[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7IvmeCBMyb7kG2CN3RfGJHkSbB9Ylib5TKinimfxprY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},82,"Pilven hattaroita I","Kurikka, Matti",1863,1915,"82-kurikka-matti-pilven-hattaroita-i","82__Kurikka_Matti__Pilven_hattaroita_I","Pieniä kyhäelmiä","runous",[],[],"fi",1886,null,13825,87446,false,15318,[23],"Fiction",[25],"Poetry","\"Pilven hattaroita I\" by Matti Kurikka is a collection of poetic vignettes written in the late 19th century. The work explores the lives and thoughts of various characters, emphasizing themes of nature and human experience through lyrical prose. The narrative begins with a young boy contemplating the beauty of summer clouds, which serve as a backdrop for reflections on life, sorrow, and the passage of time.  At the start of the narrative, a sixteen-year-old boy wanders through a summer landscape, observing the natural world around him while capturing fleeting moments of inspiration. As he gazes at the clouds, he imagines various scenes and stories within their shapes—evoking images of family, battles, and even court justice—while he also becomes aware of the darker sides of existence. The opening sets a tone of wonder mixed with melancholy, hinting at the intertwining of innocence and the harsh realities of life that will unfold as the story progresses. (This is an automatically generated summary.)",[],281,"Kokoelma sisältää lyhyitä kertomuksia ja tunnelmakuvia, joissa tarkastellaan suomalaista luontoa ja ihmiskohtaloita. Tekstit vaihtelevat kesäisistä pilvien tarkkailusta arkisiin havaintoihin ja kertomuksiin kyläyhteisön jäsenistä.","Matti Kurikan 'Pilven hattaroita I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 82. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PILVEN HATTAROITA I\n\nPieniä kyhäelmiä\n\n\nKirj.\n\nMATTI KURIKKA\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1886.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPilven hattaroita\nSyvällä tammen juuret\nHautajaiset\nKirppu ja kärpänen\nPekka parka\nKilu-Kalle\n\n\n\n\n\nPILVEN HATTAROITA.\n\n\nOn helteinen kesäpäivä. Ilma värisee auringon paistaa räkittäessä\nsinisellä taivaalla, saviperäinen maa halkeilee kuivuudesta, niittäjää\nodottelee pitkä kylvöheinä, hiljaa aaltoillen tukahduttavan etelätuulen\nheikoista löyhäyksistä, pääskyset lentää piirtelevät korkealla taivaan\nlaella, hikisenä takoo talonpoika viikatettaan, lähteäkseen\nhuomisaamuna heinää kaatamaan.\n\nHuolettomana käyskentelee kujasilla talon kuusitoista vuotias poika,\njoka nyt on kotiluonnon helmassa uusia voimia koulutyöhönsä\nhankkimassa. Hatuttapäin, paljain jaloin tallustaa hän eteenpäin,\ntaivaalla hyöriviä lintuja katsellen. Vuorotellen nousevat ja taasen\nmaahan painuvat hänen jalkansa aivan kuin olisi joku outo voima pannut\nhänet tuohon pää pystyssä astumaan. Välistä seisattuu hän, tarkastaa\njotakin paikkaa taivaalla, tarkastaa ja lähtee uudestaan tietä\nmittaamaan. Nyt nojaa hän levollisesti aitaa vasten, itäiseen taivaan\nrajaan tuijottaen, mutta tuota ei kauan kestä, pian on hän taasen\nliikkeessä. Tuonne kummulle näkyvät häntä askeleensa johtavan. -- Niin,\nsinne hän meneekin. Jo kiipee hän pengertä pitkin, jo heittäytyy hän\ntuuhean koivun varjoon selälleen pehmeälle sammalikolle. Käykö hän\nnukkumaan? Ei! Levällään ovat hänen silmänsä yhäti taivaasen\nkäännettyinä. -- Nyt ei ole enää näkyvissä lintujakaan. Muutamat\nhajanaiset pilven hattarat vaan hämmentävät taivaan sinistä\nyksitoikkoisuutta. Niin, pilven hattarat! Niitähän hän näkyykin\ntarkastavan... Tuohon monimutkaiseen pilven lohkareesen näkyvät hänen\najatuksensa kiintyneen. Sitä ovat hänen silmänsä seuranneet taivaan\nrajalta asti.\n\nMitä ihmeellistä on hän nyt tuossa pilvessä löytänyt? -- -- Hm! Pilvi\nkun pilvi! Tosin omituisen näköinen, mutta onhan niitä kummempiakin\nnähty. -- --\n\nMutta kas, kuinka se muuttuu vähitellen, kun sitä vähän aikaa\ntarkemmin katselee. -- Se rupeaa jakaantumaan. Kas, nyt se jo on kahtia\nlohennut. Suurempi ryhmä kiitää edelle, menee jo tuon ylempänä olevan\nsinisen-harmaan hattaran sivuitse... Omituista! Katsoppas vaan noita\ntarkemmin! Mitä näetkään niistä? Mitä ihmeellisimpiä utukuvia. Tuossa\naivan kuin istuisi äiti pienokainen sylissä. Isä istuu hänen rinnallaan\ntyytyväisenä lastaan katsellen... Nyt eroaa mies omaisistaan yhä\nkauemmas, tuskin voi sitä enää silmät eroittaa, niin se haihtuu jo\nnäkyvistä... Äiti istuu yhä entisellä paikallaan. Kas, äkkiä tempaa\ntuuli lapsen hänen sylistään. Hän ei huomaa sitä lainkaan, vaan\ntuudittelee yhäti. Nyt katoaa hänkin näkyvistä, mutta lapsesta on\ntullut reipas, sotaisan näköinen ritari. Harniskaan ja kypäriin\npuettuna istuu hän uljaan sotaoriin selässä kädessä kilpi ja miekka.\nHänen jälestään kiitää sotureita taajoissa riveissä. Mikä urhea\nsankarijoukko! Luulisi kuulevansa oriin korskunnan, heidän aseittensa\nkalskeen.\n\nNo, mitä on tuo vaalea hattara tämän yläpuolella? Mikä kuvarikkaus\nsiinäkin! Tuossa istuu nuori neitonen rukkinsa ääressä syviin\nmietteisin vaipuneena. Hänen silmänsä ovat alas painuneina, ne\nseuraavat taisteluun rientäviä uroita... Kuinka kirkas kyynel vierähti\nhänen rinnalleen, kuinka kirkas, monivärinen. Hänen takanaan seisoo\nsynkän näköinen, parrakas mies. Salavihkaa katselee hän neitoseen...\nMitä miettineekin hän? Hyvää, rehellistä ei se ainakaan ole.\nAavistamatta hänen salaisia tuumiaan, istuu viaton impi värähtämättä\npaikallaan, yhäti surumielisenä alas tuijottaen.\n\nVaan mitä elämää on tuolla takimaisessa tummemmassa hattarassa? Mitä on\ntuo oikeastaan? Odotahan. Jo rupeaa se selviämään.\n\nAivan on, kuni istuttaisin siinä oikeutta. Juhlallisena, arvokkaana\nistuu tuomari korkealla sijallaan; hänen ympärillään on joukko totisen,\nvakavan näköisiä miehiä. Jäykkänä pelottomana seisoo syytetty tuomiota\nodottaen. Ken tuo syytetty nuori mies? Hän näyttää tutulta. -- Jo nousee\ntuomari seisoalleen. Kädessä on hänellä paperi. Hän viittaa syyllistä\nlähemmäs. Mutta -- mitä nyt? Pilvi saapui juuri tuon ylempänä olevan\nhattaran kohdalle, jo katosi neitonen näkymättömiin.\n\nMitä! Tuossa tunkeutuu hän näkyviin ihmisten välistä. Hän lähestyy\ntuomaria, puhuu jotakin. Kaikki kuuntelevat kummastuneina. Ja kas,\ntuomari vastaa jotakin lempeästi, viittaa syytetylle... Nyt lausuu\nsyytetty jotakin, -- hänen syliinsä vaipuu impi, hänen pelastajansa...\nNyt työntää impi sulhonsa luotaan, viittaa kädellään länteen. Pois\nlähtee nuori mies.\n\nHyvän matkaa edellä kiitää soturijoukko, yhäti on päällikkö -- -- Mitä!\nHänethän me äsken oikeudessa näimmekin -- Niin, hän se olikin!\n\nLänttä kohden kiiruhtaa hän yhäti joukkoineen. Mitä on sitten siellä\nlännessä? Toden totta! Tuolta taivaan ääreltä rupeaa jotakin näkymään.\nMitä? -- Sieltä kuuluu melua -- -- Kas! Synkkä, musta pilvi nousee. --\nPilvikön vaan? Ei! Julma, hävitystä uhkaava vihollislauma sieltä vierii\nnäkyviin... Se nousee yhäti, lähestyy. Uljaasti rientävät sankarit sitä\nvastaan... Voi, voi! Kuinka heidän käyneekään!\n\n-- Uh, millainen leimaus, mimmoinen jyräys! Taistelu on alkanut. Vielä\non pystyssä urhea joukko! Nyt nyt! -- Ei voi eroittaa enää taistelevia\ntoisistaan. Uudet välähdykset, uudet jyräykset todistavat vaan, että\nottelua yhä kestää. -- --\n\nKiireesti nousee nuorukainen koivun alta, juoksu jalassa rientää hän\nkotia kohden. Mutta turhaan. Hänet saavuttaa rankka sade. Tuolla\npensaassa odottaa hän nyt myrskyn ohimenoa. Suotta ei hän sitä\nodotakaan. Jyry alkaa vaieta, myrsky taukoo... Musta pilvi rupeaa ohi\nmenemään. Sininen taivas jo aukeaa tuolta läntiseltä taivaan rajalta. --\nHetkinen vielä, niin myrsky on ohitse. Ukkosen pilvi alkaa jo painua\nitäiselle taivaan rajalle... Pian on se kokonaan näkymättömissä.\n\nVaan hattarat! Kuinka on taistelu päättynyt?... Kova on se ollut! Rivit\novat harvenneet, hajonneet... Poissa on päällikkö. -- Tuolla makaa hän\nverissään. Ken se hänen vieressään polvillaan? Hänen äitinsä haamu! Kas\nkuinka se tuijottaa rakkaansa vaaleisin kasvoihin. -- Ja tuolla istuu\nvainajan morsian mustan kosijansa rinnalla. Kyyneleitä ei polonen\nvuodata, hänen silmänsä ovat kuivuneet. Pirullinen hymy huulilla,\nkatselee julmuri onnetonta uhriaan... Vaan mitä nyt?... Äidin haamu\nilmaantuu! Se lähestyy kovaonnista, koskettaa häntä oikealla kädellään,\nja -- kuolleena vaipuu nuori vaimo kauhean miehensä jalkojen juureen.\n\nNuorukainen nousee pensaasta, lähtee reippaasti kotiin astumaan. Mikä\nloiste hänen kasvoissaan! Sadeko olisi hänet siihen määrään\nvirkistänyt? -- Ei! Hän oli taivaalla nähnyt jotakin, mitä ennen ei ollut\naavistanut, ihmiselämän iloineen, suruineen! Hän oli löytänyt alan,\njolla saattoi vast'edes mietteensä näkyvään muotoon luoda.\n\n\n\n\n\nSYVÄLLÄ TAMMEN JUURET.\n\n\n\nI.\n\nYksinään seisoi Kolppanan synkän erämaan sydämmessä pienoinen tölli\nviime vuosisadan keskipalkoilla. Sodan myrsky oli pyyhkäissyt seudun\nautioksi asukkaista. Siellä täällä oli toki vielä joku lujempi käsi\npysytteleinyt turpeessaan kiinni. Semmoinen oli myöskin tämän,\nErätöllin, rauhallinen isäntä. Kyttä-Kaarleksi häntä yleensä\nnimitettiin. Aikoinaan oli hän ruotsalaisten riveissä taistellut\nPietari Suuren sotalaumoja vastaan, oli joutunut vangiksi ja, päästyään\nvapaaksi sitten, saanut haltuunsa tämän töllin ynnä pienen maatilkun\nsen vieressä. Täällä eleskeli hän nyt nuoren kasvattinsa kanssa, jonka\nhän maantieltä oli nälkään nääntyneen suomalaisen vaimoihmisen rinnalta\nkorjannut. Vanhan lehmänsä antimilla ja sillä vähällä, mitä vanhus\npienestä pellostaan kokohon sai, elättivät he itseään, mutta\nerittäinkin metsän riistalla, sillä metsästys oli toki vanhuksen\nhartainta työtä. Vuosia kului hiljalleen ja pieni Mari kasvoi jo\nreippaaksi immeksi. Näytti siltä, kuin olisi vanhus täällä saanut elää\nelämänsä loppuun kaukana maailman melskeestä. Niin ei kuitenkaan\nkäynyt.\n\nEräänä kesäpäivänä ilmaantui niille tienoille loistava metsästäjäseura.\nPian äkkäsivät vieraat Erätöllin ja päättivät asettua hetkeksi\nlevähtämään. Nytkös töllissä elämä syntyi. Näytti siltä, kuin olisi\nrauhallisen peipposparin pesälle eksynyt parvi muukalaisia kirjavia\nlintuja, jotka siinä hyörivät, siksattivat ja kotkottivat mitä liekkin\nkieltä, josta ei nämä ymmärtäneet sanaakaan. Tyytymättömänä istui\nvanhus ovensuunpenkillä, äänetönnä katsellen odottamattomia\nrauhanhäiritsijöitä. Hän kyllä venättä osasi, mutta sitä eivät nuo\npuhuneet. Suurempi hätä oli Mari raukalla. Hän ennätti kuitenkin\nvieraitten näkyvistä piiloutua syvälle kiukaan koloon vaatteitten alle,\nja siellä oli hän nyt kättyrässä tohtimatta hengittääkään. Kun vieraat\nolivat lähteneet, ja tyttö viimein uskalsi tulla näkyviin, huomasi hän\nsuureksi kauhukseen, että ne olivat vieneet \"äijän\" [isoisä] mukanaan.\nSuuressa tuskassa ja toivottomuudessa vietti Mari suuren osan\npäiväänsä, kunnes viimein vanhus palasi. Hän kertoi olleensa vierailla\noppaana ja sanoi saaneensa kultarahan palkaksi. Nyt muuttui\nsilmänräpäyksessä Marin suru suurimmaksi riemuksi. Säihkyvin silmin\nkatseli hän ihmeellistä aarretta, ihmetellen sen loistoa ja painoa.\n\nMuutaman viikon päästä tultiin taasen vanhusta oppaaksi ottamaan. Tällä\nkertaa ei Mari ennättänytkään piiloon -- suureksi onnettomuudekseen,\nsillä vaikka nyt vieraita olikin vaan kaksi, toinen nuori, toinen vanha\nherra, oli Mari pahemmassa kuin pulassa. Ne eivät tahtoneet mitenkään\njättää häntä rauhaan kysymyksiltään ja silmäyksiltään. Erittäinkin oli\ntuo nuorempi ilkeä.\n\nKun syksy alkoi lähestyä rupesivat nämä kaksi yhä useammin täällä\nvieraissa käymään. Silloin tällöin tuli tuo nuorempi ihan yksinkin.\nPietari herraksi oli Kyttä-Kaarle kuullut muitten häntä kutsuneen ja\nsiksipä rupesi hänkin häntä nimittämään, -- välistä paljaaksi\nPietariksikin, -- ja heistä tuli hyvät ystävykset. Terve tullut oli\nErätölliin aina Pietari herra. Eikä hän koskaan lähtenyt sieltä\npistämättä rahakolikkoa ukon kouraan. Ihmekö sitten jos vanhuksella oli\nruskeassa kolpitsakaapissa \"väkevääkin\" tämän vieraan varalle. Vaikka\nyhäti ujona, palveli häntä Marikin aina mielihyvällä. Ensin oli Mari\nkyllä häntä pelännyt ja sanonut Pietari herraa \"pahaksi\", mutta nyt oli\npäinvastoin. Hän rohkeni jo katsoa Pietaria silmiinkin, ja äijänsä\nkanssa puhui hän Pietari herrasta aina mitä suurimmalla hellyydellä.\n\nEräänä syys-iltana oli Mari yksinään kotona. Vanhus oli mennyt kylään\nja luvannut vasta seuraavana aamuna palata. Kolpitsan vieressä istui\nMari jakkaralla rukkinsa ääressä iltaa viettäen. Ei häntä peloittanut.\nHän oli niin tottunut täällä metsän sydämmessä yksin olemaan, oli niin\nmonta syys-iltaa katsellut ikkunasta noita liikkuvia lyhty-paria, jotka\nVenäjän synkkiä erämaita öisin valaisevat, oli saanut tottua\nkuuntelemaan nälkäisten susien kamalaa ulvontaa. Hän luki silloin vaan\niltarukouksensa, kuten äijänsä oli opettanut, ja tirkisteli sitten\npelotta pienestä ikkunasta rösöisiä petoja, jotka ulkona vongeltelivat.\n\nNyt oli luonto ääneti. Kun rukki vaikeni, säesti ainoastaan siristävän\nsirkan loppumaton laulu hiljalleen äänettömyyttä, sillä eihän Mari\nusein sitä kuullutkaan. Rukin surina ja sirkan sirinä, -- siinä kylliksi\nMari neitosen ratoksi. Yhtä ahkeria kuin ne olivat milloin vuoroin,\nmilloin yht'aikaa yksitoikkoista virttänsä vetämään, yhtä väsymätön oli\nhän niitä kuuntelemaan. Hänen päänsä oli painuneena eteenpäin, hänen\nvaaleat, purkaantuneet lettinsä peittivät osaksi valkeata, puoleksi\npaljasta rintaansa. Suuret siniset silmät katsoa tuijottivat kärpäseen,\njoka kuontalolaudalla hieroi yhteen takakoipiaan ja siipiään, ikäänkuin\nvarustautuen johonkin suureen yritykseen. Vielä oli rukki liikkeessä,\nvielä olivat sormetkin työssä olevinaan, vaan pian taukosi rukki\nhyrräämästä kokonaan, päivettyneet kädet vaipuivat hervottomina\nlepäämään vaalealle esiliinalle. Sirkkakin vaikeni hetkeksi, ikäänkuin\nei se olisi tahtonut häiritä rakkaan emäntänsä mietteitä.