauppaan ei Brown sisälly --\n    hänen hyvätuulisuutensa, eloisa puhelunsa ja avomielinen urheutensa\n    soveltuvat minun elämäni suunnitelmaan yhtä hyvin kuin hänen\n    voimallinen ryhtinsä, komea muotonsa ja ylväs mielensä olisivat\n    ritaruuden edustajalle omiaan. Kun emme siis voi kerta kaikkiaan\n    kaikin puolin vaihtaa, niin pitänee tyytyä kuten olemme.\"\n\n\n\n\n30 luku.\n\nWOODBOURNEA PIIRITETÄÄN.\n\n\n    \"Minä nousen sairasvuoteelta, rakkahin Matilda, ilmottamaan\n    vastikään sattuneet kummalliset ja hirvittävät tapaukset. Voi,\n    kuinka vähän saisimmekaan laskea leikkiä tulevaisuudesta! Päätin\n    viime kirjeeni sinulle vallattomalla tuulella, hiukan ilkamoiden\n    sinun viehättymisellesi romaanien haaveelliseen ja harvinaiseen\n    puoleen. Saatoinko aavistaakaan joutuvani muutamien päivien\n    kuluttua näkemään sellaisia kohtauksia! Ja yhtä erilaista on\n    olla kauhutapausten katselijana tai niiden kuvailujen lukijana,\n    rakkahin Matilda, kuin kumartua kuilun partaan yli hentojuurisesta\n    närtteestä kiinni pidellen tai ihailla samaa kuilua Salvatorin\n    maisemataulussa esitettynä. Mutta kerronpa kaikki järjestyksessään.\n\n    Kertomukseni edellinen osa on jo kylläkin kamala, vaikkei siinä\n    ollut mitään tunteisiini kuuluvaa. Tiedäkin, että tämä seutu on\n    erityisen suotuisa kauppa-alueeksi joukolle hurjimuksia, jotka\n    pujahtelevat melkein vastapäätä olevalta Man-saarelta. Näitä\n    salakuljettajia on luvultaan paljon, päättäväisiä ja peljättäviä,\n    ja aika-ajoin ovat he pitäneet ympäristöä kauhun vallassa, milloin\n    joku on sekaantunut heidän luvattomiin hommiinsa. Arkuudesta tai\n    kehnommista vaikuttimista ovat paikalliset viranomaiset käyneet\n    pelokkaiksi toimimaan heitä vastaan, ja rankaisemattomuus on tehnyt\n    heistä villejä uskalikkoja.\n\n    Tuon kaiken kanssa, luulisi, ei ollut mitään tekemistä minun\n    isälläni, muukalaisella, jolla ei mitään virallista asemaa ollut.\n    Mutta täytyy tunnustaa, että hän omia sanojansa käyttääkseni syntyi\n    Marsin ollessa huippuasemassaan, ja että kiista ja verenvuodatus\n    löytävät hänet syrjäisimmistäkin ja rauhallisimmista oloista.\n\n    Kello yhdentoista tienoissa tiistaina aamupäivällä olivat Hazlewood\n    ja isäni juuri aikeissa lähteä jalkaisin eräälle pienelle järvelle\n    noin kolmen penikulman päähän sorsia ampumaan. Lucy ja minä taasen\n    järjestelimme senpäiväistä työ- ja opintosuunnitelmaamme. Silloin\n    hälytti meidät huimaa vauhtia pitkin puistokujaa lähenevä kavioiden\n    kapse. Kireä pakkanen oli routaannuttanut maan, joten töminä\n    kuului sitä selvempänä ja kipakampana. Tuotapikaa ilmestyi talon\n    edustalle pari kolme aseestettua ratsumiestä, joista kukin talutti\n    kuormitettua hevosta perässään. Pysymättä tiellä, joka tekee pikku\n    käänteen, karauttivat he suoraan pääovelle. Heidän asunsa oli aivan\n    epäjärjestyksessä ja esiintymisensä hätäistä; usein he vilkaisivat\n    taakseen kuin peljäten kuolettavaa takaa-ajoa kintereillään.\n\n    Isä ja Hazlewood riensivät etuovelle kysymään, ketä he olivat ja\n    millä asialla. He ilmottivat olevansa tullivirkamiehiä, jotka\n    olivat kolmisen penikulman päässä ottaneet takavarikkoon nuo\n    salakuljetustavaroilla sälytetyt hevoset. Mutta salakuljettajat\n    olivat saaneet lisäväkeä ja ajoivat nyt heitä takaa, vannottuaan\n    vallottavansa takaisin tavarat ja ottavansa hengiltä miehet, jotka\n    olivat juljenneet täyttää velvollisuutensa. Kuormahevosten heitä\n    hidastuttaessa olivat vainolaiset päässeet lähenemään, joten he\n    olivat paenneet Woodbourneen siinä mielessä, että koska isäni oli\n    palvellut kuningasta, ei hän kieltäytyisi suojelemasta hallituksen\n    palvelijoita, kun näitä uhattiin murhalla heidän toimiessaan\n    velvollisuuksissaan.\n\n    Isälleni olisi sotilaallisen alamaisuuden innostuksessa koirakin\n    tärkeä olento, jos se saapuisi kuninkaan nimessä. Hän käski heti\n    säilyttää tavarat eteiseen, aseestaa palvelijat ja puolustaa\n    taloa, jos tarvis tulisi. Hazlewood säesti häntä hyvin uljaasti,\n    ja tuo kummallinen Sampsoniksi nimitetty otuskin tulla tömisteli\n    luolastaan ja sieppasi haulikon, jonka isäni oli laskenut syrjään\n    ottaakseen niin sanotun rihlapyssyn, jolla Idässä ammutaan\n    tiikereitä y.m. Luikku laukesi pappipahan kankeissa käsissä ja\n    oli erään tullimiehen tärvellä. Aseensa siten aavistamattaan\n    pamahtaessa mestari -- kuten häntä nimitetään -- huudahti\n    'Tavatonta!' mikä on hänen tavallinen hämmästyksenilmauksensa.\n    Mutta millään voimalla ei miestä olisi saatu panoksettomasta\n    pyssystään luopumaan, joten hänen oli annettava se pitää,\n    varovaisuuden vuoksi kuitenkaan uskomatta hänelle mitään\n    ampumavaroja. Ymmärräthän, että tämä kaikki vältti silloin minun\n    huomioni, paitsi että laukausta säikähdin; mutta jälkeenpäin\n    puhellessaan kohtauksesta Hazlewood sai meidät makeasti nauramaan\n    mestarin tietämätöntä, mutta intoilevaa urheutta.\n\n    Saatuaan kaikki kuntoon puolustautumista varten ja asetettuaan\n    väkensä ikkunoihin, ampuma-aseet valmiina, tahtoi isäni käskeä\n    meidät syrjään vaaran tieltä -- kellariin, luullakseni -- mutta\n    meitäpä ei saatu tikahtamaankaan. Vaikka olin kauhuun kuolla, on\n    minulla niin paljon hänen luontoaan, että mieluummin katselen\n    vaaran uhkaa kuin kuulen sen riehuvan ympärilläni tietämättä sen\n    laatua tai vaiheita. Lucy oli valju kuin marmoripatsas ja tähysti\n    kiinteästi Hazlewoodiin, näköjään kuulemattakaan rukouksia, joilla\n    tämä vannotti häntä poistumaan rakennuksen julkipuolelta. Mutta\n    totta puhuen oli vaaramme vähäinen, ellei etuovea murrettaisi\n    rynnäköllä. Ikkunat oli melkein tukittu patjoilla ja pieluksilla\n    sekä mestarin mielihaikeaksi kaksitaitteisilla niteillä, joita oli\n    kiireisesti kanniskeltu kirjastosta. Aukkoja oli jätetty ainoastaan\n    puolustajien käytettäväksi, mistä ampua ahdistajia.\n\n    Isä oli nyt saanut valmistelunsa kuntoon. Istuimme\n    hengähtämättöminä odotellen hämäräksi käyneessä huoneessa, miesten\n    pysyessä vaiteliaina paikoillaan, varmaankin huolestuneesti\n    miettien lähenevää vaaraa. Isä oli tuollaisessa kohtauksessa kuin\n    kotonaan; hän asteli miehestä mieheen ja kertaili ohjeitaan, ettei\n    kukaan vain ampuisi ennen kuin hän antaisi käskyn. Hazlewood\n    tuntui saavan miehuullisuutta hänen katseestaan; hän toimi\n    ajutanttina ja osotti mallikelpoista valppautta hänen määräystensä\n    viemisessä paikasta paikkaan ja niiden asianmukaisen toimeenpanon\n    valvomisessa. Voimanamme oli suunnilleen kaksitoista miestä,\n    vieraat mukaan laskettuina.\n\n    Vihdoin keskeytti tämän kaamean odotusloman hiljaisuuden kumea\n    tohu, joka etäämpää kuului virran kohinalta, mutta lähetessään\n    selveni hyvin nopeasti nelistävien ratsujen kiivaaksi töminäksi.\n    Olin sovittanut itselleni tirkistysreiän, josta sain tarkastelluksi\n    vihollisen lähestymistä. Jymy yltyi ja kaikui yhä lähempää, ja\n    viimein ryntäsi ainakin kolmekymmentä ratsumiestä yhtähaavaa\n    nurmikollemme.\n\n    Et ole konsanaan nähnyt niin kamalia roikaleita! Tuimasta säästä\n    huolimatta olivat useimmat paitahihasillaan, ilman liivejäkin,\n    silkkihuivit päähineiksi solmittuina, ja kaikki hyvin aseestettuja\n    ratsastuspyssyillä, pistooleilla ja lyömämiekoilla. Olen soturin\n    tytär ja lapsesta pitäen tottunut näkemään sotaa, mutta kuitenkaan\n    ei minua ole mikään eläissäni niin kauhistuttanut kuin noiden\n    ryövärien ilmestyminen, hevoset ponnistuksistaan höyryävinä ja\n    ratsastajat raivoisina ja pettyneinä uhitellen, kun näkivät\n    olevansa torjuttuja käymästä saaliiseensa käsiksi.\n\n    He pysähtyivät huomatessaan vastaanottoansa varten tehdyt\n    valmistukset ja näkyivät tovin neuvottelevan keskenään. Vihdoin\n    eräs, jonka kasvot oli valeasuksi noettu ruudilla, astui esille\n    valkea nenäliina ratsastuspyssynsä päässä ja pyysi saada\n    puhutella eversti Manneringia. Määrättömäksi kauhukseni isä avasi\n    vartiopaikaltaan ikkunan ja kysyi, mitä toinen tahtoi.\n\n    'Me tahdomme tavaramme, jotka nuo hait meiltä ryöstivät',\n    sanoi mies; 'ja luutnanttimme käskee minun sanoa, että jos ne\n    luovutetaan, niin me tähän otteeseen poistumme edes selvittämättä\n    tilejämme niiden ryökäleiden kanssa, jotka ne anastivat;\n    mutta jos ei, niin me poltamme talon ja vuodatamme jok'ikisen\n    asujamen sydänveren'. Tätä uhkaustaan hän hoki moneenkin\n    kertaan, koristellen sitä yhä uusilla valoilla ja kamalimmilla\n    julisteluilla, mitä julmuus saattoi mieleen johdattaa.\n\n    'Ja kuka on teidän luutnanttinne?' kysyi vastaan isäni.\n\n    'Tuo kimolla ratsastava herrasmies', selitti pahantekijä, 'jolla on\n    punainen nenäliina kiedottuna otsansa ympäri'.\n\n    'Olkaa siis hyvä ja sanokaa tuolle herrasmiehelle, että jollei\n    hän ja hänen mukanaan tulleet roistot heti paikalla poistu\n    nurmikoltani, niin ammun heihin siekailematta.'\n\n    Niin sanoen isäni sulki ikkunan ja keskeytti puhelun. Tuskin\n    oli mies palannut joukkoonsa, kun he huikeasti hurraten tai\n    oikeastaan ulvahtaen ampuivat yhteislaukauksen linnotustamme kohti.\n    Lasinsirpaleita sinkoili joka taholla ikkunoista, mutta ennakolta\n    noudatetut varokeinot suojelivat asukkaita. Kolme tuollaista\n    yhteislaukausta räjähti saamatta ainoatakaan laukausta talosta\n    vastaukseksi. Isäni näki heidän sitte hakevan kirveitä ja kankia,\n    nähtävästi hyökätäkseen etuovea murtamaan, ja huusi äänekkäästi:\n    'Älköön kukaan muu ampuko kuin Hazlewood ja minä. Hazlewood,\n    tähdätkää lähettiä!'\n\n    Hän itse tähtäsi kimon seljässä istuvaa miestä, joka putosi\n    laukauksen pamahtaessa. Hazlewoodia onnisti yhtä hyvin. Hän kaatoi\n    sanansaattajan, joka oli laskeutunut ratsailta ja lähestyi kirves\n    kädessään. Heidän kaatumisensa lannisti toiset, jotka alkoivat\n    kääntää ratsujansa pois päin, ja muutamat joukkoon ammutut\n    laukaukset saivat heidät lähtöön. Mukanaan he kantoivat surmansa\n    saaneet tai haavottuneet kumppaninsa. Sen enempää mieshukkaa emme\n    havainneet heidän kärsineen.\n\n    Piankin heidän lähdettyänsä saapui suunnattomaksi huojennuksekseni\n    osasto sotaväkeä. Nämä olivat olleet majoittuneina muutamien\n    penikulmain päässä sijaitsevaan kauppalaan ja lähteneet\n    pikamarssissa liikkeelle heti kun huhuttiin ottelusta.\n    Osa sotamiehiä saattoi säikytellyt tullivirkamiehet\n    takavarikkokuorminensa läheiseen satamapaikkaan turvaan, ja minun\n    vakaasta pyytelystäni jäi joitakuita meidän luoksemme siksi ja\n    seuraavaksi päivää, talon turvaamiseksi noiden rosvojen kostolta.\n\n    Sellainen, rakkahin Matilda, oli ensimäinen säikkyni. Muistaessani\n    lisään, että roistot jättivät erääseen mökkiin tien varteen sen\n    miehen, jonka kasvot olivat ruudilla noetut, nähtävästi syystä,\n    että hän ei kyennyt kestämään kuljettamista. Hän kuoli puolisen\n    tuntia jälkeenpäin. Ruumista tarkastettaessa todettiin se\n    erääksi ympäristön renttuilevaksi maalaiseksi, joka oli tunnettu\n    salametsästäjänä ja salakuljettajana.\n\n    Saimme lähiseudun perheiltä monia onnittelusanomia, ja yleensä\n    myönnettiin, että jotkutkin tuollaiset urhean vastarinnan näytteet\n    suuresti lannistaisivat noiden lainrikkojain julkeutta. Isäni\n    jakeli palkintoja palvelusväelleen ja ylisti Hazlewoodin miehuutta\n    ja kylmäverisyyttä maasta pilviin. Lucy ja minä saimme osamme hänen\n    kiittelystään, koska olimme ammunnan aikana pysyneet lujina emmekä\n    olleet häirinneet häntä kirahduksilla tai vaikerruksilla.\n\n    Mitä mestariin tulee, käytti isäni tilaisuutta pyytääkseen häntä\n    vaihtamaan nuuskarasiaa kanssaan. Kelpo miestä suuresti imarteli\n    ehdotus, ja ylenpalttisesti ylisteli hän uuden nuuskarasiansa\n    kauneutta. 'Se näyttää yhtä muhkealta', puheli hän, 'kuin olisi se\n    todellista Ophirin kultaa'. Ihmeellistä olisikin, ellei se siltä\n    näyttäisi, kun se toden teolla on juuri siitä metallista muovailtu;\n    mutta tehdäkseni tälle kunnon olennolle oikeutta on minun\n    lausuttava vakaumuksenani, että tieto sen todellisesta arvosta ei\n    korottaisi hänen käsitystään isäni hyväsydämisyydestä, vaikka hän\n    nyt uskookin sen olevan kullattua tompakkia.\n\n    Hänellä on ollut kova urakka sulkuihin käytettyjen\n    niteitten paikoilleen viemisessä, ryppyjen ja koirankorvien\n    oikomisessa ja muiden vammojen korjaamisessa, joita ne\n    kärsivät linnapalveluksessaan. Hän toi nähtäväksemme muutamia\n    lyijynkappaleita ja luoteja, joita nuo jyhkeät teokset olivat\n    ottelussa pysähdyttäneet. Hän oli suurella huolella kaivellut\n    ne irti; ja jos olisin oikealla tuulellani, niin voisin sinulle\n    antaa hullunkurisen kuvauksen hänen hämmästelystään sen tylsyyden\n    johdosta, jolla me kuuntelimme lueteltavan Thomas Aquinon tai\n    kunnianarvoisan Krysostomuksen saamia haavoja ja typistyksiä.\n\n    Mutta oikealla tuulellani en ole, ja minulla on vielä toinen ja\n    huomattavampi tapaus kerrottavana. Olen kuitenkin niin väsyksissäni\n    jo tästä ponnistuksesta, että voin vasta huomenna jatkaa. Pidätän\n    sentään tämänkin kirjeen siihen asti, jotta sinussa ei herätä\n    huolestumista oma ystävättäresi\n\n                                           _Julia Mannering_.\"\n\n\n\n\n31 luku.\n\nONNETON LAUKAUS.\n\n\n    \"Minun täytyy ryhtyä kertomukseeni jälleen siitä kohdasta, mihin\n    eilen keskeytin, rakkahin Matilda.\n\n    Pariin kolmeen päivään emme muusta puhuneet kuin piirityksestämme\n    ja sen luultavista seurauksista, ja hälisimme isäni vastahakoisiin\n    korviin ehdotusta, että lähtisimme Edinburghiin tai ainakin\n    Dumfriesiin, missä on harvinaisen hyvää seuraa, kunnes noiden\n    konnien suuttumus hälvenisi. Hän vastaili hyvin tyynesti, ettei\n    hänen tehnyt mieli antaa isäntänsä talon ja Woodbournessa olevan\n    irtaimistonsa tuhoutua. Hän pyysi saada luvallamme huomauttaa, että\n    häntä oli tavallisesti pidetty pätevänä ryhtymään toimenpiteisiin\n    perheensä turvaamiseksi tai suojelemiseksi. Jos hän pysyisi\n    rauhallisesti kotonaan, niin ei hänen käsittääkseen heittiöiden\n    saama vastaanotto ollut omiaan kehottamaan toiseen vierailuun,\n    mutta jos hän mitään arkailua ilmaisisi, niin se olisi varma keino\n    joutua juuri siihen vaaraan, jota me pelkäsimme.\n\n    Rohkaistuneina hänen todistelustaan ja siitä järkkymättömästä\n    välinpitämättömyydestä, jolla hän oletettua vaaraa kohteli,\n    aloimme me hiukan virkistyä ja tehdä kävelyjämme tavalliseen\n    tapaamme. Miesväki vain sai toisinaan kehotuksen ottaa pyssyt\n    mukaansa meitä saatellessaan, ja huomasin isän useana yönä pitävän\n    erityistä huolta talon kunnollisesta telkeemisestä sekä vaativan\n    palvelusväkeä pitämään aseensa valmiina tarpeen varalta.\n\n    Mutta kolme päivää takaperin sattui tapaus laatuaan sellainen, että\n    se säikytteli minua paljoa pahemmin kuin salakuljettajien hyökkäys.\n\n    Kerroin sinulle, että jonkun matkan päässä Woodbournesta on pieni\n    järvi, jonka rannoilla herrasmiehet toisinaan käyvät linnustamassa.\n    Satuin aamiaisella sanomaan, että mieleni tekisi nähdä se nykyisin\n    jäätyneenä, jolloin sillä hyörii luistelijoita ja kiemurtajia,\n    joiksi täällä nimitetään erään jäällä harjotettavan pelin\n    harrastajia. Maa on lumessa, mutta hanki niin kovettunutta, että\n    arvelin Lucyn ja minun uskaltautuvan tuolle matkalle, sinne kun vei\n    huvittelijain kovaksi tallaama polku.\n\n    Hazlewood oitis tarjoutui saattamaan, ja sovimme, että hän ottaisi\n    lintupyssynsä mukaansa. Hän naureskeli ampumaretkeilyllä oloa\n    lumen aikana, mutta arkailuamme hälventääkseen antoi eräälle\n    satunnaisesti aitausmetsäin vartijana käytetylle hevosrengille\n    toimeksi seurata meitä pyssy kädessä. Eversti Mannering taasen\n    ei pidä väkijoukoista eikä minkäänlaisista nähtävistä, joissa\n    ihmisolennot ovat katseltavina, ellei kerrassaan ole sotaväen\n    katselmus kysymyksessä. Hän siis kieltäysi liittymästä seurueeseen.\n\n    Läksimme liikkeelle tavallista aikaisemmin, kauniina,\n    reipastuttavana pakkasaamuna, ja puhtaan ilman joustavuus karaisi\n    mieliämme ja hermojamme. Kävelymatka järvelle oli riemastuttava,\n    tai ainakin olivat vastukset sellaisia, että ne meitä vain\n    hauskuttivat, kuten iljanteinen kaljama, tai eteen sattunut\n    jäätynyt viemärioja, jotka tekivät Hazlewoodin avun tuiki\n    välttämättömäksi. En luule Lucyn pitäneen kävelystään sen vähemmin\n    noiden pikku pulien takia.\n\n    Näköala järvelle päin oli ihana. Toisella sivulla reunustaa sitä\n    jyrkkä kallionhuippu, josta riippui tuhansia jättiläismoisia\n    jääpuikkoja auringon hohteessa välkähdellen. Toisella sivulla\n    taasen on metsikkö, jossa nyt männyt haaveellisina kantoivat\n    lumitaakkojansa oksillaan. Itse järven jäätyneellä povella\n    kirmaili liuta ihmisolentoja, toiset pääskysen vauhtia kiitäen,\n    toiset liitäen mitä soreimmissa kierukoissa tai viehättyneinä\n    vähemmän toimeliaaseen ajanvietteeseen, tunkeillen sen alan\n    ympärillä, missä kahden kilpailevan pitäjän asukkaat kiistasivat\n    kiemurtamispalkinnosta, -- tärkeästäkin kunniasta, jos sekä\n    pelaajien että katselijain hartaudesta sai päätellä. Me kävelimme\n    pikku järven ympäri, tukenamme Hazlewood, joka tarjosi käsivartensa\n    meille kumpaisellekin.\n\n    Miksi mainitsen näitä pikku piirteitä? Enhän niihin voi nyt\n    mitään viehätystä tuntea, taivas sen tietää -- mutta haperaa\n    risua hapuilevan hukkuvan tavoin tarraan jokaiseen verukkeeseen\n    kertomukseni kamalan jatkon siirtämiseksi. Mutta ilmotettava\n    se on -- minun täytyy saada edes yhden ystävän osanotto tähän\n    sydäntäsärkevään onnettomuuteen.\n\n    Olimme kotimatkalla polkua pitkin, joka johti honkaistutusten\n    halki. Lucy oli irrottautunut Hazlewoodin käsivarresta --\n    ainoastaan ehdottoman välttämättömyyden perusteella suostuu\n    hän käyttämään rakastajansa apua. Minä vielä nojausin toiseen\n    käsivarteen. Lucy seurasi meitä hyvin lähellä ja palvelija tuli\n    pari kolme askelta taampana. Sellainen oli asemamme, kun yhtäkkiä\n    ja ikäänkuin maasta putkahtaneena seisoi Brown edessämme jyrkässä\n    tien polvekkeessa!\n\n    Hän oli pukeutunut hyvin yksinkertaisesti, voisinpa sanoa\n    karkeasti, ja hänen koko olemuksessaan oli jotakin rajua ja\n    kiihtynyttä. Minä kirkaisin hämmästyneenä ja säikähdyksissäni.\n    Hazlewood käsitti hätäilyni väärin, ja Brownin lähestyessä kuin\n    puhutellakseen minua käski saattajani korskeasti hänen peräytyä\n    neitiä säikyttelemästä. Brown vastasi yhtä yrmeästi, ettei hänellä\n    ollut mitään aihetta ottaa käskijältään opetusta, miten käyttäytyä\n    tuon tai tämän neidin nähden.\n\n    Hazlewood kaiketi ajatteli hänen kuuluvan salakuljettajain\n    joukkueeseen ja hautovan jotakin pahaa mielessään; tämän\n    vaikutelman alaisena hän luultavasti kuuli ja käsitti uhmaajaansa\n    vaillinaisesti. Hän sieppasi pyssyn palvelijalta, joka oli tullut\n    tasallemme, tähtäsi Brownia ja käski hänen henkensä uhalla\n    etääntyä. Kauhistukseni salpasi minulta sanat, ja kirahdukseni\n    vain jouduttivat turmaa. Tuolla tavoin uhattuna Brown ryntäsi\n    Hazlewoodin kimppuun, kävi rinnusteluun hänen kansaan ja oli jo\n    saada pyssyn väännetyksi hänen kouraisustaan, mutta silloin se\n    nujakassa laukesikin ja panos sattui Hazlewoodia hartioihin. Hän\n    kaatui paikalla.\n\n    En nähnyt enempää, sillä koko näkymö vilisi silmissäni, ja minä\n    pyörryin; mutta Lucyn kertoman mukaan tuijotteli tämän kolttosen\n    onneton tekijä tuokion eteensä syntynyttä näytelmää, kunnes Lucyn\n    kirkuminen alkoi hälyttää ihmisiä järveltä näkyviin. Silloin hän\n    ponnahti pensasaidan yli, joka erotti polun istutusmetsästä,\n    eikä ole sen koommin ilmestynyt kuuluviin. Renki ei yrittänyt\n    häntä pysähdyttää tai nujertaa, ja se selostus, minkä hän\n    apuun rientäneille antoi, sai heidät pikemmin ihmisrakkaasti\n    toinnuttelemaan minua kuin osottamaan urheuttansa ajamalla takaa\n    rosvoa, jota renki kuvaili pelottavan voimakkaaksi ja täysin\n    aseistetuksi mieheksi.\n\n    Hazlewood kannettiin kotiin, Woodbourneen nimittäin. Toivoakseni ei\n    hänen haavansa osottaudu missään suhteessa vaaralliseksi, vaikka\n    hänellä on kovia kärsimyksiä. Mutta Brownille täytyy seurausten\n    olla mitä turmiollisimmat. Isäni jo ennestään on häntä kohtaan\n    katkera, ja nyt hän lisäksi on saanut vastaansa maan lain ja\n    Hazlewoodin isän suuriäänisen kostonhavittelun; jälkimäinen uhkaa\n    mullistaa maat ja taivaat poikansa pahoinpitelijän tavottamiseksi.\n\n    Kuinka kykenee hän kätkeytymään takaa-ajon kostonhimoiselta\n    vireydeltä? Kiinni joutuneena kuinka puolustautumaan lakien\n    ankaruudelta, joka voipi kuulemani mukaan vaatia hänen henkensäkin?\n    Ja miten keksisin keinon hänen varottamisekseen vaarasta? Toisena\n    mielentuskan lähteenä minulle on Lucyn huonosti salattu murhe\n    rakastajansa haavottumisesta, ja kaikki tuntuu ympärilläni\n    todistavan sitä varomatonta suhdettani vastaan, joka on tämän\n    turman tuottanut.\n\n    Kaksi päivää makasin hyvinkin huonona sairaana. Jonkun verran\n    viihdytystä sain siitä sanomasta, että Hazlewood oli paranemassa ja\n    että hänen ampujansa oli teillä tietämättömillä; hänen tiedettiin\n    vain varmastikin olleen salakuljettaja-joukkueen johtajia.\n    Epäluulon ja takaa-ajon kohdistuminen noiden heittiöiden taholle\n    luonnollisesti helpottaa hänen pakoonpääsyään ja on toivoakseni\n    jo tähän mennessä tehnyt sen varmaksikin. Mutta partioita kulkee\n    ratsain ja jalkaisin ristiin rastiin seutukunnalla, ja minua\n    kiduttaa alituinen sekava ja vahvistumaton huhuilu pidätyksistä ja\n    huomioista.\n\n    Sillävälin on suurimpana lohdutuksenani Hazlewoodin jalomielinen\n    suoruus. Itsepintaisesti väittää hän, että lähestyipä hänen\n    haavottajansa seuruettamme missä aikeissa tahansa, laukesi hänen\n    varman vakaumuksensa mukaan pyssy rinnustelussa tapaturmaisesti,\n    joten hänen saamansa vamma ei ollut tahallinen. Hevosrenki toiselta\n    puolen inttää, että ase kiskaistiin Hazlewoodin käsistä ja täydellä\n    tarkotuksella suunnattiin häneen, ja Lucy kallistuu samaan\n    käsitykseen. En heitä epäile tahallisesta liiottelusta, mutta\n    tuollainenpa vain on inhimillisen todistuksen erehtyväisyys, sillä\n    ihan vääjäämättömästi pamahti onneton laukaus tarkotuksetta.\n\n    Kenties olisi parasta uskoa koko salaisuus Hazlewoodille -- mutta\n    hän on kovin nuori ja minulle on peräti vastenmielistä mennä\n    hänelle selittelemään hullutustani. Kerran ajattelin ilmaista asian\n    Lucylle, ja alotinkin kysymällä, mitä hän muisti noin kovaonnisella\n    tavalla kohtaamamme miehen olemuksesta ja ulkomuodosta. Mutta\n    hänkös niin kamalaksi kuvailemaan metsärosvoa, että minä\n    menetin kaiken rohkeuteni ja haluni tunnustaa kiintymystäni sen\n    näköiseen olentoon kuin hän kuvitteli. Minun täytyy sanoa, että\n    miss Bertram on kummallisen puolueellinen ennakkoluulojensa\n    tähden, sillä harvassa on komeampia miehiä kuin Brown-parka. En\n    ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja oudossa ja äkillisessä\n    ilmestymisessäänkin tuona onnettomana kertana, kaikin puolin\n    epäsuotuisissa olosuhteissa, tuntui hän minusta voittaneen lisää\n    soreutta ja ilmehikästä kasvonpiirteiden arvokkuutta, nyt tarkemmin\n    muistellessani hänen esiintymistään. Vieläkö konsanaan kohtaamme\n    toinen toistamme? Kuka voi siihen kysymykseen vastata?\n\n    Kirjota minulle ystävällisesti, rakkahin Matilda -- mutta milloin\n    olet toisin tehnytkään? -- kuitenkin jälleen, kirjota minulle\n    pian ja kirjota ystävällisesti. En ole sellaisessa asemassa,\n    että neuvo tai nuhde hyödyttäisi, eikä ole minulla tavallista\n    vilkkauttani niiden torjumiseksi naljailulla. Tunnen lapsen\n    kauhuja, joka ajattelemattomassa kisailussaan on pannut liikkeeseen\n    jonkun voimallisen koneiston. Hän tarkkailee pyörien hurinaa,\n    ketjujen kalketta, lieriöiden kierimistä ympärillään ja on yhtä\n    suuresti ihmeissään heikon välityksensä toimimaan panemista\n    jättiläisvoimista, kuin kauhuissaan seurauksista, joita hänen on\n    pakko odottaa ilman mitään ehkäisyn mahdollisuuksia.\n\n    Minun tulee mainita, että isäni on hyvin leppeä ja hellä.\n    Kokemani säikähdys on riittävänä selityksenä hermostoni\n    häiriölle. Toivon Brownin päässeen pakenemaan Englantiin taikka\n    kenties Irlantiin tai Man-saarelle. Siinä tapauksessa hän saisi\n    turvassa odotella Hazlewoodin haavottumisen seurauksia, sillä\n    noiden maiden lainkäyttö-välit Skotlannin kanssa eivät, Jumalan\n    kiitos, ole kovinkaan likeiset. Tällähaavaa olisivat seuraukset\n    hänen kiinnijoutumisestaan hirveitä. Yritän vahvistaa mieltäni\n    todistelemalla itselleni sellaista vauriota mahdottomaksi.\n\n    Oi, kuinka väleen ovatkaan surut ja pelkäilyt, todelliset ja\n    ankarat, seuranneet sitä tasaista ja rauhallista olotilaa, johon\n    vielä äsken pyrin ikävystymään! Mutta en sinua enää pitemmälti\n    tahdo valituksillani rasittaa. Hyvästi, rakkahin Matilda!\n\n                                         _Julia Mannering_.\"\n\n\n\n\n32 luku.\n\nMR. GLOSSIN KUNNOSTAUTUU.\n\n\nInnokkaimpia tavottelemaan sitä henkilöä, joka oli väijynyt ja\nhaavottanut nuorta Charles Hazlewoodia, oli squire Gilbert Glossin,\nentinen käräjäkirjuri, nykyään Ellangowanin lairdi ja hänen\narvoisuutensa rauhantuomari. Hänen siinä osottamansa uutteruuden\nvaikuttimet olivat moninaiset; mutta oletamme lukijaimme jo sen\nverran tuntevan tätä herrasmiestä, etteivät katso hänen olleen siinä\npuuhassaan syypää mihinkään aatosperäisen oikeuden kiihkoilevaan tai\nhillittömään rakkauteen.\n\nTotuus on se, että tämä kunnioitettava kansalainen huomasi olonsa\nvähemmän mukavaksi kuin oli odottanut, juoniteltuansa itselleen\nhyväntekijänsä maaomaisuuden. Menestyneen keinottelun itseonnitteluja\neivät aina olleet hänen ajatuksensa kotona, missä kovin paljon esiintyi\nentisaikoja muistuttelevaa. Ja ulos päin tarkastellessaan ei hän voinut\nolla tajuamatta, että hän pysyi suljettuna piirikunnan säätyhenkilöiden\nseurasta, joiden tasalle oli mielestään kohottautunut.\n\nHäntä ei hyväksytty heidän klubeihinsa, ja julkisissa kokouksissa,\njoista häntä ei voitu kokonaan pitää erossa, huomasi hän olevansa\nsyrjitty sekä saavansa kylmäkiskoisia ja halveksivia silmäyksiä. Tätä\nvastenmielisyyttä pitivät yllä sekä periaate että ennakkoluuloisuus,\nsillä seudun herrasmiehet vihasivat häntä niiden keinojen takia,\njoilla hän oli asemansa anastanut, samalla kun halveksivat hänen\nalhaista sukuperäänsä. Alemmissa kansankerroksissa oli hän vieläkin\nkehnommassa maineessa. Ne eivät tahtoneet hänelle myöntää paikallista\nEllangowanin lisänimeä eivätkä tavanmukaista mr.-puhuttelusanaa. Sillä\ntaholla hän oli pelkkä Glossin, ja niin uskomattomasti kiinnitti hänen\nturhamaisuuttaan tämä mitätön seikka, että hänen tiedettiin antaneen\npuolikruunusen kerjäläiselle, syystä että tämä oli pennyä pyydellessään\nkolmasti puhutellut häntä Ellangowaniksi.\n\nKipeästi hän siis tunsi yleisen kunnioituksen puutteen, etenkin\nverratessaan omaa asemaansa ja vastaanottoansa seurapiireissä mr.\nMac-Morlanille suotuun kohteluun. Tämä oli maallisessa suhteessa paljoa\nalempana, mutta häntä rakasti ja kunnioitti sekä rikas että köyhä, ja\nhitaasti mutta varmasti oli hän laskemassa perustusta kohtuulliselle\nvarallisuudelle, saaden osakseen hyvänsuopaisuutta ja arvonantoa\nkaikkien taholta, jotka hänet tunsivat.\n\nSisäisesti kirveli Glossinin mieltä kohtelu, jota hänen olisi tehnyt\nmieli sanoa seudun väestön ennakkoluuloisuudeksi ja joutavoimiseksi,\nmutta hän oli liian viisas välittääkseen julkisesti. Hän oivalsi\nkohoamisensa siksi verekseksi, ettei se aivan pian unohtuisi, ja\nnousunsa välikappaleet siksi ilkeiksi, ettei niitä hevillä annettaisi\nanteeksi. Mutta aika, ajatteli hän, vähentää ihmetystä ja lieventää\nvihattua käyttäytymistä.\n\nHän oli asemansa saavuttanut tutkiskelemalla ihmisluonteen heikkoja\nkohtia, ja samalla taidokkuudella päätti hän siis vaania tilaisuuksia,\njoissa pääsisi osottautumaan avulliseksi niillekin, jotka häntä\nvähimmin sietivät. Hän luotti siihen, että hänen oma kyvykkäisyytensä,\nmaalaisherrasmiesten alttius riitaantumisiin, jolloin lakimiehen\nneuvo käy kallisarvoiseksi, ja lukemattomat muut kärsivällisyydellä\nja näppäryydellä hoideltavat sattumat piankin saattaisivat hänet\nmerkitsevämpään ja kunnioitetumpaan asemaan naapuriensa kesken.\nKenties hän vielä ylenisi sillekin huipulle, jonka toisinaan saavuttaa\novela, maailmallinen, hommakas liikekyky, kun hän maalaisherrasmiesten\nkeskessä asuvana joutuu Burnsin sanoilla olemaan:\n\n    kaikille kielenä räikän.\n\nEversti Manneringin taloa vastaan tehty rynnäkkö ja sitä seurannut\nHazlewoodin haavottuminen näyttivät Glossinista oivalliselta\ntilaisuudelta saattaa suuri yleisö käsittämään, mitä hyötyä pystyy\ntuottamaan toimelias oikeuden edustaja (hän oli jonkun aikaa takaperin\nsaanut valtuutuksensa rauhantuomariksi), joka tuntee hyvin sekä lain\nettä laittomien kaupankävijäin tyyssijat ja tavat. Viimeksi mainitulla\nalalla hän oli saanut asiantuntemuksensa entisistä likeisistä\nväleistään muutamiin etevimpiin salakuljettajiin. Niiden perusteella\noli hän tuolloin tällöin toiminut noiden henkilöiden lainopillisena\nneuvonantajana, toisin ajoin taasen heidän yritystensä osakkaana.\n\nMutta tämä yhteys oli lakannut jo vuosia sitten; ja ottaen huomioon,\nkuinka lyhyt on ura tuollaisilla suurmiehillä ja kuinka lukuisat ovat\nne seikat, jotka saavat heidät vetäytymään pois erinäisiltä toimintansa\nnäyttämöiltä, ei hänellä ollut vähintäkään syytä ajatella, että hänen\nnykyiset tutkistelunsa voisivat mahdollisesti vaarantaa ketään vanhaa\nystävää, jolla sattuisi vuorostaan olemaan kostokeinoja häntä vastaan.\nEntinen aatteellinen osanotto tuollaisiin lainrikkomuksiin oli hänen\nnähdäkseen seikka, jonka ei tarvinnut missään suhteessa ehkäistä\nhäntä nyt käyttämästä kokemustaan yleisön hyväksi tai oikeammin omien\nyksityispyyteittensä edistämiseksi.\n\nEversti Manneringin suotuisan mielipiteen ja kannatuksen voittaminen\npuolelleen ei ollut vähäarvoinen tavoteltava miehelle, jonka teki\nkovasti mieli päästä pannastaan, ja vielä tärkeämpää oli saavuttaa\nvanhan Hazlewoodin suosio, tämä kun oli piirikunnan johtomiehiä. Ja\nlopuksi, jos hänen onnistuisi keksiä, pidättää ja saattaa syyhyn\nrikolliset, olisi hänellä se tyydytys, että Mac-Morlan nolaantuisi\nja jossain määrin joutuisi häpeäänkin. Tällehän piirikunnan\nsijaissheriffinä varsinaisesti kuului tämänlainen tutkinta, joten\nhänen maineensa varmastikin kärsisi yleisön silmissä, jos Glossinin\nvapaaehtoiset ponnistukset menestyisivät paremmin kuin hänen\nvirkatoimintansa.\n\nNoin elähyttävien vaikuttimien innostamana ja hyvin tutustuneena\nalempiin oikeudenpalvelijoihin pani Glossin kaikki joustimet käyntiin\nsaadakseen ilmi ja mahdollisuutta myöten otattaakseen kiinni joitakuita\nsiitä joukkiosta, joka oli ahdistanut Woodbournea, erittäinkin haluten\nsaada käsiinsä sen henkilön, joka oli ampunut Charles Hazlewoodia.\nHän lupaili suuria palkintoja, esitti taitavia suunnitelmia ja käytti\nhenkilökohtaisia välejänsä vanhojen salakuljetuskauppaa kannattavien\ntuttaviensa keskuudessa, selitellen heille paremmaksi uhrata kätyri tai\nkaksikin kuin joutua epäillyksi moisten katalien hommien suosimisesta.\n\nMutta jonkun aikaa pysyivät kaikki nämä ponnistukset tehottomina.\nAlempi kansa joko suosi tai pelkäsi salakuljettajia liiaksi, antaakseen\nmitään todistusta heitä vastaan. Viimein sai vireä tuomari tietoonsa,\nettä Hazlewoodin haavottajan tuntomerkkeihin soveltuva mies oli\nkohtauksen edellisen yön asunut Gordonin Vaakunassa Kippletringanissa.\nSinne läksi kiireen kautta mr. Glossin, kuulustellakseen vanhaa\ntuttavaamme mrs. Mac-Candlishia.\n\nLukija muistanee, ettei mr. Glossin tämän kelpo vaimon ajatuksissa\nsaanut suosiollista sijaa. Sen vuoksi hän tulijan kutsumana saapui\nvierashuoneeseensa hitaasti ja vastahakoisesti ja sisälle tullessaan\ntervehti mitä kylmäkiskoisimmasti. Kaksinpuhelu kävi sitte seuraavasti:\n\n\"Virkistävä pakkasaamu, mrs Mac-Candlish.\"\n\n\"Kyllä, sir; kelpaahan sää\", vastasi emäntä nuivasti.\n\n\"Mrs. Mac-Candlish, haluaisin tietää, syövätkö tuomarit täällä\npäivällistä tavallisuuden mukaan käräjien jälkeen tiistaina?\"\n\n\"Luulen -- taitavat niin tehdä, sir -- tavallisuuden mukaan\" --\n(huoneesta lähtemäisillään).\n\n\"Malttakaahan hetkinen, mrs. Mac-Candlish -- kas, teilläpä on tuima\nkiire, hyvä ystävä! Olen tässä ajatellut, ettei taitaisi olio\nhullummaksi klubi täällä kerran kuussa päivällisellä.\"\n\n\"Ei kai, sir; _arvokkaiden_ herrasmiesten klubi.\"\n\n\"Niin, oikein\", sanoi Glossin, \"tarkotan maanomistajia ja piirikunnassa\njotakin merkitseviä herrasmiehiä; tekisi mieleni panna alulle sellainen\nhomma\".\n\nKuiva yskähdys, jolla mrs. Mac-Candlish otti vastaan tämän esityksen,\nei suinkaan ilmaissut mitään vastenmielisyyttä itse hanketta kohtaan,\nkäsitteellisenä, mutta sisälsi suurta epäuskoisuutta, miten pitkälle se\nmenestyisi esittäjänsä hoimissa. Se ei ollut kieltoperäistä köhää, vaan\narveloitsevaa köhää, ja sellaiseksi sen Glossin tajusi; mutta hänen\naivoituksiinsa ei loukkaantuminen soveltunut.\n\n\"Onko taivallettu rivakasti tätä kautta, mrs. Mac-Candlish? Lienee\nväkeä riittänyt?\"\n\n\"Kyllähän, sir, -- mutta minua luulemma kaivataan tarjoilupuolella.\"\n\n\"Ei, ei, -- viivähtäkää silmänräpäys, senhän voinette tehdä, vanhan\ntuttavuuden takia? Kuulkaahan, muistatteko huomattavan pitkää nuorta\nmiestä, joka oli talossanne viime viikolla yötä?\"\n\n\"Tosiaankaan, sir, enpä osaa oikein sanoa -- en koskaan pidä sillä\nlukua, ovatko vieraani pitkiä tai pätkiä, kunhan laskulle laittavat\nmittaa.\"\n\n\"Ja jolleivät sitä tee, niin te voitte sen tehdä heidän puolestaan, hä,\nmrs. Mac-Candlish? -- ha, ha, ha! Mutta tämä tiedustamani nuori mies\noli suunnilleen kuusi jalkaa mitaltaan, musta metallinappinen nuttu\nyllään, vaaleanruskea tukka jauhottamaton, siniset silmät ja suora\nnenä, matkusti jalkaisin, ilman palvelijaa tai tamineita -- tottahan\nvoitte muistaa sellaisen matkustavaisen nähneenne?\"\n\n\"Hyväinen aika, sir\", vastasi mrs. Mac-Candlish, luontuvana tekemään\nturhiksi hänen tiedustelunsa, \"en voi ruveta vaivaamaan päätäni\nsellaisella asialla -- tällaisessa talossa on tietääkseni parempaakin\ntehtävää kuin pitää muistissa matkustavaisten tukkaa tai silmiä\ntaikkapa neniäkään\".\n\n\"Siinä tapauksessa, mrs. Mac-Candlish, minun täytyy suorin sanoin\nhuomauttaa teille, että tuota henkilöä epäillään rikoksesta. Näiden\nepäluulojen johdosta minä tuomarina tätä teiltä kuulustan -- ja jos\nkieltäydytte vastaamasta kysymyksiini, niin minun täytyy panna teidät\nvalalle.\"\n\n\"Mutta, sir, minäpäs en ole vapaa vannomaan[33] -- me olemme aina\nkäyneet vapaakirkollisten sananselityksissä. Totta on kyllä, että me\nkylänvanhin Mac-Candlishin aikaan (kelpo sielun) käytimme kirkkoa,\nmikä oli säällisintä hänen asemassaan, kun hän kerran oli virassa --\nmutta hänen tultuansa kutsutuksi Kippletringania parempaan paikkaan\nolen minä palannut arvoisan mestari Mac-Grainerin kuulijoihin. Niinpä,\nkatsokaas, sir, minulla ei ole vapaisuutta vannoa puhumatta papille --\nvarsinkaan ketään viatonta nuorukaisparkaa vastaan, joka on vieraana ja\nystävättömänä kulkenut seutumme kautta.\"\n\n\"Kenties huojennan arveluksianne, vaivaamatta mr. Mac-Graineria, kun\nilmotan, että tiedustamani mies on sama, joka ampui nuorta ystäväänne\nCharles Hazlewoodia.\"\n\n\"Siunaa ja varjele! Kukas olisi hänestä sellaista uskonut? Ei,\njos olisi ollut kysymyksessä velka tai vaikkapa pikku temmellys\ntullinuuskijain kanssa, niin eipä olisi Nelly Mac-Candlishin kieleltä\nsanaakaan kirvonnut häntä vastaan. Mutta jos hän tosiaankin ampui\nnuorta Hazlewoodia -- mutta minä en voi sitä ajatellakaan, mr. Glossin!\nTämä on kai vain teidän metkujanne -- en voi sellaista ajatella\nnoin säveästä nuorukaisesta. Ei, ei, tämä on niitä teidän ainaisia\nkepposianne. Jonkun saamamiehen usuttama tietenkin olette hänen\njäljilleen.\"\n\n\"Näen ettei teillä ole mitään luottamusta minuun, mrs. Mac-Candlish;\nmutta silmätkääpä näitä todistuksia, rikoksen näkijäin allekirjottamia,\nja päättäkää itse, eivätkö konnan tuntomerkit kuvaile teidän\nvierastanne.\"\n\nHän työnsi paperit emännän käteen, ja tämä lueskeli ne hyvin\nhuolellisesti, usein ottaen nenältään silmälasinsa, luodakseen\nkatseensa taivasta kohti tai kenties pyyhkäistäkseen silmästään\nkyyneleen, sillä nuori Hazlewood oli kunnon emännän erityinen suosikki.\n\n\"No niin, niinpä niin\", puheli hän lopetettuaan tarkastuksen, \"koska\nasia on tuolla tavoin, niin luovutan minä hänet puolestani, roiston!\nMutta hohoi, kylläpä me olemme erehtyviä kuolevaisia! En ole konsaan\nnähnyt kasvoja, jotka enemmän olisivat minua miellyttäneet, enkä\nsäveämpää ja näpsempää nuorukaista -- ajattelin häntä johonkin pulaan\njoutuneeksi herrasmieheksi. Mutta minä hylkään sen heittiön -- ampuakin\nCharles Hazlewoodia -- ja nuorten neitosien nähden, viattomien\npoloisten! Minä hylkään hänet.\"\n\n\"Myönnätte siis, että sellainen henkilö asui täällä juuri katalan teon\nedellä?\"\n\n\"Asui kyllä, sir, ja kaikki talon väki mielistyi häneen, hän oli\nsellainen avomielinen, säyseä nuori mies. Ei hänen kulutuksensa tähden,\nsen tiedän sanoa, sillä hän vain tilasi lampaankylkeä ja kännikän\nolutta, ja ehkäpä lasillisen tai kaksi viiniä ja minä pyysin hänet\njuomaan minun kanssani teetä enkä pannut sitä laskuun. Illallista\nhän ei syönyt, vaan sanoi olevansa väsyksissään koko edellisen yön\nmatkustettuaan -- joissakin konnankoukuissa kai kuljeskellut, senhän\nosaan nyt sanoa.\"\n\n\"Saitteko sattumalta hänen nimeään tietoonne?\"\n\n\"Sainhan kuin sainkin\", vastasi emäntä, nyt yhtä kiihkeänä julistamaan\ntietojaan kuin äsken niitä salaamaan. \"Hän sanoi olevansa Brown\nnimeltään ja kertoi olevan luultavaa, että joku vanha vaimo,\nmustalaisakan näköinen, saattaisi häntä tiedustaa -- niin, niin, sano\nminulle seurasi, niin sanon kuka olet! Voi sitä lurjusta! No niin,\nsir, aamulla hän lähtiessään maksoi laskunsa hyvin kunniallisesti\nja antoi jotakin siivoojattarelle kaiketikin, sillä Grizyllä ei ole\nmitään minulta, paitsi kaksi uutta kenkäparia vuoteensa ja ehkä pikku\nkehotuspalkkio kekrimaanantaina --\"\n\nTässä näki Glossin tarpeelliseksi puuttua puheeseen ja toimittaa\nkerkeän emännän takaisin tolalleen.\n\n\"Niin juuri, hän vain sanoi, että jos sellainen henkilö tulee\ntiedustamaan Brownia, niin sanokaa menneeni katselemaan Loch\nCreeraniksi nimittämänne järven luistelijoita ja palaavani tänne\npäivälliselle. Mutta takaisin hän ei tullutkaan -- vaikka minä häntä\nniin uskollisesti odotin, että itse pidin silmällä kananpoikien ja\nkupukyyhkysen paistamista, ja sitä minä en tavalliseksi työkseni tee,\nmr. Glossin -- ja vähänpä ajattelin, millainen luistelu hänellä liikkui\nmielessään -- mr. Charles-poloisen ampuminen!\"\n\nMr. Glossin oli viisaana tutkijana antanut todistajansa purkaa kaikkea\nkummasteluansa ja suuttumustaan. Nyt hän alkoi udella, oliko epäilty\nhenkilö jättänyt majataloon mitään omaisuutta tai papereita.\n\n\"Totta tosiaan, hän antoi käärön -- pienen käärön minun talteeni, ja\nhopearahaa hän minulle antoi ja pyysi minua hankkimaan hänelle puoli\ntusinaa röyhyteltyjä paitoja, ja Peg Pasley on niitä puuhassa paraikaa\n-- ne saattavat kelvata hänelle somistautuaksensa ylös Lawnmarketia[34]\nmarssimaan, riiviölle!\"\n\nMr. Glossin pyysi kääröä nähdäkseen, mutta tässä viivytteli emäntä.\n\n\"Enpä tiedä -- tietenkinhän oikeuden täytyy kulkea tolaansa -- mutta\nkun jotakin uskotaan jonkun tallennettavaksi, niin kai maar hän on\nsiitä vastuussa -- mutta minä huudankin sisälle diakoni Bearcliffin,\nja jos te, sir, haluatte kirjottaa luettelon käärön sisällöstä, mr.\nGlossin, ja annatte minulle kuitin diakonin nähden -- tai vielä\nparempana pitäisin, jos se sinetittäisiin ja jätettäisiin diakoni\nBearcliffin käsiin -- se tekisi mieleni keveäksi -- enhän minä mitään\nmuuta kaipaa kuin oikeutta puolelle kuten toisellekin.\"\n\nMrs. Mac-Candlishin luontainen terävyys ja kokemuksen kasvattama\nepäluuloisuus olivat taipumattomat, joten Glossin kutsutti diakoni\nBearcliffin puhelemaan \"siitä konnasta, joka oli ampunut mr.\nCharles Hazlewoodia\". Diakoni ilmestyi tekotukka viistossa, hän kun\ntuomarin kutsun kuullessaan oli niin kiireisesti siihen vaihtanut\nKilmarnock-lakkinsa, jota hän tavallisesti piti päässään ostajiansa\npalvellessaan.\n\nMrs. Mac-Candlish haki sitten esille Brownin hänelle jättämän käärön;\nsiinä oli mustalaisen kukkaro. Nähdessään sen monipuolisen sisällön\nkallisarvoisuuden onnitteli mrs. Mac-Candlish ajatuksissaan itseään\nniistä varokeinoista, joihin oli ryhtynyt ennen kuin luovutti\ntalletettavansa mr. Glossinille. Tämä taasen oli näköjään puolueettoman\nvilpittömänä ensimäinen ehdottamaan, että kalleuksista laadittaisiin\ntarkka luettelo, jotta ne sitten annettaisiin diakoni Bearcliffin\nhaltuun, kunnes ne lähetettäisiin kuninkaan oikeuston rikosasiain\nosastoon. Hän ei halunnut, huomautti hän, omasta kohdastaan olla\nvastuussa esineistä, joilla näytti olevan melkoisen suuri arvo ja jotka\nepäilemättä oli mitä katalimmalla tavalla saatu.\n\nEmäntä oli nyt yhä innokkaampi toimittamaan valaistusta asiaan, sillä\nkukkaron sisältö todisteli hänelle tehokkaasti, ettei hänen vieraansa\nvoinut olla kelpo väkeä. Hän huomautti nyt Glossinille, että hänen\nkyytimiehensä ja tallirenkinsä olivat kumpainenkin nähneet muukalaisen\njäällä sinä päivänä, jona nuori Hazlewood sai vammansa.\n\nLukijaimme vanha tuttava Jaakko Jabos kutsuttiin ensimäisenä\nesille. Avoimesti myönsi hän nähneensä ja puhutelleensa sinä aamuna\nmuukalaista, joka hänen tietääkseen oli edellisen yönsä ollut Gordonin\nVaakunassa.\n\n\"Mille tolalle käännyitte puheissanne?\" kysyi Glossin.\n\n\"Käännyimmekö? Häi eihän me siinä mihin käännytty, jäällä vain\npainallettiin suoraan kohti rantaa.\"\n\n\"Mutta mistä te puhelitte?\"\n\n\"Ka, kysymyksiähän tuo vain teki niinkuin vieras ainakin\", vastasi\nkyytimies, johon näkyi hänen emännästään siirtyneen vastaanhangotteleva\nja umpimielinen henki.\n\n\"Mutta mitä kysymyksiä?\" tivasi Glossin.\n\n\"No, ihmisistähän vain, jotka pelasivat; Jaakko Stevensonista kanssa,\njoka maalia piti, ja naikkosista, ja sen semmottoisesta.\"\n\n\"Mistä naisista? ja mitä hän heistä kyseli, Jaakko?\" jatkoi\nkuulustelija.\n\n\"Mistäkö naisista? Häi miss Julia Manneringista, ja miss Lucy\nBertramista, jonka itsekin hyvin tunnette, mr. Glossin -- ne nuoren\nHazlewoodin lairdin kanssa käyskentelivät jäällä.\"\n\n\"Ja mitä hänelle heistä kerroitte?\" kysyi Glossin.\n\n\"Mitäs, me vain sanottiin, että siinä se on Ellangowanin miss Lucy\nBertram, jonka oli määrä saada iso maaomaisuus -- ja tuo toinen on\nmiss Julia Mannering, joka on menossa nuoren Hazlewoodin kanssa\nnaimisiin -- tämän käsivarressahan neiti riippuikin. Tuommoisia\nmaalaisrupatuksiammehan me vain -- hän oli kovasti suorasukainen mies.\"\n\n\"No, mitä sanoi hän vastaukseksi?\"\n\n\"Ka, tirkistelihän vain neitokaisiin hyvin tiukanlaiseen ja kysyi, onko\nnaimakauppa varmasti miss Manneringin ja nuoren Hazlewoodin välille\nsolmiutumassa. Minä siihen vastasin, että se on varma ja totinen\ntosi, niinkuin minulla olikin selvä oikeus sanoa, sillä minun kolmas\nserkkuni Jean Clavers (hän on oma sukulaisenne, mr. Glossin, kaithan\nJeanin olette jo aikaa sitte tuntenut?) hän on sukua Woodbournen\nemännöitsijälle, ja hän on minulle monastikin sanonut, ettei mikään voi\nolla luultavampaa.\"\n\n\"Ja mitä sanoi vieras tuon kuultuaan?\"\n\n\"Mitäkö?\" kertasi kyytimies; \"ei yhtikäs mitään hän sanonut --\ntuijotteli vain noiden kävelyä pitkin jään reunaa ympäri kuin olisi\nne syödä aikonut, eikä hän niistä silmiänsä kääntänyt, ei halaistua\nsanaa virkkanut, ei peliin vilkaissutkaan, vaikka kiemurtajat pitivät\nmainiointa mekastusta mitä milloinkaan on nähty -- ja sitte hän\npyörähti pois ja läksi järveltä kirkkopolkua myöten Woodbournen\nistutusmetsän läpi, eikä me häntä sen koommin nähty.\"\n\n\"Ajatelkaas\", päivitteli mrs. Mac-Candlish, \"kuinka kova sydän siinä\non täytynyt olla, että pyrkikin ampumaan nuorta herra-parkaa ihan sen\nneidin nähden, jonka kanssa toinen oli naimisiin menossa!\"\n\n\"Hoo, mrs. Mac-Candlish\", sanoi Glossin, \"kyllä sellaisia tapauksia\ntiedetään -- tietenkin hän etsi kostoa missä se iski syvimpään ja oli\nsuloisinta\".\n\n\"Jumala meitä armahtakoon!\" huokasi diakoni Bearcliff; \"me olemme\nheikkoja vaivaisia itseksemme jätettyinä! Niin, hän unohti, kuka sanoi:\n'Kosto on minun, ja minä sen suoritan.'\"\n\n\"Mutta kuulkaasta nyt, hyvät ihmiset\", haastoi Jabos, jonka kovapäinen\nja kehittymätön arvostelukyky tuntui toisinaan osaavan naulaa kantaan\nsilloin kun muut harhaan hosuivat, \"kuulkaasta nyt, kyllä te sentään\nvoitte olla erhetyksissä -- en minä ikinä usko, että mies hautoisi\ntoisen ampumista hänen omalla pyssyllään. Jumalavita, minäkin olin\nmetsänvartijan apulaisena Saarella, ja takaanpa, että Skotlannin\nkookkain mies ei ota minulta pyssyä ennen kuin minä nalkitsen hänen\nnahkaansa koko kudin, vaikka vain olenkin tällainen käiverä, joka ei\nmuuhun kelpaa kuin satulan sarvelle ja kyytikärryjen etulaudalle --\nei, ei, yksikään elollinen olento ei sitä uskaltaisi. Panenpa veikkaan\nparhaat housuni, ja ne ovat juurikään Kirkcudbrightin markkinoilta\nostetut, että sattuman kauppaa se perältäkin on ollut. Mutta jos teillä\nei ole muuta mitään minulle sanottavana, niin menenkin hevosiani\nruokkimaan.\" Ja hän läksi.\n\nHänen mukanaan ollut tallirenki todisti samaan tapaan. Häneltä ja mrs.\nMac-Candlishilta tiedustettiin sitte vielä, eikö Brownilla ollut mitään\naseita mukanaan tuona onnettomana aamuna. \"Ei mitään\", vakuuttivat he,\n\"muuta kuin tavallinen lyömämiekka riippumassa kupeellaan\".\n\n\"Todellakin\", sanoi diakoni, ottaen Glossinia napista kiinni, sillä\ntätä pulmallista asiaa aprikoidessaan oli hän unohtanut Glossinin\narvonnousun, \"tämä on sentään vain epätietoinen juttu -- sillä eihän\nole niin peräti varmaa, että hän noin kehnosti varustettuna olisi\nlähtenyt tappeluun\".\n\nGlossin irrottausi diakonin pitelystä ja väittelystä, vaikkeikaan\ntöykeästi, sillä hänen nykyinen etunsa vaati onkimaan suosiollisia\nkäsityksiä kaikenlaatuisilta ihmisiltä. Hän kysyi teen ja sokerin\nhintoja, ja puheli hankkivansa vuoden tarpeet; hän antoi mrs.\nMac-Candlishille ohjeita sievistä kekkereistä viiden ystävän\nkestitykseksi, jotka aikoi kutsua kanssaan päivälliselle Gordonin\nVaakunaan seuraavan viikon lauvantaiksi; ja lopuksi hän antoi\npuolikruunusen Jaakko Jabosille, jonka tallirenki oli kuulustelun\nlopulla hommannut sijaisekseen.\n\n\"Kas vain\", virkkoi diakoni mrs. Mac-Candlishille, ottaessaan\ntarjoiluhuoneessa vastaan tämän tyrkyttämän suunavauksen, \"paha ei ole\nniin musta kuin maalataan. On mieluisaa nähdä herrasmiehen osottavan\nsellaista huolenpitoa seutukunnan kaupasta kuin mr. Glossin tekee.\"\n\n\"On, onpa vainenkin, diakoni\", vastasi emäntä; \"ja sentäänkin\nihmettelen, että meidän vallassäätymme jättää oman työnsä hänen\nkaltaiselleen. Mutta niin kauvan kuin kolikko on käypää rahaa, diakoni,\nei meikäläisen kannata kovin nirsusti katsoa, minkä kuninkaan kuva\nsiihen on lyöty.\"\n\n\"Uumoilenpa Glossinin lopultakin vain tinaksi paljastuvan, emäntä\",\nsanoi Jabos tarjoiluhuoneen pikku eteisestä mennessään; \"mutta tämä on\noikea puolikruununen kumminkin\".\n\n\n\n\n33 luku.\n\nMR. GLOSSIN NÄKEE PAHOJA UNIA.\n\n\nGlossin oli tehnyt tarkkoja muistiinpanoja näissä kuulusteluissa\nheruneista tiedoista. Ne eivät paljoakaan valaisseet juttua, mikäli\nhän sen vaiheita ymmärsi; mutta paremmin valmisteltu lukija on niistä\nsaanut selostuksen Brownin hommista siitä saakka kun jätimme hänet\nkävelylleen kohti Kippletringania, siihen hetkeen asti, jolloin hän\nmustasukkaisuuden jäytämänä niin hätäisesti ja onnettomasti ilmestyi\nJulia Manneringin eteen ja oli kuolettavaan ratkaisuun johtaa\nesiintymisensä aiheuttaman riidan.\n\nGlossin ratsasti verkalleen takaisin Ellangowaniin, kuulemaansa pohtien\nja yhä enemmän vakuutettuna siitä, että tämän salajuonen toimelias ja\nmenestyksellinen seulominen oli sellainen tilaisuus Hazlewoodin ja\nManneringin suosioon pääsemiselle, ettei sitä sopinut millään muotoa\njättää harrastamatta. Kenties myöskin innostutti hänen ammatillinen\nterävyytensä häntä saattamaan ongelmansa onnelliseen päätökseen.\n\nHyvillä mielinpä hän siis Kippletringanista kotiuduttuaan kuuli\npalvelijainsa hätäisesti julistavan, että \"varkaanottaja Mac-Guffogilla\nja parilla kolmella hänen kaverillaan on käsissään mies keittiössä\nodottamassa teidän arvoisuuttanne\".\n\nHän hyppäsi heti ratsailta ja riensi taloon. \"Lähettäkää kirjurini\noitis tänne; tapaatte hänet pienessä vihreässä vierashuoneessa talon\nkarttaa laatimassa. Asettakaa kaikki paikoilleen työhuoneessani ja\ntyöntäkää se iso nahkapäällyksinen lepotuoli kirjotuspöydän ääreen --\nasettakaa tuoli mr. Scrow'lle. -- Scrow\" (kirjurille, tämän tullessa\nvastaanottohuoneeseen), \"ottakaahan esille Sir George Mackenzien\n'Rikoksista', selatkaa auki osasto _Vis Publico et Privata_ ja\ntaittakaa lehdestä kulma 'laittomien aseiden kantamisen' kohdalta.\nAuttakaahan nyt tätä päällystakkia yltäni, ripustakaa se porstuaan ja\nkäskekää tuoda vanki tänne -- kyllä minä hänestä tolkun otan -- mutta\nlaittakaahan, lähettäkääkin Mac-Guffog edellä. -- No, Mac-Guffog, mistä\nsen veikaleen löysitte?\"\n\nMac-Guffog, vanttera vääräsäärinen mies, jolla oli niska vankka kuin\nhärän, kasvot paistoivat tulipalona ja vasen silmä vilhui kamalasti\nkieroon, kiemurtelihe tervehdykseksi tuomarille ja alkoi suoltaa\ntarinaansa, selvennellen sitä erinäisillä viekkailla nyökkäyksillä ja\nmerkitsevillä silmäniskuilla, jotka näyttivät ilmaisevan hyvin likeistä\najatusten sopusointua kertojan ja kuulijan välillä.\n\n\"Nähkääs, teidän arvoisuutenne, sinnehän minä menin siihen paikkaan,\nmistä teidän arvoisuutenne puhui -- jota se muija pitää, minkä\nteidän arvoisuutenne tietää, rantaan. 'Katos vain', hän sanoo,\n'mitäs te täältä haette? Taitaakin taskussanne olla linnanlupakirja\nEllangowanista?' -- 'Älkää nyt höpiskö', minä sanon, 'lemmonkos\nlupakirjaa sieltä ripoo, sillä tiedättehän', minä sanon, 'että hänen\narvoisuutensa Ellangowan itse ennen vanhaan --'\"\n\n\"No, no\", tokaisi Glossin, \"ei mitään syytä mennä yksityisseikkoihin;\nlyhyimmästä tärkeimpään kertokaa\".\n\n\"No, siinä me sitten istuttiin ja tinkiä natisteltiin konjakista, jota\nminä sanoin tarvitsevani, kunnes hän tuli sisälle.\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Hän!\" peukalollaan viitaten alikertaan, missä puutokasta keittiössä\nvartioitiin. \"Mekko hänellä oli kääräisty tiukasti ympärilleen, ja minä\npäättelin, ettei hän kulkenut tyhjin nyrkein -- arvelin siis paraaksi\npuhua mielinkielin, ja hän uskoi olevani Man-saarelta, ja minä alati\npysyin muijan ja hänen välissään, peljäten akan pahuksen kielivän. Ja\nsitte me rupesimme ryyppäämään, ja sitte minä löin veikkaa, ettei hän\nhengähtämättä tyhjentäisi neljännespulloa katajaviinaa -- ja sitte\nhän yritti -- ja juuri silloin säntäsivät sisälle Lentävä Jaakko ja\nVainu-Riku, ja me napsautimme käsiraudat ranteisiin, otimme hänet\nkoreasti kuin karitsan -- ja nyt hän on pikkusen nukahtanut ja _on_\nveres kuin toukokuun piennar vastailemaan mitä teidän arvoisuutenne\nsuvaitsee kysyä.\"\n\nIhmeellisen runsaasti elkeillä ja virnistyksillä höystetty selonteko\nsai kertojansa odottamat kiitokset ja kehaisut palkinnokseen.\n\n\"Eikö hänellä ollut aseita?\" kysyi tuomari.\n\n\"Oli, oli, eiväthän ne koskaan rätisijöittä ja huitojitta liiku.\"\n\n\"Papereita?\"\n\n\"Tämä mytty\", ojentaen likaisen lompakon.\n\n\"Menkäähän sitten alikertaan, Mac-Guffog, ja odotelkaa siellä.\"\nOikeudenpalvelija poistui huoneesta.\n\nHeti jälkeenpäin kuului portaista kahleiden kilkettä ja tuotapikaa\ntuotiin sisälle mies käsi- ja jalkarautoihin kytkettynä. Hän oli\nharteva, jäntäreinen ja tanakka, ja vaikka harmahtava takkutukka osotti\nhieman pitkälle joutunutta ikää ja varsi oli matalahko, näytti hän\nkuitenkin henkilöltä, jonka kanssa ei monikaan olisi mielinyt voimien\nmittelyyn. Raa'at ja tuimat kasvonpiirteet olivat vielä tulistuneina\nja silmät hätärinä lujan juomingin vaikutuksesta, joka oli hänen\nkiinnisaamisensa mahdolliseksi tehnyt. Mutta Mac-Guffogin hänelle suoma\nlyhytkin uni ja vielä enemmän vaaransa tajunta olivat palauttaneet\nhänelle aistiensa täydellisen hallinnan.\n\nArvoisa tuomari ja yhtä arvollinen vanki tähystelivät tovin tiukasti\ntoinen toistansa vaiti. Glossin nähtävästi tunsi saaliinsa, mutta\ntuntui olevan ymmällä, miten käydä kuulustelemaan. Vihdoin hän\nkeskeytti äänettömyyden.\n\n\"Vai niin, kapteeni, tekö tässä? Olettekin ollut vieras tälle\nrannikolle joitakuita vuosia.\"\n\n\"Vierasko?\" vastasi toinen; \"vieraspa kylliksi, luulemma, kun jeeveli\nminut korjatkoon, jos olen täällä vielä kertaakaan käynyt\".\n\n\"Tuo ei kelpaa, hra kapteeni.\"\n\n\"Sen _pitää_ kelvata, hra tuomari -- sapperment!\"\n\n\"Ja keneksi siis suvaitsettekaan nimittää itseänne tätänykyä\", kysyi\nGlossin, \"siksi asti vain kunnes toimitan joitakuita muita virkistämään\nmuistianne siinä kohden, kuka olette tai ainakin olette ollut?\"\n\n\"Kukako bin minä? -- donner und blitzen! Minä bin Jans Hanson,\nCuxhavenista -- mitäs minä mukamas bin?\"\n\nGlossin otti huoneessa olevasta kotelosta parin pikku taskupistooleja\nja latasi ne julkisen huolellisesti. \"Voitte vetäytyä poikkeen\", hän\nhuomautti kirjurilleen, \"ja ottakaa miehet mukaanne, Scrow -- mutta\nodotelkaa porstuassa kuulon kantamilla\".\n\nKirjuri yritti tehdä isännälleen vastaväitteitä vaarallisesta\nantautumisesta noin hurjaluontoisen miehen kahdenkeskiseen seuraan,\nvaikka hän olikin kahlehdittu jäseniänsä hievauttelemattomaksi. Mutta\nGlossin kärsimättömästi viittasi hänet poistumaan.\n\nTuomari mitteli sitte pariin kertaan lattiaa, veti istuimensa\nvastapäätä vankia, voidakseen tuijottaa häntä suoraan kasvoihin, laski\npistoolit eteensä valmiiksi ja sanoi jämeällä äänellä:\n\n\"Te olette Dirk Hatteraick Flushingista, niinhän?\"\n\nVanki vaistomaisesti vilkaisi ovelle, kuin peljäten jonkun kuuntelevan.\nGlossin nousi, avasi oven, jotta vanki tuoliltaan sai varmuudekseen\nnähdä, ettei ketään ollut kuuluvilla, sulki sen sitten, istuutui\njälleen ja kertasi kysymyksensä:\n\n\"Te olette Dirk Hatteraick, entiseen aikaan 'Jungfrauw Haagenslaapen'in\nkapteeni, ettekö olekin?\"\n\n\"Tuhannen jeeveliä! -- ja jos sen tiedätte, niin miksi kysytte?\"\nvastasi vanki.\n\n\"Siksi että minua kummastuttaa nähdä teidät viho viimeisessä paikassa,\nmissä saisitte olla, jos turvallisuudestanne piittaatte\", huomautti\nGlossin kylmäkiskoisesti.\n\n\"Jeeveli! Yksikään ei piittaa turvallisuudestaan, joka minulle tuolla\ntavoin puhuu!\"\n\n\"Mitä? Aseettomana ja raudoissa -- eivät suuret sanat suuta halkaise,\nkapteeni!\" vastasi Glossin ivallisesti. \"Mutta pöyhkeily ei auta,\nkapteeni -- tuskin te tästä maasta pääsette tekemättä selvää pikku\ntapauksesta, joka aikoinaan sattui Warrochin kärjessä.\"\n\nHatteraickin katsanto synkkeni yöksi.\n\n\"Minulla puolestani\", pitkitti Glossin, \"minulla ei ole mitään\nerityistä halua panna lujalle vanhaa tuttavaa -- mutta minun täytyy\ntehdä velvollisuuteni -- lähetän teidät jo tänä päivänä parivaljakolla\nEdinburghiin\".\n\n\"Potz donner! ettehän toki sitä tehne?\" sanoi Hatteraick hiljaisemmin\nja nöyremmin. \"Tehän saitte puolen lastillisen arvon Vanbeest ja\nVanbruggenin maksettavaksi asetettuina vekseleinä.\"\n\n\"Siitä on niin pitkä aika, kapteeni Hatteraick\", vastasi Glossin\nsuurellisesti, \"etten tosiaankaan muista, mitä korvausta sain\nvaivastani\".\n\n\"Vaivastanne? Vaitiolostanne, tarkotatte.\"\n\n\"Se oli tavallinen liikeasia\", selitteli Glossin, \"ja minä olen joku\naika takaperin peräytynyt liikealalta\".\n\n\"Vai niin, mutta semmoinen on minulla käsitys, että minä voisin saada\nteidät tekemään käännöksen toistamiseen, ja jälleen koettamaan entistä\ntolaa\", vastasi Dirk Hatteraick. \"Katsokaas, mies, jeeveli minut\nkorjatkoon, mutta olin kuin olinkin aikeissa pistäytyä pakeillenne ja\nkertoa jotakin teihin kuuluvaa.\"\n\n\"Pojasta?\" kysäisi Glossin kiihkeästi.\n\n\"Ja, mynheer\", vastasi kapteeni tyynesti.\n\n\"Hän elää, niinkö?\"\n\n\"Yhtä sitkeästi kuin te tai minä\", takasi Hatteraick.\n\n\"Taivasten tekijä! Mutta Intiassahan?\" huudahti Glossin.\n\n\"Ei, tuhannen jeeveliä, täällä! Tällä viheliäisellä rannikollanne\",\nselitti vanki.\n\n\"Mutta, Hatteraick, se -- jos se nimittäin on totta, mitä minä en usko\n-- se syöksee meidät molemmat tuhoon, sillä täytyyhän hänen muistaa\nteidän komea kolttosenne; ja mitä minuun tulee -- se tuottaa mitä\npahimpia seurauksia. Se syöksee tuhoon meidät molemmat, sen sanon\nteille.\"\n\n\"Minä sanon teille\", vastasi merikarhu, \"ettei se tuhoa ketään muuta\nkuin teidät -- sillä minä olen jo kiikissä, ja jos minun joutuu nahkani\nsiitä pantiksi, niin kaikki tulkoon julki\".\n\n\"Perhana!\" noitui tuomari kärsimättömästi, \"mikä teidät hullaannuttikin\ntälle rannikolle takaisin tulemaan?\"\n\n\"No, kaikki geld oli mennyttä, ja kaupat eivät vedelleet, ja ajattelin\njutun homehtuneen ja hautautuneen\", vastasi arvoisa laivuri.\n\n\"Malttakaas -- mitä onkaan tehtävissä?\" tuumitteli Glossin\nahdistuneesti. \"En uskalla laskea teitä vapaalle jalalle -- mutta eikö\nteitä voitaisi matkalla pelastaa -- totta tosiaan -- sana luutnantti\nBrownille -- ja minä lähettäisin saattueenne rantatietä myöten.\"\n\n\"Ei, ei! Sepä ei lyö leiville -- Brown on kylmänä -- ammuttu -- arkkuun\npantu, hyvä mies -- paholainen on korjannut hänen luunsa.\"\n\n\"Kuollut? -- ammuttu? Woodbournessa kai?\" kysyi Glossin.\n\n\"Ja, mynheer.\"\n\nGlossin vaikeni -- mielentuska herutteli hikikarpaloita hänen\notsalleen, vastapäätä istuvan kovapintaisen pahantekijän levollisesti\nkierittäessä mälliä poskessaan, tuliristikolle mehua ruiskauttaen.\n\"Tulisi tuho\", aprikoitsi Glossin itsekseen, \"ehdoton tuho, jos\nperillinen ilmestyisi esille -- ja mikä saattaisikaan sitten olla\nseurauksena noiden miesten kanssa yksissä juonissa olemisesta? Mutta\non kovin niukasti aikaa toimenpiteisiin... Kuulkaahan, Hatteraick; en\nvoi päästää teitä vapaaksi -- mutta sellaiseen paikkaan voin teidät\nsijottaa, missä voitte vapauttaa itsenne -- mielellänihän aina autan\nvanhaa ystävää. Minä teljetän teidät vanhaan linnaan yöksi ja annan\nnoille miehille kaksinkertaisen annoksen grogia.[35] Mac-Guffog\nsuistuu satimeen, johon hän teidät pyydysti. Varushuoneessa, joksi\nsitä nimitetään, ovat ikkunan kanget rapistuneet lahoiksi, eikä se ole\nkahtatoista jalkaa korkeammalla maan pinnasta, ja lunta on paksulta.\"\n\n\"Mutta renkaat\", sanoi Hatteraick kahleitansa katsellen.\n\n\"Kuulkaahan\", sanoi Glossin, astuen työkalulaatikolleen ja ottaen\nesille pienen viilan, \"tuossa on teille ystävä, ja porraspolun tunnette\nrantaan\".\n\nHatteraick ravisteli kahleitaan haltioissaan, kuin olisi jo ollut\nvapaudessaan, ja yritti ojentaa kytkettyjä käsiään suojelijaansa\nkohden. Glossin laski sormensa huulilleen ja vilkaisi varovasti ovelle,\njatkaen sitten ohjeitaan:\n\n\"Paettuanne teidän on paras mennä Derncleughin Harjalle.\"\n\n\"Donner! Se kätkö meni pilalle.\"\n\n\"Lempo! No, varastakaa sitte rantahietiköltä minun veneeni, ja painakaa\nselälle. Mutta jääpykää sitte hiljoilleen Warrochin kärkeen, kunnes\nminä tulen teitä tapaamaan.\"\n\n\"Warrochin kärkeen?\" kertasi Hatteraick, jälleen ähmissään. \"Luolaanko,\nhä? Mieluummin menisin minne hyvänsä muuanne -- es spuckt da! --\nvakuuttavat hänen haamunsa varmasti kävelevän. Mutta, donner und\nblitzen, enhän häntä elävänäkään kartellut enkä kuolleenakaan\npelkäämään rupea. Strafe mich die hölle! älköön ikinä sanottako, että\nDirk Hatteraick konsanaan säikkyi paholaista sen enempää kuin koiraa!\nMinä siis värjötän siellä, kunnes näen teidät?\"\n\n\"Niin juuri\", vahvisti Glossin, \"ja nyt minun pitää kutsua miehet\nsisälle\". Ja sen hän tekikin.\n\n\"En saa mitään tolkkua kapteeni Jansonista, joksi hän itseänsä sanoo,\nMac-Guffog, ja nyt on myöhä lähteä köryyttämään häntä piirikunnan\nvankilaan. Eikö tuolla ylhäällä vanhassa linnassa olekin eräs\nholvihuone?\"\n\n\"On kyllä, sir; minun setäni, konstaapeli, kerran vanhan Ellangowanin\naikana piti muuatta miestä siellä kolme päivää. Mutta sitä nousi aika\nhäly -- asiaa käsiteltiin viidentoista oikeudessa.\"\n\n\"Tuon kaiken tiedän, mutta tämä mies ei siellä kovinkaan pitkää\naikaa viivy -- se kelvatkoon hätävaraksi yhtä yötä varten, pelkäksi\npidätyshuoneeksi tutkinnon lomassa. Siihen tullaan pienen kammion\nkautta, johon te saatte sytyttää itsellenne tulen, ja minä lähetän\nteille kyllälti tavaraa saadaksenne olonne mukavaksi. Mutta muistakaa\nlukita vanki tyrmäänsä; ja kuulkaahan, antakaa hänenkin saada tuli\nholvihuoneeseen, vuodenaika vaatii sitä. Kenties hän huomenna puhuu\nsuunsa puhtaaksi.\"\n\nOhjeensa annettuaan sekä määrättyään miehille runsaasti ruokavaroja ja\nväkijuomia, tuomari lähetti vartionsa viettämään yötä vanhaan linnaan,\nvahvasti toivoen ja uskoen, etteivät he käyttäisi aikaansa valvomiseen\neivätkä rukoilemiseen.\n\nEi tarvinnut peljätä, että Glossin itse sinä yönä nukkuisi\nylen sikeästi. Hänen asemansa oli äärimäisessä vaarassa, sillä\nkonnankoukuilla onnistuneen elämän suunnitelmat näyttivät yhtähaavaa\nluhistuvan hänen yltään ja ympäriltään. Hän laskeusi levolle ja\nheittelehti kauvan turhaan pieluksellaan.\n\nVihdoin hän nukahti, mutta ainoastaan nähdäkseen isäntänsä -- milloin\nkalman kalpeus kasvoillaan, kuten viimeksi, milloin muuntuneena\nnuoruuden täyttä voimaa uhkuvaksi kostajaksi, joka läheni karkottamaan\nhäntä isiensä maahovista. Sitte hän oli kauvan vaeltavinaan karua\nnummea, kunnes viimein saapui majatalolle, josta kuului iloista\nmellastusta, ja sisälle astuessaan hän ensimäiseksi kohtasi Frank\nKennedyn, musertuneena ja hurmeissaan kuten oli Warrochin kärjen\nhietiköllä virunut, mutta höyryävä punssimalja kädessään. Sitte näkymö\nvaihtui tyrmäksi, missä jo kuolemaan tuomittu Dirk Hatteraick tunnusti\nrikoksiaan papille.\n\n\"Verityön jälkeen\", puheli katuva, \"me vetäydyimme lähellä olevaan\nluolaan, jonka tiesi vain yksi mies koko piirikunnassa. Väittelimme\nmitä tehdä lapselle ja ajattelimme luovuttaa sen mustalaisille, kun\nkuulimme takaa-ajajien huhuilevan toisilleen. Yksi mies vain tuli\nsuoraan luolallemme, sama, joka sen salaisuuden tiesi -- mutta me\nteimme hänet ystäväksemme, maksamalla puolet pelastamiemme tavarain\narvosta. Hänen neuvostaan veimme lapsen Hollantiin apulaivassamme, joka\nseuraavana yönä saapui korjaamaan meidät rannikolta. Se mies oli --\"\n\n\"Ei, minä kiellän sen! -- en se minä ollut!\" sopersi Glossin, ja\ntuskassaan ponnistellen lausuakseen epäyksensä selvemmin heräsi hän.\n\nOmatunto se kuitenkin oli tämän näkysarjan tuottajana. Tuntien\nsalakuljettajien piilot paljoa paremmin kuin kukaan muu, oli hän\ntoisten eri suunnilta etsiskellessä mennyt suoraa päätä luolaan,\nennen kuin oli Kennedyn murhastakaan kuullut, odottaen tapaavansa\nhänet heidän vankinaan. Hän tuli heidän luokseen jotakin välittelyä\najatellen, mutta tapasikin heidät syyllisen kauhun valtaamina; murhaan\njouduttanut raivo alkoi kaikissa, paitsi Hatteraickissa, painua\nkatumukseksi ja peloksi.\n\nGlossin oli silloin varaton ja kovin velkaantunut, mutta hän oli\njo saanut mr. Bertramin kallistamaan korvansa esityksilleen ja\nhänen suopean mielenlaatunsa oivaltaen havainnut helpoksi rikastua\nhänen kustannuksellaan, kunhan miesperillinen olisi poissa tieltä,\njolloin maaomaisuus joutuisi heikon ja tuhlaavaisen isän mielinmäärin\nhallittavaksi. Hetkellisen voiton ja jatkuvan edun yllyttämänä hän otti\nvastaan salakuljettajain kauhuissaan tarjoaman lahjuksen sekä autteli\nja rohkaisi heidän aikomustaan ryöstää pois hänen hyväntekijänsä lapsi,\njoka jäljelle jätettynä olisi ollut kyllin vanha kuvailemaan näkemäänsä\nveristä kohtausta.\n\nAinoa lieventävä seikka, jota Glossinin nokkeluus kykeni\nomalletunnolleen hokemaan, oli kiusauksen suuruus ja äkillisyys, se kun\nkäsitti juuri ne edut, joita hän oli kauvan hautonut mielessään, ja\nlupasi vapauttaa hänet ahdingosta, joka oli jo käymäisillään hänelle\nylivoimaiseksi. Sitä paitsi yritti hän ajatella, että hätävarjelus\nmääräsi hänen käyttäytymisensä. Hän oli jossakin määrin rosvojen\nvallassa ja intteli kovasti omalletunnolleen, että jos hän olisi heidän\ntarjouksensa evännyt, ei hän kenties olisi saanut huutamaansa apua\nkylliksi ajoissa, vaikka läheltäkin tulevana, pelastuakseen miesten\nkäsistä, jotka vähemmästäkin yllykkeestä olivat vastikään tehneet\nmurhan.\n\nSyyllisen tunnon tuskallisten aavistusten kalvamana Glossin nousi\nnyt vuoteeltaan ja katseli ulos yöhön. Kertomuksemme kolmannessa\nluvussa jo kuvailemaamme maisemaa peitti nyt lumi, ja maan kirkas\nvalkovaippa loi vastakohdalleen merelle mustansinervän vivahduksen.\nLumipeitteistä maisemaa voidaan käsitteellisesti sanoa kauniiksi, mutta\nsiihen ajatusyhtymänä liittyvä vilu ja autius sekä verrattain harva\nliikenne antavat sille kolean, vieraan ja onean tunnun. Tavallisessa\ntilassaan meille tutut esineet ovat joko huvenneet tai niin oudosti\nmuuntuneet, että luulemme tähystelevämme tuntematonta maailmaa. Mutta\nsellaisissa ajatuksissa ei tämän pahan miehen mieli liikkunut. Hänen\nkatseensa tapaili vanhan linnan jättiIäismoisia ja jylhiä ääriviivoja.\nSuunnattoman jyhkeästä kylkitornista kiilui kaksi valoa, toinen\nholvihuoneesta, johon Hatteraick oli teljetty, toinen hänen vartijainsa\nhaltuun annetusta viereisestä kammiosta.