[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkSk0QWaPP4MUIGEFIfjKgxMN29_YUTwZ2roH_NU13zo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},820,"Hiilikaivoksessa","Verne, Jules",1828,1905,"820-verne-jules-hiilikaivoksessa","820__Verne_Jules__Hiilikaivoksessa",null,"romaani",[],[],"fi",1877,1882,37710,246248,false,47072,[23,24,25,26,27,28],"Adventure stories","Civilization, Subterranean -- Fiction","Coal mines and mining -- Fiction","Fantasy fiction, French","Imaginary places","Scotland -- Fiction",[30],"Novels","\"Hiilikaivoksessa\" by Jules Verne is a novel written in the late 19th century. The story revolves around James Starr, an engineer who once ran the now-empty Dochart coal mine in Aberfoyle, Scotland, and his recollections of past work and friendships while dealing with a recent mysterious communication that prompts him to revisit the mine. The book examines themes of exploration, industrial change, and the nature of progress in a rapidly evolving society.  At the start of the novel, James Starr receives two contrasting letters that invoke his curiosity and concern about his past in the coal mining industry. The first letter, from his old acquaintance Simon Ford, invites him to visit the mine for a potentially important revelation, while the second cryptically instructs him not to worry about the first. Driven by nostalgia and a sense of duty, Starr prepares for his journey, reflecting on his long career at the mine and the impact of its closure. As he embarks on this journey, the narrative hints at deep-seated mysteries surrounding the coal mines and the people connected to them, setting the stage for Starr's exploration of both personal history and industrial secrets. (This is an automatically generated summary.)",[],211,"Insinööri James Starr saa salaperäisen kutsun vanhaan skotlantilaiseen hiilikaivokseen, jonka uskottiin ehtyneen vuosia sitten. Syvältä maan alta löytyy uusi hiilisuoni ja sinne asettunut pieni yhteisö, mutta tuntematon vihollinen yrittää estää kaivoksen uudelleenavaamisen.","Jules Vernen 'Hiilikaivoksessa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 820.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","HIILIKAIVOKSESSA\n\nKirj.\n\nJules Verne\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nO. Palander'in kirjapaino, Pori, 1882.\n\n\n\n\n\n\n        Näytetty: _Joh. Tomsén_.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Kaksi vastakkaista kirjettä.\n  2. Matkalla.\n  3. Yhdistetyn Kuningaskunnan sisusta.\n  4. Dochartin kaivos.\n  5. Fordin perhe.\n  6. Selittämättömiä ilmiöitä.\n  7. Eräs Simon Fordin tekemä valinta.\n  8. Dynamiitti-laukaus.\n  9. Uusi Aberfoyle.\n 10. Kävely ja palaaminen.\n 11. Tulinaiset.\n 12. Jack Ryanin toimia.\n 13. Hiilikaupunki.\n 14. Hengen vaarassa.\n 15. Nell asunnossa.\n 16. Heiluvalla portaalla.\n 17. Auringon nousu.\n 18. Lomond-järvestä Katrine-järvelle.\n 19. Viimeinen uhkaus.\n 20. Katuja.\n 21. Nellin häät.\n 22. Vanhan Silfaxin taru.\n\n\n\n\nEnsimmäinen Luku.\n\nKaksi vastakkaista kirjettä.\n\n\n    \"_Insinööri, Herra J.R. Starr_\n\n    _Edinburgissa. 30 Canongate Street_.\n\n    \"Jos hra Jamer Starr tahtoisi huomenna lähteä Aberfoylen\n    kivihiili-aluelle, Dochartin kaivokseen, Jarowin aukkoon, saapi hän\n    tärkeitä tietoja, jotka häntä ehkä miellyttävät\".\n\n    \"Hra James Starria odottaa koko päivän Callanderin pysäyspaikalla\n    Harry Ford, entisen kaivosmestarin Simo Fordin poika\".\n\n    \"Tätä kutsumusta pyydetään häntä salassa pitämään\".\n\nTämä oli kirjeen sisältö, jonka ensimmäinen rautatien posti toi James\nStarrille 3 päivänä joulukuuta 18 .. --, kirjeelle oli painettu\nAberfoylen postimerkki, Stirlingin kreivikunnassa, Skotlannissa.\n\nInsinööri kävi kovin uteliaaksi. Hänelle ei juohtunutkaan mieleen, että\nkirjeessä voisi olla joku salainen petos. Vanhastaan tunsi hän jo Simo\nFordin, entisen kaivosmestarin Aberfoylen kaivoksissa, joissa James\nStarr kokonaista 20 vuotta oli ollut johtajana -- eli _viewer_ niinkuin\nenglantilaisissa kaivoksissa on tapana sanoa.\n\nJames Starr oli 55 vuoden vanha mies, vaikka hän näytti ainoastaan 40\ntäyttäneen. Hän oli erään vanhan Edinburgilais-suvun etevimpiä jäseniä.\nHänen työnsä tuotti kunniaa tuolle arvoisalle insinööri-kunnalle,\njotka vähitellen Cardiffissa, Newcastlessa ja muissakin Skotlannin\nkreivikunnissa kaivavat esiin Yhdistettyin Kuningaskuntain\nhiilivarastot.\n\nAberfoylen salaperäisissä kaivoksissa, likellä Alloa-kaivoksia,\njotka ulottuvat osaksi Stirlingin kreivikuntaan, oli Starr etenki\nsaavuttanut yleistä mainetta. Siellä olikin melkein koko hänen\nelämänsä aika kulunut. James Starr oli myöskin valittu Skotlannin\nMuinaistutkinto-yhtiön puheenjohtajaksi. Hän oli _the Royal\nInstitutionin_ toimekkaimpia jäseniä ja _Edinburgh Review_ julkaisi\nuseampia huomattavia hänen nimimerkillään merkittyjä kirjoituksia. Hän\noli siis noita oppineita, käytännöllisiä miehiä, jotka Englannille\novat tuottaneet niin paljon onnea ja menestystä. Hänellä oli arvoisa\nyhteiskunnallinen asema Skotlannin vanhassa pääkaupungissa, joka\nei ansaitse ainoastaan ulkonaisessa, vaan myöskin siveellisessä\nmerkityksessä nimen \"Pohjolan Athena\".\n\nYleisesti tunnettu on, miten Englanti nimittää laajoja hiilikaivoksiaan\nyhteisellä sattuvalla nimellä. He sanovat niitä oikeuden mukaan\n\"Mustaksi Intiaksi\", ja tämä Intia onkin kentiesi enemmän kuin Idässä\noleva kartuttanut Kuningaskunnan hämmästyttäviä rikkauksia. Siellä\ntyöskenteleekin todella kokonainen väestö yöt ja päivät, päivät ja\nyöt maan sisustasta kaivaaksensa tätä tärkeää, teollisuudelle niin\nvälttämätöntä, polttoainetta.\n\nKertomuksemme ajasta oli vielä pitkältä siihen päivään, jona\nasiantuntijat ovat vakuuttaneet hiilikaivosten tyhjentyvän, eikä\nhiilivaraston vähentymistä silloin tarvittu pelätä pitkiin aikoihin.\nVielä löytyi laajoja hiilialoja, joissa saatiin työskennellä. Nuo\nmonet tehtaat, veturit, höyrylaivat ja kaasutehtaat eivät vielä\ntarvinneet kaivata tuota kivennäis-polttoainetta. Vaan sen käytäntö oli\nviime aikoina kasvanut niin suuresti, että muutamat kerrokset olivat\ntyhjennetyt pohjiin asti. Nämä hyljätyt kaivokset olivat nyt tyhjine\naukkoineen ja autioine käytävineen ainoastaan tarpeettomia loukkoja ja\nepätasaisuuksia maassa.\n\nNäin oli Aberfoylenki hiilikaivosten laita.\n\nKymmenen vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin viimeinen tynnyri\nkivihiiltä oli otettu tästä kaivoksesta. Työkalut \"syvyydestä\" [Työt\nkaivoksessa ovat kahta laatua: \"syvyydessä\" ja \"päivänvalossa\" tehtävät\ntyöt, joista edelliset toimitetaan maan sisustassa ja jälkimäiset maan\npäällä.], koneet kuletusta varten rautakiskoilla kaivoksen käytävissä,\nmaanalaiset rautatie- ja ratavaunut, vipukonetynnyrit, ilma-torvet,\nlyhyesti, kaikki kaivoksen työkapineet ja koneet vietiin \"syvyydestä\"\nmaan pinnalle. Tuo tyhjennetty kaivos oli hirveän suuren nisäkkään\nkaltainen, jolta on riistetty kaikki ruumiin elimet ja ainoastaan\nluuranko jäljelle jätetty.\n\nKaikista työkaluista oli jäljellä ainoastaan pitkät puu-astimet Jarowin\naukossa, ja nämä olivat ainoat, joita myöten päästiin alas Dochartin\nkaivokseen, työn siellä loputtua.\n\nYlhäällä osoittivat rakennukset, joissa \"päivänvalon työ\" ennen\ntoimitettiin, vielä sitä paikkaa, missä aukko mainittuun kaivokseen\noli ollut, joka nyt oli autioksi jätetty niinkuin muutkin kaivokset\nAberfoylen hiilialalla.\n\nSynkkä oli päivä, jona työmiehet viimeisen kerran jättivät kaivoksen,\njossa niin monta vuotta olivat eläneet.\n\nInsinööri James Starr oli käskenyt kokoon nuo muutama tuhat työmiestä,\njotka olivat kaivoksen uuttera ja rohkea väestö, naiset, lapset,\nvanhukset, \"syvyyden\" ja \"päivänvalon\" työmiehet kaikki olivat\nkokoontuneet Dochartin kaivoksen suureen pihaan, joka ennen oli ollut\ntäpösen täynnä kivihiiltä.\n\nNämä rehelliset ihmiset, joita elämän tarpeet nyt oli eroittava,\njotka pitkiin vuosikausiin olivat seuranneet toisiaan, isästä\npoikaan, vanhassa Aberfoylessa, odottivat nyt kuullakseen viimeisen\njäähyväis-puheen, jonka insinööri heille oli lausuva. Yhtiö oli heille\njakanut kuluvan vuoden voiton. Se oli tosin pieni, sillä tulo melkein\ntyhjästä kaivoksesta oli tuskin suurempi, kuin mikä työpalkkoihin meni,\nmutta siinä oli kuitenkin tarpeeksi työmiehille, siksi kuin saivat\ntyötä naapuri-kaivoksissa, maatiluksilla, tahi kreivikunnan tehtaissa.\n\nJames Starr seisoi suuren katoksen portin edessä, jossa mahtavan suuret\nvipukoneet olivat työskennelleet niin monta vuotta.\n\nSimo Ford, kaivosmestari Dochartin kaivoksessa, silloin 55 vuoden\nvanha, sekä muutamat muut työnjohtajat seisoivat hänen läheisyydessään.\n\nJames Starr otti hatun päästään. Työmiehet, jotka myös ottivat\npäähineensä päästään, seisoivat äänettöminä.\n\nTämä jäähyväis-hetki oli liikuttava, melkein suuremmoinen.\n\n\"Ystäväni\", lausui insinööri \"hetki on tullut, jona meidän täytyy\nerota. Aberfoylen kaivokset, jotka meitä niin monet vuodet ovat\nyhdistäneet yhteisellä työllä, ovat tyhjennetyt. Tutkimisillamme emme\nole voineet löytää mitään uutta kerrosta ja viimeinen kivihiililohkare\non nostettu Dochartin kaivoksesta\".\n\nSanojensa vahvikkeeksi osoitti James Starr työmiehille\nkivihiilipalasta, joka oli jätetty käsikärryihin.\n\n\"Tämä kivihiilipalanen, ystäväni\", jatkoi James Starr, \"on ikäänkuin\nviimeinen verenpisara, joka juoksi kaivoksen suonissa! Me säilytämme\nsen, niinkuin olemme tallentaneet ensimmäisenkin palasen, joka 150\nvuotta takaperin ensiksi otettiin Aberfoylen kivihiilialasta. Näiden\npalasten välillä on monta sukupolvea toistensa jälkeen työskennellyt\nkaivoksissamme! Nyt se on mennyttä. Viimeiset sanat, jotka insinöörinne\npuhuu teille ovat jäähyväissanoja. Te olette saaneet elatuksenne\ntästä kaivoksesta, joka teidän työllänne on tyhjentynyt. Työ on ollut\nraskasta, vaikk'ei edutonta, eikä voittoa vailla. Suuren perheemme\non nyt hajoaminen, ja luultava on, ett'ei tulevaisuus voi yhdistää\nsen hajotettuja jäseniä. Elkää kuitenkaan unhottako, että kauan\nolemme yhdessä eläneet ja että Aberfoylen kaivoksen työmiehet pitävät\nvelvollisuutenaan auttaa toisiaan. Teidän esimiehenne eivät tätä\nsuinkaan unhota. Jotka yhdessä ovat työtä tehneet, eivät voi olla\nvieraat toisilleen. Tahdomme pitää teitä muistossamme, ja missä ikänä\nesiinnytte rehellisinä ihmisinä, on puoltosanamme hyödyttävä teitä.\nHyvästi siis ystäväni, jääkää Herran haltuun!\"\n\nKun James Starr oli lopettanut puheensa, sulki hän syliinsä kaivoksen\nvanhimman työmiehen, jonka silmissä kyyneleet välkkyivät. Sitte tulivat\nkaivosmestarit jättämään hyvästi; työmiehet heiluttivat hattujaan ja\nlakkiaan ilmassa huutaen:\n\n\"Hyvästi, James Starr, esimiehemme ja ystävämme!\"\n\nTämä eronhetki oli pysyvä unhottumattomana muistona näiden\nkunnioitettavain ihmisten sydämissä. Mutta nyt oli heidän kuitenkin\nlähteminen tästä suuresta pihasta. Kaikki kävi tyhjäksi James Starrin\nympärillä. Nuo mustat Dochartin kaivoksen seinät kaiuttivat viimeisen\nkerran työmiesten askelia ja tyhjä äänettömyys seurasi vilkasta elämää,\njoka tähän asti oli vallinnut Aberfoylen kaivoksissa.\n\nYksi mies oli kuitenkin jäänyt James Starrin luokse.\n\nTämä mies oli kaivosmestari Simo Ford. Hänen vieressään seisoi\nviidentoistavuotias nuorukainen, poikansa Harry, joka jo muutaman\nvuoden oli tehnyt työtä \"syvyydessä\".\n\nJames Starr ja Simo Ford tunsivat toisensa ja sentähden myöskin\nkunnioittivat toisiaan.\n\n\"Hyvästi Simo\", sanoi insinööri.\n\n\"Hyvästi hra James\", vastasi kaivosmestari, \"tahi paremmin, suokaa\nminun lisätä: me kohtaamme toisemme!\"\n\n\"Niin me kohtaamme toisemme, Simo!\" kertoi James Starr. \"Te tiedätte,\nettä minusta aina on iloista tavata teitä ja puhua kanssanne entisistä\nAberfoylen ajoista\".\n\n\"Minä olen vakuutettu siitä, hra James\".\n\n\"Talossani Edinburgissa olen aina valmis vastaan ottamaan teitä\".\n\n\"Täältä on niin pitkä matka Edinburgiin!\" vastasi kaivosmestari,\npudistaen päätään. \"Niin, pitkä matka Dochartin kaivoksesta!\"\n\n\"Pitkä matka, Simo! Mihinkä te aiotte asettua?\"\n\n\"Tänne, hra James! Me emme heitä kaivosta, vanhaa imettäjäämme, vaikka\nsen maito on ehtynyt. Vaimoni, poikani ja minä asetamme niin, että\nvoimme pysyä hänelle uskollisina!\"\n\n\"Hyvästi siis, Simo\", vastasi insinööri, jonka ääni, vastoin hänen\ntahtoaan värisi liikutuksesta.\n\n\"Eipä niin, vieläkin kerran: Me tapaamme toisemme, hra James!\" sanoi\nkaivosmestari. \"Niin totta kuin nimeni on Simo Ford, te näette kerran\nvielä Aberfoylen!\"\n\nInsinööri ei hennonnut riistää kaivosmestarilta tätä turhaa\nmielikuvitusta. Hän syleili Harrya, joka häneen oli luonut\nliikutuksesta välkkyvät silmänsä.\n\nVielä viimeisen kerran puristi hän Simo Fordin kättä ja lähti.\n\nTämä kaikki oli tapahtunut kymmenen vuotta takaperin; mutta\nkaivosmestarin toivo, että he jälleen tapaisivat toisensa, ei ollut\ntoteutunut, eikä James Starr siitä päivin ollut hänestä mitään kuullut.\n\nJa nyt 10 vuoden eron jälkeen sai hän tämän kirjeen Simo Fordilta, joka\nkäskee hänen heti lähteä Aberfoylen kaivoksiin.\n\nEräs tärkeä tieto, joka häntä miellyttäisi, mikähän se olisikaan?\nDochartin kaivos, Jarowin aukko! Mitä muistoja herättävätkään nämä\nnimet hänessä! Niin kyllä, se oli tuo kultainen aika, työn, taistelun\npäivät -- parhain aika koko hänen elämässään!\n\nJames Starr luki kirjeen uudestaan. Hän katseli sitä joka puolelta. Hän\npahoitteli, ett'ei Simo Ford ollut lisännyt ainoata riviä kirjeesen.\nHäntä oikein suututti, kun Simo oli ollut niin lyhytsanainen.\n\nOliko mahdollista, että vanha kaivosmestari oli löytänyt jonkun uuden\nhiilikerroksen? Ei!\n\nJames Starr muisti vielä hyvin, miten tarkasti Aberfoylen kaivokset oli\ntyhjennetty, ennenkuin työt niissä varsinaisesti lopetettiin. Hän oli\nitse toimittanut viimeiset tutkimiset ja jättänyt kaivoksen varmasti\nvakuutettuna, ett'ei siinä enää löytynyt ainoatakaan palasta kivihiiltä.\n\n\"Ei\", kertoi hän itsekseen, \"ei! Kuinka olisikaan mahdollista, että\nse, jota minä en tutkimisillani saanut aikaan, nyt olisi onnistunut\nSimo Fordille? Kuitenki tietää vanha kaivosmestari varsin hyvin, yhden\nseikan maailmassa olevan minulle tärkeän ja miellyttävän minua ...\nja tämä kehoitus lähteä Dochartin kaivokseen, jota minun tulee pitää\nsalassa!...\"\n\nJames Starr ei voinut irtautua tuosta ajatuksesta.\n\nToiselta puolen tunsi insinööri Simon taitavaksi kaivosmieheksi,\nsekä hänellä etenki olevan hyvän ammattivaiston. Insinööri ei ollut\nhäntä nähnyt siitä päivin kuin Aberfoylen kaivokset suljettiin. Hän\nei tiennyt vähääkään vanhan kaivosmestarin oloista. Hän ei tiennyt,\nmitä Simo toimitteli, eikä edes missä hän asui vaimoineen, poikineen.\nHän tiesi ainoastaan, että Jarow oli määrätty heidän yhtymäpaikakseen\nja että Harry, Simo Fordin poika, odottaisi häntä koko seuraavan\npäivän Callanderin pysäyspaikalla. Selvästi tarkoitettiin siis käyntiä\nDochartin kaivoksessa.\n\n\"Lähden, kun lähdenkin!\" sanoi James Starr, jonka uteliaisuus ja kiihko\neneni enenemistään sitä myöten kuin aika kului.\n\nTuo kunnioitettava insinööri oli niitä kiivaita, vilkkaita ihmisiä,\njoiden aivot aina ovat liikkeessä, niinkuin vesikattila suurella\ntulella.\n\nVaan nytpä tapahtui aivan odottamattomia. Kylmä vesipisara oli\nsilmänräpäyksessä tiivistävä kaikki höyryt noissa aivoissa.\n\nNoin k:lo 6 paikoilla iltapäivällä, kolmannen rautatiepostin tultua,\ntoi James Starrin palvelija hänelle toisen kirjeen.\n\nTämä kirje oli pantu korkeaan koteloon, jonka kirjoituksesta heti voi\nhuomata, ett'ei kirjoittaja ollut tottunut kynän käyttämiseen.\n\nJames Starr repäisi kotelon auki. Siinä oli pieni paperi palanen,\njonka aika oli kellastuttanut, ja selvästi näkyi, että se oli reväisty\nvanhasta kirjasta, jota ei enää käytetty.\n\nTälle paperille oli seuraava lause kirjoitettu:\n\n    \"Insinööri James Starrin ei tarvitse vaivata itseään, sillä Simo\n    Fordin kirjeellä ei enää ole mitään merkitystä\".\n\nAllekirjoitusta ei ollut.\n\n\n\n\nToinen Luku.\n\nMatkalla.\n\n\nJames Starrin ajatus seisahtui äkisti, kun hän luki tämän toisen\nkirjeen, joka oli niin silminnähtävässä ristiriidassa tuon edellisen\nkirjeen kanssa.\n\n\"Mitä tämä tarkoittaa?\" kysyi hän itseltään.\n\nJames Starr nosti puoleksi revityn kotelon lattialta. Siinä oli,\nniinkuin edellisessäkin kirjeessä, Aberfoylen postimerkki. Se oli\nsiis lähetetty samasta paikasta Stirlingin kreivikuntaa. Selvästi\nnäkyi, ett'ei vanha kaivosmestari ollut sitä kirjoittanut. Yhtä selvää\noli kuitenkin, että toisen kirjeen sepittäjä tunsi kaivosmestarin\nsalaisuuden, koska hän varsinaisesti peruutti insinöörille tulleen\nkehoituksen lähteä Jarowin aukkoon.\n\nOliko tosiaanki tuo ensimmäinen ilmoitus nyt tarpeeton? Tahdottiinko\nestää James Starria vaivaamasta itseään, josko se sitte olisi hyödyksi\ntahi hyödytöntä? Eikö siinä pikemmin ollut joku ilkeä aikomus Simo\nFordin aikeiden ehkäisemiseksi?\n\nNäin ajatteli James Starr, asiaa tarkoin mietittyään. Näiden kirjeiden\neri tarkoitus herätti hänessä yhä suurempaa halua lähteä Dochartin\nkaivokseen. Yleensä, jos tässä kaikessa ei ollut mitään salaperäistä,\noli kuitenki paras saada asia varmasti selville. Kuitenki tuntui James\nStarrista, kuin olisi hänellä suurempi syy uskoa ensimmäistä kuin\ntoista kirjettä -- hänen oli parempi uskoa niin rehellisen miehen, kuin\nSimo Fordin, kehoitusta, kuin hänen vastustajansa puhetta.\n\n\"No, niin, koska tahdotaan vaikuttaa päätökseeni\", sanoi hän itsekseen,\n\"täytyy Simo Fordin kirje olla mitä tärkein. Huomenna olen määrätyllä\najalla yhtymäpaikalla\".\n\nIllalla rupesi James Starr valmistaumaan matkaansa. Koska hän\nmahdollisesti tulisi viipymään poissa muutamia päiviä, lähetti hän\nkirjallisen tiedon Sir V. Elphinstonille _the Royal Institutionin_\nesimiehelle, ett'ei hän voinut saapua Seuran ensi kokoukseen.\n\nHän toimitteli pari kolme muutakin tointa, jotka muuten olisivat\nolleet sen viikon tehtäviä. Käskettyään palvelijan laittaa matkalaukun\nkuntoon, meni hän levolle, enemmän liikutettuna, kuin koko asia ehkä\nansaitsikaan.\n\nSeuraavana aamuna k:lo 5, hyppäsi James Starr sängystään, puki\ntarpeeksi vaatteita päälleen, koska ulkona oli kylmä, sateinen ilma ja\nlähti kodistaan Canongaten varrella, mennäksensä Grantonsillan luona\nhöyrylaivaan, joka kolmessa tunnissa oli vievä hänet Forthea myöten\naina Stirlingiin asti.\n\nEnsi kerran ehkä eläessään James Starr, kun hän kulki pitkin Canongatea\n[Canongate, eräs vanhan Edinburgin kuuluisimpia katuja.], ei kääntynyt\nkatsomaan Holyroodia, entisten Skotlannin hallitsijain palatsia. Hän\nei huomannut portin edessä olevia vahtia, jotka olivat puetut vanhaan\nskotlantilaiseen pukuun, hame viheriästä kankaasta, ruutukkainen vaippa\nja kupeella rippuva pitkäkarvainen vuohennahka-laukku. Vaikka olikin\nWalter Skottin rajaton ihailija, niinkuin kaikki vanhan Caledonian\ntosi pojat, ei insinööri silmäillytkään tuota vanhaa ravintolaa, jossa\nWawerley oli oleskellut ja johon räätäli toi hänelle tuon kuuluisan\nsotilaspuvun kirjavasta skotlantilaisesta kankaasta, jota Flockhartin\nleski niin viattomasti ihaili. Eikä hän liioin huomannut tuota pientä\ntoriakaan, jossa vuorelaisten nuolet pretendentin voiton jälkeen\nolivat ampua Flora Mac Ivorin kuoliaaksi. Vankilan kellossa, kadun\nkeskipaikoilla, näytti viisari surullisesti ajan kulkua: hän katseli\nsitä ainoastaan nähdäksensä, ett'ei myöhästyisi höyrylaivasta. Meidän\ntäytyy tunnustaa, ett'ei hän Nelher-Bow'issakaan huomannut tuon\nsuuren uskonpuhdistajan John Knox'in asuntoa, ainoa mies, jota Maria\nStuartin hymyilyt eivät lumonneet. Ja poikettuaan Highstreet'ille,\ntuolle vilkkaalle kadulle, joka niin perinpohjin on kerrottu romaanissa\n\"Abbotti\", kiiruhti hän Bridgestreetin jättiläissiltaa kohden, joka\nyhdistää ne kaksi kukkulaa, joille Edinburgi on rakennettu.\n\nMuutama minuutti tämän jälkeen oli James Starr _the general railwayn_\npysäyspaikalla, ja puoli tuntia myöhemmin jätti hän junan Newhavenissa,\njoka on kaunis kalastuspaikka vähän matkaa Leith'esta, Edinburgin\nulkosatamasta. Nouseva vuoksi huuhteli mustan näköistä, kivistä\nrantaäyrästä. Likimmät aallot loiskuivat ketjuilla kiinitettyä\npaalutusta vastaan. Vasemmalla kädellä oli eräs niitä höyrylaivoja,\njotka kulkevat pitkin Forthea Edinburgin ja Stirlingin välillä,\nkiinnitettynä Grantonsillan luona.\n\nSamassa tuprutteli \"Walesin Prinssi\" paksuja savupilviä haikutorvestaan\nja sen höyrypannu suhisi. Kellon äänen kuultua riensivät kaikki\nmyöhästyneet matkustajat alas laivalle. Siinä oli suuri joukko\nkauppiaita, maatilan omistajia ja pappeja, viimeiset hyvin tunnetut\npolvihousuistaan, pitkistä nutuistaan ja kaitaisesta, valkosesta\nhuivistaan, joka heillä oli kaulassa.\n\nJames Starr ei ollut viimeinen, joka kävi laivaan. Hän hyppäsi\nkiireesti \"Walesin Prinssin\" kannelle. Vaikka satoi rankasti, ei\nkukaan matkustajista ajatellutkaan suojan hakemista salongissa.\nKaikki seisoivat liikkumattomina, matkavaippoihinsa käärittyinä,\ntoiset kuitenki joskus virkistyttivät itseään vähäisellä kulauksella\nmatkapulloistaan,-- jota he kutsuvat \"sisälliseksi pukeumiseksi\".\nViimeinen kellon lyönti kuului, köydet irroitettiin, ja \"Walesin\nPrinssi\" teki käännöksen päästäksensä siitä pienestä vesisäiliöstä,\njoka sitä suojeli Pohjanmeren aaltoja vastaan.\n\nThe Firth of Forthiksi kutsutaan sitä lahtea, jota pohjoisissa ympäröi\nFife kreivikunta ja etelässä Linlithgowin, Edinburgin ja Haddingtonin\nkreivikunnat. Se muodostaa The Forthin suun, joka vähäpätöinen joki,\njonkunmoinen Themsi eli syvävetinen Mersey joki, juoksee Ben Lomondin\nläntisiltä rinteiltä ja syöksyy Kincardinen luona mereen.\n\nMatka Grantonsillalta lahden päähän olisi lyhyt, ellei täytyisi\npysähtyä niin monessa kohden kumpaisellakin rannalla. Kaupunkia,\nkyliä, taloja reunustaa Forthin rantoja ja pistäyvät esiin puiden ja\nviljavien vainioiden välistä. James Starr, joka seisoi suojassa leveän\nkomentosillan alla molempain ratashuoneiden välillä, ei huolinut\ntarkastaa maisemaa, johon sade oli uurtanut useampia liriseviä puroja.\nHän koetti ennemmin tarkata, huomasiko joku matkustajoista ehkä\nerityisesti häntä. Kenties tuon jälkimäisen kirjeen nimetön kirjoittaja\noli laivassa. Insinööri ei kuitenkaan voinut keksiä ainoatakaan\nepäluulonalaista silmäystä.\n\nKun \"Walesin Prinssi\" lähti Grantonsillalta, ohjasi se suuntansa kohti\nsitä ahdasta, South-Queensferryn ja North-Queensferryn välillä olevaa\nkulkuväylää, jonka toisella puolella The Forth muodostaa järven,\nmissä 100 tonninki laivat saattavat kulkea. Läpi sumun välähteli\nGrampianvuorten lumella peitetyt huiput.\n\nPian oli höyrylaivan näkyvistä kadonnut Abernourin kylä, Colmin\nsaari, jossa on luostari-jäännöksiä kahdenneltatoista vuosisadalta,\nBarnbougle-linnan jäännökset ja Donibristle, jossa hallitsija Murrayn\nvävy murhattiin, sekä linnoitettu Garwie saari. Se kulki salmen\nläpi Queensferryn luona, jättäen vasemmalle kädelle Rosyth linnan,\njossa ennen maailmassa joku Stuart suvun haara asui, jonka kanssa\nCromvellin äiti oli sukua, kulki Blackness-castlen sivutse, joka\nsovintoyhdistyksen määräysten perusteella aina on oleva varustettu,\nja kulki pitkin pienen Charlestonin sataman rantasiltaa, jossa kalkki\nlordi Elginsin murroksista lastataan laivoihin. Viimein ilmoitti\n\"Walesin Prinssin\" kello Crombie-Pointin pysäyspaikan.\n\nIlma oli kovin huono. Ankaran tuulen pieksemä sade hajosi viuhuavissa\nvihureissa, jotka kulkivat kuin pilvenpyörteet.\n\nJames Starr oli hiukan levoton. Oliko Harry Ford saapuva\nyhtymäpaikalle? Hän tiesi kokemuksesta miten kaivosmiehet, jotka ovat\ntottuneet syvään tyyneyteen alhaalla kaivoksissa, eivät niin mielellään\nkuin muut työmiehet kestä näin kovia rajuilmoja. Callanderista\nDochartin kaivokseen ja Jarowin aukkoon on varmaankin kaksi kolmannetta\npenikulmaa. Matkan pituus voisi jollakin tavalla viivyttää vanhan\nkaivosmestarin poikaa. Enimmin insinööri kuitenkin ajatteli, miten\nensimmäisessä kirjeessä määrätty yhtyminen peruutettiin toisessa. Se\noli, totta puhuen, hänen suurin huolensa.\n\nKuitenkin oli James Starr päättänyt, että hän, vaikk'ei Harry Ford\nolisikaan saapuvilla junan tullessa Callanderiin, lähtisi yksin\nDochartin kaivokseen, vaikkapa Aberfoylen kylään asti, jos niin\ntarvittaisiin. Siellä hän epäilemättä oli saapa tietoja Simo Fordista,\nja siellä hän oli saapa tietää, missä vanha kaivosmestari nykyään asui.\n\nSillä välin \"Walesin Prinssi\" yhä siivillään kuohutti vaahtolaineita.\nKumpaistakaan virranrantaa ei näkynyt ollenkaan, ei Cronbie\nkylää, eikä Torryburnia, eikä Torryhousea, eikä Newmilsia, eikä\nCarriden-housea, eikä Kirkgrangea, eikä Salt-Pansia, oikealla kädellä.\nTuo pieni satama Boness, Grangemouthin satama, joka on muodostunut\nClydekanavan suuhun oli sumun peitossa, Culrossin vanhaa linnaa ja sen\nluostari-raunioita, Kinkardinea ja sen laivaveistämöä, jossa höyrylaiva\nseisahtui, Ayrth-Castlea ja sen nelikulmaista tornia kolmanneltatoista\nvuosisadalta, Clackmannania ja sen Robert Brucen rakentamaa linnaa ei\nhuomaittukaan vinoon lankeavan rankkasateen lävitse.\n\n\"Walesin Prinssi\" seisahtui Alloan sillan luo, jättääksensä sinne\nmuutamia matkustavaisia. James Starr tunsi itsensä liikutetuksi, kun\nhän nyt taas kymmenen vuoden kuluttua kulki tämän pikkukaupungin\nsivutse, jossa oli monta suurta kaivosta, mitkä yhä vielä elättivät\nlukuisaa työmiesväestöä. Mielikuvituksessaan kulki hän alas noihin\nkaivoksiin, joissa työmiehet vielä edukseen työskentelivät. Melkein\nAberfoylen rajalla, rikastuttivat Alloakaivokset yhä kreivikuntaa, kun\nnoissa monta vuotta takaperin tyhjennetyissä naapuri-kaivoksissa ei\nenää ollut ainoatakaan työmiestä!\n\nSamassa kuin höyrylaiva lähti Alloasta, tuli se noihin moniin\nkäänteisin, joita the Forth muodostaa noin kolmen peninkulman\nmatkalla. Se teki nopeita liikkeitä suurien puiden välitse, joita\nkasvaa kummallakin rannalla. Muutaman silmänräpäyksen näkyi, taivaan\nvaietessa, Cambuskennethin luostarin rauniot, joka perustettiin\nkahdennellatoista vuosisadalla. Sitte näkyi Stirlingin linna ja\nsamanniminen kuninkaallinen kauppala, jossa Forth, jonka ylitse kulkee\nkaksi siltaa, ei enää ole korkeain mastolaivain purjehdittava.\n\n\"Walesin Prinssi\" oli tuskin ennättänyt seisahtua, kun insinööri\nhyppäsi sukkelasti rantasillalle. Viisi minuuttia myöhemmin oli hän\nStirlingin rautatie-pysäyspaikalla ja tunnin kuluttua nousi hän junasta\nCallanderissa, joka on suuri kylä Leithin vasemmalla rannalla.\n\nAsemalla odotti nuori mies, joka samassa kun insinööri astui junasta,\nkiiruhti häntä vastaan.\n\nSe oli Harry, Simo Fordin poika.\n\n\n\n\nKolmas Luku.\n\nYhdistetyn Kuningaskunnan sisusta.\n\n\nTämän kertomuksen oikein ymmärtämiseksi lienee syytä puhua muutama sana\nkivihiilen synnystä.\n\nNiinä maailman aikoina, jolloin maapallo vielä oli muodostumistilassa,\nympäröi sitä paksu ilmakehä, joka oli peräti täyttynyt höyryillä ja\nhiilihapolla. Aikojen kuluessa tiivistyivät nämä höyryt oikeiksi\nvedenpaisumus-sateiksi, jotka olivat niin rankat, ikäänkuin olisivat\njuosseet miljoona-miljaardeista seltteriveden pulloista. Hiilihapon\nkyllästyttämää nestettä virtailikin alas liejuiselle maalle, joka oli\npikaisesti tai hitaasti tapahtuvien mullistusten alainen, ja pysyi\ntässä puoleksi juoksevassa tilassa yhtä paljon auringon kuumuuden kuin\nsisällisen tulen vaikutuksesta.\n\nTämä sisällinen kuumuus ei silloin vielä ollut kokoontunut maan\nkeskustaan. Jotenkin ohut eikä vielä oikein kovettunut maankuori\nsalli sen purkautua huokoisten kautta. Siten syntyi tavattoman kookas\nkasvullisuus, jommoista kentiesi tuottavat alhaisemmat kiertotähdet\nVenus ja Mars, jotka ovat lähempänä säteilevätä ilmapalloa kuin maa.\n\nRämeinen manner oli siis äärettömien metsien peittämä. Tuota kasvien\nhyötymiselle tarpeellista hiilihappoa löytyi yllin kyllin. Kasvit\nkehittyivätki suurten puiden kokoisiksi. Ei löytynyt ainoatakaan\nruohontapaista kasvia. Kaikkialla mahdottoman korkeita, ulkonäöltään\nyksitoikkoisia, kukattomia, hedelmättömiä puita, jotka eivät olisi\nvoineet tarjoa ravintoa ainoallekaan elävälle olennolle. Maa ei vielä\nollut valmis eläinkunnan ilmaantumiselle.\n\nNäiden vedentulvan edellisten metsien kokoonpano oli seuraava.\nSuppilomaisten kryptogamien luokka oli yleisin. Kalamitit,\npuunmuotoisia kortteita, lepidodenrit, jättiläismuotoisia, 25 tai\n30 meterin korkuisia, juurelta meterin paksuisia sammalkasvia,\nasterophidit, sananjalan tapaisia kasvia, joiden kaikkien suurten\npuitten heimolaisia nykyään tavataan ainoastaan asutun maan kaikkein\nalhaisimpien kasvien joukossa -- senkaltaiset, vähän vaihtelevat\nlaadultaan, mutta suunnattomat kooltaan, olivat ne kasvit, joita\nyksinomaisesti kohosi tämän aikakauden metsissä.\n\nNämä puut kasvoivat mahdottomassa rämeikössä, jonka sekä makea että\nmerivesi tekivät kovin kosteaksi. Ne imivät halukkaasti hiilihappoa\nilmasta, joka ei vielä ollut soveliasta elämän ylläpitämiseksi, ja\nvoipi sanoa niiden tehtävänä olleen kerätä sitä kivihiilen muodossa\nmaanpallon sisustaan.\n\nSilloin oli maanjäristysten aika, joita vaikuttivat sisälliset\nmullistukset ja maanalainen tuli, ja jotka äkkiä muuttivat maan pinnan\nvielä epävarman ulkonäön. Tuolla kohosi vastaisia vuoria, täällä aukeni\nsyvänteitä valtamerien täytettäviksi. Ja silloin painuivat kokonaiset\nmetsät maan poveen pehmeiden kerrosten lävitse, kunnes tapasivat\ngraniittivuorten alkuperäisen pohjan, tai itse loivat itselleen tukea\nvaipumalla toiset toistensa päälle.\n\nMaan muodostus ilmaantuukin tämän mukaisesti seuraavana maanpallon\nsisustassa: alkuperäinen maan muodostus, jota peittävät ensimmäisistä\nmaa-aineksista syntyneet täytekerrokset; sen jälkeen toiskertaiset\nmuodostumat, joista alimmat ovat hiilikerrokset; sittemmin\nkolmaskertaiset muodostumat ja niiden päällä vanhemmat ja uudemmat\nvesiluomaiset kerrokset, jotka ovat syntyneet laskeumisen kautta meren\nja virtojen pohjalle.\n\nTähän aikaan vedellä ei vielä ollut määräsijaa, vaan se virtaili\nesteettömästi kalliolta kalliolle, kiskoen tuskin vielä muodostuneista\nvuorista ne ainekset, joista liuskakivi, kalkki ja hiekkakivi sittemmin\nsyntyivät. Ne tuotiin rämeille ja laskeutuivat siellä niiden kerrosten\nalkuaineiksi, jotka peittivät kivihiilikerrokset. Aikaa voittaen --\nmiljoonien vuosien kuluessa -- kovettuivat nämä kerrokset ja peittivät\nnuo vajonneet äärettömät metsät paksulla hiekkakivi-, liuskakivi-,\nsora- ja hiekka-kuorella.\n\nMitä tapahtui tässä jättiläisessä sulatuspätsissä, jonneka vajonneet\nkasviainekset eri syvyydelle olivat kokoontuneet? Todellinen\nkemiallinen muutos, jonkunlainen tislaus. Kaikki hiili, minkä nämä\nkasvit sisälsivät, kerääntyi kokoon, ja vähitellen syntyi kivihiili\nsekä äärettömän painon että kovan kuumuuden vaikutuksesta, jota säteili\nsilloin likempänä olevasta sisällisestä tulesta.\n\nKasvikunta muuttui näin kivikunnaksi hitaasti, mutta\nvastustamattomasti. Kaikki nämä kasvit, jotka ensi päivien tuottavassa\nkosteudessa olivat nauttineet kasvin eloa, kivettyivät. Moniaat\ntähän suureen kasvikokoelmaan suljetuista aineksista, jotka eivät\nolleet täydellisesti muodostuneet, jättivät jälkiä itsestään toisiin,\npikemmin kivettyneihin aineksiin, jotka painoivat niitä sanomattoman\nvoimakkaan hydraulisen painimen tavoin. Samalla aikaa painui raakuista,\nZoophyteista, niinkuin meritähdistä ja säde-eläimistä vieläpä kaloista\nja sisiliskoista, jotka vedestä olivat upponeet, selviä, melkeinpä\nihmeteltäviä merkkiä vielä pehmeään kivihiileen.\n\n[Tässä mainittakoon vielä, että kaikki ne kasvit, joista merkkiä on\nlöytynyt, kuuluvat sukuihin, joita nykyään tavataan ainoastaan kuumissa\nmaailman osissa. Tästä voipi siis päättää lämpimän siihen aikaan olleen\nyhtäläisen koko maan pinnalla, joko lämpimien merenvirtain tasoittamana\ntai maanalaisen tulen vaikutuksesta huokoisen maan kuoren läpi. Tämän\nkautta saapi kivihiilikerrosten löytyminen kaikilla leveysasteilla\nselityksensä.]\n\nPainolla näkyy olleen suuri ja tärkeä tehtävä kivihiilikerrosten\nmuodostumisessa. Erilaatuinen paino onkin ollut syynä siihen, että\nteollisuudella nyt on hyväksensä käytettävänä erilaatuista kivihiiltä.\nNiin esim. tavataan alimmissa kivihiilikerroksissa anthraciitti, joka\nsisältää suurimman määrän hiiltä, vaan tuskin nimeksikään haihtuvaa\nainetta. Ylimmissä kerroksissa sitä vastoin nähdään maapihkaista ja\nmaadunnaista puuta, joissa hiiltä on verrattomasti vähemmän. Näiden\nmolempien kerrosten välissä tavataan, sen mukaan miten suuren painon\nalaisina ne ovat olleet, grafiittikerroksia, lihavaa tai laihaa\nkivihiiltä.\n\nKivihiilen synty, missä maailman kolkassa sitä liekään löydetty, on\nsiis seuraava: muinais-ajan suurten metsien vaipuminen maan pinnan\nalle, kasvien sitten vähitellen tapahtuva kivettyminen painon,\nkuumuuden ja hiilihapon yhdistetystä vaikutuksesta.\n\nMutta tuo tavallisesti niin antelijas luonto ei ole sulkenut maan\npoveen kylläksi metsiä useimpina tuhansina vuosina kulutettavaksi.\nKerran on se päivä koittava, jolloin ei ole jäljellä kivihiilen\npalastakaan, se on varma se. Kaikkien maailman koneiden täytyy\nsilloin seisahtua, jos ei toista polttoainetta keksitä kivihiilen\nseuraajaksi. Pitemmän tai lyhyemmän ajan kuluttua, ei enää löydy\nmitään kivihiilikerrosta, paitsi mahdollisesti Grönlannissa olevia,\nikuisen jään peittämiä, joista louhimistyö on milt'ei mahdotonta. Se\non välttämätön sallimuksen määräys. Amerikan vielä mahdottoman rikkaat\nkivihiilialueet Suolajärven rannoilla, Oregonissa ja Kaliforniassa\nvoivat kerran antaa aivan riittämättömän määrän polttoainetta. Samalla\ntavoin on käypä San Lorenzon, Cap Bretagnen, Alleghanivuorten,\nPennsylvanian, Virginian, Illinoisin ja Missourin kivihiilialueitten.\nVaikka Pohjoisamerikan kivihiilivarastot ovat kymmentä kertaa suuremmat\nkuin koko maailman kivihiilialueet, ei sata vuosisataa ole kuluva\nennenkuin teollisuuden miljoonapäinen hirviö on kitaansa niellyt\nmaanpallon viimeisen kivihiilipalasen.\n\nKivihiilen puutetta tullaan tietysti ensin tuntemaan vanhassa\nmaailmassa. Abyssiniassa, Natalissa, Zambèzessa, Mozambiqvessa ja\nMadagaskarilla on suuret kerrokset kivettynyttä polttoainetta,\nmutta niiden säännöllinen louhitus on kovin vaikea asia. Kerrokset\nBirmaniassa, Kinassa, Cochinkinassa, Japanissa ja Keskiaasiassa ovat\njotenkin pian tyhjentyvät. Englantilaiset ovat varmaankin tuiki\ntyhjentäneet Australian avarat kivihiilivarastot, ennenkuin se päivä\nkoittaa, jolloin Yhdistetyiltä Kuningaskunnilta puuttuu kivihiiltä.\nSilloin ovat Euroopan kivihiilialueet, niiden syvimpäin juonteiden\ntyhjennettyä, autioina.\n\nSeuraavista numeroista voipi päättää, minkä verran kivihiiltä on\nkäytetty siitä päivästä, jolloin ensimmäiset kerrokset löydettiin.\nVenäjän, Saksenin ja Bayerin hiilialueet täyttävät 600,000 hektarin\n[100 hektaria = 113,113 Suomen jalkaa] alan; Hispanian 150,000;\nBöhmenin ja Itävallan 150,000. Belgian kivihiilialueet ovat niinikään\n150,000 hektarin avarat ja Ranskan noin 350,000 hektarin.\n\nKivihiilestä rikkain maa on epäilemättä Yhdistetty Kuningaskunta.\nSiinä, paitsi Irlannissa, joka melkein kokonaan puuttuu\nkivettynyttä polttoainetta, on äärettömät hiilivarastot ... mutta\nne voivat tyhjentyä niinkuin kaikki varastot. Tärkein hiilialue\non Northumberlandin, kreivikunnan maanpinnan alainen New-castlen\nalue, josta vuosittain saadaan 30 miljoonaa tonnia kivihiiltä,\ns.o. melkein kolmas osa Englannin tarpeesta ja kaksi kertaa niin\npaljon kuin Ranskassa vuosittain käytetään. Walesin hiilialue,\njoka on koonnut suuret väestöt kaivostyömiehiä Cardiffiin,\nSwanseaan ja Newportiin, antaa vuosittain 10 miljoonaa tonnia\ntuota tunnettua, alueen nimellistä, kivihiiltä. Maan keskiosissa\nlöytyy kivihiilikerroksia Yorkin, Lancasterin, Derbyn ja Staffordin\nkreivikunnissa, jotka tuottavat vähemmin, mutta vuosittain lähtee\nniistäkin kaunis määrä kivihiiltä. Edinburgin ja Glasgowin välisessä\nosassa Skotlantia on vihdoin muuan Yhdistettyin Kuningaskuntain\nsuurimpia kivihiilikerroksia. Kaikki nämä hiilialueet täyttävät\nyhteensä kokonaista 1,600,000 hektarin alan ja tuottavat vuosittain 100\nmiljoonaa tonnia tuota mustaa polttoainetta.\n\nMutta mitä se merkitsee? Yhä kehittyvä teollisuus ja karttuva kauppa\ntyhjentävät nämä rikkaudet. Kolmas tuhatluku kristittyä ajanlaskua\nei ole päättynyt ennenkuin kaivostyömiehet ovat tyhjentäneet nämä\nEuroopan kivihiilisäiliöt, joihin, käyttääksemme sattuvaa vertausta,\nensimmäisten päivien auringon kuumuus on keräytynyt.\n\nMutta tämän kertomuksen aikana oli muuan Skotlannin tärkeimpiä\nkivihiilikaivoksia tyhjennetty liian kiivaalla louhimisella. Juuri\ntässä Edinburgin ja Glasgowin välisessä tienoossa oli tuo, keskimäärin\nnoin 2 suomen penikulman levyinen Aberfoylen hiilialue, jossa insinööri\nJames Starr niin kauan oli johtanut louhimistöitä.\n\nVaan kymmenen vuotta olivat nämä kaivokset olleet autioina. Ei\noltu voitu löytää uusia hiilikerroksia, vaikka tutkimuksia oli\ntehty 1500 vieläpä 2000 jalan syvyydessä, ja kun James Starr luopui\njohtaja-toimestaan, teki hän sen siinä varmassa vakuutuksessa, että\nkaikkein pieninkin hiilijuoni oli täydellisesti tyhjennetty.\n\nNäin ollen, olisi tietysti uuden kivihiilialueen löytö Skotlannin maan\nsisustassa ollut mitä tärkein tapahtuma. Koskiko tuo Simo Fordin kirje\nsellaista tapahtumaa? niin kyseli James Starr alituisesti itseltään, ja\nsitä hän toivoi.\n\nSanalla sanoen; kutsuttiinko häntä valloittamaan Mustan Intian ennen\ntuntematonta osaa? Sen hän uskoi.\n\nTuo toinen kirje oli hetkeksi saanut hänet toista ajattelemaan;\nmutta nyt hän ei enää sitä ajatellut. Sitä paitsi, olihan vanhan\nkaivosmestarin poika määrätyllä yhtymäpaikalla häntä odottamassa.\nNimettömällä kirjeellä ei siis ollut mitään merkitystä.\n\nSamassa kuin insinööri astui ulos vaunusta, kiiruhti nuorukainen\nhänelle vastaan.\n\n\"Sinäkö olet Harry Ford?\" kysyi heti James Starr, pitemmittä mutkitta.\n\n\"Niin olen, hra Starr\".\n\n\"En tuntenut sinua, poikaseni! Mutta sinähän oletkin näinä kymmenenä\nvuotena varttunut mieheksi!\"\n\n\"Minä puolestani tunsin teidät heti\", vastasi nuori kaivosmies, seisoen\nhattu kädessään. \"Te ette ole muuttuneet vähintäkään. Te olette juuri\nsama, joka jäähyväispäivänä suutelitte minua Dochartin kaivoksessa.\nSemmoiset asiat eivät unohdu!\"\n\n\"Pane hattu päähäsi, Harry\", sanoi insinööri. \"Sataahan nyt oikein\nkaatamalla, ja kohteliaisuutemme ei saa mennä niin kauaksi, että se\ntuottaa meille yskää\".