\n\nMitä mietiskeli Mari? Hän näytti niin suruiselta. Mitä surua olisi\nhänellä ollut? Eikö hän ollut keskellä elämän iloisinta kukkakenttää?\nOlihan hän täyttämäisillään seitsemäntoista, olihan hän terve,\nhuoleton, saihan hän vapaana liidellä erämaan polkuja. Kasvatusisänsä\nrakasti häntä kuin taivaallista olentoa jonka hän sanoi Jumalan\nlähettäneen hänen vanhuutensa päiviä sulostuttamaan. Vai olisiko impi\nsurrut kesän lähtöä, olisiko hän kammonnut kolkon talven tuloa? Ei!\nJotakin erinomaista liikkui hänen rinnassaan. Suottako se noin\nvaltavasti olisi aaltoillut. Ei noin syviä huokauksia jokapäiväiset\nsyyt voineet esille tuoda.\n\nÄkkiä kuuli hän koputusta ikkunassa. Aivan kuin unen utuisilta mailta\nviskattuna kolkkoon todellisuuteen, hypähti hän säikähtyneenä\njakkaraltaan.\n\n\"Ken se? Tähän aikaan?\" kysyi hän itsekseen, rientäen pää aivan\npöpperössä ovea avaamaan.\n\n\"Hyvä ilta!\" lausui joku tullen pimeästä näkyviin.\n\n\"Pietari herra! Näin myöhään!\" huudahti Mari joutuen vielä enemmän\nsekasin.\n\n\"Ethän toki minua ulos ajane, vaikka näin myöhään tulenkin?\" kysyi\nvieras painuen raskaasti oven suuhun lavitsalle.\n\nNyt huomasi Mari, että vieras oli aivan riutuneen näköinen ja riensi\nvettä noutamaan. Pian oli hän taasen tuvassa.\n\nVieras oli sillä välin heittäytynyt vuoteelle.\n\n\"Kiitos, tyttöseni, kiitos!\" soperti tämä tarttuen ahnaasti\nvesikauhaan.\n\n\"Ohhoo, sepä maistui... Olen kulkenut koko iltapuolen erämaassa\neksyksissä ja, joll'en olisi täältä pilkoittavaa valoa huomannut,\nolisin ollut hukassa\". Näin kertoi Pietari herra hetkisen päästä.\n\n\"No, tahtonette syödäksenne\", lausui Mari ruveten pöytää kattamaan.\nKäännettyään oikeinpäin valkean pöytälaudan, asetti hän sille pienen,\npuhtaan puulautasen. Sitten veti hän kiukaan suulta pienen mustettuneen\nsavipadan esille, jonka hän toi lautaselle. Porstuan kaapissa olevasta\nkiulusta kaasi hän rahkamaitoa, Pietari herran herkkua, puukuppiin ja\nliidätti sen pöydälle. Pöytäkaapista otti hän nyt puulusikan ja\nveitsen, asettaen lusikan sievästi maitokupin viereen. Nyt tuli pöydän\ntakana penkinkulmauksessa olevan leipäkannikan vuoro. Reippaasti\nsovitti neitonen sen uhkeata rintaansa vastaan ja leikata karautti\nmuutamia kelpo viipaleita. Vielä tuli ruskeasta kolpitsakaapista\nnäkyviin valkea pullo ynnä jalaton pikari. Ja nyt oli iltanen valmis.\n\nPää kätensä nojassa oli ylhäinen vieras katsellut suloisen immen\nreippaita liikkeitä.\n\n\"Eikö sinulla ole täällä ikävä?\" kysyi hän käytyänsä istumaan pöytään.\n\n\"Mikä ikävä minulla olisi?\" vastasi Mari luoden silmänsä maahan.\n\n\"Eikö sinulla ole ketään, jota ikävöitsisit, sukulaista -- --\"\n\nMari antoi kieltävän vastauksen.\n\n\"-- tahi sulhasta?\" kysyi Pietari katsoen terävästi tyttöön.\n\nMari punastui.\n\n\"Kas niin, sinulla on sulhanen!\"\n\n\"Eipä olekaan! Kuka minusta huolisi.\"\n\n\"Kukako sinusta huolisi. Heh! Jos minä olisin talonpoika, pitäisimpä\nsuurimpana onnenani saada sinut vaimokseni\", virkkoi Pietari äänellä,\njoka ei pilkkaa todistanut.\n\nMari punastui yhä enemmän.\n\n\"Tulisitko minulle?\" kysyi nuori herra.\n\nMari oli ääneti.\n\n\"Vastaa nyt leikillä. Tulisitko vaimokseni jos talonpoika olisin\"?\nkysyi Pietari jääden uteliaana vastausta odottamaan.\n\nPienen sisällisen taistelun jälkeen, jonka häveliäisyys ja pelko oli\naikaan saanut, nosti neito äkkiä silmänsä, vastaten painolla:\n\"Tulisin!\" ja läksi kiireesti ulos.\n\n\"Olisiko hän minuun rakastunut?\" tuumaili Pietari herra. \"Hm! Sepä\nolisi romantillista, jos naisin hänet täällä, sanoen itseni joksikin\nhovin palvelijaksi ... mutta ei! Hän on liian viaton, liian pyhä\nsellaisen petoksen uhriksi... Ja mitäpä jos vaimoni siitä tiedon\nsaisi?... Miks'en ole hänen vertaisensa! Täällä silloin yhdessä\nmetsästellä, kuherrella saisimme. Minun ei tarvitsi nähdä noita\ninhoittavia hovimiesten naamoja, ei hengittää hovin tukahduhtavaa\nilmaa.\"\n\nMari tuli takasin, taarituoppi kädessä aivan kuin ei mitään olisi\ntapahtunut... Hänen silmänsä eivät olleet aivan samallaiset kuin ulos\nmennessä... Kasvot näyttivät pestyiltä. Vieras herkesi jo syömästä,\njuotuaan vähän taaria tuopista.\n\n\"No mitä nyt on tehtävä Mari kulta?\" alkoi hänkin semmoisella äänellä\nkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n\"Ajatko sinä nyt minut tuonne yön selkään.\"\n\n\"Minäkö ajaisin sinut! Enhän toki. Jää tänne vaan yöksi. Ethän sinä\nminulle mitään pahaa tehne. Minä luotan sinuun... Äijäni vuode on tämän\nyön tyhjänä; saat maata siinä\". Näin jutteli tyttö kaikessa\nviattomuudessaan.\n\n\"Voi kuinka puhdas, viaton on hänen sielunsa. Harvinainen olento on\nhän\", ajatteli hovimies, ja siltä näytti kuin olisi hän sydämmessään\npäättänyt kunniansa kautta olla \"tekemättä mitään pahaa\" immelle, joka\nhäneen niin lapsellisella varmuudella luotti. Lapsi parka! Kuinka olisi\nhän voinut pelätä vaaraa, jota hän ei tuntenutkaan.\n\nPietariherra kyllä käsitti velvollisuutensa ja päätti seurata sen\nvaatimuksia, mutta kun veneen kerran kosken niskaan asti päästää, ei\nsitä voi estää alas menemästä.\n\nMyöhään yöhön istuivat ystävykset pakinoiden minkä mistäkin. Pietari\noli jo istahtanut Marin viereen, oli ottanut hänen kätensä omaansa,\npainanut hänen päänsä rinnoilleen -- syleillyt häntä. -- --\n\nKun auringon ensi säteet pilkistivät tuuheitten kuusien lävitse\nmetsästäjän asuntoon, tapasivat ne siellä kaksi taivaallisen onnen\nhurmaamaa rakastajaa, jotka vastanaineiksi olisi luullut.\n\n\n\nII.\n\nKevät on tullut. Kyttä-Kaarle on kuollut. Hän luuli kasvattaneensa\nMarinsa niin kaukana kaikesta maailman turmeluksesta, että kun hän\neräänä iltana, kaupungista palatessaan, tapasi kasvattinsa vaaleana\npienoinen lapsi sylissä, sai hän sellaisen iskun sydämmeensä, ett'eivät\nhänen riutuneet voimansa sitä kestäneet.\n\n\"Kun minä kerran vuoteen omaksi joudun, niin en siitä koskaan enää\nnouse\", oli hän aina sanonut.\n\nNyt joutui hän vuoteesen, ja hänen sanansa kävivät toteen.\n\nVoi Mariparan tilaa! Tuolla porstuassa venyi penkillä hänen rakkaan\nkasvattajansa ruumis vaatteen peitossa. Hän oli saanut sen sinne\nviedyksi ponnistettuaan viimeiset voimansa. Tuskin jaksoi hän vielä\nlehmän lypsää, ja kaikki oli kuitenkin hänen hartioillaan. Tuolla\nolkivuoteella uinaili pienoinen hento olento puhtaissa kapaloissa,\näitiä luokseen odotellen. Nyt vasta huomasi onneton äiti, mitä on\nmaailma, nyt käsitti hän kuinka yksin hän oli täällä, kun toinen\nhäneltä turvaa, suojaa oli vaatimassa.\n\n\"Voi Pietari, Pietari!\" huoahti hän itsekseen ottaessaan lapsen\nsyliinsä... Hiljaa huoahti hän, niin hiljaa, että tuskin sen itsekään\nhuomasi, mutta se huokaus tuli syvimmästä sydämmen sopesta, sitä\nseurasi valtaava kyynelvirta, josta karpaleet valuivat hänen\nlaihoille poskilleen, valkealle rinnalleen ja siitä punaposkisen\npoika-palleroisen kasvoille. Tyytyväisenä hymyili pienokainen äitinsä\nsylissä, nuoleksien huuliltaan äitinsä kyyneleitä. Ei hän näkynyt\nolevan millänsäkään turvattomuudestaan; lapsen salaperäisellä vaistolla\nkatseli hän iloisena valoisata maailmaa, jonka haltiaksi hänet Jumala\noli määrännyt, kuten kaikki ihmiset, niin, vielä paljon enemmän. -- --\n\nÄkkiä hyppäsi Mari seisaalleen, laskettuaan lapsen vuoteelle, ja riensi\nulos. Hän kuuli töminää, ikäänkuin joku olisi ratsastanut töllille\npäin. Totta tosiaan!\n\nTuolta kiitääkin ratsastaja näkyviin, hän lähestyy.\n\n\"Pietari!\" huudahti Mari. \"Kiitos, Jumalani!\"\n\nPietari herran hämmästys oli suuri, saatuaan kuulla, mitä hänen poissa\nollessaan oli tapahtunut. Hänen omatuntonsa sanoi, että hän oli syypää\nvanhuksen äkkinäiseen kuolemaan. Pian haihtuivat kuitenkin nämä ikävät\najatukset, kun hän tupaan astuttuaan, näki lapsensa, oman poikansa\nolkivuoteella potkivan. Hänen riemunsa oli ääretön.\n\n\"Tämä on siis minun poikani, minun esikoiseni!\" huudahti hän useita\nkertoja. Kauan aikaa istui hän sitten vuoteen reunalla lapsi sylissä\nsyviin ajatuksiin vaipuneena. Mari näki hänen jotakin erinomaista\nmiettivän eikä siksi häntä häirinnyt.\n\n\"Nyt eivät he saa haukkua minua siitä, ett'ei minulla ole poikaa!\"\nvirkkoi hän viimein. \"Onhan tämä minun näköiseni?\" kysyi hän äkkiä.\n\n\"Katso sen silmiä, katso suuta, otsaa!\" vastasi Mari. Hänen kasvojaan\nkirkasti taasen tuo valo, mikä Pietarin oli ensi hetkellä niin suuresti\nhurmannut.\n\n\"Se on päätetty!\" sanoi isä äkkiä, nousten seisaalleen. \"Tahdotko\nlähteä minun kanssani, Mari?\" kysyi hän.\n\n\"Sinun kanssasi! Minne?\"\n\n\"Etkö luota minuun?\"\n\nMari loi silmänsä maahan.\n\n\"Mutta onhan äijä ensin haudattava\", virkkoi hän hiljaa.\n\n\"Kaikesta pidetään huoli!\"\n\nNiin kävikin. Pietari herra toimitti vanhuksen ruumiin hautaan. Marin\nlehmä ja kaikki, mitä arvokasta löytyi, myytiin, ja Mari muutti\nlapsineen Pietarhoviin, jossa Pietari herra vakuutti hänelle\npalveluspaikan toimittaneensa.\n\n\n\nIII.\n\nPietarhovissa on elämää. Perintöruhtinas on tullut sinne taasen monesta\naikaa kesää viettämään. Omituinen kaupunki tuo Pietarhovi. Syntyneenä\ntuohon keisarillisen kesähuvilan kintereille, riippuu se siinä määrin\ntuosta elinlähteestään, että kun hovi on tyhjänä korkeista\nasukkaistaan, on kuni koko kaupunki olisi surkastuneena. Hovin komeita\nikkunoita peittävät harmaat verhot, uljaat kuvapatsaat sen seinissä\novat rumiin puukoteloihin suljettuina, suihkulähteet kuivina ja puiston\nkäytävätkin lakaisematta. Ihmiset haukottelevat ikävissään, kauppiaat\nmärräävät ostajien puutetta. Vaan annas olla, kun hovin lippu liehuu\ntornissa, kun sen korkea omistaja on saapuvilla, silloin on kaupungissa\nliikettä, elämää, aivan kuin sumuinen syys-taivas äkkiä olisi\nkirkastunut, lämpimän kevät-auringon ruvettua surkastunutta luontoa\nvirkistämään. Mahtavana keijottaa hovi kaikessa loistossaan\nsuihkulähteistä hajoavan vihmasateen läpi heloittavassa auringon\nvalossa; ihmiset hääräävät ja hommaavat, vosikat kulettavat kilvan\n\"sidokkojaan\", mielissään hykertelevät puotimiehet kämmeniään.\n\nNiin on nytkin. Puhtaana, juhlapuvussaan odottaa uhkea puisto korkeita\nvieraita. Eikä sen kauan tarvitse odottaakaan. Perintöruhtinaan pieni\nseitsen-vuotias poika on hurmaantunut tähän luonnon ihanuuteen. Siellä\nnähdäänkin hänen joka päivä kävelevän vanhan harmaapäisen opettajansa\nmukana.\n\nOn lämmin aamu. Aurinko on niin korkealla, että se näkyy jo yli\nkorkeitten puitten hovin päärappusille. Nuori ruhtinas on jo ennättänyt\nopettajineen luonnon helmaan. Milloin juoksee ketterä poika vanhusta\npiiloon, milloin vaatii hän opettajaansa kilpaa juoksemaan, aina sen\nmukaan mitä hänen pieneen päähänsä pistää. Opettajan muistuttaessa,\nett'ei hän saanut niin raju olla, vastaa poika, että eihän nyt\noppitunti ole ja että olihan hänen isänsä sanonut: \"Antaa pojan\nmellastaa!\" Nyt pisti päähän hauska tuuma.\n\n\"Ruvetkaamme sotamiehisille, minä olen kapteeni ja te olette rekryytti.\nTämä teidän keppinne olkoon pyssy. No, smirnaa!\"\n\nMutta vanhuksellepa ei näkynytkään olevan halua sotatemppuja tekemään.\n\n\"Na pletsbo! Miksi ette tee? Pian nyt!\" kirkui poika.\n\n\"Minä olen vanha jo, lapseni\", rupesi hetas vanhus sanomaan, mutta\nkapteeni ei ollut kuulevinaankaan.\n\n\"Hiljaa nyt! sanon minä!\" huusi hän koettaen matkia komentajan ääntä.\n\n\"No, no!\" hymyili vanhus tehden pikku ruhtinaalle mieliksi.\n\n\"Na ruuku!\" komensi kapteeni.\n\nRekryytti totteli.\n\nNyt komensi uljas sotapäällikkö juoksuun, lähtien itse edellä\ntipsuttamaan; vasta käytävän käänteessä huomasi hän, että rekryytti\nhymyillen istuikin penkillä.\n\nSe oli hirveä loukkaus Hänen Korkeuttansa vastaan. Kiukustuneena juoksi\nhän vanhuksen luo, vaatien häntä kiven kovaan heti pystyyn, mutta kun\ntämä häntä sen sijaan rupesi varoittamaan sanoen, ett'ei hän saa tuolla\ntavoin käyttäytyä opettajatansa kohtaan, pyrskähti poika itkemään\nlähtien \"isälleen kantelemaan\".\n\nTultuaan hovin edustalle tapasi hän siellä erään talonpoikais-naisen\njoka pienen pojan kanssa katseli ympärilleen kysyäkseen jotakin. Mikä\nkuva tuon surupuvussa olevan vaimon kasvoissa! Nuoruuden puna näytti\nniissä juuri lakastuneen, mutta rypyt otsalla ja laihat poskipielet\nosoittivat, että se oli karkoittamalla niistä karkoitettu. Silmissä\nsäihkyi vielä tuo hehku, jonka luonto vaan muutamille on antanut, mutta\nkulmat olivat jo vallan niitten yli saaneet, tuolla syvällä piilossa ne\nenää pelokkaasti välähtelivät.\n\n\"Ketä sinä etsit?\" kysyi pikku ruhtinas, unohtaen äsköisen harminsa.\nÄkkiä kirkastuivat masentuneet vaimon kasvot.\n\n\"Tässä on tuomisia sinulle, lapsukaiseni\", virkkoi hän, lempeästi\nkatsoen nuoren ruhtinaan tulisiin silmiin ja ojentaen hänelle\nkorillisen kauniita, punaisia marjoja.\n\n\"Mansikoita! Voi, voi\" huudahti lapsi riemuiten. \"Minä lähden kohta\npapalleni näyttämään!\" Tämän sanottuaan vikelsi hän rappusia ylös ja\npujahti sisään.\n\n\"Kun hän nyt tulisi tänne,\" huokasi vaimo, tuijottaen oveen, jonka\npikku ruhtinas oli lonkalleen jättänyt.\n\n\"Kuule akka\", lausui hänelle samassa opettaja, joka oli oppilaan\nperässä kampuroinut. \"Tiedätkö ken tuo lapsi on?\"\n\n\"Tiedän kyllä!\" lausui vaimo välinpitämättömällä äänellä.\n\n\"No, kuinka rohkenet sinä sinutella häntä?\" kysyi toinen. Muista\nvast'edes...!\"\n\n\"Minä olen sinutellut tuota lasta jo seitsemän vuotta, enkä tarvitse\nsiinä teidän neuvojanne\", lausui vaimo, joka ei ollut kukaan muu kuin\nKyttä-Kaarlen tytär Mari, vanha tuttavamme.\n\nKohta kuin hän oli kasvatusisänsä kuoleman jälkeen Erätöllistä\nPietarhoviin muuttanut, kulki läpi valtakunnan se riemusanoma, että\nperintöruhtinas Pietarille oli poika syntynyt. Tämän pojan imettäjäksi\nmäärättiin Mari \"koska hän oli niin puhdasverinen ja terve ihminen\"...\nMutta pian tapahtui suuri muutos. Hän naitettiin eräälle Paaritsan\nkylän miehelle Kolppanan seurakunnassa, jota miestä hän ennen ei ollut\nnähnytkään... Kerrottiin, että se tapahtui keisarinna Elisabetin\ntahdosta. Josko perintöruhtinas oli siihen myöskin suostunut, sitä ei\nMari saanut tietää, mutta ei hän sitä uskonut, koska Pietari herra\nvielä päivää ennen hänen lähtöään oli hänelle niin ystävällinen ollut.