[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmb-iTl4zZbuNOhAi2nj2B8QQF_rBfb1I6GqKUE1Hokw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":38,"aiDescription":39,"preamble":40,"content":41},819,"Kurjat V","Hugo, Victor",1802,1885,"819-hugo-victor-kurjat-v","819__Hugo_Victor__Kurjat_V","Jean Valjean","romaani",[],[15,16],"klassikot","ranskalainen","fi",1862,1931,68638,451328,false,47877,[25,26,27,28,29],"Epic literature","Ex-convicts -- Fiction","Historical fiction","Orphans -- Fiction","Paris (France) -- Fiction",[31,32,33,34],"Classics of Literature","French Literature","Historical Novels","Novels","\"Kurjat II: Cosette\" by Victor Hugo is a French epic historical novel published in 1862. Beginning in 1815 and culminating in the 1832 June Rebellion in Paris, the novel follows several interconnected lives, particularly ex-convict Jean Valjean's struggle for redemption. Through their stories, Hugo examines law and grace, justice and mercy, poverty and social condemnation. The work explores the lives of France's most downtrodden citizens, charting a journey from darkness to light, from injustice to justice, from despair to hope. (This is an automatically generated summary.)",[37],"Lehtonen, J. V. (Johannes Vihtori)",382,"Hugon suurteoksen viides osa huipentaa Jean Valjeanin elämäntarinan. Se sisältää kuvauksen Pariisin barrikaditaisteluista, dramaattisen pakomatkan viemäriverkostossa sekä päähenkilön ja tarkastaja Javertin välisen lopullisen kohtaamisen.","Victor Hugon 'Kurjat V' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 819. E-kirja\non public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KURJAT V\n\nJean Valjean\n\n\nKirj.\n\nVICTOR HUGO\n\n\nSuom. Eino Voionmaa\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1931.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen kirja. Sota neljän seinämän sisällä.\n\n  1. Saint-Antoinen Charybdis ja Templen Scylla.\n  2. Mitä hornassa tehtäisiin, ellei juteltaisi?\n  3. Valaisua ja pimennystä.\n  4. Viisi vähemmän, yksi enemmän.\n  5. Mikä näköpiiri avautuu barrikaadin harjalta.\n  6. Marius tylsänä, Javert lakoonisena.\n  7. Asema huononee.\n  8. Tykkimiehet osoittavat, ettei heidän kanssaan ole leikkimistä.\n  9. Vanhoja mestarilaukauksia.\n 10. Aamurusko.\n 11. Laukaus, joka aina osuu, mutta ei koskaan tapa.\n 12. Epäjärjestys järjestyksen liittolaisena.\n 13. Valonväikkeitä.\n 14. Missä saadaan lukea Enjolras'n rakastajattaren nimi.\n 15. Gavroche ulkopuolella.\n 16. Kuinka tulee veljestä isäksi.\n 17. Mortuus pater filium moriturum exspectat.\n 18. Korppikotka muuttuu saaliiksi.\n 19. Jean Valjean kostaa.\n 20. Kuolleet ovat oikeassa eivätkä elävätkään väärässä.\n 21. Sankarit.\n 22. Askel askelelta.\n 23. Paastoava Orestes ja juopunut Pylades.\n 24. Vangittu.\n\nToinen kirja. Leviatanin sisus.\n\n  1. Meren köyhdyttämä maa.\n  2. Lokaviemärin vanha historia.\n  3. Bruneseau.\n  4. Tuntemattomia seikkoja.\n  5. Nykyiset edistykset.\n  6. Tulevia edistyksiä.\n\nKolmas kirja. Lihaa, mutta elämää.\n\n  1. Lokaviemäri ja sen yllätykset.\n  2. Selitys.\n  3. Takaa ajettu mies.\n  4. Hänkin kantaa ristiänsä.\n  5. Hiedassa niinkuin naisissakin on eräänlainen hienous petollista.\n  6. Lokaviemärin liejusuo.\n  7. Joskus joudutaan karille maihin päästessä.\n  8. Reväisty nutunriekale.\n  9. Marius näyttää asiantuntijankin mielestä kuolleelta.\n 10. Tuhlaajapojan kotiintulo.\n 11. Järkähtämättömän järkkyminen.\n 12. Äidinisä.\n\nNeljäs kirja. Javert eksyy uraltaan.\n\n  1. Javert eksyy uraltaan.\n\nViides kirja. Tyttärenpoika ja äidinisä.\n\n  1. Se sinkkilevyinen puu nähdään jälleen.\n  2. Kansalaissodasta tultuaan varustautuu Marius kotisotaan.\n  3. Marius hyökkää.\n  4. Neiti Gillenormand huomaa vihdoin, ettei ollut paha, että\n     herra Fauchelevent tuli sisään jotakin kainalossaan.\n  5. Sijoittakaa rahanne mieluummin metsään kuin notaarion luo.\n  6. Molemmat ukot tekevät kumpikin voitavansa, jotta Cosette\n     tulisi onnelliseksi.\n  7. Unikuvia autuuden seassa.\n  8. Kaksi miestä, joita on mahdoton löytää.\n\nKuudes kirja. Uneton yö.\n\n  1. 16. Helmikuuta 1833.\n  2. Jean Valjean pitää kättänsä yhä kantimessa.\n  3. Eroamaton.\n  4. Immortale jecur.\n\nSeitsemäs kirja. Kalkin viimeinen pisara.\n\n  1. Seitsemäs piiri ja kahdeksas taivas.\n  2. Selityksestä syntyvä sekavuus.\n\nKahdeksas kirja. Synkkenevä hämärä.\n\n  1. Alakerran huone.\n  2. Uusia taantumusaskeleita.\n  3. He muistavat Plumet-kadun puutarhaa.\n  4. Vetovoima ja sammuminen.\n\nYhdeksäs kirja. Synkin pimeys, kirkkain sarastus.\n\n  1. Sääliä onnettomille, anteeksi onnellisille.\n  2. Öljyttömän lampun viimeiset tuikahdukset.\n  3. Kirjoituskynä tuntuu raskaalta sille, joka nosti\n     Faucheleventin rattaat.\n  4. Mustetolppo, jonka onnistuu vain tehdä valkoiseksi.\n  5. Yö, jonka takana päivä sarastaa.\n  6. Ruoho peittää ja sade huuhtoo pois.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA.\n\nSOTA NELJÄN SEINÄMÄN SISÄLLÄ.\n\n\n\n\n1.\n\nSaint-Antoinen Charybdis ja Templen Scylla.\n\n\nKumpikaan niistä kahdesta barrikaadista, jotka yhteiskuntatautien\ntarkkaajalle ovat muistettavimpia, ei kuulu siihen ajanjaksoon, johon\ntämän kertomuksen toiminta on sijoitettu. Ne barrikaadit, kumpikin\ntunnuskuvallinen, vaikka eri kannalta, ja hirvittävän olotilan\nsynnyttämä, nousivat maasta historian tietämän mukaan kamalimman ja\nsuurimman katutaistelun aikana kesäkuussa 1848.\n\nSattuu joskus, jopa vastoin periaatteita, vastoin vapautta, tasa-arvoa\nja veljeyttä, vieläpä vastoin yleistä äänioikeutta, s.o. vastoin\nkaikkien hallitsemista kaikkien kautta, että ahdinkonsa, masennuksensa,\ntietämättömyytensä, pimeytensä pohjalta suuri, epätoivoinen roistoväki\ntekee tenän ja roskaväki nousee taisteluun rahvasta vastaan. Kurjalisto\nkäy tasavallan, rahvaanvalta kansanvallan kimppuun.[1]\n\nSellaiset päivät ovat surullisia, sillä tässä järjettömyydessä on aina\njokin määrä oikeutta, tässä kaksintaistelussa itsemurhaa, ja nuo sanat,\njotka on tarkoitettu haukkumasanoiksi, ryysyläiset, roskaväki, rahvas\nj.n.e. todistavat pikemminkin hallitsevien kuin kärsivien,\netuoikeutettujen kuin osattomien vikaa.\n\nOmasta puolestamme käytämme näitä sanoja tuskaa, mutta kunnioitusta\ntuntien, sillä kun filosofi tutkii niitä oloja, joita ne vastaavat,\ntapaa hän usein suurta suuruutta kurjuuden rinnalla. Ateena oli\noklokratia, kerjäläiset ovat luoneet Hollannin, roskaväki monta kertaa\npelastanut Rooman, ja kurjalisto seurasi Jeesusta Kristusta.\n\nEi ole ajattelijaa, joka ei olisi joskus katsellut suuruuksia näissä\nalakerroksissa.\n\nArvattavasti tätä kurjalistoa, kaikkia näitä köyhiä, kaikkia näitä\nirtolaisia ja kaikkia näitä kurjia, joiden joukosta apostolit ja\nmarttyyrit ovat lähteneet, ajatteli Pyhä Hieronymus lausuessaan\nsalaperäiset: _Fex urbis lex orbis_: Kaupungin lanta maailman laki.\n\nTämän kärsivän ja verta vuotavan joukon katkeruus, sen järjetön\nväkivalta niitä periaatteita kohtaan, jotka ovat sen elinehtona, sen\nväkivalta oikeutta vastaan on valtiokeikausta ja kukistettava. Kunnon\nmies ryhtyy siihen, ja juuri rakkaudesta tähän joukkoon hän taistelee\nsitä vastaan. Kuinka anteeksi annettavina hän pitääkään sen\nhairahduksia niitä vastustaessaan! Kuinka suurta kunnioitusta\ntunteekaan hän sitä kohtaan, vaikka hän sitä kurittaa! Se on niitä\nharvinaisia hetkiä, jolloin velvollisuutensa tehdessään samanaikaisesti\ntuntee jotakin, joka masentaa mieltä ja melkein estää jatkamasta.\nJatketaan kuitenkin, sillä täytyy jatkaa, mutta omatunto, vaikka\ntyydytetty, on murheellinen, ja velvollisuuden täyttäminen ahdistaa\nsydäntä.\n\nKesäkuu vuonna 1848 oli, sanokaamme se heti, erikoinen tapaus, jolle on\nmelkein mahdoton löytää paikkaa historian filosofiassa. Kaikki, mitä\näsken sanoimme, täytyy jättää syrjään, kun on kysymys tästä\ntavattomasta kapinasta, jossa kuultiin työn pyhän levottomuuden\nvaativan oikeuksiansa. Tämä kapina täytyi kukistaa, se oli\nvelvollisuus, sillä se hyökkäsi tasavaltaa vastaan. Mutta mitä oli itse\nasiassa kesäkuu 1848? Kansan kapina itseänsä vastaan!\n\nSiinä, missä ei pääasiaa jätetä näkyvistä, ei tapahdu myöskään aineesta\npoikkeamista. Sallittakoon meidän senvuoksi hetkeksi kiinnittää lukijan\nhuomiota näihin ainutlaatuisiin barrikaadeihin, jotka vast'ikään\nmainitsimme ja jotka olivat tälle kansannousulle tunnusomaisia.\n\nToinen sulki pääsyn Saint-Antoinen esikaupunkiin, toinen esti pääsyä\nTemplen esikaupunkiin. Ne, joiden silmien edessä nämä sisällisen sodan\nmolemmat hirvittävät mestariteokset kohosivat sinisen, seesteisen\nkesäkuuntaivaan alla, eivät voi niitä koskaan unohtaa.\n\nSaint-Antoinen barrikaadi oli jättiläisrakennus, se oli kolmen\nkerroksen korkuinen ja seitsemänsataa jalkaa leveä. Se sulki pielestä\ntoiseen esikaupungin suun, s.o. kolme katua. Uurteisena, särmikkäänä,\nmurtoviivaisena, suunnattomien linnoitusmaisten kiviröykkiöiden ja\nesikaupungin molempien suurten ulkonevain talorivien tukemana kohosi se\nkuin kyklooppimuuri sen hirvittävän paikan taustalla, joka oli\nheinäkuun 14. päivän todistajana. Yhdeksäntoista barrikaadia oli eri\nvälimatkojen päässä kauempana kaduilla tämän pääbarrikaadin takana. Jo\nensi silmäyksellä näki, että summaton, kuoleman kanssa kamppaileva\nkärsimys esikaupungissa oli tullut sille äärimmäiselle kohdalle, missä\nhätä synnyttää katastrofin. Mistä oli tämä barrikaadi tehty? Kolmen\nkuusikerroksisen, vartavasten puretun talon pirstoista, sanoivat\ntoiset. Kaikista mahdollisista katkeruuden tuotteista, sanoivat toiset.\nSillä oli vihan työn surullinen näkö: raunion. Saattoi sanoa: Kuka\ntämän on rakentanut? Mutta saattoi myöskin sanoa: Kuka tämän on\nrepinyt? Se oli kuohuvan vihan pikaluomus. Kas tuossa tuo portti, tuo\nristikko, tuo räystäs, tuo ovenkehys, tuo rikottu hiillosastia, tuo\nhaljennut pata! Tänne kaikki tyynni! Heittäkää tänne kaikki! Työntäkää,\nvierittäkää, iskekää, repikää alas, kaatakaa nurin kaikki! Se oli\nkatukiven, seinätiilen, palkin, rautakangen, repaleen, rikotun ikkunan,\nrikkinäisen tuolin, lumppujen ja kirouksen yhteistyötä. Siinä oli\nsuurta ja pientä: Sisyfus oli heittänyt siihen kallionsa, Job\nsaviruukkunsa siruja. Se oli paljasjalkaisten linna. Nurinkäännettyjä\nrattaita oli vaihteeksi barrikaadin rinteellä; omnibusvaunu, joka\nkäsivoimin oli hilpeästi hilattu tämän kasan harjalle, ikäänkuin tämän\nsekamelskan rakennusmestari olisi tahtonut liittää kauhistukseen\npoikamaisuutta, ojensi vetotankoansa jonkinlaisille ilmahevosille. Tämä\njättiläismassa oli mielikuvituksessa kuin Ossan sijoitus kaikkien\nvallankumousten Pelionin päälle, 93 vuoden 89 ylle, 9. thermidorkuuta\nelokuun 10. päivän, 18. brumairea tammikuun 21. päivän, vendemiaire\nprairialin, 1848 vuoden 1830 päälle. Paikka oli tämän vaivan arvoinen\nja tämä barrikaadi ansaitsi kohota sille paikalle, mistä Bastille oli\nhävitetty. Jos valtameri rakentaisi patoja, rakentaisi se ne tällä\ntavalla. Aaltojen raivoa oli tässä muodottomassa patouksessa. Minkä\naaltojen? Väkijoukon. Se oli kuin kivettynyt kohu. Oli kuin barrikaadin\nyltä olisi kuulunut surinaa, ikäänkuin väkivaltaisen edistyksen pimeät\njättiläismehiläiset olisivat siellä pesineet. Oliko tuo bakkanaalia?\nOliko se linnoitus? Se oli jonkinlaisen huumion rakentama. Tässä\nlinnoituksessa oli jotakin lokaviemäriä muistuttavaa, tässä\nsekamelskassa jotakin olympolaista. Siinä oli sekaisin kattoparruja,\nullakkohuoneiden osia maalattuine paperitapetteineen, ikkunankehyksiä\nkaikkine lasiruutuineen, kamiineja, kaappeja, pöytiä, penkkejä, räikeä\nsekasotku kaikkia niitä tuhansia kurjia esineitä, jotka kerjäläinenkin\non hylännyt ja jotka samalla ilmaisevat raivoa ja arvottomuutta. Olisi\nvoinut sanoa sen olevan kansan romukasan, kasa puu-, rauta-, pronssi-,\nkiviromua, jonka Saint-Antoinen esikaupunki oli lakaissut porttinsa\neteen yhdellä ainoalla vähäisellä luudanpyyhkäisyllä muodostaen näin\nbarrikaadin kurjuudestaan. Kaakinpuuta muistuttavat vivut,\nkahleenpätkät, hirsipuun kaltaiset puupukit, joita joukosta pisti\nesiin, antoivat tälle anarkian rakennukselle synkkää sävyä niistä\nrangaistuksista, joita kansan muinoin oli ollut kestettävä.\nSaint-Antoinen barrikaadi teki aseita kaikesta; sieltä nakattiin\nkaikkea, mitä sisällinen sota voi heittää yhteiskunnan päähän; se ei\nollut taistelua, vaan taudinpuuskaa; karbiinit, jotka puolustivat tätä\nlinnoitusta ja joiden ohella oli myöskin muutamia espingoleja,\nsinkauttelivat porsliinisiruja, luupaloja, nappeja, jopa yöpöydän\ntrissoja, jotka olivat vaarallisia kuulia, ne kun olivat messinkiä.\nTämä barrikaadi vaahtosi raivoa; se nosti ilmoille hirvittävää\nräyhinää; joskus se ärsytti sotamiehiä ja peittyi ryntäysjoukkojen\npeittoon; sen harjalla vilisi leimuavia päitä; muurahaisparvi kiipesi\nsen rinnettä ylös ja harjalle ilmestyi takkuinen reunusta pyssyjä,\nsapeleita, karttuja, kuokkia, keihäitä ja pistimiä; valtava punainen\nlippu liehui ja paukkui tuulessa; kuului komentosanoja, sotalauluja,\nrummunpärrytystä, naisten itkua ja roistojen naurunrähäkkää. Se oli\njättimäinen elävä olento, ja ikäänkuin sähköisen elävän selästä kipinöi\nsiitä salamoita. Vallankumouksen henki peitti pilveensä sen huipun,\njosta kuului kansan äänen jylinä, joka muistuttaa Jumalan ääntä; tässä\njättimäisessä soraläjässä oli jotakin outoa majesteetillisuutta. Se oli\nsamalla roskaläjä ja Siinainvuori.\n\nKuten jo sanoimme, se hyökkäsi vallankumouksen nimessä, mutta\nmitä vastaan? Vallankumousta. Tällä barrikaadilla, joka oli\nsattuman, epäjärjestyksen, kauhistuksen, väärinkäsityksen,\ntietämättömyyden tekoa, oli vastassaan perustava kansalliskokous,\nkansan riippumattomuus, yleinen äänioikeus, kansakunta, tasavalta;\ncarmagnole haastoi taisteluun marseljeesia.\n\nSe oli mielenvikainen, mutta samalla sankarillinen haaste, sillä tuo\nvanha esikaupunki on sankari.\n\nEsikaupunki ja sen linna ojensivat toisilleen kättä. Linna oli\nesikaupungin kilpenä, esikaupunki linnan selkänojana. Barrikaadi oli\nkuin jyrkkä kallioranta, jota vastaan afrikkalaisten kenraalien\nsotataito teki haaksirikon. Sen kolot, sen kasvannaiset, sen syylät,\nsen pukamat ikäänkuin irvistivät ja ilkkuivat ruudinsavun keskestä.\nKartessit katosivat tuohon muodottomaan massaan; kranaatit kaivautuivat\nsisään, mutta se nielaisi ne; pyssynluodit vain tussahtelivat; mitäpä\nkannattaa ampua kaaosta? Ja rykmentit, jotka olivat tottuneet sodan\nhurjimpiin näkyihin, katsoivat levottomina tämänlaatuista villipedon\npesää, joka oli kuin piikkisika ja vuori.\n\nNoin puolen neljänneksen päässä siitä, lähellä Château-d'Eauta\nbulevardiin yhtyvän Temple-kadun kulmassa saattoi, jos rohkeni, pistää\npäänsä esiin siitä nurkasta, jonka Dallemagnen makasiinin ulkoneva\nakkuna muodostaa. Siitä näkyi kaukana kanavan toisella puolella,\nBellevillen pengermiä nousevan kadun korkeimmalla kohdalla outo,\ntalojen kolmannen kerroksen korkeuteen kohoava muuri, joka oli\njonkinlaisena oikean- ja vasemmanpuolisten talojen yhdistäjänä. Tämä\nmuuri oli rakennettu katukivistä. Se oli suora, tasainen, kankea,\nkohtisuora, vaakasuora, narun ja vatupassin mukaan rakennettu.\nMuurilaasti tosin puuttui, mutta samoin kuin erinäisissä roomalaisissa\nmuureissa sen ankaraa arkkitehtuuria häiritsemättä. Sen korkeudesta\nsaattoi päättää sen paksuuden. Sen yläreuna oli matemaattisesti\nyhdensuuntainen sen perustan kanssa. Siellä täällä harmaalla pinnalla\nsaattoi havaita melkein näkymättömiä ampumareikiä, ikäänkuin mustia\nviiruja. Nämä ampumareiät olivat toisistaan yhtä pitkien välimatkojen\npäässä. Katu oli autio niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kaikki ikkunat\nja portit oli teljetty. Taustalla kohosi tämä pato, joka teki kadusta\numpikujan, ikäänkuin se olisi ollut vakinainen, rauhallinen muuri.\nSiellä ei näkynyt ketään, sieltä ei kuulunut mitään; ei huutoa, ei\nmelua, ei hiiskausta. Se oli hauta.\n\nSe oli Templen esikaupungin barrikaadi.\n\nPaikalle tultua ja sen nähtyään oli rohkeimmankin mahdotonta olla\nmuuttumatta miettiväiseksi tämän salaperäisen ilmiön edessä. Se oli\ntasainen, kivet ladotut aivan kuin tiilet, se oli symmetrinen ja\nkaamea. Siinä oli tiedettä ja siinä oli pimeyttä. Tunsi, että tämän\nbarrikaadin päällikkö oli matemaatikko tai kummitus. Sitä katsellessa\nalensi vaistomaisesti ääntänsä.\n\nTuolloin tällöin, jos joku sotamies, upseeri tai kansanedustaja uskalsi\nyrittää yli aution kadun, kuului heikko, mutta viheltävä viuhaus, ja\nylikulkija kaatui maahan haavoittuneena tai kuolleena. Tai jos hän\npääsi ehjin nahoin, kaivautui jokin kuula ikkunanluukkuun, kahden\ntiilikiven väliseen rakoseen tai seinän rappaukseen. Ruutia ei tuhlattu\nturhanpäiten. Melkein jokainen laukaus sattui. Siellä täällä kadulla\nnäkyi ruumiita ja verilätäköitä. Minä muistan, että näin valkoisen\nperhosen lepattelevan edestakaisin kadun yllä. Kesä ei luovu\nvaltaistuimeltaan.\n\nPorttikäytävät olivat täynnä haavoittuneita.\n\nTäällä kulkija tunsi, että joku näkymätön tähtäsi häntä ja että koko\nkatu oli maalitauluna.\n\nRyhmitettyinä sen korokkeen taakse, jonka kanavan yli kulkeva\nkaarisilta muodostaa Templen esikaupunkiin tultaessa, katselivat\nhyökkäyskolonnan sotilaat vakavina ja miettiväisinä tuota kaameaa\nlinnoitusta, tuota liikkumattomuutta, tuota tunnottomuutta, joka syyti\nkuolemaa. Muutamat ryömivät vatsallaan aina sillan korkeimmalle\nkohdalle saakka, pitäen kuitenkin visusti varansa, ettei edes heidän\nshakoonsa pistänyt esiin.\n\nUrhea eversti Monteynard ihaili pöyristyen tätä barrikaadia.\n\n\"Katsokaa, kuinka se on rakennettu!\" sanoi hän eräälle\nkansanedustajalle. \"Siinä ei ole kiveäkään, joka olisi ulompana kuin\ntoinen. Se on sileä kuin porsliini.\"\n\nSamalla hetkellä murskasi luoti kunnialegionan ristin hänen rinnallaan\nja hän kaatui.\n\n\"Ne pelkurit!\" sanottiin. \"Jospa ne näyttäytyisivät! Jospa saisi nähdä\nheitä! Mutta he eivät uskalla, he piileksivät!\"\n\nTemplen esikaupungin barrikaadi, jota puolusti kahdeksankymmentä miestä\nja jota vastaan ryntäsi kymmenentuhatta, kesti kolme päivää. Neljäntenä\npäivänä tehtiin kuten Zaatchassa ja Constantinessa: murtauduttiin\ntalojen läpi, raivattiin tie kattojen kautta ja vallattiin barrikaadi\nsillä tavalla. Ei yksikään noista kahdeksastakymmenestä pelkurista edes\nyrittänyt paeta; kaikki saivat surmansa, lukuunottamatta päällikköä,\nBarthélémyä, josta kohta puhumme.\n\nSaint-Antoinen barrikaadi oli ukkosen jylinä; Templen barrikaadi oli\näänettömyys. Näiden molempien barrikaadien välillä oli sama ero kuin\npeloittavan ja kaamean välillä. Toinen oli avoin kita, toinen\nsalanaamio.\n\nOlettamalla, että tuo jättimäinen ja hämärä kesäkuunkapina oli\nvihanpurkaus ja arvoitus, tuntuu kuin edellinen barrikaadi olisi ollut\nlohikäärme, jälkimmäinen sfinksi.\n\nNämä linnoitukset oli rakennuttanut kaksi miestä, joista toisen nimi\noli Cournet, toisen Barthélémy, Cournet Saint-Antoinen, Barthélémy\nTemplen barrikaadin. Kumpikin barrikaadi kuvasi tekijäänsä.\n\nCournet oli kookas mies, leveäharteinen, punanaamainen, rautanyrkkinen,\nrohkea sydämeltään, rehellinen sielultaan, avoin ja kauhistuttava\nkatseeltaan. Hän oli pelkäämätön, voimakas, kiivas, kuohahtava, mitä\nsydämellisin ihminen, mitä peloittavin taistelija. Sota, taistelu,\nkahakka oli hänen nautintoansa ja sai hänet hyvälle tuulelle. Hän oli\nollut meriupseeri, ja hänen eleistään ja äänestään arvasi, että hän oli\ntullut valtamereltä ja myrskystä; taistelussa hän oli hirmumyrskyn\njatkoa. Neroa lukuunottamatta oli Cournet'ssa jotakin dantonimaista,\nniinkuin Dantonissa jumalisuutta lukuunottamatta oli jotakin\nherkulesmaista.\n\nBarthélémy oli laiha, heiverä, kalpea ja vaitelias, eräänlainen kaamea\nkatupoika, joka kerran saatuaan poliisilta korvapuustin asettui\nväijymään tätä, odotti, kunnes sai tämän salaa tapetuksi, ja\nseitsemäntoista-vuotiaana hän joutui kuritushuoneeseen. Sieltä\nulospäästyään hän rakensi Templen barrikaadin.\n\nSittemmin, molempien ollessa maanpaossa, joutui Barthélémy omituisesta\nkohtalon oikusta Lontoossa tappamaan Cournet'n. Se oli kaamea\nkaksintaistelu. Jonkin aikaa jälkeenpäin sekaantui Barthélémy erääseen\nniitä salaisia seikkailuja, joissa intohimo on mukana, katastrofeja,\njoissa ranskalainen oikeus näkee lieventäviä asianhaaroja, mutta\nenglantilainen oikeus vain kuoleman, ja hänet hirtettiin. Synkeä\nyhteiskuntarakennus on niin laadittu, että aineellisen puutteen ja\nmoraalisen pimeyden syystä tuo onneton olento, jolla varmaan oli\nvoimakas, ehkäpä suurikin henki, alkoi kuritushuoneessa Ranskassa ja\npäätyi hirsipuuhun Englannissa. Niissä oloissa, joissa Barthélémy eli,\nei hän koskaan joutunut kohottamaan muuta kuin yhtä lippua: mustaa\nlippua.\n\n\n\n\n2.\n\nMitä hornassa tehtäisiin, ellei juteltaisi?\n\n\nKuusitoista vuotta merkitsee paljon kapinan maanalaisessa\nkasvatuksessa, ja kesäkuu 1848 oli asiassaan paljon taitavampi kuin\nkesäkuu 1832. Chanvrerie-kadun barrikaadi olikin vain luonnos, vain\nalkio verrattuna niihin molempiin jättiläisbarrikaadeihin, joita\nvast'ikään olemme kuvanneet; mutta omana aikanansa se oli peloittava.\n\nKapinalliset olivat Enjolras'n johdolla, sillä Marius ei enää huomannut\nmitään, käyttäneet yötä hyväkseen. Barrikaadia oli korjattu ja\nvahvistettu. Se oli tehty kahta jalkaa korkeammaksi. Rautakanget, joita\noli pistetty kivien väliin, muistuttivat ojennettuja keihäitä.\nKaikkinainen romu, jota oli haalittu joka taholta ja kaadettu kasaan,\nteki ulkopuoliset esteet vielä sotkuisemmiksi. Varustus oli taitavasti\nmuutettu muuriksi sisä- ja röykkiöksi ulkopuolelta.\n\nKatukivistä muodostetut portaat, joita myöten kiivettiin barrikaadin\nharjalle niinkuin linnan muurille, oli niinikään korjattu.\n\nOli pantu kuntoon myöskin barrikaadin sisusta, alakerran sali\ntyhjennetty, keittiöstä laadittu kenttäsairaala, suoritettu loppuun\nhaavoittuneiden sitominen, koottu maahan ja pöydille jäänyt ruuti,\nvalettu kuulia, tehty patruunia, valmistettu sidenöhtää, jaeltu\nkaatuneiden aseet, siivottu vallituksen sisusta ja kannettu pois\nruumiit.\n\nKuolleet pantiin yhteen kasaan Mendétour-kadulle, jonka isäntiä\nedelleen oltiin. Katu oli vielä kauan punaisena sillä kohtaa.\nKaatuneiden joukossa oli neljä maaseudun kansalliskaartilaista.\nEnjolras otatti talteen heidän univormunsa.\n\nEnjolras oli neuvonut nukahtamaan kaksi tuntia. Enjolras'n neuvo oli\nkäsky. Siitä huolimatta oli vain kolme tai neljä sitä noudattanut.\nFeuilly käytti nämä kaksi tuntia uurtaakseen vastapäätä kapakkaa\nolevaan seinään seuraavat sanat: _Eläköön kansat!_\n\nNämä kaksi sanaa, jotka oli rautanaulalla kiviin koverrettu, saattoi\nvielä vuonna 1848 lukea tässä seinässä.\n\nTalon kolme naista oli käyttänyt yöllistä levähdyslupaa kokonaan\nkadotakseen, mikä kapinoitsijoista tuntui vapauttavalta.\n\nNaisten oli varmaankin onnistunut päästä johonkin naapuritaloon.\n\nUseimmat haavoittuneista saattoivat ja tahtoivat vielä taistella.\nPatjoista, oljista sommitellulla vuoteella sairaalaksi muutetussa\nkeittiössä makasi viisi pahoin haavoittunutta, niistä kaksi\nkunnalliskaartilaista. Näiden haavat sidottiin ensiksi.\n\nAlakerran salissa ei ollut enää muita kuin Mabeuf mustan vaippansa alla\nja pylvääseen sidottu Javert.\n\n\"Tämä on vainajien sali\", sanoi Enjolras.\n\nOmnibussin vetoaisa, jonka yläpään luodit olivat katkaisseet, oli yhä\npystyssä, joten siihen voitiin kiinnittää lippu.\n\nEnjolras, jolla oli se päällikön ominaisuus, että aina teki, mitä\nsanoi, kiinnitti tähän tankoon kaatuneen vanhuksen läpiammutun ja\nverisen nutun.\n\nMinkäänlaista aitaa ei ollut enää mahdollista saada aikaan. Ei ollut\nleipää eikä lihaa. Barrikaadin viisikymmentä miestä oli niiden\nkuudentoista tunnin kuluessa, jotka he olivat täällä olleet, pian\ntehnyt lopun kapakan pienistä ruokavaroista. Määrätyn ajan kuluttua\njoutuu jokainen barrikaadi, joka ei antaudu, ehdottomasti samaan tilaan\nkuin Méduse-laivan lautta. Täytyy alistua nälkään. Elettiin juuri\nensimmäisiä tunteja tätä spartalaisia muistuttavaa kesäkuun 6. päivää,\njolloin Saint-Merryn barrikaadin päällikkö Jeanne, kun kapinalliset\nkertyivät hänen ympärilleen vaatien jotakin syömistä, vastasi heille:\n\n\"Minkä vuoksi? Kello on kolme. Kello neljä me olemme kuolleet.\"\n\nKun ei ollut mitään syötävää, kielsi Enjolras myöskin juomisen. Viinin\nhän kielsi kokonaan, ja viinaa hän jakeli pieniä annoksia.\n\nKellarista oli löydetty viisitoista täyttä huolellisesti suljettua\npulloa. Enjolras ja Combeferre tutkivat ne. Kun Combeferre tuli ylös\nkellarista, sanoi hän:\n\n\"Ne ovat ukko Hucheloup'n vanhaa varastoa siltä ajalta kuin hän oli\nmaustekauppias.\"\n\n\"Ne mahtavat sitten olla väärentämätöntä tavaraa\", huomautti Bossuet.\n\"Onpa onni, että Grantaire nukkuu. Jos hän olisi jalkeilla, kävisi\npullojen pelastaminen vaikeaksi.\"\n\nKaikesta murinasta huolimatta kielsi Enjolras koskemasta näihin\nviiteentoista pulloon, ja jotta niitä ei koskettaisi, vaan pidettäisiin\nrauhoitettuina, käski hän asettaa ne sen pöydän alle, minkä päällä isä\nMabeuf makasi.\n\nNoin kello kaksi aamulla toimitettiin väenlasku. Heitä oli vielä\nseitsemänneljättä.\n\nPäivä alkoi sarastaa. Oli sammutettu soihtu, joka jälleen oli\nsijoitettu vanhalle paikalleen. Barrikaadin sisusta oli vielä pimeänä\nja muistutti synkeässä aamuhämärässä hylätyn laivan kantta. Taistelijat\nkulkivat siinä edestakaisin kuin mustat haamut. Tämän kaamean\npimeydenpesän yllä alkoivat äänettömien talojen kerrokset häämöttää\nlyijynharmaassa värivivahteessa, mutta ylinnä alkoivat savutorvet\nvaljeta. Taivaalla oli se kaunis epämääräinen väri, josta ei osaa\nsanoa, onko se valkoinen vai sininen. Lennähti jokin lintu viserrellen\nonneansa. Barrikaadin taustassa olevan korkean talon katolla näkyi\nrusottavaa heijastusta. Kolmannen kerroksen luukussa leikki aamutuuli\nharmailla hiussuortuvilla kuolleen miehen päässä.\n\n\"Hyvä, että sammutettiin soihtu\", sanoi Courfeyrac Feuillylle.\n\"Tuulessa lepattava liekki häiritsi minua. Näytti kuin se olisi ollut\npeloissaan. Soihtujen valo muistuttaa pelkurien viisautta; se antaa\nhuonoa valaisua, se kun vapisee.\"\n\nSarastus elvyttää mieliä samoin kuin lintuja. Kaikki alkoivat jutella.\n\nKun Joly näki erään kissan hiipivän räystäällä, antoi se hänelle\naihetta filosofiseen mietelmään.\n\n\"Mitä on kissa?\" sanoi hän. \"Se on oikaisu. Kun hyvä Jumala oli luonut\nrotan, sanoi hän: 'kas, tuossa tein tuhmuuden!' Ja sen jälkeen hän loi\nkissan. Kissa on rotassa tapahtuneen painovirheen oikaisu. Rotta ja\nkissa yhdessä ovat luomistyön korjattu korehtuuri.\"\n\nCombeferre, jonka ympärille oli kokoontunut ylioppilaita ja työmiehiä,\npuhui vainajista, Jean Prouvairesta, Bahorelista, Mabeufista, jopa Le\nCabucistakin, sekä Enjolras'n syvästä alakuloisuudesta. Hän sanoi:\n\n\"Harmodios ja Aristogeiton, Brutus, Cromwell, Charlotte Corday, Sand,\nhe kaikki ovat tekonsa suoritettuaan tunteneet hetkellistä tuskaa.\nMeidän sydämemme on niin heikko ja ihmiselämä sellainen mysterio, että\nmurhassa kansalaisten ja vapauden hyväksikin omantunnonsoimaus ihmisen\ntappamisesta on suurempi kuin ilo ihmiskunnan hyödyttämisestä.\"\n\nJa sellaisia ovat keskustelun kierteet, että Combeferre minuuttia\nmyöhemmin, puhuttuaan Jean Prouvairen runoharrastuksista, tuli\ntoisiinsa verranneeksi Georgican kääntäjiä, Raux'ta Cournandiin,\nCournandia Delilleen ja tuli tällöin maininneeksi muutamia Malfilâtren\nkääntämiä kohtia, nimenomaankin luonnonilmiöistä Caesarin kuollessa, ja\nsana Caesar palautti keskustelun taas Brutukseen.\n\n\"Caesar\", sanoi Combeferre, \"kaatui syystä. Cicero oli ankara Caesaria\nkohtaan ja teki siinä oikein. Tämä ankaruus ei ole mitään herjausta.\nKun Zoilos herjaa Homerosta, kun Maevius herjaa Horatiusta, kun Visé\nherjaa Molièreä, kun Pope herjaa Shakespeareä, kun Fréron herjaa\nVoltaireä, niin he noudattavat vain kateuden vanhaa lakia; neroilla on\naina herjaajansa, suuria miehiä parjataan aina enemmän tai vähemmän.\nMutta Zoiloksen ja Ciceron välillä on suuri ero. Cicero hoiti oikeutta\najatuksella niinkuin Brutus miekalla. Minä en tosin hyväksy\njälkimmäistä oikeudenhoitotapaa, mutta vanha aika hyväksyi sen. Caesar,\njoka rikkoi Rubiconin rajan, joka jakeli arvoja, jotka tulivat\nkansalta, ikäänkuin ne olisivat tulleet häneltä, ja joka ei noussut\nylös, kun senaatti astui sisään, teki, kuten Eutropius sanoo, kuninkaan\nja melkein tyrannin tekoja, _regia ac paene tyrannica_. Hän oli suuri\nmies; sen pahempi tai sen parempi; opetus on sitä vakavampi. Hänen\nkolmekolmatta haavaansa eivät liikuta minua niin paljoa kuin\nsyljenjäljet Jeesuksen kasvoilla. Caesarin murhaajat olivat\nsenaattoreita; Kristusta löivät korvalle palvelijat. Suuremmasta\nhäväisystä tuntee jumalaisemman.\"\n\nBossuet, joka seisoi kivikasalla keskustelevia korkeammalla, huudahti\nkarbiini kädessä:\n\n\"Oi Kydatenaion, oi Myrrinos, oi Probalintos, oi Aiantiksen sulot! Oi,\nkuka voi opettaa minua lausumaan Homeroksen runoja niinkuin Laurionista\ntai Edapteonista oleva helleeni?\"\n\n\n\n\n3.\n\nValaisua ja pimennystä.\n\n\nEnjolras oli lähtenyt tiedustelulle; hän oli mennyt Mondétour-kadun\nkautta hiipien pitkin talojen seinävieriä.\n\nKapinalliset olivat, se täytyy sanoa, toivehikkaita. Se tapa, millä he\nolivat torjuneet yöllisen hyökkäyksen, saattoi heidät ennakolta melkein\nhalveksimaan aamulla odotettavaa uutta rynnäkköä. He odottivat sitä ja\nnauroivat sille. He eivät epäilleet menestystänsä enempää kuin asiansa\noikeuttakaan. Sitäpaitsi he saisivat varmaan apua. He luottivat siihen.\nSillä voitonluottamuksella, joka on osa ranskalaisen sotilaan voimaa,\njakoivat he alkavan päivän kolmeen osaan: kello kuusi aamulla tulisi se\nrykmentti, \"jota oli muokattu\", kääntämään selkänsä; puolenpäivän\naikaan olisi koko Pariisi kapinassa; auringonlaskun aikaan olisi täysi\nvallankumous.\n\nYhä soi Saint-Merryn hätäkello, joka eilisillasta alkaen ei ollut\nvaiennut hetkeksikään, todistus, että toinen barrikaadi, se suuri,\nmissä Jeanne oli päällikkönä, vielä kesti.\n\nKaikkia näitä toiveita kertoiltiin iloisesti ryhmästä toiseen.\n\nEnjolras ilmestyi jälleen. Hän palasi kaamealta tiedustelultaan\nympäristön pimeydessä. Hän kuunteli hetken tätä iloa, sitten hän\nilmoitti:\n\n\"Pariisin koko armeija on liikkeellä. Kolmas osa tätä armeijaa\nrynnistää koko voimallaan tätä barrikaadia vastaan. Sen lisäksi tulee\nkansalliskaarti. Minä tunsin viidennen linjarykmentin shakoot ja\nkuudennen legionan komppanialiput. Teidän kimppuunne hyökätään tunnin\nkuluttua. Mitä kansaan tulee, oli se kyllä eilen kuohuksissa, mutta\ntänä aamuna se ei hievahda paikaltaan. Siis ei mitään odottamista, ei\nmitään toivomista, yhtä vähän minkään esikaupungin kuin minkään\nrykmentin suhteen. Teidät on jätetty yksiksenne.\"\n\nNämä sanat tekivät jutteleviin ryhmiin saman vaikutuksen kuin\nukkossateen ensimmäiset pisarat mehiläisparveen. Kaikki vaikenivat.\nVallitsi hetken sellainen äänettömyys, jossa miltei kuuli kuoleman\nsiipien suhinan.\n\nTämä hetki oli kuitenkin lyhyt.\n\nEräs ääni pimeimmästä ryhmästä huusi Enjolras'lle:\n\n\"Olkoonpa niinkin! Tehkäämme barrikaadi kaksikymmentä jalkaa korkeaksi\nja jääkäämme kaikki tänne! Kansalaiset, jääkööt ruumiimme tänne\nvastalauseeksi! Näyttäkäämme, että joskin kansa jättää tasavaltalaiset,\nniin tasavaltalaiset eivät kuitenkaan jätä kansaa!\"\n\nNämä sanat haihduttivat kaikkien mielestä omasta persoonasta\nhuolehtimisen raskauttavan pilven.\n\nEi koskaan saatu tietää sen miehen nimeä, joka näin oli puhunut; se oli\njoku tuntematon mekkomies, joku tuntematon, joku unohdettu, joku sen\nhetken sankari, tuo suuri nimetön, joka aina on ihmiskriiseissä ja\nyhteiskunnallisissa luomisprosesseissa mukana ja joka määrähetkellä\nylivoimaisella tavalla lausuu ratkaisevan sanan taas kadotakseen\npimeyteen, silmänräpäyksen ajan salamanleimauksena edustettuaan kansaa\nja Jumalaa.\n\nTämä järkähtämätön päätös oli ilmassa 6. kesäkuuta 1832 siinä määrin,\nettä melkein samalla hetkellä Saint-Merryn barrikaadin kapinalliset\nnostivat seuraavan huudon, joka on tullut historialliseksi ja merkitty\noikeudenpöytäkirjoihin:\n\n\"Tultakoon meille apuun tai ei, se on yhdentekevää! Kaatukaamme tässä\nviimeiseen mieheen!\"\n\nKuten näkyy, olivat molemmat barrikaadit, vaikka aineellisesti\ntoisistaan erillään, kuitenkin yhteydessä keskenään.\n\n\n\n\n4.\n\nViisi vähemmän, yksi enemmän.\n\n\nKun tuntematon, joka esitti ruumiiden vastalausetta, oli puhunut ja\ntuonut ilmi yleisen tunteen, kuului kaikkien suusta oudon tyytyväinen,\nmutta samalla kamala huuto, kaamea merkitykseltään, mutta riemuitseva\nsävyltään:\n\n\"Eläköön kuolema! Jääkäämme tänne kaikki!\"\n\n\"Minkävuoksi kaikki?\" kysyi Enjolras.\n\n\"Kaikki! Kaikki!\"\n\nEnjolras huomautti:\n\n\"Asema on hyvä, barrikaadi on erinomainen. Kolmekymmentä miestä\nriittää. Minkävuoksi silloin uhrata neljääkymmentä?\"\n\nHe vastasivat:\n\n\"Senvuoksi, ettei kukaan haluaisi lähteä pois.\"\n\n\"Kansalaiset\", huusi Enjolras, ja hänen äänessään oli melkein\nsuuttumuksen väreilyä, \"tasavallalla ei ole varaa tuhlata miehiä\ntarpeettomasti. Turhan kunnian tavoittaminen on tuhlausta. Jos jonkun\nvelvollisuus on lähteä täältä, on se velvollisuus täytettävä niinkuin\nvelvollisuus ainakin.\"\n\nEnjolras'lla, periaatteiden miehellä, oli valtiollisten uskonveljiensä\nsuhteen senlaatuinen kaikkivaltius, joka johtuu absoluuttisesta. Mutta\nniin suuri kuin tämä valtius olikin, napistiin nyt.\n\nMutta päällikkönä sormenpäihin saakka pysyi Enjolras vaatimuksessaan\nnurinasta huolimatta. Hän jatkoi ylpeällä äänellä:\n\n\"Jotka pelkäävät, että kolmekymmentä ei ole riittävä määrä, sanokoot\nsen!\"\n\nNurina suureni.\n\n\"Muuten\", huomautti eräs ääni joukosta, \"ei täältä ole helppo lähteä.\nBarrikaadi on saarrettu.\"\n\n\"Ei ole Hallien suunnalla\", vastasi Enjolras. \"Mondétour-katu on vapaa,\nja Prêcheurs-kadun kautta voi päästä Innocent-aukiolle.\"\n\n\"Ja siellä joutuu varmasti kiinni\", huomautti toinen ääni joukosta.\n\"Siellä tapaa jonkun sotilas- tai kansalliskaartinvartion. Niin pian\nkuin nähdään mekkomies, kysytään: 'Mistä sinä tulet? Barrikaadiltako?'\nJa katsottaisiin käsiin ja sanottaisiin: 'Sinä haiset ruudilta'. Ja\nammuttaisiin siihen paikkaan.\"\n\nMitään vastaamatta kosketti Enjolras Combeferren olkapäätä, ja molemmat\nmenivät alakerran saliin.\n\nHetken kuluttua tulivat he taas ulos. Enjolras'lla oli käsissään ne\nneljä univormua, jotka hän oli otattanut talteen. Combeferre tuli hänen\nperässään kantaen remeleitä ja shakoita.\n\n\"Tässä univormussa voi sekaantua joukkoon ja päästä menemään\", sanoi\nEnjolras. \"Tässä on univormut ainakin neljälle.\"\n\nNäin sanoen hän heitti univormut maahan.\n\nStoalaiset kuulijat eivät horjuneet. Combeferre otti nyt sananvuoron.\n\n\"Kuulkaa\", sanoi hän, \"täytyy olla sääliäkin. Tiedättekö, mistä nyt on\nkysymys? Nyt on kysymys vaimoista. Onko vaimoja? Onko lapsia? Onko\näitejä, jotka jalallaan heiluttavat kehtoa, toisia pienokaisia vielä\nympärillä? Onko, eikö? Kenellä on, nostakoon kätensä! Te tahdotte antaa\ntappaa itsenne, niin tahdon minäkin, joka nyt teille puhun, mutta minä\nen tahdo nähdä käsiään väänteleviä naishaamuja ympärilläni. Kuolkaa,\njos niiksi on, mutta älkää tappako! Sellaiset itsemurhat, joita täällä\ntulee tapahtumaan, ovat yleviä, mutta niiden piiri on tarkoin\nrajoitettu eikä siedä laajentamista; niin pian kuin se koskee myöskin\nteidän lähimpiänne, on itsemurha murhaa. Muistakaa pieniä palleroisia\nja vanhusten harmaita hiuksia! Kuulkaa nyt! Enjolras kertoi minulle\nnähneensä äsken Cygne-kadun nurkassa valoa eräässä ikkunassa,\ntalikynttilän köyhässä viidennen kerroksen ikkunassa ja ruudulla varjon\nvanhan vaimon vapisevasta päästä; hän näytti istuneen siinä odottamassa\nkoko yön. Se oli kenties teistä jonkun äiti. No niin, lähteköön hän\ntäältä ja rientäköön sanomaan odottavalle: 'Tässä minä olen, äiti!' Hän\nvoi olla varma siitä, että työ täällä tulee yhtä hyvin suoritetuksi.\nJoka on työllään vastuussa omaistensa huollosta, ei ole oikeutettu\nuhrautumaan. Se olisi karkaamista perheestään. Tavallisesti ei paljoa\najatella naisia, onnettomia naisia. Luotetaan siihen, että naiset eivät\nole saaneet samaa kasvatusta kuin miehet, heitä estetään lukemasta ja\najattelemasta, heitä estetään ottamasta osaa politiikkaan; mutta\nvoitteko estää heitä tänä iltana tulemasta ruumishuoneelle tuntemaan\nteidän ruumiitanne? Nähkää, niiden, joilla on perhe, täytyy osoittaa\nolevansa hyviä ihmisiä, antaa meille kättä hyvästiksi, lähteä täältä ja\nuskoa tämä asia meidän hoidettavaksemme. Minä tiedän kyllä, että täältä\nlähtemiseen vaaditaan rohkeutta; se on vaikeaa, mutta mitä vaikeampaa\non, sitä ansiokkaampaa. Ystäväni! Tämän päivän jälkeen tulee toinen;\nsilloin ei teitä ole olemassa, mutta perheenne on. Ja mitkä kärsimykset\nniitä odottavat! Kuulkaa, tiedättekö, mitä tulee hylätystä lapsesta,\nkauniista, kukoistavasta lapsesta, jolla on posket kuin omenat, joka\njuttelee, jokeltaa ja nauraa ja joka suudellessa tuntuu niin terveeltä?\nMinä näin kerran sellaisen lapsen, pienen, vain tuon korkuisen. Sen isä\noli kuollut. Köyhät ihmiset olivat ottaneet sen luokseen säälistä,\nmutta heillä ei ollut leipää edes itselläänkään. Lapsi kärsi alituista\nnälkää. Oli talvi. Lapsi ei itkenyt. Hänen nähtiin menevän kamiinin\nluo, jossa ei koskaan ollut tulta ja jonka torvi, kuten tiedätte,\ntavallisesti on tilkitty keltaisella savella. Lapsi irroitti pienillä\nkäsillään hiukan tätä savea ja söi sen. Siitä kävi sen hengitys\nraskaaksi, sen kasvot lyijynharmaiksi, sen jalat hoippuviksi, sen vatsa\npöhöttyneeksi. Se ei sanonut mitään. Sitä puhuteltiin, mutta se ei\nvastannut. Nyt se on kuollut. Se tuotiin kuolevassa tilassa\nNecker-sairaalaan, missä minä sen näin. Minä olin silloin\nvirantoimituksessa siinä sairaalassa. Jos siis teidän joukossanne on\nisiä, ajatelkoon itsekukin, että tuo lapsi olisi saattanut olla hänen\nlapsensa! Minä muistan niin hyvin tuon pikkuraukan, olen nytkin\nnäkevinäni hänen makaavan alastomana ruumiinavauspöydällä kylkiluut\npistäen esiin ihon alta kuin haudat kirkkomaan nurmikosta. Hänen\nvatsastaan tavattiin jonkinlaista savivelliä, ja hampaiden välissä oli\nhänellä tuhkaa. No niin, tutkikaa omaatuntoanne ja kysykää neuvoa\nsydämeltänne. Tilasto todistaa, että kuolevaisuus hylättyjen lapsien\nkeskuudessa on viisikuudetta sadasta. Minä toistan vielä, tässä on\nkysymys vaimoista, äideistä, turvattomista sisarista, pienistä\nlapsista. Teistä itsestänne ei kukaan puhu. Me tiedämme varsin hyvin,\nmitä te kaikki olette; tiedämme, että te kaikki olette urhoollisia;\ntiedämme, että kaikki pidätte ilona ja kunniana saada antaa henkenne\nsuuren asiamme hyväksi; tiedämme teidän olevan valioväkeä kuolemaan\nhyödyllisen ja ihanan kuoleman ja ettei kukaan teistä tahdo siitä\nvoitonosuudestaan luopua. Olkoon, mutta te ette ole yksin maailmassa.\nOn toisia olentoja, joita teidän täytyy ajatella. Te ette saa olla\nitsekkäitä.\"\n\nKaikki painoivat päänsä alas synkän näköisinä.\n\nKummallista ristiriitaa ihmissydämessä sen ylevimpinä hetkinä!\nCombeferre, joka näin puhui, ei ollut orpo. Hän muisti toisten äitejä,\nmutta unohti omansa. Hän aikoi antaa tappaa itsensä. Hän oli siis\n\"itsekäs\".\n\nMarius oli kuin unissakävijä. Hänen ainoana ajatuksenaan oli kuolla\neikä hän siitä ajatuksesta luopunut. Mutta nyt hän tuli ajatelleeksi,\nettei ollut kiellettyä pelastaa toista, vaikka itse menee kuolemaan.\n\nHän koroitti senvuoksi äänensä ja sanoi:\n\n\"Enjolras ja Combeferre ovat oikeassa; ei tarpeettomia uhreja! Minä\nkannatan heitä, ja teidän on pidettävä kiirettä. Combeferre on sanonut\nteille ratkaisevia sanoja. Teidän joukossanne on sellaisia, joilla on\nperhe, äiti, sisko, vaimo, lapsi. Ne astukoot ulos rivistä!\"\n\nEi kukaan liikahtanut.\n\n\"Ulos rivistä naineet miehet ja ne, jotka ovat perheittensä tukena!\"\ntoisti Marius.\n\nHänen arvonsa oli suuri. Enjolras oli tosin barrikaadin päällikkö,\nmutta Marius sen pelastaja.\n\n\"Minä käsken!\" huusi Enjolras.\n\n\"Ja minä pyydän\", sanoi Marius.\n\nHeltyneinä Combeferren sanoista, horjuvina Enjolras'n käskystä,\nliikutettuina Mariuksen pyynnöstä, alkoivat nämä sankarilliset miehet\nosoitella toisiansa.\n\n\"Se on totta\", sanoi eräs nuori mies vanhemmalle, \"sinä olet\nperheenisä. Lähde sinä.\"\n\n\"En, sinun pikemminkin on lähdettävä, sillä sinun on pidettävä huoli\nkahdesta sisarestasi.\"\n\nSyntyi ennenkuulumaton kilpailu siitä, ettei ajettaisi pois haudan\nportilta.\n\n\"Rientäkää!\" sanoi Courfeyrac. \"Neljännestunnin kuluttua on myöhäistä.\"\n\n\"Kansalaiset\", sanoi Enjolras, \"täällä on tasavalta, ja täällä\nvallitsee yleinen äänioikeus. Määrätkää itse ne, joiden on lähdettävä.\"\n\nToteltiin. Muutaman minuutin kuluttua oli viisi miestä yksimielisesti\nvalittu, ja nämä astuivat ulos rivistä.\n\n\"Heitä on viisi\", huudahti Marius.\n\nOli vain neljä univormua.\n\n\"No niin\", huomauttivat nuo viisi, \"yhden meistä on siis jäätävä\ntänne.\"\n\nJa nyt syntyi jalo kiista siitä, että kukin heistä keksisi syitä,\nminkävuoksi toisten oli mentävä ja hänen jäätävä.\n\n\"Sinulla on vaimo, joka rakastaa sinua.\"\n\n\"Sinulla on vanha äitisi.\"\n\n\"Sinulla ei ole isää eikä äitiä enää, miten sinun kolmen pienen veljesi\nkäy?\"\n\n\"Sinä olet viiden lapsen isä.\"\n\n\"Sinulla on oikeus elää, sinä olet vasta seitsemäntoista vanha, sinun\non liian aikaista kuolla.\"\n\nNämä suuret vallankumousbarrikaadit olivat sankaruuden kokouspaikkoja.\nUskomaton oli siellä ihan luontevaa. Nämä miehet eivät kummastelleet\ntoisiansa.\n\n\"Rientäkää!\" toisti Courfeyrac.\n\nEri ryhmistä huudettiin Mariukselle:\n\n\"Määrätkää te, kenenkä on jäätävä.\"\n\n\"Niin\", sanoivat nuo viisi. \"Valitkaa te, me tottelemme.\"\n\nMarius ei ollut luullut enää saattavansa tuntea mitään\nmielenliikutusta, mutta ajatellessaan, että hänen piti valita mies\nkuolemaan, syöksyi veri hänen sydämeensä. Hän olisi kalvennut, jos\nolisi voinut tulla kalpeammaksi kuin oli.\n\nHän astui noiden viiden luo, jotka hymyilivät hänelle ja huusivat silmä\nsäteillen sitä tulta, joka muinaisuuden historiassa nähdään leimuavan\nTermopylain yllä:\n\n\"Valitkaa minut, minut, minut!\"\n\nMarius laski heitä kuin horroksissa; heitä oli viisi; siitä ei päässyt\nyli eikä ympäri. Sitten loi hän katseensa neljään univormuun.\n\nTällä hetkellä putosi viides univormu kuin taivaasta noiden neljän muun\npäälle.\n\nViides mies oli pelastettu.\n\nMarius katsahti ylös ja tunsi herra Faucheleventin.\n\nJean Valjean oli äsken saapunut barrikaadiin.\n\nJoko hankkimiensa tietojen nojalla tai vaistosta tai sattumalta tuli\nhän sinne Mondétour-kadun kautta. Univormunsa nojalla hän oli helposti\npäässyt kulkemaan.\n\nKapinallisten Mondétour-kadulle asettama vartio ei ollut saanut käskyä\nnostaa hälytystä yhden ainoan kansalliskaartilaisen vuoksi. Se oli\nantanut hänen tulla kadulle ajatellen: 'Se on luultavasti joku\napuunmenijä, ja pahimmassa tapauksessa joutuu hän vangiksi.' Hetki oli\nliian vakava, että vartio olisi voinut poistua paikaltaan.\n\nSillä hetkellä, kun Jean Valjean astui vallituksen sisään, ei kukaan\nollut häntä huomannut, kun kaikkien katseet olivat kiintyneet viiteen\nvalittuun ja neljään univormuun. Jean Valjean sitävastoin oli nähnyt ja\nkuullut kaikki, minkä jälkeen hän ihan hiljaa oli riisunut univormunsa\nja heittänyt sen toisten joukkoon.\n\nSyntyi sanomaton hämminki.\n\n\"Kuka tuo mies on?\" kysyi Bossuet.\n\n\"Se on mies, joka pelastaa toisia\", sanoi Combeferre.\n\nMarius lisäsi vakavalla äänellä:\n\n\"Minä tunnen hänet.\"\n\nTämä takaus riitti kaikille.\n\nEnjolras kääntyi Jean Valjeanin puoleen ja sanoi: \"Olkaa tervetullut,\nkansalainen!\"\n\nSitten lisäsi hän: \"Tiedättehän, että täällä valmistaudutaan\nkuolemaan?\"\n\nVastaamatta auttoi Jean Valjean sitä kapinallista, jonka hän pelasti,\npukeutumaan omaan univormuunsa.\n\n\n\n\n5.\n\nMikä näköpiiri avautuu barrikaadin harjalta.\n\n\nKaikkien mieliala tänä kohtalokkaana hetkenä ja tässä tuhoa\njärkähtämättömästi uhkaavassa paikassa ikäänkuin keskittyi ja saavutti\nhuippunsa Enjolras'n syvässä melankoliassa.\n\nEnjolras'ssa oli kaikki vallankumouksen täyteys; hän oli kuitenkin\nepätäydellinen, mikäli se absoluuttiselle on mahdollista; hän oli\nliiaksi Saint-Just, mutta ei kylliksi Anacharsis Clootz; Aapisen\nYstävien seurassa oli hänen henkensä lopulta tuntenut jonkinlaista\nmagneettista vaikutusta Combeferren aatteista; hän oli vähitellen\nluopunut dogmien ahtaasta muodosta ja lähestyi edistyksen väljempiä\nvaatimuksia ja oli vihdoin päätynyt katsomaan lopulliseksi ja ihanaksi\ntulokseksi Ranskan tasavallan muodostamista valtavaksi, koko\nihmiskuntaa käsittäväksi tasavallaksi. Välittömät keinot sen\nsaavuttamiseksi hän tahtoi väkivaltaisiksi, kun olevat olot kerran\nolivat väkivaltaisia. Siinä suhteessa oli hän muuttumaton. Hän kuului\nedelleen siihen eepilliseen ja pelättävään kouluun, jota kuvaa nimitys\nyhdeksänkymmentäkolme.\n\nEnjolras seisoi katukivistä muodostetuilla portailla barrikaadin\nsisäpuolella, toinen kyynärpää pyssynsuun nojalla. Hän oli syventynyt\najatuksiinsa; väliin hän värähti ikäänkuin ohikiitävästä viimasta. Ne\npaikat, joissa kuolema asuu, tekevät joskus saman vaikutuksen kuin\nmuinaisajan kolmijalat. Hänen silmistään, joiden katse oli sisäänpäin\nkääntynyt, näkyi kuin tukahdutettua liekkiä. Äkkiä hän kohotti päätään\nja huudahti:\n\n\"Kansalaiset, oletteko luoneet itsellenne mielikuvaa tulevaisuudesta?\nKaupunkien kadut täynnä valoa, viheröiviä oksia porttien edustalla,\nkansat veljestyneinä, ihmiset oikeamielisinä, vanhukset siunaamassa\nlapsia, entisyys rakastamassa nykyisyyttä, ajattelijat täysin vapaina,\nuskovat täydellisesti tasa-arvoisina, taivas uskontona, Jumala itse\nvälittömänä pappina, ihmisen omatunto alttarina, viha olemattomana,\nveljeys käsityön ja koulun välillä, julkisuus rangaistuksena ja\npalkintona, työtä kaikille, oikeutta kaikille, rauhaa kaikille, ei enää\nmitään verenvuodatusta, ei enää sotia, äidit onnellisina! Aineen\nhallitseminen on ensimmäinen askel, ihanteen toteuttaminen toinen.\nAjatelkaa, mitä edistys jo on saanut aikaan! Muinoin näkivät\nensimmäiset ihmiset kauhistuen, kuinka heidän silmäinsä ohi kulki\nhydra, vedessä puuskuttaen, tulta suitsuttava lohikäärme, ilmojen\nkauhistus, kokko, jolla oli kotkan siivet ja tiikerin kynnet,\nhirvittäviä petoja, jotka olivat ihmiselle ylivoimaisia. Mutta ihminen\non virittänyt ansansa, älyn pyhät ansat, ja vähitellen niihin vanginnut\npedot. Me olemme kesyttäneet hydran ja sanomme sitä höyrylaivaksi; me\nolemme kesyttäneet lohikäärmeen ja sanomme sitä junaveturiksi; me\nolemme juuri kesyttämässä kokkoa, se on jo meidän vallassamme, ja\nsanomme sitä ilmapalloksi. Sinä päivänä, jolloin tämä prometeustyö on\nvalmis, ja ihminen on tahtonsa vaunujen eteen valjastanut muinaisajan\nkolminkertaisen Kimairan, hydran, lohikäärmeen ja kokon, on hän veden,\ntulen ja ilman valtias ja muun luomakunnan suhteen samaa kuin vanhat\njumalat muinoin olivat hänelle itselleen. Siis rohkeutta ja eteenpäin!\nKansalaiset, mihin pyrimme? Siihen, että tieto on ainoa hallitsija,\nettä olojen mahti on ainoa julkinen mahti, että luonnollinen laki\ntulee voimaan, tämä laki, joka itsessään on vahvistuksensa ja\nrankaisuoikeutensa ja ilmaisee itsensä sillä, että totuus nousee ylös\nniinkuin aurinko. Me pyrimme kansojen yhdyntään, ihmisten\nyhteisliittoon. Ei mitään loiskasveja enää! Todellisuus totuuden\nhallitsemana, se on päämäärä. Sivistyksen on pidettävä istuntonsa\nEuroopan etunenässä ja sittemmin mantereen keskuspaikassa, suuressa\nintelligenssin parlamentissa. Sentapaista on jo ollut. Amfiktyonit\npitivät kaksi istuntoa vuodessa, toisen Delfoissa, jumalten kodissa,\ntoisen Termopylaissa, sankarien kotona. Myöskin Eurooppa ja muu maailma\non saava amfiktyoninsa. Ranska kantaa tätä suurta tulevaisuutta\nkohdussaan. Sitä on yhdeksästoista vuosisata raskaana. Se, mihin\nHellas on tehnyt ensimmäisen luonnoksen, on arvollinen Ranskan\ntoteutettavaksi. Kuule minua, Feuilly, sinä reipas työmies, sinä kansan\nmies, sinä kansojen mies. Minä kunnioitan sinua. Niin, sinä näet\nselvästi tulevat ajat, niin, sinä olet oikeassa. Sinulla ei ollut isää\neikä äitiä, Feuilly. Sinä valitsit senvuoksi ihmiskunnan äidiksesi ja\noikeuden isäksesi. Sinä kuolet täällä, s.o. saavutat voiton.\nKansalaiset, miten tänään käyneekin, me panemme toimeen yhtä hyvin\ntappiomme kuin voittomme kautta vallankumouksen. Niinkuin tulipalot\nvalaisevat koko kaupunkia, valaisevat vallankumoukset koko ihmiskuntaa.\nJa minkä vallankumouksen me panemme toimeen? Minä sanoin sen äsken,\ntotuuden vallankumouksen. Poliittiselta kannalta on olemassa vain yksi\nperusaate: ihmisen suvereenisuus itsensä suhteen. Tätä minuuden\nsuvereenisuutta sanotaan vapaudeksi. Siellä, missä kaksi tai useampia\nnäitä suvereenisuuksia yhtyy, alkaa valtio. Mutta tämä yhtymä ei\nsisällä mitään luopumista. Jokainen suvereniteetti luovuttaa määräosan\nitsestänsä muodostaakseen yleisen oikeuden. Tämä osa on yhtä suuri\nkaikkien suhteen. Tätä yhtäläisyyttä siihen nähden, mitä kukin\nluovuttaa kaikille, sanotaan tasa-arvoksi. Tämä yleinen oikeus ei ole\nmitään muuta kuin se suoja, joka kaikkien puolelta annetaan jokaisen\nyksityisen oikeudelle. Sitä, että kaikki suojelevat jokaista, sanotaan\nveljeydeksi. Kaikkien näiden yhtyneiden suvereniteettien yhtymäkohtaa\nsanotaan yhteiskunnaksi. Se on yhteiskuntaside. Toiset sanovat sitä\nyhteiskuntasopimukseksi, mikä on samaa, koskahan sana sopimus sisältää\nsitoumuksen käsitteen. Luokaamme nyt itsellemme selvä käsitys\ntasa-arvoisuudesta, sillä jos vapaus on huippu, niin on tasa-arvo sen\nperusta. Tasa-arvo, kansalaiset, ei ole yhtä korkeaa kasvillisuutta,\nkorkean ruohon ja matalain tammien kokoelmaa, ei sikermää kateuksia,\njotka pitävät toisiaan tasakasvussa, vaan yhteiskunnallisessa suhteessa\nsitä, että kaikilla kyvyillä on sama tilaisuus päästä vaikuttamaan,\nvaltiollisessa suhteessa, että jokaisen omallatunnolla on sama oikeus.\nTasa-arvolla on elimenä kustannukseton ja pakollinen opetus. Oikeudesta\naakkosiin on alkaminen. Kansakoulu jokaisen velvollisuutena,\nalkeiskoulu jokaiselle avoinna, se on laki. Koulun yhtäläisyydestä\nkaikille syntyy yhteiskunnan tasa-arvo. Niin, opetusta! Valoa! Valoa!\nValosta tulee kaikki ja sinne palajaa kaikki. Kansalaiset,\nyhdeksästoista vuosisata on suuri, mutta kahdeskymmenes on oleva\nonnellinen. Silloin ei enää ole mitään yhtäläisyyttä vanhan historian\nkanssa; silloin ei enää tarvitse kuten nyt pelätä valloitusta,\nhyökkäystä, anastusta, kansojen kilpailua ase kädessä, sivistyksen\nkeskeytystä kuninkaallisen avioliiton tai jonkun perillisen syntymän\nvuoksi perinnöllisissä tyrannioissa, jonkin kongressin tekemää kansojen\njakoa, paloittelua jonkin hallitussuvun kukistumisen vuoksi, taistelua\nkahden uskonnon välillä, jotka kuin kaksi pimeyden pukkia puskevat\ntoisiaan äärettömyyden sillalla; silloin ei enää tarvitse pelätä\nnälänhätää, nylkemistä, prostitutiota hädän eikä kurjuutta työnpuutteen\nvuoksi. Eikä myöskään tarvita mestauslavoja tai miekkoja tai tappeluita\ntai muita senkaltaisia sattuman rosvouksia tapausten metsässä. Voisi\nmelkein sanoa, että silloin ei enää tule olemaan mitään tapauksia.\nKaikki ovat onnellisia. Ihmiskunta noudattaa lakiansa niinkuin maapallo\nomaansa; sopusointu sielun ja planeetan välillä palautuu; sielu on\nkiertävä totuuden ympärillä niinkuin planeetta kiertää valon ympärillä.\nYstäväni, se hetki, jossa me nyt olemme ja jona minä teille puhun, on\nsynkkä hetki, mutta tulevaisuus on näin kalliisti ostettava.\nVallankumous on tullimaksu. Niin, ihmiskunta on saava vapautuksen,\nhyvityksen ja lohdutuksen. Me annamme sille vakuuden siitä tällä\nbarrikaadilla. Mistä on kohotettava rakkaudenhuuto, ellei uhrautumisen\nkummulta? Oi, veljeni, täällä on ajattelevien ja kärsivien yhtymäkohta;\ntämä barrikaadi ei ole tehty katukivistä, hirsistä ja vanhasta\nrautaromusta; se on tehty kahdesta kasasta: aatteiden ja kärsimysten\nkasoista. Kurjuus kohtaa täällä ihanteen! Päivä syleilee täällä yötä ja\nsanoo sille: 'minä kuolen sinun kanssasi ja sinä olet ylösnouseva minun\nkanssani'. Kaikkien kärsimysten syleilystä syntyy usko. Kärsimykset\ntuovat tänne kuolinkamppailunsa, aatteet kuolemattomuutensa. Tämä\nkuolonkamppaus ja tämä kuolemattomuus liittyvät toisiinsa ja\nmuodostavat meidän kuolemamme. Veljet, joka täällä kuolee, se kuolee\ntulevaisuuden sädeloistossa, ja me astumme hautaan, joka on täynnä\naamuruskon valoa.\"\n\nEnjolras pikemmin keskeytti kuin lopetti; hänen huulensa liikkuivat\nvielä hiljaa, ikäänkuin hän olisi jatkanut puhetta itsekseen. Siitä\njohtui, että muut tarkkaavasti katselivat häntä koettaakseen\nedelleenkin kuulla hänen puhettansa. Suosionhuutoja ei kuulunut, mutta\nkaikki kuiskailivat kauan keskenään. Niinkuin sana on henkäys,\nmuistuttaa ajatuksen suhina suhinaa puiden lehvistössä.\n\n\n\n\n6.\n\nMarius tylsänä, Javert lakoonisena.\n\n\nSanokaamme nyt, mitä Mariuksen sielussa liikkui. Muistettakoon hänen\nmielialaansa! Kuten jo mainitsimme, oli hänestä kaikki nyttemmin kuin\nunennäköä. Hänen käsityskykynsä oli sumentunut. Marius, me korostamme\nsitä, oli kuolevain ylle leviävien, suurten, mustain siipien varjossa.\nHän tunsi jo astuneensa hautaan, hänestä tuntui kuin hän olisi jo ollut\ntoisella rannalla, ja hän katseli elävien kasvoja nyttemmin jo vainajan\nsilmillä.\n\nKuinka herra Fauchelevent oli tullut sinne? Mitä varten hän oli siellä?\nMitä hänellä oli siellä tekemistä? Marius ei tehnyt itselleen yhtään\nnäistä kysymyksistä. Muuten, meidän epätoivollamme kun on se\nomituisuus, että se käsittää muut yhtä hyvin kuin meidät itsemme, oli\nhänestä loogillista, että kaikki ihmiset kuolisivat.\n\nAinoastaan Cosettea hän ajatteli ahdistus sydämessä.\n\nHerra Fauchelevent ei muuten puhunut hänen kanssaan, ei katsahtanutkaan\nhäneen eikä näyttänyt edes kuulevan, kun Marius koroitti äänensä\nsanoen: \"Minä tunnen hänet\".\n\nMariukselle puolestaan oli tämä herra Faucheleventin käytös helpotus,\nja jos semmoisista tunteista saattaisi käyttää miellyttävyysnimitystä,\nmiellytti se häntä. Hänestä oli aina tuntunut mahdottomalta puhutella\ntätä arvoituksellista miestä, joka tuntui hänestä samalla kertaa\nepäilyttävältä ja kunnioitusta herättävältä. Sitäpaitsi ei hän ollut\nnähnyt häntä pitkään aikaan, mikä Mariuksen kainolle ja ujostelevalle\nluonteelle teki sen vieläkin mahdottomammaksi.\n\nNe viisi valittua miestä lähtivät barrikaadista Mondétour-kadun kautta;\nhe olivat täydellisesti kansalliskaartilaisten näköisiä. Yksi heistä\npoistui itkien. Ennen lähtöään he syleilivät jäljelle jääviä.\n\nKun elämälle lahjoitetut miehet olivat poistuneet, ajatteli Enjolras\nkuolemaan tuomittua. Hän meni alakerran saliin. Javert, joka vielä oli\npylvääseen sidottuna, oli ajatuksiinsa vaipunut.\n\n\"Tarvitsetteko mitään?\" kysyi Enjolras häneltä.\n\nJavert vastasi:\n\n\"Milloin aiotte tappaa minut?\"\n\n\"Odota vielä vähän! Me tarvitsemme tällä hetkellä kaikki patruunamme.\"\n\n\"Antakaa minulle sitten jotakin juotavaa\", sanoi Javert.\n\nEnjolras toi itse hänelle lasin vettä, ja kun Javert oli sidottu,\nauttoi häntä juomaan.\n\n\"Siinäkö kaikki, mitä haluat?\" kysyi Enjolras.\n\n\"Minun on paha olla tähän pylvääseen sidottuna\", vastasi Javert. \"Ei\nole säällistä, että olette antaneet minun viettää koko yön tässä.\nSitokaa minut, miten haluatte, mutta voisittehan panna minut pöydälle\nniinkuin tuon toisen tuolla.\"\n\nJa pään liikkeellä hän viittasi Mabeufin ruumista.\n\nSalin taustalla oli, kuten muistettanee, suuri, pitkä pöytä, jonka\npäällä oli valettu kuulia ja tehty patruunia. Kun nyt kaikki patruunat\nolivat valmiit ja kaikki ruuti käytetty, oli tämä pöytä vapaa.\n\nEnjolras'n käskystä irroitti neljä kapinallista Javertin pylväästä. Kun\nnämä hellittivät siteitä, piti viides pistintä hänen rintaansa vasten.\nKädet jätettiin edelleen sidotuksi hänen selkänsä taakse, nilkkoihin\nsidottiin ohut, mutta luja naru, joka salli hänen astua viidentoista\ntuuman pituisia askelia, niinkuin ne, jotka astuvat mestauslavalle, ja\nsitten annettiin hänen kävellä salin taustassa olevan pöydän luo, jonka\npäälle hänet asetettiin ja johon hänet tukevasti sidottiin.\n\nTätä kahlejärjestelmää, joka teki hänelle paon yrityksenkin\nmahdottomaksi, varmennettiin vielä lisävakuudeksi vankiloissa\nkäytetyllä niin sanotulla kaulanauhalla.\n\nKun Javertia sidottiin, seisoi eräs mies ovenkynnyksellä ja katseli\nhäntä erittäin tarkkaavasti. Tämän miehen varjo sai Javertin kääntämään\npäätään. Hän katsahti ovelle ja tunsi Jean Valjeanin. Javert ei edes\nhätkähtänyt, pani ylväästi silmäluomensa kiinni ja sanoi ainoastaan:\n\n\"Sehän on aivan luonnollista.\"\n\n\n\n\n7.\n\nAsema huononee.\n\n\nAamu valkeni, mutta kukaan ei avannut ikkunaa, kukaan ei raoittanut\novea. Sotamiehet olivat, niinkuin mainitsimme, poistuneet barrikaadia\nvastapäätä olevasta Chanvrerie-kadun päästä; se näytti olevan vapaa ja\navautui kaamean rauhaisana vaeltajalle. Saint-Denis-katu oli mykkä kuin\nTeban sfinksikujanne. Kadunkulmissa ei näkynyt ainoatakaan elävää\nolentoa, auringon levittäessä niihin kalpeaa valoa. Ei mikään ole\nsynkempää kuin tällainen valaistus autioilla kaduilla.\n\nMitään ei näkynyt, mutta sensijaan kuului. Määrätyn matkan päässä\ntapahtui salaperäistä liikettä. Oli selvää, että kriitillinen hetki\nlähestyi. Samoin kuin edellisenä iltana riensivät vartiot barrikaadiin\ntakaisin, mutta tällä kertaa kaikki.\n\nBarrikaadi oli nyt lujempi kuin edellisen rynnäkön aikana. Sitä oli\nnoiden viiden poistuttua vieläkin koroitettu.\n\nHallien puoleista seutua vartioimassa olleiden tähystäjäin neuvosta\nteki Enjolras selänpuoleisen yllätyksen torjumiseksi tärkeän päätöksen.\nHän telkeytti myöskin sen pienen osan Mondétour-katua, joka siihen\nsaakka oli ollut avoinna. Tätä varten revittiin katukiveystä vielä\nmuutaman talon mitta. Tällä tavoin tuli barrikaadista tosiaan melkein\nmahdoton valloittaa, se kun oli umpinainen kolmea katua vastaan, edessä\nChanvrerie-katua, vasemmalla Cygne- ja Petite-Truanderie-katuja ja\noikealla Mondétour-katua vastaan; mutta samalla olivat kapinoitsijat\nmyöskin sulkeneet kaikki tiet itseltään.\n\n\"Se on linna, mutta samalla rotanloukku\", sanoi Courfeyrac hymyillen.\n\nKapakan oven viereen ladotti Enjolras kolmisenkymmentä katukiveä, jotka\n\"oli revitty kaupan päälle\", kuten Bossuet lausui.\n\nÄänettömyys oli nyt sillä puolella, mistä hyökkäystä odotettiin, niin\nsyvä, että Enjolras määräsi itsekunkin jälleen asettumaan\ntaistelupaikalleen.\n\nJaettiin kaikille annos paloviinaa.\n\nEi mikään ole omituisempaa kuin hyökkäystä vastaanottamaan\nvalmistautuva barrikaadi. Kukin valitsee paikkansa kuin teatterissa.\nJärjestetään tukia kyljille, kyynärpäille tai hartioille. Muutamat\nrakentavat itselleen pieniä aitioita katukivistä. Jokin seinännurkkaus\nhäiritsee; poistutaan siltä kohtaa; tuossa taas voi jokin ulkonema\ntarjota suojaa; piiloudutaan sen taakse. Vasenkätiset ovat täällä\ntavattoman suuriarvoisia; he asettuvat sellaisille paikoille, jotka\nolisivat epämukavia muille. Moni asettuu niin, että voi ampua\nistualtaan. Halutaan sekä tappaa että kuolla mukavasti. Kovaonnisessa\nkesäkuun-kapinassa 1848 oli eräs kapinallinen, joka oli hirvittävän\ntarkka ampuja ja otti osaa taisteluun erään katon päältä, kannattanut\nitselleen sinne nojatuolin à la Voltaire; siinä sai hän surmansa\nkartessinkuulasta.\n\nNiin pian kuin päällikkö on komentanut olemaan valmiina taisteluun,\nlakkaavat kaikki säännöttömät liikkeet; kaikki kahdenkeskeinen ja\neriseuraisjuttelu taukoaa; kaikkien ajatukset vaihtavat esinettä ja\nkeskittyvät hyökkääjiin. Ennen vaaraa vallitsee barrikaadissa kaaos,\nvaaran hetkellä kuri. Vaara luo järjestystä.\n\nNiin pian kuin Enjolras oli tarttunut kaksipiippuiseen pyssyynsä ja\nasettunut sen ampumareiän ääreen, jonka hän oli varannut itselleen,\nvaikenivat kaikki. Sekava heikkojen, äkillisten äänien rakse kuului\npitkin katukiviseinämää. Kiväärien hanat vedettiin vireille.\n\nTaistelijain ryhti oli vielä ylväämpi ja rohkeampi kuin taannoin;\nuhrautumisen ylenmääräisyys on vahvistavaa ainetta; heillä ei ollut\nenää mitään toivoa, mutta heillä oli epätoivo, viimeinen ase, joka\njoskus antaa voiton; Vergilius on sen todennut. Hurjat päätökset\nsynnyttävät hurjia keinoja. Kuoleman haakseen meneminen on joskus\nhaaksirikosta pelastumisen keino ja ruumisarkunkannesta tulee\npelastuslauta.\n\nKuten edellisenä iltana oli kaikkien huomio kiinnitetty kadun toiseen\npäähän, joka nyt oli valoisa ja selvästi näkyvissä.\n\nOdotus ei tullut pitkäksi. Saint-Leun puolelta kuului taas selvästi\nmelua, mutta se oli toisenlaista kuin edellisessä rynnäkössä. Vitjojen\nkalina, raskaan esineen huolestuttava jysähtely, metallin kolahtelu\nkivikatuun, jonkinlainen juhlallinen jyrinä ilmoitti jonkin mahtavan\nrautakappaleen saapumista. Kävi kuin värähdys läpi näiden vanhojen\nrauhallisten katujen, jotka oli rakennettu etujen ja aatteiden\nhedelmöittävää kiertokulkua, mutta ei sodan vaunujen kamalaa vyörynää\nvarten.\n\nKaikkien taistelijain silmät, jotka olivat tähystäneet kadun toista\npäätä, saivat nyt hurjan ilmeen.\n\nIlmestyi kanuuna.\n\nTykkimiehet työnsivät kanuunaa eteenpäin; se oli ampuma-asennossa;\netusuojus oli poissa; kaksi miestä piti lavettia, neljä työnsi pyöriä;\nperässä tuotiin ammusvaunua. Nähtiin sytyttimen savuavan.\n\n\"Lau-kais-kaa!\" huusi Enjolras.\n\nKoko barrikaadi ampui, rätinä oli kauhea; savupilvi peitti kanuunan ja\ntykkimiehet. Muutamien sekuntien kuluttua hälveni savupilvi, ja kanuuna\nja tykkimiehet tulivat jälleen näkyviin; jälkimmäiset vierittivät\nhitaasti, varmasti ja kiirettä pitämättä kanuunaa suoraan barrikaadia\nkohti. Kehenkään heistä ei ollut sattunut. Kanuunanpäällikkö kumartui\nsitten tähtäimen yli antaakseen määräsuunnan laukaukselle ja toimitti\ntehtäväänsä tyynesti kuin astronomi, joka asettaa teleskooppiansa.\n\n\"Hyvä, tykkimiehet!\" huusi Bossuet.\n\nJa koko barrikaadi taputti käsiänsä.\n\nHetkistä myöhemmin oli kanuunan suuntaus tarkistettu. Kamala kita\nammotti barrikaadia vastaan.\n\n\"Rohkeutta nyt!\" sanoi Courfeyrac. \"Siinä nyt on moukari.\nNenännäpäyksen jälkeen tulee nyrkinisku. Armeija läimäyttää meitä\nisolla kämmenellään. Barrikaadia ravistetaan vakavasti. Kiväärituli\ntunnustelee, kanuuna tarttuu asiaan toden perästä.\"\n\n\"Se on kahdeksannaulainen, uusimallinen ja pronssista\", lisäsi\nCombeferre. \"Niin pian kuin niissä sivuutetaan suhde kymmenen osaa\ntinaa sataa osaa kohti kuparia, räjähtävät ne rikki. Tinan liikamäärä\ntekee ne hauraiksi.\"\n\n\"Ladatkaa kiiväärit!\" sanoi Enjolras.\n\nKestäisikö barrikaadi kanuunanlaukausta? Tekisikö tämä siihen aukon?\nSiitä oli kysymys. Kapinallisten ladatessa kivääreitänsä latasivat\ntykkimiehet kanuunaansa.\n\nLevottomuus linnoituksessa oli suuri.\n\nLaukaus pamahti.\n\n\"Tässä minä olen!\" huusi samalla iloinen ääni.\n\nJa kanuunanluodin iskiessä barrikaadia vasten hyppäsi Gavroche\nbarrikaadin sisään.\n\nHän tuli Cygne-kadun puolelta ja oli kiivennyt senpuoleisen pienemmän\nbarrikaadin yli.\n\nGavroche teki barrikaadissa suuremman vaikutuksen kuin kanuunankuula.\n\nKuula oli kadonnut siihen kaiken aineen kaaokseen, josta barrikaadi oli\nrakennettu. Korkeintaan se oli pirstonnut omnibussin pyörän ja Anceaun\nvanhat kalkkirattaat. Kun barrikaadin puolustajat näkivät tämän,\nalkoivat he nauraa.\n\n\"Jatkakaa!\" huusi Bossuet tykkimiehille.\n\n\n\n\n8.\n\nTykkimiehet osoittavat, ettei heidän kanssaan ole leikkimistä.\n\n\nKierryttiin Gavrochen ympärille. Mutta hän ei ehtinyt kertoa mitään.\nMarius, joka värisi levottomuudesta, otti hänet syrjään.\n\n\"Mitä sinulla on täällä tekemistä?\"\n\n\"No, mitäs teillä?\" vastasi poika.\n\nJa eepillisellä häikäilemättömyydellään hän katsoi Mariusta suoraan\nsilmiin. Hänen silmänsä suurenivat siitä ylväästä kiillosta, jota\nniistä loisti.\n\nMarius jatkoi ankaralla äänellä:\n\n\"Kuka käski sinun tulla tänne takaisin? Olet kai ainakin vienyt kirjeen\nperille?\"\n\nGavroche ei ollut vailla tunnonvaivoja tämän kirjeen suhteen. Innossaan\nehtiä takaisin barrikaadille oli hän pikemminkin tahtonut päästä eroon\nkirjeestä kuin itse viedä sitä perille. Hänen täytyi tunnustaa\nitselleen, että hän jokseenkin kevytmielisesti oli uskonut sen\ntuntemattomalle, jonka kasvoja hän edes ei erottanut. Tosin oli mies\nollut paljaspäinen, mutta se ei ollut vielä tarpeeksi. Lyhyesti: hän\noli tehnyt tässä suhteessa itseänsä vastaan erinäisiä moitteita ja\npelkäsi Mariuksen nuhteita. Pulasta päästäkseen hän ryhtyi\nyksinkertaisimpaan keinoon: valehteli häikäilemättä.\n\n\"Kansalainen\", sanoi hän, \"minä jätin kirjeen portinvartijalle. Neiti\nnukkui. Hän saa kirjeen heti herättyänsä.\"\n\nKun Marius oli lähettänyt tämän kirjeen, oli hänellä ollut kaksinainen\ntarkoitus: sanoa jäähyväiset Cosettelle ja pelastaa Gavroche. Nyt\ntäytyi hänen tyytyä vain toiseen puoleen siitä, mitä oli halunnut.\n\nKirjeen lähettäminen ja herra Faucheleventin ilmestyminen barrikaadiin\ntuntui hänestä omituiselta yhteensattumalta. Hän näytti Gavrochelle\nherra Faucheleventia.\n\n\"Tunnetko tuota miestä?\"\n\n\"En\", vastasi Gavroche.\n\nGavroche ei todellakaan, kuten olemme kertoneet, ollut nähnyt Valjeania\nmuuta kuin pimeässä.\n\nNe hämärät arvailut, jotka Mariuksen mieleen juolahtivat, haihtuivat\njälleen. Tiesikö hän herra Faucheleventin valtiollisia mielipiteitä?\nHän oli ehkä tasavaltalainen. Silloin oli hänen läsnäolonsa tässä\ntaistelussa ihan luonnollinen.\n\nMutta Gavroche oli jo toisessa päässä barrikaadia huutaen:\n\n\"Kiväärini!\"\n\nCourfeyrac toimitti sen hänelle.\n\nGavroche ilmoitti \"tovereille\", joiksi hän heitä sanoi, että barrikaadi\noli saarrettu. Hänen oli ollut sangen vaikea päästä sinne takaisin.\nPetite-Truanderie-kadulle majoittunut linjapataljoona piti silmällä\nCygne-kadun seutua, ja vastapäisellä puolella oli kunnalliskaarti\nmiehittänyt Prêcheurs-kadun. Edessä oli armeijan päävoima.\n\nKun Gavroche oli ilmoittanut nämä tiedot, hän lisäsi:\n\n\"Minä valtuutan teidät antamaan heille säällisen selkäsaunan.\"\n\nTällä välin seisoi Enjolras ampumareikänsä ääressä kuunnellen ja\ntähystellen.\n\nHyökkääjät, ilmeisesti tyytymättöminä kanuunanlaukauksen vaikutukseen,\neivät olleet sitä toistaneet.\n\nKomppania jalkaväkeä oli miehittänyt kadunpään kanuunan takana.\nSotamiehet repivät katukiveyksen ja rakensivat kivistä matalan\nvallituksen, jonkinlaisen rintasuojuksen, joka ei ollut kuin\nkahdeksantoista tuumaa korkea. Se oli vastapäätä barrikaadia. Tämän\nrintasuojuksen vasemmassa nurkassa oli Saint-Denis-kadulle sijoitetun\npataljoonan kärki.\n\nEnjolras oli kuulevinaan sitä omituista ääntä, joka syntyy, kun otetaan\nkartessia ammuslaatikosta, ja hän näki kanuunanpäällikön muuttavan\nsuuntaa ja käännättävän kanuunansuuta hiukan vasemmalle. Senjälkeen\nalkoivat tykkimiehet ladata kanuunaa. Kanuunanpäällikkö tarttui itse\nsytyttimeen.\n\n\"Päät alas, ihan muuriin kiinni ja joka mies polvilleen pitkin\nbarrikaadia!\" huusi Enjolras.\n\nKapinalliset, jotka seisoivat hajallaan kapakan edustalla ja Gavrochen\nsaapuessa olivat poistuneet paikoiltaan, syöksivät sikin sokin\nbarrikaadille, mutta ennenkuin Enjolras'n käsky oli ehditty täyttää,\npamahti laukaus. Se oli todellakin kartessilaukaus.\n\nLaukaus oli tähdätty barrikaadin aukkoon, kartessit olivat singahtaneet\nseinästä reiän läpi sisään, tappaneet kaksi ja haavoittaneet kolmea\nmiestä.\n\nJos tätä jatkui, ei barrikaadi voinut kestää.\n\nKuului hämmennyksen sorinaa.\n\n\"Estäkäämme ainakin toinen laukaus\", sanoi Enjolras.\n\nJa ojentaen kiväärinsä hän tähtäsi kanuunanpäällikköä, joka juuri oli\ntarkistamassa kanuunan suuntaa.\n\nKanuunanpäällikkö oli aivan nuori kersantti, kaunis, valkoverinen,\nhyvin lempeän ja älykkään näköinen, mikä on ominaista tämän kauhean\naselajin miehille, joka kehittämällä hirmun huippuunsa näyttää olevan\nkohtalon määräämä lopulta hävittämään sodan.\n\nCombeferre, joka seisoi Enjolras'n vierellä, katsoi nuorta miestä.\n\n\"Mikä vahinko!\" sanoi hän. \"Kuinka kamalaa sentään tämä ihmisteurastus\non! Mutta kerran, kun ei enää ole kuninkaita, ei myöskään tule olemaan\nsotia. Enjolras, sinä tähtäät tuota kersanttia, mutta sinä et katso\nhäntä. Ajattele, että hän on miellyttävä nuori mies; hän on\nurhoollinen; näkee, että hän on ajatteleva mies; hän on hyvin\nsivistynyt, kuten tykistössä yleensä; hänellä on isä, äiti, perhe;\nhänellä on arvattavasti mielitietty; hän on korkeintaan\nviidenkolmattavuotias; hän voisi olla sinun veljesi.\"\n\n\"Niin hän onkin\", sanoi Enjolras.\n\n\"Niin\", jatkoi Combeferre, \"ja myöskin minun. Älkäämme siis tappako\nhäntä.\"\n\n\"Anna minun olla. Minkä täytyy tapahtua, sen täytyy tapahtua.\"\n\nJa Enjolras'n marmoriposkelle vierähti kyynel.\n\nSamassa hän kosketti liipasinta. Kivääri pamahti. Kersantti käännähti\nkaksi kertaa, kädet ylhäällä ja pää pystyssä, ikäänkuin haukatakseen\nilmaa; sitten hän vaipui kyljelleen kanuunan viereen ja jäi siihen\nliikkumattomaksi. Hän oli kuollut.\n\nHänet täytyi kantaa pois ja hankkia toinen tilalle. Oli siis todellakin\nvoitettu muutama minuutti.\n\n\n\n\n9.\n\nVanhoja mestarilaukauksia.\n\n\nBarrikaadissa oltiin eri mieltä. Kanuuna alkaisi pian jälleen ampua.\nSen kartessitulta ei voitaisi kestää neljännestuntia. Oli siis\nvälttämätöntä koettaa heikentää laukausten vaikutusta.\n\nEnjolras komensi:\n\n\"Täytyy sijoittaa patja tuonne.\"\n\n\"Ei ole patjaa\", sanoi Combeferre. \"Haavoittuneet makaavat niillä,\njoita on.\"\n\nJean Valjean, joka istui erillään eräällä kivellä kapakan nurkan\nkohdalla, pyssy polvien välissä, ei siihen saakka ollut ottanut mitään\nosaa tapahtumiin. Hän ei ollut kuulevinaan ympärillä olijain murinaa:\n\"Tuosta kivääristä ei näy olevan mitään hyötyä.\"\n\nEnjolras'n käskyn kuullessaan hän nousi.\n\nMuistettaneen, että joukon saapuessa Chanvrerie-kadulle eräs vanha\nmuija, joka aavisti luotisadetta, oli ripustanut patjan ikkunansa\neteen. Tämä kuudennen kerroksen ullakkoikkuna oli hiukan barrikaadin\nulkopuolella. Patja oli poikittain kahden kuivaustangon päällä,\nylhäältä kahden köyden kannattamana, jotka oli kiinnitetty\nikkunanpieleen lyötyihin nauloihin. Köydet näyttivät alhaalta hienoilta\nkuin lanka.