[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-RT-fDMjUr81Z7WE5h-3XOxhEgDEvLCZSFckbyU3fJ4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":37,"gutenbergSummary":42,"gutenbergTranslators":43,"gutenbergDownloadCount":45,"aiDescription":46,"preamble":47,"content":48},823,"Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut","Twain, Mark (oik. Clemens, Samuel)",1835,1910,"823-twain-mark-huckleberry-finnin-tom-sawyerin-toverin-seikkailut","823__Twain_Mark__Huckleberry_Finnin_(Tom_Sawyerin_toverin)_seikkailut",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16,17],"amerikkalainen","klassikot","fi",1884,1904,93408,534829,false,47095,[26,27,28,29,30,31,32,33,34,35,36],"Adventure stories","Bildungsromans","Boys -- Fiction","Finn, Huckleberry (Fictitious character) -- Fiction","Fugitive slaves -- Fiction","Humorous stories","Male friendship -- Fiction","Mississippi River -- Fiction","Missouri -- Fiction","Race relations -- Fiction","Runaway children -- Fiction",[38,39,40,41],"Adventure","American Literature","Classics of Literature","Novels","\"Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut\" by Mark Twain is a picaresque novel first published in 1884-1885. Narrated by young Huck Finn, the story follows his daring escape from his abusive father and his journey down the Mississippi River with Jim, a runaway slave. Together they encounter con men, feuding families, and dangerous situations while fleeing toward freedom. Huck faces moral conflicts about helping Jim escape, challenging the racist attitudes of antebellum Southern society through their unlikely friendship. (This is an automatically generated summary.)",[44],"Hagman, Tyko",363,"Huckleberry Finn karkaa ankaraa isäänsä ja sivistämispyrkimyksiä Mississippi-joelle. Yhdessä karanneen Jim-orjan kanssa hän matkaa lautalla halki Yhdysvaltojen etelävaltioiden, kohdaten matkan varrella monenlaisia seikkailijoita ja vaaratilanteita.","Mark Twainin 'Huckleberry Finnin seikkailut' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 823. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","HUCKLEBERRY FINNIN (TOM SAWYERIN TOVERIN) SEIKKAILUT\n\nKirj.\n\nMark Twain (Samuel L. Clemens)\n\n\nSuom. Tyko Hagman\n\n\nPaikka: Mississippi-joen laakso. -- Aika: viiskymmentä tai\nkuuskymmentä ajastaikaa takaperin.\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1904.\nOsakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nKuulutus.\n\n\nKaikki ne, jotka tästä kertomuksesta tahtovat\nnuuskia jotain aihetta, tulevat haastetuiksi käräjiin;\nkaikki ne, jotka tahtovat nuuskia siitä jotain\nmoraalia, tulevat ajetuiksi maanpakoon; kaikki ne,\njotka tahtovat nuuskia siitä jotain juonta, tulevat\nammutuiksi.\n\nTekijän käskystä:\n\n                      George Washington Grangerford,\n                             tykistön upseeri.\n\n\n\nSISÄLLYS\n\n\nEnsimmäisen osan sisällys:\n\n_1 Luku._ Huckia sivistetään. -- Mooses ja Faaraon tytär. -- Fröökynä\nWatson. -- Tom Sawyer odottaa.\n\n_2 Luku._ Pojat ja Jim -- Tom Sawyerin Liittokunta. -- Suuremmoisia\ntuumia.\n\n_3 Luku._ Aamusaarnoja. -- Kaitselmukset. -- Ollaan rosvosilla. --\nKoirankuonolaiset. -- Tom Sawyerin hullutuksia.\n\n_4 Luku._ \"Hitaasti ja varmasti.\" -- Huck ja laamanni. -- Karvapallo.\n\n_5 Luku._ Huckin isä. -- Hänen parannuksensa.\n\n_6 Luku._ Huckin isä ja laamanni Thatcher. -- Huck päättää karata\nisänsä luota. -- Karkuvehkeitä. -- Valtiollista taloustiedettä. -- Huck\nkuoleman Enkelinä.\n\n_7 Luku._ Huck valmistelee pakoaan. -- Hän pakenee. -- Huck tulee\nsaarelleen.\n\n_8 Luku._ Oloa saarella. -- Huckin ruumista naarataan. -- Varokaa! --\nHuck tutkii saartaan. -- Jimin löytäminen. -- Jimin karkaaminen. --\nMerkkejä. -- Jim afäärimiehenä. -- Pöllö-Balum.\n\n_9 Luku._ Luola. -- Uiva talo. -- Hyvä saalis.\n\n_10 Luku._ Kalkkakäärmeet. -- Vanha Hank Bunker. -- Valevaatteissa.\n\n_11 Luku._ Huck ja vaimoihminen. -- Tutkinto. -- Meno Gosheniin. --\n\"N'ovat perässämme!\"\n\n_12 Luku._ Hiljaista kulkua eteenpäin. -- Miten lainataan. -- Tulo\nraakille. -- Sen miehistö. -- \"Huonoa moraalia.\" -- Lautta!\n\n_13 Luku._ Lähtö raakilta. -- Vahti. -- Sikeää unta.\n\n_14 Luku._ Salomo. -- Haaremi. -- Ranskaa.\n\n_15 Luku._ Huck eksyy lautasta. -- Sumussa. -- Huck löytää lautan. --\nRoskaa.\n\n_16 Luku._ Cairo. -- Omatunto. -- Valkonen vale. -- Cairon ohi. --\nUinti rantaan.\n\n_17 Luku._ Iltakutsu. -- Maatila Arkansasissa. -- Sisällisiä\nkoristuksia. -- Stephen Dawling Batt. -- Kuparikastrulli-piano.\n\n_18 Luku._ Översti Grangerford. -- Sukuviha. -- Paluu lautalle. --\n\"Kiesus sua siunakkoon, hyvä laps!\"\n\n_19 Luku._ Kuhunk! -- Tähtitiedettä. -- Koirilla takaa ajettuja. --\nBridgewaterin herttua. -- Maaria Antonettin onneton poika.\n\n_20 Luku._ Huck selittää. -- Taidekysymyksiä. -- Raamatunkokous. --\nMerirosvo raamatunkokouksessa. -- Herttua kirjaltajana. -- \"Tämä tässä\non nyt sikapäissään.\"\n\n_21 Luku._ Miekkailuharjoitus. -- Hamletin monoloogi. -- He\npasteerailevat pitkin kaupunkia. -- Vanha Boggs. -- Boggsin kuolema.\n\n_22 Luku._ Sherburn. -- Sirkkus. -- \"Illanviettoa raatihuoneensalissa.\"\n\n\nToisen osan sisällys:\n\n_1 Luku._ Täysi huone. -- Kuninkaallisia vertauksia. -- Jimin tulee\nkoti-ikävä.\n\n_2 Luku._ Jim kuningas Learina. -- He ottavat matkustajan. --\nTiedusteluja. -- Perhesurua.\n\n_3 Luku._ \"Ovatko ne tulleet?\" -- Zionin virsiä. -- Kassanvajaus. --\nHautaus-orgiat. -- \"Hyvästi, herra tohtori!\"\n\n_4 Luku._ Hurskas kuningas. -- Hän pyysi anteeksi. -- Huck ottaa rahat.\n\n_5 Luku._ Hautajaiset. -- Hautausurakoitsija. -- \"Meitä on petetty.\"\n\n_6 Luku._ Matka Englantiin. -- Kuninkaan Kameleontti. -- Mary Jane\npäättää lähteä. -- Syyhy. -- \"Eläköön kilpailu!\"\n\n_7 Luku._ Kuulusteluja. -- Käsialat. -- Merkit ruumiin rinnassa. --\nRuumis kaivetaan ylös haudasta. -- Huck karkaa.\n\n_8 Luku._ Vähän erimielisyyttä. -- \"Minä tunnustan.\"\n\n_9 Luku._ Jotakin rumaa. -- Jim oli poissa! -- Uutisia Jimistä. --\n\"Minä menen helvettiin.\" -- Yhtymys herttuan kanssa.\n\n_10 Luku._ Hiljaista ja sunnuntain tapaista. -- Erehdys vieraan\nsuhteen. -- Pahassa pulassa.\n\n_11 Luku._ Eräs neekerinvaras. -- Eteläinen vieraanvaraisuus. -- \"Sinä\nhäpeemätön penikka!\" -- Tervaa ja höyheniä.\n\n_12 Luku._ \"S'on niin surkean yksinkertaista.\" -- Kapuaminen pitkin\nukonsyöttiä. -- Noidat liikkeellä.\n\n_13 Luku._ Kuuluisat vangit. -- Erillaista varastamista. -- Syvä reikä.\n\n_14 Luku._ Ukonsyötti. -- Epämoraaliset kuokat. -- Varkauksia. -- Uusia\nnoitia.\n\n_15 Luku._ Hukattu paita. -- Rotanreiät. -- Noitapiirakka.\n\n_16 Luku._ Vaakuna. -- Epämiellyttävää kuuluisuutta. -- Jim ei ymmärrä\nomaa parastaan.\n\n_17 Luku._ Rotat. -- Vilkkaat makuukumppalit. -- Nimettömiä kirjeitä.\n\n_18 Luku._ Kalastusta. -- Valvova komitea. -- Karkaus. -- Jim tahtoo\nkutsua tohtorin.\n\n_19 Luku._ Tohtori. -- Silas eno. -- Sisar Hotchkiss. -- Sally täti\nlevottomana.\n\n_20 Luku._ Tom Sawyer haavotettuna. -- Tohtorin kertomus. -- Jimiä\nkiitetään. -- Tom tunnustaa. -- Polly täti tulee. -- \"Tänne kirjeet!\"\n\n_21._ Indiaanien Alueelle! -- Vangin palkitseminen. -- Kunnioittamalla,\nHuck Finn.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nJos te, hyvät ihmiset, ette ole sattuneet lukemaan erästä kirjaa,\njonka nimi on \"Tom Sawyerin seikkailut\", niin ette ollenkaan tiedä,\nmikä mies minä olen; mutta se voikin olla yhdentekevää. Sen kirjan on\nrapsinut kokoon herra Mark Twain, ja hän kertoo, kun kertookin, tosia,\nenimmäkseen. Niin, kyllähän hän panee vähän liikojakin paikkapaikoin,\nmutta paraasta päästä on kaikki totta. No, vähät siitä nyt. Enpä juur\nkoskaan ole nähnyt ihmistä, joka ei olis valehellut vähäsen, kun niin\nsopi, paitse Polly tätiä tai leskirouva Douglasia tai kenties Maryä.\nNiin, Polly tädistä -- Tomin tädistä, tietysti, eikä minun -- ja\nMarystä ja Douglas ämmästä ja niistä kaikista muista kerrotaan siinä\nkirjassa, joka nyt enimmäkseen on tosi kirja, pienillä lisäyksillä,\nkuten vasta sanoin.\n\nKirja loppuu tällä viisin: Tom ja minä onnistuimme nuuskimaan kynsiimme\nsen vanhan raha-arkun, jonka varkaat olivat kätkeneet luolaan, ja se\nteki meistä upporikkaat ihmiset. Me saatiin ummelleen kuusi tuhatta\ndollaria mieheen, vieläpä selvässä kullassa kaikki tyyni. Se oli kauhea\nkasa rahoja, kun ne kaikki oli ladottu yhteen läjään. No, tuomari\nThatcher otti koko rykelmän lukkonsa taa ja ryhtyi juoniin, että me\nsaatiin niistä korkoa. Siitä lähti yksi dollari päivässä pitkin koko\nvuotta meille kullekin, -- ja se on enemmän rahaa kuin kukaan hevillä\nvoi menettää, vaikka kuinka kokis. Ja rouva Douglas, hän otti minut\nottopojakseen ja sanoi tahtovansa sievistää minua; mutta vaikka ämmä\nräyskä kyllä oli hyvinkin siivo minua kohtaan, niin saivarteli hän\nyhtä kaikki niin turhantarkasti kaikkia, enkä minäkään puolestani\nollut tottunut virumaan alinomaa kotona sillä viisin, niin että minä\nkerrassaankin ikävystyin tuohon elämään, ja eräänä päivänä annoin,\nkun annoinkin, palttua koko sievistykselle ja lippasin tieheni. Puin\npäälleni vanhat repaleiset vaatteeni taas, jotka tuntuivat kodikkailta\nja luonnollisilta, ja nukuin öisin vanhassa sokuritynnyrissä niinkuin\nennen maailmassa ja voin paksusti ja olin iloinen ja tyytyväinen.\nMutta Tom Sawyer, hän haki minut jälleen kynsiinsä ja sanoi paraikaa\nhommaavansa ryövärijoukkoa, johon minäkin saisin tulla, kunhan vain\nlähtisin takasin leskirouvan luo ja käyttäisin itseäni kunnollisesti,\nsillä hän tahtoi vain kunnollista väkeä joukkoonsa, sanoi hän. No, se\nkävi mukiinsa se, ja niinpä siis pötkin takasin lesken luo.\n\nRouva räyskä tietysti porasi, kuinkas muuten, ja haukkui minua\neksyneeksi lammas-raukaksi ja jumala tiesi miksi, vaikka tiesinhän\nminä, ett'ei hän sillä mitään pahaa meinannut, ämmä parka. Ja niin\nhän puki päälleni nuo siunatut uudet vaatteet taas, niin etten saanut\nmuuta tehdä kuin hikoilla ja hikoilla vain alinomaa ja tuntea itseni\nahdistetuksi ja litistyneeksi kuin ahven merrassa sekä edestä että\ntakaa. Ja niin alkoi taas kaikki tyyni, aivan säntillensä entiseen\nmalliin. Joka kerta kuin piti syötämän, kilisteli hän kulkusella, ja\nsilloinkos mukamas piti olla paikalla heti. Ja kun sitten oli päästy\npöytään, niin älä luulekkaan, ett' olis saanut iskeä kyntensä ruokiin\nsiinä samassa, vaikka kuink' olis ollut nälkä; ei, mitä vielä! Ensiksi\npiti ämmän aina istua hyvän aikaa pää kallellaan ja kädet ristissä ja\nmumista jotain itsekseen, aivan kuin ei olis tyytynyt ruokaan; ja sitä\nnyt tosiaankaan ei sopinut moittia -- pait tietysti että, kun joka\nlaji saa kiehua itsekseen, niin siitä niin sanoakseni ei tule niin\nmehevää kuin jos paiskataan pataan vähä kutakin ja liemi saa sotkeutua\nyhteen miten sopii. Ompahan kuin sillä viisin luiskahtais paremmin alas\nnielusta, niin sanoakseni.\n\nNo, syötyämme illallista, tuli hän retustaen kirjaa kädessään ja\nalkoi opettaa minulle Mooseksesta ja Faaraon tyttärestä ja heidän\nkaltaisistaan, ja minä vaivanen sain hikoilla ja puhkua aika lailla\npäntätäkseni nuo jutut päähäni. Mutta mitäs ollakkaan, eräänä päivänä\nkiepsahti hänen kieleltään, että lopultakin tuo Mooses jo oli kuollut\nmonta monituista vuotta sitten, ja niinpä en enää piitannut paljo\nmitään koko keitoksesta. En ole koskaan voinut käsittää, mitä hyötyä\nsiitä on, että puuhataan kuolleiden ihmisten kanssa.\n\nMutta kesken kaikkea tuli päälleni ankara halu poltella vähäsen, ja\nniinpä kysyin leskeltä, saisinko sitä tehdä. Mutta johan nyt! Ämmä\nräyskä sanoi, että se mukamas oli paha ja syntinen tapa ja päälle\npäätteeksi siivotonta ja että minun täytyi koettaa siitä tykkänään\nluopua. Jaa, tuollaisia ovat ihmiset tässä maailmassa, kun tahtovat\npäätellä asioista, joita eivät ensinkään ymmärrä. Siinä piti hän nyt\nkanssani semmoista elämää tuosta Mooseksesta, joka, minun tietääkseni\nainakin, ei edes ollut sukua hänelle eläissään eikä muutenkaan hyödyksi\nyhdellekkään ihmiselle, koska hän oli kuollut, -- ja sittenkään se\nkuivettunut rouva ei suonut, että minä vaivanen olisin saanut tehdä\njotakin, joka todellakin oli vähän hauskaa. Ja päälle päätteeksi niin\nhän itse nuuskasi; mutta se tietysti oli oikein, koska _hän_ sitä teki.\n\nNo, justiin siihen aikaan muutti hänen sisarensa, fröökynä Watson,\nmeille. Hän oli hyvin laiha ihminen ja kävi lasisilmät nenällään; ja\ntuskin oli hän ollut kahta päivää meillä, kun yks kaks kävi kimppuuni\naapiskirjalla. Hän jauhoi sitä noin tunnin ajan, kunnes rouva Douglas\nsanoi, ett' oli jo aika heretä. Ja totta maarian, minä en olis kestänyt\nsitä kauvemmin. Mutta sitten kävi vielä kahta hullummin; minä,\nnäettenkös, tietystä en saattanut istua rauhassa, ja fröökynä Watson\nhän tuskistui, ja niin hän sitten jankutti ja nalkutti yhtä mittaa:\n\"Älä pane tuolla tavoin jalkojas pöydän jalalle, Huckleberry\" -- taikka\n-- \"älä istu noin niska kyyryssä, Huckleberry - selkä suorana!\" --\ntaikkapa näin: \"ei saa tuolla tavoin haukotella ja ojennella jalkojaan\nja käsiään, Huckleberry; se on sopimatonta, poikaseni!\" Lopuksi niin\nrupes hän kertomaan mulle siitä pahasta paikasta, johon huonot ihmiset\ntulevat kuoltuaan, ja niinpä sanoin minä, että suorastaan ikävöin\nsinne. No, siitäkös nyt nousi elämää, vaikk' enhän minä sillä mitään\npahaa tarkottanut; -- tekihän vain vähän mieleni muutosta, enkä siinä\nvähästä puolestani pitänyt niin suurta lukua mihin tulisin. Mutta\nfröökynä Watson hän sanoi, että s'oli suorastaan syntiä puhua sillä\nlailla; hän mukamas ei mistäkään hinnasta laskisi semmoisia sanoja\nsuustaan; ja _hän_ aikoi vissistikin elää sillä kurin, että hän\njoteskin taatusti tulis siihen toiseen paikkaan, johon hyvät ihmiset\ntulee. Minä puolestani en juur nähnyt mitään etua siitä, että tulisin\nsamaan paikkaan, johon hän oli menossa, ja niinpä ajattelin hiljaisesti\nmielessäni, etten panisi kahta kortta ristiin sitä varten. Mutta empä\nhiiskunut sanaakaan, sillä tiesinhän, että siitä vain olis tullut\nharmia, jos olisin puhunut suuni puhtaaksi.\n\nSitten jutteli hän mulle jos jotakin tuosta paikasta, johon hänen\nniin teki mieli. Hän sanoi, että siellä mukamas ei olis mitään muuta\ntekemistä kuin kuleksia päiväkaudet harppu kädessä ja laulaa minkä\nkurkusta lähti, ijankaikkiseen aikaan asti. Sehän nyt tietysti ei\nminusta tuntunut niin erittäin hauskalta. Mutta pidinpä suuni kiinni.\nMinä vain kysyin luuliko hän, että Tom Sawyer tulis sinne, ja silloin\nhän sanoi, että se ei lainkaan ollut luultavaa. No, se nyt ainakin\nminua ilahutti, sillä halusinpa hartaasti, että me kaksi saisimme olla\nyhdessä.\n\nTuolla lailla otteli hän kanssani ja jankutti, niin että lopulta\noikein suutuin. Viimein he kutsuivat neekerit sisään ja pitivät\niltarukouksen, ja sitten meni kukin karsinaansa. Menin ylös kamariini\nja panin kynttilän pöydälle. Sitten istuin ikkunaan ja koin ajatella\njotakin hauskaa, mutta eihän siitä tahtonut tulla mitään. Olin niin\nkyllästynyt koko maailmaan, että tahdoin kuolla. Taivas oli tähdessä,\nja lehdet puissa rapisivat, niin ett' oikein pöyristytti; sitten\nkuulin pöllön äänen, joka ulvoi siks' että joku oli kuollut, ja sitten\nkoiran äänen, joka ulvoi siks' että jonku piti kuoleman; ja sitten\ntuumas tuuli kuiskata jotain korvaani, jota kuolemaksenikaan en voinut\nymmärtää, kunnes oikein rupesi värisyttämään selkäpiitäni. Hetken\nperästä kuulin kaukaa metsästä tuommoisen hirvittävän ulvonnan, johon\nkummitukset puhkeevat kun niillä on jotakin sisussaan, josta mielellään\ntahtoisit puhua; mutta ne ei millään kurin voi ääntää niin, että kukaan\nheitä ymmärtäisi, ja sen takia saavat ne laahustaa ympäri alinomaa\nkummitellen, saamatta rauhaa haudassaan. Rupesi jo mieleni käymään\nkovin koleaksi, ja minä vain halusin jotain seuraa. Yks kaks tuli siinä\nmuuan hämähäkki pasteeraillen pitkin olkapäätäni, ja kun minun piti\npuistaa se päältäni, niin lensi se suoraa päätä kynttilän liekkiin ja\npaloi poroksi ennenkun ennätin sitä auttaa. Nythän tietää jok'ikinen\nihminen, että tuskin on mitään niin onnetonta kuin se, kun sattuu\ntappamaan hämähäkin; ja minä peljästyin niin kovasti, ett' oikein\nvärisin västissäni. Nousin seisomaan ja käännyin kolme kertaa ympäri\nja tein kultakin kerralta ristinmerkin rintaani; ja sitten sidoin\nlanganpätkän suortuvan ympäri tukassani, torjuakseni sillä viisin\nonnettomuutta mahdollisuuden mukaan. Mutt' eipä minusta sittenkään\ntuntunut oikein turvalliselta. Se temppu on oikeastaan tehtävä, kun\nhukataan löydetty hevosenkenkä eikä saateta sitä naulata ovenkamanaan;\nmutta enhän ollut koskaan kuullut, että siit' olis mitään apua, jos\nonnettomuus olis tulossa hämähäkin tähden.\n\nNo, mitäpä siihen nyt teki? Minä painoinkin puuta jälleen ja otin\nframille piippuni ja rupesin polttelemaan; pitihän saamani jotain\nlohdutusta, ja nyt nukkua torkkui koko talo, niin ettei leskirouva\nvoinut saada mitään tietää, Hetken kuluttua kuulin torninkellon soivan\n-- bom-bom-bom -- kakstoista kertaa. Sitten hiljeni taas kaikki tyyni,\nhiljeni hiljenemistään. Mutta mitäs ollakkaan, niin kuulin puunoksan\nrisahtavan poikki alhaalla yöhämärässä; ja siellä liikkui jotakin.\nIstuin ääneti, korvat pystyssä. Sitten kuulin nau'uttavan: \"niau!\nniau!\" hyvin hiljaa. No, sepäs toki hauskaa! -- \"niau! niau!\" vastasin\nminäkin hyvin hiljaa. Sitten sammutin kynttilän ja ryömin ikkunasta\nverandan katolle. Sitten laskin alas maahan ja pujahdin puiden väliin;\nja siellä seisoi, kun seisoikin, Tom Sawyer minua odottamassa.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nMe hiivittiin eteenpäin varvasnenällä pitkin pientä polkua, joka kävi\npuiden välistä puutarhan toiseen päähän, ja me koettiin olla hyvin\nvarovaisia ja käytiin kyyryssä, ettei päämme puskisi puunoksiin.\nMutta kuitenkin minä siinä kompastuin muutamaan juureen, justiin kun\noltiin vastapäätä kyökinovea, aika rytinällä. Me kyykistyttiin heti\nalas ja olimme hyvin hiljaa. Fröökynä Watsonin neekeri, Jim, istui\nkyökinovessa; näimme hänet hyvin selvästi, sillä kyökissä, oli valoa.\nHän nousi heti seisaalle, kurotteli kaulaansa kuin kurki ja kuunteli\nkorvat pystyssä. Sitten sanoi hän:\n\n\"Kuka siell'on?\"\n\nNyt kuunteli hän taas tuokion aikaa, ja sitten hiipi hänkin eteenpäin\nvarvasnenällä, ihan niinkuin me äsken, kunnes seisoi melkein aivan\nkeskivälissämme; olisimme melkein ulottuneet häneen käsillämme.\nMeni nyt vissistikin monta minuuttia äpö ääneti, niin ett'ei kukaan\nmeistä vetänyt henkeäänkään, siinä kaikin ollessamme likitysten. Yks\nkaks rupes toinen jalkani syhymään. En tietysti uskaltanut liikuttaa\nsormeakaan. Sitten alkoi syhyttää toista korvaani ja sitten selkää,\naivan hartiain keskeltä, kunnes luulin kuolevani siihen paikkaan,\njoll'en sais vähän kynsiä nahka riepuani. Tuo syyhy on jotakin\nkummallista! Olen sen huomannut monasti perästäpäinkin. Se alkaa aina\nahdistaa juur kun on seurassa herrasväen kanssa taikka hautajaisissa,\ntaikkapa juur kun kokee parastaan saadakseen unta kun ei uneta -- niin,\nkun vain on jossain tilassa, jossa ei käy laatuun ruveta kynsimään\nitseään, niin silloin voi panna päänsä panttiin, että se alkaa. No,\nhetken päästä sanoo siinä Jim:\n\n\"Kuulkas nyt, mitä värkkiä te ootta? Missä ootta? Piru vie kuulinki\njotain. Jaa-a, jos että vastaa, niin tiiän mä mitä mä teen. Min' istun\ntähän enkä liiku paikaltakaan, ennenk' olen kuullu sen uuestaan.\"\n\nJa kas niin! Siihen paiskautui hän istumaan ihan keskiväliin Tomia\nja minua. Hän nojasi selkänsä puuta vastaan ja ojensi ulos raajansa,\nkunnes toinen hänen kintuistaan lähes liipasi minun toiseen jalkaani.\nNyt tietysti rupesi nenäni syhymään; ja sitä syhytti niin, että\nvesi pusertui silmistäni, mutta minä vain en uskaltanut liikuttaa\nsormenpäätäkään. Sitten alkoi syhyä nenän sisässä, sitten pani se\nkauhea painajainen sääriäni. En kuolemaksenikaan enää tietänyt miten\npysyisin rauhassa. Tätä kurjuutta lienee kestänyt noin kuus seitsemän\nminuutia, mutta kyllä se minusta tuntui paljon pitemmältä, s'on vissiä\nse. Lopulta syhytti minua yhdestätoista eri paikasta. En luullut\nkestäväni sitä, en silmänräpäystäkään enään; mutta purinhan kuitenkin\nhammasta kuin vimmattu ja koin pitää puoliani. Siinä samassa rupesi Jim\nhengittämään jotenkin raskaasti; sitten alkoi hän kuorsata ja veteli\nhirsiä kuin mies -- ja siihen loppui se hornanpeli.\n\nTom antoi mulle merkin, -- pienen maiskutuksen suullaan -- ja me\nryömittiin varovasti tiehemme nelin kontin. Päästyämme noin kymmenen\njalkaa poispäin, kuiskasi mulle Tom, että meidän pitäis palata takaisin\nja sitoa kurillamme Jim kiinni puuhun; mutta sitä en tahtonut minä,\nsillä jos hän heräisi ja rupeisi elämöimään, niin näkisivät he siellä\nsisällä etten ollutkaan kotona. Silloin sanoi Tom muistavansa, ett'ei\nhällä mukamas ollut tarpeeksi kynttilöitä, ja hän aikoi puikahtaa\nkyökkiin ja siepata vähän lisää. Sekään ei mulle oikein maittanut;\nJim vois herätä ja nähdä hänet. Mutta Tomkos olis kuullut sillä\nkorvalla, hän, johan nyt! Lorun loppu oli, että me hyökättiin sisään\nja siepattiin kolme kynttilää, ja Tom pani kolme centtiä pöydälle\nmaksuksi. Sitten luistimme ulos jälleen, ja minä tahdoin kaikin\nmokomin, että lipattaisiin tiehemme minkä kintuista lähti; mutta Tom\npahus ei luopunut koiruudestaan, vaan lähti rämpimään nelin kontin\nJimin luo, pitääkseen jotain peevelinpeliä hänen kanssaan, tietysti.\nMinä odotin ja tykkäsin, että hän viipyi hirveän kauan, koska näet\nkaikki oli niin hiljaista. Viho viimeinkin hän palasi, ja me lipattiin\ntiehemme pitkin polkua ja tultiin erään kummun kukkulalle toisella\npuolen taloa. Tom sanoi ottaneensa hatun Jimin päästä ja ripustaneensa\nsen puuhun hänen yllensä, ja Jim oli liikahtanut pikkusen unessaan,\nvaan ei herännyt. Perästäpäin kertoi Jim, ett' eräs noita-akka oli\nlumonnut hänet horroksiin; ja sitten s'oli ratsastanut hänen selässään\nedes takasin läpi koko valtion, ja viimein s'oli pannut hänet sinne\npuun alle jälleen ja ripustanut hänen hattunsa tuolla viisin ylös\npuuhun, näyttääkseen mukamas hänelle kuka sen oli tehnyt. Toinen kerta\nkuin Jim siitä puhui, sanoi hän, että noita-akka oli hällä ratsastanut\naina New-Orleansiin asti; ja joka kerralta kuin hän sitten kertoi tuota\njuttua, venytti hän aina matkan pituutta, niin että hän lopultakin oli\nreisannut melkein ympäri koko maailman, ja hänen selkänsä oli mukamas\naivan satulan hankaamana. Viimein rupes hän niin ylpeilemään tuosta\nmatkastaan, että tuskin enää loi silmiäänkään toisiin neekereihin. Ja\ntotta maarian tulikin jo viimein mustanaamoja monen penikulman päästä\nmatkustaen asian aikain kuullaksensa Jimin kertovan tuosta retkestä,\neikä siinä suinkaan kukaan päässyt yskähtämäänkään, kun hän oikein oli\ntouhussaan. Vieraat neekerit seisoivat vain töllistellen, suut silmät\nselällään, ikäänkuin ihmettä nähdessään. Kun neekerit istuvat yhdessä\ntakkavalkean ympäri iltapuhteessa, niin ne ei puhu mistään muusta kuin\nnoita-akoista ja senkaltaisista lemmon penikoista. Mutta jos joku\nalkoi kertoa jotakin mokomasta ja oli siitä jotakin tietävinään ja\nJim osui tulemaan sisään siinä samassa, niin sanoi hän: \"Hm! mitähän\ntuokin on tietävinään noita-akoista?\" -- ja samassa oli sen toisen\nraukan suu tukittuna ja vaikeni kuin päätön kukko. Jim tallensi tuon\nvaskilantin, jonka Tom oli pannut pöydälle maksuksi kynttilöistä, ja\nkantoi sitä nauhasta kaulassaan väittäen kiven kovaan, että se mukamas\noli onnenraha, jonka Piru itse oli hälle antanut omin käsin, ja että\nhän sillä voi parantaa kaikellaisia tautia ja kutsua esiin noita-akkoja\nmilloin ikinä tahtoo ainoastaan mumisemalla muutamia sanoja tuolle\nrahalle; muuta hän ei koskaan maininnut mitä s'oli, jota hän mumisi.\nKoko seutukunnalta tuli oikein tulvimalla neekereitä, ja ne maksoivat\nJimille mitä hyvänsä, kunhan edes saivat nähdä tuon vaskilantin; mutta\nne eivät uskaltaneet siihen koskea, ei sormenpäälläkään, siks' että\nPiru oli pitänyt sitä kynsissään. Jimistä tuli viimein melkein saamaton\nmies palveluksessaan; niin mahtava hän oli, kun mukamas oli nähnyt\nPaholaisen ja saanut kantaa noita-akkoja selässään.\n\nNo, Tom ja minä, me seisahuttiin, kuten sanottu, sinne kummun\nkukkulalle, ja sieltä me katsottiin alas kylään ja nähtiin kolme neljä\nvaloa välähtelevän paikoista, joissa kenties joku makasi sairaana;\nja tähdet ne taivaalla tuikkivat niin turkkasen kauniisti, ja kylän\nalapuolella juoksi joki koko penikulman leveänä ja niin hiljaisena ja\nmahtavana, että s'oli miltei kolkkoa. Menimme mäkeä alas ja tapasimme\nJo Harperin ja Ben Rogersin ja pari kolme muuta poikaa, jotka olivat\npiileilleet siellä vanhan parkkitehtaan luona. Sitten laskimme veneen\nvesille ja soutelimme noin kolme virstaa jokea alaspäin tunnetun\nmaanvieremän luo mäen rinteessä, ja siinä noustiin me maihin.\n\nKapusimme ylös pensastoon keskelle mäkeä, ja siellä pani Tom meidät\nkaikki tyyni vannomaan pyhän valan, ett'emme koskaan ilmaisis\nsalaisuutta; ja sitten hän näytti meille aukon, joka vei vuoren sisään\njuur tiheimmästä pensaikosta. Ja me sytytettiin kynttilät ja ryömittiin\nsisään nelin kontin. Kämpittyämme pari sataa kyynärää tai niille\npaikoin, tultiin me isohkoon luolaan. Tom kopeloitsi hetkisen sinne\ntänne ja sukelsi sitten alas muutaman kiven taakse, jossa ei kukaan\nmuu olis huomannut mitään aukkoa. Me seurattiin kaikki hänen jälissään\nahdasta käytävää pitkin ja tultiin sitten taasen jonkinmoiseen\nhuoneeseen, joss' oli hyvin kosteaa ja kylmää ja likaista, ja siihen me\njäätiin. Nyt sanoo Tom:\n\n\"Me ollaan siis, pojat, kaikki sovittu, että perustamme ryövärijoukon,\njolle pannaan nimeksi 'Tom Sawyerin liittokunta'. Kaikkein, jotka\ntahtovat kuulua siihen, tulee vannoa vala ja kirjottaa nimensä verellä.\"\n\nNo, siihen tietysti kaikki suostui. Ja sitten otti Tom taskustaan\npaperin, johon hän oli kirjottanut valan, ja luki sen meille ääneen.\nJoka miehen piti vannoa, ett'olis Liittokunnalle uskollinen elämässä\nja kuolemassa eikä koskaan pettäis sen salaisuuksia, ei yhtäkään; ja\njos joku ihminen oli harmittanut jotakin poikaa Liittokunnassa, niin\noli se poika, joka sai käskyn rangaistukseksi murhata sen ihmisen\nja koko hänen perheensä, ehdottomasti pakotettu sitä tekemään, eikä\nhän saisi syödä eikä nukkua, ennenkun oli pannut tuomion toimeen ja\nmurhannut koko joukkueen ja piirtänyt ristin heidän rinnoilleen, joka\noli Liittokunnan merkki. Eikä kukaan, joka ei kuulunut liittokuntaan,\nsais millään ehdolla käyttää sitä merkkiä; jos sittenkin joku rohkenis\nsemmoista yrittää, niin olis hän varotettava, ja jos hän kerta vielä\nkoittais, niin olis' hän laillisesti murhattava. Jos joku, joka kuului\nLiittokuntaan, lörpöttelis jotakin salaisuudesta, niin olis hältä\nhakattava kaula poikki, ja sitten olis hänen ruumiinsa poltettava\nja tuhka hajotettava tuuleen, ja hänen nimensä olis pyhittävä pois\nlistasta verellä, eikä kukaan liittolainen sais eläissään mainita hänen\nnimeään, vaan tulis sen olla unohtuneena ja kirottuna ijankaikkiseen\npäivään asti.\n\nKaikki me tykättiin, että s'oli turkkasen muhkea vala, ja me\nkysyttiin Tomilta, oliko hän sen keksinyt omasta päästään. Hän sanoi\nkeksineensä osan itse, mutta loput oli hän ottanut ryövärihistorioista\nja merirosvo-romaaneista; ja semmoinen oli tapa kaikilla paremmilla\nryövärijoukoilla, sanoi hän.\n\nMuutamat meistä arveli, että s'olis vielä muhkeampaa, jos murhattaisiin\nsemmoisten poikain _perheetkin_, jotka juoksivat kantelemassa\nsalaisuuksiamme. S'oli Tominkin mielestä mainio parakraafi, ja heti hän\nkirjotti sen valapaperiinsa lyijykynällä. Silloin sanoi Ben Rogers:\n\n\"Niin, mutta Huck Finn tässä, hänellähän ei ole mitään perhettä --\nmiten tuumaatta menetellä hänen kanssaan?\"\n\n\"Herranen aika, onhan hänellä isä, tiemmä\" -- sanoi Tom.\n\n\"Niin, kyllähän hänell' on isä, mutta sitä värkkiähän ei enää koskaan\nnäe tähän aikaan. Hän ruukkasi aina maata päissään sikojen parissa\nsiellä vanhan parkkihuoneen seinustalla, mutta kai mar siitä jo on\ntoista vuotta kun hänt'on nähty näillä tienoin. Ties niissä hän\nretustaa.\"\n\nNo, he jankuttivat tuota asiaa nyt pitkän aikaa, ja olipa läheltä, ett'\nolisivat pyyhkineet minut pois listasta, he kun näet väittivät, että\njoka pojalla mukamas piti olla perhe tai ainakin joku, joka kelpais\nmurhattavaksi; muuten tapahtuis toisille vääryys. Mull'oli milt'ei itku\nkurkussa. Mutta pistipä siinä sitten päähäni keino, ja minä kysyin,\neikö fröökynä Watson kelpaisi; he saisivat kernaasti murhata hänet\nminun laskuuni. He huusivat yhdestä suusta: \"Hyvä, hyvä! Se käy kuin\nvoideltu. Huck pääsköön Liittoon!\" Sitten pisti joka mies nuppineulalla\nsormeensa saadakseen verta nimenkirjotukseen, ja minä tietysti myöskin\npränttäsin siihen puumerkkini.\n\n\"Noo-o\", sanoi Ben Rogers, \"mitä laija affääreja tämä Liitto nyt\noikeastaan aikoo ajaa?\"\n\n\"Murhia ja ryöväyksiä vain tietysti\", sanoi Tom.\n\n\"Mutta mitä me oikeastaan ryövätään? -- elukoitako, vai murtautaanko\nihmisten taloihin, vai -- --\"\n\n\"Mitä hullutuksia! Varastaa elukoita tai murtautua toisten taloihin, se\nei ole ryöväritointa, se on varkautta\", sanoi Tom. \"Me ei olla mitään\nvarkaita. Siin'ei ole mitään muhkeaa, mokomassa. Ei, me ollaan oikeita\nryöväriä; me väijytään metsässä naamarit naamalla, me rynnätään sieltä\nulos ja pidätetään postivaunut ja muut ajopelit ja tapetaan ihmiset ja\nviedään heiltä kellot ja rahat.\"\n\n\"Onkohan meidän aina täytymys tappaa ihmiset?\"\n\n\"S'on tietty. Muutamat kirjailijat tosin ovat eri mieltä; mutta yleinen\nmielipide heidän keskenään kannattaa kuitenkin tappamista. Ei sentään\naivan kaikkia voitettuja tapeta. Muutamat me laahataan mukanamme tänne\nluolaan ja pidetään vankina, kunnes heidät lunastetaan.\"\n\n\"Lunastetaan? Mitä laija se on?\"\n\n\"Jaa, sitä min'en oikein tiedä, mutta niin seisoo aina kirjoissa. Sitä\nruukataan kaikissa kunnollisissa ryövärijoukoissa, ja meidän täytyy\ntietysti myös tehdä niin.\"\n\n\"Mutta millä kurin voidaan me tehdä niin, joll'emme tie mitä se on?\"\n\n\"Se ei koske minuun. Enkö mä sanonut, että seisoo niin kaikissa\nkirjoissa? Tahotko mukamas sinä nyt menetellä toisin kuin _niissä_\nseisoo ja laittaa sekasotkua ja harmia? Silloinhan ei koko yrityksestä\ntulis hölyn pölyä.\"\n\n\"No, no, pakise sinä parastas, Tom Sawyer, mutta minä ainakaan en saa\npäähäni, mitä noiden vankien pitää tehdä tullakseen lunastetuiksi,\njos me ei tiedetä miten se käy päinsä. S'on vain _se_, jota tahtoisin\ntietää. Mitä laija _luulet_ sinä sen olevan?\"\n\n\"Ties taivas. Kenties se merkitsee, että meidän täytyy pitää ne\nluonamme kunnes kuolevat.\"\n\n\"No, se käy mukiinsa. Miks'et puhunut suus puhtaaks heti? -- Meidän\npitää siis pitää niitä vankina kunnes siivosti ottavat kuollakseen.\nMutta tuleehan meille siitä aika lailla vaivaa. Ajatelkaas kuinka paljo\nhe syövät ja miten he luultavasti alinomaa yrittävät karkuun.\"\n\n\"Mitä sä lörpötät, Ben Rogers? Millä kurin he pääsis karkuun, kun heitä\naina on vahtimassa vartia, joka ampuu heidät kuoliaaksi, jos vähän\nliikahtavatkaan?\"\n\n\"Hoohoo, vai pitää olla vartiakin? Sepäs vasta hauskaa se, kun ei\nkoskaan sais nukkua öisin, vaan aina vain istua kuin pata ässä\nvahtimassa noita lurjuksia! Minusta tuo kaikki on sulaa tyhmyyttä.\nMiks'emme yhtä hyvin voi 'lunastaa' heitä aimo nuijaniskulla kalloon\nheti kun tulevat?\"\n\n\"Siks' että seisoo niin kirjoissa, sanon ma. Kuules sinä, Ben Rogers,\naiotko sinä ruveta hutiloimaan tässä asiassa, hä? Puhu suus puhtaaks.\nUskotko sinä, että kirjailijat tietävät miten tulee menetellä, vai\netkö usko? Siinä kysymys. Tahdotko sinä mukamas heitä opettaa? Älä\nluulekkaan! Ei niin mitään lunastusta muulla viisin kuin sillä\noikealla, niinkuin kunnialliset ryövärit ruukkaa! Siitä vastaan minä.\"\n\n\"No, olkoon menneeks sitte. Kernaasti minun puolestani. Minusta s'on\nhassua. Mutta sanoppas -- tapetaanko me naisetkin?\"\n\n\"Kuules, Ben Rogers, jos minä olisin niin tyhmä kuin sinä, niin\npitäisin ainakin suuni. Tappaa naiset! Mitä hulluutta! Kirjoissa ei\nkoskaan seiso mitään mokomaa. Me laahataan ne tänne luolaan ja ollaan\nheille hyvin kohteliaita; ja yks kaks, niin rakastuvat he meihin\neivätkä enää koskaan tahdo kotiansa.\"\n\n\"Vai niin, no hyvä, minä suostun. Mutta luulenpa, että meillä sillä\nkurin lopultaki on luola niin täpö täynnä naisia ja nuoria miehiäkin,\njotka odottavat lunastusta, ett'ei täällä enää ole sijaa ollenkaan\nryöväreille. Mutt'olkoon menneeks, minä pidän suuni.\"\n\nPikku Tommy Barnes oli nukkunut nurkkaan, ja kun he nyt herättivät\nhänet, peljästyi hän ja rupesi poraamaan ja sanoi tahtovansa mennä\nkotiin äitinsä luo; eikä hän tahtonut olla ryövärinä enää.\n\nHe piti nyt tietysti kaikellaista pilaa hänen kanssaan ja haukkuivat\nhäntä kitukakaraksi ja mammanpojaksi, kunnes hän suuttui ja uhkasi\nmennä suoraa päätä ilmaisemaan kaikki salaisuudet. Mutta Tom antoi\nhälle viis centtiä, että hän pitäisi kitansa, ja sanoi että me nyt\nkaikki mentäis kotiin ja yhdyttäis tulevalla viikolla ryövätäksemme\nvähän ja tappaaksemme vähän ihmisiä.\n\nBen Rogers sanoi, ett'ei hän juuri päässyt ulos muulloin kuin\nsunnuntaisin, ja tahtoi että me alettaisiin tulevana sunnuntaina. Mutta\nkaikki muut pojat sanoivat, ett' oli väärin alkaa ryöväriliikettä\nsapattina, ja se seikka ratkaisi asian. Me päätettiin kokoontua\njonakin päivänä niin pian kuin suinkin, ja sitten valittiin Tom Sawyer\npäälliköksi ja Jo Harper alipäälliköksi, ja sitten pötkittiin me kotiin.\n\nMinä kapusin ylös verandakatolle ja ryömin sisään ikkunasta juur kun\npäivä alkoi koittaa. Uudet vaatteeni oli kuraa ja savea täynnä, ja\nmin'olin väsynyt kuin vanha koni.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nNo hyvä, minä sain herätessäni aika aamusaarnan vanhalta fröökynä\nWatsonilta, hänen nähdessään missä siivossa vaatteeni olit. Mutta\nleskirouva ei rähissyt rahtuakaan, vaan hieroskeli nuttuja hyppysissään\nja koki saada niistä lähtemään kurat ja savet, ja hän näytti vain\nolevan kovasti pahoillaan, niin että minä päätin olla hälle mieliksi\njonkun aikaa, jos suinkin voisin. Sitten vei minut fröökynä Watson\nnurkkakamariinsa ja rupes totta maarian rukoilemaan puolestani, mutt'\nen minä huomannut siitä mitään parannusta lähtevän. Ja hän tahtoi,\nettä minun mukamas piti itsekkin rukoilla joka päivä, ja kaikki mitä\npyytäisin, niin saisin, kun saisinkin. Mutta siinä ei kerrassaankaan\nollut mitään perää. Kerran esimerkiksi sain minä rukoilemattanikin\nongensiiman, vaan en mitään koukkua. Ja mitä minä tein paljaalla\nsiimalla? Koetteeksi rukoilin nyt pari kolme kertaa, mutta mitään\nkoukkuja vain ei tullut. Kyllästyneenä pyysin viimein fröökynä Watsonin\nkoettaa, mutta hän vain haukkui minua pöllöksi. Mitään oikeaa syytä hän\nei tiennyt sanoa, ja minä en liioin saanut siitä tolkkua.\n\nNo, niinpä eräänä päivänä tallustin itsekseni metsään, miettiäkseni\noikein rauhassa tuota rukousasiaa. Minä tuumasin että, jos ihmisparka\nainoastaan rukoilemalla voi saada mitä pyytää, niin miks'ei sitten\nunilukkari Winn saanut takasin niitä rahoja, mitkä hän tuonaan oli\nmenettänyt sianliha-kaupassa. Miks'ei leskirouva Douglas saanut takasin\nhopeista nuuskarasiaansa, joka varastettiin? Miks'ei fröökynä Watson\nruvennut lihomaan? Hm, ajattelin siinä itsekseni, siinä ei mahda olla\nniin mitäkään perää. Ja niin menin kotiin ja kerroin huoleni rouvalle,\nmutta hän vain sanoi, että mukamas rukoilemalla ei saa muuta kuin\n\"hengellisiä lahjoja.\" Se oli sulaa latinaa mulle, mutta hän selitti\nmitä hän meinasi sitten -- minun mukamas vain piti autella muita\nihmisiä ja puuhata heidän hyväkseen tarmoni takaa ja alinomaa vain\najatella heitä enkä koskaan itseäni. No, niihinhän nyt kuului fröökynä\nWatsonkin. Minä menin jälleen metsään ja mietin uudestaan asiaa. Mutta\nenpä kuolemaksenikaan voinut saada päähäni, että siit' olis ollut\nmitään hyötyä -- muuta kuin kaikille noille muille ihmisille --, ja\nloppu lorusta oli se, että minä annoin palttua kaikille mokomille\npuuhille. Menköön asiat menoaan, tuumasin.\n\nToisinaan kun olin kahden kesken leskirouvan kanssa, kertoi hän mulle\n\"Kaitselmuksesta\" niin makeasti, ett' oikein vesi herahti suuhun\nmokomalle vaivaselle kuin minä; mutta jo seuraavana päivänä saattoi\ntapahtua, että fröökynä Watson pääsi jatkamaan saarnaa, ja silloin\nminun käsittääkseni _hän_ paistoi aivan pilalle toisen taikinan.\nViimein tulin minä siihen käsitykseen, että mahtoi löytyä kaks\n\"Kaitselmusta\" ja että ihmisparka kyllä voi tulla toimeen leskirouvan\nKaitselmuksen kanssa, mutta -- tuumasin mä -- Jumal'auttakoon sitä\nraukkaa, johon fröökynä Watsonin Kaitselmus iskee kyntensä. Minä\npuolestani päätin liittyä leskirouvan Kaitselmukseen, jos se minusta\nhuolis, vaikka minä totta tosiaan en ymmärtänyt, mitä hyötyä sillä olis\nmokomasta oppimattomasta lurjuksesta kuin minä.\n\nSiit' oli nyt jo toista vuotta kuin isä ukkoa oli näkynyt, ja s'oli\nhyvä juttu se. Totta puhuakseni en olis tahtonut tavata häntä eläissäni\nenää. Hän vain alinomaa löylytti minua, joll'ei ollut siksi liian\npäissään, ja enimmäkseen karkasin minä metsään hänen ollessaan kylässä.\nMutta juur siihen aikaan sanoivat nyt, että hän mukamas oli löydetty\nhukkuneena joesta, noin kakstoista virstaa yläpuolella kylää. Ainakin\nluulivat sitä löydettyä raatoa isä ukoksi, sillä se oli yhtä iso kuin\nhän ja puettuna repaleisiin, sanoivat, ja sill'oli myös erinomattain\npitkät hiukset -- aivan kuin ukolla -- mutta s'oli ollut niin kauvan\nvedessä, ett'ei sitä enää voinut tuntea muuten. Sanoivat sen maanneen\nselällään vedessä, ja se laahattiin siitä ylös ja haudattiin maahan.\nMutta minä olin yhtä kaikki vähän levoton, sillä tulimpa ajatelleeksi\nyhtä asiaa. Tiesin, näettekös, varsin hyvin, että hukkunut mies ei\nviru vedessä selällään, vaan päin vastoin naama alaspäin. Siitäpä\nnyt arvelin, ett'ei löydetty raato ollutkaan isä ukko, vaan joku\nakka-ihminen miesvaatteissa. Siitä se levoton mieleni sitten. Luulin,\nkun luulinkin, ukko retkaleen jonakin päivänä pujahtavan näkyviin taas,\nvaikka toivoin hänen menneen matkaansa iäksi.\n\nNo, me pojat, me oltiin rosvosilla silloin tällöin noin kuukauden\najan, mutta sitten otin minä puolestani apskeetin Liittokunnasta.\nJa sen saman tekivät pait sitä kaikki muutkin. Me ei oltu ryövätty\nmitään; oltiin vain ryöväävinään. Me ruukattiin rynnätä ulos metsästä\nhuutaen ja hoilaten, sikolaumain ja akkaväen kimppuun -- jotka ajoivat\npuutarhatavaroitaan torille -- mutta mitään pahaa emme koskaan\nniille tehneet. Tom Sawyer kutsui sikoja ratsujoukoiksi ja nauriita\nja perunoita kultapalloiksi ja jalokiviksi, ja me mentiin luolaamme\nja kerskattiin siellä urostöistämme ja laskettiin montako ihmistä\nolimme surmanneet ja merkinneet orjanmerkillä. Mutta minun mielestäni\nkoko tuo peli jo oli jonijoutavaa. Kerran lähetti Tom pienen pojan\nkiertelemään pitkin kylää, kädessä sammunut kekäle, jota hän sanoi\n\"arpakapulaksi\" (joka oli Liittokunnan merkki kokoontumaan), ja\nsitten Tom sanoi, että hänen vakojansa mukamas olit ilmottaneet, että\nseuraavana päivänä iso joukko Espanjan kauppamiehiä ja upporikkaita\nArapialaisia asettuis leiriin siihen ja siihen solaan kahdella\nsadalla elehvantilla ja kuudella sadalla kameelilla ja vähintäinkin\ntuhannella \"kuorma-aasilla\", joilla mukamas kullakin olis selässä\nsäkillinen timantteja ja jalokiviä, ja koko sillä joukkokunnalla olis\n\"henkivartiona\", kuten hän sanoi, ainoastaan neljäsataa sotamiestä; ja\nsitten piti meidän vain asettua väijyksiin ja tappaa koko matkue ja\nryövätä kaikki nuo aarteet. Hän käski meidän hioa miekat ja kiillottaa\npyssynpiiput ja olla valmiina. Hän ei milloinkaan saattanut hätyyttää\nedes viattominta nauriskuormaa ilman että mukamas miekat ja pyssyt oli\nkiillotettu oikein hyvään reilaan, kuten hän sanoi; mutta nämä aseet\noli vain päreitä ja luudanvarsia; ja vaikka niitä olis hangannut,\nkiillotellut tuomiopäivään asti, niin niistä tietysti ei sen kummempaa\ntullut. No, minä en tosin uskonut, että me jaksettais ruhjota niin\nsuurta joukkoa kuin nuo Espanjalaiset ja Arapialaiset olit, mutta\ntahdoinpa mielelläni nähdä kamelit ja elehvantit, ja niinpä meninkin\nens lauantaina toisten kanssa väijyksiin; ja kun Tom antoi merkin, niin\nrynnättiin me ulos metsästä mäkeä alaspäin huutaen ja hoilaten. Mutta\nei siell'ollut mitään Espanjalaisia eikä Arapialaisia ollenkaan, eikä\nliioin mitään kameeleja eikä elehvantteja. Mitä vielä! Siell'ei ollut\nyhtään sorkkaa muita kuin ensimmäisen luokan kakarat sunnuntaikoulusta;\nne oli huviretkellä opettajattarensa kanssa. No, me hyökättiin niiden\npäälle ja ajoimme koko parven solatietä ylöspäin; mutta ryöstöksi\nemme saaneet heiltä muuta kuin vähän piparkakkuja ja sylttipurkin.\nBen Rogers sai kynsiinsä nuken ja John Harper virsikirjan; mutta\nsitten tuli seilaten kimppuumme opettajatar sateenvarjoineen hirveällä\nrähinällä, ja me heitettiin siihen koko saaliimme ja pötkittiin\nkäpälämäkeen joka mies. Min'en nähnyt muruakaan mistään jalokivistä,\nja sen sanoinkin Tom Sawyerille vasten naamaa. Mutta hän ei ollut\nmilläänkään, vaan väitti sittenkin niitä siinä löytyvän mukamas; ja\nkameelitkin ja elehvantit ja kaikki tyyni siinä olit, sanoi hän. Minä\nkysyin, miks'emme niitä sitten nähneet. Silloin hän sanoi, että joll'en\nminä olis niin hirveän oppimaton ja jos olisin lukenut erään kirjan\n\"Don Kiksotista\", niin mä mukamas ymmärtäisin kysymättä. Täss'oli vain\nnoituutta, sanoi hän. Siinä oli kyllä sadottain sotamiehiä mukamas\nja elehvantteja ja kameeleja ja aarteita ja niin poispäin, mutta\nmeillä oli vihamiehiä, joita hän nimitti noitureiksi, ja ne pedot\nolit muuttaneet kaikki tyyni sunnuntaikoulun kakaroiksi. No, se menee\nmukiinsa, sanoin minä, \"mutta karataan sitte noiden noiturein kimppuun\nja annetaan niille selkään aika lailla.\" Silloin sanoi Tom minua taas\npöllöpääksi.\n\n\"Hä?\" sanoi hän. \"Etkö sinä, senkin tolvana, ymmärrä, että noiturit\nloihtuisivat kokoon ison lauman koirankuonolaisia, jotka tuossa\npaikassa ruhjoisit meidät mäsäksi. Ne on pitkiä ja paksuja kuin\nkellotapulit.\"\n\n\"No mutta\", sanoin minä, \"jos nyt mekin hankitaan joukko\nkoirankuonolaisia auttamaan meitä ja antamaan noille muille vasten\nnaamaa? Miten silloin käy?\"\n\n\"Mistäs sinä ne hankit, sinä?\"\n\n\"Niin, en minä tie. Mistä sitten he niitä hankkivat?\"\n\n\"Hätäkös heillä? He vain hierovat hankaavat vanhaa messinkilamppua\ntai rautarengasta, ja paikalla koirankuonolaiset tulla tomahuttaa\njyrinällä ja salamalla, ja mitä ikinä niiden käsketään tehdä, sen ne\nheti tekevät. Ne voisivat kuni tuulessa temmata kirkontornin maasta\njuurineen päivineen ja sivaltaa sillä jotakin kansakouluntarkastajaa\ntai ketä hyvänsä pitkin korvia.\"\n\n\"Kuka panee heidät elämöimään sillä viisin?\"\n\n\"Hä? Tietysti se, joka kihnuttaa lamppua tai rengasta. Ne palvelevat\nsitä, joka kihnuttaa lamppua tai rengasta, ja tekevät mutisematta\nmitä hän käskee. Jos hän käskee heidän tekaista ison linnan paljaista\ntimantti-tiilistä ja täynnään paukkukummia tai mitä tahansa taikkapa\nlennättää paikalle Kiinan keisarin tyttären aviosiipaksi jollekkin,\nniin tuossa paikassa täytyy heidän se toimittaa -- ja vieläpä ennen\nauringonnousua ens' aamuna. Ja päälle päätteeksi! -- heidän täytyy\ntanssittaa tuota linnaa ympär maan ja mantereen, miten ikinä mielitään.\nYmmärrätkös?\"\n\n\"Vai niin\", sanoin minä, \"mutta minun mielestäni nuo koirankuonolaiset\novat aika pässinpäitä, kun eivät pidä linnoja hyvänään itse, vaan\nantavat niiden mennä tuolla viisin. Jos minä olisin koirankuonolainen,\nniin totta maarian saatais minua odottaa ennenkun tottelisin vain\nsentähden, että hangataan vanhaa messinkilamppua.\"\n\n\"Mitä lörpötätkään sinä, Huck Finn! Etkö käsitä sitä, että sinun\n_täytyis_ tulla kun sitä hangataan; siin'ei auttais mutiseminen.\"\n\n\"Hoo? Vai niin? Kun olisin pitkä ja paksu kuin kellotapuli?\nHyvä! Entäpä tulisinkin; mutta minä panen pääni panttiin, että\nlampunkihnuttaja minut nähdessään korjais luunsa ja hiipis pitäjän\nkorkeimpaan puuhun kuin pelästynyt orava.\"\n\n\"Ääh! Eihän koira vieköön maksa vaivaa puhua sinun kanssas, Huck.\nSin'et ymmärrä tämän taivaallista -- pölkkypää!\"\n\nNo, minä mietiskelin noita asioita pari päivää umpeensa, ja sitten\ntuumasin, että kelpaisihan ainakin koettaa. Sain kynsiini vanhan\nmessinkilampun ja rautarenkaan ja menin metsään ja istuin työhön.\nMinä hankasin ja hankasin niin, että hiki pihkui pitkin ruumistani,\nja rukoilin koirankuonolaisia joutumaan; saisivat heti rakentaa mulle\nlinnan, mutta sen aioin minä myydä. Mutta s'oli turhaa työtä. En nähnyt\nheistä hännänpäätäkään. Ja niinpä viimein pisti päähäni, että koko\njuttu ei mahtanut olla muuta kuin Tom Sawyerin tavallisia hullutuksia.\nOlihan kyllä mahdollista, että hän itse luotti noihin elehvantteihin ja\nArapialaisiin; mutta minä vähästä puolestani ajattelen toisin. Joll'ei\nkaikki merkit petä, niin olit ne sunnuntaikoulun kakaroita.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nNo, sillä viisin kului kolme neljä kuukautta, ja jo oli kappaleen\nmatkaa talvesta tallusteltu. Min'olin käynyt koulua melkein kaiken\naikaa ja osasin tavata ja lukea, jopa kirjottaakkin jo hiukkasen;\nosasimpa kertaustaulustakin tähän asti: \"kuus kertaa seitsemän\non kolmekymmentäviis\", ja pitemmälle en, jumala paratkoon, taida\npäästäkkään tässä elämässä, vaikka eläisin tuomiopäivään asti.\nLuvunlaskussa en, totta puhuakseni, juur koskaan ole ollut mikään\nerityinen mestari.\n\nEns'alussa minä vihasin koko koulua, mutta miten olikaan, rupes sekin\ntouhu vähitellen vetelemään. Joka kerta kuin siihen kyllästyin,\njäin minä kotiin -- sairaana mukamas --, ja seuraavana päivänä sain\nsitten selkääni opettajalta, ja se teki mulle hyvää ja reipastutti\nminua. Niin että mitä kauvemmin kävin koulua, sitä hauskemmalta se\ntuntui. Rupesin myöskin tottumaan leskirouvan äksiisiin, eikä ne enää\nnalkuttaneetkaan alinomaa niin hirveästi kuin ens'alussa. Tosin minua\nvähän hävetti, kun aina tolla viisin piti asua seinäin sisässä ja maata\nsängyssä kuin mikäkin prinsessa; mutta ennen pahinta pakkasta ruukkasin\nsilloin tällöin karata öisin tieheni ja mennä metsään makaamaan, ja se\nikäänkuin minua virkisti taas. Enimmän minä tietysti tykkäsin siitä\nentisestä elämästä, mutta rupeshan vähitellen menemään mukiinsa tämä\nuusikin. Rouva sanoi, että minä mukamas \"edistyin\" hitaasti ja varmasti\nja ett'ei hänen enää tarvinnut minua hävetä.\n\nEräänä aamuna sattui niin hullusti, että minä kaasin suolasalkkarin\npöydässä, joka, niinkuin tunnettu on, tietää jotakin pahaa. Minä\nnoppasin hyppysilläni siitä muutaman jyväsen heittääkseni ne olkapääni\nyli, joka, kuten tietänette, on ainoa keino uhkaavan onnettomuuden\ntorjumiseksi; mutta fröökynä Watson lensi päälleni kuin kotka ja esti\nminua sitä tekemästä. Hän tiuskasi: \"Pois sormet, Huckleberry -- joka\npaikassa sinä tohrit.\" Leskirouva puhui kyllä pari sanaa puolestani,\nmutt' eihän se saattais torjua onnettomuutta; sen tiesin varsin\nhyvin. Aamiaisen jälkeen menin ulos, pelko ja pöyristys rinnassani\nja mietiskellen, milloin se kova onni tulis ja mitä laatua se olis.\nLöytyyhän tosin keinoja _muutamain_ onnettomuuksien torjumiseksi, mutta\ntämä ei ollut sitä sorttia; ja niinpä siin'ei ollut muu neuvona kuin\nheittää kaikki hiiteen ja antaa asian mennä menoansa.\n\nMinä nahjustin puutarhan läpi ja astuin sitten jalkaporrasta myöten\nsen korkean aidan yli. Siell'oli tuuman paksulta uutta lunta maassa,\nja siinä näin ihmisen jäljet. Joku oli tullut kivilouhoksesta ja\nseisonut hetken aikaa jalkaporrasten luona ja sitten kulkenut eteenpäin\npitkin aitaa. Se oli mielestäni merkillistä, ett'ei hän tullut sisään,\nseisottuaan tuolla viisin. Mitä hittoa olikaan hällä mielessä? Tuumasin\nseurata jälkiä, mutta kyykistyin ensiks' alas katsellakseni niitä\noikein tarkasti. Ensinnä en hoksannut mitään, mutta sitten hoksasin.\nVasemmassa saappaankorossa oli isoista nauloista lyöty risti, jolla\ntorjutaan paholaista ja noituutta.\n\nPaikalla juoksin minä mäkeä alas minkä jaloista lähti. Katsahin\ntaakseni tuon tuostakin, vaan en nähnyt ketään. Eikä aikaakaan ennenkun\nolin laamanni Thatcherin luona. Hän sanoi:\n\n\"Hyvänen aika, poikaseni, kuinka sin'olet hengästynyt. Tahdotko sinä\nrahaa?\"\n\n\"En\", sanoin mä, \"onko mulla mitään saamista nyt?\"\n\n\"On, on kyllä, eilen illalla tuli puolen vuoden korot.\nSataviisikymmentä dollaria ja vähän päälle. Kokonainen rikkaus sinulle.\nParas on että annat minun panna ne kasvulle niinkuin ne kuusituhatta.\nJos itse saat ne haltuus, niin sinä vain hukkaat ne hulluuksiin.\"\n\n\"Ei, ei, hyvä laamanni\", sanoin mä, \"minä en aio niitä hukata. En tahdo\nnähdä niistä nenän vertaakaan. Eikö laamanni olis niin hyvä ja pitäis\nne kaikki tyyni. Min' annan ne Teille lahjaksi joka pennin.\"\n\nHän tuijotti minuun kovin hämmästyneenä, ikääskuin mukamas olisin ollut\nvähän väärä päästäni. Sitten hän sanoi:\n\n\"Mitä Herran tähden sinä tarkotat, poika?\"\n\n\"Älkää sitä multa kysykö, laamanni kulta. Pitäkää ne nyt hyvänänne\nvain, armosta.\"\n\n\"No, mutta mitä tämä tietää? Nyt mahtaa olla hullusti?\"\n\n\"Pitäkää ne nyt vain, hyvä laamanni\", sanoin mä taas, \"ja älkää kysykö\nmulta enään -- niin pääsen minä valehtelemasta.\"\n\nHän näkyi mietiskelevän hetkisen, ja sitten hän sanoi:\n\n\"Ohoo-o, vai niin. Luulempa ymmärtäväni. Hm, hm. Sinä kai tahdot\n_luovuttaa_ minulle koko omaisuutesi -- eikä antaa. Jaha, aivan niin.\nSe käy laatuun se, aivan oikein.\"\n\nSitten kirjotti hän jotakin paperipalalle, luki sen pariin kertaan ja\nnaurahti vähän itsekseen ja sanoi sitten:\n\n\"Kas tuossa -- siinä seisoo: 'varovaisuuden tähden ja korvausta\nvastaan'. Se merkitsee, että minä olen sen sulta vastaanottanut ja\nmaksanut sulle siitä. Tässä saat yhden dollarin. Pane nyt nimes tuohon\nalle.\"\n\nSen tein ja pötkin sitten tieheni.\n\nJimillä, fröökynä Watsonin neekerillä, oli nyrkin kokoinen karvapallo,\njoka oli löydetty härän mahasta, ja sillä ruukkasi hän noitua. Hän\nsanoi sen sisässä haltian asustavan, ja se mukamas tiesi vähän kutakin.\nNo, illalla menin Jimin luo ja kerroin hänelle, että isä ukko oli\ntullut tienoon taas ja ett'olin nähnyt hänen jälkensä lumessa. Nyt\ntahdoin tietää koko asian: mitä hänell' oli täällä tekemistä? Ja\nkauanko hän aikoi täällä viipyä? Jim otti framille karvapallonsa ja\nmumisi sille jotakin, ja sitten hän kohotti sitä ylöspäin ja pudotti\nsen sitten lattiaan. Se vyöryi siinä noin pari tuumaa. Jim teki\nsaman tempun vielä pari kertaa uudestaan, mutta sen kummempaa siitä\nei tullut. Nyt hän pani polvilleen maahan, kallisti korvansa pallon\npäälle ja kuunteli. Mutta se ei hiiskahtanut sanaakaan; se ei ollut\npuhetuulella nyt, sanoi Jim. Toisinaan se näetkös, sanoi hän, oli\nikääskuin vähän pahankurinen eikä ottanut puhuakseen, joll'ei antanut\nsille rahaa. Sanoin, että mulla oli vanha väärä viidenkolmatta pennin\nlantti, jok'ei enää kelvannut, koska näet kulutuksen tähden messinki\npaistoi vähän hopean läpi ja se tuntui rasvaiselta sormissa, niin että\nkuka hyvänsä voi tuntea sitä väärennetyksi. (En huolinut sanoa mitään\ndollarista, jonka laamanni oli mulle antanut). Sanoin, että s'oli\njoteskin huono raha, mutta kenties se menis mukiinsa karvapallolle,\njoka ehkä ei kykenis erottamaan väärää rahaa oikeasta. Jim haisteli\nsitä, pureskeli sitä ja hieroskeli sitä hetken aikaa, ja sitten hän\nsanoi laittavansa niin, että karvapallo kyllä ottais sen vastaan\noikeana. Hän sanoi aikovansa halkaista raa'an perunan ja panna\nlantin sinne sisään yhdeksi yöksi, niin tulevana aamuna messinkiä\nei näkyiskään enää eikä tuntuis mitään rasvaa rahassa; joka ihminen\nkylässä ottais sen heti paikalla vastaan oikeasta, saati sitten\nkarvapallo. Ja minä tiesinkin, että tuo temppu oli hyvä, mutt'olin sen\nunohtanut.\n\nNo, Jim pisti nyt lantin karvapallonsa alle ja kyykistyi taas\npolvilleen kuuntelemaan. Ja tällä kertaa oli pallo paremmalla tuulella.\nJim sanoi sen povaavan mulle vaikka mitä. No, anna tulla sitten, sanoin\nmä. Ja karvapallo nyt kertomaan Jimille ja Jim mulle. Hän puheli tällä\nviisin:\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Isä ukkos ei tiiä mitä hänen tulloo tehä. Milloin hän aikoo reissata\npois, milloin hän meinaa jäärä tänne. Paras konsti on, ett'ei oo\nmillänskään, vaan antaa ukko rukan funteerata itte. Ihmisrukass'on kaks\nenkeliä, ku' tappelee siitä. Toinen on valkia justiin kuin lumi ja\ntoinen on musta kuin musta sika. Se valkia se saa ihmisrukan olemaan\nsiivosti vähän aikaa, mutt' sitten tulee se musta sika röhkien ja\ntonkii kaikki tyyni mullin mallin taas. Ei kukaan tiiä, kumpiko niistä\nviimein voittaa. Mutta sinun laitas on aika hyvin, Huck. Välistä käy\nsun nolosti elämässäs, ja välistä oot sä kippee, mutt' joka kerta tuut\nfriskiks' taas, ja välistä on sulla on perhanan lysti. Semmosta on\nelämä. Kaks tyttöä tulloo tappelemaan sinusta elämässäs; toisell'on\nvaalia tukka, toisella musta. Toinen on rikas, toinen köyhä. Ens' sinä\nnait sen köyhän tytön, sitte yks kaks sen rikkaan tytön. Sinun pittää\npysyä poissa juoksevasta veestä ja muista vaaroista niin paljo ku voit,\nmutta kaikkein luultavint' on että sinä jou'ut hirteen.\"\n\nMutta kun sytytin kynttiläni ja menin huoneeseeni sinä iltana, niin\nistui siellä isä ukko eikä kukaan muu.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nOlin pannut oven salpaan. Sitten käännyin, ja siinä hän oli. Minä\nolin häntä aina pelännyt, sillä hän ruukkasi minua hirveästi\nlöylyttää. Luulin häntä nytkin pelkääväni, mutta pianpa äkkäsin ett'en\nsanottavasti pelännytkään. Niin, kyllähän ensimmältä säpsähin kelpo\nlailla -- hänet nähdessäni niin äkkipikaa; mutta sittenpä heti jo\ntunsin rintani rotenevan.\n\nHällä lie ollut noin viiskymmentä vuotta niskoillaan, mutta hän\nnäytti sittenkin vanhemmalta. Hänen tukkansa oli tavattoman pitkä ja\ntakkuinen ja rasvainen ja riippui alaspäin pitkin naamaa, niin että\nsilmät kiilsivät läpi kuin tulinen tiikeri pensaasta. Hiusten väri\nei kuitenkaan ollut harmaa, vaan pikimusta; ja pitkä parta oli samaa\nsorttia. Itse naama oli aivan valkea, vaikka sit'ei paljo näkynyt;\nmutta se ei ollut valkea kuin muiden ihmisten, vaan pöyristyttävän,\nkamalan valkea ja limainen, melkein kuin kalan maha. Ja hänen\nvaatteensa sitten! -- tietysti ei mitään muuta kuin repaleita. Hän\npiti, siinä istuessaan, toista jalkaa toisella polvellaan, ja saapas\nsiinä jalassa oli pahanlaisesti rikki, niin että kaksi varvasta pisti\nulos, ja niitä hän aina tavantakaa koukisteli. Hänen hattunsa makasi\nlattialla, vanha musta vilttihattu, jonka koppa oli survottu sisäänpäin\nkuin kastrullin kansi.\n\nNo, minä seisoin siinä ja tuijotin häneen, ja hän istui mulkoillen\nminuun ja kallistellen tuoliaan taakseppäin seinää vasten. Panin\nkynttilän pöydälle ja samassa näin, että ikkuna oli auki. Hän oli\nsiis kavunnut sisään verandan katolta. Nyt katsoa tirkisteli hän\ntukkapensaansa läpi minua hyvän aikaa. Mutta sanoi sitten yhtäkkiä:\n\n\"Muhkeat nutut nuo -- jumal'avita! Mukamas oot helkkarinkin heijari\nnyt, sinä?\"\n\n\"Kukaties, kukaties en\", sanon siihen.\n\n\"Vai rupeet sinä leksottelemaan? häpeehän toki!\" sanoo hän. \"Ja\ntuommonen keikariko sinust' on tullut siitä kun tavattiin? Mutta kyllä\nmä tässä sinut koukistan, ennenkun pääset kynsistäni. Ja oothan,\nsaakeli soikoon, saanut maisterin vikaa; osaat lukea ja kirjottaa,\nkuinkas muuten! Ja nyt sinä tietysti oot mahtavampi kuin isäs, senkin\nnulikka, koska min'en sit' osaa. Mutta kyllä minä sulle annan, minä!\nKuka käski sinun ruveta mokomiin riivatun hulluuksiin? Hä? kuka anto\nsulle luvan, junkkari?\"\n\n\"Leskirouva. Hän pani minut kouluun.\"\n\n\"Leskirouva? Vai niin. Ja kuka p--le käski leskirouvan pistää nenäänsä\ntoisten asioihin?\"\n\n\"Ei tietenkään kukaan.\"\n\n\"Kyllä minä hänet koulutan, minä. Ja sinä, sinä annat palttua koululle,\nkuuletkos? Vai niin! Vai narrataan täällä toisten lapsia niskottelemaan\nisäänsä vastaan? Kyllä mä heiät opetan. Varo sinä vain kinttujas tuosta\nkoulusta, lurjus, sanon mä. Äitis ei osannut lukea eläissään, saatikka\nkirjottaa. Ei kukaan koko suvussa ole sit' eläissään osannut. _Minä_\nen osaa lukea, enkä liion kirjottaa. Ja sinä roikale, sinä pöyhkeilet\ntässä nenäni alla tuolla tavoin. Min'en sitä kärsi -- kuuletkos? No,\nannas tulla nyt vähäsen viisauttas. Lue mulle jotain.\"\n\nAukasin siinä muutaman kirjan ja luin jotakin kenraali Washingtonista\nja sodasta. Mutta niukan minuutin ajan luettuani, sivalsi hän kirjan\nkädestäni ja viskas sen vihaisesti seinään, sanoen:\n\n\"Kas petoa vain! Osaatpa, piru vieköön, lukea. Enhän sitä oikein\nuskonut, siinä kehuessas. Mutta kuules nyt! Siitä pitää tulla loppu,\ntuosta röyhkeyestä. Min'en sitä kärsi. Kyllä minä piän sua silmällä,\nmaisteri; ja älä enää kertaakaan kiertele tuon koulun tienoilla, jos\nselkäs syhyy. Muista se! Saas nähä vain, etkö tule jumalisekskin vielä,\nsinä hunsvotti! Onko koskaan nähty mokomaa poika retkaletta!\"\n\nHän sai kynsiinsä erään sinisen ja keltaisen taulun, johon oli kuvattu\nmuutamia lehmiä ja paimenpoika.\n\n\"Mitä tämä tietää?\" ärjähti hän.\n\n\"Antoivathan sen mulle lahjaks koulusta, kun oon osannut läksyni hyvin.\"\n\nHän repi sen rikki ja sanoi:\n\n\"Minä sull' annan jotain lahjaks, minä myös; annan sulle selkäsaunan,\nettä tuntuu.\"\n\nSitten hän istui siinä taas hetken aikaa mumisten ja manaten itsekseen\nja alkoi taas uudestaan:\n\n\"Eläthän jumaliste herroiksi, sinä. Kas teikaria vain! Oikein sänkykin\npitää olla, täkkineen lakanoineen päivineen; ja peili, kuinkas muuten;\nja matto lattialla -- ja isäs, hän saa, kun saakin, maata sikojen\nparissa parkkihuoneen seinustalla. Onko koskaan nähty mokomaa lasta?\nMutta kyllä minä väännän tuon ylpey'en hampaan ikenistäs, junkkari, tie\nse! Ja -- uskoisko sen? Sanovat sun rikkaakskin. Hä? Hyvä herra. Miten\non sen asian laita?\"\n\n\"S'on valetta.\"\n\n\"Älä möksöttele -- muista kelle vastaat siinä. Olen nyt ollut kaks\npäivää täällä enkä, jumal'avita, kuullut puhuttavan muusta kuin sinun\nrikkau'estas. Ja tuolla jokivarsilla kierteli sama juttu. Senpätähden\njuuri tulin tänne. Nyt sinä laitat mulle nuo rahat huomispäivänä. Minä\nne tarvitsen. Ymmärrätkös?\"\n\n\"Mull'ei ole mitään rahoja.\"\n\n\"Sinä valehtelet. Tuo laamanni Thatcher niitä tallentaa. Sinä otat\nne häneltä pois ja laitat ne minun haltuuni. Ymmärrätkös? Minä ne\ntarvitsen.\"\n\n\"Mulla ei ole mitään rahoja, sanon mä. Kysykää laamanni Thatcherilta.\nHän tietää asian.\"\n\n\"No, hyvä. Kyllähän hältä kysyn, ja kun minä sanon: 'maksa pois!' niin\non laki luettu. Tie se. Mutta paljoko sull'on taskussas? Anna tänne\njoka Penni. Minä tarvitsen.\"\n\n\"Mull'ei ole muuta kuin yks dollari, ja minä tarvitsisin --\"\n\n\"_Sinä_ tarvitsisit?! Mitä pirua se tähän kuuluu?! Anna tänne se heti.\"\n\nHän otti sen ja puri siihen, koetellakseen oliko se oikea, ja sitten\nhän sanoi menevänsä kylään saadakseen kunnon ryypyn; hän mukamas ei\nollut saanut tippaakaan koko päivänä. Päästyään verandankatolle,\npisti hän päänsä sisään vielä ja haukkua kirosi minun ylpeyttäni ja\nröyhkeyttäni; ja kun jo luulin hänen menneen, tuli hän takasin ja\npisti päänsä sisään ikkunasta vieläkin ja sanoi, että minun piti pysyä\nkaukana koulusta siks' että hän piti mua silmällä ja löylyttäis minut\npahanpäiväiseksi, jos pistäisin nenäni sinneppäinkään.\n\nSeuraavana päivänä oli hän päissään ja menikin laamanni Thatcherin tykö\nja kirosi ja piti hirveää elämää saadakseen nuo rahat, mutta niitäpä\nvain ei lähtenyt, ja silloin hän kauheasti manaten uhkasi haastaa\nlaamannin käräjiin.\n\nLaamanni ja leskirouva toimittivat semmoisen supliikin, että oikeus\nottais minut isä ukolta pois ja panis jommankumman heistä minulle\nholhojaksi. Mutta sinne oli vastikään tullut muuan uusi tuomari, joka\nei tuntenut ukkoa; ja hän sanoi, ett'ei laki mukamas sais sekaantua\ntähän asiaan eikä erottaa lapsia vanhemmista, kun ei ollut pakkoa. Ja\nniinpä täytyi laamannin ja leskirouvan luopua koko jutusta.\n\nSiitäkös ukko vaarille niin sanomaton ilo, ett'ei hän enää tahtonut\npysyä pöksyissään. Hän mahtaili kuin pohatta ja sanoi pieksevänsä\nnahat selästäni, jos en hankkis hälle rahaa. Minun täytyi lainata\nkolme dollaria laamanni Thatcherilta, ja isä ukko otti ne ja meni ja\njoi itsens sikahumalaan. Ja siinä tällingissä hoiperteli hän sitten\npitkin kylää huutaen ja ulvoen kuin hullu; ja päälle päätteeks sai\nhän kynsiinsä vanhan läkkipannun, jota hän rumputti ja rämisytti kuin\npiru olis irti päässyt. Puolyön aikana tuli viimein poliisi ja pisti\nhänet putkaan; ja seuraavana päivänä tuomitsivat ne hänet juopumuksesta\nja metelistä koko viikoksi vankeuteen. Mutta hän, hän ei ollut\nmilläänkään; sanoi vain maksavansa kaikki tyyni poika peevelilleen.\n\nKun hän viimein pääsi sieltä lukkojen takaa, sanoi se uusi tuomari\ntahtovansa tehdä hänestä ihmistä. Hän otti hänet omaan kotiinsa ja\npuki hänen päälleen oikeat vaatteet ja antoi hänen syödä aamiaista ja\npäivällistä ja illallista samassa pöydässä kuin hän itse ja rouvansa\nja fiinit fröökynänsä ja piti häntä ikäänkuin omana poikanaan,\nniin sanoakseni. Ja illallisen perästä otti tuo suunnattoman siivo\ntuomari puhuakseen hälle raittiudesta ja kohtuudesta ja jumala ties\nmistä, kunnes ukko rahjus mukamas rupes poraamaan ja sanoi olleensa\nviheliäinen raato ja vaivanen syntinen ihminen; mutta hän tunsi mukamas\nnyt parannuksen enkelin ja pyhän hengen lähestyvän ja aikoi syntyä\nuudestaan, niin ettei siitä lähin kenenkään tarvinnut häntä hävetä,\nja hän toivoi hyvän tuomarin häntä auttavan siinä hommassa eikä\nhalveksivan häntä. Tuomari sanoi, että hänen teki mieli \"puristaa häntä\nsydämmelleen\" niiden sanojen tähden; ja sitten itki itse tuomarikin, ja\nhänen rouvansa ja fiinit fröökynänsä itkivät myös. Ja isä ukko sanoi,\nettä ihmiset olit häntä aina, hänen vahingokseen mukamas, ymmärtäneet\nväärin tähän hetkeen asti; ja tuomari sanoi uskovansa häntä. Ja sitten\nsanoi ukko rahjus vielä, että semmoinen mies kuin hän tarvitsi vain\nhyvyyttä ja suopeutta; ja sitä samaa sanoi tuomarikin, ja sitten ne\nporasivat taas. Kun sitten tuli aika mennä makuulle, nousi isä ukko\nseisomaan niin suorana kuin pystyi, katsoi kattoon ja kohotti kätensä\nylöspäin ja sanoi:\n\n\"Katsokaa tätä kättä, hyvät herrat ja rouvat ja kaikki tyyni; katsokaa\nsitä ja kourikaa sitä. Se käsi, se on ollut ruokottoman sian käsi!\nMutta se ei ole sitä enään. Se on nyt semmoisen miehen käsi, joka\naikoo syntyä uuestaan ja ruveta elämään uutta elämää. Ja se käsi aikoo\n-- saakeli soikoon - kuolla tuohon paikkaan, jos ei se piä sanaansa.\nMuistakaa mitä minä sanon. Se on nyt puhas käsi, kunnon miehen käsi.\nKourikaa sitä -- ei kenenkään tarvitte sitä hävetä.\"\n\nNo, he kourivat sitä kaikki tyyni, toinen toisensa perään, ja sitten\ntaas itkettiin. Ja jumaliste -- tuomarin rouva suuteli hänen kättään.\nJa sitten isä ukko pani puumerkkinsä raittiuslistaan. Ja se hurskas\ntuomari sanoi että s'oli juhlallinen hetki, tai jotain semmoista.\nSitten veivät he isä ukon kauniimpaan kamariinsa ja lukitsivat oven.\nMutta yöllä tuli hänen päällensä se tavallinen jano, ja hän ryömi ulos\nikkunasta kuistin-katolle ja laski alas kattoränniä myöten ja lippas\nkapakkaan, jossa hän vaihtoi uuden takkinsa pariin viinapulloon.\nSitten kapusi hän ylös samaa tietä jälleen kamariinsa ja piti siellä\nkelpo viinajuhlan; ja tuoss' aamun koitossa kömpi hän taaskin ulos,\naika lailla päissään, ja popsahti nurin niskoin alas kuistin-katolta\nja taitti vasemman käsivartensa kahdesta paikasta ja oli paleltuneena\npuoli-kuoliaaksi, kun löysivät hänet aamulla. Ja kun sitten mentiin\nkatsomaan tuota hienoa vieraskamaria, niin oli siellä täysi tulva\npitkin lattiaa.\n\nSe hyvä tuomari oli ikäänkuin vähän pahoillaan. Hän sanoi, että hänen\nymmärtääkseen ainoa keino ukko vaarin parannukseen oli kelpo pamaus\nkunnollisesta pyssystä.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nNo, eihän siinä kuitenkaan kauvan mennyt, ennenkun ukko oli pystyssä\ntaas, ja silloin rupesi hän heti käräjöimään laamanni Thatcherin kanssa\nsaadakseen nuo rahat, ja minua hän kiusasi alinomaa, kun en lakannut\nkäymästä koulussa. Pari kertaa sai hän minut kynsiinsä ja pehmitti\nselkänahkaani aika lailla, mutta yhtäkaikki kävin minä koulussa\nniinkuin ennenkin, ja enimmäkseen onnistuikin minun petkuttaa hänet\nja luikua hänen näkyvistään. Totta puhuakseni ei mulla sitä ennen\nollut niin sanottavaa intoa ollutkaan koko kouluun, mutta nyt kävin\nitsepintaisesti siellä ja tottelin tarkasti koulukomentoa yksistään\nharmittaakseni ukkoa. Tuo käräjöiminen kävi niin hitaasti, ett'ei siitä\nnäkynyt tulevan mitään; ja niinpä mun aina tavan takaa täytyi käydä\nlainaamassa pari kolme dollaria laamannilta ja antaa ukolle, joka\nsilloin joka kerta meni suorastaan kapakkaan juomaan. Ja joka kerta kun\nhän oli juonut, piti hän melua ja elämää kylässä, ja silloin joutui hän\nmyös säntilleen joka kerta putkaan. Mutta se niin sanoakseni oikein\nkuului hänen ohjelmaansa ja oli vanha rakas tapa.\n\nHän retusti alinomaa rouva Douglasin talon ympärillä, niin että\nleskirouva hälle viimein sanoi, että joll'ei hän siitä herkeis, niin\nlaittais hän poliisin hänen kimppuunsa. Nytkös ukko vasta raivostui\nmukamas; sanoi heille näyttävänsä kuka oli Huck Finnin isä. Ja mitäs\nollakkaan! Eräänä päivänä kevätpuoleen oli hän minua nuuskimassa ja\nsai minut kynsiänsä ja vei minut mukaansa pienessä veneessä neljättä\nvirstaa jokea ylöspäin; laski sitten rannalle Illinoisin puolelle\nmetsäiseen paikkaan, jossa ei ollut minkäänlaista muuta asumusta kuin\nmuuan vanha hirsimökki, joka piileili siinä niin tiheässä metsikössä,\nett'ei kukaan outo olis sitä millään mokomin löytänyt.\n\nUkko ei päästänyt minua hetkeksikään näkyvistään, niin että minun\noli tuiki mahdoton lipata tieheni. Siinä mökissä asuimme me sitten,\nja yöksi lukitsi hän aina oven ja pisti avaimen päänsä alle. Hänellä\noli pyssy, jonka hän luultavasti oli varastanut jostakin, ja me\nkalastettiin ja metsästettiin ja saatiin sillä viisin elatuksemme.\nTuon tuostakin salpasi hän minut sisään ja souteli kolme virstaa jokea\nalaspäin lossipaikalle, jossa oli viinapuoti, ja sieltä hän kaloilla\nja linnuilla osti viinaa ja toi kotiin ja joi itsens hyvään humalaan\nja antoi huvikseen mulle tavanmukaisen pieksiäissaunan. Leskirouva sai\nviimein vihiä piilopaikastamme ja lähetti sinne miehen ottamaan minut\npois mukamas, mutta isä ukko ajoi hänet pyssyllä käpälämäkeen; ja\nmiten olikaan, niin rupesin minä vähitellen tottumaan tähän oloon ja\ntykkäämään siitä, kunhan vain olisin päässyt vähemmällä kurituksella.\n\nS'oli varsin hauskaa ja mukavaa tuo laiskotteleminen aamusta iltaan,\n-- ei niin mitään muuta tekemistä kuin savuja vedellä vain ja käydä\nkalastelemassa; ei mitään huolta läksyistä tai mokomista. Pari\nkuukautta kului, niin vaatteeni oli repaleissa; ja minä rupesin\nihmettelemään, miten edes koskaan olin viihtynyt tuon leskirouvan\nluona, jossa alinomaa piti pestä naamansa ja kammata tukkansa ja syödä\ntalrikilta ja mennä maata ja nousta ylös kellon mukaan ja istua kirja\nnenän alla -- ja muuta joutavaa turhuutta; ja tuo kuivettunut fröökynä\nWatson sitten, joka alinomaa jankutti ja naukui. Mulla ei ensinkään\nollut ikävä sinne takasin, vaan tykkäsin elämästä metsässä oikein hyvin.\n\nMutt' yhtäkaikki niin ukko rahjus mielestäni käytti keppiään liian\nahkerasti, niin että selässäni ja raajoissani rupesi tuntumaan\njonkinmoista siantautia. Ja päälle päätteeksi hän usein oli poissa\npitkät ajat ja piti minua aina sill'aikaa salpattuna tuohon\nviheliäiseen mökkiin. Kerran oli hän tällä viisin retkillään kolme\npäivää perätysten, ja minun oli turkkasen ikävä. Aloin aatella,\nettä hän oli hukkunut ja ett'en enää pääsis ulos ollenkaan tuosta\nluolasta. Totta puhuakseni silloin aika lailla pelästyin. Ja niinpä\nheti paikalla aloin tuumia jotain temppua päästäkseni totta päätä\nkarkuun. Olinhan kyllä ennenkin monta kertaa yrittänyt ulos, kun ovi\noli pönkättynä, mutta en ollut keksinyt mitään keinoa. Oli siinä tosin\npari ikkunareikää seinässä, mutta niistä olis tuskin rakkikoirakaan\nmahtunut läpi; ja korsteinikin oli aivan liian ahdas. Ovi oli paksuista\ntammilankuista. Ja ukko veijari oli niin viisas, ett'ei jättänyt\npienintä puukkoakaan mökkiin, poislähteissään; olin sataan kertaan\nnuuskinut jok'ainoan nurkan, -- eihän mull'ollutkaan muuta tekemistä.\nMutta tällä kertaa löysin maar sittenkin jotain; löysin näet vanhan\nruostuneen sahan, joss'ei ollut kahvaakaan. S'oli pistetty kurkihirren\nja katon väliin. Minä voitelin sitä vähä ihralla ja kävin työhön.\nMeill'oli vanna hevosloimi naulattuna mökin takaseinään pöydän takana,\njott'ei tuuli pääsis puhaltamaan seinänraoista sammuttamaan meiltä\nkynttilän. Minä ryömin pöydän alle ja nostin hevoslointa ja rupesin\nsahaamaan irti lohkaretta seinän vahvasta alahirrestä, saadakseni\ntarpeeksi suuren reiän. Siin'oli kyllä työtä, mutt' olin sen yhtäkaikki\nsaanut melkein valmiiksi, kun yhtäkkiä kuulin ukko vaarin pyssyn\npaukahtavan metsästä. Kiireintä myöten korjasin pois sahajauhot ja\nlaskin alas hevosloimen ja kätkin sahani, ja hetken päästä astui ukko\nsisään.\n\nHän ei ollut hyvällä tuulella, vaan luontonsa mukaan kiukkua täynnä.\nSanoi käyneensä kylässä, ja siellä mukamas kaikki meni päin hiiteen.\nHänen lakimiehensä luuli voittavansa sen prosessin ja saavansa hälle\nrahat, jos he vain koskaan saisivat mitään kunnon päätöstä asiassa;\nmutta sitä voitais mukamas venyttää ja venyttää kukaties kuinka\npitkälle, ja laamanni Thatcher tiesi koukkunsa hänkin. Ukko sanoi\nihmisten arvelevan, että laamanni lopultakin sais aikaan semmoisen\ntuomion, että isän täytyis minusta luopua ja leskirouva tulis mulle\nholhojaksi mukamas. Se nyt minua ei suuresti ilahuttanut, sillä\nmulla totta puhuen ei ollut mitään halua takasin sinne leskirouvan\nluo pesemään naamaani ja saamaan sitä siunattua \"sievistystä\", kuten\nhe sanoivat. Ja siinäkös sitten ukko rahjus hyvän aikaa noitui ja\nkiroili koko maailmaa, jaellen haukkumanimiä täysin suin. Ja hän sanoi\ntahtovansa nähdä leskirouvaa, jos ämmä räyskä uskaltaisi minuun koskea.\nHän kyllä pitäis silmänsä auki, sanoi hän, ja näyttäis heille mukamas,\nkuka oli minun isäni. Hän veisi minut kuus seitsemän virstaa poispäin\nja piilottais minut paikkaan, josta ei pirukaan minua löytäis. Tuo nyt\nminusta ei juur tuntunut hauskalta, ja niinpä aattelin itsekseni, että\nminä kyllä tavalla tai toisella korjaisin luuni, ennenkun niin pitkälle\ntultais.\n\nSitten käski hän minun mennä kantamaan paatista kaikki hänen\ntuomisensa. Siell'oli säkillinen ruisjauhoja, kappale läskiä, vähän\nruutia ja haulia, muuan vanha kirja ja pari sanomalehteä etulatingiksi,\nvähän rohtimia ja kelpo viinaleili. Kannoin ylös yhden taakan, palasin\npaatille ja istuin sen laidalle levähtämään. Tuumasin sinne ja tänne ja\naattelin viimein paraaksi, että sieppaisin pyssyn ja pari ongensiimaa\nja karkaisin tieheni syvimpään metsään. Sitten en jäis kauaksi aikaa\nyhteen paikkaan, vaan potkisin mukamas yhä eteenpäin, eniten öisin,\nammuskellen riistaa ja kalastellen hengenpidoksi, -- ja sillä viisin\ntulisin viimein niin kauvas, ett'ei isä ukko minua koskaan löytäis,\neikä leskirouva liioin. Tuumasin sahata itseni ulos ja pötkiä tieheni\njo ens' yönä, kunhan ukko vain jois itsensä tarpeeksi humalaan, ja sen\nhän kaiketikkin tekis. Pääni oli tullut niin täyteen noita tuumia,\nett'en enää tietänyt kauvanko olin siinä kököttänyt paatin laidalla,\nkunnes pappa kulta rupes huutamaan minua ja kysyi, olinko nukkunut vai\nhukkunut.\n\nNo, kannoin kaikki kapineet mökkiin, ja pimeä tukki jo päälle.\nSill'aikaa kun minä keitin illallista, kallisti ukko pariin kertaan\nleiliänsä, ja se virkisti häntä, niin että hän alkoi kiroilla taasen.\nHän tietysti oli ollut päissään kylässäkin ja piehtaroinnut katuojassa\npitkin yötä, niin että hän oli hyvässä siivossa. Häntä totta tosiaan\nolis luullut Aatamiksi, niin täynnään hän oli likaa ja kuraa. Saatuaan\ntarpeeksi päähänsä, rupes hän aina haukkumaan hallitusta. Tällä kertaa\nhän rähisi näinpäin:\n\n\"On mukamas hallitus tämäkin! Jumaliste, kaunis hallitus! Sepittävät\nlakeja, joilla ryöstetään poika isältä, oman isän oma poika, josta\nhäll'on ollut paljon vaivaa ja kustannuksia antaakseen hälle\nkristillisen kasvatuksen. Niin, ja juur kun viimeinkin on saanut\npoika nulikan niin pitkälle, että hänest' alkaa olla vähän hyötyä\nja itse sais hiukan rauhaa, silloin tulee tuo lemmon laki ja iskee\nhampaansa kunnon isään. Tuhat tulimmaista! On _sekin_ mukamas olevinaan\nhallitusta. Eikä siinä kylliksi. Vaan tuo siunattu laki sallii mokoman\nroiston kuin tuon laakmanni Thatcherin piättää multa lailliset rahani.\n_Kaunis_ hallitus! _Kaunis_ laki! Iskee kirotut kyntensä tämmöiseen\nmieheen, kuudentuhannen dollarin mieheen, ja kytkee hänet tällaiseen\nvariksenpesään ja antaa hänen kierrellä pitkin pitäjää tällaisissa\nrepaleissa, joista ei sikakaan huolis nutukseen. Ja _sitä_ nimittävät\nhe hallitukses. Ha, ha, ha! Piru vie pistääkin jo toisinaan päähäni\nlähteä koko tästä kurjasta maasta pois, iäks päiväks. Niin kyllä -- ja\nsen oonkin heille sanonut, oon sen sanonut tuolle vanhalle veijarille\nThatcherillekin vasten naamaa. He kuulivat kaikki tyyni mitä sanoin,\nvoivat vannoa sen todeks, joka sorkka. Sanoin sen heille vasten pläsiä.\nAntakaa kouraani kymmenen penniä, sanoin, niin annan mä palttua koko\ntälle roska maalle, tulkoon se toimeen miten tahansa, sanoin mä, enkä\nkoske siihen enää varpaallanikaan, en sinä ikänä, sanoin mä. Katsokaas\ntätä hattua, sanoin mä, -- jos sitä ees hatuks sanotta -- sen koppa on\nirrallaan, ja se roikkuu kaulallani kuin rengas, sanokoot sitä hatuks,\nkernaasti minun puolestani, _minusta_ vain tuntuu kuin pistäisin\npääkalloni korsteiniin, sanoin mä. Katsokaa sitä, sanoin mä, ja mokomaa\nrustinkia saa pitää päässään mies, jok'olis rikkain pitäjässä, jos enää\nolis lakia ja oikeutta maassa.\"\n\n\"Jaa-a, kyll'on jumaliste siinä hallitusta, on maar niinkin. Mikä\nsurkea lautakunta! Miten olikaan tuon vapahan neekerin Ohiosta? tuon\nröykeän mulatin, joka eniten oli yhtä valkea kuin rehellinen valkonen\nmies. Mikä röykeä roisto! Olihan jumaliste hällä päällään valkonen\npalttinapaita aivan kuin ihmisellä, ja -- ja uskoisko sen? -- kiiltävä\nknallihattu päässä, onko se laitaa? Tuskin kukaan koko pitäjässä käy\nniin hävyttömän hienona kuin hän; ja vielä häll'oli kultakello ja\nvitjat ja hopeanuppinen keppi käessä. Ha, ha, ha! -- totta maarian\nmuhkein vanha veijari koko Valtiossa! Ja mitäs ajatella siitä!\nSanovathan häntä tuommoseks rohvessoriks mukamas, joka puhuu vieraita\nkieliä ja on oppinut, kuten sanovat, tietää kaikki pahuuet. Ja uskoisko\nsen? Sanovatpa päällepäätteeks, että hän saa _äänestää_, tuommonen\nneekeri retkale, siellä kotonaan. Onko se laitaa? Hä? Nauravathan sille\njo siatkin. Mokomat lait! Mihinkä onkaan maa joutunut, kun semmosta\nkärsitään! Sattui olemaan vaalipäivä, ja minä olin justiin menossa\näänestämään, minä itse, jos en olis ollut liian päissäni päästäkseni\nsinne perille. Mutta kun he sanoivat mulle vasten naamaa, että tässä\nmaassa on Valtio, jossa annetaan tuon neekeri lurjuksen äänestää, niin\nminä annoin palttua koko touhulle, jumal'avita! Sanoin, että minä en\näänestä _ikipäivinä_, vaikka maa repeis. Enpä jumaliste äänestäkkään,\nsanoin heille. Saivat sen kuulla, kun saivatkin. Menköön maa vaikka\nsuoraa päätä h--ettiin, minä en äänestä eläissäni enää. -- Ja uskoisko\nsen? Hän julkes olla röyhkeä vasten naamaa, tuo roikale. Ei väistynyt\ntieltä, kun tulin häntä vastaan, vaan minun täytyi vaivata itseäni\nja survaista hänet tien viereen. Onko se laitaa se? Minä sanoin\nsiinä: mitä tämä tietää? miks'ei myydä tuota neekeriä avisioonilla?\nmiks' annetaan hänen rentustaa pitkin maata? -- No, mitä vastaavat\nhe siihen! Joo, ett'ei mukamas voitu myydä häntä, ennenkun hän olis\nollut kuus kuukautta Valtiossa, ja niin kauvan hän mukamas ei ollut\nvielä venynyt siellä. No, voi sun s--keli! On olevinaan hallitus sekin\n- ei uskalla myydä vapaata neekeri roistoa, ennenkun hän mukamas on\nollut kuus kuukautta Valtiossa. On siinäki hallitusta! On jumaliste\nolevinaan hallituksen kengissä -- ja istuu sitteki käet ristissä kuus\nkuukautta, ennenkun tohtii iskeä käpälänsä kiertelevään, varastelevaan,\nvalkopaitaseen, vapaaseen neekeri piruun, ja -- --.\"\n\nNo, ukko hoiperteli siinä sinne tänne haukkuen ja rähisten eikä\nosannut hallita vanhoja kikkeriä kinttujaan, kunnes hän viimein kaatui\nsuinpäin läskinelikon yli ja loukkasi molemmat polvensa, hirveästi\nirvistellen; ja loppupuoli hänen saarnastaan oli mitä kuuminta kieltä,\nmilloin neekereistä ja hallituksesta, milloin läskinelikosta. Hän\nhyppeli kuin hullu nurkasta toiseen, ensiks toisella, sitten toisella\njalalla ja pidellen vuorotellen polviaan, kulloin kumpastakin; mutta\nviimein otti hän vauhtia ja surmasi toisella jalallaan tuohon nelikkoon\noikein pulskan potkun. Siinä hän kuitenkin teki tyhmästi, sillä se\nsattui olemaan juuri se jalka, jonka varpaat pisti ulos kengistä, ja\nhän rupes ulvomaan niin kamalasti, että tukkani oli nousta pystyyn\nkauhistuksesta; ja sitten hän viskausi maahan ja piehtaroi siinä kuin\nhevonen, pidellen varpaitaan, ja voi kuinka hän kirosi! Luulin seinäin\nhalkeavan. Ukko olikin, sivumennen sanottu, ylpeä kiroustaidostaan.\nOlihan Sowberry Hagan vanhus mukamas aimo mies sadattelemaan; mutta\nisä ukko kehui voittavansa hänet. S'oli kenties kuitenkin tyhjää\nkerskailemista vain.\n\nSyötyämme illallisen, kävi pappa vaari taas viinaleilinsä huippuun,\nja hän sanoi, että siin'oli lientä kylliksi \"kahteen kelpo pohmeloon\nja yhteen viinavilliin.\" Se oli hällä sananpartena. Minä laskin nyt\nitsekseni, että hän tietenkin tunnin kuluttua olis aivan sikapäissään\nja että silloin voisin näpistää hältä avaimen taikkapa saada hirren\npätkän irti seinästä ja pötkiä tieheni. No, hän suuteli leiliään\nkerta toisensa perästä, ja hetken päästä kuppuroikin hän kyljelleen\nvilttinsä päälle; mutta sillä kertaa ei ollut mulla lykkyä. Hän ei\nnukkunut sikeään uneen, vaan rehki ja oli levoton. Hän puhkui ja uhkui\nja väänsihe käänsihe sinne tänne kauvan aikaa. Viimein tuli mulle niin\nuni, ett'en kuolemaksenikaan jaksanut pitää silmiäni auki, vaan nukuin\nsiihen paikkaan, ja kynttilä jäi palamaan.\n\nEn tiedä kuinka kauan lienen siinä nukkunut, mutt' yht'äkkiä heräsin\nhirvittävään huutoon ja lensin pystöön. Isä ukko oli myös jaloillaan;\nmutta hän oli muuttunut aivan villiksi näöltään ja hyppeli ja riehui\nkuin raivohullu ja huusi, että hän oli joutunut käärmeiden pesään.\nNe mukamas kiemuroivat ylös pitkin hänen koipiaan, ja yksi oli\npurrut häntä poskeen -- mutta minä vain en nähnyt mitään käärmeitä.\nHän juoksi ympäri mökissä yhteen mittaan ja kiljui: \"ottakaa pois\nne pirut! ottakaa pois! Ne purevat minua kurkkuun!\" Hänen silmänsä\ntuijottivat kamalasti. Lopultakin näkyi hän väsyvän ja keikahti kumoon;\nmutta nyt hän väänsihe ja vyöryi paikasta paikkaan, ihmeellisen\nsukkelasti, potkien tieltään kaikki mit'oli edessä ja otellen tapellen\nkäsivarsillaan ilmassa ja huutaen että huone mukamas oli täynnä piruja,\njotka tahtoivat lennättää hänet h--vettiin. Sitten näkyi hän vähän\ntyyntyvän ja vaikeni viho viimeinkin kokonaan. Kuulin pöllöjen ja\nsusien ulvovan kaukaa metsästä; niin oli kaikki kamalan hiljaa. Hän\noli nukkunut nurkkaan. Tuokion päästä nousi hän kuitenkin puoleksi\nistualleen ja näkyi kuuntelevan jotakin, pää kallellaan. Sitten sanoi\nhän hyvin hiljaa:\n\n\"Pamp-pamp-pamp; n'on kuolleet kun tulee; pamp-pamp-pamp; tulevat minua\nnoutamaan; mutta minä en lähe, en, en -- Ooh! tuossa ne ovat! Antakaa\nmun olla! Käet pois! Hyi, kuinka n'on kylmät! Antakaa kurjan s--tanan\nolla!\"\n\nSitten hän laskeutui nelin kontin ja rukoili heitä jättämään hänet\nrauhaan, ja sitten hän kääri vilttinsä ympärilleen ja vyörytti itsensä\npöydän alle. Ja minä kuulin hänen viltin läpi hiljaa rukoilevan\nkuolleitansa, ja sitten hän itki.\n\nMutta mitäs ollakkaan! Yht'äkkiä sukelti hän ulos viltistä ja ryntäsi\nylös. Hän oli kauhea katsella, ja nyt hän näki minut ja syöksi suoraa\npäätä päälleni. Hän ajoi minua yltympäri mökkiä puukko kädessä, huutaen\nettä minä mukamas olin Kuoleman Enkeli ja sanoen tappavansa minut, niin\nett'en enää vois häntä kiusata. Minä kerjäsin ja sanoin, ettenhän ollut\nmikään enkeli, vaan ainoastaan hänen poloinen poikansa Huck, mutta hän\nnauraa hohotti hirvittävästi kuin huuhkain ja noitui ja kirosi ja ajoi\nminua takaa kuin nälkäinen susi. Kerran kun käännyin toisappäin ja\npuikahin hänen käsivartensa alta, sai hän kyntensä isketyks mekkooni,\nhartiain väliin, ja minä luulin olevani mennyttä kalua; mutta miten\nolikaan, onnistuin luistamaan irti nutustani ja pääsin pakoon. Viimein\nhän väsyi taas ja kaatui maahan, selkä ovea vasten. Mutta hän sanoi\nvain aikovansa vähän levähtää; sitten hän tappais minut. Hän pisti\npuukkonsa alleen ja sanoi tahtovansa nukkua hetken aikaa saadakseen\nuusia voimia; sitten nähtäis kumpiko täss'oli isäntänä mukamas.\n\nÄkkiarvaamatta hän nukkui. Silloin sieppasin minä vanhan puutuolin,\nnousin sen päälle hiljaa kuin hiiri ja otin alas pyssyn. Koettelin\nlaastukilla, oliko se latingissa, ja sitten panin sen poikki puolin\nnauristynnyrin yli, piipunsuu ukkoa vasten, ja itse kyykistyin alas\ntynnyrin taa odottamaan kunnes hän liikahtaisi. Mutta voi kuinka\nvitkalleen siinä aika kului.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\n\"Nous' ylös! Mitä sinä siinä virut, nahjus!\"\n\nAvasin silmäni ja katselin ympärilleni, tietämättä oikein miss'olin.\nAurinko oli jo noussut, ja minä olin nukkunut sikeästi. Ukko seisoi\nvieressäni; hänen naamansa näytti nyreältä ja ränstyneeltä.\n\n\"Mitä pirun peliä sin'olet pitänyt pyssyllä, penikka? Hä?\"\n\nAattelin että hän kaiketikaan ei paljoa muistanut yöllisestä\näksiisistään, niin että vastasin:\n\n\"Olihan joku roisto yrittämässä yöllä sisään ovesta, ja minä tahdoin\nhäntä pelottaa.\"\n\n\"Miks'et sitten herättänyt minua?\"\n\n\"Minä koitin, vaan en saanut teitä henkiin.\"\n\n\"No, hyvä. Älä lörpötä siinä nyt lorujas, vaan pötki joelle kokemaan\nkoukkuja, että saahaan kaloja murkinaks. Kuulekkos! Minä tulen\nkoht'siltään.\"\n\nHän avas oven, ja minä pötkin ulos ja menin joelle. Siellä huomasin,\nettä virta kuletti mukanaan koko joukon puuvärkkiä ja puunkuorta, ja\nsiitä päätin että vesi oli nousemassa. Mull'olis ollut hyvät markkinat,\njos nyt olisin oleskellut kylässä. Juhannustulva oli mulle aina ollut\noikein kultakaivoksena; se tuopi näet aina muassaan hirsiä, jopa\npolttopuita ja toisinaan koko tusinan tukkia yhtenä lauttana, ja muuta\nsemmoista. Silloin ei tarvitse muuta kuin pitää varansa keksi kädessä\nja myydä saaliinsa tapulitarhaan tai sahamyllyyn.\n\nKävin kappaleen matkaa joenvartta ylöspäin tähystellen, niin\nsanoakseni, toisella silmällä ukkoa, toisella tulvan tuomisia.\nYht'äkkiä tuli siinä tanssien virran mukana kanooti, niinpä niinkin,\nja päälle päätteeksi oikein sievä kanooti, noin neljä- tai kolmetoista\njalkaa pituudelta ja uiden upeana kuin sorsa. Minä sänttäsin pää\nedellä rannasta kuin sammakko, vaatteet päälläni, ja uin aika kyytiä\nkohden kanootia. Luulinpa melkein, että siinä makais joku junkkari\npohjassa, sillä ihmiset tekevät usein sillä viisin kurillaan; kun\npyydystäjä tarttuu saaliiseensa, hypähtävät he ylös ja nauravat hänet\npahanpäiväiseksi. Mutta niin ei nyt onnekseni käynyt tällä kertaa.\nS'oli todellakin ajokanooti, ja minä kapusin siihen ylös ja meloin sen\nrantaan. Nytpä ukko on iloissaan, aattelin mä, kun saa nähdä tämän\nsaaliin -- se on ainakin kymmenen dollarin arvoinen. Mutta tullessani\nrantaan ei pappa vaaria näkynytkään; ja juur kun olin laskenut pieneen\npoukamaan, jonka yllä kasvoi pajupensaita ja köynnöskasvia, niin\nettä se näytti pieneltä luolalta, -- silloin pisti päähäni toinen\ntuuma. Aattelin, näettekös, että kätkisin kanootin isältä, ja sitten\nen karatessani meniskään metsään travaamaan jalkasin, vaan laskisin\npulskasti jokea alas noin viiskymmentä virstaa ja pitäisin sitten\nleiriä hauskalla paikalla.\n\nEnhän ollut kaukana mökistämme, ja niinpä olin alinomaa kuulevinani\nukko vaarin tulevan. Mutta sainhan kuitenkin kanootin kätketyksi, ja\nkun sitten kurkistelin pajupensaan takaa, näin hänen seisovan polulla\nja tähtäävän pyssyllään yhtä lintua. Hän siis ei ollut mitään nähnyt.\n\nHänen tullessaan rantaan, olin jo paraikaa kokemassa muuatta koukkua.\nHän haukkui minua vähäsen, kun olin niin kuhnustellut, mutta minä\nsanoin pudonneeni jokeen, ja sentähden olin mukamas viipynyt niin\nkauvan. Tiesinhän hänen huomaavan, ett'olin märkä kuin trasu; ja hän\nrupeis trissaamaan minua kaikellaisilla kysymyksillä. Me saatiin\nkoukuilla kuus kissakalaa ja mentiin kotiin.\n\nSyötyämme aamiaisemme, heitti hän pitkälleen taas ja minä myös --\nmokoman yön jälkeen. Minä makasin siinä mietiskellen jotain konstia,\njolla voisin estää sekä ukkoa että leskirouvaa minua seuraamasta; sehän\nolis parempi kuin luottaa siihen onnenpeliin, että ennättäisin kylliksi\nkauas ennenkun he pääsisit jälilleni; saattaishan tapahtua jos jotakin.