\n\n\"Onko hän päässyt pakenemaan, vai päässeekö ollenkaan? Ovatko nuo\nmiehet vartioineet, jotka eivät koskaan ennen ole valppaita olleet,\ntäydentääksensä minun tuhoni? Jos hän aamullakin on tuolla, niin hänet\non lähetettävä vankilaan; Mac-Morlan tai joku toinen ryhtyy asiaan --\nhän joutuu ilmi -- tuomitaan -- ja kostoksi kertoo kaikki! --\"\n\nNäiden kiduttavien ajatusten nopeasti pyöriessä Glossinin mielessä\nnäki hän valoista toisen pimenevän, kuin olisi tumma esine asettunut\nikkunaan. Sepä jännittävä hetki!\n\n\"Hän on suoriutunut kahleistaan! -- hän reutoo ikkunan kankia -- ne\novat varmasti ihan mureiksi ruostuneet, niiden täytyy myödätä! Voi,\nhyvä Jumala, ne ovat pudonneet ulospäin; kuulin niiden kalahtavan\nkiviin! -- melu ei voi olla heitä herättämättä -- paha periköön hänen\nhollantilaisen kömpelyytensä! Valo pilkottaa jälleen vapaasti -- ne\novat temmanneet hänet ikkunasta ja sitovat häntä huoneessaan! Ei, hän\noli vain toviksi peräytynyt putoavien kankien säikäyttämänä -- hän on\ntaas ikkunassa -- nyt pimenee valo kokonaan -- hän on tunkeutumassa\nulos! --\"\n\nRaskas jysähdys ilmotti Hatteraickin pudottautuneen maahan, ja pian\njälkeenpäin näki Glossin varjomaisen haamun hiipailevan pitkin valkeata\nrantaviirua ja saapuvan veneen kohdalle. Uusi pelon aihe!\n\n\"Hän ei omin voiminsa jaksa lykätä sitä vesille\", jupisi Glossin\nitsekseen; \"minun täytyy rientää sen roiston avuksi. Mutta ei!\nliikkeelle hän on sen saanut, ja nyt, Jumalan kiitos, sen purje\npullistuu kuutamossa -- niin, nyt se on tuulen vietävänä -- sallisipa\ntaivas sen riehua myrskynä, joka hänet pohjaan upottaisi!\"\n\nTämän viimeisen sydämellisen toivotuksen jälkeen hän yhä tarkkaili\nveneen kulkua Warrochin kärkeä kohti, kunnes häämyistä purjetta ei enää\nerottanut synkistä aalloista, joiden harjoilla se lipui. Varmistuneena\nsiitä, että lähin vaara oli väistetty, hän hieman levollisempana palasi\nsyylliselle pielukselleen.\n\n\n\n\n34 luku.\n\nKUMPPANUKSET NEUVOTTELEVAT.\n\nSuuri oli seuraavana aamuna oikeudenpalvelijain säikähdys ja hämminki,\nkun huomasivat vankinsa paenneen. Mac-Guffog ilmestyi Glossinin eteen\npää sekavana konjakista ja pelosta ja sai mitä ankarimmat torut\nvelvollisuutensa laiminlyömisestä. Tuomarin kiukun näytti laannuttavan\nvain hänen kiihkeytensä saada vankinsa takaisin, ja varkaanottajat,\njotka ilomielin riensivät pois hänen kamalan ja vimmaisen katsantonsa\ntieltä, lähetettiin joka suunnalle (paitsi oikealle) tavottamaan\npahantekijää. Erityisesti esitti Glossin tarkoin tutkisteltavaksi\nDerncleughin Harjaa, jossa toisin ajoin kaikenlaisia yökulkureita\nmajaili.\n\nSiten hajaannutettuaan poliisinsa eri tahoille riensi hän itse\nsyrjäteitse Warrochin metsän läpi Hatteraickin kanssa sopimaansa\nkohtaukseen, toivoen tältä nyt laajemmin, kuin edellisen illan\nneuvottelu salli, kuulevansa Ellangowanin perillisen maahantuloa\nkoskevia seikkoja.\n\nKoukutellen kuin koiralaumaa kartteleva kettu yritti Glossin lähetä\nyhtymyspaikkaa tavalla, joka ei jättäisi mitään selvää osotusta hänen\ntolastaan. \"Antaisipa taivas tuiskuta lunta\", toivotteli hän pilviin\npälyillen, \"jotta askeleitteni jäljet häviäisivät. Jos oikeuden\npalvelijoista joku ne äkkäisi, niin hän seuraisi vainua perille asti\nkuin verikoira ja yllättäisi meidät. Minunpa täytyy laskeutua rantaan\nja koettaa ryömiä kallioiden alitse eteenpäin.\"\n\nNiinpä hän melkoisella vaivalla kapusi alas kallioilta ja kömpi\nedelleen näiden ja lähenevän nousuveden välitse, milloin tähystäen ylös\nnähdäkseen, väijyttiinkö hänen liikkeitään kallioiden reunalta, milloin\nvilkaisten tutkivasti ulapalle, etsien katseellaan venettä, johon hänen\nhiiviskelynsä voisi näkyä.\n\nMutta itsekkään huolenkin tunteet väistyivät tuokioksi, kun Glossin\nsivuutti paikan, mistä Kennedyn ruumis oli löytynyt. Sitä oli\nmerkitsemässä kallion järkäle, joka oli syöksynyt yläpuolella kohoavan\nseinämän reunasta joko ruumiin mukana tai perässä. Lohkare oli nyt\nkuoreutunut pienillä nilviäisillä sekä ripsuuntunut hauteroilla ja\nheitteillä; mutta vieläkin poikkesi se muodoltaan ja rakenteeltaan\nympäristön hajallisista paateroista.\n\nHänen vapaaehtoiset kävelynsä, senhän arvaa, eivät olleet milloinkaan\njohtaneet tälle paikalle, joten hänen nyt ensi kertaa kamalan tihutyön\njälkeen tultuaan sinne näky heti palasi kauhuineen hänen mieleensä.\nHän muisti, miten hän oli syyllisellä tunnolla hiipinyt likeisestä\nlymypaikasta ja kiihkeästi, mutta varoen, sekaantunut ruumista\nympäröitsevään hirmustuneeseen ryhmään, peljäten jonkun kysyvän,\nmistä hän tuli. Muisti hän myöskin, millä tietoisella pelolla hän oli\nkartellut pöyristyttävää näkyä. Jälleen kajahteli hänen korvissaan\nisäntänsä hurja huutelu: \"Lapseni! lapseni!\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti hän; \"ja kannattaako kaikki voittamani tuon\nhetken tuskaa ja tuhansia kalvavia pelkoja ja kauhuja, jotka sittemmin\novat elämääni katkeroittaneet! Voi, sydämestänipä soisin viruvani missä\ntuo onneton mies maatuu, ja hänen seisovan tässä terveenä ja elävänä!\nMutta nämä pahottelut ovat kaikki liian myöhäisiä.\"\n\nTukahuttaen sen vuoksi tunteensa ryömi hän eteenpäin luolalle, joka\noli niin lähellä ruumiin löytöpaikkaa, että salakuljettajat olivat\nsaattaneet piilostaan kuunnella väkijoukon eri arvailuja heidän uhrinsa\nkohtalosta. Mutta pääsy heidän turvapaikkaansa oli täydellisesti\nkätkössä. Ketunreiän kokoinen aukko oli kallion seinämässä ihan\nerään ison mustan kielekkeen takana, joka pystyssä kohoten salasi\nsen vierailta ja samalla oli viittana niille, jotka sitä säilynänsä\nkäyttivät. Paaden ja kallion loma oli hyvin ahdas, ja kun siihen\noli kasautunut hietaa ja muuta rojua, ei tarkinkaan etsintä olisi\nonteloa ilmaissut ennen kuin nuo nousuveden sullomat täytteet olisi\npoistettu. Paremmaksi varmuudeksi olikin tätä tyyssijaa käyttävillä\nsalakuljettajilla tapana luolaan tultuaan täyttää aukko väljilleen\nkasatuilla kuihtuneilla levillä, jotka siten näyttivät aaltojen\nheittelemiltä. Dirk Hatteraick ei ollut tätä varokeinoa unohtanut.\n\nRohkeudestaan ja kovapintaisuudestaan huolimatta tunsi Glossin\nsydämensä pamppailevan ja polviensa hytkyvän yhteen, valmistautuessaan\ntunkeutumaan tähän salaisen rikoksen pesään neuvotellakseen\npahantekijän kanssa, jota hän täydellä syyllä piti mitä\nhurjaluontoisimpana ja turmeltuneimpana miehenä. \"Mutta hänellä ei\nole mitään etua minun vahingoittamisestani\", oli hänen lohduttavana\nmietteenään. Hän tutki sentään taskupistoolejaan, ennen kuin siirsi\nsyrjään tukkeet ja nelinkontan ahtautui luolaan.\n\nKäytävä oli alussa matala ja soukka, jotta siitä mies juuri ryömimään\nmahtui, mutta avartui moniaan kyynärän päästä jokseenkin tilavaksi\nkorkeakupuiseksi holviksi. Verkalleen nousevaa pohjaa peitti mitä\npuhtain hiekka. Ennen kuin Glossin oli jaloilleen päässyt murisi\nHatteraickin käheä ja hillitty ääni ontelon perältä:\n\n\"Hagel und donner! -- tekö siellä?\"\n\n\"Oletteko pimeässä?\"\n\n\"Pimeässä? Jeeveli, olen vainenkin\", ärisi Dirk Hatteraick; \"missä\nminulla tuikku olisi?\"\n\n\"Minä toin valoa\"; ja Glossin kaivoi taskustaan tulukset, sytyttäen\npienen lyhdyn.\n\n\"Teidän täytyy jotain nuotiotakin tehdä, sillä jeeveli minut periköön,\nich bin ganz gefroren!\"\n\n\"Kylmähän täällä kylläkin on\", mukasi Glossin, keräillen kasaan\nlahonneita tynnyrinkimpiä ja kalikoita, jotka olivat olleet luolassa\nkenties siitä asti kun Hatteraick siellä viimeksi asusti.\n\n\"Kylmä? Schneewasser und hagel, on riivatusti -- sain pysytyksi\nhengissä vain teutaroimalla tätä kirottua holvia ylös ja alas ja\najattelemalla, mitä kaikkia iloisia kemuja olemme täällä pitäneet.\"\n\nLieska alkoi roihuta kirkkaasti, ja Hatteraick ripusti vaskenkarvaiset\nkasvonsa ja levitti känsistyneet ja jäntäreiset kouransa sen yli\nahnaasti kuin ruokaa kokotteleva nälkiintynyt kurjimus. Valo paistoi\nhänen tuimiin ja rajuihin kasvonpiirteisiinsä; savua hän vilunsa\ntuskassa tuntui sietävän miltei tukehtuakseen, antaen sen päänsä\nympäri kierrellen kohota luolan häämöttävään rosoiseen lakeen, mistä\nse tunkeusi ulos salaisia rakoja myöten. Nämä ne nähtävästi päästivät\nilmaakin luolaan nousuveden aikana, jolloin käytävän suu oli veden alla.\n\n\"Ja olenpa tuonut teille hiukan aamiaistakin\", kertoi Glossin, kaivaen\nesille kylmää lihaa ja viinapullon. Jälkimäisen sieppasi Hatteraick\nkiivaasti ja vei suulleen. Kelpo kulauksen otettuaan hän huudahti ylen\nihastuksissaan:\n\n\"Das schmeckt! Sekös maistuu -- se lämmittää maksan!\" Ja hän puhkesi\nsaksalaiseen renkutukseen:\n\n    \"Saufen Bier und Brantewein,\n    schmeissen's alle die Fenstern ein;\n    ich bin liederlich,\n    du bist liederlich;\n    sind wir nicht liederlich Leute all!\"\n\n\"Oikein sanottu, kelpo kapteenini!\" huudahti Glossin, yrittäen omaksua\nreuhaavan sävyn:\n\n    \"Viljalti viinaa, ja viiniä saavi,\n    ikkunat rikki, ja juo kuni paavi!\n    Kolmepa meit' oli hurjaa poikaa\n    ja riemastus nuottina virressä:\n    sinä maihin jäit vaivaan, minä menin laivaan,\n    Jaakko se killui hirressä!\n\n\"Siliä tavalla, kunnon kuoma! Hei, jopa elätte jälleen! Ja nyt\npuhukaamme tehtävästämme.\"\n\n\"_Teidän_ tehtävästänne, huomatkaa se\", sanoi Hatteraick; \"hagel und\ndonner, minun oli valmis, kun raudoista pääsin\".\n\n\"Olkaahan kärsivällinen, hyvä ystäväni; minä saan teidät vakuutetuksi\nsiitä, että meidän etumme ovat aivan samat.\"\n\nHatteraick yskähti kuivasti, ja Glossin jatkoi kotvan vaiti oltuaan:\n\n\"Miten tulitte antaneeksi pojan livistää?\"\n\n\"Kas, fluch und blitzen, eihän hän minun hoidokkini ollut. Luutnantti\nBrown antoi hänet serkulleen, joka on middelburghilaisessa Vanbeest ja\nVanbruggenin kauppahuoneessa, ja lateli tälle jotakin tarinaa pojan\njoutumisesta hänen hoteisiinsa maahaijien kanssa sattuneessa ottelussa\n-- antoi käskyläispojaksi. Minäkö olisin antanut hänen livistää! --\nkyllä olisi minun puolestani kakara saanut lankun päästä mereen hypätä.\"\n\n\"No, käskyläispojaksiko hänet kasvatettiin?\"\n\n\"Nein, nein; nulikka luikersi vanhan miehen sydämeen. Tämä antoi\nhänelle oman nimensä, kasvatti konttorissaan ja sitte lähetti Intiaan\n-- luulenpa, että ukko olisi toimittanut hänet takaisin tänne, mutta\nhänen veljenpoikansa huomautteli hänelle, että vapaakauppa menisi\npitkäksi aikaa umpeen, jos junkkari palaisi Skotlantiin.\"\n\n\"Luuletteko tuon pahuksen nyt paljoakaan tietävän alkuperästään?\"\n\n\"Jeeveli!\" vastasi Hatteraick, \"mistä minä osaisin sanoa, mitä hän\nnyt tietää? Mutta kauvan hän muisti jotakin siitä. Kymmenvuotiaana\npahaisena hän viekotteli toisen itsensä kaltaisen englantilaisen\näpärän mukanaan varastamaan lokerttini veneen -- palatakseen omaan\nmaahansa, kuten hän sitä nimitti -- horna hänet nielköön! Ennen kuin ne\nsaavutimme, olivat jo saaneet veneen ulos kanavasta Deurloon kohdalle\nsaakka -- vene olisi voinut hukkua.\"\n\n\"Soisinpa sydämeni pohjasta, että se olisi sen tehnyt -- poika\nmukanaan!\" huudahti Glossin.\n\n\"No, olin itsekin niin suutuksissani, sapperment! että tyrkkäsin hänet\nlaidan yli -- mutta lempo hänet periköön -- tuo hullunkurinen pikku\nhäijyläinen ui kuin hanhi. Annoinpa hänen uidakin alukseni perässä\npenikulman matkan, opettaakseni hänelle tapoja, ja sitte korjasin\nlaivaan, kun hän alkoi upota. Istu ja pala, kyllä hän nyt sillilammikon\nyli tultuaan koituu teille aika kiusaksi! Jo tuon korkuisena oli\nhänellä ukkosen ja salaman sisu.\"\n\n\"Miten hän Intiasta takaisin pääsi?\"\n\n\"Kas, mistä minä tiedän? Sikäläinen kauppahuone kellahti, ja se\nluullakseni huojutteli meitä Middelburghissa. Lähettivät siis\nminut jälleen katsomaan, mitä olisi tehtävissä vanhojen tuttavieni\nkeskuudessa täällä -- sillä me katsoimme vanhat jutut päättyneiksi\nja unohtuneiksi. Olinpa siten saanut sievät kaupat vauhtiin kahdella\nmatkalla, mutta tuo typerä hunsvotti lurjus Brown on kai taas mättänyt\nhommat myttyyn, toimittamalla itsensä everstimiehen kuulanruuaksi.\"\n\n\"Miksette te ollut heidän mukanaan?\"\n\n\"No, nähkääs -- sapperment! -- minä en mitään pelkää -- mutta se oli\nliian kaukana sisämaassa, ja minut olisi voitu vainuta.\"\n\n\"Totta. Mutta palataksemme tuohon junkkariin --\"\n\n\"Niinpä niin, donner und blitzen! _hän_ on teidän asianne\", sanoi\nkapteeni, \"-- mistä todella tiedätte hänen olevan näillä mailla?\"\n\n\"Ka, Kaaperi näki hänet vuoristossa.\"\n\n\"Kaaperi! Kuka hän on?\"\n\n\"Mustalainen, joka kahdeksantoista vuotta takaperin siepattiin tuon\njuuttaan Pritchardin tykkiveneeseen merisoturiksi. Hänhän se tuli meitä\nvarottamaan sinä päivänä, jona Kennedy nyrhättiin -- sanoi 'Hain'\nkiertävän niskaamme ja kertoi, miten Kennedy oli antanut meidät ilmi.\nMustalaisilla ja Kennedyllä oli sitä paitsi keskinäistä kania. Tämä\nKaaperi läksi Itä-Intiaan samassa laivassa missä junkkarinnekin, ja\nsapperment! tunsi hänet hyvin, vaikkei toinen muistanut häntä. Kaaperi\nkartteli häntä kuitenkin, hän kun oli palvellut Pohjois-Ameriikkaa\nEnglantia vastaan ja lisäksi karannut sotapalveluksesta; ja hän\nlähetti meille oitis sanan, jotta tietäisimme hänen olevan täällä --\nvaikkemmehän me siitä hiventäkään huoli.\"\n\n\"Siispä todellakin ja täydellä vakavuudella puhuen hän on kuin onkin\nlikitienoilla, Hatteraick, ystävysten kesken puhuen?\" kyseli Glossin\ntotisena.\n\n\"Wetter und donner, ja! Miksi minua luulettekaan?\"\n\n\"Verenjanoiseksi, paatuneeksi hirtehiseksi!\" ajatteli Glossin, mutta\nääneensä sanoi: \"Ja kuka väestänne ampui nuorta Hazlewoodia?\"\n\n\"Sturmwetter!\" noitui kapteeni, \"hullujako luulette olleemme? Ei kukaan\n_meistä_, hyvä mies! Gott, seutu oli jo liian kuuma kaupoillemme tuon\nBrownin kirotun kujeen takia, kun hän sitä Woodbournea ahdisteli.\"\n\n\"Mutta minullehan on kerrottu\", sanoi Glossin, \"että Brown se\nHazlewoodin ampui?\"\n\n\"Ei meidän luutnanttimme, sen takaan, sillä hänet kuopattiin kuusi\njalkaa syvälle Derncleughissa päivää ennen sitä ampumista. Tuhannen\npentelettä, mies, luuletteko hänen poukonneen haudastaan ampumaan?\"\n\nGlossinin hämmentyneissä aatoksissa alkoi pilkottaa valo. \"Ettekö\nsanonut, että junkkari, joksi häntä nimitätte, kulkee Brownin nimisenä?\"\n\n\"Brownin? Ja -- Vanbeest Brownin. Ukko Vanbeest Brown, meidän Vanbeest\nja Vanbruggenimme osakas, antoi hänelle oman nimensä -- sen teki.\"\n\n\"Silloin\", virkahti Glossin kämmeniänsä hykerrellen, \"tämän rikoksen\ntekijä, kautta taivaan, onkin hän!\"\n\n\"Ja mitä se meihin kuuluu?\" kysyi Hatteraick.\n\nGlossin vaikeni ja apukeinoissa näppäränä solmesi äkkiä suunnitelmansa\nomassa mielessään, vetäytyen sitte luottavaisen näköisenä lähemmäksi\nsalakuljettajaa. \"Tiedättehän, hyvä Hatteraick, että minulle on\npääasiana suoriutua tästä nuoresta miehestä?\"\n\n\"Hmh!\" hymähti Dirk Hatteraick.\n\n\"Ei sillä tavoin puhuen\", jatkoi Glossin, \"että minä hänelle mitään\nruumiin ja hengen vahinkoa toivoisin -- jos -- jos -- jos tulemme\ntoimeen ilman. Nyt hän on vangitsemisen vaarassa sekä samaa nimeä\nkäyttävänä kuin teidän luutnanttinne, joka johti rynnäkköä Woodbournea\nvastaan, että nuoren Hazlewoodin ampumisesta tappamisen tai\npahoinpitelyn aikeissa.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi Dirk Hatteraick; \"mutta mitä hyötyä siitä teille\non? Hän pääsee irralleen heti kun todistaa olevansakin eri mies.\"\n\n\"Totta kyllä, Dirk hyvä; oikein huomattu, Hatteraick ystävä! Mutta\nsiinä on riittävästi aihetta pitää häntä toistaiseksi vangittuna,\nkunnes hän toimittaa todisteensa Englannista tai muualta, hyvä ystävä.\nMinä ymmärrän lakia, kapteeni Hatteraick, ja minä otan vastuulleni,\nminä pelkkä Ellangowanin Gilbert Glossin, rauhantuomari, hänen\ntakuunsa epäämisen, vaikka hän tarjoisi piirikunnan parasta, kunnes\nhänet tuodaan toiseen tutkintoon. Ja mihin luulette panettavani hänet\nsäilyyn?\"\n\n\"Hagel und wetter! Mitä minä välitän?\"\n\n\"Malttakaahan, ystävä -- paljonkin välitätte. Tiedättekö, että\ntavaranne, jotka otettiin takavarikkoon ja vietiin Woodbourneen, ovat\nnyt Portanferryn\" (pienen kalastajakauppalan) \"tullikamarissa? Nyt minä\nlähetän tämän junkkarin --\"\n\n\"Saatuanne hänet kiinni?\"\n\n\"Niin, niin, saatuani hänet kiinni -- se minulta ei pitkääkään aikaa\nvie -- lähetän hänet työvankilaan eli ojennuslaitokseen, jonka tiedätte\nolevan tullikamarin vieressä.\"\n\n\"Ja, Raastinhuone; kyllä tiedän.\"\n\n\"Minä pidän siitä huolta, että punatakit joutuvat hajalleen pitkin\npiirikuntaa; te nousette lokerttinne miehistön kanssa yöllä maihin,\notatte omat tavaranne ja viette nuoren Brownin mukananne takaisin\nFlushingiin. Eikö se kelpaa?\"\n\n\"Niin, Flushingiin viemme\", sanoi kapteeni, \"tai -- Ameriikkaan?\"\n\n\"Miksei, ystävä.\"\n\n\"Tai -- Jerikoon?\"\n\n\"Pyh! Minne haluatte.\"\n\n\"Niin, tai -- paiskaamme yli laidan?\"\n\n\"Ei, minä en kehota mihinkään väkivaltaisuuteen.\"\n\n\"Nein, nein -- sen te jätätte minun päätettäväkseni. Sturmwetter!\ntunnen minä teidät vanhastaan. Mutta kuulkaapas, mitä minä, Dirk\nHatteraick, tästä muka kostun?\"\n\n\"Ka, eikö ole kysymyksessä teidän etunne kuten minunkin?\" sanoi\nGlossin; \"sitä paitsi, minä päästin teidät vapaaksi viime yönä\".\n\n\"_Tekö_ päästitte minut vapaaksi! Donner und teufel! minä itseni\nvapautin. Sitä paitsi se oli tavallinen liikeasia, ja siitä on niin\npitkä aika, ha, ha, ha!\"\n\n\"Pyh, joutavia! Älkäämme lasketelko leikkiä; minä en epää sievää\npalkkiotakaan -- mutta kyllä se on teidän asianne yhtä hyvin kuin\nminunkin.\"\n\n\"Mitä te _minun_ asiastani puhutte? Tehän se pidätätte junkkarin\nkoko maaomaisuutta häneltä! Dirk Hatteraick ei ole eläissään hänen\nverotuloistaan ropoonkaan kajonnut.\"\n\n\"Hiljaa -- hiljaa -- sanonhan, että siitä tehdään yhteinen liikeasia.\"\n\n\"No, annatteko minulle puolet?\"\n\n\"Mitä, puolet maatilaako? Pitäisikö meidän perustaa yhteinen talous\nEllangowanissa ja vuorotella paroonivaltaa?\"\n\n\"Sturmwetter, ei! Mutta voisitte antaa minulle puolet arvoa --\nrahallista hintaa. Minäkö asuisin teidän kanssanne? Nein, -- minulla\nolisi oma huvilani Middelburghin kaivannon varrella, ja puutarha kuin\npormestarilla.\"\n\n\"Niin aina, ja ovella puinen leijona, ja puutarhassa maalattu\netuvartija piippu suussaan! Mutta kuulkaahan, Hatteraick, mitä\nmerkitsevät teille kaikki Alankomaiden tulpaanit ja kukkatarhat ja\nhuvilat, jos teidät täällä Skotlannissa hirtetään?\"\n\nHatteraickin kasvot nolostuivat. \"Jeeveli! hirtetään?\"\n\n\"Niin, hirtetään, mynheer kapteeni. Paholainen tuskin pystyy\npelastamaan Dirk Hatteraickia joutumasta hirteen murhaajana ja\nlapsenryöstäjänä, jos Ellangowanin junkkari asettuu tähän maahan\nja uljas kapteeni sattumalta joutuu täällä kiikkiin vapaata\nkauppaansa uudestaan järjestellessään! Enkä mene takaamaan nyt\nrauhan solmiamisesta niin paljon puhuttaessa, vaikka heidän Korkeat\nSuuruutensa luovuttaisivat merenkin yli hänet uusien liittolaistensa\nmieliksi, jos hän rakkaassa isänmaassaankin pysyisi.\"\n\n\"Potz hagel, blitzen und donner! Minä -- minä en ota sanojanne tosiksi.\"\n\n\"Mutta\", jatkoi Glossin, nähdessään saaneensa aikaan haluamansa\nvaikutuksen, \"ei minulla sentään ole kohteliaisuutta vastaan mitään\";\nja hän sujautti Hatteraickin hervottomaan käteen jokseenkin ison\npankinsetelin.\n\n\"Tässäkö kaikki?\" nurkui salakuljettaja; \"te saitte puolen lastin\nhinnan silmänne ummistamisesta meidän hommaltamme ja panitte meidät\nomankin asianne toimittamaan\".\n\n\"Mutta, hyvä ystävä, tehän unohdatte -- tässä tapauksessa saatte kaikki\nomat tavaranne takaisin.\"\n\n\"Niin, kaikkien omien kaulojemme kaupalla -- sen voisimme tehdä ilman\nteitäkin.\"\n\n\"Sitä minä epäilen, kapteeni Hatteraick\", väitti Glossin\nkylmäkiskoisesti, \"koska luultavasti tapaisitte tullikamarin luona\ntusinan punatakkeja, joiden poistamisen täytyy olla minun asianani,\njos johdumme sopimukseen. No, hei, minä tahdon olla niin antelias kuin\nvoin, mutta, omatuntohan teilläkin pitäisi olla.\"\n\n\"Kas, strafe mich der Teufel! -- tämä ärsyttää minua enemmän kuin\nkaikki muu! Te rosvoatte ja te murhaatte, ja kymmenkertaisesti\nnäyttelette hopeavannehtijaa eli lapsenryöstäjää, joksi sitä sanotte,\nja sitte -- hagel und windsturm! -- te puhutte minulle omastatunnosta!\n-- Ettekö voi ajatella mitään kauniimpaa tapaa tuosta onnettomasta\nnuorukaisesta suoriutumiseksi?\"\n\n\"En, mynheer; mutta kun toimitan hänet teidän hoitoonne --\"\n\n\"_Minun_ hoitooni -- teräksen ja ruudin hoitoon! Ja -- no, kun täytyy,\nniin täytyy -- mutta te arvaatte kutakuinkin tarkoin, mitä siitä on\nkoituakseen.\"\n\n\"Hoo, hyvä ystävä, toivoakseni ei minkäänlainen ankaruus käy\npakolliseksi.\"\n\n\"Ankaruus!\" melkein ähkäisi toinen; \"soisinpa teillä olleen kaikki\nminun unennäköni, kun tähän koirankoloon ensin tultuani yritin nukkua\nkuivien meriruohojen kasassa. Ensiksikin ilmestyi tuo kirottu nuuskija\npoikkiselkäisenä ja sätkien kuin silloinkin, kun kiepautin reunalta\nkallionjärkäleen hänen päälleen -- ha, ha, olisitte vannonut hänen\nmaanneen lattialla tuossa missä seisotte, kiemurrellen kuin rusennettu\nsammakko -- ja sitte --\"\n\n\"Ei, ystäväni\", tokaisi Glossin keskeyttäen, \"mitä hyötyä on mokoman\nhölynpölyn muistelemisesta? Jos teistä on jänishousu tullut, niin\nsilloinpa on peli hävitty, siinä kaikki -- pelimme olemme silloin\nhävinneet kumpainenkin.\"\n\n\"Jänishousu? Ei. En ole näin pitkälle tiliäni kerännyt, peräytyäkseni\nenää sarvipäältäkään.\"\n\n\"No, hyvä, ottakaahan toinen ryyppy -- vilu värjöttää vielä\nsydämessänne. Ja sanokaa nyt, onko mukananne ketään vanhasta\nmiehistöstänne?\"\n\n\"Nein -- kaikki kuolleita, ammuttuja, hirtettyjä, hukkuneita, kaikki\nkadotuksen kuilussa. Brown oli viimeinen -- kuolleita kaikki paitsi\nMustalais-Kaaperi, ja hän muuttaisi maasta, jos tarjottaisiin rahtunen\nrahaa -- tai pysyy oman nahkansa takia vaiti -- taikka pitää vanha Meg,\nhänen tätinsä, omansa takia hänen kitansa lukossa.\"\n\n\"Mikä Meg?\"\n\n\"Meg Merrilies, se vanha mustalaisvelhon ruoja.\"\n\n\"Elääkö hän vielä?\"\n\n\"Ja.\"\n\n\"Ja tässä maassa?\"\n\n\"Ja, tässä maassa. Hän oli äskeis-yönä Derncleughin Harjalla\nVanbeest Brownin peijaissa kahden minun mieheni ja muutamien omien\nheimolaishylkyjensä kanssa.\"\n\n\"Siinä on toinen tyrsky edessä, kapteeni! Eikö hän vinkaise, mitäs\narvelette?\"\n\n\"Ei hän -- hän ei rakoile -- hän vannoi kautta lohen,[36] että ellemme\nnulikalle mitään vahinkoa tuota, ei hän ikinä ilmaise, miten nuuskijan\nkävi. Katsokaahan, hyvä mies, vaikka minä tiimellyksen tuimuudessa\ntulin hotaisseeksi häntä sapelillani ja vihlaisin käsivarteen\nhaavan, ja vaikka hän oli pitkät ajat jälkeenpäin pinteessä siitä\nlainvalvojienne käsissä, niin jeeveli vieköön, olipa vanha Meg\nuskollinen kuin teräs.\"\n\n\"No, kyllähän asia on kuten sanotte\", vastasi Glossin. \"Ja kuitenkin,\njos hänet voitaisiin viedä meren yli Zeelandiin, tai Hampuriin, tai --\ntaikka -- minne tahansa, tietäkää, niin se ei olisi hullummaksi.\"\n\nHatteraick ponnahti jaloilleen ja silmäili Glossinia kiireestä\nkantapäähän. \"En näe pukinsorkkaa\", päivitteli hän, \"ja itse lempo\nhän sentään varmasti on! Mutta Meg Merrilies on vielä likeisemmässä\nliitossa pimeyden ruhtinaan kanssa kuin te olettekaan -- totisesti,\nenkä ole eläissäni sellaista säätä kokenut kuin hänestä verta\niskettyäni. Nein, nein, en minä häneen enää puutu -- hän on paholaisen\nnoita -- oikea sielunvihollisen sikiö -- mutta se on hänen asiansa.\nDonner und wetter! Minä en puutu enkä pukahda -- hän olkoon oloillaan.\nMutta mitä muuhun tulee -- totisesti, ellen luulisi kaupan kärsivän,\nvapauttaisin teidät väleen junkkarista, jos lähetätte minulle sanan,\njahka hän on teidän hoteissanne.\"\n\nLyhyeen ja äänensä alentaen arvoisat kumppanukset sopivat yrityksestään\nja määräsivät Hatteraickin seuraavan tyyssijan. Hänen lokerttinsa\nviipyminen rannikolla ei käynyt vaikeaksi, kun ei sillähaavaa ollut\nkruunun aluksia lähettyvillä.\n\n\n\n\n35 luku.\n\nKYLMÄKISKOINEN VASTAANOTTO.\n\n\nKotiin palatessaan huomasi Glossin muiden kirjeittensä ja paperiensa\nseassa erään jokseenkin tärkeän. Lähettäjä oli mr. Protocol,\nedinburghilainen asianajaja, joka puhutteli häntä squire Godfrey\nBertramin, Ellangowanin omistaja-vainajan ja tämän edustajien\nasiamieheksi, ilmottaen hänelle Singlesiden mrs. Margaret Bertramin\näkillisen kuoleman ja pyytäen häntä antamaan siitä tiedon\nasianomaisille, siltä varalta, että he katsoisivat tarpeelliseksi\ntoimittaa jonkun henkilön puolestaan saapuville edesmenneen säilyjen\navaukseen. Mr. Glossin havaitsi heti, ettei kirjottaja tiennyt hänen ja\nhänen isäntä-vainajansa välien rikkumisesta. Singlesiden omistajattaren\nomaisuuden piti, kuten hän hyvin tiesi, oikeutta myöten joutua Lucy\nBertramille; mutta oli tuhannen mahdollisuutta yhtä vastaan, että\nvanhan neidin oikullisuus oli saattanut muuttaa perimystä.\n\nPunnittuaan kekseliäässä mielessään mahdollisuuksia ja\ntodennäköisyyksiä, saadakseen selville, mitä omakohtaista etua voisi\nhänelle tästä tapauksesta kiertyä, ei hän saanut harkituksi mitään\nmuotoa sen käyttämiselle hyväkseen, paitsi mikäli se saattaisi edistää\nhänen suunnitelmaansa aseman luomiseksi, jonka puute häntä kaiveli ja\nvastaisuudessa kaiketi vielä kipeämmin kirvelisi.\n\n\"Minun täytyy asettua lujalle pohjalle\", ajatteli hän, \"jotta minulla\nolisi ainakin ennakolta muodostuneita suotuisia käsityksiä puolellani,\njos Dirk Hatteraickin suunnitelmaan tulee joku solmu\". Sitä paitsi,\ntehdäksemme Glossinille oikeutta, saattoi hän kaikessa pahuudessaankin\ntuntea jotain halua korvata miss Bertramille vähäisessä määrässä sitä\ntäydellistä tuhoa, minkä oli hänen suvulleen tuottanut, etenkin kun\nkorvaus koski tapausta, jossa hänen oma hyvänsä ei ollut toisen edun\ntiellä. Sen vuoksi hän päätti ratsastaa Woodbourneen seuraavana aamuna\naikaisin.\n\nEmpimättä ei hän tätä askelta ottanut, hänellä kun oli eversti\nManneringin kohtaamiseen se luontainen vastahakoisuus, jota petollisuus\nja konnuus tuntee kunnian ja kunnon eteen joutumista kohtaan. Mutta\nhänessä herätti suurta luottamusta oma _savoir faire_[37] Hänellä oli\nluonnostaan terävät lahjat, eivätkä ne suinkaan supistuneet yksistään\nhänen ammattinsa rajoihin. Hän oli eri kertoina oleskellut melkoisen\npaljon Englannissa, ja hänen puhelunsa oli vapaata sekä maalaisuudesta\nettä ammatillisesta oppineisuudesta. Siten oli hänellä runsaastikin\nvakuuttelu- ja suostuttelukykyä, ja siihen liittyi horjumatonta\njulkeutta, jota hän käytti teeskenneltynä suorasukaisuutena. Itseensä\nluottavaisena hän siis ilmestyi Woodbourneen kello kymmeneltä\naamupäivällä ja pääsi sisälle herrasmiehenä, joka oli tullut tapaamaan\nmiss Bertramia.\n\nHän ei ilmottanut nimeään ennen kuin oli päässyt aamiaishuoneen ovelle,\njolloin palvelija hänen pyynnöstään julisti: \"Mr. Glossin, saapuneena\ntapaamaan miss Bertramia\". Isänsä elämän viimeisen kohtauksen muistaen\nvaaleni Lucy kalman kalpeaksi ja oli pudota tuoliltaan. Julia Mannering\nriensi hänen avukseen, ja he poistuivat huoneesta yhdessä. Jäljelle\njäivät eversti Mannering, käsivarttaan kantimessa käyttävä Charles\nHazlewood ja koulumestari, jonka koleat kasvot ja mulkosilmät saivat\nGlossinin esiintyessä mitä vihamielisimmän sävyn.\n\nVaikka tuo kunnon herrasmies olikin hiukan nolaantunut esittelynsä ensi\nvaikutuksesta, läheni hän kuitenkin varmana ja lausui toivovansa, ettei\nhänen tulonsa ollut naisille epäaikainen. Hyvin jäykkänä ja arvokkaana\nhuomautti eversti Mannering olevansa tietämätön siitä, mikä saattoi mr.\nGlossinin kunnioittamaan heitä tulollaan.\n\n\"Hem! hem! Otin vapauden pistäytyä tavottamaan miss Bertramia, eversti\nMannering, eräällä toimitettavalla asialla.\"\n\n\"Jos se voidaan ilmottaa mr. Mac-Morlanille, hänen asiamiehelleen, sir,\nniin luulen sen olevan miss Bertramille mieluisempaa.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, eversti Mannering\", sanoi Glossin, surkealla\nyrityksellä tapaillen kepeätä esiintymistä, \"te olette maailmanmies --\nonhan joitakuita tapauksia, joissa on kaikille asianosaisille viisainta\nolla välittäjättömissä väleissä\".\n\n\"Silloin\", vastasi Mannering torjuvasti, \"jos mr. Glossin ottaa\nvaivakseen mainita asiansa kirjeellisesti, takaan minä, että miss\nBertram omistaa sille merkityksen mukaista huomiota\".\n\n\"Kyllähän\", änkkäili Glossin; \"mutta on tapauksia, joissa _viva\nvoce_[38] neuvottelu -- hem! Minä huomaan -- minä tiedän -- eversti\nMannering on omaksunut joitakin ennakkoluuloja, jotka kenties saattavat\nkäyntini näyttämään tunkeutumiselta; mutta minä alistan hänen terveen\njärkensä ratkaistavaksi, sopiiko hänen sulkea minut puhuttelusta,\ntietämättä käyntini tarkotusta tai kykenemättä punnitsemaan sen\nmerkitystä nuorelle naiselle, jota hän suojeluksellaan kunnioittaa.\"\n\n\"Tosiaan, sir, minulla ei ole vähintäkään aikomusta tehdä siten\",\nvastasi eversti. \"Kuulustan asiasta miss Bertramin mieltä ja ilmotan\nmr. Glossinille, jos hänellä on aikaa odottaa vastausta.\" Niin sanoen\nhän poistui huoneesta.\n\nGlossin oli kaiken aikaa seisonut keskilattialla. Eversti Mannering ei\nollut pienimmälläkään vihjauksella kehottanut häntä istuutumaan ja oli\nitsekin jäänyt seisomaan heidän lyhyen puhelunsa ajaksi. Mutta hänen\nlähdettyään Glossin tarttui tuoliin ja heittäysi istumaan puoleksi\nhämillään, puoleksi julkeana. Hänestä tuntui toisten äänettömyys\nkiusalliselta ja painostavalta, joten hän päätti sen keskeyttää.\n\n\"Kaunis päivä, mr. Sampson.\"\n\nKoulumestari vastasi jotakin myöntävän röhkäyksen ja vihaisen\närähdyksen väliltä.\n\n\"Ette koskaan poikkea katsomaan vanhaa tuttavaanne Ellangowanin\ntilalle, mr. Sampson. Enimmät entiset oleilijat tapaisitte siellä vielä\npaikoillaan. Kunnioitan entistä sukua liian suuresti, häiritäkseni\nvanhoja asujamia parannustenkaan verukkeella. Sitä paitsi se ei ole\nminun tapojani -- en pidä sellaisesta -- luullakseni, mr. Sampson,\nraamattukin erityisesti tuomitsee ne, jotka sortavat köyhiä ja\nsiirtelevät rajapyykkejä.\"\n\n\"Tai jotka riistävät orvoilta leivän\", lisäsi koulumestari. \"Anathema,\nmaranatha!\" Hän nousi, nosti silmäilemänsä kaksitaitteisen niteen\nolalleen, teki käännöksen oikeaan ja marssi huoneesta krenatierin\naskelin.\n\nVähääkään hämmentymättä, tai ainakaan katsomatta tarpeelliseksi\nnolostumistansa näyttää, kääntyi mr. Glossin nuoreen Hazlewoodiin, joka\nnäköjään uutterasti lueskeli sanomalehteä. \"Mitään uutisia, sir?\"\n\nHazlewood kohotti katseensa, silmäsi häntä ja työnsi lehden häntä kohti\nkuin vieraalle kahvilassa, nousi sitte ja oli lähtemäisillään huoneesta.\n\n\"Suokaa anteeksi, mr. Hazlewood -- mutta en voi olla onnittelematta\nteitä siitä, että noinkin vähällä pääsitte tuosta katalasta\ntapauksesta.\"\n\nTähän oli vastauksena jonkunlainen pään kallistus, niin vähäinen ja\nkankea kuin kuvitella voipi. Kuitenkin rohkaisi se lakimiestämme\njatkamaan.\n\n\"Voin vakuuttaa teille, mr. Hazlewood, että harvat ihmiset ovat niin\ninnokkaasti käyneet käsiksi siihen asiaan kuin minä olen tehnyt sekä\nyleisen edun tähden että erityisesti pitäen arvossa teidän sukuanne,\njolla on siinä niin korkea panos. Niin perin korkea tosiaankin,\nettä kun mr. Featherhead alkaa nyt käydä vanhaksi ja kun hänen\nviime halvauskohtauksensa jälkeen on puhuttu hänen ottavan Chiltern\nHundredsin,[39] saattaisi kannattaa teidän katsastella ympärillenne.\nMinä puhun ystävänä, mr. Hazlewood, ja äänestysluettelon tuntijana; ja\njos sitä yhdessä tarkastellessamme --\"\n\n\"Suokaa anteeksi, sir, mutta minulla ei ole mitään suunnitelmia, joissa\nolisi hyötyä avustanne.\"\n\n\"Hoo, niin oikein -- kenties teette parhaiten -- onhan kylliksi aikaa,\nja minua miellyttää nähdä nuoren herrasmiehen pystyvän varovaisuuteen.\nMutta minähän puhuinkin haavastanne -- luulenpa saaneeni vihiä siitä\njutusta -- luulen tosiaan -- ja ellen minä sitä miekkosta toimita\nansionsa mukaiseen rangaistukseen --\"\n\n\"Anteeksi, sir, vielä kerran; mutta intonne käypi yli toivomusteni.\nMinulla on täydet takeet käsitykselleni, että vamma oli tapaturmainen\n-- missään tapauksessa ei se ollut ennakolta suunniteltu.\nKiittämättömyyttä ja harkittua petollisuutta vastaan, jos satutte\nhavaitsemaan jonkun syypääksi niihin, osottautuu suuttumukseni yhtä\nkiivaaksi kuin omannekin.\"\n\nTämä oli Hazlewoodin vastaus.\n\n\"Toinen tyrkkäys\", ajatteli Glossin; \"minun täytyy koetella häntä sillä\ntoisella nuotilla\". -- \"Oikein, sir, sangen ylevästi sanottu! Minä\nen kiittämätöntä miestä armahtaisi sen enempää kuin koppeloa -- ja\nurheilusta puhuessamme\" (tällaisen keskustelun kääntämisen oli Glossin\noppinut entiseltä isännältään), \"näenpä teidän useasti kantavan pyssyä,\nja toivon piankin jo pääsevänne jälleen metsälle. Huomaan teidän aina\njättäytyvän omalle puolellenne Hazleshawin törmää. Toivoakseni, hyvä\nmr. Hazlewood, vain arvelematta tavotatte riistaanne Ellangowanin\nharjanteelle asti: se on mielestäni hiukan parempi asema noista\nkahdesta teirille, vaikka mainioitahan ne ovat kumpainenkin.\"\n\nKun tämä tarjous tuotti vain kylmäkiskoisen ja väkinäisen kumarruksen,\noli Glossinin pakko vaieta, ja pian jälkeenpäin häntä hiukan huojensi\neversti Manneringin tulo.\n\n\"Pelkään viivyttäneeni teitä jonkun aikaa, sir\", sanoi hän Glossiniin\nkääntyen. \"Olisin tahtonut taivuttaa miss Bertramia ottamaan teidät\npuheilleen, koska mielestäni hänen vastaväitteittensä tulisi väistyä\nsilloin kun hänen olisi omakohtaisesti kuultava, mitä ilmotetaan\nhänelle tärkeäksi kuulla. Mutta huomaan äskeisten ja työläästi\nunohdettavien tapausten tehneen hänet niin peräti vastahakoiseksi\nkohtaamaan mr. Glossinia, että olisi julmaa sitä vaatia kiihkeämmin, ja\nhän on antanut minun toimekseni puolestaan ottaa vastaan hänen käskynsä\ntai esityksensä tai lyhyesti sanoen mitä hyvänsä mr. Glossin haluaa\nhänelle sanoa.\"\n\n\"Hem, hem! Olen pahoillani, sir -- olen kovin pahoillani siitä, eversti\nMannering, että miss Bertram olettaa -- että mikään ennakkoluulo,\nsanalla sanoen -- tai aatos, että mikään minun taholtani --\"\n\n\"Sir\", sanoi taipumaton eversti, \"missä ei mitään syytöstä ole tehty,\nsiinä ovat tarpeettomia puolustelut tai selitykset. Soveltuuko teidän\nilmottaa minulle, miss Bertramin tilapäisenä holhoojana, ne seikat,\njoiden katsotte ansaitsevan hänen huomiotaan?\"\n\n\"Erinomaisesti, eversti Mannering; hän ei voisi valita\nkunnioitettavampaa ystävää, eikä ketään, jonka kanssa erityisesti minä\nsuuremmalla mielihyvällä puhelisin vilpittömästi.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja käykää asiaan, sir, jos suvaitsette.\"\n\n\"Katsokaas, sir, ei ole niin helppo ihan yhtäkkiä -- mutta mr.\nHazlewoodin ei ole tarvis poistua, -- tarkotan niin sydämestäni miss\nBertramin parasta, että voisin toivoa koko maailman kuulevan minun\nosuuteni neuvottelusta.\"\n\n\"Ystäväni mr. Charles Hazlewood ei luultavasti ole kiihkeä, mr.\nGlossin, kuuntelemaan syrjäisenä -- ja nyt, hänen jätettyään meidät\nkahden kesken, sallikaa minun pyytää teitä olemaan lyhytpuheinen ja\nasiallinen sanottavassanne. Minä olen soturi, sir, jonkun verran\nkärsimätön muodoille ja johdannoille.\"\n\nNiin sanoen hän suoristausi istuimellaan ja odotti mr. Glossinin\nsanomaa.\n\n\"Suvaitkaa katsahtaa tähän kirjeeseen\", sanoi Glossin, pistäen\nProtocolin kirjeen Manneringin käteen, lyhyimpänä keinona asiansa\nilmottamiseksi.\n\nEversti luki ja palautti sen, lyijykynällä merkittyään muistikirjaansa\nlähettäjän nimen. \"Tämä, sir, ei näy vaativan paljoakaan keskustelua --\nminä pidän huolta miss Bertramin edun valvomisesta asiassa.\"\n\n\"Mutta, sir, -- mutta, eversti Mannering\", lisäsi Glossin, \"on\ntoinen asia, jota ei voi selvittää kukaan muu kuin minä. Tämä nainen\n-- tämä miss Margaret Bertram laati minun varman tietoni mukaan\nyleisen testamenttisäädöksen miss Lucy Bertramin hyväksi, asuessaan\nvanhan ystäväni mr. Bertramin luona Ellangowanissa. Mestari -- siksi\nystävä-vainajani aina nimitti peräti kunnioitettavaa mr. Sampsonia --\nhän ja minä todistimme paperin. Ja laatijalla oli siihen aikaan täysi\nvalta tehdä sellainen perintösääntö, sillä hänen omansa oli Singlesiden\ntila silloinkin, vaikka elinkautinen vuokratulo oli myönnetty\nvanhemmalle sisarelle. Juonikas perintömääräys, tuo vanhan Singlesiden,\nsir; hän usutti nuo kaksi kissaa, molemmat tyttärensä, vastatusten, ha,\nha, ha!\"\n\n\"No, sir\", sanoi Mannering ilman vähintäkään harrastuksen myhäilyä,\n\"pysykäämme asiassa. Sanotte, että tällä neidillä oli valta\ntestamentata omaisuutensa miss Bertramille, ja että hän teki sen?\"\n\n\"Aivan niin, eversti\", vahvisti Glossin. \"Luulisinpa ymmärtäväni lakia\n-- olen seurannut lakialaa vuosikaudet, ja vaikka olen siltä vetäytynyt\nsyrjään sievän säästön turvissa elelemään, en heittänyt sikseen sitä\ntietoa, joka sanotaan maata ja mantua paremmaksi ja jonka oletan olevan\nlain tuntemus, koskapa sananlaskussakin lausutaan:\n\n    \"'Kyllä voittavat lakimiehet mainiot\n    takaisin talot ja vainiot.'\n\n\"Ei, ei, minä höristelen vielä korviani piiskan viuhahdukselle --\nminulla on pikkuisen, hyvin pikkuisen lakitietoa vielä, ystävieni\nkäytettäväksi.\"\n\nGlossin laverteli edelleen samaan tapaan, ajatellen tehneensä suotuisan\nvaikutuksen Manneringiin. Eversti todella mietti, että tämä saattoi\nolla mitä tärkein käänne miss Bertramin eduksi, ja päätti hillitä sen\ntieltä kiihkeän halunsa heittää Glossin ulos ikkunasta tai ovesta. Hän\npidätteli sisunsa kuohuntaa ja tahtoi väkisinkin kuunnella ainakin\nkärsimättömyyttään purkamatta, joskin rauhatonna. Sen vuoksi antoi hän\nmr. Glossinin ehtiä itseonnittelujensa loppuun ja sitte kysyi, tiesikö\nhän, missä testamentti oli.\n\n\"Tiedän -- se on, luulen -- uskon saavani sen esille. Sellaisissa\ntapauksissa ovat hallussaanpitäjät joskus ottaneet maksua.\"\n\n\"Siitä emme joudu erimielisyyteen, sir\", sanoi eversti, vetäen lompakon\ntaskustaan.\n\n\"Mutta, hyvä herra eversti, tepä iskette sanoihini niin joutuin --\nsanoin, _jotkut henkilöt saattaisivat_ tehdä sellaisen vaatimuksen --\ntarkotan kulungeistaan, asiassa näkemästään vaivasta y.m.s. Mutta minä\nomasta puolestani vain haluaisin miss Bertramin ja hänen ystäviensä\ntulevan vakuutetuiksi siitä, että minä menettelen kunniallisesti\nhäntä kohtaan. Tuossa on se paperi, sir! Minulle olisi suonut\ntyydytystä sen luovuttaminen miss Bertramin omiin käsiin ja samalla\nolisin halunnut onnitella häntä sen lupaamasta tulevaisuudesta.\nMutta koska hänen ennakkoluulonsa ovat siinä asiassa voittamattomat,\nniin minun on vain toimitettava hänelle parhaat toivomukseni teidän\nvälityksellänne, eversti Mannering, samaa tietä lausuen mielihyvällä\nantavani todistukseni asiakirjan alkuperäisyydestä, kun minut kutsutaan\nkuultavaksi. Minulla on kunnia lausua teille hyvästini, sir.\"\n\nTämä lähtöpuhe oli niin hyvin sommiteltu ja sävyltään niin muinainen\nkohtuuttomasti epäillylle tietoiselle rehellisyydelle, että se\nhorjutteli eversti Manneringinkin epäedullista käsitystä miehestä.\nHän saattoi lähtijää pari kolme askelta ja erosi hänestä enemmällä\nkohteliaisuudella (vaikka vieläkin kylmäkiskoisella ja muodollisella)\nkuin oli vieraskäynnin kestäessä osottanut. Glossin poistui talosta\npuolittain mielissään tekemästänsä vaikutuksesta, puolittain ähmissään\nvastaanottonsa ankarasta varovaisuudesta ja ylpeästä vastahakoisuudesta.\n\n\"Eversti Mannering olisi voinut osottaa enemmän kohteliaisuutta\",\npuheli hän itsekseen; \"joka mies ei kykene pennittömälle tytölle\ntuomaan neljänsadan punnan vuositulojen hyvää mahdollisuutta.\nSinglesiden täytyy nykyisin tuottaa neljäänsataan -- siihenhän kuuluu\nReilageganbed, Gillifidget, Loverless, Liealone ja Spinster's Knowe --,\nhyvästikin neljäänsataan. Jotkut olisivat minun sijassani saattaneet\nkorjata sen omiksi hyvikseen -- ja kuitenkaan en, totta puhuakseni,\npaljonkin aprikoittuani näe, miten se olisi käynyt päinsä.\"\n\nTuskin oli Glossin noussut ratsunsa selkään ja lähtenyt, kun eversti\nlähetti hevosrengin hakemaan mr. Mac-Morlania. Antaen tälle käteen\nperintökirjan tahtoi hän tietää, olisiko se todennäköisesti paikkansa\npitävä hänen ystävälleen Lucy Bertramille. Mac-Morlan silmäili sitä\nihastunein katsein, näpsäytteli sormiaan yhtämittaa ja huudahti viimein:\n\n\"Paikkansako pitävä! Se on tiukka kuin hansikas -- kukaan ei kyennyt\ntekemään parempaa työtä kuin Glossin, milloin hän ei tahallaan\njättänyt mutkaa. Mutta\" (synkistyvin kasvoin) \"se vanha narri, mitä mä\nsanonkaan, on saattanut muutella mielin määrin!\"\n\n\"Ahaa! Ja mistä saamme tietää, onko hän niin tehnyt?\"\n\n\"Jonkun täytyy olla miss Bertramin puolesta saapuvilla, kun vainajan\nsäilyt avataan.\"\n\n\"Pääsettekö te lähtemään?\" kysyi eversti.\n\n\"En pahaksi onneksi pääse\", vastasi Mac-Morlan; \"minun täytyy esiintyä\nvalamieskuulustelussa oikeutemme istunnossa\".\n\n\"Sittepä lähden itse\", päätti eversti; \"suoriudun matkalle huomenna.\nSampson tulkoon mukaan -- hän on tämän testamentin todistaja. Mutta\ntarvitsenhan lainopillista neuvonantajaa?\"\n\n\"Tämän piirikunnan edellinen sheriffi on hyvään maineeseen päässyt\nasianajaja; annan teille esittelykortin häntä varten.\"\n\n\"Siitä minä teissä pidän, mr. Mac-Morlan\", sanoi eversti, \"että te aina\nkäytte suoraan käsiksi asiaan. Antakaakin se minulle heti. Kerrommeko\nmiss Lucylle, että hän mahdollisesti joutuu perijättäreksi?\"\n\n\"Välttämättömästi, sillä teidän täytyy saada häneltä muutamia\nvaltuuksia, joiden sanamuodon sommittelen oitis. Takaankin sitä paitsi,\nettä hän on ymmärtäväinen ja ajattelee asiaa pelkkänä mahdollisuutena.\"\n\nMac-Morlan arvosteli oikein. Miss Bertramin sävystä ei voinut havaita\nhänen perustavan mitään innostuneita toiveita täten odottamattansa\nilmestyneeseen mielikuvaan. Hän kyllä illemmällä kuin sattumoilta\nkysäisi mr. Mac-Morlanilta, mitä Hazlewoodin maatila saattoi\nvuotuisesti tuottaa; mutta sopiiko meidän sen nojalla väittää varmaksi,\nettä hän mietiskeli, voisiko neljänsadan punnan vuositulojen perijätär\nsoveliaan naimiskaupan kannalta kelvata nuorelle lairdille?\n\n\n\n\n36 luku.\n\nLAKIMIEHET VIRKISTÄYTYVÄT.\n\n\nMannering, mr. Sampson kumppaninaan, ei menettänyt aikaa matkallaan\nEdinburghiin. He matkustivat everstin huvivaunuissa, hän kun\nseuralaisensa hajamielisyyden tuntien ei katsonut hyväksi kadottaa\nkoulumestaria näkyvistään, vielä vähemmin antaa hänen yrittää\nratsain, jolloin varmaankin joku koirankurinen tallipoika olisi pikku\nnokkeluudella saattanut toimittaa hänet satulaan kasvot häntäpuolelle\npäin. Niinpä hän, apunaan ratsain mukana kulkeva kamaripalvelija, sai\nmr. Sampsonin turvallisesti tuoduksi Edinburghiin erääseen majataloon\n-- sillä hotelleja ei siihen aikaan ollut -- ilman mitään muuta\nsattumaa kuin mitä johtui hänen kahdesti poikettuaan harhailemaan\nkävelylle.\n\nEnsimäisellä kerralla hänet peri hänen taipumuksensa tunteva Barnes\ntiukasta keskustelemuksesta Moffatin koulumestarin kanssa. Väittely\noli alkanut kiistan-alaisen tavun laajuudesta Horatiuksen II kirjan\n7. oodissa ja johtanut toiseen erimielisyyttä herättäneeseen\nkohtaan, joka koski samaisessa lyyrillisessä purkauksessa esiintyvän\n_malobathro_-sanan täsmällistä tulkintaa. Toisen harharetkensä hän teki\nRullion-niityn lakealla käydäkseen, se kun oli hänen presbyteerisille\nmieltymyksilleen rakas. Kotvaseksi vaunuista maahan laskeuduttuaan\nhän näki kaatuneiden hautapatsaan noin penikulman päässä ja oli\ntaivaltamassa ylös Pentlandin kunnaita, kun Barnes hänet pidätti.\nMolemmilla kerroilla oli hän unohtanut ystävänsä, isäntänsä ja\nmatkatoverinsa yhtä täydellisesti kuin olisi toinen Itä-Intiassa ollut.\nSaadessaan muistutuksen, että eversti Mannering odotteli, hän äänsi\ntavallisen huudahduksensa: \"Tavatonta! Minä unehutin\", ja sitte\nharppaili paikalleen.\n\nBarnesia kummastutti isäntänsä kärsivällisyys kumpaisellakin kerralla,\nhän kun kokemuksesta tiesi, kuinka vähän tämä suvaitsi laiminlyöntiä\ntai vitkastelua; mutta koulumestari oli joka suhteessa erioikeutettu\nhenkilö. Hänen isäntänsä ja hän eivät koskaan olleet hetkeäkään toinen\ntoisensa tiellä, ja näytti päivänselvältä, että he olivat omiaan\nelinaikaisiksi kumppanuksiksi. Jos Mannering tarvitsi määrättyä kirjaa,\nniin koulumestari kykeni tuomaan sen; jos hän halusi tilejä summatuiksi\ntai tarkistetuiksi, niin oli toisen apu yhtä valmiina; jos hänen teki\nmieli johtaa muistiinsa erityinen klassillisen kirjallisuuden kohta,\nniin hän sai turvautua koulumestariin kuin sanakirjaan; ja kaiken\naikaa oli tämä kävelevä patsas vaatimaton, milloin häntä huomattiin,\nja itsekseen viihtyvä, kun hänet jätettiin yksikseen. Ylpeälle,\nherkkäluontoiselle, sulkeutuneelle miehelle, jollainen monessa\nsuhteessa oli Mannering, oli tämänlaisella elävällä luettelolla ja\nhengen saaneella itsestään liikkuvalla koneella kaikki kirjallisen\nkääntöpöydän edut.\n\nHeti heidän saavuttuaan Edinburghiin ja asetuttuaan lähelle\nBristo-satamaa George-majataloon, jota silloin piti vanha Cockburn\n(mieleni tekee olla tarkka), pyysi eversti tarjoilijaa hankkimaan\nhänelle oppaan mr. Pleydellin luo, sen asianajajan, jolle hän oli\nsaanut esittelykirjelmän mr. Mac-Morlanilta. Hän käski sitte Barnesin\npitää silmällä koulumestaria ja läksi astelemaan kantajan kanssa, jonka\npiti johtaa hänet lakimiehen puheille.\n\nOltiin lähellä Pohjois-Amerikan sodan loppua. Tilan, ilman ja siistin\nmukavuuden halu ei vielä silloin ollut suurestikaan edistynyt\nSkotlannin pääkaupungissa. Joitakuita yrityksiä oli kaupungin\neteläosassa tehty talojen rakentamiseksi \"omille pihamailleen\",\nkuten niitä määriteltiin; ja pohjoispuolella oli sittemmin suuresti\nlaajennettu Uusikaupunki vasta alullaan. Mutta säätyhenkilöiden\nja etenkin lakialalla toimivien suuri enemmistö asusti vielä\nVanhankaupungin ahtaissa huoneustoissa.\n\nMuutamien vanhempien lakiurhojen tavatkaan eivät vielä olleet\nuudistuksiin taipuneet. Jokunen kuulu asianajaja otti yhä yleisönsä\nvastaan ravintoloissa, kuten oli viittäkymmentä vuotta aikaisemmin\nollut yleisenä tapana. Nuoremmat lainoppineet kyllä jo pitivät heidän\nmenetelmiään vanhanaikaisina, mutta viinin ja remun yhdistämistä\nvakavaan toimintaan suosivat vielä ne arvokkaat neuvonantajat, jotka\nolivat kiintyneet vanhaan latuun joko sen itsensä vuoksi tai siihen\nliiaksi totuttautuneina, kulkeaksensa enää toista uraa. Noita menneen\najan ylistäjiä, jotka julistelevan itsepintaisesti mukailivat entisen\nsukupolven oloja, oli tämä samainen squire Paulus Pleydell, oppinut\nmies muuten, oivallinen laintuntija ja arvossa pidettävä kansalainen.\n\nUskollisen saattajansa opastuksella eversti Mannering parin pimeän\nkujan läpi mutkiteltuaan saapui High Streetille, jolla pahimmoillaan\npauhasi ostronikaupustelijattarien huikkailu ja piirakkamiesten\nkellojen moike, sillä vastikään oli oppaan vakuutuksen mukaan \"tornissa\nkahdeksan kalahtanut\". Pitkään aikaan ei Mannering ollut osunut\nvilkasliikkeisen pääkaupungin kadulle, jonka kohu ja melu, liikenteen,\nremun ja vallattomuuden tuoksina, valojen vaihtelu ja alituiseen\nmuuttelehtiva satojen ryhmien vilske etenkin iltasin esittää näytelmän\nsellaisen, että se erikseen ajatellen mitä halvimmista aineksista\nkertyneenä kuitenkin kokoomuksena tehoaa mielikuvitukseen voimakkaasti\nja mieleen painuvasti.\n\nRakennusten tavatonta korkeutta osottamassa olivat valot, jotka pitkin\njulkipuolia epäsäännöllisinä kimallellen kohosivat niin korkealle\nullakkokertoihin, että viimein näyttivät taivaalta tuikkailevan. Tämä\nnäköerhe on vieläkin jossain määrin olemassa, mutta silloin sen teki\nvaikuttavammaksi molemmin puolin ulottuva keskeytymätön rakennusrivi.\nAinoana aukkonansa pohjoissillan ja pääkadun yhtymäkohta, kulki uhkea\nja yhdenmukainen väylä Luukkuvajain edustalta Canongaten päähän asti,\nleveydeltään ja pituudeltaan vastaten talojen harvinaista korkeutta.\n\nManneringilla ei ollut paljoakaan aikaa katsellakseen ja ihaillakseen.\nSaattaja kiirehdytti hänet tämän muistettavan näyttämön poikki ja\nsukelsi hänen kanssaan äkkiä hyvin jyrkkään kivettyyn kujaan. Oikealle\nkääntyen he astuivat niin sanotulle porrassillalle, jonka tila eräällä\naistilla koettuna melkoisesti koetteli Manneringin hienostunutta\nolemusta. Varovasti noustuaan jokseenkin korkealle kuulivat he raskasta\njyskytystä ovelta, joka oli vielä kahta huonekertaa ylempänä heitä.\nOvi aukeni, ja paikalla tohahti kuuluviin koiran kimakka ärhentely,\nnaisen kirkuna, ahdistetun kissan rääkäisy ja miehen kumea ääni, joka\nhuusi mitä käskevimpään tapaan: \"Seis, Sinappi, seisotkos siinä? Alas,\nkuuletko! istu siinä!\"\n\n\"Kies armahda ja auta!\" päivitteli naisääni; \"jos se olisi repinyt\nmeidän kissaamme, niin ei mr. Pleydell olisi minulle ikinä antanut\nanteeksi!\"\n\n\"No, kas, kyyhkyseni, eihän katilta ole karvaakaan katkennut. Hän ei\nsiis ole sisällä, sanotte?\"\n\n\"Ei, mr. Pleydell ei koskaan ole lauvantai-iltojaan talossa\", vastasi\nnaisääni.\n\n\"Ja huomenna vielä on sapattikin\", pahotteli kysyjä; \"enpä tiedä, mitä\ntehdä\".\n\nMannering päätyi nyt paikalle ja tapasi pitkän, tukevan maalaisen\npuhelemassa homsuisen naikkosen kanssa, jolla oli toisessa kädessään\noven ripa ja toisessa sangollinen veteensekotettua kalkkivalaistetta\n-- lauvantai-illan tunnus Edinburghissa; miehellä oli yllään pippurin\nja suolan kirjava pitkätakki, jossa hohteli suunnattoman isoja\nmetallinappeja, kiillotettu hattu ja kiiltosaappaat, ja kainalossaan\nvankka ratsupiiska.\n\n\"Mr. Pleydell ei siis olekaan kotona, tyttöseni?\" sanoi Mannering.\n\n\"On kyllä, sir, kotona hän on, mutta ei ole talossa: hän on\nlauvantai-iltasin aina ulkona.\"\n\n\"Mutta, tyttöseni, minä olen muukalainen, ja asiani kiireellinen --\nsanoisitteko, mistä hänet tapaan?\"\n\n\"Hänen arvoisuutensa\", neuvoi kantaja, \"on nyt tällä hetkellä\narvatenkin Clerihughilla -- sen olisi hän aiemminkin tiennyt sanoa,\nmutta luuli teidän tahtovan hänen asuntonsa nähdä\".\n\n\"No, saattakaahan minut sitte tuohon ravintolaan -- kai hän ottaa minut\npuheilleen, kun tulen jokseenkin tärkeissä toimissa?\"\n\n\"Enpä osaa sanoa, sir\", vastasi tyttö, \"hän ei halua lauvantaisin\nhäiriintyä liikeasioilla -- mutta aina hän on vieraille höyli\".\n\n\"Lähdenpä sinne ravintolaan minäkin\", virkahti Dinmont ystävämme,\n\"sillä minä myös olen vieras ja asialla samaan tapaan\".\n\n\"Ka\", huomautti palvelustyttö, \"jos hän ottaa puheilleen herran, niin\nottaa hän alhaisenkin -- mutta älkää nyt Herran tähden sanoko, että\nminä teidät sinne lähetin!\"\n\n\"Niinpä niin, alhainen minä olen, se on tosi, piikaseni, mutta en minä\nole tullut hänen taitoansa ilman edestä kehveltämään\", sanoi maamies\nrehellisen ylpeänä ja käydä keikisteli alas portaita, Manneringin\nseuratessa opastajansa kanssa. Mannering ei voinut olla ihailematta\nsitä päättäväistä astuntaa, jolla vieras heidän edellään viilsi\ntungosta, sysäten pelkällä vauhtinsa painolla ja voimalla syrjään sekä\njuopuneet että selvät jalkamiehet. \"Tuo lienee Teviotdalen kolloja\",\nhuomautti kantaja, \"joka tuolla lailla katukäytävän itselleen anastaa\n-- hän ei kulje kauvas ennen kuin saa jonkun niskahaiveniinsa\".\n\nHänen nokkela ennustuksensa ei kuitenkaan täyttynyt. Ne, jotka\nDinmontin jyhkeän painon kimmahuttamina kohottivat katseensa hänen\nmittaansa ja hartevuuteensa, nähtävästi katsoivat hänet liian rotevaksi\nriitakumppaniksi ja antoivat hänen rauhassa mennä menojaan. Tämän\nkiilan suojassa eteni Mannering, kunnes lampuoti seisahtui ja kantajaan\ntaaksensa katsahtaen virkahti: \"Taidammekin olla kattokujalla, ystävä?\"\n\n\"Oikein on\", vastasi Donald, \"kattokujalle tultiin\".\n\nDinmont astui luottavasti alas portaita, kääntyi pimeään\nporttikäytävään -- sitte nousi ylös pimeitä portaita ja astui\navoimesta ovesta sisälle. Hänen kimeästi viheltäessään tarjoilijaa\nkuin koiraansa kutsuen, Mannering silmäili ympärilleen ja pystyi\nvaivoin käsittämään, miten saattoikaan oppineella alalla toimiva ja\nhyvään seurapiiriin kuuluva herrasmies valita sellaisen näyttämön\nkestailulleen. Viheliäisestä ympäristöstä puhumattakaan näytti\nitse talokin kurjalta ja puoleksi rapistuneelta. Käytävässä,\njossa he seisoivat, oli pihatolle päin ikkuna, josta tuli valon\nhäivää päiväsaikaan ja ilkeätä lemujen yhtymää kaikin ajoin, mutta\nerinomattain ehtoopäivisin. Tätä ikkunaa vastaamassa oli käytävän\ntoisella puolella jäljitelty ikkuna-aukko keittiöön päin, joka ei\nollut missään suoranaisessa yhteydessä ulkoilman kanssa, vaan sai\npäivällä toisessa sijassa sellaista satunnaista häämyä, mitä solasta\nvastapäisen ikkunan kautta liikeni. Tällähaavaa oli keittiön sisusta\nnäkyvissä omin jättiläistulinsa -- pienoishorna, missä miehet ja naiset\npuolipukeissaan puuhasivat leipoen, hiilostaen, paahtaen ostroneja\nja rietilällä kärvennellen pippuroituja hanhenreisiä. Lättäkenkäinen\nemäntä, jonka hiukset töpökorvaisen hilkan alta tunkeusivat porholleen\nkuin Megairalla, näytti tuon jylhän ja tulihohteisen olosijan\njohtavalta tenhottarelta, hyöriessään, toruessaan, ottaessaan käskyjä,\nantaessaan niitä ja noudattaessaan niitä yhtaikaa.\n\nTuon tuostakin ilmaisivat eri suunnilta taloa kajahtelevat naurun\nremahdukset, että hänen hommansa saavuttivat tunnustustansa jakelevan\nyleisön suosiota. Hiukan työläästi saatiin eräs tarjoilija osottamaan\neversti Manneringille ja Dinmontille se huone, missä heidän lainoppinut\nystävänsä piti jokaviikkoisia kemujaan. Sen esittämä näky ja etenkin\nsen päähenkilönä esiintyvän asianajajan oma asento sai hänen molemmat\npuheillepyrkijänsä ällistyksiin.\n\nMr. Pleydell oli vilkas, terävän näköinen herrasmies, jolla\nammatillinen oveluus pilkisti silmistä ja ammatillinen muodollisuus\nkuvastui yleensä sävystä. Mutta tämän hän kuten kolmipalmikkoisen\ntekotukkansakin ja mustan takkinsa saattoi sujauttaa yltään\nlauvantai-iltoina, ollessaan iloisten kumppanien keskessä ja halullinen\nlentoihinsa, kuten sanoi. Tällä kertaa oli mässäystä kestänyt\nkello neljästä asti, ja vihdoin oli muuan kunnianarvoisa kolmen\nsukupolven kisoihin ja juhlimisiin osaa ottanut juomaveikko käynyt\njohtamaan kujeilevaa seuruetta ikivanhan ja nyttemmin unohtuneen\n_High-Jinks_'iksi nimitetyn ajanvietteen harjottamisessa.\n\nTätä peliä käytiin useammin eri tavoin. Tavallisimmin määrättiin\narpanappuloilla henkilö, jonka tuli määräajaksi omaksua ja pitää yllä\nerityinen näyteltävä osa tai lausua määräerä huvitilaisuussäkeitä\nerityisessä järjestyksessä. Jos esiintyjät poikkesivat osistaan tai jos\nheidän muistinsa petti kertauksissaan, niin he menettivät uhkapanoksia,\njotka sovitettiin joko kulauttamalla ylimääräinen kolpakollinen tai\nmaksamalla pikku erä laskun lyhennykseen. Tässä leikissä remusi\nhupainen seura parhaillaan, kun Mannering astui huoneeseen.\n\nHra neuvos Pleydell, sellaisena kuin olemme hänet kuvanneet, oli saanut\nvaltaistuimen kuten hallitsija, päivällispöydälle nostetun nojaistuimen\nnimittäin, valliten siellä lyhykäinen valetukka viistossa, päässä\npullosäiliö kruununa, vilkutellen silmiään puolittain leikillään,\npuolittain viinin vaikutuksesta, hovipiirin ympärillään hihkaillessa\nmoisia leikki-loppusointuja kuin:\n\n    miss' onkaan nyt Gerunto? meni miehen kunto,\n    kun uimatiellään nukkui ja auttamatta hukkui.\n\nSellaisia, oi Themis, olivat entiseen aikaan skotlantilaisten lastesi\nkarkelot!\n\nDinmont pääsi ensimäisenä sisälle. Hän seisoi kotvan kuin puusta\npudonneena, ja huudahti sitte: \"Hän se totisesti on -- no, jo on eto\nelävä!\"\n\nKuullessaan tarjoilijan julistavan: \"Mr. Dinmont ja eversti Mannering\nhaluavat teitä puhutella, sir\", Pleydell käänsi päätänsä ja hiukan\npunehtui nähdessään hienon englantilaisen vieraan. Hän oli kuitenkin\nFalstaffin mieltä: \"Tiehesi, konna! Kappale näytellään loppuun\",[40]\nviisaasti harkiten paremmaksi tekeytyä ihan huolettomaksi.\n\n\"Missä ovat vartiosoturimme?\" huudahti tämä toinen Justinianus;[41]\n\"ettekö näe muukalaisritarin vierailta mailta saapuneen tähän\nHolyroodin hoviimme, -- mukanaan urhea talonpoikamme Andrew Dinmont,\njoka on saanut haltuunsa kuninkaallisten katraittemme valvonnan\nJedwoodin metsätienoolla, missä ne oikeudenkäyttömme kuninkaallisen\nhuolenpidon ansiosta käyvät laitumillaan yhtä turvallisina kuin Fifen\nrajojen sisäpuolella olisivat? Missä ovatkaan airuemme, sanantuojamme,\nmissä Lyonimme, Marchmountimme, Garrickimme, Snowdownimme? Asetettakoot\nvieraat pöytämme ääreen ja kestitettäkööt kuten heidän arvonsa ja tämä\nmeidän korkea juhlapäivämme ansaitsee -- huomenna me heidän viestinsä\nkuulemme.\"\n\n\"Suvaitkaa, esivaltiaani, huomenna on sunnuntai\", huomautti eräs\nseurueesta.\n\n\"Sunnuntai, onko? Sitten emme tahdo loukata kirkon rahvasta --\nmaanantaiksi määräämme heidän puheillepääsynsä.\"\n\nMannering oli ensimältä seisonut kahden vaiheilla, astuako lähemmä\nvai peräytyäkö. Hän päätti nyt hetkellisesti lyöttäytyä kohtauksen\npäähänpistoon, vaikkakin itsekseen äkäili Mac-Morlanille, jouduttuansa\ntämän lähettämänä neuvottelemaan löylynlyömän ilvehtijän kanssa.\nKolmasti hyvin syvään kumartaen läheni hän siis ja anoi lupaa saada\nlaskea suosituskirjeensä Skotlannin yksinvaltiaan jalkojen juureen,\njotta hän sen armossa tarkastaisi, milloin aika sallii. Totisuus, jolla\nhän sopeutui hetken leikinlaskuun, ja syvä nöyryys, jolla hän ensin\nepäsi ja sitten otti vastaan juhlamenojen ohjaajan tarjoaman istuimen,\ntoimittivat hänelle kolminkertaiset kättentaputukset.\n\n\"Hiisi minut vieköön, jolleivät ole järjiltään jok'ainoa!\" kummaili\nDinmont, vähemmän kursaillen asettuessaan pöydän alipäähän\nistumaan; \"tai sitten ovat ottaneet joulun ennen aikojaan ja nyt jo\nHiiva-Nuutiksi naamioituneet\".\n\nIso lasillinen punaviiniä tarjottiin Manneringille, joka sen tyhjensi\nhallitsevan prinssin terveydeksi.\n\n\"Te olette arvatakseni\", sanoi hallitsija, \"se kuuluisa Sir Miles\nMannering, joka on niin paljon mainetta Ranskan sodissa niittänyt,\njoten pystytte hyvin lausumaan meille, menettävätkö Gascognen viinit\nerityistä makuansa meidän pohjoisessa valtakunnassamme\".\n\nManneringia mieluisesti imarteli viittaus hänen kuuluisaan esi-isäänsä.\nHän vastasi olevansa vain etäinen sukulainen mainehikkaalle ritarille\nja lisäsi viinin olevan käsittääkseen verratonta.\n\n\"Liian kylmää se minun vatsalleni on\", sanoi Dinmont, laskien lasinsa\nalas (tyhjänä kuitenkin).\n\n\"Me korjaamme sen ominaisuuden\", vastasi kuningas Paulus, ensimäinen\nsen niminen; \"emme ole unohtaneet, että Liddelin laaksomme kostea\nilma kehottaa voimallisempiin virkistyksiin. Juomanlaskija, antakaa\nuskollisen maamiehemme saada pikarillinen konjakkia; se ajaa asiansa\nparemmin.\"\n\n\"Ja nyt\", huomautti Mannering, \"koska olemme tietämättöminä häirinneet\nteidän majesteettianne rattoisana lepohetkenä, suvaitkaa sanoa, milloin\nsallitte muukalaisen päästä puheillenne noista painavista asioista,\njotka ovat hänet toimittaneet pohjoiseen pääkaupunkiinne\".\n\nHallitsija avasi Mac-Morlanin kirjeen, silmäsi sen kiireisesti ja\nhuudahti luonnollisella äänellään ja sävyllään: \"Ellangowanin Lucy\nBertram, rakastettava tyttö-parka!\"\n\n\"Uhkapanos! uhkapanos!\" huudahti kymmenkunta ääntä, \"hänen\nmajesteettinsa on unohtanut kuninkaallisen osansa\".\n\n\"En vähääkään! en vähääkään!\" väitti kuningas; \"minä annan tämän jalon\nritarin ratkaista. Eikö hallitsija saata rakastaa alhaisarvoista\nneitoa? Eikö kuningas Kofetua ja kerjäläistyttö ole tätä kohtaa koskeva\nennakkotulkinta?\"\n\n\"Ammatillista! ammatillista! -- toinen uhkapanos\", huudahteli meluava\nylimystö.\n\n\"Eikö kuninkaallisilla edeltäjillämme\", jatkoi hallitsija, korottaen\nkuninkaallisen äänensä kajahtelemaan yli napisevan hälyn, \"eikö heillä\nollut Jean Logiensa, Bessie Carmichaelinsa, Oliphantinsa, Sandilandinsa\nja Weirinsä, ja meillekö olisi kiellettyä edes nimeltään mainita\nneitoa, jota ihastuen kunnioitamme? Ei, siispä vajotkoon valtio\nja kukistukoon kuninkuus! Toisen Kaarlo V:nnen tavoin me luovumme\nhallituksesta ja etsimme elämän yksityisistä siimeksistä niitä huveja,\njotka valtaistuimelta evätään.\"\n\nNiin sanoen hän paiskasi seinään kruununsa ja hypähti korkealta\nasemaltaan ketterämmin kuin olisi osannut hänen ikäiseltään odottaa,\nmääräsi toiseen huoneeseen tuotavaksi kynttilöitä, pesuastian ja\npyyhkeen sekä kupillisen vehreää teetä, ja viittasi Manneringia\ntulemaan mukaansa. Parissa minuutissa peseytyi hän, asetti tekotukkansa\nkuvastimen edessä suoraan ja Manneringin suureksi ihmeeksi näytti\nkokonaan toiselta mieheltä kuin hänen hetkeä aikaisemmin näkemänsä\nlapsellinen kujeilija.\n\n\"Niitä on ihmisiä\", hän puheli, \"mr. Mannering, joiden edessä on\nvaroen hulluteltava -- syystä että heillä on joko viljalti häijyyttä\ntai niukalti älyä, kuten runoilija sanoo. Paras kohteliaisuus,\nmitä voin eversti Manneringille osottaa, on häpeilemättömyys hänen\nedessään esiintyä -- ja totisesti luulen, etten ole suopeuttanne\nsiitä kohteliaisuudesta tänä iltana säästellyt. Mutta mitä tuo iso\nmiekkosemme on vailla?\"\n\nDinmont oli Manneringin perässä työntäytynyt huoneeseen; hän alkoi nyt\nkuopia jalallaan ja ruopia korvallistaan samassa tahdissa. \"Minä olen\nDandie Dinmont, sir, Kaarlolasta -- se Liddesdalen -- muistattehan? --\nminulle te sen ison jutun voititte.\"\n\n\"Minkä jutun, jukuri?\" sanoi lakimies; \"luuletteko kykeneväni kaikki\nhölmöt muistamaan, jotka minua kiusaamassa käyvät?\"\n\n\"No, sen ison jutun Langtaen niemen laitumesta!\" selitti lampuoti.\n\n\"Olkoon, siitä viisi; anna minulle selityspaperit ja tule luokseni\nmaanantaina kello kymmeneltä\", vastasi lainoppinut.\n\n\"Mutta, sir, ei minulla mitään erikoisia selityspapereita ole.\"\n\n\"Eikö selityspapereita, mies?\" sanoi Pleydell.\n\n\"Ei, sir, ei riviäkään\", vastasi Dandie; \"sillä teidän arvoisuutenne\nsanoi viimeiskertana, mr. Pleydell, muistattehan, että te mieluimmin\nkuulette meidän vuorikansan suusanallisesti esittävän asiamme\".\n\n\"Kirottu olkoon kieleni, jolta se kirposi!\" päivitteli asianajaja; \"se\nmaksaa korvilleni kelpo pärpätyksen. No, lausuhan kahdella sanalla\npuhuttavasi -- näet herrasmiehen odottavan.\"\n\n\"Hoo, sir, jos herra haluaa, niin laukaiskoon oman jousensa ensin,\nyhtäkaikki se Dandielle on.\"\n\n\"Senkin tomppeli\", sanoi lakimies, \"etkö voi käsittää, että sinun\nasiasi ei voi merkitä mitään eversti Manneringille, kun taasen hän\nkenties ei pidä hyvänä kestitä noita sinun isoja korviasi omilla\nselvityksillään?\"\n\n\"No niin, sir, ihan kuin te ja hän haluatte -- kunhan otatte asiani\",\npuheli Dinmont, rahtuakaan hämmentymättä vastaanottonsa karkeudesta.\n\"Me olemme taas siinä vanhassa urakassa rajoista, Dawston-solan\nJaakko ja minä. Nähkääs, me olemme rajatusten Touthop-harjun laella\nPomoragrainsin takana; sillä Pomoragrains ja Slackenspool ja\nBloodylaws ne sattuvat siinä kohakkain, ja ne kuuluvat Peeliin; mutta\nPomoragrainsin sivuutettuanne tulette aika isolle tasalatvaiselle\nkivelle, jota sanovat Kaarlon Kimpaleeksi, ja siinä Dawston-solan ja\nKaarlolan maat ovat rajakkain. Nyt minä sanon, että raja kulkee selän\nharjaa pitkin, missä tuuli ja vesi jakoutuu; mutta Dawston-solan Jaakko\npulittaa vastaan, inttää sen käyvän alempaa pitkin vanhaa karjapolkua,\njoka menee Sulkusolmusta Keeldarin alueelle -- ja se tekee suuren eron.\"\n\n\"Ja minkä eron se tekee, ystävä?\" kysyi Pleydell. \"Montako lammasta\nsillä ruokittaisiin?\"\n\n\"Ka, eipä monta\", sanoi Dandie ohaustaan kynsien; \"paikka on korkealla\nja tuulille alttiina -- ruokkii se sian, tai ehkäpä hyvänä vuonna\nkaksi\".\n\n\"Ja mokoman laitumen takia, joka kenties vastaa viittä shillingiä\nvuodessa, sinä olet valmis haaskaamaan sata puntaa tai pari?\"\n\n\"Ei, sir, en ruohon arvon takia\", vastasi Dinmont, \"vaan oikeuden\ntähden\".\n\n\"Hyvä ystävä\", neuvoi Pleydell, \"oikeuden kuten armeliaisuudenkin\ntulisi alkaa kotoa. Tee sinä oikeutta vaimollesi ja perheellesi, äläkä\nasiata sen enempää mielessäsi pidä.\"\n\nDinmont vielä viivyskeli, kieritellen hattua kädessään. \"En minä sen\npuolesta, sir -- mutta pahahan olisi minun antaa hänen pöyhkeillä --\nhän vakuuttaa tuovansa kaksikinkymmentä todistajaa -- ja minä olen\nvarma siitä, että yhtä useat ovat valmiit vannomaan minun hyväkseni\nkuin hänenkin, ihmisiä, jotka ovat ikänsä Kaarlolan maalla asuneet\neivätkä soisi maan menettävän mahtiansa.\"\n\n\"Perhana, hyvä mies, jos se on kunniakysymys\", sanoi asianajaja, \"niin\nmikseivät omistajanne siihen ryhdy?\"\n\n\"Enpä tiedä, sir\" (jälleen raapien päätänsä), \"ei ole viime aikoina\nollut vaaliotteluita, ja lairdit ovat kovin naapurillisia, ja Jaakko\nja minä emme saa niitä pannuksi ikeeseen siitä kaikesta, mitä niille\npuhumme -- mutta jos luulette, että me voisimme pidättää veron --\"\n\n\"Ei, ei! Sepä ei mitenkään käy päinsä\", epäsi Pleydell. \"Hitto teidät\nperiköön, miksette ota karttuja ja ratkaise keskenänne?\"\n\n\"No, hei, sir\", vastasi lampuoti, \"sitäkin olemme jo kolmasti\nyrittäneet -- kahdesti tilalla ja kolmannen kerran Lockerbyn\nmarkkinoilla. Mutta miten ollakaan -- olemmepa molemmat aika terhakoita\nkarttusilla, eikä siitä oikein tolkkua tullut.\"\n\n\"No miekkasille sitte, kuten isänne ennen tekivät, ja horna teidät\nnielköön\", tokaisi lainoppinut.\n\n\"Ka, jollei se luullaksenne ole vastoin lakia, niin sopiipa tuota\nyrittää.\"\n\n\"Maltas, maltas!\" huudahti Pleydell, \"muutoin sattuu toinen loordi\nSoulisin erehdys. Kuulehan, hyvä mies, ymmärrä minua; kehotan sinua\nharkitsemaan, kuinka peräti turhanaikaiseen ja hupsuun käräjöimiseen\nhaluat antautua.\"\n\n\"Niinkö, sir?\" sanoi Dandie pettyneellä äänellä. \"Ette sitte taidakaan\nkäydä puolelleni?\"\n\n\"Minäkö! En -- mene kotiisi, mene kotiisi, ottakaa ryypyt ja sopikaa.\"\nDandie näytti vain puolittain tyytyväiseltä ja pysyi yhä paikoillaan.\n\"Mitään muuta, ystäväni?\"\n\n\"Vain sen kuolleen neidin perimisestä, sir, Singlesiden vanhan miss\nMargaret Bertramin.\"\n\n\"Kas, mitä hänestä?\" kysyi neuvonantaja hiukan ihmeissään.\n\n\"No, ei meillä mitään sukusuhteita ole Bertrameihin laisinkaan\",\nselitti Dandie; \"isoisiahan ne olivat ihmisiä meihin verraten. Mutta\nJean Liltup, joka oli vanhan Singlesiden emännöitsijä ja noiden kahden\nedesmenneen neitokaisen äiti -- joista nyt jälkimäinen kuoli jo\nmielestäni kypsyneellä ijällä -- Jean Liltup oli Liddelistä peräisin,\nja hän oli siksi läheistä sukua meille kuin minun äitini sisarpuolen\npikkuserkku. Hän lyöttäysi yhteen Singlesiden kanssa kieltämättä jo\nemännöitsijänä, ja ikävä kiusa ja suru se oli hänen omaisilleen ja\nsukulaisilleen. Mutta Singleside tunnusti avioliiton ja tyydytti kirkon\n-- ja nyt minä tahtoisin teiltä tietää, eikö meillä lain mukaan ole\njotakin vaadittavaa?