\n\n\"Voiko joku lainata minulle kaksipiippuista pyssyä?\" sanoi Jean\nValjean.\n\nEnjolras, joka juuri oli ladannut omansa, ojensi hänelle sen.\n\nJean Valjean tähtäsi ullakkoikkunaan ja ampui.\n\nToinen kahdesta patjaa kannattavasta köydestä katkesi.\n\nPatja riippui nyt yhden köyden varassa.\n\nJean Valjean ampui toisen laukauksen. Toinen köysi heilahti\nikkunanruutua vasten. Patja luisui molempien kuivaustankojen välistä\nalas ja putosi kadulle.\n\nBarrikaadi taputti käsiään.\n\nKaikki huusivat:\n\n\"Siinä on patja!\"\n\n\"Niin on\", sanoi Combeferre, \"mutta kuka noutaa sen tänne?\"\n\nPatja oli näet pudonnut barrikaadin ulkopuolelle, piiritettyjen ja\npiirittäjien väliin. Mutta tykistökersantin kuolema oli raivostuttanut\nsotaväen, sotamiehet makasivat vatsallaan katukivistä tekemänsä\nrintasuojuksen takana, ja korvatakseen kanuunan äänettömyyttä, kunnes\nuusi tykinpäällikkö ehtisi paikalle, olivat he alkaneet ampuilla\nbarrikaadia. Kapinalliset eivät vastanneet näihin laukauksiin\nsäästääkseen ampumavarojansa. Kiväärituli ei mahtanut mitään\nbarrikaadille, mutta kadulle oli kamala mennä.\n\nJean Valjean meni pienestä aukosta kadulle keskellä kuulasadetta, nosti\npatjan selkäänsä ja tuli takaisin barrikaadiin.\n\nHän sijoitti sitten patjan aukkoon ja kiinnitti sen muuriin niin,\netteivät tykkimiehet saattaneet sitä nähdä.\n\nKun tämä oli tehty, odotti hän toisten kanssa kartessilaukausta.\n\nSe pamahtikin ennen pitkää.\n\nKanuuna sylki ulvoen suustaan kasan kuulia; mutta nyt ne eivät\nsingahtaneet seinästä barrikaadin sisään, vaan putosivat\nvahingoittamatta patjan vierelle. Tarkoitus oli saavutettu. Barrikaadi\noli suojattu.\n\n\"Kansalainen\", sanoi Enjolras Jean Valjeanille, \"tasavalta kiittää\nteitä.\"\n\nBossuet ihmetteli, nauroi ja huudahti:\n\n\"Onhan suorastaan säädytöntä, että patjalla saattaa olla semmoinen\nvoima. Taipuva voittaa murhaajan. Mutta oli mitä oli, kunniaa patjalle,\njoka tekee kanuunan tehottomaksi!\"\n\n\n\n\n10.\n\nAamurusko.\n\n\nTällä hetkellä heräsi Cosette.\n\nHänen kamarinsa oli pieni, siisti, vaatimaton, korkea ikkuna itään päin\npihan puolelle.\n\nCosette ei tiennyt mitään siitä, mitä Pariisissa tapahtui. Hän ei ollut\nkäynyt kaupungilla edellisenä iltana ja oli jo mennyt makuulle, kun\nToussaint sanoi, että kuului meteliä, että Pariisissa taisteltiin.\n\nCosette oli nukkunut vain muutaman tunnin, mutta nukkunut hyvin. Hänen\nensimmäinen ajatuksensa herättyään oli hymyilevä. Hän tunsi itsensä\ntäysin rauhoittuneeksi. Hän koki samoin kuin Jean Valjean muutamaa\ntuntia ennen sitä sielun reaktsiota, joka ei tahdo tietää mitään\nonnettomuudesta. Hän alkoi toivoa, tietämättä minkä nojalla. Sitten hän\ntunsi taas ahdistusta. Nyt oli kolme päivää siitä, kun hän oli nähnyt\nMariuksen. Mutta sitten taas hän ajatteli, että olihan Mariuksella\nhänen kirjeensä ja niinmuodoin tämä uusi osoite ja niin hyvä pää, että\nhän keksii jonkin keinon tullakseen häntä tapaamaan. Varmaan jo tänään,\nehkäpä jo aamulla.\n\nSemmoinen on nuoruus; se kuivaa pian kyynelensä; se katsoo tuskan\ntarpeettomaksi eikä huoli siitä. Nuoruus on tulevaisuuden hymyä\ntuntemattomalle, joka on tulevaisuus itse. Onnellisuus on sille\nluontaista. Se ilma, jota se hengittää, tuntuu olevan toivosta tehty.\n\nCosette nousi vuoteesta ja alkoi pukeutua.\n\nVoi, jos niiksi on, viedä lukijan morsiuskamariin, mutta ei nuoren\nimpyen kammioon. Runo tuskin sitä rohkenisi, proosan ei pidä sitä\nyrittää. Itämainen satu kertoo, että Jumala loi ruusun valkoiseksi,\nmutta kun Aatami katseli sitä sillä hetkellä, jolloin se juuri oli\npuhkeamassa, tuli se punaiseksi ujoudesta.\n\nCosette pukeutui nopeasti, avasi sitten ikkunan ja katseli kaikkialle\nympärilleen toivoen näkevänsä kaistaleen katua, missä hän ehkä voisi\nkeksiä Mariuksen. Mutta piha oli korkeiden aitojen ympäröimä, joiden\nvälistä näkyi vain jokin puutarha. Pieninkin kadunkaista olisi hänestä\nollut ihanampi. Hän ryhtyi senvuoksi katselemaan taivasta ikäänkuin\nolisi ajatellut Mariuksen saattavan tulla sitäkin tietä.\n\nÄkkiä hän purskahti itkuun. Hän tunsi epämääräisesti jotakin kamalaa\naavistusta. Tapahtumat ovat todella ilmassa. Ajatus, että Marius voisi\ntulla hänen luokseen taivaasta, ei tuntunut hänestä enää suloiselta,\nvaan surulliselta.\n\nSitten haihtuivat taas nämä pilvet, hänen sieluunsa palasi levollisuus\nja samalla toivo sekä itsetiedoton, mutta luottamuksesta Jumalaan\npuhuva hymy.\n\nTalossa nukkuivat vielä kaikki. Oli tosiaan hiljaista kuin maalla. Ei\nyhtään ikkunaluukkua oltu vielä avattu. Portinvartijankin huone oli\nsuljettu. Toussaint ei vielä ollut noussut, ja Cosette uskoi tietenkin,\nettä myöskin hänen isänsä nukkui. Mutta silloin tällöin hän kuuli\nkaukaa outoa, kumeaa ääntä kuin paukahduksia ja ajatteli: se on kumma,\nettä näin aikaisin avataan ja suljetaan ajoportteja. Nämä paukahdukset\nolivat kanuunanlaukauksia, joita ammuttiin barrikaadia vasten.\n\nMuutama jalka Cosetten ikkunan alla oli pääskysen pesä, jossa\naamunkoitteessa syntyi vilkas elämä, ja Cosette kiintyi katselemaan\nsitä.\n\n\n\n\n11.\n\nLaukaus, joka aina osuu, mutta ei koskaan tapa.\n\nHyökkääjäin tuli jatkui. Musketin- ja kanuunankuulat vuorottelivat,\nmutta tekemättä sanottavaa vahinkoa. Vain Corinthen talon yläosa\nvikaantui; toisen kerroksen ikkuna ja ullakkokerroksen luukut muuttivat\nvähitellen kuulasateesta muotoansa. Niihin asettuneiden taistelijain\noli pakko vetäytyä pois. Muuten on barrikaadeja vastaan hyökätessä\ntavallisena taktiikkana ensin ampua kauan kapinallisten ampumavarojen\ntyhjentämiseksi, jos nämä hairahtuisivat vastaamaan ampumiseen. Kun\nheidän tulensa heikkenemisestä huomataan kuulien ja ruudin loppuvan,\nryhdytään rynnäkköön. Mutta Enjolras ei ollut mennyt tähän ansaan;\nbarrikaadi ei vastannut.\n\nJoka yhteislaukauksesta pullisti Gavroche poskiaan ja pisti ulos\nkielensä, mikä on syvän halveksumisen merkki.\n\n\"Se on hyvä, repikää te vain kangasta! Me tarvitsemme sideaineita!\"\n\nCourfeyrac kysyi kartesseilta, miksi ne olivat niin tehottomia, ja\nsanoi kanuunalle:\n\n\"Sinä puhut tuuleen, ukkopaha!\"\n\nTaistelussa samoin kuin tanssiaisissa käytetään jos jotakin konstia. On\nluultavaa, että barrikaadin vaikeneminen alkoi huolestuttaa piirittäjiä\nja synnyttää heissä jonkin odottamattoman tapauksen pelkoa ja että he\ntunsivat tarvetta nähdä selvästi tämän kivikasan läpi ja saada tietää,\nmitä tapahtui tuon tunnottoman muurin takana, joka otti vastaan\nlaukauksia niihin vastaamatta. Kapinalliset huomasivat äkkiä erään\nläheisen talon katolla välkähtävän kypärän. Eräs palosotilas oli\nkorkean savutorven vieressä tähystämässä. Hän katsoi suoraan alas\nbarrikaadiin.\n\n\"Tuo on kiusallinen tarkastaja\", sanoi Enjolras.\n\nJean Valjean oli antanut takaisin Enjolras'n pyssyn, mutta hänellä oli\noma kiväärinsä.\n\nSanomatta sanaakaan hän tähtäsi palosotilasta, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä putosi kypärä, johon luoti oli sattunut, rämisten\nkadulle. Säikähtynyt sotilas poistui kiireimmän kaupalla.\n\nToinen tähystäjä ilmestyi hänen tilalleen. Tämä oli upseeri. Jean\nValjean, joka oli ladannut uudelleen kiväärinsä, tähtäsi uutta\ntulokasta ja lähetti upseerin kypärän tekemään seuraa palosotilaan\nkypärälle. Upseeri ei ollut itsepäinen, vaan vetäytyi vikkelästi pois.\nTällä kertaa ymmärrettiin varoitus. Kukaan ei ilmestynyt enää katolle,\nja niin luovuttiin yrittämästä kurkistella barrikaadin sisään.\n\n\"Miksette tappanut miestä?\" kysyi Bossuet Jean Valjeanilta.\n\nJean Valjean ei vastannut.\n\n\n\n\n12.\n\nEpäjärjestys järjestyksen liittolaisena.\n\n\nBossuet kuiskasi Combeferren korvaan:\n\n\"Hän ei vastannut minun kysymykseeni.\"\n\n\"Se mies osoittaa kohteliaisuutta pyssynkuulilla\", sanoi Combeferre.\n\nNe, jotka vielä jotakin muistavat tästä jo kaukaisesta ajankohdasta,\ntietävät, että maaseudun kansalliskaarti esiintyi urhoollisesti kapinaa\nvastaan. Varsinkin kesäkuussa 1832 oli se kiukkuinen ja peloton. Moni\nPantinin, Vertus'n tai la Cunetten ravintolan isäntä, jonka laitos\nkapinan vuoksi oli tyhjänä, muuttui kiljuvaksi jalopeuraksi, kun näki\ntanssisalinsa autiona, ja meni kuolemaan pelastaakseen järjestyksen,\njota tässä tapauksessa edusti hänen ulkoravintolansa. Tänä samalla\nporoporvarillisena ja sankarillisena aikana ei ainoastaan aatteilla\nollut ritareitaan, vaan myöskin aineellisilla eduilla puoltajansa.\nVaikuttimen proosallinen laatu ei riistänyt liikkeeltä urhoollisuuden\nluonnetta. Kultakasojen väheneminen sai pankkiirit laulamaan\nmarseljeesia. Vuodatettiin lyyrillisesti verta tiskin puolesta ja\npuolustettiin spartalaisella innolla puotia, tätä äärettömän\npienoiskokoista isänmaata.\n\nYleensä, se meidän on kuitenkin sanottava, oli kaikki tämä sangen\nvakavaluontoista. Eri yhteiskunta-ainekset joutuivat riitaan keskenänsä\nodottaessaan päivää, jolloin pääsisivät tasapainoon.\n\nToinen tämän ajan tuntomerkki oli guvernementalismiin (kuten\njärjestyspuolueen barbaarinen nimi kuului) sekaantunut anarkia.\nTaisteltiin järjestyksen puolesta mitään järjestystä noudattamatta.\nRummuttaja löi äkkiä hätärumpua sen tai tämän kansalliskaartin everstin\nmielivaltaisesta käskystä; tuolla meni se tai tämä kapteeni tuleen\ninnostuksesta; täällä tappeli kansalliskaartilainen \"aatteen\" puolesta\nja omalla vastuullaan. Kriisin hetkellä, taistelupäivinä noudatettiin\nenemmän oman vaiston kuin päälliköiden ohjeita. Järjestyksen armeijassa\noli todellisia sissejä, toiset taistellen miekalla kuten Fannicot,\ntoiset kynällä kuten Henri Fonfrède.\n\nSivistys, jota tähän aikaan onnettomuudeksi edusti pikemminkin etujen\nyhteenkytky kuin aatteiden ryhmä, oli tai luuli olevansa vaarassa; se\nnosti melun; itsekukin teki itsensä sen keskustaksi, ryhtyi sitä\npuolustamaan, auttamaan ja suojelemaan oman päänsä mukaan ja otti\npelastaakseen yhteiskunnan.\n\nInto meni joskus hävitysvimmaan saakka. Moni\nkansalliskaartilaisplutoona muodosti omin päinsä sotaoikeuden sekä\ntuomitsi ja teloitti viidessä minuutissa vangeiksi joutuneen\nkapinoitsijan. Sellainen omatekoinen sotaoikeus tappoi Jean Prouvairen.\nJulma lynkkauslaki, josta kummankaan puolen ei sovi moittia toistaan,\nkoska sitä on käyttänyt yhtä hyvin tasavalta Amerikassa kuin monarkkia\nEuroopassa. Tämä lynkkauslaki teki itsensä usein vikapääksi\nerehdyksiin. Eräänä kapinapäivänä ajettiin erästä nuorta runoilijaa,\nnimeltä Paul Aimé Garnier, takaa Royale-aukion yli pistimet ojona, ja\nhän sai töintuskin henkensä pelastetuksi pakenemalla taloon n:o 6.\nHuudettiin: \"Tuossa on taas semmoinen saint-simonisti!\" ja yritettiin\ntappaa mies. Hänellä sattui näet olemaan kainalossaan herttua de\nSaint-Simonin muistelmat. Eräs kansalliskaartilainen oli kirjan\nselkämystästä lukenut sanan Saint-Simon ja huutanut: \"Kuolema tuolle!\"\n\nKesäkuun 6. päivänä 1832 asettui eräs komppania kansalliskaartilaisia,\njoita johti äskenmainittu kapteeni Fannicot, oikusta ja omin päinsä\nsuorastaan teurastettavaksi Chanvrerie-kadulle. Tämä tapaus, niin\nuskomattomalta kuin se tuntuukin, on kuitenkin täysin todettu kapinan\njälkeisessä oikeudenkäynnissä 1832. Kapteeni Fannicot, kärsimätön ja\nrohkea porvari, senlaatuinen järjestyksen condottieri, joista äsken\npuhuimme, fanaattinen ja hiltymätön guvernementalisti, ei voinut\nvastustaa houkutusta ryhtyä ampumaan ja kunnianhimoa yksinänsä, s.o.\nkomppaniallaan, valloittaa barrikaadia. Suuttuneena ensin punaisesta\nlipusta ja sitten vanhasta nutusta, jota hän luuli mustaksi lipuksi,\nmoitti hän julkisesti kenraaleja ja osastopäälliköitä, jotka vain\nneuvottelivat eivätkä vieläkään katsoneet ratkaisevan rynnäkön hetkeä\ntulleeksi, vaan kuten yksi heistä oli sanonut: tahtoivat antaa \"kapinan\nkiehua omassa liemessään\". Hän sitävastoin katsoi barrikaadin kypsäksi,\nja kun kypsä hedelmä on otettava, ryhtyi hän yrittämään.\n\nHän komensi miehiä, jotka olivat yhtä päättäviä kuin hän itse, \"ihan\nhulluja\", sanoi eräs silminnäkijä. Hänen komppaniansa, sama joka oli\nampunut runoilija Jean Prouvairen, oli kadunkulmaukseen sijoitetussa\npataljoonassa ensimmäisenä. Hetkellä, jolloin sitä vähimmin olisi\nodottanut, lähetti kapteeni miehensä barrikaadia vastaan. Tämä yritys,\njoka suoritettiin suuremmalla innolla kuin sotataidolla, tuli\nFannicot'n komppanialle kalliiksi. Ennenkuin se oli ehtinyt\nkahtakolmannesta katumatkastaan, sävähti sitä vastaan yhteislaukaus\nbarrikaadilta. Neljä, rohkeimmat, jotka riensivät etunenässä,\nammuttiin aivan edestä barrikaadin juurelle, ja tämän rohkean\nkansalliskaartilaisjoukon, tosiaan uljasta väkeä, vaikka heiltä puuttui\nsotilaallista kestävyyttä, täytyi hetken epäröityään peräytyä jättäen\njälkeensä kadulle viisitoista ruumista. Tämä silmänräpäyksen epäröinti\nantoi kapinallisille aikaa ladata kiväärinsä, ja uusi, murhaava\nyhteislaukaus sattui komppaniaan, ennenkuin se ehti suojelevan nurkan\ntaakse. Hetkeksi joutui se kahden tulen väliin ja sai kartessituiskun\nkanuunasta, joka ei ollut keskeyttänyt tultansa, kun ei ollut saanut\nsemmoista määräystä. Peloton ja varomaton Fannicot oli yksi niitä,\njotka saivat surmansa tästä kartessituiskusta.\n\nTämä enemmän hurja kuin vakava hyökkäys suututti Enjolras'ta.\n\n\"Sellaisia tyhmyreitä!\" sanoi hän. \"Tapattavat väkeänsä ja pakottavat\nmeitä tuhlaamaan ammuksia turhanpäiten!\"\n\nEnjolras puhui kuin todellinen kapinakenraali, mikä hän tosiaan oli.\nKansannousu ja sortava valta eivät taistele samanlaisin asein.\nKansannousulla, jonka voimat ovat pian tyhjennetyt, on vain rajoitettu\nmäärä ammuksia ja määräluku taistelijoita. Kun patruunalaukku on tyhjä,\nkun mies on kaatunut, niin ei ole, millä niitä korvata. Sortava valta,\njolla on käytettävänään armeija, ei laske miehiä, ja kun sillä myöskin\non Vincennes, ei se laske myöskään ammuksiansa. Sillä on yhtä monta\nrykmenttiä kuin barrikaadilla on miestä, yhtä monta asevarikkoa kuin\nbarrikaadilla patruunalaukkua. Nämä ovat siis taisteluita, joissa yksi\ntaistelee sataa vastaan ja jotka aina päättyvät barrikaadin\nmurskaamiseen, ellei vallankumous äkkiä nouse ja heitä leimuavaa\narkkienkelinmiekkaansa vaakaan. Se sattuu joskus. Silloin nousee\nkaikki, katukivet alkavat kiehua, kansan vallituksia kasvaa kuin sieniä\nsateella, Pariisia järisyttää sisäinen väristys, tapahtuu jotakin\nyli-inhimillistä, 10. elokuuta, 29. heinäkuuta on ilmassa, näkyy\nihmeellinen valo, sortovalta peräytyy suu auki, ja armeija, tuo\nleijona, näkee edessään pystynä ja tyynenä ennustajan: Ranskan.\n\n\n\n\n13.\n\nValonväikkeitä.\n\n\nBarrikaadin puolustajain tunteiden ja intojen kaaoksessa on jos\njotakin: urheutta, nuoruutta, kunniantuntoa, innostusta, unelmia\nihanteesta, vakaumusta, pelurin hurjuutta ja ennen kaikkea toivon\npilkkeitä.\n\nYksi tällainen heikko toivon pilke väikähti äkkiä, mitä\nodottamattomimmalla hetkellä, Chanvrerie-kadun barrikaadissa.\n\n\"Kuulkaa!\" huudahti Enjolras äkkiä tähystyspaikaltaan. \"Minusta tuntuu\nkuin Pariisi olisi heräämässä.\"\n\nVarmaa on, että kesäkuun kuudennen päivän aamulla kansannousu\nsai tunnin tai parin aikana suurempaa vauhtia. Saint-Merryn\nhätäkellon itsepäinen soitto sai jälleen aikaan muutamia yrityksiä.\nPoiriers- ja Gravilliers-kaduilla yritettiin rakentaa barrikaadeja.\nSaint-Martin-portin edustalla asettui eräs nuori pyssyllä varustettu\nmies yksinänsä kokonaista ratsuväkieskadroonaa vastaan. Ilman mitään\nsuojaa ja keskellä bulevardia laskeutui hän toiselle polvelleen,\nasetti kiväärin olkaansa vasten, ampui, tappoi eskadroonanpäällikön ja\nkääntyi sanomaan: \"Siinä vielä yksi, joka ei enää kykene meitä\nvahingoittamaan.\" Hänet surmattiin. Saint-Denis-kadun varrella\nampui eräs nainen liistekaihtimien takaa kunnalliskaartia. Eräs\nnelitoistavuotias lapsi tavattiin Cossonnerie-kadulla taskut\ntäynnä patruunia. Useiden vartiostojen kimppuun hyökättiin.\nBertin-Poirée-kadun päässä alettiin ihan odottamatta kiivaasti ampua\nerästä kyrassieerirykmenttiä, jonka etunenässä oli kenraali Cavaignac\nde Baragne. Planche-Mibray-kadulla viskeltiin sotaväen päälle katoilta\nvanhoja saviastioita ja kaikkinaisia talouskaluja. Paha enne. Ja kun\nmarski Soult, tuo Napoleonin vanha sotapäällikkö, sai kuulla tämän,\nkävi hän miettiväiseksi muistaen Suchet'n lausuntoa Zaragozassa: \"Me\nolemme hukassa, kun akat kaatavat yöastiansa meidän niskaamme.\"\n\nNämä yleisoireet, joita ilmeni juuri sillä hetkellä, kun kapina\nkatsottiin rajoitetuksi määrättyihin kohtiin, tämä vihakuume, joka\njälleen kiihtyi, nämä kipinät, joita lenteli sinne tänne niiden\nsyttyvien ainesten tiheiden kasojen yllä, joita sanotaan Pariisin\nesikaupungeiksi, huolestuttivat sotilasjohtoa. Riennettiin\ntukahduttamaan näitä kulonalkuja. Kunnes niiden rätisevät kekäleet oli\nsammutettu, lykättiin hyökkäys Maubuéen, Chanvrerien ja Saint-Merryn\nbarrikaadeja vastaan, jotta sitten oltaisiin tekemisissä vain niiden\nkanssa ja päästäisiin tekemään koko jutusta loppu yhdellä kertaa.\nKuohuville kaduille lähetetyt sotaväenosastot pyyhältivät puhtaiksi\nsuuret kadut, etsiskelivät läpi pienemmät, milloin varovasti ja\nhitaasti, milloin hurjaa vauhtia. Sotaväki murtautui taloihin, joista\noli ammuttu, ja samalla kertaa hajoitti ratsuväki väkijoukot\nbulevardeilta. Nämä toimenpiteet eivät voineet tapahtua ilman\nsitä räyhäävää melua, joka on ominaista väestön ja armeijan\nyhteentörmäyksille. Tätä melua kuuli Enjolras kanuunanjyryn ja\nkiväärinlaukausten väliaikoina. Sitäpaitsi hän oli kadun päässä nähnyt\npaareilla kannettavan haavoittuneita, ja hän sanoi Courfeyracille:\n\n\"Noita haavoittuneita ei tuoda meiltä.\"\n\nMutta toivo ei kestänyt kauan; valonväikkeet sammuivat pian. Puolen\ntunnin kuluttua oli tämä ilmassa väikkyvä toivo hälvennyt, se oli kuin\nkalevanvalkea, jyrinätön salama, ja kapinalliset tunsivat jälleen\nyllänsä sen lyijyvaipan, jonka kansan välinpitämättömyys heittää\nhylkäämiensä itsepäisten päälle.\n\nYleisliike, jonka oireita oli tuntunut, oli ehkäisty; sotaministerin\nhuomio ja kenraalien sotataito saattoi nyt jälleen keskittyä niihin\nkolmeen tai neljään barrikaadiin, jotka vielä tekivät vastarintaa.\n\nAurinko nousi näköpiiriin.\n\nEräs kapinallinen sanoi Enjolras'lle:\n\n\"Meillä on nälkä. Pitääkö täällä tosiaan kuolla saamatta edes syödä?\"\n\nEnjolras, joka yhä seisoi ampumareikänsä ääressä tähystellen kadun\ntoista päätä, teki päällään myöntävän liikkeen.\n\n\n\n\n14.\n\nMissä saadaan lukea Enjolras'n rakastajattaren nimi.\n\n\nCourfeyrac, joka istui kivellä Enjolras'n vieressä, ilkkui edelleenkin\nkanuunaa joka kerta, kun kartessikuuro lensi ohi.\n\n\"Sinä ammut itsesi hengästyksiin, ukkorähjä, minun käy sinua oikein\nsääli, eihän sinun puuskuttamisesi hyödytä mitään. Tuohan ei ole\nukkosta, vaan yskää.\"\n\nJa hänen ympärillään naurettiin.\n\nCourfeyrac ja Bossuet, joiden reipas hyväntuulisuus kasvoi rinnan\nvaaran kanssa, korvasivat kuten rouva Scarron ravinnon leikinlaskulla,\nja viinin puutteessa he anniskelivat kaikille hilpeyttänsä.\n\n\"Minä ihailen Enjolras'ta\", sanoi Bossuet. \"Hänen kylmä rohkeutensa saa\nminut kummastumaan. Hän elää yksinään, ja se tekee hänet ehkä hiukan\nsynkäksi; Enjolras on tyytymätön suuruuteensa, joka kahlehtii hänet\nnaimattomien säätyyn. Meillä muilla on sentään hiukan kullakin\nrakastajattaria, jotka meitä hullaannuttavat, s.o. tekevät meidät\nurhoollisiksi. Kun on rakastunut kuin tiikeri, niin täytyy tapella\nvähintään kuin leijona. Se on yksi tapa kostaa niitä kepposia, joita\ngrisetterouvamme meille tekevät. Roland antoi tappaa itsensä\nharmittaakseen Angéliquea; kaikki meidän sankarityömme johtuvat meidän\nnaisistamme. Mies ilman naista on pistooli ilman hanaa; nainen saa\nmiehen laukeamaan. Mutta Enjolras'lla ei ole naista. Hän ei ole\nrakastunut, mutta osaa kuitenkin olla rohkea. On ennenkuulumatonta,\nettä voi olla kylmä kuin jää ja rohkea kuin tuli.\"\n\nEnjolras ei tuntunut kuulevan, mitä sanottiin, mutta se, joka olisi\nollut hänen lähellään, olisi kuullut hänen puoliääneen mutisevan:\n_Patria_.\n\nBossuet nauroi vielä, kun Courfeyrac huudahti:\n\n\"Uusi tulokas!\"\n\nJa tulijoita ilmoittavan vahtimestarin äänellä lisäsi hän:\n\n\"Minun nimeni on Kahdeksannaulainen.\"\n\nUusi olio oli tosiaan ilmestynyt näyttämölle. Toinen kanuuna.\n\nTykkimiehet vierittivät sen nopeasti toisen rinnalle.\n\nTämä oli lopun alkua.\n\nHetken kuluttua ampuivat molemmat kanuunat barrikaadia linjaväen ja\nkansalliskaartin plutoonatulen säestäminä.\n\nJonkin matkan päässä kuului toinen kanuunanjylinä. Samaan aikaan, kun\nnämä kaksi kanuunaa pommittivat Chanvrerie-kadun barrikaadia, tuiskutti\nSaint-Merryn barrikaadia vastaan tultansa niinikään kaksi kanuunaa,\ntoinen Saint-Denis-, toinen Aubry-le-Boucher-kadulta. Nuo neljä\nkanuunaa olivat kaameana toistensa kaikuna.\n\nSodan kamalat koirat vastasivat toistensa haukuntaan.\n\nChanvrerie-kadun barrikaadia pommittavista kanuunista käytti toinen\nkartesseja, toinen tavallisia kuulia.\n\nKuulilla ampuva kanuuna oli tähdätty hiukan korkeammalle, ja laukaus\noli laskettu niin, että kuula sattuisi barrikaadin harjan reunaan,\nmurskaisi sen ja panisi kivensirpaleita sinkoamaan kapinallisten\npäälle.\n\nTämän ampumatavan tarkoituksena oli karkoittaa kapinalliset barrikaadin\nharjalta ja pakottaa heidät barrikaadin sisään. Se ennusti\nväkirynnäkköä.\n\nKun taistelijat oli karkoitettu kuulilla barrikaadin harjalta ja\nkartesseilla kapakan ikkunoista, niin saattaisivat hyökkäysjoukot\nuskaltautua kadulle tulematta ammutuiksi, ehkäpä huomaamattakin, äkkiä\nkavuta barrikaadille kuten edellisenäkin iltana ja kenties valloittaa\nsen yllättämällä.\n\n\"Täytyy ehdottomasti vähentää kanuunain vaikutusta\", sanoi Enjolras ja\nhuusi: \"Ampukaa tykkimiehiä!\"\n\nKaikki olivat valmiina. Barrikaadi, joka niin kauan oli vaiennut,\nalkoi nyt kiivaan ammunnan; seitsemän tai kahdeksan yhteislaukausta\nseurasi nopeasti toinen toistaan; katu peittyi sokaisevaan savuun, ja\nmuutaman minuutin kuluttua saattoi tämän liekkejä välähtelevän sumun\nläpi hämärästi nähdä kaksi kolmannesta tykkimiehistä makaavan\nkanuunanpyöräin alla. Pystyynjääneet jatkoivat ampumista ankaran\ntyynesti, mutta tuli oli kuitenkin heikentynyt.\n\n\"Hyvin käy\", sanoi Bossuet Enjolras'lle. \"Tämä oli menestystä.\"\n\nEnjolras pudisti päätään ja vastasi:\n\n\"Vielä neljäskin osa sellaista menestystä, niin ei barrikaadissa enää\nole kymmentä patruunaa.\"\n\nGavroche tuntui kuulleen nämä sanat.\n\n\n\n\n15.\n\nGavroche ulkopuolella.\n\n\nCourfeyrac näki äkkiä jonkun barrikaadin edustalla kadulla, keskellä\nluotituiskua.\n\nGavroche oli käynyt kapakasta noutamassa pullokorin, mennyt ulos\naukosta ja oli nyt tyynesti kokoamassa koppaansa barrikaadin edustalle\nkaatuneiden kansalliskaartilaisten täysien patruunalaukkujen\nsisällystä.\n\n\"Mitä sinä siellä teet?\" sanoi Courfeyrac.\n\nGavroche nosti nokkaansa:\n\n\"Kansalainen, minä täytän koppaani.\"\n\n\"Etkö näe kartesseja?\"\n\nGavroche vastasi:\n\n\"No, satelee vähän. Entäpä sitten?\"\n\nCourfeyrac huusi:\n\n\"Tule sisään!\"\n\n\"Heti\", vastasi Gavroche.\n\nJa samalla siirtyi hän vielä kauemmaksi kadulle.\n\nMuistettaneen, että Fannicot'n komppania oli peräytyessään jättänyt\njälkeensä pitkän rivin kaatuneita. Parikymmentä ruumista merkitsi\nparikymmentä patruunalaukkua Gavrochelle ja uutta patruunavarastoa\nbarrikaadille.\n\nSavu peitti katua kuin sumu. Joka on nähnyt pilven vuorensolassa kahden\njyrkän seinämän välissä, voi kuvitella tätä kahden korkean talorivin\nväliin ikäänkuin tiivistynyttä savua. Se kohosi hiljoilleen, mutta sai\naina uutta lisää; siitä johtui asteittain enenevä pimeys, jonka läpi\npäivän oli vaikea päästä. Vain vaivoin saattoivat taistelevat nähdä\ntoisensa kadun toisesta päästä toiseen, vaikka katu oli varsin lyhyt.\n\nTämä pimennys, jota barrikaadia vastaan tehtävän rynnäkön johtajat\nluultavasti olivat vartavasten tahtoneet saada aikaan, oli edullinen\nGavrochelle.\n\nTämän savuverhon ja pienuutensa turvin hän saattoi hiipiä jokseenkin\nkauas kadulle kenenkään huomaamatta. Ensimmäiset seitsemän tai\nkahdeksan patruunalaukkua hän saattoi tyhjentää ilman sanottavaa\nvaaraa.\n\nHän ryömi vatsallaan tai liikkui nelinkontin, pitäen koppaa\nhampaissaan, kiemurteli ja mateli ruumiilta toiselle ja tyhjensi niiden\npatruunalaukut niinkuin apina aukaisee pähkinän.\n\nBarrikaadilta, jota hän vielä oli jokseenkin lähellä, ei uskallettu\nhuutaa hänelle, ettei olisi kiinnitetty häneen vihollisen huomiota.\n\nErään korpraalin kamppeista hän tapasi ruutisarven.\n\n\"Siitä tulee apua janoon\", sanoi hän pistäen sen taskuunsa.\n\nKulkiessaan eteenpäin hän tuli vihdoin sille kohdalle, missä ruudinsavu\nalkoi olla läpinäkyvää, mistä seurauksena oli, että sotamiehet, jotka\nmakasivat rintasuojuksensa takana, ja kansalliskaartilaiset, jotka\nseisoivat kadunkulman takana, äkkiä osoittelivat toisilleen jotakin\nsavun keskessä liikkuvaa.\n\nJuuri kun Gavroche oli tyhjentämässä erään nurkkakiven vieressä\nmakaavan kersantin patruunalaukkua, sattui kuula kuolleeseen.\n\n\"Peijakas\", sanoi Gavroche, \"nyt ne ampuvat kuoliaaksi vainajiakin!\"\n\nToinen kuula iski hänen viereensä katuun, että kipinöi. Kolmas kaatoi\nnurin hänen koppansa.\n\nGavroche katsahti ylös ja huomasi, että tämä luoti tuli\nkansalliskaartilaisten taholta.\n\nSilloin hän nousi seisomaan ja tukka tuulessa liehuen, kädet puuskassa\nja katsoen tuimasti kansalliskaartilaisia lauloi:\n\n    Kenen koti on Nanterre,\n    on ruma kuin Voltaire,\n    ylen tyhmä mies on Palaisseaun,\n    syy siihen on Rousseaun.\n\nSitten hän nosti maasta korinsa, pani siihen taas pudonneet patruunat,\nainoatakaan jättämättä, ja meni vielä lähemmäksi kivääritulta uutta\npatruunalaukkua tyhjentämään. Siellä tuli neljäs kuula, joka ei\nmyöskään osunut häneen. Gavroche lauloi:\n\n    En arvoon päässyt määrin,\n    syy siihen on Voltairen.\n    Olen ryhtynyt vain lauleloon,\n    syy siihen on Rousseaun.\n\nViides luoti sai houkutelluksi häneltä vain kolmannen kupletin:\n\n    Jos hilpeänä häärin,\n    syy siihen on Voltairen,\n    ja jos kurja ryysyläinen oon,\n    syy siihen on Rousseaun.\n\nTätä jatkui hetken.\n\nSe oli pöyristyttävä, mutta samalla ihastuttava näytelmä. Gavroche\nivasi kivääritulta, vaikka oli parhaillaan luotien maalitauluna.\nHänellä tuntui olevan tavattoman hauskaa. Hän oli kuin varpunen,\njoka nokkii metsästäjää. Hän vastasi joka laukaukseen kupletilla.\nHäntä tähtäiltiin yhtä mittaa, mutta aina vain ammuttiin ohi.\nKansalliskaartilaiset ja sotamiehet nauroivat ammuskellessaan häntä.\nHän paiskautui maahan, hypähti pystyyn, piiloutui portinloukkoon, tuli\ntaas esiin, katosi taas, ilmestyi uudelleen, pimisi ja palasi, vastasi\nampumiseen näyttämällä sille pitkää nenää ja kokoili yhtä mittaa\npatruunia, tyhjensi patruunalaukkuja ja täytti koppaansa. Kapinoitsijat\ntarkkasivat häntä tuskasta huohottaen. Barrikaadi vapisi, mutta poika\nlauleli. Tuo ei ollut, tuo ei ollut ihminen, se oli omituinen\ngamin-henki. Häntä olisi voinut sanoa taistelun haavoittumattomaksi\nkääpiöksi. Luodit lentelivät hänen kintereillään, mutta hän tuntui\nolevan niitä vikkelämpi. Hän näytti olevan leikkimässä piilosilla oloa\nkuoleman kanssa. Joka kerta, kun viikatemiehen luiseva naama läheni,\nvirnisti Gavroche sille.\n\nMuita paremmin tähdätty tai kavalampi kuula sattui kuitenkin lopulta\ntähän virvalapseen. Gavrochen nähtiin horjahtavan, sitten hän vaipui\nmaahan. Koko barrikaadi parahti; mutta tuossa kääpiössä asui Antaios;\nkatuun koskettaminen on katupojalle samaa kuin maahan koskettaminen\njättiläiselle. Gavroche oli kaatunut vain noustakseen jälleen ylös; hän\njäi kuitenkin istuvaan asentoon, pitkä veriviiru uursi hänen\nkasvojansa, hän kohotti molemmat käsivartensa ilmaan, katsoi sinnepäin,\nmistä luoti oli tullut, ja alkoi laulaa:\n\n    Jos tässä astuin väärin,\n    syy siihen on Voltairen,\n    ja jos nenälleni saanut oon,\n    syy siihen on Rous...\n\nHän ei lopettanut. Uusi saman ampujan tähtäämä luoti keskeytti hänet.\nTällä kertaa kaatui hän kasvot katuun eikä liikahtanut enää. Tuo\npienoinen suuri sielu oli lähtenyt.\n\n\n\n\n16.\n\nKuinka tulee veljestä isäksi.\n\n\nJuuri samalla hetkellä oli Luxembourg-puistossa -- sillä draaman\nkatseen pitää olla läsnä kaikkialla -- kaksi poikaa, jotka kulkivat\nkäsikkäin. Toinen saattoi olla seitsemän, toinen viiden vuoden\nikäinen. Kun he olivat likomärkiä sateesta, kulkivat he käytävillä\nauringonpuolella; vanhempi talutti nuorempaa; he olivat repaleiset ja\nkalpeat. He olivat kuin arat linnut. Pienempi sanoi:\n\n\"Minulla on niin nälkä.\"\n\nVanhempi, jo jonkin verran suojelevana, talutti veljeään vasemmalla\nkädellä ja piti oikeassa vapaa.\n\nHe olivat yksinään puutarhassa. Tämä oli autio, poliisi oli sulkenut\nportit levottomuuksien vuoksi. Ne sotaväenosastot, jotka olivat siellä\nmajailleet, olivat lähteneet ottamaan osaa sotatoimiin.\n\nKuinka saattoivat nämä lapset olla täällä? Ehkä olivat he karanneet\njostakin vahtikonttorista, jonka ovi oli jäänyt raolleen; kenties oli\njossakin ympäristöllä Barrière d'Enferin tai Observatorie-esplanaadin\ntienoilla jokin nuorallatanssijakoju, josta he olivat lähteneet\nkarkuun; ehkä olivat he edellisenä iltana saaneet kartetuksi vartijain\nhuomiota puiston sulkemisaikana ja viettäneet yön jossakin kioskissa,\nmissä luetaan sanomalehtiä. Varmaa on, että he harhailivat täällä ja\nnäyttivät olevan vapaita.\n\nNämä lapset olivat ne, joista Gavroche oli ollut huolissaan ja jotka\nlukija vielä muistanee. Thénardier'n Magnonille herra Gillenormandin\nkustannettaviksi vuokraamina lapsina olivat he nyt kaikista näistä\njuurettomista oksista pudonneina lehtinä tuulen lakaistavina pitkin\nmaata.\n\nHeidän vaatteensa, jotka Magnonin aikana olivat siistit, mikä herra\nGillenormandin vuoksi oli välttämätöntä, olivat nyt riekaleina.\n\nNämä olennot kuuluivat nyttemmin niihin, joita tilasto sanoo\n\"huoltamattomiksi lapsiksi\", joita poliisi kerää, hukkaa ja taas tapaa\nPariisin kaduilla.\n\nTäytyi olla niin levoton päivä kuin tämä, jotta nämä kurjat raukat\nsaattoivat olla tässä puistossa. Jos vartijat olisivat heidät\nhuomanneet, olisi nämä ryysyläiset karkoitettu. Köyhät lapset eivät saa\nolla yleisissä puistoissa; pitäisi kuitenkin ajatella, että heillä\nlapsina on oikeus kukkasiin.\n\nLapset olivat tulleet suuren lammikon luo ja pysyttelivät joutsenkojun\ntakana.\n\nAina väliin, kun tuuli sattui sinnepäin, kuului epämääräistä huutoa,\nmelua, jonkinlaista räiskettä, joka johtui kivääritulesta, ja jyskettä,\njoka aiheutui kanuunanlaukauksista. Kattojen yllä Hallien puolella\nhäilyi savua. Kauempana kajahteli kello, joka ikäänkuin kutsui apuun.\n\nLapset eivät näyttäneet huomaavan näitä ääniä. Pienempi toisteli\ntuontuostakin puoliääneen:\n\n\"Minulla on nälkä!\"\n\nMelkein samalla hetkellä kuin nämä molemmat lapset lähestyi suurta\nlammikkoa toinenkin pari: noin viisikymmenvuotias herra, joka\ntalutti kädestä kuusivuotiasta herraa. Epäilemättä isä ja poika.\nKuusivuotiaalla herralla oli kädessään suuri tortunkimpale.\n\nTähän aikaan oli muutamilla läheisten Madame- ja Enfer-katujen varrella\nolevilla taloilla Luxembourg-puistoon oma avaimensa, jota niiden\nasukkaat käyttivät, kun portit oli suljettu; tämä erioikeus on\nsittemmin lakkautettu. Isä ja poika tulivat ilmeisesti jostakin\ntällaisesta talosta.\n\nMolemmat köyhät lapset näkivät \"herran\" tulevan ja piiloutuivat vielä\nvisummin.\n\nTämä mies oli porvari, ehkäpä sama, jonka Marius kerran\nrakkaushuumeensa aikana niinikään saman suuren lammikon luona oli\nkuullut antavan pojalleen neuvon \"karttaa äärimmäisyyksiä\". Poika, joka\noli puraissut torttua, mutta ei jaksanut sitä syödä, näytti olevan\nhemmoiteltu. Hän oli kapinan vuoksi puettu kansalliskaartilaiseksi,\nmutta isä oli varovaisuuden vuoksi siviilipuvussa.\n\nIsä ja poika olivat pysähtyneet lammikon luo, missä kaksi joutsenta\nuiskenteli. Tämä porvari näytti erikoisesti ihailevan joutsenia. Hän\nkävelikin niinkuin ne.\n\nTällä hetkellä olivat joutsenet uimassa, mikä onkin heidän etevin\ntaitonsa, ja olivat uhkean näköisiä.\n\nJos nuo kaksi köyhää lasta olisivat kuunnelleet ja olleet kyllin\nvanhoja ymmärtääkseen, olisivat he voineet kuulla vakavan miehen\npuhetta. Isä sanoi pojalleen:\n\n\"Viisas elää vähään tyytyväisenä. Katso minua, poikani. Minä en rakasta\nprameutta. Minua ei koskaan nähdä kullalla ja jalokivillä koristetuissa\nvaatteissa; sen väärän loistelun jätän sivistymättömille.\"\n\nTällä hetkellä kuuluivat Hallien tienoon synkeät huudot, kellonsoitto\nja melu entistä selvemmin.\n\n\"Mitä tuo on?\" kysyi poika.\n\nIsä vastasi:\n\n\"Se on vallattomuutta.\"\n\nÄkkiä hän huomasi molemmat repaleiset pojat, jotka seisoivat\nliikkumattomina vihreän joutsenkojun takana.\n\n\"Tuossa on alku\", sanoi hän.\n\nJa hetken vaiettuaan hän lisäsi:\n\n\"Anarkia tunkeutuu jo tähän puistoonkin.\"\n\nPoika puraisi jälleen torttuaan, mutta sylkäisi palat suustaan ja alkoi\nitkeä.\n\n\"Miksi sinä itket?\" kysyi isä.\n\n\"Kun ei minun enää ole nälkä\", vastasi lapsi.\n\nIsä hymyili leveästi.\n\n\"No, eihän tarvitse olla nälkäinen syödäkseen torttua.\"\n\n\"Mutta minä olen kyllästynyt tähän torttuun. Se on kuiva.\"\n\n\"Etkö sitten tahdo sitä enää?\"\n\n\"En.\"\n\nIsä viittasi joutsenia.\n\n\"Heitä se noille vesilinnuille.\"\n\nLapsi epäröi. Vaikka ei itse jaksa syödä torttuansa, eihän sitä silti\ntarvitse antaa pois.\n\nIsä jatkoi:\n\n\"Ole inhimillinen. Pitää sääliä eläimiä.\"\n\nJa hän otti tortun pojalta ja heitti sen lammikkoon.\n\nTorttu putosi jokseenkin likelle reunaa.\n\nJoutsenet olivat keskellä lammikkoa jossakin omassa puuhassaan. Ne\neivät olleet nähneet miestä eikä torttua.\n\nHuomatessaan, että torttu oli menossa hukkaan ja siitä onnettomuudesta\nhuolissaan alkoi mies antaa käsivarsillaan huitovia merkkejä, jotka\nvihdoin kiinnittivät joutsenten huomion häneen.\n\nNe huomasivat jotakin kelluvan vedessä, kääntyivät verkalleen kuin\nlaivat, joitahan ne itse asiassa ovatkin, ja purjehtivat hiljoilleen\ntorttua kohti tyynellä, valkoisten eläinten arvon mukaisella\nmajesteetillisuudella.\n\n\"Les cygnes comprennet les signes\",[2] sanoi mies sukkeluuttansa\nihaillen.\n\nTällä hetkellä kävi melu kaupungissa äkkiä vielä suuremmaksi.\nNyt kuului se kerrassaan kamalalta. Toinen tuulenpuuska kantaa\nääntä paremmin kuin toinen. Tällä hetkellä tuleva toi selvästi\nkuuluvaa rummunpärinää, huutoa, kiväärinrätinää ja hätäkellon ja\nkanuunanlaukausten puhelua toisilleen. Samassa sattui pimentävä pilvi\nauringon eteen.\n\nJoutsenet eivät olleet vielä ehtineet tortun luo.\n\n\"Mennään kotiin\", sanoi isä. \"Ne hyökkäävät Tuilleries'hin.\"\n\nHän tarttui taas poikansa käteen. Sitten jatkoi hän:\n\n\"Tuilleries'stä Luxembourgiin ei ole pitempää matkaa kuin kuninkuudesta\npäärinarvoon; ja se ei ole pitkä. Nyt alkaa sataa lyijyrakeita.\"\n\nHän katsoi pilveä.\n\n\"Ehkäpä tulee oikeakin sade; taivas sekaantuu asiaan; nuorempi haara on\nmyöskin tuomittu kukistumaan. Rientäkäämme kotiin.\"\n\n\"Minä tahtoisin nähdä, kun joutsenet syövät tortun.\"\n\nIsä vastasi:\n\n\"Olisi varomatonta jäädä sitä odottamaan.\"\n\nJa hän vei pikkuporvarin mukanansa.\n\nPoika, joka ei tahtonut eritä joutsenista, käänsi päätään lammikkoa\nkohti, kunnes eräs puuryhmä peitti sen hänen näkyvistään.\n\nTällä välin olivat molemmat harhailevat lapset lähestyneet torttua\nsamalla kertaa kuin joutsenet. Se kellui vedenpinnalla. Pienempi poika\nkatseli torttua, suurempi poistuvaa herraa.\n\nIsä ja poika pimisivät siihen käytäväsikermään, joka johtaa\nMadame-kadun puolisille suurille portaille.\n\nKohta, kun he olivat kadonneet näkyvistä, heittäytyi vanhempi poika\näkkiä vatsalleen lammikon reunalle, piti kiinni nurmesta vasemmalla\nkädellään, kurkottui vedenkalvon ylle, jotta oli vähällä pudota siihen,\nja ojensi oikeassa kädessään olevaa vapaa torttua kohti. Joutsenet,\njotka huomasivat vihollisen, enensivät vauhtiansa ja tekivät\nkiireessään rintaliikkeen, joka oli edullinen rannalta-kalastajalle;\njoutsenten edestä työntyvä vesi kuljetti pehmeillä laineillaan torttua\nhiljalleen likemmäksi pojan vapaa. Kun joutsenet ehtivät paikalle,\nkoski vapa torttua. Poika läimäytti vavalla vettä, peloitti joutsenia,\nveti tortun rantaan, tarttui siihen ja nousi pystyyn. Torttu oli märkä,\nmutta pojilla oli sekä nälkä että jano. Vanhempi taittoi tortun kahtia,\nsuurempaan ja pienempään palaan, otti pienemmän itse, antoi suuremman\npikkuveljelleen ja sanoi tälle:\n\n\"Pistä tuo poskeesi!\"\n\n\n\n\n17.\n\nMortuus pater filium moriturum exspectat.\n\n\nMarius oli syössyt ulos barrikaadista, Combeferre oli seurannut häntä.\nMutta he tulivat liian myöhään. Gavroche oli kuollut. Combeferre toi\ntakaisin patruunakopan, Marius kantoi lapsen.\n\n\"Ah\", ajatteli hän, \"mitä tämän isä teki minun isälleni, sitähän minä\nnyt teen hänen pojalleen; mutta Thénardier toi isäni tulesta elävänä,\nminä kannan hänen poikaansa kuolleena.\"\n\nKun Marius, Gavroche sylissään, palasi barrikaadiin, olivat hänen\nkasvonsa yhtä veriset kuin lapsenkin.\n\nHänen kumartuessaan nostamaan Gavrochea oli kuula hipaissut hänen\npäälakeansa; hän ei ollut sitä huomannut.\n\nCourfeyrac riisui kaulaliinansa ja sitoi sen Mariuksen otsalle.\n\nGavroche asetettiin samalle pöydälle kuin Mabeuf, ja musta liina\nlevitettiin molempien päälle. Se oli kyllin suuri sekä vanhukselle että\nlapselle.\n\nCombeferre jakeli kopassa olevat patruunat. Niistä tuli viisitoista\nlaukausta miestä kohti.\n\nJean Valjean oli yhä paikallaan istuen liikkumattomana kivellään. Kun\nCombeferre ojensi hänelle hänen patruuna-annostaan, pudisti Jean\nValjean päätänsä.\n\n\"Tuo on kumma mies\", sanoi Combeferre hiljaa Enjolras'lle. \"Hän keksii\nkeinon olla tappamatta tässä barrikaadissa.\"\n\n\"Mikä ei häntä kuitenkaan ole estänyt sitä puolustamasta\", huomautti\nEnjolras.\n\n\"Sankaruudella on omaperäisiä edustajia\", myönsi Combeferre.\n\nJa Courfeyrac, joka oli keskustelun kuullut, lisäsi:\n\n\"Hän on toista maata kuin isä Mabeuf.\"\n\nOn huomattava, että barrikaadin pommitus ei vaikuttanut kovin\nhäiritsevästi oloihin sen sisällä. Ne, jotka koskaan eivät ole\njoutuneet tämänlaatuisen taistelun pyörteisiin, eivät saata\nkuvitella, kuinka omituisia levollisuuden välipäitä on kesken näitä\nkouristuksentapaisia liikkeitä. Kävellään edestakaisin, jutellaan,\nlasketaan leikkiä. Eräs henkilö, jonka me tunnemme, kuuli erään\ntaistelijan sanovan keskellä kartessitulta: \"Täällähän me ollaan kuin\npoikamiesaamiaisilla.\" Chanvrerie-kadun barrikaadi tuntui tosiaan\nolevan täydellisen tyyni sisäpuolella. Kaikki vaiheet oli koettu. Asema\noli epävarmasta käynyt uhkaavaksi ja uhkaavasta toivottomaksi. Mikäli\nasema huononi, sikäli sankarillisuus vain kasvoi. Vakava Enjolras\nhallitsi sitä kuin nuori spartalainen, joka pyhittää paljastetun\nmiekkansa kaamealle Epidotaalle.\n\nCombeferre sitoi haavoittuneita, esiliina vyöllään; Bossuet ja Feuilly\ntekivät patruunia Gavrochen kuolleelta korpraalilta ottaman ruutisarven\nruudista, ja Bossuet sanoi Feuillylle: \"Kohta me nousemme toiseen\nplaneettaan lähtevään diligenssiin.\" Courfeyrac järjesti muutamille\nkiville, jotka hän oli varannut itselleen Enjolras'n rinnalla,\nkokonaisen asevarikon: stilettikeppinsä, pyssynsä, kaksi ratsupistoolia\nja puffertin niin huolellisesti kuin nuori tyttö, joka järjestelee\nkoruesineitään. Jean Valjean istui ääneti ja katseli vastapäistä\nseinää. Eräs työmies sitoi purjelangalla päähänsä rouva Hucheloup'n\nsuuren olkihatun muka auringonpiston varalta, kuten hän sanoi. Aixin la\nCougourden jäsenet juttelivat leikkisästi keskenään ikäänkuin olisivat\npitäneet kiirettä ehtiäkseen vielä viimeisen kerran puhumaan\nkotipuolensa murretta. Joly oli ottanut esiin rouva Hucheloup'n peilin\nja katseli siitä kieltään. Jotkut olivat löytäneet eräästä laatikosta\nmuutamia melkein homeisia leivänkannikoita ja kalvoivat niitä nyt\nahneesti. Marius ajatteli levottomana, mitä hänen isänsä tulisi hänelle\nsanomaan.\n\n\n\n\n18.\n\nKorppikotka muuttuu saaliiksi.\n\n\nKiinnittäkäämme huomiota vielä erääseen psykologiseen ilmiöön, joka on\nbarrikaadeille ominainen. Ei mitään, joka kuvaa tätä kummaa katusotaa,\nsovi sivuuttaa vaieten.\n\nNiin omituinen levollisuus kuin barrikaadissa saattaakin vallita, kuten\näsken osoitimme, jää barrikaadi kuitenkin niille, jotka siellä ovat,\njonkinlaiseksi unennäöksi.\n\nSisäisessä sodassa on jotakin apokalyptistä, kaiken tuntemattoman\nhämäryys sekaantuu sen hurjaan loimuun, vallankumoukset ovat sfinksejä,\nja barrikaadilla ollut luulee nähneensä vain unta.\n\nMitä näillä paikoilla tuntee, olemme jo kuvanneet Mariuksesta puheen\nollen, ja me saamme nähdä sen seuraukset: se on samalla kertaa enemmän\nja vähemmän kuin elämä. Kun on tullut barrikaadista pois, ei enää\ntiedä, mitä on nähnyt. On ollut hirvittävä, mutta ei tiedä sitä.\nYmpärillä on ollut taistelevia aatteita, joilla on ihmiskasvot; pään\nympärillä säteili tulevaisuuden loistoa. Siellä makasi ruumiita ja\nseisoi kummituksia. Tunnit olivat loputtomia ja tuntuivat olevan\niäisyydentunteja. Elettiin kuolemassa. Varjoja kulki ohi. Mitä se oli?\nNähtiin verisiä käsiä; oli huumaavaa, hirveää melua, mutta samalla\nkaamean hiljaista; oli auki olevia suita, jotka huusivat, ja toisia,\njotka olivat äänettömiä; oltiin savun keskessä, ehkä yön pimeydessä.\nLuulee koskettaneensa sitä kamalaa kosteutta, jota kihoaa\ntuntemattomista syvyyksistä; näkee jotakin punaista kynsissään. Ei\nmuista enää mitään.\n\nMutta palatkaamme Chanvrerie-kadulle.\n\nÄkkiä, kahden yhteislaukauksen välillä kuului kaukana lyövän\ntornikellon ääni.\n\n\"Kello on kaksitoista\", sanoi Combeferre.\n\nTuskin olivat kellonlyönnit lakanneet, kun Enjolras huusi jyrisevällä\näänellä paikaltaan barrikaadilla:\n\n\"Kantakaa katukivet sisään! Sijoittakaa ne ikkunaan ja\nullakonluukkuihin! Puolet miehistä kivääreihin, toinen puoli käsiksi\nkiviin! Ei minuuttiakaan hukattavana!\"\n\nPlutoona palosotilaita kirves olalla ilmestyi nyt täydessä\ntaistelujärjestyksessä kadun päähän.\n\nSe oli ilmeisesti ryntäyskolonnan kärki. Palosotilaat, joiden on\nrevittävä alas barrikaadit, kulkevat aina sotilaiden edellä, joiden on\nrynnäten ne vallattava.\n\nRatkaiseva hetki oli siis edessä.\n\nEnjolras'n käsky suoritettiin sillä nopealla täsmällisyydellä,\njoka on ominaista laivoille ja barrikaadeille, näille molemmille\ntaistelutanterille, joista on mahdoton paeta. Minuutissa oli kaksi\nkolmannesta niistä katukivistä, jotka Enjolras oli kannattanut\nCorinthen portille, kannettu toiseen kerrokseen ja ullakolle, ja\nennenkuin toinen minuutti oli kulunut, sulkivat taidokkaasti\npäällekkäin asetetut kivet toisen kerroksen ikkunan ja ullakkoluukkujen\nalapuolen. Feuillyn huolellisesti määräämät rakoset siellä täällä\njättivät tilaa pyssynpiipuille. Tämä ikkunain varustaminen\ntaistelukuntoon oli sitä helpompi suorittaa, kun kartessituli oli\nlakannut. Molemmat kanuunat pommittivat nyt luodeilla barrikaadin\nkeskustaa, murtaakseen siihen ryntäysaukon.\n\nKun viimeiset puolustukseen määrätyt kivet olivat paikoillaan, kannatti\nEnjolras pöydän alle asetetut pullot toiseen kerrokseen.\n\n\"Kuka nuo juo?\" kysyi Bossuet.\n\n\"He\", vastasi Enjolras.\n\nSitten teljettiin pohjakerroksen ikkuna ja asetettiin esiin ne\nrautakanget, joita käytettiin kapakan oven sulkemiseen yöksi\nsisäpuolelta.\n\nLinnoitus oli täydellinen. Barrikaadi oli linnanvalli, kapakka\nlinnantorni.\n\nYlijääneillä kivillä täytettiin barrikaadin pieni sivuaukko.\n\nKun barrikaadin puolustajain on aina pakko säästää ammuksia ja\nhyökkääjät tietävät tämän, niin ryhtyvät nämä puuhiinsa ärsyttävän\nhitaasti, asettavat itsensä ampumiselle alttiiksi ennen aikojaan,\nkuitenkin enemmän näennäisesti kuin todellisuudessa, ja noudattavat\nyleensä mukavuutta. Rynnäkön valmistelut tapahtuvat aina\njärjestelmällisen hitaasti; sitten seuraa salama.\n\nTämä vitkallisuus teki Enjolras'lle mahdolliseksi tarkastaa ja\ntäydentää kaikki. Hän katsoi, että kun kerran sellaisten miesten täytyi\nkuolla, piti heidän kuolemansa olla mestariteos.\n\nHän sanoi Mariukselle:\n\n\"Me molemmat olemme päälliköitä. Minä annan viimeiset määräykset\nsisällä. Jää sinä tänne ulkopuolelle järjestämään.\"\n\nMarius asettui tähystämään barrikaadin harjalle.\n\nEnjolras naulautti kiinni oven keittiöön, joka, kuten muistetaan, oli\nmuodostettu sairaalaksi.\n\n\"Haavoittuneet eivät saa enää kärsiä haittaa taistelusta\", sanoi hän.\n\nAlasalissa hän antoi viimeiset ohjeensa lyhyesti, mutta täysin tyynellä\näänellä; Feuilly kuuli ja vastasi kaikkien puolesta.\n\n\"Yläkerrassa olijat pitävät kirveensä valmiina särkemään portaat.\nOvatko kirveet esillä?\"\n\n\"Ovat\", sanoi Feuilly.\n\n\"Kuinka monta?\"\n\n\"Kaksi tavallista ja yksi teurastuskirves.\"\n\n\"Hyvä on. Meitä on vielä kuusikolmatta taistelukuntoista. Kuinka monta\nkivääriä on?\"\n\n\"Neljäneljättä.\"\n\n\"Siis kahdeksan ylimääräistä. Pitäkää ne kahdeksan kivääriä ladattuina\nniinkuin muutkin ja käsillä. Sapelit ja pistoolit vyölle! Kaksikymmentä\nmiestä barrikaadille! Kuusi ullakonluukkujen ja toisen kerroksen\nikkunan ääreen ampumaan hyökkääjiä kivien välisistä ampumarei'istä! Ei\nkukaan saa olla toimettomana. Kun ryntäysrumpu kuuluu, on alhaalla\nolevien kahdenkymmenen heti syöstävä barrikaadille. Ensinehtijät saavat\nparhaat paikat.\"\n\nSitten hän kääntyi Javertin puoleen ja sanoi tälle:\n\n\"Sinua ei unohdeta.\"\n\nJa asettaen pistoolin pöydälle hän lisäsi:\n\n\"Viimeisen, joka täältä menee, on murskattava tuon urkkijan pää.\"\n\n\"Täälläkö?\" kysyi eräs ääni.\n\n\"Ei, hänen ruumistaan ei saa sekoittaa meikäläisiin. Kiivettäköön\npienen barrikaadin yli Mondétour-kadulle. Se on vain neljän jalan\nkorkuinen. Mies on varmasti sidottu. Hänet on vietävä sinne ja\nammuttava siellä.\"\n\nTällä hetkellä oli huoneessa yksi, joka oli vielä kylmäverisempi kuin\nEnjolras; se oli Javert.\n\nNyt astui Jean Valjean esiin ja sanoi Enjolras'lle:\n\n\"Tehän olette päällikkö?\"\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Te kiititte minua äsken.\"\n\n\"Niin tein, tasavallan nimessä. Kaksi miestä on pelastanut barrikaadin:\nMarius Pontmercy ja te.\"\n\n\"Arveletteko, että ansaitsen siitä palkintoa?\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"No niin, minä pyydän yhtä.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Saada ottaa tuon miehen ampumisen osalleni.\"\n\nJavert kohotti päätään, näki Jean Valjeanin, teki huomaamattoman\nliikkeen ja sanoi:\n\n\"Se on paikallaan.\"\n\nEnjolras latasi kivääriään; hän katsahti ympärilleen ja sanoi:\n\n\"Onko kellään mitään sitä vastaan?\"\n\nSitten hän kääntyi Jean Valjeanin puoleen sanoen:\n\n\"Ottakaa siis te poliisiurkkija.\"\n\nJean Valjean otti tosiaan nyt Javertin haltuunsa istuutumalla pöydän\npäähän. Hän tarttui pistooliin ja heikko raksaus ilmaisi, että hän veti\nhanan vireeseen.\n\nMelkein samassa kuului ryntäysrummutus.\n\n\"Pian tännepäin!\" huusi Marius barrikaadilta.\n\nJavert alkoi nauraa sitä hiljaista naurua, joka oli hänelle ominaista,\nloi kapinallisiin tyynen katseen ja sanoi:\n\n\"Teidän kohtanne ei ole paljon parempi kuin minun!\"\n\n\"Kaikki ulos!\" huusi Enjolras.\n\nKapinalliset säntäsivät ulos sikinsokin, ja Javert lausui heidän\nmennessään:\n\n\"Me tapaamme pian!\"\n\n\n\n\n19.\n\nJean Valjean kostaja.\n\n\nKun Jean Valjean oli jäänyt yksin Javertin kanssa, irroitti hän sen\nköyden, jolla tämä oli pöytään sidottu. Sitten hän antoi tälle merkin\nnousta ylös.\n\nJavert totteli kasvoillaan se kuvaamaton hymy, joka keskitetysti\nilmaisee kahlehditunkin virkavallan ylemmyyttä.\n\nJean Valjean tarttui Javertin kaulahihnaan niinkuin juhdan riimuvarteen\nja veti hänet perässään ulos kapakasta, mutta hyvin hitaasti, sillä\nJavert, jonka jalat oli sidottu, saattoi astua vain perin lyhyitä\naskelia.\n\nJean Valjean piti pistoolia kädessään.\n\nNäin he kulkivat barrikaadin sisustan läpi. Kapinalliset, jotka olivat\nkeskittäneet huomionsa alkavaan rynnäkköön, käänsivät heille selkänsä.\n\nAinoastaan Marius, joka seisoi syrjässä barrikaadin vasemmassa päässä,\nnäki heidän kulkevan ohi. Hän näki tämän kuolemaantuomitun ja pyövelin\nryhmän siinä hautavalossa, joka hänen sielussaan vallitsi.\n\nJean Valjean antoi Javertin, hetkeksikään häntä hellittämättä, kiivetä\nMondétour-kadun barrikaadin yli.\n\nTultuaan sen toiselle puolelle olivat he yksin kadulla. Kukaan ei heitä\nenää nähnyt. Talorivin mutka peitti heidät kapinallisten näkyvistä.\nBarrikaadista poistetut ruumiit muodostivat kaamean kasan muutaman\naskelen päässä.\n\nRuumiskasasta näkyi naisen kasvot, pitkä hajallinen tukka, läpiammuttu\nkäsi ja paljas povi. Se oli Éponine.\n\nJavert loi syrjäsilmäyksen tähän ruumiiseen ja sanoi puoliääneen\ntäydellisen levollisesti:\n\n\"Tuo tyttö tuntuu minusta tutulta.\"\n\nSenjälkeen hän kääntyi Jean Valjeanin puoleen.\n\nJean Valjean pani pistoolin kainaloonsa ja loi Javertiin silmäyksen,\njoka ei tarvinnut sanoja lausuakseen:\n\n\"Javert, minä se olen.\"\n\nJavert vastasi:\n\n\"Kosta nyt.\"\n\nJean Valjean otti taskustaan linkkuveitsen ja avasi sen.\n\n\"Puukko!\" huudahti Javert. \"Mutta oikeassa olet, se sinulle paremmin\nsopiikin.\"\n\nJean Valjean katkaisi Javertin kaulahihnan, sitten rannesiteet ja\nkumartui vihdoin katkaisemaan jalkasiteet. Sen tehtyään hän nousi ja\nsanoi:\n\n\"Te olette vapaa.\"\n\nJavertia ei ollut helppo saattaa ymmälle. Mutta niin tottunut kuin\nolikin itseään hallitsemaan, ei hän kuitenkaan voinut olla\nällistymättä. Hän jäi seisomaan suu auki.\n\nJean Valjean jatkoi:\n\n\"En luule, että täältä pääsen. Mutta jos sattumalta niin kävisi, niin\nilmoitan, että asun talossa n:o 7, l'Homme-Armé-kadun varrella,\nFauchelevent-nimisenä.\"\n\nJavertin huulille ilmestyi tiikerinvirnistys, joka puoliksi avasi hänen\ntoisen suupielensä, ja hän mutisi hampaittensa välistä:\n\n\"Pidä varasi!\"\n\n\"Menkää!\" sanoi Jean Valjean.\n\nJavert jatkoi:\n\n\"Sanoitko Fauchelevent, l'Homme-Armé-kadun varrella?\"\n\n\"Numero seitsemän.\"\n\nJavert toisti puoliääneen:\n\n\"Numero seitsemän.\"\n\nHän napitti nuttunsa, sai jälleen jäykän, sotilaallisen ryhtinsä,\nkääntyi, pani käsivarret ristiin ja alkoi, leuka toisen käden varassa\nkulkea Halleihin päin. Jean Valjean seurasi häntä katseellaan. Muutaman\naskelen astuttuaan Javert kääntyi ja huusi Jean Valjeanille:\n\n\"Te kiusaatte minua. Tappakaa mieluummin.\"\n\nJavert ei itse huomannut, ettei hän enää sinutellut Jean Valjeania.\n\n\"Menkää!\" sanoi Jean Valjean.\n\nJavert poistui hitaasti. Hetken kuluttua kääntyi hän kulmasta\nPrêcheurs-kadulle.\n\nKun Javert oli kadonnut, laukaisi Jean Valjean pistoolinsa ilmaan.\n\nSenjälkeen hän palasi barrikaadiin ja sanoi:\n\n\"Se on tehty.\"\n\nSiellä oli tällä välin tapahtunut seuraavaa:\n\nMarius, jota enemmän askarruttivat tapahtumat barrikaadin ulkopuolella\nkuin sen sisällä, ei ollut siihen saakka tarkkaavasti katsonut alasalin\nhämärällä taustalla olevaa vankia.\n\nKun hän nyt päivänvalossa näki tämän kiipeävän barrikaadin yli\nkuolemaan mennäkseen, tunsi hän miehen. Äkillinen muisto palasi hänen\nmieleensä. Hän muisti poliisitarkastajan Pontoise-kadulta ja ne\nmolemmat pistoolit, jotka tämä oli hänelle jättänyt ja joita Marius oli\nkäyttänyt juuri tällä barrikaadilla; hän muisti sekä miehen että nimen.\n\nTämä muisto oli kuitenkin himmeä niinkuin kaikki hänen ajatuksensa. Hän\nei antanut itselleen myöntävää vastausta, vaan teki kysymyksen:\n\n\"Eikö tuo ole se poliisitarkastaja, joka sanoi minulle olevansa\nJavert?\"\n\nKenties oli vielä aikaa puhua hänen hyväkseen. Mutta ensin täytyi hänen\ntietää, oliko se tosiaan Javert.\n\nMarius huusi Enjolras'lle, joka oli barrikaadin toisessa päässä:\n\n\"Enjolras!\"\n\n\"Mikä on?\"\n\n\"Mikä sen miehen nimi on?\"\n\n\"Minkä miehen?\"\n\n\"Poliisin. Tiedätkö hänen nimensä?\"\n\n\"Tiedän. Hän ilmoitti sen meille.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Javert.\"\n\nMarius nousi.\n\nTällä hetkellä kuului pistoolinlaukaus.\n\nJean Valjean palasi ja huusi:\n\n\"Se on tehty.\"\n\nMarius tunsi kylmiä väreitä sydämessään.\n\n\n\n\n20.\n\nKuolleet ovat oikeassa eivätkä elävätkään väärässä.\n\n\nBarrikaadin kuolinkamppailu oli nyt alkava. Tämän viimeisen hetken\ntraagillista majesteettia kohotti kaikki: tuhannet salaperäiset äänet\nilmassa, näkymättömissä olevilla kaduilla liikkuvien aseellisten\njoukkojen kopina, jonkin kiitävän ratsujoukon kopse, tykistön kumea\nkalina, kivääritulen rätinä ja kanuunanlaukausten jylinä, joka kaikui\nPariisin labyrintissa, ruudinsavu, joka nousi korkealle yli kattojen ja\njota aurinko kultasi, kaukaiset, sekavat, mutta kuitenkin hirvittävät\nhuudot, uhkaavat salamat kaikkialla, Saint-Merryn hätäkello, joka nyt\nkaikui kuin huokaava valitus, vuodenajan ihanuus, päivänpaisteisen ja\nhattaraisen taivaan komeus, päivän kirkkaus ja kaamea hiljaisuus\nihmisten asunnoissa.\n\nEdellisestä illasta alkaen olivat näet Chanvrerie-kadun varrella olevat\ntalorivit muuttuneet kahdeksi muuriksi; synkiksi muureiksi, joiden\nportit, ikkunat ja luukut oli suljettu.\n\nKun niinä, nykyiseen verrattuna niin toisenlaisina aikoina se hetki oli\nlyönyt, jolloin kansa tahtoi tehdä lopun jostakin asiaintilasta, jota\noli kestänyt liian kauan, armossa myönnetyistä vakuuksista tai\nlaillisesta hallituksesta, kun yleinen viha oli ilmassa, kun kaupunki\nsuostui katukiviensä repimiseen, kun kansannousua tervehti\nystävällisesti hymyillen keskiluokka, jonka korvaan tämä taas kuiskasi\ntunnussanansa, silloin olivat asukkaat, jotka niin sanoaksemme olivat\nkapinahengen läpitunkemat, taistelevien liittolaisia, ja asuinrakennus\nveljeili sen satunnaisen linnoituksen kanssa, joka nojautui sen\nseinään. Mutta kun asiaintila ei ollut kypsä, kun kansannousu ei ollut\nsaavuttanut ehdotonta hyväksymistä, kun asujaimisto ei tahtonut\ntunnustaa liikettä, silloin olivat taistelijat hukassa, kaupunki\nmuuttui silloin erämaaksi kapinan ympärillä, sielut kävivät\njääkylmiksi, kaikki turvapaikat sulkeutuivat, ja katu avautui auttamaan\narmeijaa valloittamaan barrikaadin.\n\nHoukutellen ei kansaa voi saada kulkemaan nopeammin kuin se tahtoo. Voi\nsitä, joka yrittää tätä! Kansa ei anna tehdä itselleen mitä hyvänsä. Se\njättää silloin kapinan oman onnensa nojaan. Kapinalliset muuttuvat\nruttotautisiksi. Jokaisesta asuinrakennuksesta tulee luopääsemätön\nvuori, joka portista jyrkkä pääsykielto, joka seinästä muuri. Tämä\nmuuri näkee ja kuulee, mutta ei tahdo. Se voisi avautua ja pelastaa.\nEi. Tämä muuri on tuomari. Se katselee ja langettaa. Nämä teljetyt\ntalot ovat kaameita. Ne näyttävät kuolleilta, mutta ovat eläviä. Niiden\nelämä näyttää olevan keskeytynyt, mutta jatkuu sisällä. Kukaan ei ole\nneljäänkolmatta tuntiin tullut niistä ulos, mutta ketään ei sieltä\npuutu. Tällaisen vuoren sisällä liikutaan, pannaan maata, noustaan\nylös, eletään kotioloissa, syödään ja juodaan, pelätään, ollaan\nvihassa. Pelko tekee ymmärrettäväksi sen tympeän tylyyden. Joskus voi\npelko kiihtyä kerrassaan intohimoksi; pelästys voi muuttua raivoksi\nniinkuin varovaisuuskin; siitä syvämielinen sanonta: raivostuneet\nmaltilliset. He sanovat:\n\n\"Mitä nuo ihmiset tahtovat? Ne eivät sitten milloinkaan ole\ntyytyväisiä. Tuottavat vain rauhallisille ihmisille ikävyyksiä.\nIkäänkuin vallankumouksia muka ei olisi ollut tarpeeksi! Mitä heillä on\ntekemistä? Suoriutukoot pulasta itse! Sen pahempi heille. Se on heidän\noma syynsä. He saavat vain mitä ansaitsevat. Se ei kuulu meille. Meidän\nkatumme on kuulien nurinkyntämä. Ne ovat kelvottomia ihmisiä. Älkää\nmissään tapauksessa avatko porttia.\"\n\nJa talo muuttuu haudan kaltaiseksi. Kapinoitsija portin ulkopuolella on\nhengenhädässä; hän näkee kanuunain ja paljastettujen sapelien\nlähenevän; jos hän huutaa, tietää hän, että se kyllä kuullaan, mutta\nettä kukaan ei tule; nuo muurit voisivat suojella häntä, sisällä olevat\nihmiset voisivat pelastaa hänet; noilla muureilla on korvat lihasta ja\nverestä, mutta ihmisillä sydämet kivestä.\n\nKetä pitää syyttää?\n\nEi ketään ja kaikkia.\n\nNiitä puutteellisia aikoja, joissa elämme.\n\nJos utopia muuttuu kansannousuksi, filosofinen protesti aseelliseksi,\nMinerva Pallaaksi, tapahtuu se aina näiden omalla vastuulla. Utopia,\njoka menettää malttinsa ja ryhtyy kapinaan, tietää, mikä sitä odottaa;\nse ryhtyy melkein aina toimeen ennenaikaisesti. Silloin se alistuu\nkohtaloonsa ja ottaa stoalaisella tyyneydellä vastaan tappion voiton\nasemesta. Ruikuttamatta se palvelee niitä, jotka sen kieltävät, vieläpä\nkatsoo heidän menettelyänsä anteeksiannettavaksi, ja sen jalomielisyys\nilmenee siinä, että suostuu tulemaan hylätyksi. Se on taipumaton\nestettä, mutta lempeä kiittämättömyyttä kohtaan.\n\nOnko se muuten kiittämättömyyttä?\n\nOn, ihmiskunnan kannalta katsoen.\n\nEi, katsottuna yksilön kannalta.\n\nEdistys on ihmiskunnan olomuoto. Ihmissuvun yleistä elämää sanotaan\nedistykseksi; ihmissuvun yhteiskulku on edistystä. Edistys liikkuu; se\ntekee suuren inhimillisen ja maisen matkan taivaiseen ja jumalaiseen;\nsillä on levähdyspaikkansa, missä se kokoaa jälkeenjääneen lauman, tai\njää katselemaan jotakin kauniina kangastavaa Kaanaanmaata, joka äkkiä\nilmestyy näköpiiriin; sillä on yönsä, jolloin se nukkuu; ja ajattelijan\nkarvaimpia suruja on varjon näkeminen ihmissielun yllä ja hapuilu\npimeässä nukkuvan edistyksen päällä voimatta sitä herättää.\n\n\"Kenties on Jumala kuollut\", sanoi kerran Gérard de Nerval näiden\nrivien kirjoittajalle sekoittaen edistyksen ja Jumalan ja pitäen\nliikkeen pysähtymistä korkeimman olennon kuolemana.\n\nEpäilijä erehtyy. Edistyminen herää ehdottomasti ja voisi sanoa, että\nliikkuu unissaankin, sillä se on sillä välin kasvanut. Kun sen jälleen\nnäkee jalkeilla, huomaa sen suuremmaksi. Tyyneys riippuu yhtä vähän\nedistyksestä kuin virrasta itsestään; älä rakenna mitään estettä, älä\nheitä kalliota uomaan; este saa veden vaahtoamaan ja ihmiskunnan\nkuohumaan. Siitä levottomuudet; mutta levottomuuksien jälkeen nähdään,\nettä todella on menty eteenpäin. Kunis järjestys, joka ei ole mitään\nmuuta kuin yleinen rauha, on aikaansaatu, kunis harmonia ja yhteys\nvallitsevat, sinis tulee edistys käyttämään vallankumouksia\nlevähdyspaikkoinaan.\n\nMitä on sitten edistys? Sanoimme sen äsken: kansojen jatkuvaa elämää.\n\nMutta joskus sattuu, että yksilöiden hetkellinen elämä tekee\nvastarintaa ihmissuvun iäiselle elämälle.\n\nTunnustakaamme ilman katkeruutta, että yksilöllä on määrätty\npyrkimyksensä ja että hän menettelemättä rikollisesti voi tehdä\nsäännöksiä tämän pyrkimyksensä eduksi ja puolustaa sitä; nykyisyydellä\non luvallinen määränsä itsekkyyttä; hetkelliselämällä on oikeutensa,\neikä se ole velvollinen lakkaamatta uhrautumaan tulevaisuudelle. Se\npolvi, joka nykyjään suorittaa vaellustansa maan päällä, ei ole\nvelvollinen lyhentämään sitä niiden polvien eduksi, joiden vuoro tulee\ntuonnempana.\n\n\"Minä elän\", sanoo tämä joku, jonka nimi on Kaikki. \"Minä olen nuori ja\nolen rakastunut, minä olen vanha ja haluan levähtää, minä olen\nperheenisä, minä teen työtä, minä kehitän itseäni, minä teen hyviä\nkauppoja, minulla on huoneita vuokrattavana, minulla on rahaa saatavana\nvaltiolta, minä olen onnellinen, minulla on vaimo ja lapsia, minä\nrakastan tätä kaikkea, minä haluan elää, antakaa minun olla rauhassa.\"\n\nSiitä johtuu erinäisinä aikoina kalsea kylmäkiskoisuus ihmiskunnan\nyleviä esijoukkoja kohtaan.\n\nUtopia astuu muuten ulos, sopikaamme siitä, säteilevästä kehästään,\nkun se alkaa sodan. Vaikka on huomispäivän totuus, lainaa se\nmenettelytapansa, taistelun, eilispäivän valheelta. Vaikka on\ntulevaisuus, menettelee se kuin menneisyys. Se on puhdas aate, mutta\nastuu väkivallan tielle. Se sekoittaa sankaruuteensa väkivaltaa, minkä\nvuoksi on kohtuullista, että se saa ottaa niskoilleen edesvastuun;\nväkivaltaa satunnaisena keinona, joka sotii periaatetta vastaan ja\njosta kohtalon käsi sitä kurittaa. Kansannousuksi muuttunut utopia\ntaistelee vanha sotalakikirja kädessään; se ampuu urkkijoita, teloittaa\nkavaltajia, tappaa eläviä olentoja ja heittää heidät tuntemattomiin\navaruuksiin. Se käyttää apunaan kuolemaa, mikä on arveluttava asia.\nTuntuu kuin utopia ei enää luottaisi säteilevään valoonsa, joka on sen\nvarsinainen, vastustamaton ja haihtumaton voima. Se iskee miekalla.\nMutta miekka on aina kaksiteräinen. Joka haavoittaa toista yhdellä,\nhaavoittaa itseään toisella terällä.\n\nTätä lukuunottamatta, ja me olemme tehneet tämän huomautuksen\nvakavasti, on meidän mahdoton olla ihailematta tulevaisuuden\nkunniakkaita taistelijoita, utopian tunnustajia, onnistukootpa he tai\neivät. Silloinkin, kun he epäonnistuvat, ovat he kunnioitettavia, ja\nehkä juuri vastoinkäymisessä he ovat suurenmoisimmat. Edistyksen\nsaavuttama voitto ansaitsee kansojen kiitosta, mutta sankarillinen\ntappio ansaitsee niiden sääliä. Toinen on suurenmoista, toinen\nsubliimia. Meistä, jotka asetamme marttyyriuden menestystä\nkorkeammalle, on John Brown suurempi kuin Washington ja Pisacane\nsuurempi kuin Garibaldi.\n\nJonkunhan täytyy olla voitettujenkin puolella.\n\nNäitä suuria tulevaisuudenyrittäjiä kohtaan ollaan kohtuuttomia, kun he\nepäonnistuvat.\n\nVallankumouksellisia syytetään kauhun levittämisestä. Jokainen\nbarrikaadi tuntuu olevan murhayritys. Tuomitaan heidän teoriansa,\nepäillään heidän pyrkimystään, pelätään heidän sala-aikeitaan,\npäätetään heidän omatuntonsa huonoksi. Heitä moititaan, että he\nvallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan nostavat ja keräävät\nkurjuutta, kärsimyksiä, vääryyksiä, valituksia ja epätoivoa, ja että he\nyhteiskunnan syvyyksistä kaivavat esiin pimeydenpaasia, varustaakseen\nne ampumarei'illä ja taistellakseen niiden takana. Heille huudetaan:\n\"te revitte kivet helvetin permannosta!\" He voisivat vastata: \"Siksipä\nmeidän barrikaadimme onkin tehty hyvistä päätöksistä!\"\n\nParas on kuitenkin rauhallinen ratkaisu. Myöntäkäämme, lyhyesti sanoen,\nettä irtirevittyjä katukiviä nähdessään tulee ajatelleeksi sadun karhua\nja että tämmöinen hyväntahtoisuus herättää yhteiskunnan levottomuutta.\nMutta yhteiskunta voi pelastaa itsensä; me vetoamme sen hyvään tahtoon.\nMikään väkivaltainen parannuskeino ei ole välttämätön. Me kehoitamme\nyhteiskuntaa tutkimaan epäkohtia, toteamaan niiden laadun ja sitten\nparantamaan ne sulassa sovinnossa.\n\nJoka tapauksessa ovat kuitenkin nämä miehet, jotka kaikkialla\nmaailmassa, katse Ranskaan kohdistettuna, taistelevat tuon suuren työn\nhyväksi ihanteen taipumattomalla logiikalla, kunnioitettavia,\nsilloinkin, kun ovat kukistuneet, niin, varsinkin, kun he ovat\nkukistuneet; he uhraavat henkensä edistykselle; he täyttävät\nKaitselmuksen tahdon, he suorittavat uskonnollista toimitusta. Yhtä\nepäitsekkäästi kuin näyttelijä, joka tulee sanavuorolleen, astuvat he,\nkun hetki on lyönyt, jumalaista näyttämön-ohjauskirjaa noudattaen,\nhautaan. Ja tähän toivottomaan taisteluun ja stoalaiseen katoamiseen he\nalistuvat saattaakseen loistaviin ja lopullisiin tuloksiinsa sen\nsuurenmoisen ihmisliikkeen, joka vastustamattomasti pantiin alkuun 14.\nheinäkuuta 1789; nämä sotilaat ovat pappeja. Ranskan vallankumous on\nJumalan vihjaus.\n\nOn muuten olemassa -- ja tämä erotus on lisättävä niihin\neroavaisuuksiin, joita eräässä edellisessä luvussa on huomautettu --\nhyväksyttyjä kansannousuja, joita sanotaan vallankumouksiksi, ja\npaheksuttuja vallankumouksia, joita sanotaan kapinoiksi.\n\nKansannousun puhkeaminen on aate, joka suorittaa tutkintoansa kansan\nedessä. Jos kansa panee uurnaan mustan kuulan, on aate kypsymätön\nhedelmä; kansannousu on silloin ajattelematon yritys.\n\nEi ole kansojen asia ryhtyä taisteluun ensimmäisestä kehoituksesta ja\naina, kun utopia haluaa. Kansoilla ei ole aina ja minä hetkenä tahansa\nsankarien ja marttyyrien mielialaa.\n\nHeille on kapinaannousu ennakolta vastahakoista, ensinnäkin koska siitä\nusein on seurauksena katastrofi, toiseksi koska sen lähtökohtana aina\non abstraktio.\n\nSillä -- ja sehän se juuri on kaunista -- ne, jotka uhrautuvat, tekevät\nsen aina ihanteen, ja yksinomaan ihanteen vuoksi. Kansannousu on\ninnostuksen aikaansaannos. Innostus voi syttyä suuttumuksesta; siitä\njohtuu, että se tarttuu aseisiin. Mutta jokainen kansannousu, joka\ntähtää hallitusta tai valtiomuotoa, tähtää samalla korkeampaa\npäämaalia. Niinpä väitämme esimerkiksi, että se, jota vastaan\nvuoden 1832 kansannousun johtajat ja varsinkin nuoret intoilijat\nChanvrerie-kadulla nousivat, ei ollut oikeastaan Louis-Philippe.\nUseimmat antoivat, avomielisesti puhuessaan, tunnustuksen tämän\nmonarkian ja vallankumouksen välimaalla seisovan kuninkaan\nominaisuuksille; kukaan ei häntä vihannut. Mutta he hyökkäsivät\nLouis-Philippen persoonassa nuorempaa jumala-armoishaaraa vastaan,\nniinkuin Kaarle X:n persoonassa olivat nousseet vanhempaa haaraa\nvastaan; ja kukistamalla kuningasvallan Ranskassa tahtoivat he, kuten\njo ennen olemme selittäneet, kukistaa ihmisen anastaman vallan ihmisen\nyli ja etuoikeuden vallan oikeuden yli koko maailmassa. Jos Pariisi\nkukistaisi kuninkaansa, tulisi koko maailma kukistamaan despoottinsa.\nNäin he päättelivät. Heidän päämaalinsa oli epäilemättä kaukainen, ehkä\nhäilyväkin ja heidän ponnistustensa ulottuman ulkopuolella, mutta suuri\nse oli.\n\nNiin, niin on asia. Uhraudutaan unikuville, jotka melkein aina jäävät\nuhrautuville tuulentuviksi, mutta joihin mielikuviin lyhyesti sanoen\nkoko ihmisvarmuus sekaantuu. Kapinoitsijat katsovat kansannousua\nrunoilijan silmällä ja kultaavat sen. He antautuvat näihin\ntraagillisiin tapahtumiin huumautuneina ajatuksesta, mitä aikovat\ntehdä. Kuka tietää? Ehkä he onnistuvat. Heitä on tosin vain\nkourallinen, heitä vastassa on kokonainen armeija; mutta he puolustavat\noikeutta, luonnon lakia, itsekunkin ehdotonta isännyyttä oman itsensä\nsuhteen, kohtuutta, totuutta, ja jos niiksi on, kuolevat kuin kuulut\nkolmesataa spartalaista. He eivät ajattele Don Quijotea, vaan\nLeonidasta. Ja he astuvat eteenpäin, ja kerta astuttuaan eivät enää\nperäydy, syöksyvät sokeasti taisteluun, toivoen suurenmoista voittoa,\nvallankumouksen täydellistä toteutumista, edistyksen vapauttamista,\nihmiskunnan kohottamista, yleistä vapautusta ja pahimmassa tapauksessa\nTermopylaita.\n\nNämä rynnistykset edistyksen hyväksi epäonnistuvat usein, ja me olemme\njuuri sanoneet, minkä vuoksi. Joukko ei ole altis paladiinien\nintoumukselle. Raskas massa, painonsa vuoksi helposti lohkeileva,\npelkää seikkailua; ja ihanteessa on jotakin seikkailunluontoista.\n\nÄlköön myöskään unohdettako, että omat edut, jotka eivät ole\nsuosiollisia ihanteellisuudelle ja tunteellisuudelle, nostavat äänensä\nkuuluviin. Vatsa lamauttaa joskus sydämen.\n\nSuurta ja kaunista Ranskassa on, että se vähemmän kuin muut kansat\najattelee vatsaa; sen on helpompi kiristää nälkävyötä. Se on\nensimmäinen heräämään, viimeinen nukkumaan. Se kulkee muiden edellä ja\netsii.\n\nTämä johtuu sen taideaistista.\n\nIhanne ei ole mitään muuta kuin logiikan huippukohta, niinkuin kauneus\nei ole muuta kuin totuuden huippu. Taidevaistoiset kansat ovat myöskin\njohdonmukaisia kansoja. Kauneuden rakastaminen on valon näkemistä.\nSiitä johtuu, että Euroopan soihtua, sivistystä, ensin kantoi Hellas,\njoka jätti sen Italialle, joka sitten vuorostaan jätti sen Ranskalle.\nJumalaisia, valoa levittäviä kansoja!\n\nIhmeteltävää on, että kansan runousaisti on sen edistymisen perusehto.\nSivistyksen määrä noudattaa kuvitteluvoiman määrää. Mutta sivistyneen\nkansan on kuitenkin pysyttävä miehekkäänä kansana. Korintoksena, ei\nSybariina. Mikä toteutetaan, rappeutuu. Ei tarvita, että on diletantti\ntai virtuoosi, mutta tulee olla taideaistia. Sivistyksessä ei ole\nkysymys hienostamisesta, vaan jalostamisesta. Sillä ehdolla annetaan\nihmiskunnalle ihanne esikuvaksi.\n\nNykyisellä ihanteella on tyyppinsä taiteessa ja keinonsa tieteessä.\nTieteen avulla on toteutettava runoilijain korkea näkemys:\nyhteiskuntakauneus. Eeden palautetaan A + B:n avulla. Sillä asteella,\nmihin sivistys nyt on ehtinyt, on eksaktisuus loistavan välttämätön\naines, ja taideaistia ei ainoastaan edistä, vaan täydentää tieteellinen\nelin; unelman tulee tehdä laskelmia. Taidetta, joka on valloittaja,\nkantakoon tiede, joka on ratsu. Tämän voima on tärkeä. Nykyajan henki\non Hellaan henki, jota kuljettaa Intian henki; se on Aleksanteri\nelefantin selässä.\n\nNe rodut, jotka ovat dogmeihin kangistuneita tai voitonhimon\nturmelemia, eivät kelpaa sivistyksen johtajiksi. Epäjumalan tai rahan\neteen polvistuminen herpauttaa käymälihasta ja eteenpäin pyrkivää\ntahtoa. Pappisvallan tai kauppiashengen valtaanpääsy vähentää kansan\nvalovoimaa, pienentää sen näköpiiriä alentamalla sen tasoa ja riistää\nsiltä sen samalla inhimillisen ja jumalaisen käsityksen yleisestä\npäämaalista, joka luo esitaistelijat kansakuntien keskuudessa.\nBabylonialla ei ole ihannetta, Kartagolla ei myöskään. Ateenalla ja\nRoomalla sitävastoin on, ja ne säilyttävät, vielä vuosisatojen öisessä\npimeydessäkin, sivistyksen kunniakehän.\n\nRanskan kansa on samaa laatua kuin Hellaan ja Italian. Se on\nateenalainen kauneuden ja roomalainen suuruuden ihailijana. Sitäpaitsi\non sillä hyvä sydän. Se intoutuu. Se on useammin kuin muut kansat\nalttiina uhrautumaan. Mutta tämä mieliala vaihtelee. Ja siinä on suuri\nvaara niille, jotka juoksevat, kun se tahtoo vain kävellä, tai kävellä,\nkun se tahtoo seistä. Ranskalla on lankeemuksensa matearialismiin, ja\nerinäisinä hetkinä ei niillä aatteilla, jotka näihin yleviin aivoihin\nasettuvat, ole mitään, joka muistuttaa ranskalaista suuruutta, vaan\nniiden mitta muistuttaa Missourin tai Etelä-Carolinan alkuasukasta.\nMitä sille mahtaa? Jättiläinen leikkii kääpiönä olemista, suuri Ranska\nsaa päähänpiston, että se on olevinaan pieni. Siinä koko juttu.\n\nSiitä ei ole mitään sanomista. Kansoilla on kuten tähdilläkin oikeus\npimentyä. Ja kaikki on hyvin, kun vain valo palajaa eikä pimennys\npitene yöksi. Päivännousu ja ylösnousemus merkitsevät samaa. Valon\nesiintyminen uudelleen on samaa kuin minuuden jatkuminen.