\n\nNäin oli Mari joutunut suomalaisen talonpojan vaimoksi, ja semmoisena\nhän nyt seisoi kuusivuotiaan poikansa kanssa tuossa Pietarhovin\nkeisarillisen palatsin edustalla.\n\n\"Kuinka rohkenet sinä?\" aikoi juuri saksalainen opettaja kiukustuneena\närjäistä rohkealle vaimolle, kun perintöruhtinas Pietari ilmaantui\nverannalle. Tuossa nyt seisoi taasen Marin silmien edessä hänen rakas\nPietarinsa, mutta suuresti muuttuneena entisestä. Hän oli useita vuosia\noleskellut minkä missäkin, niin ett'ei Mari ollut häntä moneen vuoteen\nsaanut nähdäkään.\n\n\"Tule tänne!\" kuuli Mari hänen lausuvan, entisellä tutulla äänellään,\nvaikka siinä nyt olikin jonkullainen arvollisuuden väreily.\n\nVapisevin polvin astui Mari perintöruhtinaan luo, joka ojensi hänelle\nkätensä, kysyen: \"Mitä kuuluu?\"\n\n\"Olen nyt leski. Mieheni kuoli jättäen minut lapseni kanssa\nkurjuuteen.\"\n\nPerintöruhtinas pyysi hänet sisälle.\n\nKun pojat olivat kahden kesken jääneet verannalle, katselivat he ensin\ntoisiaan hetkisen, pikkuruhtinas erittäinkin tutkivasti.\n\n\"Mistä olet sinä kotoisin?\" kysyi ruhtinas viimein.\n\nTalonpoika ei vastannut mitään. Ruhtinas teki uudestaan saman\nkysymyksen, luonnollisesti venäjäksi.\n\n\"En ymmärrä\", vastasi nyt toinen suomeksi.\n\nNyt kävi pikku ruhtinas läpi koko kielivarastonsa.\n\nHän kysyi saksaksi ensin, mutta se ei tietysti auttanut.\n\nNyt tuli ranskan vuoro.\n\n\"Parlez vous po fransuski?\" kysyi hän kiukustuneena, huomatessaan\nkielitaitonsa loppuvan. Ei tästäkään muuta apua kuin, että opettaja,\njoka oli kysymykset kuullut, nauraen tuli saapuville.\n\n\"Kysykää häneltä, monsieur, mitä kieltä hän osaa\", käski ruhtinas.\n\n\"Ei hän osaa muuta kuin 'po tshuhonski'\", vakuutti opettaja.\n\n\"No puhukaa hänelle 'po tshuhonski'\", sanoi oppilas.\n\n\"En minä sellaista kieltä puhu!\" vastasi opettaja ylenkatseellisesti\nvilkaisten köyhään poikaan.\n\n\"Miksi ette?\"\n\n\"Ei kukaan sivistynyt sitä kieltä puhu.\"\n\n\"Eikö kukaan sivistynyt?\"\n\nSillä välin oli pikku talonpoika äimänä kuunnellut outoa keskustelua,\njoka nähtävästi koski häntä. Kahden kesken pienen herran kanssa olisi\nhän kyllä vielä joten kuten toimeen tullut, mutta kun tuo\nharmaatukkainen pörri lähestyi, loppui hänen rohkeutensa. Vetäytyen\npari askelta taakse päin, vilkasi hän apua etsien ovelle päin, minkä\ntaakse oli nähnyt äitinsä katoavan, mutta kun ei sieltä äitiäkään\nkuulunut, rupesivat suupielet yhä enemmän värähtelemään, silmiin nousi\npari kirkasta helmeä ja pian saivat kasvot kauhean muodon. Punaisen\nsinisenä seisoi hän ensin pari kolme sekunttia suu reppanallaan, kädet\nsilmillä, kunnes esille surkea parkaus pyrskähti, huomauttaen muita\nhänen tilastaan.\n\n\"No mitä nyt!\" huudahtaa pikku ruhtinas säikähtäen. Esille juoksee\nkohta äiti sisältä ruveten torumaan parkujaa.\n\n\"Kalle, mikä sinulle tuli?\"\n\n\"Minua peloittaa!\" änkytti poika.\n\n\"Ole nyt hiljaa! Voi häpeä, häpeä! Tulit kerran kuninkaan linnaan ja\ntäällä rupesit tuolla tavoin -- häpeä, häpeä...\" Näin torui äiti... Jo\nvaikeni poika.\n\n\"Pappa\", virkkoi pikku Paavali kuin Kallen parkauksesta syntynyt häiriö\noli ohitse. \"Minä tahdon oppia puhumaan 'po tshuhonski'\".\n\n\"Tahdotko\", lausui perintöruhtinas hymyillen. \"Kunhan kasvat vähän\nsuuremmaksi, niin saat kyllä.\"\n\nOpettaja sai kovan yskän ja katosi näkyvistä.\n\n\"Vai, tahtooko hän oppia suomea!\" huudahti Mari suomeksi ja lisäsi\nsitten venäjäksi suomalaisella murteellaan \"Jumala sinua siunatkoon\nlapsukaiseni.\"\n\nKun nyt Mari hyvästi rupesi jättämään, huomasi perintöruhtinas, kuinka\nhän äärettömällä hellyydellä lausui hyvästi Paavalille, mutta tuossa\nhellässä katseessa oli jotakin katkeraa surumielisyyttä. Pietari herra\nkäsitti kyllä syyn.\n\n\"Suutele imettäjääsi!\" käski hän poikaansa.\n\nHämillään lähestyi ruhtinas talonpoikais-vaimoa. Säihkyvin silmin\npainoi silloin Mari ylhäisen lapsen syliinsä, karkeat kyynelkarpaleet\nvierähtivät hänen silmistään ruhtinaan poskille. Näytti siltä kuin tuo\nsuutelo olisi hänen otsaltaan rypyt poistanut, hänen poskilleen entisen\nsulon tuonut.\n\nIloisena, tyytyväisenä läksi jo Mari poikansa kanssa pitkin hovin\npuiston käytävää astumaan, poveensa piilottaen kilisevää kukkaroa,\njonka Pietari herra erotessaan oli hänelle antanut.\n\n\"Jumala häntä siunatkoon!\" huokasi vaimo... \"Minä pidän kyllä huolen\nsinusta! Kun käteni saan vapaaksi, silloin en sinua unohda! Niinhän hän\nsanoi... Ja hän kyllä sanansa pitää.\" Näin tuumaili Mari itsekseen.\nOikealla kädellään talutti hän poika naskalia, joka kompastellen koetti\ntepsuttaa äitinsä rinnalla... Kallekaan ei tyhjin kourin hovista\nlähtenyt. Hänellä oli jotakin kainalossa, jota hän alinomaa kumartui\nkatsomaan. Siellä hirnui uljas harmaa sotaorit, pienen ruhtinaan\nitsensä antama, -- kiitos äsköiselle parkaukselle.\n\n\"Äiti\", yritti poika sanomaan, mutta kompastui käytävän käänteessä.\n\nKun vihdoin oltiin puutarhan ulkopuolella, kysyi taasen poika.\n\n\"Mitä se kuninkaan poika sanoi, jotta minä olin hänen poikansa\nnäköinen?\"\n\n\"Ei nyt ole aikaa poikaseni. Kiiruhtakaamme nyt vaan hevosen luo. Pitkä\nmatka on edessämme,\" vastasi äiti, tahtomatta ruveta selittämään.\n\n\"Kuinka pitkä?\" kysyi poika.\n\n\"No kuinka pitkä oli kotoa tänne?\"\n\n\"Ah niin! Neljäkymmentä virstaa!\"\n\nPian olivat äiti ja poika matkalla Paaritsaan.\n\n\n\nIV.\n\nAikoja on kulunut. Keisarinna Elisabet on jo haudassa, Pietari\nherrakaan ei enää ole olemassa. Hän \"sai kätensä vapaiksi\", mutta se\ntuli hänen omaksi turmiokseen. Katariina Toinen on nyt Venäjän\nvaltaistuimella... Kaikki menee taasen entistä menoaan. Ihmiset ovat jo\ntäydellisesti perehtyneet uusiin oloihin. Ja suuriko muutos olikaan.\nOlihan vanhan \"rouan\" sijaan vaan tullut nuori Katariina. Ja muutos\ntuli niin äkkiä, että nukkuva kansa tuskin ennätti herätä, kun se\ntakaisin uneen tuuditettiin. --\n\nPerintöruhtinaan nimeä kantaa nyt reipas nuorukainen, Paavali. Hän on\njo täysi-ikäiseksi julistettu.\n\nOnneton nuorukainen! Lapsuuden muistot vyörivat hänen mielessään\nsekavana sumupilvenä vaan. Hän olisi niin monessa asiassa tahtonut\nselitystä, varmuutta saada. Mutta keltä? Äiti, keisarinna, ei kohtele\nhäntä äidin hellyydellä, kaikkea muuta; hovimiehet katsovat häneen\nkylmyydellä, melkein ivalla... Ja kaikkein harmillisinta on, että nuo\näidin \"neuvon-antajat\" kohtelevat häntä sellaisella masentavalla\nylenkatseella, että hän usein rupeaa epäilemään, onko hän lainkaan\nVenäjän perintöruhtinas. Synkkänä salaisuutena on hänellä isänsä surma\nyhäti. Hän ei silloin asioita käsittänyt, mutta nyt hänessä nousi\npakostakin se ajatus, että hänenhän sen pitäisi tuolla käskemässä olla,\njos hän kerran Pietari III:n poika oli, kuten sanottiin. Hän olisi\nollut valmis ajattelemaan kauheampaakin.\n\nIkävällä oli hän odotellut taasen kevään tuloa. Talvella täytyi aina\nolla noitten inhoittavien hovimiesten näkyvissä, joita hän ei voinut\nkärsiä. Kesällä saattoi sen sijaan vapaasti liikkua metsästyksillä ja\ntutkimusretkillä.\n\nJo olivatkin Pietarin puistot muuttuneet viheriöiksi, puitten lehdet\nkyllä vielä olivat pienenlaisia, mutta sen ihanampi oli tuoksu, jota\ntuulen löyhäykset levittelivät ihmisistä vilisevien katujen\ntukahduttamaan ilmaan. Usein nähtiin perintöruhtinaan, ajatuksiin\nvaipuneena, kävelevän varhain aamusin kesäpuistossa muitten vielä\nnukkuessa.\n\nNiinpä oli Paavali taasen eräänä kauniina toukokuun aamuna kävelyllä\nvirkistämässä itseään, haihduttamassa niitä synkkiä jälkiä, jotka yön\nunet olivat hänen sieluunsa painaneet. Hän kävi hitaasti eteenpäin\naivan puiston aidan vieressä, seisattui välistä, pisti kepillään reiän\ntuoreesen käytävän hiekkaan, pisti toisen, kolmannen, ja pian muodostui\nsiihen jonkinlainen kuvio. Hän katsoa tuijotti siihen hetkisen ja läksi\nsitten taasen eteenpäin keppi selän takana.\n\nJuuri kun hän astui puiston portin kohdalle, hyöntäsi hänen eteensä\ntalonpoikaisnuorukainen, lähes hänen pituisensa.\n\n\"Mitä, mitä sinä aiot?\" kysäsi ruhtinas ankarasti.\n\n\"Pyydän nöyrimmästi anteeksi. Minut lähetti tänne eräs onneton kuoleva\nvaimo sanomaan sinulle nämä sanat: 'Imettäjäsi odottaa sinua Kolppanan\nErätöllissä. Hänellä on sinulle kirje isältäsi!'\" Nöyrästi\nkumarrettuaan pyörähti nuorukainen portista ulos. Ennenkuin ruhtinas\nennätti sanaakaan virkkaa, oli hän näkymättömissä.\n\n\"Minun imettäjäni...\" toisti hämmästyneenä Paavali, \"kirje isältäni!\nMitä, mitä tämä merkitsee? -- Hän on jo poissa! -- -- Olisiko mahdollista!\nNiin! Minä muistan aivan hyvin, kuinka hän kävi Pietarhovissa... He\nolivat kahden kesken sisällä -- -- Voi taivas! Ehkä saan selityksen\nkaikelle! -- -- Sinne lähden välttämättä. -- -- Kolppanan Erätölli!\n-- -- Kuinka sen löydän?\"\n\nNäin tuumaili nuori perintöruhtinas kiiruhtaen hoville päin.\n\n\"Missä on isäni vanha 'Jägermeister'\", kysyi hän soitettuaan\nkultanappi-palvelijan huoneesensa.\n\n\"Kyllä hän on täällä hovissa, Teidän Korkeutenne;\" vastasi palvelija.\n\n\"Heti tänne hänet!\" komensi ruhtinas.\n\n\"Heti paikalla, Teidän -- --\" mutisi palvelija, mennessään. Hetkisen\npäästä saapui Jägermeister.\n\n\"Tiedättekö, missä Kolppana on?\", kysyi Paavali.\n\n\"Voi rakas ruhtinaani! Kuinka en nyt minä sitä tietäisi. Vaikka minun\ntukkani onkin valkeaksi käynyt, on muistini yhäti vielä kuin\npartaveitsi. Aina teidän isävainaannekin, kepeät mullat hänen\nsiunatulle haudalleen, aina kysyi minulta, kun hän jotain unohtanut\noli... Hän nimittikin minua siitä syystä 'muistikirjakseen', jos\nsuvaitsette minun sitä ilmoittaa\".\n\n\"Tiedätte siis myöskin missä siellä Erätölli on?\" keskeytti nuori\nruhtinas.\n\n\"Ka kuinka en minä sitä tietäisi\", aloitti taasen hovimies.\n\"Unohtumattomina ovat mielessäni pysyneet ne hauskat hetket, mitkä\nonnettoman isävainaanne seurassa sain siellä viettää. Hauskat, sanon\nminä, sillä hän sanoi niitä hauskoiksi, ja mikä hänestä oli hauskaa, se\noli hauskaa minustakin. Siellä asusti siihen aikaan eräs suomalainen\nmetsästäjä, jolla oli nuori kasvatti ... ja tästä -- jos sallitte minun\nsiitä kertoa -- piti isävainajanne hyvin paljon -- ja suloinen, ihmeen\nihana tuo impi olikin.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä oli?\" kysyi ruhtinas uteliaasti.\n\n\"Niin, senkin muistan aivan hyvin. Eikä se ollut huonompi, rumempi kuin\ntyttökään... Päin vastoin sopi se hänelle erinomaisen hyvin. Sitä aina\nisävainajannekin sanoi. Hänen nimensä oli sama kuin vapahtajamme\näidillä -- --\" jutteli vanhus.\n\n\"Siis Maria.\"\n\n\"-- -- ja jos todella kukaan syntinen ansaitsee olla Pyhän Marian kaima,\nniin ansaitsi sen ainakin hän, niin puhdas ja siveä hän oli -- -- ainakin\nsiihen aikaan.\"\n\n\"Mutta eikö hän sittemmin ollut minun imettäjänäni?\" kysyi ruhtinas.\n\n\"Hm. Kyllähän se on totta\", lausui vanhus hämillään, \"mutta kaunis ja\nviehättävä oli hän silloinkin, vaikka olikin suomalainen.\"\n\n\"Hän oli siis suomalainen ihan varmaan?\"\n\n\"Ei hän venättä osannut ensi alussa yhtään, mutta solkkasihan se\nlopulla jo jotakuinkin.\"\n\n\"Hm\", tuumaili Paavali. \"Aavistan jotakin odottamatonta. Äitini\nkylmyys, hovimiesten ylenkatse! -- -- Huomenaamuna lähdemme sinne\nmetsästys-retkelle, me kahden\", lisäsi hän.\n\n\"Huo -- -- huomenna! Kuten vaan haluatten! Mutta huomennahan on pidot\ntäällä hovissa\", huomautti Jägermeister.\n\n\"Ei tee mitään!\" lausui Paavali. \"Lähdemme matkalle jo aamun\nkoittaessa. Siitä ette hiisku kellekään\".\n\nJägermeister lähti, jättäen ruhtinaan ajatuksiinsa.\n\n\n\nV.\n\nJos nyt käymme takaisin sille kankaalle, mitä kahdeksaantoista vuoteen\nemme ole nähneet, niin tapaamme kyllä vanhan tutun Erätöllin entisellä\npaikallaan, mutta mikä muutos kuitenkin on sillä välin tapahtunut! Nuo\nhumisevat puut, Marin vanhat ystävät, ovat kyllä vielä yhtä vakavia,\nystävällisiä kuin ennenkin, mutta niitten rungot ovat muuttuneet\nrösöisemmiksi, moni oksa, jolta peipponen ennen Marille pilpatti, on\nkuivunut ja sen sijaan on ylemmäs uusia vielä mahtavampia ilmaantunut;\npieni pelto, jossa ennen niin kaunis oras rehoitti, on ahoksi\nmuuttunut; kaunis koivikko on sen nyt peittänyt, sinne tänne ovat\nahkerat muurahaiset perustaneet uudisasutuksen ja näkyvät oikein hyvin\njo perehtyvän uudessa kodissaan... Ja minkä näköisenä on itse tölli!\nOlkikatto on muuttunut rikkatunkioksi, johon pyöreä koivun alku on\niskenyt juurensa. Ylpeästi heiluttelee se auringon paisteessa päätään\nmaasta taivasta kohti ponnisteleville vertaisilleen, jotka suurempien\nvarjossa tuskin saavat maistaakaan aamuauringon suloista lämmintä.\n\n\"Ylvästele vaan!\" arvelevat nämä, \"kyllä sieltä pian alas tulet.\"\n\nJa vaara sitä todella uhkaakin.\n\nLyngällään on jo tölli. Joll'ei joku armelias ihmiskäsi olisi sen\ntueksi paria pönkkää asettanut, olisi sen päivät jo olleet luetut.\n\nKahdeksantoista vuotta oli Erätölli saanut olla huhkainten asuntona,\nkun se taasen pääsi ihmisen palvelukseen. Ken oli moisen hökkelin\nkodikseen ottanut? Käykäämme sisään. Ei ole enää pöytää oikeassa\nnurkassa, ei ruskeata kolpitsakaappia. Entisistä huonekaluista on\njälellä vaan tuo pölkkyjen päälle rakettu vuode, uusia ei ole lainkaan.\nVähän olkia on vuoteelle levitetty. Niillä loikoo surkastunut\nvaimoihminen. Hän on niin ääneti, että joll'ei silloin tällöin hiljaa\noikahtaisi, luulisi hänet kuolleeksi.\n\n\"Poikani, poikani! Tällä tavoinko annat äitisi kuolla? -- Oi, Jumalani!\nArmahda minua! Lähetä hänet tänne. Muuta en pyydä. Kuolen mielelläni\nkun hänet vaan nähdä saan\". Näin rukoili onneton itsekseen.