[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8T_SiutbF6louXFCgatB10sHAvj70XsEvzevlqHtzvY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},825,"Kevät ja takatalvi","Aho, Juhani",1861,1921,"825-aho-juhani-kevat-ja-takatalvi","825__Aho_Juhani__Kevät_ja_takatalvi",null,"romaani",[],[],"fi",1906,119137,696511,false,13920,[22],"Finnish fiction",[24],"Novels","\"Kevät ja takatalvi\" by Juhani Aho is a novel written during the early 20th century. The story captures the essence of springtime in the Finnish landscape as it intertwines with themes of nostalgia, nature, and the lives of two young men, Antero and Risto, on a journey through the countryside. Their experiences reflect a deeper exploration of personal identity and the cultural shifts occurring in Finland during that era.  The opening of the novel introduces Antero as he awakens in a rustic barn after arriving late at night with his friend Risto, soaked from the rain. Initially disoriented, Antero gradually realizes he is in the countryside, filled with the sounds and scents of a vibrant morning. The landscape is described in vivid detail, emphasizing the contrast between the harshness of the past winter and the beauty of the new spring. As Antero observes the scenery, he recalls their journey from Helsinki, which had been filled with trepidation, and feels a sense of joyful relief as nature awakens around him. His interactions with Risto reveal their differing attitudes towards the beauty they have encountered, leading to a rich layer of introspection and dialogue about their plans for the future, including a quest to collect old Finnish folklore. The beginning sets a contemplative tone, hinting at the tension between tradition and modernity that will unfold throughout the story. (This is an automatically generated summary.)",[],306,"Historiallinen aateromaani sijoittuu 1840-luvun Suomeen ja kuvaa kansallista sekä uskonnollista heräämistä. Teos seuraa nuorten opiskelijoiden elämänvaiheita aatteellisten murrosten, fennomanian nousun ja herännäisliikkeen vaikutuksen keskellä.","Juhani Ahon 'Kevät ja takatalvi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 825.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KEVÄT JA TAKATALVI\n\nKirj.\n\nJuhani Aho\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1920.\n\n\n\n\n\n\nKEVÄT\n\n\n\n\n1.\n\n\nHän oli toverinsa kanssa myöhään illalla saapunut yöpaikkaan,\nläpimärkänä sateesta. Saatuaan vähän kuivaa ylleen he olivat\nheittäytyneet kumpikin vuoteelleen lämpimäin ryijyjen ja nahkasten alle\nja nukkuneet kohta.\n\nKun hän aamulla hiljalleen heräsi, ei hän ensin tahtonut mitenkään\nsaada muistiinsa palautetuksi, missä oli ja kuinka oli tänne tullut.\nHänen silmäänsä tunki vähän päivänvaloa jostain katon rajasta, mutta\nalempana, missä hän lepäsi, oli vielä puolihämärä. Vähitellen selvisi\nhänelle, että hän makasi aitassa, jonka orsilla riippui peitteitä,\nhameita ja valkeita vaatteita monessa kerroksessa. Seinän rakoihin oli\npistetty kukkivia pihlajan ja tuomen oksia, joiden tuoksun hän tunsi\nsitä suloisempana ja voimakkaampana, kuta enemmän valveutui. Ja\nvähitellen alkoi korva omistaa ääniä ulkoa. Hevosen kello kalkatti\njossain, ja vasikka ynähti. Käki kukahti ylhäällä aivan seinän takana\nja sai hänet täysin hereille.\n\nKuinka hän oli tänne tullut? -- Kuka hän oli? -- Mitä varten hän oli\ntäällä? Hän oli nukkunut mielestään yön niin pitkän kuin olisi\nsiirtynyt toisesta elämästä toiseen. Oli kuin olisi pannut maata\npienessä lukukammiossaan Helsingissä, palattuaan sinne\nmaisterinvihkiäis-tanssiaisista keväisenä yönä laakeriseppele päässään\n-- ja vasta nyt siitä unesta herännyt.\n\nNyt kukkui niitä kaksi kilvan. Eilen oli satanut koko päivän. He olivat\nastelleet reput selässä karjateitä, rämpineet soita, eksyneet tieltä ja\nnähneet talon korkealla mäellä, jonne olivat nousseet läpi vettä\nvaluvien lehtojen. Joku mies oli ollut vastassa, joku nainen oli\nkulkenut pihan yli ja sieltä takaisin, ja isäntä oli pyytänyt\nseuraamaan, ja sitten he olivat nukkuneet.\n\nSanomattoman suloinen tunne valtasi hänet, ja hän koetti uudelleen\nnukkua. Mutta paistaahan siellä päivä, eihän siellä siis sadakaan eikä\ntuule! Ja koska käki kukkuu ja vasikat tyytyväisinä ynisevät, niin\nonhan siis ilma kaunis ja lämmin!\n\nKoko matkan Helsingistä pohjoiseen oli ollut kylmä takatalvi. Oli jo\nluntakin tuiskuttanut ja tuuli ollut koko ajan luoteessa. Järvetkin\nolivat vielä paikoitellen jäässä ja lunta korpipaikoissa. Mieliala oli\nollut masentunut, minne tulivat. Edellinen vuosi oli ollut hallavuosi.\nJos vielä tämäkin, niin on kaikki hukassa -- se oli ollut pelko\nkaikkialla. Siirtyä sinne Helsingin juhlilta, nähdä nälkäistä karjaa ja\nkerjäläisiä tiepuolessa horjuvan! Ja kaikki vain odottavat etelätuulta\nja sadetta ja paistetta. Ja yht'äkkiä oli tullut sade, ja nyt lupaa\ntulla paiste.\n\nSuomi, jota hän vain vähän oli ennen nähnyt, oli ollut niin ruma, niin\nyksitoikkoinen. Missä oli se Savon kehuttu kauneus?\n\nHän hypähti alas ja aikoi herättää toverinsa. Vuoteesta peitteen alta\nnäkyivät hänen pyöreät kasvonsa, joista nukkuessakin kuvastui\ntyytyväisyys ja varmuus.\n\nMutta ei, antaa hänen nukkua, ei hän kuitenkaan välitä luonnosta ja sen\nkauneudesta.\n\nHän raotti aitan ovea ja jäi siihen ihmeissään seisomaan. Aamun koi\nvalaisi jo tuulimyllyn siipiä ja kimalteli pihanurmikon ja tuvan\nturvekaton kastehelmissä. Mutta alempana oleva maisema oli yhtenä\nainoana sumumerenä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Siellä täällä nousi\nsen pinnalta esiin joku metsäinen kukkula, ja jotkut mäen rinteellä\nolevat puut pistivät latvansa sen läpi kuin tulvan sisästä. Mutta\ntaivas oli kirkas ja poutainen.\n\nVoimatta pidättäytyä kääntyi hän toverinsa puoleen:\n\n-- Nouse ylös, Risto! Tule katsomaan!\n\n-- Anna minun nukkua, urahti toveri.\n\nHän hiipi hiljaa, varpaillaan käyden märällä nurmikolla, pirtin perään,\njossa kasvoi kukkiva, tuuhea tuomi, imien voimaa alla olevasta\nruispellosta. Talossa väki vielä nukkui, eikä tuvasta kuulunut\nluiskahdustakaan, mutta talon ympäristössä kiihtyi kiihtymistään\nkukunta ja yltyi yltymistään laulu. Koko tuo suuri sumumerikin tuntui\nsoivan. Ikäänkuin sen pohjalta, sen läpi ja pitkin sen loivia laineita\nkohosi ja kuului satakielten viserryksiä, teerten kuherrusta, sorsan\nääntelemistä, vihellystä, piipitystä ja jostain loitolta kosken\nkohinaa.\n\nYht'äkkiä haihtui sumu, kohosi kuin kansi vakkasesta, pullahti\npilvimuodostumina ylös taivaalle ja paljasti kaiken, mikä oli alhaalla.\nHän näki äärettömän avaran metsäisen alueen, niinkuin puolikattilan,\njota reunustivat kaikilta tahoilta korkeat vaarat, ja vaarain välissä\nkimalteli vesijaksoja, suuria selkiä, kaitaisempia jokia ja vuoksia.\nSiellä täällä oli pykälä vaaran harjanteissa, oli joku asuttu pälvi,\nviherti joku pelto tai rusotti kaskia rinteillä. Vesistöjen varsilla\nviherteli lehtoja ja niittyjä kuin reunustimia metsäisissä vaipoissa,\njoita vedet erottivat toisistaan. Muutamalta ilmansuunnalta vaarain\nvälitse aukeni suunnaton, silmänkantamaton suo, jossa petäjäinen\nkasvullisuus harveni harvenemistaan keskustaa kohti. Hänen silmänsä\nhaki kirkkoa, mutta ei löytänyt sitä, -- kirkkoa ja pappilaa...\n\nAamutuuli suhahti tuomessa hänen päänsä päällä, ja joku ovi avautui ja\nsulkeutui pirttirakennuksessa. Hän palasi takaisin aittaan ja huusi\novessa toverilleen:\n\n-- Nouse ylös katsomaan, Risto!\n\nMutta toveri vain murahti, toiselle kyljelleen kääntyen:\n\n-- Anna minun nukkua, Antero!\n\n-- Nukkua tällaisena aamuna! Mitä ihanimpana! Mitä suurenmoisimpana!\nAurinko juuri nousee, ollaan korkealla mäellä, josta koko luvattu maa\neteemme aukeaa. Ylös, unikeko!\n\nMutta kun toveri vain kiskaisi peitettä puoleensa, antoi hän hänen olla\nja heittäytyi itsekin vuoteellensa nahkasten alle lämmintä hakeakseen.\nEikä aikaakaan, kun hänkin taas nukkui.\n\nHän heräsi siihen, että lattiapalkit kolahtivat ja vuoteen vieressä\nseisoi nuori nainen puoleksi hänen ylitsensä kumartuneena.\n\n-- Herra olisi hyvä ja ottaisi kahvia.\n\nSe oli tummansiniseen körttipukuun puettu, pitkäpalmikkoinen tyttö,\njoka katseli häntä suurilla, sinisillä silmillä, kasvot ystävällisessä\nilmeessä.\n\nRisto oli jo herännyt ja saanut kahvinsa.\n\n-- Onko tämä teidän aittanne? kysyi hän tytöltä pannessaan tyhjän\nkuppinsa tarjottimelle.\n\n-- Minun nimissänihän tämä on ollut, sanoi tyttö.\n\n-- Missäs olette itse nukkunut, kun me olemme vallanneet teidän\naittanne?\n\n-- Ainahan sitä on sijaa...\n\n-- Mutta missä me nyt olemme? kysyi Risto.\n\n-- Korkealla mäellä, keskellä ihaninta erämaata, katso tuonne! huudahti\nAntero.\n\n-- Ei! Mutta mikä on paikan nimi?\n\nSamassa tuli isäntä tuoden heidän tupaan kuivamaan vietyjä vaatteitaan.\nHänkin oli körttipuvussa, keski-ikäinen, lempeästi ja vakavasti\nkatseleva mies.\n\n-- Nuoret herrat taisivat tuoda kesän tullessaan, sanoi hän. Kun\npohjoinen rupesi Urvolta porottamaan, niin ei luullut loppua\ntulevankaan.\n\n-- Mutta sanokaahan meille, isäntä, missä me nyt oikeastaan olemme? Mikä\non tämän talon nimi?\n\n-- Tämä on Rajavaara, toinen puoli tätä on Kontojärven pitäjää, toinen\nKorpivaaran kappelia. Raja kulkee tuolta tuon ison kiven kohdalta\nmyllyn luona. Sieltä näkyy Kontojärven kirkkokin.\n\n-- Vai on tämä Rajavaara, virkkoi Risto saatuaan vaatteet ylleen. -- Me\nsiis kuitenkin osuimme oikeaan.\n\n-- Onko tästä pitkältä Kontojärven kirkolle? kysyi Antero vilkkaasti.\n\n-- Eihän tästä jos viisi neljännestä.\n\n-- Siis voimme olla jo tänä iltana siellä.\n\n-- Eihän nyt semmoista kiirettä.\n\n-- Hänellä on kiire sinne pappilaan, virkkoi Risto. -- Vai niin,\nRajavaara, niin, tämä on historiallisesti merkillinen paikka. Te\nmainitsitte jostain kivestä. Siitä olisi pitänyt ennen kulkea\nmaakuntain raja. Minä olen niitä seikkoja tutkimassa.\n\n-- Minä olen keräämässä vanhoja runoja ja taruja, riensi Antero\nsanomaan.\n\nIsäntä loi pitkän, tutkivan katseen Anteroon ja vastasi Ristolle:\n\n-- On kulkenut maakuntain raja ja uskojen, ja kulkee vieläkin.\n\n-- Se on tässä lähellä?\n\n-- Tuossahan se on ihan --\n\nSe oli vähän matkaa aitasta mäkeä ylös sen korkeimmalla paikalla;\nlähellä sitä oli tuulimylly.\n\nSieltä oli näköala vielä avarampi kuin äsken pirtin perältä. Näkyi uusi\nmaailma toiselta puolen Rajavaaran ja pitkin sen harjannetta. Se oli\nsiltä puolen vielä suurempi, vielä mahtavampi.\n\n-- Tuolla näkyy kirkko, sanoi isäntä.\n\n-- Missä se on? huudahti Antero.\n\nMutta samassa hän erotti sen jyrkän katon ja tornin. Se näkyi metsäisen\nselänteen yli ja sen takaa, omituisena ilmiönä keskellä metsäistä\nmaisemaa, niinkuin olisi siinä jotain väijynyt ja jotain vartioinut.\nSen ympärillä oli siellä etäällä, mikäli voi erottaa, asutus tiheämpää.\n\n-- Harjan ja tornin voi tästä nähdä, mutta ikkunoitaan myöten se on\nmetsän peitossa. Kun tuota myllyä tekivät, niin sanoivat katolle\nkimmeltäneen ikkunoidenkin.\n\n-- Näkyykö pappilakin?\n\n-- Pappilata ei näy, se on alempana Kontosuvannon kainalossa, mutta\nkorkeain puutarhakoivujen latvoja näkyy vähäisen, jos osannette\ntarkastaa kirkon ja tapulin välitse.\n\n-- Koivut, puutarhakoivut, näkyvätkö ne ... nyt ne erotan! -- ja pienoinen\npuna levisi Anteron poskille... Hän oli puhunut niistä. Hän oli niiden\nalla istunut.\n\n-- Risto, katso, sieltä näkyy Kontojärven pappilan puutarhan koivut!\n\nMutta Risto ei välittänyt puista eikä kirkoista eikä näköaloista. Hän\nkierteli kiveä ja raaputteli sammalta sen kupeilta jotain etsien.\n\n-- Mutta voudin talo näkyy, jatkoi isäntä, -- se on aivan lähellä\npappilaa, se on tuo iso keltainen talo niemen nenässä.\n\n-- Näkyisi täältä vielä toinenkin kirkko, jos ei ihan pahimmoilleen\nsattuisi vaaran kärki eteen, -- ja isäntä viittasi päinvastaiseen\nsuuntaan, pohjoista kohti, osoittaen korkeata, pitkää vuorta, joka\nkoillisilla ilmoilla kohosi, kaikkia muita selänteitä ylempänä.\n\n-- Se on Ristivaara, ja sanotaan sitä Panuvaaraksikin, ja kirkko on sen\npohjoispäässä.\n\nAntero etsi jotain muistostaan ja löysi sen: synkän korkean\nkallioseinän, joka loi kylmän varjonsa jäälle heleänä talviaamuna, kun\nhän istui äitinsä sylissä reessä ja hevosen kaviot iskeä karskahtelivat\nkovaan hankiaiseen.\n\n-- Sen sanotaan saaneen nimensä vanhasta noidasta, jonka olisi pitänyt\nsiellä uhrejaan tehdä, entisen Kontolan papin olisi pitänyt polttaa\npaljaaksi vuori eikä sen enää sen koommin mitään kasvaneen. Tätä meidän\nmäkeä myöten olisi ollut maailma tuolla puolen pakanallista, mutta\ntästä kirkolle ristittyä. Sanovat vanhat kuulleensa, että tältä kiveltä\noli noita käynyt kirkon kiroomassa. Kirkko olisi muka nurin noussut\nilmaan seisomaan, vaan ei ollut mikään auttanut. Oli otettu velho\nkiinni ja poltettu, -- jos lienee totta, mitä puhuvat -- mikäpä ne tiennee.\nKerrotaan niiden taistelleen ja sotiakin käyneen.\n\n-- Uskoistaan?\n\n-- Uskoistaan ja alueistaan.\n\n-- Vai niin, vai niin, virkkoi Risto, tullen esiin kiven takaa, ne ovat\nkai taruja kaikki, mutta se on hyvin luultavaa, että tässä on kulkenut\nvanha maakuntain raja -- etsin täältä jotain merkkiä.\n\n-- Pitäisi siinä päivänpuoleisessa kyljessä olla merkki jonkunlainen,\nniinkuin ihmiskädellä tehty.\n\nIsäntä laskeutui Riston luo etsimään kivestä rajamerkkiä.\n\nMutta Antero seisoi yhä kivellä, joka oli tasainen kuin pöytä. Isännän\nsanat olivat saaneet hänen mielikuvituksensa täyteen lentoon. Sotia ja\ntaisteluita eri uskoista, pakanuudesta ja kristinuskosta! Noita, joka\noli ehkä vanhan Väinämöisen jälkeläisiä! Tästä on kulkenut raja, tuolla\npakanuus, täällä kristinusko, hän on seisonut tässä ja kironnut nurin\nkirkon, ja tuolla on ollut hänen uhrivuorensa ... ja jo sukeutui runo\nhänen mielessään:\n\n    \"Laella vuoren jylhän seisoin\n    ja katseheni luotehesen loin.\"\n\nja sitten jotain semmoista kuin:\n\n    \"Ja kertomukset kuullakseni\n    kummat taru toi!\"\n\n-- Tässä se on, sanoi isäntä, siinä on kuin jotain vuosiluvun haamua, --\nmutta se oli niin kivettyneen sammaleen peitossa, ettei siitä voinut\nerottaa muuta kuin yhden numeron, joka voi olla seitonen, mutta yhtä\nhyvin yhdeksikkökin. Risto oli käynyt hyvin totiseksi ja miettiväksi,\nmiltei juhlalliseksi,\n\n-- Täytyy raapia se esille jollain aseella, sanoi hän. Se voi olla\nerinomaisen tärkeä löytö. Maakuntaimme rajasuhteet ovat vielä vallan\nepäselvät.\n\nAnterokin oli hypännyt alas kiveltä, omistaan innostuneena.\n\n-- Isäntä, kuulkaa, tiedättekö, onko täällä vielä ketään, joka taitaa\nvanhoja runoja laulaa?\n\nIsäntä loi häneen epäilevän syrjäkatseen, ei vastannut ja virkkoi\nRistolle:\n\n-- Ase siinä täytyy olla, jos ollakseen.\n\nVasta kun Antero oli uudistanut kysymyksensä, vastasi hän:\n\n-- En tiedä, lieneekö.\n\n-- Kai täällä nyt sentään on joku vanha mies ... ettekö te, isäntä, ole\nkuullut niitä laulettavan? Tai ehkä te itsekin osaatte jotain? Kuinka\nvähän tahansa -- sama se -- mutta se on pelastettava.\n\n-- En minä heitä...\n\n-- Minä kirjoittaisin niitä muistiin. Minä olen osaksi juuri sitä varten\nmatkalla.\n\n-- Mitä niistä semmoisista muistiin. Eiköhän olisi paras olla\nmuistelematta semmoisia.\n\n-- Semmoisiako? virkkoi Antero valmiina selittämään.\n\nMutta silloin tuli tyttö, joka oli tuonut kahvia, sanomaan jotain, ja\nisäntä virkkoi:\n\n-- Siellä kuuluisi olevan vaimoväellä ... lähtekääpä, nuoret herrat,\nniin haukataan vähän aamutuimaan.\n\nHeidän lähtiessään kiven luota, joka oli niin paljon ylempänä taloa,\nettä huoneiden kattojen yli voi nähdä koko avaran maiseman, osoitti\nisäntä salmea kahden kaukaisen järven välissä ja virkkoi:\n\n-- Siinä se on Ukko Paavon talo.\n\n-- Kuka hän on? kysyi Antero hajamielisesti, mieli täynnä sitä, mitä\nhänellä itsellään olisi ollut sanottavana.\n\n-- Ei ole tainnut kuulua sinne Helsinkiin asti Paavo Ruotsalaisen maine.\nOn se siellä käynyt monet kerrat, ja oli se siellä tänäkin kevännä.\nOlinhan tuolla minäkin toverinaan, kun lähtemään pyysi.\n\n-- Oletteko ollut Helsingissä?\n\nNuorten miesten silmät repesivät suuriksi, ja he pysähtyivät pihamaalle\nhänen eteensä.\n\n-- Viikko on siitä, kun palattiin.\n\n-- Mutta sittenhän näitte maisterinvihkiäiset, olitte niissä ehkä\nsaapuvillakin!\n\n-- Ei me niitä paljon nähty.\n\nHe olivat tulleet tupaan, jossa pöytä oli katettu ja jossa talon väki\nheitä jo odotti asettuakseen aamiaiselle. Lyhyen ruokaluvun luettuaan\nisäntä istui pöydän päähän, ja vieraat asetettiin hänen viereensä\ntoinen toiselle toinen toiselle puolelle.\n\n-- Vai ei isäntä todellakaan ollut katselemassa juhlallisuuksia. Se oli\nvahinko. Nämä olivat komeimmat ja suurimmat maisterinvihkiäiset, mitä\nehkä milloinkaan on ollut. Meidätkin siellä seppelöitiin.\n\n-- Vai teidätkin, virkkoi isäntä kuivahkosti.\n\n-- Siellä oli koolla kaikki, mikä Suomessa on oppineinta, ylhäisintä,\netevintä ja kauneinta. Oli vieraita Ruotsista, Pietarista ja muualtakin\nulkomailta, jotka ilmaisivat ilonsa ja ihastuksensa siitä, mitä olivat\nnähneet. Juhlat olivat suurenmoiset ja mieltä ylentävät.\n\n-- Kai näitte kulkueet kadulla.\n\n-- Ei me nähty.\n\n-- Kirkossa kai ainakin olitte?\n\n-- Emme.\n\n-- Kanuunain laukaukset ainakin kuulitte? kysyi Risto.\n\n-- Mitä varten siellä kanuunoillakin ammuttiin? kysyi vanha emäntä\ntoisesta päästä pöytää.\n\n-- Ammuttiin merkiksi siitä, että maisteri oli seppelöity.\n\n-- Maa tärisi ja ikkunat helisi niin, että luuli maailmanlopun tulevan,\nvirkkoi isäntä ivan vivahdus äänessään.\n\nAntero huomasi sen ja tahtoi puolustautua:\n\n-- Tottahan on, että tämmöisissä juhlissa ehkä on jonkun verran turhia\nmenoja ja vanhaa joutavaa kiiltoa, mutta on niissä paljon myöskin\nsellaista sisältöä, joka kohottaa mieltä ja tempaa pois\njokapäiväisyydestä, pitää vireillä isänmaallista mieltä ja lietsoilee\nsen hiillosta, antaen intoa, luottamusta ja uskoa --\n\n-- Uskoa?