\n\n\"Tahdotteko, että etsimme suojaa, hra Starr?\" kysyi Harry Ford.\n\n\"En, Harry. Ilma pysyy yhä edespäin tämmöisenään. Tänään sataa koko\npäivän, ja minulla on kiire. Lähtekäämme matkaan\".\n\n\"Niinkuin tahdotte\".\n\n\"Kuules, Harry, voipiko isäsi hyvin?\"\n\n\"Oivallisesti, hra Starr\".\n\n\"Ja äitisi?\"\n\n\"Hän samaten\".\n\n\"Sinun isäsikö kirjoitti minulle ja käski minun yhtyä hänen kanssaan\nJarowin aukossa?\"\n\n\"Ei, minä sen tein\".\n\n\"Onko Simo Ford kirjoittanut minulle toisen kirjeen, jossa hän\nperuuttaa yhtymisemme?\" kysyi insinööri kiivaasti.\n\n\"Ei, hra Starr\".\n\n\"Hyvä\", sanoi James Starr, virkkamatta sen enempää nimettömästä\nkirjeestä. Sitte hän jatkoi:\n\n\"Voitko sanoa minulle, mitä vanha Simo tahtonee?\" kysyi hän nuorelta\nmieheltä.\n\n\"Herra Starr, isäni tahtoo itse sen teille ilmoittaa\".\n\n\"Sinä tiedät sen kuitenki?\"\n\n\"Tiedän\".\n\n\"No niin, Harry, en tahdo kysellä sinulta sen enempää. Matkaan siis,\nminä haluan innokkaasti puhutella Simo Fordia... Tosiaankin, missä hän\nasuu?\"\n\n\"Kaivoksessa\".\n\n\"Kuinka, Dochartin kaivoksessako?\"\n\n\"Niin, hra Starr\", vastasi Harry Ford.\n\n\"Teidän perheenne ei siis olekkaan muuttanut kaivoksesta, sen jälkeen\nkuin työt siellä loppuivat?\"\n\n\"Ei ainoaksikaan päiväksi, hra Starr. Te tunnette isäni. Hän on\nsyntynyt siellä ja siellä hän tahtoo kuollakin\".\n\n\"Minä ymmärrän, Harry ... ymmärrän. Hänen syntymäkaivoksensa! Hän ei\nole tahtonut jättää sitä! Ja te viihdytte siellä?\"\n\n\"Viihdymme, hra Starr\", vastasi nuori mies, \"me pidämme sydämellisesti\ntoisistamme, ja meillä on vähäiset tarpeet\".\n\n\"Hyvä, Harry\", sanoi insinööri. \"Matkaan siis!\"\n\nJames Starr kiiruhti nuoren miehen jälkeen pitkin Callanderin katuja.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin olivat molemmat lähteneet kaupungista.\n\n\n\n\nNeljäs Luku.\n\nDochartin kaivos.\n\n\nHarry Ford oli 25 vuoden vanha, pitkä, roteva ja hartiakas nuori\nmies. Hänen totiset kasvonsa ja usein miettivä ulkomuotonsa oli jo\nlapsuudestaan asti tehnyt hänet huomatuksi kumppaniensa joukossa.\nHänen säännölliset kasvonpiirteensä, syvät, lempeät silmänsä,\nhänen jokseenki suora, paremmin kalvea kuin vaalea tukkansa,\ntuo luonnollinen viehättäväisyys koko olennossaan, tämä kaikki\nyhdessä teki hänestä täydellisen _Lowlanderin_ perikuvan, se on\noivallisen tasanko-skotlantilaisen. Jo pienestä pahaisesta totutettu\nkivihiilityöhön, oli hän samalla kunnon kumppani ja rehellinen, hyvä\nolento. Isänsä johdattamana, oman vaistonsa kiihoittamana, oli hän\ntyöskennellyt ja jo aikaisin hankkinut itselleen erityisiä tietoja, ja\nsillä ijällä, jolloin muut vasta ovat opissa, oli hän jo enemmän --\nammattinsa ensimmäisiä -- maassa, jossa löytyy harvoja tietämättömiä,\nsiellä kun kaikin neuvoin koetetaan poistaa tietämättömyyttä. Vaikka\nHarry Fordilla alituiseen olikin kuokka kädessä, ei hän sentähden\nlaiminlyönyt tietojen hankkimista, jotka edistyttäisivät häntä\nkivihiili-työssä, ja hän olisi varmaan koroitettu isänsä jälkeen\nDochartin kaivoksen päällysmieheksi, jos koko kaivos ei olisi autioksi\njäänyt.\n\nJames Starr oli vielä rivakka astumaan, mutta hän olisi kuitenki jäänyt\noppaansa jälkeen, ell'ei tämä olisi viivytellyt askeleitaan.\n\nSade oli vähän hiljentynyt. Suuret pisarat jakautuivat, ennenkuin\nputosivat maahan. Oikeastaan vaan muutamat kosteat tuulenpuuskat, joita\nraitis tuulenleuhka ajelehti, lävistivät ilmaa.\n\nHarry Ford ja James Starr, joista edellinen kantoi insinöörin\nkevyttä matkalaukkua, kulkivat ensin pitkin vasenta joenrantaa noin\npenikulma [Aina kun tässä kertomuksessa puhutaan penikulmista,\nilman mainitsematta mitä penikulmia ne ovat, tarkoitetaan englannin\npenikulmia, joita menee 6 yhteen suomalaiseen penikulmaan.] matkaa ja\nkääntyivät sitte sisämaahan päin, kulkien suurten puiden alla, joiden\noksista vettä tippui. Karja-laumoja kävi tyynesti laitumella, syöden\ntuota altis tuoresta heinää, jota kasvaa ala-Skotlannin nurmikoilla.\nNiissä oli sarvittomia lehmiä ja hienovillaisia lampaita, niinkuin ne\nlampaat, joista kerrotaan lasten paimenjutuissa. Paimenta ei näkynyt,\nkoska hän luultavasti etsi sateen suojaa jossakin ontelossa puussa,\nmutta _the colley_, erityinen koiralaji tässä osassa Yhdistettyä\nkuningaskuntaa ja erittäin kiitetty valppaudestaan, kulki ympäri\nniityllä karjojen vartiana.\n\nJarowin aukonsuu oli noin kaksikolmattaosaa suomen penikulmaa\nCallanderista. James Starr ei voinut poistaa niitä liikutuksia,\njoita hän tunsi pitkin matkaa. Hän ei ollut nähnyt näitä seutuja\nsiitä päivin, kuin viimeinen hiilitynnyri Aberfoylen kaivoksista oli\ntyhjennetty erääsen Glasgowin rautatien vaunuun. Maanviljelys oli\nnyt astunut tuon virkeämmän ja toimekkaamman teollisuuden sijaan.\nEroitus oli vielä huomattavampi, koska vainiotyöt talveksi olivat\npysäytetyt, ikäänkuin viettivät lupa-aikaa. Entisinä aikoina sitä\nvastoin elähytti tähän vuoden aikaan seutua sekä maan päällä, että\nsen alla kaivosväestö. Noita suuria hiilirattaita kuletettiin yöt\npäivät. Rautatiekiskot, jotka nyt olivat vajonneet maahan märänneiltä\nvuoliaisiltaan, ratisivat silloin vaunujen painosta. Nyt muuttuivat nuo\nkaivosaukkoihin vievät ratatiet tavallisiksi ajo- ja kulkuteiksi. James\nStarr luuli kulkevansa erämaassa.\n\nSurullisena katseli siis insinööri ympärilleen. Hän seisahtui toisinaan\nhuoahtaaksensa. Hän kuunteli. Koneiden huudot ja puuhkamiset eivät\nenää kaiuttaneet ilmaa. Taivaan rannalla ei huomattu yhtään noita\nmustanpuoleisia savupatsaita, joiden teollisuuden harjoittaja niin\nmielellään näkee hattaroihin ja pilviin nousevan. Ei mikään korkea,\npyöreä tahi kulmikas savupiippu tupruttanut savupilviään, joita se\noli saanut itse kivihiilivarastoista, ei mikään höyrypilli huutaen\npuhaltanut valkoista savuaan. Maa, joka ennen oli täynnä hiili-tomua,\noli nyt niin eriskummaisen näköinen, jommoisena James Starr ei ollut\ntottunut sitä näkemään.\n\nKun insinööri seisahtui, pysähtyi myöskin Harry Ford. Nuori kaivosmies\nseisoi ääneti ja odotti. Hän tajusi hyvin, mitä matkatoverinsa mielessä\nliikkui, ja otti täydesti osaa hänen tunteihinsa -- olihan hän\nkivihiilen lapsi, jonka koko elämä oli kulunut maan sisustassa.\n\n\"Niin, Harry, täällä on kaikki muuttunut?\" sanoi James Starr. \"Mutta,\nkun aina vaan otettiin ja otettiin, täytyihän hiilivaraston viimein\nloppua! Kaipaatko sitä aikaa?\"\n\n\"Kyllä, minä kaipaan sitä, hra Starr\", vastasi Harry. \"Työ oli kovaa ja\nraskasta, mutta se miellytti niinkuin kaikkinainen taistelu\".\n\n\"Niin kyllä, poikaseni! Alituinen taistelu, lohkeilemisten, syttymisten\nja tulvien vaarat, räjähdykset jotka sattuvat kuin ukonnuoli! Kaikkia\nnäitä vaaroja vastaan täytyy olla varoillaan! Sinä olet oikeassa. Se\noli taistelu, mutta samassa elämä täynnä mielenliikutusta\".\n\n\"Kaivostyömiehet Alloassa ovat olleet onnellisemmat kuin Aberfoylessa,\nhra Starr\".\n\n\"Niin ovatkin, Harry\", vastasi insinööri.\n\n\"Se on tosiaanki ikävää\", sanoi nuori mies, \"ett'ei koko maapallo ole\nluotu paljaasta kivihiilestä. Silloin olisi sitä ollut tarpeeksi suuri\nvarasto moneksi miljoonaksi vuodeksi?\"\n\n\"Totta kyllä, Harry, mutta täytyypä myöntää, että luonto on viisaasti\nmenetellyt, kun parhaasta päästä on laatinut pallomme sorakivestä,\nkalkista ja kraniitista, jota tuli ei voi vahingoittaa\".\n\n\"Tarkoitatteko, hra Starr, että ihmiset muuten olisivat polttaneet koko\nmaapallonsa?...\"\n\n\"Niin, kokonaan, poikaseni\", vastasi insinööri. \"Koko maa olisi\nviimeiseen palaan asti työnnetty lokomotiivien, lokomobiilien,\nhöyrylaivojen ja kaasutehdasten uuneihin ja meidän maapallomme olisi\nsillä tavoin jonakuna päivänä loppunut tykkänään!\"\n\n\"Sitä emme nyt tarvitse pelätä, hra Starr. Vaan sentähden\ntyhjentyvätkin hiilikaivokset varmaan paljoa pikemmin kuin yleisesti\nluullaankaan\".\n\n\"Niin varmaan käykin, Harry, ja minun ajatukseni on, että Englannin ei\npitäisi vaihtaa poltto-ainettaan muiden kansojen kultaan\".\n\n\"Niin, kyllä\", arveli Harry.\n\n\"Tiedän kyllä\", jatkoi insinööri, \"ett'ei vedenjohto- eikä sähköoppi\nole vielä näyttäneet mitä ne voivat, ja että näitä molempia voimia\ntulevaisuudessa vielä käytetään paljoa täydellisemmin. Mutta mitä\nsiitä! Kivihiili on helposti käytettyä ja mukautuu suuremmitta\nvaivoitta teollisuuden eri vaatimusten mukaan. Valitettavasti eivät\nihmiset oman mielivaltansa mukaan voi sitä tuottaa! Ulkopuoliset\nmetsät kyllä kasvavat uudestaan lämpimän ja veden vaikutuksesta, mutta\nsisälliset metsät, ne eivät kasva, eikä maanpallo koskaan enää tule\nsiihen tilaan, joka on välttämätön niiden muodostumiseksi\".\n\nJames Starr ja hänen kumppaninsa olivat puhellessaan kiiruhtaneet\nkulkuaan. Tunnin kuluttua, siitä kuin lähtivät Callanderista, tulivat\nDochartin aukolle.\n\nVälipitämättömin ja kylminkin olisi heltynyt nähdessään sen surullisen\nnäyn, joka ympäröi hyljättyä kaivosta. Se oli kuin jonkun ruumiin\nluuranko, joka nykyään vielä oli ollut täynnä eloa.\n\nSuuri kenttä, jonka ympärillä muutama kituva puu kasvoi, oli peitetty\nmustalla hiilitomulla, mutta siinä ei huomattu yhtään kivihiilipalasta\neikä sysimurskaa. Kaikki oli viety pois ja aikoja sitte käytetty.\n\nPienellä kummulla kuvautui sateen ja päiväpaisteen heikontamien\npuutelineiden varjokuva. Telineiden huipulla näkyi suuri ratas ja\nalempana oli vankka rataskehä, jonka ympäri ennen ne hihnat kulkivat,\nmitkä nostivat tynnyrit maan pinnalle.\n\nSiinä oli myöskin tuo nykyään rappiolle joutunut konehuone, jossa ennen\nnuo sileät ja kiiltävät koneet olivat, joiden eri osat olivat tehdyt\nteräksestä ja messingistä. Muutamia muurikappaleita oli maassa puoleksi\nlahonneiden ja kosteudesta sammaltuneiden parsien seassa. Pumppuvipujen\njäännöksiä, joissa vielä rippui pumppuvarsia, lopen käytettyjä tahi\nkatkenneita köysiä, hammasrattaita, kumottuja vintturikoneita, muutamia\nlongissaan rippuvia, kalan kylkiluiden näköisiä porrasastimia,\nrautakiskoja murtuneilla vuoliaisilla, joita vielä pari, kolme horjuvaa\npaalua kannatti, ja rautatiekiskot, jotka eivät kannattaneet pientä\ntyhjää vaunuakaan -- semmoinen oli Dochartin aukon rappeutunut ulkonäkö.\n\nKaivos-sammio, halenneine ja hajalle pudonneine kivineen, oli\ntykkänään paksun sammaleen peitossa. Tuossa taas huomattiin jälkiä\nrajoitetusta paikasta, jossa suuruutensa tahi laatunsa puolesta\neroitettava kivihiili säilytettiin. Viimein tynnyripalasissa rippuvia\nketju-kappaleita, rautalevy-palasia haljenneesta höyrypannusta,\nvääntyneitä ja mutkistuneita pumpun mäntiä, pitkiä kiepottimia, jotka\nrippuivat pumppuhirsissä, porrassiltoja, joita tuuli vavahutteli;\nporraspuita, jotka ratisivat jaloin astuttaessa, halenneita muureja,\npuoleksi maahan romahtaneita kattoja, joiden ylitse kohosi lohenneita\nsavupiippuja, muistuttaen noita uudenaikaisia kanuuneja; kaikki tämä\nvaikutti katselijassa ääretöntä hävityksen, kurjuuden ja viheliäisyyden\ntunnetta, jommoista eivät vanhan kivilinnan rauniot, eivätkä maahan\ntasoitetun linnoituksen jäännökset herätä.\n\n\"Tämäpä hävitystä!\" sanoi James Starr, katsahtaen nuoreen mieheen, joka\nei vastannut.\n\nMolemmat astuivat nyt sen katoksen alle, joka suojasi Jarowin aukon\nsuuta, jonka portaita myöten vielä voi päästä kaivoksen alempiin\nkäytäviin.\n\nInsinööri kumartui alas aukkoon.\n\nEnnen nousi sieltä vahvoissa puhalluksissa ilmapuhdistimien hengittämä\nilma. Nyt oli se ainoastaan tyhjä nielu. Tuntui kuin olisi seisonut\nsammuneen tulivuoren kraaterin äyräällä.\n\nJames Starr ja Harry laskivat jalkansa ensimmäiselle portaalle.\n\nSinä aikana kun kaivoksessa työskenneltiin, käytettiin taidokkaita\nkoneita muutamissa aukoissa Aberfoylen kivihiilikaivoksissa, jotka\ntässä suhteessa olivat hyvin varustetut; näiden laitosten avulla voivat\nkaivostyömiehet vaaratta mennä alas ja vaivatta nousta ylös.\n\nNe laitokset olivat korjatut, kun työt olivat tauonneet. Jarowin\naukossa oli ainoastaan pitkä jono noin neljän- viidenkymmenen jalan\npituisia portaita, eroitetut toisistaan ahtailla penkereillä.\nAstumalla alas kolmekymmentä sellaista tikapuilta tultiin alimpaan\nkaivoskäytävään, joka oli 1,500 jalan syvyydessä. Tämä oli ainoa\nyhdistys Dochartin kaivospohjan ja maanpinnan välillä. Ilmanvaihdos\nkävi Jarowin aukon kautta, jota kaivoskäytävät yhdistivät toisen\naukon kanssa, jonka suu oli lähempänä maanpintaa, niin että lämmin\nilma luonnollisesti tunki tästä ulos ikäänkuin ylösalasin käännetyn\nvetopillin kautta.\n\n\"Minä seuraan sinua, poikaiseni\", sanoi insinööri, antaen nuorelle\nmiehelle merkin kulkea edellä.\n\n\"Niin kuin käskette, hra Starr\".\n\n\"Totta kai sinulla on lamppusi?\"\n\n\"On; jospa se vaan vielä olisi sama varolamppu, jota aina ennen\nkäytimme!\"\n\n\"Niin\", lisäsi James Starr, \"kaasuräjähdyksiä emme enää tarvitse\npelätä\".\n\nHarryllä oli yksinkertainen öljylamppu, jonka hän sytytti.\nHiilettömässä kaivoksessa ei voinut syntyä minkäänlaisia hiilihappoisia\nvetykaasuja. Ei siis tarvinnut pelätä mitään räjähdystä, eikä\nsentähden liekkiä tarvinnutkaan ympäröidä metalli-kutouksella, joka\nestää ulkopuolella olevan kaasun syttymästä. Davylamppua, jota ennen\nkäytettiin, ei nyt ollut tarpeen. Mutta jos ei enää ollut mitään\nvaaraa, oli siihen syynä se, että vaara-aine oli hävinnyt, ja sen\nmukana myöskin tuo poltto-aine, joka ennen oli Dochartin kaivoksen\nrikkautena.\n\nHarry astui alas ylimmäisten portaiden astimia. James Starr seurasi\nhäntä. Pian olivat molemmat syvässä pimeydessä, jota lampun valo vaan\nheikosti valaisi. Nuori mies nosti lampun päälaelleen, voidaksensa\nparemmin valaista kumppaniansa.\n\nInsinööri ja hänen oppaansa olivat kaivostyömiesten omituisilla,\nvakavilla askeleilla kulkeneet noin kymmenkunta porrasta alaspäin. He\nolivatkin vielä hyvissä voimin.\n\nJames Starr tarkasteli jollakin uteliaalla harrastuksella, niin paljo\nkuin himmeän lampun valossa voi nähdä, synkeän kaivoskäytävän seiniä,\njotka vielä olivat peitetyt puoli lahonneella lautavuorauksella.\n\nKun olivat tulleet viidennelletoista penkereelle, se on, noin matkansa\npuoli tiehen, pysähtyivät he hetkeksi.\n\n\"Minulla ei ole sinun jalkojasi, poikaseni\", sanoi insinööri vetäen\nsyvästi henkeään, \"mutta käypihän se kuitenkin!\"\n\n\"Te olette varma, hra Starr\", vastasi Harry \"ja näettekös se onkin\njotain, kun on kauan elänyt kaivoksessa\".\n\n\"Sinä olet oikeassa, Harry. Ennen muinoin, kun olin 20 vuoden vanha,\nolisin kyllä laskeutunut alas kertaakaan huoahtamatta. Matkalle!\"\n\nSamassa kun aikoivat lähteä penkereeltä, kuului syvyydestä etäinen\nääni. Se tuli kuin ääniaalto, joka paisuen paisumistaan käypi yhä\nselvemmäksi.\n\n\"Kuka sieltä tulee?\" kysyi insinööri ja pidätti Harrya kädellään.\n\n\"Sitä en voi sanoa\", vastasi nuori kaivostyömies.\n\n\"Eikö se ole vanha isäsi?...\"\n\n\"Hänkö! ei, hra Starr\".\n\n\"Joku naapuri sitte?\"\n\n\"Meillä ei ole ketään naapuria syvällä kaivoksessa\", väitti Harry. \"Me\nasumme siellä yksinämme\".\n\n\"No, kulkekoon vieras sivutsemme\", sanoi James Starr. \"Niiden jotka\nmenevät alas on väistyttävä niiden tieltä, jotka tulevat ylös\".\n\nHe odottivat.\n\nÄäni kuului nyt erittäin heleälle ja muutamia sanoja skotlantilaisesta\nlaulusta sattui nuoren kaivostyömiehen korviin.\n\n\"Järvien laulu!\" sanoi Harry. \"Kummasteleisin suuresti, jos laulaja\nolisi joku muu kuin Jack Ryan\".\n\n\"Kuka on Jack Ryan, joka laulaa noin raikkaasti?\" kysyi James Starr.\n\n\"Eräs entinen kaivoskumppani\", vastasi Harry.\n\nSitte kumartui hän alas penkereeltä ja huusi:\n\n\"Hohoi, Jack!\"\n\n\"Sinäkö olet Harry?\" vastasi ääni. \"Odota, minä tulen\".\n\nJa laulu kaikui taaskin niin kauniisti.\n\nMuutama silmänräpäys myöhemmin näkyi heikon lampun valossa kookas, noin\n20 vuotias nuori mies, jolla oli iloiset kasvot, veitikkamaiset silmät,\nsuu naurussa ja punainen tukka, hän astui jo viidennentoista portaan\npenkereelle.\n\nEnsi työkseen hän vahvasti puristi Harryn kättä, jonka tämä hänelle\ntarjosi.\n\n\"Hauskaa on tavata sinua!\" huudahti Jack. \"Mutta pyhän Mungon kautta,\njos olisin tietänyt, että tänään olit lähtenyt maanpinnalle, olisin\nsäästänyt itseäni alas laskeumasta!\"\n\n\"Hra James Starr!\" sanoi silloin Harry ja käänsi lampun kohti\ninsinööriä, joka oli seisonut pimennossa.\n\n\"Hra Starr!\" vastasi Jack Ryan. \"Oh, hra insinööri, minä en olisi\ntodellakaan tuntenut teitä. Sen jälkeen kuin jätin kaivoksen, eivät\nsilmäni enää ole tottuneet pimeään\".\n\n\"Mutta minä muistan nyt hyvin poika nulikan, joka aina lauloi ja\nrallatteli. Siitä on nyt kymmenen vuotta kulunut, poikaseni. Se kai\njuuri olit sinä?\"\n\n\"Minä itse, hra Starr, ja vaikka olen vaihtanut ammattia, en luontoani\nkuitenkaan ole muuttanut, niinkuin näette. Minusta on paljo parempi\nnauraa ja laulaa kuin itkeä ja huokailla\".\n\n\"Niin kyllä, Jack Ryan. Ja mitä nyt toimitat, sitte kuin kaivoksen\njätit?\"\n\n\"Minä työskentelen Melrosen maatilalla, lähellä Irvineä Renfrewin\nkreivikunnassa, 7 peninkulmaa täältä. Mutta ei se ole samaa kuin meidän\nkaivoksemme Aberfoylessa! Kaivoskuokka sopii paremmin minun käteeni\nkuin lapio ja piiska. Vanhassa rakkaassa kaivoksessa löytyy myöskin\nsoppia, jotka iloisesti kaiuttavat laulua, mutta tuolla ylhäällä!...\nMutta aiottehan käydä vanhan Simon luona, hra Starr?\"\n\n\"Aion, Jack\", vastasi insinööri.\n\n\"Elkää antako minun estää teitä...\"\n\n\"Kuules nyt, Jack\", puuttui Harry puheesen, \"mikä sinut on saattanut\ntänään tulemaan tänne?\"\n\n\"Tahdoin tavata sinua, kumppani\", vastasi Jack Ryan, \"ja käskeä sinut\nIrvine-klanen juhlaan. Tiedäthän, että minä olen pillipiiparina\njuhlassa. Siellä lauletaan ja tanssitaan\".\n\n\"Kiitos, Jack, mutta minun on mahdoton tulla\".\n\n\"Mahdoton?\"\n\n\"Niin, hra Starr tulee ehkä viipymään kauemmin ja minä saatan hänet\ntakaisin Callanderiin\".\n\n\"No, Harry, juhla tulee vietettäväksi vasta kahdeksan päivän perästä.\nSiksi hra Starr kyllä jo on lähtenyt, eikä sinulla ole mitään syytä,\njoka estäisi sinua tulemasta\".\n\n\"Niin, Harry\", sanoi James Starr, \"sinun tulee noudattaa kumppanisi\nJackin kutsumusta\".\n\n\"No, olkoon menneeksi, minä kiitän kutsumuksestasi\", sanoi Harry,\n\"tapaamme toisemme juhlassa\".\n\n\"Kahdeksan päivän kuluttua, se on siis päätetty\", sanoi Jack Ryan.\n\"Hyvästi Harry! Teidän palvelijanne, hra Starr! Minua ilahuttaa\nsuuresti, että olen saanut nähdä teitä. Minä voin nyt kertoa teistä\nystäville. Ei yksikään ole unhottanut teitä, hra insinööri\".\n\n\"Enkä minäkään ole ketään unhottanut\", sanoi James Starr.\n\n\"Kiitoksia, kaikkein puolesta hra insinööri!\"\n\n\"Hyvästi, Jack!\" keskeytti nyt Harry ja puristi vielä kerran\nkumppaninsa kättä.\n\nJack Ryan alotti taas iloista lauluaan ja hävisi kaivosaukkoon, jota\nhänen lamppunsa himmeästi valaisi.\n\nNeljännen osan tunnin kuluttua olivat James Starr ja Harry astuneet\nviimeiset portaat alas, ja tulivat nyt kaivoksen alimpaan osaan.\n\nSiihen ympyrään, jonka tämä osasto muodosti, päättyi muutamia käytäviä,\njoita käytettiin viimeisiä hiilikerroksia kaivaessa. Ne tunkeutuivat\nsyvälle liuskakivi- ja hietakivikerrokseen, muutamat pönkitetyt\npaksuilla, kömpelösti hakatuilla parsilla, toiset taas varustetut\npaksulla kivivuorauksella. Hiilijuonet, jotka olivat työn aikana\ntyhjennetyt, olivat kaikkialla mullalla ja soralla täytetyt. Nuo tehdyt\nkaivostuet olivat rakennetut lähellä olevan kivilouhoksen kivistä,\nja ne kannattivat nyt maata, se on tuota kaksinkertaista tertiari ja\njälki-tertiari kerrosta, joka ennen oli juuri kivihiilen kannattamana.\nPimeys vallitsi kaikkialla kaivoksessa, josta sen ennen karkoittivat\nkaivostyömiesten lamput tahi sähkövalo, jota viime aikoina oli ruvettu\nkaivoksissa käyttämään. Himmeissä maanalaisissa käytävissä ei enää\nkuulunut hiilivaunujen ratinaa, tahi niiden kulettajien ääniä, tahi\nhevosten ja muulien hirnumista, tahi työmiesten nakutusta maatuneita\nkasviaineksia vasten, tahi maan kerroksia halkasevan porauksen pauketta.\n\n\"Tahdotteko hetkisen levähtää, hra Starr?\" kysyi nuorukainen.\n\n\"En, poikaseni\", vastasi insinööri. \"Haluan vaan päästä vanhan Simon\ntupaan\".\n\n\"Seuratkaa siis minua, hra Starr. Minä näytän teille tien, vaikka olen\nvakuutettu, että itsekin sen tuntisitte niin suuri kuin sekasorto\ntäällä onkin\".\n\n\"Kyllä tuntisinki; minulla on vielä varsin selvillä koko kaivos\nkaikkine käytävineen\".\n\nInsinöörin seuraamana astui Harry, nostaen lamppunsa korkealle\nparemmin valaistaksensa, korkeaan käytävään, joka oli suuren kirkon\nsivuholvin kaltainen. He olivat kompastua jäljellä oleviin vuoliaisiin,\njotka olivat kannattaneet ratakiskoja, sinä aikana kuin kaivoksessa\ntyöskenneltiin.\n\nMutta he eivät ennättäneet kulkea viisikymmentä askeltakaan, kun suuri\nkivi putosi James Starrin jalkojen eteen.\n\n\"Varokaa, hra Starr!\" huudahti Harry ja tarttui insinöörin käsivarteen.\n\n\"Kas, kivi, Harry! Nämä vanhat holvit eivät enää näy olevan kyllin\nvarmat, ja...\"\n\n\"Hra Starr\", keskeytti Harry Ford, \"minusta tuntui kuin kivi olisi\nollut ... ihmiskäden heittämä!...\"\n\n\"Heitetty!\" huudahti James Starr. \"Mitä tarkoitatkaan, poikaseni?\"\n\n\"En mitään, en mitään ... hra Starr\", vastasi välttäen Harry, jonka\nkatse oli muuttunut tarkastelevaksi, niinkuin olisi tahtonut katsoa\nnoiden paksujen seinäin läpi. \"Jatkakaamme vaan matkaamme. Minä pyydän,\nnojautukaa käsivarteeni, niin ette tarvitse pelätä kompastuvanne\".\n\n\"Olkoon menneeksi, niinkuin tahdot, Harry\",\n\nHeidän näin eteenpäin kulkiessansa, Harry tuon tuostakin aina katsoi\ntaaksensa, samalla kuin asetti lamppunsa niin, että sen valo sattui\nsyvälle kaivokseen.\n\n\"Olemmeko kohta perillä?\" kysyi insinööri.\n\n\"Korkeintaan 10 minuutin kuluttua\".\n\n\"Hyvä\".\n\n\"Mutta\", jupisi Harry, \"se oli kaikissa tapauksissa hyvin kummallista.\nTämä oli ensikerta, kuin se minulle tapahtui. Olipa niin ja näin,\nett'ei kivi pudonnut juuri silloin kuin meidän oli siitä kulkeminen...\"\n\n\"Se oli ainoastaan sattumus, Harry\".\n\n\"Sattumusko!\" vastasi nuori mies ja pudisti päätään. \"Niin ...\nsattumus...\"\n\nHarry seisahtui. Hän kuunteli.\n\n\"Mikä on, Harry!\" kysyi insinööri.\n\n\"Minusta kuului kuin joku olisi astunut takanamme\", vastasi nuori\nkaivostyömies ja kuunteli vieläkin tarkemmin.\n\nSitte hän sanoi:\n\n\"Ei, minä varmaankin erehdyin. Nojautukaa paremmin käsivarteeni, hra\nStarr. Pitäkää minua keppinänne...\"\n\n\"Tukeva keppi, Harry\", sanoi James Starr. \"Ei löydy parempaa semmoista,\nkuin hyvä ja urhea poika, niinkuin sinä\".\n\nHe pitkittävät äänettöminä matkaansa pimeän käytävän läpi.\n\nHarry, jonka aivoissa selvästi oudot mietteet liikkui, kääntyi usein\ntaaksensa katsomaan, niinkuin olisi tahtonut keksiä jotain kaukaista\nääntä tahi etäistä valoa.\n\nMutta kaikki oli hiljaista ja pimeää sekä heidän takanaan että\nedessään.\n\n\n\n\nViides Luku.\n\nFordin perhe.\n\n\nKymmenen minuutin kuluttua jättivät vihdoin James Starr ja Harry suuren\nkäytävän.\n\nNuori kaivostyömies ja insinööri olivat tulleet valoisempaan paikkaan\nkaivoksessa, jos siksi sopii sanoa suurta pimeää onteloa. Se ei\nkuitenkaan ollut varsin valoton. Muutama valonsäde tunki siihen\nkorkeammalla olevan, nykyään hylätyn, aukon suun kautta. Sitä tietä oli\nDochartin kaivoksen ilmanvaihdos johdettu. Vähemmän tiheytensä tähden\nvetäytyi lämmin ilma kaivoksen sisästä Jarowin aukkoa kohden.\n\nVähän ilmaa ja valoa tunki siis samalla paksun liuskakerroksen läpi\naina tänne alas asti.\n\nTäällä oli Simo Ford perheineen asunut kymmenen vuotta. Se oli maan\nalainen asunto, koverrettu liuskakivikerrokseen, samalla paikalla,\njossa ennen olivat työssä nuo suunnattoman suuret koneet, jotka\ntoimittivat Dochartin kaivoksen koneelliset työt.\n\nSemmoinen oli vanhan päällysmiehen asunto, jota hän jonkunlaisella\nylpeydellä kutsui huvilakseen. Varakkaisuutensa nojalla, jonka hän oli\nhankkinut itselleen uutteralla työllään koko pitkänä elinaikanansa,\nolisi Simo Ford voinut elää Jumalan ihanan taivaan alla, viheriöiden\npuiden keskellä, missä paikassa hyvänsä maassa; mutta hän ja hänen\nperheensä olivat mieluummin pysyneet kaivoksessa, missä he tunsivat\nolevansa onnelliset, heillä kun oli samanlaiset taipumukset ja samat\nmielipiteet. Niin, he tosiaankin viihtyivät hyvin huvilassaan, 1,500\njalkaa Skotlannin maanpinnan alla. Muun muassa oli heillä sekin etu,\nett'ei siellä tarvinnut pelätä veronottajia ... ne eivät koskaan\ntohtineet tulla alas huvilan asujanten luo.\n\nTähän aikaan oli Simo Ford vielä hyvissä voimissa, vaikka olikin\ntäyttänyt 65 vuotta. Roteva, voimakas ja vahva ruumiin rakennukseltaan,\noli hän erinomaisempia _sawneyia_ [Sawney merkitsee skotlantilaisia,\nsamaten kuin John Bull englantilaista ja Paddy irlantilaista.] koko\nmaakunnassa, josta kuitenki niin monta uljasta miestä oli lähtenyt\nylänkömaan rykmentteihin.\n\nSimo Ford oli syntyisin vanhasta kaivostyömiessuvusta, ja hänen\nsukutaulunsa ulottui aina siihen aikaan asti, jolloin Skotlannin\nkivihiilikerroksissa ensin ruvettiin työskentelemään.\n\nRupeamatta muinaistieteellisiin tutkimuksiin siitä, olivatko\nkreikkalaiset ja roomalaiset kivihiiltä käyttäneet, taikka olivatko\nkiinalaiset kauan ennen kristittyin ajanlaskua hiilikaivoksissa\ntyöskennelleet, tai siitä onko tosiaankin tuo maatunut polttoaine\nsaanut ranskalaisen nimensä _houillière_ kengittäjä Houillos'in\nmukaan, joka eli Belgiassa kahdennellatoista vuosisadalla, voidaan\nkuitenki vakuuttaa, että Suurenbritannian kivihiilialueissa ensiksi\nsäännöllisesti on työskennelty. Jo yhdennellätoista vuosisadalla\njakoi Wilhelm Walloittaja asekumppaniensa kesken tulot Newcastlen\nkivihiilialueesta. Kolmannellatoista vuosisadalla antoi Henrik III\nluvan \"merihiilen\" nostamiseen. Saman vuosisadan loppupuolella\nmainitaan kivihiilikerrokset Skotlannissa ja Walesissa.\n\nSiihen aikaan Simo Fordin esi-isät jo tunkeutuivat Kaledonian maan\nsisustaan, jäädäkseen sinne isästä poikaan, monen moneksi sukupolveksi.\nNe olivat vaan yksinkertaisia työmiehiä. He ahkeroitsivat, kuin\nolisivat olleet kuritusvankeja, kallisarvoisen polttoaineen\nnostamisessa. Luullaanpa vielä hiilikaivostyömiesten, samaten kuin\ntyömiesten senaikuisissa suolakaivoksissa, olleen todellisia orjia.\nKahdeksannellatoista vuosisadalla oli tämä ajatus niin yleisesti\njuurtunut Skotlannissa, että pretendentin sodan aikana pelättiin\n20,000 kaivostyömiehen Newcastlessa, aseet kädessä, ryhtyvän vaatimaan\nitselleen vapautta -- jota he luulivat kaipaavansa.\n\nOlipa kuinka tahansa, Simo Ford oli ylpeä siitä, että kuului suureen\nskotlantilaiseen kaivostyömies-perheesen. Hän teki ahkerasti työtä,\nmissä esi-isänsä ennen olivat käyttäneet kuokkaa, murtovasaraa ja muita\nkaivostyökaluja. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut päällysmiehenä\nDochartin kaivoksessa, tärkein kaivos Aberfoylen kivihiilialalla.\nHän oli kiihkeästi mieltynyt ammattiinsa. Monena vuotena hoiti\nhän tehtäväänsä suurimmalla innolla. Hänen ainoa huolensa oli\nhiilikerrosten vähentyminen ja pelätty aika, jolloin ne olisivat lopen\ntyhjät.\n\nSilloin oli hän innokkaasti ruvennut tutkimaan uusia mahdollisia\nkivihiilikerroksia kaikissa Aberfoylen kaivoksissa, jotka olivat\ntoistensa kanssa maanalaisessa yhteydessä. Hän oli viime aikoina\ntyöskennellessään tosiaankin onnistunut löytää muutamia. Hänen\nkaivostyömies-vaistonsa oli hänelle hyvänä apuna, ja insinööri\nJames Starr piti häntä suuressa arvossa. Olisi voinut luulla hänen\nvainuntapaisesti löytäneen kivihiilikerrokset, niinkuin hydroskopi\nlöytää lähteet maakerrosten alla.\n\nMutta, niinkuin jo tiedämme, hetki tuli, jona polttoaine tykkänään\nloppui. Tutkimuksista ei enää ollut mitään apua. Kaikki oli loppunut.\nKaivostyö taukosi ja työmiehet hajosivat eri haaroille.\n\nKukapa olisi voinut uskoa! Useammat joutuivat silloin epätoivon\nvaltaan. Kaikki ne, jotka tietävät ihmisten todellakin rakastavan\nraskasta työtään, eivät suinkaan kummastele tätä kuullessaan. Simo\nFordiin se kuitenkin enimmin koski. Hän kuuluikin, jos kukaan, niihin\nkaivostyömiehiin, joiden oleminen on eriämättömästi heidän kaivokseensa\nkiinitetty. Hän oli syntymästään saakka ollut siinä ja, kun työt\nloppuivat, tahtoi hän välttämättömästi edeskinpäin asua siellä. Hän jäi\nsiis kaivokseen. Poikansa Harryn työnä oli varustaa heidän maanalaista\nasuntoaan ruokavaroilla, mutta ukko itse ei ollut kuuden vuoden\nkuluessa kymmentäkään kertaa noussut maanpinnalle.\n\n\"Lähteä sinne ylös! Mitä hyötyä siitä olisi!\" sanoi hän, eikä jättänyt\nmustaa asuntoaan.\n\nTässä, muuten erittäin raittiissa ympäristössä, jossa aina oli\nkeskimääräinen lämpömäärä, ei entinen päällysmies tiennyt mitään kesän\nkuumuudesta, eikä talven pakkasesta. Hänen perheensä oli myöskin\noivallisessa terveyden tilassa. Mitä muuta voisi hän toivoakaan?\n\nMieleltään oli hän kuitenkin hyvin alakuloinen. Hän kaipasi sitä\nvilkasta ja toimeliasta elämää, joka ennen vallitsi kaivoksessa. Mutta\nhäntä elähytti kuitenkin omituinen aate.\n\n\"Ei, ei, kivihiili ei vielä ole loppunut!\" kertoi hän aina uudestaan.\n\nJumala auttakoon sitä ihmistä, joka Simo Fordin kuullen tohti epäillä,\nvanhan Aberfoylen kerran heräävän kuolleistaan! Hän ei ollut siis\nkoskaan herennyt toivomasta vielä kerran löytävänsä jonkun uuden\nhiilikerroksen, joka jälleen saattaisi kaivokselle entisen maineensa.\nNiin, jos vaan olisi tarvittu, hän kyllä mielellään olisi tarttunut\ntyömiesten kuokkaan, ja hänen vanhat, vaan vieläki voimakkaat\nkäsivartensa olisivat kiivaasti kolkutelleet kalliota. Sentähden hän\nusein kuljeskeli pimeiden käytävien läpi, milloin taas poikansa,\ntutkivasti tarkastellen, etsien, mutta joka kerta väsyneenä, vaikka ei\nepätoivoisena, palaten takaisin mökkiinsä.\n\nSimo Fordin arvoisa elämän toveri oli Madge, roteva ja vahva nainen,\n_the good wife_, niinkuin Simo häntä nimitti. Madge yhtä vähän kuin\nmiehensäkin tahtoi jättää Dochartin kaivosta. Hänellä oli tässä asiassa\naivan samat toivot ja huolet kuin miehelläänkin. Hän kehoitti miestään\nja innostutti häntä, hän puhui miehelleen tästä asiasta semmoisella\nhartaudella ja innolla, että vanha kaivosmestarin sydän lämpesi sitä\nkuunnellessa.\n\n\"Aberfoyle uinailee ainoastaan, Simo\", sanoi Madge miehelleen. \"Sinä\nolet oikeassa. Se vaan lepää, eikä ole kuollut!\"\n\nMadge ymmärsikin vetäytyä pois ulko maailmasta ja nauttia kotoisen\nelämän onnea, miehensä ja poikansa kanssa himmeässä mökissään.\n\nSinne tuli James Starr.\n\nInsinööriä oltiin odotettu. Niin pian kuin Simo Ford, joka seisoi\novensa kynnyksellä, huomasi kaukaa Harryn lampun kuumoittavan, joka\nilmoitti hänen entisen _viewer_insä tuloa, kiiruhti hän heitä vastaan.\n\n\"Tervetultuanne, hra James!\" huusi hän hänelle vastaan, niin että\nliuskakerrokset kumisivat. \"Tervetuloa vanhan kaivosmestarin asuntoon!\nVaikka se onkin 1500 jalkaa maanpinnan alla, on Fordin perheen talo\nsiltä yhtä vierasvarainen\".\n\n\"Kuinka voitte, kunnon Simo?\" kysyi James Starr ja puristi isäntänsä\nojennettua kättä.\n\n\"Oivallisesti, hra Starr. Ja mikäs muu olisikaan mahdollista täällä\nalhaalla, jossa on suojattu kaikenlaisilta pahoilta ilmoilta? Teidän\nnaisenne, jotka matkustavat Newhaveniin tahi Porto Belloon kesällä,\nvoidaksensa hengittää meri ilmaa, pitäisi ennemmin viettää muutamia\nkuukausia Aberfoylen kaivoksissa. Ne eivät silloin tarvitsisi pelätä\nsaavansa kunnon nuhaa, niinkuin vanhan pääkaupunkimme kosteilla\nkaduilla\".\n\n\"En huoli sitä vastaan väittää, Simo\", vastasi James Starr, joka\noli erittäin mielissään, kun tapasi vanhan kaivosmestarin aivan\nsamanlaisena kuin ennen muinoin. \"Ihmettelen toisinaan itsekin miksi en\nvaihda huonettani Canongaten varrella johonki asuntoon täällä teidän\nläheisyydessänne\".\n\n\"Semmoinen on oleva teidän käytettävänne, hra Starr. Minä tunnen\nyhden teidän entisistä kaivostyömiehistänne, joka olisi erittäin\nihastuksissaan, jos ei muuta kuin palomuuri olisi hänen ja teidän\nvälillänne\".\n\n\"Ja Madge?\" ... kysyi insinööri.\n\n\"Kelpo vaimoni voipi, jos mahdollista, vielä paremmin kuin minä\",\nvastasi Simo Ford, \"ja hän oikein iloitsee ajatellessaan, että saapi\nteidät nähdä pöydässään istuvan. Minä uskon todellakin, että hän on\nonnistunut paremmin kuin milloinkaan, voidaksensa arvoisasti teitä\nvastaan ottaa\".\n\n\"Saammepa nähdä Simo, saammepa nähdä\", sanoi insinööri, joka pitkän\nmatkan kulettuansa, ei suinkaan välinpitämättömyydellä kuullut\nmainittavan oivaa aamiaista.\n\n\"Onko teillä nälkä, hra Starr?\"\n\n\"Kova nälkä. Matka on vaikuttanut minussa aika ruokahalun. Olen\nkulkenut ilkeässä ilmassa!\"\n\n\"Vai niin, sataako siellä ylhäällä?\" sanoi Simo Ford, hyvin\nosanottavana.\n\n\"Sataa, Simo, ja Forthissa vesi on yhtä raivoissaan kuin meressäkin\".\n\n\"Mutta täällä, hra James, täällä ei sada. Vaikka enhän minä tarvitse\nteille kuvata etuja, joita tunnette yhtä hyvin kuin minäkin. No niin,\nnyt olemme huvilassani. Se on etevimpiä maailmassa, ja vielä kerran\ntervetultuanne!\"\n\nSimo Ford käski James Starrin astua sisään. Hän seisoi nyt suuressa\nsalissa, jota valaisivat useammat lamput, joista yksi rippui\nmaalatuissa kattoparsissa.\n\nPöytä oli katettu valkoisella vaatteella ja odotti vaan niitä\nneljää syömämiestä, joille sen ympäri oli asetettu neljä nahkalla\npäällystettyä tuolia.\n\n\"Hyvää päivää, Madge\", sanoi insinööri.\n\n\"Jumal' antakoon, hra James\", vastasi tuo kunnioitettava skotlannitar\nnousten vierastaan vastaan ottamaan.\n\n\"Hupaista on taas nähdä teitä, Madge\".\n\n\"Aina on iloista nähdä niitä, joita on hyvyydellä kohdellut, hra James\".\n\n\"Keitto odottaa, muijaseni\", keskeytti Simo Ford \"emmekä saa antaa\nsen, emmekä hra Starrinkaan odottaa. Hän on nälissään kuin kunnon\nkaivostyömies konsanaan, ja hän saapi huomata, ett'ei poikamme anna\nmeiltä mitään puuttua täällä alhaalla... Tosiaankin Harry\", lisäsi\nvanha kaivosmestari kääntyen poikansa puoleen, \"Jack Ryan kävi täällä\nhakemassa sinua\".\n\n\"Minä tiedän sen, isäni. Me tapasimme hänet Jarowin aukossa\".\n\n\"Hän on reipasluontoinen ja hyvä kumppani\", sanoi Simo Ford. \"Mutta\nhänestä tuntuu olevan hauska olla tuolla ylhäällä. Hänen suonissaan ei\njuokse oikeaa kaivostyömiehen verta... Pöytään, hra James, ja syökäämme\nvahvasti, sillä on hyvinki mahdollista, että vasta myöhään saamme\ntoisen aterian\".\n\nSamassa kun insinööri ja hänen isäntäväkensä olivat istumaisillaan,\nsanoi Starr:\n\n\"Hetkinen vielä. Tahdotteko, että syön oikein hyvällä ruokahalulla?\"\n\n\"Sillä teette meille suurta kunniaa, hra James\", vastasi Simo Ford.\n\n\"Hyvä, mutta silloin ei pidä olla mitään, jota erityisesti ajatteleisi.\nMinulla on pari kysymystä teiltä kysyttävänä\".\n\n\"Minä kuuntelen, hra James\".\n\n\"Kirjeessänne puhutte tärkeästä ilmoituksesta?\"\n\n\"Se onkin varsin tärkeä!\"\n\n\"Teillekö?...\"\n\n\"Teille ja minulle, hra Starr. Mutta minä puhuisin mielelläni siitä\nvasta aamiaisen jälkeen ja asianomaisella paikalla. Muuten ette usko\nminua\".\n\n\"Simo\", jatkoi insinööri, \"katsokaa minuun tarkasti -- noin oikein\nsilmiin. Tärkeä ilmoitus? No ... hyvä! ... minä en kysy enempää\",\nlisäsi hän, niinkuin olisi vanhan kaivosmestarin silmistä lukenut sen\nvastauksen, jota toivoi kuulevansa.\n\n\"Entäs toinen kysymys?\" tiedusteli kaivosmestari.\n\n\"Tiedättekö, Simo, kuka tämän on minulle kirjoittanut?\" vastasi\ninsinööri ja ojensi hänelle salaperäisen kirjeen, jonka oli saanut.\n\nSimo Ford otti kirjeen ja luki sen suurella tarkkuudella.\n\nSenjälkeen näytti hän sen pojalleen.\n\n\"Tunnetko käsialaa?\" kysyi hän.\n\n\"En isäni\", vastasi Harry.\n\n\"Ja kirjeellä oli Aberfoylen postimerkki?\" kysyi Simo Ford insinööriltä.\n\n\"Niin, samaten kuin teidänki kirjeellänne\", vastasi James Starr.\n\n\"Mitä sinä Harry tästä ajattelet?\" sanoi kaivosmestari, ja hänen\notsallaan näkyi tällä hetkellä synkkä pilvi.\n\n\"Isäni\", vastasi Harry, \"minä uskon, että joku oman etunsa tähden\nkoetti estää hra Starria tulemasta yhtymäpaikalle, jonne olitte\nkutsuneet hänet\".\n\n\"Mutta kuka?\" kysyi vanha kaivosmestari. \"Kuka on voinut niin tunkeutua\nsisimpiin ajatuksiini?...\"\n\nSimo Ford vaipui syviin mietteisin, joista hänet pian herätti Madgen\nääni.\n\n\"Käykäämme istumaan, hra Starr\" sanoi Simo Ford. \"Ruoka muuten jähtyy.\nJättäkäämme hetkeksi koko kirje, ja älkäämme sitä ajatelko\".\n\nJokainen istui paikoillensa, James Starr vastapäätä Madgea, siten häntä\nerityisesti kunnioittaen, isä ja poika vastakkain.\n\nSepä olikin hyvä skotlantilainen ateria. Ensiksi \"hotchpotch\", eräs\nkeitto, jossa liha kelli rasvasessa liemessä. Vanhan Simon vakuutuksen\nmukaan ei löytynyt hänen muijasensa vertaista \"hotchpotchin\" keittäjää.\n\nSama oli myöskin \"cockyleekyn\" laita, eräs höystetty kukkopaisti,\npurjolaukalla sekoitettu, joka myös ansaitsi suurinta kiitosta.\n\nKaiken tämän kostukkeena oli oivallista olutta, Edinburgin parhaan\noluttehtaan valmistamaa.\n\nEtevin ruokalaji oli kuitenkin \"haggis\", eräs kansallisvanukka,\nvalmistettu lihasta ja ohrajauhoista. Se erinomainen ruokalaji, joka\nniin innostutti runoilija Burns'ia, että hän sen johdosta kirjoitti\nmuutaman parhaimpia runovirsiänsä, oli samanlainen kuin kaikki muukin\nhyvä tässä maailmassa: se katosi kuin unelma.\n\nMadge sai kuulla todellista ylistystä vieraaltaan.\n\nViimeksi syötiin jälkiruoaksi juustoa ja _cakesia_, hienoja\nkaurakakkuja, joiden kostukkeeksi juotiin pieni lasillinen\n\"usquebaughia\", oivallista paloviinaa, joka oli 25 vuotista, siis\nyhdenikäistä kuin Harry.\n\nAteria kesti hyvin tunnin ajan. James Starr ja Simo Ford eivät\nainoastaan syöneet paljon, vaan juttelivat myös paljon, pääasiallisesti\nentisistä ajoista ja Aberfoylen vanhoista kaivoksista.\n\nHarry istui äänetönnä. Hän oli pari kertaa noussut ylös pöydästä ja\nlähtenyt ulos huoneestakin. Hän tunsi selvästi levottomuutta tuon kiven\nputoamisen perästä, ja tahtoi pitää silmällä asunnon ympäristöä. Tuo\nnimetön kirje ei myöskään ollut hänestä rauhoittava.\n\nKun Harry näin kerran oli ulkona tähystelemässä, sanoi insinööri Simo\nFordille ja Madgelle:\n\n\"Kunnon poika teillä on, ystäväiseni!\"\n\n\"On kyllä, hra Starr, hyvä ja rakas lapsi\", vastasi innolla vanha\nkaivosmestari.\n\n\"Viihtyykö hän hyvin täällä teidän asunnossanne?\"\n\n\"Hän ei mitenkään tahtoisi jättää meitä\".\n\n\"Mutta ettekö aio hankkia hänelle vaimoa?\"\n\n\"Harrylle!\" huudahti Simo Ford. \"Kenenkä sitte? Ehkäpä jonkun\ntytön tuolta ylhäältä, joka olisi mieltynyt juhliin, tanssiin, ja\njoka pitäisi enemmän kotiseudustaan kuin meidän hiilikaivoksesta!