\n\nJo on päivä korkealla. Pienet vesatkin levittelevät jo iloisina\nlehtiään taivaalla rehentelevän auringon paisteessa... Äkkiä kuuluu\npamaus, joka vierii puulta puulle, kunnaalta kunnahalle yli soitten,\nkankahitten ja katoaa viimein kauas maanääriin. Jänis herää\naamu-unestaan viidakossa, tetri tuolla lentää räpsyttää, tulee aivan\ntöllin kohdalle, laskeutuu alas, yrittää taasen nousemaan, mutta\nturhaan; siinä maassa se vielä hetkisen tipikoitsee, availee suutaan\nmuutaman kerran ja jäykkenee viimein veriselle nurmelle ihan töllille\ntuovan polun viereen. Tuolta rientää jo ampujakin esiin. Öllerö jänis,\njoka tuohon seisattui unen-pöpperössä töllöttämään, saa häneltä toisen\ntäräyksen tulijaisiksi ja jää liikkumattomaksi... Kohta tallustaa\nnäkyviin toinenkin metsästäjä, harmaapäinen vanhus täysi vastakohta\ntuolle ensintulleelle nuoremmalle. Mikä eroitus todella noissa\nkahdessa! Toinen hienoverinen, reipas nuorukainen, jonka verevät kasvot\nhehkuvat elämänhalusta, toinen paljon kokenut, ryppyinen vanhus, jonka\nsuurta kreikkalais-nenää nuuskaajat saavat kateudella katsella. Sen\ntiesi vanhus; siksipä hän niin tuntuvasti nenäänsä puhuikin, jotta sen\nmahtavuus paremmin huomattaisiin. Niin ainakin vakuuttivat kadehtijat.\nNuorukaiselta puuttui taasen kokonaan tuo kreikkalainen nenän koriste,\npikemmin oli hänellä päin vastoin, mutta sen puutteen korvasi hänellä\ntaasen korkea, älyä, miehuutta todistava otsa, jota kaunis tukka\nvarjosti.\n\nVaikka väsyksissä, hyppäsi nuorukainen uljaasti kaatuneitten puitten\nyli töllin eteiselle tantereelle ja otuksista huolimatta suoraan\novelle. Ken olisi se muu ollut, kuin vanha tuttavamme Paavali, Venäjän\nperintöruhtinas.\n\n\"Teidän Korkeutenne, täällä on tetrikin!\" huusi vanhus kumartuen jotain\nmaasta nostamaan, mutta Paavali ei sitä enää kuullut. Sisälle riensi\nhän.\n\nKuultuaan pamaukset oli vaimo kääntynyt vuoteellaan. Tuossa lepäsi hän\nnyt tuijottaen ovea kohden. Entiset ajat muistuivat hänen mieleensä.\nKuinka monta kertaa oli hänen sydämmensä ilosta värähtänyt tuon äänen\nkuultuaan, olihan se tuonut hänelle hetkiä, joitten muisteleminen oli\nhänen kurjan elämänsä ainoana lohdutuksena ollut.\n\n\"Hän tulee\", huoahti vaimo, \"ennenkuin Kallekaan on palannut. -- Apua en\nhäneltä kuitenkaan enää tahdo. Nähdä, puhutella vaan ja sitten kuolla.\"\n\n\"Te kutsuitte minua?\" lausui perintöruhtinas lähestyen liikutettuna\nsairasta.\n\n\"Tule armahani, tule tänne luokseni, käy tuohon jalkoihini istumaan...\nMinulla on sinulle paljon sanottavaa\". Näin lausui vaimo, ottaen\nkirjeen, jonka hän ojensi ruhtinaalle.\n\n\"Lue tämä! Siinä lienee jotakin, joka puhuu puolestani!\" lisäsi hän.\n\nPaavali repäsi kuoren auki.\n\n\"Mitä!\" huudahti hän, \"isäni käsiala\".\n\n    \"Tämä vaimo, poikani imettäjä, on hänelle paljon läheisempi\n    kuin luulisikaan. Hän on poikani Paavalin äiti. Hän itse\n    tietää enemmän kertoa.\n\n    Pietarhovissa Toukokuun 4 p. 1761.\n\n    Pietari.\"\n\n\"Minun äitini!\" huudahti Paavali hämmästyneenä.\n\nÄänettömyys seurasi.\n\n\"Sinä hämmästyt\", alotti viimein äiti. \"Sitä en kummeksi lainkaan.\nTiedän, ett'et ole aavistanut äitisi kohtalon näin surkean olevan\".\n\n\"Kuinka ei isäni sitten ole sinusta huolta pitänyt?\"\n\n\"Voi poikaseni. Sitä ei Jumala sallinut.\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Sydäntäni ahdistaa kovasti, mutta minä koetan kumminkin kertoa sinulle\nkaikki.\"\n\nNyt kertoi äiti elämäkertansa. Äänetönnä kuunteli poika.\n\n\"Mutta saihan isäni sitten 'kätensä vapaiksi'. Kuinka ei hän heti\nkiiruhtanut sinua pelastamaan?\" kysyi poika, kun kertomus alkoi lähetä\nloppuaan.\n\n\"Sen hän tekikin. Me pääsimme vapaiksi ja meidän kanssa koko Paaritsan\nkylä. Minulle antoi hän hyvän talon ja rahaakin paljon, mutta kun tuo\nkauhea tapaus tuli, kun isäsi hirveällä tavalla murhattiin -- --\"\n\n\"Murhattiin? Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Kuka ei sitä tietäisi.\"\n\n\"Oletko varma siitä?...\"\n\n\"No niin ihmiset kertoivat\", lausui vaimo hiljaa. Ääni tuli yhä\nheikommaksi, silloin tällöin avasi hän silmänsä puoleksi auki, mutta\npuhui enimmäkseen ummessa silmin.\n\n\"No kuinka kävi sitten teidän?\" kysyi taasen Paavali.\n\n\"Muutaman vuoden saimme olla rauhassa,\" aloitti taasen vaimo, \"mutta\nsitten nousi rettelöitä herrain kanssa. Nämä päättyivät siihen, että\njouduimme erään ahnaan julmurin alustalaisiksi... Tämä tiesi että\nminulla oli hyvät varat. Yhä vähemmäksi kävivät varani, kunnes en\nveroja jaksanut enää maksaa. Silloin sain muun hyvän päälle raippoja\nsiksi, että olin muka rahani piiloittanut. Taloni otettiin minulta pois\nja meidät ajettiin vanhaan saunaamme asumaan... Tämä kaikki tapahtui\ntänä keväänä...\"\n\n\"No, miksi et heti minulle tietoa antanut?\" kysyi Paavali.\n\n\"Hm. Olihan syytä epäilyksiini. Enhän tahtonut sinun onneasi häiritä.\"\n\n\"Minun onneani!\"\n\n\"Toiseksi en sieltä olisi päässyt sinun puheillesi, vaikka olisin\ntahtonutkin. Vasta kun tänne pakenimme, saatoin poikani Pietariin\nlähettää.\"\n\n\"No, tietääkö hän, että poikasi olen?\"\n\nVaimo avasi silmänsä selälleen.\n\n\"Kuinka olisin minä sitä kellekään ilmaissut! Enhän toki! Käskihän\nisäsi minun salaamaan sitä kaikilta.\"\n\n\"Koeta nyt koota voimia. Minä toimitan sinut rauhaan täältä\", virkkoi\npoika kyynelsilmin. Hän käsitti jo kuinka tuo kurjan näköinen vaimo oli\nsaattanut hänen korkean isänsä niin läheisesti itseensä kiinnittää.\n\n\"Kiitoksia, armahani! En minä nyt enää apuasi tarvitse... Minä pääsen\njo rauhaan. -- -- Lähetä nyt vaan terveisiä isällesi, minä menen hänen\nluokseen. Siellä olemme yhden vertaisia. Ei kukaan voi eroittaa minua\nhänestä\". Näin sopotti kuoleva hiljalleen.\n\n\"Vie hänelle terveisiä... Sano, että minä kostan hänen surmaajilleen\",\nlausui Paavali kyynelsilmin.\n\n\"Poikani, älä sitä tee. Kosto ei ole ihmisten, se on Jumalan\".\n\nNyt astui Jägermeister sisään. Ruhtinaan käskystä oli hän viipynyt\nulkona jonkun aikaa. Mutta kun tätä ei kuulunut, ikävystyi hän ja\npistäysi katsomaan.\n\n\"Hiljaa!\" osoitti Paavali. Mutta kun hän käänsi päänsä kuolevaan, oli\njo viimeinenkin elonmerkki kadonnut.\n\nPaavali nousi seisaalleen.\n\n\"Nyt on elämä selvänä edessäni!\" lausui hän kovalla äänellä. \"Kun\nPaavali Ensimmäinen on Venäjän valtaistuimella, seisoo tällä paikalla\nuljas kirkko, jossa joka Pietarin päivänä vietettäköön muistinjuhlaa\nPietari Kolmannen ja hänen poikansa äidin kunniaksi\".\n\nHämmästyneenä seisoi vanhus.\n\n\"Olisitteko te -- --\" alkoi hän kysyä.\n\n\"Sitä ette saa kysyä ennenkuin olen keisarina\", keskeytti\nperintöruhtinas.\n\n\"Luulen, että täällä on tapahtunut sellaisia asioita, että Teidän\nKorkeutenne on suvainnut unohtaa nälkänsä\", virkkoi hovimies, kääntäen\npuheensa toiseen aineesen, huomattuaan, ett'ei tämä tahtonut ruveta\nselityksiin.\n\n\"Niin, sen olen unohtanut\", vastasi ruhtinas.\n\nMentiin siitä kedolle ja ruvettiin aterialle.\n\nTuskin olivat he ehtineet ruokaryyppynsä ottaa, kun metsästä tuli\nnäkyviin nuorukainen, joka kiirein askelin viuhtoi pussi selässä kohden\ntölliä. Se oli sama nuorukainen, jonka Paavali oli Kesäpuistossa\ntavannut...\n\n\"Siinäpä hän tuleekin, tuo velipuoleni\", virkkoi ruhtinas itsekseen ja\nviittasi nuorukaisen luokseen.\n\n\"Jumalan kiitos! Te ennätitte siis ajoissa?\" kysyi nuorukainen ensi\nasiaksi.\n\n\"Juuri paraaksi hänen kuolinvuoteelleen\", vastasi Paavali.\n\n\"Kuolinvuoteelleen?\" huudahti nuorukainen. \"No miksi ette antaneet\nhänelle syötävää?\"\n\nPaavali hämmästyi.\n\n\"Onko hän siis kuollut?\" kysyi vasta tullut epäillen.\n\n\"On.\"\n\n\"Siis nälkään!\"\n\n\"Nälkäänkö?\"\n\nKun pojan ensi suru oli laimennut, ilmoitti Paavali hänelle, että hän\naikoi hänestä pitää huolen. Tämä tieto saattoi nuorukaisen entiselleen.\n\nEnnenkuin herrat läksivät, pisti Paavali pojan käteen muutamia\nseteleitä, käskien hänet kunniallisesti hautaamaan äitinsä Kolppanan\nkirkkomaahan. Vielä antoi hänelle todistuksen, että hän oli\nperintöruhtinaan miehiä, ja käski hänen heti hautauksen jälkeen\ntulemaan Pietariin. Sitten läksivät herrat.\n\n\n\nVI.\n\nEnnenkuin tarun loppuhun ryhdymme, käykäämme katsomaan, kuinka Kallen\nkävi Pietarissa.\n\nNiin. Hän tulikin Paavalin käskyä totellen kohta, äitinsä haudattuaan,\nPietariin ja pääsi oman pyyntönsä mukaan leivänpaistajaksi.\n\n\"No, mihinkä toimeen sinä kernaimmin haluaisit?\" oli Paavali kysynyt.\n\n\"Enhän minä tuota tiedä itsekkään, miksi tässä -- --\"\n\n\"Tahdotko tulla minun pikentikseni?\"\n\n\"En, en minä sellaiseksi tahdo.\"\n\n\"No, tahdotko ruveta talliknihdiksi?\"\n\n\"Enhän minä sellaisia ylhäisiä virkoja ymmärrä. Vaan jos minä pääsen\nleivänpaistajaksikin tahi muuksi sellaiseksi, niin --\"\n\n\"No, sinä pääset leivänpaistajaksi!\"\n\nTämmöinen oli se keskustelu, joka hänen toimensa määräsi.\n\nSuuren leipäuunin ääressä sai siis Kalle nyt häärätä aamusta iltaan.\n\nPaavali kävi aina välistä hänen kanssaan siellä suomea paahkuroimassa.\nHän oli päättänyt vihdoinkin oppia sitä kieltä puhumaan millä ehdolla\nhyvänsä.\n\nNäin kului vuosia monta, kuluipa kymmenenkin. Yhäti istui mahtava\nKatariina Venäjän valtaistuimella, yhäti oli Paavali perintöruhtinaana,\nyhäti oli Kalle leivänpaistajana.\n\nPaavali oli kuitenkin ottanut sillä välin suuren askeleen. Hän oli\nmennyt avioliittoon. Kun hän Kallelta kysyi, eikö hän lainkaan\nnaimisiin halunnut, arveli tämä aina, että eihän tässä ole aikaa\nsellaisiin.\n\nKerran oli Kalle saanut toimekseen korjata suuren kiukaan arinaa. Juuri\nkun hän paraillaan oli kiukaassa vatsallaan niin että paljaat jalat\nvaan näkyivät, sattui Paavali taasen tulemaan, tällä kertaa vanhimman\npoikansa Aleksanterin kanssa. Hiljaa lähestyi ruhtinas kiukaata ja\nrupesi kutkuttamaan Kallen jalkapohjia.\n\nJoku toinen olisi, voinut suuttua mokomasta kiusanteosta, mutta sitä ei\nhyväluontoinen Kalle tehnyt.\n\n\"No, braat [veikko] älähän tuossa!\" virkkoi hän ystävällisesti. Sitä ei\nPaavali kuitenkaan ollut kuulevinaankaan.\n\n\"No mutta braat, olehan nyt siivolla. Miksikä sinä kutkutat?\" jatkoi\nyhä leivänpaistaja nauraen.\n\nNyt vilkasi hän kuitenkin kiukaan suulle ja huomasi, ken se siellä\nkutkutti.\n\nKohta oli hän jaloillaan.\n\nPikku ruhtinaasta oli tuo erinomaisen hupaista, ja hän nauraa kikatti\nkaikesta sydämmestään. Paavali taputti Kallea olkapäälle aikoen juuri\nsanoa jotakin, kun sisään astui pikku ruhtinaan opettaja.\n\nTämä viittasi ankarasti Aleksanterille, käskien tätä seuraamaan\nitseään.\n\n\"Hän on täällä minun kanssani!\" virkkoi Paavali mahtavasti.\n\n\"Mutta minä vaadin häntä kohta seuraamaan itseäni\", vastasi opettaja\nröyhkeästi.\n\n\"Kuinka rohkenette?\" aikoi Paavali ärjäistä.\n\n\"Ja siihen olen saanut täyden vallan Hänen Majesteetiltaan\", lisäsi\nhovimies, taluttaen pojan kädestä ulos.\n\nPaavali parka! Perintöruhtinaana tuolla tavoin kohdeltu. Hän kuitenkin\nhillitsi itsensä kääntyen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut,\nKalleen.\n\n\"Sinä nimitit minua äsken braatiksi. Tästä lähtien saat minua siksi\naina nimittää\", sanoi hän taputtaen vielä kerran häntä olkapäälle.\nSitten läksi Paavali. Kovasti oli keisarinna häntä kohdellut, ylpeitä\nolivat hovimiehet häntä kohtaan olleet, mutta näin röyhkeästi ei häntä\ntoki oltu vielä loukattu oman poikansa silmien edessä.\n\n\n\nVII.\n\nTaas suuri hyppäys ajassa. Venäjän valtaistuimelle on vihdoin noussut\nPaavali Ensimmäinen, neljänkymmenen kahden vuoden vanhana. Tukala oli\ntuo pitkä odotuksen aika ollut. Hellä, jos vähän jurokin nuorukainen on\nmuuttunut ankaraksi, jäykäksi mieheksi, jonka kasvoista heijastaa\nkaikki se katkeruus, joka hänen sielunsa on aikojen kuluessa täyttänyt.\n\nElämä hovissa on myöskin muuttunut. Nyt ei ole enää käskemässä nainen,\njohon kaikenlaisia elementtiä on vaikuttamassa, nyt on valtaistuimella\nmies, jonka edessä on polvilleen heittäydyttävä, kuten ennenmuinoin\nvanhain tsaarien aikoina. Välistä kyllä vielä tuo entinen herttaisuus,\nkuni aurinko syksyisellä taivaalla, pääsee pilven kolosta paistamaan,\nmutta silloin kuin tuo synkkä sumu poistuu, silloin kuin keisarin otsa\nkirkkaammin, hellemmin loistaa, silloin on se vaarallisin kaikista. Voi\nsitä, joka ihanan auringon paisteessa unohtaa myrskyn mahdollisuuden!\nElämänsä se Siperian kaukaisilla mailla nääntyä saa.\n\nTämmöiseksi kuvataan yleiseen Paavali Ensimmäistä. Harvat, hyvin harvat\nvaan tietävät kertoa siitä kuinka hänen oikkunsa eivät lainkaan olleet\nniin silmäänpistäviä, kun hän Inkerin maaseuduilla kuleskeli\ntalonpoikain keskellä. Ei ole liioin annettu selitystä sille, miksikä\nhän keskelle suomalaista paikkakuntaa Hatsinan kylään rakennutti\nmuhkean hovinsa ikävään, syrjäiseen paikkaan, jonka kuivuutta\nainoastaan pieni mitätön puro kostutteli, vieläpä otti hovinsa\npalvelijoiksi ainoastaan suomalaisia.\n\nHuomattavaa on, että hän Suomen (Finljanski) rykmenttiin otti\nainoastaan rekryyttiä Hatsinan likitienoilta ja perusti omannimisensä\n(Pavlovski) rykmentin, johonka vielä tänäpäivänä otetaan ainoastaan\nsellaisia jäntteröitä, keskikasvuisia miehiä, joilla nimenomaan on\nsuuret kasvot ja leveä, jos mahdollista vähän pysty nenä, kuten oli\nPaavalilla itsellään ja kuten tiedetään suomalaisella rodulla\nylimalkaan olevan.\n\nPietarin päivänä vuonna 1800 vihittiin uusi Kolppanan kirkko. Se on\nrakettu nelikulmaisista paksuista paasista, kuten kaikki Paavalin\nrakennukset Hatsinan tienoilla. Sen korkea, suippo torni, jonka\nhuipussa kukko yhäti pyörähtelee mahtavasti seudun yli katsellen, on\nvielä tänä päivänä matkustajan huomiota puoleensa kääntämässä. Se\nmuistuttaa aina jotakin salaperäistä tapausta, jonka enää tietää kertoa\nvaan joku vanhus syrjäisimmässä kylässä.\n\nKerrotaan, että aina odottamattomien tapausten edellä tornista kuuluu\nöisin hiljainen kumina, aivan kuin kellot itsekseen hiljalleen\nsoisivat. Kansantaru tietää vielä, että kun kirkko oli valmiiksi saatu,\nhuomattiin ett'ei ollut yhtään ihmishenkeä rakennettaissa menetetty,\njoka muka on ihan välttämätöntä, jos kirkolle menestystä toivoo. Mutta\nkun kirkon vahti ensi kerran oli tuon salaperäisen kuminan kuullut ja\nsen tähden yöllä kirkkoon meni, sanotaan kirkonhaltijan hänelle\nkamealla äänellä huutaneen:\n\n\"Rakennettaissa en ole yhtään ihmissielua saanut, mutta kerran tulee se\nPietarin päivä, jolloin maa koko kirkon jumalanpalveluksen aikana\nnielee syvyyteensä.