\n\nTämän sanoi isäntä, mutta se näytti tulevan kaikkien huulilta. He\nkohottivat päänsä ja keskeyttivät hetkeksi syöntinsä. Anteroa hipaisi\nepämääräinen tunne siitä, että hän ehkä oli puhunut jotain, joka oli\ntyhmää ja lapsellista ja tässä seurassa sopimatontakin. Hän olisi\ntahtonut kertoa näille vielä lisää juhlallisuuksista, selittää\nmaisterinvihkiäisten isänmaallista merkitystä, vaikuttaa jotain sen\naatteen hyväksi, josta oli niin paljon Helsingissä puhuttu, että\nkansakin olisi saatettava ymmärtämään sivistyneitten harrastuksia ja\nniille arvoa antamaan. Hän olisi tahtonut kertoa juhlapuheiden\nsisällöstä, joissa vähän väliä oli muistettu sitä kansaa, joka oli\nantanut meille Kalevalan ja Kantelettaren, joita Runeberg oli niin\nihanasti kuvannut, mutta hänestä oli niinkuin olisi hänen päänsä yli\npainettu suuri huopahattu, jonka sisästä hän ei saanut ääntänsä\nkuuluville. Hän ei saanut sanotuksi muuta kuin:\n\n-- Ikävä, etten tavannut teitä, kyllä olisin teidät sittenkin vienyt\nsinne kuulemaan ja näkemään.\n\n-- Taisi olla meille Paavon kanssa hukka reissu, vastasi isäntä, ja taas\nnäytti koko perhe ymmärtävästi säestävän hänen kätkettyä ivaansa. Mutta\nnyt kysyi Risto:\n\n-- Millä asioilla siellä kävitte? Oliko joku valituskirja vietävänä?\n\n-- Käytiin tapaamassa ystäviä, joilta oli kutsut tullut. Tunnetteko\nPekin ja Vorssin?\n\nBackin ja Forssin! Hehän olivat asuneet samassa talossa, seinäkkäin\nheidän kanssaan. Ne olivat molemmat pietistejä, jotka lukivat ja\nveisasivat ja pitivät hartausseuroja, joista oli paljon puhuttu ja\npaljon ivaa tehty ylioppilaiden kesken. Koko vihkiäisten ajan he olivat\nistuneet kotonaan, ja jo varhain aamulla, kun Antero riensi kaupungille\njuhlavaatteissaan, oli hän kuullut veisuuta ulos kadulle heidän\nikkunainsa kohdalta. Se oli sitä uutta uskoa, joka tuomitsi turhaksi\nkaiken ilon ja maallisen harrastuksen, yksin isänmaallisenkin. Se oli\nseurannut häntä päivän juhlissa ja kohtasi hänet valvotun yön jälkeen\npalatessa juhlatanssiaisista. Hän oli kerran väitellyt siitä heidän\nkanssaan, he olivat suuttuneet ja epäsovussa eronneet. Se on\nturmiollista oppia, joka vie Suomen kansan henkiseen kohmetukseen juuri\nkun se on heräämässä. Turhaa on sen herättäminen itsetietoisuuteen ja\nitsenäisyyteen, turhaan on Suomen kansan ikivanhat hengen aarteet\nkaivettu esiin, runot, laulut, sananlaskujen viisaus, joissa sen oikea\nhenki asuu.\n\nMutta se on torjuttava se vaara! Tilaisuus, jota hän tällä matkalla oli\nodottanut, näytti tulleen. Hänen matkansa tarkoituksena, niinkuin hän\noli sen suunnitellut, ei ollut ainoastaan kerätä vanhoja runoja, vaan\nmyöskin tutustuttaa niihin kansaa, saada se niitä uudelleen\nrakastamaan. Kauan on Suomen kansa harhaillut loitolla henkensä\nalkuperäisiltä lähteiltä, nyt se on saatettava takaisin niiden ääreen!\nSe niitä vielä halveksii, koska se ei ole päässyt osallisuuteen niiden\nvirkistävästä voimasta. Sen sivistyneelle nuorisolle oli tässä suuri,\njalo tehtävä.\n\nOli noustu aterialta, jonka kestäessä isäntä ja Risto minkä mitäkin\njuttelivat. Antero otti matkalaukustaan kirjan, jota näytti isännälle.\n\n-- Onko isäntä tätä kirjaa nähnyt? Se on Kalevala, Suomen kansan vanhoja\nrunoja, joissa kerrotaan niistä suurista sankareista, Väinämöisestä,\nIlmarisesta ja Lemminkäisestä, ja jotka kätkevät Suomen kansan vanhan\nviisauden ja synnyt syvät.\n\n-- Vai semmoinen kirja, virkkoi isäntä. Onhan tuosta kuultu puhuttavan.\nKävihän tuo täälläkin takavuosina se Kajaanin tohtori, joka niitä on\nkeräillyt, mutta ei se täältä mitään saanut.\n\n-- Salliiko isäntä, että luen tästä jonkun paikan? Kun ei isäntä\npiippuaan sytyttäessään siihen mitään virkkanut, alkoi Antero lukea\nrunoa Sammon ryöstöstä, kuinka se mereen hajosi ja kuinka tuuli muruja\nmaihin kuljetti, kuinka tuosta oli\n\n    alku onnen ainiaisen,\n    tuosta kyntö, tuosta kylvö,\n    tuosta kasvu kaikenlainen,\n    tuosta kuu kumottamahan,\n    onnen päivä paistamahan\n    Suomen suurille tiloille,\n    Suomen maille mairehille.\n     --  --  --\n    Siinä vanha Väinämöinen\n    itse tuon sanoiksi virkki:\n    \"Anna, Luoja, suo, Jumala,\n    anna onni ollaksemme,\n    hyvin ain' eleäksemme,\n    kunnialla kuollaksemme\n    suloisessa Suomen maassa,\n    kaunihissa Karjalassa!\n\n    Varjele, vakainen Luoja,\n    kaitse, kaunoinen Jumala,\n    miesten mielijohtehista,\n    akkojen ajatuksista!\n    Kaa'a maalliset katehet,\n    ve'eiliset velhot voita!\n\n    Ole puolla poikiesi,\n    anna lastesi apuna,\n    aina yöllisnä tukena,\n    päivällisnä vartijana,\n    vihoin päivän paistamatta,\n    vihoin kuun kumottamatta,\n    vihoin tuulen tuulematta,\n    vihoin saamatta satehen,\n    pakkasen palelematta,\n    kovan ilman koskematta!\n\n    Aita rautainen rakenna,\n    kivilinna liitättele\n    ympäri minun eloni,\n    kahen puolen kansoani,\n    maasta paaen taivosehen,\n    taivosesta maahan asti\n    asukseni, ainokseni,\n    tuekseni, turvakseni,\n    jott'ei viha liioin löisi,\n    vastus viljalti vetäisi\n    sinä ilmoisna ikänä,\n    kuuna kullan valkeana.\"\n\n-- Semmoista se Väinämöinen kansalleen toivotteli, ja sen se sille osasi\nantaa. Sammon sai Suomi, vaikkakin pirstaleina, hänen kädestään, hengen\nsammon, kuun ja päivän hän sille pelasti ja sen kaiken ainoastaan\nsanansa voimalla! innosteli Antero.\n\nEi kukaan virkkanut mitään. Isäntä oli painautunut, pää käsien varassa,\npolviaan vastaan ja katsoi eteensä lattiaan.\n\n-- Mitäs isäntä siitä sanoo? kysyi Antero. -- Eikö teistäkin vaka vanha\nVäinämöinen kelpaa meille esikuvaksi ja hänen oppinsa meidän\nohjeeksemme!'\n\nIsäntä oikaisihe vähän, pani sammuneen piippunsa ikkunalle ja virkkoi:\n\n-- Voi, herra kulta, pakanahan se oli Väinämöinen ja pakanallista sen\noppi, pakanallisia sen virret. Ei niistä ole meille ristityille. Toinen\nsana se nyt meille on julistettu.\n\n-- Toinenpa toki toinen, tuiki toinen, säesti joku joukosta, niinkuin\nkaikkien puolesta.\n\n-- Jumalan sana, kuului vanhan emännän ääni karsinasta.\n\n-- Tietenkin, vastasi Antero. Mutta emmehän silti saa halveksia\nesi-isäimmekään neuvoja. Ne ovat jaloa ja ylevätä siveellistä tietoa,\njoka on kätketty Suomen kansan vanhoihin virsiin ja sananlaskuihin.\n\"Kielsi vanha Väinämöinen kullalle kumartamasta, hopealle horjumasta\" --\nja monta muuta samanlaista neuvoa ja opetusta. Ei saa tuomita sitä,\nmikä on hyvää ja kaunista, vaikkei olisikaan aivan samaa ja vaikkei\nolisi samaa tietä tultu siihen. Pakanatkin etsivät totuutta ja siitä\nmonta neuvoa löysivät.\n\n-- Ei niitä noita neuvoja enää nykykansa tarvitse. Sillä on nyt paremmat\nneuvot ja paremmat neuvojat, toinen tieto ja toiset tietäjät. Ei ole\nenää Väinämöisen virsistä meille. Toinen veisuu nyt jo täällä Savonkin\nsaloilla kaikuu.\n\nIsäntä sanoi sen tyynellä surumielisyydellä, niinkuin säälien eksynyttä\nja erehtynyttä, mutta samalla sellaisella varmuudella ja vakaumuksella,\njota ei näyttänyt voivan kumota.\n\nMutta Antero ei vielä tahtonut jättää asiataan.\n\n-- Onhan tietysti se sana, mikä meille on raamatussa ilmoitettu,\npuhtainta ja korkeinta --\n\nMutta hänet keskeytti karsinapuolelta tupaa virsi. Sen aloitti talon\ntytär, ja melkein kohta, kuin yhteisestä suostumuksesta, yhtyivät\nsiihen muutkin tuvassa olijat.\n\nSiitä muisti Antero yht'äkkiä, että oli sunnuntai, että oli kirkkoaika.\nHän sulki kirjansa ja pisti sen takaisin reppuunsa ja jäi istumaan\nloitomma ikkunan luota, hiukan varjoon. Risto oli jo kohta syötyä\nmennyt ulos kivelle, josta hänen kalkutuksensa kuului veisuun lomassa.\n\nTarkastaessaan tupaa ja tuvassa olijoita esiintyivät ne vähitellen\nsiinä Anterolle ikäänkuin jossain uudessa valossa. Ne olivat selvinneet\nja suurenneet. Isäntä, joka yksin istui pöydän edessä olevalla\npenkillä, oli korkeine otsineen ja totisine ilmeineen niin arvokas ja\nitsetietoinen, että Anteroa ihmetytti, kuinka hän oli voinut hänelle\ntyrkyttää Kalevalaa ja Väinämöistä ja odottaa, että hän heti sen\nhyväksyisi, niinkuin nuoret ylioppilastoverit, jotka heti olivat\ninnostuneet hänen uudesta aatteestaan ja sille hyvää huutaneet. Hän\nnäytti siinä mietteisiinsä vaipuneena siltä, kuin hän jo olisi\nmiettinyt kaiken, tiennyt kaiken ja käsittänyt kaiken. Seinustalla\nistui muita miehiä, joista muutamat olivat saapuneet aamiaisen aikana\neivätkä kuuluneet talon väkeen. Karsinassa oli ryhmä naisia ja pöydän\npäässä ikkunan alla vanha emäntä, joka luisilla sormillaan puristi\nsuurta virsikirjaa, niinkuin olisi joku tahtonut sitä häneltä riistää.\nMutta pankon luona, suuren uunin kupeella, joka oli kuin alttari\nkotikirkossa, suuressa pirtissä, veisasi talon tytär, silmissä\nonnellinen innostunut ilme, niinkuin hän olisi nähnyt jotain, mitä\neivät muut nähneet.\n\n\"Ei ole Väinämöisen virsistä meille, nyt osataan jo paremmat. Toinen\nveisuu kaikuu jo Savon saloilla.\"\n\nNäitäkö hän oli tahtonut opettaa, näillekö antaa uusia ihanteita.\n\nYht'äkkiä herätti virsi hänen erityistä huomiotaan. Hän tapasi\nsydämensä omituisesti sykertymästä, yllätti itsensä joutuneena\nselittämättömän liikutuksen valtaan. Siinä oli jotain tuttua, niinkuin\njotain kaukaista muistoa: hän istuu pehmoisessa sylissä, nojaa päätänsä\nlämpimään poveen ja katselee niinkuin nytkin yli laajan, mustan\nlattian, johon auringonpaiste painaa ikkunan kuvan. Ympärillä on\ntotisia kasvoja ja liikkumattomia olennoita, jotka katsovat suoraan\neteensä ja joiden huomiota hän ei saa herätetyksi, vaikka jalallaan\nviputtaa sitä varten. Pöydän päässä on korkeaotsainen, ruskeasilmäinen\nmies, joka kyllä katsoo häneen, vaikkei oikeastaan katso... Hän jäi\nheistä pienenä, ei muista heistä muuta kuin tuon pehmeän poven suloisen\ntunteen ja tuon otsan ja nuo silmät, -- niin, ja tuon sävelen...\n\nHän heltyy, silmä himmenee, hän tuntee itsensä yksinäiseksi,\nonnettomaksi, hänet valtaa ikävä ja kaipaus, hän tuntee tarvetta painaa\npäänsä johonkin hellään helmaan, -- tuon tytön, joka tuossa veisaa niin\nheleästi, puhtaasti ja hartaasti ja jota kuullakseen toisetkin aina\nväliin vaikenevat -- ei, ei hänen, vaan sen toisen, joka ojensi hänelle\nkätösensä ja joka sanoi: \"Tervetuloa siis Kontojärven pappilaan!\" -- ja\nsitten pisti kätensä sen nuoren, kauniin miehen kainaloon... Ei, ei\nkukaan minusta välitä, minusta rumasta, punatukkaisesta.\n\nVirsi oli tauonnut.\n\n-- Tuo oli minulle tuttu virsi, kuulin sitä usein lapsuudessani\nveisattavan.\n\n-- Sitä sanotaan meillä Haakmanni-vainaan virreksi. Meillä oli pappi sen\nniminen, joka sitä usein veisasi ja veisuutti.\n\n-- Se oli isäni.\n\n-- Oletteko te Haakmanni-vainaan poika? Antti poikako?\n\nIloisen hämmästyksen hyrähdys kävi läpi tuvan miehestä mieheen. Se\nepäluuloinen, kylmä ilme, joka oli heidän kasvojansa jäykistänyt, oli\nkadonnut ja ystävällinen liikutus ilmaantunut silmäkulmiin ja\nsuupieliin.\n\n-- Täytyy ihan tulla uudelleen kättelemään, -- ja isäntä antoi hänelle\nkättä ja sitten kaikki muut, vanha emäntä kädellä kummallakin ja leuka\nliikutuksesta vavisten; ja miehet jäivät lähemmä istumaan.\n\n-- No sattuupa somasti, että tulee ventovieraana taloon, ei tiedetä,\nkuka on ja mistä on, vanhan ystävän ainoa poika. Me oltiin toki niin\nhyvät tutut ja ystävät, ettei enää paremmat voi. Monet seurat kävi\ntäällä pitämässä ja monet yöt nukkui tuossa samassa aitassa, missä\ntekin.\n\n-- Oli mammannekin usein mukana, virkkoi vanha emäntä. Istui silloinkin\nvähää ennen kuolemataan tuossa samalla rahilla, missä nyt Kaisa istuu.\nTe olitte hänen sylissään. Muistan sen päivän niinkuin eilisen. Se oli\nnäin vähää ennen juhannusta.\n\nAnteron täytyi heille kertoa elämästään vanhempainsa kuoleman jälkeen.\nHän oli joutunut enonsa hoitoon, joka oli koulunopettaja Porvoossa ja\njoka oli kustantanut hänen koulunkäyntinsä.\n\n-- Ja nyt lähditte tänne sisartanne tapaamaan?\n\n-- En ole tavannut häntä kymmeneen vuoteen.\n\n-- Siellähän se on Korpivaarassa vanhempainsa entisessä kodissa, sanoi\nvanha emäntä, -- on niin ahdistuksen alainen, kun on herätetty ihminen ja\ntahtoisi isänsä vanhain ystäväin kanssa seuraa pitää, mutta ei salli\nsitä pastori Handolin. Ei ole kellään meistä asiaa nykyiseen pappilaan.\n\n-- Entisessä oltiin kuin kotonamme, sanoi isäntä. Paljon se pappanne\nennätti hyvää jälkeä tehdä, vaikka vähän aikaa sai vaikuttaa. Sen oli\nsaarna niin sattuva ja ääni niin voimakas, että vapisemaan pani\npaatuneimmankin. Sen saattaa sanoa, että melkein oli mustaa\npakana-maailmaa tämä kulmakunta ennen Haakmannin tuloa. Ei ollut täällä\nvarkaus synti eikä mikään. Joka juhannusyö oli suuret vakituiset\ntappelut ja juomingit Kontolan sillalla. Murhia tehtiin monet vuodessa,\njuotiin ja mässättiin. Niin oli raakaa tämä kansa, ettei olisi luullut\ntulevan kysta helvetin tulessakaan. Mutta kun Haakmanni paahtoi ja\npauhasi, niin pehmisivätpäs, eipäs jäänyt tervettä omaatuntoa. Niitä\nkaatui kuin lakoa laihoa synnintuntoon. Tulivat semmoiseen\nsielunhätään, että valitus ja vaikeroiminen kuului talosta taloon,\nkylästä kylään. Semmoinen oli isä teillä.\n\n-- Siltä se sai tämä ukkokin piston sydämeensä, virkkoi emäntä.\n\n-- Niin, oli mies siinä.\n\n-- Kirjoitti se meille sairasvuoteeltaan kirjankin.\n\n-- Lue se, niin saapi poikansakin kuulla.\n\nIsäntä otti nurkkahyllyltä pöydän päästä ison raamatun ja asetti sen\npöydälle sitä varten tehdylle telineelle. Sen kannessa oli sisäpuolella\nnahasta tehty taskunen ja siinä kulunut kirje, jota isäntä pöydän\npäähän asettuen alkoi lukea pyhällä hartaudella.\n\nSe oli viimeinen tervehdys rakkaille, uskollisille ystäville Herrassa.\nSiinä oli lempeitä ja lämpimiä sanoja ja neuvoja, kuinka tämä maallinen\nvaellus on parhaiten Jumalan mielen mukaan loppuun saatettava. Siinä\nsanottiin, että usko yksin tekee autuaaksi ja että vain Jumala armonsa\nkautta saa vanhasta uuden. Hän tahtoi sentähden heidät uskoa Hänen\nhuomaansa, jos niin olisi, ettei tältä vuoteelta enää nousisi, ja pyysi\nsanomaan rakkaita terveisiä kaikille tuttaville ja ystäville.\n\nKun kirje oli luettu -- osaksi ulkomuistista, minkä Antero näki siitä,\nettä isäntä lehteä kääntäessään luki keskeyttämättä edelleen -- käänsi\nisäntä sen huolellisesti kokoon ja pisti takaisin raamatun taskuun.\nSamassa aloitti talon tytär taas virren, niinkuin saarnan luettuakin.\n\nAnteron eteen oli äsken noussut kuva isästään suurena, ankarana,\nryppykulmaisena kansan kurittajana, joka tuomitsi ja rankaisi. Nyt hän\nnäki hänet lempeänä istuvan vuoteessaan, kirjoittamassa helliä,\nliikuttavia lohdutuksen sanoja näille ihmisille täällä kaukana. Hän\nmuisti ilmeen hänen kasvoissaan, kun hän katseli häntä hänen kamarinsa\nkynnykseltä, uskaltamatta häntä häiritä; mutta sitten kuva himmeni,\nhäipyi pois.\n\nNämä täällä olivat hänet kauan tunteneet, olivat olleet läheisissä\nsuhteissa häneen, häntä ymmärtäneet ja häntä rakastaneet. Se, mitä hän\nheille kirjoitti, oli heille tuttua, kallista -- hänelle se oli vierasta\nja outoa eikä synnyttänyt mitään vastakaikua hänessä, kuinka hän\nkoettikin sitä ymmärtää. Sanat hän käsitti, mutta ei sisältöä.\nOlisivatko he koskaan soveltuneet yhteen, jos isä olisi saanut elää?\nKuinka olisi hänen käynyt, mikä hän nyt olisi, millaiseksi olisi hänen\nelämänsä ja kehityksensä muodostunut?\n\nHänen tuli kuin ikävä ja kaipaus jotakin, jota hänellä ei ollut,\njotakin, josta ei oikein tiennyt, mitä se oli ja miksi sitä kaipaisi,\nja taas soivat hänen mielessään isännän äskeiset sanat: \"Meillä on jo\ntoinen tieto -- ja toiset tietäjät.\" -- Kuinka he olivat ihastuneet\nkuullessaan, että hän oli heidän entisen pappinsa poika! Kuinka heidän\nmielialansa häntä kohtaan oli muuttunut! Ne melkein lukivat hänet\nheihin itseensä kuuluvaksi. Virsi pyrki ikäänkuin häntä heihin\nkietomaan, mutta hän ei tahtonut antautua sen mielialan valtaan, joka\npyrki ottamaan hänet haltuunsa. Hän tunsi ahdistusta ja painostusta ja\ntahtoi siitä vapautua. Ne heidän tietonsa ja aatteensa eivät voineet\nolla paremmat, sillä hänen aatteensa ja tarkoituksensa olivat niin\nsuuret ja syvät. Hän tahtoi pitää omat ihanteensa.\n\nKun virsi oli päättynyt, lähti hän ulos ja meni kivelle. Risto siinä\nyhä vielä kalkutteli ja raaputteli, puhalsi aina pois sammalta ja\njatkoi taas hiessä päin, mitään muuta näkemättä ja kuulematta. Hän oli\nonnellinen mies, niin selvillä kaikesta, hän ei antanut minkään häiritä\ntarkoituksiaan. Kohta kun hän oli suorittanut kandidaattitutkintonsa,\noli hän ryhtynyt kokoomaan aineksia tohtorinväitöskirjaa varten Suomen\nmaakuntain rajasuhteista tai jostain semmoisesta. Antero ei tiennyt,\nmihin ryhtyisi, mistä aloittaisi.\n\nOlisiko tämä hänen viimeinenkin ihastuksensa, tämä hänen aikomuksensa\nherättää kansaa käsittämään muinaisuuttaan, antamaan arvoa vanhalle\nviisaudelleen, olisiko sekin ollut tyhjää touhua? Risto oli ainakin\nniin sanonut.\n\nTäällähän olisi pitänyt olla vanha klassillinen maaperä, otollinen\nuudelleen kylvettäväksi. Mutta tästä alkoi heränneitten alue, tässä oli\nuskojen raja. Jos kerran kansa oli sellaista hengen jaloutta luonut ja\nsynnyttänyt, pitäisihän sen sitä vieläkin voida ymmärtää ja rakastaa.\nKristinusko oli sen oman kulttuurin syrjään tunkenut, saattanut sen\nsille itselleen epäluulon alaiseksi. Herännäisyys oli jatkanut\nhävitystyötä. Hänen oma isänsä oli ehkä aikoinaan ollut innokkaimpia\nsiinä työssä.\n\nMutta ovatko ne, pitääkö niiden olla niin vastakkaisia, ovatko ne niin\nsuuressa ristiriidassa keskenään? Yht'äkkiä leimahti hänen eteensä uusi\naate kuin salamana taivaalta. Nyt hän sen tietää. Niin se on käyvä!\n\n-- Risto! huudahti hän.\n\nMutta Ristolla on omat harrastuksensa.\n\n-- Tules tänne, voitko sanoa, mikä tämä numero on?\n\n-- Seitonenhan tuo on.\n\n-- Siis se on kuitenkin seitonen. Asia on ratkaistu. Tässä on yksi\nkulmakivi, jota tähän saakka on turhaan etsitty. Minä olen löytänyt\nsen. Se oli merkillinen sattuma todellakin. Kuljemme sumussa ja\nsateessa tietämättä minne, ja onni johtaa meitä tärkeään\nhistorialliseen paikkaan. Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen toimitettu\nrajankäynti --\n\n-- Kuulehan! keskeytti Antero. Olen usein puhunut sinulle tuosta\naatteestani, että Kalevala niinkuin Homeron runot, jotka synnyttivät\nKreikan klassillisen...\n\n-- Niin, niin.\n\n-- Niin no, mutta yksin tälle meidän vanhalle pakanalliselle\nkulttuurille emme ehkä kuitenkaan voi rakentaa henkistä\ntulevaisuuttamme. Kansamme kalevalaisuus on sulatettava sen\nkristillisyyteen, niiden tulee toimia rinnan, hedelmöittää toisiaan,\nniinkuin renessanssi ja humanismi syntyivät uudelleen elpyneestä\nantiikista ja kristinuskosta. Ajattele, suomalainen renessanssi,\nsuomalainen humanismi! Sen täytyy syntyä, me luomme sen! Raamattu ja\nKalevala.