\"\n\n\"Ei niin hiventäkään.\"\n\n\"No, siitä emme sen köyhemmiksi tule\", puheli Dandie; \"mutta hän on\nsaattanut meitä ajatella, jos tuli tehneeksi testamenttia. Niin, sir,\nolenpa sanonut sanottavani -- toivotan teille vain hyvää yötä, ja --\"\npistäen käden taskuunsa.\n\n\"Ei, ei, ystäväni; minä en milloinkaan ota palkkiota lauvantai-iltasin\ntai kirjallista selitystä saamatta -- menehän, Dandie.\"\n\nJa Dandie kumarsi ja läksi.\n\n\n\n\n37 luku.\n\nHAUTAUS.\n\n\n\"Teidän majesteettinne\", sanoi Mannering, \"on juhlallistuttanut\nhallituksesta-luopumisenne laupeuden ja armeliaisuuden teolla. Tuo mies\ntuskin ryhtyy käräjöimään.\"\n\n\"Ei, siinä te erehdytte kerrassaan\", vastasi kokenut lakimies. \"Ainoana\nerotuksena on, että minä olen menettänyt päämieheni ja palkkioni. Hän\nei lepää ennenkuin löytää jonkun rohkaisijakseen ennakolta päättämäänsä\nhupsuuteen. Ei, ei! Minä olen vain näyttänyt teille toisenkin heikon\nkohtani -- minä aina lauvantai-iltasin puhun totta.\"\n\n\"Ja joskus viikollakin, luulisin\", huomautti Mannering samaan sävyyn.\n\n\"No, kyllähän, mikäli kutsumukseni sallii. Minä olen, kuten Hamlet\nsanoo, välttävän rehellinen, kun päämieheni ja heidän neuvojansa\neivät tee minua välineeksi viemään heidän kahteen kertaan tilattuja\nvalheitansa tuomarin pöytään. Mutta oportet vivere![42] surullinen\nseikka. -- Ja nyt asiaamme. Minua ilahuttaa, että vanha ystäväni\nMac-Morlan on lähettänyt teidät minun luokseni; hän on toimelias,\nrehellinen ja älykäs mies, kauvan ollut sijaissheriffinä silloisessa\nminun piirissäni ja vielä samassa virassa. Hän tietää minun kiintyneen\ntuohon onnettomaan Ellangowanin perheeseen ja Lucy-parkaan. En ole\ntyttöä nähnyt sitte kun hän oli kahdentoista vanha, ja olipa hän\nsilloin suloinen ja kaunis tyttönen hyvin hupelon isän hoidossa.\nMutta harrastukseni Lucyyn polveutuu aikaisemmalta ajalta. Minut\nkutsuttiin, mr. Mannering, silloisena piirikunnan sheriffinä\ntutkimaan murhaa, joka oli tehty Ellangowanin lähellä samana päivänä,\njona tämä lapsi-parka syntyi. Samaiseen verityöhön sisältyi hänen\nainoan veljensä, noin viisivuotiaan pojan kuolema tai ryöstö, minun\nvalitettavasti kykenemättäni saamaan selville, mikä kummallinen\nyhteys näillä kahdella tapauksella oli. Hohoi, eversti, en eläissäni\nunohda sen aamun surkeutta Ellangowanin perheessä! -- isä suunniltaan\ntuskasta -- äiti ennenaikaiseen synnytykseen menehtyneenä -- avuton\nlapsi melkein ihan hoitajattomaksi ilmestyneenä kitisten ja poraten\ntähän kurjaan maailmaan moisella sanomattoman surkeuden hetkellä.\nMe lakimiehet emme ole rautaa, sir, tai messinkiä, yhtä vähän kuin\nte soturit olette terästä. Me olemme siviiliyhteiskunnan rikoksille\nja ahdingoille tutut, kuten te sotatilan surullisille tapauksille,\nja kumpaisillekin on kenties joku erä paatumusta tarpeellinen\nvelvollisuutensa täyttämiseksi. Mutta paholainen vieköön soturin, jonka\nsydän voi olla yhtä kova kuin miekkakin, ja hänen akkansa siepatkoon\nlakimiehen, joka otsansa sijasta silaa povensa vaskella! -- Mutta\nhei, minähän menetän lauvantai-iltani -- uskotteko ystävällisesti\nminulle nämä miss Bertramin asiata koskevat paperit? Ja malttakaahan --\nhuomenna te syötte nuorenmiehen päivällisen vanhan lakimiehen parissa,\n-- minä vaadin, täsmälleen kolmelta -- ja tulkaa tuntia aikaisemmin.\nVanha neiti haudataan maanantaina; meillä on orvon asia ja lainaammekin\nsunnuntailta tunnin puhellaksemme tästä hommasta -- vaikka pelkäänkin,\nettei mitään ole tehtävissä, jos hän on muuttanut perintömääräystänsä\n-- ellei se kenties ole tapahtunut näiden kuudenkymmenen päivän\nkuluessa, ja silloin, jos miss Bertram pystyy osottamaan olevansa\nlain mukaan perillisen asemassa, niin -- Mutta sielläpä vasallini jo\nkuulostavat kärsimättömiltä _interregnumiinsa_[43] -- en kehota teitä\nyhtymään jälleen seuraamme, eversti; se olisi suopeutenne kiusaamista,\npaitsi jos olisitte alottanutkin päivänne meidän kanssamme, vähitellen\nlipuen viisaudesta hilpeyteen ja hilpeydestä -- tuota -- tuota noin --\nhuikenteluun. Hyvää yötä -- Harry, saattakaahan mr. Manneringia hänen\nasuntoonsa -- eversti, odotan teitä hiukan yli kello kahdelta huomenna.\"\n\nEversti palasi majataloonsa, yhtä suuresti kummastellen niitä\nlapsellisia kujeita, joista oli oppineen neuvonantajansa tavannut,\nsuoruutta ja tervettä järkeä, jotka hän oli silmänräpäyksessä saanut\nammattinsa vaatimusten tarpeiksi, ja tunteellista sävyä, jolla hän\npuheli ystävättömästä orvosta.\n\nKun eversti ja seuralaisista mahdollisimman hiljainen ja harvasanainen\nmestari Sampson seuraavana päivänä lopettivat aamiaistaan, jonka teen\nBarnes oli valmistanut ja laseihin kaatanut, sitte kun koulumestari\noli yrityksessään hyppysensä polttanut, osotettiin äkkiä huoneeseen\nmr. Pleydell. Sievästi suittu lyhykäinen valetukka, jonka jokaiselle\nhiuskarvalle oli innokas ja huolellinen parturi jakanut oikean\nosuutensa tukkajauhoa; hyvin harjattu musta puku, peräti puhtaat\nkultasolkiset kengät ja kultapää keppi; pikemmin pidättynyt ja\nmuodollinen kuin tunkeutuva sävy, joka silti ilmaisi vain omaksuttua\ntapaa, eikä suinkaan kömpelyyttä; kasvot, joiden ilmehikkäät ja hieman\nleikkisät piirteet olivat täydellisessä levossa -- kaikki ilmaisi\nedellisen illan huvittelijaan verraten aivan eri olentoa. Silmän\noveluutta ja terävyyttä säihkyvä välähdys oli ainoana huomattavana\nilmeenä, joka muistutti \"lauvantai-illan miestä\".\n\n\"Olen saapunut\", hän sanoi hyvin kohteliaana esiintyen, \"käyttämään\nkuninkaallista vaikutusvaltaani teidän hyväksenne hengellisissä kuten\najallisissakin asioissa -- saanko saattaa teitä presbyteeriseen\nkirkkoon tai episkopaaliseen rukoushuoneeseen? _Tros Tyriusve_,\nlakimies, tiedättehän, on molempia uskontoja, tai minun tulisi\nparemminkin sanoa molempia muotoja. Vai saanko auttaa teitä muulla\ntavoin viettämään aamupäiväänne? Suonette anteeksi vanhanaikaisen\ntyrkyttelyni -- synnyin aikaan, jolloin skotlantilaista syytettiin\nvieraanvaraisuuden puutteesta, jos hän tuokioksi jätti vieraansa\nyksikseen muulloin kuin hänen nukkuessaan -- mutta toivoakseni sanotte\nminulle heti, jos epäaikaisesti tulen.\"\n\n\"Ette laisinkaan, hyvä hra Pleydell\", vastasi eversti Mannering;\n\"mielihyvällä asetun luotsattavaksenne. Sydämestäni soisin kuulevani\njotakuta skotlantilaista saarnamiestänne, joiden lahjat ovat\ntuottaneet suurta kunniaa maallenne -- Blairianne, Robertsonianne tai\nHenryänne; ja kiitollisesti otan ystävällisen tarjouksenne vastaan.\nMutta\", vetäen lakimiehen hiukan syrjään ja katsahtaen Sampsoniin,\n\"tuossa mietteisiinsä vaipunut arvoisa ystäväni on hieman avuton\nja hajamielinen, ja palvelijani Barnes, joka on hänen vakituinen\nluotsinsa, ei oikein voi autella häntä täällä, varsinkin kun hän\non ilmaissut päättäneensä mennä muutamiin tuntemattomampiin ja\nsyrjäisempiin hartauspaikkoihinne\".\n\nLakimies vilkaisi mestari Sampsoniin. \"Tallettamisen arvoinen\nharvinaisuus -- ja minä toimitan sopivan kaitsijan. Kuulkaahan, sir\"\n(tarjoilijalle), \"menkää matami Finlaysonille Cowgateen kysymään apuri\nMiles Macfinia; hän on siellä jokseenkin tähän aikaan. Sanokaa hänelle,\nettä haluan häntä puhutella.\"\n\nOdotettu henkilö saapui pian. \"Luovutan ystävänne tämän miehen\nhoimiin\", sanoi Pleydell; \"hän saattaa tai johtaa ystäväänne minne\ntahansa tämän mieli tekee, vähääkään välittämättä siitä, onko\nkysymyksessä kirkonmenot tai markkinat, kokous tai käräjät, tai --\nmikä hyvänsä paikka -- ja tuopi hänet turvallisesti kotiin millä\ntunnilla määräätte, joten mr. Barnes tuossa voipi seurata omaa vapaata\ntahtoansa\".\n\nAsia järjestyi siis helposti, ja eversti jätti koulumestarin tuon\nmiehen kaittavaksi siksi aikaa kun he Edinburghissa viipyisivät.\n\n\"Ja nyt, sir, jos suvaitsette, menemme Harmaidenmunkkien kirkkoon\nkuulemaan meikäläistä Skotlannin, Mannermaan ja Amerikan\nhistorioitsijaa.\"\n\nHe pettyivät -- hän ei saarnannut sinä päivänä. \"Eipä hätää\", tuumi\nasianajaja, \"hetkinen kärsivällisyyttä, niin menestymmepä hyvinkin\".\n\nT:ri Robertsonin virkaveli nousi saarnastuoliin.[44] Ulkonaisesti hän\nei tehnyt edullista vaikutusta. Vieraan silmään pistivät ensimäisinä\nkummallisen vaalea hipiä, jolle oli outona vastakohtana musta tekotukka\nilman hiusjauhon rahtuakaan; ahdas rinta ja kumarainen ryhti; pönkkien\ntapaan molemmin puolin saarnastuolia asetetut kädet, jotka näyttivät\nparemmin tarpeellisilta kannattelemaan saarnaajaa kuin auttelemaan\nhänen liikehtimistään, -- kaavun puute, rypistynyt papinkaulus ja\ntuskin vapaaehtoiselta tuntuva asento. \"Saarnaaja näyttää hyvin\njyrkeältä henkilöltä\", kuiskasi Mannering uudelle ystävälleen.\n\n\"Älkää hätäilkö; hän on mainion skotlantilaisen lakimiehen poika[45] --\nkyllä hän sukuunsa tulee, sen takaan.\"\n\nOppinut lakimies ennusti oikein. Sananselitys saatiin uusista, mieleen\npainuvista ja valaisevista raamatunhistorian näkökohdista runsas,\n-- saarna, jossa Skotlannin kirkon kalvinilaisuutta lahjakkaasti\nkannatettiin, mutta samalla se tehtiin perustaksi käytännöllisten\nsiveyssääntöjen terveelle järjestelmälle, joka ei suojannut syntistä\nihannoidun uskon eikä yksilöllisen erikoisuuden viitalla, eikä myöskään\njättänyt häntä epäuskon ja lahkolaisuuden aalloille ajelehtimaan.\nJotakin vanhentunutta todistelutapaa ja vertauskuvallisuutta siinä\noli, mutta se vain antoi erityistä painoa ja pontta kaunopuheiselle\ntyylille. Saarnaa ei luettu -- tuolloin tällöin joutui avuksi\npaperisuikale, jolle oli tutkistelemuksen otsikot merkitty, ja\nalussa vajanaiselta ja hämmentyneeltä tuntuva lausunta kävi\nsaarnaajan lämmetessä vilkkaaksi ja selkeäksi. Vaikka sananselitystä\nei olisi voinut sanoa mallikelpoiseksi näytteeksi kirkollisesta\nkaunopuheisuudesta, oli Mannering kuitenkaan harvoin kuullut niin\npaljoa oppia, järkeilevää terävyyttä ja tarmokasta todistelua\nkristinuskon palveluksessa käytettynä.\n\n\"Tuollaisia\", sanoi hän kirkosta poistuessaan, \"lienevät olleet ne\nsaarnaajat, joiden pelottomuutta ja teräviä, vaikka joskus järeästi\nkäytettyjä lahjoja me saamme kiittää uskonpuhdistuksesta\".\n\n\"Ja kuitenkaan ei tuossa kunnianarvoisassa hengenmiehessä\", sanoi\nPleydell, \"josta minä sydämellisesti pidän hänen isänsä ja itsensä\ntähden, ole jälkeäkään siitä yrmeästä tai farisealaisesta ylpeydestä,\njosta on syytetty muutamia aikaisempia Skotlannin kalvinistisia\nkirkkoisiä. Hänen virkaveljensä ja hän ovat eri kannalla ja johtavat\neri puolueita seurakunnassa, muutamiin erityisiin kirkkokurin\nkohtiin nähden, mutta hetkeksikään menettämättä henkilökohtaista\nystävällisyyttä tai arvonantoa toisiansa kohtaan, tai sallimatta\nhäijyyden sekaantua vastustukseen, joka on kumpaiseltakin puolelta\nvakaata, heltymätöntä ja nähtävästi tunnollista.\"\n\n\"Ja te, mr. Pleydell, mitä te ajattelette heidän erimielisyyksistään?\"\n\n\"No, toivonpa, eversti, että yksinkertainen ihminen pääsee taivaaseen\nmitäänkään niistä ajattelematta. Sitä paitsi, _inter nos_,[46] minä\nkuulun Skotlannin kärsivään ja episkopaaliseen kirkkoon -- varjon\nrahtuseen nykyään, ja onneksi niin -- mutta minulle on rakasta\nrukoilla missä isäni rukoilivat ennen minua, ajattelematta huonompaa\npresbyteerisistä muodoista, joskaan ne eivät vaikuta minuun samoin\naatosyhtymin.\" Ja he erosivat päivällisaikaan asti.\n\nLakimiehen talon hankalasta pääsytiestä johtui Mannering hyvin\nkohtuullisin odotuksin menemään kestitykseensä. Paikka näytti vielä\nkoleammalta päivänvalolla kuin edellisenä iltana. Rakennukset\nolivat molemmin puolin kujaa niin likekkäin, että vastapäiset\nnaapurukset olisivat voineet tervehtiä toisiaan kädenpuristuksella,\nja paikka-paikoin oli väli kokonaan suljettukin puisilla lehtereillä.\nAskelmatie eli porrassilta ei ollut kunnollisesti siistitty, ja taloon\ntultuaan Mannering kummasteli paneilatun käytävän kaitaisuutta ja\nhalpaa näköä.\n\nMutta kirjastohuone, johon hänet opasti vanhahkonpuoleinen arvokkaan\nnäköinen miespalvelija, oli täydellisenä vastakohtana noille vähän\nluvanneille vihjeille. Se oli sopusuhtainen suojama, jonka seinillä\nriippui moniaita skotlantilaisten suurmiesten muotokuvia, Jamiesonin,\nkaledonialaisen Vandyken käsialaa; yltympärillä oli kirjoja, parhaitten\ntekijäin parhaita painoksia, ja etenkin mitä oivallisin kokoelma\nklassillista kirjallisuutta.\n\n\"Nämä\", sanoi Pleydell, \"ovat ammattini työkaluja. Lakimies vailla\nhistorian tai kirjallisuuden tuntemusta on käsityöläinen, pelkkä\nmuuraaja; jos hänellä on jonkun verran tietoja noilta aloilta, niin hän\nvoipi rohjeta arkkitehdiksi itseään sanoa.\"\n\nMutta Manneringia viehätti enimmin näköala ikkunoista, joista näki\nEdinburghin ja meren välisen verrattoman alueen, Firth of Forthin\nsaarinensa, Pohjois-Berwickin matalaan päättyvän lahden ja Fifen\npohjoiseen päin polvittelevan, vaihtelevan rannikon, jonka ylänteet\nkuvastuivat pykäleisenä ääriviivana selkeän sinistä taivaanrantaa\nvasten.\n\nKyllikseen nautittuaan vieraansa ihmettelystä käänsi mr. Pleydell hänen\nhuomionsa miss Bertramin asioihin. \"Olin toivonut\", hän sanoi, \"joskin\nheikosti, keksiväni joitakin keinoja, millä todistaa hänen vääjäämätön\noikeutensa tuohon Singlesiden maaomaisuuteen; mutta tutkimukseni ovat\nolleet turhat. Vanhalla neidillä oli varmasti ehdoton määräysvalta ja\nhän saattoi vapaasti siirtää tilan omistusoikeuden. Meille jää vain\ntoivo, ettei paholainen ole viekotellut häntä muuttamaan tätä varsin\nsoveliasta jälkisäädöstä. Teidän täytyy olla mukana vanhan neidin\nhautauksessa huomenna; saatte tilaisuuteen kutsun, sillä minä olen\nhänen asiamiehelleen ilmottanut teidän saapuneen tänne miss Bertramin\npuolesta. Jälkeenpäin tapaan teidät suruhuoneella ja olen saapuvilla\nvalvomassa, että testamentin avaaminen tapahtuu rehellisesti. Vanhalla\nkissalla oli pikku tyttö, joku orvoksi jäänyt sukulainen, joka asui\nhänen luonaan jonkunlaisena orjuutettuna seuralaisena. Toivoakseni on\nhänen omatuntonsa saanut hänet nyt toimittamaan tämän riippumattomaan\nasemaan, korvaukseksi kärsimyksestä, johon hän tyttösen elinaikanansa\nalisti.\"\n\nHuoneeseen ilmestyi nyt kolme herrasmiestä, jotka esiteltiin vieraalle.\nHe olivat järkeviä, iloisia ja sivistyneitä miehiä, joten päivä kului\nvarsin hauskasti; ja kello kahdeksan seuduissa illalla avusti eversti\nMannering seuruetta suoriutumaan isännän pullosta, joka tietysti\noli isokokoisimpia. Majataloon palatessaan hän löysi pöydältään\nkortin, jossa häntä pyydettiin saattamaan viimeiseen leposijaansa\nSinglesiden edesmennyttä miss Margaret Bertramia; surusaatto lähtisi\nvainajan asunnolta Harmaidenmunkkien kalmistoon kello yhdeltä jälkeen\npuolenpäivän.\n\nMäärähetkellä Mannering saapui pieneen etukaupunkitaloon kaupungin\netelälaidalle ja tapasi suruhuoneen osottajina skotlantilaisen tavan\nmukaan kaksi murheellista oliota, yllään pitkät mustat kauhtanat,\nvalkeat harsot ja hattunauhat, ja -- käsissään kumpaisellakin salko,\njoka oli koristeltu samanlaisilla kaihotuntuisilla viirikkeillä. Kaksi\nmuuta mykkää esiintyjää, jotka naamioistaan päättäen näyttivät kärsivän\njonkun kaamean onnettomuuden tuskaa, ohjasi hänet vainajan ruokasaliin,\njossa hautausväki oli koolla.\n\nSkotlannissa on yleensä säilynyt tapana vainajan sukulaisien kutsuminen\nmaahanpaniaisiin; Englannissa se on hävinnyt käytännöstä. Useinkin\nsillä on erityinen ja mieleen painuva vaikutus, mutta se kutistuu\npelkäksi tyhjäksi muodoksi ja teeskentelyksi, milloin vainaja\nvalitettavasti on elänyt rakkaudesta osattomana ja kuollut valituksia\nherättämättä. Englantilaiset vainajain rukoukset, kirkonmenojen\nkauneimpia ja enimmin sydäntä koskevia osia, saavat sellaisissa\ntapauksissa kuulijakunnan huomion kiintymään sekä yhdistävät sen\najatukset ja tunteet hartaudenharjotukseen, joka on niin erityisen\nsovelias tuollaiseen tilaisuuteen. Mutta skotlantilainen tapa ei anna\nmitään vajavuuden täyttämiseksi ja tarkkaavaisuuden kohottamiseksi tai\nherättämiseksi, jos ei osanottajissa ole todellista tunnetta, ja siten\non ikävystyttävän muodollisuuden ja miltei ulkokultaisen väkinäisyyden\nleima liiankin kerkeä painumaan surujuhlallisuuksiin kokoontuneeseen\nseurueeseen. Mrs. Margaret Bertram oli kovaksi onneksi niitä, joiden\nhyvät ominaisuudet eivät ole yleistä ystävyyttä luoneet. Hänellä\nei ollut ketään läheisiä sukulaisia, jotka olisivat voineet surra\nluonnollisesta kiintymyksestä, ja sen vuoksi hänen hautauksensa osotti\npelkästään surun ulkonaisia koruja.\n\nMannering siis seisoi tässä kolmannen, neljännen, viidennen\nja kuudennen asteen serkkujen haikeassa ryhmässä, sopeuttaen\nkasvonpiirteensä kaikkien ympärillänsä olijain säädylliseen\njuhlallisuuteen ja näyttäen yhtä surevaiselta miss Margaret Bertramin\npoismenon tähden, kuin olisi Singlesiden edesmennyt omistajatar ollut\nhänen oma sisarensa tai äitinsä. Pitkällisen ja kaamean äänettömyyden\njälkeen alkoi saattoväki puhella syrjään -- hillitysti supattaen\nkuitenkin ja kuin kuolevan henkilön huoneessa ollen.\n\n\"Ystävä-parkamme\", sanoi muuan totinen herrasmies, hädin suutansa\navaten kasvonpiirteittensä välttämättömän juhlallisuuden epäkuntoon\njoutumisen pelosta ja luisuttaen kuiskauksensa niin ahtaasta huulten\nraosta kuin päinsä kävi, \"ystävä-parkamme on kuollut melkoista\nmaallista hyvyyttä saaneena\".\n\n\"Sanokaas muuta\", vastasi puhuteltu henkilö, silmät puoliummessa; \"miss\nMargaret-parka oli aina tavaralle tyystä\".\n\n\"Mitä uutta, eversti Mannering?\" kysyi eräs niistä herrasmiehistä,\njoiden kanssa hän oli edellisenä päivänä ollut päivällisellä, mutta\nsellaisella äänenpainolla, että sen järkyttävä vakavuus olisi voinut\nilmottaa kokonaisen sukupolven surman.\n\n\"Ei mitään erityistä, luullakseni, sir\", vastasi Mannering sillä\nsoinnulla, minkä huomasi olevan suruhuoneessa säädyllisen.\n\n\"Minusta kuulostaa siltä\", jatkoi ensimäinen puhuja painavasti ja\ntietävän näköisenä, \"minusta kuulostaa siltä, että jälkisäädös _on_\".\n\n\"Ja mitä saapi pikku Jenny Gibson?\" tiedusti joku.\n\n\"Sata ja vanhan repeterikellon.\"\n\n\"Vähäinen on osuus, tyttö-poloiselle; kyllä hän oli vanhan neidin\nkanssa lujilla. Mutta paha on kuolleiden kenkiä odotella.\"\n\n\"Pelkäänpä\", puheli politikoitsija, joka seisoskeli likinnä\nManneringia, \"ettemme ole vielä suoriutuneet vanhasta ystävästänne\nTippu Sahibista -- aavistan hänen tuottavan Yhtiölle[47] lisää kiusaa;\nja minulle kerrotaan, mutta teillähän siitä on varma tieto, että\nItä-Intian osakkeet eivät ole nousemassa.\"\n\n\"Luulen niiden nousevan, sir, piankin.\"\n\n\"Miss Margaretilla\", huomautti keskusteluun tarttuen kolmas henkilö,\n\"oli joitakuita intialaisia arvopapereita. Minä tiedän sen, sillä minä\nnostin korot hänelle -- olisi nyt suotavaa toimitsijain ja perikunnan\nsaada everstin neuvoa niiden rahaksimuuttamisen ajasta ja tavasta.\nMinä puolestani arvelen -- mutta tuossapa mr. Mortcloke tulee meille\nsanomaan, että aikovat nostaa.\"\n\nHautajaisten toimittaja mr. Mortcloke jakelikin ammatillisen\npitkiksi venynein ja mitä murheellisinta juhlallisuutta ilmaisevin\nkasvoin kantoväelle pikku kortteja, jotka osottivat kullekin sijansa\nkirstun kuljetuksessa. Kun tämä etusija oletetaan järjestyväksi\nsukulaisuussuhteen likeisyydestä vainajaan, ei hautajaisten toimittaja\nvälttänyt joidenkuiden loukkaantumista, niin taitava tällaisten\nmurhemenojen ohjaaja kuin olikin. Miss Bertramin sukulaisuus oli\nSinglesiden tiluksiin kuulumista, jollaisen suhteen läheisyys\ntällähaavaa oli erityisen kateuden herättäjänä kaikille saapuvilla\noleville sukulaisille. Jotakin jupinaa kuului, ja Dinmont-ystävämme\ntuotti julkisempaa pahennusta, ollen kykenemätön joko hillitsemään\ntyytymättömyyttään tai lausumaan sitä juhlalliseen tilaisuuteen\nkunnollisesti sovelletussa äänilajissa.\n\n\"Luulenpa, että olisitte voinut minulle antaa edes jalan hänestä\nkannettavakseni\", huudahti hän melkoista äänekkäämmin kuin säädyllisyys\nolisi sallinut; \"hyvä Jumala, ellei olisi noita tiluksen tilkkuja\nollut, niin olisinpa saanut hänet kokonaan kantaakseni, niin monta kuin\ntäällä säätyläistä onkin\".\n\nParikymmentä rypistyvää ja nuhtelevaa otsaa kääntyi häikäilemättömään\nmaalaiseen, joka mielipahaansa purettuaan asteli pönäkästi alikertaan\nmuiden mukana, olematta millänsäkään niiden mielipiteistä, joita hänen\nhuomautuksensa olivat pahottaneet.\n\nJa sitte hautaussaatto läksi liikkeelle, ruumisajurit sauvoineen ja\nmustapilkkuisine valkeine silkkiharsoineen miss Margaret Bertramin\nhyvin säilyneen neitseellisen maineen kunniaksi. Kuusi nälkiintynyttä\nluuskaa, itse oikeita kuolevaisuuden tunnuskuvia, upeat loimet seljässä\nja komeat töyhdöt otsassa, hinasi kaamean prameita ruumisvaunuja,\nlaahautua jahnustellen kohti hautajaispaikkaa, edellään Jamie Duff,\nhupelo, joka valkeasta paperista valmistaminensa suruseppelein ja\nkaulahuivein lyöttäysi kaikkiin maahanpaniaisiin, ja perässään kuudet\nsaattojoukon täyttämät surukaleesit.\n\nMonet saattajista antoivat nyt väljempää valtaa kielelleen ja\nhaastelivat pidättelemättömällä hartaudella perinnön suuruudesta\nja sen luultavasta jakautumisesta. Pääodottelijat sentään tosiaan\npysyivät viisaasti vaiti, ujostellen ilmaista toiveita, jotka voisivat\nosottautua petollisiksi; ja asiamies eli toimitsija, joka yksinään\ntiesi täsmälleen, miten asian laita oli, piti katsantonsa salaperäisen\nmahtavana, kuin päättäneenä täyteen määrään asti säilyttää tuskan ja\njännityksen mielenkiintoa.\n\nVihdoin he saapuivat kirkkomaan portille ja sieltä lopuksi\nSingleside-suvun hautasijalle, kuljettuaan parin-, kolmenkymmenen\nlapset käsivarrellaan jouten ällistelevän vaimon keskitse, ja\nsaattueenaan pari tusinaa lapsia, jotka hypellen ja riekkuen\njuoksentelivat murhepukuisen kulkueen vierellä. Hautuupaikka oli\nnelikulmainen aituus Harmaidenmunkkien kalmistossa, toisella\npuolella vartijanaan ikivanha nenätön ja siipi -- puoli enkeli,\njoka oli ansiokkaasti seisonut asemillaan vuosisadan ajan, kun\ntaasen hänen vastaavalla jalustalla vartiopalvelustaan toimittanut\nkeruubikumppaninsa virui poikkioimena runkona katkojen, takkiaisten ja\nnokkosien seassa, joita kasvoi jättiläismoisen rehevinä hautakammion\nseinustoilla.\n\nSammaltunut ja rapistunut kirjotelma ilmotti lukijalle, että vuonna\n1650 oli kapteeni Andrew Bertram, Singlesiden ensimäinen herra,\nikivanhaa ja kunnioitettavaa Ellangowanin sukua, pystyttänyt tämän\nmuistomerkin itselleen ja jälkeläisilleen. Kohtuullinen määrä\nviikatteita, tiimalaseja sekä pääkalloja ja sääriluita reunusti\nseuraavaa hautakammion rakennuttajan muistolle omistettua hautarunouden\nversoa:\n\n    Nathanaelin sydäntä, Bezaleelin kättä\n    minä en muiltakaan epää,\n    mut hänellä oli ne epäilemättä,\n    joka nyt tässä lepää.\n\nTänne siis, muhevaan mustaan savimultaan, joksi hänen esi-isänsä nyt\nolivat maatuneet, he kätkivät miss Margaret Bertramin ruumiin; ja\nsotilaallisesta hautauksesta palaavien soturien tavoin pakottivat\nläheisimmät sukulaiset, joilla saattoi olla osuutta vainajan perintöön,\nvuokravaunujensa konit juoksemaan minkä jaksoivat, tehdäkseen lopun\nenemmästä jännitystilasta tuossa mielenkiintoisessa asiassa.\n\n\n\n\n38 luku.\n\nTESTAMENTIN AVAAMINEN.\n\n\nEräässä Lukianoksen sadussa kerrotaan älykkään ohjaajan harjottaman\napinajoukon olleen suurella menestyksellä esittämässä murhenäytelmää,\nkun koko kohtauksen säädyllisyys yhtäkkiä tärveltyi ja näyttelijäin\nluontaiset intohimot riehahtivat kovin räikeästi valloilleen erään\nkoiranleuan heittäessä kourallisen pähkinöitä näyttämölle. Samaan\ntapaan nyt lähenevä käännekohta elvytti odottajissa peräti toisenlaisia\ntunteita kuin ne olivat, joiden ilmettä he vastikään olivat mr.\nMortcloken valvonnan alaisina yrittäneet jäljitellä. Äsken hartaasti\nkohti taivasta tai nöyrempinä maahan juhlallisesti luodut silmät\nvilhuilivat nyt terävästi ja valppaasti laatikkoihin ja kirstuihin,\nkaappeihin ja kaikkinaisiin vanhan neidin monituisiin säilöihin. Eikä\nheidän etsintänsä tyhjänarvoista ollutkaan, vaikka he eivät löytäneet\nhakemaansa testamenttia.\n\nTuossa oli hannoverinvastaisen kappelin papin 20 punnan velkatunnuste,\nkorot merkitty maksetuiksi viime Martinpäivää myöten, huolellisesti\nkäärittynä \"Ulapan yli ja Kaarlon luo\" -laulun vanhaan säveleeseen\nsovitettuihin uusiin sanoihin; tässä omituinen rakkauskirjeenvaihto\nvainajan ja jonkun liikekannalla olevan jalkaväkirykmentin luutnantin\nO'Keanin välillä, nauhalla solmittuna asiapaperin sisälle, joka oitis\nselitti sukulaisille, minkätähden heille pahaenteinen suhde oli äkkiä\nkatkennut -- luutnantin kahdensadan punnan suuruiseen velkakirjaan\nnimittäin, johon _ei_ oltu merkitty mitään korkoja maksetuiksi.\nMuitakin saamatunnustuksia ja velkasitoumuksia, isommille summille ja\nparempien nimien (liikemerkityksessä, tarkotan) allekirjottamia kuin\narvoisan hengenmiehen ja uljaan soturin, pöyhi esille etsintä, sekä\nsitä paitsi kasan kaiken kokoisia ja nimisiä rahoja, kullan ja hopean\nromua, vanhoja korvarenkaita, murtuneiden nuuskarasiain sarantoja,\nsilmälasien kehyksiä y.m.m.s. Testamenttia ei yhäkään ilmestynyt, ja\neversti Mannering alkoi täydellä luottamuksella toivoa, että hänen\nGlossinilta saamansa perintömääräys sisälsi vanhan neidin asiain\nlopullisen järjestelyn. Mutta hänen ystävänsä Pleydell, joka nyt tuli\nhuoneeseen, varotti häntä antautumasta sellaiseen uskoon.\n\n\"Minä tunnen hyvin sen herrasmiehen\", hän sanoi, \"joka johtaa etsintää,\nja hänen sävystään arvaan, että hän tietää asiasta enemmän kuin\nyksikään meistä\".\n\nHaun kestäessä luokaamme lyhyt silmäys pariin läsnäolijaan, joiden\nharrastus näyttää hartaimmalta.\n\nTarpeetonta on sanoa mitään Dinmontista, joka seisoi iso\nmetsästyspiiska kainalossaan kurkotellen leveätä ja pyöreätä naamaansa\ntoimitsijan olan yli. Tuo laihankalpea vanhahko henkilö, joka on\npukeutunut mitä mallikelpoisimpaan herrasmiehen suruasuun, on\nMac-Casquil, entinen Drumquagin omistaja, joka joutui häviöön perimällä\nkaksi Ayr-pankin hänelle testamentattua osaketta. Hänen toiveensa\nperustuvat tässä tilaisuudessa hyvin etäiseen sukulaisuuteen, samassa\npenkissä vainajan kanssa istumiseen jokaisessa sunnuntaikirkossa\nja _cribbage_-pelissä oloon hänen kanssaan lauvantai-iltoina --\nhyvin huolellisesti karttaen voittajana lopettamista. Tuo karkean\nnäköinen mies, joka käyttää omaa rasvaista tukkaansa sidottuna vielä\nrasvaisempaan nahkatulloon, on tupakkakauppias, miss Bertramin äidin\nsukulainen. Siirtomaan sodan syttyessä oli hänellä hyvä kauppavarasto,\njolloin hän korotti tarveaineittensa hinnan kolminkertaiseksi koko\nmaailmalle, ainoan poikkeuksen myöntäen miss Bertramille, jonka\nkilpikonnanluinen nuuskarasia viikottain täytettiin parhaalla\n_rappee_'lla vanhoin hinnoin, koska palvelustyttö sen mukana toi\npuotiin miss Bertramin tervehdyksen serkulleen mr. Quidille. Tuo\nnuori mies taasen, jolla ei ole ollut sitäkään hyvää aistia, että\nolisi vaihtanut saappaansa ja arkihousunsa, olisi saattanut olla niin\nhyvällä sijalla vanhan neidin suosiossa kuin kukaan heistä, neitiä\nkun miellytti katsella pulskaa nuorukaista. Mutta hänen arvellaan\nhaaskanneen onnenhetkensä toisinaan juhlallisen kutsunkin saatuaan\nlaiminlyömällä hänen teepöytänsä, toisinaan ilmestymällä sen ääreen\nhauskemmassa seurassa päivällisellä oltuaan, kahdesti polkaisemalla\nhänen kissaansa hännälle ja kerran solvaisemalla hänen papukaijaansa.\n\nRyhmästä herättää Manneringin harrastusta enimmin tyttöparka, joka\non ollut vainajalla jonkunlaisena alamaisena seuralaisena, hänen\nsaadakseen kaikin ajoin esteettömästi purkaa pahaa tuultaan. Hänet\nlaahasi muodon vuoksi huoneeseen vainajan suosikkipalvelijatar; niin\npian kuin mahdollista vetäytyen nurkkaan katseli hän nyt kummissaan\nja säikkyneenä vieraiden tunkeilevaa kopeloimista noissa kätköissä,\njoita hän lapsuudestaan asti oli pelkäävällä kunnioituksella\nulkoapäin silmäillyt. Tätä tyttöä tähystelivät karsain katsein\nkaikki kilpailijat, rehellistä Dinmontia vain lukuunottamatta; he\nkuvittelivat huomaavansa hänet vaaralliseksi osalliseksi, jonka\nvaatimukset saattaisivat ainakin rasittaa ja vähentää heidän\nperintömahdollisuuksiaan. Kuitenkin oli hän ainoa saapuvilla olija,\njoka näytti tosiaan surevan vainajaa. Miss Bertram oli ollut hänen\nsuojelijattarensa, vaikkakin itsekkäistä syistä, ja hänen oikullinen\nhirmuvaltansa unohtui nyt, kyynelten vuolaina seuratessa toisiansa\nhänen peljästyneen ja ystävättömän kasvattinsa poskia pitkin.\n\n\"Liiaksi tihkuu tuolla suolavettä, Drumquag\", huomautti tupakkakauppias\nentiselle tilalliselle, \"ennustaakseen meille kumpaisellekaan järin\nhyvää. Ihmiset harvoin vetistelevät tuolla tavoin, elleivät tiedä mistä\nhyvästä.\"\n\nMr. Mac-Casquil vastasi vain nyökkäyksellä, tuntien säädylliseksi\ntodistaa ylempää säätyarvoaan mr. Pleydellin ja eversti Manneringin\nnähden.\n\n\"Ihme paikka, jos ei mitään testamenttia lopulta sattuisi olemaankaan,\nystävä\", äännähti toimitsijalle Dinmont, alkaen käydä kärsimättömäksi.\n\n\"Malttakaahan vielä hetkinen -- hän oli hyvä ja ymmärtäväinen nainen,\nmiss Margaret Bertram -- hyvä ja ymmärtäväinen ja järkevästi harkitseva\nnainen, ja osasi valita ystävänsä ja taltensa. Hän on saattanut antaa\nviimeisen tahtonsa ja testamenttinsa, eli oikeammin _mortis causa_\nmääräyksensä, se kun koskee perittyä omaisuutta, jonkun luotettavan\nystävän käsiin.\"\n\n\"Panenpa veikkaan mitä tahansa\", kuiskasi Pleydell everstille, \"että\nhänellä on se omassa taskussaan\"; sitte lakimiestä puhutellen: \"No,\nsir, me lyhennämme jo tätä, jos sallitte -- tässä on Singlesiden\nmaaomaisuuden perinnönluovutuskirja, useita vuosia takaperin laadittu\nEllangowanin miss Lucy Bertramin hyväksi --\" Seurue tuijotteli\npelottavan hurjasti. \"Te luullakseni, mr. Protocol, voitte meille\nilmottaa, onko myöhempää säännöstä?\"\n\n\"Suvaitkaahan sallia minun, mr. Pleydell --\" hän otti asianajajan\nkädestä asiapaperin ja silmäsi sen sisällystä.\n\n\"Liian kylmäverinen\", mutisi Pleydell, \"kerrassaan liian kylmäverinen\n-- hänellä on se toinen testamentti taskussaan\".\n\n\"Miksei hän sitte näytä sitä ja mene hornaan!\" urahti soturi, jonka\nmaltti alkoi hivua.\n\n\"Ka, mistä sen tietäisin?\" vastasi neuvonantaja; \"miksei kissa tapa\nhiirtä sen kiinni saadessaan? Vallantunto ja kiusan halu kai siinä ovat\nmääräävinä. -- No, mr. Protocol, mitä sanotte siitä paperista?\"\n\n\"Säännöshän on hyvin sommiteltu säännös, mr. Pleydell, allekirjotus on\nasianmukaisesti omakätiseksi todistettu ja kaikkia asetuksen määräyksiä\nnoudatettu.\"\n\n\"Mutta sen peruuttaa tai kumoaa toinen teidän hallussanne oleva\nmyöhäisempi, hä?\" sanoi asianajaja.\n\n\"Jotenkin siihen tapaan, sen myönnän, mr. Pleydell\", vastasi\ntoimitsija, ottaen esiin nauhalla sidotun kääryn, jonka jokainen taive\nja rako oli mustalla vahalla sinetitty. \"Tuo asiakirja, mr. Pleydell,\njonka te esitätte vaatimuksen perusteeksi, on päivätty kesäkuun 1 p:nä\n17--; mutta tämä\" -- murtaen sinetit ja verkalleen kiehittäen auki\nasiakirjan -- \"on päivätty huhtikuun 20 -- ei, 21, näen, p:nä tänä\nvuonna, ollen kymmentä vuotta myöhäisempi\".\n\n\"Toden totta, no jo osasikin!\" sanoi Pleydell; \"juuri siinä kuussa\ntulivat Ellangowanin vastoinkäymiset yleisesti tunnetuiksi. Mutta\nkuunnelkaamme, mitä hän on tehnyt.\"\n\nMr. Protocol siis hiljaisuutta pyydettyään alkoi lukea testamenttia\nverkallisella, vakaalla, kuivakiskoisella äänenpainolla. Hogarthille\nolisi maalattavaksi soveltunut hänen ympärilleen kerääntynyt ryhmä,\njonka silmissä toivo vuoroin heräsi ja häipyi ja joka pinnisti\najatuksiaan tajuamaan säätäjän tarkotuksen pääsisältöä ammattisanaston\nusmasta, johon sen oli laillinen muoto verhonnut.\n\nAsiakirja oli odottamaton laatuaan. Se sääsi ja siirsi kaikkiaan ja\nkokonaan Singlesiden kartanon ja talon maat ja tilukset sekä niiden\nkanssa yhdysviljelyksessä olevat Loverlessin, Liealonen, Spinster's\nKnowen ja mitä kaikkea takapalstat \"alempana mainitulle\" (tässä\nlukija miedonsi äänensä säveän ja vaatimattoman hiljaiseksi) \"Peter\nProtocolille, laillistetulle asianajajalle, täydellisimmästi luottaen\nhänen kyvykkäisyyteensä ja vilpittömyyteensä -- (juuri nämä sanat vaati\narvoisa edesmennyt ystäväni minut liittämään tähän) -- mutta vain\nHOIDETTAVAKSI\" (lukija sai takaisin äänensä ja sävynsä, ja useiden\nlukijain kasvot, joiden venähdys olisi voinut saada mr. Mortcloken\nkadehtimaan, lyhenivät huomattavasti), \"vain HOIDETTAVAKSI tässä\nalempana lueteltujen tarkotusten, aikomusten ja toivomusten eduksi ja\nhyväksi\".\n\n\"Tarkotuksissa, aikomuksissa ja toivomuksissa\" oli jutun kerma.\nEnsimäiset esitettiin varustettuina alkulauseella, jossa selitettiin,\nettä testamenttaaja oli suoraan alenevassa polvessa ikivanhaa\nEllangowanin sukua, kun hänen kunnioitettu isoisänsä isä, Andrew\nBertram, ensimäinen Singlesiden herra, autuas muistossa, oli ollut\nAllan Bertramin, viidennentoista Ellangowanin paroonin, toinen poika.\nSitte jatkettiin, että Henry Bertram, Ellangowanin Godfrey Bertramin\npoika ja perillinen, oli lapsuudessaan varastettu vanhemmiltaan, mutta\ntestamentin tekijä oli _varmasti vakuutettu siitä, että hän vielä oli\nvierailla mailla elossa ja taivaan kaitselmuksen ohjaamana palautuisi\nesi-isiensä asuinsijalle_ -- jossa tapauksessa sanottu Peter Protocol\noli velvollinen ja sidottu, niinkuin hän itsensä velvotti ja sitoi\nottamalla vastaan nämä säännökset, luovuttamaan itseltään sanotut\nSinglesiden ja muut maat sekä kaikki muut niiden ohessa hänelle\nsiirtyneet etuisuudet (lukuunottamatta ainoastaan asianmukaista\npalkkiota hänen omasta vaivastaan) sanotun Henry Bertramin hyväksi ja\neduksi hänen palatessaan syntymämaahansa. Ja hänen vierailla mailla\nasumisensa aikana, tai siinä tapauksessa ettei hän koskaan palaisi\nSkotlantiin, mr. Peter Protocolin tuli holhoojana jakaa maaomaisuuden\nverotulot ja muiden varojen korot (lukuunottamatta ainoastaan\nasianmukaista palkkiota tässä näkemästään vaivasta) yhtä suurina osina\nneljälle testamentissa nimitetylle hyväntekeväisyyslaitokselle. Valta\nhallita, tehdä vuokrasopimuksia, periä ja sijottaa rahoja, sanalla\nsanoen omistajan täysi valtuus uskottiin tälle luottamusmiehelle\nja hänen kuolemansa varalta siirtyväksi erinäisille asiakirjassa\nluetelluille viranomaisille. Oli vain kaksi lahjotusta säädetty,\nsata puntaa suositulle palvelijattarelle ja toinen saman suuruinen\nerä Janet Gibsonille (joka asiakirjassa esitettiin testamenttaajan\narmeliaisuudella kasvatetuksi) hänen sitomisekseen oppilaaksi johonkin\nkunnialliseen ammattiin.\n\nAnkeana valtasi apeus kuulijakunnan, joka miss Margaret\nBertram-vainajan vierashuoneessa oli kuunnellut tätä Singlesiden\nmaiden odottamatonta määräämistä. Syvä hiljaisuus seurasi lukemisen\npäättymistä.\n\nMr. Pleydell oli ensimäinen puhuja. Hän pyysi saada katsastaa\nasiakirjaa ja varmistuttuaan sen laillisesta pätevyydestä palautti sen\nmitään virkkamatta, syrjään vain huomauttaen Manneringille: \"Protocol\nei luullakseni ole huonompi kuin muutkaan ihmiset; mutta tuo vanha\nneiti on päättänyt, että jos hänestä ei konnaa koidu, niin syynä ei\nainakaan ole kiusauksen puute.\"\n\n\"Tosiaan luullakseni\", sanoi Drumquagin mr. Mac-Casquil, joka puolet\näkäänsä nieltyään päätti päästää loput kuuluville, \"tosiaan luullakseni\non tämä tapaus eriskummallinen! Haluaisin nyt saada tietää mr.\nProtocolilta, jonka mieltä yksinomaisena ja rajattomasti valtuutettuna\nuskottuna miehenä tietenkin on tästä asiasta kysytty -- haluaisin,\nsanon, tietää, kuinka ihmeessä miss Bertram saattoi luulla olemassa\nolevaksi poikaa, jonka koko maailma tietää vuosia takaperin tulleen\nmurhatuksi?\"\n\n\"Todellakaan, sir\", vastasi mr. Protocol, \"en käsitä itselleni\nmahdolliseksi selittää hänen vaikuttimiaan enemmälti kuin hän on itse\ntehnyt. Edesmennyt kunnioitettava ystävämme oli hyvä nainen, sir --\nhurskas nainen -- ja hänellä saattoi olla luottamukselleen pojan\nelossaoloon perusteita, joita ei ole meidän saatavissamme.\"\n\n\"Hoh\", huomautti tupakkakauppias, \"tiedän minä hyvinkin, mitkä hänen\nluottamuksensa perusteet olivat. Mrs. Rebecca tuossa\" (palvelijattareen\nviitaten) -- \"on minulle sataankin kertaan omassa puodissani kertonut,\nettei ollut mitään takeita siitä, millä tavoin hänen rouvansa\njärjestäisi asiansa, kun joku vanha Gilslandin mustalaisnoita-akka\noli ajanut hänen päähänsä, että nulikka -- Harry Bertramiksihan\nhän sitä nimittää? -- jonakuna päivänä lopultakin tulee elävänä\ntakaisin -- ettehän sitä kiellä, mrs. Rebecca? -- vaikka saanenpa\nuskoa unohtaneennekin painaa emäntänne mieleen mitä lupasitte hänelle\npuhella, kun teille monetkin puolikruunuset annoin. Mutta ettehän\nsuinkaan kiellä, mitä minä tässä nyt sanon?\"\n\n\"En tiedä siitä yhtään mitään\", vastasi Rebecca jurosti ja katsoen\nsuoraan eteensä sellaisen henkilön lujalla kasvojen ilmeellä, jonka\nei tee mieli tulla pakotetuksi muistamaan enempää kuin hänelle oli\nmieluista.\n\n\"Hyvin sanottu, Rebecca! Te ainakin tyydytte omaan osaanne\", sanoi\nsiihen tupakkakauppias.\n\nToisen luokan keikari, sillä ensimäiseen ei häntä voitu lukea, oli\ntähän asti läimäytellyt saappaitaan ratsuvitsallaan ja näyttänyt\npilalle hemmotellulta lapselta, joka oli illallisensa menettänyt. Hänen\nnapinansa purkausi kuitenkin vain sisällisesti, korkeintaan puhjeten\nsellaisiksi yksinpuheluiksi kuin: \"Pahottelenpa, saamari sentään, että\nitseäni hänen tähtensä koskaan kiusasin. Silloin yhtenäkin iltana,\nsaamari sentään, tulin tänne teetä juomaan ja jätin Kingin ja herttuan\nratsastajan, Will Hackin. He tyhjentelivät maljoja kilpahevosten\nkunniaksi; saamari sentään, minä olisin voinut saada luvan kantaa\nkilpa-ajajan nuttua yhtä hyvin kuin muutkin, jos olisin jatkanut heidän\nkanssaan -- eikä hän sitten ole minulle edes tuota satasta heittänyt.\"\n\n\"Me teemme velkasitoumuksen maksun aivan mukavaksi\", huomautti\nhänelle mr. Protocol, jolla ei ollut mitään halua sillä hetkellä\nkartuttaa toimeensa kohdistuvaa kiukkuilua. \"Ja nyt, hyvät herrat,\nmeillä ei tietääkseni ole täällä sen enempää odottelemista, ja --\nMinä jäljennytän kunnioitettavan ja arvoisan ystäväni testamentin\nhuomenna, jotta kukin herroista voipi tutkia sen sisältöä ja vapaasti\npäästä saamaan siitä otteen; ja\" -- hän kävi lukitsemaan vainajan\nsäilyjä kiireisemmin kuin oli ne avannut -- \"mrs. Rebecca, pitäkäähän\nystävällisesti täällä kaikki kunnossa, kunnes saamme talon vuokratuksi\npois -- minä sain tänä aamuna tarjouksen eräältä vuokralaiselta, siltä\nvaralta että niin kävisi ja minulle mitään asiassa sanottavaa tulisi\".\n\nDinmont-ystävämme oli toivoillut yhtä hyvin kuin joku toinenkin\nja tähän asti istua murjotellut vainajan nojatuolissa, jossa\ntämän ruumiikkaan miesrohjon laiskasti nojailemassa nähdessään\nedesmennyt olisi aika lailla ähmistynyt. Hänen puuhanaan oli ollut\nratsupiiskansa pitkän siiman kiertäminen kiemuraan vetäytyneen käärmeen\nmuotoiseksi ja sitte äkillisellä nytkäyksellä keskilattialle asti\navautumaan tempaiseminen. Ensi sanoikseen hän täräyksensä kestettyään\njalomielisesti selitti, luultavasti tajuamatta sitä ääneensä\nlausuneensa: \"No -- veri on vettä sakeampaa -- yhtä kernaasti silti\nsuon hänen saaneen ne juustot ja kinkut.\" Mutta uskotunmiehen tehtyä\nyllämainitun huomautuksensa murehtijain hajaantumiseksi kavahti kelpo\nDinmont jaloilleen ja hölmistytti seurueen kysyä töksähdyttämällä:\n\n\"Ja mihin sitte joutuu tämä tyttö-parka, Jenny Gibson? Tottahan\nkeskenämme voimme tehdä jotakin hänen hyväkseen me kaikki, jotka\nkatsoimme olevamme sukua perheelle omaisuuden jaossa.\"\n\nTämä ehdotus näytti kiirehdyttävän useimmat joukosta oitis poistumaan\npaikalta, vaikka he mr. Protocolin huomautusten jälkeen olivat\nviivyskelleet ikäänkuin pettyneiden toiveittensa haudan äärellä.\nDrumquag sanoi eli oikeammin mutisi jotakin omasta perheestään ja\nsäätyläisverensä perusteella katsoi oikeudekseen asettua lähtijöistä\nensimäiseksi. Tupakkakauppias astui hanakasti esille ja kehnoksui\nehdotusta: \"Tuollainen pikku letukka on jo saanut kylliksi, ja mr.\nProtocol ainakin on asianomainen henkilö ottamaan hänet hoitoonsa,\nkoska hänelle annettua lahjotustakin holhoaa\"; vakaalla ja\npäättäväisellä äänellä sen mielipiteekseen lausuttuaan hänkin asteli\ntiehensä. Keikari teki typerän ja raa'an yrityksen laskea leikkiä miss\nBertramin suosituksesta, että tyttö-paralle opetettaisiin jotakin\nkunniallista ammattia, mutta hyvän seuran sävyä tuntematta haki\nkatseellaan hyväksymistä eversti Manneringilta ja sai häneltä niin\nsynkeän tuiman silmäyksen, että se kirveli häntä selkäpiihin asti. Hän\nlaaposteli sen vuoksi kiireen kautta alikertaan.\n\nProtocol, joka pohjaltaan oli hyvänlainen mies, lausui sitten aikovansa\nottaa toistaiseksi hoitoonsa nuoren tytön, sillä nimenomaisella\nedellytyksellä, että tämä hänen toimenpiteensä katsottaisiin pelkäksi\nalmuksi. Mutta Dinmont suoristausi täyteen mittaansa, puistalsi\nvaltavaa vedenpitävää päällystakkiansa kuin newfoundlandilainen koira\npörhöistä turkkiaan vedestä noustessaan ja huudahti:\n\n\"Hei, hitto minut sitte periköön, jos hän teidän vaivoiksenne\ntulee, mr. Protocol, jos hän nimittäin haluaa lähteä kotiin minun\nkanssani. Nähkääs, Ailie ja minä olemme vähän niinkuin varoissamme,\nja mielemme tekisi antaa tyttöjen saada pikkaraisen enemmän edistystä\nkuin itsellämme on, ja seuraa -- sitä mielemme tekisi. Ja katsokaas,\narvatenkinhan Jenny tuntee tapoja ja on lueskellut kirjoja, ja\nompelutöitä neuloskellut -- niin kauvan eleltyään tuollaisen isoisen\nnaisen parissa: tai jollei hän semmoisista mitään tiedä, niin\ntaitavatpa mukulamme vain pitääkin hänestä sen paremmin. Ja minä otan\nhuoltaakseni vaatevähät ja mitä rahantarpeita hänellä sattuu olemaan,\nniin että se sata puntaa saa kasota teidän käsissänne, mr. Protocol,\nja jotakin minä siihen lisäänkin, kunnes hän ehkä saapi jonkun\nLiddesdalen pojan, joka tarvitsee vähän apua ostaakseen lammaskarjan\nkannan. Mitäs siihen sanot, tyttöseni? Minä sinulle ostan matkalipun\npikavaunuihin Jethartiin päästäksesi -- kas, mutta sieltä sinun\ntäytyykin ottaa pony Limestane-selän yli -- pyörillä ei vielä yksikään\nole Liddesdaleen tullut.[48] Ja olenpa iloissani, jos mrs. Rebecca\ntulee mukaasi, tyttöseni, ja viipyy kuukauden tai pari sinun vielä\nhiukan vierastaessasi olojasi.\"\n\nMrs. Rebecca niiaili ja yritteli saada orpotyttöäkin itkemisen asemesta\nniiaamaan; Dandie karkealla tavallaan rohkaisi heitä molempia, ja\nPleydell turvausi nuuskarasiaansa. \"Minullepa on ruokaa ja juomaa,\neversti\", hän huomautti toinnuttuaan, \"tällaisen moukan näkeminen.\nTäytyypä palkita häntä omalla tavallaan -- auttaa häntä hävittämään\nitseänsä -- ei ole muuta keinoa. Hei, sinä Liddesdale -- Dandie --\nKaarlola -- mikä oletkaan!\"\n\nLampuoti kääntyi erinomaisen tyytyväisenä tällaisestakin huomiosta,\nsillä sydämessään hän isäntäänsä lähinnä kunnioitti mainiota lakimiestä.\n\n\"Et siis ota viisastuaksesi neuvostani noihin rajoihin nähden?\"\n\n\"En -- en, sir -- kenenkään ei tee mieli oikeuttansa menettää ja\nitseänsä naurunalaiseksi saattaa. Mutta kun ei teidän arvoisuutenne\nsuostu ja onkin kukaties vastapuolen ystäviä, niin pitänee meidän\nyrittää jotakuta muuta ajamaan asiaamme.\"\n\n\"Siinäpä se -- sanoinhan teille, eversti Mannering! No, sir, jos\nsinun ehdottomasti täytyy hullutella, niin on minun asiani toimittaa\nsinulle oikeusjutun ylellisyys mahdollisimman vähillä kuluilla ja\ntehdä sinusta voittopuoli, jos vain päinsä käypi. Lähettäköön mr.\nProtocol minulle paperisi, niin autan häntä juttusi ohjailussa. Enpä\nlopultakaan näe syytä, miksei teikäläisillä olisi riitajuttunne ja\nkiistanne käräjillä yhtä hyvin kuin esi-isillänne oli miestapponsa ja\ntulellahävittämisensä.\"\n\n\"Varsin luonnollista, niin oikein, sir. Mekin yhtä valmiita olisimme\nvanhoille tavoille, ellei lakia olisi. Ja koska laki meitä sitoo, niin\nlain tulisi meitä vapahtaakin. Sitä paitsi pidetään meillä päin aina\nparempana miestä, joka on Viiteentoista vedonnut.\"\n\n\"Oivallisesti todisteltu, ystäväni! Lähtekäähän nyt, ja sinä lähetä\nminulle paperit. Tulkaa, eversti, meillä ei enää ole täällä tekemistä.\"\n\n\"Hitto vieköön, pehmitämme me nyt lopultakin Dawston-solan Jaakon!\"\nkehaisi Dinmont, riemuissaan mäjäyttäen reittänsä.\n\n\n\n\n39 luku.\n\nMEG MERRILIESIN HOMMIA.\n\n\n\"Saatteko suoriutuneeksi tuon kelpo miehen jutusta hänen voitokseen?\"\nkysyi Mannering.\n\n\"No, enpä tiedä; taistelussa ei pelkkä voima auta, mutta kyllä hän\nDawstonin Jaakolle ilkkua saapi, jos voimme sille mitään. Olen hänelle\njotakin velkaa. Meidän ammattimme vitsauksena on, että me harvoin\nnäemme ihmisluonteen parasta puolta. Ihmiset tulevat luoksemme\njokainen itsekäs tunne vastikään teritettynä ja kärjistettynä; he\nkoukistavat kaihelmiensa ja ennakkoluulojensa hokatkin kuten seppä\nliukkaalla kelillä hevosenkengän jäänaulat. Moni on tuonne ullakolleni\nkiivennyt mies, jonka olen ensin halunnut sinkauttaa ulos ikkunasta,\nja sentään olen viimein huomannut, että hän esiintyi vain kuten\nminäkin olisin saattanut hänen asemassaan kiukutella ja luonnollisesti\nkohtuuttomuuksiin mennä. Olen nyt päässyt siihen vakaumukseen, että\njos ammattimme näkeekin inhimillistä narrimaisuutta ja inhimillistä\nilkeyttä runsaammin kuin muut, niin on syynä se, että me näemme\nniiden toimivan siinä väylässä, johon ne vapaimmin voivat purkautua.\nSivistyneessä yhteiskunnassa laki on se hormi, josta kaikki entiseen\naikaan koko taloa kierrellyt ja jokaisen silmiä kirvellyt sauhu\nkulkee läpi -- eipä siis kummakaan, että itse torvi toisinaan hiukan\nnokeentuu. Mutta me pidämme huolta siitä, että liddesdalelaisemme juttu\ntulee hyvin johdelluksi ja todistelluksi, jotta kaikkia tarpeettomia\nkuluja säästetään -- saakoon hän herkkuomenansa paljottaishinnalla.\"\n\n\"Saanko mielihyväkseni\", kysyi Mannering heidän erotessaan, \"teidät\npäivälliselle asuntooni? Isäntäni sanoo saaneensa metsänotusta ja\noivallista viiniä.\"\n\n\"Metsänotusta -- mitäh?\" vastasi asianajaja kerkeästi, lisäten\nkuitenkin heti: \"Mutta ei, se on mahdotonta -- enkä minäkään voi teitä\npyytää kotiini. Maanantai on pyhitetty päivä -- tiistai samaten -- ja\nkeskiviikkona olemme kuultavana suuressa kymmenysjutussa ylioikeuden\nedessä -- mutta malttakaahan -- on kirpeä sää, ja jos viivytte\nkaupungissa ja tuo riista säilyisi torstaihin --\"\n\n\"Sinä päivänä tulette?\"\n\n\"Epuuttamattomasti.\"\n\n\"No, niinpä noudatankin haluani viettää viikon täällä; ja jollei riista\nsäily, niin katsommepa, mitä muuta isäntämme saa meille hommattua.\"\n\n\"Kyllä se säilyy\", arveli Pleydell; \"ja nyt hyvästi -- katsokaahan\nnäitä paria kolmea kirjelmää ja viekää ne perille, jos pidätte\nosotteista; kirjotin ne teitä varten tänä aamuna. Näkemiin asti;\nkirjurini on jo tunnin odottanut alottaakseen erästä lemmon\nkannekirjelmää.\"\n\nJa pois asteli mr. Pleydell hyvin puuhakkaana, sukellellen kattokujien\nläpi ja nousten porrassiltoja myöten, päästäkseen High Streetille\nsellaista tietä, joka tavalliseen tolaan verraten oli samaa kuin\nMagelhâesin salmi avoimemman, mutta Kap Hornin ympäri kiertävän väylän\nrinnalla.\n\nSilmäillessään Pleydellin käteensä työntämiä suosituskirjeitä huomasi\nMannering hyvillä mielin, että ne olivat osotettuja muutamille\nSkotlanin kirjallisuuden johtaville henkilöille. \"Squire David\nHumelle.\" \"Squire John Homelle.\" \"T:ri Fergusonille.\" \"T:ri Blackille.\"\n\"Loordi Kaimesille.\" \"Mr. Huttonille.\" \"Squire John Clerkille, Eldinin\nherralle.\" \"Squire Adam Smithille.\" \"T:ri Robertsonille.\"\n\n\"Toden totta, lainoppineella ystävälläni on valiotuttavapiiri -- nämäpä\nkauvas kantavia nimiä -- itä-intialaisen täytyy hiukan hioa kykyjään ja\nselventää ajatuksiaan, ennen kuin menee tuollaiseen seuraan.\"\n\nIlomielin käytti Mannering näitä suosituksia; ja pahottelemme\nsyvästi, ettei meidän vallassamme ole antaa lukijalle selvitystä\nhänen saamastansa huvista ja hyödystä piirissä, joka ei ole koskaan\nsuljettuna järkeviltä ja tietorikkailta muukalaisilta, jonka vertaista\nei ole kenties minään aikakautena ollut, kun ajattelee sen käsittämän\nja keskittämän lahjakkuuden syvällisyyttä ja monipuolisuutta.\n\nTorstaina mr. Pleydell määräaikaan ilmestyi majataloon, jossa eversti\nMannering asui. Peuranpaisti osottausi olevaksi erinomaisessa\nkunnossa, punaviini oli mainiota, ja oppinut lakimies omisti hyvin\nkunnioittavaa huomiota kumpaisellekin, ollen etevä pöytäasiain tuntija.\nOlen kuitenkin epävarma siitä, tuottiko hyvä kestityskään hänelle\nsuurempaa tyytyväisyyttä kuin mestari Sampsonin läsnäolo, josta hän\nomalla lakitieteellisellä viisastelullaan sai herutelluksi paljon\nhupaisuutta sekä itselleen että parille ystävälle, joita eversti\nsamassa tilaisuudessa juhlitti. Sampsonin yksinkertaisen totiset ja\nharvasanaisina tärähtelevät vastaukset lakimiehen kavaliin kysymyksiin\nsaattoi hänen luonteensa hyväntuulisuuden selkeämpään valoon kuin\nMannering oli vielä nähnyt. Samalla hän penkoi esille kummallisen\npaljouden erinäistä vaikeatajuista, vaikka yleensä hyödytöntä\ntietoa. Lakimies jälkeenpäin vertasi hänen mieltänsä panttilainaajan\nvarastohuoneeseen, kaikenkaltaisilla tavaroilla ahdattuun, mutta niin\nvaivalloisesti kasailluilla ja niin peräti sikin sokin sovitelluilla,\nettei omistaja saa koskaan käsiinsä mitään kapinetta sillä hetkellä kun\nsitä tarvitsee.\n\nMitä asianajajaan itseensä tulee, antoi hän ainakin yhtä paljon\najattelunharjotusta Sampsonille kuin hänestä hauskuutta houkutteli. Kun\nlainoppinut alkoi kohota lentoihinsa ja hänen luonnostaan järkeilevä\nja kuivakiskoinen leikkisyytensä kävi eloisammaksi ja kärkevämmäksi,\ntähysteli häntä koulumestari senlaatuisella ihmetyksellä, jolla voimme\nkuvitella kesyn karhun saattavan silmäillä vastaista seuralaistansa\napinaa, niiden ensi kertaa tullessa esitellyiksi toinen toiselleen. Mr.\nPleydellin iloja oli vakavan ja totisen todistelevasti esittää joku\nväitelmä, jota vastaan tiesi koulumestarin taipuisaksi kiistämään.\nSydämellisellä mielihyvällä hän sitte tarkkaili sielullista\npunnerrusta, jolla kelpo mies vastatakseen järjesteli aatoksiaan ja\nponnistaa hitaita ja kankeita kykyjään, saadakseen liikkeelle oppinsa\nkoko raskaan tykistön musertamaan toisen lausuman harhaanjohtavan tai\nkerettiläisen mielipiteen -- kun, katso, ennen kuin tykistöä ehdittiin\nlaukaista, vihollinen oli siirtynyt asemiltaan ja ilmestyi uuteen\nkiusalliseen asentoon koulumestarin sivustalle tai taakse.\n\nUseinpa huudahteli hän \"Tavatonta!\" kun täydessä voitonluottamuksessa\nvihollista vastaan marssittuaan huomasikin kentän tyhjäksi; ja senhän\narvaa, että vähällä vaivalla ei hän uutta rintamaa yrittänyt. \"Hän\noli kuin intialainen alkuasukasarmeija\", eversti sanoi, \"pelottava\nlukumääränsä ja tykistönsä järeyden puolesta, mutta altis joutumaan\nkorjaamattomaan epäjärjestykseen sivustahyökkäystä tähtäävästä\nliikkeestä\". Ylipäätään koulumestari kuitenkin, vaikka jonkun verran\nuupuikin näihin sielullisiin epätavallisella vauhdilla ja hetken\npinnistyksessä tehtyihin ponnistuksiin, piti tätä elämänsä parhaimpina\npäivinä ja aina mainitsi mr. Pleydelliä hyvin laajatietoiseksi ja\nsuk-ke-lak-si henkilöksi.\n\nSeurue väheni, kunnes nuo kolme herrasmiestä vain jäivät. Heidän\npuhelunsa kääntyi miss Bertramin jälkisäännöksiin.\n\n\"Mikä sen vietävä saattoikaan ajaa akan peijakkaan nuppiin\",\nvirkahti Pleydell, \"Lucy Bertram-poloisen perinnöttömäksi tekemisen\nsillä verukkeella, että omaisuus muka luovutetaan pojalle, joka on\nammoin kuollut ja kuopattu? Pyydän anteeksi, mr. Sampson, unohdin\nkuinka läheltä tämän mainitseminen koskee tunteisiinne -- muistan\nkuulustaneeni teitä siitä tapauksesta -- eikä ole minun koskaan ollut\nniin työläs saada ketään puhumaan kolmea sanaa peräkkäin. Voitte puhua\npythagorealaisistanne tai vaiteliaista bramiineistanne, eversti, ja\nminä sentään takaan tämän oppineen herrasmiehen voittavan heidät kaikki\nvähäpuheisuudessa -- mutta viisaan sanat ovat kallisarvoisia eivätkä\nkepeästi haaskattavia.\"\n\n\"Totisesti\", sanoi koulumestari, ottaen siniviiruisen nenäliinansa\nsilmiltään, \"katkera oli se päivä minulle kyllä; niin, ja tukalasti\nkestettävä murheen päivä -- mutta Hän antaa voimaa, joka sälyttää\nkuorman\".\n\nEversti Mannering käytti tätä tilaisuutta pyytääkseen mr. Pleydelliä\nselittämään lapsen katoamista yksityiskohtaisemmin. Lakimies\nmielelläänkin selosteli tapauksia rikosasiain alalta, etenkin oman\nkokemuksensa koskettelemia, ja kertoi asianhaarat juurtajaksain.\n\n\"Ja mikä on mielipiteenne koko lopputuloksesta?\"\n\n\"Hoo, että Kennedy murhattiin. Se on vanha tapaus, jota on sillä\nrannikolla ennenkin sattunut -- salakuljettaja tullimiestä vastassa.\"\n\n\"Ja mikä sitten on oletuksenne lapsen kohtalosta?\"\n\n\"Epäilemättä hänkin murhattu\", vastasi Pleydell. \"Hän oli kyllin vanha\nkertomaan näkemänsä, ja tuollaiset tunnottomat konnat eivät kammoisi\nuutta viattomain lasten surmaamistakaan, jos arvelisivat etunsa sitä\nvaativan.\"\n\nKoulumestari ähkäisi syvään ja äännähti: \"Suunnatonta!\"\n\n\"Kuitenkin mainittiin jutussa mustalaisiakin\", huomautti Mannering, \"ja\nsiitä päättäen, mitä tuo alhaisen näköinen mies hautajaisten jälkeen\nsanoi --.\"\n\n\"Miss Margaret Bertramin aatos, että lapsi on elossa, perustui\nmustalaisen ilmotukseen\", tokaisi Pleydell, tarttuen puoleksi\nlausuttuun viittaukseen; \"kadehdin yhdistelmäänne, eversti -- on\nhäpeäksi minulle, etten ollut samaa johtopäätöstä tehnyt. Käymmekin\noitis käsiksi tähän asiaan. Hei, kuulkaapas, tarjoilija, menkäähän\nmatami Woodille Cowgaten varrelle. Tapaatte kirjurini Driverin. Hän on\ntähän aikaan mukana High-Jinks'issä (sillä me ja alaisemme, eversti,\nolemme erinomaisen säännöllisiä säännöttömyyksissämme); käskekää hänen\npaikalla tulla tänne, minä maksan hänen uhkapanoksensa.\"\n\n\"Hän ei saapune osaansa esittävänä, vai mitä?\" kysäisi Mannering.\n\n\"Ah, ei siitä sen enempää, Heikku, jos minua rakastat\",[49] vastasi\nPleydell. \"Mutta meidän täytyy saada joitakin tietoja Egyptin maalta,\njos mahdollista. Hohoi, olisipa minulla vain tästä sekavasta vyyhdistä\nvähäisinkin rihma, niin näkisitte, kuinka sen kerisin! Minä kaivaisin\nmustalaiselta salat julki paremmin kuin keskiaikainen inkvisitsioni;\ntiedän minä miten pidellä vikuroitsevaa todistajaa.\"\n\nMr. Pleydellin siten korskuessa ammattitaidostaan, palasi tarjoilija\nmr. Driverin kanssa, jonka suupielet olivat vielä rasvaiset\nlammaspiirakoista, ja viimeisen haarikankulauksen vaahto vielä\nlaskeutumattomana ylähuulellaan, sellaisella kiireellä oli hän\nisäntänsä kutsua noudattanut.\n\n\"Driver, teidän täytyy heti mennä hakemaan vanhan miss Margaret\nBertramin palvelijatar. Kyselkää häntä kaikkialta, mutta jos\nhavaitsette välttämättömäksi turvautua Protocoliin, tupakkakauppias\nQuidiin tai keneenkään noista, niin älkäähän vain itse esiintykö,\nvaan lähettäkää joku tuttavapiirinne naishenkilö -- saanenpa uskoa\ntuntevanne moniakin, jotka ovat alttiita palvelemaan teitä. Hänet\nlöydettyänne sopikaa siitä, että hän tulee konttoriini huomenna tasan\nkello kahdeksan.\"\n\n\"Mitä sanon saadakseni hänet tulemaan?\" kysyi ajutantti.\n\n\"Mitä hyväksi näette\", vastasi lakimies. \"Minunko asiakseni luulette\nvaleiden sepustamisen teille? Mutta toimittakaakin hänet saapuville\nkello kahdeksalta, kuten sanoin.\"\n\nKirjuri irvisti, kumarsi ja läksi.\n\n\"Hyödyllinen mies, tuo\", puheli asianajaja; \"en luule hänen veroisensa\nkonsanaan juttukirjaa piirrelleen. Hän on valmis saneluni mukaan\nkirjottamaan kolme yötä viikossa nukkumatta tai -- mikä on saman\ntekevää -- kirjottamaan yhtä hyvin ja virheettömästi nukkuessaan kuin\nvalveillaankin. Ja peräti vakaa tavoissaan -- jotkut niistä aina\nvaihtelevat oluttupiansa, niin että kaksikymmentä juoksupoikaa saa\nheidän jäljillään hikoilla kuten paljaspäät kapteenit Eastcheapin\nravintoloissa kiertelevinä Sir John Falstaffin haussa. Mutta tämä on\nkerrassaan kiinteä kappale -- hänellä on talvi-istuimensa takkavalkean\näärellä ja kesäistuimensa ikkunan pielessä matami Woodilla. Noiden\nkahden välillä on hänen kaikki muuttonsa; sieltä hänet löytää aina\ntyötuntiensa jälkeen. Hän ei luullakseni milloinkaan riisuudu tai\nkäy levolle -- pelkkä olut pitää hänet kunnossa. Se on ruoka, juoma,\nvaatetus, vuode ja pesu.\"\n\n\"Ja onko hän äkillisestäkin kutsusta aina pystyvä toimiin? Minä sitä\nepäilisin, hänen asuinsijaansa ajatellessani.\"\n\n\"Hoh, juominen ei häntä koskaan hämmennä, eversti; hän kykenee\nkirjottamaan tuntikausia puhelahjansa menetettyään. Muistanpa, kun\nkerran sain äkkiä pyynnön laatia erään vetoomuksen. Olin ollut\npäivällisellä, ja oli lauvantai-ilta, joten minä olin vastahakoinen\nsiihen ryhtymään. Saivatpa minut kuitenkin alas Clerihughille, ja\nsiellä me istuimme iloa pitäen, kunnes minulla oli kaksinkertainen\nmäärä märkyyttä vyöni alla. Silloin he saivat minut suostutelluksi\nlaatimaan asiakirjan. Sitten oli meidän haettava Driver, ja kahdella\nmiehellä oli täysi työ hänen kantamisessaan sisälle, sillä hän sattui\ntavattaessa olemaan kykenemätön sekä liikkumaan että puhumaan. Mutta\ntuskin oli hän saanut kynänsä sormiensa väliin, paperinsa levitetyksi\neteensä ja ääneni kuullut, kun jo alkoi kirjottaa kuin paraskin notaari\n-- enkä ole koskaan nähnyt niin sieviä kiekuroita, joskin meidän täytyi\npanna toinen mies kastamaan hänen kynäänsä musteeseen, sillä hän ei\npystynyt näkemään tolppoa.\"\n\n\"Mutta miltä näytti yhteistuotteenne seuraavana aamuna?\" kysyi eversti.\n\n\"Huh, mainiolta -- ei kolmea sanaa tarvinnut muuttaa; se lähetettiin\nmääräpaikkaansa saman päivän postissa. Mutta tulettehan luokseni\naamiaiselle huomenna, ja kuulemaan tuon vaimon kuulustelua?\"\n\n\"On tuntinne jokseenkin aikainen.\"\n\n\"En voi sitä lykätä. Ellen olisi taistelutantereellani täsmälleen\ntornikellon yhdeksää lyödessä, niin pääsisi liikkeelle huhu, että minä\nolen saanut halvauskohtauksen, ja minä tuntisin sen seurauksia koko\nistuntokauden loppuajan.\"\n\n\"No, pitänee sitten yrittää.\"\n\nSeurue hajaantui siksi iltaa.\n\nAamusella eversti Mannering saapui asianajajan konttoriin, vaikka\nnoituen skotlantilaisen joulukuun-aamun kalseutta. Mr. Pleydell oli\nsaanut mrs. Rebecan sijotetuksi pystyvalkeansa kulmalle, hommannut\nhänelle kupillisen suklaata ja jo joutunut pitkälle puheluun hänen\nkanssaan.\n\n\"Eihän toki, mrs. Rebecca, ei ole etäisintäkään aikomusta valittaa\nemäntänne testamentista, ja minä takaan kunniasanallani, että teille\nsäädetty lahjotus on täydellisesti turvattu. Te olette sen ansainnut\nkäytöksellänne emäntäänne kohtaan, ja soisinpa sen olleen kaksin\nverroin isomman.\"\n\n\"Niin, mutta, sir, ei ole oikein mainita mitä ihmiselle sanotaan --\nkuulittehan, kuinka tuo Quidin räivä kehtasi silmilleni syytää minulle\nantamiansa palkkiopahasia ja jauhaa toistamiseen mitä joutavia joskus\nlienen hänen kanssaan hölpötellyt; jos nyt teidän arvoisuudellenne\njotakin lavertelisi, niin ties mitä siitä sukeutuisikaan.\"\n\n\"Minä vakuutan teille, Rebecca hyvä, että minun maineeni sekä teidän\noma ikänne ja ulkomuotonne ovat takeenanne, vaikka ihan lintusen\nkielellä livertelisitte minulle.\"\n\n\"No, jos teidän arvoisuutenne sen ajattelee vaarattomaksi, niin\ntällainen se on asia. Katsokaas, noin vuosi sitten, tai niinkään pitkää\naikaa siitä ei ole ihan, neuvottiin rouvaa lähtemään joksikin aikaa\nGilslandiin, sillä hän oli kovasti pahalla mielellä. Ellangowanin\nvastuksista alettiin puhua julkisesti, ja sekös häntä kiusasi -- sillä\nhän oli ylpeä suvustaan. Ellangowan itse ja hän, he toisin ajoin\nolivat sovinnossa, toisin ajoin taas eivät -- mutta lopuksi he eivät\nollenkaan olleet hyvissä väleissä pariin kolmeen ajastaikaan -- sillä\nlairdi alinomaa ruinasi rahaa lainaksi, ja sitä ei rouva voinut millään\nmuotoa sietää, ja rouva alinomaa tahtoi velkaa maksoon, ja lairdille se\noli yhtä vähän mieleen. Olivat sitte viimein vallan erossa. Ja sitte\nGilslandissa joku kertoi maiden joutuvan myyntiin; ja oli ikääskuin hän\nsiitä hetkestä saakka olisi käynyt nurjamieliseksi miss Lucy Bertramia\nkohtaan, sillä moneenkin kertaan hän minulle valitti: 'Voi Becky, voi\nBecky, jos se hyödytön vikisevä tytön äpäre siellä Ellangowanissa,\njoka ei kykene epäkelpoa isäänsä aisoissa pitämään -- jos hän olisi\nvain ollut poikalapsi, niin eivätpä pääsisi vanhaa perintöä myymään\ntuon höperön veloista'; ja siihen tapaan hän tuskitteli, kunnes minä\nihan kylläännyin ja väsyin kuulemaan hänen sadattelevan tyttö-poloista\nniinkuin ei hän olisi ollut poikalapsi ja maatilaa pitänyt, jos hänen\ntahdossaan olisi sukupuolensa vaihtaminen ollut. Ja eräänä päivänä\nterveyslähteen luona kallionkärjen alapuolella siellä Gilslandissa hän\nkatseli hyvin komeaa lapsipesyettä -- jonkun Mac-Croskyn -- ja puhkesi\nsanomaan: 'Eikö ole ilmetty ihme, että jokaisella maan hulttioimella\non poika ja perillinen, ja että Ellangowanin suku on miesperillistä\nvailla?' Siinä seisoi joku mustalaisvaimo hänen takanaan ja kuuli\nsen -- julman roteva ja pelottavan näköinen, en ole mokomaa muijaa\neläissäni silmiini saanut. 'Kuka', hän sanoo, 'rohkenee sanoa, että\nEllangowanin suku häviää miesperillisen puutokseen?' Rouva pyörähti\nhäntä katsomaan -- hän oli karski nainen ja aina valmis vastauksissaan\nkenelle hyvänsä. 'Minä sen sanon', hän sanoo, 'ja surullisella\nsydämellä sanonkin'. Silloinkos mustalaismuija tarttuu häntä käteen.\n'Tunnen minä teidät', hän sanoo, 'vaikka te ette minua tunne. Mutta\nniin totta kuin taivaalla aurinko paistaa, ja niin totta kuin tuo vesi\nmereen juoksee, ja niin totta kuin on silmä joka näkee ja korva joka\nkuulee meitä molempia: Harry Bertram, jonka luultiin Warrochin kärjessä\nloppunsa saaneen, ei siellä kuollut -- hänen piti saada raskas kohtalo\nyhdenteenkolmatta ikävuoteensa asti, se oli äänestä sanottu -- mutta\njos te elätte ja minä elän, niin te kuulette enemmän hänestä tänä\ntalvena ennen kuin lumi on kahta päivää Singlesiden nummella levännyt.\nEn minä rahastanne huoli', hän sanoo, 'ettette luulisi minun silmiänne\nsumentavan -- hyvästi jääkää Martinpäivän jälkiviikkoihin asti'; -- ja\nsiihen hän jätti meidät seisomaan.\"\n\n\"Oliko hän hyvin pitkä nainen?\" keskeytti Mannering.\n\n\"Oliko hänellä musta tukka, mustat silmät ja arpi silmäkulman\nyläpuolella?\" lisäsi lakimies.\n\n\"Hän oli pisin mitä olen naisia nähnyt, ja tukka musta kuin syysyö,\npait mistä se oli harmaa, ja silmäkulman päällä oli arpi, johon olisi\nrystysensä saanut mahtumaan. Ei häntä unohda ikinä kukaan kerran\nnähtyänsä, ja minä olen itsekseni varma siitä, että sen mustalaismuijan\nsanojen perusteella rouva teki testamenttinsa, käytyään karvaaksi\nEllangowanin nuorta neitiä kohtaan; ja paljoa huonommin rouva vielä\nhänestä piti jouduttuaan pakotetuksi lähettämään hänelle kaksikymmentä\npuntaa -- sillä hän sanoi, että miss Bertram ei tyytynyt siihen,\nettä antoi Ellangowanin hovin luistaa vieraisiin käsiin, kun hän\noli tyttölapsi eikä poika, vaan vielä oli köyhyytensä takia tulossa\nSinglesidenkin rasitukseksi ja häpeäksi. Mutta toivon, että rouvan\ntestamentti kaikesta huolimatta pysyy pätevänä, sillä kovahan olisi\nminun kadottaa pikku lahjani -- vähäisestä minä palvelin palkasta ja\nhyvyydestä, sen sanon.\"\n\nAsianajaja poisti hänen pelkäilynsä tässä kohden ja kysyi sitte\nJenny Gibsonia, saaden kuulla, että hän oli suostunut mr. Dinmontin\ntarjoukseen. \"Ja niinhän olen tehnyt minäkin, koska hän minua niin\nkauniisti osasikin pyytää\", haastoi mrs. Rebecca; \"kovasti kunnollista\nväkeä ne Dinmontin, vaikka rouva ei sietänyt paljoakaan kuulla\nystävistä siltä haaralta sukua. Mutta Kaarlolan kinkuista hän piti,\nja juustoista, ja teiristä, joita ne ehtimiseen lähettelivät, ja\nlampaanvillasääryksistä ja kintaista -- kyllä hän niistä piti.\"\n\nMr. Pleydell antoi nyt mrs. Rebecan mennä. Hänen lähdettyään virkahti\nlakimies: \"Sen mustalaisvaimon luulen tuntevani.\"\n\n\"Olin juuri samaa huomauttaa\", vastasi Mannering.\n\n\"Ja hänen nimensä\" -- alotti Pleydell.\n\n\"On Meg Merrilies\", jatkoi eversti.\n\n\"Tiedättekö sen?\" äännähti asianajaja, hullunkurisen kummastunut ilme\nkasvoissaan katsellen soturi-ystäväänsä.\n\nMannering vastasi tunteneensa sellaisen vaimon, käydessään\nEllangowanissa pariakymmentä vuotta aikaisemmin; ja sitte hän\noppineelle seurakumppanilleen kertoi kaikki ensimäisen käyntinsä\nhuomattavat yksityiskohdat.\n\nMr. Pleydell kuunteli hyvin tarkkaavasti ja vastasi sitte:\n\n\"Onnittelin itseäni tutustumisestani syvästi oppineeseen\njumaluustieteilijään, tavattuani kappalaisenne; mutta enpä todellakaan\nodottanut havaitsevani hänen isäntäänsä Albumazarin tai Messahalan\noppilaaksi. Sellainen aatos minulla on kuitenkin, että tuo mustalainen\nvoisi kertoa meille asiasta jotakin enemmän kuin hän tähtienlukemisesta\ntai kaukonäkemyksestä johtelee -- minulla oli hänet kerran käsissäni,\nenkä hänestä silloin paljoakaan selvää saanut; mutta nyt minun täytyy\nkirjottaa Mac-Morlanille, jotta hän mullistaa maat ja taivaat akan\nlöytymiseksi. Mielelläni tulen paikkakunnalle itse avuksi hänen\ntutkimiseensa -- minulla on vielä sikäläinen rauhantuomarin valtuus,\nvaikka olen sheriffin virasta luopunut. Elämässäni ei ole minulla\nollut mitään hartaammin sydämelläni kuin tuon murhan ja lapsen\nkohtalon selville saaminen. Minun täytyy myös kirjottaa Roxburghshiren\nsheriffille ja jollekulle toimeliaalle rauhantuomarille Cumberlandiin.\"\n\n\"Toivoakseni paikkakunnalle tullessanne teette Woodbournen\npääkortteeriksenne?\"\n\n\"Tietysti; pelkäsin teidän kieltävän -- mutta nyt on meidän mentävä\naamiaiselle, tai myöhästyn.\"\n\nSeuraavana päivänä uudet ystävykset erosivat, ja eversti kotiutui ilman\nmitään tässä kertomuksessa mainittavan arvoista seikkailua.\n\n\n\n\n40 luku.\n\nISÄINSÄ ASUINSIJALLE.