\" --\n\nPaaritsan kylässä Kolppanan seurakuntaa on veroton maatila, joka nyt on\nlohottu kolmeen osaan. Tämän maatilan omistajia kutsutaan vielä tänä\npäivänä \"kuninkaan braatoiksi\". Suvun vanhimman hallussa on vielä\nPaavali keisarin omakätisiä kirjoituksia 13 ja 31 päivältä Lokakuuta\n1799, joilla hän lahjoittaa tämän maatilan Kaarle Jordaninpojalle\nSykiäiselle ikuiseksi omaisuudeksi, vapauttaa hänet vaimoineen,\nlapsineen kaikista veroista, vieläpä pojat sotapalveluksestakin.\nYleiseen nimitetään heitä nykyjään Lokottajiksi, jonka haukkumanimen\nKaarle ukko kuuluu saaneen siitä, että hän oli naapuriensa puolesta\npuhua \"lokottanut\" herroja vastaan.\n\nLyngällään on jo se rakennus, jossa Paavalin sanotaan usein vieraissa\nkäyneen, ja joll'ei muistoa olisi jälellä, ei voisi aavistaakaan, että\nnoitten köyhien talonpoikain isoisä oli aina ollut tervetullut keisarin\nhoviin ja saanut keisaria \"braatikseen\" nimittää -- kuten kerrotaan.\n\n\n\n\n\nHAUTAJAISET.\n\n\nEi tarvinnut tänä vuonna kevättä odotella. Se tuli tupsahti ensin\ntuulineen, sateineen ja sitten kirkkahine taivaineen, lämpimine öineen,\nettä tuskin ennätti kantapäällään pyörähtää ennenkuin sai talvinutun\nkevät nuttuun muuttaa.\n\nTuossa eräänä Huhtikuun maanantaina, -- se oli ensimmäinen oikein kaunis\nmaanantai -- otin varhain aamulla keveämmät vaatteet päälleni ja läksin\nraikasta kevätilmaa hengittämään. Voi kuinka suloiselta se tuntui!\nNiinkuin kala, joka turhaan maalla on vettä haukotellut, veteen\npäästyään iloisena lähtee sitä piirtelemään, niin vei minutkin vieno\nlänsi-tuuli mukanaan yhä kauemmas itää kohden. Jouduin viimein\nkauppatorille ja siitä rantaan. En tiedä itsekään, mikä siihen oli\nsyynä, mutta jäätä pitkin minä vaan läksin Viaporia kohden astumaan.\nKäyskentelin tuossa jonkun matkaa, niin näinpäs muutamien sotamiesten\ntulevan vastaani. Tulin lähemmäs. -- Neljä venäläistä sotamiestä vetää\nkelkassa pitkää likasista laudoista hätimmiten kokoon kyhättyä\npitkulaista kirstua.\n\n\"Mitä teillä tuossa kirstussa on?\" kysyin venäjäksi.\n\n\"Toverimme ruumis!\" vastasi yksi miehistä murteellisella\nsuomenkielellä.\n\n\"Suomalaisiako\" huudahdin ja läksin heidän mukanaan kaupunkiin päin\nastumaan.\n\nRupesin kyselemään minkä mitäkin tuosta vainajasta.\n\n\"Oliko tuo toverinne myöskin suomalainen?\" kysyin.\n\n\"Ei suomalainen, vaan karljak,\" vastasi taasen tuo äsköinen.\n\n\"Mistä hän oli kotosin?\" kysyin taasen.\n\n\"Tverski gubernista!\"\n\n\"Vai niin\", ajattelin. \"Siis Tverin suomalaista veljeäni tuolla tavoin\nviimeiseen lepokammioon kyörätään.\"\n\n\"No tautiinko hän kuoli vai kuin?\"\n\n\"Ei. Hän hukkui tän'aamuna\", oli vastaus.\n\n\"No kuinka sitten?\"\n\n\"No, ka hän mitä lie mennyt jäältä noutamaan ja putosikin jään alle.\"\n\n\"Pianko hänet pelastettiin?\"\n\n\"Ei siinä ollut puolta tuntia aikaa, niin hän jo vedettiin jäälle, no\nkuollut se jo oli.\"\n\n\"No mitäs te silloin teitte?\" kysyin.\n\n\"Ka me vietiin hänet kasiirmiin, pappi siunasi ruumiin, tehtihin arkku\nja nyt hautahan viedään.\"\n\nNuo viimeiset sanat toivat mukanaan syvän huokauksen. Vainajalla näkyi\nystäviä olleen.\n\n\"Tunnetteko te hänen kotioloistaan?\" kysyin taasen.\n\n\"Ka miks'en minä niitä tietäisi, kun naapurista olen,\" sanoi mies.\n\"Kyllähän siellä surkiasti on asiat.\"\n\nNyt kertoi sotamies oudolla murteellaan tuon onnettoman kotioloista.\nKaksi vuotta sitten oli Miikkula -- se oli vainajan nimi -- sotamieheksi\nviety. Hän oli juuri ennättänyt naimisiin mennä erään varakkaamman\ntalon tyttären kanssa, joka hänen köyhyydestään ja vanhempiensa\nkiellosta huolimatta oli hänelle vaimoksi ruvennut. Miikkula oli\nluullut varmaan vapaaksi pääsevänsä, koska oli ainoa täysi-ikäinen\npoika talossa. Hänellä oli nimittäin toinen kymmenvuotias veli. Mutta\nkuinka lie käynytkin. Useat muut, joilla ei mitään oikeutta ollut,\njäivät kotiin, mutta Miikkula \"sluuspaan\" vietiin. Lienevätkö nuo muut\nsitten \"pistäneet\" tohtoreille, vai mikä lie syynä ollut. Sinne jäi\nhänen nuori suloinen vaimonsa itkemään, sinne hänen kivuloinen emonsa\nsuremaan, köyhyyttä kärsimään. Hän oli juuri mieheksi päässyt; oli\nnäyttänyt siltä kuin uusi aurinko olisi taivaalle noussut. Kirkkaana\noli vanhan vaimon otsa loistanut, olivatpa hänen silmänsä säkenöineet,\nkun hänen poikansa hänelle nuoren, reippaan miniän toi ja voimakkain\nkäsin uuden kodin heille rakensi.\n\nKaksi vuotta oli nyt polonen erillään omaisistaan ollut. Muutaman\nkerran oli hän saanut komppanian kirjurin kirjoittamaan sinne kotiin\nmuutamia riviä, mutta kotoa ei hän ollut sanaakaan saanut. Siellä ei\nkukaan kirjoittaa osannut.\n\nElikö hänen äitinsä, oliko nuori vaimonsa terve, oliko siellä ehkä\npienokainen isäänsä odottamassa -- siitä ei hän vuoden päiviin ollut\nmitään tietoja saanut. Sattuipa sitten seuraavana vuonna samalta\nseudulta tämä samanen poika, joka vainaasta puhui, tänne joutumaan\nsotapalvelukseen. Wasilij oli hänen nimensä. Häneltä sai hän nyt\nsuulliset terveiset: Hänen äitinsä ja pieni veljensä oli kuollut\nkulkutautiin. Nyt eli hänen vaimoparkansa pienokaisen kanssa sillä mitä\nvaivoin kokohon sai. Hänen anoppinsa oli kumminkin salaa auttanut\ntytärtään hädässä, mutta tämän ainoankin turvan pyyhkäsi kulkutauti\nelävitten joukosta. Ankara oli Herran rangaistus tottelematonta tytärtä\nkohtaan. Parempien aikojen toivo piti häntä kumminkin pystyssä, hän\nteki työtä ja tyytyi vähään. Mutta kuinka kävisi nyt, kun hän ainoan\nturvansa, ainoan ystävänsä surkean kuolon kuulla saa.\n\nNäin kertoi sotilas hiljaisella äänellä, ja minä näin hänen pyyhkivän\nkirkkaat kyynelhelmet poskiltaan. Yhtä kirkkaat ne olivat, paljon\nsyvempää surua, sääliä ne todistivat, kuin hienoimman immen\nkyyneltipat, jotka puudratulta poskelta maahan vierähtelevät -- Niin!\nErehtymättä voi sanoa, että onnellinen se ylhäinen, se rikas, jonka\nkomeassa saattoväessä tuommoisia kyyneleitä vuodatetaan. --\n\nHuomaamattani olimme jo tulleet rantaan. Sotamiehet, joita oli neljä\nhenkeä, nostivat varovasti ruumiinarkun kelkasta. Kukin nosti oman\nkolkkansa olalleen, ja näin sitä sitten jatkettiin matkaa läpi\nkaupungin. Minä olin viidentenä saattojoukossa. Ihmiset seisattuivat\ntuota kummaa katsomaan. Näin erään hienon herran hävyttömästi myhähtäen\nsylkäsevän -- mokomalle näylle, näin jonkun neiden kummastuksella,\nsäälillä, melkein inholla katsovan minua poloista, joka noita kurjia\nolentoja seurasin, mutta näinpä myöskin sotamiehen, joka kunnioitusta\nseisattui vainajalle antamaan.\n\nMinä en kumminkaan noihin mielenosoituksiin huomiotani kääntänyt.\nAstuin vaan syviin mietteisin vaipuneena eteenpäin.\n\nHeikin kadun kulmassa kohtasimme juhlallisen surusaaton. Kaksi mustaa\nhevosta veti mustissa hopealla kirjailluissa vaunuissa ylellisesti\nkoristeltua ruumiinarkkua, joka oli melkein kokonaan peitetty viheriän\nja valkean kirjavilla seppeleillä. Totisena könötti kuski korkealla\nistuimellaan mustissa vaatteissa päätään liikuttamatta, silmiään\nräpäyttämättä aivankuin olisi samasta puusta ollut tehty, kuin\nvaunutkin. Vakavana arvokkaana istui jumaluus-tieteen professori\nensimmäisen vosikan roskassa. Sitten seurasi loppumaton jono saattajia.\nEnsimmäisten kasvot olivat itkusta punaisina. Keltä kultakin vieri\npar'aikaa katkeran murheen kyyneleitä, -- siltä ainakin näytti. He\nkuiskailivat silloin tällöin salavihkaa toisilleen, -- tietysti\nmuistellen vainaan hyviä töitä ja ansioita.\n\n\"Ketä tuossa hautaan viedään?\" kysyin eräältä vanhalta vaimoihmiseltä,\njoka kiirein askelin riensi sivuitseni.\n\n\"No, se on se rikas vanhapoika Rosenberg,\" virkkoi vaimo ja meni\nmenojaan.\n\n\"Vai niin!\" ajattelin. Olin saanut tietää tarpeeksi. Jo oli siis\nkuolemaan vaipunut tuo kitsas ukko, joka niin kauan oli lukuisten,\nahnaitten perillisten kuolemaansa odottaa antanut. Nyt käsitin\nmillaisilla kyyneleillä nuo posket oli kasteltu, ymmärsin, mitä noilla\noli kuiskaeltavana toisilleen. -- Testamenttia ei oltu vielä avattu.\n\nKatsellessani tuota irvikuvaa, olin hetkeksi unohtanut sotilasystäväni.\nHe olivat parikymmentä askelta perässäni.\n\n\"Ennen yhdyn tuohon kurjan näköiseen seuraan, jossa todellinen\nveljellinen murhe parina karkeana kyyneleenä ilmi tulee, kuin tähän\njuhlasaattoon, jossa satoja kyyneleitä vuodatetaan, kaikki teeskentelyn\nja vilpin puristamia.\" Näin ajattelin ja seisatuin silmänräpäykseksi.\nSilloin huomasin erään herran puhuttelevan sotamiehiä. Minä lähestyin.\n\n\"Menkää matkoihinne tästä surusaattoa häiritsemästä moisine\nkoiranraatoinenne!\" sanoi herrasmies.\n\n\"Hävetkää! Oletteko te parempi kuin tuokaan,\" vastasin harmistuneena\nröyhkeälle. Sotamiehiin kääntyen sanoin ystävällisesti: \"Tulkaa vaan.\nÄlkää olko millännekään.\" Ja sotamiehet läksivätkin eteenpäin astumaan.\n\nErikin kadulla on erään talon edessä tiileillä täytetty aituus, joka\nanastaa puolen katua. Tuohon ahdelmukseen oli kokoontunut talvisaikana\ntavallista enemmän lunta. Vaikka muualla jo oli aivan paljasta, oli\ntässä vielä paha kuoppainen, likainen lumikinos. Tuossa hakkasi\nparaillaan kaksi miestä viimeisiä talvenjäännöksiä, ja olivat sulkeneet\nkadun käsirattaillaan.\n\nSurusaatto seisattui. Sotamiehet astuivat rivakkaasti eteenpäin, minä\nseurasin, ja niin menimme surusaaton ohitse. Mitkä äkäset katseet,\nmitkä uhkaavat silmäniskut kohtasivat sotamiehiä. Näytti siltä kuin nuo\nolisivat pitäneet koko juhlallisuuden saastutettuna.\n\nJo tultiin hautausmaalle.\n\n\"Onko hauta jo kaivettu?\" kysyin.\n\n\"Kukapa sen olisi kaivanut,\" vastasi Wasilij. \"Täällä 'sässynässä' on\nlapioita.\"\n\nSaavuttiin sille paikalle, johon alhaisia sotamiehiä kuopataan.\n\nMinusta tuntui niin kummalliselta. Haudataan noin vaan mies, joka\nmuutamia tuntia sitten vielä huokaili armastaan ikävöiden, parempia\naikoja toivoen, -- noin vaan ilman melua, ilman pappia, ilman omaisten\nkyyneleitä.\n\n\"Etpä arvannut nuori mies, että Venäjän valtamerestä tulet temmatuksi\nSuomeen, äitisi helmaan nukkumaan,\" ajattelin koettaen outoja tunteita\nhaihduttaa.\n\nÄkkiä pyysin miehiä keskeyttämään työnsä.\n\n\"Miksikä?\" kysyi Wasilij.\n\n\"Avatkaa tämä arkku,\" pyysin. \"Minä tahtoisin nähdä tuon onnettoman\nystävänne ruumiin.\"\n\n\"Jos te ette olisi niin ihmeellisen ystävällinen meitä kohtaan ollut,\nniin emme sitä tekisi, mutta nyt sen teemme,\" lausui Wasilij, jolla\nnäkyi olevan komentovalta muitten yli. \"Jos kuitenkin sallitte meidän\nkaivaa hauta valmiiksi ensin, niin sitten -- --.\" Minä suostuin siihen.\n\nSillä välin alkoi lutherilaiselta hautausmaalta kuulua laulua,\nluultavasti herra Rosenbergin haudalta. Olin kuulevinani professorin\nmahtavan hautajaispuheen, olin näkevinäni sukulaisten kyyneleet,\nseppeletulvan juhlallisen hautaustoimituksen jälkeen, jota ainoastaan\nmuutamien nyyhkytykset häiritsivät, niin luulimpa istuessani tuon\nalhaisen sotamiehen ruumiinarkun alapäässä, näkeväni jo uljaan\nhautakiven, johon suurilla kultakirjaimilla oli piirretty \"suuren\"\nvainajan nimi, syntymä- ja kuolinvuosi, vieläpä kaunis runopätkäkin. --\nJa mitä varten tuo kaikki? Oliko tuo vanhapoika kaiken sen ansainnut?\nMiksi oli juhlasaatto niin suuri ja komea? Miksi oli jumaluustieteen\nprofessori tullut hautausta toimittamaan? Miksi nuo seppeleet ja\nkyyneleet? Kaikki siksi, että vainajan oli eläessään onnistunut toisten\ntappiolla, työmiesten hiellä -- ja millä kaikella -- kasvattaa perimänsä\npuolen miljoonan omaisuuden kaksinkertaiseksi.\n\nNyt saivat sotilaat haudan valmiiksi. He nousivat haudasta. Lapion\nkärjellä nostettiin kansi pois ja näkyviini tuli nuoren miehen ruumis.\nVaikka keltaiset, kylmät, todistivat nuo kasvot miehuutta ja samalla\nlempeyttä. Korkea otsa ja tuuheat kulmakarvat, suomalainen nenä,\nvaaleat viikset kohtalaisen suun yläpuolella, pieni parta -- siinä miehen\nkassojen pääominaisuudet.\n\nKatsellessani tuota vainajata, valtasi minut juhlallinen tunne. Tahdoin\npuhua paria sanaa koska ei kukaan muukaan tahtonut sanoilla vainajalle\nhyvästi jättää.\n\n\"Hyvät ystävät!\" alotin. Sotilaat ottivat lakit päästään ja minä tein\nsamoin. Huomautin ensin siitä, kuinka kohtalo maailmassa viepi ihmisen\nmukanaan oloihin taisteluihin, joita hän ei voi uneksiakaan, kuinka\nkaikki saattaa käydä aivan päinvastoin, kuin itse tahtoisimme ja kuinka\nviimein kuolo meidät tempaa pois usein juuri silloin kuin sitä kaikkein\nvähimmin odotamme. \"Teidän sydäntänne karmelee,\" jatkoin \"mullatessanne\nystävänne tänne kaukaiseen maahan, mutta älkää sitä itkekö. Suomi on jo\nniin monta poikaansa hymyillen ottanut sylihinsä, että tekin huoleti\nvoitte sen haltuun ystävänne uskoa. Tuo vainaja oli Tverin Karjalainen.\nMikä oli hänkään muu -- kuin suomalainen, sillä suomalaisiahan ovat\nTverin Karjalaisetkin. Sano sinä Wasilij kotiin tultuasi, hänen\nnuorelle vaimollensa, että niin katkera kuin Miikkulan surma onkin,\nälköön hän kuitenkaan sitä surko, että hänen Miikkulansa Suomehen jäi.\nSuomi ottaa ilolla syliinsä vaikka kaikki Tverin Karjalaiset!\" Siihen\nlopetin vähäpätöisen puheeni.\n\nKyynelsilmin tarttui Wasilij nyt käteeni, kiitti ja lausui:\n\n\"Minä kerron Helenalle tästä, ja jos hän suostuu, rupean minä Miikkulan\nsijaan hänen mieheksensä.\"\n\nNyt pantiin kansi paikoilleen ja arkku laskettiin hautaan. Heitin kolme\nlapiollista multaa hautaan ja läksin liikutettuna pois, jättäen heidät\nhautaa täyttämään.\n\n\n\n\n\nKIRPPU JA KÄRPÄNEN.\n\n\nSiihen aikaan kun ne huonot vuodet olivat, oli Leininmäellä niinkuin\nmuuallakin suuri puute elatuksesta. Älkää luulkokaan, että puutetta\ntunsivat ainoastaan ihmiset ja raavaat; ei suinkaan, -- se tuntui talon\npienimpiin eläimiin asti. Hämähäkit haihtuivat, torakat kuolivat,\nkärpäset lentelivät nälissään ja kirppujenkin elatus rupesi hupenemaan.