\n\n-- Suo anteeksi, mutta en oikein ymmärrä aatteittesi huimaa lentoa.\n\n-- Ei sinun tarvitsekaan. Mutta ne kaksi, kalevalaisuus ja kristinusko\nja herännäisyys eivät saa eivätkä voi olla eivätkä olekaan\nristiriidassa. Ne ovat soinnutettavat yhteen suureksi suomalaiseksi\nkulttuuriksi, joka kerran maailmankin valloittaa. Sano sinä siitä, mitä\nsanot, naura vain, sano taas niinkuin ennen, että olen haaveilija -- niin\nolenkin ja niin tahdon ollakin!\n\nRisto hymähti:\n\n-- Ei Suomen kansan enemmän kuin minkään muunkaan kansan kulttuuria\nrakenneta Kalevalalle eikä muulle tarustolle, olkoot ne kuinka kauniita\nja alkuperäisiä tahansa. Kulttuurin kulmakivi, sen oikea kivijalka, on\nkansan historia, se, minkä se todella tietää itsestään. Se on haettava\nesiin pala palalta, kivi kiveltä. Sitten, kun se on tehty, voidaan sen\npäälle ruveta itse rakennusta nostamaan. Kivi kiveltä, entisen päälle!\nSnellman sanoo...\n\n-- Tiedän, tiedän!\n\nHän katui, että oli taas puhunut miehelle, jolla ei ollut rahtustakaan\nmielikuvitusta, joka otti kaikki niin kuivasti ja järkevästi, jonka\nkanssa oli kulkenut luokalta luokalle, mutta jota kohtaan ei ollut\ntuntenut mitään sympatiaa. Monta kertaa oli toveri häntä kylmäissyt,\nsaanut hänen siipensä paneutumaan suppuun, saanut hänet epäilemään omaa\nitseään. Mutta nyt hän oli varma itsestään, nyt hän oli niin selvillä,\nettei mikään arvostelu eikä mikään iva saa häntä järkytetyksi.\n\nRisto meni tupaan. Antero jäi vielä uuden aatteensa huumauksessa\nkäyskentelemään. Maisema oli hänelle nyt kahta kertaa ihanampi ja\nsuurenmoisempi. Oli kuin se ei olisi ollut todellisuutta, vaan jotain\nkaukaista, haaveellista satumaailmaa. Tuolla kivellä oli muinainen\ntietäjä kironnut kirkon, nostaen sen ylösalaisin maasta. Hänkin tahtoo\nnostaa sen maasta, ei ylösalaisin, vaan kohdalleen, ja panna sen alle\nuuden perustuksen. Hän nousee tälle kivelle tässä erämaassa, kutsuu\nkokoon kaiken kansan, selittää näille, että Suomen kansa on aina ollut\nkristillinen kansa, jo paljoa ennen kuin kristinusko maahan\ntuotiinkaan. Sentähden se niin helposti, ilman aseita ja taistelua\nuuden uskon omistikin, sillä joskin muoto oli uusi, oli siveellinen\nsisältö sama.\n\nRisto heitteli jo hyvästiään tuvan rappusilla, jonne väki oli tullut.\n\n-- Tulkaa nyt sitten edes takaisin, milloin näitä maita kuljettekin,\nsanoi isäntä, turhaan koetettuaan heitä pidätellä. -- Olisi niin hupaisaa\nvanhan ystävän pojan kanssa puhella vähän pitemmältäkin.\n\n-- Tulen, minä tulen ehkä piankin, ja silloin minä teille oikein juurta\njaksain todistan, että se vanha pakanuus, se se vasta oikeata\nkristillisyyttä onkin.\n\nPettymyksen ilme kasvoillaan päästi isäntä hänen kätensä.\n\n-- Eihän toki!\n\nMutta kun he, saatuaan opastusta tiestä, jota heidän oli kuljettava\nKontojärvelle tullakseen, olivat kadonneet aittojen taa, virkkoi vanha\nemäntä katkeransekaisesti:\n\n-- Semmoinen pilkkaajako tulikin siitä Haakmanni-vainaan pojasta.\n\n-- Ei tiedä, ehkä Herra vielä omansa korjaa, sanoi isäntä.\n\n\n\n\n2.\n\n\nKun Kontojärven pappilassa odotettiin vieraita tuleviksi, kuulostettiin\nsiellä aina toisella korvalla sillalle päin, joka johti etelästä\ntulevan maantien Kontokosken kuohujen yli. Kosken kohinasta huolimatta\nkuului kavioiden kopina ja rattaiden rytinä suvannon yli pappilaan,\nsillä sillan yli ajettiin aina täyttä karkua sen korvassa olevan jyrkän\ntörmän antamasta vauhdista. Kun kopina alkoi kuulua, ehdittiin vielä,\nikkunaan juosten, näkemään, kuinka ajopelit nytkähtävät sillalta alas\nmaantien pehmeään hiekkaan, ja kääntyvätkö ne siitä pappilan\nkoivukujalle, vai jatkavatko matkaansa suoraan kirkolle, jonka ohi\nmaantie vie edelleen pohjoista kohti.\n\nRuustinnan korva oli, hänen kaiken päivää askaroidessaan, odotellut\ntuttua ääntä, ja tuon tuostakin hän oli ollut sen kuulevinaan ja\nrientänyt koskenpuoleiselle parvekkeelle. Mutta ajajat olivat aina\nolleet joitain muita; pappilan vaunut, jotka oli lähetetty tulijoita\nvastaan, viipyivät, vaikka talo oli jo täydessä juhlakunnossa heitä\nvastaanottamaan.\n\nTalvikausi oli pappilassa valmistauduttu siihen kesäiseen juhlaan, joka\nnyt oli ovella. Kaikki arkityöt olivat saatavat suoritetuiksi siihen,\nkun pojat kevään tullen palaavat yliopistosta ja koulusta ja sukulaiset\nHelsingistä ja muualta, tuoden kaikki aina tuttavia tullessaan.\nKutomiset, ompelukset, korjaukset olivat toimitettavat pois tieltä ja\ntalo kivijalasta kattoon, venevalkamasta tallin taa, niin hyvään\njärjestykseen, ettei mikään estä kesäisen ohjelman suorittamista:\nhuvittelua, seurustelua ja täydellistä antautumista vieraanvaraisuuden\nmieluisten velvollisuuksien täyttämiseen. Talvi oli ahkerasta\ntoiminnasta huolimatta yksitoikkoista aikaa, jolloin ei mitään\nerityistä tapahtunut, ei mitään uutta ilmaantunut, jolloin elämällä ei\nollut muuta sisältöä kuin minkä se sai siitä, mitä toivottiin kesän\ntuovan tullessaan. Talvella ei talossa käynyt muita kuin läheisimpiä\nnaapureita, joilla ei ollut mitään uutta annettavana. Kesällä voivat\nrappujen eteen ajaa vaunut, täynnä ventovieraita, mutta sitä\ntervetulleempia, kaukomatkaisia, usein mainioita miehiä, korkeita\nherroja, kaikkein korkeimpiakin. -- Kesä toi aina jotain uutta, uutisia\nmaailmasta ja sen menosta, mutta erittäinkin yliopistosta, jonka oloja\nKontojärven pappilassa seurattiin erityisellä innolla. Kesä toi uutta\noppia ja uutta tietoa, uusia aatteita ja uusia mielipiteitä uusien\naatteiden kera. Kesällä voi tapahtua odottamatonta ja äkkiarvaamatonta,\nkäänteitä kohtalon kulussa, muutoksia ja mullistuksia. Tyttöjen\nelämässä oli \"ensi kesä\" aina toivetta, mutta \"mennyt kesä\" oli\n\"muistoa vain\"; talvi oli melkein aina tyhjä, valkea lehti elämän\nkirjassa, joka sitä selaillessa kääntyi huomaamatta muiden mukana. Kesä\noli kuin ainaista pyhää, ja sentähden täytyi olla valmis ja\nvarustautunut sitä viettämään.\n\nJa niin olivat nyt kankaat kudotut, kesävaatteet ommellut ja\ntalvitamineet orsilleen asetetut, aitat, liiterit ja ullakot pestyt ja\npuhdistetut, huoneet uudelleen sisustetut, -- yliskamarit asetetut\nkesäkuntoon, varavuoteet laitetut; pihat olivat lakaistut, käytävät ja\ntiet sekä rantaan että huvimetsään, sekä sillalle että kirkolle päin\npuhdistetut. Ja puutarha oli valmiiksi muokattu, kylvetty ja istutettu\npenkkeineen ja taimilavoineen, puutarha, tuo runsauden sarvi, josta\nkesäinen pöytä ammensi parhaat herkkunsa: herneet, rediisit, salaatit\nja juurikkaat.\n\nNäin uusittu pappila vihittiin aina kesäiseen juhla-asuunsa\njuhannuksena, jolloin kaikki vakinaiset kesävieraat jo tavallisesti\nolivat saapuneet.\n\nRuustinna käveli paikasta paikkaan sisällä ja ulkona, viimeistellen\ntyötään niinkuin kuvanveistäjä, joka valmiiksi valettua teostaan vielä\nhiukan viilailee ja puhdistelee. Hän lähti ullakolta, jossa korkean\ntaitekaton alla oli kaksi kamaria, toinen \"suurten poikain\", toinen\n\"pienten\", ja kahdenpuolen niitä säilytyshuoneita kaikenlaisille\ntalontavaroille; hän tarkasti, olivatko vuoteet hyvästi kohennetut,\ntyynyt tarpeeksi täytetyt, ikkunaverhot oikeissa laskoksissa, kaapit ja\nlaatikot sisustetut puhtailla papereilla. Sieltä laskeutui hän\nalikerran suureen eteiseen, josta ovi vei rovastin puolelle, toinen\nsitä vastapäätä oleva ruokasaliin ja kyökin puolelle ja kolmas suureen\nsaliin. Kaikki ovet olivat auki, ja lämmin, tuoksuva kesäinen ilma\nhuljui huoneesta huoneeseen. Ruokasalissa näkyi pöydällä hopeita ja\njuhlaposliineja, vasta pesusta tulleita pöytäliinoja, hienointa rälliä,\nkotikutoisia, joita yksi tyttäristä, lapsista vanhin ja äidin ainainen\nauttaja, sijoitteli suureen seinäkaappiin. Toinen, nuorempi, askarteli\nsalissa asetellen vastapuhjenneita lahnankukkia maljoihin ja\nkoristellen katossa riippuvaa kesäharson sisään käärittyä\nkynttiläkruunua hiirenkorvaisilla koivunoksilla.\n\n-- Kaarina! -- sanoi ruustinna saliin. -- Pistä niitä koivunoksia tänne\neteisen seinänrakoihin, tuon leveän suuren seinän täytteeksi. Lauri\nsanoi viime kevännä kotiin tullessaan, että se oli niin hauska nähdä.\n\n-- Robertin pitää saada lehtikäytävänsä ylös erakkomajaansa, virkkoi\ntytär ruokasalista.\n\nRobertin erakkomaja oli hänen yliskamarinsa ja käytävä sinne ullakon\nrappuset, joita sisaret olivat koko viime kesän vihreällä koristaneet.\n\n-- Nyt asetetaan siihen vaihteen vuoksi pihlajia ja tuomia -- ei, vaan\npajunoksia, niiden lehdet ovat vähän niinkuin laakerin lehtien\nnäköisiä.\n\nRuustinna tuli niin liikutetuksi, että vettä kihahti silmässä:\n\n-- Ajatelkaa, Hanna ja Kaarina, että Robert siis tulee laakeri otsalla\nja priimuksena ja että Laurilla on ylioppilaslakki päässä!\n\n-- Mutta mitä yllätystä keksimme Naimille?\n\n-- Hän taitaa itse tuoda yllätykset tullessaan, sanoi Kaarina.\n\n-- Mitä tiedät? Luuletko? kysyi äiti uteliaana.\n\n-- En tiedä mitään, aavistan vain jotain.\n\nRuustinna aikoi mennä rovastin puolelle ja luoda tarkastavan silmäyksen\nsinnekin, mutta kun hän kansliahuoneen ovelta huomasi apulaisen korkean\notsan kirkonkirjain takaa, kääntyi hän takaisin saliin.\n\n-- Minkä vuoksi tuo Helander pitänee turhana ja pahana kaikkea sitä,\nmikä meistä on hauskaa, rakasta ja oikeaa? huokasi hän Kaarinalle. -- Ei\nhän hyväksy mitään, mitä tässä talossa tehdään ja tapahtuu,\nviattomintakin iloa hän paheksuu eikä siedä soittoa eikä lauluakaan.\nTuskinpa täällä uskaltaa enää klaveriakaan avata, ennenkuin hän on\nmennyt kotiinsa. Aina se moittiva, tuomitseva katse. En minä kohta\nymmärrä mitään tämän maailman menosta. Kyllä siitä nyt taas tulee\nikävyyksiä ja vaikeuksia, kun kaikki vieraat tulevat.\n\n-- Tarvitseeko mamman siitä välittää, virkkoi Kaarina.\n\n-- Tuomiokapitulin ei olisi pitänyt lähettää tänne tuota miestä. Vaikka\nkyllähän hän on ollut suurena apuna isälle; hoitaa melkein yksin koko\nkanslian.\n\nRuustinna oli tullut salin läpi puutarhan verannalle luomaan ties\nkuinka monennen kerran odottavaa silmäystä sillalle.\n\n-- Ei niitä vain vielä kuulu. Eikä niitä maistereitakaan, joista Robert\nkirjoitti.\n\n-- Ne kai tulevat koskia alas, jos kerran ovat aikoneet tulla Rajavaaran\nkautta.\n\nÄidin hieno korva huomasi Kaarinan äänestä, että hän näitä nuoria\nmaistereita, Robertin tovereita, joista tämä oli usein puhunut,\nerityisesti odotti.\n\n-- Kun ei heille vain olisi mitään tapahtunut; kosket ovat nyt niin\nkovin tulvillaan, sanoi ruustinna. -- No, siellä tulee nyt pappa\npikkupoikain kanssa verkkoja nostamasta. Mennään rantaan heitä vastaan.\nHän pitää siitä niin, jos on saanut kaloja.\n\n-- Nyt laskee joku venhe sillan alitse! huudahti Kaarina, -- Siinä on\nkaksi herraa keskellä venhettä. Ne ovat varmaan ne! -- Herra varjelkoon,\nnyt se katosi!\n\nKaarina peitti silmänsä molemmilla käsillään, ja koko hänen ruumiinsa\nvärähti.\n\n-- Ei niillä ole mitään hätää, tulivat alas, että hurahti, virkkoi\nrenki, joka työskenteli puutarhassa käytäviä puhdistellen.\n\nMutta Kaarina oli aivan kalpea ja piteli kädellään sydänalaansa.\nRuustinna oli vaipunut istumaan verannan tuolille. Sitten he nauroivat\nmolemmat tätä säikähdystään, -- kun oli nähty satoja kertoja sama tapaus\nja mitä sitä nyt piti niin pelästyä? -- ja riensivät rantaan tulijoita\nvastaan.\n\nRuustinna oli vielä punakka, verevä ihminen, vaikka hiukset,\njakaukselle kammatut ja korvain päällitse kaareen kierretyt, olivatkin\njo vaalenneet. Päälaella oli hänellä valkoinen pitsimyssy, leveillä,\nvalkeilla nauhoilla leuan alle kiinnitetty. Piirteet olivat hienot ja\n\"aateliset\", silmistä loisti ainainen hyväntahtoisuus ja tyytyväisyys,\nja ainoastaan silloin tällöin verhosi niitä ohikiitävä alakuloisuuden\nharso.\n\n-- On se sentään hauskaa, Kaarina, eikö ole?\n\nKaarina tiesi, mikä oli äidistä hauskaa: että oli taas kesä, että oli\ntulossa hänen sisarensa, professorska, että pojat ovat kohta kotona,\nettä talo on täydessä kunnossa ja että mennään isää vastaan rantaan --\nniistä kaikista oli usein puhuttu ja usein edeltäpäin iloittu.\n\nMutta Kaarina itse oli totinen, ja hänen tummilla kasvoillaan, joita\nmusta tukka reunusti, asui miettiväisyyden ja totisuuden varjo. Äiti\ntarkasti häntä syrjästä heidän laskeutuessaan puutarhan läpi niitylle\nja siitä koivukäytävän kautta rantaan, ja hänen tuli taas niin sääli\ntätä tytärtään.\n\n-- Kaarina parka! Kun hän hymyilee tai ilostuu, on hänellä kyllä kaunis\nilme; mutta miksi hän taas on pannut tuon sinisen nauhan palmikkoonsa?\nPunainen sopisi siihen paremmin. Mutta eihän sitä voi hänelle sanoa.\n\n-- Niitä ne ovat! huudahti Kaarina yht'äkkiä vilkkaasti ja yritti\nkiiruhtaa askeleitaan, mutta hiljensi taas. -- Ne eivät voi olla ketään\nmuita, koska kääntyvät tänne päin.\n\n-- Mitkä niiden nimet nyt olivatkaan?\n\n-- Antero Hagman ja Risto Tolonen.\n\nRovasti oli jo noussut maihin ja levitteli verkkojaan virepuille. Hän\noli pitkä, roteva vanhus, vankkavartaloinen, ryhdikäs, liikkeet laajat,\ntummaverinen ja nenä pitkä; puettuna keskeltä vyötettyyn puseroon,\njalassa lyhytvartiset lapikkaat ja päässä patalakki, jonka laitain alta\npisti esiin harmaata tukkaa tuuheana pensaana. Hänen kasvonsa\nloistivat, ja silmät säteilivät saaliin runsautta. Veneen pohja oli\nvalkeanaan lahnoja ja siikoja, mutta paras saalis oli padosta saatu\nsuunnaton lohi, jonka pojat vaivoin saivat veneestä nostetuksi.\n\n-- Kaunis juhannuskala, vai mitä?\n\n-- Mutta kylläpä onkin! -- huudahti ruustinna.\n\n-- Se on sinun onnellasi saatu, mamma!\n\n-- Sinä et huomaa vieraita, pappa.\n\nTulijat tervehtivät veneestään, joka juuri aikoi laskea nuottakodan\nkupeelle.\n\n-- Tänne, hyvät herrat! -- Laske tänne, perämies!\n\nRovasti meni ketterästi heitä vastaan, kokasti veneen kahden kiven\nväliin, ojensi kätensä nuorille miehille ja tervehti heitä latinaksi:\n\n-- _Salvos advenire vos gaudeo_.\n\nNuoret miehet vastasivat, heti paikalla leikkiin yhtyen, hekin\nlatinaksi:\n\n-- _Salutem reddimus et gratias, reverendissime_.\n\nRovasti oli märästä, suomuisesta verkko-ukosta muuttunut liikkeiltään\nja käytökseltään kohteliaaksi maailmanmieheksi, ja kun hän esitti\ntulijoille ruustinnan, teki hän sen tässä rannalla nuottakotansa\nkupeella kuin salongissa, puoleksi totisen kaavamaisesti, puoleksi\nleikillisen tuttavallisesti.\n\nRuustinna otti heidät vastaan niin ystävällisen herttaisesti ja\ntoivotti heidät tervetulleiksi niin sydämellisesti, että lämmin tunne\ntäytti Anteron rinnan, melkein niinkuin äitiä kohtaan, omaa äitiään -- ja\nNaimin. Hän huomasi heti, että heissä oli paljon yhtäläistä, tyttäressä\nja äidissä, sama silmäin ilme, sama kasvojen väri, sama hymyily. Naimin\näiti! Ja tuo oli hänen kotinsa tuolla, tuo taitekattoinen talo\npuutarhan puiden välissä. Ja tuolla nuo korkeat koivut! Semmoinenhan\nsen juuri piti olla -- ja se oli hänelle kuin vanha tuttu paikka\njoiltakin kaukaisilta ajoilta -- ja niinkuin hän olisi tullut jonnekin,\njossa tulisi kauan viipymään ja hyvin viihtymään.\n\n-- Tyttäreni! esitti ruustinna ja näki salaiseksi ilokseen, että Kaarina\nojensi herroille kätensä sillä kauniilla hymyllään, jota hän niin\nsuuresti rakasti nähdä. Ja Kaarinan oli yht'äkkiä vallannut hilpeä\ntyytyväisyys ja turvallisuus siitä, että Antero, vaikka ilme hänen\nkasvoissaan oli kovin miellyttävä, oli ruma, punatukkainen ja\nkesakkoinen.\n\n-- Pojat, virittäkää nyt verkot ja päästäkää kalat! sanoi rovasti\npikkupojille, jotka olivat olleet häntä soutamassa. Tässä on nouseva\nsukupolvi! Lyökää kättä sedille, munsjöörit! -- Antakaapa tänne se\nlohenpoika!\n\n-- Eivät ole vielä tulleet Robert ja Lauri? kysyi Antero, ääni\nepävarmasti vavahtaen.\n\n-- Odotamme heitä joka hetki! vastasi ruustinna heidän alkaessaan nousta\npihaan. -- Tyttäreni Naimi, tapasitte kai hänetkin --\n\n-- Kyllä minä -- kyllä me, -- eikä Antero uskaltanut sitä sanoessaan katsoa\nketään silmiin.\n\n-- Hän kirjoitti Kuopiosta, jonne lähetimme vaunut vastaan, että he\naikoivat viipyä siellä muutamia päiviä tuttavien luona, ja kun\nRobertkin tahtoi tavata rehtori Snellmania ja tohtori Lönnrotia, jota\nsinne odotettiin Karjalasta päin ... heillä on ollut hauska matka\nHelsingistä, suuri iloinen seurue nuoria ja vanhoja -- sisareni ja hänen\nmiehensä professori Hartman ja Anette ja Thure.\n\n-- Meidän serkkujamme, selitti Kaarina.\n\n-- Niin, ja he ovat vierailleet tuttavien luona matkan varrella ja\npitäneet hyvin hauskaa, kirjoitti Naimi.\n\n-- Herrat tulevat Karjalan kautta, sanoi rovasti.\n\n-- Naimi kirjoitti siitäkin, ja me olemme odottaneet teitä jo viikon\npäivät.\n\n-- Vai kirjoitti hän! -- Antero melkein huudahti.\n\n-- Eihän, Roberthan siitä kirjoitti, oikaisi Kaarina.\n\n-- Komea kala, sanoi Antero rovastille, enkö minä saa kantaa?\n\n-- Ei, ei, kyllä minä itse saaliini kannan. Nämä ovat niitä kuuluja\nKontokosken lohia. Tämä suvanto on ikivanha kalapaikka, josta\nkarjalaiset ja savolaiset ovat aikoinaan kovia taisteluita taistelleet\nja käräjiä käyneet. Kontojärven kirkonkylä oli ennen muinoin suuri\nmarkkinapaikka. Vielä siihenkin aikaan, pari sataa vuotta sitten, kun\nyksi esi-isistäni, Martinus Olai --\n\nMutta Antero kuunteli vain toisella korvalla rovastin puhetta,\najatellen, miksei Naimi Martin ollut kirjoittanut heidän tulostaan,\nvaan Robert ... että heitä oli ollut suuri iloinen seurue ... ja hauska\nmatka. Oliko hänkin ollut mukana, se nuori mies -- kuka hän oli? --\ntulleeko hän tännekin.\n\n-- Näittekö sen suuren suoviljelyksen siellä jokivarrella? kuuli hän\nrovastin puhuvan Ristolle. -- Ette? Mitäs nuoret Apollon pojat olisivat\nsemmoisesta huvitetut! Tähtäävät katseensa tähtitarhojen taa, kohti\naatteiden avaruuksia, mutta minä sanon herroille: yksi on tarpeellinen\ntässä maassa, yksi ennen kaikkea muuta; kansan aineellisen tilan\nparantaminen.\n\nPuutarhan portilla jäivät Antero ja Kaarina muista vähän jälelle.\n\n-- Mitä pitää herra Hagman luonnosta täällä pohjolassa?\n\n-- Maisemat ovat suurenmoiset, varsinkin Rajavaaralta oli näköala aivan\nihmeellinen, kerrassaan mahtava,\n\n-- Oletteko ennen koskia laskenut?\n\n-- En koskaan ennen.