\nSemmoisesta Harry ei huolisi!\"\n\n\"Simo\", puuttui Madge puheesen, \"sinä et saa vaatia, että Harry jäisi\nnaimattomaksi...\"\n\n\"Minä en vaadi mitään\", vastasi vanha kaivosmestari, \"mutta eihän sillä\nkiirettä ole. Kukapa tietää...\"\n\nSamassa astui Harry huoneesen, ja Simo vaikeni.\n\nKun Madge nousi pöydästä, seurasivat muut hänen esimerkkiään ja\nistuivat hetkeksi oven edustalle.\n\n\"No, Simo\", sanoi insinööri, \"nyt olen valmis kuulemaan, mitä teillä on\nkerrottavana\".\n\n\"Herra James\", sanoi Simo Ford, \"teidän ei tarvitse käyttää korvianne,\nvaan jalkojanne... Oletteko tarpeeksi levännyt?\"\n\n\"Olen, minä olen taas tykkänään toinen ihminen, Simo. Olen valmis teitä\nseuraamaan, minne vaan tahdotte\".\n\n\"Harry\", sanoi Simo Ford, kääntyen poikansa puoleen, \"sytytä\nvarolamppumme\".\n\n\"Otatteko varolamppuja mukaan!\" huudahti James Starr hämmästyksissään,\nkoska ei tarvittu pelätä minkäänlaisia kaasuräjähdyksiä sellaisessa\nkaivoksessa, jossa ei kivihiiltä löytynyt.\n\n\"Otamme, hra James, varovaisuudesta\".\n\n\"Hyvä ystävä, ettekö myöskin käske minun pukeutua kaivostyömiehen\nvaatteisin?\"\n\n\"En vielä, hra James! en vielä!\" vastasi vanha kaivosmestari, jonka\nsilmät omituisesti loistivat syvissä kuopissaan.\n\nHarry, joka oli mennyt takaisin huoneesen, palasi pian tuoden kolme\nvarolamppua muassaan.\n\nHän antoi yhden insinöörille, toisen isälleen ja kolmannen piti hän\nitse vasemmassa kädessään, kun sitävastoin oikeassa piteli pitkää\nsauvaa.\n\n\"Matkaan!\" sanoi Simo Ford, ottaen ovenpielestä suuren vahvan kuokan.\n\n\"Matkaan\", vastasi insinööri. \"Hyvästi siksi Madge!\"\n\n\"Jumala olkoon kanssanne!\" toivotti emäntä.\n\n\"Hyvä illallinen, muijaseni, ymmärräthän!\" huusi hänelle Simo Ford.\n\"Olemme hyvin nälkäisiä, kun takaisin tulemme, ja tiedämme kyllä pitää\narvossa laitoksesi!\"\n\n\n\n\nKuudes Luku.\n\nSelittämättömiä ilmiöitä.\n\n\nNiinkuin tunnettu on, vallitsee Skotlannin ylänkö- sekä alankomaassa\nsuuri taikauskoisuus. Muutamissa klaneissa on tilanhaltian\nalustalaisten tapana kokoontua yhteen iltaisin, ja silloin aina kuulee\nkerrottavan joukon satuja muinaisesta pohjolan jumaluustarustosta.\nVaikka kansan-opetus on hyvin edistynyt maassa, ei se kuitenkaan ole\nvoinut juttujen joukkoon karkoittaa näitä taruja, jotka näyttävät\nsyntyneen itse Kaledonian maan kanssa. Se on yhä vielä henkien ja\nkummitusten, haltiain ja keijukaisten maa. Siellä näyttäytyy yhä vielä\npaha henki, jota ainoastaan rahalla voidaan karkoittaa; ylänköläisten\n_the seer_, joka kaksinäköisyyden lahjalla varustettuna voi ennustaa\ntulevia kuoleman kohtauksia; \"May Moullach\", joka näyttäytyy nuoren\ntytön haahmossa ja jolla on karvaset käsivarret, varoittaa perheitä\ntulevista onnettomuuksista; \"Branshic\" haltiatar ennustaa surullisia\nkohtauksia; _the Brawnies_, jotka pitivät huolta talouskaluista;\n\"Urisk\", jota etenkin tavataan autioilla tuntureilla ja Katrine-järven\nläheisissä kuiluissa -- ja monta muuta.\n\nTietysti Skotlannin hiilikaivosten asukkaat myöskin puolestaan\nlisäävät ja kartuttavat näitä muinaistaruston kertomuksia ja\njuttuja. Kun kerran ylänkömaan vuorilla asuskelee hyviä tai pahoja\nhenkiolentoja, niin luonnollisesti niitä löytyy vielä enemmän\nhimmeissä hiilikaivoksissa, niiden syvimmissä syvyyksissä. Kuka\ntärisyttää hiilikerroksia myrskyisenä yönä? kuka saattaa meidät\nuusia tuntemattomia hiilikerroksia löytämään; kuka sytyttää kaasun\nja raivoo niin hirmuisesti kauheissa räjähdyksissä, jos ei juuri\nkaivoksen haltia? Se on ainakin yleisesti levinnyt usko taikauskoisten\nSkotlantilaisten kesken. Useammat kaivostyömiehet näkevät mielellään\njotain haaveksittua aivan luonnollisissa ilmauksissa, ja turhaan on se\naikansa viettänyt, joka koettaa saattaa heitä taikauskostaan. Missä\nonkaan herkkäuskoisuudella parempi tilaisuus vaikuttaa, kuin näiden\nkaivoskuilujen syvyydessä?\n\nJa Aberfoylen kaivokset, jotka olivat juuri tarumaan keskustassa,\nantautuivat tietysti kokonaan ylenluonnollisten tapausten uskoon.\n\nSiellä oli siis runsas taruvarasto. Täytynee vielä lisätä, että\nmuutamat siihen asti selittämättömät ilmaukset, antoivat uutta voimaa\nyleiselle taikauskolle.\n\nEnin taikauskoinen Dochartin kaivoksessa oli Jack Ryan, Harryn\nkumppani. Hän oli suurin ylenluonnollisuuden kannattaja. Kaikki nuo\nhaaveksitut kertomukset muutteli hän runomuotoon, jotka tuottivat\nhänelle paljon ylistystä talvi-iltoina.\n\nMutta Jack Ryan ei suinkaan ollut ainoa, joka osoitti taikauskoa. Hänen\nkumppaninsa vakuuttivat yhtä varmasti, että Aberfoylen kaivoksissa\nkummitteli, että muutamia käsittämättömiä olennoita usein näyttäyty\nsiellä, niinkuin ylänkömaillakin. Kun kuunteli heidän kertomuksiaan,\nniin eipä suinkaan olisi voinut olla todeksi uskomatta mitä he\nkertoivat. Löytyykö tosiaankin sopivampaa paikkaa, kuin pimeä ja syvä\nkaivos, henkien, haltiain, keijukaisten ja muiden mielikuvituksen\nluomien olentojen asunnoksi? Paikka oli valmiiksi varustettu, miksikä\neivät siis ylenluonnolliset olennot olisi tulleet tehtäviänsä\ntoimittamaan?\n\nNäitä kertoivat Jack Ryan ja hänen kumppaninsa Aberfoylen\nkaivoksista. Olemme sanoneet eri kaivosten olleen yhdistettynä\ntoisiinsa maanalaisilla käytävillä, joita oli johdettu hiilikerrosten\nvälitse. Stirlingin kreivikunnan alla oli suuri vuoriala, lävistetty\ntunneleilla, täynnä koverrettuja holvia ja kaivoja, suuren\nmuurahaispesän kaltainen, maanalainen labyrintti.\n\nTyömiehet kaivoksen eri osista tapasivat usein toisiaan, joko työhön\nmennessä tahi sieltä tullessansa. Tällä tavoin oli heidän helppo\nkeskustella toistensa kanssa ja levittää siinä kivihiilimaailmassa\nsyntyneitä kertomuksia toisesta aukosta toiseen ja toisesta kaivoksesta\ntoiseen. Kertomukset kulkivat siten ihmeteltävällä nopeudella suusta\nsuuhun, aina sitä myöten kasvaen niinkuin tavallisesti.\n\nMutta kaksi miestä, jotka olivat muita taitavammat ja vakavammat\nluonteeltaan, eivät koskaan puuttuneet noihin kummitus-juttuihin. He\neivät ollenkaan uskoneet haltioilla, hengillä ja haltiattarilla olevan\nmitään tekemistä maailmassa.\n\nNe kaksi miestä olivat Simo Ford ja hänen poikansa. He osoittivat\nsen käytökselläänki, siten että jäivät asumaan pimeään ja autioon\nholviin, sitte kuin työt Dochartin kaivoksessa olivat lakkautetut.\nKunnon Madgella, niinkuin kaikilla ylänkömaan naisilla, liene ollut\njonkinlainen luottamus noihin ylenluonnollisiin kertomuksiin. Mutta\nnäitä näky-juttuja sai hän ainoastaan kertoa itselleen -- ja sen hän\ntekikin tunnollisesti, ett'ei tuiki unhottaisi vanhoja satuja ja\njuttuja.\n\nJos Simo ja Harry Ford olisivatkin olleet niin taikauskoisia kuin\nkumppaninsa, eivät he kuitenkaan olisi heittäneet kivihiilimaailmaa\ntäällä alhaalla henkien ja haltiattarien haltuun. Toivo, uusien\nkivihiilialojen löytämisestä olisi saanut heidät taistelemaan vaikka\nkokonaista haaveksittua haltiajoukkoa vastaan. He eivät olleet\ntaikauskoisia, he uskoivat ainoastaan yhden asian: sen että Aberfoylen\nhiilivarasto ei vielä ollut loppunut. Todella voimme sanoa, että Simo\nFordin ja hänen poikansa tätä asiaa koskeva usko oli \"hiilenpolttajan\nusko\", semmoinen usko Jumalaan, jota ei mitään voi saada järkähtämään.\n\nSentähden olivat isä ja poika kymmenen vuotta, antamatta yhdenkään\npäivän hukkaan kulua, kestävinä ja järkähtämättöminä vakuutuksessaan,\nottaneet kuokkansa, sauvansa ja lamppunsa. He olivat molemmat näin\nkulkeneet ympäri, etsien ja tutkien, kolkuttaneet kallioseiniin ja\nkuunnelleet, oliko niistä myöntävää ääntä kuultavana.\n\nNiinkauan kuin tutkimiset eivät vielä olleet ennättäneet\nalkumuodostuksista kraniitti-kerroksiin, olivat Simo ja Harry Ford\nvarmat, että sen päiväinen onnistumatoin tutkimus huomenna tuottaisi\nodotetun seurauksen ja sentähden oli jatkettava. He kuluttivat koko\nelämänsä saattaaksensa Aberfoylen kivihiilialueen entiseen hyvään\ntoimeentuloonsa. Jos isä ennen aikojaan vaipuisi hautaan, jatkaisi\npoika yksin heidän yhteistä työtään.\n\nSamalla tavoin tutkivat nuo kaivoksen uskolliset vartiat sen\nkestäväisyyttä, holvien lujuutta. He tarkastivat ylhäältä tihkuavan\nveden jälkiä ja johtivat sen johonki kaivoon. Lyhyesti, he olivat\nvapaehtoisesti ruvenneet suojelemaan ja vartioimaan tyhjää kaivosta,\njosta niin paljo, nyt savuksi haihtuneita rikkauksia oli otettu.\n\nJoku kerta oli etenki Harry huomannut ilmiöitä, joita hän turhaan\nkoetti selittää.\n\nNiin esim. luuli hän monta kertaa, kun kulki kaksinkertaista käytävää,\nkuulevansa sellaista kopinaa, joka syntyy kun kuokalla lyöpi\nsorakallioon.\n\nHarry, jota yhtä vähän ylenluonnollinen kuin luonnollinenki tapaus\nsaattoi peljästyttää, oli silloin kiiruhtanut kulkuaan, nähdäksensä,\nmikä oli syy tuohon salaperäiseen ääneen.\n\nKäytävä oli tyhjä. Kun nuori kaivostyömies lamppunsa valossa\ntarkasteli seinää, ei hän siinä huomannut pienintäkään kuokan jälkeä.\nHän ihmetteli silloin itsekseen ja ajatteli, että hän oli kuulon\nhairahduksen vallassa, jonkun kummallisen kaiun pettämä.\n\nToisinaan oli hän taas, kun yht'äkkiä käänsi lamppunsa valon johonkin\nsyvennykseen seinässä, huomaavinaan varjon kulkevan sivutse. Hän oli\nsyöksynyt eteenpäin... Vaan ei mitään näkynyt, ei silloinkaan kun ei\nmitään pääsypaikkaa ollut, josta ihmis-olennon olisi sopinut paeta.\n\nKäydessään kaivoksen länsiosassa oli Harry pari kertaa kuukauden\nkuluessa kuullut kaukaista kuminaa, ikäänkuin jos joku kaivostyömies\nolisi sytyttänyt dynamiittipatronan.\n\nViimeksi oli hän huolellisesti tarkastettuaan huomannut, että eräs\npylväs oli halaistu poraamisella.\n\nLamppunsa valossa tutki Harry tarkoin seinää, jota vasten\nporaaminen oli tehty. Siinä ei ollut ainoastaan kivisoraa, vaan\nmyöskin liuskapalasia, jotka näin syvällä olivat tunkeuneet\nkivihiilikerrokseen. Oliko poraamisen tarkoitus ollut etsiä ja löytää\njotain uutta kivihiilijuonta? Vai tahdottiinko ainoastaan saada tämä\nosa kaivosta kukistumaan? Näin kyseli Harry itseltään, ja kun hän\nkertoi tapauksen isälleen, ei vanha kaivosmestarikaan voinut siihen\ntyydyttävää vastausta keksiä.\n\n\"Sehän on hyvin kummallista!\" toisteli Harry usein. \"Näyttää aivan\nmahdottomalle, että joku tuntematon olento olisi tunkeutunut tänne,\nja kuitenkin täytyy välttämättömästi olla niin! Etsisiköhän joku\nmuukin hiilikerrosta, jossa voisi työskennellä? Eikö hän pikemmin\ntahdo turmella mitä Aberfoylen kaivoksissa vielä on jäljellä? Mutta\nminkätähden? Minun täytyy saada se selville, vaikka henkenikin\nmenettäisin!\"\n\nNeljätoista päivää sitä ennen kun Harry Ford oli vienyt insinöörin tuon\nsokkeloisen Dochartin kaivoksen läpi, oli hän ollut saavuttamaisillaan\ntutkimistensa päämäärän.\n\nHän kulki kaivoksen lounaisosassa kunnon sauva käydessään.\n\nÄkkiä näytti hänestä kuin olisi tuli sammutettu muuan sata jalkaa\nhänestä, kaidan käytävän pohjukassa. Hän kiiruhti luultua valoa kohti.\n\nTurha etsiminen. Koska Harry ei uskonut ylenluonnollisia ilmiöitä,\npäätti hän varmasti jonkun tuntemattoman kuljeskelevan kaivoksessa.\nMutta jos hän kuinkaki tarkasti, haki ja etsi pienimmistäki\nsyvennyksistä käytävän seinissä, oli kaikki turhaa, eikä hän voinut\nsaada vahvistusta luulollensa.\n\nHarryn täytyi taas jättää salaisuuden ilmi-tuleminen sattumuksen\nnojaan. Hän näki senkin jälkeen silloin tällöin valon, joka liehui\nyhdestä paikasta toiseen niinkuin virvatulet, mutta se näyttäytyi\nainoastaan lyhyinä välähdyksinä ja hänen täytyi heittää yrityksensä\nsaada selville syy siihen.\n\nJos Jack Ryan ja muut taikauskoiset kaivostyömiehet olisivat nähneet\ntuon haaveellisen tulen, olisivat varmasti päättäneet sen olevan\nylenluonnollisen ilmiön.\n\nMutta se ei juolahtanutkaan Harrylle mieleen. Eikä vanhalle\nSimollekaan. Ja kun he keskustelivat yhdessä niistä, aivan\nluonnollisten syitten vaikuttamista ilmiöistä, sanoi vanha\nkaivosmestari:\n\n\"Odottakaamme poikaseni. Kyllä se kerran vielä selviää\".\n\nKuitenkin mainittakoon, ett'ei tähän asti Harrya eikä hänen isäänsä\nvastaan mitään pahaa oltu yritetty tehdä.\n\nJos se kivi, joka tänään oli pudonnut James Starrin jalkojen juureen,\noli jonkun pahantekijän heittämä, niin oli se ensimmäinen rikoksellinen\ntyö tässä suhteessa.\n\nJames Starr arveli kiven pudonneen käytävän kattoholvista. Mutta Harry\nei voinut tyytyä niin yksinkertaiseen selitykseen. Kivi oli hänen\najatuksensa mukaan heitetty, eikä itsestään pudonnut. Kimmahtamatta\nei se koskaan olisi kulkenut heittolinjaa, jos sitä ei olisi pannut\nliikkeelle joku ulkonainen voima.\n\nHarry huomasi sen tapauksen varmaksi vahingoittamis-yritykseksi itseään\nja isäänsä vastaan, taikka insinööriä vastaan. Siitä mitä lukija\non kuullut, on hän ehkä valmis myöntämään, että Harryllä oli syytä\nluuloonsa.\n\n\n\n\nSeitsemäs Luku.\n\nEräs Simo Fordin tekemä havainto.\n\n\nVanha seinäkello salissa löi juuri kaksitoista, kun James Starr\nmolempine seuralaisineen lähti tuvasta.\n\nIlmanvaihto-aukosta kuumoittava päivä loi himmeän valon avaraan pihaan.\nHarryn lamppua ei olisi täällä tarvittu, vaan pian se kyllä oli\nhyödyksi, sillä vanha kaivosmestari aikoi viedä insinöörin Dochartin\nkaivoksen viimeiseen päähän.\n\nAstuttuaan noin kolmanneksen Suomen peninkulmaa pitkin suurta käytävää,\ntulivat nuo kolme tutkijaa ahtaan tunnelin suulle. Se oli kirkon\nsivuholvin näköinen, ja sen kattoa kannatti vaalealla sammalella\nkatetut puupaalut. Se kulki samaa suuntaa kuin Forthwirta 1,500 jalkaa\nylempänä.\n\nSiinä tapauksessa, ett'ei James Starr enää tarkoilleen muistaisi\nDochartin kaivoksen sokkeloa, muistutti Simo Ford hänelle sen yleistä\nperusjuonta, jota hän vertaili maan maatieteelliseen ulkomuotoon.\n\nJames Starr ja Simo Ford kävivät näin yhdessä ja puhelivat keskenänsä.\n\nHarry kulki edellä valaisten tietä. Hän käänsi toisinaan äkisti lyhdyn\nvalon pimeihin syvennyksiin, toivoen siten huomaavansa jonkun epäluulon\nalaisen varjon.\n\n\"Onko meidän kauanki vielä kulkeminen näin, vanha Simo?\" kysyi\ninsinööri.\n\n\"Vielä kappaleen matkaa, hra James. Ennen olisimme matkanneet tämän\ntien vaunuissa, joita koneet kulettivat pitkin ratatietä. Mutta ne ajat\novat aikoja sitte menneet!\"\n\n\"Lähdemmekö viimeisen hiilijuonen päähän asti?\" kysyi James Starr.\n\n\"Lähdemme. Huomaan kyllä, että hyvin vielä tunnette kaivoksen\".\n\n\"Kyllä! Simo\", vastasi insinööri, \"tuskin voimmekaan kulkea edemmä,\njoll'en erehdy\".\n\n\"Aivan oikein, hra James. Siitä otimme viimeisen hiilikappaleen.\nMuistan sen niin hyvin, kuin jos se olisi eilen tapahtunut. Itse\ntoimitin viimeisen porauksen, ja se kaikui kovemmin rinnassani kuin\nkalliossa. Nyt oli ainoastaan liuskakiveä ja soraa ympärillämme, ja\nkun pieni hiilivaunu kulki aukkoa kohden, seurasin minä sitä, niinkuin\nköyhän miehen ruumissaattoa! Minusta kaivoksen sielu erosi siitä tuon\nhiilikappaleen mukana\".\n\nVakavuus, jolla kaivosmestari lausui nämät sanat, vaikutti suuresti\ninsinööriin, jolla itsellä oli ollut samat tunteet. Ne olivat kuin\nmerimiehen, kun hänen täytyy hyljätä haaksirikkoon joutunut laivansa,\nniinkuin vanhuksen, joka näkee isäinsä asuntoa hajoitettavan.\n\nJames Starr oli puristanut Simo Fordin kättä. Nyt tuli Simo vuorostaan\nja puristi vahvasti insinöörin kättä. \"Me erehdyimme kaikki sinä\npäivänä\", sanoi hän. \"Vanha hiilikaivos ei ollut kuollut. Se ei ollut\nmikään ruumis, jonka työmiehet hylkäsivät, ja minä tohdin vakuuttaa,\nhra James, sen sydän sykkii vieläkin\".\n\n\"Puhukaa toki, Simo! Te olette löytäneet uuden johdon?\" huudahti\ninsinööri, eikä voinut kauemmin hillitä itseään. \"Minä tiesin\nsen kyllä. Tieto, jota minulle annettaisi, ja vielä Dochartin\nkaivoksessa! Ja mikä muu löytö voisi minua niin ilahuttaa kuin\nkivihiilikerroksen?...\"\n\n\"Hra James\", vastasi Simo Ford, \"minä en ole tahtonut ilmoittaa sitä\nkenellekään muulle kuin teille...\"\n\n\"Siinä olette oikein tehneet, Simo. Mutta sanokaas minulle, minkä\ntutkimuksen kautta olette tulleet varmuuteen...\"\n\n\"Kuulkaa, hra James\", vastasi Simo Ford. \"Minä en ole löytänyt mitään\nkerrosta...\"\n\n\"Mitä sitte olette löytäneet?\"\n\n\"Ainoastaan aineellisen todistuksen, että semmoinen kerros on\nolemassa...\"\n\n\"Ja todistus?\"\n\n\"Pidättekö mahdollisena, että voipi löytyä kaasua, jos ei hiiltä löydy\nsen tuottamiseksi?\"\n\n\"En suinkaan!\" vastasi insinööri. \"Jos ei löydy hiiltä, ei löydy\nkaasuakaan! Ilman vaikuttavaa syytä ei ole seurausta...\"\n\n\"Samaten kuin ei voi olla savua ilman tuletta!\"\n\n\"Te olette siis täällä huomanneet löytyvän hiilihappoista vetykaasua?\"\n\n\"Vanha kaivostyömies ei voi erehtyä siitä\", vastasi Simo Ford. \"Minä\nolen tuntenut vanhan vihollisemme, hiilivedyn!\"\n\n\"Mutta jos se olikin joku muu kaasulaji\", huomautti James Starr.\n\"Sillä, joka syntyy kivihiilestä, ei ole hajua eikä väriä. Sitä huomaa\nainoastaan räjähdyksistä!\"\n\n\"Herra James\", vastasi Simo Ford, \"suvaitsetteko minun kertoa, mitä\nolen tehnyt ... ja miten olen menetellyt ... mutta minun täytyy kertoa\nse omalla tavallani, jos se kävisikin pitkäveteiseksi?\"\n\nJames Starr tunsi kaivosmestarinsa ja tiesi olevan parasta antaa hänen\npuhua rauhassa.\n\n\"Herra James\", alkoi Simo Ford. \"Näistä kymmenestä vuodesta ei ole\npäivääkään kulunut, jona Harry ja minä emme ole miettineet, miten\nkaivoksen voisi jälleen saattaa entiseen arvoonsa ... ei sitä päivää!\nMe olimme päättäneet, että, jos löytyisi ainoakaan hiilikerros\njäljellä, etsisimme sen. Mutta millä keinoin? Tutkimisellako? Sitä emme\ntaitaneet, mutta meillä oli kaivostyömiehen vaisto, ja usein vie vaisto\nsuoremmin päämäärää kohden kuin järki. Niin ainakin minä uskon...\"\n\n\"Jota minä en tahdo kieltää\", virkkoi insinööri.\n\n\"Mutta kuulkaas, mitä Harry on huomannut pari kertaa kaivoksen\nlänsiosissa. Äkkiä sammuvia valoleimauksia, jotka näyttäytyivät\nliuskakiven tahi sora- ja maatäytteiden läpi käytävien loppu-päässä.\nMiksikä syttyivät nämät valot? Minä en sitä voinut, enkä vieläkään voi\nsanoa. Mutta ne ilmoittivat kuitenkin kaasua löytyvän läheisyydessä,\nja minulle tuo kaasun oleminen ilmoitti myös hiilikerroksen löytyvän\".\n\n\"Eivätkö ne saattaneet aikaan mitään räjähdystä?\" kysyi insinööri\ninnokkaasti.\n\n\"Kyllä, osittain vähäisiä räjähdyksiä\", vastasi Simo Ford, \"ja\nsemmoisia, joita itse koetin toimittaa, kun tahdoin varmaa tietoa,\nlöytyikö kaasua. Muistattehan miten ennen muinoin koetettiin estää\nräjähdyksiä kaivoksissa, ennenkuin Humphry Davy nerollansa keksi\nvarolamppunsa?\"\n\n\"Kyllä, te tarkoitatte 'katujaa'? Mutta minä en ole koskaan nähnyt sitä\nkäytettävän\".\n\n\"Niin, tosiaankin, te olette huolimatta 55 vuodestanne liian nuori sitä\naikaa muistaaksenne. Mutta minä olen kymmenen vuotta teitä vanhempi ja\nolen nähnyt viimeistä senlaatuista lamppua käytettävän. Sitä kutsuttiin\nkatujaksi, sentähden että se oli puettu suureen munkki-kaappuun. Hänen\noikea nimensä oli _the fireman_ (tulimies). Silloin ei tunnettu muuta\nkeinoa, jolla olisi voitu hävittää vahingollista kaasua, kun hajottaa\nsitä pienillä räjähdyksillä, ennen kuin sitä ehti kokoontua paljolta\nylös kaivoskäytäviin. Sentähden ryömi katuja, kasvot peitettynä,\npaksu munkkipäähine päässä ja koko vartalo puettu ruumiinmukaiseen\npaksuun pukuun, pitkin maata. Hän hengitti ala kerroksissa, joissa\nilma oli puhdasta, ja oikealla kädellään kohotti hän päänsä yli\npalavaa tulisoittoa. Kun hiilihappoista vetykaasua oli levinnyt\nilmaan niin paljon, että siitä syntyi rämähtävä sekotus, tapahtui\nräjähdys, tuottamatta minkäänlaista vahinkoa, ja tätä menettelyä usein\nuudistamalla, voitiin estää suurimmat vahingo-tapaukset. Toisinaan\nsai katuja räjähdyksestä niin kovan iskun, että hän siitä kuoli.\nToinen tuli silloin hänen sijaansa. Näin jatkettiin, aina siksi kuin\nDavyn lamppu tuli otetuksi käytäntöön kaikkiin kaivoksiin. Mutta minä\ntunnen vallan hyvin, kuinka tuo kaikki kävi päinsä ja olen sen kautta\ntullut varmasti tietämään, että täällä löytyy kaasua ja siis myöskin\nkivihiili-kerros Dochartin kaivoksessa\".\n\nKaikki mitä vanha kaivosmestari oli kertonut \"katujasta\" oli aivan\ntodellista. Juuri tätä tapaa käytettiin ennen muinoin kaivoksissa ilman\npuhdistamiseksi.\n\nHiilikaivoksissa ilmaantuva kaasu on väritön ja melkein hajuton,\nsillä on vähäinen himmeä valo ja sitä on tuiki sopimaton hengittää.\nKaivostyömiehet eivät voisi elää semmoisessa kaasussa -- yhtä vähän\nkuin valokaasulla täytetyssä kaasumittarissa. Niin pian kuin tähän\nkaasuun sekoittuu 8 taikka ainoastaan 5 prosenttia puhdasta ilmaa,\nsyntyy rämähtävä sekoitus, ja jos tämä syystä tai toisesta syttyy,\nseuraa siitä melkein aina hirveitä onnettomuuden tapauksia.\n\nTämän vaaran poistaa Davyn varolamppu siten, että se, sulkien\nvaloliekin metallikangas-putkeen, eroittaa lamppuliekin, joka polttaa\nsisällä olevan kaasun, vaan ei sytytä metallikutouksen ulkopuolella\nolevaa kaasua. Sitä lamppua on tehty täydellisemmäksi ainakin\nkahdellakymmenellä tavalla. Jos se lyödään rikki, sammuu se. Jos\nkaivostyömiehet vastoin kovinta kieltoa aukasevat lampun, sammuu se\nmyöskin. Minkätähden tapahtuu kuitenkin räjähdyksiä? Sentähden ett'ei\nmikään voi estää työmiesten varomattomuutta, jotka välttämättömästi\ntahtovat sytyttää piippuansa, taikka että jonkun työaseen isku\nlennättää pienen kipinän.\n\nKaikissa hiilikaivoksissa ei ole tuota ilkeää kaasua. Siellä, joissa\nsitä ei löydy on lupa käyttää tavallista lamppua, niinkuin esim.\nThiersin kaivoksessa Anzinissa. Mutta kuin kivihiilikerros on paksu,\nsisältää se osaksi haihtuvia aineita ja kaasu voi silloin suurin määrin\ntunkeutua ulos. Varolamppu ainoastaan on niin varustettu, että se voi\nestää räjähdykset, sitä kauheammat, kun ne kaivostyömiehet, joita ei\nkaasupurkaus olekaan kohdannut, ovat tukehtumisen vaarassa käytävissä,\njotka ovat täynnä vaarallista räjähdysten jälkeen syntyvää kaasua,\nnimitt. hiilivetyä.\n\nHeidän kulkiessaan kertoi Simo Ford insinöörille, miten hän vihdoin\noli tullut toiveittensa perille; miten hän oli tullut tietämään,\nettä kaasupurkaus tapahtui viimeisen käytävän pohjukassa kaivoksen\nläntisessä osassa; miten hän liuskalevyjen päässä oli saanut syntymään\nmuutamia pienempiä räjähdyksiä, tahi oikeammin sytytyksiä, jotka\nvarmasti osoittivat mitä lajia vähin erin, mutta kuitenki yhtä mittaa,\nesiin tunkeuva kaasu oli.\n\nTunnin kuluttua senjälkeen, kuin James Starr ja hänen seuralaisensa\nolivat lähteneet asunnosta, olivat he kulkeneet 2/3 suom. penink.\nToivon elähyttämänä, oli insinööri astunut eteenpäin ajattelematta tien\npituutta. Hän ajatteli kaikkea, mitä vanha kaivosmestari oli kertonut.\nHän punnitsi niitä syitä, joilla Simo oli puolustanut päätelmiänsä.\nInsinöörikin uskoi, niinkuin hän, että tuo yhtämittainen hiilihappoisen\nvetykaasun purkauminen todisti tuntemattoman hiilikerroksen olemista.\nJos se olisi ollut ainoastaan kaasulla täytetty syvänne, jommoisia\ntoisinaan tapaa liuskalevyjen välissä, olisi se pian tyhjentynyt ja\nilmiö lakannut. Mutta niinpä ei ollutkaan. Simo Fordin hiilivetykaasua\npurkautui yhtämittaa, niinkuin Simo Ford oli sanonut, ja siitä voi\npäättää suuremman hiilialan vielä löytyvän. Dochartin kaivoksen\nrikkaudet eivät siis vielä olleetkaan loppuneet. Mutta oliko tässä\nkerros, jonka tulos olisi ainoastaan vähäinen, tahi kerros, joka täytti\navaran alan? Sepä juuri olikin kysymys.\n\nHarry, joka kulki isänsä ja insinöörin edellä, seisahtui.\n\n\"No niin, nyt olemme perillä!\" huudahti vanha kaivosmestari. \"Jumalan\nkiitos että olette mukanamme, hra James, nyt saamme tietää...\"\n\nVanhan kaivosmestarin ääni värähteli hiukan.\n\n\"Tyyntykää, kunnon Simo\", sanoi insinööri. \"Minä olen liikutettu\nniinkuin tekin, mutta me emme saa aikaa hukata\".\n\nÄärimmäinen käytävä oli siinä pimeän luolan tahi kellarin tapainen.\nSiihen oli tehty aukko, jonka kautta käytävä oli välittömässä\nyhteydessä Stirlingin kreivikunnan pinnan kanssa.\n\nJames Starr oli suuresti kiihkoissaan ja tarkasteli tuntijan silmällä\npaikkaa, jossa he olivat.\n\nLuolan peräseinässä näkyi vielä kuokan jälkiä ja patruuni-reikiä,\njoilla työn loppupuolella oli porattu vuorta. Liuska-aine oli siinä\nvarsin kovaa, ja siinä ei ollut tarvittu täyttää kerrosten väliä,\nkoska työt tähän loppuivat. Siinä olivatkin hiilikerrokset loppuneet\nliuskakivien ja tertiari-aikakauden hietakivien välissä. Siinä\njuuri oli otettu viimeinen kappale Dochartin kaivoksen maatunutta\npolttoainetta.\n\n\"Herra James\", sanoi Simo Ford ja nosti kuokkansa, \"tästä meidän\ntulee koetella, sillä juuri tämän seinän takana on syvemmällä tai\nmatalammalla uusi kerros varmasti tavattava\".\n\n\"Ja tästäkö kivestä olette huomanneet kaasupurkausta?\" kysyi James\nStarr.\n\n\"Juuri tästä, hra James\", vastasi Simo Ford \"ja minä olen voinut\nsytyttää sitä ainoastaan kulettamalla lamppuni aivan liuskalevyjen\nreunoja myöten. Harry on myös koetellut niinkuin minäkin\".\n\n\"Kuinka korkealla?\" kysyi James Starr.\n\n\"Kymmenen jalkaa maasta\", sanoi Harry.\n\nJames Starr oli istuutunut ulkonevalle kallio-lohkareelle. Olisi voinut\nluulla hänen ruvenneen epäilemään kaivostyömiesten puhetta, sitte kuin\noli hengittänyt luolan ilmaa, vaikka he olivat niin varmat.\n\nTuo hiilihappoinen vetykaasu ei ole, näet, aivan hajuton, ja insinööriä\noli heti kummastuttanut, ett'ei hän tuntenut räjähtävän kaasun hajua,\nvaikka hänellä oli erittäin tarkka hajuaistin. Jos sitä kaasua todella\ntäällä löytyi ilmaan sekaantuneena, oli sitä hyvin vähän. Ei siis\ntarvinnut pelätä mitään räjähdystä, ja ilman vähintäkään vaaraa voitiin\nyrittää koetusta avaamalla varolamppu, niinkuin vanha kaivosmestari jo\nennenkin oli koettanut.\n\nSe joka siis tällä hetkellä teki James Starrin mielen levottomaksi,\nei suinkaan ollut pelko kaasun paljoudesta ja siitä syntyvä vaara,\nvaan kaasun vähyys häntä huolestutti, ja pelko ett'ei kaasua kentiesi\nlöytyisi ollenkaan.\n\n\"Ovatko he erehtyneet?\" jupisi hän. \"Eivät, nuo miehet kyllä ymmärtävät\nsen seikan! Mutta kuitenki!...\"\n\nHän odotti siis hiukan levottomasti, että Simo Fordin kertoma ilmiö\ntoimitettaisiin hänen nähden. Mutta näyttipä sille, kuin Harrykin olisi\nkaivannut kaasua ilmoittavaa hajua, jota hän ennen oli huomannut, sillä\nhän puhui alhaisella, murtuneella äänellä:\n\n\"Isä, kaasua ei näy enää tunkeuvankaan liuskalevyjen välistä!\"\n\n\"Eikö!\" huudahti vanha kaivosmestari.\n\nSimo Ford puristi kiinteästi huulensa yhteen ja hengitti useoita\nkertoja kovasti sieramiensa kautta.\n\nSitte sanoi hän äkkiä, sukkelasti kääntyen:\n\n\"Anna lamppusi tänne, Harry!\"\n\nSimo Ford tempaisi kuumeentapaisesti lampun vapisevaan käteensä. Hän\naukaisi lampun metalliverkon, ja liekki paloi vapaasti ilmassa.\n\nKävi juuri kuin oli odotettukin; minkäänlaista räjähdystä ei\ntapahtunut. Mutta vielä tärkeämpi seikka oli, ett'ei huomattu\nvähintäkään liekin värähdystä, joka ilmoittaisi vähääkään kaasua\nlöytyvän ilmassa.\n\nSimo Ford otti sauvan, jota Harry piteli kädessään, kiinnitti lampunsa\nsen päähän ja nosti sen korkealle ilmaan, jonne kaasu erinomaisen\nkeveytensä vuoksi kokoontuu, jos sitä kuinkakin vähän löytyisi.\n\nLampun liekki pysyi suorana ja valkeana, eikä osoittanut vähintäkään\nkaasun jälkeä.\n\n\"Seinää myöten!\" sanoi insinööri.\n\n\"Niin, kyllä!\" vastasi Simo Ford, vieden lamppunsa sille puolelle\nvuoren seinää, josta hän sekä poikansa, eilen viimeksi olivat nähneet\nkaasun purkautuvan.\n\nVanhan kaivosmestarin käsi vapisi, kun hän koki nostaa lamppua ylös\nliuskalevyjen rakoihin.\n\n\"Auta minua, Harry!\" sanoi hän.\n\nHarry otti sauvansa ja kuletti lamppua järjestänsä eri paikkoihin\nseinässä, joissa liuskakivi näytti olevan levyissä, mutta hän\npudisti päätään, sillä tuota hiljaista suhinaa, joka on tunkeutuvan\nhiilikaivoskaasun tunnusmerkki, ei kuulunutkaan.\n\nMinkäänlaista syttymistä ei myöskään seurannut. Selvää oli, ett'ei\nhiventäkään kaasua tunkeutunut vuorenseinämestä.\n\n\"Ei mitään!\" huudahti Simo Ford, ojentaen puristettua nyrkkiään\nparemmin vihoissaan kuin pettyneenä.\n\nHarry huudahti.\n\n\"Mikä on?\" kysyi kiireesti James Starr.\n\n\"Liuskakivien väliset raot ovat tuketut\".\n\n\"Mitä puhutkaan?\" huusi vanha kaivosmestari.\n\n\"Katsokaa itse isäni\".\n\nHarry ei ollut erehtynyt. Lampun valossa nähtiin varsin hyvin\nliitokset. Seinässä näkyi pitkä, valkoinen, nykyään laitettu\nkittijuova, jota huonosti peitti ohut hiiliporo-kerros.\n\n\"Hän!\" sanoi Harry. \"Se ei voi olla kukaan muu kuin hän!\"\n\n\"Hän?\" kertoi Simo Fordkin.\n\n\"Niin!\" virkkoi nuori mies, \"se salainen olento, joka oleskelee täällä\nmeidän alallamme, jota satoja kertoja olen väijynyt, saavuttamatta,\ntuon salaisen kirjeen -- siitä olen varma -- kirjoittaja, joka koetti\nestää teitä tulemasta yhtymäpaikalle, jonne isäni teitä kutsui, hra\nStarr, lyhyesti, hän, joka viskasi kiven päällemme Jarowin aukon\nkäytävässä! Sitä ei käy enää epäileminenkään. Ihmiskäsi on tämän kaiken\ntehdyt!\"\n\nHarry puhui semmoisella varmuudella, että hänen vakuutuksensa heti\nvalloitti insinöörinki. Vanha kaivosmestarikaan ei tarvinnut puolestaan\nvakuutusta. Ja olihan tässä kumoamaton todistus: kitillä tuketut raot,\njoista vielä edellisenä päivänä kaasu oli vapaasti päässyt purkautumaan.\n\n\"Ota kuokkasi, Harry\", sanoi Simo Ford. \"Nouse olkapäilleni, poikaseni.\nMinulla on vielä tarpeeksi voimia kannattamaan sinua\".\n\nHarry ymmärsi asian. Hänen isänsä asettui kallioseinää varten. Harry\nkiipesi hänen olkapäilleen, niin että kuokkansa ulottui kittiin. Sitte\nalkoi hän voimakkaasti lyödä liuskakallioon, siihen paikkaan missä\nkittiä oli.\n\nPian huomattiin omituinen suhina, niinkuin champagni kuohuu korkin\nauaistua -- ääni jota englannin kivihiilikaivoksissa nimitetään\näänellisellä nimellä _puff_.\n\nHarry vei lamppunsa lähellä rakoa...\n\nHeikko pamaus kuului, ja pieni punainen, sinireunuksinen liekki liikkui\nnopeasti seinällä, kuin virvanäky.\n\nHarry hypähti heti maahan ja vanha kaivosmestari ei voinut pidättää\ntuntuvaa iloaan, vaan tarttui insinöörin käsiin ja huusi:\n\n\"Eläköön! eläköön! eläköön! Kaasu palaa, hra James! Siellä täytyy siis\nlöytyä kivihiiltä!\"\n\n\n\n\nKahdeksas Luku.\n\nDynamiitti-laukaus.\n\n\nVanha kaivosmestari oli puhunut oikein; kallisarvoisen, maatuneen\npolttoaine-kerroksen olemista ei käynyt epäileminenkään. Kuinka paljon\nja minkälaista se oli? Se saatiin vasta myöhemmin selville.\n\nTähän päätökseen oli insinöörikin nyt tullut.\n\n\"Niin\", sanoi hän itsekseen, \"tuon seinän takana löytyy\nkivihiilikerros, jota emme voineet tutkimisillamme saavuttaa! Se oli\nikävää, koska kaikki työkalut jo kymmenen vuotta sitte hyljättyyn\nkaivokseen nyt täytyy hankkia uudestaan! Mutta se ei tee mitään. Me\nolemme löytäneet suonen, joka jo luultiin loppuun tyhjennetyksi ja\ntällä kertaa seuraamme sitä loppuun asti!\"\n\n\"No, hra James\", kysyi Simo Ford, \"mitä ajattelette löydöstämme? Teinkö\nväärin vaivaamalla teitä tänne tulemaan? Kadutteko nykyistä käyntiänne\nDochartin kaivoksessa?\"\n\n\"En, en, vanha kumppani!\" vastasi James Starr. \"Me emme ole turhaan\nkuluttaneet aikaamme, mutta me tekisimme sen, jos emme heti palaja\nasuntoosi. Me tulemme tänne jälleen huomenna. Me poraamme tämän\nseinän dynamiitilla. Me saatamme uuden hiilikerroksen näkyviin ja jos\nhuolellisten tutkimusten kautta näemme sen olevan jostakin arvosta,\nperustan minä Uuden Aberfoylen Yhtiön, johon entiset osakeomistajat\ntietysti mielellään tulevat. Ennen kolmen kuukauden kuluttua viedään\nensimmäiset vaunulastit hiiltä kaivoksesta.\"\n\n\"Oikein puhuttu, hra James!\" huudahti Simo Ford. \"Vanha kaivos on\nsilloin nuorentuva, niinkuin leski, joka menee uudestaan naimiseen!\nEntisten aikain elämä alkaa uudestaan, vuorten murtamisella,\nkuokkain paukkeella, kaivosporauksilla, vaunuin ratinalla, hevosten\nhirnumisilla, koneiden kalskeella ja huudoilla! Herra James, toivon,\nett'ette pidä minua liian vanhana uudesti rupeamaan kaivosmestarin\ntoimiin?\"\n\n\"En, kunnon Simo, en suinkaan. Te olette pysyneet nuorempana kuin minä,\nvanha kumppani!\"\n\n\"Pyhä Mungo teitä suojelkoon! Te tulette vielä kerran meidän\n_viewer_iksi! Kestäköön tämä kaivostyö monet vuodet ja suokoon taivas\nminulle sen ilon, että kuolisin ennen kuin olen nähnyt tämän todellisen\nlopun!\"\n\nVanhan kaivostyömiehen ilo oli rajaton. James Starr yhtyi siihen\ntäydellisesti, mutta hän salli Simo Fordin riemuita kahdenkin puolesta.\n\nHarry vaan yksin seisoi tuumailevana ja ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen\nmieleensä ilmestyi uudestaan nuo monet kummalliset ja selittämättömät\nseikat, joiden kautta uusi hiilikerros oli löydetty. Hän oli levoton\najatellessaan tulevaisuutta.\n\nTunnin kuluttua olivat James Starr ja toiset hänen mukanaan palanneet\nasuntoon.\n\nInsinööri söi vahvasti, ja sillä välin vaan liikkeillä osoitti\nmyöntyvänsä kaikkiin vanhan kaivosmestarin ehdoituksiin, ja jos hän\nei olisi niin hartaasti odottanut huomispäivää, ei hän olisi missään\nvoinut paremmin nukkua kuin tuossa tyyneessä ja hiljaisessa majassa.\n\nSeuraavana päivänä lähtivät James Starr, Simo Ford, Harry ja myöskin\nMadge syötyään kunnon aamiaisen, samaa tietä takaisi, jota he eilen\nolivat kulkeneet. Kaikki astuivat kuin kaivostyömiehet konsanaan.\nHeillä oli kullaki mukanaan työaseita ja dynamiittipatruuneja,\nseinän poraamista varten. Harry otti, paitsi vankkaa sauvaa, suuren\nvarolampun, joka paloi kaksitoista tuntia. Se aika oli pitempi\nkuin mitä tarvittiin matkan edestakaisin astumiseen, tarpeelliseen\nhiilenmurtamiseen menevä aika siihen luettuna -- jos sellainen\nmurtaminen kävisi mahdolliseksi.\n\n\"Nyt työhön!\" huudahti Simo, kun kaikki olivat saapuneet viimeisen\nkäytävän päähän.\n\nHän tarttui rautakankeen, jota hän voimakkaasti käytteli.\n\n\"Silmänräpäys vielä!\" virkkoi silloin James Starr. \"Katsokaamme\nonko mitään muutosta tapahtunut ja purkautuuko kaasua yhä kallion\nliuskalevyjen välitse\".\n\n\"Te olette oikeassa, hra Starr\", vastasi Harry. \"Se, joka eilen oli\nkitillä tukittu voi tänään olla samaten\".\n\nMadge istui ulkonevalla kivellä ja tarkasteli huolellisesti luolaa ja\nseinää, joka oli porattava.\n\nHuomattiin kaikki olevan samassa kunnossa, kuin se edellisenä\npäivänä oli jäänyt. Ei vähintäkään muutosta nähty liuskalevyissä.\nHiilihappoista vetykaasua tunkeusi esiin, vaikka aivan vähäisen.\nSyy siihen oli epäilemättä se, että kaasu edellisestä päivästä asti\noli esteettömästi päässyt leviämään. Mutta purkautuvaa kaasua oli\nniin vähän, ett'ei se voinut sisällä olevan ilman kanssa muodostaa\nräjähtävää ainetta.\n\nJames Starr ja hänen kumppaninsa saattoivat siis vaaratta ryhtyä\ntyöhön. Ilma puhdistui näet, vähitellen, sitämyöten kuin se levisi\nDochartin kaivoksen korkeimpiin osiin, ja niin laajalle levinnyt kaasu\nei enää voinut vaikuttaa mitään räjähdystä.\n\n\"Työhön siis!\" sanoi Simo Ford.\n\nJa pian alkoi vuorenseinä halkeilla hänen murtorautansa vahvoista\niskuista.\n\nVuorenseinässä oli siinä kohden rapa- ja liuskakiven välissä\nvanukka-kiveä, niinkuin tavallisestikin hiilikerroksen suulla.\n\nJames Starr otti käteensä niitä palasia, jotka työase rikkoi vuoresta\nja tarkasti niitä huolellisesti, toivoen löytävänsä niistä rahtusenkaan\nhiiltä.\n\nEnsimmäinen työ kesti tuntikauden ja sen kautta saatiin syvä kovero\nvuorenseinään.\n\nJames Starr valitsi paikan, johon porausreiät olivat tehtävät, jonka\ntyön Harry pian toimitti. Dynamiitti patruunit pantiin reikiin. Niin\npian kuin patruuniin oli kiinitetty pitkä rikkilanka, sytytettiin se\npitkin maata, jonka jälkeen James Starr ja muut kiiruhtivat pakoon.\n\n\"Ah, hra James\", sanoi Simo Ford, ollen suuresti liikutettu, jota hän\nei koettanutkaan peitellä, \"ei milloinkaan eläessäni ole sydämeni\nsykkinyt niin raivoisasti kuin nyt! Minä tahtoisin heti käydä\nhiilikerroksen kimppuun\".\n\n\"Tyyntykää, Simo\", sanoi insinööri. \"Ettehän luulekaan tämän seinän\ntakana löytävänne avonaisen käytävän?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, hra James\", virkkoi vanha kaivosmestari. \"Minä\nen tiedä oikein mitä ajattelisinkaan! Jos tosiaankin Harry ja minä\nlöysimme tämän paikan onnen sattumuksesta, miksikä ei onni seuraisi\nmeitä loppuun asti?\"\n\nDynamiitti räjähti. Kova pamahdus kumisi koko maanalaisen\nkäytävä-verkon läpi.\n\nJames Starr, Madge, Harry ja Simo Ford kiiruhtivat takaisin luolan\nsisimmän seinän luo.\n\n\"Herra James! Herra James!\" huudahti kaivosmestari. \"Katsokaa! portti\non auennut, auki!...\"\n\nTämä Simo Fordin vertaus olikin oikea, kun nähtiin aukeama vuoressa,\njonka syvyyttä ei voitu arvata.\n\nHarry aikoi syöksyä suoraapäätä aukeamaan.\n\nInsinööri, joka suuresti hämmästyi nähdessään siinä syvän luolan,\npidätti nuorta kaivostyömiestä menemästä.\n\n\"Anna ilman puhdistua ensin\", sanoi hän.\n\n\"Niin, varo itseäsi vahingollisista höyryistä!\" sanoi Simo Ford.\n\nNeljännestuntia kului levottomassa odotuksessa. Salon päässä rippuva\navonainen lyhty vietiin sitte luolaan, ja se paloi siellä muuttamatta\nvähintäkään valoansa.\n\n\"Eteenpäin siis, Harry\", sanoi James Starr, \"me seuraamme sinua!\"\n\nDynamiitin kautta saatu aukko oli niin suuri, että ihminen hyvin sopi\nsiitä kulkemaan.\n\nHarry meni arvelematta, lyhty kädessä, sisään ja katosi pimeyteen.\n\nJames Starr, Simo Ford ja Madge odottivat liikkumattomina.\n\nMinuutti, joka heistä tuntui äärettömän pitkälle, kului. Harrya ei\nkuulunut. James Starr meni seinässä olevan aukeaman luo, mutta ei\nnähnyt edes lyhdyn valoa, jonka piti valaista luolan sisustaa.\n\nOliko maa äkkiä vajonnut Harryn jalkojen alta? Oliko nuori\nkaivostyömies pudonnut, johonkin syvyyteen? Eikö hänen äänensä enää\nvoinut kuulua toisten korviin asti?\n\nVanha kaivosmestari ei huolinut mistään varoituksista, vaan lähti\nvuorostaan aukeamaan, kun samassa, aluksi heikko valo alkoi kuumottaa,\njoka vähitellen näkyi yhä selvemmin ja kuultiinpa jo Harryn huutavan.\n\n\"Tulkaa hra Starr! Tulkaa isäni! Tie uuteen Aberfoyleen on vapaa!\"\n\n\n\n\nYhdeksäs Luku.\n\nUusi Aberfoyle.\n\n\nJos insinöörit jollakin ylenluonnollisella voimalla olisivat voineet\nnostaa yhtenä myhkäleenä ja 1,000 jalan syvältä koko maakuoren,\njoka kannattaa kaikki järvet, joet, lahdet ja rannikot Stirlingin,\nDumbartonnin ja Renfrewin kreivikunnissa, niin olisivat tuon\nsuunnattoman kannen alla löytäneet äärettömän ontelon, johon ei olisi\nvoinut verrata muuta kuin Mammuthluolaa Kentuckyssä.