\nSilloin päätti eräänä päivänä kaksi kuomasta, kirppu ja kärpänen lähteä\netsimään muualta parempia oloja. He kuulivat puhuttavan Pietarista, --\nsen sokerista ja rasvasista puotimiehistä. Vaikka matka peloitti -- sillä\nhe eivät olleet tottuneet omin päin niin pitkiä reisuja tekemään,\nläksivät kumminkin kulkemaan. Mutta kirppupa ei jaksanutkaan niin\nsukkelaan hyppiä, että olisi kärpäsen rinnalla pysynyt. Kärpänen läksi\nedellä lentää sihistämään. Kului siinä päiviä ennenkuin hän Pietariin\npääsi. Matka on pitkä ja kärpänen --, tietäähän sen, kuinka kovasti se\nnyt jaksaa lentää. No tulipahan tuosta viimein kuitenkin Pietariin. --\nVoi sitä komeutta ja prameutta, kadutkin noin leveät, rakennukset\nylettyvät pilviin asti. Lentää suhahtipa kärpänen eräästä avonaisesta\nikkunasta sisälle. Siellä juuri aamiaista pöytään laitetaan. Ukolla oli\nnälkä. Hänkös nenineen ruu'an ääreen.\n\nMutta ajatelkaas hänen hämmästystään: yksi palvelijoista juoksee hänen\nkimppuunsa ja uhkaa verkolla kiinni kaapaista. Hänkös siitä ikkunaan,\nmutta voi onnettomuutta, se ei ollutkaan avonainen. Jäsenet vaan\njäsähtivät, kun hän siihen suin päin syöksyi. Ei ollut siinä aikaa\nvoivottelemaan. Vähissä hengin pääsi hän vihdoin avonaisesta ikkunasta\nulos.\n\n\"Ohhoh!\" huokasi raukka käytyään istumaan naapuritalon ikkunan\npuitteelle.\n\nJo rupesi päivä iltapuoleksi käymään, eikä ukko ollut vielä leivän\nsirua tyhjään malkkiinsa saanut, sokerista puhumattakaan.\n\n\"Kah!\" huudahti hän äkkiä. Juuri siihen huoneesen, jonka ikkunassa hän\nkökötti, tuotiin samovaari pöydälle. \"Vihdoinkin saan sokeria!\" arvelee\nmatkalainen ja syöksee suoraa päätä sokeriastian reunalle.\n\n\"No mutta ovatpa hävyttömiä!\" voihkasi hän, nähtyään sen peitetyksi\nvaatteella.\n\nKoetti äijä vielä sen päivää Pietarissa onneaan, mutta kaikkialla kävi\nyhtä hullusti. Eräässä talossa istui hän marmorisen Pietari Suuren\nnenällä, niin kauan kuin talonväki oli iltasella, arvellen, että lapa\nnuo ovat ensin syöneet, niin saampahan sitten rauhassa aterioida. Hänen\nkauhistuksensa oli ääretön, kun talonväen herjettyä, ruoka heti\nkorjattiin pois, vieläpä vietiin pöydältä vaatekin niin, ettei leivän\nsiruistakaan jäänyt muuttolaisparalle.\n\nJo tuli ikävä kotiin takasin. Hän muisti kuin kylässä usein ruuan\nannettiin pöydällä läpi yön seista, muisti kuin hänen oli ollut hauskaa\npöydällä käyskennellä maistelemassa niistä kaalitipoista, jotka syöjien\nlusikoista tipahtelivat. Ja kun nälkä yhä enemmän rupesi vatsassa\nvonkumaan, lähti hän aika hamppua takasin kotikylää kohden viuhtomaan.\n\nPulkkalaan tultuaan pistäysi hän siihen \"trahteeriin\", jossa tiesi\nsuomalaisten matkalla ravitsevan itseään. Suureksi ilokseen huomaa hän\nkirppu-kuomansa istuvan erään lihamiehen kauluksella.\n\n\"No hyvä päivä, kuomaseni!\" huudahti hän riemastuen.\n\n\"Jumal'antakoon,\" vastasi kirppu nähtävästi närkästyksissään siitä,\nett'ei kärpänen ollut malttanut häntä odottaa, kun yhdessä kerran\nmatkustaa olivat päättäneet.\n\n\"No, mitä kuuluu?\" kysyi kärpänen vähän hämillään huomattuaan toisen\nnärkästyksen.\n\n\"Hyvää vaan,\" virkkoi taasen kirppu, \"johan tämä matka nyt luisuu kun\ntämän matkakumppanin löysin.\n\n\"Minä olen jo kotimatkalla, kuoma. Ei kannata sinne mennä. Nälkäänhän\nne näännyttävät,\" vakuutti kärpänen. \"Lähdetään yhdessä kotiin\ntakasin!\" lisäsi hän.\n\n\"Sinun kanssasi minä läksisin\", virkkoi kylmästi kirppu. \"Minulla on\nnyt parempaakin seuraa.\" Sinne katosi kirppu pullakan lihamiehen\nkauluksen alle, jonka liikkeistä kärpänen harmikseen näki, että kirppu\noli suuruksella. Ja niin he erosivat. Kärpänen, joka tämän jutun on\nkertonut, ei sanonut tietävänsä, kuinka kirpun oli käynyt, mutta kyllä\nhän arveli kirpun tuon samasen lihamiehen seuralaiseksi ruvenneen,\nkoska ei takaisin palannut milloinkaan. Kärpänen taasen eleli iloisena\nja onnellisena kuolemaansa asti Leininmäellä. Niin harvoin kuin hän\nsiellä saikin sokeria, oli hän kuitenkin kohtaloonsa tyytyväinen ja\nkehoitti lapsiansa samaan.\n\n\n\n\n\nPEKKA PARKA.\n\n\nPekka Palovaaran rinnassa kuohuilivat kaikki ne ylevät ajatukset, mitkä\nnuorukaisen mieltä innostuttavat, hänen tullessaan osakunnan\n\"vastaanotto-viftiltä\". Hän oli hiukan noin niinkuin -- sellaisella\npäällä, ettei olisi häikäillyt ryhtyessään poliisin kaulukseen, jos se\nolisi rohjennut huomauttaa häntä kadulla hiljaa olemaan. Pekka oli\najatteleva nuorukainen. Hänellä oli valmiina jo elämänohjelma: ensin\nfilosofiian kandidaatiksi kolmella lautatuurilla, filosofiiassa,\nsuomessa ja historiassa, ja sitten innokkaasti isänmaan palvelukseen.\nJos hänet sitten joskus korotettaisiin, -- niin, kyllä hän sitäkin\najatteli -- senaattoriksi, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan. Varma ei\nhän kuitenkaan viimeisestä ollut, sillä olihan hän jo kylliksi tullut\nmaailman kehnoutta näkemään, jossa usein etevä mies työnnetään syrjään\njonkun kelvottoman suosikin tieltä. Naimis-asioita tuumaili hän myös.\nJos se, jota hän rakasti, arveli hän itsekseen, suostuisi häneen, -- ka\nmiksi ei hän sitten suostuisi -- niin ajatteli hän sopivimmaksi noin\nvuotta ennen tutkintoa mennä kihloihin, näyttääkseen professoreille\nvakavat aikeensa, ja sitten tutkinnon suoritettuaan naimisiin. Tuloja\nhänellä tosin ei silloinkaan vielä olisi tarpeeksi, mutta sen sijaan\noli onneksi tuolla valitulla saatavana suuri omaisuus, jahka hänen\nvanha enonsa kuolisi. Rikkauden tähden hän ei häntä ottanut! Ei\nsuinkaan! Sellainen raukka hän ei ollut. -- Tosin nyt tuokin vähän\nalentavalta tuntui niin suuren miehen alulle, elää vaimonsa rahoilla,\nmutta olihan hänellä myöhemmin tilaisuus maksaa korkojen kanssa\ntakasin, mitä vaimoltaan saisi. Oo, kuinka suloista oli tulla suureksi\nmieheksi, hyödyttää isänmaatansa, niittää kunniaa ja kohottaa vaimonsa\nyhteiskunnan korkeimmille sijoille, ihanaa!\n\nNäin tuumaili Pekka kotia päin hoiperrellessaan. Viimein saapui hän\nperille, löysi vihdoin avaimensa takin vuorin välistä, hapuroituaan\nsitä ensin kaikkialta, astui huoneesensa, riisui palttoon päältään ja\nheittäysi vuoteelle hetkiseksi huokaamaan. Tuossa tuumaili hän vielä\nhetkisen tekemäänsä oivallista elämänohjelmaa ja määritteli sen\ntarkasti pienimpiin yksityisseikkoihin asti.\n\n\"Mutta jos nämä tuumat menevät myttyyn?\" kysyi hän itseltään.\n\n\"Mitä vielä! Saapas nähdä niin olen viimeistään kolmen vuoden päästä\nmaisteri. Se on tietty! Ja kun kerran maisteri olen, on tie kaikkialle\navoinna. Silloin ei muuta kuin käyn kunniantoukoa leikkaamaa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn markkinat. Ihmisiä vilisee torilla. Siinä on kauppiaita, ostajia,\nkatselijoita, arkkiveisujen myyjiä ja ketä kutakin rahanonkijaa. Pekka\nPalovaara käyskentelee myöskin ihmispyörteessä. Hänellä on pää täynnä\ntulevaisuuden unelmia, jotka harmaana pilvenä viipottelevat hänen\nympärillään. Milloin tuntuu hänestä niin kuin olisi hän jo\nmaisterivihkijäisissä: hän seisoo promoveerattavien rivissä vuoroansa\nodotellen; hänen vuoronsa on jo tullut, hän on juuri astumaisillaan\nesiin laakeriseppeleellä kruunattavaksi, -- mutta samassa saa hän\npäähänsä, että eihän hän vielä ollut alottanutkaan tenttaamejaan, ja\nkatkeralla harmilla peräytyy hän toisten taakse, -- huomaten olevansakin\nlikasten toriämmien parissa. Välistä luulee hän näkevänsä oman\nlemmittynsä, Ainon, viittaavan häntä luokseen, -- hän rientää eteenpäin,\nastuu hänen luokseen, tarttuu hänen valkeaan kätöseensä, mutta juuri\nkun hän on painamaisillaan sen huulilleen, herättää hänet unelmistaan\nakka, joka huomauttaa, että ensin on prenikka maksettava, ennenkuin sen\nsuuhunsa saa pistää. \"Uh, noita hävyttömiä! Ryöstävät julmimmalla\ntavalla ihanimmat unelmani!\" huudahtaa poika parka lähtien astumaan\nhajamielisenä eteenpäin. Hänestä tuntuu kaikki niin kummalliselta.\nVälistä ei hän voi eroittaa ihmisiä, hevoisia, pöytiä toisistaan,\nvälistä ovat kaikki tuttuja. Tuolla näkee hän oman arvoisan tätinsä, --\nennen niin ylpeä aateluudestaan -- istuvan maitokuorman päällä; täällä\npiiskaa hevoishuijari hänen omaa uljasta \"Veikkoaan\", ja tuossa -- hän\ntunsi sen ihan tarkkaan -- on hänen oma kirjoituspöytänsä myytävänä.\n\n\"Mitä tämä meriksee!\" kiljasee hän. \"Kenen luvalla olette minun\nkirjoituspöytäni tänne tuoneet?\"\n\n\"Shuokaa anteekshi!\" virkkoi hänelle harmaapartainen ryssä: \"Täällä\npuolen tiskiä ei shaa tule\". Ja hän työnsi ystävämme takasin.\n\n\"Olenko minä höperö, vai mikä minua vaivaa!\" tuumaili Pekka, \"kuinka\nsaatoin noin hajamielinen olla? Kuinka saatoinkaan luulla tuota\nlikaista tiskiä -- --.\" Hän läksi kiirein askelin rantaan päin, kuullen\ntakanaan ryssien ja muitten hahatusta.\n\nRannan äyräällä istui vanha mustalaisakka kortit kädessä.\n\n\"Tulkaappas tänne, nuori herra!\" huusi hän Pekalle. \"Minä puhun totta\nteille\".\n\nPekka lähestyi hymyillen.\n\n\"Käykää tuohon istumaan\", kehoitti akka, ja Pekka istahti kuin\nistahtikin hänen vierensä rantaäyräälle.\n\n\"Sinä olet\", alkoi mustalainen, \"kaksikymmentä vuotta vanha.\"\n\n\"Niin minäkö! En mar olekkaan\", keskeytti Pekka. \"Vasta minä olen -- --\"\n\n\"Älkää nyt turhia höpiskö\", lausui taasen akka mahtavasti. \"Selväänhän\nkortit sen näyttävät. Sinä olet syntynyt vuonna 1865 kaksi ajast'aikaa\nennen sitä suurta nälkävuotta, Lokakuun viidentenä päivänä.\"\n\nPekka oli ääneti. Hän rupesi tuumailemaan, jotta kuinka se nyt oikein\nolikaan. Mitenkä hän nyt niin tuhma oli, ett'ei tiennyt ikäänsä -- --\nTotta tosiaan! Tuo akan pahus on oikeassa! Johan siitä oli kaksi\nvuotta, kun hän ylioppilaaksi pääsi.\n\nAkka keskeytti hänet.\n\n\"Sinulla on täällä Helsingissä rikas sinisilmäinen, pienikasvuinen\nhellu\", jatkoi hän.\n\n\"Se on totta\", huudahti Pekka. \"Mutta mistä te sen tiedätte?\"\n\nAkka ei ollut kuulevinaan hänen kysymystään.\n\n\"Hän rakastaa sinua silmittömästi!\"\n\n\"Onko se varmaa!\" keskeytti nuorukainen. \"Oo? hän rakastaa minua!\"\n\n\"Sinulla on erinomainen pää\", jatkoi pouvari ja sinusta tulee maan\nkuulu mies, mutta. -- --\"\n\n\"Mutta -- --?\"\n\n\"Sinä et ole terve!\"\n\n\"No, sitä olen aina ajatellut.\"\n\n\"Sinulla on vaarallinen, hyvin vaarallinen tauti, jonka ainoastaan yksi\nlääkäri voi parantaa.\"\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Hänen nimeään en nyt saa selville, sillä toinen kortti on tuossa\nedessä, mutta täällä lähellä hän jossakin on.\"\n\n\"Riittää!\" huudahti äkkiä Pekka hypäten jaloilleen. \"Tähän saakka en\nole siitä pitänyt lukua, mutta nyt en viivyttele hetkeäkään\". Hän\nmaksoi markan akalle ja riensi pois. Polonen poika! Hän tunsi nyt aivan\nhyvin kuinka tauti hänen sisuksiaan kalvasi. Kuinka oli hän voinut niin\nvaromaton olla. Mitä oli tehtävä? Kuinka löytäisi tuon ainoan\npelastajansa. Hänen oli löydettävä hänet, millä ehdoilla hyvänsä. Se\noli hänen pyhä velvollisuutensa. Kuinka kävisi hänen isänmaansa, jos se\nhänet menettäisi, kuinka hänen armaan Ainonsa, jos hän tuonelaan\nmuuttaisi! Oo, kauheata!\n\nHän tuli Helenan kadun päähän.\n\n\"Tässähän asuu Äyräpää!\" tuumaili hän itsekseen ja läksi rappusia\npitkin astumaan. Odotus-salissa istui yksi naisihminen ja hampaaton\nherrasmies. Pekka asettui sohvan päähän istumaan, pisti papirossin\nsuuhunsa, otti pöydältä päällimmäisen kirjan käteensä, avasi kannen\nauki, luki nimilehden: \"Hampaitten suhde sieluelämään.\" Tämäpä oli\nhänelle jotakin aivan uutta. Hampaitten suhde sieluelämään!\n\nHän käänsi lehden. \"Sisältö: 1) Hampaitten ulkomuoto verrattuna\nihmisluonteesen, 2) Hampaat sielun vikojen ja sisällisten tautien\nilmituojina, 3) Mitkä sisälliset taudit voi hampaissa parantaa?\"\n\nTämä oli jotakin niin ihmeellistä, hämmästyttävää, että Pekka rupesi\nhieromaan silmiään, kysyen itseltään, oliko hän valveilla vai nukkuiko\nhän.\n\nSamassa tuli joku vastaanottohuoneesta. -- Se oli Pekan hyvä ystävä,\nJukka Julkula, joka Pekan huomattuaan, suoraa päätä tuli hänen\nluoksensa.\n\n\"Kuule veli\", lausui hän hiljaa Pekan korvaan. \"Oli oikein hauska, että\ntapasin sinut täällä. Aioin juuri lähteä sinua karhuamaan.\"\n\n\"Minua karhuamaan?\"\n\n\"Minä tarvitsen, näes, välttämättä ne nyt jo, vaikka en sitä luullut\nsilloin.\"\n\nPekka tuumaili hetkisen kummastuneena. \"Kuinka paljon se olikaan?\"\nkysyi hän viimein hämillään.\n\n\"Sata markkaa! Oletko sen jo unohtanut?\"\n\n\"Sata markkaa! No hiisi! Missä minä ne sinulta lainasin?\" kysyi taasen\nPekka aivan nolona hämmästyksestä.\n\n\"No mutta mikä sinua vaivaa veli!\" lausui Jukka, katsellen tutkivasti\nystäväänsä.\n\n\"Kandidaatti-viftiäsi vartenhan sinä ne otit.\"\n\nPekka pisti viisihaarpsen hankonsa tukkaansa, heittäytyen sohvaan.\nOliko hän jo kandidaatti? Kuinka oli hän sen unohtanut? -- Jukka istahti\nhänen viereensä.\n\n\"Kyllähän sinä koko riskisti olet nämä päivät ryypiskellyt\", virkkoi\nhän, \"mutta en toki olisi luullut sen niin pitkälle menevän, että\nmuistosi menetit. -- -- Vaan sanoppas, onko sinulla rahaa?\"\n\n\"Voi veikkonen! Ei ole minulla nyt rahaa, ei!\" vastasi Pekka ottaen\nkukkaronsa esille. \"Tässä on kaikki rahani!\"\n\n\"Onhan tuolla!\" huomautti Jukka. Totta tosiaan! Kukkarossa oli rahoja\nenemmänkin.\n\n\"Muut ihmiset tavallisesti ryyppäävät rahansa, mutta sinä et näy\nrahojasi menettäneen vaan muistosi. Sepä ei ole hullumpaa\", arveli\nJukka, sai rahaa ja meni menojaan.\n\nPekka yritteli ajattelemaan, mutta ei se tahtonut oikein luonnistua,\nkaikki pyöri sekasin päässä. Hetkisen päästä hän kuitenkin luuli\nmuistavansa, että hän oli jo kandidaatti. Kuinka hän siksi oli tullut,\nmissä hän oli nuo 100 markkaa lainannut, sitä ei hän kuitenkaan vielä\nselville saanut.\n\n\"Oikein hävettää itseäni, että noin join plätikkään itseni\", tuumaili\nhän puhallellen paksuja savurenkaita suustaan. \"Jospa nyt Aino olisi\nsaanut tästä tiedon -- Uh, silloin olisin hukassa.\"\n\nJo tuli hänen vuoronsa. Hän astui tohtorin vastaanotto huoneesen. Siinä\nhänen edessään on pöytä, jossa lukematon joukko kaikellaisia pistimiä\nja näpistimiä.