\n\nKaarina ei ollut Naimin näköinen. Ainoastaan vartalo ja suu hänessä\nmuistuttivat sisaresta. Äänessäkin oli sama sointu, niinkuin\nveljilläkin, äidiltä peritty, omituisen miellyttävä ja tuntehikas.\n\nPuutarhassa esitti ruustinna Hannan, joka oli siellä taimilavasta\njotain kasviksia ottamassa. Hän oli jo keski-ikäinen ihminen, hiukan\nalakuloinen ilme säännöllisissä tyynissä kasvoissaan.\n\n-- Tämä on talon hyvä haltia, laski rovasti leikkiään, äidin tyttö, joka\nhäntä kaikessa auttaa. Tämä Kaarina on minun tyttöni, toinen\napulaiseni, auttaa minua, kirjoittaa ja lukee minulle. Jos hän olisi\npoika, olisi hänestä tullut maisteri, ja nyt olisi hänet ehkä\nseppelöity yhdessä herrain kanssa.\n\n-- Voin sanoa terveisiä sisareltanne, sanoi Hanna Anterolle. -- Karoliina\noli täällä helluntaipyhinä.\n\n-- Hän ei tiedä vielä tulostani, en ole tullut hänelle kirjoittaneeksi.\n\n-- Minä kirjoitin hänelle siitä, kun sain kuulla; hän tulee tänne ehkä\nylihuomenna, jos vain pääsee.\n\nKoko ajan tarkasti Hanna Anteroa. Tämä oli siis Karoliinan veli, hänen\nparhaan ystävänsä. Näytti totiseita ja vakavalta nuorelta mieheltä.\nVarmaan ilostuu Karoliina-parka hänet vihdoin tavatessaan, ainoan\nveljensä.\n\n-- Aiotte asettua kesäksi hänen luokseen?\n\n-- Niin, kyllä kai -- tietysti, vastasi Antero epävarmasti.\n\nHän oli aluksi ihastunut kuultuaan sisarensa tulosta; mutta jos\nKaroliina tulisi, täytyisikö hänen ehkä lähteä sinne jo hänen kanssaan,\nheti, saamatta jäädä tänne?\n\n       *       *       *       *       *\n\nRovasti saattoi vieraansa pihan yli pieneen rakennukseen, joka oli\nmelkein kätkeytynyt puiden ja pensaiden taa, painautunut osaksi maan\nsisään, niin että lattia oli alempana kuin maa. Sen katto oli\npikimusta, mutta seinät olivat valkeiksi piilutut ja permanto matoilla\npeitetty. Pitkin seiniä kulki penkkejä, ja ovensuussa, vastapäätä\nvanhaa kiuas-uunia, oli kaksikerroksinen ryijyillä peitetty puusänky.\n\n-- Tätä sanotaan meillä katiskaksi. Olen saanut tästä monta kaunista\nkalaa. Arvatkaapas, kenenkä kerrankin sain? Näen aamulla ulos\nmennessäni sukset seinää vasten pystyssä. Menen katsomaan, ja mies\nmakaa tuossa pankolla pieksut jalassa ja halko pään alla. Kun ovi\npaukahtaa kiinni, hyppää hän ketterästi alas, ja edessäni seisoo itse --\nElias Lönnrot!\n\n-- Elias Lönnrot?\n\n-- _Ipsissimus!_ Olemme aikoinamme olleet yhdessä perustamassa\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Muistan sen päivän kuin eilisen.\nIstuttiin Keckmanin vinttikamarissa, kun kuului kiireisiä askeleita ja\nkompastuksia pimeissä rapuissa ja Martti Lindfors, Kuopion nykyinen\ntohtori, mies vilkas ja elävä, syöksyy sisään ja huutaa: \"Nyt tiedän\nsen!\" ja samana iltana se perustettiin. -- Lönnrot oli silloin\nrunonkeruumatkallaan. Tuonkin pöydän päässä laulatti hän muuatta\nlaukkulaista. -- Eikö ole miestä kuvaavaa, ettei ainoastaan ole\nherättämättä vanhaa toveriaan, vaan ei edes asetu sänkyyn! -- \"Mikset\nmennyt sänkyyn, onhan siinä sänkyä?\" -- \"Ka, mitäs minä sänkyyn, oli niin\nlämmin lieden kyljessä.\" -- Olisi se tarjennut sängyssäkin, kaksien\nnahkasten välissä, mutta semmoinen se on, Suomen suurin mies.\n\n-- Ja saammeko me asua tässä huoneessa, missä Lönnrot? kysyi Antero\niki-ihastuneena.\n\n-- Vaikka koko kesän!\n\n-- Vaikka koko kesän?\n\n-- Tämä on muutenkin muistorikas paikka, tämä tupanen. Minun lasna\nollessani -- olen syntynyt täällä, isäni oli aikoinaan täällä rovastina --\noli tässä vain pieni lasi-ikkuna, tuossa tuon pöydän päässä. Yksi\nesi-isistäni, Martinus Olai, piti täällä vangittuna velhoa, jonka hän\noli vanginnut taikoja tekemästä itse kirkon lattian alta ja jonka\nsitten lähetti Turkuun tuomittavaksi ja poltettavaksi. Se kirkko ei ole\nenää olemassa, se poltettiin Isonvihan aikana, ja Martinus Olai vietiin\nvankina Venäjälle. Karjalaiset, jotka Martinus oli väkisin kastanut ja\nheidän uhrilehtonsa polttanut, olivat venäläisten oppaina ja\napumiehinä, ja niiden sanotaan pistäneen tuleen kirkon. -- Mutta mitä\nminä tässä nyt tarinoin. Vieraat saattavat tulla millä hetkellä\ntahansa, ja minä olen tällaisessa asussa. Lankoni, professori Hartman,\non muotojen mies ja saattaisi panna pahakseen, jos minä ottaisin hänet\nvastaan mokomassa kostyymissä. Herrat ovat hyvät ja ovat kuin kotonaan\nja sanovat minua tästä lähtien sedäksi.\n\n-- Mukava ukko! -- Eikä ollut Antero mielestään koskaan tavannut niin\nhauskaa ja hilpeätä miestä. Sekä rovasti että ruustinna olivat hänestä\nkaikkein miellyttävimpiä ja kaikkein ihmeellisimpiä ihmisiä maailmassa.\nJa samoin koko tämä pappila. Elämä yleensä oli kuin satua, kuin unta.\nIhanalta Rajavaaralta he olivat laskeutuneet synkkään korpeen,\nkulkeneet kankaita ikuisten honkain pilaristoissa, kävelleet jalkain\nalla sihiseviä soita, joista kohosi suokanervain huumaava tuoksu,\nkuulleet kosken kohinan, saapuneet sen rannalle, saaneet mökistä\nperämiehen ja soutajan ja hetken kuluttua syöksyneet alas kuohujen\nkeskeen, joista eivät luulleet ikinä enää elossa pääsevänsä. Sitten\ntyyntä suvantoa, jossa lohia ponnahteli ilmaan, jossa musta,\ntervankarvainen vesi suurina häränsilminä pyöriskeli, kuljettaen\nvenettä tasaisesti, mutta nopeasti uusiin kuohuihin. Yht'äkkiä kohoo\nkorkea silta virran käänteessä eteen. Sillan alus nielaisee heidät,\nhylkää heidät ulos, perämies saa tuiman ilmeen kasvoihinsa, ei näy\nrantoja, ei siltaa vaahtoisessa vedessä, vene hulahtaa vettä\npuolilleen, ja samassa kelluvat he tyynessä suvannossa ja soutavat\nkohti pappilaa ja kirkkoa, jotka kohoavat eteen kuin aaltojen alta.\n\n-- On se nyt sentään ihmeellistä, Risto! Ja täällä nyt ollaan, missä\nlietäneen! Ja tuossa on Lönnrot nukkunut, ajattele, Lönnrot! -- Suomen\nHomeros! -- tuossa on hän istunut ja kirjoittanut Kalevalaa, tämän pöydän\npäässä! -- Siinä on kantele, hänen, ei, mitä siihen on kirjoitettu ...\nNaimi Martin! Se on hänen, hän soittaa kannelta! Risto, hän soittaa\nkannelta! -- Mikä mainio ukko se rovasti! Kuin joku Kalevalan sankari!\n\n-- Entinen teologian tohtori!\n\n-- Heitä vaan, heitä vaan sitä kylmää vettäsi ... se ei minua niin\nvähääkään...\n\n-- Sinä sanoit sanan ... kylmää vettä ... meidän täytyy ruveta\npeseytymään ja puhdistautumaan.\n\nMutta sill'aikaa kun Risto peseytyi, ajoi partaansa ja puhdisteli\nvaatteitaan, istui Antero ikkunan alla pöydän päässä, kantele\npolvillaan, sitä näppäillen. Hän ei ollut kannelta soittanut, kuullut\nvain kerran karjalaisen runoniekan Helsingissä sen säestyksellä\nlaulavan. Pian hän kuitenkin oli selvillä sen yksinkertaisista äänistä,\nhyräili, sovitteli, haparoi ja osasi lopuksi oikeaan. Nyt vasta hän\nluuli ymmärtävänsä, mitä on suomalaisen runon sisäinen henki ja mikä\nsyvä tunne siinä piilee. Hän unohti kaiken muun, häipyi kauas pois,\netäiseen muinaisuuteen, istui erämaiden keskessä, havumajoissa,\nnuotioilla, metsäpirteissä, noissa suomalaisen runottaren pyhätöissä,\noli itse runoilija, laulaja, säveltäjä, siirtyi Kalevalan sanoista\nomiinsa, aatteet, tunteet omia teitään kulkien...\n\n       *       *       *       *       *\n\nYht'äkkiä kuului huutoja ja hälinää pihalta, rattaiden kolinaa ja\nläheneväin hevosten kavioiden töminää. Heräten haaveittensa unesta näki\nAntero pienestä ikkunasta pappilan molempien neitien heittäytyvän alas\nrappuja, kädet ylös nostettuina, ruustinnan kiiruhtavan perästä\ntyöesiliinaansa irti päästäen ja rovastin verannalla huutavan: \"Avatkaa\nportti, avatkaa portti!\" Samassa syöksyivät vaunut pihaan ja niiden\nperästä kahdet kärryt. Ennenkuin ne ehtivät pysähtyäkään, hyppäsi nuori\nnainen ketterästi alas kuskipukilta ja tempasi syliinsä ruustinnan,\njota pyöritti iloisesti nauraen monta kertaa ympäri. Se oli Naimi, ja\näidin sylistä heittihe hän sisarien syliin. Sitten hän juoksi ylös\nrappusille, mutta lensi taas takaisin telmimään koiran kanssa, joka\nulisten hyppi hänen ympärillään. Kun vaunut oli saatu auki, astui\nniistä ulos vanha, hieno herra, jonka Antero tunsi professori\nHartmaniksi, hänen rouvansa ja tyttärensä Anette, jotka Antero tunsi\npromotsionista. Kärryissä ajoivat Robert ja Lauri Martin ja Thure\nHartman. Se nuori mies, jonka Antero oli pelännyt täällä tapaavansa, ei\nollut mukana. Hän olisi voinut ilosta huudahtaa, sulkea syliinsä Riston\nsaippuaposkineen, hänen teki mieli rientää paitahihasillaan\npikkupoikain jälkeen, jotka repäistyään valjaat auki vaunuhevosilta\nolivat hypänneet niiden selkään ja ajoivat täyttä laukkaa tuvan ohitse\nhevoshakaan.\n\nHän kiiruhti nyt hänkin siistimään pukuansa, mutta huomasi\nalakuloisuudekseen, ettei hänen sortuuttinsa istunut, että hänen\nhousunsa olivat kuluneet ja polvista laskoksissa, että hänen\nkaulahuivinsa oli vanha ja vaalennut, että hänen karkea, punainen\ntukkansa ei taipunut harjan tahdon mukaan -- ei koskaan tule hänestä\nhienoa ja miellyttävää, kuinka koettaneekin, -- ja nuo onnettomat tuuheat\nkulmakarvat ja harmaat pienet silmät --\n\nMutta silloin tuiskahtivat Robert ja Lauri sisään:\n\n-- No, täällähän se! -- Kas semmoisia keikareita! Pois kaikki ja uimaan! --\nHuh, sitä pölyä! -- ja tempasivat heidät tuulispäänä mukaansa, pihan\npoikki, alas rantaan, hyppien ja ilakoiden.\n\nHuoneen kulmassa olivat Naimi ja Antero iskeä yhteen. Avopäin, posket\nhehkuvina ojensi hän Anterolle molemmat kätensä.\n\n-- Tervetuloa! Te ehditte ennen meitä! -- Voi, kuinka hauskaa!\n\n-- Me juur'ikään tulimme!\n\n-- Uimaanko? Mutta teillähän ei ole lakanaa!\n\n-- Täällä on teille uimalakana, herra Hagman! huusi Kaarina verannalta.\n\n-- Joudu! huusi Robert ja tarttui häntä käsipuoleen. Ja pyrynä he\nriensivät rantaan.\n\n-- Elkää viipykö kauan, päivällinen odottaa! huusi Kaarina jälkeen.\n\nAntero oli yht'äkkiä kuin seitsemännessä taivaassa ja meni hyppäämällä\nportista yli.\n\n-- Me tapasimme Snellmanin Kuopiossa!\n\n-- Meillä on ollut sanomattoman hauska matka!\n\nJa sitten kuului uimahuoneelta vain loiskahduksia, huutoja ja\nhihkumista.\n\n\n\n\n3.\n\n\nRovasti irroitti servietin rinnaltaan, kääri sen kokoon, pisti\nrenkaaseen ja tarttui viinimaljaan, joita oli asetettu jokaisen eteen,\nsitten kun ruuat olivat pöydältä korjatut.\n\n-- Hyvät ystävät ja rakkaat vieraani! alkoi hän. Saan vielä kerran\ntoivottaa teidät tervetulleiksi kattomme alle. Tämä päivä on meille\nmerkkipäivä monessa katsannossa. Me elämme täällä kaukana sydänmailla\nsuurimman osan vuotta kuin haudattuina hankien sisään. Me kyllä\ntoimimme ja harrastamme omia asioitamme, puuhaamme omia puuhiamme. Minä\nhoidan virkaani niin hyvin kuin taidan, opetan, neuvon, saarnaan ja\nkäyn kinkerillä, pidän sen lisäksi huolta puustellista, perkkaan\nsoitani ja maitani -- suokaa anteeksi, mutta joka härillä kyntää, se\nhäristä haastaa! -- käyn myymässä ja ostamassa markkinoilla. Semmoista on\nminun elämäni. Mamma ja tytöt toimivat taloudessa, kehräävät, kutovat,\nompelevat, käyvät joskus kylässä ja ottavat vastaan vieraita, jolloin\nhiukan soitellaan ja laulellaan ja puhutaan naapureista ja\nkylänmiehistä hyvää, jos -- pahaakin. Mutta mitä kaikella tällä on\ntekemistä sen kanssa, että tahdoin toivottaa teidät tervetulleiksi?\nkysytte te. Siihen vastaan -- ja hän tuli nyt hiukan totisemmaksi, ja\nhänen äänensä sai akateemista sointua -- että kaikki tämä toiminta,\nkuinka tärkeää ja välttämätöntä se lieneekin, ei kuitenkaan meitä\ntäysin tyydytä.\n\n-- Me kaipaamme kaiken aikaa yhteyttä sen keskustan kanssa, jossa\naatteet elävät, jossa isänmaan ja kansan asioita ajetaan ja\nharrastetaan. Kaipuumme tähän yhteyteen pitää meitä henkisesti vireillä\nja estää meitä vaipumasta jokapäiväisyyden ja aineellisuuden helmaan ja\nsiihen nukkumasta. Tähän yhteyteen on meillä vain harvoin tilaisuus\npäästä, mutta olkaamme kuitenkin tyytyväiset, ettei sitä meiltä sentään\nkokonaan kielletä. Kerta vuodessa se meille on melkein säännöllisesti\nsuotu. Se on suotu silloin, kun lumien lähdettyä ja kevään tultua\nyht'äkkiä kuulemme kuminan sillalta, kun portit lentävät auki ja meille\nniin rakkaat ja kallisarvoiset sukulaisemme ja tuttavamme tulvahtavat\nsiitä sisään, tuoden mukanaan tuulahduksen suuresta maailmasta,\nleimahduksen aatteiden ahjosta; tietoja siitä, mitä siellä taotaan, se\non, mitä siellä ajatellaan, tunnetaan ja harrastetaan. Semmoinen päivä,\ntämmöinen päivä kuin tämä tänäinen, on meille kuin uudestisyntymisen\npäivä... -- hän joutui vähän hämilleen huomatessaan apulaisen oudoksuvan\nkatseen toisesta päästä pöytää; sana ei ehkä ollut hyvin valittu, mutta\nkun hän ei kumminkaan tahtonut ottaa sitä takaisin, yskäisi hän ja\njatkoi: -- kuin uudestisyntymisen, tai ehkä oikeammin\nuudestivirkistymisen päivä. Tänään on meillä semmoinen päivä. Viestien\ntuojat ovat taas tulleet ja panneet sydämemme sykkimään vilkkaammin ja\nlämpimämmin kertoessaan niistä loistavista isänmaallisista juhlista,\njotka \"Alma mater\" oli pannut toimeen pääkaupungissa, avaten uudet\nkomeat aulansa kaikelle, mikä on maassamme oppineinta, jalointa,\netevintä, kauneinta ja viehättävintä. Olemme kuulleet, mitä siellä on\npuhuttu ja runoeltu, miten iloittu, riemuittu ja innostuttu. Tunnetulla\ntaidollaan, sillä _eloquentia akademica'lla_, joka on saavutettavissa\nainoastaan pitkällisellä seurustelulla runottarien kanssa, on arvoisa\nystäväni ja rakas lankoni tässä antanut meille yliopistollisista\njuhlallisuuksista kuvan niin elävän, kuin olisimme itse olleet niissä\nläsnä. Mielelläni olisinkin ollut mukana, jos se vain olisi ollut\nminulle mahdollista. Olisin tahtonut olla omin silmin näkemässä, kuinka\nhän, itse nuorison opettaja, painoi harmaantuneille hiuksilleen\nuudelleen vihertyneen seppeleen ja kuinka hän kuljetti tanssiin\nseppeleensä sitojattaren, saman, jonka niin kauan sitten...\n\nLeikillisyys ja juhlallisuus, hymy ja liikutus vaihtelivat rovastin\nkasvoilla ja kuvastuivat siitä välittömästi ruustinnan ja hänen\nsisarensa kasvoille. Tyttärien kasvoilla oli koko ajan ilme: \"Kuinka\nhyvin se puhuu tuo isä!\" Professori, pieni laiha, hienopiirteinen,\nkuivahko mies, nyykäytti hyväksyvästi päätään, silloin kun rovasti\nantoi tunnustuksensa yliopistolle. Apulainen istui jäykkänä ja kylmänä,\nniinkuin tämä kaikki olisi ollut hänelle kokonaan vierasta.\n\n-- Ne juhlat siellä nyt ovat olleet ja menneet, jatkoi rovasti, ja nyt\nolette te täällä sydänmaassa. Ette ole kammoneet pitkän matkan vaivoja\ntullaksenne tänne meitä virkistävällä seurallanne ilahduttamaan. Emme\nvoi täällä sinulle, lanko hyvä, tarjota paljoakaan korvaukseksi siitä,\nmitä sinne jätit, mutta toivomme kuitenkin voivamme täällä koivujemme\nsiimeksessä ja koskemme suvannossa tarjota sinulle tilaisuutta siihen\n_otium sapientis'iin_, jonka pitkän, taas loppuun kuluneen ja voimiasi\nvarmaankin paljon kuluttaneen työvuoden jälkeen olet niin rehellisesti\nansainnut. Muuta emme voi sinulle tarjota. Tahdon kuitenkin kernaasti\nuskoa, että siihen nähden, että tänne vuosi toisensa perästä saavut,\ntäällä-olosi on oleva sinulle hyödyllinen ja on antava sinulle uusia\nvoimia jatkamaan niitä tieteellisiä töitä, joista emme ainoastaan me,\nsukulaisesi ja ystäväsi, vaan myöskin yliopisto ja maa syystä ovat\nsinun puolestasi ylpeät. Tervetuloa vielä kerran sillä veljellisellä\ntoivomuksella, että täällä viihtyisit ja virkistyisit. _Vivas, mi\namice, vivas floreasque! Bibamus in salutem honoratissimi,\ncarissimi_...\n\n-- Sinä puhut kuin Cicero, sanoi professori mielissään, vaikka koettaen\nsitä salata ja ottaa maljan keveästi ja vain tavallisena\nkohteliaisuutena.\n\n-- Mutta paitsi rakkaita sukulaisiamme, jatkoi rovasti, kun professorin\nja hänen rouvansa malja oli juotu -- on meillä täällä tänään ilo nähdä\nensi kertaa kattomme alla kaksi nuorta miestä -- Naimi, joka istui\nAnteroa vastapäätä, nyökäytti hänelle päätään ja iski veitikkamaisesti\nsilmää -- kaksi nuorta miestä, jotka tähän saakka ovat ainoastaan\nnimeltään olleet meille tunnetut. He ovat meille vanhimman poikani\ntovereina sitä rakkaammat, kun äsken ovat yhdessä hänen kanssaan\npainaneet päähänsä laakeriseppeleen, tuon tunnusmerkin aseveljeydestä\ntaistelussa aatteiden ja ihanteiden puolesta. Te olette jo tavallanne\nennenkin kuuluneet perheeseemme ja olette nyt siihen vieläkin likemmin\nliittyneet. Pitäkää sentähden tätä taloa kuin kotinanne niin kauan kuin\ntäällä viihdytte. Tervetuloa tänne kaikki!\n\n-- Yhdyn viimeiseen puhujaan! sanoi Robert, heidän välissään istuen,\nAnterolle ja Ristolle.\n\n-- Ja minä myös, virkkoi Naimi. -- Kiitos, herra Hagman, puheestanne\nKorkeasaaren kalliolla! Se oli paras puhe koko promotsionissa.\n\n-- Todellakin! -- Antero ei osannut muuta kuin punastua, mutta kun hän\ntunsi punastuvansa, tiesi hän vaaleiden tuuheain kulmakarvainsa\npistävän yhä enemmän esiin ja hänen korvissaan soi aina silloin sana:\n\"Villakoira!\" jonka promotsionitanssiaisissa oli takanaan kuiskauksena\nkuullut. Kun hän silloin oli kääntynyt, oli hän nähnyt ryhmän nuoria\nneitosia takanaan, niiden joukossa Naiminkin, mutta hän se ei voinut\nolla, sillä hän oli selin.\n\n-- Niin juuri! vahvisti Robertkin. Puheesi ei ollut mikään tuommoinen\ntavallinen akateminen, vaan välitön, sydämestä tullut. Ja sillä oli\nvielä se suuri etu, että se oli suomenkielinen.\n\n-- Jota vain muutamat harvat ymmärsivät, sanoi Risto.\n\n-- Mutta ne sitä paremmin! lennätti Naimi yli pöydän.\n\nMutta professori oli, vähän aikaa mietittyään, tarttunut lasiinsa,\nsiirtänyt sen eteensä, ja kun siitä syntyi hiljaisuus, aloitti hän:\n\n-- Olet lausunut minulle, lanko hyvä, kauniita sanoja siitä vähäisestä\nmerkityksestä, mikä minulla voi olla tiedemiehenä ja nuorison\nopettajana. Kiitän sinua niistä, mutta panen ne suurimmalta osalta\nvanhan ystävyyden, sukulaisuuden ja isännän kohteliaisuuden lukuun --\n\n-- Ei, ei!