\n\n\nTuskin oli tapaturmalaukaus nuoreen Hazlewoodiin sattunut, kun sen\nseuraukset miss Manneringille ja hänelle itselleen syöksähtivät\nBrownin mieleen. Pyssyn suun suunnasta laukauksen pamahtaessa päättäen\nei hänellä ollut suurtakaan pelkoa siitä, että vamma osottautuisi\nkuolettavaksi. Mutta vangitsemista vieraassa maassa, ja hänen ollessaan\nvailla mitään keinoja arvonsa ja yksilönsä todistamiseksi, oli ainakin\nvältettävä.\n\nSen vuoksi päätti hän ensiksi paeta läheiselle Englannin rannikolle ja\nsiellä piilotella, jos mahdollista, kunnes saisi rykmenttitovereiltaan\nkirjeitä ja asiamieheltään rahalähetyksiä, sitten asettuakseen\noikeaan asemaansa ja tarjotakseen nuorelle Hazlewoodille ja hänen\nystävilleen mitä selitystä tai korvausta he haluaisivat. Tässä mielessä\nhän terhakasti taivalsi tapaturmapaikalta ja saapui seikkailuitta\nPortanferryn kauppalaan. Iso avoin pursi oli juuri lähdössä laiturista,\nmääränään pieni Allonbyn satama Cumberlandissa. Tähän alukseen astui\nBrown ja päätti ottaa tuon paikan väliaikaiseksi olosijakseen, kunnes\nsaisi kirjeitä ja rahaa Englannista.\n\nLyhyellä matkalla hän antausi puheisiin perämiehen kanssa. Tämä\noli aluksen omistajakin, reipas ukko, joka oli välipäikseen\ntoiminut salakuljetuksessakin, kuten useimmat rannikon kalastajat.\nJokapäiväisistä asioista puheltuaan Brown yritti kääntää keskustelua\nManneringin perheen taholle. Merimies oli kuullut Woodbourneen tehdystä\nhyökkäyksestä, mutta moitti salakuljettajien menettelyä.\n\n\"Kädet irki on suoraa peliä; pahus vieköön, ne saavat koko seutukunnan\nniskaansa. Ei, ei! kun minä olin sentapaisissa hommissa, leikin minä\nottoa ja antia tullimiesten kanssa: tässä lasti siepattiin -- olkoon\nmenneeksi, se oli heidän onnensa; tuossa toinen sievästi pujahti läpi,\nse minun voittoni. Ei, ei, korpin ei pitäisi toiselta korpilta silmää\npuhkaista.\"\n\n\"Entäs tuo eversti Mannering?\" kysyi Brown.\n\n\"No, ei ole viisas mies hänkään, kun sekaantuu jupakkaan. En minä häntä\ntullinuuskijain hengen pelastamisesta moiti; se oli varsin oikein\ntehty. Mutta herrasmiehen tapaista ei ollut tapella köyhän kansan\nteekääryistä ja konjakkinassakoista. Korkeahan hän kuitenkin on herra,\nja ne menettelevät meikäläisten kanssa miten mielivät.\"\n\n\"Ja hänen tyttärensäkin\", huomautti Brown hytkähtelevin sydämin,\n\"kuuluu joutuvan hienoon sukuun naimisiin?\"\n\n\"Mitä, Hazlewoodienko?\" sanoi kippari. \"Eikä mitä, joutavaa\njuoruilua se vain on. Jok'ikisena sunnuntaina nuori herra ratsasti\nkotiin Ellangowan-vainajan tyttären kanssa -- ja tyttäreni Peggy on\nWoodbournessa palveluksessa ja sanoo olevansa varma siitä, ettei nuori\nHazlewood ajattele miss Manneringista sen enempää kuin kuka tahansa.\"\n\nKatkerasti soimatessaan omaa äkkipikaista syöksymistään vastakkaiseen\nuskoon kuuli Brown kuitenkin ihastuen, että epäilykset Julian\nuskollisuudesta, joiden perusteella hän oli noin harkitsemattomasti\ntoiminut, olivatkin todennäköisesti kaikkea perää vailla. Kuinka\nepäedullisessa käsityksessä täytyikään Julian sillävälin hänestä olla!\nMitä saattoikaan hän ajatella sellaisesta käyttäytymisestä, jonka\nmukaan hänen rakastajansa esiintyi välinpitämättömänä sekä hänen\nmielenrauhastaan että heidän suhteensa eduista? Ukon välit Woodbournen\nväkeen tuntuivat tarjoavan turvallisen ilmottautumismuodon, jota hän\npäätti käyttää hyväkseen.\n\n\"Tyttärenne palvelee Woodbournessa? -- Minä tunsin miss Manneringin\nIntiassa, ja vaikka nykyään olen alemmalla tasolla elämässä, on minulla\nhyvät toiveet siitä, että hän harrastaisi minun hyvääni. Riitaannuin\nkovaksi onnekseni hänen isänsä kanssa, joka oli päällikköni, ja olen\nvarma siitä, että nuori neiti koettaisi lepyttää häntä minua kohtaan.\nKenties voisi tyttärenne antaa hänelle minulta kirjeen siitä asiasta,\ntuottamatta häiriötä hänen ja isän välille?\"\n\nKaikenlaatuisen salakuljetuksen ystävänä ukko auliisti meni vastuuseen\nkirjeen uskollisesta ja salaisesta perille toimittamisesta. Heti\nheidän Allonbyhyn saavuttuaan Brown siis kirjotti miss Manneringille,\nilmaisten sydämensä pohjasta katuvansa ajattelemattomuutensa\nseurauksia ja rukoillen häntä suomaan kirjottajalle tilaisuuden\nsuullisesti selitellä ja saada varomattomuutensa anteeksi. Hän ei\nkatsonut turvalliseksi yksityiskohtaisesti kertoa harhaannuksensa\nsyitä ja yritti ylimalkaan lausua sanottavansa niin epämääräisesti,\nettä kirjeen joutuessa vääriin käsiin olisi vaikea sekä ymmärtää sen\nvarsinaista sisällystä että saada kirjottajasta vihiä. Tämän kirjeen\notti ukko uskollisesti viedäkseen tyttärelleen Woodbourneen; ja koska\nhän tai hänen aluksensa säännöllisillä asioillaan taas pian poikkeisi\nAllonbyhyn, niin lupasi hän myöskin ottaa haltuunsa vastauksen, jos\nnuori neiti sen hänelle jättäisi.\n\nVainottu matkamiehemme etsi Allonbysta sellaista asumusta kuin\nsoveltui sekä hänen tilapäiselle vähävaraisuudelleen että halulleen\npysyä niin huomaamattomana kuin mahdollista. Tässä tarkotuksessa hän\nomaksui Dudley-ystävänsä nimen ja ammatin, hänellä kun oli sen verran\nharjaannusta piirtimen käytössä, että saattoi todentaa tekeytymisensä\nmajatalon isännälle. Matkatavaroitaan hän oli odottelevinaan\nWigtonista; hän pysytteli huoneessaan mikäli mahdollista ja odotti\ntuloksia kirjeistä, joita oli lähettänyt asiamiehelleen, Delaserrelle\nja everstiluutnantilleen.\n\nEnsinmainittua hän pyysi lähettämään rahaa; Delaserrea hän vannotti\nyhtymään hänen seuraansa Skotlannissa, jos suinkin mahdollista, ja\neverstiluutnantilta hän anoi sellaista arvoasemansa ja maineensa\ntodistusta, ettei voitaisi mitenkään epäillä hänen olevan kunniallinen\nherrasmies ja upseeri. Rahapulaan joutumisen kiusallisuus painoi\nhänen mieltään niin ahdistavasti, että hän kirjotti siitä asiasta\nDinmontillekin, pyytäen tilapäistä taskulainaa. Hän oli nimittäin\nvakuutettu siitä, että kuuden- tai seitsemänkymmenen penikulman päähän\nKaarlolasta piankin ehtisi vastaus ja suotuisa; tarpeensa syyksi hän\nselitti joutuneensa rosvojen käsiin heidän erottuansa. Kärsimättömästi,\nmutta suorastaan mitään pahaa pelkäämättä, hän sitten odotteli\nvastauksiansa.\n\nPostinkuljetus oli siihen aikaan paljoa vitkallisempaa kuin mr.\nPalmerin nerokkaan keksinnön jälkeen, se on hänen kirjetuttujensa\npuolustukseksi huomautettava. Ja mitä kunnon Dinmontiin erityisesti\ntulee, sai hän harvoin enempää kuin yhden kirjeen vuosineljännestä\nkohden, paitsi milloin hänellä oli joku käräjäjuttu ja sen vuoksi\nsäännöllistä toimitettavaa postikaupungissa. Siksi viipyikin\nhänen kirjeenvaihtonsa tavallisesti kuukauden tai pari pistettynä\npostimestarin ikkunaan lentokirjasien, piparikakkujen, sämpyläin\nja arkkiviisujen sekaan. Sitä paitsi oli siihen aikaan tapana, ja\npaikoitellen hiukan vieläkin, antaa kirjeen kaupungista kenties\nkolmenkymmenen penikulman päässä olevaan toiseen kaupunkiin kulkiessaan\nkiertää parisen sataa penikulmaa ennen perille tuloaan, mistä oli\nyhteisenä etuna kirjeen perinpohjainen tuulettuminen, postilaitoksen\ntulojen karttuminen moniailla pennyillä ja kirjeenvaihtajien\nkasvattaminen kärsivällisyyteen.\n\nNäiden asianhaarain johdosta oleskeli Brown useita päiviä Allonbyssa\nminkäänlaista vastausta saamatta, ja hänen mitä säästeliäimminkin\nhoidellut rahavaransa alkoivat olla kovin vähissä, kun muuan nuori\nkalastaja toi hänelle seuraavan kirjelmän:\n\n    \"Olette toiminut mitä julminta varomattomuutta osottaen. Olette\n    näyttänyt, kuinka vähäisen voin luottaa vakuutuksiinne, että\n    rauhani ja onnellisuuteni ovat teille kalliit; ja äkkipikaisuutenne\n    on ollut vähällä aiheuttaa peräti suuressa arvossa pidetyn ja\n    kunnioitetun nuoren miehen kuoleman. Pitääkö minun sanoa enemmän?\n    -- pitääkö minun lisätä, että olen itsekin ollut huonona sairaana\n    rajuutenne ja sen tuloksien johdosta? Ja, voi! tarvitseeko\n    minun vielä edelleen mainita, että olen tuskallisella mielellä\n    ajatellut niiden luultavaa vaikutusta teihinkin, niin vähän syytä\n    kuin olettekin minulle antanut huolestuakseni teistä? C. on\n    lähtenyt kotoa useiksi päiviksi; mr. H. on melkein täydellisesti\n    parantunut; ja minulla on aihetta luulla, että syyllisyys on\n    kohdistunut kokonaan toiselle suunnalle kuin oikeaan vikapäähän.\n    Älkää kuitenkaan rohjetko tulla tänne. Kohtalomme tielle on liian\n    pelottavia tapauksia sattunut, minun voidakseni enää ajatellakaan\n    uudistaa kirjeenvaihtoa, joka niin usein on kamalaa onnettomuutta\n    uhannut. Hyvästi siis, ja uskokaa, ettei kukaan voi toivottaa\n    teille onnea vilpittömämmin kuin\n\n                                                  _J. M._\"\n\nKirje sisälsi sellaista neuvontaa, jota useinkin nimenomaan tarkotetaan\njohtavaksi ihan vastakkaiseen menettelyyn kuin sen suosittamaan.\nNiin ainakin arveli Brown, heti kysäisten kalastajalta, tuliko hän\nPortanferrystä.\n\n\"Sieltähän minä\", vastasi nuorukainen; \"minä olen vanhan Willie\nJohnstonen poikia, ja tuon kirjeen sain Peggy-sisareltani, joka\nWoodbournessa pesijättärenä palvelee\".\n\n\"Milloin purjehditte sinne, hyvä ystävä?\"\n\n\"Nousuveden aikaan tänä iltana.\"\n\n\"Minä palaan teidän kanssanne; mutta kun mieleni ei tee Portanferryyn,\nniin haluaisin teidän laskevan minut maihin johonkin muuhun kohtaan.\"\n\n\"Se käypi helposti laatuun\", myöntyi nuorukainen. Silloisilla\nhalvoillakin hinnoilla kutistui Brownin kukkaro peräti laihaksi\nhänen maksettuaan asuntonsa ja ruokansa sekä hankittuaan toisen\nvaatekerran, jonka teki välttämättömäksi sekä turvallisuus että asunsa\nkunnollinen huolehtiminen. Hän jätti postikonttoriin määräyksen\nkirjeittensä kääntämisestä Kippletringaniin, jonne aikoi mennä ottamaan\ntakaisin talletuksensa mrs. Mac-Candlishilta. Myöskin tunsi hän\nvelvollisuudekseen asettua oikeaan henkilöllisyyteensä heti kun saisi\ntarvittavat todisteet sen tueksi, ja kuninkaan armeijassa palvelevana\nupseerina antaa ja ottaa vastaan mitä selittelyä nuoren Hazlewoodin\nkanssa tulisi tarpeellisiksi. Ellei hän ole kerrassaan aivan visapää,\najatteli hän, niin tottapahan hänen täytyy myöntää minun menettelyni\nvain ehdottomaksi tulokseksi omasta ylimielisestä käyttäytymisestään.\n\nJa niinpä oli hän taaskin viilettämässä Solwayn lahdella. Tuuli oli\nvastainen ja viskeli sadettakin, ja he ponnistelivat sitä vastaan ilman\nsuurtakaan apua nousuvedestä. Alus oli raskaassa lastissa, osaksi kai\nsalakuljetustavaroita vieden, ja vaarui syvällä aallokossa. Brown\noli kasvanut merimiehenä ja todella useimmissakin voimailun lajeissa\nharjaantunut; hän antoi voimakasta ja tehoisaa apuansa soutamisessa tai\ntoisinaan veneen ohjailussa, joka vaati yhä suurempaa varovaisuutta,\nsillä tuuli yltyi ja teki matkan vaaralliseksi, puuskuessaan tämän\nrannikon hyvin vuolasta vuorovettä vastaan.\n\nVihdoin he koko yön lahdella risteiltyään olivat aamulla erään kauniin\nlahdekkeen edustalla Skotlannin rannikolla. Sää oli nyt lenseämpi.\nJonkun aikaa hiutuneen lumen oli edellisen yön sademyrsky tyyten\npyyhkäissyt pois. Etäisemmillä vuorenhuipuilla oli lumivaippa kyllä\nsäilynyt, mutta kaikki avoin maa oli paljaana, paitsi missä jokunen\npälvi ilmaisi tavallista korkeampia nietoksia olleen. Talvisessakin\nasussaan viehätti rannikko mieltä. Rantajuova vaihtelevine polvinensa,\nlovinensa ja kaarinensa häipyi silmän kantamattomiin molemmin puolin\ntuollaisena muuntelevana ja mutkittelevana, mutta kuitenkin soreana\nja juohevana viivana, jota silmä niin mielellään seuraa. Ja eri\nrantamuodot tekivät sen korkeuspiirteet yhtä virkistävän moninaisiksi\nkuin ääriviirukin oli; toisin paikoin olivat jyrkät kalliot rannan\nharjoina, toisaalla taasen kohoili loivasti pyöristyviä rinteitä\nrannan hietiköltä. Erilaiset rakennukset heijastivat joulukuun aamun\ntalvikimmellystä, ja lehdettömätkin metsät antoivat maisemalle\nkodikkaan taustan.\n\nBrown tunsi mielessään sen viehätyksen heräävän, jota aisti ja\ntuntehikkuus aina saavat luonnon ihanuuksista niiden äkkiä auetessa\nsilmän eteen öisen matkan koleuden ja synkkyyden jälkeen. Kuka\nvoisikaan ottaa eritelläkseen sitä selittämätöntä tunnetta, joka sitoo\nlapsuudenseutunsa kukkuloihin vuorisessa maassa syntyneen henkilön, --\nkenties sekaantui joitakin aikaisia mielteitä, tehonsa säilyttäneinä\nkauvan jälkeen vaikutteensa unohtumisen, niihin mielihyvän tunteisiin,\njoilla näky hänen poveansa paisutti.\n\n\"Ja mikä\", virkahti Brown venemiehelle, \"on nimeltään tuo kaunis\nniemeke, joka loivine reunoineen ja metsämäkineen pistäytyy mereen\ntämän lahden oikeanpuolisena sivuna?\"\n\n\"Warrochin kärki\", vastasi nuorukainen.\n\n\"Ja tuo vanha linna, ystäväni, jonka alapuolella on ihan lähellä\nnykyaikainen rakennus? Se näyttää täältä katsoen hyvin jyhkeältä.\"\n\n\"Se on Vanhasija, sir, ja tuo Uussija alapuolella. Laskemme teidät sen\nkohdalle maihin, jos haluatte.\"\n\n\"Se on minulle parhaiten mieleen. Minun täytyy käydä noilla raunioilla\nennen kuin jatkan matkaani.\"\n\n\"Niin, kummallinen vanha jäännös se on\", puheli kalastaja; \"ja tuo\nkorkein torni on hyvänä maamerkkinä aina Ramsayhin Man-saarelle asti ja\nAyrin niemelle. Sen seutuvilla on ennen vanhaan paljon tapeltu.\"\n\nBrown olisi tiedustellut yksityiskohtaisemmin, mutta kalastaja harvoin\non muinaistieteen harrastaja. Venemiehen paikallistiedot supistuivat\ntuohon ylimalkaiseen muistoon.\n\n\"Kuulen siitä lisää\", sanoi Brown itsekseen, \"jahka pääsen maihin\".\n\nAlus suuntasi kulkunsa viistämään ylänteen juuritse, jolla linna\nsijaitsi kallioisen asemansa korkeudesta jylhänä halliten allaan vielä\nkuohuvia aaltoja. \"Luulenpa\", huomautti peränpitäjä, \"että pääsette\ntästä maihin yhtä kuivana kuin mistään. Tuossa paikassa ne muinaisina\naikoina tapasivat pitää sotaveneitään, mutta sitä ei nykyisin käytetä,\nkun on niin vaivaloista tavarain kantaminen soukkia portaita ylös tai\nkallioiden yli. Joskus kuutamoöinä sentään olen sinnekin tavaroita\nvienyt.\"\n\nHe olivat hänen puhuessaan soutaneet erään kallionkielekkeen nenitse\nja tulleet hyvin pieneen satamaan. Sen oli osaksi luonto muodostanut,\nosaksi olivat sen louhineet uupumattomalla työllään linnan muinaiset\nasukkaat, jotka olivat sen huomanneet tärkeäksi veneittensä ja pikku\npursiensa suojaksi, vaikka siihen ei olisi mikään isompi alus mahtunut.\nSiihen johti kahden kallionkielekkeen railo niin ahtaana, että vain\nyksi vene pääsi aukosta kerrallaan kulkemaan. Kummallakin puolella oli\nvielä nähtävissä kaksi syvälle vankkaan kallioon iskettyä suunnattoman\njykevää rautarengasta. Näiden läpi oli perintätarun mukaan yöksi raskas\njättiläismoisella munalukolla kahlittu ketju vedetty varjelemaan\nsatamaa ja sen aluksia. Taltan ja kivikuokan avulla oli muovattu\nkalliosäikästä jonkunlainen laituri.\n\nKivilaji oli tavattoman kovaa, ja työn vaikeudesta kertoi kalastaja,\nettä työmies olisi voinut illalla hatussaan kantaa kotiin kaikki päivän\nkuluessa irti iskemänsä sirpaleet. Tämä pikku laituri liittyi jo\nuseasti mainittuun karkeatekoiseen porraspolkuun, joka johti vanhasta\nlinnasta rantaan. Laiturilta pääsi myöskin rantahietikolle, kapuamalla\nkallioiden yli.\n\n\"Teidän on parempi astua maihin tässä\", sanoi nuorukainen, \"sillä\nhyökyaallokko tyrskii korkealla Shellicoat-kiven luona, eikä ole\nyllämme rihmaakaan kuivana, jahka saamme lastimme puretuksi. Ei, ei!\"\n(toisen tarjotessa rahaa) \"te olette tehnyt työtä matkanne edestä ja\npaljoa paremmin tehnytkin kuin yksikään meistä. Hyvästi vain; onnea\nmatkallenne.\"\n\nHän työnsi veneensä ulomma, viedäkseen lastinsa lahden vastakkaiselle\nrannalle, ja Brown jäi kalliopenkereelle raunioiden alapuolelle,\nkädessään myttynen, jossa olivat hänen Allonbyssa pakosta ostamansa\npikku matkatarpeet.\n\nJa siten, -- tietämätönnä kuin vento vieras ja hetkellisesti hyvinkin\nkiusallisessa pulassa, joskaan ei hädässä, -- ilman ainoankaan ystävän\ntukea useiden satojen penikulmien alueella, -- raskaasta rikoksesta\nsyytettynä ja melkein pennittömänä, mikä oli yhtä suuri paha kuin\nkaikki muu, -- vaivautunut vaeltaja noin monen vuoden kuluttua ensi\nkertaa läheni linnan jäännöksiä, jossa hänen esi-isänsä olivat melkein\nkuninkaallisesti vallinneet.\n\n\n\n\n41 luku.\n\nVANGITSEMINEN.\n\n\nBrown tuli Ellangowanin linnaan takaportista, joka oli merkeistä\npäättäen ollut aikoinaan hyvin huolellisesti lujitettu. Hänen\nnyt astuttuaan isiensä asuinsijaan nimitämmekin häntä oikealla\nsukunimellään Bertramiksi. Hän kiersi toisesta rapistuneesta\nhuoneustosta toiseen, hämmästellen joidenkuiden rakennuksen osien\nmahtavaa lujuutta, toisien jyhkeää ja mieleenpainuvaa uhkeutta ja\nkaiken suuremmoista laajuutta. Kahdessa vierekkäisessä huoneessa hän\nnäki äskeisen asumisen merkkejä. Eräässä pienessä kammiossa nimittäin\noli tyhjiä pulloja, puoleksi kaluttuja luita ja kovia leivänkannikoita.\nViereisessä holvihuoneessa, jonka vankka ovi oli jätetty auki, hän\nnäki ison olkikasan, ja molemmissa oli nuotion jäännöksiä. Kuinka\nmahdoton olikaan Bertramin aavistaa, että moiset mitättömät seikat\njohtuivat välittömästi tapauksista, jotka koskivat hänen menestystään,\nkunniaansa, ehkäpä henkeänsäkin!\n\nUteliaisuuttansa tyydytettyään nopealla silmäilyllä linnan sisustaan\nBertram nyt astui isosta holvikaaresta maan puolelle ja pysähtyi\nihailemaan siitä avautuvaa ylevää maisemaa. Turhaan yritettyään\narvailla Woodbournen asemaa ja jokseenkin tarkoin määrättyään\nKippletringanin, hän kääntyi viimeisen kerran katsomaan uhkeita\nraunioita, joissa oli vastikään kierrellyt. Häntä viehätti\nsuunnattoman kookkaiden pyörötornien jyhkeä ja harvinainen teho,\nniiden porttiholvin pielessä kohoavina antaessa kaksin verroin\njylhyyttä ja majesteettisuutta korkealle, mutta synkälle holvikaarelle.\nKiveen veistetty ikivanhan suvun vaakunakilpi, jossa tunnuskuvana\noli kolme sudenpäätä, oli ripustettu poikittain kypärin ja töyhdön\nalle; jälkimäinen esitti nuolen lävistämää kyyristynyttä sutta.\nMolemmin puolin seisoi kannattajina luonnollisessa tai isommassakin\nkoossa seppelepäinen ja vyötetty hengenpelastusmies, kädessään pitäen\njuuriltaan tempaistua tammea.\n\n\"Tämän prameuden omistaneiden voimallisten paroonien jälkeläiset\",\najatteli Bertram, seuraten sitä tavallista aatosjaksoa, jota tuollaiset\nnäyt kiehittelevät mielessä, \"omistavatko he edelleenkin maat, joiden\nlinnottamiseen nuo olivat noin suuria töitä tehneet? Vai ollevatko\nvaeltajia, kenties tietämättömiä esi-isiensä maineestakin ja vallasta,\nmuukalaisrodun pitäessä heidän perintöomaisuuttansa hallussaan? Miksi\",\najatteli hän pitkittäen mietteillensä kulkua, \"miksi jotkut näyt\nherättävät ajatuksia, jotka ikäänkuin kuuluvat aikaisen ja häämyisen\nmuiston unelmiin, sellaisiin mitä vanha bramiini-ystäväni olisi sanonut\nedellisen elämäkauden kajasteluksi? Unemmeko näöt siten sekavina\nleijuvat muistissamme ja tulevat tajutuiksi sellaisten todellisten\nesineiden esiintyessä, jotka suhteessa tai toisessa vastaavat niiden\nmielikuvituksessamme herättämiä ilmiöitä? Kuinka usein osummekaan\nseuraan, jota emme ole milloinkaan ennen tavanneet, ja kuitenkin painuu\nmieleemme salaperäinen ja epämääräinen tietoisuus, etteivät näkymö,\npuhujat tai aihe ole ihan uusia; vieläpä tuntuu meistä kuin voisimme\naavistella sitä keskustelun osaa, johon ei ole vielä tultu! Niin on\nminunkin laitani näitä raunioita tähystellessäni, enkä voi häätää sitä\najatusta, että nämä jykevät tornit ja tuo syväholvisten ja koroisten\nkaarien alitse kulkeva tumma käytävä, jota piha takaa hämärästi\nvalaisee, eivät ole minulle aivan outoja. Onko mahdollista, että ne\novat olleet minulle lapsuudessani tuttuja ja että minun on niiden\nlähettyvillä haettava ystäviä, joista lapsuudellani on vielä hellän\nheikko muisto ja jotka aikaisin vaihdoin niin ankariin rasittajiin?\nMutta Brown, joka ei luullakseni olisi minua pettänyt, aina kertoi\nminulle, että minut tuotiin itärannikolta, isäni kaaduttua kahakassa;\nja kylliksi muistan kamalaa väkivallan kohtausta hänen selityksensä\nvahvistukseksi.\"\n\nNuori Bertram oli linnaa paremmin katsastellakseen sattunut asettumaan\nmelkein samalle paikalle, missä hänen isänsä oli kuollut. Sen merkkinä\noli vanha vankka tammi, puistikkorivin ainoa; sitä nimitettiin\nTuomiopuuksi, Ellangowanin paroonit kun olivat sitä käyttäneet\ntelotuksiin. Omituiseksi yhteensattumaksi osui Glossin sinä aamuna\nilmestymään paikalle erään henkilön kanssa, jolta hän tapasi kysellä\nneuvoja muutamanlaisissa asioissa. Hänellä oli nyt mielessään\njoitakuita korjaustöitä ja ison lisärakennuksen teettäminen, ja\nkun häntä eivät suurestikaan miellyttäneet jäännökset, jotka niin\nlikeisesti liittyivät entisten asujain suuruuteen, oli hän päättänyt\nuuteen rakennukseensa käyttää rauniolinnan kiviä. Niinpä hän kapusi\nylös rinnettä, kintereillään kerran edellä mainittu maanmittari, joka\ntarpeen tullen toimi jonkunlaisena arkkitehtinäkin; pohjapiirustuksissa\nja muussa sellaisessa Glossin luotti omaan taitoonsa. Bertramin selkä\noli heihin päin, tulijain noustessa ylös vierua, ja haaraisen puun\noksat kattoivat hänet kokonaan, joten Glossin ei vierasta huomannut\nihan likellekään ehdittyään.\n\n\"Niin, sir, kuten olen teille jo monasti maininnut, Vanhasija on\noiva hakatun kiven louhos, ja kartanolle olisi parempi jaoittaa se\nkerrassaan maan tasalle, koska se on vain salakuljettajain kätkönä.\"\n\nSilloin Bertram pyörähti päin Glossinia vain kahden kyynärän päässä ja\nvirkahti: \"Hävittäisittekö tämän vanhan, uhkean linnan, sir?\"\n\nHänen kasvonsa ja äänensä olivat niin peräti samat kuin parhaana\naikana hänen isänsä, että Glossin melkein luuli haudan luovuttaneen\nkuolleensa, kuullessaan hänen huudahduksensa sekä nähdessään noin\näkillisen ilmestyksen isäntänsä hahmossa miltei täsmälleen samalla\npaikalla, missä hän oli viimeisen kerran hengähtänyt! Aivan hetimiten\nsai hän kuitenkin mielenmalttinsa takaisin, elähtyneenä siitä\nsykähdyttelevästä ajatuksesta, ettei hänen edessään mikään toisen\nmaailman asukas seissyt, vaan vääryyttä kärsinyt mies, jonka voisi\npieninkin näppäryyden puute hänen taholtaan johtaa tietämään oikeutensa\nja keinot niiden voimaansaattamiseksi hänen täydelliseksi tuhokseen.\nKuitenkin oli saatu täräys niin sekaannuttanut hänen ajatuksensa, että\nhänen ensimäisessä kysymyksessään vavahteli säikky.\n\n\"Jumalan nimessä, miten te tänne tulitte?\" henkäisi Glossin.\n\n\"Mitenkö tänne tulin?\" kertasi Bertram puhuttelun juhlallisuutta\nkummeksuen. \"Nousin maihin neljännestunti takaperin pikku satamassa\nlinnan alapuolella ja käytin hetken joutolomaa näiden uhkeiden\nraunioiden silmäilemiseen. Toivoakseni ei käynti ole ollut kiellettyä?\"\n\n\"Kiellettyäkö, sir? -- ei, sir\", vastaili Glossin jonkun verran\nvapaammin hengittäen; sitte hän kuiskasi joitakuita sanoja\nkumppanilleen, joka oitis poistui alas kartanolle päin. \"Kiellettyä,\nsir? -- ei, sir, -- te tai ken tahansa herrasmies on tervetullut\ntyydyttämään uteliaisuuttaan.\"\n\n\"Kiitän, sir\", sanoi Bertram. \"Tätä sanotaan Vanhaksisijaksi, olen\nkuullut?\"\n\n\"Niin, sir, erotukseksi Uudestasijasta, tuolla alhaalla olevasta\ntalostani.\"\n\nSeuraavan kaksinpuhelun aikana oli Glossin toiselta puolen kiihkeä\nkuulemaan, mitä paikallisia muistoja nuori Bertram oli säilyttänyt\nlapsuutensa näyttämöistä, toiselta puolen taasen pakotettu äärimäiseen\nvarovaisuuteen vastauksissaan, jottei herättäisi tai edistäisi\naatosyhtymäin uinailevaa jaksoa jollakin nimellä, sananparrella\ntai tapaustiedolla. Hän kärsikin runsaasti ansaittuja tuskia koko\nkohtauksen aikana; kuitenkin voimistivat hänen ylpeytensä ja etunsa\nkuten pohjois-amerikalaisen intiaanin urhous häntä kestämään\nkidutuksia, joita yhtaikaa tuottivat syyllisen omantunnon, vihan, pelon\nja epäilyksen kiistailevat pistokset.\n\n\"Haluaisin kysyä, sir\", virkkoi Bertram, \"sen suvun nimeä, jolle nämä\nmahtavat rauniot kuuluvat?\"\n\n\"Ne ovat minun omaisuuttani, sir; nimeni on Glossin.\"\n\n\"Glossin -- Glossin?\" kertasi Bertram kuin olisi vastaus ollut hiukan\nodottamaton; \"suokaahan anteeksi, mr. Glossin; olen väliin kovin\nhajamielinen. -- Saanko kysyä, onko linna kauvankin ollut suvussanne?\"\n\n\"Sen luullakseni ammoisina aikoina rakensi Mac-Dingawaieksi nimitetty\nsuku\", vastasi Glossin, luonnollisista syistä salaten tutumman\nBertram-nimen, se kun olisi voinut herättää muistoja, joita hän\ntahtoi tuuditella lepoon, ja hämäännyttäen karttelevalla vastauksella\nkysymyksen oman omistuksensa ajasta.\n\n\"Ja miten luette tuon puoleksi häipyneen tunnuslauseen, sir\", sanoi\nBertram, \"joka on hakattu kiekuraan vaakunataulun yläpuolelle?\"\n\n\"Minä -- tuota -- minä en tosiaankaan tiedä\", vastasi Glossin.\n\n\"Minä sen tulkitsisin: '_Oikeus antaa valtaamme kantaa_'.\"\n\n\"Jotakin sellaista se luullakseni on\", sopersi Glossin.\n\n\"Saanko kysyä, sir\", jatkoi vieras, \"onko se teidän sukunne\ntunnuslause?\"\n\n\"E-e-ei-ei-ei meidän. Tuo on luullakseni entisten väkien tunnuslause --\nminun on -- minun on -- minulla on ollut omastani hiukan kirjeenvaihtoa\nEdinburghin vaakunatoimiston virkamiehen mr. Cummingin kanssa. Hän\nsanoo Glossinien vanhaan aikaan käyttäneen tunnuslauseenaan: 'Ken osaa,\nse ottaa'.\"\n\n\"Jos on mitään epätietoisuutta olemassa, sir\", arveli Bertram, \"niin\nminä teidän sijassanne omaksuisin vanhan tunnuslauseen, joka minusta\ntuntuu noista kahdesta paremmalta\".\n\nGlossinin kieli jo takelsi kitalakeen, joten hän vastasi vain\nnyökkäyksellä.\n\n\"On kummallista\", puheli Bertram, suunnaten katseensa vaakunaan ja\nholvikäytävään, ja osittain puhutellen Glossinia, osittain ikäänkuin\nääneensä ajatellen, \"on kummallista, mitä kepposia muistimme meille\ntekee. Vanhan ennustuksen, tai laulun, jonkunlaisen sananlaskun tai\nmuun sellaisen katkelmia johtuu mieleeni tuon tunnuslauseen kuullessani\n-- niin -- se on outoa sanahelinää:\n\n    \"Yö loppunsa näki,\n    meni väärältä väki,\n    kun Bertramin oikeuden, Bertramin vallan\n    yhyttää --\"\n\n\"En saa muistetuksi viimeistä säettä -- joku erityinen mäki -- _mäki_\nsiinä varmastikin on loppusointuna, mutta sen edellinen sana ei tule\nkielelleni.\"\n\n\"Kirous kielesi kahlitkoon\", jupisi Glossin; \"muistat kerrassaan liian\npaljon!\"\n\n\"Noihin aikaisiin muistoihin liittyy muitakin säkeitä\", pitkitti nuori\nmies. \"Kuulkaahan, sir, onko näillä seuduin liikkeellä mitään laulua\nMan-saaren kuninkaantyttärestä, joka karkasi skotlantilaisen ritarin\nkumppaniksi?\"\n\n\"Minä olen maailman mitättömin mies muinaistarujen alalla\", vastasi\nGlossin.\n\n\"Osasin sellaisen balladin päästä päähän\", sanoi Bertram, \"ollessani\nvielä lapsi. Jätin Skotlannin, synnyinmaani, hyvin nuorena, ja\nkasvattajani vastustivat kaikkia yrityksiäni kotimaani muiston\nsäilyttämiseksi, kait poikamaisen haluni takia, joka houkutteli minua\nkarkaamaan heidän hoidostaan.\"\n\n\"Varsin luonnollista\", änkkäsi Glossin ahdistuneesti kuin ei hän\nolisi äärimäisilläkään ponnistuksilla saanut huuliansa avatuksi\nneljännestuumaa väljemmälle, niin että hänen sanansa olivat\npinnistettyä mutinaa, joka peräti poikkesi hänen tavallisesta\ntäyteläisestä, rohkeasta ja julkeasta äänestään. Hänen sävynsä ja\nkäyttäytymisensä koko tämän keskustelun aikana tuntui suorastaan hänen\nvoimakkuuttansakin ja ryhtiänsä lyyhistyttävän, joten hän näytti\nkutistuvan omaksi varjokseen, joka siirteli milloin toista, milloin\ntoista jalkaa eteen ja taaksepäin, kumarteli hartioitaan kiekutellen,\nhypisteli liiviensä nappeja, liitti kätensä yhteen, vuorotellen,\n-- sanalla sanoen, hän oli ilmitulon tuskissa kiemurteleva kehno\nlurjus. Näitä ilmeitä ei Bertram ollenkaan tarkannut, häntä kun omien\naatostensa virta vei edelleen. Vaikka hän puhuttelikin Glossinia,\nei hän kuulijaansa kuitenkaan paljoakaan ajatellut, vaan pikemmin\ntutkisteli omien tunteittensa ja muistinsa hämminkiä.\n\n\"Niin\", haastoi hän, \"säilytin kieleni merimiesten keskuudessa, joista\nuseimmat puhuivat englantia, ja johonkin soppeen yksikseni päästyäni\ntapasin hyräillä tuota laulua alusta loppuun asti. Olen sen nyt lopen\nunohtanut -- mutta sävelen muistan hyvin, vaikken osaa arvata, mikä sen\nnyt niin elävästi johtaa mieleeni.\"\n\nHän otti taskustaan flageolettinsa ja soitti yksinkertaisen sävelmän.\nSoinnut nähtävästi herättivät samoja aatoksia neitosessa, joka rinteen\npuolivälissä hyöri palttinan valkaisuhommissa, kauniin lähteen luona,\njosta linna oli aikoinaan ottanut vetensä. Hän laulahti heti heleästi:\n\n    \"Nuo onko Forthin poukamat,\n    vai Deenkö rannat rauhaisat,\n    ja armaat metsät Warrochin,\n    joit' aina kaipasin?\"\n\n\"Kautta taivaan\", huudahti Bertram, \"ihan sama balladi! Minun täytyy\ntytöltä opetella sanat.\"\n\n\"Tuhannen tulimaista!\" ajatteli Glossin; \"ellen saa tähän sulkua, niin\nkaikki tulee ilmi. Horna nielköön kaikki balladit ja niiden sepustajat\nja vinkujat! Ja tuon lemmon letukan myös, jonka pitikin tässä kirkumaan\näityä!\" --. \"Siihen on teillä aikaa joskus vastakertana\", hän sanoi\nääneensä; \"tällähaavaa\" -- sillä nyt hän näki sanansaattajansa palaavan\nmuutamien miesten kanssa ylös rinnettä -- \"tällähaavaa meidän on hiukan\npuheltava vakavammista asioista\".\n\n\"Mitä tarkotatte, sir?\" kysäisi Bertram äkkiä käännähtäen ja oudoksuen\ntoisen käyttämää äänenpainoa.\n\n\"No, sir, mitä siihen tulee -- nimenne lienee Brown?\" sanoi Glossin.\n\n\"Ja entä sitten, sir?\"\n\nGlossin vilkaisi olkansa yli, nähdäkseen kuinka likelle apujoukko oli\npäässyt; tämä saapui joutuisasti. \"Vanbeest Brown, ellen erehdy?\"\n\n\"Ja entä sitten, sir?\" vastasi Bertram, yhä kummastuneempana ja\ntyytymättömämpänä.\n\n\"No, siinä tapauksessa\", lausui Glossin, huomatessaan ystäviensä jo\nehtineen penkereelle heidän lähelleen, \"siinä tapauksessa vangitsen\nteidät kuninkaan nimessä!\"\n\nSamassa hän kurotti kätensä Bertramin kaulukseen, kahden muun miehen\ntarttuessa hänen käsivarsiinsa; mutta rajulla tempaisulla riuhtaisihe\nhän irti, itsepintaisimmat sinkauttaen alas rinnettä, sivalsi\nlyömämiekkansa ja asettui puolustautumaan, ahdistajien peräytyessä\nturvallisen matkan päähän tuijottelemaan.\n\n\"Ottakaa huomioon\", huusi hän, \"ettei aikomuksenani ole vastustaa\nlaillista valtaa. Todistakaa minulle, että teillä on virallinen\nvangitsemiskäsky, niin minä tottelen rauhallisesti; mutta älköön\nyksikään, joka välittää hengestään, lähestykö minua ennen kuin tiedän,\nmistä rikoksesta ja kenen valtuutuksella minut pidätetään.\"\n\nGlossin antoi erään apurinsa näyttää vangitsemiskäskyn Vanbeest\nBrownia vastaan, jota syytettiin Charles Hazlewoodin tahallisesta ja\nilkimielisestä pahoinpitelystä, tappamisen aikeissa, kuin myöskin\nmuista rikoksista ja pahoista teoista, määräten hänet pidätettynä\ntuotavaksi lähimmän viranomaisen tutkintoon. Kun paperi oli pätevä\nja tapaus eittämätön, heitti Bertram aseensa maahan ja antautui\noikeudenpalvelijain huostaan, jotka äskeistä arkailuansa vastaavalla\ninnolla olivat kytkeä hänet rautoihin, vedoten hänen osottamaansa\nvoimaan ja ketteryyteen tuollaisen ankaruuden puolustukseksi. Mutta\nGlossinia hävetti tai pelotti sallia tätä tarpeetonta häväistystä,\nja hän käski kohdella vankiansa kaikella sillä säädyllisyydellä ja\narvonannollakin, mikä hänen varmaan vartioimiseensa soveltui. Hän ei\nsentään rohjennut viedä vankia omaan taloonsa, missä olisi voinut\nherätä taaskin uutta muistelua, ja kun hänen samalla teki mieli\nverhota omia toimenpiteitään toisen henkilön arvoaseman pyhityksellä,\nmääräsi hän vaununsa -- sellaiset oli hän hiljakkoin hankkinut --\ntoimitettavaksi lähtökuntoon. Sillävälin oli virvokkeita tuotava\nvangille ja oikeudenpalvelijoille, jotka saivat marssia erääseen vanhan\nlinnan huoneeseen odottamaan, kunnes syytettyä päästäisiin kuljettamaan\nviranomaisen luo tutkittavaksi.\n\n\n\n\n42 luku.\n\nKAKSI RAUHANTUOMARIA.\n\n\nHevosia valjastettaessa oli Glossinilla sepitettävänä kirje, jonka\nsommittelu ei vähäistä aikaa vaatinutkaan. Se oli osotettu hänen\nnaapurilleen, joksi hän tätä mielellään nimitti, Hazlewoodin\nparonetille[50] Sir Robert Hazlewoodille, piirikunnassa aikoinaan\nmahtavan suvun päämiehelle, joka Ellangowanien aletessa oli vähitellen\npaljonkin perinyt suvun entistä arvoa ja vaikutusvaltaa.\n\nSuvun nykyinen edustaja oli vanhanpuoleinen mies, höperön viehättynyt\nomaan perheeseensä, jota oli ainoastaan poika ja tytär, ja täydelleen\nvälinpitämätön koko muusta ihmiskunnasta. Hän oli muuten yleisissä\npuuhissaan tarkoin kunniallinen, syystä että pelkäsi maailman\nmoitetta, ja paremmasta vaikuttimesta oikeudentuntoinenkin. Ylenmäärin\nitserakkaana ylpeili hän suvustaan ja pöyhkeili sen mahtavuutta,\netenkin sitte kun oli äskettäin perinyt erään Nova Scotiankin paronetin\narvon; ja hän vihasi vielä Ellangowan-suvun pelkkää muistoakin, syystä\nettä muuan sen parooneja oli perintätarun mukaan pannut Hazlewoodien\nkantaisän pitelemään jalustintansa kunnes hän satulaan nousi. Yleisessä\nesiintymisessään hän oli mahtipontinen ja tärkeäksi tekeytyvä,\ntavotellen laajasanaista korupuheisuutta, joka usein kävi naurettavaksi\nraskaitten lauseiden väärästä jäsentelystä ja moninkertaisista\nmääritelmistä.\n\nTälle arvohenkilölle Glossinin nyt piti kirjottaa sellaiseen\nsovittelevaan tapaan, mikä saattaisi parhaiten hivellä hänen\nturhamaisuuttansa ja sukuylpeyttänsä, ja näin kuului kirjelmä:\n\n    \"Mr. Gilbert Glossin\" (hänen teki mielensä lisätä Ellangowan, mutta\n    ymmärtäväisyys pääsi voitolle ja hän jätti sikseen tuon alueellisen\n    nimityksen) \"saa kunnian esittää nöyrimmät tervehdyksensä Sir\n    Robert Hazlewoodille ja ilmottaa hänelle, että hänellä on ollut\n    onni tänä aamuna saada kiinni henkilö, joka haavotti mr. C.\n    Hazlewoodia. Koska Sir Robert Hazlewood luultavastikin suvaitsee\n    itse johtaa rikollisen kuulustelua, niin mr. G. Glossin toimittaa\n    miehen viedyksi Kippletringanin majataloon tai Hazlewoodin hoviin,\n    sikäli kuin Sir Robert Hazlewood tahtoo määrätä; ja jos Sir\n    Robert Hazlewood sallii, niin mr. G. Glossin tulee saapuville\n    jompaankumpaan paikkaan todisteineen ja selvityksineen, jotka hänen\n    on onnistunut tässä katalassa jutussa kerätä.\"\n\nKirjelmää kiireellisesti viemään hän lähetti palvelijan ratsain,\nja annettuaan miehelle tuokion aikaa ehtiä edelle hän käski kahden\noikeudenpalvelijan nousta vaunuihin Bertramin kanssa. Itse hyppäsi\nhän ratsulleen ja saattoi heitä hiljalleen risteykseen, jossa\nKippletringanin ja Hazlewoodin hovin tiet erkanivat. Siellä hän odotti\nsanansaattajansa paluuta, määrätäkseen matkansa jatkon paronetin\nvastauksen mukaan. Puolisen tunnin kuluttua toi palvelija seuraavan\nvastauskirjelmän, taiteltuna sievästi ja varustettuna Hazlewoodien\nvaakunalla, jossa kilvestä riippui novascotialainen aatelismerkki.\n\n    \"Hazlewoodin Sir Robert Hazlewood vastaa mr. G. Glossinin\n    tervehdykseen ja kiittää häntä hänen Sir Robertin perheen\n    turvallisuutta koskevassa asiassa näkemästänsä vaivasta. Sir R. H.\n    pyytää, että mr. G. G. hyväntahtoisesti toisi vangin Hazlewoodin\n    hoviin kuulusteltavaksi, muine todisteineen ja selvityksineen,\n    joita hän mainitsee. Ja asian päätyttyä pyytävät Sir R. ja Lady\n    Hazlewood hänen seuraansa päivälliselle, siltä varalta että mr. G.\n    G. ei ole muuhun sitoutunut.\"\n\n\"Kas niin!\" ajatteli mr. Glossin; \"yhden sormen olen vihdoinkin saanut\npeliin, ja sen avulla minä tungen koko käteni. Mutta minun täytyy ensin\nsuoriutua tästä viheliäisestä nuoresta miekkosesta. Luullakseni saan\nohjailluksi Sir Robertia. Hän on typerä ja mahtipontinen, ja arvatenkin\non valmis sekä kuuntelemaan selittelyäni asian oikeudellisesta puolesta\nettä omaksumaan ansiokseen tämän perusteella toimimisen kuin omasta\nalotteestaan tapahtuvana: Siten saan olluksi todellisena virkavallan\nkäyttäjänä, ilman sen ilkeätä vastuuta.\"\n\nHänen näissä toiveissa ja odotuksissa mieltänsä elvytellessään\nlähestyivät vaunut Hazlewoodin hovia vanhojen tammien uljasta\npuistokujaa myöten, joka kätki vanhan luostaria muistuttavan\npäärakennuksen. Se oli iso ja eri aikakausina rakenneltu. Osa oli\ntosiaan ollut prioriluostarina, jonka lakkautuksen jälkeen, Maria\nkuningattaren aikaan, suvun kantaisä oli kruunulta saanut lahjaksi\ntalon ja ympäröivät tilukset. Se sijaitsi miellyttävällä paikalla,\navarassa hirvipuistossa, ennen mainitsemamme joen äyräällä.\nJylhä, juhlallinen ja hiukan kaihollinen ympäristö soveltui talon\nrakennusjärjestelmään hyvin. Kaikki näytti olevan mitä parhaassa\nkunnossa pidettyä ja ilmaisi omistajan varallisuutta ja arvoa.\n\nMr. Glossinin vaunujen pysähtyessä pääoven edustalle tähysteli Sir\nRobert ikkunastaan uusia ajopelejä. Hänen ylimyksellisten tunteittensa\nmukaan osotti jonkun verran röyhkeyttä tässä _novus homo_'ssa[51]\ntässä mr. Gilbert Glossinissa, entisessä käräjäkirjurissa, moisten\nkulkuneuvojen hankkiminen laisinkaan; mutta hänen äkäänsä lievensi\nhavainto, että vaakunavaipassa oli vain yksinkertaiset nimikirjaimet\nG.G. Tämä näennäinen vaatimattomuus johtui tosin vain yksinomaan\nvaakunatoimiston virkamiehen Cummingin viivyttelystä. Hänellä\noli siihen aikaan keksittävänään ja kirjoihin merkittävänään\nvaakunat kahdelle Pohjois-Amerikan sota-asiamiehelle, kolmelle\nenglantilais-irlantilaiselle päärille ja kahdelle jamaikalaiselle\nkauppapohatalle, joten hän oli ollut tavallista hitaampi saamaan\nvaakunakilpeä uudelle Ellangowanin lairdille. Mutta hänen vitkastelunsa\noli Glossinille eduksi ylpeän paronetin suosion tavottelussa.\n\nOikeudenpalvelijain pidätellessä vankiaan jonkunlaisessa\ntaloudenhoitajan huoneessa osotettiin mr. Glossin niin sanottuun\nisoon tammisaliin, pitkään suojamaan, joka oli paneilattu hyvin\nkiillotetuilla tammilevyillä ja koristeltu Sir Robert Hazlewoodin\nesivanhempien juhlallisilla muotokuvilla. Vieraalla ei ollut mitään\nsisäisen arvon tajuntaa vastapainoksi alhaisen syntynsä tietoisuudelle;\nhän tunsi alemmuutensa ja osotti syvällä kumarruksellaan ja\nkäytöstapansa matelevaisuudella, että Ellangowanin lairdi oli täksi\ntoviksi vaipunut entiseksi nöyräksi oikeudenpalvelijaksi. Hänen olisi\nkyllä tehnyt mielensä uskotella itselleen, että hän vain kohditteli\nvanhan paronetin ylpeyttä, kääntääkseen sen omaksi edukseen;\nmutta sekavia olivat hänen tunteensa, ja hän koki juuri samojen\nennakkoluulojen tehoa, joita oli imartelevinaan.\n\nParonetti otti vieraansa vastaan alentuvaisella pöyhistelyllä, joka oli\ntarkotettu sekä osottamaan omaa suunnatonta ylemmyyttä että näyttämään,\nmiten jalomielisesti ja kohteliaasti hän osasi heittää sen silleen ja\nalentua tavallisen keskustelun tasalle tavallisten ihmisten seurassa.\nHän kiitti Glossinin huolenpitoa asiasta, joka niin likeisesti koski\n\"nuorta Hazlewoodia\", ja huomautti armollisesti hymyillen ja sukukuviin\nviitaten: \"Tosiaan nuo kunnianarvoisat herrasmiehet, mr. Glossin,\novat yhtä kiitollisia kuin minäkin olen tässä tapauksessa, siitä\ntyöstä, puuhasta, pulasta ja vaivasta, johon olette heidän puolestaan\nryhtynyt; ja olen varma siitä, että jos he kykenisivät ajatuksiansa\nlausumaan, yhtyisivät he, sir, minun kanssani kiittämään teitä siitä\npalveluksesta, jonka olette Hazlewoodien suvulle tehnyt huolehtimalla\nja harrastamalla, sir, ja hommaamalla sen nuoren herrasmiehen hyväksi,\njoka vastaisuudessa jatkaa heidän nimeänsä ja sukuansa.\"\n\nKolmasti kumarsi Glossin, ja joka kerralla edellistä syvempään: ensin\nhänen edessään suorana seisovan ritarin kunniaksi, sitte tammilevyillä\nkärsivällisesti riippuvien hiljaisten arvoisuuksien palvomiseksi ja\nlopuksi ilmaistakseen arvonantoaan sitä nuorta herrasmiestä kohtaan,\njonka tuli edelleen pitkittää nimeä ja sukua. Korskeata Sir Robertia\nihastutti hänen osottamansa nöyryys, ja hän jatkoi armollisen\ntuttavallisuuden tapaan:\n\n\"Ja nyt, mr. Glossin, erittäin kelpo ystäväni, teidän tulee\nsallia minun käyttää hyväkseni lainopillisia tietojanne tämän\nasian käsittelyssä. Minä en ole paljoakaan tottunut toimimaan\nrauhantuomarina; se soveltuu paremmin muille herrasmiehille, joiden\nkotoiset ja perheasiat vaativat vähemmän alituista valvontaa, hoivaa ja\nhoitoa kuin minun.\"\n\nTietysti oli kokonaan Sir Robert Hazlewoodin käytettävissä, mitä\nvähäistä apua mr. Glossin pystyi antamaan; mutta koska Sir Robert\nHazlewoodin nimi oli tiedekunnan kirjoissa mainehikkaalla sijalla, niin\nei sanottu mr. Glossin rohjennut toivoa sen olevan tarpeen tai hyödyksi.\n\n\"Niin, no, hyvä herraseni, ymmärrättehän minun vain tahtovan lausua,\nettä minä olen hieman puutteellinen tuomarintoimen jokapäiväisten\nyksityisseikkain käytännöllisessä tuntemuksessa. Minut tosiaan\nkasvatettiin asianajajaksi, ja olisin ehkä saattanut aikoinani\nkerskata, että olin jonkun verran edistynyt kunnallishallinnollisen\nlakikokoelmamme aatteellisiin, järkiperäisiin ja tietopuolisiin\noppeihin. Mutta nykyisenä aikana on niin vähän tilaisuutta jalosukuisen\nja varakkaan miehen kohota sille arvosijalle asianajajana, minkä\nseikkailijat saavuttavat, jotka ovat yhtä halukkaita ajamaan\nMullikka-Matin juttua kuin maan ensimäisen ylimyksenkin, että\nminussa todella pian heräsi inhoa sitä alaa kohtaan. Ensimäinen\npöydälleni pantu juttu todella ellotti minua. Se koski talin kauppaa\nsir, erään teurastajan ja erään kynttilänvalajan välillä; ja minä\nhuomasin odotettavan, että minä rasvaisin suuni en ainoastaan heidän\nrahvaanomaisilla nimillään, vaan vieläpä heidän likaisten ammattiensa\nkaikilla erikoisilla sanoilla, puheenparsilla ja omituisilla\nmääritelmillä. Kautta kunniani, hyvä herraseni, minä en ole sen koommin\nvoinut sietää talikynttilän hajua.\"\n\nPahotellen, kuten hänen näkyi odottavankin, paronetin kykyjen\nhalpamaista alentamista tuossa murheellisessa tapauksessa, mr. Glossin\ntarjoutui toimimaan kirjurina, apujäsenenä tai millä tavoin vain saisi\nenintä hyötyä tuottaneeksi. \"Ja antaakseni teille silmäyksen koko\njuttuun, huomautan ensiksikin, ettei luullakseni käy vaikeaksi todistaa\npääasiaa, eli tätä henkilöä onnettoman laukauksen ampujaksi. Jos hän\nsen kieltää, niin sen kaiketi voipi todistaa mr. Hazlewood?\"\n\n\"Nuori Hazlewood ei ole tänään kotona, mr. Glossin.\"\n\n\"Mutta me voimme valallisesti kuulustaa hänen seurassaan ollutta\npalvelijaa\", sanoi nopsa Glossin; \"ja tuskinpa lurjus tosiasiaa\nkieltääkään. Paremminkin pelkään, että sen liian suosiollisen\nja myötämielisen sävyn johdosta, jonka mr. Hazlewood kuuluu\nsuvainneen omaksua asiata esittäessään, pahoinpitelyä voidaan katsoa\ntapaturmaiseksi ja vammaa vahingonlaukaukseksi, joten konna saatetaan\npiammiten päästää vapaalle jalalle, lisää pahaa harjottamaan.\"\n\n\"Minulla ei ole kunniaa tuntea sitä herrasmiestä, joka nykyään hoitaa\nyleisen syyttäjän virkaa\", vastasi Sir Robert painavasti; \"mutta\nminä otaksun, sir -- vieläpä olen vakuutettukin siitä, että hän\nkatsoo Hazlewoodin nuoren Hazlewoodin pelkän haavottamisen, vaikka\nvaromattomuudestakin johtuneena, mainitaksemme tapauksen lievimmässä\nja keveimmässä sekä suotuisimmassa kuin myöskin epätodenmukaisimmassa\nvalossaan, rikokseksi, josta vankeus olisi liian helppo sovitus ja\nrangaistussiirtolaan lähettäminen ansaitumpi\".\n\n\"Todellakin, Sir Robert\", takasi hänen yksimielinen lakiveljensä,\n\"olen täydellisesti teidän kannallanne; mutta oli miten olikaan, olen\nhuomannut edinburghilaisten lakimiesten, vieläpä kruunun viranomaisten\npitävän kunnianansa välinpitämätöntä oikeudenkäyttöä, ottamatta lukuun\narvoa ja sukua; ja minä pelkäisin --\"\n\n\"Mitä sanottekaan, sir, ottamatta lukuun arvoa ja sukua? Lausutteko\nhyväsukuisten ja kunnollisen lainopillisen kasvatuksen saaneiden\nmiesten voivan kannattaa _tuota_ oppia? Ei, sir; jos kadulla\nvarastettu rahtunen määritellään pelkäksi näpistelyksi, mutta\nkorotetaan pyhyydenloukkaukseksi, kun rikos tapahtuu kirkossa, niin\nsamatenpa yhteiskunnan oikeudenmukaisten arvoasteiden perusteella\nvahingontuottamuksen syyllisyys lisääntyy sen henkilön arvon mukaan,\njolle se on tehty, toimitettu tai tuotettu, sir.\"\n\nGlossinilta sai myöntymykseksi syvän kumarruksen tämä selitys _ex\ncathedra_, mutta hän huomautti kaikkein pahimman varalta, siinä\ntapauksessa että hänen vihjaamiaan luonnottomia oppeja toden teolla\npuollettaisiin, \"lain saaneen toisenkin pidäkkeen mr. Vanbeest\nBrowniin\".\n\n\"Vanbeest Brown! sekö on miekkosen nimenä! Hyvä Jumala! Että\nHazlewoodin nuoren Hazlewoodin pitikin joutua hengenvaaraan, saada\noikeanpuolinen solisluu melkoisesti ruhjoutuneeksi ja sijoiltaan pois,\nsekä useita isoja raehauleja juuttuneiksi akromion-kudokseen, kuten\nperhelääkärin selonteko nimenomaan lausuu, ja syyllisenä sitten on\nkaiken maailman retku nimeltä Vanbeest Brown!\"\n\n\"Niinpä tosiaan, Sir Robert, sellaista ajatusta on tuskin mahdollinen\nsietääkään; mutta pyytäen tuhannesti anteeksi, että jatkan\nsanottavaani, saman niminen henkilö on näiden paperien mukaan\" (ottaen\nesille Dirk Hatteraickin lompakon) \"sen salakuljetusaluksen perämies,\njonka miehistö Woodbournessa teki niin suurta väkivaltaa, eikä minulla\nole epäilystäkään siitä, että tämä on sama yksilö. Senhän sentään\nteidän terävä arvostelukykynne helpostikin saa selville.\"\n\n\"Sama täytyy hänen varmasti olla, hyvä herraseni -- olisi loukkaus\nalhaisintakin rahvasta kohtaan otaksua, että sen keskuudesta löytyisi\n_kaksi_ henkilöä tuomittuina kantamaan niin iljettävää nimeä kuin\nVanbeest Brown on.\"\n\n\"Totta, Sir Robert; aivan eittämättömästi; siitä ei voi olla epäilyksen\nvarjoakaan. Mutta te näette edelleen, että tämä seikka selittää\nmiehen hurjan menettelyn. Te, Sir Robert, huomaatte hänen rikoksensa\nvaikuttimen -- te, sanon, huomaatte sen vaikeudetta, kääntäessänne\nmielenne tutkintoon. Minä puolestani en voi olla epäilemättä\npääpontimeksi kostoa siitä uljuudesta, jolla mr. Hazlewood kuuluisten\nesi-isiensä kaikkea kuntoa osottaen puolusti Woodbournea tältä\nroistolta ja hänen rikollisilta kumppaneiltaan.\"\n\n\"Minä tutkin sitä, hyvä herra Glossin\", vastasi oppinut paronetti.\n\"Kuitenkin jo nytkin rohkenen arvailla omaksuvani sen ratkaisun\neli selityksen tähän arvotukseen, ongelmaan tai pulmaan, jonka te\nsiten olette jossakin määrin pannut alulle. Niin, kostoa sen on\ntäytynyt olla -- ja, taivaan vallat, kenen hautomaa ja ketä vastaan?\n-- Vanbeest Brownin hautomaa, pohtimaa ja harkitsemaa Hazlewoodin\nnuorta Hazlewoodia vastaan, ja hänen kätensä osittain toimeenpanemaa,\ntäyttämää ja toteuttamaa! Nämä ovat todellakin kamalia aikoja, arvoisa\nnaapuri\" (tämä puhuttelusana ilmaisi nopeaa edistymistä paronetin\nsuosiossa), \"aikoja, jolloin yhteiskunnan pylväät järkkyvät mahtavia\nperustojansa myöten, ja se arvoasema, joka ikäänkuin muodostaa sen\nkorkeimman sulon ja kaunistuksen, sekaantuu ja hämmentyy rakenteen\nhalvempiin aineksiin. Voi, hyvä mr. Gilbert Glossin, minun aikoinani,\nsir, miekkojen, pistoolien ja moisten kunniallisten aseiden käyttö\noli ylimystön ja aatelin pidättämä itselleen, ja alhaison kiistat\nratkaistiin luonnon heille antamilla aseilla tai lähimmästä metsästä\nhakatuilla, taitetuilla tai veistetyillä kartuilla. Mutta nyt, sir,\ntalonpojan kursittu tallukka kahnaa hovilaisen vereslihaa. Alemmilla\nkansankerroksilla on riitansa, sir, ja kunniakysymyksensä ja kostonsa,\njotka niiden mukamas pitää toimittaa kuolettavaan ratkaisuun. Mutta\nkestääpä tuo minun aikani -- tuotakoon sisälle se Vanbeest Brown,\ntehdäksemme hänestä lopun ainakin toistaiseksi.\"\n\n\n\n\n43 luku.\n\nRASKAAN SYYTÖKSEN ALLA.\n\n\nVanki tuotiin nyt noiden kahden arvoisan tuomarin eteen. Osittain\nmuutamien omantuntonsa pistoksien takia, osittain varovaisesta\npäätöksestään antaa Sir Robert Hazlewoodin olla koko tutkinnon\nnäennäisenä toimittajana, katseli Glossin pöytään ja hääräili juttua\nkoskevien paperien lukemisessa ja järjestelemisessä, tuon tuostakin\nvain teatterikuiskaajan tavoin heittäen mukaan taitavan vihjaussanan,\nmilloin näki puuhakkaana esiintyvän tuomarin olevan pikku ohjauksen\ntarpeessa. Sir Robert Hazlewood puolestaan yhdisti onnellisesti\ntuomarin yksivakaisuuden ja ikivanhan suvun paronetin arvoon kuuluvan\nhenkilöllisen ylevyyden.\n\n\"Noin, konstaapelit, antakaa hänen seistä siinä alipäässä pöytää. --\nOlkaa hyvä ja katsokaa minua kasvoihin, sir, ja korottakaa äänenne\nvastatessanne kysymyksiin, joita teille teen.\"\n\n\"Saanko ensiksi kysyä, sir, kuka se ottaa vaivakseen minua\nkuulustella?\" tiedusti vanki; \"sillä ne kunnialliset herrasmiehet,\njotka toivat minut tänne, eivät ole suvainneet antaa minulle siitä\nseikasta mitään tietoa\".\n\n\"Ja sanokaahan, sir\", vastasi Sir Robert, \"mitä on minun nimelläni ja\nasemallani tekemistä kysymysten kanssa, joita aion teille asettaa?\"\n\n\"Kenties ei mitään, sir\", vastasi Bertram; \"mutta se saattaa\nmelkoisesti vaikuttaa minun taipuvaisuuteeni niihin vastaamaan\".\n\n\"No, niin, sir, suvaitkaa tietää olevanne Hazlewoodin Sir Robert\nHazlewoodin ja toisenkin tämän piirikunnan rauhantuomarin edessä --\nsiinä kaikki.\"\n\nKun tämä ilmotus tehosi vankiin vähemmän hölmistyttävästi kuin\nSir Robert oli odottanut, ryhtyi hän kuulusteluunsa yhä suurempaa\nnurjamielisyyttä tutkittavaansa kohtaan tuntien.\n\n\"Onko nimenne Vanbeest Brown, sir?\"\n\n\"On\", vastasi vanki.\n\n\"Hyvä; ja mikä on meidän edelleen merkittävä teidän olevan, sir?\" kysyi\ntuomari.\n\n\"Hänen majesteettinsa --:nnen ratsuväkirykmentin kapteeni\", vastasi\nBertram.\n\nParonetin korvat ottivat tämän tiedon kummastuen vastaan; mutta hänen\nrohkeuttaan virkisti Glossinin epäuskoinen katse ja jonkunlainen\nhalveksivaa oudostelua ilmaiseva huudahdusmaisen vihellyksen hiljainen\näännähdys. \"Luulenpa, ystäväni\", sanoi Sir Robert, \"että löydämme\nteille vaatimattomamman arvonimen ennen kuin eroamme\".\n\n\"Jos löydätte, sir\", vastasi hänen vankinsa, \"niin alistun kernaasti\nmihin tahansa rangaistukseen, jota sellaisen petoksen katsotaan\nansaitsevan\".\n\n\"No, sir, saammepa nähdä\", pitkitti Sir Robert. \"Tunnetteko Hazlewoodin\nnuorta Hazlewoodia?\"\n\n\"En ole nähnyt herrasmiestä, joka minulle on ilmotettu sen nimiseksi,\nuseammin kuin kerran, ja pahottelen sen sattuneen hyvin epämieluisissa\nolosuhteissa.\"\n\n\"Tarkotatte siis myöntää\", sanoi paronetti, \"tuottaneenne Hazlewoodin\nnuorelle Hazlewoodille sen vamman, joka uhkasi hänen henkeänsä,\nmelkoisesti ruhjoi oikeanpuolista solisluuta ja upotti, kuten\nperhelääkäri selittää, useita järeitä hauleja akromion-kudokseen?\"\n\n\"Minä voin ainoastaan sanoa\", vastasi Bertram, \"olevani yhtä tietämätön\nkuin pahoillanikin nuoren herrasmiehen kärsimästä vauriosta. Kohtasin\nhänet kaidalla polulla kahden naisen ja palvelijan kanssa kävelemässä,\nja ennen kuin saatoin heitä sivuuttaa tai puhutella, otti tämä\nnuori Hazlewood haulikkonsa palvelijaltaan, tähtäsi minua ja mitä\nkorskeimmalla äänellä käski minun peräytyä. Minä en ollut halukas\nalistumaan hänen käskettäväkseen enkä jättämään hänen haltuunsa omaksi\nvahingokseni välinettä, jota hän näytti taipuisalta niin äkkipikaisesti\nkäyttämään. Sen vuoksi kävin hänen kanssaan rinnusteluun, riistääkseni\nhäneltä aseen, ja juuri kun olin siinä onnistumaisillani, laukesi pyssy\ntapaturmaisesti, ja mielipahakseni sekä silloin että sittemmin toimitti\nse nuorelle herrasmiehelle ankaramman kurituksen kuin olisin suonut.\nIlomielin olen kuullut, ettei vamma kuitenkaan osottautune enemmäksi\nkuin hänen aiheeton hullutuksensa ansaitsi.\"\n\n\"Ja siis te tunnustatte, sir\", sanoi paronetti loukkaantunutta\narvokkuuttaan pöhistyen, \"että teidän tarkotuksenanne, sir, ja\naikomuksenanne, sir, ja hyökkäyksenne todellisena päämääränä ja\nsisältönä, sir, oli riistää Hazlewoodin nuorelta Hazlewoodilta\nhänen pyssynsä, sir, eli haulikkonsa, luikkunsa tai miksi tahansa\nsitä suvainnettekaan sanoa, sir, valtamaantiellä, sir? Luullakseni\ntämä riittää, arvoisa naapurini! Nähdäkseni hänet on säilytettävä\nsyytteeseen pantavaksi?\"\n\n\"Te osaatte sen verrattomasti parhaiten arvostella, Sir Robert\", sanoi\nGlossin kielastelevimmalla äänellään; \"mutta jos saan ottaa vapauden\nhuomauttaa, oli jotakin puhetta noista salakuljettajista\".\n\n\"Aivan oikein, se on totta, sir. -- Ja sitä paitsi, sir, te, Vanbeest\nBrown, joka nimitätte itseänne Hänen Majesteettinsa palveluksessa\nolevaksi kapteeniksi, ette ole sen parempi ettekä pahempi kuin\nsalakuljettaja-aluksen perämies-roikale!\"\n\n\"Tosiaankin, sir\", tokaisi Bertram, \"te olette vanha herra ja jonkun\nkummallisen harhaannuksen vallassa, muutoin suuttuisin teille kelpo\ntavalla\".\n\n\"Vanha herra, sir! kummallisen harhaannuksen, sir!\" kertasi Sir Robert\npunehtuen kiukusta. \"Minäpä väitän ja vakuutan -- Mitä, sir, onko\nteillä mitään papereita tai kirjeitä, jotka voivat vahvistaa ottamanne\narvon, aseman ja toimen?\"\n\n\"Ei tällähaavaa, sir\", vastasi Bertram; \"mutta postitse piankin --\"\n\n\"Ja kuinka te, sir\", jatkoi paronetti, \"jos olette Hänen Majesteettinsa\npalveluksessa toimiva kapteeni, kuinka te satutte matkustelemaan\nSkotlannissa ilman suosituskirjeitä, virkapapereita, matkatavaroita tai\nmitään arvoonne, asemaanne ja säätyynne kuuluvaa?\"\n\n\"Sir\", vastasi vanki, \"onnettomuudekseni rosvottiin minulta vaatteeni\nja matkatavarani\".\n\n\"Ahaa, te siis olettekin se mies, joka otitte kyydin Kippletringaniin,\npujahditte tiellä kyytipojalta piiloon ja lähetitte kaksi apurianne\npieksemään poikaa ja noutamaan matkatavarat?\"\n\n\"Minä olin, sir, mainitsemallanne matkalla, olin pakotettu astumaan\nkärryiltä lumeen ja eksyin yrittäessäni löytää tietä Kippletringaniin.\nMajatalon emännältä kyllä kuulette ensi työkseni tiedustelleeni poikaa,\nseuraavana päivänä sinne saapuessani.\"\n\n\"Sallikaakin minun siis kysyä, missä vietitte yön -- ettehän kai\nlumessa? Senhän ette olettane kelpaavan, tai käyvän täydestä,\nsaavuttavan uskottavuutta ja jäävän vastaanväittämättömäksi?\"\n\n\"Pyydän saada\", vastasi Bertram muistaen mustalaisvaimon ja hänelle\nantamansa lupauksen, \"pyydän saada kieltäytyä vastaamasta siihen\nkysymykseen\".\n\n\"Sitäpä ajattelinkin\", huomautti Sir Robert. \"Ettekö sitä yötä ollut\nDerncleughin raunioissa? -- Derncleughin raunioissa, sir?\"\n\n\"Olen teille sanonut, etten aio siihen kysymykseen vastata\", vastasi\nBertram.\n\n\"No, sir, syytteeseen siis vain, sir\", sanoi Sir Robert, \"ja ensiksikin\nvankilaan, sir, siinä kaikki, sir. -- Silmätkää hyväntahtoisesti näitä\npapereita; oletteko te niissä mainittu Vanbeest Brown?\"\n\nGlossin oli papereihin pujautellut muutamia Bertramille todella\nkuuluvia, joita oikeudenpalvelijat olivat löytäneet vanhasta\nholvihuoneesta, missä hänen matkalaukkunsa oli pengottu.\n\n\"Jotkut näistä papereista\", selitti Bertram niitä katsellessaan, \"ovat\nminun; ne olivat salkussani silloin kun se varastettiin kyytikärryistä.\nNe ovat vähäpätöisiä muistiinpanoja ja nähdäkseni huolellisesti\nvalikoittuja sellaisina, jotka eivät anna mitään todistetta arvostani\ntai yksilöllisyydestäni; sen olisivat monet muut paperini saattaneet\ntäydellisesti selville. Sekaan on pantu laivatilejä ja muita papereita,\njotka näkyvät kuuluvan toiselle saman nimiselle henkilölle.\"\n\n\"Ja tahdotteko yrittää minulle uskotella, miekkonen\", ihmetteli Sir\nRobert, \"että tässä maassa on samalla kertaa _kaksi_ teidän peräti\nharvinaisen ja kankealta kuuluvan nimenne kantajaa?\"\n\n\"En tosiaankaan näe, sir, kun on olemassa vanha Hazlewood ja nuori\nHazlewood, miksi ei saattaisi vanhaa ja nuorta Vanbeest Brownia olla.\nJa vakavasti puhuen, minut kasvatettiin Hollannissa, ja tiedän, että\ntämä nimi, niin oudolta kuin se brittiläisissä korvissa kuuluneekin --\"\n\nGlossin älysi vangin nyt olevan joutumassa vaaralliselle alueelle ja\nsekaantui puheeseen, vaikka keskeytys oli tarpeeton, kääntääkseen\nSir Robert Hazlewoodin huomion toisaanne. Tämä oli sanattomana ja\nhievahtamattomana vimmasta, johon hänet tulistutti Bertramin viime\nhuomautuksessaan vihjaama röyhkeä vertailu. Kaulassa ja ohimoissa\npaisuivat suonet miltei haljetakseen, ja hän istui äkeissään ja\nneuvottomana kuin ainakin henkilö, joka on kohdannut kuolettavaa\nsolvaisua taholta, jolle vastaamista katsoo sopimattomaksi ja\narvottomaksi. Hänen kallella päin ja leimuavin silmin huohottaessaan\nverkalleen ja majesteetillisesti, ehätti Glossin hänen avukseen.\n\n\"Luulisin nyt, Sir Robert, kaikella alamaisuudella, että tämä asia\nvoidaan päättää. Paitsi jo esitettyjä painavia todistuksia tarjoutuu\nkonstaapeleista eräs ottamaan valalleen, että se säilä, joka vangilta\notettiin tänä aamuna pois -- hänen muuten käyttäessään sitä laillisen\npidätyskäskyn vastustamiseen -- on lyömämiekka, jonka hän menetti\npoliisimiesten ja salakuljettajien kahakassa juuri ennen kuin nämä\nhyökkäsivät Woodbourneen. En kuitenkaan\", hän lisäsi, \"soisi teidän\ntekevän mitään äkkinäistä päätelmää siitä seikasta; kenties pystyy\nnuori mies selittämään, millä tavoin hän tuon aseen sai haltuunsa\".\n\n\"Senkin kysymyksen, sir\", sanoi Bertram, \"minä jätän vastauksettomaksi\".\n\n\"On vieläkin erästä seikkaa kysyttävä, edelleenkin Sir Robertin\nluvalla\", kielasteli Glossin. \"Tämä vanki antoi säilytettäväksi mrs.\nMac-Candlishille Kippletringanissa kääryn, jossa oli joukko kultarahoja\nja monenlaisia arvoesineitä. Kenties, Sir Robert, ajattelette\noikeaksi tiedustaa, millä tavoin hän tuli omistaneeksi tuollaisia\nharvinaisuuksia?\"\n\n\"Te, sir, mr. Vanbeest Brown, kuulettehan, sir, mitä teiltä kysytään?\"\n\n\"Minulla on erityisiä syitä kieltäytyä vastaamasta tuohon kysymykseen\",\nselitti Bertram.\n\n\"Pelkäänpä siis, sir\", sanoi Glossin saatuaan asian johdetuksi\nhaluamaansa huippuun, \"että velvollisuutemme pakottaa meidät\nallekirjottamaan vankilaanlähettämisestä käskyn\".\n\n\"Kuten tahdotte, sir\", huomautti Bertram; \"varokaa kuitenkin,\nmitä teette. Huomatkaa ilmottaneeni teille, että minä olen Hänen\nMajesteettinsa --:nnen ratsuväenrykmentin kapteeni, vasta palannut\nIntiasta, joten minä en ole mitenkään voinut olla väleissä\nmainitsemiinne salakuljettajiin, ja että everstiluutnanttini on\nnyt Nottinghamissa, majurini taasen joukkoni upseerien keralla\nKingston-upon-Thamesissa. Minä tarjoudun teidän molempien edessänne\nalistumaan mihin tahansa häväistykseen, jos en Kingstonin ja\nNottinghamin postivuoron palatessa kykene todistamaan näitä seikkoja.\nTai te voitte kirjottaa rykmentin asiamiehelle, jos haluatte, ja --\"\n\n\"Tämä kaikki on varsin hyvää, sir\", keskeytti Glossin, alkaen peljätä,\nettä Bertramin luja väitös saattaisi jotakin tehota Sir Robertiin, joka\nolisi melkein kuollut häpeään sellaisen virheen tähden, jona hän olisi\npitänyt ratsuväen kapteenin lähettämistä vankilaan, \"mutta eikö ole\nlähempänä ketään henkilöä, johon voisitte vedota?\"\n\n\"Tässä maassa on ainoastaan kaksi henkilöä, jotka minusta mitään\ntietävät\", vastasi vanki. \"Toinen on yksinkertainen liddesdalelainen\nlampaiden kasvattaja, nimeltään Kaarlolan Dinmont; mutta hän ei tiedä\nminusta sen enempää kuin mitä itse olen hänelle ja nyt teillekin\nkertonut.\"\n\n\"Hei, tämäpä oivallista, Sir Robert!\" virkkoi Glossin; \"hän\nkai tahtoisi toimittaa tuon paksukalloisen maalaisen vannomaan\nherkkäuskoisuutensa, Sir Robert, ha, ha, ha!\"\n\n\"Ja mikä on toinen todistajanne, ystävä?\" uteli paronetti.\n\n\"Muuan herrasmies, jota mainitsemaan olen eräistä yksityisistä\nsyistä hieman vastahakoinen. Hänen päällikkyydessään palvelin jonkun\naikaa Intiassa, ja hän on kunniansa tunteva mies, kieltäytyäkseen\ntodistamasta minua soturiksi ja säätyhenkilöksi.\"\n\n\"Ja kuka on tämä miehuullinen todistaja, sanokaahan, sir?\" tiedusti Sir\nRobert. \"Joku eronsaanut aliupseeri tai kersantti tietenkin?\"\n\n\"Eversti Guy Mannering, entinen --:nnen rykmentin päällikkö, jossa\nminulla on eskadroona, kuten jo sanoin.\"\n\n\"Eversti Guy Mannering!\" ajatteli Glossin; \"kuka lempo olisikaan\nosannut tätä arvata?\"\n\n\"Eversti Guy Mannering!\" toisti paronetti melko lailla järkkyneenä\nmielipiteessään. \"Hyvä herraseni\" -- syrjään Glossinille -- \"tässä\nnuoressa miehessä, jolla on niin kamalan rahvaanomainen nimi ja kelpo\ntavalla karskiutta, on kuitenkin jotakin herrasmiehen sävyyn, tapoihin\nja tunteisiin vivahtavaa, ainakin kuin olisi hän liikkunut hyvässä\nseurassa. Intiassa annetaan upseerinarvoja hyvin leväperäisesti,\nhuolimattomasti ja harkitsemattomasti -- luullakseni on meidän parempi\npysähtyä eversti Manneringin paluuseen asti; hän on tietääkseni nyt\nEdinburghissa.\"\n\n\"Te osaatte joka suhteessa parhaiten arvostella\", vastasi Glossin,\n\"jokaisessa mahdollisessa suhteessa. Alistaisin vain harkittavaksenne,\nettä meillä varmastikaan on tuskin oikeutta päästää tätä miestä\nmenemään todistamattoman väitöksen varassa, ja että me joudumme\nraskaaseen vastuuseen, jos pidätämme häntä yksityisesti vartioittavana,\njulkiseen vankilaan lähettämättä. Epäilemättä kuitenkin te osaatte\nparhaiten arvostella, Sir Robert; ja tahtoisin omasta puolestani vain\nsanoa, että minä vastikään sain ankarat nuhteet siitä, että pidätin\nerään henkilön mielestäni täysin turvalliseen paikkaan ja asianmukaisen\npoliisivoiman vartioittavaksi. Mies pääsi karkuun, ja olen varma siitä,\nettä maineeni huolenpidosta ja valppaudesta virkani toimittamisessa\non siitä kärsinyt. Teen vain tämän syrjähuomautuksen -- yhdyn mihin\ntahansa toimenpiteeseen, Sir Robert, jonka näette soveliaimmaksi.\"\n\nMutta mr. Glossin tiesi hyvin, että moinen syrjähuomautus riitti\nmääräämään hänen itseluuloisen, mutta itseensä luottamattoman\nvirkaveljensä kannan. Sir Robert Hazlewood siis selosti asian\nseuraavalla puheella, joka nojausi osittain siihen oletukseen,\nettä vanki tosiaankin oli säätyhenkilö, ja osittain vastakkaiseen\nkäsitykseen, että hän oli konna ja salamurhaaja:\n\n\"Sir, mr. Vanbeest Brown -- puhuttelisin teitä kapteeni Browniksi,\njos olisi vähäisintäkään syytä, aihetta tai perustetta olettaa,\nettä te olette kapteeni tai että teillä on eskadroona teidän\nmainitsemassanne hyvin kunnioitettavassa armeijakunnassa tai missään\nmuussakaan Hänen Majesteettinsa väessä, josta asianhaarasta, sen\npyydän saada huomautetuksi, minä en mitään määrättyä, vakiintunutta\ntai muuttumatonta ratkaisua, selitystä tai mielipidettä lausu.\nSanon sen vuoksi, sir, mr. Brown, että me olemme päättäneet, siihen\nepämieluisaan pulaan nähden, missä nyt olette, kun teidät on rosvottu,\nkuten sanotte, josta väitteestä minä pidätän käsitykseni julistamisen,\nja kun omistatte paljon ja kalliita arvokapineita, sekä sitä paitsi\nmessinkikahvaisen lyömämiekan, jonka saamisesta te ette suvaitse\nsuoda meille mitään selitystä -- sanon, sir, että olemme päättäneet\nja katsoneet hyväksi sekä ajatelleet lähettää teidät vankilaan tai\noikeammin määrätä teille sieltä huoneen, jotta olette saatavissa esille\neversti Manneringin palattua Edinburghista.\"\n\n\"Nöyrällä kunnioittavaisuudella huomauttaen, Sir Robert\", sanoi\nGlossin, \"saanko kysyä, onko teidän tarkotuksenanne lähettää tämä\nnuori herrasmies piirivankilaan? Sillä jollei se olisi vakiintuneena\naikomuksenanne, niin ottaisin vapauden vihjata, että olisi vähemmän\nkovaa lähettää hänet Portanferryn ojennuslaitokseen, missä häntä\nvoidaan säilyttää hänen joutumattansa paljastetuksi julkisuudelle, mitä\nseikkaa on suuresti kartettava sen pelkän mahdollisuuden varalta, että\nhänen kertomuksensa on lopultakin tosi.\"\n\n\"Niin, onhan Portanferryssä todellakin sotilasvartio suojelemassa\ntullihuoneen tavaroita; ja ylipäätään, ottaen kaikki lukuun, ja että\npaikka on mukava sellaiseksi paikaksi, sanon ottaen kaikki lukuun me\nlähetämme tämän henkilön tai sanoisin mieluummin valtuutamme hänet\nsäilytettäväksi Portanferryn työvankilassa.\"\n\nKäskykirje laadittiin sikäli ja Bertramille ilmotettiin, että hänet\nseuraavana aamuna siirrettäisiin säilytyspaikkaansa, koska Sir Robert\noli päättänyt, ettei häntä mahdollisen pelastamisyrityksen tähden\nlähdettäisi kuljettamaan enää iltahämärissä. Sillävälin oli häntä\nvartioittava Hazlewoodin hovissa.\n\n\"Tuo ei voi olla niin kovaa kuin vankeuteni Intian saalistajien\nkäsissä\", ajatteli Bertram; \"eikä sitä voi kestää pitkääkään aikaa.\nMutta hiisi vieköön tuon vanhan kaavamaisen visapään ja hänen ovelamman\nkumppaninsa, joka aina puhuu ääntänsä pidätellen, -- he eivät pysty\nymmärtämään suoran miehen selvää puhetta.\"\n\nSillaikaa Glossin jätti hyvästi paronetille, tuhanteen kertaan\nkumarrellen ja matelevasti anellen anteeksi, ettei hän voinut noudattaa\ntämän päivälliskutsua, ja rohjeten toivoa saavansa joskus vastakertana\nesiintuoda kunnioittavat tervehdyksensä hänelle, lady Hazlewoodille ja\nnuorelle mr. Hazlewoodille.\n\n\"Kernaasti, sir\", myönsi paronetti armollisesti. \"Toivoakseni ei\nminun perheeni ole koskaan minäkään hetkenä ollut puutteellinen\nkohteliaisuudessaan naapureitamme kohtaan; ja kun tässä ratsastan sitä\nkautta, hyvä mr. Glossin, niin toimitan teidät vakuutetuksi siitä,\nkäymällä luonanne niin tuttavallisesti kuin on soveliasta -- tarkotan,\nkuin voidaan toivoa tai odottaa.\"\n\n\"Ja nyt\", puheli Glossin itsekseen, \"tavottamaan Dirk Hatteraick ja\nhänen väkensä, -- toimittamaan vartio lähetetyksi pois tullihuoneelta,\n-- ja sitte suureen arvanheittoon. Kaikki riippuu joutuisuudesta. Onpa\nonni, että Mannering on lähtenyt Edinburghiin. Hänen ja tuon miehen\ntuttavuus on mitä hankalin lisä vaaroihini\", -- tässä hän antoi hevosen\nhiljentää vauhtiaan. \"Mitähän jos yrittäisin tehdä perillisen kanssa\nsovinnon? -- Hänet luultavastikin saataisiin maksamaan hyvä summa\npalautuksesta, ja minä voisin luovuttaa Hatteraickin... Mutta ei, ei,\nei! Liian monta oli minua tarkkailemassa silmää, Hatteraick itse,\nja mustalaismerimies, ja tuo vanha akka. Ei, ei! Minun täytyy pysyä\nalkuperäisessä suunnitelmassani.\"\n\nNiin sanoen hän iski kannuksensa hevosen kupeisiin ja karautti panemaan\nkoneitansa käyntiin.\n\n\n\n\n44 luku.\n\nVANGINVARTIJA JA HÄNEN VAIMONSA.\n\n\nSeuraavana aamuna varhain lähdettiin Bertramia viemään\nsäilytyspaikkaansa Portanferryyn samoilla vaunuilla, joilla hänet\noli Hazlewoodin hoviin tuotukin, mukanaan kaksi äänetöntä ja yrmeää\nsaattajaansa. Tuo rakennus oli pienen merisataman tullihuoneen\nvieressä, ja molemmat sijaitsivat niin lähellä rantahietikköä, että oli\ntarpeellista suojella takaosaa korkealla ja lujalla vallivarustuksella,\njoka suunnattoman isoista kivenjärkäleistä rakennettuna loiveni hyökyä\nkohden; tämä useasti kohosikin hyrskehtimään sen seinustalle asti.