\nNo, enhän ens'aluksi keksinyt mitään keinoa; mutta mitäs ollakkaan,\nniin ukko nousi juomaan pari tuoppia vettä ja sanoi sitten:\n\n\"Toiste, kun joku kuleksija tulee nuuskimaan nurkkia täällä, niin sinun\npitää minut herättää, kuulekkos? Tuolla roistolla oli piru hampaan\nkolossa. Tarvitsis kuulan koniinsa. Ja toiste sinä minut herätät heti,\nkuuleks?\"\n\nSitten hän kallistui kyljelleen taas ja nukkui -- mutta mitä hän\noli sanonut, se justiin synnytti päässäni sen konstin, jota olin\netsiskellyt. Hehei! tuumasin itsekseni, jo tässä tiedetään temppu, joka\npidättää heitä nuuskimasta jälkiäni.\n\nNoin kahdentoista aikana noustiin me ylös ja mentiin joelle jälleen.\nJoki nousi nousemistaan, ja virta toi mukanaan paljon ajopuita. Tulipa\nsiinä myös yhtenä lauttana koko yhdeksän tukkia. Otimme veneen ja\nhinasimme sen rantaan. Sitten söimme päivällistä. Toinen kuin isä ukko\nolis odottanut siinä pitkin päivää saadakseen vain lisää Jumalan viljaa\nvirrasta; mutta hänpä ei totta maar malttanut. Yhdeksässä tukissa oli\nhälle kylliksi; hänen piti suoraa päätä kylään niitä myymään. Hän siis\nsalpasi minut mökkiin kuin ainakin ja otti veneen ja lähti hinaamaan\ntuota lauttaa kylään, tuossa kolmen aikana iltapäivällä. S'oli selvää,\naattelin mä, ett'ei hän palais sinä yönä. Odotin kunnes hän olis\npoistunut kappaleen matkaa, otin framille sahani taas ja kävin tuon\nseinähirren kimppuun. Eikä aikaakaan, niin olin kömpinyt reiästä ulos.\nUkko lauttoineen näkyi pienenä pilkkuna kaukana alapuolella toisessa\nrannassa.\n\nOtimpahan jauhosäkin ja kannoin sen joelle piilopaikkaani ja viskasin\nkanootiin. Sitten kuletin sinne läskimöhkäleen, sitten viinaleilin;\nsitten otin kaikki kahvit ja sokerit, mitä meill' oli, ja ampumavarat;\notin rohtimet; otin ämpärin ja napun ja läkkikannun; otin vanhan sahani\nja kaksi vilttiä; otin kastrullin ja kahvipannun. Ongensiimoja ja\nkoukkuja ja tulitikkuja otin myös - niin, otimmahan ylimalkain kaikki\ntyyni, mik'oli penninkään arvosta, niin että koko hotellimme jäi\nlähimmittäin puti puhtaaksi. Olisin mielelläni tahtonut kirveen, mutta\nmeill'ei ollut muuta kuin se, joka oli halkopinolla, ja sen jätin mä\neri syystä siihen. Viimeiseksi sieppasin pyssyn, ja sitten olin valmis.\n\nMinä olin siinä oikein uurtanut maanpintaa, ryömiessäni ees takasin\nreiästä ja laahatessani ulos niin paljon tavaraa. Nyt täytin sen paikan\nsomerolla, niin ett'ei näkynyt jälkiäni eikä sahajauhoja. Sitten panin\nulossahatun hirrenpätkän takasin reikään ja pistin pari kiveä tueksi\nsen alle, että se pysyisi paikoillaan -- koko hirsi kun siltä kohdalta\nei oikein ulottunut maahan asti. Jos seisoi neljä viis jalkaa siitä\npoispäin eikä tiennyt mitään sahatyöstä, niin ei totta maar huomannut\nmitään; ja sitä paitsi oli se paikka mökin takapuolta, niin että kukaan\ntuskin olis äkännytkään mennä nuuskimaan sieltä päin.\n\nKanootin paikalla ei ollut muuta kuin ruohoa, niin että siinä ei voinut\nnäkyä mitään jälkiä. Seisoin rannalla ja katselin kaikkialle; ja kaikki\noli hyvin. Sitten otin pyssyn ja menin kappaleen matkaa metsään,\nampuakseni, jos suinkin, pari lintua. Silloin näin yht'äkkiä metsäsian;\ntapahtui, näet, toisinaan näillä seuduin, että joku porsas karkasi\nkotoaan ja metsistyi salossa. Minä ammuin tämän otuksen ja laahasin sen\nmökille.\n\nSitten otin kirveen ja löin oven sisään, että ryskähti. Sitten laahasin\nporsaan mökkiin, lähelle pöytää, ja iskin sitä kirveellä kurkkuun ja\nannoin veren vuotaa maahan -- sanon tahallani: maahan, sillä eihän,\nJumala paratkoon, tässä hotellissa muuta lattiaa ollutkaan kuin paljas\nmaa, kova maa, ei lautoja nimeksikään. No, nyt otin minä vanhan säkin\nja täytin sen suurilla kivillä -- niin suurilla kuin jaksoin kantaa\n-- ja laahasin sitä sitten, verisestä siasta asti, pitkin maata ovesta\nulos ja metsän läpi aina rantaan saakka, josta keikahutin sen jokeen,\nja siihen se samassa upposi. Se oli niin raskas, ett' aivan helposti\nvoi nähdä ruohosta, että siitä oli jotakin laahattu. Oikein kaipasin\nnyt Tom Sawyeria; sillä tiesinhän kuinka kovasti hän harrasti juur\ntänkaltaista touhua, ja hän olis keksinyt vielä monta metkua juonen\njatkoksi. Hän oli seppä semmoisissa, kun tarvittiin.\n\nNo, mutta viimein repäsin nyt päästäni pivollisen hiusta ja hivelin\nkirvestä kunnollisesti sianverellä ja tahrasin siihen hiukset kiinni;\nsitten viskasin koko kapineen nurkkaan. Sitten otin porsaan ja pidin\nsitä mekollani rintaani vasten (niin ett'ei veri päässyt vuotamaan\nmaahan), ja kannoin sen hyvän matkan päähän tuvasta; sitten läiskähytin\nsen jokeen. Sill'aikaa pisti päähäni toinenkin juttu. Menin ottamaan\njauhosäkin ja vanhan sahani kanootista jälleen ja kannoin ne tupaan.\nPanin säkin vanhalle paikalleen ja tein reiän sen pohjaan sahallani,\nsillä meillä ei ollut mitään oikeita ruokaveitsiä tai kahveleita, kun\nisä ukkokin aina vain käytti linkkuveistään tai puukkoaan pöydässäkin.\nSitten kannoin säkin noin sata syltä ruohon poikki ja metsän läpi maan\npuolelle päin muutamalle matalalle lammelle, joka oli viis virstaa\nlaaja ja täynnään kaislaa ja sorsia sydänkesällä. Siitä laski pieni\njoki monta virstaa sisämaahan päin, en tiedä mihin. No, mutta säkistä\nsateli nyt jauhoja ulos pitkin matkaa, niin että sillä viisin syntyi\npieni valkoinen polku tuohon lampeen asti. Pudotin tahallani tielle\nmyöskin ukon kovasimen, niin että näyttäis siltä kuin olis se pudonnut\ntapaturmassa. Sitten sidoin pienen reiän kiinni seililanka-pätkällä,\nniin ett'ei jauhosäkki enää vuotanut, ja kannoin säkkini ja sahani\njälleen kanootiin.\n\nNyt oli jo melkein pimeä, ja minä siirsin kanootin sen pikku poukaman\nsuuhun, johon olin sen kätkenyt, ja istuin odottamaan kunnes kuu\nnousis. Sidottuani ruuhen pajupensaaseen, haukkasin vähän ruokaa ja\npanin sitten pitkälleni paattiin poltellakseni vähäsen ja miettiäkseni\nmaailman menoa. Minä oletin, että he seuraisivat tuon kivillä täytetyn\nsäkin jälkiä rantaan ja sitten hakisivat minua naaraamalla joesta.\nJa sitten seuraisivat he jauhopolkua lammelle asti ja kulkisivat\nluultavasti pitkin sitä puroa, joka laski siitä ulos, saadakseen\nkynsiinsä rosvot, jotka olivat tappaneet minut ja varastaneet kaikki\ntavarat. Joesta he eivät etsi muuta kuin minun kuollutta luurankoani,\naattelin mä. Ja siihen he pian kyllästyvät, tuumasin, ja sitten ei\nminusta enää piittaa kissakaan, ja minä saan venyä missä mun lystää.\nJacksonin saari on mulle justiin omiansa; sen minä tunnen perin pohjin,\nja sinne ei koskaan kukaan ihminen tule. Ja sieltä voin minä yön aikaan\nmeloa kylään, pasteerailemaan ja hankkimaan itselleni mitä milloinkin\ntarvitsen. Jacksonin saari, jaa, sielt' olen tästedes kotosin.\n\nMinä olin väsyksissäni aika lailla, ja niinpä sattui, että nukuin\nsiihen paikkaan. Herätessäni sitten en ensimmältä saanut selville\nollenkaan, missä oikeastaan olin. Nousin istualle ja tirkistelin\nympärilleni, ikäänkuin pikkusen peloissani. Silloin muistin kaikki\ntyyni. Joki näytti monta, monta virstaa leveältä. Kuuvalo oli niin\nkirkas, että minä voin laskea montako tukkia ui virrassa sata\nsyltää paikaltani. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa, ja niin näytti\nmyöhäiseltä, ja _haisi_ niin myöhäiseltä. Niin, kyllähän tiedätten mitä\nminä meinaan, vaikk'en osaa sit' oikein sanoin selittää.\n\nHaukottelin hiukkasen ja ojentelin raajojani, kun yht'äkkiä kuulin\njotain ääntä kaukaa veden poikki. Kuultelin tarkasti ja pian äkkäsin\nmitä se oli. S'oli airojen kitkuntaa hangoissa hiljaisena yönä.\nKurkistelin pajupensaan läpi ja näin todellakin veneen uiskentelevan\netäällä. En voinut nähdä, montako henkeä siinä oli. Mutta se liukui\nlähemmälle, ja nyt näin, ett'ei siinä ollut muuta kuin yks mies.\nVoi, voi, aattelin mä, kai se nyt on ukko, joka tulee, juur kun olis\nsaanut pysyä poissa. Hänen paattinsa ajoi lujan virran mukana vähän\nalapuolelle minua, mutta pian pyörähytti hän sen rannemmalle suvantoon\nja tuli jo niin likelle minua, että melkein olisin ulottunut häneen\npyssynpiipulla. No, se oli, kun olikin, isä ukko, -- ja hän oli\nselvänä; sen huomasin hänen soudostaan.\n\nEn siinä juur päätäni pidellyt; vaan tuossa paikassa kiiti kanootini\nsalaman nopeudella jokea alaspäin, vaikka hiljaa kuin hiiri ja rannan\nvarjossa. Päästyäni pari virstaa poispäin, laskin ulos keskelle\nvirtaa, sillä läheninpä jo lossivalkamaa, josta ihmiset olis voineet\nnähdä minut ja huutaa \"halloo!\" Minä laskin kanootini aivan ajopuiden\nsekaan ja panin pitkälleni sen pohjalle ja annoin sen sitten ajelehtia\neteenpäin muun puuvärkin muassa.\n\nMakasin siinä selälläni ja voin paksusti, poltellen piippua ja\nkatsellen kirkasta taivaan kantta. Taivas näyttää niin kovin syvältä,\nkun sitä noin katselee maatessaan selällään kuutamossa; en ollut ennen\näkännytkään sitä seikkaa. Ja kuinka pitkän matkan päästä sitä kuuleekin\nvettä pitkin tuommoisena yönä! S'on ihmeellistä. Minä kuulin heidän\npuhuvan lossivalkamalla, kuulin jumaliste jok'ainoan sanan. Muuan mies\nsanoi, että päivät nyt oli pitenemässä mukamas ja yöt lyhenemässä.\nMuuan toinen meinasi, ett'ei mukamas _tämä_ yö ainakaan tuntunut\nlyhyeltä -- ja silloin toiset nauroi; ja hän sanoi sen toistamiseen, ja\nhe nauroivat toistamiseen. Sitten he herättivät jonkun toisen toverin\nja kertoivat sen hänelle ja nauroivat, mutta hän ei nauranutkaan, vaan\nkäski heidän mennä h----ttiin ja jättää hänet rauhaan. Ensimmäinen\npuhuja sanoi aikovansa kertoa jutun muijalleen, joka mukamas sais\nnauraa oikein haljetakseen, mutta hän itse oli kyllä, sanoi hän,\nlaskenut paljon muhkeampiakin kompia parempina päivinään. Sitten sanoi\njoku, että kello oli vähä vailla kolmea ja että toivottavasti päivän\nnousuun ei olis enemmän kuin vähän toista viikkoa. Sitten hiljeni\nheidän puheensa hiljenemistään, ja minä en enää voinut eroittaa sanoja;\nkuulin vain jotain muminaa ja vähän väliä naurun pätkän, mutta se\ntuntui jo tulevan kaukaa.\n\nMinä olin nyt hyvän matkaa lossista. Nousin istualleni, ja siinähän\noli eessäni Jacksonin saari, pari virstaa alaspäin, jylhine puineen\nja kamalan suurena ja paksuna ja pimeänä kuin lyhdytön höyrylaiva.\nHietasärkät saaren yläpäässä eivät olleet näkyvissä nyt -- tulvan\ntähden.\n\nEi kestänyt kauvan, ennenkun olin saareni kohdalla. Kova virta lennätti\nminut yhtä vauhtia yläpään ohi, mutta sitten tartuin airoihin ja\npyörähytin paattini suvantoon ja laskin maalle Illinoisin puolelle\nantavaan rantaan. Ajoin kanootini syvään ränniin sannassa, jonka tunsin\nvanhastaan; minun täytyi työntää syrjään pensaanoksia päästäkseni\nsisään, ja kun olin vetänyt ylös veneen ja laittanut sen kiinni, ei\nkukaan voinut sitä nähdä ulkoapäin.\n\nMenin ylös ja istuin kaatuneelle puun-rungolle saaren yläniemessä ja\nkatselin ulospäin lavealle joelle ja noita mustia ajopuita ja ylöspäin\nvanhaan kotikaupunkiin, josta pari kolme valopilkkua vilkahteli. Tuli\nmyöskin mahdottoman iso tukkilautta uiden jokea alaspäin, ja siinä oli\npalava lyhty keskellä. Katselin sen luisuntaa eespäin, ja kun se oli\nihan minun kohdallani, kuulin jonkun miehen sanovan: \"Peräairo ulos!\nKäännä oikealle!\" kuulin sen niin selvästi kuin olis hän huutanut mulle\nkorvaan.\n\nRupesihan samaan aikaan vähän valkenemaan taivaalla, ja minä menin\nmetsän sisään ja panin pitkälleni, levähtääkseni pikkusen ennen\naamiaista.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nHerätessäni sitten oli aurinko jo niin korkealla, että kello jo lie\nkäynyt yhdeksättä. Siitä välittämättä makasin siinä vain eelleen\nruohossa ja viileässä varjossa mietiskellen maailman menoa, ja olin\ntyytyväinen ja voin paksusti. Voinhan nähdä auringon vähän pilkistävän\ntuuheiden puiden läpi, mutta enimmäkseen oli metsä niin tiheää,\nettä siell'oli puoleksi pimeää tai ainakin hämärää sisässä. Missä\npäivän valo pursui lehtien läpi, oli siinä ikääskuin teirenpilkkuja\nsammalessa, ja ne huojuivat vähäsen sinne tänne, ja siitä näin että\nyläilmassa kävi vähän tuultakin. Muutamassa männyssä istui pari oravaa\npöpötellen mulle hyvin ystävällisesti.\n\nMull'oli siinä niin hyvä olla ja laiskotella, ett'en viitsinyt nousta\nylös laittamaan itselleni aamiaista. No, olin juuri nukkua jälleen, kun\nyht'äkkiä yläjoelta päin kumeasti kuului: \"bom!\" Nousin kyynärpäälleni\nja kuultelin; ja pian pamahti uudestaan. Nousin ylös ja katsoin reiästä\nlehtien läpi, ja minä näin ikääskuin paksun savupilven leijailevan\nveden päällä, melkein lossipaikan kohdalla. Ja siellä oli myöskin\nlossivene ajelemassa jokea alaspäin ja täpö täynnään väkeä. Ja nyt minä\ntiesin mitä siellä hommattiin. \"Bom!\" Näinhän valkosen savun pölähtävän\nulos lossiveneen kyljestä. Hoo, hoo, aattelin mä, kunnialaukauksia\nmulle! Ampuvat kanoonalla veden yli, saadakseen luurankoni nousemaan\npinnalle.\n\nMull' oli aika lailla nälkä, mutta nyt ei käynyt mennä tekemään\nruokatulta; olisivat heti nähneet savun. Sain istua siinä katsomassa\nkanoonan-savua ja kuulemassa pamauksia. Joki oli siltä kohdalta hyvin\nleveä, ja sit'on aina turkkasen mieluisa katsella mokomana makeana\nkesäaamuna, kun aurinko paistaa; ja mull'olis ollut oikein hauska istua\nsiinä katselemassa, kun he pyydystelit jäännöksiäni joen pohjasta,\nkunhan mulla vain olis ollut jotain syötävää. No, mutta satuimpa siinä\nsitten yht'äkkiä muistamaan, että aina, kun joku on hukkunut, pistetään\nvähän elohopeaa muutamiin junttapulliin ja annetaan niiden uida virran\nmukana; jolloin ne pysähtyvät siihen paikkaan, jossa hukkunut luuranko\nmakaa. Nyt menen minä väijymään, tuumasin mä, ja jos joku tuommonen\npulla tulee minua hakemaan, niin minä vastaan siitä, että se osuu\noikeaan paikkaan. Muutin saaren toiselle rannalle, sille, joka antoi\nIllinoisin puolelle, koettamaan onneani. Ja mitäs ollakkaan! Siinä tuli\ntotta maarian muhkea junttapulla tanssien veden päällä, ja minä heti\nsitä tavottelemaan pitkällä kepillä, mutta mun jalkani luiskahti ja\nkakku karkasi tiehensä. Minä olin tietysti tällännyt itseni paikkaan,\njossa virta juoksi lähinnä rantaa; niin viisas toki olin. No, yht'äkkiä\ntuli siinä toinen pehmeä pulla purjehtien, ja sillä kertaa onnistuin.\nOtin pois tulpan ja puistin pois pienen elohopeapallon ja iskin\nhampaani pullaan. Se oli oikein herrasväen junttapullaa, eikä mitään\nprostoita.\n\nMinä voin paksusti kuin provasti, istuessani siinä lehdikossa kaatuneen\npuun päällä mukeltaen makosta leipää ja katsellen lossivenettä, jossa\nniin hartaasti minua naarattiin. Ja silloin pisti myös päähäni hyvä\naatos. Tulin näet tuumaamaan, että leskirouva Douglas tai pitäjän\npastori tai joku muu jumalinen ihminen oli rukoillut, että tämä\njunttapulla osuisi juur siihen paikkaan, jossa minä olin, ja sen se\nnyt oli tehnytkin, totta totisesti. Niin että tuosta rukoilemisesta\nsittenkin mahtaa lähteä jotain. Mutta niin on varmaankin laita\nainoastaan jos siihen rupee joku paremman-puoleinen ihminen, niinkuin\nesimerkiksi pastori tai leskirouva; minulle se ei luonnista, sen olen\nnähnyt, eikä arvattavasti minun kaltaisilleni.\n\nSytytin piippuni ja vetelin savuja hyvän aikaa ja odottelin. Lossivene\nliukui eteenpäin virran kanssa, ja minä laskin että voisin nähdä ketä\nkaikkia siinä oli, kun se tulisi sille kohdalle, josta olin onkinut\njunttapullan. Kun se siis nyt oli uinut kappaleen matkaa alas minuun\npäin, sammutin minä piippuni ja menin aivan lähelle sitä paikkaa,\njost'olin kaapannut leipäpullan. Siinä panin pitkälleni paksun\nhaarapuun taakse rannassa. Puun haarasta voin kurkistaa läpi.\n\nNo, lossivene tuli keikkuen yhä lähemmäs, ja koht'ikään oli se niin\nlikellä, että olisivat voineet pistää ulos lankun ja astua rantaan, jos\nhalutti. Siin'oli väkeä, että vilisi. Isä ukko ja laamanni Thatcher\nja pikku Bessie Thatcher ja Jo Harper ja Tom Sawyer ja hänen vanha\ntätinsä Polly, ja Sid ja Mary ja koko joukko muita. Kaikki he puhuivat\nmurhasta; mutta yhtäkkiä puuttui katteini puheeseen ja sanoi:\n\n\"Tähystäkää tarkasti siellä! Virta käy tässä lähinnä rantaa, ja hän on\nsaattanut tarttua pajupensaisiin jossakin. Niin ainakin toivon.\"\n\n_Minä_ puolestani en sitä toivonut. Mutta he tukkivat kaikki sille\npuolen, kallistuivat yli reilingin, melkein vasten naamaani, ja\ntuijottivat veteen voimiensa takaa. Minä voin nähdä heidät vaikka\nkuinka selvästi, mutta he eivät voineet nähdä minua. Silloin huutaa\nkatteini:\n\n\"Varokaa!\" -- No, sen sakramenskattu! Kanoona laukesi mulle vasten\npläsiä mokomalla ukkospilvellä, että minä menin sokeaksi savusta ja\nkuuroksi pamauksesta ja luulin olevani aivan mennyttä kalua. Jos vain\nolisivat arvanneet ladata kuulalla, niin olisivat pitkittä mutkitta\nsaaneet siinä samassa mitä etsivät, nimittäin minun luurankoni. No,\npian huomasin kuitenkin, tultuani tolkuilleni taas, ett'ei mulle\ntodenteolla ollut mitään vahinkoa tullut. Lossivene luisti poispäin\nja katosi näkyvistäni saaren alaniemekkeen taakse. Kuulin pamauksia\nsilloin tällöin noin tunnin ajan vielä, mutta sitten ne taukosivat.\nKuljettuaan ympäri koko saaren, joka oli kolme virstaa pitkä, näkyivät\nnaaraajat väsyneen ja laskivat maalle Missourin puolella ja pötkivät\nkotiinsa.\n\nNo, nyt ei mulla enää ollut mitään hätää. Eihän tämän perästä kukaan\nhuolis ajaa minua takaa. Minä kannoin kaikki kauskuni ylös kanootista\nja laitoin itselleni oikein pulskan leiripaikan paksuimpaan metsään.\nTekasin vilteistäni jonkinmoisen teltan sateensuojaksi tavaroilleni.\nSitten istuin onkimaan ja sain kissakalan ja avasin sen sahallani, ja\nillan puoleen laitoin nuotiotulen ja paistoin kalan. Syötyäni panin\nsitten ulos pari koukkua saadakseni vähän kalaa aamuksikin.\n\nPimeän tullen istuin nuotioni ääreen polttelemaan, ja s'oli hyvin\nhauskaa. Mutta hetken päästä rupes kuitenkin tuntumaan hiukan ikävältä,\nja niinpä menin istumaan rantaan ja kuultelin virran virinää ja laskin\ntähtiä taivaslaella ja ajopuita ja tukkia joessa, ja sitten menin\ntakasin ja panin maata. Se on sittenkin paras konsti, kun on ikävä,\nsillä silloin unohtuu pian koko tämä matoinen maailma.\n\nNo, mutta sillä viisin meni kolme päivää ja yötä. Mutta neljäntenä\npäivänä sitten lähdin tutkimusretkelle yltympäri saartani. Olihan se,\nnäettekös, minun saareni, ja minä tahdoin tietää mitä kaikkia siellä\nolis. Löysin aika lujasti mansikoita, kypsiä ja priima tavaraa, ja koko\npaljon vaaramia, jopa kirsimarjojakin, puolikypsiä, ja metsärypäleitä,\njotka vasta kävivät nuppuun. Ne tulisivat mulle vielä hyvään\ntarpeeseen, aattelin mä.\n\nNo, minä kuljeksin sinne tänne metsässä, kunnes arvelin olevani melkein\nsaaren toisessa päässä, leiristäni lukien. Mull'oli pyssy muassani,\nmutt'en ollut mitään ampunut; pidin sitä vain turvanani tänkaltaisella\nretkellä; saisinhan metsänriistaa likemmältäkin. No, ja nyt olin\näkkiarvaamatta melkein kompastua suureen käärmeeseen, ja se kiemuroi\nsukkelasti poispäin ruohon ja kukkien läpi, ja minä perästä antaakseni\nsille parven haulia niskaan. Karkasin päälle minkä ennätin, kun\nyhtäkkiä hyppäsin - suorastaan nuotiotulen tuhkaan, joka vielä savusi.\n\nSydämmeni lensi ylös keuhkoihin, pahanpäiväisesti pamppaillen. Eikä\nsiin' aikaa ollut katsella ympärilleni, vaan viilsin mä tieheni\nvarvasnenällä mink' ennätin. Tuon tuostakin seisahuin hetkiseksi\ntiheimpään metsikköön ja kuultelin; mutta rintani hengitti niin kovaa,\nett'en voinut muuta kuullakkaan. Sitten juoksin taas eteenpäin ja\nseisahuin taas kuultelemaan, ja sillä viisin sitten pitkin matkaa. Jos\nnäin puunkannon, luulin sitä ihmiseksi; jos astuin kuivalle oksalle\nja se rapsahti poikki, niin tuntui siltä, kuin joku junkkari olis\nleikannut henkeni, jota hengitin ulos, kahteen osaan ja jättänyt niistä\nainoastaan toisen mulle, vieläpä pienimmän.\n\nTullessani viho viimeinkin leirilleni, tuntui kuin en olis ollut oikein\nriski sinä päivänä; mutta aika oli täpärällä, aattelin mä. Ja niinpä\nlaahasin kaikki tavarani kanootiin taas, kiireintä myöten, ja sammutin\ntulen ja potkasin tuhkat ja kekäleet hajalle, että se mukamas näyttäis\nvanhalta, hylätyltä nuotiolta. Ja sitten kiipesin mä puuhun.\n\nSiinä istua kökötin pari tuntia, näkemättä mitään tai kuulematta\nmitään, vaikka minä _tykkäsin_ näkeväni jos jotakin, satoja kertoja.\nNo, mutta sainhan tietysti viimein kyllikseni siitä, ja niin\nkapusin alas jälleen ja pujahin tiheään metsään, katsellen alinomaa\nympärilleni. Koko päivänä en saanut syödäkseni muuta kuin vähän marjoja\nja kurjia rääpiäisiä aamiaisesta.\n\nPimeän tullen rupesi nälkä minua tonkimaan aika lailla. Minä laskin\nsentähden veneeni vesille ennen kuun nousua ja meloin Illinoisin\npuolelle, noin puoli virstaa jokea alaspäin. Siellä menin metsään\nja laitoin valkean ja paistoin itselleni illallisen. Tuumasin olla\nsiellä yötä, mutta juur kun olin panna pitkälleni, kuulin yhtäkkiä\nhevos-kavioiden klopsivan, ja sitten kuulin ihmisääniä. Kankutin\nkapineeni kanootiin jälleen mitä kiireimmiten ja sitten ryömin metsän\nläpi katsomaan mitä siell'oli. Eikä aikaakaan ennenkun joku sanoi:\n\n\"Jäärään tähän yöksi. Hevosluuskat ovat uupuneet.\"\n\nSänttäsin kanootilleni, laskin vesille ja meloin takasin saarelleni,\nvanhaan paikkaan. Panin sitte maata kanootiin.\n\nEnhän kuitenkaan paljoa nukkunut. Oli niin ajattelemista. Joka kerta,\nkun silmäni painuivat kiinni, tuntui siltä kuin joku olis tarttunut\nminua niskaan. Vääntelin, kääntelin siinä sillä viisin pari tuntia;\nmutta viimein aattelin: Tämä ei käy laatuun. Minun täytyy saada selkoa\nasiasta, kävi miten kävi. Ketä märehtii täällä saarella muita kuin\nminä? -- Niin tuumasin ja päätin, ja sitten tuntui heti paremmalta.\n\nNo, tuumasta toimeen. Otin melan ja väänsin kanootin pois pari syltää\nrannasta ja annoin sen sitten uida virran mukana puiden varjossa. Oli\nkomea kuutamo ja rannan-varjon ulkopuolella melkein yhtä valoisaa\nkuin päivällä. Annoin mennä sillä viisin noin tunnin ajan, ja kaikki\noli hiiren hiljaa. Tulin viimein lähelle saaren alimmaista nientä, ja\nsamassa tuli viileä tuulenviuhka, ja s'oli tietysti samaa kuin olis\nsanottu, että yö oli lopussa. Annoin kanootille käänteen melalla, ja\nsen kokka kävi rantaan. Otin pyssyni ja pyörähin metsään, sinneppäin,\njossa olin juossut nuotiotuhkan yli. Mutta enhän löytänyt tuota paikkaa\npitkään aikaan. Yhtäkkiä näin sitten kuitenkin jotain välkähtävän\nkaukaa puiden välistä. Hiivin sinneppäin, hiljaa ja varovasti. Pian\nolin likempänä. Kas sitä vain! Siinä makasi totta maarian nuotion\nääressä muuan mies. Ja totta puhuakseni tunsin vähän kylmää väristystä\npitkin selkärankaani. Hänellä oli viltti käärittynä pään ympäri, joka\noli aivan likellä liekkiä, kuin olis hän aikonut sitä paistiksi. Minä\nkyykistyin alas pensaan taakse, noin kolme kyynärää miehestä, ja pidin\nhäntä tarkasti silmällä. Nyt oli jo melkein täysi päivä. Hetken päästä\nheitti hän viltin naamaltaan, haukotteli ja oikoi koipiaan. He, he,\nhe! Siinähän loikoi eessäni fröökynä Watsonin Jim! Puolihupsuna ilosta\nhuusin:\n\n\"Hehei, Jim!\" ja hyppäsin sinne pensaan takaa.\n\nHän lensi ylös ja tuijotti minuun, kauhistus naamallaan. Ja sitten\nlankesi hän polvilleen ja pani kätensä ristiin ja vinkui värisevällä\näänellä:\n\n\"Älä lyö Jim parkaa, älä lyö! Ei oo Jim koskaan teheny mittään pahhaa\naaveille. Min'oon aina tykänny hirveän paljon kuolleista ja ollu\nhyvä niille. Armaha nyt Jim parkaa ja mee jokkeen jällens, jost' oot\nkotosin, ja älä pelätä vanhaa Jim parkaa, jok' aina oli niin kiltti\nsulle.\"\n\nNo, eihän siinä toki kauvan viipynyt, ennenkun sain hänen näkemään,\nett'en ollut mikään aave. Ja min'olin niin ilonen, ett'oikein. Eihän\nollut ikävä enää. Minä sanoin hänelle, ett'en minä puolestani pelännyt\nettä _hän_ kantelis ihmisille missä minä olin. Juttelin siinä sillä\nviisin lakkaamatta, mutta hän vain istui ja tirkisteli minuun sanomatta\nsanaakaan. Viimein sanoin:\n\n\"Hoho! johan aurinko on korkealla. Kohennappa tulta, että saadaan\naamiaista.\"\n\n\"Eihän se maksa vaivaa, kun ei oo muuta mitä keitettäis ku mansikoita\nja mokomaa roskaa. Mutt' onhan sulla pyssy näämmä. Kenties saatais\nsillä jottai parempaa syyäksemmä ku mansikoita.\"\n\n\"Mansikoita ja mointa roskaa? Silläkö sinä täällä elät?\"\n\n\"Ei yhtään palaa muuta, ei yhtään.\"\n\n\"No, hyvänen aika! Kauanko sitten olet ollut täällä saarella?\"\n\n\"Tulin tänne yöllä sen päivän päästä, kun tappovat sinun.\"\n\n\"Hä? Silloin jo?\"\n\n\"Jaa, jaa, just präsiis.\"\n\n\"Ja tuommosta kananruokaa vain olet saanut syödäkses?\"\n\n\"Jaa, jaa, just präsiis.\"\n\n\"Silloin mahtaa nälkä tonkia mahaas pahanpäiväisesti?\"\n\n\"Jaksasin syyä kokonaisen hevosen, luulen ma. Kuin kauvan oot _sinä_\nollu saarella?\"\n\n\"Siitä illasta asti kuin tappoivat minun.\"\n\n\"Voi, kiesus! No, millä Herran tähen sin'oot eläny? Mutta kas, onhan\nsulla pyssy. S'on hyvä, se. Mee nyt ja ammu jottai, niin minä laitan\ntulen.\"\n\nMe mentiin sinneppäin, missä kanooti oli, ja sill'aikaa kun hän teki\ntulen ruohoiseen avopaikkaan puiden välissä, juoksin minä noutamaan\njauhoja ja läskiä ja paistinpannun ja kahvia ja kahvipannun ja\ntinakupin. Nähdessään kaiken tämän rikkauden, Jim vallan ällistyi ja\nluuli, että s'oli noituutta. Mutta sitten istuin onkimaan ja sain kelpo\nkissakalan, jonka Jim perkkasi linkkuveitsellään ja pani paistumaan.\n\nPian oli ruoka valmiina, ja me istuttiin ruohoon ja syötiin, ja\nmainiolta maistui lämmin ateria. Jim parka ahmi kuin nälkäinen susi,\nja eihän se kummaa ollutkaan. Kun viimein oli saatu kylliksemme,\nkallistuttiin me laiskottelemaan ja voitiin paksusti.\n\nHetken päästä sanoi Jim:\n\n\"Mutta kuules, Huck, kuka s'oli ku tapettiin siellä mökissä, kosk'ei\ns'ollu sinä?\"\n\nKerroin hälle koko juonen, ja hän sanoi, että s'oli saakelin sukkelaa.\nTom Sawyerkaan ei olis keksinyt parempaa mukamas. Mutta sitten sanoin\nminä:\n\n\"Mutta mistä se tulee oikeastaan, että _sinä_ oot täällä, Jim?\"\n\nHän näytti hiukan hätääntyneeltä eikä hetkeen hiiskunut sanaakaan.\nMutta sitten hän sanoi:\n\n\"Kenties paras, ett' annetaan sen olla.\"\n\n\"Miksikä niin, Jim?\"\n\n\"Hm, onhan syitä. Mutt' ethän sinä kantele, Huck kulta, jos sanon miten\ns'oli. Hä? Ethän kantele, Huck?\"\n\n\"No, johan nyt! Ole huoleti, Jim.\"\n\n\"No, hyvä. Min' uskon sinua, Huck. Katos, s'oli niin, että -- että minä\n_karkasin tieheni_.\"\n\n\"No, mutta Jim!\"\n\n\"Joo, joo, niin s'oli. Mutta sinä lupasit, ett'et kantelis, Huck.\nMuistakko, että lupasit ett'et kantelis kellekkään?\"\n\n\"No, minä lupasin, ja minä pysyn sanassani, s'on vissi se. Hiis\nvieköön! Haukkukoot minua neekerinvarkaaks ja aplisonisti[1] roistoksi\nkuinka paljon tahansa; min'en siitä välitä. Minä en kantele, ja minä en\nsyö sanaani, en kuuna päivänä. No, kas niin. Puhu suus puhtaaks nyt.\nAnna tulla.\"\n\n\"No niin, s'oli tällä viisin. Vanaha pröökynä -- ei, vaan pröökynä\nWatson -- hän toru minua ja jankutti ja nalkutti niin pirusti aamusta\niltaan; mutt'ei siitä mittään; hän sano yhtäkaikki aina, ett'ei hän\nmöis minua eteläänpäin, sinne Orleansiin. No, mutta viime aikona näin\nmä, että siellä kuleksi ja nuuski tommonen orjakauppias nurkissa, ja\nsillon ma tulin vähä alakuloseks. No, yhtenä iltana myöhäseen, kun\npröökynä ja leskirouva jutteli kamarissa, ol' ovi vähä raollaan, ja\nminä satun olemaan takana. Ja minä kuulin, kun pröökynä sano, että hän\naiko myyä minut Orleansiin, vaikka hän ei koskaan ollu sitä toivonu\nmukamas. Mutta nyt mukamas minusta maksettais kahareksan sattaa\ndollaria, ja s'oli, sano hän, niin paljo rahhaa, että s'olis melkein\njumalan kaittelmuksen ylenkattomista, jos ei hän ottais sitä vastaan.\nVanaha prouva, hän koitti saara häntä purkamaan sitä tuumaa; mutta minä\nen jääny orottamaan ennää mitä he sitte sanois, vaan minä sain kintut\nalleni ja korjasin siitä luuni, kuin tuulessa.\n\n\"Minä lönkötin ensin alas mäkkee ja tuumasin siepata paatin rannasta,\nyläpuolella kaupunkii, mutta siell'oli vielä liika paljo väkkee\nliikkeellä, niin että minä piilotin itteni vanhaan tynnyriverstaaseen\norottaakseni siks ku kukin olis menny tiehens. No, mutta minä sain\njäärä sinne koko yöks, sillä siell'oli aina vain tulijoita ja\nmenijöitä. Ja noin kuuren aikaan aamulla niin rupes paatteja kulkemaan\nohi, ja melkein joka paatissa ne jutteli, että sun isä retkus oli tullu\nyöllä kaupunkiin ja kertonu että n'oli tappanu sinun. Ja viimiset\npaatit oli täynnä herroja ja prouvia, jotka oli menossa sinne paikalle\nkattomaan. Ja paljo siellä puhuttiin sinun hirveästä kuolemastas, Huck,\nja minä olin niin julumasti pahoillani siitä, mutta nyt en olekkaan\nyhtään pahoillani ennää, Huck.\n\n\"No, minä makasin siellä sahajauhoissa koko päivän. Ja kyllähän mulle\ntuli aika lailla näläkä, mutta peloissani en mä ollu, kun tiesin, että\npröökynä ja vanaha prouva menis raamatunselitykseen varahain aamulla\nja että he ei kaipais mua ennenku illalla, kun minä ruukkasin tulla\nkottii elukkain kanss, ja ne muut palveljat tietysti pittäis friipäivää\nherrasväen ollessa poissa, niin että ne ei minusta välittäis.\n\n\"No, kun tuli pimmee, lähin minä tallustamaan ylöspäin pitkin joen\nrantaa ja kulin pari virstaa kunnes tulin autiolle paikalle; ja\ntuumasin mä siinä sitte mitä tekisin. Jos yrittäsin käyrä jalkasin\nerespäin, niin ne pian tulis jälilleni koirillans, ja jos varastasin\npaatin, niin ne pian kaipais sitä paattia ja ymmärtäis, että minä olin\nsen ottanu, nääkkös, ja ne ottas sitte selkoo, miss olisin noussu\nmaihin, ja nuuskis jäläkiäni. Ja niin päätin mä, että uiskenteleva\ntukkilautta olis paras, se ei tekis mittään jäläkiä.\n\n\"No, pian näinkin valon, joka tuli ajaen jokkee alaspäin, ja s'oli\nvaloa tukkilautan lyhyrystä. Minä hyppäsin vetteen ja uin sitä kohoren\nja pysytin itteäni ajopuiren seassa, eikä kukkaan minua nähäny, kun\noli pimmee. Ja kun lautta ui ohi, kapusin mä ylös sen peräpuolelle ja\npanin maata siihen. Väki oli kaikki etupuolella, jossa lyhyryt oli. Ja\nvirta oli kova, niin että minä aattelin että sillä viisin ennättäsin\nparikymmentä virstaa ennen päivän koittoo, ja sitte luiskahtasin\nvetteen ja uisin rantaan ja pujahtasin mettään siell' Illinoisin\npuolella.\n\n\"Mutta mull'oli paha onni sillä kertaa. Justiin kun me oltiin saaren\nyläpään kohoralla, niin tuli yks noista pirun miehistä käyren perään\npäin lyhty käressä. Siin'ei ollu väärtti ruveta orottamaan, vaan minä\nluiskahin vetteen taas ja uin saareen päin. No, minä luulin pääseväni\nmaalle missä hyväns, mutta mitä vielä! Ranta oli perhanan jyrkkä, ja\nminä sain uia pitkän matkan ennenkun pääsin maihin. Mutta pääsinpähän\nviimeinki ja menin sitte mettään ja tuumasin ittekseni, että piru vie\nen rupeiskaan ennää mihinkään tekemisiin tukkilauttain kanss niinkauvan\nkun he tolla viisin retustelit ympäri lyhyryins kanss. Mull'oli\npiippuni ja vähä kessutupakkaa ja tulitikkuja lakissani, ja n'oli\npysyny kuivana, niin että mull'oli aika hyvä olla.\"\n\n\"Vai niin, ja sull'ei ollut mitään syömistä koko aikana, mies raukka.\nMainiota. Kuulitko, miten he ampuivat kanoonalla?\"\n\n\"Kyllä, ja mä tiesin että ne ampu sulle. Ja mä näin veneen kulkevan ohi\nmyös; istuin puskain takana kattomassa.\"\n\nPikku parvi poikalintuja tuli lentäen samassa; lensivät pari syltä,\nlaskivat maahan ja lensivät taas. Jim sanoi, että se merkitsi sadetta.\nHän sanoi, että sit' oikeastaan merkitsi se, kun kananpojat tai\ntyttötiitiset sillä viisin lensivät, mutt' että hän ajatteli, että\ns'oli sama, jos poikalinnut sitä teki. Minä tahdoin pyydystää niistä\nmuutamia, mutta Jim pani kovasti vastaan, sanoen että se merkitsi\nkuolemaa mukamas. Hän sanoi, että hänen isänsä kerran makasi hyvin\nkipeänä, ja yks heistä silloin pyydysti linnun, ja nyt sanoi hänen\nmummunsa että hänen isänsä kuolis, ja hän kuolikin.\n\nJim sanoi myöskin ett'ei koskaan pidä räknätä niitä aineita, joita\nkeitetään päivälliseksi; se mukamas tietää kovaa onnea. Eikä myöskään\npidä puistaa leipämuruja pöytäliinasta auringon laskettua, sanoi\nhän; se tietää sekin kovaa onnea. Hän sanoi, että jos jollakin on\nmehiläispesä ja hän kuolee, niin pitää räknätä mehiläiset ennen\nauringonnousua ens' aamuna; muuten mukamas mehiläiset kaikki\nsairastuvat ja jättävät työnsä ja kuolevat. Jim sanoi, että mehiläiset\nei pistä hupattoja; mutta sitä minä en uskonut, sillä minä olin\nkoetellut niitä kerran pari, ja ne ei pistänyt minua.\n\nOlinhan kuullut yhtä ja toista tänkaltaisista asioista ennen, mutt'en\nsuinkaan kaikkia. Jim, hän tunsi kaikellaiset merkit ja enteet. Hän\nsanoi ylimalkain tietävänsä kaikki. Minä sanoin, että näytti siltä,\nkuin hän tuntis ainoastaan pahat merkit, ja kysyin, eikö hän tietäisi\nmitään hyviäkin. Silloin sanoi hän:\n\n\"Niitä ei ole paljon, ja mitä hyötyä niistä oliskaan? Jos jottai hyvvää\ntapahtuu, niin ennättäähän aina _sen_ saara tietää.\" Ja sitten hän\nsanoi: \"Jos sulla on paljon karvoja käsivarsissa ja rinnassa, niin se\nmerkittee, että sinusta tulloo rikas mies. No, _se_ nyt sentään voi\nolla hyvä tietää, sillä jos oot köyhä ennastaan ja köyhyys mielestäs\nkestää liian kauvan, niin saattaahan tapahtua, että meet tappamaan\nittes suutuksissas. Mutta jos tuosta merkistä näet, että kerran\nmailmassa tuut rikkaaks, niin voit malttaa mieltäs ja orottaa; voit\nkenties saara lainakskin rahhoo, kun rintakarvat on niinku takauksessa.\"\n\n\"Onko sulla paljon karvoja käsivarsissa ja rinnassa, Jim?\"\n\n\"Senhän näet.\"\n\n\"No, ootko sinä sitten rikas, sinä?\"\n\n\"Enhän oo, mutta min'oon kerran ollu rikas ja kukaties tuun rikkaaks\nvieläkin. Olihan mulla, nääkkös, kerran koko neljätoista dollaria,\nmutta kova onni tahtoi että rupesin pikuleeraamaan, ja siilon meni\nkaikki tyyni h -- vettiin taas.\"\n\n\"Millä sinä pekuleerasit, Jim?\"\n\n\"Karjakaupalla, tiiäkkös. Sijotin kymmenen dollaria lehemään. Mutta\nsitä en tee toiste. Eräänä päivänä tuo lehemä peto petti minut ja\nkuoli.\"\n\n\"Ja sinä menetit kymppis.\"\n\n\"En kokonaan. Menetin vain noin yhyreksän dollaria, sillä minä möin\nnahan ja talin yhyrestä dollarista ja kymmenestä centistä.\"\n\n\"No, silloinhan sulia vielä oli viis dollaria ja kymmenen centtiä\njälellä. Pekuleerasitko vielä niilläkin?\"\n\n\"Pikuleerasin. Muistathan tuota vanahan patruuna Bradishin puujalka\nneekeriä? Hän perusti tommosen pankin ja sanoi, että jokainen, joka\npanis siihen yhyren dollarin, sais vuoren loputtua nelijä dollaria.\nNo, kaikki pitäjän neekerit pani rahoja puujalan pankkiin, mutta\neihän niill'ollu kelläkään siihen paljon panemista. Minä olin ainoa\nvarakkaampi; ja minä tietysti vaarin että mun piti saara enemmän\nkuin nelijä dollaria voittoo. Jos en saa mitä taharon, sanoin mä,\nniin perustan minä pankin itte, piru vie teenkin niin. No, patruunan\npuujalka rupes pelekäämään 'kilpailua', kuten hän sano, sill'eihän\nkannattas kaks pankkia, meinas hän; ja sitte hän sano, että jos minä\ntahtosin panna nuo viis dollariani hänen pankkiins, niin minä vuoren\nlopussa saisin vissisti kolomekymmentäviis dollaria.\n\n\"No, se nyt rupeis vetelemään, tykkäsin mä, ja niinpä paninkin rahani\npankkiin; tuumasin sitte, kun saisin ne kolomekymmentäviis dollaria,\nruveta tekemään ahväärejä heti ja koota paljon, paljon. Tapasin erään\nneekerin, nimeltä Bob, jok'oli kaapannut lankkulautan, jost'ei hänen\nisäntänsä mittään tienny. Minä nyt ostin Bobilta tään lautan ja sanoin,\nettä hän sais ne kolomekymmentäviis dollaria kun vuosi olis loppunu.\nMutta -- onko maar mokomaa kuultu? Yöllä kävi joku roisto varastamassa\nkoko lankkulautan, ja seuraavana päivänä tulee tuo p--leen puujalka\nneekeri sanoen että pankki oli 'lakkauttanut maksunsa' mukamas. Ja\naivan oikein; me emmä saanu penniäkään.\"\n\n\"No, mitä teit sinä kymmenellä centilläs, Jim?\"\n\n\"Joo, minä tuumasin sillä pittää lystiä pikkusen, mutta sitte näin mä\nsemmosta unta, että mun piti antaa ne yhyrelle neekerille, jonka nimi\noli Balum -- niin, ne haukkuu häntä kylän kesken Pöllö-Balumiksi, sillä\nompahan ikääsku vähän yksinkertanen, mies parka. Mutta häll'on hyvä\nlykky, sitä sannoo kaikki; ja minä näin, että mull'oli hiton huono\nlykky. No, minä näin siinä unessa, että jos Balum sais ne kymmenen\ncenttiä, niin minä voittasin niillä paljon. No, Balum otti rahat, ja\nsitte kuuli hän sunnuntaina kirkossa, kun pappi sano, että joka antaa\nköyhille, hän lainaa Herralle ja saapi satakertasesti takasin. Ja\npaikalla pistää Pöllö-Balum minun kymmenen centtiäni haaviin ja istuu\nsitte orottamaan mitä siitä lähtis.\"\n\n\"No, mitä siitä lähti, Jim?\"\n\n\"Mitäkö siitä lähti? Ei niin mittään, ei yhtään penniä. Rahani oli\nmennyttä kalua, eikä Pöllö-Balumkaan saanu eres mit'oli pannu. Johan\nnyt! Ja minä en, piru vie, ennää lainaa pois rahojani sillä viisin.\nTuo pappi ei kelepaa takaukseen; hän on petkuttaja. Olisin eres saanu\ntakasin kymmenen centtini, ilman inträssii. Mutta sinne meni jumaliste\nkoko pääomakin.\"\n\n\"No, no, Jim. Eihän siitä nyt mitään. Tiedäthän että kuitenkin kerran\nmaailmassa tulet rikkaaks, jos saat elää kaikkine karvoines.\"\n\n\"No niin. Ja oikeimmittee oonkin minä upporikas nyt jo. Onhan, nääkkös,\nmulla nyt omana tää ruumiini ja sieluni, ja niiren hinta on kahareksan\nsattaa dollaria. Kumpahan mulla vain olis ne selevässä rahassa! En\nparempaa pyytäskään.\"\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nOlin saanut päähäni, että meidän piti mennä katsomaan muuatta paikkaa\nkeskellä saarta, jonka olin löytänyt retkeillessäni siellä ympäri. No,\nme mentiinkin nyt, eikä siinä kauvan viipynyt ennenkun olimme perillä,\nsillä olihan koko saari ainoastaan kolme virstaa pitkä ja puoli virstaa\nleveä.\n\nSiin'oli pitkällainen vuoriselänne, noin neljäkymmentä jalkaa korkea,\nluulen mä. Meill'oli täysi työ päästä sinne ylös, sillä noustava rinne\noli hyvin jyrkkä ja pensaikko niin turkkasen tiheää. Me tallusteltiin\nja kavuttiin siellä kaikkialla, ja miten olikaan, tuli yhtäkkiä eteemme\nisollainen luola lähellä korkeinta kohtaa ja sillä kyljellä, joka antaa\nIllinoisin puolelle. Luola oli niin suuri kuin pari tavallista huonetta\nyhdessä jonossa ja niin korkea, että Jim voi seisoa aivan pystyssä\nsiellä sisässä. Siell'oli viileä olla. Ja Jim tahtoi, että me heti\nlaahattais kaikki kapineemme sinne sisään, mutta siitä en minä oikein\ntykännyt, sillä tuo kapuaminen ees takasin, jyrkkää rinnettä ylös ja\nalas, kävis kaikkea muuta kuin hauskaksi.\n\nMutta Jim piti puoltaan myöskin ja sanoi, että jos meill'olis kanooti\nkätkettynä hyvään paikkaan ja kaikki kapineemme luolassa, niin voitais\nme pötkiä sinne piiloon, jos joku sattuis tulemaan saarelle, ja heidän\nolis mahdoton meitä löytää, jos ei heillä kenties sattuis olemaan\nverikoiria. Ja sitä pait hän sanoi, että olithan mukamas pienet linnut\nsanoneet että pian rupeis satamaan, ja tahdoinko minä nyt, kysyi hän,\nettä kaikki kauskumme kastuisivat.\n\nNo, enhän sitä tahtonut, ja me mentiin takasin ja soudettiin kanooti\nluolan kohdalle ja kannettiin laahattiin kaikki kauskumme luolaan.\nSitten nuuskimme sopivan paikan rannasta läheltä luolaa ja kätkimme\nsiihen kanootin, pajupensaiden peittoon. Ja sitten me haettiin\nkalakoukut ja saatiin vähän kaloja. Panimme sitten ulos koukut taas ja\nrupesimme laittamaan päivällistä.\n\nLuolan suu oli niin iso, että siit'olis mahtunut läpi suuri\nrankkitynnyri, ja oven sisäpuolella vähän syrjään päin oli isohko\nlaattakivi, joka oli aivan omiaan tulensijaksi. Siihen teimmekin tulen\nja rupesimme keittämään päivällisruokaa.\n\nMe levitettiin sitten vilttimme pöytäliinaksi ja matoksi samalla\nkertaa ja söimme ruokamme hyvällä maulla. Sitten ladottiin me kaikki\nmuut kauskut ja kapineet luolan perukkaan. Vähän ajan päästä rupesi\nyhtäkkiä pimenemään ja sitten jyrisemään ja salamoimaan; linnut olit\nolleet aivan oikeassa. Samassa alkoi myöskin sataa kuin kaatamalla, ja\ntuuli vinkui ja ulvoi kuin tuomiopäivänä. S'oli vasta rajuilmaa, oikein\npriima sorttia. Toisinaan oli niin pimeätä, että koko maailma luolaa\nulkopuolella näytti sini-mustalta; ja sade tulvasi alas niin paksuna,\nettä puut vähän matkan päästä tuntuivat harmailta kuin lukinverkot; ja\ntuon tuostakin tuli vihuri vinkuen, joka painoi puut alaspäin, niin\nettä lehtien vaalea takapuoli tuli näkyviin; ja pian perästäpäin puski\nläpi avaruuden oikea ilmanhalkasija, joka saattoi puut huiskuttamaan\noksiaan kuin hullut; ja sitten, justiin kun oli pimeintä ja mustinta,\n-- _sh!_ -- tuli leimaus loistaen kuin olis aurinko haljennut, ja me\nnähtiin sen häikäsevässä valossa, miten puunlatvat monen sadan kyynärän\npäässä kumartuivat maahan päin; ja sitten tuli yhtäkkiä pilkkosen pimeä\ntaas ja ukkonen jyrähti niin, ett'olis luullut koko maailman räjähtävän\nilmaan, ja sitten -- bom, bombeli, bombeli, bombeli -- ylimmästä\ntaivaasta alaspäin maapallon alapuolelle asti, aivan kuin rullataan\ntyhjiä tynnyreitä alas pitkiä, kaikuvia rappusia myöten.\n\n\"Tääll'on meidän hyvä olla, Jim; eikös niin?\" sanoin minä. \"En vaihtais\ntätä paikkaa mihinkään. Annappa tänne vähän kalaa vielä ja palanen\nohraleipää.\"\n\n\"Niin, niin, sinä et olis täällä nyt, jos ei vanahaa Jimiä olis ollu.\nSinä olisit tuolla alahalla mettässä iliman päivällistä ja läpimärkänä,\njos olis käyny sinun nokkas mukkaan. Poikalinnut ne tietää ne millon\nruppee satamaan. Vai mitä?\"\n\nVesi nousi ja nousi vain vielä kymmenen ja pari päivää, kunnes se\nviimein tulvaili yli joen äyräitten, ja niin hyvin saaressa kuin\nIllinoisin puolella oli kolme neljä jalkaa vettä kaikilla alavilla\npaikoilla. Missourin puolella oli ranta niin korkea, ett'ei tulva\npäässyt paisumaan sen yli.\n\nSiihen aikaan soudeltiin me huviksemme kanootillamme ristin rastin\nsaarella. Metsässä siellä oli niin vilposta ja varjosaa, vaikka\naurinko olis kuinka paahtanut ulkopuolella. Me kierreltiin sinne tänne\npuiden välissä, ja paikka paikoin oli viiniköynnöksiä niin tiheässä,\nettä meidän täytyi palata takasin ja mennä toista tietä. Joka vanhan\nalaspainuneen puun päällä istua kökötti kaniineja tai kiemurteli\nkäärmeitä tai muita semmoisia itikoita; ja kun saari oli ollut tulvan\nalla pari päivää, kävi ne niin kesyiksi, nälissään kun olivat, ett'\nolis voinut pyydystää niitä käsin, jos halutti. Koko vuoriselkä, jossa\nluolamme piileskeli, oli niitä aivan täynnään. Niist' olis tuota pikaa\nsaanut kelpo kokoelman ulkomaan eläimiä, näytettäväks markkinoilla.\nMutta me ei niistä piitattu.\n\nSen sijaan saimme me muuanna yönä kelpo kokoelman muhkeita\nkuusilankkuja. S'oli kakstoista jalkaa leveä ja noin viis-, kuustoista\njalkaa pitkä lautta, jonka ylin kohta oli kuus seitsemän tuumaa veden\nyli. N'oli paksuja ja sileitä lankkuja. Myös nähtiin me toisinaan\nsahapuita menevän ohi päivän valossakin, mutta me annettiin niiden\nmennä; me ei oikein tahdottu näyttää itseämme päivän valossa.\n\nEräänä toisena yönä, kun me oltiin saaren yläniemen päässä, juur\nennen aamunkoittoa, tuli länsipuolella ajelehtien kokonainen,\nkaksikerroksinen hirsitalo. S'oli aivan eheä, vaikka joteskin\nkallellaan. Me soudettiin sinne ja ryömittiin sisään muutamasta\navoimesta ikkunasta. Mutt' oli niin pimeä vielä, ett'emme juur mitään\nnähneet. Siispä panimme kiinni kanootin, ja me istuttiin siihen\nodottamaan.\n\nNo, me tultiin saaren alaniemen kohdalle, ja silloin rupes päivä\nvalkenemaan. Me katsottiin sisään ikkunasta ja voimme nähdä yhden\nsängyn ja pöydän ja kaks vanhaa tuolia ja koko joukon kauskua sikin\nsokin lattialla; ja seinässä riippui vähän vaatteita. Perimmäisessä\nnurkassa makasi muuan möhkäle, joka näytti miehen ruumiilta. Jim huusi\n\"Halloo! Kuka siell'on?\"\n\nMutta se ei liikahtanutkaan. Silloin hallooasin minä; mutta turhaan.\nJim sanoi nyt:\n\n\"Tuo mies ei nuku -- hän on kuollu. Oo sinä tässä -- minä meen\nkattomaan.\"\n\nHän meni sinne ja kumartui alas ja katseli miestä tarkasti hetken\naikaa. Sitten sanoi hän:\n\n\"Niin, niin -- s'on kuollu mies, ja ihka alasti on hän myös. Hänt'on\nammuttu selekään. Lie ollu kuolluna pari kolome päivää. Tuu sissään\nsinä, Huck, mutt' älä katto häntä naamaan -- hän näyttää niin\nsikamaiselta.\"\n\nNo, eihän mun haluttanutkaan häntä katsoa. Jim heitti hänen päälleen\nmuutamia vanhoja ryysyjä, mutta hänen ei olis tarvinnut sitä\ntehdä; minä en katsonut sinneppäinkään. Siell'oli huiskin haiskin\npitkin lattiaa koko joukko vanhoja likaisia pelikorttia ja vanhoja\nviinapulloja ja pari naamaria mustasta verasta. Ja seinät oli täynnä\nmitä kömpelöimpiä, hiilellä piirreltyjä kuvia ja sanoja. Mutta seinässä\nriippui myös kaksi vanhaa likaista karttuuni-leninkiä ja naispäähine\nja vähän naisten alusvaatteita ja vähän miesten vaatteitakin. Me\nkannettiin kaikki tyyni kanootiin; saattaishan niistä vielä olla jotain\nhyötyä. Lattialla makasi vanha kirjava olkihattu; sen otin minä myös.\nJa yhdessä pullossa oli vähän maitoa ja sen suussa tutti, semmonen\njosta ruukataan imettää kapalolapsia. Olisimme ottaneet pullon, mutta\ns'oli rikki ja halkesi kahtia, kun siihen koskimme. Myöskin oli\nsiellä yhdessä nurkassa vanha arkku ja vanha ränstynyt karvakapsäkki.\nN'oli auki, mutta niiss'ei ollut muuta kuin arvotonta romua. Päättäen\nsekasotkusta, jossa kaikki siellä venyi, niin olivat ihmiset pitäneet\nkovaa kiirettä sieltä lähteissään, katsomatta sen tarkemmin mitä\nottivat mukaansa, mitä ei.\n\nMe löysimme vielä vanhan tinalyhdyn ja varrettoman lihaveitsen ja uuden\nkaksteräisen puukon ja vähän talikynttilöitä ja kynttilänjalan tinasta\nja tinapikarin ja vanhan sänkypeiton ja pussin, joss'oli lankaa,\nsilmäneuloja ja vaksia ja nuppineuloja. Ja sitte vielä kirveen ja vähän\nnauloja ja pitkän-siiman koukkuineen ja kääryn pukinnahkoja ja koiran\nkaulavyön ja hevosenkengän ja muutamia tyhjiä lääkepulloja; ja juur\nkun me oltiin menossa, löysin minä varsin hyvän kamman ja Jim vanhan\nviulunjousen ja puujalan. Siinä ei ollut remeliä, mutta muuten s'oli\nhyvä jalka, vaikka liian pitkä mulle ja liian lyhyt Jimille, ja me ei\nlöydetty sen paria, vaikka haimme joka paikasta.\n\nNiinkuin näette, oli meidän saaliimme siis sinä siunattuna aamuna\nylimalkain hyvin runsas. Kun me oltiin poislähössä, venyttiin me jo\npuoli virstaa saaren alapuolella, ja silloin oli jo melkein valoisa\npäivä, niin että minä annoin Jimin panna maata kanootin pohjalle ja\nviskasin hänen päällensä sänkypeiton; sillä jos hän olis istunut naama\npaljaana veneessä, olis kuka hyvänsä tuntenut hänet neekeriksi ja\nmeidän hauska elämämme kenties ollut lopussa. Minä meloin Illinoisin\npuolelle, ja sitä tehdessäni ajoi meitä virta kappaleen matkaa\nalaspäin. Mutta sitten pääsin suvantoon rannassa ja hiivin siinä\nvarovaisesti eteenpäin. En nähnyt yhtään ihmistä, ja me tultiin ihka\neheänä kotiin.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nSyötyämme aamiaista, rupesin minä pakisemaan tuosta kuolleesta miehestä\nja mietiskelemään miten hän oli tullut murhatuksi ja jätetyksi tuolla\nviisin tuuliajolle; mutta Jimiä ei maittanut mikään pakina asiasta. Hän\nsanoi että se tuottaa pahaa lykkyä, kun puhutaan kuolleista; ja sitä\npaitsi voi pistää heidän päähänsä tulla kummittelemaan, sanoi hän; ja\nerittäinkin on ruumiilla, jok'ei ole tullut haudatuksi, suuri taipumus\nkummittelemaan -- paljon enemmän kuin sillä, jok'on saanut kunniallisen\nhautauksen ja voi paksusti. Niin meinasi Jim, ja se oli minunkin\nmielestäni hyvin uskottavaa. Senpätähden en hiiskunutkaan enää mitään;\nmutta min'en voinut olla asiaa ajattelematta, ja minä tuumasin sinne ja\ntänne, kuka tuon raukan oli ampunut ja mitä varten s'oli tehty.\n\nNo, mutta sitten me syynättiin saaliimme ja nuuskittiin kaikki taskut\nvaatteista. Ja mitäs ollakkaan! Viimein löytyi, kun löytyikin, koko\nkahdeksan dollaria hopeassa vanhan palttoon vuorista, johon ne oli\nommeltu. Jim sanoi että talonväki tuossa talossa varmaankin oli\nvarastanut tuon nutun, sillä jos he olisivat tienneet että siin'oli\nrahaa, eivät olis sitä jättäneet sillä viisin. Minä arvelin, että\npalttoo kenties oli ollut tuon murhatun oma, mutta Jim ei ollut\nkuulevinaan sillä korvalla. Silloin sanoin minä:\n\n\"Sinä puhut alinomaa onnettomuudesta ja pahoista merkeistä; mutta\naatteleppas mitä sinä sanoit toispäivänä, kun minä tulin kotiin tuo\nkäärmeennahka kädessäni, jonk'olin löytänyt vuorenharjulta. Sinähän\nsopotit, ett'oli mitä onnettominta maailmassa koskea käärmeennahkaan\nkäsillään. No, mitenkäs kävi sen kovan onnen? Täss'on meillä nyt kaikki\nnämä tavarat ja kahdeksan dollaria kaupan päälle. Minä puolestani\nsoisin, että meill'olis senkaltainen paha lykky jok'ikinen päivä.\"\n\n\"Älä huua 'hoi' ennenkus oot ojan yli, poikaseni. Lopussa kiitos\nseisoo, poikaseni. Se tulloo vielä. Muista mitä mä sanon -- se tulloo\nvielä.\"\n\nJa se tulikin. S'oli tiistaipäivä, kun me puhuttiin asiasta. No,\nperjantaina sitten iltapäivällä maattiin me ruohossa vuoren harjalla,\nja meiltä loppui tupakka. Minä menin luolaan noutamaan uutta ja näin\nsiellä ihmeekseni kalkkakäärmeen. Minä löin sen kuoliaaksi kepillä ja\npanin sen sitten pahusillani Jimin makuuviltin päälle, luonnolliseen\ntällinkiin, niin että se näytti elävältä; siitä syntyis vähän kuria\nJimin maata mennessä. No, illan tullen olin unohtanut koko käärmejutun,\nja kun Jim paiskautui viltilleen samassa kun minä vedin valkeaa, oli\nkalkkakäärmeen kumppali paikalla ja puri häntä.\n\nHän syöksähti tietysti hurjasti huutaen ylös, ja heti kun olin\nsaanut kynttilän syttymään, oli tuo liettävä itikka käppyrässä taas\nja valmiina uuteen hyökkäykseen. Tuossa paikassa iskin minä sitä\nkepilläni, että se kuoli, ja Jim tempasi isä ukkoni viinaleilin\nja kaasi kurkkuunsa viinaa kuin vettä; sillä viina kuolettaa\nkäärmeenmyrkyn, kuten tiedätten. Hän oli avojaloin, ja käärme oli\npurrut häntä kantapäähän. S'oli kaikki minun syyni, kun mä hölmö\nen muistanut että mihin ikinä paneekin tapetun kalkkakäärmeen, sen\nkumppali aina tulee ja menee käppyrään sen viereen. Jim sanoi mulle,\nettä mun piti hakata itikalta pää poikki ja heittää se menemään ja\nsitten nylkeä ruumis ja paistaa siitä palanen. Sen tein, ja hän söi\nsen suuhunsa sanoen, että se auttais hänen paranemistaan. Myöskin piti\nminun repiä kalkka irti ja sitoa se hänen nilkkansa ympäri; s'oli sekin\nhyvä konsti, sanoi hän. Sitten luiskahin mä ulos ja lennätin käärmeet\nkauvas pensaikkoon; enkä totta puhuakseni juuri toivonut, että Jim sais\ntietää mikä osa mulla oli ollut tässä leikissä.\n\nJim, hän imi ja imi vain viinaleiliä minkä jaksoi, ja tuon tuostakin\ntuli hän ikääskuin vähän hulluksi ja hyppeli ympäri ja ulvoi, mutta\ntaas vähän toinnuttuaan kävi hän jälleen isäni leilin kimppuun. Hänen\njalkansa ja säärensä ajettui pahanpäiväisen paksuksi, mutta sitten hän\nyhtäkkiä oli sikapäissään ja nukkui ja näkyi pian voivan aika paksusti.\nMutta mitä minuun tulee, niin ottelisin minä ennen jättiläiskäärmeenkin\nkanssa kuin vaarin viinaleilin.\n\nJim makasi neljä yötä ja päivää. Mutta sitten ajettuma aleni, ja hän\ntoipui jälleen. Minä aattelin itsekseni, ett'en ikinä enää kävis\nkäpälineni mihinkään käärmeennahkaan, kun nyt omin silmin olin\nnähnyt mitä siitä voi lähteä. Jim mahtaili ja sanoi toivovansa että\nminä häntä tästä lähin uskoisin. Ja hän sanoi myös, että kajoominen\nkäärmeennahkaan olis niin surkean onnetonta, että me kenties ei\nlaisinkaan olis päästy asiasta tällä. Hän sanoi, että hän tuhat kertaa\nennemmin katsois uutta kuuta vasemman olkapäänsä yli kuin koskis\nhyppysilläänkään käärmeennahkaan. Ja minä olin jumaliste melkein samaa\nmieltä kuin hän, vaikka tietäähän sen joka lapsikin, ett'ei mitään\nonnettomampaa ja typerämpää ole kuin katsoa uutta kuuta vasemman\nolkapäänsä yli. Vanha Hank Bunker teki sitä kerran, aivan uhallaan,\nja kerskaili vielä tekoaan. Mutta mitens kävi? Tuskin kahta vuotta\noli siitä uhkatyöstä kulunut, kun hän eräänä päivänä oli päissään ja\nkiipes kirkontorniin ja putos sieltä alas, että romahti, ja meni maahan\nkopsahtaessaan aivan mäsäksi ja niin litteäksi, ett'ei häntä sitten\npantukkaan tavalliseen ruumisarkkuun, vaan kahden vanhan riihenoven\nväliin, ja sillä viisin hän haudattiin. Minä en sitä nähnyt, mutta isä\nukko sen mulle kertoi. Ja kaikki tuo kurjuus tuli yksistään siitä,\nettä miesparka tyhmyydessään oli katsellut uutta kuuta tuolla viisin,\nvasemman olkapäänsä yli. Sehän on selvää.\n\nNo, päivä meni toisensa perään, ja jokivesi vetäytyi jälleen vanhain\npartaittensa väliin. Silloin panimme me eräänä päivänä syötiksi\ntuommoiseen suureen kalakoukkuun nyljetyn kaniinin ja laskimme ulos\npyydyksen. Ja voi mitä me saatiin! Siihen tuli kissakala niin suuri\nkuin roteva mies; s'oli kuus jalkaa kaks tuumaa pitkä ja painoi\nkolmatta sataa naulaa. Sen mahassa oli jos jotakin, muun muassa\nmessinkinappi ja iso pyöreä pallo ja kaikellaista romua. Tuon pallon\navasimme me kirveellä, ja siinä oli sisässä sukkula. Jim sanoi että\nkalalla oli ollut se mahassaan jo kauvan aikaa ja että se sukkulan\npuolalangasta oli kutonut pallon koko sukkulan ympäri. Minä luulen\nettä s'oli suurin kala mitä koskaan on saatu Missisippistä, ja Jim\nsanoi myös, ett'ei hän ikinä ollut mokomaa nähnyt. Siit'olis saanut\naika hinnan kaupungissa. Niitä kaupitaan siellä karjatorilla. Liha on\nvalkoista kuin lumi ja mäti aivan mainiota. Mutta meidän ei nyt sopinut\nruveta kalakauppiaiksi.\n\nTänkaltaisista saaliista huolimatta rupesi aika minusta tuntumaan\nvähän ykstoikkoiselta ja ikävältä ja minä kaipasin vaihtelua. Sanoin\nJimille että minun halutti pujahtaa pikimmältäni kylässä; olis hauska\nnähdä miten siellä elettiin. Jimkin mieltyi siihen tuumaan, mutta\nhän sanoi ett'oli paras odottaa kunnes tulis pimeä ja että minun\npiti pitää silmäni auki. Sitten funteerasi hän hetken aikaa ja sanoi\nviimein: eikö kävis laatuun että minä pukisin päälleni vähän noita\nvanhoja naisvaatteita ja olisin olevinani tyttönä? -- No, sepä taas\nminun mielestäni vallan mainio vehke. Ja niin me vähän lyhennettiin\nyhtä leninkiä, ja minä käärin ylös housuni polviin asti ja sukelsin\nleninkiin. Jim kytki sen kiinni seljästä hakasilla, niinkuin naiset\nruukkaavat, ja se istui aika makeasti. Sitten panin päähäni tuon\nnaispäähineen -- s'oli tommonen \"rookka\" -- ja sidoin sen kiinni leuvan\nalta, ja silloin näytti naamani siltä kuin s'olis ollut muurattu\nkiinni korsteinin sisään. Jim sanoi, ett'ei ykskään elävä sielu olis\nvoinut minua tuntea, ei edes keskellä päivää. Minä harjoittelin sitten\npitkin päivää laahustamalla ympäri noissa tamineissa, ja lopulta\nkävikin se varsin hyvin, vaikka Jim sanoi askeleitani liian pitkiksi\nja kömpelöiksi ja ett'ei se käynyt laatuun, että nostin hametta niin\nkorkealle päästäkseni kädelläni housuntaskuihin. No, minä koin korjata\npuutteeni, ja lopulta meni kaikki joltisestikin.\n\nHeti pimeän tultua lähdin matkalle kanootillani, pitäen Illinoisin\npuolta. Vähän alemmalta lossipaikkaa suuntasin kylään päin, ja virta\nvei minut rantaan vähän alapuolella sitä. Sidoin kiinni kanootin ja\nkävin kappaleen matkaa rantaa pitkin. Näkyi valoa muutamasta pienestä\ntuvasta, joss'ei kukaan ihminen ollut asunut moneen vuoteen, ja\nminä ihmettelin, kuka sen nyt lie ottanut kortteerikseen. Hiivin,\nkun hiivinkin, sinne ja kurkistelin sisään ikkunasta. Siellä istui\nvaimoihminen -- ijältään noin neljänkymmenen paikkeilla. Hän istui\ntikkaus kädessä maalaamattoman pöydän ääressä, ja pöydällä paloi\nkynttilä. Minä en häntä ollenkaan tuntenut; hän oli vieras näillä\nmailla, sillä kyläläisistä tunsin minä jok'ainoan sorkan. Mutta s'oli\nmulle onneksi, että hän oli nykysin tänne muuttanut, sillä olinpa,\ntotta puhuakseni, jo ruvennut vähin katumaan uhkarohkeata retkeäni;\nvoisivathan ihmiset tuntea minut vaikka äänestä, ja silloin olin\nkeittänyt itselleni hyvän sopan. Mutta jos tämä vieras vaimoihminen\nvain oli ollut kylässä kaks päivää, niin vois hän kertoa mulle kaikki\nmitä tahdoin tietää. No, koputin ovelle ja päätin muistaa että minä\nmukamas olin tyttö.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\n\"Astukaa sisään!\" sanoi rouvasihminen, ja minä menin sisään. Hän sanoi:\n\n\"Istukaa!\"\n\nMinä istuin. Hän katseli minua tarkasti pienillä kirkkailla silmillään\nja sanoi sitten:\n\n\"Mikä on sinun nimes?\"\n\n\"Sarah Williams.\"\n\n\"Mistä sinä olet? Kenties täältäpäin?\"\n\n\"E-ei. Min'olen Hookervillestä, kymmenen virstaa täältä, jokea\nalaspäin. Tulin käyden koko matkan ja olen hyvin väsyksissä.\"\n\n\"Ja luultavasti nälissäs myös. No, annanhan jotain syödäkses.\"\n\n\"Kiitos vain, hyvä rouva, mutt' älkää nähkö vaivaa. Mulle tuli niin\nnälkä matkalla, että mun täytyi poiketa muutamaan taloon, pari virstaa\ntästä, vähän haukkaamaan. Sikspä tulen näin myöhään. Äitini sairastaa,\nja meill'ei ole rahaa eikä mitään, ja sikspä lähdin tänne tuumaamaan\nenoni kanssa; hänen nimensä on Abner Moore. Hän asuu jossain kauppalan\nyläpäässä, sanoi äiti. Min'en ole koskaan käynyt täällä ennen. Tunteeko\nrouva häntä?\"\n\n\"En; enkä tunnekkaan vielä kaikkia kaupunkilaisia. Siit' ei ole täyttä\nkahta viikkoakaan, kun me muutettiin tänne. Kaupungin yläpäähän on\nkelpo matka. Paras että jäät tänne yöksi, hyvä laps. Heitä rookka\npäästäs.\"\n\n\"Kiitos vain\", sanoin mä, -- \"jos saan levähtää vähän aikaa, niin\nlähden jatkamaan. En minä pelkää pimeässä.\"\n\nHän ei sanonut tahtovansa antaa mun mennä yksinäni, vaan tulis hänen\nmiehensä pian kotiin, ja hän sais lähteä minua saattamaan mukamas.\nSitten rupesi hän puhumaan miehestään, ja sukulaisistaan alajoella ja\nsukulaisistaan yläjoella, ja siitä, kuinka paljon parempi heillä oli\nolla ennen mukamas ja kuinka he kenties olivat erehtyneet muuttaessaan\ntänne; ja sitä vauhtia meni hänen puheensa, kunnes _minä_ rupesin\npelkäämään erehtyneeni poiketessani hänen luokseen saadakseni tietää\nmitä kylässä tapahtui. Mutta yhtäkkiä puuttui hän puhumaan isä ukostani\nja murhasta, ja silloin annoin mä hänen räpättää päälle minkä jaksoi.\nHän kertoi miten Tom Sawyer ja minä löysimme ne kuus tuhatta dollaria\nluolasta (vaikka hän naisten tapaan teki niistä kymmenen tuhatta),\nja hän kertoi isästä ja mikä häijy roisto ukko rahjus oli ollut ja\nmikä häijy roisto minä olin ollut, ja lopuksi hän sitten tuli tuohon\nmurhaan. Silloin sanoin minä:\n\n\"Kukahan sen oikeastaan teki? Kuultiinhan me puhuttavan siitä jos\njotakin siellä Hookervillessä, mutta me ei saatu koskaan tietää kuka\ns'oli joka tappoi Huck Finnin.\"\n\n\"Niin, hyvä laps, kyllähän, luulen ma, niitä on paljo täälläkin, jotka\ntahtoisivat sen tietää. Jotkut meinaavat, että Finn ukko tappoi hänet\nitse.\"\n\n\"No, johan nyt!\"\n\n\"Niin, niin. Ens'alussa luulivat sitä lähes kaikki. Ukko rahjus\nei luultavasti koskaan tiennyt kuinka likeltä piti, ett'ei häntä\n_lynshattu_.[2] Mutta jo samana iltana alkoivat he uskoa, että murhaaja\noli muuan karannut neekeri, jonka nimi oli Jim.\"\n\n\"Mitä? _Hänkö_?\" --\n\nMinä pidätin. Onneksi hän ei huomannut mitä oli multa päästä, vaan\njatkoi samaan vauhtiin:\n\n\"Niin, ja tuo neekeri karkas samana yönä kuin Huck Finn murhattiin. Ja\nnyt on määrätty palkinto sille, jok' ottaa hänet kiinni -- kolme sataa\ndollaria. Ja palkinto on pantu ukko Finnistäkin -- kaks sataa dollaria.\nHän tuli, nääkkös, kylään aamulla murhan jälkeen ja puhui siitä ja oli\nmukana lossiveneessä kun poika paran ruumista haettiin, mutta pötki\nsitten tiehensä. Ennenkun yö oli tullut, he tahtoivat lynshata hänet,\nmutta hän oli silloin mennyt, nääkkös. No, seuraavana päivänä pakistiin\nettä neekeri oli karannut; hänt'ei oltu nähty kello kymmenen perästä\nsinä yönä kun murha tehtiin; ja niinpä ruvettiin siitä syyttämään\nhäntä. Ja paraikaa kun sitä taas hoettiin, tuli Finn ukko retustaen\ntakasin ja meni laamanni Thatcherin tykö pyytämään rahaa nuuskiakseen\ntuon neekerin jälkiä yltympäri Illinoisin. No, laamanni antoi hälle\njonkun verran rahaa, mutta jo samana iltana joi ukko retkale itsensä\njuovuksiin ja nähtiin vielä puoliyön aikana rentustavan pitkin katuja\nparin maankuleksijan seurassa; n'oli näyttänyt hyvin roistomaisilta.\nJa siitä hetkestä saakka ei ole kukaan häntä nähnyt. Ihmiset rupesivat\nnyt taaskin uskomaan että s'oli hän, jok'oli tappanut poikansa ja\nkaikellaisilla silmänkääntäjän koristeilla uskotellut poliisia että\nmukamas ryövärit olit sen tehneet; ja sillä lailla sais hän Huckin\nrahat tarvitsematta käydä niistä käräjiä. Ei kuulu olevan mitään\ntodistusta häntä vastaan, ja jos hän vain pysyy poissa vuoden ajan,\nkunnes asia on unohtunut, niin menee hältä kaikki kuin voideltu. Hän on\nviekas kuin peto.\"\n\n\"Niin, niin, sehän kaikki on varsin luultavaa. Mikäpä sitä estäis? No,\nneekeriä siis kaikki ovat lakanneet epäilemästä?\"\n\n\"Ei, hui hai, ei kaikki. Moni häntä epäilee vieläkin. Mutta hänen he\nkyllä pian saavat kynsiinsä, ja viimein kai hänestä kuitenkin lypsetään\ntotuus.\"\n\n\"Hoo, hoo, vai hakevat he häntä vielä?\"\n\n\"Sepä vasta kysymys! Oothan lapsekas. Kolme sataa dollaria ei tule\nsatamalla taivaasta. Monet uskovat, että hän ei ole kaukana. Ja sitä\nuskon vähin minäkin -- vaikka pidän suuni kiinni. Puhuin tässä tuonaan\nvanhan pariskunnan kanssa, jotk' asuvat naapurituvassa vähän matkaa\ntästä, ja heiltä pääsi ikääskuin vahingossa, että tuskin koskaan kukaan\nihminen käy tuossa saaressa, jok'on tässä vastapäätä, -- Jacksonin\nsaareks sanovat. Eikö kukaan siell' asu? kysyin mä. Ei, ei kukaan,\nsanoivat he. Min'olin vaiti, mutt' aattelin yhtä ja toista. Voin\npanna vaikka pääni pantiksi, ett'olin nähnyt sieltä savua, saaren\nyläpäästä, pari päivää ennen; ja paikalla pisti päähäni, että tuo\nneekeri on siellä eikä missään muualla. Eihän ainakaan haittais,\njos kävis siellä nuuskimassa. En ole nähnyt sieltä mitään savua sen\nkoommin, ja saattaahan olla, että hän on lähtenyt sieltä tiehensä, jos\nse todellakin oli hän. Mutta ukkoni aikoo mennä sinne katsomaan --\nhän ja yks toinen mies. Hän on ollut poissa pari päivää, mutta tänään\niltapuoleen tuli hän kotiin, ja minä sanoin sen hälle heti.\"\n\n\"Mulle oli tullut semmoinen hätä kynsiin, että tuskin pysyin\npöksyissäni. Täytyi saada jotain sormiini ja otin hädissäni neulan,\njoka makasi pöydällä, ja aijoin pujottaa siihen lankaa. Mutta käteni\nvapisivat, ja siit'ei tullut mitään. Kun tuo ihminen oli laannut\nräpättämästä, katsahin ylös ja huomasin että hän tirkisteli minuun\nhyvin uteliaasti, ja hänen huulensa oli mennyt vekkulimaiseen hymyyn.\nMinä panin pois neulan ja langan ja sanoin:\n\n\"Jaa, jaa, kolme sataa dollaria on suuri summa rahaa. Kumpahan ne olis\näidillä. Aikooko rouvan mies mennä sinne jo tän'yönä?\"\n\n\"Istu suolaan! Hän meni vain pikimmältään kylään sen toisen miehen\nkanssa hankkimaan venettä ja lainatakseen pyssyn, jos saisivat. Heti\npuoliyön perästä lähtevät he matkaan.\"\n\n\"Mutta näkisiväthän he paremmin, jos lähtisivät vasta päivän vaietessa.\"\n\n\"Niin, kyllä kaiketi. Mutta neekeri näkis paremmin hänkin. Ja puoliyön\njälkeen hän kaiketikkin nukkuu, ja jos hän on sytyttänyt nuotion\nmetsään, niin he näkevät sen paremmin pimeässä ja hiipivät hänen\npäälleen kuin ketut.\"\n\n\"Jaha, sitä minä en ajatellut.\"\n\nHän katseli minua yhä niin turkkasen tarkasti; ja mulle tuli ikääskuin\nvähän ilkeä olla. Yhtäkkiä sanoi hän:\n\n\"Mikä sun nimes taas olikaan, hyvä laps?\"\n\n\"M -- M -- Mary Williams.\"\n\nMiten olikaan, tuntui siltä, kuin en ensi kerralla olis sanonutkaan\nnimeäni Maryksi, ja nyt en hirvinnyt katsoa ylös; tuntui nyt siltä,\nkuin olisin sanonut Sarah. Aloin hätääntyä aika lailla, ja se\nluultavasti minusta näkyikin. Toivoin siinä vain, että tuo tuuperin\nrouva sanois jotakin; mitä kauvemmin hän oli vaiti, sitä ilkeämpi oli\nminun olla. Mutta nyt hän sanoi:\n\n\"Hyvä laps, olin kuulevinani että sanoit Sarah, kun ens tulit tupaan.\"\n\n\"Ooh, niinpä taisin sanoa. Aivan oikein. Min'olen ristitty Sarah\nMaryksi, -- Sarah Mary Williams. Toiset sanovat minua Sarahksi, toiset\nMaryksi.\"\n\n\"Hoo, vainiin?\"\n\n\"Niin.\"\n\nJohan tyynnyin vähäsen, mutta kuitenkin teki mieleni kauas pois.\n\nNo, mutta sitten rupesi hän räpättämään taas kovista ajoista mukamas\nja heidän niukasta toimeentulostaan ja rotista, joita heillä oli talon\ntäydeltä, sanoi hän; ja minä aloin käydä vähän turskimmaksi. Hän oli\noikeassa, mitä tuli noihin rottiin. Tuon tuostakin näin mä, miten joku\nheistä pisti ulos nenänsä reiästä nurkassa tai tanssasi lattian yli.\nHän sanoi, että hällä tavallisesti aina yksin ollessaan oli käsillä\njotain, jolla lennättää heitä niskaan; muuten hän mukamas ei koskaan\nsaisi rauhaa. Hän näytti mulle pientä lyijypalloa sanoen, että hän\nsillä mukamas osui heitä aika hyvästi; mutta hän oli pari päivää sitten\nniukahuttanut käsivartensa eikä luullut kykenevänsä tähtäämään nyt.\nMutta hän oli varuillaan ja -- yht'äkkiä lensi hänen pallonsa muutamaan\nrottaan päin, vaan ei sattunut likimainkaan; ja samassa huusi hän \"ai!\nai!\" ja piteli kipeää käsivarttaan. Sitten pyysi hän minun koittaa.\nNo, tulihan taas rotta viilettäen, ja minä lennätin pallon, lennätin\noikein tarmoni takaa, mutta rotta, se peijakas, ennätti liukua reiästä\nalas; jos s'olis seisonut paikallaan, takaan minä, että siit'olis\ntullut sairaloinen rotta. Rouva räyskä pyysi mun koettaa toistamiseen\nja toi pallon takasin. Sitten toi hän lankavyhdin ja pyysi minun sitä\npitää. No, minä pidin käsiäni yläällä niinkuin ruukataan, ja hän keri\nlankaansa ja rupesi taas räpättämään heidän toimeentulostaan. Yht'äkkiä\nsanoi hän:\n\n\"Pidä silmällä rottia. Paras ett'otat pallon syliisi.\"\n\nSamassa pani hän pallon syliini, ja minä pusersin sen polvieni väliin,\nettä se pysyis; ja hän alkoi lorunsa uudelleen. Mutta sit' ei kestänyt\nkauvan. Yht'äkkiä otti hän vyhdin ranteiltani ja katsoi minua suoraan\nsilmiin ja sanoi hyvin ystävällisesti:\n\n\"Kuules nyt, hyvä laps, mikä oikein on sinun nimes?\"\n\n\"Mi -- mi -- mitä? Mi -- tä rouva meinaa?\"\n\n\"No, hyvänen aika, mikä oikein on sinun nimes. Oletko sä Bill, tahi\nTom, tahi Bob? tai mitä? Puhu nyt suus puhtaaks.\"\n\nLuulen että vapisin kuin haavan lehti, enkä totta maar tiennyt mihin\npääni pistäisin. Viimein sain änkötetyksi:\n\n\"Mutta kuinka rouva noin pitää pilanaan köyhää tyttö parkaa? Jos olen\ntäällä vaivaksi, niin minä heti -- --\"\n\n\"No, no, älä ole milläskään, hyvä laps. Istu alas. Minä en tahdo sulle\nmitään pahaa enkä aio sinusta kannella kellekkään. Mutta sano mulle\nnyt suoraan miten on laitas. Luota minuun. Minä koen sinua auttaa,\njos voin, ja sen tekee kyllä ukkonikin, kun tulee. Näkeehän sen, että\nsin'olet karannut oppipoika -- sen pituinen se. No, vähät siitä. Eihän\nsiinä mitään pahaa. Ovat kai olleet sulle ilkeitä, laps parka, ja\nsinä annoit heille palttua ja menit tiehes. Herrasta varjelkoon, että\nkävisin kantelemaan. Kas niin, sano mulle kaikki tyyni nyt, alusta\nloppuun, niinkuin hyvä poika ainakin.\"\n\nNo niin, minä sanoin näkeväni turhaksi, että koetin häntä pettää\nenään, ja tahdoin puhua suuni puti puhtaaksi, kunhan hän vain pysyis\nlupauksessaan eikä rupeis jupattamaan. Sitten kerroin minä, että isäni\nja äitini oli kuolleet ja että minä olin joutunut palvelukseen eräälle\ntalonpojalle, jonka talo oli sisämaassa noin neljäkymmentä virstaa\njoelta, ja tuo talonpoika mukamas oli niin häijy minulle, ett'en enää\nsitä kestänyt, vaan kun hän oli lähtenyt matkalle muutamaksi päiväksi,\nsieppasin minä vähän vanhoja vaatteita hänen tyttärensä luhdista\nmukamas ja lippasin tieheni; ja kolme yötä oli multa mennyt, sanoin\nmä, noihin neljäänkymmeneen virstaan; ja minä kuljin öisin mukamas ja\npiileskelin ja nukuin päivällä, ja se pussillinen leipää ja vähän muuta\nmuonaa, joka mull'oli muassani mukamas, piisasi koko matkan. -- Sitten\nsanoin toivovani, että enoni, tuo Abner Moore, auttais minua, ja senpä\ntähden olin lähtenyt tänne Gosheniin mukamas.\n\n\"Gosheniin, sanot sä, laps parka? Eihän tämä ole Goshen. Tämä on\nPietari, tämä. Goshen on viistoista virstaa tuonnempana, joen vartta\nylöspäin. Mistä oot saanut päähäsi, että tämä on Goshen?\"\n\n\"Minua tuli vastaan muuan mies tän'aamuna, juur kun olin poiketa\nmetsään nukkuakseni, ja hän sanoi, että kun tulin tien risteykseen,\npiti mun mennä oikealle, niin olis vain viis virstaa Gosheniin. Niin\nhän sanoi.\"\n\n\"Se mies lie ollut humalassa. Hän puhui juur päin vastoin kuin asia on.\"\n\n\"Niin, hän näyttikin vähän pöhnäiseltä, s'on totta se. Mutta ykskaikki.\nParas että lähden matkaan, niin ennätän sittenkin huomen-aamuksi\nGosheniin.\"\n\n\"Ootappa vähäsen. Minä panen sulle vähän ruokaa mukaan, poika parka.\nSinä kyllä tarvitset.\"\n\nHän toimitti mulle vähän ruokavaroja pikku nyyttyyn ja sanoi:\n\n\"Kuuleppas -- jos makaava lehmä nousee seisomaan, mikä puoli siitä\nnousee ensiksi? No, vastaa pian, nyt heti -- ilman tuumimatta. Mikä\npuoli nousee ensiksi?\"\n\n\"Peräpuoli tietysti.\"\n\n\"No, entäs hevonen?\"\n\n\"Hevonen nousee etupuolella.\"\n\n\"Millä puolella puuta kasvaa enimmän sammalta?\"\n\n\"Pohjoispuolella.\"\n\n\"No, jos viistoista lehmää syö ruohoa mäenrinteessä, kuinka monella on\npää käännettynä samaan suuntaan?\"\n\n\"Kaikilla, hyvä rouva.\"\n\n\"Jaha, sinä _olet_ todellakin asunut maalla, näämmä. Luulin että sinä\nkenties taaskin tahdoit narrata minua. No, mikä nyt on oikea nimes?\"\n\n\"George Peters.\"\n\n\"No jaa, koe nyt muistaa nimes, George, äläkä sano ennen lähtöäs että\ns'on Alexander -- tai George-Alexander, jos joudut pussiin. Ja älä\nrupee tekemisiin naisten kanssa tuossa vanhassa kattuunitrasussa.\nMiehiä voit sinä kenties pettää, mutta helppo on meidän nähdä ett'et\nole tyttö. Ja kun pujotat lankaa neulansilmään, niin älä koita\nsysätä silmää langan ympäri pitäessäs lankaa rauhassa, vaan pujota\npäin vastoin langanpää silmästä läpi ja pidä neula rauhassa, -- niin\ntekevät naiset, vaikka miehet aina tekevät noin hullusti kuin sinä\näsken. Ja kun jollakin viskaat rottaa tai jotain muuta, niin kohota\nitses varpaille ja nosta kätes pään yli niin nurinpäin kuin suinkin\nja ammu väärään rotastas noin viis kuus jalkaa. Sun pitää vääntää\nkoko käsivartta olkapäästä asti ikäänkuin kääntyis se ruuvilla --\nniin tekee tytöt; pojat pitää olkavartensa liikkumatta ja vääntävät\nvain kyynärvartta kyynärpäästä asti. Ja muista että kun tyttö koittaa\npitää jotain sylissään, niin hän levittää polvet erilleen; hän ei\npurista niitä yhteen niinkuin sinä teit lyijypallon kanss'. Minä,\nnääkkös, näin, että sinä olit poika, samassa kun rupesit pujottamaan\nlankaa neulansilmään, ja minä keksin nuo toiset konstit nähdäkseni\nvain, olinko arvannut oikein. No, kas niin, lähde nyt patikoimaan enos\ntykö, hyvä laps, hyvä Sarah Mary Williams George Alexander Peters, ja\njos sinä joudut johonkin, ronkeliin, niin lähetä sana rouva Judith\nLoftukselle -- s'olen minä se -- niin koitan auttaa sinua pulasta.\nKule jokirannan tietä kaiken aikaa, ja toiste kun lähdet kuleksimaan,\nota sukat ja kengät jalkaas. Se tie on hyvin kivistä, ja luulempa että\njalkas on joteskin hellät tullessas Gosheniin. No, Jumalan haltuun,\npoika parka!\"\n\nKävin noin viis kuuskymmentä kyynärää rantatietä ylöspäin ja palasin\nsitten takasin kanootilleni, joka oli hyvän matkaa alapuolella\nLoftusten tupaa. Laskin vesille ja otin päästäni rookan, joka esti\nminua näkemästä ympärilleni. Tultuani keskelle jokea, rupes torninkello\nlyömään. Pidätin ja kuuntelin; ääni tuli heikkona veden yli, mutta\nselvästi - ykstoista! Päästyäni saareen, ei ollut mulla aikaa\npuhaltamaan, vaikk'olin kovasti hengästynyt soudosta, vaan ponnistin\nsuoraan läpi metsän vanhaan leiripaikkaamme ja tein siihen kelpo\nkokkovalkean.\n\nSitten juoksin takasin kanootille, hyppäsin siihen yhdellä\nharppauksella ja sousin että ryskyi ruumiissani. Tulin oikealle\npaikalle ja ryntäsin metsikön läpi ja vuorta ylös ja sisään luolaan.\nSiellä makasi Jim pitkällään maassa kuorsaten että kaikui. Minä\nravistin häntä hartioista hyvin lujaa ja huusin:\n\n\"Nous' ylös, Jim! Joudu! Meill'on hätä kynsissä. N'ovat perässämme.\"\n\nJim ei sanonut sanaakaan; mutta hän ryhtyi pakopuuhiin semmoisella\nvauhdilla, että selvästi näki, kuinka pelästynyt hän oli. No, puolen\ntunnin päästä olimme kantaneet kaikki, mitä meillä tässä maailmassa\noli, tukevalle lankkulautallemme, ja s'oli valmiina laskemaan ulos\npajupoukamasta, johon olimme sen piilottaneet. Viimeiseksi sammutimme\ntulet ja kynttilät luolasta.\n\nOtin sitten kanootin rannasta ja sousin vähän matkaa joelle ja katselin\nympärilleni kaikille tahoille; mutt' oliko siellä mitään venettä\nliikkeellä, sitä en ainakaan voinut nähdä, sillä tähdet ja varjot\nhimmentävät näköalan veden päällä. Palasin rantaan ja sidoin kanootin\nlauttaan. Sitten sysäsimme sen vesille ja annoimme virran ajaa. Me\nkuljettiin saaren alapään ohi, ja koko aikana me ei hiiskuttu yhtään\nsanaa.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\nKello kai oli tuoss' yhden paikoilla, kun me viimein oltiin päästy\nsaaren ohi, ja lautta tuntui meistä liukuvan eteenpäin hirveän\nhitaasti. Jos joku vene tulis ajaen meitä takaa, niin tuumattiin me\nheti hypätä kanootiin ja kiepsahtaa Illinoisin rannalle; mutta s'oli\noikein onnen potkaus, ett'ei ketään tullut, sillä siinä kiireessä me\nei oltu muistettu panna edes pyssyäkään kanootiin, saatikka sitten\nmitään syömistä tai muuta. Ja olihan se kaikkea muuta kuin viisasta,\nkun lastattiin kaikki tyyni lautalle, mutta lempokos sitä mokomassa\nhätämelskassa kaikkia muistaa.\n\nJos nuo molemmat miehet todellakin tulis saarelle sin' yönä, aattelin\nmä, niin näkisit he varmaankin pian valkean, jonk' olin sytyttänyt, ja\nrupeisivat sen ääressä odottamaan Jimiä pannakseen hänet kiinni. Se\nei ainakaan ole minun syyni, jos ei heidän nenänsä sin' yönä kasvanut\njotenkin pitkäksi; minä olin tehnyt parastani, ja vissiä vain on, että\nme ei ikinä nähty heistä merkkiäkään.\n\nHeti aamun koittaessa laskimme lauttamme isossa joen polvessa\npienen metsäisen saaren rantaan Illinoisin puolella ja tukimme sen\npajupensaiden alle. Hakattiinpa me vielä kirveellä irti puunoksiakin\nja panimme niitä koko joukon lautalle, niin että jokainen ohikulkija\nkoht' olis luullut siinä maanvieremän tapahtuneen, kuten noissa\nhiekkarannoissa usein käykin, joita virtavesi leikkailee. Meill'oli\nkorkeita kunnaita Missourin rannalla ja paksua metsää Illinoisin\npuolella, ja kun virta vielä kävi pitkin Missourin rantaa juur tuolta\npaikalta, niin ei meidän hevillä tarvinnut pelätä, että kenkään tulis\nsinne. Me maattiin siellä koko päivän metsässä ja katsottiin kuinka\ntukkilautat ja höyrylaivat viiltelit ohi virrassa Missourin puolella,\nja miten ylöspäin menevät höyrylaivat ponnistivat eteenpäin keskeltä\njokea. Minä kerroin Jimille kaikki mitä olin lörpötellyt tuon rouvan\nkanssa, ja Jim sanoi että s'oli näppärä rouva ja että, jos tämä itse\nolis yrittänyt meitä kiinni-ottamaan, h ä n ei olis ruvennut vahtimaan\nnuotiotulen vieressä, vaan hakenut koiran. No, sanoin minä, eikö sitten\nrouva voinut neuvoa miestään hakemaan koiraa? Jim sanoi panevansa\nvetoa, että rouva ajatteli asiaa samassa kun miehet olivat valmiit\nlähtemään saarelle, ja silloin, sanoi Jim, lähtivät he kylään hakemaan\nkoiraa ja aika meni heiltä hukkaan; muuten mukamas me ei nyt olis oltu\nmissä olimme, vaan samassa vanhassa kylässä jälleen. Minä puolestani\nsanoin, etten välittänyt syystä, minkätähden he eivät saaneet meitä\nkiinni, niinkauvan kun eivät saaneet.\n\nKun rupes hämärtämään, pistettiin me päämme ulos metsästä ja katsottiin\nympärillemme kaikille tahoille. Ei ketään näkynyt. Silloin kiskoi\nJim irti muutamia lankkuja ylimmästä lautasta, ja niistä rakensimme\nitsellemme suojuksen, jossa olis hyvä olla sateessa ja rajuilmassa ja\njossa voimme säilyttää tavaramme kuivina. Sitten teimme tähän suojaan\neri lattiankin, toista jalkaa korkeammalle kuin itse lautan pinta,\nniin että hyökylaineet höyrylaivoista eivät ulottuneet vilteillemme\nja muille tavaroille. Keskelle hauskaa mökkiä panimme sitten vielä\nkerroksen savea ja naulasimme tämän ympäri lautoja, että se pysyis\npaikallaan, ja se olis meille tulisijana sadeilmalla ja kylmässä.\nNiinikään veistimme itsellemme varamelan, jos toinen sattuis\nkatkeamaan. Sitten pystytimme lyhyen haarakepin, johon voimme panna\npalavan lyhdyn, ett'ei alaspäin menevät höyrylaivat törmäisi päällemme\npimeässä.\n\nNo, seuraavana yönä matkustimme noin seitsemän tai kahdeksan tuntia\nvirrassa, jonka voima oli noin neljä viis virstaa tunnissa. Matkalla\nme kalasteltiin ja juteltiin ja uitiinkin pari kertaa, kun uni oli\nmeidät voittaa. S'oli ikääskuin vähän juhlallista, kun me noin maattiin\nselällämme lautalla ja annettiin sen luikua eteenpäin pitkin suurta,\nhiljaista jokea, tähtien loistaessa ylitsemme taivaalla. Emme koskaan\ntulleet puhuneeksi kovaa taikkapa nauraneeksi, muuta kuin hiljaa\nhymyten. Enimmäkseen oli meillä kauniit ilmat, eikä meille sinä yönä\ntapahtunut juur mitään, josta maksais vaivaa puhua, eikä sitten lähinnä\nseuraavinakaan.\n\nTuon tuostakin kulettiin me kaupunkien tai kylien ohi, jotka loistivat\npimeiltä mäenrinteiltä välkkyvinä valopenkereinä, ilman että mitään\ntaloja näkyikään. Viidentenä yönä me sivuutimme St. Louis'in kaupungin;\ns'oli ikääskuin koko maailma olis syttynyt ilmituleen. Pietarissa\nhe ruukkasit sanoa, että St. Louis'issa mukamas oli kolme- tai\nneljäkymmentä tuhatta ihmistä, mutta minä en sitä koskaan uskonut,\nennenkun nyt kello kahden aikaan tänä hiljaisena yönä näin koko tuon\nihmeellisen valomeren. Ei yhtään ääntä kuulunut kuitenkaan; kaikki\nnukkuivat sikeässä unessaan.\n\nNoin kello kymmenen aikaan illalla ruukkasin mä toisinaan käydä maihin\nja noissa pienissä kylissä kymmenellä tai viidellätoista centillä ostaa\njauhoja tai läskiä tai muuta syötävää; ja toisinaan sieppasin mä jonkun\nkananpojan, joka näkyi nukkuvan huonosti, ja väänsin siltä niskat nurin\nja otin mukaani. Isä ukko ruukkasi aina sanoa, ett'ei koskaan pidä\nhalveksia kananpoikaa, jos vain käy ottaa sitä mukaansa, sillä jos ei\nitse sitä tarvitsiskaan, niin saattaishan aina tavata jonkun, jolle\nse kelpais, ja hyvää tekoa ei koskaan unohdeta mukamas. Minä tosin en\nmilloinkaan nähnyt, ett'ei ukko olis pitänyt kananpoikaansa itse, mutta\nniin hän yhtäkaikki aina ruukkasi sanoa.\n\nAamusin ennen päivänkoittoa ruukkasin mä myöskin hiipiä peltoihin ja\nlainata vesimeloonin tai ytykurkun tai taskullisen jyvätähkiä tai\nmuuta mokomaa pikkukalua. Isä vaari sanoi aina, ett'ei ole väärin\nlainata mitä tarvitsee, kunhan vain aikoo maksaa takasin jos sopii;\nmutta leskirouva puolestaan väitti, että tuo vain oli pehmeämpää nimeä\nvarkaudelle ja ett'ei mukamas mikään rehellinen ihminen menettelis\nsillä viisin. Jim sanoi, että he tavallaan olit oikeassa molemmat,\nsekä isä että leskirouva, puoleks kumpikin; ja paras keino meille\nolis määrätä pari tai kolme tavaraa, joita emme koskaan lainaisi\n-- sitten ei olis väärin lainata mitä muuta hyvänsä, meinasi hän.\nNo, me harkittiin tuota asiaa läpi koko yön, lauttamme uidessa yhä\neteenpäin, ja meidän oli aika vaikea määrätä, mistä me luovuttaisiin,\nvesimelooneistako vai kurkuista vai mistä. Vasta aamupuoleen tultiin\nme lujaan päätökseen. Me, näättekös, päätettiin vakavasti, ett'emme\nkoskaan kajoaisi villiomeniin eikä taateliluumuihin, ei vaikka mikä\nolis. Meill'oli ollut paljon kiusoittavaa päänvaivaa, mutta nyt,\nkun päätös oli tehty, tuntui oikein hyvältä. Minä varsinkin kiitin\nkeskustelumme hyvää ja käytännöllistä tulosta, sillä, kuten kaikki\ntietää, niin villiomenat eivät maistu juur miltään, ja taateliluumut\ntaas ei olis kypsiä vielä pariin kolmeen kuukauteen.\n\nSilloin tällöin ammuimme me vesilinnun, jok'oli herännyt liian aikasin\naamulla tai ei mennyt maata kylliks aikasin illalla. Ylimalkain voitiin\nme erinomattain paksusti.\n\nViidentenä yönä siitä, kun m'oltiin kulettu St. Louisin ohi, tuli\npäällemme oikein kunnon rajuilma. Myrsky raivosi, ukkonen jyrisi\nja salamat liekehtivät kuin tuomiopäivänä, ja sade vuoti tulvana\nmaahan. Ne ryömittiin mökkiimme, ja lautta sai hoitaa itseään.\nSalaman liekehtiessä näimme edessämme tuon suuren, leveän joen ja\nsen rantamailla korkeita vuoria, yhtä selvästi kuin keskellä päivää.\nÄkkiarvaamatta huusin; \"Halloo, Jim, katsos tuonne!\" Siell'oli\nhöyrylaiva, jok'oli ajanut karille keskellä jokea. Me luikuttiin\nsuorastaan sitä vastaan, ja joka leimaus näytti sen meille aivan\nselvästi. Se makasi kallellaan, ja toinen puoli yläkantta oli veden\nyllä. Savupiiput oli myös näkyvissä ja yks tuoli ison kellon luona, ja\ntuolin selkänojalla oli riippumassa vanha vilttihattu.\n\nNo, olihan keskellä yötä, oli myrskyistä ja kolkkoa, ja aivan niinkuin\nkaikki muutkin pojat sen kaltaisessa tilassa tunsin minä mielessäni\nikääskuin jotain kutkuttavaa, nähdessäni tuon raakin makaavan siinä\nniin nolona ja yksinäisenä keskellä jokea. Oli, näettekös, tullut\npäälleni kova halu mennä sinne katsomaan minkälaista siellä olis. Ja\nniinpä sanoin:\n\n\"Mennään sinne, Jim.\"\n\nMutta Jim pani ensimmältä kovasti vastaan. Hän sanoi:\n\n\"Mitä hyötyä siit'on? Onhan meillä hyvä olla täällä. Mitä lempoo\non meillä tekemistä vanahassa raakissa? Piä mitä sull'on ja älä\nmee sotkemaan muien asioihin, sanoo raamattu. Sitä pait on heillä\nvarmaankin siellä vahti.\"\n\n\"Vahti? Mitä luulekkaan?\" sanoin mä; \"eihän siell'ole muuta vahtaamista\nkuin kansi ja perähytti; ja luulekko sinä että kukaan viisas ihminen\npanee henkensä vaaraan vanhan laivankannen ja kurjan perähytin tähden\ntämmösessä ilmassa; onhan koko värkki valmiina hajoomaan ja uppoomaan\njokikinen hetki.\" No, siihen ei ollut Jimillä mitään sanomista, niin\nettä hän jo piti suunsa, kun pitikin. \"Ja sitä paitse\", sanoin vielä,\n\"voidaan me kenties löytää jotakin, joka meille kelpaa, katteinin\nhytistä tai muualta. Sikaareja kenties, oikeita kymmenen pennin\nsikaareja, paraita auringon alla. Höyrylaivojen katteinit on aina\nrikkaita, saavat kuuskymmentä dollaria kuukaudessa; eivät välitä\nvähintäkään siitä, mitä joku tavara maksaa, kun vain sitä haluavat.\nKas niin, pistä kynttilä taskuus; minä en saa mitään rauhaa ennenkun\nm'ollaan nuuskittu kaikki nurkat tuossa raakissa. Luuletko että Tom\nSawyer koskaan jättäis semmottia tarkastamatta? Ei, vaikka sais\nomenakakun, s'on vissi se. Hän kutsuis sitä seikkailuksi -- niin hän\ntekis; ja hän nousis maihin raakille, vaikka henki menis. Ja hän\ntekis kaikki tyyni niin turkkasen pulskasti, mokomalla muhkeudella ja\nupeudella, että luulis itse Kristofferi Kolomboksen olevan liikkeellä\nlöytämässä Kaana'an maata. Kumpahan Tom Sawyer olis tässä nyt!\"\n\nJim mutisi tietysti vielä vähän, mutta myöntyi kuitenkin, ja kun\nleimaus taasen valaisi raakin, työnsimme me lauttamme sinne ja panimme\nsen kiinni perään ja kapusimme kannelle. Siellä me sitten kopeloitiin\nsinne tänne pimeässä, kunnes tultiin katteinin hytin ovelle, joka oli\nauki; ja Herra jesta! Siinä nähtiin me valoa peräsalongista, ja me\nkuultiin ääniä.\n\nJim kuiskasi mulle, että hänen rupes tekemään kovasti pahaa mukamas,\nja hän tahtoi että me mentäis tiehemme. Minä tykkäsin kuin hän, ja\nmeidän piti juur palata turvalliselle lautallemme takasin, kun kuulin\nvalittavan äänen sanovan:\n\n\"Voi, voi, pojat, antakaa mun olla. Minä vannon pyhästi etten koskaan\nhiisku siitä sanaakaan.\"\n\nToinen, karkeampi ääni sanoi nyt:\n\n\"Sinä valehtelet, Jim Turner. Sin'oot aina ennenkin pitänyt samaa pirun\npeliä. Sinä vaa'it aina enemmän kuin omaa osaas voitosta, ja aina\noot niin saanutkin, sinä hunsvotti, sen tähen että aina vannot mennä\nkielittelemään jos et saa mitä tahot. Mutta tällä kertaa etpä, piru\nvie, meitä enää petä. Sinä oot, jumal'avita, suurin roisto koko tässä\nmaassa.\"\n\nJim oli jo menossa lautalle. Mutta minua oikein syhytti uteliaisuuteni,\nja minä aattelin itsekseni, että Tom Sawyer ei suinkaan olis lipannut\ntiehensä justiin silloin, ja niinpä en minäkään sitä nyt tahtonut; minä\ntahdoin saada selville mitä tulis tästä jutusta. Minäpä siis rupesin\nryömimään nelin kontin sen pienen pimeän käytävän läpi, joka vei\nperäsalonkiin. Tulin sinne lähelle, ja mitä näinkään! Muuan mies makasi\npitkällään lattialla, kädet ja jalat sidottuna, ja kaksi muuta miestä\nseisoi hänen ylitsensä, toisella salalyhty kädessä, toisella pistooli.\nTämä toinen piti pistoolin piipun suuta ojennettuna makaavan raukan\npäätä vasten ja sanoi:\n\n\"Jo jumaliste kohta pamahtaa, sinä kirottu konna!\"\n\nMakaava mies siinä ikääskuin vetäytyi nahkaansa ja kiljui ja kerjäsi:\n\"Voi, voi, älä ammu, hyvä Bill, älä ammu. Minä en puhu asiasta, en\nhalkaistua sanaa, en jumal'auta.\"\n\nLyhdyn pitäjä puolestaan vain nauroi ja sanoi:\n\n\"Haha! Vai niin! No, siitä totta jumaliste et pääsekkään puhumaan, sen\ntakaan minä. Häpeehän toki -- kerjätä noin. Niin, kyllähän nyt oot\npehmeä suustas, sinä roisto. Ja äsken olisit tappanut meiät, ellei\nm'olis saatu sinua allemme ja köysiin. Ja minkä tähen? Sen tähen että\nmekin tahottiin _oikeutta_. Mutta s'oli viiminen kerta kuin uhkasit\nmeitä noin, Jim Turner. Paa sisään pistoolis, Bill!\"\n\n\"Enkä panekkaan, Jake Packard. Hänen pitää saada köniinsä ensin. Hän\nampui vanhan Hatfieldin samalla tavoin. S'on nyt maksettava. Hän on sen\nrehellisesti ansainnut.