\n\nSiinä ontelossa oli monta sataa erimuotoista ja erisuuruista kammiota,\nniinkuin monikerroksinen mehiläispesä oikullisesti järjestettyine\nkammioineen, mutta suuremmoinen pesä, jonka asukkaina mehiläisten\nasemasta olisi sopinut olla kaikki maanmuodostuksen aikana eläneet\niktyosaurit, megateriot ja pterodaktylit.\n\nSokkeloiset käytävät, muutamat korkeammat kuin suurimpain kirkkoin\nholvit, toiset matalat, ahtaat ja koukeroiset, jotkut kulkien\nvaakasuoraan, nousten ja laskeutuen joka suuntaan, yhdistivät ne\nhuoneet keskenään.\n\nPylväät, jotka kannattivat näitä erimuotoisia holvia, ja paksut seinät\nkaivoskäytäväin välillä olivat sorakiveä ja liuskavuorta. Mutta\nkäytettäväksi kelpaamattomien kerrosten välissä, ja niiden kovan painon\nalla, kulki ihania hiilijuonia, niinkuin olisi tuo musta veri siinä\nomituisessa muodostuksessa juossut monimutkaisten suonten läpi.\n\nNiiden kerrosten pituus oli kokonaista 7 suom. penink. pohjoisesta\netelään ja ulottuivat aina North-kanavan alle. Tämän hiilialueen arvoa\nei voitu määrätä muuten kuin tarkkojen tutkimusten nojassa, mutta\nvarmaan oli se suurempi kuin Cardiffin ja Valesin kreivikunnissa ja\nNorthumberlandin kreivikunnassa olevan Newcastlen hiilikerrosten arvo.\n\nVielä tulee lisätä, että työ tässä hiilialassa oli käypä varsin\nhelpoksi sen kautta, että luonto eriskummallisesti sekundaari-kerroksia\nmuodostamalla, selittämättömällä kivennäisaineiden poissulkemalla sinä\nmaanmuodostuksen aikakautena, jolloin nämä ainekset kovettuivat, jo oli\nluonut monen monituiset käytävät ja holvit Uuteen Aberfoyleen.\n\nNiin, luonto yksin! Ensi silmäyksellä olisi luullut löytäneensä monta\nsataa vuotta sitte hylätyn kaivoksen. Niin ei kuitenkaan asia ollut.\nEi semmoisia rikkauksia syyttä jätetä. Ihmis-muurahaiset eivät koskaan\nolleet kaivaneet tässä kohden Skotlannin maanpinnan alla, siinä oli\nluonto yksin kaikki muodostellut.\n\nEi mitään Egyptin tai Rooman maanalaista käytävää olisi voitu siihen\nverrata, ei mitään, jos ei kentiesi, niinkuin jo sanottiin, noita\nkuuluisia Mammuthiluolia, joissa enemmän kuin 3 penikulman alalla oli\n226 sisäänkäytävää, 11 järveä, 7 jokea, 8 putousta, 32 mahdottoman\nsyvää aukkoa sekä 57 holvia, joista muutamat olivat enemmän kuin 150\njalan korkuisia.\n\nSamaten kuin nuo luolat, ei Uusi Aberfoylekaan ollut ihmisten tekoa,\nvaan luojan.\n\nSemmoinen oli tuo uusi arvaamattoman rikas valtatilus, jonka löytäminen\noli oikeastaan luettava vanhan kaivosmestarin ansioksi. Kymmenvuotinen\noleskeleminen vanhassa hiilikaivoksessa, harvinainen kestävyys\ntutkiessa, horjumatoin usko ja kaivostyömiehen ihmeteltävä vaisto,\nkaikki nuo seikat yhdistettynä olivat olleet tarpeen asian onnelliseen\nratkaisemiseen, joka useammilta muilta olisi jäänyt keskoiseksi.\n\nMiksikä olivat James Starrin johdolla kaivoksen viimeisinä työvuosina\ntehdyt tutkimukset juuri seisattuneet siihen paikkaan? Se oli\nsattumuksen syy, joka vaikuttaa niin suuresti tämänkaltaisiin\ntutkimuksiin.\n\nNäin oli täällä, Skotlannin maanpinnan alla, maanalainen kreivikunta,\njoka kaipasi ainoastaan auringon tahi jonkun erityisen tähden valoa\nvoidaksensa tulla asutuksi.\n\nVesi oli siellä supistettu määrättyihin syvennyksiin, jotka olivat\nsuurien lampien, vieläpä järvienkin kaltaisia, suuremmat kuin tuo juuri\nyläpuolella oleva Katrine-järvi. Näissä järvissä ei kuitenkaan ollut\nminkäänlaista liikkuvaa vettä, ei virtaista paikkaa, eikä loiskuvia\nlaineita.\n\nNiiden tyyneesen pintaan ei vanhat göthiläiset linnan rauniot\nkuvastuneet. Ei koivut eikä tammet ojentaneet lehviänsä niiden\nrannoilla, ei mitkään vuoret luoneet varjojaan niiden pinnalle,\nhöyrylaivat eivät niitä kyntäneet, mikään valo ei taittunut niiden\nveteen, auringon kirkkaat säteet eivät niitä valaisseet, kuu ei\nkoskaan noussut niiden ilmarannalle. Ja kuitenkin eivät nuo järvet,\njoiden tyyneyttä ei ainoakaan tuulonen häirinnyt, puuttuneet suloutta,\njos niitä joku tuli tahi sähkövalo olisi valaissut ja keskenään\nyhdistettyinä kanavien kautta, täydensivät ne tämän omituisen tiluksen\nmaantieteen.\n\nVaikka kaikki kasvullisuus tällä maanalaisella alueella oli mahdoton,\nvoi se kuitenkin kelvata suuremmankin väestön asuinpaikaksi. Kukapa\ntietää, eikö vielä kerran semmoinenkin aika koita, jolloin Yhdistettyin\nKuningaskuntain köyhin kansaluokka ottaa olopaikakseen nämä seudut,\njoissa on niin lauhkea ilma, Aberfoylen, Newcastlen, Alloan tai\nCardiffin hiilikaivoksissa, kun niiden hiilirikkaudet kerran ovat\ntyhjennetyt?\n\n\n\n\nKymmenes Luku.\n\nKävely ja palaaminen.\n\n\nJames Starr, Madge ja Simo Ford olivat, Harryn äänen kuultuaan,\nkulkeneet sen ahtaan aukon läpi, joka yhdisti Dochartin kaivoksen uuden\nhiilialan kanssa.\n\nHe tulivat ensin jokseenkin leveään käytävään. Olisi voinut luulla sen\nolevan ihmiskäden tekemän, kuokalla ja nokinraudalla muodostetun, että\npäästäisi lähemmäksi uusia kerroksia, voidakseen niissä työskennellä.\nNoiden tutkijoiden täytyi kysyä itseltään, eivätkö he jostain oudosta\nsattumuksesta olleet muutetut johonkin muinaisaikaiseen hiilialueesen,\njosta ei vanhimmillakaan kaivostyömiehillä ollut mitään tietoa.\n\nEi! geologiset kerrokset olivat \"säästäneet\" tätä käytävää silloin\nkuin sekundaari-kerrokset kokoontuivat toistensa päälle. Ehkäpä joku\nvirta oli tässä kulkenut, jolloin ylempänä olevat vedet juoksivat alas\nvaipuneessa kasvimaailmassa; vaan nyt se oli niin kuiva, kuin jos se\nolisi ollut kaivettu muutama tuhat jalkaa alempana olevaan kraniitti\nmuodostukseen. Mutta samassa kulki ilma siinä vapaasti -- joka osoitti,\nettä jotkut luonnon muodostamat ilmareiät yhdistivät sen ulkopuolella\nolevaan ilmakehään.\n\nTämä insinöörin havainto oli aivan oikea, ja hyvin voitiin tuntea, että\nilman vaihto kulki varsin helposti uudessa kaivoksessa. Kaasua, jota\nnykyään vielä tunki läpi seinän, ei löytynyt, näyttipä siltä kuin olisi\nsitä ollut jossain nyt tyhjennetyssä syvennyksessä, jonkinlaisessa\ntaskussa, sillä käytävän ilmassa ei siitä tuntenut jälkeäkään.\nVarovaisuudesta oli Harry kuitenkin ottanut mukaansa ainoastaan\nvarolampun, jossa oli valoa kahdeksitoista tunniksi.\n\nJames Starr ja hänen seuralaisensa tunsivat täydellistä iloa. Heidän\nhartaimmat toiveensa olivat täydellisesti toteutuneet. Koko heidän\nympäristönsä oli paljasta kivihiiltä. Syvästi liikutettuina eivät he\nsanoneet sanaakaan. Yksin Simo Fordkin hillitsi ihastuksensa. Hänen\nilonsa ei tullut ilmi pitkissä lauseissa vaan lyhyissä huudahduksissa.\n\nEhkäpä olivat varomattomia, kun tunkeutuivat niin syvälle käytävään.\nOh! he eivät ollenkaan ajatelleet takaisin menemistä. Käytävässä oli\nkulkeminen helppoa, siinä ei ollut koukkuja eikä kierroksia. Ei mikään\nsyvennys sulkenut tietä, eikä mistään purkautunut myrkyllisiä höyryjä.\nEi siis löytynyt mitään seisahtumisen syytä, jonka tähden kaikki tunnin\najan kulkivat eteenpäin.\n\nJa varmaan olisivat kulkeneet vieläkin kauemmaksi, jos eivät olisi\nsaapuneet tuon leveän tien päähän, jota myöten olivat kulkeneet siitä\nasti, kuin astuivat tähän uuteen hiiliseutuun.\n\nKäytävä vei suunnattomaan luolaan, jonka korkeutta ja syvyyttä ei\nvoitu arvata. Kuinka korkealle kohosi tuo holvi, kuinka kaukana oli\nsen vastainen seinä? Pimeys, joka täällä vallitsi, esti heitä sitä\nnäkemästä. Mutta lampun valossa voivat tutkijat kuitenkin huomata\nedessään -- lammin, tahi järven --, jonka ihailtavat rannat paikottain\nkohoten korkeoiksi kallioiksi hälvenivät pimeyteen.\n\n\"Seis!\" huudahti Simo Ford äkkiä seisahtuen. \"Askel vielä ja me\nolisimme syöksyneet alas syvyyteen!\"\n\n\"Levähtäkäämme siis, ystäväiseni\", sanoi insinööri. \"Se onkin tarpeen,\nsillä meidän täytyy muistaa, että meidän on kääntyminen takaisin teidän\nasuntoonne\".\n\n\"Meidän lamppumme palaa vielä kaksitoista tuntia, herra Starr\", sanoi\nHarry.\n\n\"Hyvä, seisahtukaamme kuitenkin\", pitkitti James Starr. \"Minun täytyy\ntunnustaa, että jalkani tarvitsevatkin lepoa. Ja te Madge, ettekö ole\nväsynyt näin pitkän astumisen jälkeen?\"\n\n\"Empä kovinkaan, hra Starr\", vastasi tuo vahva Skotlannitar. \"Meillä\noli tapana kulkea ja tehdä työtä päivät pääksytysten vanhassa\nAberfoylessa\".\n\n\"Niinpä kyllä\", lisäsi Simo Ford. \"Madge voi hyvin kulkea\nkymmenkertaisesti, jos niin tarvittaisiin! Mutta, hra James, minä\nuskon, että teille antamani tiedot ovat jonkin arvoiset? Koettakaapas\nvastustaa, hra James, jos uskallatte!\"\n\n\"Oi, vanha kumppani, pitkiin aikoihin en ole tuntenut niin suurta iloa\nkuin nyt!\" vastasi insinööri. \"Se vähäinen osa tuota suurta hiilialaa,\njonka olemme nähneet, osoittaa, että se ulottuu kauas ainakin\npituudeltaan\".\n\n\"Levyyttä ja syvyyttä sillä myöskin on, hra James!\" huomautti Simo Ford.\n\n\"Sen saapi tulevaisuus näyttää\".\n\n\"Minä takaan sen! Luottakaa minun vaistooni. Se ei ole koskaan minua\npettänyt\".\n\n\"Minä tahdon uskoa teitä, Simo\", vastasi insinööri hymyillen. \"Sen\nminkä voin päättää näin pintapuolisesta tutkimisesta, on meillä tässä\nala, jossa voidaan työskennellä vuosisatoja\".\n\n\"Vuosisatoja!\" toisti Simo Ford. \"Sen kyllä uskon, hra James. Tuhat\nvuotta ja enemmänkin saattaa kulua, ennenkuin viimeinen hiilikappale\notetaan uudesta kaivoksestamme!\"\n\n\"Jumala sen suokoon!\" vastasi James Starr. \"Ja mitä hiilen luontoon\ntulee...\"\n\n\"Erinomaista, hra James, erinomaista! Katsokaa itse!\"\n\nNäillä sanoin irroitti hän nokinraudalla palasen tuota mustaa\nkallionlohkaretta.\n\n\"Katsokaa! katsokaa!\" huudahti hän ja vei sen lähemmäksi lampun\nvaloa. \"Pinnat ovat kiiltäviä. Oivallista hiiltä, siinä on niin\npaljo maapihka-ainetta. Ja kuinka helposti sitä saattaa eroittaa\nkeskinkokoisiin kappaleihin, ja hiiliporoa ei synny paljo ensinkään.\nHra James, 20 vuotta takaperin olisi tämä kerros ollut vaarallinen\nkilpailia Swansealle ja Cardiffille. Lämmittäjät tulevat vielä melkein\ntappelemaan siitä, ja vaikk'ei sitä ole vaikea lohkaista kaivoksesta,\nei se siltä ole käypä kaupaksi huokeammasta hinnasta\".\n\n\"Niin on todellakin\", sanoi Madge, joka oli saanut hiilikappaleen\nkäteensä, ja asiaa ymmärtäväisen katseella sitä tarkasteli. \"Oivallista\nkivihiiltä... Ota tuo pala mukaasi kotiin, Simo. Tahdon, että\nensimmäinen kappale palaa meidän patamme alla\".\n\n\"Oikein puhuttu, eukkoseni!\" virkkoi vanha kaivosmestari, \"ja saatpa\nnähdä, ett'en ole erehtynyt\".\n\n\"Herra Starr\", kysäsi nyt Harry, \"tiedättekö tämän käytävän\nilmasuuntaa, mitä ilmaa kohti se kulkee?\"\n\n\"En, poikaseni\", vastasi insinööri. \"Jos minulla olisi kompassi, niin\nvoisin määrätä sen yleisen suunnan. Mutta ilman kompassitta olen täällä\nkuni merimies sumuisella merellä, kun auringon näkymättömyys estää\nhäntä määräämästä missä hän on\".\n\n\"Sehän on selvää, hra Starr\", sanoi Simo Ford, \"mutta, minä pyydän,\nälkää verratko meidän asemaamme merimiehen asemaan, jolla aina ja joka\npaikassa on pohjaton syvyys jalkainsa alla! Me seisomme lujalla maalla,\nemmekä tarvitse pelätä kumoon kaatumista\".\n\n\"Kunnon Simo\", virkkoi James Starr, \"minä en suinkaan tahdo vähentää\nUuden Aberfoylen ansioita sopimattomilla vertauksilla! Minä vaan aioin\nsanoa yhden seikan ja se on: ett'emme tiedä, missä olemme\".\n\n\"Me olemme Stirlingin kreivikunnan alla, hra James, ja sen vakuutan\nminä, niin totta kuin...\"\n\n\"Hiljaa, kuunnelkaapas!\" keskeytti Harry vanhan kaivosmestarin puhetta.\n\nKaikki kuuntelivat niinkuin Harrykin. Hänen erittäin tarkoin kehittynyt\nkuulonsa oli huomannut kaukaisen kumean äänen, niinkuin hiljaisen\nmurinan. James Starr, Simo ja Madge kuulivat sen myöskin. Se kuului\nvuorikerrosten yläosista, oli ikäänkuin olisi jotain vyöritetty\neteenpäin, jonka äänen _crecendo_ ja _decrecendo_ selvästi huomattiin,\nvaikka se oli kovin hiljaista ja kaukaista.\n\nKaikki neljä seisoivat muutaman minuutin ääneti kuunnellen, sanaakaan\nvirkkaamatta.\n\nSitte huudahti Simo Ford äkkiä:\n\n\"Tosiaankin, pyhän Mungon kautta, joko vaunut ovat liikkeessä Uuden\nAberfoylen rautateillä?\"\n\n\"Isäni\", virkkoi Harry, \"minusta tuntuu paremmin kuin syntyisi tuo ääni\nveden loiskeesta rantaa vasten\".\n\n\"Emmehän lienekkään meren alla!\" virkkoi vanha kaivosmestari.\n\n\"Emme\", vastasi insinööri, \"mutta mahdollista on, että olemme\nKatrine-järven alla\".\n\n\"Siinä tapauksessa ei tuo holvi liene aivan paksu, koska voimme kuulla\nveden loiskinan\".\n\n\"Se ei tosiaankaan ole varsin paksu\", vastasi James Starr, \"ja\nsenpätähden tämä luola onkin näin avara\".\n\n\"Voinette olla oikeassa, hra Starr\", sanoi Harry.\n\n\"Sitäpaitse on tuolla ylhäällä niin huono sää\", jatkoi Starr, \"että\njärven aallot vyörivät yhtä raivoisina kuin Forth-lahdenkin\".\n\n\"Mutta sehän ei itse asiaan mitään vaikuta!\" virkkoi nyt Simo Ford.\n\"Hiilikerros ei ole siksi huonompi, jos se ulottuukin järven pohjan\nalle. Monta kertaa ennen on etsitty hiiltä itse valtamerenki alta, mitä\npahaa siinä olisi, jos sitä järven alta nostetaan?\"\n\n\"Oikein puhuttu, Simo\", sanoi insinööri, hymyillen suopeasti nähdessään\nvanhan kaivosmestarin intoa. \"Kaivakaamme kaivantomme meren syvyyden\nalle! Koettakaamme kaivoskuokillamme raivata tie läpi valtameren pohjan\naina Yhdysvaltoihin asti! Kaivakaamme ales aina maan keskipisteesen,\njos niin vaaditaan viimeistä hiilipalasta saavuttaaksemme\".\n\n\"Nauratteko minulle, hra Starr?\" kysyi Simo, vallan vakavana.\n\n\"Minäkö nauraisin, vanha Simo! En! Mutta te olette niin innoissanne,\nettä saatatte minut mahdottomuuksia ajattelemaan! Kuitenkin palatkaamme\ntakaisin todellisuuteen, joka on tarpeeksi ihana sekin! Jättäkäämme\ntänne työkalumme, voimmehan noutaa ne vasta, ja lähtekäämme nyt teidän\nasuntoonne\".\n\nSillä kertaa ei voitu muutakaan tehdä. Insinöörin piti myöhemmin tulla,\nkoko joukko lampuilla ja työkaluilla varustettuja kaivostyömiehiä\nmukanaan, jatkamaan tutkimisiansa Uudessa Aberfoylessa. Mutta nyt\ntäytyi palata Dochartin kaivokseen. Tie sinne oli hyvin helppo. Käytävä\nkulki melkein suoraan vuoren läpi, dynamitilla auaistuun porttiin asti.\nEi siis tarvittu eksymistä pelätä.\n\nMutta samassa kuin James Starr aikoi lähteä käytävää kohti, pidätti\nhäntä Simo Ford.\n\n\"Hra James\", sanoi hän, \"te näette tämän suunnattoman luolan, tämän\nmaanalaisen järven, tämän rannan jota vesi huuhtelee jalkojemme\njuuressa! Siis, tänne tahdon muuttaa asuntoni, tänne rakennan itselleni\nuuden huoneen, ja jos muutamat reippaat kumppanit tahtovat seurata\nesimerkkiäni, on muutaman vuoden kuluttua syntynyt uusi kylä lisään\nvanhan Englannin sisustaan\".\n\nJames Starr, joka hymyilyllä oli osoittanut myöntymystään Simo Fordin\ntuumiin, puristi hänen kättään ja kaikki kolme kääntyivät nyt, ja Madge\nheidän kansansa kohti käytävää, palataksensa Dochartin kaivokseen.\n\nAlkupuolella matkaa ei tapahtunut mitään erinomaista. Harry kulki\nedellä pitäen lamppua päänsä yläpuolella. Hän kulki huolellisesti\nsuurinta käytävää, poikkeamatta noihin ahtaisin sivukäytäviin, jotka\npääkäytävästä erosivat joka suunnalle. Näyttipä kuin paluumatka kävisi\nyhtä onnellisesti kuin tulomatkakin, vaan silloinpa tapahtui varsin\nikävä seikka, joka teki kulkijoiden tilan melkein tukalaksi.\n\nKuin Harry kerran kohotti lamppuaan, tapahtui kova ilmanliike, niinkuin\nnäkymättömiä siipiä olisi kovasti viuhkottu. Lamppu luikahti Harryn\nkäsistä, putosi kiviselle maalle ja särkyi palasiksi.\n\nYht'äkkiä seisoivat nyt kaikki pilkkosen pimeässä. Öljy oli valunut\nlampusta, niin ett'eivät voineet sitä enään käyttää.\n\n\"No, Harry\", huudahti Simo Ford, \"tahdotko että taitamme niskamme\nkoti-matkalla?\"\n\nHarry ei vastannut. Hän tuumaili. Pitikö hänen tässäkin tapauksessa\nhuomaamaan jonkun salaisen olennon työtä? Löytyikö täällä syvyydessä\nvihollinen, jonka selittämättömät juonet kerran tuottaisivat suuriakin\nvastuksia? Suojeliko joku omaksi hyödykseen uutta hiilikerrosta\nkaikesta louhimisesta? Todellakin, se oli mahdotonta, mutta tapahtumat\nsitä ajatusta puolustivat, ja ne olivat niin selvät, että aavistuksetki\nkävivät todennäköisiksi.\n\nMutta heidän asemansa oli joksenkin vaikea. Heidän täytyi pilkkosen\npimeässä kulkea noin neljäs osa peninkulmaa pitkin suurta käytävää,\njoka vei Dochartin kaivokseen. Siitä oli vielä kuljettava noin tunnin\nmatka, ennenkuin saapuisivat asuntoon.\n\n\"Astukaamme eteenpäin!\" sanoi Simo Ford. \"Me emme saa heittää\nhetkeäkään käyttämättä. Tunnustellen kuljemme eteenpäin sokeiden\ntavoin. Meidän on mahdotoin eksyä. Ne sivu-käytävät, jotka päättyvät\ntiehemme, ovat ainoastaan myyränkäytäviä, ja jos me kuljemme suurta\nkäytävää, niin varmasti tulemme aukolle, jonka kautta tänne tulimme.\nSitte tulemme vanhaan kaivokseen. Sen tunnemme, eikä tämä suinkaan ole\nensi kerta kuin Harry ja minä kuljemme siellä pimeässä. Muuten löydämme\nvarmaan lyhdytkin, jotka sinne jätimme. Matkaan siis... Harry kulje\nsinä etupäässä! Hra James, seuratkaa häntä. Sitte kuljet sinä, Madge,\nja minä käyn viimeisenä jonossa. Meidän täytyy ennen kaikkea pysyä\nkoossa, ett'emme eroa toisistamme!\"\n\nKaikkien täytyi totella vanhan kaivosmestarin käskyjä. Niinkuin jo\nsanottiin, jos kulki tunnustellen, ei voinut eksyä tieltä. Täytyi vaan\nsilmien asemesta käyttää käsiä ja luottaa siihen vaistoon, joka Simo\nFordille oli käynyt toiseksi luonnoksi.\n\nJames Starr ja hänen kumppaninsa astuivat jo mainitussa järjestyksessä.\nHe eivät puhuneet, vaan ajattelemasta heitä ei kukaan voinut estää.\nSelvästi voi huomata, että heillä oli vastustaja. Mutta ken? ja miten\ntuli heidän puolustaa itseään niin salaisesti tehtyjä hyökkäyksiä\nvastaan? Tuollaisia levottomuutta tuottavia ajatuksia liikkui heidän\nmielessään. Mutta nyt ei saanut rohkeuttaan kadottaa.\n\nHarry astui ojennetuin käsin ja vakavin askelin eteenpäin, kulkien\ntoisesta käytävän seinästä toiseen. Missä vaan syvennyksen tahi\nsivukäytävän huomasi, tunnusteli hän käsillään, ett'ei sinne\npoikettaisi oli sitte syvennys pieni tai käytävä ahdas, ja pysyi\nsentähden yhä oikealla tiellä.\n\nPimeässä, johon silmät eivät voineet tottua, sentähden että se oli\nläpitunkematoin, kulkivat he näin kaksi tuntia.\n\nArviolta laskien kuluneen ajan ja muistaen, että matka ei juuri voinut\nedistyä joutuisasti, arvelivat he kohta lähenevänsä aukkoa.\n\nHarry pysähtyikin melkein samassa.\n\n\"Olemmeko saapuneet käytävän päähän?\" kysyi Simo Ford.\n\n\"Olemme\", vastasi nuori kaivostyömies.\n\n\"No, totta kai löydät aukon, joka yhdistää Uuden Aberfoylen Dochartin\nkaivokseen?\"\n\n\"En\", vastasi Harry, jonka levottomasti tunnustelevat kädet tapasivat\nainoastaan seinän pinnan.\n\nVanha kaivosmestari astui muutaman askeleen eteenpäin ja löi itse\nliuska vuorta.\n\nHän huudahti äkisti.\n\nOlivatko he astuessaan kulkeneet väärään, vai oliko joku äskettäin\nsulkenut aukon, jonka he sitä ennen dynamiitilla olivat itselleen\naukaisseet.\n\nJames Starr ja nuo muut olivat salvatut Uuteen Aberfoyleen.\n\n\n\n\nYhdestoista Luku.\n\nTulinaiset.\n\n\nKahdeksan päivää näitten tapausten jälkeen olivat James Starrin ystävät\nhyvin levottomat. Insinööri oli kadonnut, eikä kukaan tiennyt syytä\nsiihen. Tiedustellessa hänen palvelijaltaan saatiin selville, että hän\nGranton sillan luona oli astunut laivaan ja \"Walesin Prinssin\" kapteeni\ntiesi kertoa, että hän Stirlingissä oli noussut maalle. Mutta siitä\nhetkestä ei enää jälkeäkään James Starrista. Simo Ford oli kirjeessään\nkäskenyt häntä pitämään asiaa salaisuutena, eikä hän ollut kellenkään\npuhunut matkastaan Aberfoylen hiilikaivoksiin.\n\nEdinburgissa tuskin muusta puhuttiinkaan kuin insinöörin kummallisesta\nhäviämisestä. Sir Elphinston, _the Royal Institutionin_ esimies,\nnäytti virkakumppaneilleen sen kirjeen, jonka James Starr oli hänelle\nlähettänyt, ja jossa hän pyysi anteeksi, ett'ei voinut olla läsnä\nseuran tulevassa kokouksessa. Kaksi tahi kolme muuta henkilöä näyttivät\nmyös samankaltaisia kirjeitä. Mutta jos nuo kirjeet osoittivatkin, että\nJames Starr oli lähtenyt Edinburgista -- joka muutoinkin tiedettiin --,\neivät ne kuitenkaan sanoneet, minne hän oli joutunut. Mutta sellaisen\nmiehen kummallinen poissa olo, kuin Starr, jolla oli niin säännölliset\ntavat, ihmetytti ensin ja kun sitä yhä jatkui, vaikutti se viimein\nlevottomuutta.\n\nEi yksikään insinöörin ystävistä olisi tullut ajatelleeksikaan\nhänen lähteneen Aberfoylen kaivoksiin. Tiedettiin, näet, ett'ei hän\nmielellään tahtonut nähdä entistä työpaikkaansa ja vaikutus-alaansa.\nHän ei ollut milloinkaan siellä käynyt siitä päivin kuin viimeinen\nhiilitynnyri oli nostettu maanpinnalle. Mutta kun hän oli jättänyt\nlaivan Stirlingin maalle-nousupaikasta, tiedusteltiin ja kuulusteltiin\nniiltä tienoin.\n\nTiedustelemisista ei kuitenkaan asia sen enempää selvinnyt. Ei kukaan\nmuistanut nähneensä insinööriä niillä tienoin. Jack Ryan, joka oli\ntavannut hänet Harryn seurassa Jarowin aukossa, olisi voinut tyydyttää\nyleistä uteliaisuutta. Mutta tuo iloinen nuori mies työskenteli,\nniinkuin lukija jo tietää, Melrosen maatilalla, seitsemän peninkulman\npäässä Renfrewin kreivikunnan lounais-osassa, eikä hänellä ollut\naavistustakaan siitä, että oltiin levottomat James Starrin häviämisen\ntähden. Kahdeksan päivää käyntinsä jälkeen kaivos-asunnossa olisi Jack\nRyan siis jatkanut iloista lauluaan Irvinen juhlallisuuksissa, -- jos\nei hänelläkin olisi ollut syytä suureen levottomuuteen, niinkuin kohta\nsaamme nähdä.\n\nJames Starr oli liian arvokas ja kunniassa pidetty mies, ei ainoastaan\npääkaupungissa, vaan koko Skotlannissa, että jotakin, mikä häntä koski,\nolisi voinut tapahtua huomaamatta. Lordi-tuomari, maistraatin etevin\njäsen Edinburgissa, neuvosmiehet, joista useammat olivat insinöörin\nystäviä, toimittivat tiedustelemisia ympäristössä. Poliisimiehiä\nlähetettiin ylt'ympäri, vaan kaikki yhtä huonolla menestyksellä.\n\nViimein täytyi panna ilmoitus Yhdistettyin Kuningaskuntain enimmin\nlevinneihin sanomalehtiin insinööri James Starrista, ynnä kertomus\nhänen ulkomuodostaan ja päivän ilmoitus, jolloin hän lähti\nEdinburgista, jonka jälkeen ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa. Mutta\nlevottomuus ja huoli oli suuri. Englannin oppinut maailma luuli jo\nyhden etevimpiä jäseniänsä kadonneen jäljettömiin.\n\nSamaan aikaan kun James Starr tuotti niin paljon levottomuutta,\nkaivattiin Harryakin yhtä maltittomasti. Vanhan kaivosmestarin\npoika ei kuitenkaan tuota suurta yleisöä huolestuttanut, ainoastaan\nystävässänsä, Jack Ryanissa, hän herätti levottomuutta ja häiritsi\nhänen iloisesta mielestänsä.\n\nLukija muistanee, miten heidän tavatessaan toisensa Jarowin aukossa\nJack Ryan kutsui Harrya kahdeksan päivää myöhemmin Irvinen juhlaan.\nHän oli saanut Harryltä varman lupauksen, että hän saapuisi tähän\ntilaisuuteen. Jack Ryan tiesi ystävänsä pitävän sanansa: hän oli\nuseasti tullut siitä vakuutetuksi. Sana ja teko oli sama hänen\nmielestänsä.\n\nIrvinen juhlassa ei muuten mitään puuttunut, ei laulua eikä tanssia\neikä muita huvituksia, sanalla sanoen, ei mitään puuttunut -- paitsi\nkenties Harry Ford.\n\nJack Ryan oli ensiksi suuttunut itseensä, sentähden, että ystävänsä\npoissa olo niin suuresti vaikutti hänen mieleensä. Häneltä katosi\nmuistikin yht'äkkiä laulaessaan erästä laulua, ja ensikerran eläessään\nhämmentyi hän tanssiessaan, jossa hän aina tavallisesti sai suuria\nmieltymyksen osoituksia osakseen.\n\nJack Ryan ei vielä tiennyt mitään James Starria koskevista\nsanomalehtien ilmoituksista. Tuo rehellinen nuori mies ajatteli\nainoastaan, miksi Harry ei ollut juhlaan saapunut, ja sanoi itsekseen,\nettä ainoastaan joku erittäin tärkeä tapaus saattoi hänet lupaustansa\nrikkomaan. Jack Ryan aikoikin, seuraavana päivänä Irvine-juhlan jälkeen\nostaa piletti Glasgowradalle, lähteäksensä Dochartin kaivokseen, ja sen\nhän olisi tehnytkin -- jos ei eräs sattumus, joka milt'ei vei hengen\nhäneltä, olisi estänyt hänen tuumiaan.\n\nKatsokaa tässä mitä tapahtui. Yöllä vasten 12 päivää joulukuuta sattui,\nnäetten, seuraava tapaus. Asia näytti todellakin todeksi todistavan\nkaikki ylenluonnolliset tapaukset ja puolustavan niiden uskojia, joita\nei suinkaan ollut vähäinen joukko Melrosen tilalla.\n\nIrvine, pieni rautakaupunki Renfrewin kreivikunnassa, jossa on noin\n7,000 asukasta, on rakennettu Skotlannin rannikolla olevan poukaman\nrannalle, lähellä Clydelahden suuta. Sen satamaan, joka on joksenkin\nhyvin suojeltu aavan meren tuulilta, on rakennettu suurempi valotorni,\njoka valaisee matalikot, ett'ei mitään varovainen merimies voi niistä\nerehtyä. Haaksirikot ovatkin hyvin harvinaisia sillä osalla rannikkoa.\n\nKun jollakin kaupungilla on historiallinen muinaisuus, jos se on\nkuinkakin pieni, kun sen linnan omistajana kerran on ollut Robert\nStuart, on sillä myöskin raunionsa.\n\nMutta Skotlannissa ovat kaikki rauniot haltiain asuntoja. Ainakin on se\nyleinen usko sekä ylänkö- että alankomaassa.\n\nVanhimmat ja pahimpaan huutoon tulleet rauniot sillä rannikolla\noli juuri ne, jotka vielä olivat jäljellä Robert Stuartin vanhasta\nDundonald-Castle linnasta.\n\nTämän kertomuksen aikana oli Dundonald kaikkien tienoossa oleskelevien\npeikkojen pesäpaikka mutta ei ketään ihmistä siinä asunut. Harvoin\nmentiin sinne, jossa se seisoi merenrannalla olevalla korkealla\nkalliolla, vähän matkaa kaupunkista. Saattoipa joskus tapahtua, että\njoku matkustavainen halusi nähdä noita historiallisia jäännöksiä, mutta\nsilloin sai hän aina mennä sinne yksin. Irvinen asukkaista ei olisi\nyksikään mistään hinnasta häntä sinne opastanut, ja rahvaassa kulki\nerittäin puheita Tulinaisista, jotka muka oleskelivat vanhassa linnassa.\n\nEnin taikauskoiset vakuuttivat omin silmin nähneensä sellaisia\nmielikuvituksen tuomia. Niiden joukossa oli tietysti Jack Ryan.\n\nAsian todellinen laita oli kuitenkin, että pitkiä tuliliekkiä näkyi\nsilloin tällöin, joskus puoleksi hajonneella muurilla, toisinaan taas\nDundonald-Castlen korkeimman tornin huipulla.\n\nOliko noilla liekeillä ihmismuoto, niinkuin sanottiin? Vai syyttäkö\nheitä nimitettiin \"Tulinaisiksi\", jonka nimen ranta-asukkaat olivat\nheille antaneet? Ne olivat selvästi ainoastaan herkkäuskoisten,\nylenkiihoitettujen aivojen luomia, ja tiede olisi voinut luonnollisesti\nselittää ilmiöt.\n\nKuitenkin koko tienoossa kerrottiin varmana asiana että Tulinaiset\nusein kävivät vanhan linnan raunioilla ja etenkin pimeinä öinä\ntanssivat outoja tanssiaan. Vaikka Jack Ryan olikin rohkea ja uskalias,\nei hän kuitenkaan olisi tohtinut säkkipillillään säestää heidän\ntanssiaan.\n\n\"Vanha Ahti on heille kyllin hyvä!\" sanoi hän. \"Eikä hän tarvitse minua\nhelvetillisen soittokuntansa täytteeksi!\"\n\nNiinkuin helposti voi käsittää olivat nämä jutut tavallisimpia\npuheaineita iltasilla. Jack Ryanilla olikin koko varasto kertomuksia\nTulinaisista, eikä hän koskaan hämmentynyt, kun hän niistä kertoi.\n\nIrvine juhlan viimeisenäkään iltana, jolloin _alea, brandya_ ja\n_whiskyä_ runsain määrin nautittiin, ei Jack Ryan unhottanut\nmieliainettaan, kertomuksiaan, joita hän lasketteli kuuntelijainsa\nsuureksi huviksi ja ehkäpä kauhuksikin.\n\nIlta vietettiin Melrosen maatilan suuressa luuvassa. Kirkkaana\npaloi valkea rautaisella kolmijalalla, joka oli asetettu keskelle\nkuulija-joukkoa.\n\nUlkona oli varsin huono ilma. Tiheä utu peitti lakkipäälaineet, joita\nkova tuuli ajoi aavalta mereltä. Pilkkosen pimeä yö, ei ainoatakaan\nvalon kohtaa pilvien välissä, maa, taivas ja meri kaikki katosivat\nsynkkään pimeyteen; vaikea olisi ollut liikkua Irvine lahdella jos joku\nlaiva olisi tohtinut tulla sinne, kun tuuli oli maalle päin.\n\nIrvinen pienessä satamassa ei juuri ollut suurta liikettä -- ainakaan\nei suurempia laivoja sinne tullut. Vähän pohjoisempana vasta\nkauppalaivat, joita purjeet tai höyry viepi eteenpäin, pyrkivät maalle,\nkun aikovat Clydelahteen.\n\nMutta sinä iltana huomasivat ihmeekseen muutamat kalastajat, jotka\nolivat viipyneet myöhempään rannalla, laivan, joka kulki kohti maata.\nJos päivä äkkiä olisi valennut, olisivat he enemmän kauhistuen kuin\nihmetellen nähneet, miten laiva täysin purjein kulki myötätuuleen.\nJos se poikkeisi kulkuväylästä, ei sille löytyisi mitään pelastusta\nkallioisella rannikolla. Kuinka voisikaan tuo varomatoin laiva\nsuoriutua pulastaan, jos se yhä omapäisesti lähenisi rantaa?\n\nIltakokous oli päättyvä, kun Jack Ryan vielä kertoisi viimeisen\nkertomuksensa. Hänen kuulijansa, jotka juuri olivat keskellä\nkummitusmaailmaa, olivat sillä mielellä, joka on erittäin sopiva\nylenluonnollisten tapausten toimittamiseen.\n\nÄkkiä kuului huuto ulkoa.\n\nJack Ryan keskeytti heti kertomuksensa ja kaikki lähtivät ulos luuvasta.\n\nYö oli pimeä. Sade ja tuulispäät viuhuivat rannikolla.\n\nKaksi tai kolme kalastajaa, jotka seisoivat hajasäärin kallion suojassa\nvoidaksensa paremmin pystyssä pysyä ankarassa tuulessa, huusivat kohti\nkurkkuaan.\n\nJack Ryan ja hänen kumppaninsa kiiruhtivat heidän luokseen.\n\nHuuto ei ollutkaan aiottu maatilan väelle, vaan laivaväelle, joka\ntietämättään kulki kohti turmiotaan.\n\nTumma esine nähtiinkin muutaman luomaköyden pituudella maasta.\n\nSe oli laiva, sen selvästi osoittivat sen lyhdyt, valkea perämastossa,\nvihriä ylihangassa ja punainen alihangassa. Se nähtiin siis edestäpäin,\nja selväähän oli, että se kulki kohti rantaa.\n\n\"Laiva, joka on haaksirikkoon joutumaisillaan?\" huudahti Jack Ryan.\n\n\"Niin\", vastasivat kalastajat, \"ja nyt kun se ei enää voi, kääntyisi se\nmielellään\".\n\n\"Merkkiä! merkkiä!\" huusi yksi skotlantilaisista.\n\n\"Minkälaisia?\" virkkoi kalastaja. \"Tässä myrskyssä ei voisi\nminkäänlaista tulisoittoa pitää palamassa\".\n\nKun näitä sanoja kiireesti lausuttiin, nostettiin uusia huutoja. Mutta\nkuinka olisikaan voitu niitä kuulla semmoisessa rajuilmassa. Laivaväen\noli mahdoton välttää haaksirikkoa.\n\n\"Miksikä hän noin liikehtii?\" huusi eräs merimies,\n\n\"Aikooko hän saattaa laivaa rantaan?\" huusi toinen.\n\n\"Kapteeni ei varmaankaan tunne Irvinen valotornia?\" kysyi Jack Ryan.\n\n\"Sille näyttää\", vastasi yksi kalastajista, \"jos ei joku ole häntä\npettänyt...\"\n\nKalastaja ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun Jack Ryan parkasi\nkovasti. Oliko laivaväki kuullut sitä? Kaikissa tapauksissa oli laivan\njo myöhäistä suoriutua niistä kuohuista, jotka valkoisina välkkyivät\npimeässä.\n\nMutta se ei ollutkaan, niinkuin olisi voinut luulla, viimeinen\nvaroitus, jonka Jack Ryan koetti antaa vaarassa olevalle laivalle. Hän\nkääntyi silloin selin mereen päin. Hänen kumppaniensa silmät olivat\nmyös kiinnitetyt erääsen paikkaan maalla.\n\nSe oli Dundonaldin linna. Pitkä tulen liekki vääntelihe ja mutkistelihe\ntuulessa, vanhan tornin huipulla.\n\n\"Tulinainen!\" huusivat kauhistuksella kaikki nuo taikauskoiset\nskotlantilaiset.\n\nTotta puhuen, tarvittiin jommoinenki mielikuvitus, huomatakseen\ntuliliekissä mitään ihmisen muotoista. Kovan tuulen heiluttamana oli\nse toisinaan melkein lentää pois tornin huipulta ja oli jo melkein\nsammumaisilIaan, vaan seuraavassa silmänräpäyksessä kiinnitti se\ntaaskin sinertävän kärkensä tornin huippuun.\n\n\"Tulinainen! Tulinainen!\" huusivat peljästyneet kalastajat ja\ntalonpojat.\n\nKaikki selvisi nyt. Laiva, joka sumussa oli kulkenut väärää suuntaa ja\njoutunut pois kulku-väylästä luuli Dundonaldin tornin huipulla liehuvaa\nliekkiä Irvinen valotorniksi. Se luuli olevansa lahden suulla, joka oli\n2 penik. pohjoisempana, ja kulki suoraan maata kohden, jossa sillä ei\nollut oleva mitään turvapaikkaa.\n\nMitäpä voitiinkaan tehdä sen pelastukseksi, jos mikään pelastus enää\noli mahdollinenkaan? Ehkäpä olisi ollut paras kiivetä ylös raunioille\nja koettaa sammuttaa liekki, ett'ei sitä kauemmin luultaisi Irvinen\nvalotorniksi!\n\nNiin olisi tosiaankin ollut tehtävä ja vieläpä viivyttelemättä; mutta\nkukapa noista skotlantilaisista olisi tullut sitä ajatelleeksikaan,\nja lisäksi, kenellä heistä olisi ollut kyliin rohkeutta taistella\nTulinaisen kanssa? Ehkäpä Jack Ryan, sillä hän oli rohkea, ja vaikka\ntaikauskonsa olikin suuri, ei se voinut estää häntä jalomielisestä\ntyöstä.\n\nVaan jo oli myöhäistä. Hirveä ryske kuului kesken luonnon voimain\npauhinaa.\n\nLaivan perä oli törmännyt karille. Sen lyhdyt sammuivat. Valkea\nkuohulinja näytti silmänräpäykseksi musertuneen. Se oli laiva, joka\nlaskeusi sen päälle kyljelleen ja musertui rikki karien välissä.\n\nJa samassa silmänräpäyksessä, omituisesta sattumuksesta, katosi pitkä\nliekki, niinkuin rajumyrsky olisi sen riistänyt mukanaan. Meri, taivas\nja rannikko hävisi heti synkeään pimeyteen.\n\n\"Tulinainen!\" oli Jack Ryan taaskin huudahtanut, kun tuo hänen\nkumppaneistaan ja itsestäänkin ylenluonnollinen ilmiö oli äkkiä\nkadonnut.\n\nMutta rohkeus, jota taikauskoisilla skotlantilaisilla ei ollut\npoistaaksensa luultua vaaraa, palasi heihin jälleen, kun näkivät\ntodellisen vaaran, nyt kun tuli pelastaa lähimmäisiään. Nuo valloillaan\nolevat, raivoisat luonnon voimat eivät heitä estäneet. Yhtä\nurhollisina, kuin olivat herkkäuskoisiakin, riensivät he apuun.\n\nSe onnistuikin heille varsin hyvin, vaikka muutamat, niiden joukossa\nuhkarohkea Jack Ryan, pahoin loukkaantuivat vasten kallioita; mutta\nlaivan kapteeni ja 8 henkeä miehistöstä tuotiin pelastettuina rannalle.\n\nLaiva oli norjalainen priki \"Motala\", kulettaen puulastia Pohjolasta,\nja matkalla Glasgowiin.\n\nNiin todellakin. Dundonaldin tornin huipulle sytytetyn liekin\npettämänä, oli kapteeni laskenut laivansa suoraan maata kohti, kun\nolisi pitänyt kulkea Clyde lahteen.\n\nJa nyt ei \"Motalasta\" ollut jäljellä muuta kuin muutama laivakappale,\njotka nekin musertuivat vasten rantakallioita.\n\n\n\n\nKahdestoista Luku.\n\nJack Ryanin toimia.\n\n\nJack Ryan ja hänen kaksi kumppaniansa, jotka olivat haavoittuneet\nniinkuin hänkin, vietiin erääsen huoneesen Melrosen maatilalle, jossa\nheille heti annettiin apua ja huolellista hoitoa.\n\nJack Ryan oli enin runneltu, sillä samassa kuin hän nuora vyötäisillään\noli heittäytynyt mereen syöksivät aallot vimmastuneina hänen takaisin\nkaria vasten. Olipa niin ja näin, että kumppaninsa vielä hengissä\nsaivat hänet rannalle vedetyksi.\n\nTuo reipas poika makasi siis joitakuita päiviä sängyn omana, joka häntä\nsuuresti harmitti. Mutta kun luvattiin, että hän saisi laulaa niin\npaljon, kuin vaan tahtoi, tyytyi hän kohtaloonsa ja Melrose kaikui\nhänen iloisesta laulustaan. Jack Ryan sai vaan tästä tapauksesta syytä\npahemmin pelätä Tulinaisia ja peikkoja, jotka suureksi huvikseen\nvaivaavat ihmis'raukkoja, ja hän syytti heitä vikapääksi \"Motalan\"\nonnettomuuteen. Se olisi joutunut pahaan pulaan, joka olisi uskaltanut\nsanoa, ett'ei Tulinaisia löytynytkään, ja että nuo liekit, jotka äkkiä\nilmaantuivat raunioille, olivat ainoastaan luonnon ilmiön vaikuttamia.\nEi mitkään järjen osoittamat syyt voineet kumota hänen luuloaan.\nHänen kumppaninsa olivat vieläkin vahvemmat herkkäuskoisuudessaan\nkuin hän. Heidän ajatuksensa mukaan oli yksi Tulinainen kiukuissaan\nhoukutellut \"Motalan\" rannikolle. Jos tahdottaisi sitä rangaista\nsiitä, olisi tuo samaa kun sakottaa myrskyä! Asianomaiset voivat kyllä\npanna toimeen minkälaisia oikeuden tutkimuksia tahansa. Tulenliekkiä\nei voi vangita, rautoihin ei voi panna käsittämätöintä olentoa. Ja\ntotta puhuen, ne tutkimukset, jotka pantiin toimeen, näyttivät ainakin\ntodeksi todistavan niiden mielipiteen, jotka uskoivat tapauksen\nylenluonnollisten henkien toimeenpanemaksi.\n\nSe tuomari, joka pantiin johtamaan \"Motalan\" haaksirikon tutkintoa,\nkuulusteli kaikki tapauksen todistajat. Kaikki vakuuttivat\nyksimielisesti, että haaksirikko oli tapahtunut Tulinaisen\nilmaantumisen johdosta Dundonaldin raunioilla.\n\nOikeusto ei tietysti voinut tyytyä semmoisiin syihin. Varma oli, että\npuhdas luonnollinen ilmiö oli vaikuttanut raunioissa. Mutta oliko se\nsattumus vai ilkityö? se kysymys oli tuomarin ratkaistavana.\n\nPoliisimiehiä lähetettiin asianomaisesti Dundonaldin linnaan, ja siellä\nhe toimittivat mitä tarkimpia tutkimuksia.\n\nTuomari tahtoi ensin tietää, näkyikö maassa jonkun muun olennon jälkiä\nkuin ainoastaan peikkojen. Mutta mahdoton oli huomata vähintäkään\njälkeä, ei vanhaa eikä uutta, vaikka maa, oli vielä kostea edellisen\npäivän sateesta, ja siinä olisi varmaan pysynyt vähinkin merkki.\n\n\"Peikon-jälkiä!\" huudahti Jack Ryan, kuullessaan miten ensimmäisten\ntutkimusten oli käynyt. \"Yhtä hyvin voisivat etsiä lyhty-ukon jälkiä\nsuovedessä!\"\n\nEnsimmäinen osa tarkastuksesta ei siis selvittänyt asiaa ollenkaan.\nEikä ollut luultavaa, että toinenkaan onnistuisi paremmin.\n\nNyt piti vaan saada selville, miten oli voitu sytyttää tulta vanhan\ntornin huipulle, mitkä luonnon voimat siinä olivat vaikuttaneet\npalamisen ja viimeksi, millaisia jäännöksiä tuli oli jättänyt jälkeensä.\n\nEnsimmäisen kohdan selvittämiseksi ei mitään näkyväistä löydetty, ei\ntulitikun pätkiä eikä paperi-palasia jolla ehkä oli tulta sytytelty.\n\nToisen kohdan selvittämiseksi ei myöskään mitään löydetty. Ei näkynyt\nkuivunutta ruohoa, tai puupalasia, vaikka niin suurta tulta oli\ntäytynyt runsaasti varustaa tällaisilla aineksilla yön pitkään.\n\nMitään kolmanteen kohtaan koskevaa ei myöskään voitu saada selville.\nSillä minkäänlaista tuhkaa tai vähintäkään jäännöstä jonkunlaisista\npoltto-aineista ei löydetty, ei edes sitä paikkaakaan jossa tuli oli\nollut. Ei maassa eikä kalliolla ollut mustunutta paikkaa. Voitiinko\nsiitä päättää, että joku ilkityöntekijä oli pitänyt tulen kädessään? Se\nei ollut luultavaa, koska tuli vierasmiesten sanojen mukaan oli ollut\nerinomaisen suuri, niin että \"Motalan\" laivaväki oli läpi sumun voinut\nnähdä sen kauas merelle.\n\n\"Hyvä!\" sanoi Jack Ryan. \"Tulinainen voipi kyllä tulla toimeen\ntulitikuittaki. Hän puhaltaa vaan ja saa sillä ilman ympärillään\nsyttymään ja siitä tulesta ei koskaan jää tuhkaa jäljelle\".\n\nKaikesta tästä oli seuraus, että virkakunnat turhaan koettivat asiaa\nselvittää ja että kertomus sepitettiin entisten lisäksi -- kertomus,\njoka ainaiseksi säilytti \"Motalan\" muiston ja vahvasti kumoamattomaksi\nTulinaisten olemisen.\n\nReipas nuori mies, niinkuin Jack Ryan, jolla oli vahva ja roteva\nruumiin rakennus, ei kauan voinut pysyä sängyn omana. Hänellä ei ollut\naikaa sairastaa. Ja kun aikaa puuttuu ei enää ollakaan kipeitä noissa\nraittiissa _the Lowlandin_ paikkakunnissa.\n\nJack Ryan siis pian parantui. Kohta kuin hän pääsi jaloilleen, tahtoi\nhän, ennenkuin aloitti työnsä uudestaan Melrosen tilalla, panna erään\ntuumansa täytäntöön. Hän aikoi lähteä Harry ystäväänsä tervehtämään,\nsaadaksensa tietää syyn, miksi hän ei ollut saapunut Irvinen juhlaan.\nKun Harryn tapainen mies, joka ei koskaan luvannut mitään, jota hän ei\nvoinut täyttää, ei ollut sinne tullut, niin se oli selittämätöintä.