\nEdustaa ympäröitsi korkea muuri; sisäpuolella oli pikku pihatto, jolla\nrakennuksen kurjien asujanten sallittiin toisinaan saada liikuntaa ja\nilmaa. Vankilaa käytettiin ojennuslaitoksena ja toisinaan kappelina\npiirikunnan vankilalle, joka oli vanha ja liian kaukana Kippletringanin\npuoleisesta piirikunnan kolkasta, ollakseen aina mukavasti\ntavotettavissa.\n\nTämän levähdyspalatsin vartijana oli Mac-Guffog, se oikeudenpalvelija,\njoka ensin oli pidättänyt Bertramin ja nyt oli hänen saattajanansa.\nHän ohjasi vaunut ihan ulkoportin eteen ja astui itse ulos kutsumaan\nvahtimiehiä. Hänen kolkutuksensa kumu hälytti pari-, kolmekymmentä\nryysyläispoikaa, jotka herkesivät uittelemasta pienoispursiaan ja\n-fregattejaan vuoksen jättämissä suolaisen veden lampareissa ja\nkiireesti parveilivat ajopelien ympärille katsomaan, ketä onnetonta\nolentoa oltiin luovuttamassa tyrmään \"Glossinin ihka uusista\nkaleeseista\". Monia ketjuja ja telkiä jymäyteltiin raskaasti ennen\nkuin portin avasi mrs. Mac-Guffog, pelottava ilmiö naiseksi, hän kun\nvoimiltaan ja päättäväisyydeltään kykeni säilyttämään järjestystä\nmellastavien asukasten kesken ja käyttämään niin sanottua kotikuria\nmiehensä ollessa poissa tai osuttua ottamaan liiallisen annoksen\nitseänsä väkevämpää. Tämän amatsoonin morajava ääni, joka käreydessään\nveti vertoja hänen omien salpojensa ja telkiensä rauskeelle,\nhajaannutti piankin joka suunnalle pikku veitikat, jotka olivat\ntunkeutuneet hänen kynnykselleen. Sitte hän puhutteli herttaista\naviopuolisoansa:\n\n\"Vireästi nyt, mies, ja toimita teikari ulos, mitä kuhnailet?\"\n\n\"Kitasi kiinni ja mene hemmettiin, senkin --\", vastasi hänen rakas\nmiehensä, lisäten vielä kaksi voimallista puhuttelusanaa, joiden\ntoistamisen pyydämme saada jättää sikseen. Sitte Bertramiin kääntyen:\n\n\"No, tuletko maalle, poikaseni, vai pitääkö meidän taluttaa?\"\n\nBertram astui alas vaunuista; konstaapeli tarttui häntä\nkaulukseen samassa kun hän jalkansa maahan laski ja laahasi hänet\nvastustelemattomanakin kynnyksen yli, pikku _sanskulottien_\nluikkaillessa sellaisen matkan päästä, kuin mrs. Mac-Guffogilta\nuskalsivat. Tuskin oli hän kolkon porttikäytävän sisäpuolella, kun jo\nvartijatar jälleen pudotti alas ketjunsa, veti eteen telkensä, väänsi\nmolemmin käsin tavattoman isoa avainta, otti sen lukosta ja pisti\navaraan punaisesta kankaasta ommeltuun sivutaskuun.\n\nBertram oli nyt ennen mainitulla pienellä pihatolla. Pari kolme\nvankia maleksi kivityksellä ja ikäänkuin virkistäysi hetkellisestä\nvilahduksesta, jonka heille oli avautuva portti suonut likaisen kadun\nvastapäisestä reunasta. Eikä tätä voi pitää kummana, kun ajattelee\nheidän näköalansa muulloin rajottuneen vankilansa rautaristikkoiseen\njulkipuoleen, pihaton korkeisiin ja tummiin muureihin, heidän yllään\nkaareutuvaan taivaanlakeen ja jalkojensa alla kumisevaan kivitykseen.\nTuollainen maiseman samuus runoilijan ilmaisumuotoa käyttääksemme\n\"oli kuormana silmän uupuneen\", synnyttäen toisissa tylyä ja tylsää\nihmisvihaa, toisissa sitä sydämen sairautta, joka saapi elävään hautaan\njo suljetun toivoilemaan vielä hiljaisempaa ja erillisempää leposijaa.\n\nHeidän pihalle astuttuaan antoi Mac-Guffog Bertramin seisahtua\nkotvaseksi silmäilemään onnettomuustovereitansa. Hänen kiertelevä\nkatseensa kohtasi kasvoja, joihin syyllisyys, apeus ja alhainen\nhurjailu olivat poltinmerkkinsä painaneet; tuhlarin, huijarin, varkaan,\nvararikkoisen velallisen, \"nuuruvan hupsun ja leiskuvan hullun\", jotka\nviheliäinen säästeliäisyys oli koonnut kolkon laitoksen yhteisiksi\nasujamiksi. Hänen sydäntään kouri sanomaton inho hetkellisestäkään\nsaastumisesta noiden seurassa.\n\n\"Toivoakseni, sir\", hän virkahti vartijalle, \"aiotte määrätä minulle\nerillisen säilytyshuoneen?\"\n\n\"Ja mitä minä siitä kostuisin?\"\n\n\"No, minuahan voidaan täällä pidättää vain päiväksi tai pariksi, ja\nminulle olisi kovin vastenmielistä joutua tämän paikan tarjoamaan\nseuraan.\"\n\n\"Ja mitä minä siitä välitän?\"\n\n\"No, sir, puhuakseni sitte tunteillenne\", sanoi Bertram, \"olen valmis\nsuomaan teille sievän korvauksen tällaisesta kohdittelusta\".\n\n\"Niin, mutta milloin, kapteeni? Milloin ja miten? siinä kysymys tai\noikeammiten kaksikin\", vastasi vankien hoitaja.\n\n\"Kun minut on vapautettu ja saan rahalähetykseni Englannista\", lupasi\nvanki.\n\nMac-Guffog pudisti päätänsä epäuskoisesti.\n\n\"Mitä, ettehän ole uskovinanne, että minä todellakin olen pahantekijä?\"\nkysyi Bertram.\n\n\"Ka, mistä minä tiedän\", arveli toinen; \"mutta jos _olette_ alalla,\nniin teräväpä ette ole, se on selvä kuin päivä\".\n\n\"Ja miten niin?\"\n\n\"Ka, kukas muu kuin pehmeäpäinen alokas olisi antanut niiden pitää\nGordonin Vaakunaan jättämänne rahat?\" päivitteli konstaapeli. \"Lempo\nminut periköön, mutta puoleeni minä ne olisin korjannut vaikka\nniiden mahasta! Ei ollut mitään oikeutta riistää teiltä rahojanne ja\nlähettää teitä vankilaan ilman ainokaistakaan markkaa menoihinne;\ntodistuskappaleiksi olisivat voineet pitää muut kapineet. Mutta miksi\nhelkkarissa ette hoksannut vaatia guineoitanne? ja minä silmää iskin ja\nnyökkäilin kaiken aikaa, saakutin sokon kertaakaan vilkaisematta minuun\npäinkään!\"\n\n\"No, sir\", vastasi Bertram, \"jos minulla on oikeus saada haltuuni\nrahat, niin vetoankin siihen; ja niitä on sentään kelpo lailla enemmän\nkuin kylliksi, maksaakseni, mistä tahansa te voitte minua velottaa\".\n\n\"Siitä minä en tiedä vähän vähääkään\", sanoi Mac-Guffog; \"saatatte\nviipyä täällä jos kuinka kauvan. Ja luotonhan myöntäminen myös\nvaikuttaa maksujen suuruuteen. Mutta olkoonpa ollakseen, koska te\ntosiaan näytätte mukiin menevältä mieheltä, vaikka vaimoni sanoo\nminun häviävän suopeuteni takia, niin jos annatte minulle määräyksen\nmaksujeni suorittamiseksi noista rahoista -- kait ne Glossin\ntoimittaa heltiämään -- minä kun tiedän hiukan eräästä Ellangowanissa\ntapahtuneesta karkaamisesta -- kyllä vainkin hän mieluustikin auttaa\nminut omilleni ja menettelee sopuisasti.\"\n\n\"No, sir\", vastasi Bertram, \"ellen parissa päivässä tule muulla tavoin\nautetuksi, niin te saatte sellaisen määräyksen\".\n\n\"Sittepä teille sovitetaan kuin prinssille\", sanoi Mac-Guffog.\n\"Mutta huomatkaa mitä sanon, ystävä, jottemme jälkeenpäin joudu\nmihinkään suukopuun, nämä ovat maksut, joilla aina velotan oman\nkortteerin vaativaa teikaria: Kolmekymmentä shillingiä viikolta\nasunnosta, ja guinea tulomaksua muille vangeille; puoli guineaa\nviikossa yksinmaattavasta sängystä, -- enkä minä saa sitä kaikkea,\nsillä siitä minun on annettava puoli kruunua Donald Laiderille, joka\non täällä lampaanvarkaudesta; hänen olisi ohjesäännön mukaan oltava\nmakuutoverinanne, ja hän odottaa nyt saavansa puhtaat oljet ja ehkäpä\nsitä paitsi whiskyäkin. Niin että siitä en paljoakaan kostu.\"\n\n\"Hyvä, sir, jatkakaa.\"\n\n\"Mitä sitte ruokaan ja juomiin tulee, niin niitä saatte parasta\nlajia, enkä minä koskaan lisää ravintolan hintaan yli kahdenkymmenen\nprosentin, kun siinä herrasmiestä kohdittelen -- ja se on\nkylläkin vähän sisälle ja ulos lähettelemisestä, ja tytön kenkien\nkuluttamisesta. Ja jos sitten olette siivolla, niin istun tuokion itse\nteidän kanssanne iltasin ja auttelen teitä suoriutumaan pullostanne.\n-- Minä olen monen monituiset lasit Glossinin kanssa kallistellut,\njoka teidät tyrmään toimitti, -- vaikka hän nyt onkin rauhantuomari.\nJa sitte te tietenkin haluatte tulta näinä kylminä iltoina, tai\njos kynttilää tahdotte, niin se on kallista tavaraa, sillä se on\nohjesäännössä kiellettyä. Ja nyt olen teille maininnut tärkeämmät\nmaksettavat, enkä luule paljoakaan olevan muita, vaikka ainahan niitä\nsentään ilmestyy yksiä ja toisia kustannuksia lisäksi.\"\n\n\"No, minun täytyy luottaa omaantuntoonne, sir, jos olette sattunut\nsellaisesta kuulemaan -- enhän voi auttaa itseäni.\"\n\n\"Ei, ei, sir\", vastasi varovainen vanginvartija, \"en minä salli teidän\nsitä sanoa; minä en pakota teitä mihinkään. Jos ette pidä hinnasta,\nniin ei teidän tarvitse tavaraa ottaakaan; en tyrkytä kenellekään.\nSelitinhän vain, mitä kohteliaisuus vaati; mutta jos haluatte talon\ntavallista oloa, niin yhtä kaikki minulle -- säästyn vaivasta, siinä\nkaikki.\"\n\n\"Ei, ystäväni, kuten helposti voinette arvatakin, ei minulla ole\nvähintäkään halua intellä taksaanne vastaan moisella uhalla\", vastasi\nBertram. \"Näyttäkää minulle olopaikkani, sillä minä jäisin mielelläni\ntoviksi yksikseni.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, tulkaa mukaan vain, kapteeni\", sanoi mies, vääntäen\nnaamansa tarkottamaan hymyilyä; \"ja sanonpa teille, -- näyttääkseni\nettä minulla _on_ omatunto, josta puhuitte, että hitto minut periköön,\njos velotan teitä enemmällä kuin kuudella pennyllä päiväänsä pihan\nkäyttämisestä, ja te saatte kävellä siellä melkein kolme tuntia joka\npäivä, ja pelata käsipalloa ja mitä keksittekään\".\n\nTätä armollisesti luvatessaan hän saattoi Bertramin sisälle ja työnsi\nhänet ylös jyrkkiä ja kaitaisia kiviportaita, joiden päässä oli vankka\nraudalla kotkattu ja vaarnoilla lujitettu ovi. Oven takana oli soukka\nkäytävä tai parveke, jossa oli kolme koppia molemmin puolin, kurjia\nholveja, tärkeimpinä huonekaluinaan rautasänky ja olkialunen. Mutta\ntaustalla oli hiukan kunnollisemman näköinen pieni huone; se nimittäin\nvähemmän muistutti tyrmää ja paremminkin \"huonoimman majatalon\nhuonointa huonetta\", ellei ota lukuun oven isoa lukkoa ja rautaketjua\nsekä ikkunan tukevaa rautaristikkoa.\n\nHuone oli jonkunlainen sairaala vangeille, joiden terveydentila vaati\njotakin lievennystä; ja sen toiselta vuoteelta olikin juuri laahattu\nulos Donald Laider, Bertramin aiottu makuutoveri, koettamaan eivätkö\npuhtaat oljet ja whisky paremminkin parantaisi hänen vuorottelevaa\nkuumettaan. Häätämisen oli pannut toimeen mrs. Mac-Guffog, miehensä\ntehdessä sopimuksiaan Bertramin kanssa pihalla, tällä kelpo\nvaimolla kun oli ollut selkeä aavistus tavasta, jolla neuvottelu\nehdottomasti päättyisi. Nähtävästi ei karkotus ollut luonnistunut\nilman käsivoimankin käyttöä, sillä telttisängyn tapaisesta oli tolppa\nkatkennut, niin että katos ja uutimet riippuivat esille puoliväliin\nsoukkaa kamaria kuin taistelun mellakassa puolittain vaipuva päällikön\nlippu.\n\n\"Älkää tuon rikkeytymisestä huoliko, kapteeni\", sanoi mrs. Mac-Guffog,\njoka nyt seurasi heitä huoneeseen. Selkänsä sitte vangille kääntäen hän\nniin sievästi kuin se toimenpide salli sivalsi polvestaan vanusilkkisen\nsukkanauhan ja käytti sen katkenneen sängyntolpan liittämiseen ja\nkiinnittämiseen -- kulutti sitte enemmän nuppineuloja kuin hänen\nvaatetuksestaan mukavasti liikeni sovitellakseen vuodeuutimet\nkiehkuroiksi, ravisteli makuuvaatteita hieman paikoilleen, heitti\nniiden yli risaisen tilkkupeitteen ja lausui huoneessa nyt olevan\n\"vähän niinkuin piti\".\n\n\"Ja tuossa on teidän vuoteenne, kapteeni\", viitaten jyhkeään\nnelitolppaiseen rojoon, joka melkoisesti laskeutuneen permannon\nepätasaisuuden takia -- rakennus oli kyllä uusi, mutta urakalla\nteetetty -- seisoi kolmella jalalla ja piti neljättä koholla kuin ilmaa\nkuopien, ollen eteenpäin astuvassa asennossa kuin vaakuna-elefantti\nvaunujen lautaverhoituksessa, -- \"tuossa on teidän vuoteenne ja\nvillapeittonne; mutta jos haluatte hursteja, tai patjaa, pielusta\ntaikka pöytävaatteita tai pyyhkeitä, niin siitä on teidän puhuttava\nminulle, sillä sellainen ei kuulu mieheni alaan\" (Mac-Guffog oli\ntällöin poistunut huoneesta, luultavasti välttääkseen mitään vetoomista\ntämän uuden kiskomisen johdosta), \"eikä hän koskaan puutu näihin\nasioihin\".\n\n\"Jumalan nimessä\", sanoi Bertram, \"toimittakaa minulle mitä siisteys\nvaatii, ja ottakaa mitä maksua mielitte\".\n\n\"No, se on sitte pian sovittu, ei me teitä tullaamaankaan ruveta, niin\nlikellä tullikamaria kuin ollaankin. Ja pitänee minun myös toimittaa\nteille tulta ja päivällistä; mutta päivällisenne ei tänään tule häävi,\nkun ei tiedetty niin herraskaista asujanta tulevan.\"\n\nKiireen kautta nouti mrs. Mac-Guffog sangollisen hehkuvia hiiliä, ja\ntäytettyään kuukausimääriä \"kylmillään olleen ruosteristikon\" hän\nryhtyi pesemättömin käsin järjestelemään sovittuja raiteja (voi, miten\nerilaisia kuin Ailie Dinmontin!), ja itsekseen jupistessaan siinä\naskareessa hän tuntui luonteensa piintyneessä pahansisuisuudessa\nkadehtivan noitakin mukavuuksia, joista sai määrätä maksun. Vihdoin hän\nkuitenkin läksi, hampaittensa välistä muristen, että hän \"mieluummin\ntelkeisi kokonaisen osastollisen kuin passaisi nirsuilevia herroja,\njoiden päähänpistoista on senkin seitsemän touhua\".\n\nHänen mentyään Bertram huomasi ainoiksi valittavikseen astelemisen\npikku huoneessaan liikuntaa varten tai tirkistelyn ulos merelle\nsellaisina vilahduksina kuin ikkunan pienoiset ruudut sallivat,\nniitäkin kun vielä lika ja tiuhat rautakanget varjostivat, taikka sitte\nniiden raa'an sukkeluuden ja lurjusmaisuuden muistomerkkien lueskelun,\njoita epätoivo oli puoleksi valkaistuihin seiniin tuhrustanut.\n\nKuultavat olivat yhtä oneat kuin nähtävätkin -- peräytyvän vuoroveden\nkumea pauhina ja tuolloin tällöin käyvän oven mäiskähdys, jota säesti\ntelkien rauske ja saranain narina. Toisinaan hän myöskin kuuli vartijan\nkäheän marinan tai hänen aviosiippansa kimakamman ääntelyn, jossa\nmelkein aina ilmeni tyytymättömyyttä, suuttumusta tai hävyttömyyttä.\nJoskus vastasi pihalle kytketty iso verikoira raivoisella haukunnalla\njoutilaille vetelehtäjille, jotka sitä huvikseen härnäsivät.\n\nVihdoin keskeytti ikävän väliajan pitkäveteisyyden likaisen näköinen\npalvelushälläkkä, joka teki muutamia päivällisvalmistuksia. Puolipuhdas\nliina levitettiin kaikkea puhtautta puuttuvalle tammipöydälle.\nHalkinaisen fajanssilautasen viereen ilmestyi veitsi ja haarukka, joita\nei liiallinen puhdistus ollut hivutellut; toiselle sivulle pöytää\npystytettiin melkein tyhjä sinappitolppo, ja vastapäiselle laidalle\nharmaata tai oikeastaan mustahtavaa sekotusta sisältävä suolasalkkari,\nmolemmat samaa ainetta kuin lautanenkin ja kovin ilmeisistä merkeistä\npäättäen äsken käytettyjä. Piankin jälkeenpäin toi samainen Hebe\npaistinpannullisen vatkulia, joka oli lämmitetty haileassa vesimeressä\nsuunnattoman rasvamäärän keralla; näihin maukkaisiin herkkuihin\nlisättyään karkean leivän pyysi hän saada tietää, mitä juomia herra\nsuvaitsi käskeä.\n\nAteria ei näyttänyt kovin houkuttelevalta; mutta Bertram yritti sitä\nparantaa tilaamalla viiniä, minkä huomasikin välttävän hyväksi, ja söi\netupäässä vain hapanta leipää, jonka särpimeksi käytti puolikuntaista\njuustoa. Päivällisen jälkeen tyttö toi herraltaan terveiset, ilmottaen\ntämän tulevan herran avuksi illan viettoon, jos herra haluaisi.\nBertram lausui olevansa estetty ja pyysi tuon armollisen seuran\nasemesta saada paperia, kynän, mustetta ja kynttilöitä. Hänelle\ntuotiin pitkä poikkinainen talikynttilä taliin kuoreutuneessa\nkynttilänjalassa kallellaan; kirjotusneuvoista sai vanki sen tiedon,\nettä niitä voitaisiin saada seuraavana päivänä, jos hän katsoisi\nhyväksi lähettää niitä ostamaan. Sitte Bertram pyysi palvelijatarta\nhankkimaan hänelle jonkun kirjan, ja autteli toivomustaan shillingin\nkolikolla; sen tulokseksi tämä kauvan viivyttyään kantoi kammioon\nkaksi satunnaista nidettä Newgaten kalenteria,[52] jotka oli lainannut\nSam Silverquillilta, väärennyksestä tutkittavaksi joutuneelta\nlaiskottelevalta oppipojalta. Laskettuaan kirjat pöydälle hän poistui,\njättäen Bertramin lueskeluun, joka ei huonosti soveltunutkaan hänen\nnykyiseen kaameaan ympäristöönsä.\n\n\n\n\n45 luku.\n\nYSTÄVÄ.\n\n\nVaipuneena synkeihin mietteisiin, joita hänen kolkko luettavansa\nja lohduton asemansa luonnollisesti herätti, Bertram ensi\nkertaa elämässään tunsi apeuden pyrkivän mielessään vallalle.\n\"Olen ollut pahemmissakin tiloissa kuin tässä\", tuumiskeli hän\nitsekseen; \"vaarallisemmissa, sillä tässä ei ole mitään vaaraa;\ntoivottomammissa, sillä nykyisen vankeuteni täytyy olla lyhytaikainen;\nsietämättömämmissä, sillä täällä minulla ainakin on tulta, ruokaa ja\nsuojaa. Ja kuitenkin, lukiessani näitä verisiä rikoksen ja surkeuden\nkuvauksia paikassa, joka on niin suuresti niiden herättämien aatosten\nmukainen, ja kuunnellessani noita kolkkoja ääniä, tunnen voimakkaampaa\ntaipumusta raskasmielisyyteen kuin olen eläissäni kokenut. Mene,\nsinä synnin ja kataluuden muistikirja!\" äännähti hän heittäen kirjan\nylimääräiselle vuoteelle; \"skotlantilainen vankila ei saa ihan\nensimäisenä päivänä lannistaa reippautta, joka on vieraassa maassa\nkestänyt sopimatonta ilmanalaa, puutetta, pennittömyyttä, sairautta ja\nvankeutta. Olen montakin kovaa ottelua Onnettaren kanssa käynyt, eikä\nhän nytkään saa minua nujerretuksi, jos itse voin sitä ehkäistä.\"\n\nLujasti ponnistaen mieltänsä koetti hän tarkastella asemaansa\nsuotuisimmassa valossa. Delaserren täytyi piankin saapua Skotlantiin;\nhänen päällikkönsä todistuspaperit eivät voineet enää pitkää aikaa\nviipyä; niin, jos ensin vedottaisiin Manneringiin, niin kukaties\nolisikin tuloksena sovinto heidän välilleen? Hän oli usein havainnut ja\nmuisti sen nyt, että hänen entinen everstinsä ei koskaan puolinaisesti\nkäynyt kenenkään puolelle ja että hän tuntui sydämestään pitävän\nniistä henkilöistä, jotka olivat hänelle kiitollisuuden velassa. Tässä\ntapauksessa saattoi palvelus, joka voitiin pyytää kunnian nimessä ja\nauliisti myöntää, johtaa heidät keskinäiseen sovintoon.\n\nSiitä ajatuksesta hänen tunteensa luonnollisesti kääntyivät Juliaan,\nja kovinkaan tarkkaan mittaamatta välimatkaa isän todistuksella\nvankilasta vapautumista odottelevan ammattisoturin ja samaisen isän\nvarallisuuden ja aseman perijättären välillä, rakenteli hän mitä\nupeinta ilmalinnaa ja kultaili sitä kesäillan taivaan kaikella\nväriloistolla, kun hänen puuhansa keskeytti raskas kolkutus portilta\nja siihen vastaukseksi haukkuva isoluinen puoleksi nälkiintynyt\nverikoira, jolla oli varustusväen lisänä sijansa pihan sopessa. Monien\nhuolellisten varokeinojen jälkeen avattiin portti ja laskettiin joku\nhenkilö sisälle. Vankilan oven salvat, lukko ja ketju avattiin sitte,\nja ylös portaita kapisteli täyttä vauhtia koiran astunta; elukka jäi\nhuoneen oven ulkopuolelle raappimaan ja vinkumaan. Raskasta tömistelyä\nkuului portailta, ja luotsina toimivan Mac-Guffogin ääni: \"Tätä tietä,\ntänne näin; varokaa astuimia; tuossa on hänen huoneensa.\" Bertramin\novi avattiin, ja hänen suureksi hämmästyksekseen ja ilokseen syöksähti\nsisälle hänen Vaapsahaisensa, ollen syödä hänet innoissaan; perässä\nharppaili Kaarlolan vanttera isäntä.\n\n\"Hohoi! Hehei!\" huudahti kelpo lampuoti katsellessaan ystävänsä kurjaa\nasuntoa ja oloa; \"mitä tämä? mitä onkaan tämä?\"\n\n\"Onnen kepponen vain, hyvä ystävä\", vastasi Bertram nousten seisaalleen\nja sydämellisesti pudistaen hänen kättään, \"siinä kaikki\".\n\n\"Mutta mitäs nyt tehdään? -- tai mitä _voidaan_ tehdä?\" virkahti\nhyväsydäminen Dandie; \"velastako pula vai mistä?\"\n\n\"Eipä velasta sentään\", selitti Bertram; \"ja jos teillä on aikaa\nistahtaa, niin kerron kaikki mitä asiasta itsekään tiedän\".\n\n\"Jos minulla on aikaa?\" toisti Dandie ivan ulvahdukselta kuulostavalla\näänenpainolla. \"Hei, mitä lempoa varten olen tänne tullut, hyvä\nmies, muuta kuin ihan asian tehden? Mutta arvatakseni ei teille ole\nmuutama suupala pahitteeksi; ilta alkaa olla myöhäinen -- käskin\nkestikievarista, jonne Päistärikön heitin, lähettää illalliseni tänne,\nja tuo Mac-Guffog suostuu antamaan sen tulla -- sen kaiken olen saanut\nsovituksi. Ja antakaas nyt kuulua -- hiljaa, Vaapsahainen, senkin\nherhiläinen! Onpa se poloinen totisesti riemastuksissaan teidät\nnähdessään!\"\n\nBertram suoriusi väleen kertomuksestaan, se kun supistui Hazlewoodin\ntapaturmaan ja hänen luulemiseensa salakuljettajaksi, joka oli ollut\nmukana Woodbournea vastaan tehdyssä rynnäkössä ja osui olemaan saman\nnimellinen. Dinmont kuunteli hyvin tarkkaavasti.\n\n\"No\", arveli hän, \"tämän ei toki pitäisi olla mikään kovin kireälle\nkäypä päläs -- loukkaantunut nuorukainen on jo jalkeilla, ja mitä\nmerkitseekään pari kolme haulia hartioissa? Olisittepa silmän häneltä\npuhkaissut, niin se olisi ollut toista. Mutta soisin maar minä vanhan\nherra Pleydellin olevan tässä saapuvilla! Hän se olisi ollut mies\nantamaan niille nuuskaa, niin kumman karkeasanaista pentelettä ette\nijässänne ole kuullut!\"\n\n\"Mutta sanokaahan nyt, oiva ystävä, mistä saitte selville, että minä\nolin täällä?\"\n\n\"Kummallisesti kylläkin, poikaseni\", sanoi Dandie; \"mutta sen kerron\nteille jahka olemme illallisestamme valmiit, sillä kukaties ei ole ihan\npaikallaan puhella siitä tuon pitkätakkuisen heilakan leiskuessa edes\ntakaisin\".\n\nBertramin uteliaisuuden tyynnytti jossakin määrin hänen ystävänsä\ntilaaman illallisen ilmestyminen; yksinkertaisenakin oli sillä se\nruokahalua herättävä puhtaus, jota mrs. Mac-Guffogin ruokahoidosta\nniin perinpohjaisesti puuttui. Dinmont myös huomautti ratsastaneensa\naamiaisesta asti koko päivän maistamatta mitään \"sanottavaa\", mikä\nsupistava puheenparsi koski hänen puoleltapäivin kestikievarissa\nnauttimaansa kolmisen naulan painoista kylmää lampaanpaistia, ja kävi\nnyt vankasti käsiksi hyvään kestitykseen, Homeroksen sankarin tavoin\npuhuen ylen harvakseltaan, hyvää tai pahaakaan, kunnes janon ja nälän\nvoima oli taltutettu. Vihdoin hän kotitekoista olutta siemattuaan\nalotti huomauttamalla:\n\n\"Niinpä niin, ei tuo kana\", katsellen surkeita rippeitä entisestä\nkookkaasta linnusta, \"ollut hullumpi näin kaupunkipaikoissa\nkasvatetuksi, vaikkei se meidän Kaarlolan siipikarjassa olisi miltään\ntuntunut -- ja mieltäni ilahuttaa, ettei tämä kiusallinen jupakka ole\nruokahaluanne vienyt, kapteeni\".\n\n\"No, ei ollut päivälliseni tosiaankaan niin oivallinen, mr. Dinmont,\nettä se olisi illalliseni tärvellyt.\"\n\n\"Sen arvaan, sen arvaan\", sanoi Dandie. \"Mutta nyt, tyttöseni, kun\nolet tuonut meille konjakin ja kannullisen kuumaa vettä ja sokerin\nja kaiken, saatkin sulkea oven, katsopas, sillä me puhelisimme tässä\nmuutamista omista asioistamme.\"\n\nNaikkonen poistui ja painoi oven kiinni, varovaisuuden vuoksi vetäen\nvielä eteen ison salvankin.\n\nHeti hänen mentyään Dandie tutkiskeli ympäristöä, kuunteli\navaimenreiällä kuin saukon puhallusta vaanien ja varmistuttuaan siitä,\nettä he olivat kahden kesken, palasi pöydän ääreen. Hän sekotti\nitselleen niin nimittämänsä iltatuikun, kohensi tulta ja alotti\nkertomuksensa hänelle harvinaista vakavuutta ja tärkeyttä ilmaisevalla\nmatalalla äänellä.\n\n\"Katsokaas, kapteeni, minä olin ollut Edinburghissa pari kolme päivää,\nkäydäkseni erään ystävä-vainajamme maahanpaniaisissa, ja kenties\nolisi minun pitänyt saada jotakin vaivastani; mutta pettymyksiähän\naina sattuu, minkäs niille voipi. Ja oli minulla sitä paitsi pikku\nlakiasiakin, mutta se ei kuulu sinne eikä tänne. Olin saanut asiani\ntoimeen ja tulin kotiin, ja huomenissa heti läksin nummelle katsomaan\npaimenten puuhia, ja ajattelin yksin tein katsastaa harjua, missä\npäin Dawstonin Jaakolla ja minulla on kinaa rajasta. No, juuri kun\nolin perille tulemassa näin edelläni miehen, joka ei ollut meidän\npaimeniamme, vaikka siellä päin ei ihmeekseenkään vierasta tapaa. Hänet\ntavottaessani tunsinkin Kettu-Kaaperin, metsästysapulaisen. Sanoinpa\nhänelle hiukan kummastuksissani: 'Mitäs te täällä yläällä variksien\nparissa teette, ilman koirianne, hyvä mies? Koirittako kettua etsitte?'\nSiihen hän sanoi: 'En, isäntä, mutta tahdoin tavata teidät itsenne.'\n\n\"'Vai niin', minä sanoin, 'taidatte nyt tarvita jotakin talveksi takkaan\ntai pataan pantavaa?'\n\n\"'En, en', hän tuumi, 'en minä sellaista ole vailla; mutta tehän pidätte\nkovasti suurta väliä sillä kapteeni Brownilla, joka täällä kävi,\nniinhän?'\n\n\"'Pidän totisesti, Kaaperi', minä sanoin; 'ja mitä hänestä, hyvä mies?'\n\n\"'Ka, niitä on muitakin', hän sanoi, 'jotka hänestä pitävät lukua\nkuin te, ja joku, jota minun on pakko totella; enkä minä ihan omasta\ntahdostani ole tässä kertoakseni hänestä teille jotakin, mikä ei teitä\nmiellytä'.\n\n\"'Totisesti ei ole minulle mikään mieleen, mikä ei hänellekään', minä\nsanoin.\n\n\"'Silloin', hän sanoi, 'pahottaa mieltänne kuulla, että hän joutunee\nPortanferryn vankilaan, ellei hän osaa olla varuillaan, sillä\nvangitsemiskäskyjä on liikkeellä hänen pidättämisekseen niin pian kuin\nhän saapuu vesitse Allonbysta. Ja nyt, isäntä, jos ikinä toivotte\nhänen menestystään, on teidän ratsastettava Portanferryyn minkä hepo\nkavioistaan kerkiää; ja jos huomaatte hänet vangituksi, niin teidän\ntulee viipyä hänen luonaan yötä päivää pari vuorokautta, sillä hän\njoutuu tarvitsemaan ystäviä, joilla on sekä sydäntä että kättä; ja jos\ntämän lyötte laimin, niin kadutte vain kerran, nimittäin ikänne pitkän.'\n\n\"'Mutta, Herra nähköön, hyvä mies,' minä sanoin, 'mistä te tämän kaiken\ntiedätte? Onhan tästä aimo taival Portanferryyn.'\n\n\"'Siitä älkää välittäkö', hän sanoi; 'ne, jotka meille viestin toivat,\nratsastivat yötä päivää, ja teidän on lähdettävä oitis, jos tahdotte\nmitään hyvää toimittaa -- eikä ole minulla teille sen enempää\nsanottavaa'.\n\n\"Niine hyvineen hän istausi maahan ja käsiensä varassa luisui alas\nnotkoon, minne häntä olisi ollut paha hevosen kanssa seurata, ja minä\npalasin Kaarlolaan kertomaan muijalleni, kun en oikein tiennyt mitä\ntehdä. Näyttäisipä konulta juoksuttaa tuollaisella maankiertäjällä\nitseänsä ilveasialla, ajattelin. Mutta voi hyväinen, minkä porun Ailie\nsiitä päästi ja valitteli, kuinka suuri olisi häpeä, jos te joutuisitte\nmihinkään vahinkoon minun kyetessäni teitä auttamaan; ja tuli samassa\nteidän kirjeenne, ja se vahvisti asian. Kirstun ääreen siis vain ja\nsetelitukko taskuun tarpeen varalle, ja kaikki lapset säntäsivät\nsatuloitsemaan Päistärikköä. Onneksi olin toisella hevosella käynyt\nEdinburghissa, niin että Päistärikkö oli virkeimmillään. Matkaan sitä\nlähdettiin, ja Vaapsahainen mukana, sillä ihan sen olisi luullut\ntienneen, minne minä olin menossa, elukkaparan; ja tässä minä nyt olen\nkuudenkymmenen peninkuorman seutuville nelistettyäni. Mutta niistä\nVaapsahainen kolmekymmentä ratsasti minun edessäni satulassa, ja koiran\nveitikka pysytteli tasapainossa niinkuin paras mukuloistani, lasketinpa\nravia tai laukkaa.\"\n\nTästä kummallisesta kertomuksesta Bertram ilmeisesti huomasi vihjausta\nväkivaltaisempaan ja uhkaavampaan vaaraan kuin moniaan päivän\nvankeudesta kaiketikaan saattaisi johtua, jos varotus oli todeksi\ntarkotettu. Samalla oli yhtä selvää, että joku tuntematon ystävä\ntyöskenteli hänen hyväkseen. \"Ettekö sanonut\", hän kysyi Dinmontilta,\n\"että tuo mies oli mustalaissukua?\"\n\n\"Niin sitä on arveltu\", myönsi Dinmont, \"ja tämä tapaus nähdäkseni\nvahvistaa asiaa, sillä nehän aina tietävät, missä kukin heimolainen\nliikuskelee, ja ne saavat viestit lentämään läpi maan kuin\njalkapallona, jos haluavat. Ja unohdin kertoa teille, että nyt on\nruvettu tavattomasti tiedustelemaan sitä vanhaa eukkoa, jonka me\nBewcastlessä näimme. Sheriffi on lähettänyt väkeä peräämään häntä\nLimestane-harjun takaa ja alhaalta Hermitagesta ja Liddelistä ja joka\npaikasta, ja palkkiokin on hänen esille saamisestaan luvattu, ei\nvähempää kuin viisikymmentä puntaa. Ja Cumberlandissa kuuluu tuomari\nForster lähetelleen pidätyskäskyjä, ja julmalla touhulla häntä nyt joka\nsuunnalta vaanitaan; mutta eivät ne häntä silti ota, ellei hän itse\nhalua.\"\n\n\"Ja kuinka niin?\" kysäisi Bertram.\n\n\"Ka, en minä tiedä; joutavaa hölpötystähän se lienee, mutta sanovat\nhänen keränneen häkylänsiemeniä ja kykenevän menemään minne mielensä\ntekee, niinkuin laulussa Jaakko Jättiläisenvoittaja pimeätakkineen ja\nvauhtisaappaineen. Ainakin hän on mustalaisten kesken jonkunlainen\nkuningatar; hän on enemmän kuin sadan vuoden vanha, sanovat ihmiset,\nja muistaa nevalaisten hyökkäykset isonvihan aikaan, kun Stuartit\nkarkotettiin. Niin että jollei hän osaa itseänsä kätkeä, tuntee hän\nniitä, jotka osaavat hänet piilottaa varsin visusti, siitä ei ole\nepäilemistäkään. Totisesti, olisinpa minä tiennyt Meg Merriliesin\nsilloin Tibb Mumpsilla tavanneeni, niin varonut minä olisin vastoin\nhänen neuvoansa menettelemästä.\"\n\nBertram kuunteli hyvin tarkkaavasti näitä puheita, jotka niin monessa\nkohdin soveltuivat siihen, mitä hän itse oli tästä mustalaisvelhosta\nnähnyt. Tovin harkittuaan hän päätti, ettei ollut mitään luottamuksen\nrikkomista Derncleughissa näkemänsä maininta henkilölle, joka ajatteli\nMegiä niin suurella kunnioituksella kuin ilmeisesti Dinmont. Hän siis\nkertoi seikkailunsa, toisen keskeytellessä sellaisilla huudahduksilla\nkuin: \"No, jo nyt jotakin!\" tai \"Sanokaas vielä muuta!\"\n\nKuultuaan päästä päähän ravisti liddesdalelainen ystävämme tuuheata\nmustaa tukkaansa. \"Kyllä varmaksi väitän, että mustalaisten\nkeskuudessa on hyvää, jos pahaakin, ja jos ne ovat sielunvihollisen\nkanssa tekemisissä, niin omapa se on heidän asiansa eikä kuulu\nmeihin. Tiedän minä, mitä tuo ruumiin venytys arvatenkin merkitsi.\nSalakuljettajan vietävät, kun joku heistä kahakassa kaatuu, lähettävät\nvaikka mistä hakemaan Megin tapaista ämmää pukemaan ruumiin; mitään\nmuutahan hautausmenoa he eivät ajattelekaan, ja sitte se kuopataan\nilman minkäänmoista säädyllisyyttä kuin koira. Mutta siitä ruumiin\npuettamisesta ne ovat tyystät ja kuolemaisillaan ollessaan haettavat\nvanhan akan höpöttämään rukouksia ja lauluja ja loitsuja, niinkuin\nniitä nimittävät, mieluummin kuin kutsuttavat papin rukoilemaan\nkanssaan. Se on niillä vanhaa tapaa, ja ajattelenpa tuon kuolleen\nmiehen olleen niitä, jotka Woodbournea poltettaessa ammuttiin.\"\n\n\"Mutta, hyvä ystävä, Woodbournea ei ole poltettu\", oikaisi Bertram.\n\n\"No, sen parempi vain niille, jotka siellä asuvat\", vastasi lampuoti.\n\"Kas, siellä vesikansassa kerrottiin, ettei ollut kiveä kiven päälle\njäänyt. Mutta tapeltiin siellä ainakin; kai se oli hauskaa leikkiä!\nJa kuten jo sanoin, sen saatte uskoakin, että tuo on ollut niitä\nsiellä surmansa saaneita miehiä, ja että mustalaiset ne matkalaukkunne\nkaappasivat nähdessään kyytikärryjen juuttuneen kinoksiin -- eiväthän\nne voisi tuollaista sivuuttaa -- se ihan iskettyisi niiden käteen kuin\npiuhari puuroon.\"\n\n\"Mutta jos tämä nainen on heidän keskuudessaan hallitsijattarena, niin\nmiksei hän voinut minua avoimesti suojella ja toimittaa omaisuuttani\ntakaisin?\"\n\n\"Ka, kuka sen tietää? Hänellä on heihin paljon sananvaltaa, mutta\nväliin ne silti menettelevät oman päänsä mukaan, kun joutuvat\nkiusaukseen. Ja sitte nuo salakuljettajat, joiden kanssa ne aina\npitävät yhtä -- kenties hän ei voinut niitä niin hyvin johdella.\nNe ovat aina yhtä joukkiota -- olen kuullut, että mustalaiset\nparemmin kuin itse vapaankaupan harjottajatkaan tietävät, milloin\nsalakuljettajat tulevat ja missä maihin laskevat. Ja sitte hän päälle\npäätteeksi on toisin ajoin löyhäpäänä, jonkun päähänpiston vallassa;\nsanotaan, että olivatpa hänen povauksensa ja ennustuksensa tosia\ntai eivät, uskoo hän varmastikin itse niitä kaikkia ja aina toimii\nitse jonkun kummallisen tulevaisuudentiedon perusteella muka. Siten\nhän ei aina kulje suoraa tietä kaivolle. Mutta en totta maar ole\nkoskaan satukirjoistakaan kuullut sellaista selkkausta kuin teidän,\nsilmänlumeineen ja kuolleineen ja harhaannuksineen! -- Mutta hiljaa,\nkuulenpa vartijan tulevan.\"\n\nMac-Guffog keskeytti heidän puhelunsa salpojen ja telkien kirskuvilla\nepäsoinnuilla ja pisti pöhistyneen naamansa oviaukkoon. \"Hei, mr.\nDinmont, olemme teidän mieliksenne lykänneet sulkemista jo tunnin;\nteidän on mentävä kortteeriinne.\"\n\n\"Kortteeriiniko, mies? Minä aion nukkua täällä yöni. Tuossahan on\njoutilas vuodekin.\"\n\n\"Se on mahdotonta!\" vastasi vartija.\n\n\"Mutta se _on_ mahdollista, sanon minä. En hievahdakaan paikaltani --\nja tuossa teille ryyppy.\"\n\nMac-Guffog kallisti kulauksen ja ryhtyi jatkamaan vastaväitteitään.\n\"Mutta se on vastoin ohjesääntöä, sir; ettehän ole tehnyt mitään\nrikkomusta.\"\n\n\"Minä rikon pääkuorenne\", vastasi hanakka liddesdalelainen, \"jos\nmukisette sen enempää, ja siinä on rikkomusta kylliksi oikeuttamaan\nminut ainakin yhden yön asumiseen täällä\".\n\n\"Mutta minä sanon teille, mr. Dinmont\", intti vartija, \"että se on\nvastoin ohjesääntöä, ja minun sietäisi siitä menettää paikkani\".\n\n\"No, Mac-Guffog\", sanoi Dandie, \"minullapa on kaksi sanottavaa.\nTiedätte hyvästikin, kuka minä olen, ja että minä en päästäisi vankia\nlivistämään.\"\n\n\"Ja mistä minä sen tiedän?\" vastasi kaitsija.\n\n\"Ka, jos sitä ette tiedä\", huomautti päättäväinen lampuoti, \"niin\ntiedätte tämän: asioillanne täytyy teidän väliin liikuskella meillä\npäin; nyt, jos annatte minun täällä rauhassa viettää yöni kapteenin\nparissa, maksan huoneesta teille kaksinkertaisen maksun, ja jos\nepäätte, niin saattepa oikein miehen kädestä parhaan säryn luihinne,\nmitä olette eläissänne saanut, kun ensi kerralla astutte jalkanne\nLiddelin seutukunnalle!\"\n\n\"No no, isäntä\", taipui Mac-Guffog, \"uppiniskaisen täytyy antaa\nmielitekonsa saada; mutta jos siitä saan tuomarilta manuun, niin\ntiedänpä, kuka saakin sakot maksaa\"; ja sinetittyään huomautuksensa\nparilla voimasanalla vetäytyi hän levolle, huolellisesti teljettyään\nkaikki ojennuslaitoksen ovet. Tornikello kajautti yhdeksän juuri kun\nhän puuhastaan valmistui.\n\n\"Vaikka on vielä aikaista\", puheli lampuoti, joka oli huomannut\nystävänsä näyttävän hieman kalpealta ja uupuneelta, \"on meidän\nluullakseni parempi käydä makuulle, kapteeni, ellette suvaitse uutta\ntuikkua. Mutta ettehän te mikään lasinsärkijä ole, enkäpä minäkään,\npaitsi milloin tulee naapurien kanssa keikistellyksi tai osun\nhuvitteluretkelle.\"\n\nBertram mielellään myöntyi ystävänsä ehdotukseen, mutta vuodetta\nkatsellessaan tunsi vastenmielisyyttä antautua riisuutuneena mrs.\nMac-Guffogin puhtaitten hurstien haltuun.\n\n\"Olen suuresti samaa mieltä kuin tekin\", sanoi Dandie. \"Totisesti\nnäyttääkin tämä vuode siltä kuin olisivat kaikki Sanquharin hiilimiehet\nsiinä lojuneet. Mutta ei se minun päällystakkiani läpäise.\"\n\nNiin sanoen hän paiskautui heikolle makuusijalle niin nasevasti,\nettä se ritisi liitoksiaan myöten, ja piankin hän kuuluvalla\nmerkkitoitotuksella julisti nukkuvansa sikeästi. Bertram sujautti\nyltään takkinsa ja saappaansa, ja asettui toiselle vuoteelle. Jonkun\naikaa askarteli hän aatoksissaan pohtimalla kohtalonsa kummallisuutta\nja niitä salaperäisiä seikkoja, jotka tuntuivat tihenevän hänen\nympärillään, häntä kun näyttivät vainoavan salaiset viholliset\nja suojelevan ystävät, jotka nousivat hänelle ihan vieraasta\nihmisluokasta. Väsymys sentään vähitellen tyynnytti hänen mielensä,\nja tovin kuluttua oli hän yhtä sikeässä unessa kuin kumppaninsakin.\nJa tähän mukavaan unohduksen tilaan on meidän jätettävä heidät,\ntutustuttaaksemme lukijan muutamiin muihin samaan aikaan sattuneihin\nseikkoihin.\n\n\n\n\n46 luku.\n\nKOULUMESTARI MANAILEE.\n\n\nSen päivän iltana, jona Bertramin kuulustelu oli toimitettu, saapui\neversti Mannering Edinburghista Woodbourneen. Hän tapasi huonekuntansa\nentisellään, mikä ei varmaankaan olisi ollut Julian laita, jos tämä\nolisi kuullut Bertramin vangitsemisesta. Mutta kun nuoret neidit\neverstin poissa ollessa elelivät hyvin yksikseen, ei tämä seikka\nonneksi ollut Woodbournessa tullut tiedoksi. Miss Bertramille oli\njo kirjeellä ilmotettu niiden odotusten kukistuminen, joita oli\nhänen sukulaisensa lahjotuskirja herättänyt. Olipa se viesti mitä\ntahansa toiveita häätänyt, pettymys ei estänyt häntä ystävättärensä\nkanssa herttaisesti ottamasta vastaan everstiä, jolle hän siten\nyritti ilmaista syvää kiitollisuudentunnettaan hänen isällisestä\nhuolenpidostaan. Hän viittasi pahottelevansa, että toisen pitikin\nsellaiseen aikaan vuotta tehdä niin hyödytön matka.\n\n\"Että se oli hyödytön teille, rakas tyttöseni\", sanoi eversti,\n\"sitä syvästi valitan. Mutta omalle osalleni olen saanut muutamia\narvokkaita tuttavuuksia ja erinomaisen tyytyväisenä viettänyt aikani\nEdinburghissa, joten ei ole siinä suhteessa nurkumisen syytä.\nKoulumestarimmekin on palannut kolmin verroin entistään ehompana,\nterotettuaan järkensä lahjoja väittelyillä pohjoisen pääkaupunkimme\nnerojen seurassa.\"\n\n\"Tottakin\", huomautti koulumestari hyvillä mielin, \"minä kilvoittelin\nenkä häviölle joutunut, vaikka vastustajani oli taitava ja kavala\".\n\n\"Oletan\", sanoi miss Mannering, \"että rynnistys oli hiukan väsyttävää,\nmr. Sampson\".\n\n\"Peräti, nuori neiti -- kuitenkin sonnustin minä kupeeni ja sodin häntä\nvastaan.\"\n\n\"Minä voin sen puolesta todistaa\", puheli eversti; \"en ole\nmilloinkaan nähnyt paremmin oteltua kamppailua. Vihollinen oli\nkuin mahratta-ratsuväki; hän hyökkäili joka taholta eikä esittänyt\nkunnollista maalitaulua tykistölle. Mutta mr. Sampson ei kuitenkaan\nkanuunistaan hellittänyt, vaan pommitteli milloin vihollista, milloin\nhänen nostattamiansa pölypilviä. Älkäämme sentään tänä iltana otelko\ntaistelujamme uudestaan -- huomenna kuulemme aamiaispöydässä kaikki.\"\n\nMutta aamulla ei koulumestaria aamiaiselle ilmestynytkään. Hän oli\naikaisin lähtenyt kävelylle, tiesi eräs palvelija. Oli niin tavallista\nhänelle unohtaa ruoka-aikansa, ettei hänen poissaolonsa milloinkaan\nhäirinnyt perhettä. Emännöitsijä oli säädyllinen vanhanaikainen\npresbyteerinen nainen ja siihen uskontunnustukseen kuuluvana tunsi mitä\nsuurinta kunnioitusta mr. Sampsonin jumaluusopillisia lahjoja kohtaan.\nHänen asiakseen oli annettu tuollaisissa tapauksissa pitää huolta\nsiitä, ettei hän joutuisi hajamielisyydestään kärsimään, ja siksi hän\ntavallisesti väijyi viivyttelijää hänen palatessaan, muistuttaakseen\nhänelle hänen ajallisia tarpeitaan ja toimittaakseen näille tyydykettä.\nHarvoin kuitenkaan sattui, että hän oli poissa kahdelta aterialta\nyhteen menoon, kuten nyt. Meidän täytyy selittää tämän tavattoman\ntapauksen syy.\n\nMr. Pleydellin keskustelu mr. Manneringin kanssa Harry Bertramin\nkatoamisesta oli herättänyt kaikki ne tuskalliset tunteet, joita\ntapaus oli mr. Sampsonille tuottanut. Koulumestari-paran hellä sydän\noli aina soimannut häntä siitä, että hänen leväperäisyytensä lapsen\nluovuttamisessa Frank Kennedyn huostaan oli ollut lähimpänä aiheena\nmiehen murhaan, lapsen menetykseen, mrs. Bertramin kuolemaan ja hänen\nisäntänsä perheen perikatoon. Hän ei siitä asiasta milloinkaan puhellut\n-- jos hänen puhetapaansa koskaankaan saattoi puheluksi sanoa -- mutta\nusein se kuvastui hänen mielessään. Mrs. Bertramin testamentissa\nniin lujasti väitetty ja vakuutettu toive oli herättänyt vastakaikua\nkoulumestarin povessa, ja tämä kiihtyi ahdistavaksi mielentuskaksi, kun\nPleydell oli uutta mahdollisuutta kohdellut peräti epäuskoisesti.\n\n\"Tietystikin\", ajatteli Sampson itsekseen, \"on hän laajatietoinen mies\nja taidokas lain painavissa asioissa; mutta hän on myöskin leikkisän\nkepeä ja puheissaan epävakainen mies; ja sopiko hänen noin ikäänkuin\n_ex cathedra_ lausua arvoisan Singlesiden madam Margaret Bertramin\nilmaisemasta toiveesta tuomionsa?\"\n\nNäiden mietiskelyjen tuloksena oli päätös lähteä murhenäytelmän\ntapahtumapaikalle Warrochin kärkeen, missä hän ei ollut pistäytynyt\nvuosikausiin -- ei todellakaan sen koommin kun onnettomuus oli\nsattunut. Kävely oli pitkä, sillä Warrochin kärki oli tuolla puolen\nEllangowanin tiluksien, jotka olivat sen ja Woodbournen välissä. Sitä\npaitsi koulumestari moneenkin kertaan meni harhaan ja tapasi sulavan\nlumen tulvajoiksi paisuttamia puroja, missä hänellä, kelpo sielulla,\noli vain kesäisiä muistoja pienoisista lirisevistä ojasista.\n\nSaavutti hän sentään vihdoin metsän, jonka oli tehnyt retkensä\npäämääräksi, ja harppaili sen halki huolellisesti, velloen seonneita\naivojaan epämääräisillä ponnistuksilla koettaessaan johdattaa\nmuistiinsa tuhoisen aamupäivän jokaista seikkaa. Senhän voipi\narvatakin, että paikan ja ajatusten yhtymän teho oli riittämätön\nluomaan johdelmia, jotka olisivat poikenneet hänen tapausten omassa\nvälittömässä painostuksessa tekemistänsä. Huokaillen ja ohkuen\nkoulumestari poloinen siis palasi toivottomalta toivioretkeltään\nja tallusti väsyneesti kohti Woodbournea, toisin ajoin aprikoiden\nmuuttuneessa mielessään kysymystä, jota hänelle tyrkyttivät kutakuinkin\ntuiman ruokahalun vaatimukset, oliko hän nimittäin ollut sinä aamuna\nmurkinalla vai eikö.\n\nTässä sumeassa mielentilassa, milloin pohtien lapsen katoamista,\nmilloin tahtomattaan pakottuneena mietiskelemään asiaan jokseenkin\nkuulumattomia savustettuja lihoja, sämpylöitä ja voita, hän\npaluumatkallaan toista tietä käyttäen kuin mennessään tuli sen pienen\nrauniotornin tai oikeammin tornin jäännöksen kohdalle, jota kansa\nnimitti Derncleughin Harjaksi.\n\nLukija kenties muistaa nämä rauniot kertomuksemme 27. luvussa\nkuvattuina; niiden holvihuoneessa nuori Bertram Meg Merriliesin\nsuojaamana näki Hatteraickin luutnantin kuoleman. Seudun perimätiedot\nlisäsivät aaveellisia kauhuja tämän paikan pelkällä asemallaan\nherättämään pelonsekaiseen kunnioitukseen, ja näitä olivat lähistöllä\nkauvan asustaneet mustalaiset luultavasti keksineet tai ainakin\nlevitelleet omaksi edukseen. Kerrottiin Galwayn itsenäisyyden\naikoina erään Hanlon Mac-Dingawaien, hallitsevan päällikön Knarth\nMac Dingawaien veljen, murhanneen tämän veljensä ja hallitsijansa,\nanastaakseen veljensä alaikäiseltä pojalta vallanperimyksen. Laillisen\nperillisen puolelle käyneet suvun liittolaiset ja alustalaiset\nvainosivat häntä kostollaan, pakottaen hänet muutamien rikokseen\nhoukuttelemiensa kumppanien kanssa peräytymään vallottamattomaan\ntorniinsa, jota nimitettiin Derncleughin Harjaksi. Siellä hän piti\npuoliaan, kunnes nälän hätyyttämänä sytytti varustuksensa tuleen ja\nhän sekä linnotusväen jäännökset epätoivoissaan syöksyivät omiin\nmiekkoihinsa mieluummin kuin joutuivat kiukustuneitten vihollistensa\nkäsiin.\n\nTällä murhenäytelmällä saattoi tapahtuma-aikansa villiyden puolesta\nolla todellisuuspohja, mutta sitä höystettiin monilla taikauskon\nja henkimaailman taruilla, niin että useimmat tienoon talonpojat\ntaipaleelle yövyttyään olisivat mieluummin tehneet melkoisen kaarroksen\nkuin sivuuttaneet kummitusten asuinsijan. Tornin tienoilla pilkahteli\nusein valoja, kun sitä käyttivät kohtauspaikkanaan kaikenlaiset\nlainrikkojat, ja noiden noitasatujen valossa tulkittiin niitä tavalla,\njoka samalla oli asianomaisille yksityisille mukava kuin yleisöllekin\ntyydyttävä.\n\nNyt on tunnustettava, että vaikka Sampson-ystävämme olikin etevä\ntietomies ja matemaatikko, ei hän ollut joutunut niin pitkälle viisaus\ntieteessä, että olisi epäillyt taikuuden tai ilmestysten todellisuutta.\nOlihan hän syntynyt aikana, jolloin noitien olemassaolon epäilemistä\npidettiin samana kuin heidän kataluuksiensa puolustamista, ja\ntuollaisten tarinain uskomista oli juurrutettu koulumestarin mieleen\nhänen uskonnostaan eriämättömänä uskonkappaleena, joten olisi kenties\nollut yhtä vaikea saada häntä epäilemään toista kuin toistakaan. Näillä\ntuntein ja paksu-usvaisena päivänä, joka jo läheni loppuaan, mestari\nSampson ei hiljaista hirmustumista kokematta Derncleughin Harjan ohi\nkulkemaan lähtenyt.\n\nOven, kerrottiin, oli torniin laitattanut eräs myöhäisempi Ellangowanin\nlairdi estääkseen uskalikkoja muukalaisia tunkeutumasta aaveholvin\nvaaroihin. Sen luultiin olevan aina lukossa, ja avaimen kertoi\nkansantieto olevan papiston säilyssä. Kuinka ällistyikään koulumestari\ntuota samaista ovea sivuuttaessaan, kun se äkkiä avautui ja Meg\nMerriliesin ilmestys, hyvin tuttu, vaikka pitkät vuodet näkymättömissä\nollut, yhtäkkiä kuvastui hänen säikkyviin silmiinsä! Hän seisoi ihan\nkoulumestarin edessä polulla, niin ehdottomasti häntä vastassa, että\nhänen olisi velhoa karttaakseen täytynyt kerrassaan pyörtää takaisin,\nja sitäpä ei hänen miehuutensa sallinut ajatellakaan.\n\n\"Tiesin tulevanne tänne\", virkkoi ilmestys käreällä ja ontolla\näänellään; \"tiedän ketä etsitte; mutta teidän on tehtävä mitä käsken\".\n\n\"_Takaudu_!\" änkkäsi peljästynyt koulumestari. \"Mene pois minusta!\n_Conjuro te, scelestissima -- nequissima -- spurcissima -- iniquissima\n-- atque miserrima -- conjuro te_!!!\"[53]\n\nMeg pysyi hievahtamattomana tämän pelottavan superlatiivisyöksyn\nedessä, jota Sampson köhi mahansa pohjasta ja sinkautteli ukkosena\nhäntä vastaan. \"Onko mies höpsy\", hän sanoi, \"molotuksineen?\"\n\n\"_Conjuro_\", pitkitti koulumestari, \"_abjuro, contestor, atque\nviriliter impero tibi!_\"\n\n\"Mitä sen kallittavaa te pelkäätte ranskalaisine solkkauksinenne, jotka\nkoiraakin kuvottaisivat? Kuulkaahan, senkin höhlä, mitä teille sanon,\ntai kadutte niin kauvan kuin teillä jäsenkään ruhossanne vavahtaa!\nSanokaa eversti Manneringille, että minä tiedän hänen etsivän minua.\nHän tietää, ja minä tiedän, että veri pyyhitään pois ja kadonnut\nlöydetään:\n\n    \"'ja Bertramin oikeuden, Bertramin vallan\n    yhyttää Ellangowanin mäki.'\n\n\"Hekää, tuossa on hänelle kirje; olin lähettämässä sen muuta kautta.\nItse en osaa kirjottaa, mutta minulla on sekä kirjottajia että\nlukijoita ja ratsastajia ja juoksijoita puolestani. Sanokaa hänelle,\nettä aika tulee nyt ja säädetty on päätetty ja pyörä kierähtää.\nKäskekää hänen katsoa tähtiä niinkuin hän on niitä ennenkin katsonut.\n-- Muistatteko tämän kaiken?\"\n\n\"Siitä olen totisesti epätietoinen\", vastasi koulumestari, \"sillä sinun\nsanasi, vaimo, lankeavat sekavasti sieluuni, ja lihani vapisee sinua\nkuullessani\".\n\n\"Ne eivät teille kuitenkaan mitään pahaa tee, ja kukaties paljonkin\nhyvää.\"\n\n\"Mene pois! Minä en mitään laittomilla keinoilla saatua hyvää himoitse.\"\n\n\"Pökkelö!\" ärähti Meg astuen ihan hänen eteensä, silmäkulmien\nsuutahtaneen rypistyksen saadessa tummat silmät hehkuvina välähtelemään\nkulmakarvojen alta; \"jos teille pahaa tarkottaisin, niin enkö voisi\ntyönnältää teitä tuolta kallion kaltaalta alas, ja tiedettäisiinkö\nloppunne laatua sen paremmin kuin Frank Kennedyn? Kuuletteko sen,\nkuvatus?\"\n\n\"Kaiken hyvän nimessä\", höpötti koulumestari hätkähtäen taaksepäin ja\ntähdäten pitkän tinapäisen sauvansa noita-akkaan kuin heittokeihään,\n\"pysy erilläsi minusta! Minä en anna kajota itseeni -- vaimo, pysy\ntaampana, oman asianmukaisen vaarasi uhalla! -- luovu, minä sanon --\nminä olen voimallinen -- katso, minä rynnistän vastaan!\"\n\nTässä hänen pärpätyksensä katkesi lyhyeen, sillä Meg, (koulumestarin\nvakuutuksen mukaan) yliluonnollisella voimalla varustettuna, yllätti\nhänen puolustusasentonsa, työnsi syrjään hotaisun, jonka hän teki\nsauvallaan, ja nostalsi hänet holviin, \"yhtä köykäisesti\", sanoi\nkertoja, \"kuin minä voisin heilauttaa Kitchenin kartastoa\".\n\n\"Istuutukaa tuohon\", hän sanoi, työntäen puoleksi kuristuneen\nsaarnamiehen hieman rajusti rikkeintä tuolia vasten, -- \"istuutukaa\ntuohon ja kerätkää keuhkonne ja päänne kuntoon, senkin musta\nkirkontornin huiskale! Oletteko syöneenä vai paastoavanako?\"\n\n\"Paastoavana -- kaikesta pait synnistä\", vastasi koulumestari,\njoka äänensä takaisin saadessaan ja huomatessaan manaustensa vain\näkäännyttävän hillitöntä velhoa, arveli parhaaksi tekeytyä mieltä\nmyöten ja alistuvaksi, sielussaan kumminkin vatkuttaen terveellisiä\nvannotuksia, joita ei enää uskaltanut ääneensä ladella. Mutta kun\nkoulumestarin aivot eivät mitenkään jaksaneet kannatella kahta\naatosjaksoa yhtähaavaa, kirpoili hänen sielullisesta työskentelystään\nsilloin tällöin sananen tai pari hänen äännettyyn puheeseensa hyvinkin\nnaurettavaan tapaan, etenkin kun mies-poloinen lysähti kokoon jokaisen\ntuollaisen epähuomion jälkeen, kauhuissaan vaikutuksesta, joka sillä\nvoisi olla noidan ärtyisiin tunteisiin.\n\nMeg sillävälin meni permannolle laitetulla nuotiolla porisevan ison\nmustan kattilan ääreen, ja hänen nostaessaan kantta levisi holviin\ntuoksu, joka lupasi parempaa kuin sitä hornanrokkaa, jota moisten\nastiain tavallisesti oletetaan sisältävän, -- jos sai ollenkaan luottaa\nvelhon kattilan höyryihin. Se oli toden teolla kelpo muhennoksen hajua,\njohon kuului kanaa, jänistä peltokanaa ja metsänlintua, höysteinään\nvaltava määrä perunoita, sipulia ja laukkaa; kattilan koosta päättäen\noli herkku valmistettua ainakin puolelle tusinalle syöjälle. \"Ette\nsiis ole syönyt mitään koko päivänä?\" sanoi Meg, ammentaen keittoa\nsavikulhollisen ja mausteeksi ripotellen siihen suolaa ja pippuria.\n\n\"En mitään\", vastasi koulumestari, \"_scelestissima!_ -- ai -- emäntä.\"\n\n\"Saakaa tästä sitte\", kehotti toinen, asettaen kulhon hänen eteensä,\n\"tämä se lämmittää sydäntänne\".\n\n\"Minä en isoa -- _malefica_ -- häi -- mrs. Merrilies!\" sillä hän sanoi\nitsekseen: \"haju on suloinen, mutta sen on joku Canidia tai Erikthoe\nkeittänyt\".\n\n\"Ellette paikalla syö ja puhalla hiukan henkeä itseenne, niin -- kautta\nleivän ja suolan! -- minä työnnän sen kulkkutorvestanne alas kauhalla,\nniin kuumaa kuin se onkin, tahdotte tai ette. Kita auki nielemään,\nsyntinen!\"\n\nSampson oli päättänyt olla uskaltamatta, kammoten sisiliskon silmää,\nsammakon varvasta, tiikerin sisälmyksiä ja sen sellaista. Mutta\nmuhennoksen tuoksu sulatteli nopeasti hänen itsepintaisuuttaan, joka\nikäänkuin norui hänen luistaan vesivirtoina, ja noidan uhkaukset\nratkaisivat asian. Nälkä ja pelko ovat oivallisia omantunnon\nsuostuttelijoita.\n\n\"Saul\", sanoi Nälkä, \"juhli Endorin noidan kanssa\". -- \"Ja suola\",\nhuomautti Pelko, \"jota hän sirotteli ruokaan, osottaa selvästi, ettei\ntämä ole loihtusyöminkiä, jollaisessa ei sitä maustetta koskaan\nkäytetä\". \"Ja sitä paitsi\", lisäsi Nälkä ensimäisen lusikallisen\njälkeen, \"se on virkistävää ja maukasta ravintoa\".\n\n\"Näkyykin keitto kelpaavan?\" virkkoi kestitsijätär.\n\n\"Kyllä\", vastasi koulumestari, \"ja minä kiitän sinua --\n_sceleralissima!_ -- tarkotan -- mrs. Margaret\".\n\n\"No niin, syökäähän kylliksenne; mutta jos tietäisitte, miten se\non saatua, niin kenties ette siitä niin hyvin pitäisi\". Sampsonin\nlusikka hervahti alas, ollessaan juuri viemässä lastiaan suuhun.\n\"Monta kuutamon väijymähetkeä on tarvittu kaiken tuon keräämiseen\",\njatkoi Meg; \"ne, jotka tuon päivällisen syövät, eivät suurtakaan väliä\npitäneet metsästysasetuksistanne.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\" ajatteli Sampson, käyden jälleen lusikkaansa käsiksi\nja lapioiden miehekkäästi; \"en minä sillä perusteella jää ruuan\npuutteeseen.\"\n\n\"Taidatte nyt ottaa ryypynkin?\"\n\n\"Kyllä\", myönsi Sampson, \"_conjuro te_ -- piti sanomani, sydämestäni\nkiitän sinua\", sillä ajattelipa hän itsekseen, että sekin jo menisi\nyksin häpein. Ja niinpä hän ihan tyhjensi konjakkipikarillisen\nvelhon terveydeksi. Tämän kukkuran Megin kestitykselle pantuaan hän\ntunsi itsensä, kuten sanoi, \"valtavasti elävöittyneeksi ja kaikkea\nmahdollista pahaa pelkäämättömäksi\".\n\n\"Muistatteko nyt asian?\" kysyi Meg Merrilies; \"silmienne ilmeestä\nhuomaan olevannekin nyt toinen mies kuin tullessanne\".\n\n\"Muistan minä, mrs. Margaret\", vakuutti Sampson urheasti; \"minä\nluovutan hänen käsiinsä sinetityn lähetyskirjeesi ja lisään mitä\nsuvaitset suusanallisesti julkituoda\".\n\n\"Sitte minä teen jutusta lyhyen\", sanoi Meg. \"Pyytäkää häntä\nehdottomasti tähyämään tähtiä tänä yönä ja tekemään mitä minä tuossa\nkirjeessä haluan, niin totta kuin hän soisi:\n\n    \"että Bertramin oikeuden, Bertramin vallan\n    yhyttää Ellangowanin mäki.\n\n\"Olen nähnyt hänet kahdesti, kun hän ei ole minua nähnyt; tiedän milloin\nhän ensi kertaa oli maassa, ja tiedän mikä hänet on takaisin tuonut.\nYlös ja ovelle -- viivytte täällä liian kauvan, tulkaa mukanani.\"\n\nSampson siis seurasi sibyllaa, joka opasti häntä neljännespenikulman\nverran metsän halki, lyhyempää oikopolkua myöten kuin hän olisi voinut\nitselleen löytää. Sitte he poikkesivat valtamaantielle, Megin yhä\nvinhaa vauhtia astellessa hänen edellään, kunnes saapui pienen kummun\nlaelle, joka kallistui tielle päin.\n\n\"Tässä\", hän puheli, \"seisahtukaa tässä. Katsokaa, miten laskeva\naurinko murtautuu tuon pilven läpi, joka on pimittänyt päivän nousua.\nKatsokaa, mihin sattuu ensimäinen valovirta -- Donagildin pyöreään\ntorniin -- Ellangowanin linnan vanhimpaan -- eikä suotta! Katsokaa,\nkuinka ilta synkkenee merellä tuon lahdelle laskeutuneen purren yli\n-- ei suotta sekään. -- Tässä minä seisoin ihan tällä paikalla\", hän\njatkoi, suoristautuen täyteen ihmeteltävään mittaansa sekä ojentaen\npitkän jäntereisen käsivartensa ja nyrkkiin puristetun kätensä, \"tässä\nminä seisoin kertoessani viimeiselle Ellangowanin lairdille, mikä hänen\nhuonekuntaansa kohtaisi -- ja menikö se tyhjään? -- ei -- liiankin\npahasti se osui! Ja tässä, missä katkaisin rauhan sauvan hänen ylitseen\n-- tässä minä seison jälleen -- pyytääkseni Jumalaa siunaamaan ja\nedistämään Ellangowanin oikeata perillistä, joka jo pian saapi omansa;\nja paras ylenee hänestä lairdi, mitä on Ellangowan kolmeensataan\nvuoteen nähnyt. -- Minä en ehkä elä sitä näkemään; mutta moni sen näkee\nvirkku silmä, vaikka minun ovat ummistuneet. Ja nyt, Abel Sampson, jos\nolette koskaan Ellangowanin huonekuntaa rakastanut, menkää viemään\nviestini englantilaiselle everstille kuin riippuisi elämä ja kuolema\njoutuisuudestanne!\"\n\nNiin sanoen hän äkkiä käännähti pois hämmästelevästä koulumestarista\nja saavutti nopein ja pitkin askelin sen metsän suojan, josta oli\ntullutkin, kohdalta missä se oli maantietä lähinnä. Sampson tuijotti\ntuokion hänen jälkeensä kuin kivettyneenä kummastuksissaan ja\nsitte totteli saamaansa käskyä, rientäen Woodbournea kohti hänelle\nharvinaisella vauhdilla ja kolmasti huudahtaen: \"Tavatonta! tavatonta!\nta-va-ton-ta!\"\n\n\n\n\n47 luku.\n\nVASTAVEHKEITÄ.\n\n\nHölmistyneen näköisenä astuessaan eteiseen kohtasi mr. Sampson mrs.\nAllanin, suopean emännöitsijän, joka oli odottelemassa hänen paluutaan\nsillä kunnioittavalla huomaavaisuudella, jota Skotlannissa yleensä\nosotetaan papistoa kohtaan. \"Johan tämä nyt on laitaa, mr. Sampson,\ntämähän on pahempaa kuin koskaan! Te todella tuotatte itsellenne\nvielä jotakin vauriota noilla pitkillä paastoillanne -- mikään ei\nole vatsalle niin vahingollista, mr. Sampson! Jos edes ottaisitte\njoitakuita pipariminttu-pastilleja taskuunne tai antaisitte Barnesin\ntehdä itsellenne voileipäkääryn.\"\n\n\"Vältä minua!\" äännähti koulumestari, hänen mielessään kun vielä pyöri\nkohtauksensa Meg Merriliesin kanssa, ja asteli ruokasaliin päin.\n\n\"Ei, sinne ei teidän kannata mennä; päivällinen on korjattu pois\njo tunti takaperin, ja eversti istuu viinipullonsa ääressä; mutta\nastahtakaa minun huoneeseeni, minulla on sievä paisti, jonka tuossa\ntuokiossa keittäjätär lämmähyttää.\"\n\n\"_Exorciso te!_\" sanoi Sampson, -- \"tuota -- olen syönyt päivällistä\".\n\n\"Syönyt päivällistä! Mahdotonta -- kenen luona olette te voinut\npäivällisellä olla, joka ette missään käy?\"\n\n\"Belsebubin, luullakseni\", änkkäsi pappi.\n\n\"No, silloin hän on varmasti noiduttu\", päivitteli emännöitsijä,\npäästäen hänet irti; \"hän on noiduttu tai sitte järjiltään; ja pitääkin\neverstin antaa hänen noin elää oman päänsä jälkeen! Voi minua, on tämä\nsurkeata -- nähdä liian oppimisen johtavan ihmisiä tuohon tilaan!\" Ja\nnäin säälitellen hän vetäysi omalle alueelleen.\n\nHänen surkuttelunsa esine oli sillaikaa astunut ruokasaliin, missä\nhänen ulkoasunsa herätti suurta kummastelua. Hän oli kurassa\nhartioitaan myöten, ja ihon luontaisen kalpeuden olivat vaalentaneet\nkaksin verroin ruumismaisemmaksi kauhistus, uupumus ja mielenliikutus.\n\n\"Mitä kummaa tämä merkitsee, mr. Sampson?\" kysäisi Mannering, joka\nhuomasi miss Bertramin näyttävän kovin hätääntyneeltä yksinkertaisen,\nmutta uskollisen ystävänsä tähden.\n\n\"_Exorciso_\", tankkasi koulumestari.\n\n\"Mitä, sir?\" vastasi hämmästynyt eversti.\n\n\"Pyydän anteeksi, kunnioitettava herra! Mutta järkeni --\"\n\n\"On lähtenyt haihattelemaan, luulemma. Malttukaa, mr. Sampson, ja\nselittäkää, mikä on hätänä.\"\n\nSampson oli vastaamaisillaan, mutta havaitessaan latinankielisen\nmanauskaavansa yhä kerkeimpänä kielelleen kierähtävän hän viisaasti\nluopui yrityksestään ja ojensi mustalaiselta saamansa paperilapun\nManneringille, joka mursi sinetin ja kummastuen luki sisällön. \"Tämä\nnäkyy olevan jotakin pilaa\", hän virkahti, \"ja hyvin tyhmää\".\n\n\"Ei se ole miltään leikinlaskijalta lähtöisin\", huomautti mr. Sampson.\n\n\"Keneltä se sitte tulee?\" tiedusti Mannering.\n\nKoulumestari muisti usein olla hellävarainen puheissaan miss Bertramia\nkoskevista seikoista; nytkin hän tuli ajatelleeksi Meg Merriliesiin\nliittyviä tukalia tapahtumia, vilkaisi neitosiin ja oli vaiti.\n\n\"Me yhdymme seuraanne teepöydän ääressä tuotapikaa, Julia\", sanoi\neversti; \"näen mr. Sampsonin haluavan puhutella minua kahden kesken. --\nJa nyt heidän mentyänsä, mr. Sampson, mikä taivaan nimessä onkaan tämän\nkaiken merkityksenä?\"\n\n\"Se saattaa olla sanoma taivaasta\", vastasi koulumestari, \"mutta\nBelsebubin postinhoitajatar sen toimitti. Se oli tuo noita Meg\nMerrilies, joka olisi pitänyt tervatynnyrin kanssa polttaa\nkaksikymmentä vuotta takaperin porttona, varkaana, velhona ja\nmustalaisena.\"\n\n\"Oletteko varma siitä, että se oli hän?\" kysyi eversti jännittyen.\n\n\"Varmako, kunnioitettava herra? Totisesti ei häntä unohda -- Meg\nMerriliesin kaltaista ei ole nähtävissä missään maassa.\"\n\nEversti asteli vinhaan edestakaisin, aprikoiden itsekseen.\n\"Lähettäisinkö pidättämään eukon -- mutta Mac-Morlan on liian\netäällä, ja Sir Robert Hazlewood on pöyhkeilevä houkkio. Sitä paitsi\non mahdollista, ettei häntä tavatakaan paikalta tai että hänen\nentinen vaiteliaisuutensa saapi hänet jälleen valtaansa. Ei, minä en\ntahdo laiminlyödä hänen neuvomaansa menettelyä, vaikka minua sitte\nnarrina pidettäneekin. Monet hänen Iaisensa alottavat pettureina ja\nlopettavat haltioittuneina, tai noudattavat jonkunlaista pimittelevää\nkäyttäytymistä siltä väliltä, melkein tietämättöminä siitä, milloin\nhe pettävät itseään tai uskottelevat muita. -- No, tolani on ainakin\nselvä, ja jos ponnistukseni ovat hyödyttömiä, niin syynä ei saa olla\nliiallinen arkailu viisauteni maineesta.\"\n\nHän soitti kelloa ja käski Barnesin yksityiseen arkihuoneeseensa, missä\nantoi hänelle muutamia määräyksiä, joiden tuloksen lukija jälkeenpäin\nsaanee tietää. Meidän on nyt siirryttävä toiseen seikkailuun, joka\nsekin on tämän merkillisen päivän kerrontaan punottava.\n\nCharles Hazlewood ei ollut rohjennut everstin poissa ollessa käydä\nWoodbournessa vieraisilla. Manneringin kaikki käyttäytyminen todella\noli saattanut hänet siihen käsitykseen, että se olisi epämieluista;\nja sellaisen vallan oli menestynyt soturi ja hienosti sivistynyt\nherrasmies saanut nuoren miehen käytökseen, ettei tämä olisi uskaltanut\nmillään tavoin loukata häntä. Hän näki tai luuli näkevänsä eversti\nManneringin yleisestä sävystä, että tämä hyväksyi hänen kiintymyksensä\nmiss Bertramiin. Mutta vielä selvemmin näki hän, miten säädytöntä\nolisi yrittää yksityistä kirjeenvaihtoa, jota hänen vanhempainsa ei\nvoitu olettaa hyväksyvän, ja hän piti kunniassa tätä heidän välilleen\nasetettua sulkua sekä Manneringin tähden että hänen asemansa takia,\nhän kun oli miss Bertramin jalomielinen ja innokas suojelija. \"Ei\",\nhän sanoi itsekseen, \"minä en vaaranna Lucyni nykyisen turvapaikan\nmukavuutta, kunnes voin tarjota hänelle oman kodin\".\n\nTämän urhean päätöksensä hän pitikin, vaikka hänen ratsunsakin pyrki\nvanhaa tapaa kääntämään päänsä Woodbournen puistokujaan isäntänsä joka\npäivä kahdesti sivuuttaessa talon. Hänen mielensä kuitenkin teki niin\nkovin pistäytyä vain kysäisemäänkään, miten nuoret neidit jaksoivat ja\nsaattoiko hän olla heille miksikään avuksi eversti Manneringin poissa\nollessa, että kiusaus alkoi käydä ylivoimaiseksi. Sen vuoksi hän päätti\nollakin siihen enää antautumatta; tyytyen lähettelemään toivotuksia\nja kyselyjä sekä sen sellaista Woodbourneen läksi hän kauvan\nlupailemallensa vierailulle erääseen jonkun matkan päässä asuvaan\nperheeseen, palatakseen sellaiseen aikaan, että hän olisi Manneringin\naikaisimpia vieraita onnittelemassa häntä turvallisesta kotiutumisesta\npitkältä ja vaaralliselta matkalta.\n\nEnnakolta oli hän järjestänyt sanoman toimittamisen itselleen\nheti kun eversti Mannering palaisi, ja sen saatuaan hän päätti\njättää jäähyväiset väliaikaiselle seuralleen, aikoen jouduttautua\npäivälliselle Woodbourneen, missä hän oli suuressa määrin kuten\nkotonaan. Hän ajatteli asiaa paljoa syvällisemmin kuin oli\ntarpeellista, ja harkitsi mielihyväkseen, että tällainen esiintyminen\nnäyttäisi yksinkertaiselta, luonnolliselta ja keveältä käyttäytymiseltä.\n\nMutta kohtalo, jota rakastajat niin paljon valittelevat, oli tässä\ntapauksessa epäsuotuisa Charles Hazlewoodille. Hänen ratsunsa\nkengitystä oli muutettava lopullisesti alkaneiden suojailmojen\njohdosta. Talon rouva suvaitsi viivyskellä omassa huoneessaan hyvin\nmyöhäiseen aamiaistuntiin asti. Hänen ystävänsä piti väen väkiseltä\nsaada näyttää hänelle penikoita, jotka hänen suosikkilintukoiransa oli\nsinä aamuna saanut. Värit olivat aiheuttaneet hiukan epäilyä isyydestä,\nja tämän tärkeän, laillista syntyperää koskevan kysymyksen päättämiseen\nvaadittiin Hazlewoodin mielipidettä ratkaisijaksi hänen ystävänsä\nja hevosrengin välillä; sen tuloksistahan riippui, mitkä poikueesta\nhukutettaisiin, mitkä pelastettaisiin.\n\nSitä paitsi viivytti lairdi itse melkoisen kauvan nuoren rakastajamme\nlähtöä, pitkäpiimäisellä ja ylenpalttisella kaunopuheisuudella yrittäen\nsuositella Sir Robert Hazlewoodille hänen poikansa välityksellä\nomia erityisiä aatoksiansa erään hankkeissa olevan viertotien\nsuunnasta. On suuri häpeä nuoren rakastajamme käsityskyvylle, että\nhän kymmenenteen kertaan kuultuaan kaikki selitykset asiasta ei\nkyennyt oivaltamaan, miten edullista olisi suunnitellun tien kulkea\nLang-hirstin, Windyknowen, Goodhousen puiston ja Hailziecroftin halki\njoen poikki Simonin lampareen kohdalta, yhtyen sitte Kippletringanin\nvaltamaantiehen, sen sijaan kuin olisi vähemmän suotavaa sen\nrakentaminen englantilaisen maanmittarin viitotuksen mukaan, jolloin\nse kulkisi suoraan Hazlewoodin parhaitten istutusmetsäin poikki ja\nviistäisi itse päärakennusta noin penikulmaa läheltä, tärvellen muka\nalueen yksinäisen viehätyksen.\n\nNeuvojan todellisena harrastuksena oli saada silta rakennetuksi\nmahdollisimman lähelle erästä omaa tilustansa, mutta tyhjään siten\nmenivät hänen kaikki ponnistuksensa nuoren Hazlewoodin huomion\nkiinnittämiseksi, kunnes hän tuli maininneeksi, että ehdotettua\nsuuntaa suosi \"tuo Glossinin mokoma\", joka yritteli päästä johtoon\npiirikunnassaan. Siinä silmänräpäyksessä kävi nuori Hazlewood\ntarkkaavaiseksi ja osotti hyvää harrastusta; varmistuttuaan siitä,\nmitä suunnitelmaa Glossin puolsi, hän vakuutti isännälleen, ettei\nolisi hänen vikansa, jollei hänen isänsä kannattaisi mitä tahansa\nmuuta kuin sitä. Mutta näihin eri keskeytyksiin meni aamu. Hazlewood\npääsi ratsaille ainakin kolmea tuntia myöhemmin kuin oli aikonut, ja\nsadatellen hienoja rouvia, narttuja, penikoita ja parlamentin tielakeja\nnäki hän myöhästyneensä yli sen ajan, jota voi pitää soveliaana\nvieraskäynnille Woodbournessa.\n\nHän oli sen vuoksi sivuuttanut tien käänteen, joka vei everstin\nasunnolle, virkistäen mieltänsä vain katselemalla etäältä sinistä\nsauhua, joka kierteli talvisen illan valjulle taivaalle. Silloin hän\noli näkevinään koulumestarin tulevan metsästä jalkapolkua myöten taloon\npäin. Hän huusi perään, mutta turhaan, sillä tämä herrasmies, joka ei\nkoskaankaan ollut kaikkein herkimpiä ulkonaisille vaikutteille, oli\njuuri sillä hetkellä eronnut Meg Merriliesistä ja pohti parhaillaan\nliian syvällisesti hänen ennustuksiaan, ottaakseen kuullaksensa\nHazlewoodin huhuilua. Tämän oli siis annettava hänen mennä menojaan,\nkyselemättä nuorten neitien vointia tai mitään muutakaan urkkimatta,\nmihin olisi hyvin käyden voinut saada vastauksen, jossa olisi miss\nBertramin nimeä mainittu.\n\nMitään syytä ei nyt enää ollut kiirehtimiseen, ja höllentäen ohjakset\nhevosen kaulalle antoi hän elukan omin valloin nousta jyrkkää\nhiekkaista latua kahden korkean äyrään välitse, jotka melkoisen\nkorkealle kohoten antoivat laeltaan laajan näköalan ympäristöön. Mutta\nkaukanapa oli Hazlewoodista halu luoda katseensa eteenpäin maisemaan,\njolla oli puolellaan se suositus, että suuri osa siitä oli hänen\nisänsä omaisuutta ja välttämättömästi joutuisi hänen omakseen. Päin\nvastoin kääntyi hänen päänsä vieläkin takaisin Woodbournen savutorvia\nkohden, vaikka hänen ratsunsa jokainen askel teki sinne tähystelyn yhä\ntyöläämmäksi.\n\nHänet herätti äkkiä syvästä mietiskelystään ääni, joka oli naisekkaaksi\nliian käreä, mutta miehiseksi liian kimakka: \"Mikä on teitä niin\npitkään viivyttänyt taipaleella? Pitääkö muiden ihmisten tehdä teidän\ntyönne?\"\n\nHän katsahti eteensä. Puhuja oli hyvin pitkä nainen; pään ympäri oli\nkiedottu iso huivi, jonka alta harmahtava tukka tunkeusi suortuvina;\nhänellä oli yllään pitkä punainen kauhtana ja kädessään kärkipää sauva\n-- sanalla sanoen, hän oli Meg Merrilies. Hazlewood ei ollut koskaan\nennen nähnyt tätä merkillistä olentoa; hän veti ohjaksensa kireälle\nilmestystä hämmästyen ja seisahdutti äkkiä.\n\n\"Luulisin\", pitkitti vaimo, \"että ne, jotka Ellangowanin suvun\nasioita harrastavat, eivät tän'yönä nukkuisi. Kolme miestä on teitä\netsiskellyt, ja te olette menossa vuoteeseenne nukkumaan -- luuletteko\nettä, jos poikalapsi kaatuu, sisar siitä kostuu? Ei, ei!\"\n\n\"En teitä ymmärrä, hyvä vaimo\", vastasi Hazlewood. \"Jos puhutte miss\n-- tarkotan kenestäkään Ellangowanin entisen suvun jäsenestä, niin\nsanokaa, mitä palvelusta voin toimittaa.\"\n\n\"Ellangowanin entisen suvun?\" vastasi toinen hyvin kiivaasti;\n\"Ellangowanin _entisen_ suvun! Ja milloin on koskaan ollut tai on\ntulevaisinakaan aikoina Ellangowanin sukua muun nimellistä kuin\nurheiden Bertramien uljaan nimen kantajia?\"\n\n\"Mutta mitä tarkotatte, hyvä vaimo?