\n\nTodetkaamme tyynesti nämä seikat. Intoumus alistuu kuolemaan\nbarrikaadilla tai hautaan maanpaossa. Intoumuksen oikea nimi on\nepäitsekkyys. Antakoot hylätyt hylätä itsensä, ja rajoittukaamme\npyytämään suuria kansoja, etteivät taantuisi liian kauas, kun astuvat\ntaaksepäin. Ei pidä astua liian alas muka järkiinpalaamisen varjossa.\n\nMateria on olemassa, hetki on olemassa, edut ovat olemassa, vatsa on\nolemassa; mutta huolenpito vatsasta ei saa olla ainoa elämänviisaus.\nHetkelliselämällä on oikeutensa, me myönnämme sen, mutta jatkuvalla\nelämällä myöskin. Korkealle nouseminen ei valitettavasti estä\nputoamasta. Sen näkee historiassa useammin kuin tahtoisi; kansa on\nloistava; se maistaa ihannetta, sitten puraisee se lokaa ja pitää sitä\nhyvänmakuisena; ja jos siltä kysyy, mistä se johtuu, että se hylkää\nSokrateen Falstaffin vuoksi, vastaa se: \"Se johtuu siitä, että minä\nrakastan valtiomiehiä\".\n\nVielä sananen, ennenkuin palaamme taisteluun.\n\nSellainen taistelu kuin se, jota me tällä hetkellä kuvaamme, ei ole\nmitään muuta kuin kouristuksentapaista ihanteen tavoittelua. Ehkäisty\nedistys on sairas ja potee tällaisia surullisia kaatuvaiskohtauksia.\nTämän edistyksen sairauden, sisällisen sodan, olemme tavanneet\ntiellämme. Se on niitä kohtalokkaita vaiheita, samalla näytös ja\nväliaika, siinä draamassa, joka käsittelee yhteiskunnan kurjia, ja\njonka todellinen nimi on: _Edistys_.\n\nEdistys!\n\nTämä huuto, jonka niin usein toistamme, on sisäisin ajatuksemme, ja kun\nsillä tämän draaman kohdalla, missä nyt olemme, sen sisältämällä\naatteella vielä on monta koetusta kestettävänä, sallittakoon meidän,\njoskaan ei nostaa verhoa sen edestä, ainakin antaa tämän aatteen\nkuultaa selvästi läpi.\n\nSe kirja, joka tällä hetkellä on lukijan silmäin edessä, on alusta\nloppuun, kokonaisuudessaan ja yksityiskohdissaan, olkoot siinä\nilmestyvät keskeytykset, poikkeukset tai heikkoudet mitä tahansa,\nkulkemista pahasta hyvään, väärästä oikeaan, valheesta toteen,\nyöstä päivään, himosta omaantuntoon, mädännäisyydestä elämään,\neläimellisyydestä velvollisuuteen, helvetistä taivaaseen, tyhjästä\nJumalaan. Lähtökohta: materia; päämaali: henki. Alussa hydra, lopulta\nenkeli.\n\n\n\n\n21.\n\nSankarit.\n\n\nÄkkiä pärähti ryntäysrumpu.\n\nHyökkäys oli kuin hirmumyrsky. Edellisenä iltana, pimeässä, oli\nhiivitty barrikaadia kohti hiljaa kuin boakäärme. Nyt, keskellä päivää\nja avoimella kadulla, oli yllätys mahdoton; väkivalta oli sitäpaitsi\nheittänyt pois naamarinsa, kanuuna alkanut mylvintänsä, ja armeija\nsyöksyi barrikaadia vastaan. Hurja rynnäkkö oli nyt viisainta. Vahva\nosasto linjajalkaväkeä, jonka sekaan oli sijoitettu osa kansallis- ja\nkunnalliskaartia ja joka nojautui suuriin massoihin, joiden\nolemassaolon kuuli, vaikkei niitä voinut nähdä, syöksyi kadulle\njuoksujalkaa rumpujen päristessä ja torvien soidessa, pistimet ojona,\npalosotilaat kärkenä ja tuli, kuulatuiskusta järkkymättä, suoraan\nbarrikaadia vastaan, muuriin tähdätyn rautapalkin painolla.\n\nMuuri kesti.\n\nKapinalliset ampuivat kiivaasti. Barrikaadin yllä oli kuin salamoita\nhulmuva harja. Hyökkäys oli niin hurja, että barrikaadi hetken oli\ntulvillaan ryntääjiä, mutta se ravisti ne päältään, niinkuin leijona\nravistaa kimpustaan koirat, ja hyökkäys huuhteli sitä vain samalla\ntapaa kuin vaahto huuhtoo kalliorantaa, joka heti taas on jyrkkä, musta\nja kamala.\n\nTorjuttu osasto jäi tiheänä joukkona kadulle ilman suojaa, mutta\npelättävänä, ja vastasi barrikaadille raivoisalla muskettitulella.\nBarrikaadi oli ilotulituksen hyrrää muistuttavan tulisateen alaisena.\n\nMolemmilla puolin vallitsi sama päättäväisyys. Urhoollisuudella oli\nmiltei barbaarinen leima ja siihen yhtyi jonkinlaista sankarillista\nhurjuutta, joka alkoi itsensä uhraamisella. Siihen aikaan taisteli\nkansalliskaartilainen kuin zuaavi. Sotaväki tahtoi tehdä taistelusta\nlopun; kapinalliset tahtoivat sitä jatkaa. Päätös alistua\nkuolinkamppailuun nuoruuden ja terveyden täyteydessä muuttaa\npelkäämättömyyden jonkinlaiseksi raivoksi. Itsekullakin tässä\ntaistelussa olikin jotakin viimeisen hetken suuruutta. Katu peittyi\nkaatuneista.\n\nBarrikaadin toisessa päässä seisoi Enjolras, toisessa Marius. Enjolras,\njolla päässään oli huolenpito koko barrikaadista, suojeli itseään\nvihollisen tulelta; kolme sotamiestä kaatui toinen toisensa jälkeen\nhänen ampumareikänsä edessä ilman, että he olivat häntä edes\nhuomanneet. Marius sitävastoin taisteli ilman suojusta. Hän asettui\nsuorastaan maalitauluksi. Enemmän kuin puoli hänen ruumistaan näkyi\nbarrikaadin harjan yläpuolella. Ei ole suurempaa tuhlaria kuin soturi,\nkun hän hullaantuu; eikä taistelussa hirvittävämpää kuin uneksija.\nMarius oli samalla hirvittävä ja ajatuksiinsa vaipunut. Hän oli\ntaistelussa kuin unessa. Häntä olisi voinut pitää haamuna, joka ampui.\n\nSaarrettujen patruunat alkoivat loppua, mutta eivät heidän\nkokkasanansa. Keskellä tätä haudan pyörremyrskyä he naureskelivat.\n\nCourfeyrac oli paljain päin.\n\n\"Minne sinä lakkisi nakkasit?\" kysyi Bossuet.\n\nCourfeyrac vastasi:\n\n\"No senhän ne viimein saivat kanuunankuulillaan.\"\n\nTai lausuivat he ylväitä sanoja:\n\n\"Voiko ymmärtää\", huudahti Feuilly katkerasti, \"niitä miehiä (ja hän\nmainitsi tunnettuja, jopa kuuluisiakin nimiä muutamia muinaisesta\narmeijasta), jotka lupasivat liittyä meihin, vannoivat auttavansa\nmeitä, antoivat siitä kunniasanansa, jotka ovat meidän kenraalejamme ja\nnyt jättävät meidät pulaan!\"\n\nCombeferre rajoittui vastaamaan vakaasti hymyillen:\n\n\"On ihmisiä, jotka katsovat kunnian lakeja samalla tavoin kuin\nkatsotaan tähtiä -- hyvin pitkän matkan päästä.\"\n\nBarrikaadin sisusta oli niin täynnä patruunain jätteitä, että olisi\nluullut lunta sataneen.\n\nHyökkääjillä oli ylivoimainen lukumäärä, kapinallisilla etevämpi asema.\nHe olivat muurin päällä ja ampuivat melkein vierestä sotamiehiä, jotka\nkompuroivat ruumiiden päällä ja kompastuivat jyrkän rinteen\nepätasaisuuksiin. Tämä barrikaadi oli sillä tavoin rakennettu ja\nympäristönsä seinämien siinä määrin suojaama, että se tosiaan oli\nlinnake, jota kourallinen miehiä voi puolustaa kokonaista legioonaa\nvastaan. Mutta kun hyökkäysjoukkoa yhä vahvistettiin ja lisättiin\nkuulatuiskusta huolimatta, niin se lähestyi järkähtämättä askel\naskelelta, hitaasti, mutta varmasti ja painoi nyt barrikaadia kuin\nruuvi puristinta.\n\nRynnäkkö seurasi toistaan. Kauhu kasvoi kasvamistaan.\n\nNyt leimahti tällä kivikasalla Chanvrerie-kadulla Troijan muurien\narvoinen taistelu. Kalvaat, ryysyiset, väsyneet miehet, jotka eivät\nolleet syöneet eivätkä nukkuneet neljäänkolmatta tuntiin, joilla ei\nenää ollut jäljellä kuin jokin ainoa laukaus, jotka kopeloivat tyhjiä\ntaskujaan patruunia etsien, jotka melkein kaikki olivat haavoittuneita,\nruosteenvärinen tai musta sideriepu sidottu pään tai käsivarren\nympärille, vaatteissa reikiä, joista vuoti verta, joiden aseina oli\nvain huonoja kiväärejä ja tylsiä sapeleita, nämä miehet muuttuivat nyt\ntitaaneiksi. Barrikaadia vastaan rynnättiin, sen harjalle noustiin\nkymmenen kertaa, mutta sitä ei saatu vallatuksi.\n\nVoidakseen saada käsityksen tästä taistelusta pitäisi kuvitella, että\nhirvittävä rohkeuskasa olisi sytytetty tuleen ja katseltaisi sen paloa.\nSe ei ollut taistelua, se oli sulatusuunin sisusta; suut syytivät\ntulta, kasvoilla oli kumma ilme. Ihmisolento näytti siellä olevan\nmahdoton, taistelijat leimusivat, ja oli kauheata nähdä näiden\ntaistelun salamanterien vilinää tässä punaisessa savussa. Me luovumme\nkuvaamasta toisiaan seuranneita ja samanaikaisia näytöksiä tässä\nsuurenmoisessa verilöylyssä. Ainoastaan eepoksella on oikeus täyttää\nkaksitoistatuhatta värssyä yhdellä taistelulla.\n\nOlisi voinut luulla, että se oli braamanuskon helvetti,\nseitsemästätoista hornasta hirvittävin, jota Veda sanoo Miekkojen\nmetsäksi.\n\nTaisteltiin mies miestä vastaan, askel askelelta, pistooleilla,\nsapeleilla, nyrkiniskuilla, kaukaa, läheltä, ylhäältä, alhaalta,\nkaikkialta, talojen katoilta, kapakanikkunoista, kellariluukuista,\njonne joitakin oli hiipinyt. Suhde oli yksi kuuttakymmentä vastaan.\nCorinthen puoliksi hävitetty fasaadi oli kauhean näköinen. Kartessien\nsärkemässä ikkunassa ei ollut enää lasia eikä kehyksiä, ja se oli vain\nmuodoton, katukivillä kiireesti tukittu reikä. Bossuet oli kuollut;\nFeuilly oli kuollut; Courfeyrac oli kuollut; Joly oli kuollut;\nCombeferre, joka sai rintaansa kaksi painetinpistoa, juuri kun hän\nnosti erästä haavoittunutta sotamiestä, ehti vain luoda silmäyksen\ntaivasta kohti ennenkuin heitti henkensä.\n\nMarius, joka vielä taisteli, oli saanut niin monta haavaa, varsinkin\npäähänsä, että hänen kasvonsa olivat suorastaan veren peitossa, niin\nettä olisi luullut hänellä olevan punaisen nenäliinan niiden edessä.\n\nEnjolras yksin oli haavoittumatta. Kun hänellä ei ollut asetta, ojensi\nhän kättään oikealle tai vasemmalle, ja joku kapinoitsija pisti silloin\nsiihen jonkin aseen. Neljästä miekasta hänellä oli jäljellä yhden\ntynkä; hän oli kuluttanut yhtä miekkaa enemmän kuin Frans I Marignanon\nluona.\n\nHomeros sanoo: \"Diomedes tappaa Aksyloon, Teutraniin pojan, joka asui\nonnellisessa Arisbassa; Euryalos, Melkisteuksen poika, tappaa Desoon ja\nOfeltioon, Esepoon ja sen Pedasoon, jonka najaadi Abarbareia synnytti\nmoitteettoman Bukolionin siittämänä; Odysseus kaataa Pidytaon\nPerkosesta; Antilokos Ableroon; Polypaites Astyaloon; Polydamas Otoon\nKyllenestä; Teuker Aretaonin. Megantios kuolee Euriploon keihään\npistosta. Agamemnon, sankarien kuningas, lyö maahan Elatoon, joka\nsyntyi siinä jyrkässä kaupungissa, jota kirkasvetinen Satnois-virta\nhuuhtoo.\" Eräässä meikäläisessä vanhassa sankarirunossa hyökkää\nEsplandian säkenöivällä kaksiteräisellä miekalla jättimäistä maakreivi\nSwantiborea vastaan, joka puolustautuu kivittämällä ritaria\nkokonaisilla torneilla, jotka hän tempaa irti maasta. Vanhoissa\nfreskomaalauksissamme näemme Bretagnen ja Bourbonin herttuat ratsain\ntäysissä varuksissa, vaakunakilpineen ja kypäräkoristeineen, hyökkäävän\ntoisiaan vastaan sotakirves kädessä, kummallakin rautanaamiot,\nrautasaappaat ja rautakintaat, toisen satulanloimi kärpännahkaa, toisen\ntaivaansinistä kangasta; Bretagnella leijonansa kruununsa molempien\nsakarain välissä; Bourbonilla suurella liljalla koristettu kypärä.\nMutta ollakseen suuri ei ole tarpeen kuten Yvon pitää herttuakruunuista\nhattua tai kuten Esplandian pitää kädessään elävää tulenliekkiä tai\nkuten Fyles, Polydamaan isä, tuoda Efyrestä komeita varuksia lahjana\nkuningas Eufeteeltä. Riittää, kun antaa henkensä vakaumuksen tai oikean\nasian puolesta. Ottakaa yksinkertainen nuori sotamies, joka vielä eilen\noli talonpoika Beaucessä tai Liarousinessä, mutta tänään pistin\nkupeella kiertelee lastentyttöjen ympärillä Luxembourg-puistossa, ja\nnuori kalpea ylioppilas, joka istuu leikkuupöydän tai kirjan ääressä,\ntuo vaaleaverinen nuorukainen, joka vielä saksilla napsii orastavaa\npartaansa, ja puhaltakaa heihin velvollisuuden henkäys, asettakaa\nheidät vastakkain Boucherat'n kadunristeykseen tai Planche-Mibrayn\numpikujaan, antakaa toisen taistella lippunsa, toisen ihanteensa\npuolesta, ja antakaa kummankin uskoa taistelevansa isänmaan\npuolesta, niin on taistelu oleva valtava. Ja se varjo, jonka tämä\nmaalaisrekryytti ja tuo lääkärinkokelas kamppaillessaan toisiaan\nvastaan luovat sille suurelle eepilliselle kentälle, missä ihmiskunta\nottelee, on oleva samanlainen kuin se varjo, jonka luo Megaryon,\nLykiaan tiikerimäinen kuningas, kun hän rinta rintaa vasten kamppailee\nvaltavan Aiaan, jumalten vertaisen, kanssa.\n\n\n\n\n22.\n\nAskel askelelta.\n\n\nKun päälliköistä ei ollut enää muita elossa kuin Enjolras ja Marius\nbarrikaadin molemmissa päissä, murtui keskus, jota Courfeyrac, Joly,\nBossuet, Feuilly ja Combeferre niin kauan olivat puolustaneet. Kanuuna\nei tosin ollut saanut aikaan siihen käyttökelpoista aukkoa, mutta\nkuitenkin uurtanut ison loven barrikaadin keskustaan; kanuunankuulat\nolivat pyyhkäisseet pois muurin harjan, joka oli romahtanut alas, ja\nsen pirstat, jotka olivat vierineet milloin sisään, milloin ulospäin,\nolivat vihdoin muodostaneet barrikaadin kummallekin puolelle loivan\nrinteen. Ulkopuolinen rinne oli ryntääjille edullisena tienä.\n\nTehtiin viimeinen rynnäkkö, ja se onnistui. Pistimin varustettu ja\nvoimistelijain notkeudella esiinsyöksyvä massa eteni vastustamatonta\nvauhtia, ja hyökkäyskolonnan tiivis rintama ilmestyi savun keskeen\nbarrikaadin harjalle. Asema oli menetetty. Keskustaa puolustavien\nkapinallisten joukko peräytyi epäjärjestyksessä.\n\nSilloin heräsi muutamissa kiihkeä rakkaus elämään. Nähdessään tuon\npäällekäyvän kiväärimetsän eivät he enää halunneet kuolla. On hetkiä,\njolloin itsesäilytysvaisto päästää tuskanhuutoja ja eläin taas astuu\nesiin ihmisessä. He olivat peräytyneet barrikaadin taustana olevan\nkuusikerroksisen talon seinustalle. Tämä talo voisi olla pelastus. Talo\noli suljettu ja kuin kiinnimuurattu alhaalta ylös. Ennenkuin sotaväki\nehtisi laskeutua barrikaadin sisään, voisi portin avata ja taas sulkea,\nse voisi käydä kuin salama, ja tämän talon portin raoittaminen ja\nsulkeminen äkkiä merkitsisi näille epätoivoisille elämää. Talon takana\noli katuja, pakomahdollisuuksia, avara maailma. He alkoivat senvuoksi\njyskyttää porttia pyssynperillä ja potkuilla, huusivat ja rukoilivat\nkädet ristissä. Ei kukaan avannut. Kolmannen kerroksen luukusta katsoi\nheitä kuolleen miehen pää.\n\nMutta Enjolras ja Marius sekä seitsemän tai kahdeksan, jotka olivat\nkertyneet heidän ympärilleen, olivat syösseet sinne ja suojelivat\nheitä. Enjolras oli huutanut sotamiehille: \"Älkää tulko lähemmäksi!\" Ja\nkun eräs upseeri ei totellut tätä kieltoa, oli Enjolras ampunut hänet.\nHän seisoi nyt barrikaadin pienessä sisäpihassa selkä Corinthen seinää\nvasten, miekka toisessa ja karbiini toisessa kädessä, pitäen auki\nkapakanovea, jota hän esti hyökkääjien lähenemästä. Hän huusi\nepätoivoisille: \"Ei ole enää auki kuin yksi ovi, tämä!\" Ja suojellen\nheitä ruumiillaan, yksin asettuen kokonaista pataljoonaa vastaan, antoi\nhän heidän kulkea taitsensa. Kaikki syöksivät sisään. Enjolras käytti\nnyt karbiiniansa kuin keppitaistelija keppiänsä, huitoi sillä\nympärilleen iskien pistimet ympäriltään ja edestään syrjään ja meni\nsitten viimeisenä sisään. Oli hirvittävä hetki, kun sotamiehet\nkoettivat tunkea ovesta sisään, ja kapinalliset painaa sitä kiinni. Ovi\nsuljettiin niin kiivaasti, että kun se oli kiinni, sen ja kamanan\nväliin jäi siihen tarttuneen sotamiehen viisi sormea poikkileikattuina.\n\nMarius oli jäänyt ulkopuolelle. Eräs luoti oli murskannut hänen\nsolisluunsa; hän tunsi pyörtyvänsä ja kaatuvansa. Kun hän jo oli\nsulkenut silmänsä, tunsi hän voimakkaan käden tarttuvan itseensä ja\nennen tajuttomaksi menoa välähti Cosetten muisto vielä hänen mieleensä\nja sitten ajatus:\n\n\"Minut on vangittu. Minut ammutaan.\"\n\nKun Enjolras näki, että Marius ei ollut heidän joukossaan, syntyi\nhänessä sama ajatus. Mutta hetki oli sellainen, jolloin itsekullakin on\nvain aikaa ajatella omaa kuolemaansa. Enjolras pönkitti oven\nrautakangilla sillä välin kuin ulkopuolella hurjasti iskettiin ovea,\nsotamiehet kiväärintukeilla, palosotilaat kirveillään. Hyökkääjät\nolivat keskittyneet tämän oven eteen. Nyt alkoi kapakan piiritys.\n\nSotamiehet olivat raivostuneita.\n\nTykistökersantin kuolema oli kuohuttanut heitä, ja mikä oli vielä\ntuhoisampaa, rynnistyksen edellisinä tunteina oli heidän keskuudessaan\nlevitetty huhua, että kapinalliset silpoivat vangiksijoutuneita ja että\nkapakassa oli erään sotamiehen ruumis, jolta oli hakattu pää poikki.\nTämmöisiä onnettomia huhuja syntyy aina kansalaissodissa, ja\ntämänlaatuinen väärä huhu se myöhemmin sai aikaan katastrofin\nTransnonain-kadulla.\n\nKun ovi oli pönkitetty, sanoi Enjolras:\n\n\"Myykäämme nyt henkemme kalliista!\"\n\nSitten hän lähestyi pöytää, jonka päällä Mabeufin ja Gavrochen ruumiit\nmakasivat. Mustan peiton alla oli kaksi suoraa ja kankeata ruumista,\ntoinen suuri, toinen pieni, ja kummankin kasvot saattoi selvästi\nerottaa tämän käärinliinan kylmien poimujen alta. Ukon toinen käsi\nriippui alhaalla.\n\nEnjolras kumartui ja suuteli tätä kunnianarvoisaa kättä niinkuin\nedellisenä iltana oli suudellut vainajan otsaa.\n\nNe olivat ainoat suudelmat hänen elämässään.\n\nKertokaamme tapaukset lyhyesti. Barrikaadi oli taistellut kuin Teeban\nportti; kapakka taisteli kuin talo Zaragossassa. Sellainen vastarinta\non sitkeää. Ei armoa. Ei tinkimistä. Kuollaan, kun vain saadaan tappaa.\nKun Suchet sanoo: \"Antautukaa!\" vastaa Palafox: \"Kanuunasodan jälkeen\nalkaa puukkosota.\" Hucheloup'n kapakan valtauksessa ei puuttunut\nmitään, ei kiviä, joita ikkunasta ja katolta satoi piirittäjien päälle\nja jotka raivostuttivat sotamiehiä tuottamillaan kauheilla\nruhjevammoilla, ei kiväärinkuulia kellareista tai ullakoilta, ei\nhyökkäyksen hurjuutta eikä puolustuksen raivoa tai, kun ovi vihdoin\nmurtui, verilöylyn villiä hirmua. Kun hyökkääjät syöksivät kapakan\nsisään oven sirpaleiden läpi, eivät he tavanneet siellä enää\nainoatakaan taistelijaa. Rikkihakatut kiertoportaat olivat keskellä\nalasalin lattiaa, muutamat haavoittuneet vetivät viimeistä henkäystään,\nkaikki, jotka kynnelle kykenivät, olivat yläkerrassa, ja sieltä,\nkatossa olevasta porrasreiästä alkoi hirvittävä tuli. Ammuttiin\nviimeiset patruunat. Kun ne oli ammuttu, kun näillä kuolemaan\nvihkiytyneillä sotureilla ei enää ollut kuulia eikä ruutia, otti kukin\nheistä käsiinsä kaksi Enjolras'n syrjään asettamaa pulloa, ja näillä\nhaurailla nuijilla he iskivät hyökkääjiä. Pullot sisälsivät sievettä.\nMe kuvaamme nämä verilöylyn kamalat tapahtumat sellaisina kuin ne\ntodella olivat. Saarrettu ottaa aseeksi, minkä saa. Kreikkalainen tuli\nei häväissyt Arkimedesta, ei kiehuva piki Bayardia. Sota on hirmun\ntyötä eikä jätä valinnan varaa.\n\nHyökkääjäin tuli oli hirvittävä, vaikka sitä vaikeutti se, että täytyi\nampua alhaalta ylös. Katossa olevan reiän ympärillä oli pian kuolleita\npäitä, joista valui punaista, höyryävää verta virtanaan. Melu oli\nhuumaava, pistävä savu teki huoneet melkein pilkkopimeiksi. Sanat eivät\nriitä kuvaamaan hirmua, kun se on saavuttanut tämän asteen. Ne eivät\nolleet enää ihmisiä, jotka kamppailivat tätä helvetillistä taistelua.\nEivät jättiläisiä ja kolosseja. Kamppailu muistutti enemmän Miltonia ja\nDantea kuin Homerosta. Hyökkääjät olivat demoneja, puolustajat\nkummituksia.\n\nSankaruudesta oli tullut villipeto.\n\n\n\n\n23.\n\nPaastoava Orestes ja juopunut Pylades.\n\n\nVihdoin onnistui joukon piirittäjiä, sotamiesten, kansallis- ja\nkunnalliskaartilaisten, melkein kaikilla kasvoissaan haavoja, joita he\nolivat saaneet tässä kauheassa hyökkäyksessä, veren sokaisemina,\nraivokkaina, hurjistuneina, toistensa olkapäillä, portaiden\njäljelläolevan tyngän nojalla, kavuten seiniä myöten ja tarttuen\nkattoon sikin sokin tunkeutua toisen kerroksen saliin tapettuaan reiän\nreunalla vielä viimeiset vastarinnanyrittäjät. Salissa oli enää vain\nyksi mies pystyssä, Enjolras. Ilman patruunia, ilman miekkaa, kädessään\nvain pyssynpiippu, kun oli lyönyt perän mäsäksi hyökkääjäin päihin. Hän\noli vetäytynyt salin nurkkaan biljardin taakse, ja siellä ylväänä, pää\npystyssä oli hän vielä siksi pelättävä, että hyökkääjät pysyivät jonkin\nmatkan päässä. Nyt kuului joku huutavan:\n\n\"Se on johtaja. Hän se tappoi tykkimiehen. Koska hän on asettunut\ntuonne, pitää hän paikasta. Seisköön siinä! Ampukaamme hänet siihen!\"\n\n\"Niin, ampukaa minut\", sanoi Enjolras.\n\nJa heittäen pois pyssynsä tyngän pani hän käsivartensa ristiin ja\nkäänsi rintansa kuulien maalitauluksi.\n\nRohkea ja tyyni kuoleman kohtaaminen tekee aina syvän vaikutuksen\nihmisiin. Niin pian kuin Enjolras oli pannut käsivartensa ristiin ja\nalistunut kuolemaan, lakkasi huikea taistelumeteli salissa ja hurja\nsekamelska muuttui äkkiä haudanhiljaiseksi juhlavuudeksi. Tuntui kuin\naseettoman ja liikkumattoman Enjolras'n uhkaava majesteetti olisi\nvaientanut melskeen ja kuin tämä nuori mies, ainoa haavoittumaton, joka\nseisoi siinä ylväänä, verisenä, uhkeana ja välinpitämättömänä ikäänkuin\nhäntä olisi ollut mahdoton haavoittaa, vain tyynen katseensa voimalla\nolisi pakottanut tuon kaamean joukon surmaamaan hänet kunniaa tehden.\nHänen kauneutensa, jota tällä hetkellä enensi hänen ylpeytensä, oli\nhäikäisevä. Ja ikäänkuin olisi häntä ollut yhtä mahdoton väsyttää kuin\nhaavoittaa, oli hän vielä näiden neljänkolmatta tunnin hirveiden\nrasitusten jälkeen kukoistava kuin ruusu. Häntä ehkä tarkoitti eräs\ntodistaja, joka sotaoikeudessa lausui: \"Kapinallisten joukossa oli\neräs, jota kuulin sanottavan Apolloksi.\" Eräs kansalliskaartilainen,\njoka tähtäsi Enjolras'ta, laski taas pyssynsä sanoen: \"Minusta on kuin\nampuisin kukkasta.\"\n\nKaksitoista miestä asettui nyt ryhmään Enjolras'ta vastapäiseen\nnurkkaan ja latasi kiväärinsä äänettömästi.\n\nSen jälkeen komensi eräs kersantti:\n\n\"Tähdätkää!\"\n\nEräs upseeri astui väliin ja sanoi:\n\n\"Odottakaa!\"\n\nJa kääntyen Enjolras'n puoleen lisäsi hän:\n\n\"Tahdotteko, että silmänne sidotaan?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Tekö tykistökersantin tapoitte?\"\n\n\"Minä.\"\n\nMuutamaa silmänräpäystä ennen oli Grantaire herännyt.\n\nGrantaire oli, kuten muistettaneen, edellisestä illasta alkaen nukkunut\nyläkerroksen salissa istuen tuolilla pöytää vasten nojallaan. Absintin,\noluen ja paloviinan inha seos oli muuttanut hänet kuolemankaltaiseen\nhorrostilaan. Kun hänen pöytänsä oli perin pieni, joten siitä ei olisi\nollut apua barrikaadiin, oli hänen annettu pitää se. Hän istui yhä\nsamassa asennossa rinta pöytää vasten ja pää käsivartten päällä lasien,\ntuoppien ja pullojen ympäröimänä. Hän oli vaipunut samanlaiseen uneen\nkuin karhu pesässään tai iilimato, joka on imenyt itsensä täyteen. Ei\nmikään ollut voinut häntä herättää, ei kiväärin- eikä kanuunanpauke,\neivät huoneeseen sinkoavat kuulat ja kartessit eikä taistelun muu\nhuikea meteli. Joskus hän vastasi kuitenkin kanuunalle kuorsahtamalla.\nHän näytti odottavan, että jokin luoti tulisi säästämään häneltä\nheräämisen vaivan. Useita ruumiita makasi hänen ympärillään, eikä ensi\nsilmäyksellä huomannut mitään, mikä olisi erottanut hänet näistä\nkuoleman syvää unta nukkuvista.\n\nMelu ei herätä juopunutta, mutta hiljaisuus herättää. Tämä omituisuus\non usein todettu. Meteli Grantairen ympärillä vain enensi hänen\nhorrostaan, uuvutti häntä vielä syvempään uneen. Mutta semmoinen melun\npysähdys, joka tapahtui Enjolras'n edessä, vaikutti järkyttävästi tähän\nsyvään uneen. Se teki saman vaikutuksen kuin täyttä nelistä kiitävien\nvaunujen äkkipysähdys. Nukkuvat heräävät siitä. Grantaire hypähti äkkiä\nylös, ojensi käsivarsiansa, hieroi silmiänsä, katseli ympärilleen,\nhaukotteli ja käsitti kaikki.\n\nKun juopumus lakkaa, tuntuu kuin verho revittäisiin rikki. Näkee\nyhdellä kertaa ja yhdellä silmäyksellä kaikki, mikä sen takana on\npiillyt. Kaikki astuu äkkiä esiin, ja juopunut, joka ei tiedä mitään,\nmitä neljäkolmatta tunnin aikana on tapahtunut, on tuskin ehtinyt avata\nsilmänsä, kun hän jo on kaiken perillä. Ajatukset palaavat äkillisen\nselkeinä, juopumuksen pimennys, jonkinlainen aivoja peittänyt sumu,\nhaihtuu ja tekee tilaa kirkkaalle ja selvälle käsitykselle tosioloista.\n\nKun hän oli istunut kuukertuneena nurkassa ja ikäänkuin suojassa\nbiljardin takana, eivät sotamiehet, joiden katseet olivat kääntyneet\nEnjolras'han, olleet edes huomanneet Grantaireä, ja kersantti aikoi\njuuri toistaa komentonsa: tähdätkää! kun he äkkiä kuulivat voimakkaan\näänen vierellään huutavan:\n\n\"Eläköön tasavalta! Minä kuulun sinne.\"\n\nGrantaire oli noussut seisomaan.\n\nMahtava kajastus koko siitä taistelusta, jonka hän oli laiminlyönyt ja\njohon hän ei ollut ottanut osaa, näkyi muuttuneen juomarin säteilevässä\nkatseessa.\n\nHän toisti: \"Eläköön tasavalta!\" astui päättävin askelin salin poikki\nja asettui kiväärien eteen Enjolras'n viereen.\n\n\"Lopettakaa meidät molemmat samalla kertaa\", sanoi hän.\n\nSitten kääntyi hän Enjolras'n puoleen ja kysyi ääni hellänä:\n\n\"Sallitko?\"\n\nEnjolras puristi hymyillen hänen kättään.\n\nTämä hymy ei ollut vielä päättynyt, kun yhteislaukaus pamahti.\n\nEnjolras, joka oli kahdeksan luodin lävistämä, seisoi selkä seinää\nvasten, ikäänkuin kuulat olisivat hänet siihen naulanneet. Vain hänen\npäänsä oli painunut alas.\n\nGrantaire kaatui kuin salaman iskemänä hänen jalkoihinsa.\n\nHetkistä myöhemmin tuhosivat sotamiehet viimeiset kapinalliset, jotka\nolivat kavunneet ullakolle. He ampuivat puuristikon läpi sinne.\nTaisteltiin ullakkohuoneissa. Heitettiin ihmisruumiita, muutamia vielä\nelävinä, ulos ikkunoista. Kaksi miestä, jotka yrittivät nostaa pystyyn\nrikkinäistä omnibusvaunua, tappoi kaksi karbiininlaukausta, jotka\ntulivat ullakonikkunoista. Eräs puseropukuinen mies, pistimenhaava\nvatsassa, syöstiin ulos sieltä kadulle, missä hän makasi vielä\nkoristen. Eräs sotamies ja kapinallinen kierivät yhdessä alas luisua\ntiilikattoa, ja kun eivät tahtoneet hellittää toisiansa, syöksyivät\nalas hurjassa syleilyssä. Samanlaista taistelua kellarissa. Huutoja,\npamauksia, hurjaa temmellystä. Sitten seurasi hiljaisuus. Barrikaadi\noli vallattu.\n\nSotamiehet alkoivat nyt etsiskellä lähistön taloja ajaen takaa\npakolaisia.\n\n\n\n\n24.\n\nVangittu.\n\n\nMarius oli tosiaan vangittu. Hänet oli vanginnut Jean Valjean.\n\nSe käsi, joka takaapäin oli tarttunut häneen sillä hetkellä, kun hän\nkaatui, ja jonka otteen hän oli tuntenut tainnoksiin mennessään, oli\nJean Valjeanin.\n\nJean Valjean ei ollut ottanut taisteluun muuta osaa kuin että oli\nasettanut henkensä alttiiksi. Ellei häntä olisi ollut, ei kukaan tällä\nkuolinkamppailun viimeisellä vaiheella olisi ajatellut haavoittuneita.\nMutta hän, joka oli läsnä kaikkialla tässä verilöylyssä kuin\nkaitselmus, kantoi haavoittuneet alasaliin ja sitoi heidän haavansa.\nVäliajoilla hän korjasi barrikaadia. Mutta muuten hän ei ampunut\nlaukaustakaan, ei tehnyt mitään hyökkäyksen tai edes omakohtaisen\npuolustuksen tapaista. Hän vain oli ääneti ja auttoi. Hän ei ollut\nsaanut naarmuakaan. Kuulat eivät näyttäneet hänestä huolivan. Jos\nitsemurhan ajatus oli ollut hänen mielessään tullessaan tähän hautaan,\nniin hän ei ollut siinä onnistunut. Mutta me emme usko hänen ajatelleen\nitsemurhaa, koska hän epäilemättä piti sitä synnillisenä tekona.\n\nJean Valjean ei taistelun paksussa savussa ollut näyttänyt näkevän\nMariusta; mutta todellinen asianlaita oli se, että hän tarkkasi tätä\nkoko ajan. Kun kiväärinlaukaus kaatoi Mariuksen maahan, syöksi Jean\nValjean esiin tiikerin nopeudella, tarttui häneen kuin saaliiseen ja\nkantoi hänet pois.\n\nRynnäkön pyörrevihuri oli tällä hetkellä niin kiivaasti keskittynyt\nEnjolras'n ja kapakanoven ympärille, että kukaan ei huomannut Jean\nValjeania, joka kantoi tainnoksissa olevaa Mariusta sylissään, meni\nbarrikaadin myllerretyn sisustan poikki ja katosi Corinthen talon nurkan\ntaa.\n\nMuistettaneen, että tämä nurkka muodosti jonkinlaisen kadulle pistävän\nniemekkeen; se suojasi muutaman neliöjalan suuruisen alueen kuulilta ja\nkarteisseilta ja niinikään katseilta. Niinpä on joskus tulipaloissa\npaikka, joka ei pala, ja myrskyisimmällä merellä jonkin niemen\nkainalossa tai kalliorykelmän keskessä pieni tyyni kolkka. Tällaisessa\nbarrikaadin tyynessä pälvessä oli Éponine kuolinkamppailunsa\nkamppaillut.\n\nSinne pysähtyi Jean Valjean, laski Mariuksen maahan, nojasi selällään\nseinään ja katseli ympärilleen.\n\nAsema oli kauhea.\n\nTällä hetkellä, ehkä parin minuutin ajan, oli tämä muurinkolkka\nsuojana, mutta kuinka päästä tästä verilöylystä ulos? Hän muisti sitä\nahdinkoa, missä hän kahdeksan vuotta sitten oli Polonceau-kadulla, ja\nsitä tapaa, millä hän silloin oli pelastunut; silloin se oli vaikeaa,\nnyt se oli mahdotonta. Hänen edessään oli tuo järkähtämätön,\nkuusikerroksinen talo, jossa ei näyttänyt asuvan ketään muuta kuin tuo\nikkunasta kurkistava kuollut mies; oikealla puolella se matala\nbarrikaadi, joka sulki Petite-Truanderie-kadun; sen yli olisi tosin\nollut helppo kiivetä, mutta sen takana vilkkui pistinviidakko.\nLinjaväkeä oli väijyksissä sen barrikaadin toisella puolen. Vasemmalla\noli taistelutanner. Talon nurkan takana kuolema.\n\nMitä oli tehtävä?\n\nVain lintu olisi saattanut tästä pälkähästä päästä.\n\nJa hänen täytyi tehdä päätöksensä heti, keksiä jokin keino, mikä\nhyvänsä. Muutaman askelen päässä hänestä taisteltiin; onneksi\nsyöksyivät kaikki yhtä pistettä, kapakanovea, vastaan, mutta jos yhden\nainoankin sotamiehen päähän pistäisi kiertää talon ympäri tai hyökätä\nsitä vastaan syrjästä, olisi kaikki mennyttä.\n\nJean Valjean katsoi vastapäistä taloa, katsoi vieressä olevaa\nbarrikaadia, sitten hän loi katseensa maahan äärimmäisen hädän\nkiihkolla, aivan suunniltaan ja ikäänkuin olisi tahtonut silmillään\nporata siihen reiän.\n\nHänen siinä katsoessaan -- mitä järjellistä mahdollisuutta, on\nsellaisen hengenhädän hetkenä vaikea tietää -- piirtyi hänen jalkainsa\neteen jotakin, ikäänkuin katseella olisi voima loihtia esiin toivottu\ntie. Muutaman askelen päässä, pienen, ulkopuolelta niin järkähtämättä\nvartioidun ja silmälläpidetyn barrikaadin juurella huomasi hän\nerinäisten alasvyöryneiden katukivien alla ja niiden osaksi peittämänä\nvaakasuoran, maan tasalla olevan rautaristikon. Tämä ristikko, joka oli\ntehty tukevista rautakangista, oli noin kahden neliöjalan suuruinen. Se\nkivireunus, joka oli sitä pitänyt kiinni, oli revitty, ja se oli nyt\nikäänkuin irrallaan. Rautaristikon alla näkyi pimeä aukko, ikäänkuin\nsavutorvi tai kaivo. Jean Valjean syöksi ristikon luo. Hänen vanha\ntottumuksensa pakenemistaidossa välähti taas elävänä hänen aivoissaan.\nKivien syrjääntyöntäminen, ristikon avaaminen, tajuttoman Mariuksen\nolallenostaminen, laskeutuminen tämä taakka harteilla kyynärvartten ja\npolvien avulla tuohon onneksi verraten matalaan kaivoon, raskaan\nristikon pudottaminen taas paikoilleen, jolloin äskeiset kivet jälleen\nvierähtivät sen päälle, ja tukevan jalansijan saanti kivetyllä pohjalla\nnoin kolme metriä kadunpintaa alempana, kaikki tuo suoritettiin\nniinkuin houreissa, jättiläisen voimalla ja kotkan nopeudella; se ei\nvienyt kuin muutaman minuutin.\n\nJean Valjean oli yhä tainnoksissa olevan Mariuksen kanssa\njonkinlaisessa maanalaisessa käytävässä.\n\nSiellä vallitsi syvä rauha, täydellinen hiljaisuus, yön pimeys.\n\nSamaa vaikutelmaa, jota hän muinoin tunsi, kun hän pudottautui\nluostarin pihalle, tunsi hän nytkin. Ainoa ero oli, että se, joka\nhänellä nyt oli mukanaan, ei ollut Cosette, vaan Marius.\n\nPäänsä päällä hän kuuli nyttemmin vain sekavana sorinana kauheaa\nmelskettä kapakasta, joka nyt vallattiin.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA.\n\nLEVIATANIN SISUS.\n\n\n\n\n1.\n\nMeren köyhdyttämä maa.\n\n\nPariisi heittää vuosittain viisikolmatta miljoonaa veteen.\nSananmukaisesti. Kuinka ja millä tavalla? Yötä päivää. Missä\ntarkoituksessa? Ei missään. Minkä kautta? Sisuksensa. Mikä sen sisus\non? Se on lokaviemäri.\n\nViisikolmatta miljoonaa on alhaisin tehdyistä arvioista.\n\nKauan hapuiltuaan tietää tiede nyt, että hedelmöittävin ja voimakkain\nlannoitusaine on ihmisen ulostus. Kiinalaiset, se on meidän häpeäksemme\nmyönnettävä, ovat tienneet sen ennen meitä. Kiinalainen talonpoika,\nsanoo Eckeberg, ei mene kaupunkiin ottamatta sieltä mukaansa\nbambukeppinsä kummassakin päässä riippuvaa sankoa täynnä meidän\ninhoamaamme likaa. Kiitoksena ihmisulostuksesta on Kiinan maa vielä\nyhtä voimakas kuin Abrahamin aikana. Kiinan vehnä antaa jopa\nsatakaksikymmentä jyvää. Ei mitään guanoa voida tuottavassa voimassaan\nverrata suuren kaupungin jätteisiin. Suuri kaupunki on suurin kaikista\nlannantuottajista. Jos kaupunkia käytettäisiin maan lannoittamiseen,\ntuottaisi se varman voiton. Jos kultamme on roskaa, niin on sitävastoin\nroskamme kultaa.\n\nMitä tehdään tällä roskakullalla? Se lakaistaan hornantuuttiin.\n\nLähetetään suurilla kustannuksilla kokonaisia laivueita etelänavalta\nnoutamaan myrskylintujen ja pingviinien sontaa, mutta se laskematon\nrikkauden aine, joka on käsillä, heitetään mereen.\n\nTiedättekö, mitä ovat nuo roskaläjät katujen kulmissa, nuo\nsaastarattaat, jotka yöllä kolisevat kaduilla, nuo kauheat\nlikatynnyrit, nuo haisevat maanalaiset lokavirrat kivikadun alla? Ne\novat kukkiva niitty, vihanta nurmi, metsänriista, karja, suurten\nsonnien tyytyväinen mörinä iltaisin, tuoksuva heinä, kultainen vilja,\nleipä pöydällänne, lämmin veri suonissanne, terveys, ilo, elämä. Niin\non säätänyt se salaperäinen luominen, joka maan päällä on muuttumista,\ntaivaassa kirkastusta.\n\nPankaa se takaisin suureen sulatusmuottiin, niin se rakentaa teidän\nvaurautenne. Jos pelto saa elatusta, niin antaa se elatusta ihmiselle.\n\nTe voitte vapaasti tuhlata tämän rikkauden ja lisäksi pitää minua\nnaurettavana. Se olisi teidän tietämättömyytenne mestarinäyte.\n\nTilasto on laskenut, että Ranska joka vuosi tyhjentää Atlantin\nvaltamereen jokiensa kautta puoli miljaardia. Huomatkaa, että\nnäillä viidelläsadalla miljoonalla voitaisiin maksaa neljäsosa\nvaltionmenoista! Mutta ihmisen viisaus on niin suuri, että hän\nmieluummin vapautuu näistä viidestäsadasta miljoonasta heittämällä ne\nlokaviemäriin. Lokaviemärien inhoittavat tyhjennykset vievät kansan\nmehun täällä pisaroittain, tuolla virtoina, jokiin, jotka ne kokoavat\nja vuorostaan tyhjentävät valtamereen. Jokainen lokaviemäriemme\noksennus maksaa meille tuhannen frangia. Siitä on kaksi seurausta: maa\nlaihtuu ja vesi myrkyttyy. Nälkä kasvaa auranvaosta, tauti joesta.\n\nOn esim. yleisesti tunnettu asia, että Thames nykyjään myrkyttää\nLontoon.\n\nPariisissa on viime aikoina täytynyt sijoittaa useimmat lokaviemärien\nsuut toiselle puolelle alinta siltaa.\n\nKaksinkertainen putkijohtolaite, joka samalla imisi ja työntäisi, mitä\nhelpoin rakentaa ja jommoinen jo on käytännössä useissa kunnissa\nEnglannissa, riittäisi tuomaan vainioiden puhtaan veden kaupunkeihimme\nja lähettämään kaupunkien veden vainioillemme, ja tämän yksinkertaisen\nlaitteen avulla voisimme säilyttää viisisataa miljoonaamme, jotka nyt\nheitämme pois. Mutta ihmiset ajattelevat aivan toista.\n\nNykyinen menettelytapa vahingoittaa pyrkiessään hyödyttämään. Tarkoitus\non hyvä, mutta seuraus surullinen. Luullaan puhdistettavan kaupunkia,\nmutta saadaan sen väestö kuihtumaan. Lokaviemäri on erehdys. Kun\nsalaojitus, joka antaa takaisin, mitä ottaa, on kaikkialla saatu\nkäyntiin viemärijärjestelmän, tuon vain köyhdyttävän huuhdonnan\nasemesta, saadaan, jos tämä yhdistetään uuden yhteiskuntatalouden\nopetuksiin, maan sato kymmenkertaiseksi ja kurjuuden ongelman ratkaisu\npaljon yksinkertaisemmaksi. Lisätkää siihen loislaitoksen lopettaminen,\nniin asia on ratkaistu.\n\nMutta siihen saakka valuu yhteinen rikkaus jokeen ja vuoto jatkuu.\nVuoto on oikea sana. Eurooppa hävittää itsensä tällä tyhjentämisellä.\n\nRanskan numeron mainitsimme äsken. Mutta kun Pariisi käsittää\nviidennenkolmatta osan Ranskan koko väestöstä ja pariisilaisguano on\nkaikkein voimakkainta, niin on oikeastaan liian vähän, kun\nPariisin osuus lasketaan vain viideksikolmatta miljoonaksi niistä\nviidestäsadasta miljoonasta, jotka Ranska vuosittain heittää pois. Jos\nnämä viisikolmatta miljoonaa käytettäisiin avustukseen ja ilon\nlevittämiseen, tekisivät ne Pariisin loiston toista mointa suuremmaksi.\nNyt sitävastoin panee kaupunki ne lokaviemäriin. Niinpä voi sanoa,\nettä Pariisin suurin tuhlaus, sen loistavin juhla, sen kallein\nhuvittelupaikka, sen kevytmielisin kullan kulutus, sen ylellisyys, sen\nprameus on sen lokaviemäri.\n\nTällä tavoin huonon valtiotalouden sokeudessa upotetaan kaikkien\nhyvinvointi virran vietäväksi meren syvyyksiin.\n\nTaloudellisessa suhteessa voi asianlaitaa kuvata sanomalla, että\nPariisi on reikäpohjainen koppa.\n\nPariisi, tämä mallikaupunki, tämä hyvinjärjestettyjen pääkaupunkien\nesikuva, josta jokainen kansa haluaa hankkia itselleen jäljennöksen,\ntämä ihanteen metropoli, tämä aloitteiden, herätteiden ja kokeiden\nkunnioitettava kotikaupunki, tämä nerojen yhtymäpaikka ja koti, tämä\nkaupunki, joka muodostaa kansakunnan, tämä tulevaisuuden mehiläiskeko,\ntämä Babylonin ja Korinton ihmeellinen kokoomus, saisi kuitenkin tässä\nsuhteessa kiinalaisen talonpojan kohauttamaan olkapäitään.\n\nJäljitelkää Pariisia, niin teette itsellenne tuhoja.\n\nMuuten on Pariisi tässä ikivanhassa ja mielettömässä tuhlauksessa\nitsekin vain jäljitellyt.\n\nNämä hämmästyttävät hulluudet eivät ole uusia; tämä ei ole mitään\ntuoretta tuhmuutta. Vanhat kansat menettelivät samalla tavalla kuin\nuudet. \"Rooman lokaviemärit\", sanoo Liebig, \"ovat nielleet roomalaisen\ntalonpojan vaurauden.\" Kun Rooman lokaviemäri oli kuihduttanut Roomaa\nympäröivän maaseudun, imi Rooma kuiviin Italian, ja kun se oli\nheittänyt Italiankin lokaviemäriinsä, heitti se siihen Sisilian, sitten\nSardinian ja sen jälkeen Afrikan. Rooman lokaviemäri nieli maailman.\nTämä lokaviemäri avasi kitansa kaupungille ja maailmalle. _Urbi et\norbi_. Ikuinen kaupunki, pohjaton lokaviemäri.\n\nTässä niinkuin monessa muussa suhteessa on Rooma antanut esimerkin.\n\nTätä esimerkkiä noudattaa Pariisi koko sillä tuhmuudella, joka on\nnerokkaille kaupungeille ominaista.\n\nTämän tuhotyön suorittamista varten on Pariisin alla toinen Pariisi,\nlokaviemäri Pariisi, jolla on katunsa, katuristeyksensä, aukionsa,\numpikujansa, valtimonsa ja verenkiertonsa; mutta veri on likaa, joka\nkuitenkin muistuttaa ihmistä.\n\nEi pidä mairitella ketään, ei edes suurta kansaa; siellä, missä on\nkaikkea, on myöskin häpeällistä subliimin rinnalla; ja jos Pariisi\nsisältää Ateenan, valon kaupungin, Tyroon, vallan kaupungin, Spartan,\nhyveen kaupungin, Niniven, ihmeiden kaupungin, niin sisältää se myöskin\nLutetian, lian kaupungin.\n\nMuuten on sen lokaviemärilläkin sen mahtavuuden leima, ja Pariisin\njättiläismäinen viemäri toteuttaa rakennustaidon muistomerkkien\njoukossa sen oudon ihanteen, jonka ihmisten keskuudessa ovat\ntoteuttaneet sellaiset miehet kuin Machiavelli, Bacon ja Mirabeau:\nsuurenmoisen hylättävyyden.\n\nJos katse voisi tunkea päälläolevan pinnan läpi, nähtäisiin maanalainen\nPariisi suunnattoman tähtikorallin muotoisena. Sienessä ei ole useampia\nreikiä ja koloja kuin siinä ympärysmitaltaan kahden penikulman\nsuuruisessa maamöhkäleessä, jonka päälle tämä vanha suuri kaupunki on\nrakennettu. Puhumattakaan katakombeista, jotka muodostavat eri\nontelonsa, puhumatta kaasuputkien tiheästä verkosta, laskematta\nvesijohdon suunnatonta putkijärjestelmää, muodostaa lokaviemäri\nyksinään kummallakin rannalla jättiläismäisen pimeän verkon,\nlabyrintin, jonka johtolankana on sen kaltevuus.\n\nSiellä, kosteassa pimeydessä esiintyy rotta, joka tuntuu olevan\nPariisin synnytyksen hedelmä.\n\n\n\n\n2.\n\nLokaviemärin vanha historia.\n\n\nJos ajattelee Pariisin nostetuksi pois kuin kannen, niin olisi\nlokaviemärien verkko kummallakin jokirannalla kuin jonkinlainen suuri,\njokeen ympätty haara. Oikealla rannalla olisi vyöviemäri haaranrunko,\nsivuviemärit pikkuhaaroja ja umpijohdot oksia.\n\nTämä kuva on kuitenkin vain ylimalkaisesti ja puolittain oikea, kun\nsuora kulma, joka tämänlaatuisissa maanalaisissa haaraumissa on\ntavallinen, on kasvimaailmassa perin harvinainen.\n\nSattuvamman kuvan tästä mittausopillisesta kuviosta saa, jos\nkuvittelee, että näkisi tummalla pohjalla kummallisen itämaisen\nkirjaimiston sikin sokin, muodottomat kirjaimet toisiinsa yhdistettyinä\numpimähkään, kuinka sattuu, milloin nurkistaan, milloin päistään.\n\nLikalätäköt ja lokaviemärit olivat tärkeitä tekijöitä keskiaikana,\nRooman valtakunnassa sen rappioaikana ja muinaisissa itämaissa. Missä\nsyntyi rutto, niissä kuolivat despootit. Väestö katseli melkein\nuskonnollisella kunnioituksella näitä mädännyksen pesiä, kuoleman\nvaltavia kehtoja. Benaresin syöpäläisluola on yhtä kauhistuttava kuin\nBabylonin leijonaluola. Tiglat-Pilesar vannoi, rabbiinikirjojen mukaan,\nNiniven likalätäkköjen nimessä. Münsterin lokaviemäristä antoi Johann\nvon Leyden väärän kuunsa nousta: samoin kuin hänen itämainen\nvastineensa Mohanna, Khorassanin hunnutettu profeetta, antoi väärän\naurinkonsa nousta Kekhschebin viemärikaivosta.\n\nIhmisten historia kuvastuu lokaviemärien historiassa. Gemoniae oli\nkertomus Roomasta. Pariisin lokaviemäri on vanhastaan ollut kauhea. Se\non ollut hauta ja pakopaikka. Rikos, äly, yhteiskunnallinen protesti,\nomantunnonvapaus, ajatus, varkaus, kaikki, mitä ihmislait vainoavat tai\novat vainonneet, on piileksinyt tässä luolassa: nuijamiehet\nneljännellätoista, katurosvot viidennellätoista, hugenotit\nkuudennellatoista, illuminaatit seitsemännellätoista ja jalanpolttajat\nkahdeksannellatoista vuosisadalla. Sata vuotta sitten tuli yöllinen\ntikarinpisto sieltä, ja sinne hiipi vaarassa oleva pahantekijä;\nmetsällä on luola, Pariisilla lokaviemäri. _La truanderie_ --\nirtolaisten ammattikunta -- tämä gallialainen picareria, piti\nlokaviemäriä Cour des Miracles'in haaraosastona, ja ovelina ja villeinä\nsaapuivat sen jäsenet iltaisin Maubuéen tyhjennysholviin kuin\nalkooviin.\n\nOli aivan luonnollista, että ne, joiden päivätyön paikka oli\nVide-Gousset'n umpikujassa tai Coupe-Gorge-kadulla, pitivät yömajanaan\nChemin-Vertin siltaa tai Kurepoix'n likakaivoa. Vanhassa Pariisissa oli\nlokaviemäri kaikkinaisten tyhjennysten ja kaikkinaisten kokeiden\nyhtymäpaikka. Valtiotalouden kannalta se oli roskankerääjä,\nyhteiskuntafilosofian kannalta _residuum_.\n\nLokaviemäri on kaupungin omatunto. Kaikki tulee siellä yhteen. Siinä\nkamalassa paikassa on tosin pimeä, mutta ei enää mitään salaisuutta.\nJokaisella asialla on todellinen tai ainakin määrätty muotonsa.\nLikakasa on siitä hyvä, että se ei valehtele. Vilpittömyys on paennut\nsinne, Basilen naamio on siellä, nähdään pahvi ja langat, joilla se\nsidotaan, ja sekä sisä- että ulkopuoli, ja sitä peittää rehellinen\nlika. Scapinin irtonenä on sen vieressä. Kaikki sivistyksen hylky\nputoaa lopulta tähän totuudenkuoppaan, johon määrätön yhteiskunnallinen\nalasluisuminen päättyy. Kaikki kertyy sinne; mutta asettuu samalla\nkatsottavaksi. Tämä sekasotku on tunnustus. Siellä ei ole enää mikään\nnäennäisyys tai kasvomaali mahdollista, lika riisuu yltään paitansa ja\nnäyttäytyy ilkialastomana, siellä ovat lopussa kaikki illusionit, ei\nmikään ole muuta kuin mitä se on, katoavaisuuden kauhea haamu.\nAinoastaan todellisuutta ja katoamista. Siellä kertoo pullonpohja\njuoppoudesta, siellä ilmiantaa kopansanka palvelusväen, kaalinpää,\njolla oli mielipiteitä kirjallisuudesta, muuttuu siellä jälleen\nkaalinpääksi, suuren soun kuva ruostuu siellä rauhassa, Kaifaan\nyskökset yhtyvät Falstaffin oksennuksiin, pelihuoneesta tullut\nkultaraha sattuu naulaan, missä itsemurhaajan hirttonuoran pätkä vielä\non kiinni; siellä vallitsee enemmän kuin veljellisyys, siellä vasta\noikein sinutellaan. Viimeinen verho on heitetty pois. Lokaviemäri on\nkyynikko. Se sanoo kaikki.\n\nTämä lian vilpittömyys miellyttää meitä ja rauhoittaa sielua. Kun on\nviettänyt aikansa maan pinnalla täytymällä katsella niitä ylväitä\nilmeitä, jotka valtioviisaus, vala, inhimillinen oikeus, ammattimainen\nrehellisyys, yhteiskunnallisen aseman säätämä siveys ja lahjomattomat\ntuomarit sovittavat kasvoilleen, niin on virkistävää astua\nlokaviemäriin ja katsella likaa, joka myöntää olevansa likaa.\n\n\n\n\n3.\n\nBruneseau.\n\n\nPariisin lokaviemäri oli keskiaikana peittynyt tarun hämärään.\nKuudennellatoista vuosisadalla yritti Henrik II toimituttaa sen\ntutkimista, mikä kuitenkin epäonnistui. Noin sata vuotta sitten oli,\nMercier'n todistuksen mukaan, lokaviemäri jätetty oman onnensa nojaan.\n\nSellainen oli vanha, riitainen, päättämätön ja hapuileva Pariisi. Se\noli kauan jokseenkin tuhma. Sittemmin osoitti vuosi 1789, kuinka\nkaupungit viisastuvat. Mutta vanhaan hyvään aikaan oli pääkaupungin\npään laita huono; se ei ymmärtänyt hoitaa asioitaan henkisessä eikä\naineellisessa suhteessa, ei laasta pois likaa enempää kuin\nväärinkäytöksiäkään. Kaikki oli esteenä, kaikesta tuli riita.\nLokaviemäri esimerkiksi oli mahdoton kartoittaa. Ei onnistuttu\npääsemään selvyyteen lokaviemärissä enempää kuin sovintoon kaupungissa;\nylhäällä käsittämättömyyttä, alhaalla sekavuutta; kielisekaannuksen\nalla lokaviemärisekaannus; Baabelin lisäksi Daidaloon labyrintti.\n\nJoskus sattui Pariisin lokaviemäri tulvimaan ikäänkuin tämä halveksittu\nNiilinvirta olisi suuttunut. Syntyi, inhoittavaa ajatellakin,\ntodellisia lokaviemäritulvia. Joskus sattui tälle sivistyksen vatsalle\nhuono ruuansulatus, kaupungin kurkussa syntyi röystätyksiä, ja Pariisi\nsai pahan maun suuhunsa omasta liastaan. Tällä lokaviemärin\nyhtäläisyydellä huonon omantunnon kanssa oli hyvätkin puolensa; se oli\nvaroitus, joka muuten pantiin kovin pahaksi; kaupunki suuttui, että sen\nlika oli niin röyhkeä, eikä tahtonut antaa sen tulla takaisin.\nToimittakaa se pois paremmin!\n\nVuoden 1802 tulva on vanhojen pariisilaisten muistoja. Saasta levisi\nristinmuotoisesti Place des Victoires'ille missä Ludvig XIV:n\nmuistopatsas seisoo; se tunki Saint-Honoré-kadulle Champs-Elyséen\nmolemmista viemäriaukoista, Saint-Florentin-kadulle Saint-Florentinin\nviemäristä, Pierre-à-Poisson-kadulle la Sonnerien viemäristä,\nPopincourt-kadulle Chemin-Vertin viemäristä, Roquette-kadulle\nLappe-kadun alla olevasta viemäristä; se täytti Champs-Elysée-kadun\nvesiojat viidenneljättä sentin korkeudelle; ja eteläpuolella tunki se\nSeine-joen varrella olevan tyhjennysholvin kautta, joka suoritti\ntehtävänsä nurinpäin, Mazarine-, Échaudé- ja Marais-kadulle, missä se\nkuljettuaan satayhdeksän metriä pysähtyi muutaman askelen päähän\nsiitä talosta, jossa Racine oli asunut, siten seitsemännentoista\nvuosisadan muistojen joukossa osoittaen enemmän kunnioitusta\nrunoilijalle kuin kuninkaalle. Suurimman korkeutensa se saavutti\nSaint-Pierre-kadulla, missä se oli kolme jalkaa katukiveystä\nkorkeammalla, ja suurimman laajuutensa Saint-Sabin-kadulla, missä\nse peitti kahdensadankahdeksanneljättä metrin pituisen alan.\n\nTämän vuosisadan alussa oli Pariisin lokaviemäri vielä salaperäinen\npaikka. Loka ei koskaan voi olla hyvässä maineessa, mutta täällä meni\nsen paha maine kerrassaan kamalaksi. Pariisi tiesi epämääräisesti, että\nsen alla oli hirvittävä luola. Siitä puhuttiin kuin Teban kauheasta\nlikalätäköstä, jossa rypi viidentoista jalan pituisia hirviöitä ja joka\nolisi voinut sopia Behemotin kylpyammeeksi. Viemärityöläisten\npitkävartiset saappaat eivät koskaan uskaltaneet eräitä määrättyjä\npaikkoja kauemmaksi. Oltiin vielä aivan likellä sitä aikaa, jolloin\nroskarattaat, mistä Sainte-Foix veljeili markiisi de Créquin kanssa,\nyksinkertaisesti kaadettiin lokaviemäriin. Puhtaaksihuuhtelu jätettiin\nrankkasateen tehtäväksi, joka kuitenkin huuhtoi sinne enemmän kuin\nsieltä pois. Ajatus tutkia näitä pitaalitaudin pesiä ei juolahtanut\nedes poliisin mieleen. Kukapa olisikaan uskaltanut lähteä löytöretkille\ntähän saastaiseen hornankuiluun? Sehän olisi ollut hirvittävää. Vihdoin\nilmoittautui kuitenkin eräs henkilö. Lokaviemäri sai Kristoffer\nKolumbuksensa.\n\nEräänä päivänä, vuonna 1805, kun keisari oli harvinaisilla käynneillään\nPariisissa, saapui sisäasiainministeri, joku Decrès eli Cretet,\nhallitsijan n.s. pienelle _lever'lie_. Caroussel-aukiolla kuultiin\nkaikkien suuren tasavallan ja suuren keisarikunnan loistavien\nsotilaiden sapelien kalinaa; Napoleonin ovella tungeksi sankareita,\nmiehiä Reiniltä, Scheldeltä, Adigelta ja Niililtä. Joubertin, Desaix'n\nMarceaux'n, Hochen, Kléberin tovereita, ilmassalentäjiä Fleurusistä,\nkrenatöörejä Mainzista, sillanrakentajia Genuasta, husaareja, joita\npyramidit olivat katselleet, tykkimiehiä, jotka olivat saaneet\npärskeitä Junot'n kuulasta, kyrassieereja, jotka olivat rynnäköllä\nvalloittaneet Zuiderseessä ankkuroivan laivaston, sotilaita, joista\nmuutamat olivat olleet Napoleonin mukana Lodin sillalla, toiset\nseuranneet Murat'ta Mantuan juoksuhaudoissa, toiset taas olleet\nLannes'in rinnalla Montebellon murtotiellä. Koko silloinen armeija oli\nsiellä, Tuilleriain pihalla, jonkin plutoonan edustamana, joka vartioi\nNapoleonia hänen levätessään; ja tämä tapahtui sinä loistavana aikana,\njolloin suurella armeijalla oli Marenzo takanaan ja Austerlitz\nedessään.\n\n\"Sire\", sanoi sisäasiainministeri Napoleonille, \"minä tapasin eilen\nrohkeimman miehen teidän valtakunnassanne.\"\n\n\"Kuka on se mies?\" kysyi keisari kiivaasti. \"Ja mitä hän on tehnyt?\"\n\n\"Hän aikoo tehdä jotakin, sire.\"\n\n\"Ja mitä sitten?\"\n\n\"Tutkia Pariisin lokaviemärit.\"\n\nTämän miehen nimi oli Bruneseau.\n\n\n\n\n4.\n\nTuntemattomia seikkoja.\n\n\nTutkimus suoritettiin. Se oli hirvittävä sotaretki; öinen kamppailu\nruttoa ja tukehtumista vastaan. Se oli samalla kertaa löytöretki. Eräs\nvielä elossa oleva osanottaja tähän löytöretkeen, muuan älykäs työmies,\njoka silloin oli varsin nuori, kertoi vielä muutamia vuosia sitten\nniistä kummallisista asioista, jotka Bruneseau katsoi tarpeellisiksi\nsivuuttaa raportissaan poliisiprefektille hallinnolliseen tyyliin\nsoveltumattomina. Ilmanpuhdistamistavat tarttuvista aineista olivat\nsiihen aikaan hyvin kehittymättömät. Bruneseau oli tuskin ehtinyt\nensimmäisten haaraumien ohi maanalaisessa verkossa, kun kahdeksan\ntyömiestä kahdestakymmenestä kieltäytyi menemästä pitemmälle. Tehtävä\noli monimutkainen; tutkimusta seurasi puhdistus; täytyi samalla kertaa\npuhdistaa ja mitata, merkitä laskuojat, laskea ristikot ja suut,\ntarkoin osoittaa eri haaraumat, välimatkat jakautumiskohtiin,\npääviemäriin johtavat sivuviemärit, mitata kunkin osan leveys, korkeus\nja kaltevuus. Päästiin eteenpäin vain perin vaivalloisesti, usein\nolivat tikapuut, joita myöten laskeuduttiin alas, kolme jalkaa syvällä\nloassa. Lyhdyt uhkasivat alituisesti sammua tukahduttavista kaasuista.\nTämän tästä piti kantaa pois joku pyörtynyt työmies. Muutamin paikoin\noli äkkisyvänteitä. Maa oli vajonnut, kiveys särkynyt, viemäri oli\nmuuttunut pohjattomaksi kaivoksi, johon mies saattoi äkkiä vajota, niin\nettä hänet vain suurella vaivalla saatiin ylösvedetyksi.\n\nBruneseau toimitti tutkimuksensa ylhäältä alas. Sillä paikalla,\nmissä Grand-Hurleurin molemmat vesijohdot haarautuvat, keksi hän\neräässä ulkonevassa kivessä vuosiluvun 1550; tämä kivi osoitti paikkaa,\nmissä Philibert Delarme, jolle Henrik II oli antanut tehtäväksi\nmaanalaisen Pariisin tutkimisen, oli keskeyttänyt työnsä. Tämä\nkivi oli kuudennentoista vuosisadan muistomerkki lokaviemärissä;\nseitsemännentoista vuosisadan työn tapasi Bruneseau Ponceau- ja\nVieille-du-Temple-katujen alaisissa holveissa, jotka rakennettiin 1600\nja 1650 välillä, ja kahdeksannentoista vuosisadan työtä läntisessä\nosastossa, joka rakennettiin 1740. Nämä holvit, varsinkin nuorin,\nvuodelta 1740, olivat pahemmin halkeilleet ja rappeutuneet kuin\nvyöviemärin muuri, joka oli tehty vuonna 1412, samaan aikaan, jolloin\nMénilmontant-puro koroitettiin Pariisin suuren lokaviemärin arvoon,\nmitä ylennystä voi verrata talonpojan koroitukseen kuninkaan\nensimmäiseksi kamaripalvelijaksi, Gros-Jeanin muuttumiseen Lebeliksi.\n\nSiellä täällä, varsinkin Palais-de-Justicen alla, oli lokaviemäriin\nsijoitettu vanhoja vankikomeroita. Eräässä näistä riippui vielä\nkaularauta. Ne muurattiin kaikki kiinni. Tehtiin muutamia perin\nkummallisiakin löytöjä. M.m. löydettiin erään Jardin des Plantes'ista\nvuonna 1800 kadonneen orangutangin luuranko, mikä katoaminen\nluultavasti oli yhteydessä pirun kuuluisan ja selittämättömän\nesiintymisen kanssa Bernardin-kadulla kahdeksannentoista vuosisadan\nviimeisenä vuonna. Piruparka oli lopulta hukkunut lokaviemäriin.\nKaikkialla loassa, jota työmiehet viimein tottuivat käsittelemään ihan\narkailematta, löydettiin joukko kallisarvoisia esineitä, kulta- ja\nhopeakoristeita, jalokiviä ja rahoja. Jos jättiläinen olisi siivilöinyt\nviemärin, olisi hän siiviläänsä saanut vuosisatojen rikkauksia.\n\nYllättävin löytö tehtiin kuitenkin suuren viemärin suulla, missä\ntavattiin kaistale Marat'n käärinliinaa. Se oli hienoa batistia, jonka\nnurkassa oli markiisikruunu ja kirjaimet Laubesp... Markiisitar\nLaubespine. Marat'lla oli nuoruudessaan ollut rakkaussuhde. Siihen\naikaan, kun hän kuului Artois'n kreivin talonväkeen hevoslääkärinä.\nTästä historiallisesti todistetusta rakkaussuhteesta ylhäisen naisen\nkanssa oli hänellä ollut jäljellä tämä lakana, jonka hän joko oli\nanastanut tai saanut muistoksi. Hänen ruumiinsa käärittiin tähän\nlakanaan, se kun oli ainoa hieno liinavaate, mikä hänen kotoaan\ntavattiin. Vanhat vaimot olivat viimeiselle matkalle käärineet tämän\n\"kansanystävän\" samaan lakanaan, jonka päällä hän oli nauttinut\nlemmenriemuja. Bruneseau kulki edelleen. Riepu jätettiin siihen\nristikonsaranaan, mihin se oli tarttunut. Ylenkatseestako vai\nkunnioituksesta? Marat ansaitsi kumpaakin. Sitäpaitsi oli kohtalo siksi\nriittävästi painanut leimaansa siihen, että saattoi epäröidä siihen\nkajoamasta. Ja hautaan kuuluvat esineet pitää muutenkin jättää sille\npaikalle, minkä ne ovat itselleen valinneet. Joka tapauksessa oli tämä\nmerkillinen jäännös. Markiisitar oli sen päällä maannut; Marat oli\nsiinä maatunut; se oli kulkenut Panthéonin kautta päätyäkseen lopulta\nlokaviemärin rottien pariin. Tämä alkoovista tullut riepu, jonka kaikki\npoimut Watteau olisi aikanaan mielihyvin kuvannut, oli muuttunut Danten\nvakavan katseen arvoiseksi esineeksi.\n\nPariisin maanalaisten likaväylien tutkiminen kesti seitsemän vuotta,\nvuodesta 1805 vuoteen 1812. Sinä aikana suunnitteli, johti ja suoritti\nBruneseau suuria töitä; vuonna 1808 hän alensi viemärin pohjaa\nPonceau-kadun alla ja rakentaen kaikkialla uusia johtoja aloitti vuonna\n1809 viemärin Saint-Denis-kadun alla aina Innocent-altaalle saakka;\nvuonna 1810 hän ulotti sen pitkin Froidmanteau-kadun ja la Salpêtrièren\nalustaa; vuonna 1811 Neuve-des-Petits-l'ôres-, Mail- ja Echarpe-katujen\nsekä Place Royalin alle; vuonna 1812 Paix- ja Chaussée-d'Antin-katujen\nalle. Samalla hän puhdisti koko verkon ja teki ilman niin siedettäväksi\nkuin mahdollista. Jo toisena vuonna oli Bruneseau ottanut vävynsä\nNargaud'n apulaisekseen.\n\nTällä tavoin puhdisti tämän vuosisadan alussa vanha yhteiskunta\nalustansa ja siivosi viemärinsä. Sen verran ainakin saatiin parannusta\naikaan.\n\n\n\n\n5.\n\nNykyiset edistykset.\n\n\nNykyjään on lokaviemäri puhdas, viileä, suora, säädyllinen. Se\ntoteuttaa melkein sen ihanteen, mitä Englannissa tarkoitetaan sanalla\n\"respectable\". Se on siistitty, harmahtavanvärinen, suoraviivainen ja\nvoisi melkein sanoa: niin siro kuin nukke. Siellä on miltei valoisaa.\nLika käyttäytyy siivosti. Ensi silmäyksellä sitä voisi pitää varsin\nhyvin maanalaisena käytävänä, jotka muinoin olivat niin tavallisia ja\nhyödyllisiä hallitsijain ja ruhtinaiden pakoretkiin, siihen vanhaan,\nhyvään aikaan, \"jolloin kansa rakasti kuninkaitansa\". Nykyinen\nlokaviemäri on kaunis viemäri; siellä vallitsee puhdas tyyli;\nklassillinen suoraviivainen aleksandriini, joka jouduttuaan\nkarkoitetuksi runoudesta näyttää paenneen arkkitehtuuriin, tuntuu\nvallitsevan tämän pitkän, vaalean holvin kaikissa kivissä; jokainen\nviemäriputki on arkaadi; lokaviemärissä on jäljitelty Rivoli-katua.\nMittausopilliset viivat ovat muuten parhaiten paikallaan suuren\nkaupungin likaojissa. Siellä pitää kaiken kulkea lyhyintä tietä.\nLokaviemäri on nykyjään saanut virallisen leiman. Poliisiraportitkin\npuhuvat siitä nyttemmin kunnioittavasti. Ne sanat, joilla sitä\nmainitaan hallinnollisissa asiakirjoissa, ovat yleviä ja arvokkaita.\nTässä maanalaisessa verkossa on tosin yhä vielä jäljellä sen ikivanha\nnakertaja-asujaimisto, vieläpä paljon lukuisampana kuin milloinkaan\nennen. Tosin uskaltaa silloin tällöin jokin rotta, vanha veteraani,\npistää päänsä ulos lokaviemärin ikkunasta katsastaakseen pariisilaisia;\nmutta tämäkin joukko alkaa tottua seuraelämään tyytyväisenä\nmaanalaiseen palatsiinsa. Lokaviemärillä ei ole enää mitään jäljellä\nalkuperäisestä kaameudestaan. Sade, joka ennen tahrasi sitä, pesee sen\nnyt puhtaaksi. Ei pidä kuitenkaan siihen liiaksi luottaa. Siellä\nasustaa yhä myrkyllisiä kaasuja. Se on pikemmin tekopyhä kuin\nnuhteeton. Ei auta, mitä poliisilaitos ja terveyslautakunta\ntehnevätkin. Kaikista ilmanpuhdistusyrityksistä huolimatta se huokuu\nkuitenkin epäilyttävää hajua aivan kuin Tartuffe rippinsä jälkeen.\n\nMutta kun puhtaanapito joka tapauksessa osoittaa lokaviemärin\narvonantoa sivistykselle, ja kun, tältä kannalta katsoen, Tartuffen\nomatunto on edistys Aigeiaan talliin verrattuna, niin on varmaa, se\nmyöntäkäämme, että Pariisin lokaviemäri on parantunut.\n\nSe on enemmän kuin edistystä; se on todellinen muutos. Muinaisen ja\nnykyisen lokaviemärin välillä on vallankumous. Kuka on tehnyt tämän\nvallankumouksen?\n\nMies, jonka koko maailma unohtaa, mutta jonka me tässä olemme\nmaininneet: Bruneseau.\n\n\n\n\n6.\n\nTulevia edistyksiä.\n\n\nPariisin lokaviemärien rakentaminen ei ole ollut vähäinen työ. Kymmenen\nvuosisataa on sitä rakentanut saamatta valmiiksi enempää kuin ovat\nvoineet saada Pariisia valmiiksi. Lokaviemäri tuntee alituista\nvaikutusta Pariisin kasvamisesta. Se muodostaa maan alla\ntuhatulottimisen tumman polyypin, joka kasvaa sitä mukaa kuin sen\nyläpuolella oleva kaupunki. Joka kerta, kun kaupunki rakentaa uuden\nkadun, avaa lokaviemäri uuden haaran. Vanha monarkia ei ollut\nrakentanut enempää kuin 23,300 metriä lokaviemäriä; niin pitkälle oli\nPariisi ehtinyt 1. tammikuuta 1806. Tämän jälkeen on työhön jälleen\nryhdytty ja sitä jatkettu voimakkaasti ja menestyksellisesti. Napoleon\nrakensi, numerot ovat huomattavia, 4,804 metriä, Ludvig XVIII 5,709,\nKaarle X 10,836, Louis-Philippe 89,020, vuoden 1848 tasavalta 23,381,\nja nykyinen hallitus on rakentanut 70,500; yhteensä siis tällä hetkellä\n227,550 metriä. Lähes kolmekolmatta peninkulmaa lokaviemäriä! Sellaiset\novat Pariisin suunnattomat sisälmykset. Tuntematon ja huikea rakennus.\n\nVuonna 1832 ei Pariisin lokaviemäri ollut läheskään, mitä se nyt on.\nBruneseau oli pannut työn käyntiin, mutta koleran täytyi tulla\naiheuttamaan sen laajan uudestirakentamisen, joka sittemmin on\ntapahtunut. Herättää varmaan kummastusta, kun sanomme, että esimerkiksi\nvuonna 1821 osa vyöviemäriä, jota sanottiin suureksi kanavaksi, vielä\nGourdes-kadulla levitti mätänevää sisällystään paljaan taivaan alla.\nVasta vuonna 1823 löysi Pariisin kaupunki taskustaan ne 266,080 frangia\nja 6 sentiimiä, jotka tarvittiin tämän häpeätahran peittämiseen.\nSittemmin on Pariisin sisälmykset kerrassaan uudestiluotu ja, kuten\nsanottu, neljännesvuosisadassa tehty kymmentä kertaa laajemmiksi.\n\nKolmekymmentä vuotta sitten, kapinan aikaan 5. ja 6. kesäkuuta oli\nlokaviemäri vielä monin paikoin melkein vanhassa kunnossaan. Monilla\nkaduilla, jotka nyt ovat kuperia, oli silloin vesioja keskellä.\nMatalimmilla paikoilla, jonne kadun tai torin vesiojat laskivat, näki\nusein suuria, nelikulmaisia, paksuista rautakangista tehtyjä\nristikoita, jotka olivat kuluneet kiiltäviksi ihmisten jaloissa ja\nliukkaiksi ja vaarallisiksi ajopeleille, kun hevoset kompastuivat\nniihin. Virallinen tie- ja siltarakennuskieli antoi näille matalalla\noleville kohdille ja ristikoille kuvaavan nimen \"jalantaittajat\".\nVuonna 1832 näytti vielä useilla kaduilla vanha goottilainen\nlokaviemäri kyynillisesti kitaansa.\n\nPariisin lokaviemärin mitta oli vielä 1806 melkein samassa määrässä\nkuin toukokuussa 1663 eli 5,328 syltä. Bruneseaun jälkeen, 1.\ntammikuuta 1832, oli sen pituus 40,300 metriä. Vuodesta 1806 vuoteen\n1831 rakennettiin vuosittain 750 metriä; sittemmin on vuosittain\nrakennettu kahdeksan, jopa kymmenentuhatta metriä. Kahdensadan frangin\nmukaan metriltä edustavat nykyisen Pariisin kolmekolmatta\nlokaviemäripeninkulmaa kuudenviidettä miljoonan frangin summaa.\n\nPaitsi taloudellista edistystä, johon alussa viittasimme, liittyy\nvakavia, yleistä terveydentilaa koskevia ongelmia siihen suureen\nkysymykseen, jonka nimenä on Pariisin lokaviemäri.\n\nPariisi on kahden meren, vesimeren ja ilmameren, välissä. Vesimeren,\njoka on jokseenkin syvällä maan alla, mutta joka jo kahdesti on\nporauksilla tutkittu, muodostaa se viheriä hiekkakivikerros, joka on\nliidun ja jurakalkin välillä; tätä kerrosta voi kuvitella lautaseksi,\njonka säde on kahdeksan peninkulman mittainen; joukko jokia ja puroja\ntippuilee siihen; juodessanne Grenelle-kaivosta otettua vettä juotte\nSeineä, Marnea, Yonnea, Oisea, Aisnea, Cheriä, Vienneä ja Loirea.\nVesimeri on terveellinen, sillä se tulee ensin taivaasta ja sitten\nmaasta; ilmameri on epäterveellinen, sillä se tulee lokaviemäristä.\nKaikki tämän myrkkyhöyryt sekaantuvat siihen ilmaan, jota hengitetään\nkaupungissa; siitä tämän paha haju. Lantakasan yllä oleva ilma on\ntieteen todistuksen mukaan puhtaampaa kuin Pariisin ilma.\nTulevaisuudessa tullaan edistyksen avulla, kun mekanismit on saatu\ntäydellisemmiksi ja valistus suuremmaksi, käyttämään vesimerta\nilmameren puhdistamiseen, toisin sanoen lokaviemärin huuhtomiseen.\nLukija tietää, mitä me tarkoitamme tällä huuhtelulla; lian\npalauttamista maalle, lannan palauttamista vainioille. Tämä\nyksinkertainen menettely tuottaa koko yhteiskunnalle kurjuuden\nvähentämistä ja terveyden lisäämistä. Nykyhetkellä ulottuu Pariisin\ntautien huounta aina seitsemäntoista peninkulman päähän Louvresta, jos\notetaan se tämän ruttopyörän navaksi.\n\nVoisi sanoa, että lokaviemäri on kymmenen vuosisataa ollut Pariisin\nsairautena. Lokaviemäri on kaupungin veressä oleva vamma. Kansanvaisto\nei siitä koskaan ole erehtynyt. Viemärityöläisen ammatti oli muinoin\nmelkein yhtä vaarallinen ja kansan inhoama kuin mestauskuskin ammatti,\njoka niin kauan oli inhottu ja jätetty teloittajan tehtäväksi.\nVaadittiin hyvää maksua, jotta muurari saatiin laskeutumaan näihin\nhaiseviin käytäviin; kaivonkaivajan tikapuut epäröivät painautumasta\nsinne; sananlaskuna oli: mene yhtä hyvin hautaan kuin lokaviemäriin; ja\nkaikkinaisia kaameita kertomuksia oli liikkeellä tästä pelätystä\nmaanalaisesta likaholvista, jossa oli merkkejä kaikista mullistuksista,\nvedenpaisumuksen simpukoista Marat'n käärinliinaan saakka.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA.\n\nLIKAA, MUTTA ELÄMÄÄ.\n\n\n\n\n1.\n\nLokaviemäri ja sen yllätykset.\n\n\nJean Valjean oli Pariisin lokaviemärissä.\n\nPariisilla on vielä yksi yhtäläisyys meren kanssa: niinkuin valtamereen\nvoi sinnekin sukeltaa ja kadota.\n\nVaihdos oli tavaton. Keskellä kaupunkia oli Jean Valjean jättänyt\nkaupungin, ja yhdessä silmänräpäyksessä, yhtä pian kuin nostaa kantta\nja taas laskee sen alas, oli hän selvästä päivänvalosta tullut\ntäydelliseen pimeyteen, keskipäivästä keskiyöhön, melusta\näänettömyyteen, kanuunain jyskeestä haudan hiljaisuuteen ja vielä\npaljon ihmeellisemmän käänteen kautta kuin Polonceau-kadulla,\nsuurimmasta vaarasta täydelliseen turvallisuuteen.\n\nSe oli äkillinen putoaminen kellariin, katoaminen Pariisin\nsalalokeroon. Pääsy tuolta kadulta, missä kuolema oli kaikkialla,\ntulemalla tähän hautaan, joka merkitsi elämää, oli ihmeellistä. Hän\nseisoi muutaman sekunnin kuin huumaantuneena, kuunnellen, ihmeissään.\nPelastuksen salaluukku oli äkkiä auennut hänen eteensä. Taivaan hyvyys\noli tavallaan viekkaasti vanginnut hänet. Ihannoitavia kaitselmuksen\nansoja!\n\nHaavoittunut ei liikahtanut, eikä Jean Valjean tiennyt, oliko hän\ntuonut mukanaan tähän hautaan elävän vai kuolleen.\n\nHänen ensimmäinen aistimuksensa oli sokeus. Äkkiä hän ei enää nähnyt\nmitään. Hänestä tuntui hetken myöskin kuin hän olisi tullut kuuroksi.\nHän ei kuullut enää mitään. Hirmuinen murhamyrsky, joka raivosi\nmuutaman jalan päässä hänen päänsä yläpuolella, ulottui hänen korvaansa\nsen paksun maakerroksen vuoksi, joka erotti hänet siitä, vain kumeasti\nja epämääräisesti kuin jokin jyty syvällä alhaalla. Hän tunsi jalkainsa\nalla tukevan maan, siinä kaikki, mutta se riitti. Hän oikaisi toista\nkäsivarttaan, sitten toista, kosketti muuria kummallakin puolella ja\nhuomasi siis käytävän kapeaksi; hänen jalkansa liukahti, ja hän\nhavaitsi, että kivipermanto oli märkä. Hän tunnusteli varovasti\njalallaan peläten joutuvansa johonkin kuoppaan, kaivoon, kuiluun;\ntällöin totesi hän kivipermannon ulottuvan kauemmaksi. Haiseva\ntuulahdus ilmaisi hänelle, missä hän oli.\n\nMuutaman silmänräpäyksen kuluttua hän ei enää ollut sokea. Vähän valoa\ntuli siitä aukosta, josta hän oli lipunut alas, ja hänen silmänsä\nolivat jo tottuneet tähän koloon. Hän alkoi erottaa yhtä ja toista. Se\nkuoppa, johon hän oli kaivautunut, oli muurattu kiinni hänen takanaan.\nSe oli siis umpikuja. Hänen edessään oli toinen muuri, pimeyden.\nAukosta lankeava valo lakkasi kymmenkunnan askelen päässä siitä\npaikasta, jossa Jean Valjean oli, ja valaisi himmeästi muutaman metrin\nlokaviemärin kosteaa seinää. Sen takana vallitsi synkkä pimeys; siihen\nsukeltaminen tuntui ilkeältä ja oli kuin joutuisi sen nielaistavaksi.\nSiihen pimeyteen saattoi kuitenkin sukeltaa, ja sen täytyi tapahtua.\nVieläpä vikkelästi. Jean Valjean ajatteli, että sotamiehet saattoivat\nsamoin kuin hänkin huomata ristikon kivien alla, ja kaikki riippui\nsiitä sattumasta. He saattaisivat laskeutua tähän kaivoon sitä\ntutkimaan. Ei ollut minuuttiakaan menetettävänä. Hän oli laskenut\nMariuksen maahan, mutta nosti hänet selkäänsä ja lähti liikkeelle.\nPäättävästi astui hän pimeyteen.\n\nItse asiassa oli pelastus epätietoisempi kuin Jean Valjean luuli.\nHeidän vastassaan oli toisenlaisia, mutta silti ehkä yhtä suuria\nvaaroja. Taistelun salamoiden jälkeen tuli myrkyllisten kaasujen ja\nansojen luola; kaaoksen jälkeen lokaviemäri. Jean Valjean oli vain\njoutunut yhdestä helvetistä toiseen.\n\nKun hän oli kulkenut viisikymmentä askelta, täytyi hänen pysähtyä.\nHänen edessään oli pulma. Käytävästä haarautui toinen käytävä. Oli\nvalittavana kaksi tietä. Kummanko hän valitsisi? Kääntyisikö oikealle\nvai vasemmalle? Mistä hän tietäisi oikean tien tässä pimeässä\nlabyrintissä? Tässä sokkelossa on vain yksi johtolanka, kuten jo olemme\nmaininneet, sen kaltevuus. Kaltevuutta seuraten tullaan joelle.\n\nSen älysi Jean Valjean heti.\n\nHän laski olevansa Hallien viemärissä, ja jos kääntyisi vasemmalle ja\nseuraisi kaltevuutta, tulevansa noin neljännestunnin kuluttua jollekin\nviemärinsuulle Seinen rannalla Pont-au-Changsin ja Pont-Neufin välillä,\ntoisin sanoen joutuvansa keskellä päivää Pariisin vilkasliikkeisimmälle\npaikalle. Ehkä hän joutuisi tulemaan ulos jostakin viemärinaukosta\njossakin kadunkulmassa. Kuinka ohikulkijat hämmästyisivätkään\nnähdessään kaksi veristä miestä nousevan maasta aivan edessään! Poliisi\nrientäisi paikalle, lähin vartiosto tarttuisi aseisiin. He joutuisivat\nkiinni, ennenkuin olisivat kunnollisesti päässeet ulos. Silloin oli\nparempi syventyä labyrinttiin, sukeltaa tuohon pimeyteen ja jättää\ntulos salliman huomaan.\n\nHän lähti siis kulkemaan kaltevuutta ylöspäin oikealle.\n\nKun hän oli kääntynyt nurkan ohi, katosi aukosta kajastava himmeä valo;\npimeys asettui hänen eteensä kuin esirippu, ja hän tuli taas sokeaksi.\nSiitä huolimatta hän kulki edelleen ja niin nopeasti kuin saattoi.\nMariuksen käsivarret olivat hänen kaulansa ympärillä ja jalat\nriippuivat hänen takanaan. Hän piti toisella kädellään kiinni Mariuksen\nkäsivarsista ja tunnusteli toisella seinää. Mariuksen poski kosketti\nhänen poskeaan ja tarttui siihen kiinni, se kun oli yltäänsä veressä.\nJean Valjean tunsi lämpimän virran valuvan päälleen ja tunkeutuvan\nvaatteittensa läpi; tämä virta oli Mariuksen verta. Kostea lämpö\nkorvassa, jota haavoittuneen suu koski, osoitti kuitenkin, että Marius\nhengitti ja siis vielä eli. Se käytävä, jota Jean Valjean nyt kulki,\noli leveämpi kuin edellinen. Sitä oli kuitenkin hankalampi kulkea.\nEdellisen päivän sade ei vielä ollut valunut pois ja muodosti keskelle\npienen puron, joten hänen täytyi painautua ihan kiinni seinään, jottei\njoutuisi kulkemaan jalat vedessä. Näin hän meni eteenpäin\npilkkopimeässä.\n\nVähitellen, joko senvuoksi, että kaukaiset luukut lähettivät hiukan\nhäämöittävää valoa tähän pimeyteen, tai senvuoksi, että hänen silmänsä\ntottuivat pimeään, hän sai jälleen heikon näkövoiman, ja hän alkoi\nhämärästi hahmoitella seinää, jota hän kosketti, ja holvia, jonka alla\nkulki. Silmäterä laajenee pimeässä ja löytää siitä lopulta valoa,\nniinkuin sielu avartuu onnettomuudessa ja lopulta löytää siitä Jumalan.\n\nSuunnan määrääminen oli vaikeaa.\n\nJean Valjean erehtyi aluksi. Hän luuli olevansa Saint-Denis-kadun alla,\nmutta niin ei ollut asia. Jos Jean Valjean olisi tuntenut oloja, olisi\nhän vain seinää koskettamalla pian huomannut, ettei hän voinut olla\nSaint-Denis-kadun alla olevassa viemärissä. Vanhan neljäkäskiven,\nvanhan, lokaviemärissäkin ylvään ja kuninkaallisen arkkitehtuurin\nasemesta hän olisi tuntenut nykyajan halvemman, porvarillisen\nrakennustavan; mutta hän ei sitä tiennyt.\n\nÄkkiä kohtasi häntä yllätys. Vaikka hän oli yhä kulkenut suoraan,\nhuomasi hän odottamatta, ettei tie kulkenutkaan enää ylöspäin. Sen\nsijaan, että vesi tähän saakka oli tullut varpaille, tuli se nyt\nkantapäille. Viemäri kallistui siis alaspäin. Minkävuoksi? Tulisiko hän\näkkiä Seinen rannalle? Se vaara oli suuri, mutta takaisin kääntymisen\nvaara vielä suurempi. Hän jatkoi siis kulkuaan.\n\nHän ei kuitenkaan ollut menossa Seineä kohti. Se selkämä, jonka\nPariisin maa muodostaa oikealla rannalla, laskeutuu yhtäältä Seineen ja\ntoisaalta suureen viemäriin päin. Hän oli tullut tälle selkämälle. Hän\nkulki vyöviemäriä kohti; hän oli siis oikealla tiellä. Mutta sitä hän\nei tiennyt.\n\nJoka kerta tullessaan haarauman kohdalle hän tunnusteli nurkkia, ja jos\nniiden välinen aukko oli kapeampi kuin se käytävä, missä hän oli, ei\nhän mennyt sinne, vaan pysyi urallaan, koska hän aivan oikein arveli,\nettä jokainen ahtaampi tie johtaisi johonkin umpikujaan ja siis veisi\nhäntä kauemmaksi päämaalista s.o. uloskäytävästä.\n\nHän oli kulkenut arvionsa mukaan noin puoli tuntia eikä vielä ollut\najatellutkaan levähtää; hän oli vain vaihtanut kättä, millä piti\nMariusta kiinni.