\nEi myöskään ollut luultavaa, ett'ei vanhan kaivosmestarin poika ollut\nkuullut puhuttavan \"Motalan\" onnettomuudesta, joka niin tarkoin oli\nsanomalehdissä kerrottu. Hänen täytyi siis tietää, mitä Jack Ryan oli\ntehnyt pelastaessaan haaksirikkoon joutuneita ja miten hänen silloin\noli käynyt, ja osoittaisihan tuo varsin suurta välinpitämättömyyttä\nHarryn puolelta, ett'ei hän, asiain näin ollen, kiiruhtanut maatilalle\nnäkemään, miten ystävänsä laita oli.\n\nKoska Harrya ei ollut näkynyt, oli siihen tietysti syynä se, ett'ei\nhän voinut tulla. Sillä Jack Ryan olisi ennen kieltänyt Tulinaisten\nolemisen kuin uskonut, että Harry oli välipitämätöin hänestä.\n\nKaksi päivää haaksirikon jälkeen, jätti Jack Ryan ilomielin maatilan,\nniinkuin vahvan ja nuoren miehen sopii, joka ei tunne mitään haittaa\nhaavoistansa. Kallioiden kaiku vastasi hänen iloiseen lauluunsa, jota\nhän raikkain äänin lauleli matkallaan rautatielle, joka Glasgowin\nkautta vie Stirlingiin ja Callanderiin.\n\nSillä aikaa kuin hän pysäyspaikalla odotti junaa, huomasi hän suuren\nilmoituksen, joka oli kiinnitetty joka nurkkaan ja sisälsi seuraavat\nsanat:\n\n    \"Viime kuluneen joulukuun 4 päivänä lähti insinööri James Starr\n    Edinburgista Grantonsillan luona 'Walesin Prinssi' laivalla. Samana\n    päivänä nousi hän Stirlingissä maalle. Sen jälkeen ei hänestä ole\n    saatu minkäänlaista tietoa.\n\n    \"Jos kenellä on hänestä mitään tietoa, tekisi hyvin ja ilmoittaisi\n    sen _the Royal Institutionin_ presidentille Edinburgissa\".\n\nJack Ryan luki tuon ilmoituksen pari kertaa kovin hämmästyneenä.\n\n\"Herra Starr!\" virkkoi hän. \"Mutta 4:nä päivänähän juuri minä kohtasin\nhänet Harryn kanssa tikapuilla Jarowin aukossa. Siitä on nyt kymmenen\npäivää! Ja siitä päivin häntä ei ole nähty! Selittäisiköhän tämä\nseikka, miksi kumppanini ei tullut Irvinen juhlaan?\"\n\nMalttamatta kirjallisesti ilmoittaa _the Royal Institutionin_\npresidentille, mitä hän James Starrista tiesi, kiiruhti tuo rehellinen\npoika junaan, varmasti päättäneenä lähteä Jarowiin. Sitte menisi\nhän aina Dochartin kaivoksen pohjaan asti, jos niin tarvittaisiin,\netsiäksensä Harrya ja hänen kanssaan insinööri James Starria myöskin.\n\nKolme tuntia myöhemmin nousi hän junasta Callanderin pysäyspaikalla ja\nkiiruhti Jarowia kohti.\n\n\"Heitä ei ole sittemmin näkynyt\", sanoi hän itsekseen. \"Miksikä? Onko\nheitä estetty siellä? Onko ehkä joku tärkeä työ tähän asti pidättänyt\nheitä siellä alhaalla? Minun tulee saada asia selville\".\n\nJack Ryan kiiruhti askeleitaan ja tunnin kuluttua saapui hän Jarowiin.\n\nUlkonaisesti ei mitään muutosta voitu huomata. Sama äänettömyys\nkaivokseen astuessa. Ei ainoakaan elävää olentoa tuossa erämaassa.\nJack Ryan meni katokseen, joka suojasi kaivoksen suuta. Hän katsoi\nalas syvyyteen... Hän ei nähnyt mitään. Hän kuunteli... Hän ei kuullut\nmitään.\n\n\"Ja minun lamppuni!\" huudahti hän. \"Eikö se enää olekaan paikoillaan?\"\n\nJack Ryan piti tavallisesti lampun, jota hän käytti kaivoksessa\nkäydessään, piilossa eräässä nurkassa, lähellä ylimmäisten tikapuitten\npengertä.\n\nLamppu oli kadonnut.\n\n\"Kas tuossa ensimmäinen vastoinkäyminen!\" mutisi Jack Ryan itsekseen ja\nalkoi käydä levottomaksi.\n\nMutta sitte jatkoi hän heti epäilemättä, niin taikauskoinen kuin olikin:\n\n\"Minä menen alas, vaikka siellä olisikin synkeämpi pimeys kuin\nhelvetissä!\"\n\nJa hän alkoi astua alas noita monia pitkiä portaita.\n\nTarpeenpa olikin, ett'ei Jack Ryan ollut vielä ennättänyt unhottaa\nkaivosmies-tapojaan ja että hän perin pohjin tunsi Dochartin kaivoksen,\nuskaltaaksensa lähteä niin vaaralliselle matkalle. Hän astui muuten\nhyvin varovasti. Hän tunnusteli jalallaan jokaista porras-astetta,\nmuutamat niistä olivat toukan kaivamia. Yksi ainoa harha-askel olisi\ntuottanut surmaavan putouksen 1,500 jalan syvyyteen. Jack Ryan laski\njokaisen väli-penkereen, josta hän kulki tullaksensa alikerrokseen. Hän\ntiesi, ett'ei hänen jalkansa tavannut kaivoksen pohjaa ennenkuin oli\nkulkenut kolmekymmentä pengertä. Kun hän kerran oli sinne asti päässyt,\nei hänen mielestään ollut vaikea löytää tie huoneisin, jotka, niinkuin\nlukija tietää, olivat rakennetut suureen käytävän päähän.\n\nJack Ryan tuli kahteenkymmenenteen kuudenteen penkereesen, ja oli siis\nnoin 200 jalkaa ylempänä syvyyden pohjaa.\n\nHän laski jalkansa alas tunnustellakseen kahdenkymmenennen seitsemännen\nportaan ensi astetta. Mutta säärensä heilui vaan ilmassa, löytämättä\nmitään tukipaikkaa.\n\nJack Ryan laskeutui polvilleen. Hän tahtoi kädellään tavoitella\nportaiden päätä. Turhaan.\n\nKahdeskymmenes seitsemäs porras ei enää ollut paikoillaan, se asia oli\nvarsin selvä ja ymmärrettävä; sen oli siis joku vienyt pois.\n\n\"Varmaankin on joku haltia täällä käynyt!\" mutisi hän itsekseen, vähän\npeloissaan.\n\nJack Ryan oli pystyssä, käsivarret rinnallaan odottaen ja yhä koettaen\nsilmillään tunkea pimeyden läpi. Sen jälkeen ajatteli hän, että jos hän\nei voinut päästä alas kaivokseen, eivät nekään jotka siellä asuivat\nvoineet tulla sieltä ylös. Ei siis löytynyt minkäänlaista yhteyttä\nkreivikunnan ja kaivospohjan välillä. Jos nuo alimmaiset portaat\nJarowin aukossa olivat pois otetut sen jälkeen kuin hän viime kerran\noli siellä ollut, miten sitte oli käynyt Simo Fordin, hänen vaimonsa,\nhänen poikansa ja insinöörin? James Starrin pitkitetty poissa olo\nosoitti selvästi, ett'ei hän ollut kaivosta jättänyt siitä päivin,\nkun Jack tapasi hänet täällä. Mistä oli kaivoksen asukkaat siitä asti\nruokaa saaneet? Eivätkö nuo onnettomat kärsineet elatuksen puutetta,\nollen täydellisesti vankeudessa 1,500 jalkaa maan pinnan alla?\n\nKaikki nuo ajatukset liikkuivat Jack Ryanin mielessä. Hän huomasi\nkuitenki varsin hyvin, ett'ei hän yksin mitään voinut tehdä tullaksensa\nasuntoon. Oliko yhdistys maanpinnan kanssa ilkeydestä katkaistu?\ntuo näytti hänestä varsin epäilemättömältä. Sen saisi asianomaiset\nselvittää, mutta hänen täytyi ilmoittaa se heille kiireimmiten.\n\nJack Ryan kumartui alas penkereeltä.\n\n\"Harry! Harry!\" huusi hän niin paljon kuin jaksoi.\n\nKaiku vastasi useamman kerran toistamalla Harryn nimen, poistuen\nviimein kaivoksen pohjaan kuulumattomiin.\n\nJack Ryan kiiruhti taas portaita ylös päivän valoon. Hän ei kadottanut\nsilmänräpäystäkään. Yhtä kyytiä meni hän takaisin Callanderin\npysäyspaikalle. Hänen täytyi odottaa ainoastaan muutama minuutti,\nkunnes Edinburgin juna lähti, ja k:lo 3 iltapäivällä ilmoitti hän\nitsensä pääkaupungin lordi-ylituomarille.\n\nTämä otti hänet heti vastaan. Nuo tarkat tiedot, jotka hän antoi,\nvakuuttivat, että asia todellakin oli niin kuin hän sanoi. Sir\nElphinstonille, _the Royal Institutionin_ presidentille, joka oli James\nStarrin kumppani ja hyvä ystävä, lähetettiin sana asiasta, ja hän\npyysi johtaa niitä tutkimuksia, joita heti pantaisi toimeen Dochartin\nkaivoksessa. Useampia henkilöitä asetettiin hänen käytettävikseen,\njoille annettiin lamput, kaivoskuokat, pitkät nuoraportaat,\nruokavaroja, ja lääkkeitäkään ei unhotettu matkan varaksi. Näin\nvarustettuna ja Jack Ryanin johtamina lähtivät kaikki matkaan,\nsuoraapäätä Aberfoylen kaivoksiin.\n\nSir Elphinston, Jack Ryan ja poliisimiehet saapuivat vielä samana\niltana Jarowin aukon suulle ja astuivat alas aina kahdellekymmenennelle\nseitsemännelle penkereelle, johon Jack Ryanin muutama tunti aikaisemmin\noli täytynyt seisattua.\n\nLamput, jotka kiinnitettiin pitkien nuorien päihin, laskettiin alas\naukon syvyyteen, ja siten nähtiin, että neljät viimeiset portaat olivat\npoissa.\n\nMahdotonta oli kauemmin epäillä, että yhteys Dochartin kaivoksen\nsisäosain ja ulkomaailman välillä oli ehdoin tahdoin hävitetty.\n\n\"Mitä vielä odotamme, herra?\" kysyi kärsimätöin Jack Ryan.\n\n\"Lamppujen ylös nostamista, poikaseni\", vastasi Sir Elphinston. \"Sitte\nmenemme viimeisen käytävän pohjukkaan asti, ja sinä saat johtaa meitä\".\n\n\"Asuntoon\", huudahti Jack Ryan, \"ja jos niin tarvitaan, kaivoksen\nviimeisiin pohjukkoihin!\"\n\nKohta kuin lamput olivat nostetut ylös, kiinnitettiin penkereesen\nnuoraportaat, jotka päästettiin auki ja laskettiin aukkoon.\n\nKulkeminen alas noilla kiikkuvilla portailla ei suinkaan ollut helppoa,\nja Jack Ryan oli ensimmäinen, joka saapui kaivoksen pohjaan.\n\nSir Elphinston miehineen oli myöskin pian saapunut syvyyteen.\n\nTuo ympyräinen kenttä oli aivan autio, mutta Sir Elphinston hämmästyi\nsuuresti, kun kuuli Jack Ryanin huudahtavan:\n\n\"Katsokaa, tässä on puoleksi poltettuja portaan palasia!\"\n\n\"Poltettuja!\" huudahti Sir Elphinston. \"Niinpä tosiaankin, tuhka on jo\naikoja sitte jähtynyt\".\n\n\"Herrani\", kysyi Jack Ryan, \"uskotteko insinööri James Starrilla\nolleen mitään hyötyä siitä, että hän olisi portaat polttanut ja siten\nkatkaissut kaiken yhteyden ulkomaailman kanssa?\"\n\n\"En\", vastasi Sir Elphinston, vaipuen mietteisin. \"Mutta nyt asunnolle,\nnuori mies? Siellä saamme kuulla asian todellisen laidan!\"\n\nJack Ryan ravisti epäilevästi päätänsä. Kuitenkin otti hän lyhdyn\nläheisimmän miehen kädestä ja astui joutuisaan Dochartin suurta\nkäytävää pitkin.\n\nKaikki seurasivat häntä.\n\nNeljännes tunnin kuluttua oli Sir Elphinston seuralaisineen saapunut\nsiihen aukeamaan, jossa Simo Fordin asunto oli. Ainoatakaan valon\nsädettä ei näkynyt ikkunoista.\n\nJack Ryan kiiruhti ovelle, jonka hän tempaisi auki.\n\nAsunto oli autio.\n\nKaikki huoneet pimeässä asunnossa tarkastettiin. Vähintäkään väkivallan\njälkeä ei voitu huomata. Kaikki oli oivallisessa järjestyksessä, kuin\nolisi Madge vastikään järjestellyt kaikki. Ruokavarasto oli runsas ja\nolisi riittänyt moneksi päiväksi Fordin perheelle.\n\nAsukasten poissa olo oli aivan selittämätöintä. Mutta voitiinko saada\nselville, milloin he olivat jättäneet kotinsa? Voitiinpa kyllä, sillä\ntäällä alhaalla, jossa ei ollut eroitusta yön ja päivän välillä, oli\nMadgen tapana merkitä kukin kulunut päivä mustalla ristillä allakkaansa.\n\nAllakka rippui salin seinällä. Siihen oli piirretty viimeinen risti 6\np. joulukuuta, siis James Starrin tulon jälkeisenä päivänä -- jonka\nJack Ryan voi todeksi todistaa. Varma oli siis, että Simo Ford,\nhänen vaimonsa, poikansa ja vieraansa 6:nesta päivästä joulukuuta,\neli kymmenen päivää, olivat olleet poissa asunnostaan. Voisiko joku\ninsinöörin tekemä uusi tarkastusmatka viedä niin paljon aikaa? Ei\nsuinkaan.\n\nNiin luuli ainakin Sir Elphinston. Tarkoin asunnon tutkittuansa, oli\nhän suuresti epätietoinen, mitä nyt oli tehtävänä.\n\nPilkkosen pimeä oli kaikkialla, jonka läpi pilkoitti miesten tuomat\nlyhdyt kuin tähdet.\n\nÄkkiä huudahti Jack Ryan.\n\n\"Katsokaa tuonne! tuonne!\" sanoi hän.\n\nHän osoitti sormellaan kohti joksenkin suurta valoa, joka liikkui\nkaukana käytävässä.\n\n\"Ystäväni, kiiruhtakaamme tuon tulen luokse!\" sanoi Sir Elphinston.\n\n\"Aavetuli!\" keskeytti Jack Ryan. \"Mitäpä hyötyä siitä on? Sitä emme\nkuitenkaan koskaan saavuta!\"\n\n_The Royal Institutionin_ presidentti miehineen, joissa ei ollut\nrahtuakaan taikauskoisuutta, kiiruhtivat osoitettuun suuntaan, kohti\ntuota liikkuvaa valoa. Jack Ryankin rohkaisi mielensä, eikä ollutkaan\nviimeisiä joukossa, jotka riensivät eteenpäin.\n\nNyt alkoi pitkällinen, väsyttävä ajo. Tuon loistavan lyhdyn\nkantaja näytti olevan pieni hentonen olento, erittäin kepeä ja\nnotkea-liikkeinen. Se katosi joka silmänräpäys jonkun ulkonevan\nkalliolohkareen taakse; heti sen jälkeen näkyi se taas jossakin\nsivukäytävässä. Äkkinäiset käännökset kätkivät hänet uudestaan. Hän\nnäytti tykkänään kadonneen, kun lyhtynsä uudelleen kirkkaasti valaisi\nympäriinsä. Lyhyesti, pakenijaa ei oltu juuri ollenkaan lähempänä kuin\nalussakaan, ja Jack Ryan uskoi yhä, eikä juuri syyttä, ett'ei sitä\nkoskaan saavutettaisi.\n\nKoko tunnin kestävän tarpeettoman ajon kuluessa tunkeusi Sir Elphinston\nseuralaisineen Dochartin kaivoksen lounaiseen osaan. Viimein rupesivat\nitsekin luulemaan, että heillä oli edessään joku saavuttamatoin\nhaltija-olento.\n\nMutta samassa näytti kuin alkaisi heidän ja virvatulen väli lyhetä.\nVäsyikö tuo pakeneva olento, vai tahtoiko hän saattaa Sir Elphinstonen\nseuralaisineen siihen paikkaan, jonne kaivoksen asujat olivat\njoutuneet? Vaikea oli vastata tähän kysymykseen.\n\nKun miehet huomasivat heidän välinsä vähentyvän, riensivät he yhä\nkiireemmin eteenpäin. Valo, joka alussa oli ollut 200 jalkaa heidän\nedellänsä, oli nyt ainoastaan 50 jalkaa heistä. Tämäkin väli vielä\nlyheni. Lyhdyn kantaja näkyi yhä selvemmin. Toisinaan kuin hän käänti\npäätään, voitiin huomata ihmis-olennon epäselvä muoto, ja jos ei peikko\nollut ottanut tätä muotoa, täytyi Jack Ryanin myöntää, ett'ei se\nollutkaan mikään ylenluonnollinen olento.\n\nJa nyt sanoi hän, yhä eteenpäin kiiruhtaen:\n\n\"Eteenpäin, kumppanit! Hän väsyy... Me saavutamme hänet, ja jos hän\npuhuu yhtä hyvin kuin hän juoksee, voipi hän antaa meille hyviä\ntietoja\".\n\nMutta nyt kävi takaa-ajo vaikeammaksi. Ahtaat käytävät kulkivat ristiin\nrastiin kuin sokkelossa. Tässä sekasorrossa voi lyhdynkantaja pian\npujahtaa heidän näkyvistään ja paeta. Hänen tarvitsi vaan sammuttaa\nlyhtynsä ja pistäytyä johonkin pimeään loukkoon.\n\n\"Ja\", sanoi Sir Elphinston itsekseen, \"jos hän todellakin tahtoo paeta\nmeitä, miksikä hän ei niin tee?\"\n\nTuo käsittämätöin olento ei ollut sitä tähän asti tehnyt, mutta samassa\nsilmänräpäyksessä kuin tuo ajatus syntyi Sir Elphinstonissa, katosi\nvalo äkkiä, ja miehet, jotka yhä jatkoivat takaa ajoa, saapuivat heti\nkahden liuskakallion välissä olevalle ahtaalle aukolle, joka oli\nkaitaisen kiertokäytävän suuna.\n\nLyhtyjen korjaaminen ja aukosta sisälle pujahtaminen, sekä eteenpäin\nkiiruhtaminen ei Sir Elphinstonille, Jack Ryanille ja hänen\nkumppaneilleen ollut kuin hetkisen työ.\n\nHe eivät olleet astuneet 100 askelta edemmäksi uudessa, suuremmassa ja\nleveämmässä käytävässä, kun yhtäkkiä seisahtuivat.\n\nSiinä makasi lähellä seinää neljä ihmisolentoa pitkänään maassa --\nehkäpä neljä kuollutta!\n\n\"James Starr!\" huudahti Sir Elphinston.\n\n\"Harry! Harry!\" huusi Jack Ryan ja heittäytyi kumppaninsa ruumiin\nviereen.\n\nNe olivat tosiaankin insinööri, Magde, Simo ja Harry Ford, jotka\nmakasivat tuossa liikkumattomina pitkänään maassa.\n\nVaan samassa liikkui yksi ruumiista ja Madge lausui heikolla äänellä:\n\n\"Nuo! ensin nuo!\"\n\nSir Elphinston, Jack Ryan ja poliisimiehet koettivat herättää eloon\ninsinööriä ja molempia Fordia kaatamalla heidän suuhunsa myötä tuotuja\nlääkkeitä. He huomasivat yrityksensä melkein heti onnistuvan. Nuo\nonnettomat, jotka kymmenen päivää olivat olleet suljettuina uuteen\nAberfoyleen, olivat voimattomuudesta kuolemaisillaan.\n\nJa ett'eivät vielä olleet henkeänsä heittäneet, oli seuraus siitä --\nkertoi James Starr Sir Elphinstonille -- että he kolme kertaa löysivät\nvierestään leivän ja vesiruukun! Se armahtava olento, jota heidän tuli\nkiittää siitä, että vielä olivat, ei varmaankaan voinut enempää tehdä\nheidän pelastuksekseen!...\n\nSir Elphinston arveli silloin itsekseen, että tuon käsittämättömän\nlyhtyhaltian aikomus juuri oli ollutkin saattaa heitä tälle paikalle,\njossa James Starr ja hänen kumppaninsa makasivat.\n\nSiten oli kuitenkin insinööri, Madge, Simo ja Harry Ford pelastetut ja\nvietiin takaisin asuntoon tuon ahtaan aukon läpi, jonka lyhdyn kantaja\nnäytti Sir Elphinstonille osoittaneen.\n\nEtt'ei James Starr ja hänen seuralaisensa löytäneet sitä aukkoa, josta\nhe olivat tulleet ja jonka he dynamiitilla olivat auaisseet, siihen\noli syynä, että tuo aukko oli tukettu, lujasti toinen toistensa päälle\nasetetuilla kalliolohkareilla, joita he pimeässä eivät voineet nähdä\neivätkä irti saada.\n\nSillä aikaa kun he tarkastelivat avaraa luolaa, oli siis tuo yhdistys\nvanhan ja Uuden Aberfoylen välillä varta vasten vihollisen kädellä\nsuljettu!\n\n\n\n\nKolmastoista Luku.\n\nHiilikaupunki.\n\n\nKolme vuotta äsken kerrottujen tapausten jälkeen, kehui ja kehoitti\nJoannen tai Murrayn Opas, \"erittäin viehättäväksi\", kaikille\nmatkailijoille, jotka matkustivat Stirlingin kreivikunnan kautta,\nmuutaman tunnin kestävää käyntiä Uuden Aberfoylen hiilikaivoksissa.\n\nYksikään kaivos, vanhassa tahi uudessa maailmassa ei tarjonnut niin\neriskummaista näkyä.\n\nEnsiksikin pääsi matkustaja ilman vähintäkään vaaratta tahi vaivatta\n1,500 jalkaa kreivikunnan pinnan alle.\n\nVähää enemmän kuin peninkulman päässä Callanderista lounaiseen päin\npäättyi maahan tunneli, jonka suu oli uhkeasti varustettu torneilla,\njoissa oli ampumareiät. Tämä tunneli, joka loivasti vietti alaspäin, ja\noli jotenkin leveä, johti suorastaan tuohon omituisesti muodostuneesen\nluolaan Skotlannin maan sisustassa.\n\nKaksi-ratainen rautatie, jonka vaunuja kuletti vedenjohdollinen voima,\nvei joka tunti raskaita kuormia alhaalla syvyydessä perustetusta\nkylästä, jolle oli annettu tuo jotenkin komea nimi _Coal-City_,\nHiilikaupunki.\n\nKun matkustavainen saapui _Coal-Cityyn_, oli hän paikalla, jossa sähkö\nparhaasta päästä oli lämmön ja valon levittäjänä.\n\nIlma-aukkoja oli tosin useampia, mutta niistä ei voinut tulla tarpeeksi\nvaloa Uuden Aberfoylen syvyyteen. Mutta kirkas valo levisi kuitenkin\ntuohon himmeään paikkaan, jossa monen monta sähkövalo-levyä toimittivat\nauringon tehtävää. Holvien katoista rippuvina tahi luonnon muodostamiin\npatsaihin kiinnitettyinä, ravittuina sähkömaneetillisista koneista\nlähtevillä sähkövirroilla -- toiset auringon, toiset tähtien kaltaisia\n-- loivat ne kirkkaan valon koko alueesen. Kun levon aika tuli, tehtiin\nsähkövirran katkaisemalla äkkiä pilkkosen pimeä yö kaivosten syvyyteen.\n\nKaikki nuo koneet, niin suuret kuin pienetkin, olivat paikassa, jossa\nei ilmaa ollut, s.o. niiden liekit eivät olleet missään yhteydessä\nulkoilman kanssa, niin ett'ei tarvittu pelätä räjähdystä, joskin ilmaan\nsekaantuisi suurempi määrä kaasua. Sähkö-voimaa käytettiin myöskin\nkaikkiin teollisuuden ja talouden tarpeihin, niinhyvin asunnoissa\nCoal-Cityssä kuin Uuden Aberfoylen käytävissäkin.\n\nTäytyy myöntää, ett'ei insinööri Starrin toiveet hiilialan louhimisen\nsuhteen olleet tyhjiin rauenneet. Luolan länsi osassa, lähellä\nCoal-Cityä, oli ensimmäisiä hiilisuonia ruvettu irroittamaan\nkaivostyömiesten kuokilla ja murtimilla. Työkaupunki ei siis ollutkaan\ntyö-alan keskustassa. Työt alhaalla syvyydessä olivat välittömässä\nyhteydessä töiden kanssa päivän valossa ilma- ja vipukoneaukkojen\nkautta, jotka yhdistävät kaivoksen eri kerrokset maanpinnan\nkanssa. Tuota suurta tunnelia, jossa oli rautatie jonka vaunuja\nvedenjohdollinen voima kuletti, käytettiin ainoastaan Hiilikaupungin\nasukasten ja heidän tarpeittensa kuletusta varten.\n\nLukija ehkä vielä muistanee miten omituinen tuon suuren luolan\nmuodostus oli, johon vanha kaivosmestari ja hänen seuralaisensa olivat\nseitahtuneet tutkimus matkallaan. Siellä kaareili korkealla heidän\npäänsä yläpuolella mahtava holvi, kuin suurissa kirkoissa. Pylväät,\njotka kannattivat tuota holvia, katosivat kapiteelineen ylhäälle noin\n300 jalan korkuiseen holviin -- korkeus, joka on milt'ei yhtä suuri\nkuin Kentukyssä olevan Mammuthiluolan.\n\nNiinkuin jo on kerrottu, voipi tuohon suunnattoman suureen luolaan --\nsuurin Amerikan maan alla oleva luola -- hyvin mahtua 5,000 henkeä.\nTässä osassa Uutta Aberfoylea oli samanlaiset suuruuden suhteet\nja luonnon muodostukset. Mutta tuon kuuluisan luolan ihmeellisten\ntippukivien asemasta, veti täällä matkustajan huomion puoleensa\npaisuvat hiilisuonet, jotka näyttivät tunkeuvan esiin joka seinästä\nliuskalohkareiden painosta.\n\nTuon holvin pohjalla levisi järvi, suuruutensa puolesta verrattava\nKuolleesen mereen Mammuth luolissa, -- syvä järvi, jonka\nkristalli-kirkkaassa vedessä vilisi sokeita kaloja, ja jonka insinööri\nnimitti Malcolm-järveksi.\n\nSinne, luonnon muodostamaan mahdottoman suureen luolaan oli Simo Ford\nrakentanut itselleen uuden asunnon eli huvilan, eikä hän sitä olisi\nvaihtanut kauneimpaan rakennukseenkaan Prinsessan kadun varrella\nEdinburgissa. Tämä asunto oli järven rannalla ja sen viisi ikkunaa\nkuvastui sen synkkään pintaan, joka ulottui näköpiiriä ulommaksi.\n\nKaksi kuukautta myöhemmin oli Simo Fordin huvilan viereen kohonnut\ntoinenkin asunto. Se oli James Starrin. Insinööri oli kokonaan\nantautunut Uuden Aberfoylen omaksi. Hän halusi myöskin itse puolestaan\nasua siellä, ja ainoastaan kun asiat pakoittivat häntä siihen, suostui\nhän palaamaan päivän valoon. Tuolla alhaalla hän todella elikin\nkaivostyömies-elämän keskustassa.\n\nUuden hiilialan löydön perästä olivat kaikki ne työmiehet, jotka\nennen olivat työskennelleet vanhassa kaivoksessa, heittäneet auransa\nja haravansa uudestaan alkaaksensa työskennellä kaivos kuokalla\nja murtimella. Varmasti vakuutettuina, ett'ei työ heiltä koskaan\nloppuisi, sekä suurten palkkain houkuttelemina, joita rikas hiiliala\nsuopi työmiehilleen, heittivät he maanpinnan ja muuttivat maan\nsisustaan asettuen hiilikaivokseen, jonka luonnollinen muodostus oli\nasuntopaikaksi sopiva.\n\nNuo tiilikivestä tehdyt työmiesasunnot olivat vähitellen sinne tänne\nkohonneet pitkin Malcolm-järven rantaa tahi suippokaarten alle, jotka\nnäyttivät muodostuneen estämään holvien alas putoamista, niinkuin\ntukihirret suuressa kirkossa. Lyhyesti, kaikki työmiehet, etenki ne\njotka työskentelivät syvyydessä, asettuivat asumaan Uuteen Aberfoyleen\nja perustivat vähitellen _Coal-Cityn_, jonka asema oli Katrine-järven\nitäisessä päässä, pohjoisosassa Stirlingin kreivikuntaa.\n\nSe oli siis jonkinlainen työmieskylä, joka oli muodostunut\nMalcolm-järven rannoille. Pieni, St. Gilesin pyhimykselle rakennettu\nkappeli kohosi muiden rakennusten yli korkean kallion huipulla, jonka\njuurta maanalaisen järven laineet huuhtoivat.\n\nLuonnollista oli siis, että Coal-Cityn asukkaat olivat ylpeät\nkodistansa. Harvoin he lähtivätkin työkaupungista, ollen siinä\nkohden Simo Fordin kaltaisia, joka ei koskaan lähtenyt sieltä. Vanha\nkaivosmestari väitti, että \"tuolla ylhäällä\" aina satoi, ja koska tämä\ntosiaankin on kuningaskuntain ilma-alan mukaista, täytyi myöntää hänen\nolleen melkein oikeassa. Uuden Aberfoylen perheet siis viihtyivät\nhyvin. Kolmen vuoden kuluessa olivat he hankkineet itselleen jonkin\nverran varallisuutta, jota eivät kreivikunnan pinnalla koskaan olisi\nvoineet koota. Monta lasta, jotka olivat syntyneet samaan aikaan, kuin\ntyöt kaivoksessa uudestaan alkoivat, eivät vielä olleet hengittäneet\nulkoilmaa.\n\nSentähden sanoikin Jack Ryan:\n\n\"Kahdeksantoista kuukautta on kulunut siitä, kuin heidät vieroitettiin\näideistään, eivätkä vielä ole nähneet päivän valoa\".\n\nYksi niistä, jotka ensimmäiseksi riensivät kaivokseen insinöörin\nkutsumuksesta, oli Jack Ryan. Tuo iloinen nuorukainen oli pitänyt\nvelvollisuutenaan uudestaan ruveta entiseen ammattiinsa. Melrosen\nmaatila oli siis kadottanut entisen pillipiiparinsa. Mutta sentähden\nJack Ryan ei kuitenkaan herennyt laulamasta. Päinvastoin, Uuden\nAberfoylen kaiku usein sai koettaa vahvoja kivikeuhkojaan vastatessaan\nhänen lauluihinsa.\n\nJack Ryan oli muuttanut Simo Fordin uuteen huvilaan. Hänelle oli\ntarjottu oma kamari, jonka hän, suora ja kursailematon kun oli,\nheti otti vastaan. Vanha Madge piti hänestä paljon hänen rehellisen\nluontonsa ja iloisen mielensä tähden. Hänellä oli aivan sama ajatus\nkuin Jack Ryanillaki ylenluonnollisten olentojen suhteen, jotka\noleskelivat kaivoksissa ja kun he olivat kahden kesken, kertoivat\nhe toisilleen hirvittäviä juttuja. Jack Ryan oli tervetullut vieras\nhuvilaan. Hän olikin hyvä mies ja oiva työntekijä. Kuuden kuukauden\nkuluttua siitä, kuin hän uudestaan aloitti työnsä kaivoksessa, pantiin\nhänet erityisen työmies-osaston esimieheksi alhaalla syvyydessä.\n\n\"Se oli hyvin tehty, hra Ford\", sanoi hän muuanna päivänä muuttonsa\njälkeen kaivokseen. \"Te olette löytäneet uuden alueen, ja jos olitteki\nmenettämäisillänne hengen tuon löydön tähden, niin olikin se sen\narvoinen\".\n\n\"Oli kyllä, Jack, ja vieläpä olemme tehneet hyvät asiat!\" vastasi\nvanha kaivosmestari. \"Mutta ei hra Starr, enkä minäkään, koskaan voi\nunhottaa, että meidän on sinua kiittäminen henkemme pelastuksesta.\"\n\n\"Ei minua\", keskeytti Jack Ryan, \"vaan omaa Harry poikaanne, koska\nhänelle juolahti mieleen vastaanottaa kutsumustani Irvinejuhlaan...\"\n\n\"Eikä kuitenkaan lähtenytkään sinne, eikö niin?\" puuttui Harry\npuheesen ja puristi kumppaninsa kättä. \"Ei, Jack, sinua, jonka haavat\ntuskin olivat parantuneet, vaan kuitenkaan et viivytellyt päivää, et\ntuntiakaan, sinua meidän tulee kiittää siitä, että meidät vielä elävinä\nlöydettiin täällä alhaalla\".\n\n\"Ei, ei!\" väitti tuo omapäinen nuori mies. \"Minä en koskaan suostu\nsanomaan asiaa toisin kuin se on. Minä vaan olin kiireissäni saada\ntietoa minne sinä Harry olit joutunut, siinä kaikki. Mutta suodakseni\noikeutta kaikille, täytyy minun lisätä, että ilman tuota käsittämätöntä\nlyhtyhaltiaa...\"\n\n\"Kas, siinäpä se olikin!\" virkkoi Simo Ford. \"Eräs lyhtyhaltia!\"\n\n\"Eräs peikko, jonkun haltiattaren poika\", sanoi Jack Ryan, \"Tulinaisten\npojanpoika tahi miksi vaan tahtonetteki häntä nimittää! Varma kuitenkin\non, ett'emme häneltä koskaan olisi tunkeuneet siihen käytävään, ainoa\ntie, mistä voitte päästä ulos\".\n\n\"Niin kyllä, Jack\", vastasi Harry. \"Nyt täytyy vaan saada selville,\nonko tuo olento tosiaankin niin ylenluonnollinen, kuin sinä luulet\".\n\n\"Ylenluonnollinen!\" huudahti Jack Ryan. \"Yhtä ylenluonnollinen,\nniinkuin peikko, jonka nähdään kulkevan lyhty kädessä, jota\ntahdottaisiin ottaa kiinni, joka pääsisi läpi käsien kuin ilman haltia,\njoka häviää kuin varjo! Ole huoleti Harry, me näemme vielä jonakuna\npäivänä tuon kummallisen olennon uudestaan\".\n\n\"No niin, Jack\", sanoi Simo Ford, \"olkoonpa peikko tahi muu, me\nkoetamme saada hänet käsiimme ja sinä kyllä autat meitä siinä työssä\".\n\n\"Siitä ette paljoakaan voita, hra Ford!\" vastasi Jack Ryan.\n\n\"Hyvä, saammepa nähdä, Jack!\"...\n\nFordin perheen jäsenet ja etenkin Harry, tietysti hyvin pian\ntutustuivat likeisesti Uuteen Aberfoyleen. Viimeksi mainittu tutki\nkaikki salaisimmatki loukkaat ja kolot. Hän tiesi tarkoilleen mitä\nkohtaa maan pinnalla se ja se paikka kaivoksessa vastasi. Hän tiesi,\nettä tuon hiilisuonen yläpuolella on Clyde-lahti, että tuolla kohden\noli Lomondin tahi Katrine-järvi. Nuo pylväät olivat Grampianvuorten\ntukena ja kannattivat niitä. Tuo holvi oli Dumbartonin perustuksena.\nTämän lammikon yläpuolella kulki Ballochin rata. Tuossa loppui\nSkotlannin rannikko, siinä alkoi meri, jonka pauhina syysmyrskyjen\nraivotessa selvästi kuului tänne.\n\nHän rakasti myöskin tuota Uutta Aberfoylea. Monen monta kertaa oli\nhän lyhty hattuun sidottuna uskaltanut kulkea sen kaukaisempiinkin\nsyvyyksiin! Hän tutki sen lammikot pienessä veneessään, jota hän\ntaitavasti ohjasi. Vieläpä hän linnustikin, sillä lukuisasti oli\nluolaan tullut kesyttömiä lintuja: kurppia, sorsia, jotka söivät näissä\ntummissa vesissä uiskentelevia kaloja. Harryn silmät näytti olevan\nluodut noita pimeitä avaruuksia varten, niinkuin merimiehen silmä\nhelpoimmasti eroittaa kaukaiset näköpiirit.\n\nKulkiessaan näin ympäri oli Harryssä melkein vastustamattomasti pysynyt\ntoivo, että hän joskus vielä tapaisi tuon salaperäisen olennon, jonka\nilmaantuminen todellisuudessa enemmän kuin mikään muu oli pelastanut\nhänet ja omaisensa. Oliko hänen aikeensa onnistuva? Kyllä, varmaan, jos\nhän voisi luottaa aavistuksiinsa. Ei, jos päätti asiaa sen vähäisen\nmenestyksen mukaan, joka hänellä tähän asti oli ollut.\n\nYritystä, joka ennen Uuden Aberfoylen löytöä tehtiin vanhan\nkaivosmestarin perheen hävittämiseksi, ei oltu uudistettu.\n\nNäin kului aika tuossa omituisessa paikkakunnassa.\n\nEi kuitenkaan saa luulla elämän alhaalla Coal-Cityssä kuluneen\nyksitoikkoisesti, ei edes silloinkaan, kun tuskin pääpiirteet siihen\nolivat vedetyt.\n\nEi suinkaan. Tuo väestö, jolla oli yhteiset pyrinnöt, melkein\nyhtäläinen varallisuus, oli kuin yksi suuri perhe. Jokainen tunsi\ntoisensa, ja he olivat likeisessä kanssakäymisessä toistensa kanssa,\neikä kenenkään tehnyt mieli lähteä huvitusta hakemaan \"tuolta ylhäältä\".\n\nMuuten olikin heillä useampina sunnuntaina kävelymatkoja aukoissa,\nhuviretkiä järvillä ja lammeilla, ne olivat todellisia huveja.\n\nUsein kuultiin myöskin säkkipillin äänen kajahtelevan Malcolm-järven\nrannoilla. Skotlantilaiset kiiruhtivat sinne kansallis-soittokoneen\nkutsuvan äänen kuultuaan. Tanssittiin, ja semmoisina päivinä oli Jack\nRyan, joka oli puettu ylänkömaalaisten pukuun, juhlan kuningas.\n\nLyhyesti, tästä kaikesta oli seuraus, Simo Fordin sanojen mukaan, että\nCoal-City vähitellen voi kilpailla Skotlannin pääkaupungin kanssa,\njota talven kylmyys, kesän helle, huono ilma-ala ja tehdas-savulla\nsekoitettu ilma rasittaa, jonka tähden sitä syystä nimitetään\n_Old-Reeky_.\n\n\n\n\nNeljästoista Luku.\n\nHengen vaarassa.\n\n\nNäin ollen, oli luonnollisesti Simo Fordin perhe erittäin tyytyväinen:\nsen hartaimmat toiveet olivat tulleet täytetyiksi. Mutta huomattiinpa\nkuitenkin, että Harry, joka luonnostaan oli synkkä ja umpimielinen,\nkävi yhä \"kiinteemmäksi\", niinkuin Madge sanoi. Jack Ryanin ei\nonnistunut saada häntä \"irti\" puheliaalla ja iloisella luonteellaan.\n\nEräänä sunnuntaina kesäkuussa kävelivät ystävykset yhdessä edestakaisin\nMalcolm-järven rannalla. Coal-City vietti lepopäiväänsä. Ulkona raivosi\nmyrsky. Lämmin huuru nousi maasta kovan sateen vaikutuksesta. Tuskinpa\nvoitiin hengittääkään ylhäällä kreivikunnan pinnalla.\n\nCoal-Cityssä sitävastoin vallitsi täydellinen rauha, ilma oli lauhkea,\nei satanut eikä tuullut. Siellä ei tuntunut vähintäkään luonnon voimain\nraivosta ulkoa. Osa kävelyllä olijoita Stirlingistä ja sen ympäristöstä\nolivat menneet kaivoksen syvyyteen vilvoittelemaan.\n\nSähkö-auringot levittivät kirkasta valoaan ympäriinsä, jota Britannian\naurinko, joka oli paksummassa sumupeitossa, kuin pyhäauringon sopii\nolla, varmaan heitä kadehti.\n\nJack Ryan huomautti Harrylle noita meluavia vierasjoukkoja. Mutta Harry\ntuskin kuuli hänen puhettaan.\n\n\"Katsohan toki, Harry!\" huudahti Jack Ryan. \"Miten mielellään he\ntulisivat meitä tervehtämään. No, kumppani, heitä pois vähäksi aikaa\nsurulliset mietteesi ja ole kohtelias isäntä. Muuten saatat nuo ihmiset\nsiihen luuloon, että me muka kadehdimme heidän osaansa!\"\n\n\"Jack\", sanoi Harry, \"elä minusta huoli! Sinä olet iloinen kahdenki\npuolesta, ja siinä on kylläksi\".\n\n\"Peijakas vieköön!\" sanoi Jack Ryan, \"jos ei sinun surumielisyytesi\nviimein tartu minuunkin. Silmiäni himmentää, huuleni kuivuvat, nauru\ntarttuu kurkkuun, ja laulut katoo muististani! Kuules, Harry, miten\nonkaan oikeastaan laitasi?\"\n\n\"Senhän sinä tiedät, Jack\".\n\n\"Yhäti vaan sama ajatus?\"\n\n\"Yhäti\".\n\n\"Voi, Harry raukkani!\" sanoi Jack Ryan kohottaen olkapäitään, \"jos sinä\najattelisit minun tavallani ja uskoisit tuon kaiken kaivospeikkojen\ntyöksi, olisi mielesi paljon tyynempi\".\n\n\"Tiedäthän kyllä, Jack, että sinun mielikuvituksesi vaan luo peikkoja,\nja ett'ei niitä ole näkynyt siitä päivin kuin työt uudestaan aljettiin\nUudessa Aberfoylessa\".\n\n\"Se on kyllä totta, Harry, mutta se on sentähden, että nuo, joiden\nsyyksi sinä arvelet kaikki ne eriskummaiset tapaukset, eivät enää\nnäyttäydy\".\n\n\"Minä tahdon saada asian selville, Jack\".\n\n\"Voi, Harry! Harry! Uuden Aberfoylen haltioita ei helposti saada\nkäsiin\".\n\n\"Minä tahdon saada selville nuo luullut haltiat!\" jatkoi Harry varmasti\nvakuutettuna yrityksensä onnistumisesta.\n\n\"Tahdotko myöskin heitä rangaista?\"\n\n\"Rangaista ja palkita, Jack. Joskin yksi käsi piti meidät vankina tässä\nkäytävässä, en voi kuitenkaan unhottaa, että toinen käsi tuli meidän\navuksemme. En, sitä en unhota koskaan!\"\n\n\"Harry\", virkkoi Jack Ryan, \"tiedätkö varmaan, ett'eivät molemmat kädet\nkuuluneet samaan ruumiisen?\"\n\n\"Kuinka voitkaan ajatella noin, Jack?\"\n\n\"Pahus vieköön ... tottahan ymmärtänet ... Harry! Nuo olennot, jotka\novat kotoisin hornasta, he eivät ole samoin luodut kuin me!...\"\n\n\"Ne ovat luodut niinkuin me, Jack!\"\n\n\"Ei suinkaan! Harry ... eivät... Ja muuten, kukapa voisikaan ajatella,\nettä joku olisi ollut niin hullu ja hiipinyt tänne...\"\n\n\"Niin hullu!\" virkkoi Harry. \"Onko se pahantekiä hullu, joka ei ole\nherennyt meitä vainoomasta, siitä asti kuin hän rikkoi portaat Jarowin\naukossa?\"\n\n\"Mutta hän ei sitä enää tee, Harry. Näinä kolmena vuotena ei ole mitään\npahaa yritystä tehty sinulle eikä omaisillesi\".\n\n\"Yhtäkaikki, Jack\", vastasi Harry. \"Minua aavistaa, ett'ei tuo\npahanilkinen, ken hän lieneekin, vielä ole heittänyt aikeitaan. Minä\nen voi sanoa sinulle luuloni perusteita. Jack, uuden yhtiön hyödyksi\ntahdon myöskin saada selville, ken hän on, ja mistä hän tulee\".\n\n\"Uuden yhtiön hyödyksi?...\" kysyi Jack Ryan joksenkin kummastuneena.\n\n\"Niin, Jack\", vastasi Harry. \"En tiedä, ehkäpä teen väärin, mutta\nminä luulen koko tuossa seikassa olevan jotain, joka koettaa ehkäistä\ntuumiamme. Minä olen usein miettinyt sitä, enkä luule erehtyneeni.\nAjatteleppas noita selittämättömiä tapauksia pitkin matkaa, jotka\nkuitenkin ovat mitä johdonmukaisimmassa yhteydessä toistensa kanssa.\nTuo salainen kirje, joka oli vastakkainen isäni kirjeelle, osoittaa\nensiksi, että jollakin henkilöllä oli tieto tuumistamme, ja että\nhän koetti estää niiden toimeenpanemista. Hra Starr tulee ja käy\nluonamme Dochartin kaivoksessa. Tuskin olen vienyt hänet kaivokseen,\nkun suuri kivi heitetään meidän päällemme ja yhteys ulkomaailman\nkanssa katkaistaan portaiden pois viemällä Jarowin aukosta. Meidän\ntutkimisemme alkaa. Koetus, jonka tuli ilmaista, oliko uutta\nhiilikerrosta todellakin olemassa, tehtiin mahdottomaksi siten, että\nliuskakerroksessa löytyvät raot täytettiin kitillä. Siitä huolimatta\nsaamme tiedon kaasun purkautumisesta ja raivaamme itsellemme tien\nkulkien kohti onnellista löytöämme. Me käännymme takaisin. Lamppumme\nlyödään rikki. Pimeys ympäröi meitä. Kuitenkin onnistuu meidän kulkea\npitkin mustaa käytävää... Aukkoa, josta tulimme ei enää löydykään. Se\non tukettu. Me olemme suljetut käytävään. No, Jack, etkö siinä kaikessa\nhuomaa rikoksellista ajatusta? Kyllä! tähän saakka käsittämätöin,\nmutta ei suinkaan ylenluonnollinen olento, niinkuin sinä yhä edelleen\nluulet, oli kätkeytynyt hiilikaivokseen. Jostakin syystä, jota minä en\nvoi saada selville, koetti hän estää meidän tänne tuloamme. Hän oli\nsiellä!... Minä aavistan hänen vieläkin siellä olevan ja kukapa tietää,\neikö hän juuri nyt valmistele hirvittävää iskua!... No niin, Jack,\njoskin hengen vaara mua uhkaisi, minun täytyy saada asia selville!\"\n\nHarry puhui semmoisella vakuutuksella, että sai kumppaninsa mielipiteet\nhorjumaan. Jack Ryan oivalsi kyllä Harryn olevan oikeassa, ainakin mitä\nentisyyteen tuli. Noiden eriskummaisten tapausten syyt, oli ne sitte\nluonnollisia tahi ylenluonnollisia, olivat yhtä selvät.\n\nMutta tuo rehellinen poika ei voinut olla omalla tavallaan noita\ntapahtumia selittämättä. Kun hän hyvin tiesi, ett'ei Harry koskaan\nmyöntäisi minkään ylenluonnollisen olennon vaikutusta, muistutti\nhän sitä tapausta, joka ei näyttänyt olevan yhtäpitävä noiden\nnurjamielisten kanssa Fordin perhettä kohtaan.\n\n\"No niin, Harry\", sanoi hän, \"joskin minun täytyy myöntää sinun olevan\noikeassa muutamissa seikoissa, etkö kuitenkin usko niinkuin minäkin,\nettä joku hyvä haltia, kantamalla teille vettä ja leipää, olisi voinut\npelastaa teidät...\"\n\n\"Jack\", keskeytti hänet Harry, \"se armelias olento, jonka sinä tahdot\ntehdä ylenluonnolliseksi, on yhtä varmasti todellinen kuin tuo\npahantekijäkin, ja minä etsin heitä molempia, jos olisivatkin näiden\nkaivosten äärimmäisissä, salaisimmissa syvyyksissä!\"\n\n\"Mutta onko sinulla minkäänlaista merkkiä, joka opastaisi sinua\ntiedustelemisissasi?\" kysyi Jack Ryan.\n\n\"Ehkäpä\", vastasi Harry. \"Kuules kun kerron. Noin peninkulman päässä\ntäältä, Uuden Aberfoylen länsi osassa, Lomondin maanpinnan alla, löytyy\nluonnon muodostama kaivos aukko, joka tunkeutuu pystysuoraan alas\nsisimpään hiilikerrokseen. Kahdeksan päivää takaperin aioin tiedustella\ntuon aukon syvyyttä. Mutta samassa kuin laskin luotini alas, tuntui\nminusta kumartuessani aukkoon, kuin olisi ilma siellä alhaalla\nmuutamasta siipiparin voimakkaasta liikkeestä käynyt kovaan liikkeesen\".\n\n\"Joku lintu oli varmaankin eksynyt kaivoksen alimpiin käytäviin\",\nvirkkoi Jack Ryan.\n\n\"Eipä niinkään, Jack\", vastasi Harry. \"Tänä aamuna menin uudestaan\nkaivos-aukolle, ja silloin olin kuulevinani jonkunlaista\nhuokailemista...\"\n\n\"Huokailemista!\" sanoi Jack. \"Sinä erehdyit, Harry! Se oli ilman\nliike ... jos se ei ollut joku peikko...\"\n\n\"Huomenna, Jack, minä kyllä tiedän, mitä minun on tehtävänä\", sanoi\nHarry.\n\n\"Huomenna?\" virkkoi Jack ja katseli kummastellen kumppaniansa.\n\n\"Niin, huomenna aion laskeutua alas tuohon syvyyteen\".\n\n\"Harry, se on Jumalan kiusaamista\".\n\n\"Eipä niinkään, Jack, minä rukoilen häneltä apua voidakseni laskeutua\nsinne alas. Huomenna saavumme tänne kumpanenkin muutaman kumppanin\nseurassa. Pitkä nuora, jonka minä kiinnitän vyötäisilleni auttaa meitä\nalas mennessä ja taas merkin annettua nousemaan ylös. Saanhan luottaa\nsinuun?\"\n\n\"Harry\", vastasi Jack nostaen päätään, \"minä teen kaikki mitä tahdot ja\nkuitenkin olet väärässä, sanon minä\".\n\n\"Parempi on erehtyä jossakin aiheessa, kuin kärsiä omantunnon vaivoja\nsiitä, että on heittänyt tehtävän tekemättä\", vastasi Harry varmasti.\n\"Siis, huomenna varahin k:lo 6, ja täydellinen vaiti olo! Hyvästi;\nJack!\"\n\nKeskeyttääksensä keskustelun, jossa Jack Ryan yhä vaan vastustelisi\nHarryn aikeita, jätti viimeinmainittu äkkiä kumppaninsa ja palasi\nasuntoon.\n\nJackin pelko ei ollut suinkaan liiallinen. Jos joku vihollinen uhkasi\nHarrya, jos Harry laskeutui syvyyteen häntä etsimään, niin hän\nkieltämättä olisi vaaran alttiina.\n\n\"Ja sitä paitsi\", lisäsi Jack Ryan itsekseen, \"minkätähden ruveta\nnäkemään niin paljon vaivaa, selvittääksensä asioita, joita niin\nhelposti voipi käsittää kaivoshaltiain työksi?\"\n\nOlipa miten tahansa, mutta seuraavana aamuna meni Jack Ryan kolme,\nhänen osastoonsa kuuluvaa kaivostyömiestä muassaan Harryn kanssa\nepäluulon alaiselle aukolle.\n\nHarry ei ollut ilmoittanut aikeitaan Jackille, Starrille eikä edes\nvanhalle kaivosmestarillekaan, Jack Ryan oli myöskin kyllin ylevä,\nett'ei asiasta sen enempää puhunut. Kun muut kaivostyömiehet näkivät\nheidän kulkevan, luulivat he jonkun pienemmän tutkimuksen olevan\ntekeillä.