\n\n\"Sisällisien tautien tutkimista varten varmaankin\", tuumaili Pekka ja\noli jo tuntevinaan pistoksen vatsassaan.\n\n\"Olkaa niin hyvä!\" lausui tohtori ystävällisesti, näyttäen komeata\nnojatuolia, johon oli sen seitsemän laitosta ja rustinkia yhdistetty,\nniin että se pikemmin näytti jonkunlaiselta taikakoneelta. Pekka astui\nsanaakaan virkkamatta tuoliin, ajatellen vaan, että tottahan hän selvän\ntaudista saa, jos hän se \"oikea\" on.\n\nTohtori avasi hänen suunsa ja rupesi hampaita kopistelemaan.\n\n\"Ähää\", arveli Pekka itsekseen, \"hampaista hän todellakin sisällisten\ntautien luontoa näkyy tutkivan.\"\n\n\"Voi, voi\", alotti nyt tohtori katseltuaan hampaita hetkisen. \"Miksi\nette ennen tullut. Nyt on jo kaikki aivan liian myöhään.\"\n\n\"Myöhään! Älkää taivaan tähden leikkiä laskeko\", huudahti Pekka\nhypähtäen istuimellaan niin äkkiä, että tohtorin sormet olivat jäädä\nhampaitten väliin.\n\n\"Sisukset ovat kaikkialla mädänneet\", vakuutti tohtori.\n\n\"Mädänneetkö? Sisukset!\" Pojan kauhistus oli ääretön. \"No, onko apu\naivan mahdotonta\", kysyi hän vapisevalla äänellä.\n\n\"Pahimmat pitää kiskoa ulos\", lausui tohtori niin jokapäiväisellä\näänellä, että Pekan teki mieli vetää häntä vasten kuonoa. -- Kuinka\nsaattaakaan ihminen noin perinpohjaisesti menettää hellemmät tunteensa!\nSäälimättä ilmoittaa ainoaksi parannuskeinoksi sen, että hänen\nsisuksensa kiskotaan ulos.\n\n\"Tahdotteko, että nukutan teidät, vai -- --\" rupesi taasen tohtori\nsanomaan.\n\n\"No te luulette todellakin, että ne voi vaaratta kiskoa pois?\" kysyi\nvielä onneton potilas.\n\n\"Niin, nuo perin mädänneet vaan!\" vastasi tohtori tyynesti.\n\nVoi Pekka parkaa! Kuinka häntä peloitti. Mutta auttoiko siinä pelko.\nRiippuihan siitä koko hänen tulevaisuutensa, hänen isänmaansa menestys,\nhänen armaan Ainonsa onni.\n\n\"No, onko kaikki sitten tehty sillä?\" kysyi hän taasen.\n\n\"Kun minä vielä puhdistan ja täytän muutamia koloja, voitte huoletta\nlähteä täältä.\"\n\n\"Ihmeellistä, kummallista!\" ajatteli Pekka. \"Mitä on minun tehtävä? Hän\nnäyttää kyllä ystävälliseltä ja luotettavalta, mutta sellaisiahan ovat\nkaikki lääkärit\".\n\n\"No, vedetäänkö ulos?\" kysyi tohtori nähtävästi tuskastuneena\nviivytykseen, ja tarttui kummannäköisiin houhtimiin. Kylmä väristys\nvieri läpi Pekan selkärangan. \"Odottakaahan hetkinen vielä\", sai Pekka\nsanotuksi, nousten kiireesti tuoliltaan. \"Minä kokoan ensin vähän\nrohkeutta\". Hän huomasi hymyn nousevan tohtorin kasvoihin.\n\n\"Minä käyn kiireen kautta kaupungissa ja palaan parin tunnin päästä.\nMinun nimeni on ... on ... on.\" Kauhistus ja kuolema! Hän ei muistanut\nenää nimeänsä. Kuitenkin pelastui hän pulasta siten, että veti\nkukkaronsa esille ja tarjosi tohtorille visiittikorttinsa, jossa oli\naivan oikein \"Pekka Palovaara fil. kand\". Milloin hän nuo oli tilannut,\nsitäkään ei hän sillä hetkellä muistanut... Tietysti pelon syy! Hän\nläksi.\n\n\"Vosikka hoi!\" kuului Helenan ja Esplanaadin kadun kulmalta.\n\nPari vosikkaa läksi kilvan kiitämään sinne päin ja pian oli Pekka\nPalovaara voittajan \"roskassa\". Selkä koukussa, pää eteenpäin\npainuksissa istui hän siinä.\n\n\"Niinhän ne lääkärit aina sanovat, ettei se vaarallista ole, siksi\nkunnes sairas kuolee. Ei ole heihin uskomista!... Kyllähän hän näytti\nrehelliseltä mieheltä, -- mutta varovaisuus ei haita kumminkaan\". Näin\ntuumaili Pekka, kunnes vosikka seisautti hevosensa. Tuossa se talo,\njossa hän asui. Hän käski vosikan odottamaan ja astui sisään -- sekä\nsuoraan kirjoituspöytänsä ääreen, otti esille arkin puhdasta paperia ja\nkirjoitti:\n\n    \"Testamenttiin.\n\n    Jos Jumalan tahto on se, että minun on kuoltava sen\n    operatioonin tähden, jonka alaiseksi tänään aion antautua\n    niin saakoon kaikki, mitä minulta jälkeeni jääpi, lemmittyni,\n    neiti Aino Helle.\n\n    Pekka Palovaara.\"\n\nHän sulki paperin kuoreen, ja piilotti sen pöytälaatikkoon. Nyt aikoi\nhän lähteä kiireesti ulos, mutta ihme ja kumma: hänestä tuntui niinkuin\njalat olisivat kadonneet hänen altaan, tahi niinkuin hän olisi\njuottunut tuoliin kiini.\n\n\"Mitä hittoa tämä nyt on!\" ärjäsi hän, ponnistaen voimiaan. Hän pääsi\njo liikkeelle, mutta kankeina olivat yhäti jalat, liekö siihen syynä\nsitten ollut tauti vai pelko. Hän istui jo taasen vosikan roskassa.\nKaikki näytti niin kummalliselta, oudolta hänestä. Kartanot olivat\nkummallakin puolella, kuni harmaana paksuna muurina vaan, tuskin taisi\nhän eroittaa niitä toisistaan.\n\n\"Peloittaako minua todellakin niin kovasti? Miksi huimaa silmiäni\nnäin?\" tuumaili Pekka. \"Vai ajaako vosikka niin kovasti?\" Ja totta\ntosiaan! Vosikka ajoikin kuin hurja. Hän tuskin näki hevoista edessään,\nniin kovasti se juoksi.\n\n\"Seis, topp tykkänään sanoi Konkola kun laiva ryville iski\". Tämä oli\nPekka Palovaaran mielilause. Hän huomasi olevansa juuri Ainonsa kodin\nkohdalla. Suurella vaivalla saivat he hevosen seisattumaan. Pekka\nmaksoi ja riensi pääovesta sisään.\n\n\"Mille asioille sanoisin tulleeni?\" arveli hän itsekseen, ennenkuin\nkelloa näppäsi. \"No sama tuo! Sanonhan tulleeni visiitille vaan. -- --\nJos tilaisuuden saan, tunnustan suoraan rakkauteni.\" Hän soitti. Ovi\navattiin ja Aino hyppäsi hänelle kaulaan huudahtaen: \"No terve tullut,\noma armas sulhoni! Miksi et ole niin moneen päivään luonani käynyt?\"\n\nPekka oli pudota istualleen.\n\n\"Oliko tyttö hupsuksi tullut?\" ajatteli hän ensi silmänräpäyksessä,\nmutta rupesi sitten tuumailemaan, että olisiko hän todellakin jo\nkosinut ennen... Olisiko hän unohtanut senkin. -- -- Kaikessa tapauksessa\nsuuteli hän Ainoaan rakastajan koko tulisuudella. Hänet saatettiin\nsaliin ja rouva Helle otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan,\nsinutteli häntä kysyen: \"Kuinka voit sinä nyt rasittavien tenttaamiesi\njälkeen?\"\n\nPekalla oli siihen ainakin vastaus valmiina.\n\n\"Totta tosiaan luulen liiaksi itseäni rasittaneeni, koska vielä nytkin\nvoin hyvin huonosti.\"\n\n\"Voitko huonosti! Voi rakkahani!\" huudahti Aino, tullen hänen syliinsä.\nVoi kuinka ihana hän oli. Ja kummallisinta oli, ett'ei hänellä ollut\npäällä vaatteita enempää kuin Helenalla Murtovarkauden neljännessä\nnäytöksessä. Kun Pekka koetti puristaa häntä rintaansa vasten, tuntui\nhänestä aivan kuin olisi hän keijukaista puristanut, niin kevyt, hieno\noli Aino.\n\n\"Niin, Aino kulta! En voi hyvin. Olen aivan muistini menettänyt!\" Pekka\nkatsoi parhaaksi tunnustaa suoraan kaikki.\n\nJuotiin siinä sitten viiniä ja rupatettiin hetkisen. Sitten ilmoitti\nPekka, että hän oli päättänyt mennä lääkärin puheille, ja sitä pitivät\nnaisetkin hyvin viisaana. Sisuksien kiskomisesta ei Pekka kuitenkaan\ntohtinut sanaakaan hiiskua. Olisivat säikähtäneet poloiset\npahanpäiväisesti. Pekka läksi.\n\nVasta kadulla käsitti hän oikein, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Minä olen siis kihloissa. Niin helpolla en olisi luullut sen käyvän.\nJa olenhan maisteri myöskin. Nyt olen siis päässyt sille asteelle,\nmihin pyrin. Voin nyt ryhtyä pontevuudella isänmaatani hyödyttämään.\nToimeen siis! -- Vaan kuinka? -- Rupeaisinko koulun-opettajaksi? -- Liian\nahdas vaikutuspiiri. Valtiopäivä-mieheksi -- en pääse. Vaan jos lukisin\nitseni nyt papiksi ja tulisin -- -- en voi yhtyä kaikkiin heidän\nuskonkappaleihinsa. Sanomalehden toimittajaksiko? -- liian rasittava\ntoimi; muusikukseksi? -- en kykene; kirjailijaksi? -- tarvitsen vielä\npaljon, paljon lisään -- -- Näinkö raukeavat siis kaikki toiveeni? Näinkö\nkaukana vielä toiveitteni päämäärä? -- -- Oo, isänmaa, isänmaa! Liian\npaljon vaadit sinä lapseltasi! Aina olen pitänyt pyhimpänä päämääränäni\nsaada uhrata elämäni sinulle; sitä varten pyrin maisteriksi, sitä\nvarten etsin onnellisen kodin vahvistavaa virvoitusta. Ja nyt kun olen\njo saavuttanut tämän kaiken, olet sinä minusta yhtä kaukana kuin\nennenkin!\"\n\nNäissä mietteissä saapui Pekka vihdoin Helenan kadun kulman kohdalle.\n\nSilloin muisti hän vasta, mikä häntä odotti.\n\n\"Se on totta!\" huudahti hän surumielin. \"Ovathan sisukseni mädänneet!\nHyvästi isänmaani! Koeta tulla minutta toimeen!\" Hän astui tohtorin luo\nja pääsi kohta tuohon ihmeelliseen tuoliin. Nyt alkoi toimitus. Tohtori\nantoi hänen hengittää sisäänsä jotakin omituisen makuista höyryä, -- vai\nmitä lie ollutkin -- ja pian alkoi hänestä tuntua niin kummalliselta:\nsatama, jonka hän näki edessään olevasta suuresta ikkunasta, rupesi\nliikkumaan, heilumaan, pyörimään, kunnes kaikki tyyni, vesi, taivas,\nlaivat, ihmiset pyörivät yhtenä hyrränä.\n\n\"Mitä tästä tulleekaan\", ajatteli Pekka. \"Saapas nähdä, onnistuuko\ntämä. Jollei, niin saanpahan ainakin nähdä mitä olen aina ollut niin\nutelias näkemään: toisen maailman, sen, jossa ei mateerialla ole mitään\nmerkitystä.\" -- --\n\nHänestä tuntui yhäti, niinkuin olisi hän jotakin vielä ajatellut, mutta\nei hän oikein tiennyt itsekään, mitä se oli. Tuntui niinkuin hänen\npäätään olisi särkenyt, niinkuin suu olisi ollut liian kuiva, mutta ei\nhän vaan oikein ymmärtänyt, mitä tuo oli. Tohtorin läsnäoloa ei hän\ntuntenut laisinkaan. Ihmeellistä tuo nukutus aine! -- Pikemmin tuntui\nniinkuin olisi hän maannut vuoteella, kuin istunut tuossa ihmeellisessä\nnojatuolissa. Sen verran hän kuitenkin jaksoi pitää ajatuksensa koossa,\nettä odotteli pienellä pelolla, milloinka niitä sisuksia ruvetaan\nkiskomaan. -- Nyt nukkui hän hetkeksi kokonaan. -- Taasen tunsi hän\nolevansa tunnoissaan. -- Vatsassa vuovelehti niin kummallisesti, --\naivankuin olisi sieltä jotakin ollut kohoamassa. Se yritti nousemaan,\nmutta lakkasi taasen. Pekkaa rupesi peloittamaan.\n\n\"Nyt se kiskoo paraillaan, mutta ei näy se oikein onnistuvan\", jaksoi\nhän ajatella. Taasen tuntui vatsassa jotakin -- nyt vähän ylempänä.\n\n\"No, jos tuo sen kovemmin ei koske, niin kiskokoon vaan\", tuumaili\nPekka. Samassa tuntui uusi nytkäys... Jotakin nousi vatsasta, -- se oli\njo tulla suuhun, -- kun Pekka heräsi.\n\n\"Unihäyry ei ollutkaan tarpeeksi voimakasta\" lausui Pekka hiljaa.\n\"Annatteko uutta?\" Hän avasi silmänsä. -- -- Mitä hiisiä! Ei mitään\ntohtoria! -- Hän oli jo kotona omassa huoneessaan. Oliko kaikki siis\ntoimitettu? Ei se ole mahdollista!\n\nPekka nousi jaloilleen. Hänen päätään särki kauheasti -- Unihöyryn\nvaikutus! Mutta tuutuihan tuo särky tavalliselta pohmelokivulta! Pekka\nhieroi silmiään -- -- tuumaili.\n\n\"Mitä tämä merkitsee -- -- Vai olisiko kaikki unta ollut? Enkö olisikaan\nmaisteri, eikö Aino -- --?\" Hän lähestyi pöytää, tempasi laatikon auki.\nEi mitään testamenttia -- -- Oo --! Tuo kaikki olikin vaan unta.\n\n\n\n\n\nKILU-KALLE.\n\n\nKen ei ole nähnyt sellaista onnetonta, jota muut muka paremmat\npilkkaavat, sortavat! Kuinka harva on kuitenkin viitsinyt ottaa\nsellaisen elämänvaiheista selvää, kuinka harva on sellaista viitsinyt\nlohduttaa!\n\nSiitä on vaan kolme vuotta, kun tuonelaan muutti hyväntahtoinen mies,\njolle ilkeät ihmiset antoivat Kilu-Kallen haukkuma-nimen. Ken ei ole\nnauranut hänen hullutuksilleen? Kuinka moni on pilkannut hänen luultua\ntuhmuuttaan ja kuitenkin oli hän parempi kuin moni, enimmät\npilkkaajoistaan. Joka haluaa, lähteköön kanssani hänen pieneen, köyhään\nkotiinsa.\n\nTuolla Roopertin kadun varrella oli eräs vanha, köyhä vaimo vuokrannut\npienen huoneen pihanperällä. Sen ikkuna oli aivan lähellä maanpintaa ja\nvähäpätöiseltä se näytti, mutta puhtaat, joskin yksinkertaiset\nkartiinit todistivat, että siellä asui huolellinen nainen. Jos astui\nhuoneesen, tapasi silmä pelkkää puhtautta. Puhtaaksi pesty pöytä seisoi\nikkunan ääressä, vanhanpuoleista piironkia peitti koruton mutta siisti\nvaate, sen yläpuolella uhkeili seinällä kaksi uljasta, jonkun\ntuntemattoman venäläisen \"taiteilijan\" tekemää kuvaa, toinen Aleksanter\nToisen, toinen hänen korkean puolisonsa. Lattiata koristi kaksi\nkotitekoista mattoa. -- -- Sanalla sanoen, kaikesta näkyi, ett'ei köyhyys\nollut estänyt emäntää puhtaudesta, huolellisuudesta.\n\nTuossa pöydän ääressä istuu vanha vaimo kierot lasisilmät nenällä\nmustunutta kirjaa lukemassa. Kärsimykset ovat piirtäneet juovansa hänen\nlempeihin kasvoihinsa, kuihtuneita silmiä kirkastaa kuitenkin paremman\nelämän toivo, kurjuuden tuomat rypyt otsalla todistavat rauhallisilla\nliikkeillään tyytyväisyyttä siihen mitä Luoja on antanut. Voi kuinka\npaljon tuokin polonen on kestää saanut!\n\nKuinka saattaa Luoja niin epätasaisesti jakaa ihmisten onnen. Olisi\nmelkein valmis luulemaan, ett'ei hän laisinkaan pidä väliä ihmisten\nvaiheista.\n\nOli aika jolloin tuo vaimo oli hyvinvoivan käsityöläisen -- Jakobson oli\nhänen nimensä -- hellä puoliso. Hänellä oli silloin sievä onnellinen koti\nMerimiehen kadun varrella. Ahdas ja yksinkertainen se tosin oli, mutta\ntarpeeksi mukava, hänen voidakseen tyytyväisenä hoitaa siellä melkoisen\nsuurta perhettään. Hän kiitti siitä Jumalaa ja rukoili vaan, että hän\nsaisi niin onnellisena elämänsä loppuun pysyä. Mutta sitä ei kuitenkaan\nsallittu.\n\nEräänä keväänä ajettiin Jakobson vähäpätöisestä syystä pois paikastaan,\nhän ei saanut kohta uutta, joutui leivättömäksi ja rupesi\nepätoivoissaan -- juomaan, kuten moni muukin kova onninen. Päivä\npäivältä, viikko viikolta vaipui hän yhä syvemmälle. Hän menetti\nrauhallisen luonteensa, entinen hellyytensä vaimoansa ja lapsiansa\nkohtaan kylmeni, kyyneleet heidän nälkäisillä kasvoillaan\nkiukustuttivat häntä, -- hänestä tuli vihdoin oikea hirmuvaltias. Voi\nonnetonta vaimoa kun mies humalapäissään kotiin palasi! Vielä koetti\nvaimo omalla työllään sen verran, että leipä palan ja suolasia\nsilakoita saattoi perheellensä hankkia. Mutta siinä ei kyllä että\nJakobson rupesi niitä vähiä mitä hän ansaituksi sai, viinaan vaatimaan,\npanttilaitokseen alkoi sydämmetön isä kulettaa mitä arvokasta vielä\nlöytyi. Yhä kurjemmaksi tuli onnettoman perheen tila. Nälkään rupesi jo\nlapsi joukko nääntymään... Vanhin neljästä, Tilda nimeltään, oli nyt\nkuudentoista vuotias, kasvoiltaan sievänlainen tyttö. Hänelle onnistui\näidin hankkia palveluspaikka, mutta tuittupäisyydellään ja\nitsepintaisuudellaan sai hän itselleen pian eropassin. Muun joukon\nlisänä oli nyt hänkin kotona.