\n\nÄkkiä hän näki edessään varjonsa. Se kuvastui heikkoa, tuskin\nhuomattavaa, punertavaa valoa vasten, joka himmeästi punasi maata hänen\njaloissaan ja holvia hänen päänsä päällä ja joka molemmilla puolin\nliikkui pitkin käytävän limaisia seinämiä. Hämmästyneenä hän kääntyi\nkatsomaan taakseen.\n\nHänen takanaan, siinä osassa käytävää, josta hän juuri oli tullut,\nvaikka hänen mielestään mittaamattoman kaukana, näkyi paksun pimeyden\nläpi säteilevä, eräänlaatuinen kauhea tähti, joka näytti katsovan\nhäntä.\n\nSe oli poliisin kaamea tähti, joka oli tarkastamassa lokaviemäriä.\n\nTämän tähden takana liikkui kahdeksan tai kymmenen tummaa, suoraa,\nhämärää, kauheaa hahmoa.\n\n\n\n\n2.\n\n\nSelitys.\n\nKapinapäivänä, kuudentena kesäkuuta oli määrätty etsiskelyn toimeenpano\nlokaviemärissä. Pelättiin useiden tappiolle joutuneiden kapinallisten\npaenneen, ja prefekti Gisquet'n oli määrä tutkia maanalainen Pariisi\nsillävälin kuin kenraali Bugeaud puhdisti maanpäällisen kaupungin, mikä\nkaksinainen toimi vaati esivallan puolelta niinikään kaksinaista\nstrategiaa, jota maan päällä edusti armeija ja maan alla poliisi. Kolme\nosastoa poliisimiehistöä ja viemärityöläisiä samosi läpi Pariisin\nmaanalaisen tieverkon, yksi oikealla, toinen vasemmalla rannalla,\nkolmas la Citén alla.\n\nPoliisimiehistö oli varustettu pyssyillä, lyijypampuilla, miekoilla ja\ntikareilla.\n\nSe valo, joka tällä hetkellä suuntautui suoraan Jean Valjeania kohti,\ntuli oikealla rannalla kiertelevän partion lyhdystä.\n\nTämä partio oli juuri tarkastanut sen mutkikkaan sivujohdon ja ne kolme\numpikujaa, jotka ovat Cadran-kadun alla. Sillä välin kuin se oli\nlyhtyineen näissä umpikujissa, oli Jean Valjean matkallaan tullut\nsivujohdon kohdalle, mutta huomannut sen kapeammaksi eikä senvuoksi\nollut mennyt sinne, vaan jatkanut matkaansa pääkäytävää pitkin. Kun\npoliisimiehistö tuli ulos Cadran-sivujohdosta, oli se ollut kuulevinaan\naskeleita vyöviemärin suunnalta. Ne olivat todella Jean Valjeanin\naskeleita. Partion päällikkö oli nostanut lyhtyänsä ja miehistö alkanut\npimeässä tähystellä sille suunnalle, mistä ääni oli kuulunut.\n\nTämä oli Jean Valjeanille hirvittävä hetki.\n\nMutta vaikka hän näki lyhdyn hyvin, näki lyhty onneksi hänet huonosti;\nlyhty oli valo ja hän oli varjo. Hän oli hyvin kaukana ja suli yhteen\npaikan pimeyden kanssa. Hän painautui seinään kiinni ja pysähtyi.\n\nHän ei muuten ollut selvillä, mikä hänen takanaan liikkui. Unen ja\nravinnon puute ja mielen järkytykset olivat saattaneet hänetkin melkein\nhorrostilaan. Hän näki jotakin loimuavaa ja sen ympärillä\nkummituksentapaisia haamuja. Mitä se oli? Sitä hän ei käsittänyt.\n\nKun Jean Valjean oli pysähtynyt, oli askelten ääni lakannut.\n\nPartion miehistö kuunteli, mutta ei kuullut mitään, katseli, mutta ei\nnähnyt mitään. Miehet alkoivat neuvotella.\n\nJean Valjean näki näiden kummitushaamujen muodostavan jonkinlaisen\npiirin. Niiden verikoiranpäät lähenivät toisiaan ja kuiskailivat\nkeskenään.\n\nNäiden yhteiskunnan talonkoirien neuvottelun tuloksena oli, että he\nolivat erehtyneet, että mitään askelten ääntä ei ollut kuulunut, että\nsiellä ei ollut ketään, että oli tarpeetonta mennä vyöviemäriin, että\nse olisi vain ajanhukkaa, mutta että oli riennettävä Saint-Merryhin\npäin, sillä jos vielä oli jotakin tekemistä ja räyhääjiä -- \"bousingot\"\npiiloutunut lokaviemäriin, olivat ne sillä suunnalla.\n\nSilloin tällöin panevat puolueet niin sanoaksemme uudet anturat\nvanhoihin haukkumasanoihinsa. Vuonna 1832 oli sana \"bousingot\"\nyhdyssiteenä jakobiinin, jonka kengänpohjat jo olivat kuluneet, ja\ndemagogin välillä, joka sana vielä silloin oli harvinainen, mutta\nsittemmin on tehnyt niin hyvää palvelusta.\n\nPäällikkö määräsi mentäväksi vasemmalle, Seineen päin. Jos heidän\npäähänsä olisi pälkähtänyt jakautua kahteen osastoon ja lähteä kahdelle\nsuunnalle, olisi Jean Valjean joutunut kiinni. Tämä riippui\nhiuskarvasta. Arvattavasti kielsivät prefektuurin ohjeet, mahdollisen\ntaistelun pelosta suuremman kapinallisjoukkueen kanssa, partiota\njakautumasta. Partio lähti siis jälleen liikkeelle, jättäen Jean\nValjeanin taakseen. Kaiken tämän huomasi Jean Valjean äkkiä toiselle\nsuunnalle käännetyn lyhdyn pimenemisestä.\n\nEnnen poistumistaan laukaisi päällikkö, poliisi-omaatuntoaan\nrauhoittaakseen, kiväärinsä sille suunnalle, joka jätettiin, siis Jean\nValjeania kohti. Pamahdus, jota moninkertainen kaiku toisteli, vyöryi\nmaanalaisissa onkaloissa kuin kurina jättisuolistossa. Kappale\nrappausta, joka putosi vesikouruun ja pärskäytti vettä muutaman askelen\npäässä Jean Valjeanista, osoitti hänelle, että luoti oli sattunut\nholviin hänen päänsä yläpuolella.\n\nHitaiden askelten kaikua kuului hetken aikaa yhä heiketen sitä mukaa\nkuin askelet kaikkosivat; valon heijastus häilähteli muodostaen holviin\npunervan kaaren, joka vähitellen himmeni ja vihdoin katosi; hiljaisuus\nkävi jälleen syväksi, pimeys täydelliseksi, sokeus ja kuurous saivat\ntaas vallan, ja Jean Valjean, joka ei vielä uskaltanut liikahtaa,\nseisoi kauan seinän nojassa kuunnellen korva herkkänä ja katsellen\nsilmät suurina poistuvaa kummituspartiota.\n\n\n\n\n3.\n\nTakaa ajettu mies.\n\n\nSen ajan poliisille täytyy antaa se tunnustus, että se vaikeimmissakin\nvaltiollisissa tiloissa järkähtämättä täytti velvollisuutensa yleisen\nturvallisuuden valvomiseksi. Kapina ei sen silmissä ollut mikään syy\njättää pahantekijöitä valtoimiksi ja lyödä laimin yhteiskuntaa\nsenvuoksi, että hallitus oli vaarassa. Säännölliset tehtävät hoidettiin\ntäsmällisesti satunnaisten ohella eivätkä ne näistä häiriintyneet.\nKeskellä alkanutta epätietoista poliittista tapahtumaa, kesken\nmahdollisen vallankumouksen painetta piti poliisimies silmällä varasta\nantamatta kapinan ja barrikaadin häiritä itseään.\n\nJuuri tällaista tapahtui kesäkuun kuudennen päivän illalla Seinen\noikean rannan rinteellä lähellä Invalid-siltaa.\n\nTällä rinteellä kulki kaksi miestä jonkin välimatkan päässä toisistaan,\nmutta ilmeisesti pitäen toisiaan silmällä ja toisen koettaessa karttaa\ntoista. Edellä kulkija koetti pidentää, perässä tulija lyhentää\nvälimatkaa.\n\nSe oli kuin shakkipeliä, jota pelattiin pitkän matkan päästä ja\nhitaasti. Kumpikaan ei tuntunut pitävän kiirettä; molemmat toimivat\nvitkaan, ikäänkuin kumpikin olisi pelännyt hätiköidessään edistävänsä\nvastapelaajaansa.\n\nOlisi voinut sanoa, että metsästäjä seurasi otusta tahtomatta näyttää\ntekevänsä sitä tarkoituksellisesti. Otus oli varovainen ja pysytteli\nloitolla.\n\nMiehet olivat kuin ajettu näätä ja ajava vesikoira. Edellinen oli\nhintelän ja heiverän näköinen, jälkimmäinen kookas ja ankarannäköinen\nmies, jonka kynsiin ei näyttänyt olevan hyvä joutua.\n\nEdellinen, joka tunsi olevansa heikompi, karttoi jälkimmäistä, mutta\nteki sen suorastaan raivokkaalla tavalla. Jos joku olisi saattanut\ntarkata häntä lähemmin, olisi hänen silmissään lukenut paon kaamean\nvihan ja kaiken sen uhkamielisyyden, jota pelko synnyttää.\n\nRantarinne oli autio; ei näkynyt ketään kävelijää, eipä edes laivuria\ntai jätkää niissä proomuissa, joita siellä täällä oli laitureissa.\n\nJos vastapäiseltä rannalta olisi katsellut näitä miehiä, olisi edellä\nkulkijan huomannut repaleiseksi olioksi, joka levottomana värisi\nrikkinäisessä puserossaan, jäljessä tulija säällinen, virallinen\nhenkilö, jonka univormu oli huolellisesti napitettu kaulaan saakka.\n\nLukija tuntisi kenties molemmat nämä miehet, jos näkisi heidät likeltä.\n\nMikä oli jälkimmäisen tarkoituksena?\n\nLuultavasti ehjemmän puvun hankkiminen edelliselle.\n\nKun valtion pukema mies ajaa takaa repaleista miestä, on hänen\ntarkoituksenaan tehdä tästäkin valtion pukema mies. Ainoa ero on\nkysymys väristä. Sininen puku on kunniaksi, punainen verraten\nepämiellyttävä.\n\nYhteiskunnan pohjakerroksellakin on purppuransa.\n\nArvattavasti halusi edellinen karttaa jotakin tämäntapaista\nepämieluisuutta ja purppuraa.\n\nKun toinen antoi hänen kulkea edellä eikä vielä ottanut häntä kiinni,\ntapahtui se luultavasti siinä toivossa, että hän saisi nähdä miehen\nmenevän johonkin tärkeään kokouspaikkaan ja johonkin seuraan, josta\nvoisi tulla hyvä apaja.\n\nTämän arvelun tekee varmaksi se, että kun napitettu mies näki tyhjät\nvuokravaunut ajavan rantatiellä, viittasi hän kuskille. Ajaja ymmärsi\ntarkoituksen, käsitti selvästi, kenen kanssa oli tekemisissä, käänsi\nhevosensa ja alkoi käymäjalkaa pysytellä miesten lähettyvillä. Tätä ei\nkuitenkaan edellä kulkeva epäilyttävä mies huomannut.\n\nMiehet lähestyivät nyt rantatieltä joelle johtavaa ajotietä, jota\nmyöten Passystä tulevat ajurit siihen aikaan ajoivat hevosiaan\njuottamaan. Sitä tietä myöten olisi päässyt Champs-Élyséehen, missä on\nrunsaasti puita, mutta myöskin runsaasti poliisimiehiä. Takaa ajajansa\nsuureksi hämmästykseksi ei ajettu poikennutkaan juottopaikalle\njohtavalle ajotielle, vaan kulki pitkin rantarinnettä edelleen. Hänen\ntilansa kävi siitä suorastaan vaikeaksi.\n\nMitä hänellä oli mielessä, ellei hän aikonut hypätä jokeen?\n\nNyt ei ollut mitään mahdollisuutta palata rantatielle; ei ollut polkua\nei portaita; ja oltiin aivan lähellä sitä mutkaa, minkä Seine muodostaa\nJena-siltaa vastaan ja missä rantatöyry yhä kapenee, päättyy aivan\nkaitaan kielekkeeseen ja sukeltaa veteen. Siellä hänen oikealla\npuolellaan olisi kohtisuora seinämä, vasemmalla ja edessään joki ja\ntakanaan oikeudenpalvelija.\n\nTosin esti rantatöyryn päätä näkymästä kuuden tai seitsemän jalan\nkorkuinen soraläjä, joka oli siihen jäänyt jonkin revityn rakennuksen\njäljiltä. Mutta toivoiko tuo mies voivansa piiloutua soraläjän taa,\njonka ympäri vain tarvitsi kiertää? Se olisi lapsellista. Niin\najattelemattomia eivät sentään varkaat ole.\n\nSoraläjä muodosti töyrylle kummun, joka ulottui aina rantatien muuriin\nsaakka. Takaa-ajettu mies tuli tämän kummun luo ja kiersi sen, joten\ntoinen ei enää saattanut häntä nähdä.\n\nKun ajaja ei enää nähnyt ajettavaa, ei tämäkään saattanut nähdä häntä;\nniinpä hän ei enää peitellyt aikomustaan, vaan riensi nopeasti\neteenpäin. Muutamassa sekunnissa hän oli soraläjän luona ja kiersi\nniinikään sen toiselle puolelle. Siellä pysähtyi hän aivan\nällistyneenä. Hänen takaa ajamaansa miestä ei ollut siellä.\n\nPuseromies oli piminnyt.\n\nRantatöyryä oli soraläjästä tuskin kolmeakymmentä askelta, minkä\njälkeen se päättyi veteen, joka huuhtoi rantatien vallia.\n\nPakolainen ei olisi voinut heittäytyä Seineen tai kiivetä rantatielle\nilman, että ajaja olisi sen nähnyt. Mihin hän sitten oli joutunut?\n\nNapitettu mies meni aina töyryn päähän saakka ja pysähtyi siihen\nmiettimään, kädet kouristuksentapaisesti nyrkissä ja silmät tähyävinä.\nÄkkiä hän löi otsaansa. Hän oli sillä kohdalla, missä maa loppui ja\nvesi alkoi, huomannut leveän, matalan ristikon, jossa oli suuri lukko\nja kolme tukevaa saranaa. Tämä ristikko, eräänlainen rantatien alle\njohtava portti, oli yhtä paljon jokeen kuin rantatöyryyn päin. Sen alta\nvalui tummahko puro. Tämä puro laski Seineen.\n\nRistikon paksujen ruosteisten kankien takaa näkyi pimeä holvikäytävä.\n\nMies pani käsivartensa ristiin ja loi ristikkoon moittivan katseen.\n\nKun tämä katse ei ollut riittävä, koetti hän työntää ristikkoa auki.\nHän ryskytti sitä, mutta ristikko ei hievahtanut. Se oli tietenkin\njuuri avattu, vaikka hän ei ollut kuullut sitä, kumma kyllä, kun se oli\nniin ruosteinen. Ja varmaa oli, että se oli sitten taas pantu lukkoon.\nSe osoitti, että se henkilö, jolle tämä ovi äsken oli saranoillaan\nkääntynyt, ei ollut käyttänyt tiirikkaa, vaan avainta.\n\nTämä juolahtikin heti miehen mieleen, ja hän huudahti harmistuneena:\n\n\"Tämä menee jo pitkälle! Hallituksen omalla avaimella!\"\n\nMutta heti sen jälkeen rauhoittui hän taas ja ilmaisi kokonaisen\najatusmaailman ivanvivahteisilla yksitavuisilla sanoilla:\n\n\"Oo, oo, oo, oo!\"\n\nTämän sanottuaan ja toivoen joko saavansa nähdä miehen tulevan takaisin\ntai toisia menevän sisään hän asettui soraläjän taa vartioimaan\npeltokanakoiran tapaan kärsivällisen raivokkaana.\n\nAjuri, joka kaikessa menetteli miehen liikkeiden mukaisesti, oli\npuolestaan pysähtynyt hänen kohdalleen lähelle rantatienvallia. Hän\naavisti luultavasti pitkää odotusta ja pani hevostensa turpaan kostean\nkaurapussin, jonka pariisilaiset niin hyvin tuntevat, joiden suhteen\nsivumennen sanoen hallitukset joskus menettelevät samalla tavalla. Ne\nharvat henkilöt, jotka kulkivat Jena-sillalla, käänsivät ennen\npoistumistaan päätänsä katsellakseen noita molempia liikkumattomia\nilmiöitä maisemassa, miestä töyryllä ja vuokravaunuja rantatiellä.\n\n\n\n\n4.\n\nHänkin kantaa ristiänsä.\n\n\nJean Valjean oli jälleen alkanut vaelluksensa eikä ollut enää\npysähtynyt.\n\nTämä kulku kävi yhä hankalammaksi. Näiden holvien korkeus vaihtelee;\nkeskimääräinen korkeus on noin viisi jalkaa kuusi tuumaa ja on tehty\nkeskikokoisen miehenmitan mukaan. Jean Valjeanin oli pakko kulkea\nkumarassa, ettei Mariuksen pää sattuisi kattoon. Hänen täytyi yhtä\nmittaa kumartua ja taas oikaista itseään ja tunnustella suuntaa\nseinästä. Seinien kosteus ja permannon limaisuus olivat huonoja\ntukikohtia sekä kädelle että jalalle. Aukkoja, joista tuli valoa, oli\nvain perin pitkien välimatkojen päässä, ja valo oli niin himmeää, että\nauringonvalo tuntui kuunvalolta; kaikki muu oli sumeaa, myrkyllisiä\nkaasuja, pilkkopimeää. Jean Valjean tunsi sekä nälkää että janoa,\nvarsinkin janoa, mutta lokaviemäri on niinkuin merikin paikka, jossa on\nyllinkyllin vettä, mutta ei kuitenkaan mitään juotavaa. Hänen voimansa,\njoka, kuten tiedämme, oli tavattoman suuri ja tuskin lainkaan iän\nheikentämä, alkoi kuitenkin nyt pettää. Hän tunsi väsymystä, ja voimien\nväheneminen enensi taakan painoa. Marius, joka ehkä oli kuollut, painoi\nniinkuin eloton ainakin. Jean Valjean kantoi häntä niin, että rintaa ei\npuristanut ja hän voi hengittää niin vapaasti kuin mahdollista. Hän\ntunsi rottia vilisevän jalkainsa välissä. Yksi näistä puri häntä\npelästyksissään. Joskus tuli kuitenkin viemäriaukkojen ristikoista\ntuulahdus raikasta ilmaa, joka virkisti häntä.\n\nKello saattoi olla noin kolme iltapäivällä, kun hän tuli vyöviemäriin.\n\nEnsin hän kummastui tätä äkillistä avartumista. Hän oli nyt käytävässä,\njonka molempiin seinämiin hän ei yht'aikaa ulottunut käsillään, ja\nholvin alla, johon hänen päänsä ei sattunut. Suuri viemäri onkin\nkahdeksan jalkaa leveä ja seitsemän korkea.\n\nSillä paikalla, missä Montmartren viemäri yhtyy suureen viemäriin,\nmuodostaa kaksi muuta maanalaista holvia, Provence-kadun alla oleva ja\nteurastamon viemäri, tienristeyksen. Näiden neljän tien välillä olisi\nmoni mies epäröinyt. Jean Valjean valitsi leveimmän, s.o. vyöviemärin.\nMutta siinä nousi taas kysymys: oliko mentävä ylös- vaiko alaspäin? Hän\notti huomioon, että asema vaati nopeutta ja että hänen nyt, tuli mitä\ntuli, täytyi pyrkiä pääsemään Seine-joelle. Toisin sanoen mennä\nalaspäin. Hän kääntyi siis vasemmalle.\n\nSiinä hän teki viisaasti. Sillä jos hän olisi kääntynyt ylöspäin, olisi\nhän tuhannen ponnistuksen jälkeen, näännyksissä ja pilkkopimeässä\ntullut umpikujaan. Hän olisi silloin ollut mennyttä miestä.\n\nMutta hänen vaistonsa auttoi häntä hyvin. Ainoa mahdollinen pelastus\noli todellakin alaspäin meneminen.\n\nKun hän oli tullut kappaleen matkaa ohi erään sivuhaaran, joka\nluultavasti oli Madeleine-viemäri, pysähtyi hän. Hän oli perin väsynyt.\nJokseenkin suuresta aukosta, arvatenkin Anjou-kadun luukusta, tuli\nsisään melkein kirkasta valoa. Jean Valjean laski Mariuksen viemärin\nseinää pitkin kulkevalle kapealle pyälteelle niin varovasti kuin veli\nolisi tehnyt haavoittuneelle veljelleen. Mariuksen veriset kasvot\nnäyttivät luukusta tulevassa valossa kuin haudassa makaavilta. Hänen\nsilmänsä olivat kiinni, hiukset olivat liimautuneet ohimoihin kuin\nsiveltimet, joissa on kuivunutta punaista väriä, kädet riippuivat\nhervottomina alhaalla, hänen jäsenensä olivat kylmät, ja suupielissä\noli hyytynyttä verta. Kaulaliinansolmuun oli muodostunut suuri\nveripahka, paita oli tarttunut kiinni haavoihin, ja nutun kangas\nhankasi ammottavia naarmuja lihassa. Jean Valjean väisti sormenpäillään\nvaatteita syrjään ja pani kätensä hänen rinnalleen; sydän tykytti\nvielä. Sitten hän repi rikki oman paitansa, sitoi haavat mikäli osasi\nja tyrehdytti verenjuoksun, kumartui senjälkeen Mariuksen ylle, joka\nyhä oli tainnoksissa ja tuskin hengitti, ja katsoi häntä kasvoillaan\nsanomattoman vihan ilme.\n\nPannessaan Mariuksen vaatteita kiinni hän oli tämän taskuista löytänyt\nkaksi esinettä, leivän, jonka Marius oli unohtanut sinne edellisestä\nillasta, ja muistikirjan. Leivän hän söi ja muistikirjan avasi.\nEnsimmäisellä lehdellä hän näki Mariuksen kirjoittamat rivit. Lukija\nmuistanee ne:\n\n\"Minun nimeni on Marius Pontmercy. Ruumiini viedään äidinisäni, herra\nGillenormandin luo, Filles-du-Calvaire-katu n:o 6, Marais'ssa.\"\n\nJean Valjean luki luukun valossa nämä rivit ja seisoi hetken kuin\najatuksiinsa vaipuneena toistaen puoliääneen: Filles-du-Calvaire-katu\nn:o 6, herra Gillenormand. Sitten hän pani muistikirjan takaisin\nMariuksen taskuun.\n\nHän oli nyt syönyt ja voimistunut. Hän otti sen vuoksi Mariuksen taas\nselkäänsä, asetti hänen päänsä huolellisesti oikeata olkapäätään vasten\nja alkoi jälleen vaeltaa viemäriä alaspäin.\n\nSitä Pariisin katujen nimistä laadittua soihtua, jolla me olemme\nlukijalle valaisseet Jean Valjeanin maanalaista vaellusta, ei hänellä\nollut käytettävänään. Ei mikään sanonut hänelle, missä osassa kaupunkia\nhän oli tai minkä matkan hän oli kulkenut. Ainoastaan silloin tällöin\ntiellään tapaamien valopilkkujen enenevästä kalpeudesta hän saattoi\npäättää, että päivä oli hämärtymässä; ja kun vaunujen lakkaamaton\njyrinä hänen päänsä päällä oli tullut yhä katkonaisemmaksi ja sitten\nmelkein lakannut, päätti hän siitä, ettei hän enää ollut Pariisin\nkeskiosissa, vaan läheni jotakin yksinäisempää seutua, ulkobulevardeja\ntai ulommaisia rantateitä. Missä on vähemmän taloja ja vähemmän katuja,\nsiellä on lokaviemärissäkin harvemmassa luukkuja. Pimeys kävi yhä\nsuuremmaksi. Siitä huolimatta hän kulki uskollisesti eteenpäin.\n\nTämä pimeys muuttui äkkiä hirvittäväksi.\n\n\n\n\n5.\n\nHiedassa niinkuin naisissakin on eräänlainen hienous petollista.\n\n\nHän tunsi kulkevansa vedessä eikä hänen jalkainsa alla enää ollut\nkivipermantoa, vaan mutaa.\n\nSattuu eräillä kohdin Bretagnen tai Skotlannin rannikolla, että\nhenkilö, joka luoteen aikana kävelee hiedalla, jokseenkin kaukana\nrannasta, äkkiä huomaa, että hänen on muutamia minuutteja jo ollut\nraskasta astua. Maa hänen jalkainsa alla on kuin pikeä; anturat\ntarttuvat siihen kiinni; se ei ole enää hietaa, vaan liimaa. Hieta on\naivan kuivaa, mutta joka askelella täyttyy jalanjälki heti vedellä.\nSilmä ei huomaa mitään muutosta; määrätön ranta on tuolla tasaisena ja\ntyynenä, koko hietakenttä on samannäköistä, ei mikään erota tukevaa\nmaata pettävästä. Mies jatkaa matkaansa, kulkee eteenpäin pyrkien\nrantaa kohti. Hän ei ole levoton. Miksi olisikaan? Ainoa on, että\ntuntuu kuin hänen jalkansa kävisivät joka askelella raskaammiksi. Äkkiä\nvajottaa maa. Jalka painuu siihen pari kolme tuumaa. Hän ei varmaankaan\nole oikealla tiellä; hän pysähtyy ottaakseen selon, missä hän on. Äkkiä\nhän tulee katsoneeksi jalkojansa. Ne ovat kadonneet. Hieta peittää ne.\nHän vetää jalkansa ylös sannasta ja kääntyy menemään takaisin, mutta\nvaipuu vielä syvemmälle. Hieta ulottuu nyt nilkkoihin; hän tempautuu\nirti ja heittäytyy vasemmalle; hieta ulottuu nyt puolisääreen, hän\nheittäytyy oikealle; hieta ulottuu polviin saakka. Silloin hän käsittää\nsanomattomaksi kauhukseen joutuneensa hyllysannalle ja että hänen\nallaan on se hirvittävä välielementti, jossa ihminen ei voi kävellä\neikä kala uida. Hän heittää pois taakkansa, jos hänellä sellaista on,\nhän keventää itseänsä kuin laiva merihädässä; mutta se on jo liian\nmyöhäistä, santa nousee jo polvien yläpuolelle.\n\nHän huutaa, hän huiskuttaa hattuaan tai nenäliinaansa, hieta vetää\nhäntä yhä syvemmälle. Jos ranta on autio, jos kiinteä maa on kaukana,\njos hietasärkkä on huonossa maineessa ja ellei seudulla satu olemaan\nsankareita, niin kaikki on ohi, hänet on tuomittu hiedan nieltäväksi.\nHänet on tuomittu siihen vitkalliseen, kauhistuttavaan, ehdottomaan,\nauttamattomaan hautautumiseen, jota ei voi hidastuttaa eikä edistää,\njoka kestää tuntikausia, joka ei koskaan lopu, joka tarttuu ihmiseen\nhänen seistessään täysin vapaana ja terveenä, joka vetää jaloista, joka\njokaisesta irtipääsy-yrityksestä, jokaisesta huudosta vetää vain hiukan\nsyvemmälle, joka tuntuu vielä kiinteämmällä otteella rankaisevan\nvastustamista, joka antaa ihmisen hitaasti painua maan sisään, jättäen\nhänelle hyvää aikaa katsella näköpiiriä, puita, vihantia vainioita,\nrannan kylistä nousevaa savua, merellä keinuvien alusten purjeita,\nlentäviä ja laulavia lintuja, aurinkoa, taivasta. Tämä vajoaminen on\nhauta, joka muuttuu mereksi ja nousee maan syvyyksistä kaapatakseen\nhänet elävältä. Jokainen minuutti on järkähtämätön haudankaivaja.\nOnneton koettaa asettua istualleen, heittäytyä pitkälleen, ryömiä;\nkaikki nämä liikkeet hautaavat häntä; hän oikaisee itsensä ja vaipuu\nalemmaksi; hän tuntee tulevansa nielaistuksi; hän huutaa, rukoilee,\nhuutaa pilviin, vääntää epätoivoisena käsiänsä. Nyt hän on hiedassa\nvatsaa myöten; nyt nousee hieta rintaan saakka, hän on enää vain\nrintakuva. Hän nostaa käsiänsä, päästää hurjia valitushuutoja, pusertaa\nkyntensä hietaan, koettaa pysytellä ylhäällä tämän pölyn varassa, nojaa\nsiihen kyynärpäillään nostaakseen itseänsä ylös tästä pehmeästä\ntaikinasta, nyyhkyttää; hieta nousee. Nyt se on ehtinyt olkapäihin, nyt\nse nousee kaulaan; nyt on näkyvissä vain pää. Suu avautuu huutoon,\nhieta täyttää sen; äänettömyys. Silmät katsovat vielä, hieta sulkee ne;\npimeys. Senjälkeen peittyy otsakin; hiukset värähtävät vielä hiedan\nyllä; käsi ojentuu ylös, ponnistaa hietaa vastaan, liikkuu, huitoo ja\nkatoaa. Kauhea ihmisen elävältä hautaus!\n\nJoskus vaipuu näin ratsastaja hevosineen, joskus ajomies rattaineen;\nkaikki katoaa hietaan. Se on haaksirikko ilman vettä. Se on ihmisen\nuppoaminen maahan. Valtameren läpitunkema maa muuttuu ansaksi. Se\nnäyttää lakeudelta, mutta avautuu kuin aalto. Niin pettävä saattaa\nsyvyys olla.\n\nTällaiset hirveät tapahtumat, jotka aina ovat mahdollisia jollakin\nmerenrannalla, olivat kolmekymmentä vuotta sitten mahdollisia Pariisin\nlokaviemärissä.\n\nEnnen niitä suurenmoisia töitä, jotka pantiin alulle 1833, sattui\nPariisin maanalaisessa tieverkossa äkillisiä maanvajoamisia.\n\nVesi valui alla oleviin maakerrostumiin, jotka olivat tavallista\nlöyhempiä; alusta, joko kivinen, kuten viemärin vanhoissa osissa, tai\nbetonin päälle hydraulisesta kalkista tehty, kuten uusissa, vaipui, kun\nei sillä enää ollut tukea. Se katkesi ja upposi silloin joltakin\nosaltaan. Tämmöisen halkeaman ja ammottavan likakaivon nimenä oli\nammattimiesten kielellä _fontis_. Mitä on sitten \"fontis\"? Se on\nmerenrantain hyllysantaa, äkkiä tavattu maan alla, lokaviemärissä.\nVeden läpiliuottama maa on ikäänkuin sulamistilassa; se ei ole maata\neikä vettä. Syvyys on joskus hyvinkin suuri. Ei mikään voi olla\nkauheampaa kuin sellaiseen paikkaan joutuminen. Jos vesi on vallan\npäällä, niin on kuolema pikainen, vain äkillinen nielaisu; jos sitä\nvastoin maa on voiton puolella, niin on kuolema hidas, vitkallinen\nvajoaminen.\n\nMikä sanomaton kauhu on tällainen kuolema! Kuolema lieventää joskus\nkauheuttansa määrätyllä hirvittävällä arvokkuudella. Roviolla,\nhaaksirikossa voi olla suuri; liekissä niinkuin kuohuissakin on ylväs\nryhti mahdollinen; niissä kirkastuu samalla, kun niihin uppoaa. Toisin\ntäällä. Kuolema on täällä saastainen. On nöyryyttävää joutua heittämään\nhenkensä täällä. Viimeiset silmän näkemät ovat yököttäviä. Lika on\nsamaa kuin häpeä. Se on jotakin pikkumaista, rumaa, häväisevää. Kuolla\nviinisammioon kuten Clarence, se voi käydä laatuun; mutta likasammioon,\nkuten Escoubleau, se on inhoittavaa.\n\nKaikkialla muualla on hauta kaamea, täällä se on iljettävä.\n\nLokasammioiden syvyys niinkuin niiden pituuskin ja sisällyksen kiinteys\nvaihteli allaolevan maakerroksen laadun mukaan. Joskus oli sellainen\nrepeämä kolme tai neljä jalkaa syvä, joskus kahdeksan tai kymmenen;\nvälistä ei tavattu pohjaa laisinkaan. Lieju oli yhdellä kertaa melkein\nkiinteä, toisella melkein juoksevaa.\n\nNiiden syntymiseen oli monta syytä: maaperän löyhyys, jokin vajoaminen\njossakin ihmisen ulottumaa syvemmällä, kesän ankarat sadekuurot, talven\nlakkaamaton vihmasade. Joskus painoivat hietaiselle perustalle\nrakennetut talot maanalaista holvia, niin että nämä vääntyivät tai\nhalkesi perusta niiden painosta. Silloin huomattiin vika joskus\nylläolevan kadun halkeamista, ja kun vaurio näin tuli näkyviin, voitiin\nheti ryhtyä vikaa korjaamaan. Mutta usein ei sisäisestä vauriosta\nnäkynyt mitään ulkonaista merkkiä. Jos viemärityöläiset silloin\nvarokeinoihin ryhtymättä menivät luhistuneeseen viemäriin, saattoivat\nhe sinne kuolla. Vanhat muistiinpanot mainitsevat monta työmiestä,\njotka tällä tavoin ovat hukkuneet näihin likahautoihin.\n\nSama kohtalo oli nuorella ja miellyttävällä varakreivi Escoubleaulla,\njonka äsken mainitsimme. Hän oli muuan sankari Leridan piirityksen\najoilta, jolloin käytiin rynnäkköön silkkisukissa ja viulunsoittajat\nedellä. Escoubleau, joka eräänä yönä oli yllätetty serkkunsa,\nherttuatar de Sourdis'n luota, upposi tällaiseen liejukkoon\nBeautreillis-lokaviemärissä, jonne hän oli pujahtanut herttuaa pakoon.\nKun rouva de Sourdis'lle kerrottiin tapaus, pyysi hän hajupulloansa ja\nunohti itkemästä hengittääkseen hajusuolaa. Tällaisissa tapauksissa ei\nedes rakkaus kestä; lokaviemäri sammuttaa sen. Hero kieltäytyisi\npesemästä Leandroon ruumista; Tisbe pitäisi nenäänsä Pyramoon edessä ja\nsanoisi: \"Hyi!\"\n\n\n\n\n6.\n\nLokaviemärin liejusuo.\n\n\nJean Valjean oli tämmöisen liejusuon edessä.\n\nTämänlaatuisia vajoamisia sattui siihen aikaan sangen usein\nChamps-Élyséen alla olevassa maakerroksessa, joka tavattoman löyhän\nlaatunsa vuoksi oli erittäin hankalaa hydraulisille töille ja huonoa\nsäilyttämään maanalaisia rakennuksia. Kun vuonna 1836 Saint-Honorén\nesikaupungin alla oleva vanha kiviviemäri, jossa tällä hetkellä Jean\nValjean oli, purettiin uudestaanrakentamista varten, oli se löyhä\nhieta, joka muodostaa Champs-Élyséen alaisen maakerroksen aina\nSeine-jokeen saakka, sellaisena esteenä, että työ kesti lähes kuusi\nkuukautta eikä ollut ainoastaan vaikeaa, vaan vaarallistakin.\n\nSe lokaviemärin liejusuo, jonka Jean Valjean tapasi, oli aiheutunut\nedellisen päivän rankkasateesta. Eräs lenkopaikka kivipermannossa, jota\nalla oleva hieta huonosti tuki, oli kerännyt sadevettä. Kun vesi oli\nvalunut läpi, oli vajoaminen alkanut. Sijoiltaan siirtynyt alusta oli\nvajonnut liejuun. Kuinka syvälle? Mahdotonta sanoa. Pimeys oli siellä\nläpitunkemattomampi kuin missään muualla. Se oli liejusuo yön luolassa.\n\nJean Valjean tunsi, että kivialusta katosi hänen altaan. Hän astui\ntähän liejuun. Se oli vettä pinnalta, mutaa pohjalta. Hänen täytyi\nkuitenkin mennä eteenpäin. Oli mahdotonta enää kääntyä. Marius oli\nkuolevana ja Jean Valjean näännyksissä. Mihinkäpä hän muuallekaan olisi\nmennyt? Jean Valjean kulki siis eteenpäin. Muuten ei mutainen paikka\nalussa tuntunut erin syvältä. Mutta mitä kauemmaksi hän kulki, sitä\nsyvemmälle vajosivat hänen jalkansa. Muta ulottui pian puolisääreen,\nvesi yli polvien. Hän kulki edelleen pitäen molemmin käsivarsin\nMariusta niin korkealla kuin saattoi. Muta nousi nyt polvitaipeeseen ja\nvesi vyötäisiin saakka. Nyt oli jo mahdotonta kääntyä. Hän vajosi yhä\nsyvemmälle ja syvemmälle. Tämä lieju, joka oli kyllin kiinteää\nkannattaakseen yhden miehen, ei ilmeisestikään voinut kantaa kahta.\nMarius ja Jean Valjean olisivat muutoin saattaneet siitä pelastua\nkumpikin erikseen. Jean Valjean jatkoi kuitenkin kulkemistaan, kantaen\nkuolevaa, joka ehkä jo oli kuollut.\n\nVesi ulottui nyt häntä kainaloihin; hän oli vähällä menettää\ntasapainonsa; vain töin tuskin saattoi hän liikkua siinä syvässä\nliejussa, jossa hän oli. Sen paksuus, joka oli tuki, oli samalla este.\nHän piti Mariusta yhä päänsä päällä ja pääsi uskomattomasti\nponnistellen eteenpäin, mutta vajosi yhä syvemmälle. Nyt hänellä oli\nveden yläpuolella vain pää ja molemmat käsivartensa, jotka pitivät\nMariusta koholla. Vanhoissa, vedenpaisumusta kuvaavissa tauluissa\nnähdään äiti, joka tekee samalla tavoin lapselleen.\n\nHän vajosi vielä syvemmälle; hän taivutti kasvonsa taaksepäin\nvälttääkseen vettä ja voidakseen hengittää. Jos olisi saattanut nähdä\nhänet tässä pimeässä, olisi luullut näkevänsä kasvonaamion uivan mustan\nveden pinnalla. Hän näki epäselvästi yllään Mariuksen retkottavan pään\nja sinikalpeat kasvot; hän teki epätoivoisen ponnistuksen ja sai\njalkansa eteenpäin; se sattui johonkin kiinteään, johonkin tukikohtaan.\nOlikin viimeinen hetki.\n\nHän suoristi ryhtiään ja väännälti ja tempoi itseään jonkinlaisella\nraivolla ylös liejusta, jotta sai jalansijaa tällä tukikohdalla. Se\nteki häneen saman vaikutuksen kuin ensimmäinen astuin portaissa, jotka\njohtavat elämään.\n\nTämä tukikohta, jonka hän viime hetkessä tapasi mudassa, oli notkelman\ntoisen pään kaltevuuden alku. Kiveys ei ollut katkennut, vaan\nainoastaan taipunut veden alla kuin lauta. Hyvin rakennetut kiveykset\novat niin lujia, että saattavat tällä tavoin taipua. Tämä kaistale\nalustaa, joka kyllä oli osaksi vajonnut veden alle, mutta pysynyt\nkoossa, oli todellakin kalteva tie, ja sille tielle pääseminen oli\npelastus. Jean Valjean nousi ylös tätä kaltevaa pintaa ja oli pian\nnotkon toisella puolella.\n\nKun hän pääsi ylös vedestä, sattui hän erästä kiveä vasten ja lusahti\npolvilleen. Hän katsoi, että asia oli niinkuin pitikin ja jäi hetkeksi\ntähän asentoon, sielu syventyneenä emme tiedä mihin keskusteluun\nJumalan kanssa.\n\nSenjälkeen hän nousi taas ylös, värisevänä, viluisena, kumarassa\nkantamansa kuolevan taakan alla, ja liejua valuvana, mutta sielu täynnä\nihmeellistä valoa.\n\n\n\n\n7.\n\nJoskus joudutaan karille maihin päästessä.\n\n\nVielä kerran hän aloitti vaelluksensa.\n\nMutta vaikka hän ei menettänyt henkeänsä lokalietteeseen, näytti sinne\nkuitenkin jääneen hänen voimansa. Tämä äärimmäinen ponnistus oli\nnäännyttänyt hänet. Hänen väsymyksensä oli nyt niin suuri, että hänen\njoka kolmannen tai neljännen askelen päästä oli pakko hengähtää ja\nnojautua seinää vasten. Kerran hänen täytyi istahtaa seinämää pitkin\nkulkevalle pyälteelle muuttaakseen Mariuksen asentoa, ja hän luuli jo\njäävänsä siihen. Mutta vaikka hänen voimansa olivat lopussa, ei hänen\ntarmonsa ollut herpautunut. Hän nousi jälleen.\n\nHän kulki epätoivoisesti, miltei ripeästi, ja oli kävellyt noin sata\naskelta nostamatta päätään, melkein hengittämättä, ja pukkasi sitten\näkkiä seinää vasten. Hän oli tullut erääseen viemärin käänteeseen, ja\nkun oli kulkenut pää kumarassa, oli puskenut muuriin. Hän nosti\npäätään, ja maanalaisen käytävän toisessa päässä, kaukana, hyvin\nkaukana huomasi hän valonhäivettä. Tällä kertaa se ei ollut peloittavaa\nvaloa; se oli hyvää, valkoista valoa. Se oli päivän valoa.\n\nJean Valjean näki uloskäytävän.\n\nTuomittu sielu, joka äkkiä keskellä helvetinhehkua näkisi ulospääsyn\ngehennasta, tuntisi, mitä Jean Valjean nyt tunsi. Hän lentäisi\npalaneiden siipiensä tyngillä kiitävää vauhtia säteilevää porttia\nkohti. Jean Valjean ei tuntenut enää mitään väsymystä, ei tuntenut enää\nMariuksen painoa, hän sai teräsjousteiset polvet, hän juoksi pikemmin\nkuin käveli. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin näkyi aukko. Sen\nmuodosti holvikaari, matalampi kuin pääholvi, joka vähitellen aleni, ja\nkapeampi kuin käytävä, joka kapeni sitä mukaa kuin holvi aleni. Tunneli\npäättyi sisällä kuin suppilo; vahingollinen kaventuminen, joka\njäljitteli vankilanportteja, mutta niin sopiva kuin lieneekin\nvankiloihin, oli sopimaton lokaviemäriin, ja onkin sittemmin muutettu.\n\nJean Valjean tuli ulkotien kohdalle.\n\nSiihen hän pysähtyi.\n\nSiinä oli tosin ulospääsy, mutta sen kautta ei kuitenkaan päässyt ulos.\n\nHolvinsuu oli suljettu lujalla ristikkoportilla, ja tämä\nristikkoportti, joka kaikesta päättäen harvoin kääntyi ruostuneilla\nsaranoillaan, oli kiinnitetty kivikehykseensä valtavalla lukolla, joka\noli punainen ruosteesta ja suuren tiilikiven kokoinen. Lukko oli niitä\nlinnalukkoja, joita vanha Pariisi niin mielellään ja niin usein käytti.\n\nToisella puolella ristikkoporttia oli raikas ilma, joki, päivä, kapea\nrantatöyry, joka kuitenkin oli kyllin leveä kävellä, rantatiet,\nPariisi, tuo kurimus, johon on niin helppo piiloutua, laaja näköpiiri,\nvapaus. Oikealla, alaspäin jokea katsellen, näki Jena-sillan,\nvasemmalla, ylöspäin jokea, Invalidsillan; paikka olisi ollut otollinen\nodottaa pimeän tuloa ja paeta. Se oli yksinäisimpiä paikkoja\nPariisissa, vastapäätä Gros-Caillouta oleva rantatörmä.\n\nKello saattoi olla noin puoli yhdeksän illalla. Alkoi hämärtää.\n\nJean Valjean asetti Mariuksen seinän viereen permannon kuivalle\npuolelle, meni sitten ristikkoportin luo ja tarttui sen lankoihin\nmolemmin käsin; hän ryskytti niitä voimainsa takaa, mutta ihan\ntehottomasti. Ristikkoportti ei hievahtanut. Jean Valjean tunnusteli\ntankoa toisensa jälkeen toivoen jonkin niistä olevan niin höllässä,\nettä sen saisi irti ja siitä vääntöraudan, millä voisi murtaa joko muun\nristikon tai lukon. Mutta yksikään ristikkorauta ei liikahtanut.\nTiikerin hampaat eivät ole tukevammin hammaskoloissaan kiinni. Ei siis\nollut murtorautaa eikä mitään sentapaista muutakaan saatavissa. Este\noli voittamaton. Ei ollut mitään keinoa avata porttia.\n\nTähänkö hänen elämänsä päättyisi? Mitä oli hänen tehtävä? Mitä hänestä\ntuleva? Olisiko hänen käännyttävä takaisin? Olisiko hänen uudelleen\naloitettava se kauhea vaellus, jonka hän juuri oli suorittanut? Hänellä\nei ollut voimaa siihen. Ja sitäpaitsi, kuinkapa hän pääsisi uudelleen\nsen liejunotkon läpi, josta hän vain ihmeen avulla oli päässyt ylös? Ja\neikö hänen ollut pelättävä poliisipartiota, jota hän varmaankaan ei\nvoisi toista kertaa väistää? Ja mihin hän sitten menisi? Mihin suuntaan\nlähtisi? Vaikkapa hän päätyisikin jonkin toisen uloskäytävän kohdalle,\nolisi varmaan sekin rautaoven tai ristikon sulkema. Kaikki aukot oli\nepäilemättä tällä tavoin suljettu. Sattuma oli irroittanut sen\nristikon, josta hän oli tullut sisään, mutta ilmeisesti olivat kaikki\nmuut kiinni. Hänen oli onnistunut paeta vain vankilaan.\n\nKaikki oli ohi. Kaikki, mitä Jean Valjean oli tehnyt, oli hyödytöntä.\nHän oli uhrannut viimeiset voimansa vain epäonnistuakseen.\n\nHe molemmat olivat kuoleman kaameassa verkossa, ja Jean Valjean tunsi\njo sen mustien lankojen värinän esiin syöksevän hirvittävän lukin\njalkojen alla.\n\nHän kääntyi selin ristikkoporttiin ja pikemmin lusahti kuin istahti\nkivipermannolle yhä vain liikkumattoman Mariuksen viereen, ja hänen\npäänsä vaipui polvien väliin. Ulospääsy oli mahdoton! Tämä oli\nviimeinen tuskanpisara.\n\nKetä hän ajatteli tässä mielensä äärimmäisessä masennustilassa? Ei\nitseänsä eikä Mariusta. Hän ajatteli Cosettea.\n\n\n\n\n8.\n\nReväisty nutunriekale.\n\n\nKeskellä tätä masennusta laskeutuu käsi hänen olkapäälleen ja ääni\nsanoi hiljaa hänelle:\n\n\"Puolet mieheen!\"\n\nOliko täällä joku toinenkin? Ei mikään muistuta unennäköä niinkuin\nepätoivo; Jean Valjean luuli uneksivansa. Hän ei ollut kuullut askelia.\nOliko se mahdollista? Hän loi katseensa ylös.\n\nHänen edessään seisoi eräs mies.\n\nMiehellä oli puseropuku, hän oli avojaloin ja piti kenkiään vasemmassa\nkädessään; hän oli ilmeisesti riisunut ne voidakseen tulla ihan Jean\nValjeanin luo tämän kuulematta.\n\nJean Valjean ei epäröinyt hetkeäkään. Niin odottamaton kuin kohtaus\nolikin, tunsi hän kuitenkin miehen. Tämä mies oli Thénardier.\n\nVaikka niin sanoaksemme säikytettynä horroksestaan, sai Jean Valjean\nkuitenkin heti täyden mielenmalttinsa, tottunut kun oli yllätyksiin ja\näkillisiin iskuihin, joihin heti oli vastattava. Muuten hänen asemansa\nei saattanut tulla enää huonommaksi, määrätyn onnettomuuden astetta ei\nvoi enää suurentaa, eikä edes Thénardier saattanut tehdä tätä yötä\nsynkemmäksi.\n\nSyntyi jännittyneen odotuksen hetki.\n\nNostaen oikean kätensä otsan tasalle varjostimeksi hän rypisti\nkulmakarvojansa ja siristi silmiään, mikä yhdessä huulten\nyhteenpuristumisen kanssa osoittaa ovelaa tarkkaavaisuutta miehessä,\njoka koettaa tuntea toista. Se ei hänelle onnistunut. Jean Valjean\nistui, kuten äsken sanoimme, selkä päivää vasten, ja oli muuten niin\nmuuttunut, niin lian ja veren peittämä, että häntä olisi ollut vaikea\ntuntea selvässä päivänvalossakin. Thénardier sitävastoin, jonka kasvoja\nvalaisi ristikkoaukon valo, vaikkapa hämäräkin, pisti heti Jean\nValjeanin silmään. Tämä aseman erilaisuus riitti antamaan Jean\nValjeanille jonkin verran etua siinä salaperäisessä kaksintaistelussa,\njoka oli alkava näiden molempain tilanteiden ja miesten välillä.\nKaksintaistelu tapahtui tuntemattoman Jean Valjeanin ja tunnetun\nThénardier'n välillä.\n\nJean Valjean huomasi heti, että Thénardier ei häntä tuntenut.\n\nHe katselivat toisiaan hetkisen tässä puolipimeässä, ikäänkuin olisivat\nmittailleet toisiansa. Thénardier keskeytti äänettömyyden ensiksi.\n\n\"Miten aiot menetellä ulospäästäksesi?\" kysyi hän.\n\nJean Valjean ei vastannut.\n\nThénardier jatkoi:\n\n\"Porttia on mahdoton saada auki tiirikalla. Sinun täytyy kuitenkin\npäästä ulos.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Jean Valjean.\n\n\"No niin, puolet mieheen.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Sinä olet tappanut tuon miehen; se on sinun työsi. Minulla taas on\navain.\"\n\nThénardier viittasi Mariusta. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Minä en tunne sinua, mutta suostun auttamaan. Sinä olet varmaan\nystäviä.\"\n\nJean Valjean alkoi ymmärtää. Thénardier piti häntä murhamiehenä.\n\nThénardier jatkoi:\n\n\"Kuule nyt, toveri. Sinä et ole tappanut tuota miestä katsomatta, mitä\nhänellä oli taskuissaan. Anna minulle puolet, niin minä avaan sinulle\nportin.\"\n\nNäin sanoen hän näytti suurta avainta, joka hänellä oli repaleisen\npuseronsa taskussa, ja lisäsi:\n\n\"Tahdotko nähdä, miltä avain vapauteen näyttää? Tässä näet.\"\n\nJean Valjean typertyi siinä määrin, että ei ollut uskoa silmiänsä.\nSiinähän oli kaitselmus kauhean näköisenä, hyvä enkeli, joka nousi\nmaasta Thénardier'n hahmossa.\n\nThénardier pisti kätensä suureen taskuun, joka oli piilossa hänen\npuseronsa alla, otti sieltä nuoraa ja ojensi sen Jean Valjeanille.\n\n\"Kas tässä\", sanoi hän, \"minä annan sinulle tämän köyden kaupan\npäälle.\"\n\n\"Mitä minä sillä köydellä?\"\n\n\"Tarvitset sinä kivenkin, mutta sen löydät ulkoa. Siellä on soraläjä.\"\n\n\"Mitä minä kivellä?\"\n\n\"Pöllö, kun sinun täytyy nakata raato jokeen, niin tarvitset köyttä ja\nkiven, muutenhan se ui pinnalla.\"\n\nJean Valjean otti köyden. Ei ole ketään, joka ei joskus vaistomaisesti\nottaisi vastaan, mitä hänelle ojennetaan.\n\nThénardier napsautti sormiaan, ikäänkuin äkkiä olisi saanut\nmielijohteen.\n\n\"Mutta kuule, toveri, kuinka sinä pääsit sen liejunotkon läpi? Minä en\nuskaltanut yrittää. Puhhuh, etpä sinä haise juuri hyvältä.\"\n\nHetken äänettömyyden jälkeen jatkoi hän:\n\n\"Minä teen sinulle tässä kysymyksiä, mutta oikeassa olet, kun et niihin\nvastaa. Sinä harjoittelet sitä ilkeätä neljännestuntia varten\ntutkintotuomarin edessä. Eikä tule puhuneeksi liian lujaa, kun ei puhu\nlainkaan. Samapa se, mutta erehdyt, jos luulet, etten tiedä, kuka olet\nja mitä tahdot, vaikka en näe kasvojasi enkä tunne nimeäsi. Vanha\njuttu. Olet tullut kopistaneeksi tuota herraa hiukan liika lujaa, ja\nnyt tahtoisit pistää hänet jonnekin. Siihen tarvitset jokea, tuota\nsuurta tuhmuuksien piiloa. Minä autan sinut pulasta. Hyvän miehen\nauttaminen hädässä on minulle mielityötä.\"\n\nSamalla kuin hän selitti hyväksyvänsä Jean Valjeanin vaiteliaisuuden,\nkoetti hän kuitenkin ilmeisesti saada tätä puhumaan. Hän kyhnäsi toista\nolkapäähän koettaakseen nähdä hänen kasvonsa ja huudahti ylittämättä\nkuitenkaan sitä äänentasoa, jolla oli pysytellyt:\n\n\"Siitä liejunotkosta puhuen, niin olethan suorastaan aasi. Mikset\nnakannut miestä siihen?\"\n\nJean Valjean oli yhä vaiti.\n\nThénardier työnsi rääsyä, joka hänellä oli kaulahuivina, kurkunpäähän\nsaakka, mikä liike osoittaa vakavan miehen tärkeyttä, ja lisäsi sitten:\n\n\"No, itse asiassa olet ehkä menetellyt viisaasti. Kun työmiehet\nhuomenna tulevat reikää tukkimaan, olisivat he varmaan löytäneet sinne\nunohtuneen pariisilaisen, ja voitaisiin askel askelelta, pala palalta\nseurata jälkiä aina sinuun asti. Joku on kulkenut lokaviemärissä. Kuka?\nMistä hän on tullut ulos? Onko nähty hänen tulevan ulos? Poliisi on\nhyvin kekseliäs. Lokaviemäri on kavaltaja ja antaa ilmi ihmisen.\nSellainen löytö on harvinaisuus, se herättää huomiota; harvat ihmiset\nkäyttävät lokaviemäriä asioissaan, jotavastoin joki kuuluu kaikille.\nJoki on oikea hauta. Kuukauden kuluttua tarttuu mies verkkoihin\nSaint-Cloud'n luona. No, entäpä se? Vanha raato! Kuka miehen otti\nhengiltä? Pariisi. Eikä oikeus edes tiedustele asiaa. Sinä olet tosiaan\nmenetellyt viisaasti.\"\n\nMitä puheliaammaksi Thénardier kävi, sitä vaiteliaampi oli Jean\nValjean. Thénardier kyhnäsi häntä uudelleen olkapäähän.\n\n\"No\", sanoi hän, \"tehkäämme kaupat. Jakakaamme. Minä olen näyttänyt\nsinulle avaimen, näytä sinä minulle rahasi.\"\n\nThénardier oli karski, arka, viekas, hiukan uhkaava, mutta samalla\nystävällinen.\n\nTässä oli jotakin merkillistä; Thénardier'n käytös ei ollut\nluonnollista; hän ei näyttänyt ihan huolettomalta; vaikka hän koetti\nolla luonteva, puhui hän kuitenkin matalalla äänellä; vähän väliä hän\npani sormen suulleen ja kuiskasi: \"Hiljaa!\" Oli vaikea arvata, minkä\nvuoksi. Täällähän ei ollut muita kuin he molemmat. Jean Valjean arveli,\nettä lähettyvillä piileksi muita roistoja ja ettei Thénardier halunnut\njakaa saalista heidän kanssaan.\n\nThénardier sanoi taas:\n\n\"Tehkäämme asia valmiiksi. Paljonko tuolla junkkarilla oli?\"\n\nJean Valjean kopeloi taskujaan.\n\nTavallisesti oli hänellä aina rahaa mukanaan, senhän muistamme.\nMutta tällä kertaa, kun hän edellisenä iltana pukeutui\nkansalliskaartilaisunivormuunsa, oli hän surullisiin ajatuksiinsa\nvaipuneena unohtanut ottaa lompakkonsa mukaansa. Hänellä oli vain\njoitakin kolikoita liivintaskussa. Hän käänsi nurin likomärän taskunsa\nja asetti muurin pyälteelle yhden louisdorin, kaksi viidenfranginrahaa\nja viisi tai kuusi souta.\n\nThénardier työnsi alahuultansa pitkälle merkitsevästi kääntäen\nkaulaansa.\n\n\"Sinäpä et näy saaneen paljoa miehen tappamisesta\", sanoi hän.\n\nSitten hän alkoi aivan tuttavallisesti tunnustella Jean Valjeanin ja\nMariuksen taskuja. Jean Valjean, joka ennen kaikkea tahtoi pysytellä\nselkä valoon päin, antoi hänen kopeloida. Mutta tunnustellessaan\nMariuksen nuttua repäisi Thénardier silmänkääntäjän taituruudella Jean\nValjeanin huomaamatta siitä kaistaleen ja kätki sen puseronsa alle\narvatenkin siinä mielessä, että tämä vaateriekale tulevaisuudessa voisi\nauttaa häntä murhatun ja murhaajan tuntemiseen. Enempää kuin ne\nkolmekymmentä frangia, jotka Jean Valjean oli ottanut esille, ei hän\nlöytänyt.\n\n\"Siltä näyttää\", sanoi hän, \"ettei teillä yhteensä ole enempää kuin\ntuo.\"\n\nJa unohtaen sanansa: \"puolet mieheen\" otti hän kaikki.\n\nHän epäröi hiukan sounlanttien suhteen. Mutta harkittuaan hän otti\nnekin, mutisten:\n\n\"Yhdentekevä! Mutta eipä se tosiaan ollut iso hinta ihmisen\npuukottamisesta.\"\n\nSitten hän otti avaimen taas taskustaan.\n\n\"No niin, ystäväni, nyt täytyy sinun mennä. Täällä ollaan kuin\npuodissa: maksetaan ennenkuin mennään. Sinä olet maksanut, nyt saat\nmennä.\"\n\nJa hän alkoi nauraa.\n\nOliko hänellä, auttaessaan tuntematonta tällä avaimella ja antaessaan\ntoisen henkilön mennä ulos tästä portista, puhdas ja epäitsekäs\ntarkoitus pelastaa murhamies? Sitä on oikeus epäillä.\n\nThénardier auttoi Jean Valjeania nostamaan Mariuksen taas selkäänsä,\nsitten hän meni varpaisillaan ristikkoportin luo viitaten Jean\nValjeania tulemaan perässä, kurkisti ulos, pani sormen suulleen ja\nseisoi näin muutaman sekunnin ikäänkuin epäröiden; tähysteltyään\nympärilleen pani hän avaimen lukkoon. Säppi liukui taaksepäin ja portti\nkääntyi saranoillaan. Ilman vähintäkään narahdusta tai kitinää. Se kävi\nihan hiljaa. Näkyi selvään, että tätä ristikkoporttia, jonka saranat\noli niin huolellisesti rasvattu, avattiin useammin kuin olisi luullut.\nLokaviemärin portti oli varkaiden piilottaja.\n\nThénardier avasi porttia sen verran, että Jean Valjean juuri ja juuri\npääsi siitä kulkemaan, veti sen taas kiinni, kiersi avainta lukossa\nkaksi kertaa ja painui taas pimentoonsa tekemättä suurempaa melua kuin\ntuulenhenkäys.\n\nJean Valjean oli ulkoilmassa.\n\n\n\n\n9.\n\nMarius näyttää asiantuntijankin mielestä kuolleelta.\n\n\nJean Valjean laski Mariuksen rannan rinteelle.\n\nHe olivat raikkaassa ilmassa!\n\nMyrkkykaasut, pimeys, kauhu olivat takana. Terve, puhdas, elvyttävä,\nriemastuttava, hengittää helppo ilma ympäröi häntä. Kaikkialla\nylt'ympäri hiljaisuutta, mutta ihanaa auringonlaskun hiljaisuutta\ntyynenä iltana. Iltahämy oli alkanut, yö oli tulossa, tuo suuri\nvapauttaja, kaikkien niiden ystävä, jotka tarvitsevat pimeyden verhoa\npäästäkseen tuskallisesta tilanteesta. Jean Valjean seisoi muutaman\nhetken tämän juhlallisen ja hyväilevän tyyneyden valtaamana;\nmietteissään hän kylpi ikuisen taivaan majesteetillisessa\nhiljaisuudessa ja rukoili. Sitten hän kumartui äkkiä, ikäänkuin\nvelvollisuudentunne olisi hänessä jälleen herännyt, Mariuksen puoleen,\nnouti joesta vettä kämmenessään ja kaatoi hiljaa muutamia pisaria hänen\nkasvoilleen. Mariuksen silmät eivät auenneet, mutta hänen puoliavoin\nsuunsa hengitti kuitenkin hiljaa.\n\nJean Valjeanin piti juuri uudelleen pistää kätensä jokeen, kun hän\näkkiä tunsi, että joku oli hänen takanaan.\n\nHän kääntyi.\n\nNiin oli tosiaan nytkin asianlaita. Kookas mies pitkä päällysvaippa\nyllään, käsivarret ristissä rinnalla ja oikeassa kädessä lyijypamppu,\njonka nuppi oli näkyvissä, seisoi muutaman askelen päässä.\n\nJean Valjean tunsi Javertin.\n\nLukija on epäilemättä arvannut, että Thénardier'n takaa-ajaja ei ollut\nkukaan muu kuin Javert. Päästyään niin odottamatta ulos barrikaadista\noli Javert mennyt poliisiprefektuuriin, suullisesti antanut raporttinsa\nprefektille itselleen ja sitten heti jälleen ryhtynyt virkansa\ntoimitukseen, joka -- kuten muistettaneen häneltä tavatusta ohjeesta\nmyöskin sisälsi oikean jokirannan vartioimisen Champs-Élyséen\nlähistöllä, joka jo jonkin aikaa oli herättänyt poliisin huomiota.\nSiellä hän oli nähnyt Thénardier'n ja seurannut tätä. Lukija tietää\nloput.\n\nHän ymmärtää myöskin, että ristikkoportin ystävällinen avaaminen Jean\nValjeanille oli Thénardier'n puolelta ovela temppu. Tämä tunsi\nluissaan, että Javert yhä oli odottamassa; vakoillulla miehellä on\npettämätön vaisto; hänen täytyi heittää luu tälle ajokoiralle.\nMurhamies, mikä löytö! Se oli makupala, jota ei voi hylätä. Laskiessaan\nJean Valjeanin ulos portista antoi Thénardier poliisille saaliin, joka\nsai sen luopumaan hänen jäljiltään, sai unohtamaan hänet tärkeämmän\nasian vuoksi, antoi Javertille odotuspalkan, mikä aina on maireista\nurkkijalle, ansaitsi kolmekymmentä frangia ja pääsi päälle päätteeksi\nitse pälkähästä.\n\nJean Valjean oli joutunut ojasta allikkoon.\n\nNämä kaksi kohtausta peräkkäin, ensin Thénardier, nyt Javert; se oli\nkovaa.\n\nJavert ei tuntenut Jean Valjeania, joka, kuten jo olemme maininneet,\noli peräti muuttunut. Hän seisoi yhä käsivarret ristissä, puristi vain\nhuomaamatta lyijypamppua lujemmin ja sanoi lyhyellä ja tyynellä\ntavalla:\n\n\"Kuka te olette.\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Kuka minä?\"\n\n\"Jean Valjean.\"\n\nJavert pani pampun hampaittensa väliin, taivutti hiukan polviansa ja\nselkäänsä, tarttui molemmilla valtavilla käsillään Jean Valjeanin\nolkapäihin, katsoi häntä ja tunsi hänet. Heidän kasvonsa melkein\nkoskettivat toisiaan. Javertin katse oli kamala.\n\nJean Valjean ei ollut milläänkään Javertin otteesta; oli kuin leijona\nolisi antanut ilveksen iskeä turkkiinsa kiinni.\n\n\"Päällysmies Javert\", sanoi hän, \"minä olen teidän vallassanne. Muuten\nolen jo tästä aamusta alkaen katsonut itseäni teidän vangiksenne. Enhän\nilmoittanut teille osoitettani yrittääkseni paeta. Ottakaa minut.\nMyöntäkää minulle vain yksi asia.\"\n\nJavert ei tuntunut kuulevan. Hän loi terävän katseen Jean Valjeaniin.\nHänen ryppyinen leukansa nosti huulet nenää kohti ankaran ajattelun\nmerkiksi. Vihdoin hän laski Jean Valjeanin irti, ojentautui täyteen\nmittaansa, otti taas lyijypampun nyrkkiinsä ja teki puoliääneen,\nmelkein kuin unessa, tämän kysymyksen:\n\n\"Mitä te täällä teette? Ja mikä mies tuo on?\"\n\nHän ei vieläkään sinutellut Jean Valjeania.\n\nJean Valjean vastasi, ja hänen äänensä kaiku tuntui taas herättävän\nJavertin:\n\n\"Hänestä juuri tahdoin teille puhua. Tehkää minulle mitä tahdotte,\nmutta auttakaa minua ensin viemään hänet kotiinsa. Mitään muuta en\nteiltä pyydä.\"\n\nJavertin kasvot rypistyivät, kuten aina, kun luultiin, että hän muka\nvoisi suostua johonkin. Hän ei kuitenkaan vastannut myöskään\nkieltävästi.\n\nHän kumartui taas, otti taskustaan nenäliinan, jonka hän kastoi veteen,\nja pesi sillä Mariuksen veriset kasvot.\n\n\"Tuo mies oli mukana barrikaadilla\", sanoi hän puoliääneen ja kuin\nitsekseen puhuen. \"Se oli hän, jota sanottiin Mariukseksi.\"\n\nTämä ensiluokkainen vakooja oli huomannut kaikki, kuunnellut kaikki,\nkäsittänyt kaikki ja pannut muistiinsa kaikki, vaikka luuli viimeisen\nhetkensä tulleen; vielä kuolema aivan silmien edessä oli hän vakoillut\nja jalka jo haudan ensimmäisellä portaalla tehnyt muistiinpanoja.\n\nHän tarttui Mariuksen käteen ja tunnusti valtimoa.\n\n\"Hän on haavoittunut\", sanoi Jean Valjean.\n\n\"Hän on kuollut\", sanoi Javert.\n\nJean Valjean vastasi:\n\n\"Ei, ei vielä.\"\n\n\"Oletteko te siis kantanut hänet tänne asti barrikaadilta?\" kysyi\nJavert.\n\nJavert mahtoi olla hyvin hajamielinen, kun ei kiinnittänyt huomiotansa\nepäilyttävään pakoon lokaviemärin kautta eikä edes siihen, että Jean\nValjean jätti hänen kysymyksensä vastaamatta.\n\nJean Valjeania puolestaan näytti askarruttavan vain yksi ainoa ajatus.\nHän sanoi:\n\n\"Hän asuu Marais'ssa, Filles-du-Calvaire-kadun varrella, äidinisänsä\nluona. Minä en enää muista nimeä.\"\n\nJean Valjean pisti kätensä Mariuksen povitaskuun, otti hänen\nmuistikirjansa, avasi Mariuksen lyijykynällä kirjoittaman sivun ja\nojensi sen Javertille.\n\nVielä väikkyi sen verran valoa ilmassa, että saattoi lukea. Javertilla\noli silmissään se fosforiloisto, joka muuten on ominaista kissoille ja\nyölinnuille. Hän luki Mariuksen kirjoittamat rivit ja mutisi:\n\n\"Gillenormand, Filles-du-Calvaire-katu n:o 6.\"\n\nSitten huusi hän:\n\n\"Ajuri!\"\n\nMuistettaneen vuokravaunu, joka oli odottamassa. Javert piti Mariuksen\nmuistikirjan. Hetkistä myöhemmin olivat vaunut, tullen juottopaikalle\njohtavaa tietä myöten, rantarinteellä. Marius pantiin takaistuimelle,\nja Javert istuutui Jean Valjeanin viereen etuistuimelle.\n\nKun vaununovi oli suljettu, lähti kuski ajamaan nopeasti rantatietä\npitkin Bastille-aukiolle päin.\n\nHe poistuivat rantateiltä ja tulivat kaduille. Kuski, joka istui kuin\nmusta varjokuva pukillaan, ruoski laihoja hevosiaan. Vaunujen sisässä\nvallitsi jäätävä äänettömyys. Marius, liikkumattomana, selkä toisen\nvaununnurkan nojassa, pää rinnalle retkahtaneena, käsivarret\nhervottomina ja sääret kankeina, näytti kaipaavan vain ruumisarkkua;\nJean Valjean näytti olevan tehty varjosta ja Javert kivestä. Oli kuin\nsattuma olisi asettanut yhteen kolme traagillista elottomuutta:\nruumiin, kummituksen ja kuvapatsaan.\n\n\n\n\n10.\n\nTuhlaajapojan kotiintulo.\n\n\nOli aivan pimeä, kun vaunut pysähtyivät Filles-du-Calvaire-kadulle\nn:o 6.\n\nJavert astui ulos ensin, yhdellä silmäyksellä todeten portin päällä\nolevan numeron, nosti sitten raskasta rautakolkutinta ja kolautti\nkovasti. Portti avautui raolleen, ja Javert työnsi sen auki kokonaan.\nPortinvartija haukotteli puoliunisena ja kynttilä kädessä.\n\nTalonväki nukkui. Marais'ssa pannaan maata varhain varsinkin\nkapinapäivinä.\n\nJean Valjean ja kuski nostivat Mariuksen vaunuista; Jean Valjean\nkannatti häntä käsivarsien ja kuski polvitaipeiden alta.\n\nKantaessaan häntä pisti Jean Valjean kätensä hänen aivan\nrikkirevenneiden vaatteittensa alle, tunnusti hänen rintaansa ja\ntotesi, että sydän vielä tykytti. Tykyttipä vielä hiukan tuntuvammin\nkuin ennen, ikäänkuin vaunujen tärähtely olisi aiheuttanut jotakin\nelpymistä.\n\nJavert kysyi portinvartijalta äänellä, joka kuuluu hallituksen\nedustajalle, kun hän puhuttelee kapinoitsijan portinvartijaa:\n\n\"Asuuko täällä joku Gillenormand-niminen?\"\n\n\"Asuu. Mitä hänestä tahdotte?\"\n\n\"Me tuomme tänne hänen poikansa.\"\n\n\"Hänen poikansa?\" toisti portinvartija ällistyneenä.\n\n\"Niin, hän on kuollut.\"\n\nJean Valjean, joka repaleisena ja saastaisena tuli Javertin jäljessä ja\njota portinvartija katseli kauhistuneena, teki päällään kieltävän\nliikkeen.\n\nPortinvartija ei näyttänyt ymmärtävän Javertin sanoja eikä Jean\nValjeanin merkkiä.\n\nJavert jatkoi:\n\n\"Hän oli mukana barrikaadilla, ja tässä hän nyt on.\"\n\n\"Barrikaadillako?\" huudahti portinvartija.\n\n\"Hänet on tapettu. Menkää herättämään isä.\"\n\nPortinvartija ei hievahtanut paikaltaan.\n\n\"Menkää siitä!\" toisti Javert.\n\nSitten hän lisäsi:\n\n\"Huomenna toimitetaan hautaus.\"\n\nPortinvartija herätti vain Basquen. Basque herätti Nicoletten;\nNicolette herätti täti Gillenormandin. Äidinisän annettiin nukkua\nrauhassa, kun katsottiin, että hän aina ehtisi saada sen tiedon kyllin\najoissa.\n\nMarius kannettiin toiseen kerrokseen ilman, että talon muissa osissa\nhuomattiin asiasta mitään, ja pantiin eräälle vanhalle sohvalle herra\nGillenormandin eteishuoneessa. Kun Basque meni noutamaan lääkäriä ja\nNicolette avasi liinavaatekaapin, tunsi Jean Valjean, että Javert\nkosketti hänen olkaansa. Hän ymmärsi tarkoituksen ja lähti taas alas,\nJavert kintereillään.\n\nPortinvartija näki heidän menevän, niinkuin oli nähnyt tulevankin,\nhölmistyneenä ja kauhuissaan.\n\nHe nousivat jälleen vaunuihin ja kuski paikalleen.\n\n\"Päällysmies Javert\", sanoi Jean Valjean, \"myöntäkää minulle vielä yksi\nasia.\"\n\n\"Mikä sitten?\" kysyi Javert tylysti.\n\n\"Antakaa minun silmänräpäys käväistä kotonani. Sitten saatte tehdä\nminulle, mitä haluatte.\"\n\nJavert oli hetkisen hiljaa, leuka vaipan kaulurin sisällä, laski sitten\nalas kuskipenkin takana olevan luukun ja sanoi:\n\n\"Ajuri, ajakaa l'Homme-Armé-kadulle n:o 7.\"\n\n\n\n\n11.\n\nJärkähtämättömän järkkyminen.\n\n\nKoko matkalla he eivät avanneet suutaan ainoankaan sanan vaihtamiseen.\n\nMitä aikoi Jean Valjean tehdä? Täyttää, minkä oli alkanut; ilmoittaa\nCosettelle, mitä oli tapahtunut, sanoa hänelle, missä Marius oli,\nehkäpä myöskin antaa hänelle joitakin hyödyllisiä ohjeita ja jos\nmahdollista suorittaa viimeisiä järjestelyitä. Mitä tuli häneen\nitseensä ja kaikkeen, mikä häntä persoonallisesti koski, niin se oli\nnyt ohi; hän oli Javertin vanki eikä tehnyt mitään vastarintaa. Joku\ntoinen olisi tässä tilassa ehkä epämääräisesti ajatellut sitä nuoraa,\njonka Thénardier oli hänelle antanut, ja sen vankilan ristikoita, johon\nhänet aluksi vietäisiin; mutta kohtauksensa jälkeen piispan kanssa\ntunsi Jean Valjean syvää uskonnollista epäröimistä kaiken väkivallan\nsuhteen, jopa itseäänkin kohtaan.\n\nItsemurha oli Jean Valjeanille mahdoton.\n\nAjuri pysähtyi l'Homme-Armé-kadun suulle, tämä katu kun oli liian ahdas\nvaunuilla ajettavaksi. Javert ja Jean Valjean astuivat ulos.\n\nAjuri huomautti hyvin nöyrästi \"herra tarkastajalle\", että hänen\nvaunujensa sametti oli aivan tahraantunut murhatun verestä ja murhaajan\nliasta. Siinä oli kaikki, mitä hän asiasta oli käsittänyt. Hän lisäsi,\nettä hänellä oli oikeus vahingonkorvaukseen. Samalla hän otti\nmuistikirjan taskustaan ja pyysi herra tarkastajaa olemaan niin hyvän\nja kirjoittamaan hänelle siitä \"vaikka kuinka pienen todistuksen\".\n\nJavert työnsi kirjan pois ja sanoi:\n\n\"Paljonko sinulle tulee, odotus ja ajo mukaanluettuna?\"\n\n\"Aikaa on seitsemän tuntia ja neljännes\", vastasi ajuri, \"ja minun\nsamettini oli ihan uusi. Kahdeksankymmentä frangia, herra tarkastaja.\"\n\nJavert otti neljä louisdoria taskustaan ja lähetti ajurin menemään.\n\nJean Valjean ajatteli, että Javertin aikomus oli viedä hänet jalkaisin\nBlanc-Monteaux'n tai arkiston vartiokonttoriin, jotka olivat aivan\nlähellä.\n\nHe menivät kadulle. Se oli autio kuten tavallista. Javert seurasi Jean\nValjeania. He tulivat n:oon 7. Jean Valjean koputti. Portti avattiin.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Javert. \"Menkää sisään.\"\n\nKummallisella ilmeellä ja ikäänkuin hänen olisi ollut perin vaikea\npuhua tällä tavoin, lisäsi hän:\n\n\"Minä odotan teitä täällä.\"\n\nJean Valjean katsoi Javertia. Tämä menettely ei sopinut Javertin\ntapoihin. Mutta että Javertilla nyt oli jonkinlainen ylväs luottamus\nhäneen -- kissan luottamus hiireen, kun se antaa tämän juosta niin\npitkälle kuin hänen kyntensä ulottuvat -- ei saattanut kovin\nkummastuttaa Jean Valjeania, joka oli päättänyt antautua ja tehdä\nasiasta lopun. Hän työnsi auki portin, meni taloon, huusi\nportinvartijalle, joka oli mennyt levolle ja vuoteessaan maaten vetänyt\nnuorastaan: \"Se olen minä\", ja nousi ylös portaita.\n\nTultuaan toiseen kerrokseen hän pysähtyi silmänräpäykseksi. Kaikilla\nkärsimyksen teillä on levähdyspaikkansa. Portaiden akkuna oli auki.\n\nJoko hengähtääkseen tai konemaisesti pisti Jean Valjean päänsä ulos\nikkunasta. Hän kumartui kadulle päin. Se on aivan lyhyt, ja lyhty\nvalaisi sitä päästä toiseen. Jean Valjean oli aivan ymmällä\nhämmästyksestä; kadulla ei ollut enää ketään.\n\nJavert oli mennyt tiehensä.\n\n\n\n\n12.\n\nÄidinisä.\n\n\nBasque ja portinvartija olivat kantaneet saliin Mariuksen, joka yhä\nmakasi liikkumattomana sohvalla, jonne hänet sisääntuotaessa oli\nasetettu. Lääkäri, jota oli lähetetty noutamaan, oli saapunut. Täti\nGillenormand oli noussut ylös.\n\nTäti Gillenormand käveli säikähtyneenä edestakaisin, kädet ristissä ja\nkykenemättä sanomaan muuta kuin: \"Herra Jumala, onko se mahdollista?\"\nJoskus hän lisäsi: \"Kaikki tahraantuu vereen!\" Kun ensimmäinen\nsäikähdys oli ohi, raivasi jonkinmoinen filosofinen aseman katselmus\ntiensä hänenkin aivoihinsa ja ilmeni huudahduksena: \"Niin, sillä\ntavalla sen piti päättyä!\" Hän ei sentään mennyt niin pitkälle, että\nolisi sanonut: \"Enkös minä sitä sanonut!\" kuten muuten on tavallista\ntällaisissa tiloissa.\n\nLääkärin määräyksestä oli sohvan viereen asetettu telttavuode.\nLääkäri tutki Mariusta, ja kun hän oli todennut, että sydän vielä\ntykytti ja että suupielissä oleva veri tuli vain sieraimista ja että\nhaavoittuneella ei ollut mitään syvää haavaa rinnassa, käski hän\nasettaa Mariuksen pitkälleen vuoteelle ilman päänalusta, pää samalle\ntasolle muun ruumiin kanssa, vieläpä hiukan alemmaksi ja rinta\npaljaaksi hengityksen helpottamista varten. Kun neiti Gillenormand\nnäki, että Mariusta ruvettiin riisumaan, poistui hän. Hän meni\nhuoneeseensa rukoilemaan Isämeitää.\n\nMarius ei ollut saanut mitään sisällistä vammaa. Luoti, jonka\nmuistikirja oli pidättänyt, oli väistänyt syrjään, seurannut kylkiluita\nja tehnyt huikean uurron, joka kuitenkaan ei ollut syvä eikä siis\nvaarallinen. Pitkä maanalainen vaellus oli lopulta vetänyt murtuneen\nkylkiluun aivan sijoiltaan ja saanut aikaan vakavia vammoja.\nKäsivarret olivat täynnä sapelinjälkiä. Kasvoissa ei ollut haavaa,\nmutta pää oli täynnä ristiin rastiin meneviä viiruja. Miten oli näiden\nhaavojen laita? Olivatko ne ainoastaan päänahassa? Olivatko aivot\nvahingoittuneet? Sitä ei vielä voinut sanoa. Arveluttava oire oli, että\nne olivat aiheuttaneet tainnostilan, ja sellaisesta tainnostilasta ei\naina herää. Verenvuoto oli sitäpaitsi heikentänyt haavoittuneen voimia.\n\nBasque ja Nicolette laittoivat siteitä kuntoon. Kun ei ollut nöhtää,\noli lääkäri väliaikaisesti tyrehdyttänyt verenvuodon ohuella\npumpulipeitteellä. Vuoteen vieressä paloi kolme vahakynttilää pöydällä,\njossa oli avoinna kirurgisia kojeita sisältävä salkku. Lääkäri pesi\nMariuksen kasvot ja hiukset kylmällä vedellä. Isohko amme tuli hetkessä\naivan punaiseksi. Portinvartija seisoi kynttilä kädessä valaisemassa.\n\nLääkäri näytti vaipuneen syviin ajatuksiin. Tuon tuostakin hän pudisti\npäätään ikäänkuin olisi vastannut kieltävästi johonkin kysymykseen,\njonka hän ääneti teki itselleen. Tällaiset lääkärin salaperäiset\nkeskustelut itsensä kanssa ovat huonoja enteitä potilaalle.\n\nJuuri kun lääkäri pesi kasvoja ja sormellaan kevyesti kosketti yhä\nkiinni olevia silmäluomia, avautui salin taustalla ovi, ja pitkä,\nkalpea olento astui sisään.\n\nSe oli äidinisä.\n\nKapina oli jo kaksi päivää suuresti huolestuttanut, suututtanut ja\naskarruttanut herra Gillenormandia. Hän ei ollut voinut nukkua\nedellisenä yönä, ja koko päivän hänellä oli ollut kuumetta. Illalla hän\noli mennyt levolle hyvin aikaisin ja käskenyt teljetä talon visusti,\nminkä jälkeen hän oli nukahtanut väsymyksestä.\n\nVanhat ihmiset ovat herkkäunisia; herra Gillenormandin huone oli\neteishuoneen vieressä, ja vaikka oli koetettu liikkua mahdollisimman\nhiljaa, oli hän kuitenkin herännyt melusta. Hämmästyneenä nähdessään\nvaloa ovensa rakosesta oli hän noussut sängystään ja kompuroinut ulos.\n\nHän seisoi kummastuneena kynnyksellä, toinen käsi puoliavoimen oven\nrivassa, pää eteenpäin kumarassa ja tutisevana, ja vartalo verhottuna\nvalkoiseen yönuttuun, joka oli suora ja poimuton kuin ruumispeite; hän\noli kuin hautaan katsova kummitus.\n\nHän huomasi telttavuoteen ja sen patjalla verisen nuorukaisen kasvot\nkalpeina kuin vaha, silmät kiinni, suu auki, huulet vaaleina,\nalastomana vyötäisiin saakka, kaikkialla punaisten haavojen peittämänä,\nliikkumattomana ja kirkkaasti valaistuna.\n\nVanhusta vapisutti kiireestä kantapäähän värähdys; hänen silmiänsä,\njoiden sarveiskalvo oli vanhuudesta keltainen, sumensi lasimainen\nkiilto, hänen kasvonsa saivat silmänräpäyksessä luurangon pääkallon\nmaanvärisen kulmikkuuden, hänen käsivartensa hervahtivat alas ikäänkuin\nolisi niissä jokin jänne katkennut, ja hänen säikähdyksensä ilmeni\nsiten, että hänen molempien vanhojen, vapisevien käsiensä sormet\nlevisivät hajalle; hänen polvensa muodostivat eteenpäin pistävän kulman\nnäyttäen yönutun avautuessa hänen surkeat, alastomat, valkoisten\nkarvojen peittämät säärensä ja hän mutisi:\n\n\"Marius!\"\n\n\"Herra\", sanoi Basque, \"nuori herra tuotiin tänne vastikään. Hän on\nollut barrikaadilla ja...\"\n\n\"Hän on kuollut!\" huusi ukko hirveällä äänellä. \"Voi sitä lurjusta!\"\n\nSitten oikaisi tuo lähes satavuotias ukko itsensä suoraksi kuin\nnuorukainen ja kuin haudan läheisyys olisi kirkastanut häntä.\n\n\"Herra\", sanoi hän, \"tehän olette lääkäri. Sanokaa minulle ensin yksi\nasia. Hän on kuollut, vai kuinka?\"\n\nLääkäri, joka itse oli sangen levoton, oli vaiti.\n\nHerra Gillenormand väänteli käsiänsä kauhistuttavasi nauraen.\n\n\"Hän on kuollut! Hän on kuollut! Hän on tapattanut itsensä\nbarrikaadeilla! Vihasta minuun! Minun tähteni hän on sen tehnyt! Voi\nsitä verenimijää! Tuossa tilassa hän tulee takaisin minun luokseni! Voi\nminua onnetonta, hän on kuollut!\"\n\nHän meni ikkunan luo, aukaisi sen selkoselälleen niinkuin olisi ollut\ntukehtumassa, ja alkoi, yön pimeys edessään, puhua kadulle.\n\n\"Lävistetty, murskattu, tapettu, murhattu, revitty, kappaleiksi\nhakattu! Onko mokomaa lurjusta ennen nähty! Hän tiesi niin hyvin, että\nminä odotin häntä, että minä olin panettanut kuntoon hänen huoneensa ja\nasettanut päänaluseni yläpuolelle hänen kuvansa siltä ajalta, kun hän\nvielä oli pieni lapsi. Hän tiesi niin hyvin, että hänen vain tarvitsi\ntulla takaisin, että minä jo monta vuotta sitten olen kutsunut häntä,\nettä minä iltaisin istuin uuninnurkassani kädet polvilla tietämättä,\nmihin ryhtyisin, ja että surin häntä niin, että olin tulla hulluksi.\nSinä tiesit niin hyvin, että sinun vain tarvitsi tulla kotiin ja sanoa:\n'tässä olen', ja että sinä olisit ollut isäntä talossa, että minä\nolisin totellut sinua ja että sinä olisit saanut tehdä vanhalle\näidinisäparallesi, mitä olisit tahtonut. Sinä tiesit sen niin hyvin,\nmutta sinä sanoit: 'Ei, hän on rojalisti; minä en mene sinne.' Ja sinä\nmenit barrikaadeille ja annoit tappaa itsesi ilkeydestä, kostaaksesi\nminulle siitä, mitä olin sanonut sinulle Berryn herttuasta. Sehän se\njuuri on katalaa! Tässä on muka mentävä nukkumaan rauhassa! Hän on\nkuollut. Siihen minut herätetään.\"\n\nLääkäri, joka alkoi tulla levottomaksi molemmista, jätti hetkeksi\nMariuksen, meni herra Gillenormandin luo ja tarttui hänen\nkäsivarteensa. Äidinisä kääntyi, katsoi häntä suurentuneilla\nverestävillä silmillä, ja sanoi hänelle tyynesti:\n\n\"Minä kiitän teitä, herra. Minä olen tyyni, minä olen mies, joka olen\nnähnyt Ludvig XVI:n kuoleman, minä voin kantaa kohtalon suomat. Mutta\non kauheata ajatella, että kaiken pahan saavat aikaan teidän\nsanomalehtenne. Te tahdotte saada kynäniekkoja, lörpöttelijöitä,\nasianajajia, puhujia, puhujalavoja, väittelyitä, edistystä, valistusta,\nihmisoikeuksia, painovapautta, ja katsokaa, missä tilassa teidän\nlapsenne tuodaan sitten teidän luoksenne! Voi Marius, se on\ninhoittavaa! Tapettu! Kuollut ennen minua! Barrikaadilla! Voi sitä\nroistoa! Tohtori, tehän asutte tässä korttelissa, luullakseni? Niin,\nminä tunnen teidät sangen hyvin. Näen ikkunastani teidän ajavan ohi.\nMinä sanon teille yhden asian. Erehdytte, jos luulette minun olevan\nvihaisen. Kuolleelle ei olla vihaisia. Se olisi typerää. Hän on lapsi,\njonka minä olen kasvattanut. Minä olin jo vanha, kun hän oli aivan\npikkuruinen. Hän leikki Tuilleries-puistossa pienellä lapiollaan ja\npienillä rattaillaan, ja etteivät vahtimiehet sanoisi mitään, tasoitin\nminä kepilläni jälkeenpäin joka ainoan kuopan, jonka hän lapiollaan\nkaivoi santaan. Eräänä päivänä huusi hän: 'Alas Ludvig XVIII!'ja meni\ntiehensä. Se ei ollut minun vikani. Hänellä oli punaiset posket ja\nvaaleat kiharat. Hänen äitinsä on kuollut. Oletteko huomannut, että\nkaikki pikkulapset ovat vaaleatukkaisia? Mistähän se johtuu? Hänen\nisänsä oli yksi noita Loiren roistoja, mutta lapset ovat viattomia\nisien pahoihin töihin. Minä muistan, kun hän oli vain tuon korkuinen.\nHän ei voinut oppia lausumaan d:tä. Hän puhui niin lempeästi ja\nsopottavasti, että olisi voinut luulla kuulevansa linnun livertävän.\nMinä muistan, että kerran farnesilaisen Herakleen edustalla ihmisiä\nkokoontui hänen ympärilleen häntä ihailemaan, niin kaunis lapsi hän\noli. Hänellä oli sellainen pää, joita nähdään vain tauluissa. Joskus\nmörisin hänelle ja peloittelin häntä kepilläni, mutta hän tiesi niin\nhyvin, että se tapahtui vain leikillä. Aamuisin, kun hän tuli\nhuoneeseeni, murisin minä, mutta niin oli kuitenkin kuin aurinko olisi\ntullut minun luokseni. Sellaisia pikkuruisia ei voi vastustaa. Ne\nottavat meidät kiinni eivätkä sitten enää laske irti. Totuus on, että\nmitään herttaisempaa ei ollut kuin tuo lapsi. Ja mitä nyt sanotte\nteikäläisistä herroista Lafayette, Benjamin Constant, Tirecuir de\nCorcelles ja heidän kaltaisistaan, jotka ovat hänet minulta tappaneet?\nTällä tavoin eivät asiat saa jatkua.\"\n\nHän lähestyi Mariusta, joka yhä makasi kalpeana kuin ruumis ja\nliikahtamatta ja jonka luokse lääkärikin oli palannut, ja hän alkoi\njälleen väännellä käsiään. Ukon kalpeat huulet liikkuivat kuin\nkoneellisesti ja höpisivät epäselviä sanoja, joita tuskin saattoi\nkuulla:\n\n\"Voi sitä sydämetöntä! Voi sitä lurjusta! Voi sitä\nsyyskuunmurhamiestä!\"\n\nNuhteita, joita kuoleva matalalla äänellä lausui vainajalle.\n\nHänen äänensä oli niin sammunut, että se tuntui tulevan jonkin syvän\nrotkon takaa.\n\n\"Nyt on minusta ihan yhdentekevää, minä kuolen myöskin. Ja ajatella,\nettä koko Pariisissa ei ole yhtä tytönheilakkaa, joka ei olisi ollut\nonnellinen saadessaan tehdä tuon lurjuksen onnelliseksi! Semmoinen\npöllö, joka sen sijaan, että olisi huvitellut ja nauttinut elämästä,\nmenee ja tappelee ja antaa ampua itsensä kuoliaaksi kuin elukka! Ja\nkenen hyväksi? Minkä vuoksi? Tasavallan! Sen sijaan, että menisi\ntanssimaan la Chaumièreen niinkuin nuorten tulee! Kannattaa sitten muka\nolla kaksikymmenvuotias! Tasavalta, mokoma viheliäinen tuhmuus!\nÄitiraukat, eipä kannata synnyttää kauniita poikia maailmaan! Niin, hän\non kuollut. Meidän portista viedään sitten kaksi ruumista yhtäaikaa. Ja\nnoin sinä olet antanut itseäsi pidellä kenraali Lamarquen vuoksi! Mitä\nhyvää tuo kenraali Lamarque on sinulle tehnyt? Sapelinheiluttaja!\nSuupaltti! Antaa tappaa itsensä kuolleen vuoksi! Siitä voi tulla\nhulluksi! Käsittäköön, joka voi! Kaksikymmenvuotiaana! Ja edes\nkääntymättä taakseen katsomaan, eikö hän jättänyt ketään jälkeensä! Ja\nniin saavat vanhat ukkoparat kuolla ihan yksiksensä! Kuole sitten\nloukkoosi, vanha huuhkaja! No, tosiaan, sen parempi! Sitähän minä olen\ntoivonut. Tämä tappaa minut rutosti. Minä olen liian vanha, minä olen\nsata vuotta, minä olen satatuhatta vuotta, minulla on kauan ollut\noikeus kuolla. Tällä iskulla se onkin tehty. Se on siis lopussa, mikä\nonni! Mitä kannattaa antaa hänen hengittää ammoniakkia ja kaikkia noita\napteekkitavaroita? Turhaa vaivaa, tuhma tohtori. Menkää, hän on\nkuollut, oikein kuollut. Minä ymmärrän semmoiset asiat, minä, joka\nmyöskin olen kuollut. Hän ei koskaan tehnyt mitään puolinaista. Niin\ntämä aika on häpeällinen, häpeällinen, häpeällinen ja siinä sen\nkuulette, mitä minä ajattelen teistä, teidän aatteistanne, teidän\nsysteemeistänne, teidän mestareistanne, teidän oraakkeleistanne, teidän\ntohtoreistanne, teidän roskakirjoittajistanne, teidän kurjista\nfilosofeistanne ja kaikista näistä vallankumouksista, jotka jo\nkuusikymmentä vuotta sitten ovat peloittaneet korppilaumat pois\nTuilleries'stä. Ja koska sinä olit niin säälimätön, että annoit tappaa\nitsesi sillä tavoin, niin minä en edes sure sinun kuolemaasi, kuule se,\nsenkin murhaaja!