\"\n\n\"Minä en ole mikään hyvä vaimo -- koko maakunta tietää minut pahaksi\nkylläkin, ja sekä muut että minä saatamme suurestikin säälitellä, etten\nole tämän parempi. Mutta minä kykenen tekemään mitä hyvät naiset eivät\nvoi eivätkä uskalla. Minä kykenen sellaiseen, mikä hyytäisi niiden\nveren, jotka ovat siistien seinien sisällä kasvatettuja pelkkään lasten\nlellittelyyn ja liekutteluun. Kuulkaahan -- Portanferryn tullihuoneelta\non vartio siirretty Hazlewoodin hoviin isänne määräyksestä, hän kun\nluulee salakuljettajien yöllä hyökkäävän taloonsa. Mutta kukaan ei\naio hänen taloonsa kajota; hänessä on hyvää verta ja aatelisverta\n-- hänen itsensä vuoksi en hänestä paljoakaan sano, mutta ei kukaan\npidä häntä puuttumisen arvoisena. Lähettäkää ratsumiehet takaisin\nvartiopaikalleen, sievästi ja hiljaisesti, niin näette, eivätkö ne saa\nyön mittaan työtä. Saavat kuin saavatkin -- pyssyt paukkuvat ja miekat\nvälkkyvät kirkkaalla kuutamolla.\"\n\n\"Hyvä Jumala, mitä tarkotattekaan?\" huudahti nuori Hazlewood; \"sananne\nja sävynne saisivat minut luulemaan teitä hulluksi, mutta kuitenkin on\npuheessanne omituista yhtäjaksoisuutta\".\n\n\"Minä en ole hullu!\" vakuutti mustalainen; \"minut on teljetty tyrmään\nhulluna -- piesty hulluna -- karkotettu hulluna -- mutta hullu minä en\nole. Kuulkaa, Hazlewoodin Charles Hazlewood: kannatteko kaunaa sitä\nvastaan, joka teitä haavotti?\"\n\n\"En, muori, Jumala varjelkoon; käsivarteni on ihan parannut, ja aina\nolen sanonut, että laukaus oli tapaturmainen. Mielelläni sen sanoisin\nhänelle itselleenkin.\"\n\n\"Niinpä tehkääkin kuten käsken\", vastasi Meg Merrilies, \"niin teette\nhänelle enemmän hyvää kuin hän teille konsanaan pahaa tuotti; sillä\njos hänet jätettäisiin vihaajillensa, niin olisi hän verisenä\nruumiina ennen aamua tai maanpakoon vietynä -- mutta yksi on kaikkien\nyläpuolella. Tehkää kuten käsken; lähettäkää sotamiehet Portanferryyn\ntakaisin. Hazlewoodin hovia ei vähäisinkään vaara uhkaa.\" Ja hän katosi\ntavallisella joutuisuudellaan.\n\nNäyttää siltä, että tämän naisen ulkomuoto sekä hänen sävynsä\nhurjuus ja haltioittuneisuus olivat harvoin tekemättä mitä\nvoimakkainta vaikutusta hänen puhuttelemiinsa. Hänen sanontansa oli\nhillittömyydessäänkin liian selkeätä ja ymmärrettävää todelliselle\nmielipuolisuudelle, vaikka sen kiihkeys ja liiallinen into ei\nsoveltunut arkiaikaiseen lausuntaan. Hänen toimintaansa näytti pikemmin\nkiihdyksiin joutunut kuin tolaltaan suistunut mielikuvitus määräilevän,\nja ihmeellisen selvästi tehoaa erotus sellaisissa tapauksissa\nkuulijaan. Tämä seikka saattaa selittää sen huomaavaisuuden, jolla\nhänen outoja ja salaperäisiä viittauksiaan kuunneltiin ja noudatettiin.\nVarmaa on ainakin, että nuoreen Hazlewoodiin syvästi vaikutti hänen\näkillinen ilmestymisensä ja käskevä sävynsä. Hän ratsasti ripeätä\nvauhtia Hazlewoodiin. Oli ollut jonkun aikaa pimeätä hänen kartanolle\nsaapuessaan, ja perillä hän näki vahvistuksen eukon vihjaukseen.\n\nKolmekymmentä rakuunaratsua seisoi vajassa ulkorakennusten lähellä,\nsuitsista yhteen liitettyinä. Niitä vartioitsi kolme tai neljä\nsotamiestä, muiden marssia tömistellessä edes takaisin talon edustalla\npitkine lyömämiekkoinensa ja raskaine saappainensa. Hazlewood kysyi\neräältä aliupseerilta, mistä he olivat tulleet.\n\nPortanferrystä.\n\nOlivatko jättäneet sinne mitään vartiota?\n\nEivät; heidät oli Sir Robert Hazlewoodin määräyksestä siirretty\npuolustamaan hänen taloansa salakuljettajain uhkaamalta hyökkäykseltä.\n\nCharles Haziewood kiirehti heti etsimään isäänsä, ja tervehdittyään\nhäntä matkaltansa pyysi saada tietää, millä perusteella hän oli\nkatsonut tarpeelliseksi kutsuttaa sotilasvartion. Sir Robert vakuutti\nvastaukseksi pojalleen, että ilmotuksesta, tiedosta ja sanomasta\npäättäen, jonka hän oli saanut ja kuullut, oli hänellä mitä pätevin syy\nuskoa, luottaa ja olla siitä vakuutettu, että joukkio salakuljettajia,\nmustalaisia ja muita pahantekijöitä aikoisi ja yrittäisi sinä yönä\ntehdä kapinallisen hyökkäyksen Hazlewoodin hoviin.\n\n\"Ja mikä, isä hyvä\", huomautti hänen poikansa, \"kääntäisi moisten\nhenkilöiden raivon meitä vastaan enemmän kuin millekään muulle\nsuunalle?\"\n\n\"Minä jokseenkin ajattelisin, luulisin ja arvelisin, sir\", vastasi Sir\nRobert, \"kaikella kunnioituksellakin sinun viisauttasi ja kokemustasi\nkohtaan, että näissä oloissa ja vaiheissa moisten henkilöiden kosto\nkohdistuu tai suuntautuu arvoltaan, lahjoiltaan, synnyltään ja\nasemaltaan vaikutusvaltaisimpiin ja etevimpiin, jotka ovat ehkäisseet,\nvastustaneet ja vaikeuttaneet heidän luvattomia, laittomia ja\nrikollisia toimiaan ja tekojaan.\"\n\nIsänsä heikkouden tuntien vastasi nuori Hazlewood, ettei hänen\nkummastelunsa syynä ollut minkä Sir Robert siksi arveli. Hän ainoastaan\nihmetteli, että heidän pitikään ajatella hyökkäystä taloon, jossa oli\nniin paljon palvelijoita ja missä oli merkinannolla vankka apujoukko\nsaatavana ympäristöltä alustalaisten keskuudesta. Hän lisäsi suuresti\nepäilevänsä, tokko perheen maine olisi jossakin määrin kärsimättä\nsiitä, että sotamiehet oli kutsuttu velvollisuutensa toimituksesta\ntullihuoneelta suojelemaan heitä, ikäänkuin eivät he olisi kyllin\nvoimakkaat puolustautumaan missä tahansa tavallisessa tapauksessa.\nVihjasipa hän, että jos heidän huonekuntansa vihamiehet sitte\nhuomaisivatkin varokeinoon ryhdytyksi tarpeettomasti, ei heidän\nivailustaan loppuakaan tulisi.\n\nSir Robert Hazlewood joutui hiukan ymmälle tästä viittauksesta, sillä\nhän vihasi ja pelkäsi pilaa sydämensä pohjasta kuten useimmatkin\nhidasälyiset ihmiset. Hän suoristi ryhtiään ja katseli mahtipontisen\nhämillisenä, kuin ollen halveksivinaan yleistä mielipidettä, jota hän\ntoden teolla kammosi.\n\n\"Olisin todella luullut\", puheli hän, \"että se vaurio, joka jo oli\ntähdätty huonekuntaani vastaan sinun vioittamisellasi joka olet\nHazlewood-suvun läheisin perillinen ja edustaja minun jälkeeni\n-- olisin luullut ja ajatellut, sanon, että tämä olisi kansan\nkunnioitettavamman ja isomman osan silmissä riittävästi oikeuttanut\nminut ryhtymään sellaisiin varokeinoihin, jotka ovat omiaan ehkäisemään\nja estämään väkivallan uudistumista\".\n\n\"Todellakin, isä\", huomautti Charles, \"täytyy minun muistuttaa teille,\nmitä jo usein olen sanonut: olen varma siitä, että pyssy laukesi\nvahingossa\".\n\n\"Sir, se ei lauennut vahingossa\", tokaisi hänen isänsä suuttuneesti;\n\"mutta sinä tahdot olla vanhempiasi viisaampi\".\n\n\"Mutta, isä\", vastasi Hazlewood, \"minua niin likeisesti koskevassa --\"\n\n\"Sir, se ei koske sinua paitsi peräti toisarvoisessa määrässä -- se\non, se ei koske sinua huikentelevaa nuorukaista, jonka mielihaluja\non isäänsä vastaan väittäminen, vaan se koskee kuntaa, sir, ja\npiirikuntaa, sir, ja yleisöä, sir, ja Skotlannin kuningaskuntaa, mikäli\nHazlewood-suvun etu, sir, joutuu vaaraan, uhatuksi ja vahingolle\nalttiiksi sinun kauttasi, tähtesi ja takiasi, sir. Ja mies istuu\nkoreasti tyrmässä, ja mr. Glossin ajattelee --\"\n\n\"Mr. Glossin, sir?\"\n\n\"Niin, sir, se herrasmies, joka on ostanut Ellangowanin -- tiedäthän\nkai, ketä tarkotan?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi nuori mies, \"mutta tuskinpa olisin odottanut\nteidän vetoavan sellaiseen arvohenkilöön. Tuonhan miehen tietää koko\nmaailma halpamaiseksi, kehnoksi koukuttelijaksi, ja epäilen hänen\nolevan pahempaakin. Ja te itse, isä hyvä, milloin olette eläissänne\nnimittänyt moista henkilöä herrasmieheksi?\"\n\n\"No, Charles, en minä tarkottanut herrasmiestä siinä täsmällisessä\nja tarkassa merkityksessä sekä niin ahtaasti ja varsinaisesti\nkäytettynä kuin sen määritelmän epäilemättä tulisi olla rajotettu;\nvaan minä tarkotin käyttää sitä suhteellisesti, antamassa jotakin\nkäsitystä siitä tilasta, johon hän on itseänsä kohottanut ja\nkorottanut -- merkitsemässä, sanalla sanoen, säädyllisen, varakkaan ja\narvossapidettävän laista henkilöä.\"\n\n\"Sallikaa minun kysyä, sir\", sanoi Charles, \"tuon miehenkö määräyksestä\nvartio siirrettiin Portanferrystä?\"\n\n\"Sir\", vastasi paronetti, \"minun luullakseni ei mr. Glossin ottaisi\npyytämättä antaakseen määräyksiä tai lausuakseen mielipidettäänkään\nasiassa, jossa Hazlewoodin hovi ja Hazlewoodin huone -- edellisellä\ntarkottaen tätä sukuni asuintaloa ja jälkimäisellä yleistetysti,\nkuvaannollisesti ja vertauskuvallisesti sukua itseänsä -- sanon,\nmissä Hazlewoodin hovi tai Hazlewoodin huone ovat niin ennen muita\nkysymyksessä\".\n\n\"Otaksun kuitenkin, sir\", huomautti poika, \"että tuo Glossin hyväksyi\nsuunnitelman?\"\n\n\"Sir\", selitti isä, \"minä katsoin säädylliseksi, soveliaaksi ja\noikeaksi neuvotella hänen, likeisimmän viranomaisen, kanssa heti\nkun tieto aiotusta väkivallasta saapui korviini; ja vaikka hän\nkunnioituksesta ja alistuvaisuudesta, kuten meidän asemamme suhde\nluonnolliseksi saattoi, kieltäysi yhtymästä määräykseen, niin hän\nkuitenkin täydellisesti hyväksyi toimenpiteeni\".\n\nSamassa kuului kavioiden kopsetta täyttä vauhtia lähenemässä\npuistokujasta. Pian avautui ovi, ja mr. Mac-Morlan astui sisälle. \"Olen\nkovin pahoillani, kun häiritsen, Sir Robert, mutta --\"\n\n\"Sallikaa minun, mr. Mac-Morlan\", sanoi Sir Robert armollisesti\nheilauttaen kättään tervehdykseksi; \"tämä ei ole mitään häiritsemistä,\nsir; sillä kun asemanne sijaissheriffinä velvottaa teitä valvomaan\npiirikunnan rauhaa, ja kun epäilemättä tunnette erityiseksi\nvelvollisuudeksenne suojella Hazlewoodin hovia, on teillä epäämätön,\neittämätön ja kieltämätön oikeus, sir, kutsumattomana astua\nSkotlannin ensimäisenkin ylimyksen kotiin -- tietysti edellyttäen\nvirkavelvollisuuden teitä sinne vaativan\".\n\n\"Virkavelvollisuuteni se tosiaankin\", tokaisi Mac-Morlan\nkärsimättömästi odottaen suunvuoroa, \"tekee minusta häiritsijän\".\n\n\"Ei mitään häiriötä!\" toisti paronetti armollisesti heilauttaen kättään.\n\n\"Mutta sallikaa minun sanoa\", virkahti sijaissheriffi, \"etten tullut\ntänne jäämään, vaan kutsumaan nuo sotamiehet takaisin Portanferryyn ja\nvakuuttamaan teille, että minä vastaan talonne turvallisuudesta\".\n\n\"Peräyttämään vartion Hazlewoodin hovista!\" huudahti omistaja\ntyytymättömänä ja hämmästyneenä; \"ja _te_ asetutte vastuuseen siitä!\nJa sanokaapa, kuka olette te, sir, että minä kelpoittaisin teidän\nvakuutenne, varmuutenne ja vakaisuutenne, virallisen tai omakohtaisen,\nHazlewoodin hovin turvallisuuden vahvistukseksi? Minä luulen, sir,\nja arvelen, sir, ja ajattelen, sir, että jos joku noista suvun\nmuotokuvista vahingoittuisi, tärveltyisi tai tuhoutuisi, olisi minun\nvaikea korvata häviötä sillä takuulla, jota _te_ niin hyväntahtoisesti\ntarjoatte minulle.\"\n\n\"Siinä tapauksessa minua surettaa, Sir Robert\", vastasi suorasukainen\nMac-Morlan; \"mutta luullakseni pääsen tuntemasta sellaisen minun\nkäyttäytymiseni aiheuttaman korvaamattoman tappion tuskaa, koska voin\nvakuuttaa teille, ettei Hazlewoodin hovia kohtaan yritetä minkäänlaista\nilkityötä. Olen saanut ilmiannon, joka johtaa minut siihen käsitykseen,\nettä huhu pantiin liikkeelle pelkästään vartioväen siirrättämiseksi\nPortanferrystä. Ja tässä lujassa uskossa ja vakaumuksessa minun täytyy\nkäyttää valtaani sheriffinä ja poliisivoiman ensimäisenä edustajana\nmäärätäkseni kaikki sotamiehet tai isomman osan heistä takaisin\npaikoilleen. Pahottelen suuresti, että minun satunnainen poissaoloni on\njo tuottanut aika lailla viivytystä, ja nyt ehdimme Portanferryyn vasta\nmyöhällä.\"\n\nMr. Mac-Morlan oli ylempi virkamies ja esiintyi jyrkän päättäväisenä\nsiinä ominaisuudessaan, joten paronetti saattoi syvästi\nloukkaantuneenakin vain sanoa: \"Hyvä on, sir, varsin hyvä. Ei, sir,\nviekääkin vain kaikki mukananne -- en suinkaan halua ainoankaan jäävän\ntänne, sir. Me, sir, voimme varjella itseämme, sir. Mutta suvaitkaahan\nhyväntahtoisesti ottaa huomioonne, sir, että te toimitte omalla\nomintakeisella uhallanne, sir, ja vastuullanne, sir, ja vaarallanne,\nsir, jos jotakin sattuu tai osuu tapahtumaan Hazlewoodin hoville, sir,\ntai asukkaille, sir, tai huonekaluille ja maalauksille, sir.\"\n\n\"Minä toimin parhaan harkintani ja tietoni mukaisesti, Sir Robert\",\nsanoi Mac-Morlan, \"ja minun täytyy pyytää teitä uskomaan sen ja sikäli\nsuomaan minulle anteeksi. Pyydän teitä huomaamaan, että tässä ei ole\naikaa siekailuun, -- on jo kovin myöhä.\"\n\nMutta Sir Robert ei ollut kuulevinaankaan hänen puolustelujaan,\nvaan ryhtyi heti hyvin suurellisesti aseistamaan ja sijottelemaan\npalveluskuntaansa. Charles Hazlewoodin teki mieli seurata Portanferryyn\nlähtevää sotaväkeä, joka parhaillaan järjestyi riveihin ja nousi\nratsuilleen mr. Mac-Morlanin siviilivirkamiehenä omaksuman johdon\nja ohjauksen alaisena. Mutta yksikseen jääminen olisi tuottanut\noikeutettua mielipahaa ja loukkaannusta hänen isälleen hetkenä, jolloin\nhän luulotteli kotinsa ja perheensä olevan vaarassa. Nuori Hazlewood\nsen vuoksi jäi ikkunaan tuijottamaan mielipahaansa ja apeuttansa\nhilliten, kunnes kuuli komentosanan: \"Oikealta eteenpäin, rivittäin,\nm-a-r-s. Eturivi, käännös oikeaan -- raviin.\" Koko osasto joutui\nkipakkaan ja yhdenmukaiseen vauhtiin ja katosi pian puiden sekaan;\nväleen hälveni kavioidenkin töminä etäisyyteen.\n\n\n\n\n48 luku.\n\nRYNNÄKKÖ.\n\n\nPalaamme Portanferryyn Bertramin ja hänen hyväsydämisen ystävänsä\nluokse, jotka jätimme mitä viattomammiksi asukkaiksi rikollisille\nrakennettuun säilytyspaikkaan.\n\nLampuoti nukkui niin sikeästi kuin nukkua voipi. Mutta Bertramin\nensimäinen raskas uni hälveni jo aikaa ennen puoltayötä, eikä hän enää\nsaanut vaipuneeksi siihen unohduksen tilaan. Hänen mieltään ahdisti\nepämääräinen ankeus, ja hänen ruumiinsa oli kuumeinen ja raihnas. Syynä\noli etupäässä pienen makuukammion ummehtunut ja raskas ilma. Jonkun\naikaa kestettyään sen hiostuttavaa ja tukehduttavaa painostusta hän\nnousi yrittämään avata ikkunaa ja siten saada raitista ilmaa. Mutta\nheti ensimäinen koetus muistutti hänelle, että hän oli vankilassa,\njoka oli rakennettu turvaa eikä mukavuutta silmällä pitäen, joten sen\nkurjien asujanten käytettäväksi ei ollut jätetty ilmanvaihdon välineitä.\n\nYrityksessään pettyneenä hän seisoi myötäämättömän ikkunan ääressä\njonkun aikaa. Edellisen päivän uuvuttavasta matkasta huolimatta pikku\nVaapsahainen ryömi vuoteestaan isäntänsä perässä ja hieroi pörhöistä\nturkkiaan hänen sääriänsä vasten, hiljaisella murinalla ilmaisten\nriemuansa siitä, että oli hänet jälleen tavannut. Siinä seurassaan ja\nodotellen kuumeisuutensa lientymistä lämmön ja unen haluksi katseli\nBertram aatoksissaan ulos merelle.\n\nNousuvesi oli melkein korkeimmillaan ja meurusi kumeana ja\nlikeisenä rakennuksen juurella. Silloin tällöin tyrskähti iso aalto\nvallitukseenkin eli sulkuun, joka suojeli rakennuksen perustaa,\nja poukkosi siitä voimakkaammalla jyminällä kuin rantahietikolle\nhyrskehtivät laineet. Kaukana usmaisen ja useasti pilveen peittyvän\nkuun häämyisessä valossa kohoili valtameri monin tavoin liikehtivine\nvesivyöryineen, jotka nousivat toistensa tielle, pirstausivat ja\nsekaantuivat keskenään.\n\n\"Kaamea ja hämärä näky\", haastoi Bertram itsekseen, \"kuten kohtalon\nristiaallokko, joka minua on lapsuudestani saakka viskellyt maailmalla.\nMilloin taukoaakaan tämä epävarmuus, ja miten pian pääsen etsimään\ntyyntä kotia, missä voin kaikessa hiljaisuudessa, ilman huolia ja\nselkkauksia harjottaa niitä rauhan toimia, joista harrastukseni on\ntähän asti niin väkiseltä suistettu syrjään? Mielikuvituksen korvan\nsanotaan kykenevän aistimaan merenneitojen ja vetehisten äänen\nvaltameren jymisevästä pauhusta; jospa niin voisin tehdä minäkin,\nja joku tenhotar tai Proteus nousisi noilta lakkapäiltä harjoilta\nkiehittämään selville sen kummallisen vyyhdin, johon minut on kohtalo\nsolmeillut! -- Onnellinen ystävä!\" hän virkahti vilkaisten vuoteeseen,\njolle Dinmont oli raskaan ruhonsa laskenut, \"sinun huolesi supistuvat\nterveen ja menestyvän toiminnan ahtaaseen kehykseen! Sinä voit\nmielinmäärin heittää ne sivuun ja nauttia sitä ruumiin ja sielun syvää\nlepoa, minkä sinulle on siunauksellinen työ valmistanut!\"\n\nHänen mietiskelynsä keskeytti pikku Vaapsahainen, joka ikkunaan\nloikkien alkoi mitä raivoisimmin haukkua luskuttaa. Mellakka tunkeusi\nDinmontin korviin, mutta ei häivyttänyt erhekuvaa, joka oli hänet\ntästä kurjasta tyrmästä siirtänyt omien viheriöitsevien mäkiensä\nvapaaseen ilmaan. \"Hoi, Nopsa, piskiseni! -- o'skii' -- o'skii'!\" hän\nmutisi hampaittensa raosta, kaiketi ollen usuttavinaan paimenkoiraansa\nhäätämään jotakin häiritsijää laitumelta. Rottakoiran hellittämättömään\närhentelyyn sisältä vastasi kartanolta verikoiran vihainen älähtely,\njoka oli ollut kauvan aikaa vaienneena, paitsi milloin kuun äkillinen\npistäytyminen pilvistä oli sen saanut joskus harvakseen kumeasti\nhaukahtamaan. Nyt sen hälinä oli yhtämittaista ja raivokasta, ja sen\naiheena tuntui olevan joku muu häiriö kuin Vaapsahaisen luskutus, joka\nsille oli ensin antanut hälytyksen ja jonka hänen isäntänsä oli saanut\nsuurella vaivalla tyynnytetyksi kiukkuiseen ärinään.\n\nVihdoin Bertram valppautensa täydellisesti herättyä oli näkevinään\nulapalla veneen ja kuulikin täydellä todella airojen loisketta ja\nihmisääniä aaltojen kohusta. \"Yön selkään jääpyneitä kalastajia\",\najatteli hän, \"tai kenties joitakuita laittomilla kaupoilla kulkijoita\nMan-saarelta. Uskalikkojapa ovat tullessaan niin liki tullihuonetta,\njonka lähettyvillä täytyy olla vartijoita. Tuo on pitkä vene, kuin\nlaivan isovene, ja väkeä täynnä; ehkä se kuuluukin tullilaivastoon.\" --\nBertram varmistui viime mielipiteessään, kun huomasi veneen suuntaavan\nkulkunsa pikku laituriin, joka pistäysi mereen tullihuoneen takaa.\nYksitellen hypellen maihin solui miehistö, luvultaan kahdenkymmenen\nvaiheilla, tullihuoneen ja ojennuslaitoksen väliseen palokujaan ja\nkatosi hänen näkyvistään, jättäen vain kaksi miestä pitämään huolta\nveneestä.\n\nMiesten airojen loiske se ensin ja myöhemmällä heidän puhelunsa\nhillityt äänet olivat yllyttäneet pihaton virkun vartijan raivoon. Nyt\nsen kumea ääni äityi niin kamalaksi ja yhtämittaiseksi menoamiseksi,\nettä siihen heräsi hänen raaka isäntänsä, yhtä yrmeä kahlekoira kuin se\nitsekin. Hänen ärjymisensä ikkunastaan: \"Oletkos siinä, Rieppo, mikäs\non hätänä? -- kitasi kiinni, perhana, hiljaa!\" ei vähääkään heikentänyt\nRiepon mekastusta; tämä taasen osaltaan esti hänen isäntäänsä\nkuulemasta niitä hälyn ääniä, joita sen vimmainen valppaus uhitteli.\n\nMutta kaksijalkaisen Kerberoksen kumppani oli tarkkakuuloisempi\nmiestänsä. Hänkin oli nyt ikkunassa: \"Senkin köntys, menetkö siitä alas\npäästämään koiran irralleen -- siellä murtavat tullihuoneen ovea, ja\nHazlewoodin hovin vanha älliö on kutsunut pois vartion. Mutta sinulla\nei ole luontoa enempää kuin jäniksellä.\" Ja alas säntäsi amatsooni\nitse suorittamaan tehtävän, samalla kun hänen aviopuolisonsa enemmän\nhuolissaan sisällisestä kapinasta kuin ulkonaisesta rynnäköstä läksi\nkopilta kopille tarkastamaan, olivatko kunkin asukkaat visusti kytketyt.\n\nHälinä oli siirtynyt talon edustalle ja kuului siis vaillinaisesti\nBertramin kammioon, joka oli rakennuksen takaosassa meren puolella.\nHän kuuli kuitenkin talossa sellaista hyörinää ja tohua syntyneeksi,\nmikä ei tuntunut sopivan vankilan ankaraan keskiyön hiljaisuuteen, ja\najatellessaan samalla vastikään saapunutta aseistettua venemiehistöä\nei hän voinut johtua muuhun käsitykseen kuin että oli jotakin\ntavatonta tapahtumassa. Tässä vakaumuksessaan hän ravisteli Dinmontia\nhartioista. \"Häh! -- Soo! -- Älä! -- Ailie, eukkoseni, eihän vielä ole\naika nousta\", ohkui nukkuva vuoristolainen. Rajummin pudisteltuna hän\nsentään nousi istualleen, ravisti päätänsä ja kysyi: \"Mikä helkkari on\nhätänä?\"\n\n\"Sitä en osaa sanoa\", vastasi Bertram; \"mutta joko on talo tulessa tai\njotakin merkillistä tapahtumaisillaan. Ettekö tekin haista käryä? Ovia\nmäiskitään talossa, ja ulkoa kuuluu käheitä ääniä, sorinaa ja huutojen\nkaikua! Toden totta luulen jotakin peräti kummallista sattuneen --\nnouskaahan toki ylös ja olkaamme varuillamme.\"\n\nVaarasta kuullessaan nousi Dinmont jalkeille yhtä tanakkana ja\nhätäilemättömänä kuin kukaan hänen esi-isistään vainovalkean\nleimahtaessa. \"Onpa kummallinen paikka tämä, kapteeni -- päivällä eivät\npäästä ulos, yöllä eivät nukkua anna. Lempo, kahdessa viikossa se minut\nnujertaisi. Mutta hyväinen aika, mitä rymyä siellä nyt pidetäänkään!\nOlisipa meillä hiukan valoa! Vaapsahainen --. Vaapsahainen, älähän\nälise, koiraseni -- hiljaa, rehti miekkoseni, niin kuuntelemme, mitä on\ntekeillä. Senkin ärhentelijä, etkös vaikene?\"\n\nTurhaan kaivelivat he tuhasta sytytintä kynttilälleen, melskeen yhä\nriehuessa ulkosalla. Dinmont vuorostaan vetäysi ikkunan ääreen:\n\"Herranen aika, kapteeni, tulkaa! Turkanen, ovat murtautuneet\ntullihuoneeseen!\"\n\nBertram kiirehti ikkunaan ja näki selvästi sekalaisen joukkion\nsalakuljettajia ja kaikenlaatuisia heittiöitä, joista toiset kantoivat\nroihuavia sainioita, toiset kierittelivät laatikoita ja nassakoita\nalas kujaa venelaiturille, jonka kylkeen nyt tuotiin pari kolme\nkalastajavenettä lisäksi. Kukin lastattiin vuoronsa jälkeen, ja pari\noli jo lähdössä merelle.\n\n\"Tuo on sanomattakin selvää hommaa\", huomautti Bertram; \"mutta pelkään\njotain pahempaakin tapahtuneen. Tunnetteko kitkerää savun katkua, vai\nonko se luulottelua?\"\n\n\"Luulotteluako?\" vastasi Dinmont; \"sauhua tupruaa kuin kalkkiuunista.\nTurkanen, jos ne polttavat tullihuoneen, niin tuli tarttuu tähän\nvariksenpesään ja me höyrähdämme kuin tervatynnyri, joka sorkka.\nHuh, kamalaa olisi palaa elävältä suotta, kuin oltaisiin noitia! --\nMac-Guffog, kuulkaas!\" täyttä kurkkua huikaten; \"jos tahdotte jättää\nainoatakaan eheää luuta nahkoihinne, niin laskekaa ulos, mies, laskekaa\nulos!\"\n\nTuli alkoi nyt loimuta korkealle, ja paksuja savupilviä vyöryi ikkunan\nohi, jonka pielessä Bertram ja Dinmont seisoskelivat. Tuulen mukaan\npeitti niiden sankka verho toisinaan kaiken heidän katseiltaan, toisin\najoin taasen valaisi punainen lieska maata ja merta, luoden kirkkaan\nhohteen niihin tuiman ja villin näköisiin olentoihin, jotka hurjalla\nkiireellä lastasivat veneitä. Lopulta pääsivät liekit voitolle ja\nsyöksähtelivät tulikieluina palavan rakennuksen jokaisesta ikkunasta,\ntuulen sinkautellessa suunnattoman isoja palavien aineksien hahtuvia\nviereistä vankilaa vasten, pimeän savukatoksen verhotessa koko\nympäristön. Raivostuneen roskaväen hoilaus kuului kauvas ja yltympäri,\nsillä voitollisiin salakuljettajiin yhtyi kaikki pikku kaupungin\nja lähitienoon hylkyjoukko, hetken myöhäisyydestä huolimatta nyt\nheränneenä täyteen touhuun -- toiset vapaan kaupan harrastuksesta\nja useimmat alhaisolle luonteenomaisesta yleisestä ilkivaltaan ja\nmellastukseen mieltymisestä.\n\nBertram alkoi olla vakavasti huolissaan heidän kohtalostaan. Talossa\nei enää hievahdettukaan; näytti siltä kuin olisi vankien kaitsija\nheittänyt toimensa ja jättänyt vankilan onnettomine asukkaineen\nliekkimeren armoille, joka levisi heitä kohti. Silloin alkoi\nkuulua uuden ja tuiman rynnäkön jytyä ojennuslaitoksen portilta;\nmoukareilla ja kangilla mäikyteltynä se piankin myötäsi. Vartija,\nyhtä kurja pelkuri kuin suurisuinen korskeilijakin, oli paennut\nkarskiluontoisemman vaimonsa keralla; heidän apurinsa luovuttivat\nauliisti avaimet. Vapautetut vangit sekaantuivat pelastajiinsa huikein\nriemuhuudoin.\n\nSekamelskan hoppuisimmassa vilinässä riensi kolme tai neljä\ntoimeliainta salakuljettajaa Bertramin huoneeseen sytytetyin soihduin\nsekä aseistettuina lyömämiekoilla ja pistooleilla. \"Jeeveli\", sanoi\njohtaja, \"tässä meidän otuksemme!\" ja kaksi heistä tarttui Bertramiin;\nmutta toinen kuiskasi hänen korvaansa: \"Älkää vastustako, kunnes olette\nkadulla.\" Sama mies sai sanotuksi vaivihkaa Dinmontille: \"Seuratkaa\nystäväänne, ja auttakaa, kun näette ajan tulevan.\"\n\nHetken tuoksinassa Dinmont totteli, seuraten kintereillä. Molemmat\nsalakuljettajat laahasivat Bertramia pitkin käytävää, alikertaan,\npihan poikki, jota nyt räikeä loimu valaisi, ja kapealle kadulle,\njolle portti avautui. Siellä sekamelska väkisinkin hajaannutti ryhmää\njonkun verran. Nopea kumu kuin ratsujoukon töminä tuntui lisäävän\nepäjärjestystä. \"Hagel und wetter, mitä tuo?\" äännähti johtaja;\n\"pysykää yhdessä, kinder, pitäkää silmällä vankia.\" -- Mutta hänen\nkehotuksestaan huolimatta jäivät Bertramin pitelijät joukkueen\ntakimaisiksi.\n\nEdestä päin kuului nujakan hälyä. Tungos joutui kamalaan sekasortoon,\ntoiset yrittivät puolustautua, toiset paeta, laukauksia pamahteli, ja\nrakuunain säilät alkoivat välkähdellä näkyviin, heiluen mellastajien\nyli. \"Nyt\", sanoi Bertramin vasenta käsivartta pitelevän miehen\nvarottava kuiskaus, saman joka oli edelläkin puhunut, \"tempautukaa irti\ntuosta miehestä ja seuratkaa minua\".\n\nÄkillisellä ja voimakkaalla riuhtaisulla Bertram helposti vapautui\nkouraisusta, jolla toinen kuljettaja hänen oikealla puolellaan piteli\nhäntä kauluksesta. Mies yritti vetää esille pistoolin, mutta tuiskahti\ntantereeseen Dinmontin nyrkin iskusta, jota tuskin olisi härkäkään\nkyennyt vastaanottamaan samatta nöyryytyksettä. \"Tulkaa pian\", kehotti\nheidän puolelleen lyöttäytynyt mies ja sukelsi hyvin soukkaan ja\nlikaiseen solaan, joka johti syrjään pääkadulta.\n\nMitään takaa-ajoa ei tullut. Salakuljettajien huomion oli hyvin\nepämieluisasti kääntänyt toisaanne Mac-Morlanin ja ratsujoukon\näkillinen ilmestyminen. Maakunta-virkamiehen lujan ja miehekkään äänen\nkuultiin julistavan kapinalakeja käskevän \"kaikkia laittomasti koolle\ntulleita hajaantumaan henkensä uhalla\". Tämä keskeytys olisikin ehtinyt\nehkäistä koko yrityksen, ellei järjestysvallan valvoja olisi matkalla\nsaanut vääriä tietoja, jotka johtivat hänet siihen käsitykseen, että\nsalakuljettajat aikoivat laskea maihin Ellangowanin poukamassa.\nLähes kaksi tuntia haaskautui tuohon harhaannukseen, jonka saanee\nhuoletta olettaa lähteneen Glossinista. Yön uskaliaaseen yritykseen\nniin sydämestään kiintyneenä hän oli arvatenkin saanut väärän viestin\ntoimitetuksi Mac-Morlanin tielle, hänen tuskallisen tarkkaan korvaansa\nkun tietysti viipymättä joutui tieto sotamiesten lähdöstä Hazlewoodin\nhovin edustalta.\n\nSillävälin Bertram seurasi opastaan, ja hänen kintereillään kiiruhti\nvuorostaan Dinmont. Roskaväen huudot, hevosten korskuminen, harvenevat\npistoolinlaukaukset, kaikki melu heikkeni heidän kuuluvistaan, kunnes\nhe tuon pimeän solan päässä kohtasivat kyytivaunut, joiden edessä kuopi\nkaksi parivaljakkoa.\n\n\"Oletteko täällä Jumalan nimessä?\" sanoi opas kyytimiehelle, joka istui\netuparin välissä.\n\n\"Olenpa kyllä\", vastasi Jaakko Jabos, \"ja soisin olevani missä hyvänsä\nmuualla\".\n\n\"Avatkaa sitte vaunut -- te, hyvät herrat, nouskaa niihin -- tuotapikaa\npääsette turvalliseen paikkaan -- ja\" (Bertramille) \"muistakaa\nlupauksenne mustalaisvaimolle!\"\n\nBertram päätti pysyä mukautuvana sellaisen henkilön käsissä, joka\noli vastikään tehnyt hänelle niin erinomaisen palveluksen. Hän astui\nvaunuihin, Dinmont perässä; Vaapsahainen oli pysytellyt heidän\nkintereillään ja loikkasi mukaan samalla kertaa. Vaunut lähtivät\nvierimään hyvin vinhasti.\n\n\"Taivasten tekijä\", virkahti Dinmont, \"tämä se vasta on ihme ja kumma!\nTurkanen, toivoakseni eivät meitä sieppaa sen tien. Ja mihin joutuukaan\nPäistärikkö? Mieluummin olisin sen seljässä kuin herttuan kaleeseissa,\nJumala sitä siunatkoon.\"\n\nBertram huomautti, etteivät he noin kovaa vauhtia kiitäen voisi\nkauvaskaan kulkea hevosia vaihtamatta ja että heidän sopi oman tahtonsa\nmukaan jättäytyä aamuun asti ensimäiseen majataloon, mihin kyytimies\npysähdyttäisi, tai ainakin vaatia selitystä matkansa päämäärästä ja\ntarkotuksesta. Sieltä voisi mr. Dinmont antaa ohjeita uskollisesta\nratsustaan, joka varmaankin oli täydessä turvassa siinä tallissa, johon\nhän oli sen jättänyt.\n\n\"Niin no, no niin, olkoon menneeksi Dandien puolesta. Turkanen, kunhan\nvain pääsemme tästä keikkuvasta kirstun tapaisesta, niin luulenpa, että\nottaisi lujalle panna meitä poikkeamaan mihinkään muuhun suuntaan kuin\noman päämme mukaan.\"\n\nHänen puhuessaan vaunut tekivät äkkikäänteen ja osottivat heille\nvasemmasta ikkunastaan jonkun matkan päässä tulipalon laajalti\nvalaiseman kauppalan; liekit olivat saavuttaneet väkijuomilla ahdatun\nvarastohuoneen ja hulmusivat nyt korkealle ilmaan kirkkaan lieskan\nhuojuvana patsaana. Heillä ei ollut pitkää aikaa ihailla tätä\nnäytelmää, sillä toinen mutka vei heidät kapealle istutusmetsäin\nsaartamalle raitille, jota myöten vaunut kiitivät miltei pilkko\npimeässä, mutta hiljentymättömällä vauhdilla.\n\n\n\n\n49 luku.\n\nJÄNNITTYNYTTÄ ODOTUSTA.\n\n\nMeidän on nyt palattava Woodbourneen, mistä siirryimme heti kun\neversti oli antanut joitakin määräyksiä uskotulle palvelijalleen.\nHänen liittyessään vierashuoneessa neitosien seuraan herätti näiden\nhuomiota hänen kasvonpiirteissään kuvastuva epätavallinen ajattelun\nja jännityksen ilme. Mannering ei kuitenkaan ollut udeltava mies\nniidenkään silmissä, joita hän enimmin rakasti, joten hänen ilmeisen\nmielenliikutuksensa aihetta ei rohjettu tiedustaa. Tuli teen aika, ja\nseurue nautti virvokettaan hiljaisesti, kun ulko-oven eteen ajettiin\nvaunuilla ja kellon kilinä ilmotti vieraskäynnin. \"Mitä\", virkahti\nMannering, \"tämähän on useita tunteja liian aikaista\".\n\nKotvasen vaitiolon jälkeen Barnes avasi oven ja ilmotti mr. Pleydellin.\nSisälle astui lakimies, jonka hyvin harjattu musta takki, tarkoin\njauhotettu tekotukka, pitsireunaiset röyhelöt, ruskeat silkkisukat\nja häikäiseviksi kiillotetut kultasolkiset kengät osottivat, millä\nhuolella vanha herrasmies oli varustautunut naisseuraan. Sydämellisesti\nkättä puristaen toivotti Mannering hänet tervetulleeksi. \"Juuri se\nmies, jota tällä hetkellä kaipasin!\"\n\n\"Niin\", vastasi asianajaja, \"sanoinhan käyttäväni ensimäistä\ntilaisuutta. Olenpa siis rohjennut jättää oikeuden viikoksi\nistuntokautena -- harvinainen uhraus -- mutta päähäni pälkähti, että\nminusta voisi olla hyötyä, ja samaan aikaan oli minulla eräs tutkinto\ntäällä hoidettavana. Mutta ettekö esittele minua nuorille naisille?\n-- Ah, tuossapa yksi, joka minun olisi sukunsa näköisyydestä pitänyt\nheti tuntea! Miss Lucy Bertram, rakas neitiseni, minua sydämestäni\nilahuttaa nähdä teidät.\" -- Ja hän kietaisi käsivartensa tytön uumille\nja suudella maiskautti häntä kumpaisellekin poskelle, Lucyn punehtuen\nalistuessa tähän tervehdystapaan.\n\n\"_On n'arrête pas dans un si beau chemin_\",[54] pitkitti iloinen\nvanha herrasmies ja everstin esitellessä hänet Julialle käytti samaa\nvapautta tähänkin kaunottareen nähden. Julia naurahti, punastui ja\nlivahti irti. \"Pyydän tuhannesti anteeksi\", puheli lakimies, tehden\nkumarruksen, jossa ei ollut rahtuakaan ammatillista jäykkyyttä; \"ikä ja\nvanhat tavat antavat etuoikeuksia, ja tuskin osaan sanoa, olenko juuri\nnyt pahoillani siitä, että olen liiankin hyvin oikeutettu vaatimaan\nniitä kaikkia, vaiko hyvilläni tällaisen tilaisuuden saamisesta niiden\nkäyttämiseen näin mieluisasti\".\n\n\"Toden totta, sir\", sanoi miss Mannering nauraen, \"jos noin imartelevia\npuolustuksia lausuilette, niin alammekin epäillä, tokko sallimme teidän\nvetäytyä väittämienne kelpoisuusehtojen suojaan\".\n\n\"Voin vakuuttaa sinulle, Julia\", puuttui puheeseen eversti, \"että sinä\nolet aivan oikeassa. Neuvos-ystäväni on vaarallinen mies; kun viimeksi\nsain mielihyvän häntä tavata, oli hän kamarissaan kaunottaren kanssa,\njoka oli myöntänyt hänelle kaksinkohtauksen kello kahdeksalta aamulla.\"\n\n\"Niin, mutta, eversti\", huomautti neuvos, \"teidän tulisi lisätä, että\nminun oli enemmän kiitettävä suklaata kuin sulojani niin harvinaisesta\nsuosionosotuksesta henkilön taholta, jonka käytös on niin säädyllistä\nkuin mrs. Rebecan ehdottomasti on\".\n\n\"Ja sen tulisi muistuttaa minua, mr. Pleydell\", sanoi Julia,\n\"tarjoamaan teille teetä -- jos nimittäin olette jo päivällistä syönyt\".\n\n\"Mitä tahansa, miss Mannering, teidän kädestänne\", vastasi\nkohtelias lainoppinut; \"kyllä, olen syönyt -- tarkotan siten kuin\nskotlantilaisessa majatalossa päivällistä syödään\".\n\n\"Siispä jokseenkin vaatimattomasti\", sanoi eversti, käsi kellon\nkahvassa; \"antakaa minun toimittaa teille jotakin\".\n\n\"No, totta puhuen\", vastasi mr. Pleydell, \"olen mieluummin nyt ilman.\nOlen tutkistellut sitä asiaa, sillä tietäkääkin, että minä pysähdyin\nhetkiseksi alikertaan vetämään jaloistani säärykseni, 'koipiini\nkäiveroihin liian väljät'\", hieman tyytyväisesti vilkaisten raajoihin,\njotka hänen ikäiselleen näyttivät hyvinkin täyteläisiltä, \"ja minulla\noli hiukan keskustelua teidän Barnesinne sekä hyvin älykkään henkilön\nkanssa, jonka oletan emännöitsijäksi. Meidän keskemme sovittiin --\n_tota re perspecta_[55] -- pyydän miss Manneringilta latinaani anteeksi\n-- että emännöitsijä lisää keveään perheillalliseenne tukevammaksi\nravinnoksi sorsaparin. Ilmaisin hänelle, kaikella alamaisuudella\ntietysti, viheliäiset mielipiteeni kastikkeesta, jotka osuivat\ntäsmälleen yhteen hänen omiensa kanssa; ja jos suvaitsette, niin odotan\nmieluummin niiden valmistumista ennen kuin nautin mitään tukevaa.\"\n\n\"Ja me siirrämme tavallisen illallishetkemme aikaisemmaksi\", lupasi\neversti.\n\n\"Kaikesta sydämestäni\", mukasi Pleydell, \"kunhan en hetkeäkään\naikaisemmin menetä neitosien seuraa. Olen yhtä mieltä vanhan ystäväni\nBurnetin[56] kanssa; minun mieleiseni on _coena_, muinaisten miesten\nillallinen, mieluisa ateria ja seuraystävällinen lasillinen, jotka\nhuuhtovat ihmisen mielestä ne lukinverkot, joita elämän hyörinä tai\nsynkkyys ovat aivoihimme kaiken päivää kutoneet.\"\n\nMr. Pleydellin katseen ja sävyn vilkkaus, ja se tyvenyys, jolla hän\njärjesteli pikku herkuttelijamukavuuksiaan kuin kotonaan, huvitti\nneitosia, mutta eritoten miss Manneringia, joka heti alkoi osottaa\nneuvokselle mitä imartelevinta huomaavaisuutta; ja enemmän sievistelyjä\nvaihdeltiin teepöydän ääressä kuin meillä on tilaa kerrata.\n\nHeti kun tämän äärestä erottiin vei Mannering neuvoksen käsipuolesta\npieneen vierashuoneen viereiseen työhuoneeseen, missä perheen tavan\nmukaan oli aina iltasin kynttilöitä ja hyvä pystyvalkea.\n\n\"Näen\", sanoi mr. Pleydell, \"että teillä on jotakin minulle sanottavaa\nEllangowanin asiasta -- onko se maallista vai taivaallista? Mitä\nsanoo sotilaallinen Albumazarini? Oletteko arvioinut tulevaisuuden\nsuunnan? Oletteko kysynyt neuvoa tähtitauluiltanne, almochodeniltanne,\nalmuteniltanne?\"\n\n\"En todellakaan, neuvos\", vastasi Mannering; \"te olette ainoa\nPtolemaios, johon aion tällähaavaa turvautua -- olen Prosperon\ntavoin katkaissut sauvani ja upottanut kirjani syvälle pohjustimen\ntapaamattomiin. Mutta suuria uutisia on minulla kuitenkin. Meg\nMerrilies, egyptiläinen sibyllamme, on ilmestynyt koulumestarille juuri\ntänä päivänä, nähtävästi aika lailla säikytellen kelpo miestä.\"\n\n\"Vai niin?\"\n\n\"Ja hän on kunnioittanut minua käymällä kirjeenvaihtoon kanssani,\narvellen olevani yhtä syvällä tähtienlukemisen salaisuuksissa kuin ensi\nkerrallakin tavatessamme. Tässä on hänen töherryksensä, jonka minulle\ntoi koulumestari.\"\n\nPleydell asetti silmälasit nenälleen. \"Viheliäinen, rasvainen lappunen\ntosiaankin -- ja kirjaimet isoja piirtoja pystyssä törröttämässä kuin\nkäristetyn porsaan kylkiluut -- saan siitä hädin selvääkään.\"\n\n\"Lukekaa ääneen\", pyysi Mannering.\n\n\"Koetan\", vastasi lakimies. \"'_Olette hyvä etsijä, mutta kehno löytäjä;\nasetuitte tukemaan luhistuvaa taloa, mutta arvasitte jokseenkin\nvarmaksi, että se kohoaa jälleen. Kääntäkää kätenne likeiseen työhön,\nniinkuin käänsitte katseenne kaukaiseen kohtaloon. Toimittakaa vaunut\ntänä iltana kello kymmeneksi Koukkuojan päähän Portanferryyn ja antakaa\nniiden tuoda Woodbourneen tulijat, jotka kysyvät, ovatko ne siellä\nJumalan nimessä_'. -- Malttakaas, tässähän on runoakin:\n\n    \"'_Yö loppunsa näki,\n    meni väärältä väki,\n    kun Bertramin oikeuden, Bertramin vallan\n    yhyttää Ellangowanin mäki_.'\n\n\"Salaperäinenpä on epistola, ja päättyy kumeealaisen sibyllan arvoisilla\nsäkeillä. Ja mitä olette tehnyt?\"\n\n\"No\", sanoi Mannering hiukan vastahakoisesti, \"minun ei tehnyt\nmieleni vaarantaa mitään tilaisuutta tämän jutun valaisemiseen. Vaimo\non kenties sekaisin päästään, ja nämä purkaukset saattavat viritä\npelkästään mielikuvituksen näyistä; mutta tekin olitte sitä mieltä,\nettä hän tiesi tuosta kummallisesta jutusta enemmän kuin konsanaan\nilmaisi.\"\n\n\"Ja siis\", virkkoi Pleydell, \"lähetitte vaunut määräpaikalle?\"\n\n\"Nauratte minua, jos tunnustan lähettäneeni\", vastasi eversti.\n\n\"Minäkö?\" epäsi asianajaja. \"En vähääkään; pidän sitä viisaimpana mitä\nsaatoitte tehdä.\"\n\n\"Niin\", myönsi Mannering hyvillä mielin siitä, että oli välttänyt\npelkäämänsä ivan; \"pahinhan mahdollisuus on kyytimaksun menetys --\nlähetin Kippletringanista parivaljakon vetämät kyytivaunut, antaen\nkirjeen mukaiset ohjeet. Hevoset saavat pitkällisen ja kylmän\nvartiovuoron tän'yönä, jos tietomme on väärä.\"\n\n\"Kyllähän, mutta minun luullakseni se osottautuu tähdelliseksi\", arveli\nlakimies. \"Tuo nainen on näytellyt osaa, kunnes uskoo sen itse; tai\njos hän on läpeensä ovela petkuttaja ilman itsepetoksen rahtuakaan\nilkikurisuutensa lieventämiseksi, niin saattaa hän kuitenkin ajatella\nolevansa sidottu toimimaan osassaan. Sen ainakin tiedän, että minä en\nsaanut hänestä mitään tolkkua tavallisin kyselykeinoin, joten meidän\non viisainta antaa hänelle tilaisuus paljastuksen tekemiseen omalla\ntavallaan. Onko teillä muuta sanottavaa, vai menemmekö jo naistemme\nluokse?\"\n\n\"Onpa vain mieleni tavattomasti kiihdyksissä\", vastasi eversti, \"ja --\nmutta minulla ei todellakaan ole sen enempää asiaa. Kyllä totisesti\nlasken minuutit, kunnes vaunut palaavat; te päin vastoin ette niin\njännity.\"\n\n\"Ka, en -- kaikkeenhan tottuu\", sanoi enemmän kokenut lakimies;\n\"sydämestäni kyllä otan osaa juttuun, mutta luulenpa kestäväni\nväliajan, jos neitoset suovat meille hiukan soittoa ja laulua\".\n\n\"Ja myöhemmin sorsien avulla?\" muistutti Mannering.\n\n\"Totta, eversti; lakimiehen huolehtiminen tärkeimmänkään juttunsa\nkohtalosta on harvoin tärvellyt hänen untaan tai ruokahaluaan. Ja\nsentäänkin olen hyvin kiihkeä kuulemaan noiden vaununpyörien ratinan\nniiden palatessa.\"\n\nNiin sanoen hän nousi ja astui edellä viereiseen huoneeseen, missä\nmiss Mannering hänen pyynnöstään istuutui klaveerin ääreen. Hän säesti\nLucy Bertramin suloisia kotimaisia laulelmia ja jälkeenpäin itse hyvin\nloistavasti esitti joitakuita Scarlattin sonaatteja. Vanha lakimies,\njoka osasi hiukan kihnata selloa ja oli Edinburghin herrasmiesten\nsoitannollisen seuran jäsen, oli niin ihastuksissaan tällaisesta\niltansa vietosta, että hän tuskin lienee kertaakaan ajatellut sorsia\nennen kuin Barnes ilmotti illallispöydän katetuksi.\n\n\"Pyytäkää mrs. Allania pitämään jotakin varalla\", sanoi eversti;\n\"odotan -- tuota -- toivon -- kenties tulee tänne joku myöhemmällä; ja\npalvelijat valvokoot, älkääkä sulkeko yläporttia ennen kuin käsken\".\n\n\"Hyväinen aika, sir\", kummasteli Julia, \"ketä voittekaan enää yöllä\nodottaa?\"\n\n\"Hm -- eräät henkilöt, minulle vieraat, puhelivat käyvänsä illemmällä\nliikeasioissa\", vastasi hänen isänsä hiukan hämillään, sillä hänelle\nolisi ollut karvasta paljastaa pettymystä, joka olisi saattanut\naiheuttaa pilantekoa hänen arvostelukyvystään; \"se on ihan epävarmaa\".\n\n\"Vai niin, mutta mepä emme anna heille seurueemme häiritsemistä\nanteeksi\", vakuutti Julia, \"elleivät tuo mukanaan yhtä runsaasti\nhyväntuulisuutta ja yhtä herkkää sydäntä kuin ystäväni ja ihailijani,\njoksi hän on nimittäytynyt, mr. Pleydell\".\n\n\"Oi, miss Julia\", huokasi Pleydell, kohteliaasti tarjoten käsivartensa\nsaattaakseen hänet ruokahuoneeseen, \"on ollut aika -- kun palasin\nUtrechtista vuonna 1738 --\"\n\n\"Älkäähän siitä hiiskaustakaan lausuko\", kielsi nuori neiti; \"me\npidämme teistä paljoa paremmin sellaisena kuin olette. Utrechtista,\nkautta kaiken hyvän! -- rohkenenpa väittää kuluttaneennekin\nkaikki siitä saakka vierreet vuodet vapautuaksenne hollantilaisen\nkasvatuksenne vaikutuksista niin tyyten kuin mahdollista.\"\n\n\"Voi, anteeksi, miss Mannering\", sanoi lakimies; \"hollantilaiset ovat\nkohteliaisuudessa paljoa pitemmällä kuin heidän huikentelevaiset\nnaapurinsa ovat halukkaat myöntämään. He ovat huomaavaisuudessaan\ntäsmällisiä kuin kellon koneisto.\"\n\n\"Siihen minä väsyisin\", vastasi Julia.\n\n\"Häiriintymättömiä hyväntuulisuudessaan\", pitkitti Pleydell.\n\n\"Pahempaa ja pahempaa\", arveli nuori neiti.\n\n\"Ja sitte\", jatkoi vanha _beau garçon_,[57] \"vaikka rakastajanne on\nkuuteen kertaan kolmenasatanaviitenäseitsemättä päivänä asettanut\nsadeviittanne hartioillenne ja jalanlämmittäjän kenkienne alle, sekä\najanut pikku rekeänne talvijäällä ja kääsejänne kesäpölyssä, saatte\nyhtäkkiä työntää hänet luotanne selityksettä tai puolustuksetta\nkahdentenatuhantenasadantenayhdeksäntenäkymmenentenä päivänä, joka\nminun pikaisen laskelmani mukaan ja karkausvuosia lukuunottamatta\npäättää olettamamme ihailun kierroksen, vieläpä herttaisten\ntunteittenne tarvitsematta vähimmälläkään tavalla huolestua tekonne\nseurauksista mynheerin mielenrauhalle\".\n\n\"No\", vastasi Julia, \"tuo viimeinen on todella hollantilainen suositus,\nmr. Pleydell -- kristalli ja sydämet menettäisivät kaiken ansionsa\nmaailmassa, elleivät olisi niin hauraita\".\n\n\"Kas, jos siitä tulee puhe, miss Mannering, onpa yhtä vaikea\nlöytää särkyvää sydäntä kuin särkymätöntä lasia; ja siitä syystä\npainostaisin omani arvoa -- ellen näkisi mr. Sampsonin jo jonkun\naikaa pitäneen silmiänsä ummistettuina ja käsiänsä ristissä, odottaen\nkeskustelemuksemme päättymistä, alottaakseen ruokarukouksen. -- Ja\ntotta puhuen, näyttävätpä sorsat ylen herkullisilta.\"\n\nArvoisa neuvos istuutui pöytään ja jätti toviksi mielistelynsä sikseen,\nosottaakseen kunniaa eteensä asetetuille hyville tavaroille. Mitään\nenempää ei ole hänestä vähään aikaan pantu muistiin, paitsi huomautus,\nettä sorsat oli käristetty taidon täydellisyyden rajalta ja että mrs.\nAllanin punaviinistä, sitronasta ja cayenne-pippurista valmistama\nkastike oli yläpuolella ylistelyn.\n\n\"Näen\", pisteli miss Mannering, \"saaneenikin pelottavan kilpailijan mr.\nPleydellin suosiosta jo hänen vakuutellun ihailunsa ihan ensimäisenä\niltana\".\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, kaunokaiseni\", vastasi neuvos, \"ainoastaan\nteidän ilmeinen säälimättömyytenne on johtanut minut siihen virheeseen,\nettä syön hyvän illallisen teidän nähtenne; miten voin kestää teidän\nkatseittenne kovuutta, jollen voimiani vahvista? Samalla perusteella,\nenkä millään muulla, pyydän lupaa maistella viiniäkin teidän\nseurassanne.\"\n\n\"Tämäkin on kai Utrechtin tapoja, mr. Pleydell?\"\n\n\"Anteeksi, madam\", vastasi neuvos, \"itse ranskalaisetkin,\nkaiken kohteliaan esikuvat, nimittävät majatalojensa pitäjiä\n_restaurateur_'eiksi, epäilemättä viitaten siihen huojennukseen,\njota ne suovat apealle rakastajalle, kun hänen lemmittynsä ankaruus\nlyyhistyttää häntä maahan. Oma kohtani kaipaa niin paljon huojennusta,\nettä minun täytyy pyytää teiltä tuota toista siipeä, mr. Sampson,\nsen estämättä minua jälkeenpäin vetoomasta miss Bertramiin leivoksen\nanomuksella; suvaitkaahan repiä siipi, sir, leikkaamatta sitä -- mr.\nBarnes auttaa teitä, mr. Sampson, -- kiitän, sir, -- ja lasillinen\nolutta, mr. Barnes, olkaa hyvä.\"\n\nMiss Manneringin vilkkaudesta ja huomaavaisuudesta mielistyneen\nvanhan herran rupatellessa hänen ja omaksi huvikseen, alkoi eversti\nManneringin kärsimättömyys kiihtyä yli kaikkien rajojen. Hän kieltäysi\nistumasta pöydässä, koska hän ei muka milloinkaan syönyt illallista, ja\nmitteli lattiaa nopein ja maltittomin askelin, milloin avaten ikkunan\ntähystelläkseen pimeälle nurmikolle, milloin kuunnellen, eikö etäältä\npuistokujan päästä alkaisi erottaa vaunujen jyrinää.\n\nVihdoin hän kaiken malttinsa menettäen läksi huoneesta, otti hattunsa\nja viittansa ja meni kävelylle puistokujaan, ikäänkuin olisi hän siten\nkyennyt jouduttamaan odottelemiensa tuloa.\n\n\"Soisinpa todella\", huomautti miss Bertram, \"ettei eversti Mannering\nnoin pistäytyisi ulos yön selkään. Olettehan kai kuullut, mr. Pleydell,\nmillainen julma säikähdys meitä kohtasi?\"\n\n\"Haa, salakuljettaja-seikkailu?\" vastasi asianajaja. \"Ne ovat vanhoja\nystäviäni. Toimitin niistä moniaita tuomiolle kauvan aikaa takaperin,\nollessani tämän piirikunnan sheriffinä.\"\n\n\"Ja sitte saimme toisen pelotuksen heti jälkeenpäin\", lisäsi miss\nBertram, \"yhden lurjuksen yrittäessä kostaa\".\n\n\"Jolloin nuori Hazlewood sai vamman -- kuullut olen senkin.\"\n\n\"Ajatelkaahan, mr. Pleydell\", jatkoi Lucy, \"miss Manneringin ja minun\nkauhistustamme, kun vastaamme karkasi roisto, joka oli yhtä hirmuinen\nvoimiltaan kuin kamala kasvonpiirteiltäänkin!\"\n\n\"Tietäkääs, mr. Pleydell\", tokaisi Julia, kykenemättä hillitsemään\näkäänsä ihailijansa tarkottamattoman halventamisen johdosta, \"nuori\nHazlewood on tämän seudun nuorten naisten silmissä niin kaunis, että he\npitävät rumahisena jokaista hänen lähelleen tulijaa\".\n\n\"Ohoo!\" ajatteli Pleydell, joka oli ammatiltaan sävyjen ja\näänenpainojen tarkkailija, \"tässäpä on nuorten ystävieni kesken jotakin\nvinossa. -- Minä, miss Mannering, en ole nähnyt nuorta Hazlewoodia\nsen koommin kun hän oli nuori poika, joten nuo naiset voivat olla\nihan oikeassakin; mutta voin vakuuttaa teille huonoksumisestanne\nhuolimatta, että jos haluatte nähdä komeita miehiä, niin teidän on\nmentävä Hollantiin. Kaunein mies, mitä olen nähnyt, oli hollantilainen,\nvaikka hänen nimensä olikin Vanbost tai Vanbuster taikka jotakin muuta\nraakalaiselta sointuvaa. Hän ei totta kyllä liene ihan yhtä kaunis nyt\nenää.\"\n\nNyt oli Julian vuoro joutua hiukan hämilleen oppineen ihailijansa\numpimähkäisestä osaamasta, mutta samassa astui eversti huoneeseen.\n\"En yhäkään kuule heistä mitään\", hän pahotteli; \"emme sentään vielä\nhajaannu. Missä on mestari Sampson?\"\n\n\"Täällä, kunnioitettava sir.\"\n\n\"Mikä on tuo kirja, jota pidätte kädessänne, mr. Sampson?\"\n\n\"Se on oppineen De Lyran, sir -- anoisin hänen arvoisuutensa mr.\nPleydellin tulkintaa eräästä riidanalaisesta kohdasta, tietenkin\nmilloin häneltä parhaiten liikenee aikaa.\"\n\n\"Minä en ole sillä päällä\", vastasi Pleydell; \"tässä on puoleensa\nvetävämpää tulkintaa. Enpä arkaile pyytää näitä kahta neitokaista\nvuorolauluun, jossa minäkin, minä itse, ajatelkaas, uskallan ottaa\nbasso-osan. Hirteen De Lyra; pitäkää hänet toiseen aikaan.\"\n\nPettynyt koulumestari sulki vanhan niteen, suuresti ihmetellen\nitsekseen, että noin laajatietoinen mies saattoi antautua joutavaan\nnaljailuun. Mutta välittämättä korkean opinmaineensa haaskaamisesta\nkaatoi neuvos itselleen ison lasillisen burgundia, koetti hiukan\nsujutella jonkun verran kulunutta ääntänsä ja antoi neitosille urhean\nkutsun yhtymään \"Kolmeen koitoon merimieheen\", oman osansa suurella\nloistavuudella suorittaen.\n\n\"Ettekö kuihduta ruusujanne näin myöhään valvomalla, hyvät neidit?\"\nkysyi eversti.\n\n\"Emme vähääkään, sir\", vastasi Julia; \"ystävänne mr. Pleydell uhkaa\nruveta mr. Sampsonin oppilaaksi huomenna, joten meidän on tänä yönä\nkäytettävä vallotustamme parhainta mahdollisuutta myöten\".\n\nTämä johti uuteen soitannolliseen taidon koetukseen, ja siitä\ninnostuttiin vilkkaaseen keskusteluun. Vihdoin, kun kello yhden\nyksinäinen lyönti oli jo aikaa sitte häipynyt yön pimentoiseen\nkorvaan ja seuraava ajan etenemisen merkki läheni, katsoi Mannering\nkelloaan, kärsimättömyytensä oltua kauvan muuttuneena pettymykseksi\nja toivottomuudeksi, ja sanoi: \"Meidän täytyy nyt jättää heidät\nmielestämme.\"\n\nSamassa -- mutta mitä sitte tapahtui, se vaatii oman lukunsa.\n\n\n\n\n50 luku.\n\nKADONNEEN PALUU.\n\n\nPistäessään kellon taskuunsa kuuli Mannering etäistä ja kumeata jytyä.\n\"Sieltä tulevat varmasti vaunut -- ei, tuuli siellä vain hohisee\nlehdettömissä puissa. Tulkaahan ikkunaan, mr. Pleydell.\"\n\nNeuvos oli iso silkkinen nenäliina kädessään laajasti selittelemässä\nJulialle jotakin mielestään mielenkiintoista asiaa, mutta totteli\nkuitenkin kutsua, ensin kietaistuaan nenäliinan kaulaansa varokeinoksi\nkylmää viimaa vastaan. Pyörien ratina kävi nyt hyvin selväksi,\nja Pleydell juoksi ulos eteiseen, kuin olisi hän varannut kaiken\nuteliaisuutensa siihen hetkeen. Eversti soitti Barnesia, määrätäkseen\ntulijat osotettavaksi eri huoneeseen, hän kun ei ollenkaan tiennyt,\nketä vaunuissa saapui. Mutta ne pysähtyivätkin ovelle ennen kuin hän\nehti selittää tarkotustaan. Pian jälkeenpäin huudahti mr. Pleydell:\n\n\"Siinäpä totisesti on liddesdalelainen ystävämme, mukanaan roteva nuori\nmies samaa lajia.\"\n\nHänen äänensä seisahdutti Dinmontin, joka tunsi hänet yhtä suuresti\nmielissään kuin ihmeissäänkin: \"Turkanen, jos siinä teidän\narvoisuutenne on, niin olemmekin yhtä tiukassa turvassa kuin\nolkivitsaksella vyötetty lyhde ladossa.\"\n\nMutta lampuodin edetessä tekemään kumarruksensa astui Bertram melkein\ntietämättään vierashuoneen avoimesta ovesta sisälle, äkillisen\nvalovirran huikaisemana ja asemansa aavistamattomuuden hämmennyttämänä;\nsiten hän joutui everstiä vastaan, joka oli juuri tulossa ovelle.\nHuoneen kirkas valaistus ei jättänyt mitään epätietoisuuden varaa\nsiitä, kuka hän oli, ja häntä itseään hämmästytti yhtä suuresti niiden\nnäkeminen, joille hän noin odottamattomasti esiintyi, kuin heitäkin\nnoin peräti aavistamattoman vieraan tulo.\n\nOn muistettava, että jokaisella saapuvilla olijalla oli omat erikoiset\nsyynsä kauhulla katsella, mitä ensi näkemällä johtui pitämään\nhenki-ilmestyksenä. Mannering havaitsi edessään miehen, jonka luuli\nIntiassa surmanneensa; Julia näki rakastajansa mitä omituisimmassa ja\narkaluontoisimmassa asemassa, ja Lucy Bertram heti tunsi henkilön, joka\noli ampunut nuorta Hazlewoodia. Bertram tulkitsi everstin tuijottelevan\nja kivettyneen tyrmistyksen pahastumiseksi hänen tunkeutumisestaan ja\nkiirehti sanomaan, että hän oli tullut tahtomattaan, kun ei ollut edes\ntiennyt, minne vaunuja kiidätettiin.\n\n\"Mr. Brown, luullakseni!\" virkahti eversti Mannering.\n\n\"Niin, sir\", vastasi nuori mies vaatimattomasti, mutta lujasti, \"sama,\njonka Intiassa tunsitte. Rohkenen toivoa, että mitä minusta silloin\ntiesitte, ei estä minua pyytämästä teitä suosiollisesti antamaan\nminulle todistuksen maineestani herrasmiehenä ja kunniallisena\nkansalaisena.\"\n\n\"Mr. Brown -- harvoin -- en koskaan -- ole niin kummastuksiini joutunut\n-- varmastikin, sir, olipa välillämme mitä tahansa, on teillä oikeus\nvaatia minulta suosiollista todistusta.\"\n\nTällä tärkeällä hetkellä saapuivat asianajaja ja Dinmont. Edellinen\nihmeekseen näki everstin vasta alkavan tointua ensimäisestä\nhämmästyksestään, Lucy Bertramin pyörtymäisillään kauhusta ja miss\nManneringin turhaan yrittävän salata tai hillitä epätietoisuuden ja\npahan aavistelun tuskaa.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" huudahti hän. \"Onko tuo nuori mies tuonut\nGorgonin pään kädessään? Jahka minä häntä katson -- kautta taivaan!\"\njupisi hän itsekseen, \"vanhan Ellangowanin ilmetty kuva! Niin, sama\nmiehekäs ryhti ja kauniit kasvonpiirteet, mutta verrattomasti enemmän\nälyä katseissaan! Niin, velho on pitänyt sanansa.\" Sitte heti Lucyn luo\nastuen: \"Katsokaa tuota miestä, miss Bertram rakas; ettekö ole koskaan\ntuntenut ketään hänen näköistänsä?\"\n\nLucy oli rohjennut vain kerran vilkaista säikkynsä herättäjään, mutta\noli sentään hänen huomattavan mittansa ja ulkomuotonsa johdosta jo\noitis tuntenut nuoren Hazlewoodin luullun vainoojan. Sellainen vakaumus\ntietysti esti mitään suosiollisempaa aatosten yhtymää syntymästä, jos\nhän olisi tarkemminkin katsellut. \"Älkää kysykö minulta hänestä, sir\",\nsopersi hän, kääntäen kasvonsa pois; \"toimittakaa hänet pois, Herran\ntähden! meidät murhataan kaikki\".\n\n\"Murhataan! Missä hiilihanko?\" sanoi asianajaja hätkähtäen; \"mutta\njoutavia! Onhan meitä kolme miestä, paitsi palvelijoita, ja kelpo\nLiddesdale tuossa vastaa päälle päätteeksi puolta tusinaa. Meillä on\n_major vis_[58] puolellamme -- kuulehan kuitenkin, Dandie ystäväni --\nDavie -- mikä oletkaan -- asetu tuon miehen ja meidän väliimme naisten\nturvaksi.\"\n\n\"Hyväinen aika, mr. Pleydell!\" huudahti lampuoti; \"siinähän on kapteeni\nBrown -- ettekö te kapteenia tunne?\"\n\n\"Kas, jos hän on sinun ystäviäsi, niin eipä liene hätää\", vastasi\nPleydell; \"pysy sentään lähellä\".\n\nTämä kaikki kävi niin nopeasti, että koulumestari vasta ennätti\ntointua hajamielisyyden kohtauksesta, sulkea kirjan, jota oli sopessa\nlueskellut ja astua esille silmäämään vieraita, jolloin hän yhtäkkiä\nhuudahti Bertramin nähdessään: \"Jos hauta voi luovuttaa kuolleensa,\nniin tuossa seisoo rakas ja kunnioitettu isäntäni!\"\n\n\"Olemme lopultakin oikeassa, kautta taivaan! Olin varma siitä, etten\nerehtynyt\", sanoi lakimies; \"hän on ihan isänsä kuva. -- Hei, eversti,\nmitä ajattelettekaan, kun ette toivota vierastanne tervetulleeksi?\nLuulen -- uskon -- luotan siihen, että me olemme oikeassa -- en ole\neläissäni nähnyt moista yhdennäköisyyttä! Mutta kärsivällisyyttä --\nmestari, älkää hiiskuko sanaakaan. Istuutukaahan, nuori mies.\"\n\n\"Pyydän anteeksi, sir; jos olen, kuten luulen, eversti Manneringilla,\nniin haluaisin ensin tietää, pahastuttaako aikomaton tuloni, vai\nsopiiko minun jäädä?\"\n\nMannering malttui ponnistuksin. \"Olette varsin tervetullut, etenkin\njos voitte osottaa, millä tavoin saatan teitä auttaa. Luullakseni\non minulla joitakin vääryyksiä hyvitettävänä teille -- sitä olen\nusein aavistellut; mutta äkillinen ja odottamaton ilmestymisenne,\njohon liittyi tuskallisia muistoja, esti minua heti sanomasta, että\nmikä tahansa onkaan tuottanut minulle tämän vieraskäynnin kunnian,\nmielelläni sen otan vastaan.\"\n\nBertram kumarsi Manneringin vakavalle kohteliaisuudelle kylmästi, mutta\nsäädyllisesti.\n\n\"Julia, rakkaani, sinun on parempi poistua. Mr. Brown, sallittehan\ntyttäreni lähteä; huomaan entisiä muistoja syöksähtävän hänenkin\nmieleensä.\"\n\nMiss Mannering nousi siis ja poistui, mutta ei Bertramin sivuuttaessaan\nvoinut pidättyä kuiskaamasta yksinomaan hänen kuultavakseen: \"Kohtalon\npyörteessä taaskin!\" Miss Bertram seurasi ystävätärtään, kovin\nihmeissään, mutta hirviämättä toistamiseen katsahtaa kammoamaansa\nolentoon. Jotakin erehdystä hän näki olevan olemassa, ja hän\noli vastahakoinen kartuttamaan hämminkiä julistamalla vieraan\npahantekijäksi. Tämä oli tuttu everstille, sen huomasi hän, ja häntä\nkohdeltiin herrasmiehenä; hän ei siis kai ollutkaan tuo murhan yrittäjä\ntai oli Hazlewood ollut oikeassa, pitäessään laukausta tapaturmaisena.\n\nMuu seura ei olisi ollut hullumpi ryhmä taitavalle maalaajalle. Kukin\noli liiaksi hämmennyksissään omista tunteistaan, tarkatakseen muiden\nesiintymistä. Bertram oli ihan odottamattaan joutunut henkilön luo,\njota hän vuorotellen luontui vieromaan omakohtaisena vihamiehenään ja\nkunnioittamaan Julian isänä. Manneringia vaati aina suuressa kunniassa\npitämänsä kohteliaisuus ja vieraanvaraisuus esiintymään luontevasti,\nsamalla kun hänen sydäntään kuitenkin sykähdytteli riemu siitä, että\nhän olikin viaton toisen hengen ottamiseen yksityisessä riidassa, mutta\nkaiken aikaa liikkui hänen sielussaan myöskin vanha vastenmielisyys\nja ennakkoluuloisuus, elpyen hänen korskeassa mielessään sen miehen\nilmestyessä, jota kohtaan hän oli niitä tunteita niin karvaasti\nhautonut. Sampson tuki vapisevia raajojansa nojautumalla lepotuolin\nselkämystään ja tuijotti Bertramiin niin jännittyneenä, että hänen\nkasvonpiirteensä oudosti vääntyivät. Dinmont väljään pörhöiseen\npäällystakkiinsa verhoutuneena muistutti takajaloilleen kohonnutta\njättiläismoista karhua, tähystäessään koko kohtausta silmät suurina\nällistellen.\n\nLakimies yksinään oli parhaassa hommassaan, terävänä, rivakkana\nja vireänä. Hän aprikoitsi jo loistavaa menestystä harvinaisessa,\nvaiherikkaassa ja salaperäisessä oikeudenkäynnissä, eikä yksikään\nnuori hallitsija toiveiden elähyttämänä ja uljaan armeijan etunenään\nasettuneena voisi kokea suurempaa riemastusta ensimäisellä\ntaistoretkellään. Hän hyöri hyvin tarmokkaasti ja otti koko selvittelyn\njärjestämisen huolekseen.\n\n\"No niin, hyvät herrat, istuutukaahan; tämä on kaikki minun alaani,\nantakaa minun järjestää. Istuutukaa, eversti hyvä, kyllä minä\nselvittelen; istuutukaa, mr. Brown, _aut quocunque alio nomine\nvocaris_[59] -- mestari, ottakaa sijanne -- vedä tuolisi lähemmäksi,\nkelpo Liddesdale.\"\n\n\"Enpä tiedä, mr. Pleydell\", epäröitsi Dinmont, katsellen vuoroin\nsadeviittaansa, vuoroin huoneen hienoa kalustoa, \"minun olisi ehkä\nparempi mennä johonkin muualle ja jättää teidät jutustamaan -- en ole\noikein säällisissä pukimissa\".\n\nEversti tunsi nyt Dandien, astui oitis hänen luokseen ja toivotti\nhänet sydämestään tervetulleeksi. Edinburghissa näkemästään tiesi hän\nvakuuttaa, että hänen karkea takkinsa ja anturasaappaansa olisivat\nkuninkaallisellekin vierashuoneelle kunniaksi.\n\n\"Eihän nyt toki, eversti, yksinkertaista ylämaan kansaahan sitä vain\nollaan; mutta mielellänihän kuulisin mitä tahansa hyvää tapahtuvan\nkapteenille, ja varma olen siitä, että kaikki käypi hyvin, jos mr.\nPleydell ottaa hänen pikku juttunsa hoitaakseen.\"\n\n\"Oikeassa olet, Dandie -- Ylämaan oraakkelin suulla puhuttu -- ja nyt\nhiljaa. -- No, olettepa viimeinkin kaikki istumassa; ottakaa lasillinen\nviiniä, kunnes alotan katekismuskuulusteluni järjestelmällisesti. Ja\nnyt\", Bertramiin kääntyen, \"poikaseni, tiedättekö kuka tai mikä te\nolette?\"\n\nHämmennyksissäänkään ei kinkeriläinen voinut olla nauramatta tätä alkua\nja vastasi: \"Luulinpa, sir, ennen tietäväni; mutta myönnän äskeisten\nseikkain saaneen minut hiukan epävarmaksi.\"\n\n\"Sanokaakin siis, miksi itseänne ennen arvelitte.\"\n\n\"Minulla oli tapana ajatella ja nimittää itseäni Vanbeest Browniksi,\njoka palveli vapaaehtoisena eversti Manneringin rykmentissä, jolloin en\njäänyt hänelle tuntemattomaksi.\"\n\n\"Siinä voin vakuuttaa mr. Brownin samaksi mieheksi\", sanoi eversti, \"ja\nlisätä mitä hänen vaatimattomuutensa on saattanut unohtaa, että hän\nkunnostausi lahjakkaana ja urheana miehenä\".\n\n\"Sen parempi, eversti hyvä\", arveli mr. Pleydell; \"mutta tuo koskee\nyleistä luonnetta -- mr. Brownin tulee meille mainita, missä hän on\nsyntynyt\".\n\n\"Skotlannissa luullakseni, mutta paikka on tietymätön.\"\n\n\"Missä kasvanut?\"\n\n\"Hollannissa, varmasti.\"\n\n\"Muistatteko mitään lapsuudestanne ennen Skotlannista siirtymistä?\"\n\n\"Hyvin vaillinaisesti. Kuitenkin olen siinä vahvassa käsityksessä,\njonka on kenties syvemmälle juurruttanut mieleeni myöhemmin kokemani\nkova kohtelu, että minua lapsuudessani helliteltiin suurella huolella\nja rakkaudella. Epäselvästi muistan kaunismuotoisen miehen, jota sanoin\nisäksi, ja kivuloisen naisen, joka kaiketikin oli äitini, mutta se on\nvain sekavaa ja hämärää muistelua. Niinikään muistan pitkän, laihan,\nsäyseän mustapukuisen miehen, joka opetti minua lukemaan ja vei minua\nkävelyille; ja luullakseni ihan viimeisellä kerralla --\"\n\nKoulumestari ei voinut enää hillitä itseään. Sana sanalta yhä selvemmin\nnähdessään hyväntekijänsä lapsen palanneen eteensä hän oli mitä\ntyöläimmin ponnistellut liikutuksensa pidättelemiseksi; mutta Bertramin\nlapsuudenmuistojen kääntyessä opettajaan ja hänen toimiinsa, oli hänen\npakosta antautuminen tunteittensa valtaan. Hän ponnahti tuoliltaan ja\nhuusi kädet ristissä, vapisevin polvin ja kyynelehtivin silmin: \"Harry\nBertram! -- katsohan minuun -- enkö minä ollut se mies?\"\n\n\"Sama!\" huudahti Bertram, kavahtaen seisaalleen kuin äkillisen valon\nkirkastamana. \"Niin -- se oli nimeni -- ja tuo on vanhan rakkaan\nopettajani ääni ja muoto!\"\n\nKoulumestari heittäysi hänen syliinsä, puristi häntä rintaansa vasten\nilon hurmiossa, joka värisytteli hänen koko ruumistaan, nyyhki\nherkkähermoisesti ja vihdoin, Raamatun kielellä sanoen, korotti\näänensä ja itki. Eversti Mannering turvausi nenäliinaansa, Pleydell\nmursi haventa ja pyyhkieli silmälasejaan, ja kunnon Dinmont huudahti\npurskahdettuaan kahdesti äänekkääseen niiskutukseen: \"Lemmon mies --\nhän on saanut minut siihen mitä en ole äitimuorin kuolemasta saakka\nkokenut.\"\n\n\"No, no\", sanoi lakimies viimein, \"hiljaisuutta oikeudessa. -- Meidän\non kiistettävä taitavaa riitapuolta vastaan; emme saa ollenkaan hukata\naikaa tietojemme keräämisessä -- kenties on jotakin tehtävä jo ennen\npäivän valkenemista -- eihän voi tietää.\"\n\n\"Määrään hevosen satuloittavaksi, jos haluatte\", ehdotti eversti.\n\n\"Ei, ei, ehtiipä tuon -- ehtiipä tuon -- mutta kuulkaa, mestari,\nolen myöntänyt teille riittävän ajan tunteittenne ilmaisemiseen.\nMinun täytyy julistaa määräaika päättyneeksi -- antakaa minun jatkaa\ntutkintoani.\"\n\nKoulumestari oli tavanomaisesti kuuliainen, ken tahansa suvaitsikaan\nhänelle käskyjään antaa. Hän vaipui takaisin tuolilleen, levitti\nkirjavan nenäliinansa kasvoilleen, varmaankin vastaamaan kreikkalaisen\nmaalaajan huntua, ja näytti ristiin liittyneiden käsiensä liikkeistä\npäättäen jonkun aikaa kiittävän sielussaan taivaan armoa. Sitte hän\nnosti silmänsä kaihtimen yli kuin vakautuakseen siitä, että rakas\nilmestys ei ollut huvennut ilmaan -- sitte jälleen loi katseensa\nalas ryhtyäkseen uudestaan kiitosrukoukseen, kunnes tunsi itsensä\npakottuneeksi tarkkaamaan lakimiestä sen mielenkiinnon vuoksi, jota\nhänen kysymyksensä herättivät.\n\n\"Ja nyt\", sanoi mr. Pleydell jonkun aikaa yksityiskohtaisesti\ntiedusteltuaan hänen aikaisimpia muistojaan, \"mr. Bertram, sillä meidän\non mielestäni tästälähtein puhuteltava teitä oikealla nimellänne,\nilmottaisitteko meille ystävällisesti pienimmänkin seikan, mitä voitte\nmuistaa maastalähtönne tavasta?\"\n\n\"Tosiaankin, sir, täytyy minun sanoa, että vaikka sen kamalan päivän\npääpiirteet ovat unohtumattomasti painuneet mieleeni, on kuitenkin\nsama kauhu, joka ne muistiini syövytti, jollakin tavoin seottanut ja\nhämärryttänyt yksityisseikat. Muistan kumminkin olleeni kävelyllä\njossakin -- luullakseni metsässä --\"\n\n\"Aivan oikein, Warrochin metsä se oli, poikani\", tokaisi koulumestari.\n\n\"Hiljaa, mr. Sampson\", kielsi lakimies.\n\n\"Niin, metsässä olin kävelyllä\", jatkoi Bertram, ammoisten ja sekavien\nmielteiden järjestyessä hänen elpyvässä muistissaan; \"ja joku oli\nmukanani -- tämä arvoisa ja lempeä herrasmies luullakseni\".\n\n\"Oi, niin, niin, Harry, Jumala sinua siunatkoon -- minä juuri se olin.\"\n\n\"Olkaa vaiti, mestari, älkääkä keskeytelkö todistajaa\", käski Pleydell.\n\"Ja sitte, sir?\" Bertramille.\n\n\"Ja sitte, sir\", jatkoi Bertram, \"olin kuin unennäössä vaihtuvinani\nhevosen selkään opastajani eteen\".\n\n\"Ei, ei\", huudahti Sampson, \"milloinkaan en ole pannut omiakaan\nraajojani sellaiseen vaaraan, saati sinun!\"\n\n\"Tämä on kerrassaan sietämätöntä! -- Kuulkaa nyt, mestari, jos vielä\nsanaakaan hiiskutte ennen kuin annan teille luvan, niin luen kolme\nlausetta Mustastakirjasta, huitaisen kepilläni kolmasti pääni ympäri,\nperuutan koko tämän yön loihdun ja muutan Harry Bertramin takaisin\nVanbeest Browniksi.\"\n\n\"Kunnioitettava ja arvoisa herra\", ähkäisi koulumestari, \"nöyrästi\npyydän anteeksi -- se oli vain _verbum volens_\".[60]\n\n\"Mutta _nolens volens_[61] on teidän kammitsoittava kielenne\", sääsi\nPleydell.\n\n\"Minä pyydän, olkaa hiljaa, mr. Sampson\", sanoi eversti; \"jälleen\nlöytyneelle ystävällenne on kovin tärkeätä, että te annatte mr.\nPleydellin rauhassa jatkaa tiedusteluansa\".\n\n\"Minä mykistyn\", lupasi toruttu koulumestari.\n\n\"Äkkiä\", pitkitti Bertram, \"hyökkäsi kimppuumme pari kolme miestä, ja\nmeidät kiskaistiin ratsailta. Muuta en paljoakaan muista, paitsi että\nyritin pujahtaa pakoon hurjasta rynnistelystä ja jouduin hyvin pitkän\nvaimon syliin, joka syöksähti pensaikosta ja suojeli minua jonkun\naikaa. Kaikki muu on hämminkiä ja kauhua -- hämärästi kuvastuu mieleeni\nmeren rantahietikko, luola ja joku voimakas juoma, joka vaivutti\nminut pitkäksi aikaa uneen. Sanalla sanoen on muistissani pelkkää\ntyhjyyttä, kunnes muistan ensin elelleeni pahoin kohdeltuna ja puoleksi\nnälkiintyneenä kajuuttipoikana kuunarissa ja sittemmin koululaisena\nHollannissa vanhan kauppiaan kasvattina; hän oli jollakin tavoin\nkiintynyt minuun.\"\n\n\"Ja mitä selityksiä\", kysyi mr. Pleydell, \"antoi holhoojanne\nsyntyperästänne?\"\n\n\"Hyvin lyhyen tiedon\", vastasi Bertram, \"ja käskyn olla enempää\nkyselemättä. Minulle sanottiin isäni ottaneen osaa salakuljetukseen\nSkotlannin itärannikolla ja saaneen surmansa tullimiesten kanssa\nsattuneessa kahakassa. Hänen hollantilaisten liiketuttaviensa laiva oli\nmuka silloin ollut rannikolla ja osa sen miehistöä mukana ottelussa; he\nolivat korjanneet minut mukaansa säälistä, koska isäni kuolema jätti\nminut tyyten turvattomaksi. Vanhemmaksi varttuessani tuntui minusta\nolevan tuossa jutussa paljonkin omiin muistoihini soveltumatonta, mutta\nmitä saatoin tehdä? Minulla ei ollut mitään keinoa ottaakseni selvää\nepäilyksistäni, eikä ainoatakaan ystävää, jonka kanssa olisin voinut\nniitä pohtia. Tarinani jatkon tietää eversti Mannering: matkustin\nIntiaan konttoristiksi hollantilaiseen kauppahuoneeseen; liikkeen asiat\njoutuivat rappiolle -- minä siirryin sotilasuralle enkä toivoakseni\nliene sille vielä häpeäksi ollut.\"\n\n\"Te olette oiva nuori mies, sen osaan teistä taata\", virkkoi Pleydell,\n\"ja koska olette niin kauvan ollut isää vailla, niin soisinpa\nsydämestäni voivani itse julistautua isäksenne. Mutta tuo nuoren\nHazlewoodin kohtaus --\"\n\n\"Pelkkä tapaturma\", vakuutti Bertram. \"Matkustin Skotlannissa\nhuvikseni, ja viikon ajan asuttuani ystäväni mr. Dinmontin luona, johon\nhyväksi onnekseni sattumalta tutustuin --\"\n\n\"Minun hyvää onneani se oli\", puuttui puheeseen Dinmont; \"turkanen,\nkaksi konnaa olisi ruhjonut pääkuoreni, ellei hän olisi ehättänyt\nhätään\".\n\n\"Pian sen jälkeen kun erosimme minulta rosvottiin matkatavarani,\nja Kippletringanissa asuessani tulin tavanneeksi tuon nuoren\nherrasmiehen. Lähestyessäni tervehtimään miss Manneringia, jonka olin\ntuntenut Intiassa, mr. Hazlewood halvan asuni johdosta jokseenkin\nkorskeasti käski minun peräytyä ja antoi siten aiheen nujakkaan, josta\nvahingonlaukaus oli ikävänä seurauksena. -- Ja nyt, sir, kun olen\nvastannut kaikkiin kysymyksiinne --\"\n\n\"Ei, ei, ette ihan kaikkiin\", korjasi Pleydell, merkitsevästi iskien\nsilmää; \"muutamia tiedustuksia lykkään huomispäivään, sillä luullakseni\non aika lopettaa istunto täksi yötä eli oikeammin aamua\".