\n\n-- Kuinka hyvänsä, jatkoi professori, -- jokainen meistä tekee minkä voi\nsillä paikalla, mihin kohtalo on hänet asettanut, sinä, rakas veljeni,\net suinkaan kaikista vähimmin. Olet esittänyt töitäsi ja vaikutustasi\ntäällä maan sydämessä niin vaatimattomiksi kuin suinkin. Siihen tahdon\nsaada sanotuksi, että se työ, mitä Suomen papisto on Suomen saloilla\ntehnyt ja yhä tekee sekä henkisen valistuksen että aineellisen\nvaurastumisenkin hyväksi, ja jonka papiston etevimpiä edustajia sinä\naina olet ollut, rakas lankoni, että se työ, sanon minä, on täysin\nverrattava siihen, mitä me kukin yliopistossa suoritamme. Papisto on se\njoki, joka johtaa elämän veden erämaita kostuttamaan. Me, jotka olemme\ntäällä vuosi vuodelta toimiasi seuranneet, tiedämme parhaiten\narvostella sitä työtä, jonka olet täällä suorittanut. -- Mutta jos\noletkin arvioinut toisten työn liian suureksi ja omasi liian pieneksi,\nniin olet puhunut puhtainta totta siinä, mitä juuri sanoit yliopistosta\nja sen merkityksestä. Yliopiston merkitystä maallemme ei voida kyllin\nsuureksi arvioida. Jos papisto on joki, on yliopisto lähde. Sitä on\ntahdottu, tätä ainoata korkeampaa sivistyslaitostamme, viime aikoina\nhalventaa ja sen arvoa alentaa. Eräs mielestään hyvinkin viisas mies,\ntuo tunnettu suuri oraakkeli Kuopiossa, joka mielellään esiintyy\nmestarina kaikissa asioissa, on sanonut juhlistamme, että ne ovat\ntanssimista isänmaan hautajaisissa. Niin on sanonut mies, tosin kyllä\nkatkeruudesta ja kostosta niitä kohtaan, jotka eivät osanneet antaa\nhänelle sitä arvoa, mitä hän itse, -- mies, joka kuitenkin on\nyliopistolle velkaa oman henkisen minänsä, niinkuin kaikki muutkin\nsivistyneet tässä maassa.\n\nNuoret vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä ja seivästivät sitten kaikki\nkatseensa professoriin, jonka kasvoilla Antero oli huomaavinaan\nkatkeruutta ja vihaa.\n\n-- Sentähden tekee oikein hyvää kuulla täällä kaukana maan sydämessä\ntunnustusta ja ymmärtämistä, jota tämä kallis laitoksemme varsinkin\ntätä nykyä kaipaa enemmän kuin koskaan ennen. Aika on vakava, monet\ntoiveemme ovat tuhaksi palaneet, allamme hehkuu maanalainen tuli, joka\nmillä hetkellä tahansa voi puhjeta ja kaataa maahan vuosisatain\nrakennuksen. Niinkuin ihmeen kautta on yliopisto vielä säilynyt, tuo\nliesi, josta kotoisen, isänmaallisen, isiltä perityn kulttuurin lämpö\nlukemattomien johtotorvien kautta leviää yli koko maan, pitäen vireillä\nyhteishenkeä ja vanhoja, perityitä traditsioneja sen kaukaisimmissa\nkolkissa. Juuri tieto tästä antaa juhlillemmekin sen harvinaisen\nmerkityksen, mikä niillä on, ne ovat isänmaallisia ja kansallista\njuhlia jaloimmassa muodossaan, henkistä olympialaista kilpajuoksua,\njoissa ei tosin koeteta ruumiin voimia, ei jäsenten jäntevyyttä, ei\nsäärien nopeutta --\n\n-- Eikö tansseissakaan? -- kuiskasi Naimi vierustoverilleen niin, että sen\nmuutkin lähempänä olevat kuulivat, mutta pelästyi siitä samassa ja\nsävähti tulipunaiseksi. Se taas herätti toisten huomiota, ja syntyi\npieni humahdus, joka ei kuitenkaan voinut estää professoria jatkamasta:\n\n-- ... vaan joissa kilpaillaan hengen voimassa, aatteiden\netevämmyydessä, opinnäytteissä, ja ne laakereilla palkitaan. -- Hyvä\nlankoni! Sinun poikasi on äsken seisonut ensimmäisenä niiden joukossa,\njotka tässä kilpailussa ovat seppeleensä voittaneet. Se on kunniaksi\nsille laitokselle, jossa hän on tähän voittoon valmistunut, se on\nkunniaksi niille vanhemmille, jotka ovat hänet synnyttäneet ja\nkasvattaneet, se on ennen kaikkea hänen itsensä ansio, joka\nuupumattomalla ahkeruudella ja lujuudella on vastukset voittanut.\nRobert, inhimillisesti katsoen on tiesi nyt tasoitettu Parnasson\nkorkeimmillekin kukkuloille, ja minun on vilpitön mielihyvä siitä\nisällesi, äidillesi ja omaisillesi todistaa. -- Lankoni, kälyni! Sallikaa\nminun siis, samalla kuin kiitän teitä lämpimistä tervetuliaisistanne ja\nlausun mielihyväni siitä, että taas olen päässyt tänne hauskaan,\nonnelliseen kotiinne nauttimaan sen kautta maan kuulua\nvieraanvaraisuutta, kohdistaa tämä malja pojallenne Robertille!\nMaljasi, _magister primus, primus inter pares!_ Sinua katsellaan\ntoivovin silmin, sinusta odotetaan paljon, ja minä olen vakuutettu\nsiitä, että jos Luoja sinulle ikää ja voimia suo, tulet ne toiveet\ntoteuttamaan. _Vivas, Robertus Martinus!_\n\n-- Ja Laurin malja samalla! riensi professorska lisäämään,\nystävällisesti heille päätään nyökäyttäen. -- Robert on tuonut laakerin,\nLauri on tuonut lyyran!\n\n-- _Vivat etiam Laurentius Martinus!_ huudahti Naimi, jonka kasvot\nolivat professorin puhuessa säteilleet ja silmät loistaneet, hänen\nlevottomin sormin lasia pyöritellessään. Ja hänen huutoonsa yhtyivät\neri pöydässään istuvat pikkupojat semmoisella yht'äkkisellä\nkirkaisulla, että naiset hypähtivät säikähdyksestä tuoleillaan ja\nyhteinen eläköön-huuto jäi huutamatta.\n\n-- Mutta Naimi! -- Mitä te ajattelette pojat! koetti ruustinna torua,\nmutta hänen moitteensa tukehtuivat kaikkien muiden yhteiseen nauruun.\n\nProfessori huusi pöydän päästä:\n\n-- Sinä tahdot puheesi sinäkin, Naimi! Ja Robertin seppeleen\nsitojattarena ja promotsionista kotiin palaavana _prima domina'na_ sinä\nsen ansaitsetkin. Hyvät ystävät, --\n\n-- Ei, ei! huusi Naimi, setä ei saa puhua minulle!\n\n-- Anna sedän puhua! Pitäkää vaan puhe Naimillekin! huudettiin joka\ntaholta.\n\n-- Minä nousen pois pöydästä, jos setä vaan --\n\n-- Hän on jo saanut niin monta puhetta, ettei hän enää sinun puheistasi\nvälitä --\n\n-- Hyi, täti --!\n\n-- Viimeksi piti hänelle puheen Snellman Kuopiossa, jatkoi yhä\nprofessorska.\n\n-- Snellmanko? Vai Snellman!\n\n-- Itse hänen kaunopuheisuutensa rehtori Snellman, pisti professori.\nMinulla ei ole onni muistaa hänen kyllä usein toistetulta sanojaan --\n\n-- Hän änkyttää kauheasti, sanoi professorska ruustinnalle.\n\n-- Mutta sinä, Lisette, ehkä muistat, miten hänen sanansa sattuivat.\n\n-- En minäkään muista. --\n\n-- Minä muistan, sanoi Robert.\n\n-- Et saa, Robert! -- tai miksei, kerro vaan, Snellmanin sanat ansaitsevat\nkyllä tulla muillekin tunnetuiksi, eivätkä ne suinkaan olleet\ntarkoitetut ainoastaan minulle, vaan naisille yleensä.\n\n-- Naimi on aivan hurmaantunut Snellmanista, hän, niinkuin kaikki\nnuoret; olisitpa nähnyt, sisko, kuinka ne ahmivat joka sanan hänen\nhuuliltaan -- selitti professorska.\n\n-- Hänen sanansa kuuluivat, aloitti Robert niinkuin puhetta pitäen.\n\"Mutta paitsi luonnon kauneutta\" -- me olimme silloin Puijolla -- \"taivaan\nsinistä puhtautta ja kirkkautta, kevään suloutta ja puhkeavain lehtien\nlemua, joka meitä tässä ympäröi, on kauneutta, puhtautta, kirkkautta ja\nsuloutta, joka kaiken sen voittaa ja jolle luonnon kauneus on kuin\ntausta taulussa -- se on sitä kauneutta, joka kuvastuu naisen silmissä,\nsitä puhtautta, jota hänen povensa huokuu, sitä suloutta, jota koko\nhänen olentonsa ilmaisee -- ei itsessään tosin mitään, mutta niin\näärettömän viehättävää silloin, kun sitä valaisee jalo, itsetietoinen\nhalu uhrautua niihin tehtäviin, joita hänelle asettavat koti ja perhe,\npuoliso ja lapset, mutta ei ainoastaan koti ja perhe, vaan myöskin\nisänmaa ja kansa. Tähän saakka on nainen juhlakoristeena\nisänmaallisissa tilaisuuksissa ottanut osaa isänmaallisiin\nharrastuksiin\" -- niin, en muista niin sanalleen, mutta ajatus oli se,\nettä --\n\n-- Minä muistan, keskeytti hänet Naimi, hän sanoi ... sanoi ... niin,\nettä naisenkin tulee, ei ainoastaan sitoa opinseppeleitä muille, vaan\nmyöskin omistaa ne kerran itselleen pyrkimällä samaan sivistykseen kuin\nmies. \"Ehkä on koittava päivä, jolloin ne kätöset\" --  --\n\n-- \"Ne hennot kätöset\" --\n\n-- Elä keskeytä, Robert! -- \"jolloin ne kätöset, jotka nyt sitovat\nseppeleitä veljilleen, omaisilleen\" --\n\n-- \"Ja sulhasilleen\" --\n\nProfessorska ja ruustinna vaihtoivat merkitsevän katseen.\n\n-- \"että ne kerran vielä sitovat niitä itseänsäkin varten ja painavat ne\nomille palmikoilleen!\" Niin hän sanoi ja vielä paljon muutakin.\n\nNaimi oli hiukan hengästyksissään, mutta hänen kasvonsa hehkuivat\ninnostusta, ja niistä säteili päättäväisyys ja totisuus, joka esti\npilan pääsemästä esille.\n\n-- Hienoja kohteliaisuuksia sinulle, Naimi, sanoi kuitenkin professori.\n\n-- Ei ollenkaan minulle, setä hyvä, vaan yhtä paljon kenelle muulle\ntahansa, Anetelle ja tädille...\n\n-- Ei toki tädille! nauroi tämä.\n\n-- Niin, mutta hän puhui kaikille naisille yhteisesti, vaikka sitten\nkohdistikin maljan minulle, kun olin ollut Robertin, primuksen,\nseppeleensitoja. Eikä suinkaan vain mitään kohteliaisuuksia, vaan minä\ntiedän, että hän tarkoitti totta.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Minä vain tiedän.\n\n-- Saimassa hän on useat kerrat sanonut samaa, selitti Robert.\n\n-- Niin, Saimassa --\n\n-- En ole niin tarkkaan sitä lehteä seurannut, sanoi professori. -- Sinä\nsiis aiot painaa laakerin kerran vielä omallekin otsallesi, Naimi?\n\n-- Et saa pilkata, setä, -- en minä, vaan kuka tietää --\n\n-- Naimi rakas, elkäämme väitelkö. Tarkoitukseni on saavutettu, sillä\nvaikken saanutkaan minä esittää maljaasi, on se nyt kuitenkin tullut\nesitetyksi paljoa valituimmin sanoin kuin mitä minä olisin voinut.\nMinulla ei siis ole muuta tehtävää kuin yhtyä niihin ja kohottaa\nlasini...\n\n-- Voi, voi sitä setää! nauroi Naimi muiden mukana, -- minä kyllä tiedän,\nettei setä voi sietää Snellmania, mutta hän on suuri mies ... voi, voi!\n\n-- Suuri, suuri, päätänsä pitempi kaikkea kansaa. -- Ehkä kuulut sinäkin,\nlankoni, jo hänen ihailijoihinsa?\n\n-- Niin, kyllä minun täytyy tunnustaa, vaikka täytyisi ollakin eri\nmieltä kanssasi, että yleensä pidän paljon hänen artikkeleistaan\nSaimassa, olen tavannut niissä monta mieleen pantavaa asiaa ei\nainoastaan aatteellisissa kysymyksissä, vaan suureksi ihmeekseni\nmyöskin aineellisissa, käytännöllisissä. Kuka olisi uskonut, että\nSnellman, joka oikeastaan on tiedemies, teoreetikko, olisi niin\nperehtynyt käytännöllisiin asioihin, että minäkin, vaikka olen niin\npaljon puuhannut käytännön miehenä, kuitenkin olen saanut häneltä monta\nuutta näkökohtaa.\n\nProfessorin pienet kasvot kiristyivät hiukan kokoon, ja niissä näkyi\nkuin jotain sisälllistä kipua, samalla kuin silmät vetäytyivät\nmustiksi, väijyviksi pisteiksi pään sisään. Nuoret odottivat suurella\njännityksellä alkavaa väittelyä.\n\n-- Hän on epäilemättä sangen merkillinen mies, virkkoi rovasti, -- ja\nsuuri vahinko on, että häntä ei ole kiinnitetty yliopistoon, vaan että\nhänen täytyy pieneen pahaiseen maaseutukaupunkiin haudattuna...\n\nMinun mielestäni on rehtori Snellman ansainnut sen maanpakonsa, johon\netupäässä hän itse on itsensä tuominnut, virkkoi professori terävästi\nja kylmästi. Hän on itserakas, vallanhimoinen henkilö, joka luulee\nymmärtävänsä ja voivansa määrätä kaikki asiat paremmin kuin kukaan muu.\nEi mikään hänelle kelpaa, ei ole yliopisto, ei hallitus, ei\nvirkamiehistö, ei mikään, millä tässä maassa on jotain merkitystä,\nlöytänyt armoa hänen kaikkitietäväisyytensä ja kaikkiymmärtäväisyytensä\nedessä. Hänen omat persoonalliset ystävänsäkin häntä siitä moittivat.\nHän arvostelee ja mestaroitsee kaikkea ja kaikkia, puuttuu vain, että\nhän käy antamaan Hänen Majesteetilleen Keisari Nikolaille neuvoja\nsiitä, miten hänen on hallittava valtakuntaansa -- rehtori Snellmanin\nmieliksi. Sellainen mies, joka ei osaa tai ei tahdo sanojansa paremmin\npunnita, on tätä nykyä todellinen, aina uhkaava vaara maallemme, ja jos\nhänen äänensä kuuluisi pääkaupungista, sen sijaan, että se nyt onneksi\nhuutaa korvessa, niin olisivat turmiolliset seuraukset varmaankin jo\nolleet paljoa suuremmat.\n\nVai niin, vai on se mielipide Snellmanista vallalla johtavissa\npiireissä! Oliko oppositsioni häntä vastaan niin suuri ja niin katkera,\nkuin professorin sanoista ja äänestä kuuluu! Ne ovat nuo siis\nyliopisto- ja hallitusmiesten mielipiteitä hänestä ja Saimasta? Rovasti\noli yksinäisyydessään mielihyvällä seurannut Saimaa, ihaillut sen\nsuoraa kieltä, sen laajoja näköaloja, Sen voimakasta logiikkaa; näitä\nsen heikkoja puolia hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Äsken hän oli\npuhuessaan aikonut sanoa: \"Ainoa, joka meille täällä talvella antaa\nhenkistä sisältöä, on Snellmanin Saima\" -- se oli ollut ihan hänen\nkielellään, mutta pudonnut siitä pois, -- onneksi! Sillä hänen olisi\nollut paha mieli suututtaa ystävätään ja vierastaan.\n\n-- Lanko saattaa olla osaksi oikeassa, mitä kirjoitustapaan tulee,\nmutta...\n\n-- Tapa tekee miehen.\n\n-- Asia kuitenkin on pääasia.\n\n-- Mitä juuri asiaan tulee, hänen ulkomaalta tuotuun teoriaansa, kieleen\nperustuvaan kansallisuusteemaansa, niin ... keskeytti professori\näänellä, jonka värähdys ilmaisi hillitöntä sisällista kiihkoa, mutta\nvoitti samassa itsensä: -- mutta emme nyt huoli ruveta siitä\nväittelemään, asia ei todellakaan ole sen arvoinen.\n\n-- Olisi kuitenkin hauska tarkemmin kuulla, mitä sinulla oikeastaan on\nhänen kansallisuus- ja muita teorioitaan vastaan.\n\n-- Sen saat kyllä kesän pitkään kuulla, sillä minä vainuan, että tämä\nasia tulee olemaan yhtä kiihoittuneena ja ikävystyttävänä puheenaiheena\ntäällä kuin se on ollut Helsingissäkin ja kaikkialla, minne vain tulee.\nSinä näet, kuinka tuossa istuu rivi uusien aatteiden aseenkantajia\ntaisteluun valmiina, -- professori osoitti nuoria, jotka istuivat siinä\nsilmät tanassa ja suupielet jänteessä.\n\n-- Olen yhtä mieltä herra professorin kanssa, kuului yht'äkkiä apulaisen\nääni sanovan; hän oli tähän saakka istunut jäykkänä ja niinkuin seuraan\nkuulumattomana. -- Saima on epäkristillinen lehti, ja Snellman on\njumalankieltäjä.\n\n-- Jumalankieltäjä! huudahti Lauri hänen vieressään.\n\n-- Snellmanin maailmankatsanto ei seiso kristillisellä pohjalla.\n\nMutta yläpäässä pöytää oli keskustelu taas siirtynyt promotsioniin, ja\nprofessorska virkkoi miehelleen, estäen vielä kerran erimielisyyksien\ntörmäämisen yhteen:\n\n-- Kerro langolle, mitä hänen ylhäisyytensä sanoi sinulle\npromotsionissa.\n\nProfessorin kasvot saivat uudelleen sen itsetyytyväisen ilmeen, joka\nniissä oli pääpiirteenä.\n\n-- \"Je vous felicite, monsieur\", sanoi hän ja tuli luokseni toimituksen\npäätyttyä juhlasalissa, tarttui käteeni molemmin käsin ja puristi sitä.\n\"Onnittelen teitä, herra professori, tästä elämänne kenties\nkauneimmasta päivästä, joka on teille teidän lopullisen voittonne\npäivä. Minäkin olen vanha veteraani\", jatkoi hän, \"tosin kyllä toisella\ntaistelutantereella kuin te, herra professori, mutta minä voin\nymmärtää, että silläkin alalla, jonka te olette valinnut, voidaan\nlaakereita niittää.\" -- Se oli kauniisti sanottu. Minä näin, että hän oli\nliikutettu siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut. -- \"Mikä ihana näytelmä!\"\nsanoi hän juhlallisuuksista puhuessaan. \"Mikä jumalallinen musiikki,\nmikä kukkaskiehkura kauniita naisia tuolla lehterillä!\" -- On erinomaisen\nsuurimerkityksellistä yliopistolle ja maalle, että hänen asemassaan\nolevat miehet ovat meitä kohtaan ystävällisellä kannalla. Hänelle\nomistetun omakielisen puheen hän piti erityisenä kohteliaisuutena\nitseään kohtaan ja siitä hän on varmaan lähettänyt myötätuntoisen\nraportin korkeimpaan paikkaan.\n\n-- On häpeä, että Suomen yliopiston juhlissa pidetään puheita kielillä\nkaikenlaisilla, mutta ei ainoatakaan suomenkielellä! kuului yht'äkkiä\nLaurin murteessaan oleva ääni, ensin korkea, sitten kimakka. Se tuli\nkuin korvapuusti.\n\n-- Sitä juuri minäkin sanoin, -- sanoi Naimi, sointuvalla äänellään hiukan\nmiedontaen Laurin sanain vaikutusta.\n\n-- Kun kaikki ymmärtävät ruotsia, mutta on paljon niitä, jotka eivät\nymmärrä suomea, koetti rovasti sovitella.\n\n-- Se juuri onkin häpeä! intti Lauri. Ymmärtävätkös kaikki sitten\nvenäjää? ... tuskinpa kukaan muu kuin hänen ylhäisyytensä.\n\n-- Se on eri asia...\n\n-- Pappa ei voi niin ajatella, sanoo sen vain ... sanoi Naimi.\n\n-- Lauri on yhtä radikaali kuin on aina ollut, koetti ruustinna.\n\n-- Snellmanin oppilas, pisti professori. Kylvö lankeaa hyvään maahan.\n\nMutta kun rovasti ei tahtonut jatkaa väittelyä ja häiritä mielialaa,\nponnisti hän käsillään pöydän reunasta, työnsi tuolinsa taapäin ja\nnousi ylös, hajoittaen myrskyn, ennenkuin se ehti puhjeta.\n\n\n\n\n4.\n\n\n-- Ei sen kanssa maksa vaivaa väitellä! huudahti Lauri, kun nuoret heti\npäivällisen jälkeen olivat lähteneet kävelemään lehtikujaa koskelle\npäin -- Kaarina, Risto, Anette ja Thure Hartman edellä, Naimi, Robert,\nLauri ja Antero vähän jälempänä.\n\n-- Se oli sana paikallaan, virkkoi Robert, -- mutta olisit kuitenkin\nvoinut sedän vuoksi ensi iltana vähän valita sanojasi.\n\n-- Valita sanojani! kuohahti Lauri uudelleen. Minä en välitä valita\nsanojani, sillä _häpeä_ se on ja häpeänä pysyy! Jahka minä kerran\npääsen maisterinvihkiäisten ohjelmaa määräämään!\n\n-- Sinähän aiot lukea papiksi!\n\n-- Suoritan kiusallakin vain sitä varten kandidaattitutkinnon!\nSitäpaitsi suututtaa minua, kun se aina, joka tilaisuudessa, missä vaan\nsopii, sitä Snellmania hakkaa ja kalvaa! Mokoma vanha peruukki, joka ei\nikänä ole muuta tehnyt kuin vanhoja papereita kopioinut!\n\n-- Lauri! -- Anette ja Thure voivat kuulla!\n\n-- Kuulkoot, se tekee hyvää heille!\n\n-- Mutta eihän nyt kuitenkaan sovi tehdä skandaalia.\n\n-- Minä vähät skandaalista! Minun täytyy saada sanoa, mitä ajattelen! Se\nminua varsinkin, kun näin, millä tavalla se siellä hännysteli sitä\nruhtinasta... Eikä se paljon mistään muusta koko matkalla, mihin vaan\ntultiin, joka pappilassa ja joka hovissa: \"Sö vu felisit... Sö vu\nfelisit\" ... kadun, etten tullut kanssanne, Antero.\n\n-- Se nyt on sitä heidän politiikkaansa ja voi olla hyvinkin viisasta ja\nkaukonäköistä...\n\n-- Pyh! -- Mutta Snellman tukki toki häneltä suun niin, että se vasta\ntäällä aukeni. Olisit kuullut, Antero. Ei, tässä maassa ei ole kuin\nyksi ainoa mies, joka uskaltaa ajatella vapaasti ja suunsa puhtaaksi\npuhua, ja se mies on Snellman.\n\nVaikka olikin luonteeltaan maltillisempi ja mielipiteiltään ja\nesiintymiseltään vähemmän raju, katseli ja kuunteli Robert kuitenkin\nmielihyvällä nuorempaa veljeään ja ihaili hänen uskallustaan ja\nryhtiään esiintyä missä seurassa tahansa ja ketä vastaan hyvänsä.\nPienestä pitäen se oli ollut sellainen, oli tullut esi-isiinsä,\nsuorasukainen ja häikäilemätön. Kun innostui johonkin, innostui hän\nkoko sielullaan, mutta voi myöskin helposti muuttaa kantaa. Koulussa\nhän oli ollut milloin kaksi vuotta luokalla, milloin lukenut\nkesälomalla luokan yli. Lukiossa hän oli laiskotellut ja tehnyt koko\njoukon tyhmyyksiä, mutta suoritti ylioppilastutkinnon ensimmäisenä\nerinomaisilla arvosanoilla.\n\n-- Te tapasitte siis todellakin Snellmanin, kysyi Antero Robertilta, -- ja\nsaitte olla hänen seurassaan! Sanokaa, millainen hän oikeastaan oli\nläheltä nähden?