\"\n\nTällä hetkellä avasi Marius hitaasti silmäluomiansa ja hänen\nkuolemanhorroksen kummastuksen vielä sumentama katseensa kiintyi herra\nGillenormandiin.\n\n\"Marius!\" huusi ukko. \"Marius! Pikku Marius! Lapseni! Rakas poikani!\nSinä avaat silmäsi, sinä katsot minua, sinä elät, kiitos!\"\n\nJa hän pyörtyi.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA.\n\nJAVERT EKSYY URALTAAN.\n\n\n\n\n1.\n\nJavert oli hitain askelin poistunut l'Homme-Armé-kadulta.\n\n\nEnsimmäistä kertaa elämässään hän kulki pää kumarassa ja niinikään\nensimmäistä kertaa kädet selän takana.\n\nAina tähän saakka ei Javert koskaan ollut käyttänyt muuta kuin toista\nNapoleonin kahdesta asennosta, sitä, joka ilmaisee päättäväisyyttä,\nsiis käsivarret ristissä rinnalla. Se, joka ilmaisee päättämättömyyttä,\nnimittäin kädet selän takana, oli hänelle tuntematon. Nyt oli\ntapahtunut muutos; koko hänen ryhdissään, joka nyt oli hidas ja synkkä,\noli tuskan leimaa.\n\nHän painautui hiljaisille kaduille.\n\nHän kulki kuitenkin määrättyä suuntaa.\n\nHän meni suorinta tietä Seinelle, tuli Ormes-rantatielle, seurasi\nsitä aina Grève-aukiolle saakka ja pysähtyi jonkin matkan päähän\nChâtelet-torilta, Notre-Dame-sillan korvaan. Seine muodostaa täällä,\nNotre-Dame-sillan ja Pont au Changen välillä yhtäältä ja Quai de la\nMégisserien ja Quai au Fleursin välillä toisaalta eräänlaatuisen\nnelisnurkkaisen järven, jonka läpi kulkee voimakas virta.\n\nLaivamiehet pelkäsivät tätä Seinen kohtaa. Ei mikään olekaan\nvaarallisempi kuin tämä virta, jota siihen aikaan vielä puristi ja\närsytti nyttemmin hävitetyn siltamyllyn paalujen vastarinta. Molemmat\nniin lähekkäin olevat sillat lisäävät vaaraa; vesi kiitää huimaa\nvauhtia siltaholvien alla. Se vyöryy siellä leveinä, peloittavina\npoimuina; se keskittyy ja kokoontuu; aallot koettavat voimiansa sillan\npylväitä vastaan, ikäänkuin temmatakseen ne pois vuolteisilla\nvesivetimillään. Ihminen, joka sinne putoaa, ei enää nouse näkyviin;\ntaitavimmatkin uimarit hukkuvat sinne.\n\nJavert nojasi molempia kyynärpäitään kaidetta ja leukaansa käsiään\nvastaan ja mietti sormenpäiden konemaisesti painuessa tuuheaan\nposkipartaan.\n\nJotakin uutta, vallankumous, katastrofi oli tapahtunut hänen\nsisimmässään, ja siitä hänen täytyi tutkistella itseään.\n\nJavert kärsi kauheasti.\n\nMuutamia tunteja sitten Javert ei enää ollut sopusoinnussa itsensä\nkanssa. Hän oli hämmentynyt; nämä sokeudessaan niin selkeät aivot\nolivat menettäneet läpikuultavuutensa; niiden kristalli oli samentunut.\nJavert tunsi mielessään velvollisuuden halkeavan keskeltä kahtia eikä\nvoinut sitä itseltään salata. Kun hän niin odottamatta oli tavannut\nJean Valjeanin Seinen rannalla, oli hänessä jotakin sudesta, joka\njälleen saa kiinni saaliinsa, mutta myöskin koirasta, joka jälleen\ntapaa isäntänsä.\n\nHän näki edessään kaksi tietä, molemmat yhtä suoria; mutta että hän\nnäki kaksi, se säikähdytti häntä, joka ei koskaan elämässään ollut\ntuntenut muuta kuin yhden suoran tien. Ja mikä kirvelevä tuska: nämä\ntiet kulkivat päinvastaisiin suuntiin! Toinen näistä suorista suunnista\nteki toisen mahdottomaksi. Kumpiko oli sitten oikea?\n\nHänen tilansa oli tavaton.\n\nEttä hän oli joutunut kiitollisuudenvelkaan pahantekijälle hengestään,\ntunnustamaan tämän velan ja maksamaan sen; olemaan vastoin tahtoansa\nsamalla tasolla rangaistun henkilön kanssa ja palkitsemaan hänen\npalveluksensa vastapalveluksella; antamaan sanoa itselleen: \"Menkää!\"\nja vuorostaan sanomaan hänelle: \"Olkaa vapaa!\"; persoonallisista\nvaikuttimista uhraamaan velvollisuuden, tämän yleisen sitoumuksen,\nmutta samalla kertaa persoonallisissa vaikuttimissaan tuntemaan jotakin\nyleisesti sitovaa, ja ehkäpä vielä suuremmassa määrässä; kavaltamaan\nyhteiskunnan ollakseen uskollinen omalletunnolleen; että kaikkien\nnäiden mahdottomuuksien toteutuminen oli tapahtunut juuri hänessä; se\nkaikki masensi häntä perinpohjaisesti.\n\nYksi asia oli häntä kummastuttanut: se, että Jean Valjean oli\narmahtanut häntä; ja toinen asia oli hänet melkein jähmetyttänyt: se,\nettä hän itse, Javert, oli armahtanut Jean Valjeanin.\n\nMihin hän oli joutunut? Hän etsi itseänsä, mutta ei enää löytänyt.\n\nMitä oli nyt tehtävä? Paha oli jättää Jean Valjean oikeuden käsiin;\npaha myöskin jättää Jean Valjean vapauteen. Edellisessä tapauksessa\naleni virkamies matalammalle kuin kaleerien mies; jälkimmäisessä nousi\nkaleeriorja lakia korkeammalle ja polki sen jalkoihinsa. Kumpainenkin\ntapaus oli hänelle, Javertille, häpeäksi. Ja valitsi kumman hyvänsä,\noli se lankeemus. Kohtalolla on erinäisiä äärimmäisyyksiä, jotka\nsyöksyvät äkkijyrkästi mahdottomuuteen ja joiden toisella puolella\nelämä on vain äkkisyvännettä. Javert oli tällaisen äärimmäisyyden\npartaalla.\n\nYhtenä syynä hänen tuskaansa oli, että hänen täytyi ajatella. Kaikkien\nnäiden vastakkaisten mielenliikutusten voimakkuus pakotti häntä siihen.\nAjatteleminen ei ollut hänelle tavallista ja oli jo senvuoksi\nkiusallista.\n\nAjattelemisessa on aina jokin määrä sisäistä kapinaa, ja häntä harmitti\nsemmoisen tunteminen itsessään.\n\nKaiken, hänen virkatehtäviensä ahtaan piirin ulkopuolella olevan\najattelemista hän oli aina pitänyt sekä tarpeettomana että väsyttävänä;\nmutta tämänpäiväisten tapahtumain ajatteleminen oli kidutusta.\nSellaisten järkytysten jälkeen täytyi hänen kuitenkin luoda silmäys\nomaantuntoonsa ja tehdä itselleen selkoa itsestään.\n\nSe, mitä hän äsken oli tehnyt, sai hänet kauhistumaan. Hän, Javert, oli\nvastoin kaikkia poliisiasetuksia, vastoin kaikkea yhteiskunta- ja\nlainkäyttöjärjestystä, vastoin koko lakikirjaa nähnyt hyväksi laskea\nrikollisen menemään; sen oli hän katsonut luvalliseksi; hän oli\nasettanut omat asiansa yleisten asiain edelle; eikö tämä ollut\nsuunnatonta? Joka kerta, kun hän ajatteli tätä nimetöntä tekoansa,\nvapisi hän kiireestä kantapäähän. Mikä päätös olisi hänen tehtävä? Yksi\nainoa keino oli olemassa: kiireesti palata l'Homme-Armé-kadulle ja\nvangita Jean Valjean. Selvää oli, että hänen oli niin tehtävä. Mutta\nhän ei voinut.\n\nOli jotakin, joka sillä taholla nosti tien pystyyn.\n\nJotakin? Mitä? Oliko muka maailmassa mitään muuta kuin tuomioistuimet,\noikeudenpäätökset, poliisi ja hallitus? Javert oli aivan ymmällä.\n\nEttä Javert ja Jean Valjean, mies, joka oli luotu rankaisemaan, ja\nmies, joka oli luotu kärsimään rangaistusta, että nämä molemmat miehet,\njotka niin toinen kuin toinenkin olivat lain alaisia, olivat tulleet\nsemmoiseen kohtaan, että he molemmat asettuivat lain yläpuolelle, eikö\nse ollut kauheaa?\n\nKuinka! Saattoiko semmoista tapahtua rankaisematta! Voisiko Jean\nValjean, koko yhteiskuntajärjestystä mahtavampana jäädä vapaaksi ja\nhän, Javert, jäädä edelleen syömään hallituksen leipää!\n\nNäissä mietteissään hän olisi myöskin voinut moittia itseään\nmenettelystään Filles-du-Calvaire-kadulle saattamansa kapinallisen\nsuhteen, mutta sitä hän ei ajatellut. Pienempi erhe sisältyi\nsuurempaan. Sitäpaitsi oli tuo kapinallinen ilmeisesti kuollut, ja lain\nmukaan tekee kuolema lopun rangaistuksesta.\n\nJean Valjean, se oli se paino, joka hänellä oli tunnollaan.\n\nJean Valjean sekoitti hänen päänsä. Kaikki ne selviöt, jotka olivat\nolleet koko hänen elämänsä tukikohtana, romahtivat tämän miehen edessä.\nJean Valjeanin jalomielisyys häntä, Javertia, kohtaan painoi häntä.\nMuutkin seikat, jotka hän muisti ja joita hän ennen oli pitänyt\nvalheina ja hulluuksina, palasivat nyt hänen mieleensä todellisuuksina.\nHerra Madeleine näkyi taas Jean Valjeanin takana, ja nämä molemmat\nhahmot sulivat yhdeksi sillä tavoin, että muodostivat vain yhden, ja se\noli kunnioitusta herättävä. Javert tunsi jotakin kauheata tunkevan\nsieluunsa: kuritushuonevangin ihailua. Oliko mahdollista kunnioittaa\nkaleeriorjaa? Häntä pöyristytti tämä ajatus, mutta hän ei kuitenkaan\nsaattanut sitä karttaa. Niin kovasti kuin hän kamppailikin sitä\nvastaan, oli hänen kuitenkin pakko sisäisen tuomioistuimensa edessä\nmyöntää, että tuo roisto oli jalo ja ylevä. Ja se oli hänelle\nvastenmielistä.\n\nEnimmin huolestutti häntä, että hänen entinen varmuutensa oli kadonnut.\nHän tunsi itsensä kuin juurineen irti revityksi. Lakikirja oli hänen\nkädessään nyt vain rikkinäinen kirjakulu. Hän tunsi siihen saakka\ntuntemattomia arveluita. Hänessä ilmeni tunteellisuutta, joka oli aivan\nvastakkaista lain selvälle määräykselle, joka tähän asti oli ollut\nhänen ainoana mittapuunaan. Vanhalla kunniallisuuskannalla seisominen\nei enää riittänytkään. Kokonainen uusi maailma aukeni hänen sielunsa\neteen: hyvänteko, uhrautuminen, armeliaisuus, sääliväisyys, joka\nmasentaa ankaruuden, henkilön huomioon ottaminen, se, että\njärkähtämätöntä tuomiota, ehdotonta langettamista ei ole, että lain\nsilmään saattaa kihota kyynel ja että on Jumalan mielen mukaista\noikeutta, joka menee vastakkaiseen suuntaan kuin ihmisten mielen\nmukainen oikeus. Hän huomasi pimeässä tuntemattoman moraalisen auringon\nhirvittävän nousun; se kauhistutti ja häikäisi häntä. Huuhkaja oli\npakotettu katsomaan kotkan silmillä.\n\nHän totesi, että siis oli totta, että on olemassa poikkeuksia, että\nesivalta voi hairahtua, että jokin asianhaara voi muuttaa yleisen\nsäännön, että kaikki ei mahtunut lakitekstin puitteisiin, että\nkaleeriorja saattoi tulla ansaksi virkamiehen hyveelle, että\nluonnottomalta näyttävä saattoi olla jumalaista, että kohtalo viritti\ntällaisia ansoja, että hän itse ei ollut tällaiselta yllätykseltä\nsuojattu.\n\nHänen oli pakko tunnustaa, että hyvyyttä on. Tämä kaleeriorja oli ollut\nhyvä. Ja hän itse oli, kumma kyllä, myöskin ollut hyvä. Hän oli siis\nhuononemassa.\n\nHän katsoi olevansa pelkuri. Hän kauhistui itseänsä.\n\nJavertin ihanne ei ollut inhimillisyys, suuruus, jalous; se oli\nnuhteettomuus. Mutta nyt hän oli rikkonut.\n\nKuinka tämä oli tapahtunut? Sitä hän ei olisi voinut itsekään sanoa.\nKaikenlaatuisia kysymyksiä välähteli hänen mielessään, ja hän vastasi\nniihin, mutta vastaukset kauhistuttivat häntä. Hän kysyi itseltään:\nkun tuo kaleeriorja, tuo epätoivoinen olento, jota minä olen ajanut\ntakaa ja vainonnut ja jonka vallassa minä olin, joka olisi voinut\nkostaa minulle ja jonka olisi pitänyt tehdä se sekä vihansa että\nturvallisuutensa vuoksi, kun hän lahjoitti minulle elämän ja säästi\nhenkeni, mitä hän silloin teki? Velvollisuutensako? Ei. Siinä oli\njotakin enemmän. Ja kun minä vuorostani säästin häntä, mitä minä\nsilloin tein? Velvollisuuteniko? En. Siinä oli jotakin enemmän. Onko\nsiis jotakin korkeampaa kuin velvollisuus?\n\nHän säikähti; hänen vaakansa meni aivan sijoiltaan; toinen painokuppi\nvaipui pohjattomaan syvyyteen, toinen kohosi ylös taivaaseen, ja Javert\nkauhistui yhtä hyvin sitä, joka oli ylhäällä, kuin sitäkin, joka oli\nalhaalla. Olematta millään tavoin voltairiaani tai filosofi tai\nepäuskoinen, vaan päinvastoin tuntien vaistomaisesti kunnioitusta\nvallitsevaa kirkkoa kohtaan, tunsi hän sen vain kunnioitusta\nherättäväksi osaksi yhteiskunnasta kokonaisuudessaan. Järjestys oli\nhänen uskonkappaleensa, ja se oli hänelle riittävä. Hänen mieheksi ja\nvirkamieheksi tultuaan oli poliisilaitos melkein koko hänen uskontonsa.\nHän oli -- ja me käytämme tässä sanoja ilman pienintäkään ironiaa ja\nniiden vakavimmassa merkityksessä -- hän oli poliisiurkkija samalla\ntavalla kuin joku muu on pappi. Hänellä oli esimies, herra Gisquet, ja\naina tähän päivään hän oli tuskin ajatellutkaan toista esimiestä,\nJumalaa.\n\nTämä uusi päällikkö, Jumala, muistutti nyt aavistamatta hänelle\nolemassaoloaan, ja tämä rasitti häntä.\n\nHän joutui aivan ymmälle tämän uuden esimiehen odottamattomasta\nesiintymisestä; hän ei tiennyt, miten suhtautuisi häneen, hän, joka\nhyvin tiesi, että alaisen velvollisuus on taipua, että tämä ei saa\nniskoitella tai moittia tai arvostella ja että alaisella, jos esimies\nsaattaa hänet liian vaikeaan asemaan, ei ole muuta keinoa kuin pyytää\neroansa.\n\nMutta kuinka hänen oli käyttäydyttävä pyytääkseen eroa Jumalalta?\n\nKuitenkin kaikitenkin, miten hänen ajatuksensa kulkivatkin, palasivat\nne aina yhteen asiaan, joka hänen silmissään oli kaikkea muuta\npainavampi, nimittäin että hän oli tehnyt kauhean virkavirheen. Hän ei\nenää ymmärtänyt itseänsä. Aina tähän hetkeen saakka hän oli elänyt\nsiinä sokeassa uskossa, joka synnyttää ylimalkaisen nuhteettomuuden.\nTämä usko jätti hänet, tämä nuhteettomuus petti hänet. Kaikki, mitä hän\nennen oli uskonut, haihtui. Totuudet, joista hän ei tahtonut tietää,\nahdistivat häntä armottomasti. Hänen täytyi tästä lähtien tulla\ntoiseksi ihmiseksi. Hän tunsi outoa tuskaa omassatunnossaan, jonka\nsilmästä äkkiä oli leikattu kaihi. Hän näki sellaista, mikä oli hänelle\nvastenmielistä nähdä. Hän tunsi itsensä tyhjäksi, hyödyttömäksi,\nentisestä elämästään ulosheitetyksi. Hänen virka-arvoisuutensa oli\nkuollut. Hänellä ei ollut enää mitään syytä elää.\n\nJavertissa tapahtui yksioikoisen omantunnon mutkistuminen, sielun\neksyminen pois entiseltä uraltaan, sellaisen nuhteettomuuden\nmurskaaminen, joka järkähtämättömästi kulkee vain suoraa viivaa, mutta\njonka Jumala lyö pirstoiksi.\n\nJumala, joka aina asuu ihmisessä ja on oikea, väärää vastaan nouseva\nomatunto; kielto säkenen sammumasta; käsky säteen muistaa aurinkoa;\nihmisarvo, jota ei voi menettää; ihmissydän, jota ei voi kadottaa; tämä\nloistava ilmiö, ehkä kaunein sisäisistä ihmeistämme, oliko se\nJavertille selvillä? Ilmeisesti ei. Mutta hän tunsi, että tämän\nkäsittämättömän, kiistämättömän paine oli halkaista hänen pääkallonsa.\n\nHän oli pikemminkin tämän ihmeen uhri kuin sen uudestiluoma. Hän\nalistui siihen nyrpeänä. Hän näki kaikessa tässä ainoastaan elämän\nsuunnattoman mutkistumisen. Hänestä tuntui, että hänen täst'edes aina\nolisi vaikea hengittää.\n\nHän ei ollut tottunut siihen, että hänen päänsä yläpuolella oli\ntuntemattomuutta. Javert ei koskaan ollut nähnyt tuntematonta muuta\nkuin alapuolellaan. Säännöttömyys, odottamattomuus, mahdollisuus\nluiskahtaa äkkisyvänteeseen, kaikki tuo kuului alempiin kerroksiin,\nkapinallisten, huonojen, roistojen piiriin. Nyt katsahti Javert ylös ja\nkauhistui äkkiä tuota hirvittävää ilmiötä: kuilua ylhäällä!\n\nKuinka! Kaikki suojamuurit olivat siis murskatut! Mihinkä nyt enää\nsaattoi luottaa? Lusahtihan ehdoton varmuus läjään!\n\nJalomielinen pahantekijä saattoi siis keksiä vian yhteiskunnan\nhaarniskassa! Rehellinen lain palvelija saattoi äkkiä joutua kahden\nrikoksen väliin, jos antoi hänen mennä tai jos vangitsi hänet! Itse\nvelvollisuudessakin oli siis umpikujia! Kaikki ei siis ollut\nluotettavaa niissä ohjeissa, joita valtio oli antanut virkamiehelle!\nKuinka! Kaikki tämä oli todellista! Oliko totta, että vanha moneen\nkertaan rangaistu pahantekijä voisi jälleen nousta ja lopulta olla\noikeassa? Oliko se luultavaa? Oliko tapauksia, jolloin lain oli\nväistyttävä syrjään ja pyydettävä anteeksi jaloksi tulleelta\nrikolliselta?\n\nNiin oli. Ja Javert näki sen. Eikä siinä kyllä, että hän ei voinut sitä\nkieltää, mutta hän otti siihen osaa. Kaikki tämä oli todellisuutta. Oli\ninhoittavaa, että todelliset tapahtumat saattaisivat tulla näin\nluonnottomiksi.\n\nJos tapahtumat tekisivät velvollisuutensa, rajoittuisivat ne olemaan\ntodistuksina lain edessä; tapahtumathan ovat Jumalan sallimuksia.\nOlisiko nyt anarkiakin tuleva ylhäältä?\n\nNiinpä -- sillä tuskan suurentavasta vaikutuksesta ja hämmästyksen\nnäköhäiriön johdosta katosi kaikki, joka olisi voinut rajoittaa ja\noikaista hänen vaikutelmiaan, ja yhteiskunta ja ihmiskunta ja\nmaailmankaikkeus saivat hänen silmissään yksinkertaisen ja kaamean\nmuodon -- niinpä olivat rangaistusjärjestelmä, langetettu tuomio,\nlainsäädännölle kuuluva valta, ylioikeuksien päätökset, tuomarikunta,\nhallitus, rikosten ehkäiseminen, virallinen viisaus, lain\nerehtymättömyys, kaikki ne selviöt, joiden nojalla valtiollinen ja\nkansalaisvarmuus on, suvereniteetti, oikeus, lain logiikka, virallinen\ntotuus, niinpä oli kaikki tämä raunioina, romuläjänä, kaaoksena; hän\nitse, Javert, järjestyksen valvoja, hän, itse lahjomattomuus poliisin\npalveluksessa, yhteiskunnan verikoirakaitselmus, voitettu ja maahan\nlyöty; ja tämän rauniokasan päällä seisoi pystyssä mies; päässään\nviheriä lakki ja otsansa ympärillä pyhimyskehä; semmoiseen\nmullistukseen oli tultu; semmoinen hirvittävä näky oli hänen sielunsa\nsilmien edessä.\n\nSaattoiko tätä sietää? Ei.\n\nJos mikään, niin oli tämä kauhea tila! Ei ollut muuta kuin kaksi keinoa\nsiitä päästä: toinen se, että hän päättävästi menee Jean Valjeanin luo\nja toimittaa hänet vankilaan, niinkuin lainmukaista on; toinen...\n\nJavert oikaisihe ja lähti kävelemään, tällä kertaa pää pystyssä ja\nvarmoin askelin lyhdyn osoittamaan vartiokonttoriin Châtelet-torin\nkulmassa.\n\nSinne tultuaan hän näki ruudun läpi konttorissa olevan poliisimiehen ja\nastui sisään. Jo tavasta, millä he aukaisevat vartiokonttorin oven,\ntuntevat poliisimiehet toisensa. Javert sanoi nimensä, näytti\npoliisimiehelle korttinsa ja istui pöydän ääreen, jolla paloi\ntalikynttilä. Pöydällä oli kynä, lyijyinen mustetolppo ja paperia\nmahdollisten pöytäkirjain ja yöpartioille annettavien ohjeiden\nkirjoittamista varten.\n\nTämä pöytä, johon täydellisyyden vuoksi aina kuuluu olkituoli, on\nerikoinen laitos; se on joka poliisikonttorissa; se on muuttumattomasti\nkoristettu puksipuisella lautasella täynnä sahajauhoja, pahvirasialla\ntäynnä punaisia suulakkoja, ja on virallisen kirjoittelun alin kerros.\nTämän pöydän äärestä alkaa valtionkirjallisuus.\n\nJavert otti kynän ja paperiarkin ja istuutui kirjoittamaan. Hän\nkirjoitti seuraavaa:\n\n    Muutamia huomautuksia virka-asioista.\n\n    Ensiksi: pyydetään, että herra prefekti suvaitsee tämän lukea.\n\n    Toiseksi: kun vangitut tulevat ensimmäisestä kuulustelusta,\n    on heidän riisuttava kenkänsä ja seistävä paljain jaloin\n    kivipermannolla. Moni heistä yskii palatessaan vankilaan.\n    Tämä aiheuttaa lisää sairashoitomenoja.\n\n    Kolmanneksi: pahantekijäin jälkien seuraaminen käy kyllä,\n    jos siellä täällä on poliisimiehiä vaihdosta varten, mutta\n    tärkeissä tapauksissa olisi tarpeen, että ainakin kaksi\n    poliisia aina on toistensa näkyvillä, niin että, jos toinen\n    jostakin syystä herpautuisi tehtävässään, toinen voisi pitää\n    häntä silmällä ja asettua hänen tilalleen.\n\n    Neljänneksi: on vaikea käsittää, minkävuoksi Madelonnette-vankilan\n    erikoinen ohjesääntö kieltää vankia saamasta tuolia, vaikka hän\n    tahtoisi siitä maksaakin.\n\n    Viidenneksi: Madelonnettessa on vain kaksi rautatankoa\n    ravintolaluukun edessä, joten marketentti ja vangit voivat\n    kätellä toisiaan.\n\n    Kuudenneksi: ne vangit, joiden tehtävänä on puhehuoneeseen huutaa\n    toisia vankeja, ottavat kaksi souta joka vangilta lausuakseen\n    selvästi hänen nimensä. Tämä on varkautta.\n\n    Seitsemänneksi: kutomossa otetaan vangilta kymmenen souta\n    katkaistusta, mutta solmimattomasta kuteenpäästä; se on\n    väärinkäyttöä urakoitsijan puolelta, kun kangas ei siitä huonone.\n\n    Kahdeksanneksi: on epäkohta, että La Forcen vankien on kuljettava\n    Cour des Mômes'in yli tullakseen Sainte-Marie-l'Egyptiennen\n    puhehuoneeseen.\n\n    Yhdeksänneksi: joka päivä kuulee santarmien prefektuurinpihalla\n    kertovan tuomarien toimittamista syytettyjen kuulusteluista.\n    Että santarmi, jonka tulisi pitää tointansa kunniassa, kertoo,\n    mitä on kuullut tutkintohuoneessa, on arveluttava epäkohta.\n\n    Kymmenenneksi: rouva Henry on kunniallinen nainen, hänen\n    ravintolansa on hyvin siisti, mutta ei ole paikallaan, että\n    naisella on pääsy koppien luukuille. Semmoinen ei ole suuren\n    sivistyksen vankilain arvon mukaista.\n\nJavert kirjoitti nämä rivit vakavimmalla ja tasaisimmalla käsialallaan\njättämättä pois ainoatakaan pilkkua ja sellaisella kiireellä, että\npaperi rapisi. Viimeisen rivin alle kirjoitti hän:\n\n                                                Javert.\n\n                                    Ensimmäisen luokan tarkastaja.\n                                    Châtelet-torin vartiokonttorissa.\n                                    7. kesäkuuta 1832,\n                                    noin kello yksi aamulla.\n\nJavert antoi musteen kuivua, taittoi paperin kirjeen muotoon, sinetöi\nsen ja kirjoitti päälle: \"Promemoria hallintoviranomaisille\", jätti sen\npöydälle ja lähti vartiokonttorista. Ristikolla varustettu lasiovi\npaukahti kiinni hänen mennessään.\n\nHän käveli uudelleen Châtelet-aukion poikki, palasi rantatielle, tuli\nautomaatin täsmällisyydellä takaisin samaan kohtaan, mistä oli\nvast'ikään lähtenyt, ja asettui samaan asentoon kyynärpäineen saman\nkaidekiven nojaan. Näytti kuin ei hän olisi ollenkaan paikaltaan\nhievahtanutkaan.\n\nOli aivan pimeä, se haudanhiljainen hetki, joka seuraa puoliyön\njälkeen. Pilvivaippa peitti tähdet. Taivas oli vain kaameaa sumumassaa.\nLa Citén taloista ei näkynyt enää ainoatakaan valonpilkettä; ei kukaan\nkulkenut ohi; kadut olivat autiot; Notre-Dame ja Palais-de-Justicen\ntorni näyttivät vain tummilta röykkiöiltä. Yksi lyhty loi punertavaa\nvaloa rantatien reunaan. Siltojen silhuetit peittyivät osaksi toistensa\ntaakse pimeään. Sade oli paisuttanut jokea.\n\nSe kohta, missä Javert kumartui sillankaiteen yli, oli, kuten\nmuistettaneen, juuri Seinen virtaisimman vuolteen yläpuolella, jotka\nsiinä kiemurtavat yhtämittaisena kierteenä.\n\nJavert katseli alas. Kaikki oli mustaa. Ei voinut erottaa mitään.\nKuului vaahtoavan veden kohina, mutta ei voinut nähdä jokea. Silloin\ntällöin vilahti syvällä epämääräisesti kiemurtava valoviiru, sillä\nkuten tiedetään vedellä on kyky pimeimpänäkin yönä lainata valoa tiesi\nmistä ja muuttaa se kiemurtelevaksi käärmeeksi. Äärettömyys näytti\navautuvan alhaalla. Se ei ollut vettä, se oli pohjattoman syvyyden\nkuilu.\n\nEi nähnyt mitään, mutta tunsi veden viluisen hengen ja märkien kivien\ntympeän tuoksun. Tästä pohjattomuudesta huokui kalseaa viimaa. Paisunut\njoki, jonka pikemmin aavisti kuin näki, aaltojen alakuloinen kuiskailu,\nsuurten siltaholvien synkkyys, ajatus tuohon kauheaan tyhjyyteen\nsyöksymisestä, kaikki tämä synkkyys oli täynnä kaameutta.\n\nJavert seisoi muutaman minuutin liikkumattomana ja tuijotti alas tähän\npimeyden valtakunnan sisäänkäytävään; hän katsoi tätä näkymättömyyttä\ntarkkaavasti. Vesi kohisi. Äkkiä hän otti hattunsa ja asetti sen\nsillankaiteelle. Hetkistä sen jälkeen näkyi kaiteen päällä seisova,\nkookas ja tumma hahmo, jota joku myöhästynyt kulkija olisi matkan\npäästä voinut luulla haamuksi; se kumartui virtaan päin, oikaisi\nitsensä sitten ja syöksyi suorana alas mustaan syvyyteen; kuului kumea\nmoiskaus, ja ainoastaan pimeys oli todistamassa sen synkän hahmon\nkuolonnytkähdyksiä, joka katosi veden alle.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES KIRJA.\n\nTYTTÄRENPOIKA JA ÄIDINISÄ.\n\n\n\n\n1.\n\nSe sinkkilevyinen puu nähdään jälleen.\n\n\nJonkin aikaa niiden tapausten jälkeen, jotka juuri olemme kertoneet,\ntunsi herra Boulatruelle ankaraa mielenliikutusta.\n\nHerra Boulatruelle on se Montfermeil'n tientekijä, jonka jo olemme\nnähneet vilahtavan tämän kirjan synkeissä osissa.\n\nBoulatruelle oli, kuten ehkä muistetaan, mies, joka kalasteli\nkaikenlaisissa vesissä, myöskin sameissa. Hän murskasi sepelikiviä ja\nryösti matkustajia valtamaantiellä. Sekä tientekijänä että varkaana hän\nunelmoi yhtä asiaa; hän uskoi Montfermeil'n metsään kaivettuun\naarteeseen. Hän toivoi ennemmin tai myöhemmin löytävänsä rahat maasta\njonkin puun juurelta; sitä odottaessa hän etsi niitä ohikulkijain\ntaskuista.\n\nSiitä huolimatta hän oli nykyjään varovainen. Hän oli äskettäin päässyt\nehjin nahoin pahasta pulasta. Kuten tiedetään, oli hänet vangittu\nJondretten huoneessa yhdessä toisten roistojen kanssa. Mutta paheella\non myöskin hyvä puolensa: hänen juopumuksensa oli pelastanut hänet. Ei\nonnistuttu koskaan saamaan täyttä selkoa siitä, oliko hän siellä\nvarkaana vai varastettavana. Hänet määrättiin erotettavaksi jutusta\nhänen täysin todistetun juopumuksensa nojalla tuona ryöstöiltana, ja\nhänet oli laskettu vapaaksi. Hän oli palannut toimeensa, Gagnyn ja\nLagnyn välisen tien kunnossapitoon valtion laskuun viranomaisten\nvalvonnan alaisena. Hän palasi hyvin miettiväisenä, varastamisenhalu,\njoka oli vähällä ollut saattaa hänet turmioon, hiukan laimentuneena,\nmutta rakkaus viiniin, joka oli hänet pelastanut, sitä lämpimämpänä.\n\nMitä siihen ankaraan mielenliikutukseen tulee, jota hän tunsi vähän sen\njälkeen, kun oli palannut tiemiestöllinsä turvekaton alle, niin oli\nasianlaita seuraava.\n\nEräänä aamuna, kun Boulatruelle tapansa mukaan vähän ennen\npäivänkoittoa lähti työhönsä ja ehkä väijytyspaikkaansa, hän huomasi\npuiden välissä erään miehen, jonka hän tosin näki ainoastaan\nselkäpuolelta, mutta jonka muoto, ainakin näin kaukaa, tuntui hänestä\ntutulta.\n\nJuoppoudestaan huolimatta oli Boulatruellella selkeä ja varma muisti,\nvälttämätön puolustusase jokaiselle, joka on hiukan riidoissa laillisen\njärjestyksen kanssa.\n\n\"Missä pirussa minä olen ennen tuon miehen nähnyt?\" kysyi hän\nitseltään.\n\nMutta hän ei voinut vastata siihen muuta, kuin että mies muistutti\njotakin, joka oli jättänyt epämääräisen jäljen hänen muistiinsa.\n\nMutta huolimatta tästä yhtäläisyydestä, jota hän ei voinut saada\nitselleen selväksi, teki Boulatruelle laskelmiansa ja päätelmiänsä.\nMies ei ollut tältä paikkakunnalta. Hän tuli tänne. Ilmeisesti\njalkaisin. Mitään yleisiä ajoneuvoja ei tähän aikaan vuorokaudesta\nkulkenut Montfermeil'n kautta. Hän oli siis kävellyt koko yön. Mistä\nhän tuli? Ei kaukaa, sillä hänellä ei ollut reppua eikä myttyä.\nEpäilemättä Pariisista, Miksi hän oli tässä metsässä? Miksi hän oli\nsiellä tähän tavattomaan aikaan? Mitä hänellä oli siellä puuhaamista?\n\nBoulatruelle ajatteli aarretta. Muistiansa penkomalla hänen mielessään\nhäämötti, että hänessä jo monta vuotta ennen oli herännyt samanlaisia\nmietelmiä erään henkilön suhteen, joka hyvinkin saattoi olla sama mies.\n\nNäin miettiessään hän oli juuri näiden ajatustensa painon vuoksi tullut\npainaneeksi päänsä alas, mikä on varsin luonnollista, mutta ei oikein\nkäytännöllistä. Kun hän kohotti sen jälleen, ei hän nähnyt enää ketään.\nMies oli kadonnut metsään ja aamuhämärään.\n\n\"Peijakas!\" sanoi Boulatruelle, \"minun täytyy ottaa hänestä selko!\nTäytyy tutkia, mistä mies on kotoisin. Tuolla vaeltavalla Patron\nMinetten jäsenellä on syynsä, ja ne täytyy saada selville. Minun\nmetsässäni ei saa olla salaisuuksia minun niistä tietämättäni.\"\n\nHän otti kivikuokkansa, joka oli sangen terävä.\n\n\"Tällä\", mutisi hän, \"sopii tutkia sekä maata että miestä.\"\n\nJa niinkuin lanka solmitaan toiseen, alkoi hän kulkea samaa tietä kuin\nmieskin ja syventyä metsään.\n\nKun hän oli kulkenut noin sata askelta, tuli päivä, joka nyt alkoi\nseestyä, hänelle avuksi. Hiekkaan painuneet jalanjäljet, siellä täällä\npoljettu ruoho tai kanerva, pensaista taipuneet pienet oksat, jotka\ntaas viehättävän hitaasti oikaisivat itseään kuin kaunis nainen\nkäsivarsiaan herätessänsä, antoivat hänelle jonkinlaista johtoa. Hän\nseurasi näitä jälkiä, mutta sitten hän kadotti ne. Aika kului. Hän\nsamosi kauemmaksi metsään ja tuli pienelle kummulle. Nähdessään erään\naikaisin liikkeellä olevan metsästäjän, joka kulki kaukana polkua\npitkin, Guillery-laulun säveltä vihellellen, päätti hän kiivetä puuhun.\nVaikka vanha, oli hän vielä notkea. Lähellä oli suuri pyökkipuu,\nTityruksen ja Boulatruellen arvoinen. Boulatruelle kiipesi puuhun niin\nkorkealle kuin taisi.\n\nAate oli hyvä. Tarkastaessaan seutua sillä suunnalla, missä metsä oli\ntihein, huomasi Boulatruelle äkkiä miehen. Mutta tuskin hän oli miehen\nhavainnut, ennenkuin jo taas kadotti hänet näkyvistään.\n\nMies meni tai pikemmin hiipi eräälle jokseenkin etäiselle aukiolle,\njota peittivät suuret puut, mutta jonka Boulatruelle hyvin tunsi, hän\nkun oli siellä erään suuren kivikasan luona pannut merkille erään\nviallisen kastanjan, jota oli laastaroitu kuoreen naulatulla\nsinkkilevyllä. Tämä aukio oli sama, jonka nimenä muinoin oli Blaru.\nKivikasa tiesi mihin tarkoitettu, on epäilemättä vieläkin jäljellä. Ei\nmikään ole niin pitkäikäinen kuin kiviröykkiö, ellei väliaikainen aita,\njoka rakennetaan vain satunnaisesti. Syytä kyllä jäädä vakinaiseksi.\n\nSillä nopeudella, jonka ilo antaa, Boulatruelle pikemmin pudottautui\nkuin laskeutui alas puusta. Pesä oli löydetty, nyt oli vain otettava\nkiinni otus. Kuuluisa, uneksittu aarre oli luultavasti siellä.\n\nTuolle aukiolle pääseminen ei ollut kuitenkaan pikku juttu. Tavallisia\npolkuja myöten meni siihen runsas neljännestunti. Suoraa tietä, tiheän,\nokaisen ja hankalan pensaikon läpi runsaasti puoli tuntia. Mutta sitä\nei Boulatruelle pahaksi onneksi käsittänyt. Hän uskoi suoraan tiehen,\nmikä on kunnioitettava optillinen kuvitelma, mutta pettää monta. Niin\ntiheältä kuin puiden välinen pensaikko tuntuikin, näytti se tie hänestä\nparhaalta.\n\n\"Menkäämme sitten pääkatua\", sanoi hän.\n\nBoulatruelle, jonka tapana muuten oli kulkea kiertoteitä, teki tällä\nkertaa sen virheen, että valitsi suoran tien.\n\nHän meni päättävästi ryteikköön.\n\nTäällä hän tuli tekemisiin rautatammien, nokkosten, orapihlajain,\nokien, takkiaisten ja muiden pahojen pensaskasvien kanssa. Nämä\nrepelivät häntä pahanpäiväisesti.\n\nNotkelman pohjalla oli vettä, jonka yli hänen täytyi kahlata.\n\nVihdoin, neljänkymmenen minuutin kuluttua, hän tuli hikisenä, märkänä,\nhengästyneenä, reveltynä ja raivokkaana aukiolle.\n\nSiellä ei ollut ketään.\n\nBoulatruelle juoksi kiviröykkiölle. Se oli paikallaan. Sitä ei oltu\notettu pois.\n\nMutta mies oli kadonnut metsään. Oli mennyt tiehensä. Minne? Mihin\nsuuntaan? Mihin osaan metsää? Mahdotonta arvata.\n\nJa sydäntä vihlova seikka: kiviröykkiön takana ja sinkkilevyisen puun\nedessä näkyi aivan vast'ikään kaivettua maata, unohdettu tai siihen\njätetty kuokka ja kuoppa.\n\nTämä kuoppa oli tyhjä.\n\n\"Varas!\" huusi Boulatruelle ja heristi molempia nyrkkejänsä edessään\nolevaa näköpiiriä kohti.\n\n\n\n\n2.\n\nKansalaissodasta tultuaan varustautuu Marius kotisotaan.\n\n\nMarius oli kauan aikaa elämän ja kuoleman vaiheilla. Useita viikkoja\noli hänellä kuumetta, johon liittyi houreita ja pahanlaisia\naivo-oireita, enemmän haavoja aiheuttaneista tärähdyksistä kuin itse\nhaavoista johtuneita.\n\nHän toisteli yöt läpeensä Cosetten nimeä kuumehoureen synkeällä\npuheliaisuudella ja kuolonkamppailun kaamealla itsepäisyydellä.\nMuutamien haavojen suuruus oli arveluttavana vaarana, kun veri saattoi\nimeä niissä syntyneen märkimisvisvan ja siis helposti tappaa potilaan.\nEnnen kaikkea tuli potilaan välttää mielenliikutuksia, selitti lääkäri.\nNiin kauan kuin hengenvaaraa oli, istui herra Gillenormand epätoivoisena\ntyttärenpoikansa vuoteen vieressä samoin kuin potilaskin elämän ja\nkuoleman vaiheella.\n\nJoka päivä, jopa joskus kahdesti päivässä, tuli eräs valkotukkainen ja\nerittäin hyvinpukeutunut herra -- sellainen oli portinvartijan kuvaus\nhänestä -- kuulemaan potilaan vointia ja jätti suuren käärön nöhtää\nsiteinä käytettäväksi.\n\nVihdoin, syyskuun 7. päivänä, päivälleen neljä kuukautta sen surullisen\nyön jälkeen, jolloin Marius oli kuolevana tuotu äidinisänsä luo,\nvakuutti lääkäri vaaran olevan ohi. Toipilasaika alkoi. Potilaan täytyi\nkuitenkin vielä yli kaksi kuukautta maata lepotuolissa solisluun\nmurtumisesta aiheutuneen vamman vuoksi.\n\nMuuten pelasti tämä pitkä sairaus ja paranemisaika Mariuksen joutumasta\nlain kouriin. Ranskassa ei ole vihaa, ei edes virallistakaan, joka ei\nkuuden kuukauden aikana sammu. Siinä tilassa, missä yhteiskunta on, on\nkoko maailma siinä määrin syyllinen kapinoihin, että niitä seuraa\njonkinlainen tarve olla jälkeenpäin suvaitsevainen.\n\nLisätkäämme, että Gisquet'n puolustamaton käsky, joka velvoitti\nlääkärit antamaan ilmi haavoittuneet, oli herättänyt yleisen\nmielipiteen suuttumusta, eikä ainoastaan yleisen mielipiteen, vaan\nennen kaikkea kuninkaan, joten haavoittuneet saivat suojaa ja turvaa\ntästä suuttumuksesta; eikä, lukuunottamatta niitä, jotka oli vangittu\nitse taistelussa, sotaoikeus uskaltanut ahdistaa ainoatakaan heistä.\nMarius jätettiin siis rauhaan.\n\nHerra Gillenormand kävi läpi ensin kaikki tuskan ja sitten kaikki\nriemun asteet. Oli vaikeaa pidättää häntä viettämästä kaikkia öitäänkin\nhaavoittuneen luona; hän siirrätti suuren nojatuolinsa Mariuksen\nvuoteen viereen, vaati tyttärensä ottamaan talon parhaat liinavaatteet\nkääreiksi ja siteiksi. Mutta viisaana ja kokeneena naisena osasi neiti\nGillenormand säästää sentään talon parhaat tavarat ja jättää ukon\nsiihen uskoon, että hänen käskyänsä toteltiin. Herra Gillenormand ei\nottanut uskoakseen, että batisti ei ole yhtä hyvää nöhdäksi kuin karkea\npalttina eikä uusi palttina yhtä hyvää kuin kulunut. Hän oli läsnä\njokaisessa siteiden vaihdoksessa, joista neiti Gillenormand häveliäästi\npoistui. Kun sakseilla leikattiin pois kuollutta lihaa, sanoi ukko:\n\"Ai, ai.\" Ei mikään voinut olla liikuttavampaa kuin nähdä hänen\nvanhuutta vapisevin käsin ojentavan sairaalle jotakin. Hän teki\nlääkärille tuhannen kysymystä huomaamatta aina kysyvänsä yhtä ja samaa.\n\nSinä päivänä, kun lääkäri julisti hänelle Mariuksen varmasti paranevan,\noli ukko ilosta höperönä. Hän antoi kolme louisdoria portinvartijalle\njuomarahaksi. Illalla makuuhuoneeseensa tullessaan hän tanssi gavottea\nnapsutellen peukaloaan ja etusormeaan kuin kastanjetteja ja lauloi\nvanhan tanssilaulun.\n\n    Paimenella on paimenetar,\n    mutt' Hanna minun on, tenhotar.\n    Hänen uumansa notkea sekoitti\n    mun heikon järkiparkani.\n\n    Amor Hannasta varmaan kai\n    kuolettavimman aseens' sai;\n    jousen viritti, tähtäsi\n    sydänparkani haavoitti.\n\n    Haaveilkoot muut Dianaa,\n    Hannaa tiedä en armaampaa;\n    hänen hellähän helmahan\n    autuaasti ma raukean.\n\nHän laskeutui sitten polvilleen erään tuolin eteen, ja Basque, joka\ntarkkasi häntä raollaan olevalta ovelta, uskoi varmasti hänen\nrukoilevan.\n\nSiihen saakka hän ei ollut juuri uskonut Jumalaan.\n\nJokainen uusi, yhä ilmeisemmäksi käyvän parannuksen vaihe sai äidinisän\nyhä uusiin äärimmäisyyksiin. Hän teki joukon konemaisia liikkeitä,\njotka osoittivat iloa; hän kulki ylös ja alas portaita tietämättä\nminkävuoksi. Eräs naapurinrouva, muuten kyllä kaunis, ällistyi\nsaadessaan eräänä aamuna suuren kukkalaitteen. Sen oli lähettänyt herra\nGillenormand. Mustasukkaisuudesta nosti rouvan mies melun. Herra\nGillenormand koetti siepata Nicoletten polvelleen. Hän sanoi Mariusta\nherra paroniksi. Hän huusi: \"Eläköön tasavalta!\"\n\nYhtenään hän kysyi lääkäriltä: \"Ei kai enää ole mitään vaaraa?\" Hän\nkatseli Mariusta äidinäidin katsein. Syödessään hän nieli Mariusta\nkatseellaan. Hän ei enää tiennyt, kuinka olla, ei ottanut itseänsä\nlainkaan lukuun, Marius oli talon herra, hänen ilossaan oli\nkieltäymystä, hän oli tyttärensäpojan tyttärenpoika.\n\nSiinä ilontilassa, missä hän oli, hän oli mitä kunnianarvoisin lapsi.\nEttei väsyttäisi tai rasittaisi toipilasta, asettui hän tämän taakse\nhymyilemään hänelle. Hän oli tyytyväinen, iloinen, viehättävä,\nnuorekas. Hänen valkoiset hiuksensa antoivat lempeää majesteettia sille\nsäteilevälle ilolle, joka loisti hänen kasvoillaan. Kun sulo sekaantuu\nryppyihin, on se ihailtavaa. Hymyilevässä vanhuudessa on jonkinlaista\naamuruskoa.\n\nMariuksella puolestaan oli koko ajan ollut vain yksi ajatus: Cosette.\n\nKuumeesta ja houreesta vapauduttuaan Marius ei enää ollut maininnut\ntätä nimeä. Olisi voinut luulla, ettei hän enää tyttöä ajatellut. Hän\nvaikeni juuri senvuoksi, että hänen sielunsa oli Cosetten luona.\n\nHän ei tiennyt, mitä Cosettesta oli tullut; koko Chanvrerie-kadun\ntapaus oli kuin sumuna hänen mielessään. Hämärinä varjoina häälyivät\nhänen mielessään Éponine, Gavroche, Mabeuf, kaikki hänen ystävänsä\nruudinsavun seassa barrikaadilla. Herra Faucheleventin outo\nilmestyminen tähän verinäytelmään teki häneen arvoituksen vaikutuksen\nkeskellä myrskyä. Hän ei ymmärtänyt mitään siitä, että oli elossa, ei\ntiennyt, kuinka ja kenen avulla oli pelastunut, eikä kukaan\nhänen ympäristössään sitä myöskään tiennyt. Hänelle tiedettiin\nkertoa vain, että hänet oli yöllä eräässä vuokravaunussa tuotu\nFilles-du-Calvaire-kadulle. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus,\nkaikki oli hänelle vain epäselvää hämyä. Mutta tässä hämyssä oli yksi\nliikkumaton kohta, määrätty ja selvä piirre, jotakin, joka oli\ngraniittia, päätöstä, tahtoa: hänen on löydettävä jälleen Cosette.\nElämän ajatus oli hänessä erottamattomasti liittynyt Cosetteen\nkohdistuvaan ajatukseen. Hän oli sydämessään päättänyt olla\nvastaanottamatta toista ilman toista, oli järkähtämättömästi päättänyt\nvaatia keneltä tahansa, joka tahtoi pakottaa hänet elämään,\näidinisältään, kohtalolta, helvetiltä, takaisin kadottamansa\nparatiisin.\n\nHän ei salannut itseltään sitä kohtaavia vaikeuksia.\n\nOttakaamme tässä tarkoin huomioon yksi seikka: äidinisän huolto ja\nhellyyden osoitukset eivät olleet häntä voittaneet eivätkä edes\nsanottavasti liikuttaneet. Ensinnäkään hän ei tiennyt niitä kaikkia, ja\nsairaalloisissa, ehkä vielä kuumeisissa unelmissaan hän sitäpaitsi\nepäili tätä ystävyyttä joksikin uudeksi ja oudoksi keinoksi, jolla\nhäntä tahdottiin kesyttää. Ne jättivät hänet niin ollen kylmäksi.\nÄidinisä tuhlaili hyödyttömästi hänelle herttaista hymyilyänsä. Marius\najatteli, että kaikki kävi kyllä hyvin niin kauan kun hän, Marius, ei\nsanonut mitään, vaan antoi äidinisän olla oloissaan. Mutta jos tulisi\nkysymys Cosettesta, hän varmaan saisi nähdä vanhuksen toisennäköisenä\nja tämän todellinen mielenlaatu silloin paljastuisi. Silloin hän\nmuuttuisi kovaksi, silloin sukeltaisivat perhekysymykset esiin\nvanhalla vimmalla, silloin verrattaisiin heidän asemaansa elämässä,\nkuuluisi kaikenlaisia sarkasmeja ja vastaväitteitä, puhuttaisiin\nFaucheleventista, Coupeleventista, omaisuudesta, köyhyydestä,\nkurjuudesta, kivestä kaulassa, tulevaisuudesta. Vastustus tulisi\nkiivaaksi, ja sen tuloksena olisi kielto. Marius karaisi itseään jo\nennakolta.\n\nJa sitä mukaa kuin elämä palasi, palasivat vanhat haavat hänen\nmuistiinsa, hän alkoi uudelleen ajatella entisyyttä, eversti Pontmercy\nasettui jälleen herra Gillenormandin ja hänen, Mariuksen, välille, ja\nMarius arveli, ettei hän voinut toivoa mitään todellista hyvyyttä\nmieheltä, joka oli ollut niin kova hänen isäänsä kohtaan. Toipumisen\nkasvaessa kasvoi siis hänessä jonkinlainen katkeruus äidinisää kohtaan.\nUkko kärsi siitä hiljaisuudessa.\n\nMillään tavoin sitä osoittamatta oli herra Gillenormand kyllä\nhuomannut, että Marius tuntoihinsa tultuaan ei kertaakaan ollut\npuhutellut häntä isäksi. Hän ei tosin sanonut myöskään herraksi, mutta\nasettaen sanansa sopivasti hän karttoi sanomasta kumpaakaan.\n\nRatkaisu oli ilmeisesti tulossa.\n\nKuten melkein aina tapahtuu tällaisissa tapauksissa, yritteli Marius\nkokeeksi pieniä alkukahakoita ennen päätaisteluun ryhtymistä. Tätä\nsanotaan tilanteen tunnustelemiseksi. Eräänä aamuna sattui, että herra\nGillenormand erään käsiinsä sattuneen sanomalehtikirjoituksen johdosta\ntuli puhuneeksi hiukan varomattomasti konventista ja lausuneeksi\nmuutaman rojalistisen kompasanan Dantonista, Saint-Justista ja\nRobespierrestä.\n\n\"Vuoden 93 miehet olivat jättiläisiä\", sanoi Marius ankaralla\näänensävyllä.\n\nUkko vaikeni eikä sinä päivänä puhunut enää sanaakaan.\n\nMarius, joka varhaisimmasta lapsuudestaan muisti äidinisän\njärkähtämättömäksi, näki tässä vaikenemisessa syvästi keskitettyä\nsuuttumusta, aavisti ankaraa taistelua ja vahvisti senvuoksi\najatuksissansa varusteluitaan kamppailuun.\n\nHän päätti, että jos vaari kieltää, niin hän repii siteensä, vääntää\nsolisluun sijoiltaan, raapii auki kaikki haavansa ja kieltäytyy\nsyömästä. Hänen haavansa olivat hänen asevarastonsa. Cosette tai\nkuolema!\n\nSairaan äänettömällä kärsivällisyydellä hän odotti suotuisaa hetkeä.\n\nTämä hetki tuli.\n\n\n\n\n3.\n\nMarius hyökkää.\n\n\nEräänä päivänä, tyttärensä järjestellessä astioita pesukaapin\nmarmorilevyllä, oli herra Gillenormand kumartunut Mariuksen puoleen\nsanoen herttaisimmalla sävyllään:\n\n\"Kuule, pikku Marius, sinun sijassasi söisin minä nyt mieluummin lihaa\nkuin kalaa. Paistettu kala on mainiota potilaalle, mutta toipilas,\njonka on noustava jaloilleen, tarvitsee hyvän kotletin.\"\n\nMarius, joka oli melkein täysin toipunut, kokosi voimansa, nousi\nistuvaan asentoon, nojasi nyrkkiin puristettuja käsiänsä lakanaa\nvasten, katsoi äidinisäänsä suoraan silmiin, otti kasvoillensa julman\nhahmon ja sanoi:\n\n\"Mitä siihen tulee, niin haluan sanoa teille jotakin.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Sitä, että minä tahdon mennä naimisiin.\"\n\n\"Tietenkin!\" sanoi äidinisä ja purskahti nauruun.\n\n\"Kuinka -- tietenkin?\"\n\n\"Niin, niin, tietenkin, tiettävästi, tietysti! Sinä saat sen tyttösi.\"\n\nHämmästyneenä, ihan ymmällä, alkoi Marius väristä.\n\n\"Niin, niin, sinä saat sen herttaisen, kauniin tyttösi. Hän käy täällä\njoka päivä erään vanhan herran hahmossa tiedustelemassa, kuinka sinun\nlaitasi on. Siitä saakka, kun sinä haavoituit, on hän vain itkenyt\nja riipinyt nöhtää. Minä olen ottanut asiasta selvän. Hän asuu\nl'Homme-Armé-kadulla n:o 7. Niin, siinä sitä taas ollaan! Sinä siis\ntahdot saada hänet. Siispä sinä saat hänet. Tämä oli sinulle yllätys.\nSinä olit tehnyt sotasuunnitelmasi ja laskenut näin: 'Minä esitän asian\nkursailematta äidinisälle, tuolle sijaisvallan ja direktorion\naikaiselle muumiolle, tuolle vanhalle teikarille, Géronteksi\nmuuttuneelle Dorantelle; onhan hänelläkin ollut nuoruudenhulluutensa,\namurettinsa ja grisettensä ja Cosettensa, hänkin on kevein siivin\nliihoitellut ja saanut maistaa kevään mettä, se hänen täytyy muistaa.\nSittenhän nähdään. Tapellaan!' Ahaa, poikani, sinä käyt sonniin kiinni\nsarvista! Hyvä on. Minä tarjoan sinulle kotlettia, ja sinä vastaat:\n'Mitä siihen tulee, niin haluan minä mennä naimisiin'. Sitä voi jo\nsanoa ajatushyppäykseksi. Jaa, sinä aioit saada aikaan pientä kahakkaa!\nMutta et tiennyt, että minä olen vanha pelkuri. Mitäs sinä siitä sanot?\nSe suututtaa sinua. Että äidinisäsi olisi vielä tuhmempi kuin sinä,\nsitä sinä et odottanut; nyt menetit sen puheen, joka sinun piti pitää\nminulle, herra asianajaja, ja se oli harmillista. No, yhtä lystiä, anna\ntulla! Minä teen juuri, mitä sinä tahdot, ja sinulta loppuvat\nkonseptit, hölmö. Kuule nyt, ettäs sen kuulet! Minä olen toimitellut\ntiedusteluitani, minäkin olen asiaan kietoutunut. Hän on viehättävä,\nhän on siveä tyttö, se lansieerijuttu ei ole totta, hän on riipinyt\nvuorenkokoisia kasoja haavanöhtää, hän on jalokivi, hän rakastaa sinua.\nJos sinä olisit kuollut, olisi meitä ollut kolme; hänen ruumisarkkunsa\nolisi tuotu minun arkkuni perässä. Minä olin tosin ajatellut, että niin\npian kuin sinä alkaisit voimistua, yksinkertaisesti asettaisin hänet\nsinut päänalusesi ääreen. Mutta vain romaaneissa annetaan nuorien\ntyttöjen asettua kauniiden poikien sängyn viereen. Se ei käynyt\nlaatuun. Mitä olisi sinun tätisi sanonut siitä? Sinähän makasit\nilkialasti kolme neljännestä koko ajasta, ukkopaha. Kysy Nicoletteltä,\njoka ei ole minuuttiakaan ollut poissa sinun luotasi, olisiko kenenkään\nnaisen ollut mahdollista olla huoneessa. Ja entä mitä tohtori olisi\nsanonut? Kaunis tyttö ei lievennä kuumetta. Noniin, hyvä on, mitäs\nsiinä on puhumista, se on sanottu, se on sovittu, kuin tinalla tinattu;\nota hänet. Niin julma minä olen. Näes, kun huomasin, että sinä et\nrakastanut minua, niin ajattelin itsekseni: 'Mitähän minä sille\npeijoonille voisin tehdä, että se pikkuisen pitäisi minusta?' 'Ahaa',\nmietin sitten, 'onhan minulla tiedossa se pikku Cosette, minäpäs annan\nsille hänet, niin eiköhän tuo silloin mahtane tykätä hiukkasen hyvää\nminusta tai ainakin sanoa, miks'ei sitä tee.' Niinpä niin, sinä luulit,\nettä ukko alkaa raivota ja jyristä ja nostaa protestiansa ja keppiänsä\nkaikkea tätä aamuruskoa vastaan. Ei sinnepäinkään. Cosette, hyvä on.\nRakkaus, hyvä on. En pyydä parempaa. Hyvä herra, suvaitkaa mennä\nnaimisiin. Ollos onnellinen, rakas lapseni!\"\n\nSen sanottuaan ukko purskahti itkuun.\n\nJa tarttui molemmin käsin Mariuksen päähän painaen sitä vanhaa poveansa\nvasten, ja silloin itkivät molemmat. Semmoinen on ylimmän onnen\nilmeitä.\n\n\"Isä!\" huudahti Marius.\n\n\"Ah, pidätkö sentäänkin minusta?\" kysyi vanhus.\n\nSyntyi sanoin kuvaamaton hetki. Molempia estivät nyyhkytykset\npuhumasta.\n\nViimein sai vanhus sanotuksi:\n\n\"Saipa se lopulta sanat suuhunsa! Sanoipas viimeinkin minulle: 'isä'!\"\n\nMarius irroittautui äidinisänsä syleilystä ja sanoi lempeästi:\n\n\"Mutta, isä, kun minä nyt voin näin hyvin, niin tottahan minä jo voin\nsaada tavata hänet?\"\n\n\"Tietenkin. Saat tavata hänet huomenna.\"\n\n\"Isä!\"\n\n\"Mikä on?\"\n\n\"Miks'ei tänään?\"\n\n\"Jaa, tänään? Hyvä on, siis tänään. Sinä olet kolme kertaa sanonut\nminulle 'isä', ja aina se sen painaa. Minä järjestän asian. Hänet\ntuodaan sinun luoksesi. Tietenkin, sanon sinulle. Semmoisesta on jo\nkirjoitettu runokin. Siihenhän päätyi elegia _Jeune Malade_, jonka on\nkirjoittanut André Chénier, jonka murhasivat roist... -- sankarit\nvuonna 93.\"\n\nHerra Gillenormand luuli huomanneensa Mariuksen kulmakarvojen hiukan\nrypistyvän, vaikka tämä, totta puhuen, ei häntä enää kuunnellut,\nhaltioissaan kun oli ja ajatteli paljon enemmän Cosettea kuin vuotta\n1793. Äidinisä, huolissaan, että oli näin varomattomasti ottanut\npuheeksi André Chénier'n, lisäsi kiireesti:\n\n\"Murhasivat ei kyllä ole oikea sana. Asiahan on niin, että ne suuret\nvallankumousnerot, jotka eivät mitenkään olleet ilkeitä, sehän on\nriidatonta, jotka olivat sankareita, saakeli soikoon, katsoivat, että\nAndré Chénier häiritsi heitä hiukan ja antoivat gilj... -- tuota noin,\nettä nämä thermidorkuun 7. päivän suuret miehet yleisen mukavuuden\nvuoksi pyysivät André Chénier'n suvaitsemaan mennä...\"\n\nHerra Gillenormand, joka oli tukehtumaisillaan omista sanoistansa, ei\nvoinut jatkaa; ja kun ei voinut päättää eikä peruuttaa puhettansa, niin\nsyöksi, neiti Gillenormandin kohennellessa Mariuksen päänalusta, tuo\nnäin monen mielenliikutuksen pökerryttämä äijä -- niin nopeasti kuin\nhänen korkea ikänsä salli -- ulos huoneesta, painoi oven kiinni\nperässään ja seisoi nyt sinipunaisena, puolitukehduksissa,\nvaahtosuisena ja silmät korrella päässä kunnon Basquen edessä, joka oli\nkiilloittamassa saappaita eteisessä. Hän tarttui Basquen nutun\nkauluriin ja huusi raivostuneena vasten miehen naamaa:\n\n\"Vieköön minut satatuhatta pirua tältä paikalta, mutta ne roistot hänet\nmurhasivat!\"\n\n\"Kenet, herra?\"\n\n\"André Chénier'n!\"\n\n\"Juu, juu, herra\", sanoi Basque kauhistuneena.\n\n\n\n\n4.\n\nNeiti Gillenormand huomaa vihdoin, ettei ollut paha, että herra\nFauchelevent tuli sisään jotakin kainalossaan.\n\n\nCosette ja Marius saivat nähdä toisensa jälleen.\n\nMinkälainen heidän kohtaamisensa oli, sitä luovumme kuvaamasta. On\nasioita, joita ei koskaan pidä koettaa kertoa; aurinko kuuluu niihin.\n\nKoko perhe, Basque ja Nicolette mukaan luettuina, oli koolla Mariuksen\nhuoneessa, kun Cosette astui sisään.\n\nCosette ilmestyi kynnykselle ja näytti kuin hänen ympärillään olisi\nollut pyhimyskehä.\n\nJuuri sillä hetkellä oli äidinisä niistämässä nenäänsä; hän hämmästyi,\npiti nenäänsä nenäliinassa, katsoi sen yli Cosettea ja huudahti:\n\n\"Ihastuttava!\"\n\nSitten hän niisti nenänsä meluavasti.\n\nCosette oli hurmaantunut, huumaantunut, pelästynyt, seitsemännessä\ntaivaassa. Hän oli niin säikähtynyt kuin onnesta voi olla. Hän sopersi,\nvaaleni ja punastui vuorotellen, olisi heittäytynyt Mariuksen syliin,\nmutta ei uskaltanut. Häntä ujostutti näyttää rakkauttansa kaikkien\nnäiden ihmisten läsnäollessa. Onnellisten rakastavaisten suhteen ollaan\nsäälimättömiä; heidän luokseen jäädään juuri, kun he mieluimmin\nolisivat yksin. Hehän eivät ensinkään kaipaa toisia ihmisiä.\n\nCosetten mukana, mutta hänen takanaan, oli sisään astunut\nvalkotukkainen mies, vakava, mutta kuitenkin hymyilevä, vaikka tämä\nhymy oli väsähtänyttä, surumielistä. Se oli \"herra Fauchelevent\", se\noli Jean Valjean.\n\nHän oli, kuten portinvartija oli sanonut, erittäin hyvin pukeutunut.\nYllään aivan uusi musta puku ja valkoinen kaulahuivi.\n\nPortinvartija ei mitenkään olisi voinut tuntea tätä nuhteetonta\nporvaria, arvatenkin jotakin notaariusta, siksi kaameaksi\nruumiinkantajaksi, joka yöllä 7. kesäkuuta oli ollut hänen\nportillaan repaleisena, likaisena, saastaisena, hirvittävänä, kasvot\nveressä ja loassa, kantaen tajutonta Mariusta; kuitenkin hänen\nportinvartijavaistonsa oli hereillä. Kun herra Fauchelevent saapui\nCosetten kanssa, ei portinvartija voinut olla kuiskaamatta vaimolleen:\n\n\"En tiedä, missä, mutta minusta on tuntunut, kuin olisin nähnyt nuo\nkasvot ennenkin.\"\n\nKun herra Fauchelevent oli tullut Mariuksen huoneeseen, seisahtui hän\nkuin erilleen oven suuhun. Hänellä oli kainalossaan paperiin kääritty\nkirjamnuotoinen käärö. Paperikääre oli vihertävä ja ikäänkuin\nhomehtunut.\n\n\"Onko tuolla herralla aina kirjoja kainalossa?\" kysyi hiljaa neiti\nGillenormand, joka ei pitänyt kirjoista, Nicolettelta.\n\n\"No niin\", vastasi yhtä hiljaa herra Gillenormand, joka oli kuullut\ntyttärensä sanat, \"hän on lukumiehiä. Ja mikäs vika se on? Herra\nBoulard, jonka tunsin, ei myöskään koskaan liikkunut ulkona painamatta\ntuommoista vanhaa kirjakulua poveaan vasten.\"\n\nSitten hän kumarsi ja sanoi ääneen:\n\n\"Herra Tranchelevent...\"\n\nHerra Gillenormand ei sanonut näin tahallaan, mutta hänellä oli\nylimyksellinen tapa olla kiinnittämättä huomiota henkilöiden nimiin.\n\n\"Herra Tranchelevent, minulla on kunnia pyytää neiti tyttärenne kättä\ntyttärenpojalle, herra paroni Marius Pontmercylle.\"\n\nHerra \"Tranchelevent\" kumarsi.\n\n\"Se on siis sovittu\", sanoi äidinisä.\n\nJa kääntyen Mariuksen ja Cosetten puoleen hän ojensi siunaten molempia\nkäsiänsä ja huudahti:\n\n\"Kas niin, nyt on teillä lupa rakastaa toisianne!\"\n\nNäille ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti. Päinvastoin kuhertelu alkoi\nheti. He puhelivat hiljaa keskenään, Marius kyynärpäällään lepotuoliin\nnojaten, Cosette seisten hänen vierellään.\n\n\"Hyvä Jumala\", kuiskasi Cosette, \"minä sain siis nähdä teidät jälleen!\nTuossahan nyt vihdoin olette! Mennäkin taistelemaan sillä tavalla!\nMutta minkä tähden! Sehän on kauheaa. Neljä kuukautta olen ollut kuin\nkuollut. Voi, ette tehnyt hyvin menemällä siihen taisteluun! Mitä minä\nolin sitten teille tehnyt? Minä annan teille kuitenkin anteeksi, mutta\nette saa koskaan toiste tehdä semmoista. Äsken, kun meitä kutsuttiin\ntulemaan tänne, luulin myöskin kuolevani, mutta ilosta. Minä olin niin\nsuruissani. Minä en malttanut edes pukeutua kunnollisesti, minähän\nmahdan olla sen näköinen, että ihmiset pelästyvät. Mitä teidän\nomaisenne sanovat, kun näkevät, että minulla on ryppyinen kaulus? Mutta\npuhukaa toki! Tehän annatte minun puhua ihan yksin. Me asumme yhä vielä\nl'Homme-Armé-kadulla. Teidän olkapäänne laita mahtoi olla hirveä.\nMinulle sanottiin, että olisi voinut pistää kätensä haavaan. Ja sitten\noli teitä leikelty saksilla. Sehän on kauhistuttavaa! Minä olen itkenyt\nsilmäni piloille. Kummallista on, että ihminen jaksaa kestää niin\npaljon. Teidän äidinisänne näyttää niin hyvältä. Ei, älkää liikahtako,\nälkää nojatko kyynärpäätänne vasten, olkaa varovainen. Voi, kuinka\nonnellinen olen! Nyt on sitten se onneton aika lopussa! Minä olen aivan\nsekaisin. Minun piti sanoa teille niin paljon, enkä nyt muista yhtään\nmitään. Rakastatteko te minua vielä? Me asumme l'Homme-Armé-kadun\nvarrella. Siellä ei ole puutarhaa. Minä olen koko ajan riipinyt nöhtää.\nKatsokaa itse, hyvä herra, se on teidän syynne, että minun sormeni ovat\nihan känsistyneet.\"\n\n\"Enkeli\", sanoi Marius.\n\n'Enkeli' on ainoa sana, jota ei voi kuluttaa loppuun. Mikään muu sana\nei kestäisi sitä säälimätöntä väärinkäyttöä, jota rakastuneet\nharjoittavat.\n\nMutta kun muita oli läsnä, eivät he sitten sanoneet sanaakaan enempää,\nvaan rajoittuivat hiljaa puristamaan toistensa käsiä.\n\nHerra Gillenormand kääntyi kaikkien huoneessa olevien puoleen ja huusi:\n\n\"Puhukaa toki ääneen, te muut. Pitäkää vähän melua, että nuo lapset\nsaavat keskustella rauhassa!\"\n\nJa lähestyen Mariusta ja Cosettea hän sanoi heille ihan hiljaa:\n\n\"Sinutelkaa toisianne. Älkää lainkaan ujostelko!\"\n\nTäti Gillenormand totesi hämmästyneenä tämän äkillisen päivänpaisteen\nvanhanaikaisessa kotielämässään. Mutta tässä hämmästyksessä ei ollut\nmitään nyreyttä; siinä ei ollut mitään vanhan huuhkajan kateista\nkatsetta kahden kyyhkysen kuhertaessa; se oli vain vinoon mennyt elämä,\njoka katseli rakkauden riemua.\n\n\"Neiti Gillenormand vanhempi\", sanoi hänen isänsä, \"minähän olin\nsanonut sinulle, että tämä tulisi kerran sinulle tapahtumaan.\"\n\nJa hetken vaiettuaan hän lisäsi:\n\n\"Katsele nyt toisten onnea.\"\n\nSitten hän kääntyi Cosetten puoleen:\n\n\"Kuinka kaunis hän on! Kuinka kaunis hän on! Sehän on Greuze. Ja kaiken\ntuon sinä saat vain yksin itsellesi, nulikka! Ah, sinä veitikka, sinä\npääset minusta liian vähällä, sinä voit kiittää onneasi, sillä ellen\nminä olisi viittätoista vuotta liian vanha, niin me ottelisimme,\nkenelle hän kuuluu. Kuulkaa, neiti, minä olen rakastunut teihin. Se on\nihan yksinkertaista. Se on teidän oikeutenne. Ah, kuinka näistä tulee\nviehättävät häät! Me kuulumme tosin Saint-Denis du Saint-Sacrementin\nseurakuntaan, mutta minä hankin luvan, että teidät saadaan vihkiä\nSaint-Paulissa. Se kirkko on parempi. Sen ovat rakentaneet jesuiitat.\nSe on sirompi. Se on vastapäätä kardinaali de Biraguen allasta.\nJesuiittain rakennustaidon mestariteos on Namurissa. Se on Saint-Loup'n\nkirkko. Sinne pitää teidän matkustaa, kun olette naimisissa. Se matka\nkannattaa. Olen aivan samaa mieltä kuin tekin, neiti, minä katson, että\ntyttöjen on mentävä naimisiin, sitä varten he ovat luotuja. En haluaisi\nkenenkään jäävän naimattomaksi. Se voi olla kaunista, mutta se on\nkylmää. Raamattu sanoo: lisääntykää. Kansan pelastamiseksi tarvitaan\nJeanne d'Arc, mutta kansan kasvamiseksi rouva Gigogne. Menkää siis\nnaimisiin, neitini. Minä en tosiaan ymmärrä, miksi kukaan jää iäkseen\nimmeksi. Tiedän tosin, että heillä on eri kappelinsa kirkossa ja että\nhe liittyvät pyhän neitsyen seurakuntaan. Mutta, tuhat tulimmaista,\nkyllä sentään pulska aviomies, joka lisäksi on hyvä poika, ja vuoden\nperästä pullea valkopäinen palleroinen, joka imee ahnaasti, jolla on\npyylevät jalat ja hymyily kuin aamurusko ja joka pienillä\nruususormillaan penkoo povea, kyllä peijakas se on sentään ihanampaa\nkuin pidellä iltamessussa käsissään vahakynttilää ja laulaa: _Turris\neburnea_!\"\n\nÄidinisä teki nyt pyörähdyksen yhdeksänkymmenvuotiailla kantapäillään\nja alkoi taas puhella kuin laukeava jousi:\n\n    \"Näin toteutuu siis unelmas,\n    Alcippe: sä saat sen rakkahas.\"\n\n\"Mutta, kuules!\"\n\n\"Mitä sitten, isä?\"\n\n\"Eikö sinulla ollut hyvä ystävä?\"\n\n\"Oli, Courfeyrac.\"\n\n\"Mitä hänestä on tullut?\"\n\n\"Hän on kuollut.\"\n\n\"Jaha. No, se oli hyvä.\"\n\nHän istui heidän viereensä, pakotti Cosettenkin istumaan, otti heidän\nneljä kättänsä vanhojen ryppyisten käsiensä väliin ja alkoi uudelleen:\n\n\"Hän on verraton, tämä pikkuruinen. Tämä Cosette on kerrassaan\nmestariteos. Hän on samalla kertaa pikkutyttö ja suuri daami. Hänestä\ntulee vain vapaaherratar, ja se on arvosta alenemista; hän on syntynyt\nmarkiisittareksi. Onko tuommoisia silmäripsiä nähty! Pankaa se visusti\nmieleenne, lapseni, te olette oikealla tiellä. Rakastakaa toisianne.\nHullaantukaa toisiinne. Rakkaus on ihmisten hulluus, mutta Jumalan\nviisaus. Jumaloikaa toisianne. Mutta\", lisäsi hän äkkiä synkistyen,\n\"mikä onnettomuus! Nyt juuri johtuu se mieleeni. Enemmän kuin puolet\nminun omaisuudestani on kiinnitetty elinkorkoon; niin kauan kuin minä\nelän, käy kyllä hyvin, mutta minun kuolemani jälkeen, noin\nparinkymmenen vuoden jälkeen, ah, lapseni, silloin teillä ei ole\npenniäkään. Teidän valkoiset, kauniit kätenne, rouva paronitar, saavat\nsilloin tehdä työtä leivästä!\"\n\nNyt kuului vakava ja tyyni ääni sanovan:\n\n\"Neiti Euphrasie Faucheleventilla on kuusisataatuhatta frangia.\"\n\nSe oli Jean Valjeanin ääni.\n\nHän ei ollut vielä lausunut sanaakaan, eikä kukaan näyttänyt enää edes\nhuomaavan, että hän oli läsnä. Hän seisoi liikkumattomana kaikkien\nnäiden onnellisten ihmisten takana.\n\n\"Mistä neiti Euphrasiesta on kysymys?\" kysyi äidinisä hämmästyneenä.\n\n\"Se olen minä.\"\n\n\"Kuusisataatuhatta frangia?\" toisti herra Gillenormand.\n\n\"Niin, noin neljää- tai viittätoistatuhatta frangia vailla\", sanoi Jean\nValjean.\n\nJa samalla hän pani pöydälle käärön, jota täti Gillenormand oli pitänyt\nkirjana.\n\nJean Valjean avasi itse käärön; se oli pakka seteleitä. Ne laskettiin.\nNiitä oli viisisataa tuhannen frangin ja satakahdeksanseitsemättä\nviidensadan frangin seteliä. Yhteensä viisisataaneljäyhdeksättätuhatta\nfrangia.\n\n\"Sepä oli hyvä kirja\", sanoi herra Gillenormand.\n\n\"Viisisataaneljäyhdeksättätuhatta frangia!\" ihmetteli täti.\n\n\"Tuo muuttaa asiaa vielä aikalailla, vai kuinka, neiti Gillenormand\nvanhempi?\" jatkoi äidinisä. \"Mikä veitikka tuo Marius, joka unelmien\npuusta kaappaa heilan, joka on miljoonanomistaja! Menkää sitten\nsanomaan, ettei nuorten ihmisten rakkausasioihin voi luottaa!\nYlioppilaat löytävät hempukoita, joilla on kuusisataatuhatta frangia.\nCupido käärii kokoon rahoja nopeammin kuin Rothschild!\"\n\n\"Viisisataaneljäyhdeksättätuhatta frangia\", toisti neiti Gillenormand\npuoliääneen. \"Viisisataaneljäyhdeksättätuhatta! Voihan tosiaan yhtä\nhyvin sanoa kuusisataatuhatta.\"\n\nMarius ja Cosette puolestaan katselivat tällä välin vain toisiansa; he\neivät kiinnittäneet mitään huomiota tähän sivuseikkaan.\n\n\n\n\n5.\n\nSijoittakaa rahanne mieluummin metsään kuin notaarion luo.\n\n\nLukija on varmaan ymmärtänyt laajemmin selittämättä, että\nJean Valjean Champ Mathieu-jutun jälkeen oli ensimmäisen muutaman\npäiväisen pakonsa aikana päässyt käymään Pariisissa nostamassa herra\nLafittelta sen summan, jonka hän herra Madeleinenä oli ansainnut\nMontreuil-sur-Merissä; ja peläten uudelleen joutuvansa kiinni, mikä\ntodellakin vähän jälkeenpäin tapahtui, oli kaivanut ja piilottanut\ntämän summan Montfermeil'n metsään tuolle Blaru-nimiselle paikalle.\nTämä summa, kuusisataakolmekymmentätuhatta frangia seteleinä, ei\nvaatinut suurta tilaa, vaan mahtui pieneen rasiaan. Mutta suojellakseen\ntätä kosteudelta hän oli asettanut sen tammilippaaseen, joka oli täynnä\nkastanjanlastuja. Samaan lippaaseen hän oli pannut myöskin toisen\naarteensa, piispan kynttilänjalat. Kuten muistetaan, oli hän ottanut\nmukaansa nämä kynttilänjalat paetessaan Montreuil-sur-Meristä. Se mies,\njonka Boulatruelle ensimmäisen kerran eräänä iltana näki, oli Jean\nValjean. Aina, kun Jean Valjean sittemmin tarvitsi rahaa, meni hän\nnoutamaan sitä Blarusta. Siitä johtuivat ne ajoittaiset matkustelut,\njoista olemme puhuneet. Hänellä oli kuokka pensaikkoon piilotettuna.\nKun hän huomasi Mariuksen olevan toipumassa, arvasi hän hetken\nlähestyvän, jolloin näistä rahoista voisi olla hyötyä, ja meni sen\nvuoksi noutamaan ne; tällöin näki Boulatruelle hänet uudelleen, vaikka\ntällä kertaa aamulla eikä illalla. Boulatruelle peri kuokan.\n\nTodellinen summa oli viisisataaneljäkymmentäyhdeksäntuhatta viisisataa\nfrangia. Jean Valjean otti viisisataa frangia itselleen. Ainahan sitten\njokin keino ilmenee, ajatteli hän.\n\nTämän summan ja hänen Lafittelta nostamiensa\nkuudensadankolmenkymmenentuhannen frangin välinen ero johtui kymmenen\nvuoden menoista, vuodesta 1823 vuoteen 1833. Viisivuotinen oleskelu\nluostarissa ei ollut maksanut enempää kuin viisituhatta frangia. Jean\nValjean asetti molemmat hopeaiset kynttilänjalat uuninreunalle, missä\nne kiilsivät Toussaintin suureksi ihmeeksi.\n\nJean Valjean tiesi nyttemmin olevansa vapautettu Javertista. Hän oli\nkuullut kerrottavan tapahtumasta ja nähnyt sen painettuna \"Le\nMoniteurissä\", jossa kerrottiin, että eräs Javert-niminen\npoliisitarkastaja oli tavattu hukkuneena erään pesusillan alta Pont au\nChangen ja Pont-Neufin välillä ja että eräs tämän kaikin puolin\nnuhteettoman ja esimiestensä suuressa arvossa pitämän miehen\njälkeensä jättämä kirjelmä teki todennäköiseksi, että hän oli\nmielenvikaisuudenpuuskassa tehnyt itsemurhan.\n\n\"Niin todellakin\", ajatteli Jean Valjean, \"koska hän laski minut\nmenemään, vaikka olin hänen vallassaan, täytyi hänen jo olla sekaisin.\"\n\n\n\n\n6.\n\nMolemmat ukot tekevät kumpikin voitavansa, jotta Cosette tulisi\nonnelliseksi.\n\n\nRyhdyttiin asianmukaisiin häävalmistuksiin. Lääkäri, jonka mieltä\nkysyttiin, selitti, että häät voisi pitää helmikuussa. Nyt oltiin\njoulukuussa. Muutamia täysin onnellisia, ihania viikkoja kului.\n\nÄidinisä oli miltei onnellisin. Hän istui joskus miltei tuntimäärin\nCosettea ihailemassa.\n\n\"Ihmeteltävän kaunis tyttö!\" sanoi hän. \"Ja kuinka lempeältä ja hyvältä\nhän näyttää. Hän on kieltämättä viehättävin tyttö, mitä olen koko\nelämässäni nähnyt. Hän on yksi sulottarista. Sellaisen olennon kanssa\ntäytyy elää herroiksi. Marius, poikani, sinä olet paroni, sinä olet\nrikas, minä vannotan sinua, älä puutu asianajoon.\"\n\nCosette ja Marius oli äkkiä siirretty haudasta paratiisiin. Siirto oli\nollut niin odottamaton, että he olisivat siitä huumaantuneet, ellei se\nolisi heitä häikäissyt.\n\n\"Käsitätkö sinä mitään kaikesta tästä?\" sanoi Marius Cosettelle.\n\n\"En\", vastasi Cosette, \"mutta minusta tuntuu kuin laupias Jumala\nhymyilisi meille.\"\n\nJean Valjean toimitti kaikki, tasoitti kaikki, välitti kaikki, helpotti\nkaikkea. Hän edisti Cosetten onnea yhtä innokkaana ja näköjään yhtä\niloisena kuin Cosette itse.\n\nKun hän oli ollut pormestarina, osasi hän selvittää pahan pulman, jonka\nsalaisuuden vain hän yksin tiesi: Cosetten syntyperää koskevan. Sen\ntodenperäinen kertominen olisi kukaties saattanut ehkäistä avioliiton.\nHän pelasti Cosetten kaikista vaikeuksista. Hän kertoi tytölle perheen\nkuolleista henkilöistä, mikä oli varma keino välttää vastaväitteitä.\nCosette oli ainoa jäljellä oleva sukupuuttoon kuolleesta perheestä;\nCosette ei ollut hänen omansa, vaan erään toisen Faucheleventin\ntytär. Kaksi Fauchelevent-veljestä oli ollut puutarhurina\nPetit-Picpus-luostarissa. Asiaa kuulustettiin luostarista; mitä\nedullisimpia arvosteluita saatiin yllinkyllin; nunnat eivät koskaan\nolleet oikein tienneet, kummanko Faucheleventin tytär Cosette oli. He\nsanoivat, mitä tahdottiin, ja sanoivat sen lämpimän vakaumuksellisesti.\nLaadittiin notariaattitodistus. Cosette tuli olemaan laillisesti neiti\nEuphrasie Fauchelevent. Hänet julistettiin orpolapseksi. Jean Valjean\njärjesti niin, että hänet asetettiin Fanchelevent-nimisenä Cosetten\nholhoojaksi, herra Gillenormand valvovana uskottuna miehenä.\n\nNuo viisisataaneljäyhdeksättätuhatta frangia oli testamentannut\nCosettelle eräs kuollut henkilö, joka oli tahtonut pysyä\ntuntemattomana. Alkuperäinen lahja oli ollut\nviisisataayhdeksänkymmentäneljätuhatta frangia, mutta kymmenentuhatta\nfrangia oli käytetty neiti Euphrasien kasvatukseen ja niistä\nviisituhatta frangia maksettu luostariin. Tämä kolmannen miehen haltuun\nuskottu testamentti oli jätettävä Cosetten omiin käsiin, kun hän tuli\ntäysi-ikäiseksi tai meni naimisiin. Kaikki tämä tuntui, kuten näkyy,\nvarsin uskottavalta, olletikin, kun sitä oli tukemassa yli puoli\nmiljoonaa. Tosin oli siellä täällä erinäisiä kummallisuuksia, mutta\nniihin ei kiinnitetty huomiota; yksi asianomaisista oli rakkauden,\ntoiset noiden kuudensadantuhannen frangin sokaisemat.\n\nCosette sai tietää, ettei hän ollut sen vanhan miehen tytär, jota hän\nniin kauan oli pitänyt isänään. Tämä oli ainoastaan sukulainen; toinen\nFauchelevent oli hänen oikea isänsä. Milloin tahansa muulloin olisi\ntämä häntä syvästi surettanut. Mutta tänä sanomattoman onnellisena\naikana se oli vain kuin vähäinen varjo, joka pian hälveni. Hänellähän\noli Marius. Nuori mies tuli, vanha häipyi, sellaista on elämä.\n\nJa sitäpaitsi oli Cosette jo monta vuotta sitten tottunut näkemään\nympärillään arvoituksia. Jokainen, jolla on ollut salaperäinen lapsuus,\non aina valmis kieltäymyksiin.\n\nHän sanoi kuitenkin edelleenkin Jean Valjeania isäkseen.\n\nCosette, joka oli seitsemännessä taivaassa, oli ihastunut ukko\nGillenormandiin. Totta onkin, että tämä hemmoitteli häntä mairitteluin\nja lahjoin. Sillävälin kuin Jean Valjean loi Cosettelle säädyllisen\nyhteiskunnallisen aseman ja nuhteettoman sukuperän, piti herra\nGillenormand huolta sulhaslahjoista. Hän rakasti suuresti komeutta. Hän\noli antanut Cosettelle guipurehameen, joka oli ollut hänen isoäitinsä\noma.\n\n\"Nuo muodit ovat taas käytännössä\", sanoi hän, \"nyt ollaan aivan\nhullaantuneita kaikkeen vanhaan, ja vanhaksi tultuani pukeutuvat nuoret\nneidot niinkuin nuorena ollessani vanhat naiset.\"\n\nHän tyhjensi kunnianarvoisia vanhoja kaappejansa, joita ei oltu avattu\nvuosikausiin.\n\n\"Tutkitaan näitä komeroita ja katsotaan, mitä niiden kätköistä löytyy.\"\n\nJa puuhaten ja touhuten hän penkoi vanhoja arkkuja, joissa oli hänen\nvaimojensa, rakastajatartensa ja naissukulaistensa käyttämiä vaatteita\nja koruja. Damastia, kiinalaista silkkiä, painettua muareeta,\ngros-de-Tours-hameita, intialaisia kultaompeleisia nenäliinoja, joita\nsaattoi pestä, dauphinea, molemmilta puolilta samanlaista, Genovan ja\nAlenconin pitsejä, vanhanaikaisia kultakoristeita, norsunluisia\nmakeisrasioita, joissa oli koristeina pienoiskokoisia taistelukuvia,\nhelyjä, nauhoja, anteli hän tuhlaavaisesti Cosettelle. Cosette, joka\noli täynnä rakkautta Mariusta ja kiitollisuutta herra Gillenormandia\nkohtaan, unelmoi ihmetyksen vallassa rajatonta onnea, samettiin ja\nsilkkiin puettua. Hänen sielunsa liihoitteli taivaan sineä kohti\nBrabantin pitseistä tehdyillä siivillä.\n\nMolempain rakastuneiden huumausta saattoi, kuten jo\nsanoimme, verrata ainoastaan äidinisän ihastukseen. Tuntui kuin\nFilles-du-Calvaire-kadulla olisi soinut alituinen ilofanfaari.\n\nJoka aamu toi äidinisä Cosettelle jonkin vanhanaikaisen lahjan, kunnes\ntällä oli muhkea kokoelma jos jonkinlaisia hameita.\n\nKaikesta tästä vanhasta kamasta poimi äidinisä myöskin erinäisiä\nopetuksia.\n\n\"Rakkaus on kyllä hyvä, mutta sen ohella tarvitaan myöskin tämmöistä.\nTarpeeton on tarpeellista onneen. Onni sinänsä on vain ihan\nvälttämättömin. Mausta sitä lakkaamatta kaikella tarpeettomalla.\nPalatsi ja tytön sydän. Hänen sydämensä ja Louvre. Hänen sydämensä ja\nVersailles'in suihkulähteet! Antakaa minulle tyttöni, mutta tehkää\nhänestä herttuatar. Viekää minut satujen saarelle, mutta antakaa\nmukaan satatuhatta frangia korkoja. Avatkaa minulle mahdollisuus\nloppumattomaan lemmenelämään, mutta marmoripylvästön alla. Minä\nrakastan taruelämää, mutta myöskin tarumaailmaa marmorista ja kullasta.\nKuiva onni muistuttaa kuivaa leipää. Saahan siitä ravinnon, mutta siinä\nei ole särvintä. Minä haluan ylellistä, tarpeetonta, liikanaista, sitä,\njota ei tarvita. Minä muistan nähneeni Strassburgin tuomiokirkossa\ntornikellon, joka oli korkea kuin kolmikerroksinen talo ja näytti ajan,\nmutta ei tuntunut olevan sitä varten tehty, ja joka lyötyään\nkaksitoista päivällä, joka on auringon tunti, ja kaksitoista yöllä,\njoka on rakkauden tunti, tai minkä muun tunnin hyvänsä, näytti kuun ja\ntähdet, maan ja meren, linnut ja kalat, Foiboon ja Foiben ja pitkän\nsarjan jos jotakin, joka astui esiin eräästä komerosta, kaksitoista\napostolia ja keisari Kaarle V:n ja Époninan ja Sabinuksen ja kaupan\npäällisiksi vielä joukon pieniä kullatuita äijiä, jotka puhalsivat\ntorvia, puhumattakaan viehättävästä kellonsoitosta, jota se yhtäpäätä\nhelisteli ilmaan, ilman että oikein saattoi käsittää, minkävuoksi.\nVoiko kurjaa, sileätä kellotaulua, joka vain osoittaa tunnit, verrata\ntähän? Minä puolestani olen samaa mieltä kuin Strassburgin suuri\ntornikello ja asetan sen Schwarzwaldin käkikellojen edelle.\"\n\nHerra Gillenormand puheli varsinkin häistä, ja kaikenlaisia kuvauksia\nkahdeksanneltatoista vuosisadalta sekaantui sikinsokin hänen\njutelmiinsa.\n\n\"Te ette tunne juhlien järjestelytaitoa, te ette osaa panna toimeen\noikein iloista päivää nykymaailman aikana\", huudahti hän. \"Teidän\nyhdeksästoista vuosisatanne on heikko. Siitä puuttuu liioittelua. Sillä\nei ole käsitystä siitä, mikä on rikasta, eikä siitä, mikä on ylhäistä.\nSe on kitupiikki kaikessa. Teidän kolmas säätynne on mauton, väritön,\ntuoksuton ja muotopuoli. Kun teidän porvaristyttönne perustavat kodin,\nkuten he sanovat, uneksivat he pientä budoaaria, jossa on uudet\npaperitapetit ja sertinkipäällyksiset, ruusupuiset huonekalut. Tehkää\ntilaa! Herra Kitsainen menee naimisiin neiti Saitasen kanssa. Mikä\nkomeus ja prameus! Niin, semmoinen on aika. Minä pyydän saada paeta\nhottentottien maalle. Ah, jo vuonna 1787 ennustin minä, että kaikki oli\nmennyttä, juuri sinä päivänä, kun näin Rohanin herttuan, Léonin\nruhtinaan, Chabot'n herttuan, Montbazonin herttuan, Soubisen markiisin,\nThouarsin varakreivin ja Ranskan päärin, ajavan Longchampsiin\navonaisilla rattailla. Se on kantanut hedelmää. Tällä vuosisadalla\ntehdään kauppoja, pelataan pörssissä, ansaitaan rahaa, mutta ollaan\nmauttomia. Hiotaan ja kiilloitetaan kyllä pintaa, nykykansa on\nsiistitty, pesty, nuoltu, ajeltu, kammattu, kiilloitettu, harjattu\npäältä, nuhteeton, sileä kuin kiillekivi, mutta samalla kertaa, kautta\nrakastajattareni siveyden, omantuntonsa pohjalla niin täynnä\nlantakasoja ja lokaviemäreitä, että ne saattaisivat sormillaan\nnenäänsä niistävän karjapiian kauhistumaan. Minä annan nykyajalle\ntunnuslauseeksi: likainen siisteys. Älä suutu, Marius, anna minun\npuhua, minä en puhu mitään pahaa kansasta, näethän, että minulla on suu\ntäynnä sinun kansaasi, mutta salli minun antaa yksi ja toinen läimäys\nporvariluokalle. Minä kuulun itse siihen. Jota rakastaa, sitä kurittaa.