\"\n\n\"Mutta _minä_ en taho, ja mull'on siihen syyni.\"\n\n\"Jumala siunakkoon sinua siitä sanasta, Jake Packard! En unhota sitä,\nvaikk' eläisin sata vuotta\", voivotteli lattialla makaaja.\n\nPackard ei ollut häntä kuulevinaan, vaan ripusti lyhtynsä naulaan\nja viittasi toiselle seuraamaan häntä pimeään käytävään, jossa minä\nolin. Minä siirryin selkä edellä taakseppäin minkä ennätin ja pujahdin\nmuutamaan hyttiin, jossa panin maata eräälle makuusijalle. Samassa\nastui Packard sinne sisään myös puhuen taakseen:\n\n\"Tänne -- tuu tänne.\"\n\nJa Bill herra astui hänen perästään sinne. Minä kutistuin seinää vasten\nniin pieneksi kuin voin, toivoen olevani toisella puolen maailmaa.\nSiell'oli pilkkosen pimeä, mutta minä tunsin viinan hajusta, että he\nseisoivat ihan vieressäni. Olin iloissani siitä, ett'en ruukannut juoda\nviinaa; mutta jos olisinkin sitä tehnyt, niin he tuskin sittenkään olis\nvoineet haistaa miss'olin, sillä minä en melkein ollenkaan hengittänyt;\nniin olin peloissani. Ja muutenkin oli heidän puheensa sitä laatua,\nettä melkein kuka hyvänsä sitä kuullessaan olis pidättänyt henkeään\nkauhistuksesta. Bill tahtoi kiven kovaan ampua Turnerin. Hän sanoi:\n\n\"Hän ilmasee meiät, kun ilmaseekin. Jos _nyt_ antasimma hälle koko\nvoiton, meiänkin osamme, niin se ei enää tukkis hänen suutaan, tämän\nkaiken perästä. Meiän täytyy tehä loppu hänen kielittelystään.\"\n\n\"Niin täytyy\", sanoi toinenkin.\n\n\"No, mitä pirua sinä sitten mutkittelet! Mennään, siis, ja ajetaan\nkuula hänen kalloonsa.\"\n\n\"Älä hätäile. Miks' ammuttais ja meluttais? Kuules nyt! Me nuuskitaan\nkaikki hytit vieläkin, ett'ei mitään jäis meiltä tänne mätänemään,\nja sitte mennään rauhassa veneellä maihin ja kätketään tavarat.\nSitten ootamma rauhassa. Parin tunnin päästä on tämä ränstynyt raakki\nvarmaankin murskana ja joen pohjassa. Hä? Ja hän on hukkunut eikä voi\nsiitä soimata ketään muuta kuin itteään. Miks' me hänet tapettais? Minä\nen taho ihmisen kuolemaa omalletunnolleni. S'olis halpaa, olis huonoa\nmoraalia. Hä? Enkö ole oikeassa?\"\n\n\"Oot kai, mutta jos laiva nyt ei uppoiskaan? Hä?\"\n\n\"No, voiaanhan yhtä kaikki oottaa pari tuntia? Hä?\"\n\n\"No, olkoon menneeksi Tule sitte.\"\n\nHe menivät, ja minä lippasin tieheni toisaalle päin minkä kerkesin. Oli\npikipimeä; mutta minä kuiskasin niin kovaa kuin uskalsin \"Jim!\" ja hän\nvastasi aivan olkapäältäni ikääskuin röhkien. Minä sanoin hiljaa:\n\n\"Sukkelasti, Jim, täss'ei ole aikaa ähkyä ja puhkua tuolla viisin.\nTääll'on oikeita rosvomurhaajia laivassa, ja joll'emme saa kynsiimme\nheidän venettään päästä sit' irti, niin että nuo roistot eivät pääse\ntäältä pois, niin yks raukka jää tänne kuolemaan. Mutta jos pannaan\nheidän paattinsa menemään, niin saavat he palkkansa joka sorkka, --\nkun vallesmanni tulee; hänen me lähetämme tänne. Sukkelasti nyt!\nJoudu, Jim! Minä juoksen oikeaa puolta, juokse sinä vasenta. Ala tästä\nlautalta ja -- --\"\n\n\"Ooh! Herra hallikkoon! _Lautta_? Tääll'ei oo mittään lauttaa ennää.\nS'on lähteny irti ja menny Jumalan nimmeen! -- ja tässä seistään nyt!\nVoi, Herra jestantes!\"\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\n\nKas niin! Tunnustan että pidätin henkeäni hetkisen ja että tunsin\nikääskuin jotakin kylmää pitkin selkäpiitäni. Jäädä salpatuksi\nlaivaraakille mokoman miehistön kanssa! Mutta siin'ei ollut aikaa\npitkään päivittelemiseen. Meidän täytyi nyt kaikin mokomin saada\nkynsiimme tuo vene -- ja pitää se itseämme varten. Vaikkahan molemmat\nvapisimme kuin haavan lehdet, lähdettiin me varovasti ryömimään pitkin\noikeanpuolista reilinkiä, ja se meni niin hitaasti siinä pimeässä,\nettä melkein kokonainen viikko tuntui menneen, kun viimein tulimme\nraakin perimmäiseen perään. Ja -- mitään venettä ei näkynyt. Jim sanoi\nvallan uupuneensa -- peljästys oli hältä vienyt viimeisetkin voimat.\nMutta minä sanoin että meidän yhtäkaikki tuli jatkaa, sillä jos jäätäis\ntähän riivattuun raakkiin, niin olis meillä ikääskuin matkapassi\ntästä matoisesta maailmasta. No, me kämpittiin taas perän ympäri ja\ntultiin viimein kaleitin ristikolle, josta meidän täytyi pitää kiinni\nkäsin ja oikein ryömiä eteenpäin, sillä koko vasen reilinki oli veden\nalla. Siitä kappaleen matkaa keulaan päin, salongin yläoven kohdalla,\nlöysimme vihdoinkin tuon siunatun veneen, Jumalan kiitos! Töin tuskin\nvoin sen siinä pimeässä nähdä. Mutta se tietäkää, ett' iloni oli oikein\npriima sorttia. Mun piti juur laskeutua alas siihen, kun samassa\nsalongin ovi aukesi. Yks noista miehistä pisti päänsä ulos, pari jalkaa\nnenästäni, niin että sittenkin luulin olevani mennyttä miestä; mutta\nhän veti pian kallonsa sisään jälleen ja sanoi:\n\n\"Peitähän toki tuo lemmon lyhtys, Bill!\"\n\nSitten viskas hän jonkun möhkäleen veneeseen ja astui sitten alas\nsiihen itse ja istui. S'oli Packard. Heti perästäpäin tuli Bill ulos ja\nastui hänkin veneeseen. Samassa sanoo Packard hiljaisella äänellä:\n\n\"No, kaikki on klaarina -- laske ulos!\"\n\nTöin tuskin pystyin pitämään kiinni ristikosta, niin olin mennyttä.\nMutta justiin silloin sanoo Bill:\n\n\"Äläs hätäile -- otitko sinä pussin hältä pois?\"\n\n\"No, enhän. Etkö sinä ottanut?\"\n\n\"En. No, voi p--le! Nythän hällä on osansa kuitenkin.\"\n\n\"Sinä senkin hupakko! Mitä pirua me jätettäis hälle niin paljo rahaa?\nTuu pois!\"\n\nHe nousivat raakille jälleen ja menivät salongin ovesta sisään, ja\novi painui kiinni heidän perästään, sillä s'oli raakin pystypuolella.\nSilmänräpäyksessä olin minä veneessä, ja Jim tuli vyöryen perästäni,\ntuossa paikassa sain veitseni käteen ja leikkasin köyden poikki, ja\nvene lähti menemään.\n\nMe ei edes koskettu airoihin, ei sanaa, ei kuiskaustakaan lähtenyt\nsuustamme, me tuskinpa hengitettiinkään. Virta oli niin väkevä, että me\nparissa sekunnissa luisuttiin toista sataa kyynärää poispäin raakista,\nja pimeys peitti sen näkyvistämme, ja me oltiin pelastetut ja tiesimme\nsen.\n\nPäästyämme noin kolme- tai neljäsataa kyynärää alaspäin raakista,\nnähtiin me miten heidän lyhtynsä kimmalti sieltä hetkeksi kuin pieni\ntähti, ja silloin me tiedettiin, että nuo rosvot kaipasivat venettänsä\nja rupesivat ymmärtämään, kuinka hauska se tila oli, johon he vastikään\nolivat tahtoneet jättää Jim Turnerin yksinään.\n\nSitten tarttui Jim airoihin, ja me katsottiin kaikkialle, näkyiskö\nlauttaamme. Nyt vasta rupesi minun käymään ikäänkuin vähän surku noita\nmiehiä -- eihän mull' ennen olis ollut aikaakaan siihen. Aloinhan\naatella, kuinka kamalaa tuo yhtäkaikki olis -- tulla jätetyksi tuolla\nviisin, vaikkapa nyt sattuiskin olemaan murhaaja. Saattaishan, Jumala\nparatkoon, tapahtua että _minusta_ jonakin kauniina päivänä tulis\nmurhaaja, ja miltähän silloin _mulle_ tuntuis tuommonen kova onni? Ja\nniinpä sanoin viimein Jimille:\n\n\"Kuules, Jim, missä nyt ensiks nähdään mitään valoa loistavan rannalta,\nniin lasketaan siinä maihin, johonkin paikkaan, johon sinun sopii jäädä\npiiloon veneen kanssa; ja minä menen ylös ja herätän ihmiset ja keitän\nheille jonkun jutun, että menevät pelastamaan nuo rosvot surkeasta\npulasta, niin että he ainakin voivat tulla rehellisesti hirtetyiksi\naikanansa.\"\n\nMutta sitä tuumaa ei ollut niin helppo panna toimeen; sillä pian\nperästäpäin syntyi aika rajuilma, pahempi kuin ennen. Sade vuoti\nvirtana maahan ja tuuli tuuli aivan hurjasti. Eikä mitään valoa\nnäkynyt. Kaikki nukkuvat, aattelin mä. Me lennätettiin vinhaa vauhtia\njokea alaspäin ja tähystettiin, eikö näkyis valoa, eikö näkyis\nlauttaamme. No, kului pitkä aika. Sitten helpotti sade vähäsen, mutta\npilvet pysyivät, ja salama tuli leimahtaen, ja me nähtiin edessämme\nuivan jotakin mustaa ja tyyrättiin heti sinneppäin.\n\nS'oli, kun olikin, kunnon lauttamme, ja arvaahan sen, kuinka iloisina\nme astuttiin sen päälle jälleen. Samassa näimme myöskin valopilkun\nloistavan alempana rannalta, ja minä sanoin heti että tahdoin sinne.\nVene oli puolillaan ryöstösaalista, jonka tuo rosvojoukko oli\nvarastanut raakista. Me viskattiin ne kaikki tyyni lautalle yhteen\nläjään; ja sitten sanoin minä Jimille, että hän antais lautan uida\neteenpäin ja että hän sitten hetken päästä sytyttäis lyhdyn ja antais\nsen palaa kunnes palajaisin matkaltani. Sitten tartuin airoihin ja\nsoutelin tuota valoa kohden. Tullessani lähemmälle, näkyi vielä kolme\nneljä valoa lisää -- ylhäältä mäenrinteeltä. Siinä oli pieni kylä.\nMinä kulin vähän matkaa tuota rannimpaa valoa kohden ja pidätin sitten\nairoja ja annoin veneen luistaa omaa vauhtiaan. Tultuani sen viereen,\nnäin että se olikin rannassa venyvän höyrylossin lyhty. Kiipesin sinne\nylös ja rupesin hakemaan yövahtia ja löysinkin hänet viimein. Hän istui\nmuutaman köysikimpun päällä nukkuen, pää polvien välissä. Sysäsin häntä\npari kertaa hartioihin ja sitten rupesin surkeasti poraamaan.\n\nHän havahti ylös ja tuijotti vähän hämmästyneenä teensä; mutta\nnähdessään vain minut, haukotteli hän ja ojenteli raajojaan, ja sitten\nhän sanoi:\n\n\"Halloo, poika naskali, mitä sinä ulvot? Mikä hätänä.\"\n\nMinä sanoin:\n\n\"Niin, kun isä -- ja äiti -- ja sisareni ja --\"\n\nPorasin taas oikein tarmoni takaa. Silloin hän sanoi:\n\n\"No, no, älähän nyt noin katkee siinä kahtia, kaikillahan on meillä\nsurumma ja vaivamma täss' elämässä, kyllä se vielä paranee. No, mikä\nheiän nyt on sitten?\"\n\n\"He -- he -- he ovat? -- ootteko te vahtina tässä laivassa?\"\n\n\"Oonpa niinkin\", sanoi hän ikääskuin vähän mahtavasti. \"Mie oon\nkapteini ja omistaja ja tyyrmanni ja luotsi ja yövahti yhellä kertaa;\nja toisinahan oon mie rahtinakin ja toisinahan matkaväkenä. Enhän mie\noo niin rikas kuin Jim Hornback vanhus enkä tietysti niin soakelin hyvä\nkaikille moailman kakaroille, että sirottasin ropojani pitkin moantietä\nkuin hän; mutta kuitenni oon hälle monta kertaa sanonunna ett'en mie\ntahtos olla hänen housuissansa, sillä merimiehen elämä s'on miun\nelämääni se, ja mie en, soakeli soikohon, tahtos virua moalla kahta\nvirstaa kaupunnista, joss'ei milloinkana mitään tapahu, en vaikka hyö\nantasit mulle kuormallisen kultaa ja vähä peälle. Mie oattelen --\"\n\nMinä keskeytin hänet ja sanoin:\n\n\"N'on niin hirveän kovassa hädässä ja -- --\"\n\n\"_Ketk_'on?\"\n\n\"No, Herra hallitkoon, isä ja äiti ja sisar ja neiti Hooker; ja jos te\nottasitta lossiveneenne ja lähtisittä sinne -- --\"\n\n\"Mihin? Missä hiiessä hyö ovat sitten?\"\n\n\"No, herranen aika, raakilla.\"\n\n\"Millä raakilla?\"\n\n\"No, eihän niit'ole muuta kuin yks.\"\n\n\"Ethän sie meinaa tuota masinaa _Walter Scott_'ia.\"\n\n\"Justiin sitä.\"\n\n\"No, mutta pyhä Poavali, mitä lempoa hyö siellä tekevät?\"\n\n\"Niin, eihän ne sinne tahallaan tulleet.\"\n\n\"Niin, kyllähän sen uskon. Mutta jos hyö eivät korjoo sieltä luunsa\ntuossa paikassa, niin pieveli heiät perii. Mutta miten hiiessä hyö\njoutuivat mokomahan pinnistyksehen?\"\n\n\"Niin, -- s'oli niin, että -- neiti Hooker oli visiitillä tuolla\nkaupungissa -- --\"\n\n\"Booths Landingissa, niin, -- no, anna tulla!\"\n\n\"Niin, hän oli visiitillä, tuolla Booths Landingissa, ja justiin\nillan suussa piti hänen lähteä menemään hevoslossille mustan piikansa\nkanssa, sillä hänen piti olla yötä sen fröökynän luona -- niin, en\nmuista hänen nimeään; ja sitten menee heiltä perämela poikki, ja heidän\nlossinsa pyörähtää ympäri ja lentää perä edellä virran mukana pari\nvirstaa poispäin ja puskee viimein tuohon raakkiin ja kaatuu, niin että\nlossimies ja hevoset ja tuo musta piika hukkuvat kaikki tyyni, mutta\nneiti Hooker iski kyntensä raakkiin ja kömpi ylös. No, ja noin tunti\npimeän tulemasta tullaan me veneellämme samaa tietä, ja niin oli pimeä,\nettä me ei nähty raakkia ennenkun oltiin sen vieressä; ja silloin _me_\ntörmättiin siihen ja veneemme kaatui, mutta me toki, Jumalan kiitos,\npelastuttiin kaikki tyyni, pait Bill Whipple -- voi, voi sitä siivoa\nsielua -- kumpahan olisin ees minä mennyt hänen sijastaan.\"\n\n\"No, mutta voi päiviäni! Onko mokomaa kuultuna nähtynä? No, mitä työ\nsitte teitten?\"\n\n\"No, me hallooattiin huudettiin apua kurkun täydeltä, mutta joki on\nniin leveä siltä kohalta, ett' arvatenkaan ei kukaan meitä kuullut.\nJa silloin sanoi isä, että jonkun täytyi mennä maihin ja hankkia apua\nmistä hinnasta hyvänsä. Min'olin ainoa, jok' osasin uida, ja minä\nlähdin matkaan, ja neiti Hooker hän sanoi, että jos en sais apua\nmuualta ennen, niin menisin mukamas hänen enonsa luo, joka kyllä sitten\npitäis asiasta huolen. Minä pääsin maihin kappaleen matkaa tästä\nalempana ja oon sitten juossut kuin hullu ja kokenut saada ihmisiä\nsinne apuun, mutta he sanovat vain: 'Mitä, tämmösenä yönä ja tällä\nvirralla, sehän olis hulluutta; juokse sinä höyrylossille!' No, jos te\nnyt tahtositta -- --\"\n\n\"No, kenties mie tahonki, ja piru vie luulenki että sen teen; mutta\nkuka perhana mulle sen _maksaa_? Luulekko kenties että sun isäs -- --\"\n\n\"No, kyllähän siitä aina sovitaan. Neiti Hooker sanoi erittäin että\nhänen enonsa Hornback -- --\"\n\n\"No, pyhä Poavali! _Hänkö_ on hänen enonsa? Kuules, poika naskali,\njuokse minkä kintuistas lähtöö tuonne, missä näet valkean palavan, s'on\nkapakka; ja sano heille siellä että näyttävät sulle tien Jim Hornbackin\ntalolle. Älä kuhunustele, kuulekkos! Käytä jalkojas! Sano hälle, että\nmie laitan tänne hänen sisarentyttärensä ihka elävänä ennenkun hän\nkerkiää kaupunkihin. Kas niin, lähe nyt matkaan kuin oisit jo. Mie\njuoksen vain tuonne kulman taa ja herätän masinistin.\"\n\nMinä harppasin sinneppäin, josta tuo valo näkyi, mutta niin pian kuin\nhän oli kiertänyt kulman, palasin minä takasin ja juoksin veneelle\nja ammensin siitä veden ja sousin tyvenvedessä pitkin rantaa noin\nkuussataa kyynärää ylöspäin ja menin sitte piiloon parin halkoproomun\ntaakse, nähdäkseni miten kävis; en saanut mitään rauhaa ennenkun olin\nnähnyt höyrylossin lähtevän. Ja totta puhuakseni, niin minä ikääskuin\nvähän ylpeilin itsekseni, kun olin nähnyt niin paljon vaivaa noiden\nkanaljain tähden, jotka jäivät raakille; sitä totta maar ei moni muu\nolis tehnyt. Minä vain toivoin että leskirouva olis saanut sen tietää.\nHän olis varmaankin puolestaan ylpeillyt minusta, kun olin auttanut\nnoita rosvoja. Miten näet lieneekin, niin tykkäävät vanhat leskirouvat\nja muut jumaliset ihmiset aina kaikkien enimmän juuri rosvoista ja\nkaiken maailman pahantekijöistä ja roistoista. S'on vissi se.\n\nNo, minun siinä venyessäni, mitäs näenkään! Joo, tuo siunattu raakki\ntulee vyöryen pitkin virtaa, mustana ja kolkkona kuin kuolema. S'on\ntotta, että siinä ikääskuin vähän värisytti selkäpiitäni, mutta\nyhtäkaikki laskin ulos ja sousin sinneppäin. Se makasi niin syvällä\nvedessä, ja minä huomasin heti, että siellä tuskin enää voi virua\nainoakaan elävä sielu. Sousin sen ympäri ja huusin \"halloo!\" pariin\nkertaan, mutta mitään vastausta ei kuulunut; kaikki oli hiljaa kuin\nhaudassa. Minä tunsin vähän sydämmen-vaivaa noiden rosvojen kohtalosta,\nmutt'en paljon; sillä mä aattelin että jos he sen kestäis, niin\nkyllähän minä puolestani.\n\nSamassa laski höyrylossi ulos rannasta; ja minä työnsin keskelle jokea\nja pääsin hyvän matkaa poispäin virrassa; ja kun arvelin olevani\nlossiväen näkyvistä, pidätin hetken airojani ja katsoin taakseni ja\nnäin, miten höyrylossi kulki raakin ympäri nuuskien neiti Hookerin\njäännöksiä, joita katteini luuli tuon eno Hornbackin niin kovasti\nodottelevan; mutta hetken päästä he antoivat palttua koko puuhalleen\nja höyrysit hyvää vauhtia takasin rantaan päin. Minä puolestani sousin\njokea alaspäin että huilasi.\n\nKesti hyvin kauvan ennenkun sain Jimin lyhdyn näkyviin; ja kun sen viho\nviimeinkin näin, tuntui se olevan tuhannen virstan päässä. Saapuessani\nsitten kerrankin perille lautallemme, rupes aamu koittamaan lännestä;\nja me mentiin maihin muutamaan saareen, kätkimme lautan ja upotimme\nveneen. Sitten mentiin me makuulle ruohoon ja nukuttiin sikeästi kuin\nkuolleet.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n\nNukuttuamme viimein kylliksi, ruvettiin me huviksemme räknäilemään\nnoita tavaroita, jotka tuo surkea rosvojoukko oli varastanut raakilta.\nSiinä oli jos jotakin: saappaita ja vilttejä ja vaatteita ja koko\njoukko muuta kauskua, ja koko läjä kirjoja ja yks kiikari ja totta\nmaarian -- kolme lootaa sikaareja. Ei kumpikaan meistä ollut ikipäivinä\nollut niin rikas koko eläissämme. Sikarit meitä miellytti kaikkein\nenimmän. Me maattiin koko sen iltapäivän metsässä loikoillen ja\npolteltiin ja juteltiin, ja minä luin noista kirjoistakin pariin\nerään; harvoin voi ihminen niin paksusti. Minä kerroin Jimille kaikki\nmit'oli tapahtunut raakilla ja höyrylossilla, ja minä sanoin että tuo\nkaikki oli _seikkailuita_; mutta Jim sanoi kernaimmin tahtovansa päästä\nkaikista seikkailuista vastedes. Hän sanoi että, kun minä kämpin tuohon\nkäytävään raakilla ja hän konttasi takasin tullakseen lautalle ja tämä\noli poissa, hän oli kuolla siihen paikkaan, sillä hän aatteli olevansa\nmennyttä kalua, miten ikinä käviskin; jos hän ei pelastuis, niin\nhukkuis hän, ja jos hän pelastuis, niin veis pelastaja hänet takasin\nfröökynä Watsonille, joka möis hänet Etelään, kun möiskin. Ja siinä hän\noli oikeassa; hän oli enimmäkseen aina oikeassa; häll'oli turkkasen\nhyvä pää, neekerin pääksi.\n\nLuinmahan myöskin Jimille noista kirjoista kaikellaista kauskua\nkuninkaista ja herttuoista ja kreiveistä ja senkaltaisista ihmisistä ja\nkuinka he kävit ylönpalttisen komeissa vaatteissa ja millä penteleen\nkomervenkillä he kulkivat muun väen seassa, ja miten he kutsuivat\ntoisiaan Teidän maisteetiksenne ja Teidän ylhäisyydeksenne ja Teidän\narmoksenne ja Teidän korkeudeksenne ja Jumala ties miksi, sen sijaan\nkuin vain olisit sanoneet \"hyvä herra\" tai \"Te\", niinkuin tavalliset\nihmiset. Ja Jim hän kuunteli korvat pystyssä ja silmät selällään.\nViimein hän sanoi:\n\n\"No, herranen aika, enhän olis luullu niit' olevan niin perhanan\npaljon. Tuskinpa oon kuullu puhuttavan mistään kuninkaastakaan, pait\ntuosta vanahasta kuningas Sallermann'ista ja noista kakspäisistä\nja jalattomista kuninkaista korttipakassa. Paljonkohan tommosella\nkuninkaalla on palakkaa?\"\n\n\"Palkkaa?\" sanoin minä; \"ooh, heill'on tuhat dollaria kuukaudessa,\njos tahtovat. Heill'on aivan niin paljo kuin heidän lystää, nääkkös.\nKaikkihan oikeimmiten on heidän omaansa.\"\n\n\"No, voi sun turkin pippuri! Mitä heillä sitte on tekemistä?\"\n\n\"Tekemistä? Sanohan vielä! He eivät tee tämän taivaallista. Istuvat\npäiväkaudet kädet ristissä ja voivat paksusti.\"\n\n\"No, voi sun saakeli!\"\n\n\"Niin, niin s'on. Pait tietysti kun tulee sota. Silloin lähtevät he\nsotaan, mutt'eivät ammu itse; komentavat vain kiven takaa. Mutta\nkotosalla laiskottelevat he vain tai käyvät toisinaan metsästämässä\nhuvikseen -- tai -- sssh! -- kuulitko jotain?\"\n\nMe karattiin pystyyn ja katsottiin kaikkialle, mutta s'oli vain\nhöyrylaiva joka tuli hohottaen niemen takaa; ja me istuttiin jälleen.\n\n\"Niin, niin\", jatkoin minä nyt, \"ja toisinaan, kun noilla kuninkailla\non ikävä, niin rettelöivät ja juonittelevat he huvikseen parlamenttinsa\nkanssa, jossa valtiomiehet istua kököttävät, ja jos joku niistä rupee\nmurisemaan, niin tuossa paikassa kuningas sivaltaa hältä pään poikki.\nMutt' enimmäkseen laahustavat kuninkaat päivät pitkin haaremissaan.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Haaremissa.\"\n\n\"Mikä se haaremi on?\"\n\n\"No, hyvänen aika, etkö sinä tiedä sitäkään? S'on se paikka, jossa\nkuninkaan rouvat asuu. Salomolla esimerkiks oli semmonen haaremi. Häll'\noli varaa pitää noin miljoonan paikkeille muijia, hällä.\"\n\n\"Ahaa, johan muistan. Niin, niin, tommonen haarami s'on, niin\nsanoakseni, jommonenki kasvatuslaitos. Mitä elämää siellä mahtaa olla\nnoien kaikkein lapskakarain kanss'. Kuinka ne rääkyy ja poraa ja\ntelemii ja tappelee alinomaa. Ja kaikki toi akkaväki sitte! Miten ne\nmahtaa riiellä ja kinata, ja repiä toisians tukasta! Olishan siinä\ntekemistä, ja saishan siinä nauraakkin aivan haletakseen. Ja sitte\nkehtaavat vielä sanoa, että tuo Sallermanni mukamas oli viisas mies.\nMin'en anna kahta penniä hänen viisaurestaan. Mikä viisas mies tahtos\npäiväkauret ellää tommosessa peevelin pelissä? Viisas mies laittas\nennemmin ittelleen vaskisepänverstaan; voishan hän sillon ainaki _panna\nkiinni_ verstaansa, kun tahtos vähän nukahtaa.\"\n\n\"Niin, mutta Salomo _oli_ kuitenkin viisain mies mitä koskaan on\nlöytynyt; sillä rouva Douglas sanoi sen itse, ja hän ei koskaan\nvalehtele.\"\n\n\"Min' annan palttua leskiprouvalle. Sallermanni ei ollu mikään viisas\nmies, eipä piru vie ollukkaan. Mitä kaikkia hullutuksia pistikään hänen\npäähäns'. Johan sitä itkis kaikki Pietarin siatkin. Tiiäkkös, kun hän\nkerran halkas pienen lapsiparankin kahtia --\"\n\n\"Kyllä tiedän, leskirouva puhui mulle siitä myös.\"\n\n\"No, onko se laitaa se? Onko semmonen mies viisas? Hölömö hän on.\nKattos nyt. Toi kuusenkanto tuossa on toinen noist' akoista; sin' oot\ntoinen; min' oon Sallermanni, ja tää dollarinseteli on toi lapskakara,\njosta te riitelettä. No, mitä teen nyt minä? Kiertelenkö mä hiljaa\npitkin kylää ja tiiustelen salaa joka talossa saarakseni seleville\nkenenkä toi kakara -- ei, vaan tää seteli, on oma, ja annan sen sitte\noikealle akalle -- ei, vaan sulle tai tuolle kuusenkannolle? Niinhän\ntekis viisas ihminen. Mutta mitäs vielä! Minä repäsen sen kahtia ja\nannan toisen puolen sulle ja toisen puolen sille toiselle akalle.\nJust präsiis sillä vlisin menetteli Sallermanni lapsrukan kanss. No,\nnyt kysyn vain: onko siinä laitaa? Mitä hyötyä on kellään puolesta\nsetelistä? Huolivatko he siitä puoteissa? Johan nyt. Ja mitä hyötyä on\npuolesta lapskakarasta? Min'en antas viittä penniä tuhannesta mokomasta\npuoliskosta.\"\n\n\"No, mutta Jim, sinähän oot aivan eksynyt asian oikeasta ponsipaikasta,\nkuulekkos, oot eksynyt monta penikulmaa.\"\n\n\"Hä? Minäkö? Mene hiiteen ponsipaikkones. Niinku min'en tietäs mik'on\nselevää järkee. Ja Sallermannin tyhymässä teurastuksessa ei ole mittaan\nselevää järkee. Eihän siinä riirassa ollu kysymystäkään puolesta\nlapsesta, vaan koko lapsesta siinä oteltiin. Ja sen mä sanon, että se,\njoka ruppee ratkasemaan riitaa koko lapsesta puolella lapskakaralla, se\nmies menköön tunkiolle. Älähän haastakkaan mulle Sallermannista. Minä\ntunnen miehen jo selästäkin.\"\n\n\"Mutta sanonnan sulle, ett'et tiedä asian ponsipaikkaa.\"\n\n\"Mee tunkiolle ponsipaikkones! Minä tiiän minkä tiiän. Ponsipaikka?\nTahotko sinä tietää, missä oikeastaan se syvin ponsipaikka tässä\nasiassa on? Hä? Joo, se ei ole missään muualla kuin siinä elämässä,\njota Sallermanni eli. Katos nyt. Mies, jolla vain on yks tai kaks\nlapskakaraa, hän ei mee niitä tuhulaamaan tolla viisin; häll'ei ole\nsiihen halua eikä varaa. _Hän_ tietää tallentaa kakaransa. Mutta\nsemmonen mies, joll'on viis miljonaa lasta kiljumassa kotona, hän ei\npaljoa niistä välitä. S'on hälle joteskin yhyrentekevää, jos _yks_\nniistä hakataan kahtia; samaa kuin jos halkaset hältä kissanpojan.\nNiitä on hällä sittenkin yltäkyllin. Pari kakaraa sinne tai tänne, se\nei tuntunut Sallermannille enemmän kuin kirppu. Ja siinä koko juttu.\nUsko pois!\"\n\nMikä kanalja neekeriksi! Saatuaan jotain päähänsä, oli hän kuin pölkky.\nEn ikinä ole nähnyt neekeriä, jok'olis ollut niin raivossaan Salomolle.\nIhan turhaa ruveta häntä lepyttämään. Minä rupesin sentähden puhumaan\nmuista kuninkaista ja jätin Salomon rauhaan. Kerroin hälle Lutovikki\nkuudestoistasta, jolta hakattiin pää poikki Franskanmaassa monta vuotta\nsitten, ja hänen pienestä pojastaan Delfiinistä,[3] jok'olis tullut\nkuninkaaksi, mutta he panivat hänet kiinni ja pistivät vankeuteen,\njohon muutamat sanovat hänen kuolleen.\n\n\"Poika parka!\"\n\n\"Mutta toiset sanovat, että hän pääsi karkuun ja tuli Amerikaan.\"\n\n\"No, sehän oli hyvä. Mutta vähän ikävä mahtaa hälle kuitenkin tulla\ntäällä. Eihän tääll'ole mittään kuninkaita, vai mitä, Huck?\"\n\n\"Ee-i.\"\n\n\"Silloinhan hän ei voi saara mittään paikkaa, poika parka. Mihin hän\njoutuu?\"\n\n\"Hm, jumala ties. Muutamat noista karanneista kuninkaista rupeevat\npoliiseiksi, toiset opettavat ihmisiä puhumaan Franskanmaan kielellä.\"\n\n\"Hä? Mitä sä meinaat? Eiväkkö sitte Franskan ihmiset puhu samallaisella\nkielellä kuin me?\"\n\n\"Ei, Jim; hui hai. Heidän kielensä kääntyy ja vääntyy aivan toisin\nkurin kuin meidän. Sin'et ymmärtäis sanaakaan heidän puheestaan.\"\n\n\"No, mutta Herra hallikkaan, mitä kurjuutta! Mistä se tulloo?\"\n\n\"Niin, _minä_ en tie; mutta niin se vain on. Olen onkinut vähän heidän\nsotkustaan eräästä kirjasta. Aatteleppas että joku tulee luokses ja\nsanoo: _Parla-vussi-fransaisu_[4] -- mitä sä meinaisit?\"\n\n\"Mitäkö mä meinaisin. Min'en jumaliste meinais mittään. Minä löisin\nhäntä korvalle ja käskisin hänen tietää huutia -- jos hän ei olis\nvalakonen, nääkkös. Mutta tulukaanpas vain neekeri moukka haukkumaan\nmua tolla viisin!\"\n\n\"Ääh, eihän s'ole mikään haukkumasana. Sehän vain on samaa kuin jos hän\nkysyis sulta, osaakko sinä puhua Franskanmaan kielellä.\"\n\n\"No, mutta miks hiiessä hän ei sitä _kysy_ sitte?\"\n\n\"No, voi, voi, sitäpä hän juur kysyy. S'on Franskanmaan ihmisten _tapa_\nsitä kysyä.\"\n\n\"Hm, jassoo. Mutta s'on hiriviän hassu tapa sitä kysyä, ja min'en ennää\ntaho kuulla siitä sanaakaan. Siin'ei ole mittään järkiä.\"\n\n\"Kuules nyt, Jim; puhuuko kissa niinkuin me?\"\n\n\"Ei tietysti.\"\n\n\"No, entäs lehmä?\"\n\n\"Ei, ei lehemäkään. Johan nyt!\"\n\n\"No, puhuuko kissa niinkuin lehmä tai lehmä niinkuin kissa?\"\n\n\"Ei, sitä ne ei tee.\"\n\n\"No, onko se sinusta kummallista, että toinen niistä puhuu eri tavalla\nkuin toinen?\"\n\n\"Eei, eihän siin' oo mittään niin kummallista.\"\n\n\"No, ja onko siinä mitään kummallista, että ne kumpikin puhuu eri\ntavalla kuin me?\"\n\n\"Ei; se kyllä on aivan luonnollista.\"\n\n\"No, miks' se sitten olis kummallista, että _Franskalainen_ puhuu eri\ntavalla kuin me? Vastaappas siihen sinä.\"\n\n\"Onko kissa ihiminen, Huck?\"\n\n\"Eei!\"\n\n\"No, sittenhän ei voi pyytää että kissa puhus niinku ihiminen. No, onko\nkenties lehemä sitte ihiminen -- vai onko se kenties kissa?\"\n\n\"No, ei suinkaan, ei kumpaakaan.\"\n\n\"No, sittehän ei liion voi pyytää että se puhus niinku ne. Mutta kuules\nnyt, onko Franskalainen ihiminen?\"\n\n\"On kaiketikkin.\"\n\n\"No hyvä. Mutta sanoppas nyt, miks helev--ssä hän ei myöski voi\n_puhua_ niinku ihiminen? Vastaa sinä _siihen_.\"\n\nMinä näin ett'ei maksanut vaivaa kiistellä hänen kanssaan sen\npitemmältä. Neekerin kanssa ei totta maarian pääse mihinkään. Sikspä\nvaikenin minä.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\nMe ruvettiin nyt meinaamaan, että me ainakin kolmessa yössä\nkerettäisiin Cairoon, tuohon kaupunkiin Illinoisin perukassa, jossa\nOhio joki laskee Missisippiin ja johon me oikeastaan ponnistettiin.\nSiellä aiottiin me myydä lauttamme ja nousta höyrylaivaan ja matkustaa\nOhioa ylöspäin vapaisiin Valtioihin, joissa ei neekeriorjuutta ollut ja\nme voitais elää herroiksi.\n\nNo, toisena yönä tuli paksu sumu, ja me aiottiin mennä maihin johonkin\nsaareen, sillä senkaltaisessa sumussa on melkein mahdoton kulkea. Minä\nsiis melosin kanootia edeltäpäin, kiinnittääkseni lautan kokkanuoran\nlähimmän saaren rantaan; mutta tuohon tultuani ei siinä ollut muuta\nkuin pieniä, heikkoja vaivaispensaita, joihin voisin sitoa nuoran.\nNo, kiinnitinhän sen sentään paksuimpaan pensaanrunkoon, mutta sillä\npaikalla oli kova virta, ja lautta tuli ajaen semmoista vauhtia, että\nse repi irti koko pensaan juurineen päivineen ja ajoi tiehensä aika\nkyytiä. Sumu oli paksua kuin puuro, ja mun rintaani ahdisti niin,\nettä puoleen minuutiin en päässyt paikaltani - ja sitten ei lauttaa\nenää ollut näkyvissä; siinä tuskin näki kymmentä kyynärää eteensä.\nMinä hyppäsin kanootiin ja sänttäsin sen perään ja tartuin melaan\nja panin sen lehden pyyhkäisemään. Mutta ainoastaan kanootin perä\nliikkui, vääntyen vasempaan ja oikeaan. Siinä tulisessa kiireessä olin\nkokonaan unohtanut, ett' alus oli keulasta kiinni rannassa. Juoksin\nylös ja koetin sen päästää, mutta minua puistutti niin ja käteni vapisi\nniin, että siinä meni hyvän aikaa ennenkun sain nuoran irti. Hiki\notsassa lähdin kiireimmän kautta matkaan, saavuttaakseni lautan. Ja\nkaikki meni joltisestikin niinkauvan kuin rantaa piisasi, mutta koko\nsaari oli tuskin kuuttakymmentä kyynärää pitkä, ja samassa hetkessä,\nkuin pyörähin alimman niemen ohi, sukelsin suorastaan tuohon paksuun\nvalkoseen sumuun enkä silloin enää tietänyt, enemmän kuin eksynyt\npässi, miss'olin tai mihin joutuisin.\n\nEihän ollut siinä viisasta ruveta melomaan; olisin voinut puskea\nkiveen tai luotoon tai mihin hyvänsä. Istuin sentähden rauhassa ja\nannoin kanootin vieriä virran mukana, vaikka s'on turkkasen vaikea\npitää käsiään rauhassa mokomassa tilassa. Minä hoilasin pariin kertaan\nja kuuntelin. Hyvin kaukaa kuuluikin joku ääni vastaavan, vaikka\nheikosti, ja paikalla palasi rohkeus rintaani, joka jo oli ikääskuin\nvähän riutunut. Rupesin taas melomaan sinneppäin, ja sitten kuuntelin\nuudestaan hyvin tarkasti. Se kuului nytkin, ja minä huomasin joutuneeni\nvähän suunnasta syrjään, liian paljon oikealle. Hetken päästä, kun se\ntaas kuului, olin liiaksi vasemmalla siitä -- ja päälle päätteeks minä\nen sitä myöskään ollut lähestynyt, kun näet alinomaa kulin väärään,\nmilloin toisaalle, milloin toisaalle, ja se sitä vastoin ajoi suoraan\neteenpäin.\n\nMinä toivoin, että tuo hupakko ymmärtäis ruveta rummuttamaan\ntinakastrullia tai jotain semmoista ja sitä soittoa sitten jatkais\nyhteen mittaan, mutta hän ei sitä tehnyt, ja s'oli tietysti nuo tyhjät\npaikat huutojen välissä, jotka minua niin onnettomasti eksytti. No,\nminä ottelin siinä eelleen, ja mitäs ollakkaan! jo kuulin tuon äänen\n_takaapäin_. Nyt vasta olin aika sotkussa. Joko s'oli jonkun toisen\nääntä taikka olin minä pyörähtänyt aivan ympäri kuin hullu lammas.\n\nHeitin alas melan. Taaskin kuului sama huuto, ja s'oli takanani, mutta\ntoisella paikalla. Ja sitten se vaihteli alinomaa paikkaa, kunnes se\nviimein oli edessäni taas. Min'en edes varmaan tiennyt, oliko se Jim\njoka siellä huusi vai joku muu lauttamies, sillä ääni ei tuommoisessa\nsumussa kuulu luonnolliselta. Mutta sitten mä hoksasin, että sen muutto\npaikasta paikkaan tuli siitä, että kiemuroiva virta heilutti kanootini\nympäri moneen kertaan, minun sitä huomaamatta.\n\nHuutoa jatkui, ja hetkisen perästä kulin minä korkean rannan ohi\nisojen puiden varjossa, jotka näyttivät harmailta aaveilta, ja virta\nkääntyi vasemmalle, oikein kohisten uponneiden puunkantojen ja muun\nromun välissä. Parin sekunnin päästä ei taaskaan näkynyt muuta kuin tuo\nvalkonen sumu yksin, ja minä istuin liikkumatta ja kuuntelin vain miten\nsydämmeni pamppaili rinnassani; minä luulen, että se toimitti sata\ntykytystä minun vetäessäni yhden kerran henkeä.\n\nMinä ymmärsin nyt varsin hyvin, miten asian laita oli. Tuo korkea ranta\noli saari, ja Jim oli arvatenkin virran mukana joutunut sen toiselle\npuolelle. Se ei ollut mikään pikkunen luoto, jonka ympäri olis kulkenut\nkymmenessä minuutissa. Siinä oli näet korkeita ja paksuja honkia, siis\nison saaren puita; mahtaa ollut seitsemän kahdeksan virstaa pitkä ja\nparin virstan levyinen.\n\nIstuin hiljaa ja kuuntelin vain, noin kvartin tuntia. Virran vauhti oli\nhyvinkin viis kuus virstaa tuntiinsa, ja sitä vauhtia minä kulin; mutta\nsitä ei ollenkaan tunne. Ei, vaan siinä tuntuu aivan siltä kuin makais\nihan liikkumatta veden päällä; ja jos sattuu kulkemaan ohi jonkun\nkiinteän puunkannon tai muun semmosen kappaleen, niin ei siinä aattele\nettä itse kulkee sukkelaa eespäin, vaan että kanto kiitää sivu hirveää\nvauhtia. S'on joteskin kolkkoa ja ikävää, kun tuommoisessa sumussa\ntäytyy olla yksin liikkeellä keskellä yötä; jos ette sitä usko, niin\nkäykäähän kerraksi koettamaan -- saattepa nähdä.\n\nNo, noin puoli tuntia kului sillä viisin, ja tuon tuostakin minä huusin\n\"halloo.\" Viimein kuuluikin jonkinmoinen vastaus, ja minä koin seurata\nsitä, mutta s'oli turhaa. Huomasin joutuneeni pienten luotojen keskeen,\njoista näin vilahuksen, kun salmi niitten välissä oli ahtaimmillaan, ja\ntoisinaan, kun en niitä nähnyt, kuulin kuitenkin laineiden loiskeesta\nrantaa vasten, missä ne olit. Semmoisissa seikoissa oli mahdoton\nerottaa, mistä joku ääni tuli; välin kuului sieltä, välin täältä. S'oli\nsamaa kuin olis tavotellut virvatulta.\n\nNeljään viiteen kertaan oli vähältä ett'en ajanut maihin, ja minä\naattelin, ett'ei lautalla ollut hyvä siitä suoriutua ja että se\nvarmaankin vähän väliä törmäsi rantoihin.\n\nNo, jonkun ajan päästä tuntui siltä kuin olisin tullut avoveteen\njälleen, mutta mitään ääntä ei enään kuulunut. Tulin tuumanneeksi, että\nlautta kenties oli tarttunut johonkin kantoon ja joutunut haaksirikkoon\nniineen päivineen. S'oli surkeaa ajatella, mutta min'olin niin väsynyt\nja uupunut, että painuin pitkälleni paatin pohjalle välittämättä enää\nmistään. Enhän kuitenkaan tahtonut tahallani nukkua; mutta mull'oli\nniin uni, että silmäni eivät pysyneet auki enään, ja niinpä tuumasin,\nettä voihan tässä toki pikkusen uinahtaa.\n\nMutta siitä tuli enemmän kuin pikkusen, sillä kun viimein heräsin,\nloisti tähdet kirkkaalta taivaalta, sumu oli hävinnyt, ja virta kuletti\nminua kauheaa vauhtia eteenpäin pitkin leveää joenpolvea. Ensimmältä\nen ollenkaan tietänyt missä olin; luulin näkeväni unta, ja kun viimein\nrupesin tointumaan ja seikat selveni, tuntui siltä, kuin olis ne\ntapahtuneet pari viikkoa takaperin.\n\nJoki oli aivan tavattoman leveä siltä kohdalta, ja sen rannoilla oli\ntiheää ja paksua metsää, aivan kuin tukevana muurina, sen mukaan\nainakin kuin minä siinä tähtien valossa voin nähdä. Katsoin virtaa\nalaspäin ja huomasin mustan pilkun veden pinnalla, kappaleen matkaa\npoispäin. Minä ponnistin sen perään, mutta päästyäni luokse ei siin'\nollutkaan muuta kuin pari kolme yhteenkytkettyä tukkia. Sitten näin\ntaas toisen mustan kappaleen ja ajoin sitä takaa; sitten taasenkin\ntoisen, ja sillä kertaa sain istua suolaan. Siin' oli todellakin rakas\nlauttamme edessäni.\n\nTultuani sen laitaan, näin Jim'in istuvan siinä nukkumassa, pää polvien\nvälissä ja oikea käsivarsi peräairolla. Toinen airo oli poikki, ja\nlautta oli täynnään lehtiä ja oksia ja muuta rytöä.\n\nSidoin kiinni kanootin ja astuin lautalle ja painuin pitkälleni Jimin\nviereen, ihan hänen nenänsä eteen. Sitten rupesin haukottelemaan ja\nojentelemaan raajojani, aivan kuin vasta olisin herännyt, ja sanoin:\n\n\"Halloo, Jim, taisin nukkua? Miks'et herättänyt minua?\"\n\n\"Herra Jumala, sinäkö s'oot, Huck? Ekkö s'oo kuollu, ekkö s'oo hukkunu?\nOokko sinä tullu takasin? No, voi, voi, aivan täyttä tottako oot kotona\ntaas? Aivan täyttä tottako? Anna mä koittelen sinua käsilläni, laps\nkulta, anna mä koittelen sinua sormillani. Ei, sin' et oo kuollu,\nei, sin'oot torellaki sinä', sin'oot Huck, se sama vanaha Huck -- se\ntavallinen Huck suolineen sorkkineen, kiitetty olokoon Jumala!\"\n\n\"Mutta mikä sun on, Jim? Kai oot vähän ryypiskellyt?\"\n\n\"Ryypiskelly? Olisinko minä ryypiskelly? Siihenkö täss' olis ollu\naikaa?\"\n\n\"No, mutta miks sinä noin hulluttelet?\"\n\n\"Mitä? Hulluttelenko mä?\"\n\n\"_Mitä_? Sanoithan vast'ikään, että minä mukamas olen tullut takasin,\nja mitä kaikkia lörpötitkin, ikääskuin olisin ollut poissa.\"\n\n\"Huck -- Huck Finn, katto minua naamaan. Ekkö sin'oo ollu poissa?\"\n\n\"Ollut poissa? Mitä hiidessä sinä tarkotat. Enhän _minä_ ole ollut\nmissään. Missä min'olisin ollut sitten?\"\n\n\"No, mutta -- -- nyt on jumaliste tää maailma nurin. Mitä!? Oonko minä\ntässä _minä_ tai oonko minä joku muu? Oonko minä tässä lautalla tai\n_missä_ minä oon? Kumpahan tietäsin sen.\"\n\n\"No, totta kai sin'olet tässä suolines sorkkines, mutta minä luulen\nettä sin'oot vähä pyörällä päästäs, Jim parka.\"\n\n\"Oonko? Vai niin. Mutta sanoppas nyt, sinä viisas Huck, ekkö sinä\nsoutanu eeltäpäin pannakses kokkanuoran kiinni tuohon saareen? hä?\"\n\n\"En, en suinkaan. Mihin saareen? En min'oo nähnyt mitään saarta.\"\n\n\"Et oo nähäny mittään saarta? Jassoo! Kattos nyt -- eiköhän lautta\nlähteny irti ja eikö se luikunu menemään virran mukana ja ekkö sinä\njääny yksin sinne sumuun? Hä?\"\n\n\"Mihin sumuun?\"\n\n\"_Sumuun, sumuun_. Sitähän on kestäny koko yön, tiiän mä. Ja ekkö sinä\nhuutanu ja enkö minä vastannu? Ja eikö me eksytty sinne saarten sekaan,\nkunnes oltiin aivan yhtä pyörällä päästämme molemmat? Hä? Ja enkö minä\npuskenu välin toiseen, välin toiseen noista riivatun saarista ja enkö\nollu joutua joen pohojaan? Hä? Eikö s'oo niin, eikö s'oo niin? Hä? No,\nvastaappas nyt.\"\n\n\"Ei, kuules nyt, Jim, johan tämä menee liian pitkälle. Min'en ole\nnähnyt mitään sumua tai mitään saaria enkä tie tämän taivaallista sinun\nvaaroistas enkä mistään. Olenhan istunut tässä koko yön juttelemassa\nkanssas, kunnes noin kymmenen minuutia sitten nukuit ja minäkin mahdoin\nnukahtaa. Sinä tuskin olisit ennättänyt päihtyä sill'aikaa; siis olet\nkai nähnyt unta.\"\n\n\"No, kas siinä ollaan. Miten hiiressä min'olisin ennättäny nähä niin\nkauhean paljo unta kymmenessä minuutissa?\"\n\n\"En totta maar tie, mutta unta olet yhtäkaikki nähnyt, sillä mitään\ntuonkaltaista ei ole tapahtunut. S'on vissi se.\"\n\n\"Mutta s'on myös vissiä, että minä näin sen kaikki tyyni aivan\nselevästi.\"\n\n\"Min' annan palttua sun näkemiis. Niiss'ei ole vähintäkään perää.\nOlenhan istunut tässä kaiken aikaa.\"\n\nJim oli aivan ääneti noin viis minuutia, istui vain siinä tuumiskellen,\nleuka käsien välissä. Viimein hän sanoi:\n\n\"Täytyy kai mun sitte myöntää, että s'oli unta; mutta jumaliste olikin\nse niin muhkeaa unta, ett'en ikinä oo mokomaa kuullu. Ja sitte s'oli\nniin hiton väsyttävää. Olenhan aivan kuin minua olis huhumarossa\nsotkettu.\"\n\n\"Ooh, semmoistahan usein tapahtuu unissa. Mutta tämä oli yhtäkaikki\npriima sorttia. Kerroppas se mulle alusta loppuun, Jim.\"\n\nJim oli heti valmis ja rupes kertomaan kaikki tyyni alust' aikain,\naivan niinkuin oli tapahtunut, vaikka hän tosin pani liikojakin\npiisalle asti. Sitten alkoi hän myöskin \"selittää\" tuota untansa,\nkoska se muka oli meille lähetetty varoituksena. Hän sanoi, että\nensimmäinen saari tiesi ihmistä, joka mielellään tahtoi tehdä meille\nhyvää, mutta virta mukamas merkitsi toista ihmistä, joka esteli tuota\nhyvää tapahtumasta. Huudot olivat merkkiä ja varoituksia, jotka silloin\ntällin ilmestyivät meille elämässämme ja joita meidän tuli tarkasti\nhuomata ja koettaa ymmärtää; muuten ne tiesivät meille paljasta\nonnettomuutta eik' ikinä mitään hyvää. Kaikki nuo pienet saaret, joiden\nsekaan m'oltiin jouduttu, tiesivät harmia ja ikävyyttä, jota ilkeät\nihmiset meille tuottavat, mutta jos me vain pysyttäis lästissämme ja\npitäisimme kitamme, rupeamatta mihinkään tekemisiin heidän kanssaan,\nniin tultais me hyvin toimeen ja me päästäis pois sumusta ja aivan\neheinä tuohon suureen avojokeen, joka merkitsi vapaita Valtioita ja\njohon kaikki huolemme ja murheemme loppuisit.\n\nMinun noustuani lautalle, oli hetken päästä taivas vetäytynyt pimeihin\npilviin, mutta selveni nyt jälleen.\n\n\"No jaa, Jim, sinä selität unia aika hyvästi\", sanoin minä; \"mutta\nmitähän merkitsevät _nämä_ kaikki?\"\n\nOsotin hänelle oksia ja lehtiä ja rytöä lautalla ja tuota taittunutta\nairoa. Jim katseli niitä hetken aikaa, ja sitten katseli hän minua ja\nsitten taas tuota roskaa. Hän oli nyt päntännyt tuon uniluulon niin\nsyvälle päähänsä, ett'ei se enää tahtonut siitä lähteä, että hänen,\nniin sanoakseni, oli vaikea saada tolkkua itsestään. Mutta viimein\nnäkyi totuus hänelle kuitenkin selvenevän, ja silloin katsoi hän minua\nsuoraan silmiin, hyvin vakavana, edes hymähtämättäkään, ja sanoi:\n\n\"Mitä noi merkittee? Sen mä sanon. Kun min'olin aivan uupunu\nponnistuksesta ja huutamisesta ja viimein nukahin, niin oli mun\nsyömmeni niin vallan musertunu sinun hukkumisestas, etten enää piitannu\ntään taivaallista, en ittestäni enkä lautasta. Ja kun mä sitte heräsin\nja näin sinun tossa vallan ehiänä ja terveenä, sillon, Huck, olin mä\nitkeä ilosta, ja olisin saattanu panna polvilleni ja suurella sinun\njalkojas, Huck, niin ilonen ja kiitollinen olin. Ja kaiken aikaa sinä\nvain aattelit, miten voisit pittää vanahaa Jimmiä pilikkanas ja syöttää\nhäneen tyhymiä valeheitas. Kaikki tuo rytö tuossa on romua ja _roskaa_,\nja roskaa on kaikki ne ihimiset, ku pittää pilanaan ystäviäns ja panee\nheirät häppeemään.\"\n\nSitten nousi hän ylös verkalleen ja asteli mökillemme ja meni sinne\nsisään, sanomatta sanaakaan enään. Mutta siinä oli aivan kylliksi.\nMinusta tuntui kuin olisin ollut suurin konna ja roisto maailmassa,\nja min'olisin melkein ollut valmis suutelemaan _hänen_ jalkojaan,\nsaadakseni hänet leppymään ja peruuttamaan sanansa.\n\nMeni lähes kvartti tuntia kuitenkin, ennenkun paatunut sydämmeni salli\nmun mennä pyytämään anteeksi neekeriltä -- mutta minä sen viimeinkin\ntein, enkä totta puhuakseni tiedäkkään sitä koskaan katuneeni. En\nmilloinkaan enää pitänyt mitään tuommoista peliä hänen kanssaan, enkä\nolis sitä silloinkaan tehnyt, jos olisin tiennyt hänen panevan sitä\nniin kovasti pahakseen.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\n\nMe nukuttiin melkein pitkin päivää ja lähdettiin matkaan taas yön\ntullen. Kappaleen matkaa edellämme kulki sinä yönä julman pitkä lautta,\njoka varmaankin kantoi neljättäkymmentä miestä. Siinä oli viis isoa\nsuojaa päällä ja avonainen tulisija keskellä ja korkea lipputanko\nkummassakin päässä. Se näytti turkkasen komealta; kuka hyvänsä olis\nmielellään ruvennut lauttamieheks semmoiseen alukseen.\n\nMe ajettiin alaspäin isoon polveen, ja taivas kävi pilveen, ja kovasti\noli lämmin. Aivan tavattoman leveä joki oli reunustettuna jykevällä\ntukkimetsällä kummaltakin puolen; eikä mitään aukkoa eikä valoa näkynyt\ntuosta synkästä salosta. Me juteltiin alinomaa Cairon kaupungista\nja tuumailtiin, miten me oikeastaan osattais tietää sitä Cairoksi,\nkun viho viimein sen kohdalle päästäis. Min'olin kuullut puhuttavan,\nettä siellä tuskin olis toista tusinaa taloa, ja jos nyt sattuis niin\nhullusti, ett'ei niissä palais mitään valkeaa, niin kuinka me tiettäis\nkulkevamme ohi kaupungin? Jim sanoi, että jos kaks suurta jokea sillä\npaikalla yhtyi, niin siitähän helposti nähtäis. Mutta minä sanoin,\nettä me voitais luulla kulkevamme siinä vain ison saaren alapään ohi\nja tulevamme samaan vanhaan jokeen jälleen. Se seikka hämmensi Jimin\n-- ja minut myös. Mitä siis tehtäis? S'oli kysymys. Viimein sanoin\nminä, että minä soutaisin maihin heti kun ens kertaa nähtäis jotain\ntulta, ja sanoisin heille, että isäni mukamas oli tulossa perästä\nisolla lastiproomulla ja että, koska hän ei ennen ollut kulkenut tätä\ntietä, me tahdottais tietää oliko tämä Cairo tai kuinka pitkältä sinne\noli. Jimkin arveli, että s'oli hyvä keino, ja niinpä me sen päälle\nsytytettiin muhkeat sikaarit ja polteltiin ja elettiin herroiksi ja\nooteltiin.\n\nEi ollut mitään muuta tekemistä kuin tähystellä rantoja ja varoa ett'ei\nkulettais kaupungin ohi sitä näkemättä. Jim sanoi, että hän arvatenkin\ntuntis ruumiissaan milloin oltais Cairon kohdalla, sillä hän olis sinne\npäästyämme vapaa mies, mutta jos niin hullusti kävis, että me ajettais\nohi ilman näkemättä kaupunkia, niin oltais yhä eelleen orjavaltiossa ja\nhänen vapautensa vois olla mennyttä kalua. Aina tavan takaa ryntäsi hän\nylös huudahtaen:\n\n\"Tuolla se on!\"\n\nMutta mitä vielä! Milloin n'oli virvatulet, milloin kiiltomadot,\njotka meitä narrasit, ja Jim istui alas jälleen ja tähysteli rantoja\nkuin ennen. Hän sanoi, ett' oikein mukamas hänen selkäpiitänsä\nvärisytti, hänen aatellessaan olevansa niin lähellä tuota siunattua\nvapautta. Mutta, totta puhuakseni, rupesi vähin minunkin selkäpiitäni\nvärisyttämään häntä kuullessani, sillä täytyihän mun aatella, että\nhän jo nyt _oli_ melkein vapaa -- ja kenen oli syy siihen? Yksistään\n_minun_. Omatuntoni rupesi minua soimaamaan, ja se ahdisti minua\nniin, ett'en saanut siltä mitään rauhaa. Miten olikaan, niin en\nmilloinkaan sitä ennen ollut oikein selvillä siitä, mitä oikeastaan\nolin tehnyt. Mutta nyt alkoi se mulle selvitä, ja se kirvelti\noikein pahanpäiväisesti. Minä koin keventää tuota raskasta kuormaa\nsillä, ett'ei hän mukamas sittenkään käynyt syyttää siitä _minua_,\nenhän _minä_ mukamas ollut yllyttänyt Jimiä karkaamaan pois oikealta\nomistajaltaan.[5] Mutta siitä verukkeesta ei ollut mitään apua.\nOmatunto piti puoliaan ja toitotti korviini alinomaa: \"Mutta sinä\ntiesit, että hän oli karannut päästäkseen vapauteen, ja sin'olisit\nsaattanut soutaa maihin sitä kertomaan kelle hyvänsä.\" Niin, niin se\noli. En voinut sitä kierrellä, en päässyt mihinkään. Omatunto muistutti\nmulle: \"Mitä pahaa on sulle fröökynä Watson tehnyt, ettäs tuolla-viisin\nautat hänen neekeriänsä jatkamaan karkuretkeään, ilmoittamatta hälle\nsanaakaan asiasta? Mitä on tuo vanha naisparka sulle tehnyt, kun\nkehtaat menetellä niin sikamaisesti häntä vastaan? Hän opetteli sinua\nlukemaan, ja hän koki opettaa sulle ihmisten tapoja, ja hän koki kaikin\ntavoin olla sulle hyvä ja hyödyllinen -- ja tämä on hänen palkkansa.\nHäpeehän toki, sinä kurja poika retkale!\"\n\nMinusta rupesi tuntumaan kuin olisin viheliäisin ihminen maan päällä,\nniin että jo melkein ikävöin haudan rauhaa. Juoksin ees takasin\nlautalla soimaten itseäni konnaksi ja roistoksi, ja Jim juoksi ees\ntakasin perästäni. Ei kumpikaan meistä saattanut pysyä rauhassa. Joka\nkerta kuin Jim innossaan huudahti: \"Tuoss' on Cairo!\" tuntui kuin minua\nolis ammuttu läpi selkärangan.\n\nMuuten lörpötteli Jim yhtä mittaa kaiken aikaa kuin minä pidin\npuheita itsekseni. Hän sanoi, että niinpian kuin hän vain sais luunsa\nkorjatuksi vapaaseen Valtioon, hän mukamas aikoi säästää kokoon rahoja\neikä koskaan tuhlata penniäkään, ja kun olis saanut kylliksi, ostais\nhän vapaaksi muijansa, joka kuului muutamaan maatilaan lähellä fröökynä\nWatsonin kotoa, ja sitten he mukamas molemmat tekisit työtä kuin karhut\nostaakseen lapsensa, ja jos niiden isäntä ei tahtois niitä myydä, niin\npalkkaisivat he aplonistin niitä varastamaan.\n\nKuullessani mokomaa kauheaa puhetta, tunsin oikein vereni jähmettyvän.\nHän ei milloinkaan ennen maailmassa olis uskaltanut puhua tuolla\ntavoin. Nyt, kun hän arveli tulevansa vapaaksi, oli heti toinen ääni\nkellossa. S'oli aivan niinkuin sananparsi sanoo: \"Anna neekerille\ntuuman verta, niin ottaa hän koko kyynärän.\" Niin se käy, aattelin\nmä, kun ei tarkoin punnitse mitä tekee. Tässä tulee nyt tuo neekeri,\njota olen auttanut karkuun, ja sanoo mulle vasten naamaa, että hän\naikoo varastaa lapsensa -- nuo lapset, jotk'ovat ihmisen omia, jota en\nkoskaan ole edes tuntenut ja joka ei koskaan ole tehnyt mulle mitään\npahaa.\n\nOikein minua pahotti, kun kuulin Jimin puhuvan tuolla viisin; olihan\nse kerrassaan kurjaa ja halpaa häneltä. Omatuntoni pusersi hikipisarat\notsastani, niin että hädissäni viimein sanoin sille: \"Anna mun olla\nrauhassa -- eihän vielä ole liian myöhäistä; minä soudan maihin\nheti ensi valopilkun näkyessä ja kerron kaikki tyyni.\" Heti tuntui\nparemmalta, sydäntäni ei enään painanut niin riivatusti. Rupesin nyt\nvain tähystelemään rannoille, näkyiskö mitään valoa, ja hyräilin vanhaa\nrekilaulua. Yht'äkkiä näkyikin toiselta rannalta vähän valoa. Jim\nhuudahti heti:\n\n\"Hei, Huck! Ei mittään hättää ennään. Tuoss'on viho viimeinki vanaha\nrehellinen Cairo! Minä tunnen sen ikäänku omasta hajustani.\"\n\nMinä sanoin:\n\n\"No, minä otan kanootin ja menen tiedustelemaan, Jim. Kenties erehdyt.\"\n\nHän riensi kuin tuulessa järjestämään kanootia, pani vanhan takkinsa\ntuhtolle istuakseni ja ojensi mulle melan. Ja minä työnsin ulos, ja hän\nsanoi:\n\n\"Nyt minä kohta saan hyppiä ilosta, Huck, ja sillon mä sanon: S'on\nHuckin työtä, s'on Huckin työtä. Min'oon vappaa ihiminen, ja sit' en\nkoskaan olis, joll'ei Huckia olis ollu. Huck hän kaikki teki. Sitä\nen ikipäivinä unohota, Huck poikaseni. Sin'oot paras ystävä mitä Jim\nparalla koskaan on ollu, ja sin'oot _ainoa_ ystävä mitä hällä nyt enää\non.\"\n\nOlin laskenut ulos kovassa innossa päästä maihin häntä ilmi-antaakseni,\nmutta kun hän nyt puhui noin, silloin taas höltyi tuo intoni. Meloin\nvitkalleen ikäänkuin epäröiden; en tietänyt oikein olinko iloinen\nyrityksestäni vai enkö. Tultuani pari syltää lautalta, huusi Jim\nperästäni:\n\n\"Onneks olokoon, sinä kunnon vanaha Huck! Ainoo valakonen ihiminen ku\nkonsaan on pitäny sanansa vanahalle Jimmille.\"\n\nMinun rupes oikein tekemään pahaa. Mutta minun täytyy sen tehdä,\naattelin itsekseni, enhän voi siitä päästä. Samassa tuli siinä vene,\njossa istui kaks miestä, ja heill'oli pyssyt. He seisahtuivat, ja minä\nseisahduin. Silloin sanoo heistä toinen:\n\n\"Mitä pirua tuoll' on?\"\n\n\"S'on vain pikku tukkilautta\", sanon minä.\n\n\"Kuulutko sinä siihen?\"\n\n\"Kuulunhan.\"\n\n\"Onko kukaan siellä?\"\n\n\"On, yks mies.\"\n\n\"Kuules nyt, tän'yönä on karannut viis neekeriä tuolta lahden\nperukasta. Onko tuo mies lautallas musta vai valkonen?\"\n\nMinä en vastannut kohdastaan. Koitin tosin, mutta sanat ikäänkuin\ntakertuivat kurkkuuni. Hetkisen aattelin kyllä puhua suuni puhtaaksi ja\npurkaa sydämmeni kerrassaan, nythän sopi, jos jolloinkin; mutta voi!\n-- häpeenhän silmät päästäni -- minussa totta maarian ei ollut siksi\nmiestä, Jumala paratkoon. Näin ett' olin peräti pehmennyt, minä raukka.\nJa niin annoin, kun annoinkin, palttua koko omalletunnolleni ja sanoin:\n\n\"S'on valkonen.\"\n\n\"Vai valkonen -- no, lienee kai parasta että mennään katsomaan sinne\nitse.\"\n\n\"Niin, tehkää se\", sanoin mä, \"sillä s'on isä kun on siellä, ja ehkäpä\nte tahdotte auttaa minua hinaamaan lauttaa maihin. Hän on kipeä, isä\nukkoni, ja niin on äitikin ja Mary Ann.\"\n\n\"No, saakeli soikoon! Kuules nyt, meill'on kiire, sanon mä, poika\nviikari. Mutta meidän kai täytyy. Tule pois ja melo kuin mies, joudu\nnyt.\"\n\nMinä vetelin melaani ja he airojansa. Parin vetämän perästä sanoin:\n\n\"Isä on siunaava teitä monin kerroin, sen mä tiedän. Kaikki muut ovat\nmenneet tiehensä, kun olen pyytänyt heitä auttamaan lauttaa rantaan,\nenkä minä jaksa sit' yksin.\"\n\n\"No, etteivät häpee. Mutta sehän on kummallista. Kuules poika, mikä\nsinun isääs vaivaa?\"\n\n\"S'on -- s'on -- vähä, niin no -- ei siitä mitään .\"\n\nHe lakkasit soutamasta. Oltiin vain vähän matkaa lautasta. Toinen\nheistä sanoi:\n\n\"Sinä kiertelet, poika naskali. Mikä vaivaa isääs? Puhu suus puhtaaks\nja älä valehtele. Muuten käy sun hullusti.\"\n\n\"Ooh, herra jee, kyllä minä sanon niinkuin asia on -- älkää vain\njättäkö meitä, minä rukoilen. S'on vain sitä -- sitä --, jos vain\nannatta mun panna kiinni kokkanuoranne, niin ei teidän tarvitse käydä\nlautallekkaan itse -- antakaas minä panen kiinni, olkaa nyt niin hyvät.\"\n\n\"Takasin, John, takasin!\" sanoi heistä toinen. He käänsivät. \"Pysy\ntaampana, poika -- pysy tyvenpuolella. Tuhat tulimmaista! Kunhan\nei vain jo tuullut tarttumaa päällemme. Sun isässäs on isorokko,\ns'on vissi se, ja sinä sen aivan hyvin tiedät, sinä lemmon penikka.\nMiks'et sanonut sitä heti, senki vietävä? Tahotko sinä tartuttaa koko\nkihlakunnan?\"\n\n\"Niin\", sanoin minä ja puhkesin poraamaan, \"oonhan sen sanonut kaikille\nnoille muille, ja sillon he korjasivat luunsa ja jättivät meidät kovan\nonnemme nojaan.\"\n\n\"Mies parka! onhan se saakulin ikävää, tietysti, ja meitin käy teitä\nsääli; mutt' eihän, hiis vieköön, me toki tahota isorokkoa nahkaamme,\nymmärräthän sen. Kuules nyt mitä mä sanon. Älä yritäkkään maihin\nyksinäs, apua hakemaan, se ei maksa vaivaa. Antakaa lautan luistaa\nparikymmentä virstaa alaspäin, niin tuutte te pieneen kaupunkiin\nvasemmalla puolella. Sillon on jo selvä päivä, ja kun pyyät ihmisiä\nauttamaan, niin sano vain että isäs ja nuo muut makaavat vilutaudissa\nja kuumeessa tai jossain semmotteessa. Älä sinä tyhmyyessäs anna heiän\narvata asian laitaa. Ymmärräkkös? Tahotaanhan me parastanne. Kas niin,\nlähe nyt matkaas niin sukkelasti kuin suinkin. Ja -- kuuleshan, sun\nisäs on luultavasti köyhä, ja ootta tiukalla, arvaan mä. No, kas tässä\n-- tässä paan minä kahenkymmenen dollarin kultarahan tämän plankun\npäälle, tartu siihen kiinni, kun s'ajaa ohi, ja piä hyvänäs. Onhan se\nmeiltä vähä huonosti, kun jätämmä sinut tällä lailla, mutta, herra\nhallikkoon, isorokon kanssa ei oo leikkimistä, sanon mä.\"\n\n\"Piätäppäs vähä, Parker\", sanoi siihen toinen miehistä; \"täss'on\nkakskymppinen multakin plankun päälle. Herran haltuun, poika naskali.\nTee niinkuin Parker on sanonut, niin kyllä te vielä siitä selviättä.\"\n\n\"Kyllä te selviättä -- hyvästi, hyvästi. Jos satut näkemään mitään\nkaranneita neekereitä, niin laita ettäs saat ne satimeen; siitä\nmaksetaan hyvät rahat.\"\n\n\"Hyvästi\", sanoin minä, \"jos vain näen jotain karanneita neekereitä,\nniin kyllä panen parastani saa'akseni ne junkkarit kiinni.\"\n\nHe soutivat tiehensä ja minä menin lautalle jälleen. Olin kovasti\nalakuloinen ja pahoillani, sillä tiesinhän hyvin tehneeni väärin ja\nnäin, ett'ei minun maksanut vaivaakaan kokea oppia _oikein_ tekemään\ntässä maailmassa; joka ei ole harjaantunut niin kutsuttuun hyveeseen\npienestä pitäen, hänen on turha sitä vanhempana yrittääkkään; kun sitä\njossain tärkeässä tilassa sitten toden perää kysytään, menee yritys\nkuitenkin penkin alle. Minä mietiskelin tuota punttia hetkisen; mutta\nsitten sanoin itselleni näin: kuules nyt -- oletappas ett'olisit\nkulkenut hyveen tietä ja tehnyt oikein, se tahtoo sanoa: ilmiantanut\nJimin; luuletko että sun silloin olis ollut parempi olla kuin nyt?\nHiiskään, sanoin mä, s'on valetta se, minun olis tuntunut kenties\npahemmalta kuin nyt. No, aattelin sitten, mitä hyötyä siitä sitten on,\nett' oppii harjottamaan tuota hyvettä mukamas ja tekemään oikein, kun\nyhtäkaikki oikein-tekeminen on niin vaivaloista ja väärin-tekemisestä\nei ole vaivaa ollenkaan, ja palkka kumminkin on aivan sama, tehköön\nmitä hyvänsä? -- Siinä mä seisoin kuin pata ässä. Mahdotonta ratkasta\ntuota solmua. Viimein jäin siihen päätökseen, ett'en enää viitsis\nvaivata päätäni ollenkaan koko tuolla ongelmalla, vaan menettelisin\nmiten milloinkin paraiten sopi.\n\nMenin sisään mökkiimme; Jim ei ollut siellä. Hain häntä sitten joka\npaikasta, mutta häntä ei näkynyt. Viimein huusin:\n\n\"Jim!\"\n\n\"Tääll' ollaan, Huck. Joko h'ovat näkyvistä? Älä puhu niin kovaa.\"\n\nHän oli joessa, aivan perämelan alla, josta hänen nokkansa pisti ylös.\nSanoin hälle, että heitä ei enää näkynyt, ja hän kämpi ylös lautalle\njälleen. Hän sanoi:\n\n\"Minä kuulin kaikki mitä he sanoivat, ja mä luiskahin jokkeen ja aioin\nuira rannalle, jos he tulisit lautalle. Sitten aioin uira takasin\nlautalle heirän mentyäns. Voi sinä turkin pippuri, kuin sä narrasit\nheitä, Huck! Kyllä jumaliste sinä pirät puolias tässä maailmassa.\nJumala sua siunakkoon, hyvä laps, pelastithan totta maarian vanahan\nJimin. En ikipäivinä sitä unohuta, tiiä se.\"\n\nNäytin hälle sitten rahat, jotka olin saanut. Sehän totta maarian\nei ollut mikään huono saalis, kakskymmentä dollaria mieheen. Jim\nsanoi, että me nyt voitais pulskasti ottaa kansipaikat höyrylaivassa,\nja sittenkin päästäis me mukamas niin kauvas Vapaavaltioihin kuin\nmeitä haluttais. Hän luuli, ett'ei lauttamatkaamme enää kestäis kuin\nparikymmentä virstaa, mutta kovasti hän toivoi että jo oltais perillä.\n\nPäivän valetessa käytiin me maihin, ja Jim piti tarkkaa vaaria,\nettä lautta tulis hyvin kätketyksi. Sitten hommasi hän koko päivän\npakkaamalla kauskujamme kokoon ja valmistamalla lähtöämme lautalta.\n\nNoin kello kymmenen aikaan illalla tuli näkyviimme valoja muutamasta\nkaupungista joenpolvessa vasemmalla puolen rantaa.\n\nMinä meloin maihin tiedustelemaan mikä s'olis. Pian tapasinkin erään\nmiehen, joka istui veneessä laskien ulos pitkää siimaa. Nousin\nseisomaan ja huusin hänelle:\n\n\"Kuulkaahan, onko tämä Cairon kaupunki?\"\n\n\"Cairon? Ei. Lienet vähä väärä päästäs, mies.\"\n\n\"Mikä se sitten on?\"\n\n\"Jos tahot sen kaikin mokomin tietää, niin meehän maihin kysymään. Älä\nseiso siinä kauvemmin kujeilemassa kanssani, jos selkäs syhyy.\"\n\nMeloin takasin lautalle. Jim tuli kovin pahoilleen, mutta minä koin\nhäntä lohduttaa sillä, ett' ens paikka, johon tultais, kaiketikkin olis\nCairo.\n\nJuur aamun koittaessa tultiin me taas muutaman kaupungin kohdalle,\nja minä aioin mennä maihin kyselemään; mutta maa oli täällä ylänköä,\nniin ett'en mennytkään. Jim muistutti näet että Cairo on alankomaalla,\njonka seikan minä olin unohtanut. Me mentiin muutamaan pieneen saareen\nlähellä vasenta rantaa. Min'olin ruvennut epäilemään, oltaisko me\noikealla tolalla, ja Jim näkyi epäilevän samaa. Minä sanoin:\n\n\"Mitäs jos oltais kulettu Cairosta ohi sinä yönä sumussa?\"\n\nJim sanoi:\n\n\"Älähän sanokkaan, hyvä Huck. Neekeri vaivasella ei saa konsaan olla\nmittään onnee. Min' oon aina oottanu, että toi pirun käärmeennahka\nvielä tekis meitille jottain kiusaa.\"\n\n\"Niin, kumpahan en koskaan olis nähnyt tuota käärmeennahkaa; kumpahan\nen olis sattunut sitä näkemään.\"\n\n\"Eihän s'ollu sinun syys, hyvä Huck; sinähän et sitä tienny. Älä siitä\nitteäs soimaa.\"\n\nPäivän seletessä nähtiin me, että rannassa juoksi Ohion selvä vesi ja\nulompana sitä vanhaa tunnettua savivelliä! Sinne jäi Cairo, kun jäikin.\n\nMe punnittiin nyt sitä tilaa, johon oltiin jouduttu. Siin'ei ollut muu\nneuvona kuin koettaa pyrkiä takasin pitkin rantaa; mutta lauttaa me ei\ntietysti voitais kulettaa vastavirtaan. Meidän täytyi odottaa pimeään\nasti ja sitten lähteä ponnistamaan takasin kanootilla. Me maattiin koko\npäivän pensaikossa, kootaksemme voimia pitkään ponnistukseen. Mutta kun\niltahämärässä astuimme lautallemme, oli kanooti päässyt irti ja mennyt\nmatkoihinsa.\n\nMe ei hiiskuttu sanaakaan pitkään aikaan. Siin'ei ollut mitään\nsanomista. Tiettiinhän me varsin hyvin, että kaikki tyyni tuli tuosta\nsiunatusta käärmeennahasta; ei siis maksanut vaivaa siitä puhua. S'olis\nvain näyttänyt siltä, kuin oltais me tahdottu napista ja niskotella, ja\nsehän vain, kuten jokainen tietää, tekee pahan-onnen kahta pahemmaksi.\n\nHetken aikaa mietittyämme mitä nyt olis tehtävä, nähtiin me parhaaksi\nettä kulettais lautalla eteenpäin myötävirtaan, kunnes jossakin\nsaatais ostaa vene, jolla mentäis takasin päin. Me ei aiottu lainata\nsitä salaa, isä ukon tavalla, sillä semmoinen kauppa olis houkutellut\nihmisiä ajamaan meitä takaa.\n\nPimeän tullen pistettiin me siis matkaan lautalla, kuten ennenkin.\n\nJos joku lukija ei vieläkään usko, kuinka hullua on käydä käpälineen\nkäärmeennahkaan, niin tulee hän uskomaan sen, lukiessaan mitä kaikkia\nvielä meille teki tuo tuhannen nahka, jonka kimppuun minä olin käynyt.\n\nOli pilvinen ilma ja hyvin pimeä, mikä lähinnä sumua on kaikkien\npahinta. Ei voinut oikein erottaa rantoja eikä laskea mitään\nvälimatkaa. No, oli jo hyvin myöhänen ja kaikkialla aivan hiljaa, kun\nkuulimme höyrylaivan tulevan jokea ylöspäin. Me sytytettiin lyhtymme\nja arveltiin, että he kyllä näkisivät sen. Ylöspäin menevät laivat\nkulkevat tavallisesti lähemmältä rantaa, jossa ei virta käy niin\nkovana; mutta pimeinä öinä niinkuin tämä käyvät ne turvallisuuden\nvuoksi keskeltä virranuomaa.\n\nMe kuultiin ratasten ja koneiden kolisevan, mutta me ei voitu\nselvästi nähdä itse laivaa ennenkun s'oli meitä hyvin lähellä. Se\nnäkyi ajavan suoraan päällemme. Sitä ne usein tekee nähdäkseen vain,\nkuinka likeltä voivat käydä törmäämättä yhteen. Toisinaan saattaa\ntapahtua että tuommoisen laivan ratas haukkaa palasen lautasta, ja\nsilloin vain luotsi pistää päänsä ulos ja nauraa ja tykkää tehneensä\njotakin turkkasen sukkelaa. No, tuossa se tuli, ja me nähtiin, että\nse aikoi ajaa partamme, niin sanoakseni, mutt'ei toki leikata palasta\nnahastamme. S'oli tavattoman iso laiva ja tuli viiltäen täyttä vauhtia,\nnäyttäen suurelta mustalta pilveltä täynnä kiiltomatoja. Yhtäkkiä oli\nse aivan kuin kimpussamme, korkeana ja kolkkona, pitkä jono avonaisia\ntulisijoja konekannella irvistellen meitä vastaan kuin tulipunaiset\nhampaat ja musta keulankylki riippuen suoraan päämme päällä. He\nhuusivat meille ja soittivat konekeliojaan ja sadattelivat ja päästivät\nhurisevaa höyryä ja elämöivät kuin tulipalossa -- ja samassa kuin\nJim lensi lautalta toiselle puolen ja minä toiselle, survasi laiva\nsuorastaan lautan halki.\n\nMinä sukelsin -- ja koin parastani päästäkseni samassa pohjaan asti,\nsillä kolmenkymmenen jalan ratas kävis tuossa paikassa ylitseni,\nja minä tahdoin antaa sille kylliksi tilaa, näättekös. Minä voin\ntavallisesti pysyä veden alla minuutin ajan, mutta tällä kertaa luulen\nmä viipyneeni puolitoista minuutia. Kun viimein tulin pinnalle jälleen,\nolin ihan puhkeemaisillani. Purskahutin veden nenästäni ja läähätin\nhetkisen. Virta oli kova, ja laiva, se pani tietysti koneensa käymään\nkymmenen sekuntia siitä kuin oli pysähyttänyt, sillä he eivät paljoa\nvälittäneet lauttamiehistä. Ja niin he porhalsivat jokea ylös, enkä\nheitä enää paksussa ilmassa nähnyt, vaikka vielä hetken aika kuulin\nheidän kolinaansa.\n\nHuusin Jimiä moneen monituiseen kertaan, mutta vastausta ei kuulunut.\nSitten sain kiinni muutamasta lankusta, joka tuli ajaen ohitseni minun\nsiinä \"vettä polkiessani.\" Lykäten sitä edelläni, potkin ponnahutin\nrantaan päin. Mutta juuri siltä kohdalta sattui virranuoma menemään\njoen poikki, toisesta rannasta toiseen, ja minä olin joutunut\nristeykseen, joka kovasti esti etenemistäni, niin että multa meni hyvän\naikaa ennenkun viimein pääsin rantaan. Siinä kapusin sitten jyrkkää\nrinnettä ylös. Oli niin pimeä, ett'en nähnyt juuri mitään, mutta\nkopeloinhan kuitenkin rosoista maata eespäin noin puoli virstaa, kunnes\näkkiarvaamatta puskin pääni erään vanhan kakskertaisen herrastalon\nseinään. Aioin pujahtaa siitä tieheni, mutta samassa ryntäsi sieltä\nulos koko parvi koiria haukkuen ja ulvoen kuin hullut, ja silloin on\naina paras pysyä paikallaan vähintäkään liikkumatta -- ja niin mä\nteinkin.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\n\nNoin puoli minuutia meni. Silloin huusi joku ihminen ikkunasta,\npistämättä ulos päätään:\n\n\"Hiljaa, rakit! Kuka siell'on?\"\n\nMinä sanoin:\n\n\"Minä vain.\"\n\n\"Kuka minä?\"\n\n\"George Jackson.\"\n\n\"Mitä sinä tahdot?\"\n\n\"Ei mitään, hyvä herra. Minun piti vain mennä tästä ohi, mutta nuo\nkoirat rupes minua hätyyttämään.\"\n\n\"Mitä sinä täällä nuuskit keskellä yötä? Hä?\"\n\n\"En minä mitään nuuski, hyvä herra. Putosin laivasta.\"\n\n\"Hooh, vai niin. Tuokaahan tänne kynttilä, joku siellä! Mikä olikaan\nnimes, mies?\"\n\n\"George Jackson, hyvä herra. Minä olenkin vain poika.\"\n\n\"Kuules nyt; jos puhut totta, ei sun tarvitse mitään pelätä -- ei\nkukaan tee sulle mitään pahaa. Mutt' älä liikahda paikaltas; seiso\nsiinä. Herättäkää Tom ja Bob, joku siellä, ja tuokaa tänne pyssyt!\nGeorge Jackson, onko kukaan mukanas siellä?\"\n\n\"Ei, ei kukaan.\"\n\nKuulin heidän liikkuvan siellä sisässä ja näin kynttilän valoa. Mies\nikkunassa huusi:\n\n\"Ota pois kynttilä, Betsy, sinä vanha hupakko -- etkö nyt sen vertaa\nymmärrä? Pane se porstuan lattialle oven taakse. Bob ja Tom, jos ootte\nvalmiit, niin asettukaa paikoillenne.\"\n\n\"Valmiit ollaan.\"\n\n\"Kuules nyt, George Jackson, tunnetko sä Shepherdsonit?\"\n\n\"En, hyvä herra -- en ole kuullut heistä puhuttavankaan.\"\n\n\"No jaa, se voi olla niin totta kuin valettakin. Olkaa valmiit nyt\nkaikki. Astu esiin, George Jackson. Ja muista ett'et hätäile -- tule\nhiljoilleen. Jos siell'on kukaan muassas, niin pysyköön kaukana -- jos\nhän näyttää naamansa, niin saa hän siihen kunnon kuulan. No, tule tänne\nnyt, mutta verkalleen. Saat itse painaa oven auki, vähän vain, juur\nettä mahdut läpi, kuulekkos?\"\n\nMinä en pitänyt kiirettä enk' olis sitä voinutkaan. Astuin yhden\naskeleen kertaansa, ja niin oli hiljaa, että kuulin sydämmeni takovan.\nKoiratkin oli ihan ääneti, mutta hännystivät ihan kantapäissäni.\nTullessani porstuan rappusille, kuulin heidän aukasevan reilit ja\nlaskevan oviketjut. Tartuin lukkoon ja työnsin oven raolleen ja sitten\ntaas vähän enemmän auki, kunnes sieltä joku sanoi: \"Kas niin, se piisaa\n- pistä pääs sisään.\" Minä pistin pääni sisään, mutta luulin että he\nveisivät sen samassa.\n\nKynttilä seisoi lattialla, ja siinä he olivat kaikki tyyni ja\ntuijottivat minuun ja minä heihin noin neljäsosan minuutia. Heit'\noli kolme vahvaa miestä, kaikilla pyssynsuu suoraan vasten naamaani.\nTuntui vähän ilkeältä. Vanhin noista herroista oli harmaapäinen ja\nnoin kuuskymmentä ijältään, toiset noin kolmekymmentä, mutta kaikki\nkookkaita, pulskia miehiä. Sitä paitse oli siinä mitä herttaisin vanha\nja harmaapäinen rouva ja hänen takanaan kaks nuorempaa naista, joita en\noikein voinut nähdä. Se vanha herra sanoi:\n\n\"Jaha -- näkyy niin olevan. Tule sisään.\"\n\nHeti kun olin tullut sisään, veti vanha herra oven reiliin ja pani\nketjut ja salvat eteen ja käski sitten näiden nuorten miesten mennä\nsisään pyssyineen. He menivät kaikki isoon, koreaan huoneeseen, joss'\noli uusi matto lattialla. Siinä kokoutuivat kaikki tyyni yhteen\nnurkkaan, johon ei voinut nähdä ikkunoista. Ja he ottivat kynttilän ja\nloistivat päälleni ja syynäsivät minua hyvin tarkasti joka puolelta.\nSitten sanoivat he kaikki: \"Ei, eihän _hän_ ole mikään Shepherdson --\nnäkeehän sen.\" Sitten sanoi tuo vanha herra, ett'en panis pahakseni,\njos he tarkastivat, olisko mulla aseita; he eivät mukamas meinanneet\nmitään pahaa, tarkottivat vain turvallisuuttaan. Hän tunnusteli sitten\ntaskujani, mutta ainoastaan ulkopuolelta, ja sanoi sitten: \"hyvä on.\"\nHän pyysi mun olla huoletta ja kuin kotonani vain ja että kertoisin\nheille itsestäni; mutta silloin sanoi vanha ystävällinen rouva:\n\n\"No, mutta Saul, ukkoseni, poika parkahan on aivan läpi-märkänä, ja\netkö arvaa, että hällä mahtaa olla nälkä?\"\n\n\"Sin'oot oikeassa, Rachel -- unohdin aivan.\"\n\nSitten sanoi vanha rouva eräälle neekerinaiselle, joka siinä myös\nseisoi:\n\n\"Betsy, joudu ja laita hälle vähän syömistä, niin pian kuin suinkin,\npoika paralle; ja toinen teistä, tytöt, menköön herättämään Buck'in --\nooh, kas tuossapa hän on. Buck, ota tämä vieras poika mukaas ja auta\nhäntä riisumaan nuo märät vaatteet ja anna kuivia hälle sijaan omistas.\"\n\nBuck näkyi olevan minun ijälläni -- noin kolmen- tai neljäntoista\npaikkeilla, vaikka hän oli vähän isompi minua. Hällä ei ollut muuta\nyllään kuin yöpaita, ja hänen tukkansa oli hyvin takkuinen. Hän tuli\nsisään haukottaen ja hieroen silmiään toisella nyrkillään ja toisella\nhaalaten perästään pyssyä. Hän sanoi:\n\n\"Onko Shepherdsonneja liikkeellä?\"\n\n\"Ei\", vastasit he, \"s'oli vain väärää hälytystä.\"\n\n\"Hoo\", sanoi hän, \"kumpahan ei olis ollut; olis ainakin yks saanut\nköniinsä pyssystäni.\"\n\nKaikki he nauroivat, ja Bob sanoi:\n\n\"Hyvä toki, Buck! Hehän olis ennättäneet nylkeä päänahat meiltä\nkaikilta sinun nahjustaissas tänne.\"\n\n\"Niin, kun ei kukaan tullut minua herättämään. Voi, kuinka t'ootta\nilkeitä! Mulla ei koskaan sais olla mitään hauskaa.\"\n\n\"No, älähän nyt, poikaseni\", sanoi vanha herra, \"kyllä sinun vuoros\nvielä tulee. No, kas niin, joudu nyt ja tee niinkuin mamma sanoi.\"\n\nTultuamme rappusia ylös hänen huoneeseensa, antoi hän mulle paidan ja\nmekon ja housut omistaan, ja minä puin ne päälleni. Sitä tehdessäni\nkysyi hän mikä nimeni oli, mutta ennenkun ehdin vastatakkaan, rupesi\nhän kertomaan mulle jäniksenpojasta, jonka hän toispäivänä oli ottanut\nkiinni metsässä, ja sitten hän kysyi multa, mihin Mooses tuli, kun\nkynttilä hältä sammui. Niin, sitähän minä en tietänyt; en ollut kuullut\nsiitä mitään.\n\n\"Niin, mutta arvaahan\", sanoi hän.\n\n\"Miten minä voisin sit' arvata, kun en koskaan ole siitä mitään\nkuullut.\"\n\n\"No, mutta etkö sinä osaa arvata? Eihän s'oo mikään konsti. Koitahan\nnyt.\"\n\n\"_Mikä_ kynttilä?\" kysyin minä.\n\n\"No, mikä hyvänsä\", sanoi hän.\n\n\"No, mutt' enhän minä voi tietää, mihin hän tuli\", sanoin, \"mihin hän\ntuli sitten?\"\n\n\"No, hänhän tuli _pimeään_ tietysti! Ymmärräthän sen?\"\n\n\"No, mutta jos sen nyt tiesit, miks sitä siis multa kysyit?\"\n\n\"No, herranen aika, sehän on arvoitus, etkö sitä ymmärrä? Kuules,\nkauanko sin' aiot olla täällä? Voisit jäädä tänne kerrassaan.\nMeill'olis helkkarin hauskaa kahden -- ei ole koulua nyt. Mull'on koira\n-- se kantaa lastuja rantaan, kun heitän niitä veteen hälle. Kuules,\netkö sä tykkää, että s'on hirveän ikävää, kun pitää kammata päänsä\nsunnuntaina? ja kaikkia tuota turhuutta? Mitä kiusaa niist' onkaan,\nmutta mamma ei anna mulle rauhaa. Äsh, nuo tuhannen housut! Täytyy kai\npukea ne päälleen, vaikka ennen olisin ilman; on niin lämmin. No, ookko\nvalmis nyt? Hyvä on -- mennään sitte, ukkoseni.\"\n\nLeipää ja voita ja kirnupiimää ja palvattua lihaa olivat he panneet\npöydälle mun eteeni siell' alhaalla. En ikinä ole syönyt mitään niin\nhyvää. Buck ja hänen mammansa ja kaikki polttelivat he papyrossia, pait\nei toki nuo kaks nuorta naista, eikä neekerivaimo, jok'oli mennyt pois.\nKaikki he polttelivat ja juttelivat, ja minä söin ja juttelin. Nuoret\nfröökynät olit käärineet sänkytäkit ympärilleen, ja heidän hiuksensa\nriippui hajallaan selässä. Kaikki he kyselivät ristin rastin asioitani,\nja minä kerroin heille, miten mukamas isä ja minä ja koko perheemme\neli eräällä maatilalla kaukana Arkansasin perukassa; ja sisareni Mary\nAnn juoksi tiehensä ja meni naimisiin eikä häntä sitten enää koskaan\nkuulunut, ja Bill lähti ajamaan heitä takaa ja hänkin katosi teille\ntietämättömille, ja Tom ja Mort kuolivat, ja isä ja minä vain jäätiin\neloon, ja hänestä ei enää ollut mihinkään noiden kaikkein surujen\ntähden, ja kun hän viimein kuoli, otin minä sen vähän mitä sinne jäi,\nsillä maatila ei ollut meidän omaa, ja lähin sitten kansimatkustajana\njokea ylöspäin, kunnes putosin laivasta ja nyt olin joutunu tänne.\n-- Niin heille kerroin, ja eihän siin' ollut paljo perää, mutta mitä\nse heitä haittas? Ja he sanoivat mulle, että saisin olla siellä kuin\nomassa kodissani niinkauan kuin minua halutti. Silloin rupesi jo aamu\nsarastamaan, ja me mentiin kaikki makaamaan. Minä makasin Buckin luona,\nja kun aamulla heräsin, olin peräti unohtanut mikä oli nimeni. Loikoin\nsiinä tuntikauden tuumaten kovasti, ja kun Buck viimein heräsi, sanoin:\n\n\"Kuules, Buck, osaatko sinä tavata?\"\n\n\"Totta kai\", sanoi hän.\n\n\"Panen vetoa, ett'et osaa tavata minun nimeäni.\"\n\n\"Panen vetoa, että osaan harmikseskin\", sanoi hän.\n\n\"No, anna tulla sitten.\"\n\n\"G-o-r-g-e J-a-x-o-n -- no, siinä s'oli. Mitäs meinaat?\"\n\n\"Kas peijakasta vain! Luulin panneeni sinut pussiin. S'on turkkasen\nilkeä nimi tavata, jos ei ole saanut harjottaa.\"\n\nMinä panin sen muistiin, itsekseni, siltä varalta, että joku junkkari\npyytäis _minua_ sitä tavaamaan toiste, ja minä tahdoin että se silloin\nluistais multa sujuvasti, ikääskuin olisin siihen tottunut.\n\nN'oli hyvin hyvää ja hauskaa väkeä, ja koko talo oli hyvä ja hauska.\nEn ollut vielä koskaan nähnyt mitään niin _tyylikästä_, kuten\nsanotaan. Siell'ei ollut mitään rautalinkkua porstuan-ovessa, eikä\nmitään puukalikkaa nahkanuorineen, vaan väännettävä messinkinappi,\nniinkuin kaupungintaloissa ruukataan. Siell'ei ollut mitään sänkyä\nvierashuoneessa, ei sängyn jälkiäkään; kaupungissakin on totta maarian\njoukottain vierashuoneita, joiss' on sängyt. Siell' oli iso, muhkea\ntiilitakka, ja tiiliä pidettiin puhtaina ja punasina kuuraamalla\nja hankaamalla niitä toisella tiilellä; toisinaan pesivät he niitä\npunamullalla, aivan niinkuin tekevät kaupungissa. Siell' oli myöskin\niso seinäkello, jonka viisaritaulun alapuoleen oli maalattu kaunis\nkaupunki, ja taulun keskelle aurinko, jonka ympäri siis viisarit\nliikkuivat; ja heilurin heleää tik-takkia oli myös oikein soma\nkuulla, mutta varsinkin tietysti itse tunninlyöntiä. Toisinaan, kun\njoku kiertelevä kelloseppä oli puhdistanut sisävärkit ja laittanut\nne kuntoon, saattoi kello lyödä pulskasti sataviiskymmentä\ntai -kuuskymmentä lyöntiä väsymättä. He eivät olis myyneet sitä\nmistään hinnasta.\n\nNo, siell' oli myöskin, molemmin puolin kelloa, kaks ulkomaan\npapukaijaa liitusta tai jostain semotteesta, ja n'oli hyvin koreeksi\nmaalattuja. Toisen papukaijan vieressä seisoi posliinista tehty kissa\nja toisen vieressä posliininen koira. Kun niitä pusersi vähäsen, niin\nvinkuivat ne, mutt'eivät avanneet suutaan eivätkä näkyneet välittävän\nmistään. Ne vinkuivat altapäin. Ja noiden eläinten takana oli pari isoa\nviuhkaa kalkkonan sulista. Pöydällä keskellä huonetta oli hirveän korea\nposliinikori, johon oli ladottu omenia ja päärynöitä ja persikkoja\nja viinirypäleitä, jotka olivat paljon keltasempia ja punasempia ja\nnätimpiä kuin oikeat hedelmät, mutta ne ei olleet oikeita, sillä niistä\npaikoista, joista väri oli lähtenyt, näkyi selvästi valkonen liitu, tai\nmitä lie ollut, josta n'oli tehty.\n\nPöydällä oli kaunis vaksituukki, ja siihen oli maalattu punasia\nja sinisiä kotkia ja ympäri kävi ihana reunus. Se oli saatu\nPhiladelphiasta asti, sanoivat he. Sen päällä oli nurkissa kirjoja\nhyvissä kansissa. Yks niistä oli iso Raamattu täynnä kuvia. Yks oli\n\"Kristityn vaellus\", ja siinä kerrottiin eräästä miehestä, joka lippasi\ntiehensä kotoaan, mutta minkä tähden hän niin teki, siitä ei seisonut\nmitään kirjassa. Minä luin siitä toisinaan pitkiä kappaleita. Jutut oli\nvarsin hauskoja, mutta kauheita lukea. Toinen oli \"Ystävyyden alttari\",\ntäynnä runoja ja sieviä asioita; mutta runoja minä en lukenut. Toinen\noli Henry Clayn Esitelmät ja toinen vielä Tohtori Gunnin Kotilääkäri,\njossa sanottiin miten kulloinkin piti menetellä, kun joku sattui\nsairastumaan tai kuolemaan. Siell' oli niinikään Virsikirja ja pari\nmuuta kirjaa. Ja siell' oli vielä kauniita rottinkituolia, ja ne oli\nmyös aivan eheitä -- eikä istuttuja kuopalle keskeltä ja rikkinäisiä\nkuin tavallisesti.\n\nHeill'oli myös joukko tauluja seinissä -- enimmäkseen Washingtoneja\nja Lafayettejä[6] ja sotatappeluja ja ylänkömaan Maryjä; yksi oli\n\"Itsenäisyyden Julistuksen Allekirjoittaminen.\" Sitä paitse oli\nsiellä muutamia \"mustaliitu-piirroksia\", kuten he sanoivat, ja ne\noli piirtänyt yksi tyttäristä, joka jo oli kuollut, aivan omalla\nkädellään ainoastaan viidentoista vuoden ikäisenä. Ne oli näöltään\naivan toisenkaltaisia kuin kaikki muut taulut, mitä milloinkaan olin\nnähnyt, ja paljon mustempia. Yksi kuvasi muutamaa naista hyvin ahtaassa\nmustassa leningissä, jonka liivi oli hyvin lyhyt ja hihat kyynärpäistä\nkuin kaalinpäät, ja julman suuressa hatussa mustine harsoineen ja\nvalkoisissa sukissa ja terävänokkaisissa kengissä, joiss'oli mustat\nnauhat; ja hän nojasi vasemmalla käsivarrellaan lehtipuun alla seisovaa\nhautapatsasta vasten ja näkyi olevan hirveän pahoillaan, ja toisessa\nkädessä, joka riippui alaspäin hänen kupeellansa, piti hän valkosta\nnenäliinaa ja pientä naislaukkua; ja taulun alla seisoi: \"Oi, Enkö\nSinua Milloinkaan Mä Enää Nähdä Saa?\" Toisessa taulussa oli nuori\nnainen, jonka kaikki hiukset oli kammattu ylös hänen päälaelleen ja\npönkitetty kammalla kuin tuolinkarmilla, ja hänen toisessa kädessään\noli kuollut lintu, töppöset ilmassa, ja taulun alla seisoi: \"Oi, En\nKoskaan Suloista Viserrystäs Mä Enään Kuulla Saa.\" Muutamassa toisessa\noli nuori rouvasihminen, joka istui ikkunassa katsellen kuuta, ja\nsuuret kyynelkarpalot juoksivat pitkin hänen poskiaan, ja hällä oli\ntoisessa kädessä avonainen kirjekotelo, jonka kaikissa nurkissa oli\nmustaa sinettilakkaa; ja taulun alla seisoi: \"Ja Sinä Olet Mennyt,\nNiin, Olet Mennyt Ainiaaks!\" N'oli kaikki hirveän kauniita tauluja\ntietysti, mutta minua ei kuitenkaan oikein haluttanut niitä nähdä,\nsillä kun vain olin vähänkään alakuloinen, niin ne aina saivat aikaan\nikäänkuin kylmiä väristyksiä pitkin selkäpiitäni. Kaikki olivat kovasti\npahoillaan, että hän oli kuollut, sillä hän oli jo tuumaillut kokoon\nkoko joukon muitakin tauluja mukamas, ja jokainenhan näki niistä, jotka\nhän oli saanut valmiiksi, minkä suuren aarteen he olit menettäneet.\nMinä puolestani tuumasin, että kun hän luonnostaan oli noin\nsurumielinen, hän kaikkein paraiten viihtyis juuri hautausmaalla, jossa\nhän nyt oli. Juur kun hän sairastui, oli hänellä tekeillä kaikkein\nmuhkein taulunsa, sanoivat he, ja yöt päivät hän rukoili paratakseen\nsen verran, että sais sen valmiiksi, mutta hän ei onnistunut. Se taulu\nkuvasi nuorta naista pitkässä valkosessa leningissä, joka seisoi erään\nsillan käsipuulla valmiina hyppäämään jokeen; hänen hiuksensa olit\nhajallaan selän takana, ja hän tuijotti ylös kuuhun, ja isot kyyneleet\npyörivät hänen poskillaan, ja hällä oli yksi pari käsivarsia ristissä\nrinnalla ja toinen pari riippumassa alaspäin, ja kolmas pari käsivarsia\nojentui suoraan vasten kuuta -- tuumana tietysti oli nähdä mikä pari\nkäsivarsia siinä näyttäis muhkeimmalta; toiset sitten tahrattais\npois. Mutta, kuten sanoin, tyttö parka kuoli ennenkun oli saanut\nasian selville, ja nyt olivat he ripustaneet tuon taulun semmosenaan\nhänen sänkynsä pääpuolen ylle hänen huoneessaan, ja jokaisena hänen\nsyntymäpäivänään koristelivat he sitä kukkaseppeleillä. Muulloin oli se\npeitettynä pienellä kartiinilla. Tuo nuori nainen taulussa oli korea\nkasvoiltaan ja näytti hyvin hyväluontoiselta, mutta siin'oli liian\npaljon käsivarsia, niin että hän kaukaa katsoen, mielestäni, näytti\nenemmän hämähäkiltä kuin ihmiseltä.\n\nSama tauluntekijä tyttö piti myös eläissään niin kutsuttua \"albumia\",\njohon hän ruukkasi liisteröidä kuolemanilmotuksia ja muita\nonnettomuuden-tapauksia ja kertomuksia hirveistä ruttotaudeista, joita\nhän oli leikannut saksilla \"Kristillisestä Vartijasta\"; ja niistä\nkirjotti hän sitten runoja, jotka hän keksi aivan omasta päästään.\nNe oli oikein hyviä ja liikuttavia runoja. Tällä viisin esimerkiksi\nkirjotti hän eräästä pojasta, jonka nimi oli Stephen Dawling Batt ja\njoka putosi kaivoon ja hukkui:\n\n  Surulaulu Stephen Dawling Battin muistoksi.\n\n    Hän saiko kuolla tautihin,\n    Nuor' Stephen Dawling Batt,\n    Mukavasti sängyss', kuin\n    Muut lapset kuolevat?\n\n    Ja vuosivatko kyyneleet\n    Ees hänen vuoteellaan,\n    Kun hänen nuori sielunsa\n    Täält' muutti manalaan?\n\n    Hui, hai, ei kuollut sängyssään\n    Nuor' Stephen Dawling Batt.\n    Toisaalla hänen kuolemaa\n    Vanhemmat parkuivat.\n\n    Ei tulirokkoo tuntenutkaan\n    Se ruusukukkanen.\n    Ei vienyt häntä poveen maan\n    Luuvalo hirmuinen.\n\n    Ei engeltämme temmannut\n    Pois sydämenhalvaus,\n    Ei meritauti kamala,\n    Ei vatsatulehdus.\n\n    Nyt kuulkaa kyynelposkella,\n    Kuink' hänen käynyt on!\n    Oi! tästä surun laaksosta\n    Hän putos kaivohon!\n\n    Ne kyllä koittivat sitten\n    Hänt' saada henkihin,\n    Mutt' luokse autuitten\n    Hän pääsi pilvihin.\n\nJos Emmeliina Grangerford pystyi tekemään tuommoisia runoja, kun hän\nvain oli neljäntoista vuoden vanha, niin kuka tietää, kuinka pitkälle\nhän olis tullut vanhempana? Buck sanoi, että hän voi veivata runoutta\npäästään yhdessä mylläkässä vaikka kyynärittäin. Hänen ei koskaan\ntarvinnut pysähtyä tuumatakseen. Hän mättäsi paperille rivin, ja jos\nhän ei keksinyt siihen mitään riimiä, niin paikalla pyyhkäsi hän sen\npois ja paiskasi siihen toisen sijaan ja antoi sitten mennä yhtä\nkyytiä. Hän ei ollut mikään saivartelija, hän voi kirjottaa mist'ikinä\nhyvänsä, kunhan se vain oli jotain surullista. Heti kun joku mies\nkuoli, tai nainen kuoli, taikkapa kun joku laps kuoli, oli hän tuossa\npaikassa valmis munimaan \"muistorunonsa\", ennenkun kuolleen ruumis\nennätti kylmetä. Hän kutsui niitä muistorunoiksi. Naapurit sanoivat,\nett' ensinnä tuli tohtori, sitten Emmeliina, sitten hautausurakoitsija\n-- hautausurakoitsija ei ennättänyt ennen Emmeliinaa muuta kuin yhden\nainoan kerran, kun tyttö parka joutui pussiin etsiessään riimiä\nvainajan nimelle, joka oli Whistler. Siitä löylystä hän sitten\nei koskaan toipunut; hän ei valitellut, vaan ikääskuin hiutui ja\nkuihtui pois, ja viimein hän kuoli. Tyttö parka, monta kertaa voitin\nvastahakoisen luontoni ja nahjustin hänen pieneen suojaansa ja otin\nframille hänen \"albuminsa\" lukeakseni jonkun pätkän hänen runoistaan,\nkun hänen taulunsa oli suututtaneet minua ja minä ikäänkuin olin hälle\nnyrpeissäni. Minä tykkäsin kovasti koko perhekunnasta, vainajineen\npäivineen, enkä aikonut antaa minkään solkkujen tulla välillemme.\nTuo Emmeliina raukka teki ahkerasti työtä eläissään kirjottamalla\nrunoja kaikista kuolleista ihmisistä, ja s'oli minun mielestäni\nvääryyttä, ett'ei kukaan ruvennut runoilemaan mitään hänestä, nyt kun\n_hän_ oli kuollut; ja niinpä minä koin pusertaa päästäni pari värssyä\nhänen muistoksensa, mutta se ei luonnistunut. He pitivät Emmeliinan\nhuonetta puhtaana ja siistinä ja kaikki kalut siellä sisässä samassa\nkunnossa kuin hänen eläissään, eikä kukaan siellä koskaan nukkunut.\nVanha, rouva piti sitä siivossa itse, vaikka heill'oli koko joukko\nneekereitä, ja hän istui siellä toisinaan pitkät hetket neuloen ja\nlukien Raamattua.\n\nVierashuoneesta vielä puhuakseni, niin oli siellä myöskin erinomattain\nkauniit rullakartiinit ikkunoissa; ne oli valkoset, ja niihin oli\nmaalattu linnat, joiden seinät oli täynnä köynnöskasvia, sekä lehmiä,\njotka menivät joelle juomaan. Siinä huoneessa oli sitten myöskin vanha\nforttipiaano, jonka sisässä luullakseni oli pari kuparikastrullia, eikä\nmikään maailmassa ollut niin muhkeaa ja kaunista kuulla kuin se, kun\nnuoret fröökynät lauloivat \"Jo katkes jänne viimeinen\" tai soittivat\nsillä \"Vaaterloon tappelua.\" Seinät kaikissa huoneissa oli maalatut\nliimavärillä, ja matot oli heillä myös lattialla melkein joka suojassa,\nja ulkopuolelta oli koko talo valkoseksi rapattu.\n\nS'oli semmonen vinkkelirakennus, ja avara kulma molempain siipien\nvälillä oli osaltaan katettu ja varustettu lattialla -- verandaksi,\nja toisinaan laittoivat he päivällispöydän sinne, kun siell' oli\nniin vilposta ja mukavaa. Ja paksusti me voitiin. Ruoka oli, suoraan\nsanottu, liian hyvää tämän maailman ihmisille; ja niin paljon kun sit'\noli sitten!\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\n\nÖversti Grangerford oli, tietäkääs, hieno ja siisteä herra, fiini\nherra kerrassaan. Hän oli fiini päästä kantapäähän; ja sitä samaa\noli koko perhekunta. Hän oli myöskin isosta sukua, kuten sanotaan,\nja semmonen hyvä rotu painaa yhtä paljon miehessä kuin hevosessa,\nruukkasi rouva Douglas sanoa, ja kaikkihan tiesivät, että leskirouva\nkuului muhkeimpiin sukuihin siellä meidän seuduillamme; isäkin sitä\naina sanoi, vaikka hän itse, Jumala paratkoon, ei ollut parempaa\nvärkkiä kuin metsäkissa. Översti oli hyvin pitkä ja hyvin hoikka,\nja kasvoiltaan oli hän mustaverinen ja kalvakka ilman vähintäkään\npunaa; hän ajoi partansa jokikinen aamu -- koko nuo ohuet kasvot\naivan sileäksi; ja hällä oli myös ohuet huulet ja ohuet sieramet\nja iso köyrynenä ja paksut kulmakarvat ja pikimustat silmät, jotka\npainuivat niin syvälle hänen päähänsä, että näytti siltä, kuin hän\nolis tirkistänyt ulos luolasta, niin sanoakseni. Hänen otsansa oli\nkorkea, ja hiukset oli mustat ja suorat ja riippuivat alas olkapäihin\nasti. Hänen kätensä oli pitkät ja solakat, ja joka päivä puki hän\npäällensä puhtaan paidan ja valkosen puvun kaulasta kantapäähän asti,\nniin valkosen, että oikein teki kipeää silmiin sitä katsellessa;\nja sunnuntaisin piti hän sinistä hännystakkia, joss'oli kiiltävät\nmessinkinapit. Myös käytti hän mahonkikeppiä, jonka käsipäässä oli\nhopeinen nuppu. Hänessä ei ollut merkkiäkään hutiluksesta, eikä hän\nkoskaan korottanut ääntänsä puhuessaan. Hän oli niin hyväluontoinen\nja ystävällinen kuin ihminen ylimalkain saattaa olla -- sen jokainen\nheti tunsi, ja siksipä voikin häneen luottaa. Toisinaan hänen suunsa\nmeni vähän muiluun, ja sitä vast' oli mieluista katsella; mutta kun\nhän ojensihe suoraksi kuin lipputanko ja hänen kulmakarvainsa alta\nikäänkuin rupes salamoimaan, silloin olis teitä haluttanut kaikkein\nensiksi kiivetä puuhun ja vasta perästä päin ruveta tiedustamaan,\nmist'oli kysymys. Hänen ei tarvinnut muistuttaa ketään sopivista\ntavoista -- kaikilla oli sopivat tavat hänen seurassaan. Ja kaikki\npitivät myös kovasti siitä seurasta; hän oli kuin auringon paiste --\neli, toisin sanoen, hän ikäänkuin kuletti muassaan kaunista ilmaa.\nJos niin sanoakseni meni pilviin, niin pimeni kaikki vain puoleksi\nminuutiksi, ja siin'oli kylliksi; sitten ei mikään enää käynyt hullusti\nainakaan viikkokauteen.\n\nKun hän ja vanha rouva tulivat alas aamusin, nousivat kaikki muut\npaikoiltaan ja tervehtivät heitä eivätkä sitten painaneet puuta\nennenkun vanhukset olivat istuneet. Tom ja Bob kävivät kaapille,\njoss'oli muutamia kauniita pulloja, ja sekottivat vähän karvasta\nlasiin, jonka sitten ojensivat överstille; ja översti piti sitä\nkädessään, kunnes Tom ja Bob olit saaneet omat lasinsa valmiiksi; ja\nsitten he kumarsivat ja sanoivat: \"Teidän terveydeksenne, isä ja äiti!