\n\n-- Hän on sama läheltä kuin kaukaakin, hän on Saima joka sanassaan ja\nhänen joka sanansa on Saimaa.\n\n-- Mutta miten hän puhuu, miten esiintyy?\n\n-- Hänen todisteluansa, väittelyänsä ajatellessasi ajattele seppää, joka\najaa vastahakoista naulaa puuhun: napaus ensin hiljempi, sitten\nkovempi, mutta viimein napaus niin tuima, ettei ole ajattelemistakaan\nsitä vastustaa -- mene vaan päätäsi myöten ja uppoa pääkin puuhun, josta\nelä aiokaan sitä sulin näppinesi ulos kiskoa. Jos mieli, täytyy olla\nhyvät hohtimet. Sedällä ei ollut niitä hohtimia, ja siksi hän oli niin\nsuuttunut, että pihisi, kun kiskoi kyntensä veriin, mutta paikoilleen\njäi Snellmanin logiikan naula. -- Niillä on jotain vanhaa vihaa, se on,\nsedällä on... Snellman on joskus sanonut jotain purevaa hänen\njulkaisuistaan ja samalla ivannut yliopiston muka tieteellisiä\nharrastuksia yleensä -- _inde ira!_ -- Ei hän lopulta viitsinyt\ntodistaakaan, väitti vain, sanoi vain, paukutteli, läiskäytti milloin\nselkään, milloin kylkeen. \"Ruotsalainen sivistys on laina, sen henki on\nkokonaan vieras Suomen kansan ajatustavalle ja tunnemaailmalle\"... Setä\nhyppi ja potki: \"Mitä kuulen? Satavuotinen ruotsalainen sivistys?\" --\n\"Ruotsalaisella kirjallisuudella ei ole täällä mitään tulevaisuutta,\nyhtä vähän kuin sillä on ollut menneisyyttäkään!\" -- \"Menneisyyttäkään?\"\n-- Mutta sitten se vasta tuleen nousi, kun Snellman alkoi ruoskia\nyliopistoa. \"Yliopisto ei ole muuta kuin virkamiesleipomo, elämän\nleipää ei siellä ole koskaan kansallemme leivottu.\" -- \"Se ei ole\ntotta!\" -- Mutta ei hän saanut sananvuoroa. -- \"Kuka teistä, herrat\nprofessorit, on kirjoittanut lausettakaan Suomen kansan opetukseksi,\nkuka riviäkään kansanmiehen omalla kielellä, missä lehdessä näemme\nsanankaan suomea teidän kädestänne, ellemme ota lukuun fennisismejä\nomassa kielessänne?\" -- Tämä oli sedälle liian karvas pilleri. Olimme\nolleet Puijolla ja tulleet kaupunkiin kuvernöörin portille. --\n\"Valitettavasti täyttyy minun riistää itseltäni hauskuus kuulla\nenempää, mutta varmaankin saamme jatkoa ensi numerossa.\" -- \"Varmaankin,\njos se saa minusta riippua.\" -- Kättä antamatta kumarsi setä ivallisen\nkohteliaasti ja meni kuvernöörin portista sisään. -- Yht'äkkiä tuli\nSnellman totiseksi. Siinä tuli sensori meitä vastaan torilla, mies,\njolla on kahta vertaa enemmän tuloja siitä, mitä pyyhkii, kuin\nSnellmanilla siitä, mitä kirjoittaa. Mikä lienee meidän mieleemme\npistänyt, meitä oli siellä joukko ylioppilaita, kun asetuimme\nkunnia-asentoon antaaksemme tietä. -- \"Antakaa olla tuon!\" sanoi\nSnellman, mutta se tuli liian myöhään. Tuo Lauri huutaa:\n\"Na-plet-shoo!\" ja samassa lensivät kaikkien kepit kunnia-asentoon. --\n\"Tämä voi maksaa Saimalle hengen\", sanoi Snellman, mutta pudisti sen\nsamassa päältään ja kutsui meidät kaikki, sittenkun olimme saattaneet\nnaiset kotiin, Wiikin hotelliin. Ja siellä vietimme avonaisten ikkunain\nääressä, näköala Kallavedelle, yön niin ihanan ja innostuttavan, etten\nelämässäni ennen moista. Hän puhui vuoroin totta, vuoroin leikkiä,\nvuoroin innostutti, vuoroin manasi ja moitti, torui ja ruoski. Mutta\nkun me sieltä erosimme, niin oli jotain, en tiedä mitä se oli, olin\nsaanut jotain...\n\n-- Olit saanut isänmaan, Robert! huudahti Lauri.\n\n-- Niin, sen sanon vain, kuulukoon se kuinka liioitellulta tahansa, että\nkaikki oppi ja äly ja yliopiston viisaus painavat kuin höyhenet sen\nrinnalla, mitä tämä yksi ainoa mies ajattelee, tietää ja ymmärtää. -- Sen\nne tietävät nuo yliopiston herrat ja muut, ja siksi ne häntä niin\nsydämensä pohjasta vihaavat.\n\nRobert oli päässyt puhumaan hiljaisella, mutta sisäistä tulta\nhehkuvalla äänellään, posket hiukan punottaen, katse loistaen\nsilmälasien takaa, hartiat vähän kumarassa, huulilla sama kaunis hymy\nkuin Kaarinalla. Thure, Kaarina, Risto ja Anette olivat hiljentäneet\nkulkuaan ja liittyneet jälessä tuleviin; Antero katseli tarkastelevin\nsilmin Anettea ja varsinkin Thurea. He eivät ottaneet osaa\nkeskusteluun, joka kävi suomeksi, mutta silmissä, ilmeessä näkyi, että\nse, mitä sanottiin, mistä innostuttiin, oli heille jotain uutta,\nmelkein ihmeellistä.\n\nOli saavuttu sillalle, jossa keskustelu keskeytyi ja kosken pauhu ja\nveden kuohunta veti kaiken huomion puoleensa. Robert läheni Anettea ja\nThurea, joiden läheisyydessä Ristokin koko ajan pysyttelihe, ja alkoi\nselittää heille jotain osoitellen kädellään maisemaa, mikä laajoina\nnäköaloina aukeni vesiä pitkin pohjoiseen ja etelään. Lauri ja Kaarina\nseisoivat kaidetta vasten seuraten arkkujen välissä myllertävää\nvaahtoa. Antero seisoi yksin, erillään muista, vähän matkaa Naimista,\nhaluten mennä hänen luokseen, mutta saamatta sitä kuitenkaan tehdyksi.\nÄsken oli Naimi Robertin puhuessa tuon tuostakin luonut häneen tutkivan\nkatseen, ikäänkuin kysyäkseen, käsittikö hän kaikkea, kuuliko hän,\nhyväksyikö hän joka sanan, osasiko hän antaa täyttä arvoa sille, mitä\nviisas veli puhui. Mutta nyt näytti hän yht'äkkiä unohtaneen kaiken sen\nja vaipuneen omiin ajatuksiinsa, heikko, onnellinen, jonnekin kauaksi\naiottu hymy huulilla. Mitä hän mietti? Mitä ajatteli? Ketä ajatteli?\nLohi loikkasi korkealle ilmaan aivan heidän edessään, mutta Naimi ei\nsiitä liikahtanutkaan. Hän ei siis nähnyt sitä, hänen mielensä vaelsi\nsiis muualla jossain? Anteron olisi tehnyt mieli temmata hänet pois\nnoista mietteistä, kysyä häneltä: \"kenellepä, neiti nuori, kannat hymyn\nhuulillasi?\" -- ja sanoa hänelle: \"elä muille, neiti nuori, kuin minulle,\nneiti nuori, kanna huultesi hymyä.\" -- Yht'äkkiä pyörähti Naimi ympäri,\nikäänkuin heräten jostain, huomasi Anteron, siirtyi häntä lähemmä ja\nvirkkoi: -- Mitä pidätte tästä Kontojärvestä, herra Hagman? Antero sanoi,\nettä tämä oli hänestä erinomaisen kaunista seutua, mutta ei hän nyt\nsitä nähnyt eikä ajatellut, näki vain viehättävän kuopan tytön poskessa\nja harmaansiniset suuret silmät ja niiden tummat ripset.\n\n-- Minusta on niin hauskaa taas olla kotona!\n\n-- Eikö teillä sitten ollutkaan hauskaa Helsingissä? -- ja Antero olisi\ntoivonut kieltävää vastausta.\n\n-- Oli, oli toki, mutta on se nyt kuitenkin niinkuin helpotus, kun se on\ntakana -- että sitä saa vain muistella.\n\n-- Sitäkö äsken ajattelitte?\n\n-- Milloin?\n\n-- Äsken juuri --\n\n-- En muista enää, mitä ajattelin. --\n\nHän käänsi päänsä pois ja punastui... Kyllä kai hän muisti, mitä\najatteli.\n\n-- Mitä pidätte veljistäni? Robert pitää teistä paljon. Hän on usein\nkirjoittanut, mitä te yhdessä puhuitte, luitte ja mietitte. Tapasimme\nteitä niin vähän Helsingissä. Se oli sellaista humua ja menoa. -- Robert\non semmoinen filosofi. Hän luultavasti matkustaa pian Saksaan.\n\n-- Robert on etevimpiä nuoria miehiä yliopistossa.\n\n-- Ettekö tekin ole etevä?\n\n-- Minäkö?\n\nHe nauroivat vähän sille molemmat.\n\n-- Tiedättekö, että minun tekee kovasti mieleni lukea ja oppia. Olen\nsetä Jaakon johdolla lukenut latinaa samalla kuin pikkupojatkin.\nKaarinalla on muuten parempi pää kuin minulla. Hänen eikä minun olisi\npitänyt päästä Helsinkiin näkemään kaikkia niitä viisaita miehiä, mutta\nkun Robert oli valinnut minut seppeleensitojakseen... Voi, millaista\nhälinää ja huminaa se oli! En minä oikeastaan mistään muusta niinkuin\nmusiikista -- se juhlakantaatti, se oli sentään jotain -- tulkaa, mennään\nkirkolle päin!\n\n-- Te soitatte kanteletta?\n\n-- Mistä te sen tiedätte?\n\nAntero kertoi koettaneensa soittaa hänen kantelettaan.\n\n-- Ai, se oli niin, että kun setä Lönnrot tuli meille, niin hän laulatti\nkoko päivän Paavilaa, joka asui meidän torpassa, hän on jo kuollut,\nmutta illalla pyysin minä häntä soittamaan. Hän soitti ja opetti\nminullekin. Istuimme kuinka kauan lienemme istuneetkaan, vanhassa\npirtissä kuutamon hämärässä. Minä opin monta pientä runoa ja osaan\nvieläkin. Lähtiessään lahjoitti hän minulle kanteleen, mutta sanoi,\nettei sitä saa viedä yläpuolelle, pytinkiin, vaan täytyy aina antaa\nolla pirtissä ja soittaa siellä. \"Se ujostelee, ei soi muualla ja\nhämmentyy, sillä muualla ei sitä ymmärretä.\" Hän on niin herttainen ja\nsoma, se setä Eljas. Kerran olin tyhmä ja vein kanteleen saliin, kun\nlaamannin tytöt ja muita vieraita oli meillä. Se ei tehnyt heihin\nmitään vaikutusta. -- Zittra ska' de' vara, kantänka. Mutta minä menen\nusein illan hämyssä sitä vanhaan pirttiin soittamaan.\n\n-- Teidän pitää kerran soittaa minullekin, sanoi Antero, sydän ja ääni\nvärähtäen.\n\n-- Mielelläni. Sillä on oma tarunsa, kanteleellani. -- Ei, mennään tästä\nkirkolle päin, tulkaa muutkin tänne! -- niin, hyvin romanttinen ja\nsurullinen. Oli ollut eräs tyttö, jolla oli sulhanen. Niin, niin se\ntyttö oli juossut koskeen sentähden, että julma vouti oli hänet\nryöstänyt, mutta sulhanen löysi ruumiin ja hautasi kauniiseen saareen\nja soitti siinä kanneltaan ja laski sen sitten kuin seppeleen hänen\nhaudalleen, voi, voi, kuinka se on liikuttava tarina! Tehkää siitä\nruno, herra Hagman!\n\n-- Runoko? Minäkö?\n\n-- Robert sanoi, että te kirjoitatte runoja. Hän uskoo, että teistä\nkerran voi tulla suuri runoilija, yhtä suuri suomalainen kuin Franzén\non ruotsalainen. Teidän pitää kerran lukea minulle runojanne,\nlupaatteko?\n\n-- Enhän minä...\n\n-- Robertista tulee tiedemies, professori ... mitä te nauratte, herra\nHagman.\n\nAnteroa nauratti, mutta ei hän oikein itsekään tiennyt miksi. Hänen oli\nvain sanomattoman hyvä olla. Hänestä oli kaikki niin hauskaa, somaa,\nkaunista ja erinomaista.\n\nHe olivat tulleet tienhaaraan, jossa toinen tie erosi pappilaan, toinen\nkirkolle. Siinä tulivat heitä vastaan ruustinna ja professorska menossa\nkoskelle päin, saalit hartioilla, kädet niihin käärittyinä, valkeat\npäät valkeissa myssyissä, yhdenkokoiset ja hyvin yhdennäköiset,\nprofessorska vain hiukan nuorempi ja hienompi. Tytöt aikoivat kääntyä\nheidän mukaansa, mutta pyörähtivät pois.\n\n-- Ei, antaa heidän mennä rauhassa! -- Sanokaa, mistä te juttelitte? --\nPojistanne tietysti, eikö niin? -- Mutta minne jäivät papat?\n\n-- Papat jäivät väittelemään ... Snellman ja Snellman -- Saima ja Saima --\nah, mikä vedenpaisumus! Siitä tulee satamaan koko kesän! -- ja mennessään\nkohotti professorska koomillisella liikkeellä olkapäitään.\n\n-- Voi voi, semmoiset mammat, puhui Naimi edelleen heidän mennessään\nkirkolle päin. Nyt se alkaa puhuminen, ja sitä tulee kestämään koko\nkesän. Niin pian kuin on vähänkin aikaa, istuutuvat he johonkin ja\nkertovat. Äiti kertoo kaikki pienimmätkin puuhansa syksystä kevääseen,\nja täti esittää kaikki, mitä hänelle ja sukulaisille ja tuttaville\nHelsingissä on tapahtunut. Se on hauskaa, sillä siten saamme me talven\nkuluessa taas kuulla kaiken sen äidiltä. Niin yhdennäköisiä, mutta\nkuitenkin niin erilaisia! Äiti tuollainen mukava maalaisruustinna, täti\nHelsingin hienoimpia rouvia. Mutta vielä erilaisempia olemme me\nserkukset, pojat ja Thure ja me tytöt ja Anette. Ne osaavat niin hyvin\nolla ja esiintyä, eivät sano yhtä ainoata sopimatonta sanaa, eivät\nkoskaan innostu eivätkä kiivastu -- minulla on niin paha luonto --\n\n-- Teilläkö paha luonto?\n\n-- Minulla juuri, minä en -- ah, katsokaa!\n\nHe olivat kohoavaa maantietä myöten, jonka kahden puolen oli pappilan\nhevoshaka, tulleet kirkolle. Siitä oli näköala yli pappilan taitteisen\nkaton, yli tyvenen suvannon, yli laamannin niemen ja sen päässä olevan\nvanhan keltaisen herraskartanon ja sitten kauas yli kimmeltävän\nvesistön etäisiin etelän viljeltyihin vaaroihin. Muut olivat jääneet\njonnekin jälemmä Naimista, Kaarinasta ja Anterosta. Tytöt istuutuivat\nkirkon rappusille, jonka ruskeanharmaata seinää ja pieniä\nkaikenkiiltäviä ikkunoita mailleen menevä aurinko kultasi.\n\n-- Mitä sanotte? kysyi Naimi. Minusta ei ole muu Suomi mitään tämän\nrinnalla. Kun ne puhuivat isänmaasta ja sen kauneudesta ja sille\nmaljoja esittivät, niin ajattelin minä aina tätä ja join hiljaa,\nkenellekään mitään hiiskumatta, tämän näköalan maljan. Ne kun\nnäyttelivät ja kehuivat ja huudahtelivat -- siellä Punkaharjulla ja\nSavonlinnassa ja Puijolla -- niin, kaunistahan se oli minustakin, mutta\nminä olin kuin salakihloissa tämän kanssa -- en minä osaa sitä suurta\nSuomea, sitä koko Suomea -- osaatteko te?\n\n-- Minulla ei ole mitään paikkaa, mihin olisin erityisesti kiintynyt.\nOlen elänyt siellä täällä, milloin Uudellamaalla, milloin Hämeessä,\nmilloin saaristossa meren rannalla. Mutta kuitenkin tuntuu minusta nyt\nsiltä kuin olisin vihdoinkin löytänyt Suomen, ikäänkuin kehyksiinsä\npantuna tauluna, jonka voin itselleni yhdellä silmäyksellä omistaa ja\njohon voin aivan erityisesti rakastua.\n\n-- Mikä paikka se on? kysyi Kaarina.\n\n-- Se on näköala Rajavaaralta.\n\n-- Elkää sitä, se on niin liian suurenmoinen, niin kaukainen, se\nikäänkuin ei mahdu minun syliini, puhui Naimi.\n\n-- Ehkä on herra Hagmanilla avarampi syli kuin sinulla, Naimi, virkkoi\nKaarina.\n\n-- Niin, mutta omistakaa kuitenkin tekin tämä tästä kirkon rappusilta.\n\n-- En mitään haluaisi mieluummin, mutta tämähän on jo teidän...\n\n-- Ei se mitään ... saavat sitä muutkin ihailla ja rakastaa.\n\n-- Pidetään tätä siis yhteisenä, sanoi Antero.\n\n-- Niin pidetään! -- Hän nousi ylös ja pyörähti iloisesti kantapäillään. --\nKuka tuolta tulee?\n\n-- Helander, sanoi Kaarina.\n\n-- Kuule, Kaarina, millaiset hänen ja isän välit nyt ovat?\n\n-- Eivät he enää väittele, mutta kireät ne on. Helander puhuu vain\nkirkossa, joka on aina täysi, kun hän saarnaa, ja melkein tyhjä, kun\nisä puhuu.\n\n-- Tiedätkö, että minä näin hänestä usein unta Helsingissä, ja ne hänen\ntuimat ja samalla surulliset ja haaveelliset silmänsä seurasivat minua\nsiellä pitkät ajat. Kun me siellä tanssimme ja iloitsimme, niin tapasin\nminä tuon tuostakin itseni ajattelemasta, että mitähän hän sanoisi\ntästä kaikesta. Mitä olisi minun tarvinnut siitä välittää, mutta usein\nse häiritsi iloani.\n\n-- Isästä oli jotenkin sopimatonta se, mitä hän sanoi sinulle Helsinkiin\nlähtiessäsi, sanoi Kaarina.\n\n-- \"Etsikää ainoastaan Jumalan valtakuntaa ja pyytäkää hänen\nvanhurskauttaan.\" -- \"Itsekutakin uskonsa auttakoon\", sanoin minä\nsiihen. -- \"Hakekaa ja te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan\",\nvastasi hän.\n\n-- Isä sanoi hänelle: \"Elkää huolehtiko lapsistani, heidän autuudestaan\npidän minä itse huolen.\" -- \"Oletteko varma, että sen voitte?\" -- \"Olen\",\nsanoi isä. Sen jälkeen he eivät ole niistä asioista sanaa vaihtaneet,\nmutta kohta seuraavana sunnuntaina hän saarnasi siitä, että suruttomain\nlapsia ei saa jättää vanhempainsa varaan. -- Ollaan menevinämme\nhautausmaalle.\n\n-- Ei, minä tahdon puhua hänen kanssaan.\n\nHeidän kohdalleen tullen aikoi Helander mennä ohitse, mutta kun Naimi\ntervehti häntä ystävällisesti ja hän lakkiansa nostaessaan pudotti\nkeppinsä, pysähtyi hän.\n\n-- Kuinka Maria voi? kysyi Naimi.\n\n-- Kiitos, kyllä hän voi hyvin.\n\n-- Entä pojat, kuinka ne voivat?\n\n-- Hyvin ne voivat nekin.\n\n-- Sinä et tiedä, Naimi, että pikku Martti on kuollut, huomautti\nKaarina.\n\n-- Kuollut? Siitä ette ole mitään kirjoittaneet?\n\n-- Et olisi ehtinyt saada kirjettä.\n\n-- Niin, mitäs niistä nyt kaikista kirjoittamaan, sanoi Helander.\n\nSyntyi äänettömyys heidän seisoessaan sakastin perässä.\n\n-- Naimilla oli hauska pääkaupungissa? virkkoi Helander häntä yhä\ntarkastaen.\n\n-- Oli niinkin. -- Naimi koetti kestää katsetta ja voittaa sen. -- Oli\nniinkin, hyvin hauska. Siellä sai kuulla niin paljon hyvää ja kaunista.\n\n-- Hyvää ja kaunista, kertoi Helander merkitsevällä painolla.\n\n-- Niin, tarkoitan semmoista, joka ylentää mieltä ja antaa uutta\nsisältöä elämälle.\n\nSe oli nyt Naimista tyhmää ja sopimatonta, mutta hän ei osannut\nmuutakaan.\n\n-- Tai toisin sanoen \"uudestisynnyttää\" -- niinkuin setä sanoi.\n\n-- Niin, tavallaan kyllä -- mutta ei pappa tarkoittanut sitä niin kuin te\ntahdotte selittää ... enkä minäkään sitä.\n\n-- Jaa, niin, ei kai, ei suinkaan ... mutta onko uskonsa auttanut\nNaimia?\n\n-- Onhan se, kyllä kai.\n\nHautausmaan portti narahti samassa ja keskeytti heidät. Sieltä tuli\nnuorenpuoleinen nainen, jolla oli huivi päässä ja joka oli puettu\nkörttipukuun.\n\n-- Rouva Helander, esitti Kaarina hänet Anterolle.\n\n-- Naimikin on palannut, sanoi rouva Helander hiljaisella, tasaisella\näänellä. -- Lähdin vain vähän sinua vastaan, kun tiesin sinun tulevan, --\nvirkkoi hän sitten miehelleen, vetäytyen tämän suojaan niinkuin jotakin\npakoon.\n\nSyntyi taaskin kiusallinen tila, kun ei tiedetty, erotako ja mitä\nsanoa.\n\n-- Niin, täytyy mennä, -- sanoi Helander vihdoinkin.\n\n-- Eikö Maria tule koskaan meillä käymään? koetti Kaarina sanoa niin\nystävällisesti kuin suinkin.\n\n-- Kaarina on hyvä ja sanoo terveisiä Hannalle, vastasi siihen apulaisen\nrouva; ja niin pääsivät he eroamaan.\n\n-- Näitkö, Naimi, minkä moittivan ja tutkivan katseen Maria loi meidän\npukuihimme, kuiskasi Kaarina heidän käännyttyään kotiin päin. --\n\n-- Kuinka on Hanna saanut sen armon hänen silmissään, että hän lähettää\nhänelle terveisiä?\n\n-- Tiedätkö, Hanna on muuttunut niin merkilliseksi tänä keväänä,\nsill'aikaa.\n\n-- Tuolta tulee Lauri! huudahti Naimi.\n\nHe pysähtyivät siihen kirkon rappujen eteen kertomaan Laurille\nkohtauksestaan Helanderin kanssa: mitä Helander oli sanonut Naimille ja\nmitä Naimi hänelle.\n\n-- Lauri! Minun tekisi mieleni yht'äkkiä tanssia! On, niinkuin en saisi\nmuuten pudistetuksi jotain päältäni, joka painaa.\n\n-- Jos et ole muuta vailla! -- ja Lauri tarttui Naimia vyötäisiin.\n\n-- Ei, ei, ei nyt, huomenna juhannuskokolla!\n\n-- Lauri, et saa tässä kirkonmäellä!\n\n-- Joko sinustakin, Kaarina, on tullut pietisti! Tra-la-laa! --\ntra-la-laa!\n\n-- Lauri, päästä!\n\nMutta Lauri vei sisartaan valssin tahdissa ja keikautti hänet Anteron\nja Kaarinan nauraessa -- hiukan väkinäisesti nauraessa -- kirkon\nrappusille.\n\nVasta silloin he huomasivat, että Helander ja hänen rouvansa olivat\nkääntyneet jälelleen katsomaan ja nähneet kaiken.\n\n-- Voi, voi, päivitteli Kaarina. Nyt saamme kuulla kunniamme.\n\n-- Äsh! -- Ei se mitään!\n\n\n\n\n5.