\nJa minä sanon suoraan, että nykyaikana tosin mennään naimisiin, mutta\nei kuitenkaan enää osata mennä naimisiin niinkuin pitäisi. Niin, se on\ntotta, minä kaipaan vanhan ajan hienoja tapoja. Minä kaipaan sen\nkaikkia ominaisuuksia: loisteliaisuutta, ritarillisuutta, kohteliaita\nja miellyttäviä eleitä, iloa levittävää ylellisyyttä, häihin kuuluvaa\nsoittoa, sinfoniaa ylhäällä, rummutusta alhaalla, tansseja, iloisia\nkasvoja pöydän ympärillä, sukkelia madrigaaleja, lauluja, raketteja,\nhilpeätä naurua, suuria nauharuusuja ja koko sitä komentoa. Minä\nkaipaan morsiamen sukkanauhaa. Morsiamen sukkanauha on Afroditen vyön\nserkku. Mitä koskee Troian sota? Helenan sukkanauhaa, hemmetissä! Minkä\nvuoksi taisteltiin, minkä vuoksi murskasi jumalainen Diomedes\nMerioneoksen päässä olevan kymmensärmäisen kypärän? Minkävuoksi\nantoivat Hektor ja Akilles toisilleen niin hurjia keihäänpistoja?\nSenvuoksi, että Helena oli sallinut Pariksen ottaa hänen sukkanauhansa.\nCosetten sukkanauhasta olisi Homeros voinut kirjoittaa Iliaadin. Hän\nolisi runoteokseensa sovittanut minunlaiseni vanhan jaarittelijan ja\nsanonut sitä Nestoriksi. Ennen vanhaan, ystäväni, ihanaan, vanhaan\naikaan mentiin naimisiin järkevällä tavalla; laadittiin ensin hyvä\nsopimus ja sitten hyvät pidot. Kun Cujacius oli mennyt ulos, tuli\nGamache sisään. Mutta niinpä onkin, peijakas soikoon, vatsa siivo olio,\njoka vaatii oikeuttansa ja tahtoo viettää häitä omalla tavallaan.\nSyötiin ihana illallinen ja vieressä istui avokaulainen naapuri, joka\nei kohtuuttomasti peitellyt sulojansa. Ah, kuinka sydämellisesti siihen\naikaan naurettiin ja kuinka iloisia oltiin! Nuoriso oli kuin\nkukkakimppu; jokainen nuori mies täydensi pukunsa syreeninoksalla tai\nmuutamalla ruusulla; sotilaana olo ei estänyt paimenena esiintymistä;\nja jos joku sattui olemaan rakuunakapteeni, keksi hän aina jonkin\nkeinon ottaakseen nimekseen Florian. Jokainen koetti olla kaunis.\nJokainen koristeli ja maalaili itseään. Porvari oli kuin kukka,\nmarkiisi kuin jalokivi. Ei käytetty jalkahihnoja eikä saappaita. Oltiin\nkoreita, loistavia, välkkyviä, liehuvia, keikailevia, mikä ei\nkuitenkaan estänyt pitämästä miekkaa kupeella. Kolibrilla oli sekä\nnokka että kynnet. Se oli aikaa, jonka nimenäkin oli 'iloinen Intia'.\nYksi sen vuosisadan puoli oli hienotuntoisuus, toinen komeilunhalu, ja\nkautta kunniani silloin osattiin pitää hauskaa! Nyt ollaan yksivakaita.\nPorvari on saita ja porvarinrouva pikkumainen; teidän vuosisatanne on\nonneton. Sulottaretkin ajettaisiin ulos muka liian avokaulaisina. Ah,\nnyt piilotetaan kauneutta ikäänkuin se olisi jotakin rumaa!\nVallankumouksen jälkeen täytyy kaikkien kulkea pitkissä housuissa, jopa\ntanssijattarienkin; huvinäyttelijän on oltava vakava; teidän tanssinne\novat ikäviä. Te tahdotte olla majesteetillisia. Herättäisi pahennusta,\nellei leuka olisi kaulaliinan sisässä. Kaksikymmenvuotiaan naimisiin\nmenevän pojan ihanne on herra Royer-Collard. Ja tiedättekö, mihin tuo\nmajesteetillisuus johtaa? Pienuuteen. Muistakaa, että ilo ei ole vain\niloista, vaan samalla jotakin suurta. Olkaa senvuoksi iloisia\nrakkaudessanne! Ja kun menette naimisiin, niin tehkää se sillä\nkuumeisella huumiolla, ilolla ja metelillä, joka kuuluu onnelle!\nVakavuutta kirkossa, se on eri asia. Mutta niin pian kuin messu on ohi,\ntäytyy, piru vie, pitää huoli, että kaikki morsiamen ympärillä vilisee\nkuin unennäkö. Häiden tulee olla kuninkaalliset ja satumaiset; sen\nmenojen tulee kestää Reimsin tuomiokirkosta Chanteloup'n pagoodaan.\nMinä inhoan nirsuja häitä. Olkaa ainakin se päivä Olympossa! Olkaa\njumalia! Ystäväni, jokaisen sulhasmiehen tulee häissään olla prinssi\nAldobrandini. Käyttäkää tätä ainoata minuuttia elämässä kohotaksenne\nseitsemänteen taivaaseen joutsenten ja kotkien kanssa; seuraavana\npäivänä ehditte kyllä vielä pudota sammakoiden poroporvarillisuuteen.\nÄlkää säästelkö Hymenin juhlassa, älkää supistelko sen ihanuuksia;\nälkää kitsastelko sinä päivänä, jolloin teidän tulee olla säteileviä.\nHäät eivät ole taloudenpitoa. Ah, jos minä saisin järjestää ne mieleni\nmukaan, niin tulisi niistä muhkeat menot, puissakin soiteltaisiin\nviuluja. Minun ohjelmani on: taivaansininen ja hopea. Niinkuin\nAmfitriteen häissä ruusunvärinen pilvi, kaunistukkaisia alastomia\nnymfejä, akateemikko ojentamassa värsyjä jumalattarelle ja vaunut, jota\nvedenkummitukset vetäisivät. Siinä on juhlaohjelma, joka kelpaa, tai\nsitten en ymmärrä asiasta hölynpölyä!\"\n\nKun äidinisä kuunteli omia lyyrillisiä vuodatuksiaan, hurmioituivat\nCosette ja Marius saadessaan häiritsemättä katsella toisiaan.\n\nTäti Gillenormand seurasi kaikkea tätä järkähtämättömän levollisena.\nHänellä oli nyt viiden, kuuden kuukauden aikana ollut useita\nmielenliikutuksia: Mariuksen kotonakäynti, Mariuksen tuominen kotiin\nverisenä barrikaadilta, Marius kuolleena, sitten elävänä, sovussa\näidinisän kanssa, kihloissa, naimisiin menossa kerjäläisen ja sitten\nmiljoonanomistajan kanssa. Nuo kuusisataatuhatta frangia olivat olleet\nviimeinen yllätys. Sitten hän oli taas vaipunut hurskaaseen\nvälinpitämättömyyteensä. Hän kävi säännöllisesti kirkossa, sormeili\nrukousnauhaansa, luki kirkkokäsikirjaansa, mutisi toisessa päässä taloa\n'Ave Mariaa', sillä välin kuin toisessa kuiskattiin 'Minä rakastan\nsinua', ja näki Mariuksen ja Cosetten epämääräisinä varjoina. Varjo oli\nkuitenkin hän itse.\n\n\"Tuollainen jumalisuus\", sanoi ukko Gillenormand tyttärelleen, \"on kuin\nnuha. Sinä et tunne elämän tuoksua. Et pahaa hajua, mutta et\nhyvääkään.\"\n\nMuuten olivat nuo kuusisataatuhatta frangia tehneet lopun vanhan immen\npäättämättömyydestä. Hänen isänsä oli tottunut pitämään häntä niin\nvähäpätöisenä, ettei ollut kysynyt hänen neuvoaan Mariuksen\nnaimisiinmenoon suostumisesta. Hän oli tapansa mukaan toiminut\nensi-innossaan ja muuttuneena despootista orjaksi oli hänen ainoana\najatuksenaan tehdä kaikki Mariuksen mieliksi. Hän ei ollut muistanut\nedes, että tätiä oli olemassakaan, saatikka, että tällä saattaisi olla\njokin mielipide. Ja niin lauhkea lammas kuin neiti Gillenormand olikin,\noli tämä sentään häntä loukannut. Sisäisesti hiukan katkerana, mutta\nulkonaisesti täysin tyynenä, oli hän sanonut itselleen: \"Koska isäni\nratkaisee avioliittokysymyksen ilman minua, niin ratkaisen minä\nperintökysymyksen ilman häntä.\" Hän oli todellakin rikas, mutta isä ei\nollut. Hän oli siis päättänyt ratkaista sen asian itse. Luultavaa on,\nettä jos Marius olisi saanut köyhän morsiamen, olisi hän jättänyt\nMariuksen köyhäksi. \"Sen pahempi sisarenipojalle\", olisi hän ajatellut;\n\"hän ottaa vaimokseen kerjäläisen, pysyköön sitten kerjäläisenä!\" Mutta\nCosetten puoli miljoonaa miellytti tätiä ja muutti hänen mielensä\nrakastavaista paria kohtaan. Semmoinen summa ansaitsee jo kunnioitusta,\nja oli selvää, että hän näin ollen ei voinut menetellä toisin kuin\nantamalla omaisuutensa näille nuorille ihmisille, koska ne eivät sitä\nenää tarvinneet.\n\nSovittiin, että nuori pari jäisi asumaan äidinisän luo. Herra\nGillenormand tahtoi kaikin mokomin antaa heille oman makuukamarinsa,\ntalon kauneimman huoneen.\n\n\"Se nuorentaa minua\", selitti hän. \"Se on vanha suunnitelma. Minä olin\naina ajatellut, että minun makuuhuoneestani vielä tulisi\nmorsiuskammio.\"\n\nHän kalusti tämän huoneen kaikkinaisilla vanhanaikaisilla\npikkuesineillä n.s. galanttiin tyyliin. Hän antoi verhota katon ja\nseinät harvinaisella kankaalla, joka hänellä oli säilössä ja jonka hän\nkatsoi olevan Utrechtista; se oli kellerväpohjaista samettikukallista.\n\n\"Juuri tämmöistä kangasta\", selitti hän, \"oli Anvillen herttuattaren\nvuodeverhona La Roche-Guyonissa.\"\n\nHerra Gillenormandin kirjastosta tuli asianajajan työhuone, jommoista\nMarius tarvitsi, se kun, niinkuin muistetaan, oli asetuksissa säädetty.\n\n\n\n\n7.\n\nUnikuvia autuuden seassa.\n\n\nRakastavaiset tapasivat toisensa joka päivä. Cosette tuli tervehtimään\nherra Faucheleventin saattamana.\n\n\"Johan nyt on maailma nurin\", sanoi neiti Gillenormand, \"kun morsian\ntulee sulhasen kotiin kurttiseerattavaksi.\"\n\nMutta tämä oli tullut tavaksi Mariuksen toipilasaikana, ja kun\nnojatuolit Filles-du-Calvaire-kadun varrella olivat mukavammat\nkahdenkeskisiä keskusteluita varten kuin olkituolit l'Homme-Armé-kadun\nvarrella, niin oli tämä tapa juurtunut. Marius ja herra Fauchelevent\ntapasivat toisensa, mutta karttoivat puhuttelemasta toisiaan. Tämä oli\nkuin yhteinen sopimus. Jokainen tyttö tarvitsee kaitsijan. Cosette ei\nolisi voinut tulla ilman herra Faucheleventia. Mariukselle oli herra\nFauchelevent ehto Cosetten tapaamiseen, ja hän alistui tähän ehtoon.\nOttamalla ylimalkaisin sanoin puheenaiheeksi valtiollisia asioita\nkaikkien aseman yleisen parantamisen kannalta onnistui heidän sanoa\ntoisilleen sentään hiukan enemmän kuin \"on\" tai \"ei\". Kerran, kun oli\nkysymys opetuksesta, jota Marius tahtoi maksuttomaksi ja pakolliseksi,\nmoninkertaiseksi kaikissa muodoissa ja kaikille välttämättömäksi\nniinkuin ilma ja aurinko, sanalla sanoen koko kansalle annettavaksi,\nolivat he aivan yhtä mieltä ja olivat vähällä joutua keskusteluun.\nMarius huomasi tällöin, että herra Fauchelevent puhui hyvin, vieläpä\ntavallaan lennokkaasti. Kuitenkin puuttui hänestä jotakin. Herra\nFauchelevent oli tavallaan vähemmän ja tavallaan enemmän kuin\nmaailmanmies.\n\nMariuksen mielessä liikkui kaikkinaisia mykkiä kysymyksiä tämän\nherra Faucheleventin suhteen, joka häntä kohtaan oli koruttoman\nhyväntahtoinen, mutta kylmä. Joskus hän epäili omia muistojansa. Hänen\nmuistissaan oli aukko, pimeä kohta, nelikuukautisen kuolemankamppauksen\nkaivama kuilu. Monta asiaa oli kadonnut sinne. Hän oli tullut niin\npitkälle, että kysyi itseltään, saattoiko todella olla niin, että hän\noli nähnyt herra Faucheleventin, niin vakavan ja tyynen miehen,\nbarrikaadilla.\n\nSitäpaitsi tämä ei ollut ainoa hämmästyksen aihe, jonka menneisyyden\nilmiöt ja kadonneet näyt olivat jättäneet hänen mieleensä. Ei sovi\nluulla, että hän oli vapaa kaikista niistä muistin ahdisteluista, jotka\nsilloinkin, kun olemme onnellisia ja tyytyväisiä, pakottavat meitä\nluomaan haikean silmäyksen taaksepäin. Joskus painoi Marius kasvonsa\nkäsiään vasten, ja myrskyisä ja sekava entisyys kulki hämärästi hänen\naivoissaan. Hän näki jälleen Mabeufin kaatuvan, kuuli Gavrochen\nlaulavan luotituiskussa, tunsi huuliensa alla Époninen kylmän otsan;\nEnjolras, Courfeyrac, Jean Prouvaire, Combeferre, Bossuet, Grantaire,\nkaikki hänen ystävänsä palasivat hänen muistiinsa ja hälvenivät sitten\ntaas kuin savu. Oliko tämä kaikki vain unennäköä? Kapina peitti kaikki\nsavuunsa. Hän tutki muistiansa; kaikki tuo pyöri hänen päässään.\nOlivatko he todella kaikki kuolleet? Putous pimeyteen oli temmannut\npois kaikki, paitsi hänet itsensä. Kaikki tuo tuntui hänestä kadonneen\nkuin teatterin esiripun taakse. Elämässä on tällaisia eteen laskeutuvia\nesirippuja. Jumala siirtyy seuraavaan näytökseen.\n\nEntä hän itse, oliko hän enää sama ihminen? Hän, köyhä, oli nyt rikas;\nhän, hylätty, oli taas omaisten parissa; hän, jo toivoton, tulisi nyt\nCosetten puolisoksi. Hän tunsi kuin kulkeneensa lävitse haudan, jonka\nsisään hän oli mennyt mustana, josta hän oli tullut ulos valkoisena ja\njohon toiset olivat jääneet. Joskus, kun kaikki nämä entisyyden olennot\npalasivat hänen mieleensä, ne saartoivat hänet ja tekivät hänet\nsynkäksi; silloin hän ajatteli Cosettea ja tuli taas tyyneksi ja\niloiseksi. Mutta tarvittiin näin suuri onni tuon katastrofin muiston\nhaihduttamiseen.\n\nHerra Faucheleventilla oli miltei myöskin paikka noiden kadonneiden\nolentojen joukossa. Marius epäröi, tokko barrikaadin herra Fauchelevent\noli sama Fauchelevent, joka nyt ilmielävänä ja niin vakavana istui\nCosetten vieressä. Edellinen oli luultavasti niitä kiusallisia\nharha-aistimuksia, joita hänen kuumehoureensa oli synnyttänyt. Muuten,\nkun heidän luontonsa olivat kuin kaksi kohtisuoraa kallioseinää\nvastakkain, oli Mariuksen mahdoton tehdä mitään kysymystä herra\nFaucheleventille. Sellainen ajatuskaan ei ollut hänen mieleensä\njuolahtanut. Me olemme jo ennen viitanneet tähän kuvaavaan\nominaisuuteen.\n\nKaksi henkilöä, joilla on yhteinen salaisuus ja jotka jonkinlaisen\nsanattoman sopimuksen nojalla eivät siitä vaihda sanaakaan, ei ole\nniinkään harvinainen ilmiö kuin luulisi.\n\nVain kerran teki Marius yrityksen. Hän johti keskustelun\nChanvrerie-kadulle ja kääntyen herra Faucheleventin puoleen sanoi\ntälle:\n\n\"Tunnettehan sen kadun?\"\n\n\"Minkä kadun?\"\n\n\"Chanvrerie-kadun.\"\n\n\"Minulla ei ole selkoa sen kadun nimestä\", vastasi herra Fauchelevent\nmitä luotettavimmalla tavalla.\n\nVastaus, joka tarkoitti kadun nimeä eikä itse katua, tuntui Mariuksesta\ntodistavammalta kuin se oli.\n\n\"Minä olen varmaan uneksinut\", ajatteli hän. \"Minulla on ollut\nnäköhäiriö. Se oli joku hänen näköisensä. Herra Fauchelevent ei ollut\nsiellä.\"\n\n\n\n\n8.\n\nKaksi miestä, joita on mahdoton löytää.\n\n\nNiin ihastunut kuin Marius olikin, ei hän kuitenkaan voinut karkoittaa\nmielestään erinäisiä muita ajatuksia.\n\nHäävalmistelujen aikana ja niiden määräpäivää odotellessa toimitutti\nhän vakavia ja tarkkoja tiedusteluita entisyyden suhteen.\n\nHän oli kiitollisuudenvelassa erinäisille ihmisille, sekä isänsä\npuolesta että omastaan.\n\nNiinpä esimerkiksi Thénardier'lle; samoin sille tuntemattomalle, joka\noli tuonut hänet, Mariuksen, kotiin herra Gillenormandin luo.\n\nMarius tahtoi kaikin mokomin löytää nämä ihmiset, koska ei tahtonut\nmennä naimisiin ja tulla onnelliseksi unohtaen heidät ja koska hän\npelkäsi, että nämä maksamattomat kiitollisuudenvelat heittäisivät\nvarjoansa hänen täst'edes muuten niin valoisaan elämäänsä. Hänen oli\nmahdoton jättää kaikki nämä vanhat velat suorittamatta, ja hän tahtoi\nsaada kuitin entisyydestä, ennenkuin iloisesti astuisi tulevaisuuteen.\n\nEttä Thénardier oli roisto, ei millään tavoin halventanut sitä seikkaa,\nettä hän oli pelastanut eversti Pontmercyn. Thénardier oli roisto\nkaikkien muiden paitsi Mariuksen silmissä.\n\nJa kun Marius ei tuntenut, mitä Waterloon taistelukentällä todella oli\ntapahtunut, niin hän ei myöskään tiennyt sitä erikoista seikkaa, että\nhänen isänsä oli Thénardier'hen siinä omituisessa suhteessa, että hänen\ntosin oli kiitettävä tätä hengestään, olematta tälle kuitenkaan missään\nkiitollisuudenvelassa.\n\nEi kenenkään Mariuksen käyttämistä eri apureista onnistunut päästä\nThénardier'n jäljille. Thénardier'n vaimo oli kuollut vankilassa vielä\noikeudenkäynnin kestäessä. Thénardier itse ja hänen tyttärensä Azelma,\nainoat, jotka tästä surkeasta perheestä olivat elossa, olivat jälleen\nsukeltaneet pimeyteen. Yhteiskunnan pimentojen nielu oli jälleen\näänettömästi sulkeutunut näiden olentojen päälle. Ei nähty enää\npinnalla edes sitä värähtelyä, niitä renkaita, jotka ilmaisevat, että\ntästä on jotakin pudonnut alas ja että siltä kohtaa voi naarata.\n\nKun Thénardier'n vaimo oli kuollut, Boulatruelle erotettu jutusta,\nClaquesous kadonnut, tärkeimmät syytetyt karanneet vankilasta, niin oli\nGorbeaun tapahtunutta ryöstömurhayritystä koskeva tutkimus melkein\nrauennut. Asia oli jäänyt jokseenkin hämäräksi. Syytettyjen penkillä\noli vain kaksi roistoista, Panchaud eli Printanier, tunnettu myöskin\nnimellä Bigrenaille, ja Demi-Liard eli Deux-Milliards, jotka tuomittiin\nkymmeneksi vuodeksi kaleereille. Heidän karanneet rikostoverinsa oli\npoissaolevina tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön. Thénardier, päämies,\noli niinikään poissaolevana tuomittu kuolemaan. Tämä tuomio oli ainoa,\nmikä vielä muistutti Thénardier'ta ja loi tähän haudattuun nimeen\nsynkeätä valoansa niinkuin talikynttilä ruumisarkun vieressä.\n\nTämä tuomio, joka sai Thénardier'n, kiinnijoutumisen pelosta,\npiiloutumaan salaisimpiin syvyyksiin, enensi vielä sitä paksua\npimeyttä, joka peitti tämän miehen.\n\nMitä taas siihen tuntemattomaan mieheen tuli, joka oli pelastanut\nMariuksen, niin oli tutkimuksilla aluksi jonkin verran menestystä,\nmutta sitten katosivat jäljet tykkänään. Oli onnistuttu saamaan käsiin\nse ajuri, joka oli kyytinyt Mariusta Filles-du-Calvaire-kadulle\nkesäkuun 6. päivän illalla. Tämä kertoi, että hän 6. kesäkuuta erään\npoliisimiehen käskystä oli kello kolmesta iltapäivällä aina iltaan\nsaakka odotellut Champs-Élyséen rantatiellä suuren lokaviemärin suun\nkohdalla. Noin kello yhdeksän illalla oli lokaviemärin ristikkoportti\navautunut ja siitä oli tullut ulos mies, joka kantoi selässään toista,\nnäköjään kuollutta miestä. Poliisimies, joka oli ollut tällä paikalla\nvaanimassa, oli vanginnut elävän miehen ja ottanut haltuunsa kuolleen.\nHän, ajuri, oli poliisin käskystä ottanut koko seurueen vaunuihinsa.\nEnsin oli ajettu Filles-du-Calvaire-kadulle ja jätetty kuollut sinne,\nkuollut mies oli Marius, ja hän, ajuri, varsin hyvin tunsi hänet,\nvaikka tämä \"tällä kertaa\" oli elävä. Sitten taas oli noustu hänen\nvaunuihinsa ja lähdetty ajamaan. Muutaman askelen päässä arkiston\nportilta oli hänen käsketty pysähtyä ja hän maksun saatuaan oli\nlähtenyt ajamaan pois ja poliisimies oli vienyt mennessään sen toisen\nmiehen. Hän ei tiennyt mitään enempää ja ilta oli ollut hyvin pimeä.\n\nKuten jo olemme sanoneet, ei Marius muistanut mitään. Hän tiesi vain,\nettä voimakas käsi oli tarttunut kiinni samalla hetkellä, kun hän\nkaatui barrikaadilla; siitä hetkestä alkaen oli kaikki hänelle\ntietämätöntä. Hän oli tullut tuntoihinsa vasta herra Gillenormandin\nluona.\n\nHän jäi arvailujen varaan.\n\nOmaa identtisyyttään hän ei voinut epäillä. Mutta miten oli\nmahdollista, että hänet, joka oli kaatunut Chanvrerie-kadulle, oli\npoliisi tavannut Seinen rannalla, lähellä Invaliidisiltaa? Joku oli\nsiis kantanut hänet Hallien korttelista Champs-Élyséehen. Mitä tietä?\nLokaviemärin läpi. Mikä tavaton uhrautuminen!\n\nJoku. Mutta kuka?\n\nSiitä miehestä, joka oli hänen pelastajansa, hän ei tiennyt mitään;\nhänestä ei ollut vähintäkään jälkeä löydettävissä.\n\nSuurta varovaisuutta noudattaen ulotti Marius tiedustelunsa aina\npoliisiprefektuuriin saakka. Mutta sieltä saadut tiedot eivät johtaneet\nmihinkään. Poliisiprefektuuri tiesi asiasta vähemmän kuin ajuri. Siellä\nei ollut mitään tietoa 6. kesäkuuta suuren lokaviemärin ristikkoportin\nluona tapahtuneesta vangitsemisesta; mitään raporttia ei ollut olemassa\nsemmoisesta tapahtumasta, jota poliisilaitoksessa pidettiin vain ajurin\nkeksimänä juttuna juomarahojen toivossa. Asia oli kuitenkin varma, eikä\nMarius voinut sitä epäillä, ellei hän, kuten sanottu, tahtonut epäillä\nomaa identtisyyttään.\n\nKaikki tässä oudossa arvoituksessa oli selittämätöntä.\n\nMihin oli joutunut se salaperäinen mies, jonka ajuri oli nähnyt tulevan\nsuuren lokaviemärin ristikkoportista kantaen selässään tainnoksissa\nolevaa Mariusta ja jonka vartiossa ollut poliisimies oli vanginnut\ntavatessaan hänet kapinoitsijaa pelastamassa? Ja minne itse poliisimies\noli joutunut? Oliko miehen onnistunut paeta? Oliko hän lahjonut\npoliisimiehen? Miksei hän millään tavalla antanut itseään ilmi\nMariukselle, jonka oli kiitettävä häntä kaikesta? Sellainen\nepäitsekkyys oli yhtä ihmeellistä kuin sellainen uhrautuvaisuus. Miksei\ntämä mies enää näyttäytynyt? Ehkä hän oli mistään palkinnosta\nvälittämätön, mutta eihän kukaan ole niin korkealla, ettei voisi ottaa\nvastaan kiitollisuutta. Oliko hän kuollut? Mikä mies hän mahtoi olla?\nMinkä näköinen hän oli? Kukaan ei osannut sanoa. Ajuri vastasi: \"Ilta\noli kovin pimeä.\" Basque ja Nicolette eivät säikähdyksissään olleet\nnähneet muuta kuin verta vuotavan nuoren herran. Portinvartija, joka\noli kynttilällään valaissut Mariuksen traagillista kotiin tuontia, oli\nainoa, joka oli kiinnittänyt huomiota puheenalaiseen mieheen, mutta ei\nosannut kuvata häntä muuten kuin sanomalla: \"Se oli kauhea mies.\"\n\nToivoen siitä voivansa saada jotakin apua tutkimuksilleen oli Marius\npanettanut talteen ne veriset vaatteet, jotka hänellä oli ollut yllään,\nkun hänet oli tuotu äidinisänsä luo. Kun nuttua tarkastettiin,\nhuomattiin, että sen toinen takalieve oli omituisella tavalla revitty\nrikki. Siitä puuttui iso kaistale.\n\nEräänä iltana puhui Marius Cosetten ja Jean Valjeanin läsnäollessa koko\ntästä merkillisestä tapahtumasta, niistä lukemattomista tiedusteluista,\njoita hän oli pannut toimeen, sekä ponnistustensa turhuudesta. Herra\nFaucheleventin kylmä välinpitämättömyys ärsytti häntä, ja vilkkaudella,\njossa värähti hiukan suuttumusta, huudahti hän:\n\n\"Niin, se mies, olipa kuka tahansa, oli ylevä. Tiedättekö, hyvä herra,\nmitä hän teki? Tuli pelastamaan kuin arkkienkeli. Hänen on täytynyt\nsyöksyä keskelle taistelua, temmata minut pois siitä, aukaista\nlokaviemäri, raahata minut sinne, kantaa minut sinne. Hänen on täytynyt\nkulkea ainakin yli kuusi kilometriä näissä kauheissa maanalaisissa\nkäytävissä, kumarassa, pimeässä, lokaviemärissä, yli puoli peninkulmaa,\nherra, ruumis selässään! Ja missä tarkoituksessa? Ainoastaan\npelastaakseen tämän ruumiin. Ja tämä ruumis, se olin minä. Hän\najatteli: 'Ehkäpä tuossa on vielä kipinä elämää; minä panen henkeni\nalttiiksi sen kurjan kipinän vuoksi.' Ja henkensä on hän siinä tosiaan\npannut vaaraan, ei yhtä, vaan kymmeniä kertoja! Joka askel, jonka hän\nastui, oli vaarallinen. Todistus on, että hänet vangittiin, kun hän\ntuli ulos lokaviemäristä. Tiedättekö, herra, että tuo mies on tehnyt\nkaiken tämän? Voimatta odottaa mitään palkintoa. Mitä olin minä?\nKapinallinen. Voitettu. Ah, jos Cosetten kuusisataatuhatta frangia\nolisivat minun...!\"\n\n\"Nehän ovat teidän\", huomautti Jean Valjean.\n\n\"No niin, minä olisin valmis uhraamaan ne löytääkseni sen miehen.\"\n\nJean Valjean oli vaiti.\n\n\n\n\n\n\nKUUDES KIRJA.\n\nUNETON YÖ.\n\n\n\n\n1.\n\n16. helmikuuta 1833.\n\n\nHelmikuun 16. ja 17. päivän välinen yö 1833 oli siunattu yö. Sen\npimeyden yllä oli taivas auki. Se oli Cosetten ja Mariuksen hääyö.\n\nPäivä oli ollut ihana.\n\nSiitä ei ollut tullut sitä satumaista juhlaa, josta äidinisä oli\nuneksinut, kerubiinien ja kupodiinien vilinää morsiusparin päiden\npäällä, mutta se oli ollut viehättävä, hilpeä hääjuhla.\n\nVuonna 1833 ei häitä vietetty samalla tavalla kuin nykyaikaan. Ranska\nei ollut silloin vielä Englannista lainannut sitä tavattoman\nhienotunteista tapaa, että sulhanen kaappaa vaimonsa, pakenee heti\nkirkosta tultua pois hänen kanssaan, piiloutuu ikäänkuin häpeäisi\nonneansa ja yhdistää rahankavaltajan menettelyn Korkean Veisun\ninnoitukseen. Siihen aikaan ei vielä oltu opittu kaikkea sitä kainoutta\nja hienoutta, joka sisältyy siihen, että postivaunu tärisyttelee nuoren\nparin paratiisia, ruoskanläimäykset säestävät ensimmäistä mystillistä\nyhdessäoloa, että hotellinsänky on morsiusvuoteena ja että johonkin\nalkooviin, joka niin ja niin paljosta yöllä on avoinna kenelle tahansa,\njätetään elämän pyhin muisto, sekaisin dilisanssikuskin ja\nhotellisiivoojattaren lemmenkohtausten kanssa.\n\nYhdeksännentoista vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, jota nyt\nelämme, eivät pormestari virkapuvussaan, pappi messukaapussaan, laki ja\nJumala enää riitä; niiden täydennykseksi täytyy saada Lonjumeaun\nposteljooni, s.o. sininen nuttu, jossa on punaiset rinnusliepeet ja\nnapit kuin kulkuset, metallilevyt käsivarsissa, viheriät nahkahousut,\nmessinkihelat, vahanahkahattu, tuuhea puuteroitu tukka, pitkävartiset\nsaappaat, suunnaton ruoska ja normandilaisten solmuhäntäisten hevosten\nnoitumista. Ranska ei vielä ole huipuntanut tätä hienoutta niin\npitkälle kuin Englannin ylimystö, joka pommittaa vastanaineiden\npostivaunua kenkärajoilla ja vanhoilla vaaterievuilla Churchillin,\nsittemmin Marlboroughin eli Malbrouckin muistoksi, jota hääpäivänään\ntällä tavoin pommitti erään tädin viha, mikä tuotti hänelle onnea.\nRääsyt ja kenkärajat eivät vielä kuulu meidän häämenoihimme, mutta\nkärsivällisyyttä! Jos hyvä maku jatkaa levenemistään, niin tulemme\nkyllä vielä siihenkin.\n\nVuonna 1833 -- tuntuu kuin siitä jo olisi sata vuotta ei häitä vietetty\nnelistämällä.\n\nSiihen aikaan kuviteltiin vielä, kumma kyllä, että häät ovat kotoisia\nseurajuhlia, että patriarkaaliset pidot eivät suinkaan tärvele\nperhejuhlaa, että isoääninenkään ilo, kun se on säädyllinen, ei\nhäiritse onnellisuutta, ja vihdoin, että on arvonmukaista ja oikein,\nettä kahden olennon kohtaloiden yhdistäminen, josta uusi perheenhaara\non versova, alkaa kodissa ja että tulevaisuuden taloudella on\nmorsiuskammio todistajana.\n\nJa senvuoksi oltiin niin häikäilemättömiä, että mentiin naimisiin\nkotona.\n\nHäät pidettiin siis, tämän nyttemmin vanhentuneen tavan mukaisesti,\nherra Gillenormandin kotona.\n\nMutta, ja me mainitsemme tämän seikan vain ollaksemme oikein tarkkoja,\nnyt sattui niin, että 16. päivä oli laskiaistiistai. Se herätti\nepäröintiä ja arveluita varsinkin täti Gillenormandissa.\n\n\"Laskiaistiistai\", huudahti äidinisä, \"sen parempi! On vanha\nsananparsi, joka sanoo:\n\n    Laskiaisena häitä,\n    lapsia vikkeläpäitä!\n\nOlkoon siis 16. päivä. Vai onko sinulla halua odottaa, Marius?\"\n\n\"Ei ensinkään\", vastasi sulhasmies.\n\n\"Mitäpäs siinä sitten, menkäämme naimisiin\", jatkoi äidinisä.\n\nHäät pidettiin siis 16. päivänä, huolimatta päivän yleisestä\nhilpeydestä. Päivä oli sateinen, mutta rakastavaisten onneksi on\ntaivaalla aina pieni sininen pälvi, jonka nämä näkevät, vaikka koko muu\nluomakunta kulkisi sateenvarjo yllään.\n\nEdellisenä päivänä oli Jean Valjean herra Gillenormandin läsnäollessa\njättänyt Mariukselle ne viisisataaneljäyhdeksättätuhatta frangia.\n\nKun avioliitto solmittiin omaisuusyhteisyyden perustalle, olivat\nasiakirjat yksinkertaiset laatia.\n\nToussaint oli nyttemmin tarpeeton Jean Valjeanille. Cosette oli perinyt\nhänet ja koroittanut kamarineitsyen arvoon.\n\nJean Valjeania varten oli Gillenormandin talossa vartavasten kalustettu\nerikoinen huone, ja Cosette oli niin houkuttelevasti pyydellyt häntä,\nettä oli vähällä saada hänet lupaamaan tulla siihen asumaan.\n\nMuutamia päiviä ennen häiksi määrättyä päivää oli Jean Valjeanille\nsattunut pieni tapaturma; hän oli hiukan satuttanut oikean käden\npeukaloa. Se ei ollut mitään vaarallista, eikä hän ollut sallinut\nkenenkään sitä pidellä eikä sitoa, ei edes Cosetten. Se oli kuitenkin\npakottanut hänet panemaan kätensä kääreeseen ja kantamaan käsivarttaan\nsiteessä, joten hän ei saattanut allekirjoittaa mitään. Herra\nGillenormand, uskottuna miehenä, oli niin ollen astunut hänen\ntilalleen.\n\nMe emme tahdo viedä lukijaa raatihuoneelle tai kirkkoon. Rajoitumme\nvain mainitsemaan tapauksen, joka, muuten hääseurueen huomaamatta,\nsattui matkalla Filles-du-Calvaire-kadulta Saint-Paulin kirkkoon.\n\nTähän aikaan korjattiin Saint-Louis-kadun pohjoispäätä. Se oli\nsuljettu aina Parc-Royal-kadulta saakka. Häävaunujen oli siis mahdoton\nkulkea suoraa tietä Saint-Pauliin. Täytyi ajaa toista tietä, ja\nyksinkertaisinta oli mennä bulevardin yli. Eräs vieraista huomautti,\nettä oli laskiainen ja että siellä tulisi vaunujen tungos.\n\n\"Miksi niin?\" kysyi herra Gillenormand.\n\n\"Naamioiden vuoksi.\"\n\n\"Mainiota\", sanoi ukko. \"Ajakaamme sitä tietä. Nämä nuoret menevät\nnaimisiin; heidän on astuttava elämän vakavuuteen. On hyvä valmistus\nheille saada hiukan naamiaisia.\"\n\nLähdettiin siis bulevardin kautta. Ensimmäisissä vaunuissa istuivat\nCosette ja täti Gillenormand, herra Gillenormand ja Jean Valjean.\nMarius, tavan mukaan vielä erillään morsiamestaan, ajoi seuraavissa\nvaunuissa. Kun hääsaatto poistui Filles-du-Calvaire-kadulta, liittyi se\nsiihen pitkään vaunujonoon, joka ulottui yhtämittaisena renkaana\nMadeleine-kirkosta Bastille-aukiolle ja Bastille-aukiolta\nMadeleine-kirkolle.\n\nBulevardilla vilisi naamioita. Sateli tosin ajoittain, mutta Paillasse,\nPantalon ja Gille eivät niin vähästä antautuneet. Siinä hilpeydessä,\njoka oli ominaista talvelle 1833, oli Pariisi pukeutunut Venetsiaksi.\nSellaisia laskiaisia ei enää tähän maailmanaikaan nähdä. Kun nykyjään\nkoko elämä on suurta karnevaalia, ei ole enää mitään erikoisia\nkarnevaaleja.\n\nKatukäytävät olivat täynnä jalankulkijoita ja ikkunat täynnä uteliaita.\nTeatterien pylväseteisten katot täynnä katselijoita. Paitsi naamioita\nkatseltiin myöskin laskiaistiistain erikoista kaikkinaisten ajopelien\nkulkuetta: omnibusseja, varusvaunuja, karrioleja, kabrioletteja, jotka\nliikkuivat tarkassa poliisin määräämässä järjestyksessä ikäänkuin\nrautatienkiskoille sovitettuina. Jokainen näissä vaunuissa olija on\nsekä katselija että katsottava. Poliisi piti bulevardin molemmilla\nsivuilla järjestyksessä näitä kahta loppumatonta rinnakkaista riviä,\njotka liikkuivat vastakkaisiin suuntiin, ja valvoi, ettei mikään\nhäirinnyt näiden vaunujonojen vapaata kulkua, joista toinen kulki\nalas-, toinen ylöspäin, toinen Chaussée-d'Antiniä, toinen\nSaint-Antoinen esikaupunkia kohti. Ranskan päärien ja lähettiläiden\nvaakunakoristeiset vaunut pysyttelivät keskellä tietä ja liikkuivat\nesteettömästi edestakaisin. Muutamilla komeilla ja hilpeillä\nkulkueilla, varsinkin laskiaissonnilla, oli sama etuoikeus.\n\nHäävaunut olivat siinä jonossa, joka liikkui Bastille-aukiolle päin\npitkin bulevardin oikeaa sivua. Pont-aux-Choux-kadun kulmassa syntyi\nhetken seisahdus. Melkein samalla kertaa seisahtui vastapäisellä\npuolella toinenkin rivi, joka oli menossa Madeleine-kirkolle päin.\nSillä kohdalla tässä rivissä olivat eräät vaunut täynnä naamioituja.\n\nNämä naamiovaunut tai oikeammin kuormavankkurit täynnä naamioita ovat\npariisilaisille hyvin tuttuja. Jos niitä jonakin laskiaisena tai\nkeskipaastonpäivänä puuttuisi, pidettäisiin sitä pahana enteenä ja\nsanottaisiin: \"Tämä tietää jotakin; varmaankin on tulossa\nministeristönmuutos.\" Joukko Kassandroja, Arlekiineja ja Colombineja,\njotka heilahtelevat eteenpäin jalankulkijain päitä korkeammalla,\nkaikkinaisia räikeitä kuvatuksia turkkilaisesta villiin saakka,\njättiläisiä, jotka tukevat markiisittaria, kalamuijia, jotka saisivat\nRabelais'n pitelemään korviansa, niinkuin menaadit saivat Aristofaneen\nluomaan alas silmänsä, pellavaperuukkeja, punaisia trikoita,\nnarrimaisia päähineitä, suunnattomia silmälaseja, räpytteleväsiipisiä\nkolmikolkkahattuja, huutoja jalankulkijoille, rohkeita asenteita,\nalastomia olkapäitä, naamioituja kasvoja, hiltymättömiä kömpelyyksiä,\nkaaos häikäilemättömyyttä, jota kukkapäinen ajuri kyyditsee ympäri;\nsellainen on tämä laitos.\n\nHellas tarvitsi Tespiksen rattaita, Ranska tarvitsee Vadén\nvuokravankkureita.\n\nKaikesta voi tehdä irvikuvan, jopa itse irvikuvasta. Saturnaliat, nuo\nmuinaisajan kauneuden virnistelyt, tulevat yhä karkeammiksi ja\nräikeämmiksi käytyään laskiaiskulkueisiin; ja bakkanaalit, joita\nmuinoin koristivat viiniköynnökset ja kultasi päivä, jotka näyttivät\nmarmoripovia jumalaisessa puolialastomuudessa, ovat nyt pohjolan\nsateiden liottamien riepujensa alla niin nahistuneita, että niitä on\nruvettu sanomaan likakulkueeksi,\n\nNaamiovaunujen käyttö on aina monarkian vanhimpiin aikoihin ulottuva\ntapa. Ludvig XI:n tileissä määrätään linnanvoudille \"kaksikymmentä\nToursin souta kolmesta katunaamiovaunusta\". Meidän päivinämme ajavat\nnämä meluavat joukkueet jollakin vanhalla omnibusvaunulla, jonka\nkatolle ovat sulloutuneet, tai asettuvat johonkin vanhaan landooseen,\njonka kuomu lasketaan alas. Kuuden hengen vaunuissa saattaa olla\nkaksikymmentäkin. He seisovat, makaavat, istuvat, polvet koukussa tai\nsääret riipuksissa kuskipenkillä, kuomunreunalla tai lyhtyjenpidinten\nvarassa, kenelle ei ole tilaa vaunujen sisässä. Naiset istuvat miesten\npolvilla. Jo kaukaa näkee vilinän keskessä tämän hullun pyramidin. Nämä\nkuormat ovat kuin hilpeysvuoria meluavan joukon keskessä. Collén,\nPanardin ja Pironin kieltä, varaskielen höystämänä, virtailee sieltä.\nIhmisten niskaan syydetään roskakielen koko sanasto. Huudetaan,\nlauletaan, ulvotaan, nauretaan; ilo karjuu, sarkasmi salamoi,\nvallattomuus mahtailee kuin olisi purppuraan puettu; kaksi kimotammaa\nkuljettaa ympäri tätä apoteosiksi muuttunutta farssia; se on naurun\nriemuvaunu.\n\nSe on vain liian kyynillistä naurua ollakseen luonnollista. Ja tämä\nnauru on todella epäilyttävää. Tällä naurulla on erikoinen tehtävä. Sen\non ilmaistava pariisilaisille, että on karnevaali.\n\nNämä roskaväenvaunut, joissa voi vainuta ties mitä pimeitä asioita,\nantavat filosofille ajattelemista. Siinä on ilmeisesti salaista\nyhteyttä julkisten miesten ja julkisten naisten kanssa. Mutta minkä\nsille mahtaa? Yleinen nauru sekä häväisee että suvaitsee näitä\nnauha- ja kukkakoristeisia likakuormia. Yleisön nauru on\nkanssarikollinen yleiseen alennukseen. Eräät epäterveet juhlat\nherpaannuttavat kansan ja tekevät siitä roskaväkeä. Ja roskaväki tahtoo\nsamoin kuin tyrannitkin pitää narreja. Kuninkaalla on Roquelaure,\nkansalla pajatsot. Pariisi on hulluuden suuri kaupunki, kun se ei ole\nylevyyden suuri kaupunki. Karnevaali on siellä osa politiikkaa.\nPariisi, tunnustakaamme se, antaa kernaasti häpeän näytellä ilveilyä\nedessään. Se pyytää herroiltaan -- kun sillä sattuu semmoisia olemaan\n-- vain yhtä: \"Maalatkaa vain lian naama!\" Roomalla oli sama luonto. Se\nrakasti Neroa. Nero oli titaaninen rantajätkä.\n\nKuten jo olemme sanoneet, asetti sattuma, että tämmöinen muodoton\nmies- ja naisryhmä, jota kuljetettiin ympäri suurilla vankkureilla,\npysähtyi bulevardin vasemmalle puolelle, kun hääsaatto seisahtui\noikealle. Naamiovaunuista nähtiin siis kadun toisella puolella olevat\nmorsiusvaunut.\n\n\"Kas vain, häät!\" sanoi eräs naamio.\n\n\"Mitä niistä, nämä ne oikeat häävaunut ovat!\" vastasi toinen.\n\nMutta kun olivat liian kaukana voidakseen heittää kompasanoja\nhääsaattueelle ja sitäpaitsi pelkäsivät poliisin väliintuloa, käänsivät\nnaamiot huomionsa muualle.\n\nSamalla oli kuitenkin kaksi muuta naamiota, eräs vanhannäköinen\nespanjalainen, jolla oli suunnattoman suuri nenä ja valtavat, mustat\nviikset, sekä eräs laiha kalatyttö, muuten aivan nuori ja\nsamettinaamarilla varustettu, myöskin huomannut hääsaaton, ja muiden\nollessa kirkuvassa kompasodassa yleisön kanssa he puhelivat keskenänsä.\n\n\"Kuule!\"\n\n\"Mitä, isä?\"\n\n\"Näetkö tuon äijän?\"\n\n\"Minkä äijän?\"\n\n\"Tuon joka on ensimmäisessä häävaunussa tällä puolella.\"\n\n\"Jonkako käsivarsi on mustassa silkkikantimessa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No, mitä siitä?\"\n\n\"Minä olen varma, että tunnen hänet.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Minulta saa panna pään poikki, jos en tunne sitä miestä. Voitko nähdä\nmorsianta, jos kumarrut eteenpäin?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Entä sulhasta?\"\n\n\"Tuossa vaunussa ei ole sulhasta.\"\n\n\"Mitä lörpötät?\"\n\n\"Ellei se ole tuo toinen ukkorähjä.\"\n\n\"Koeta nähdä morsian kumartumalla enemmän eteenpäin.\"\n\n\"Minä en voi.\"\n\n\"No, yhtä hyvä, tuon ukon, joka on saanut jotakin käteensä, minä\nvarmasti tunnen.\"\n\n\"Mitä hyvää sinulla siitä on, että sen tunnet?\"\n\n\"Ei voi tietää. Joskus...\"\n\n\"Minä viisi ukoista, minä.\"\n\n\"Minä tunnen hänet.\"\n\n\"No tunne sitten, kun tunnet.\"\n\n\"Kuinka, peijakas, hän saattaa olla mukana häissä?\"\n\n\"Häissähän tässä mekin ollaan.\"\n\n\"Mistähän tuo hääsaatto tullee?\"\n\n\"Mistä minä sen tiedän?\"\n\n\"Kuule!\"\n\n\"No?\"\n\n\"Sinun pitää tehdä jotakin.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Astu pois tästä ja seuraa tuota hääjoukkoa.\"\n\n\"Minkä vuoksi?\"\n\n\"Saadaksesi tietää, minne se menee ja mitä väkeä ne ovat. Riennä,\njuokse, tyttöni, joka olet nuori!\"\n\n\"Minä en voi lähteä tästä.\"\n\n\"Mikset?\"\n\n\"Minähän olen tässä maksusta.\"\n\n\"Ai peijakas!\"\n\n\"Prefektuuriahan minä saan kiittää siitä, että saan esiintyä päivän\nkalakauppiaana.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Ja jos lähden vaunusta, vangitsee minut ensimmäinen poliisi, joka\neteen sattuu. Tiedäthän sen.\"\n\n\"Hm. Niinhän se on.\"\n\n\"Hallitus on ostanut minulta tämän päivän.\"\n\n\"Oli miten oli, mutta tuo ukko kismittää minua.\"\n\n\"Mitä sinä ukoista? Ethän sinä mikään tyttö ole.\"\n\n\"Hän istuu ensimmäisissä vaunuissa.\"\n\n\"No, entä sitten?\"\n\n\"Morsiamen vaunuissa.\"\n\n\"No, mitä sillä on väliä?\"\n\n\"Siispä hän on isä.\"\n\n\"Mitä se minuun kuuluu?\"\n\n\"Minä sanon sinulle, että hän on isä.\"\n\n\"Niinkuin ei muka muita isiä maailmassa olisi!\"\n\n\"Kuule!\"\n\n\"No?\"\n\n\"Minähän en voi liikkua muuta kuin naamioituna. Täällä olen turvassa,\neikä tiedetä, että minä olen täällä mukana. Mutta huomenna on\nnaamioiden aika ohi. Minut kaapattaisiin kiinni. Silloin täytyy minun\ntaas kaivautua kolooni. Mutta sinähän olet vapaa.\"\n\n\"Enpä juuri sanottavasti.\"\n\n\"Aina enemmän kuin minä.\"\n\n\"No, entä sitten?\"\n\n\"Sinun täytyy koettaa saada selko, minne tuo hääsaatto menee.\"\n\n\"Minnekä se menee?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sen tiedän.\"\n\n\"No, minne sitten?\"\n\n\"Cadran-Bleuhin.\"\n\n\"Ei se ole sielläpäin.\"\n\n\"No, la Râpéehin sitten.\"\n\n\"Tai jonnekin muuanne.\"\n\n\"Sillä on vapautensa. Hääjoukot saavat liikkua vapaasti.\"\n\n\"Siinä ei ole kaikki. Minä sanon sinulle, että sinun täytyy koettaa\nsaada tietää, mitkä häät ne ovat, joissa tuo ukko on mukana, ja missä\ntuo morsiuspari asuu.\"\n\n\"Joko taas! Sehän on lystikästä! Helppo asia muka viikon päästä ottaa\nselko hääsaatosta, joka laskiaistiistaina on ajanut Pariisissa. Sama\nkuin hakisi nuppineulaa heinäsuovasta. Onko se muka mahdollista!\"\n\n\"Se on samantekevä minulle, sinun täytyy koettaa. Kuuletko, Azelma?\"\n\nMolemmat vaunurivit pääsivät taas lähtemään liikkeelle kulkien\nvastakkaisiin suuntiin kumpikin omalla puolellansa bulevardia, ja\nnaamiovaunu kadotti pian hääsaattueen näkyvistään.\n\n\n\n\n2.\n\nJean Valjean pitää kättänsä yhä kantimessa.\n\n\nKukapa voi unelmansa toteuttaa? Siinä kysymyksessä tapahtunee vaali\ntaivaassa; me olemme kaikki ehdokkaita; enkelit äänestävät. Cosette ja\nMarius oli valittu.\n\nSekä raastuvassa että kirkossa oli Cosette häikäisevä ja liikuttava.\nToussaint oli, Nicoletten avustamana, pukenut hänet.\n\nCosettella oli valkoinen taftihame ja sen päällä guipurepukunsa,\nenglantilainen pitsihuntu, kaulaketju oikeista helmistä ja\noranssinkukkaseppele; kaikki tämä oli valkoista ja tässä valkeudessa\nhän säteili. Näytti kuin hänen sisäinen puhtautensa olisi laajentunut\nja levittäytynyt, olisi voinut sanoa neitseen olevan muuttumassa\njumalattareksi.\n\nMariuksen kaunis tukka oli kiiltävä; sen tuuheiden suortuvain välissä\noli kuitenkin pieniä vaaleampia viiruja; ne olivat barrikaadista\nsaatuja arpia.\n\nÄidinisä, muhkeana, pää pystyssä, puvussaan ja eleissään edustaen\nentistään enemmän Barras'n ajan siroutta, talutti Cosettea. Hän astui\nJean Valjeanin tilalle, tämä kun vammansa vuoksi ei voinut tarjota\nmorsiamelle käsivarttaan.\n\nJean Valjean oli mustassa puvussa, seurasi perässä ja hymyili.\n\n\"Herra Fauchelevent\", sanoi ukko Gillenormand, \"tämä on ihana päivä.\nMinä äänestän kaikkien surujen ja huolien lopettamista. Tästedes ei saa\nolla murhetta missään. Totisesti, minä säädän yleisen ilon! Pahalla ei\nole oikeutta olla olemassa. Että onnettomia ihmisiä on, se on häpeä\nsiniselle taivaalle. Paha ei tule ihmisestä, joka pohjaltaan on hyvä.\nKaiken ihmiskurjuuden pesäpaikka ja keskushallitus on helvetissä eli\ntoisin sanoen pirun Tuilleries'ssa. Niin, nyt minä vuorostani puhun\ndemagogisia sanoja! Minulla puolestani ei muuten enää pitkään aikaan\nole ollut valtiollisia mielipiteitä; tulkoot vain kaikki ihmiset\nrikkaiksi, se on iloisiksi, siihen rajoitan kaikki sanottavani.\"\n\nKun kaikki menot olivat päättyneet ja nuorikot pormestarin ja papin\nedessä antaneet kaikki asiaankuuluvat myöntävät vastaukset,\nallekirjoittaneet asianmukaiset paperit, vaihtaneet sormuksia ja\npolvistuneet vierekkäin moareesilkkisen morsiusteltan alle\nsuitsutuspilven ympäröiminä, lähtivät he käsi kädessä ihailevien\nkatsojarivien välitse kirkonovelle, kaikkien kadehtimina, Marius\nmustissa, Cosette valkoisissa, edellään kirkonvartija, joka harteillaan\nepoletit kuin everstillä kolautteli pertuskaansa kivipermantoon. Ja kun\nhe sitten olivat valmiit nousemaan vaunuihin, ei Cosette vielä voinut\nuskoa tätä kaikkea todeksi. Hän katsoi Mariusta, hän katsoi ihmisiä,\nhän katsoi taivasta; näytti kuin hän olisi pelännyt heräävänsä. Hänen\nkummastunut ja levoton ilmeensä teki hänet vielä viehättävämmäksi.\nKotimatkalla he molemmat olivat samoissa vaunuissa; herra Gillenormand\noli nyt saanut väistyä toisiin vaunuihin.\n\n\"Lapseni\", sanoi äidinisä, \"te olette nyt herra paroni ja rouva\nparonitar, joilla on kolmekymmentätuhatta frangia korkoja.\"\n\nJa Cosette kumartui Mariuksen puoleen kuiskaten hänen korvaansa:\n\n\"Se on siis totta. Minun nimeni on Marius. Minä olen rouva Sinä.\"\n\nSaint-Antoine-kadulla Saint-Paulin edustalla pysähtyivät ihmiset\nkatselemaan kaunista paria.\n\nPalattuaan Filles-du-Calvaire-kadulle astui Marius Cosetten rinnalla\nriemuitsevana ja säteilevänä ylös samoja portaita, joita myöten hänet\ntaannoin oli kannettu sisään kuolevana. Köyhät, joita oli kasaantunut\nportin edustalle, saivat jakaakseen heidän kukkaronsa ja siunasivat\nheitä. Kaikkialla oli kukkia. Talo oli yhtä tuoksuva kuin kirkko;\nsuitsutuksen jälkeen ruusuja. Äkkiä löi kello. Marius katsoi Cosetten\nviehkeää paljasta käsivartta ja poven ruusuisia kumpuja, jotka\nepämääräisesti näkyivät puvun pitsien läpi, ja Cosette, joka huomasi\nMariuksen katseen, punastui aina silmänvalkuaista myöten.\n\nSuuri joukko Gillenormandin perheen vanhoja ystäviä oli kutsuttu;\nCosettea liehiteltiin ja puhuteltiin kilvan rouva paronittareksi.\n\nUpseeri Théodule Gillenormand, nyttemmin kapteeni, oli tullut\nChartres'ista, missä hän nyt palveli, ollakseen läsnä serkkunsa\nPontmercyn häissä. Cosette ei tuntenut häntä.\n\nHän puolestaan, tottuneena naisten ihailuun, ei muistanut Cosettea\nenempää kuin ketä muuta naista tahansa.\n\n\"Kuinka oikeassa olinkaan, kun en uskonut sitä lansieerijuttua!\" sanoi\nukko Gillenormand itsekseen.\n\nCosette ei ollut koskaan ollut hellempi Jean Valjeanille. Hän oli aivan\nsamassa mielentilassa kuin herra Gillenormand; mutta kun tämän ilo\npuhkesi aforismeihin ja maksiimeihin, levitti Cosette ympärilleen\nrakkautta ja hyvyyttä kuin tuoksua. Onni tahtoo kaikkia muitakin\nonnellisiksi.\n\nPuhuessaan Jean Valjeanin kanssa sai Cosette ääneensä saman sävyn kuin\npikku tyttönä ollessaan. Hän hyväili vanhusta hymyllään.\n\nRuokasaliin oli järjestetty juhla-ateria.\n\nPäivänkirkas valaistus on välttämätön mauste suuressa ilojuhlassa.\nOnnelliset eivät hyväksy hämyä ja pimeää. Yön kyllä, ei pimeyttä. Ellei\nole aurinkoa, täytyy se luoda.\n\nRuokasali oli runsaasti valaistu. Keskellä kattoa häikäisevän valkoisen\npöydän yllä riippui venetsialainen kynttiläkruunu ja siinä\nkaikenvärisiä lasihelyjä ja lintuja, sinisiä, punasinisiä, punaisia,\nviheriäisiä, vahakynttiläin välissä; kruunun ympärillä säteili\ngirandoleja ja seinillä kolmi- ja viisihaaraisia peililampetteja;\npeilit, kristallit, lasit, pöytäastiat, porsliinit, fajanssit, tina-,\nkulta- ja hopea-astiat, kaikki säteilivät ilosta. Kandelaaberien välit\noli täytetty kukilla, joten aina oli kukka, missä ei ollut kynttilää.\n\nEteishuoneessa soitti hillitysti kolme viulua ja huilu Haydnin\nkvartetteja.\n\nJean Valjean oli istuutunut salissa tuolille erään aukiolevan\nkaksoisoven taa niin, että tämä melkein piilotti hänet. Vähäistä ennen\npöytään menoa tuli Cosette ikäänkuin jostakin oikusta hänen luokseen,\nniiasi hänelle syvään levittäen molemmin käsin morsiushamettaan ja\nkysyi hellä veitikkamaisuus silmissään:\n\n\"Oletteko tyytyväinen, isä?\"\n\n\"Olen\", vastasi Jean Valjean.\n\n\"No, naurakaa sitten hiukan.\"\n\nJean Valjean alkoi nauraa.\n\nHetkistä myöhemmin tuli Basque ilmoittamaan, että päivällispöytä oli\nkatettu.\n\nVieraat, joiden edellä kulki herra Gillenormand, Cosette\nkäsikoukussaan, astuivat ruokasaliin ja asettuivat määrättyyn\njärjestykseen pöydän ympäri.\n\nPöydän ääressä oli kaksi nojatuolia, yksi morsiamen oikealla, toinen\nvasemmalla puolella; edellinen herra Gillenormandia, jälkimmäinen Jean\nValjeania varten. Herra Gillenormand istuutui. Toinen nojatuoli jäi\ntyhjäksi.\n\nAlettiin katsella, missä herra Fauchelevent oli.\n\nTätä ei enää näkynyt.\n\nHerra Gillenormand kysyi Basquelta:\n\n\"Tiedätkö, missä herra Fauchelevent on?\"\n\n\"Kyllä, herra\", vastasi Basque. \"Sen tiedän. Herra Fauchelevent pyysi\nminua sanomaan herralle, että hänen kipeä kätensä vaivasi häntä hiukan,\njoten hän ei voinut jäädä syömään herra paronin ja rouva paronittaren\nkanssa. Hän pyysi suomaan anteeksi ja sanoi tulevansa tervehtimään\nhuomenaamulla. Hän lähti hetki sitten.\"\n\nTyhjä nojatuoli jäähdytti silmänräpäykseksi hääpöydän hilpeyttä.\nMutta jos herra Fauchelevent olikin poissa, niin olihan herra\nGillenormand läsnä, ja tämä säteili kahden puolesta. Hän selitti herra\nFaucheleventin tehneen oikein mennessään levolle, kun tunsi kipua,\nmutta vamma oli muuten aivan vähäpätöinen. Tämä selitys oli riittävä.\nMitä sitäpaitsi yksi pieni tumma pilkku merkitsee tämmöisessä ilon\nylenpalttisuudessa? Cosette ja Marius elivät sellaista itsekästä ja\nsiunattua hetkeä, jolloin ei kyetä muuhun kuin nauttimaan onnesta. Ja\nsitten sai herra Gillenormand hyvän mielijohteen.\n\n\"Peijakas\", sanoi hän, \"koska tämä nojatuoli on tyhjä, niin tule sinä\ntänne, Marius. Vaikka tädilläsi on oikeus sinuun, niin hän sen varmaan\nsallii. Tämä nojatuoli on sinua varten. Se on sekä laillista että\nkaunista. Fortunatus Fortunatan vieressä.\"\n\nKoko pöytäseurue ilmaisi hyväksymistään. Marius asettui Jean Valjeanin\npaikalle Cosetten viereen, ja asia sai sen käänteen, että Cosette, joka\naluksi oli alakuloisena Jean Valjeanin poissaolosta, nyt oli siihen\ntyytyväinen. Siitä hetkestä, kun Marius istui poissaolevan paikalle, ei\nCosette olisi kaivannut edes Jumalaa. Hän pani pienen valkoisen\nsilkkikengän verhoaman jalkansa Mariuksen jalan päälle.\n\nNiin pian kuin tyhjä nojatuoli oli täytetty, oli herra Fauchelevent\nunohdettu eikä mitään puuttunut. Ja viisi minuuttia sen jälkeen\nantautui koko pöytä, päästä toiseen ja unohduksen koko voimalla,\näänekkään hilpeyden valtaan.\n\nJälkiruoan aikana nousi herra Gillenormand pitäen kädessään\nsamppanjalasia, joka oli vain puolillaan, ettei hänen\nyhdeksänkymmenkahden ikäisen kätensä vapiseminen saisi sitä läikkymään,\nja esitti nuorikoiden maljan.\n\n\"Te ette pääse kahta saarnaa vähemmällä\", huudahti hän. \"Aamulla\nkuulitte papin, nyt saatte kuulla äidinisän saarnan. Kuulkaa, minä\nannan teille yhden neuvon: rakastakaa toisianne. Minä en tee monia\nkierroksia, vaan menen suoraan asiaan: tulkaa onnellisiksi! Koko\nluomakunnassa ei ole muita viisaita kuin kuhertelevat kyyhkyset.\nFilosofit sanovat: hillitkää iloanne. Minä sanon: antakaa ilollenne\ntäysi valta. Rakastakaa toisianne kuin peevelit. Olkaa aivan hulluja.\nFilosofit puhuvat pötyä. Minä tahtoisin työntää heidän filosofiansa\ntakaisin heidän omaan kurkkuunsa. Voiko elämässä olla liiaksi hyviä\ntuoksuja, liiaksi puhjenneita ruusunnuppuja, liian monta laulavaa\nsatakieltä, liian monta vihantaa lehvää, liian paljon aamuruskoa? Voiko\nrakastaa toisiansa liian paljon? Pidä varasi, Estelle, sinä olet liian\nviehkeä! Varo, Nemorin, sinä olet liian kaunis! Tuhmuutta! Voiko olla\nliiaksi mieltynyt, liian hyväilevä, liian ihastunut? Voiko olla liian\nelävä? Voiko olla liian onnellinen? Hillitä iloansa! Jopa jotakin! Alas\nfilosofit! Riemuisa ilo, se on viisaus. Riemuitkaa, riemuitkaamme!\nOlemmeko onnellisia senvuoksi, että olemme hyviä? Tai olemmeko hyviä\nsenvuoksi, että olemme onnellisia? Sanotaanko Sancytimanttia Sancyksi\nsenvuoksi, että se on kuulunut Harlay de Sancylle, vain senvuoksi, että\nse painaa satakuusi[3] karaattia? Sitä en tiedä; elämä on täynnä\nsemmoisia ongelmia; pääasia on, että ihmisillä on sekä Sancy että onni.\nOlkaamme onnellisia aprikoimatta. Totelkaamme sokeasti aurinkoa. Mitä\non aurinko? Se on rakkaus. Kun puhutaan rakkaudesta, puhutaan naisesta.\nAh, nainen, se on kaikkivaltius. Kysykää tuolta demagogilta,\nMariukselta, eikö hän ole tämän pikku tyrannin, Cosetten, orja.\nVieläpä vapaaehtoisesti, sen pelkuri! Nainen! Ei ole semmoista\nRobespierreä, joka voi häntä vastustaa; nainen hallitsee. Minä olen\nnyttemmin vain hänen kuninkuutensa kannattaja. Mitä on Aatami? Eevan\nkuningaskunta. Sitä ei kohtaa mikään 1789. Meillä on ollut liljapäinen\nkuningasvaltikka, meillä on ollut pallopäinen keisarivaltikka, meillä\non ollut Kaarle Suuren valtikka, joka oli rautaa, ja meillä on ollut\nLudvig Suuren valtikka, joka oli kultaa; vallankumous on murtanut ne\npeukalonsa ja etusormensa välissä kuin kurjat oljenkorret; ne ovat\nlopussa, ne ovat murskatut, jalkoihin tallatut; ei ole enää valtikkaa;\nmutta tehkääpäs vallankumous tuota pientä, patshulille tuoksuvaa,\nkoruompeleista nenäliinaa vastaan. Tahtoisinpa nähdä teidän sitä\nyrittävän. Yrittäkääpäs! Miksi se sitten on niin luja? Siksi, että se\non vain pieni tilkku. Ah, te olette yhdeksättätoista vuosisataa, te!\nNo, entä sitten? Me olimme kahdeksattatoista, me. Ja me olimme yhtä\ntuhmia kuin te. Älkää luulko suurestikaan muuttaneenne maailmaa, vaikka\nnyt jollakin taudilla tai tanssilla on toinen nimi. Itse asiassa\ntäytyykin kaikkina aikoina rakastaa naista. Sitä totuutta ette pysty\nkumoamaan. Nuo pikku peijoonat ovat meidän enkeleitämme. Niin, rakkaus,\nnainen, suudelma, siinä on taikapiiri, jonka kehän yli ette kykene\nhyppäämään; ja mitä minuun tulee, tahtoisin hypätä sinne takaisin.\nKukapa teistä ei olisi nähnyt Venus-tähteä, avaruuden suurta\nkeimailijaa, valtameren Célimèneä, katselemassa aaltoja kuin nainen?\nValtameri on juro Alkeste. No, muriskoon minkä murisee, mutta hymyillä\nsen vain täytyy, kun näkee Venuksen. Raakalainen alistuu. Semmoisia me\nolemme kaikki. Vihaa, myrskyä, ukkosta, vaahtoa kattoon saakka; nainen\nastuu näyttämölle, tähti nousee, ja heti ollaan lauhkeita. Marius\ntappeli kahdeksan kuukautta sitten; nyt hän menee naimisiin. Se on\nniinkuin pitääkin. Niin, Marius, niin, Cosette, te olette oikeassa.\nEläkää hartaasti toisianne varten, hankkikaa itsellenne pieniä\nrakkaudenpantteja, antakaa meidän muiden haljeta harmista, ettemme voi\ntehdä samaten, jumaloikaa toisianne. Ottakaa kumpikin nokkanne täyteen\nkaikkia niitä pieniä onnellisuuden korsia, joita maan päällä on, ja\nrakentakaa niistä itsellenne pesä elämäksi. Rakastaa, olla rakastettu,\nonko se totisesti mikään ihme, kun on nuori! Älkää luulko, että te\nolette sen keksineet. Minäkin olen unelmoinut, haaveillut, huokaillut;\nminullakin on ollut kuutamosielu. Rakkaus on kuuden tuhannen vuotias\nlapsi. Rakkaudella olisi oikeus olla valkopartainen. Metusalem on\npoikanulikka Cupidoon verrattuna. Kuusikymmentä vuosisataa sitten\nsuoriutuivat mies ja nainen pälkähästä rakastamalla toisiaan. Piru,\njoka on ovela, alkoi vihata miestä; mies, joka on vielä ovelampi, alkoi\nrakastaa naista. Sillä tavoin on hän tehnyt itsellensä enemmän hyvää\nkuin piru hänelle pahaa. Tuo pieni kepponen keksittiin jo maallisessa\nparatiisissa. Keksintö on vanha, ystäväni, mutta se on kuitenkin ihka\nuusi. Käyttäkää sitä hyväksenne. Olkaa Dafnis ja Kloe, sillä välin kuin\nodotatte, että teistä tulee Filemon ja Baukis. Laittakaa niin, että\nteiltä ei puutu mitään, kun olette yhdessä, ja että Cosette on\nMariuksen aurinko ja Marius Cosetten maailma. Cosette, olkoon miehen\nhymy sinulle päivän kauneus! Marius, olkoot vaimosi kyynelet sinusta\nsadetta! Älköönkä teidän talossanne satako koskaan! Te olette\narpajaisissa saaneet onnenarvan, aviorakkauden; te olette voittaneet\npäävoiton; vaalikaa sitä, piilottakaa lukkojen taakse, älkää tuhlatko\nsitä, rakastakaa toisianne älkääkä välittäkö mistään muusta. Uskokaa,\nmitä teille sanon. Se on tervettä järkeä. Terve järki ei voi\nvalehdella. Olkaa uskontona toisillenne. Itsekullakin on oma tapansa\npalvella Jumalaa. Totisesti, paras tapa palvella Jumalaa on rakastaa\nvaimoansa! Minä rakastan sinua! Se on minun katkismukseni. Se, joka\nrakastaa, on puhdasoppinen. Henrik IV:n vala asetti pyhyyden mässäyksen\nja juoppouden välille. Minä en, peeveli soikoon, ole samaa uskontoa\nkuin se vala. Nainen on siinä unohdettu. Se kummastuttaa minua Henrik\nIV:n puolesta. Ystäväni, eläköön nainen! Minä olen vanha, niinhän\nsanotaan, mutta kummasti vain tunnen halua olla nuori. Tekisi mieleni\nmennä metsään säkkipillejä kuulemaan. Minua huumaa noiden lasten näky,\njotka ovat niin nuoria ja tyytyväisiä. Minä menisin mielelläni\nnaimisiin, jos vain joku minusta huolisi. On mahdotonta kuvitella\nJumalan luoneen meidät mitään muuta varten kuin rakastamaan,\nkuhertamaan, koreilemaan, olemaan kyyhkynä, olemaan kukkona,\nhyväilemään aamusta iltaan, peilailemaan itseämme vaimomme silmissä,\nolemaan ylpeitä, riemuitsemaan, pöyhkeilemään; siinä on elämän\ntarkoitus. Älkää pahaksi panko, niin meidän aikanamme ajateltiin, kun\nme olimme nuoria. Ah, kautta kaikkien pyhien, kuinka siihen aikaan oli\nihania naisia, kauniita kasvoja, suloisia tyttöjä! Kyllä sitten\nriehuinkin heidän keskessään! Siispä, rakastakaa toisianne! Jos eivät\nihmiset rakastaisi toisiansa, niin en tosiaan ymmärrä, mitä varten\nkevättä on olemassa; ja minä pyytäisin Jumalaa panemaan lukon taakse\nkaiken sen kauniin, mitä hän meille näyttää, ja ottamaan pois ja\npanemaan piiloon kukat, linnut ja kauniit tytöt. Lapseni, ottakaa\nvastaan vanhan ukon siunaus!\"\n\nIlta oli eloisa, hilpeä, hauska. Äidinisän huikea hyväntuulisuus antoi\nsävyn koko juhlalle, ja jokainen otti esimerkkiä tästä lähes\nsatavuotiaasta hilpeydestä. Tanssittiin hiukan ja naurettiin paljon; ne\nolivat oikein hyväntuuliset häät. Niihin olisi voinut kutsua ukko\nEntisyyden. Olihan hän muuten siellä jo läsnä ukko Gillenormandin\npersoonassa.\n\nIloisen melun jälkeen seurasi hiljaisuus.\n\nNuorikot katosivat.\n\nPuoliyön jälkeen muuttui Gillenormandin talo temppeliksi.\n\nTähän pysähdymme. Hääyön kynnyksellä seisoo enkeli, hymyilevänä ja\nsormi suullaan.\n\nSielu syventyy katselmuksiin sen pyhätön ulkopuolella, missä rakkaus\nviettää juhlaansa.\n\nRakastaa tai olla rakastanut on kylliksi. Älkää pyytäkö mitään enempää.\nMitään muuta helmeä ei voi löytää elämän pimeistä komeroista.\nRakastaminen on täydellistymistä.\n\n\n\n\n3.\n\nEroamaton.\n\n\nMinne Jean Valjean oli mennyt?\n\nHeti kun hän Cosetten herttaisesta kehoituksesta oli nauranut, oli Jean\nValjean, kun kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota, noussut ja mennyt\neteiseen. Se oli sama huone, johon hän kahdeksan kuukautta aikaisemmin\noli tullut, tahraisena liasta, verestä ja ruudinsavusta, tuoden\ntyttärenpojan äidinisälle. Soittajat istuivat nyt samalla sohvalla,\njolle Marius oli laskettu. Basque, jolla oli yllään musta frakki ja\npolvihousut, valkoiset sukat ja valkoiset hansikkaat, asetteli kukkia\njokaisen kulhon ympärille, joka piti viedä pöytään. Jean Valjean oli\nviitannut tälle siteissä olevaa kättään, käskenyt Basquen ilmoittaa\nsyyn hänen poistumiseensa ja lähtenyt.\n\nRuokasalin ikkunat olivat kadulle päin. Jean Valjean seisoi muutamia\nminuutteja liikkumattomana pimeässä valoisain ikkunain alla. Hän\nkuunteli. Juhla-aterian epämääräinen sorina kuului tänne saakka. Hän\nkuuli äidinisän äänekästä ja varmaa puhetta, viulunsoittoa, lautasten\nkalinaa ja lasien kilinää, naurunremahduksia, ja kaiken tämän iloisen\nsorinan keskestä hän erotti Cosetten suloisen ja hilpeän äänen.\n\nHän poistui Filles-du-Calvaire-kadulta ja palasi l'Homme-Armé-kadulle.\n\nJean Valjean tuli kotiinsa. Hän sytytti kynttilän. Asumus oli tyhjä. Ei\nedes Toussaintia ollut enää. Jean Valjeanin askelet kuuluivat huoneissa\ntavallista kaikuvammin. Kaikki kaapit olivat avoinna. Hän meni Cosetten\nhuoneeseen. Sängyssä ei ollut lakanoita, kun kukaan ei siinä enää\ntulisi nukkumaan. Kaikki ne naisten pikku esineet, joista Cosette oli\nniin paljon pitänyt, oli viety pois. Jäljellä ei ollut muuta kuin\nsuurimmat huonekalut ja tyhjät seinät. Toussaintin vuode oli myös pantu\nkokoon. Yksi ainoa vuode oli tehty ja tuntui odottavan tulijaa, ja se\noli Jean Valjeanin oma.\n\nJean Valjean katseli seiniä, lukitsi kaappien ovet ja käveli huoneesta\ntoiseen.\n\nSitten palattuaan omaan huoneeseensa hän asetti kynttilän pöydälle.\n\nHän oli ottanut kätensä siteistä ja käytteli nyt oikeata kättään,\nikäänkuin siinä ei olisi ollut mitään vammaa.\n\nHän lähestyi vuodettansa, ja hänen katseensa pysähtyi -- sattumaltako\nvai tarkoituksella -- siihen \"eroamattomaan\", jolle Cosette oli ollut\nmustasukkainen: pieneen käsilaukkuun, jota Jean Valjean aina piti\nhuoneessaan. Kun hän 4. kesäkuuta muutti l'Homme-Armé-kadulle, oli hän\nasettanut sen pienelle pöydälle päänalusensa viereen. Hän meni nyt\nomituisen kiivaasti tämän pöydän luo, otti taskustaan avaimen ja avasi\nkäsilaukun.\n\nHän otti verkalleen siitä esiin ne vaatteet, joissa Cosette kymmenen\nvuotta sitten oli lähtenyt Montfermeil'stä, ensin pienen mustan hameen,\nsitten mustan kaulahuivin, sitten suuret, karheat lapsenkengät, jotka\nvieläkin varmaan olisivat mahtuneet Cosetten jalkaan; sitten paksun\nvillanutun ja taskuilla varustetun esiliinan sekä vihdoin villasukat.\nNämä hän oli Montfermeil'hin tullessaan tuonut Cosettelle. Hän levitti\nne vuoteellensa. Hän ajatteli. Hän muisteli. Silloin oli talvi, hyvin\nkylmä joulukuu, lapsi värisi ryysyissään ja sen pienet jalat olivat\naivan punaiset kylmästä puukengissä. Hän, Jean Valjean, oli sitten\nkäskenyt hänen pukeutua näihin lämpimiin, mustiin vaatteisiin. Äiti\ntunsi itsensä varmaan tyytyväiseksi haudassaan nähdessään tyttönsä\nolevan ehjissä ja lämpimissä vaatteissa ja samalla surupuvussa hänen\nmuistokseen. Hän ajatteli Montfermeil'n metsää; sen läpi he olivat\nyhdessä kulkeneet, Cosette ja hän; ajatteli ankaraa säätä, lehdettömiä\npuita, linnutonta metsää, auringotonta taivasta; se oli sittenkin\nihanaa. Hän järjesteli noita pieniä vaatekappaleita vuoteella,\nkaulaliinan hameen viereen, sukat kenkien viereen, esiliinan villanutun\nviereen ja katseli niitä toista toisensa jälkeen. Cosette ei silloin\nollut sen suurempi, hänellä oli suuri nukkensa käsivarrellaan, hän oli\npannut louisdorensa esiliinansa taskuun, hän nauroi, he kävelivät\npitäen toistensa kädestä kiinni, tyttöraukalla ei silloin ollut\nmaailmassa ketään muuta kuin hän, Jean Valjean, yksin.\n\nSilloin hänen kunnianarvoisa valkoinen päänsä vaipui alas vuoteelle,\nvanha stoalainen sydän tunsi itsensä aivan murtuneeksi, hänen kasvonsa\nniin sanoaksemme hautaantuivat Cosetten vaatteisiin, ja jos joku tällä\nhetkellä olisi kulkenut portaissa, olisi hän kuullut kauheita\nnyyhkytyksiä.\n\n\n\n\n4.\n\nImmortale jecur.\n\n\nVanha ankara kamppailu, josta jo olemme nähneet monta vaihetta, alkoi\njälleen.\n\nJakob kamppaili vain yhden yön enkelin kanssa. Ah, kuinka monta kertaa\nolemmekaan nähneet Jean Valjeanin kamppailevan omantuntonsa kanssa.\n\nKamala kamppailu! Milloin livettää jalka, milloin vajoaa maa alta.\nKuinka usein olikaan tämä omatunto hehkuvassa rakkaudessaan hyvään\nkäynyt häneen käsiksi ja voittanut hänet! Kuinka usein olikaan\njärkähtämätön totuus painanut polveansa hänen rintaansa vasten! Kuinka\nusein olikaan hän, valon maahan masentamana, rukoillut siltä armoa!\nKuinka monta kertaa olikaan se vääjäämätön valo, jonka piispa oli\nsytyttänyt hänessä ja hänen ylleen, pakottanut häneen häikäisevää\nvaloansa, kun hän oli tahtonut olla sokea! Kuinka usein hän olikaan\nkeskellä kamppailua jälleen noussut, etsinyt selkänojaa sofismista,\nraahannut itseään tomussa, milloin vaientaen omantuntonsa, milloin\njoutuen sen vaientamaksi! Kuinka usein olikaan hänen vastahakoinen\najatuksensa kouristuksentapaisesti korissut velvollisuuden selviön\nedessä! Vastarintaa Jumalaa vastaan. Kuinka monta salaista haavaa,\njoiden hän yksin tiesi vuotavan verta!\n\nTänä yönä tunsi Jean Valjean kuitenkin taistelevansa viimeistä\ntaisteluansa.\n\nKirpeän tuskallinen kysymys oli hänen edessänsä.\n\nMillä tavoin oli hänen, Jean Valjeanin, suhtauduttava Cosetten ja\nMariuksen onneen? Hän oli tätä onnea tahtonut, hän oli sen 'luonut';\nhän oli itse sen sydämeensä painanut, ja kun hän tällä hetkellä sitä\najatteli, tunsi hän samanlaista tyydytystä, kuin esimerkiksi aseseppä\ntuntisi nähdessään oman tekoleimansa tikarissa, jonka hän verta\nhöyryävänä vetäisi ulos omasta rinnastaan.\n\nCosettella oli Marius, Mariuksella oli Cosette. Heillä oli kaikki,\nvieläpä rikkauttakin. Ja tämä oli hänen tekoansa.\n\nMutta kun tämä onni nyt oli olemassa, mitä hän, Jean Valjean, sillä\ntekisi? Tunkeutuisiko hän siihen onneen osalliseksi? Käsittelisikö hän\nsitä kuin omaansa? Tosin kuului Cosette toiselle; mutta tulisiko hän,\nJean Valjean, säilyttämään Cosettesta niin paljon kuin voisi hänestä\nsäilyttää? Asettuisiko hän kaikessa rauhassa asumaan Cosetten kotiin?\nYhdistäisikö hän sanaa sanomatta entisyytensä tähän tulevaisuuteen?\nEsiintyisikö hän siihen oikeutettuna ja istuisi naamioituna tämän\nsäteilevän lieden ääreen? Ottaisiko hymyillen näiden molempain\nviattomien kädet omien onnetonten kättensä väliin? Asettaisiko\nGillenormandin talon rauhallisen lieden ääreen jalkansa, jotka\nraahasivat perässään lain häväisevää varjoa? Yhdistäisikö omat\nkohtalonsa Cosetten ja Mariuksen kohtaloihin? Lisäisikö synkkyyttä\nomallaan ja pilviä heidän otsallaan? Toisiko oman onnettomuuskohtalonsa\nkolmanneksi mieheksi näiden molempien onnenkohtaloon? Vaikenisiko\nedelleenkin? Sanalla sanoen, olisiko hän näiden molempien onnellisten\nolentojen vierellä kohtalon kaameana mykkänä?\n\nTäytyy olla tottunut kohtaamaan onnettomuutta uskaltaakseen avata\nsilmiänsä, kun erinäiset kysymykset astuvat eteemme kaikessa\nalastomuudessaan. Hyvä tai paha seisoo tämän kovan kysymysmerkin\ntakana. \"Mitä aiot tehdä?\" kysyy sfinksi.\n\nTämä tottumus koettelemuksiin oli Jean Valjeanilla. Hän katsoi sfinksiä\nsuoraan silmiin.\n\nHän tarkasti tätä kovaa kysymystä joka puolelta.\n\nCosette, tuo ihana olento, oli tämän haaksirikkoisen pelastuslauta.\nKummanko hän tekisi? Pitäisikö kiinni siitä vai laskisiko irti?\n\nJos hän tarttuisi siihen kiinni, voisi hän päästä ylös\nonnettomuudenmerestä, voisi jälleen lämmitellä päivänpaisteessa,\nkitkerä suolavesi valuisi pois hänen vaatteistaan ja hiuksistaan, hän\nolisi pelastettu, hän saisi elää.\n\nMutta jos hän laskisi irti?\n\nSilloin -- hornannielu.\n\nNiinpä hän oli tuskallisissa mietteissä. Tai oikeammin sanoen hän\nkamppaili; hän syöksi raivoisasti oman itsensä sisään, milloin\ntahtoansa, milloin vakaumustaan vastaan.\n\nOli onni Jean Valjeanille, että hän saattoi itkeä. Se ehkä valaisi\nhäntä. Mutta alku oli julma. Hurjempi myrsky kuin se, joka muinoin oli\najanut hänet Arras'han, raivosi hänessä. Entisyys palautui hänen\nmieleensä nykyisyyden rinnalla; hän vertaili ja nyyhkytti. Ja kun\nkyynelten sulku kerran oli auennut, väänteli hän itseään epätoivoisena.\n\nÄkkiä hän pysähtyi.\n\nAh, kun me tässä kamppailussa elämästä ja kuolemasta itsekkyytemme\nja velvollisuutemme välillä näin askel askelelta väistymme\njärkähtämättömän ihanteemme edestä, hämmentyneinä, katkerina,\nraivoissamme peräytymisen pakosta, taistellen jalansijasta, toivoen\njotakin paon mahdollisuutta ja etsien ulospääsyä, mikä äkillinen ja\nkaamea vastus onkaan, kun äkkiä tunnemme muurin!\n\nTuntea pyhän pimeyden olevan esteenä!\n\nJärkkymättömän näkymättömän, mikä ahdistus!\n\nOmantunnon kanssa ei koskaan päästä loppuun. Pidä puolesi, Brutus; pidä\npuolesi, Cato. Omatunto on pohjaton, koska se on Jumala. Heität siihen\nkaivoon elämäsi työn, heität sinne onnesi, heität sinne rikkautesi,\nheität sinne menestyksesi, heität sinne vapautesi ja isänmaasi, heität\nhyvinvointisi, leposi, ilosi. Enemmän! Enemmän! Enemmän! Tyhjennä\nkulho! Nurin astia! Sinun täytyy vihdoin heittää sinne myöskin\nsydämesi.\n\nVanhojen manalassa on jossakin pimennossa semmoinen pohjaton tynnyri.\n\nEikö ole anteeksiannettavaa, jos lopulta kieltäytyy? Voiko\nkyltymättömyydellä olla oikeutusta? Eivätkö loppumattomat kahleet mene\nihmisvoimien yli? Kuka siis moittisi Sisyfusta tai Jean Valjeania, jos\nhe sanoisivat: \"Jo riittää!\"\n\nMaterian tottelevaisuutta rajoittaa kitka; eikö sielunkin\ntottelevaisuudella ole rajaa? Jos loputon liike on mahdoton, voiko\nloputonta itseuhrausta vaatia?\n\nEnsimmäinen askel ei ole mitään; viimeinen se vaikea on. Mitä oli Champ\nMathieun juttu verrattuna Cosetten naimisiinmenoon ja siihen, mitä se\ntoi mukanaan?\n\nKuinka oli mahdollista olla tällä kertaa kääntämättä kasvojansa pois?\n\nMarttyyrius on ylevöintymistä, kalvavaa ylevöintymistä. Se on\nkidutusta, joka pyhittää. Siihen voi suostua alussa; istua hehkuvalle\nrautaiselle valtaistuimelle, painaa päähänsä hehkuva rautakruunu, ottaa\nvastaan hehkuva rautaomena, tarttua hehkuvaan rautavaltikkaan, mutta\nvielä on puettava ylle tuliviitta, ja eikö silloin tule hetkeä, jolloin\nkurja liha tekee tenän ja ihminen kieltäytyy kidutuksesta?\n\nJean Valjeanissa syntyi lopulta masennuksen tyyneys.\n\nHän tutki, tarkkasi ja harkitsi salaperäisen valo- ja varjovaa'an\nvaihtoehtoja.\n\nJoko asettua kaleeritaakkoineen noiden häikäisevien lasten pariin tai\nitse täyttää auttamaton tuhonsa. Yhdeltä puolen Cosetten, toiselta oman\nitsensä uhraaminen.\n\nKumpaanko ratkaisuun hän päätyi? Mitä hän päätti? Mikä oli se\nratkaiseva vastaus, jonka hän mielessään antoi kohtalon kovaan\nkysymykseen? Kummanko oven hän päätti avata? Kummanko puolen elämäänsä\nsulkea ja tuomita? Minkä valinnan hän teki kaikkien niiden pohjattomien\nkuilujen välillä, jotka häntä ympäröivät? Minkä äärimmäisyyden hän\nomaksui? Kummalleko näistä kuiluista hän noikkasi hyväksymistä?\n\nHänen houreinen harkintansa kesti koko yön.\n\nHän oli aina päivänkoittoon saakka samassa asennossa, suullaan,\nsänkyään vasten, kädet nyrkissä, käsivarret ojona suorakulmaisessa\nristissä niinkuin ristiinnaulittu, joka oli otettu ristiltä alas ja\nnakattu maahan suulleen. Hän oli tässä asennossa kaksitoista tuntia,\npitkän talviyön kaksitoista tuntia, jähmettyneenä, päätään nostamatta,\nsanaa sanomatta. Hän oli liikkumaton kuin ruumis, ajatusten milloin\nmataessa maassa kuin hydra, milloin noustessa pilviin kuin kotka. Kun\nnäki hänen makaavan noin liikkumattomana, olisi voinut luulla häntä\nkuolleeksi, mutta äkkiä hän hytkähti kouristuksentapaisesti ja suuteli\nCosetten vaatteita; siitä näki, että hän eli.\n\nKuka näki? Jean Valjeanhan oli yksin, ei suinkaan siellä ollut ketään\nmuuta?\n\nOli Hän, joka on kaikkialla.\n\n\n\n\n\n\nSEITSEMÄS KIRJA.\n\nKALKIN VIIMEINEN PISARA.\n\n\n\n\n1.\n\nSeitsemäs piiri ja kahdeksas taivas.\n\n\nHäiden jälkeinen päivä on aina hiljainen. Kunnioitetaan onnellisten\ntarvetta tointua ja myöskin hiukan heidän nukkumistaan tavallista\npitempään. Käyntien ja onnittelujen sorina alkaa vasta vähän\nmyöhempään. Puolenpäivän aikaan 17. helmikuuta, vähän jälkeen kello\nkahdentoista, kuuli Basque, joka pyyhinliina ja viuhka kainalossaan oli\n\"siivoamassa eteistään\", hiljaisen koputuksen ovelle. Ei oltu soitettu,\nkuten arkatuntoisuus sellaisena päivänä edellyttääkin. Basque avasi ja\nnäki herra Faucheleventin. Hän saattoi tulijan saliin, missä kaikki\nvielä oli epäjärjestyksessä ja sikin sokin, joten näki sen olleen\nedellisen illan ilon temmellyskenttänä.\n\n\"Kas, herra!\" sanoi Basque. \"Täällä ollaan tänään hiukan myöhäisiä.\"\n\n\"Onko isäntänne ylhäällä?\" kysyi Jean Valjean.\n\n\"Kuinka herran käden laita on?\" vastasi Basque.\n\n\"Se on parempi. Onko isäntänne ylhäällä?\"\n\n\"Kumpainenko? Vanha vai uusi?\"\n\n\"Herra Pontmercy.\"\n\n\"Jaa, herra paroniko?\" sanoi Basque oikaisten itseään.\n\nParoniarvoa pitävät yllä varsinkin palvelijat. Siitä heijastaa aina\njotakin. Heissä on, kuten filosofi sanoisi, arvonimen pärskeitä, ja se\nmairittelee heitä. Marius, joka sivumennen sanoen oli taisteleva\ntasavaltalainen, minkä hän oli todistanut, oli nyt vastoin tahtoansa\nparoni. Pieni vallankumous oli tämän arvonimen vuoksi tapahtunut\nperheessä. Nyt piti herra Gillenormand siitä kiinni, kun Marius tahtoi\nsiitä luopua. Mutta eversti Pontmercy oli kirjoittanut: \"Poikani tulee\nkäyttää arvonimeäni.\" Marius totteli. Ja sitäpaitsi oli Cosette, jossa\nnainen alkoi pistää päätään esiin, ihastunut olemaan paronitar.\n\n\"Herra paroniko?\" toisti Basque. \"Minä menen katsomaan. Minä sanon\nhänelle, että herra Fauchelevent on täällä.\"\n\n\"Ei, älkää sanoko, että se olen minä. Sanokaa vain, että täällä on\njoku, joka haluaa puhua yksityisesti hänen kanssaan, mutta älkää\nmainitko mitään muuta.\"\n\n\"Ahaa!\" sanoi Basque.\n\n\"Minä tahdon valmistaa hänelle yllätyksen.\"\n\n\"Ahaa!\" toisti Basque, antaen itselleen jälkimmäisen \"ahaan\"\nselitykseksi edelliseen.\n\nSitten hän meni ulos.\n\nJean Valjean jäi yksin.\n\nKuten äsken sanoimme, oli sali ihan epäkunnossa. Tuntui kuin olisi vain\ntarvinnut kuunnella kuullakseen vielä hääjuhlan sorinan. Permannolla\noli kaikkinaisia kukkia, joita oli putoillut köynnöksistä ja hiuksista.\nLoppuunpalaneet vahakynttilät olivat pidentäneet kruunujen kristalleja\nvahavalauksilla. Ainoakaan huonekalu ei ollut paikallaan. Nurkissa\nnäyttivät kolme tai neljä liki toisiaan yhteen piiriin vedettyä\nnojatuolia jatkavan keskustelua. Kaikki oli vielä hymyilevän näköistä.\nJuhlan ruumiissakin on vielä jotakin viehättävää. Täällä oli ollut\nonnea. Näillä sikin sokin seisovilla tuoleilla, näiden kuihtuneiden\nkukkien keskessä, näiden sammuneiden kynttiläin alla oli ollut iloisia\najatuksia. Aurinko oli tullut kynttiläkruunujen tilalle ja katsoi\nhilpeästi huoneeseen.\n\nKului muutamia minuutteja. Jean Valjean seisoi liikahtamatta samalla\npaikalla, mihin Basque oli hänet jättänyt. Hän oli hyvin kalpea. Hänen\nsilmänsä olivat valvomisesta sisäänpainuneet niin syvälle, että olivat\nmelkein kadonneet silmäkuoppiin. Hänen mustassa nutussaan oli teräviä\npoimuja, kuten ainakin vaatteessa, joka on ollut yön yllä. Jean Valjean\nkatseli ikkunaa, jonka aurinko oli piirtänyt permannolle hänen\njalkainsa eteen.\n\nOvelta kuului liikettä; hän katsahti ylös.\n\nMarius astui sisään pää pystyssä, suu hymyssä, kasvot kirkkaina, otsa\nsileänä, katse riemuisana. Hänkään ei ollut nukkunut.\n\n\"Tekö se olette, isä!