\"\nja he nyykähyttivät pikkusen päätään vain ja sanoivat \"kiitos\", ja\nsitten ne kaikki kolme ryyppäsit; ja sitten vielä Tom ja Bob kaasivat\nlusikallisen vettä sokeripalan päälle ja pari pisaraa omenaviinaa\nomien pikariensa pohjaan ja ojensivat ne mulle ja Buckille, ja me\nkumarrettiin myös ja juotiin vanhusten kunniaksi.\n\nBob oli vanhin pojista ja sitten Tom. Pitkiä, kauniita miehiä tukevine\nhartioineen ja ruskeine ihoineen ja mustine hiuksineen ja mustine\nsilmineen. He kävivät myöskin Valkosissa liinavaatteissa kaulasta\nkantapäähän, aivan niinkuin vanha herra, ja päässä heill' oli suuret\npanamahatut.\n\nSitten tuli fröökynä Charlotte, jok' oli viidenkolmatta ja pitkä ja\npulska ja ryhdikäs, mutta hyväluontoinen ja lempeämielinen, jos ei\nhän sattunut suuttumaan; mutta silloin ojensihe hän myöskin suoraksi\nja kankeaksi, aivan kuin isä ukkonsa, ja oikein murhasi toisen raukan\nsilmillään. Hän oli turkkasen kaunis.\n\nNiin oli hänen sisarensa, fröökynä Sofia, myös, mutta toisella viisin.\nHän oli, näättekös, hyvin pehmeä mieleltään ja niin sulavan suloinen\nkuin pikku kyyhkynen, ja hän on noin kakskymmentä vuotta.\n\nJokaisella oli oma neekerinsä passaamassa -- Buckillakin. Minun\nneekerilläni oli totta maarian hyvä olla, sillä minä tietysti en juur\nollut tottunut pitämään passaajaa, mutta Buckin neekeri oli juoksulla\nmelkein alinomaa.\n\nSiinä olikin sitten koko perhekunta. Ennen oli heitä ollut enemmän,\nnimittäin kolme poikaa vielä lisää, mutta ne olit saaneet surmansa; ja\nEmmeliina oli kuollut.\n\nVanhalla herralla oli koko joukko maatiloja ja toista sataa neekeriä.\nAika ajoin tuli sinne jokunen lauma vieraita, ratsastaen hevosen\nselässä kymmenen tai viidentoista virstan päästä, lähiseuduilta, ja\nhe viipyivät kerrassaan viis kuus päivää. Silloin oli huviretkiä\naamusta iltaan, joelle ja metsiin, ja pitoruokia syötiin ja leikittiin\nja tanssittiin, usein öisinkin. Enin osa niistä vieraista oli\nGrangerfordien sukulaisia, ja kaikki he olivat isosta ja komeaa väkeä,\nja kaikilla herroilla oli aina pyssyt muassaan.\n\nSiell' oli toinenkin suuri suku sillä tienoolla -- viis kuus\nperhekuntaa -- enimmäkseen Shepherdson nimisiä. He oli yhtä isoja ja\nkomeita ja rikkaita ja mahtavia kuin Grangerfordin suku. Shepherdsonnit\nja Grangerfordit käyttivät samaa höyrylaivalaituria, jok' oli noin\nkolme virstaa meidän talostamme jokea ylöspäin; ja kun minä toisinaan\nkävin siellä muutamain meikäläisten kanssa, näin minä usein muutamia\nShepherdsonnilaisia komeiden hevostensa selässä.\n\nEräänä päivänä oltiin Buck ja minä metsästämässä salolla, kun yhtäkkiä\nkuului kavioin kopsetta. Me oltiin juur menossa maantien poikki.\nSilloin sanoi Buck:\n\n\"Joudu! Mee piiloon pensastoon!\"\n\nMe tehtiin niin molemmat ja tirkistettiin sitten lehtien välistä. Kohta\nsiltään siinä tulikin pulska nuori mies ajaen täyttä laukkaa pitkin\nmaantietä ja istuen reippaasti hevosen selässä kuin turski sotilas.\nHäll' oli pyssy poikkipuolin satulannastassa. Olin nähnyt hänet\nennen. S'oli nuori Harvey Shepherdson. Samassa paukahti Buckin pyssy\nihan korvani juurelta, ja Harveyn hattu pyörähti päästä. Hän tempasi\npyssynsä ja ratsasti suoraa päätä sitä paikkaa kohti, jossa me oltiin\npiilossa. Mutta me ei jääty häntä vartomaan, vaan pötkimme syvemmälle\nmetsään minkä kintuista lähti. Metsä ei ollut erittäin tiheää, ja minä\nvilkasin olkapääni yli väistääkseni kuulia ja näin kaks kertaa Harveyn\ntähtäävän Buckia pyssyllään; sitten palasi hän takasin samaa tietä kuin\noli tullut -- hattuansa noutamaan arvatenkin, mutt' en nähnyt häntä sen\nkoommin. Me juostiin yhtä mittaa kotiin asti. Vanhan överstin silmät\nvälkähtivät -- tyytymyksestä, päättääkseni -- mutta sitten näytti hän\nvakavammalta ja sanoi hiljaa:\n\n\"Minä en pidä tuosta tavasta, kun noin ammutaan pensaiden takaa. Olisit\nastunut suoraan maantielle, poikaseni.\"\n\n\"Niin eivät tee Shepherdsonnitkaan. He ampuvat aina piilosta.\"\n\nFröökynä Charlotte piti päätään pystyssä kuin kuningatar, Buckin\nkertoessa kertomustaan, ja hänen kulmakarvansa värähti ja silmänsä\nsäkenöi. Ne kaks nuorta herraa näyttivät nyreiltä, mutt' eivät sanoneet\nmitään. Fröökynä Sofia kalpeni, mutta sai punansa jälleen kuullessaan,\nett'ei nuorelle miehelle tullut mitään vahinkoa.\n\nTultuani kahden kesken Buckin kanssa viljakuhilaiden väliin puiden\ntakana, kysyin minä:\n\n\"Tahdoitko sinä todellakin ampua hänet kuoliaaksi, Buck?\"\n\n\"Tietysti, kuinkas muuten?\"\n\n\"Mitä pahaa hän on sulle tehnyt?\"\n\n\"Hänkö? Ei hän oo tehnyt mulle mitään pahaa.\"\n\n\"No, mutta miks sinä tahdoit hänet tappaa sitten?\"\n\n\"Hä? Eihän mikskään -- sen sukuvihan tähden vain.\"\n\n\"Mitä laija se semmonen viha on?\"\n\n\"Hä? Missä _sinä_ olet kasvanut? Etkö tiedä mitä on sukuviha?\"\n\n\"En oikein ymmärrä. Kerroppa siitä jotain.\"\n\n\"No\", sanoi Buck, \"s'on tällä lailla. Joku mies joutuu jupakkaan toisen\nkanssa ja tappaa hänet; sitten sen toisen miehen veli tappaa _hänet_;\nsitten tulee toisten veljesten vuoro molemmin puolin, niin kauvan kuin\nniitä piisaa; sitten alkavat _serkut_ -- ja niin sitä kestää kunnes\nkaikki on tapettu, ja silloin on sukuviha loppunut tietysti. Mutta\nsiihen menee aikaa, ymmärräkkös.\"\n\n\"No, onko _tätä_ sukuvihaa jo kestänyt kauvankin, Buck?\"\n\n\"No, älähän nyt! Se alkoi noin kolmekymmentä vuotta sitten, luulen\nmä. Oli ensinnä jotain jupakkaa, ja sitten kuuluu tulleen tuommoinen\n'prosessi' käräjissä, jonka joku heistä menetti, ja hän suuttui ja\nampui tietysti sen, jok' oli voittanut, niinkuin tietysti jokainen\ntoinenkin olis tehnyt.\"\n\n\"Mikähän jupakka s'oli, Buck? Riitelivät kenties maatilasta?\"\n\n\"Kenties. Minä mar en tie.\"\n\n\"No, kuka sitten ampui ensiksi? -- Joku Grangerfordko vai joku\nShepherdson?\"\n\n\"Miten _minä_ sitä tietäisin? Siitähän on niin kovin kauvan.\"\n\n\"Tietääköhän sit' enää kukaan?\"\n\n\"Kyllä kai pappa sen tietää, luulen mä, ja muutamat muut noista\nvanhemmista; mutta mistä silloin ensiksi kinattiin, sitä eivät he\ntiedä.\"\n\n\"Montakohan on tapettu, Buck?\"\n\n\"Ooh, kyllähän niit' on koko joukko. Mutt' eihän ne aina osuneet\nsentään. Papalla on pari kuulaa ruumiissaan; mutta hän ei niistä\npaljoa välitä, sillä hän ei muutenkaan ole mikään saivartelija. Bobia\non kerran puukotettu vähä rikki, ja Tom on saanut pari kolme haavaa\nnahkaansa.\"\n\n\"Onko kukaan tullut tapetuksi tänä vuonna, Buck?\"\n\n\"On, me olemme tappaneet yhden ja he yhden. Siit'on nyt vähän neljättä\nkuukautta, kun serkkuni Bud -- hän oli vain neljätoista vuotias -- oli\nratsastamassa metsässä toisella puolen jokea, ja hällä ei ollut mitään\nasetta muassaan, mikä tietysti oli hältä hirveän tyhmää. No, eräällä\nyksinäisellä paikalla sitten kuulee hän hevosen tulevan perästään\nja näkee pian vanhan Baldy Shepherdsonin laukkaavan jälessään pyssy\nkädessä ja valkoset hiukset liehuen tuulessa. Budin olisi nyt pitänyt\nastua maahan ja mennä piiloon metsään, mutta hän oli liian uhkarohkea\nja rupes ajamaan kilpaa. Ja he kiisivät eteenpäin viis kuus virstaa,\nmutta vanha mies voitti kaiken aikaa. Viimein näki Bud, ett'ei maksanut\nvaivaa jatkaa, ja silloin hän seisahtui, käänsi hevosen, saadakseen\nainakin kuulain reiät rintaansa, ymmärrätkös. No, ukko ratsasti esiin\nja ampui hänet. Mutta hällä ei ollut pitkää iloa onnestaan, sillä jo\nmuutaman päivän päästä maksoi meidän väki hälle velkansa ja passitti\nhänet hautuumaalle.\"\n\n\"Minusta tuo ukko räyskä oli suuri pelkuri, Buck.\"\n\n\"Minusta hän _ei_ ollut mikään pelkuri. Tuhat vieköön!\nShepherdsonneista ei ole kukaan pelkuri. Eikä Grangerfordeista liioin.\nMitä sanotkaan! Tuo sama ukko piti kerran puoliaan koko puoli tuntia\nkolmea meikäläistä vastaan, ja hän jäi viimein voittajaksi, kuulekkos.\nHe olivat kaikki ratsahin, mutta hän astui hevosen selästä ja meni\npienen halkopinon taa, jossa hän piti hevostaan edessään suojaksi\nkuulia vastaan; mutta Grangerfordit istuivat hevostensa selässä ja\nlaukkasivat ympäri ukon ampuen pamahuttaen, ja hän ampui pamahutti\nheitä minkä ennätti. Hän tuli hevosellaan kotiin, saatuaan, niinkuin\nhevonenkin, monta vuotoreikää, ja raajarikkona; mutta Grangerfordit\n_tuotiin_ kotiin -- toinen oli kuolleena, toinen kuoli seuraavana\npäivänä. Hohoo, ukkoseni -- jos tahdot nähdä pelkureita, niin pysy\nkaukana Shepherdsonneista; siellä ei kasvateta sitä sorttia.\"\n\nSeuraavana sunnuntaina me kaikki mentiin ratsahin kirkkoon, johon oli\nnoin neljä virstaa. Miehillä, jopa Buckillakin, oli pyssyt muassa, ja\nhe ottivat ne sisään kirkkoon ja pitivät niitä kaiken aikaa polviensa\nvälissä. Shepherdsonnit tekivät samoin. Saarna oli kovin ikävää --\npitkäpiimäistä \"veljellistä rakkautta\" ja muuta roskaa alusta loppuun;\nmutta kaikki muut sanoivat, että s'oli hyvin kaunis saarna, ja kotiin\nmennessä puhuivat he siitä pitkin matkaa. Heill' oli jos jotakin\nsanomista uskosta ja hyvistä töistä ja armovaalista ja kaikellaisista\n\"välikappaleista\" ja jumala ties mistä, niin että mulla ei vielä\nkoskaan ole ollut niin surkean kuivaa sunnuntaita.\n\nPäivällisten jälkeen nukahtivat he kaikki tyyni hetken aikaa, muutamat\nnojatuoleissaan, toiset huoneissaan, ja s'oli joteskin ikävää. Buck\nkoiransa kanssa makas pitkällään päivänpaisteessa nurmella ja nukkui\nfriskisti; ja niinpä minäkin menin ylös huoneeseemme levähtääkseni\nvähäsen. Mutta se sulonen fröökynä Sofia seisoi huoneensa ovessa, joka\noli meidän ovemme vieressä, ja hän otti minut sisään kanssaan ja painoi\noven kiinni hyvin hiljaa, ja sitten hän kysyi, pidinkö minä hänestä\nmukamas. Kyllä, oikein kovasti, vastasin minä; ja sitten hän kysyi,\ntahtoisinko tehdä jotakin hänelle mieliksi enkä sitten siitä hiiskua\nmitään kellekkään. Minä tietysti olin heti valmis. Sitten hän sanoi\nunohtaneensa Uuden Testamenttinsa kirkkoon, samaan penkkiin, jossa he\nolit istuneet, kahden muun kirjan väliin; ja tahdoinko minä nyt, kysyi\nhän, olla niin kiltti ja pujahtaa ulos kenenkään huomaamatta ja mennä\nsinne ja tuoda hänen kirjansa kertomatta siitä kellekkään? Sanoin heti\nlähteväni. Ja tuossa paikassa luiskahin ulos ja lippasin tietä pitkin\nkirkolle. S'oli auki, ja siell'ei ollut ainoatakaan ihmistä, muuta kuin\npari sikaa, sillä siat rakastavat kovasti poljettuja savilattioita\nkesän aikaan, niillä kun on niin viileä oljennella. Minun huomatakseni\nniin käyvät ihmiset kirkossa enimmäkseen vain kun heidän on pakko;\nmutta sikojen laita on toisin.\n\nNo, minä aattelin itsekseni, että tähän mahtaa olla koira haudattu\n-- eihän mikään tyttö ole tommosessa touhussa yksistään yhen Uuden\nTestamentin takia. Minä ravistelin vähäsen kirjaa, ja mitäs ollakkaan!\nsiitä putosi paperipalanen, johon oli kirjotettu \"_Puoli kolme_\"\nlyijykynällä. Sitten tarkastelin koko kirjan, mutta mitään enempää ei\nsiitä lähtenyt. Tuosta paperipalasesta en tullut hullua viisaammaksi,\njonka tähden pistin sen takasin kirjaan, ja kun tulin kotia, seisoi\nSofia fröökynä yhä ovessaan minua odottamassa. Hän veti minut sisään\nkamariinsa ja lukitsi oven; ja sitten hän nuuski läpi kirjan kunnes\nlöysi paperipalan, ja luettuaan mitä siinä seisoi, näytti hän turkkasen\niloseita; ja ennenkun ennätin aatellakkaan, kiepasi hän käsivartensa\nvyötäisilleni ja oikein pusersi minua ja sanoi, että minä mukamas olin\nkaikkein paras poika maailmassa ja ett'en varmaankaan mitään hiiskuisi\nkellekkään. Hän oli kovin punanen kasvoiltaan ja hänen silmänsä\nliekehtivät, ja hän oli hirveän kaunis. Olinhan vähän ällistyksissäni,\nmutta saatuani hetkisen hengähtää, kysyin hältä mikä paperi se oli,\nja silloin hän kysyi, olinko mukamas lukenut mitä siinä seisoi, ja\nminä sanoin \"en\", ja silloin taas hän kysyi, osasinko mukamas lukea\nkirjotusta, ja minä sanoin taas \"en, muuta kuin vähän isoja kirjaimia\",\nja silloin hän sanoi, että se mukamas vain oli kirjamerkki ja että minä\nnyt voin mennä ulos leikkimään.\n\nAstelin alas joelle päin, mietiskellen tuota asiaa, ja silloin huomasin\nhetken päästä, että passaaja-neekerini seurasi jälestäni. Päästyämme\ntalon näkyvistä, katsoi hän vähän taakseen ja ympärilleen ja tuli\nsitten juosten tyköni ja sanoi:\n\n\"Herra Joggi, jos hän tulloo alas tonne rämehelle, niin saa hän nähärä\nkoko parven vesikäärmehiä.\"\n\nTuohan oli kummallista, tuumasin; hän puhui noista käärmeistä jo eilen.\nPitäishän hänen tietää, ett'ei kukaan siksi tykkää vesikäärmeistä, että\nlähtis niitä asian alkain pyydystämään. Mitä hän oikeastaan meinaa? --\nMinä sanoin:\n\n\"No, olkoon menneeksi Käyhän eeltä!\"\n\nSeurasin häntä hyvän matkaa; sitten hän ryntäsi rämeelle, ja me\nkahlattiin siinä eteenpäin toista virstaa ja vajottiin sääriä myöten\nliejuun. Viimein tultiin me ikäänkuin pieneen saareen, joss' oli kuivaa\nja kasvoi puita ja pensaita ja köynnöksiä tiheässä. Silloin sanoi hän:\n\n\"Kas niin, herra Joggi, nyt hän vain astelee suoraan eteenpäin, vain\nmuutaman askeleen, niin hän näkkee missä ne on. Min'oon ne jo nähäny,\nmin'en ennää huoli niitä nähärä.\"\n\nSamassa hän pyörähti syrjään ja katosi puiden väliin, ett'en häntä enää\nnähnyt. No, minä kulin sinneppäin ja tulin pian pienelle avonaiselle\npaikalle, jok'ei ollut tavallista makuuhuonetta isompi ja jota kaikilta\npuolin ympäröi köynnöskasvit, ja siellä makasi muuan mies nukkuen -- ja\ntotta maarian! s'oli vanha Jimini!\n\nMinä herätin hänet ja aattelin, että nytkös hän vasta hämmästyis\nnähdessään minut, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän melkein puhkes itkemään\nilosta, mutta ällistyksissään hän ei ollut. Hän sanoi uineensa minun\njälkeeni sinä yönä, kun me jouduttiin erillemme, ja hän oli kuullut\nminun huutavan monta kertaa, mutta hän ei uskaltanut vastata mukamas,\nkoska hän pelkäsi, että joku heittiö vois tulla onkimaan hänet ylös ja\nottamaan hänet jälleen orjuuteen. Hän sanoi:\n\n\"Minä sain siinä törmäyksessä pienen kolauksen, niin ett'en voinu\noikein uira ja jäin sinusta koko joukon jäläkeen. Sitten pääsin\nkuitenki rantaan, mutt'en saavuttanu sua ennää, ja minä näin kun sinä\nlähenit taloa, vaan en uskaltanu huutaa enkä mennä likelle, kun siell'\noli koiria. Kun sitte näin sinun pääsevän sissään, niin menin mettään\noottamaan päivää. Vanhain aamulla kävi siitä ohi muutamat neekereistä\nmatkalla pellolle, ja he näyttivät mulle tään paikan, josta ei koirat\nvoi löytää minua vetelän suon takia, ja neekerit tuovat mulle ruokaa\njoka yö ja kertovat miten sun on olla siellä.\"\n\n\"Mutta miks'et sinä antanut Jackin noutaa minua tänne ennen, Jim?\"\n\n\"Mitä hyötyä siit' olis ollu? Enhän tahtonu häiritä sinua, ennenkun\nkaikk' olis valamiina. Mutta nyt on kaikki reilassa. Min' oon ostanu\npannuja ja kattiloita ja ruokavaroja ja korjannu lautan yön aikana, kun\n--\"\n\n\"_Lautan_?\"\n\n\"Niin, vanahan lauttamme.\"\n\n\"No, mutta hyvänen aika, eikö se mennyt tuhansiin palasiin siinä\ntörmäyksessä?\"\n\n\"Eikö mitä. Se hankautui vain pahanlaisesti ja palanen siit'on poissa;\nmutta se kelepaa kyllä nyt, vaikka osa meirän tavaroita meni pilalle\ntietysti. Jos me ei olis sukellettu niin syvälle ja uitu niin kauvas\nve'en alla ja jos yö ei olis ollu niin perhanan pimmee ja jos me\nei olis pelästytty niin pahanpäiväsesti, niin oltais me päästy sen\nkimppuun pian. Mutta s'on yhyrentekevää, sillä s'on yhtä komea taas\nkuin olis vallan uusi, ja minä oon ostanu koko joukon kaluja niiren\nsijaan, ku meni hukkaan.\"\n\n\"Mutta miten sait sä sen kynsiis jälleen, Jim? Lähitkö ajamaan sitä\ntakaa?\"\n\n\"Miten olisin sit' ajanu takkaa, kun mun täytyi loikoa täällä metässä?\nEi, vaan muutamat noista neekereistä löysit sen, kun s'oli ajanu\nkarille, nääkkös; ja he kulettivat sen tonne lahteen ja kätkivät sen\npajupensaisiin, ja he pitivät semmosta elämää siitä, kelle heistä tuo\nlautta mukamas tulis, että minä viimein sain tietää koko jutun, ja\nsillon minä tein lopun jupakasta ja sanoin, että äläkööt menkö sitä\nhaistamaankaan, sillä lautta oli sinun ja minun eikä kenenkään muun,\nsanoin mä; ja minä kysyin heiltä, miten h -- ssä he olit rohojenneet\niskeä käpälänsä nuoren valakosen herran omaan ja mennä sitä kätkemään.\nSitten annoin heille kymmenen centtiä mieheen, ja siitä nousi semmonen\nilo, ett' oikein, ja he vain toivoivat, että tulis lisää lauttoja\ntekemään heirät rikkaiks kerta vielä. H'on ollu mahottoman siivoja\nmulle, nuo neekerit, ja teheny mit' ikinä vain oon tahtonu. Tuo Jack on\noikein kunnon poika ja viisas sitä paitte kuin peijakas.\"\n\n\"Peijakkaan viisas, s'on totta se. Hän ei mulle ollenkaan sanonut, että\nsin' olit täällä; sanoi vain että tulisin hänen kanssaan, niin saisin\nmukamas nähdä vesikäärmeitä. Jos jotain tapahtuu, _hän_ kyllä pelastaa\nnahkansa. Hän saa sanoa, ett'ei koskaan ole nähnyt meitä yhdessä, ja\nsehän on totta.\"\n\nMinun totta maar ei maita puhua pitkältä seuraavan päivän tapauksista.\nKerron ne sentähden niin lyhyesti kuin voin. Minä heräsin päivän\nvaietessa ja olin juur kääntyä toiselle kyljelleni nukkuakseni jälleen,\nkun huomasin kuinka tavattoman hiljaista oli koko talossa -- ei näkynyt\nkukaan olevan liikkeellä. S'oli aivan vastoin tavallista tapaa. Sitten\nhuomasin että Buck jo oli noussut ylös ja mennyt. No, minäkin siis\nnousin, kovasti ihmeissäni, puin päälleni ja menin rappusia alas --\nei ketään näkynyt; kaikki oli hiiren hiljaa. Ja ulkona sitten laita\nsamoin. \"Mitä tämä tietää?\" tuumasin. Alaalla halkopinon luona tuli\nviimein Jack poika mulle vastaan. Hältä kysyin:\n\n\"Mikä nyt on?\"\n\n\"Eikö hän sitä tiiä, Joggi herra?\"\n\n\"En\", sanoin mä, \"en tiedä mitään.\"\n\n\"No, Jumala nähköön! Pröökynä Sofiahan on karannu tiehens! pistäny\npillit pussiin. Hän pötki pois keskellä yötä -- ei kukaan oikein tiiä\nmihin aikaan -- pötki pois naimaan, ja kenen kanss? joo, nuoren Harvey\nShepherdsonnin. Niin he sanovat ainaki. Herrasväki sai tietää sen puoli\ntuntia sitten -- kenties vähä enemmän -- ja voi, voi, mik' elämä siitä\nsynty! Mikä kauhee melu pyssyillä ja hevosilla! Rouvasväki ratsasti\npois hakemaan kokoon sukulaiset, ja vanaha Saul herra ja nuoret herrat\nottivat pyssynsä ja ratsastivat jokivartta ylöspäin kaapatakseen kiinni\nnuoren herran ja ampuakseen hänet, ennenkun hän ennättäs joen yli Sofia\npröökynän kanss. Voi, voi, mikä surkeus tästä mahtaa syntyä!\"\n\n\"Ja Buck lähti menemään herättämättä minua.\"\n\n\"Niin kaiketikkin. Ne ei tahtonu että Joggi herra tulis sekotetuks\njuttuun. Mutta Buck herra latasi pyssynsä ku mies ja sano ampuvans\nainaki yhyren Shepherdsonnin, vaikka henki menis. Ja sen mä luulenki\nhän tekee; niit' on niin paljo.\"\n\nMinä juoksemaan jokivartta ylöspäin minkä varpaista lähti. Hetken\npäästä rupes kuulumaan pyssynpamauksia kaukaa. Saatuani näkyviini\nhirsimökin ja halkopinot höyrylaivalaiturilla, luikertelin puiden ja\npensaiden väliin sopivaan paikkaan, josta näki hyvin. Siellä kiipesin\nmuutamaan pumpulipuuhun, jok'oli taampana, ja istuin piiloon oksain\nväliin ja jäin odottamaan mitä tulis. Siinä oli muuan halkopino, neljä\njalkaa korkea, aivan lähellä puuta, ja minä tuumasin ensinnä mennä\npiiloon sen taakse; mutta hyvä oli ett'en sitä tehnyt.\n\nHirsimökin edustalla oli avonainen paikka, ja siinä laukkasi\nhevosillaan neljä viis miestä eestakasin kiroten ja kiljuen; he\nkoettivat näet saada ampua pari poikaa, jotka olit menneet suojaan\nhalkopinon taakse höyrylaivalaiturilla -- mutta he eivät saaneet\nheitä ammuttaviin. Niin pian kun joku tuli näkyviin joen puolella\nhalkopinoa, sai hän kuulan nahkaansa. Mutta nuo molemmat pojat istuivat\nkyykkysillään, selkä selkää vasten, niin että voivat pitää vahtia\nkahtaalle.\n\nHetken päästä nuo miehet lakkasit kiljumasta ja huutamasta ja\nratsastivat yhtäkkiä hirsimökkiä kohti. Samassa kohotti yks pojista\npäänsä halkopinon takaa, tähtäsi ja ampui; ja yks miehistä putosi\nsatulastaan. Toiset kaikki hyppäsit hevosen selästä, tarttuivat\nhaavoitettuun mieheen ja kantoivat hänet mökkiin. Samassa nuo kaksi\npoikaa lähtivät juoksemaan puulle päin, jossa minä olin piilossa. He\nolit päässeet puolimatkaan, kun miehet huomasit heidät, juoksivat\nhevosilleen ja porhalsivat heidän perästään. Pojat olivat kuitenkin\nniin paljon edellä, ett' ennättivät suojaan sen halkopinon taakse,\njoka oli minun puuni lähellä ja josta he taas voivat pitää puoliaan\nvihollista vastaan. Toinen näistä pojista oli Buck, toinen oli solakka\nnuori herra, vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen.\n\nMiehet ratsastivat eestakasin hetken aikaa ja laukkasit sitten tiehensä\nhirsimökille. Heidän tultuaan näkyvistä, huusin minä Buckille ja sanoin\nolevani \"täällä.\" Hän ei ensimmältä tietänyt mitä aatella, kun ääneni\nkuului puusta; oli kovasti hämmästyksissään. Sitten pyysi hän minun\nolla tähystäjänä ja antaa hälle heti tieto, jos vihollinen jälleen\ntulis näkyviin; hän sanoi, että niillä oli piru mielessä ja että ne\nkyllä pian palaisivat takasin. Hän itki ja noitui ja lupasi, että hän\nja hänen serkkunsa Joe (s'oli se toinen poika) kyllä vielä tekisivät\ntiliä tästä päivästä. Hän sanoi, että hänen isänsä ja molemmat veljensä\noli ammuttu ja kaksi tai kolme vihollisista. Shepherdsonnit olivat\nolleet heitä väijymässä metsässä ja ampuneet sieltä. Hänen isänsä ja\nveljensä olisi pitänyt odottaa sukulaisiaan -- Shepherdsonnit olivat\nliian vahvat miesluvultaan. Minä kysyin hältä, miten oli käynyt nuoren\nHarveyn ja fröökynä Sofian. He olit päässeet joen yli ja olivat nyt\nturvassa, sanoi Buck. Se minua totta puhuakseni ilahutti; mutta Buckia\nharmitti vain vieläkin kovasti, ett'ei hänen ollut onnistunut ampua\nHarveyta kuoliaaksi silloin metsässä. En koskaan ollut kuullut mokomaa\npaatumusta.\n\nYhtäkkiä paukahti, bang! bang! bang! kolme neljä laukausta. Miehet\nolivat hiipineet esiin takaapäin metsästä ilman hevositta. Pojat\nryntäsivät joelle -- haavoittuneina molemmat -- ja sänttäsivät veteen\nja alkoivat uida myötävirtaan. Mutta miehet juoksivat pitkin rantaa\nheidän jälestään huutaen: \"ampukaa heidät! ampukaa!\" ja he ampuivat\npoika parkoja minkä ennättivät. En saata kertoa mitä kaikkea tapahtui;\ns'oli niin hirveää, että minun vieläkin tekee pahaa sitä aatellessani.\nMelkeinpä siinä toivoin, ett'en koskaan olis päässyt rantaan tuona\nyönä, kun me Jimin kanssa jouduttiin haaksirikkoon. Hyi! että toki\ntuommoisia ihmispetoja löytyy maan päällä! He vaivaavat minua unissani\nvielä nytkin.\n\nMinä istuin siellä puussa pimeään asti; enhän uskaltanut astua alas.\nTuon tuostakin kuulin pyssynpamauksia metsästä ja pari kertaa näin\npieniä miesparvia ratsastavan hirsimökin ohi; ja siitä päätin ett'ei\nkaikki vieläkään ollut lopussa. Olin kauheasti pahoillani ja päätin\nett'en enää koskaan menis likikään tuota taloa, sillä olihan tavallaan\nkaikki tyyni minun syyni, aattelin mä. Ymmärsin näet nyt, että tuo\npaperipala tiesi, että fröökynä Sofian tuli yhtyä Harveyn kanssa\njossain kello puoli kolme ja lähteä karkuun; ja minä aattelin, että\nminun olis pitänyt kertoa tytön isälle tuosta paperista ja hänen\nmetkuistaan; silloin kenties ukko olis teljennyt hänet sisään ja tämän\npäivän teurastus jäänyt tekemättä.\n\nViimein astuin alas puusta ja hiivin joen rantaa alaspäin vähän matkaa,\nkunnes löysin noiden molempain poikain ruumiit pienestä poukamasta,\njohon virta oli ne ajanut. Haalasin ne vaivoin ylös rannalle ja peitin\nheidän kasvonsa ja juoksin sitten tieheni minkä kintuista lähti. Totta\npuhuakseni itkin minä, peittäessäni Buckin kasvot; hän oli aina ollut\nniin hyvä minua kohtaan.\n\nNyt rupesi jo kovasti pimenemään. En mennyt talolle, vaan juoksin\nmetsän läpi ja rämeeseen. Jim ei ollut saarellaan. Minä siis riensin\nminkä kerkesin alas lahdelle, tunkeutuen pajupensaikon läpi ja\nikävöiden lautallemme ja pois tästä kauheasta maanäärestä niin pian\nkuin suinkin. Mutta lauttaa ei näkynyt! Voi, kuinka peljästyin!\nHetkisen seisoin siinä aivan hengähtämättä. Sitten huusin kerran\njotenkin lujaa. Tuskin kymmenen askeleen päästä vastasi ääni:\n\n\"Herran jee! Sinäkö s'oot, laps? Älä pirä semmotta elämää.\"\n\nS'oli Jimin ääni -- en koskaan ollut kuullut niin suloista ennen.\nJuoksin rantaa pitkin ja hyppäsin sitten lautalle, ja Jim hän kaappasi\nminut syliinsä ja oli melkein tukehuttaa minut; niin kovasti hän\nihastui nähdessään minut.\n\n\"Kiesus sua siunakkoon, hyvä laps'\", sanoi hän; \"minä jo panin pääni\npanttiin, että kyllä n'oli sun ampunu, nuo rakkarit. Jack oli justiin\ntäällä ja sano luulevans sua kuolleeks, kosk'et tullu kottiin mukamas;\nja minä olin justiin sysänny ulos lautan lähteäkseni matkaan niin pian\nku Jack tulis takasin ja vissisti kertois ett'olit kuollu. Voi, hyvä\nJumala, ku min' oon ilonen nyt, kun s'oot ihka elävänä tässä taas. Hei!\"\n\nMinä sanoin:\n\n\"Hyvä on. He eivät löydä minua ja aattelevat varmaankin ett' oon saanut\nsurmani ja valunut alas pitkin jokea; onhan muutama seikka, joka saa\nheidät sitä uskomaan. Joudutaan nyt vain, Jim, ja pyritään selvälle\nvedelle minkä keritään.\"\n\nMinusta ei tuntunut oikein turvalliselta, ennenkun lautta oli neljä\nvirstaa alempana ja keskellä Missisippiä. Silloin ripustettiin me\nylös lyhtymme ja tunsimme olevamme vapaina ja turvassa vielä kerran\nmaailmassa. Min'en ollut syönyt mitään eilisestä asti; ja Jim otti\nframille keitettyä maissia ja kirnupiimää ja läskiä ja kaalia -- ei\nmikään maailmassa ole niin hyvää, kunhan vain kaikki on hyvin keitettyä\n-- ja minun syödessäni illallistani, juteltiin me ja pidettiin hauskaa.\nMinä iloitsin päästyäni kaikista sukuvihoista, ja Jim iloitsi päästyään\nrämeestä. Ja me tuumattiin siinä keskenämme, ett'ei mitään parempaa\nkotia maailmassa ole kuin uiva lautta. Kaikkialla muualla tuntuu niin\nahtaalta ja tukehuttavalta, mutta lautalla ei. Siell' on niin vapaata\nja hauskaa ja kodikasta.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\n\nKaks tai kolme päivää kului, melkeimpä tahtosin sanoa _ui_ pois; niin\nhiljaa ja sävysästi hiipivät ne tiehensä. Kerronhan tässä millä viisin\nme elettiin. Joki oli näillä paikoin hirveän leveä, toisinaan lähes\nkolme virstaa; me kulettiin öisin ja mentiin maihin ja piileiltiin\npäivin; heti yön kuluttua pistettiin, lautta kiinni -- enimmäkseen\njohonkin pieneen saareen suvannossa; ja me taitettiin pajuja ja\nmuita oksia ja peitimme niillä lautan piiloon. Sitten pantiin me\nulos pitkätsiimat ja muita kalastusvärkkiä. Ja sitten mentiin me\nuimaan virkistääksemme vanhaa kruppiamme, ja perästäpäin me istuttiin\nhiekkapohjalle polvensyvyiseen veteen ja katseltiin päivännousua. Ei\nnapsahustakaan kuulunut -- kaikki oli hiiren hiljaa -- tuntui siltä\nkuin koko maailma olis nukkunut; sammakot vain toisinaan motkottivat\nmölöä musiikkiaan. Ensimmältä, kun katsoi joen poikki, näkyi\njonkimmoinen harmahtava reuna -- s'oli tietysti metsä toisella puolen\n-- mitään muuta ei voinut erottaa; sitten vaalea pilkku taivaalla,\njoka pilkku hetken päästä alkoi levetä ja kirkastua; sitten alkoi\njokikin ikääskuin pehmetä, tuolta kaukaa, eikä enää ollut niin synkän\nmusta, vaan harmaa; saattoi nähdä pieniä mustia pilkkuja, jotka tulivat\najaen jokea alaspäin -- n'oli halkoproomuja ja muita senkaltaisia --\nja pitkiä pimeitä viivoja -- n'oli tukkilauttoja; toisinaan kuului\nperämela tai airo narisevan tai kajahti korvaan hiljaisia ääniä kaukaa,\nkaukaa; ja yhtäkkiä saattoi nähdä veden päällä kailun, jonka tarkemmin\nkatsottuaan tunsi pitkäksi ryhmäksi pieniä karia nopeassa virrassa,\njoka murtautui sitä vastaan ja antoi sille omituisen muodon; ja sitten\nnäki sumun ikääskuin karehtien nousevan veden yli ja itätaivaan ja joen\npunastuvan; ja rannoilta rupesi näkymään hirsimökkiä ja halkopinoja;\nsitten alkoi aamutuuli tuulahtaa niin raittiisti ja vilposesti ja\nviuhtoen rannoilta metsän ja heinän ja kukkasten tuoksua -- vaikka\ntuli siinä toisinaan toistakin tuoksua, kun olivat jättäneet kuolleita\nkaloja ja muuta mätää pitkin rantoja; ja mitäs ollakkaan, niin oli\ntäysi päivä ja kaikki tyyni helotti ja hymähti auringon paisteessa, ja\npikkulinnut pistivät lauluksi kuin hupsut!\n\nNyt kun oli päivä, niin pikku tulta ja savua ei niin helposti\nhuomattais, ja senpä tähden otettiin me vähän kaloja pitkästä siimasta\nja koukuista ja ruvettiin keittämään lämmintä ruokaa aamiaiseksi.\nSitten maattiin loikottiin me ruohossa ja töllisteltiin ykstoikkoista\njokea; ja saattoipa siinä tapahtua semmoistakin, että tapaturmassa\nsilmät painui meiltä umpeen -- kunnes joku höyrylaiva tuli jyskien\njokea ylöspäin pitkin toista rantaa ja herätti meidät. Sitten\nsaattoi kulua kokonainen tunti meidän kuulematta tai näkemättä tämän\ntaivaallista pait tuota sulaa yksinäisyyttä. Sitten tuli sieltä kenties\njoku tukkilautta laahustaen virrassa, ja sen päällä kenties oli joku\nmies, joka hakkasi puita, sillä sitä ne melkein alinomaa tekee noilla\nlautoilla; voitte nähdä kirveen välkähtävän ylös päivän valossa ja\nsitten laskevan alas -- kuulemattanne napsahustakaan; sitten taas\nvoitte nähdä sen nousevan, ja kun s'oli noin miehen pään päällä,\nkuulitte pienen kolahuksen -- _kuhunk!_ -- siinä meni niin paljon\naikaa, näättekös, ennenkun ääni ennätti joen poikki. Sillä viisin\nkului meiltä päivä; me laiskoteltiin ruohossa ja voitiin paksusti\nja kuunneltiin hiljaisuutta. Kerran oli taas joella paksu sumu, ja\nkaikilla lautoilla ja muilla pienemmillä aluksilla rummutettiin\nläkkiastioita ja vaskikastrulleja, jott' ei höyrylaivat törmäis päälle.\nMuuan proomu tai lautta ajoi niin likeltä meitä, että me selvästi\nkuultiin heidän puhuvan ja nauravan ja kiroilevan niiden päällä; mutta\nme ei voitu nähdä heistä hitustakaan, ja se tuntui kamalalta; oli kuin\njotain olis ryöminyt pitkin selkäpiitä, sillä s'oli kuin näkymättömät\nkummitukset olisit elämöineet ilmassa, ja Jim sanoikin luulevansa, että\nne olit kummituksia. Mutta minä sanoin:\n\n\"Ei, ei toki, Jim. Kummitukset eivät sanoisi: 'se lemmon sumu!'\"\n\nHeti pimeän tultua laskettiin me ulos. Päästyämme keskelle\nvirranjuovaa, jätimme me lautan omilleen ja annoimme sen mennä mihin\nvirta vei. Sitten sytytettiin me piippumme ja annettiin sääremme\nroikkua vedessä ja juteltiin kaikista maailman asioista - ja me oltiin\nmelkein aivan alastomina yöt päivät; sen verta vain verhoissa, ett'ei\nhyttyset päässeet tekemään meistä tykkänään loppua. Ne uudet vaatteet,\njotka olin saanut Buckin vanhemmilta, olivat liian hyvät ollakseen\nmukavat ja kodikkaat ja hauskat, ja sitä paitse en totta puhuakseni\njuur koskaan ole suuresti välittänyt vaatteista.\n\nToisinaan sattui, että me pitkät ajat saatiin pitää koko joki aivan\nitseämme varten; ei ketään näkynyt siellä eikä täällä. Välistä näkyi\nikääskuin joku säkene rannoilta tai jostain saaresta -- s'oli tulenvalo\njostain mökinikkunasta; välistä taas näkyi säkene tai pari joelta --\ns'oli valo jostain proomusta tai lautalta; toisinaan sai kuulla viulun\nvinkuvan taikkapa laulua jostain tuommoisesta aluksesta. Ei mikään\nole niin ihanaa kuin asua lautalla. Yllämme oli meillä taivas, täpö\ntäynnään tähtiä, ja me ruukattiin maata selällämme katsellen niitä ja\ntuumiskellen, olikohan ne tehtyjä vai olivatko kasvaneet itsestään. Jim\nluuli että n'oli tekokalua, mutta minä puolestani sanoin että n'olit\nitäneet itsestään. Minun mielestäni näet olis mennyt liian paljon aikaa\nniin suuren joukon _tekemiseen_. Silloin sanoi Jim että kenties kuu oli\nne _muninut_. No, se tuntui minustakin uskottavalta, niin ett'en enää\nväittänyt vastaan; olinhan nähnyt, että esimerkiksi ahkera sammakko\nvoi munia yhtä monta munaa. Toisinaan huomattiin me myös tähtiä, jotka\nputosivat alas piirtäen pitkän viirun ilmaan. Jim arveli että ne oli\nmätämunia, jotka viskattiin alas pesästä.\n\nPari kertaa yössä voitiin me nähdä jonkun höyrylaivan hurisevan ohi\npimeässä, ja toisinaan saattoi semmoinen otus oksentaa kidastaan\nkauhean joukon säkeniä, jotka satoivat alas jokeen hirveän koreana\ntulituiskuna. Sitten saattoi se kiertää jonkun niemekkeen ja sen tulet\nyht'äkkiä sammua ja hohotus vaieta ja joki joutua hiljaiseksi jälleen\nkuin hauta; ja yht'äkkiä saattoi vielä laivan hyökylaineet tulla\ntervehtimään meitä, kauvan siitä kuin se itse oli kadonnut, ja panna\nlauttamme huojumaan pahanpäiväisesti; ja sen perästä voi taas kulua\npitkät hetket hiiren hiljaa, jos kenties lukee pois sammakkojen ikävän\nkuorsaamisen.\n\nPuol'yön jälkeen alkoi ihmiset rannoilla mennä maata, ja silloin oli\nrannat pari kolme tuntia pikimustina -- eikä mitään säkeniä enää\nnäkynyt tupien ikkunoista. Nämä säkenet olivat kellonamme; ensimmäinen,\nkuin jälleen syttyi, näytti että aamu oli tulossa, ja silloin haimme\nme heti hyvän paikan, johon voitiin kätkeä lautta ja asettua loikomaan\npäiväksi.\n\nMuuanna aamuna juuri päivän sarastaessa löysin veneen, ja minä otin sen\nja meloin salmen poikki mannermaalle -- oli noin pari sataa kyynärää --\nja sitten kappaleen matkaa pientä puroa ylöspäin kypressimetsän halki.\nTuumasin katsoa, eikö siell' olis vähä marjoja. Justiin kun kulin ohi\nerään juottopaikan, jossa muutama karjapolku päättyi puroon, tuli pari\nmiestä juosten täyttä jalkaa polkua pitkin. Minä pelästyin aika lailla,\nsillä joka kerta kun joku näkyi ajavan takaa jotakin, luulin aina, että\nn'oli nuuskimassa _minua_ -- ell'eivät nuuskineet Jimiä. Minä melomaan\nmitä kiireintä kyytiä päästäkseni pakoon, mutta ne olivat silloin\njo rannassa ja huusivat ja kerjäsivät, että minä pelastaisin heidän\nhenkensä; he mukamas eivät olleet tehneet mitään pahaa, ja sentähden\nhätyyttivät heitä nyt ilkeät ihmiset -- heitä ajettiin koirilla takaa,\nsanoivat he. Ja he meinasivat nyt heti hypätä veneeseen, mutta minä\nsanoin:\n\n\"Älkääppä hätäilkö. Eihän vielä kuulu koiria eikä hevosia. Teill'on\nhyvin aikaa tungeta pensaston läpi vähän matkaa pitkin puron rantaa;\nsitten voitte astua veteen ja kahlata veneeseen -- sillä viisin\njoutuvat koirat väärille jälille.\"\n\nHe tekivät niin, ja heti heidän päästyään veneeseeni, annoin mennä\nsaarellemme. Viiden kuuden minuutin päästä kuului huutoja ja koirain\nhaukuntaa. Me kuulimme heidän tulevan puron rantaan, mutta me ei voitu\nheitä nähdä; he tuntuivat seisahtuneen ja sitten etsineen hetken aikaa;\nmutta kun me jouduttiin yhä kauvemmas, niin heit'ei kuulunut ollenkaan,\nja kun viimein pääsimme joelle, oli kaikki hiiren hiljaa, ja me\nmelottiin saarelle ja kätkettiin vene pensaikkoon ja oltiin turvassa.\n\nToinen noista miehistä näytti jo olevan seitsemänkymmenen paikkeilla\ntaikkapa siitä ylikin; hän oli aivan kaljupäinen ja hänen pitkä\npartansa melkein valkonen tai likasen harmaa. Häll'oli päässään vanha\nränstynyt, leveälierinen vilttihattu ja pukunaan sininen, rasvainen\nvillapaita ja repaleiset siniset verkahousut, joiden lahkeet oli\npistetty virsunvarsiin ja kotitekoisiin sukkiin -- ei, vaan _sukkaan_,\nsillä toista ei ollut. Muuten oli hänen päällään vielä vanha sininen,\npitkäliepeinen hännystakki, jonka hihoissa oli kiiltävät messinkinapit,\nja heillä molemmilla oli likaset, rikkinäiset, mutta paksut matkalaukut.\n\nToinen mies oli kolmenkymmenen paikkeilla ja puvultaan samallainen\nretuteini kuin vanha kaljupää. Aamiaisen syötyä venyttiin me kaikki\nruohostossa ja juteltiin, ja siinä selvisi ihmeeksemme, että nuo\nmolemmat kulkurit eivät tunteneetkaan toisiaan.\n\n\"Saisko kysyä, millä lailla herra joutui ikävyyksiin?\" kysyi kaljupää\ntoiselta junkkarilta.\n\n\"No, minä kun kaupittelin erästä voidetta, joka syöpi ruosteen\nhampaista -- ja se jumaliste syöpikin sen ja samassa tavallisesti\nmyöskin itse hammaskiilteen --; mutta minä viivyin pahaks onneks\ntuolla kaupungissa yhden yön kauvemmin, kuin olis ollut viisasta, ja\nolin juuri pujahtamassa tieheni, kun tapasin Teidän tiellä tällä puolen\nkaupunkia, ja Te sanoitte että Teitä ajettiin takaa ja että auttaisin\nTeitä pääsemään pakoon. Ja sittenhän sanoin ett' olin joutunut vähän\nsolkkauksiin itse ja että kernaasti rupeisin sakkiin kanssanne. Siinä\nkoko juttu. Miten herran on asiat?\"\n\n\"Ooh, seikka oli se, että minä tuolla kylässä olin pitänyt\nraamatunselityksiä ja raittiusesitelmiä noin viikon päivät; ja\nnaisväki oli aivan kuin hullustunut minuun, kun näet läksytin miehiä\nmitä vakavimmasti juoppoudesta ja jumalattomuudesta. S'oli hyvä\naffääri; pistin taskuun viis kuus dollaria joka ilta -- kymmenen\ncenttiä hengeltä, lapset ja neekerit ilmaiseksi. Mutta silloin menee\njoku ryökäle ja levittää minusta semmosen huhun, että minä mukamas\niltasin kokousten jälkeen kaikessa hiljaisuudessa ruukkasin ottaa\npari tuutinkia. Muuan neekeri, jonka tunsin, herätti minut tän'aamuna\nja sanoi, että ihmiset aikoivat tulla hevosineen koirineen ajamaan\nminut pois kaupungista ja sitten tervata minut ja panna piehtaroimaan\nhöyhenissä ja kulettaa minut uudestaan kaupungin läpi, jolloin mukamas\nvielä päälle päätteeks saisin istua kahen reisin aidanseipäällä. No,\nminä en jäänyt sinne aamiaista syömään -- mull'ei ollut nälkä.\"\n\n\"Kuulkaas, ukkoseni\", sanoi nuorempi, \"jos me mentäis puulaakiin ja\ntehtäis affäärejä yhdessä. Mitäs siitä meinaatte?\"\n\n\"Eihän s'olis niin hullua. Mikä on Teidän alanne -- miten?\"\n\n\"Olenhan kirjapainotaituri ammatiltani; valmistelen myöskin\npatentti-lääkkeitä ja muuta mokomaa; muuten näyttelijä -- pääosia\nmurhenäytelmistä, näättekös; myöskin mainetiseeraan ja harjottelen\nspiritisti-ammattia, pidän silloin tällöin tieteellisiä esitelmiä ja\nvaltiollisia puheita; sanalla sanoen vähä kutakin, miten paraiten\nsopii, kunhan vain en tule tekemisiin poliisin kanssa. Mikä on herran\nelämänkutsumus?\"\n\n\"Ooh, minä olen enimmäkseen pysynyt lääketieteen alalla, minä. Kätten\npäällepaneminen on paras valttini -- syöpätaudeissa ja halvauksissa\nja semmotteessa. Myöskin povaan minä aika hyvin korteista, kunhan\nennakolta satun saamaan tarpeelliset tiedot henkilöstä, jolle povaan.\nMuuten olen jommonenki saarnamies, ja hartaus- ja lähetyskokouksissani\non tavallisesti hyvin väkeä.\"\n\nNyt ei hetken aikaan puhuttu mitään. Mutta sitten nuori mies päästi\npitkän ja raskaan huokauksen ja sanoi:\n\n\"Hohoi jajaa!\"\n\n\"Mitä herra ähkyy?\" sanoi kaljupää.\n\n\"Kunhan aattelen, miten olen jäänyt elämään tämmöistä elämää ja viimein\njoutunut tänkaltaiseen seuraan.\" Ja hän alkoi pyyhkiä silmännurkkiaan\nlikaisella trasulla.\n\n\"Jassoo, kuuleppas vain perhanaa! Eikö tämä seura mukamas herralle\nkelpais?\" sanoi kaljupää hyvin pistettynä ja harmissaan.\n\n\"Ooh, kyllä se mulle kelpaa; s'on semmonen kuin tämmönen kurja s\n-- na ansaitsee, siliä kukapa on minut viskannut näin syvälle alas\nyhteiskunnan huipulta? _Minä_ itse olen sen tehnyt. Enhän minä _teitä_\nmoiti, hyvät herrat -- kaukana siitä. En moiti ketään. Olen ansainnut\nosani. Pankoon parastaan tuo kylmä maailma; yhden minä kuitenkin tiedän\n-- onhan hiljainen hauta jossain varattuna mullekkin. Pitäköön maailma\nkurjaa peliään kanssani niinkuin aina ennenkin oli pitänyt -- riistäen\nmulta ystävät, rikkauteni, kaikkityyni -- tehköön suunnattomassa\nkateudessaan tehtävänsä yhä edelleen, tehköön vain. Kerran olen\nsittenkin makaava rauhan majassa ja unohtava kaikki vastukset, ja\nmurtunut sydän parkani nukkuu sikeästi elämän metkuista.\" Ja hän hiveli\nyhä kiivaammin silmännurkkiaan.\n\n\"Menköön hiiteen tuo murtunut sydän parkanne ja elämänne metkut!\" sanoi\nkaljupää; \"mitä pirua _meillä_ on tekemistä herran murtuneen sydämen\nkanssa? Oommeko me sitä rusikoinneet?\"\n\n\"Ei, ei, kyllähän minä sen tien. Enhän minä teitä syytäkkään, hyvät\nherrat. Minä itse olen syössyt itseni alas korkeasta asemastani, minä\nitse, sanonhan sen. Ja s'on oikein, että nyt saan kärsiä -- aivan\noikein -- enhän valita, en.\"\n\n\"Syössyt alas -- mistä? jos saan luvan kysyä. Mistä hiton asemasta?\ntekö?\"\n\n\"Voi, voi, te ette minua uskois; maailma ei koskaan usko -- -- annetaan\nolla -- -- annetaan olla -- -- ei se haittaa. Minun syntymäni salaisuus\n-- --\"\n\n\"Syntymänne salaisuus? Mitä tarkotatte?\"\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi nuori mies, hyvin juhlallisesti, \"minä ilmoitan\nsen teille, sillä minä tunnen rinnassani, että voin teihin luottaa.\nKuulkaa siis -- oikeimmiten minä olen herttua!\"\n\nJimin silmät oikein pullistuivat hänen päässään ja luulempa vähin\nminunkin. Kaljupää sanoi: \"No, johan nyt!\"\n\n\"Juu, juu. Minun isoisäni, jok'oli Bridgewaterin herttuan vanhin poika,\npakeni tähän maanosaan viime vuosisadan loppupuolella, saadaksensa\nhengittää vapauden ihanaa ilmaa, meni täällä naimisiin ja kuoli,\njättäen jälkeensä pienen pojan; ja hänen oma isänsä kuoli samaan\naikaan. Herttua vainajan toinen poika sieppasi heti korkeat arvonimet\nja maatilat - välittämättä mitään isättömästä poika raukasta, joka oli\nse oikea herttua. Minä, hyvät herrat, olen tämän lapsen jälkeläinen\nsuoraan alenevassa polvessa -- minä olen oikea Bridgewaterin herttua;\nja täällä minä olen nyt, hyljättynä, syöstynä korkeasta säädystäni\nlokaan, sydämettömäin ihmisten ajamana maantielle kuin kulkukoira, koko\ntuon kylmän maailman halveksimana; täällä olen repaleissa, uupuneena,\nmurtuneena ja sotkettuna yhteyteen varkaiden ja rosvojen kanssa\nkurjalle plankkulautalle!\"\n\nJimin kävi häntä kovasti sääli, ja niinpä minunkin. Me koettiin häntä\nlohduttaa, mutta hän sanoi, ett'ei siit' ollut mitään hyötyä mukamas;\nmikäpä häntä lohduttais; ainoa lohdutus olis, sanoi hän, että hänen\nsyntyoikeutensa tulis tunnustetuksi, muusta hän tuskin enää mukamas\nvälittäiskään. No, siihenhän me kernaasti suostuttiin, kunhan vain\ntiettäis, miten meidän tulis menetellä semmoisessa pykälässä. Hän\nsanoi, että meidän vain tulis kumartaa, kun me puhuteltais häntä, ja\nsanoa: \"Teidän Armonne\" tai \"Teidän Ylhäisyytenne\", eikä hän paheksuis\nmukamas, vaikka me kursailematta sanottais ainoastaan Bridgewater,\njoka sana mukamas oli arvonimi eikä mikään tavallinen halpa nimi kuin\nmuut nimet; ja yhden meistä tulis aina passata häntä syödessä ja\nylimalkain toimitella hälle kaikellaisia pikku asioita.\n\nNo, sehän ei ollut niin vaikeata, ja me suostuttiin siihenkin.\nSyödessämme päivällistä seisoi Jim hänen takanaan passaamassa ja sanoi:\n\"Suvaitteeko Teirän Ylyhäisyytenne vähän tätä, tai kukaties vähän\ntätä?\" ja niin poispäin, ja herttua näytti niin tytyväiseltä.\n\nMutta vanha kaljupää kävi hetki hetkeltä yhä ykstotisemmaksi eikä\nsaanut suustaan kuin sanan silloin, toisen tällöin, ja jo näytti siltä\nkuin hän ei olis oikein tykännyt tuosta herttuan hännystämisestä. Hällä\nnäkyi olevan jotain mielessä. Ja myöhemmin iltapäivällä hän sanoi:\n\n\"Kuulkaas nyt, Bilgewater, minun käy Teitä, saakeli soikoon, kovasti\nsääli; mutt' ette Te ole ainoa maailmassa, jok'on joutunut rappiolle\ntuolla tavoin.\"\n\n\"Vai ei?\"\n\n\"Eipä niinkään. Te ette ikinä ole ainoa, joka vääryyden kautta on\nluikunut alas lokaan korkealta paikalta.\"\n\n\"Hoo?\"\n\n\"Ei, ei, te ette ole ainoa, jonka synnyssä piilee salaisuus.\" Ja\njumaliste, tuo vanha rontti rupes poraamaan.\n\n\"Mitä hiivattia! Mitä herra meinaa?\"\n\n\"Bilgewater,[7] voinko minä luottaa Teihin?\" sanoi ukko rahjus, rääkyen\nyhä.\n\n\"Kuolemaan asti!\" vastasi toinen, tarttuen kaljupään käteen ja\npuistellen sitä. \"Ilmaiskaa syntymänne synkkä salaisuus! Puhu, vanhus!\"\n\n\"Bilgewater, minä olen Doffin[8] vainaja.\"\n\nArvaattehan, kuinka Jim ja minä pinnistettiin silmämme. Mutta herttua\nsanoi:\n\n\"Vainaja? Mitä hiittä? Mikä vainaja Te ootte?\"\n\n\"Mikäkö?! Joo, hyvä ystävä, s'on taivaan selvä totuus -- silmänne eessä\non tällä hetkellä se hukkunut Doffin raukka, Lutovikki seitsemästoista,\nLutovikki kuudennentoista ja Maaria Antonettin onneton poika.\"\n\n\"Te! Teidän ijällänne! Te kai tarkotatte että T'ootte se kuulusa Kaarlo\nSuuri vainaja; T'ootte siis ainakin kuuden seitsemän sadan vuoden\nvanha.\"\n\n\"Surut ja murheet ovat sen tehneet, Bilgewater; surut ja murheet ovat\ntehneet tämän pään paljaaksi ja tämän parran pleikiksi ennen aikaansa.\nNiin, hyvät herrat, tässä seisoo eessänne sinisessä paidassa ja\nkurjuudessa, maailman mierolaisena, maanpakolaisena, maahan tallattuna\nkovia kokenut Franskanmaan kuningas.\"\n\nNo, hän porasi nyyhkytti niin surkeasti, että Jim ja minä ei tietty\nmitä me tehtäis; niin kävi meidän häntä surku, ja niin me toiselta\npuolen myös ylpeiltiin, kun semmoinen mies oli tullut meille. Ja niinpä\nme koettiin _häntäkin_ lohduttaa, niinkuin vastikään oltiin lohdutettu\nherttuaa. Mutta hän sanoi, että s'oli turhaa; kuolema ja haudan rauha\nvain oli hälle lohtuna mukamas; kuitenkin, sanoi hän, saattoi se hälle\nhetkeksi vähän iloa ja lievitystä, jos ihmiset kohtelit häntä hänen\n\"synty-oikeutensa\" mukaan ja lankesit polvilleen häntä puhutellessaan,\nja jos häntä aina kutsuttais \"Teidän Majesteetiksenne\" ja aina kaikkein\nensiksi passattais _häntä_ pöydässä, ja jos ei kukaan koskaan istuis\nhänen ollessaan läsnä, ennenkun hän antais luvan. No, Jim ja minä\nruvettiin häntä heti majesteetailemaan minkä jaksettiin, ja me tehtiin\nkaikki nuo temput ja seisottiin suorassa kuin aidanseipäät kunnes\nhän salli meidän istua. Se näkyi tekevän hälle hyvää; hän tuli heti\nparemmalle tuulelle ja voi paksummasti. Mutta herttua rupes näyttämään\nikääskuin vähän happamalta ja nyrpisti nenäänsä meidän tehdessämme\nnoita temppuja, vaikka kuningas oli hyvin siivo ja ystävällinen\nhäntä kohtaan ja sanoi, että herttuan isoisän isä ja kaikki ne muut\nBilgewaterin herttuat olit olleet suuressa suosiossa _hänen_ isänsä\nluona ja saaneet olla ja oleskella siellä komeassa hovilinnassa kuin\nomassa kodissaan. Mutta herttua näkyi vain nenästyvän vielä enemmän, ja\nhänen silmänsä mulkoilivat pahasti, kunnes viimein kuningas sanoi:\n\n\"Kuulkaahan, Bilgewater, me tullaan luultavasti vielä kauvankin\nvenymään yhdessä tämän siunatun lautan päällä; mitä hyötyä siis on\nsiitä, ett' aina seisottais vastakkain kuin juropäiset härät. Sehän\nvain pilaa kaikki asiamme. Eihän hiidessä s'oo minun syyni, ett'en\nminä syntynyt herttuana, eikä se liioin oo Teidän syynne, ett'ette\nTe syntynyt kuninkaana -- mitä meillä siis on nurisemista? Ainahan\nse menee, he hei! Käpälästä kärsään -- s'on minun sananlaskuni. Mikä\nmeillä täällä on hätänä? Kylliks syömistä ja vähä tekemistä, siinä\nkaikki. Kas niin, tassu tänne, herttua poikaseni, ollaan ystävykset.\"\n\nHerttua tarttui kaljupään käteen, ja Jim ja minä iloittiin oikein\nkovasti sitä nähdessämme. Sillä ei mikään ole niin ikävää kuin se, kun\nkatsotaan karsaasti toiseensa plankkulautalla; siellä täytyy pakostakin\nkaikkein tyytyä elämäänsä ja olla ystävykset, muuten menis kaikki\nhiiteen.\n\nOmasta puolestani tulin minä pian kyllä äkkäämään, että nuo molemmat\nvalehtelijat olit yhtä vähän herttuaita kuin kuninkaita, vaan suoraan\nsanottu tavallisia veijareita ja pettureita. Mutta min'en ollut\nmillänikään, vaan pidin suuni kiinni ja annoin heidän olla; s'on aina\nparas; silloin ei joudu riitaan ja solkkauksiin eikä saa mitään harmia.\nKoska he nyt tahtoivat, että meidän piti haukkua heitä kuninkaiksi\nja herttuoiksi, niin olkoon menneeksi! kernaasti minun puolestani!\ntuumasin mä, jos niin vähällä saadaan kotirauhaa. Ei olis maksanut\nvaivaa puhua asiasta Jimille; sen tähden pidinkin suuni. Jos jolloinkin\nolen mitään oppinut isä ukolta, niin on se se, että paras keino tulla\ntoimeen mokomain ihmisten kanssa on, kun antaa heidän hääliä oman\nmielensä mukaan.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\n\nNuo molemmat kanaljat tiedustelit meiltä jos jotakin; tahtoivat tietää,\nminkä tähden me tuolla viisin peitettiin lauttamme ja kulettiin öisin\nja rastattiin päivin -- oliko kenties Jim karkuneekeri? Minä sanoin:\n\n\"Johan nyt. Lähtiskö karkuneekeri _etelään_?\"\n\nNo, eihän; sen hekin myönsivät. Mutta pitihän minun jollakin kurin\nselittää seikat; senpä tähden sanoin:\n\n\"Meillä oli koti Pike County'ssa, Missourissa, josta minä olen\nsyntysin, mutta he kuolivat kaikki, pait isä ja minä ja pieni veljeni\nIke. Silloin arveli isä paraaksi että me kaikki lähdettäis Ben sedän\nluo, jolla on pieni palstatila joen rannalla, noin viiskymmentä virstaa\nOrleansin alapuolella. Isä oli köyhemmällä puolella, ja velkojakin\nhällä oli, niin että kun kaikki oli maksettu, meille ei jäänyt muuta\nkuin kuustoista dollaria ja neekerimme, tuo Jim tuossa. Se tietysti ei\npiisannut meille höyrylaivapiletteihin kahden tuhannen virstan matkaa\nvarten, vaikka me vain oltais kulettu kannella. No, mutta kun jokivesi\nnousi, sai isä kaikeks onneksi kynsiinsä tämän lautan, joka tuli ajaen\nalaspäin; ja me tuumattiin että me sillä päästäis Orleansiin. Mutta\nisän onni petti pian. Eräänä yönä törmäsi, näettekös, muuan höyrylaiva\nlautannurkkaan, ja me kaikki jouduttiin laivan rattaiden alle; Jim\nja minä päästiin kuitenkin ylös, mutta isä oli päissään sin' yönä ja\nIke oli ainoastaan neljän vuoden vanha, ja he hukkuivat molemmat.\nNo, muutamina päivinä sen jälkeen oli meillä sitten sen seitsemän\nsolkkausta, sillä ihmisiä tuli alinomaan soutaen lautallemme, ja he\ntahtoivat viedä multa Jimin väittäen häntä karkuneekeriksi. Senpä\ntähden päätettiin me matkustella yksistään öisin ja levätä piilosa\npäivin; ja nyt saadaankin me heiltä rauhaa.\"\n\nHerttua sanoi:\n\n\"Jättäkää se asia mulle; minä kyllä keksin jonkun juonen, niin että\nvoidaan matkustaa päivinkin, jos lystää. Kunhan nyt vähä saan tuumata\nasiaa -- kyllä siitä seikasta selvitään. Mutta tänä pänä ei vielä\nhuolita pitää mitään kiirettä; tuo kaupunki tuolla, nähkääs -- ei\nhuolita sivuuttaa sitä päivän aikana; se kenties ei olis meille\nterveellistä, hyvät herrat.\"\n\nYön puoleen näytti siltä, kuin tulis sade: taivaalla salamoitsi jo,\nja puiden lehdet rupesit väräjämään -- rajuilma oli kenties tulossa.\nHerttua ja kuningas alkoivat tarkastella mökkiämme, saadakseen\nmukavat makuusijat itselleen. No, minun vuoteeni oli ruisoljista ja\nsiis parempi kuin Jimin, jok'oli sattunut saamaan ohraoljet, joissa\naina on paljo akanoita, ja nämä pistävät pahanpäiväisesti, jota\npaitse näiden seutujen ohraoljet kahisee niin riivatusta, kuin makais\nkuivissa haavanlehdissä, niinett'ei tahdo saada unta. Herttua aikoi nyt\nottaa minun makuusijani, mutta kuningas rupesi vetomaan korkeampaan\narvoonsa ja sanoi vaativansa ruisolkivuoteen; herttualle kyllä kelpais\nohraoljetkin mukamas.\n\nJim ja minä pelättiin jo, että nyt nousis aika aatelis-meteli heidän\nvälillään tästä olki-asiasta, mutta kaikeksi onneksi sanoi herttua\nhuoahtaen raskaasti:\n\n\"No niin, minun kohtaloni on, että minut alinomaa tallaa lokaan sorron\nrautainen kantapää. Kova onni on murtanut sieluni, joka kerran oli niin\nvoimakas. Minä alistun, s'on kohtaloni. Olen yksinäni maailmassa --\nantakaa minun kärsiä; minä sen kestän.\"\n\nMe lähdettiin matkaan täyden pimeän tultua. Kuningas sanoi että\nmeidän pitäis seilata pitkin keskimmäistä virranjuovaa eikä sytyttää\nlyhtyämme ennenkun oltais hyvän matkaa kaupungin alapuolella. No,\nhetken päästä tuli näkyviin pieni ryhmä valopilkkuja -- s'oli kaupunki,\nnähkääs -- ja me luistettiin ohi noin virstan päässä siitä. Tultuamme\nnoin puolitoista virstaa siitä alaspäin, sytytimme lyhtymme; ja noin\nkymmenen aikaan alkoi sataa ja tuulla ja jyristä ja salamoida taivaan\ntäydeltä. Ja kuningas sanoi, että me molemmat saatais olla vahtina\nkunnes raju-ilma lakkais; ja sen sanottuaan pujahti hän ja herttua\nmökkiin, ja he venyivät pian vuoteillaan. Mulla oli vahti kello\nkahteentoista asti; mutta min'en olis saattanut nukkua, vaikk' olisin\nsaanutkin ja mull' olis ollut makuusija, sillä niin pulskaa ukkosilmaa\nei näe ihminen joka päivä; sitä kelpas todellakin katsella. Voi pyhä\nPaavali, kuinka myrsky ulvoi ja elämöitsi! Ja melkein joka sekunti\nleimahti salama ja valaisi meille aaltojen valkoiset harjat kauvas\npoispäin, ja saaret ja rannat näyttivät tomupilviltä sateessa, ja puut\nhuiskuttelit oksiaan kuin tuulimyllyt myrskyssä; sitten repäisi yhdellä\nkertaa -- _kuakk!_ -- ja sitten romisi ja tömisi kuin tuhannesta\ntykistä pitkin taivasta -- bum! bum! bumbeli -- um - bum-bum-bum-bum!\n-- kauvan aikaa -- ja sitten taas uusi repäys -- _krrratsch!_ -- ja\nuudet pompampelit maailman toisesta päästä toiseen. Aallot vyöryivät\nniin voimakkaina, että toisinaan olivat huuhtoa minut alas lautalta,\nmutta minä en siitä välittänyt, sillä mull'ei juur ollut vaatteita\npäälläni sanottavasti. Karia ja muuta semmoista ei meidän tarvinnut\npelätä, sillä alinomainen salamoiminen auttoi meitä näkemään ja\nvälttämään kaikki vaarat ja vastukset yhtä hyvin kuin keskellä päivää.\n\nMulla oli keski-yön vahti, kuten sanoin, mutta, miten olikaan, rupesi\nmun siinä viimein tulemaan hyvin uni, niin että Jim sanoi kyllä nyt\npitävänsä vahtia pari tuntia poispäin; hän oli aina hyvin siivo ja\nauttavainen senkaltaisissa. Minä sukelsin suojukseen, mutta kuningas\nja herttua olivat venyneet niin väljälle siellä ja viskanneet koipensa\njoka taholle, että minä en saanut mitään sijaa. No, mikäs muu\nneuvoksi, kuin että panin pitkälleni mökin ulkopuolelle -- sateesta en\nvälittänyt, koska kovasti oli lämmin ja aallot olivat paljon asettuneet\näskeisestä. Mutta tuossa kahden aikana alkoi tuulla taas yhtäkaikki,\nja Jim aikoi herättää minut, mutta hän muutti mieltä ja antoi mun\nmaata, arvellen ett'ei aallot olis kylliksi korkeat lakastakseen minua\nlautalta. Hän oli kuitenkin erehtynyt, sillä hetken päästä tuli vyöryvä\naalto ja pyyhkäisi minut päistikkaa jokeen. Jim nauroi haljetakseen.\nSiltä mieheltä piisas naurua melkein loppumattomiin; en ole koskaan\nnähnyt mokomaa neekeriä.\n\nMinä menin vahtiin, ja Jim pani maata. Aamupuoleen taukosi tuuli\nja ilma kävi kauniiksi. Heti kun näin valoa muutamasta tuvasta\nrannalla, herätin Jimin, ja me mentiin maihin ja pistettiin lauttamme\npiilosatamaan päiväksi.\n\nAamiaisen jälkeen otti kuningas framille vanhan rasvaisen korttipakan\nja pelasi viiden pennin knakkia herttuan kanssa hetken aikaa.\nVäsyttyään siihen, rupesit he harkitsemaan \"toimitus-ohjelmaa\",\nkuten herttua niin hienosti sitä kutsui. Hän alkoi koperoida\nmatkalaukussaan ja onki sieltä kainaloonsa koko joukon präntättyjä\nkuulutuksia ja rupesi niitä lukemaan ääneensä. Yhdessä seisoi, että \"se\nmaailman-mainio tohtori Armand de Montalban, Pariisin kaupungista\",\ntulis \"pitämään esitelmän spiritistisestä tieteestä\" jossakin paikassa\nja jonakin aikana, jota ei mainittu, sisäänpääsymaksu kymmenen centtiä,\n\"sekä, jos niin pyydetään, pitämään tarjolla uskovalle yleisölle\npilettejä henkimaailmaan viidestäkolmatta centistä kappale.\" Ja herttua\nsanoi, että tuo Montalban oli hän itse. Toisessa kuulutuksessa hän oli\nmukamas \"maailmankuulusa murhenäyttelijä ja Shakespearen tulkitsija\nGarrick[9] nuorempi Drury Lane teaterista Lontoossa.\" Toisissa\nkuulutuksissa taasen hällä oli toiset nimet ja kerrottiin mitä kaikkia\nihmeitä hän oli tehnyt, miten hän oli \"katsonut kaivoja\" ja löytänyt\nkultakaivoksia \"noitasauvalla\", parantanut \"pantuja tauteja\" ja niin\npoispäin. Viimein hän sanoi:\n\n\"Mutta lempi-runottareni liikkuu yhtäkaikki näytelmätaiteen ylevällä\nalalla. Kuulkas, ootteko Te koskaan esiintynyt näyttämöllä, herra\nmajesteetti?\"\n\n\"En, en ole\", sanoo kuningas.\n\n\"Silloin saatte sen tehdä, saakeli soikoon, ennenkun ootte kolme päivää\nvanhempi, Teidän kaatunut Juhlallisuutenne. Ensi kaupunki-pahasessa,\njohon tullaan, hyyräämme totta jumaliste raastuvan salin ja näytämme\nmiekkailu-kohtauksen Richard kolmannesta ja palkonki-kohtauksen\nRomeosta ja Juliasta. Mitäs siihen sanot, herra rappio-kuningas?\"\n\n\"Annetaan mennä. Minä suostun kaikkeen, josta heruu rahaa, Bilgewater;\nmutta minä totta puhuen en ole suuresti perehtynyt tuommosiin\nteaterihommiin enkä juur ole paljon nähnytkään siltä alalta. Minä\ntietysti viel' olin tuskin muuta kuin pieni paitaressu, kun pappa niitä\nennen puuhaili siellä kotona hovissa. Luulekko että minä voin sit'\noppia?\"\n\n\"Se menee kuin voideltu, sinä kunnon vanha kuninkaan alku.\"\n\n\"No, hyvä. Minä oikein ikävöin jotain uutta. Ryhdytään juoneen vaikka\nheti.\"\n\nNo, herttua heti paikalla kertomaan hälle, mikä värkki Romeo oli ja\nmikä Julia oli, ja kaikista heidän metkuistaan; ja sitten hän sanoi,\nettä hän ruukkasi olla Romeona, niin että kuningas sais olla Juliana.\n\n\"Mutta kuules nyt, herttua\", sanoo siihen kuningas, \"jos Julia oli\ntuommonen nuori tyttö hattara, niin minä pelkään, ett'ei hänelle oikein\nsovi tämä paljas päälakeni ja valkonen partani.\"\n\n\"Ole huoleti -- nämä pikku-kaupungin poroporvarit eivät ymmärrä siitä\nrahtuakaan. Ja sitä paitse, niin tulethan tietysti olemaan puvussa,\nja se kääntää heidän silmänsä aivan nurin. Julia istuu palkongilla\nihastellen kuuvaloa ennen maata-menoaan, ja hän on puettuna tärkättyyn\nvalkoseen alushameeseen ja rynkättyyn yömyssyyn. Täss' on mulla puvut\nnoihin rooleihin.\"\n\nHän haalasi framille laukustaan pari kolme kummallista nuttua\nkartiinivaatteesta ja sanoi, että n'oli Richard kolmannen ja sen toisen\njunkkarin asepuvut, ja sitten veti hän siitä vielä pitkän valkosen\nyöpaidan ja varsin fiinin rynkätyn yömyssyn. Nyt tyyntyi kuningas ja\nnäytti iloiselta; ja herttua otti kirjansa ja rupes lukemaan noita\nrooleja hirveän komealla tavalla, huiskuttaen käsivarsillaan ja polkien\nmaata ja viskellen päätään ja korskuen kuin hevonen, näyttääkseen\nmiten näitä rooleja piti ihmisille kuvata. Sitten hän antoi kirjan\nkuninkaalle sanoen, että hänen heti piti ruveta oppimaan rooliansa.\n\nSiell' oli pikkanen kujakauppala, noin neljä virstaa alempana,\npoukamassa; ja puolisen jälkeen sanoi herttua nyt keksineensä keinon,\nmiten voitais matkustaa päivälläkin ilman mitään vaaraa Jimin puolesta;\nja hän lupas mennä sinne hankkimaan mitä tarvittais. Kuningas sanoi\nmenevänsä mukaan, katsoakseen eikö sieltä lähtis hällekkin jotain\ntienestiä. Ja koska kaffimme oli lopussa, meinasi Jim, että minäkin\nvoisin mennä heidän kanssaan ja ostaa vähäsen.\n\nTultuamme perille, ei näkynyt siellä mitään ihmisiä liikkeellä; kadut\noli typö tyhjinä, kaikki kuollutta ja hiljaa kuin sunnuntaina. Viimein\nnäimme me sairaan neekerin, joka hautoi itseään päivänpaisteessa\nmuutamalla takapihalla, ja hän sanoi, että kaikki ihmiset, jotk'eivät\nolleet liian nuoria tai liian kipeitä tai liian vanhoja, olivat\nlähteneet muutamaan raamatunselitykseen, jota pidettiin kolmisen\nvirstaa poispäin metsässä. Kuningas kysyi tietä sinne ja sanoi\naikovansa koittaa, eikö siell'olis hälle jotain tekemistä, ja minä\nsaisin tulla mukaan, jos mua halutti.\n\nHerttua puolestaan sanoi vain hakevansa jotain kirjapainoa. Ja jo\nlöysimmekin semmoisen; s'oli muutaman nikkariverstaan yläpuolella\n-- nikkarit ja latojat ja painajat olit kaikki menneet tuonne\nkokoukseen, jättäen ovet seppo selälleen. Siell' oli kovin roskaista\nja huiskinhaiskista, seinät täynnä mustepilkkuja ja kaikellaisia\nkuulutuksia, joiss' oli karanneiden neekerien ja hevosten kuvia, ja\nmuuta romua. Herttua riisui takin päältään ja sanoi: \"hyvä, nyt _mulla_\non mitä tarvitsen.\" Ja sitten lähdettiin kuningas ja minä patikoimaan\nraamatunselitykseen.\n\nMeiltä meni noin puoli tuntia sinne, ja hiki valui virtana pitkin\nnahkaamme, sillä olipa hirveän kuuma päivä. Siell' oli ainakin tuhat\nihmistä ko'olla, koko seutukunnasta -- viidenkolmatta virstan päästä.\nMetsä oli täynnä kärryjä ja hevosia liekassa melkein joka puusta;\nhuiskuttivat häntäänsä kiivaasti, pitääkseen kärpäsiä kurissa. Siell'\noli puiden välissä koko joukko avonaisia vajoja, joiden kattona oli\nhavuoksat, ja niissä myytiin limonaatia ja piparkakkuja ja arpuuseja ja\nmaistähkiä ja muuta senkaltaista.\n\nSaarnat pidettiin samallaisten katosten alla; nämä olit vain isommat ja\ntäynnä ihmisiä. Penkit oli tehty kahtia halaistuista hirsistä, joiden\npyöreään parkkipuoleen oli porattu reiät seipäistä tehtyjä jalkoja\nvarten; mitään selkänojaa niissä tietysti ei ollut. Saarnamies seisoi\nkorkealla lavalla vajan toisessa päässä. Naisilla oli päässä rookat,\nja muutamat heistä oli puettuna kotikutoisiin puolivilla-leninkeihin,\ntoiset pumpulivaatteisiin ja jotkut nuoremmat kattuunihameisiin. Osa\nnuoria miehiä oli avojaloin, ja muutamilla lapsilla ei ollut muuta\nyllään kuin hurstipaita. Muutamat vanhemmat vaimot tikkasi sukkia, ja\nmuutamat nuoret tytöt ja pojat kokivat kyllä panna suunsa kirkkosuuksi,\nmutt' iskivät kuitenkin alinomaa silmää toinen toisellen, muhahdellen\nmakeasti salassa.\n\nEnsi vajassa, johon me tultiin, kuningas ja minä, oli pappi juuri\nalkanut lukea virttä. Hän luki ääneensä kaks riviä erältään, ja sitten\nhe kaikki veisaamaan sitä samaa; s'oli oikein juhlallista kuulla, kun\nheit' oli niin paljo ja kaikki veisasit niin kovaa kuin jaksoivat;\nsitten hän taas luki kaks riviä heille laulettavaksi -- ja niin\npoispäin. Väki ikääskuin heräsi yhä enemmän ja lauloi yhä kovempaa; ja\nlopulta alkoi toiset ähkyä ja voihkaa, toiset huutaa ja ulvoa ilosta.\nSitten alkoi pappi saarnata, ja se ei ollut mitään leikintekoa, sen\nmä sanon; hän karkasi lavan toisesta päästä toiseen, eestakasin kuin\nhätääntynyt hevonen, ja sitten hän kallistui eteenpäin lavan aidan yli\n-- alinomaa huitoen käsivarsillaan ja huiskutellen koko ruumistaan\nja ampuen ulos joka sanansa että paukkui; ja aina tavantakaa nosteli\nhän raamattuansa ravistellen sitä vihaisesti ja huusi: \"Tämä on\nvaskikäärme erämaassa! Katsokaa sitä, te viheliäiset, ja eläkää!\" Ja\nväkijoukko huusi: \"Kunniaa! kunniaa! -- A-aa-men!\" Ja niin hän jauhoi\njauhamistaan, ja väki ähkyi ja puhkui ja itki voimainsa takaa ja huusi\naamentansa, -- tällä viisin:\n\n\"Oi, tulkaa murheellisten penkille! tulkaa te synninorjat! (_aamen!_)\ntulkaa, te sairaat ja kärsiväiset! (_aamen!_) tulkaa, te rammat ja\nraajarikot ja sokeat! (_aamen!_) tulkaa, te köyhät ja tarvitsevaiset,\njotk' ootte vajonneet kurjuuteen ja häpeään! (_aa-aa-men!_) tulkaa, te\nsaastaiset, uupuneet ja synnillä raskautetut! -- tulkaa murtuneella\nhengellä! tulkaa särkyneellä sydämmellä! tulkaa repaleissanne ja\nsynnissänne ja liassanne! elämän vesi, joka puhdistaa synnistä, on\nvapaa kaikille, taivaan portti on avoinna ja seisoo seppo selällään --\noi, astukaa sisään ja ottakaa vastaan rauha sieluillenne!\" (_aa-aa-men!\nkunniaa! Kunniaa! halleluijaa!_)\n\nJa niin poispäin. Viimein ei enää voinut ollenkaan kuulla mitä pappi\nsanoi, kun he huusit ja parkuivat niin hirveästi. Toinen toisensa\nperästä joukosta nousi ylös ja tunkeutui kynsin hampain murheellisten\npenkille, kyynelten tulviessa pitkin poskiaan; ja kun kaikki\nmurheelliset olit tulleet etummaisille penkeille ja sulloutuneet siinä\nyhteen läjään, niin he kaikki laulamaan ja ulvomaan ja viskautumaan\nalas nurmelle kuin hullut.\n\nNo, mitäs ollakkaan! Kuningas porhalsi sinne myöskin ja rupes heti\nhuutamaan tuikeammin kuin kukaan muu; ja yhtäkkiä karkasi hän ylös\nlavalle, ja pappi pyysi hänen lausua pari sanaa seurakunnalle, ja hän\noli heti valmis. Hän sanoi olevansa merirosvo -- oli ollut merirosvo jo\nkolmekymmentä vuotta Intian valtamerellä mukamas, ja hänen joukkonsa\noli melkosesti vähentynyt viime keväänä eräässä tappelussa, ja siksi\noli hän tullut kotiin värvätäkseen lisää väkeä, sanoi hän; mutta hän\nkiitti nyt Jumalaa mukamas, koska hältä viime yönä oli varastettu\nkaikki rahat, niin että hänen vastikään oli täytynyt mennä maihin\nhöyrylaivasta, jossa hän oli matkustanut mukamas, ja tulla tänne ilman\npenniäkään taskussaan; ja s'oli siunatuin hetki koko hänen elämässään,\nsanoi hän, koska hänestä tässä kokouksessa oli tullut ihka uusi\nihminen mukamas ja hän nyt oli onnellinen ens kertaa eläissään; ja\nniin köyhä kuin olikin, niin oli hän päättänyt heti paikalla lähteä\nmatkaan takasin Intian Valtamerelle, jossa hän aikoi käyttää loput\nelämästään kääntääkseen ne muut merirosvot parannuksen tielle; ja\ntähän toimeen hän kykenis paremmin kuin kukaan muu mukamas, koska hän\ntietysti hyvin tunsi kaikki merirosvot sillä merellä; ja vaikka hältä\nmenis kauvan aikaa päästäkseen sinne, ilman rahatta kun oli tykkänään,\nniin hän kuitenki kerran tulis perille, ja joka kerta kuin hän sitten\nkääntäisi jonkun rosvon, sanois hän: \"Älä kiitä minua, älä lue sitä\nminulle ansioksi, vaan kiitä rakkaita veljiä ja sisaria Pokevillen\nraamatunselityksessä, noita ihmiskunnan ystäviä ja hyväntekijöitä, ja\nkiitä erittäinkin sitä rakasta sielunpaimenta siellä, tuota parasta\nystävää, mitä koskaan millään merirosvolla on ollut!\"\n\nJa siinä hän sitten puhkes itkemään ulvomaan, ja koko seurakunta\nteki samoin. Samassa huusi sieltä joku: \"kerätään hälle matkarahaa,\nkerätään, hyvät veljet ja sisaret!\" No, puoli tusinaa heistä ryntäs\nheti ylös sitä tekemään, mutta sitten taas joku huusi: \"Antaa hänen\nitse kiertää hatulla!\" Sitä samaa sanoi pappikin ja kaikki muut.\n\nNo, kuningas hän kiertämään joukossa, vanha hattunsa kourassa; ja\nhän pyyhki silmännurkkiaan ja siunasi näitä ihmisiä ja ylisti heitä\nja kiitti heitä siitä kun olivat hyviä noille köyhille merirosvoille\nsiellä kaukana merellä; ja aina tavantakaa nousi paikaltaan joku kaunis\ntyttö, kyyneleet valuen pitkin poskiaan, ja astui hänen luokseen ja\npyysi saada suudella häntä muistoksi, ja kernaasti hän suostui, ja\nmuutamia heistä suuteli hän viis kuus kertaa yhteen mittaan -- ja häntä\npyydettiin jäämään heidän luokseen viikkokaudeksi, ja jokainen kutsui\nhäntä asumaan heidän kodeissansa sanoen, että pitäisit sitä suurena\nkunniana; mutta hän sanoi, että kun tämä oli viimeinen kokouspäivä,\nniin hänestä ei enää olis mitään hyötyä täällä; ja sitä paitse hän ei\nsaanut mitään rauhaa mukamas, ennenkun oli lähtenyt matkaan Intian\nmerelle kääntämään merirosvoja.\n\nKun me tultiin takasin lautalle ja hän laski rahat, saatiin me nähdä,\nettä kolehti oli tuottanut koko kaheksankymmentäseitsemän dollaria ja\nseitsemänkymmentäviis centtiä. Sen ohessa oli herra majesteetti tuonut\nmukanaan kolmenkannun-lekkerin viinaa, jonka hän löysi eräiden kärryjen\nalta kotimatkallamme metsän läpi. Hän sanoikin, että se päivä oli paras\nmitä hällä vielä tähän asti oli ollut lähetysammatin alalla; ja s'oli\nselvää, meinasi hän, että pakanat eivät vedä vertoja merirosvoille, kun\ntahdotaan lähetysystäviä hellittämään kukkaronnauhojaan.\n\nHerttua puolestaan tykkäsi tehneensä hyvän affäärin, mutta nähdessään\nmikä saalis kuninkaalla oli muassaan, näkyi hän vähän nolostuvan. Hän\noli siellä kirjapainossa, kaikkein ollessa poissa, latonut ja painanut\ntalonpojille, joita siell' oli käynyt, pari kuulutusta varastetuista\nhevosista ja ottanut heiltä vastaan maksun, neljä dollaria. Sen ohessa\noli hän ottanut vastaan ilmotuksia kymmenen dollarin, arvosta, jotka\noli painettavat sanomalehteen ja joiden hinnan hän alensi neljään\ndollariin, jos he maksaisivat heti etukäteen -- ja he maksoivat. Lehden\ntilaushinta oli kaks dollaria vuodelta, mutta hän otti vastaan kolme\ntilausta ja laski hinnan puoleen dollariin kultakin sillä ehdolla,\nettä he maksaisit heti etukäteen; he tahtoivat maksaa perunoilla ja\nnauriilla, kuten tavallista, mutta hän sanoi, että hän vastikään oli\nvastaanottanut liikkeen ja laskenut hinnat niin alhaalle kuin suinkin\nmahdollista ja sentähden tahtoi ja tarvitsi selvää rahaa kassaansa.\nViimein hän latoi pienen runo-pätkän, jonka hän itse oli keksinyt aivan\nomasta päästään -- koko kolme värssyä -- hyvin suloista ja surullista\nkaikki tyyni -- ne alkoivat näin: \"jaa, murjo, kylmä maailma, tään\nrinnan riutuneen\" -- ja hän jätti runon aivan valmiiksi ladottuna\nsanomalehteä varten eikä ottanut mitään vaivastaan. No, kaikkiaan oli\nhän niittänyt yheksän ja puoli dollaria, ja hän meinasi, että ne myös\nolit rehellisesti ansaittua rahaa.\n\nSitten näytti hän meille toisen pikku kapineen, jonka hän myös oli\npainanut -- ottamatta siitä mitään maksua, se kun nyt oli meitä varten.\nS'oli tuommonen tavallinen kuulutus, jossa ensiksi oli karanneen\nneekerin kuva, joka kantoi nyyttyä kepin päässä olallaan, ja alla\nseisoi: \"200 dollarin palkinto\"; ja sitten tuli luettavana kertomus\nJimistä, ihan säntilleen sopiva häneen tukasta varpaaseen; ja siinä\nsanottiin myös, että hän oli karannut St. Jaques'in maatilalta, joka\nmukamas oli viiskymmentä virstaa eteläänpäin New Orleansista, viime\ntalvena ja luultavasti lähtenyt pohjoseen päin; ja se, joka ottais\nhänet kiinni ja toimittais hänet takasin, sais sen palkinnon ja kaikki\nkulungit sitä paitse.\n\n\"Ja nyt\", sanoi herttua, \"voidaan me tästä lähin matkustaa päivätkin,\njos meidän lystää. Kun näemme jonkun tulevan, sidomme vain Jimin kädet\nja jalat köydenpätkällä ja pistämme hänet mökkiin, ja sitten näytämme\ntämän kuulutuksen ja sanomme, että me otimme hänet kiinni yläjoella;\nja kun me oltiin liian köyhiä matkustaaksemme höyrylaivassa, niin\nsaimme me tämän lautan velaksi ystäviltä ja ollaan me nyt matkalla\nsinne etelään saadaksemme palkinnon. Tosin näyttäis se komeammalta, jos\nJim olis oikein käsiraudoissa ja kolisevissa kahleissa, mutta se taas\nei oikein sopis siihen juttuun, että me ollaan niin köyhiä. Ei siis\nnyt mitään ylöllisyyttä, hyvät herrat, vaan tytykäämme köydenpätkään.\nSopusointu ennen kaikkea, kuten me sanotaan näyttämöllä.\" Me tykättiin\nkaikki, että herttua oli turkkasen terävä mies, ja nyt ei enää voinut\nolla mitään hätää, vaikka me kulettais päivälläkin. Ja me toivottiin\npäästä niin kauvas sinä yönä, ett'ei meille tulis mitään selkkausta sen\nsotkun tähden, jonka herttua oli saattanut aikaan siellä kirjapainossa\nja joka varmaankin synnyttäis koko joukon melua tuossa pienessä\nkujakauppalassa -- sitten voitais me matkustaa herroiksi, miten\nmielemme teki.\n\nMe maattiin paikallamme ja oltiin hiljaa kello kymmeneen asti; mutta\nsilloin lähdettiin me lauttoinemme matkaan ja pyrittiin poispäin niin\nhyvää vauhtia kuin päästiin; ja lyhtyä emme sytyttäneet ennenkun oltiin\nkylliks kaukana kaupungin näkyvistä.\n\nKun Jim kello neljän aikaan aamulla herätti minut vahtiin, sanoi hän:\n\n\"Kuules, Huck, luulekko sä että me saaraan enemmän kuninkaita vieraiksi\ntällä matkalla?\"\n\n\"En, sitä min' en usko.\"\n\n\"No, s'olis hyvä se\", sanoi hän. \"Käyhän vielä laatuun yks tai pari,\nmutta siin'on jo aivan kylliks. Tämä tässä on nyt sikapäissään, ja\nherttua ei oo paljo paremmassa tilassa hänkään.\"\n\nJim kertoi myös koittaneensa saada kuningasta puhumaan vähän Franskan\nkieltä, jotta hän olis saanut kuulla millaiselta se soi; mutta hänen\nmajesteettinsa sanoi olleensa niin kauvan tässä maassa ja kokeneensa\nniin kovia, ett' oli kokonaan unohtanut lapsuutensa kielen.\n\n\n\n\nYhdeskolmatta luku.\n\n\nAurinko oli jo noussut sinä aamuna, mutta me jatkettiin kuitenkin\nmatkaa, huolimatta käydä maihin niinkuin ennen. Kuningas ja herttua\nryömivät ulos suojasta, ja hyvin he näyttivät ränstyneiltä; mutta\nhypättyään jokeen ja uituaan pikkusen, reipastuivat he jotakuinkin.\nAamiaisen jälkeen istui kuningas lautannurkkaan ja veti saappaat\njalastaan ja kääri ylös housunsäärensä ja antoi hauskuudekseen jalkansa\nroikkua joessa; sitten sytytti hän piippunsa ja rupes pänttäämään\npäähänsä Romeotansa ja Juliaansa. Kun hän oli oppinut tuon roolin\njoltisestikin ulkoa, rupes hän ja herttua harjottelemaan sitä yhdessä.\nHerttua sai opettaa hälle moneen kertaan, miten jokainen sana oli\nlausuttava, miten piti huoata ja pusertaa kättä sydämmelle, ja muita\nmokomia temppuja; ja hetken päästä sanoi hän, että kuninkaalta jo rupes\nsujumaan teateritoimi aika hyvin; \"mutta\", sanoi herttua, \"ei toki\nsaa tuolla tavoin ulvoa: _Romeo_! -- aivan kuin lautapää härkä; Sun\ntäytyy lausua se lempeästi ja arasti ja suloisesti, näin -- Ro-o-o-meo!\nsilloin se vetelee; Juliahan on kaunis ja hentonen nuori tyttö, hänen\nei sovi mylviä kuin sonni.\"\n\nNo, sitten ottivat he framille pari pitkää miekkaa, jotka herttua oli\nveistänyt tammenriu'uista; ja he rupesit harjottamaan miekkailemista\n-- ja herttua sanoi olevansa Richard kolmas; ja s'oli oikein muhkeaa,\nkun he löylyttivät toinen toistaan ja hyppivät ympäri lautalla kuin\ntappelevat koirat. Mutta viimein kompastui kuningas ja putos jokeen,\nja silloin he päättivät levähtää vähän aikaa ja istuivat pakinoimaan\nkaikellaisista seikkailuista ja sotkuista, joita heillä ennen aikaan\noli ollut tällä joella.\n\nPuolipäivän jälkeen herttua sanoi:\n\n\"Kuules, Capet, meillä pitää olla oikein ensimmäisen luokan näytäntö,\nniin että, nähdäkseni, täytyy saada vähän lisää ohjelmaan. Kun meitä\nhuudetaan esille, pitää ainakin olla jotain ekstraa, jolla me vastataan\nkättentaputuksiin.\"\n\n\"Mitä se ekstra on?\" kysyi kuningas.\n\n\"Jotain kaupan päälle. Minä luulen että minä puolestani tanssin\nYlänkömaan saapaspolskaa tai jotain semmoista; ja sinä -- sinä --\nniinpä kyllä -- sinä voit lausua Hamletin monoloogin.\"\n\n\"Hamletin mitä laijia?\"\n\n\"Hamletin monoloogin, tien mä; paras palanen koko Shakespearessä. Ooh,\ns'on ihanaa, kerrassaan suurenmoista! He taputtavat aina käsiään kuin\nriivatut. Mulla ei ole sitä kirjassa -- mull'on, jumala paratkoon,\nainoastaan yks nidos -- mutta minä kenties voin paikata sen kokoon\nmuistista. Älkääppäs hätäilkö; kunhan pasteerailen tässä hetken aikaa,\nkenties sukeltaa se ylös muistini pimeästä kellarista.\"\n\nHän rupes marssimaan eestakasin lautalla, vahvasti miettien ja\ntuon tuostakin rypistellen otsaansa kovasti; välistä veti hän myös\nkulmakarvansa korkealle ylös; sitten paiskasi hän kämmenellään päähänsä\nja ikääskuin horjahti takaperin ja puhkui raskaasti; sitten huokasi\nhän surkeasti ja sitten näytti jo siltä, kuin hän olis aikonut puheta\nporaamaan. Sit' oli oikein liikuttava katsella. Yht'äkkiä sai hän\nsitten tolkkua asiasta. Ja hän sanoi, että meidän nyt piti tarkasti\nkuunnella. Hän asettui erinomattain juhlalliseen tällinkiin, huitoen\nkäsillään ilmassa; toinen jalka oli lykättynä ikääskuin pöngäksi\neteenpäin ja pää painui kallelleen taakseppäin, niin että silmät\ntuijottivat taivaaseen; ja sitten hän puhuessaan alkoi huutaa ja kiljua\nja purra hammasta ja pullistaa poskiansa, niin että s'oli oikein\nhirvittävää; enkä minä koskaan ole nähnyt niin muhkeaa teateripeliä.\nTällainen oli se puhe, jonka hän piti -- minä opin sen varsin pian\nulkoa samassa kuin hän pänttäsi sitä päähän kuninkaalle:\n\n    Ollako vai ei, kas sepä vasta kysymys,\n    Vai käydä miekkaan tuskain tulvaa vastaan,\n    Kun metsä Birnamin jo ryntää Duncinanin linnaan?\n    Ken silloin kärsis ajan ilkkua ja vitsaa?\n    Oi, myrkky hänest' ennen aikaa lopun tehnyt on!\n    Sä saita! kaikki joit, et pientä tilkkaa mulle suonut!\n    Täss' on mun puukkoni! Se janoo verta kunnottoman pispan\n    Ja ell'ei se sitä saa, niin kuolee se janohon!\n    No, sano tervetulleeks outo vieras Horatio.\n    Taivaassa ja maas' on paljon,\n    Jot' ei voi uneksia tietoviisaat.\n    O, terve, terve, toivorikas onnetar!\n    Min' olen isäs henki, tuomittu ajaks öisin kulkemaan\n    Ja päivät paastomahan valkeassa.\n    Ylevä Caesar kuoli, maaksi muuttui,\n    Ja reiän tukkeeks tuulta vastaan juuttui;\n    Hän, joka säikähdytti maailmaa,\n    Nyt talven myrskyjä saa vastustaa.\n    Vait, syrjään! Tuossa tulee kuningas!\n    Tuokaa tänne hevonen, tuokaahan hevonen!\n    Koko valtakuntani mä annan hevosesta!\n    Tää seura tässä tietää, ja kai tekin\n    Olette kuulleet, että raskas synkkyys\n    Käsittää mieltäni.\n    Mut sit' ei Hamlet tee, sen kieltää Hamlet.\n    Ken siis sen tekee? Hulluus. Sillä\n    Niin kurjaa kohtalot' ei kuultu konsa\n    Kuin Julian ja hänen Romeonsa.\n    Horatio, mä kuolen, tuo tuima myrkky\n    Salpaa hengen multa.\n    Lähettiläit' en enää kuulla ehdi,\n    Mut Fortimbras, sen ennustan, saa kruunun.\n    Pikarit laske pöydälle. Jos Hamlet\n    Ens iskulla tai toisell' oikein osaa,\n    Tai kolmannella kerrall' iskuun vastaa,\n    Niin kaikki tornin tykit laukaiskaa;\n    Kuningas juopi muistoks Hamletin.\n    Kuin katse häll' on viekkaan publikaanin!\n    Mä vihaan hänt', ett' on hän kristitty,\n    Enemmän toki siit', ett' ilmaiseks hän\n    Sulasta tyhmyydestä lainoja antaa,\n    Vähentäin sillä korkomäärän meiltä.\n    Kuuletteko, Shylock? Mit' on tässä?\n    Kuva ihanan Portian! Oi, liikkuuko sen silmät?\n    Signor Antonio, usein, monta kertaa\n    Olette haukkunut mua Rialtossa\n    Rahoistani ja koroistani.\n    Sanoitte pakanaks mua, verikoiraks\n    Ja sukumekolleni syljitten,\n    Vaan sen vuoks että omaani mä käytän.\n    En moista sekavimmaa ole nähnyt,\n    Niin hurjaa, outoa ja hajanaista,\n    Kuin kadulla tuon koiran Juutalaisen.\n    Jalompaa ylimyst' ei päällä maan.\n    Se mies hänt yksin kiintää maailmaan!\n    Hiljaa! Eikö tule tuoss' Ofeelia?\n    Mene -- äl' aukase ne raskaat marmorkidat,\n    Vaan mene luostariin! -- Mene!\n\nNo, ukko kuningas tykkäs että s'oli turkkasen kaunis puhe, eikä\naikaakaan, niin hän osas sen ulkoa alusta loppuun. Näytti siltä, kuin\nhän oikein olis ollut luotuna sitä varten; ja kun hän oikein oli\npäässyt vauhtiin ja ikääskuin pillastunut, rehki ja rehenteli hän sitä\nsaarnatessaan ja keikaili ja pöyhisteli ja potki taakseppäin kuin\nkorskuva hevonen. S'oli oikein komeaa.\n\nNiin pian kuin matkallamme sopi, kävi herttua painattamassa koko joukon\nkuulutuksia eli \"afissejä\"; ja sitten oli parina kolmena päivänä\nuivalla lautallamme oikein markkinaelämää, kun he miekkailivat yhteen\nmittaan ja äkseerasit noita teateritemppujaan. Eräänä aamuna, kun me jo\noltiin hyvän matkaa Arkansasin Valtion sisäpuolella, tuli näkyviimme\npikkunen kujakauppala[10] syvän lahden perukassa. Me laskettiin\nlauttoinemme maihin kappaleen matkaa sen yläpuolella, muutaman pienen\njoen suuhun, jok' oli niin sypressipuiden peitossa, että se melkein\noli tunnelin kaltainen; sitten astuttiin me kaikki, pait ei Jimiä,\nkanootiin ja melottiin kaupunkiin urkkiaksemme, maksaisko vaivaa ruveta\nantamaan näytäntöä siellä.\n\nMe onnistuttiin sillä kertaa vallan hyvin; siell' oli näet muuan\nsirkkus-seura, jonka piti esiintyä samana iltapäivänä, ja maalaiskansaa\nalkoi jo tulla kylään, muutamat ratsahin, toiset kaikellaisilla\nvanhoilla ränstyneillä ajopelillä. Sirkkus-ihmiset aikoivat lähteä\ntiehensä illalla, niin että meille sopi hyvin näyttää taitoamme\nperästäpäin, kun ihmiset viel' oli koolla. Herttua meni ja hyyräsi\nraastuvan salin, ja me alettiin liisteröidä afissejämme talojen\nnurkkiin. Tämmöisiä ne olit:\n\n    SUURI SHAKESPEARE-NÄYTÄNTÖ!!!\n\n    _Ihmeellinen viehätysvoima!_\n    _Ainoastaan tämä ainoa kerta!_\n\n    Maailman mainiot näyttelijät\n\n    _David Garrick_, nuorempi, Drury Lane Teaterista Lontoossa,\n        ja\n    _Edmund Kean_, vanhempi, Kuninkaallisesta Haymarket Teaterista,\n    Whitechapelista, Pudding Lanesta, Piccadillystä, Lontoosta,\n    sekä Euroopan kaikista hoviteatereista,\n            antavat tän' iltana\n    Shakespearen kunniaksi ja muistoksi\n            _Juhlanäytännön_,\n    jossa esitetään\n\n  1. Maailman-mainio palkongi-kohtaus hirvittävästä murhenäytelmästä\n\n    ROMEO JA JULIA!!!\n\n    Henkilöt: Romeo -- Herra Garrick.\n          Julia -- Herra Kean.\n\n    Ynnä seuran kaikki jäsenet!\n\n    Huom.! Uudet puvut, uudet koristukset, uudet näyttämölaitokset!\n\n  2. Jännittävä, suurenmoinen, pöyristyttävä\n     Miekkailukohtaus\n     Kauheasta näytelmästä\n\n        RICHARD III!!!\n\n    Henkilöt: Richard III. . . Herra Garrick.\n          Richmond . . . . Herra Kean.\n\n 3. (Useiden pyynnöstä.)\n\n        HAMLETIN KUOLEMATON MONOLOOGI!!\n\n    Esittää mainehikas Herra Kean,\n    Joka tässä roolissa on myrskyisellä menestyksellä esiintynyt\n    300 iltaa peräksyttäin _Pariisissa_!!!\n\n    _Huom!_ Sen johdosta, että herrat Garrick ja Kean\n    ovat sitoutuneet piakkoin esiintymään Euroopan etevimmissä\n    Hoviteatereissa, annetaan\n\n    _Ainoastaan tämä ainoa näytäntö_!\n\n    Sisäänpääsymaksu 25 centtiä. Lapset ja palvelusväki 10 centtiä.\n\nSitten me mentiin pasteerailemaan pitkin kaupunkia. S'oli tuskin muuta\nkuin harakanpesä. Sekä kauppapuodit että muut talot olit melkein\nkauttaaltaan vanhoja ränstyneitä puuhökkeleitä, jotk'eivät koskaan\nliene maalia nähneet; ne ei olleet ees maassa kiinni, vaan seisoivat,\naivan kuin tuulentuvat ilmassa, kolmen neljän jalan korkuisten\npaalujen päällä, jott'ei vesi pääsis sisään tulvan aikana. Talojen\nympärillä oli tavallisesti pienet puutarhat, mutta he eivät näkyneet\nviljelevän niissä muuta kuin rikkaruohoa ja päivänkukkia ja tunkioita\nja vanhoja kenkäräjiä ja rikottuja pulloja ja vaaterepaleita ja muuta\nromua ja roskaa. Aidat eli taketit niiden ympäri oli kokoon-pantu\nkaikenkaltaisista erillaisista riu'uista ja laudanpalasista, joit' oli\nnaulattu kiinni milloin mitäkin, ja ne kallistuivat sekä sinne että\ntänne; ja niiss' oli portit, jotka melkein kaikkialla riippuivat kiinni\nainoastaan yhdestä saranasta - ja se päälle päätteeksi tavallisesti oli\nnahasta. Muutamat taketit oli olleet valkomaalissa kerran maailmassa,\n-- herttua arveli Kristofferi Kolompuksen aikaan. Enimmäkseen näkyivät\nsiat asustelevan näissä puutarhoissa, ja paikka paikoin olivat ihmiset\najamassa niitä ulos.\n\nKaikki kauppapuodit oli yhdellä kadulla. Niiden edustalla oli valkoset\ntelttikatot, ja niihin tankoihin, jotka kannattivat näitä kattoja,\nruukkasi maalaisväki sitoa hevosensa. Telttikattojen alla oli tyhjiä\npakkalaatikoita, ja näiden päällä istui päivät pitkin kaikellaisia\njätkiä roikkuen, jotka eivät tehneet tämän taivaallista; pureksivat\ntupakkamälliä vain ja haukottelit ja syleksivät ja oikoilivat laiskoja\nraajojaan -- mokomaakin mustalaisjoukkoa! Heillä oli useimmilla päässä\nkeltaset olkihatut, suuria kun sateenvarjot, mutta mitään takkia\nheillä ei ollut eikä liiviäkään. He puhuttelit kaikki toinen toistaan\nristimänimellä -- Bill ja Buck ja Hank ja Joe ja Andy -- ja puhuivat\nvitkalleen ja vähän nenästä ja käyttivät runsaasti kiroussanoja. Sitä\npait seisoi siellä yks retkale melkein kutakin telttatankoa kohden,\nsyhyttäen selkäänsä sitä vastaan, ja hän piti melkein aina käsiään\nhousuntaskuissa, pait milloin hän veti ne ulos leikatakseen itselleen\ntai lainatakseen toiselta tupakkamällin. Jos rupes kuulemaan heidän\npuhettansa, niin oli tämä melkein aina yhtä ja samaa, näin:\n\n\"Annappa mulle mälli, Hank.\"\n\n\"Mahotonta -- mullei oo ennää muuta ku yks. Pyyähän Billiltä.\"\n\nKenties antoi Bill hälle mällin; kenties hänkin valehteli sanoen,\nett'ei hällä mitään ollut. Muutamilla noista jätkistä ei koskaan\nole penniäkään, eikä edes tupakkamälliä, joka olis heidän omaansa.\nHe lainaavat kaikki tarpeensa -- sanovat toverille: \"Kuules, Jack,\nlainaappas mulle mälli, min' annoin vastikään viimeiseni Ben\nThompsonille\" -- minkä hän tietysti valehtelee; mutta Jack kyllä\ntietää, kenen kanssa hän on tekemisissä, ja vastaa:\n\n\"Vai niin, vai _sinäkö_ annoit hälle mällin? Sisares kissan isoäiti sen\nantoi, kuuleks. Maksa mulle takasin kaikki ne mällit, ku jo oot saanu\nmulta lainaks, Lafe Buckner, niin kenties lainaan sulle uuestaan kaks\ntynnöriä, saatpa ne päälle päätteeks ilman inträssittä.\"\n\n\"No, mutta mitä saakelia! _oonhan_ mä sulle maksanu takasin.\"\n\n\"Niin, oothan sä -- koko kuus mälliä. Sinä lainasit puotitupakkaa ja\nmaksoit takasin neekerinkalloilla.\"\n\nPuotitupakka on tavallista purutupakkaa mustana, rasvaisena rullana,\nmutta nämä junkkarit pureksivat enimmäkseen vain kierrettyjä\nluonnollisia lehtiä. Kun he lainaavat mällin, niin he tavallisesti\neivät leikkaa sitä irti veitsellä, vaan iskevät siihen hampaansa ja\nvetävät sitten käsillään rullasta, kunnes mälli lohkee -- ja silloin\nsattuu usein, että tupakan omistaja katselee hyvin surumielisesti\njäännöstä, jonka hän saa takasin, ja sanoo ivallisesti:\n\n\"Kuules nyt, anna mulle _mälli_ ja piä sinä _rulla_.\"\n\nKaikki kadut ja kujat olit paljasta mutaa, ei mitään muuta kuin mutaa\n-- ja tämä muta oli paksua ja mustaa kuin terva, ja _kaikkialla_ oli\nsitä parin kolmen tuuman syvältä, mutta paikka paikoin lähes yhden\njalan. Röhkiviä sikoja lönkytti joka taholla. Kesken kaikkia tuli\nrapanahkainen emäsika porsasparvineen nahjustaen pitkin katua ja\nkallistui kyljelleen keskelle tietä, niin että ihmisten täytyi kiertää\nsen ympäri, ja siinä se makasi ojennellen raajojaan ja ummistaen\nsilmänsä ja liipotellen korviansa, kaikkein porsasten sitä itarasti\nimiessä ja sen itsensä näyttäessä tyytyväiseltä kuin olis sille\nmaksettu siitä päiväpalkkaa. Ja silloin huusi joku jätkä: \"Vuss tuonne,\nMusti, vuss! vuss!\" ja pois karkasi imisä kirkuen hirveästi, koira tai\npari riippuen kummastakin korvasta ja kolme neljä tusinaa kintereissä.\nSilloinkos tuli eloa jätkiin! He kohousivat varpailleen ja katsoivat\ntuota jahtia jännistynein naamoin ja nauroivat sitä ja oikein nauttivat\nmelusta. Sitten he jälleen vaipuivat tavalliseen tylsyyteensä, kunnes\nsiellä syntyi joku koirainkähäkkä tai muuta senkaltaista. Ei mikään\nsaanut heitä niin hereille ja niin ihastuksiin kuin koiraintappelu --\npait kenties se, kun kaadettiin petroolia kulkukoiran karvoihin ja\nsytytettiin se palamaan tai kun sidottiin läkkikastrulli semmoisen\nraukan hännänpäähän ja annettiin sen juosta kunnes kaatui kuoliaana\nmaahan.\n\nJoen puoleisessa kaupungin laidassa pistivät muutamat talot\ntakapuolineen jyrkän rannan yli ulos joelle, ja ne olit kovasti\nkoukistuneet ja mutkistuneet ja joka hetki romahtamaisillaan alas.