\n\n\nOdotellessaan nuoria, jotka illallisen jälkeen vielä olivat menneet\nsoutelemaan järvelle, mistä heidän laulunsa tyynenä iltana tuon\ntuostakin kajahti, istuivat ruustinna ja hänen sisarensa\njärvenpuoleisella parvekkeella jatkaen juttelujaan. Molemmat he olivat\nsitä ennen käyneet saattamassa miehensä makuulle.\n\n-- Niin no, ja kuinka se sitten oli? kysyi professorska.\n\n-- Kaikki oli valmiina, me kudoimme ja ompelimme lakanoita ja peitteitä\nja pinosimme tyynyjä tyynyjen päälle, Hanna itse ensimmäisenä. Häät\nolivat jo määrätyt, täksi kesäksi, niinkuin juhannukseksi,\nylihuomeneksi, mutta onneksi ei oltu vielä kuulutusta otettu. Hän\nkirjoitteli kyllä yhä harvemmin ja yhä harvemmin, ja Hanna oli usein\nvielä totisempi kuin hän yleensä on, mutta emmehän me nyt osanneet sitä\naavistaa. Viimein lakkasivat kirjeet kokonaan tulemasta, kunnes lopulta\ntuli sormus takaisin.\n\n-- Ja mikä oli syynä siihen?\n\n-- Hän on tullut \"herätetyksi\", hän on huomannut, että koska Hanna on\n\"suruton\", eivät he enää voi sopia toisilleen. Semmoista jotain on hän\nkirjoittanut, mutta ei Hanna koskaan ole näyttänyt sitä kirjettä. Minä\nluulen, että sukulaiset ja ystävät ne ovat sen niin toimittaneet. Se\nolisi ollut _misalliance_ -- voitko ajatella!\n\nProfessorska heilutti vain päätään kahakäteen, se oli jotain niin\nkauheaa, niin käsittämätöntä ... _mon Dieu, mon Dieu!_\n\n-- Pappa ja minä ja koko perhe olemme sen joukon erityisessä\nepäsuosiossa. Meillä tanssitaan, soitetaan, lauletaan, käydään\n\"koreissa\" vaatteissa; papan viattomista peli-illoista laamannin kanssa\non tehty kamala pahe -- ja itse hän täällä, se samainen, apulaisena\nollessaan otti kaikkeen siihen osaa -- se on niin, että voisi --\n\n-- Ulkokullaisuutta, teeskentelyä -- uh!\n\n-- En tiedä, en tahtoisi tuomita, mutta kun ajattelen, ettei meidän\nhiljainen, vaatimaton, työtätekevä, kaikkia muita paitsi itseään\najatteleva, uhrautuva Hannamme, jonka luulisi täyttävän kaikki\nkristityn vaimon vaatimukset -- ja ainoastaan sen vuoksi, ettei suostu\nvaihtamaan huivia kaulukseen ja heittämään pois mansetteja --\n\n-- Se on fanatismia! Sitä se on! Jumalani! Että sellainen villitys yhä\nvaan saa jatkua ja myrkyttää mieliä!\n\n-- Sitä on jo Helsingissäkin, yliopistossakin. -- Mutta niin sääli kuin\nminun onkin hänen onnettomuuttaan, on minusta kuitenkin onni, ettei hän\njoutunut siihen sinisenharmaaseen laumaan. Semmoinen kunnon tyttö kuin\nhän voi saada miehen millaisen tahansa, minä vien hänet mukanani\nHelsinkiin.\n\n-- Ei hän sinne tulisi.\n\n-- Mutta kuinka hän itse ottaa sen? Miten se on häneen vaikuttanut?\n\nRuustinna katsoi sisartaan pitkästi silmiin ja virkkoi sitten hitaasti:\n\n-- En ole siitä vielä kenenkään kanssa puhunut -- en papankaan -- mutta minä\npelkään, että hän itsekin on tulemassa pietistiksi.\n\n-- Mitä sanot sinä, Selma?\n\n-- Olen tavannut hänet lukemasta niitä niiden mustakantisia kirjoja ...\nja sitten hän on alkanut seurustella Helanderissa, vaikkei Maria\nkoskaan tule meille käymään.\n\n-- Sinun pitää kieltää se! huudahti professorska.\n\n-- Kuinka voisin sen tehdä?\n\n-- Sinä olet hänen äitinsä, ja se on sinun velvollisuutesi.\n\n-- Se on niin arka asia, en ole tahtonut siitä vielä edes puhua.\n\n-- Jos et sinä puhu, niin puhun minä!\n\n-- Elä tee sitä, Lisette, elä ainakaan vielä! Minä luulen, että on paras\nolla sitä huomaamatta. Ehkä se menee ohi, kun te kaikki nyt olette\ntäällä. Minusta näyttää, että hän teitä odottaessaan on käynyt\nvaloisammaksi. Robert voi ehkä kaikista parhaiten häneen vaikuttaa.\nKyllä on ollut vaikea tämä asia.\n\n-- Selma-parka, sinulla on ollut paljon huolia. -- No, ja kuinka on Oton\nlaita?\n\n-- Hän on nyt tuottanut meille verrattain vähemmän huolia kuin ennen.\nHän asuu nyt siellä maatilallaan, jonka pappa hänelle vihdoin osti. Ei\nse käynyt täällä, vaikka pappa koetti pitää häntä pehtorinaan. Olemme\nkuulleet, että hän silloin tällöin markkinamatkoillaan on mellastellut,\nmutta selvänä hän on lauhkea ja hyväluontoinen; minä luulen kuitenkin,\nettä kun hän on saanut jotain omaa -- pappaa ei tahtonut mitenkään saada\nosoittamaan hänelle sitä luottamusta; mutta hän ei ole ollenkaan\nlahjaton, vaikkei menestynytkään koulussa. Kun hän vain löytäisi jonkun\nhyvän, sopivan tytön... Mutta kaikista eniten huolettaa minua Lauri,\njos nyt tässä sinulle kaikki huoleni kerron.\n\n-- Mikä hänen on?\n\n-- Sinä tiedät, se Hedda, jonka otimme orpona ja joka on ollut meillä\nkymmenvuotisesta saakka.\n\n-- Se sisäpiika.\n\n-- Niin, nyt olemme lähettäneet hänet pois.\n\n-- Ei suinkaan --?\n\n-- Ei, ei, ei siinä mitään semmoista, mutta kaikesta, mitä olen saanut\nselville Heddalta, tai oikeastaan siitä, mitä hän itse on kylässä\nkertonut, on Lauri luvannut naida hänet, sitten kun joutuu valmiiksi.\n\n-- Onko poika aivan järjiltään!\n\n-- Sanos muuta! Laurin puolelta se on nyt tietysti vain romanttinen\npäähänpisto, tyttö on kaunis ja kaikin puolin hyvä tyttö, ja Kaarina ja\nHanna ovat häntä opettaneet kirjoittamaankin ja muuhun semmoiseen.\n\n-- Mutta hänhän on talonpoikaistyttö -- tavallinen piika. --\n\n-- Senpä vuoksi minä en voinutkaan ottaa vastuulleni sitä, etten tekisi\nmitään asian estämiseksi, ja kun ei Lauri ole minulle mitään puhunut,\nniin lähetin minä hänet kesän ajaksi pois...\n\n-- Tietysti, siinä teit aivan oikein.\n\n-- Mutta nyt minä kuitenkin pelkään, että olen ehkä tehnyt tyhmästi ja\nettä juuri se voi olla onnettomuudeksi ja että Lauri, joka on niin\nkiivas ja intohimoinen ... ehkä olisi sittenkin ollut viisainta pitää\nheitä täällä silmällä...\n\n-- Ei, ei, kyllä minä olen vakuutettu siitä, että olet tehnyt viisaimmin\njuuri näin. Minä luulen sitäpaitsi ... olen ollut näkevinäni jotain...\n\n-- Mitä, sano?\n\n-- No niin, sama se ... nuoret unohtavat pian -- löytävät uusia ihanteita\n-- _enfin!_\n\n-- Luuletko? Mutta jos hän tulee ja vaatii minua ilmaisemaan, missä\nHedda on ja miksi hänet on lähetetty pois?\n\n-- Minä luulen, ettei hän tule.\n\n-- Nämä ovat niin vaikeita asioita -- eihän meidän nuoruudessamme ollut\nnäin, kaikki meni niin tasaisesti ja taitavasti: joka kosi, se nai,\njoka nai, se otti vertaisensa. Ei mitään semmoisia ideaaleja ja\nhaaveita!\n\n-- Apropos ideaaleja ja haaveita, tiedätkö mihin Snellman kehoitti\nRobertia ryhtymään? Lähtemään Lappiin tai Venäjän Karjalaan!\n\n-- Herra Jumala, ja mitä sinne?\n\n-- Joitain \"suomalaisia tutkimuksia\". Ei isänmaata muka palvella\nkosmopoliittisilla opinnoilla ja tutkimuksilla \"ins blaue hinein\", vaan\nkansallisilla, suomalaisilla -- à la Castrén, à la Lönnrot! -- en minä\ntiedä...\n\n-- No, mutta kuinka hän luulee, että Robertin terveys voisi sietää\nsemmoisia matkoja! Lappiin?\n\n-- Elä nyt tule niin levottomaksi, rakas Selma. Ei Robert ole niin\ntyhmä, että lakkaisi pyrkimästä dosentuuriin, jota varten hän on jo\nkuin itsestään määrätty.\n\n-- Se Snellman, se Snellman, huokasi ruustinna.\n\n-- Se on nyt vain sitä, että tätä isänmaata ei muka voida palvella\nmuulla kuin semmoisella jollain erinomaisella, jollain suurella tavalla\n... ymmärrätkö, on nyt olemassa sellainen henki, sellainen suunta,\nsellainen muoti. Muotia se on. Se on kaikki sen Saiman syy. Ah! -- eihän\nsiellä kohta kuule muusta puhuttavan, ei muusta väiteltävän. Till lust\noch leda! Thure ei kuitenkaan toki, Jumalan kiitos, ole vielä siihen\nmyllyyn joutunut.\n\n-- Mutta aikooko hän todellakin Venäjälle?\n\n-- Ei mitään ole vielä päätetty. Eikähän hän vielä, ole suorittanut\ntutkintojakaan. Mutta hänen ylhäisyytensä, jolle Hartmanilla oli onni\nesitellä hänet, antoi viittauksia, että hän kernaasti antaisi\nsuosituksensa -- ja miksei sitä käyttää!\n\n-- Hänestä tulee varmaankin kerran vielä senaattori.\n\n-- Mitäs nyt siitä vielä voi sanoa, mutta kyllä minä luulen minäkin,\nettä hän vielä voi mennä pitkälle.\n\n-- On hauska nähdä lastensa onnistuvan, ei mikään ilo ole maailmassa\nniin suuri kuin se! -- Ja pudistaen pois huolensa ja antautuen valoisan\nluontonsa valtaan virkkoi ruustinna vielä iloisesti ja luottavasti: --\nKyllä kaikki vielä -- ja ehkä me saamme sen ilonmaljan juodakin pohjaan\nsaakka: että vuosien päästä vielä näin istumme täällä, me molemmat\nvanhat, ja lastemme lapset telmivät ja leikkivät ympärillämme, niinkuin\nmeidänkin kotonamme ennen.\n\n-- Niin juuri -- tuolta sinulle vastataan, Selma!\n\nMutta hetken kuluttua, jolloin he katselivat niemen takaa ilmaantunutta\nkahta venettä ja kuuntelivat laulua, joka niistä airojen levähtäessä\nsoi, virkkoi taas ruustinna, kun laulu oli loppunut:\n\n-- Niin, niin -- ja sittenkin -- kumminkin --\n\n-- No, ja mitä nyt taas? kysyi sisar toruen.\n\n-- Että sittenkin voi tulla joku mullistus, joku onnettomuus, ei\nsieltäpäin, mistä sitä milloinkin odotamme, vaan jostain aivan\ntoisaalta, jostain, jota emme voineet varoa.\n\n-- No, nyt en minä enää viitsi sinua kuunnella -- en totta tosiaan!\n\nRuustinna olikin vain sanonut sen saadakseen vahvistusta ja luottamusta\nsisareltaan, johon hän uskoi ja jota hän ihaili itseänsä\nvoimakkaampana, etevämpänä ja ymmärtäväisempänä.\n\nHe laskeutuivat rantaan nuoria vastaan, nähdäkseen heidän iloaan ja\nnauttiakseen heidän laulustaan. Tytöt olivat panneet päähänsä poikain\nlakit ja seppelöineet heidän päänsä ruohoilla ja kukkasilla. Naimilla\noli Laurin lakki, se oli vajonnut syvälle, korvia myöten hänen päähänsä\nja antoi aihetta nauruun ja pilaan, yhtä vilpittömään kuin Anteron\nkukkaspäähine, josta hänen tietämättään pisti ylös tuuhea pensas\npunaista tukkaa. Kaarinalla oli äidin iloksi punainen huivi hartioilla,\nja hänen tummia kasvojaan valaisi herttainen hymy. Hannakin oli mukana,\nja hänen poskilleen oli kohonnut hienoinen puna.\n\n-- Ehkä hän unohtaa, ehkä kaikki käy hyvin, ajatteli ruustinna.\n\nPuutarhan keskellä oli sen teitten risteyksessä pyörylä. Nuoret\nodottivat siinä rannasta hiljalleen tulevia äitejä ja tekivät yht'äkkiä\npiirin heidän ympärilleen ja tanssivat ja lauloivat, sill'aikaa kun\ntoiset heitä pyörittivät.\n\n-- Lapset, lapset, elkää niin kovaa, papat voivat herätä!\n\n-- Ovat jo heränneet! -- ja vieraskamarin ja rovastin makuuhuoneen\nikkunasta pilkisti uutimien takaa kaksi kaljua päätä tyytyväisinä\nnyökäten alas puutarhaan.\n\nKun ruustinna muiden levolle mentyä vielä järjesteli jotain\nruokasalissa Hannan kanssa, virkkoi tämä:\n\n-- Lauri kysyi Heddaa?\n\n-- Mitä sanoit? Kai sanoit, että hän itse oli tahtonut lähteä?\n\n-- Minä en voinut valehdella, sanoin, että hänet oli lähetetty.\n\n-- Sanoitko myöskin minne?\n\n-- Ei hän sitä kysynytkään.\n\nÄiti näki tyttärensä kasvoista, ettei hän ollut mitään unohtanut; ja\nymmärsi, ettei puna hänen poskillaan ollut ilon punaa.\n\n\n\n\n6.\n\n\nKun Antero illalla myöhään palasi pirttiin, heitti hän lakin päästään\npöydälle menemään, riisti takin yltään ja viskasi sen vuoteelleen,\nojensi kätensä orsia kohti ja huudahti: \"Oi autuutta, oi onnea! Oi\nihanuutta ihmisten, oi!\"\n\n-- Mikä runo se on? Onko se oma tekemäsi? kuului Riston ääni vuoteen\nylikerrasta, jossa hän vielä valvoi tyytyväisenä iltapiippuaan\npoltellen.\n\n-- Ei se mikään runo ole!\n\n-- Mutta siitä ehkä voisi tulla?\n\n-- Ei tiedä mitään, mitä tässä maailmassa voi olla ja mitä tulla!\n\n-- Missä olitte näin kauan?\n\n-- Siellä vain istuttiin.\n\n-- Ketä sinä meinaat, sitä Naimiako vai sitäkö toista, Kaarinaa?\n\nVaikkei Antero oikeastaan ollutkaan sillä tuulella, vaikka hän\nmieluummin olisi ollut yksin, miettiäkseen, mitä oli tapahtunut, mitä\nhän oli nähnyt ja tuntenut, kootakseen saamiaan vaikutelmia,\nmuistellakseen uudelleen kaikkea, mitä Naimi oli sanonut hänelle ja\nmitä hän Naimille, yhtyi hän kuitenkin pilaan.\n\n-- Sinä meinaat sitä Anettea, mutta Lauri hänet kuitenkin vie.\n\n-- Elä! Mistä sen tiedät? Lasket leikkiä! Anette on helkkarin hieno\ntyttö, kasvatettu Tukholmassa instituutissa ja puhuu ranskaa kuin\nruotsia.\n\n-- Mutta ei sanaakaan suomea.\n\n-- Sinun tyttösi ovat maalaismamsseleita hänen rinnallaan, koko perhe on\nerittäin hieno ja ylhäinen.\n\n-- Mitä sinä niin hienolla tytöllä ja ylhäisellä perheellä, demokraatti?\n\n-- Sinä olet haaveilija, joka et koskaan näe asioita niiden oikeassa\nreaalisessa valossa, sanoi Risto ja pani hiukan pettyneenä Anteron\nvälinpitämättömyydestä pois piippunsa.\n\n-- Enkä tahdokaan nähdä! puhui Antero toisesta päästä tupaa, heitellen\nvaatteitaan sinne tänne ja niitä sitten taas keräten. -- Tahdon aina\nhaaveilla, aina nähdä kaunista ja ihanaa, tahdon aina --!\n\n-- Aina minä sen Laurin laudalta lyön! Etkö luule?\n\n-- Lyö vaan! lyö vaan!\n\n-- Jos _sinä_ luulet saavasi sen Naimin, niin erehdyt, sillä se on jo\ntoisen, sanoi Risto kostaakseen ja kääntyi sitten seinään päin vetäen\npeitteen korvilleen.\n\nAntero valvoi vielä kauan, käyskeli edestakaisin tuvan lattialla,\nistahti milloin sinne, milloin tänne, tempasi kanteleen seinältä,\nnäppäili sitä, asetti sen taas takaisin naulaan, hyräili, huoahteli. Ei\nmilloinkaan ollut elämä tuntunut hänestä niin ihanalta, niin\ntäyteläiseltä, hän itse niin voimakkaalta ja varmalta!... Minun täytyy\nansaita hänet, minä voin sen tehdä. Minä voin tehdä minkä suurtyön\ntahansa hänet voittaakseni! Ei kukaan maailmassa voi ymmärtää minua\nniinkuin minä häntä ja hän minua! Joka niinkuin hän voisi jakaa iloni\nja suruni! Minusta voisi tulla sankari, suuri mies, minä voisin\npelastaa maani ja kansani, jos hän olisi kanssani! Valkyriani!\nRunottareni! Beatriceni! Laurani! Millainen ymmärtäväinen osanotto\nsäteili hänen silmistään! Hän soittaa kannelta! Minä laulaisin uuden\nlaulun isänmaalle, uuden suomalaisen sävelen soinnuttaisin -- \"ma\nlaulaisin, hän mua säesteleis'!\" --  -- Suurta, jaloa, jumalallista\nuhrautua aatteen vuoksi, tehdä _kaikki_ kansansa hyväksi -- hänen\nkanssaan!\n\n-- Mutta jos hän jo rakastaa toista?\n\n-- Risto, mitä sinä tarkoitat --? mutta Risto jo nukkui. -- Ei! -- ei hän\nsilloin olisi puhunut minulle, niinkuin puhui, ei katsonut minuun,\nniinkuin katsoi, ei hymyillyt minulle, niinkuin hymyili. Mutta vaikkei\nhän olisikaan oleva omani, minä rakastaisin häntä sittenkin, sitä\nmuistoa, mikä hän olisi oleva minulle, sitä kuvaa, minkä hän olisi\nmieleeni jättävä. Rakastaisin häntä siksi, etten voisi rakastaa ketään\nmuuta niinkuin häntä! Niinkuin Beatricea Dante! Minä runoilisin\nhänestä, tekisin tunteistani taivaan ja sinne hänet sijoittaisin...\n\nKolkutettiin hiljaa ovelle, joka raottautui, ja pieni kätönen piti\nsiinä puhtaita liinoja.\n\n-- Unohtuivat -- olkaa hyvä -- anteeksi! Antero otti ne, ja käsi katosi, ja\novi painui kiinni.\n\nKuka se oli? Oliko se hän? Se oli kuin hänen äänensä ja kätensä. Mutta\nikkunasta näki hän, että se oli Kaarina, joka kulki pihan yli puhtaita\nliinoja käsivarrella. Miksi ei se ollut hän?\n\nHän koetti ummistaa silmänsä ja nukkua, mutta ei saanut unta; sillä\nmielikuvitus alkoi rakentaa runoa, häilyä epämääräisten sointujen\nsiivillä, kummutella esiin kuvia, hajanaisia väliin, väliin toisiinsa\nyhtyviä niinkuin pilvet taivaalla,\n\n     -- Kuinka minä maani löysin,\n    kuinka kansani tapasin?\n    Kuljin eksyen ikäni,\n    haeskellen harhaelin,\n    ei isoa, ei emoa\n    eikä kullaista kotoa,\n    oman orren armautta,\n    oman lemmen lempeyttä.\n\nJa sitten hän mietti sitä näin:\n\n     -- Lähdin lempeä hakuhun,\n    etsimähän armautta\n    Näin siellä neidon nuoren,\n    tuhansista immen tunsin,\n    etähältä etsittyni,\n    kaukahalta kaivattuni.\n    Pois katosi, loitoll' lensi.\n\nMutta hän lähti sitä etsimään,\n\n    kulki soita, kulki maita,\n    astui auhtoja ahoja,\n    taival pitkä ja tukala,\n    mieli masea, matala --\n\neikä hän uskonut häntä enää ikinä löytävänsä, kun\n\n    päivänä muutamana,\n    aamuna erähänä\n    seisoi laella laajan vaaran,\n    näki kirkon kimmeltävän,\n    lähti luokse astumahan,\n    tuli koskelle kovalle,\n    syöksyi laineiden selälle,\n    valtahan on vaahtopäiden.\n\nJa sitten, jotenkuten -- miten tahansa -- hän ei ollut oikein selvillä\nmiten, mutta sieltä hän sen löysi.\n\n    Tarttui tyttöni kätehen,\n    toi mun temppelin etehen,\n    veti impi vierellensä,\n\nja osoitti maata ja vettä ja virkkoi:\n\n     -- Siinä maasi, siinä kansas,\n    siinä kotosi korea,\n    siinä lehto lemmittysi,\n    siinä Suomesi sorea --\n    siinkin olkohon iäti!\n     --  --  --\n    Ja kaukana siintävät välkkyvät veet,\n    Ja rannat ja ahtehet, harjanteet.\n     --  --  --\n    Täällä taisteli isät suuret!\n    Tääll' on mun sydämeni juuret,\n    täällä löysin ma kansani, maani\n     --  --  --\n    Helkkyvi laulu, ja kannel soi...\n\nJa siihen nukkui Antero.\n\n\n\n\n7.\n\n\nKun Antero aamulla heräsi ja alkoi pukeutua, kuuli hän hiiviskeleviä\naskeleita tuvan seinän takaa ja jotain rapinaa karsinalasin alta, ja\nruutuun kohosi valkoinen pää ja sitten punakat pojankasvot pyöreine\ntutkivine silmineen. Yht'äkkiä pudottautui se alas, ja ikkunan alta\nkuului supatusta.\n\n-- Toinen on jo ylhäällä, mutta toinen vielä nukkuu.\n\n-- Kysy siltä, eikö se tule mukaan...\n\n-- En minä, kysy sinä.\n\nAntero meni ikkunaan ja näki rovastin pienten poikain seisovan\nseinämällä.\n\n-- Kyllä minä tulen, kun vaan sanotte minne.\n\nMutta silloin puhalsivat pojat juoksuun ja ovelle mennen näki hän\nleiskuvia liinatukkia ja paljaita sääriä vilistävän pihan yli rantaan\npäin. Rovastin kamarin nurkkaan tultuaan painautuivat ne seinää vasten,\nhiipivät siinä hiljaa ikkunain alitse ja katosivat talon taa. Hän lähti\njälkeen ja näki ikkunan ohi kulkien rovastin, otsa rypyssä ja hyvin\nhuolestuneen näköisenä, istuvan pöytänsä ääressä paitahihasillaan\nkirjoittamassa.\n\nRantaan tultuaan hän tapasi pikkupojat työntämässä vesille suurinta\nvenettä.\n\n-- Minne te menette?\n\n-- Juhannuskoivuja noutamaan, eikö setä tulisi mukaan? -- Istukaa te vain\nperään, niin me kyllä soudamme.\n\nHeitä oli viisi poikaa, kaksi kokkatuhdolla ja kaksi perätuhdolla ja\npienin poika kokkakaarella käppyrässä. Soutajat kiskoivat puoleksi\nseisoaltaan isoja airoja niin että vesi kuohui.\n\n-- Elkäähän niin kauheasti, kyllä teistä tulee miehiä vähemmälläkin.\n\n-- Kyllä me jaksetaan.\n\nHän sai tietää heidän nimensä: suurin, joka souti kokassa oikealla\nairolla, oli Antti.\n\n-- Ka, Anttihan minäkin.\n\nSe poikia nauratti.\n\nAntin vierustoveri oli Matti, renkipoika -- tuo, joka tuolla\nkokkakaarella kakotti, oli Ville, ja nämä tässä perätuhdolla -- Kalle ja\nNuutti. Ville oli Maija-Kaisa Kettusen ja Heikki Haveris-vainaan; sen\näiti oli pappilassa työssä.