\" huudahti hän, nähdessään Jean Valjeanin; \"ja se\nnauta Basque oli ollakseen niin salaperäisen näköinen. Mutta te tulette\nliian aikaisin. Kello ei ole vielä enempää kuin puoli yksi. Cosette\nnukkuu.\"\n\nSana \"isä\", jonka Marius oli lausunut herra Faucheleventille, merkitsi\nylintä autuutta. Kuten tiedetään, oli heidän välillään aina ollut\nkuilu, jotakin kylmää ja väkinäistä, murrettavaa tai sulatettavaa\njäätä. Marius oli nyt sillä huumauksen asteella, että jää suli ja että\nherra Fauchelevent oli hänelle samoin kuin Cosettelle isä.\n\nHän jatkoi; sanat tulvivat hänen huuliltaan, mikä on ominaista näille\nilon jumalaisille puuskille:\n\n\"Kuinka hauskaa, että tulitte! Jos tietäisitte, kuinka teitä eilen\nkaipasimme! Tervetuloa, isä! Kuinka kätenne laita on? Sehän on parempi,\neikö ole?\"\n\nJa tyydytettynä siitä suotuisasta vastauksesta, jonka hän itse antoi\nitselleen, jatkoi hän:\n\n\"Me olemme puhuneet teistä niin paljon. Cosette rakastaa teitä niin\nsuuresti. Te ette saa unohtaa, että teidän huoneenne on täällä. Me emme\ntahdo kuulla puhuttavankaan l'Homme-Armé-kadusta. Kuinka olettekin\nvoinut valita asuntonne sellaisen kadun varrella, joka on kuin sairas\nja nariseva, joka on ruma, jonka toisessa päässä on sulku, katu, jossa\ntuntuu kuin palelisi ja jolla ei edes voi ajaa. Teidän tulee muuttaa\ntänne, ja vielä tänäpäivänä. Taikka saatte Cosetten kimppuunne. Hän\naikoo taluttaa meitä kaikkia mielensä mukaan. Tehän olette nähnyt\nhuoneenne, se on aivan meidän huoneemme vieressä, puutarhaan päin; sen\nrikkinäinen lukko on korjattu, vuode on tehty, huone on täydessä\nkunnossa, teidän ei tarvitse muuta kuin muuttaa. Cosette asetti vanhan,\nsuuren, samettipäällysteisen nojatuolin vuoteenne viereen ja sanoi\nsille: 'Ojenna käsivarsiasi hänelle'. Joka kevät tulee satakieli\nakaasiaryhmään vastapäätä teidän ikkunoitanne. Parin kuukauden päästä\nsaatte sitä kuunnella. Sen pesä tulee olemaan vasemmalla ja meidän\npesämme oikealla puolellanne. Yöllä se laulaa teille, ja päivällä\npuhelee Cosette. Teidän huoneenne on aivan päivän puolella, Cosette\njärjestää kirjanne, kapteeni Cookin ja sen toisen, sen Vancouverin\nmatkakertomukset, joista niin pidätte, ja kaikki tavaranne. Niiden\njoukossa on kuulemma pieni käsilaukku, jota pidätte suuressa arvossa,\nja sille olen minä valinnut kunniapaikan. Te olette valloittanut\näidinisäni, te olette hänen mieleisiänsä miehiä. Me elämme täällä\nyhdessä. Pelaatteko whistiä? Te teette äidinisän ylen autuaaksi, jos\nosaatte pelata whistiä. Teidän pitää mennä kävelemään Cosetten kanssa\nniinä päivinä, kun minä olen oikeudessa; teidän pitää tarjota hänelle\nkäsivartenne aivan niinkuin ennen muinoin Luxembourg-puistossa,\nmuistattehan. Me olemme järkähtämättömästi päättäneet tulla hyvin\nonnellisiksi. Ja teidän on oltava osallinen meidän onnessamme,\nkuuletteko, isä. No, syöttehän aamiaista kanssamme jo tänään?\"\n\n\"Hyvä herra\", sanoi Jean Valjean, \"minun on sanottava teille yksi asia.\nMinä olen entinen kaleeriorja.\"\n\nNiin sielun kuin korvankin kyvyllä käsittää räikeitä ääniä on raja,\njonka yli voi mennä. Sanat \"Minä olen entinen kaleeriorja\", jotka herra\nFaucheleventin huulilta tunkivat Mariuksen korvaan, menivät\nmahdollisuuden rajan yli. Marius ei kuullut. Hänestä tuntui, että\nhänelle oli sanottu jotakin, mutta hän ei tiennyt mitä. Hän seisoi suu\nauki.\n\nHän huomasi silloin, että häntä puhutteleva mies oli kauhean näköinen.\nIhastuneen mielialansa valtaamana ei hän tähän hetkeen saakka ollut\nhuomannut hänen kamalaa kalpeuttaan.\n\nJean Valjean otti pois mustan kaulahuivin, jonka varassa hänen oikea\nkäsivartensa oli, aukaisi kätensä ympärillä olevan kääreen ja näytti\nMariukselle peukaloansa.\n\n\"Minun kädessäni ei ole mitään vikaa\", sanoi hän.\n\nMarius katsoi peukaloa.\n\n\"Sitä ei ole koko aikana mikään vaivannut\", jatkoi Jean Valjean.\n\nSiinä ei tosiaankaan ollut minkäänlaista haavan jälkeä.\n\nJean Valjean jatkoi:\n\n\"Oli niinkuin olla piti, kun olin poissa häistänne. Minä olen\npysytellyt siitä erilläni niin paljon kuin suinkin saatoin. Minä olen\nteeskennellyt vammaa kädessäni, jotta en tekisi mitään väärennystä,\njotta avioliittosopimuksiin ei tulisi mitään pätemätöntä ja jotta minä\nsiis vapautuisin niitä allekirjoittamasta.\"\n\nMarius sopersi:\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Se merkitsee sitä\", vastasi Jean Valjean, \"että minä olen ollut\nkaleereilla.\"\n\n\"Te teette minut hulluksi!\" huudahti Marius kauhistuneena.\n\n\"Herra Pontmercy\", sanoi Jean Valjean, \"minä olen ollut yhdeksäntoista\nvuotta kaleereilla. Varkaudesta. Sitten on minut tuomittu elinkaudeksi\nkaleereille, toiskertaisesta varkaudesta. Ja tällä hetkellä olen minä\nkarannut vanki.\"\n\nTurhaan koetti Marius torjua todellisuutta, kieltää asiaintilaa ja\nponnistella tosiasioita vastaan; hänen täytyi antautua. Hän alkoi\nymmärtää, ja niinkuin aina tämmöisissä tapauksissa, ymmärsi hän enemmän\nkuin piti. Kauhea sisäinen salama iski häneen; ajatus, joka sai hänet\nvärisemään, välähti hänen mieleensä. Hän uumoili itselleen\ntulevaisuudessa kaamean kieroa kohtaloa.\n\n\"Sanokaa kaikki, sanokaa kaikki!\" huudahti hän. \"Te olette Cosetten\nisä!\"\n\nJa sanomattoman kauhun vallassa hän astahti taapäin.\n\nJean Valjean kohotti päätään niin majesteetillisen ryhdikkäänä, että\nhän tuntui kasvavan aina kattoon saakka.\n\n\"On välttämätöntä, että te uskotte minua tällä paikalla, herra\", sanoi\nhän, \"vaikka minunmoiseni miehen vala ei päde oikeudessa...\"\n\nTässä hän pysähtyi ja sitten lisäsi eräänlaisella käskevällä ja\nkaamealla arvovallalla, hitaasti ja äänenpainoa joka tavulla:\n\n\"Teidän täytyy uskoa minua. Minäkö Cosetten isä! En, kautta Jumalan!\nHerra paroni Pontmercy, minä olen töllinpoika Faverolles'ista. Minä\nansaitsin toimeentuloni oksimalla puita. Minun nimeni ei ole\nFauchelevent, minun nimeni on Jean Valjean. Minä en ole mitään\nCosettelle. Rauhoittukaa.\"\n\nMarius sopersi:\n\n\"Kuka sen minulle todistaa?\"\n\n\"Minä, koska sen sanon.\"\n\nMarius katsoi tätä miestä. Hän oli synkkä, mutta tyyni. Valhe ei\nsopinut sellaiseen tyyneyteen. Jääkylmyys on vilpitöntä. Tästä\nhaudanviileydestä huokui totuus.\n\n\"Minä uskon teitä\", sanoi Marius.\n\nJean Valjean noikkasi ikäänkuin ilmaisuksi, että otti sen huomioon, ja\njatkoi:\n\n\"Mitäkö minä olen Cosettelle? Ohikulkija. Kymmenen vuotta sitten en\ntiennyt, että häntä oli olemassakaan. Minä rakastan häntä, se on totta.\nLasta, jonka on nähnyt pienenä, kun itse jo oli vanha, rakastaa. Kun on\nvanha, tuntuu kuin olisi kaikkien lasten äidinisä. Voinette kai\nolettaa, että minulla on jotakin, jota sanotaan sydämeksi. Hän oli\norpo. Isätön ja äiditön. Hän tarvitsi minua. Sen vuoksi aloin häntä\nrakastaa. Lapset ovat niin heikkoja olentoja, että kuka hyvänsä,\nminunkin kaltaiseni ihminen, voi olla heidän suojelijansa. Minä olen\ntäyttänyt sen velvollisuuden Cosettea kohtaan. En luule, että niin\nvähäpätöistä kuin se todenteolla voi sanoa hyvänteoksi; mutta jos se on\nhyvänteko, niin ottakaa lukuun, että minä olen sen tehnyt. Merkitkää se\nlieventäväksi asianhaaraksi. Nyt on Cosette jättänyt minut; meidän\ntiemme erkanevat. Tästedes en voi hänelle enää olla mitään. Hän on\nrouva Pontmercy. Hän on vaihtanut kaitsijaansa. Ja Cosette voittaa\nvaihdossa. Kaikki on hyvin. Mitä niihin kuuteensataantuhanteen frangiin\ntulee, ette tosin puhunut niistä, mutta minä arvaan ajatuksenne. Ne\novat uskottua tavaraa. Kuinka tämä uskottu tavara on joutunut minun\nkäsiini? Mitäpä se asiaan vaikuttaa? Minä olen antanut takaisin, mitä\nminulle oli uskottu. Enempää ei minulta voi pyytää. Minä olen\ntäydentänyt sen luovutuksen sanomalla todellisen nimeni. Sekin oli\nminun yksityinen asiani, mutta minä tahdoin, että te tietäisitte, kuka\nolen.\"\n\nJa tällöin katsoi Jean Valjean Mariusta suoraan silmiin.\n\nMariuksen tunteet olivat sekavia ja myrskyisiä. Hän oli siihen määrään\nhuumautunut tästä oudosta asiain käänteestä, että hän puhui Jean\nValjeanille melkein kuin olisi ollut vihoissaan hänen tunnustuksestaan.\n\n\"Mutta\", huudahti hän, \"miksi te minulle kaikkea tätä kerrotte? Mikä\nteitä siihen pakottaa? Olisittehan voinut pitää sen salaisuuden omina\ntietoinanne. Teitähän ei ole ilmiannettu eikä peräänkuulutettu. Teillä\non jokin syy, miksi ehdoin tahdoin teette semmoisen tunnustuksen.\nPuhukaa loppuun. Tässä on jotakin muuta. Mistä syystä teette tämän\ntunnustuksen? Mistä vaikuttimesta?\"\n\n\"Mistäkö vaikuttimesta?\" vastasi Jean Valjean niin matalalla ja\nkolealla äänellä, että olisi voinut luulla hänen puhuvan pikemmin\nitselleen kuin Mariukselle. \"Niin, mistä vaikuttimesta tulee tämä\nkaleeriorja sanomaan: 'Minä olen kaleeriorja'? No niin, vaikutin on\noudonpuoleinen. Se on oikeudentunto. Nähkää, onnettomuudeksi on minulla\ntäällä sydämessäni lanka, joka pitää minua kiinni. Varsinkin\nvanhemmiten ovat langat lujia. Koko elämä ympärillä menee murskaksi,\nmutta ne kestävät. Jos minä olisin voinut temmata irti sen langan,\naukaista sen solmun tai katkaista sen, jos olisin voinut lähteä täältä\nkauas pois, olisin ollut pelastettu; minun olisi tarvinnut vain\nmatkustaa. Bouloy-kadullahan on diligenssejä; te olette onnellisia ja\nminä olisin mennyt. Minä olen koettanut vetää pois sitä lankaa, mutta\nse kesti hyvin, se ei katkennut, tuntui kuin sydän olisi tullut mukana.\nSilloin sanoin: 'Minä en voi elää missään muualla kuin täällä'. Minun\ntäytyy jäädä. No niin, te olette oikeassa, minä olen hullu, miks'en\nsiis ilman muuta jää? Te tarjoatte minulle huoneen talossanne, rouva\nPontmercy rakastaa minua, hän sanoo nojatuolille: 'ojenna käsivartesi\nhänelle', äidinisänne ei pyydä parempaa, kuin että saisi minut\nseurakseen, minä olen hänen mieleisensä mies, me asumme kaikki yhdessä,\nsyömme yhdessä, minä tarjoan käsivarteni Cosettelle -- rouva\nPontmercylle, anteeksi, se on vanhaa tottumusta -- meillä on sama\nkatos, sama pöytä, sama liesi, sama lämmittelypaikka talvella ja sama\nkävelypaikka kesällä, se on iloa se, se on onnea se, se on kaikki, se.\nMe elämme yhtenä perheenä. Perheenä!\"\n\nTästä sanastaan Jean Valjean hurjistui. Hän pani käsivartensa ristiin,\ntuijotti permantoon kuin olisi tahtonut kaivaa siihen kolon, ja hänen\npuheensa kävi äkkiä äänekkääksi.\n\n\"Perheenä! Ei. Minä en kuulu mihinkään perheeseen. Minä en kuulu teidän\nperheeseenne. Minä en kuulu ihmisten perheeseen. Niissä taloissa,\njoissa eletään perhe-elämää, olen minä liikaa. On kyllä perheitä, mutta\nei minulle. Minä olen se onneton ulkopuolellaolija. Onko minulla ollut\nedes isää ja äitiä? Melkein sitä epäilen. Sinä päivänä, kun naitin pois\ntuon lapsen, oli kaikki lopussa; minä näin, että hän oli onnellinen,\nettä hän oli yhdessä sen miehen kanssa, jota hän rakastaa, että täällä\noli vanha, ystävällinen ukko, pesä kahdelle enkelille ja tässä kodissa\nkaikki mahdollinen ilo, ja silloin näin kaiken sen hyväksi ja sanoin\nitselleni: 'Älä astu sinne sinä!' Minä olisin voinut valehdella, se on\ntotta, minä olisin voinut pettää teitä kaikkia ja olla edelleen herra\nFauchelevent. Niin kauan kuin se tapahtui hänen vuokseen, saatoin\nvalehdella; mutta nyt, kun se tapahtuisi oman itseni vuoksi, ei minun\nsovi. Minun olisi tarvinnut vain vaieta, se on totta, ja kaikki olisi\nmennyt menoansa. Te kysytte minulta, mikä minua pakottaa puhumaan.\nNaurettava asia: omatunto. Vaikeneminen olisi ollut hyvin helppoa. Minä\nolen koko viime yön koettanut vakuuttaa sitä itselleni. Niin, olen\nviettänyt yön koettamalla keksiä puoltavia syitä, ja keksinkin, vieläpä\nvarsin hyviä; olen tehnyt, mitä olen voinut. Mutta kahta seikkaa en ole\nsaanut onnistumaan: en ole saanut temmatuksi irti sitä lankaa, joka\nsitoo minun sydämeni tänne, enkä vaiennetuksi sitä ääntä, joka\nsanattomasti puhuu minulle, kun olen yksin. Senvuoksi olen tänään\ntullut tänne ilmaistakseni teille kaikki. Kaikki tai melkein kaikki. On\nyhtä ja toista, jota olisi tarpeeton kertoa, kun se koskee ainoastaan\nminua itseäni; sen pidän omina tietoinani. Pääasian tiedätte. Minä otin\nsiis salaisuuteni ja toin sen tänne teille. Ja olen sen teidän nähtenne\npaljastanut olentoni sisimmästä. Sen päätöksen teko ei ollut helppo\nasia. Koko yön olen ponnistellut vastaan. Ah, luuletteko ehkä, etten\najatellut, että tämä oli jotakin aivan toista kuin Champ Mathieun\njuttu, että en vahingoittanut ketään salaamalla nimeni, että olen\nsaanut Fauchelevent-nimen Faucheleventiltä itseltään palkkioksi hänelle\ntekemästäni palveluksesta ja että hyvin voisin sen pitää, että olisin\nonnellinen siinä huoneessa, jota minulle tarjositte, että en rasittaisi\nketään, että istuisin pienessä kolkassani ja että, kun teillä olisi\nCosette, olisi minulla tietoisuus, että kuitenkin olisin saman katon\nalla kuin hän. Kukin olisi silloin omalta kohdaltaan voinut olla\nonnellinen. Herra Faucheleventina pysyminen olisi tyydyttänyt kaikkia,\nniin, paitsi minun sieluani. Kaikkialla ympärilläni olisi ollut iloa,\nmutta sieluni pohjalla olisi ollut pimeää. Ulkonainen onni ei riitä,\ntäytyy myöskin olla tyytyväinen. Jos olisin edelleen ollut herra\nFauchelevent, olisin peittänyt todelliset kasvoni, olisin teidän\niloisen avonaisuutenne edessä ollut salaperäisenä arvoituksena, olisin\nkeskellä teidän kirkasta päivänpaistettanne tuntenut pimeyttä\nympärilläni, olisin röyhkeästi, varoittamatta tuonut teidän lietenne\nääreen kuritushuoneen, olisin istunut pöytäänne ajatellen, että jos te\ntietäisitte, kuka olen, ajaisitte minut ulos, olisin passauttanut\nitseäni palvelijoilla, jotka, jos olisivat asian tienneet, olisivat\nhuudahtaneet: 'Mikä pahennus!' Olisin koskettanut teitä kyynärpäälläni,\njoka teillä olisi ollut oikeus työntää pois, olisin kehveltänyt\nitselleni teidän kädenpuristuksianne. Teidän talossanne olisi osoitettu\nkunniaa kahdelle valkopäälle, kunnianarvoisalle ja häpeällä leimatulle;\ntuttavallisimpina hetkinänne, kun kaikkien sydämet olisivat luulleet\nolleensa ihan avoinna toisilleen, kun olisimme istuneet yhdessä kaikki\nneljä, äidinisänne, te kaksi ja minä, olisi kuitenkin yksi tuntematon\nollut läsnä. Minä olisin oleskellut teidän parissanne, ottanut osaa\nteidän elämäänne ja kuitenkin olisi minulla ollut yksi ainoa pyrkimys:\nolla milloinkaan avaamatta kaamean kaivoni kantta. Minä, kuollut mies,\nolisin siten tunkeutunut teidän, elävien, joukkoon. Minä olisin\ntuominnut Cosetten olemaan minuun kahlehdittuna elinajakseni. Te,\nCosette ja minä olisimme olleet kolme päätä viheriässä lakissa. Eikö\nteitä pöyristytä tämä ajatus? Minä olen nyt vain onnettomin ihmisistä;\nsilloin olisin ollut inhoittavin. Ja tämän rikoksen olisin tehnyt joka\npäivä! Tätä valhetta olisin toistanut joka päivä! Ja häpeästäni olisin\nantanut teille osan joka päivä! Joka päivä! Teille, rakkaimmilleni,\nlapsilleni, viattomille lapsilleni? Vaikeneminen on helppoa muka? Ei,\nse ei ole helppoa. On vaikenemista, joka valehtelee. Ja valheeni,\npetokseni, arvottomuuteni, pelkuruuteni, kavallukseni, rikokseni olisin\nitse saanut tyhjentää, pisara pisaralta, olisin saanut sylkeä sen ulos\nja sitten taas juoda uudestaan, olisin lopettanut illalla ja alkanut\nuudelleen aamulla, hyvää huomenta sanoessani olisin valehdellut, hyvää\nyötä toivottaessani olisin valehdellut, ja minä olisin nukkunut sen\npäälle ja syönyt sen leipäni kanssa ja olisin katsonut Cosettea silmiin\nja vastannut enkelin hymyilyyn tuomitun hymyllä ja olisin ollut\ninhoittava roisto. Minkä vuoksi olisin sen tehnyt? Ollakseni\nonnellinen. Ollakseni onnellinen, minä! Onko minulla oikeutta olla\nonnellinen? Minä olen elämän ulkopuolella, hyvä herra.\"\n\nJean Valjean pysähtyi. Marius kuunteli kuitenkin. Tällaisia ajatusten\nja tuskan puuskia ei voi keskeyttää. Jean Valjean alensi jälleen\näänensä, mutta nyt se ei ollut enää kolkko, vaan kaamea.\n\n\"Te kysytte, minkä vuoksi puhun. Minuahan ei ole ilmiannettu eikä\nperäänkuulutettu. On. Sekä että. Kuka sen on tehnyt? Minä itse. Minä\nnostan itse tien pystyyn itseltäni ja vangitsen itseni ja tuomitsen\nitseni, ja kun itse pitää itseään kiinni, niin on lujasti kiinni.\"\n\nHän tarttui nuttunsa kauluriin kädellään ja ikäänkuin veti itseään\nMariusta kohti.\n\n\"Katsokaa tätä kouraa\", sanoi hän. \"Eikö sen ote tässä kaulurissa ole\ntukeva? No niin on toinenkin koura, omatunto! Jos tahtoo olla\nonnellinen, herra, vaaditaan, ettei koskaan ole ymmärtänyt\nvelvollisuutta, sillä niin pian kuin sen on ymmärtänyt, on se\ntinkimätön. Voisi sanoa, että se rankaisee siitä, että sen käsittää;\nmutta ei, se päinvastoin palkitsee; sillä se syöksee ihmisen\nhelvettiin, jossa tuntee Jumalan rinnallaan. Tuskin on murskannut\nsydämensä, kun jo saa rauhan mieleensä.\"\n\nJa sydäntäriipaisevalla äänenpainolla hän lisäsi:\n\n\"Herra Pontmercy, vaikka näyttää järjettömältä, niin minä olen\nkunniallinen mies. Juuri alentamalla itseäni teidän silmissänne ylennän\nitseäni omissani. Tämä on kerran ennen tapahtunut minulle, mutta se ei\nollut niin tuskallista; se ei ollut mitään. Niin, kunniallinen mies.\nMinä en olisi ollut kunniallinen, jos te menettelyni kautta edelleen\nolisitte kunnioittanut minua; nyt, kun te minua halveksitte, olen.\nMinua painaa se onneton kohtalo, että kun en koskaan ole nauttinut\nmuuta kuin varastettua kunnioitusta, tämä kunnioitus nöyryyttää ja\nmasentaa minua sisimmässäni, ja että toisten täytyy halveksia minua,\njotta minä voisin itse kunnioittaa itseäni. Silloin minä suoristun.\nMinä olen kaleeriorja, joka tottelee omaatuntoansa. Tiedän kyllä, että\nse kuuluu uskomattomalta. Mutta minkä sille mahdan. Asia on niin. Minä\nolen tehnyt sitoumuksia itselleni ja minä pidän ne. On sattumia, jotka\nsitovat meitä, satunnaisuuksia, jotka velvoittavat. Nähkää, herra\nPontmercy, minulle on sattunut elämässä jos jotakin.\"\n\nJean Valjean vaikeni taas, nielaisi ikäänkuin hänen sanoillaan olisi\nollut karvas jälkimaku ja jatkoi:\n\n\"Kun ihmisessä on niin kauhea tahra, ei ole oikeutta antaa toisten,\ntietämättään, joutua siitä osallisiksi. Vaikka Fauchelevent on antanut\nminulle nimensä, ei minulla ole oikeutta käyttää sitä; hän saattoi sen\nminulle antaa, minä en voi sitä vastaanottaa. Nimi on persoona.\nNähkääs, herra, minä olen ajatellut hiukan, lukenut hiukan, vaikka vain\nolen mökinpoika, ja te kuulette, että käytän soveliasta kieltä. Minä\nolen kasvattanut itseäni omin päini. No niin, nimen omaksuminen ja sen\nalle piiloutuminen on kunniatonta. Voi varastaa aakkosten kirjaimia\nyhtä hyvin kuin kukkaron tai kellon. Olla elävä nimenväärennys, elävä\ntiirikka, tunkeutua kunniallisten ihmisten pariin aukaisemalla\ntiirikallaan heidän ovensa lukon, aina sisässään katsoa kieroon, olla\nkunniaton, ei, ei, ei, ei! Parempi on sittenkin kärsiä, vuotaa verta,\nitkeä, kynsiä nahka lihasta, viettää yönsä tuskissa kiemurrellen! Siinä\nsyy, minkävuoksi teille kaiken tämän kerron. Ehdoin tahdoin, kuten\näsken sanoitte.\"\n\nHän henkäsi raskaasti ja lisäsi sitten nämä sanat:\n\n\"Muinoin varastin leivän elääkseni; nyt en tahdo varastaa nimeä\nelääkseni.\"\n\n\"Elääksenne!\" keskeytti Marius. \"Ette te tarvitse sitä nimeä\nelääksenne!\"\n\n\"Oo, minä tiedän kyllä, mitä puhun\", vastasi Jean Valjean moneen\nkertaan hitaasti nyökyttäen päätään.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Molemmat vaikenivat, kumpikin pohjattomaan\najatusten syvyyteen vaipuneena. Marius oli istunut erään pöydän ääreen,\ntaivutettu sormi toista suupieltä vasten. Jean Valjean asteli\nedestakaisin. Hän pysähtyi erään peilin eteen ja ikäänkuin itselleen\nvastaten sanoi tuijottaen peiliin, jossa hän ei kuitenkaan katsonut\nitseänsä:\n\n\"Nyt sitävastoin tunnen itseni keveämmäksi.\"\n\nSitten Jean Valjean alkoi jälleen kävellä, meni salin toiseen päähän ja\nkääntyessään huomasi Mariuksen tarkkaavan hänen astuntaansa. Silloin\nhän sanoi kuvaamaton ilme äänessään:\n\n\"Minä laahaan vähän toista jalkaa. Te ymmärrätte nyt, miksi.\"\n\nSitten hän kääntyi kokonaan Mariukseen päin.\n\n\"Ja nyt, herraseni, kuvitelkaa seuraavaa: minä en ole sanonut mitään,\nminä olen herra Fauchelevent, minä kuulun teidän perheeseenne, minulla\non oma huoneeni, minä syön teidän kanssanne aamiaista tohvelit jalassa,\nillalla menemme kaikki teatteriin, minä saatan rouva Pontmercyä Place\nRoyalille, me olemme aina yksissä, te pidätte minua vertaisenanne.\nMutta jonakin päivänä, kun kaikki olemme koolla ja puhelemme ja\nnauramme, kuulette te äänen huutavan 'Jean Valjean!' ja samassa pistää\npoliisin peloittava käsi esiin varjosta ja tempaa naamarin\nkasvoiltani.\"\n\nHän vaikeni taas; Marius oli pöyristyen noussut seisoalleen. Jean\nValjean jatkoi:\n\n\"Mitä sanotte siitä?\"\n\nMariuksen äänettömyys oli riittävä vastaus.\n\nJean Valjean jatkoi:\n\n\"Näettehän, että minulla on syytä olla vaikenematta. Kuulkaa, olkaa\nonnellinen, olkaa taivaassa, olkaa enkelin enkeli, eläkää\npäivänpaisteessa, tyytykää siihen, älkääkä välittäkö, miten tuomittu\nraukka menettelee reväistäkseen sydämensä rinnastaan ja tehdäkseen\nvelvollisuutensa; teillä on edessänne onneton mies, hyvä herra.\"\n\nMarius asteli hitaasti salin poikki ja tullessaan Jean Valjeanin luo\nojensi hänelle kättään.\n\nMutta Mariuksen täytyi itsensä tarttua käteen, joka ei ojentunut\nvastaan; Jean Valjean antoi hänen olla, ja Mariuksesta tuntui kuin\nolisi puristanut marmorikättä.\n\n\"Äidinisälläni on ystäviä\", sanoi Marius, \"minä toimitan teille\narmahduksen.\"\n\n\"Se on tarpeetonta\", vastasi Jean Valjean. \"Minua luullaan kuolleeksi,\nja se riittää. Kuolleet eivät ole valvonnanalaisia. Katsotaan, että he\nvoivat maatua rauhassa. Kuolema on sama kuin armahdus.\"\n\nJa irroittaen kätensä Mariuksen kädestä hän lisäsi järkähtämättömän\narvokkaasti:\n\n\"Muuten on velvollisuuteni se ystävä, jonka turviin pakenen, enkä\ntarvitse mitään muuta armahdusta kuin omantuntoni antaman.\"\n\nTällä hetkellä raoitettiin hiljaa ovea salin toisessa päässä, ja\nCosetten pää tuli näkyviin ovesta. Ei nähty mitään muuta kuin hänen\nviehkeät kasvonsa, hänen hiuksensa olivat ihanassa epäjärjestyksessä,\nsilmäluomet vielä turvoksissa unesta. Hänen liikkeensä muistuttivat\nlintua, joka pistää päänsä ulos pesästä; hän katsoi ensin miestään,\nsitten Jean Valjeania ja huusi heille kasvoillaan hymy, joka tuntui\ntulevan ruususta:\n\n\"Minä lyön vetoa, että te puhutte politiikkaa. Kuinka tuhmaa sen\nsijaan, että seurustelisitte minun kanssani!\"\n\nJean Valjean hätkähti.\n\n\"Cosette!\" sopersi Marius.\n\nJa sitten hän vaikeni. Heitä olisi voinut luulla kahdeksi rikolliseksi.\n\nCosette katseli heitä kumpaakin säteilevän näköisenä. Hänen silmissään\noli kuin pilkettä paratiisista.\n\n\"Minähän saan teidät kiinni itse teossa\", sanoi hän. \"Minä kuulin oven\nläpi, että pappa Fauchelevent sanoi 'omatunto ja velvollisuus'. Se on\npolitiikkaa semmoinen. Semmoista minä en halua kuulla. Puhua\npolitiikkaa jo häiden jälkeisenä päivänä! Se ei ole oikein.\"\n\n\"Sinä erehdyt, Cosette\", sanoi Marius. \"Me puhumme raha-asioista. Me\npuhumme siitä, kuinka parhaiten sijoittaisimme sinun kuusisataatuhatta\nfrangiasi.\"\n\n\"Se ei ole laisinkaan tarpeellista tällä hetkellä\", keskeytti Cosette.\n\"Nyt minä tulen sisään. Saahan täällä luvan olla?\"\n\nNäin sanoen hän astui päättävästi ovesta ja tuli saliin. Hän oli\npukeutunut väljään, valkoiseen, kaulasta maahan ulottuvaan\naamuvaippaan, jossa oli senkin seitsemän poimua ja väljät hihat.\nVanhojen goottilaisten taulujen kultaisissa taivaissa on sellaisia\nihania pusseja, joihin pistetään enkeleitä.\n\nHän katseli itseään kiireestä kantapäähän eräästä suuresta peilistä ja\nsitten lausui sanomattoman viehätyksen puuskassa:\n\n\"Oli kerran kuningas ja kuningatar. Oi, kuinka tyytyväinen olen!\"\n\nTämän sanottuaan hän niiasi Mariukselle ja Jean Valjeanille.\n\n\"Kas niin\", sanoi hän, \"nyt istun teidän seuraanne nojatuoliin. Puolen\ntunnin kuluttua syödään aamiaista, te voitte puhua mitä haluatte, minä\ntiedän kyllä, että herroilla on paljon puhumista, minä olen ihan\nkiltti.\"\n\nMarius tarttui hänen käteensä ja sanoi herttaisesti:\n\n\"Me puhumme raha-asioista.\"\n\n\"Niin tosiaan\", sanoi Cosette, \"äsken, kun avasin ikkunan, lensi suuri\nparvi varpusia pihaan.\"\n\n\"Minä sanon sinulle, että me puhumme vakavista asioista, mene\nsenvuoksi, pikku Cosette, ja jätä meidät hetkeksi. Me puhumme\nnumeroista. Se ikävystyttäisi sinua.\"\n\n\"Kuinka kaunis kaulahuivi sinulla on tänään, Marius! Te olette sangen\nturhamainen, armollinen herra. Ei, se ei ikävystytä minua.\"\n\n\"Mutta minä vakuutan sinulle, että ikävystyttää.\"\n\n\"Ei. Ei, kun te puhutte. Minä en tietenkään ymmärrä teitä, mutta\nkuuntelenhan kuitenkin. Kun kuulee niiden äänen, joita rakastaa, ei\ntarvitse ymmärtää, mitä sanoja he puhuvat. Pääasia on, että vain saan\nolla teidän seurassanne. Minä jään siis tänne.\"\n\n\"Mahdotonta, rakas Cosette.\"\n\n\"Mahdotonta?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Cosette. \"Minä olisin muuten kertonut teille uutisia.\nMinä olisin kertonut, että äidinisä nukkuu vielä, että täti on mennyt\nkirkkoon, että pappa Faucheleventin huoneen uuni savuttaa, että\nNicolette on lähettänyt hakemaan nokikolaria, että Toussaint ja\nNicolette jo ovat riidelleet keskenään ja että Nicolette tekee pilkkaa\nToussaintin änkyttämisestä. Mutta nyt ette saa tietää mitään. Vai niin,\nvai on se mahdotonta? No, sitten saatte nähdä, herra, että minäkin\npuolestani sanon: 'Se on mahdotonta'. Kuka meistä silloin pettyy? Minä\npyydän sinua, pikku Marius, anna minun jäädä tänne teidän luoksenne.\"\n\n\"Minä vakuutan, että meidän täytyy olla yksin.\"\n\n\"No, tarvitseeko minua laskea miksikään?\"\n\nJean Valjean ei sanonut sanaakaan. Cosette kääntyi hänen puoleensa:\n\n\"Ensinnäkin, isäni, haluan, että te tulette syleilemään minua. Miksi\nseisotte siinä mitään sanomatta sen sijaan, että asettuisitte\npuolelleni? Kuinka olen saattanut saada semmoisen isän? Näettehän, että\nolen kovin onneton avioliitossani. Mieheni pitelee minua pahoin. Kas\nniin, tulkaa nyt heti syleilemään minua.\"\n\nJean Valjean lähestyi.\n\nCosette kääntyi Mariuksen puoleen ja sanoi:\n\n\"Te saatte tyytyä moittivaan katseeseen.\"\n\nSitten hän kurkotti otsaansa Jean Valjeanin suudeltavaksi.\n\nJean Valjean astui askelta lähemmäksi.\n\nCosette astahti taaksepäin.\n\n\"Kuinka kalpea te olette, isä! Tekeekö kätenne kipeää?\"\n\n\"Ei, se on hyvä nyt\", vastasi Jean Valjean.\n\n\"Olette sitten nukkunut huonosti?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Oletteko sitten pahoillanne?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Suudelkaa minua sitten. Jos voitte hyvin, jos olette nukkunut hyvin ja\njos olette tyytyväinen, niin en nuhtele teitä.\"\n\nJa hän kurkotti uudelleen otsaansa.\n\nJean Valjean painoi kevyen suudelman otsalle, jossa oli taivaista\nheijastusta.\n\n\"Hymyilkää toki!\"\n\nJean Valjean totteli. Se oli kummituksen hymyä.\n\n\"Puolustakaa minua nyt miestäni vastaan.\"\n\n\"Cosette!\" sanoi Marius.\n\n\"Vihastukaa toki, isä! Sanokaa hänelle, että minun täytyy jäädä. Minun\nläsnäollessani voi aivan hyvin puhua. Te pidätte minua siis jokseenkin\ntuhmana. Mahtaa ne sitten olla perin merkillisiä asioita, joista te\npuhutte. Raha-asiat, se, että pannaan rahoja pankkiin, kas tämä on muka\nniin merkillistä. Miehet ovat ollakseen salaperäisiä tyhjän tähden.\nMutta minä tahdon jäädä. Minä olen hyvin kaunis tänään, saan luvan\nsanoa. Katso minua, Marius.\"\n\nJa ihastuttavasti kohauttaen hartioitaan ja mitä suloisimman nyrpeänä\nhän katsoi Mariusta. Heidän välillään välähti kuin salama. Että kolmas\nhenkilö oli läsnä, siitä he eivät välittäneet.\n\n\"Minä rakastan sinua!\" sanoi Marius.\n\n\"Minä jumaloin sinua!\" sanoi Cosette.\n\nJa vastustamattomasti he kapsahtivat toistensa kaulaan.\n\n\"Marius\", sanoi sitten Cosette voitonriemuisesti järjestäen erästä\naamuvaippansa poimua, \"nyt minä jään.\"\n\n\"Ei, et saa\", vastasi Marius rukoilevalla äänellä. \"Meillä on eräs asia\npäätettävänä.\"\n\n\"Taaskinko ei?\"\n\nMarius sanoi nyt vakavalla äänellä:\n\n\"Minä vakuutan sinulle, Cosette, että se on mahdotonta.\"\n\n\"Vai niin, te puhutte isäntä-äänellä, herra. Hyvä, sitten täytynee\nmennä. Te, isäni, ette ole tukenut minua. Herra mieheni ja herra isäni,\nte olette tyranneja. Minä ilmoitan sen äidinisälle. Jos luulette minun\ntulevan takaisin, niin petytte. Minä olen ylpeä. Nyt odotan minä, että\nte tulette. Saatte nähdä, että teidän tulee ikävä ilman minua. Minä\nmenen tieheni, sen siitä saatte.\"\n\nJa sitten hän meni.\n\nKahta sekuntia myöhemmin avautui ovi uudelleen, hänen raikkaat,\nkukoistavat kasvonsa kurkistivat vielä kerran ovenraosta, ja hän huusi\nheille:\n\n\"Minä olen kauhean vihainen.\"\n\nOvi sulkeutui uudelleen ja pimeys palasi.\n\nOli kuin eksynyt auringonsäde aavistamattaan olisi äkkiä kiitänyt yön\nläpi.\n\nMarius tarkasti, että ovi oli kunnollisesti kiinni.\n\n\"Cosette parka\", mutisi hän, \"kun hän saa tietää...\"\n\nTällöin vavahti Jean Valjeanin joka jäsen. Hän loi hämmentyneen katseen\nMariukseen.\n\n\"Cosette! Niin, se on totta, te aiotte sanoa sen Cosettelle. Se on\noikein. Ah, sitä en ollut ajatellut! On voimaa yhteen asiaan, mutta ei\ntoiseen. Hyvä herra, minä pyydän, vannotan, antakaa minulle pyhin\nlupauksenne siitä, että ette sano sitä hänelle. Eikö riitä, että te sen\ntiedätte. Minä olen voinut sanoa sen itsestäni, ilman pakkoa, minä\nolisin voinut sanoa sen koko maailmalle, kaikille ihmisille, se olisi\nollut minulle yhdentekevä. Mutta hän, hän ei tiedä, mitä se on, se\npelästyttäisi häntä. Kaleeriorja! Täytyisi selittää se hänelle, sanoa:\n'Se on mies, joka on ollut kaleereilla'. Hän näki kerran joukon\nyhteenkytkettyjä kaleeriorjia kulkevan ohi. Voi, hyvä Jumala!\"\n\nHän lusahti istumaan erääseen nojatuoliin ja peitti kasvonsa molempiin\nkäsiinsä. Vaikka ei mitään kuulunut, näki kuitenkin hänen hartioittensa\nnytkähtelystä, että hän itki. Äänettömät kyynelet ovat katkeria\nkyyneliä.\n\nNyyhkyttämisessä on jotakin tukahduttavaa. Häntä kohtasi jonkinlainen\nkouristus, hän heittäytyi taapäin nojatuolin selkämystää vasten\nikäänkuin ilmaa saadakseen, hänen kätensä vaipuivat alas ja paljastivat\nMariukselle kyyneleistä kosteat kasvot, ja Marius kuuli hänen mutisevan\nniin hiljaa kuin ääni olisi tullut jostakin pohjattomasta syvyydestä:\n\n\"Voi jos saisin kuolla!\"\n\n\"Olkaa rauhassa\", sanoi Marius, \"minä kyllä säilytän salaisuutenne.\"\n\nJa ehkä vähemmän liikutettuna kuin olisi pitänyt, mutta pakotettuna\ntunti sitten tottumaan kamalaan, odottamattomaan vieraaseen, näkemään\nkaleeriorjan askel askelelta asettuvan herra Faucheleventin tilalle,\nvähitellen tämän kauhean todellisuuden valtaamana ja luonnollisena\nseurauksena siitä pakostakin, ottaen huomioon tuon miehen ja hänen\nvälilleen syntyneen kuilun, lisäsi Marius:\n\n\"Minun on mahdotonta olla sanomatta teille jotakin haltuunne uskotusta\nomaisuudesta, jonka niin uskollisesti ja rehellisesti olette antanut\ntakaisin. Sehän on kunniallinen teko. On kohtuullista, että saatte\nsiitä palkinnon. Määrätkää itse summa, se suoritetaan teille heti.\nVoitte huoleti määrätä sen hyvinkin suureksi.\"\n\n\"Minä kiitän teitä, herra\", vastasi Jean Valjean liikuttuneena.\n\nHän istui hetken mietteissään konemaisesti pyöritellen etusormeaan\npeukalonkynttä vasten ja sitten koroitti äänensä:\n\n\"Kaikki on nyt suunnilleen suoritettu. Minulla on jäljellä kuitenkin\nyksi, viimeinen asia...\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\nJean Valjean näytti kuin vielä viimeisen kerran epäröivän, ja melkein\näänettömästi, tuskin hengittäen, sammalsi hän:\n\n\"Nyt, kun tiedätte kaikki, katsotteko, herra, joka täällä olette\nisäntä, että minun ei enää sovi tavata Cosettea?\"\n\n\"Parasta se luullakseni olisi\", vastasi Marius kylmästi.\n\n\"Niinpä en sitten häntä enää näe\", mutisi Jean Valjean, nousi ja astui\novea kohti.\n\nHän tarttui ripaan, avasi jo oven puoliksi, mutta pysähtyi sitten, veti\noven taas kiinni ja kääntyi uudelleen Mariuksen puoleen.\n\nHän ei ollut enää kalpea, vaan lyijynharmaa. Hänen silmissään ei ollut\nkyyneleitä, vaan kaamea kiilto. Hänen äänensä oli jälleen oudon tyyni.\n\n\"Kuulkaa, herra\", sanoi hän, \"jos sallitte, tulen häntä sentään\ntervehtimään. Ellen sydämestäni olisi halunnut nähdä Cosettea, niin en\nolisi kertonut teille, mitä kerroin, vaan olisin mennyt menojani; mutta\nsenvuoksi, että tahdoin jäädä samalle paikkakunnalle, missä Cosette on,\nja edelleen nähdä häntä, piti minun rehellisesti kertoa teille kaikki?\nSehän on niin luonnollinen asia. Nähkää, hän on ollut luonani nyt yli\nyhdeksän vuotta. Me asuimme ensin eräässä talorähjässä bulevardin\nvarrella, sitten luostarissa ja sitten Luxembourgin lähistöllä.\nSiellähän näitte hänet ensimmäisen kerran. Te muistatte kyllä hänen\nsinisen harsohattunsa. Sitten asuimme Invaliidi-korttelissa, jossa oli\nristikkoportti ja puutarha, Plumet-kadun varrella. Minä asuin pihan\npuolella pienessä rakennuksessa, minne saatoin kuulla hänen soittoansa.\nSe oli minun elämäni. Me emme koskaan olleet erossa. Sitä on kestänyt\nyhdeksän vuotta ja muutamia kuukausia. Minä olin kuin isä hänelle ja\nhän kuin minun lapseni. En tiedä, ymmärrättekö minua, herra Pontmercy,\nmutta kovaa olisi mennä, saamatta häntä enää nähdä, saamatta enää\npuhutella, jättää kaikki. Ellette pane pahaksi, niin tulen joskus\ntervehtimään Cosettea. En tule usein. En viivy kauan. Voittehan käskeä,\nettä minut otetaan vastaan pienessä alasalissa. Pohjakerroksessa.\nVoisinhan tulla takaportin kautta, jota palvelusväki käyttää, mutta se\nherättäisi ehkä huomiota. Luulen, että on parempi, jos tulen suuresta\nportista. Niin, herra, minä tahtoisin todellakin kovin mielelläni nähdä\nCosettea muutamia kertoja vielä. Niin harvoin kuin tahdotte. Asettukaa\nminun tilalleni, minulla ei ole maailmassa mitään muuta. Ja sitäpaitsi\ntäytyy olla varovainen. Ellen laisinkaan enää tulisi tänne, tekisi se\noudon vaikutuksen, sitä ruvettaisiin kummastelemaan. Saattaisin\nesimerkiksi tulla iltaisin, pimeän tullessa.\"\n\n\"Tulkaa joka ilta\", sanoi Marius, \"ja Cosette on odottava teitä.\"\n\n\"Te olette hyvä, herra Pontmercy\", sanoi Jean Valjean.\n\nMarius kumarsi Jean Valjeanille, onni saattoi toivottomuutta ovelle, ja\nmiehet erkanivat.\n\n\n\n\n2.\n\nSelityksestä syntyvä sekavuus.\n\n\nMarius oli aivan suunniltaan.\n\nSe vastenmielisyys, jota hän aina oli tuntenut sitä miestä kohtaan,\njonka rinnalla hän oli nähnyt Cosetten, oli nyt saanut selityksen.\nTässä miehessä oli jotakin salaperäistä, josta hänen vaistonsa oli\nhäntä varoittanut. Tämä salaperäisyys oli nyt saanut kaamean\nselityksen. Herra Fauchelevent oli kaleeriorja Jean Valjean.\n\nSellaisen salaisuuden tapaaminen keskellä onnea on kuin tapaisi\nskorpionin kyyhkysenpesässä.\n\nOliko Mariuksen ja Cosetten onni tästedes kytketty tähän naapuruuteen?\nOliko se välttämätöntä? Oliko tämän miehen vastaanottaminen\navioliittoon kuuluva osa? Eikö sille mitään mahda?\n\nOliko Marius saanut avioonsa kaupanpäällisiksi kaleeriorjan?\n\nVaikka olisi kuinkakin ilon ja valon ympäröimä ja nauttisi kuinka\ntäysin siemauksin tahansa elämän ruusuisimmasta ajasta, onnellisesta\nrakkaudesta, niin pakottaisivat tämmöiset iskut itse arkkienkelinkin,\nitse puolijumalankin pöyristymään.\n\nKuten aina tämänlaatuisissa äkillisissä muutoksissa on asianlaita,\nkysyi Marius itseltään, eikö hänen pitänyt mistään moittia itseään.\nOliko hän ollut sokea? Oliko hän ollut typerä? Oliko hän vastoin\ntahtoansa antanut hurmata itsensä? Hiukan kenties. Oliko hän\nottamatta riittävästi selkoa Cosetten ympäristöstä antautunut tähän\nrakkaussuhteeseen, joka oli päätynyt avioliittoon? Hän myönsi -- näin\nmyöntäen itsellemme itsestämme elämä meitä vähitellen parantaa -- hän\nmyönsi, että hänen luonteessaan oli haaveellinen puoli, joka oli saanut\nhänet valtaansa siinä määrin, että lopulta oli kokonaan sumentanut\nhänet. Me olemme jo usein maininneet tämän Mariuksen erikoisen\nominaisuuden. Hän muisti, ettei hän koko kuusi tai seitsemän viikkoa\nkestäneen lemmenkuherruksen aikana Plumet-kadulla ollut maininnut\nCosettelle sanaakaan Gorbeaun talorähjässä tapahtuneesta draamasta,\nmissä uhri ensin taistelun aikana oli ollut kummallisen äänetön ja\nsitten paennut. Mistä olikaan johtunut, ettei hän ollut siitä Cosetten\nkanssa puhunut? Ja kuitenkin se olisi ollut niin luonnollista, vaikka\nkylläkin kamalaa. Kuinka hän ei ollut tullut maininneeksi edes\nThénardier'ta ja edes sitä päivää, jolloin hän oli tavannut Époninen?\nVähältä piti, ettei hän nyt lainkaan saattanut käsittää silloista\nvaikenemistaan. Hän teki siitä kuitenkin itselleen selkoa. Hän muisti\nhuumauksensa, ihastumisensa Cosetteen, kaikki nielevän rakkautensa, ja\nehkä myöskin pienenä järjen kipinänä tässä sielun huumaustilassa\nhämärän vaiston salata ja koettaa muististaan haihduttaa tätä kamalaa\ntapausta, jota hän pelkäsi koskettaa, jossa hän ei halunnut olla\nmillään tavoin osallisena ja jossa hän ei voinut esiintyä todistajana\nmuuttumatta samalla syyttäjäksi. Sitäpaitsi olivat nuo muutamat viikot\nkuluneet niin huimaavan nopeasti; heillä ei ollut aikaa muuhun kuin\nrakasteluunsa. Ja vihdoin, kun hän punnitsi kaikkea, ajatteli ja\nharkitsi, niin vaikkapa hän olisi kertonut Cosettelle tapahtuman\nGorbeaun talossa tai maininnut Thénardier't, mitäpä seurauksia siitä\nolisi ollut, vaikkapa hän olisi saanut selville, että Jean Valjean oli\nkaleeriorja? Olisiko se muuttanut häntä, Mariusta? Olisiko se muuttanut\nCosettea? Olisiko hän, Marius, silloin vetäytynyt pois? Olisiko hän\nsenvuoksi rakastanut Cosettea vähemmän? Olisiko ollut menemättä\nnaimisiin hänen kanssaan? Ei. Olisiko se muuttanut millään tavalla\nsitä, mikä oli tapahtunut? Ei. Hänellä ei siis ollut mitään katumista,\nei mitään moittimista itsessään. Kaikki oli hyvin. Rakastavaisilla on\nsuojelusjumalansa. Sokeana oli Marius kulkenut samaa tietä, jonka olisi\nvalinnut, vaikka olisi nähnyt aivan selkeästi. Rakkaus oli sitonut\nhänen silmänsä johtaakseen hänet minne? Paratiisiin.\n\nMutta tähän paratiisiin liittyi nyt infernaalinen naapuruus,\n\nMariuksen vanha vastenmielisyys Jean Valjeaniksi muuttunutta\nFaucheleventia kohtaan oli kauhunsekaista.\n\nMutta tässä kauhussa, se on meidän sanottava, oli kuitenkin jotakin\nsääliä, jopa jonkinlaista ihmettelyä.\n\nTämä varas, tämä kahteen kertaan varkaudesta rangaistu mies oli tuonut\ntakaisin hänelle uskotun rahasumman. Ja minkä summan? Kuusisataatuhatta\nfrangia. Hän oli ainoa, joka edes tiesi tästä summasta. Hän olisi\nvoinut pitää kaikki, mutta hän oli luovuttanut kaikki.\n\nSitäpaitsi oli hän kertonut totuuden itsestään. Mikään ei häntä siihen\npakottanut. Vain hänen omasta kertomastaan tiedettiin, kuka hän oli.\nTämä tunnustus merkitsi hänelle enemmän kuin nöyryytystä, se merkitsi\nvaaraa. Rikolliselle on naamari enemmän kuin naamari, se on samalla\nsuojus. Hän oli luopunut tästä suojasta. Valenimi on turva, hän oli\nheittänyt pois tämän valenimen. Hän, kaleeriorja, olisi ainiaaksi\nvoinut piiloutua kunniallisen perheen piiriin; hän ei ollut tätä\nhoukuttelevaa tilaisuutta käyttänyt. Ja mistä syystä? Omantunnonsyistä.\nNiin hän oli itse sanonut, ja siinä sanassa oli ollut totuuden\nvastustamaton leima. Lyhyesti, olipa Jean Valjean muuten mikä hyvänsä,\nse oli ilmeistä, että hänellä oli hereillä oleva omatunto. Siinä oli\nsisäinen sovitus, ja kaikesta päättäen olivat omantunnonvaatimukset jo\nkauan hallinneet tätä miestä. Sellaisia oikean ja hyvän puuskia ei\nilmene huonoissa luonteissa. Omantunnon herääminen on sielunsuuruutta.\n\nJean Valjean oli vilpitön. Tämä vilpittömyys, näkyvä, kieltämätön,\nilmeinen juuri sen tuskan vuoksi, jota se hänelle tuotti, teki kaikki\ntiedustelut tarpeettomiksi ja kaikki, mitä tämä mies sanoi,\nuskottavaksi. Tämä aiheutti Mariuksen mielessä oudon olojen\nmullistuksen. Mitä tunnetta herätti herra Fauchelevent? Epäilyä. Mitä\nJean Valjean? Luottamusta.\n\nJean Valjeanin salaperäiseen tiliin, jota Marius miettiväisenä laski,\nhän merkitsi vastattavat ja vastaavat ja koetti päästä tulokseen. Mutta\nkaikki tämä pyöri sekaisin. Kun Marius koetti muodostaa itselleen\nselvää käsitystä tästä miehestä ja yritti niin sanoakseni tunkea\nhänen sisimpiin ajatuksiinsa, kadotti hän tämän näkyvistään\nläpitunkemattomaan sumuun.\n\nUskotun rahasumman rehellinen luovuttaminen ja hänen tunnustuksensa\nvilpittömyys, ne olivat kirkkaina päivinä pilvessä, mutta muuten oli\npilvi mustaa.\n\nNiin hämäriä kuin Mariuksen muistot olivatkin, muisti hän kuitenkin\nerinäisiä piirteitä.\n\nKuinka oikeastaan oli tuon tapahtuman laita Jondretten huoneessa? Miksi\noli mies poliisin tullessa paennut sen sijaan, että olisi syyttänyt?\nTähän löysi Marius vastauksen: koska hän oli karannut vanki.\n\nToinen kysymys: miksi tämä mies oli tullut barrikaadille? Sillä nyt\npalasi Mariuksen mieleen selkeänä tämä muisto, joka näissä\nmielenliikutuksissa tuli esiin kuin salamuste tulen edessä. Tämä mies\noli barrikaadilla. Hän ei ottanut osaa taisteluun. Mitä hänellä siis\noli siellä tekemistä? Tämän kysymyksen kohdalla nousi esiin eräs haamu\nja vastasi: Javert. Marius muisti tällä hetkellä täydellisesti kamalan\nnäyn, kun Jean Valjean kuljetti köysissä olevaa Javertia barrikaadin\nulkopuolelle, ja oli vieläkin kuulevinaan kaamean pistoolinlaukauksen\nMondétour-kadun nurkan takaa. Tuon urkkijan ja tämän kaleeriorjan\nvälillä oli nähtävästi ollut vanhaa kaunaa. Toinen oli toisen tiellä.\nJean Valjean oli tullut barrikaadille kostaakseen. Hän oli tullut sinne\nmyöhään. Hän oli luultavasti tiennyt, että Javert oli siellä vankina.\nKorsikalainen verikosto on syöpynyt erinäisiin yhteiskunnan\npohjakerroksiin ja vallitsee siellä lakina; se on niin luonnollinen,\nettä se ei kummastuta niitäkään, jotka jo ovat puoliksi palanneet hyvän\npoluille. Semmoiset sydämet ovat niin luotuja, että katumuksen tiellä\noleva rikollinen voi tuntea omantunnonääntä varastaessa, mutta ei\nkostaessa.\n\nJean Valjean oli tappanut Javertin. Ainakin se näytti olevan selvää.\n\nVihdoin viimeinen kysymys, mutta siihen ei löytynyt vastausta. Se\nkysymys puristi Mariusta kuin hehkuvat pihdit. Kuinka oli Jean\nValjeanin elämä joutunut kulkemaan niin kauan rinnakkain Cosetten\nkanssa? Mikä kohtalon synkkä oikku oli saattanut tämän lapsen\nkosketuksiin tuon miehen kanssa? Onko ylhäälläkin kahden henkilön\nkahleita ja oliko Jumala nähnyt hyväksi kytkeä yhteen enkelin ja\ndemonin? Voivatko siis rikos ja viattomuus olla huonekumppaneita\nkurjuuden salaperäisissä vankikomeroissa? Millä ihmeen tavalla oli tuo\ntaivainen lapsi ja tämä rikollinen mies joutuneet yhteen? Kuka oli\nvoinut sitoa lampaan suteen ja, vielä käsittämättömämpää, kiinnittää\nsuden lampaaseen? Sillä susi rakasti lammasta, tuo villipeto jumaloi\nheikkoa olentoa, koska hän oli yhdeksän vuotta ollut tämän enkelin\ntukena. Tämä outo lempeys oli suojannut Cosetten lapsuutta ja\nnuoruutta, hänen neitseellistä kasvamistaan elämään ja valoon. Tässä\nhaarautuivat kysymykset lukemattomiin arvoituksiin, syvyyksien pohjalta\naukeni uusia syvyyksiä, eikä Marius voinut kumartua katselemaan Jean\nValjeania tuntematta huimausta. Kuka oli sitten tuo syvyyksien mies?\n\nGenesiksen vanhat vertauskuvat ovat iäisiä. Ihmisyhteiskunnassa,\nsellaisena kuin se vielä nykyjään on ja kunnes korkeampi valistus sen\nmuuttaa, on aina kahdenlaatuisia ihmisiä, toiset kummuilta, toiset\nkuiluista peräisin. Hyvän tiellä kulkeva on Abel, pahassa vaeltava on\nKain. Kuka oli tämä lempeämielinen Kain? Mikä oli tämä pahantekijä,\njoka niin hartaasti rakasti tyttöstä, huolsi häntä, kasvatti häntä ja\nympäröi hänet -- hän, epäpuhdas -- puhtaudella? Mikä oli tämä\nlokaviemäri, joka siinä määrin oli suojellut tuota viattomuutta, ettei\nse ollut saanut ainoatakaan tahraa? Mikä oli tämä Jean Valjean, joka\noli Cosetten kasvattanut? Mikä oli tämä pimeyden mies, jonka ainoana\nhuolena oli ollut jokaisen varjon, jokaisen pilven poistaminen nousevan\ntähden tieltä?\n\nSiinä oli Jean Valjeanin salaisuus; siinä oli myöskin Jumalan\nsalaisuus.\n\nTämän kaksinaisen salaisuuden edessä Marius pysähtyi. Toinen rauhoitti\nhäntä tavallaan toisesta. Jumala oli tässä tapahtumassa yhtä näkyvissä\nkuin Jean Valjean. Jumalalla oli aseensa. Hän käyttää mitä asetta\nhaluaa. Hän ei ole siitä vastuussa ihmisille. Tiedämmekö me, miten\nJumala menettelee? Jean Valjean oli hoitanut Cosetten kehitystä. Hän\noli jossakin määrin muovaillut tämän sielun. Se oli kieltämätöntä. No,\nentä sitten? Tekijä oli kammottava, mutta teos ihmeenihana. Jumala\ntekee ihmeitänsä mielensä mukaan. Hän oli saanut aikaan suloisen\nCosetten, ja hän oli siihen käyttänyt Jean Valjeania. Hän oli nähnyt\nhyväksi valita tämän oudon apulaisen. Voimmeko me vaatia häntä siitä\ntilille? Ensimmäistä kertaako lanta auttaa kevättä luomaan ruusua?\n\nNäin vastaili Marius kysymyksiinsä ja katsoi vastaukset hyviksi. Näissä\nsuhteissa hän ei ollut uskaltanut tehdä Valjeanille kysymyksiä,\nmyöntämättä kuitenkaan itselleen, ettei sitä uskaltanut. Hän jumaloi\nCosettea, Cosette oli hänen, Cosette oli säteilevän puhdas. Se riitti\nhänelle. Mitä muuta valaisua hän tarvitsi? Cosette oli valo. Kaipaako\nvalo valaisemista? Hänellä oli kaikki; mitä saattoi hän lisäksi haluta?\nKaikki, eikö se riitä? Jean Valjeanin yksityisasiat eivät hänelle\nkuuluneet. Kun hän kumartui katsomaan tämän miehen onnetonta varjoa,\ntarttui hän kiinni onnettoman juhlalliseen selitykseen: \"Minä en ole\nCosettelle mitään. Kymmenen vuotta sitten en tiennyt, että häntä oli\nedes olemassa.\"\n\nJean Valjean oli vain ohikulkija. Hän oli itse sanonut sen. No, hän oli\nkulkenut nyt ohi. Olipa hän kuka hyvänsä, niin oli hänen osansa nyt\nsuoritettu. Tästedes oli Marius Cosetten kohtalon ohjaajana. Cosette\noli rakkauden siintävässä avaruudessa tavannut vertaisensa,\nrakastajansa, miehensä, ihanan puolisonsa. Kun Cosette kirkastuneena\nkohosi korkeutta kohti, jätti hän maan päälle jälkeensä tyhjän ja\ninhoittavan kotelonsa, Jean Valjeanin.\n\nMissä ajatuspiirissä Marius liikkuikin, päätyi hän aina eräänlaiseen\nkauhistukseen Jean Valjeanin suhteen. Pyhään kauhistukseen kukaties,\nsillä kuten olemme maininneet, aavisti hän tässä miehessä jotakin\njumalaista. Mutta mitä lieventäviä asianhaaroja hän keksikin, täytyi\nhänen aina kuitenkin palata tähän: hän on kaleeriorja, s.o. olento,\njolla ei yhteiskunta-asteikossa ole mitään sijaa, hänen paikkansa kun\non alimman asteen alapuolella. Huonoimman ihmisen jälkeen tulee\nkaleeriorja. Kaleeriorja ei ole enää niin sanoaksemme elävien\nvertainen. Laki on riistänyt häneltä koko sen ihmisoikeuden, minkä se\nvoi ihmiseltä riistää. Rikosasioissa Marius oli kansanvaltaisuudestaan\nhuolimatta vanhan järkähtämättömän järjestelmän kannalla, ja niistä,\njoihin lain koura tarttuu, hän ajatteli aivan samoin kuin laki itse.\nHän ei vielä ollut, se myöntäkäämme, kokenut kaikkia edistyksen\nasteita. Hän ei vielä osannut erottaa ihmisten kirjoittamaa Jumalan\nkirjoittamasta, lakia oikeudesta. Hän ei vielä ollut koetellut ja\npunninnut ihmisen oikeutusta ryhtyä määräämään siitä, mikä on\nperuuttamatonta ja mahdotonta korvata. Häntä ei kuohuttanut sana 'lain\nkosto'. Hän piti aivan luonnollisena, että erinäisiä kirjoitetun lain\nrikkomuksia seurasi elinaikainen rangaistus, ja hän hyväksyi,\nsivistyksen edistyskeinona, yhteiskunnasta karkoittamisen. Tällä\nasteella hän oli vielä, vaikka hän myöhemmin ehdottomasti oli edistyvä,\nhänen luontonsa kun pohjaltaan oli hyvä ja kuin luotu sisäiseen\nedistykseen.\n\nNäiden mielteiden vaikutuksen alaisena hän katsoi Jean Valjeania\nvastenmieliseksi. Mies oli hylky, se oli kaleeriorja. Tämä sana oli\nhänestä kuin tuomiopasuunan törähdys, ja kauan tarkattuaan Jean\nValjeania hän käänsi lopuksi päänsä pois. _Vade retro_: mene pois!\n\nMeidän täytyy tunnustaa, vieläpä korostaa sitä, että Marius\ntutkistellessaan Jean Valjeania ei kuitenkaan ollut tehnyt tälle paria\nkolmea ratkaisevaa kysymystä. Se ei johtunut siitä, etteivät ne olisi\nhänen mieleensä johtuneet, vaan siitä, että hän pelkäsi niitä.\nJondretten huone? Barrikaadi? Javert? Kuka tietää, mihin paljastukset\nolisivat voineet päättyä? Jean Valjean ei näyttänyt olevan niitä\nmiehiä, jotka peräytyvät, ja kuka tietää, eikö Marius ajettuaan häntä\neteenpäin olisi tahtonut häntä pysähdyttää? Eikö meille itsekullekin\njoskus jossakin äärimmäisessä tilanteessa ole sattunut; että tehtyämme\njonkin kysymyksen olisimme tahtoneet tukkia korvamme päästäksemme\nkuulemasta vastausta? Varsinkin rakastuneena tekee ihminen itsensä\nvikapääksi tämmöiseen pelkuruuteen. Ei ole viisasta pohjimmaisia\nperukoita myöten tutkia erinäisiä oloja varsinkaan, jos jokin\nirroittamaton puoli omasta elämästämme on kohtalokkaassa yhteydessä\nniihin. Jean Valjeanin epätoivoisista selityksistä olisi voinut\nvalahtaa jotakin kauheata valoa, ja kuka tietää, eikö sen kamala\nheijastus olisi saattanut sattua Cosetteen? Kuka tietää, eikö se olisi\nvoinut jättää jotakin infernaalista häivettä tämän enkelin otsalle?\nKohtalon yhteenkytkyissä saattaa viattomuuskin väriheijastusten\nomituisen lain kautta saada rikollisuuden leiman. Puhtaimpiin kasvoihin\nsaattaa ainiaaksi jäädä kauhean naapuruuden heijastusta. Syystä tai\nsyyttä oli Marius pelästynyt. Hän tiesi jo liian paljon. Hän koetti\npikemmin torjua kuin saada lisätietoja. Hän kantoi Cosetten pois\nsylissään sulkien silmänsä Jean Valjeanilta.\n\nTämä mies oli yö, elävä ja kauhea yö. Kuinkapa uskaltaa penkoa sen\nsyvyyksiä? On kauheaa tehdä kysymyksiä pimeydelle. Kuka tietää, mitä\nvastauksia se antaa? Päivänkoitto voisi niistä ainiaaksi sumentua.\n\nTässä mielentilassa Marius ajatteli kirpeän levottomana, että tällä\nmiehellä tästedes olisi jotakin kosketusta Cosetten kanssa. Hän melkein\npahoitteli nyt, ettei ollut tehnyt niitä kauhistuttavia kysymyksiä,\njoiden tekemistä hän oli empinyt ja jotka olisivat voineet johtaa\nperuuttamattomaan ja ratkaisevaan päätökseen. Hän piti itseään liian\nhyvänä, liian lempeänä tai suoraan sanoen liian heikkona. Tämä heikkous\noli saanut hänet ajattelemattomaan myönnytykseen. Hän oli taipunut.\nSiinä hän oli tehnyt väärin. Hänen olisi yksinkertaisesti pitänyt\nkieltää. Jean Valjean oli rikkaruoho, joka olisi ollut heitettävä\ntuleen, Mariuksen olisi pitänyt tehdä se ja vapauttaa talonsa hänestä.\nHän oli suuttunut itseensä ja siihen mielenliikutusten ryöppyyn, joka\noli huumannut ja sokaissut häntä ja temmannut hänet mukaansa. Hän oli\ntyytymätön itseensä.\n\nMitä oli nyt tehtävä? Jean Valjeanin käynnit olivat hänelle peräti\nvastenmielisiä. Mitä oli tällä miehellä hänen talossaan tekemistä?\nKuinka hän tulisi käyttäytymään? Nämä kysymykset hämmensivät Mariusta,\nhän ei tahtonut niihin syventyä, eipä edes tutkia itseänsä. Hän oli\nluvannut, antanut houkutella itsensä lupaamaan; Jean Valjeanilla oli\nhänen lupauksensa; kaleeriorjallekin, ja varsinkin kaleeriorjalle,\ntäytyy pitää sanansa. Mutta hänen päävelvollisuutensa koski Cosettea.\nSanalla sanoen häntä kuohutti voimakas vastenmielisyyden tunne.\n\nMariusta askarruttivat kaikki nämä ajatukset, ja ne kuohuttivat häntä\nkaikki. Siitä hän tunsi syvää levottomuutta. Hänen ei ollut helppo\nsalata tätä levottomuutta Cosettelta, mutta rakkaudella on suuri kyky,\nja Marius onnistui siinä.\n\nMuuten teki hän, ilman näkyvää tarkoitusta, Cosettelle useita\nkysymyksiä, joihin tämä, yhtä avomielisenä kuin kyyhkynen on valkoinen,\nvastasi mitään aavistamatta. Marius puhui hänen kanssaan hänen\nlapsuudestaan, hänen nuoruudestaan ja tuli yhä enemmän vakuuttuneeksi\nsiitä, että tämä kaleeriorja oli koko käytöksellään Cosettea kohtaan\nollut niin hyvä, isällinen ja kunnioitettava kuin mies saattaa olla.\n\nKaikki, mitä Marius oli ollut huomaavinaan ja arvellut, oli siis totta.\nTuo kauhea nokkonen oli rakastanut ja suojellut tätä liljaa.\n\n\n\n\n\n\nKAHDEKSAS KIRJA.\n\nSYNKKENEVÄ HÄMÄRÄ.\n\n\n\n\n1.\n\nAlakerran huone.\n\n\nSeuraavana iltana pimeän tultua kolkutti Jean Valjean Gillenormandin\ntalon pääportille. Basque oli ottamassa häntä vastaan. Basque oli\npihalla juuri sopivaan aikaan kuin käsketty. Sattuu joskus, että\npalvelijalle sanotaan: Pitäkää varanne, kun se ja se herra tulee.\n\nOdottamatta Jean Valjeanin puhuttelua sanoi Basque:\n\n\"Herra paroni on käskenyt minun kysyä, tahtooko herra tulla yläkertaan\nvai mieluummin jäädä alas?\"\n\n\"Jäädä alas\", vastasi Jean Valjean.\n\nBasque, jonka käytös muuten oli kaikin puolin kunnioittava, avasi\nalakerroksen huoneen oven ja sanoi:\n\n\"Minä menen ilmoittamaan paronittarelle.\"\n\nSe huone, johon Jean Valjean astui, oli pohjakerroksessa, oli holvattu\nja kostea ja joskus kellarina käytetty; se oli kadun puolella, siinä\noli tiiliskivipermanto ja sitä valaisi heikosti rautaristikkoinen\nikkuna.\n\nTämä huone ei kuulunut niihin, joita vaivataan pölyharjalla,\npölyviuhkalla ja luudalla. Pöly sai asua siellä rauhassa. Mitään\nhämähäkkien vainoa ei siellä myöskään ollut. Yhden ikkunaruudun edessä\nkomeilikin muhkea, suuri, tumma ja kuolleita kärpäsiä täynnä oleva\nlukinverkko. Huoneen nurkassa oli suuri kasa tyhjiä pulloja. Seinät oli\nsilattu keltaisella rappauksella, josta suuria kaistaleita oli pudonnut\npois. Huoneen perällä oli kapeareunustainen lämmitysuuni. Siihen oli\ntehty valkea, mikä osoitti, että oli odotettu Jean Valjeanin vastausta:\n\"Jäädä alas\".\n\nUunin kummallekin puolelle oli asetettu nojatuoli. Niiden välille oli\nmatoksi levitetty vanha vuodematto, jossa näkyi enemmän loimia kuin\nkuteita.\n\nHuonetta valaisi takkavalkea ja ikkunasta tuleva hämärä.\n\nJean Valjean oli väsynyt. Moneen vuorokauteen hän ei ollut syönyt eikä\nnukkunut. Hän istahti toiseen nojatuoliin.\n\nBasque palasi, asetti sytytetyn vahakynttilän uuninreunalle ja poistui.\nJean Valjean, joka istui pää kumarassa, leuka rintaa vasten, ei\nhuomannut Basquea eikä kynttilää.\n\nÄkkiä hän hypähti ylös kuin unesta. Cosette seisoi hänen takanaan.\n\nHän ei ollut nähnyt Cosetten tulevan, mutta oli tuntenut hänen tulleen.\n\nHän kääntyi. Hän katseli Cosettea. Tämä oli ihastuttavan kaunis. Mutta\nJean Valjean ei syvällä silmäyksellään katsonut kauneutta, vaan sielua.\n\n\"No, isä\", huudahti Cosette, \"kyllähän minä tiesin, että te olitte\nkummallinen, mutta tätä en sentään ikinä olisi osannut odottaa.\nSellainen päähänpisto! Marius sanoo, että te tahdotte, että minun pitää\nottaa teidät vastaan täällä.\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Sitä vastausta odotinkin. Hyvä! Mutta valmistautukaa siihen, että\ntorun teitä. Alkakaamme alusta. Suudelkaa minua, isä.\"\n\nJa hän kurkotti Jean Valjeanille poskeansa.\n\nJean Valjean ei liikahtanut.\n\n\"Tehän ette hievahda paikaltanne. Sen panen merkille. Se on rikollisen\nkäytös! Mutta olkoon, minä annan teille anteeksi. Jeesus on sanonut:\n'Käännä toinen poskesi'. Se on tässä.\"\n\nJa hän kurkotti toista poskeaan.\n\nJean Valjean ei hievahtanut. Oli kuin hänen jalkansa olisivat olleet\npermantoon naulitut.\n\n\"Tämä alkaa käydä vakavaksi\", sanoi Cosette. \"Mitä olen teille tehnyt?\nMinä alan suuttua. Teidän täytyy lepyttää minut. Teidän pitää syödä\npäivällistä meidän kanssamme.\"\n\n\"Minä olen jo syönyt.\"\n\n\"Se ei ole totta. Minä annan herra Gillenormandin nuhdella teitä.\nÄidinisät ovat olemassa isien oikaisemiseksi. Kas niin, tulkaa nyt\nmukanani ylös saliin. Ja heti.\"\n\n\"Mahdotonta.\"\n\nCosette joutui nyt hiukan ymmälle. Hän lakkasi komentamasta ja alkoi\nkysellä.\n\n\"Mutta minkävuoksi? Ja sitten valitsette minua tervehtimään tullaksenne\nrumimman huoneen koko talossa. Täällä on kauheata.\"\n\n\"Sinä tiedät...\"\n\nJean Valjean korjasi sanaansa:\n\n\"Te tiedätte, rouva, että olen omituinen, minulla on oikkuni.\"\n\nCosette löi kämmeniään yhteen.\n\n\"Rouva ... te tiedätte ... taas uutta! Mitä tämä merkitsee?\"\n\nJean Valjean katsoi häneen kasvoillaan se sydäntävihlova hymy, jonka\npiiloon hän joskus meni.\n\n\"Tehän tahdoitte tulla rouvaksi. Nyt olette.\"\n\n\"En teille, isä.\"\n\n\"Älkää sanoko minua enää isäksi.\"\n\n\"Mitä nyt?\"\n\n\"Sanokaa minua herra Jeaniksi. Tai vain Jeaniksi, jos tahdotte.\"\n\n\"Ettekö te enää ole minun isäni? Enkö minä ole Cosette? Herra Jean?\nMitä tämä kaikki merkitsee? Tämähän on vallankumousta tämmöinen. Mitä\non sitten tapahtunut? Katsahtakaa minua kasvoihin. Ettekä tahdo asua\nmeidän luonamme. Ette tahdo tietää minun huoneestani. Mitä olen sitten\nteille tehnyt? Onko siis tapahtunut jotakin?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"No mutta mitä tämä sitten on?\"\n\n\"Kaikki on niinkuin tavallisesti.\"\n\n\"Miksi muutatte nimeä?\"\n\n\"Tehän olette itsekin muuttanut nimeä.\"\n\nHän hymyili jälleen äskeisellä tavalla ja lisäsi:\n\n\"Koska te olette rouva Pontmercy, saanen minä kai olla herra Jean.\"\n\n\"Minä en ymmärrä yhtään mitään. Kaikki tämähän on typerää. Minä kysyn\nmieheltäni, salliiko hän teidän olla herra Jean. Minä toivon, ettei hän\nsitä salli. Minun tulee mieleni oikein apeaksi. Oikkunsa olkoon\nkullakin, mutta ette silti saa pahoittaa pikku Cosetten mieltä. Se on\nväärin. Teillä ei ole oikeutta olla paha, joka olette niin hyvä.\"\n\nJean Valjean ei vastannut.\n\nCosette tarttui hänen molempiin käsiinsä, nosti ne vastustamattomalla\nliikkeellä ylös ja painoi kaulaansa vasten, mikä oli suuren hellyyden\nmerkki.\n\n\"Voi\", sanoi hän, \"olkaa jälleen hyvä!\"\n\nSitten hän jatkoi:\n\n\"Hyvänä olemisella minä tarkoitan sitä, että teidän on oltava niin\nkiltti, että tulette tänne asumaan, täällähän on lintuja niinkuin\nPlumet-kadunkin varrella, elämään yhdessä meidän kanssamme, jätätte ne\nikävät huoneet l'Homme-Armé-kadun varrella, ette pane meidän päähämme\narvoituksia, olette niinkuin kaikki muutkin ihmiset, syötte päivällistä\nmeidän kanssamme, murkinoitte kanssamme, olette minun isäni.\"\n\nJean Valjean irroitti kätensä.\n\n\"Te ette tarvitse enää isää, teillä on puoliso.\"\n\nCosette kiivastui.\n\n\"Enkö enää tarvitse isää? Sehän on silkkaa järjettömyyttä; en tosiaan\ntiedä enää, mitä sanoa.\"\n\n\"Jos Toussaint olisi täällä\", sanoi Jean Valjean kuin tukea etsivä,\njoka tarttuu mihin oksaan tahansa, \"olisi hän ensimmäinen myöntämään,\nettä minä aina olen ollut omituinen. Se ei ole mikään uutuus. Minä olen\naina pitänyt pimeästä loukostani.\"\n\n\"Mutta täällä on kylmä. Täällä ei oikein näe. Ja sitten on inhoittavaa\nsanoa teitä herra Jeaniksi. Enkä myöskään tahdo, että teitittelette\nminua.\"\n\n\"Äsken tänne tullessani\", vastasi Jean Valjean, \"näin Saint-Louis-kadun\nvarrella erään puusepän puodissa kauniin huonekalun. Jos olisin kaunis\nnainen, hankkisin itselleni sen. Se oli erinomaisen siro toalettipöytä;\naivan uudenaikainen. Se oli luullakseni ruusupuuta. Siinä oli\nupotuksia. Jokseenkin suuri peili ja laatikoita. Se oli oikein sievä.\"\n\n\"Huh, kuinka ilkeä mörö!\" vastasi Cosette.\n\nJa sanomattoman suloisesti hän puri hampaansa yhteen, avasi huulensa ja\nalkoi puhaltaa Jean Valjeania. Se oli kissaa matkiva sulotar.\n\n\"Minä olen raivoissani\", sanoi hän sitten. \"Eilisestä alkaen ärsytätte\nte minua kaikki. Minä olen suuttunut. En käsitä mitään. Te ette\npuolusta minua Mariusta vastaan, Marius ei puolusta minua teitä\nvastaan, minä olen aivan yksin. Minä panen kuntoon kauniin huoneen.\nJos olisin voinut sijoittaa sinne hyvän Jumalan, olisin sen tehnyt.\nMutta minä saan pitää huoneeni. Vuokralaiseni livistää tiehensä. Minä\nkäsken Nicoletten laittaa hyvän päivällisen. Emme huoli teidän\npäivällisistänne, rouva. Ja isäni Fauchelevent tahtoo, että sanon häntä\nherra Jeaniksi ja otan hänet vastaan kauheassa, vanhassa, rumassa,\nhomeisessa kellarissa, missä seinät kasvavat naavaa ja kristallien\nasemesta on vanhoja pulloja ja uudinten asemesta lukin verkkoja. Te\nolette omituinen, myönnettäköön, se on teidän tapanne, mutta\nvastanaineiden vuoksi on tapana tehdä pieni poikkeus. Teidän ei olisi\npitänyt heti taas ruveta omituiseksi. Te mahdatte viihtyä erinomaisesti\ninhoittavan l'Homme-Armé-kadun varrella. Minä olin siellä aivan\nepätoivoinen. Mitä teillä on minua vastaan? Te teette mieleni oikein\napeaksi. Hyi!\"\n\nÄkkiä hän muuttui vakavaksi, loi Jean Valjeaniin läpitunkevan katseen\nja lisäsi:\n\n\"Oletteko siis vihainen minulle siitä, että olen onnellinen?\"\n\nNaivisuus voi tietämättään joskus nähdä sangen syvälle. Tämä kysymys,\nCosettesta niin yksinkertainen, oli Jean Valjeanille paljon merkitsevä.\nCosette tahtoi hiukan vain naljailla, mutta sen sijaan hän raateli\ntätä.\n\nJean Valjean kalpeni. Hän istui hetken vastaamatta, mutta sitten mutisi\nhiljaa kuin olisi puhunut itsekseen:\n\n\"Hänen onnensa oli minun elämäni pyrkimys. Nyt voi Jumala kutsua minut\npois, milloin tahtoo. Cosette, sinä olet onnellinen; minun aikani on\nohi.\"\n\n\"Ah, sanoittepahan minua sinuksi!\" huudahti Cosette.\n\nJa kapsahti Jean Valjeanin kaulaan.\n\nJean Valjean puristi häntä poveaan vasten hurjan hellästi. Hänestä\ntuntui melkein kuin olisi saanut Cosettensa takaisin.\n\n\"Kiitos, isä!\" sanoi Cosette.\n\nNautinto alkoi käydä Jean Valjeanille tuskalliseksi. Hän irtautui\nhiljaa Cosetten syleilystä ja tarttui hattuunsa.\n\n\"No mitä nyt?\" kysyi Cosette.\n\nJean Valjean vastasi:\n\n\"Minä lähden, rouva, teitä odotetaan.\"\n\nJa ovenkynnyksellä hän lisäsi:\n\n\"Minä sinuttelin teitä. Sanokaa miehellenne, että se ei enää toiste\ntapahdu. Anteeksi.\"\n\nJean Valjean meni ulos jättäen Cosetten mykkänä hämmästyksestä\nkummastelemaan tätä outoa hyvästelyä.\n\n\n\n\n2.\n\nUusia taantumusaskeleita.\n\n\nSeuraavana päivänä samaan aikaan tuli Jean Valjean jälleen.\n\nCosette ei tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, ei kummastellut enää, ei\nsanonut enää, että hänen oli vilu, ei puhunut enää salista; hän karttoi\nsanomasta sekä isä että herra Jean. Hän antoi teititellä itseään. Hän\noli vain hiukan alakuloisempi. Hän olisi ollut surullinen, jos\nsuruisuus olisi ollut hänelle mahdollista.\n\nLuultavasti oli hänellä Mariuksen kanssa ollut sellainen keskustelu,\njoissa rakastettu mies sanoo, mitä tahtoo, ei selitä mitään, mutta\ntyydyttää kuitenkin rakastetun naisen. Rakastuneiden uteliaisuus ei\nulotu juuri heidän rakkauttaan pitemmälle.\n\nPohjakerroksen huonetta oli hiukan siivottu. Basque oli toimittanut\npois pullot ja Nicolette lukinverkot.\n\nKaikkina seuraavina päivinä palasi Jean Valjean samaan aikaan. Hän tuli\njoka päivä, kun hänellä ei ollut voimaa olla käyttämättä Mariuksen\nsanoja kirjaimellisesti. Marius asetti olonsa niin, että oli poissa\nJean Valjeanin tullessa. Koko talo tottui herra Faucheleventin uuteen\ntapaan. Toussaint helpotti sitä alituiseen kertaamalla: \"Herra on aina\nollut semmoinen.\" Äidinisä lausui arvostelunaan: \"Hän on originaali.\"\nSillä oli kaikki sanottu. Yhdeksänkymmenen vuoden iässä eivät\nsitäpaitsi uudet suhteet ole mahdollisia; uusi tulokas on vaivaksi. Ei\nole enää tilaa; kaikki tottumukset ovat niin kiteytyneitä. Mitä herra\nFaucheleventiin tuli, ei ukko Gillenormand pyytänyt parempaa kuin saada\nolla rauhassa \"siitä herrasta\". Hän lisäsi:\n\n\"Ei mikään ole tavallisempaa kuin tuollaiset originaalit. Heillä on\nkaikenlaisia kummallisuuksia. Ilman mitään aihetta. Markiisi de\nCanaples oli vielä omituisempi. Hän osti linnan mennäkseen asumaan sen\nullakolle. Ihmiset käyttäytyvät joskus niin kummallisesti.\"\n\nEi kukaan uumonnut asian kaameaa perustaa. Kukapa sellaista olisi\nsaattanut aavistaakaan? Intiassa on sentapaisia järviä; niiden vesi\ntuntuu tavattomalta, selittämättömältä, värisevältä, vaikka ei käy\ntuulenhenkäystäkään; se kuohuu siellä, missä sen pitäisi olla tyyni.\nPinnalla näkee nämä aiheettomat aaltoilut; ei huomata syvyydessä\nmatavaa hydraa.\n\nMonilla ihmisillä on samalla tavalla sisässään salainen peto, vaiva,\njota he kärsivät, lohikäärme, joka heitä kalvaa, epätoivo, joka on\nheidän vuodekumppaninsa. Moni mies on toisten kaltainen, tulee ja menee\nniinkuin nämä. Ei tiedetä, että häntä kalvaa kauhea tuska,\ntuhathampainen loiselävä, joka elää onnettoman sisässä ja lopulta\nkalvaa hänet kuoliaaksi. Se on tyyni, mutta syvä. Silloin tällöin näkyy\npinnalla liikettä, jota ei ymmärretä. Ilmenee salaperäistä väreilyä,\nkatoaa taas ja ilmestyy uudelleen; nousee kupla ja puhkeaa. Tämä\nnäyttää vähäpätöiseltä, mutta on kauheaa. Se on tuntemattoman pedon\nhengitystä.\n\nErinäiset oudot tavat: tulla, kun muut menevät, koettaa pysytellä\nsyrjässä, kun muut pyrkivät esiin, joka tilassa verhoutua niin\nsanoaksemme seinänharmaaseen vaippaan, etsiä yksinäistä puistokäytävää,\nautiota katua, karttaa keskusteluihin antautumista, ihmisiä ja juhlia,\nnäyttää varakkaalta ja kuitenkin elää puutteessa, mennä sisään\ntakaportista ja keittiöportaista, kaikki tämmöiset vähäpätöiset\nomituisuudet, väreilyt, kuplat, satunnaiset viirut pinnalla johtuvat\nusein kaameasta pohjasta.\n\nUseita viikkoja kului tällä tavoin. Cosette joutui vähitellen uuteen\nelämään; avioliiton aiheuttamat olot, vierailut, talouspuuhat, huvit,\nkaikki nämä tärkeät toimitukset veivät aikaa. Cosetten huvitukset eivät\nolleet kalliita; niiden pääasiana oli yhdessäolo Mariuksen kanssa.\nMennä ulos hänen kanssaan, olla kotona hänen kanssaan, se oli hänen\nelämänsä pääaskarrusta. Heille oli alituisesti uusi ilo kävellä\nkäsikkäin auringonpaisteessa, keskellä katua, piileksimättä, kaikkien\nihmisten nähden ja kuitenkin vain keskenään, kaksin. Cosettelle\ntapahtui pieni ikävyys. Toussaint ei voinut sopia Nicoletten kanssa, ja\nkun kahden vanhan palvelijan yhteensulattaminen on mahdotonta, hän\nmuutti. Äidinisä voi hyvin; Marius esiintyi silloin tällöin\nasianajajana; täti Gillenormand vietti tyynesti uuden talouden sivussa\nsitä syrjäistä elämäänsä, johon oli vanhastaan tottunut. Jean Valjean\nkävi talossa joka päivä.\n\nKun sinutteleminen oli loppunut ja sanat 'te', 'rouva' ja 'herra Jean'\nolivat tulleet tavaksi, teki kaikki tämä Jean Valjeanin toiseksi\nhenkilöksi Cosettelle. Se ponnistus, minkä Jean Valjean itse oli tehnyt\nvieroittaakseen häntä itsestään, onnistui. Cosette kävi yhä\niloisemmaksi, mutta samalla vähemmän helläksi. Kuitenkin hän rakasti\nJean Valjeania vielä suuresti, ja sen tämä huomasi. Kerran sanoi\nCosette hänelle äkkiä:\n\n\"Te olitte ennen minun isäni, nyt ette enää ole isä; te olitte setäni,\nnyt ette ole setä; te olitte herra Fauchelevent, nyt olette Jean. Kuka\nte sitten oikein olette? Minä en pidä tästä tämmöisestä. Ellen\ntietäisi, että olette niin hyvä, niin pelkäisin teitä.\"\n\nHän asui edelleen l'Homme-Armé-kadun varrella, kun ei saanut\nmuuttaneeksi asunnosta, missä Cosette oli asunut.\n\nEnsi aikoina hän viipyi Cosetten luona vain muutaman minuutin ja lähti\nsitten taas.\n\nVähitellen hän tottui kuitenkin viipymään kauemmin. Olisi voinut sanoa\nhänen käyttävän hyväkseen pitenevien päivien lupaa; hän tuli\naikaisemmin ja lähti myöhemmin.\n\nEräänä päivänä Cosette sattui sanomaan hänelle: isäni. Ilonleimahdus\nvälähti Jean Valjeanin vanhoilla, synkillä kasvoilla. Hän oikaisi\nCosettea sanoen:\n\n\"Sanokaa Jeaniksi!\"\n\n\"Ah, se on totta\", vastasi Cosette nauraen, \"herra Jean!\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Jean Valjean. Ja käänsi päätänsä poispäin, ettei\nCosette olisi nähnyt hänen kuivaavan silmiänsä.\n\n\n\n\n3.\n\nHe muistavat Plumet-kadun puutarhaa.\n\n\nTämä oli viimeinen kerta. Tämän viimeisen valonpilkahduksen jälkeen\nsammui kaikki tykkänään. Ei entistä tuttavallisuutta enää, ei suutelun\nsulostuttamaa tervehdystä, ei koskaan ihananherttaista isä-sanaa. Hän\noli omasta pyynnöstään ja omasta toimestaan vähitellen karkoitettu\nkaikista iloistaan, ja hänen oli katkeruudekseen, menetettyään ensin\neräänä päivänä Cosetten kokonaan, sittemmin menetettävä hänet pala\npalalta.\n\nSilmä tottuu vihdoin kellarin valoon. Lyhyesti: se, että hän sai joka\npäivä edes vilahdukselta nähdä Cosetten, riitti hänelle. Koko hänen\nelämänsä keskittyi siihen hetkeen. Hän istahti Cosetten viereen,\nkatseli häntä ääneti tai puhui hänen kanssaan menneistä vuosista, hänen\nlapsuudestaan, luostarista, hänen pikku ystävättäristään siltä ajalta.\n\nEräänä iltapäivänä -- se oli ensimmäisiä jo lämpimiä, mutta vielä\nviluisia huhtikuisia päiviä, jolloin aurinko hymyilee herttaisimmin --\nMariuksen ja Cosetten ikkunain edessä oleva puutarha tunsi heräävänsä.\nOrapihlajissa puhkesi lehti, sikermä leukoijia levisi pitkin vanhoja\naitoja, ruusunpunaisia jalopeurankitoja pisti esiin kivien välisistä\nrakosista, nurmen keskessä olivat kaunokaiset ja voikukat nupulla,\nvalkoiset perhot esiintyivät ensi kertaa liihoittelemassa, ja tuuli,\ntuo luonnon ikuisen hääjuhlan viuluniekka, koetteli puissa ensimmäisiä\nääniä siitä suuresta kevätsinfoniasta, josta vanhat runoilijat\nkäyttivät nimeä \"le renouveau\". Silloin eräänä iltapäivänä sanoi Marius\nCosettelle:\n\n\"Mehän olemme sanoneet, että menisimme tervehtimään puutarhaamme\nPlumet-kadun varrella. Mennään sinne. Älkäämme olko kiittämättömiä.\"\n\nJa sitten he lensivät ulos kuin pääskyspari keväällä. Plumet-kadun\npuutarha teki saman vaikutuksen kuin päivännousu. Heillä oli takanaan\nelämässä jotakin, joka oli kuin heidän rakkautensa kevät. Plumet-kadun\nvarrella oleva talo oli vuokrattu vuodeksi ja kuului siis vielä\nCosettelle. He menivät puutarhaan ja taloon. He tunsivat olonsa siellä\nkotoiseksi ja unohtuivat sinne. Illalla tuli Jean Valjean tavalliseen\naikaan Filles-du-Calvaire-kadulle.\n\n\"Rouva on mennyt ulos herran kanssa eikä ole vielä palannut\", sanoi\nBasque hänelle.\n\nJean Valjean istahti hiljaa tuolilleen ja odotti tunnin. Cosettea ei\nkuulunut. Jean Valjean lähti pois pää kumarassa.\n\nCosette oli niin haltioitunut käyntiin \"heidän puutarhassaan\" ja niin\niloinen siitä, että he olivat \"eläneet kokonaisen päivän entisyydessä\",\nettä hän seuraavana päivänä ei puhunut mistään muusta. Hän ei edes\nhuomannut, ettei ollut tavannut Jean Valjeania.\n\n\"Millä tavoin menitte sinne?\" kysyi Jean Valjean häneltä seuraavana\npäivänä.\n\n\"Jalkaisin.\"\n\n\"Entä kotiin?\"\n\n\"Ajurilla.\"\n\nJo jonkin aikaa oli Jean Valjean pannut merkille nuoren parin\nvaatimattoman elintavan. Tämä huolestutti häntä. Marius oli sangen\nsäästäväinen, ja sillä oli Jean Valjeanin mielestä määrätty merkitys.\nHän rohkeni senvuoksi kysyä:\n\n\"Miksei teillä ole omia vaunuja? Kauniit vaunut eivät tulisi maksamaan\nkuin viisisataa frangia kuussa. Tehän olette rikkaita.