\n\n\"No niin, sir\", oikaisi nuori mies, \"koska olen täksi yöksi varaamiinne\nkysymyksiin vastannut kaikkiin, niin selittäisittekö ystävällisesti\nminulle, kuka te olette, kun otatte niin suurta osaa asioihini, ja\nkeneksi minut otatte, koskapa tuloni on tällaista hälinää saanut\naikaan?\"\n\n\"Ka, mitä minuun tulee\", vastasi neuvos, \"niin olenhan Paulus Pleydell,\nlaillistettu asianajaja Skotlannin tuomioistuimissa. Teistä taasen\nei ole helppo sanoa, kuka te tällähaavaa olette, mutta uskon ennen\npitkää saavani tervehtiä teitä squire Henry Bertramiksi, Skotlannin\nvanhimpiin kuuluvan suvun päämieheksi sekä Ellangowanin maaomaisuuden\nkäytön ja tulojen perijäksi. Niin\", jatkoi hän, ummistaen silmänsä ja\npuhuen itsekseen, \"meidän täytyy syrjäyttää hänen isänsä ja esittää\nhänet perilliseksi isoisälleen Lewisille, joka perintösäännöllään teki\ntilasta sukukartanon -- ainoana viisaana miehenä mitä siitä suvusta\ntiedän\".\n\nHe olivat nousseet vetäytyäkseen huoneisiinsa yöksi, kun eversti\nMannering astui Bertramin luo, tämän seistessä neuvoksen sanoista\nhämmästyneenä. \"Toivotan menestystä mahdollisuuksille\", hän sanoi,\n\"joita kohtalo on teille avannut. Minä olin aikoinani isänne ystäviä ja\nosuin Ellangowanin perheeseen yhtä odottamattomasti kuin te nyt minun,\nihan samana yönä, jona te synnyitte. Vähänpä tiesin tästä seikasta,\nkun -- mutta toivoakseni unohtuu epäystävällisyys väliltämme. Uskokaa\nminua, teidän ilmestymisenne tänne mr. Brownina, elossa ja terveenä on\nvapauttanut minut mitä painostavimmasta ahdistuksesta; ja periessänne\nnyt vanhan ystäväni nimen on läsnäolonne mr. Bertramina kaksin verroin\ntervetullut.\"\n\n\"Entä vanhempani?\" kysyi Bertram.\n\n\"Manalla molemmat -- ja sukuomaisuus myyty, mutta saatanee takaisin.\nMitä tahansa tarvitaan oikeutenne saattamiseksi voimaan, siinä olen\nminä mitä suurimmalla mielihyvällä mukana.\"\n\n\"Ei, se kaikki jättäkääkin minulle\", huomautti neuvos; \"se on minun\nammattini, Heikku, minä ansaitsen siitä rahaa\".[62]\n\n\"Eihän meikäläisen tietenkään sovi\", puheli Dinmont, \"puhutella\nherrasväkeä; mutta jos kapteenin asiata voitaisiin rahalla avitella, ja\nsanotaanhan, ettei mihinkään juttuun rahatta pääse --\"\n\n\"Paitsi lauvantai-iltana\", sanoi Pleydell.\n\n\"Niinpä niin, mutta palkkiostaan kieltäytyessään teidän arvoisuutenne\nhylkäsi jutunkin, niin että kyllä minä en vain enää teitä\nlauvantai-iltoina vaivaa -- mutta piti sanomani, että matkassani on\nmassissa jonkun verran kultaa, joka on kuin kapteenin omaa, sillä sinä\nme olemme Ailie ja minä sitä jo entuudestaan pitäneet.\"\n\n\"Ei, ei, Liddesdale -- ei ole tarvis, ei vähääkään tarvis -- pidä\nrahasi kartuttaaksesi laumojasi.\"\n\n\"Kartuttaakseniko laumojani? Mr. Pleydell, teidän arvoisuutenne tuntee\npaljon asioita, mutta ettepä tunne Kaarlolaa -- se on jo niin täyteen\nvarustettu, että voimme siitä vuotuisesti kuudensadan naulan paikkeille\nmyydäkin, lihoineen vuotineen -- ei, ei.\"\n\n\"No ettekö voi ottaa toista tilaa?\"\n\n\"Enpä tiedä -- herttua ei ole oikein halullinen antamaan tiluksia\nvuokralle, eikä hän saa luonnoltaan häädetyksi entisiäkään\nalustalaisia; enkäpä minä itsekään mielelläni kiertelisi antamassa\ntietoja ja korotuttamassa naapurieni vuokria.\"\n\n\"Mitä, etkö sille dawstonilaisellekaan naapurillesi?\"\n\n\"Jaakolleko? Enhän toki; hän on uppiniskainen jukuri ja kinaileva\nrajoistaan, joista jo olemme moniaan kerran joutuneet käsirysyyn; mutta\nlempo minut vieköön, jos Dawstonin Jaakollekaan vääryyttä tekisin.\"\n\n\"Sinä olet kelpo mies\", sanoi asianajaja; \"käyhän levolle. Takaanpa\nnukkuvasikin sikeämmin kuin moni mies, joka heittää yltään kirjaillun\nsamettitakin ja pistää kultaompeleisen yömyssyn päähänsä. -- Eversti,\nnäen kadonneen lampaamme saaneen kaiken huomionne. Mutta Barnesin\ntäytyy herättää minut kello seitsemältä aamulla, sillä minun\npalvelijani on unelias nahjus; ja arvaanpa kirjurilleni, Driverille,\nClarencen kohtalon koituneen[63] ja hänen jo hukkuneen aamilliseen\noluttanne, sillä mrs. Allan lupasi tehdä hänen olonsa mukavaksi ja\non kyllä pian havainnut, mitä hän siitä sitoumuksesta odottaa. Hyvää\nyötä, eversti -- hyvää yötä, mestari Sampson -- hyvää yötä, Dinmont\nsuoramielinen -- hyvää yötä, viimeiseksi kaikista, uusi päämies\nBertramien, Mac-Dingawaiein, Knarthien, Arthien, Godfreyien, Dennisien\nja Rolandien sekä, viimeisenä ja rakkaimpana nimityksenä, Ellangowanin\nmaitten ja parooniuden käytännön ja tulojen perillinen squire Lewis\nBertramin perintösäännön alaisena jälkeläisenä suoraan alenevassa\npolvessa.\"\n\nNiin sanoen vanha herra otti kynttilänsä ja läksi huoneesta; seurue\nhajaantui, koulumestarin vielä kerran syleiltyä \"pikku Harry\nBertramiaan\", joksi hän yhä nimitti kuuden jalan mittaista nuorta\nsoturia.\n\n\n\n\n51 luku.\n\nRAUHAA JA RAKKAUTTA.\n\n\nEdellisenä iltana määräämällänsä hetkellä istui uupumaton lakimies\nkelpo takkatulen ja kahden vahakynttilän ääressä, samettilakki\npäässään ja koruompeleinen silkkinen yönuttu yllään, puuhakkaasti\njärjestellen muistiinpanojaan Frank Kennedyn murhan todistuskappaleista\nja vihjeistä. Oli myös lähetetty pikaviesti kutsumaan mr. Mac-Morlania\nsaapuville Woodbourneen tärkeälle asialle niin joutuin kuin\nmahdollista. Dinmont ei pitänyt kiirettä nousemisellaan, edellisen\nillan tapauksista väsyksissään ollen ja huomaten Woodbournen\nmukavuudet paljoa miellyttävämmiksi kuin Mac-Guffogin. Bertram olisi\nkärsimättömyydessään saattanut lähteä liikkeelle aikaisemmin, mutta\neversti Mannering oli vihjannut aikovansa pistäytyä hänen huoneeseensa\naamulla, joten hän ei tahtonut poistua sieltä. Ennen tätä käyntiä\noli hän pukeutunut, kun Barnes herransa määräyksestä oli varustanut\nhänelle kaikkea tarpeellista vaatetavaraa, ja odotti nyt jännittyneenä\nisäntänsä lupaamaa puhuttelua.\n\nPian ilmotti kevyt naputus everstin, ja miehet puhelivat kahden\nkesken kauvan ja molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Kumpainenkin\nkuitenkin salasi toiseltaan yhden seikan. Mannering ei saanut\nilmaistuksi tähtientietäjä-ennustustaan, ja helposti käsitettävistä\nsyistä ei Bertram antanut ilmi rakkaussuhdettansa Juliaan. Muuten oli\nheidän haastelunsa kaikin puolin avointa ja molemmille mieluista,\nja läheni lopuksi everstin puolelta sydämellisyyttäkin. Bertram\nhuolellisesti mukaannutti oman esiintymisensä isäntänsä sävyyn ja\ntuntui pikemmin kiitollisuudella ja mielihyvällä ottavan vastaan hänen\nystävällisyytensä kuin tavottelevan sitä miellyttelyllä.\n\nMiss Bertram oli aamiaishuoneessa, kun Sampson laaposti sisälle kasvot\npelkkää hymyä säihkyvinä. Näin harvinainen ilmiö sai Lucyn ensin\narvelemaan, että joku oli puijannut häntä kujeella, joka oli hänet\nsaattanut hurmaannuksiin. Istuttuaan jonkun aikaa silmiään kieritellen\nja suu avoinna ällistellen hän viimein alotti:\n\n\"Ja mitä ajattelette hänestä, miss Lucy?\"\n\n\"Ajattelen kenestä, mr. Sampson?\" kysyi nuori neiti.\n\n\"Har -- ei -- hänestä, tiedättehän?\" kysyi jälleen koulumestari.\n\n\"Tiedänkö?\" kertasi Lucy, kykenemättä ollenkaan tajuamaan hänen\ntarkotustaan.\n\n\"Niin, muukalaisesta, tiedättehän, joka saapui eilisiltana\nkyytivaunuissa -- hänestä, joka ampui nuorta Hazlewoodia -- ha, ha,\nho!\" remahti koulumestari, jonka nauru nyt kuulosti hirnumiselta.\n\n\"Tosiaankin, mr. Sampson\", sanoi hänen oppilaansa, \"olette valinnut\noudon aiheen iloisuudellenne -- minä en ajattele miehestä mitään;\ntoivon vain, että ilkityö oli tapaturmainen ja että meidän ei tarvitse\npeljätä sen uusiintuvan\".\n\n\"Tapaturmainen! ho, ho, ha!\" hirnahti jälleen Sampson.\n\n\"Toden totta, mr. Sampson\", huomautti Lucy hiukan nyreissään, \"tepä\nolette harvinaisen hilpeä tänä aamuna\".\n\n\"Olen kuin olenkin! ha, ha, ho! suk-ke-laa -- ho, ho, ha!\"\n\n\"Niin tavattoman sukkelalla päällä, hyvä sir\", jatkoi nuori neiti,\n\"että soisin tietäväni iloisuutenne merkityksen mieluummin kuin jääväni\nsen pelkillä vaikutuksilla hauskutettavaksi\".\n\n\"Sen saattekin tietää, miss Lucy\", vastasi Abel-poloinen. \"Muistatteko\nveljeänne?\"\n\n\"Hyvä Jumala! kuinka voittekaan kysyä? Yksikään ei tiedä paremmin kuin\nte, että hän joutui hukkaan samana päivänä, jona minä synnyin.\"\n\n\"Niin oikein, aivan oikein\", vastasi koulumestari muiston synkistämänä;\n\"olin kummallisen unohtavainen -- niin, niin -- totta peräti -- mutta\narvoisan isänne muistatte?\"\n\n\"Miten sitä epäilisitte, mr. Sampson? Eihän ole montakaan viikkoa siitä\nkun --\"\n\n\"Niin oikein, aivan oikein -- niin, totta peräti\", vastasi\nkoulumestari, jonka houyhnhmn-nauru[64] vaipui lierkkähermoiseksi\ntyrskinäksi, \"minä en tahdo enää olla sukkelana näiden muistojen\nvallitessa -- mutta katsokaahan luota nuorta miestä!\" Bertram astui\nhuoneeseen tällä hetkellä. \"Niin, katselkaa häntä tarkoin -- hän\non isänne ilmi elävä kuva; ja kun Jumala on ottanut teiltä rakkaat\nvanhempanne -- oi lapseni, rakastakaat toinen toistanne!\"\n\n\"Todellakin isäni kasvot ja ryhti\", sopersi Lucy vaaleten. Bertram\nkiirehti häntä tukemaan, koulumestari hakemaan vettä, pirskotellakseen\nsitä hänen kasvoilleen; onneksi sai hän pian värinsä takaisin ja\npelastui hätäisen virvotuskeinon käyttämisestä, sillä veden olikin\nkoulumestari hädissään laskenut kiehuvasta teekeittiöstä. \"Rukoilen\nteitä sanomaan minulle, mr. Sampson\", sanoi tyttö katkonaisesti, mutta\njuhlallisella äänellä, \"onko tämä veljeni?\"\n\n\"On! on! Miss Lucy, hän on pikku Harry Bertram niin varmasti kuin\ntuolla taivaalla Jumalan aurinko paistaa!\"\n\n\"Ja tämä on sisareni?\" huudahti Bertram kaiken sen perhehellyyden\nvaltaamana, mikä oli niin kauvan uinaillut hänen povessaan\nviihdyteltäväänsä vailla.\n\n\"On! on! Hän on miss Lucy Bertram\", äännähteli Sampson, \"jonka\nsaatte huomata minun kehnolla avustuksellani saaneen täydellisen\nranskan- ja italian-, mitäpä espanjankielen taidon -- perehtyneen\npuhekielensä lukemiseen ja kirjottamiseen, luvunlaskuun sekä\ntavalliseen ja kaksinkertaiseen kirjanpitoon -- puhumattakaan hänen\nkyvyistään neulomustöissä ja taloudenhoidossa, joita hän, jokaiselle\nansionsa tunnustaakseni, ei ole minun välitykselläni hankkinut, vaan\nemännöitsijän -- enkä myöskään omaksu tiliini hänen soitannollisia\nsaavutuksiaan, joita erään kunnianarvoisan, siveellisen ja kainon sekä\nlisäksi kovin sukkelan neidin -- miss Julia Manneringin -- ohjaukset\neivät vähäisessä määrässä ole edistäneet -- _suum cuique tribuito_\".[65]\n\n\"Sinä siis\", sanoi Bertram sisarelleen, \"olet kaikki mitä minulle on\njäänyt! Viime yönä, ja täydellisemmin tänä aamuna, eversti Mannering\nselitti minulle perheemme vastoinkäymisiä, vaikkei sanonutkaan, että\ntapaisin sisareni täällä.\"\n\n\"Sen\", huomautti Lucy, \"hän jätti tämän miehen kerrottavaksi, joka on\nystävistä hellimpiä ja uskollisimpia; hän lievensi isäni pitkällistä\nsairautta, oli saapuvilla hänen kuolemansa hetkellä, eikä kovimmankaan\nonnen koettelemuksissa suostunut orvosta eriämään\".\n\n\"Jumala häntä siitä siunatkoon!\" lausui Bertram, pudistaen\nkoulumestarin kättä; \"hän ansaitsee rakkauden, jolla olen aina hellinyt\nhänen muistonsa häämyistä ja vajanaista varjoakin lapsuuteni päiviltä\nsäilyneenä\".\n\n\"Ja Jumala siunatkoon teitä molempia, rakkaat lapseni\", toivotti\nSampson; \"ilman teitä olisin tyytyväisin mielin, jos taivaan tahto\nolisi se ollut, laskenut pääni levolle multaan isäntäni vierelle\".\n\n\"Mutta rohkenenpa toivoa\", virkkoi Bertram, \"että saamme kaikin nähdä\nparempia päiviä. Kaikki kärsimämme korvautuu, koska taivas on minulle\ntoimittanut keinoja ja ystäviä oikeuteni saattamiseksi voimaan.\"\n\n\"Ystäviäpä todella!\" säesti koulumestari, \"ja Hänen lähettämiään,\nkuten oikein sanotte, jota minä aikaisin opetin teidät muistamaan\nkaiken hyvän antajana. On suuri eversti Mannering Itä-Intiasta, soturi\nhamasta syntymästään, mutta ei vähemmin syvällisesti oppinut mies,\nkun hänen vaillinaisia opiskelutilaisuuksiansa ajattelee. On lisäksi\nsuuri asianajaja mr. Pleydell, joka hänkin on syvällisesti oppinut\nmies, vaikka laskeutuukin opin arvolle sopimattomiin turhuuksiin. On\nniinikään mr. Andrew Dinmont, jonka en tiedä suurtakaan oppia omaavan,\nmutta vanhan ajan patriarkkain tavoin hän on taitava siinä, mikä koskee\nkatraita ja laumoja. Lopuksipa olen minäkin, jonka tilaisuudet opin\nuralla kulkemiseen, ollen suuremmat kuin edellä sanottujen arvoisain\nhenkilöiden, eivät ole, jos minun sopii sanoa, jääneet minulta sikseen,\nmikäli kehnot lahjani ovat suoneet minun niistä hyötyä. Totisesti,\npikku Harry, täytyykin meidän joutuin palata opintoihimme. Minä alotan\nalkuperusteista -- niin, minä kohennan kasvatuksesi kunnolliseksi aina\nenglannin kieliopin oikeasta tiedosta hamaan hepreaankin tai kaldeaan\nsaakka.\"\n\nLukija huomannee Sampsonin tällä kertaa suunnattomasti\nrunsassanaisemmaksi kuin tähän asti on ilmennyt. Syynä oli se, että\nhänen oppilaansa palattua pyrkivät hänen ajatuksensa heti takaisin\nalkuperäiseen lähtökohtaan, ja hänellä oli sekaannuksissaan mitä\ninnokkain halu ryhtyä jälleen tavauttamaan ja luettamaan nuorta\nBertramia. Tämä oli sitä naurettavampaa, kun hän ei Lucyyn nähden\nomaksunut mitään sellaista holhousvaltaa. Mutta jälkimäinen olikin\nvarttunut hänen katsantonsa alaisena ja vähitellen vapautunut hänen\nvaaliskelustaan, mikäli oli vuosia vierryt ja tytölle tietoja\nkertynyt, samalla kun koulumestari oli vaistomaisesti tajunnut oman\nepätapaisuutensa sievän käytöksen kannalta katsoen. Mutta Harrya hän\naluksi useimmiten johtui ajattelemaan jokseenkin siltä kannalta, jolle\noli hänet jättänyt.\n\nSamoista elpyvän arvovallan tunteista hän viehtyi hänelle\nylenpalttiseen puheliaisuuteen, ja kuten ihmiset harvoin\ntavallisuuttansa runsaammin puhelevat itseänsä paljastamalta,\nantoi hänkin puhuttelemiensa selvästi ymmärtää, että joskin hän\numpimähkään alistui melkein kenen tahansa mielipiteisiin ja käskyihin,\nmikäli nämä suvaitsivat sellaisia antaa, niin se tapahtui siinä\nsisällisessä vakuutuksessa, että opin uralla hän oli verrattomasti\nylempänä kuin he kaikki yhteensä. Tällähaavaa se vihjaus kuitenkin\nsattui tarkkaamattomiin korviin, sillä sisar ja veli olivat liiaksi\ninnostuneet kyselemään ja kuulemaan entisistä oloistaan tietoja,\npaljoakaan seuratakseen arvoisan koulumestarin haastelua.\n\nBertramin luota läksi eversti Mannering Julian pukuhuoneeseen ja\nlähetti pois hänen seuranaisensa. \"Isä hyvä\", virkkoi tytär hänen\ntullessaan, \"olette unohtanut viimeöisen valvomisemme ja tuskin\nmyöntänyt minulle aikaa hiusteni suorimiseen, vaikka teidän täytyi\nhuomata, kuinka ne nousivat pystyyn ihme-ilmestyksistä\".\n\n\"Tällä kertaa on minulla asiaa pääsi sisustalle, Julia; ulkopuolen\npalautan tuotapikaa mrs. Mincingisi hoivaan.\"\n\n\"Hyväinen aika, isä\", vastasi miss Mannering, \"ajatelkaahan, kuinka\nsekaannuksissa ovat kaikki aatokseni, ja tekö ne kiireen kautta\nsuorisitte! Jos Mincing menettelisi omassa osassaan samaten, niin hän\nrepisi puolet tukkaa päästäni.\"\n\n\"Sanokin siis\", huomautti eversti, \"missä sekaannus on, niin koetan sen\nsuoriinnuttaa kaikella hellävaraisuudella\".\n\n\"Oi, kaikkialla\", tuskaili neitonen, \"kaikki on unen tuoksinaa\".\n\n\"No, koetanpahan sitä sentään selvennellä.\" Hän antoi Bertramin\nvaiheista ja tulevaisuudentoiveista lyhyen selostuksen, jota Julia\nkuunteli huonosti salautuvalla jännityksellä. \"No\", lopetti hänen\nisänsä, \"valaisiko se aatoksiasi asiasta?\"\n\n\"Hämmensi entistä pahemmin, isä hyvä\", sanoi Julia. \"Ilmestyy\ntuollainen nuori mies Intiasta, oltuaan kuolleeksi luultuna, kuin\nsuuri retkeilijä Abulfuaris sisarensa Canzaden ja toimellisen veljensä\nHurin luokse. Vertaukseni ontunee hiukan -- Canzade oli hänen vaimonsa\n-- mutta Lucy esittäköön toista ja koulumestari toista. Ja sitten\nesiytyy tuo vilkas skotlantilaisen lakimiehen hulluttelija kuin\nmurhenäytelmän lopussa ivailus. -- Ja kuinka hupaista onkaan, jos Lucy\nsaa omaisuutensa takaisin!\"\n\n\"Minäpä arvelen\", huomautti eversti, \"jutun salaperäisimmäksi ilmiöksi\nsitä, että miss Julia Mannering, jonka on täytynyt tietää, mitä mielen\nahdistusta hänen isänsä on tuntenut nuoren Brownin eli siis Bertramin\nkohtalosta, on tavannut hänet Hazlewoodin tapaturman sattuessa eikä\nkuitenkaan ole sanaakaan hiiskunut isälleen, vaan antanut etsiskellä\nnuorta miestä epäiltävänä pahantekijänä ja salamurhan yrittäjänä\".\n\nJulia oli hätäisesti kerännyt kaiken rohkeutensa kohdatakseen\nisänsä puhuttelua, mutta ei nyt kyennytkään reipastautumaan; hän\npainoi äänetönnä päänsä alas, turhaan yritettyään änkätä, ettei hän\nkohdatessaan muistanut Brownia.\n\n\"Ei vastausta! -- No, Julia\", pitkitti hänen isänsä vakavasti, mutta\nlempeästi, \"salli minun kysyä sinulta, sen ainoanko kerran olet nähnyt\nBrownin hänen palattuaan Intiasta? -- Ei vieläkään vastausta. Minun\ntäytyy siis tietenkin otaksua, että kerta _ei_ ollut ensimäinen. --\nYhäti vastaamatta. Julia Mannering, olepas hyvä ja vastaa minulle --\ntämäkö nuori mies se tuli ikkunasi alle puhelemaan kanssasi sinun\nasuessasi Mervyn Hallissa? Julia -- minä käsken -- minä pyydän sinua\nolemaan suora.\"\n\nMiss Mannering kohotti päätänsä. \"Minä olen ollut, isä -- olen kai\nvieläkin hyvin hupsu -- ja sitä tukalampi minun kenties on teidän\nläsnäollessanne kohdata tuota herrasmiestä, joka on ollut ainakin\nosallisena hupsuuteeni, vaikkeikaan ihan sen aiheuttajana.\" --. Hän\nvaikeni lyhyeen.\n\n\"Onko minun siis käsitettävä\", kysyi Mannering, \"että hän oli\nserenaadin antajana Mervyn Hallissa?\"\n\nSanantavassa sointui jotakin rohkaisevaa Julialle. \"Hän se todellakin\noli, isä; ja jos olen kovin väärässä, kuten olen useasti ajatellut,\nniin on minulla puolustustakin.\"\n\n\"Ja mikä se on?\" vastasi eversti, puhuen nopeaan ja hieman tylysti.\n\n\"En rohkene sitä nimetä, sir -- mutta --\" Hän avasi pienen lippaan ja\npisti muutamia kirjeitä hänen käteensä; \"annan teille nämä, nähdäksenne\nmiten tämä suhde alkoi ja kuka sitä edisti.\"\n\nMannering vei käärön ikkunan ääreen -- hänen ylpeytensä epäsi\netäämmäksi vetäytymisen -- ja vilkaisi kirjeitä sieltä täältä,\nepävakaisin silmin ja kuohuvin tuntein. Mutta stoalaisuus tuli\nkuitenkin ajoissa hänen avukseen, tuo viisaustiede, joka ylpeydestä\nversoen kuitenkin usein kantaa hyveen hedelmiä. Hän palasi tyttärensä\nluo niin lujamielisen näköisenä kuin tunteiltaan sai tekeytyneeksi.\n\n\"Sinulla on paljon puolta, Julia, mikäli voin päättää näiden\nkirjeiden vilkaisusta -- olet totellut ainakin toista vanhemmistasi.\nOmaksukaamme sananparsi, jota koulumestari äskettäin käytti: 'Menneet\nolkoot menneitä, ja suorat välit vastedes.' -- En milloinkaan toru\nsinua entisestä luottamuksesi puutteesta -- arvostele sinä vastaisia\naikeitani tekojeni mukaan, joista sinulla tähän asti ei toki liene\nollut syytä valittaa. Pidä nämä kirjeet -- ne eivät ole olleet minun\nsilmälleni aiottuja, enkä kernaasti lukisi niitä sen pitemmältä kuin\nolen katsastanut sinun pyynnöstäsi ja puhdistautumiseksesi. Ja olemmeko\nnyt ystäviä? Tai oikeastaan, ymmärrätkö minua?\"\n\n\"Voi rakas, jalomielinen isäni\", sanoi Julia hänen syliinsä\nheittäytyen, \"miksi olen koskaan hetkeksikään ymmärtänyt teitä väärin?\"\n\n\"Ei siitä sen enempää, Julia\", lausui eversti; \"molemmatkin siedämme\nsaada moitetta. Jos ihminen on liian ylpeä vakauttamaan hellyyttä ja\nluottamusta, joiden hänen käsittääkseen tulisi itsestään esiytyä,\nniin hänen on kohdattava paljon ja ehkä ansaittuakin pettymystä.\nOn kylliksi, että perheestämme mitä rakkain ja kaivatuin jäsen jo\non mennyt manalle minua tuntematta; älköön minulta häipykö lapsen\nluottamus, jonka tulisi rakastaa minua, jos hän todella itseäänkään\nrakastaa.\"\n\n\"Oi, ei vaaraa -- ei pelkoa siitä!\" vastasi Julia; \"kunhan minulla vain\non teidän hyväksymisenne ja omani, niin ette voi säätää sääntöä niin\nankaraa, etten sitä seuraisi\".\n\n\"No, rakkaani\", suudellen häntä otsalle, \"emmepä luullakseni pane\nsinua mihinkään liian sankarilliseen koetukseen. Mitä nuoren\nherran lähentelyyn tulee, odotan ensiksikin kaiken salavihkaisen\nkirjeenvaihdon loppuvan; sellaiseen ei voi yksikään nuori nainen\nhetkeksikään yhtyä alentamatta itseään omissa ja rakastajansakin\nsilmissä. Vaadin kaiken sellaisen salailun taukoamista; jos mr. Bertram\nhaluaa tietää syyn, niin kääntyköön minuun. Mielesi luonnollisesti\ntekee tietää, mikä koitunee sellaisen vetoamisen tulokseksi. Ensinnäkin\ntahdon tarkata tämän nuoren miehen luonnetta lähemmältä kuin olosuhteet\nja kenties omat ennakkoluulonikin ovat ennen sallineet -- myöskin\nilahuttaisi minua nähdä hänen syntyperänsä tulevan todistetuksi.\nEn minä ole siitä huolissani, saako hän Ellangowanin hovin, vaikka\nsellaista seikkaa ei pidetäkään ihan yhdentekevänä missään muualla\nkuin romaanissa; mutta tokihan Henry Bertram, Ellangowanin perillinen,\nolkoonpa hänellä hallussaan isiensä omaisuus tahi ei, on kokonaan\ntoista kuin löytölapsi Vanbeest Brown. Mr. Pleydell kertoo hänen\nesi-isiensä saaneen nimensä historiaan kotimaisten ruhtinaittensa\nlippuja seuratessaan, meidän isiemme taistellessa Crecyn ja Poitiersin\ntantereilla. Sanalla sanoen, minä en anna enkä epää hyväksymistäni,\nmutta odotan sinun korvaavan entiset erehdyksesi; kun voit nykyisin\nvalitettavasti turvautua vain _toiseen_ vanhemmistasi, pyydän sinua\ntäyttämään lapsen velvollisuuden osottamalla minulle sitä luottamusta,\njonka voin sanoa koituvan luonnolliseksi tyttären käytökseksi minun\nsydämellisestä halustani tehdä sinut onnelliseksi.\"\n\nPuheen ensi osa liikutti Juliaa suuresti; Bertramien ja Manneringien\nesi-isien ansiovertailu herätti salaista myhäilyä, mutta loppu oli\nomiaan hellyttämään erityisesti jalomielisyyden tunteille avointa\nsydäntä. \"Ei, isä rakas\", hän sanoi kätensä ojentaen, \"uskokaa\nvakuutustani, että tästä hetkestä alkaen olette ensimäinen neuvonantaja\nkaikista vastaisista väleistäni Browniin -- tarkotan Bertramiin, ja\nettä minä en ryhdy mihinkään teidän tietämättänne ja hyväksymättänne.\nSaanko kysyä -- jääkö mr. Bertram vieraaksi Woodbourneen?\"\n\n\"Jää kyllä\", sanoi eversti, \"siksi aikaa kuin hänen asiansa tekevät sen\nsuotavaksi\".\n\n\"Silloin, sir, oivaltanette jo tapahtuneesta, että hän odottaa\njotakin selitystä, miksi peruutan -- minun täytynee se siksi sanoa --\nrohkaisun, jota hän saattaa arvella minun suoneen.\"\n\n\"Minä edellytän, Julia\", vastasi Mannering, \"että hän pitää kunniassa\nkotiani ja jossain määrin ehkä tajuaa mitä palveluksia haluan hänelle\ntehdä, eikä siis tahdo seurata mitään menettelytapaa, josta minulla\nsaattaisi olla syytä valittaa; ja sinun edellytän saattavan hänet\nkäsittämään, mitä kumpaiseenkin seikkaan kuuluu.\"\n\n\"Sittepä, sir, ymmärrän teitä, ja näette itseänne ehdottomasti\ntoteltavan.\"\n\n\"Kiitos, rakkaani; huolehtimiseni\" -- suudellen häntä -- \"tarkottaa\nomaa hyvääsi. Pyyhipäs nyt nuo todistajat silmäripsistäsi, niin menemme\naamiaiselle.\"\n\n\n\n\n52 luku.\n\nMEG KUTSUU.\n\n\nNiiden eri välinäytösten tapahduttua, joiksi voidaan sanoa Woodbournen\nhuonekunnan jäsenten keskuudesta edellisessä luvussa hahmoittamiamme\nkohtauksia, kokoontui vihdoin aamiaisseurue, Dandieta lukuunottamatta,\njoka oli noudattanut makuaan ravinnon ja ehkä seurankin valinnassa,\nnauttimalla mrs. Allanin pöydässä kupillisen konjakkitilkalla\nvahvennettua teetä, jota vielä lujitti moniahta viipale suunnattoman\nisoa kylmää reisipaistia. Hänestä pyrki tuntumaan siltä, että hän\nkykeni kaksin verroin enemmän syömään ja puhumaan tämän kelpo vaimon ja\nBarnesin kuin vierashuoneen puolella oleilevien isoisten seurassa.\n\nTodellakin oli tämän vähemmän huomattavan seurueen ateria paljoa\nrattoisempi kuin tuon ylemmän piirin, missä osanottajia enimmäkseen\npainosti ilmeinen väkinäisyys. Julia ei uskaltanut korottaa ääntään\nkysyessään Bertramilta, halusiko tämä toisen kupillisen teetä.\nBertramista tuntui hämmennyttävältä syödä voileipäänsä Manneringin\nsilmien edessä. Lucy äärimäiseen asti helliessään tunteitaan\njälleen löytynyttä veljeänsä kohtaan alkoi ajatella hänen ja\nHazlewoodin välistä riitaa. Eversti tunsi kiusallista huolta, joka on\nluonnollinen ylpeälle mielelle, kun se arvelee pienintäkin ilmettänsä\nhetkellisestikään muiden valppaan tulkinnan alaiseksi. Lakimies\nkyllä uutterasti hoiteli ruumiinsa vaatimuksia, mutta oli näköjään\nharvinaisen totisena, kenties aamuaherruksestaan. Koulumestarin\nmieliala taasen oli suoranaista hurmiota. Hän katseli Bertramia\n-- katseli Lucya -- ynähteli -- kikerteli -- viuruili -- teki\nkaikenlaisia virheitä säädyllisyyttä vastaan -- kaatoi kaiken kerman\n(ei hullumpi erehdys) puurolautaselleen -- heitti teekupillisensa\nrippeet sokeriastiaan ja lopuksi valeli toisella kiehuvalla\nkupillisellaan vanhaa Platoa, everstin suosituinta viiriäiskoiraa,\nmutta tämä otti vuodatusuhrin vastaan ulvaisulla, joka ei ollut hänen\nviisaustieteelleen kunniaksi.\n\nEverstin tyvenyyttä hieman horjutti tämä viime kompastus. \"Toden totta,\nhyvä ystävä, mr. Sampson, unohdattepa Platon ja Zenokrateen erotuksen.\"\n\n\"Edellinen oli akademikkojen, jälkimäinen stoalaisten johtaja\", vastasi\nkoulumestari hiukan huonoksuen everstin oletusta.\n\n\"Niin kylläkin, hyvä herraseni, mutta Zenokrates se eitti kivun olevan\npahaa, eikä Plato. -- Mutta siinäpä tuleekin vastaus Mac-Morlanilta.\"\n\nSe oli epäsuotuisa. Mrs. Mac-Morlan lähetti kunnioittavat\ntervehdyksensä ja ilmotti miestänsä yhä pidättelevän muutamien vakavien\nhäiriöiden, joita oli edellisenä yönä sattunut Portanferryssä ja joiden\ntutkiminen nyt vaati hänen kaiken aikansa.\n\n\"Mitä on nyt tehtävä, neuvos?\" kysyi eversti Pleydelliltä.\n\n\"No, hyvä olisi ollut meidän tavata Mac-Morlan\", puheli asianajaja,\n\"joka itse on järkevä mies ja olisi sitä paitsi toiminut minun\nneuvomanani. Mutta eipä sentään pahaakaan hätää. Meidän ystävästämme\ntässä on saatava _sui juris_[66] -- tällähaavaa hän on karannut vanki;\nlailla on hankala vaatimus häneen, hänestä täytyy tehdä _rectus in\ncuria_,[67] siinä ensimäinen homma. Sen tarkotuksen saavuttamiseksi,\neversti, saatan minä teitä vaunuissanne Hazlewoodin hoviin. Taival ei\nole pitkä; me tarjoudumme takaajiksi hänen laskemisestaan vapaalle\njalalle, ja olen varma siitä, että pystyn helposti osottamaan mr. --\nsuokoon hän anteeksi -- Sir Robert Hazlewoodille takuumme hyväksymisen\nvälttämättömyyden.\"\n\n\"Kaikesta sydämestäni\", myöntyi eversti, soitti kelloa ja antoi\ntarvittavat määräykset. \"Ja mikä on seuraavana tehtävänä?\"\n\n\"Meidän on saatava käsiimme Mac-Morlan ja etsiskeltävä lisää\ntodisteita.\"\n\n\"Todisteitako!\" kummeksui eversti. \"Asiahan on päivän selvä; tässä\novat mr. Sampson ja miss Bertram, samaten kuin te itsekin, paikalla\ntunteneet nuoren miehen hänen isänsä kuvaksi, ja hän itse muistaa\nkaikki erikoiset seikat tästä maasta siirtymisensä edeltä. Mitä muuta\ntarvitaan vakaumuksen saamiseksi?\"\n\n\"Siveelliseen vakaumukseen ei kenties mitään lisää\", vastasi kokenut\nlakimies, \"mutta lailliseen toteennäyttämiseen melkoisen paljon. Mr.\nBertramin muistelmat ovat pelkkiä hänen omia muistelujansa eivätkä siis\nkelpaa miksikään todistukseksi hänen omaksi hyväkseen; miss Bertram,\noppinut mr. Sampson ja minä voimme ainoastaan sanoa, mitä jokainen\nedesmenneen Ellangowanin tuntenut on valmis vakuuttamaan, että tämä\nmies on hänen ilmetty kuvansa. Mutta se ei hänestä tee Ellangowanin\npoikaa ja anna hänelle kartanoa.\"\n\n\"Ja mikä sen tekee?\" kysyi eversti.\n\n\"No, meidän on saatava toimeen nimenomainen tutkinto. Olisivathan nuo\nmustalaiset -- mutta voi! nepä ovat melkein maineettomia lakituvassa\n-- tuskin todistuskelpoisia, ja kaikkein vähimmin Meg Merrilies, joka\naikoinaan antoi niin erilaisia selityksiä asiasta ja häpeämättömästi\nkielsi mitään tietävänsä, kun minä itse häntä siitä kuulustin.\"\n\n\"Mikä siis neuvoksi?\" kysyi Mannering.\n\n\"Meidän täytyy yrittää\", vastasi lainoppinut, \"niitä todistuksia\nvoidaan kerätä Hollannissa niiden henkilöiden keskuudesta, jotka nuorta\nystäväämme kasvattivat. -- Mutta heidätkin voipi vaientaa pelko,\nettä kenties joutuvat kuulusteltaviksi tullimiehen murhasta; tai jos\npuhuvatkin, niin he ovat joko ulkomaalaisia tai kansalaisoikeutensa\nmenettäneitä salakuljettajia. Epäilyn aihetta minulla siis on.\"\n\n\"Luvallanne sanoen, oppinut ja kunnioitettava herra\", huomautti\nkoulumestari, \"luotan siihen, että Hän, joka on palauttanut pikku Harry\nBertramin hänen ystävilleen, ei jätä työtänsä keskeneräiseksi\".\n\n\"Luotan siihen minäkin, mr. Sampson\", vastasi Pleydell; \"mutta meidän\ntäytyy käyttää Hänen välikappaleitansa, ja pelkään kohtaavamme enemmän\nvaikeuksia niiden hankkimisessa kuin ensin ajattelin. -- Mutta eipä\nole heikko sydän koskaan kaunotartansa voittanut -- ja sivumennen\nsanoen\" (syrjään miss Manneringille, Bertramin puhellessa sisarensa\nkanssa), \"tuossapa on teille todistetta Hollannin kunniasta! Kuinka\nnäppäriä nuoria miehiä täytyykään teidän ajatella Leydenin ja Utrechtin\nvalmistavan maailmalle, kun noin säädyllinen ja pulska tulokas ilmestyy\nMiddelburghin kehnoista kouluista?\"\n\n\"Toden teolla\", tokaisi koulumestari kadehtien hollantilaisen opiston\nmainetta, \"toden teolla, mr. Pleydell, tietäkääkin, että minä itse\nlaskin perustan hänen kasvatukselleen\".\n\n\"Totta kyllä, mestari hyvä\", vastasi asianajaja, \"sehän epäilemättä\nselittääkin hänen siron esiintymistapansa -- mutta tuolla tulevat\nvaununne, eversti. Hyvästi, nuori väki! Miss Julia, säilyttäkää\nsydämenne paluuseeni asti -- älkää antako minkään vaarantaa\netuoikeuttani, minun ollessani _non valens agere_\".[67]\n\nHeidän vastaanottonsa Hazlewoodin hovissa oli kylmempää ja\nmuodollisempaa kuin tavallista, sillä yleensä paronetti osotti suurta\nkunnioitusta eversti Manneringia kohtaan, ja mr. Pleydell oli Sir\nRobertin vanhoja ystäviä, siitä puhumattakaan että hän oli hyvää\nsukua ja kaikkialla suuressa arvossa. Mutta nyt hänen sävynsä tuntui\nkuivakiskoiselta ja väkinäiseltä.\n\n\"Minä mielellänikin\", hän sanoi, \"kelpoittaisin takuun siitä\nhuolimatta, että rikos on suoranaisesti matkaan saatettu, toimeen\npantu ja tehty Hazlewoodin nuorta Hazlewoodia vastaan; mutta tuo mies\non antanut itsestään väärät henkilötiedot ja on kaikin puolin sitä\nlajia kulkuria, jollaista ei sovi vapauttaa, laskea irti tai päästää\nvaltoimeksi yhteiskunnan niskaan; ja sen vuoksi --\"\n\n\"Toivoakseni, Sir Robert Hazlewood\", sanoi eversti, \"ette aio epäillä\nsanaani, kun vakuutan teille, että hän palveli minun päällikkyyteni\nalaisena upseerinkokelaana Intiassa?\"\n\n\"En millään ehdolla tai muotoa. Mutta te sanotte häntä kokelaaksi; hän\ntaasen väittää, vakuuttaa ja inttää olleensa kapteeni tai johtaneensa\neskadroonaa teidän rykmentissänne.\"\n\n\"Hänet ylennettiin sen jälkeen kun minä luovuin päällikkyydestä.\"\n\n\"Mutta onhan teidän täytynyt se kuulla?\"\n\n\"En ole kuullut. Palasin Intiasta perheasiain takia enkä ole sittemmin\nollut kovinkaan kiihkeä kuulemaan erityisiä tietoja rykmentistä.\nBrownin nimikin on niin yleinen, että olen saattanut nähdä hänen\nylennyksensä Virallisessa, kiinnittämättä siihen mitään huomiota. Mutta\nhänen päälliköltään kyllä saapuu kirje jo parissa päivässä.\"\n\n\"Mutta minulle kerrotaan ja ilmotetaan, mr. Pleydell\", vastasi Sir\nRobert yhä epäröiden, \"että hän ei aio tyytyäkään tuohon Brownin\nnimeen, vaan pyrkii Bertramina vaatimaan Ellangowanin kartanoa\nsukuperinnökseen\".\n\n\"Kas vain, kuka sellaista sanoo?\" kysyi asianajaja.\n\n\"Tai sanokoon sellaista kuka hyvänsä\", tivasi soturi, \"onko silti\noikeutta pidättää häntä vankina?\"\n\n\"Hiljaa, eversti\", kielsi lakimies; \"olen varma siitä, että te,\nyhtä vähän kuin minäkään, ette suosisi häntä, jos hän osottautuisi\npetturiksi. Ja ystävien kesken puhuen, kuka teille sen ilmotti, Sir\nRobert?\"\n\n\"No, eräs henkilö vain, mr. Pleydell\", vastasi paronetti, \"joka on\nerikoisesti ottanut asiakseen tutkia, seuloa ja selvitellä tätä juttua\njuurtajaksain -- suonette anteeksi, etten häntä lähemmin mainitse\".\n\n\"Hoo, kuten vain haluatte\", vastasi Pleydell. \"No, ja hän sanoo --\"\n\n\"Hän sanoo kattilanpaikkurien, mustalaisten ja muun joutoväen\nkeskuudessa supateltavan, että mainitsemani laatuista suunnitelmaa\nhaudotaan, ja että tuo nuori mies, joka on Ellangowan-vainajan\näpärä- eli avioton poika, on keksaistu petturin osaan, kun hän osuu\nnäöltään niin suuresti sukuun.\"\n\n\"Ja oliko sellaista aviotonta poikaa olemassa, Sir Robert?\" tiedusti\nneuvos.\n\n\"Oli todellakin, oman ehdottoman tietoni mukaan. Ellangowan toimitti\nhänet kajuuttipojaksi tai ruudintuojaksi erääseen tullialukseen\ntoimitusmies Bertram-vainajan välityksellä, joka oli hänen\nsukulaisensa.\"\n\n\"Vai niin, Sir Robert\", sanoi lakimies ehättäen puhumaan kärsimättömän\nsoturin edellä, \"sepä on tosiaankin uutta. Minä otan tutkiakseni\nnäitä tietoja, ja jos huomaan ne tosiksi, niin emme eversti Mannering\nja minä suinkaan puolla miestä. Kun sillävälin olemme kaikin\nhalukkaat pidättämään häntä varalla vastaamaan kaikkiin häntä vastaan\nnostettaviin kanteisiin, vakuutan teidän menettelevän kerrassaan\nlaittomasti ja joutuvan raskaaseen vastuuseen, jos kieltäydytte\nottamasta vastaan takuutamme.\"\n\n\"No, mr. Pleydell\", mukautui Sir Robert, joka tunsi neuvoksen\nmielipiteitten pätevyyden, \"koska teidän täytyy parhaiten tietää, ja\nkun lupaatte luovuttaa miehen --\"\n\n\"Jos hän osottautuu petturiksi\", tokaisi lakimies hiukan pontevasti.\n\n\"Niin, aivan -- sillä ehdolla hyväksyn takuunne, vaikka minun täytyy\nsanoa, että muuan avulias, hyvänsuopa ja kohtelias naapurini, joka on\nitsekin saanut lainopillisen kasvatuksen, tänä aamuna antoi minulle\nvihjauksen tai varotuksen sellaista menettelytapaa vastaan. Häneltä\nminä kuulin, että nuorukainen oli vapautettu ja päässyt irralleen tai\noikeammin karannut vankilasta. Mutta mistä saamme jonkun laatimaan\ntakuusitoumuksen?\"\n\n\"Hei\", sanoi neuvos soittaen kelloa, \"lähettäkääpä tänne ylös\nkirjurini, mr. Driver -- mainettani ei haitanne, vaikka itse sanelen\nkaavan\".\n\nSitoumus laadittiin ja sai allekirjoituksensa, tuomari vahvisti\nvaltuutuksen Brownin laskemisesta vapaalle jalalle, ja vieraat\npoistuivat.\n\nKumpainenkin heittäysi omaan soppeensa kyytivaunuissa eikä toviin\nhiiskunut sanaakaan. Eversti ensimäisenä keskeytti äänettömyyden:\n\"Aiotte siis hyljätä nuorukaisparan heti ensimäisessä ottelussa?\"\n\n\"Minäkö?\" vastasi neuvos; \"en hylkää hiuskarvaakaan hänen päästään,\nvaikka saisin hänen puolestaan ahdistaa niitä ylimpään tuomioistuimeen\nasti -- mutta mitä olisi hyödyttänyt käydä inttelemään vanhan\naasin kanssa ja näyttää hänelle kaikki korttinsa? Paljoa parempi\nolisi, että hän ilmottaisi kuiskaajalleen Glossinille meidän olevan\nvälinpitämättömiä tai penseitä koko jutussa. Sitä paitsi halusin\nkurkistaa vastustajien peliin.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi soturi. \"Näenpä siis juonia käytettävän\nkäräjäin kuten sodankin käynnissä. No, ja mitä pidätte heidän\ntaistelurintamastaan?\"\n\n\"Nerokas!\" arveli Pleydell, \"mutta tuntuu epätoivoiselta: he\nyrittävät keksiä liian viekkaita temppuja -- yleinen vika sellaisissa\ntapauksissa\".\n\nHeidän keskustellessaan vaunut vierivät nopeasti Woodbournea kohti.\nMatkalla ei sattunut mitään lukijan huomion arvoista, paitsi että\nhe tapasivat nuoren Hazlewoodin, jolle eversti kertoi Bertramin\nihmeellisen ilmestymisen. Tämä riemastui uutisesta ja ratsasti\nedeltäpäin onnittelemaan miss Bertramia niin suurenmoisesta ja\nodottamattomasta tapauksesta.\n\nPalaammekin Woodbourneen jääneen seurueen luo. Manneringin lähdettyä\npuheltiin etupäässä Ellangowanin suvun vaiheista, tiluksista ja\nentisestä mahtavuudesta. \"Isieni tornien juurelle minä siis laskin\nmaihin pari päivää takaperin hyvinkin kulkurin asemaan joutuneena?\"\nihmetteli Bertram. \"Sen murenevat harjatornit ja pimentoiset\nholvikaaret jo silloinkin kiinnittivät mitä syvällisimmin mieltäni ja\nherättivät muistoja, joita en kyennyt selventämään. Nyt käynkin siellä\nuudestaan toisin tuntein, luulenpa myös toisin ja paremmin toivein.\"\n\n\"Älä mene sinne nyt\", kielsi hänen sisarensa. \"Esi-isiemme talossa\nasustaa nykyään yhtä kavala kuin vaarallinenkin heittiö, jonka viekkaus\nja konnuus täydensi onnettoman isämme häviön ja särki hänen sydämensä.\"\n\n\"Sinä lisäät kiihkoani\", vastasi veli, \"astua tuon kunnottoman eteen\njuuri hänen itsellensä varustamassa luolassa -- arvelenkin hänet jo\nnähneeni\".\n\n\"Mutta teidän täytyy ajatella\", huomautti Julia, \"jääneenne nyt Lucyn\nja minun holhottavaksemme ja olevanne vastuussa meille kaikista\nliikkeistänne -- muistakaa, etten ole suotta ollut kahtatoista tuntia\nlakimiehen mielitiettynä, ja minä vakuutan teille, että olisi hulluutta\nyrittää pistäytyä Ellangowaniin juuri nyt. Korkeintaan voin suostua\nsiihen, että yhdessä kävelemme Woodbournen puistokujan päähän ja sieltä\nkenties saatamme suosiollisesti teitä eräälle valtamaantien kunnaalle\nasti. Sieltä voitte viehätyttää silmiänne noiden synkkien tornien\netäisellä häämyllä, jotka niin voimakkaasti vaikuttivat myötätuntoiseen\nmielikuvitukseenne.\"\n\nRetkeilystä sovittiin tuota pikaa, ja viittoihinsa verhoutuneina\nläksivät neitoset aiotulle suunnalle kapteeni Bertramin saattamina.\nOli miellyttävä talviaamu, ja viileä tuulahdus vain virkisti\nkauniita kävelijöitä eikä heitä puistatellut. Salainen, vaikka\nsanoin tulkitsematon ystävyyden side solmi neitoset toisiinsa, ja\nBertram maksoi saamaansa mielihyvää takaisin, vuoroin kuunnellessaan\ntietoja omasta suvustaan, vuoroin kertoessaan seikkailujaan Europassa\nja Intiassa. Lucy oli ylpeä veljestään sekä hänen luonnonlaatunsa\nrohkeuden ja miehekkyyden johdosta että hänen urhean esiintymisensä\ntakia niissä monissa vaaroissa, joita hän oli kokenut. Ja isänsä sanoja\npohtiessaan ei Julia voinut olla toivoilematta, että se itsenäinen\nlujuus, joka hänen isästään oli näyttänyt halvan ja alhaissyntyisen\nBrownin julkeudelta, saisi Ellangowanin jalosukuisessa perillisessä\nuljuuden, ylevän ryhdin ja aateluuden sorean sävyn.\n\nHe saapuivat viimein maantien korkeimmalle kohdalle, Gibbien ahteeksi\nnimitetylle pikku ylänteelle tai kunnaalle Ellangowanin tiluksien\nrajalle -- paikkaan, jota on tässä kertomuksessa useasti mainittu.\nSieltä avautui näkyviin kaunis mäkinä ja laaksoina vaihteleva maisema,\njota reunustivat luonnolliset metsät. Näiden tähän vuodenaikaan\nalastomat oksat elvyttivät seudun yleistä väriä tummanpunaisella\nkajastuksellaan, kun taasen toisin paikoin istutusmetsäin rivit\nristeilivät katseen edessä, näytellen skotlantilaisten petäjien tumman\nvehreyden eri vivahduksia. Parin kolmen penikulman päässä karehti\nEllangowanin lahdelma länsituulosen henkäilyssä. Rauniolinnan tornit\nkohosivat korkealle koko ympäristönsä yläpuolelle ja saivat kirkkaampaa\nväritystä talviauringolta.\n\n\"Tuolla\", virkkoi Lucy Bertram etäisyyteen viitaten, \"tuolla on\nesivanhempaimme asuinsija. Jumala tietää, rakas veljeni, etten\nsinulle kaipaa sitä laajaa valtaa, mikä noiden raunioiden herroilla\nkerrotaan olleen niin kauvan ja toisinaan kovin väärinkin käytettynä.\nMutta oi, jospa näkisin sinun omistavan sellaisia jäännöksiä heidän\nomaisuudestaan, että saavuttaisit kunniallisen itsenäisyyden ja\npääsisit ojentamaan kätesi sukumme vanhojen ja puutteenalaisten\nauteltavien suojelemiseksi, jotka isä-parkamme kuolema --.\"\n\n\"Se on totta, rakkahin Lucy\", vastasi Ellangowanin nuori perillinen;\n\"ja toivoakseni ei sellainen tukalien seikkailujeni päättyminen\nnyt ole epätodenmukainen, taivaan avulla, joka on meitä tähän asti\njohdattanut, ja näiden hyvien ystävien kannatuksella, jotka heidän\noma jalomielinen sydämensä on saanut asettumaan puolelleni. -- Mutta\nsoturina luonnollisestikin katselen melkoisella mielenkiinnolla tuota\nrapistunutta varustusta; ja jos se juonitteleva roisto, joka nyt on\nomistajana, rohkenee murenenkaan siitä siirtää --\"\n\nHänet keskeytti Dinmont, joka oli nopeasti lähestynyt heitä tietä\npitkin takaa päin: \"Kapteeni, kapteeni! teitä kaivataan -- teitä kutsuu\ntulemaan se, jonka tiedätte.\"\n\nJa samassa Meg Merrilies kuin maasta nousten kohosi ahteen alta ja\nseisoi heidän edessään. \"Etsin teitä talosta\", hän sanoi, \"ja tapasin\nvain hänet\" (Dinmontia osottaen), \"mutta te olette oikeassa ja minä\nväärässä. _Täällä_ meidän piti tavata, juuri tässä paikassa, missä\nsilmäni viimeksi näkivät isänne. Muistakaa lupauksenne ja seuratkaa\nminua.\"\n\n\n\n\n53 luku.\n\nWARROCHIN KÄRJESSÄ.\n\n\nSir Gawainin keijuismorsian oli häijyn äitipuolensa taikomana\nluultavasti rujompi ja kuten yleensä sanotaan rumempi kuin Meg\nMerrilies, mutta varmaankaan ei hänellä ollut sitä ylvästä jylhyyttä,\njota jälkimäisen kasvonpiirteisiin heijasti kiihtynyt mielikuvitus,\nniiden luonnostaankin ollessa mieleen painuvat ja ilmehikkäät, ja\njoka saman sisäisen lieskan ollessa pontimena ilmeni myöskin naiseksi\njättiläismoisen ryhdin liikkeissä. Niinpä eivät Pyöreän pöydän ritarit\narvatenkaan suuremmalla kauhulla kavahtaneet vihille ilmestynyttä\nkuvatusta kuin Lucy Bertram ja Julia Mannering tämän galwaylaisen\nsibyllan äkillistä esiintymistä Ellangowanin tietörmällä.\n\n\"Luojan tähden\", sanoi Julia ottaen kukkaronsa esille, \"antakaa tuolle\nkauhistavalle vaimolle jotakin ja käskekää hänen mennä\".\n\n\"En voi\", epäsi Bertram; \"en saa loukata häntä\".\n\n\"Mikä pidättää teitä täällä?\" lausui Meg korottaen onton äänensä\nkäreätä ja karmivaa sointua. \"Miksi ette tule? Pitääkö hetkenne\nkutsua teitä kahdesti? Muistatteko valaanne? -- kirkonmenoissa\ntai markkinoilla, häissä tai hautajaisissa\", ja hän nosti luisen\netusormensa uhkaavaan asentoon.\n\nBertram kääntyi säikähtyneihin seuralaisiinsa. \"Sallikaa minun hetkeksi\npoistua; minua sitoo lupaus seuraamaan tätä vaimoa.\"\n\n\"Taivasten tekijä! sidottu mielipuoleen eukkoon?\" hämmästyi Julia.\n\n\"Tai mustalaiseen, jolla on joukkueensa metsässä valmiina murhaamaan\nsinut!\" hätäili Lucy.\n\n\"Tuopa ei ollut Ellangowanin lapsen lailla puhuttua\", virkkoi Meg,\nrypistäen kulmiansa miss Bertramille. \"Pahantekijäthän ovat pahan\npelkääjiä.\"\n\n\"Lähteä minun täytyy\", vakuutti Bertram, \"se on ihan välttämätöntä;\nodottakaa minua tässä viisi minuuttia\".\n\n\"Viisi minuuttia?\" sanoi mustalainen; \"viidessä tunnissakaan ette\nkenties tänne suoriudu\".\n\n\"Kuuletteko tuon?\" esteli Julia; \"taivaan tähden, älkää menkö!\"\n\n\"Täytyy, täytyy -- mr. Dinmont saattaa teidät takaisin taloon.\"\n\n\"Ei\", kielsi Meg, \"hänen on tultava matkassanne; sitä varten hän\non täällä. Hänen on otettava osaa käsin ja sydämin, ja hyvin hänen\nsietääkin, sillä hänen riitansa suoriminen olisi voinut käydä teille\nkalliiksi.\"\n\n\"Se on totta, matami, on kerrassaan\", vastasi vakaa lampuoti; \"ja\nennen kuin käännyn takaisin kapteenin sivulla, osotankin sen säilyneen\nmuistissani\".\n\n\"Oi, niin!\" huudahtivat molemmat neitoset yhtaikaa, \"ottakaa mr.\nDinmont mukaan, jos tuota outoa kutsua on noudatettava\".\n\n\"Noudatettava sitä on kaikella muotoa\", vastasi Bertram, \"mutta\nnäettehän nyt olevani turvallisesti vartioittu. Hyvästi vähäksi aikaa;\nmenkää kotiin niin joutuin kuin voitte.\"\n\nHän puristi sisarensa kättä ja katseillaan hyvästeli vielä hellemmin\nJuliaa. Hämmästyksen ja pelon miltei tyrmistyttäneinä seurasivat\nneitoset jännittynein katsein Bertramin ja hänen kumppaninsa sekä\neriskummallisen oppaansa kulkua. Viimeksi mainitun pitkä vartalo\nliikkui talvisen nummen yli niin nopein, pitkin ja vakain askelin,\nettä hän pikemmin näytti lipuvan kuin kävelevän. Bertram ja Dinmont,\nkookkaita miehiä molemmat, olivat näköjään tuskin hänen mittaisiansa\nhänen pitemmän pukunsa ja korkean päähineensä takia. Hän asteli\nsuoraan yli kedon, poikkeamatta mutkittelevalle polulle, jonka avulla\njalankulkijat karttelivat epätasaisuuksia ja eri suuntiin juoksevia\npikku puroja. Pienenevät varjot siten useasti katosivat näkyvistä,\npainuessaan tuollaisiin notkopaikkoihin, ja taas kohosivat esille.\nOli ikäänkuin jotakin pelottavaa ja aaveellista hänen kiireisessä ja\npolvekkeettomassa kulussaan, joka ei vähääkään välittänyt matkamiehen\nsuuntaa tavallisesti poikkeennuttavista esteistä. Hänen etenemisensä\noli yhtä suoraa ja lähes yhtä nopeaakin kuin ilmassa liitävän linnun.\nVihdoin he saapuivat siihen luonnollisen metsän tiheikköön, joka\nulottui kedon laidalta Derncleughin rotkolle ja purolle asti, ja\nkatosivat sinne.\n\n\"Tämä on kerrassaan eriskummallista\", sanoi Lucy tovin äänettömyyden\njälkeen kumppaniinsa kääntyen; \"mitä voi hänellä olla tekemistä tuon\nvanhan akan kanssa?\"\n\n\"Se on kovin pelottavaa\", vastasi Julia, \"ja melkein muistuttaa\nmieleeni Intiassa kuulemiani tarinoita taikureista, velhoista ja\npahoista haltioista. Siellä uskotaan muutamien voivan silmänsä\nlumouksella hallita uhriensa tahtoa ja määrätä heidän liikkeitään.\nMitä saattaakaan veljelläsi olla yhteistä tuon kamalan eukon kanssa,\njotta hän jättää meidät ilmeisesti vastoin tahtoaan, totellakseen hänen\nkäskyjään?\"\n\n\"Ainakin voimme katsoa hänet turvatuksi vaaralta\", huomautti Lucy,\n\"sillä hän ei olisi mitenkään kutsunut tuota uskollista Dinmontia,\njonka voimaa, urheutta ja häikäilemättömyyttä Henry on niin suuresti\nylistellyt, seuraamaan mukana retkelle, jos aikoisi jotakin pahaa\nhänen ystävälleen. Ja nyt palaammekin kotiin everstin tuloa odottamaan\n-- kenties ehtii Bertram takaisin ennen, mutta muutoin saa eversti\nharkita, mitä on tehtävä.\"\n\nNojautuen siis toinen toisensa käsivarteen, mutta peloissaan ja\nsekaannuksissaan kuitenkin toisinaan kompastellen, he viimein saapuivat\npuistokujan päähän, kun samassa kuulivat ratsun tömistelyä takaa päin.\nHe hätkähtivät kaikille äänille herkkinä, mutta näkivätkin suureksi\nmielihyväkseen nuoren Hazlewoodin.\n\n\"Eversti saapuu piammiten\", hän sanoi; \"minä nelistin edellä\ntervehtimään miss Bertramia ja sydämeni pohjasta onnittelemaan häntä\nperheelle sattuneen iloisen tapauksen johdosta. Mieleni tekee tulla\nesitellyksi kapteeni Bertramille ja kiittää häntä hyvin ansaitusta\nojennuksesta, jonka häneltä sai äkkipikaisuuteni ja varomattomuuteni.\"\n\n\"Hän läksi vastikään luotamme\", selitti Lucy, \"ja tavalla, joka on\nmeitä paljon säikyttänyt\".\n\nJuuri silloin vierivät esille everstin vaunut, pysähtyen naisten\nkohdalle; Mannering ja lainoppinut astuivat maahan ja yhtyivät heihin.\nViipymättä ilmottivat nämä uuden levottomuuden aiheen.\n\n\"Meg Merrilies taaskin!\" ihmetteli eversti. \"Hän on kyllä peräti\nsalaperäinen ja selittämätön ilmiö; mutta luullakseni on hänellä\nBertramille jotakin sellaista ilmotettavaa, mitä ei aio saattaa meidän\ntietoomme.\"\n\n\"Lempo tuon löylynlyömän akan periköön\", päivitteli neuvos; \"miksei\nhän anna asiain kehittyä tolallaan, _prout de lege_, vaan tahtoo aina\nehättää mukaan omalla tavallaan? Heidän suunnastaan vielä pelkään\nheidän olevan menossa Ellangowanin maalle -- ja tuo Glossinin roisto on\nmeille näyttänyt, mitä konnia hänellä on käytettävissään. Kunhan kelpo\nLiddesdale riittäisi vartioksi.\"\n\n\"Jos sallitte\", huomautti Hazlewood, \"niin minäpä hyvin mielelläni\nratsastaisin heidän omaksumalleen suunnalle. Olen seudulla niin hyvin\ntunnettu, etten juuri usko mitään ilkityötä mahdolliseksi minun\nnähteni, ja pysyttelen siksi varovaisen välimatkan päässä, etten ole\nnäköjäni vaanimassa Megiä enkä häiritsemässä hänen puheluansa.\"\n\n\"Toden totta\", huomautti Pleydell syrjään, \"ollakseen muutamia vuosia\ntakaperin tuntemani kelmeä koulupojan nulikka, luulenpa nuoresta\nHazlewoodista komean miehen koituvankin. Enemmän pelkään uutta lain\nnimessä ahdistamisen yritystä kuin avointa väkivaltaa, ja siitä\ntämän nuoren miehen saapuvilla olo pelottaisi sekä Glossinin että\nhänen kätyrinsä. -- No, menkäähän vain, poikaseni -- tirkistelkää --\ntähystelkää -- tapaatte heidät jossakin Derncleughin lähistöllä tai\nhyvin luultavasti Warrochin metsässä.\"\n\nHazlewood käänsi ratsunsa. \"Palatkaa meille päivälliselle, Hazlewood\",\nhuusi eversti. Toinen kumarsi, painoi kannukset hevosen kupeisiin ja\nnelisti pois.\n\nPalaamme nyt Bertramiin ja Dinmontiin, jotka yhä seurasivat\nsalaperäistä opastansa metsikköjen ja notkojen poikki avoimen kedon\nja Derncleughin rauniokylän välillä. Etunenässä kulkiessaan hän ei\nkertaakaan vilkaissut taakseen seuraajiinsa, paitsi milloin torui\nheidän vitkasteluaan, vaikka näiden otsalta vuodenajasta huolimatta\ntippui hiki. Toisin ajoin hän puheli itsekseen sellaisia katkonaisia\nlauselmia kuin: \"Se tapahtuu vanhan huoneen rakentamiseksi uudestaan\n-- kulmakiven laskemiseksi -- ja enkö häntä varottanut? Sanoin\nhänelle olevani syntynyt sen tekemään, vaikkapa olisi isäni pää\nollut astumakivenä, saatikka hänen. Minut tuomittiin -- silti pysyin\naikeessani häkissä ja jalkapuussa; minut karkotettiin -- säilytin sen\nvieraalla maalla; suomittiin -- leimattiin polttomerkillä -- mutta\npäätökseni oli syvemmässä kuin yltti raippa tai hehkuva rauta ja nyt on\nhetki tullut.\"\n\n\"Kapteeni\", virkkoi Dinmont puolittain kuiskaten, \"ettei hän vain olisi\naaveellinen! Hänen sanansa eivät tunnu sattuvan Jumalan nimessä tai\nmuiden ihmisten tapaan. Turkanen, meillä päin väitetään, että niitä\n_on_ olentoja sellaisiakin.\"\n\n\"Älkää olko peloissanne, ystävä\", kuiskasi Bertram vastaan.\n\n\"Peloissaniko! Minä en piittaa vähän vähääkään\", vakuutti vankka\nmaalainen, \"olipa hän velho tai paholainen -- yhtä kaikki Dandie\nDinmontille\".\n\n\"Vaiti, isäntä\", käski Meg ankarasti katsahtaen olkansa yli; \"tässäkö\nmuka olisi aika ja paikka teidän puhuaksenne?\"\n\n\"Mutta, muori hyvä\", huomautti Bertram, \"kuten minä en vähimmälläkään\ntavalla epäile teidän vilpittömyyttänne tai ystävyyttänne, jota olen\nsaanut kokea, samaten tulisi vastavuoroon teidän hiukan luottaa minuun\n-- haluaisin tietää, minne meitä viette\".\n\n\"Siihen on vain yksi vastaus, Henry Bertram\", sanoi sibylla. \"Vannoin\nettei kieleni koskaan kertoisi, mutta en ole sanonut, ettei sormeni\nkoskaan osottaisi. Käykää edelleen ja kohdatkaa onnenne, tai pyörtäkää\ntakaisin ja menettäkää se -- siinä kaikki sanottavani\".\n\n\"Näyttäkäähän sitten tietä\", vastasi Bertram; \"en enää kysele.\"\n\nHe laskeusivat rotkoon jokseenkin samalta kohdalta, missä Meg oli\nviimeksi eronnut Bertramista. Hän pysähtyi hetkeksi sen ison kallion\njuurelle, jonne Bertram oli nähnyt ruumista haudattavan, ja polkaisi\nmaata, joka kaikesta noudatetusta varovaisuudesta huolimatta osotti\näskeisen kaivamisen jälkiä. \"Tässä lepää yksi\", hän virkahti; \"kenties\nhän piakkoin saapi naapureita\".\n\nHän eteni sitte puroa myöten rauniokylään. Siellä hänen katseensa\nilmaisi omituista ja heltynyttä kaihoa, kun hän seisahtui erään vielä\npystyssä pysyneen päädyn eteen ja haasteli vähemmän katkonaiseen\ntapaan, vaikka yhtä juhlallisella sävyllä kuin ennenkin:\n\n\"Näettekö tuota mustunutta ja hajoillutta majan seinää? Siinä majassa\nkattilani kiehui neljäkymmentä vuotta -- siellä synnytin kaksitoista\nkomeata poikaa ja tytärtä. Missä ovat he nyt? -- missä ovat lehdet,\njotka tuota vanhaa saarnia Martinpäivänä koristivat! -- länsituuli on\nsen riipinyt paljaaksi -- ja riivitty olen minäkin. Näettekö tuota\nhalavaa? -- se on nyt pelkkä mustunut, laho kanto -- olen istunut sen\njuurella monena herttaisena kesäiltana, sen ripustellessa vetreitä\nkiehkuroitaan lorisevan veden yli. Siellä olen istunut ja\" -- korottaen\nääntään --\"pitänyt sinua helmassani, Henry Bertram, ja laulellut\nsinulle vanhoista parooneista ja heidän verisistä sodistaan. Ei se enää\nkoskaan viheriöitse, eikä Meg Merrilies enää lauluja hyräile, iloisia\ntai murheellisia. Mutta ettehän unohda häntä, ja rakennutattehan vanhat\nseinät uudestaan hänen tähtensä? -- ja antakaa siellä asua jonkun, joka\non kyllin kunnollinen ollakseen toisen maailman asukkaita pelkäämättä.\nSillä jos kuolleet ovat konsanaan tulleet elävitten joukkoon takaisin,\nnähdään minut tässä notkossa monenakin yönä, näiden raihnaitten\nluitteni maatuessa.\"\n\nSe mielipuolisuuden ja jylhän mieleninnon sävy, jolla hän nämä viime\nsanansa lausui, oikea käsivarsi paljaana ja ojennettuna, vasen\ntaivutettuna kauhtanan tummanpunaisten poimujen alle, olisi voinut\nkelvata itse Siddoninkin[68] harjotelmaksi. \"Ja nyt\", hän sanoi\nyhtäkkiä palautuen lyhyeen, tuimaan ja pikaiseen puheentapaan, joka oli\nhänellä tavallisin, \"käykäämme työhön -- käykäämme työhön\".\n\nHän kulki edellä korokkeelle, jolla Derncleughin Harja sijaitsi,\notti taskustaan ison avaimen ja avasi oven. Sisus oli paremmassa\njärjestyksessä kuin ennen. \"Olen täällä siivonnut\", huomautti hän;\n\"voin joutua paarinlaudalle tänne ennen yötä. Vähänpä, vähänpä tulee\nväkeä Megin peijaisiin, sillä monet kansastamme soimaavat, mitä olen\ntehnyt ja teen!\"\n\nHän viittasi sitte pöytään, jolle oli kylmää ruokaa järjestetty\nsuurempaa siisteyttä noudattaen kuin olisi osannut Megin tavoista\npäättäen odottaa. \"Syökää\", hän sanoi; \"tarvitsette sitä vielä illalla\".\n\nBertram maistoi mielen nouteeksi pari suupalaa; Dinmontin ruokahalua ei\nollut heikentänyt ihmettely, oudon seikkailun aavistelu eikä aamullinen\neine, ja hän esiintyi samana syömärinä kuin aina. Eukko tarjosi lopuksi\nkumpaisellekin lasillisen konjakkia, jonka Bertram nautti vedellä\nmiedonnettuna ja hänen kumppaninsa paljaaltaan kulautti.\n\n\"Ettekö itse mitään maista, matami?\" kysyi Dinmont.\n\n\"En sitä joudu tarvitsemaan\", vastasi heidän salaperäinen emäntänsä.\n\"Ja teidän on nyt saatava aseita -- tyhjin käsin ette voi jatkaa --\nmutta älkää niitä äkkipikaisesti käyttäkö -- ottakaa vangiksi, mutta\nsäästäkää henki -- antakaa lain saada omansa -- hän saattaa puhua ennen\nkuolemaansa.\"\n\n\"Kuka vangitaan? kuka saattaa puhua?\" kysyi Bertram kummastuneena,\nottaen vastaan hänen tarjoamansa parin pistooleja, jotka tarkastaessaan\nhavaitsi ladatuiksi ja piitetyiksi.\n\n\"Piit ovat hyvät\", sanoi Meg, \"ja ruuti kuivaa -- tunnen minä tämän\ntyön hyvin\".\n\nSitte hän Bertramin kysymyksiin vastaamatta asesti Dinmontinkin isolla\npistoolilla ja pyysi heitä valitsemaan kartut itselleen kasallisesta\nhyvin epäilyttävän näköisiä kalikoita, jotka hän nosti eräästä sopesta\nesille. Bertram otti vankan närtteen, kun taasen Dandie omaksui nuijan,\njoka olisi Herkuleksellekin kelvannut. He läksivät sitte kaikin\nholvihuoneesta, jolloin Bertram käytti tilaisuutta kuiskatakseen\nDinmontille: \"Jotakin selittämätöntä on tässä kaikessa -- mutta meidän\nei tarvitse käyttää näitä aseita, ellemme huomaa siihen välttämätöntä\nja laillista aihetta -- tehkää valppaasti kuten näette minun tekevän.\"\n\nDinmont vastasi ymmärtävällä nyökkäyksellä, ja he seurasivat oppaansa\naskeleita edelleen, yli märän ja poikki kuivan, pitkin suota ja\nhalki kedon. Hän ohjasi heidät Warrochin metsään samaa latua myöten,\njota Ellangowanin omistaja-vainaja oli käyttänyt ratsastaessaan\nDerncleughiin lastansa etsien Kennedyn murhan onnettomana iltana.\n\nTultuaan noihin viidakoihin, joissa talvinen tuuli nyt hohisi, tuntui\nMeg Merrilies pysähtyvän tuokioksi ikäänkuin 'muistelemaan tietä.\n\"Meidän on täsmälleen pysyttävä samalla tolalla\", virkahti hän ja\nläksi samoamaan eteenpäin, mutta enemmän polvitellen ja kaarroksia\ntehden kuin entisen vakaan ja suoran suuntansa mukaan. Vihdoin hän\nmetsän sokkeloista vei heidät pienelle aholle, jonka epäsäännöllisenä\nreunustana oli puita ja pensaita. Talvellakin se oli suojainen ja\nsomasti eristynyt pälveke; mutta kevään vehreydellä koristautuneena,\nmaan kohottaessa esille kaikki kukkasensa, pensaitten levittäessä\nkukkeat lehvänsä sen ympärille ja vesaikon yli nousevien riippakoivujen\nluodessa pitkät ja lehtevät haaransa katveeksi auringolta, se\nepäilemättä näytti paikalta, niissä nuorekas runoilija parhaiten\nsaattoi sommitella aikaisinta sonettiaan tai rakastava pari vaihtaa\nensimäiset tunteittensa tunnustukset.\n\nNyt se nähtävästi herätti kokonaan toisenlaisia muistoja. Bertramin\notsa synkkeni, ja hän kävi miettiväiseksi, katseltuansa aukiota. Meg\nvirkahti itsekseen: \"Tämä on juuri se paikka!\" ja loi häneen kolkon\nsyrjäsilmäyksen: \"Muistatteko tätä?\"\n\n\"Kyllä!\" vastasi Bertram; \"muistan epäselvästi\".\n\n\"Niin\", jatkoi hänen oppaansa, \"ihan tällä kohdalla putosi mies\nsatulasta -- minä olin juuri silloin tuon seljapuun takana. Kovasti,\nkovasti hän ponnisteli, ja kovasti hän huusi armoa -- mutta hän oli\nniiden käsissä, jotka eivät siitä sanasta mitään tienneet! Nyt näytän\nteille ladun lopun -- viime kerralla kuljitte sen minun käsivarsillani.\"\n\nHän tunkeusi pitkää ja mutkaista, melkein umpeen kasvanutta uraa\nmyöten edelleen, ja mitään mainittavaa vierua kohtaamatta olivat he\näkkiä meren rannassa. Meg asteli hyvin joutuisasti hyökyaallokon ja\nkallioiden välitse, kunnes saapui muista irralliselle, oudon näköiselle\nkallionlohkareelle. \"Tästä\", hän kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä,\n\"tästä löydettiin ruumis\".\n\n\"Ja luola\", supatti Bertram yhtä hiljaa, \"on lähellä -- viettekö meidät\nsinne?\"\n\n\"Vien\", vastasi mustalainen päättävällä äänellä. \"Rohkaiskaa sydämenne\nkumpainenkin -- seuratkaa minua, kun ryömin sisälle -- olen asettanut\nnuotiorisut siten, että ne kaihtavat teitä. Odottakaa närekasan takana\nhetkinen, kunnes sanon: _Hetki ja mies ovat molemmat tulleet;_ silloin\nhyökätkää hänen kimppuunsa, käykää käsivarsiin kiinni ja sitokaa hänet\nniin että veri kynsien alta tiukkuu.\"\n\n\"Sen totisesti teenkin\", vakuutti Henry, \"jos hän on olettamani mies --\nJansen?\"\n\n\"Niin, Jansen, Hatteraick ja parikymmentä muuta nimeä hänellä on.\"\n\n\"Dinmont, teidän täytyy nyt pysytellä vierelläni\", sanoi Bertram,\n\"sillä tuo mies on itse paholainen\".\n\n\"Sitä ei teidän ole tarvis epäillä\", vakuutti vankka talonpoika, \"mutta\nsoisinpa muistavani jonkun rukouksen ripenen ennen kuin konttaan\nvelhon perässä tuohon aukkoon, jota hän availee. Olisi karvasta jättää\nsiunattu aurinko ja vapaa ilma, ja mennä tuollaiseen koloon surman\nsuuhun kuin reikäänsä saarrettu kettu. Mutta kylläpä ne sentään ovat\nkovahampaisia koiria, jotka Dandieta repeloivat; niin että, kuten\nsanoin, paha minut periköön, jos teidät heitän.\"\n\nTämä lausuttiin mahdollisimman hiljaisena supatuksena. Aukko oli nyt\nraivattu auki. Meg ryömi nelin kontan sisälle, Bertram seurasi häntä,\nja jälkijoukkona luisui mukaan Dinmont, luotuaan kaihoksuvan katseen\npäivänvaloon, jonka siunaukset hän oli hylkäämässä.\n\n\n\n\n54 luku.\n\nELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA.\n\n\nSiten seurueesta viimeiseksi jääneen rajalaisen pidätti äkkiä kamala\nkäsi, tarttuen häntä jalkaan, kun hän äänetönnä ja ahdistetuin\nmielin laahasi pitkiä raajojaan maanalaisen käytävän matalasta ja\nkaitaisesta raosta sisälle. Urhean talonpojan teräksinen sydän oli\nvähällä herpaantua, ja hän sai vaivoin hillityksi huudon, joka olisi\nvoinut maksaa heidän kaikkien hengen tuossa turvattomassa asennossa ja\ntilassa. Mutta hän tyytyi kiskaisemaan jalkansa irti odottamattomasta\nkouraisusta.\n\n\"Olkaa hiljaa\", virkkoi ääni hänen takanaan, \"olen ystävä -- Charles\nHazlewood\".\n\nSanat lausuttiin aivan matalalla äänellä, mutta saivat kuitenkin Meg\nMerriliesin hätkähtämään. Edeltä menneenä oli hän jo ehtinyt onkalon\nlaajennuskohtaan ja noussut seisaalleen. Hän alkoi ikäänkuin estääkseen\nsupatusta kuulumasta murahdella, jupista ja laulella, samalla\nkahistellen luolaan nyttemmin läjättyjä risuja.\n\n\"Ämmä hoi -- jeevelin sikiö\", murisi Dirk Hatteraickin yrmeä ääni\nluolansa taustalta, \"mitä teet siellä?\"\n\n\"Rankoja asettelen suojaksesi kylmältä tuulelta, senkin epäkelpo\nhurjimus. Oletkin nyt kovin sievässä turvassa etkä mistään tiedä; pian\non toisin.\"\n\n\"Toitko konjakin ja mitään tietoja väestäni?\" kysyi Dirk Hatteraick.\n\n\"Tuossa on sinulle pullo. Väkesi on hajallaan -- paossa -- tai\npunatakkien silpomina.\"\n\n\"Jeeveli! Tämä rannikko on minulle onneton.\"\n\n\"Voit saada enemmänkin syytä sanoa niin.\"\n\nKaksinpuhelun aikana olivat Bertram ja Dinmont päässeet luolan\nsisustaan ja nousseet jaloilleen. Sen rosoisia ja mustahkoja seiniä\nvalaisi ainoastaan hehkuva kekälekasa rautaristikolta, jollaisia\nkäytetään lohen tuulastuksessa öisin. Hiilille viskasi Hatteraick tuon\ntuostakin kourallisen risuja tai pilkkeitä, mutta roihutessaankin\nvalaisivat ne avaraa onkaloa vain peräti vajavasti, ja kun sen\npääasukas lojui ristikon takana, ei hänen ollut helppo nähdä käytävän\nsuulle päin kauvaskaan. Sen vuoksi tunkeutujat, nyt lukumäärältään\nodottamattomasti kolmeksi lisääntyneinä, eivät irrallisesti heiteltyjen\nnärtteiden takana olleet suuressakaan ilmitulon vaarassa. Dinmont\nälysi pidätellä Hazlewoodia toisella kädellään taampana, kunnes ehti\nkuiskaamaan Bertramille: \"Ystävä -- nuori Hazlewood.\"\n\nEi ollut hetki sopiva esittelyn kehittämiseen pitemmälle, ja he\nseisoivat kaikin hisahtamattomina kuin kalliot ympärillään. Karahkat\nolivat niin väljästi kasattuja, että he niiden raoista nuotioon päin\nkatsellessaan helposti erottivat, mitä sen läheisyydessä tapahtui.\nPuhumattakaan näkymön erityisestä siveellisestä mielenkiintoisuudesta\nja siihen liittyvästä henkilökohtaisesta vaarallisuudesta, loi sille\ninhaa jylhyyttä valon ja varjon vaihtelu harvinaisilla nähtävyyksillä\nvipajavana.\n\nNuotion tummanpunainen hehku syöksi tuolloin tällöin kirkkaampia tai\ntummempia tulikieluja, mikäli Dirk Hatteraick käytti parempaa tai\nhuonompaa polttoainesta. Väliin tuprusi tukahuttava sauhu synkkänä\npilvenä luolan kattoa kohti, kirkastui sitte vastahakoiseksi ja\nnyreäksi loimuksi, joka lepattaen kapusi savupylvästä myöten, ja\näkkiä leimahti huikaisevaksi roihuksi, ahjon saadessa ahmittavakseen\nkuivempia risuja tai petäjän pilkkeitä. Sellaisessa oikukkaassa\nhohteessa he näkivät enemmän tai vähemmän selvästi Hatteraickin,\njonka hurjat ja karkeat kasvonpiirteet nyt teki vielä rajummiksi\nhänen asemansa erikoisuus ja mielensä ankea synkkyys. Hyvin ne olivat\nsopusoinnussa hänen ylitseen ja ympärillään järeänä kaareutumalla\nkohoavan muhkuraisen ja Säröilleen kallioseinän kanssa. Meg Merrilies\nkapsehti hänen ympärillään, milloin valossa, milloin puolittain\nsauhun tai varjon pimennossa, vastakohtana nuotioon päin istualtaan\nkumartuvalle Hatteraickille. Liikahtamattomassa asennossaan pysyi tämä\nalituiseen ainakin hämärästi näkyvissä, naishaamun ilmestyessä ja\nkadotessa kuin aaveena vilahdellen.\n\nBertram tunsi Hatteraickin nähdessään verensä kiehuvan. Hän muisti\ntämän hyvin Jansenina, jonka salakuljettaja oli Kennedyn kuoltua\nottanut nimekseen; muisti hän myöskin, että tämä Jansen ja hänen\nWoodbournessa ammuttu luutnanttinsa Brown olivat olleet hänen\nlapsuutensa tylyjä sortajia. Liittämällä omiin vaillinaisiin\nmuistoihinsa Manneringin ja Pleydellin kertomukset tiesi Bertram\nedelleen, että tämä mies oli sen väkivallan sieluna, jolla hänet\nriistettiin perheestään ja isänmaastaan alttiiksi lukemattomille\nkärsimyksille ja vaaroille. Katkeria mietteitä tulvi hänen mieleensä,\nja hänen oli työläs pidättyä hyökkäämästä esille ja ampumasta\nHatteraickia siihen paikkaan.\n\nTämä ei sentään olisi ollutkaan mikään turvallinen seikkailu. Vipajava\nlieska ei ainoastaan valaissut konnan vantteraa, jäntäreistä ja\nleveärintaista ryhtiä, vaan välähdytteli myöskin hänen vyöhönsä\npistettyä pistooliparia ja hänen lyömämiekkansa kahvaa. Oli varmaa,\nettä hänen vimmainen hurjuutensa panisi sekä hänen voimansa että\naseensa täyteen käytäntöön. Ne eivät kylläkään voineet vetää vertoja\nkahden sellaisen miehen yhteiselle väelle kuin Bertram itse ja hänen\nystävänsä Dinmont olivat, ottamatta lukuun heidän odottamatonta\nauttajaansa Hazlewoodia, joka oli aseeton ja rakenteeltaan hennompi;\nmutta tovin mietittyään tunsi Bertram, ettei olisi järkeä eikä\nurhoollisuutta pyövelin tehtävästä edelle ehättämisessä, ja älysi\nvoivan olla tärkeätä saada Hatteraick elävältä vangiksi. Niinpä\ntaltutti hän vimmastuksensa ja odotti, mitä roiston ja hänen\nmustalais-oppaansa kesken tapahtuisi.\n\n\"Ja miltä tuntuu nyt?\" kysyi eukon käreä ja epäsointuinen ääni. \"Enkö\nsanonut näin käyvän -- vieläpä tässä samaisessa luolassa, jossa\npiileksitte teon jälkeen?\"\n\n\"Wetter und sturm, akan pahalainen!\" vastasi Hatteraick, \"veisaa\nhornanmessusi sitte kun sitä tarvitaan. Oletko Glossinia nähnyt?\"\n\n\"En\", vastasi Meg Merrilies; \"olet iskenyt harhaan, senkin\nverenvuodattaja, eikä sinulla nyt ole mitään odotettavissa kiusaajalta\".\n\n\"Hagel!\" noitui konna, \"olisinpa hänen kurkussaan kiinni! Ja mitä tässä\nnyt pitää tehdä?\"\n\n\"Tehdäkö?\" vastasi mustalainen; \"kuolla kuin mies tai joutua hirteen\nkuin koira!\"\n\n\"Hirteen, ämmän perhana! Se hamppu ei ole kylvetty, jolla minut\nhirtetään.\"\n\n\"On kylvetty, ja kasvanut, ja häkilöitty, ja punottu, Enkö sinulle\nsanonut, kun rukouksistani huolimatta tahdoit viedä matkassasi pikku\nHarry Bertramin -- enkö sinulle sanonut hänen palaavan täytettyänsä\nkohtalonsa vierailla mailla yhdenteenkolmatta ikävuoteensa asti? Enkö\nsanonut vanhan tulen hiipuvan kipinään asti, mutta viriävän uudestaan?\"\n\n\"Kyllä, muori, sanoit sinä niin\", vastasi Hatteraick, ja hänen\näänessään tuntui jotakin toivottomuutta sointuvan, \"ja donner und\nblitzen, uskonkin puhuneesi totta! Tuo Ellangowanin junkkari on kaiken\naikaa uhkaillut karina edessäni, ja nyt on Glossinin kirottujen\nvehkeiden takia miehistöni ajettu hajalleen, veneeni tuhotut ja\nkaiketi lokerttikin anastettu -- siihen ei jäänyt väkeä kylliksi edes\nhoitelemaan purjeita, saati sitä puolustamaan -- mutauslauttakin sen\nolisi saanut vallatuksi. Ja mitä nyt omistajat sanovat? -- Hagel und\nsturm, en enää ikinä rohkene palata Flushingiin.\"\n\n\"Ei ikinä tarvitsekaan\", huomautti mustalainen.\n\n\"Mitä siellä teet\", kysyi hänen kumppaninsa, \"ja miksi noin sanot?