\nNiistä oli ihmiset muuttanut pois. Toisista taasen oli virta syönyt\njonkun nurkan alustan, joka sitten riippui ilmassa veden yllä; ja\nniissä asui vielä ihmisiä, mutta s'oli vaarallista, sillä millä\nhetkellä hyvänsä voi koko talon pituinen kaistale maata luhistua\nkerrassaan irti. Toisinaan saattoi lohjeta neljäsosa virstan levyinen\nrantavyöhyke ja vähitellen mureta jokeen yhden kesän kuluessa.\nSemmoiset kaupungit kuin tämä saavat alinomaa peräytyä taakseppäin,\nkoska virta lakkaamatta jyrsii niiden alustaa.\n\nMitä pitemmälle päivää päästiin, sitä tiheämpään tuli kärryjä ja\nhevosia kaduille, ja yhä niitä vain oli tulossa lisää. Maalaisilla\noli eväät muassa, ja he söivät niitä istuen ajopeleissään. Runsaasti\njuotiin myös viinaa, ja minä näin kolme tappelua. Yhtäkkiä huusi joku:\n\n\"Kas tuossa tulloo Boggs ukko! -- tulloo kaupunkiin saa'akseen pikku\nkuukaushumalansa -- kattokaas, pojat!\"\n\nKaikki jätkät näkyi kovasti ihastuvan - luulin että h'olit tottuneet\npitämään pilkkapeliä Boggs paran kanssa. Muuan heistä sanoi:\n\n\"Kenenkähän suolet hän aikoo panna höyrymään tällä kertaa? Jos hän\nolis passittanu hautaan kaikki ne, joita hän on uhannu viime parina\nkymmenenä vuonna, niin olis hän tällä haavaa kuulusa mies.\"\n\nToinen hyvä sanoi: \"Kumpahan ukko rahjus uhkais minua; silloin ei\ntarvittis mun pelätä kuolemaa ainakaan tuhanteen vuoteen.\"\n\nSamassa tuli Boggs ratsastaen täyttä nelistä hevosellaan ja ulvoen ja\nkiljuen kuin indiaani. Nyt hän karjui:\n\n\"Tie auki! Boggs on sotaretkellä, ja ruumisarkkujen hinta tulloo\nnousemaan.\"\n\nHän oli päissään ja horjui sinne tänne satulassaan. Kävi jo kuudetta\nkymmentä, ja hänen naamansa punotti kovasti. Kaikki huusivat häntä ja\nnauroivat ja haukkuivat häntä, ja hän haukkui heitä takasin ja sanoi:\n\"Oottakkahan vain, kyllähän teiänkin vuoronne tulloo, te sikopaimenet,\nmutta mull'ei oo aikaa nyt, mull'on kiire -- min'oon tullu kurjaan\nharakanpesäänne pannakseni vanhan översti Sherburnin suolet höyrymään;\n'ens paistit, sitten lusikkaruoka', s'on minun sananlaskuni, se.\"\n\nNähtyään sattumalta siinä minutkin, ajoi hän täyttä laukkaa vastaani ja\nhuusi:\n\n\"Mistä sin'oot, poika nulikka? Ookko valmis kuolemaan?\"\n\nSitten hän ratsasti poispäin. Minä ikääskuin vähän pelästyin, mutta\nmuuan mies sanoi:\n\n\"Älä oo milläskään. Hän ei tarkota mitään; on aina tolla viisin\nolevinaan, kun on pöhnässä. S'on siivoin vanha hupakko koko\nArkansasissa, -- ei tee kirpun pahaa kellekkään, ei selvänä eikä\npäissään.\"\n\nBoggs ratsasti kaupungin isoimman puotitalon eteen ja painoi siinä alas\npäätään, nähdäkseen telttakaton alle, ja karjasi sitten:\n\n\"Tuuppas ulos luolastas, Sherburn! Tuu ulos ja katto naamaan miestä,\njota oot puijannut petkuttanut. Tuus ulos nyt, niin saa'ahan huviksemme\nnähä kun suoles höyryy!\"\n\nSiihen malliin hän jatkoi hetken aikaa, viskaten Sherburnille silmiin\nkaikki haukkumanimet, mitkä sylky toi suuhun, ja koko katu oli täynnä\nihmisiä -- kuulemassa ja nauramassa ja meluamassa. Yht'äkkiä astui\ntalosta ulos vanhanpuoleinen pulska mies -- hän oli noin viidenkuudetta\nijältään ja paremmasti puettu kuin kukaan muu tässä kaupungissa -- ja\nväkijoukko väistyi syrjälle molemmin puolin, jättääkseen hälle tien\nauki. Hän katseli Boggsia hieman ja sanoi sitten hyvin tyyneesti ja\nhitaasti:\n\n\"Kuules nyt, mies. Min' olen kyllästynyt tähän; mutta minä kestän sitä\nkello yhteen asti. Kello yhteen asti, sanon mä, mutt'en kauvemmin;\nmuista se. Jos sinä sitten vielä kertaakaan aukaset suus, minua\nherjatakses, niin syytä itseäs. Sinä voit paeta niin kauvas kuin\ntahdot, minä sinut sittenkin löydän. Tiedä se!\"\n\nSamassa kääntyi hän kantapäällään ja meni sisään jälleen. Väkijoukko\noli käynyt hyvin vakavaksi; ei kukaan liikkunut paikaltaan eikä kukaan\nnauranut enään. Boggs ratsasti poispäin haukkuen Sherburnia suun\ntäydeltä kadun päähän asti, ja pian hän palasi takasin ja asettui\ntaaskin talon eteen ja jatkoi herjauksiaan. Joukko miehiä tunkeutui\nhänen ympärilleen, ja he kokivat saada häntä herkenemään, mutta\nturhaan, hän ei tahtonut; he sanoivat hälle, että kello oli neljännestä\nvailla yks ja että hänen nyt ainakin täytyi mennä kotiin -- heti\npaikalla. Mutta hän ei ollut heitä kuulevinaan. Hän vain noitui ja\nsadatteli tarmonsa takaa ja viskasi hattunsa kuraan ja ratsasti sen\nyli, ja sitten hän jälleen läimähytti hevostaan ja ajoi katua alaspäin,\nharmaat hiukset liehuen tuulessa. Toinen toisensa perästä koki\nhoukutella häntä alas hevosen selästä, voidakseen salpata hänet sisään\nkunnes hän selvenis humalastaan; mutta kaikki turhaan -- hänen piti\nkaikin mokomin laukata katua ylös taas haukkuakseen Sherburnia. Silloin\nhuusi joku:\n\n\"Menkää hakemaan hänen tytärtään! Joutukaa, tuokaa tyttö tänne;\ntoisinaan tottelee kurja mies häntä. Hän on ainoa, joka voi saa'a hänet\njärkiinsä.\"\n\nSiin' oli joku, joka juoksi hakemaan tyttöä. Minä menin kappaleen\nmatkaa katua alas ja jäin sinne seisomaan. Noin viiden tai kymmenen\nminuutin kuluttua tuli Boggs taasen -- mutta nyt hän ei enään ollut\nratsahin. Hän tuli hoiperrellen kadun poikki minua kohti; ja hän oli\navopäin, ja kaksi hänen ystäväänsä piti häntä kainaloista ja joudutti\nhänen kulkuaan. Nyt hän oli hiljaa ja näytti levottomalta eikä enää\nvitkastellut tahallaan, vaan koki itsekkin pitää kiirettä minkä pystyi.\nSilloin huusi joku:\n\n\"Boggs!\"\n\nMinä katsoin sinneppäin, josta ääni kuului. S'oli översti Sherburnin\nääni, ja hän seisoi jäykkänä keskellä katua, pistooli ojennetussa\noikeassa kädessään -- hän ei tähdännyt, vaan piti vain sen piipunsuuta\nsuunnattuna ylöspäin taivasta kohden. Samassa hetkessä tuli nuori\ntyttö juosten sinneppäin, ja hänen kerallaan kaks miestä. Boggs ja ne\nmiehet, jotka häntä taluttivat, kääntyivät hetkeksi kuulemaan, kuka\nhäntä huusi, ja nähdessään pistoolin juoksivat miehet sivulle päin;\nmutta samassa laskeutui pistooli vitkalleen, suu suoraan Boggsia\nkohti ja molemmat hanat pänningissä. Boggs ojensi hätäisesti ylös\nmolemmat kätensä ja huusi: \"Herra Jumala! Älkää ampuko!\" Pang! pamahti\nensimmäinen laukaus, ja hän horjahti taakseppäin huitoen käsillään\nilmassa -- pang! pamahti toinen, ja hän keikahti takaperin maahan,\nraskaasti kuin kanki ja kädet hajallaan. Nuorelta tytöltä pääsi\nkimakka, surkea huuto, ja hän syöksähti siihen ja heittäytyi suulleen\nisänsä yli itkien ja oiottaen: \"Voi, hän on hänet tappanut, hän on\nhänet tappanut!\" Väkijoukko tunkeutui heidän ympärilleen -- ja he\ntyrkkivät ja tuuppivat toinen toistaan, kurotellen niskojaan nähdäkseen\nparemmin, ja ne, jotka olit sisäpuolella, lykkäsit toisia taakseppäin\nja huusivat: \"Väistykää, väistykää! antakaa toki hänen hengittää, te\ntolvanat!\"\n\nÖversti Sherburn viskasi pois pistoolinsa, kääntyi ympäri kantapäillään\nja meni tiehensä, jäykkänä yhä kuin rautakanki.\n\nHe kantoivat Boggsin sisään pieneen apteekkiin, väkijoukon tukkiessa\npäälle yhä ja melkein koko kaupungin heitä saattaessa; ja minä tyyräsin\nsinne myöskin ja sain hyvän paikan ikkunan alla, josta voin nähdä\nkaikki tyyni. He laskivat hänet lattialle ja panivat ison Raamatun\nhänen päänsä alle, ja toisen Raamatun levittivät he avattuna hänen\nrintansa päälle -- mutta ensiks repivät he auki hänen paitansa, ja\nminä näin selvästi reiän, josta toinen kuula oli mennyt sisään. Hän\nveti noin tusinan verran syviä, raskaita henkäyksiä, ja Raamattu hänen\nrinnallaan kohosi vähän ylöspäin hänen vetäessä henkeä sisään, mutta\nlaskeutui taasen, kun hän puhalsi sitä ulos -- ja sitten lepäsi hän\naivan liikkumatta; hän oli kuollut. Sitten ottivat he pois siitä tytön\nja lähtivät viemään häntä kotiin, mutta surkeasti hän itki ja oiotti.\nHän oli ijältään noin kuudentoista ja turkkasen sievä ja soma katsella,\nmutta kovin kalpea ja pelästynyt.\n\nNo, hetken päästä koko kujakauppala oli paikalla, ja he ahdistivat ja\ntyrkkivät ja rutistivat siinä toisiaan aivan vimmatusti päästäkseen\nikkunaan kurkistelemaan, mutta ne, jotka jo olit siinä, eivät tahtoneet\nväistyä, ja niinpä nuo takaa-tuuppijat alinomaa huusi: \"No, ettekö\nte jo oo kattoneet kylliksi, senkin tolvanat siellä? Mikä oikeus\n_teill_'on seisoa siinä töllistämässä pitkin päivää ja estää muita\nkattamasta. Ikkuna on niin hyvin meiän kuin teiänkin. Korjakkaa siitä\njo luunne, te retkaleet!\"\n\nNäytti jo siltä kuin olis tappelu ollut tulossa, ja koska minä en\ntahtonut joutua tekemisiin heidän kanssaan, niin pujahin siitä tieheni.\nKadut oli täynnä väkeä, ja kaikki olivat he kovasti innoissaan.\nJokainen, jok' onnekseen oli nähnyt kun Boggs ammuttiin, ylpeili\nsiitä ja kertoi kielevästi millä viisin se tapahtui, ja kertojan\nympärillä tunkeili aina sakea joukko, kurotellen kaulojaan ja korvat\npystyssä kuunnellen. Muuan pitkä roikale mieheksi, jolla myös oli\npitkät hiukset ja iso valkea, pörröinen vilttihattu niskassa ja keppi\nkädessä, merkitsi sen paikan maassa, missä Boggs oli seisonut, ja\nsamaten sen, missä Sherburn oli seisonut, ja ihmiset juoksivat hänen\nperästään paikasta toiseen kuin lampaat ja katsoivat kovasti innoissaan\nmitä hän teki, nyykyttäen tämän tästäkin päätään näyttääkseen, että\nmukamas ymmärsivät hänen selityksensä, ja kumartuen vähän, kädet\nreisillä, katsoakseen miten hän mittaili maata kepillään; ja sitten hän\nasettui, suorana ja jäykkänä, ihan samalle paikalle, jossa Sherburn oli\nseisonut, ja rypisteli kulmakarvojaan ankarasti ja veti hatun otsaansa\nja huusi \"Boggs!\" julmalla äänellä; ja sitten hän ojensi keppinsä\nikääskuin sillä ampuakseen ja sanoi \"Pang!\" -- horjahti pari askelta\ntakaperin, huusi taas \"Pang!\" ja keikahti kumoon kuin kanki. Kaikki,\njotka omin silmin olit nähneet murhan, sanoivat, että hän näytti sitä\nmainiosti; juur sillä viisin oli se mukamas tapahtunut. Ja paikalla\nveti kymmenkunta miestä pullot taskuistaan ja tarjos hälle kunnon\nryypyt.\n\nNo, yht'äkkiä sanoi siinä joku, että Sherburn oikeimmittain olis\npaikalla \"lynssattava.\" Ja tuskin oli se sanottu, kun he kaikki siihen\nyksin suin suostuivat; ja koko joukkokunta ryntäsi matkaan huutaen kuin\nhullut ja siepaten mukaansa jokaisen pyykkinuoran, joka sattui heidän\ntielleen, hirttääkseen mukamas pitkittä mutkitta murhaajan.\n\n\n\n\nKahdeskolmatta luku.\n\n\nKoko joukkue ponnisti katua ylös kohden Sherburnin taloa, huutaen ja\nulvoen ja kiljuen kuin pedot ja Intiaanit, ja siin' oli syrjäisen paras\nmennä pois tieltä, joll'ei tahtonut joutua heidän jalkoihinsa ja tulla\npoljetuksi mäsäksi. Sit' oli kamala katsoa. Lapset juoksivat edeltä,\nkirkuen pahanpäiväisesti ja pyrkien pakoon; ja jokaisesta ikkunasta\npitkin matkaa kurkisti ulos naisten päitä, ja joka puussa istui\nneekeripoikaa, ja joka puutarhan aidan takaa tuijotti nuoria miehiä\nja tyttöjä; mutta niin pian kuin rähisevä rynnäkkö-joukkue lähestyi\nheitä, hajosivat he kuin pelästynyt varpusparvi ja piiloutuivat mikä\nminnekkin. Useimmat vaimot ja tytöt itkeä porasivat, pelästyksissään\nkovin.\n\nRyntäävä joukko kasaantui Sherburnin puutarhan aidan eteen ja sulloutui\nsiinä tiheästi yhteen; ja he huusivat ja melusivat niin hirveästi, että\nminä tuskin voin kuulla omaa ajatustanikaan. Pihamaa aidan takana oli\nvallan pieni, tuskin kahtakymmentä jalkaa leveä. Jotkut huusivat nyt:\n\"Murtakaa aita alas! Murtakaa aita alas!\" Silloin kuului rytinää ja\nratinaa ja ritinää; aita kaatui kumoon, ja meluava joukko alkoi vyöryä\npihaan kuin pauhaava aalto.\n\nSamassa astui Sherburn ulos pienen kuistinsa katolle, kakspiippuinen\npyssy kädessä, ja jäi siihen seisomaan tyynenä ja jäykkänä, sanomatta\nsanaakaan. Melu taukosi, ja tuo ihmisaalto vetäytyi vähän taakseppäin.\n\nSherburn oli aivan ääneti, seisoi siinä vain kankeana ja katsoi heitä.\nHiljaisuus tuntui oikein kolkolta. Sherburn ikääskuin vain pyyhkäsi\ntuota joukkoa tyynesti silmällään; ja kun hänen katseensa hetkeksi\niski kiinni johonkin, koki tämä tähystellä häntä terävästi takasin,\nmutt' eipä sitä kauvan kestänytkään -- loihan pian silmänsä alas ja\nnäytti nolostuneelta. Kun tuota peliä oli kestänyt hetkisen, purskahti\nSherburn nauramaan, mutta se ei ollut sitä herttaista naurun sorttia,\nvaan semmoista, joka tuntuu meille ikääskuin syötäis me hiekkaista\nleipää.\n\nSitten puhui hän, vitkalleen ja ivallisesti:\n\n\"Vai niin, _tekö_ siis aijoitte minut lynssata? Minua totta maar\nnaurattaa. Kun aattelee että te uskaltaisitte käydä _miehen_ kimppuun!\nHa, ha, ha! Sentähden, että te olette kylliksi röyhkeät rääkkäämään\nturvattomia nais-parkoja, jotka mieron-tiellään joutuvat tänne,\nsentähden luulitte te rohkenevanne ahdistaa _miestä_. Vai miten? Mutt'\neihän _miehellä_ ole mitään pelkäämistä teiltä, vaikka teit' olis\nkymmenen tuhatta -- ei ainakaan päivällä ja jos te ette pääse hänen\npäälleen takaapäin. Eikös niin?\n\n\"Josko mä teidät tunnen? Minä tunnen teidät päästä kantapäähän.\nMin' oon syntynyt ja kasvanut täällä Etelässä ja elänyt kauvan\nPohjois-valtioissa, niin että minä tiedän millaista kansa ylimalkain\non. Useimmat on pelkureita ja raukkoja. Pohjassa antavat he kenen\nhyvänsä tallata itseään maahan ja menevät sitte kotiin rukoilemaan\nitsilleen nöyrää mieltä kestääkseen sortoa. Ja täällä Etelässä on\ntapahtunut, että yks ainoa mies, aivan yksinään, on keskellä päivää\npidättänyt koko vaunullisen tuommoisia raukkoja kuin te ja ryöstänyt\nheidät paljaiksi. Teidän sanomalehtenne toitottavat alinomaa korviinne,\nettä te mukamas olette urhoollista kansaa, niin että te todellakin\nluulette olevanne urhokkaampia kuin muut ihmiset -- ja yhtäkaikki\nootte te juur yhtä urhokkaat kaikki tyyni. Minkähän tähden teidän\nvalaoikeutenne eivät koskaan hirtätä murhaajia? Sentähden, että herrat\nvalatuomarit pelkäävät saavansa kuulan selkäänsä murhaajan ystäviltä --\npimeässä, niinkuin he vissisti saiskin.\n\n\"Siispä he myös aina vapauttavat; ja sitten joku _mies_, sata\nmaskeerattua pelkuria muassaan, menee yön aikana ja lynssaa\npahantekijän. Te, hyvät ystävät, ootte tehneet tyhmästi siinä, ett'ette\nottaneet jotain _miestä_ teitä johtamaan ja että tulette keskellä\npäivää ja ilman maskitta naamoillanne. Yks miehen _puolikas_ teill'\non -- tuo Buck Harkness tuossa --, ja jos ei hän olis pannut teihin\nvauhtia, niin ei olis tuumastanne tullut muuta kuin tuulenpieksemistä.\n\n\"Teitä ei haluttanut tulla tänne, s'on vissi se. Raukat semmoiset kuin\nte eivät rakasta meteliä ja vaaroja. Mutta kun vain tuommonen miehen\n_puolikas_, kuin Buck Harkness tuossa, rupee huutamaan: 'lynssataan\nhänet! lynssataan hänet!' silloin häpeette te peräytymistä --\npelkäätte että nähtäis mitä te olette -- _pelkureita_ -- ja sentähden\nelämöitsette te ja huudatte ja tartutte turvaksenne kiinni johtajanne\ntakinliepeeseen ja tulette rynnäten tänne ja kerskailette urotöistä,\njoita aiotte tehdä. Minä halveksin semmoista moskaväkeä kuin te -- ja\narmeijat on myös enimmäkseen moskaväkeä; sotamiehet eivät taistele\nrohkeudella, joka olis _heissä_ syntynyttä, vaan rohkeudella, jonka\nsynnyttää heidän paljoutensa tai heidän upseerinsa. Mutta kaikkein\nenimmin voin minä halveksia moskaväkeä, joita ei ole johtamassa _mies_.\nNyt kuulkaa, hyvät ystäväni, mitä _teidän_ tulee tehdä; -- pistäkää\nsiivosti häntä koipien väliin ja menkää kotiin. Jos te täyttä totta\ntahdotte minut lynssata, niin tulkaa Herran tähden pimeässä, niinkuin\ntäällä Etelässä on tapana; ja muistakaa myös panna maskit naamoillenne,\nja ennen kaikkea: ottakaa _mies_ johtajaksi. _Nyt korjatkaa luunne_ --\nja ottakaa tuo miehen-puolikas mukaanne.\" Viimeiset sanat sanoessaan\noikasi hän pyssynsä ja veti hanan pänninkiin.\n\nKoko joukkue peräytyi sukkelasti ja hajosi sitten joka haaralle kuin\npelästynyt kanaparvi, ja Buck Harkness pötki myöskin tiehensä toisten\nperästä, näyttäen jokseenkin nolatulta. Minä tietysti olisin voinut\njäädä siihen, jos minua olis haluttanut, mutta minua ei haluttanut.\n\nMinä menin sen sijaan sirkkus-teltalle ja kiertelin hetken aikaa\nperäseinän puolella, kunnes vahtimies oli mennyt ohi, ja sitten\nsukelsin sukkelasti sisään telttaseinän alta. Mulla kyllä oli\nkahdenkymmenen dollarin kultakolikkoni ja vähän muutakin rahaa\ntaskussa, mutta minun mielestäni oli parasta säästää ne, sillä eihän\nkoskaan tiedä milloin sattuu tarvitsemaan rahaa, kun on poissa kotoaan\nja vieraiden ihmisten keskuudessa. Onhan aina hyvä olla huolellinen.\nMinä kyllä kernaastikin pistouaan itselleni rahaa sirkkus-teaaterin\nkatsomiseen, jos ei muu neuvo auta; mutta turhaa tuhlaustahan olis\nollut panna ropojaan menemään tarpeettomasti.\n\nS'oli oikein muhkea sirkkus, oikein priima sorttia, sanon mä.\nS'on totta se, ett' oikein häikäisi silmiä, kun he kaikki tulit\nratsastaen sisään, parittain, herra ja hieno rouva vieretysten,\nherrat alushousuissa vain ja alusröijyissä, ilman kengittä ja ilman\njalustimitta, ja kädet reisillä, niin turkkasen tyylikkäästi ja\nnotkeasti, ett' oikein -- heit' oli ainakin kakskymmentä -- ja jokainen\nrouva oli sanomattoman korea koko kasvoiltaan ja täydellisesti kaunis,\nkuin paraimmat patentti-rouvat mitä koskaan olen nähnyt, ja vaatteet\noli heillä päällä, jotka maksavat monta miljoonaa dollaria, ja niissä\noli suunnattoman kalliita jalokiviä ja helmiä ja päärlyjä sadottain.\nSitä kelpas katsoa, jumaliste, ja minä en vielä koko elinaikanani ole\nmitään niin sakramenskatun fiiniä nähnyt. Ja sitten he toinen toisensa\nperästä nousivat seisomaan hevosenselkään ja laukkasit sävysästi ja\nsomasti ja ikääskuin lainehtien ympäri ympyrän moneen kertaan; ja\nherrat näyttivät niin hurmaavan komeilta ja pulskilta ja suorilta,\nkun heidän päänsä tolla viisin helkkua hölkkyi ylös alas telttakaton\nalla; ja rouvien ruusunpunaiset leningit liipottelit niin pehmeästi ja\nluontevasti heidän lanteillaan, että heitä ilman liiottelematta voi\nverrata kaikkein kauniimpiin parasolleihin.\n\nSitten rupesit he kaikki tanssimaan, potkasten ensiksi toisella,\nsitten toisella jalalla ilmaan, samalla kun hevoset laukkasit yhä\nparempaa vauhtia ja kallistuivat kallistumistaan; ja kehämestari käveli\nympäri keskellä kehää lätkähyttäen pitkällä piiskallaan ja huutaen\n\"hei! hei!\" ja klowni eli hulluttelija juoksi hänen jälestään tehden\nkaikellaista koirankuria. Yhtäkkiä päästivät he ohjakset käsistään, ja\nkaikki rouvat nojasivat rystöset lanteilleen, ja kaikki herrat panit\nkäsivarret ristiin rinnoilleen, ja silloinkos hevosiin tuli vauhtia! Ja\nsitten yhtäkkiä -- koko komea pataljoona hyppäsi alas kehään, ja kukin\nkohdastaan teki niin sievän ja siistin kumarruksen, ett'en ikäpäivänä\nole senkaltaista nähnyt; ja sitten he juoksit tiehensä, ja ihmiset\ntaputtelit käsiään ja peuhasivat kuin pakanat.\n\nNo, siellä tehtiin sitten vielä mitä ihmeellisimpiä äksänpäksiä; ja\nkaiken aikaa tuo klowni nauratti ihmisiä niin, ett' olivat pakahtua\nsiihen paikkaan. Kehämestari tuskin sai sanaa suustaan, ennenkun tuolla\nhulluttelijalla oli valmiina mitä vikkelin vastaus; miten hän _voi_\nkeksiä nuo kaikki kokkapuheet ja sattuvat sanasutkaukset, ja niin\nyhtäkkiä, sitä en minä kuolemaksenikaan saata ymmärtää. Minä en olis\nkeksinyt niitä, vaikk' olisin tuumannut pitkin päätäni koko vuoden. No,\nyhtäkkiä alkoi muuan juopunut mies elämöidä ja pyrki päästä kehään;\nhän mukamas myöskin tahtoi ratsastaa ja sanoi osaavansa sen konstin\nyhtä hyvin kuin kukaan muu. He käskivät hänen tietää huutia, mutta hän\nei kuullut sillä korvalla, vaan rähisi vain kuin riivattu, ja koko\nnäytäntö taukosi tuokioksi. Silloin rupesit ihmiset häntä haukkumaan ja\ntekemään hänestä pilkkaa, ja siitä hän raivostui ja alkoi riehua kuin\nhullu, niin että muutkin suuttuivat ja toinen mies toisensa perästä\nryntäs ylös penkeiltä ja karkas kehään päin antaakseen hälle selkään,\nhuutaen: \"Annetaan sille köniin! Heitetään ulos se roisto!\" ja parilta\nkolmelta naiselta pääsi hätähuutoja. Viimein piti kehämestari pienen\npuheen ja sanoi toivovansa, ett'ei katsojat panis pahakseen tätä\nhäiriötä, ja jos mies lupais olla siivolla, niin sais hän ratsastaa,\njos luuli pysyvänsä hevosenselässä. Kaikki nauroivat, ja \"hyvä\"-huutoja\nkuului, ja pöhnäinen mies kapusi todellakin hevosenselkään. Hevonen\nrupesi heti rykäsemään ja nousemaan takajaloilleen ja pillastumaan,\nja kaks sirkkusmiestä tarttui sen ohjaksiin kokien sitä pidättää,\nvetämällä minkä jaksoivat; humalainen hurjapää riippui käsillään sen\nniskassa, ja hänen koipensa huitoivat ilmassa, ja koko kansajoukko\nkohosi seisomaan paikoiltaan nauraen niin että vesi tuli heille\nsilmiin. Ja viimein, huolimatta noiden miesten ponnistuksista, repäsi\nhevonen itsensä irti ja kiiti pitkin pyöreää rataa kuin tuuli, ja yhä\nvain tuo hullu riippui sen kaulasta kiinni, viruen välin toisella,\nvälin toisella jalallaan maassa, ja ihmiset elämöivät ja nauroivat\nkuin toiset hullut. Minun mielestäni se ei enää ollut mitään naurun\nasiaa, vaan päin vastoin tuo jo oli oikein kamalaa nähdä. Mutta\nyhtäkkiä onnistui hän kämpimään ylös taas ja istui pystyssä ja sai\nohjakset käsiinsä, vaikka hän vielä horjui sinne tänne; ja nyt hän\nkaikkein hämmästykseksi, ketterästi kuin apina, hypähti seisomaan\nhevosenselässä, suorana kuin kanki, vaikka hevonen juoksi täyttä\nlaukkaa. Siinä seisoi hän jäykkänä ja varmana, kuin ei olis ollut\npäissään ijässään -- ja sitten hän alkoi riisua vaatteet päältään,\nviskellen niitä ympärilleen niin sakeasti, ett' oikein ilma ikääskuin\nmusteni, ja yhteensä heitti hän sillä viisin päältään seitsemäntoista\nnuttua. Sitten seisoi hän siinä solakkana, pulskana ja komeana kuin\nperintöprinssi ja puettuna mitä paraimpaan ja loistavimpaan pukuun,\nja hän antoi hevoselle läimäyksen siistillä piiskallaan, niin että\nse surisi ympäri kuin villikissa -- ja viimein hän äkkiarvaamatta\nhyppäsi alas ja teki pulskan kumarruksen katsojille ja pyörähti pois\npukuhuoneeseen, ja kaikki ihmiset oikein ulvoivat ihastuksesta ja\nihmetyksestä.\n\nNyt huomasi kehämestarikin, miten tuo vekkuli mieheksi oli vetänyt\nhäntä nenästä, ja hän häpesi surkeasti; en ole koskaan nähnyt niin\nnolattua ihmistä. S'oli muuan hänen omia miehiään! Hän oli keksinyt\ntuon kepposen aivan omasta päästään, hiiskumatta sanaakaan muille.\nMinä häpesin kyllä pässinpäätäni, kun olin antanut narrata itseäni\nniin, mutta kehämestarin housuissa en olis tahtonut olla tuhannesta\ndollaristakaan. Niin no, s'oli kerrassaan hyvä sirkkus. _Voihan_\nniitä tosin löytyä parempiakin maailmassa, mutta minä ainakaan en ole\nmuhkeampaa nähnyt. S'oli kaikissa tapauksissa kylliks hyvä _minulle_,\nja min' aion mennä sitä katsomaan miss' ikinä sen tapaan.\n\nNo, illemmalla oli _meillä_ näytäntömme; mutta sinne ei tullut muuta\nkuin noin tusinan täysi ihmisiä, niin että me töin tuskin kyettiin\nmaksamaan kulut. Ja päälle päätteeksi nauroivat he ilkeästi kaiken\naikaa, ja se suututti kovasti herttuaa; ja kaikki lähtivät he tiehensä\nennen näytännön loppua, pait eräs poika ei, jok' oli nukahtanut.\nHerttua sanoi, että nuo Arkansasin moukat olit liian tyhmiä mukamas\nymmärtääkseen Shakespearea; turhaa oli heittää semmoisia helmiä\nsemmoisille sioille, sanoi hän. Niille sopis vain kaikkein krouvimmat\nkometiiat, meinasi hän, tavalliset markkinahuvit. Mutta hän arveli\nkyllä keksivänsä jotain, joka vetelis; ja seuraavana aamuna hankki\nhän itselleen muutamia isoja paperiarkkia ja vähän mustaa väriä ja\nmaalasi muutamia kuulutuksia, jotka hän sitten liisteröi sinne tänne\ntalonnurkkiin. Näin seisoi näissä kuulutuksissa:\n\n    _ILLANVIETTOA RAASTUVANSALISSA_!\n\n        Ainoastaan 3 iltamaa!\n\n    _Maailman mainiot näyttelijät_\n\n      DAVID GARRICK NUOREMPI!\n          ja\n      EDMUND KEAN VANHEMPI!\n\n    _Lontoon ja Euroopan mannermaan Teatereista_,\n          antavat\n    Pöyristyttävän Murhenäytelmän:\n\n        KUNINKAAN KAMELEONTTI\n            eli\n        KUNINKAALLINEN KUMMITUS!!!\n\n    Pääsymaksu 50 centtiä.\n\nSitten oli paperin alareunassa kaikkein isoimmilla kirjaimilla näin:\n\n    Huom.! Naisilta ja Lapsilta on pääsy kielletty. Huom.!\n\n\"Kas niin\", sanoi herttua, \"jos tämä ei vetele, niin minä en tunne\nArkansaan kunnon kansaa.\"\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nNo, kuningas ja herttua puuhasit koko päivän raastuvansalissa panemalla\nkuntoon teateria kaupunkilaisille. He rakensivat \"näyttämön\" ja\nhankkivat esiripun ja pystyttivät kynttilöitä sen eteen. Ja mitäs\nollakkaan! Illalla oli koko sali aivan kukkuroillaan miehiä. Kun\nsinne ei mahtunut sorkkaakaan enään, luopui herttua pitämästä vahtia\novella, jossa hän oli perinyt pääsymaksut ihmisiltä, ja meni takatietä\nnäyttämölle ja jäi sitten seisomaan esiripun eteen. Siinä piti hän\npienen puheen yleisölle, kiitellen kovasti sitä murhenäytelmää, jota\nnyt saatais nähdä ja joka mukamas oli niin pöyristyttävä, että hiukset\nnousis heiltä pystyyn; ja hän puhui myös Edmund Kean vanhemmasta,\njonka mukamas piti näyttää pääosaa tässä näytelmässä; ja kun viimein\noli saanut heidän uteliaisuutensa oikein pinnistyksiin, veti hän ylös\nesiripun. Samalla hetkellä tuli kuningas harpaten sisään nelin kontin\nja ihka alasti, ja hänen nahkaansa oli kaikkialle maalattu ruutuja ja\nrantuja ja renkaita kaikellaisilla väreillä, niin että hän oli kaunis\nja korea justiin kuin vesikaari. Ja -- mutt' yks kaikki miten hän\nmuuten koristettu; s'oli suorastaan mieletöntä kaikki tyyni, mutta\nhirveän hullunkurista. Ihmiset nauroi aivan pakahtuakseen; ja kun\nkuningas viimein oli lopettanut äksänpäksänsä ja harpannut kuin jänis\nkulissien taakse, rupesit he taputtamaan käsiään ja elämöimään ja\nhurraamaan, kunnes hän tuli sisään jälleen ja teki kaikki temppunsa\ntoistamiseen; ja kun s'oli tehty, huusivat he hänet vieläkin sisään\nhulluttelemaan. No, totta puhuen olikin se niin koiranvietävää, että\nsill' olis lehmäkin nauranut nähdessään miten tuo vanha höpäkkö\nhassutteli.\n\nSitten herttua laski alas esiripun ja kumarsi yleisölle ja sanoi, että\ntätä suurenmoista murhenäytelmää näytettäis ainoastaan kahtena iltana\nenään, koska mukamas jo oli sovittu sen näyttämisestä Lontoossa, jossa\npaikat jo oli myyty sitä varten Drury Lane teaterissa, sanoi hän; ja\nsitten kumarsi hän uudestaan ja sanoi, että jos nyt suuri murhenäytelmä\noli heitä miellyttänyt, hän olis erinomattain kiitollinen mukamas, jos\nhe tahtoisivat kehotella ystäviään tulemaan sitä katsomaan toisina\niltoina.\n\nNyt huusi noin parikymmentä miestä:\n\n\"Mitä? Mitä tämä tietää? Siinäkö s'oli kaikki?\"\n\nHerttua sanoi: \"niin.\" Mutta silloinkos siellä elämää nousi. He\nhuusivat että heit' oli \"petetty\" ja ryntäsit ylös paikoiltaan\nkiivetäkseen näyttämölle ja löylyttääkseen murhenäyttelijät\npahanpäiväisiksi. Mutta samassa nousi muuan pulska ja vahva mies\nseisomaan penkille ja huusi:\n\n\"Seiskaa! Kuulkaas, hyvät herrat!\" He seisahtuivat kuullakseen\nmitä häll' oli sanomista. \"Onhan meitä petkutettu -- surkeasti\npetkutettu. Mutta -- emmehän toki hiidessä tahdo joutua koko kaupungin\nnaurettavaksi; ja sitä peevelin peliä kestäis niin kauvan kuin elämme.\nEi. Mennään me täältä siivosti kotiin ja kehutaan ja kiitetään\nnäytelmää oikein kovasti; silloin tulevat muutkin vedetyiksi nenästä,\nja me ollaan naurusta kuitit. Mitä sanotte siihen? ('Hahaha! s'on\noikein! Tehdään niin!' huudettiin joka taholta). No, hyvä -- sitten ei\nsanaakaan petkutuksesta. Mennään kaikki tiehemme ja kehotetaan kaikkia\nmuitakin käymään katsomassa tätä kunnon näytelmää.\"\n\nSeuraavana päivänä ei muusta puhuttu koko kaupungissa kuin siitä\noivallisesta murhenäytelmästä. Ja illalla oli sali taas täpö täynnään\nihmisiä, ja kaikki kävi ihan samaten kuin edellisenä päivänä. Kun minä\nja kuningas ja herttua tultiin kotiin lautalle sinä iltana, söimme\nme kelpo illallisen; ja puolyön aikana antoivat he Jimin ja minun\nirroittaa lautan ja uittaa sen virtaväylää myöten noin kolme virstaa\nkaupungin alapuolelle, jossa me kätkimme sen pieneen poukamaan.\n\nKolmantena iltana oli meillä taas \"täysi huone\", kuten sanotaan -- ja\nne ei olleet enskertalaisia, vaan samaa väkeä, jot' oli ollut siellä\nkahtena edellisenä iltana. Minä seisoin herttuan kanssa ovella, ja\nminä huomasin, että heidän taskunsa pullistuivat tai että heill' oli\njotain kätkettynä takin alle -- vaan ei mitään hajuvesipulloja, ei\nlikimainkaan. Minä vainusin mädänneitä munia kapottain ja pahenneita\nkaalinpäitä ja muuta senkaltaista; ja jos minun hajuni ei ole niin\npilaantunut, ett'en minä tuntis onko kuollutta kissaa samassa talossa\nkuin minä, ja minä panen vetoa että mull'on siksi terve nenä --\nniin oli niitä kuuskymmentä neljä semmoista, jotka marssivat sisään\nsinä iltana. Minäkin tunkesin sinne hetkeksi, mutta haju oli liian\nsekalainen; en voinut sitä kestää. No, kun sinne ei mahtunut enemmän\nväkeä enään, antoi herttua lantin pienelle pojalle, joka sattui siinä\nseisomaan, ja pyysi hänen vahtia ovea vähän aikaa; ja sitten hän\npuikahti ulos takatietä, ja minä hänen perästään; mutta kierrettyämme\ntalonkulman ja päästyämme pimeään, sanoi hän:\n\n\"Käy lujasti nyt, kunnes ollaan talojen ohi, ja anna sitten mennä\nlautalle päin kuin piru olis kintuissas.\"\n\nMinä tein niin ja hän teki niin. Me päästiin lautalle yhtaikaa, eikä\nsiinä mennyt kahta sekuntia, ennenkun s'oli irti ja me luisuttiin\npitkin virranuomaa. Eikä kukaan sanonut yhtään sanaa. Minä aattelin\nitsekseni, että kuningas paralla ei mahtanut olla niin aivan hauska\nsiellä yksinään yleisönsä kanssa nyt. Mutta mitäs ollakkaan! Hetken\npäästä hän omassa persoonassa tulla kömpähti ulos lauttamökistä ja\nsanoi:\n\n\"No, kuinkas luonnistui tällä kertaa, herttua?\"\n\nHän ei ollut ollenkaan ollut kaupungissa sinä päivänä.\n\nMe ei sytytetty mitään valoa ennenkun oltiin noin viistoista virstaa\ntuon kujakauppalan alapuolella. Mutta silloin sytytimme lyhdyn ja\nsöimme illallista, ja kuningas ja herttua nauroivat aivan revetäkseen,\nkun heidän koiruutensa oli onnistunut niin mainiosti. Herttua sanoi:\n\n\"Mitä aasintammoja! Mitä pässinpäitä! Minä tiesin varsin hyvin, että\nensimmäisen illan väki pitäis suunsa ja antais noiden toistenkin\nporoporvarein tulla petkutetuiksi; ja minä tiesin myös, että he\naikoivat väijyä meitä kolmantena iltana, jolloin mukamas olis _heidän_\nvuoronsa. No, nyt on heidän vuoronsa, ja minä justiin tahtoisin\ntietää, millaisilta heidän naamansa näyttää tällä haavaa. He voivat\npitää pikkuset pidot, jos heidän haluttaa -- olihan siellä ruokavaroja\nkylliksi.\"\n\nNeljäsataa kuuskymmentäviis dollaria huijasit nuo veijarit itselleen\nsillä kurin niinä kolmena iltana. S'oli todellakin kuin olis veistänyt\nkultaa veitsellä.\n\nKun he olivat menneet maata ja nukkuneet ja jo kuorsata korisivat\nparaikaa, sanoi Jim:\n\n\"Kuules, Huck, eikös sua vähän kummastuta noiren kuninkairen konstit?\"\n\n\"Ei\", sanoin minä, \"ei vähintäkään.\"\n\n\"Hä? Mitä perhanaa?\"\n\n\"Niin, katsos, Jim, se kuuluu heidän sukukuntaansa. H'ovat kaikki samaa\nluuta ja lihaa.\"\n\n\"Mutta, Huck, nää kuninkaat, jotka me ollaan saatu niskoillemme, on\noikeita kanaljoja; jumal'avita, kanaljoja ja roistoja ne on.\"\n\n\"Niin, niin, senhän olen sanonut, Jim; kaikki kuninkaat ovat\nenimmältään kanaljoja, minun ymmärtääkseni.\"\n\n\"Herra hallikkoon!\"\n\n\"Niin. Jos kerrankaan lukisit heistä, saisit sen nähdä. Otetaan\nnyt esimerkiksi tuo Hinrikki Kaheksas; jonka Englannissa tuntee\njoka lapsikin. Tämä meidän kuninkaamme täällä lautalla on oikea\nsunnuntaikoulun tarkastaja hänen rinnallaan. Ja otetaan sitte\nKaarlo Toinen ja Ludvikki Neljästoista ja hänen kaimansa Ludvikki\nViidestoista, ja Jaakoppi Toinen ja Edvard Toinen ja Richard Kolmas\nja koko joukko muita; puhumattakaan kaikista noista Saksilaisista\npatriarkoista, jotka pitivät semmosta hirveää elämää entisaikoina.\nOlisit nähnyt tuota vanhaa Hinrikki Kaheksatta hänen voimaijässään;\nsekös vasta värkki se! Hän ruukkasi mennä naimisiin uuden vaimon\nkanssa jokikinen päivä ja sivalsi siltä pään poikki seuraavana\naamuna. Ja hän teki sen yhtä tyynesti kuin olis tilannut itselleen\npehmeitä munia aamiaiseksi. 'Tuokaa tänne Neil Gwynn', sanoo hän.\nHe tuovat nais paran. Seuraavana aamuna kuuluu käsky; 'Pää poikki\nhältä!' Ja he katkasevat hänen kaulansa kuin nauriinvarren. 'Jane\nShore tänne!' komentaa hän, ja tämä raukka tulee. Seuraavana aamuna\nkäsketään: 'Sivaltakaa hältä pää poikki!' -- ja he sivaltavat sen\npoikki. 'Soittakaa tänne se ruusuposkinen Rosamunda!' Ja Rosamunda\ntottelee soitinkelloa heti. Mutta huomisaamuna kuuluu tuomio: 'Lyökää\nhältä pää poikki!' Ja se vyöryy pitkin permantoa. Ja jokaisen noista\nraukoista piti väkisinkin kertoa hälle satu, kukin yönään; ja nuo sadut\nkirjotutti hän muistiin ja tallensi, kunnes niitä oli karttunut tuhat\nyks kappalta, ja silloin antoi hän präntätä ne kaikki tyyni kirjaan,\njoka sai nimekseen 'Tuomiopäivän kirja' -- jok' oli hyvä ja sattuva\nnimi semmoiselle kirjalle. Sinä et tunne kuninkaita, Jim, mutta minä\nne tunnen; ja tuo vanha veijari, jok' on syöpynyt meidän nahkaamme,\non sittenkin sitä parasta sorttia, mit' olen huomannut historiassa.\nNiin no, mutta tuo Hinrikki Kaheksas esimerkiksi, hän sai päähänsä,\nettä hänen mukamas piti sotaan ja sotkuihin Amerikan kanssa. Ja\nmitä hän teki? Puhuiko suunsa puhtaaksi kuin rehellinen mies? Mitä\nvielä! Yks kaks viskaa hän kaikki teelehtisäkit laivoista Bostonin\nsatamassa mereen ja präntättää tommosen 'itsenäisyydenjulistuksen' ja\nkäskee heidän tulla, jos tohtivat. Semmonen oli _hänen_ tapansa --\nkerrassaan hävytön mies. Hän tuli rettelöihin isänsä kanssa, jok' oli\nWellingtonin herttua. No, mitä luulet hänen tehneen? kenties antaneen\nukko rahjukselle pienen pieksiäissaunan? Johan nyt! S'olis ollut liian\nvähän. Ei, vaan kuulekkos, hän hukuttaa jumaliste vanhan äijän isoon\nmesi-ammeeseen, kuin kissan. Alinomaa hän myös petti ja viekasteli.\nJos hän esimerkiksi otti tehdäkseen jotakin, ja hälle maksettiin\nsiitä ennakolta eikä sitten pidetty silmällä, että hän sen todellakin\ntekis, niin teki hän aina päin vastoin kontrahtia. Mokomaa itikkaa\nkuninkaaksi on tuskin koskaan ollut, vaikk'ei ne muutkaan hääviä ole.\nJos meill' olis ollut hänet täällä tään vanhan lurjuksen sijasta, niin\nhän olis peijannut tuon pienen kaupungin tuhatkertaisesi pahemmin.\nMinä en suinkaan sano, että meidän kuninkaamme ovat enkeleitä, sillä\nsitä he ei ole, jos punnitaan heidän tekojaan oikein; mutta semmoisia\npaatuneita petoja kuin Hinrikki Kaheksas he toki eivät ole. Oikeutta\nkaikille. Kuninkaat on kuninkaita, sanon mä, eikä heiltä saa vaatia\nliikaa rehellisyyttä. Ylimalkaan ovat he roistoja. Se kai tulee heidän\ntakaperoisesta ja nurinpäisestä kasvatuksestaan.\"\n\n\"Mutta, Huck, tämä kuningas _haisoo_ niin sikamaiselta.\"\n\n\"No, no, Jim; sitä tekevät he kaikki. _Me_ ei voida auttaa sit' asiaa,\nmiten kuninkaat haisevat; yleinen historia ei tiedä mitään neuvoa\nsiihen.\"\n\n\"Mutta herttua, häness' on sitteki vähä miehen vikkaa, tykkään mä; ei\noo niin perhanan ruokoton.\"\n\n\"Niin, niin, herttuat on vähän toista maata, mutt'ei paljon. Tuo tuossa\nei suinkaan ole mitään kaksista hänkään. Kun hän on päissään, olis\nlikinäkösen ihmisen vaikea erottaa häntä kuninkaasta.\"\n\n\"Niin no, oli miten oli. Mutta vissiä vain on, että minun ei tee mieli\nenemmän kampraateja tuota laijia. Näissä kaharessa on, piru vie, aivan\nkylliks.\"\n\n\"Sitä minäkin, Jim. Mutta kun nyt kerta ovat tarttuneet meihin kuin\nkulkukoirat, niin tulee kai meidän heitä kärsiä ja muistaa mitä he\novat, nimittäin säälittäviä raukkoja. Toisinaan minäkin mielelläni\nkuulisin puhuttavan maasta, joss' olis puute kuninkaista.\"\n\nMitä hyötyä siit' olis ollut, ett' olisin kertonut Jimille, ett'ei\nnämä maankuleksijat olleet mitään oikeita kuninkaita eikä herttuoita?\nSe ei olis ollenkaan parantanut tilaa; ja sitä pait oli asian laita\naivan niinkuin jo sanoin: he eivät sanottavasti eronneet siitä oikeasta\npatenttisortista.\n\nMinä menin nukkumaan, ja Jim, hän ei herättänyt minua valvomaan kun\nvuoroni olis ollut. Usein hän sillä tavoin piti vahtia minunkin\npuolestani. Kun vihdoin heräsin juuri päivän-nousussa, istui hän siinä\npaikallaan, pää polvien välissä, valitellen ja huokaillen itsekseen.\nMinä en ollut siitä tietävinäni enkä häntä häirinnyt. Minä tiesin,\nmiten hänen oli laita. Hän ajatteli vaimoaan ja lapsiaan siellä\nkaukana yläjoella, ja häntä vaivasi koti-ikävä ja alakuloisuus, sillä\nhän ei vielä koskaan ollut ennen elämässään ollut poissa kotoaan; ja\nminä uskon että hän kaipasi omaisiaan aivan yhtä paljon kuin valkoset\nihmiset ruukkaavat. Se kenties ei tunnu teistä luonnolliselta, mutta\nminä puolestani uskon sen vissisti. Hän suri ja valitteli useinkin\nsillä viisin öisin, kun hän luuli minun nukkuvan, ja silloin sanoi hän\nmonta kertaa: \"Pikku Lizabeth raukkani! Pikku Johnny parkani! Voi,\nkuinka s'on kovaa! Luulenpa ett'en koskaan ennää saa teitä nähärä!\" Hän\noli hyvin hyvä ja hellämielinen neekeriksi, Jim poika, s'on totta se.\n\nMutta jopa otin viimein puheeksi hänen muijansa ja lapsensa, ja hän\nkertoi mulle liikuttavan kertomuksen neljänvuotisesta tyttärestään\nLizabethistä, joka kerran oli sairastunut tulirokkoon. Lizabeth näet\noli kovasti sairas mutta näkyi jo, kauvan kiduttuaan, paranneen ja\nnousi ylös. Silloin sanoi Jim hälle: \"Paappas kiinni tuo ovi.\" Mutta\ntyttö ei totellutkaan, vaan katsoi naurahtaen isäänsä silmiin. Silloin\nJim suuttui ja sanoi hyvin kovaa ja ankarasti: \"Ekkös kuullu? Paa ovi\nkiinni, sanon mä!\" Mutta tyttö yhä vain seisoi myhäillen paikallaan.\n\"Mitä? Irvistäkkö sä mulle vasten naamaa?\" sanoi nyt Jim ja löi häntä\nkorvalle. Tyttö parka nyt pelästyi ja oikein vapisi, vaan ei sanonut\nsanaakaan; mutta Jim meni toisen oven kautta toiseen huoneeseen ja\npalas noin kymmenen minuutin päästä takasin. Silloin oli se ulko-ovi\nvieläkin auki, ja Lizabeth seisoi siinä katsoen lattiaan, ja kyyneleet\nvyöryivät pitkin hänen poskiaan. Mutta Jim oli suutuksissaan moisesta\nuppiniskaisuudesta mukamas ja aikoi taas käydä hänen kimppuunsa, kun\nsamassa tuli tuulenpuuska ja paiskas oven kiinni tytön selän takana,\nsillä hän seisoi selin siihen; mutta Lizabeth ei nytkään liikahtanut,\nvaikka ovi kiinni mennessään kovasti paukahti. Silloin Jim puolestaan\nrupesi vapisemaan, meni ulos samasta ovesta, pani sen kiinni ja aukas\nsen jälleen hiljaa ja pisti päänsä sisään ja huusi yhtäkkiä oikein\nkovaa tytön selän takana: \"_Hau_!\" Mutta _Lizabeth ei liikahtanutkaan_,\nei nytkään. Silloin Jim puhkes itkemään ja tarttui lapseen ja\npusersi sitä rintaansa vasten ja rukoili Jumalalta anteeksi typerää\nkovuuttansa. \"Oh, Huck\", päätti Jim kertomuksensa, \"hän oli kuuro ja\nmykkä ku lyijy, kuuro ja mykkä ku lyijy -- ja minä olin pielly häntä\nsillä viisin!\"\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nIllan suussa seuraavana päivänä laskettiin me maihin keskellä jokea\npienen saaren rannalle, jossa kasvoi tiheästi pajupensaita. Kummallakin\npuolen jokea, vastapäätä saartamme, oli pieni kauppala, ja herttua ja\nkuningas alkoivat heti tuumia jotain juonta lypsääkseen rahaa noista\nkylistä. Jim sanoi toivovansa, että he eivät viipyisi kovan kauvan\nretkillään, koska hänen kävi hyvin tukalaksi ja ikäväksi maata pitkin\npäivää lauttamökissä sidottuna nuoriin. Meidän täytyi näet aina, kun\njätimme hänet yksikseen, sitoa hänet kiinni, sillä jos joku olis\nsattunut näkemään hänet peräti vapaana, olis häntä arvatenkin pidetty\nkarkuneekerinä, ja hänen olis käynyt hullusti. No, herttua sanoi nyt,\nettä s'oli julmaa, kun ihmisen sillä viisin piti maata nuorissa koko\npäivän, ja hän rupes tuumimaan jotain toista konstia.\n\nSanottakoon mitä tahansa, oli tuo herttua kuitenkin turkkasen näppärä\nmies, ja pian hän oli nytkin keinon keksinyt. Hän puki Jimin päälle\nkuningas Learin vaatteet -- pitkän, hameenkaltaisen kauhtanan koreasta\nkartiinikankaasta ja peruukin ja parran valkosista jouhista. Sitten\notti hän framille maalipurkkinsa ja maalasi Jimin kasvot ja kädet\nja kaulan ja korvat vaaleansinisiksi -- niin että mies parka näytti\nihmiseltä, jok'on maannut vedessä hukkuneena yheksän vuorokautta. Hän\noli jumaliste nyt niin kamottavana kummituksena, ett'en ikipäivinäni\nole mokomaa nähnyt. Sitten otti herttua lautapalasen ja maalasi siihen\ntänkaltaisen kirjotuksen:\n\n    _Sairas Arapialainen -- ei tee mitään pahaa,\n            joll'ei rupee hourailemaan_.\n\nJa hän naulasi tämän lautapalasen kiinni tankoon ja pystytti tangon\nseisomaan neljä viis jalkaa mökin ovesta. Jim oli tyytyväinen. Hän\nsanoi että tämä oli parempaa kuin maata tuntikausia joka päivä\nsidottuna nuoriin ja vavista kuin haavan lehti jokaisen oudon äänen\nkuuluessa. Herttua sanoi, että hän nyt vois olla vapaa ja ilonen,\nja jos joku tulis nuuskimaan lautalle, piti hänen vain rynnätä ulos\nsuojuksesta ja ruveta hyppimään kuin hullu ja ulvoa kamalasti, niin\nhe kyllä korjaisivat luunsa ja jättäisit hänet rauhaan. Ja s'oli\nminunkin mielestäni oikein arvattu; ja enin osa tuskin odottais hänen\nulvomistaankaan, sillä hän ei näyttänyt ainoastaan kuolleelta, vaan\nvielä paljo pahemmalta.\n\nNuo molemmat veijarit tuumasivat ensimmältä näissäkin kaupungeissa\nesittää Kuninkaan Kameleonttia, mutta sitten arvelivat sitä\nvaaralliseksi, sillä olisihan uutinen heidän huijauksestaan edellisessä\npaikassa saattanut levitä jo tännekkin. He eivät päässeet mihinkään\ntepsivään yhteiseen päätökseen; ja niinpä herttua viimein sanoi\npanevansa pitkälleen tuumiaksensa oikein pitkin päätään, eikö hän\njollakin tavoin voisi lypsää tuota kauppalaa Arkansasin puolella;\nkuningas puolestaan aikoi pistäytyä toisessa kylässä ilman mitään\nvalmista tuumaa ja odottaen ainoastaan, että Kaitselmus toisi hälle\nneuvot -- hän kai tarkotti pirua. Me olimme kaikki ostaneet itsellemme\nuudet fiinit vaatteet siell' edellisessä kaupungissa; ja nyt puki\nkuningas päälleen tämän kirkkopukunsa ja käski minun tehdä samoin;\nja niin siis teinkin. Kuninkaan puku oli pikimusta, ja saatuaan sen\nylleen, näytti hän oikein juhlaihmiseltä. En olis uskonut, että\nvaatteet voi siihen määrään muuttaa ihmisen. Muuten, nimittäin\ntavallisissa tamineissaan näytti hän renttumaisimmalta vanhalta\nrantajätkältä, mitä koskaan on ollut; mutta nyt, kun oli pannut\npäähänsä uuden valkosen vilttihattunsa ja teki kumarruksen ja hymyili\nniin herttaisesti, niin näytti hän totta maarian niin arvosalta ja\nhyvältä ja jumaliselta, ett' olis luullut hänen astuneen maihin suoraa\npäätä Noakin arkista ja kenties oli vanha Leviticus itse. Jim viskas\nveden kanootista, ja minä tartuin melaan. Siell' oli iso höyrylaiva\nrannassa, pari virstaa kaupungin yläpuolella, lastaamassa tavaraa; me\noltiin kulettu sen ohi joitakuita tuntia sitten. Kuningas sanoi:\n\n\"Koska minä oon puettu näin mahtavasti, niin s'olis sopivampi, että\nme muka tullaan St. Louisista tai Cincinnatista tai jostain muusta\nsuuremmasta kaupungista. Melohan höyrylaivalle, Huckleberry; mennään\nkaupunkiin siinä.\"\n\n\"Minä tietysti olin heti valmis; eihän sitä joka päivä pistooata\nhuvimatkoja höyrylaivalla. Minä meloin rantaan päin, paikalle, jok'\noli noin kolme neljännes-virstaa kaupungista, ja annoin sitten mennä\nhiljalleen suvannossa pitkin rantaa. Siinä näimme me sitten erään\nnuoren ja siivon ja viattomalta näyttävän maalaismiehen, joka istui\nmuutaman tukin päällä rannalla pyyhkien hikeä kasvoiltaan, sillä päivä\noli kovasti lämmin; hällä oli pari suurta kapsäkkiä vieressään.\"\n\n\"Laske rantaan\", sanoi kuningas. Tein niin. \"Mihinkä on matka, nuori\nystäväni?\"\n\n\"Höyrylaivalle; pitäis matkustaa Orleansiin.\"\n\n\"Käykää veneeseen\", sanoi kuningas. \"Oottakaappas vähä, palvelijani saa\nauttaa teitä kantamaan kapsäkkejä. Hyppää maalle ja auta nuorta herraa,\nAatolfi\" -- s'olin minä mukamas se.\n\nMinä tein kuten käskettiin, ja sitten lähdettiin me matkaan taas. Se\nnuori mies oli kovasti kiitollinen; valitti hyvin tukalaksi kantaa\nnoita raskaita kapsäkkejä helteessä. Hän kysyi kuninkaalta, mihin me\noltiin menossa, ja kuningas kertoi tulleensa jokea alas ja käyneensä\nasioillaan kauppalassa toisella puolen jokea tän'aamuna, ja nyt hän\nmukamas oli matkalla erään vanhan ystävän luo, jolla mukamas oli pieni\nmaatila kappaleen matkaa poispäin. Silloin sanoi nuori mies:\n\n\"Kun ensiks näin herran, aattelin ittekseni: 'se mahtaa olla herra\nWilks, ja hän kuitenki tulee perille vähä liian myöhään'. Mutta sitte\naattelin taas: 'ei, se ei maha olla hän, sillä silloin hän ei kulkis\njokea ylöspäin'. Eihän herra ole herra Wilks?\"\n\n\"Ei, minun nimeni on Blodgett - Aleksanteri Blodgett -- _pastori_\nAleksanteri Blodgett, pitää kai sanomani, koska mulle on suotu se\narmo, että saan kuulua Taivaallisen Herramme halpain palvelijain\njoukkoon. Mutta minua surettaa herra Wilks, jos hän ei ennättänyt\nperille aikanansa -- eihän hän nyt vain ole tullut kovaan vahinkoon\nmyöhästymisensä tähden?\"\n\n\"No, eihän hän sentähen menetä mitään rahaa, sillä omaisuuen saa hän\nperiä yhtäkaikki; mutta hän ei saanut nähä veljeään Pietaria ennen\nhänen kuolemaansa -- ja kukapa tietää kuinka kovasti se häneen kosee;\nPietari ainakin olis antanut mitä hyvänsä saa'akseen nähä _häntä_ ennen\nkuolemaansa eikä viimeisinä kolmena viikkonaan puhunutkaan mistään\nmuusta; he eivät olleet tavanneet toinen toistaan sittekuin olivat\npieniä poikia; eikä Pietari ollut koskaan nähnyt William veljeään --\ns'on se, jok'on kuuromykkä ja ijältään ainoastaan kolmekymmentä tai\nviisneljättä. Pietari ja George olit ainoat, jotka muuttivat tänne\nEnglannista; George oli nainut, ja hän ja hänen rouvansa kuolivat\nmolemmat menny vuonna. Harvey ja William on nyt ainoat, jotk'on\nelossa koko perheestä; ja kovaahan s'oli, etteivät ennättäneet tänne\najoissaan.\"\n\n\"Onko kukaan lähettänyt heille sanan?\"\n\n\"Kyllä, tietysti. He kirjottavat pari kuukautta sitten, kun Pietari\nens kertaa sai halvauksen, sillä hän sanoi tuntevansa että kuolema oli\ntulossa. Hän oli nähkääs jo vanha, ja Georgen tytöt olit liian nuoria\nollakseen hälle sopivana seurana, pait Mary Jane, jok'on punatukkanen;\nja niinpä hänen mielestään oli ikääskuin vähä ikävää Georgen ja hänen\nrouvansa kuolema, eikä hän juur enää näkynyt suuresti välittävän koko\nelämästä. Mutta hän ikävöi aivan kauheasti nähäkseen Harveyta -- ja\nWilliamia myös sentähden -- sillä hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät\nkoskaan saa kynsistään mitään testamenttia. Hän jätti jälkeensä erään\nkirjeen Harveylle ja sanoi, että hän siinä kirjeessä oli ilmottanut\nmissä hänen rahansa oli kätkössä ja miten hän tahtoi että omaisuus\njaettais, niin ett'ei Georgen tytöt jäis ilman -- sillä George ei\njättänyt jälkeensä mitään. Ja tuo kirje oli ainoaa, minkä he saivat\nhänen kirjottamaan.\"\n\n\"No, minkätähden luulette Te ett'ei Harvey tule? Missä hän asuu?\"\n\n\"Ooh, hän asuu Englannissa -- Sheffieldissä -- on pappina siellä; ei\nkoskaan ole ollut Amerikassa. Hän tuskin oliskaan ennättänyt tänne --\nja mahollistahan myös on, ett'ei hän oo saanutkaan tuota kirjettä.\"\n\n\"Sepä nyt surullista, todellakin hyvin surullista, ett'ei mies parka\nsaanut elää nähdäkseen omia veljiään. Tehän olette menossa Orleansiin?\neikös niin?\"\n\n\"Niin, mutta matkani ei oo lopussa siellä, vaan siellä mä meen laivaan\nens keskiviikkona, matkustaakseni Rio Janeiroon, jossa setäni asuu.\"\n\n\"S'on pitkä matka se. Mutta siellä kuuluu olevan niin kaunista;\nkumpahan olisin Teidän kengissänne. Vai niin, vai Mary Jane on vanhin?\nMitenkä vanhat ne on muut sitten?\"\n\n\"Mary Jane on yheksäntoista, Susanna viistoista ja Johanna neljäntoista\npaikkeilla -- hän on ristihuulinen ja hyvin hyvä köyhille.\"\n\n\"Tyttö parat! kun jäävät niin yksikseen tähän kylmään maailmaan.\"\n\n\"No, olishan saattanut käyä pahemminkin. Ukko Pietarilla oli\nhyviä ystäviä, eikä ne jätä tyttöjä maantielle. Niitä on Hobson,\nbaptistisaarnaaja; ja kirkkoväärtti Lot Hovey ja Ben Rucker ja Abner\nShackleford ja asianajaja Levi Bell ja tohtori Robinson ja heiän\nrouvansa ja leskirouva Bartley ja -- no, niitä on koko joukko; mutta ne\nne oli Pietarin paraimmat ystävät, ja hän ruukkasi kirjottaa heistä,\nkun kirjotti kotiaan, niin että Harvey kyllä tietää mistä löytää\nystävät, kun tulee.\"\n\nNiin no, ukko veijari jatkoi yhä kyselemistään, kunnes oli lypsänyt\ntuon nuoren miehen tyhjäksi. Hän jumaliste tiedusteli joka ihmistä ja\njoka asiaa tuossa siunatussa kujakauppalassa, ja erittäinkin urkki\nhän selville kaikki Wilksien olot ja asiat, mikä Pietarilla oli ollut\nammattina -- hän oli karvari -- mitä George oli ollut -- hän oli\nnikkari -- ja millä Harvey oli elänyt -- hän oli lahkolaispappi; ja\nniin poispäin, ja niin poispäin. Muun ohessa hän kysyi:\n\n\"Oliko Pietari Wilks varakas?\"\n\n\"Ooh, hän oli hyvin varakas. Häll' oli talo ja maatila, ja minä luulen\nettä hän pani kolme neljä tuhatta arkun pohjalle joka vuosi.\"\n\n\"Milloin sanoittekaan taas että hän kuoli?\"\n\n\"En minä sitä sanonut, mutta hän kuoli viime yönä.\"\n\n\"Hän kenties haudataan huomenna?\"\n\n\"Niin, huomenna päivällisaikaan.\"\n\n\"Jaa, jaa, kyllä s'on kovasti surullista; mutta kaikkeinhan meidän\ntäytyy kuolla, ennemmin tai myöhemmin. Meidän tulee vain aina olla\nvalmiit; siinä kaikki, ja silloin on kaikki hyvin.\"\n\n\"Niin, hyvä pastori, se se on paras tie. Niin minäkin aina sanon.\"\n\nKun me päästiin höyrylaivalle, olivat he vastikään lopettaneet\nlastauksen, ja se oli valmiina lähtemään. Mutta kuningas ei ollut\ntietävinäänkään, että meidän piti mennä laivaan, niin että multa näkyi\nhuvimatkani menevän myttyyn. Kun laiva oli lähtenyt, antoi kuningas\nminun meloa kappaleen matkaa jokea ylöspäin yksinäiselle paikalle, ja\nsiinä hän meni maihin ja sanoi:\n\n\"Kas niin, joudu nyt kuin tuulessa takasin ja tuo tänne herttua ja ne\nmolemmat uudet kapsäkit. Ja jos hän olis lähtenyt toiselle puolelle,\nniin lähde hänen perästään ja tuo hänet tänne vain. Ja käske hänen\npukea päälleen paraat vaatteet. No, anna mennä nyt ja hyvää kyytiä.\"\n\nMinä kyllä äkkäsin mitä tuo vanha kanalja tuumasi, mutt'en ollut\nmitään tietävinäni, vaan pidin suuni kiinni. Kun palasin takasin\nherttuan kanssa, kätkimme me kanootin, ja sitten he istuivat muutamalle\nkaatuneelle puunrungolle, ja kuningas kertoi herttualle kaikki tyyni\nmitä tuo nuori mies oli sanonut, jokikisen sanan. Ja kaiken aikaa hän\nväänteli kieltään ja oli puhuvinaan kuin Englantilainen;[11] ja se\nsujui hältä varsin hyvin, vaikka hän oli vastalkaja. Minä en osaa häntä\nmatkia enkä sitä koitakkaan; mutta hän sopotti sitä todellakin aika\nhyvästi. Sitten sanoi hän:\n\n\"Kuules, Bilgewater, onkos sulla mitään kokemusta kuuromykän alalla?\"\n\nHerttua sanoi voivansa _vastata_ semmoisesta tehtävästä; hän oli monta\nkertaa näyttänyt kuuromykän osaa teaterissa, sanoi hän. Ja sitten he\nistuivat odottamaan jotain höyrylaivaa.\n\nIltapäivällä tuli pari pienempää laivaa kulkien ohi, mutta ne eivät\ntulleet kylliksi kaukaa yläjoelta eivätkä siis sopineet. Viimein tuli\nkuitenkin iso laiva, ja he huusivat sille. Se laski ulos veneen, ja me\nmentiin siinä laivalle. Se tuli Cincinnatista, ja kun he saivat tietää,\nettä me vain tahdottiin matkustaa kuus seitsemän virstaa, tulivat he\naivan raivoihinsa ja haukkuivat meidät pahanpäiväisiksi ja uhkasit\nett'eivät laskiskaan meitä maihin. Mutta kuningas ei ollut milläänkään,\nvaan sanoi hyvin levollisesti:\n\n\"Jos matkustavat herrat voivat maksaa dollarin mieheen kultakin\nvirstalta, niin kai höyrylaiva voi laskea ulos veneen saattaakseen\nheidät maihin. Vai mitä?\"\n\nSe naula veti. He tyyntyivät heti ja sanoivat, että se kyllä kävis\nlaatuun; ja kun me tultiin kaupungin kohdalle, laskivat he ulos veneen\nja soutivat meidät maihin. Pari tusinaa miehiä tuli juosten rannalle,\nnähdessään veneen tulevan laivasta; ja kun kuningas sanoi -- \"Tietääkö\nkukaan herroista missä herra Pietari Wilks asuu?\" niin vilkasit he\ntoinen toiseensa ja nyykyttivät päätään ikääskuin sanoen: \"Mitä mä\nsanoin?\" Sitten sanoi heistä yks, hyvin höylisti ja sävysästi:\n\n\"Suureks mielipahaksemme voiaan me sanoa ainoastaan missä hän _asui_\nvielä eilen illalla.\"\n\nHeti paikalla kietoi tuo vanha veijari kätensä miehen kaulan ympäri\nja painoi leukansa hänen hartialleen ja alkoi ulvoa ja itkeä hänen\nselkänsä takana ja sanoi:\n\n\"Hyvä Jumala! Meidän rakas veli parkamme -- kuollut; ja me ei saatu\nhäntä nähdä. Oi, oi sentään, s'on liian, _liian_ kovaa!\"\n\nSitten hän kääntyi, itkien aivan vimmatusti, herttuaan päin ja teki\nhälle joukon hassunkurisia merkkiä käsillään, ja jumaliste -- hän alkoi\nhänkin itkeä nyyhkyttää, ja kapsäkki ikääskuin kirposi hänen kädestään.\nOnko koskaan nähty niin sen vietäviä veijareita ja kelmiä kuin nuo\nkaks? tuumasin siinä itsekseni.\n\nNo, ihmiset tunkeili heidän ympärillään ja valittelivat surua ja\nlohduttelit heitä minkä jaksoivat ja kantoivat heidän kapsäkkejään\nmäkeä ylös ja tukivat heitä ja antoivat heidän nojata heitä vastaan\nja itkeä kylliksensä; ja he kertoivat kuninkaalle hänen veljensä\nviimeisistä hetkistä, ja kuningas kertoi niistä sitten uudelleen\nsormillaan herttualle; ja molemmat näkyivät panevan tuon karvarin\nkuoleman niin sydämellensä, kuin vanha viikatemies olis heiltä vienyt\nne kakstoista apostolia. Minua oikein tahtoi ruveta oksettamaan tuota\nnähdessäni, ja jumaliste -- minua hävetti olla ihmisenä.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nUutinen meidän tulostamme levisi kaupunkiin kahdessa minuutissa, ja\nkaikilta tahoilta tuli ihmisiä kiirehtien; vetivätpä muutamat vielä\npar'aikaa takkia päälleen juostessaan ulos kadulle. Ennen pitkää\noli meillä ympärillämme koko pataljoona, ja kadut kajahtivat heidän\nmarssistaan. Kaikki ikkunat ja oven-suut oli ihmisiä täynnä; ja ainakin\nkerta minuutissa huudettiin jonkun puutarhan-aidan takaa:\n\n\"Ovatko ne tulleet?\"\n\nJa joku niistä, jotka ravasivat mukana saattojoukossa, käänsi päätään\ntakasinpäin ja vastasi:\n\n\"Ovatpa niinkin.\"\n\nTullessamme karvarin talolle, oli katu sen edustalla täpö täynnään\nväkeä, ja ne kolme tyttöä seisoi ovessa. Mary Jane _oli_ punatukkanen,\nmutta vähät siitä, hän oli yhtäkaikki oikein hirveän kaunis, ja hänen\nsilmänsä loistivat kuin pari taivaan tähteä; niin ilonen hän oli näiden\nkahden setänsä tulosta. Kuningas paiskas käsivartensa hajalleen, ja\nMary Jane lensi hänen kaulalleen, ja ristihuuli riensi halailemaan\nherttuaa, ja siinäkös sitä sitten kaikellaista liikuttavaa teirenpeliä\npidettiin. Ja muutkin, varsinkin vaimoväki, rupesivat itkemään ulvomaan\nilosta, kun mukamas nuo sukulaiset nyt viimeinkin tapasit toinen\ntoisensa ja olit niin iloissaan.\n\nSitten tuuppasi kuningas salavihkaa pikkusen herttuaan -- minä sen\nhuomasin -- ja sitten katsoi hän ympärilleen ja näki ruumisarkun, joka\nmakasi nurkassa kahden tuolin päällä; ja sitten hän ja herttua paiskas\nkumpikin toisen käsivartensa toinen toisensa olalle, kaulan ympäri, ja\nsitten kävivät he verkalleen ja juhlallisesti sinneppäin, varjostaen\nsilmiään toisella kädellä. Kaikki ihmiset vetäytyivät vähän syrjään,\njättääkseen heille tilaa; ja kaikki sanoivat \"Sh!\" niin ett' yhtäkkiä\ntuli tavaton hiljaisuus; ja kaikki ottivat hatun päästään ja painoivat\nsamassa päänsä alaspäin. Oli niin hiljaa, ett' olis kuullut nuppineulan\nputoavan. Tultuaan ruumisarkulle, he kumartuivat ja katselivat hetken\naikaa arkun sisään, kuollutta mukamas, ja sittenkös he ulvomaan ja\nporaamaan taas, niin ett' olis luullut sen kuuluvan Orleansiin asti.\nSitten syleilivät he toinen toistaan ja panivat leukansa toistensa\nolkapäille ja itkeä tirskuttivat siinä tällingissä neljä viis minuutia\nyhteen mittaan; en olis koskaan luullut kahden terveen miehen vuotavan\nniin suunnattomasti. Mutta vielä hullumpaa oli, että kaikki toisetkin\nitkivät samaan malliin, niin että lopulta koko huone tuntui kostealta.\nSitten lankesi kuningas polvilleen toiselle puolen ruumisarkkua\nja herttua toiselle, ja he nojasit otsansa arkunlaitaan ja olivat\nrukoilevinaan, nuo junkkarit. No, tuo temppu vaikutti noihin ihmisiin\nviel' enemmän kuin kaikki muut, ja he puhkesit taaskin hurjaan itkuun\n-- nuo tyttö paratkin; ja melkein jokikinen nainen kävi, sanomatta\nsanaakaan, heidän kimppuunsa ja suuteli heitä hyvin juhlallisesti\notsalle ja pani kätensä heidän päänsä päälle ja katsoi kattoon, kuni\ntaivaaseen mukamas, kyynelkarpalot vyöryen pitkin poskia, -- ja sitten\nryntäsi kukin vuoroonsa ulos ulvoen kuin hullu, jättääkseen tilaa\ntoisille naisille. Sit' oli jumaliste oikein ilkeä nähdä.\n\nNo, yhtäkkiä nousi kuningas pystyyn taas ja astui pari askelta\neteenpäin lattialle ja änkötti vähäsen ja rupes surkean jumalisella\nnenä-äänellä pitämään puhetta, -- sulaa lörpötystä ja viheliäisyyttä\nalusta loppuun, mitenkä kova ja katkera koetus s'oli mukamas hälle ja\nhänen veljelleen, kun he menettivät tuon autuaan vainajan saamatta\nedes nähdä häntä ennen hänen kuolemaansa, vaikka he tätä varten olit\nmatkustaneet kuus tuhatta virstaa, mutta tätä koetusta oli mukamas\nlieventänyt ja sulostuttanut tämä kallisarvoinen osanotto ja nämä pyhät\nkyyneleet; ja sentähden hän nyt kiitti heitä sekä veljensä että oman\nsydämensä pohjasta, sillä suullaan hän mukamas sitä ei voinut, koska\nsanat aina ovat liian heikot ja kylmät, sanoi hän -- ja siihen lisäksi\nkoko pitkän litanian samallaista imelää lorua ja sotkua, niin että\njumaliste oikein iletti sitä kuullellessaan; ja lopuksi nuhisi hän\nvielä nenästään oikein surkeanjumalisen \"Aa-aa-men\", puhjeten samassa\nuudelleen ulvomaan, niin ett' olis luullut hänen olevan hengenlähdössä.\nMinua totta maar oksetti.\n\nSamassa kun kaikki tuo siirappi oli vuotanut loppuun hänen suustaan,\nviritti joku joukosta muutaman Zionin virren, ja kaikki yhtyivät\nsiihen oikein tarmojensa takaa, niin että minunkin, vanhan pakanan,\nsielu rupes lämpenemään ja siinä tuntui yhtä hyvältä kuin tavallisesti\nkirkosta mentäessä. Musiikki on sentään jotain hyvää; nytkin se oikein\nvirkistytti ja tuntui niin friskiltä ja rehelliseltä kaiken tuon\nviheliäisen vesivellin jälkeen.\n\nMutta mitäs ollakkaan! Yhtäkkiä rupes kuningas pieksämään kieltään\ntaas ja sanoi, kuinka mukamas hän ja hänen veljentyttärensä olisit\niloiset, jos edes muutamat perheen paraimmista ja lähimmistä ystävistä\n\"suosiollisesti\", kuten hän sanoi, tahtoisivat syödä illallista heidän\nkanssaan sinä iltana ja sitten tavan mukaan valvoa vainajan ruumiin\nympärillä; ja jos mukamas hänen rakas veli vainajansa nyt olis voinut\npuhua, niin olis _hän_ hyvin hyvästi tiennyt, kutka nuo ystävät\nolit, sillä ne olivat hälle aina kovasti rakkaat ja hän oli usein\npuhunut heistä kirjeissään; niitä oli esimerkiksi: pastori Hobson ja\nkirkkoväärtti Lot Hovey ja herrat Ben Rucker ja Abner Shackleford ja\nLevi Bell ja tohtori Robinson ja heidän rouvansa ja leskirouva Bartley.\n\nPastori Hobson ja tohtori Robinson olivat sillä haavaa poissa,\nkaupungin toisessa päässä, samalla asialla kumpikin, niin sanoakseni;\nsillä tohtori passitti paraikaa muutamaa potilastaan toiseen maailmaan,\nja pastori oli mukana opastamassa mies parkaa oikealle tielle.\nAsianajaja Bell oli matkustanut Louisvilleen käräjöimään. Muut kaikki\noli saapuvilla, ja he tulivat joka sorkka paiskaamaan kättä kuninkaalle\nja kiittivät häntä ja puhuttelivat häntä; ja sitten he puristivat\nherttuan kättä ja hymyilivät hälle ja nyykyttivät päätään, sanomatta\nsanaakaan, ja herttua puolestaan teki kaikellaisia konsteja käsillään,\nja hänen kurkunperästään orisi alinomaa: \"gu-gu-gu-gu-gu--\", aivan kuin\nkapalolapsen, jok'ei osaa puhua.\n\nJa kuningas kyseli heiltä jos jotakin toisten kaupunkien asioista,\nmainiten aina ihmiset nimeltään, ja muistutteli kaikellaisia pikku\nseikkoja, joita kulloinkin oli tapahtunut kaupungissa tai Georgen\nperheelle tai Pietarille; ja aina hän luulotti heille, että Pietari\nmukamas oli kirjottanut noista asioista, mutta s'oli valetta; hän oli\nurkkinut kaikki tietonsa tuolta nuorelta pölkkypäältä, jonka me olimme\nmeloneet höyrylaivalle.\n\nSitten Mary Jane nouti sen kirjeen, jonka hänen setänsä oli\njättänyt jälkeensä, ja kuningas luki sen ääneensä ja sai tietysti\ntaas itkupuuskauksen. Kirjeen kautta annettiin asuinrakennus ja\nkolme tuhatta dollaria kullassa tytöille; ja sen kautta annettiin\nparkkitehdas (mainion tuottava affääri) ja pari muuta taloa\nmaatiloineen päivineen (noin seitsemän tuhannen dollarin arvosta)\nsekä kolme tuhatta dollaria kultaa Harveylle ja Williamille; ja\nniinikään ilmotettiin siinä kirjeessä, missä paikassa nuo kuustuhatta\noli kätkössä, nimittäin kellarin pohjassa. Sitten nuo kaks kanaljaa\nsanoivat, että mukamas oli parasta mennä noutamaan rahat heti ja lukea\nne muiden nähden, niin että kaikki kävis rehellisesti ja laillisesti;\nja he käskivät minun käydä mukaan kynttilä kädessä. No, me mentiin\nkellariin, ja he pönkäsit sen oven kiinni sisäpuolelta; ja löydettyään\nrahapussin, kaatoivat he kaikki rahat maahan, ja s'oli totta maarian\noikein juhlallista nähdä niin paljon kiiltävää kultaa yhdessä läjässä.\nJa kuninkaan silmät, ne kiilsivät melkein yhtä kirkkaasti, hänen\ntuijottaessaan tuota aarretta. Hän läimähytti herttuaa olkapäähän ja\nsanoi:\n\n\"Kas siinä! Se käy mukiinsa se! Vai mitä, Biljy? Hä? Se voittaa\nKuninkaan Kameleontin. Hä?\"\n\nHerttua vakuutti samaa. He koperoivat käsillään kultakolikoissa ja\nantoivat niiden juosta sormiensa välistä ja helistä pudotessaan maahan;\nja kuningas sanoi:\n\n\"Älähän sanokkaan. -- Me ollaan luotu olemaan veljiä rikkaille\nkarvarivainajille ja esiintymään perillisinä ulkomailta, s'on vissi\nse, Bilge veikkoseni. Semmosta s'on, kun luottaa Kaitselmukseen. Se\nse kuitenkin lopulta on paras tie maailmassa. Minä olen koetellut jos\njotakin ja tiedän mitä mä sanon.\"\n\nMelkein kuka hyvänsä olis tyytynyt tuohon kultaläjään siltänsä,\npistänyt sen pussiinsa semmosenaan; mutta mitä vielä! Heidän piti siinä\nruveta niitä lukemaan. Ja he lukivat ja lukivat, ja miten olikaan,\nhuomattiin me, että summasta puuttui neljäsataa viistoista dollaria.\nKuningas sanoi:\n\n\"Perhana! Mihin hiiteen hän on hukannut nuo neljäsataa viistoista?\"\n\nHe nuuskivat vielä joka paikan, mutta löytämättä mitään. Viimein sanoi\nherttua:\n\n\"Hän oli kivulloinen mies ja on kaiketi laskenut hullusti --\ntapahtuuhan semmosta. Paras kun annetaan tuon pikkusumman olla eikä\nhiiskuta siitä mitään. Tullaanhan me toimeen ilman sitäkin.\"\n\n\"Niin, kyllähän me toimeen tullaan aina, eihän siitä ole kysymystäkään\n-- mutta minä ajattelen tuota _laskemista_, näetkös. Mehän tahdotaan\nolla kaikin puolin tarkat ja rehelliset. Mehän tahdotaan tuoda kaikki\nnämä rahat sinne ylös ja laskea ne jokaisen nenän alla, ett'ei meitä\nmillään kurin kukaan vois epäillä. Ja kun tuo kuollut karvari nahjus\nnyt sanoo, että niit'on kuustuhatta dollaria, niin mitenkä perhanassa\n--\"\n\n\"Äläs hätäile\", sanoi herttua. \"Mitäs jos -- täytettäis kassanvajaus.\"\nJa hän rupes totta maarian kourimaan kultarahoja omasta taskustaan.\n\n\"Sepä, saakeli soikoon, oivallinen keksintö! Sulla _on_ pääkallo\noikealla paikallaan, herttua veikkoseni; minä takaan sen\", sanoi\nkuningas. \"Niinpä, piru vie, tehdäänkin. Vanha Kameleontti saa pelastaa\nmeidät pulasta taas\" -- ja hän rupes hänkin haalimaan keltasia kiekkoja\nplakkaristaan ja latomaan niitä kokoon.\n\nHe tulivat melkein puti puhtaiksi, mutta ne kuustuhatta dollaria saivat\nhe täyteen, viimeiseen ropoon.\n\n\"Kuuleks\", sanoi herttua, \"mulla on toinenkin jalomielinen aatos\nkallossani. Mennään nyt ylös ja lasketaan nämä rahat, ja sitten me\n_lahjotamme ne kaikki tyyni noille orpotytöille_.\"\n\n\"Herra siunakkoon sinua, veli herttua. Niin nerollista aatosta ei viel'\noo syntynyt syntisen ihmisen päässä. Sinusta pitäis tulla ministeri\nhallitukseen. Sen me teemme! Se on naula joka vetää, se kerrassaankin\ntappaa kaikki epäluulot, ja me istutaan varmasti satulassa, tulkoon\nmikä tulee. Sinä olet viisaampi kuin Salomo vainaja, rakas Bilgewater.\"\n\nNo, me kömpittiin ylös kellarista ja mentiin sisään, ja kaikki he\ntunkeilivat pöydän ympäri, kun kuningas rupesi lukemaan rahoja.\nHän latoi niitä pieniin sievosiin kekoihin, kolmesataa dollaria\nkuhunkin, ja siitä tuli kakskymmentä kekoa. Kaikki nuo kuokkavieraat\nsiinä ympärillä näyttivät siltä, kuin heill' olis ollut nälkä, ja\nmaiskuttelit kielellään. Sitten kuningas ja herttua kokosivat rahat\npussiin jälleen, ja minä näin selvästi, miten kuningas alkoi pöhöttyä\ntaas pitääkseen uutta puhetta. Ja niinpä jo alkoikin:\n\n\"Rakkaat ystävät! Minun autuas veli parkani, joka makaa kylmänä tuossa,\non ollut antelias niitä kohtaan, jotka hän jätti jälkeensä tähän surun\nlaaksoon. Hän on ollut antelias näille pienille orpokaritsoille,\njoita hän rakasti ja turvasi. Jaa, ja me, jotka tunnemme hänet, me\ntiedetään, että hän olis antanut heille vielä _enemmän_, jos hän ei\nolis pelännyt loukkaavansa rakasta William veljeämme ja minua. Vai\nmitä te luuletten, rakkaat ystävät? Minä vähästä puolestani olen aivan\nvarma siitä. Ja nyt kysyn minä: minkälaisia veljiä oltais me, jos me\ntänkaltaisella hetkellä astuttais hänen tielleen? Ja minkälaiset sedät\noltais me, jos me tällä hetkellä ryös -- niin, _ryöstettäis_ näitä\nrakkaita pieniä lammas-raukkoja, joita hän niin hellästi rakasti?\nJos minä tunnen Williamin oikein, ja minä luulen hänet tosiaankin\ntuntevani, niin hän -- mutta, minäpä kysyn häneltä.\" Hän kääntyi ja\nrupes tekemään herttualle kaikenlaisia merkkiä käsillään; ja herttua,\nhän muljotti häneen hetkisen ja näkyi olevan ymmällään mukamas, mutta\nsitten yhtäkkiä näkyi hän tajunneen mitä toinen meinas, ja hän ryntäsi\nkuninkaan päälle ja korisi \"gu-gu-gu-gu--\" täyttä kurkkua paljaasta\nilosta ja syleili häntä niin innokkaasti moneen kertaan, ett'ei siitä\ntahtonut tulla loppua. \"Aivan oikein\", sanoi kuningas, \"tiesinhän mä\nsen; ja minä toivon, että kaikki tästä näkevät, mitä hän ajattelee\nasiasta. Kas tässä, Mary Jane, Susanna, Joanna, ottakaa rahat, ottakaa\nne _kaikki tyyni_! S'on lahja häneltä, joka makaa tuossa, kylmänä ja\nkankeana, mutta autuaana.\"\n\nMary Jane kapusi hänen kaulaansa, ja Susanna ja Joanna karkasit\nhalailemaan herttuata, ja siinäkös sitä suudeltiin maiskuteltiin, niin\nettä minun oikein teki pahaa. Ja kaikki nuo muutkin tunkeilivat heidän\nympärillään kyyneleet silmissä ja tahtoivat paiskata kättä noille\nmolemmille konnille, huutaen toinen toistaan hullummasti:\n\n\"Mitä _hyviä_, mitä _jaloja_ ihmisiä! Mitä _suuria_ miehiä!\n_Enkeleitä_!\"\n\nNo, siinä pakistiin sitten jos jotakin vainajasta, kuinka hyvä hän oli\nollut ja mikä vahinko hänen kuolemansa oli koko seutukunnalle mukamas,\nja muuta mokomaa; ja kesken heidän pakinaansa tunkesi ulkoa muuan\nvanhanpuoleinen pitkä herra, jonka jänteret näkyivät olevan raudasta,\nsinne sisään ja jäi seisomaan oven suuhun. Hän ei sanonut mitään, vaan\nkuunteli ja katseli vain hyvin tarkasti; eikä kukaan sanonut mitään\nhälle, sillä kuningas puhui taas ja he kuuntelivat häntä. Hän sanoi,\njatkoksi johonkin, jota hän juur oli lörpötellyt:\n\n\"-- koska he olivat vainajan lähimmät ystävät. Sentähden kutsuin heidät\ntänne tän'iltana; mutta huomenna me toivotaan saada nähdä teidät\n_kaikki_ täällä, kaikki tyyni, sillä veli vainaja kunnioitti teitä\nkaikkia, hän rakasti teitä kaikkia, ja senpä vuoksi pitää myöskin\nhautaus-orgiat[12] tapahtua julkisesti.\"\n\nJa tuolla viisin hän sitten lörpötti hyvän aikaa, ikääskuin\nihastellen omaa ääntänsä, ja tavan takaa toi hän aina kuuluviin nuo\nhautaus-orgiansa taas, kunnes herttua ei enään voinut sitä kestää,\nvaan kirjotti pienelle paperipalalle: \"hautaus-_seremoniiat_, sinä\nvanha nauta!\" ja kääri sen kiinni ja ojensi sen ihmisten päiden yli\nkuninkaalle, kumittaen minkä jaksoi \"gu-gu-gu-gu-gu--.\" Kuningas luki\npaperipalan ja pisti sen taskuunsa ja sanoi sitten:\n\n\"William parka, vaikka hänen sielunvoimansa kenties ovat vähän\nvaillinaiset, on ainakin hänen _sydämmensä_ oikealla paikallaan. Hän\npyytää minun kaikin mokomin kutsua kaikki, kaikki hautajaisiin - ja\nsanoo puolestaan tervetuliaisensa. Mutta hänen ei tarvinnut huolehtia\n-- sitähän itse aioin tehdä juur ikään.\"\n\nJa niin veivasi hän virttään edelleen, olematta milläänkään, ja tuon\ntuostakin tulivat nuo orgiat framille taas, kuten ennenkin. Mutta\nkolmannella kerralla niitä mainitessaan, lisäsi hän:\n\n\"Minä sanon _orgiat_, vaikka sitä sanaa ei täällä juur käytettäne --\ntäällä taitaan enemmän käyttää sanaa 'seremoniiat';[13] Mutta orgiat on\nse oikea sana. Englannissa ei kukaan ihminen enää käytä 'seremoniiaa'\n-- s'on joutunut muodista. Me sanotaan 'orgiat.' S'on parempi sana,\nvastaa paremmin asiaa. Se johtuu toiselta puolen kreikkalaisesta\nsanasta _orgo_, joka merkitsee _ulkona_, ulko-ilmassa, ja toiselta\npuolen heprealaisesta sanasta _jiisum_, mullata maahan, peittää, siis:\nhaudata. Hautaus-orgiat merkitsee siis: julkinen hautaus ulkoilmassa.\"\n\nEn ikinä ole nähnyt niin häpeemätöntä vanhaa kanaljaa. Mutta se\nrautajäntereinen herra oven suussa räjähti hälle vasten silmiä aika\nnauruun. Kaikki hämmästyivät ja näkyivät suuttuvan. \"No, mutta\n_tohtori!_\" kuului joukosta, ja Abner Shackleford sanoi:\n\n\"Mutta, Robinson, etkö oo kuullutkaan sitä uutista? Tämähän on Harvey\nWilks.\"\n\nKuninkaan naamalle levisi heti hymy, imelä kuin siirappi, ja\nliehakoiden ja levitellen käsivarsiaan lähestyi hän vierasta ja sanoi:\n\n\"Onko se todellakin rakkaan veli vainajani hyvä ystävä ja oivallinen\nlääkäri? Minä --\"\n\n\"Pysykää minusta poissa!\" sanoi tohtori. \"_Tekö_ puhutte kuin\nEnglantilainen, te? vai niin? Empä ikinä ole kuullut huonompaa\nmatkimista. Tekö olisitte Pietari Wilksin veli? Te olette petturi eikä\nmitään muuta!\"\n\nNytkös syntyi elämää! He tunkeutuivat tohtorin ympäri ja kokivat\nhäntä rauhoittaa ja selittää hälle asiat, ja he kertoivat hälle,\nmiten Harvey monin kerroin oli todistanut olevansa Harvey, miten hän\ntunsi joka ihmisen nimeltä, jopa joka koirankin nimen kaupungissa; ja\nhe rukoilivat ett'ei hän loukkaisi Harveyn tunteita ja noiden tyttö\nparkain tunteita. Mutta turhaan! Tohtori vain kävi suoraan päälle kuin\nahven ja sanoi, että ihminen, joka väitti olevansa Englantilainen eikä\nosannut matkia Englantilaisen puhetapaa paremmin kuin tuo tuossa, ei\nikipäivänä ollut mikään Englantilainen, vaan valehtelija ja petturi.\nTyttö parat tarttuivat kuninkaaseen kuin takiaiset ja puhkesit\nporaamaan; mutta tohtori kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:\n\n\"Minä olin teidän isänne ystävä ja minä olen teidän ystävänne;\nja rehellisenä ystävänä, joka tahtoo suojella teitä ja auttaa teitä\nmurheista ja huolista, varoitan minä teitä ja kehoitan teitä kääntämään\nselkänne tuolle roistolle. Älkää olko missään tekemisissä hänen\nkanssaan, tuon kurjan maankiertäjän hullunkurisille kreikan- ja\nheprean-kielineen, kuten hän siansaksaansa nimittää. Hän on, kun onkin,\nmitä kurjin petkuttaja -- on tullut tänne, saatuaan tavalla tai toisella\ntietoonsa joukon tyhjiä nimiä ja asioita, ja te luulette tuota kaikkea\ntodistukseksi, ja nämä teidän yksinkertaset ystävänne täällä antavat\nmyöskin petkuttaa itsensä, vaikka heidän pitäis paremmin tietämän. Mary\nJane Wilks, sinä tiedät että minä olen ystäväsi, vieläpä ystävä, joka ei\nkatso omaa etuaan. Kuule nyt minua: aja tuo viheliäinen veijari ulos --\nminä _pyydän_ että teet niin. Tahdothan?\"\n\nMary Jane oikasihe suoraksi, ja voi pentele, kuinka hän oli kaunis! Hän\nsanoi:\n\n\"Tämä on mun vastaukseni!\" Hän nosti tuon ison rahapussin ylös ja pani\nsen kuninkaan käsiin ja sanoi: \"Ota nämä kuustuhatta dollaria, rakas\nsetä, ja käytä niitä sisareni ja minun hyväkseni miten itse tahdot;\nkuittia ei tarvita.\"\n\nSamassa paiskas hän kätensä kuninkaan kaulan ympäri toiselta puolen ja\nSusanna ja ristihuuli toiselta; ja kaikki ihmiset taputtelit käsiään ja\npolkivat lattiaa, kuin olis heitä hiis riivannut, ja kuningas nosteli\npäätään ja myhäili ylpeästi. Tohtori sanoi:\n\n\"No, minä pesen käteni. Mutta minä luulen sen päivän tulevan, jolloin\nte saatte kärsiä kovasti muistellessanne mitä nyt on tapahtunut\" -- ja\nhän meni tiehensä.\n\n\"Hyvästi, hyvästi, herra tohtori\", huusi kuningas hyvin ivallisesti\nhänelle jälkeen, \"me kyllä lähetetään teitä hakemaan, kun tuo kärsimys\ntulee\" -- ja siihen he kaikki nauroivat ja tykkäsit, että s'oli\nturkkasen sukkelasti sanottu.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nKun he kaikki olit menneet, kysyi kuningas Mary Janelta, mitenkä heillä\noli huoneita, ja Mary Jane sanoi, että heill' oli vieraskamari, jossa\nWilliam setä vois asua, ja hän antais oman huoneensa, jok' oli vähä\nisompi, Harvey sedälle ja menis itse makaamaan sisartensa huoneeseen,\nrautasänkyyn; ja vinnillä oli vielä pikku karsina pienine sänkyineen,\nsanoi hän. Kuningas sanoi, että se karsina sopis oivallisesti hänen\npalvelijalleen -- joka mukamas olin minä.\n\nMary Jane saattoi meidät ylös ja näytti meille huoneet, jotka kaikessa\nvaatimattomuudessaan olivat siistit ja hauskat. Hän sanoi tahtovansa\nmuuttaa pois vaatteensa ja muut pikku kauskunsa huoneestaan, jos\nn'olis setä Harveyn tiellä, mutta setä Harvey sanoi: \"johan nyt; anna\nvaattees olla vain, laps kulta.\" Hameet riippui pitkin seinää, ja\nniiden edessä oli verho halvasta kankaasta, joka ulottui lattiaan asti.\nYhdessä nurkassa makasi vanha hylkeennahkainen kapsäkki ja toisessa\nkitarankotelo, ja muuten oli siellä joka taholla kaikellaisia pikku\nposliinikapineita ja muuta roskaa, jolla mamsselit aina koristelevat\nhuoneitaan. Kuningas sanoi, että tuo kaikki vain teki huoneen\nkodikkaammaksi ja hauskemmaksi; ei suinkaan pitänyt mitään mullistaa\nhänen tähtensä. Herttuan huone oli pieni, mutta turkkasen nätti, ja\nminun karsinani vinnillä liiakskin muhkea mulle.\n\nIllalla sinä päivänä oli heillä suuret illalliset, ja kaikki nuo\nvieraat, jotka kuningas oli kutsunut, olit siellä, ja minä seisoin\nkuninkaan ja herttuan tuolien takana heitä passaamassa, ja talon\nneekerit passasivat muita. Mary Jane istui pöydän päässä, Susanna\nvieressään, ja kaiken aikaa hän vain valitteli heidän korppujensa\nhuonoutta ja sylttien kehnoutta ja miten mukamas kananpojanpaisti\noli sitkeää, -- ja ties mitä hassutuksia, joita naiset aina laskevat\nsuustaan, kun tahtovat kuulla kiitoksia; ja vieraat kaikki, jotka\nkyllä tunsivat että syötävät oli hyvin hyviä, sanoivat puolestaan:\n\"_Miten_ te aina saattekaan korppunne niin _mainion_ maukkaiksi?\" ja:\n\"Mutta _mistä_ te ootte saaneet niin erinomaisia sylttejä?\" ja sitten\nkoko joukon samaa imelää sorttia, jota aina saa kuulla tänkaltaisissa\nsiirappikekkereissä.\n\nKun h'olit lopettaneet, saatiin ristihuuli ja minä syödä rääpiäisiä\nkyökissä, sill'aikaa kun toiset auttoivat neekereitä korjaamaan\npöydästä. Ristihuuli heti lypsämään minulta kaikellaisia tietoja\nEnglannista, ja jumaliste, hän pani minut pari kertaa aika pinteeseen.\nNiinpä hän kysyi:\n\n\"Ookko koskaan nähnyt kuningasta?\"\n\n\"Ketä kuningasta? William Neljättäkö? Kyllähän toki -- hän käy meidän\nkirkossa.\" Minä kyllä tiesin, että mies aikoja sitten oli kuollut,\nmutt' en ollut siitä millänikään. Silloin tuo tyttö vietävä taas kysyi:\n\n\"Mitä? Käykö hän siellä useinkin?\"\n\n\"Josko hän käy? -- Joka sunnuntai hän käy siellä. Hänen penkkinsä on\naivan vastapäätä meidän -- toisella puolen saarnastuolia.\"\n\n\"Mutta minä luulin, että kuningas asuu Lontoossa.\"\n\n\"Niin, tietysti. Missä hän sitten asuis?\"\n\n\"Mutta _tehän_ asutte Sheffieldissä?\"\n\nMinä huomasin ampuneeni päin mäntyyn. Ei ollut muu neuvona kuin kouria\nkaulaani ikääskuin luupala kananpojasta olis tarttunut kurkkuuni; sillä\nviisin sain vähän aikaa tuumatakseni. Sitten sanoin:\n\n\"Minä meinaan tietysti, että hän käy meidän kirkossa oleskellessaan\nSheffieldissä. S'on vain kesän aikana, kun hän tulee sinne ottaakseen\nmerikylpyjä.\"\n\n\"Mitä? Mitä hupsutusta! Eihän Sheffield ole meren rannalla.\"\n\n\"Kuka sit' on sanonut sitten?\"\n\n\"Sinähän vast'ikään sen sanoit.\"\n\n\"_Minäkö_? Enhän sanonut.\"\n\n\"No, mutta herranen aika, sanoithan!\"\n\n\"Enhän toki. Mitä tämä tietää!\"\n\n\"Totta maarian sanoitkin!\"\n\n\"Totta maarian en puhunut sinneppäinkään.\"\n\n\"No, _mitä_ Herran tähden sitten sanoit?\"\n\n\"Minä sanoin, että hän tulee sinne ottaakseen meri_kylpyjä_. Sitä\nsanoin, enkä rahtuakaan muuta.\"\n\n\"No, hyvänen aika! Miten hän ottais merikylpyjä, jos ei siell' olis\nmerenrantaa?\"\n\n\"Katsotaanpas\", sanoin siihen minä, \"eikö ihmiset täällä ruukkaa\nkongressi-vettä?\"\n\n\"Kyllähän.\"\n\n\"No, täytyykö heidän matkustaa kongressiin sitä saadakseen?\"\n\n\"Eikö mitä.\"\n\n\"No, eipä tarvitse myöskään William Neljännen matkustaa meren rannalle\nsaadakseen merikylpyjä.\"\n\n\"No, miten hän sitten saa niitä?\"\n\n\"Aivan samalla viisin kuin ihmiset täällä saa kongressi-vettä --\ntynnyreissä. Kas nyt, siellä Sheffieldin palatsissa on aivan mainion\nhyvät muuripadat, sanon mä, ja kuningas tahtoo vetensä kuumana. He\neivät voi keittää niin paljo vettä siellä meren rannalla, sillä heillä\nei oo semmoisia rustinkeja.\"\n\n\"Jaha, johan ymmärrän. Olisit sanonut sen heti.\"\n\nNo, sillä kertaa olin ainakin päässyt pulasta, ja se mua ilahutti\nsuuresti. Mutta hän alkoi taas:\n\n\"Käykkö sinäkin kirkossa?\"\n\n\"Tietysti -- joka sunnuntai.\"\n\n\"Missä sin' istut silloin?\"\n\n\"Meidän penkissä tietysti.\"\n\n\"_Kenen_ penkissä?\"\n\n\"No hei, _meidän_ -- teidän setänne Harveyn penkissä.\"\n\n\"Hänenkö? Mitä _hän_ tekee penkillä?\"\n\n\"Istuu siinä tietysti. Mitä hän sillä tekis sitten?\"\n\n\"No, mutta herranen aika! Minä luulin, että hän seisois\nsaarnastuolissa, hän.\"\n\nKas niin. Olin unohtanut että ukko rahjus mukamas oli pappi. Minun\ntäytyi tarttua entiseen temppuun uudestaan ja olin siis hätäilevinäni\nkananpojanluun tähden, jommonen mukamas istui kurkussani taas --\nsaadakseni miettimisen aikaa. Sitten sanoin:\n\n\"No, mutt' ethän nyt Herran tähden luule, ett'ei siell' olis muuta kuin\nyks pappi kutakin kirkkoa kohen?\"\n\n\"No, mitä niitä enemmän tarvittais?\"\n\n\"Hä? Mitäkö enemmän? Niiden pitää saarnata kuninkaalle tietysti!\nLystikäs tyttö sinä! Niit' on koko seitsemäntoista kappalta, tiedäkkös.\"\n\n\"Seitsemäntoista! No, mutta herranen aika! Min'en kuolemakseni jaksais\nistua kuulemassa niin paljon pappia, jos koht' en ikinä pääsis\ntaivaaseen sen tähden. Meneehän heiltä totta maar koko viikko yhteen\nkyytiin.\"\n\n\"Äsh! Eiväthän he kaikki saarnaa yhtenä päivänä, tietysti -- yks\nkerrassaan vain.\"\n\n\"No, mutta mitä tekevät ne toiset kaikki sill' aikaa?\"\n\n\"Ooh, ei juur mitään -- levähtelevät tai kiertelevät ympäri haavilla\ntai vihkivät morsiusparia tai kastavat lapsia tai muita tommosia\npikkutöitä toimittelevat. Enimmäkseen he eivät tee mitään.\"\n\n\"No, mutta mitä hyötyä heistä sitten on oikeastaan?\"\n\n\"Hyötyä? Eihän heitä tietysti hyödyn tähden pidetäkkään, vaan sen\ntähden, että s'on muhkeaa ja _tyylikästä_, nääkkös. Ethän sinä näy\ntietävän mitään.\"\n\n\"Äh, en minä huolikkaan tietää tuommoisia hassutuksia. No, sanoppas,\nmillaista on palvelusväen olla siell' Englannissa? Onko niiden parempi\nkuin neekerien täällä?\"\n\n\"_Ei_! Palvelusväkeä tuskin pidetään ihmisinäkään Englannissa. He\npitelevät heitä pahemmin kuin kohtaan.\"\n\n\"Eikö niill' anneta vapaapäiviä, niinkuin täällä meillä, jouluna ja\nuunna vuonna ja heinäkuun neljäntenä?\"[14]\n\n\"Mitä vielä! Kuuleehan sen, ett'et oo ollut Englannissa sinä. Voi,\nvoi, ristih--, voi, voi, Joanna, he eivät näe ainoatakaan friipäivää\nvuoden toisesta päästä toiseen; eivät koskaan saa haistaakkaan mitään\nsirkkusta tai tiateria tai neekeriavisoonia tai mitään muuta semmosta\nhuvitusta.\"\n\n\"Eikö ne pääse kirkkoonkaan.\"\n\n\"Ei koskaan.\"\n\n\"Mutta _sinähän_ käyt aina kirkossa.\"\n\nNo, siinä seisoin taas. Olin peräti unohtanut, että mukamas olin tuon\nukko lurjuksen palvelija. Mutta minä toinnuin pian ja kehräsin hälle\nkokoon pitkän selityksen, miten mukamas _pikäntti_ oli toista kuin\ntavallinen palvelija, ja että minä nyt olin pikäntti ja että minun\nsemmosena _täytyi_ käydä kirkossa vastoin tahtoanikin, herrasväkeni\nkanssa, sillä niin seisoi laissa, sanoin mä. Mutta loruni ei mahtanut\nmult' oikein luistaa, sillä huomasinpa että hän puisteli päätään vähän.\nHän sanoi:\n\n\"Kunnian sanalla -- etkö sin'oo istunut tässä hyvän aikaa panemassa\nmulle omias?\"\n\n\"Kunnian sanalla, en\", sanoin mä.\n\n\"Etkö mitään?\"\n\n\"En niin sanaakaan.\"\n\n\"Pane kaks sormea tämän kirjan päälle ja vakuuta sit' uudestaan.\"\n\nMinä kyllä näin, että se vain oli vanha sanakirja, ja niinpä panin heti\nkäteni sen päälle ja sanoin niinkuin hän tahtoi. Ja sitten hän näytti\nvähän tytyväisemmältä ja sanoi:\n\n\"No, minä sitten uskon siitä osan, mutt' empä totisestikaan usko\nkaikkia.\"\n\n\"Mitä s'on kuin sin'et tahdo uskoa, Joanna?\" kysyi Mary Jane, joka\nsamassa tuli seilaten sisään, Susanna takanaan. \"S'on ilkeää sulta, kun\npuhut tuolla lailla hälle, poika paralle, jok'on muukalainen täällä ja\nniin kaukana poissa kotoaan. Mitäs itse sanoisit, jos joku tekis sulle\ntuolla lailla?\"\n\n\"Aina sin' oot tommonen, Maija, -- aina sinä sänttäät auttamaan\nihmisiä, ennenkun mikään on hätänä. Enhän min'oo tehnyt hälle mitään.\nHän on istunut tässä leipomassa mulle kaikenlaisia hupsuja juttuja,\nja minä vain sanoin, ett'en voinut niitä kaikkia niellä; muuta en oo\nsanonut, en sanaakaan. Totta kai hän nyt sen verran kestää?\"\n\n\"Sen verran? Sanoit mitä tahansa -- hän on vieraana täällä ja meidän\nkestivieraana nyt, ja s'oli ilkeää sulta puhua hälle tuolla lailla. Jos\nolisit hänen sijassaan ja joku sanois sulle semmosta, niin se surettais\nsinua ja sais sinut häpeemään; eikä sinun myöskään pitäis sanoa niin\ntoiselle.\"\n\n\"No, mutta hyvä Maija, hän sanoi --\"\n\n\"Min'en välitä siitä, mitä hän _sanoi_ -- se ei kuulu tähän. Sinun\npitää sittenkin olla hälle _ystävällinen_ etkä saa sanoa hälle mitään,\njosta hän näkee olevans kaukana kotoaan ja vieraiden ihmisten parissa.\nYmmärräkkös?\"\n\nMinä aattelin siinä itsekseni, että tämä on se tyttö, jota minä annan\ntuon vanhan veijarin kuninkaaksi puijata niin hävyttömästi!\n\nSitten puhkes Susanna puhumaan, ja hänkös vasta ristihuulta ripitti\nniin, ett' oikein pöyristytti!\n\nJa minä aattelin itsekseni, että tuoss' on _toinen_, jota minä annan\nnoiden konnain petkuttaa!\n\nSitten Mary Jane pääsi uuteen vauhtiin taas, ja vaikka hän tapansa\nmukaan puhui lempeästi ja kauniisti, niin istui siinä lopulta\nristihuuli raukka kuin mikäkin vaivanen syntinen ihminen ja puhkes\nviimein poraamaan, tyttö parka.\n\n\"No, kas niin\", sanoivat nuo toiset molemmat, \"pyydä hältä sitten\nanteeks.\"\n\nJa totta maarian tekikin hän sen. Ja hän teki sen niin turkkasen\nkauniisti vielä, niin viehättävästi oikein, että minua suoraan sanoen\nliikutti; ja minä vanha pakana toivoin vain saavani syöttää hälle tuhat\nvalhetta lisää, jotta hän sais tehdä sen vielä kerran.\n\nMutta samassa aattelin siinä myös itsekseni, että kas tuossa _vieläkin_\nyks, jota nuo siunatut roistot minun avullani nylkevät. Kun hän oli\nlopettanut, rupesit he kaikki kolme pakinoimaan kanssani ja pitivät\nminua niin hyvänä kuin koskaan kukaan taitais, jotta mull' olis\nkodikasta olla ja tietäisin heidät ystävikseni. Lopulta tunsin olevani\nniin kurja, niin viheliäinen, niin kehno ihminen, että minä päätin, kun\npäätinkin, itsekseni: \"Minä varastan heille takasin nuo rahat, vaikka\nhenki menis.\"\n\nSikspä jätin heidät hyvästi ja sanoin meneväni nukkumaan, vaikk'en\nsuinkaan aikonut nukkua heti. Päästyäni yksikseni, rupesin näet\nvahvasti tuumaamaan. Sanoin siinä itsekseni: meenkö suoraa päätä\ntuon tohtorin luo ja paljastan nuo petturit? Ei -- sitä en tee.\nHän kenties kertois kuka oli hälle kannellut, ja silloin kuningas\nja herttua kyllä leipoisit mulle lämpimät kakut. No, meenkö mä\nkuiskaamaan Mary Janelle kaikki tyyni? Ei -- se ei käy laatuun sekään.\nHän ei osais teeskennellä, vaan hänen silmistään nähtäis pian että\nhän tietää jotakin, ja kun noilla molemmilla veijareilla oli rahat,\npujahtaisit he salaa tiehensä niineen päivineen. Ei -- ei ollut muuta\nkuin yks neuvo. Minun täytyi varastaa rahat, ja mun täytyi näpistää\nne niin näppärästi, ett'ei kukaan vois epäillä minua varkaaksi.\nSitten kätkisin ne varmaan paikkaan, ja kun me oltais täältä kylliks\nkaukana alajoella, kirjottasin Mary Janelle ja kertosin missä rahat\noli. Mutta s'oli paras, että kaappaisin ne jo tän' iltana, sillä tuo\ntohtori vois milloin hyvänsä ruveta rettelöimään ja peloittaa molemmat\nmatkakumppalini pois kaupungista, jolloin he kyllä luiskahtaisit\ntiehensä ryöstöineen päivineen.\n\nNo, tuumasin mä, minä menen nuuskimaan heidän huoneisiinsa. --\nYläporstuassa oli pimeä, mutta minä löysin herttuan huoneen ja kopeloin\nsiellä hetken aikaa pimeässä, kunnes tulin ajatelleeksi, ett'ei\nkuningas juur ollut niitä, jotka antavat toisen hoitaa rahojaan; ja\nniinpä menin hänen huoneeseensa ja rupesin kopeloimaan siellä. Mutta\nmin'en voinut saada juur mitään aikaan pimeässä enkä uskaltanut\nkynttilääkään sytyttää. Ja niinpä päätin piiloutua sinne ja jäädä heitä\nväijymään. Samassa kuulin heidän askeleensa ja aijoin mennä piiloon\nsängyn alle; mutta siinä kiireessä sit' en löytänytkään, vaan hiipaisin\ntuohon verhoon, jonka takana oli Mary Janen vaatteet. No, ei muu\nneuvona kuin puikahtaa sen taakse ja kätkeytyä hameiden sekaan. Sinne\njäin seisomaan hiljaa kuin hiiri.