\n\nHarry oli varustanut mukaansa 200 jalkaa pitkän nuoran. Se ei ollut\npaksua, mutta niin vahvaa että se kannatti hyvin Harryn painon. Hänen\nkumppaniensa tuli laskea hänet alas syvyyteen ja vetää hänet jälleen\nylös. Nuoran kovempi liikuttaminen oli oleva merkkinä heidän ja Harryn\nvälillä.\n\nKaivosaukko oli joksenkin avara, ylhäällä oli se 12 jalkaa läpimitaten.\nAukon suun poikki pantiin tukeva parsi, jonka yli nuora kulki\npysyäkseen keskellä aukon suuta, ett'ei Harry pääsisi loukkaantuman\naukon seiniä vasten.\n\nHarry oli valmis.\n\n\"Sinä olet siis luja päätöksessäsi lähteä tutkimaan tuota syvyttä?\"\nkysyi Jack Ryan häneltä matalalla äänellä.\n\n\"Olen, Jack\", vastasi Harry.\n\nNuora sidottiin ensin Harryn vyötäisille, sitte kainaloihin, ett'ei\nruumis pääsisi keikkumaan.\n\nHarryn molemmat kädet olivat kuitenkin vapaat. Vyöhönsä oli hän\nkiinnittänyt varolampun ja yksi noita suuria skotlantilaisia veitsiä,\njoita pidetään nahkatupessa.\n\nHarry meni parren keskikohdalle, jonka yli nuora kulki.\n\nSitte hellitti kumppanit nuoraa ja hän laskettiin hitaasti alas\nsyvyyteen. Koska nuora hiljakseen pyöri ympäriinsä valaisi hänen\nlyhtynsä yhtä paikkaa toisensa perästä, jotta Harry voi ne tarkoin\nnähdä. Hän huomasi seinien olevan niin sileitä, että niitä myöten oli\nmahdoton kiivetä ylös.\n\nHarry huomasi laskeuvansa kohtuullisen nopeasti -- noin yhden jalan\nsekunnissa. Hän voi siis hyvin tarkastaa ympäristöänsä ja pysyä\nvalmiina vastustamaan mahdollisesti ilmautuvaa vaaraa.\n\nNoin 2 minuuttia, s.o. noin 120 jalan syvyyteen, oli laskeuminen\ntapahtunut ilman mitään merkittävää tahi huomattavaa. Syvänteen\nseinistä ei lähtenyt ainoatakaan sivukäytävää ja aukko kapeni yhä\nalaspäin ratin muotoisesti. Mutta Harry tunsi raittiimman ilman\nvaikutusta, kuta alemma hän tuli, ja päätti siitä, että aukon pohja oli\njonkun ilma reiän kautta yhteydessä luolan alimman osan kanssa.\n\nNuora liukusi yhä alaspäin. Pilkkosen pimeä oli ylt'ympäri. Haudan\nhiljaisuus vallitsi. Jos joku elävä olento oli etsinyt turvapaikkaa\ntässä salaisessa syvyydessä, niin hän joko nyt ei ollut siellä, tahi\noli hän liikkumattomana pysyäkseen salassa.\n\nHarry, joka kävi yhä epäilevämmäksi, kuta alemma hän tuli, oli vetänyt\nveitsen tupesta ja piti sitä oikeassa kädessään.\n\nNoin 180 jalan syvyydessä huomasi hän saavuttaneensa pohjan, sillä\nnuora hölleni eikä enään kiertynyt auki.\n\nHarry hengitti syvään. Seikka, jota hän pelkäsi, ei ollutkaan\ntapahtunut, nuora nimittäin ei ollutkaan katkaistu ylhäältä, sillä\naikaa kuin häntä laskettiin alas. Hän ei sitäpaitsi ollut huomannut\npienintäkään syvennystä seinissä, jossa joku elävä olento olisi voinut\npiiloutua.\n\nAukon alimmainen osa oli paljoa ahtaampi kuin ylempi puoli.\n\nHarry irroitti lampun vyöltänsä ja tarkasti sen valossa pohjaa. Hän ei\nollut erehtynyt luuloissaan.\n\nAhdas sivukäytävä aukeni alhaalla. Täytyipä kumartua, ennenkuin voi\npäästä siihen sisälle, ja sinne päästyä täytyi kulkea polvillaan.\n\nHarry tahtoi tietää, minnepäin tuo käytävä haaroutuisi, ja johtiko se\nehkä toiseen aukkoon.\n\nHän kumartui alas ja rupesi ryömimään eteenpäin. Mutta melkein heti\ntuli este, joka esti häntä edemmäksi kulkemasta.\n\nKun hän koetti käsillään eteensä, oli hän tuntevinaan, että se oli\nruumis, joka oli hänen tiellään.\n\nHarry vetäytyi ensin taapäin, mutta alkoi kuitenkin heti tarkastella\nsitä likemmin.\n\nHänen tuntonsa ei ollut pettänyt häntä. Se oli tosiaankin ruumis. Hän\ntarttui siihen, ja huomasi nyt sen kädet ja jalat tosin olevan kylmät,\nvaan koko ruumiin lämpö ei vielä kuitenkaan ollut kadonnut.\n\nOttaa ruumis syliinsä, viedä se aukkoon ja siellä valaista se lampun\nvalossa oli silmänräpäyksen työ.\n\n\"Lapsukainen!\" huudahti Harry.\n\nTuo lapsi, jonka hän oli löytänyt alhaalla syvyydessä, hengitti vielä,\nmutta huokuminen oli niin heikko, että Harry pelkäsi sen piankin\ntaukoovan. Hänen täytyi hetkeäkään viivähtämättä viedä se ylös ja sitte\nasuntoon, jossa Madge ottaisi sen hoitaaksensa.\n\nHarry unhotti kaiken muun, sitoi nuoran vahvasti vyötäisilleen,\nkiinnitti lampun siihen myöskin, otti lapsen, jota hän vasemmalla\nkädellään painoi rintaansa vasten ja antoi oikealla kädellään, joka oli\nvapaa, merkin että nuora vähitellen nostettaisi ylös.\n\nSe oikenikin ja nostaminen alkoi hyvässä järjestyksessä.\n\nHarry katseli yhä suuremmalla tarkkuudella ympäristöänsä. Hän ei enää\nollut yksin vaarassa.\n\nEnsimmäisten minuuttien kuluessa kävi kaikki hyvin, eikä minkäänlaista\nhäiritsevää näyttänyt tulevankaan, kun Harry äkkiä luuli huomaavansa\ntuntuvan tuulahduksen, joka pani ilman liikkeesen aukon syvyydessä. Hän\nkatseli ympärilleen ja näki pimeydessä esineen, joka hiljalleen kohosi\nylös ja pyhkäsi häneen sivutse kulkiessaan.\n\nSe oli erinomaisen suuri lintu, jonka erityislajia hän ei tuntenut ja\njoka vahvoilla siipien liikkeillä pyrki ylöspäin.\n\nTuo kummallinen lentävä esine pysähtyi, liiteli hetkisen siivillään ja\nsyöksi silmänräpäyksessä vihan vimmassa kiinni Harryyn.\n\nHänellä oli ainoastaan oikea käsi vapaana poistaaksensa eläimen\nvimmastuneita iskuja, joita se nokallaan jakeli.\n\nHarry puolusti itseään samalla, kuin hän mahdollisuuden mukaan koetti\nlasta suojella. Mutta lintu ahdistikin häntä, eikä lasta. Nuoran\nkierivä liike esti häntä antamasta pedolle kuoleman iskua.\n\nTaistelua yhä kesti. Harry huusi kaikin voimin, toivoen huutonsa\nkuuluvan tuonne ylös.\n\nNiinpä kävikin, sillä nuoraa vedettiin yhä kiivaammin.\n\nVielä oli hänellä 80 jalkaa noustavaa, ennenkuin tulisi aukon\nportaalle. Lintu heitti nyt Harryn siksensä. Mutta sitenpä vaara\nyhä vaan kävi suuremmaksi; sillä lintu iski, kaksi jalkaa Harryn\nyläpuolella ja hänen käsiensä ulottumattomissa, kyntensä kiinni\nnuoraan, pysyi kiinni siinä ja koetteli katkaista sitä nokallansa.\n\nHiukset nousi pystyyn Harryn päässä.\n\nYksi lanka nuorassa meni jo poikki. Se heikkeni yhä ja nyt oltiin jo\nenemmän kuin 100 jalkaa ylhäällä syvyyden pohjasta.\n\nHarry parkaisi hätähuudon.\n\nToinen lanka katkesi jo tuon kovan painon alla, jota puoleksi\npoikkihakatun nuoran täytyi kestää.\n\nHarry antoi veitsen pudota ja onnistuikin ylenluonnollisella\nvoimain ponnistuksella, samassa silmänräpäyksessä, kun nuora oli\nkatkeamaisillaan, oikealla kädellään tarttua nuoraan kiinni yläpuolella\nsitä paikkaa, jonka lintu oli rikki nokkinut. Mutta vaikka hänellä\nolikin rautainen koura tunsi hän, miten nuora vähitellen liukui hänen\nsormiensa välistä.\n\nHän olisi voinut tarttua siihen molemmilla käsillään, vaan silloin\nolisi hänen täytynyt panna lapsi alttiiksi, jota hän piteli toisella\nkäsivarrellaan... Sitä ei hän tullut ajatelleeksikaan.\n\nPelästyneenä Harryn huudosta nostivat Jack Ryan ja hänen kumppaninsa\nnuoraa vieläkin kiivaammin.\n\nHarry epäili, voisiko hän pitää nuorasta kiinni, siksi kuin kumppaninsa\nnostaisivat hänet ylös aukon suulle asti. Hän ummisti silmänsä hetkeksi\nodottaen syöksyvänsä alas syvyyteen, sitte hän ne aukaisi jälleen...\n\nLintu, joka varmaan oli säikähtänyt, oli kadonnut...\n\nSamassa silmänräpäyksessä, kun nuoranpää oli liukuamaisillaan Harryn\nkädestä, hän piteli jo viimeisestä nenän päästä, tarttui useita vahvoja\nkäsiä häneen kiinni ja nostivat hänet ynnä lapsen ja laskivat heidät\nmaahan.\n\nHarry meni tainnoksiin.\n\n\n\n\nViidestoista Luku.\n\nNell asunnossa.\n\n\nKaksi tuntia myöhemmin toivat Jack Ryan ja hänen kumppaninsa Harryn\nja lapsen asuntoon; molemmat olivat vielä tunnottomat ja lapsi kovin\nheikko.\n\nVanha kaivosmestari sai nyt kuulla mitä oli tapahtunut, ja Madge otti\nhuostaansa tuon raukan olennon, jonka hänen poikansa oli pelastanut.\n\nHarry oli luullut tuovansa lapsen ylös syvyydestä... Mutta se\nolikin immyt, korkeintaan kuudentoista vuoden vanha. Hänen epäilevä\nja hämmästynyt katseensa, laihat kasvonsa, vaalea ihonsa, jota ei\nmilloinkaan auringon valo näyttänyt valaisneen, hänen hentonen ja pieni\nruumiinsa, kaikki teki hänestä omituisen ja kuitenkin ihastuttavan\npikku olennon. Syystä Jack Ryan vertasi hänet vuoren haltiattareen.\nSiihen vaikuttivat varmaan nuo erilaiset omituisuudet, joissa hän\ntähän asti oli elänyt, vaan hän näytti ainoastaan puoleksi kuuluvan\ntavallisiin ihmisiin. Kasvojen muoto oli harvinainen. Silmät, jotka ei\nnäyttäneet sietävän lampun valoa, katselivat pelästyneenä ympärillensä,\nniinkuin kaikki niistä olisi ollut outoa ja uutta.\n\nKun hän, maattuansa Madgen sängyssä, virkosi ja elpyi, niinkuin hän\nolisi herännyt pitkällisestä unesta, puhutteli tuo vanha skotlannitar\nhäntä ensin.\n\n\"Mikä sinun nimesi on?\" kysyi Madge.\n\n\"Nell\", vastasi nuori tyttö.\n\n\"Nell\", virkkoi Madge, \"oletko kipeä?\"\n\n\"Minulla on nälkä\", vastasi Nell. \"Minä en ole syönyt sitte ... sitte\nkun...\"\n\nNoista muutamista sanoista, joita Nell oli lausunut, huomattiin, ett'ei\nhän ollut tottunut puhumaan. Hän käytti puhuessaan tuota vanhan gaelin\nmurretta, jota Fordinkin perhe usein puhui.\n\nMadge kiiruhti heti ruokaa hakemaan. Nell olikin kovin nälissään.\nKuinka kauan hän lienee ollutkaan syvyydessä. Sitä ei voinut kukaan\ntietää.\n\n\"Kuinka kauan, lapseni, olet ollut tuolla alhaalla?\" kysyi Madge.\n\nNell ei vastannut. Hän ei näyttänyt ymmärtävän, mitä häneltä kysyttiin.\n\n\"Kuinka monta päivää?...\" kysyi Madge uudelleen.\n\n\"Päivää?...\" vastasi Nell, joka ei näyttänyt ymmärtävän tuon sanan\nmerkitystä.\n\nSitte pudisti hän päätään, niinkuin se, joka ei ymmärrä mitä häneltä\nkysytään.\n\nMadge oli ottanut Nellin käden omaansa ja silitteli sitä herättääksensä\nhänessä luottamusta.\n\n\"Miten vanha olet, lapseni?\" kysyi hän ja katseli häntä ystävällisesti,\nrauhoittavalla silmäyksellä.\n\nNell pudisti taaskin päätään.\n\n\"Niin, niin\", jatkoi Madge, \"kuinka monen vuoden vanha?\"\n\n\"Vuoden?\" virkkoi Nell.\n\nNuori tyttö ei käsittänyt sen sanan merkitystä samoin kuin sanan\n\"päivää\" sitä ennen.\n\nSimo Ford, Harry, Jack Ryan ja hänen kumppaninsa katselivat häntä\nsääliväisesti ja osanottavaisesti. Puettuna yksinkertaiseen ja\nkarkeaan mekkoon, ja siinä tilassa, jossa hän nyt oli, herätti hän\nluonnollisesti osanottoa.\n\nHarrya miellytti vielä enemmän kuin muita Nellin omituisuus.\n\nHän tuli lähemmäksi Nelliä. Harry otti nuoren tytön käden, jonka Madge\näsken oli heittänyt. Hän katseli tutkivasti Nelliä, jonka suu näytti\nhymyilevän ja Harry sanoi hänelle:\n\n\"Nell ... olitko yksin tuolla alhaalla ... syvyydessä?\"\n\n\"Yksin! yksin!\" huudahti Nell ja kohosi istualle.\n\nHänen kasvoissaan kuvautui sillä hetkellä todellinen kauhu. Hänen\nsilmänsä, jotka olivat käyneet lempeimmiksi nuoren miehen niihin\nkatsellessa, kävivät uudestaan levottoman ja hämmentyneen näköisiksi.\n\n\"Yksin! yksin!\" virkkoi hän uudelleen, vaipuen voimatonna vuoteelle.\n\n\"Tuo lapsi raukka on vielä liian heikko voidakseen vastata\nkysymyksiimme\", sanoi Madge, sitte korjaeli hän nuoren tytön vuodetta.\n\"Muutaman tunnin lepo ja vähän ravitsevaa ruokaa lisäksi saattavat\nkyllä hänen voimansa takaisin. Tule Simo! tule Harry! Tulkaa kaikki,\nhyvät ystävät, ja antakaamme hänen maata!\"\n\nMadgen ehdoituksesta jätettiin Nell yksin ja muutaman minuutin kuluttua\nvoitiin huomata hänen sikeästi nukkuneen.\n\nTämä tapaus tuli tietysti erityiseksi puheaineeksi ei ainoastaan\nkaivoksessa, vaan myös koko Stirlingin kreivikunnassa, ja muutaman ajan\nkuluttua ympäri koko Yhdistettyä Kuningaskuntaa. Nellin kummallinen\nkohtalo yhä levisi ja kasvoi. Niin kerrottiin, että eräs nuori tyttö\noli löydetty liuskalevyjen välistä, samalla tapaa kuin joku noista\nvedenpaisumuksen edellisistä olennoista, joita kuokalla irroitetaan\nkalliosta.\n\nNell kävi näin itse tietämättänsä kuuluisaksi..Taikauskoiset tapasivat\ntässä uutta aihetta satumaisiin kertomuksiinsa. He uskoivat mieluummin,\nettä Nell oli Uuden Aberfoylen haltiatar, ja kuin Jack Ryan kertoi tuon\nkumppanillensa Harrylle, vastasi nuori mies:\n\n\"No niin, olkoonpa vaan, Jack! Mutta hän on kuitenkin hyvä haltia! Se\non hän, joka auttoi meitä, joka kantoi meille vettä ja leipää, kun\nolimme suljetut käytävään! Se ei voinut olla kukaan muu kuin hän. Ja\nmitä taas tuohon pahaan henkeen tulee, niin otamme hänestäkin jonakuna\npäivänä selvän, jos hän vielä on kaivoksessa\".\n\nInsinööri James Starr oli asiasta tietysti heti saanut tietoa.\n\nNuori tyttö oli toisena päivänä tulonsa jälkeen asuntoon jälleen\nvoimistunut, ja insinööri tutki häntä nyt varsin tarkasti. Hänestä\ntuntui ikäänkuin useat elämän kohdat olisivat Nellille olleet varsin\noudot. Pian huomattiin kuitenkin, että hänellä oli terävä äly,\nvaikka häneltä puuttui jotkut ensimmäiset käsitteet, muun muassa\nei hänellä ollut tietoa ajan jaosta. Hän ei tiennyt tunneista tahi\npäivistä ja nuo sanatkin olivat hänelle outoja. Hänen silmänsä, jotka\nolivat tottuneet ainaiseen pimeyteen, oppivat ainoastaan vähitellen\nsietämään sähkö-aurinkojen valoa; mutta pimeässä oli hänen silmissään\nerinomainen tarkkuus, ja hänen erittäin laajentunut silmäteränsä voi\nnähdä pilkkosen pimeässäkin. Selvää oli, ett'ei ulkomaailman esineet\nolleet tehneet mitään vaikutusta hänen mielikuvitukseensa, ett'ei muu\nnäköpiiri kuin hiilikaivoksen ollut laajennut hänen silmäinsä eteen,\nettä tuo synkkä luola oli ollut hänen maailmansa. Tiesiköhän tuo raukka\nolento aurinkoa ja tähtiä olevan olemassa, että löytyi kaupunkia ja\nlakeuksia vieläpä avaruus, jossa miljoonia taivaankappaleita liikkui,\nTäytyipä epäillä hänen sitä tietävän, siksi kuin hän oppisi ymmärtämään\nmuutamien tärkeimpien sanojen oikeaa merkitystä.\n\nKysymykseen, oliko Nell aivan yksin elänyt syvyydessä, ei James Starr\nvoinut keksiä mitään vastausta ja hänen täytyi heittää koko asia\nsikseen. Kaikki pienemmätkin viittaukset siihen suuntaan säikähdyttivät\nheti tuota outoa olentoa. Joko sitte Nell ei voinut tahi ei tahtonut\nvastata; varma oli kuitenki että hänellä oli salaisuus, jota hän ei\nvoinut ilmoittaa.\n\n\"Tahdotko jäädä luoksemme? Vai tahdotko lähteä takaisin sinne, jossa\nolit?\" kysyi James Starr häneltä.\n\nEnsimmäiseen kysymykseen oli Nell vastannut: \"Tahdon kyllä!\" Toisen\nkysymyksen vastaus oli hirvittävä huudahdus, siinä kaikki.\n\nEi ollut ihmettelemistä, että James Starr sekä Simo ja Harry kävivät\nlevottomiksi nähdessään tuota omapäistä vaitioloa. He eivät voineet\nunhottaa niitä kummallisia tapauksia, joita olivat kokeneet Uuden\nAberfoylen hiilikerrosta löytäessä. Vaikka kolmena viime vuotena ei\nmitään sellaista ollut tapahtunut, odottivat he yhä uusia hyökkäyksiä\nnäkymättömältä vastustajaltaan. He päättivät tarkemmin tutkia tuon\nsalaisen syvyyden. Sen he tekivätki aseilla hyvin varustettuina. Mutta\neivät nähneet vähintäkään jälkeä. Aukko oli yhteydessä hiilikerroksissa\nolevien alimpain käytävien kanssa.\n\nJames Starr, Simo Ford ja Harry juttelivat usein noista asioista\nkeskenään. Nell olisi ehkä voinut ilmoittaa, josko yksi tahi useampi\nvihollinen oleskeli kaivoksessa ja valmistelivatko hyökkäystä, mutta\nhän ei ilmoittanut mitään. Vähinkin viittaus nuoren tytön entisyyteen\nsai hänet vaan hirveästi huudahtamaan ja pian huomattiinki olevan\nparasta, ett'ei noita asioita kosketettu sanallakaan. Aika oli kyllä\nkerran ilmoittava tuon salaisuuden.\n\nNeljätoista päivää sen jälkeen, kuin Nell oli tuotu asuntoon, oli hän\njo vanhan Madgen ymmärtäväisin ja innokkain auttaja. Hänestä tuntui\nvarsin luonnolliselle, ett'ei hän koskaan enää jättäisi tuota asuntoa,\njossa häntä kohdeltiin niin lempeästi ja ystävällisesti ja ehkäpä hän\nvielä luulotteli itseään, ett'ei hän olisi _voinut_ elää muualla.\nFordin perheessä oli hänelle kylliksi, ja siitä silmänräpäyksestä,\nkuin Nell tuli asuntoon, pitivät nuo rehelliset ihmiset häntä\nkasvattilapsenaan.\n\nNell olikin todella suloinen. Tuo uusi elämä, jota hän nyt vietti, teki\nhänet vieläki suloisemmaksi. Nämä olivat varmaan ensimmäiset onnelliset\npäivät hänen elämässään. Hän tunsi itsessään suurta kiitollisuutta\nniitä kohtaan, jotka hänelle olivat niin paljon hyvää tehneet. Madge\nrakasti Nelliä äidin hellyydellä. Vanha kaivosmestari suosi ja ihaili\nhäntä. Kaikki yleensä pitivät hänestä. Ystävästämme Jack Ryanista vaan\nyksi asia oli ikävä: se, ett'ei hän itse ollut Nelliä pelastanut. Hän\nkävi usein Fordin perheessä. Hän lauloi, ja Nellin mielestä, joka ei\nmilloinkaan ennen ollut kuullut kenenkään laulavan, oli hänen laulunsa\nvarsin kaunis; mutta enemmäti miellyttivät häntä kumminkin Harryn\nvakavat puheet, joiden kautta hän vähitellen oppi tuntemaan yhtä ja\ntoista hänelle tähän asti tuntemattomasta ulkomaailmasta.\n\nNellin tällä tavoin esiinnyttyä luonnollisen muotoisena, oli Jack\nRyanin täytynyt myöntää uskonsa haltioiden ja peikkojen olemisesta\njossakin määrin heikontuneen.\n\nKaksi kuukautta myöhemmin sai hänen taikauskonsa uuden kolauksen.\n\nNiillä ajoin teki, näet, Harry odottamattoman huomion, joka osaksi\nselitti Tulinaisten ilmaantumiset Dundonaldin raunioissa.\n\nToimittaessaan pitkällistä tutkimusta hiiliaineen eteläosissa --\njota tutkimusta oli kestänyt monta päivää etäisimmissä käytävissä\n-- oli Harry suurella vaivalla noussut ahdasta käytävää ylös, kun\nhän äkkiä suureksi kummakseen huomasi olevansa ulkoilmassa. Käytävä,\njoka loivasti oli noussut maan pinnalle, päättyi Dundonald-Castlen\nraunioihin. Löytyi siis salainen yhdistys Uuden Aberfoylen ja sen\nkukkulan välillä, jonka korkeimmalla kohdalla vanha linna sijaitsi.\nMahdotonta olisi ollut ulkoapäin löytää tämän kaivoskäytävän suun,\nniin tarkasti kivilohkaret ja pensaat sitä peittivät. Haaksirikkoon\njoutuneen laivan syistä kun toimitettiin tutkimusta, eivät asianomaiset\nsentähden olleet voineetkaan astua sinne alas.\n\nMuutaman päivän kuluttua vei Harry James Starrin sinne, joka myöskin\nvirkkoi:\n\n\"Tämä on varmasti muuttava taikauskoisten ajatukset alhaalla\nkaivoksessa. Hyvästi nyt haltiat, peikot ja tulinaiset\".\n\n\"Herra Starr\", virkkoi Harry, \"minä en usko meillä olevan syytä tästä\niloita. Ne, jotka ovat heidän sijassaan täällä, eivät suinkaan ole\nparempia, vaan voivat päinvastoin olla pahempia!\"\n\n\"Olettepa oikeassa, Harry; mutta mitä meidän nyt on tehtävä? Ne\nolennot, jotka piilevät tuolla alhaalla kaivoksessa ovat epäilemättä\ntuon käytävän kautta yhteydessä ulkomaailman kanssa. Epäilemättä\nolivat ne juuri ne, jotka tuona myrskyisenä yönä houkuttelivat\n'Motalan' karille, ja olisivat sen sitte muinaisten merirosvojen tavoin\nryöstäneet, jos ei Jack Ryan ja hänen kumppaninsa olisi olleet siellä!\nNiinpä niin, nyt kaikki selviää. Tuossa on aukko, jonka kautta he\ntulivat ulos. Mutta asunevatko ne vielä tuolla alhaalla, jotka silloin\nolivat täällä?\"\n\n\"Asuvat niinkin, sillä Nell vapisee aina, kun mainitsen hänelle siitä!\"\nsanoi Harry, puhuen täydellä vakuutuksella. \"Nell ei tahdo eikä\ntohdikaan puhua heistä!\"\n\nHarry oli varmaan oikeassa. Jos kaivoksen salaiset asukkaat olisivat\njättäneet sen, tahi jos he olivat kuolleet, mitä syytä nuorella tytöllä\nsilloin olisi ollut äänettömyyteensä?\n\nJames Starr päätti kuitenkin tavalla tahi toisella saada tuo\nsalaisuus ilmi. Hän aavisti että kaivostyön edistyminen oli siitä\nrippuva. Uudestaan ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin.\nAsia ilmoitettiin virkakunnille. Poliisimiehiä lähetettiin kaikessa\nhiljaisuudessa Dundonaldin raunioita vahtimaan. Harry itsekin piiloutui\nuseampana yönä kukkulan pensastoihin: Turhaa vaivaa. Ei mitään\nhuomattu. Ei yhdenkään ihmisolennon nähty kulkevan aukon kautta.\n\nPian tultiin siihen päätökseen, että pahantekijät olivat jo\nlähteneet Uudesta Aberfoylesta, ja että he varmaankin luulivat\nNellin kuolleen alas syvyyteen, jonne olivat jättäneet hänet.\nEnnenkuin työt kaivoksessa olivat alkaneet, oli se voinut tarjota\nheille turvapaikkoja, jossa olivat rauhassa, kaikista takaa-ajoista\nhuolimatta. Mutta nyt oli suhteet muuttuneet. Heille kävi vaikeaksi\npitää lymypaikkaansa salassa. Syystä kyllä voitiin siis toivoa, ett'ei\nenää olisi mitään pelättävää. Mutta James Starr, hän ei voinut olla\nhuoleton. Harry ei myöskään voinut otaksua kaiken olevan niin, jolle se\nnäytti, ja hän sanoi useinkin:\n\n\"Nell on varmaan jollakin tavoin ollut osallisena noissa\nsalaisuuksissa. Miksikä hän niin omapäisesti olisi puhumatta niistä\nseikoista, jos hänellä ei enään ole mitään pelättävää? Epäilemättä\nhän tuntee itsensä iloiseksi ja onnelliseksi meidän luonamme. Hän on\nsuostunut meihin kaikkiin. Hän rakastaa äitiäni. Syynä siihen, ett'ei\nhän puhu kuluneesta elämästään, on varmaan joku hirveä salaisuus, joka\nhäntä painaa ja jota hänen omatuntonsa ei salli meille ilmoittaa.\nEhkäpä hän paremmin meidän kuin itse tähtensä luulee tarvitsevansa olla\nsitä ilmoittamatta\".\n\nNoista eri syistä päätettiin yksimielisesti, ett'ei nuoren tytön\nkuullen puhuttaisi mitään, joka muistuttaisi hänelle entisyyttänsä.\n\nMutta eräänä päivänä luuli Harry voivansa ilmoittaa Nellille, miten\nJames Starr, hänen isänsä ja Harry itse luulivat Nellin olevan heidän\npelastajansa.\n\nOlipa eräs juhlapäivä. Kaikki kädet olivat jättäneet työnsä ja toimensa\nsekä kaivoksessa että Stirlingin kreivikunnan pinnalla. Kuleksittiin\nympäristössä kävelyllä. Laulua kaikui ainakin parissa kymmenessä kohdin\nUuden Aberfoylen holveissa.\n\nHarry ja Nell olivat lähteneet asunnosta ja astuskelivat pitkin\nMalcolm-järven länsi rantaa. Siellä oli sähkövalo himmeämpi ja sen\nsäteet taittuivat omituisesti muutamiin kalliopylväiden kulmiin, jotka\nkannattivat holvia. Tuo hämärä soveltui parhaiten Nellin silmille,\njotka vasta vähitellen olivat valoon tottuneet.\n\nTunnin astuttuaan seisahtuivat molemmat vastapäätä kappelia olevalle,\nluonnon muodostamalle penkereelle, josta oli lavea näköala yli järven\npinnan.\n\n\"Sinun silmäsi eivät vielä ole tottuneet valoon\", sanoi Harry, \"ja\nvarmaankaan ne eivät sietäisi auringon paistetta?\"\n\n\"Sitä ne eivät suinkaan kärsisi\", vastasi nuori tyttö, \"jos aurinko on\nsemmoinen, joksi sinä Harry sitä olet kuvannut minulle\".\n\n\"Nell\", virkkoi Harry, \"puhuessani sinulle en ole koskaan voinut oikein\nkuvata sinulle sen loistoa, jotta sinulla voisi olla siitä oikeaa\nkäsitystä eikä muustakaan ihanuudesta, mitä maan päällä löytyy, ja jota\nsinun silmäsi eivät vielä ikinä ole nähneet. Mutta sanoppas minulle,\nonko mahdollista, että syntymästäsi saakka aina vaan olet ollut täällä\nsyvyydessä, eikä kertaakaan käynyt maanpinnalla?\"\n\n\"En koskaan, Harry\", vastasi Nell, \"enkä usko isän tahi äidinkään minua\nsinne kantaneen. Silloin minulle varmaan olisi jäänyt joku muisto\nulkomaailmasta\".\n\n\"Niin minäkin luulen\", sanoi Harry. \"Muutoin, Nell, oli siihen aikaan\nmonta muuta paitsi sinua, jotka eivät koskaan lähteneet kaivoksesta.\nMatka ulkomaailmaan oli tukalaa silloin, ja minä tunnen monta neitosta\nja nuorukaista, joille sinun ijässäsi kaikki on ollut tuntematonta\ntuolla ylhäällä, mitä sinäkään et vielä ole nähnyt! Mutta nyt kuljemme\nmukavasti rautatiellä suuren tunnelin kautta muutamassa minuutissa\nkreivikunnan pinnalle. Nell, minä sentähden oikein ikävöin kuulla sinun\nsanovan nämä sanat: 'Tule, Harry, minun silmäni kestävät päivän valoa,\nja minä tahdon nähdä Jumalan luomaa luontoa!'\"\n\n\"Harry\", vastasi nuori tyttö, \"minä toivon piankin voivani sanoa\nsinulle nuo sanat. Minä lähden sinun kanssasi ihailemaan ulkomaailmaa,\nja kuitenkin...\"\n\n\"Mitä tarkoitat, Nell?\" tiedusteli Harry häneltä innokkaasti.\n\"Katuisitko ehkä jättäneesi tuon synkän syvyyden, jossa olet viettänyt\nelämäsi ensi vuodet ja josta me sinut korjasimme, kun jo olit melkein\nkuolemaisillasi.\"\n\n\"En, Harry\", vastasi Nell. \"Minä vaan ajattelin, kuinka pimeässäkin\nlöytyy paljon kaunista. Jospa tietäisit, mitä kaikkea ne silmät\nnäkevät siinä, jotka ovat tottuneet syvyydessä elämään! Siellä on\nvarjoja, jotka kiitävät eteenpäin, ja joiden jälkiä mielellään seuraisi\nnopeassa juoksussa. Kaivoksen syvyydessä on mustia syvennyksiä, täynnä\nepätietoisia ja epämääräisiä valoja. Voitpa kuulla ääniäkin, jotka\nsinua puhuttelevat! Harry, täytyy elää syvyydessä ymmärtääksensä\nkaikkea, mitä minä tunnen ja jota en voi sinulle sanoin selittää!\"\n\n\"Etkö sinä pelännyt, Nell, kun olit yksinäsi?\"\n\n\"Harry\", vastasi nuori tyttö, \"juuri yksin ollessani en pelännyt\".\n\nNellin ääni oli näitä sanoja lausuessa hiukan muuttunut. Mutta Harry\ntahtoi kehoittaa ja rohkaista häntä ja sentähden hän sanoi:\n\n\"Mutta noissa pitkissä käytävissä voisi pian eksyä, Nell. Etkö pelännyt\neksyväsi?\"\n\n\"En, Harry. Minä tunsin jok'ainoan sopen Uudessa Aberfoylessa\".\n\n\"Etkö koskaan lähtenyt siitä ulommaksi?\"\n\n\"Kyllä ... joskus\", vastasi epäilevästi nuori tyttö, \"minä saavuin\ntoisinaan aina Aberfoylen vanhaan kaivokseen asti\".\n\n\"Sinä tunsit siis vanhan asuntomme, joka oli siellä?\"\n\n\"Asunnon ... kyllä ... mutta sen asukkaita en vähintäkään\".\n\n\"Ne olivat vanhempani ja minä\", sanoi Harry. \"Me emme olisi koskaan\ntahtoneet jättää sitä\".\n\n\"Ehkäpä se olisikin ollut paras teille!\" virkkoi hiljakseen nuori tyttö.\n\n\"Miksikä niin, Nell? Eikö se ole omapäisyytemme kautta, ett'emme\ntahtoneet siitä luopua, joka saattoi meidät löytämään uuden\nhiilikerroksen? Ja eikä tämä löytö ole tuottanut onnea kokonaiselle\nväestölle, joka työllänsä on siten saattanut koota itselleen\nvarallisuutta; ja sinulle, Nell, joka, sitte kuin jälleen olit elämään\nsaatettu, täällä olet löytänyt rakkaita ystäviä!\"\n\n\"Minulle!\" virkkoi Nell innokkaasti. \"Niin kyllä minulle, mitä sitte\ntapahtuneeki... Mutta muille ... kukapa tietää?\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"En mitään ... en mitään!... Mutta se oli vaarallista silloin\nyrittääkään uuteen hiilialueesen! Niin, hyvin vaarallista, Harry.\nEräänä päivänä tunkeusi muutamat varomattomat näihin syvyyksiin. He\nmenivät kauas, kauas tuonne! He sattuivat eksymään!\"\n\n\"Eksyivätkö he?\" sanoi Harry ja katsoi tarkasti Nelliin.\n\n\"Eksyivät\", vastasi Nell vapisevalla äänellä. \"Heidän lamppunsa sammui.\nHe eivät osanneetkaan takaisin!...\"\n\n\"Niin\", virkkoi Harry \"ja niinä kahdeksana päivänä, jolloin he olivat\ntänne suljettuina, olivat he kuolemaisillaan, Nell ... jos ei eräs\narmelias olento, jonka Jumala lähetti, ehkäpä joku enkeli, olisi\nsalaisesti kantanut heille ruokaa, ja jos ei salaperäinen opas olisi\njohdattanut heidän luoksensa pelastajia... Voi, jos tuota enkeliä ei\nolisi ollut, eivät he koskaan olisi päässeet siitä haudastaan!\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\" kysyi nuori tyttö.\n\n\"Tiedänpä, nuo ihmiset olivat James Starr ... isäni ... minä, Nell!\"\n\nNell kohotti päätään, otti nuorukaisen käden omaansa ja katseli häntä\ntutkivasti, josta nuori mies joutui kovin hämilleen.\n\n\"Sinäkö?\" virkkoi Nell viimein.\n\n\"Niin!\" vastasi Harry hetken vaiti oltuaan, \"ja se, jota meidän tulee\nkiittää siitä, että vielä elämme, olet sinä, Nell! Se ei voisikaan olla\nkukaan muu paitsi sinä!\"\n\nNell painoi päänsä molempiin käsiinsä, sanaakaan vastaamatta. Harry ei\nollut koskaan nähnyt häntä niin liikutettuna.\n\n\"Ne, jotka ovat pelastaneet sinut, Nell\", lisäsi Harry liikutuksesta\nvienosti värisevällä äänellä, \"ne olit sinä jo ennen elämään\npelastanut, ja uskotko että he sitä koskaan unhottavat?\"\n\n\n\n\nKuudestoista Luku.\n\nHeiluvalla portaalla.\n\n\nTyöt Uudessa Aberfoylessa tuottivat suurta voittoa. Insinööri James\nStarr ja Simo Ford - - tuon suuren hiilialan ensimmäiset löytäjät --\nsaivat suuren osan siitä voitosta. Harry oli siis rikas sulhanen ja\nnaimiskauppa hyvin edullinen hänen kanssansa. Mutta hänellä ei ollut\nvähintäkään aihetta jättää koti-asuntoaan. Hän oli isänsä jälkeen\npäässyt kaivosmestariksi, ja piti erittäin hyvässä järjestyksessä koko\nsuuren työmieslauman.\n\nJack Ryan iloitsi koko sydämestään kumppaninsa puolesta, kun hänelle\nkävi hyvin ja onni häntä seurasi. Myöskin hän hoiti hyvin asioitaan.\nHe kohtasivat usein toisiaan joko kotona tahi alhaalla kaivoksessa.\nJack Ryan kyllä pian huomasi, mitkä Harryn tunteet olivat nuorta tyttöä\nkohtaan, Harry ei sitä myöntänyt, mutta Jack nauroi niin, että valkeat\nhampaansa loisti, kun Harry kieltävästi pudisti päätään.\n\nJack Ryanin hartaimpia toiveita oli, saada seurata Nelliä, kun\nhän ensikerran kävisi maan pinnalla. Hän tahtoi nähdä, miten Nell\nkummastelisi ja ihailisi hänelle tähän asti tuntematonta luontoa. Hän\nluuli, että Harry ottaisi hänet mukaan tälle matkalle. Mutta Harry\nei ollut vielä tähän asti sanallakaan sinnepäin viitannut -- joka\nkieltämättä saattoi Jackin levottomaksi.\n\nMuutamana päivänä laskeusi Jack Ryan erään ilma-aukon kautta, joka\nyhdisti alemmat kaivoskäytävät maanpinnan kanssa. Hän käytti yhtä\nniistä portaista, joita kierroskone nostaa ja laskee, jossa kaksi\nhenkilöä yht'aikaa voi, toinen nousta ylös toinen laskeutua alas\nilman vähintäkään vaivaa tahi voimain ponnistusta. Kaksikymmentä\nkoneen kierrosta oli laskenut hänet 150 jalkaa alas, kun hän ahtaalla\npenkereellä, jonne hän oli seisahtanut, kohtasi Harryn, joka oli\nmatkalla ylhäällä taivasalla olevain työmiesten luo.\n\n\"Sinäkö olet?\" virkkoi Jack katsellen kumppaniaan, jota sähkölamppujen\nvalo aukosta valaisi.\n\n\"Niin olen, Jack\", vastasi Harry, \"hyvä oli, että sinut tapasin.\nMinulla on ehdoitus tehtävä sinulle...\"\n\n\"Minä en tahdo kuulla yhtä enkä toista, ennenkuin sanot, miten Nell\nvoipi!\" keskeytti hänet Jack Ryan.\n\n\"Nell voi hyvin, Jack, ja vieläpä niinkin hyvin, että toivon jo\nkuukauden eli kuuden viikon kuluttua...\"\n\n\"Naitko hänet, Harry?\"\n\n\"Sinä et tiedä mitä sanot Jack?\"\n\n\"Mahdollista kyllä, Harry, mutta minä tiedän kyllä, mitä aion tehdä\".\n\n\"No mitä sitte?\"\n\n\"Minä nain hänet, jos sinä et sitä tee!\" vastasi Jack purskahtaen\nkaikuvaan nauruun. \"Pyhä Mungo minua suojelkoon! mutta hän on oikein\nmieleiseni, tuo pikku Nell! Nuori ja hyväntahtoinen olento, joka\nei koskaan ole ollut ulkona kaivoksesta, semmoinen nainen sopii\nkaivostyömiehelle! Hän on orpo, niinkuin minäkin, ja jos et sinä\ntodella ajattele häntä, ja hän puolestaan huolii kumppanistasi, Harry,\nniin...\"\n\nHarry katseli tarkastellen kumppaniaan. Hän antoi hänen puhua,\nsanallakaan häntä keskeyttämättä.\n\n\"Etkö käy mustasukkaiseksi, Harry?\" kysyi Jack Ryan vakavammalla\näänellä.\n\n\"En, Jack\", vastasi Harry tyyneesti.\n\n\"Mutta jos sinä et ota Nelliä vaimoksesi, niin ethän kuitenkaan voi\nvaatia, että hän jäisi vanhaksi piiaksi?\"\n\n\"Minulla ei ole vaatimuksia ensinkään\".\n\nPortaiden kiepominen saattoi ystävykset tilaisuuteen erota toisistaan,\njos niin tahtoivat, toisen lähteä ylös, toisen alas. Mutta he eivät\neronneet.\n\n\"Harry\", sanoi Jack, \"uskotko puheeni Nellistä olleen täyttä totta?\"\n\n\"En, Jack\", vastasi Harry.\n\n\"Hyvä, nyt teenkin siitä täyden toden\".\n\n\"Sinä puhut totisesti?\"\n\n\"Kunnon kumppanini\", jatkoi Jack, \"minä voisin antaa ystävälle hyvän\nneuvon\".\n\n\"Sano se siis, Jack\".\n\n\"Kuule siis! Sinä rakastat Nelliä koko sydämestäsi, niinkuin hän\nansaitseekin, Harry. Vanhempasi hellivät häntä myöskin, kuin olisi hän\nheidän oma lapsensa... Miksi et siis nai hänet?\"\n\n\"Jack\", sanoi Harry, \"tiedätkö myöskin, mitä tunteita Nellissä liikkuu?\"\n\n\"Niitä ei yksikään tiedä, et edes sinäkään, Harry, ja siinäpä juuri\nonkin syy, ett'et sinä ole mustasukkainen minulle etkä muillekaan...\nMutta tässähän on portaat, jotka menevät alas, ja...\"\n\n\"Odota, Jack\", sanoi Harry ja pidätti kumppaniaan, jonka jalka jo oli\npenkereeltä nostettu liikkuvalle portaalle.\n\n\"Hyvä, Harry!\" virkkoi Jack nauraen, \"sinä tahdot siis, että minä\nrevehtyisin\".\n\n\"Kuule todella, mitä sanon, Jack\", vastasi Harry, \"nyt on minun vuoroni\npuhua totisesti\".\n\n\"Minä kuulen ... viimeiseen kiepaukseen asti, mutta en kauemmin\".\n\n\"Jack, minä en huoli salata sinulta, että rakastan Nelliä. Hartain\ntoivoni on saada hänet vaimokseni...\"\n\n\"Hyvä\".\n\n\"Mutta sellaisenaan, kun hän nyt on, on minulla ikäänkuin omantunnon\nvaivoja pyytää häneltä lupausta, joka on peruuttamatoin\".\n\n\"Mitä tarkoitat, Harry?\"\n\n\"Minä tarkoitan, Jack, ett'ei Nell koskaan ole ollut näitä kaivoksia\nulompana, jossa hän varmaan on syntynyt. Hän ei tiedä mitään, eikä\ntunne mitään ulkomaailmasta. Hänellä on silmillä kaikki opittavaa ja\nehkäpä sydämellä myöskin. Ken tietää, millaiseksi hänen ajatuksensa\nmuuttuvat, kun uusia liikutuksia hänessä syntyy? Hänessä ei vielä\nole mitään maallista, ja minusta tuntuu melkein kun tahdottaisi\npettää häntä, jos vaadittaisi häntä valitsemaan kaivos-elämää ennen\nkaikkea muuta, ennenkuin hän vielä itse voipi valita. Ymmärrätkö mitä\ntarkoitan, Jack?\"\n\n\"Kyllä ... joksikin... Etenkin ymmärrän, ett'en vielä ensi\nkiepahduksellakaan eroa sinusta!\"\n\n\"Jack\", virkkoi Harry vakavalla äänellä, \"sinun täytyy kuulla mitä\nminulla on sanottavaa, vaikkapa portaat seisahtuisivat liikkeessään\ntahi tämä kalliopenger vaipuisi jalkaimme alta!\"\n\n\"Oivallista, Harry! Niin juuri tuleekin minulle puhua. Sinä tarkoitat\nsiis, että aiot lähettää Nellin johonkin Edinburgin oppilaitokseen,\nennenkuin menet naimisiin hänen kanssaan?\"\n\n\"En, Jack\", vastasi Harry, \"minä mielelläni opettaisin itse sitä, joka\nkerran on tuleva vaimokseni\".\n\n\"Silloin on kasvatus oleva sitä parempi, Harry\".\n\n\"Mutta\", jatkoi Harry, \"minä tahdon, niinkuin jo äsken sanoin sinulle,\nettä Nell ensin saa täydellisen tiedon ja käsityksen ulkomaailmasta.\nYksi vertaus, Jack. Jos sinä rakastaisit nuorta, sokeaa tyttöä, ja jos\njoku tulisi ja sanoisi sinulle: 'Kuukauden kuluttua on hän näkevä!'\netkö silloin odottaisi, siksi kun hän tulisi terveeksi, ennenkuin\nnaisit hänet?\"\n\n\"Sen tekisinki, toden totta!\" vastasi Jack Ryan.\n\n\"Hyvä! Nell on vielä sokea, ja ennenkuin minä otan hänet vaimokseni,\ntahdon, että hänen tulee tietää, minkä hän valitsee, kun hän ottaa\nminut, ja tyytyy minun elantotapaani, muiden rinnalla. Lyhyesti,\ntahdon, että hänen silmänsä ensin saavat nähdä päivän valon!\"\n\n\"Oikein, Harry, aivan oikein!\" virkkoi Jack. \"Nyt sinut ymmärrän. Ja\nmilloinka parannusleikkaus toimitetaan...?\"\n\n\"Kuukauden kuluttua, Jack. Nellin silmät tottuvat vähitellen meidän\nsähkö-aurinkomme valoon. Se on sopiva valmistus. Kuukauden kuluttua\ntoivon hänen jo nähneen maan ihmeineen ja taivaan loistossaan! Hän\noppii tuntemaan luonnon tarjoavan ihmissilmille laajemman näköpiirin,\nkuin synkän hiilikaivoksen seinät! Hän saapi nähdä, että luotu maailma\non ääretöin!\"\n\nMutta sillä aikaa kuin Harry näin vaipui mielikuvituksensa luomiin\ntuumiin, oli Jack Ryan hypännyt penkereeltä kiepovalle portaalle.\n\n\"Voi, Jack\", huusi Harry, \"missä oletkaan?\"\n\n\"Sinun allasi\", vastasi tuo iloinen veikko. \"Silloin kun sinä kohoat\nylös äärettömiin, vajoan minä pohjattomaan syvyyteen\".\n\n\"Hyvästi, Jack!\" sanoi Harry ja tarttui itse ylöspäin nousevaan\nportaasen. \"Elä virkkaa kenellekään siitä, mitä sinulle äsken puhelin\".\n\n\"En, en kenellekään!\" huusi Jack Ryan, \"mutta yksi ehto kuitenkin...\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Se, että minä saan seurata teitä, kun Nell ensikerran viedään maan\npinnalle\".\n\n\"Kyllä, sen sinulle lupaan, Jack\", huusi Harry.\n\nKoneen kiepaus taaskin eroitti ystävykset kauas toisistaan. He kuulivat\nainoastaan kaukaa ja hiljakseen toistensa äänet.\n\nKuitenkin kuuli Harry vielä Jackin huutavan:\n\n\"Ja kun Nell on saanut nähdä auringon, kuun ja tähdet, tiedätkö ketä\nhän silloin pitää noita kaikkia parempana?\"\n\n\"En, Jack\".\n\n\"Sinua, kumppani, taaskin sinua ja ainoastaan sinua!\"\n\nJa Jack Ryanin ääni katosi kuulumattomiin, hurraata viimeksi\nhuutaessaan.\n\nHarry käytti kaikki väli-aikansa Nellin opettamiseen. Hän opetti\nNelliä lukemaan ja kirjoittamaan, joissa aineissa Nell pian edistyi.\nEi koskaan ennen ollut vilkkaampi ymmärrys pikemmin voittanut\ntäydellistä tietämättömyyttä. Se ihmetytti kaikkia, jotka tulivat hänen\nläheisyyteensä.\n\nSimo ja Madge tunsivat päivä päivältä yhä enemmin kiintyvänsä\nkasvatti-lapseensa, jonka entisyyttä he kuitenkin usein aprikoivat. He\nolivat piankin huomanneet, mitä laatua Harryn tunteet olivat Nelliä\nkohtaan, eikä ne suinkaan heidän mieltään pahoittaneet.\n\nLukija muistanee vanhan kaivosmestarin jo insinöörin ensi käynnillä\nsanoneen hänelle:\n\n\"Miksi minun poikani menisi naimisiin? Mikä olento tuolta ylhäältä\nsopisi nuorelle miehelle, jonka koko elämä kuluu kaivoksen syvyydessä?\"\n\nTuntuipa juuri kuin olisi Luoja lähettänyt hänelle ainoan sopivan\nelämän kumppaliksi, joka todella sopi hänen pojalleen. Eikö tuo\ntodellakin ollut sula taivaallinen armo?\n\nVanha kaivosmestari tekikin itselleen sen lupauksen, että kun niitä\nhäitä vietettäisiin, pidettäisiin Coal-Cityssä juhla, jonka vertaista\nUuden Aberfoylen asukkaat ei vielä olleet nähneet.\n\nSen taisikin Simo Ford syystä sanoa.\n\nMutta löytyipä vielä toinenkin henkilö, joka yhtä hartaasti toivoi\nHarryn ja Nellin naimista, nimittäin James Starr. Hän tosin toivoi\nennen kaikkia molempain nuorten onnea, vaan olipa hänen toivoon\ntoinenkin yleisempi syy.\n\nNiinkuin jo tiedetään ei James Starr päässyt luuloistaan vaan pysyi yhä\nedelleen varovaisena, vaikka nykyään ei näyttänyt olevan vähintäkään\npelon syytä. Mutta se, mikä silloin hätyytti, voi vieläkin olla\nolemassa. Nell oli ainoa, joka tunsi tuon usein mainitun salaisuuden\nkaivoksessa. Ja jos tulevaisuus toisi uusia vaaroja Uuden Aberfoylen\nkaivostyömiehille, kuinka hän, James Starr, voisi heitä suojella niitä\nvastaan, jos hän ei tiennyt ainakin syytä niihin?\n\n\"Nell ei ole tahtonut puhua\", virkkoi James Starr usein, \"mutta voisiko\nhän kauemmin salata mieheltäänkin sen, minkä hän tähän asti on kaikilta\nsalannut? Vaara uhkaisi Harrya yhtä paljon kuin meitäkin. Avioliitto,\njoka saattaisi molemmat puolisot onnellisiksi ja heidän ystävänsä\nturvallisuuteen, on hyvä avioliitto, tahi sitte ei koskaan sellaisia\ntäällä maanpäällä rakenneta!\"\n\nNiin tuumaili, ja joksenki johdonmukaisesti insinööri. Hän kertoi\najatuksensa vanhalle Simolle, joka myöskin yhtyi siihen, ja niin näytti\nsiis, kuin ei mitään estettä löytyisi Harrylle rupeamasta Nellin\nmieheksi.\n\nKukapa olisi voinut sitä estää? Harry ja Nell rakastivat toinen\ntoistaan. Vanhemmat eivät tahtoneet toista vaimoa pojalleen. Harryn\nkumppanit kadehtivat hänen onneaan, tunnustaen kuitenkin, että\nHarry hyvin ansaitsi sen. Nuori tyttö ei myöskään tarvinnut muiden\nsuostumusta kuin oman sydämensä.