\"\n\nKeskustelun aikana Meg keräili rohtimia irrallisesti koolle. Ennen\nkuin vastasi tähän kysymykseen pudotti hän kekäleen rohtimiin, jotka\noli ennakolta kastettu johonkin väkinesteeseen, sillä ne leimahtivat\nsilmänräpäyksessä tuleen; häikäisevän kirkas lieskakartio kohahti\nihan holvin lakeen asti. Sen noustessa Meg vastasi konnan kysymykseen\nlujalla ja vakaalla äänellä: _\"Siksi että hetki on tullut ja mies.\"_\n\nSovitun merkin saadessaan Bertram ja Dinmont hypähtivät risukasan yli\nja ryntäsivät Hatteraickiin käsiksi. Hyökkäyssuunnitelmaa tuntematon\nHazlewood oli hiukan myöhäisempi. Roisto oivalsi oitis olevansa\nkavallettu ja käänsi ensi kostonsa Meg Merriliesiin, laukaisten\npistoolinsa häntä kohti. Toinen kaatui päästäen vihlovan ja kamalan\nhuudon, tuskan kirkaisun ja pakahduttavan naurun korahduksen väliltä.\n\"Tiesin näin käyvän\", ähkäisi hän.\n\nBertram kiireissään kompastui kuoppaiseen kalliopohjaan, joka oli\nluolan lattiana; mutta se oli onnellinen horjahdus, sillä Hatteraickin\ntoinen luoti suhahti hänen ylitseen niin kohdalleen tähdättynä, että\nse olisi osunut hänen aivoihinsa, jos hän olisi jaloillaan pysynyt.\nEnnen kuin salakuljettaja ehti siepata toista pistooliansa pääsi\nDinmont häneen käsiksi ja yritti pelkin käsivoimin kytkeä alas hänen\nkäsivarsiaan. Mutta niin voimakas oli pahantekijä epätoivoissaan\nkaikkensa ponnistaen, että hän rajalaisen jättiläismäisestä\nrynnistyksestä huolimatta laahasi Dinmontin roihuavien tappurain läpi\nja oli melkein saanut vedetyksi esille pistoolin, joka olisi saattanut\ntehdä ripeästä lampuodista lopun, elleivät Bertram ja Hazlewood\nolisi heittäytyneet hänen avukseen. Vimmatuin tempaisuin he saivat\nHatteraickin paiskatuksi maahan, aseettomaksi ja sidotuksi.\n\nOttelu oli lopussa vajaan minuutin kuluttua, vaikka sen kertominen\nvaatii jonkun verran aikaa. Ollessaan täydellisesti nujerrettu teki\nkonna vain pari hurjaa ja miltei kouristuksen tapaista rynnistystä,\nmutta jäi sitten ihan hievahtamattomaksi ja hiiskumattomaksi. \"Hän\naikoo ainakin karskina kuolla\", huohotti Dinmont; \"no, en minä sen\ntakia hänestä huonommin ajattele\".\n\nKelpo Dandie samalla ravisteli palavia rohtimia pörhöisestä\npäällystakistaan ja tuuheasta mustasta tukastaan, joka oli nujakassa\nhieman kärventynyt. \"Hän on nyt alallaan\", sanoi Bertram; \"jääkää häntä\nvartioimaan älkääkä antako hänen liikahtaa, kunnes näen onko tämä\nvaimo-parka hengissä vai kuollut\". Hazlewoodin avulla hän kohotti Meg\nMerriliesin istualleen.\n\n\"Tiesin näin käyvän\", jupisi haavottunut, \"ja näinpä sopikin.\"\n\nLuoti oli kurkun alapuolelta tunkeutunut rintaan. Siitä ei vuotanut\npaljoakaan verta näkyviin, mutta sitä arveluttavampana piti sitä\nampumavammoja näkemään tottunut Bertram. \"Hyvä Jumala! Mitä\ntekisimmekään poloisen hyväksi?\" sanoi hän Hazlewoodille, olosuhteiden\nsyrjäyttäessä kaikenlaisen ennakkoselittelyn tai keskinäisen esittelyn\ntarpeellisuuden.\n\n\"Hevoseni on kytkettynä yläpuolelle metsään\", huomautti Hazlewood;\n\"olen pitänyt teitä silmällä jo kaksi tuntia -- minä karautan noutamaan\nluotettavaa apuväkeä. Teidän on sillävälin parempi puolustaa luolan\nsuuta mahdollisilta tulijoilta, kunnes palaan.\"\n\nHän riensi pois. Bertram siteli Meg Merriliesin haavan parhaansa mukaan\nja asettui lähelle käytävän suuta, viritetty pistooli kädessään;\nDinmont yhä vartioitsi Hatteraickia, puristaen häntä rinnuksesta\nHerkuleen kouraisulla. Luolassa vallitsi haudan hiljaisuus, jota\nkeskeyttivät vain loukkaantuneen vaimon hillitty voihke ja vangin\nraskas läähätys.\n\n\n\n\n55 luku.\n\nUUSI ELLANGOWAN.\n\n\nNoin kolmen neljännestunnin kuluttua, vaikka aseman epävarmuus ja\nvaarallisuus sai ajan tuntumaan kolmin verroin pitemmältä, kuului ulkoa\nnuoren Hazlewoodin ääni. \"Täällä olen\", huusi hän, \"ja riittävästi\nväkeä mukanani\".\n\n\"Tulkaahan sitte sisälle\", vastasi Bertram vartionsa päättymisestä\nhyvinkin huojentuneena. Hazlewood saapui parin kolmen maalaisen kanssa,\njoista yksi toimi rauhantuomarin apurina. He nostivat ylös Hatteraickin\nja kantoivat häntä niin pitkälle kuin käytävän mataloituva korkeus\nsalli; sitte he laskivat hänet seljälleen ja raahata retuuttivat\nperässään, sillä hän ei millään suostuttelulla taipunut auttamaan\nkuljetusta omin ponnistuksin. Hän virui äänetönnä ja hervotonna heidän\nkäsissään kuin hengetön ruumis, kykenemättömänä vastustamaan, mutta\nmillään tavoin keventämättäkään heidän hommiaan.\n\nKun hänet oli riepoteltu päivänvaloon ja pystytetty jaloilleen\nmuutamien luolan ulkopuolelle jääneiden miesten kannattelemaksi,\nnäytti häntä tyrmistyttävän ja huikaisevan äkillinen luolansa pimeyden\nvaihtuminen. Muiden järjestellessä Meg Merriliesin siirtämistä\nyrittivät Hatteraickin vartioksi jääneet saada hänet istuutumaan\nkallionjärkäleelle, joka oli lähellä nousuveden rajaa. Ankara väristys\npuistutti tuokion hänen rautaista varttansa, kun hän rimpuili vastaan.\n\"Ei siihen -- hagel! -- ettehän minua toki _siihen_ pakota istumaan?\"\n\nNämä olivat hänen ainoat sanansa, mutta niiden merkitys ja äänessä\nsointuva tuskainen kauhu ilmaisivat, mitä hänen mielessään liikkui.\n\nKun myöskin Meg Merrilies oli siirretty luolasta, niin hellävaraisesti\nkuin päinsä kävi, neuvottelivat he, minne hänet kannettaisiin.\nHazlewood oli lähettänyt kutsun lääkärille ja esitti haavottuneen\nsillävälin kuljetettavaksi lähimpään mökkiin. Mutta tämä huudahti hyvin\npainavasti: \"Ei, ei, ei! Derncleughin Harjalle -- Derncleughin Harjalle\n-- henki ei vapaudu tomusta muualla kuin siellä.\"\n\n\"Teidän on luullakseni noudatettava hänen tahtoaan\", arveli Bertram;\n\"muutoin pahentaa hänen kiusaantunut mielikuvituksensa haavasta\njohtuvaa kuumetta\".\n\nNiinpä kannettiin hänet holvihuoneeseen. Matkalla näytti hänen mielensä\nenemmän pohtivan äskeistä kohtausta kuin omaa lähenevää kuolemaansa.\n\"Kolme niitä hyökkäsi hänen päälleen -- minä toin nuo kaksi -- mutta\nken oli kolmas? Varmaankin _hän itse_, palanneena ottamaan oman\nkostonsa!\"\n\nHänen mielikuvitukseensa oli ilmeisesti tehnyt voimakkaan vaikutuksen\nHazlewoodin odottamaton ilmestyminen, Hatteraickin nopea tihutyö kun\nei ollut suonut hänelle aikaa tuntea tulijaa. Usein palasi hän samaan\nasiaan.\n\nHazlewood selitti saapumisensa Bertramille, kertoen Manneringin\nneuvosta pitäneensä heitä jonkun aikaa silmällä. Huomatessaan heidän\nkatoavan luolaan oli hän ryöminyt perässä, aikoen ilmottaa tulonsa ja\nasiansa. Mutta pimeässä oli hän sattunut kouraisemaan Dinmontia jalasta\nja siten ollut aiheuttamaisillaan onnettomuuden, jonka tosiaan oli\ntorjunut vain urhean talonpojan mielenmaltti ja hätääntymättömyys.\n\nRauniorakennuksen edustalle tultua otti mustalainen esille avaimen.\nKantajien astuttua sisälle ja aikoessa laskea hänet vuoteelle sanoi\nhän huolestuneesti: \"Ei, ei! ei niin päin, jalat itään\", ja näytti\ntyytyväiseltä, kun hänen asentonsa käännettiin toisin päin, joten hän\ntuli lepäämään samoin kuin ruumis oli tapana sijottaa.\n\n\"Eikö ole lähellä ketään pappismiestä\", kysyi Bertram, \"auttamaan tämän\nonnettoman vaimon hartaudenharjotusta?\"\n\nPitäjän pastori, joka oli ollut Charles Hazlewoodin opettajana, oli\nmonien muiden mukana kuullut huhun, että Kennedyn murhaaja oli saatu\nkiinni samalla paikalla, missä rikos oli niin monta vuotta takaperin\ntapahtunut, ja että joku vaimo oli kuolettavasti haavottunut. Sekä\nuteliaisuudesta että paremminkin velvollisuuden tunnosta oli hän tullut\nDerncleughin Harjalle ja astui nyt esille. Lääkäri saapui samaan aikaan\nja aikoi ryhtyä tutkimaan haavaa; mutta Meg vastusti kumpaisenkin apua.\n\n\"Ei ihmisavulla paranneta minun ruumistani eikä pelasteta sieluani.\nAntakaa minun puhua, mitä minulla on sanottavaa, ja sitte saatte tehdä\ntahtonne mukaan, minun estämättäni. -- Mutta missä on Henry Bertram?\"\nAuttajat, joille tämä nimi oli kauvan ollut vieras, tuijottivat\ntoisiinsa. \"Niin\", jatkoi hän lujemmalla ja käskevämmällä äänellä,\n\"sanoin _Ellangowanin Henry Bertram_. Poistukaa valon tieltä ja antakaa\nminun nähdä hänet.\"\n\nKaikkien katseet kääntyivät Bertramiin, tämän lähestyessä kurjaa\nvuodetta. Haavottunut vaimo tarttui häntä käteen. \"Katsokaa häntä\",\nhän sanoi, \"kaikki jotka olette konsanaan nähneet hänen isänsä\ntai isoisänsä, ja todistakaa, eikö hän ole heidän elävä kuvansa!\"\nVäkijoukossa syntyi sorinaa -- yhdennäköisyys oli niin selvä,\nettei kukaan voinut epäröidä. \"Ja nyt kuulkaa minua -- ja tuo\nmies\" -- viitaten Hatteraickiin, joka jonkun matkan päässä istui\nmerimieskirstulla vartijoineen -- \"kieltäköön sanojeni totuuden, jos\nvoipi. Tuo on Henry Bertram, entisen Ellangowanin Godfrey Bertramin\npoika; tuo nuori mies on sama poikalapsi, jonka Dirk Hatteraick ryösti\nmukaansa Warrochin metsästä samana päivänä, jona hän tullinuuskijan\nmurhasi. Minä olin siellä kuin harhaileva henki -- sillä mieleni teki\nnähdä se metsä ennen kuin seutukunnalta samosimme pois. Pelastin lapsen\nhengen, ja kovasti, kovasti minä pyytelin ja rukoilin heitä jättämään\nlapsen minulle. Mutta pois veivät hänet, ja kauvan oltuaan merten\ntakana on hän nyt tullut saamaan omaansa, ja mikä estäisikään häntä? --\nMinä vannoin säilyttäväni salaisuuden, kunnes hän täyttää yksikolmatta\nvuotta -- tiesin että hänen tuli suorittaa salliman määrä siihen\npäivään asti. Pidin heille tekemäni valan -- mutta itseksenipä vannoin,\nettä jos eläisin näkemään hänen paluunsa päivän, asettaisin hänet\nisänsä asuinsijaan, vaikka olisi joka askel ihmisen kuolema. Senkin\nvalan olen pitänyt, itse olen yksi askel -- hänestä\" -- Hatteraickiin\nviitaten -- \"koituu kohta toinen, ja vielä tulee kolmaskin\".\n\nKeskeyttäen pahotteli pappi, ettei tätä ilmotusta alettu\nperusteellisesti kirjottaa muistiin, ja lääkäri puolestaan vaati\nsaada tutkia haavan ennen kuin potilasta uuvutettaisiin kyselyillä.\nNähdessään miesten siirtävän Hatteraickia, jotta huoneessa tehtäisiin\ntilaa ja lääkäri jäisi häiriintymättömäksi hommaansa, huusi hän\nlujasti, samalla kohottautuen istualleen vuoteellaan: \"Dirk Hatteraick,\nsinä ja minä emme toisiamme enää tapaa ennen kuin olemme tuomiolla --\ntunnustatko, mitä sanoin, vai uskallatko sen kieltää?\" Toinen käänsi\nhäneen paatuneen katsantonsa, joka ilmaisi mykkää ja taipumatonta\nuhmaa. \"Dirk Hatteraick, uskallatko kieltää, minun vereni tahraamana,\nainoatakaan kuolemassani lausumaani sanaa?\" Toinen yhä tuijotti\nhäneen kivikovan paatumuksen ja ynseän itsepintaisuuden ilmeellä ja\nliikutti huuliaan, mutta ei äännähtänytkään. \"Hyvästi sitte vain!\"\nsanoi kuoleva, \"ja antakoon Jumala sinulle anteeksi -- sinun kätesi\non sinetinnyt todistukseni. Eläissäni olin tietysti hullu mustalaisen\nheittiö, suomittu, karkotettu, poltinraudalla leimattu -- ovelta\novelle luikkiva mierolainen, jota oli pitäjästä pitäjään kaahattu kuin\nkulkunarttua -- kuka olisi _hänen_ kertomuksestaan välittänyt? Mutta\nnyt olen kuoleva vaimo, eivätkä sanani satu tien oheen, yhtä vähän kuin\nmulta peittää vertani!\"\n\nHän vaikeni, ja kaikki poistuivat huoneesta, paitsi lääkäri ja pari\nvaimoihmistä. Hyvin pikaisen tutkimuksen perästä pudisti lääkäri\npäätänsä ja luovutti pastorille sijansa kuolinvuoteen ääressä.\n\nMuuan poliisikonstaapeli oli pysähdyttänyt valtamaantiellä\nKippletringaniin tyhjillään palaavat kyytikärryt, nähden niitä\ntarvittavan Hatteraickin kuljettamiseksi vankilaan. Kuullessaan mitä\nDerncleughista kuului jätti ajaja hevosensa erään kuormapojan hoivaan,\narvatenkin pikemmin luottaen elukkain kuin niiden kaitsijan vuosiin\nja viisauteen, ja riensi täyttä vauhtia katsomaan, kuten sanoi,\n\"mimmoista hauskuutta siellä pidetään\". Hän saapui perille juuri kun\nhetki hetkeltä karttuva alustalaisjoukko ja muu kansa oli Hatteraickin\nkarkeita piirteitä kyllikseen tähysteltyään kääntänyt huomionsa\nBertramiin.\n\nMelkein kaikki, mutta etenkin ikämiehet, jotka olivat Ellangowanin\nnähneet hänen miehuutensa päivinä, tunsivat ja tunnustivat Megin\nvetoamisen oikeaksi. Mutta skotlantilaiset ovat varovaista kansaa; he\nmuistivat hovin olevan toisen hallussa ja vasta ilmaisivat tunteitaan\ntoisilleen hiljaisina kuiskeina. Ystävämme Jaakko Jabos, kyytimies,\ntunkeusi keskelle piiriä, mutta tuskin oli hän luonut katseensa\nBertramiin, kun hätkähti hämmästyneenä taakse päin, äänekkäästi\nhuudahtaen: \"Niin totta kuin ihmisessä on henki, onkin tuossa vanha\nEllangowan kuolleista nousseena!\"\n\nTämä ennakolta mitään vaikutuksia saamattoman todistajan julkinen\njulistus oli juuri se kipinä, mikä tarvittiin sytyttämään yleisön\ntunteet. Nyt ne puhkesivat raikuviksi huudoiksi: \"Eläköön Bertram!\" --\n\"Onnea Ellangowanin perilliselle!\" -- \"Jumala hänelle omansa antakoon\nja sallikoon hänen elää keskessämme kuten ennen hänen esivanhempansa!\"\n\n\"Minä olen hovin maalla seitsemänkymmentä vuotta asustanut\", huomautti\neräs.\n\n\"Minä ja minun sukuni olemme asustaneet seitsemänkymmentä ja vieläkin\nseitsemänkymmentä\", kehaisi toinen; \"on minulla oikeus tuntea\nbertramilainen katsanto\".\n\n\"Minun sukuni on ollut täällä kolmesataa vuotta\", sanoi kolmas ukko,\n\"ja myyn vaikka viimeisen lehmäni, jotta näen nuoren lairdin pääsevän\noikeuksiinsa\".\n\nVaimoväki on aina ihastuksissaan ihmeellisyyksistä, eikä vähemmin\nsilloin, kun tarinan sankarina on komea nuori mies; hekin siis\nlisäsivät kimakan huutelunsa yleiseen onnitteluun. \"Siunattu olkoon\nhän -- ihan on isänsä kuvainen! -- Bertramit ovat aina olleet koko\nkulmakunnan pelsimenä!\"\n\n\"Voi, olisipa vain elänyt näkemään tämän päivän hänen äiti-poloisensa,\njoka kuoli suruun ja epätietoisuuteen hänestä!\" huudahti joku naisääni.\n\n\"Mutta me autamme häntä omillensa, hyvät ihmiset\", huusivat toiset,\n\"ja ennen kuin Glossin saa pitää Ellangowanin kiskommekin hänet sieltä\nvaikka kynsin!\"\n\nToiset tunkeusivat Dinmontin ympärille, joka mielelläänkin kertoi\ntietojansa ystävästään ja kerskui kunniasta, mikä hänellä oli ollut\npaljastuksen auttelijana. Hänet tunsivat useat saapuvilla olevat\ntaatut talonpojat, joten hänen todistuksensa antoi lisää yllykettä\nyleiselle innostukselle. Olipa tuollainen tunteiden herkkymisen hetki,\njolloin Skotlannin kansalta kirsi sulaa kuin kevätlumi ja sen paisuva\ntulvavirta tempaa tokeet ja sulut mukaansa.\n\nÄkilliset huikkaukset keskeyttivät pastorin hänen rukouksissaan, ja\nMeg, joka oli vaipunut olemassaolon lopun edellä yleisen horrostilan\nkohtaukseen, säpsähti äkkiä: \"Ettekö kuulleet? -- ettekö kuulleet?\n-- hänet on tunnustettu! -- hänet on tunnustettu! -- vain tätä\nvarten pysyin hengissä. Minä olen syntinen nainen; mutta jos sen toi\nkiroukseni, niin sen on kirvottanut siunaukseni! Ja nyt minun olisi\ntehnyt mieleni sanoa enemmän. Mutta se ei käy laatuun. Seis\" -- hän\njatkoi kurkottaen päänsä valon pilkahdusta kohden, joka tunkeusi\nikkunana toimivasta kapeasta raosta --, \"eikö hän ole tuolla? Väistykää\nvalon tieltä ja antakaa minun hänet vielä kerran nähdä. Mutta pimeys\non omissa silmissäni\", hän huokasi takaisin valahtaen, vakaasti\ntähystettyänsä tyhjyyteen; \"kaikki on nyt lopussa:\n\n    \"pois, henki, kule;\n    jo, tuoni, tule.\"\n\nJa olkialuselleen ojentuen hän hiljaisesti nukahti viimeiseen uneen.\nPastori ja lääkäri merkitsivät tarkoin muistiin kaikki mitä hän oli\nsanonut, pahotellen nyt kovin, etteivät olleet tyystimmin häntä\nkuulustaneet, mutta kumpainenkin jääden siveellisesti vakuutetuksi\nhänen paljastuksensa todenperäisyydestä.\n\nHazlewood oli ensimäinen onnittelemaan Bertramia siitä, että hän\nnähtävästi nyt piankin pääsisi oikeaan yhteiskunnalliseen asemaansa ja\nomaa nimeänsä käyttämään. Ympärillä olijat kuulivat Jabosilta, että\nBertram oli hänen haavottajansa, ja hänen jalomielisyytensä vaikutti\nheihin niin innostuttavasti, että he riemukkaissa huudahduksissaan\nliittivät hänen nimensä Bertramin oheen.\n\nJotkut kuitenkin tiedustivat kyytimieheltä, miten hän ei ollut tuntenut\nBertramia, nähdessään hänet aikaisemmin Kippletringanissa. Siihen hän\nantoi varsin luonnollisen vastauksen: \"Mhyh, Ellangowaniakos minä siinä\naattelin? Mutta kun kuulin huudeltavan, että nuori lairdi oli löytynyt,\nniin se pani minut huomaamaan yhdennäköisyyden. Se olikin selvä kuin\npäivä, kun sitä vain ensin rupesi katselemaan.\"\n\nTämän kohtauksen lopulla alkoi Hatteraickin kovapintaisuus hiukan\njärkkyä. Hänen nähtiin räväyttelevän silmiään -- yrittävän kohottaa\nsidottuja käsiään vetääkseen hatun otsansa yli -- katselevan vihaisesti\nja kärsimättömästi tielle, kuin kiihkeästi kaivaten ajoneuvoja, joilla\nhänet siirrettäisiin paikalta. Vihdoin mr. Hazlewood, aavistellen\nyleisen kuohunnan kenties suuntautuvan vankiin, määräsi hänet\nvietäväksi kyytikärryille ja niissä kuljetettavaksi Kippletringaniin\nmr. Mac-Morlanin lähempää toimenpidettä varten; samalla hän toimitti\npikalähetin ilmottamaan tälle, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Ja nyt\", hän sanoi Bertramille, \"olisinpa iloissani, jos seuraisitte\nminua Hazlewoodin hoviin; mutta koska se kenties ei ole teille niin\nmieluista juuri nyt kuin toivoakseni päivän tai parin kuluttua, niin\nsallikaakin minun palata kanssanne Woodbourneen. Mutta te olette\njalkaisin.\" -- \"Jos nuori lairdi ottaisi minun hevoseni!\" -- \"Tai\nminun\", -- \"Tai minun\", tarjoili puolikymmentä ääntä. \"Tai minun; se\nporhaltaa kymmenen penikulmaa tunnissa ilman kannuksia tai raippaa,\nja se on nuoren lairdin oma tästä hetkestä, jos hän haluaa sen\nparhaaksiveroksi, kuten oli muinoin tapana antaa isännälleen.\" --\nBertram kernaasti lainasi hevosen ja kiitteli kansanjoukkoa heidän\nsydämellisistä toivotuksistaan; kaikki vastasivat hurraamalla ja\nmyötätuntoaan vakuutellen.\n\nOnnellinen omistaja käski yhtä poikaa \"käväisemään sen uuden satulan\",\ntoista \"sukaisemaan hevosen kuivalla olkiviholla\", kolmatta \"juoksemaan\nDan Dunkiesonilta hakemassa lainaksi hänen silatut jalustimensa\" ja\npahotteli, \"ettei ollut aikaa antaa elukalle apetta, jotta nuori\nlairdi olisi nähnyt sen pistelemässä parhainta vauhtiansa\", sillaikaa\nkun Bertram tarttui pastoria käsivarteen, käveli hänen kanssaan\nholvihuoneeseen ja sulki oven heidän perässään. Hän silmäili tovin\näänettömänä Meg Merriliesin ruumista, sellaisena kuin se lepäsi hänen\nedessään, kasvonpiirteet kuoleman terottamina, mutta yhä säilyttäen\nsen tuiman ja tarmokkaan sävyn, joka oli elämässä kannattanut hänen\nylemmyyttään sen säännöttömän kansan rajuna johtajattarena, jonka\nkeskuudessa hän oli syntynyt. Nuori soturi kuivasi kyyneleet, joita\nväkisinkin kihoili hänen silmiinsä, kun hän katseli vainajaa, jonka\nsaattoi sanoa uhranneen henkensä uskollisuudessaan häntä ja hänen\nsukuansa kohtaan. Hän tarttui sitte pastoria käteen ja kysyi tältä\nvakavasti, oliko onneton näyttänyt kykenevän omistamaan hänen\nrukouksilleen sitä huomiota, mitä lähtöään tekevän ihmisen tuli tuntea.\n\n\"Hyvä herra\", vastasi suopea pappi, \"toivoakseni oli vaimoparka\nkylliksi tajullaan, aistitakseen sanojeni sisällön ja yhtyäkseen\nniihin. Mutta olkaamme nöyrästi siinä luottamuksessa, että meidät\ntuomitaan sen mukaan, mikäli meillä on ollut tarjolla uskonnollista\nja siveellistä ohjausta. Jossakin määrin voisi häntä ajatella\nopettamattomaksi pakanaksi, kristityssäkin maassa; ja muistakaamme,\nettä tietämättömän elämän erheiden ja virheiden vastapainona oli omaa\netua katsomatonta rakkautta, joka läheni sankaruutta. Uskomme hänet Sen\nhaltuun, joka yksinään voipi punnita rikkomustemme ja hairahdustemme\nrinnalla ponnistelumme hyveen tolalla, -- pelolla uskomme, mutta emme\ntoivoamme heittäen.\"\n\n\"Pyytäisin\", sanoi Bertram, \"että toimittaisitte tämän onnettoman\nvaimon kaikilla säädyllisillä menoilla haudatuksi. Minulla on\nhallussani hänelle kuuluvaa omaisuutta -- joka tapauksessa olen\nvastuussa kuluista -- minut saatte kuuluviin Woodbournesta.\"\n\nDinmont oli saanut ratsun eräältä tuttavaltaan käytettäväkseen ja\nhoilasi nyt ulkoa, että kaikki oli valmista heidän palatakseen. Bertram\nja Hazlewood lausuivat jäähyväisensä hurraavalle yleisölle, lujasti\nmuistutettuaan nyt useiksi sadoiksi paisunutta väkijoukkoa säilyttämään\nhyvää järjestystä riemastuksessaan, koska vähäisinkin hillitön innostus\nvoitaisiin tulkita epäedullisesti nuorelle lairdille, joksi kaikki\nhäntä nimittivät.\n\nHeidän ratsastaessaan Derncleughin rauniohökkelien ohi sanoi Dinmont:\n\"Olenpa varma siitä, kapteeni, että omillenne päästyänne ette unohda\nrakennuttaa pikku majaa tuonne? Hiisi vieköön, tekisinkin sen itse,\nellei se olisi paremmissa käsissä. -- En siinä sentään asua mielisi\nsen jälkeen, mitä hän sanoi. Turkanen, vanhan Elspethin minä sinne\nsijottaisin, hauturin lesken -- heikäläiset ovat tottuneet hautoihin ja\nhaamuihin sekä sen semmoisiin.\"\n\nRivakka ratsastus toi heidät piankin Woodbourneen. Tieto heidän\nurotyöstään oli jo kulovalkeana levinnyt laajalle, ja koko ympäristön\nasukkaat olivat nurmikolla heitä vastassa onnittelujaan hälisten. \"Että\nminut hengissä näet\", virkkoi Bertram Lucylle, joka ensimäisenä juoksi\nhäntä vastaan, vaikka Julian katse ennätti hänestäkin edelle, \"siitä\ntulee sinun kiittää näitä kelpo ystäviä\".\n\nPunastuksensa ilmaistessa mielihyvää, kiitollisuutta ja ujoutta\nyhtaikaa niiasi Lucy Hazlewoodille, mutta Dinmontille hän avomielin\nojensi kätensä. Kunnon lampuoti ilonsa ihastuksissa johti vapautensa\npitemmälle kuin vihje valtuutti, sillä hän painoi kiitoksensa neitosen\nhuulille ja heti paikalla säikähti käyttäytymisensä tökeryyttä.\n\"Herranen aika, armollinen neiti, pyydän anteeksi\", hän sanoi;\n\"unohduksissani tuntui siltä kuin olisitte ollut oma lapseni --\nkapteeni on niin koristelematon, että hän panee toisen unohtamaan\nitsensä\".\n\nVanha Pleydell astui nyt esille: \"Kas, jos tällaisia palkkioita\njaellaan --\" hän sanoi.\n\n\"Seis, seis, mr. Pleydell\", keskeytti Julia, \"te saitte palkkionne\nennakolta -- muistakaa eilisiltaa\".\n\n\"No, tunnustanhan minä saaneeni maksun etukäteen\", myönsi asianajaja,\n\"mutta enköpä vain ansaitsekin kaksinkertaista palkkiota sekä miss\nBertramilta että teiltä, kun huomenna lopetan Dirk Hatteraickin\nkuulustamisen -- voi hiisi, kylläpä minä häntä puserran! -- Saattepa\nnähdä, eversti, ja te, suulaat neitokaiset, saatte kuulla, jollette\nnäekään.\"\n\n\"Kyllähän, jos suvaitsemme kuunnella, neuvos\", vastasi Julia.\n\n\"Ja arvelette\", sanoi Pleydell, \"olevan muka hyvinkin luultavaa, että\nte ette suvaitse? Mutta kyllä uteliaisuutenne teidät opettaa!\"\n\nKepeän lavertelun jatkuessa eversti Mannering esitteli Bertramille\nvaatimattoman ja miellyttävän näköisen miehen, jolla oli yllään harmaja\ntakki ja liivit, piikkohousut ja pitkävartiset saappaat. \"Tämä, mr.\nBertram, on mr. Mac-Morlan.\"\n\n\"Jolta sisareni sai kodin, ollessaan kaikkien luonnollisien ystäviensä\nja sukulaistensa hylkäämänä\", sanoi Bertram sydämellisesti syleillen\nhäntä.\n\nKoulumestari tunkeusi sitte paikalle, irvisteli, hykähteli, päräytti\nkamalan törähdyksen yrittäessään viheltää ja lopuksi, kykenemättä\nhillitsemään liikutustaan, juoksi tiehensä tyhjentääkseen sydämessään\ntulvehtivia tunteita silmistään.\n\nEmme yritäkään kuvailla tämän onnellisen illan riemukasta rauhaa ja\nrattoa.\n\n\n\n\n56 luku.\n\nOVELA ANSASSA.\n\n\nWoodbournessa oli seuraavana aamuna aikaisin vilkasta touhua,\nKippletringanissa toimitettavaan alustavaan tutkintoon lähtöä\nvalmistettaessa. Kun mr. Pleydell oli aikoinaan niin perusteellisesti\nseulonut Kennedyn kuoleman salaperäisyyttä ja oli tunnettu alallaan\nmitä parhaaseen maineeseen päässeenä, pyysivät mr. Mac-Morlan, Sir\nRobert Hazlewood ja eräs toinen saapuville tullut rauhantuomari häntä\ntoimimaan puheenjohtajana ja ohjaamaan tutkintoa. Eversti Mannering\nkutsuttiin istuutumaan heidän joukkoonsa. Muutoin oli kuulustelu aivan\nyksityinen.\n\nNeuvos kävi uudestaan käsiksi entisiin todistuksiin ja kuulustutti\nniitä toistamiseen. Sitte saivat pastori ja lääkäri tehdä selvää\nMeg Merriliesin kuolinvuoteellaan lausumista ilmotuksista. Heidän\nvakuutuksensa mukaan oli hän selvästi, jyrkästi ja useampaan kertaan\nilmottanut olleensa silminnäkijänä, kun Hatteraick muutamien miestensä\nkanssa oli surmannut Kennedyn. Hän oli osunut paikalle sattumalta, ja\nhänen käsityksensä mukaan oli rikokseen johtanut heidän vimmastumisensa\ntullivirkamiehen kohdatessaan, kun olivat hänen ilmiantonsa tähden\nmenettäneet aluksensa. Kuoleva oli lisäksi nimennyt elossa olevaksi\ntoisenkin todistajan murhatapaukseen -- veljenpoikansa Gabriel Faan,\njoka oli kieltäytynyt ottamasta osaa rikokseen, -- ja lopulta vihjannut\njonkun muun olleen rikollisten kanssa liitossa teon jälkeen, mutta\nsiihen olivat hänen voimansa ehtyneet. He eivät unohtaneet mainita\nhänen vakuutustaan, että hän oli pelastanut lapsen ja että sen\nriistivät häneltä salakuljettajat Hollantiin viedäkseen. -- Kaikki nämä\nseikat merkittiin tarkasti pöytäkirjaan.\n\nDirk Hatteraick tuotiin sitte sisälle raskaissa raudoissa, sillä hänen\näskeinen pakonsa kehotti erityiseen varovaisuuteen. Häneltä kysyttiin\nnimeä; hän ei vastannut -- ammattia; hän pysyi vaiti -- useita muita\nkysymyksiä tehtiin, hän ei hiiskunut sanaakaan. Pleydell pyyhki\nsilmälasinsa ja tähysteli vankia hyvin tarkasti.\n\n\"Onpa siinä julman näköinen mies\", hän kuiskasi Manneringille, \"mutta,\nkuten Dogberry[69] sanoo, minä käyn viekkaudella häntä ahdistamaan.\n-- Hei, kutsukaa sisälle Soles -- suutarimestari Soles. -- Soles,\nmuistatteko mitanneenne muutamia Warrochin metsässä mutaan painuneita\njalanjälkiä marrask. -- p:nä 17-- minun määräyksestäni?\" Soles muisti\ntapauksen täydellisesti. \"Katsokaa tuota paperia -- onko se teidän\nmittausluettelonne?\" Soles todensi muistilapun. \"No, tuossa on pöydällä\nkenkäpari; mitatkaa se ja katsokaa, pitävätkö ne yhtä minkään tuohon\npiirtämänne mittauksen kanssa.\" Suutari totteli, ja selitti niiden\ntäsmälleen vastaavan isointa jalanjälkeä.\n\n\"Me saamme näytetyksi toteen\", huomautti neuvos syrjään Manneringille,\n\"että nämä Derncleughin raunioista löydetyt kengät olivat Brownin,\njonka te ammuitte Woodbournen edustalla. -- Nyt, Soles, mitatkaa hyvin\ntarkasti vangin jalat.\"\n\nMannering piti Hatteraickia tiukasti silmällä ja näki hänen\nvavahtelevan.\n\n\"Soveltuvatko nuo mittauksenne mihinkään jalanjälkeen?\"\n\nMies silmäili muistiinpanojansa, sitte mittanauhaansa -- tarkasti vielä\nedellisen mittauksensa toisella. \"Ne vastaavat hiuskarvalleen\", hän\nsanoi, \"jalanjälkeä, joka on edellistä leveämpi ja lyhempi\".\n\nHatteraick unohti uppiniskaisuutensa. \"Jeeveli!\" murahti hän, \"miten\nsaattoi maassa olla jalanjälkeä, kun oli kirsi kova kuin memeliläisen\ntukin ydin?\"\n\n\"Illalla, sen myönnän, kapteeni Hatteraick\", vastasi Pleydell, \"mutta\nei aamupäivällä. Suvaitsisitteko ilmottaa minulle, missä olitte\npäivänä, jonka muistatte niin tarkoin?\"\n\nHatteraick huomasi kompastuksensa ja tiukensi kovat piirteensä taas\nitsepintaiseen äänettömyyteen. \"Merkitkää kuitenkin pöytäkirjaan hänen\nhuomautuksensa\", sanoi Pleydell kirjurille.\n\nSamassa avautui ovi ja useimpain läsnäolijain suureksi kummastukseksi\nastui esille mr. Gilbert Glossin. Tämä arvoisa herrasmies oli\nvaanimalla ja vaivihkaa kuuntelemalla saanut selville, ettei\nhäntä ollut nimetty Meg Merriliesin kuolinvuoteellaan lausumassa\nilmotuksessa; sehän seikka ei tosin ollut johtunut mistään häntä\nkohtaan suosiollisesta mielialasta, vaan kuolevan säännöllisen\nkuulustelun viivähtämisestä ja lopun nopeasta lähenemisestä. Siksi\notaksui hän olevansa turvassa kaikelta todistelulta, paitsi mitä\nHatteraickin tunnustuksesta saattaisi ilmetä; tätä ehkäistäkseen hän\noli päättänyt tekeytyä rohkeaksi ja liittyä virkaveljiinsä konnaa\nkuulusteltaessa. \"Saan kyllä\", ajatteli hän, \"roiston älyämään,\nettä hänen henkensä riippuu omien ja minun asiaini tallettamisesta\ntietonaan; sitä paitsi ilmaisee läsnäoloni varmuutta ja viattomuutta.\nJos minun täytyy menettää hovi, niin minkäpä sille voipi -- mutta\nparemmin toivon käyvän.\"\n\nTullessaan hän ensin kumarsi hyvin syvään Sir Robert, Hazlewoodille.\nSir Robert oli alkanut uumoilla, että hänen alhaissyntyinen naapurinsa\noli käyttänyt häntä välikappaleenaan; hän taivutti päätänsä jäykästi,\notti nuuskaa ja katseli toisaanne.\n\n\"Mr. Corsand\", tervehti Glossin toista tuomariveikkoaan, \"nöyrin\npalvelijanne\".\n\n\"Nöyrin palvelijanne, mr. Glossin\", vastasi mr. Corsand nuivasti,\nsovelluttaen katsantonsa _regis ad exemplar_, paronetin sävyyn\nnimittäin.\n\n\"Mac-Morlan, arvoisa ystävä\", pitkitti Glossin, \"miten jaksatte --\nvirkavelvollisuuksissanne vain aina?\"\n\n\"Umph\", ynähti rehellinen Mac-Morlan, vähät välittäen kohteliaisuudesta\ntai tervehdyksestä.\n\n\"Eversti Mannering\" -- syvä kumarrus ja siihen keveä pään liike\nvastauksena -- \"ja mr. Pleydell\" -- toinen syvä kumarrus --, \"en olisi\nrohjennut toivoa teidän avustustanne meikäläisille maalaisille tähän\naikaan käräjäkautta\".\n\nPleydell otti nuuskaa ja silmäili häntä yhtä ovelalla kuin\nivallisellakin katseella. \"Opetanpa hänelle\", huomautti hän syrjään\nManneringille, \"vanhan varotuksen arvon: _Ne accesseris in consilium\nantequam voceris_\".[70]\n\n\"Mutta kenties tulen epäaikaisesti, hyvät herrat?\" kysäisi Glossin,\njoka ei voinut olla huomaamatta vastaanottonsa kylmäkiskoisuutta. \"Onko\ntämä avoin kokous?\"\n\n\"Minä puolestani\", selitti mr. Pleydell, \"en pidä tuloanne\nhäiritsevänä, mr. Glossin, vaan päinvastoin en ole eläissäni ollut\nniin hyvilläni tapaamisestanne, varsinkin kun ajattelen, että meillä\nolisi joka tapauksessa ollut aihetta pyytää teidän suosiollista\nseuraanne päivän mittaan\".\n\n\"No niin, hyvät herrat\", puheli Glossin, vetäen tuolinsa pöydän ääreen\nja alkaen pöyhiä papereita, \"missä asti ollaan? -- olemmeko pitkällekin\npäässeet? -- missä ovat kuulustelutodisteet?\"\n\n\"Kirjuri, antakaa minulle kaikki nuo paperit\", pyysi mr. Pleydell;\n\"minulla on omituinen tapa järjestellä asiakirjojani, mr. Glossin;\nsekoan, jos joku toinen niihin kajoaa -- mutta myöhemmällä kyllä\ntarvitsen apuanne\".\n\nSiten toimettomuuteen pakotettuna Glossin loi syrjäsilmäyksen Dirk\nHatteraickiin, mutta ei kyennyt hänen synkeästä murjotuksestaan muuta\nlukemaan kuin kiukkua ja vihaa kaikkiin ympärillä olijoihin. \"Mutta,\nhyvät herrat\", huomautti Glossin, \"onko ihan oikein pitää tuota\nmies-poloista noin raskaissa kahleissa, kun hänet on tuotu pelkkään\npoliisitutkintoon?\"\n\nTämä oli ystävällisen merkkilipun kohottamista vangille. \"Hän on\nkarannut kerran ennen\", vastasi Mac-Morlan kuivasti, ja Glossin vaikeni.\n\nBertram kutsuttiin nyt esille, ja Glossinin hämmennykseksi\ntervehtivät häntä mitä ystävällisimmin kaikki läsnäolijat, vieläpä\nmyöskin Sir Robert Hazlewood. Hän kertoi lapsuudenmuistonsa sillä\nsuoruudella ja sanojen huolellisuudella, joka antoi parhaat\ntakeet hänen vilpittömyydestään. \"Tämä näyttää olevan pikemmin\nsiviili- kuin rikoskysymys\", tokaisi Glossin nousten seisaalle; \"ja koska\nette voi olla tietämättä, hyvät herrat, mitä vaikutusta tuon nuoren\nmiehen uskottelulla olisi minun omaisuus-etuuksiini, niin poistunkin\nmieluummin\".\n\n\"Ei, hyvä herra\", epäsi mr. Pleydell, \"me emme millään muotoa tule\ntoimeen ilman teitä. Mutta minkätähden sanotte tämän nuoren miehen\nvaatimuksia uskotteluksi? -- En tarkota kalastella vastaväitöksiänne,\njos teillä niitä on, mutta --\"\n\n\"Mr. Pleydell\", vastasi Glossin, \"mieleni tekee aina toimia avoimesti,\nja voinpa heti paikalla selittää asian. -- Tuo nuori mies, jonka\noletan edesmenneen Ellangowanin aviottomaksi pojaksi, on kierrellyt\nseutukunnalla muutamia viikkoja eri nimillä, yksissä juonin erään\nkurjan, sekapäisen akan kanssa, joka kuuluu viime nujakassa tulleen\nammutuksi, ja apunansa muita mustalaisia, kattilanpaikkureita ja sen\nsellaisia, sekä muuan iso liddesdalelainen moukan hölmö, yllytellen\nalustalaisia heidän isäntiänsä vastaan, jotka, kuten Hazlewoodin Sir\nRobert Hazlewood tietää --\"\n\n\"En tahdo teitä keskeyttää, mr. Glossin\", tokaisi Pleydell, \"kysyn\nvain, keneksi te tämän nuoren miehen sanotte?\"\n\n\"Ka, minä sanon\", vastasi Glossin, \"ja tuo mies\" -- Hatteraickiin\nkatsahtaen -- \"varmaankin tietää, että hän on edesmenneen Ellangowanin\navioton poika erään Janet Lightoheelin kanssa, joka meni jälkeenpäin\nAnnanin lähistölle naimisiin laivapuuseppä Hewitille. Hänen nimensä\non Godfrey Bertram Hewit, jolla nimellä hänet merkittiin 'Royal\nGaroline'-tullipurren kirjoihin\".\n\n\"Vai niin?\" sanoi Pleydell. \"Varsin uskottava juttu! Mutta\npysähtymättäkään muutamiin silmien, hipiän ja muun sellaisen\neroavaisuuksiin -- olkaa hyvä ja käykää tänne, sir.\" Nuori merimies\nastui esille. \"Tässä\", jatkoi neuvos, \"on oikea mies, Godfrey Bertram\nHewit, saapuneena eilen illalla Antiguasta Liverpoolin kautta,\nLänsi-Intiassa kulkevan kauppalaivan perämies ja hyvällä uralla\nmaailmassa, vaikka hän tuli siihen hiukan säännöttömällä tavalla\".\n\nMuiden tuomarien puhutellessa tätä nuorta miestä Pleydell otti pöydältä\npaperien seasta käteensä Hatteraickin vanhan lompakon. Salakuljettajan\nomituinen katse sai terävä-älyisen lakimiehen ajattelemaan, että siinä\noli jotakin huomioon otettavaa. Sen vuoksi hän otti siinä olleet\npaperit vielä tutkittavakseen, laskien lompakon pöydälle, mutta\nhavaitsi heti, että vangin mielenkiinto etsintään oli laimentunut.\n\"Lompakossa täytyy yhäti olla jotakin merkillistä\", ajatteli Pleydell\nja alkoi sitä jälleen tutkistella, kunnes perinpohjaisesti penkoessaan\nkeksi pahvin ja nahan välistä halkeaman, josta veti esille kolme\npientä paperisuikaletta. Pleydell pyysi nyt Glossiniin kääntyen\ntätä mainitsemaan heille, oliko hän ollut apuna Kennedyn ruumiin ja\nisäntänsä lapsen etsinnässä onnettomuuspäivänä.\n\n\"En -- tuota -- olin\", vastasi omantuntonsa hätäännyttämä Glossin.\n\n\"On sentään merkillistä\", huomautti asianajaja, \"että vaikka te\nkuuluitte Ellangowanin huonekuntaan, en muista olleenne kuulusteltavana\ntai edes näyttäytyneenne minulle koko tutkimuksen aikana?\"\n\n\"Minun oli matkustettava Lontooseen\", vastasi Glossin, \"kovin\ntähdellisellä asialla tuon surullisen tapauksen jälkeisenä aamuna\".\n\n\"Kirjuri\", käski Pleydell, \"merkitkää pöytäkirjaan se vastaus. --\nOletan asiananne, mr. Glossin, olleen muuttaa rahaksi nämä kolme\nhrain Vanbeest ja Vanbruggenin maksettavaksi asettamaanne vekseliä,\njotka heidän puolestaan on ihan murhapäivänä tunnustanut Dirk\nHatteraick. Onnittelen teitä siitä, että ne on täydesti suoritettu,\nkuten jälkimerkinnästä huomaan. Luullakseni olivat mahdollisuudet\nsitä vastaan.\" Glossin näytti nolostuneelta. \"Tämä alkuperäinen\ntodistuskappale\", jatkoi mr. Pleydell, \"vahvistaa sen selonteon,\njonka on antanut teidän käyttäytymisestänne tuossa tilaisuudessa\neräs Gabriel Faa. Hän on nyt pidätettynä hallussamme ja kuuli koko\nsopimuksenhieronnan teidän ja tuon arvoisan vangin kesken. -- Onko\nteillä mitään selitystä annettavana?\"\n\n\"Mr. Pleydell\", vastasi Glossin hyvin levollisena pysyen, \"varmaankaan\nette minun asiamiehenäni neuvoisi minua hetken kiireessä vastaamaan\nsyytökseen, jota ihmiskunnan kurjimmat hulttiot näyttävät olevan\nvalmiit pattovaloilla vahvistamaan\".\n\n\"Minun neuvoni\", selitti neuvos, \"määräisi käsitykseni\nviattomuudestanne tai syyllisyydestänne. Teidän kohdassanne arvelen\nteidän noudattavan viisainta menettelyä; mutta käsitättehän, että\nteidät on pidätettävä?\"\n\n\"Pidätettävä? Mistä hyvästä, sir?\" vastasi Glossin. \"Murhastako\nsyytettynä?\"\n\n\"Ei; ainoastaan osallisuudesta lapsenryöstöön.\"\n\n\"Se on rikkomus, josta syytetty pääsee takuulla vapaalle jalalle.\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", väitti Pleydell, \"se on _plagium_, ja _plagium_ on\ntörkeitä rikoksia\".\n\n\"Sallikaa minun huomauttaa, mr. Pleydell, että ennakkotapauksia\nmainitaan vain yksi, Torrence ja Waldie. Hehän olivat ruumiinvarkaita,\njotka olivat luvanneet joillekuille nuorille lääkäreille hankkia lapsen\nruumiin. Ollen kunniasitoumuksessa tilaajillensa he mieluummin kuin\ntärvelivät opiskelijain iltaluennon varastivat elävän lapsen, tappoivat\nsen ja möivät ruumiin kolmesta shillingistä kuudesta pennystä. Heidät\nhirtettiin, mutta tuomion perusteena oli murha eikä _plagium_.\nSiviililakinne on viehättänyt teidät hieman liian pitkälle.\"\n\n\"No niin, sir; mutta toistaiseksi on mr. Mac-Morlanin kuitenkin\nlähetettävä teidät piirivankilaan, jos tuo nuori mies vahvistaa\nkertomuksensa todeksi. -- Oikeudenpalvelijat, viekää pois mr. Glossin\nja Hatteraick, ja vartioitkaa heitä erillään.\"\n\nGabriel mustalainen tuli sitten kuultavaksi. Hän kertoi selkeästi,\nmiten hän karkasi kapteeni Pritchardin aluksesta ja taistelussa\nliittyi salakuljettajiin. Nähdessään laivansa joutuneen hylyksi Dirk\nHatteraick sytytti sen tuleen. Savun suojassa hän miehistönsä kanssa ja\nosan tavaroitakin pelastaen pujahti luolaan, jossa aikoivat piileksiä\nyön tuloon asti. Hatteraick itse, hänen perämiehensä Vanbeest Brown\nja kolme muuta, todistaja niistä yhtenä, menivät läheiseen metsään\ntavottamaan muutamia lähistöllä liikkuvia ystäviään. Odottamattaan\nhe kohtasivat Kennedyn, ja Hatteraick ja Brown, jotka tiesivät\ntullivirkamiehen vastoinkäymisensä tuottajaksi, päättivät hänet\nsurmata. Todistaja näki heidän käyvän käsiksi uhriinsa ja laahaavan\nhänet metsään, mutta ei ollut ottanut osaa hyökkäykseen eikä seurannut\nsen päättymistä.\n\nHän palasi luolaan toisen kautta ja tapasi siellä jälleen Hatteraickin\nkumppaneineen. Kapteeni parhaillaan kuvaili, miten hän ja Brown olivat\ntyöntäneet ison kallionlohkareen alas Kennedyn maatessa voihkien\nrantahietikolla, kun samassa Glossin äkkiä ilmestyi heidän keskelleen.\nTodistaja oli kuulemassa koko sopimusta, jolla Hatteraick osti hänen\nvaitiolonsa. Nuoresta Bertramista kykeni todistaja tekemään selvää\naina siihen asti kun tämä matkusti Intiaan; sen jälkeen ei ollut häntä\nnähnyt, kunnes odottamattaan tapasi hänet Liddesdalessa. Gabriel Faa\noli viipymättä lähettänyt tiedon tädilleen Meg Merriliesille sekä\nmyöskin Hatteraickille, jonka tiesi silloin olevan rannikolla; mutta\njälkimäistä toimenpidettä oli hänen tätinsä pahaksunut. Meg Merrilies\noli paikalla julistanut tekevänsä kaiken voitavansa auttaakseen nuorta\nEllangowania hänen oikeuksiinsa, vaikkapa sitä varten olisi annettava\nilmi Dirk Hatteraick, ja monet heimon jäsenet olivat hänelle avullisina\nkuten todistaja itsekin, uskoen hänellä olevan yliluonnollisia\nilmestyksiä.\n\nSamassa tarkotuksessa oli hänen luullakseen Meg antanut Bertramille\nheimon aartehiston, joka oli hänen talletettavanaan. Megin\nnimenomaisesta käskystä sekaantui kolme tai neljä mustalaista\njoukkoon, joka ryntäsi tullihuoneeseen, vapauttaakseen Bertramin,\nminkä olikin todistaja saanut aikaan. Megin määräyksiä totellessaan\nei hän sanonut heidän yrittäneenkään punnita niiden sopivaisuutta\ntai järkevyyttä, heimo kun piti häntä niin suuressa kunniassa, ettei\nmoinen arvosteleminen tullut mieleenkään. Edelleen kuulusteltuna\nlisäsi todistaja tätinsä aina kertoneen, että Harry Bertram kantoi\nkaulassaan kapinetta, joka todistaisi hänen syntyperänsä. Se muka oli\nerään oxfordilaisen oppineen hänelle tekemä taika, ja Meg juurrutti\nsalakuljettajiin sen käsityksen, että sen riistäminen lapselta\ntuottaisi haaksirikon.\n\nBertram veti esille pienen samettikotelon, jota sanoi kantaneensa\nkaulassaan aikaisimmasta lapsuudestaan asti, ensin säilyttäen sitä\ntaikauskoisesta kunnioituksesta ja sittemmin siinä toiveessa, että\nsiitä saattaisi joskus olla apua hänen syntynsä selvittelyssä.\nKotelo avattiin; siinä oli sinisestä silkistä käärö, josta otettiin\nesille syntymähetken tähtiasennon merkityslaskelma. Tätä paperia\ntarkastaessaan eversti Mannering heti myönsi sen omaksi laatimakseen;\nmitä pätevimmin vahvisti hän, että sen omistajan täytyi ehdottomasti\nolla Ellangowanin nuori perillinen, kertoen ensin esiintyneensä maassa\ntähtientietäjänä.\n\n\"Ja nyt\", sanoi Pleydell, \"laatikaahan käsky Hatteraickin ja Glossinin\nlähettämiseksi vankilaan vastaista oikeudellista käsittelyä odottamaan.\nSäälittelen sentään Glossinia\", lisäsi hän.\n\n\"Minunpa mielestäni\", huomautti Mannering, \"hän on verrattomasti\nvähemmän säälin arvoinen noista kahdesta. Tuo toinen on urhea mies,\nvaikka kova kuin pii.\"\n\n\"On varsin luonnollista, eversti\", vastasi asianajaja, \"että teidän\nharrastustanne herättää konna ja minun heittiö -- se on ammatillista\nvaistia vain -- mutta sanonpa, että Glossinista olisi sukeutunut oiva\nlakimies, jollei hänellä olisi ollut niin voimakkaita taipumuksia\nammattinsa veijarimaiseen puoleen\".\n\n\"Pahat kielet sanoisivat\", arveli Mannering, \"ettei hän sen puolesta\nolisi huonompi lakimies\".\n\n\"Silloin ne vainen valehtelisivatkin\", vastasi Pleydell, \"kuten\ntavallista. Laki on kuin laudanum; on paljoa helpompi käytellä sitä\npuoskarin tavoin kuin oppia sovelluttamaan sitä kuten lääkäri.\"\n\n\n\n\n59 luku.\n\nRANGAISTUS.\n\n\nPiirikunnan vankila oli niitä vanhanaikaisia tyrmiä, joita on\nviime vuosiin asti Skotlannin häpeänä säilynyt. Vankien saavuttua\nsinne vartijoinensa asetettiin Hatteraick niin sanottuun hengeltä\ntuomittujen osastoon, hänen hurjuutensa ja voimakkuutensa kun olivat\nhyvin tunnetut. Tämä oli tilava huone vankilan ylikerrassa. Noin\nmiehen olkavarren vahvuinen pyöreä rautakanki kulki vaakasuorassa\nhuoneen poikki kuusi tuumaa korkealla permannosta; sen molemmat\npäät oli lujasti iskostettu seiniin. Hatteraickin nilkat kytkettiin\njalkarautoihin, ja nämä kiinnitettiin neljän jalan mittaisilla\nketjuilla isoon rautarenkaaseen, joka solui mainittua rautakankea\npitkin. Siten saattoi vanki kompuroida kangen suunnassa kahden seinän\nväliä, mutta ei päässyt etenemään siitä minnekään päin pitemmälle kuin\nlyhyet ketjut sallivat. Jalkojen tultua tuolla tavoin kahlituiksi\nirrotti vartija käsiraudat ja jätti vangin muussa suhteessa vapaaksi.\nLähelle rautakankea asetettiin makuulava, jotta vanki sai mielensä\nmukaan laskeutua levolle, yhä pysyen kytkyimessään.\n\nHatteraick ei ollut pitkää aikaa tässä talletuspaikassaan viettänyt,\nkun Glossin saapui samaan vankilaan. Arvonsa ja sivistyksensä\nmukaisessa suhteessa hän sai kahlehtimattomana siistimmän huoneen\nasunnokseen, joutuen Mac-Guffogin valvottavaksi, joka oli\ntoiminut täällä alivartijana sitte kun roskaväki oli Portanferryn\nojennuslaitoksen tuhonnut. Tultuaan suljetuksi huoneeseensa ja jäätyään\nyksikseen rauhassa aprikoimaan kaikkia epäsuotuisia ja myötäisiä\nmahdollisuuksiaan ei hän voinut taipua pitämään peliänsä toivottomana.\n\n\"Hovi on mennyttä\", tuumi hän; \"sitä ei voi auttaa, ja Pleydell ja\nMac-Morlan tietenkin kutistavat minun korvausvaatimukseni peräti\nvähään. Hyvä maineeni -- mutta jos hengissä ja vapaana pääsen tästä,\nniin haalinpa vielä rahaakin ja kiillotan sen kuntoon jälleen. En\ntullinuuskijan jutusta tiennyt ennen kuin konna oli kolttosensa\ntehnyt, ja vaikka minulla oli salakuljetustavarasta hyötyä; niin sepä\nei ole törkeätä rikosta. Mutta lapsenryöstö -- siinä ne käyvät minuun\ntiukemmin kiinni. Annahan kun mietin: tuo Bertram oli siihen aikaan\nlapsi -- hänen todistuksensa täytyy olla puutteellista -- toinen mies\non karkuri, mustalainen ja pahantekijä -- Meg Merrilies, senkin ruoja,\non kuollut. Niitä kirottuja vekseleitä! Hatteraick toi ne mukanaan\nvarmaankin siltä varalta, että voisi uhkailla minua tai kiristää\nminulta rahaa. Minun täytyy yrittää tavata sitä roistoa, saada hänet\npysymään lujana, taivutella hänet panemaan jutulle joku muu väritys.\"\n\nMieli tulvillaan tulevaisen petturuuden suunnitelmia entisen\nkunnottomuuden peittämiseksi käytti hän aikansa niiden järjestelyyn\nja sommitteluun, kunnes Mac-Guffog toi illallisen. Tämä oli, kuten\ntiedämme, nyt hoidettavakseen saamansa vangin vanha ja likeinen\ntuttava. Annettuaan vartijalle lasillisen konjakkia ja tunnusteltuaan\nhäntä joillakuilla mairitteluilla, lausui Glossin pyyntönsä, että\ntoinen auttaisi hänet puheluun Dirk Hatteraickin kanssa.\n\n\"Mahdotonta, kerrassaan mahdotonta! Se on vastoin mr. Mac-Morlanin\nnimenomaista kieltoa, eikä kapteeni\" -- kuten piirivankilan johtajaa\nSkotlannissa nimitetään -- \"ikinä antaisi minulle anteeksi\".\n\n\"Mutta mistä hän sen tietäisi?\" virkkoi Glossin ja sujautti pari\nguineaa Mac-Guffogin käteen.\n\nVartija punnitsi kultaa kämmenellään ja katseli Glossinia terävästi.\n\"Niinpä niin, mr. Glossin, tunnette te talon tavat. -- Kuulkaahan,\nsulkemistunnilla minä palaan ja vien teidät ylikertaan hänen luokseen.\nMutta teidän on oltava kaiken yötä hänen kopissaan, sillä minun on\npakko jättää avaimet kapteenille yöksi -- sitte käyn aamulla osastoissa\npuolta tuntia aikaisemmin kuin tavallista, jotta te pääsette pois ja\nolette koreasti paikoillanne, kun kapteeni tekee kierroksensa.\"\n\nLäheisestä kirkon tornista kumahti kymmenen kellonlyöntiä, kun\nMac-Guffog saapui pienellä salalyhdyllä varustettuna. Hän supatti\nGlossinille: \"Luiskauttakaa kengät jalastanne ja seuratkaa minua.\"\nGlossinin pujahdettua ulos huoneestaan huusi Mac-Guffog äänekkäästi:\n\"Hyvää yötä, sir\", ikäänkuin tavanmukaista velvollisuuttaan\ntoimittaessaan puhutellen kammioonsa jäänyttä vankia, ja sulki oven,\nkolistellen telkeitä huomattavasti. Hän ohjasi sitte Glossinin\nhyvin jyrkkiä ja kapeita portaita ylös. Niiden päässä oli hengiltä\ntuomittujen osaston ovi; hän avasi sen salvat ja lukon, antoi\nGlossinille lyhdyn, viittasi häntä astumaan sisälle ja lukitsi oven\nhänen takanaan samalla teennäisellä huolellisuudella.\n\nIsossa pimeässä huoneessa ei Glossinin heikko valaistus vähään aikaan\nantanut hänen mitään nähdä. Viimein hän hämärästi erotti lattian\nrajasta makuulavan huoneen poikki kulkevan rautakangen läheltä, ja\nlavalla virui miehen hahmo. Glossin lähestyi häntä. \"Dirk Hatteraick!\"\n\n\"Donner und hagel! Hänen äänensä se on\", ärisi vanki istualleen nousten\nja kahleitaan kalauttaen; \"siispä on uneni tosi! -- Mene ja jätä minut\nrauhaan -- se on sinulle parasta.\"\n\n\"Mitä, hyvä ystävä\", sanoi Glossin, \"annatko muutamien viikkojen\nvankeuden jo ennakolta masentaa mieltäsi?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi konna yrmeästi, \"kun minut siitä vain naru päästää!\nJätä minut omille oloilleni -- mene hommiisi ja käännä tuo kilotus\nkasvoistani!\"\n\n\"Pyh, Dirk hyvä, älä pelkäile\", viihdytteli Glossin, \"minulla on mainio\nsuunnitelma kaiken korjaamiseksi kuntoon\".\n\n\"Hornan kattilaan siitä suunnitelmillesi!\" kivahti hänen\nrikoskumppaninsa. \"Suunnitellut olet minulta laivan, lastin ja hengen,\nja juur'ikään näin unta, että Meg Merrilies kiskoi sinut tänne tukasta\nja antoi minulle sen pitkän kääntöpään veitsen, jota hänellä oli tapana\npitää -- etpä tiedä, mitä hän sanoi. Sturmwetter, teet viisaasti, jos\net minua kiusaa!\"\n\n\"Mutta, Hatteraick, hyvä ystävä, nousehan toki ja puhu kanssani\",\nkehotti Glossin.\n\n\"En!\" epäsi toinen ynseästi. \"Sinä olet saanut kaiken tämän tärviön\ntoimeen; et antanut Megin pitää poikaa; Meg olisi hänet palauttanut\nsitte kun hän oli unohtanut koko tapauksen.\"\n\n\"Kas kummaa, Hatteraick, sinusta on tullut höperö!\"\n\n\"Wetter! Tahdotko kieltää, että koko tuo kirottu Portanferryn puuha,\njohon hävitin sekä purteni että miehistöni, oli sinun juontasi omaksi\nhyödyksesi?\"\n\n\"Mutta tavarathan --\"\n\n\"Tavaroista viisi!\" sadatti salakuljettaja; \"olisimmehan voineet saada\nyllinkyllin lisää; mutta jeeveli sentään, pitikin menettää laiva ja\nkelpo väki ja oma henkeni kirotun raukan roikaleen takia, joka aina\nteettää kolttosensa muilla! Älä puhu minulle enää -- olen vaarallinen.\"\n\n\"Mutta, Dirk -- mutta, Hatteraick, kuulehan vain muutama sana.\"\n\n\"Hagel, nein!\"\n\n\"Vain lause.\"\n\n\"Tuhannen lempoa -- nein!\"\n\n\"Nouse edes ylös, senkin hollantilainen jukuri!\" kiivastui Glossin,\nmenettäen malttinsa ja työntäisten Hatteraickia jalallaan.\n\n\"Donner und blitzen!\" kirosi Hatteraick kavahtaen pystyyn ja tarraten\nhäneen kiinni; \"_tahdot_ sen siis?\"\n\nGlossin rynnisteli ja rimpuili, mutta hyökkäyksen raivokkuuden\nyllättämänä vastusti hän niin tehottomasti, että kaatui Hatteraickin\nalle, jolloin hänen niskansa tainnuttavalla voimalla kumahti\nrautakankeen. Kuolonkouraisua jatkui. Alla oleva huone oli Glossinin\nja luonnollisesti tyhjillään, mutta sen viereisen osaston asukkaat\ntunsivat Glossinin raskaan lankeamisen tärähdyksen ja kuulivat jotakin\npainiskelun ja voihkeen jytyä. Mutta kaikki kauhun äänet olivat\ntälle talolle niin ominaisia, etteivät suurtakaan uteliaisuutta tai\ntarkkaamista herättäneet.\n\nAamulla tuli Mac-Guffog lupaukselleen uskollisena. \"Mr. Glossin\",\nkuiskasi hän.\n\n\"Kutsukaa kovemmin\", vastasi Dirk Hatteraick.\n\n\"Mr. Glossin, tulkaa Jumalan tähden pois!\"\n\n\"Tuskinpa hän auttamatta tulee\", arveli Hatteraick.\n\n\"Mitä siellä lörpöttelette, Mac-Guffog?\" huusi kapteeni alhaalta.\n\n\"Tulkaa pois, Jumalan tähden, mr. Glossin!\" toisti vartija.\n\nSamassa saapui vankilanjohtaja lyhtyineen. Suuri oli hänen\nkummastuksensa ja kauhunsakin, kun näki Glossinin ruumiin poikittain\nrautakangen päällä sellaisessa asennossa, ettei voinut ajatellakaan\nhänen olevan hengissä. Hatteraick lojui rauhallisesti makuulavallaan\nuhrinsa vieressä. Glossinia nostettaessa huomattiin hänen olleen\nhengetönnä useita tunteja. Hänen ruumiinsa osotti tavattoman väkivallan\nmerkkejä. Ensimäinen kaatuminen oli pahasti vahingoittanut selkäydintä\nkaulan liitoksesta. Kurkussa näkyi selviä kuristamisen merkkejä, jotka\nvastasivat kasvojen mustumista. Pää oli kääntynyt taaksepäin olan yli,\nkuin olisi häneltä hurjalla voimalla niskat väännetty nurin. Rusentunut\nlyhty oli ruumiin alla sirpaleina.\n\nMac-Morlan oli kaupungissa ja tuli viipymättä tarkastamaan ruumista.\n\"Mikä toi tänne Glossinin?\" hän kysyi Hatteraickilta.\n\n\"Paholainen!\" vastasi konna.\n\n\"Ja mitä hänelle teit?\"\n\n\"Lähetin edelläni helvettiin!\" selitti pahantekijä.\n\n\"Onneton\", sanoi Mac-Morlan, \"olet päättänyt kaikkea hyvää puuttuneen\nelämän oman kurjan rikoskumppanisi murhalla!\"\n\n\"Hyvää?\" huudahti vanki; \"donner, olen aina ollut uskollinen laivani\nomistajille -- aina tehnyt lastista tilin viimeistä ropoa myöten.\nKuulkaa, antakaa minun saada kynä ja mustetta, niin kirjotan selonteon\nkaikesta kauppahuoneelleni; ja jättäkää minut pariksi tunniksi\nyksikseni, jättäkää -- ja toimittakaa tuo raato pois, donnerwetter!\"\n\nMac-Morlan katsoi parhaaksi kohditella pahantekijää; hän sai\nkirjoitusneuvot ja jäi rauhaan. Kun hänen ovensa taas avattiin, nähtiin\npäättäväisen konnan ehättäneen edelle tuomiostaan. Hän oli purkanut\nmakuusijastaan nuoran ja sitonut sen edellisen päivän ateriasta\njääneeseen luuhun, jonka oli saanut vajotetuksi kahden seinäpaaden\nrakoon niin korkealle kuin hän rautakangella seisten yltti. Silmukan\nkiinnitettyään oli hänellä ollut luontoa heittäytyä seisaaltaan kuin\npolvilleen ja pysyä siinä asennossa kunnes ei mitään päättäväisyyttä\nenää tarvittu. Hänen isännilleen kirjottamansa kirje koski etupäässä\nliikeasioita, mutta sisälsi myöskin monia viittauksia Ellangowanin\n\"junkkariin\", ehdottomasti vahvistaen Meg Merriliesin ja tämän\nveljenpojan lausunnot.\n\nNoiden kahden kurjan miehen lopusta olkoon enää mainittuna, että\nMac-Guffog erotettiin toimestaan, vaikka hän vakuutti -- siitä\nvalalle tarjoutuen -- lukinneensa Glossinin turvallisesti hänen omaan\nhuoneeseensa sen edellisenä iltana, kun hänet sitten aamulla löydettiin\nkuolleena Dirk Hatteraickin kopista. Mutta hänen kertomuksensa sai\nuskomista arvoisan mr. Skreighin ja muiden ihmeitä rakastavien\ntaholta, jotka väittivät ihmiskunnan Vihollisen siksi yöksi yhyttäneen\nyliluonnollisella väliintulollaan nuo kaksi hylkyä, jotta he\ntäyttäisivät syyllisyytensä maljan ja saisivat siitä palkkansa murhalla\nja itsemurhalla.\n\n\n\n\n58 luku.\n\nLOPPU.\n\n\nKun Glossin kuoli perillisittä ja kauppahintaa maksamatta, jäi\nEllangowanin hovi taaskin, mr. Godfrey Bertramin saamamiesten käsiin;\nuseimpien näiden oikeus oli kuitenkin kumoutuvaa laatua, jos Henry\nBertram virallisesti julistettaisiin sukukartanon perilliseksi. Tämä\nnuori mies luovutti asiansa mr. Pleydellin ja mr. Mac-Morlanin hoitoon,\nsillä ainoalla ehdolla, että vaikka hänelle kävisi pakolliseksi jälleen\npalata Intiaan, oli jokainen hänen isänsä oikeuden- ja kunnianmukainen\nvelka hyvitettävä vaatijalleen. Tämän julistuksen kuullessaan Mannering\npuristi ystävällisesti hänen kättään, ja siitä hetkestä alkaen voidaan\nsanoa täydellisen ymmärtämisen heidän välillään vallinneen.\n\nMiss Margaret Bertramin säästöillä ja everstin anteliaalla avustuksella\npääsi perillinen helpostikin sopimaan isänsä oikeutettujen saamamiesten\nkanssa, kun taasen hänen lainoppineiden ystäviensä älykkyys ja uuttera\ntutkinta sai varsinkin Glossinin tileistä ilmi niin monia liikaeriä,\nettä velkamäärä melkoisesti supistui. Näin ollen eivät velkojat\nepäröineet tunnustaa Bertramin oikeutta ja luovuttaa hänelle hänen\nesi-isiensä asuinsijaa ja maatiluksia. Koko seurue läksi liikkeelle\nWoodbournesta ottamaan sukukartanoa haltuunsa, alustalaisten ja\nnaapurien hurratessa; ja niin innokas oli eversti Mannering valvomaan\nmuutamia Bertramille suosittelemiansa parannuksia, että siirtyi\nperheineen Woodbournesta Ellangowaniin, vaikka tämä toistaiseksi salli\npaljoa vähemmän ja halvempia mukavuuksia.\n\nKoulumestari-paran aivot olivat ilosta seota hänen palatessaan vanhaan\nasumukseensa. Hän säntäsi ylös portaita, harpaten kolme astuinta\nkerrallaan, pienoiseen kehnoon ullakkokamariin, menneitten päiviensä\nkammioon ja makuuhuoneeseen, jota ei ollut koskaan hänen muististaan\nhäivyttänyt hänen Woodbournessa käyttämänsä paljoa parempi huone.\nSiellä iski rehellisen miehen mieleen eräs murheellinen ajatus\n-- kirjat! -- kolmeenkaan Ellangowanin huoneeseen eivät ne olisi\nmahtuneet. Tämän jäähdyttävän mietteen hautuessa hänen päässään kutsui\nhänet äkkiä Mannering avukseen laskemaan joitakuita suhteita isoon ja\nkomeaan rakennukseen, jota suunniteltiin Ellangowanin Uudensijan alalle\nnaapuristonsa raunioiden uhkeutta vastaavaan tyyliin. Pohjapiirustusten\neri huoneista havaitsi koulumestari isoimman nimenä olevan KIRJASTO, ja\nsen vieressä oli sopivan kokoinen kamari nimeltä MR. SAMPSONIN HUONE.\n-- \"Tavatonta, tavatonta, ta-va-ton-ta!\" huuteli ihastunut koulumestari.\n\nMr. Pleydell oli joksikin aikaa matkustanut pois, mutta palasi\nlupauksensa mukaan tuomioistuimien joululomalla. Hän ajoi Ellangowaniin\nkoko seurueen ollessa ulkosalla paitsi everstiä, joka puuhaili\nrakennusten ja huvitarhojen piirustelussa, ollen siinä taitava ja\nsellaisiin hommiin mieltynyt.\n\n\"Ahaa!\" sanoi neuvos, \"täälläkö olettekin! Missä ovat neitoset? missä\nkaunis Julia?\"\n\n\"Kävelyllä nuoren Hazlewoodin, Bertramin ja kapteeni Delaserren kanssa;\nkapteeni on Bertramin ystäviä ja vierailee parhaillaan luonamme. Ovat\nmenneet suunnittelemaan Derncleughiin majaa. No, oletteko suoriutunut\nlakihommistanne?\"\n\n\"Oivallisesti\", vastasi neuvos; \"sain nuorukaisemme asian kiireellisenä\nosotetuksi kansliaoikeuteen. Toimitimme hänet esitellyksi perillisenä\nvirkasauvan kantajien edessä.\"\n\n\"Minkä kantajien?\"\n\n\"Vahtimestarienpa melkein. Nähkääs, ylioikeutemme palveluskunnan\nvaatimuksiin kuuluu, että heidän tulee olla kaikkea tietoa vailla.\"\n\n\"Jopa jotakin!\"\n\n\"Ja skotlantilainen lainlaadintamme on, varmaankin leikillään, tehnyt\nnoista tietämättömistä miehistä jonkunlaisen erikoisen oikeusistuimen\nkäsittelemään sukulaisuus- ja syntyperä-kysymyksiä sellaisia kuin\ntämä Bertramin juttu, joihin monasti kuuluu mitä pulmallisinta ja\nmutkikkainta todistelua.\"\n\n\"Niinkö vain? Luulisin sitä järjestelmää jokseenkin hankalaksi\", arveli\nMannering.\n\n\"No, meillä on sentään käytännöllinen parannus paperille säädettyyn\njärjettömyyteen. Tuomareista toimii sellaisissa tiloissa jokunen omien\novenvartijainsa kuiskaajina ja apulaisjäseninä. Mutta tiedättehän\nmitä Cujacius sanoo: _Multa sunt in moribus dissentanea, multa sine\nratione_.[71] Tämä ilveellinen oikeus on kuitenkin suorinut meidän\njuttumme; ja uljaan erän ranskanviiniä me jälkeenpäin kulutimmekin\nWalkerilla. Kyllä ällistyy Mac-Morlan laskun nähdessään.\"\n\n\"Eipä hätää\", sanoi eversti, \"me kestämme täräyksen, vieläpä\npäällisiksi kestitsemme kuntalaisiamme ystävättäreni mrs.\nMac-Candlishin luona\".\n\n\"Ja valitsette Jaakko Jabosin tallimestariksenne?\"\n\n\"Kenties sen teen.\"\n\n\"Ja missä on Dandie, Liddesdalen kuulu valtias?\" tiedusteli asianajaja.\n\n\"Palannut vuoristoonsa; mutta hän on Julialle luvannut laskeutua alas\nkesällä emäntineen ja ties kuinka monine lapsineen.\"\n\n\"Hei, niitä kiharatukkaisia vekaroita! Pitääpä minun poiketakin\nsokkosille ja piilosille heidän kanssaan. -- Mutta mitä onkaan kaikki\ntämä?\" lisäsi Pleydell, ottaen käteensä pohjapiirustukset; \"torni\nkeskelle Caernarvonin Kotkatornin mukaan -- _corps de logis_ -- hitto!\n-- siipirakennuksia! Siipirakennuksia? -- mutta sellainenhan talo\nsieppaa Ellangowanin tilan selkäänsä ja lentää sen kanssa matkaansa.\"\n\n\"No, pitänee sitte panna sille pohjalastiksi muutamia säkillisiä\nintialaisia hopeita\", vastasi eversti.\n\n\"Ahaa, sieltäkö päin tuuli puhaltaa? Nulikka kaiketi sitte viepikin\narmaan Juliani?\"\n\n\"Oikeaan osattu, neuvos.\"\n\n\"Nuo penteleen _post-nati_[72] pääsevät joka käänteessä meistä vanhan\nkoulun miehistä voitolle\", päivitteli mr. Pleydell. \"Mutta hänen tulee\nsiirtää ja luovuttaa etuutensa minuun Lucylle.\"\n\n\"Totta puhuakseni pelkään olevanne siltäkin taholta saarrettu\", vastasi\neversti.\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Täällä on käynyt Sir Robert Hazlewood\", selitti Mannering,\n\"vierailulla Bertramin luona, ajatellen, arvellen ja harkiten --\"\n\n\"Voi hyväinen, säästäkää minua arvoisan paronetin kolmikerroilta!\"\n\n\"No, sir\", jatkoi Mannering, \"lyhyeen sanoen hän arveli, että kun\nSinglesiden tila oli kuin kiilana kahden hänen tiluksensa välissä ja\nneljä tai viisi penikulmaa Ellangowanista erillään, saattoi molempien\nasianosaisten mukavuudeksi tapahtua jotakin myyntiä, vaihtokauppaa tai\njärjestelyä\".\n\n\"No, ja Bertram --\"\n\n\"Niin, Bertram vastasi pitävänsä Margaret Bertramin alkuperäistä\nperintösäännöstä perheen olosuhteissa soveliaimpana järjestelynä, joten\nSinglesiden tila oli hänen sisarensa omaisuutta.\"\n\n\"Sitä hylkyä!\" sanoi Pleydell silmälasejaan pyyhkien, \"hän varastaa\nsydämeni kuten sydänkäpysenikin -- _et puis?_\"\n\n\"Ja sitte Sir Robert vetäysi pois monin sievistelyin. Mutta viime\nviikolla hän teki jälleen rynnäkön, ja voimallisen, kuusi hevosta\nvaunujen edessä, kultaompeleiset tulipunaiset liivit yllään ja paras\ntekotukka päässään -- kaikki kiilsi ja välkkyi, kuten lastenkirjoissa\nsanotaan.\"\n\n\"Vai niin! Ja mitä miehellä mielessä?\"\n\n\"Hänpä suurella juhlallisuudella haastoi Charles Hazlewoodin hellistä\ntunteista miss Bertramia kohtaan.\"\n\n\"Niin, niin, kunnioitti hän pikku Kupidoa, kun näki tämän lentää\nliihotelleen Singlesiden pyörtänöille. Ja onko Lucy-paran pidettävä\ntaloutta tuon vanhan hupsun ja hänen vaimonsa seurassa, joka on ritari\nitse hameisiin pyntättynä?\"\n\n\"Ei -- sen me torjuimme. Singlesiden hovi korjataan nuorta paria\nvarten, ja nimeksi pannaan Mount Hazlewood.\"\n\n\"Ja aiotteko te itse, eversti, edelleen asustaa Woodbournessa?\"\n\n\"Ainoastaan odotellessani näiden rakennushankkeiden valmistumista.\nKatsokaahan, tässä on minun bungalowini pohjapiirustus, joka suopi\nminulle mielin määrin tilaisuutta yksinäiseen murjotteluunkin.\"\n\n\"Näenpä sen saavan sijansa ihan vanhan linnan likelle, joten\nvoittekin korjauttaa Donagildin tornin taivaankappaleiden yöllistä\ntarkastelemista varten? Mainiota, eversti!\"\n\n\"Ei, ei, hyvä neuvosi! Tähän päättyy TÄHDISTÄLUKIJA.\"\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Engl. penikulma = 1,6 kilometriä. _Suom_.\n\n[2] Aatelisherra, hovinhaltija. _Suom_.\n\n[3] Synnynnäisiä metsänelävien tuhoojia.\n\n[4] Mr. = hra; mrs. = rouva; miss = neiti. _Suom_.\n\n[5] Tunnettu laulu, jossa kuvataan silloisten nopeiden\nhallitsijavaihdosten edistämää onnenongintaa.\n\n[6] Kaarlo I:n aikana.\n\n[7] Sir osottaa ristimänimen edellä paroonin ja ritarin arvoa,\nyksikseen merkiten puhuttelussa herraa. Suom.\n\n[8] Shakespeare, \"Kuningas Henrik IV\" 1. _Suom_.\n\n[9] Noin 100.000 mk. _Suom_.\n\n[10] Alun kolmatta markkaa. _Suom_.\n\n[11] Simson on englanniksi Sam(p)son. _Suom_.\n\n[12] \"Ähkyolutta\" pantiin erikoisesti juotavaksi emännän onnellisen\nkirvotuksen jälkeen. \"Salajuusto\" valmistettiin muka kaikkien\nmiespuolisten perheenjäsenten tietämättä, eritoten isännän; tämän\npiti esiintyä kokonaan aavistamattomana sellaisesta vaimoväen\nsalakähmää ähkyoluen kanssa nauttimasta herkusta, olla tyrkyttävinään\nmerkkitilaisuuteen tulleille naisvieraille virvokkeita ja teeskennellä\nkummastusta näiden itsepintaisesti kieltäytyessä. Jäännökset tasattiin\nkylänvaimojen yhtä salamyhkäisesti kotiin vietäväksi. _Tekijä_.\n\n[13] Taiteen sääntöjen mukaan. _Suom_.\n\n[14] Taikataidon saavuttanut kuningas Shakespearen \"Myrskyssä\". _Suom_.\n\n[15] Ylläolevan rauniokuvauksen hahmotuksen havaittaneen hiukan\nmuistuttavan Carlaverockin linnan ylväitä jäännöksiä, kuuden tai\nseitsemän penikulman päässä Dumfriesista, lähellä Lochar-mossia.\n_Tekijä_.\n\n[16] _Justice of peace_ = rauhantuomari. _Suom_.\n\n[17] Alin aatelisarvo. _Suom_.\n\n[18] Mustalaiset todella ryöstivät taloustieteen isän hänen lapsena\nollessaan ja pitivät häntä muutamia tunteja hallussaan. _Tekijä_.\n\n[19] Vapaasti: \"älä karhua pesästään aja\". _Suom_.\n\n[20] Tämä puhelu on kirjaimelleen tositapaus. _Tekijä_.\n\n[21] Eikä Apollokaan aina joustansa jännitä. _Suom_.\n\n[22] Vaihteleva ja muuttuvainen, s.o. nainen. _Suom_.\n\n[23] Näkyväisessä luomakunnassa. _Suom_.\n\n[24] Shakespearen huvinäytelmiä. _Suom_.\n\n[25] Henkilönimiä Shakespearen \"Hamletista\". _Suom_.\n\n[26] Itä-Intiassa rikastuneelle englantilaiselle. _Suom_.\n\n[27] Korutila. _Suom_.\n\n[28] Byronin esikoisrunojen tunnuslauseena on: \"Aatosten puutteess'\nastui vihellellen\".\n\n[29] Erinomaisen ruumiikas oppinut. _Suom_.\n\n[30] Tuo vanha metsänkävijä esiintyy tässä painoksessa oikealla\nnimellään. _Tekijä_.\n\n[31] Viimeksi kuvatulla seudulla, Bewcastlen arolla, oli todellakin\nMump's Halliksi (Kerjäläisten Hotelliksi) nimitetty rajamaalaisten\nkrouvi, kertoo tekijä jälkimuistelmissaan; se oli huonossa huudossa\nrosvojen suojaamisesta. Paikkakunnallinen kuvaus ja kahakka ovat\ntosioloista piirrettyjä; elipä romaanin ilmestyessä Dandie Dinmontinkin\nesikuva, loordi Douglasin alustalainen James Davidson (k. 1820),\njonka kuuluisassa rottakoirarodussa vain nimet Sinappi ja Pippuri\nesiintyivät; moisio oli Hindlee, Teviotdale-vuoriston laidassa. Muuan\nylhäinen englantilainen nainen tilasi Sinappi- ja Pippuri-parin Dandie\nDinmontille Liddesdaleen osotetulla kirjeellä -- ja se meni perille.\n-- Meg Merriliesinä kuvattu mustalaisvaimo oli 1700-luvun puolivälissä\nhyvin tunnettu Jean Gordonin nimellä; hänellä oli yhdeksän poikaa,\njotka hirtettiin samana päivänä Jedburghissa.\n\n[32] Sata puntaa on noin 2,500 mk. _Suom_.\n\n[33] Muutamat tiukat eriuskolaiset kieltäytyvät käymästä valalle\nsiviiliviranomaisen edessä. _Tekijä_.\n\n[34] Hirttokulkue kävi Edinburghissa sitä tietä. _Tekijä_.\n\n[35] Kylmää sokerivettä ja konjakkia. _Suom_.\n\n[36] Kulkuriheimojen suuri ja sitova vala. _Tekijä_.\n\n[37] Esiintymistaito. _Suom_.\n\n[38] Suullinen. _Suom_.\n\n[39] Piiri Buckinghamshiressä, jonka hallinto kuninkaallisena\nnimivirkana annetaan parlamentin jäsenyydestä luopuville. _Suom_.\n\n[40] Shakespeare, \"Kuningas Henrik IV\" 1.\n\n[41] Lainoppineena kuulu kuningas. _Suom_.\n\n[42] Elää tulee. _Suom_.\n\n[43] Sijaishallitukseensa. _Suom_.\n\n[44] Tämä oli kuuluisa t:ri Erskine, etevä pappismies ja mitä parahin\nkansalainen. _Tekijä_.\n\n[45] T:ri Erskinen isä oli huomattu lakimies, ja hänen johdatuksensa\nSkotlannin lakeihin on tähän päivään asti sen tieteenhaaran\nopiskelijain käsikirjoja. _Tekijä_.\n\n[46] Meidän kesken puhuen. _Suom_.\n\n[47] Itä-Intian Kauppayhtiö, jonka laajat hankkeet johtivat Intian\njoutumiseen Suur-Britannian alusmaaksi. _Suom_.\n\n[48] Tekijä oli ensimäinen henkilö, joka pienillä kevyillä kärryillä\najoi noille syrjäisille suunnattomien rämeiden sulkemille seuduille;\nteitä rakennettiin sinne silloin. Kummastellen tähystivät ihmiset\nnäkyä, jota monet heistä eivät olleet eläissään saaneet katsella.\n_Tekijä_.\n\n[49] Shakespeare, \"Kuningas Henrik IV\" 1. _Suom_.\n\n[50] Paroonin ja ritarin välinen aatelisarvo. _Suom_.\n\n[51] Nousukkaassa. _Suom_.\n\n[52] Kokoelma rikosjuttujen selostuksia. _Suom_.\n\n[53] Koulumestarin latina sisältää pelkkiä manauksia silloinkin kun hän\nne Megille toisin kääntää. _Suom_.\n\n[54] Näin kauniilla tolalla ei malta pysähtyä. _Suom_.\n\n[55] Asiaa perinpohjaisesti punnittuamme. _Suom_.\n\n[56] Sittemmin loordi Monboddo, kuuluisa viisaustieteilijä ja kelpo\nmies, jonka illallisia eivät hevillä unohda hänen klassillisesta\nvieraanvaraisuudestaan osallisiksi päässeet. _Tekijä_.\n\n[57] Teikari. _Suom_.\n\n[58] Suurempi voima. _Suom_.\n\n[59] Tai miksi tahansa muuksi teitä nimitetään. _Suom_.\n\n[60] Kirpoava sana.\n\n[61] Tahdotte tai ette. _Suom_.\n\n[62] Shakespeare, \"Kuningas Henrik IV\" 1. _Suom_.\n\n[63] Georg, Clarencen herttua, jonka v. 1478 tuomitsi kuolemaan hänen\nveljensä, kuningas Edvard IV, sai itse valita kuolemansa tavan ja\nilmaisi ivallisella uhalla toivomuksekseen tulla upotetuksi aamilliseen\nmalvoisir-viiniä, josta oli aina paljon pitänyt. Siitä Shakespearen\n\"Rikhard III\":n järkyttävä kohtaus I. 4. _Suom_.\n\n[64] Houyhnhnm on hevoskansa Swiftin \"Gulliverin matkustuksissa\".\n_Suom_.\n\n[65] Annettakoon kullekin omansa. _Suom_.\n\n[66] Itseään hallitseva.\n\n[67] Lain hätyyttämätön. _Suom_.\n\n[67] Toimintaan kykenemätön. _Suom_.\n\n[68] Mainehikas näyttelijätär, Joshua Reynoldsin maalauksistakin\ntunnettu. _Suom_.\n\n[69] Itserakas poliisipöyhkeilijä Shakespearen \"Loppu hyvä, kaikki\nhyvin\"-huvinäytelmässä. _Suom_.\n\n[70] Älä mene kutsumattomana kokoukseen. _Suom_.\n\n[71] Paljon on tavoissa kiistettävää ja järjenvastaista. _Suom_.\n\n[72] Jälkeenpäin syntyneet. _Suom_.\n\n\n\n"]