\n\nHe tulivat sisään ja lukitsivat oven jälestään; ja heti ensimmäiseksi\nmeni herttua kontalleen ja kurkisti sängyn alle. Silloin minä iloitsin\nsiitä, ett'en ollut sitä löytänyt. -- No, he istuivat alas, ja kuningas\nsanoi:\n\n\"No, mik' on hätänä? Sano sanottavas lyhyesti. S'on parempi, että\nm'ollaan siellä alaalla lohduttamassa noita surevia tyttöjä kuin ett'\nistutaan täällä ja annetaan heill' aikaa puhua meistä.\"\n\n\"Joo, seikka on se, Capet, että min' oon kovasti levoton. Tuo tohtori\nminua huolettaa. Mitkä sull'on aikomukset? Mull'on muuan aatos, ja s'on\nmielestäni hyvä.\"\n\n\"No, mikä s'on, herttua?\"\n\n\"Joo, s'on se, että me luistetaan tiehemme jo tän' yönä, ennen kello\nkolmea aamulla, ja reissataan jokea alaspäin rahapussi kontissamme.\nVarsinkin kun joutui kynsiimme niin mukavasti, aivan kuin olis lentänyt\nsuuhumme paistettu varpunen; eihän meidän tarvinnutkaan _varastaa_ sitä\n-- oomme saanut sen lahjaks. Minun neuvoni on, että me korjataan täältä\nluumme.\"\n\nMinä tulin kovin pahoilleni siellä Mary Janen hameiden välissä.\nPari tuntia sitten vielä olis herttuan tuuma ollut mulle melkein\nyhdentekevä, mutta nyt se minua suretti ja peljätti. Silloin onneksi\nsanoi kuningas:\n\n\"Mitä pirua! ja mekö sillä viisin luovuttais lopusta, jok'on paras osa\nkaikesta? Ookko sinä hullu? Vai jätettäis me tänne kaheksan yheksän\ntuhatta dollaria kiinteimistöön, jonka voi muuttaa rahaksi yhtä\nhelposti kuin kultakangen. Eihän m'olla hölmöjä.\"\n\nHerttua mutisi vastaan; hänen mielestään oli kultapussi heille\nkylliksi, ja hän ei kernaasti tahtonut kaivaa syvemmälle -- ei\npuolestaan tahtonut ryöstää kolmea orpo raukkaa puti puhtaaks.\n\n\"Mitä joutavia!\" sanoi kuningas. \"Mehän ei ryöstetä heiltä mitään muuta\nkuin juur nämä rahat. Ne, jotka ostavat omaisuuden, ne saavat pitkän\nnokan, eikä tytöt. Kun näet tulee tunnetuks, ett' omaisuus ei ollut\nmeidän -- ja se kyllä saadaan tietää meidän mentyämme hiiteen -- niin\njulistetaan kauppa mitättömäks ja omaisuus peruutetaan kuolinpesälle.\nNää orpotytöt saavat talonsa tavaransa takasin, ja siin'on jumaliste\naivan kylliks _heille_; he ovat sitä paitte nuoria ja reippaita ja\nvoivat helposti ansaita elatuksensa. _Heillä_ ei ole niin mitään hätää.\nHyvä jumala, onhan niitä tuhansia, satoja tuhansia, joilla sittenkin\non monin kerroin huonompi toimeentulo. _Heillä_ totta maarian ei ole\nvähintäkään valittamista, s'on vissi se.\"\n\nNo, loppu lorusta oli, että kuningas puhui hänet kumoon, niin että\nhän lopulta myöntyi ja sanoi: \"no, olkoon menneeksi\" Mutta kuitenkin\nherttua vielä huomautti, ett'ei heidän suinkaan pitäis jäädä kauvaks\naikaa tähän kaupunkiin, koska mukamas tuo kiusanhenki tohtoriksi\nsaattais keittää heille aika sopan. Mutta kuningas sanoi vain:\n\n\"Viis minä tohtorista! Mitä mä _hänestä_ välitän! Menköön hiiteen!\nOnhan meillä puolellamme kaikki kaupungin pässinpäät -- ja ne on\ntietysti enemmistönä niin täällä kuin muuallakin.\"\n\nJa niin h'olit lähdössä alas jälleen. Silloin sanoi herttua:\n\n\"Mutta minä pelkään, että me kätkettiin rahat hulluun paikkaan.\"\n\nAha! aattelin mä. Olin näet jo ruvennut pelkäämään, ett'en sais mitään\ntietääkkään.\n\n\"Miks niin?\" sanoi kuningas.\n\n\"Siks että Mary Jane nyt tulee pukeutumaan mustiin, ja yht'äkkiä\nlähettää hän tänne neekerin noutamaan hälle tarpeelliset vaatteet; ja\nluulekko sinä että neekeri vois nähdä niin paljon rahaa lainaamatta\nvähäsen?\"\n\n\"Sull'on saakelin hyvä pää, sulla, herttua veikkoseni\", sanoi kuningas\nja rupes samassa kopeloimaan verhon takana pari jalkaa siitä, jossa\nminä seisoin. Minä likistyin seinää vasten niin tiivisti kuin voin ja\nolin niin hiljaa kuin mahollista, vaikka mua vähän värisytti; ja minä\nmietiskelin mitä nuo junkkarit tekis mulle, jos joutuisin kiinni, ja\nmitä minä silloin sanoisin. Mutta kuningas sai rahapussin käsiinsä,\nennenkun olin ennättänyt ajatella ajatukseni loppuun, eikä hän nähnyt\nminua. Sitten sysäsivät he pussin muutamasta repeämästä sisään\nolkimatrassiin, jok' oli höyhenpolstarin alla sängyssä, ja sanoivat,\nettä s'oli turkkasen hyvä piilopaikka, koska neekerit mukamas aina\npuistelee höyhenpolstarit vain, koskematta olkimatrassiin muuta kuin\npari kertaa vuodessa; sikspä mukamas nyt ei tarvinnut pelätä, että\nkukaan kävis noita rahoja varastamassa.\n\nMutta siinä he erehtyivät. Ennenkun h'olit puolivälissä rappusia, oli\nmulla pussi käsissäni. Sitten haparoin takasin karsinaani ja kätkin sen\nsinne, kunnes keksisin paremman piilopaikan. Arvelin paraaksi, että\npiilottaisin sen johonkin paikkaan ulkopuolelle talorakennusta, sillä\njos he kaipaisit sitä, nuuskisivat tietysti ensiksi joka nurkan koko\ntalossa. Sen hyvin tiesin. Sitten panin maata, vaatteet päälläni; mutt'\nempä saanutkaan unta, sillä niin olin pänningissä saadakseni tämän\nasian selville. Viho viimeinkin kuulin kuninkaan ja herttuan kämpivän\nylös; ja silloin vyöryin alas sängystäni ja makasin hetkisen mahallani,\nleuka vasten niiden tikapuiden ylintä puolaa, jotka johtivat karsinaani\n-- odottaen sillä viisin mitä ehkä nyt tulis. Mutta mitään ei tullut.\n\nMakasin siinä kunnes kaikki tyyni oli hiiren hiljaa koko talossa; mutta\nsilloin konttasin alas tikapuita pitkin taas.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nMinä ryömin heidän ovelleen ja kuuntelin. He kuorsasit että kumisi,\nja minä hiivin siitä varvasnenällä tieheni ja pääsin eheänä rappusia\nalas. Ei kuulunut hengen hievahusta. Kurkistin ruokahuoneen ovenraosta\nja näin kaikkein niiden, joiden piti valvoa ruumiin ääressä, sikeästi\nnukkuvan tuoleillaan. Ovi oli siitä auki vierashuoneeseen, jossa\nkuollut makasi, ja kummassakin suojassa paloi kynttilä. Minä hiivin\nsiitä ohi, ja toinenkin vierassuojan ovi oli auki, mutta siell'ei\nollut ketään sisässä muita kuin Pietari vainaja. Astuin eteenpäin,\nmutta porstuan ovi oli lukittu ja avain poissa. Samassa kuulin jonkun\ntulevan rappusia alas, takanani. Silloin lippasin vierassuojaan ja\nvilkasin hät'hätää ympärilleni, mutt'en jumaliste keksinyt mitään muuta\npiilopaikkaa rahapussille kuin karvarin kirstun. Kansi oli työnnetty\nnoin jalan verta sivulle päin, niin että kuolleen kasvot näkyivät\nvalkosen harson alta. Minä pistin rahapussin sinne ja työnsin sen\nkappaleen matkaa kannen alle, justiin siltä paikalta, missä kuolleen\nkädet lepäsit ristissä. Minun käteni kosketti niihin, ja silloin mua\npikkusen pöyristi; n'oli niin kylmät. Minä karkasin siitä tieheni ja\nmenin piiloon oven taakse.\n\nS'oli Mary Jane, joka tuli. Hän astui suoraa päätä kirstun viereen,\nhyvin hiljaa kuitenkin, ja pani polvilleen ja katsoi sinne sisään.\nSitten otti hän framille nenäliinansa, ja minä näin että hän itki,\nvaikka hän oli selin minuun. Minä hiivin ulos, ja luikuessani\nruokahuoneen ohi kurkistin taas ovenraosta sisään. He eivät olleet\nliikahtaneet paikaltaan, eikä siis kukaan ollut minua nähnyt. Kaikki\noli kuin olla piti.\n\nMinä hiivin takasin karsinaani, mutta minua suututti että yritykseni\noli päättynyt sillä viisin, nähtyäni niin paljon vaivaa ja vaaraa. Jos\nvain rahapussi sais olla rauhassa paikallaan -- aattelin mä -- niin ei\nhätääkään; sillä kun m'oltais päästy pari sataa virstaa jokea alaspäin,\nvoisin kirjottaa Mary Janelle asiasta ja hän sais kaivattaa ruumisarkun\nmaasta ja ottaa pussin haltuunsa; mutta luultavampaa monin kerroin\noli, että he löytäisit pussin jo seuraavana aamuna, kun ruumisarkun\nkansi oli ruuvattava kiinni jälleen. Ja silloin kuningas tietysti\nheti sieppais rahat itselleen taas eikä sitten hevillä enää päästäis\nketään niitä varastamaan. Senpä tähden mull' oli ankara halu pujahtaa\nalas uudelleen ja kaapata pussi kainalooni, mutta min'en uskaltanut.\nAamu oli jo lähenemässä, ja millä hetkellä hyvänsä vois joku noista\nvalvojista ruokasalissa herätä ja yllättää minut -- yllättää minut\nkantamasta kainalossani kuuttatuhatta dollaria, joita ei kukaan ollut\nuskonut haltuuni. Ei, eikös hiis -- aattelin itsekseni -- min'en tahdo\ntulla sekotetuksi mokomaan juttuun.\n\nTullessani aamulla alas, oli vierashuoneen ovi lukittuna ja valvojat\nolit menneet tiehensä. Siell'ei ollut muita kuin talonväki ja\nleskirouva Bartley. Minä koin urkkia heidän kasvoistaan, olisko mitään\noutoa tapahtunut, mutt' en huomannut mitään.\n\nAamupäivällä tuli hautausurakoitsija apulaisineen, ja he asettivat\nruumisarkun parin tuolin päälle keskelle huonetta, ja sitten he\ntälläsit riveihin kaikki talon tuolit ja lainasit lisää naapureilta,\nkunnes kaikki huoneet olit melkein täynnään. Ruumisarkun kansi oli\naivan samassa tällingissä kuin ennen, mutta min'en tohtinut käydä\nkatsomaan, olisko rahapussi tallella, kun niin paljo ihmisiä oli\nympärillä.\n\nSitten alkoi vieraat kokoontua, ja kuningas ja herttua ja tytöt\nistuivat eturiviin kirstun pään puoleen, ja noin puolen tunnin\nkuluessa kävivät nyt vieraat, toinen toisensa perästä, katsahtamassa\nalas vainajan kasvoihin, ja muutamilta tipahti pari kyyneltä, ja\ns'oli kaikki hyvin juhlallista ja hiljaista; mutta tytöt ja nuo\nmolemmat roistot painoivat kaiken aikaa päitään alaspäin ja pitivät\nnenäliinojaan silmäinsä eessä ja porasivat vähäsen. Mitään muuta ääntä\nei kuulunut kuin toisinaan jonkun jalan krapsinta lattiaan tai kun joku\nniisti nenäänsä -- ja min' olen huomannut, ett' ihmiset aina kuuraavat\nkärsäänsä kaikkein enimmän juur hautajaisissa, pait kenties kirkossa.\n\nKun talo oli tullut täyteen väkeä, luikerteli heidän joukossaan\nhautausurakoitsija niin sanomattoman lempeänä ja pehmeänä mustissa\nhansikoissaan, järjestäen kaikki tamineet ja osottaen paikat kaikille;\nei hän sitä tehdessään elämöinnyt vähintäkään, ei enemmän kuin kissa.\nEikä hän edes puhunut yhtään halkaistua sanaa; hän vain hiljaa ja\nvaroen käänteli ja väänteli ihmisiä sinne tänne ja hankki paikat\nmyöhästyneille, aukaisten heille tietä; ja kaikki hän sai aikaan\nainoastaan muutamilla pään- ja kädenliikkeillä. Sitten hän itse\njäi seisomaan huoneen perimmäiseen päähän, selkä seinää vasten. En\nikipäivinäni ole nähnyt niin hiljaista, niin sävysää, niin salamielistä\nmiestä; hän ei yhtään kertaa edes hymähtänytkään, ei enempää kuin\npalvattu lampaanlapa.\n\nHe olivat lainanneet muutaman urkuharmoonin, mutta s'oli kipeä, sillä\nkun kaikki oli valmiina, istui muuan nuori rouva sen eteen ja alkoi\nsitä rumputtaa, ja se ähkyi ja ryökkäsi ja voivotti niin surkeasti,\nkuin sit' olis vaivannut koliikki. Kaikki yhtyivät virteen ja veisasit,\nja minun mielestäni oli Pietari vainaja ainoa, joll' oli hyvä olla,\nsillä hän ei kuullut mitään. Sitten pastori Hobson nousi seisaalle,\nhyvin juhlallisesti ja verkalleen, ja rupes puhumaan; mutta justiin\nsamassa alkoi kuulua mitä hirveintä melua alhaalta kellarista. S'oli\nvain yks ainoa koira, mutta se piti semmosta riivatun elämää, ett' olis\nluullut rauhan rauenneen koko maan päältä, eikä siitä tullut mitään\nloppuakaan. Pastorin täytyi vaieta kesken ruumissaarnaansa ja jäädä\nodottamaan -- siinähän tuskin voi kuulla edes omaa ajatustaankaan.\nS'oli turkkasen tuskallista, eikä kukaan näkynyt tietävän mikä\ntulis neuvoks. Mutta kesken kiusaa nähtiin, miten tuo pitkäkoipinen\nhautausurakoitsija teki pienen viittauksen pastorille ikäänkuin sillä\nsanoen: \"Olkaa huoleti -- luottakaa minuun.\" Sitten kyykistyi hän\nalas ja lähti hiipimään pitkin seinän vierustaa, niin että vain hänen\nhartiansa näkyivät ihmisten päiden ylitse. Sill'aikaa yltyi kähäkkä\nja kiljunta kellarissa yhä kiivaammaksi. Viimein, kierrettyään kaks\nseinää huoneesta ja lennettyään ulos, näkyi urakoitsija kuitenkin\npäässeen perille kellariin. Me kuulimme aimo lätkähyksen, ja koira\nkiljasi pari kertaa hirveästi, ja sitten tuli haudan hiljaisuus, ja\npastori jatkoi puhettaan ihan säntilleen samasta paikasta, johon oli\nsen katkaissut. Parin minuutin päästä tuli hautausurakoitsijan selkä ja\nhartiat taas soljuen sisään pitkin seinää, ja hän seisahtui entiselle\npaikalleen, nousi seisomaan, pani kätensä ikääskuin kaihtimiksi\nmolemmin puolin suutaan ja kurotti kaulansa kuin kurki, ihmisten pään\nyli, pastorin suuta vasten ja kuiskasi -- niin että kuului kaikkialle\n--: \"_Sill' oli rotta_!\" Sitten hän vaipui alas paikalleen jällensä.\nSelvästi näkyi, ett' ihmiset olit hyvin tyytyväiset, sillä heit' oli\ntietysti ahdistanut ankara uteliaisuus. Tommoset pikku palvelukset\nei maksa mitään, mutta ne ne on, jotka tekevät ihmisen suosituksi ja\nrakastetuksi lähimmäistensä joukossa. Niinpä nyt tuossa kaupungissa\nesimerkiks ei ollut yhtään sielua, jost' olis pidetty niin paljon kuin\ntästä hautausurakoitsijasta.\n\nNo, ruumissaarna oli hyvin kaunis, mutta hirveän pitkä ja ikävä; ja sen\njälkeen kuningas heti taas tukki puhumaan ja veivasi sisästään pitkän\npivollisen sanoja, paljasta lorua ja roskaa kaikki tyyni. Viimein\nloppui toki sekin, ja hautausurakoitsija alkoi seilata ruumisarkulle\nruuvimeisseli kädessään. Silloin pusertui hiki nahastani, ja minä\ntarkastelin häntä kovalla pinnistyksellä. Mutta hän ei rähjännyt\nollenkaan, ei vonkinut eikä tonkinut; hän vain lykkäs kannen hiljaa\npaikalleen ja ruuvasi sen kiinni tottuneella kädellä. Siin' oltiin\nsiis. Min'en edes varmaan tiennyt, oliko rahapussi siellä vai ei. Mitäs\njos joku olis kaapannut sen käpäliinsä ja sitten luistanut tiehensä\nhiiren hiljaa? -- miten minä silloin rohkenisin kirjottaa Mary Janelle?\nJos hän kaivattais ylös kirstun eikä siitä mitään löytäiskään -- mitä\nhän ajattelis minusta? Saattaishan päälle päätteeks käydä niinkin, että\nhe panisit poliisin ajamaan minua takaa ja minä joutuisin putkaan. Ei,\nparas olis, etten olis millänikään koko jutusta, etten kirjoittais\nsanaakaan. Olinhan vain saanut aikaan sotkua ja ikävyyttä sekaantumalla\ntoisten asioihin. Kunhan en olis sitä tehnyt!\n\nNo, he hautasit Pietarin niinkuin muitakin haudataan, ja me palattiin\ntakasin hautausmaalta, ja minä tarkastelin heidän naamojaan taas --\nen voinut sit' auttaa enkä saada mitään rauhaa. Mutta siitä ei mitään\nlähtenyt; naamat eivät kertoneet mulle tämän taivaallista.\n\nIltapäivällä teki kuningas visiittejä jos jossakin ja oli ilettävän\nimelä ja ystävällinen joka paikassa; ja samassa antoi hän heidän tulla\nsiihen luuloon, että hänen seurakuntansa Englannissa mukamas kaipasi\nhäntä kovasti, jonka vuoksi hänen täytyis saada kaikki asiat täällä\njärjestetyks mitä kiireimmiten ja sitten palata suoraa päätä kotiin.\nHän oli kovasti pahoillaan mukamas, kun ei voinut viipyä täällä\nkauvemmin; ja niin olit kaikki muutkin, vaikka he kyllä sanoivat\nymmärtävänsä, ett'ei sit' asiaa voinut auttaa. Sitten sanoi hän,\nettä hän ja William tietysti ottaisit tytöt mukanaan Englantiin; ja\nse seikka heitä kovasti ilahutti, koska tyttöjen nyt tulis hyvä olla\nsukulaisten luona, meinasivat he; ja se seikka ilahutti tyttöjä myös\n-- ilahutti heitä siihen määrään, että he melkein unohtivat kaiken\nsurunsa, ja he pyysivät hänen myydä omaisuuden niin pian kuin suinkin,\nniin olisit he valmiit lähtemään milloin hyvänsä. Nuo pikku raukat\nolivat niin iloiset ja onnelliset, että minua oikein pöyristytti\najatellessani miten heitä narrattiin ja petkutettiin; mutta min'en vain\nkeksinyt mitään neuvoa heidän avuksensa.\n\nNo, kuningas jumaliste kuuluttikin heti, että talo ja neekerit ja koko\nirtaimisto myytäis huutokaupalla kolmantena päivänä hautajaisista;\nmutta jos joku tahtois tehdä kauppoja sitä ennen, niin kävis sekin\nlaatuun.\n\nSiitä nyt tyttöjen ilo sai ensimmäisen iskun, sillä ens päivänä\nhautajaisista, tuossa kello kahentoista aikana, tuli pari\norjakauppiasta kuninkaan luo, ja hän möi heille kaikki neekerit,\nja näiden piti lähteä, -- poikien jokea ylöspäin Memphisiin, mutta\nheidän äitinsä jokea alas Orleansiin. Minä luulin, että tytöiltä ja\nneekereiltä sydämmet siinä särkyis surusta; he itkivät toinen toisensa\nrinnoilla niin kauheasti, että minun oikein rupes tekemään pahaa\nsitä nähdessäni. Tytöt sanoivat, että he eivät koskaan olleet edes\naavistaneet, että perhe tuolla tavoin tulis hajotetuksi tai myydyksi\npois kaupungista. Min'en ikipäivinä sais muististani sitä surkeaa\nnäkyä, kun nuo tyttö raukat ja neekerit pitivät toisiaan kaulasta ja\nitkeä nyyhkyttivät, enkä min' olis kestänyt sitä toitottamatta ulos\nkoko totuutta, joll'en olis tietänyt, että kauppa oli peräti mitätön ja\ntulis puretuksi, ja että neekerit siis myös parin viikon päästä olisit\nkotona jälleen.\n\nAsia nosti paljon melua kaupungissa, ja monet sanoivat suoraan, että\ns'oli häpeällistä tuo, kun sillä tavoin erotettiin äiti ja lapset. Se\nmyös pilasi noiden molempain roistojen hyvää mainetta; mutta tuo rahjus\nkuninkaaksi kävi mielettömyydessään päälle vain kuin lautapää härkä,\nvälittämättä vähintäkään herttuan varoituksista. Ja herttua puolestaan\noli kovasti levoton. Tuli sitten tuo avisioonipäivä. Varhain aamulla\nkuningas ja herttua kömpivät ylös minun karsinaani ja herättivät minut;\nja minä näin heti heidän naamoistaan, että nyt oli piru merrassa.\nKuningas sanoi:\n\n\"Kävitkö sie minun huoneessani toisiltana?\"\n\n\"En, teidän majesteettinne\" -- niinhän minun aina tuli häntä nimitellä\nmeidän liittokuntamme kesken.\n\n\"Olikko sie siellä eilen tai eilen illalla?\"\n\n\"En, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Sano nyt totuus -- äläkä valehtele.\"\n\n\"S'on suora totuus, teidän majesteettinne. Min'en oo ollut teidän\nhuoneessanne varpaillanikaan sittenkun fröökynä Mary Jane ens iltana\nnäytti sitä Teille ja ja herttualle.\"\n\nHerttua sanoi:\n\n\"Ookko nähnyt kenenkään muun sitten käyvän siellä?\"\n\n\"En, teidän armonne, en -- en ainakaan muistaakseni.\"\n\n\"Aatteleppas nyt!\"\n\nMinä tuumailin hetkisen, keksin sitten keinon ja sanoin:\n\n\"Niin, niin, kyllähän minä näin neekerien käyvän siellä moneen kertaan.\"\n\nMolemmat säpsähtivät ja katselit sitten toinen toistaan; näyttivät ens\nsiltä kuin eivät olis sitä odottaneet, mutta sitten siltä kuin olisit\nsit' odottaneet. Herttua sanoi:\n\n\"Kävitkö ne siellä _kaikki_.\"\n\n\"Ei, ei ainakaan kaikki yhdellä kertaa. Niin -- minä, muistaakseni, en\nnähnyt heidän tulevan ulos yhdessä muuta kuin yhden kerran.\"\n\n\"Ohoo! -- no, millonkas s'oli sitten?\"\n\n\"Joo, s'oli kaiketikkin samana päivänä kuin hautaus -- aamulla,\nvaikk'ei kovin aikasin, minä kun olin nukkunut liiaksi. Min' olin juur\nmennä tikapuita alas, kun näin heidät.\"\n\n\"No, entä sitten? entä sitten? -- mitä he tekivät? Mitä he puuhasit?\"\n\n\"No, ei juur mitään. En minä ainakaan nähnyt heidän mitään niin\nerinomaista puuhaavan. He tepastelit pois varvasnenällä, ja minä\ntuumasin, että h'olit olleet teidän majesteetinne huoneessa\nsiivotakseen tai jollain semmosella asialla, ja sitte, kun he huomasit\nTeidän vielä nukkuvan -- tuumasin mä -- niin lähtivät he tiehensä hyvin\nhiljaa, jott'eivät herättäis Teitä.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista! Meitä on petetty!\" sanoi kuningas, ja molemmat he\nnäyttivät hyvin nolatuilta ja tyhmiltä. Sitten seisoivat siinä hetken\naikaa mietiskellen ja kynsien korvantaustaan, mutta sitten herttua\nnaurahti, aivan noin niinkuin kana, ja sanoi:\n\n\"S'on mainiota! Miten nuo kirotut neekerit osas lyödä korttinsa! olivat\nolevinaan _suruissaan_, kun heidän piti muuttaa pois! ja jumaliste\nuskoinkin minä, että he niin olit; ja sitä samaa uskoit sinä, ja sitä\nsamaa uskoivat kaikki. Sanos sitten, ett'ei neekerillä ole taipumusta\nnäyttelijäks! Näyttelivätpä, hiis vie, tuota rooliaan niin hyvin,\nett' olisivat pettäneet itse pirunkin. Heissä on jumaliste _taitoa_\nkymmenien tuhansien arvosta. Jos mull' olis pääomaa ja teateri, niin\nenpä tosiaankaan parempia näyttelijöitä tahtois -- ja nyt oomme myyneet\nne polkuhinnasta täällä. Eihän vain nuokin kurjat lantit nyt ole\nhukassa? Miss' on sulla ostajain vekseli?\"\n\n\"Pankissa tietysti inkassoa varten. Missä hiiessä s'olis sitten?\"\n\n\"No, _se_ ainakin on niinkuin olla pitää, jumalan kiitos.\"\n\nNyt puutuin minä puheeseen, hyvin sävysästi ja ikääskuin ujostellen:\n\n\"Onko mikään käynyt hullusti?\"\n\nKuningas kääntyi minuun ärjästen:\n\n\"Mitä se sinuun tulee? Pidä kitas äläkä sekaannu toisten asioihin,\njoita et ymmärrä, -- jos muutenkaan mitään ymmärrät. Muista se niin\nkauvan kuin m'ollaan täällä.\" Ja herttualle hän sanoi: \"Ja meill' ei oo\nmuu neuvona kuin juoda harmiryypyt ja pitää leukaläpemme. Ei sanaakaan\nkoko asiasta!\"\n\nKun h'olit menossa tikapuita alas, naurahti herttua taas ja sanoi:\n\n\"No niin, sukkela myynti ja vähänen voitto! S'on hyvää afääriä se.\"\n\nKuningas mulkoili häneen ja sanoi:\n\n\"Sovittiinhan me että koettais myydä niin pian kuin suinkin. Jos voitto\nei oo niin suuri kuin toivottiin, niin eihän s'oo minun syyni enemmän\nkuin sinunkaan.\"\n\n\"Vai niin? Eivätkö _he_ olis tässä talossa vieläkin ja _me_ sitä\nvastoin jo aikoja sitten poissa, jos olis seurattu minun neuvoani?\"\n\nKuningas puri häntä takasin minkä tohti, ja sitten hän taas alkoi\nhaukkua minua. Hän läksytti minua pahanpäiväisesti, kun en silloin\ntullut kertomaan hälle heti, miten nuo neekerit tulit ulos hänen\nhuoneestaan sillä viisin -- mikä pöllö hyvänsä olis tietänyt, sanoi\nhän, ett' asiat oli hullusti. Sitten rupes hän kiroilemaan _itseään_ ja\nsanoi, että lopulta kaikki tyyni tuli siitä, ett'ei hän tuona aamuna\npysynyt tapansa mukaan loikomassa laiskana sängyssään, hätäilemättä\nniin aikasin ylös; ja hän vannoi kovan valan, ett'ei enää ikipäivinä\nolis kenenkään aamukukkona. Tuolla viisin noituivat he hyvän aikaa,\nja min' olin turkkasen ilonen, kun olin tietänyt syyttää neekereitä\ntekemättä heille sillä mitään vahinkoa.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nNo, minä puin päälleni ja kömpin tikapuita alas ja tulin alakertaan;\nmutta mennessäni tyttöjen huoneen ohi, oli ovi auki, ja minä näin Mary\nJanen istuvan vanhan hylennahkaisen kapsäkkinsä vieressä. S'oli vielä\nauki, ja siihen oli pakattu hänen kamssujaan -- tuota Englannin matkaa\nvarten mukamas. Mutta juuri silloin lepäsi hän, siististi kääritty\nleninki polvillaan ja kädet kasvoillaan -- hän itki. Sit' oli minun\nkauhean katkera nähdä. Meninpähän siis sisään ja sanoin:\n\n\"Fröökynä Mary Jane ei voi kestää sitä, kun toisell' on paha olla, enkä\njuur minäkään sitä voi -- tuskinpa koskaan. Sanokaa mulle miten on.\"\n\nHän teki sen. Ja n'oli tietysti nuo neekerit taas -- arvasinhan sen.\nHän sanoi, että tuo hauska matka Englantiin nyt oli hältä kokonaan\npilattuna; eikä hän enää milloinkaan luullut voivansa olla onnellinen,\naatellessaan ett' äiti ja lapset eivät enää koskaan näkis toisiaan\ntässä maailmassa -- ja sitten hän puhkes vielä kiivaampaan itkuun ja\npusersi kämmenensä yhteen ja sanoi:\n\n\"Oi, hyvä Jumala, eivätkö he koskaan enää saa nähdä toisiaan?\"\n\n\"He _saavat_ sen -- vieläpä varsin pian, ennenkun kahta viikkoa on\nmennyt -- sen tiedän _minä_\", sanoin mä siihen. Kas niin, se kirpos\nkieleltäni aivan tapaturmassa! -- ja tuossa paikassa oli hän kietonut\nkätensä kaulani ympäri ja rukoili, että sanoisin sen \"_vielä kerran,\nvielä kerran, vielä kerran_.\"\n\nJo äkkäsin, ett' olin puhunut itseni pussiin, ja niin pyysin nyt\nhädissäni, että hän antais mun tuumata vähäsen. Sill' aikaa istui hän\nsiinä kovasti levottomana ja kiihkeänä ja kauniina, mutta samalla\nnäyttäen onnelliseltakin ja iloiselta, aivan kuin ihminen, jok' on\npäässyt porottavasta hampaasta. No, minä mietiskelin sinne ja tänne.\nKuten jokainen tietää, niin on ihmiselle varsin vaarallista puhua\ntotta, kun on pulassa -- siltä ainakin näyttää, vaikk'ei mulla itsellä\nsilloin vielä ollut paljo kokemusta asiassa; mutta tässä erityisessä\nseikassa näytti minusta nyt siltä, kuin olis ollut parempi, jopa\nsuorastaan viisaampaakin puhua totta kuin valehella. Minä päätin\ntoiste, kun saisin paremmin aikaa, miettiä asiaa tarkemmin; outoahan\ns'oli ja vastoin kaikkea yleistä tapaa, mutta yhtäkaikki päätin minä,\nkun päätinkin, puhua suuni puhtaaksi, vaikka se totta maarian tuntui\nsiltä, kuin olis istunut ruutitynnyrin päälle ja sitten pistänyt siihen\ntulen, nähdäkseen mihin joutuis. Sikspä siis sanoinkin viimein:\n\n\"Kuulkaahan, fröökynä Mary Jane, onko teillä jotain ystäviä kappaleen\nmatkaa kaupungista, joiden tykö voisitte mennä ja viipyä siellä kolme\nneljä päivää?\"\n\n\"On, on kyllä -- Lothropit. Miks sitä kysyt?\"\n\n\"Kyllä sen saatte sitten tietää. Jos minä nyt sanon, mistä tiedän että\nneekerit yhtyvät jälleen kahdessa viikossa -- vieläpä tässä samassa\ntalossa -- ja jos myös _todistan_ että sen tiedän, tahtooko fröökynä\nsilloin heti lähteä noiden Lothropin herrasväen luo ja viipyä siellä\nneljä päivää?\"\n\n\"Neljä päivää!\" sanoi hän; \"vaikkapa koko vuoden!\"\n\n\"No, hyvä\", sanoin mä, \"min'en tahdo muuta kuin että fröökynä vakuuttaa\nsen sanallaan - min' uskon sitä enemmän kuin jos toinen vannois käsi\nRaamatun päällä.\" Hän punastui ja hymyili hyvin kauniisti, minun niin\nsanoessani. \"Ja nyt\", jatkoin mä, \"jos sallitte, suljen mä oven ja\npanen sen lukkoon.\"\n\nSen tehtyäni istuin jälleen alas ja sanoin:\n\n\"Älkää nyt vain huutako. Istukaa rauhassa ja kuulkaa kuin mies. Minä\nsanon teille totuuden, ja teidän täytyy, hyvä fröökynä, rohkaista\nmielenne, sillä n'on turkkasen ikäviä asioita, ja ne kyllä koskevat\nteihin kipeästi, mutta nyt ei auta. Katsokaas, nämä 'setänne' mukamas\ntäällä, ne ei ole mitään setiä ollenkaan -- n'on vain pari petturia,\noikeita roistoja ja kanaljoja. Kas niin, nyt on pahimmat päästy - loput\non helpompaa.\"\n\nTietysti olin häntä pahanpäiväisesti pelättänyt; mutta min' olin\nnyt myös päässyt pahimmasta loukkauskivestä, ja niinpä annoin mennä\nhyvää kyytiä vain, vaikka hänen silmänsä suurenivat suurenemistaan ja\nalkoivat ikäänkuin säkenöidä. Minä kerroin hälle säälimättä kaikki\ntyyni, ens hetkestä lähtein, kun me tultiin tekemisiin tuon nuoren\npöllöpään kanssa, jok' oli menossa höyrylaivalle, aina siihen asti, kun\nhän -- nimittäin Mary Jane -- kapusi kuninkaan kaulaan porstuvan ovella\nja kuningas häntä suuteli kuus-seitsemäntoista kertaa yhteen mittaan.\n-- Siihen paikkaan päästyäni, hyppäsi tyttö parka ylös paikaltaan,\npunasena kasvoiltaan kuin laskeva aurinko, ja sanoi:\n\n\"Ooh, sitä itikkaa! Tule, joudu -- riennetään -- heti paikalla -- minä\ntahdon, että he kastetaan tervaan ja höyheniin ja sitten viskataan ne\njokeen!\"\n\nMinä sanoin:\n\n\"Olkoon menneeks. Mutta meinaako fröökynä, ett' _ennenkö_ lähtöänne\nLothropin herrasväen luo, vai -- --\"\n\n\"No, voi, voi, mitä mä ajattelenkaan!\" sanoi hän ja istui jälleen.\n\"Älä muista mitä sanoin, _ethän muista? ethän_?\" Ja hän pani hienon,\ntuon silkin hienon kätensä minun käteni päälle niin makeasti, että\nminä kuolemaksenikaan en olis tahtonut pahoittaa hänen mieltään. \"Minä\nen ajatellut ollenkaan mitä sanoin, olin niin kiihtynyt\", sanoi hän,\n\"jatka nyt vain, niin en häiritse sinua enään. Sano mulle mitä mun\npitää tehdä, niin minä teen niin, olkoon mitä hyvänsä.\"\n\n\"Niin\", sanoin mä, \"n'on oikein peevelin pataljoonaa, nuo molemmat\nkanaljat, ja nyt s'on sillä viisin, että minun täytyy kulkea heidän\nkanssaan vielä jonkun aikaa vastoin tahtoanikin -- en kernaasti nyt\nsano _minkä tähden_ -- ja jos nyt mentäis kantelemaan, niin tämä\nkaupunki kai kyllä pelastais _minut_ heidän kynsistään; mutta ompahan\nolemassa toinen, jota te ette tunne ja joka silloin joutuis hirveään\npulaan. Meidän täytyy pelastaa _hänet_, eikös niin? Eihän siis mennä\nkantelemaan nyt?\"\n\nSamassa juolahti päähäni hyvä tuuma. Minä näin, miten ehkä minä ja Jim\npäästäis irti noista roistoista; he joutuisit vankeuteen, ja sitten\nme mentäis, minä ja Jim. Mutta min'en uskaltanut matkustaa lautalla\npäivän aikana, kun siell'ei ollut kukaan muu kuin minä vastaamassa\nnenäkkäisiin kysymyksiin, ja sempä tähden koin laittaa niin, ett'ei\nmitään tulis ilmi ennenkun illalla. Minä sanoin:\n\n\"Fröökynä Mary Jane, minä sanon teille mitä me tehdään -- ja teidän ei\nkenties tarvitse viipyä niin kauvan noiden Lothropien luona. Asuvatko\nhe kaukanakin täältä?\"\n\n\"Vähän kuudetta virstaa vain -- suoraa maantietä maalle.\"\n\n\"Hoo, no s'on hyvä. Lähtekää nyt, hyvä fröökynä, sinne ja viipykää\nsiellä kello yhdeksään tai puoli kymmeneen illalla ja pyytäkää heidän\nsilloin kyyditä teidät takasin -- sanokaahan ett' ootte unohtaneet\njotain. Jos sitten ennätätte tänne ennen yhtätoista, niin pankaa\nkynttilä tähän ikkunaan, ja jos minua ei kuulu, niin oottakaa kello\n_yhteentoista_, ja jos en minä silloin tule, niin tietää se, että\nmin' oon päässyt tieheni ja että kaikki on hyvin. Joutukaa sitten\nja kertokaa mitä väkeä nuo sedät Englannista on ja laittakaa heidät\nputkaan.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän, \"minä sen teen.\"\n\n\"Ja jos sattuis niin hullusti, ett'en pääsiskään käpälämäkeen, vaan\njoutuisin kiinni noiden roistojen kanssa, niin kai fröökynä on niin\nhyvä ja sanoo, että minä kerroin teille kaikki tyyni etukäteen, ja\npitää puoltani minkä voi.\"\n\n\"Kyllä, minä pidän sinun puoltas, ole huoleti siitä. Ei kukaan saa\ntehdä sulle vähintäkään pahaa!\" sanoi hän, ja minä näin, että hänen\nkulmakarvansa värähtelit ja hänen silmänsä oikein säkenöivät.\n\n\"Niin, jos minä pääsen tieheni\", sanoin mä, \"niin tietysti en voi olla\ntäällä todistamassa, että nuo roistot eivät ole teidän setiänne, enkä\noikeastaan vois sitä tehdä, vaikk' olisin täälläkin. Minä vain voisin\nvannoa, että n'ovat pettureita ja kanaljoja, siinä kaikki; vaikkahan\nsekin jo merkitsee paljo kyllä. Mutta löytyy toisia, jotka voivat sen\ntodistaa paremmin kuin minä -- ja n'on väkeä, joita ei niin helposti\nepäillä kuin minua kenties epäiltäis. Minä näytän teille, mistä ne\nlöydetään. Antakaappa mulle lyijykynä ja paperipalanen. Kas tässä:\n'_Kuninkaan Kameleontti, Bricksvillessä_'. Pistäkää se hyvään talteen.\nKun oikeus sitten tahtoo tolkkua näistä kahdesta värkistä, niin\nlähettäköön vain Bricksvilleen sanomaan, että täällä on pantu kiinni ne\nmiehet, jotka näyttelit Kuninkaan Kameleonttia, ja pyytäköön muutamia\ntodistajia -- niin minä takaan, että saatte tänne koko kaupungin tuossa\npaikassa, fröökynä Mary. Ja kyllä he puhuvatkin suunsa puhtaaks,\nsäälimättä; minä tiedän sen.\"\n\nArvelin sen asian nyt olevan selvillä ja sanoin sitten:\n\n\"Ja antakaa te vain huutokaupan tapahtua. Tuon pienen ilmotuksen mukaan\nei kenenkään tarvitse maksaa ostojaan, ennenkun kokonainen päivä on\nkulunut huutokaupasta, ja nuo konnat taas tietysti eivät tahdo lähteä\ntäältä ennenkun rahat on heidän taskussaan -- ja kun sitten 'setien'\nseikat selvenee, niin on koko myynti mitätön, ja he eivät _saa_ noita\nrahoja. Sama oli asian laita neekerien myynnin suhteen -- se ei ollut\nmitään myyntiä, ja neekerit ovat takasin täällä ennen pitkää. Nuo\nlurjukset eivät tule saamaan pankista ulos rahoja _neekereistä_ nyt --\nhe ovat molemmat pussissa, fröökynä Mary.\"\n\n\"No niin\", sanoi hän, \"minä menen nyt vain syömään aamiaista ja sitten\nlähden suoraa päätä Lothropille.\"\n\n\"Ei, ei, eikös hiis, Mary fröökynä\", sanoin mä, \"ei se käy päinsä;\nlähtekää ennen aamiaista.\"\n\n\"Miks niin?\"\n\n\"Siks' että te, hyvä fröökynä, ette ole noita nahkanaama-ihmisiä,\njoiden kasvonpiirteistä ei mitään näy. Ei ole sen parempaa kirjaa\nkuin teidän kasvonne. Siitä voi lukea ajatuksenne kuin olis ne siihen\nselvästi präntätty. Luuletteko te, että voitte mennä näyttämään\ntuota kirjaa setä ukoille, kun he taas tulevat tarjoomaan teille\naamumuiskunsa, ilman että -- --\"\n\n\"Älähän sano, älähän sano! Minä lähden ennen aamiaista -- ja mielelläni\nlähdenkin. Mutta jätänkö mä sisareni tänne noiden kanssa?\"\n\n\"Jättäkää ne vain -- eihän se nyt heitä niin paljon haittaa. Voivathan\nhe sen vielä vähän aikaa kestää. Nuo kelmit rupeisivat epäilemään\njotain, jos te lähtisitte kaikki. Teidän, hyvä fröökynä, ei nyt pidä\ntavata niitä eikä sisarianne eikä ketään koko kaupungissa -- jos joku\nnaapuri sattuis teiltä kysymään, miten setänne jaksavat tän' aamuna,\nkasvonne heti kertois jotakin. Ei, lähtekää te sinne suoraa päätä, hyvä\nfröökynä, niin minä hoidan heidät kaikki täällä. Minä pyydän fröökynä\nSusannan sanomaan terveisenne sedillenne ja ilmottamaan, että ootte\nlähteneet virkistämään itseänne muutamaks tunniks tai tapaamaan jotakin\nystävää ja että te tuutte takasin illalla tai huomen-aamuna aikasin. --\nJa sitten viel' yks asia -- tuo rahapussi.\"\n\n\"Niin, he saivat rahat; ja voi kuinka minua nyt harmittaa tyhmyyteni,\nkun sillä tavoin annoin ne heille.\"\n\n\"Niin, mutta nyt on seikka se, että he sittenkään eivät ole saaneet\nnoita rahoja.\"\n\n\"Missä ne sitten on?\"\n\n\"Niin, kumpahan sen tietäisin! Mull' oli pussi jo hallussani, sillä\nminä varastin sen heiltä, ja minä varastin sen antaakseni sen\nteille; ja minä tiedän mihin sen kätkin, mutta pelkään ett'ei s'oo\nsiellä enään. Min'oon hirveästi pahoillani, fröökynä Mary Jane, niin\npahoillani kuin koskaan voin olla; mutta minä koin parastani. Oli\nvähältä, ett'en joutunut kiinni, ja mun oli pakko kätkeä rahat ens\npiilopaikkaan, minkä äkkäsin, ja juosta tieheni -- ja se ei ollut\nmikään hyvä paikka.\"\n\n\"Ooh, älähän soimaa itseäs -- ethän voinut sit' auttaa. Mutta mihin\nkätkit ne sitten?\"\n\nMin'en tahtonut saattaa häntä muistamaan surujaan taas, ja minun oli\nkovin vastahakoista kertoa hälle tuosta piilopaikasta, kun tiesin että\nhän heti tulis aattelemaan, miten vainajan ruumis makais kirstussaan\nrahapussi vatsalla. Siispä vaikenin hetkeksi, ja sitte sanoin:\n\n\"Minun on niin vaikea sitä sanoa, fröökynä Mary Jane, mutta minä\nkirjotan sen paperipalalle, ja te voitte lukea sen matkalla Lothropin\nherrasväen luo. Käykö se laatuun?\"\n\n\"Kyllä, kyllä.\"\n\nMinä kirjotin näin: \"Minä pistin rahapussin ruumisarkkuun. S'oli\nsiellä, kun te itkitte ruumisarkun vieressä yöllä. Minä seisoin oven\ntakana, ja minun kävi teitä niin kovasti surku, fröökynä Mary Jane.\"\n\nMun tuli vesi silmiin vähäsen, muistellessani miten hän makas\npolvillaan kirstun vieressä sinä yönä itkien nyyhkyttäen, samalla kun\nnuo peevelit hänen oman ortensa alla häpäisivät häntä ja varastivat\nrosvoilivat; ja kun käärin yhteen paperipalan ja ojensin sen hälle,\nnäin kyynelten nousevan hänenkin silmiinsä; ja hän tarttui käteeni ja\npuristi sitä kovasti, sanoen:\n\n\"Hyvästi nyt, Herran haltuun -- minä teen aivan niinkuin oot sanonut;\nja jos en enää koskaan sinua näkis, niin en ainakaan sinua eläissäni\nunohda, vaan muistelen sinua aina, aina, ja tahdon myös _rukoilla_\nsinun puolestasi\" -- ja samassa hän meni.\n\nRukoilla minun puolestani! Aattelinpa siinä itsekseni, että jos\nhän oikein olis tuntenut minut, niin tuskinpa vain oliskaan niin\numpimähkään ottanut mokomaa työtä urakalle. Mutta kyllä hän sen\nsittenkin olis tehnyt -- semmonen hän oli. Häness' olis ollut kuraassia\nruveta rukoilemaan vaikka itse Juutas Iskaariuksen puolesta, jos\nsiksi tuli -- hän ei ollut mikään jänis, s'on vissi se. Sanokaa mitä\ntahansa, minä sanon, että siinä tytössä oli enemmän ruutia kuin missään\nmuussa tytössä, mit' ikinä olen nähnyt. Luulette kenties, että minä\nmielistelen, mutta sitä en tee, en totta maar teekkään. Ja jos kysytte\nkoreutta -- ja hyvyyttä myös -- niin hän vei voiton jok'ikisestä. En\nole häntä kertaakaan nähnyt siitä kun näin hänen menevän ulos tuosta\novesta, en, en koskaan siitä hetkestä; mutta ajatellut ja ajatellut\nhäntä olen mä monta tuhatta ja miljonaa kertaa ja sitä, kun hän\nsanoi tahtovansa rukoilla minun vaivasen puolesta. Ja jos luulisin\nsiit' olevan mitään hyötyä, niin totta maarian ryhtyisinkin _minä_\nrukoilemaan _hänen_ puolestaan, vaikka kaatuisin siihen paikkaan.\n\nNo, Mary Jane puikahti ulos takatietä, luulen mä, sillä kukaan ei\nnähnyt hänen lähtevän. Kun tapasin Susannan ja ristihuulen, sanoin:\n\n\"Mikä onkaan sen herrasväen nimi tuolla toisella puolen jokea, jota te\naina tavan takaa käytte katsomassa?\"\n\nHe sanoivat:\n\n\"Siell'on montakin, mutta etenkin käydään me Asessorilla.\"\n\n\"Aivan oikein, s'oli heidän nimensä\", sanoin mä; \"olin sen unohtanut.\nNiin no, fröökynä Mary Jane käski mun sanoa teille, että hän meni sinne\nkiireimmän kautta -- yks heistä on sairaana.\"\n\n\"Kuka sitten?\"\n\n\"No kas, kuka se nyt olikaan? Joko nyt unhotin taas? S'oli, --\ns'oli -- --\"\n\n\"Hyvänen aika! Eihän se vain ole Veera?\"\n\n\"Joo, ikävä kyllä\", sanoin mä, \"mutta Veera se todellakin on. Nyt\nmuistan kun kuulen nimen.\"\n\n\"No, voi, voi -- ja viime viikolla hän viel' oli aivan terve! Mikä nyt\non tullut?\"\n\n\"Hm! He valvovat hänen vuoteellaan kaiket yöt, sanoi fröökynä Mary\nJane; s'on hyvin vaarallista.\"\n\n\"No, mutta Herra hallikkoon! Mikä Herran nimessä häntä vaivaa?\"\n\nMinä tuumasin hetkisen jotakin uskottavaa; sitten sanoin:\n\n\"Syyhy.\"\n\n\"Syyhy? No, mutt' eihän heidän toki sentähden tarvitse valvoa hänen\nkanssaan?\"\n\n\"Niin, mutta tämä syyhy on jotakin aivan omituista, jotain uutta lajia,\nsanoi fröökynä Mary Jane.\"\n\n\"Mitä uutta lajia?\"\n\n\"Siihen on sekaantunut muita juttuja.\"\n\n\"Mitä muita juttuja?\"\n\n\"Tuhkarokkoa, hinkuyskää, kurkkumätää, aivotulehdusta, keuhkokuumetta,\ntuberkkuliinia, vatsasyöpää, umpisuolen tulehdusta ja jumala ties mitä.\"\n\n\"No, Herra siunakkoon! Ja sitä sanot sinä _syyhyksi_?\"\n\n\"Niin sanoi fröökynä Mary Jane.\"\n\n\"No, mutta voi sentään! Minkä tähden sanottais sitä _syyhyksi_?\"\n\n\"Sen tähden että s'on syyhyä. S'on alkanut siitä.\"\n\n\"Ääh! Eihän tuoss'oo mitään järkeä. Kuulehan! Jos joku ihminen loukkaa\nvarpaansa ja kompastuu ja putoo kaivoon ja taittaa niskansa, ett'\naivot juoksevat ulos, ja sitten kysytään: 'mistä hän kuoli?' ja joku\ntyhmeliini vastaa siihen: 'Hän loukkas varpaansa', niin onko siinä\nmitään järkeä? Ei. Eikä tuossa sun 'syyhyssäs' myöskään ole mitään\njärkeä, s'on hölyn pölyä.\"\n\n\"Hölyn pölyä? Hoo-o? Onko _karhi_ hölyn pölyä? -- pimeässä? Jos te\ntakerrutte yhteen hampaaseen, niin ootte samassa kiinni muissakin,\neikös niin? Ettehän pääse menemään tuon hampaan kanssa vetämättä koko\nkarhia muassanne, vai mitä? No, tämä syyhy on ikääskuin jonkinmoinen\nkarhi; siin'on sen seitsemän purevaa hammasta - ymmärrättekös? Ja tehän\nvoitte tarttua siihen myös.\"\n\n\"No, voi, voi, s'on hirviää\", sanoi ristihuuli. \"Minä meen Harvey sedän\nluo ja -- --\"\n\n\"Kuulkaahan nyt\", sanoin mä, \"täytyyhän teidän setienne lähteä\ntakasin Englantiin niin pian kuin suinkin, eikös niin? No, ja te\nluulette heidän raskivan lähteä menemään ja jättää teidät tulemaan\nkoko tuon pitkän matkan omin päinne? Eihän toki. Te tiedätte, että\nhe vartoisivat teitä, nuo hyväsydämiset miehet. Harvey setänne on\npappi. No, luuletteko, että hän tahtois pettää höyrylaivakatteinia\nantamalla fröökynä Mary Janen nousta laivaan, kun fröökynään kenties on\ntarttunut syyhy? Ei, hän ei sitä tekis, sen tiedätte. No, mikä hälle\nsiis neuvoksi? Ooh, hän sanois näin: 'S'on sangen ikävää, mutta minun\npappisvirkani saa nyt mennä onnensa nojaan, sillä veljentyttäreni\non hirveän pluribus-unum syyhyn tarttumiselle alttiina; minun\nvelvollisuuteni on jäädä tänne ja odottaa kolme kuukautta nähdäksemme,\nonko se häneen tarttunut'. -- Mutta jos arvelette paraaksi mennä\nkertomaan Harvey sedällenne -- --\"\n\n\"Ja jäädä mököttämään tänne, kun meillä kaikilla vois olla hauska\nEnglannissa sill'aikaa kun varrotaan, onko Mary Jane saanut sen vai\neikö? Sinä puhut kuin kana.\"\n\n\"No, kenties on paras että kerrotte asian naapureille?\"\n\n\"Naapureille? Aivan yhtä tyhmää. Etkö ymmärrä, että he heti menisivät\nkielittelemään? Ei, täss'ei ole mikään muu neuvona kuin ett'ei kerrota\nsiitä kellekkään.\"\n\n\"Niin, kenties ootte oikeassa -- minä luulen todellakin ett' _ootte_\noikeassa.\"\n\n\"Mutta luulenpa, että meidän täytyy sanoa setä Harveylle, että\nMary Jane lähti ulos vähäks aikaa, johonkin, niin ett'ei setä tule\nlevottomaks hänen tähtensä'.\"\n\n\"Niin, fröökynä Mary Jane toivoi että tekisitte niin. Hän sanoi: 'Käske\nheidän sanoa terveiseni setä Harveylle ja setä Williamille ja antaa\nheille muiskut puolestani, ja sano että mä lähdin joen yli katsomaan\nherrasväki -- --', niin, mik' onkaan sen rikkaan herrasväen nimi, jota\nPietari setänne niin usein muisteli? Minä meinaan sitä, joka -- --\"\n\n\"Aah! Sinä tarkotat varmaankin Apthorpsia, eiks' niin?\"\n\n\"Aah, niin s'oli. Joo, fröökynä Mary Jane sanoi, että sanottais, että\nhän poikkes sinne pyytämään Apthorpseja tulemaan huutokauppaan ja\nostamaan tämän talon, sillä Pietari setä oli mukamas aina toivonut\nettä he sen saisivat ennen kaikkia muita; ja että fröökynä Mary Jane\nsanoi koittavansa yllyttää heitä kunnes he lupaisivat tulla, ja\nsitten, jos hän ei olis liian väsynyt, hän palais kotiin, mutta muuten\nvasta huomen-aamuna. Hän sanoi: älä puhu mitään Assessoreista, vaan\nainoastaan Apthorpseista -- jok'on aivan uskottavaa, sillä hän meneekin\nsinne puhumaan talonkaupasta; mä tiedän sen, hän sanoi mulle niin itse.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoivat he ja laittautuivat saattamaan sedilleen nuo\nterveiset ja muiskut ja tiedot.\n\nNo, ja sillä viisin oli kaikki reilassa nyt. Tytöt eivät mitään sanois,\nsillä he halusivat lähteä Englantiin; ja kuningas ja herttua soivat\nkernaammin, että Mary Jane oli puuhaamassa huutokaupan hyväksi, kuin\nettä hän olis ollut tohtori Robinsonin muokkailtavissa. Min' olin\nvarsin tyytyväinen; olin mielestäni toimittanut asiat aika sievästi\n-- tuskinpa Tom Sawyerkaan olis niistä paremmin selvinnyt. Niin no,\nkyllähän hän kenties sentään olis sotkenut niihin enemmän _tyyliä_;\nmin'en siinä kohden vielä ollut oikein taitava, kun en ollut siihen\nniin harjaantunut.\n\nNo, iltapäivällä pidettiin sitten vasaramarkkinat isotorilla, ja\nkuningas seisoi kaiken aikaa vasaramiehen vieressä ja oli niin kauhean\njumalisen näkönen ja pisti aina tavan takaa huutojen väliin pienen\nraamatunlauseen tai jotain muuta hurskautta; ja herttua hän kierteli\nympäri ihmisjoukossa ja kaakotti gu-gu-guutaan kuin ainakin.\n\nNo, niin tuli vähitellen kaikki myydyksi, pait pikkunen vanha\nhautapaikka hautausmaalla. Mutta sekin piti myytämän, kuinkas muuten?\n-- en ikinä ole nähnyt mokomaa sutta kuin tuo meidän kuninkaamme; hän\nnieli kaikki mitä eteen tuli. Siinä juur paraikaa huudettiin tuota\nturvetta, kun muuan höyrylaiva laski laituriin, ja muutaman minuutin\nperästä tuli sieltä rynnäten iso parvi poikia ja muuta loisväkeä, ja he\nhuusivat ja ulvoit ja hurrasit ja nauroivat kuin hullut.\n\n\"Ha! ha! ha! Mainiota, mainiota!\" kuului heidän joukostaan; \"eläköön\nkilpailu! täällä tulee uusi plutoona Pietari Wilksin perillisiä! uusi\nlauma ulkomaan eläviä! Tulkaa kattomaan! Maksaa kymmenen penniä! Ha!\nha! Ha!\"\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nHe kulettivat muassaan, keskellä joukkoa, erästä vanhanpuoleista\nherrasmiestä, joka näytti hyvin siivolta ja sävysältä, ja erästä\nnuorempaa, joka näytti yhtä siivolta ja sävysältä ja piti oikeata\nkäsivarttaan siteessä. Ja voi tuhannen aika, kuinka tuossa\npataljoonassa elämöitiin ja naurettiin ja hulluteltiin! Minä\npuolestani en pitänyt sitä niin erittäin hauskana, ja minä vilkasin\nvähä kuninkaaseen ja herttuaan nähdäkseni, miltä heidän naamansa\nnäyttäis. Luulin että h'olisit vähä kalvenneet. Mutta mitä vielä!\nHerttua ei ollut tietävinään tämän taivaallista mist' oli kysymys, vaan\nkukutti vain gu-gu-guutaan niinkuin ennenkin, ilosena ja tyytyväisenä\nkuin kirnupiimäleili, josta piimä pulppuaa ulos; ja kuningas hän\nvain tuijotti ja tuijotti niin vakavan ja surumielisen näkösenä\nvastatulleisiin vieraisiin, kuin olis hän saanut vatsanväännettä\nsisimpään sydämmeen asti ajatellessaan että tässä matoisessa maailmassa\nsaattoi löytyä mokomia pettureita ja veijareita. Ooh, hän näytti tuota\nrooliaan ihmeen hyvästi. Joukkokunta kaupungin mahtavimpia ihmisiä\nkokoontuikin kuninkaan ympärille, näyttääkseen että he pitivät hänen\npuoltaan. Vasta-tullut vanha herra näytti kovasti hämmästyneeltä ja\nällistyneeltä. Hetken päästä hän rupes puhumaan, ja minä kuulin heti,\nettä _hän_ puhui niinkuin Englantilainen eikä niinkuin kuningas, vaikka\nkuninkaankaan puhetapa ei ollut paljasta vettä. Minä en osaa matkia\nsen vanhan englantilaisen herran puhetta, mutta minä ymmärsin mitä hän\nmeinasi. Hän meinasi nimittäin näin:\n\n\"Tämäpä todellakin on sattuma, joka tulee mulle äkkiarvaamatta; ja\nminä tunnustan suoraan, että tällä hetkellä en tiedä, millä tavoin\ntodistaisin olevani se kuin olen, sillä veljeäni ja minua on kohdannut\ntapaturma. Hän on taittanut käsivartensa, ja meidän matkakapineemme\nmenivät erehdyksestä viime yönä siihen kaupunkiin, joka on heti\nyläpuolella tätä. Min'oon Pietari Wilksin veli Harvey, ja tämä\non hänen veljensä William, jok'ei voi kuulla eikä puhua eikä juur\ntehdä mitään merkkejäkään nyt, kun ei voi käyttää toista kättään. Me\nollaan ne kuin sanomme olevamme, ja parin päivän päästä, kun saamme\nkapineemme, voin sen myöskin todistaa. Mutta siks'aikaa vaikenen minä,\nja nyt me mennään hotelliin odottamaan.\"\n\nJa niin hän meni ottaen mukaansa uuden kuuromykän, ja kuningas nauroi\nkohti kurkkuaan ja sanoi:\n\n\"Taittanut käsivartensa! -- s'on _hyvin_ uskottavaa, eiks' niin? -- ja\nhyvin mukavaa myös veijarille, jok'on olevinaan kuuromykkä osaamatta\nsormipuhetta. Hukanneet kapineensa! S'on myöskin mainiota - ja hyvin\nkeksittyä -- mokomissa oloissa!\"\n\nJa sitten hän nauraa tirskui taas; ja niin teki kaikki muutkin, jos\nlukee pois kolme neljä tai kenties puoli tusinaa. Yks näistä oli\nse tohtori; toinen oli muuan herrasmies, joka näytti sukkelalta\nja nokkelalta ja kantoi kädessään vanhanmuotista natsäkkiä, jok'\noli tehty, luullakseni, mattokankaasta. Hän oli vastikään astunut\nmaihin höyrylaivasta ja puhutteli par'aikaa puoliääneensä tohtoria,\nvilkasten niinkuin tämäkin aina tavan takaa kuninkaaseen ja nyykäyttäen\npäätänsä vähäsen -- s'oli Levi Bell, tuo asianajaja, jok' oli käynyt\nLouisvillessä. Kolmas oli muuan iso, vahva mies, joka hyvin tarkasti\noli kuunnellut kaikkia, mitä tuo uusi vanha herra sanoi, ja nyt\nyhtä tarkasti kuunteli kuningasta. Kun kuningas oli vetänyt virtensä\nloppuun, astui tämä mies esiin ja sanoi:\n\n\"Kuulkaas nyt -- jos ootta Harvey Wilks, milloin tulitte tähän\nkaupunkiin? Sanokaappas!\"\n\n\"Päivää ennen hautajaisia, hyvä ystävä\", sanoi kuningas.\n\n\"Mutta mihin aikaan päivästä?\"\n\n\"Iltapäivällä -- pari tuntia ennen auringonlaskua.\"\n\n\"No, miten tulitte sitten?\"\n\n\"Minä tulin höyrylaivassa _Susan Powell_ Cincinnatista.\"\n\n\"Vai niin; mutta miten te sitten saatoitta olla tuolla Niemen luona\n_aamulla_ samana päivänä -- veneessä?\"\n\n\"En min' ollut siellä aamulla.\"\n\n\"Sen valehteletta.\"\n\nUseat siinä seisojista törmäsit hänen luokseen ja pyysivät, ett'ei hän\npuhuis noin sopimattomasti vanhalle miehelle ja papille.\n\n\"Hirteen koko pappi! Hän on valehtelija ja petturi. Hän oli, kun\nolikin, Niemen luona sin' aamuna. Min' asun siellä, niinku tiiätten.\nNo, min' olin siellä, ja hän oli siellä. Minä _näin_ hänen aivan\nselvästi. Hän tuli veneellä Tim Collinsin ja erään pojan kanssa.\"\n\n\"Tuntisitteko te tuon pojan, jos näkisitte hänet, Hines?\" kysyi tohtori\nhyvin kiivaasti.\n\n\"Niin luulen, vaikk'en tiiä varmaan. Mutta voi päiviäni! Tuossapa hän\nseisoo! Tunnen hänet aivan hyvin.\"\n\nJa hän osotti sormellaan minua. Tohtori sanoi:\n\n\"Kuulkaahan, ystävät; onko nämä vasta-tulleet vieraat pettureita vai\nei, sit' ei vielä tiedetä; mutta jos _nämä kaks_ eivät ole pettureita,\nniin olen minä suurin pöllöpää tässä kylässä. Meidän täytyy varoa,\nettä he eivät pääse luiskahtamaan tiehensä, ennenkun asia on tutkittu.\nTulkaa pois, Hines, tulkaa pois kaikki. Otetaan nämä junkkarit mukana\nkestikievariin, niin saadaan tutkia heitä yhdessä noiden toisten\nkanssa. Selveneehän siin' aina jokin juttu ennenkun ollaan lopussa.\"\n\nTämä yritys miellytti enintä osaa joukosta, vaikk'ei juur sanottavasti\nkuninkaan hyviä ystäviä, ja me lähdettiin kaikki matkaan. Aurinko oli\njuur par'aikaa laskemassa. Tohtori talutti minua kädestä ja oli mulle\nvarsin ystävällinen, mutt'ei päästänyt kättäni hetkeksikään.\n\nMe mentiin kaikki suureen saliin tuossa hotellissa eli kestikievarissa,\nmikä lienee ollut, ja kynttilät sytytettiin. Tohtori sanoi:\n\n\"Min'en suinkaan tahdo olla liian kova näitä molempia miehiä vastaan,\nmutta minä luulen heitä pettureiksi, ja heillä kenties myös on\nrikostoverit, joista me ei mitään tiedetä. Jos heillä semmoset on,\nniin eikö s'ole hyvin luultavaa, että nämä heidän toverinsa jo ovat\nlähteneet matkaan sen rahapussin kanssa, jonka Pietari Wilks jätti\njälkeensä. Jos nyt nämä hyvät herrat tässä eivät ole pettureita, niin\nheillä kai ei ole mitään sitä vastaan, että lähetetään noutamaan\nnuo rahat tänne ja että me pidetään ne hallussamme kunnes he ovat\ntodistaneet olevansa keitä sanovat -- eikös niin?\"\n\nKaikki myönsivät tohtorin puhuneen viisaasti ja oikein, ja minä luulin\nmeidän liittokuntamme olevan hukassa. Mutta kuningas pani kätensä\nristiin vatsalleen, näyttäen kovasti alakuloiselta, ja sanoi:\n\n\"Hyvät herrat! Minä tietysti mitä hartaimmin toivoisin, että rahat olis\ntallella; mutta voi sentään! ne, Jumala paratkoon, eivät ole tallella\nenää. Voitte lähettää katsomaan, jos tahdotte.\"\n\n\"Missä ne sitten on?\"\n\n\"No, kuulkaahan, kun veljentyttäreni antoi ne mulle tallennettavaks,\nniin minä otin pussin ja kätkin sen vuoteeni matrassiin, kun en\nhuolinut panna sitä pankkiin niiksi muutamiksi päiviksi, kuin me\nviivyttäis täällä; ja minä luulin tuota matrassia varmaksi paikaksi,\nkun näet en ollut tottunut neekereihin ja arvelin heitä rehellisiksi,\nniinkuin palvelijat Englannissa ovat. Neekerit, näättekös, varastivat\npussin seuraavana aamuna, minun mentyäni alas alakertaan; ja kun möin\nneekerit, en vielä tiennyt kaivata rahoja, niin että he pääsit menemään\neheinä ja pussi muassaan. Pikänttini tässä voi kertoa teille asiasta,\nhyvät herrat.\"\n\nTohtori ja monet muut huudahtivat \"valetta!\" ja minä huomasin, ett'ei\njuur kukaan oikein tahtonut uskoa kuningasta. Muuan mies kysyi multa,\nolinko mä nähnyt neekerien varastavan rahapussia. Minä sanoin \"en\",\nmutt' että minä näin heidän hiipivän ulos huoneesta ja pujahtavan\ntiehensä ja että luulin heidän pelkäävän herättäneensä isäntäni ja\nsentähden kiirehtivän pois hänen torujensa alta. -- Muuta ei multa\nkysytty. Mutta tohtori tirkisti minuun sitten ja sanoi:\n\n\"Ootko _sinäkin_ englantilainen?\"\n\nMinä sanoin: \"olen\", johon taas hän ja muutamat muut nauroivat.\n\nSitten ryhtyivät he oikein pääkuulusteluun ja jauhoivat asiaa monta\ntuntia peräksyttäin, eikä kukaan hiiskunut sanaakaan illallisesta tai\nnäkynyt sitä edes ajattelevan; mutta mitä kiivaammin he kuulustelit,\nsitä sekavammaksi kävi asia. Kuningas sai kertoa elämäkertansa, ja\ntuo vanha herra sai kertoa elämäkertansa; ja min' aattelin hiljaa\nitsekseni, että pitihän siin' olla oikea pässinpää, joll'ei huomannut\nkumpiko puhui totta, kumpiko valehteli. Ja viimein kutsuivat he\nsitten minut framille kuulustettavaks. Kuningas killisteli minuun\nvasemmasta silmännurkastaan, ja minä ymmärsin mitä kurssia minun tuli\npitää. Rupesin kertomaan Sheffieldistä ja miten me siellä elettiin,\nja englantilaisista Wilkseistä ja vähän kustakin; mutta kesken\nkertomustani rupes tohtori taas nauramaan pahanpäiväisesti, ja tuo\nasianajaja sanoi:\n\n\"Istu alas, poikaseni, äläkä näe turhaa vaivaa. Sinä varmaankaan\net oo tottunut valehtelemaan, se ei sulta luonnistu -- menee liian\nkömpelösti, sinä kaipaat harjaannusta.\"\n\n\"Min' annoin palttua hänen kiitoksilleen, mutt' olin kuitenkin ilonen\npäästessäni asiasta siksi hyvällä kaupalla.\"\n\nTohtori aikoi taas sanoa jotakin ja kääntyi asianajajan puoleen ja\nalkoi:\n\n\"Jos olisit ollut kaupungissa alusta asti, Levi Bell -- --\"\n\nMutta kuningas keskeytti hänet ojentaen kättään ja sanoen:\n\n\"Ooh, mitä kuulenkaan! Onko tämä rakkaan veli vainajani vanha kallis\nystävä, herrassyötinki Levi Bell, josta hän niin usein ruukkas\nkirjottaa?\"\n\nAsianajaja puisteli hänen kättään ja hymyili ystävällisesti ja näytti\nhyvin tytyväiseltä, ja he puhuttelit toinen toistaan kohteliaasti\nhetken aikaa ja astuivat sitten vähän syrjään ja keskustelit hiljaa\nkahen kesken. Viimein sanoi asianajaja taas ääneensä:\n\n\"Niin, sillä tavoin se selvenee. Min' otan määräyksen ja panen sen\nmenemään veljenne määräyksen kanssa, ja silloin kai he heti näkevät,\nettä kaikki on niinkuin olla pitää.\"\n\nHe ottivat framille vähän paperia ja kynän, ja kuningas istui alas ja\nkallisti päätään kallelleen ja pureskeli kieltään ja rapsi jotakin\npaperille. Sitten antoivat he kynän herttualle -- ja silloin huomasin,\nettä hän ens kertaa näytti sangen levottomalta. Mutta hän kirjotti\nkuitenkin. Sitten kääntyi asianajaja uuden vanhan herran puoleen ja\nsanoi:\n\n\"Olkaa nyt hyvä, te ja veljenne, ja kirjottakaa pari riviä ja pistäkää\nnimenne alle.\"\n\nVanha herra kirjotti, mutta sit' ei osannut kukaan lukea. Asianajaja\nnäkyi hämmästyvän hirveästi ja sanoi:\n\n\"_Minä_ ainakaan en ymmärrä tätä\" -- ja samassa veti hän framille tukun\nvanhoja kirjeitä taskustaan ja tutkiskeli niitä tarkasti, ja sitten hän\ntutkisteli tuon vanhan herran kirjotusta ja sitten _niitä_ taas; ja\nsitten hän sanoi: \"Nämä vanhat kirjeet on Harvey Wilksiltä; ja tässä\n_näette_ näiden molempain kirjotukset, ja joka ihminen näkee, että _he_\neivät ole kirjottaneet noita kirjeitä (kuningas ja herttua vilkasivat\ntoisiaan silmiin ja näyttivät jokseenkin nolatuilta nähdessään, miten\nasianajaja oli saanut heidät satimeen) ja tässä taas näette tämän\nvanhan herran käsialan, ja jokainen voi aivan helposti nähdä, ett'ei\n_hänkään_ ole niitä kirjottanut -- noita harakanjälkiä voi tuskin sanoa\nmikskään _käsialaksi_ ollenkaan. Nyt on tässä myös muutamia kirjeitä --\"\n\nSe uusi vanha herra sanoi:\n\n\"Suokaa anteeksi, saanko mä selittää asian. Ei kukaan muu voi lukea\nminun käsialaani kuin veljeni tässä -- hän kopioi kaikki kirjeeni.\nNoissa kirjeissä on hänen käsialaansa eikä minun.\"\n\n\"_Vai niin_!\" sanoi asianajaja, \"se tuntuu uskottavalta. No, mulla on,\ntuumasin juur sanoakkin, tässä muutamia kirjeitä myöskin Williamilta;\nja jos tämä herra nyt tahtoo kirjottaa pari riviä, niin voidaan\nverr -- --\"\n\n\"Hän ei voi kirjottaa vasemmalla kädellään\", sanoi se vanha herra. \"Jos\nhän vois käyttää oikeata kättään, niin kyllä näkisitte, että hän on\nkirjottanut sekä omat kirjeensä että minun. Tehkää hyvin ja katsokaa --\neikö n'oo kirjotettu samalla käsialalla?\"\n\nAsianajaja teki niin ja sanoi sitten:\n\n\"Luulenpa tosiaankin niin olevan -- ja jos niin ei oliskaan, niin on\nnäissä käsialoissa yhtäkaikki enemmän yhtä kuin ennen olen huomannut.\nNo, hyvä on. Luulin jo, ett' oltais päästy totuuden jäljille -- vaikka\nse nyt meni osaksi myttyyn. Mutta _yks_ seikka on yhtäkaikki näytettynä\ntoteen, ja s'on se, että _nämä_ hyvät herrat eivät ole Pietari Wilksin\nveljiä\" - ja hän keikahutti päätään sinneppäin, jossa kuningas ja\nherttua seisoivat.\n\nNo, uskoisitteko sen? -- tuo vanha suunnaton kanalja kuninkaaksi\npiteli sittenkin vielä puoliaan! Totta maar pitelikin! Hän sanoi,\nett'ei tuo seikka todistanut mitään. Sanoi veljensä Williamin\nolevan mitä suurimman kujeilijan maailmassa, nyt hän ei edes ollut\n_koittanut_ kirjottaa luonnollisesti -- _hän_ (kuningas) huomasi\nmukamas kyllä Williamilla olevan jonku koirankurin mielessä samassa\nkun sai kynän käteensä. Ja siihen tapaan hänen majesteettinsa lörpötti\nlörpöttämistään, keittäen kokoon mitä sekavimman sopan, ja niin hän\nvain oli innossaan, että varmaan itsekkin lopulta rupes uskomaan omia\nvalheitaan. Mutta viimein katkasi hänen lorunsa se uusi vanha herra,\nsanoen:\n\n\"Kuulkaahan -- tulin ajatelleeks yhtä asiaa. Onko täällä ketään, jok'\noli muassa tai auttamassa kun käärittiin veli vai -- tarkotan, Pietari\nWilks vainajan ruumista?\"\n\n\"On kyllä\", sanoi muuan joukosta, \"minä ja Ab Turner oltiin sitä\ntekemässä. M'ollaan molemmat täällä.\"\n\nSitten tuo vanha herra kääntyi kuninkaan puoleen ja sanoi:\n\n\"No, entäs tämä herra nyt tietää sanoa meille, mikä merkki oli\nvainajalla piirrettynä rintaan?\"\n\nSiinä sai totta maarian kuningas kääntää purjeensa hyvin sukkelasti,\npäästäkseen sen puuskan alta; niin äkkiarvaamatta se tuli. Miten\nhiidessä _hän_ voi tietää, mikä merkki oli piirretty tuon vainajan\nrintaan? Hän meni vähän pleikiksi, ei voinut sille mitään; ja kaikki\nhiljeni huoneessa kuin olis mörkö noussut lattian alta. Ihmiset\nkurottivat vähä kaulojaan ja tuijottivat häneen. No, aattelin\nitsekseni, _nyt_ ainakin hänen täytyy pistää pillinsä pussiin -- muu\nei ole neuvona. Mutta mitä vielä! Hän ei sitä sittenkään tehnyt.\nMinun ajatukseni on se, että hän toivoi voivansa venyttää kuulustelua\nsiksi pitkälle, että ihmiset väsyisivät ja alkaisit mennä tiehensä\nsuutuksissaan, niin että hän ja herttua siinä mylläkässä voisit korjata\nluunsa ja pujahtaa pois. Mutta miten lienee ollutkaan, kuningas istui\npaikallaan vain kuin pataässä, veti huulensa tavalliseen ulkokullattuun\nirvihymyyn ja sanoi sitten:\n\n\"Jaha! Sehän on hirveän solmukas kysymys, eiks niin? Mutta,\nkunnianarvosa hyvä herra, minä tien sanoa mitä oli piirreltynä hänen\nrintaansa. Joo, siinä oli pikkunen, ohut, sininen nuoli -- oli kun\nolikin -- ja jos ette ole kovin likinäköinen, niin voitte sen nähdä.\nNo, mitä nyt sanotte, kunnianarvosa hyvä herra?\"\n\nEn ikipäivinäni ole nähnyt röyhkeämpää vanhaa kanaljaa.\n\nSe uusi vanha herra kääntyi äkkiä Ab Turnerin ja hänen toverinsa\npuoleen, ja hänen silmänsä välähtivät, ikääskuin hän tällä kertaa\nainakin olis saanut kilpailijansa satimeen, ja hän sanoi:\n\n\"No -- te kuulitte mitä hän sanoi! Oliko Pietari Wilksin rinnassa\nmitään semmoista merkkiä?\"\n\n\"Ei me nähty mitään semmosta\", vastasit he.\n\n\"No, hyvä\", sanoi tuo vanha herra. \"Nyt sanon minä mitä te oikeastaan\nnäitte hänen rinnassaan. Siinä oli pikkunen P ja B (jota alkukirjainta\nvainaja myös käytti nuoruudessaan) ja W, ja niiden välissä oli viivat,\ntällä lailla: P-B-W\" -- hän merkitsi nuo puustavit paperipalaselle.\n\"No, eikös s'ollut niin?\"\n\nMutta he vastasivat molemmat yhdellä kertaa:\n\n\"Et -- me ei nähty mitään merkkiä ensinkään.\"\n\nNyt syntyi aika meteli, ja joka taholta huudettiin:\n\n\"N'on pettureita kaikki tyyni! Kastetaan ne tervaan! Viskataan ne\njokeen!\" ja niin poispäin. Kaikki huusivat yhteen suuhun ja rähisivät\nja elämöivät aivan vimmatusti. Mutta kesken kähäkkää hyppäsi asianajaja\npöydälle ja huusi:\n\n\"Hyvät herrat -- hyvät herrat! Kuulkaahan toki pari sanaa -- yks ainoa\nsana! Mennään ja kaivetaan ylös ruumis, niin saadaan nähdä!\"\n\nSe naula veti.\n\n\"Hurraa! hurraa!\" huudettiin täyttä kurkkua kaikkialta ja rynnättiin\nsamassa ovelle. Mutta tohtori ja asianajaja huusivat:\n\n\"Oottakaa! oottakaa! Meidän täytyy ottaa mukaan nuo neljä miestä ja tuo\npoika! Tarttukaa heitä niskaan!\"\n\n\"Niin, niin\", huusivat he; \"ja jos ei löydetä mitään merkkiä, niin\nlynssataan koko joukko!\"\n\nNyt rupesin mä pelkäämään, sen sanon suoraan. Mutta siit' ei ollut\nmitään keinoa pakoon. He tarttuivat meitä kaulukseen ja marssittivat\nmeitä eteenpäin, suoraa päätä hautausmaalle, jok' oli parin virstan\npäässä kaupungista, jokea alaspäin; ja koko kaupunki kokoutui\nkintereillemme, kun me siinä ravatessamme niin kovasti meluttiin, ja\nkello oli ainoastaan yheksän illalla.\n\nKun me kulettiin meidän kortteerimme ohi, rupes minua kaduttamaan, ett'\nolin lähettänyt Mary Janen pois kaupungista, sillä hän olis nyt -- kun\nolisin saanut hälle pienen viittauksen -- juossut ulos ja kertonut\nilmotuksestani hälle ja pelastanut minut kuoleman kynsistä. Mutta nyt\noli kaikki mennyt päin mäntyyn, ja min' olin pahemmassa pulassa kuin\nkoskaan eläissäni; minun ja kuoleman välillä ei ollut mitään muuta kuin\nnuo onnettomat merkit karvari vainajan rinnassa. Jos niitä ei löytyis --\n\nEn tahtonut sitä ajatella, mutt' yhtäkaikki en voinut ajatella\nmuutakaan. Pimeä pakkas päälle minkä kerkes, ja nyt olis ollut mitä\nsopivin aika lipata tiehensä; mutta tuo roteva peijakas -- Hines --\npiti mua rautakourallaan ranteesta, ja yhtä helposti olisin voinut\npäästä Koljatista, jos tämä kuulusa mies olis iskenyt minuun kyntensä.\nHän hinasi mua perästään hirveällä vauhdilla, ja minun täytyi juosta\npysyäkseni hänen tasallaan.\n\nTultuaan hautausmaalle, ryntäsit he sinne sisään kuin koski ja\ntäyttivät sen kuin vedenpaisumus. Ja saavuttuaan haudalle huomasit he,\nettä heill' oli muassaan ainakin sata kertaa enemmän lapioita kuin\ntarvittiin, mutta ykskään ei ollut muistanut ottaa mukaansa lyhtyä. He\nalkoivat kuitenkin luoda multaa haudasta ja lähettivät erään miehen\nlähimpään taloon, lähes virstan päähän paikalta, lainaamaan pari lyhtyä.\n\nNo, he kaivoivat kaivamistaan, ja pimeä kävi kovin mustaksi, ja\nyhtäkkiä rupes satamaan, ja tuuli vinkui ilmassa, ja salama toisensa\nperästä leimahti, ja ukkonen jyrisi taivaan laella. Mutta nuo ihmiset\neivät välittäneet siitä mitään, niin h'olit toimessaan; ja siinä näki\nkunkin leimauksen valossa jok'ainoan naaman tuossa joukossa ja haudasta\npyryävän murean mullan, ja seuraavassa tuokiossa oli taas pilkkosen\npimeä, niin ett'ei nähnyt omaa kättään nokkansa alla.\n\nViimein saivat he ylös kirstun ja rupesit ruuvaamaan irti sen kantta;\nja nytkös siinä syntyi semmonen tungos, ett' oikein hirvitti! Kaikki\ntuuppivat, tukkivat ja töyttivät päästäkseen katsomaan noita merkkiä,\nja pimeässä oli tuo tuommonen kahta kauheampaa. Hines pusersi\nkäsirannettani kourallaan kuin ruuvia pihdillä, ja minä luulen, että\nhän peräti unohti, että minua oli olemassakaan maailmassa; niin hän oli\ntouhussa.\n\nYhtäkkiä leimahti sitten niin väkevästi, että sitä ikääskuin häntänä\nseurasi oikea valovirta, ja samassa huusi joku:\n\n\"Mutta, voi pyhä Paavali, tässähän makaa rahapussi hänen rintansa\npäällä!\"\n\nHinekseltä pääsi hämmästyksen huuto, hältäkin, ja samassa kun hän\nryntäs eteen nähdäkseen paremmin, kirposi minun ranteeni hänen\nkourastaan; ja se, joka samassa hetkessä sai jalat allensa ja lippasi\ntiehensä, s'olin minä se.\n\nTie oli tyhjänä ja aivan pimeä -- leimausten välillä -- ja minä\nsuorastaan _lensin_ eteenpäin. Tullessani kaupunkiin näin, ett'ei\nketään liikkunut ulkona tuossa pahassa ilmassa; senpä tähden en\nhuolinutkaan hiipiä pitkin takakatuja, vaan pötkin suoraan suurinta\nkatua ylös; ja lähestyessäni meidän taloamme, tähtäsin sitä silmälläni\nja näin, että siell' oli aivan pimeä. Se minua vähän suretti, vaikk'en\noikein tiennyt minkä tähden. Mutta viimein, juur juostessani portin\nohi, välkähti valo Mary Janen ikkunasta! -- hän oli sytyttänyt\nkynttilän. Sydämmeni paisahti rinnassani tuossa tuokiossa kuin\nleimahtava kokkoliekki; ja samassa silmänräpäyksessä olin jo jättänyt\ntaakseni pimeään koko talon, ja minä tiesin, ett'ei sit' enää tulis\ntieni varrelle tässä elämässä. Hän oli, kun olikin, paras tyttö mit'\nikinä olen nähnyt, ja häness' oli _ruutia_.\n\nPäästyäni kaupungin ulkopuolelle, rupesin heti tähystelemään jotain\nvenettä lainaksi, jolla voisin soutaa saarelle, jossa Jim oli\nlauttoinemme; eikä siinä kauvan viipynytkään, ennenkun leimauksen\nvalossa sain nähdä yhden, jok'ei ollut lukossa. Minä hyppäsin siihen,\nirrotin nuoranpätkän, josta s'oli kiinni rannassa, ja työnsin vesille.\nSaari oli hyvän matkan päässä, melkein keskellä jokea, mutta min'en\nsuinkaan kuhnustellut; ja kun vihdoin tulin perille lautalle, olin\nniin lopussa ja uupunut, että kernaimmin olisin pannut pilkalleni\nhengähtämään ja haukottelemaan, jos siihen olis ollut aikaa. Mutta\nniinpä ei ollut. Hyppäsin vain lautalle ja huusin:\n\n\"Nous' ylös, Jim, ja laske lautta vesille! Jumalan kiitos, me ollaan\nniistä päästy!\"\n\nJim ryntäsi ulos suojuksesta ja tuli vastaani minua syleilläkseen;\nniin hän oli iloissaan. Mutta kun samassa leimahti ja minä hänet näin,\nlensi sydämmeni suoraa päätä kurkkuun, ja minä kukerruin takaperin\njokeen; olin peräti unohtanut, että hän oli vanha kuningas Lear vainaja\nja hukkunut Arapialainen, tai mitä se nyt olikaan, ja hän oli totta\nmaarian pelättää pernatkin ulos kurjasta krupistani. Mutta Jim onki\nminut tuossa paikassa ylös joesta ja tahtoi minua syleillä ja siunata;\nniin iloissaan hän oli, kun min' olin jälleen kotona ja kuningas ja\nherttua hiidessä. Mutta minä sanoin:\n\n\"Ei nyt, Jim -- jätetään nuo aamiaiseen! Laske vesille ja annetaan\nmennä!\"\n\nNo, tuossa paikassa oli kokkanuora poikki, ja pois me luisuttiin\nvirrassa. Ja voi kuinka ihanalta siinä tuntui, kun me jälleen oltiin\nkahden kesken vain, vapaina väljällä joella eikä noita sen tuhannen\nkuninkaita enää ollut meitä vaivaamassa. Minun täytyi siinä iloissani\npistää vähän tanssiksi ja panna pari kuperkeikkaa, en voinut siihen\nmitään. Mutta yrittäessäni kolmatta kuperkeikkaa, kuulin äänen, jonka\ntunsin varsin hyvin -- ja pidätin henkeäni ja kuultelin -- ja aivan\noikein, ens leimauksen lentäessä veden yli näin muutaman veneen\nviiltävän meitä kohden. Niin s'on tässä maailmassa, älä nuolase\nennenkun tipahtaa! Siinä istuivat soutamassa kaiken tarmonsa takaa\nkuningas ja herttua.\n\nMinä viskausin pitkin pituuttani alas lautalle, ja vähältä oli, ett'en\nporahtanut poraamaan.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nTuskin olivat he päässeet lautalle, ennenkun kuningas ryntäsi päälleni\nja tarttui minua kaulukseen ja sanoi:\n\n\"Vai niin, vai aioit sinä pettää meidät, penikka! Tahoit päästä\nseurastamme, junkkari -- hä?\"\n\nMinä kirkuin:\n\n\"En, en suinkaan, teidän majesteettinne! Älkäähän toki!\"\n\n\"No, sano sitten ja sano heti, mikä sull' oli mielessä, sinä pikku\nkanalja, tai minä väännän niskas nurin!\"\n\n\"Sanon, sanon, teidän majesteettinne. Mies, joka piti minusta kiinni,\noli hyvin hyvä mulle ja sanoi, että häll' oli ollut poika, melkein yhtä\nvanha kuin minä, jok' oli kuollut viime vuonna, ja häntä säälitti,\nsanoi hän, nähdessään minut niin suuressa vaarassa; ja kun he sitten\nkaikki, kun tuo rahapussi löydettiin, ryntäsit kirstulle, päästi hän\nkäteni ja kuiskas: 'Pötki tiehes nyt, tai hirttävät he sinut'. Miks'\nolisin jäänyt siihen seisomaan? Enhän _minä_ mitään voinut. Olisinko\njäänyt siihen heidän hirtettäväkseen? Eihän siit' olis ollut hyötyä\nkellekkään. Minä juoksin tieheni, löysin veneen ja riensin tänne ja\npyysin Jimin laskea sukkelasti ulos, tai saisit he minut kiinni ja\nhirttäisit minut, sanoin mä, ja mä sanoin myös pelkääväni, että te ja\nherttua ette enää olis hengissä, ja min' olin hirveän suruissani ja Jim\nmyös, ja sitten olin hirveän ilonen nähdessäni teidän tulevan. Kysykää\nJimiltä, eik' ollut niin.\"\n\nJim sanoi ett' oli niin, mutta kuningas käski hänen pitää kitansa ja\nravisteli minua taas kovasti kauluksesta ja uhkasi hukuttaa minut.\nSilloin sanoi herttua:\n\n\"Anna pojan olla, sinä vanha hupakko! Olisikko _sinä_ tehnyt toisin? Ja\nkysyitkö sinä _häntä_, kun pääsit heidän kynsistään? En ainakaan _minä_\nmuista, ett' olisit sitä tehnyt.\"\n\nKuningas hellitti minusta ja rupes sen sijaan kiroamaan tuota kaupunkia\nja kaikkia ihmisiä siellä. Mutta herttua sanoi vain:\n\n\"Kiroile sinä ennen omaa tyhmyyttäs, niin teet oikein; oot sen\nrehellisesti ansainnut. Sin'et oo saanut aikaan yhtään järkevää juonta\nkoko tässä yrityksessä, pait mitä tulee tuohon siniseen nuoleen\nkarvarin rinnassa. S'oli nerokas keksintö; se pelasti meidät. Ilman\nsitä olisit he pistäneet meidät putkaan kunnes Englantilaisen tavarat\nolisivat tulleet - ja sitten -- kuritushuone, jumal'avita! Mutta tuo\nkonsti saattoi heidät hautausmaalle, ja siellä he onneksemme löysivät\nkultapussin. Jos nuo narrit eivät olis menettäneet kaikkia malttiaan\nrynnätessään ruumisarkulle ja antaneet meidän siinä samassa luistaa,\nniin me varmaankin nukuttais kravatit kaulassamme tän' yönä --\nkravatit, jotka kestää ja pitemmät kuin _me_ tarvitaan.\"\n\nHe vaikenit hetkeksi ja miettivät. Sitten sanoo kuningas ikääskuin\nhajamielisesti:\n\n\"Niin, niin -- ja me kun luultiin, että _neekerit_ olit varastaneet\npussin!\"\n\nMinä säpsähin vähäsen.\n\n\"Niin\", sanoi herttua hyvin hitaasti ja ivallisella äänellä, \"me\n_luultiin_ niin.\"\n\nNoin puolen minuutin päästä hönisi kuningas:\n\n\"Eli oikeastaan -- _minä_ luulin niin.\"\n\nHerttua sanoi samaan tapaan:\n\n\"Päin vastoin -- _minä_ niin luulin.\"\n\nKuningas tiuskasi:\n\n\"Kuule, Bilgewater, mitä pirua sinä tarkotat?\"\n\nHerttua vastas hyvin reippaasti:\n\n\"Jos siksi tulee, pitäis minun kysyä sulta, mitä pirua _sinä_ olet\ntarkottanut.\"\n\n\"Älä lörpöttele!\" sanoi kuningas hyvin ivallisesti; \"sinä kenties kävit\nunissas, tietämättäs mitä teit?\"\n\nHerttua nyt kiivastui kovasti ja sanoi:\n\n\"Ole sinä, jumaravita, lörpöttämättä mielettömiä. Luulekko mua\nhulluks? Ethän väittäne, että _minä_ tiedän kuk' oli kätkenyt rahat\nruumisarkkuun? Hä?\"\n\n\"Kentiespä niin väitän -- sillä sitä ei tehnyt kukaan muu kuin teidän\nherttuallinen korkeutenne itse.\"\n\n\"S'on valetta!\" ja herttua karkasi hänen päällensä. Kuningas ulvoi:\n\n\"Älä kurista minua! -- Minä peruutan!\"\n\nHerttua sanoi:\n\n\"No, tunnusta sitten ensiks, että _sinä_ kätkit rahat sinne ja tuumasit\npäästä minusta, kun sopis, ja sitten hiipiä yksinäs sinne ja kaivaa\nrahat ylös haudasta ja pitää ne itse kaikki tyyni.\"\n\n\"Ootappa vähä, herttua -- vastaa mulle ens rehellisesti yhteen\nkysymykseen; sano mulle, että _sinä_ et pannut pussia kirstuun, niin\nuskon sinua ja peruutan kaikki mitä sanoin.\"\n\n\"Sinä riivatun vanha kanalja, sinä tiedät varsin hyvin, ett'en minä\nsitä tehnyt. No!\"\n\n\"Hyvä, hyvä, minä uskon sinua. Mutta vastaa mulle vielä yhteen ainoaan\nkysymykseen -- älä suutu nyt -- etkö sinä _aikonut_ nykästä noita\nrahoja ja kätkeä niitä? Sano nyt, veli kulta!\"\n\nHerttua vaikeni hetkeksi; sitten sanoi hän:\n\n\"No -- miten lie ollutkaan, mutta minä sitä en kuitenkaan _tehnyt_.\nMutta _sinä_, sinä et ainoastaan aikonut sitä, vaan sinä teit sen myös.\"\n\n\"Vaikka kuolisin tuohon paikkaan, herttua -- minä en sitä tehnyt,\nkautta kunniani! Enhän sano, ett'en sitä _tuumannut_, sillä, Jumala\nparatkoon, minä tuumasin sitä; mutta sinä -- ei, vaan joku ennätti\neelleni.\"\n\n\"Sinä valehtelet! Sinä teit sen, ja sinun täytyy se nyt tunnustaa,\ntaikka -- --\"\n\nRupesi jo korisemaan kuninkaan kurkussa, ja hän sai töin tuskin\nprässätyksi ulos:\n\n\"No-oh! _Minä tunnustan_!\"\n\nNo, se ilahutti minua, semmonen tunnustus, ja minusta tuntui nyt paljo\nturvallisemmalta. Herttua hellitti kätensä hänen kurkustaan ja sanoi:\n\n\"Jaa, jos sinä vielä kiellät, niin piru vie hukutankin sinut. Niin,\nistu siinä nyt rääkymässä kuin laps kakara -- s'on sulle juur omiaan,\ntuolla viisin tehtyäs. Onko koskaan nähty mokomaa vanhaa sikaa --\nnielee vaikka omat porsaansakin. Ja minä kun luotin sinuun kuin\nomaan äitiini! Ettäs et häpee seisoa kuulemassa, kun muutamia köyhiä\nneekeri parkoja syytetään viattomasti, -- puhumattas sanaakaan heidän\nhyväkseen! Saakeli, johan ymmärrän miks niin hartaasti tahoit, että\nmeidän piti täyttää kassavaillinki -- sinä tahoit narrata multa vielä\nnekin rovot, jotka olin ansainnut Kameleontilla ja muilla affääreillä,\nja nykästä itselles _kaikki tyyni_!\"\n\nKuningas sanoi nöyrästi ja vieläkin itkuäänellä:\n\n\"Mutta hyvänen aika, sinähän itse keksit tuon, että täytettäis\nkassavaillinki.\"\n\n\"Tuki turpas! Min'en jaksa kuulla!\" sanoi herttua. \"Näet nyt mihin on\njouduttu. He saivat kaikki omat rahansa takasin ja _sitä paitse_ meidän\nrahamme, niin ett'ei meill'oo jälellä kuin pari kurjaa kolikkoa. Mee\nnukkumaan, vanha roisto, ja katso, ett'et enää eläessäs laita mitään\nkassavailinkia _mulle_, sanon mä.\"\n\nHyvin nolattuna kömpi kuningas lautasuojukseen ja otti framille\nviinapullonsa, lohduttaakseen itseään; ja ennen pitkää aukasi\nherttuakin puolestaan pullonsa. Ja puolen tunnin kuluttua olivat\nhe paraat ystävykset mit' olla voi, ja mitä enemmän he päihtyivät,\nsitä hartaammaksi kävi ystävyys, kunnes he viimein nukkuivat toinen\ntoisensa syliin. Hirveän humalassa he olivat, mutta minä huomasin,\nett'ei kuningas kuitenkaan ollut niin humalassa, että hän uudelleen\nolis ruvennut kieltämään kätkeneensä rahapussin. Ja se seikka minua\nilahutti. Kun he lopulta jo kuorsasit täyttä vauhtia, oli Jimillä ja\nmulla pitkä juttuhetki, ja minä kerroin hälle kaikki tyyni.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nNyt ei me moneen, moneen päivään uskallettu seisahtua minkään kaupungin\nviereen; me vain kulettiin suoraa tietä eteenpäin keskeltä virranuomaa.\nMe oltiin nyt kaukana etelässä, lämpimän ilman maassa, ja hyvin kaukana\nkotoa. Me nähtiin puita, joissa kasvoi Espanjan sammalta, jota riippui\nalas oksista pitkänä harmaana partana. En ollut ennen nähnyt mitään\nsemmoista; tykkäsin, että metsät näyttivät kovin juhlallisilta ja\nkolkoilta. No, nuo molemmat kanaljat arvelit nyt, ett' oltiin kylliks\nkaukana kaikista vaaroista; ja niinpä he taas alkoivat harjottaa\nammattiaan kylissä ja kaupungeissa.\n\nEnsiks pitivät he pari raittiusesitelmää, mutta tulot niistä piisas\ntuskin kunnolliseen humalaan heille kumpasellekkin. Muutamassa toisessa\nkylässä yrittivät he pitää tanssikoulua; mutta he eivät osanneet\ntanssia enemmän kuin vanha kenkuru, niin että jo ens kerralla, kuin he\nviskelit koipiansa ja potkivat kuin hevoset, iso joukko ihmisiä törmäsi\nsisään ja potkasi heidät ulos kaupungista. Toisessa paikassa pitivät he\nluentoja \"kaunopuheliaisuudesta\", mutta he eivät saaneet kaunopuhella\nkauvan; kuulijat nousivat paikoiltaan nyrkit tanassa ja käskivät heidän\nmennä h -- vettiin. Sitten koittivat he lähetyskokouksia ja spiritismiä\nja sanoivat olevansa tohtoreita ja tietäjiä ja jumala ties mitä;\nmutta mikään ei vain tahtonut onnistua. Viimein lannistuivat he aivan\nkokonaan ja makasit vain pitkällään lautalla, puolet päivästä yhteen\nmittaan, tuumaten ja tuumaten vain, hiiskumatta halkaistua sanaa; ja\nkovin he näyttivät nyreiltä ja kiukkuisilta.\n\nViimein muuttivat he tapaa ja rupesit supattelemaan puoliääneen\nkeskenänsä lauttamökissä - pari kolme tuntia yhteen mittaan, niin että\nJim ja minä tultiin levottomiks. Se näytti rumalta, ja me luultiin,\nettä heill' oli jotain vielä pirullisempaa mielessä kuin koskaan ennen.\nMe tuumattiin ja tuumattiin, ja viimein tultiin me siihen päätökseen,\nettä he aikoivat murtautua johonkin taloon tai kauppapuotiin tai\nkenties ruveta tekemään väärää rahaa tai jotain semmoista. Siitä me\npelästyttiin kovasti, ja me sovittiin keskenämme, että me ei ruvettais\nmihinkään tekemisiin heidän kanssaan mokomissa ammateissa, vaan me\nannettais heille palttua milloin vain ensiks sopi ja luistettais\ntiehemme niin pian kuin suinkin. No, varhain eräänä aamuna kätkimme\nme lautan hyvään piilopaikkaan pari virstaa muutaman kehnonpuoleisen\nkauppalan alapuolelle, jonka nimi oli Pikesville; ja kuningas meni\nmaihin ja käski meidän muiden pysyä lautalla ja olla hiljaa, sillaikaa\nkuin hän pistäytyi kaupungissa tiedustelemassa, olisko kukaan siellä\nvielä kuullut puhuttavan Kuninkaallisesta Kameleontista. (\"Olisko\nsiellä mitään taloa, johon sopis murtautua, kai tarkotat sä\", aattelin\nitsekseni; \"ja kun ootte toimittaneet murtovarkauden ja palaatte tänne\ntakasin, niin kummeksitte suuresti, mihin minä ja Jim ja lautta ollaan\njoutuneet -- ja kummeksia saatte\"). -- Hän sanoi myös, että jos hän ei\nolis palannut puolipäivän aikaan, niin voitais herttua ja minä päättää,\nettä kaikki oli hyvin, ja tulla sinne hänen perästään.\n\nMe jäätiin siis lautalle. Mutta vähän ajan päästä rupes herttua\nrehkimään ja hikoilemaan kovin ja oli nähtävästi kovassa\npinnistyksessä. Hän toreli ja haukkui meitä jos jostakin, ja kaikki,\nmitä me tehtiin, oli tyhmästi ja hullusti tehty mukamas. Me nähtiin\nselvästi, että joku lemmontyö oli tekeillä. Minä oikein olin ilonen,\nkun oltiin puolipäivässä eikä mitään kuningasta näkynyt; saatiinhan\ntoki vähän vaihtelua ja kenties vaihtelua oikein piisalle asti, jos\nminä pääsisin pujahtamaan tieheni hyviss' ajoin. No, minä ja herttua\nmentiin siis kaupunkiin ja me haimme siellä kuningasta jos jostakin.\nViimein löysimme sen vanhan itikan muutamasta pienestä, kurjasta\nkapakasta, ja hän oli aivan sikapäissään, ja joukko jätkiä piti häntä\npilanaan ja ärsyttivät häntä. Hän kiroili ja toreili minkä jaksoi,\nmutt' oli niin tällingissä, ett'ei pysynyt pystyssä eikä siis voinut\nheille mitään. Herttua alkoi haukkua häntä vanhaksi pöllöksi, ja\nkuningas antoi takasin minkä pystyi. Kun h'olit oikein paraimmassa\nvauhdissaan, luiskahin minä tieheni ja juoksin rantatietä alas kuin\najettu kauris; ja minä päätin mielessäni, että jumaliste pitikin aikaa\nkulua ennenkun he saisit nähdä minua ja Jimiä tässä maailmassa. Tulin\nperille aivan hengästyksissäni, mutta niin turkkasen ilosena, ja huusin\ntäyttä kurkkua:\n\n\"Päästä irti, Jim! Nyt lähetään!\"\n\nMutta kukaan ei vastannut, eikä ketään tullut suojuksesta. Jim oli\npoissa! Minä huusin, huusin uudelleen ja taaskin uudelleen; juoksin\nsinne tänne metsässä huutaen ja kiljahtaen, mutta turhaan -- vanha Jim\noli hukassa. Viimein istuin maahan ja puhkesin itkemään; en voinut\nsille mitään. Mutta kauvan en siinä pysynyt. Menin maantielle ja\nkävelin sitä kappaleen matkaa, tuumiskellen pitkin päätäni mitä nyt\ntekisin. No, yhtäkkiä tuli vastaani muuan poika, ja hältä kysyin, oliko\nhän nähnyt muuatta vierasta neekeriä, jok' oli puettuna niin ja niin;\nja hän sanoi:\n\n\"Oon kyllä.\"\n\n\"Missä sitten?\"\n\n\"Tuoll' alempana, Silas Phelpsin talolla, kolme virstaa tästä. S'oli\nkarkuneekeri, ja h'olit panneet hänet kiinni. Häntäkö sinä haet?\"\n\n\"Johan nyt! Minä tapasin hänet sattumalta metsässä pari tuntia\nsitten, ja hän sanoi, että jos huutaisin, niin hän leikkais maksan\nrinnastani -- ja sitte käski hän minun panna maata ja pysyä paikalla\nsiinä, ja minä tein sen. Oon maannut siellä tähän asti; en uskaltanut\nliikahtaakkaan.\"\n\n\"No\", sanoi hän, \"sinun ei tarvitte pelätä enään; hän on kiinni nyt.\nHän oli karannut jostain paikasta etelämpänä, sanoivat.\"\n\n\"S'oli kai hyvä saalis niille, jotka saivat hänet?\"\n\n\"Oli. Hänest' on kakssataa dollaria palkintoa. S'on kuin noukkis rahoja\nmaantieltä.\"\n\n\"Ompa totta maarian -- ja nuo rahat olisivat nyt minun, jos olisin\nollut vähä vahvempi. Minähän hänet ensiks näin. Kuka pani hänet kiinni?\"\n\n\"S'oli eräs vanha mies -- muuan vieras -- ja hän möi oikeutensa\nneljästäkymmenestä dollarista, sillä hän oli menossa jokea ylöspäin\neikä tahtonut oottaa enää, sanoi hän. Minä olisin oottanut, minä,\nvaikka seittemän vuotta.\"\n\n\"Niinpä minäkin\", sanoin mä. \"Mutta kenties hänen oikeutensa ei\nolekkaan sen enempää väärtti, koska hän antoi sen mennä mokomasta\npolkuhinnasta. Kenties piilee jutussa jotain peevelin peliä?\"\n\n\"Ei niin mitään. Minä näin itte kuulutuksen. Hän on siinä kerrottuna\nihan säntilleen -- kuin kuvassa -- tukasta varpaaseen, ja siinä\nsanotaan mihin tilaan hän kuului, siell' alapuolella New-Orleansia.\nEhei, se afääri ei ole mitään huijausta, s'on vissi se. Kuules, anna\nmulle tupakkamälli, jos sull' on.\"\n\nMull' ei ollut mitään mälliä, ja hän meni matkoihinsa. Minä menin alas\nlautalle jälleen ja istuin suojukseen ajattelemaan asiaa. Mutta vaikka\najattelin niin, että päätäni rupes pakottamaan, niin en keksinyt mitään\nkeinoa päästäkseni tästä pälkähästä. Kaiken tämän pitkän matkan perästä\nja kaikesta siitä huolimatta, mitä me oltiin tehty noiden roistojen\nhyväksi, niin oli nyt kaikki hukassa, he kun sydämettömyydessään olit\ntehneet meille semmosen konnantyön ja saattaneet Jim paran orjaksi\njälleen koko elinajaksensa, vieläpä vierasten ihmisten luo, kurjasta\nneljästäkymmenestä dollarista.\n\nMinusta tuntui jo siltä kuin Jimin -- koska hän nyt kuitenkin kerran\noli joutunut orjaksi jälleen, -- olis ollut tuhat kertaa parempi olla\norjana kotona, jossa hänen vaimonsa ja lapsensa olivat, kuin vieraiden\nihmisten luona; ja minä tuumasin suoraan kirjottaa Tom Sawyerille ja\npyytää hänen kertoa fröökynä Watsonille missä Jim oleskeli. Mutta\npian minä luovuin tästä tuumasta, ja siihen oli kaks syytä: fröökynä\nsuuttuis ja julmistuis hänen konnuudestaan ja kiittämättömyydestään,\nkun oli sillä viisin jättänyt hänet, ja niinpä hän suoraa päätä myis\nhänet eteläänpäin jälleen, ja jos ei hän sitä tekiskään, niin jokainen\ntietysti kuitenkin halveksis kiittämätöntä neekeriä, ja Jim sais koko\nelinaikansa tuta heidän karsaita katseitaan. Ja entäs _minä_ sitten!\nMiten minun kävis? Joo, he jaarittelis pitkin maailmaa, että Huck\nFinn oli auttanut neekeriä vapauteen; ja jos minä sattumalta joskus\nmaailmassa näkisin jonkun ihmisen sieltä kotopuolelta, niin saisin\ntotta tosiaan olla valmis kiemuroimaan hänen jaloissaan ja nuolemaan\nhänen kenkiään häpeästä. Se sattui minuun kipeästi. Mit' enemmän asiaa\naprikoitsin, sit' enemmän rupes omatuntoni minua järsimään, ja sitä\npahempi oli mun olla. Ja viimein juolahti mulle yhtäkkiä mieleen, ett'\nolinhan nyt saanut vasten pläsiäni Kaitselmuksen kämmenestä, jotta\ntietäisin että minun pahuuttani kaiken aikaa katsasteltiin ylhäältä\ntaivaasta, kun minä varastin neekerin vanhalta nais paralta, jok'ei\nkoskaan ollut tehnyt mulle mitään pahaa, ja että minä nyt sain nähdä,\nett' Yks aina on vahdissa, joka ei salli että pahat teot pääsevät\nmenemään liian pitkälle; ja tuo kaikki minua kovasti pelästytti.\nKoinhan siinä kyllä pehmittääkkin tuota omantunnon painajaista,\narvellen itsekseni että kasvatuksessanikin mukamas oli paljon syytä\npahuuteeni, niin ett'ei minua mukamas toki voitu niin pahanpäiväisesti\nsoimata; mutta sitten taas toreli ääni sisästäni: \"Olihan siellä\nsunnuntaikoulu, olisit mennyt sinne; siell' olis sulle opetettu, että\nihmiset, jotka menettelevät niinkuin sinä tuon neekerin suhteen,\njoutuvat ijankaikkiseen tuleen.\"\n\nNyt minä oikein vapisin. Ja hädissäni päätin siinä sitten tarttua\nrukoilemisen keinoon; tahdoin koittaa, enkö vois lakata olemasta sitä\nsorttia poikaa, kuin olin, ja parantaa itseäni. Niinpä siis paninkin\npolvilleni. Mutta sanat ei tahtoneet tulla. Miks ne ei tahtoneet? Hm,\ntiesinhän sen. S'oli sentähden, että minun sydämmeni laita ei ollut\noikein, s'oli sentähden, ett'en ollut vilpitön, s'oli sentähden, että\nminä rukoilisin ikääskuin kahdella kielellä. Minähän kyllä mukamas\ntahdoin luopua synnistä, mutta sisimmässä sielussani pysyin yhtäkaikki\nkiinni yhdessä mitä suurimmassa. Minä koitin panna suuni sanomaan, että\nminä tahdoin tehdä oikein ja siis kirjottaa tuon neekerin omistajalle,\nmissä hän oli; mutta syvällä sieluni pohjassa tunsin, että s'oli vale\n-- ja Hän tiesi sen. Sit' ei voi rukoilla valheellisesti -- minä\nhuomasin sen.\n\nNiin minä totisesti olin mitä kovimmassa tuskassa; tuskin sen kovempaan\nvoi joutua. En tiennyt mitä tehdä. Viimein pisti päähäni, että\nkoetteeksi kirjottasin tuon kirjeen -- ja _sitten_ koettaisin rukoilla.\nMerkillistä! Heti tunsin itseni keveäksi kuin höyhen; koko tuskani oli\nmennyt kuin tuhka tuuleen. Otin siis paperipalasen ja lyijykynän ja\nistuin alas ja kirjotin:\n\n    Fröökynä Watson teidän karkuneekerinne Jim on täällä kolme virstaa\n    Pikesvillen alapuolella ja herra Phelps on saanut hänet ja antaa\n    hänet takasin siitä palkinnosta jos lähetätte.\n\n                                                    _Huck Finn_.\n\nHeti tuon kirjotettuani, oli ens kertaa elämässäni kuin olisin ollut\nkokonaan pestynä puhtaaksi synnistä, ja minä tunsin että nyt voisin\nrukoillakkin. Mutta min'en ryhtynyt siihen heti, vaan panin paperin\nviereeni ja istuin siinä ajatellen -- ajatellen, kuinka läheltä oli,\netten olis joutunut kadotukseen ja helvettiin. Ja siinä mä ajattelin\najattelemistani, ja miten olikaan, jouduin ajattelemaan koko tuota\npitkää matkaamme jokea alaspäin; ja ajatuksissani näin mä siinä Jimin\nsilmieni eessä ihka elävänä kaiken aikaa, yöt ja päivät, toisinaan\nkuutamossa, toisinaan rajuilmassa, ja miten me kulettiin lautallamme\npitkin virtaa jutellen ja laulaen ja nauraen. Ja miten olikaan, niin\nen muistanut yhtään mitään, missä hän olis mieltäni pahoittanut, vaan\naina vain päin vastoin. Minä muistin, miten hän ruukkasi ottaa minunkin\nvahtivuoroni heti omansa päälle, herättämättä minua laisinkaan, vain\njotta minä saisin jatkaa untani; ja minä muistin, kuinka ilonen hän\noli nähdessään minun palaavani takasin tuosta kamalasta sumusta; ja\nmiten s'oli, kun minä tulin hänen luokseen siellä rämeessä tuon hullun\nsukuvihan maanäärissä; ja paljon muuta semmosta; ja miten hän aina\nruukkasi sanoa minua \"kullaksensa\" ja \"poikasekseen\" ja tehdä jos\njotakin ilahuttaakseen minua, ja kuinka hyvä ja siivo hän aina oli\nminua kohtaan; ja minä muistin myös, kuinka ylönpalttisesti kiitollinen\nhän oli silloin, kun pelastin hänet pulasta valehtelemalla noille\nmiehille että meillä mukamas oli isorokko lautalla, ja miten hän sanoi\nminua paraaksi ystäväkseen, mitä vanhalla Jimillä koskaan oli ollut\nmaailmassa, ja ainoaksi ystäväkseen silloin enään. Ja tuota justiin\nmuistellessani, satuin silmäilemään viereeni ja näin tuon paperin.