\n\nEräänä iltana läksi Tilda nälissään käyskentelemään kadulle, tuumaillen\nkeinoa kuinka hän tuosta kurjuudesta irti pääsisi. Kolmikulman\npuistossa kohtasi hänet hienonlainen herrasmies ja rupesi puhuttelemaan\nhäntä. Tilda kääntyi pois mennäkseen, mutta herrasmies seurasi häntä...\nMitä lienevät he sitten puhuneetkin tuossa hämärässä, mutta yhdessä he\nvaan läksivät astumaan Yrjönkatua pitkin.\n\nTilda toi sinä iltana äidilleen viisi markkaa, sanoen löytäneensä sen.\nSeuraavana iltana oli Tilda taasen myöhään yöhön poissa. Kotiin vihdoin\ntultuaan, sanoi hän olleensa erään ystävänsä luona. Kun äiti eräänä\npäivänä taasen valitti rahapuutetta, antoi Tilda hänelle kymmenen\nmarkkaa. Äidin kysyttyä mistä hän sen oli saanut, kielsi hän sitä\nilmoittavansa. Sanoi vaan hankkineensa sen äitiänsä varten. Tuohon\nselitykseen ei kuitenkaan äiti tyytynyt, vaan rupesi ankarasti\nvaatimaan selitystä.\n\nSattuipa silloin Jakobson kotia tulemaan. Avonaisesta ikkunasta kuuli\nhän, mistä sisällä puhuttiin. Hän ymmärsi paremmin kuin äiti, mistä\ntyttö oli rahat saanut.\n\nEräänä sunnuntai iltana oli Tilda taasen mennyt \"erään tuttavansa\"\nluoksi. Isä tuli tavallista varhaimmin kotia. Askeleet kuultuaan olivat\nlapset ennättäneet piiloon mennä vuoteisiinsa. Kalle, vanhin kotona\nolevista, ennätti vaan piirongin ja oven väliin.\n\nRaskaasti heittäytyi isä tuolille, ärjyen ruokaa. Vaimo toi mitä\ntarjottavaa löytyi. Tuossa istui nyt juomari, syötyänsä tyttärensä\nhankkimaa ruokaa, ääneti pää kätensä nojassa. Hän näkyi odottavan\njotain.\n\nHaudan hiljaisuus vallitsi huoneessa Tildan kotiin tullessa. Tyttö otti\npäältään palttoon, jonka hän sanoi erään hyvänsuovan rouan hänelle\nlahjoittaneen, ja aikoi mennä levolle. Silloin tarttui isä häneen\nkiinni.\n\n\"Anna tänne rahat!\" karjui hän hirveällä äänellään.\n\n\"Mitkä rahat?\" kysyi tytär punasena, heittäen vihaisen silmäyksen\näitiinsä, joka nurkassa äimistyneenä odotti asian menoa.\n\n\"Minä olen sinua tähän asti elättänyt. Nyt kun sinä olet oppinut\n'tienaamaan', saat maksaa velkasi!\" lausui isä.\n\nTytär riuhtasi itsensä erilleen.\n\n\"Mitä olen minä 'tienannut'!\" kiljasi hän.\n\nNyt tarttui isä halkoon ja kauhea hetki alkoi. Äiti joka tytärtään\nkoetti puolustaa, sai oman osansa. Hiukset hajallaan pääsi vihdoin\nTilda, temmattuaan palttoon naulasta, karkuun ja katosi yön pimeyteen.\nKalle, joka melun aikana unisena sattui piilostaan näkyviin tulemaan,\njoutui nyt isän kouriin. Kolaus sattui päähän, ja hän vaipui\npyörryksiin maahan. Nyt riensi isä kiroillen ulos.\n\nKun äiti oli verisen pojan pessyt ja tointumaan saanut, huomasi hän\nvasta kauhukseen isän iskun seuraukset. Kummallisesti nauraen, virkkoi\npoika: \"No, mikä sille isälle lie tullut?\"\n\n\"Houraileeko hän?\" virkkoi äiti itsekseen.\n\nHän oli oikeassa. Poika houraili ja päiviä, kuukausia, vuosia kului ja\npoika houraili yhäti. Hän ei ollut menettänyt kokonaan järkeänsä, mutta\nhän oli tullut tuollaiseksi hassahtavaksi, jommoisena hänet sittemmin\nHelsinkiläiset oppivat tuntemaan.\n\nTilda ei palannut enää kotiin. Eräänä iltana tapasi hänet äiti kadulla\nja lähestyi häntä puhuttelemaan.\n\n\"Mene kurjan miehesi luoksi!\" sai hän vastaukseksi. \"Minä uhrasin\nitseni auttaakseni sinua kurjuudessasi, mutta sinä petit minut. Nyt en\ntahdo enää teistä tietää mitään!\"\n\nTämän sanottuaan meni tyttö matkoihinsa huolimatta äitinsä kyyneleistä.\nHän luuli äidin ilmoittaneen julmalle isälle, että hän oli rahaa kotiin\ntuonut.\n\nParempi aika näytti kuitenkin koittavan, kun Jakobson, nähtyänsä mitä\noli pojalleen tehnyt, rupesi katumaan ja päätti olla vasta viinan\ntippaa maistamatta.\n\nÄidin ilokyyneleet muuttuivat kuitenkin pian surukyyneliksi, sillä\nJakobson, jonka elimet olivat tottuneet alkohoolista ravintonsa\nsaamaan, ei kestänytkään äkkinäistä muutosta, sortui.\n\nTähänkään ei kovaonnisen vaimon kärsimykset loppuneet. Kuumetauti,\njonka kurjuus toi vieraaksi hänen kotiinsa, vei mukanaan molemmat\nnuoremmat lapset. Hänen miehensä oli nyt siis kuollut, kaksi\npienokaista myöskin haudassa, vanhin tytär teillä tietämättömillä ja\nainoa jälellä oleva, Kalle, mielipuolena.\n\n\"Jumalani, Jumalani! Mitä olen minä rikkonut, ettäs näin kovasti minua\nkoettelet?\" rukoili kovaonninen. Mutta mitä oli tapahtunut, se oli\ntapahtunut. Sen tuli hän pian huomaamaan. Hän mukaantuikin\nkärsivällisesti kohtaloonsa... Yhden lapsensa pään saattoi hän kyllä\nomalla työllään elättää. Hän muutti Roopertin kadun varrelle poikineen,\ntoivoen aina, että kun poika rupeaa miehistymään, paranee hänen\npäänsäkin. Tietäen että esimerkki vaikuttaa, laittoi hän kotinsa niin\npuhtaaksi ja sieväksi kuin mahdollista, sillä hyvätapaiseksi, kelpo\ntyömieheksi tahtoi hän poikansa kasvattaa. Naapurit kunnioittivat tuota\nhyväntahtoista, ahkeraa Lovisa matamia, ja sen hän ansaitsikin. Kaikkia\nkohtaan oli hän hetas ja ystävällinen. Eihän kukaan heistä ollut hänen\nmieltään katkeroittanut. Sille, joka oli häneltä entisen onnensa\nvienyt, oli hän jo aikaa sitten anteeksi antanut. Kaikille onnettomille\nosoitti hän sääliväisyyttä, auttaen heitä, jos mahdollista, mutta\nerittäinkin suri hänen sydämmensä kadonnutta tytärtään.\n\nHänen kotirauhaansa häiritsi kyllä vielä se seikka, että samassa\ntalossa oli tuollainen turmeluksen pesäpaikka, missä yöaikoina aina\npahinta melua pidettiin. Kyynelsilmin katseli hän aina ikkunastaan\nkaturakennukseen, jossa tiesi niin monen onnettoman paatumuksen\nsyvyydessä vetelehtävän, voimatta itseään siitä pois temmata.\n\nEräänä lauantai iltana tuli hän tavallista myöhemmin kotia. Hän oli\njuuri astumaisillaan ovesta sisään, kun hän äkkiä kuuli hirveän melun\nkaturakennuksesta. Melu kasvoi -- -- kuului kirouksia, hätähuutoja -- --\nja ihmisiä alkoi tulla kadulta pihalle, sekä ovesta ulos. Muutamia\npoliisia tuli kohta myöskin saapuville.\n\nHän katseli hetkisen.\n\nKuu loisti kirkkaana taivaalla luoden sinervän valonsa suoraan\nkaturakennuksen rappusille.\n\nJo talutetaan ulos naisihmistä jolla kasvot, pää aivan verissä. Hän\nparkuu ja kiroilee kauheasti.\n\n\"Mitä kuulenkaan! Tilda, oma armas tyttäreni\", huudahti Loviisa,\nhyökäten ihmisjoukon läpi verisen naisen luo.\n\n\"Äiti!\" sai tämä lausutuksi ja vaipui äitinsä syliin.\n\n\"Hyvät poliisit ja komisaariukset\", rukoili onneton äiti. \"Jos\ntyttäreni on mitään pahaa tehnyt, niin tulkaa häntä täältä etsimään,\nmutta jättäkää hänet nyt minun huostaani. Asun tuossa pienessä\nrakennuksessa...\"\n\nHämmästyneenä seisoi ihmisjoukko.\n\nSamassa juoksi Kallekin, joka melusta oli herännyt pihalle.\n\n\"Äiti! Kuka sinulle pahaa tekee?\" huusi nuorukainen tarttuen\nvoimakkaasti kankeen, joka sattui rappusia vasten seisomaan. Suurella\nvaivalla sai äiti pojan hillityksi.\n\n\"No jääköön hän sitten\", lausui vanhempi poliiseista, ja matami talutti\ntyttärensä kotiinsa.\n\nIhmisjoukko hajosi vähitellen, ja kauan aikaa loisti vielä himmeä valo\nLovisa matamin matalasta ikkunasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos nyt tahtoisin lukijoille mieliksi tehdä, niin sanoisin, että\nTildasta tuli hyvä ihminen, että hän katui entistä elämäänsä; mutta\nniin ei kuitenkaan käynyt. Hän kompastui uudestaan ensimmäiseen kiveen,\nmikä vastaan sattui -- ja katosi äitinsä näkyvistä ikipäiviksi...\n\nKova oli tuo uusi isku hellän äidin sydämmeen, mutta huokauksen se vaan\nsieltä sai ilmoille. Hän oli jo niin tottunut tuollaisia kestämään,\nettä se ei enää näkyvää merkkiä jättänyt, -- ehkä yhden rypyn entisten\nlisäksi hänen otsalleen, -- -- mutta sitä ei kukaan huomannut. Hän oli\nmuita ihmisiä kohtaan yhtä herttainen kuin ennenkin, sillä hän sanoi\nsitä Jumalan tahdoksi ja Jumalaa syyttämään ei hän ruvennut.\nPäinvastoin kiitti hän Häntä siitä vähästä ilosta, mitä hänelle\npoikansa toi. Kalle oli nyt kasvanut rotevaksi nuorukaiseksi. Ja vaikka\näidin toivo pettyikin luullessaan hänen päänsä vielä selviävän, oli hän\nkuitenkin tyytyväinen nähdessään, kuinka tarkasti Kalle otti vastaan\nhänen pienimmät neuvonsa ja opetuksensa.\n\nJoka pennin, minkä Kalle sai ansaituksi, toi hän kotiin äidilleen.\n\n\"Äitini on minua lapsuudessani hoitanut ja kasvattanut\", sanoi hän,\n\"kuinka voisin minä nyt omat ansioni yksin käyttää\".\n\nJos hän näki jonkun palvelijan siivottomana kyökkiä pitävän, torui hän\naina häntä säälimättä sanoen: \"Tuleppas sinä katsomaan, kuinka puhtaana\nminun äitini pitää kotiaan. Minä en uskalla edes astua sisäänkään\ntyösaappaat jalassa\".\n\nUsein nähtiin hänen laulavan ja tanssivan nuorien herrojen huviksi.\nMiksi luulivat ihmiset hänen sitä tehneen? Hulluudestako? -- Ei suinkaan!\nHän tiesi siten saavansa äidilleen muutaman pennin ansaituksi. Joll'ei\nhänen askeleitansa kaikkialla olisi rakkaus äitiä kohtaan johtanut,\nolisi Helsingin yleisö tuskin tullut häntä huomaamaankaan, ainakaan ei\nhän olisi Kilu-Kallen nimeä saanut.\n\nSuuttua taisi hän kyllä, mutta ainoastaan hetkeksi. Jos hänelle joku\npoika vekkuli pahaa teki, läksi hän sitä jälestä ajamaan, mutta kiinni\npojan saatuaan, oli hänen suuttumuksensa jo ehtinyt lauhtua.\n\nSe, joka oli hänen suosioonsa päässyt, hänen kiitollisuutensa\nansainnut, saattoi häneen luottaa rajattomasti.\n\nJos joku hänen ystävälleen pahaa teki, julmistui hän hirveästi. Ei\nollut hyvä mennä vähintäkään ilkityötä tekemään sen talon pihalle,\njonka isäntä tahi emäntä hänelle työtä antoi. Hän kokosi vähimmätkin\nesineet, lastut, nuppineulat, jos hän niitä sattui pihamaalta löytämään\nja vei ne isännälle tahi kyökkiin.\n\nJos ken tahansa lähestyi ystävällisesti häntä puhuttelemaan, muisti hän\nsen aina, kohteliaasti kohottaen korkeata \"knalliaan\", jossa hän aina\npyhäpäivinä herrasteli. Hänelle antoi, näet, eräs kaupungin etevimmistä\nlääkäreistä kaikki kuluneet knallinsa. Juhlapukuun kuului vielä\nkävelykeppi, sekin jonkun lahjoittama, musta takki, joka salongeissa\nliehuttuaan näin oli hänen kauttaan päässyt esplanaadin yleisön\nihailtavaksi, sekä kukka napin lävessä. Mahtavana tepasteli hän\nsunnuntaisin tässä univormussaan, tuttavasti -- niin välistä liiankin\ntuttavasti tervehtien ja puhutellen vastaantulevia nuoria erittäinkin\nkauniita naisia.\n\nTämä vapaus annettiin hänelle ensi alussa anteeksi, mutta aikojen\nkuluessa rupesi kumminkin tuohon viattomaan yksinkertaisuuteen\nsekaantumaan jotakin, joka teki ihmiset tyytymättömiksi.\n\nSeuraava tapaus selittää tuon muutoksen.\n\nEräänä sunnuntai iltana oli Kalle taasen esplanaadilla... Tuossa\ntepasteli hän hymyillen, jaellen tervehdyssanoja vastaantuleville.\nSilloin lähestyi häntä hienosti puettu nainen, jolla ei kuitenkaan\nollut hattua päässä.\n\n\"Hyvä päivä, Kalle!\" lausui tämä.\n\n\"Päivä, päivä!\" vastasi Kalle kohteliaasti.\n\n\"Etkö tunne minua?\" kysyi nainen.\n\n\"Niin sinuako... Katsoppas vaan. Oletko sinä vielä elossa?\"\n\n\"No tunnethan sisaresi.\"\n\n\"Tule minun luokseni Kalle!\" pyysi sisar.\n\n\"Sinun luoksesi!\" vastasi Kalle hieman ylenkatseellisesti. \"Mitä minä\nsiellä teen! Tulisit sinä ennen äitiä katsomaan\".\n\n\"Tulehan nyt kumminkin\", pyysi sisar.\n\n\"No en tule ennenkuin olen äidille siitä puhunut.\"\n\n\"Älä Herran nimessä tästä mitään äidille puhu!\"\n\n\"Miksikä en?\"\n\n\"Hän, tuota, hän suuttuu.\"\n\n\"Hänkö suuttuisi! Ei suinkaan! Päinvastoin!\"\n\n\"Mutta tule nyt. Pääset vosikalla...\"\n\n\"Vosikallako... E-en! Anna ennen minulle se 50 penniä.\"\n\n\"Saat, saat paljon enemmän.\"\n\n\"Saanko, no sitten tulen.\"\n\nKalle läksi hienon naisen kanssa ajamaan. Tuo nainen oli todellakin\nhänen sisarensa, langennut Tilda.\n\nOnneton Kalle! Jospa hän olisi ymmärtänyt olla erillään vaarallisesta\nsisarestaan.\n\nHe saapuivat erään puurakennuksen edustalle Tarkk'ampuja-kadun\nvarrella. Sisältä kuului laulua ja pianon soittoa. Kalle rupesi taasen\nepäilemään. Mutta kun hänelle Tilda rahaa lupasi antaa, astui hän\nsisään. Riemulla otti hänet siellä vastaan räyhäävä nuorukaisjoukko.\nKalle pantiin hurraata huutaen sohvaan, ja pian alkoivat tämän posket\nviinistä punottaa. Hänestä alkoi tuntua niin ihmeen kummalliselta,\nhauskalta. Hän lauloi ja tanssi naisten kanssa, jotka olivat\njuominkeihin osaa ottamassa. Kalle ei ymmärtänyt mikä vaara häntä\nuhkasi, hän kiihtyi yhä kiihtymistään... Mitä sitten tapahtui sitä ei\nhän toisena päivänä muistanut. Sen muisti hän vaan, että hän oli\nluvannut salata kaikki äidiltään ja että hänellä hyvin hauska siellä\noli, tavattoman hauska.\n\nEräänä iltana oli Kalle taasen sisartaan tervehtimässä, ja nyt alettiin\nhäntä siellä nähdä tavan takaa.\n\nÄiti kotona kyllä huomasi, että pojalla oli jotakin sydämmellä, mutta\nhän ei vielä tahtonut ruveta urkkimaan. Luuli näet hänen rakastuneen.\nPolonen äiti ajatteli aina mahdollisesti parempaan suuntaan. Mutta\nkauan ei hän epätietoisena ollut.\n\nKun Kalle yhä salaperäisemmäksi, alakuloisemmaksi tulla alkoi, rupesi\nvihdoin äiti tiedustelemaan, mutta hän sai vaan päännyykytyksen\nvastaukseksi. Kalle kiiruhti aina heti ovesta ulos eikä tullut sinä\npäivänä kotiin ennenkuin illalla. Hän oli kerran viekoitettu väärälle\npolulle, kukaan ei häntä oikealle ohjannut ja hän jatkoi kulkuaan,\nkunnes hän kaikessa yksinkertaisuudessaan oli niin pitkälle joutunut,\nettä kääntyminen oli mahdotonta. Kun äiti vihdoin asian perille pääsi,\nolivat jo lankeemuksen jäljet poistumattomiksi tulleet. Lääkärin\napukaan ei häntä kuolosta voinut pelastaa. Ennen kuolemaansa tunnusti\nhän vasta, että Tildan syyhän se oli, että hän ensin oli pahuuden\ntielle joutunut. Joll'ei Tilda olisi häntä \"sinne\" vienyt, ei hänen\njalkansa ikinä olisi sinne löytäneet.\n\nSynkkänä jäi nyt Lovisa matami kuolinpäiväänsä odottamaan. Nyt ei ollut\nJumalan tahto enää tapahtunut. Ihmiskunta oli syynä hänen, rakkaan\npoikansa, ainoan lohdutuksensa, toivonsa surmaan...\n\nLovisa matamin naapurit eivät sen koommin nähneet synkkien\nkulmakarvojen alta tuon herttaisen vaimon lempeitä kasvoja.\n\n\n\n"]