\"\n\n\"Minä en tiedä\", vastasi Cosette.\n\n\"Se on aivan kuin Toussaintin juttu\", jatkoi Jean Valjean. \"Hän on\nmuuttanut. Miksi ette ole ottaneet ketään hänen tilalleen?\"\n\n\"Nicolette riittää.\"\n\n\"Mutta tarvitsettehan te itse kamarineitsyen.\"\n\n\"Onhan minulla Marius.\"\n\n\"Teillä pitäisi olla oma talo, omat palvelijat, vaunut, aitio\nteatterissa. Ei mikään ole liian hyvää teille. Miksette käytä\nhyväksenne sitä, että olette rikkaita? Rikkaus lisää onnea.\"\n\nCosette ei vastannut mitään.\n\nJean Valjeanin käynnit eivät lyhenneet. Kaukana siitä. Kun sydän on\npyörimässä, ei se pysähdy rinteellä.\n\nKun Jean Valjean tahtoi pidentää käyntiänsä ja saada Cosettea\nunohtamaan ajan, kiitteli hän Mariusta; hän piti häntä kauniina,\njalona, rohkeana, sukkelana, kaunopuheisena, hyvänä. Cosette ylisti\nhänen kanssaan kilpaa. Jean Valjean alkoi alusta. Oltiin väsymättömiä.\nMarius, se oli tyhjentymätön sana; näissä kuudessa kirjaimessa oli\nkokonaisia nidoksia. Sillä tavoin kävi Jean Valjeanin viipyminen\nkauemmin. Hänestä oli niin ihanaa istua Cosetten luona näkemässä ja\nunohtamassa. Se oli sidettä hänen haavalleen. Joskus sattui, että\nBasque tuli huoneeseen sanomaan:\n\n\"Herra Gillenormand on lähettänyt minut ilmoittamaan rouva\nparonittarelle, että päivällispöytä on katettu.\"\n\nSellaisina päivinä palasi Jean Valjean kotiinsa hyvin miettiväisenä.\n\nOliko Mariuksen mieleen johtuneessa vertauksessa koteloon tosiaan\nperää? Oliko Jean Valjean tosiaan kotelo, joka itsepäisesti tuli\ntapaamaan perhoansa?\n\nEräänä päivänä hän viipyi vielä tavallistakin kauemmin. Seuraavana\npäivänä huomasi hän, että uunissa ei ollut valkeaa.\n\n\"Kas\", ajatteli hän, \"ei ole tehty tulta.\"\n\nMutta hän selitti asian heti näin:\n\n\"Sehän on luonnollistakin. Nythän on jo huhtikuu. Kylmä aika on ohi.\"\n\n\"Huh, kuinka täällä on kylmä!\" huudahti Cosette sisään tultuaan.\n\n\"Eikö mitä\", sanoi Jean Valjean.\n\n\"Tekö sitten olette kieltänyt Basquea lämmittämästä?\"\n\n\"Niin. Kohtahan on toukokuu.\"\n\n\"Mutta tapanahan on lämmittää aina kesäkuuhun saakka. Tässä kellarissa\nse on tarpeen vuoden ympäriinsä.\"\n\n\"Minusta tuntui, ettei tarvinnut.\"\n\n\"Se on taas niitä teidän päähänpistojanne\", vastasi Cosette.\n\nSeuraavana päivänä oli huone lämmitetty. Mutta molemmat nojatuolit oli\nsiirretty huoneen toiseen päähän, lähelle ovea.\n\n\"Mitä tämä merkinnee?\" ajatteli Jean Valjean.\n\nHän asetti nojatuolit tavalliselle paikalleen uunin viereen.\n\nJälleen sytytetty valkea virkisti häntä kuitenkin. Hän antoi\nkeskustelun kestää vielä tavallistakin kauemmin. Kun hän nousi\nlähteäkseen, sanoi Cosette hänelle:\n\n\"Mieheni sanoi minulle eilen lystikkään asian.\"\n\n\"Minkä sitten?\"\n\n\"Hän sanoi: 'Cosette, meillä on kolmekymmentätuhatta frangia korkoja,\nseitsemänkolmatta sinun rahoistasi ja kolme, jotka äidinisä minulle\nantaa'. Minä vastasin: 'Niin, se on yhteensä kolmekymmentätuhatta'. Hän\njatkoi: 'Olisiko sinulla rohkeutta elää kolmellatuhannella?' Minä\nvastasin: 'Vaikka tyhjällä, kun saan vain elää sinun kanssasi'. Sitten\nkysyin minä: 'Mutta miksi kysyt semmoista?' Hän vastasi: 'Kuullakseni\nsinun ajatuksesi'.\"\n\nJean Valjean ei tiennyt, mitä sanoa. Cosette odotti luultavasti häneltä\njotakin selitystä, mutta hän kuunteli vain synkän äänettömänä. Hän\npalasi l'Homme-Armé-kadulle; hän oli niin syvästi ajatuksiinsa\nvaipuneena, että erehtyi portista ja meni naapuritaloon. Vasta\nollessaan nousemassa kolmanteen kerrokseen hän huomasi erehdyksensä ja\npalasi taas alas.\n\nKaikkinaiset arvelut raskauttivat hänen mieltään. Oli ilmeistä, että\nMariuksella oli joitakin epäilyjä noiden kuudensadantuhannen frangin\nalkuperästä ja että hän pelkäsi niiden olevan jostakin epäpuhtaasta\nlähteestä, että hän ehkä oli saanut selville, että rahat tulivat\nhäneltä, Jean Valjeanilta, että hän tunsi epäröintiä tämän epäilyttävän\nomaisuuden suhteen, että hänestä oli vastenmielistä katsoa sitä\nomakseen ja halusi ennemmin, että hän ja Cosette jäisivät köyhiksi kuin\nolisivat rikkaita hämäräperäisen omaisuuden nojalla.\n\nSitäpaitsi alkoi Jean Valjean sameasti tuntea, että häntä hienostaan\nviittailtiin pysymään talosta poissa.\n\nSeuraavana päivänä hän hätkähti astuessaan alakerran huoneeseen.\nNojatuolit olivat kadonneet. Huoneessa ei ollut edes tavallistakaan\ntuolia.\n\n\"Mitä nyt\", huudahti Cosette sisään tultuaan, \"nojatuolit on viety\npois! Missä nojatuolit ovat?\"\n\n\"Niitä ei ole enää täällä\", vastasi Jean Valjean.\n\n\"Tämä menee liian pitkälle!\"\n\nJean Valjean sopersi:\n\n\"Minä käskin Basquen viedä ne pois.\"\n\n\"Minkävuoksi?\"\n\n\"Minä en viivy tänään kuin muutaman minuutin.\"\n\n\"Että viipyy vain muutaman minuutin, ei ole syy, että senvuoksi ei saa\nistua.\"\n\n\"Basque tarvitsi luullakseni nojatuoleja salissa.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Teillä on varmaankin vieraita tänä iltana.\"\n\n\"Ei yhtään ihmistä.\"\n\nJean Valjean ei osannut sanoa sanaakaan enempää.\n\nCosette kohautti hartioitaan ja huudahti:\n\n\"Otattaa pois nojatuolit! Taannoin kielsitte lämmittämästä. Kyllä te\nolette kummallinen!\"\n\n\"Hyvästi!\" mutisi Jean Valjean.\n\nHän ei sanonut: \"Hyvästi, Cosette!\" Mutta hänellä ei ollut voimaa\nsanoa: \"Hyvästi, rouva!\"\n\nTuskan ahdistamana meni hän tiehensä.\n\nTällä kertaa oli hän ymmärtänyt.\n\nSeuraavana päivänä hän ei tullut. Cosette ei huomannut sitä, ennenkuin\niltamyöhällä.\n\n\"Kas\", sanoi hän, \"herra Jean ei ole ollut täällä tänään!\"\n\nHän tunsi epämääräistä mielenahdistusta, mutta ehti tuskin kiinnittää\nsiihen huomiota, kun Marius haihdutti sen suudelmalla.\n\nJean Valjean ei tullut seuraavanakaan päivänä.\n\nCosette ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan vietti illan ja yön kuten\ntavallista eikä ajatellut asiaa, ennenkuin herättyään. Hän oli niin\nonnellinen. Hän lähetti heti Nicoletten herra Jeanin luo kuulemaan,\noliko tämä sairas ja miks'ei hän ollut tullut edellisenä päivänä.\nNicolette palasi tuoden herra Jeanin vastauksen. Herra Jean ei ollut\nsairas. Hänellä oli puuhaa. Hän lupasi tulla pikapuoliin. Niin pian\nkuin saattoi. Sitäpaitsi hän oli aikeissa tehdä pienen matkan. Rouvahan\nmuistanee, että hänellä silloin tällöin oli tapana käydä muutaman\npäivän matkalla. Ei pitäisi olla levoton. Ei pitäisi ajatella häntä.\n\nKun Nicolette oli tullut herra Jeanin luo, oli hän toistanut emäntänsä\nsanat. Rouva oli lähettänyt hänet kysymään, \"miks'ei herra Jean ollut\ntullut edellisenä päivänä.\"\n\n\"Minä en ole käynyt kahteen päivään\", sanoi Jean Valjean lempeästi.\n\nMutta huomautus jäi huomaamatta Nicolettelta, joka ei siis myöskään\nmaininnut sitä emännälleen.\n\n\n\n\n4.\n\nVetovoima ja sammuminen.\n\n\nViimeisinä kevät- ja ensimmäisinä kesäkuukausina vuonna 1833 näkivät\nMarais'n korttelin harvat vaeltajat, puodinomistajat ja porteilla\ntoimettomina seisoskelijat erään ukon, siistissä mustissa vaatteissa,\njoka päivä melkein samaan aikaan eli hämärän tullessa lähtevän\nl'Homme-Armé-kadulta Sainte-Croix-de-la-Bretonnerie-kadulle, menevän\nohi Blancs-Manteaux'n, sitten Culture-Sainte-Catherine-kadulle ja\nl'Écharpe-kadulle tultuaan kääntyvän vasemmalle ja menevän\nSaint-Louis-kadulle.\n\nSiellä hän kulki hitaasti, pää etukumarassa, mitään näkemättä, mitään\nkuulematta, katse aina kiintyneenä samaan pisteeseen, joka hänestä\ntuntui säteilevän kuin tähti, mutta joka ei ollut mitään muuta kuin\nFilles-du-Calvaire-kadun kulma. Mitä lähemmäksi hän tuli tätä\nkadunkulmaa, sitä enemmän kirkastui hänen katseensa; eräänlainen ilo\nloisti hänen silmistään kuin sisäinen aamurusko. Hän näytti\nihastuneelta ja liikuttuneelta, hänen huulensa liikahtelivat melkein\nhuomaamattomasti, ikäänkuin hän olisi puhellut jonkun kanssa, jota hän\nei nähnyt. Hän hymyili väsyneesti ja kulki eteenpäin niin hitaasti kuin\nsuinkin taisi. Olisi voinut sanoa, että vaikka hän halusi päästä\npäämääräänsä, hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin hän tuli sen\nläheisyyteen. Kun ei ollut enää kuin muutama talo hänen ja sen kadun\nvälillä, joka näytti vetävän häntä puoleensa, hiljeni hänen\nkäyntinsä niin, että muutamin hetkin saattoi luulla hänen pysähtyneen.\nPään tutina ja silmän liikkumattomuus johtivat mieleen napaa\ntähtäävän magneettineulan. Niin kauan kuin hän hidastuttikin\nperilletuloa, täytyi sen kuitenkin vihdoin tapahtua. Hän saapui siis\nFilles-du-Calvaire-kadun kohdalle; silloin pysähtyi hän vapisten, pisti\noudon varovasti päänsä esiin viimeisen talon nurkan takaa ja katsoi\ntälle kadulle. Tässä traagillisessa katseessa oli jotakin, joka\nmuistutti häikäisyä saavuttamatonta nähdessä suljetun paratiisin\nheijastusta. Sitten nähtiin kyynelen vähitellen kiertyvän silmäkulmaan,\nkunnes se tuli kyllin suureksi tipahtaakseen, kierivän pitkin poskea ja\njoskus pysähtyvän hänen suupieleensä. Ukko tunsi silloin sen kitkerän\nmaun. Tällä tavoin hän seisoi muutaman minuutin ikäänkuin olisi ollut\nkivestä, sitten hän palasi samaa tietä ja samanlaisin askelin. Ja mitä\nkauemmaksi hän eteni, sitä sammuneemmaksi hänen katseensa tuli.\n\nVähitellen lakkasi ukko menemästä aina Filles-du-Calvaire-kadun\nkulmaan saakka; hän pysähtyi puolitiessä, Saint-Louis-kadulla,\njoskus vähän kauempana, joskus vähän likempänä. Eräänä päivänä hän\npysähtyi Culture-Sainte-Catherine-kadun kulmaan ja katseli kaukaa\nFilles-du-Calvaire-katua. Sitten hän pudisti hiljaa päätänsä, ikäänkuin\nolisi kieltänyt itseltään jotakin, ja palasi saman tien kuin oli\ntullut.\n\nSen jälkeen hän ei mennyt edes Saint-Louis-kadulle saakka. Hän ei\nkulkenut kauemmaksi kuin Pavée-kadulle, pudisti päätään ja kääntyi taas\ntakaisin. Sitten hän ei mennyt Trois-Pavillons-katua edemmäksi eikä\nvihdoin enää Blanc-Manteaux'ta pitemmälle. Hän oli vetämättä unohdettu\nkello, jonka heilurinliikkeet käyvät yhä lyhyemmiksi, kunnes kokonaan\nseisahtuvat.\n\nJoka päivä hän lähti kotoaan samaan aikaan, teki saman vaelluksen,\nmenemättä perille, ja ehkä itse tietämättään, lyhentäen sitä\nlakkaamatta. Koko hänen kasvojensa ilme ilmaisi vain yhtä ajatusta:\n\"Mitä se hyödyttää?\" Katse oli sammunut, siinä ei ollut enää sädettä.\nKyynelkin oli kuivunut; se ei enää kiertynyt silmäkulmaan; hänen\nmietteinen katseensa oli kuiva. Ukon pää oli yhä etukumarassa; joskus\nliikkui hänen leukansa; hänen laihan kaulansa poimut tekivät\ntuskallisia liikkeitä. Kun sattui olemaan ruma ilma, oli hänellä\nsateenvarjo kainalossa, mutta hän ei sitä koskaan levittänyt. Korttelin\nakat sanoivat: \"Se on höperöraukka.\" Lapset seurasivat nauraen hänen\nperässään.\n\n\n\n\n\n\nYHDEKSÄS KIRJA.\n\nSYNKIN PIMEYS, KIRKKAIN SARASTUS.\n\n\n1.\n\nSääliä onnettomille, anteeksi onnellisille.\n\n\nOnnellisena oleminen on kauhea asia. Kuinka silloin onkaan tyytyväinen!\nKuinka se tuntuu riittävältä! Ja kun elämän valhepäämäärä, onni, on\nsaavutettu, kuinka helposti unohtuukaan silloin sen todellinen\npäämäärä, velvollisuus! Myöntäkäämme kuitenkin, että Mariuksen\nsyyttäminen olisi vääryyttä.\n\nKuten jo sanoimme, ei Marius ennen avioliittoansa ollut tehnyt mitään\nkysymyksiä herra Faucheleventille, ja Jean Valjeanilta taas hän ei\nsitten rohjennut kysyä. Hän oli katunut antamaansa lupausta. Hän oli\nusein sanonut itselleen tehneensä väärin antaessaan tuon myönnytyksen\nepätoivolle. Hän oli rajoittunut vähitellen karkoittamaan Jean\nValjeanin talostaan ja niin paljon kuin mahdollista haihduttamaan hänet\nCosetten mielestä. Hän oli tavallaan aina asettunut Cosetten ja Jean\nValjeanin väliin varmana siitä, että Cosette tällöin ei huomaisi eikä\najattelisi Jean Valjeania. Se oli enemmän kuin peittämistä, se oli\npimennystä.\n\nMarius teki, mitä piti välttämättömänä ja oikeana. Karkoittaakseen Jean\nValjeanin ilman kovuutta, mutta myöskin ilman heikkoutta, katsoi hän\nitsellään olevan vakavia syitä, joita muutamia jo olemme nähneet ja\ntoisia tulemme vielä näkemään. Erään oikeudenkäynnin aikana hän oli\nsattumalta tavannut erään vanhan kirjanpitäjän, joka oli palvellut\nLafitten pankkihuoneessa. Tältä hän oli tiedustelemattaan saanut\nerinäisiä salaperäisiä tietoja, joita hän kuitenkaan ei voinut lähemmin\nperätä, jotta ei paljastaisi sitä salaisuutta, jonka oli luvannut\nsäilyttää, ja saattaisi Jean Valjeania vaaralliseen asemaan. Juuri\ntällä hetkellä hän luuli vakavaksi velvollisuudekseen palauttaa\nsaamansa kuusisataatuhatta frangia oikealle omistajalleen, jota hän\nvarovasti tiedusteli. Tällä välin hän karttoi koskemasta näihin\nrahoihin.\n\nCosette ei tiennyt mitään näistä salaisuuksista; mutta väärin olisi\nhäntäkään tuomita liian ankarasti.\n\nHänen ja Mariuksen välillä vallitsi voimakas magnetismi, joka sai hänet\nvaistosta ja melkein konemaisesti tekemään, mitä Marius halusi. \"Herra\nJeanin\" suhteen hän aavisti Mariuksen toivomusta ja sovitti\nmenettelynsä sen mukaan. Hänen miehensä ei ollut tarvinnut sanoa\nhänelle mitään; hän tunsi tämän sanattomien aikomusten epämääräisen,\nmutta kuitenkin selvän paineen ja totteli sokeasti. Hänen\ntottelevaisuutensa ilmeni siinä, ettei hän muistanut, mitä Marius\nunohti. Hänen ei tarvinnut sitä varten edes ponnistella. Itsekään\ntietämättä, minkävuoksi, ja ilman, että häntä olisi voinut siitä\nsyyttää, hänen sielunsa oli niin yhtä Mariuksen sielun kanssa, että\nmikä Mariuksen ajatuksissa oli peittynyt varjoon, pimeni hänenkin\najatuksissaan.\n\nÄlkäämme kuitenkaan menkö liian pitkälle. Kaikessa, mikä koski Jean\nValjeania, oli tämä unohdus ja pimeneminen vain pintapuolista. Hän oli\npikemminkin huumaantunut kuin unohtanut. Pohjaltaan hän rakasti\nsuuresti sitä miestä, jota hän niin kauan oli sanonut isäkseen, mutta\nhän rakasti puolisoansa vielä enemmän. Tämä oli hiukan järkyttänyt\nsydämen tasapainoa, se kun kallistui toiselle puolelle.\n\nJoskus sattui, että Cosette alkoi puhella Jean Valjeanista ja\nkummastella. Silloin Marius rauhoitti häntä ja sanoi:\n\n\"Hän on luultavasti matkustanut. Eikö hän sanonut aikovansa lähteä\nmatkalle?\"\n\n\"Sanoi kyllä\", ajatteli Cosette. \"Hänen tapansa oli kadota tällä\ntavalla. Mutta ei niin pitkäksi ajaksi.\"\n\nPari kolme kertaa hän lähetti Nicoletten l'Homme-Armé-kadulle\nkuulemaan, oliko herra Jean palannut matkaltaan. Jean Valjean\nilmoitutti, että ei ollut.\n\nCosette ei kysellyt enempää, hänellä kun maailmassa oli vain yksi\ntarve, Marius.\n\nMainitkaamme myöskin, että Marius ja Cosette myöskin olivat olleet\nmatkalla Vernonissa. Marius oli vienyt Cosetten isänsä haudalle.\n\nMarius oli vähitellen eristänyt Cosetten Jean Valjeanista.\n\nMuuten ei se, mitä usein ja erinäisissä tapauksissa liian herkästi\nsanotaan lasten kiittämättömyydeksi, ole aina niin moitittavaa kuin\nluullaan. Se on luonnon kiittämättömyyttä. Luonto niin sanoaksemme\n\"katsoo eteensä\". Luonto jakaa elävät olennot tuleviin ja pois\nmeneviin. Pois menevät ovat kääntyneet varjoa, tulevat valoa kohti.\nSiitä johtuu erkaneminen, joka vanhojen puolelta on kohtalon säätämä,\nnuorten puolelta aikomaton. Tätä erkaantumista, jota alussa ei huomaa,\nenentävät vähitellen niinkuin kaikkea erkanemista haaraumat. Haarat\nkaikkoavat rungosta siitä kuitenkaan irroittumatta. Tämä kaikkoaminen\nei ole niiden syy. Nuoruus menee sinne, missä on iloa, juhlia,\nsäteilevää valoa, rakkautta. Vanhuus suuntaa askelensa loppua kohti.\nTosin ei kadota ihan näkyvistä, mutta ei ole enää koossapitävää\nsidettä. Nuoret tuntevat elämän kylmentävää vaikutusta, vanhat haudan.\n\nÄlkäämme syyttäkö näitä lapsia.\n\n\n\n\n2.\n\nÖljyttömän lampun viimeiset tuikahdukset.\n\n\nEräänä päivänä Jean Valjean meni alas portaita, astui kolme askelta\nkadulla ja istahti sitten suojakivelle, samalle suojakivelle, millä\nistumassa ajatuksiinsa vaipuneena Gavroche oli tavannut hänet kesäkuun\n5. ja 6. päivän välisenä yönä. Hän istui siinä muutaman minuutin, mutta\npalasi sitten asuntoonsa. Tämä oli heilurin viimeinen heilahdus.\nSeuraavana päivänä hän ei enää tullut ulos. Sitä seuraavana päivänä hän\nei enää noussut vuoteeltaan.\n\nPortinvartijan vaimo, joka valmisti hänen vaatimattoman ruokansa, vähän\nkaalia tai muutaman perunan ja hiukan silavaa, katsahti mustaan\nkivikuppiin ja huudahti:\n\n\"Mutta rakas herra parka, tehän ette ole syönyt eilen mitään!\"\n\n\"Olen kyllä\", vastasi Jean Valjean.\n\n\"Kulhohan on ihan täysi.\"\n\n\"Katsokaa vesikannuun! Se on tyhjä.\"\n\n\"Se todistaa, että olette juonut, mutta ei, että olette syönyt.\"\n\n\"No\", sanoi Jean Valjean, \"jospa minun ei ole ollut nälkä muuta kuin\nvettä?\"\n\n\"Sitä sanotaan janoksi, mutta kun ei samalla syö mitään, sanotaan sitä\nkuumeeksi.\"\n\n\"Minä syön huomenna.\"\n\n\"Niin, tai kolminaisuudenpäivänä. Miksei tänään? Onpas sekin, sanoa:\n'Minä syön huomenna!' Jättää koko minun keittoni koskematta! Ja nuokin\nlihapyörylät, jotka olivat niin herkullisia!\"\n\nJean Valjean tarttui muijan käteen.\n\n\"Minä lupaan teille syödä ne\", sanoi hän ääni ystävällisenä.\n\n\"Ei teidän laitanne nyt ole oikein\", vastasi portinvartijanvaimo.\n\nJean Valjean näki tuskin ketään muuta ihmisolentoa kuin tämän muijan.\nPariisissa on katuja, joilla ei kukaan käy, ja taloja, joihin ei kukaan\ntule. Hän asui semmoisessa talossa semmoisen kadun varrella.\n\nSiihen aikaan, kun hän vielä kävi ulkona, oli hän eräältä kuparisepältä\nostanut pienen kuparisen krusifiksin ja ripustanut sen naulaan\nvastapäätä vuodettansa. Sitä ristiä on aina hyvä katsoa.\n\nKului viikko ilman, että Jean Valjean astui askeltakaan huoneessaan.\nHän makasi yhä. Portinvartijanvaimo sanoi miehelleen:\n\n\"Se ukko yläkerrassa ei nouse enää ylös eikä syö, se ei käy kuntoon.\nHänellä on varmaankin jotakin surua. Sitä ei kukaan ota minun päästäni,\netteikö hänen tyttärensä joutunut onnettomiin naimisiin.\"\n\nPortinvartija vastasi aviomiehen arvovaltaiseen sävyyn:\n\n\"Jos hän on rikas, voi hän ottaa lääkärin. Ellei ole rikas, saa hän\nolla ilman. Ja ellei hän saa lääkäriä, niin hän kuolee.\"\n\n\"Mutta jos saa?\"\n\n\"Niin kuolee hän kuitenkin\", sanoi portinvartija.\n\nPortinvartijanvaimo alkoi vanhalla veitsellä perata pois ruohoa talon\nkatuosuuden kivien välistä ja mutisi sitä tehdessään:\n\n\"Se on vahinko. Niin herttainen ukko. Hänen tukkansakin on niin\nvalkoinen kuin kyyhkysenuntuva.\"\n\nSamassa hän näki korttelissa asuvan lääkärin kadun toisessa päässä. Hän\notti vastuun niskoilleen ja pyysi tätä menemään ukon luo.\n\n\"Se on kolmannessa kerroksessa\", sanoi hän. \"Menette vain sisään. Kun\nukko ei enää nouse sängystä, on avain aina ovessa.\"\n\nLääkäri meni Jean Valjeanin luo ja puhui tämän kanssa.\n\nKun hän palasi, kysyi portinvartijan vaimo:\n\n\"No, tohtori?\"\n\n\"Teidän potilaanne on sangen sairas.\"\n\n\"Mikä häntä oikein vaivaa?\"\n\n\"Kaikki eikä mikään. Se mies on kaikesta päättäen kadottanut jonkun\nrakkaan henkilön. Semmoisesta voi kuolla.\"\n\n\"Mitä hän teille sanoi?\"\n\n\"Että hän voi hyvin.\"\n\n\"Tuletteko takaisin, tohtori?\"\n\n\"Tulen\", vastasi lääkäri. \"Mutta tärkeämpää olisi, että joku toinen\nkuin minä tulisi takaisin.\"\n\n\n\n\n3.\n\nKirjoituskynä tuntuu raskaalta sille, joka nosti Faucheleventin\nrattaat.\n\n\nEräänä iltana oli Jean Valjeanin vaikea nousta ryntäilleen; hän tutki\nrannettansa, mutta ei tuntenut valtimontykytystä; hänen hengityksensä\noli lyhyttä ja pysähtelevää; hän tunsi itsensä heikommaksi kuin\nmilloinkaan ennen. Epäilemättä jonkin viimeisen voimakkaan ajatuksen\nvaikutuksesta ponnistautui hän ylös ja pukeutui. Hän otti yllensä\nvanhan työmiespukunsa. Sen jälkeen kuin hän ei enää mennyt ulos, oli\nhän ruvennut käyttämään sitä. Hänen piti levähtää useita kertoja\npukeutuessaan; käsivarsien työntäminen hihoihin sai jo hien kihoamaan\nhänen otsalleen.\n\nYksinäiseksi jouduttuaan hän oli muuttanut vuoteensa eteishuoneeseen\njoutuakseen mahdollisimman vähän liikkumaan autiossa huoneistossa.\n\nHän avasi käsilaukun ja otti esiin Cosetten vaatteet.\n\nHän levitti ne vuoteelle.\n\nPiispan kynttilänjalat seisoivat paikallaan uuninreunalla. Hän otti\nesiin kaksi vahakynttilää eräästä laatikosta ja pani ne jalkoihin.\nVaikka vielä oli valoisa päivä, kun oli kesä, sytytti hän ne sitten.\nSamaten nähdään joskus kynttilöitä sytytettyinä keskellä päivää\nhuoneissa, joissa on ruumis.\n\nJokainen askel, jonka hän astui huonekalun luota toisen ääreen, väsytti\nhäntä, ja hänen oli pakko istahtaa. Se ei ollut tavallista ponnistusta,\njoka tuhlaa voimaa sitä uudistaakseen; se oli mahdollisten liikkeiden\nviimeisiä rippeitä; se oli loppuunkulunut elinvoima, joka tipahteli\npois ponnistuksissa, joita ei enää voi uudistaa.\n\nTuoli, jolle hän oli istahtanut, oli vastapäätä sitä hänelle\nitselleen niin onnetonta, Mariukselle niin onnekasta peiliä, josta\nhän oli lukenut Cosetten imupaperiin painuneet rivit. Hän katsoi\nkuvaansa tästä peilistä, mutta ei ollut tuntea itseänsä. Hän oli\nkahdeksankymmenvuotias. Ennen Mariuksen avioliittoa olisi luullut\nhänen olevan noin viisikymmenvuotiaan; viime vuosi oli vastannut\nkolmeakymmentä. Hänen otsallaan ei ollut vain vanhuuden ryppyjä, vaan\nkuoleman leima. Hänen poskensa olivat riipuksissa; hänen kasvojensa\nihonvärissä näytti jo olevan mullan väriä, hänen molemmissa\nsuupielissään oli alaspäiset viirut, jommoisia muinaisuudessa oli\ntapana veistää hautakuviin; hän katseli tyhjää avaruutta moittivasti;\nhäntä olisi voinut pitää traagillisena olentona, joka syyttää jotakin.\n\nHän oli murtumisen viimeisellä asteella, jolloin tuska ei enää juokse,\nvaan on niin sanoaksemme hyytynyttä; sielussa on ikäänkuin epätoivon\njähmettä.\n\nOli tullut pimeä. Hän raahasi silloin vaivalloisesti pöydän ja vanhan\nnojatuolin uunin ääreen ja asetti pöydälle mustetolpon, paperia ja\nkynän.\n\nTämän tehtyään hän pyörtyi. Toinnuttuaan tajuihinsa hänellä oli jano.\nKun hän ei jaksanut nostaa vesikulhoa, kallisti hän sitä suutaan vasten\nja joi siemauksen.\n\nSitten hän kääntyi vuoteeseensa päin ja katseli, yhä istuen, sillä hän\nei jaksanut seistä, mustaa hametta ja kaikkia muita rakkaita esineitä.\n\nTätä katselemista kesti tuntikausia, jotka tuntuivat olevan vain\nminuutteja. Äkkiä alkoi häntä viluttaa; hän nojasi toisella\nkyynärpäällään pöytää vasten, jota piispan kynttilänjalat valaisivat.\n\nKun ei kynää eikä mustetta oltu käytetty pitkään aikaan, oli kynänkärki\ntaipunut taaksepäin ja muste kuivahtanut. Hänen täytyi nousta ja\ntipauttaa hiukan vettä musteeseen, mitä hän kuitenkaan ei jaksanut\ntehdä välillä levähtämättä, ja hänen oli pakko kirjoittaa kynän\nselkäpuolella. Silloin tällöin pyyhki hän otsaansa.\n\nHänen kätensä vapisi. Hän kirjoitti hitaasti seuraavat rivit:\n\n\"Cosette, minä siunaan sinua. Minä selitän sinulle. Miehesi oli\noikeassa osoittaessaan minulle, että minun oli pysyttävä poissa. Siinä,\nmitä hän uskoi, on kuitenkin pieni erehdys, mutta hän teki sittenkin\noikein. Hän on erinomainen mies. Rakasta häntä aina suuresti, kun minä\nolen kuollut. Herra Pontmercy, rakastakaa aina rakasta lastani.\nCosette, tämä paperi löydetään huoneesta; kuule nyt, mitä sanon\nsinulle, sinä saat nähdä numerot, jos jaksan ne muistaa; kuule nyt\ntarkoin: ne rahat ovat todellakin sinun. Koko asia on tämä: Valkoinen\npihkakivi tulee Norjasta, musta Englannista, musta lasirihkama\nSaksasta. Pihkakivi on kevyempää, arvokkaampaa, kalliimpaa. Sen\njäljennöksiä voi tehdä yhtä hyvin Ranskassa kuin Saksassa. Tarvitaan\nvain pieni alasin, kahden tuuman pituinen ja levyinen, ja pirtulamppu\nlakan sulattamista varten. Lakka tehtiin ennen hartsista ja pihkanoesta\nja maksoi neljä frangia naula. Minä keksin ruveta tekemään sitä\nkumilakasta ja tärpätistä. Se ei maksa enempää kuin kolmekymmentä souta\nja on paljon parempaa. Soljet tehdään orvokinvärisestä lasista, joka\ntällä lakalla kiinnitetään pieneen, mustasta raudasta tehtyyn\nkehykseen. Lasin tulee olla orvokinsinistä teräs- ja mustaa\nkultakoristeissa. Espanja ostaa runsaasti semmoisia. Se on\npihkakivikorujen luvatta maa...\"\n\nTähän hän keskeytti, kynä putosi hänen kädestään ja hän sai sellaisen\nepätoivoisen nyyhkytyskohtauksen, joita hänen olentonsa pohjalta joskus\npuhkesi; miesparka painoi päänsä käsiensä varaan ja vaipui suruunsa.\n\n\"Voi\", huudahti hän itsekseen, \"nyt tuli loppu! Minä en enää saa nähdä\nhäntä. Hän oli ohimenevä hymy. Minun täytyy mennä saamatta häntä edes\nnähdä jälleen. Ah, vain minuutin, vain silmänräpäyksen kuulla hänen\nääntänsä, koskettaa hänen hamettansa, katsella häntä, enkeliäni, ja\nsitten kuolla! Mikäpäs kuollessa on, mutta on kauheaa kuolla häntä\nnäkemättä. Hän hymyilisi minulle, hän sanoisi minulle sanan. Tekisikö\nse pahaa kenellekään? Ei, kaikki on lopussa, ainiaaksi! Täällä minä nyt\nolen ypöyksin. Hyvä Jumala, minä en enää saa nähdä häntä!\"\n\nTällä hetkellä koputettiin ovelle.\n\nSynkin pimeys, kirkkain sarastus\n\n\n\n\n4.\n\nMustetolppo, jonka onnistuu vain tehdä valkoiseksi.\n\n\nSamana päivänä tai oikeammin samana iltana, juuri kun Marius oli\nnoussut pöydästä ja mennyt työhuoneeseensa, missä hänellä oli erinäisiä\nasiakirjoja tarkattavana, oli Basque jättänyt hänelle kirjeen sanoen:\n\n\"Se henkilö, joka kirjeen on kirjoittanut, odottaa eteishuoneessa.\"\n\nCosette oli äidinisän kanssa mennyt puutarhaan.\n\nKirje samoin kuin ihminenkin voi olla vastenmielisen näköinen. Basquen\ntuoma kirje oli sellainen.\n\nMarius otti sen vastaan. Se tuoksui tupakalle. Ei mikään herätä jotakin\nmuistoa niin kuin määrätty haju. Hän katsoi kirjoitusta: \"Herra, herra\nparoni Pommerci. Omassa talossaan.\" Tunnettuaan tupakanhajun tunsi hän\nmyöskin käsialan. Olisi voinut sanoa, että kummastus voi salamoida.\nMariusta ikäänkuin valaisi sellainen salama.\n\nHajuaisti, tämä muistin salaperäinen auttaja, herätti hänessä\nkokonaisen muistojen sarjan. Sehän oli sama paperi, sama musteen,\nvaalea väri, sama tuttu käsiala ja ennenkaikkea sama tupakanhaju.\nJondretten huone palasi hänen mieleensä.\n\nNiinpä -- omituinen kohtalon oikku -- ilmestyi nyt itsestään hänen\neteensä toinen niistä kahdesta jäljestä, joita hän niin hartaasti oli\nhakenut, se jälki, jonka löytääkseen hän vielä aivan äskettäin oli\ntehnyt suuria ponnistuksia ja jonka hän luuli ainiaaksi kadottaneensa.\n\nHän avasi kirjeen innokkaasti ja luki:\n\n    Herra paroni!\n\n    Jos korkein olento olisi antanut minulle taipumuksia siihen,\n    olisin voinut olla paroni Thénard, tiedeakatemian jäsen, mutta\n    en ole. Minulla on ainoastaan sama nimi kuin hänellä, ja olen\n    onnellinen, jos tämä muisto voi suositella minua teidän korkeaan\n    suosioonne. Se hyvätyö, jolla te mahtanette tulla minua\n    kunnioittamaan, on oleva molemminpuolinen. Minun tiedossani on\n    nimittäin eräs teitä koskeva salaisuus. Minä asetan tämän\n    salaisuuden teidän käytettäväksenne toivoen saavani olla teille\n    hyödyllinen. Minä annan teille yksinkertaisen keinon voidaksenne\n    karkoittaa kunnioitettavasta perheestänne sen henkilön, jolla ei\n    ole oikeutta kuulua siihen, koska rouva paronitar on ylhäistä\n    sukuperää. Hyveen pyhyys ei silloin voisi kauemmin asua yhdessä\n    rikoksen kanssa itseään alentamatta.\n\n    Minä odotan eteishuoneessa herra paronin käskyjä.\n\n                                        Kunnioituksella.\n\nKirjeen alla oli nimi: Thénard.\n\nTämä allekirjoitus ei ollut väärä. Se oli vain hiukan lyhennetty.\n\nKirjeen sommittelu ja melkein joka toisen sanan koomilliset\ntavausvirheet varmistivat Mariuksen arvauksen. Todistus kirjeen\nalkuperästä oli täydellinen. Asiasta ei voinut olla vähintäkään\nepäilyä.\n\nMariuksen mielenliikutus oli syvä. Hämmästyksensä jälkeen tunsi hän\nilon tunnetta. Jos hän saisi selvän vielä siitä toisestakin, siitä,\njoka oli pelastanut hänet itsensä, niin hän ei osaisi enää enempää\ntoivoa.\n\nHän avasi erään kaappinsa laatikon, otti siitä muutamia seteleitä, pani\nne taskuunsa, lukitsi kaapin ja soitti. Basque raoitti ovea.\n\n\"Pyytäkää tulemaan\", sanoi Marius.\n\nBasque ilmoitti:\n\n\"Herra Thénard.\"\n\nMies astui sisään.\n\nUusi yllätys. Sisään tulija oli herra Mariukselle uppo-outo.\n\nTällä oli suuri nenä, leuka kaulurin sisällä, viheriät silmälasit ja\nsileä, melkein kulmakarvoihin saakka alas kammattu tukka, samaan\nmalliin kuin englantilaisen ylimystön kuskeilla. Hän oli mustissa\nkiireestä kantapäähän saakka, vaatteet olivat tosin kuluneet, mutta\nsiistit, ja liivintaskusta riippuvat kellonperät viittasivat siihen,\nettä hänellä oli kello. Kädessä hänellä oli vanha hattu. Hänen\nasentonsa oli niin kumarainen, että kun hän kumarsi, oli hänen selkänsä\nmelkein kuin vemmel.\n\nSilmäänpistävää oli, että tämän henkilön väljä frakki, vaikka olikin\nhuolellisesti napitettu, ei ilmeisestikään ollut hänen mitallaan tehty.\n\nMariuksen pettymys nähdessään aivan toisen henkilön astuvan huoneeseen\nkuin sen, jota hän oli odottanut, muuttui nyrpeydeksi tulijaa kohtaan.\nHän tarkkasi tätä kiireestä kantapäähän ja kysyi kuivasti:\n\n\"Mitä te haluatte?\"\n\nMies vastasi imelästi irvistäen:\n\n\"Minusta tuntuu aivan mahdottomalta, ettei minulla ennen olisi ollut\nkunniaa tavata herra paronia hienon maailman salongeissa. Erikseenkin\nmuistelen nähneeni herra paronin muutamia vuosia sitten ruhtinatar\nBagrationin ja hänen korkeutensa, Ranskan päärin, varakreivi Dambrayn\nluona.\"\n\nMarius kuunteli tarkasti miehen puhetapaa. Hän tarkkasi äänensävyä ja\neleitä, mutta hänen pettymyksensä suureni; mies puhui eräänlaisella\nnenä-äänellä, joka ei vähääkään muistuttanut sitä, mitä hän odotti.\n\n\"Minä en tunne rouva Bagrationia enkä herra Dambrayta\", sanoi hän. \"En\nole koskaan elämässäni käynyt kummankaan luona.\"\n\nVastauksen äreästä sävystä huolimatta jatkoi mies yhtä imelästi:\n\n\"Sitten se mahtoi olla herra Chateaubriandin luona; minä olen herra\nChateaubriandin hyviä tuttavia. Hän on erittäin ystävällinen. Hän sanoo\nminulle usein: 'Thénard, ystäväni, ettekö tule juomaan teetä\nkanssani?'\"\n\nMariuksen otsa synkistyi yhä enemmän.\n\n\"Minulla ei ole ollut koskaan kunniaa olla herra Chateaubriandin luona.\nMenkäämme asiaan. Mitä te haluatte?\"\n\nKun Mariuksen ääni tuntui ankaralta, kumarsi mies vielä syvemmälle.\n\n\"Suvaitkaa kuulla minua, herra paroni. Amerikassa, eräässä maassa, joka\non lähellä Panamaa, on kylä, jonka nimi on Joya. Tässä kylässä on vain\nyksi ainoa talo. Suuri nelikulmainen kolmikerroksinen tiilirakennus,\nneljäsataa jalkaa kuhunkin suuntaan, kukin kerros kaksitoista jalkaa\nalempaa soukempi, joten sen ympärillä on terassi, ja keskimmäisenä\npiha, jossa säilytetään muonaa ja ampumavaroja. Talossa ei ole\nikkunoita, ainoastaan ampumareikiä, ei portaita, vaan ainoastaan\ntikapuita; se on päivällä talo, yöllä linnoitus, kahdeksansataa\nasukasta; se on koko kylä. Miksi niin monta varokeinoa? Nähkääs, maa on\nvaarallinen; se on täynnä ihmissyöjiä. Miksi sitten sinne mennään?\nNähkääs, se on ihmeellinen maa; siellä on kultaa.\"\n\n\"Mihin te pyritte?\" keskeytti Marius kärsimättömästi.\n\n\"Herra paroni, minä olen vanha diplomaatti. Vanha sivistys tympäisee\nminua. Haluan koettaa oloja villien luona.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Herra paroni, itsekkyys on maailman laki. Köyhä päiväpalkkalainen\nkääntyy, kun dilisanssi menee ohi, mutta omalla pellollaan\ntyöskentelevä isäntä ei. Köyhän koira haukkuu rikasta, rikkaan koira\nköyhää. Itsekukin ajattelee itseänsä. Oma etu on ihmisen tarkoitusperä.\nKulta on magneetti.\"\n\n\"Entä sitten? Tulkaa asiaan.\"\n\n\"Niin, minä haluaisin asettua Joyaan. Meitä on kolme. Minulla on vaimo\nja tytär, hyvin kaunis tyttö. Matka on pitkä ja kallis. Minä tarvitsen\nrahaa.\"\n\n\"Mitä se minulle kuuluu?\" kysyi Marius.\n\nVieras vastasi vielä imelämmin hymyillen:\n\n\"Eikö herra paroni ole sitten lukenut minun kirjettäni?\"\n\nSe oli melkein totta. Kirjeen sisällys oli jäänyt Mariukselta\nhuomaamatta. Hän oli katsonut enemmän käsialaa kuin sisältöä. Hän\nvastasi epäluuloisena:\n\n\"Selittäkää lyhyesti!\"\n\n\"No hyvä, herra paroni. Minulla on teille myytävänä eräs salaisuus.\"\n\n\"Salaisuus?\"\n\n\"Niin, salaisuus!\"\n\n\"Joka koskee minua?\"\n\n\"Niin, jonkin verran.\"\n\n\"Mikä salaisuus se on?\"\n\nMarius tarkkasi miestä yhä visummin.\n\n\"Minä aloitan ilmaiseksi\", sanoi tämä. \"Saatte nähdä, että asia on\nmielenkiintoinen.\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Herra paroni, teillä on talossanne varas ja murhamies.\"\n\nMarius hätkähti.\n\n\"Talossaniko? Ei ole.\"\n\nTuntematon pysyi järkähtämättömän tyynenä, silitti hattuansa hihallaan\nja sanoi:\n\n\"Murhamies ja varas. Huomatkaa tarkoin, herra paroni, että minä en puhu\nnyt muinaisista, vanhentuneista asioista, vaan siksi tuoreista\ntapahtumista, että ne vielä tälläkin hetkellä ovat oikeudelle\ntuntemattomia. Minä jatkan. Tämä mies on tunkeutunut teidän\nluottamukseenne ja miltei teidän perheeseenne väärän nimen varjolla.\nMinä sanon teille hänen nimensä. Ja sanon sen teille ilmaiseksi.\"\n\n\"Minä kuulen.\"\n\n\"Hänen nimensä on Jean Valjean.\"\n\n\"Minä tiedän sen.\"\n\n\"Minä sanon, senkin vielä ilmaiseksi, mikä hän on.\"\n\n\"Sanokaa.\"\n\n\"Hän on entinen kaleeriorja.\"\n\n\"Minä tiedän sen.\"\n\n\"Tiedätte tietenkin nyt, kun teille sen sanon.\"\n\n\"En. Minä tiesin sen ennen.\"\n\nMariuksen kylmä sävy, kahteen kertaan sanottu: \"Minä tiedän sen\", hänen\nlyhytsanaisuutensa, joka oli niin räikeä keskustelun laatuun katsoen,\nraivostutti vierasta. Hän luihautti Mariukseen salassa hurjistuneen\nkatseen, joka kuitenkin samassa sammui. Niin pikainen kuin tämä katse\nolikin, oli se kuitenkin niitä, minkä heti tuntee, kun vain kerran\nennen on nähnyt, eikä jäänyt Mariukselta huomaamatta.\n\nTuntematon jatkoi hymyillen:\n\n\"Minä en rohkene väittää herra paronia vastaan. Joka tapauksessa\nainakin huomaatte, että minulla on tarkat tiedot. Mutta pääasian, joka\nminulla on teille kerrottavana, tunnen minä yksin. Se koskee rouva\nparonittaren omaisuutta. Se on suuri salaisuus. Se on myytävänä. Minä\ntarjoan sitä ensiksi teille. Halvasta hinnasta. Kahdestakymmenestä\ntuhannesta frangista.\"\n\n\"Minä tunnen sen salaisuuden samoin kuin äskeiset.\"\n\nMies katsoi tarpeelliseksi alentaa hintaa.\n\n\"Herra paroni, maksakaa kymmenentuhatta frangia, niin minä puhun.\"\n\n\"Minä toistan, että teillä ei ole mitään minulle ilmoitettavaa. Minä\ntiedän, mitä te aiotte minulle sanoa.\"\n\nMiehen silmissä välähti uusi salama. Hän huudahti:\n\n\"Täytyyhän minun edes saada syödäkseni tänään. Se on tavaton salaisuus,\nsanon minä. Herra paroni, minä puhun. Minä puhun. Antakaa minulle\nkaksikymmentä frangia.\"\n\nMarius katsoi häneen terävästi.\n\n\"Minä tiedän teidän tavattoman salaisuutenne, niinkuin tiesin Jean\nValjeanin nimen, niinkuin tiedän teidän nimenne.\"\n\n\"Minun nimenikö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sehän ei ole vaikeaa, herra paroni. Minullahan on ollut kunnia sekä\nkirjoittaa että sanoa se teille. Thénard.\"\n\n\"... ier.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Thénardier.\"\n\n\"Kuka se on?\"\n\nVaaran hetkellä nostaa piikkisika pystyyn piikkinsä, sittiäinen on\nolevinaan kuollut, Napoleonin vanha kaarti muodostaa neliön; tämä mies\nalkoi nauraa.\n\nSitten hän näpäytti pois tomuhiutaleen nuttunsa hihasta.\n\nMarius jatkoi:\n\n\"Te olette myöskin työmies Jondrette, näyttelijä Fabantou, runoilija\nGenflot, espanjalainen don Alvarèz ja vaimo Balizard.\"\n\n\"Mikä vaimo?\"\n\n\"Ja olette pitänyt kapakkaa Montfermeil'ssä.\"\n\n\"Kapakkaa! En ikinä!\"\n\n\"Ja minä sanon teille, että te olette Thénardier.\"\n\n\"Minä kiellän sen.\"\n\n\"Ja että te olette roisto. Tuossa on.\"\n\nSamassa Marius otti taskustaan setelin ja heitti sen vasten hänen\nkasvojaan.\n\n\"Kiitos! Anteeksi! Viisisataa frangia! Herra paroni!\"\n\nJa hämmentyneenä kumarsi mies, tarttui seteliin ja tarkasti sitä.\n\n\"Viisisataa frangia!\" toisti hän ällistyneenä. Ja sopersi sitten\npuoliääneen: \"Ja totisesti ihan väärentämätön!\"\n\nSitten hän huudahti äkkiä:\n\n\"No niin, olkoon! Olkaamme avoimia keskenämme.\"\n\nJa vikkelänä kuin apina hän työnsi hiuksensa taapäin, tempasi\nsilmälasit nenältään ja pienet sulkakynänpätkät nenän sisältä, riisuen\nnäin yltään naamansa, niinkuin toinen ottaa päästään hatun. Ja samassa\nhän oli muuttunut entisekseen.\n\n\"Herra paroni on erehtymätön\", hän sanoi luonnollisella äänellään;\n\"minä olen Thénardier.\"\n\nThénardier oli pistänyt \"ihan väärentämättömän\" viidensadan frangin\nsetelin housuntaskuunsa ja katseli Mariusta melkein hellästi.\n\nMarius sanoi sitten:\n\n\"Thénardier, minä olen sanonut teille nimenne. Tahdotteko, että sanon\nteille nyt sen salaisuuden, jota te olette tullut minulle ilmoittamaan?\nSaatte nähdä, että minä tiedän enemmän kuin te. Minä olen myöskin\nhankkinut tietoja asiasta. Jean Valjean on, kuten sanoitte, murhamies\nja varas. Varas sen vuoksi, että hän on rosvonnut erään rikkaan\ntehtailijan, herra Madeleinen, joka siten joutui perikatoon. Murhamies\nsenvuoksi, että hän on murhannut poliisitarkastaja Javertin.\"\n\n\"Minä en ymmärrä teitä, herra paroni\", sanoi Thénardier.\n\n\"Minä koetan puhua ymmärrettävästi. Kuulkaa siis. Noin vuonna\n1822 oli eräässä Pas-de-Calais'n departementin piirikunnassa mies,\njolla ennen muinoin oli ollut jotakin tekemistä oikeusviranomaisten\nkanssa ja joka Madeleine-nimisenä oli jälleen noussut ja tullut\nyleisesti kunnioitetuksi. Teollisuudellaan, eräänlaisella mustalla\nlasirihkamalla, hän oli saanut aikaan kokonaisen kaupungin\nkukoistuksen. Hän oli kyllä itsekin tullut varakkaaksi, mutta vain kuin\nsivumennen ja sattumalta. Hän oli köyhien hyväntekijä. Hän perusti\nsairaalan, avasi kouluja, kävi katsomassa sairaita, antoi myötäjäisiä\nköyhille tytöille, piti huolta leskistä ja orpolapsista; hän oli kuin\nkoko seudun holhooja. Hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan\nkunnialegioonan ristiä, mutta hänet nimitettiin paikkakunnan\npormestariksi. Eräs vapaaksipäässyt kaleeriorja tiesi sen salaisuuden,\nettä tämä mies ennen muinoin oli langetettu rangaistukseen jostakin\nrikoksesta; hän antoi ilmi ja vangitutti hänet ja käytti vangitsemista\nhyväkseen matkustaakseen Pariisiin ja nostaakseen väärän\nnimikirjoituksen nojalla pankkiiri Laffitteltä -- sen olen saanut\ntietää kassanhoitajalta itseltään -- yli puolen miljoonan suuruisen\nsumman, joka kuului herra Madeleinelle. Tämä kaleeriorja, joka rosvosi\nherra Madeleinen, on Jean Valjean. Mitä murhaan tulee, ei teillä\nsiinäkään suhteessa ole minulle mitään uutta kerrottavana. Jean\nValjean on tappanut poliisitarkastaja Javertin; hän tappoi hänet\npistoolinlaukauksella. Minä, joka tässä teidän kanssanne puhun, olin\nläsnä.\"\n\nThénardier loi Mariukseen riemuitsevan katseen kuten ainakin mies, joka\noli voitettu, mutta huomaa äkkiä voittaneensa jälleen koko menettämänsä\nalueen.\n\n\"Herra paroni, nyt olemme väärällä tolalla.\"\n\n\"Mitä!\" vastasi Marius. \"Kiellättekö tämän? Ne ovat tositapahtumia.\"\n\n\"Eivät ole muuta kuin mielikuvitusta. Se luottamus, jolla herra paroni\non minua kunnioittanut, tekee velvollisuudekseni sanoa sen. Totuus ja\noikeus ennen kaikkea. Minä en tahdo kuulla ihmisiä syytettävän\nsyyttömästi. Herra paroni, Jean Valjean ei ole rosvonnut herra\nMadeleinea eikä Jean Valjean ole murhannut Javertia.\"\n\n\"Jopa jotakin! Kuinka saatatte semmoista väittää?\"\n\n\"Kahdesta syystä.\"\n\n\"Mistä sitten? Sanokaa.\"\n\n\"Ensinnäkin: hän ei ole rosvonnut herra Madeleineä, koska hän, Jean\nValjean, itse juuri on herra Madeleine.\"\n\n\"Mitä te nyt juttelette?\"\n\n\"Ja toiseksi: hän ei ole tappanut Javertia, koska Javertin on tappanut\nJavert itse.\"\n\n\"Mitä te sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Sitä, että Javert on tehnyt itsemurhan.\"\n\n\"Todistakaa!\" huusi Marius kiihtyneenä.\n\nThénardier toisti, korostaen joka tavua kuin vanhaa aleksandriinista\nrunojalkaa:\n\n\"Poliisitarkastaja Javert löydettiin hukkuneena erään veneen alta\nPont-au-Changen luona.\"\n\n\"Mutta todistakaa toki!\"\n\nThénardier otti nyt taskustaan suuren paperikotelon, jossa tuntui\nolevan useita erisuuruisia asiakirjoja.\n\n\"Minulla on asiakirjat mukanani\", sanoi hän tyynesti.\n\nJa hän lisäsi:\n\n\"Herra paroni, teidän etuanne silmällä pitäen olen ottanut\nperinpohjaisen selvän Jean Valjeanista. Minä sanon, että Jean Valjean\nja Madeleine ovat vain saman miehen eri nimiä, ja minä sanon, että\nJavertia ei ole tappanut kukaan muu kuin Javert itse, ja minä kykenen\ntosiaankin todistamaan sanani. Vieläpä oikein painetuin asiakirjoin.\"\n\nNäin puhuessaan Thénardier otti esiin kotelosta kaksi sanomalehteä,\nmolemmat kellastuneita, ryppyisiä ja vahvasti tupakalta haisevia.\nToinen, kuluneempi, näytti olevan paljon vanhempi kuin toinen.\n\n\"Kaksi tapausta, kaksi todistusta\", sanoi Thénardier ja ojensi\nMariukselle lehdet.\n\nLukija tuntee ne molemmat. Toinen, vanhempi, _Le drapeau blanc_-nimisen\nlehden numero heinäkuun 25. päivältä 1823, todisti, että herra\nMadeleine oli Jean Valjean. Toinen, _Le Moniteur_, kesäkuun 15.\npäivältä 1832, vahvisti Javertin itsemurhan, lisäten, että Javertin\nsuullisesta raportista prefektille oli käynyt ilmi, että hän oli\njoutunut vangiksi Chanvrerie-kadun barrikaadilla ja sai kiittää\nhengestään erästä jalomielistä kapinallista, joka, vaikka oli saanut\ntehtäväkseen hänen teloittamisensa, olikin sen sijaan laskenut hänet\nirti ja ampunut pistoolinlaukauksen ilmaan.\n\nMarius luki. Todistukset olivat kiistämättömiä, sillä näitä lehtiä ei\noltu painettu Thénardier'n väitteiden tukemiseksi; _Le Moniteur_-lehden\nkertomus oli itse poliisiprefektin antama. Marius ei saattanut epäillä.\nKassanhoitajan tiedonannot olivat väärät, hän oli itse erehtynyt. Jean\nValjean astui äkkiä sumustaan esiin kirkastuneena ja suurena Mariuksen\nsilmien eteen. Marius ei voinut olla ilosta huudahtamatta:\n\n\"Mutta sittenhän tuo onneton on ihmeteltävä mies! Koko tuo omaisuus\nkuului siis tosiaankin hänelle! Hän on siis Madeleine, kokonaisen\npaikkakunnan hyvä henki! Hän on Jean Valjean, Javertin pelastaja! Hän\non sankari! Hän on pyhimys!\"\n\n\"Ei hän ole pyhimys eikä sankari\", sanoi Thénardier. \"Hän on murhamies\nja varas.\"\n\nJa hän lisäsi arvokkaasti:\n\n\"Pysykäämme tyyninä.\"\n\nMurhamies, varas, nuo sanat, jotka Marius luuli juuri kumotun, olivat\nsiinä taas.\n\n\"Muka sittenkin!\" sanoi hän.\n\n\"Niin, sittenkin\", sanoi Thénardier. \"Jean Valjean ei ole rosvonnut\nMadeleinea, mutta hän on kuitenkin varas. Hän ei ole tappanut Javertia,\nmutta on kuitenkin murhamies.\"\n\n\"Tarkoitatteko te\", sanoi Marius, \"tuota mitätöntä varkautta\nneljäkymmentä vuotta sitten, jonka, niinkuin teidän sanomalehtenne\nosoittavat, katumusta, kieltäymystä ja kuntoa täynnä oleva pitkä elämä\non sovittanut?\"\n\n\"Minä puhun murhasta ja varkaudesta, herra paroni. Ja minä toistan\npuhuvani aivan äskettäin tapahtuneista asioista. Se, mitä minulla on\nteille kerrottavana, on aivan tuntematonta. Sitä ei ole missään\npainettuna. Ja kenties löydätte siitä lähteen siihen omaisuuteen, jonka\nJean Valjean niin ovelasti on tarjonnut rouva paronittarelle. Minä\nsanon ovelasti, sillä eipä tosiaan ole typerää sellaisen lahjan\nturvissa tunkeutua kunnialliseen perheeseen, jonka varallisuudesta\npääsee osalliseksi, ja samalla kertaa salata rikoksensa, nauttia\nvarkautensa hedelmistä, haudata nimensä ja päästä kunnialliseksi\nihmiseksi.\"\n\n\"Minä voisin keskeyttää jaarituksenne tähän\", huomautti Marius, \"mutta\njatkakaa.\"\n\n\"Herra paroni, minä sanon teille kaikki ja jätän teidän\njalomielisyytenne varaan palkinnon määräämisen. Minun salaisuuteni on\nkullan arvoista. Te voitte sanoa: 'Miksi et sitten ole kääntynyt Jean\nValjeanin puoleen?' Hyvin yksinkertaisesta syystä: minä tiedän hänen\nluovuttaneen kaikki, mitä hänellä oli, teille, ja katson hänen\nlaskelmaansa ovelaksi. Mutta kun hänellä ei ole enää riunaakaan,\nnäyttäisi hän minulle tyhjiä käsiänsä, ja kun tarvitsen hiukan rahoja\nmatkaani varten Joyaan, niin pidän parempana kääntymistä teidän\npuoleenne, jolla on kaikki, kuin hänen puoleensa, jolla ei ole mitään.\nMinä olen hiukan väsynyt, sallikaa minun istahtaa.\"\n\nMarius istahti itse ja viittasi häntä istumaan. Thénardier istui\npehmeälle tuolille, otti taas molemmat sanomalehdet ja pannessaan niitä\ntakaisin koteloon naputti kynnellään _Le drapeau blancia_, sanoen:\n\n\"Tämän käsiini saamisessa oli minulla paljon vaivaa.\"\n\nSitten hän alkoi ääni juhlallisena selittää:\n\n\"Herra paroni, kesäkuun 6. päivänä 1832, siis noin vuosi sitten, samana\npäivänä, kun kapina oli, oli eräs mies suuressa Pariisin alaisessa\nlokaviemärissä sillä puolella, missä viemäri laskee Seineen,\nInvalid- ja Jena-siltain välillä.\"\n\nMarius veti kiihkeästi tuoliaan Thénardier'n tuolia lähemmäksi.\nThénardier huomasi tämän liikkeen ja jatkoi hitaasti, kuten ainakin\npuhuja, joka on saanut kuulijansa jännittyneeksi.\n\n\"Tämä mies, jonka oli pakko -- politiikkaan aivan kuulumattomista\nsyistä -- piileksiä, oli ottanut lokaviemärin asunnokseen ja hänellä\noli sen avain. Oli niinkuin sanoin kesäkuun 6. päivä, kello saattoi\nolla noin kahdeksan illalla. Mies kuuli kopinaa viemärissä. Suuresti\nhämmästyneenä hän vetäytyi erääseen kolkkaan ja asettui tähystämään.\nHän kuuli askeleita; joku kulki pimeässä ja tuli sinnepäin, missä hän\noli. Omituista kyllä, oli viemärissä siis toinenkin henkilö kuin hän.\nViemärin suun ristikkoportti oli lähellä. Siitä tulevassa heikossa\nvalossa hän saattoi nähdä tulijan ja havaita, että tämä kantoi\nselässään jotakin. Mies kulki kumarassa. Kumarassa kulkeva mies oli\nentinen kaleeriorja ja kantoi selässään ruumista. Siinä oli ilmeisesti\ntehty murha, jos missään. Mitä varkauteen tulee, niin se lankeaa\nluonnostaan. Ihmistä ei murhata tyhjän tähden. Kaleeriorja aikoi mennä\njoelle heittääkseen ruumiin veteen. On huomattava, että ennenkuin tämä\nkaleeriorja pääsi ristikkoportin luo, oli hänen, kaukaa viemärin\nsisäosista kun tuli, täytynyt kohdata kauhea viemärinvajoama, johon hän\nkyllä olisi voinut heittää ruumiin, mutta jo seuraavana päivänä\nolisivat vajoamaa korjaamaan tulleet työmiehet löytäneet murhatun\nruumiin, mutta se olisi voinut johtaa murhaajan jäljille. Niinpä hän\nkulki vajoaman läpi taakkoinensa ja hänellä on täytynyt olla siinä\nhurja ponnistus henkensä uhalla. Minä en käsitä vieläkään, kuinka hän\nsaattoi siitä hengissä suoriutua.\"\n\nMarius vedälti tuoliaan vielä lähemmäksi. Thénardier veti syvään\nhenkeänsä. Hän jatkoi:\n\n\"Herra paroni, lokaviemäri ei ole mikään Marskenttä. Sieltä puuttuu\nkaikkea, jopa tilaakin. Kun siellä on kaksi henkilöä, täytyy näiden\ntavata toisensa. Niin tapahtui silloinkin. Sen, joka siellä oleskeli,\nja sen, joka oli kulkemassa sen läpi, oli pakko tervehtiä toisiansa,\nniin ikävältä kuin se kummastakin tuntui. Tulija sanoi silloin paikan\nasukkaalle: 'Sinä näet, mitä minulla on selässä, minun täytyy päästä\ntäältä ulos, sinulla on avain, anna se minulle.' Tämä kaleeriorja oli\nhirvittävän väkevä mies. Ei voinut kieltää. Siitä huolimatta ja vain\naikaa voittaakseen alkoi se, jolla oli avain, neuvotella. Hän katsoi\ntarkkaan kuollutta, mutta saattoi nähdä ainoastaan, että tämä oli\nnuori, hyvissä vaatteissa ja rikkaan näköinen sekä kokonaan veressä.\nKeskustelun aikana hän sai murhaajan huomaamatta reväistyksi murhatun\nnutusta pienen kaistaleen. Vakuuttava todistuskappale, ymmärrättehän;\nkeino todistaa rikoksen tapahtuminen rikolliselle. Hän pani tämän\nkaistaleen taskuunsa. Sitten hän avasi ristikkoportin, antoi miehen\nmennä ulos taakkoineen, lukitsi jälleen portin ja vetäytyi taemmaksi,\nhänellä kun ei ollut halua enempää sekaantua siihen seikkailuun ja\nvarsinkaan, kun hän ei tahtonut olla mukana, kun murhaaja heittäisi\nmurhatun jokeen. Te ymmärrätte nyt. Se, joka kantoi ruumista, oli Jean\nValjean. Se, jolla oli avain, puhuu tällä hetkellä teidän kanssanne. Ja\nnutun kaistale...\"\n\nThénardier otti esiin risaisen, mustan verankappaleen, joka oli aivan\ntäynnä tahrapilkkuja.\n\nMarius oli noussut kalpeana, tuskin kyeten hengittämään, katse\nkiinnitettynä tuohon vaatetilkkuun ja sanaakaan sanomatta mennyt selkä\nedellä vaatekaapillensa ja kopeloi sieltä jotakin hellittämättä\nkatsettaan Thénardier'n kädessä olevasta tilkusta.\n\nThénardier jatkoi:\n\n\"Herra paroni, minulla on täysi syy olettaa, että nuori murhattu mies\noli joku rikas ulkomaalainen, jonka Jean Valjean oli houkutellut\nansaan, ja että hänellä oli mukanaan suunnattoman suuri rahasumma.\"\n\n\"Se nuori mies olin minä, ja tässä on nuttu!\" huusi Marius, heittäen\npermannolle vanhan, mustan, aivan verentahraisen nutun.\n\nSitten hän tempaisi tilkun Thénardier'n käsistä, kumartui nutun ylle ja\nsovitti kaistaleen revittyyn nutunliepeeseen. Molemmat osat sopivat\ntäydellisesti yhteen; tilkku oli revitty tästä nutusta.\n\nThénardier istui kuin kivettyneenä. Hän ajatteli:\n\n\"Nyt kävi nolosti.\"\n\nMarius nousi ylös väristen, epätoivoisena, mutta samalla säteilevänä.\n\nHän pisti kätensä taskuun, astui raivokkaana Thénardier'ta kohti ja\nojensi, melkeinpä painoi tämän naamaan nyrkissä olevan kätensä täynnä\ntuhannen ja viiden sadan frangin seteleitä.\n\n\"Te olette roisto!\" huusi hän. \"Te olette valehtelija, parjaaja,\nlurjus! Te tulitte syyttämään sitä miestä, te olette hänet puhdistanut;\nte yrititte kukistaa hänet, mutta teidän on onnistunut vain osoittaa\nhänen suuruutensa! Te olette varas! Te olette murhamies! Minä olen\nnähnyt teidät, Thénardier Jondrette, luolassanne Boulevara l'Hôpitalin\nvarrella. Minä tiedän teistä tarpeeksi toimittaakseni teidät\nkaleereille ja vielä kauemmas, jos tahtoisin. Tuossa on teille vielä\ntuhat frangia, senkin valhetteleva lörppö!\"\n\nSamassa hän heitti tuhannen frangin setelin Thénardier'lle.\n\n\"Niin, Jondrette Thénardier, te katala roisto! Olkoon tämä teille\nopiksi. Tuossa on vielä viisisataa frangia ja nyt ulos ovesta! Waterloo\nsuojelee teitä!\"\n\n\"Waterloo!\" mutisi Thénardier pistäen rahoja taskuunsa.\n\n\"Niin, murhamies. Te pelastitte siellä erään everstin...\"\n\n\"Kenraalin\", sanoi Thénardier kohottaen päätänsä.\n\n\"Ei, everstin!\" tiuskaisi Marius. \"Minä en antaisi teille penninpyöröä\nkenraalista. Ja tänne te tulitte katalissa aikeissanne. Eihän ole sitä\nrikosta, jota ette olisi tehnyt. Menkää tiehenne! Tuossa, peto, vielä\nkolmetuhatta frangia. Ottakaa ne. Te lähdette huomispäivänä Amerikkaan\ntyttärenne kanssa, sillä teidän vaimonne on kuollut, valehtelija! Minä\npidän silmällä, että menette, ja annan teille lähtöhetkellä\nkaksikymmentätuhatta frangia. Menkää muualle hirtettäväksi!\"\n\n\"Herra paroni\", vastasi Thénardier kumartaen maahan saakka, \"sulimmat\nkiitokset!\"\n\nThénardier meni tiehensä käsittämättä mitään, ällistyneenä ja\nihastuneena tästä ukonilmasta, joka sateli suuria seteleitä.\n\nTehkäämme nyt heti selvä tästä miehestä. Kaksi päivää edellä kerrotun\ntapahtuman jälkeen hän matkusti Mariuksen toimesta Amerikkaan\nvalenimisenä tyttärensä Azelman kanssa ja taskussaan New Yorkissa\nsuoritettavaksi merkitty kahdenkymmenentuhannen frangin maksumääräys.\nThénardier'n siveellinen huonous oli auttamaton; hän oli Amerikassa\nsama, mikä oli ollut Euroopassa. Kosketus huonon ihmisen kanssa riittää\njoskus tärvelemään hyvän työn ja johtamaan sen huonoon tulokseen.\nMariuksen rahoilla tuli Thénardier'sta orjakauppias.\n\nNiin pian kuin Thénardier oli mennyt, juoksi Marius puutarhaan, missä\nCosette vielä oli kävelemässä.\n\n\"Cosette, Cosette!\" huusi hän. \"Tule, tule pian! Ajakaamme! Basque,\nhakekaa ajuri! Tule, Cosette! Hyvä Jumala, hän siis pelasti minun\nhenkeni! Älkäämme menettäkö minuuttiakaan! Heitä vain liina\nharteillesi!\"\n\nCosette luuli Mariuksen tulleen hulluksi, mutta totteli kuitenkin.\n\nMarius syleili Cosettea ja sanoi:\n\n\"Cosette! Minä olen kurja olento!\"\n\nMarius oli suunniltaan. Hän alkoi pitää Jean Valjeania ties minä\nkorkeana olentona. Mittaamaton hyve, yli-inhimillinen ja lempeä, nöyrä\nmäärättömyydessänsä, alkoi väikkyä hänen mielessään. Kaleeriorja\nkirkastui Kristusta muistuttavaksi. Marius oli tämän ihmeen häikäisemä.\nHän ei oikein tiennyt, mitä näki, tunsi vain, että se oli suurta.\n\nTuossa tuokiossa oli vuokra-ajuri portilla.\n\nMarius käski Cosetten nousta rattaille ja istahti hänen viereensä.\n\n\"Ajuri, l'Homme-Armé-katu n:o 7.\"\n\nVaunut lähtivät liikkeelle.\n\n\"Mikä onni!\" sanoi Cosette. \"L'Homme-Armé-katu! Minä en enää uskaltanut\npuhua sinulle siitä. Me menemme siis tervehtimään herra Jeania.\"\n\n\"Isääsi, Cosette, isääsi enemmän kuin milloinkaan! Cosette, minä arvaan\nnyt kaikki. Sinä olet sanonut, ettet koskaan saanut sitä kirjettä,\njonka lähetin sinulle Gavrochen mukana. Se joutui varmaan hänen\nkäsiinsä. Cosette, hän lähti barrikaadille pelastamaan minua. Kun hän\ntuntee tarvetta olla enkeli, pelasti hän sivumennen muitakin; hän\npelasti Javertin. Hän pelasti minut tuosta hornasta antaakseen minut\nsinulle. Hän kantoi minut selässään kauhean lokaviemärin läpi. Ja minä\nolen kiittämätön hirviö! Cosette, oltuaan sinun suojelusenkelisi tuli\nhän siksi minullekin. Ajattele, että siellä oli kauhea vajoama, johon\nolisi voinut hukkua moneen kertaan, hukkua lokaan. Cosette, hän kantoi\nminut senkin läpi. Minä olin tainnoksissa, en nähnyt mitään, en kuullut\nmitään, en voinut tietää mitään omasta seikkailustani. Me tuomme hänet\ntakaisin, otamme hänet mukaamme, tahtoi hän tai ei, hän ei enää\nmilloinkaan saa eritä meistä. Kunpa hän vain olisi kotona! Kunpa vain\ntapaisimme hänet! Minä olen pyhittävä koko elämäni kunnioittaakseni\nhäntä. Niin, näetkös, Cosette, niin sen täytyy olla. Hänelle oli\nGavroche kirjeen antanut. Kaikki on nyt selvää. Ymmärräthän?\"\n\nCosette ei ymmärtänyt sanaakaan.\n\n\"Sinä olet oikeassa\", sanoi hän.\n\nVaunut kiitivät eteenpäin.\n\n\n\n\n5.\n\nYö, jonka takana päivä sarastaa.\n\n\nKun Jean Valjean kuuli ovelleen koputettavan, käännähti hän.\n\n\"Sisään!\" sanoi hän heikosti.\n\nOvi aukeni. Cosette ja Marius olivat siinä.\n\nCosette jäi seisomaan kynnykselle ovenpieleen nojaten.\n\n\"Cosette!\" huudahti Jean Valjean.\n\nJa hän nousi tuoliltaan, vapisevat käsivarret oikona, tuijottaen,\nkalmankalpeana, mutta sanomaton riemu katseessaan.\n\nMelkein tukahtuneena mielenliikutuksesta syleili Cosette Jean\nValjeania.\n\n\"Isäni!\" sanoi hän.\n\nHämmentyneenä sammalsi Jean Valjean:\n\n\"Cosette! Hän! Te, rouva! Sinäkö olet! Ah, hyvä Jumala!\"\n\nJa Cosetten syleillessä hän huudahti:\n\n\"Sinä se olet! Sinä olet täällä! Sinä annat siis minulle anteeksi!\"\n\nMarius loi silmäluomensa alas estääkseen kyyneliänsä, astui askelen\neteenpäin ja sopersi nyyhkytyksen ehkäisemiseksi yhteenpuristuneiden\nhuuliensa välistä:\n\n\"Isäni!\"\n\n\"Ja tekin annatte minulle anteeksi!\" sanoi Jean Valjean.\n\nMarius ei osannut vastata mitään ja Jean Valjean lisäsi:\n\n\"Kiitos!\"\n\nCosette heitti liinansa ja hattunsa vuoteelle.\n\n\"Nämä vaivaavat minua\", sanoi hän.\n\nJa istuen ukon syliin hän pyyhkäisi viehättävällä liikkeellä tämän\nvalkoiset hiukset syrjään ja suuteli tätä otsalle.\n\nJean Valjean oli aivan hämmentyneenä.\n\nCosette, joka vain hyvin epämääräisesti aavisti asian, jatkoi\nhyväilyänsä kahta herttaisemmin, ikäänkuin olisi tahtonut hyvittää\nMariuksen syytä.\n\nJean Valjean sopersi:\n\n\"Kuinka tuhma ihminen on! Minä kun luulin, etten enää koskaan saisi\nnähdä häntä. Ajatelkaa, herra Pontmercy, että juuri, kun te tulitte,\nsanoin itsekseni: 'Kaikki on lopussa; tuossa on hänen pieni pukunsa,\nminä olen onneton ihminen, en koskaan enää saa nähdä Cosettea'. Silloin\nte parhaillaan olitte portailla tulossa. Niin mieletön olin! Niin käy,\nkun tekee laskelmiansa ilman Jumalaa! Jumala sanoo: 'Sinä luulet, että\nsinut on hylätty, hullu! Ei, niin ei asia ole. Siinä istuu ukkoparka,\njoka tarvitsee enkeliä!' Ja enkeli tulee; ja minä saan nähdä Cosetten.\nSaan nähdä pikku Cosetteni! Voi kuinka onneton olen ollut!\"\n\nHän istui hetken voimatta puhua, sitten hän jatkoi:\n\n\"Minun tarvitsi tosiaan nähdä Cosettea joskus. Huomasin kyllä olevani\nrasituksena. Ah, Jumalan kiitos, että sain vielä nähdä hänet! Tiedätkö,\nCosette, sinun miehesi on komea. Kas kuinka kaunis kaulus sinulla on!\nMinä pidän tuosta mallista. Se on varmaankin miehesi valitsema, eikö\nole? Ja sitten pitää sinun käyttää kashmirsaaleja. Herra Pontmercy,\nantakaa minun sinutella häntä. Sitä ei kestä kauan.\"\n\nJa Cosette lausui:\n\n\"Minne te oikein menitte? Miksi olette ollut poissa niin kauan?\nEnnenhän teidän matkanne kestivät vain pari kolme päivää. Minä lähetin\ntänne Nicoletten, mutta aina vastattiin: 'Hän on poissa.' Milloin\npalasitte? Miksi ette ole ilmoittanut sitä meille? Tiedättekö, te\nolette suuresti muuttunut. Paha isä, joka on ollut sairaana eikä ole\nantanut meidän tietää sitä. Koeta, Marius, kuinka kylmä hänen kätensä\non.\"\n\n\"Tekin täällä! Herra Pontmercy, tekin annatte siis minulle anteeksi!\"\nsanoi Jean Valjean.\n\nKun Jean Valjean sanoi tämän toistamiseen, ei Marius enää voinut\nhillitä itseään, vaan puhkesi sanomaan:\n\n\"Cosette, kuuletko? Hän pyytää minulta anteeksi! Ja tiedätkö, mitä hän\nminulle on tehnyt? Hän on pelastanut henkeni. Hän on tehnyt vielä\nenemmän. Hän on antanut sinut minulle. Ja sen tehtyään hän on uhrannut\nitsensä! Sellainen on tämä mies. Ja minulle, kiittämättömälle, minulle,\nmuistamattomalle, sydämettömälle, rikolliselle, sanoo hän: 'Kiitos!'\nCosette, koko minun elämäni ei riittäisi korvaamaan hänen hyviä\ntekojansa. Barrikaadin, maanvajoaman, lokaviemärin ja tämän viimeisen\ntulikokeen, kaiken tämän hän on kokenut minun vuokseni, sinun vuoksesi,\nCosette! Hän on kantanut minua läpi suurten surmien, torjuen ne\nminusta, itse asettuen niille alttiiksi. Hän on sankari, pyhimys,\nCosette, hän on enkeli!\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" sanoi Jean Valjean. \"Mitä te tuommoista puhutte?\"\n\n\"Mutta miksikä tekään sitten ette sanonut sitä?\" moitti Marius. \"Se on\nteidänkin vikanne. Pelastatte ihmisten hengen ja salaatte sen. Te\nteette vielä enemmän, parjaatte itseänne. Se on kauheaa.\"\n\n\"Minä puhuin totta\", vastasi Jean Valjean.\n\n\"Ette\", toisti Marius, \"totuus on koko totuus, ja sitä ette sanonut. Te\nolitte herra Madeleine, miksette sanonut sitä? Te pelastitte Javertin,\nmiksette sanonut sitä? Minun on kiitettävä teitä pelastuksestani,\nmiksette sanonut sitä?\"\n\n\"Siksi, että ajattelin niinkuin tekin. Minusta te olitte oikeassa.\nMinun piti mennä tieheni. Ja jos olisitte saanut tietää tuon tapahtuman\nlokaviemärissä, niin olisitte pakottanut minut jäämään luoksenne. Minun\npiti siis vaieta. Jos olisin puhunut, olisi siitä vain ollut\nkaikinpuolista hankaluutta.\"\n\n\"Hankaluutta, missä suhteessa? Kenelle?\" vastasi Marius. \"Luuletteko\nmuka, että nyt saatte jäädä tänne? Ei, me otamme teidät mukaamme. Hyvä\nJumala, kun ajattelen, että vain sattumalta olen saanut tietää kaiken\ntämän! Me otamme teidät mukaamme. Te kuulutte meihin. Te olette\nCosetten ja minun isäni. Te ette saa enää jäädä tähän ikävään taloon.\nÄlkää luulko, että enää huomenna olette täällä.\"\n\n\"Huomenna\", sanoi Jean Valjean, \"en tosin enää ole täällä, mutta en\nmyöskään teidän luonanne.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" sanoi Marius. \"Me emme suvaitse uusia matkoja. Me\nemme päästä teitä.\"\n\n\"Tällä kertaa se on täyttä totta\", lisäsi Cosette. \"Meillä on alhaalla\nvaunut odottamassa. Minä vien teidät pois, vaikka väkisin.\"\n\nJa nauraen hän teki liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut nostaa ukon\nsyliinsä.\n\nJean Valjean kuunteli kuulematta. Hän kuuli enemmän Cosetten äänen\nsointua kuin sanojen merkitystä ja hänen silmiinsä kiertyi suuria\nkyyneleitä. Hän sanoi hiljaa:\n\n\"Todistus Jumalan hyvyydestä on, että hän on täällä.\"\n\n\"Isäni!\" sanoi Cosette.\n\nJean Valjean jatkoi:\n\n\"Totta on, että olisi ihanaa elää yhdessä. Mutta sääli kyllä...\"\n\nJa Jean Valjean hymyili.\n\nCosette tarttui hänen molempiin käsiinsä.\n\n\"Hyvä Jumala, teidän kätenne ovat vielä kylmemmät. Oletteko sairas?\nOnko teillä tuskia?\"\n\n\"Minullako? Ei\", vastasi Jean Valjean. \"Minä voin hyvin. Mutta...\"\n\nHän keskeytti.\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Mutta minä kuolen pian.\"\n\nCosette ja Marius hätkähtivät.\n\n\"Kuolette!\" huudahti Marius.\n\n\"Niin, mutta ei se mitään\", sanoi Jean Valjean.\n\nHän hengähti syvään, hymyili ja jatkoi:\n\n\"Cosette, sinä puhuit minulle, jatka, puhu vielä, että saan kuulla\nsinun ääntäsi.\"\n\nCosette huudahti sydäntä särkevästi:\n\n\"Isä, isä, teidän pitää elää. Minä tahdon, että jäätte elämään,\nkuuletteko?\"\n\nJean Valjean loi häneen ihailevan katseen:\n\n\"Niin, kiellä minua kuolemasta! Kuka tietää? Ehkäpä voisin totella.\nMinä olin juuri kuolemaisillani, kun te tulitte. Se ehkäisi minua,\nminusta tuntui kuin olisin uudestasyntynyt.\"\n\n\"Tehän olette voimakas\", huudahti Marius. \"Älkää luulko, että noin\nkuollaan. Teillä on ollut suruja, tästedes ei ole. Minä pyydän\npolvillani teiltä anteeksi. Te elätte meidän kanssamme vielä kauan. Me\notamme teidät mukaamme. Meitä on täällä kaksi, jotka emme tästedes\najattele muuta kuin yhtä asiaa, teidän onneanne.\"\n\n\"Tehän kuulette\", sanoi Cosette kyynelissä kylpien, \"Marius sanoo, että\nte ette saa kuolla.\"\n\nJean Valjean hymyili yhä.\n\n\"Jos ottaisittekin minut kotiinne, herra Pontmercy, voisinko muuttua\nsiitä muuksi kuin mikä olen? Ei, Jumala on ajatellut niinkuin te ja\nminä, eikä muuta ajatustansa. On paras, että minä menen. Kuolema on\nhyvä laitos. Jumala tietää paremmin, mitä me tarvitsemme. Olkaa\nonnellisia, lapseni, kaikki taivaan auvo täyttäköön teidän sielunne, ja\nannettakoon minun, josta ei ole enää mihinkään, kuolla. Se on varmasti\nparasta. Olkaamme järkeviä, ei ole mitään mahdollisuutta enää, minä\ntunnen selvästi, että kaikki on lopussa. Tunti sitten menin\ntainnoksiin. Kuinka hyvä sinun miehesi on, Cosette! Sinun on paljon\nparempi olla hänen luonansa.\"\n\nOvelta kuului kopinaa. Lääkäri astui sisään.\n\n\"Hyvää päivää ja hyvästi, tohtori!\" sanoi Jean Valjean. \"Kas tässä ovat\nminun lapseni.\"\n\nMarius lähestyi lääkäriä ja sanoi tälle vain: \"Hyvä herra...\" Mutta\nsiinä tavassa, jolla hän ne lausui, oli täydellinen kysymys.\n\nLääkäri vastasi kysymykseen paljon sanovalla silmäyksellä.\n\n\"Vaikka kaikki ei menekään mielen mukaan\", sanoi Jean Valjean, \"ei se\nole mikään syy olla kohtuuton Jumalaa kohtaan.\"\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Kaikkien sydäntä ahdisti.\n\nJean Valjean kääntyi Cosetten puoleen. Hän katseli häntä ikäänkuin\nolisi tahtonut ottaa mukaansa hänen kuvansa iäisyyteen. Siinäkin\nsyvässä varjossa, johon hän jo oli vajonnut, saattoi hän vielä tuntea\nihastusta Cosettea katsellessaan. Hautaakin voi häikäistä.\n\nLääkäri tunnusteli hänen valtimoansa.\n\n\"Ah, teitä hän siis kaipasi!\" mutisi hän katsellen Cosettea ja\nMariusta.\n\nJa kumartuen Mariuksen puoleen kuiskasi hän hiljaa:\n\n\"Liian myöhäistä.\"\n\nJean Valjean katsoi tyynesti Mariusta ja lääkäriä. Hän sanoi tuskin\nkuuluvasti:\n\n\"Kuolema ei ole mitään; kauheaa on vain, ettei saa elää.\"\n\nÄkkiä nousi hän. Tämmöinen voimien palaaminen on joskus\nkuolonkamppauksen enne. Hän meni vakavin askelin seinän luo, otti\nsieltä pienen kuparikrusifiksin, palasi istumaan ja sanoi selkeällä\näänellä pannen krusifiksin pöydälle:\n\n\"Kas hän oli suuri marttyyri!\"\n\nSitten alkoi hänen päänsä tutista ja hänen molemmat polvilla olevat\nkätensä puristuivat kouristuksen tapaisesti yhteen.\n\nCosette koetti nyyhkyttäen tukea häntä ja yritti puhua, mutta ei\nvoinut. Hän sai vain soperretuksi:\n\n\"Isä, älä jätä meitä! Onko mahdollista, että tapaisimme sinut jälleen\nvain heti taas menettääksemme?\"\n\nHetken kuluttua tointui Jean Valjean hiukan, silitti Cosetten hihaa ja\nsuuteli sitä.\n\n\"Hän tointuu, tohtori, hän tointuu!\" huudahti Marius.\n\n\"Te olette sangen hyviä molemmat\", sanoi Jean Valkean. \"Minä sanon\nteille, mikä minua on surettanut. Se, herra Pontmercy, että te ette ole\ntahtonut kajota niihin rahoihin. Ne ovat kuitenkin teidän vaimonne\nomat. Minä selitän sen teille, lapseni, ja senkin tähden olen iloinen,\nettä tulitte. Musta pihkakivi tulee Englannista, valkoinen Norjasta. Se\non kirjoitettu tuolle paperille, joka teidän pitää lukea. Mitä\nrannerenkaisiin tulee, keksin minä uuden kiinnittämistavan, joka oli\nkauniimpi, parempi ja halvempi. Te ymmärrätte nyt, kuinka paljon rahaa\nsemmoisella voi ansaita. Cosetten omaisuus kuuluu siis hänelle. Minä\nmainitsen nämä seikat, että voisitte olla täysin levollisia.\"\n\nPortinvartijanvaimo kurkisti sisään. Lääkäri viittasi häntä pois, mutta\nvaimo ehti kuitenkin sanoa kuolevalle:\n\n\"Tahdotteko pappia?\"\n\n\"Minulla on täällä pappi\", vastasi Jean Valjean.\n\nJa hän näytti viittaavan sormellaan päänsä yläpuolelle ikäänkuin olisi\nnähnyt jonkun.\n\nOn luultavaa, että piispa todellakin oli läsnä tässä\nkuolonkamppailussa.\n\nJean Valjean jatkoi:\n\n\"Herra Pontmercy, älkää olko huolestunut. Ne kuusisataatuhatta frangia\novat todella Cosetten. Koko elämäni olisi mennyt hukkaan, ellette\ntahtoisi niistä nauttia. Me teimme semmoista lasirihkamaa lopulta\nsangen hyvin. Me kilpailimme saksalaisten kanssa. Grossi, jossa on\ntuhatkaksisataa hyvin hiottua helmeä, maksaa vain kolme frangia.\"\n\nMykkinä tuskasta, tietämättä, mitä sanoa kuoleman edessä, seisoivat\nCosette ja Marius Jean Valjeanin edessä.\n\nTämän kasvot yhä kalpenivat, mutta olivat hymyilevät. Niissä ei ollut\nenää eloa, niissä oli jotakin muuta. Hengitys heikkeni, katse\nkirkastui.\n\nHän viittasi ensin Cosettea, sitten Mariusta lähemmäksi; oli ilmeisesti\nviimeisen tunnin viimeinen minuutti, ja hän alkoi puhua heille niin\nheikosti kuin ääni olisi tullut jostakin hyvin kaukaa.\n\n\"Tulkaa lähemmäksi molemmat. Minä rakastan teitä suuresti. On suloista\nkuolla näin. Sinäkin, Cosette, rakastat minua. Minä tiesin sen kyllä.\nKuinka kiltti olit, kun panit tuon tyynyn selkäni taa. Kaipaathan minua\nhiukan, eikö totta? Mutta en tahdo, että surette. Huvitelkaa runsaasti,\nlapseni. Minä unohdin sanoa, että soijilla ansaittiin vielä enemmän\nkuin kaikella muulla. Joka grossi, kaksitoista tusinaa, maksoi kymmenen\nfrangia ja siitä saatiin kuusikymmentä. Se oli todellakin hyvä afääri.\nTeidän ei pidä siis kummastella summan suuruutta. Ne ovat rehellisesti\nansaittuja rahoja. Te voitte turvallisesti olla rikkaita. Teillä pitää\nolla vaunut, silloin tällöin aitio teatterissa, kauniita pukuja,\nCosette, teidän pitää antaa päivällisiä ystävillenne, olla hyvin\nonnellisia. Minä kirjoitin Cosettelle. Hän löytää kyllä kirjeen.\nHänelle määrään nuo kaksi uuninreunalla olevaa kynttilänjalkaa. Ne ovat\nhopeaa, mutta minulle ne ovat kultaa, timantteja; ne muuttavat\ntalikynttilätkin kirkkokynttilöiksi. En tiedä, onko hän, joka ne\nminulle antoi, minuun tyytyväinen. Olen tehnyt, mitä olen voinut.\nLapseni, haudatkaa minut johonkin kolkkaan kirkkomaalle. Kivi vain\npäälle. Ei mitään nimeä kiveen. Se on tahtoni. Jos joskus käytte\nsiellä, Cosette, iloitsen. Ja te myös, herra Pontmercy. Minun täytyy\ntunnustaa teille, etten ole aina teistä pitänyt. Pyydän teiltä sitä\nanteeksi. Nyt olette molemmat minulle vain yksi. Minä olen teille\nkiitollinen. Tunnen, että teette Cosetten onnelliseksi. Kaapissani on\nviidensadan frangin seteli. En ole tahtonut siihen kajota. Sen määrään\nköyhille. Cosette, näetkö noita vaatteita sänkyni päällä? Tunnetko ne?\nSiitä on vain kymmenen vuotta, kun käytit niitä. Kuinka aika kuluu! Me\nolimme sangen onnellisia. Nyt on loppu. Älkää itkekö, lapset, en minä\nmene pois, minä näen teidät sieltä. Muistatko Montfermeil'tä, Cosette?\nJa sitä suurta nukkea? Sinä annoit sille nimen Catherine. Ne\nThénardier't olivat pahoja ihmisiä. Heille pitää kuitenkin antaa\nanteeksi. Cosette, nyt on aika sanoa äitisi nimi. Se oli Fantine.\nMuista se nimi: Fantine. Hän sai kärsiä paljon. Ja hän rakasti sinua\nsuuresti. Hän sai osalleen yhtä paljon onnettomuutta kuin sinä onnea.\nJumala jakelee niin. Hän on tuolla ylhäällä, hän näkee meidät kaikki ja\nhän tietää, mitä tekee suurien tähtiensä keskellä. Minä menen nyt pois,\nlapset. Rakastakaa toisianne aina. Se on arvokkainta elämässä. Ah,\nCosette, ei ole minun vikani, etten viime aikoina käynyt sinun luonasi.\nSydämeni oli siitä haljeta. Minä kävelin aina kadun nurkkaan asti,\nmahdoin olla hassunkurisen näköinen, kerran menin ilman hattua. Nyt en\nenää näe selvästi, minulla olisi vielä jotakin sanomista, mutta se\njääköön. Ajatelkaa hiukan minua. Minä kuolen onnellisena. Antakaa tänne\npäänne, että saan laskea käteni niiden päälle.\"\n\nCosette ja Marius laskeutuivat polvilleen ja kumartuivat Jean Valjeanin\nkäsiä kohti. Ne eivät enää liikkuneet. Hän oli kuollut.\n\nYö oli tähdetön ja pimeä. Epäilemättä seisoi pimeydessä joku iäisyyden\nenkeli siivet levällä odottamassa sielua.\n\n\n\n\n6.\n\nRuoho peittää ja sade huuhtoo pois.\n\n\nPère-Lachaisen kirkkomaalla, yhteisen hautuumaan lähellä, oli\nyksinäisessä kolkassa vanhan aidan vieressä tuuhean lehtikuusen alla\nmuudan kivi. Se kivi oli ajan merkkejä täynnä niinkuin kaikki muutkin.\nVesi teki sen viheriäksi, ilma mustaksi. Se ei ole lähellä mitään\nkäytävää, kun ruoho on korkeaa, niin jalat kastuvat. Kun aurinko\npaistaa, mataa sillä sisiliskoja; Ympäristöllä huojuu kaura tuulessa.\nKesällä laulavat linnut puissa.\n\nKivi on aivan sileä. Sitä leikatessa ei oltu ajateltu muuta, kuin mikä\nhaudalle oli välttämätöntä, ja katsottu vain, että se oli kyllin pitkä\nja leveä peittämään ruumiin. Siinä ei ollut mitään nimeä.\n\nOli kuitenkin monta vuotta sitten joku käsi lyijykynällä piirtänyt\nsiihen nämä neljä säettä, jotka sateesta ja pölystä vähitellen kuluivat\nja nykyjään arvattavasti ovat kokonaan haihtuneet:\n\n    Hän nukkuu. Vaikk' oli kohtalonsa ankarin,\n    hän eli. Vaan luotaan lähtiessä lemmikin\n    hän kuoli. Niinkuin selviö se ollut ois,\n    ett' yltää yö, kun päivä sammuu pois.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Tekijä käyttää tässä perä perää kuutta eri nimitystä nykyiselle\n\"proletaari\"-käsitteelle: _la canaille, la populace, le peuple, les\ngueux, l'ochrocratie ja le démos_. -- Suom.\n\n[2] Joutsenet ymmärtävät merkit.\n\n[3] _Cent six_, satakuusi, äännetään samoin kuin Sancy. Sitä\nsanaleikkiä on huono suomentaa. -- Suom.\n\n\n\n"]