\n\nTuntui kuin minua olis purtu. Otin sen siitä ja pitelin sitä kädessäni.\nJa minä värisin pitkin pituuttani, sillä tulihan minun nyt valita\ntoinen kahdesta tässä maailmassa, vieläpä ikuiseksi ajaksi; sit' ei\nenää toiste vois auttaa. Minä mietin hetkisen, melkeinpä henkeäni\npidättämällä, ja sanoin sitten itsekseni:\n\n\"Olkoon menneeks sitten! Minä _menen_ helvettiin\" -- ja repäsin rikki\npaperipalan.\n\nOlihan ne kamalia ajatuksia ja kamalia sanoja, mutta n'oli sanottu\nnyt. Ja siihen sai asia jäädä; en tahtonut enää ajatella parannustani,\nvaan ajoin päästäni koko tuuman. Aattelin päin vastoin itsekseni, että\n_mulle_ oli paras pysyä pahuudessa ja synnillisyydessä, joka ikääskuin\nkuului minun alaani, sillä olinhan siinä kasvanut ja kasvatettu, eikä\nsitä toista uraa varten. Ja siunatuksi aluksi päätin varastaa Jimin\norjuudesta uudelleen; ja jos osaisin keksiä jotakin vielä pahempaa,\nniin tekisin voitavani, sillä samahan se itse syntiin katsoen on,\nvarastaako esimerkiksi kinkun vai koko sian.\n\nSitten istuin mä taas tuumailemaan, miten voisin panna syntisen\naikomukseni toimeen, ja hyvin monet konstit piehtaroivat siinä\npäässäni. Viimein sain valmiiksi kujeen, jota päätin käyttää. Sen\nmukaan mittasin silmilläni matkan muutamaan metsäiseen saareen, jok'\noli vähän alempana, ja kun kylliks pimeä oli tullut, luistin ulos\nlauttoineni ja menin maihin sen rannassa, kätkin litteän alukseni\nniin hyvin kuin voin ja panin sitten pitkälleni. Nukuin yhtä mittaa\nläpi yön ja nousin sitten päivän koitossa ja söin aamiaiseni ja puin\npäälleni ostovaatteeni ja pistin jonkun verran muita ja vähän kutakin\nnyyttyyn ja otin sitten kanootin ja meloin rantaan vähän alapuolelle\nsitä paikkaa, jossa arvelin Phelpsin talon olevan. Kätkin nyyttyni\nmetsään ja täytin kanootin vedellä ja lastasin siihen kiviä ja upotin\nsen paikkaan, josta helposti löytäisin sen tarvittaissa, noin puolen\nvirstan päähän muutamasta pienestä höyrysahasta, jok' oli siitä\nylöspäin jokiäyräällä.\n\nSitten kulin tietä ylöspäin, ja mennessäni höyrysahan ohi näin siinä\nkyltin, jossa seisoi \"Phelpsin höyrysaha\", ja tullessani talolle,\njoka oli parin kolmen sadan askeleen päässä siitä, pinnistin silmäni\nminkä voin, mutt' en nähnyt ketään liikkeellä, vaikka jo oli valosa\npäivä. No, siitä en välittänytkään, sillä minä vain tahdoin saada\nikääskuin kuvan paikasta. Juoneeni kuului, että minä tulisin sinne\nkaupungin puolelta, eikä alajoelta päin. Katselin siis vain hätimmiten\npaikkaa ja pötkin sitten kaupunkiin. No, ens ihminen, jonka siellä\nnäin, oli herttua! Hän liisteröi juur par'aikaa nurkkiin muuatta\nkuulutusta Kuninkaan Kameleontista, jota he täälläkin aikoivat näyttää\nkolme kertaa. Olihan niissä potrapoikaa, noissa roistoissa! Minä\ntörmäsin häneen niin äkkiä, ett'en voinut pujahtaa tieheni. Hän näytti\nhämmästyneeltä ja sanoi:\n\n\"Hohoo! Mistä _sinä_ tulet?\" Sitten lisäsi hän, hyvin innokkaasti ja\nilosella äänellä: \"Missä sull'on lautta? Onko se varmassa paikassa?\"\n\nMinä sanoin:\n\n\"No, mutta juur sitä tuumasin _minä_ kysyä teidän armoltanne.\"\n\nHän ei enää näyttänyt niin iloiselta -- ja kysyi:\n\n\"Minkä tähen kysyt sinä sitä multa?\"\n\n\"No\", sanoin mä, \"kun näin kuninkaan siellä kapakassa eilen, aattelin,\nettä kai nyt menee monta tuntia, ennenkun hän selvenee ja me saadaan\nhänet kotiin; ja senpä tähen menin kävelemään kaupungille, oottaessani.\nJa silloin tapasin erään miehen, joka tarjos mulle kymmenen centtiä,\njos auttaisin häntä soutamaan joen yli ja noutamaan muuatta pässiä, ja\nminä menin; mutta saatuamme kiinni pässin, pääsi se meiltä karkuun,\nja meill' oli kauhea työ ennenkun viimein saimme sen kynsiimme taas,\nja kun me sitten lopultakin palattiin pässeinemme, oli jo pimeä, ja\nkun minä viimein tulin lautalle, oli se poissa, ja minä aattelin: 'nyt\nh'ovat joutuneet johonki sotkuun ja saaneet lähteä tiehensä, ja h'ovat\nottaneet mukaansa neekerini, jok'on ainoa neekeri, mitä mulla koskaan\non ollut maailmassa, ja nyt olen minä vieraassa seudussa eikä mull'\nole mitään omaa enään eikä mitään, mistä eläisin'; ja minä istuin\nalas itkemään. Olen maannut metsässä koko yön. Mutta mihin on lautta\njoutunut? -- ja Jim parka?\"\n\n\"Niin, en piru vie _minä_ tie -- nimittäin missä lautta on. Se vanha\nhupakko oli tehnyt pikku kaupan ja tienannut neljäkymmentä dollaria,\nja kun me tavattiin hänet siellä kapakassa, olit nuo jätkät narranneet\nhäneltä pelissä jok'ainoan centin, mitä häll' oli jälellä juotuaan\nitsens sikahumalaan; ja kun minä illalla menin kotiin hänen kanssaan\nja näin lautan olevan poissa, aattelin heti: 'Tuo pikku kanalja\non varastanut lauttamme ja neekerimme ja karannut tiehensä jokea\nalaspäin'.\"\n\n\"Enhän toki voinut varastaa _omaa_ neekeriäni?\"\n\n\"No, älähän nyt. Ja oli miten oli, me oltiin oppineet pitämään häntä\n_meidän_ neekerinämme, niin justiin -- ja olihan meillä jumaliste ollut\nhänestä kylliks vaivaa ja vastusta. No, ja kun me sitten nähtiin, että\nlautta oli poissa ja me puti puhtaina, ei ollut meillä muu neuvona kuin\nkoittaa onneamme Kuninkaan Kameleontilla taas. Ja tääll' olen minä nyt\nliisteröinnyt siit' asti, kuivana kurkusta kuin ruutisarvi. Miss'on nuo\nkymmenen centtiä, jotka sait? Anna tänne ne!\"\n\nMull' oli koko joukko rahaa, niin ett' annoin hälle kymmenen centtiä,\nmutta pyysin hänen ostaa niillä vähä ruokaa ja antaa mullekkin muutaman\nsuupalasen, koska mukamas nuo oli ainoat rahani ja min'en ollut\nsyönyt niin mitään eilisestä. Siihen hän ei vastannut mitään. Mutta\nkoht'siltään mulkoili hän minuun kierosti ja sanoi:\n\n\"Luulekko tuon neekerin kielittelevän meistä? Jos hän sen tekee, niin\njumal'avita nyletään me hänet eläviltä.\"\n\n\"Miten vois hän kielitellä? hänhän on karannut?\"\n\n\"Ääh, ei! Tuo vanha raatohan myi hänet, jakamatta voittoa kanssani; ja\nrahat on menneet.\"\n\n\"_Myi_ hänet?\" sanoin mä ja kävin poraamaan; \"mitä? sehän oli _minun_\nneekerini, ja olihan ne siis minun rahojani. Missä hän on? -- Minä\ntahon takasin neekerini.\"\n\n\"Sinä et voi _saada_ neekeriäs, siinä kaikki -- lakkaa siis\njo rääkymästä. Mutta kuules nyt -- luuletko uskaltavas käydä\nkielittelemään meistä? Min' oon jumaliste luottanut sinuun. Hä? Ethän\nvain jo ole kielitellyt? Hä?\"\n\nHän vaikeni, mutt' en koskaan ollut ennen nähnyt hänen\nsilmissään mokomaa suden katsetta. Minä sanoin:\n\n\"Mulla ei ole halua käydä kielittelemään kenestäkään, eikä mull' ole\naikaakaan siihen. Minä lähden hakemaan neekeriäni.\"\n\nHän seisoi siinä hetken aikaa, aprikoiden kovin ja rypistellen\nkulmakarvojaan, ja kuulutukset riippuivat hänen käsivarrellaan. Viimein\nsanoi hän:\n\n\"Kuules nyt -- minä sanon sulle jotain. Meidän täytyy viipyä täällä\nkolme päivää. Jos nyt lupaat, ett'et käy kielittelemään meistä ja\nett'et anna tuon neekerin kielitellä, niin minä sanon sulle missä hän\non.\"\n\nNo, minä lupasin, ja hän sanoi:\n\n\"Muuan tilanomistaja, jonka nimi on Silas Ph -- --\" ja siihen hän\nseisahtui. Näätte että hän aikoi sanoa totuuden; mutta kun hän tuolla\nviisin seisahtui ja alkoi miettiä taas, arvasin hänen muuttaneen\nmieltä. Ja niin tietysti olikin. Hän ei oikein luottanut minuun, vaan\ntahtoi saada minut pois tieltä kolmeksi päiväksi. Ja niimpä hän hetken\npäästä jatkoi: \"Mies, joka hänet osti, on Abram Foster nimeltään --\nAbram G. Foster -- ja hän asuu viiskymmentä virstaa täältä sisämaahan\npäin, Lafayetten tien varrella.\"\n\n\"Hyvä\", sanoin mä, \"sen matkan kulen mä parissa päivässä, ja mä lähden\nmarssimaan jo tänäpänä iltapuoleen.\"\n\n\"Ei, vaan sinä lähet _nyt_, heti paikalla, ja muista sinä, ett'et\npiekse kieltäs ja lörpöttele tien varrella. Muuten tuut tekemisiin\n_meidän_ kanssa. Kuulekko sen?\"\n\nNo, noita eväitä justiin olin oottanutkin, sillä nyt sain rauhassa\nheiltä panna tuumani toimeen.\n\n\"Niin no, pötki matkaas nyt\", sanoi hän; \"ja sinä voit kertoa\nFosterille mitä tahdot. Kenties saat hänet uskomaan, että Jim _on_\nsinun neekeris -- muutamat hupakot eivät välitä papereista -- täällä\netelässä ainakaan. Kas niin, joudu nyt, ja valehtele hälle mitä\ntahansa, kun tulet perille, mutta muista sinä, ettäs pidät kitas\nmatkalla.\"\n\nNo, minä jätin hänet ja lippasin tieheni maalle päin. En katsonut\ntaakseni, mutta minä ikääskuin tunsin selästäni, että hän seisoi\nminua vahtimassa. Mutta tiesinhän, että hän pian siihen väsyis. Kulin\nainakin puolitoista virstaa sisämaahan päin, ennenkun seisahin; sitten\npoikkesin metsään ja tallustelin sen läpi Phelpsin taloa kohti. Minä\npidin kiirettä, sillä mä halusin tukkia Jimiltä suun, kunnes nuo\nmolemmat maankiertäjät olisit korjanneet luunsa tienoolta. En tahtonut\nenää joutua mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, en tavalla enkä\ntoisella.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nTullessani sinne oli kaikki niin hiljaista ja sunnuntain tapaista ja\nhelteistä ja päivänpaisteista - kaikki väki oli mennyt pelloille; ja\nkoko ilma oli täynnään tommosta kärpästen ja kuoriaisten unettavaa\nsirinää ja surinaa, joka aina vaikuttaa meissä mokomaa yksinäisyyden\ntuntoa, kuin jos kaikki ihmiset olisivat kuolleet ja makaisit\nhaudoissaan; ja jos silloin tuulenviima tulee puhallellen ja panee\nlehdet kahisemaan, niin se synnyttää meissä alakuloisuutta, sillä se\ntuntuu siltä kuin aaveet kuiskisit ja sipisisit keskenään -- aaveet,\njotka ovat kuolleet jumala ties kuinka monta vuotta sitten -- ja aina\nse tuntuu siltä, kuin he kuiskisit juuri meistä eikä mistään muusta,\nkunnes siinä melkein itsekkin toivoo olevansa kuolleena ja poissa koko\nprokrammista.\n\nPhelpsin maatila oli yks noita pieniä pumpulitiloja, jotka kaikki\novat toinen toisensa näköset. Taloa ympäröi ristikkoaita, jonka yli\nkiivettiin porraspuita myöten, jotka oli tehty poikkisahatuista,\neripituisista ja pystyssä seisovista hirsistä -- niiden päältä myös\nnaiset nousivat hevosen selkään. Laveassa pihassa oli muutamia\nniitettyjä ruohopaikkoja, mutta enimmäkseen oli se paljaana ja sileänä\nkuin vanha hattu, josta nukka on kulunut pois. Iso asuinkartano\nvalkosta väkeä varten oli rakennettu veistetyistä hirsistä, ja raot\nhirsien välissä oli täytetty saviseoksella, jota jolloinkin maailmassa\noli rapattu valkoseksi. Toiselle puolen oli pyöreistä hirsistä rakettu\nkyökki, jota asuinrakennukseen yhdisti avonainen, katettu käytävä.\nKyökin takana oli savupirtti eli kota, ja tämän kodan toisella puolella\noli kolme pientä neekerimökkiä yhdessä rivissä ja vähän alempana,\ntaka-aitaa vasten, vielä pikkunen tupa pahanen aivan erikseen sekä\nkappaleen matkaa siitä muutamia ulkohuoneita; ja tuon pikku tuvan\nluona oli iso kattila, jossa keitettiin soopaa. Kyökin oven luona\noli penkki ja vesiämpäri ja allas, ja siinä makas myös joukko koiria\npäivänpaisteessa, ja toisia koiria vetelehti siellä täällä muualla.\nYhdessä pihannurkassa kasvoi noin kolme varjostavaa puuta ja aidan\nvierustalla yhdessä paikassa vähän tikkelpeeri- ja viinimarja-pensaita.\nAidan ulkopuolella oli puutarha ja meloonipalsta; siitä alkoi\npumpulivainiot ja niiden takaa metsä.\n\nMinä kiersin vähän matkaa, kiipesin porraspuiden yli ja astuin\nkyökkiin päin. Sieltä kuulin kehruurukin surinan, joka on ikävin ääni,\nmitä ihminen tässä maailmassa voi kuulla. No, minä astuin eteenpäin\nkehräämättä kokoon mitään erityistä juonta, luottaen siihen, että\nKaitselmus pistäis mulle suuhun oikeat sanat tarvittaissa, sillä min'\nolin huomannut, että Kaitselmus tässä kohden on hyvin kekseliäs, kun\nvain antaa sen toimia omin päin.\n\nPäästyäni puolitiehen, ryntäs yks koira ja sitten joukko muitakin\nkimppuuni. Minä tietysti jäin seisomaan paikalle ja katsoin heitä\nnaamaan aivan tyyneesti. Mitä hirveää elämää ne pitivät! Noin puolen\nminuutia olin minä ikääskuin akselina rattaassa, jonka puoloina oli\nkoirat -- noin viistoista kappalta ympärilläni, turvat minua vasten ja\nhaukkuen ja ulvoen aivan vimmatusti; ja uusia tuli yhä vain lisää, tuli\nlennättäen aitain yli ja joka nurkasta, että s'oli vallan kauheaa.\n\nMuuan neekerivaimo tuli rynnäten ulos kyökistä, leipäkauli kädessä ja\nhuutaen: \"Hiljaa, Halli! Pois, Pilkki! pois, Poppa! hiljaa, Tellu!\"\nja hän antoi ens yhdelle, sitten toiselle läimäyksen, niin että he\nviilsit tiehensä kiljuen, ja sitten kaikki muutkin seurasit perästä.\nJa seuraavassa sekunnissa tuli puolet niistä takasin taas, heilutellen\nhäntiään ympärilläni, kuin oltais me oltu paraat ystävät maailmassa.\nKoirissa ei ole mitään pahaa.\n\nTuon vaimon perästä tuli pikkunen neekerityttö ja kaks pientä\nneekeripoikaa, ilman mitään muuta päällään kuin rohtiminen paita\nkullakin; ja he tarttuivat äitinsä hameeseen ja tirkistelit minuun\nhänen takaansa, nauraen kainostellen, kuten he aina tekevät. Ja sitten\ntuli valkonen naisihminen juosten ulos asuintuvasta, rukinpuikko\nkädessä; hän oli avopäin ja näkyi olevan noin viidenviidettä tai\nviidenkymmenen vuoden vanha. Hänen jälestään tulivat hänen pienet\nvalkoset lapsensa, ja he piileskelit mammansa takana aivan niinkuin\nneekerilapset. Hän nauroi niin ilosesti, että tuskin pysyi pystyssä --\nja sanoi:\n\n\"No, _sinähän_ s'oot, viimeinki! _Oothan_ sä sinä?\"\n\n\"Oon minä\", vastasin aattelematta. Hän suorastaan karkasi päälleni ja\nsyleili minua ja kouristi minua oikein kovasti, ja sitten tarttui hän\nmolempiin käsiini ja puisteli niitä moneen kertaan; ja kyyneleet tulit\nhälle silmiin ja vierähtivät alas, eikä siitä tahtonut tulla mitään\nloppuakaan; ja kaiken aikaa sopatti hän: \"Sin' et ole niin mammas\nnäkönen kuin luulin, mutta herran jee, mitä mä siitä, olenhan niin\nilonen, niin ilonen, kun näen sinun nyt! Voi, voi, poikaseni, enhän\nkohta tie mitä teen, en tie. -- Lapset, s'on Tom serkku! Sanokaa hyvää\npäivää!\"\n\nMutta he vain pistivät sormensa suuhun ja piileskelit hänen takanaan.\nSitten hän jatkoi:\n\n\"Liisa, joudu ja laita hälle lämmintä aamiaiseksi -- vai söitkö sä\nkenties laivassa?\"\n\nSanoin syöneeni laivassa. Ja hän talutti minua kädestä sisään,\nja lapset tulivat tepsuttaen perästä. Hän pani minut istumaan\nrottinkituolille ja istui itse pallille sen eteen ja piti minua\nmolemmista käsistä ja sanoi:\n\n\"No, nyt mä _oikein_ saan katsoa sinua. Voi, hyvänen aika, kuinka\nolenki toivonut monta, monta vuotta -- saada nähdä sinua; ja nyt s'on\ntullut! Oomme oottaneet sinua jo pari päivää. Miks sin' oot viipynyt\nniin kauvan? -- onko laiva ollut karilla?\"\n\n\"On -- katsokaas, rouva --\"\n\n\"No, elähän nyt sano 'rouva'. Ha! ha! ha! Sano 'täti', Sally täti,\ntietysti, rakas laps! Missä s'oli karilla?\"\n\nEn oikein tiennyt mitä vastata hälle, kun minun oli mahdoton tietää,\nolisko tuo laiva tullut ala- vai yläjoelta. Mutta mull' oli hyvänlainen\nvaisto, ja vaistoni sanoi mulle, että se laiva olis tullut alaaltapäin,\nOrleansin tienoilta. Yhtäkaikki sekään seikka ei olis mua paljon\nauttanut, sillä en tuntenut matalikkojen nimiä sinneppäin. Huomasin\nettä minun olis pitänyt keksiä joku matalikko, tai unohtaa sen nimi,\njonka karille m'oltiin jouduttu mukamas -- tai - mutta siinä samassa\njuolahti juoni päähäni, ja minä sanoin:\n\n\"Niin, ei se oikeastaan ollut karille-ajo -- se viivytti meitä vain\nhyvin vähän. Mutta muuan höyrypannu räjähti.\"\n\n\"Herran Jee! Viottuiko kukaan?\"\n\n\"Ei. Muuan neekeri vain sai surmansa.\"\n\n\"No, Jumalan kiitos! Toisinaan saattaa tuommosessa käydä todellakin\nonnettomasti; saattaa viottua monta ihmistä. Pari vuotta sitten tuli\nSilas enosi New-Orleansista vanhassa _Lally Rook_ laivassa, ja siinä\nräjähti yks pannu ja teki erään miehen raajarikoksi. Ja minä luulen\nettä hän kuoli perästä päin. Hän oli baptisti. Enos tuntee erään\nherrasväen Baton Rougessa, joka tuntee hänen omaisensa varsin hyvin.\nNiin, kyllä hän muistaakseni kuoli. Kylmänvihat syntyi, ja täytyi\ntehdä leikkaus. Mutta se ei auttanut. Hän meni aivan siniseks koko\nruumiistaan ja kuoli, kristillisen ylösnousemuksen toivossa. Sanovat,\nettä hänt' oli kauhea katsella. Enos on käynyt joka päivä kaupungissa\n-- sinua vastassa. Ja nyt on hän siellä taas; lähti tuskin tuntia\nsitten. Kai hän palaa tuossa paikassa. Sinä varmaankin tulit häntä\nvastaan tiellä, etkö? -- vanhanpuoleinen mies -- -\"\n\n\"Ei, Sally täti, ei ketään tullut vastaan. Laiva laski maihin juur\npäivän koitossa, ja minä jätin kapsäkkini laiturille ja menin vähän\nkatselemaan kaupunkia ensiks ja kävelin sitte vielä sivutietä vähän\nmatkaa maalle päin, ett'en tulis liian aikasin; senpätähden tulinkin\ntakatietä.\"\n\n\"Kellekkä sin' annoit kapsäkkis?\"\n\n\"En kellekkään.\"\n\n\"No mutta -- he varastavat sen, laps parka!\"\n\n\"Ei, ei, minä kätkin sen siellä hyvään paikkaan.\"\n\n\"Miten sait sinä aamiaista niin aikasin laivassa?\"\n\nSeisoinhan ikääskuin ohuella jäällä nyt, mutta vastasin kuitenkin:\n\n\"Katteini näki, että min' olin menossa, ja kutsui minua syömään\nkanssaan ennenkun lähtisin. S'oli hyvin hyvä herra.\"\n\nRupesin käymään jokseenkin levottomaksi, niin että tuskin pysyin\npaikallani häntä kuulemassa. Mull' oli kaiken aikaa mielessä lapset,\njoiden pakinoille tahdoin huomaamatta päästä, urkkiakseni heiltä yhtä\nja toista ja sillä viisin saadakseni tietää, kuka mukamas oikeastaan\nolin. Mutta min'en päässyt rouva Phelpsin kynsistä; hän vain alinomaa\njupatti ja jupatti ja piti minua sillä tavoin kuin piltuissa. Yhtäkkiä\nsai hän kylmät väristykset käymään pitkin selkäpiitäni, sanoessaan:\n\n\"Mutta tässä me vain istutaan ja jutellaan tällä viisin, ja sinä et\nvielä ole kertonut mulle sanaakaan sisaresta ja niistä muista kaikista.\nNo, kas niin, nyt min' oon vaiti vähän aikaa ja sinun vuoros on kertoa.\nKerro nyt mulle _kaikki_ -- kaikki tyyni heistä kaikista; miten he\njaksavat ja mitä he tekevät ja mitä he käskivät sun sanoa mulle, ihan\nkaikki alusta loppuun.\"\n\nKas niin! Siin' oltiin nyt. Mihin mä joutuisin. Kaitselmus oli minua\nauttanut tähän asti, mutta nyt istuin mä sittenkin karilla. Viimein\naattelin itsekseni, että täss' ei ollut muu neuvona kuin suorastaan\nturvautua totuuteen; ja min' olin justiin avata suuni ja alkaa, kun hän\nsamassa kaappasi minusta kiinni ja työnsi minut sängyn taakse ja sanoi:\n\n\"Tuossa hän tulee! Pistä pääs vähän alemmas -- kas niin, nyt ei sinua\nnäy ollenkaan. Äl' oo tietävinäs, ett' oot täällä. Tahonpa vähän laskea\nleikkiä ukon kanss'. Lapset, te ette saa hiiskua sanaakaan.\"\n\nMinä huomasin olevani satimessa nyt, vieläpä omassa satimessani.\nMutta siin' ei auttanut ruveta rehkimään. Siin' ei auttanut muu kuin\npysyä kauniisti alallaan ja olla valmiina lähtemään käpälämäkeen, kun\nukkospilvi puhkeis.\n\nMinä näin tuon vanhan herran vilaukselta vain, hänen tullessaan sisään;\nsitten peitti sänky hänet näkyvistäni. Rouva Phelps juoksi hänelle\nvastaan ja sanoi:\n\n\"No, onko hän tullut?\"\n\n\"Ei\", sanoi hänen ukkonsa.\n\n\"No, mutta hyvänen aika\", sanoi rouva, \"mihin Herran nimessä hän on\njoutunut?\"\n\n\"Niin, en voi ymmärtää\", sanoi vanha herra, \"ja mun täytyy sanoa, ett'\noon kovasti levoton.\"\n\n\"Levoton!\" sanoi rouva, \"min' oon jo aivan pyörällä! Mutta hänen täytyy\njo olla täällä; sin' oot varmaankin ajanut hänen ohitseen.\"\n\n\"Min' en _voinut_ ajaa hänen ohitseen -- tiethän sen.\"\n\n\"No, mutta voi, voi! Ja mitä sisareni sanoo! Hänen täytyy olla täällä!\nSin' oot ajanut hänen ohitsensa sittekin. Hän -- --\"\n\n\"Ooh, hyvä Sally, älähän sureta minua viel' enemmän. Jaa-a, mihin\nHerran nimessä on hän joutunut. Eihän voi toivoakkaan enää, että hän\nolis tullut. Min' en oo _voinut_ ajaa hänen ohitsensa. Sally - täm' on\nhirveää -- hirveää -- jotakin on tapahtunut laivalla!\"\n\n\"Mutta katsos, Silas! Katso tuonne tielle! -- sieltä tulee joku.\"\n\nHän juoksi ikkunaan ja katsoi ulos. Ja rouva kumartui alas ja veti\nminua takista, ja ulos tulin mä. Ja kun ukko kääntyi takasin ikkunasta,\nseisoi Sally täti keskellä lattiaa nauraen koko kasvoillaan ja loistaen\nkuin tulipalo, ja minä seisoin hänen vieressään, hyvin nolona ja\nhämilläni ja tuskan hiki naamallani. Ukko tuijotti minuun ja sanoi:\n\n\"Kuka s'on?\"\n\n\"Niin, kuka hän on? Arvaappas!\"\n\n\"En ymmärrä -- en ymmärrä -- mitään. Kuka _on_ hän?\"\n\n\"Ha, ha! Joo, ukkoseni -- s'on _Tom Sawyer_!\"\n\nNo, sinä pyhä Paavali! Min' olin siinä paikassa kaatua selälleni. Mutta\nsiin' ei ollut aikaa ruveta puukkoja vaihtamaan, sanon mä. Ukko tarttui\nminua käteen ja kouristi sitä ja puisteli sitä tarmonsa takaa; ja rouva\npyöriskeli siinä innoissaan kuin hupakko ja nauroi ja itki yhtä haavaa;\nja molemmat ampuivat minuun kymmenittäin kysymyksiä yhteen menoon --\nSidistä ja Marystä ja koko perhekunnasta.\n\nMutta jos he olit iloset, niin minäkös vasta ilonen olin; tuntui\ntosiaankin siltä, kuin olisin syntynyt uudestaan, saadessani tietää\nkuka min' olin. No, he pumppasit minua nyt pari tuntia yhteen mittaan;\nja kun viimein olin niin väsynyt leukapielistäni, ett'en saanut\nsanaakaan suustani enään, niin olin jumaliste kertonut heille enemmän\nperheestäni -- nimittäin Sawyerin tietysti -- kuin mitä koskaan oli\ntapahtunut koko Sawyerin perheelle maailman luomisesta asti.\n\nNo, mull' oli nyt varsin hyvä olla yhdeltä puolen, niin sanoakseni,\nmutta toiselta puolen tunsin yhtäkaikki ahdistusta. Oli, näettekös,\nvarsin mukava olla Tom Sawyerinä, ja minä tyydyin siihen rooliin kaikin\npuolin; mutta miten olikaan, kuulin yhtäkkiä höyrylaivan yskivän ja\nläähättävän jokea alaspäin -- ja silloin aattelin: mitäs jos nyt Tom\nSawyer todellakin tulee tuossa laivassa? -- ja mitäs jos hän astuu\nsisään tänne, millä hetkellä hyvänsä, ja huutaa nimeni, ennenkun\nennätän yskähtää hälle, miten on asiat? Ei, se ei käy laatuun, aattelin\nmä; mun täytyy olla häntä vastassa maantiellä. -- Ja niinpä sanoin\nherrasväelle, että minun täytyi lähteä kaupunkiin takasin noutamaan\nkapsäkkini. Ukko Phelps tahtoi kaikella muotoa lähteä kanssani, mutta\nminä sanoin, ett'en suinkaan tahtonut häntä vaivata ja että minä kyllä\nosaisin ajaa hevosella itsekkin.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\nNo, minä ajoin rattailla kaupunkiin päin, ja puoli tiessä sinne\ntuli minua vastaan -- kukas muu kuin Tom Savyer! Minä seisahutin ja\nodottelin, kunnes hänen rattaansa oli vieressäni. Silloin sanoin\n\"seiso!\" ja hän seisahutti hevosensa. Hänen suunsa lensi auki kuin\nkapsäkin kansi ja jäi siihen tilaan; sitten nielasi hän pari kolme\nkertaa, kuin olis hänen kurkkunsa kuivunut, ja sanoi sitten:\n\n\"Hä? Min' en oo koskaan tehnyt sulle mitään pahaa. Ja sen sä tiet.\nMinkä tähen sinä sitten nouset haudastas kummittelemaan _mulle_?\"\n\nMinä sanoin:\n\n\"Minä en kummittelee -- min' en jumaliste koskaan oo ollut kuolleena.\"\n\nKuullessaan ääneni reimastui hän vähäsen, mutt' ei vieläkään ollut\noikein tyytyväinen. Hän sanoi:\n\n\"Älä tee minusta pilaa, sanon mä. Kunnias kautta -- etkö sin' oo\nkummitus?\"\n\n\"Kunniani kautta\", sanoin siihen, \"min' en oo mikään kummitus.\"\n\n\"Hm! No niin! Minä -- minä -- minun kai täytyy uskoa sitten, koska\nvakuutat kunniasanallas; mutta min' en ymmärrä, en totta maarian\nymmärrä. Kuules nyt, eikö sinua sitten murhattu _ollenkaan_?\"\n\n\"Ei. Minua ei murhattu ollenkaan -- minä vain narrasin heitä. Nous'\nylös tänne ja kourista minua käsilläs, jos et usko.\"\n\nHän teki niin ja tyytyi nyt kerrassaan; ja hän oli niin sanomattomasti\nilonen nähdessään minut ihka elävänä, ett'ei tiennyt mitä tekis. Ja\nheti hän tahtoi tietää kaikki tyyni; sehän oli oikeaa seikkailua,\nmeinas hän, ja kamalaa ja salaperäistä ja aivan hänen malliinsa\ntietysti. Mutta minä pyysin, että hän malttais mieltään vähän aikaa, ja\nkäskin hänen ajomiehensä odottaa hetkisen, sill'aikaa kun me ajettais\nvähän matkaa yhdessä. No, minä kerroin Tomille, missä hiton pulassa\nmin' olin, ja kysyin mitä me tehtäis. \"Ootappa vähä\", sanoi hän, \"ja\nanna mun tuumata rauhassa.\" Hän tuumiskeli hetken aikaa oikein kovasti\nja sanoi sitten:\n\n\"Nyt mä tiedän. Ota minun kapsäkkini sinun kärryilles ja sano, että\ns'on sinun. Käännä sitten takasin ja aja hiljaa, niin ett'et tule\nperille ennenkun tulisit, jos olisit käynyt kaupungissa. Minä meen\nvähän matkaa kaupunkiin päin takasin ja palaan sitten ja tulen perille\nnoin puoli tuntia sinun jälestäs. Ja sinun ei aluksi tarvitse minua\nollenkaan tuntea mukamas, kuulekkos?\"\n\nMinä sanoin:\n\n\"Hyvä on; mutt' ootappas vähä. Tääll' on yks asia vielä -- yks asia,\njot' ei kukaan muu tunne kuin minä. Ja s'on se, että tääll' on eräs\nneekeri, jonka minä aion varastaa orjuudesta -- ja hänen nimensä on Jim\n-- vanhan fröökynä Watsonin Jim.\"\n\nHän sanoi:\n\n\"Mitä! Mutta Jimhän on -- --\"\n\nSiihen hän vaikeni ja alkoi mietiskellä. Minä sanoin:\n\n\"_Minä_ tiedän mit' aiot sanoa. Sin' aiot sanoa, että s'on halpaa ja\nrumaa vehkettä; mutta mitä sitte, vaikka s'onkin? Min' oon itse halpa,\nja minä varastan hänet, ja minä pyydän sinua, että pidät leukaläpes\netkä oo tietävinäs koko asiasta. Tahotko?\"\n\nHänen silmänsä oikein loistivat, ja hän sanoi:\n\n\"Minä _autan_ sinua varastamaan hänet.\"\n\nS'oli kuin minua olis ammuttu. Minä hämmästyin niin, että menin aivan\nymmälleni. Enhän ollut eläissäni mokomaa kuullut -- ja minä tunnustan\nsuoraan, että sain koko joukon huonomman ajatuksen Tom Sawyeristä,\nkuin mull' oli ollut ennen. Olisko se mahdollista? -- Tom Sawyerko\n_neekerinvaras_?!\n\n\"Ooh, älähän toki!\" sanoin mä, \"sinä kujeilet taas.\"\n\n\"Empä niinkään, en laisinkaan.\"\n\n\"No\", sanoin mä, \"oli miten oli; mutta muista sinä, että jos kuulet\npuhuttavan jotain jostain karkuneekeristä, niin sin' et tiedä hänestä\nmitään, ja _minä_ en myöskään tiedä hänestä mitään.\"\n\nSitten otimme hänen kapsäkkinsä ja nostimme sen minun kärryihini, ja\nhän ajoi kaupunkiin päin ja minä takasin kotiin. Mutta minäkös olisin\nmuistanut, että minun piti ajaa hiljaa! Olin niin ilonen ja täynnäni\ntuumia, että se multa kokonaan unohtui. Seuraus olikin, että tulin\nkotiin liian aikasin tien pituuden suhteen. Ukko Phelps seisoi ovessa\nja sanoi:\n\n\"Mutta tämähän on ihmeellistä. Kukas olis uskonut tuosta vanhasta tamma\nluuskasta semmosta? Kumpahan olis muistettu katsoa kelloa kun lähdit.\nEikä ees hiuskarvaa ole hiessä. S'on kerrassaan ihmeellistä. Nyt en\nmöis sitä sadasta dollaristakaan, en totta tosiaan, ja tät' ennen\nolisin antanut sen mennä viidestätoista, ja siinäkin olis mielestäni\nollut aivan kylliksi.\"\n\nSiinä kaikki mitä hän sanoi. Hän olikin hurskahin, siivoin vanha sielu,\nmit' ikinä olen nähnyt. Eikä kummakaan, sillä hän ei ollut ainoastaan\nmaanviljelijä, vaan myöskin pappi; ja hällä oli pikkanen puukirkko\nplantaasin toisessa päässä, jonka hän itse oli rakentanut omalla\nkustannuksellaan, eikä hän koskaan ottanut penniäkään saarnoistaan,\nja sen arvoiset ne kyllä olitkin. Siell' oli paljokin senkaltaisia\ntalollis-saarnaajia, siell' etelässä, jotka elivät aivan samalla viisin.\n\nNoin puolen tunnin päästä seisahtui Tomin rattaat porraspuiden eteen,\nja Sally täti näki ne ikkunasta ja sanoi:\n\n\"Herranen aika, täällä tulee joku! Kukahan se on? Vissistikin joku\nvieras. Jimmy (jok' oli yks lapsista), juokse sanomaan Liisalle, että\nhän tuukkaa viel' yhdelle päivällispöytään.\"\n\nKaikki ryntäsivät ulos, sillä tänkaltasissa paikoissa ei tule vieraita\n_joka_ vuosi, ja kun joku tulee, niin pidetään hänen tähtensä yhtä\npaljon melua, kuin jos itse Keltakuume tulis taloon. No, Tom oli\nvilauksessa porraspuiden yli ja astui talolle päin; hänen rattaansa\nkääntyi takasin kaupunkiin, ja me kaikki seisottiin porstuvan ovessa.\nTomilla oli päällään paraat vaatteensa ja koko joukko ihmisiä eessään\n-- ja silloinkos hän aina oli kuin omilla tulillaan! Silloin hän oikein\nosaskin panna tyyliä ja kommervenkkia ja ryhtiä kaikkeen peliinsä.\nHän ei ollut niitä, jotka olisit tulleet nöyrästi ja arasti hiipien\npolkua pitkin kuin karitsa; ei, hän tuli astuen komeasti ja arvokkaasti\nkuin oikea tallijäärä. Tultuaan ihan eteemme, nosti hän hattuaan niin\nsievästi ja nätisti ja varovasti, kuin olis sen alla ollut perhosia,\njoiden päivällisunta hän ei tahtonut häiritä, ja sanoi:\n\n\"Mulla kai on kunnia puhutella herra Archibald Nicholsia?\"\n\n\"Ei, poikaseni\", sanoi vanha herra, \"s'on ikävää, että ajomiehenne\non narrannut teitä; Nicholsin kartano on noin neljä virstaa alempana\ntästä. Mutta astukaahan sisään.\"\n\nTom katsoi taakseen olkapäänsä ylitse ja sanoi: \"Liian myöhään -- hän\nennätti jo mennä.\"\n\n\"Niin, hän ennätti mennä, ja teidän täytyy tulla sisään ja syödä\npäivällistä kanssamme; kyllä multa sitten saatte hevosen Nichols'ille.\"\n\n\"Ooh, enhän voi tehdä teille niin paljon vaivaa. Tuon pienen matkan\nvoin kyllä käydä jalkasin.\"\n\n\"Mutta te ette _saa_ käydä jalkasin - ollaanhan me etelässä, ja tääll'\nollaan vieraanvaraisia. Astukaa sisään.\"\n\n\"Tehkää niin hyvin\", sanoi Sally täti; \"ei teistä oo meille mitään\nvaivaa, ei yhtään mitään. Teidän _täytyy_ jäädä. Onhan sinne koko neljä\nvirstaa, ja me emme voi antaa teidän kävellä; onhan niin kuumakin ja\ntie pölyttää niin hirveästi. Ja sitä paitse, min' annoin jo tuukata\nteillekkin, kun näin teidän tulevan. Astukaa sisään ja olkaa kuin\nkotonanne.\"\n\nNo, Tom hän piti viimein hyvänään heidän hartaat kutsunsa ja kiitti\nheitä hyvin kohteliaasti ja astui sisään; ja tultuaan sinne sanoi\nhän olevansa Hicksvillestä Ohiossa, ja hänen nimensä oli mukamas\nWilliam Thompson -- ja niin hän taas kumarsi heille hyvin siististi ja\nkohteliaasti.\n\nSitten hän rupes jupattamaan jos jotakin Hicksvillestä ja joka sorkasta\nsiinä kaupungissa, kunnes minä aloin vähän hermostua ja aatella,\nmitä hittoa siitä viimein tulis ja mitä hyötyä siit' oikein oli. Ja\nviimein, kesken tuon päättömän pakinansa parasta vauhtia, ojensi hän\nyläruumiinsa pöydän yli ja mättäsi aika muiskauksen suoraan Sally tädin\nsuuta vasten ja istui sitten jälleen tuolilleen ja jatkoi loruansa,\nolematta milläänkään. Mutta Sally täti ryntäs ylös ja pyyhkäsi suutaan\nkädellään ja sanoi: \"Sinä häpeemätön penikka!\"\n\nTom vain näytti ikääskuin loukkaantuneelta ja sanoi:\n\n\"Mutta minua ihmettää, hyvä rouva.\"\n\n\"Sinua ihm-- Mitä? Kenen luulette minun olevan? Minun pitäis antaa --\nmiks suutelet minua? Mitä meinaat, poika?\"\n\nTom sanoi hyvin höylisti:\n\n\"Enhän minä meinaa mitään, hyvä rouva, en ainakaan mitään pahaa. Minä\n-- minä -- luulin teidän tykkäävän siitä.\"\n\n\"Lurjus!\" Hän otti rukinpuikon, ja jo näytti siltä, kuin hän aikois\nsivaltaa Tomia pitkin korvia sillä.\n\n\"Miten voitte te, hyvä nuori herra, luulla semmosta?\"\n\n\"Niin, en minä tie. He vain -- he vain -- sanoivat niin.\"\n\n\"_He_ sanoivat niin? Mitkä _he_?\"\n\n\"No -- he kaikki. Kaikki sanoivat niin, hyvä rouva.\"\n\nRouvan silmät rupesivat iskemään tulta ja hänen sormensa rapistelit\nikääskuin olisit aikoneet kynsiä häntä, ja hän sanoi:\n\n\"Kaikki?! _Mitkä_ kaikki? Sano heti heidän nimensä -- taikka -- --!\"\n\nTom nousi seisaalle ja näkyi olevan hyvin pahoillaan ja haparoi\nhattuaan ja sanoi:\n\n\"Voi, kuinka tämä minua surettaa! Enhän voinut sit' aavistaa. He kaikki\nniin sanoivat -- sanoivat, ett' anna hälle aika muisku, siitä hän\ntykkää! Mutta min' en koskaan tee sitä enää, sen lupaan.\"\n\n\"Niin, totta totisesti -- s'onkin parasta!\"\n\n\"Niin, min' en tee sitä koskaan enään, ennenkun rouva itse pyytää.\"\n\n\"Mitä?! Ennenkun itse _pyydän_?! Sinä hävytön poika nulikka! Ennenkun\nminä pyydän semmosta sulta tai sinun kaltaisiltas, niin pitää sun olla\nyhtä vanha kuin Methusalem. Mikä sanomaton röyhkeys!\"\n\n\"No, voi, voi\", sanoi Tom yhtä viattomasti kuin ennenkin, \"kuinka minua\nkummastuttaa tämä! En ymmärrä sit' ollenkaan. He sanoivat, että te\ntykkäisitte, muiskustani, hyvä rouva, ja minä viattomuudessani luulin\nmyös niin. Ja nyt! Mutta -- --\" Hän vaikeni ja katsoi ympärilleen,\nikääskuin odottaen jotain kannatusta joltakin seurassa, ja kääntyi\nviimein ukko Phelpsin puoleen, kysyen:\n\n\"Ettekö te luule, hyvä herra, että hän tykkää minun muiskuistani?\"\n\n\"Hä? Hm! Minä -- minä -- en sitä luulis.\"\n\nSitten se vietävä katseli minua samalla tavoin ja sanoi:\n\n\"Tom, etkö _sinä_ luullut, että Sally täti halailiskin minua ja sanois:\n'Sid Sawyer -- -'\"\n\n\"Herran jee!\" sanoi rouva, karaten suorastaan hänen päälleen, \"mikä\npikku kanalja sisarenpojaksi! -- narrata minua tolia lailla!\" -- ja\nhänen piti tietysti syleillä ja suudella häntä heti, mutta Tom työnsi\nhäntä luotaan ja sanoi: \"Eei -- ei vielä - pyydähän ensiks.\"\n\nNo, hän pyysi heti; ja sitten hän syleili ja suuteli häntä moneen,\nmoneen kertaan ja työnsi hänet sitten ukko Phelpsin puoleen, ja ukko\notti mit' oli jälellä. Ja kun tuosta touhusta oli vähän toinnuttu,\nsanoi rouva:\n\n\"Hyvänen aika, enhän oo tämmöstä nähnyt. Me ei sinua ollenkaan\nootettukaan, -- Tomia vain. Sisar kirjotti vain, että Tom muka tulee.\"\n\n\"Niin, s'ei ollutkaan ens alussa tarkotus, että kukaan muu lähtis kuin\nTom; mutta minä kerjäsin ja kerjäsin, kunnes ihan viimeisellä hetkellä\npääsin mukaan minäkin. Ja sitten, kun m'oltiin matkalla joella,\nsovittiin Tom ja minä niin, että me vähän narrattais teitä ja että\nminun piti tulla tänne vieraana.\"\n\n\"Niin, ja kyllä maar osasitkin narrata, sinä pikku junkkari; ja sinun\npitäis saada aimo korvapuusti siitä hyvästä. Mutt' olkoon nyt sillään,\nsä hulivili - niin ilonen oon mä, kun sain teidät tänne. Voi, voi\nsentään, kun sit' aattelen! Olinhan aivan hämmästyä kuoliaaksi, kun\nsinä tolla lailla suutelit minua pöydän yli -- niin flaatiks menin.\"\n\nNo, me syötiin päivällistä tuossa leveässä avonaisessa katoksessa\nkyökin ja asuinrakennuksen välillä; ja siell' oli ruokaa pöydässä\nvaikka seitsemälle perheelle -- kaikki hyvää ja lämmintä, eikä mitään\ntommosta homehtunutta, sitkeää hätävaraa, jok' on maannut kosteassa\nkellarissa kaiken yötä ja maistuu kuin palanen vanhaa kuivettunutta\nihmissyöjää aamulla. Silas eno siunasi ruokia kylläkin pitkällä\npöytärukouksella, mutta ne ansaitsivatkin sen, ja ne eivät ennättäneet\nkylmetä sill'aikaa, niinkuin usein tapahtuu, kun ateriaa sillä viisin\nviivytetään.\n\nPitkin iltapäivää pakistiin ja lörpötettiin jos jostakin, ja minä ja\nTom oltiin varuillamme kaiken aikaa, mutta turhaan; he eivät sattuneet\nsanomaan sanaakaan mistään karkuneekeristä, ja me ei hirvitty ruveta\nitse kyselemään. Mutta illallispöydässä sanoi yks noista pikku pojista:\n\n\"Pappa, eikö Tom ja Sid ja minä saa mennä kaupunkiin kattomaan\ntiateria?\"\n\n\"Ei\", sanoi ukko, \"minä luulen, ett'ei siitä teaterista tule mitään;\nettekä te vois mennä sinne, vaikka tuliskin. Tuo karkuneekeri, nähkääs,\nkertoi Burtonille ja mulle, että s'on kaikki tyyni hävitöntä huijausta\nja petkutusta alusta loppuun, ja Burton sanoi kertovansa asian\nihmisille siellä, niin että minä luulen, että he jo tähän aikaan ovat\npotkineet nuo röyhkeät roistot ulos kaupungista.\"\n\nKas niin! semmosta s'oli! -- mutta _minä_ en voinut sit' auttaa. Tomin\nja minun piti maata samassa huoneessa ja sängyssä, ja koska m'oltiin\njoltisestikin väsyksissä, sanottiin me heti illallisen jälkeen 'ku\nnatt' ja kömpittiin ylös huoneeseemme ja ryömittiin ulos ikkunasta ja\nkavuttiin alas pitkin ukonsyöttiä ja lipattiin kaupunkiin; sillä min'\nen uskonut, että kukaan muu olis niin hyvä ja antais kuninkaalle ja\nherttualle viittausta, miten heidän oli asiansa; ja jos minä en sitä\ntekis, niin joutuisit he varmaankin ikäviin solkkauksiin.\n\nMatkalla kertoi mulle Tom kaikki tyyni minun murhastani mukamas ja\nmiten isä ukko oli kadonnut heti perästä päin, tulematta enää takasin,\nja mikä hälinä siitä syntyi, kun Jim oli karannut tiehensä. Ja minä\nkerroin Tomille kaikki meidän Kuninkaallisista Kameleontti-roistoista\nja niin paljon lauttamatkasta kuin ennätin. Tullessamme kaupunkiin ja\nastuessamme sen pääkadulle -- kello oli silloin puoli yheksän -- tuli\niso joukko ihmisiä rynnäten sitä pitkin, ja he huusivat ja ulvoivat\naivan kauheasti ja rummuttivat kastrulleja ja toitottivat torvilla. Me\nluistettiin syrjään päästääksemme heidät ohi, ja kun he samosivat ohi,\nnäin minä, että heill' oli kuningas ja herttua istumassa kahen reisin\npuukangella - niin, minä tiesin, että n'olit kuningas ja herttua,\nvaikka n'olit aivan kauttaaltaan tervassa ja höyhenissä ja tuskin\nenää ihmisen näkösiäkään -- vaan enemmän jättiläis-höyhentöyhtöjen\nkaltaisia. No, tuota kurjuutta nähdessäni teki mun oikein pahaa, ja\nminun kävi niin sääli noita surkeita roisto raukkoja, että minusta\ntuntui siltä, kuin en ikinä eläissäni vois olla pahoillani heidän\nkonnantöistään meitä vastaan. S'oli vallan kauheaa nähdä. Ihmiset\n_saattavat_ olla hirveän ilkeitä ja julmia toisilleen.\n\nMe oltiin tultu liian myöhään -- eikä meistä siis ollut mitään hyötyä.\nMe kysyttiin parilta mieheltä, miten noiden lintujen oli käynyt niin\nhullusti, ja he sanoivat, että kaikki ihmiset oli menneet heidän\nteateriinsa ja näyttäneet hyvin viattomilta; olit sitten kaikessa\nrauhassa ja hiljaisuudessa odottaneet, kunnes tuo vanha kuningas raukka\noli paraassa vauhdissaan hassuilla konsteillaan näyttämöllä, ja silloin\noli joku antanut sovitun merkin ja koko katsojajoukko karannut heidän\nkimppuunsa.\n\nMe pötkittiin takasin kotiin, ja min'en ollut niin korskea kuin\nlähtiessämme kaupunkiin, vaan tunsin itseni ikääskuin halvaksi ja\nmoitittavaksi -- vaikk' enhän _minä_ ollut mitään pahaa tehnyt noille\nraukoille. Mutta semmosta s'on aina. S'on melkein ykskaikki tekeekö\noikein vai väärin, ja ihmisen omatunto puhuu tolkuttomia. Jos mull'\nolis koira, jok' ei tietäis enemmän kuin ihmisen omatunto, niin\ntappaisin minä sen. Omatunto ottaa meiss' enemmän tilaa kuin ihmisen\nkaikki muut sisälmykset yhteensä, ja kuitenkaan ei ole siitä mitään\nhyötyä. Tom Sawyer sanoo samaa.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\nMe herettiin juttelemasta ja ruvettiin ajattelemaan. Yhtäkkiä sanoi Tom:\n\n\"Kuules, Huck, kuinka tyhmiä m'ollaan, kun ei m'oo aateltu sit' ennen!\nPanen vetoa, että tiedän missä Jim on.\"\n\n\"Ethän! Missä sitten?\"\n\n\"Siinä pikku majassa takapihalla. Etkö nähnyt, kun me syötiin\npäivällistä, että muuan neekeri vei sinne ruokaa?\"\n\n\"Näin kyllä.\"\n\n\"Kelle luulet sinä että tuota ruokaa vietiin?\"\n\n\"Koiralle.\"\n\n\"Niin minäkin ensiks. Mutta katsos, ei siellä koiraa ole.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Sen tähden, että tuossa ruuassa myös oli viipale vesimeloonia.\"\n\n\"Ahaa! -- niinpä tosiaankin. Nyt muistan, mutta min'en silloin\nhoksannut, että koirat eivät syö meloonia. Hm, siitähän näkee, miten\nihminen näkee eikä kuitenkaan näe -- yhtaikaa.\"\n\n\"Niin no, neekeri avasi munalukon mennessään sisään ja pani sen kiinni\ntullessaan ulos. Justiin kun me noustiin pöydästä, antoi hän enolle\navaimen - ja s'oli se avain, s'on vissi se. No, vesimelooni osottaa\nmiestä, munalukko vankia; ja s'on melkein mahotonta, että Iöytyis kaks\nvankia yhtaikaa tämmösessä pienessä talossa, jossa sitä paitte kaikki\nihmiset ovat niin hyviä ja siivoja. Ei, vaan tuo vanki on Jim eikä\nkukaan muu. Oivallista -- ja min' oon ylpeä siitä, että me tultiin sen\nasian perille salapoliisi-tavalla; min' en antais penniäkään muusta\ntavasta, nääkkös. No, ponnista nyt päätäs ja koe keksiä juoni Jimin\nvarastamiseen, niin minä puolestani tuumaan juonen, minäkin; ja sitten\nvalitaan tietysti molemmista paras.\"\n\nSillä pojalla oli päätä, sillä! Jos mull' olis hänen päänsä, niin min'\nen vaihtais sitä pois, vaikka pääsisin prinssiksi tai tyyrmanniksi\nhöyrylaivaan tai klouniksi sirkkukseen tai miksi hyvänsä. Minä aloin\naatella jotain juonta, mutta oikeastaan vain tehdäkseni jotakin;\ntiesinhän kyllä mistä se oikea tuuma tulis. Yhtäkkiä sanoi Tom:\n\n\"No, joko sull' on mitään valmiina?\"\n\n\"Jo\", sanoin mä.\n\n\"No, annahan kuulla sitten.\"\n\n\"Minun tuumani on tämä\", sanoin mä. \"Helpostihan saadaan me tietää,\nonko se Jim, jok' on siellä. Sitten otamme ylös kanootini joen pohjasta\nhuomeniltana ja tuomme lauttani saaresta ja kätkemme sen johonkin tänne\nlähelle. Sitten ens pimeänä yönä varastamme me avaimen ukko nahjuksen\nhousuntaskusta, kun hän nukkuu sikeintä untaan, ja sitten luistetaan me\njokea alaspäin lautalla, ja Jim on muassamme, ja me piileillään päivin\nja kuletaan öisin, niinkuin Jim ja minä ruukattiin ennenkin. Eiköhän se\nmenis, se?\"\n\n\"_Menis_? Kyllä se menis, menis kuin tuulessa. Mutta s'on niin surkean\nyksinkertaista, että minä häpeisin silmät päästäni ruveta mokomaan\nmoukka- vehkeeseen. Mitä hiton huvia ja mitä hyötyä siis meillä olis\nkeinosta, jossa ei kysytä enemmän _juonta_, enemmän vastuksia ja\nenemmän kekseliäisyyttä. Ei, hui, hai, Huck, se ei käy laatuun. Eihän\ntotta maarian tuohon vaadita mitään taitoa ensinkään, eikä se nostais\nmitään huomiota.\"\n\nMin' en sanonut mitään, sillä enhän juur ollut muuta oottanutkaan; ja\nminä tiesin aivan hyvin, että kun hänen tuumansa valmistuis, sitä ei\nkukaan ihminen vois soimata liian yksinkertaiseksi.\n\nEikä se sitä ollutkaan. Hän kertoi koko vehkeensä mulle, ja minä näin\nheti, että s'oli viiskymmentä kertaa tyylikkäämpi kuin minun ja että\nJim sen kautta tulis yhtä vapaaksi mieheksi kuin minun vehkeelläni,\njopa vielä, että me kenties kaikki menetettäis henkemme siinä hommassa.\n\"No niin\", sanoin minä, \"s'on muhkeaa; käydään juoneen heti.\" Min'en\nhuoli tässä etukäteen kertoa, minkälainen hänen tuumansa oli, sillä\nminä tiesin varsin hyvin, että hän muuttais sitä monin kerroin, aina\ntarpeen mukaan, ja koristelis sitä uusilla kujeilla, sitä mukaa kuin\npäästäis eteenpäin. Ja niin hän tekikin.\n\nNo, yks asia oli vissi, ja s'oli se, että Tom Sawyer tarkotti täyttä\ntotta ja tarmonsa takaa tahtoi auttaa minua varastamaan Jim parkaa\norjuudesta -- vaikka minun oli hyvin vaikea ymmärtää hänen yhtymistään\nsenkaltaiseen yritykseen. Olihan siinä poika, jok' oli arvollinen ja\nhyvin kasvatettu ja varustettu karahtierilla, joka tämän homman kautta\nvois mennä hiiteen; ja hällä oli omaiset kotona, joilla myös oli kallis\nkarahtieri; ja hän oli viisas eikä mikään lahopää, ja oppinut eikä\ntyhmä ja tietämätön, eikä ilkeä, vaan hyvä; ja tässä hän nyt seisoi\nilman enemmän ylpeyttä tai oikeudentuntoa tai ihmisarvoa, kuin ett'\nolis valmis alentumaan tähän tämmöiseen tekoon ja saattamaan häpeää\nitselleen ja häpeää koko perheelleen. Minä en _voinut_ sitä ymmärtää,\nen vaikka olisin päälläni seisonut. Sehän oli vallan hirveää, ja minä\ntiesin, että minun oli oikein velvollisuuteni huomauttaa hänelle asian\nlaatua ja sillä viisin pysyä hänen todellisena ystävänänsä ja antaa\nhänen luopua koko vehkeestä ja pelastaa itsensä. Ja minä rupesin\nvaroittamaan häntä, mutta hän keskeytti minut kiivaasti ja sanoi:\n\n\"Luulekko sinä, ett'en minä tiedä mitä mä teen? Enkö min' aina tiedä\nmitä teen? Hä?\"\n\n\"No, tiedät, tiedät.\"\n\n\"No, enkö mä _sanonut_, että min' auttaisin sinua varastamaan neekeriä!\"\n\n\"Sanoit, sanoit.\"\n\n\"No -- siis!\"\n\nMuuta hän ei hiiskunut enää, enkä minä siin' asiassa enää mitään\nhiiskunut. Siit' ei olis ollut mitään hyötyä, sillä kun hän kerran oli\nsanonut tekevänsä jotain, niin hän aina sen myöskin teki. Mutta min'\nen kuolemaksenikaan voinut käsittää, miten hän tahtoi ryhtyä tuohon\njuttuun; ja kun en _voinut_ sitä käsittää, niin en enää vaivannut\npäätäni sen takia. Jos hän oli päättänyt käydä juoneen, niin enhän\n_minä_ voinut sit' auttaa.\n\nKun me tultiin kotiin, oli kaikki hiljaa ja pimeää, ja me mentiin sen\nalapihassa olevan pienen majan luo urkkimaan. Koirat tunsivat meidät\nja pitivät suunsa. Majan pohjoisessa seinässä oli pieni neliskulmainen\nikkuna-aukko, jonka eteen oli naulattu paksu lauta. Minä sanoin:\n\n\"No, kas niin. Tämä reikä on kylliks iso; Jim voi aivan helposti ryömiä\nsiitä ulos, kunhan vain väännämme pois laudan.\"\n\nTom sanoi:\n\n\"Niin, kyllähän s'on yksinkertaista ja helppoa kuin kaks kertaa kaks\non neljä; mutta, Huck, poikaseni, se ei sovi meille, ei lainkaan.\nTäytyyhän meidän toki keksiä jotain mutkallisempaa.\"\n\n\"Mutta miten se sitten olis\", sanoin mä, \"jos me sahattaisiin hänet\nulos, niinkuin minä tein ennenkun minut murhattiin, muistathan?\"\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"eihän s'oo niin tyhmää sekään; s'on salaperäistä\nja vaivaloista ja vetelee varsin hyvin. Mutta me kai vielä keksitään\njotain, joka vie ainakin puolta enemmän aikaa kuin tuo. Eihän meill' oo\nmitään kiirettä; katsellaanhan ensiks, miten asiat on.\"\n\nTuon majan ja aidan välillä, takapihalla, oli pieni suojus, joka oli\nrakennettu lankuista ja yhtä pitkä kuin maja; mutta ainoastaan noin\nkuus jalkaa leveä. Sen ovi oli eteläänpäin ja lukittu munalukolla,\nmutta helppo oli vääntää pois yks rautakynsi ja avata ovi. Siellä\nsisässä ei ollut muuta kuin muutamia ruosteisia lapioita ja kuokkia ja\nrikkinäinen aura. Saatuamme nähdä mitä me tahdottiin, mentiin me ulos\njälleen ja panimme rautakynnen paikoilleen, niin että ovi oli yhtä\nhyvin lukittuna kuin ennenkin. Tom oli mielissään. Hän sanoi:\n\n\"No, nyt on kaikki hyvin. Mä tiedän mitä me tehdään. Me _kaivamme_\nhänet ulos. Siihen menee koko viikko.\"\n\nMinä menin sisään takaoven kautta, jok' ei ollut lukittuna muulla\nkuin ulkoa avattavalla linkulla; mutta se tietysti ei ollut kylliksi\n_romantillista_ Tom Sawyerille, vaan hänen piti kaikin mokomin kavuta\nylös pitkin ukonsyöttiä. Päästyään puolitiehen, romahti hän kuitenkin\nalas -- yritti uudestaan ja putosi taas, ja kolmannella kerralla kävi\nsamoin ja hän oli halkaista kallonsa. Sitten lepäsi hän hetken aikaa ja\nrupesi uudestaan kapuamaan -- ja nyt se onnistui.\n\nVarhain aamulla oltiin me jalkeilla taas, ja me mentiin alas\nneekerimökeille leikkimään koirain kanssa ja tutustumaan tuohon\nneekeriin, joka syötti Jimiä -- jos se näet _oli_ Jim, jota hän syötti.\nNeekerit olit vastikään syöneet aamiaisensa ja olivat nyt menossa\nvainioille, ja Jimin neekeri latoi paraikaa leipää ja ruokaa ja vähän\nkutakin tinapyttyyn. Samassa lähetettiin hälle avain sisältä.\n\nTämän neekerin naama näytti hyvin siivolta ja hyväluontoiselta,\nja hänen villansa päässä oli yltympärinsä sidottu langanpalasilla\npieniin tupsuihin. Niillä hän, nähkääs, tahtoi torjua päältään pahojen\nnoitain vehkeet. Hän sanoi, että noidat tähän aikaan ahdistivat häntä\naivan vimmatusti öisin ja pakottivat häntä näkemään jos joitakin\noutoja olemuksia ja kuulemaan jos joitakin outoja sanoja ja ääniä;\nhän ei vielä koskaan eläissään ollut kärsinyt mokomaa vainoa heidän\npuoleltaan. Ja hän tuli semmoseen vauhtiin noita kertoessaan, ett' oli\nkokonaan unohtaa toimensa. Sikspä kysyi viimein Tom:\n\n\"Kelle nuo ruoat on? Koirillekko?\"\n\nNeekeri alkoi irvehtiä, niin että koko hänen naamansa meni ryppysiin,\n-- aivan niinkuin vesilätäkkö, johon viskaa kiven.\n\n\"Niin, niin, herra Sid\", sanoi hän, \"koiralle, ja oikeen kummalliselle\nkoiralle vielä. Taharotteko ehkä käyrä sitä kattomaan?\"\n\n\"Kyllä, kyllä tullaan.\"\n\nMinä kuiskasin Tomille:\n\n\"Mutta nytkö, nytkö, kun jo on selvä päivä? _Niinhän_ ei ollut tuuma.\"\n\n\"Ei, ei ollut -- mutta s'on tuumana _nyt_.\"\n\nNo, me mentiin hänen kanssaan, mutta minä olin vähän levoton. Kun\nm'oltiin tultu sisään, ei me juur nähty mitään; siell' oli niin pimeä.\nMutta Jim oli todellakin siellä, ja hän näki meidät. Hän huudahti heti,\nniin että kaikui:\n\n\"Ei, mutta -- Huck! Herranen aika! Ja totta maarian -- nuori herra\nTom!\"\n\nMinä sen arvasin. En tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä, kun tuo neekeri\nhuusi:\n\n\"No, mutta hyvänen aika! Tunteeko hän nuoret herrat?\"\n\nMe nähtiin varsin hyvin nyt. Tom ei ollut milläänkään, katseli häntä\nvain tyynesti silmiin ja näytti hämmästyneeltä ja sanoi:\n\n\"Tunteeko? -- _kuka_ sitten?\"\n\n\"Kuka? Tää karkuneekeri tietysti.\"\n\n\"Miten hän meitä tuntis? Mikä pistääkään päähäs?\"\n\n\"Mikäkö pistää päähäni? Hänhän huuahti heti niinku hän tuntis nuoret\nherrat.\"\n\nTom sanoi vallan tyynenä:\n\n\"Mitä? Tämäpä on hullua. _Kuka_ huudahti? _Milloin_ huudahti joku?\n_Mitä_ huudahti joku? -- Kuules, Tom, kuulitko _sinä_ kenenkään\nhuudahtavan?\"\n\nSiin' ei ollut muu neuvona kuin olla olevinaan niinkuin hänkin. Siispä\nsanoin:\n\n\"En; en _minä_ kuullut kenenkään huudahtavan mitään.\"\n\nSitten se vietävä kääntyi Jimin puoleen ja katseli häntä, ikääskuin ei\nkoskaan ennen olis häntä nähnyt, ja sanoi:\n\n\"Sanoitko sinä mitään?\"\n\n\"En halkaistua sannaa\", sanoi Jim.\n\n\"Ja s'on varma se?\"\n\n\"En yhtään halkaistua sannaa.\"\n\n\"Ootko koskaan ennen nähnyt meitä?\"\n\n\"En koskaa -- minun tietääkseni ainakaan.\"\n\nSilloin kääntyi Tom tuon neekerin puoleen, joka näkyi olevan aivan\nymmällään, ja sanoi hyvin ankarasti:\n\n\"Mitenkä oikein onkaan laitas, mies? Mitä sä meinaat lörpötykselläs,\nettä joku olis huudahtanut? Hä?\"\n\n\"Voi, voi, minua. N'on ne riivatun noiat, ku aharistavat minua taas.\nVoi minua! Kumpahan olisin rauhassa haurassani. Alinomaa ne pelottavat\nminua vaan; tappavat kai viimein. Äläkää, hyvät nuoret herrat, puhuko\ntästä mittään herra Silasille; hän toruu minua ja sanoo vain, ett'ei\nmittään noitia ookkaan. Mutta mitähän hän sanois, jos olis täällä nyt!\nSaispahan nähärä.\"\n\nTörn antoi hälle hopealantin ja lupasi, ett'ei me kertois asiasta\nmitään kellekkään. Sitten hän vielä neuvoi häntä ostamaan enemmän\nlankaa sitoakseen villojaan tupsuille; mutta katsahti sitten hyvin\nhalveksivasti Jimiin ja sanoi:\n\n\"Eiköhän Silas eno hirtätä tuota neekeriä? Jos minä saisin käsiini\nneekerin, jok'on niin kiittämätön, ett' on karannut tiehensä, niin minä\nen antais häntä takasin, vaan hirttäisin hänet.\" Mutta samassa kun tuo\ntalon-neekeri meni ovelle katsomaan lanttiansa ja puremaan siihen,\nnähdäkseen oliko se oikeaa rahaa, kuiskasi Tom Jimille:\n\n\"Älä vain ole meitä tuntevinas. Ja jos kuulet täällä kaivettavan maassa\nöisin, niin me ne ollaan; me tuumataan sinut pelastaa.\"\n\nJim ennätti vain hätimmiten puristaa käsiämme kiitokseksi.\nTalon-neekeri palasi ovelta, ja me sanottiin hälle, että me kernaasti\ntultais hänen kanssaan toistekin, jos hän tahtois; ja hän kyllä tahtoi,\nsanoi hän, varsinkin jos olis pimeä, koska mukamas noidat silloin olit\nhälle ilkeimmillään ja hän mielellään tahtoi seuraa.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\n\nOli vielä lähes tunti aamiaiseen, niin että me mentiin tiehemme ja\nlähettiin metsään; sillä Tom sanoi että meillä piti olla jotain\nvaloa kaivamistyössämme ja että tavallinen lyhty olis vaarallinen ja\nvois saattaa meille ikävyyksiä; hän tahtoi näet välttämättä vähän\ntuommosta mädännyttä puuta, jota sanotaan kiiltopuuksi ja joka satelee\nhimmeää valoa pimeässä. No, me toimme kumpanenkin rykelmän tuommosta\nkiiltopuuta ja kätkimme ne nokkosiin pihassa. Sitten istuttiin me\nlevähtämään vähäsen, ja Tom sanoi:\n\n\"Ääh, tämähän kaikki on niin helppoa ja yksinkertaista, että siihen\ntuskin viitsii ruvetakkaan. Meikeinhän se hävettää. Ei ole mitään\nvahtia edes, jolle antais unijuoman -- _pitäishän_ tietysti löytyä\nvahti; mutt' ei oo koiraakaan, jota vois ruveta sillä viisin\nnukuttamaan. Ja tuo kurja roikale Jim sitten! Hänhän vain on toisesta\njalastaan kytkettynä kiinni sängynjalkaan: eihän siin' oo muuta vaivaa,\nkuin että vähän kohottaa sänkyä, niin ketju lähtee irti itsestään. Ja\nSilas eno -- hän luottaa jokikiseen ihmiseen kuin pieni lapsi; lähettää\navaimen tuolle pässinpäälle neekeriks eikä lähetä ketään pitämään\nhäntä silmällä. Ääh, enhän ikinä ole nähnyt mitään tyhmempää kuin tämä\njuttu, Huck. Tässähän jumaliste täytyy keksiä _kaikki_ vaikeudet itse.\nNo, me ei voida sit' auttaa, ja meidän kai täytyy tulla toimeen sillä,\nmitä meill' on. Ja tavallaanhan se kyllä onkin kunniakkaampaa voittaa\nvaikeuksia ja vaaroja, kun itse on ne keksinyt ja pannut tiellensä,\nkuin jos muut olisit ne laittaneet, niinkuin heidän olis tullut. Katsos\nnyt tätä lyhty-juttua esimerkiks. Kun oikein ajattelee asiaa, puhdasta\nasiaa, niin täytyyhän meidän yksinkertaisesti _kuvitella_ mieleemme,\nettä muka lyhdyn käyttäminen on vaarallista; sillä minä puolestani\nluulen, että me voitaisiin kulkea soihtusaatossa, kenenkään sitä täällä\nhuomaamatta. Ja koska satun muistamaan, meidän täytyy hakea jotain,\njosta voimme tehdä itsellemme sahan, niin pian kuin suinkin.\"\n\n\"Mitä me sahalla tehdään?\"\n\n\"Mitäkö me sillä tehdään? Täytyyhän meidän sahata poikki Jimin\nsängynjalka, saadaksemme siitä irti hänen ketjunsa. Ymmärräkkös?\"\n\n\"Mutta sanoithan vastikään, että meidän tarvitsis vain vähän kohottaa\nsänkyä, niin olis ketju irti.\"\n\n\"Aina sin' oot samallainen, Huck Finn. Sin' oot totisesti pahempi\nkuin koko pikkulasten koulu keksimään yksinkertaisia konsteja. Hä?\nEkkö sin' oo lukenut mitään kirjoja eläissäs? -- parooni Trenckistä,\ntai Casanovasta, tai Benveneeto Ciliinistä, tai Henrikki Neljännestä,\ntai mistään tommosesta uroosta? Ootko koskaan kuullut puhuttavan\nvangista, jok' olis karannut vankeudesta tuolla viisin, aivan kuin\nvanha mamsseli? E-eei, se ei käy laatuun. Oikea tapa, jota kaikki\nparaimmat kirjailijat suosittelisit, on tässä, että sahataan poikki\nsängynjalka ja jätetään se siihen kuntoon viimeiseksi hetkeksi,\nja niellään sahajauhot, niin ett'ei vanginvartia niitä löydä, ja\ntokastaan vähän talia ja muuta roskaa sahatulle paikalle, niin ett'ei\ntarkkanäköisinkään linnanvouti voi epäillä mitään, vaan luulee, että\nsängynjalka on ihka eheä. Mutta sinä yönä sitten, kun vanki on valmis\nkarkaamaan, antaa hän sängylle potkun, ja sen jalka katkee, ja hän\nvetää irti ketjun, ja kaikki on klaarina. Sitten hän vain kiinnittää\nköysitikkaat linnanmuuriin, kapuaa alas, taittaa jalkansa vallihaudassa\n-- sillä köysitikkaat on aina liian lyhyet yheksänkymmentä jalkaa,\ntiedäkkös - ja siellä on vangin uskolliset vasallit hevosineen, ja\nhe korjaavat vangin vallihaudasta ja viskaavat hänet hevosenselkään,\nja hän antaa mennä huimaavaa vauhtia Longudockiin tai Navarraan tai\nmistä hän sattuu olemaan kotosin. Se kelpaa se, Huck. S'on ikävää,\nett'ei tuohon majaan kuulu mitään vallihautaa. Jos ennätetään silloin\nkarkuyönä, niin eiköhän me kaivettais semmosta?\"\n\nMinä sanoin:\n\n\"Mitä me tehdään vallihaudalla, jos me hinataan hänet ulos mökin alta?\"\n\nMutta hän ei kuullut minua; oli unohtanut minut ja kaiken muunkin.\nHän piteli leukaansa kädessään ja mietti syviä mietteitä. Sitten hän\nhuokasi ja puisteli päätään ja huokasi taas ja sanoi:\n\n\"Ei -- ei maksa vaivaa -- ei oo kylliks tarpeellista.\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Hä? Sahata poikki Jimin jalkaa\", sanoi hän.\n\n\"Herra hallikkoon!\" sanoin minä, \"eihän nyt toki tarvita mokomaa\nhulluutta. Mitä hiton hyötyä siitä olis?\"\n\n\"Äsh, sin'et ymmärrä. Muutamat kaikkein kuuluisimmat vangit ovat\ntehneet sillä viisin. He eivät millään kurin saaneet kahletta irti\nkädestään, ja silloin he suoraa päätä hakkasit käden poikki ja pötkivät\ntiehensä. Mutta se vehke kai saa jäädä sikseen nyt; se ei oo kylliks\nvälttämätöntä. Jim sitä pait vain on neekeri eikä ymmärtäis asiaa eikä\ntietäis, että niin ruukataan Euroopassa; niin että jääköön siis koko\njuttu. Mutta köysitikkaat pitää hällä olla; me revitään rikki lakanamme\nja tehdään hälle köysitikkaat yhessä vilauksessa. Ja sitten leivotaan\nme ne piirakkaan ja lähetetään hälle; sillä viisin se tavallisesti käy.\nJa huonompiakin piirakkoja saattaa ihminen saada.\"\n\n\"Mutta kuules nyt, Tom\", sanoin minä; \"mitä oikeastaan Jim tekee\nköysitikkailla?\"\n\n\"Mitäkö hän tekee? Kaikkia sinä sitte jaarittelet. Tietysti hällä\n_pitää_ ne olla. Kaikki paremmat vangit käyttävät köysitikkaita, tiedä\nse.\"\n\n\"Mutta mitä hittoa hän niillä _tekee_?\"\n\n\"_Tekee_? Hän voi kätkeä ne sänkyynsä, vai mitä? Niin tekevät ne\nkaikki, ja _hänen_ täytyy myöskin tehdä niin; siitä ei päästä\nmihinkään. Sinä et näy ollenkaan ymmärtävän, että tommosta täytyy tehdä\noikealla tavalla; siinä ei saa hutiloida. Sinä vain aina keksit jotain\nuutta. Jos hän niitä nyt ei itse käyttäiskään, niin onhan ne hänen\nsängyssään ikääskuin opastamassa ihmisiä hänen jäljilleen; tarvitaanhan\nsemmonen opas tietysti. Mutta sinä et sois heille sitäkään, etkä tiedä,\nettä kaikki karanneet vangit jättävät jälkeensä jotain, joka johtaa\nihmisiä heidän jäljilleen. Mitähän tästä tuliskaan, jos sinä saisit\nmäärätä? -- sinä, jok' et osaa karkauskonstin aapiskirjaakaan?\"\n\n\"No, no, olkoon menneeks sitten\", sanoin minä, \"jos nyt niin pitää\nolla. Saakoon hän köysitikkaansa, Jumalan nimeen! Enhän minä tässä\ntahdo ronklata enkä potkia sääntöjä ja asetuksia vastaan. Mutta\nyhen asian sanon mä sulle, Tom Sawyer -- jos me revitään rikki\nlakanamme köysitikkaiksi Jimille, niin joudutaan me tekemisiin Sally\ntädin kanssa; s'on vissi se. Mutta miten olis, jos me tehtäis nuo\nköysitikkaat tuosta sitkeästä tuohesta, jota täällä saadaan niin\nrunsaasti? Se ei maksais mitään eikä tekis vahinkoa kellekkään ja olis\njuur omiansa leipoa piirakkaan, ikääskuin pettuleiväksi. Ja mitä Jimiin\ntulee, niin häll' ei ole mitään kokemusta eikä hän välittäis -- --\"\n\n\"Mutta Huck, Huck -- jos min' olisin niin tietämätön kuin sinä, niin\npitäisin mä leukaläpeni. Onko koskaan kuultu, että mikään valtiovanki\nolis karannut tuohitikkaita myöten? Johan s'olis vallan naurettavaa.\"\n\n\"No, no, Tom -- olkoon kutes tahdot. Mutta lainataan sitten ainakin\nlakana tuolta pyykkinuoralta, eikä meidän sängystämme.\"\n\nSe kävi laatuun, se, meinas hän. Ja samassa lensi hänen päähänsä\ntoinenkin tuuma. Hän sanoi:\n\n\"Lainataan siitä paita myös.\"\n\n\"Mitä me paidalla tehdään, Tom?\"\n\n\"Joo -- Jimin sopii käyttää sitä päiväkirjaksi.\"\n\n\"Mitä? Päiväkirjaksi? Mitä hassutusta nyt taas? Ja eihän Jim osaa ees\nkirjottaa.\"\n\n\"Niin no, mitä se tekee? Hän kai osaa piirtää joitakin merkkiä paitaan,\ntiiän mä, jos me teemme hälle kynän vanhasta tinalusikasta tai\npalasesta vanhaa rautasta tynnyrivyötä.\"\n\n\"Hyvänen aika, Tom; voimmehan nykästä kynän yhestä hanhesta, niin s'on\nhällä valmiina heti.\"\n\n\"Luulekko sinä, että _vangeilla_ on saatavissa hanhia, joista voivat\nnykästä kyniä, sinä tolvana? Ee-i! Vangit tekevät aina kynänsä\nkaikkein kovimmasta, sitkeimmästä, ilkeimmästä vanhasta messinkisestä\nkynttiläjalasta tai muusta semmosesta, minkä voivat saada kynsiinsä; ja\nsitten menee heiltä viikko toisensa perästä, menee kuukausia ja vuosia\nviilaamiseen, sillä heillä, tietysti ei ole mitään viilaa, vaan saavat\nvain kuhnuttaa sitä seinää vasten. He eivät käyttäis hanhikynää, vaikka\nheill' oliskin. Semmosta helppoa konstia ei ruukata koskaan.\"\n\n\"No, mistä hän saa mustetta sitten?\"\n\n\"Muutamat tekevät sitä rautaruosteesta ja kyyneleistä; mutta n'on\ntavallisesti naisia ja muita huonompia vankia; paremmat vangit\nkirjottavat aina omalla verellään. Niinhän voi Jimkin tehdä; ja jos hän\ntahtoo lähettää tavallisen pienen, salaperäisen ilmotuksen ystävilleen,\nettä he tietäisit, missä linnassa hän istuu vangittuna, niin voi hän\nkirjottaa kahvelilla tinatalrikin takapuolelle ja viskata sen ulos\nikkunasta. Niin teki aina se maailmanmainio vanki, joll' oli rautamaski\nkasvoillaan, ja s'on turkkasen hyvä ja tyylikäs tapa.\"\n\n\"Mutta Jimillä ei ole mitään tinatalrikkeja. He syöttävät häntä\npuupytystä.\"\n\n\"Vähät siitä; me hankitaan hälle pari talrikkia.\"\n\n\"Mutta jos joku toinen sattuis lukemaan mitä tinatalrikin takapuolella\nseisoo?\"\n\n\"Se ei koske meihin, Huck Finn. Pääasia on, että hän kirjottaa niihin\nja viskaa ne ulos ikkunasta. Ja sitä paitse, tuskin kukaan voi\nmilloinkaan lukea mitä vangit kirjottavat.\"\n\n\"No, mutta mitä hyötyä siitä sitten on, että tuhlataan talrikit?\"\n\n\"Ääh, eihän n'ole _vangin_ talrikkeja.\"\n\n\"Mutta _jonkun_ omia ne toki on.\"\n\n\"No, mitä sitten? Mitä vanki siitä piittaa, kenen n'on -- --\"\n\nSiihen hän keskeytti, sillä me kuultiin heidän puhaltavan\naamiaistorveen. Me mentiin siis sisään.\n\nNo, aamupäivällä sitten lainasin minä lakanan ja valkosen paidan\npyykkinuoralta; ja minä löysin myös vanhan säkin ja pistin ne siihen;\nja sitten mentiin me noutamaan kiiltopuut ja pistettiin nekin säkkiin.\nMinä kutsuin sitä lainaamiseksi, sillä niin kutsui isä ukko aina sitä\nsemmosta; mutta Tom sanoi, ett'ei s'ollut lainaamista mukamas, vaan\nvarastamista. Hän sanoi, että me \"edustettiin\" vankia, ja vangit\nmukamas aina tarvitessaan kaappaavat mitä hyvänsä, kysymättä kenen\nomaa tavara oikeastaan on; eikä kukaan heitä siitä moitikkaan. Se\nei ole mitään rikosta -- sanoi hän sitten -- kun vanki varastaa\nsemmosta, mitä hän tarvitsee karatakseen; s'on hänen selvä oikeutensa;\nja niinkauvan kuin me _edustetaan_ vankia, niin meillä on -- niin\nselitti Tom -- täysi oikeus tästä linnoituksesta varastaa mitä ikinä me\ntarvitaan vangin pelastamiseen. Hän sanoi, että jos me ei edustettais\nvankia, niin asia olis aivan toinen mukamas; ainoastaan kaikkein\nhuonoin ihminen varastaa olematta vanki tai edustamatta vankia --\nmikä on samaa, sanoi Tom. Niin katsottiin me luvalliseksi varastaa\nmitä ikinä me tarvittais yrityksessämme. Ja kuitenkin Tom eräänä\npäivänä perästäpäin piti hirveää elämää, kun minä neekerien palstasta\nvarastin pahanpäiväisen vesimeloonin ja söin sen suuhuni; ja hän ajoi\nminut viemään neekereille hopealantin -- sanomatta mistä hyvästä se\nannettiin. Tom sanoi vain tarkottaneensa, että me saatais varastaa mitä\nme tarvittais. No, sanoin minä, minä tarvitsin vesimeloonin. Mutta hän\nsanoi, että minä en sitä tarvinnut karatakseni vankeudesta; ja siinäkös\nsitten mukamas oli se suuri erotus. Ja hän sanoi vielä, että jos min'\nolisin sen varastanut, kätkeäkseni siihen puukon, ja pujahuttanut sen\nsalaa Jimille, että hän sillä puukolla saisi tappaa vanginvartian, niin\nse mult' olis ollut aivan oikein tehty. No, siihen minä sain tyytyä,\nvaikk' en suinkaan huomannut niin erittäin edulliseksi tuommosta vangin\nedustamista, jos minun piti ruveta saivartelemaan kaikkia tuonkaltaisia\npikku erotuksia joka kerta, kun mun sopi kaapata vesimelooni.\n\nNo, Tom hän kantoi säkin tuohon suojukseen, jok' oli ulkohuoneiden\ntakana, ja minä seisoin vähän matkaa siitä vahtimassa. Sitten hän tuli\nulos, ja me istuttiin halkopinon päälle juttelemaan. Hän sanoi:\n\n\"Niin, kaikki on nyt niinkuin olla pitää, pait että meill' ei vielä oo\ntyökaluja; mutta sekin asia on pian autettu.\"\n\n\"Työkaluja?\" sanoin mä.\n\n\"Niin justiin.\"\n\n\"Työkaluja mitä varten?\"\n\n\"No, tietysti kaivamista varten. Eihän me aiota _jyrsiä_ häntä ulos?\"\n\n\"Eikö sitten nuo vanhat ruosteiset lapiot ja kuokat tuolla suojuksessa\nkelpais työkaluiksi kaivaaksemme ulos neekeriä?\" kysyin minä.\n\nHän kääntyi puoleeni ja näytti niin säälivältä, että se melkein\nitketti, ja sanoi:\n\n\"Huck Finn, kuules nyt; ookko sinä koskaan kuullut, että millään\nvangilla olis ollut käyttää lapioita ja kuokkia ja muita nykyajan\nmukavia koneita kaivaakseen itseään ulos vankeudesta? Ja kuinka hän\nsitä paitse semmoisia apuneuvoja käyttämällä koskaan tulis sankariksi?\nLapioita ja kuokkia! Oho! Yhtä hyvinhän he suorastaan voisit antaa\nhälle avaimen. Lapioita ja kuokkia! Ei ees kuninkaalle pistooattais\nsemmosta.\"\n\n\"No, millä me sitten kaivetaan, jos ei lapiot ja kuokat kelpaa?\"\n\n\"Pöytäveitsillä.\"\n\n\"Pöytäveitsillä? -- mullat tuon mökin alta?\"\n\n\"Niin justiin.\"\n\n\"Mutta sehän on suorastaan hassua, Tom.\"\n\n\"Hassua vaiko ei, vähät siitä -- s'on se _oikea_ tapa, se\n_säännöllinen_ tapa, nääkkös. Eikä mitään muuta tapaa olekkaan, josta\nminä olisin koskaan kuullut, ja minä olen lukenut kaikki kirjat, jotka\nnäissä asioissa jotakin tietävät. He kaivavat aina, nuo vangit, itsensä\nulos pöytäveitsellä -- eikä vain mullan läpi, vaan tavallisesti kovan\nkallion läpi, tiiäkkös. Ja siihen työhön menee yhtä mittaa viikko\ntoisensa jälkeen, menee kuukausia ja vuosikausia. Niinpä nyt esimerkiks\ntuo mainio vanki kaikkein syvimmässä vankiluolassa Diffin linnassa\nMarseljeesin sataman suussa; hän kaivoi itsensä ulos sillä viisin, ja\nkuinka kauvan aikaa hältä meni siihen, luulet sä?\"\n\n\"Enhän tiedä.\"\n\n\"No, arvaappas.\"\n\n\"En tiedä. Kenties puolitoista kuukautta?\"\n\n\"_Kolmekymmentäseitsemän vuotta_, kuulekkos -- ja hän tuli ulos\nKiinassa. _Siinä_ vangissa oli miestä. Kumpahan tämäkin västinki olis\nrakettu kalliolle.\"\n\n\"Mutta _Jim_ ei tunne ketään Kiinassa.\"\n\n\"Niin no, mitä se nyt tähän koskee? Eihän sekään vanki tuntenut siellä\nketään. Sinä et koskaan pysy asiassa.\"\n\n\"No, no, olkoon menneeksi Vähät minä siitä, missä hän tulee ulos,\nkunhan hän vain _tulee_ ulos; eikä Jimkään siitä välitä, luulen mä.\nMutta yks juttu on tässä muistettava -- ja s'on se, että Jim on liian\nvanha tullakseen kaivetuksi ulos pöytäveitsellä. Hän ei pysy koossa\nniin kauvan.\"\n\n\"Hooja, hän pysyy kyllä. Ethän luule, että tässä tarvittais\nkolmekymmentäseitsemän vuotta -- kaivamiseen tommosen multamaan läpi?\"\n\n\"Kauanko luulet siihen menevän, Tom?\"\n\n\"Niin, nääkkös, me ei uskalleta jatkaa sitä niinkauvan kuin meidän\npitäis, sillä Silas eno saa varmaankin jo ennen pitkää vastauksen\ntuolta maatilalta New-Orleansin alapuolella. Silloin saa hän tietää,\nett'ei Jim olekkaan sieltä; ja sitten kai hän laittaa kuulutuksen\nJimistä, tai jotain semmosta. Niin me siis ei hirvitä kaivaa\nniinkauvan kuin meidän pitäis. Oikeastaanhan tulis meidän jatkaa työtä\nvähintäinkin pari vuotta; mutta se nyt ei käy päinsä. Ja kun nyt aika\nsaattaa olla täpärällä, niin minun neuvoni on tämä: me kaivetaan sinne\nsisään niin sukkelaa kuin voidaan, ja sittenhän voimme _kuvitella_\nmielessämme, että m'ollaan kaivettu kolmekymmentäseitsemän vuotta.\nSitten voidaan me siepata hänet ulos ja pötkiä tiehemme hänen kanssaan\nniin pian kuin täällä ruvetaan soittamaan hätäkelloa. Niin, se, luulen\nmä, on paras tie.\"\n\n\"No, tuohan mielestäni käy laatuun. Kuvitteleminen ei maksa mitään eikä\ntuota mitään vaivaa; ja jos siksi tulee, niin suostun minä puolestani\nkuvittelemaan, että m'ollaan kaivettu sataviiskymmentä vuotta. Kunhan\nkerran tulee vauhtiin, niin samahan s'on paljoko sit' antaa mennä. No,\nminä kai pötkin sisään sitten ja sieppaan sieltä pari pöytäveistä?\"\n\n\"Sieppaa kolme\", sanoi Tom; \"me tarvitsemme yhden tehdäksemme siitä\nsahan.\"\n\n\"Kuules, Tom\", sanoin mä, \"jos ei s'oo sopimatonta ja jumalatonta, että\nsen sanon -- niin tuolla lautojen alla savupirtin seinustalla makaa\ntodellakin vanha ruostunut saha.\"\n\nHän näkyi oikein pahastuvan ja menevän alakuloiseks ja sanoi:\n\n\"Eihän maksa vaivaa kokeakkaan sulle mitään opettaa, Huck parka.\nKas niin, laita itses matkaan nyt ja tuo tänne ne veitset -- kolme\nkappalta.\"\n\nMinä tein niin.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n\nNiin pian kuin me sinä iltana arveltiin kaikkien nukkuneen, kavuttiin\nme alas pitkin ukonsyöttiä ja mentiin tuohon suojukseen ja pantiin\nsalpa ovelle ja otettiin framille kiiltopuumme ja ryhdyttiin työhön. Me\nperattiin pois kaikki roskat neljän viiden jalan pituiselta paikalta\nalimman hirren vierestä. Tom sanoi, että se paikka oli aivan Jimin\nsängyn takana ja että meidän piti kaivautua sisään sängyn alle, sillä\nkun Jimin viltti riippui alas lattiaan asti sängyn etupuolelta, niin ei\nkukaan mukamas vois aavistaa mitään reikää, nostamatta ylös vilttiä.\nNo, me kaivettiin ja kaivettiin pöytäveitsillämme kello kolmeen asti\nyöllä, ja silloin oltiin me uupuneet kuin ajokoirat, ja käsissämme oli\nrakkoja, ja tuskin sittenkään näkyi vielä mitään jälkiä työstämme.\nViimein sanoin minä:\n\n\"Kuulehan, Tom Sawyer, tämä ei ole mitään kolmenkymmenenseitsemän\nvuoden työtä, vaan kyllä sitä kestää kolmekymmentäkaheksankin; usko\npois!\"\n\nHän ei mitään sanonut, ensimmältä; hän vain huokaili, ja hetken päästä\nherkesi hän kaivamasta, ja minä näin, että hän mietiskeli vahvasti.\nViimein sanoi hän:\n\n\"Ei kannata, Huck; ei tämä mene. Jos me oltais vankeina, niin s'olis\ntoista, sillä silloin meill' olis aikaa kuinka monta vuotta hyvänsä,\neikä mitään kiirettä; eikä meidän tarvitsis kaivaa kuin muutama minuuti\npäivässä, eikä kätemme menis rakoille, ja me voitais sillä viisin\njatkaa vuosi toisensa perään ja tehdä kaikki kunnollisesti, niinkuin\nse työ oikeuden mukaan on tehtävä. Mutta meidän täytyy joutua, aika on\ntäpärällä. Jos me vielä raadetaan yökausi tällä viisin, niin täytyy\nmeidän sitten levätä koko viikon parantaaksemme käsiämme -- muuten\nniistä ei enää olis pitämään kiinni pöytäveitsestä.\"\n\n\"No, mitä me nyt tehdään, Tom?\"\n\n\"Kuulehan nyt. Eihän s'ole oikein eikä hyvätapaista eikä laillista\neikä _moraalista_, enkä kuolemaksenikaan tahtois että kukaan saa siitä\ntietää -- mutta täss' ei ole muu neuvona; meidän täytyy kaivaa hänet\nulos kuokilla ja _kuvitella_, että n'on veitsiä.\"\n\n\"Kaikkia sinä saivarteletkin, Tom Sawyer\", sanoin minä; \"no, kuokat ne\nnyt on jotakin, ja minä puolestani en välitä vähintäkään siitä, onko\nniiden käyttämisessä tuota moraalia ja laillisuutta vai ei. Jos min'\naion varastaa neekerin tai vesimeloonin tai sunnuntaikoulu-kirjan,\nniin mitä hittoa se asiaan tulee, millä viisin minä ne varastan. Mitä\nminä haluan on neekerini, tai mitä mä haluan on vesimelooni, tai mitä\nmä haluan on sunnuntaikoulukirja -- ja jos kuokka on paras ja mukavin\nase, niin sitä minä myös käytän kaivaakseni ulos tuon neekerin tai\nvesimeloonin tai sunnuntaikoulu-kirjan; enkä minä jumaliste anna\nkuollutta rottaa siitä, mitä sinun paraat kirjailiasi minun aseestani\najattelevat.\"\n\n\"No\", sanoi hän, \"tässä käy nyt laatuun kuokat, mutta kuvittelemalla.\nIlman kuvittelemista minä en menis niitä käyttämään, sillä oikea on\naina oikeaa ja väärä on väärää, tiiä se. _Sinähän_ kyllä voisit kaivaa\nJimin ulos kuokalla _ilman_ kuvittelematta sitä pöytäveitseksi, sillä\nsin' et tiedä paremmin; mutta se ei käy laatuun mulle, joka tiedän\nmiten pitää olla. Anna mulle veitsi!\"\n\nHäll' oli oma veitsi kädessään, mutta mä ojensin hälle minun. Hän\nviskas sen menemään sanoen:\n\n\"Anna mulle _veitsi_!\"\n\nMin' en tiennyt mitä hän meinas, ensimmältä; mutta tuumasin sitten\nhetken aikaa. Hm, jassoo -- aattelin. Kaivelin siinä vähäsen noissa\nvanhoissa työkaluissa, kunnes sain kynsiini vanhan lapahakun. Sen\nannoin hälle, ja hän alkoi kaivaa sillä sanomatta sanaakaan.\n\nAina oli hän tommonen. Täynnään kaikenmoista turhanpäiväistä\nkunniantuntoa ja kaikenkaltaisia prinsipaaleja.\n\nNo, minä puolestani otin lapion, ja siinä me sitten kuokittiin ja\nlapioittiin, että multa pyrytti ympärillämme. Me jatkettiin sitä noin\npuoli tuntia, kauemmin me ei jaksettu; mutta silloin olikin meillä\njo jommonenkin kolo valmiina. Tultuani huoneeseemme, katsoin ulos\nikkunasta ja näin, miten Tom taas yritteli ylös pitkin ukonsyöttiä;\nmutta hän ei päässyt mihinkään helläävien käsiensä takia. Viimein sanoi\nhän:\n\n\"Ei maksa vaivaa, ei käy. Mitä mä teen? Neuvoppa minua nyt.\"\n\n\"Kyllä\", sanoin mä; \"mutta se kai ei ole moraalista eikä laillista.\nKäyhän ylös rappusia myöten niinkuin minä ja _kuvittele_ niitä\nukonsyötiksi.\"\n\nJa niin hän tekikin.\n\nSeuraavana päivänä varasti Tom tinalusikan ja messinkisen\nkynttiläjalan talosta, tehdäksemme niistä kyniä Jimille, ja sitä\npait kuus talikynttilää; ja minä sieppasin neekerien mökeistä kolme\ntinatalrikkia. Tom sanoi, ett'ei siinä ollut kylliksi mukamas; mutta\nminä sanoin, ett'ei kukaan koskaan näkis niitä talrikkeja, jotka\nJim heitti ulos, siks että ne putoisit suorastaan koiranputkiin ja\nnokkosiin ikkuna-aukon taakse -- sieltähän voisimme ne sitten hakea,\nja hän vois käyttää niitä toistamiseen. No, siihen jo tyytyi Tomkin ja\nsanoi sitten:\n\n\"Niin no, nyt me vain saadaan tuumata, miten kaikki kapineet saadaan\nsinne Jimille.\"\n\n\"No, herranen aika\", sanoin mä, \"mitä siin' on muuta, kuin että\npistetään ne sisään reiästä, kun saadaan se valmiiks.\"\n\nHän vain katsahti minuun halveksivasti ja mumisi jotain hupakkojen\ntuumista, ja sitten alkoi hän miettiä asiaa. Hetken päästä sanoi hän\nsitten leiponeensa kokoon pari kolme eri tapaa ja temppua, mutt'\nasialla ei ollut mitään kiirettä, sanoi hän; me kerettäis kyllä valita\nparas konsti sitten. Kaikkein ensiksi pitäis meidän puhutella Jimiä,\nmeinas hän.\n\nSinä yönä luikuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä vähä kello kymmenen\njälkeen, ja meill' oli kynttilä muassamme, ja me kuunneltiin\nikkuna-aukon alla ja kuultiin miten Jim kuorsasi. Sitten ryhdyttiin\nme taas työhön, ja puolen kolmatta tunnin päästä oli meillä reikä\nvalmiina. Me ryömittiin siitä Jimin sängyn alle ja sisään majaan ja\nsytytettiin kynttilä. Sitten herätimme hänet hiljaa, ja nähdessään\nmeidät lensi hän niin iloseksi, ett' oli puhjeta itkemään ja sanoi\nmeitä rakkaiksi lapsikseen ja jumala ties miksi; ja sitten pyysi hän\nmeitä hankkimaan jotain viilaa ja viilaamaan hänen ketjunsa poikki,\nniin että me päästäis pujahtamaan tiehemme viipymättä. Mutta Tom\nselitti hälle, että s'olis kaikkia sääntöjä vastaan, se semmonen\nkarkaus, ja kertoi hälle sitten kaikki tuumamme ja miten me voitais\nniitä hädän tullen muutella; eikä Jimin mukamas tarvitsis ollenkaan\npelätä, kyllä hän vapaaksi pääsis, s'oli _vissiä_ se. No, Jim hän\ntyytyi mihin hyvänsä; ja me istuttiin ja juteltiin vanhoista ajoista\nja jos jostakin; ja viimein kertoi Jim, että Silas eno ruukkasi tulla\nsinne sisään joka päivä tai joka toinen päivä pitämään rukousta\nhänen kanssaan, ja Sally täti katsomaan, että häll' oli hyvä olla ja\nkyllikseen syömistä. Silloin sanoi yht'äkkiä Tom:\n\n\"_Nyt_ mä tiedän. Me lähetetään sulle kapineet heidän kauttaan.\"\n\nMinä sanoin:\n\n\"Ei, ei -- sehän nyt suorastaan olis oikein tyhmeliinin tuumia.\"\n\nMutta Tom ei ollut minua kuulevinaan, vaan kävi suoraan päälle vain.\nSemmonen oli hänen tapansa, kun hän kerran oli saanut jotakin päähänsä.\n\nJa sitten hän kertoi Jimille, miten me leipoisimme köysitikkaat\npiirakkaan ja lähettäisimme hälle sen ja muita isompia kapineita Nat'in\nkautta -- Nat oli sen neekerin nimi, joka häntä ruokki -- ja Jimin\npiti olla varuillaan eikä ällistyä eikä antaa Natin huomata mitään;\nja pienempiä kapineita pistettäis me enon taskuihin, ja Jimin täytyi\nne sieltä varastaa; ja muita pikkukaluja sidottais me kiinni Sally\ntädin vyöliinannauhaan tai pistettäis hänen vyöliinantaskuunsa, jos\nniin sopi. Ja sitten Tom kertoi mitä kaikkia me lähetettäis hälle\nvarastettavaks ja mitä hän niillä tekis. Niinpä piti Jimin muun muassa\nkirjottaa päiväkirjaa paidalle _verellänsä_; no, ja muuta senkaltaista\näksänpäksää. Tom ei voinut saada päähänsä, mitä hyötyä noista kaikista\ntempuista olis, mutta sanoi että me, ku oltiin valkosia, kyllä tiettäis\nmikä oli parahinta, ja lupasi tehdä aivan niinkuin Tom oli määrännyt.\n\nJimillä oli hätävarapiippuja ja tupakkaa, niin että meill' oli oikein\njuhlahetki siellä hänen luonaan. Sitten me ryömittiin ulos reiästä\njälleen ja pötkittiin kotiin ja kömpittiin nukkumaan, ja kätemme olit\nkuin niit' olis pureksittu. Tom oli ilonen kuin harakka ja sanoi,\nett'ei hällä vielä koskaan eläissään ollut ollut niin hauskaa; ja\nhän vain toivoi, että me saatais jatkaa Jimin pelastamista kaiken\nikäämme ja sitten jättää hänet perinnöksi lapsillemme, että heilläkin\nolis yhtä hauskaa; hän myös vahvasti uskoi, että Jim tulis tykkäämään\nvanki-elämästään yhä enemmän ja enemmän, mitä mukaa hän siihen tottuis.\nHän arveli, että tuota pelastustyötä sillä viisin voitais venyttää noin\nkaheksankymmentä vuotta eelleen, ja kaikki, ku sit' olit hommanneet,\ntulisivat kuuluisaksi historiassa.\n\nAamulla mentiin me alas halkopinolle ja hakkasimme messinkisen\nkynttiläjalan sopiviin palasiin, ja Tom pisti sekä ne että tinalusikan\ntaskuunsa. Sitten mentiin me neekerimajoille, ja samalla kun minä\njuttelin Natin kanssa, leipoi Tom sukkelasti palasen kynttiläjalkaa\nmuutaman leipäkakun sisään, jok' oli Natin pytyn päällä; ja sitten\nseurattiin me Nattia nähdäksemme, miten asia menis, ja se meni\nmainiosti. Jim haukkasi palasen leipäkakusta ja oli pureksia mäsäksi\nkaikki hampaansa; eikä mikään maailmassa saattanut olla tyylikkäämpää,\nsanoi Tom. Jim hoiti peliään kuin mies; oli vain olevinaan kuin olis\npurrut pieneen kiveen tai johonki semmoseen, jota niin usein ruukkaa\nolla leivässä; mutta sitten hän ei enää koskaan purrut mihinkään,\ntokasematta kahvelia sen läpi parista kolmesta paikasta.\n\nSeistessämme siinä himmeässä valossa, tuli pari koiraa sukeltaen ylös\nJimin sängyn alta; ja mitäs ollakkaan! niiden perästä tulla puikahti\nkoko parvi, toinen toisensa jälkeen; ja yht'äkkiä oli koko ykstoista\nkoiraa siinä vilkkaasti nuuskimassa ja heiluttamassa häntiään, niin\nettä meillä tuskin oli sijaa hengittää. Kas niin! me olimme jättäneet\nlautakatoksen oven auki. Nat neekeri ulvomaan aivan kauheasti ja\nhuutamaan \"noidat, noidat!\" ja hän kuppuroi kumoon koirain sekaan\nlattialle ja voivotteli siinä hyvän aikaa kuin kuoleman kynsissä. Tom\npotkas oven auki seppo selälleen ja heitti ulos lihapalasen Jimin\npytystä; ja koirat tietysti heti perästä. Ja tuossa paikassa oli Tomkin\nulkona ja takasin taas -- ja salpas oven, ja minä kyllä ymmärsin,\nettä hän nyt oli pannut kiinni sen toisenkin oven. Sitten rupes hän\njuttelemaan tuon neekeri paran kanssa ja mielisteli häntä ja kysyi\nhältä, oliko hän taaskin näkevinään jotain. Ja Nat nousi istualle ja\nkatseli pelko naamassaan ympärilleen, ja sanoi sitten:\n\n\"Jaa-a, herra Sid, sanokaahan että min' oon hullu, mutta jumalavita\nluulenki nähäneeni koko miljoonan koiria, vai oliko ne piruja, täällä\nsisässä vastikkään. Niin, niin, minä _tunsin_ niitä ruumiillani,\ntunsinpa totta jumaliste; n'oli kaikki niskassani. Jospahan vain\nkerranki saisin kynsiini yhyrenkään noista riivatun noi'ista, niin --\nmutta paras olis, että ne pysys minusta kaukana.\"\n\nTom sanoi:\n\n\"No, minäpä sanon mitä minä aattelen. Minkähän tähen tulevat ne aina\ntänne justiin tään karkuneekerin ruoka-aikana? Joo -- sentähen, ett'\novat nälissään, ymmärräkkös. Sinun täytyy tehdä niille noitapiirakka,\ns'on vissi se.\"\n\n\"Mutta hyvänen aika, herra Sid, miten minä osaisin teherä mittään\nsemmosta? Enhän oo kuullu puhuttavankaan mokomista piirakoista ennen.\"\n\n\"No, koska niin on, niin minä teen sen itse.\"\n\n\"No, voi, voi, taharotteko toellaki teherä mulle semmosen, herra Sid?\nJumala teitä siunakkoon siitä! Minä suutelen jalakojanne, jos teette\nmulle noitapiirakan, herra Sid.\"\n\n\"No, no, minä teen sen sinun tähtes, koska sin' oot ollut meille hyvä\nja huviksemme näyttänyt meille karkuneekerin. Mutta sun täytyy olla\nturkkasen varovainen. Kun me tullaan likelle, pitää sun kääntyä meihin\nselin; ja mitä ikinä me pistetäänkin pyttyyn, niin sin' et saa olla\nsiitä tietävinäs. Ja älä katso sinä päältä, kun Jim ottaa tavarat\npytystä -- muuten saattaa tuho tulla; ja älä helkkarissa _koske_ noihin\nnoitakaluihin.\"\n\n\"Minäkö menisin _koskemaan_ mokomaan pirunpaistiin? Ee-i, en\nsormenpäällänikään, en vaikka saisin satatuhatta kymmentä miljoonaa\ndollaria.\"\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\nNo, se seikka oli siis selvillä. Sitten mentiin me tiehemme ja\nluistettiin sen romuläjän luo takapihalle, joss' oli vanhoja kenkiä\nja repaleita ja särkyneitä pulloja ja kaikellaista muuta roskaa; ja\nsiinä me tongittiin hetken aikaa, kunnes löysimme vanhan pesupaljun,\njoss' oli reikiä, jotka me tukittiin kiinni niin hyvin kuin voitiin,\nleipoaksemme siinä piirakan, ja me otimme sen alas kellariin ja\nvarastimme sen täyteen jauhoja; ja sitten me mentiin aamiaiselle\nja löydettiin pari pärekattonaulaa, joita Tom sanoi sopiviksi\nvaltiovangille, joka tahtoi kirjottaa nimensä ja kaikki surulliset\najatuksensa vankikoppinsa seinään; ja toisen näistä nauloista pistimme\nme Sally tädin vyöliinan taskuun, kun vyöliina sattui venymään\ntuolinkarmilla, ja toisen naulan taasen tukimme me Silas enon\nhatunnauhan taakse, kun hattu oli piirongin päällä; sillä me kuultiin,\nkun lapset sanoivat, että pappa ja mamma aamupäivällä aikoivat mennä\nkatsomaan tuota karkuneekeriä; ja sitten me syötiin aamiaista, ja Tom\npisti tinalusikan Silas enon takintaskuun, ja Sally täti ei vielä ollut\nsisällä, niin että me saatiin odottaa vähän aikaa.\n\nJa kun hän tuli, oli hän kuuma ja punanen ja suuttunut ja malttoi\ntuskin odottaa kunnes ruokarukous oli luettu. Kaataen kahvia kuppiin\ntoisella kädellään ja toisella vähän tukistaen nuorinta lastaan, sanoi\nhän:\n\n\"Min' oon nyt hakenut jos jostakin, ja min' en totta maarian ymmärrä,\nmihin sinun toinen paitas on joutunut.\"\n\nMinun sydämmeni pomsahti alas suoraa päätä keuhkon ja maksan ja muiden\nsisälmyksien väliin, ja iso palanen kovaa leipää kirposi kurkustani\nsen perään ja törmäsi puoli tiessä yhteen ankaran yskän kanssa, niin\nettä se kimmahti takasin ja lensi kuin ammuttuna pöydän yli ja osui\nsuorastaan nuorimman lapsen silmään, niin että tuo kakara rupes\nkiemuroimaan kuin onkimato ja ulvomaan kuin indiaani rynnätessään\nsotaan; ja Tomkin puolestaan meni vähän kalpeaksi nenän tienoilta; ja\nnoin neljäsosa minuutin kuluessa olisin minä myynyt itseni puolesta\nostohinnasta, jos joku hyvä ihminen olis tarjonnut. Mutta sitten me\ntaasen toinnuttiin ja tultiin entisilleen -- s'oli vain tuo äkkinäinen\nyllätys, joka niin oli painanut kaiken potramielemme lakoon. Silas eno\nsanoi:\n\n\"Niin, kyllä s'on kummallista, min' en sit' ymmärrä. Minä muistan\nvarmaan, että minä riisuin sen _päältäni_, sillä -- --\"\n\n\"Sillä sulla kaiketi ei oo muuta kuin yks _päälläs_! Niin! Kyllähän\nminäkin tien, että sinä riisuit sen päältäs, ja minä tien sen paremmin\nkuin sinun mainio muistis, sillä minä näin omin silmin eilen, että se\nriippui pyykkinuoralla. Mutta nyt se ei oo siinä -- ja sinä saat pukea\npäälles punasen villapaidan, siks kun minä saan aikaa neuloa sulle\nuutta. Siitä tulee jo kolmas kahessa vuodessa; enhän totta maarian enää\nennätä muuta kuin pitää sinua paidoissa. Min' en saata ymmärtää, mihin\nsä ne hukkaatkin kaikki. Luulishan toki, että mies _sinun ijälläs_ osaa\npitää paitaansa tallella.\"\n\n\"No, no, muijaseni, koenhan minä parastani. Mutt' eihän se nyt oo\nyksinään minun syyni, sill' enhän minä niitä nää enkä pidä mitään lukua\nniistä, jos ei mull' oo niitä päälläni; enkä minä uskois, ett' oon\nhukannut mitään paitaa silloin kun s'on ollut _päälläni_.\"\n\n\"Jaha, sekös vielä puuttuis, Silas -- mutta kai sinä tekisit senkin,\njos voisit. Eikä s'oo vain paitas, jok' on poissa. Yks lusikka on myös\nhävinnyt; niit' oli kymmenen, ja nyt on vain yheksän. Kai on vasikka\nvetänyt pois paidan, aattelen mä, mutta se ei oo voinut viedä lusikkaa;\nse nyt on vissi se.\"\n\n\"Onko mitään muuta poissa, Sally?\"\n\n\"Onpa niinkin -- kuus _talikynttilää_. No, rotat on saattanut viedä\nne, ja kumma kyllä, ett'ei n'oo vienyt koko taloa, kun sinä aina sanot\nmeneväs tukkimaan niiltä reiät etkä koskaan sitä tee; ja jos ne ei olis\nniin tyhmiä, niin ne nukkuisivat sinun tukassas, Silas -- _sinä_ et\ntietäis siitä mitään.\"\n\n\"Jaa, jaa, muijaseni, s'on minun syyni, s'on minun syyni. Mutta\nhuomenna meen minä tukkimaan nuo reiät.\"\n\n\"Ooh, min' en pitäis kiirettä, tulevana vuonna sopii yhtä hyvin.\nMatilda Angelina Araminta _Phelps_!\"\n\nLapsi veti sukkelasti käpälänsä pois sokurirasiasta. Samassa tuli\nneekerivaimo ovesta sisään sanoen:\n\n\"Rouva, yks lakana on hävinnyt.\"\n\n\"_Lakana_! No, mutta Herra hallikkoon!\"\n\n\"Minä meen tukkimaan nuo rotanreiät jo _tänäpänä_\", sanoi Silas eno,\nnäyttäen hyvin nololta.\n\n\"Puhu nyt roskaa! -- luulekko että rotat on vienyt _lakanan_. Mihin\ns'on joutunut, Liisa?\"\n\n\"Niin, herra jesta, ku sen tietäsin, rouva. S'oli pyykkinuoralla viel'\neilen, mutta ny s'on hukkunu; sit' ei oo siin' ennää.\"\n\n\"Minä luulen että maailman loppu on tullut. Enhän ikipäivinäni oo\ntämmöstä nähnyt. Paita ja lakana ja lusikka ja kuus kyntt -- --\"\n\n\"Rouva\", huusi sisään törmäten toinen palvelustyttö, \"yks messinkinen\nkynttiläjalaka on poissa.\"\n\n\"Tahokko mennä tiehes, sinä homssu, tai min' annan sulle!\"\n\nHän oikein sähisi, kuin kissa. Minä rupesin tuumaamaan, ett' eiköhän\ntäss' olis paras pujahtaa tiehensä ja mennä metsään, kunnes rajuilma\nvähän lauhtuis. Hän torui ja tirskui ja pauhasi yhteen menoon hyvän\naikaa, eikä kukaan muu uskaltanut hiiskua sanaakaan; ja yht'äkkiä Silas\nenon naama lensi kovin pitkäksi, ja hän veti lusikan ylös taskustaan.\nSally täti vaikeni ja jäi seisomaan suu selällään ja kädet ilmassa; ja\nminä puolestani toivoin, ett' olisin ollut Jerusalemissa tai jossain\nmuussa paikassa. Mutta hiukan toinnuttuaan, sanoi Sally täti:\n\n\"Kas niin! _justiin_ niinkuin minä arvasin. Sull' on ollut se taskussa\nkoko ajan, ja totta maar luulenki, että sull' on siellä ne muukkin.\nMiten se tuli sinne?