\n\nMutta kun ei kukaan voinut estää tuota avioliittoa, mikä oli sitte\nsyynä siihen, että sähkö-aurinkojen sammutettua maatapanon aikana, kun\nyö levisi työmieskaupunkiin, kun Coal-Cityn asukkaat olivat palanneet\nasuntoihinsa -- mikä oli syynä siihen, että silloin pimeimmästä ja\nsynkimmästä sopesta Uuden Aberfoylen kaivoksessa, salainen olento\nhiipi pimeyteen? Mikä vaisto johti tuota aavetta määrättyjen käytävien\nkautta, jotka olivat niin ahtaat, ett'ei voinut luulla kenenkään\nvoivan niissä kulkea? Miksikä tuli tuo satumainen olento, jonka silmät\ntunkivat synkeimmänkin pimeyden läpi, ryömien Malcolm-järven rannalle?\nMiksikä hän aina kääntyi Simo Fordin asuntoa kohti, ja teki sen niin\nvarovasti, että hän tähän asti oli pettänyt valppaimmatkin? Miksikä\nhän painoi korvansa ikkunaa vasten, voidaksensa luukkujen takaa kuulla\njoitakuita katkonaisia lauseita puheesta?\n\nJa kun hän kuuli jonkun sanan, miksi nosti hän puristetun nyrkkinsä\nkohti rauhallista asuntoa? Miksi pääsi hänen vihasta puristettujen\nhuultensa välistä sanoja sellaisia kuin:\n\n\"Nell ja hän! Ei koskaan!\"\n\n\n\n\nSeitsemästoista Luku.\n\nAuringon nousu.\n\n\nKuukautta myöhemmin -- olipa 20 päivä elokuuta iltasilla. Simo Ford\nja Madge toivottivat onnea neljälle matkailijalle, jotka olivat\nlähtemäisillään asunnosta.\n\nJames Starr, Harry ja Jack aikoivat viedä Nellin ylös maan pinnalle,\njota hänen jalkansa eivät koskaan ennen olleet astuneet, loistavaan\navaruuteen, jonka valoa hänen silmänsä eivät koskaan ennen olleet\nnähneet.\n\nMatka oli kestävä kaksi päivää. James Starr tahtoi niinkuin Harrykin,\nettä nuori tyttö näiden 48 tunnin kuluessa olisi näkevä kaikki, jota\nhän ei voinut nähdä pimeässä luolassa, se on erilaiset näköalat\nvuorokauden eri aikoina, niinkuin liikkuvassa panoraamassa kaupunkia,\ntasankoja, vuoria, virtoja, järviä, merenlahtia ja meriä olisi\nlevitetty hänen katsottavakseen.\n\nJa juuri siinä osassa Skotlantia, Edinburgin ja Glasgowin välillä, oli\nluonto ikäänkuin koonnut nuo maalliset ihmeet, ja taivas oli siellä\nniinkuin muuallakin näköisensä, vaihtelevine pilvineen, kirkkaine\ntai utuhuntuun peitettyine kuineen, loistavine aurinkoineen ja\ntähti-tarhoineen.\n\nSimo Ford ja Madge olisivat kyllä tahtoneet seurata Nelliä; mutta he\neivät mielellään lähteneet kaivosasunnostaan, eivätkä nytkään tahtoneet\nedes päiväksikään erota tuosta maanalaisesta asunnostaan.\n\nJames Starr seurasi mukana jonkunlaisena tutkijana tahi filosofina,\nsuuresti utelias sielutieteelliseltä kannalta havaitaksensa, minkä\nluontevan vaikutuksen kaikki Nelliin vaikuttaisi -- ehkäpä jonkun\nodottamattoman näön vaikutuksesta kuullaksensa jotain niistä salaisista\ntapauksista, jotka olivat yhteydessä hänen lapsuutensa kanssa.\n\nJack Ryan oli iloinen kuin leivo, kohotessaan kohti aamu-auringon ensi\nsäteitä. Hän toivoi iloisuutensa tarttuvan matkakumppaneihinsakin.\nSiten hän olisi palkitseva lupauksen saada seurata heitä tällä matkalla.\n\nNell oli ajatuksiinsa vaipunut, niinkuin hartauden valtaamana.\n\nSyystä oli James Starr määrännyt, että lähtö piti illalla tapahtuman.\nSe oli nimittäin paras aika, että nuori tyttö vähitellen siirtyisi yön\npimeydestä päivän valoon. Ja tämä tapahtuisikin, kun hän keskiyöstä\npuolipäivään saisi kokea nuo eri varjon ja valon vaihetukset, joihin\nhänen silmänsä vähitellen tottuisivat.\n\nKun heidän piti lähteä asunnosta tarttui Nell Harryn käteen ja sanoi\nhänelle:\n\n\"Harry, onko tosiaankin tarpeellista, että minä lähden kaivoksesta,\njoskin vaan muutamaksi päiväksi?\"\n\n\"On, Nell\", vastasi nuori mies, \"sinun täytyy ... sekä itsesi että\nminun tähteni\".\n\n\"Mutta, Harry\", virkkoi Nell, \"sitten kuin sinä toit minut tänne, olen\nollut niin onnellinen kuin kukaan ihminen olla voi. Sinä olet antanut\nminulle tietoja. Eikö siinä jo ole kylliksi? Mitä minä teen tuolla\nylhäällä\".\n\nHarry katseli häntä sanaakaan sanomatta. Ne ajatukset, joita Nell nyt\nilmoitti olivat juuri samat kuin hänen omansakin.\n\n\"Tyttöseni\", virkkoi nyt James Starr, \"minä käsitän hyvin epäilyksesi,\nmutta varsin tarpeellista on, että nyt seuraat meitä. Ne, joista pidät,\nnäyttävät sinulle tietä, ja ne tuovat sinut myös takaisin.\n\n\"Jos sitte tahdot edeskinpäin asua täällä kaivoksessa, niinkuin vanha\nSimo, Madge ja Harry, on se vapaassa tahdossasi! Minä en epäile\nvähintäkään, ett'ei niin tekisi ja pidänkin sen oikeana. Mutta sinun\ntulee ainakin verrata se, jonka jätät, siihen, jonka valitset, ja sinun\ntulee valita vapaasta tahdosta. Tule!\"\n\n\"Tule, rakas Nell!\" sanoi Harry.\n\n\"Harry, minä olen valmis sinua seuraamaan\", vastasi nuori tyttö.\n\nK:lo 9 vei viimeinen iltajuna Nellin ja hänen matkakumppaninsa maan\npinnalle. 20 minuuttia myöhemmin seisahti se pysäyspaikassa, jossa\nUuden Aberfoylen sivurata yhdistyy Dumbarton-Stirlingin emärataan.\n\nJo oli pimeä ilta. Näköpiiristä keskitaivaalle kiiti vielä muutamia\nkeveitä hattaroita korkeudessa, ilmaa raitistuttavan lounas-tuulen\najamina. Päivä oli ollut ihana. Yö varmaan oli käypä samanlaiseksi.\n\nKun he tulivat Stirlingiin, lähtivät he heti junasta junasillalle.\n\nHeidän eteensä levisi korkeain puiden välissä kulkeva tie, joka vei\nForthin rannalle.\n\nEnsimmäinen luonnon vaikutus, jonka nuori tyttö tunsi, oli raitis ja\npuhdas ilma, jota hän halukkaasti veti keuhkoihinsa.\n\n\"Hengitä vahvasti, Nell\", sanoi James Starr, \"hengitä tätä ilmaa, joka\non täytetty kukkaisten elähyttävällä tuoksulla\".\n\n\"Mitä nuo suuret savupilvet ovat, jotka näkyvät tuolla korkealla päämme\nyläpuolella?\" kysyi Nell.\n\n\"Ne ovat pilviä\", vastasi Harry, \"ne ovat puoleksi tiivistyneitä\nhöyryjä tahi huuruja, joita tuuli ajaa länteen päin\".\n\n\"Ah\", virkkoi Nell, \"kuinka mielelläni soisin itseni viedyksi heidän\näänettömään pyörteesensä! Ja mitä ovat nuo kiiltävät pilkut, jotka\nkimmeltävät pilvi-aukkojen välistä?\"\n\n\"Ne ovat tähtiä, joista olen sinulle puhunut, Nell. Ne ovat yhtä\nmonta aurinkoa, yhtä monen maailman keskustaa, jotka ehkä ovat meidän\nmaailmamme kaltaisia\".\n\nTähtiryhmät kuvautuivat nyt yhä selvemmin tumman siniselle taivaalle,\njosta tuuli karkoitti pilvet.\n\nNell katseli noita tuhansia tähtiä, jotka välkkyivät ylhäällä\navaruudessa.\n\n\"Mutta\", sanoi hän, \"jos nuo ovat aurinkoja, kuinka voivat minun\nsilmäni sietää niiden valoa?\"\n\n\"Tyttöseni\", sanoi James Starr, \"ne ovat todella aurinkoja, mutta ne\novat niin kaukana meistä. Lähin noista tuhansista tähdistä, joiden\nsäteet ulottuvat meille asti, on Vega tähti, Lyyran tähtiryhmässä,\njonka näet melkein keskitaivaalla, ja se on kuitenkin noin 50,000\nmiljardia lieuetä [1 lieue on yhtä kuin 2,000 syltä] kaukana meistä.\nSen valo siis ei voi vaikuttaa sinun silmiisi. Mutta meidän aurinkomme\nnousee huomenna ainoastaan 38 miljoonaa lieuetä meistä, eikä yksikään\nihmis-silmä voi katsoa suoraan siihen, sillä se on kirkkaampi, kuin\ntuli suuressa masuunissa. Mutta tule, Nell, tule!\"\n\nLähdettiin astumaan. James Starr talutti nuorta tyttöä kädestä.\nHarry astui Nellin rinnalla. Jack Ryan tuli ja meni, niinkuin nuori\nkoira olisi tehnyt, joka maltitonna juoksee edestakaisin isäntäänsä\nkiiruhtaen.\n\nTie oli autio. Nell katseli suurten puiden varjokuvia, joiden\noksia tuuli hämärässä heilutteli. Hänestä ne näyttivät liikkuville\njättiläisille. Tuulen humina korkeimmissa oksissa, syvä hiljaisuus sen\nlevähtäessä, kaukainen näköpiiri, joka selvemmin näkyi, kun tie kulki\ntasangon poikki, kaikki herätti hänessä uusia, unohtumattomia tunteita\nja vaikutuksia. Kysyttyään nuo muutamat kysymykset, vaikeni Nell, ja\nmuut kunnioittivat tätä vaiti-oloa ikäänkuin yhteisestä päätöksestä.\nHe eivät tahtoneet sanoillaan vaikuttaa nuoren tytön tuntehikkaasen\nmielikuvitukseen. He antoivat ennemmin aatteiden itsestänsä muodostua\nhänen sielussaan.\n\nNoin kello puoli 12 aikaan saavuttiin Forthlahden pohjoisrannalle.\n\nSiellä odotti heitä venhe, jonka Starr oli tilannut. Se vei heidät\nmuutamassa tunnissa Edinburgin satamaan.\n\nNell näki välkkyvän veden pinnan, joka lainehti hiljaa hänen jalkojensa\nalla mainingin liikuttamana ja oli kuni tähditetty.\n\n\"Onko tämä järvi?\" kysyi Nell.\n\n\"Ei\", vastasi Harry, \"se on suuri lahti, jossa on liikkuvaa vettä, se\non virran suu, melkein kuin meren poukama. Ota vähäisen tuota vettä\nkouraasi, Nell, ja saat nähdä, ett'ei se olekkaan makeata niinkuin\nMalcolm-järven vesi\".\n\nNuori tyttö kumartui alas, pisti kätensä laineisin ja vei sen sitte\nhuulilleen.\n\n\"Tämä vesi on suolaista\", sanoi hän.\n\n\"Niin\", vastasi Harry, \"nyt on vuoksi, sentähden meren aallot ovat\ntunkeuneet tänne asti. Kolme neljännestä maanpinnasta on peitetty\nsuolaisella vedellä, jota nyt maistoit\".\n\n\"Mutta jos virtojen vesi ei ole muuta kuin merien vesi, jota niihin\npilvistä on satanut, mistä syystä edellisten vesi siis on makeaa?\"\n\n\"Sentähden että vedestä eroaa suola, kun se muuttuu höyryksi\",\nvastasi James Starr. \"Pilvet syntyivät juuri siten, että vesi lämmön\nvaikutuksesta muuttuu höyryksi, ja sitte tiivistyneenä sateessa antaa\ntakaisin merelle makean vetensä\".\n\n\"Harry! Harry!\" huudahti nuori tyttö, \"mikä on tuo punertava valo, joka\nnäkyy taivaanrannalla. Onkohan se kulovalkea?\"\n\nNell osoitti erästä kohtaa taivaalla, niiden alhaisten sumujen\nkeskellä, jotka punoittivat idässä.\n\n\"Ei, Nell\", vastasi Harry. \"Se on kuu joka nousee\".\n\n\"Niin, kuu!\" virkkoi Jack Ryan, \"hohtava hopea tarjotin, jolla taivaan\nhaltiattaret tarjoovat avaruudessa, ja jolle he kokoovat kaikki taivaan\ntähdet\".\n\n\"Jack\", sanoi insinööri nauraen, \"minä en tosiaankaan ole tuntenut\ntaipumustasi käyttämään rohkeita vertauksia\".\n\n\"Ah, hra Starr, vertaukseni on aivan oikea. Katsokaapa vaan, eikö\ntähdet katoa sitä myöten kun kuu nousee. Minun täytyy siis otaksua,\nettä ne putoavat kuuhun\".\n\n\"Se on sama kuin jos sanoisit\", virkkoi insinööri, \"että kuu valollaan\nsammuttaa tähdet, ja sentähden ne häviävät hänen tieltään\".\n\n\"Voi miten ihanaa kaikki on!\" virkkoi Nell, jonka koko olento oli\npaljaana silmänä. \"Mutta minä luulin kuun olevan aivan pyöreän?\"\n\n\"Pyöreä se onkin, kun on täysi kuu\", neuvoi James Starr, \"se on silloin\nkuin sen asema on aivan aurinkoa vastapäätä. Mutta tänä yönä on se\nviimeisessä neljänneksessä, sillä on jo sarvet ja ystävämme Jackin\nhopea tarjotin on vaan rikkinäinen lautanen\".\n\n\"Voi, hra Starr\". huudahti Jack Ryan, \"mikä sopimaton vertaus! Minä\naioin juuri alottaa seuraavan laulun kuun kunniaksi:\n\n    \"Öinen tähti, mi kulkiessas'\n    Ihastutat...\"\n\n\"Mutta ei! Nyt se on mahdotonta. Lautanen on kokonaan hävittänyt\nrunollisen innostukseni\".\n\nSillä välin nousi kuu vähitellen taivaan rannalle. Sen edestä hävisi\nviimeisetkin sumut. Keskitaivaalla ja lännessä välkkyivät tähdet vielä\nmustalla pohjalla, joka vähitellen vaaleni kuun valossa. Nell katseli\näänetönnä tuota ihmeellistä näkyä, hänen silmänsä kestivät vähintäkään\nhaittaa tuntematta kuun vienoa hopeahohdetta, mutta hänen kätensä\nvapisi Harryn kädessä, kertoen mitä hän tunsi ja jota hän ei voinut\nsanoin selittää.\n\n\"Astukaamme venheesen, ystäväni\", sanoi James Starr. \"Meidän täytyy\nkulkea ylös Arthur-Seatin kukkulalle ennen auringon nousua\".\n\nVenhe oli kiinnitetty erääsen paaluun virrassa. Eräs soutumies\nvahti sitä. Nell ja hänen seuralaisensa astuivat venheesen. Purjeet\nnostettiin ja nopeasti paisutteli niitä luodetuuli.\n\nMitä uusia vaikutuksia nuori tyttö taas tunsikaan! Hän oli joskus\nsoudellut Uuden Aberfoylen järvissä, mutta vaikka Harry kuinkaki\nkeveästi käytteli airoja, voi Nell helposti huomata, miten soutaja\nkäytti voimiaan. Nyt Nell ensi kerran kulkea liiteli vedenpintaa\nmyöten, samaten kuin ilmapallo kulkee ilmassa. Lahti oli tasainen kuin\njärvi. Puoleksi makaavassa asennossa venheen perässä liiteli Nell\neteenpäin laineiden tuudittamana. Joskus tunkeutui kuun säteet aina\nForthin pintaan asti; ja venhe näytti kulkevan halki hopeakankaan.\nLoiskuen lauloivat laineet venheen kupeilla. Voi, kuinka kaikki oli\nihanaa!\n\nMutta nyt painuivat Nellin silmät vastustamattomasti umpeen. Hän vaipui\njonkinlaiseen huumeesen. Hänen päänsä vaipui Harryn rintaa vasten ja\nhän nukkui syvään uneen.\n\nHarry tahtoi herättää häntä, ett'ei häneltä jäisi mitään näkemättä tuon\nkauniin yön ihanuuksista.\n\n\"Anna hänen nukkua, poikaseni\", sanoi insinööri hänelle. \"Parin tunnin\nlepo vahvistaa häntä paremmin kestämään päivän vaikutusta\".\n\nK:lo 2 aamulla tuli venhe rantaan Granton-sillan luona. Silloin heräsi\nNell.\n\n\"Olenko nukkunut?\" kysyi hän.\n\n\"Et lapseni\", vastasi James Starr. \"Sinä vaan näit unta, että nukuit\".\n\nYö oli silloin erittäin valoisa. Kuu, joka oli kulkenut puolitiehen\ntaivaanrannalta keskitaivaalle, valaisi säteillään joka paikkaa\ntaivaalla.\n\nGrantonin pikku satamassa ei ollut kuin pari kolme kalastaja-venhettä,\njoita lahden laineet hiljaa kiikuttivat. Tuuli asettui sitä myöten kuin\naamu alkoi koittaa. Ilma oli puhdistunut kaikista yöllisistä sumuista,\nja kaikki ennusti huomispäivästä tulevan ihanimman elokuunpäivän, jota\nmeren läheisyys vielä enemmän sulostuttaa ja raitistuttaa. Jotakin\nlämpimän höyryn tapaista irtautui taivaanrannasta, mutta se oli niin\nhienoa ja läpikuultavaa että auringon ensimmäinen säde sen ensi\nsilmänräpäyksessä oli hajottava. Nuori tyttö taisi siis esteettömästi\nkatsella meren suurenmoista näkyä, kun se näköpiirin rajalla yhdistyy\ntaivaasen. Hänen näköpiirinsä laajeni, mutta hänen silmänsä eivät\nkokeneet tuota omituista vaikutusta, jonka valtameri herättää, kun valo\nnäyttää työntävän kaikki rajoitukset äärettömiin saakka.\n\nHarry tarttui Nellin käteen. He seurasivat molemmat James Starria ja\nJack Ryania, jotka kulkivat pitkin autioita katuja, koska vielä oli\nniin varhainen aamu. Nellin mielestä näytti tämä Edinburgin etukaupunki\nainoastaan olevan joukko ryhmitettyjä synkkiä ja pimeitä rakennuksia,\njotka muistuttivat Coal-Cityä, sillä eroituksella kuitenkin, että tämän\nholvikatto oli paljon korkeampi ja täynnä kiiltäviä ja kimaltelevia\npilkkuja. Hän kulki kepein askelin, eikä Harryn tarvinnut hiljentää\naskeleitaan pelosta, että Nell väsyisi.\n\n\"Etkö jo ole väsynyt?\" kysyi Harry Nelliltä, kuljettuaan noin puolen\ntuntia.\n\n\"En\", vastasi Nell. \"Minusta tuntuu niinkuin ei jalkani koskisikaan\nmaahan astuessani. Tuo taivas kohoaa niin korkealle ylitsemme, että\ntahtoisin lentää, jos minulla olisi siivet!\"\n\n\"Pidä kiinni häntä!\" virkkoi Jack Ryan. \"Paras on että pidätämme\ntäällä kiltin Nell-tyttömme. Muuten olen itsekin joskus tuntenut samaa\nhalua, kun kauemman aikaa olen ollut kaivoksessa ja sitte nousen maan\npinnalle\".\n\n\"Nell\", sanoi James Starr, \"eikö avaruus tunnu sinusta äärettömälle\nsyvyydelle, jonne tekisi mieli heittäytyä?\"\n\n\"Tuntuu, hra Starr\", vastasi nuori tyttö, \"sille se juuri tuntuu.\nMinusta tuntuu, niinkuin minua pyörryttäisi\".\n\n\"Siihen kyllä totut, Nell\", virkkoi Harry. \"Sinä totut kyllä vielä\nulkomaailman suunnattomaan avaruuteen, ja ehkäpä se vielä saattaa sinut\nunhottamaan pimeän ja synkän hiilikaivoksemme!\"\n\n\"Ei koskaan, Harry!\" sanoi Nell.\n\nJa hän peitti silmänsä kädellään, niinkuin olisi siten voinut paremmin\nmuistiinsa johdattaa kaikkea mitä äsken oli jättänyt.\n\nHe kulkivat yhä eteenpäin hiljaisten huonerivien välitse, joissa\nasukkaat vielä nauttivat unen virkistävää lepoa ja menivät Leith-Walkin\npoikki. He kävivät Calton-Hillin ohitse jossa Observatoriumi ja\nNelsonin muistopatsas kohosivat hämärässä. He kulkivat pitkin\nRegent-streetiä, menivät erään sillan poikki ja tulivat Canongaten\npäähän.\n\nVieläkään ei huomattu minkäänlaista liikettä kaupungissa. Kello löi\nkaksi Canongate-Churchin göötiläisessä tornissa.\n\nSiinä seisahtui Nell.\n\n\"Mikä tuo sekava ainejoukko?\" kysyi hän ja osoitti sormellaan\nyksinäistä rakennusta, joka kohosi toisella puolen pientä toria.\n\n\"Tuo ainejoukko, Nell\", vastasi James Starr, \"on linna, jonka ennen\nmuinoin omistivat Skotlannin vanhat hallitsijat, se on Holyrood, jossa\nniin monta synkkää ja surullista tapausta on tapahtunut. Historian\ntuntija voisi siellä loitsia esille monta kuninkaallista haamua,\nonnettomasta Maria Stuartista alkaen aina vanhaan ranskalaiseen\nkuninkaasen Kaarle X:teen asti! Huolimatta noista surullisista\nmuistoista et kuitenkaan, päivän valettua, Nell, tule huomaamaan\nminkäänlaista surullisuutta tuossa kuninkaallisessa asunnossa.\nKoristettuna neljällä tornilla näyttää Holyrood melkein huvilinnalle,\njossa sen omistaja on tahtonut pidättää feodaliajan ulkomuodon. Mutta\njatkakaamme nyt matkaamme. Katso tuossa, entisen Holyrood luostarin\nympärysmuurin sisässä kohoavat uljaat Salisburykalliot, joista korkein\non Arthur-Seat. Sinne ylös menemme. Sen huipulla, Nell, saavat silmäsi\nnähdä auringon kohoavan taivaanrannalle merestä\".\n\nHe astuivat Kuningaspuistoon. Sitte kulkivat he pitkin Victoria-Driveä,\noivallinen kiertotie, jonka Walter Scott kehuu saaneensa toimeen\nmuutamilla romaanin riveillä.\n\nArthur-Seat on todella vaan 750 jalan korkuinen kumpu, jonka yksinäinen\nhuippu kohoaa ympärillä olevien kukkuloiden yli. Vähemmässä ajassa\nkuin puolessa tunnissa saavuttivat James Starr ja hänen matkatoverinsa\nkiertotiellä, jota myöten oli helppo nousta, tuon leijonanpään, jonka\nnäköinen Arthur-Seat on, kun sitä näkee länsipuolelta.\n\nSinne he istuivat kaikki neljä, ja James Starr, jolla aina oli tuon\nsuuren skotlantilaisen romaanikirjoittajan lauselmat mielessään, sanoi\nainoastaan:\n\n\"Näin kirjoittaa Walter Scott kirjassaan 'Edinburgin vankila', sen\n8:nessa luvussa: 'Jos minulle annettaisi valta valita se paikka,\nmistä mieluimmin tahtoisin nähdä auringon nousevan ja laskevan, niin\nvalitsisin juuri tämän paikan!' Nell, aurinko näytäikse kohta, ja sinä\nsaat ensikerran nähdä sen loistossaan\".\n\nNuori tyttö käänsi silmänsä itään päin. Harry, joka istui hänen\nvieressään, tarkasteli häntä levottomasti. Vaikuttaisikohan auringon\nensi säteet liian valtaavasti nuoreen tyttöön? Kaikki pysyivät\näänettöminä. Itse Jack Ryankaan ei virkannut sanaakaan.\n\nJo muodostui pieni vaalea, punaselle hohtava juova hienossa udussa\nnäköpiirin rajalla. Viimeiset ajelevat sumut karkoitti alkava päivän\nkoite. Arthur-Seatin juurella oli vielä epäselvän hämärän peitossa yön\nlepoon nukahtanut Edinburgin kaupunki. Muutamat valopisteet lävistävät\nsiellä täällä hämärän. Ne olivat aamukynttilät, joita vanhan kaupungin\nasukkaat sytyttivät. Tuolla taaempana lännessä rajoitti varjokuvien\noikullisesti katkaisemaa näköpiiriä terävistä huipuista rikas seutu,\njoihin auringon säteet olivat kiinnittävät tulinuolen.\n\nYmpäröivän meren rajoitukset näkyivät yhä jyrkemmin. Vähitellen\nastuivat järjestään esiin kaikki vedenkaaren värit. Ensimmäisten utujen\npuna muuttui asteettain keskitaivaan punasinertäväksi. Taivaankansi\nkävi joka silmänräpäys heleämmäksi: ruusunväri muuttui punaiseksi,\npunainen tuleksi.\n\nNellin silmät siirtyivät kukkulan juurelta kaupunkiin, jonka eri osat\nryhmittäin alkoivat astua näkyviin. Korkeita muistopatsaita, muutamia\ntorninhuippuja pisti esiin siellä täällä, ja niiden muodot kävivät yhä\nselvemmiksi. Ikäänkuin harmahtava valo levisi maailmaan. Vihdoin tapasi\nensimmäinen säde nuoren tytön silmää. Se oli tuo viheriä säde, joka\nilloin aamuin lähtee merestä, kun taivas on puhdas ja selkeä.\n\nPuoli minuuttia sen jälkeen hypähti Nell ylös ja ojensi kätensä\nmuutamaa paikkaa kohti, joka kohosi uuden kaupungin rakennuksia\nylemmäksi.\n\n\"Tulta!\" huudahti hän.\n\n\"Ei Nell\", virkkoi Harry, \"se ei ole tulta. Se on kultareunus, jonka\naurinko kiinnittää Walter Scottin muistopatsaan huippuun!\"\n\nJa 200 jalan korkuinen kellotapuli loisti tosiaankin niinkuin\nensimmäisen luokan valotorni.\n\nPäivä valkeni. Aurinko nousi. Se näytti vielä kostealta, ikäänkuin\njos se todellakin olisi noussut meren sylistä. Aluksi suurennettu\nvalosäteitten taittumisen kautta, kutistui se vähitellen, ja sai\npyöreän muotonsa. Sen valo, jota jo kohta ihmissilmä ei voinut sietää,\nnäytti ikäänkuin lähteneen taivaalta ammottavasta masuunin suusta.\n\nNellin täytyi melkein heti ummistaa silmänsä. Hänen täytyi vielä painaa\ntiheästi suljetut sormensa silmäluomilleen.\n\nHarry tahtoi, että hän kääntyisi vastaiseen suuntaan.\n\n\"En, Harry\", sanoi hän, \"minun silmieni tulee tottua näkemään, mitä\nsinun silmäsi taitavat nähdä!\"\n\nKäsien lävitsekin pilkoitti Nellin silmiin ruusunvalo, joka yhä vaaleni\nauringon kohotessa taivaanrannalta. Hänen silmänsä tottuivat vähitellen\nsiihen. Sitten nousivat silmäluomat, päivän valo tunki läpi hänen\nsilmänsä.\n\nHurskas lapsi lankesi polvilleen, huudahtaen:\n\n\"Jumalani, kuinka kaunis sinun maailmasi on!\"\n\nSitten loi hän silmänsä alas ja katsoi maahan. Hänen jalkojensa\njuurella näkyi koko Edinburgin kaupunki, uusi kaupunki uusine, hyvin\njärjestettyine rakennuksineen, tiheästi yhteen rakennetut huoneet\nja kapeat, mutkikkaat kadut Old-Reekyssä. Kaksi kukkulaa kohosivat\nkorkealle yli kaupungin: pasaltti-vuorelle rakettu linna ja Calton\nHill, jonka pyöreällä huipulla oli kreikkalaisen muistomerkin\nuudenaikaiset rauniot. Komeita, puilla reunustettuja teitä säteili\npääkaupungista maaseudulle. Pohjosessa tunki Forthlahti merestä\nsyvälle mannermaahan ja Leithin satama muodosti pienemmän syvennyksen.\nTuonempana levisi Eife-kreivikunnan tasainen ranta. Niin suora tie,\nkuin muinoin Piraeon, johti tästä Pohjolan Athenasta meren rantaan.\nLännessä levisivät Newhavenin ja Porto Bellon ihanat rannikot, joiden\nhiekka tyrskyn ensimmäisten aaltojen kostuttamana vivahti kullalle.\nUlkosatamassa elähyttivät muutamat purjeveneet näköalaa, ja pari kolme\nhöyryvenettä tuprutti taivaalle mustaa savuaan. Kauempana, lahden\ntuolla puolen näkyi maaseudun rehevä vihannuus. Pieniä kumpuja kohosi\nsiellä täällä tasangolla. Pohjassa heijastivat auringon säteet takaisin\nLomond Hillistä, lännessä Ben Lomondista ja Ben Ledestä, ikäänkuin\nnäiden vuorten huiput olisivat olleet ikuisen jään peittämät.\n\nNell ei voinut puhua. Hänen huuliltaan tuli vaan epäselviä sanoja.\nHänen käsivartensa vavahtivat. Hänen päätään pyörrytti. Hänen voimansa\nraukesivat hetkiseksi. Tässä niin puhtaassa ilmassa, tätä niin\nsuurenmoista näköalaa katsellessaan tunsi hän huimausta ja vajosi\ntunnotonna Harryn käsiin, jotka olivat ojennetut häntä vastaan ottamaan.\n\nNuori tyttö, jonka elämä tähän asti oli kulunut maan pinnan alla, oli\nvihdoinkin saanut nähdä sen, mikä on melkein koko maailma, jommoiseksi\nluoja ja ihmiset sen ovat muodostaneet. Ihailtuansa kaupunkia ja\nmaaseutua, käänsi hän silmänsä ensi kerran kohti meren aavoja ulapoita\nja taivaan siintävää avaruutta.\n\n\n\n\nKahdeksastoista Luku.\n\nLomond-järvestä Katrine-järvelle.\n\n\nHarry kiiruhti, kantaen Nelliä sylissään, alas Arthur-Seatilta, ja\nJames Starr ynnä Jack seurasivat häntä. Muutaman tunnin levon jälkeen\nja kun olivat Lambertin ravintolassa virkistäneet itseään aamiaisella,\npäättivät matkustajat jatkaa huviretkeä käynnillä järvien maassa.\n\nNell oli tullut entisiin voimiinsa. Hänen silmänsä voivat tästä lähtien\nkestää kirkasta päivän valoa ja hänen keuhkonsa voivat syvään hengittää\nelähyttävää, terveellistä ilmaa. Puiden vihannuus, kasvien vaihtelevat\nvärit, heloittavan sininen taivas olivat näyttäneet hänelle kaikki\nvedenkaaren värit.\n\nJuna, johon huvimatkailijat astuivat General-Railwayn pysäyspaikalla,\nvei heidät Glasgowiin. Siellä voivat he viimeiseltä Clyden poikki\ntehdyltä sillalta ihmetellä vilkasta laivaliikettä joella. Sen jälkeen\nolivat he yötä Comrien Royal Hotellissa.\n\nSeuraavana päivänä oli Edinburg-Glasgowin rautatie pikaan vievä heidät\nDumbartonin ohi Ballochiin Lomondjärven eteläpäähän.\n\n\"Tämä on Rob Royn ja Fergus Mac Gregorin maa\", huudahti James Starr,\n\"jota Walter Scott niin runolliseksi on ylistellyt. Sinä et tunne sitä,\nJack?\"\n\n\"Tunnen sen ainoastaan hänen runoistaan hra Starr\", vastasi Jack Ryan,\n\"ja kun maasta sillä tavoin runoillaan, täytyy sen olla ihanan\".\n\n\"Niin se onkin\", sanoi insinööri, \"ja meidän herttaisella Nellillä\ntulee olemaan siitä mitä suloisimpia muistoja!\"\n\n\"Kun on sellainen opas, kuin te, hra Starr\", virkkoi Harry, \"niin on\nmatkasta kaksinkertainen hyöty, sillä te kerrotte matkalla meille maan\nhistooriaa\".\n\n\"Sen teen, Harry\", vastasi insinööri, \"sikäli kuin muistini sallii,\nmutta sillä ehdolla kumminkin, että iloinen Jack on minua auttava. Kun\nminä väsyn kertomiseen, niin hän laulaa\".\n\n\"Sitä ei vaan tarvitse sanoa minulle kahdesti\", virkkoi Jack ja lauloi\nsäveleen ikäänkuin näytteeksi oivallisesta taidostaan.\n\nJuna kulki Dumbartonin sivutse, jonka unionisopimuksen mukaan aina\nlujasti varustettu linna sijaitsi luonnon ihanalla paikalla suuren\npasalttikallion kahdella huipulla.\n\nDumbarton on sillä kohdalla missä Lewen laskee Clydeen. Tämän johdosta\nkertoi James Starr muutamia yksityiskohtia Maria Stuartin historiasta.\nTästäpä linnasta hän lähti tullaksensa Frans II:sen puolisoksi ja\nRanskan maan kuningattareksi. Siihenpä linnaan Englannin ministerit\nvuonna 1815 aikoivat sulkea Napoleonin, vaikka sittemmin St. Helena\nkatsottiin sopivammaksi.\n\nJuna pysähtyi pian Ballochissa, lähelle rannalla olevaa paalutusta.\n\nHöyrylaiva \"Sinclair\" oli odottamassa niitä matkustajia, jotka aikoivat\nlähteä järviä katsomaan. Nell ja hänen seuralaisensa astuivat laivaan\nostettuaan piletin Inversnaidiin Lomondjärven pohjoispäähän.\n\nPäivä alkoi kirkkaalla päiväpaisteella, sillä aurinko oli nyt vapaana\nniistä Britannian sumuista, jotka tavallisesti muuten sitä peittävät.\nMielin määrin voi katsella ympärilleen, kulkiessa tuon tuostakin\npienten saarien, yksinäisen rauhallisen laakson tai jyrkkien kallioiden\nsivutse.\n\n\"Nell\", virkkoi James Starr, \"jokaisella näistä saarista on tarunsa\nja ehkäpä runonsa, samaten kuin myöskin järveä ympäröivillä\nvuoriharjanteilla. Liioittelematta voipi sanoa, että tämän maan\nhistoria on kirjoitettu suunnattoman suurilla kirjaimilla,\nsaarilla ja vuorilla. Katso, tässä esim. on Murrayn saari vanhoine\nLennox-linnoineen, jossa vanha herttuatar Albani asui, sittenkuin\nJaakko I oli antanut mestata hänen isänsä, hänen puolisonsa ja hänen\nmolemmat poikansa\".\n\n\"Mutta mikä pieni satama tuo on?\" kysyi Nell, joka oli kääntynyt järven\nitäistä rantaa kohti.\n\n\"Se on Balmaha, josta kuljetaan Ylänkömaihin\", vastasi James Starr.\n\"Rauniot, joita siinä näet, Nell, ovat vanhan nunnaluostarin raunioita,\nja noissa siellä täällä kohoavissa hautakummuissa lepää Mac Gregor\nsuvun jäseniä, jota sukua vielä tänä päivänä pidetään suuressa\nkunnioissa koko maassa\".\n\n\"Sukua on ylistetty sen veren tähden, jonka se on sekä itse että muiden\nkautta vuodattanut\", arveli Harry.\n\n\"Sinä olet oikeassa\", sanoi Starr, \"ja myöntää täytyy, että sodassa\nsaatu maine vielä kaikuu yli kaiken muun. Nämä kertomukset taisteluista\nkulkevat kauan polvesta polveen...\"\n\n\"Ja laulut tekevät ne ikuisiksi\", lisäsi Jack Ryan.\n\nJa todistaaksensa sanansa lauloi reipas nuorukainen vanhan sankarirunon\nensimmäisen värsyn, jossa kerrotaan Aleksander Mac Gregorin urotöistä\ntaistelussa Sir Humphrey Colqyhour Lussilaista vastaan.\n\nNell kuunteli, mutta nämä kertomukset verisistä taisteluista tekivät\nhäneen ainoastaan surullisen vaikutuksen. Mintähden olikaan niin paljon\nverta vuodatettu näillä tasangoilla, jotka nuoren tytön mielestä olivat\näärettömän avarat, jossa ei muka keltään voisi puuttua tilaa?\n\nJärvimatkaa jatkettiin, kunnes höyrylaiva pysähtyi Inversnaidin\nrannassa, josta, aamiaisen syötyä, lähdettiin Katrine-järvelle\nvaunuissa, joita Breadalbanen suvun vaakuna koristi, saman suvun, joka\nennen pakenevalle Rob Roylle oli suonut metsän ja veden.\n\nHupaisen maamatkan jälkeen astuivat huviretkeilijät pieneen, juuri \"Rob\nRoy\" nimiseen höyrylaivaan, joka heti sen perästä läksi liikkeelle.\n\nKatrine-järvi ei ole erittäin pitkä, mutta sillä on viehättävät rannat,\njoita katseltiin, sill'aikaa kuin vähä väliä joku ylänkö-maalainen\nsäkkipillillään soitti jonkun kansakoulun, johon Jack Ryan heti oli\nvalmis laulamaan sanat.\n\nK:lo oli 3 jälkeen puolenpäivän, ja jo lähestyttiin sitä paikkaa, jossa\nCallanderin kautta Stirlingiin aikovien matkustajien tuli astua \"Rob\nRoy'sta\".\n\nNell oli melkein uupunut kaikesta tästä mielenjännityksestä. Hänen\nhuuliensa yli tuli ainoastaan sanat: Jumalani! Jumalani! aina kun\njoku uusi ihastuksen esine tuli näkyviin. Hän tarvitsee muutaman\ntunnin lepoa, vaikkapa vaan saadakseen pysyväisempää muistoa kaikista\nihmeistä, joita hän oli nähnyt.\n\nHarry oli vast'ikään taas tarttunut hänen käteensä. Liikutettuna\nkatseli hän nuorta tyttöä ja sanoi hänelle:\n\n\"Nell, armas Nellini, kohta olemme jälleen pimeässä asunnossamme. Etkö\nsiellä ole kaipaava jotain siitä, mitä olet nähnyt tällä lyhyellä\najalla, jonka olet viettänyt päivän valossa?\"\n\n\"En, Harry\", vastasi nuori tyttö. \"Tulen kyllä muistamaan kaikkea,\nmutta varsin onnellisena olen sinun kanssasi palaava meidän rakkaasen\nhiilikaivokseemme\".\n\n\"Nell\", virkkoi Harry äänellä, jonka liikutusta hän turhaan koetti\ntukehuttaa, \"tahdotko, että pyhä side iäksi päiviksi yhdistää meidät\nJumalan ja ihmisten edessä? Tahdotko ruveta minun vaimokseni?\"\n\n\"Sen tahdon, Harry\", vastasi Nell katsoen häneen viattomilla,\nkirkkailla silmillään, \"sen tahdon, jos uskot, että minä voin olla\nsinulle kylliksi...\"\n\nNell ei ollut päättänyt tätä lausetta, joka sisälsi Harryn koko\ntulevaisuuden, ennenkuin käsittämätön tapaus hänet keskeytti.\n\nVaikka \"Rob Roy\" vielä oli hyvän matkaa rannasta, sai se äkkiä aika\ntäräyksen. Köli kävi kiinni pohjaan, eikä kone voinut saada laivaa\nkarilta.\n\nTämä tuli siitä, että Katrine-järven itäosa melkein yht'äkkiä oli\ntyhjentynyt, ikäänkuin jos mahdottoman suuri aukko olisi auennut sen\npohjaan. Muutamien silmänräpäyksien kuluessa oli järvi siinä kuivunut,\nniinkuin merenranta kovan luoteen aikana. Melkein kaikki sen vesi oli\nkadonnut maan sisään.\n\n\"Ystäväni\", huudahti James Starr, ikäänkuin äkkiä käsittäen tämän\ntapahtuman syyn, \"Jumala suojelkoon Uutta Aberfoylea!\"\n\n\n\n\nYhdeksästoista Luku.\n\nViimeinen uhkaus.\n\n\nTöitä Uudessa Aberfoylessa jatkettiin sinä päivänä entiseen tapaansa.\nKaukaa kuului hiilikerroksessa tapahtuvia dynamiittiporauksia.\n\nSimo Ford ja Madge olivat päivällisen jälkeen istuutuneet pihalle\ntupansa edustalle. Vanha kaivosmestari oli tavallisella ruokalevollaan.\nHän poltti piippuaan, joka oli täytetty oivallisella ranskan tupakalla.\nKun aviopuolisot vaihtoivat jonkun sanan keskenään, koski puhe aina\nNelliä, heidän poikaansa, James Starria, matkaa maan pinnalle. Missä he\nnyt lienevät? Mitähän he toimittanevat? Kuinka he voivatkaan niin kauan\nviipyä hiilikaivoksesta poissa?\n\nSamassa kuului äkkiä kova kohina. Olisi voinut luulla suunnattoman\nveden putouksen syöksyvän alas kaivokseen.\n\nSimo Ford ja Madge hypähtivät nopeasti seisoalleen.\n\nVesi Malcolm-järvessä alkoi melkein heti nousta. Korkeat aallot\nkohosivat yli järven rannan ja loiskuivat majan seinää vastaan.\n\nSimo Ford oli tarttunut Madgen käteen ja hänen kanssaan kiirehtinyt\nhuoneen toiseen kerrokseen.\n\nHuutoa ja parkausta kuului kaikkialta Coal-Cityssä, jota tämä äkillinen\nveden paisumus uhkasi hävittää. Sen asukkaat alkoivat paeta järven\nrannalla oleville korkeille liuskakivikallioille.\n\nYleinen pelko ja kauhistus. Jo syöksivät muutamat, säikähdyksestä\nmilt'ei mielettömät kaivostyömiesperheet tunnelia kohti päästäksensä\nkorkeammalla oleviin purnuihin. Pelättiin meren tunkeuneen\nkivihiilikaivokseen, joka ulottuu kauas North-kanavan alle. Niin suuri\nkuin kaivos olikin, voitiin pelätä, että se kokonaan tulisi upotetuksi.\nEi kukaan Uuden Aberfoylen asukkaista olisi välttänyt kuolemaa.\n\nMutta samassa kuin ensimmäiset pakenijat tulivat tunnelin suulle,\ntapasi heidät Simo Ford, joka heti oli jättänyt majansa.\n\n\"Pysähtykää, hyvät ystävät, pysähtykää!\" huusi vanha kaivosmestari\nheille. \"Jos meidän kaupunkimme joutuisi veden valtaan, niin olisi\nveden paisuminen paljoa nopeampi kuin te, eikä kukaan voisi sitä paeta.\nMutta vesi ei nouse enään. Koko vaara näkyy olevan ohitse\".\n\n\"Ja meidän kumppanimme, jotka olivat työssä alhaalla syvyydessä?\"\nvirkkoivat muutamat kaivostyömiehistä.\n\n\"Heidän tähtensä emme tarvitse mitään pelätä\", vastasi Simo Ford. \"Työt\ntapahtuvat purnussa, joka on ylempänä järven rantaa!\"\n\nVanha kaivosmestari oli oikeassa. Vesi oli äkkiä tunkeunut kaivokseen;\nmutta siitä ei ollut muuta seurausta, kuin että vesi Malcolm-järvessä\noli noussut muutaman jalan. Coal-City ei siis ollut vaarassa, ja\nvarmasti voitiin toivoa, että ainoastaan alimpiin kaivoksen osiin,\njoissa ei vielä työtä ollut aljettu, ulottuva veden tulva ei ollut\nnielassut ketään kaivoksen asukkaista.\n\nSimo Ford ja kaikki muut eivät voineet päättää, oliko tämä veden tulva\nsaanut alkunsa jostakin maanalaisesta vesistöstä, joka oli raivannut\nitselleen tien maakerrosten lävitse, vai oliko joku virtava vesi\nylhäältä lohenneen pohjansa kautta syöksyt alas kaivoksen alimpiin\nosiin. Ei kukaan vähääkään epäillyt tämän olleen vaan niitä tapaturmia,\njoita toisinaan sattuu kaivoksissa.\n\nMutta vielä samana iltana oli kaivoksen asukkailla asiasta tarkemmat\ntiedot. Kreivikunnan sanomalehdet julkaisivat kertomuksen siitä oudosta\ntapahtumasta, joka oli kohdannut Katrine-järveä. Nell, Harry, James\nStarr ja Jack Ryan, jotka pikemmiten olivat palanneet kaivokseen,\ntodistivat nämä kertomukset oikeiksi ja saivat itse suureksi ilokseen\nkuulla, että kaikki oli supistunut muutamiin aineellisiin vahinkoihin\nUudessa Aberfoylessa.\n\nKatrine-järven pohja oli siis äkkiä lohennut. Sen vesi oli suuren aukon\nkautta tunkenut hiilikaivokseen. Skotlantilaisen romaanikirjoittajan\nlempijärvestä ei siis ollut jäljellä enempää, kuin että Veden-neito\nsiinä voi kastaa kauniit jalkansa -- ei ainakaan koko järven\neteläosasta. Se oli vähentynyt muutaman tynnyrin alan suuruiseksi\nlammikoksi.\n\nHerättipä tämä tavaton tapahtuma huomiota, kummastusta. Varmaankin\nensi kerran järvi näin tyhjentyi tuokiossa. Nyt täytyi raapia se pois\nYhdistetyn Kuningaskunnan kartoista, kunnes se jälleen saataisiin\ntäytetyksi -- yleisen rahakeräyksen kautta -- kun ensin rako oli\ntukettu. Walter Scott olisi kuollut epätoivoon, jos hän vielä olisi\nelänyt tässä maailmassa.\n\nTapaus voitiin hyvinkin selittää. Omituisesti sattuneesta\nmaanmuodostuksesta oli syntynyt ainoastaan varsin ohut maakerros syvän\nkaivoksen ja järven pohjan välille.\n\nMutta vaikka veden tulva näkyi saaneen alkunsa luonnollisesta syystä,\neivät James Starr sekä Simo Ford ja Harry voineet olla ajattelematta,\nettä häijy kademielisyys kentiesi oli sen toimeen pannut. Epäluulo oli\npalannut heidän mieleensä suurempana entistänsä. Alkoiko vihamielinen\nhaltia taas tuhotöitään työn tekoa vastaan rikkaassa kaivoksessa?\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen puhui James Starr tästä asiasta vanhan\nkaivosmestarin ja hänen poikansa kanssa.\n\n\"Simo\", sanoi hän, \"vaikka seikkaa voi arvella itsestäänkin\ntapahtuneeksi, on minulla kuitenkin ikäänkuin aavistus siitä, että\ntämän tapauksen oikea syy meille vielä on tietymätön\".\n\n\"Minä uskon juuri niinkuin te, hra Starr\", vastasi Simo Ford; \"mutta\nälkäämme olko tietävinämme koko asiasta, vaan pankaamme hiljaisuudessa\ntoimeen tutkimuksemme\".\n\n\"Ah\", huudahti insinööri, \"minä tiedän edeltäpäin mihinkä\nloppupäätökseen tulemme\".\n\n\"Mihinkä niin?\"\n\n\"Me löydämme ilkityön todistuksia, vaan emme ilkityön tekijää\".\n\n\"Ja kuitenkin hän on olemassa!\" virkkoi Simo Ford. \"Mutta missä\nhän piilee? Voisiko yksi ainoa niin pahansuopa olento, kuin hän,\nsaada aikaan niin kamalaa yritystä syöstä kokonaisen järven meidän\nniskoihimme? Minä alan melkein Jack Ryanin tavoin uskoa, että joku\nkaivoshaltia meiltä tahtoo riistää hankitun omaisuutemme\".\n\nNelliltä pidettiin tietysti niin paljon kuin mahdollista nämä\nkeskustelut salassa. Mutta koko hänen käytöksensä osoitti kuitenkin,\nettä hänen kasvatusperheensä huolet painoivat myöskin häntä. Hänen\nsurulliset kasvonsa ilmoittivat sisällisiä taisteluja, joita hänellä\noli kestettävinä.\n\nTultiin siihen päätökseen, että James Starr ynnä Simo ja Harry Ford\nlähtisivät sille paikalle, mistä vesi oli syöksynyt esiin, tutkiaksensa\nsyyt tähän. Kenellekään he eivät virkaneet tuumastaan. Sille, joka ei\nolisi tuntenut kaikkia asianhaaroja, joihin James Starrin ja hänen\nystävänsä ajatus perustui, olisi se näyttänyt varsin mahdottomalta.\n\nJoku päivä sen jälkeen astuivat kaikki kolme pieneen veneesen, jota\nHarry meloimalla pani liikkeelle, ja lähtivät tarkastamaan niitä\nluonnon muodostamia patsaita, jotka kannattivat sitä osaa maanpinnasta,\njohon Katrine-järven syvennys oli koverrettu.\n\nTämä tutkimus näytti heidän epäluulonsa oikeutetuksi. Patsaiden\nkimppuun oli käyty kaivoskuokalla. Mustentuneita jälkiä siitä oli vielä\nnäkyvissä, sillä vesi oli valumalla alempiin kaivoksen osiin jonkun\nverran alennut, niin että nuo mainitut patsaat olivat näkyvissä juureen\nasti.\n\nHolvin katon lohkemista oli siis edeltäpäin ajateltu ja ihmisen käsi\noli sen aikaan saanut.\n\n\"Ei voi enään epäillä\", sanoi James Starr. \"Ja kukapa tiesi, mitä olisi\ntapahtunutkaan, jos lohkeema ei olisi avannut tietä tuolle järvelle,\nvaan meren vedelle?\"\n\n\"Niinpä, niin\", virkkoi vanha kaivosmestari ylpeällä äänellä, \"ei\nmitään vähempää kuin meri olisi tarvittu upottamaan meidän Uutta\nAberfoylea. Mutta vieläkin kerran, mikä etu voi jollain elävällä\nolennolla olla meidän työmme ehkäisemisestä?\"\n\n\"Se on aivan käsittämätöntä!\" vastasi James Starr. \"Täällä ei ole\nvaikuttamassa joukko halpoja pahantekijöitä, joiden tarkoitus muka\nolisi rotkosta, jossa he piilevät, levitä ympäri maan rosvoamaan ja\nryöstämään. Näiden kolmen vuoden kuluessa olisivat sellaiset asukkaat\nvarmaan tulleet ilmi. Eivätkä nämä myöskään ole, niinkuin toisinaan\nolen uskonut, salakulettajia tai väärän rahan tekijöitä, jotka jossain\ntämän mahdottoman ontelon vielä tuntemattomassa sopukassa kokisivat\nsalata rikoksellista tointansa, ja sentähden tahtoisivat saada meidät\ntäältä pois. Sellaiset ammattilaiset eivät toimi ainoastaan kootaksensa\nkiellettyä tavaraansa. Päivän selvä on kumminkin, että joku leppymätön\nvihollinen on vannonut Uudelle Aberfoylelle häviöä, ja että joku\nhänen todellinen tai luuloiteltu etunsa vaikuttaa, että hän kaikilla\nmahdollisilla keinoilla koettaa sammuttaa vihaansa meitä kohtaan.\nVarmaankin liian voimaton voidaksensa toimia julkisesti, valmistaa\nhän pimeässä väijytyksiään, mutta hänen osoittama älykkäisyytensä\ntekee hänet pelättäväksi olennoksi. Hän tuntee, ystäväni, paremmin\nkuin me salaisimmatkin sopukat tässä meidän alueessamme, kun hän niin\nkauan on voinut pysyä salassa kaikilta meidän tutkimuksiltamme. Se\non, Simo, varmaankin joku meidän ammattiimme kuuluva mies, ja vielä\nlisäksi varsin taitava kaivosmies. Kuulkaa, onko teillä koskaan ollut\nvihamiestä, jota te voisitte epäillä? Miettikää asiaa tarkasti.\nLöytyy vihasta kiihottuneita ihmisiä, joita ei mikään ajan pituus voi\nparantaa. Johtakaa mieleenne kaukaisimmankin elämänne tapahtumat,\njos niin tarvitaan. Kaikki mitä täällä on tapahtunut on kylmän ja\nkärsivällisen mielettömyyden tekoa, jonka keksimiseksi teidän täytyy\najatella vanhimpiakin muistojanne\".\n\nSimo Ford ei vastannut. Mutta kunnollinen kaivosmestari näkyi\nvilpittömästi tarkastavan koko kulunutta elämäänsä, ennenkuin hän\ntahtoi vastata. Viimein nosti hän jälleen päänsä sanoen:\n\n\"Ei, jumaliste, en minä eikä Madge ole tehnyt kenellekään ihmiselle\nmitään pahaa. En usko, että meillä voi olla ainoatakaan vihamiestä!\"\n\n\"Ah, jospa Nell vaan tahtoisi puhua!\" huudahti insinööri.\n\n\"Herra Starr ja te, minun isäni\", virkkoi Harry, \"pitäkäämme, minä\npyydän, vielä joku aika tutkimuksemme kaikilta muilta salassa. Älkää\nkysykö Nelli paraltani! Tiedän, että synkät ajatukset jo muutenkin\nhäntä vaivaavat ja kiusaavat. Olen varma siitä, että hänen povessaan\npiilee salaisuus, josta se on pakahtua. Jos hän on vaiti, niin se\non sentähden, että hänellä ei ole mitään sanottavaa, tai sentähden\nett'ei hän luule saattavansa mitään ilmaista. Emme voi epäillä hänen\nsydämestänsä toivovan meidän, meidän kaikkien parastamme. Kun hän vasta\nkertoo minulle, mitä tähän asti on pitänyt meiltä salassa, saatte tekin\nsiitä heti tiedon\".\n\n\"Olkoon menneeksi, Harry\", vastasi insinööri, \"mutta jos Nell jotakin\ntietää, on hänen vaitiolonsa peräti käsittämätön\".\n\nJa kun Harry aikoi jatkaa entistä puhettansa, lisäsi insinööri:\n\n\"Ole huoletonna, me emme virka mitään sille, joka on tuleva sinun\nvaimoksesi\".\n\n\"Ja joka nyt kohtakin tulee siksi, jos te suvaitsette isäni\".\n\n\"Poikani\", sanoi Simo Ford, \"kuukauden kuluttua on oleva sinun\nhääpäiväsi... Te olette ehkä hyvä ja edustatte Nellin isää, hra Starr?\"\n\n\"Aivan kernaasti\", vastasi insinööri.\n\nHra Starr ja isä Ford poikineen palasivat asuntoon. He eivät virkaneet\nmitään koko tutkimusmatkastaan, ja kaikki kaivoksen asukkaat pitivät\nyhä edelleen holvin lohkeemista satunnaisena tapaturmana. Skotlannissa\noli vaan yksi järvi entistänsä vähemmin.\n\nNell oli vähitellen palannut entisiin askareihinsa. Käynnistään maan\npinnalla oli hänellä unohtumattomia muistoja, joita Harry käytti\nhyväksensä häntä opettaessaan. Mutta tämä tutustuminen ulkonaiseen\nelämään ei ollut hänestä herättänyt mitään kaipuuta. Hän rakasti vielä,\nniinkuin ennen tuota matkaakin, sitä synkkää asuntoa, jossa edelleen\noli asuva aviopuolisona, elettyänsä siellä lapsena ja neitona.\n\nTieto Harryn ja Nellin kohta vietettävistä häistä herätti suurta\nhuomiota Uudessa Aberfoylessa. Tulvailtiin majaan onnentoivotuksia\nlausumaan. Jack Ryan oli ensimmäisiä onnentoivottajia. Ahkerasti\nharjoitti hän paraita laulujaan juhlaa varten, joka oli aiottu\nyhteiseksi kaikille Coal-Cityn asukkaille.\n\nMutta häitten edellisenä kuukautena sai Uusi Aberfoyle kokea kovempia,\nkuin koskaan ennen. Näytti melkein siltä, kuin Nellin ja Harryn\nyhdistyksen läheneminen olisi tuottanut hirmutapahtumia toistensa\nperästä. Nämä onnettomuudet sattuivat enimmäkseen syvyydellä\ntapahtuvien töiden ehkäisemiksi, eikä milloinkaan voitu saada selkoa\nniiden todellisesta syystä.\n\nNiin esim. hävitti tulipalo kaikki puutelineet muutamassa syvemmällä\nolevassa käytävässä, ja lamppu löydettiin, jota tulen sytytykseen oli\nkäytetty. Harry ja hänen kumppaninsa kokivat sammuttaa tulta, joka\nuhkasi hävittää kaikki, ja se onnistui heille ainoastaan käyttämällä\nhiilihapon sekaisella vedellä täytettyjä extinktoreja, joita varoten\noli hankittu kaivokseen.\n\nToinen kerta lohkesi osa erään käytävän katosta, syystä että patsaat,\njotka sitä kannattivat olivat vikautetut, ja James Starr huomasi\nettä niitä oli sahattu. Harry, joka tällä paikalla johti töitä, jäi\npirstaleiden alle ja pelastui kuolemasta ihmeellisellä tavalla.\n\nJoku päivä sen jälkeen joutui rautatiellä, jossa mekaanillinen voima\npani vaunut liikkeelle, juna, johon Harry oli noussut, kohti estettä ja\nheitettiin kumoon. Tässä oli hirsi pantu poikki radan.\n\nLyhyesti sanoen, näitä onnettomuuksia sattui niin taajaan, että kova\npelko valtasi kaivostyömiesten mielet.\n\n\"Mutta noita pahantekijöitä on koko joukkio, emmekä me voi saada\nyhtäkään heistä käsiimme\", sanoi Simo Ford.\n\nUudelleen aljettiin ajaa heitä takaa. Kreivikunnan poliisi oli taas\nliikkeellä yöt päivät, mutta ei ketään voitu löytää. James Starr kielsi\nHarrya, jota tämä viha etupäässä näytti tarkoittavan, enää menemästä\nulkopuolelle toimitettavien töitten keskustaa.\n\nSama varovaisuus katsottiin tarpeelliseksi Nellin suhteen, jolta\nkumminkin Harryn hartaasta pyynnöstä salattiin kaikki nuo rikokselliset\nhankkeet, jotka hänessä voisivat herättää eloon muistoja menneiltä\najoilta. Simo Ford ja Madge pitivät häntä silmällä öin päivin melkein\nankarasti, tai oikeammin kovin kiihkeästi. Lapsi raukka huomasi sen,\nmutta ei yhtään sanaa, ei yhtään valitusta päässyt hänen huuliltaan.\nHän arveli epäilemättä, että tällä hänen parastansa tarkoitettiin.\nMutta hänkin näytti tavallaan pitävän huolta muista, eikä milloinkaan\nollut levollinen, ennenkuin kaikki hänen rakkaansa olivat koolla\ntuvassa. Iltaisin Harryn tullessa kotiin, ei hän voinut peittää\nerinomaista iloaan, joka ei ensinkään ollut hänen tavallisesti paremmin\numpinaisen kuin avonaisen luonteensa mukaista. Aamuisin hän oli\nylhäällä ennen kaikkia muita. Kävi aina levottomaksi, kun Harryn oli\nlähdettävä töillensä.\n\nHarry tahtoi jouduttaa häitä, että Nell jälleen saisi rauhaa. Hän\narveli, että heidän tultua eroittamattomasti yhdistetyiksi, tuolta\nkummalliselta vihamielisyydeltä häntä vastaan riistettäisiin aseet, ja\nettä Nell silloin ainoastaan hänen vaimonaan tuntisi olevansa turvassa.\nSamassa kiivaassa odotuksessa olivat myöskin James Starr ja Harryn\nvanhemmat. Kaikki laskivat päivät häihin.\n\nSynkimmät aavistukset olivat vallanneet kaikkien mielet. Tuo salainen\nvihollinen, josta ei tiedetty, missä hän oli tavattava, tai miten\nvoitettava, ei varmaankaan, niin arveltiin, ollut välinpitämätön siitä,\nmikä Nelliä koski. Juuri Harryn ja Nellin hääpäivä oli siis epäilemättä\nnäkevä jonkun uuden hänen vihansa purkauksen.\n\nMuutamana aamuna, viikon päivät ennen häitä, oli Nell, kentiesi\naavistuksen vaikutuksesta, ensimmäisenä astunut ulos tuvasta, jonka\nympäristöä hän tahtoi tarkastaa.\n\nKun oli tullut kynnykselle, pääsi sanomattoman tuskan huuto hänen\nhuuliltaan.\n\nHuuto kaikui koko huoneessa, ja Madge, Simo ja Harry syöksivät samassa\nnuoren tytön luokse.\n\nHän oli kalman kalpea, ja tuntemattomaksi vääntyneet kasvonsa\nilmoittivat kauhistusta. Hän ei voinut puhua, katsoa tuijotti vaan\novea, jonka vastikään oli avannut. Suonenvedontapaisesti puristunut\nkouransa osoitti seuraavia siihen yöllä kirjoitettuja riviä, jotka\nhäntä niin kauhistuttivat:\n\n    \"Simo Ford, sinä olet varastanut minulta meidän vanhan hiilialueen\n    viimeiset hiilikerrokset; poikasi on vienyt minulta Nellin! Tuhoa\n    teille! tuhoa kaikille! tuhoa Uudelle Aberfoylelle!\n\n                                                  _Silfax_\".\n\n\"Silfax\", huudahtivat yht'aikaa Simo Ford ja Madge.\n\n\"Kuka hän on?\" kysyi Harry, katsellen vuorotellen isäänsä ja äitiänsä.\n\n\"Silfax!\" toisti Nell epätoivon valtaamana. \"Silfax!\"\n\nJa koko hänen olentonsa tutisi tätä nimeä mutistessa, niin että Madge\ntarttui häneen ja melkein väkisin vei hänet takaisin hänen huoneesensa.\n\nJames Starr oli kiiruhtanut asuntoon. Luettuansa pari kertaa nuo\nuhkaavat rivit sanoi hän:\n\n\"Samalla käsialalla, kuin nämä rivit, oli se kirje minulle kirjoitettu,\njoka oli vastakkainen teidän kirjeellenne, Simo! Tämän miehen nimi on\nSilfax! Minä näen teidän hämmästyksestänne, että te tunnette hänen.\nKuka on Silfax?\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenes Luku.\n\nKatuja.\n\n\nTämä nimi ilmaisi vanhalle kaivosmestarille kaikki.\n\nSe oli viimeinen \"katuja\" Dochartin kaivoksessa.\n\nSimo Ford oli, ennenkuin varolamppu keksittiin, tuntenut tämän miehen,\njoka oman henkensä vaaralla joka päivä kulki pienempiä kaasuräjähdyksiä\ntoimeen panemassa. Hän oli nähnyt tämän oudon olennon käyskelevän\nkaivoksessa äärettömän suuri tunturipöllö aina seurassaan, joka\nhäntä auttoi vaarallisessa toimessaan vieden palavan sydämen niihin\nkohtiin, joihin Silfax ei ulottunut kädellään. Eräänä päivänä oli\ntämä ukko kadonnut ja samalla pienonen, kaivoksessa syntynyt lapsi,\njolla ei ollut muita omaisia paitsi häntä, isänisäänsä. Tämä lapsi oli\nsilminnähtävästi Nell. Tämä tapahtui 15 vuotta sitten, ja siitä asti\nolivat siis nämä molemmat eläneet jossakin salaisessa syvyydessä aina\nsiihen päivään asti, jolloin Harry pelasti Nellin.\n\nVanha kaivosmestari, joka samalla tunsi sekä sääliä että vihaa, kertoi\ninsinöörille ja pojalleen mitä nimi Silfax oli hänelle ilmaissut.\n\nKoko asema oli nyt selvä. Silfax oli se salaperäinen olento, jota niin\nkauan oli etsitty Uuden Aberfoylen syvyyksissä.\n\n\"Te tunnette siis hänet?\" kysyi insinööri Simolta.\n\n\"Tunsin hänet vallan hyvin\", vastasi kaivosmestari. \"Mies pöllön\nkanssa! Hän ei silloinkaan enään ollut nuori; hän on varmaan 15\ntai 20 vuotta minua vanhempi. Hän oli jonkunlainen villi ihminen,\njoka ei voinut viihtyä kenenkään seurassa, mies, jonka ei arveltu\npelkäävän vettä eikä tulta. Hän oli omasta halustaan valinnut katujan\ntoimen, johonka harvat olivat halulliset. Tuo vaarallinen työ olikin\nvaikuttanut häiritseväisesti hänen ajatuskykyynsä. Hänen sanottiin\nolevan ilkeän, mutta hän oli kentiesi ainoastaan hupsu. Hänellä oli\ntavattomat ruumiin voimat. Hiilikaivokset tunsi hän paremmin kuin\nkukaan muu -- ainakin ihan yhtä hyvin kuin minä. Luulin hänen kuolleen\njo monta vuotta sitten\".\n\n\"Mutta\", jatkoi James Starr, \"mitä hän tarkoittaa sanoilla: 'Sinä\nolet varastanut minulta meidän vanhan hiilialueemme viimeiset\nhiilikerrokset?'\"\n\n\"Ah\", vastasi Simo Ford, \"Silfax, jonka aivot, niinkuin sanoin, aina\nolivat olleet sekavat, väitti kauan aikaa olevansa vanhan Aberfoylen\nomistaja. Hänen mielensä kävikin rajummaksi, väkivaltaisemmaksi,\nsikäli kuin Dochartin kaivos -- hänen kaivoksensa! -- tyhjentyi. Hänen\nmielestään jokainen kaivoskuokan isku kiskoi sisälmykset hänen omasta\nruumiistansa!... Sinä muistat kai sen, Madge?\"\n\n\"Muistan, Simo\", vastasi vanha Skotlannitar.\n\n\"Tämä muistuu nyt mieleeni, nähtyäni Silfaxin nimen tuossa ovella\",\njatkoi Simo Ford; \"mutta, sen sanon vielä kerran, minä luulin hänen\nkuolleeksi, enkä voinut ajatellakaan, että tuo ilkeä olento, jota niin\nkiivaasti olemme ajaneet takaa, olisi Dochartin kaivoksen vanha katuja\".\n\n\"Nyt on kaikki selvää\", virkkoi James Starr. \"Sattumuksesta on\nSilfax löytänyt uuden hiilialueen. Hulluudessaan on hän ruvennut\nsen puolustajaksi. Asuen kaivoksessa, jossa hän käyskenteli ympäri\nyöt päivät, on hän tullut teidän salaisuutenne perille, Simo, sekä\nsaanut tietää, että te kutsuitte minut kiireimmiten luoksenne.\nSiitä hänen kirjeensä, joka oli vastakkainen teidän kirjeellänne;\nsiitä minun tuloni jälkeen Harrya kohti viskattu kalliolohkare ja\nhävitetyt tikapuut Jarowin aukossa; siitä rakojen tukkeeminen uuden\nhiilikerroksen seinässä; siitä vihdoinkin meidän salpautumisemme, ja\nsitten vapautumisemme Nellin avulla, joka varmaankin tapahtui Silfaxin\ntietämättä, tahtomatta\".\n\n\"Niinpä niin, niin on varmaankin tapahtunut, hra Starr\", sanoi Simo\nFord. \"Vanha katuja on epäilemättä täydelleen hullu\".\n\n\"Sitä parempi\", arveli Madge.\n\n\"Enpä sitä uskoisi\", sanoi James Starr päätään pudistaen, \"sillä hänen\nhulluutensa on nähtävästi varsin hirvittävää laatua. Ah, minä ymmärrän\nhyvin, ett'ei Nell voi ilman kauhistuksetta ajatella häntä, ja käsitän\nmyöskin hänen ei tahtoneen antaa vanhusta ilmi. Mitä surullisia vuosia\nhän onkaan viettänyt sen miehen luona\".\n\n\"Todellakin surullisia!\" sanoi Simo Ford, \"tämän raivoisan miehen ja\nhänen pöllönsä parissa, joka ei ole vähemmin raivoisa kuin hän itse.\nSillä selvää on, että lintu myöskin vielä on elossa. Se ei voinut olla\nmikään muu paitsi hänen pöllönsä, joka sammutti meidän lamppumme, ja\njoka hakkasi poikki köyden, jonka nojassa Harry ja Nell häilyivät\nammottavan syvyyden ylitse...\"\n\n\"Ja minä ymmärrän\", sanoi Madge, \"että tieto hänen lapsenlapsensa\naiotusta avioliitosta meidän poikamme kanssa näkyy vielä enemmän\nkatkeroittaneen hänen mielensä ja tehnyt hänen raivonsa monta vertaa\nsuuremmaksi\".\n\n\"Nellin yhdistys sen miehen pojan kanssa, jota hän syyttää itseltään\nvarastaneen Aberfoylen viimeiset hiilikerrokset on luonnollisesti\nkiihoittanut hänen vimmaansa korkeimmilleen\", lisäsi Simo Ford.\n\n\"Mutta hänen täytyy suostua siihen yhdistykseen\", huudahti Harry. \"Niin\nvieras kun onkin tavalliselle ihmiselämälle, täytyy hänen kumminkin\nlopuksi myöntää, että Nellin uusi elämä on parempi sitä, mitä hän antoi\nhänen viettää tuolla pimeässä syvyydessä! Herra Starr, minä olen varma\nsiitä, että jos vaan voisimme saada hänet käsiimme, niin kyllä meidän\nonnistuisi saada hänet toisille ajatuksille...\"\n\n\"Hullun ajatuksia ei muuteta, Harry parka\", vastasi insinööri. \"Tosin\non parempi tuntea vihollisensa, kuin olla häntä tuntematta; mutta\nkaikki ei ole sillä hyvä, että nyt tiedämme, kuka hän on. Olkaamme\nvaroillamme, hyvät ystävät, ja ensi aluksi täytyy meidän puhua Nellin\nkanssa. Meidän täytyy! Hän on huomaava, ett'ei hänen vaitiolonsa tästä\nlähtien enää ole oikeutettu. Itse vanhuksenkin tähden on paras, että\nhän ei enää ole vaiti. Vanhukselle on yhtä tärkeätä kuin meillekin,\nettä me voimme estää hänen hirveät aikeensa\".\n\n\"Herra Starr\", sanoi Harry, \"en epäile Nellin nyt itsestään\npuhuvan teidän kysymättännekin. Te tiedätte nyt hänen omantunnon\nja velvollisuuden pakoittamana tähän asti vaienneen. Omatunto ja\nvelvollisuus pakoittavat häntä nyt puhumaan, niin pian kuin tahdotte.\nÄiti teki oikein viedessä hänet takaisin hänen huoneesensa. Hän\ntarvitsee todella toipua, mutta minä lähden hänen luoksensa...\"\n\n\"Se ei ole tarpeellista, Harry\", sanoi lujalla ja selvällä äänellä\nnuori tyttö, joka samassa astui perhetupaan.\n\nNell oli kalpea. Hänen silmänsä ilmaisivat, kuinka paljon hän oli\nitkenyt; mutta selvälleen näkyi, että hän oli päättänyt tehdä, mitä\nvelvollisuus häneltä vaatii.\n\n\"Nell!\" huudahti Harry kiiruhtaen nuorelle tytölle vastaan.\n\n\"Harry\", vastasi Nell, ja pidätti viittauksella sulhoansa lähestymästä,\n\"sinun vanhempiesi ja sinun tulee tänään saada tietää kaikki. Ja\nteidänkin, herra Starr, tulee tietää kaikki, mikä koskee lasta, jonka\nte tuntemattomana olette ottaneet huostaanne, ja jonka Harry kovaksi\nonneksi on pelastanut syvyydestä\".\n\n\"Nell!\" huudahti Harry.\n\n\"Anna Nellin puhua\", sanoi James Starr, käskien Harryn olla vaiti.\n\n\"Minä olen vanhan Silfaxin lapsenlapsi\", jatkoi Nell. \"En ole\nmilloinkaan tuntenut äitiä, ennenkuin tämän katoksen alle astuin\",\nlisäsi hän lempeästi katsoen Madgea.\n\n\"Ja siunattu olkoon se päivä, tyttäreni!\" vastasi vanha Skotlannitar.\n\n\"En ole milloinkaan tuntenut isää, ennen sitä päivää, jolloin tapasin\nSimo Fordin\", jatkoi Nell, \"enkä ystävää, ennenkuin Harry tarttui minun\nkäteeni! Viisitoista vuotta olen elänyt yksin vaarini kanssa kaivoksen\nsalaisimmissa sopukoissa. Hänen kanssansa, ja se oli kauheata. Hänen\nkauttansa, olisi oikeammin sanottu. Tuskinpa häntä näin. Kun hän hävisi\nvanhasta Aberfoylesta, siirtyi hän näihin luoliin, joita ei kukaan muu\nkuin hän tuntenut. Hän oli tavallaan hyvä minua kohtaan, vaikka hän\nminussa herätti kauhistusta. Elatuksekseni sain, mitä hän vaan voi\nkäsiinsä saada ulkopuolella kaivosta; minulla on himmeä muisto siitä,\nettä minulla pienenä ollessani oli imettäjänä vuohi, jonka kadottaminen\nsaattoi minut täydelliseen epätoivoon. Kun ukko näki suruni, antoi\nhän minulle vuohen sijaan toisen eläimen, koiran, niinkuin hän sitä\nnimitti: Mutta se oli pahaksi onneksi iloinen koira. Se haukkui. Ukko\nei rakastanut iloisuutta. Hän säikähti pienemmästäkin jyskeestä.\nEläin parka katosikin melkein heti. Ukolla oli seuranaan muuan ilkeä\nlintu, pöllö, jota minä alussa kauhistuin: mutta vaikka se minulle\noli hyvinkin vastenmielinen, rupesi se kuitenkin minun ystäväkseni,\nja niin tuli meistä viimein ystävykset. Se totteli minua paremmin\nkuin isäntäänsä, ja tämä teki minut levottomaksi hänen tähtensä. Ukko\noli mustasukkainen. Pöllö, ja minä piilimme niin hyvin kuin taisimme\nollaksemme yhdessä. Me huomasimme tämän tarpeelliseksi... Mutta minä\npuhun liian paljon itsestäni... Teistähän puhe on...\"\n\n\"Ei, tyttöseni\", vastasi James Starr. \"Kerro sinä vaan, niinkuin\nmielesi tekee\".\n\n\"Isoisäni\", jatkoi Nell, \"oli aina karsain silmin katsonut teitä,\nnaapuriansa hiilikaivoksessa. Mutta ei häneltä suinkaan tilaa\npuuttunut. Hän valitsi lymypaikkansa kaukana, hyvin kaukana teistä.\nMutta tieto, että te olitte siellä, oli hänelle vastenmielinen. Kun\nminä häneltä kysyin jotakin ihmisistä tuolla ylhäällä, synkkeni hänen\nkasvonsa, hän ei vastannut, vaan jäi pitkäksi aikaa ihan mykäksi. Mutta\nhänen vihansa leimahti ilmituleen huomatessaan, ett'ette tyytyneet\nvanhaan alueesenne vaan tahtovanne tunkeutua hänen alueelleen. Hän\nvannoi, että jos teidän onnistuisi päästä uuteen kaivokseen, jota ei\ntähän asti kukaan paitsi hän tuntenut, teidän olisi kuoleminen. Vaikka\nhän oli ijäkäs, oli hänellä kumminkin erinomaiset ruumiin voimat, ja\nhänen uhkauksensa panivat minut vapisemaan teidän ja hänen puolestansa\".\n\n\"Jatka, Nell!\" sanoi Simo Ford nuorelle tytölle, joka oli keskeyttänyt\npuheensa hetkiseksi ikäänkuin kootaksensa muistoansa.\n\n\"Kun isoisä teidän ensimmäisen yrityksenne jälkeen näki teidän astuvan\nUuden Aberfoylen käytäviin\", jatkoi Nell, \"salpasi hän aukon, tehden\nsiten uuden hiilialueen teidän vankilaksenne. Tunsin teitä ainoastaan\nhaahmuina, joita epäselvästi olin nähnyt pimeässä kaivoksessa; mutta\nen voinut kestää sitä ajatusta, että kristityt ihmiset kuolisi nälkään\nnäissä maanalaisissa käytävissä, ja minun onnistui, yhä peläten,\nettä ukko sitä huomaisi, pari kertaa hankkia teille vähän vettä ja\nleipää! Olisin tahtonut viedä teidät sieltä, mutta kovin vaikea oli\npettää vanhuksen valppautta. Te olitte kuoleman omat! Jack Ryan tuli\nseuralaisineen... Jumala tahtoi, että minä sinä päivänä kohtasin\nheidät. Houkuttelin heidät perässäni teidän luoksenne. Palatessani\nseisoi vaarini äkkiarvaamatta minun edessäni. Hänen vihan vimmansa\nminua kohtaan oli kauhea. Luulin kuolevani hänen iskuistaan. Siitä\nhetkestä oli elämäni tukala. Minun isoisäni ajatus oli peräti\nsekaantunut. Hän sanoi olevansa pimeyden ja tulen kuningas! Kun hän\nkuuli teidän työkalujenne kopinan näissä hiilikerroksissa, jotka hän\npiti ominaan, vimmastui hän ja löi minua raivossaan. Tahdoin paeta.\nSe oli minulle mahdotonta, niin tarkasti kaitsi hän minua. Vihdoin\nlaskeutui hän kolme kuukautta sitten rajattoman mielettömyyden\nvaltaamana siihen syvyyteen, josta sinä, Harry, löysit minun, ja katosi\nturhaan kutsuttuaan pöllöä, joka uskollisesti jäi minun luokseni.\nKuinka kauan olin siellä? Sitä en tiedä. Sen tiedän vaan, että tunsin\nolevani kuoleman oman, kun sinä tulit, Harryseni, minua pelastamaan.\nMutta, sen tajunnet nyt, vanhan Silfaxin lapsenlapsi ei voi tulla Harry\nFordin puolisoksi, sillä hän pyytää tappaa sinua, teitä kaikkia\".\n\n\"Nell!\" huudahti Harry.\n\n\"Ei\", virkkoi nuori tyttö. \"Minun uhraukseni on tehty. Yksi ainoa keino\nlöytyy, joka voi estää teidän perikatonne: että minä jälleen palajan\nisoisäni luo. Hän uhkaa koko Uutta Aberfoylea!... Hänelle on mahdotonta\nantaa anteeksi, eikä kukaan voi tietää mihinkä tuumaan koston himo on\nhänet saattanut. Minun velvollisuuteni on päivän selvä. Olisin kurjin\nolento maan päällä, jos epäilisin sitä täyttää. Jääkää hyvästi, ja\nkiitos kaikesta! Te olette opettaneet minua tuntemaan tämän maailman\nonnea ja iloa! Mitä ikinä tapahtuneekin, muistakaa aina, että minun\nsydämeni kokonaan on teidän omanne!\"\n\nHarry, suurimman tuskan vallassa, ja hänen vanhempansa olivat näitä\nviimeisiä sanoja kuullessaan hypähtäneet pystyyn.\n\n\"Mitä, Nell!\" huudahtivat he epätoivoisina, \"sinä aiot jättää meidät!\"\n\nJames Starr sai heidät syrjään arvokkaalla viittauksella, ja astuen\nNellin eteen tarttui hän hänen molempiin käsiinsä.\n\n\"Hyvä on, lapsukaiseni!\" sanoi hän. \"Sinä olet puhunut, niinkuin sinun\ntuli puhua; mutta kuule nyt meidän vastauksemme. Me emme anna sinun\nlähteä täältä, ja me pidätämme, jos niiksi käy, sinut täällä väkisin.\nLuuletko tosiaankin meitä niin kehnoiksi, että ottaisimme vastaan sinun\njalomielisen tarjoumuksesi? Silfaxin uhkaukset ovat vaaralliset, se\non totta. Mutta ihminen on kaikissa tapauksissa ihminen, ja me olemme\nvaroillamme. Mutta itse Silfaxinkin hyödyksi voit sinä kertoa meille\nhänen tapojansa sekä sanoa meille, missä hän piilee. Me tahdomme vaan\nyhtä asiaa: tehdä hänet kykenemättömäksi vahingoittaa meitä ja kentiesi\nmyöskin saada hänet jälleen järjilleen\".\n\n\"Te tahdotte mahdottomia\", vastasi Nell. \"Minun isoisäni on joka\npaikassa ja samalla ei missään. En ole esim. milloinkaan nähnyt hänen\nnukkuvan. Löydettyään jonkun piilopaikan, jätti hän minut ja katosi.\nKun olin tehnyt päätökseni, hra Starr, tiesin jo ennakolta kaikki\nmitä te voisitte minulle vastata. Uskokaa minua! Yksi ainoa keino on\nmahdollinen, millä voipi saada vanhuksen luopumaan hankkeistaan, ja se\nkeino on, että minun onnistuu löytää hänet. Hän on näkymätön, mutta\nitse hän näkee kaikki. Kuinka olisikaan hän voinut saada tietää kaikki\nteidän salaisimmat ajatuksenne, hra Starrille kirjoitetusta kirjeestä\naina Harryn ja minun aiottuun avioliittoon, jos hänellä ei olisi\nihmeellinen taito tietää kaikki. Minun vaarini on, minun ymmärtääkseni,\nhenkisessä suhteessa rikaslahjainen mies. Ennen tapahtui, että hän\npuhui minun kanssani ylevistä asioista. Hän on opettanut minua\ntuntemaan Jumalaa, ja on pettänyt minun ainoastaan yhdessä asiassa:\nhän, näette, on uskottanut minua, että kaikki ihmiset ovat viekkaita ja\npetollisia, ja on tahtonut istuttaa minuun vihaansa ihmissukua kohtaan.\nKun Harry toi minut tähän asuntoon, luulitte minun olevan ainoastaan\ntietämättömän, taitamattoman! Mutta minä vielä lisäksi kammosin kaikkia\nihmisiä, kaikkea, mitä inhimillistä on. Ah, suokaa minulle anteeksi,\nmutta minä luulin muutamia päiviä, että minä olin paholaisten parissa,\nja minä tahdoin paeta; Te, Madge, palautitte vähitellen ajatukseni\noikealle tolalle, ette sanoilla, vaan elämällänne, nähdessäni miehenne\nja poikanne teitä niin suuresti rakastavan ja kunnioittavan. Nähdessäni\nedelleen onnelliset ja vilpittömät kaivostyömiehet oikein jumaloitsevan\nhra Starria, jonka orjiksi minä heidät luulin, nähdessäni ensi kerran\nkoko Aberfoylen väestön tulvailevan kirkkoon, siellä laskeuvan\npolvilleen, rukoilevan Jumalaa sekä kiittävän häntä sanomattomasta\nhyvyydestänsä, silloin sanoin itsekseni: 'Vaarini on pettänyt minua!'\nMutta nyt uskon minä, sen mukaan mitä teiltä olen kuullut, että hän\nitse on pettynyt. Minä palaan sentähden niille salaisille poluille,\njoilla minun ennen oli tapana seurata häntä. Hän on urkkiva minua.\nMinä huudan häntä nimeltä... Hän on kuuleva ääneni, ja kentiesi voin\npalaamalla hänen luoksensa saada hänet jälleen totuuden tuntoon!\"\n\nKaikki olivat antaneet nuoren tytön puhua. Jokainen tunsi, että\nhänelle olisi hyvä näin saada avata sydämensä ystävilleen samana\nhetkenä, jolloin hän jalomielisesti luulotteli itseänsä iäksi päiviksi\njättävänsä heidät. Mutta kun hän voimattomana vesissä silmin vaikeni,\nsanoi Harry kääntyneenä Madgeen päin:\n\n\"Äitini, mitä te ajattelisitte miehestä, joka hylkäisi jalon tytön,\njonka juuri kuulitte puhuvan?\"\n\n\"Minä sanoisin häntä kehnoksi raukaksi\", vastasi Madge, \"ja jos hän\nolisi minun poikani, en minä enää voisi tunnustaa häntä pojakseni, vaan\nminun täytyisi kirota hänet\".\n\n\"Nell, sinä olet kuullut meidän äitimme tuomion\", jatkoi Harry.\n\"Minnekkä tahansa sinä menet, sinne minä olen sinua seuraava. Jos pysyt\nlujana aikeessasi lähteä täältä, niin minä seuraan sinua, me lähdemme\nyhdessä...\"\n\n\"Harry! Harry!\" huudahti Nell.\n\nMutta mielenliikutus oli liian valtaava. Nuoren tytön huulet\nvaalenivat, ja hän vaipui Madgen syliin, joka pyysi insinööriä, Simoa\nja Harrya jättää hänet yksin lapsi raukan kanssa.\n\n\n\n\nYhdeskolmatta Luku.\n\nNellin häät.\n\n\nErottiin, päätettyä olla vielä entistänsä varovammat. Vanhan Silfaxin\nuhkaus oli niin suora, ett'ei sitä käynyt ylenkatsominen. Pelätä sopi,\nnäet, että vanhalla katujalla kentiesi oli käytettävänään joku keino,\njolla hän voi peräti hävittää koko Aberfoylen.\n\nAseilla varustettuja vartioita sijoitettiin sentähden jokaiselle\nuloskäytävälle kaivoksesta, käskyllä tarkasti vartioida yöt päivät.\nJokainen kaivokseen kuulumaton oli vietävä James Starrin eteen, että\nhän saisi tietää, kuka mies oli. Ei huolittu kauempaa Coal-Cityn\nasukkailta salata maanalaista siirtokuntaa vastaan tehtyjä uhkauksia.\nKun Silfaxilla ei ollut yhtään tuttua paikalla, niin ei tarvittu pelätä\nkavallusta. Nellille myöskin ilmoitettiin, mihin varokeinoihin oli\nryhdytty, ja vaikkei hän voinut siitä täydelleen rauhoittua, hälveni\nkumminkin johonkin määrin hänen levottomuutensa. Mutta Harryn päätös\nseurata häntä kaikkialle, mihin tahansa hän lähtisi, oli enemmän kuin\nmikään muu taivuttanut häntä lupaamaan jättää pakenemistuumat siksensä.\n\nSen viikon kuluessa, joka oli lähinnä ennen Nellin ja Harryn\nhäitä, ei elämää Uudessa Aberfoylessa häirinnyt mikään mainittava\ntapaus. Vaikk'eivät kaivostyömiehet herenneet tuosta järjestetystä\nvartioimisesta, toipuivat he kumminkin siitä säikähdyksestä, joka oli\nollut vähällä karkoittaa heidät kaikesta syvyydessä toimitettavasta\ntyöstä.\n\nJames Starr jatkoi sillä välin taukoomatta Silfaxin takaa-ajoa. Koska\nkostonhimoinen vanhus oli vakuuttanut, ett'ei Nell koskaan voisi\ntulla Harryn puolisoksi, oli arvattava, että hän ei jättäisi mitään\nkeinoa koettamatta, estääksensä tätä avioliittoa. Parasta olisi ollut,\njos olisi saatu hänet käsiinsä hänen henkeänsä vahingoittamatta.\nTutkimuksia Uudessa Aberfoylessa oli sentähden aljettu uudelleen\nsuurimmalla mahdollisella tarkkuudella. Etsittiin läpi kaikkien\nkäytävien aina ylimpiin kerroksiin asti, jotka johtivat Irvinessä\noleviin Dundonald Castlen raunioihin. Syystä arveltiin Silfaxin vanhan\nlinnan kautta pitävän yhteyttä ulkomaailman kanssa, ja että hän joko\nostamalla tai varastamalla hankki itselleen tarpeelliset tavarat\nvoidaksensa elättää kurjaa henkeänsä. Ja mitä \"Tulinaisiin\" tuli, oli\nJames Starr siinä uskossa, että Silfax mahdollisesti oli sytyttänyt\njonkun tästä kaivoksen osasta purkautuvan kaasuvirran, ja niin saanut\naikaan tuon merkillisen ilmiön. Eikä hän siinä erehtynytkään. Mutta\ntakaa-ajo oli turha.\n\nTämän alituisen taistelun aikana keksimätöntä olentoa vastaan, oli\nJames Starr onnettomin ihminen maan päällä, vaikk'ei hän antanut\nkenenkään sitä huomata. Mitä enemmän hääpäivä läheni, sitä suuremmaksi\nkävi hänen pelkonsa, jonka hän kumminkin oli pitänyt velvollisuutenaan\nkertoa vanhalle kaivosmestarille, joka pian kävi yhtä levottomaksi kuin\nhän itsekin.\n\nVihdoin koitti tuo odotettu päivä.\n\nSilfax ei ollut näyttänyt elon merkkiä.\n\nJo varhain aamulla oli koko Coal-Cityn väestö liikkeellä. Työt Uudessa\nAberfoylessa olivat lakkautetut. Päällysmiehet ja työmiehet tahtoivat\nosoittaa kunnioitustaan vanhalle kaivosmestarille ja hänen pojalleen.\nHe siten maksoivatkin kiitollisuuden velkaa noille kahdelle rohkealle\nja kestävälle miehelle, jotka kaivokselle olivat hankkineet takaisin\nsen entiset rikkaudet.\n\nK:lo 11 oli vihkiminen määrätty tapahtuvaksi kirkossa Malcolm-järven\nrannalla.\n\nTällä tunnilla nähtiin Harry astuvan ulos majasta taluttaen äitiänsä,\nja Simo Ford vieden Nelliä.\n\nHeitä seurasi insinööri Starr, levollinen ulkonäöltään mutta\nmielessänsä pahimpia peläten, ja Jack Ryan, joka oli oikein\nkomeannäköinen säkkipillinpuhaltaja-puvussaan.\n\nHeidän jäljessään kulkivat muut kaivosinsinöörit, Coal-Cityn\nylimykset, vanhan kaivosmestarin ystävät ja tutut, kaikki tuon suuren\nkaivostyömiesperheen jäsenet, jotka olivat Uuden Aberfoylen varsinainen\nväestö.\n\nYlhäällä maan pinnalla oli silloin muuan noita paahtavia elokuun\npäiviä, jotka etenkin pohjoisissa maissa ovat niin rasittavat. Raskas\nilma oli tunkeunut alas kaivokseen asti, jossa lämpö oli noussut\ntavattoman korkeaksi.\n\nIlma täyttyi sähköllä ilma-aukkojen ja suuren Malcolm-tunnelin kautta.\n\nIlmapuntari Coal-Cityssä oli laskeunut tuntuvasti, joka siellä oli\nsangen harvinainen ilmiö. Melkein olisi voinut uskoa rajuilman\nuhkaavan sen liuskaholvin alla, joka oli summattoman avaran kaivoksen\ntaivaankantena.\n\nMutta siellä alhaalla ei kukaan välittänyt ilman uhkauksista\nulkomaailmassa.\n\nJokainen oli tilaisuutta varten pukeutunut kauniimpiin vaatteisinsa.\n\nMadgen puku muistutti menneitä aikoja. Hänellä oli päässä _toy_,\nniinkuin entisen ajan emännillä, ja hänen hartioillaan oli _the\nrokelay_, ruutukas levättinen, jota Skotlannin naiset kantavat varsin\nsomasti ja aistillisesti.\n\nNell oli päättänyt, ett'ei kukaan saisi nähdä, kuinka liikutettu hän\noli. Hän hillitsi sydämensä levotonta tykytystä, salaisen pelkonsa,\nja tuon urhoollisen lapsen onnistuikin esiintyä levollinen hymyily\nhuulillaan.\n\nHän oli yksinkertaisesti puettu, ja tämä yksinkertainen puku, jota\nhän mieluummin kantoi kuin kaikkia loistavia vaatteuksia, lisäsi\nvielä enemmän koko hänen olentonsa luonnollista suloutta. Ainoana\ntukkakoristeena oli hänellä muuan _snood_, monivärinen nauha, jota\nnuorien caledoniattarien on tapana kantaa.\n\nSimo Fordilla oli puku, jota ei Walter Scottin kunnianarvoinen tuomari\nNicol Jarviekaan olisi moittinut.\n\nKaikki astuivat uhkeasti koristettua kirkkoa kohti.\n\nCoal-Cityn taivaalta loistivat sähkövalot, jotka tavallista vahvemmat\nsähkövirrat ravitsivat, ollen yhtä monen auringon näköiset. Kirkas valo\ntäytti koko Uuden Aberfoylen.\n\nKirkossa levittivät sähkölamput niinikään häikäisevää valoa, ja\nmaalatut ikkunat loistivat tulikaleidoskopien tavoin.\n\n_The reverend_ William Hobson oli toimittava vihkimisen. Hän odotti\novella morsiusparin tuloa.\n\nJuhlasaatto läheni kierrettyänsä Malcolm-järven lahdelman.\n\nSamassa kuului urkujen säveleet tervehtivän tulleita, ja molemmat parit\nastuivat pastori Hobsonin jälkeen alttarille.\n\nHerran siunausta rukoiltiin ensin kaikille läsnäoleville; sen jälkeen\njäivät Harry ja Nell kahden papin eteen, jolla oli pyhä kirja kädessä.\n\n\"Harry\", sanoi pappi, \"minä kysyn sinulta, tahdotko ottaa Nellin\naviovaimoksesi, ja vannotko aina rakastavasi häntä?\"\n\n\"Sen tahdon ja vannon\", vastasi nuorukainen vakavalla äänellä.\n\n\"Ja sinä, Nell\", jatkoi pappi, \"kysyn sinulta, tahdotko ottaa Harry\nFordin aviomieheksesi, ja...\"\n\nNeitonen ei ennättänyt vastata, ennenkuin kauhea pauhina kuului ulkoa.\n\nEräs niitä suuria penkereenmuotoisia kallioita, joka noin 100 jalan\npäässä kirkosta oli Malcolm-järven äkkijyrkkänä rantana, oli äkkiä\nauennut ilman mitään räjähdystä, niinkuin jos sen lohkeemista jo kauan\nennen olisi valmistettu. Vesi syöksyi alas syvään kuiluun, jota ei\nkukaan ennen ollut tiennyt siinä olevan.\n\nÄkkiä näkyi alaskumahtaneiden kalliolohkareiden välissä venonen, jota\nvoimakas käsi meloi nopeasti järven pinnalla.\n\nTässä veneessä seisoi mustaan kaappuun puettu ukko, jolla oli\nvanukkeinen tukka ja pitkä valkoinen parta.\n\nHänellä oli kädessä Davyn lamppu, jossa metallikutouksen suojelema\nliekki paloi.\n\nVanhus huusi lujalla äänellä:\n\n\"Kaasu! kaasu! Tuhoa teille kaikille! tuhoa!\"\n\nSamassa levisi ilmaan tuota keveätä hajua, joka on hiilihappoiselle\nvetykaasulle omituinen.\n\nTuo kallion lohkeema oli, näet, raivannut tietä keräytyneelle\nräjähtävälle kaasulle, joka kohosi holvin kattoa kohti viiden tai\nkuuden ilmakehän painolla.\n\nVanhus oli tiennyt, mihin kaasua oli keräytynyt, ja nyt yht'äkkiä\navannut sille tien saadaksensa kaivoksen ilman mahdolliseksi räjähtää.\n\nJames Starr ja muutamat muut, olivat tällä välin nopeasti lähteneet\nkirkosta ja kiiruhtaneet rannalle.\n\n\"Ulos kaivoksesta! ulos kaivoksesta!\" huudahti kirkon ovella insinööri,\njoka oli älynyt uhkaavan vaaran.\n\n\"Kaasu! kaasu!\" toisti vanhus veneestään, jota hän meloi yhä edemmäksi\njärvelle.\n\nHarry oli morsiamensa ja vanhempainsa kanssa syösnyt ulos kirkosta.\n\n\"Ulos kaivoksesta! ulos kaivoksesta!\" huusi James Starr.\n\nJo oli myöhäistä paeta. Vanha Silfax oli valmis täyttämään viimeistä\nuhkaustansa estääksensä Nellin ja Harryn avioliittoa, vaikka hänen\nsitä varten täytyikin haudata koko Coal-Cityn väestö hiilikaivoksen\nraunioihin.\n\nHänen päänsä yläpuolella liiteli hänen suuri pöllönsä, jonka\nvalkoisessa höyhenpuvussa oli mustia täpliä.\n\nNyt heittäytyi muuan mies veteen ja ui rivakasti venettä kohti.\n\nSe oli Jack Ryan. Hän koki saavuttaa mielipuolta, ennenkuin hän\nennättäisi toimittaa kauhistuttavan tuhotyönsä.\n\nSilfax antoi hänen lähestyä. Hän särki lampun ympärillä olevan lasin,\notti ulos palavan sydämen ja heilutti sitä ilmassa.\n\nKuoleman hiljaisuus vallitsi kauhistuneiden katsojien joukossa.\nJames Starr, joka seisoi tyyneesti odottaen uhkaavaa onnettomuutta,\nihmetteli, ett'ei välttämätön räjähdys jo ollut hävittänyt Uutta\nAberfoylea.\n\nSilfax, jonka kasvot olivat aivan hurjistuneet, luuli kaasun olevan\nliian leveän pysyäksensä alhaisemmissa ilmakerroksissa, ja sentähden\nnousseen ylös ilmaan.\n\nSilfaxin viittauksesta laskeutui pöllö, tarttui kynnellään palavaan\nsydämeen, kuten se ennen oli tehnyt Dochartin kaivoksen käytävissä,\nja alkoi kohota ylös holvikattoa kohti, jota vanhus sille kädellään\nosoitti.\n\nHetkinen vaan, ja Uusi Aberfoyle olisi hävinnyt!...\n\nSiinä silmänräpäyksessä kiskoi Nell itsensä Harryn sylistä.\n\nSamalla tyynenä ja haltioissansa kiiti hän järven rannalle.\n\n\"Pöllö! pöllö!\" huusi hän selvällä äänellä, \"tule tänne luokseni! tule\ntänne luokseni!\"\n\nUskollinen lintu oli, tätä ääntä kuullessaan, hetkisen kahden\nvaiheilla. Sitten se äkkiä pudotti palavan sydämen veteen, ja laskeutui\nnopeasti lentäen immen jalkojen juureen.\n\nYlempiin räjähtäviin ilmakerroksiin, joissa ilma oli kaasulla\ntäytettyä, se ei ollut ennättänyt.\n\nSilloin kaikui hirveä huuto kaivoksessa ... viimeinen, jonka vanha\nSilfax päästi.\n\nSamassa kuin Jack Ryan ojensi kätensä tarttuaksensa veneen laitaan, oli\nvanhus, nähdessään kostonsa raukeavan tyhjiin, heittäytynyt veteen.\n\n\"Pelastakaa hänet! pelastakaa hänet!\" huusi Nell tuskastuneella äänellä.\n\nHarry kuuli hänen huutonsa. Hän heittäytyi vuorostansa veteen, saavutti\npian Jack Ryanin ja sukelsi monta kertaa.\n\nMutta hänen ponnistuksensa olivat turhat.\n\nMalcolm-järvi ei luopunut saaliistaan. Sen niin odottamatta nostetut\naallot olivat iäksi helmaansa sulkeneet ukko Silfaxin.\n\n\n\n\nKahdeskolmatta Luku.\n\nVanhan Silfaxin taru.\n\n\nKuusi kuukautta näiden tapausten jälkeen toimitettiin kirkossa\nMalcolm-järven rannalla niin oudolla tavalla keskeytetty Harry\nFordin ja Nellin vihkiminen. Kun pastori Hobson oli siunannut heidän\nliittonsa, palasi nuori pariskunta, jotka vielä olivat suruvaatteissa,\nkaivosasuntoon.\n\nJames Starr ja Simo Ford, nyt vapautettuina kaikesta levottomasta\nhuolesta, johtivat ilomielin puhetta häissä, joita juotiin seuraavaan\npäivään saakka.\n\nTämän muistettavan tapauksen kunniaksi saavutti Jack Ryan, joka oli\npukeutunut säkkipillinsoittajan asuun, sen merkillisen kolmikertaisen\ntaidon, että koko hääjoukon mieltymyshuutojen raikuessa puhalsi\nsäkkipillillään, tanssi ja lauloi, kaikki yht'aikaa.\n\nJa seuraavana päivänä alkoivat taas työt sekä ylhäällä päivän valossa\nettä alhaalla syvyydessä, niinkuin tavallista James Starrin johdolla.\n\nEttä Harry ja Nell olivat onnelliset, sitä emme tarvitse lisätä. Nämä\nniin kovaa kokeneet ihmiset saivat yhdistyksessään ansaitun onnen.\n\nMitä Simo Fordiin, Uuden Aberfoylen kunnia-kaivosmestariin tulee, niin\nhän arveli elää kyllin kauan viettääksensä kultahäitä Madgensa kanssa,\njoka ei myöskään puolestansa mitään enemmin halunnut.\n\n\"Ja kultahäitten jälkeen, miksikä ei vielä toiset?\" sanoi Jack Ryan.\n\"Kahdet kultahäät eivät olisi liiaksi teille, hra Simo!\"\n\n\"Siinä olet oikeassa poikaseni\", vastasi vanha kaivosmestari tyyneesti.\n\"Mikä ihme olisikaan elää kahdensadan vuotiaaksi Uuden Aberfoylen\nilma-alassa, tässä paikassa, jossa eivät ulkona raivoovat rajuilmat\ntunnu?\"\n\nSuotiinko Coal-Cityn asukkaiden tosiaankin viettää tätä juhlaa? Sen\ntulevaisuus on osoittava.\n\nKaikissa tapauksissa löytyi ainakin yksi lintu, joka näytti elävän\nerinomaisen pitkäikäiseksi, nimittäin vanhan Silfaxin pöllö. Sen\nnähtiin ensin kiertelevän kaivoksen holvin laessa. Mutta vaikka\nNell koki pidättää sitä luonansa, pakeni se kumminkin muutamana\npäivänä vanhuksen kuoleman jälkeen teille tietämättömille. Ihmisten\nseura ei nähtävästi ollut sille mieleen, enemmän kuin sen entiselle\nisännällekään, ja sitä paitsi näkyi se selvästi vihaavan Harrya; se oli\nmustasukkainen hänelle, joka ensin oli vienyt pois Nellin ja sitten,\nhäilyen syvyyden ylitse, oli taistellut sen kanssa neidon ja omasta\nelämästänsä.\n\nSittemmin näki Nell pöllöä vaan pitkien väliaikojen kuluttua ja silloin\nliitelevän Malcolm-järven ylitse.\n\nTahtoiko se jälleen nähdä entistä ystäväänsä? Vai tahtoiko se\nläpitunkevilla katseillaan tutkia sen kuilun pohjaa, joka oli nielassut\nSilfaxin.\n\nKumpaakin selitystä uskottiin, sillä pöllö kävi viimein taruksi, josta\nJack Ryan sepitti monta haaveellista kertomusta.\n\nTämän iloisen toverin ansio on, että vieläkin Skotlannissa\ntalvi-iltoina lauletaan runoa pöllöstä ja vanhasta Silfaxista,\nmuinaisesta katujasta Aberfoylen kaivoksissa.\n\n\n\n"]