\"\n\n\"Niin, en totisesti minä tiedä, muijaseni\", sanoi ukko hyvin sävysästi\npuolustuksekseen. \"Minä tutkin saarnatekstiäni Apostolein teoin\nseitsemännestätoista luvusta ennen aamiaista, nääkkös, ja s'on\nmahdollista, että minä pistin taskuuni lusikan, aikoessani pistää\nsiihen Testamenttini, ja niin se mahtaa ollakkin, sillä Testamenttia\nmull' ei oo taskussani, mutta minäpä menen katsomaan, ja jos\nTestamentti on siellä kuin se oli, niin s'on selvää, ett'en minä pannut\nsitä taskuuni, vaan otin sen sijaan lusikan, ja -- --\"\n\n\"Ooh, mutt' olehan jo vaiti, Herran nimessä! ulos täältä jokikinen\nsorkka, heti paikalla, ja pysykää minusta kaukana, kunnes ennätän\ntointua vähäsen.\"\n\nKun ukko otti hattunsa, putosi pärekattonaula lattialle, ja hän otti\nsen siivosti ylös ja pani sen hattuhyllylle eikä sanonut yhtään sanaa.\nUlos tultuamme sanoi Tom:\n\n\"Hm, siit' ei ole mitään hyötyä, ett' enää lähetetään kapineita hänen\nkauttaan. Mutta hän teki meille yhtäkaikki hyväntyön tuon lusikan\nsuhteen, tietämättään mitä teki; mennään nyt me ja tehdään hälle hyvä\ntyö hänen tietämättään -- tukitaan nuo rotanreiät.\"\n\nNiitä oli iso joukko alaalla kellarissa, ja meiltä meni koko tunti\nniiden tukkimiseen, mutta silloin olikin työ hyvin tehty, ja me oltiin\nmenossa pois. Mutta silloin kuultiin me askeleita portaissa, ja me\nsammutettiin kynttilämme ja mentiin piiloon. S'oli ukko ku tuli,\nkynttilä toisessa kädessä ja pieni rykelmä lautapalasia toisessa. Hän\nnahjusti toiselta rotanreiältä toiselle, kunnes hän oli katsellut\nniitä kaikkia; ja silloin seisahtui hän ja seisoi noin viis minuutia,\ntuumiskellen vain ja tiputtaen talia maahan kynttilästä. Sitten kääntyi\nhän hiljaisesti ja uneksien rappusiin päin ja mumisi itsekseen:\n\n\"Jaa, jaa -- minä en kuolemaksenikaan muista milloin min' oon sen\ntehnyt, mutta tehty se vain on. Eikä kukaan voi syyttää minua rottain\ntakia. Mutta mitäpä tuosta nyt enää. Annetaan olla.\"\n\nJa niin hän astui ylös rappusia taas mumisten yhä itsekseen. S'oli\ntavattoman siivo ja hyväluontoinen ukko. Ja niin on hän vielä tänä\npäivänäkin.\n\nTom mietiskeli vahvasti, miten me saisimme kynsiimme lusikan taas.\nKeksittyään viimein keinon, sanoi hän mulle, miten meidän pitäis\ntehdä; ja sitten istuttiin me odottamaan lusikkakorin viereen, kunnes\nSally täti tulisi; ja kun hän tuli, rupes Tom niitä lukemaan ja\nlatelemaan niitä toiselle puolelle, ja samassa pistin minä yhden niistä\ntakinhihaani, ja Tom sanoi:\n\n\"Kuulkas, täti, täss' ei nytkään ole muuta kuin yheksän lusikkaa.\"\n\nTäti sanoi:\n\n\"Juoskaa ulos leikkimään te ja älkää otelko siinä. Tienhän minä\nparemmin, joka justiin ne luin.\"\n\n\"Niin, mutta min' oon lukenut ne kaks kertaa, ja niit' ei ole muuta\nkuin yheksän.\"\n\nHän näytti suuttuneelta, mutta tuli kuitenkin pöydän viereen ja rupes\nniitä lukemaan.\n\n\"No, mutta totta totisesti -- yheksän vain. Mitä, mitä tämä tietää?\nLuenpa ne vieläkin kerran.\"\n\nMinä pistin siihen salavihkaa sen, joka mull' oli takinhihassani, ja\nlaskettuaan uudestaan sanoi hän:\n\n\"No, kas niin! Totta maarian onkin niitä _kymmenen_ taas!\" ja hän\nnäytti kovin ällistyneeltä. Mutta Tom sanoi:\n\n\"Sitä _min'_ en usko, hyvä täti.\"\n\n\"Ekkö nähnyt, että mä ne luin, poika naskali?\"\n\n\"Kyllä, mutta -- --\"\n\n\"No, niin luen minä ne sitten vieläkin kerran.\"\n\nMinä sieppasin siitä jälleen pois yhden, ja tietysti siinä sitten\nsillä kertaa taas oli vain yheksän. Täti parka oikein vapisi päästä\nkantapäähän, niin hän oli suuttunut. Mutta miten hän niitä lukikin,\nniin joka kerta tuli aina toisin -- milloin yheksän, milloin kymmenen.\nRaivostuneena sieppasi hän viimein korin ja lennätti sen läpi koko\nhuoneen ja oli tehdä kissasta raajarikon; ja sitten käski hän meidän\npötkiä pellolle ja jättää hänet rauhaan, ja jos me tultais hänen\nnäkyviinsä ennen päivällistä, niin Jumala varjelkoon meitä! No, meill'\noli tuo onneton lusikka hallussamme, ja samassa kun hän passitti meidät\nulos, annoimme me sen luistaa hänen vyöliinantaskuunsa; ja Jim sai\nsen, niinkuin tuon naulankin, aivan oikein ennen kello kahtatoista. Me\noltiin hyvin tyytyväiset tähän hommaan, ja Tom sanoi, että se ansaitsi\nkaksinkerroinkin sen vaivan, mikä siihen meni -- sillä, sanoi hän,\n_nyt_ ei Sally täti vois lukea lusikoitaan, vaikka seisois päällään,\nkoska hän ei vois luottaa omaan laskuunsa, jos lukiskin ne oikein;\nhän oli mukamas nyt ainakin kolmeksi päiväksi lukenut päänsä niin\npyörälle, että hän uhkais tappaa jokaisen, joka pyytäis häntä lukemaan\nlusikoitansa uudestaan.\n\nSitten me illalla panimme lakanan jälleen nuoralleen ja varastimme\ntoisen tädin huoneesta: ja taas me panimme senkin takasin ja varastimme\nsen uudestaan, ja saman tempun uudistimme sitten vielä pari kertaa,\nkunnes hän ei enää tietänyt kuinka monta lakanaa häll' oli ja viimein\nsanoi, ett'ei hän siitä _välittänyt_ eikä enää rupeis tuhlaamaan\nloppuakin sielustaan niiden tähden eikä menis niitä räknäämään, vaikka\nhänen henkeään kysyttäis -- hän tahtoi ennen kuolla.\n\nNo, kaikki oli nyt hyvin; piirakka vain oli vielä tekemättä, ja se\nsaattoi meille turkkasen paljo vaivaa. Me laitoimme tulen metsään,\npaistaaksemme sen siellä, mutta siit' ei tahtonut mitään tulla. Me\nmenetettiin hyvin paljo jauhoja ja pantiin monta päivää yritykseen,\nja me saatiin palohaavoja käpäliimme, ja silmämme rupesit pahasti\nkirvelemään alituisesta savusta. Meidän piti, näettekös, vain saada\nontelo korppu, johon sitten köysitikkaat pistettäis; mutta me ei\ntiedetty, miten hitolla se saatais pysymään koossa. Viimein keksimme\nkuitenkin oikean konstin -- ja s'oli se, että köysitikkaat paistettiin\nmukaan, sinne piirakan sisään. Me istuttiin muuan yökausi siellä Jimin\nluona ja revittiin lakana kapeihin liuskaleihin ja punottiin ne yhteen,\nniin että viimein saatiin köysi niin sievä ja tyylikäs, että siihen\npulskasti olis saattanut hirttää kenen hyvänsä. Me kuviteltiin, että\nsen tekemiseen oli meiltä mennyt ummelleen yheksän kuukautta.\n\nJa aamupäivällä me sitten otimme sen mukaan metsään, mutta se ei\ntahtonut mahtua piirakkaan. Kun s'oli tehty koko lakanasta sillä\nviisin, niin siin' oli köyttä kylliksi neljäänkymmeneen piirakkaan,\njos siks' olis tullut, ja sitä paitse vielä soppaan ja soosiin ja\njälkiruokiin.\n\nMe heitettiin siis pois kaikki, mitä me ei tarvittu, ja pidettiin\nvain niin paljon kuin mahtui piirakkaan. Me ei voitu keittää mitään\npiirakkaa tuossa vanhassa astiassa, joka meill' oli sitä varten,\nsillä me pelättiin, että sen juotokset sulaisivat; mutta Silas\nenolla oli vanha messinkinen vuoteenlämmittäjä, josta hän kovasti\nylpeili, siks' että s'oli ollut erään hänen esi-isänsä oma, pitkällä\npuuvarrella, jok' oli tullut tänne Englannista Wilhelm Valloittajan\nkanssa Toukokukassa[15] tai jossain muussa noista vanhoista laivoista\nja jota säilytettiin vinnillä vanhojen ruukkujen kanssa, joita he\npitivät arvossa, ei sentähden, että niill' olis ollut mitään arvoa,\nvaan sentähden, että n'olit muistoja, tykkäsit he -- ja sen kaappasimme\nme ja veimme metsään ja hivelimme taikinaa sen syrjiin ja panimme\nköysitikkaat sisään ja peitimme sen taikinakannella ja panimme sitten\nmessinkikannen päälle ja hehkuvia hiiliä tämän päälle, ja kvartin\ntunnin päästä oli meillä piirakka, jota jumaliste kelpas katsoa. Mutta\nse, joka ryhtyi syömään sitä piirakkaa, se kyllä teki viisaammin, jos\nsitä ennen tilas itselleen pari tynnyriä hammaspuikkoja, sillä siinä\nateriassa antais totta maarian köysitikkaat tarpeeksi työtä.\n\nNat ei katsonut sinneppäin, kun me panimme noitapiirakan Jimin pyttyyn;\nja sinne me myös pistettiin kolme tinatalrikkia ruokien alle. Ja Jim\nsai kaikki tyyni aikanansa, ja jäätyään yksikseen, survasi hän reiän\npiirakkaan ja piilotti köysitikkaat olkimatrassiinsa, ja sitten piirsi\nhän pari renkulaa tinatalrikkiin ja viskas sen ulos ikkunasta.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\n\nMeill' oli turkkasen paljo työtä kynien tekemisessä, ja sahan valmistus\nsaattoi meille myöskin koko joukon vaivaa; mutta Jim meinasi, että nuo\nkirjotukset kuitenkin kävisit kaikkein tukalammiksi -- ne, näättekös,\njotka vangin tulee rapsia seinään. Mutta Tom sanoi, että ne _täytyi_\ntehdä; eihän oo kuultu puhuttavankaan, sanoi hän, mistään paremmasta\nvangista, jok' ei olis jättänyt seinäkirjotusta muistokseen, ja\nvaakunansa he myös melkein aina piirsit.\n\n\"Aatelkaappas vain rouva Jane Grey'tä\", sanoi hän, \"ja Gilford\nDudley'tä; aatelkaas vanhaa Northumberland'ia. Ei -- siit' ei päästä\nmihinkään, eikä saa kysyä vaivojaan niin tärkeissä asioissa; Jimin\ntäytyy piirtää sekä kirjotukset että vaakuna.\"\n\nJim sanoi:\n\n\"Mutta hyvänen aika, herra Tom, mull' ei jumal'avita oo mittään\nvaakkunaa; eihän mull' oo muuta ku tää vanaha paita, ja siihenhän mun\nmukamas pittää piirtää päiväkirja.\"\n\n\"Niin, niin, kyllähän minä sen tiedän\", sanoi Tom, \"mutta sulla pitää\nolla vaakuna ennenkun tulet täältä ulos. Olenhan monta kertaa sanonut,\nettä tässä ei saa hutiloida, vaan kaikki pitää mennä _oikein_, niinkuin\nvanha tapa vaatii.\"\n\nSillaikaa kun Jim ja minä viilattiin kyniä, Jim messingistä ja minä\nlusikasta, istui Tom miettimässä tuota vaakunaa. Hetken päästä sanoi\nhän tuumanneensa kokoon montakin, jotka kaikki olit niin muhkeita\nja tyylikkäitä, sanoi hän, ett'ei hän oikein tiennyt minkä niistä\nvalitsis, mutta yks niistä kenties kuitenkin sopis paraiten, arveli\nhän. Ja näin melkein kuvaili hän sitä:\n\n\"Kilpi jaetaan vasemmalta puolen neljään siniseen neliövatiraattiin\nkultaiselle pohjalle, joita seuraa musta talonkoira, ayrshire-rotua,\nmakaavana ja kahleissa, punasella pohjalla, joka kuvaa orjuutta,\npäällystettynä sahakiepparalla, johon kuuluu sudenhampaat ja\nkalterilaitos, hopeassa viheriällä kentällä, ja yläpuolella parru\nsärppitupin kanssa, joss' on ranturuudut ja kuus rengasristiä viidellä\npoikkitalikolla; kypärinkoristeena on musta juokseva neekeri, joka\nkantaa nyyttyä vasemmalla olallaan vanhan bassotangon päässä.\nKilvenpitäjänä kaksi lähetyssaarnaajaa, sinä ja minä; mielilauseena:\n_Maggiore fretta, minore atto_ -- näin sen kerran eräässä kirjassa --\nse merkitsee: mit' enemmän kiirehtii, sitä vähemmin ennättää.\"\n\n\"No, herranen aika! mutta mitä merkitsee koko se muu soppa sitten?\"\n\n\"Siitäkös nyt olis täss' aikaa ruveta juttelemaan\", sanoi hän; \"me\nsaadaan kaivaa mit' ikinä jaksetaan; muuten ei tuu tästä mitään.\"\n\n\"No, selitähän nyt jotain siitä\", sanoin minä; \"mitä on esimerkiks\nsahakieppura ja särppituppi?\"\n\n\"_Sinun_ ei tarvitse tietää mitä ne on. Kyllä näytän hälle miten ne\ntehdään, kun hän rupee työhön.\"\n\n\"No, sano nyt ees\", sanoin kuitenkin vielä, \"mitä on bassotanko?\"\n\n\"Ääh! Kaikkia sinä kysyt sitten! _Ykskaikki_ mitä se on. Mutta hällä\npitää se olla, sanon mä. Kaikilla aatelis-ihmisillä on semmonen.\"\n\nNiin, tuommonen hän oli. Kun häll' ei ollut halua selittää jotain\nasiaa, niin siit' ei toinen saanut mitään tolkkua. Jos olis häntä\npumpannut vaikka koko viikon, niin ei tullut hullua viisaammaks.\n\nSaatuaan tuon vaakuna-asian pois tieltä, rupes hän heti tuumaamaan\nnoita surullisia seinäkirjotuksia -- sanoen, että Jimin välttämättä\npiti piirtää semmoset, niinkuin mukamas kaikki muutkin kuulusat vangit\ntekivät. Hän kirjotti koko litaniian paperipalalle ja luki sen meille\nsitten. Näin se kuului:\n\n1. Täällä särkyi vangittu sydän.\n\n2. Täällä muuan kurja vanki, maailman murjomana, vietti surullisen\nelämänsä.\n\n3. Täällä murtui yksinäinen sydän, ja väsynyt sielu palasi\nijankaikkiseen lepoon kolmenkymmenenseitsemän vuoden yksinäisen\nvankeuden jälkeen.\n\n4. Täällä kuoli, koditonna ja ilman ystäviä, jalosukuinen muukalainen,\nLudvig XIV:nen avioton poika, kolmenkymmenenseitsemän vuoden vankeuden\nperästä.\n\nTomin ääni oikein värisi liikutuksesta, hänen lukiessaan meille tuota,\nja läheltä oli, ett'ei hän heltynyt itkuun. Päästyään sen päähän, hän\nei totta maar tiennyt, minkä noista neljästä pykälästä Jim piirtäis\nseinään, kun ne kaikki olit niin turkkasen tyylikkäitä; mutta viimein\nhän tykkäs paraaksi, että Jim rapsis ne siihen kaikki. Jim sanoi\nsuoraan, että hältä menis vuosi tuon päiväkirjan krapaamiseen seinään\nnaulalla, ja sen ohessa hän ei osannut lainkaan kirjottaa, sanoi hän.\nMutta Tom sanoi tahtovansa pilkuttaa hälle kaikki puustavit etukäteen,\nniin että Jimin vain tarvitsis piirtää sen pilkutuksen mukaan. Sitten\nsanoi hetken päästä Tom:\n\n\"Tulinpa aatelleeks, että nämä lautaseinät eivät ensinkään kelpaa; ei\nvankiloissa koskaan ole lautaseiniä: kirjotus on piirrettävä kallioon.\nMeidän täytyy haalia tänne kallio.\"\n\nJim sanoi, että kallio sittenkin oli pahempaa kuin puu; hän ei\nikipäivinä saisi päiväkirjaansa valmiiksi, jos sitä piti kirjottaa\nkiveen. Mutta Tom sanoi antavansa minun häntä auttaa. Sitten tarkasteli\nhän kuin mikäkin mestari, kuinka pitkälle mukamas minun ja Jimin\nkynäin-valmistus oli joutunut, ja näki, että minun käteni jo olivat\nhaavoissa ankarasta työstä. Sanoi sitten:\n\n\"Nyt mä tiedän. Tuolla myllyn seinustalla makaa oivallinen vanha tahko.\nSen me otamme, ja sillä viisin käy kaikki hyvin: yks tie, kaks asiaa.\nMe voidaan, nähkääs, saada kynät ja saha hiotuksi ja samalla kertaa\nhakata siihen vaakunat ja kirjotukset.\"\n\nS'oli kerrassaankin terävä tuuma, ja tahko ei totta maarian myöskään\nollut huono. Me mentiin myllylle, Tom ja minä, ja Jim jäi työhönsä. Me\nalettiin vyöryttää tahkoa kotiin, mutta se ei ollut mitään leikkiä.\nMe ei voitu estää sitä kaatumasta tuon tuostakin, ja silloin se joka\nkerta oli tehdä meistä möllyä. Saatuamme sen vihdoinkin noin puoli,\ntiehen, oltiin me vallan lopussa ja melkein hukkumassa hikeen. Me ei\npäästy sen pitemmälle; meidän täytyi saada Jim avuksi. No, hän nosti\nvähän sänkyänsä, niin että hänen ketjunsa lähti irti; sen hän sitten\nkietoi pari kertaa kaulansa ympäri, ja me ryömittiin kaikin kolmen\nulos reiästä ja pötkittiin tahkolle; ja Jim ja minä tartuttiin siihen\nkuin miehet, ja nyt se vyöryi kuin voideltuna; Ja Tom asteli vieressä\npehtorina. Enkä koskaan ole nähnyt niin potraa miestä pehtoriksi. Hän\ntiesi miten kaikki oli tehtävä.\n\nMeidän reikämme oli iso kyllä, mutta tahko ei kuitenkaan mahtunut\nsiitä läpi. Jim tarttui sentähden kuokkaan ja lavensi läven yhessä\nvilauksessa. Sitten pilkutti Tom nuo jutut naulalla ja pani Jimin\npiirtelemään niitä pilkutuksen jälkeen, ja Jim käytti naulaa meisselinä\nja vanhaa rautapalasta vasarana. Ja Tom käski hänen jatkaa työtä,\nkunnes hänen kynttilänsä olis palanut loppuun, ja sitten kätkeä tahko\nsänkyynsä olkimatrassin alle ja mennä itse nukkumaan päälle. Sitten\nautettiin me Jimiä panemaan hänen ketjuaan sängynjalan ympäri jälleen,\nja sitten oltiin me menossa nukkumaan itse. Mutta samassa sukelsi Tomin\nsisälmyksistä uusi aatos esiin taas, ja hän sanoi:\n\n\"Kuules, Jim, onko sulla täällä mitään hämähäkkiä?\"\n\n\"Eei, Jumalan kiitos, herra Tom, eihän niitä toki oo täällä.\"\n\n\"No, sitten me hankitaan sulle muutamia.\"\n\n\"Herran jee, hyvä herra Tom, min' en suinkaan niitä kaipaa. Minä\npelekään niitä. Yhtä hyvin voisitte lähettää kimppuuni rykelmän\nkalakkakäärmeitä.\"\n\nTom tuumaili kotvasen ja sanoi sitten:\n\n\"S'oli hyvä tuuma, se. Ja mä luulen, että meidän täytyy panna se\ntoimeen. Niin, meidän _täytyy_ se tehdä. Turkkasen hyvä tuuma. Missä\nvoisit sitä pitää?\"\n\n\"Pitää mitä, herra Tom?\"\n\n\"No, kalkkakäärmettä tietysti.\"\n\n\"Mutta Herran jestantee mua varjele, herra Tom! Jos tänne tulis\nluikertaen sissään kalakkakäärme, niin minä jumalavita samassa hetkessä\npuskisin pää eellä seinän läpi, päästäkseni tieheni.\"\n\n\"Mutt' eihän sinun tarvitsis sitä pelätä, vähän ajan päästä. Sinä\ntietysti _kesyttäisit_ sen.\"\n\n\"Minäkö _kesyttäsin_ sen?!\"\n\n\"Niin -- se käy vallan helposti. Kaikki eläimet on kiitollisia\nystävyydestä; ne ei _aattelekkaan_ tehdä pahaa ihmisille, jotka\npitelevät niitä hyvin. Niin seisoo kaikissa kirjoissa. Koitahan vain --\nmuuta en pyydäkkään -- pari kolme päivää, niin saat nähdä. Sinä saat\nsen niin kesyksi, hyvin pian, että se oikein sinua rakastaa ja nukkuu\nsängyssäs öisin eikä tahdo luopua sinusta hetkeksikään; ja sinä voit\nkääriä sen kaulas ympäri ja pistää sen pään suuhus.\"\n\n\"Herra hallikkoon sentään, hyvä herra Tom. Ei piä haastella noin\njumalattomasti. Oikeinhan minun ruppee tekemään pahhaa. Pistääkkö sen\npirun pään suuhuni?! ja huvikseni vain! Ei, siitä ny jumaliste ei tuu\nniittään. Ja maatakko minun sänkyssäni?! Johan nyt!\"\n\n\"Voi, kuinka sin' oot hupsu, Jim! Ekkö sä ymmärrä, että valtiovangilla\n_täytyy_ olla joku kesy eläin? Ja kun nyt kalkkakäärme on jotakin\naivan uutta siinä kohden, niin s'on sitä kunniakkaampaa, jos sin' oot\nensimmäinen, joka semmosen on kesyttänyt. Senhän nyt lapsikin ymmärtää.\"\n\n\"Niin, herra Tom, mutta minä piittaan viis siitä kunniasta. Jos tuo\nkalakkakäärme purasee Jimiltä leuvan, niin mitä hyötyä häll' on tuosta\nturhanpäiväsestä kunniasta? E-ei, min' en sitä kaipaa.\"\n\n\"No, mutta voithan sinä ainakin _koittaa_. Muuta en pyydäkkään.\"\n\n\"Vai niin, mutta jos kalakkakäärme purasee minua, niin on kaikki vaivat\ntäällä menny hukkaan. E-hei, minä teen mitä hyväns muuten, mutta jos te\nja Huck tuutte laahaten tänne kalakkakäärmettä, sillon minä jumaliste\nkorjaan täältä luuni, ja sen teen heti paikalla.\"\n\n\"No, no, Jim, jääköön se sitten, koska sin' oot tuommonen härkäpää.\nMe tuodaan tänne sen sijaan pari tarhakäärmettä, ja sinä voit sitoa\nnappeja niiden hännänpäihin ja kuvitella mielessäs, että n'on\nkalkkakäärmeitä, niin se saa käydä täydestä sekin.\"\n\n\"No, olokoon niin, herra Tom, mutta kyllä minä jumaliste tulisin\ntoimeen iliman niitäkin, sen mä sanon. Enhän koskaan olis luullu, että\ntästä vankielämästä on niin pirun paljo vaivaa.\"\n\n\"No, siihen ei voi mitään. Niin s'on _aina_, jos kaikki käy oikein.\nOnko täällä mitään rottia?\"\n\n\"Ei, Jumalan kiitos, en oo nähäny mittään.\"\n\n\"No, meidän kai täytyy hankkia sulle muutamia sitten.\"\n\n\"Ooh! Eihän toki, herra Tom, min' en _taho_ mittään rottia. N'on mitä\nilikeimpiä itikoita; juoksevat ihimisen yli ja purevat häntä jalakoihin\nja elämöivät pahemmin kuin pirut, juur kun pittää nukkua. Ei, tuokaahan\ntänne tarahakäärmeet sitten, jos ny torellakin jottain mokomaa peliä\npit' olla, mutta äläkää Herran nimessä laahakko tänne rottia; mull' ei\noo niistä vähintäkään hyötyä, ja tuskinpa tien, mihin hiiteen ne täällä\npanisinkaan.\"\n\n\"Niin, mutta se nyt ei auta, Jim; sinun _täytyy_ pitää rottia. Kaikilla\nparemmilla vangeilla on aina rotat. Ja he kesyttävät niitä ja opettavat\nniille konsteja, ja ne tulevat niin kodikkaiks ja hauskoiks ja ilosiks\nkuin kärpäset. Mutta sun pitää soittaa niille musiikkia. Onko sulla\nmitään soittovärkkiä?\"\n\n\"Eihän mull' oo muuta kuin vanaha kampa ja paperipala ja pikkunen\nsuuharppu; mutt' ei kai ne paljoa piittaa suuharpusta.\"\n\n\"Ooh, kyllä ne piittaa. Ne ei suuresti kysy, mitä lajia musiikkia\ns'on, ku heille soitetaan. Kaikki eläimet tykkää musiikista, ja\nvankilaeläimet sitä suorastaan ihailevat. Varsinkin surullista\nmusiikia; ja suuharpulla ei voi muuta soittaakkaan. Se miellyttää niitä\naina, ja ne tulevat ulos rei'istään ja komeroistaan katsomaan kuinka\nsä jaksat. Niin, siitä tulee hyvä, oikein hyvä. Sinä istut sänkys\nlaidalla iltasin, ennen maata menoas, ja aikasin aamulla ja puhaltelet\nsuuharpullas; puhalla heille 'Jo katkes jänne viimeinen' -- s'on\nkappale, joka oikein vääntää suolet rotista; ja saappa nähdä,ett'ei\nsun tarvitse soittaa kahta minuutiakaan, ennenkun ne kaikki, sekä\nrotat että käärmeet ja hämähäkit, käyvät kovin levottomiks sun takias\nja tulevat hyörien pyörien ympärilles ja sitten ihastuvat niin\npenteleesti, kuullessaan soittoas ja nähdessään,ett'ei sull' oo mitään\nhätää.\"\n\n\"Niin, niin, kai ne aina ihastuu, herra Tom, mutt' ihastuuko torellaki\ntää _Jim_ parka myös, s'on toinen asia, se. Minä totta maar en ymmärrä\nmistä se tulis. Mutta hyvä isä, täytyyhän minun panna parastani\npittääkseni noita itikoita hyvällä tuulella, kotirauhan tähären.\"\n\nTom tuumiskeli taas hetken aikaa ja sanoi sitten:\n\n\"Ooh -- olinpa aivan unohtaa yhen asian. Luulekko sinä, että saisit\nkukan kasvamaan täällä vankikopissas?\"\n\n\"Hä? Niin, kyllähän sekin kenties kävis päinsä, mutta täällä sisässä\non joteski pimmee, enkä minä tiiäkkään mitä minä sillä tekisin, ja\npaljohan siin' olis joutavaa vaivaa sen hoitamisessa.\"\n\n\"Niin no, koitahan kumminkin. Monet vangit ovat sitä tehneet.\"\n\n\"Tommonen iso kissankynttilä, kuten sanovat, kai rupeis kasvamaan\ntäällä, mutta se sitte liioin ei maksais sitä vaivaa.\"\n\n\"Vai ei? Hoho! Me tuomme sulle pikku taimen, ja sinä istutat sen\ntuonne nurkkaan ja hoidat ja kasvatat sitä. Eikä sinun pidä nimittää\nsitä kissankynttiläks, vaan Pitchiola -- s'on sen oikea nimi, kun sitä\npidetään vankikopissa. Ja sitte täytyy sinun kastella sitä kyynelilläs.\"\n\n\"Mutt' antavathan he täällä mulle kaivovettä vaikka kuinka.\"\n\n\"Jos kohta -- sinun ei sovi käyttää kaivovettä, sun _täytyy_ kastella\nsitä kyynelillä. Sitä ruukataan aina.\"\n\n\"Mutta sillaikaa kun toinen _iättää_ yhyren kissankynttilän\nkyynelillään, _kasvatan_ minä kaks kaivoveellä.\"\n\n\"Siit' ei oo kysymys nyt. Sinun pitää kastella Pitchiolaa kyynelillä.\"\n\n\"Niin no, olokoon menneeks; mutta sillon se ei oo minun syyni, jos se\nkuolee, sillä minä en itke juur koskaan.\"\n\nSe nolasi Toniin. Mutta hän tuumaili taaskin pikkusen ja sanoi sitten,\nettä Jim sais koittaa punasipulilla. Ja hän lupas mennä kaappaamaan\nsemmosen neekerein mökeiltä ja pistää sen Jimin kahvikuppiin aamulla.\nMutta Jim sanoi kernaammin tahtovansa vähän tupakkaa kahviinsa ja\nmutisi aika lailla tuon kaiken vaivan takia, jota hälle saatettiin,\nkun hänen piti soittaa musiikia rotille ja piirtää kirjotuksia tahkoon\nja laittaa päiväkirjaa paitaan ja kesyttää käärmeitä ja hämähäkkiä ja\njumala ties mitä kaikkia; ja hän valitteli, että tää vangintoimihan\nantoi hälle enemmän työtä ja huolta ja eesvastausta kuin mikään muu\ntoimi, mitä hän koskaan oli yrittänyt maailmassa -- niin että Tom\nviimein oikein suuttui ja ripitti häntä kuin pappi, soimaten häntä\nkiittämättömäksi. Olishan mukamas Jimin pitänyt hartaasti kiittää\nonneaan, kun nyt voi päästä kuulusammaks kuin mikään muu vanki koskaan\nmaailmassa oli ollut; ja olisko kaikki se vaiva, jota m'oltiin nähty\nhänen takiansa, mennyt aivan hukkaan? Sitä kysyi Tom, ja viimein heltyi\nJim ja lupas olla tyytyväinen ja kiitollinen, ja sitten mentiin me\nnukkumaan.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\n\nAamulla mentiin me tuohon kauppalaan ja ostettiin rotanpyydys, jok'\noli tehty rautalangoista, ja tultuamme kotiin, aukasimme me paraimman\nrotanreiän kellarissa; ja kvartin tunnin päästä oli meillä viistoista\npulskaa rottaa. Ja me panimme pyydyksen rottineen päivineen varmaan\npaikkaan, nimittäin Sally tädin sängyn alle. Mutta meidän ollessamme\npoissa pyydystämässä hämähäkkiä, löysi pieni Thomas Franklin Benjamin\nJefferson Alexander Phelps rotanpyydyksen ja avasi sen, nähdäkseen\ntahtoisivatko ne juosta ulos, ja sen ne tekivät; ja Sally täti tuli\nsisään, ja meidän tullessamme takasin, seisoi hän sängyssä ja huutaa\nkirkui kohti kurkkuaan, ja rotat panivat parastansa huvitellakseen\nhäntä. Hän pölytti meitä molempia luudalla, ja sitten meni meiltä\nkoko kaks tuntia saadaksemme viis-, kuustoista uutta rottaa, ja ne\npäälle päätteeks ei läheskään olleet niin pulskaa ja tyylikästä\nrotua kuin nuo ensimmäiset, jotka olit menneet meiltä hukkaan tuon\nkihokynsisen poikakakaran tähden ja olisit pitäneet paikkansa missä\nkotieläin-näyttelyssä hyvänsä.\n\nNo, me kokosimme hyvinlajitellun varaston hämähäkkiä ja koppakuoriaisia\nja lehtimatoja ja vähän kutakin; ja olimme saada ampiaispesänkin,\nmutt' emme saaneet. Ampiaiset olivat kotona. Me ei tahdottu luopua\nyrityksestä, vaan tuumasimme väsyttää heidät uuvuksiin, mutta sen\nsijaan väsyttivät he meidät. Sitten voideltiin me haavapaikkamme\nsiirapilla, ja tultiin vähitellen toimeen jotakuinkin, vaikka meidän\noli vähän paha istua. Ja sitten pyydystettiin me myös pari tusinaa\ntarhakäärmeitä ja vaskikäärmeitä ja pistettiin ne yhteen säkkiin, jonka\nme kätkimme huoneeseemme, ja siihen aikaan oli jo illallisaika, ja\nme mentiin syömään, iloisina mielessämme niin kunnollisen päivätyön\njälkeen. Mutta tultuamme takasin, ei ollut hännänpäätäkään mistään\nkäärmeestä tallella; m'olimme sitoneet säkinsuun huonosti kiinni, ja ne\npedot olivat joka sorkka korjanneet luunsa. Mitään suurempaa vahinkoa\nei kuitenkaan ollut tapahtunut, sillä synti olis sanoa, että siinä\ntalossa oli mitään tuntuvampaa puutetta käärmeistä siihen aikaan.\nNiitä nähtiin liiankin usein viskautuvan alas kattoparruista ja mistä\nmilloinkin, ja enimmäkseen kukertuivat ne nurin niskoin talrikeillemme\ntai niskoihimme juur silloin, kun niitä ei olis tarvittu. N'oli\noikein sieviä käärmeitä, juomuselkäisiä, ja niiss' ei ollut mitään\npahaa, mutta Sally täti ei pitänyt siitä seikasta mitään lukua; hän\nhalveksi kaikkia käärmeitä, mitä sorttia ne ikinä olitkin, eikä voinut\nniitä kärsiä, ja niinpian kuin joku niistä tuli luistaen alas hänen\npäällensä, jätti hän sikseen kaikki mitä teki ja juoksi pakoon. En ole\nkoskaan nähnyt mokomaa ihmistä. Ja aina hän huusi sitten, niin ett'\nolis luullut sen kuuluvan Jerikoon. Häntä ei olis saanut koskemaan\nniihin, ei pihdilläkään. Ja jos hän kääntyi sängyssään ja huomasi siinä\nyhdenkään käärmeen, niin ryntäs hän ylös ja kiljahti niin, ett' olis\nluullut tulipalon syttyneen. Hän pelotti silloin ukkoakin niin, että\nmies parka sanoi miltei toivovansa, ett'ei Jumala olis luonut mitään\nkäärmeitä. Eikä siinä kylliksi; vaan sittenkin, kun jo jokikinen käärme\noli tullut pois talosta, koko viikko sitten, ei Sally täti saattanut\nniitä unohtaa; kun hän istui jotakin tuumaten, niin ei tarvinnut muuta\nkuin vähän kutkuttaa häntä höyhenellä niskaan -- heti hän syöksähti\nylös huutaen pahanpäiväisesti. S'oli todellakin lystillistä. Mutta Tom\nsanoi, että vaimoväki aina on tuommosta. N'oli luotu senkaltaisiksi,\nJumala ties minkä tähden -- sanoi hän.\n\nNo, mutta vähitellen saatiin me sitten viimeisetkin eläimet sinne Jimin\ntupaan, ja siell' oli niin turkkasen hauskaa ja kodikasta, kun ne\nkaikki, hänen ruvetessaan soittamaan, tulivat parveillen paikoiltansa\nja karkasit hänen päälleen. Vähän ikävää vain oli, että Jim ei oikein\npitänyt hämähäkeistä eikä hämähäkit hänestä; ne väijyivät häntä\nalinomaa ja tekivät hälle kaikellaista kiusaa. Ja hän sanoi myös,\nettä tahko ja rotat ja käärmeet veivät niin paljon tilaa sängyssä,\nettä hälle itselleen tuskin jäi mitään makuusijaa ollenkaan; ja jos\ntoisinaan jäikin, niin hän mukamas ei saanut nukkua, kun heidän\nkeskuselämänsä oli niin peevelin vilkasta; ja s'oli vilkasta alinomaa,\nöin ja päivin, sanoi hän, koska ne eivät koskaan nukkuneet yhellä\nkertaa, vaan vuorotellen, niin että kun käärmeet nukkui, olit rotat\nkannella, ja kun rotat panit pitkälleen, tulivat käärmeet vahtiin; ja\nsillä viisin oli hällä aina seurakunta allaan sängyssä ja pahasti hänen\ntiellään, miten ikinä hän kääntyikin vääntyikin, samalla kun toinen\nseurakunta piti sirkkusta hänen päällään; ja jos hän nousi hakemaan\nmuuta paikkaa itselleen, niin pitivät hämähäkit varansa ja ivasivat\nhäntä. Hän sanoi, että jos hän vain kerta maailmassa pääsis ulos, niin\nei hän ikinä enää rupeis vangiksi, \"vaikka maksettais palakkaa.\"\n\nKolmannen viikon lopussa oli kaikki tyyni jotakuinkin reilassa. Olimme\nhyvissä ajoin lähettäneet paidan sinne piirakassa, ja joka kerta\nkun joku rotta puri Jimiä, oli hän varuillaan ja piirteli pikkusen\npäiväkirjaansa niin kauvan kuin verimuste oli tuoretta; kynät oli\nvalmiina ja kirjotukset hakattu tahkoon; sängynjalka oli sahattu\npoikki, ja m'oltiin syöty sahajauhot, ja me saatiin niistä ankarat\npistokset vatsaan. Me luultiin, että me kuoltais siihen paikkaan, mutta\nme ei kuoltu. En oo koskaan nähnyt sahajauhoja, jotk' olis olleet niin\nhitaita sulamaan; ja samaa sanoi Tom. Niin no, työt oli viimeinkin\ntehty, kuten sanoin. Ukko Phelps oli kirjottanut pariin kertaan\ntuonne plantaasiin Orleansin alapuolelle, että he tulisit noutamaan\nkarkuneekeriään, mutta hän ei ollut vieläkään saanut mitään vastausta\n-- siitä syystä, että semmosta plantaasia ei ollut olemassa; ja nyt hän\nuhkas ilmottaa hänestä St. Louisin ja New-Orleansin sanomalehdissä; ja\nkun hän mainitsi St. Louisia, tunsin minä kylmiä väristyksiä pitkin\nselkäpiitäni, ja minä näin, että meiltä rupes aika käymään täpärälle.\nMutta Tom sanoi, että nyt täytyi jo ryhtyä nimettömiin kirjeisiin.\n\n\"Mihin?\" kysyin minä.\n\n\"Nimettömiin kirjeisiin\", sanoi hän; \"ekkö sä ymmärrä? Niissähän\nvarotetaan ihmisiä onnettomuuksista, jotka heitä uhkaa. Toisinaan\ntehdään se yhellä tavalla, toisinaan toisella. Mutta aina pitää olla\njoku, joka vakoilee vankia ja kantelee linnanpäällikölle. Kun Ludvig\nKuudestoista aikoi karata Tulliriioista, oli siellä eräs piika, joka\nkanteli hänen päällensä. S'on varsin hyvä tapa, ja niin on nimettömät\nkirjeet myös. Käytetään me kumpastakin. Ja sitä ruukataan myös, että\nvangin äiti vaihtaa vaatteita hänen kanssaan ja jääpi vankeuteen, kun\nvanki puolestaan pujahtaa tiehensä äitinsä vaatteissa. Tehdään me nyt\nsekin.\"\n\n\"Mutta kuules, Tom\", sanoin minä, \"miks meidän pitäis varoittaa heitä\nonnettomuuksista, jotka heitä mukamas uhkaa? Olkoot varuillaan itse --\nsehän on heidän asiansa.\"\n\n\"Niin, mutta siihen ei oo luottamista, että he sen, tekevät. N'on\ntäällä niin pölkkypäisiä, ett'eivät pidä lukua mistään. No, sinä saat\nnyt olla piikana; saat hiipiä sisään tuon mulattitytön luo yöllä, hänen\nnukkuessaan, ja varastaa hänen leninkinsä.\"\n\n\"Mutta, Tom, siitä syntyy kaiketikin aika melu aamulla, sillä hällä kai\nei ole muuta kuin se ainoa leninki.\"\n\n\"Niin, kyllä tiedän; mutta sinähän et tarvitse sitä muuta kuin kymmenen\nminuutia -- pidät sitä päälläs vain silloin, kun pistät sen nimettömän\nkirjeen porstuvan oven alle.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, mä teen sen sitten; mutta yhtä hyvinhän voisin toimittaa\ntuon asian omissa vaatteissani.\"\n\n\"Näyttäisitkö sinä piialta silloin? hä?\"\n\n\"Ei, mutt' eihän ketään olekkaan katsomassa, miltä mä näytän.\"\n\n\"Se ei kuulu asiaan. Meidän pitää aina tehdä _oikein_, -- huolimatta\nsiitä, onko kukaan meitä näkemässä vai ei. Eikö sull' ole mitään\nomaatuntoa, mitään periaatteita, Huck?\"\n\n\"No, no, älä nyt suutu; minä rupeen piiaksi sitten. Mutta kuka rupee\nJimin äidiksi?\"\n\n\"Minä. Minä kaappaan yhen leningin Sally tädiltä.\"\n\n\"No, mutta silloinhan sinun pitää jäädä sinne mökkiin, kun minä ja Jim\nkarataan.\"\n\n\"Eipä niinkään. Minä tukin Jimin vaatteet täyteen olkia ja nostan koko\nmöhkäleen hänen vuoteelleen -- _edustamaan_ hänen äitiänsä, joka sillä\nviisin on valevaatteissa; ja Jim ottaa leningin multa ja pukee sen\npäälleen, ja sitten me kaikki karataan yhdessä.\"\n\nNo, Tom hän kirjotti tuon nimettömän kirjeen, ja minä menin ja\nsieppasin tuon mulattitytön hameen sinä yönä ja puin sen päälleni\nja pistin kirjeen porstuvan oven alle, niinkuin Tom oli neuvonut.\nKirjeessä seisoi näin:\n\n    Olkaa varuillanne. Onnettomuus uhkaa teitä. Silmät auki!\n\n                                       Tuntematon ystävä.\n\nSeuraavana yönä liisteröimme porstuvanovelle taulun, jonka Tom oli\nmaalannut verellä ja joka kuvasi pääkalloa ja kaks luuta ristissä;\nja sitten taas seuraavana yönä mättäsimme me kyökinoveen toisen,\njoka kuvasi ruumisarkkua. En koskaan ole nähnyt niin kauhistunutta\nherrasväkeä kuin Phelpsin niinä päivinä. He eivät olis voineet olla\nenemmän peloissaan, jos siell' olis ollut aaveita talon täydeltä --\nväijymässä heitä kaappien takaa ja sänkyjen alta ja pyörien ilmassa\nkaikkialla. Jos joku ovi vähän paukahti, niin hypähti Sally täti ylös\nhuutaen \"uh!\" jos jotakin putos lattiaan, hypähti hän ylös huudahtaen\n\"uh!\" jos joku sattui koskemaan häneen, kun hän sit' ei aavistanut,\nteki hän samoin; ja aina hän luuli, että jotakin oli hänen takanaan,\nniin että hän alinomaa pyörähti yhtäkkiä ympäri kiljaisten \"uh!\" ja hän\npelkäsi maatamenoa, mutt' ei uskaltanut istua valveillakaan. Tom sanoi,\nettä kaikki meni oivallisesti, ja että tuo vain osotti, että m'oltiin\ntoimitettu kaikki tehtävämme kunnollisesti eikä hutiloimalla.\n\nMutta nyt, sanoi hän sitten, saiskin jo paukahtaa! Ja seuraavana aamuna\naikasin, ennen päivänkoittoa, oli meillä valmiina toinen kirje, ja\nme tuumattiin mitä me sillä tehtäis, sillä edellisenä iltana olit he\npanneet kaks neekeriä vahtimaan, yhden kummallekin ulko-ovelle. Viimein\nkapusi Tom alas pitkin ukonsyöttiä ja katsoi sitten vähän ympärilleen;\nja koska neekeri kyökinovella nukkui, pisti hän kirjeen alas hänen\nniskastaan ja lippas tiehens. Näin seisoi tässä kirjeessä:\n\n    Älkää pettäkö minua, minä tahdon olla ystävänänne. Raivosa\n    ryövärijoukko Indiaanein Alueelta aikoo varastaa karkuneekerinne\n    tänyönä, ja n'on koittanut pelottaa teitä niin, että te pysysitte\n    sisässä ettekä häiritsis heitä. Minä kuulun siihen joukkoon, mutta\n    min' oon saanut Kristinuskoa ja haluan luopua siitä jälleen ja elää\n    kunniallista elämää taas, ja siis minä nyt ilmotan sen pirullisen\n    aikomuksen. Ne tulevat hiipien pohjosesta päin pitkin takettia\n    säntilleen puolyön aikana, väärällä avaimella, ja menevät neekerin\n    kojuun kaapatakseen hänet sieltä. Minun pitää mukamas seisoa vähän\n    matkaa siitä ja puhaltaa tinatorveen, jos näen mitään vaaraa, mutta\n    sen sijaan minä tuumaan määkyä \"bää!\" kuin lammas, niin pian kuin\n    h'ovat menneet sisään kojuun puhaltamatta torvea ollenkaan; sitten\n    kun he päästävät hänen kahleensa, voitte hiipiä sinne ja lukita\n    oven, ja tappaa heidät kaikki tyyni kun saatte aikaa. Tehkää just\n    präsiis niinkuin minä sanon, muuten he epäilevät vaaraa ja nostavat\n    hirveän melun. Minä en pyydä mitään muuta palkintoa kuin hyvän\n    omantunnon.\n\n                                              Tuntematon ystävä.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\n\nNo, aamiaisen jälkeen voitiin me paksusti ja otettiin minun kanootini\nja soudettiin joen yli kalastusretkelle, ja meillä oli evästä\nmuassamme, ja me pidettiin hauskaa ja nähtiin että lautta oli täydessä\nreilassa; ja vasta myöhään illalla tultiin me kotiin ja nähtiin heidät\nmokoman kauhun vallassa, että tuskin tiesivät enään seisoivatko\njaloillaan vai päällään; ja heti illallisen jälkeen ajoivat he meidät\nnukkumaan, virkkamatta sanaakaan hädästään tai tuosta nimettömästä\nkirjeestä, mikä oliskin ollut tarpeetonta, koska me tiettiin siitä\nenemmän kuin kukaan muu; ja kun me ehdittiin puolitiehen rappusia ja\nSally oli kääntynyt meihin selin, puikahuttiin me alas kellariin,\nja siellä me lastasimme itsellemme kelpo eväsnyytyn ja otimme sen\nhuoneeseemme, ja sitten me mentiin nukkumaan, mutta noustiin jälleen\nylös puoli kahentoist' aikaan; ja Tom sukelsi Sally tädin leninkiin,\njonka hän oli varastanut, ja oli menemässä eväsnyytty käsivarrella,\nmutta sanoi samassa:\n\n\"Miss' on voi?\"\n\n\"Minä panin sitä kimpaleen leipäpalan päälle siellä kellarissa\", sanoin\nmä.\n\n\"Niin, mutta sitte jätit sä sen sinne -- sillä täällä sit' ei oo.\"\n\n\"No, mutta tullaan kai me nyt toimeen, vaikk'ei sit' ookkaan\", sanoin\nminä.\n\n\"Tullaan kai me toimeen, vaikka sit' _onkin_\", sanoi hän; \"pötki\ntakasin kellariin ja tuo se tänne. Sill'aikaa meen minä alas ja töpitän\nJimin valemamman, niin että hyviss' ajoin saan ruveta määkymään kuin\nlammas.\"\n\nJa sillä hän meni, ja minä pujahin takasin kellariin. Voikimpale,\nkooltaan kuin ihmisen nyrkki, loikoi aivan oikein leipäpalan päällä,\nja min' otin sen ja sammutin kynttiläni ja hiivin rappusia ylös\nniin hiljaa kuin voin. Mutta mitäs ollakkaan! Jumaliste tulikin\nSally vastaani kynttilä kädessä, ja minä ennätin hädin tuskin mätätä\nvoikimpaleen hattuuni ja panna hatun päähäni, ennenkun hän minut näki.\nJa nähdessään minut, sanoi hän:\n\n\"Ookko sin' ollut kellarissa?\"\n\n\"O-oon.\"\n\n\"Mitä sinä siellä teit?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"_Ei mitään_!\"\n\n\"E-ei.\"\n\n\"No, mutta mitä Herran tähen sull' oli siellä tekemistä keskellä yötä?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Etkö _tiedä_? Älä vastaa mulle tuolla lailla, Tom, vaan sano heti mitä\nsin' oot _tehnyt_ siellä.\"\n\n\"En niin mitään, Sally täti, s'on oikein totta.\"\n\nMinä luulin, että pääsisin sillä, mutta hän oli niin kovin hätääntynyt\nja peloissaan, että vähinkin seikka sai hänet puoli hassuksi, ja hän\nsanoi hyvin kiivaasti:\n\n\"Marssi tuossa paikassa saliin ja oo siellä, kunnes tulen. Sull' on\nollut jotain kujeita siell' alaalla, ja kyllä minä vielä näytän, että\nsaan sinun puhumaan totta, kuulekkos.\"\n\nSillä hän meni tiehensä, ja minä avasin salin oven ja nahjustin sinne.\nMutta hyvänen aika! Siell' oli ihmisiä tuvan täydeltä. Koko viistoista\ntilanomistajaa, ja kaikilla heill' oli pyssyt. Minun rupes tekemään\noikein pahaa, ja mä hoipertelin eräälle tuolille ja istuin siihen. Ne\nistuivat, ne muutkin, ja muutamat puhelivat puoli-ääneen keskenänsä,\nmutta kaikki olit he kovasti levottomat, vaikka kokivat sitä peitellä;\nse näkyi selvästi, sillä välin ottivat he hatut päästään, välin panit\nne päähänsä ja kynsivät korvantaustaan ja näpelöivät näppejään. En\nminäkään aivan huoleti ollut, mutta kyllä mä sentään en liikuttanut\nhattuani -- tuon voikimpaleen tähden. Minä toivoin, että Sally täti\ntulis ja antais mulle pari korvapuustia, jos tahtois, ja antais mun\nmennä sitten, niin että pääsisin Tomin luo ja me voitais Jimin kanssa\nlähteä pakoon minkä kintuista lähtis.\n\nNo, viho viimein hän tulikin ja rupes ripittämään minua aika\nlailla, mutta min' en voinut antaa yhtään suoraa vastausta, kun en\noikein tiennyt, seisoinko päälläni vai jaloillani; nuo miehet näet\nhätääntyivät yhä enemmän: muutamat tahtoivat _heti_ mennä väijymään\nryöväreitä ja sanoivat, että nyt puuttui vain viis minuutia puol'yöstä,\ntoiset tahtoivat odottaa kunnes merkki kuuluis, ja yhä vain minua\ntutkittiin ja kuulusteltiin kuin tuomiopäivänä, kunnes vapisin kuin\nhaavan lehti; ja se huonekin lämpeni lämpenemistään, ja voi rupes\nsulamaan ja valumaan alas pitkin kaulaani ja korvieni taakse; ja\nyhtäkkiä sanoi joku tuossa miesparvessa: \"_Minä_ puolestani ehdotan,\nettä mennään sinne kojuun _nyt heti_ ja kaapataan ne, kun tulevat.\"\nSen kuullessani säpsähin minä kovasti, ja samassa tuli pikkunen puro\nvoirapuskaa liristen alas pitkin otsaani, ja Sally täti näki sen ja\nkävi kalpeaksi kasvoiltaan kuin lakana ja huusi:\n\n\"Jumala siunakkoon, mikä vaivaa lasta! Hän on saanut aivokuumeen, totta\ntosiaan, ja aivot alkaa sulata ja herua ulos!\"\n\nKaikki ryntäsit sitä katsomaan, ja Sally täti sieppas hatun päästäni,\nja ulos vyörähti leipäpala ja loput voista, ja hän syleili minua oikein\npuristamalla ja taputteli minua ja sanoi:\n\n\"Oh, Herran jee, kuin sä säikähytit minua, taitamaton laps! Jumalan\nkiitos, ett'ei s'ollut mitään pahempaa. Kun näin tuon sotkun, luulin\nsinun olevan hukassa; sen väristä ja kaikesta päätin, että aivosi\nvuoti. -- Voi, hyvä laps, miks Herran tähden et sanonut, että kävit\nkellarissa tuon tähden? Mitä mä siit' olisin piitannut? Kas niin,\nmarssi makuulle tästä nyt ja pysy siivosti sängyssäs huomiseen asti!\"\n\nKuin tuulessa lensin mä rappusia ylös ja ukonsyöttiä alas, ja sitten\nlippasin mä pimeässä minkä kintuista lähti sinne Jimin linnalle. Sain\ntuskin sanaa suustani, niin olin hädissäni; mutta sanoinhan kuitenkin\nTomille niin nopeaa kuin voin, että meidän nyt tuli nelistää tiehemme\ntuossa paikassa -- talo oli täynnä miehiä, ja heill' oli pyssyt!\n\nHänen silmänsä oikein loistivat, ja hän sanoi:\n\n\"Eihän! -- todellakin? Eikös s'oo muhkeaa?! Panen vetoa, että jos\nvoitais alkaa uudestaan, saisin mä heitä kokoon kaks sataa! Jos me\nlykättäis kaikki tyyni kunnes -- --\"\n\n\"Joudu! joudu!\" sanoin mä. \"Miss' on Jim?\"\n\n\"Ihan vieressäs; jos ojennat kättäs, voit koskea häneen. Hän on\nvalevaatteissa, ja kaikki on valmiina. Kas niin, nyt me luistetaan, ja\nmin' alan määkyä.\"\n\nMutta samassa kuultiin me askelten tominaa ulkoa, ja joku rupes\nkoperoimaan munalukkoa ja joku sanoi:\n\n\"Sanoinhan, että me tultais liian aikasin; he eivät oo tulleet -- ovi\non lukittu. Nyt on paras, että muutamat menee sisään kojuun ja väijyy\nheitä pimeässä ja hyökkää heidän kimppuunsa, kun tulevat. Toiset\nhajaantuvat vähä ja kuuntelevat, kuuluuko heitä.\"\n\nJa niin he tulit sisään, vaan eivät nähneet meitä pimeässä ja olivat\npolkea päällemme samassa kun me sukellettiin sängyn alle. Mutta me\npäästiin kuitenkin eheänä reiästä läpi -- Jim ensimmäisenä, sitten\nminä ja viimeisenä Tom, niinkuin m'oltiin sovittu. Nyt oltiin me siinä\npimeässä lautasuojassa, ja me kuultiin askeleita sen ulkopuolelta.\nSitten me hiivittiin sen ovelle, ja Tom seisahutti meidät siihen ja\nkoitti tirkistää ulos oven raosta, mutt' ei nähnyt mitään; oli siksi\npimeä. Nyt hän kuiskasi meille ja sanoi tahtovansa kuunnella, milloin\naskeleet poistuisit kauvemmas, ja silloin piti meidän, kun hän antais\nmerkin, hiipiä ulos, Jim ensiksi ja hän itse viimeisenä. Ja niin hän\npainoi korvansa oven raolle ja kuunteli ja kuunteli ja kuunteli, ja\naskeleet kuuluivat vielä ulkopuolelta. Mutta viimein hän antoi tuon\nmerkin, tokasemalla meitä kylkeen, ja me hiivittiin ulos ja ryömittiin,\nvetämättä henkeämme ja hiljaa kuin hiiret ja hanhenmarssissa kuin\nIndiaanit, taketille päin, ja me tultiin sen eteen, ja minä ja\nJim päästiin onnellisesti sen yli. Mutta Tomin pöksyt tarttuivat\npahanlaiseen tikkuun ylimmässä säystässä, ja kuullessaan askeleita\ntulevan, piti hänen reväistä itsensä irti, ja silloin katkes tikku ja\nteki tietysti vähän ääntä; ja hänen hypätessään meidän jälkiimme ja\nlennättäessään juoksuun, huusi joku:\n\n\"Kuka siellä? Vastaa, taikka mä ammun!\"\n\nMutta me ei vastattu; me vain kruuvattiin koipiamme ja pötkittiin\npoispäin. Nyt nousi suuri melu ja pamahti _pang, pang, pang_! ja kuulat\ntanssivat ympärillämme! Me kuultiin, kun he huusivat:\n\n\"Tuolla n'ovat! Juoksevat joelle! Ajetaan heitä takaa, pojat! Ja\npäästäkää irti koirat!\"\n\nKuulimme heidän tulevan, sillä heill' oli saappaat jalassa ja he\nhuusivat ja melusivat; mutta he eivät kuulleet meitä, sillä meill' ei\nollut saappaita jalassa ja me ei huudettu eikä meluttu. Me juostiin\npolkua pitkin myllylle päin; ja kun he tulivat hyvin lähelle meitä,\npoikettiin me polulta pois ja mentiin piiloon pensaisiin, ja he\njuoksivat ohitsemme. Heill' oli ollut koirat salpain takana, että ne ei\npelättäis ryöväreitä, mutta nyt oli ne päästetty irti, ja ne tulivat\nviiltäen hirveää kyytiä ja haukkuen kuin pakanat. N'oli kuitenkin\ntietysti omia koiriamme, ja kun ne saivat meidät kiinni ja näkivät,\nett'ei siin' ollutkaan muita kuin me, niin sanoivat ne vain \"morjens\"\nja ryntäsit eteenpäin. Me seurattiin niitä samaan suuntaan, kunnes\noltiin aivan liki myllyä, ja siitä me taas luistettiin pensaikkoon,\nsinneppäin, jossa kanootini oli kätkössä, ja me hypättiin siihen ja\nlaskettiin vesille ja melottiin ankaraa kyytiä keskelle jokea, mutta\nniin äänettömästi kuin suinkin pystyttiin. Sitten soudettiin me aivan\nlevollisesti sitä saarta kohti, jossa lauttani makasi, ja me kuulimme\nheidän huutavan ja haukkuvan ja ulvovan pitkin rantaa, kunnes me\ntultiin niin kauvas, että äänet hiljenivät ja kuolivat pois. Ja kun me\nviimein tultiin lautalle, sanoin minä:\n\n\"_No_, vanha Jim, nyt oot sä vapaa mies taas, ja minä panen vetoa,\nett'et ikipäivänä tule orjaks enään.\"\n\n\"Niin, ja s'oli hiien hyvää työtä myös, Huck. S'oli potrasti tuumittu\nja potrasti tehty; eikä jumaliste mikkään kuningas olis keksinyt niin\nkonstikasta ja monimutkasta ja kummallista karkausta kuin se oli.\"\n\nMe oltiin kaikki niin iloissamme kuin ihminen tämän maan päällä voi\nolla, mutta iloisin kaikista oli Tom, sillä hän oli saanut kuulan\nsääreensä.\n\nSen kuullessamme, ei me enää oltu niin turskia, Jim ja minä. Haava\nkirveli kovasti ja vuoti verta; ja me panimme hänet suojukseen ja\nrevimme yhden herttuan paidoista suikaleisiin sitoaksemme hänen\nsäärensä, mutta hän sanoi:\n\n\"Antakaa tänne trasut, minä voin tehdä sen itse. Me ei saa jäädä tähän\nkuluttamaan aikaa, kun karkaus on niin hyvässä vauhdissa. Laskekaa\nirti ja antakaa mennä! Tämän teimme me potrasti, pojat! -- eikös niin?\nKumpahan _meillä_ olis ollut Ludvig XVI hoidettavana! Silloin jumaliste\nei olis tullut hänen elämäkertaansa mitään tämmöstä: 'Oi, poika pyhän\nLudvigin, nous' ylös taivaaseen!' Ei laisinkaan. Me oltais kyllä viety\nhänet rajan yli niin vikkelästi, että: 'ota hiiri hännästä kiinni'. Kas\nniin, laskekaa irti, laskekaa irti!\"\n\nMutta Jim ja minä, me neuvoteltiin -- ja tuumattiin. Ja hetken päästä\nsanoin minä:\n\n\"Sano se, Jim.\"\n\n\"No\", sanoi hän, \"minä aattelen tällä viisin, Huck: Jos se nyt olis\n_hän_, jot' olis autettu karkaamaan, ja joku niistä toisista pojista\nolis sattunu saamaan lyijyä sääreensä, niin sanoisko hän: Pelastakaa\nvain minut, äläkää huoliko hakea tohtoria tuolle haavotetulle? Sanoisko\nherra Tom niin? Ei, minä paan vetoa, ett'ei hän sanois niin. _No_,\nsopiiko nyt Jimille mennä sanomaan niin? Ei, eikä jumaliste Jim tule\nsitä sanomaan. Minä en liiku paikalta, ennenku on tuotu _tohtori_\ntänne, -- en, vaikk' oltais tässä neljäkymmentä vuotta.\"\n\nTiesinhän minä, että Jim oli valkonen sisältäpäin, ja ootin että hän\nsanois juur niinkuin hän sanoi -- ja minä olin aivan samaa mieltä kuin\nhän ja sanoin Tomille, että minä heti lähtisin hakemaan tohtoria. Hän\npani kovasti vastaan ja piti aika elämää, mutta Jim ja minä pidettiin\npuoliamme; ja nähdessään, miten viimein minä menin laittamaan kanootin\nvalmiiksi, sanoi Tom:\n\n\"No, jos nyt sittekin niin pitää olla, niin minä sanon sulle, miten sun\npitää menetellä tullessas kauppalaan. Sinun pitää panna ovi lukkoon\nja sitoa huivi tohtorin silmille, niin ett'ei hän näe mitään, ja\npakottaa hänet vannomaan, että hän on hiljaa kuin haudassa, ja pistää\nkukkaro kultarahoja hälle käteen ja sitten kulettaa häntä ristin rastin\npimeässä ja sillä viisin taluttaa hänet kanootille, ja sitten sinun\nmyös pitää soutaa tänne pitkää mutkatietä, saarien välistä; ja tutki\ntarkasti hänen taskunsa ja ota pois hältä hänen liitunsa äläkä anna\nsitä takasin, ennenkun olet hänen kanssaan kylässä taas; muuten hän\nsalaa panee liidullaan merkin tähän lauttaan, löytääkseen sen jälleen.\nNe tekevät aina niin.\"\n\nLupasin menetellä sillä viisin ja lähin matkaan, ja Jimin piti mennä\npiiloon metsään, nähdessään tohtorin tulevan, ja viipyä siellä kunnes\nhän lähtis.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\n\nTohtori oli vanha herra, hyvin siivo ja hyväntahtoinen vanha herra,\nkun kerran sain hänet valveille. Kerroin hänelle, että minä ja veljeni\nmukamas eilen iltapäivällä oltiin metsästämässä eräällä saarella,\nja että m'oltiin yötä muutamalla vanhalla lautalla, jonka olimme\nlöytäneet; ja keskellä yötä mahtoi veljeni, sanoin mä, potkasta\npyssyynsä unissaan, sillä se laukesi ja ampui häntä sääreen; ja me\npyydettiin nyt tohtoria, sanoin mä, tulemaan sinne häntä katsomaan\nsanomatta siitä mitään kellekkään, sillä me aiottiin, sanoin mä, mennä\nkotiin illalla ja yllättää heidät tulollamme.\n\n\"Mistä te ootte?\" kysyi tohtori.\n\n\"Phelpsiltä.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi hän. Ja vähän vaiettuaan sanoi hän taas:\n\n\"Miten se laukaus tapahtuikaan, sanoit sä?\"\n\n\"Hän kai näki jotain unta, ja se laukes ja ampui häneen.\"\n\n\"Sepä eriskummainen uni, se\", sanoi hän.\n\nNo, hän sytytti lyhtynsä ja pani vähän kauskua pieneen laukkuun,\nja niin me mentiin. Mutta nähdessään kanootini, sanoi hän, että se\nkyllä meni mukiinsa yhdelle mukamas, mutt' oli liian pieni ja kikkerä\nkahdelle. Minä sanoin:\n\n\"Ooh, ei tohtorin tarvitse pelätä, se kannatti helposti meidät kaikki\nkolme.\"\n\n\"Mitkä kolme?\"\n\n\"Niin, Sidin ja minun ja -- ja -- ja -- _pyssyt_, piti mun sanomani.\"\n\n\"Hm\", sanoi hän.\n\nMutta hän pani jalkansa kanootin laidalle ja ravisteli sitä; ja hän\npuisteli päätään ja sanoi, että meidän täytyi etsiä joku tukevampi\nvene. Mutta ne olivat kaikki lukossa ja ketjuissa; ja hän otti viimein\nminun kanootini ja sanoi, että minä voisin odottaa kunnes hän palajaisi\ntai jatkaa metsästystäni tai mennä kotiin valmistelemaan heitä\nvarovaisesti uutiseen veljeni tapaturmasta. Mutta tähän valmistamiseen\nmin'en tahtonut ruveta, ja sen sanoinkin hälle, ja sitten sanoin, miten\nhän löytäisi lautan; ja hän lähti matkaan.\n\nTuumiskellen siinä yhtä ja toista tuli mulle viimein väsymys, ja\nminä ryömin muutaman lautatapulin alle nukahtamaan vähäsen. Mutta\nherätessäni siitä nukahuksesta oli aurinko korkealla pääni päällä! Minä\nylös kuin tuulessa ja suoraa päätä tohtorin talolle; mutta siellä he\nsanoivat mulle, että hänt' oli kutsuttu pois yöllä ja että hän viel'\noli sillä retkellä. Voi sentään, aattelin mä, näyttäähän siltä, kuin\nTomin olis kovin huonosti asiat, ja minun täytyy lähteä suoraa päätä\nsaarelle. Ja niin mä siinä paikassa juoksuun, ja mä kiersin kulman ja\nolin puskea pääni suoraan eno Silaksen mahaan! Hän sanoi:\n\n\"Herranen aika, _Tom_! Missä sin'oot kuleksinut kaiken aikaa, poika\nlurjus?\"\n\n\"_Minä_ en oo ollut missään\", sanoin mä, \"oomme vain hakeneet tuota\nkarkuneekeriä -- minä ja Sid.\"\n\n\"No, mutta missäpäin ootte sitten olleet? -- Tätinne on ollut aivan\nhirveän levoton.\"\n\n\"S'oli aivan turhaa, se\", sanoin mä, \"kyllä me aina tallella ollaan. Me\nseurattiin noita miehiä ja koiria, mutta ne juoksivat pois ja joutuivat\nmeistä hukkaan; ja sitten oli kuin olis heidän äänensä kuulunut joelta,\nja me otimme veneen ja seurasimme heitä, mutt' emme saavuttaneet, ja\nviimein laskettiin me rantaan eräälle saarelle ja mentiin nukkumaan,\nja me herättiin vastikään ja soudettiin tänne, ja Sid juoksi vain\npostikonttoriin kysymään, olisko siellä mitään kirjeitä, ja minun piti\nvain kokea hankkia vähän ruokaa, ja sitten aiottiin me lähteä kotiin.\"\n\nJa me mentiin postikonttoriin hakemaan \"Sidiä\", mutta hän ei ollut\nsiellä, kuten minä hyvin tiesin; ja sitten ukko otti sieltä ulos\nerään kirjeen, ja me odotettiin vielä hetken aikaa, mutta Sidiä ei\nkuulunut; ja sitten ukko sanoi \"tule pois! Sid tulkoon jalkapatikassa\ntai veneellä, kun hän on kyllikseen lurjustanut ympäri -- me lähetään\nhevosella.\" Min'en saanut häntä jättämään minua sinne odottamaan Sidiä;\nsiit'ei mukamas olis mitään hyötyä, ja minun täytyi tulla näyttämään\nSally tädille, ett'ei ollut mitään hätää mukamas.\n\nKun me tultiin kotiin, oli Sally täti niin sanomattomasti ilonen\nnähdessään minut, että hän nauroi ja itki yhtaikaa ja syleili minua ja\ntaputteli minua, ja sitten hän tukisti minua vähäsen ja sanoi, että hän\nkyllä löylyttäis Sidin että tuntuis, kun se vintiö tulis kotiin.\n\nJa h'olit kutsuneet talon täyteen tilanomistajia ja heidän rouviaan\npäivällisiksi; ja herra hallikkoon sitä lörpötystä ja kaakotusta, ku\nsiell' oli! Pahin kaikista oli vanha rouva Hotchkiss; hänen kielensä\npyöri kuin myllyn ratas lakkaamatta. Hän sanoi:\n\n\"Jaa-a, rakas Sally, min'oon nuuskinu läpi koko mökin, ja minä ainaki\nsanon että tuo neekeri oli hullu. Minä sanoin niin sisar Domrell'ille\n-- enkös sanonu? Sanoinpa vissistä; justiin niin oli minun sanani.\nKuulkaahan: hän on totisesti hullu, sanoin mä. Kuulihan siellä kaikki,\nkun sen sanoin. Hän on vikapäinen, sanoin mä, näkeehän sen selvästi.\nKattokaahan tuota tahkoa, sanoin mä; eihän kukaan viisas ihminen ota ja\nnakertele tommosta hassutusta vanhaan tahkoon, sanoin mä. Tässä murtu\nyhen ihmisen sydän, ja tässä eli eräs ihminen kolmekymmentäseitsemän\nvuotta; eikä siinä kylliks, vaan Lutvikki kuuvennentoista avioton\npoika, sanoin mä, ja tommosta hullutusta. Hän on ihka hullu, sanoin mä;\nsenhän sanoin siellä heti, ja sen sanon vieläkin -- tuo neekeri oli\ntäys hullu -- hullu kuin Nepokonnaeesari, sanoin mä.\"\n\n\"Ja katsokaa näitä tikkaita, ku tuo ihminen on punonut kokoon\ntrasuista, katsos, sisar Hotchkiss\", sanoi vanha rouva Domrell, \"mitä\nherran nimessä hän niillä -- --\"\n\n\"Justiin samat sanat, ku minä äsken sanoin sisar Utterbackille, niin,\nkysykää hältä itseltä; siit'on tuskin kahta minuutia. Katsokaa näitä\ntikkaita, sanoi hän; niin, sanoin mä, _katsokaa_ niitä, mitä herran\nnimessä aikoi hän niillä tehä? Joo-o, sanoi hän, hän -- --\"\n\n\"Mutta millä viisin _saivatkaan_ he sinne _sisään_ tuon tahkon? ja kuka\ntässä maailmassa on kaivanut tuon _reiän_? ja kuka -- --\"\n\n\"Justiin sitä samaa minäkin, veli Penrod! -- ojennappa tänne tuo\nsylttipurki -- kiitoksia -- minä sanoin vastikään sisar Dunlopille:\nkuinka herran nimessä saivat he sinne sisään tuon tahkon? sanoin mä?\nJa ilman mitään _apua_, nähkääs, ilman _apua_. Ee-i, sanoin mä, älkää\nluulkokkaan, ett'ei heit' ollu kukaan auttamassa; heit' on vähintäänkin\nollu koko _tusina_ auttamassa tuota neekeriä karkuun, uskokaa se, ja\nminä nylkisin vaikka jokikisen neekerin elävältä tässä talossa, mutta\nminä saisin ne viimein puhumaan totta, sanoin mä, ja -- --\"\n\n\"Koko _tusina_, sanotte! -- niit'on ollut _neljäkymmentä_! Katsellaan\nvain noita veitsistä tehtyjä sahoja ja muuta; niiden tekemiseen on\nmennyt aikaa. Katsokaa tuota sängynjalkaa, jok'on sahattu poikki\nmokomilla työkaluilla -- viikon työ kuudelle miehelle. Katsokaa tuota\noljista tehtyä neekeriä sängyssä. Ja katsokaa -- --\"\n\n\"Älähän sano, veli Hightowen! S'on niinku sanoin veli Phelpsille,\nhälle itselleen, ja muille myös. Aatteleppas, veli Phelps, sanoin mä,\ntuota, aatteleppas sängynjalkaa, jok'on tolla viisin sahattu poikki,\naatteleppas sitä, sanoin mä. Hän ei ole sahannut sitä poikki itse, s'on\nvissi se, sanoin mä -- _joku_ sahasi sen poikki, s'on minun ajatukseni,\nsanoin mä -- --\"\n\n\"Niin, totta maarian, siell'on täytynyt olla mökki täynnä neekerejä\njoka yö neljä viikkoa tuota kaikkea tekemässä, sisar Phelps.\nKatsokaa vain tuota paitaa -- täpö täynnään salasia merkkejä ja\nneekerikirjotusta afrikalaisella verellä! Antasin paikalla kaks\ndollaria, jos osaisin sitä lukea. Ja kyllä mä näyttäsin noille\nneekeriroistoille, ku sen kirjotti, näyttäsin millaista s'on kun äiti\npiiskaa.\"\n\n\"Jaa-a, _apuväkeä_ hänt' auttamassa, veli Marples! Sanokaahan\nvielä! Kyllä totta tosiaan näkisitte, että heill'on ollu apua, jos\nolisitte ollu tässä talossa nyt viime aikana. Herran jee, hehän ovat\nvarastaneet mit'ikinä ovat saaneet kynsiinsä -- vaikka m'ollaan\nvahdittu heitä alinomaa. He varastivat tuon paidan pyykkinuoralta ihan\nnenäni alta! ja tuo lakana sitten, josta h'ovat tehneet nuo hassut\nköysitikkaat, sen varastivat he jumala ties kuinka monta kertaa; ja\njauhoja ja kynttilöitä ja kynttiläjalkoja ja lusikoita ja vanhan\nvuoteenlämmittäjän ja tuhansittain muita kapineita, joita en enää voi\nmuistaakkaan, ja päälle päätteeksi uuden kattuunileninkini; ja minä\nja Silas ja hyvät sisarenpoikani Tom ja Sid, me pidettiin vahtia yöt\npäivät, näkemättä heistä hiuskarvaakaan, kuulematta näpähystäkään.\nJa sitten, voi hyvänen aika! luistavat he tiehensä ihan nenämme alta\nja peijaavat meidät, eikä vain meitä, vaan myös noita ryöväreitä\nIndiaanein alueelta, ja lentävät matkaansa tuon neekerin kanssa,\nsaamatta naarmuakaan -- vaikka heill'on kintereillään kuustoista miestä\nja kakskymmentäkaks koiraa! Onko semmosta koskaan kuultu tai nähty?\nEihän ees _aaveet_ olis tehneet tuota paremmin. Ja minä luulen, että\nn'oli aaveita -- sillä, _tehän_ tunnetta meidän koiramme, ja parempia\nkoiria ei ole, _ne_ ei osannu heidän jälilleen! Jos joku voi selittää\n_sen_ asian, niin -- enhän muuta pyydäkkään, en -- --\"\n\n\"Niin, kyllä s'on -- --\"\n\n\"No, mutt' en oo koskaan -- --\"\n\n\"Ja _kotivarkaita_ vielä, onhan se -- --\"\n\n\"Herrai jestante varjele! Min' olisin pelästyny kuoliaaks -- --\"\n\n\"Pelästyny kuoliaaks! Niin, älkäähän sanoko muuta! Min' olin niin\npelästynyt, että minä viimein en tohtinu maata enkä istua, sisar\nRidgeway. Ja totta totisestikin aloin viimein pelätä, että he\nvarastaisivat jonkun meistä. Se kuuluu kyllä hullulta _nyt_, kun\non päivänaika; mutta silloin minä totta maar aattelin, että siellä\nnukkuvat nuo molemmat poika raukat ylhäällä yksinäisessä huoneessaan,\nja jumala ties mitä voi tapahtua; ja viimein pelkäsin niin, että\nkapusin ylös ja lukitsin oven ulkoa. Sen totta tosin teinkin. Sillä mä\naattelin että jos _minä_ olisin poika ja nukkuisin siellä, niin -- --\"\n\nSiihen hän vaikeni ja rupes vilkasemaan minuun, ikäänkuin vähän\nhämmästyneenä -- ja minä tykkäsin ett' oli paras mennä kävelemään\nvähäsen.\n\nMinä, nähkääs, aattelin itsekseni, että voisin paremmin selittää,\nmiks'ei m'oltu huoneessamme sinä aamuna, jos menisin ulos vähän\ntuumiskelemaan asiaa. Ja myöhään illalla, kun kaikki vieraat olivat\nmenneet, menin minä sisään ja kerroin hälle, että Sid ja minä oltiin\npelästyneet melusta ja ampumisesta, ja, kun ovi oli lukittu, niin\nkavuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä, sanoin mä, ja me loukattiin\nitsemme vähäsen, ja me ei enää koskaan tekis sillä viisin, sanoin mä.\nJa sitten mä kerroin hälle kaikki mit' olin kertonut Silas enolle jo\nennen; ja silloin hän sanoi antavansa meille anteeksi, koska mukamas\npojat on aina poikia; ja sitten hän suuteli minua ja taputteli minua\npäälaelle ja istui hetken aikaa mietiskellen; ja yhtäkkiä hypähti hän\nylös ja sanoi:\n\n\"Mutta, herra hallikkoon, nythän on kohta yö, ja Sid ei oo vielä tullut\ntakasin! Mihin herran nimessä poika on joutunut?\"\n\nMinä juoksin ylös ja sanoin:\n\n\"Minä juoksen kaupunkiin häntä noutamaan.\"\n\n\"Ee-i, siit'ei tule mitään\", sanoi hän. \"Sinä pysyt kotona; siin'on\nkylliks, kun _yks_ on hukassa. Jos hän ei oo kotona ennen illallista,\nsaa eno mennä häntä hakemaan.\"\n\nNo, hän ei tullut illalliseksi; ja niinpä heti syötyämme eno lähti.\n\nHän tuli takasin kello kymmenen aikaan ja näytti jokseenkin\nlevottomalta; ei ollut nähnyt jälkiäkään Tomista. Sally täti kävi\n_hyvin_ levottomaksi; mutta Silas eno lohdutteli häntä sanoen, että\npojat ovat aina poikia ja että hän kyllä olis kotona ennen aamiaista\naivan eheänä. Mutta täti parka sanoi yhtäkaikki aikovansa valvoa vähän\naikaa ja odottaa häntä ja pitää kynttilää palamassa ikkunassa, että hän\nsen näkis.\n\nJa kun mä sitten juoksin ylös huoneeseen ja menin nukkumaan, tuli hän\nsinne myös kynttilä kädessä ja sovitteli täkkiä hyvin päälleni ja oli\nniin hyvä ja herttanen mulle, että min' oikein häpesin enkä hirvinnyt\nkatsoa häntä kasvoihin; ja sitten hän istui sängyn laidalle ja puheli\nkanssani kauvan aikaa ja sanoi, mikä kelpo poika Sid mukamas oli,\neikä näkynyt tahtovan heretä puhumasta hänestä; ja hän kysyi multa\nmoneen kertaan, luulinko mukamas minä, että poika parka kenties olis\nhaavoittunut tai hukkunut ja nyt tällä haavaa kukaties makais jossain\ntuskissansa tai kuolleena -- ja _hän_ kun ei voinut häntä auttaa! ja\nhän itki, ja kyynelet tippuivat alas täkilleni. Minä sanoin hälle,\nett'ei Sidillä ollut mitään hätää ja että hän aivan varmaan olis kotona\naamulla; ja silloin hän tarttui käteeni ja suuteli minua ja pyysi mun\nsanoa nuo sanat uudestaan, koska ne mukamas tekivät hälle niin hyvää\nhänen kauheassa levottomuudessaan. Ja mennessään viimein pois, katseli\nhän niin turkkasen lempeästi minua silmiin ja sanoi:\n\n\"Min'en pane ovea lukkoon, Tom; mutta lupaathan mulle, ett'et mene\nmihinkään tän'yönä? Lupaathan sen, _minun_ tähteni?\"\n\nKyllä jumaliste minua halutti mennä, nähdäkseni miten Tomin oli laita;\nmutta täti paran puhuttua tuolla viisin, en olis voinut mennä, en,\nvaikk' olis mulle tarjottu kuningaskuntia.\n\nMutta täti oli mielessäni, ja Tom oli mielessäni, niin että mä nukuin\nhuonosti. Ja kaks kertaa sin' yönä kapusin mä alas pitkin ukonsyöttiä\nja menin hänen ikkunansa alle ja kurkistin siitä sisään. Ja yhä istui\nhän siellä kynttilöineen ikkunassa ja katseli tielle päin, vesi\nsilmissä; ja minä toivoin kovasti, ett'olisin voinut tehdä jotakin\nhänen hyväksensä, mutta min'en voinut muuta kuin vannoa, ett'en\nikipäivinäni tekis mitään, josta hän tulis pahoilleen. Ja kolmannella\nkerralla, kun kävin siellä kurkistamassa, aamunkoitossa jo, istui hän\npaikallaan yhä, mutta kynttilä oli melkein palanut loppuun, ja hänen\nharmaa päänsä nojasi kättä vasten, ja hän oli nukkunut.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\n\nNo, ukko hän kävi kaupungissa taas ennen aamiaista, mutt' ei saanut\nvihiäkään Tomista; ja aamiaispöydässä istuivat he molemmat ääneti ja\ntuumailivat vain, ja kovin he näyttivät murheellisilta, ja heidän\nkahvinsa jäähtyi, eikä he syöneet mitään. Viimein sanoi ukko:\n\n\"Annoinko mä sulle kirjeen?\"\n\n\"Minkä kirjeen?\"\n\n\"Sen, jonka sain postista eilen.\"\n\n\"Ei, et sin' antanut mulle mitään kirjettä.\"\n\n\"Hoo, hoo, kai sen unohdin sitten.\"\n\nHän kaiveli kaikissa taskuissaan ja meni sitten ulos ja tuli hetken\npäästä takasin ja antoi hälle kirjeen.\n\n\"Ooh\", sanoi Sally täti, \"sehän on Pietarista -- sisarelta.\"\n\nMinusta tuntui kuin pikkunen pasteerailu ulkona tekis mulle hyvää;\nmutt' en voinut liikkua paikaltani. Ennenkun Sally täti ennätti sit'\navata, putos se hältä lattialle -- sillä hän näki jotakin. Ja minä\nnäin myös. S'oli Tom Sawyer, jota kannettiin matrassilla; ja tuo vanha\ntohtori; ja Jim Sally tädin kattuunileningissä ja kädet sidottuina\nselän taakse; ja joukko muita ihmisiä. Minä kätkin kirjeen ens\npaikkaan, mikä sattui silmiini, ja ryntäsin ulos. Sally täti viskausi\nTomin ylitse, itkien surkeasti, ja huusi:\n\n\"Ooh! hän on kuollut, hän on kuollut, minä tien, että hän on kuollut!\"\n\nJa Tom hän käänsi päätänsä vähäsen ja mumisi jotakin, joka osotti,\nett'ei hän ollut oikein selvä tuosta päästään; ja silloin Sally täti\nkohotti käsiään ja sanoi:\n\n\"Jumalan kiitos, hän elää! Voi, kuinka olen ilonen!\" Ja hän suuteli\nhäntä ja lensi sisään laittamaan hälle sänkyä reilaan, jaellen\nkäskyjään joka haaralle, sekä neekereille että kaikille muillekkin,\nniin nopeasti kuin suinkin sai kieltään liikkumaan.\n\nMinä seurasin noita miehiä, nähdäkseni mitä he aikoivat tehdä Jimille;\nja vanha tohtori ja Silas eno seurasit Tomia sisään. Miehet olit\nkovasti vihoissaan, ja muutamat meinasit, että Jim pitäis hirtettämän,\nvarotukseksi kaikille muille neekereille siinä seudussa, niin että\nhe eivät yrittäis karkaamaan, kuten Jim oli tehnyt, ja saattamaan\naikaan niin paljo vaivaa ihmisille ja pelottamaan koko perhettä\npuoli kuolleeksi. Mutta toiset sanoivat, että se nyt ei ensinkään\nkävis päinsä; sill' eihän s'ollut meidän neekerimme, meinasit he,\nja hänen isäntänsä saattais tulla minä päivänä hyvänsä ja vaatia\nmeiltä korvausta hänestä. Se seikka heitä jäähdytti vähäsen, sillä\nniinhän s'on aina, että ihmiset, jotka kaikkein kiihkeimmästi huutavat\nhirttonuoraa neekeri raukalle, jok' on tehnyt vähän pahaa, eivät juur\nole kiihkeimpiä hänestä maksamaan, saatuaan hänet hirtetyksi.\n\nAika lailla he sadattelivat Jimiä, ja aina tavan takaa antoi hälle\njoku joukosta korvapuustin, mutta Jim ei virkkanut yhtään halkaistua\nsanaa eikä ollut ollenkaan tuntevinaan minua. Sitten veivät he hänet\nsamaan vanhaan kojuun ja pukivat hänen päälleen hänen omat vaatteensa\nja kahlehtivat hänet jälleen kiinni, mutt'ei sängynjalkaan enää, vaan\nvahvaan rautakynteen, joka lyötiin sisään paksuun seinähirteen; ja\nhe kahlehtivat vielä hänen kätensäkin ja hänen molemmat jalkansa ja\nsanoivat, ett'ei hän sais muuta kuin vettä ja leipää syötäväkseen --\nkunnes mukamas hänen omistajansa tulis tai hän myytäis avisioonilla,\njos ei omistaja olis tullut säädetyn ajan kuluessa. Sitten he täyttivät\nmeidän reikämme kiinni ja sanoivat, että parin tilanomistajan täytyis\njoka yö seisoa vahdissa kojun ympärillä, ladatut pyssyt olallaan, ja\niso verikoira sidottais oveen pitämään vahtia päivällä. Ja siihen he\npäättivät hommansa ja olivat juur kruunaamassa päivätyötään oikein\nmehukkailla kiroussanoilla, kun tuo vanha tohtori tuli siihen ja\nkurkisti sisään ja sanoi:\n\n\"Älkää pidelkö häntä pahemmin kuin tarvitaan, sillä hän on yhtäkaikki\noikein kelpo neekeri. Kun tulin sinne, mistä löysin pojan, näin heti,\nett'en vois leikata ulos kuulaa ilman avutta, ja poika ei ollut siinä\ntilassa, ett' olisin voinut jättää hänet siihen hakeakseni apua. Ja hän\nkävi yhä huonommaksi vain, ja hetken päästä rupesi hän hourailemaan\neikä tahtonut päästää minua likelleenkään, ja lörpötti, että jos minä\nmukamas piirtäisin liidulla merkkejä hänen lauttaansa, hän tappais\nminut, ja jumala ties mitä kaikkia hassutuksia. Minä en voinut tehdä\nniin mitään hänen kanssaan; ja lopulta sanoin itsekseni: 'minun\ntäytyy sittenkin lähteä hakemaan apua jostakin'; ja samassa kuin sen\nsanoin, tulee tuo neekeri kämpien, en tiedä oikein mistä, ja sanoo\ntahtovansa auttaa; ja sitä hän tekikin, ja teki sitä kuin mies. Minä\ntietysti ymmärsin, että s'oli karkuneekeri, enkä tiennyt mitä hittoa\nmä tekisin. Mull' oli pari potilasta kaupungissa, jotka vaativat mitä\ntarkimpaa hoitoa, ja mun olis pitänyt lähteä niitä katsomaan, mutt' en\nuskaltanut, sillä silloin tää neekeri luultavasti olis juossut tiehensä\nja minä olisin saanut syyn niskoilleni, eikä myöskään mikään vene\nsattunut kulkemaan niin läheltä ohi, ett' olisin voinut sille huutaa.\nMinun oli pakko jäädä siihen aina aamunkoittoon asti tänään; ja min'\nen koskaan ole nähnyt huolellisempaa ja hellempää sairaanhoitajaa kuin\ntuon neekeri raukan, ja siinähän hän vielä pojan tähden pani vapautensa\nvaaraan, ja päälle päätteeks oli hän silminnähtävästi kovasti väsynyt\nja uupunut, ikääskuin ankarasta työstä päästyään. Minä pidin hänestä\ntuon tähden; semmonen neekeri on -- meidän kesken, hyvät herrat --\nhyvästikin tuhannen dollarin arvoinen, tinkimättä. No, mulla nyt oli\nsiinä kaikki mitä tarvitsin, ja poika tuli siinä toimeen yhtä hyvin\nkuin jos hän olis ollut kotonaan. Silloin kulki siitä vihdoinkin ohi\nmuuan vene, ja neekeri oli justiin nukahtanut vähäsen, pää polviensa\nvälissä. Minä annoin merkkejä miehille, jotka soutivat tuota venettä,\nja he hiipivät hänen kimppuunsa ja sitoivat hänet äkkiarvaamatta,\nennenkun hän ees tuli tolkuilleen, ja sitten meill' ei enää ollut\nhänestä mitään vaivaa. Ja kun poikakin nyt oli saanut hetkeksi unta,\ntartuttiin me airoihin ja kuletimme lautan tänne, herättämättä häntä,\neikä neekeri sanonut sanaakaan koko matkalla. Se ei ole mikään huono\nneekeri, hyvät herrat; s'on minun ajatukseni.\"\n\nJoku sanoi:\n\n\"Niin, s'on aivan oikein, tohtori.\"\n\nSilloin ne muutkin vähän pehmenivät, ja min' olin oikein kiitollinen\ntuolle vanhalle tohtorille siitä, kun hän niin oli puhunut Jimin\npuolesta; ja se minua myös kovasti ilahutti, että tohtori ajatteli\nJimistä mitä minäkin aina olin ajatellut; ja min' olin aina ajatellut,\nettä hän oli valkonen sisältäpäin ja hyvin hyvä sydämmestään. Ja kaikki\nhe jo tunnustivat, että Jim oli käyttänyt itseään varsin hyvin ja\nansaitsis palkintoa. Ja tämän mukaisesti siinä nyt hyvästä sydämmestä\nluvattiin, ett'ei häntä enää niin pirusti sadateltais.\n\nSitten tulivat he ulos ja lukitsivat hänet sinne sisään. Minä toivoin,\nettä h'olisit päästäneet hänet ainakin raskaimmista kahleista ja\nantaneet hälle vähän muutakin syötävää kuin vettä ja leipää, mutta\nsitä ei näkynyt kukaan ajattelevan, ja minä luulin paraaksi, ett'en\nsekaantuis asiaan, vaan laittaisin niin, että Sally täti sais kuulla\nmitä tohtori oli sanonut, -- niin pian kuin itse pääsisin siitä\nkuohusta, johon olin joutunut, ja saisin selittää hälle, mistä se\ntuli, että minä aivan olin unohtanut ilmottaa hälle Sidin ampumisesta\nkertoessani miten me ajettiin karkuneekeriä takaa.\n\nMutt' eihän sill' ollut kiirettä. Sally täti hääri sairasvuoteen\nympärillä yöt päivät, ja joka kerta kun näin Silas enon tulevan\npöpisten, menin häntä piiloon.\n\nSeuraavana aamuna kuulin mä, että Tom oli koko joukon parempi, ja he\nsanoivat, että Sally täti oli mennyt nukahtamaan hetkeksi. Minä heti\nkiireimmiten hiipimään Tomin huoneeseen, ja jos hän olis valveilla,\nkutoisimme me kokoon jutun, joka sietäis pesemistä, jos jokin. Mutta\nhän nukkui, nukkuipa vielä varsin rauhallisesti; ja hän oli kalpea,\neikä tulipunainen kasvoiltaan kuin tullessansa. Minä istuin alas\noottamaan. Mutta noin puolen tunnin päästä tuli Sally täti luisuen\nsisään, ja siinä m'oltiin! Hän käski mun olla hiljaa ja istui viereeni\nja alkoi kuiskia ja sanoi, että nyt me kaikki voitais olla iloissamme,\nsillä kaikki oireet olivat hyvät, sanoi hän, ja \"Sid\" oli jo nukkunut\nhyvän aikaa ja ruvennut näyttämään yhä rauhallisemmalta ja lakannut\nhourailemasta.\n\nNiin istuttiin me siinä vahtimassa, ja miten olikaan, rupes hän vähän\nliikahtamaan, ja sitten hän avas silmänsä aivan luonnollisesti ja\nkatsahti vähän ympärilleen ja sanoi:\n\n\"Mitä? Minähän olen _kotona_! Mistä se tulee? Miss' on lautta?\"\n\n\"Kaikki on hyvin\", sanoin minä.\n\n\"No, mutta _Jim_?\"\n\n\"Hyvin on hänenkin\", vastasin, mutta vähän vitkalleen. Hän ei\nkuitenkaan sitä hoksannut, vaan sanoi:\n\n\"Oivallista! _Silloinhan_ on kaikki hyvin! Ookko puhunut siitä tädille?\"\n\nMinun piti juur sanoa 'olen'; mutta Sally täti tukki väliin ja kysyi:\n\n\"Mistä sitten, Sid?\"\n\n\"No, tietysti siitä, millä kurin me tehtiin ne kaikki.\"\n\n\"Mitkä kaikki?\"\n\n\"Kaikki, kaikki\", sanoi hän, \"kaikki ne konstit, joilla me autoimme\ntuon neekerin karkaamaan - minä ja Tom.\"\n\n\"Mitä Herran tähden?! Autoitte neeke-- _Mitä_ sä pöpiset, laps?! --\nOoh, hyvä Jumala, hän rupee hourailemaan taas!\"\n\n\"Eeei! Minä en ensinkään houraile. Minä tiedän aivan hyvin mitä puhun.\nMehän autoimme hänet karkuun -- minä ja Tom. Me päätimme sen tehdä,\nja sen me _teimmekin_. Ja me teimme sen turkkasen _tyylikkäästi_\nvielä.\" Nyt oli hän vauhdissa, ja Sally täti ei keskeyttänyt häntä\nkertaakaan, vaan istui siinä ääneti, tuijottaen häntä silmiin, ja antoi\nhänen ammentaa ulos kaikki tyyni; ja minä näin, ett'ei _minunkaan_\nkannattanut pistää siihen mitään väliin. \"Jaa-a, täti, meill' on ollut\naika työ -- sit' on kestänyt monta viikkoa -- tunnittain joka ilta,\nteidän mentyänne maata. Ja meidän täytyi varastaa kynttilöitä ja\nlakana ja paita ja sinun leninkisi ja lusikoita ja tinatalrikkeja ja\npöytäveitsiä ja vuoteenlämmittäjä ja tahko ja jauhoja ja loppumaton\nkasa tavaraa, ja sin' et voi ees aatella mit' ankaraa työtä meill'\noli tehdessämme nuo sahat ja kynät ja kirjotukset ja kaikki ne\nmuut tarpeet, mutta hauskaa se oli! Ja sitten täytyi meidän tehdä\nnuo taulut ruumisarkkuineen ja muine juttuineen ja nuo nimettömät\nkirjeet ryöväreiltä ja jumala ties mitä kaikkia, ja me kavuttiin\nylös alas pitkin ukonsyöttiä, ja me kaivoimme reiän sinne suojan\nalle, ja köysitikkaat teimme me myös ja lähetimme ne sinne leivottuna\npiirakkaan, ja lusikoita ja muita työkaluja pantiin me menemään sinun\nvyöliinantaskussas -- --\"\n\n\"No, mutta taivas nähköön!\"\n\n-- -- \"ja me pyydystettiin rottia ja käärmeitä ja kaikenlaisia itikoita\nseuraksi Jimille; ja sittenhän sinä pidätit Tomia niin kauvan, kun\nhällä oli voita hatussaan, ett' olit läheltä pilata koko afäärimme,\nsiks' että miehet tulivat sinne ennenkun me oltiin ennätetty pötkiä\ntiehemme; ja meidän täytyi juosta täyttä kynttä, ja he juoksit perästä\nja ampuivat, ja minä sain osani, ja koirat eivät välittäneet meistä, ja\nsitten juostiin me veneellemme ja soudettiin lautalle ja oltiin kaikki\nturvissa, ja Jim oli vapaa mies; ja kaikki me tehtiin itse omasta\npäästämme -- eikö s'ollut potrasti tehty, täti?\"\n\n\"No, mutt' en viel' eläissäni oo sen vertaista kuullut! Vai _tekö,\ntekö_ n'olitta, te pikku rosvot, ku tämän kaiken kiusan ja kauhun\nsaatoitta aikaan ja olitta pelättää meidät kuoliaaks kaikki koko\ntalossa! Herra hallikkoon sentään! Kun aattelen, että minä täällä\nilta toisensa perästä -- ooh, te senki poika viikarit, minun tekis\ntotta maarian mieleni -- jaa, ootappa vain kunnes paranet, sinä pikku\njunkkari, kyllä te saatte nähdä, molemmat.\"\n\nMutta Tom hän oli niin ylpeä ja ilonen, ett'ei voinut pitää suutaan, ja\nhänen kielensä kävi kuin harakan, ja Sally täti puolestaan tukki siihen\naina jotakin väliin; ja viimein he huusivat kähisivät molemmat yhtä\nhaavaa kuin pari kiistelevää kissaa. Täti sanoi lopuksi:\n\n_Niin no_, kai _nyt_ ootta huvitelleet kylliksenne, te kanaljat, ja jos\nminä vielä tapaan teidät kujeilemasta hänen kanssaan, niin -- -\"\n\n\"_Kenen_ kanssa?\" kysyi Tom, hyvin hämmästyneenä.\n\n\"_Kenenkö_ kanssa? Tuon karkuneekerin tietysti. Kenenkäs sitten?\"\n\nTom katsoi minuun hyvin vakavasti ja sanoi:\n\n\"Tom, sinähän justiin sanoit, että hänen oli hyvin? Eikö hän päässyt\ntiehensä?\"\n\n\"_Hänkö_?\" sanoi Sally täti; \"tuo karkuneekerikö? Ee-i, hui, hai,\nhyvä herraseni. Kyllä n'on ottanut hänet kiinni jälleen, ja nyt hän\nistuu veellä ja leivällä ja lujissa kahleissa mökissään, kunnes hänen\nisäntänsä tulee tai me myydään hänet.\"\n\nTom nousi istumaan supisuoraksi sängyssään, ja hänen silmänsä oikein\nsäkenöi, ja sieramet kävivät kuin kalan kidukset, ja hän huusi mulle:\n\n\"Heill' ei ole mitään _oikeutta_ pitää häntä vangittuna. _Joudu_! Älä\nhukkaa hetkeäkään! Päästä hänet irti! Hän ei ole mikään orja. Hän on\nyhtä vapaa kuin kuka hyvänsä!\"\n\n\"Mutta mitä _meinaa_ lapsi?\"\n\n\"Minä meinaan mitä sanon, Sally täti, ja jos ei kukaan muu mene, niin\nmenen _minä_. Min' oon tuntenut hänet koko ikäni, ja niin on Tom\nmyös. Vanha fröökynä Watson kuoli kaks kuukautta sitten, ja häntä\nhävetti että hän koskaan oli tuumannutkaan myydä Jimiä eteläänpäin, ja\ntestamentissaan antoi hän hälle vapauden.\"\n\n\"Mutta mitä herran nimessä _sinä_ sitten rehkit niin hirveästi\nsaadakses häntä vapaaksi, kun hän jo oli vapaa?\"\n\n\"No, on maar siinäkin kysymys mukamas! Niin, niin, tuommosia ovat\nnaiset! Minä tietysti tein sen sentähden, että s'oli _seikkailua_! ja\nmin' olisin kahlannut veressä polvia myöten voidakseni -- mutta -- hyvä\njumala -- Polly täti!\"\n\nJa totta totisesti seisoikin siinä ovella Polly täti, niin lempeänä ja\nystävällisenä kuin enkeli täynnään piirakkaa!\n\nJa Sally täti ryntäsi hänen päällensä ja oli suudella hältä niskat\nnurin ja itki kuin hupsu, ja minä katsoin paraaksi ryömiä sängyn alle,\nsillä minusta tuntui kuin _meidän_ olis ollut vähän hullusti asiat.\nJa hetken päästä kurkistin mä salavihkaa pikkusen ulospäin, ja siinä\nseisoi Tomin Polly täti ja tuijotti häneen lasisilmäinsä ylitse kuin\nolis tahtonut painaa hänet maan sisään. Ja sitten hän sanoi:\n\n\"Niin, kyllä s'onkin paras, kun käännät päätäs seinään päin -- niin\nminäkin tekisin sinun sijassas, Tom.\"\n\n\"Voi, voi!\" sanoi Sally täti; \"_onko_ hän todellakin niin muuttunut?\nTämähän ei ole _Tom_, s'on Sid; Tom on -- Tom on -- mutta missä nyt on\nTom sitten? Hän oli tässä vastikään.\"\n\n\"Missä on Huck _Finn_ -- sinä kai tarkotat? Luulekko että min' olisin\nvuosikausia kasvattanut semmosta vintiötä kuin Tomia, tuntematta häntä\n_nähdessäni_ junkkarin? Sehän justiin olis kaunista. Kas niin, tule\npois sängyn alta, Huck Finn!\"\n\nMinä tein niin. Mutta minusta tuntui olo vähän ilkeältä.\n\nEn koskaan ole nähnyt ihmistä, jonka pää olis ollut niin pyörällä kuin\nSally tädin tällä hetkellä; pait yhtä, nimittäin eno Silasta, kun hän\ntuli sisään ja he kertoivat hälle kaikki. Hän tuli siitä ikääskuin vähä\nhumalaan eikä sitten koko päivänä näkynyt tietävän mistään, ja illalla\npiti hän rukoushuoneessaan saarnan, joka saattoi hänet kuuluisaksi\nkoko maassa, sillä vanhinkaan ihminen maailmassa ei olis voinut sitä\nymmärtää. No, Polly täti kertoi heille kuka minä olin ja mistä olin\nkotosin; ja minun täytyi kertoa missä pulassa min' olin, kun rouva\nPhelps luuli minua Tom Sawyeriksi -- hän keskeytti minut siinä sanoen:\n\"ooh, sano sinä minua vain täti Sallyksi, rakas laps, siihenhän oon\ntottunut jo\" -- kun Sally täti luuli minua Tom Sawyeriksi, ja etten\nminä muuta neuvoa tiennyt kuin olla Tomina, koska varsin hyvin tiesin,\nett'ei Tom sitä paheksuis, vaan päin vastoin tykkäis siitä, kun s'oli\nniin salaperäistä ja oikeaa seikkailua hänen tyyliinsä. Ja sitten\nkerroin, miten Tom oli olevinaan Sid, ja niin edespäin, kuten jo olen\ntässä kirjottanut.\n\nJa Polly täti sanoi, että s'oli aivan totta mitä Tom oli kertonut, että\nnimittäin fröökynä Watson oli testamentissaan antanut vapauden Jimille;\nja Tom Sawyer koiruudessaan oli pannut toimeen kaikki nuo joutavat\nmetkut ainoastaan vapauttaakseen neekerin, joka jo ennastaan oli vapaa!\n\nNo, ja sitten sanoi vielä Polly täti, että kun Sally täti kirjotti\nhälle, että Tom ja _Sid_ olivat tulleet terveinä perille, hän arveli\nitsekseen:\n\n\"Kas niin! Semmosta siitä tuli, kun annoin hänen lähteä matkaan ilman\nketään, jok' olis pitänyt häntä silmällä. Nyt täytyi minun lähteä\nretustamaan jokea alas toistatuhatta virstaa nähdäkseni, mitä kujeita\ntuo parantumaton poika vekkuli tällä kertaa harjottelis; enkä minä\ntietysti koskaan saanut mitään vastausta kirjeisiinikään.\"\n\n\"Mutt' enhän min' oo saanut mitään kirjeitä sulta\", sanoi Sally täti.\n\n\"Mitä! Minähän kirjotin sulle kaks kertaa kysyäkseni, mitä Herran\nnimessä sinä tarkotit sillä, että Sid oli täällä.\"\n\n\"Soo, mutta min' en ole kirjeitäs saanut, rakas sisar.\"\n\nSilloin kääntyi Polly täti ja sanoi vitkalleen ja hyvin ankarasti:\n\n\"Kuules sinä, Tom!\"\n\n\"No -- mitä nyt taas?\" sanoi Tom, ikääskuin suutuksissaan.\n\n\"Ja sitä sinä kysyt, sinä nenäkäs poika nulikka -- tänne kirjeet!\"\n\n\"Mitkä kirjeet?\"\n\n\"_Kirjeet_, sanon minä. Ja jos et heti paikalla anna niitä, niin kyllä\nmä -- --\"\n\n\"N'ovat minun kapsäkissäni -- usko, jos tahdot. Ja n'on ihan\nsamallaiset kuin silloin, kun otin ne ulos postista. Min' en oo niihin\nkatsonut, en oo niihin koskenut. Mutta minä tiesin, että niist' olis\nvain harmia, ja aattelin, ett' eihän niill' ollut mitään kiirettä.\"\n\n\"Jaa-a, kyllä _sinä_ tarvitset semmosen selkäsaunan, että -- -- Ja minä\nkirjotin myös että olin lähdössä tänne; luultavasti on hän -- --\"\n\n\"Ei, se kirje tuli eilen; en ole sitä vielä lukenut, mutta mulla _on_\nse kuitenkin.\"\n\nOlisin pannut vetoa kaks dollaria, ett'ei hällä ollut sitä, mutta\ntykkäsimpä paraaksi pitää leukaläpeni. Ja siks en hiiskunut mitään.\n\n\n\n\nViimeinen luku.\n\n\nTultuani kahden kesken Tomin kanssa, kysyin hältä, mikä oikeastaan oli\nhänen tuumanaan karkauksen jälkeen -- mitä m'olis tehty, jos karkaus\nolis käynyt niinkuin me aateltiin ja hän olis saanut vapaalle jalalle\nneekerin, joka jo ennastaan oli vapaa? Ja hän sanoi tuumanneensa\npäässään, että me, saatuamme Jimin turvaan, oltais kulettu pitkin jokea\nlautalla ja jouduttu kaikellaisiin seikkailuihin, kunnes viimein olis\ntultu joen suuhun asti. Vasta siellä olis Tom ilmottanut Jimille, että\nhän ilman meitäkin oli vapaa mies, ja sitten oltais me matkustettu\nkotiin höyrylaivassa ja eletty herroiksi, kaikki kolme; ja Tom olis\nmaksanut Jimille ajanhukasta ja kirjottanut kotiin ennakolta ja\ntilannut kaikki seudun neekerit vastaanottamaan Jimiä soihtukululla ja\nmusiikilla, ja Jim olis ollut oikeana sankarina ja me myös. Mutta minun\nmielestäni olit asiamme varsin hyvät nyt tämmösinäänkin.\n\nNo, Jim hän pääsi kahleistaan kuin tuulessa, ja kun Polly täti ja\nSilas eno ja Sally täti kuulivat, kuinka hyvä hän oli ollut Tomille ja\nmiten hän oli auttanut tohtoria haavotetun pojan hoitamisessa, niin he\nhyörivät hänen ympärillään kuin mitkäkin passaajat ja pitivät häntä\naivan liiankin hyvänä ja antoivat hänen syödä kaikellaisia tarpeettomia\nherkkuja ja jättivät hänet loikomaan ja laiskottelemaan. Ja me otettiin\nhänet huoneeseemme, ja sielläkös vasta pakina syntyi; ja Tom antoi\nJimille neljäkymmentä dollaria siitä hyvästä, kun oli ollut niin\nkilttinä vankina meille, ja Jim hän tuli niin iloihinsa, ett'ei tiennyt\nmiten olla kuten elää. Hän sanoi:\n\n\"Kattos ny, Huck, mitä mä sanoin? -- mitä mä sanoin siellä Jacksonin\nsaarella? Enkö mä sanonu, että mull' oli karvanen rinta, ja mitä se\nmerkittee? Se merkittee, että minä vielä tuun rikkaaks maailmassa,\nsanoin mä. Ja eikö s'oo käyny toteen ny? hä? Jaa, jaa, vanahat merkit\neivät petä, eiväppä piru vie petäkkään. Minä tiesin, että minusta vielä\ntulis rikas mies, kunhan saisin elää, ja ny _oon_ mä rikas! Voi, voi\nsentään!\"\n\nJa Tom hän jutteli ja jutteli myös ja esitteli viimein, että me\nkaikki kolme karattais täältä, jonakin yönä nyt pian, ja ostettais\nmatkatarpeet ja lähdettäis hakemaan seikkailuja Indiaanien Alueelle,\nnoin pariks viikoks; ja minä sanoin: \"olkoon menneeks, mutta mull' ei\nole mitään rahoja matkatarpeisiin enkä luule saavani kotoakaan, sillä\nisä ukko kai aikoja sitten on tullut takasin ja ottanut ne kaikki tyyni\nlaamanni Thatcherilta ja juonut ne viimeiseen penniin asti.\"\n\n\"Älä luulekkaan\", sanoi Tom; \"kaikki rahas on tallella -- kuus tuhatta\ndollaria ja siitä yli; ja isääs ei ole kuulunut pitkiin aikoihin.\"\n\nSilloin sanoi Jim, hyvin vakavasti:\n\n\"Sinun isäs ei tuu koskaan takasin ennään, Huck!\"\n\n\"Mistä sen tiet, Jim?\"\n\n\"Yhyrentekevää, Huck -- mutta hän ei tuu takasin ennää.\"\n\nMinä en kuitenkaan päästänyt häntä; ja viimein hän sanoi:\n\n\"No, muistakko tuota tuppaa, ku kerran tuli ajelehtien jokkee alaspäin,\nja muistakko, miten siinä makas kuolleena muuan mies, jonka minä peitin\nvaaterievulla; ja min' en antanu sinun kattoa häntä. Muistakko sen? No,\nsinä saat olla huoleti rahoistas, sillä tuo kuollu mies oli isä ukkos\neikä kukkaan muu.\"\n\nTomin jalka on nyt kohta reilassa taas, ja tuota pyssynkuulaa, joka\nkiskottiin siitä pois, kantaa hän kellonperissä oikean kellon sijasta\nja vetää sen alinomaa framille liivintaskustaan, katsoakseen mitä\nmukamas kello on; ja nyt ei ole mulla enään mitään kirjottamista, ja\ns'on turkkasen hyvä asia, se, sillä jos min' olisin tietänyt, mitä\nvaivaa kirjan kokoon-rapsiminen ihmiselle tuottaa, niin minä totta\nmaarian en olis siihen hommaan ryhtynyt, ja kyllä _tämä_ on niinhyvin\nensimmäinen kuin viimeinenkin kerta, olkaa siitä huoleti. Mutta minä\nluulen, että minun täytyy luiskahtaa täältä Indiaanien Alueelle ennen\nmuita, sillä Sally täti uhkaa ottaa minut \"omaksi pojakseen\", niinkuin\nse mukamas olis mahdollista, ja ruveta minua sievistämään, ja mitään\nsemmosta minä en kestä. Olen saanut siitä kyllikseni ennen.\n\n_Loppu_.\n\n_Kunnioittamalla_, _Huck Finn_.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Huck tarkoittaa _abolitionist'ia_ (sanasta abolition,\nlakkauttaminen), jolla nimellä merkittiin neekeriorjuuden\nlakkauttamisen harrastajia. Suomentajan muist.\n\n[2] Tapettu kansan-raivossa. Suomentaja.\n\n[3] The _dolphin_. Huck tarkoittaa _dauphin_, jolla nimityksellä\nmerkittiin Ranskan perintöprinssejä. Suoment.\n\n[4] Parlez-vous français? = Puhutteko ranskaa? Suoment.\n\n[5] Suomalaiselle lukijalle tulee kenties tässä erittäin huomauttaa\nleikillisen tekijän joteskin pistävää pippuria, joka tajuttomasti ja\nkieltoperäisesti tipahtelee Huck'in suusta neekeriorjuuden kannattajaan\nmaistettavaksi ja vielä räikeämpänä ilmenee edempänä kirjassa. Huck on\nsyntynyt ja kasvanut orjavaltioissa, vallitsevien lakien ja yleisen\nmielipiteen kasvattina, lakien, mielipiteen, uskonnon ja hurskaiden\npappien, jotka kaikki leimasivat varkaaksi jokaista, joka auttoi\nrääkättyä mustaa orja parkaa karkaamaan. Rehellisen Huckin rinnassa\npiilee kuitenkin, syvälle kätkettynä, parempi laki, mielipide, uskonto\nja pappi, mutta niitä hän uskollisena kansalaisena pitää väärinä ja\ntaistelee kovasti niin sanoaksemme virallista \"syntiänsä\" vastaan.\nTekijän mestarillinen kuvaus hänen \"paatumuksestaan\" ja jäämisestään\n\"synnin tielle\" edempänä tekstissä tekee erinomattain hauskan\nvaikutuksen. Suoment. muist.\n\n[6] Washington ja ranskalainen Lafayette, Amerikan vapaussodan\npääsankarit, ovat joka Amerikalaisen suussa, ja Huck pitää nähtävästi\nheidän nimejään yleiskäsitteinä, aivankuin joka koskea sanottaisiin\nImatraksi. Suoment. muist.\n\n[7] Bilgewater (väännös sanasta Bridgewater) = kölivesi, talkavesi,\npyörrevesi.\n\n[8] Dauphin. [ransk. = kruununperillinen]\n\n[9] David Garrick, kuuluisa englantilainen näyttelijä, k. v. 1779.\nSuoment.\n\n[10] Kujakauppala. A little onehorse town = pieni kaupunki, joss' on\nainoastaan yksi hevonen; ykshevos-kaupunki. Suoment.\n\n[11] Amerikalainen puhuu englanninkieltä omituisella tavallaan, joka\näänenpainossa ja muutenkin huomattavasti eroaa Englannin puhetavasta,\nmelkein niinkuin Suomen ruotsi Ruotsin ruotsista. Suoment. muist.\n\n[12] \"Kuningas\" ajaa takaa lainasanaa \"_obsequies_\" (= hautaus-menot\neli -seremoniat), mutta kompastuu kuulemaansa \"_orgies_\", jonka\nmerkitystä hän ei oikein tunne. Orgiat = hurjat juomingit. Suoment.\nmuist.\n\n[13] Alkutekstissä: obseqvies. Suoment.\n\n[14] Heinäkuun 4:s on Yhdysvaltain kansallispäivä, muistoksi Vapauden\njulistamisesta sinä päivänä v. 1776. Suoment.\n\n[15] The _Mayflower_; sen laivan nimi, jossa \"Pyhät vaeltajat\", joukko\nsorrettuja puritaaneja Englannista, v. 1620 tulivat Pohjois-Amerikan\nitärannalle ja laskivat perustuksen uudelle vapaalle yhteiskunnalle.\nSuoment.\n\n\n\n"]