\n\nJoko ovat olleet koulussa?\n\nEivät ole, mutta Antti aikoo ensi syksynä mennä.\n\n-- Menevätkö Knuutti ja Villekin?\n\nEivät, he lukevat vielä kotona.\n\n-- Kenen johdolla?\n\n-- Setä Jaakon. -- Kuka hän on? -- Setä Jaakko se on. -- Missä on setä\nJaakko? -- Valamossa se aina on kesällä. -- Laatokanko? -- Ei Laatokan, vaan\nKorpijärven. -- Onko sielläkin Valamo? Mitä hän siellä tekee? -- Ka, kalaa\npyytää? -- Eikö voisi täällä pyytää? -- Parempi toki olisikin, jos täällä,\nmutta se ei rupea täällä olemaan! -- Miksi ei? -- Kuka hänen tietää, se on\nsemmoinen. Elkää meloko, setä, uittakaa vain siimaa!\n\nAntero uitti siimaa, asettui selkäkenoon ja nosti jalkansa veneen\nlaidalle. -- Sepä oli soma setä!...\n\n-- Jos minä tulisin teidän opettajaksi?\n\n-- Tulkaa vaan!\n\n-- Vaan jos tukistaisin?\n\n-- Tukistaa se Jaakko-setäkin!\n\n-- Vai tukistaa. -- Mikä tuo talo on?\n\nOli soudettu suvannon yli ja jouduttu virtaan, joka sen jatkona vei\nniemen ohi toiseen suvantoon, pienoiseen järveen. Niemessä oli vanha\nkaunis talo, taitekattoinen niinkuin pappilakin, valkoiseksi maalattu,\nSuunnattoman suurten koivujen keskessä. Rakennuksen ja rannan välissä\noli puutarha suorine käytävineen ja huvimajoineen.\n\n-- Kuka on tuo vanha herra tuolla?\n\n-- Se on setä Karppelaan. Se ei muuta tee kuin kesäkauden kukkiaan\nhoitaa.\n\n-- Kukka-Kalle.\n\n-- Ville! -- Elkää siihen sillan arkkuun.\n\n-- Mikä sillan arkku siinä on?\n\n-- Vanhan sillan.\n\nVanhin pojista kertoi, että tässä ennen vanhaan oli ollut silta, jonka\nRuotsin sotaväki oli hävittänyt, ettei venäläinen pääsisi yli; silloin\nniiden kenraali oli ajanut väkensä virtaan sillaksi, mutta niitä hukkui\nsiihen tuhat miestä, eivätkä ne päässeet yli, vaan oli kaatunut itse\nkenraalikin, jonka kanuunankuula oli katkaissut keskeltä kahtia.\n\n-- Sen oli pappilan pihalla samana aamuna korppi kolmesti pään päällitse\nlentänyt.\n\nTultiin pienen saaren rantaan. Se oli matala suvantosaari, osaksi vielä\nkevättulvan alla, niin että vene voi laskea metsään puiden väliin.\nKoivut kaadettiin suoraan veneeseen, niitä pystytettiin kokkaan ja\nperään ja asetettiin keskelle venettä niin paljon kuin niitä siihen\nmahtui. Kun vene työntyi ulos saaresta, oli se niin täynnä, etteivät\npojat mahtuneet siinä soutamaan, vaan Anteron täytyi yksin meloa sitä\neteenpäin. Näytti siltä kuin olisi pala saarta irtautunut ja alkanut\nitsestään nousta vastavirtaan. Kotirantaan tultua otti kukin pojista\nkoivunsa, Antero myös, ja nyt oli kuin olisivat puut omin jaloin pihaan\nnousseet.\n\n-- He-eerra! kuuli Antero Naimin äänen huudahtavan, ja kun hän heitti\nkoivut olaitaan maahan, näki hän hänen käsiään yhteen lyöden seisovan\nedessään, yllään kotikutoinen pumpulihame, vyöllään valkoinen esiliina\nja tukka kahtena pitkänä palmikkona.\n\n-- Pian, tehdään lehtimaja tähän, ennenkuin muut tulevat! -- ja sill'aikaa\nkun Antero teki rautapikalla reikiä maahan, pystytti hän koivut niihin\npoikain kanssa, siitä yhtä innostuneena kuin hekin. Ja kohta oli\nlehtimaja keskellä pihaa valmis ja siihen kannettuna keinulauta. Ja\nsitten istuivat he siihen kaikki keinumaan ja ilakoimaan, ja kun\nruustinna ilmaantui parvekkeelle, huudettiin hänelle:\n\n-- Katso, mamma, katso, mitä olemme tehneet!\n\n-- Millä ihmeellä te jo olette ehtineet?\n\n-- Maisteri Hagman haki poikain kanssa puut, ja me pystytimme ne\nyhdessä.\n\nMuitakin ilmaantui siihen.\n\n-- Tänne eivät saa tulla istumaan muut kuin herra Hagman ja pikkupojat\nja minä. Tämä on meidän! Te ette, unikeot, ole viitsineet auttaa!\nPois! -- Ajakaa pois, pojat! -- Semmoisia kaupunkilaisherroja! -- ja Naimi ja\npikkupojat alkoivat taistella lehtolinnansa puolesta, jonka kimppuun\ntoiset kävivät ja toiset sitä leikkiä nauraen parvekkeelta seurasivat.\nMutta lopulta voittivat puolustajat ja Robert, Lauri ja Risto\nkarkoitettiin, ja Naimi ja Antero pitivät linnan. Robert syytti\nsilmälasiaan, Lauri piippuaan.\n\nKutsuttiin aamiaiselle; kaikki muut saapuivat paitsi rovasti.\n\n-- Eikö Olai tule? kysyi professorska.\n\n-- Pappa söi jo, hän valmistaa saarnaansa.\n\nKaikki tiesivät, että se oli tärkeä ja juhlallinen toimitus, kun ukko\nrovasti saarnaansa valmisti. Hän saarnasi harvoin, ainoastaan\nsuurimpina juhlapyhinä, ja siirsi tämän tehtävänsä kernaasti\napulaiselleen.\n\nHän oli vetänyt ovensa kiinni ja käveli edestakaisin kamarissa, josta\nkuului pitkiä, raskaita askelia. Joskus ne lakkasivat, ja silloin hän\noli istuutunut pöytänsä ääreen, istui siinä liikkumatta, niinkuin\nsaattoi ikkunasta nähdä, nousi taas pois, käveli ja pani piippuunsa,\nilmaantui ikkunaan ja tuijotti eteensä jonnekin, pistihe joskus salissa\ntai teki hajamielisen kierroksen muihinkin huoneisiin, mutta ei\npuhutellut ketään ja palasi niin kamariinsa, vetäen oven kiinni,\nniinkuin ei koskaan enää tulisi sitä avaamaan. Ei kukaan saanut häntä\nhäiritä, ei ketään asiamiehiä päästetty sisään, ulko-ovelta oli avain\npoissa, ja niinkuin olisi jotain tiennyt, makasi Musti käppyrässä\nrappujen edessä odottaen isäntäänsä ja katsahtaen ikkunaan aina, kun\nkuuli askeleita huoneesta, ja liikauttaen häntäänsä, kun näki kasvot\nikkunassa. Kaikista merkeistä huomasi ruustinna, että saarnan\nsepittäminen oli tällä kertaa tavallista vaikeampaa, ja sulki\nruokasalin ovet eteiseen ja saliin, ettei isä kuulisi puhelua ja\nastiain kilinää.\n\n-- Sitten kun Helander tuli tänne, on Olain ollut niin vaikea sepittää\nsaarnojaan, uskoi ruustinna sisarelleen. -- Hän pelkää hänen\narvosteluaan.\n\nProfessori, jota oli odotettu, saapui aamukävelyltään, jonka hän teki\nsäännöllisesti sillalle, sieltä kirkolle, kirkolta kerran vielä\nsillalle ja sieltä takaisin nopeassa, varmassa tahdissa. Oli hyvä tapa,\nmelkein velvollisuus joka aamu tiedustella, kuinka hän oli nukkunut.\n\n-- Kiitos, käly, mainiosti, tiedänhän jo vanhastaan, ettei missään ole\nniin pehmeitä patjoja kuin Kontojärven pappilassa, ne ovat kautta maan\nkuulut, ja minulla on terveisiä veljeltäni senaattorilta, joka viime\nkesänä sai maata yönsä samassa vuoteessa eikä unohda sitä koskaan\nlaittelemasta.\n\nJa professori oli niin hyvällä tuulella, että suvaitsi laskea\nleikkiäkin. Nuorten puoleen kääntyen virkkoi hän:\n\n-- Yöni oli erinomainen siitä huolimatta, että Snellman teki kaiken\nvoitavansa häiritäkseen untani.\n\n-- Näkikö setä unta Snellmanista? huudahti Naimi ja vei kaikki mukana\nnauruunsa.\n\n-- Näin, ja hyvin pahaa.\n\n-- Mitä se oli?\n\n-- Hänestä oli tullut professori -- eikä vain professori, vaan yliopiston\nrehtori, ja hän johti puhetta konsistorissa.\n\n-- Bravo! Bravo! Se oli mainiota!\n\n-- Erinomaista! Hän johti puhetta konsistorissa -- ja venäjäksi.\n\n-- Se ei ole totta! -- Setä narraa! --\n\n-- Setä ei nähnyt semmoista unta. -- Kuinka se setä keksii!\n\nRovasti oli ilmaantunut oveen ja seisoi siinä hetkisen kasvot totisina\nja silmät hajallaan muiden nauraessa.\n\n-- Tahdotko, että lähetän sinulle kahvia? kysyi ruustinna osaaottavasti.\n\n-- En, en tahdo, -- sanoi rovasti ja meni.\n\nAamiaisen syötyä ehdotti ruustinna, että mentäisiin kaikki laittamaan\nkokkoa poikien avuksi ja juotaisiin siellä puolipäiväkahvit. Hän tahtoi\nsaada talon tyhjäksi ja hiljaiseksi, että rovasti voisi rauhassa\nkirjoittaa saarnaansa.\n\nMutta kun he olivat lähdössä, tuli rovasti ulos kamarinsa ovesta\nolkihattu päässä ja keppi kädessä.\n\n-- Minnekä te kaikki -- eikä minulle mitään -- minä tulen mukaan.\n\n-- Entä saarnasi, lanko?\n\n-- Minä nyt saarnasta viisi -- menköön kuin menee, -- nyt käydään katsomaan\nminun suoviljelyksiäni.\n\nPuolitiessä kirkolle tuli vastaan asiamies ja pyysi hattu kädessä\nsyvään kumarrellen saada puhutella herra tohtoria ja ritaria.\n\n-- Menehän sinne odottamaan, minä tulen, kun joudun.\n\nRovastin äsken niin huolestuneet kasvot olivat kirkastuneet, ja hänen\nastuntansa oli nopsa kuin nuorukaisen. Hän otti heti kohta haltuunsa\nAnteron ja kiiruhti hänen kanssaan kulkuaan toisten jäädessä jälkeen.\nKun ei ollut enää tarvis suojella rovastia häiritsijöiltä, kääntyivät\nruustinna ja professorska takaisin.\n\nKirkon luona tuli vastaan jono körttipukuun puettuja miehiä kontit\nselässä ja naisia nyytyt käsissä, nähtävästi pitkän matkan täkäläisiä.\n\n-- Nyt on taas lähdetty kyliä juoksemaan, kuljetaan kirkolta kirkolle,\npitäjästä toiseen. Pysyisivät kotonaan, kuuntelisivat pyhänä omia\npappejaan ja muokkaisivat viikolla vainioitaan, puhui rovasti\nAnterolle. -- Lähdetäänpäs parhaat miehet parhaimpana työaikana mieroa\nkiertämään ja sitten huudetaan hallaa ja katovuosia valitetaan. Se on\nsuunnaton se tappio ja työpäiväin hukka, minkä se liike on tuottanut\nmaan taloudelle. Mutta puhu sinä heille siitä! Se on \"maallista asiaa\"\nmuka, josta \"hengellisten\" ei kannata huolehtia. Ne ovat muuten kieroa\nväkeä. Kuuluvat aikoneen valittaa minun ja sinun lankosi Handolinin\npäälle ensi piispankäräjissä Jumala tiesi mistä. Soisin, että sen\ntekisivät, niin saisin minäkin puhua. Olen rauhanmies enkä tahdo omasta\npuolestani riitaa rakentaa.\n\nNoustiin harjulle, joka kasvoi pitkää juhlallista hongikkoa. Sen\nselällä oli aukea tasainen paikka, puita oli kaadettu pois, ja kannot\nolivat ympärillä istumasijoina. Muutamien kantojen päähän oli naulattu\npyöreitä pöytiä. Keskellä aukeamaa oli ikivanha juhannuskokon paikka ja\nsiinä pystyssä vielä viimevuotisesta kokosta jäänyt paksu riuku, jonka\nympärille pappilan pojat muiden kylän poikain kanssa jo olivat risuja\nkasaamassa. Siitä oli näköala vielä laajempi kuin kirkonmäeltä. Paitsi\netäisiä ja laajoja etelän vesiä näkyi pohjoisesta pitkä vesistö\nkaitaisia selkiä ja koukertelevia jokia. Rajavaara kohosi siellä alavan\nkorpi- ja suomaiseman takaa kaikessa komeudessaan.\n\nEtualalla, kohta harjun alla oli iso viljelys, korvesta lohkaistu laaja\npelto lainehtivaa ruista ja sen takana yhtä iso palsta ojitettavana\nolevaa perkkiötä.\n\n-- Onpa siinä iso pelto, sanoi Antero.\n\n-- Peltoko? Ei se mikään pelto ole -- se on nyt se suoviljelys, minun\nperkkaamani ja ylösottamani miltei vetelästä vedestä ja jäisestä\nkorvesta. Mutta mennään sinne lähemmä, -- minne ne jäivät? -- olkoot, me\nmennään vaan!\n\nAntero, joka näki Naimin ja muiden tulevan puolimäessä, olisi\nmieluummin jäänyt tähän, mutta rovasti vei hänet alas harjun rinnettä\nja puheli mennessään:\n\n-- Se oli iänikuinen hallan pesä tämä kirkkoharjun suo. Se kun on tuossa\npohjoisen puolella, niin ei päässyt routa sulamaan kesäkauteen, ja\nsiitä uhkui hallaa joka vuosi ympäri kylää. Silloin minä päätin, että\nlähdet siitä, junkkari, ja mitä vain jyviä vähänkään hinkalosta\nliikeni, niin niillä kaivatin ja kaivatin. -- \"Sinne meni!\" sanoivat\nukot. -- \"Takaa tuulee, eteen koituu\", sanoin minä ja lisän kanssa tuli\nvoileipä lattialta. Katsos tätä ruista! Se on jo kolmas sato siltä\nsijalta. Mutta vaikka ne näkevät, eivät usko omia silmiään. Kaskea vain\nkaadetaan, halmetta tehdään, koetetaan kiivetä vaaroille hallaa pakoon,\nmutta halla on pitkä roikale, ottaa ylimmänkin vaaran laelta niinkuin\nomalta orreltaan. Hallalta ei ole katkaistava päätä, vaan jalat. Kun\ntulevat kurjuuttaan valittamaan: \"Ei kasva enää halmeet, pouta panee,\npakkanen vie, mikä tässä neuvoksi?\" -- niin sanon minä: \"Menkää suolle! --\nPiirittäkää hallan pesä, ojittakaa ympäri, ajakaa ilkiö ulos omasta\nlinnastaan, sitten saatte mäkirinteilläkin rauhan.\"\n\n-- Se olisi ehkä todellakin oiva keino.\n\n-- Se on ainoa keino! Mutta maailmassa on aina niin, että juuri tuo\nainoa keino jätetään koettamatta. -- \"Hyvähän on Kontolan rikkaan\nrovastin\", sanovat, \"ei ole meillä niitä varoja.\" Mutta sitä\nkapitaalia, mikä siihen tarvitaan, makaa korkoa kantamatonna kuinka\npaljon tahansa joka tuvan pankolla, pitkin joka pirtin penkkejä Suomen\nsuurilla saloilla. Olen puhunut siitä joka tilaisuudessa, kotona,\npitäjällä, kinkereillä, jopa saarnastuolistakin, mutta sen sijaan, että\ntottelisivat ja tekisivät, niinkuin neuvon, haukkuvat minua\n\"rimpirovastiksi\", sanovat: \"Taas se soistaan saarnaa.\" Mutta sainpas\nSnellmaninkin samasta asiasta saarnaamaan -- muuten erinomaisen älyävä ja\nmonipuolinen mies, vaikkei näy olevan hyvä mennä sitä sanomaan\nlangolleni ja muille Helsingin herroille. Puhuin siitä kerran hänelle\npoikia kouluun viedessäni, ja annapas, kun alkoi miettiä ja kirjoitti\nartikkelin Saimaan, pitkän ja perinpohjaisen. Hallituksen pitäisi antaa\nojitusapua suurten soiden kuivattamiseksi, kirjoitti. Mutta mitäs\nmeidän hallitus! Lankoni veli, senaattori Hartman, hänen\nkaikkitietäväisyytensä, oli sanonut: \"Kaivaa valtion varoja Suomen\npohjattomiin soihin -- mikä säästölaatikko\"! Mutta on se sekin\nfinanssipolitiikkaa: kasata rahoja kirstujen pohjalle ruostumaan,\nkunnes tulee joku ja korjaa koko kassan! Minä panisin valtion varat,\njoka kopekan, maahan. -- Katsos tätä ruokamultakerrosta! -- Rovasti seisoi\nojassa ja sai Anteronkin sinne hyppäämään. -- Se on kuin tunkion pohjaa!\nJa semmoisia soita on Suomessa yhtä paljon kuin järviä!\n\n-- Pappa hoi! huudettiin ylhäältä harjun rinteeltä.\n\n-- Hoi! hoi!\n\n-- Saadaanko kaataa tämä petäjä?\n\n-- Mikä petäjä? -- Ei! ei! Vai se pienempi! Kaatakaa vain!\n\n-- Mennään tästä kautta!\n\nPäästyään harjun laelle, jossa kokko oli yhä isontunut, jatkoi rovasti\nkannon päähän istuutuen:\n\n-- Jaa, jaa, nuoret miehet, hyvä on kaikki homma Suomen maan ja kansan\nhyväksi, mutta sen sanon minä, että siinä puuhassa aloitetaan väärästä\npäästä. Ei meidän tuleva onnemme ole rakennettava aatteiden pohjalle,\nei filosofisten järjestelmäin ja sen semmoisten teoriain. Suomen kansan\ntäytyy kaivaa maasta itselleen tulevaisuutensa: ojittaa itselleen\nonnensa pelto suosta ja korvesta -- ei kohota kukkuloille, vaan laskeutua\nlaaksoihin -- enemmän käytännöllisyyttä, enemmän aineellista aherrusta!\nSuomen kansa on, jos mieli sen kansana pysyä ja suorittaa\nhistoriallinen tehtävänsä, saatava varalliseksi, rikkaaksi,\ntaloudellisesti riippumattomaksi. Se voi tapahtua ainoastaan soita\nviljelemällä. Jos minä olisin keisari, niin käskisin minä ... mutta kun\nen ole keisari enkä kuvernöörikään, niin -- puhumme näistä asioista\ntoiste! -- minun täytyy taas mennä saarnaani kirjoittamaan.\n\n-- Se on komea tuo pappa, kun se noin puhuu ja innostuu, sanoi Robert,\nsaapuen siihen risukimppua vetäen. Vahinko vain, ettei kansa enemmän\nkuin herratkaan tahdo ymmärtää hänen tuumiaan ja hyviä tarkoituksiaan.\n\n-- Ja vahinko, että sen suoviljelykset tuottavat vain tappiota, virkkoi\nsyvä bassoääni Anteron takana.\n\n-- Otto! -- Mistä sinä tulit?\n\n-- Tuottaa tappiota sillä tavalla kuin ukko sitä harjoittaa.\n\n-- Otto! Päivää!\n\n-- Ka! Päivää! Päivää!\n\nSe oli Otto Martin, rovastin poika, maanviljelijä, iso, parrakas,\nkarkeatekoinen nuori mies, ryhdiltään mahtava, mutta kasvoiltaan ja\nsilmiltään ystävällisen lempeä ja hyväntahtoinen, ja nyt ilmeisesti\nmielissään siitä, että oli saanut heidät yllätetyksi, ennenkuin kukaan\noli hänet huomannut. Nähdessään samassa pikkupoikain yhdessä Laurin\nkanssa vaivaloisesti kiskovan vasta kaatamaansa petäjää rinnettä ylös\nnakkasi hän kontin selästään ja laski pyssyn olaitaan puuta vasten,\ntarttui puuhun ja kantoi sen kohona ilmassa kokolle.\n\n-- No, nyt tässä kokko syntyy, kun Otto tuli! huusi Naimi Anterolle, ja\npikkupojat ulvoivat riemusta ja hyppivät kuin vasikat Oton ympärillä. --\nEtte, te, maisterit, mihinkään kelpaa!\n\nJa siitä tuli semmoista vauhtia ja voimaa kaikkiin, että pian kohosi\nkokko, jommoista ei oltu ennen nähty edes suurista kokoistaan\nkuuluisalla Kontojärven pappilankaan kokkomäellä.\n\n\n\n\n8.\n\n\nKohta illallisen syötyä juhannusaattoiltana oli pappilan herrasväellä\ntapana yhteisessä juhlasaattueessa lähteä kokkomäelle kulkemaan.\nSaattueen etunenään asettui vanhan tavan mukaan pelimanni, klarinetin\npuhaltaja ja vanha sotamies, päässä kulunut Savon jääkärien\nunivormulakki ja kainalossa punaiseen huiviin kääritty soittokone --\nhuivi ja kone heränneen kansan kauhuja. Soittajan perään pantiin\npikkupojat, yhdellä kädessä vihreään koivunvirpaan kääritty lippu,\ntoisella rumpu, kolmannella sytyttämätön päresoihtu, neljännellä ja\nviidennellä tulisia hiiliä höyryävä vanha pata, jota korennosta\nkantoivat. Sitten rovasti juomasarvea kantaen, professori, rouvat ja\ntytöt, ja nuoret herrat viimeiseksi, mikä heistä mitäkin kuljettaen:\nkahvineuvoja, punssimaljaa, aarakki-pulloa, millä lehmänkello, millä\nrautapelti. Otolla oli vanha kivääri olalla, Laurilla vanha rumpu,\nsota-ajoilta pappilassa perintönä kulkenut, Naimilla kannel, kaikilla\nkäsissä tuoreita lehviä ja hatuissa vastapuhjenneita pihlajan ja tuomen\nkukkia.\n\nKun soittoniekka oli irroittanut koneen kapalosta ja sitä ruuvaillut ja\nsiitä muutamia koeääniä ottanut, lähti saattue pyssyn pamahtaessa\nliikkeelle Porilaisten marssin soidessa ja rummun ja rautapellin sen\ntahtia merkitessä. Pihalta, huoneiden seinämiltä ja kirkolle vievän\ntien varrelta liittyi juhlakulkueeseen pitkä jono kirkkokansaa, ensin\nsen ohikulkua kummissaan katseltuaan.\n\nKun lähestyttiin kirkkoa, huomasi ruustinna siellä kiviaidan kupeella\nHelanderin ja hänen rouvansa istumassa heränneiden ryhmässä. Hän\nhätääntyi, hänen kasvonsa saivat aivan säikähtyneen ilmeen.\n\n-- Stop, lakatkaa! -- Sanokaa sille, ettei se soittaisi kirkon kohdalla! --\nLauri, lakkaa!\n\n-- Mitä varten? Antaa soittaa!\n\n-- Ei, ei, etkö näe, siellä istuu heränneitä.\n\n-- Kaikkia tässä -- ja Lauri löi vain yhä uhemmin.\n\n-- Niin, mutta --! Ei kirkon kohdalla! Voi, voi! Ne tulevat juuri\niltakirkosta.\n\n-- Onko mammakin tullut pietistiksi?\n\n-- Eihän tässä nyt mitään sopimatonta, mitä vielä, sanoi professorska.\n\nMutta ruustinna etsi Hannaa -- hän oikeastaan hänen tähtensä. Mutta Hanna\nei ollutkaan mukana.\n\n-- Missä Hanna on? kysyi hän tytöiltä.\n\n-- Jäi vielä hakemaan jotain -- sanoi tulevansa -- mutta ruustinna tiesi\nnyt, ettei Hanna enää tule.\n\nHeränneet seisoivat jäykkinä kirkon aitaa vasten nojaten, vähän matkaa\nmaantiestä, toiset selin kulkueeseen, toiset siihen päin. He eivät\nliikahtaneetkaan siitä asennostaan, missä kukin oli; eivät päätään\nkääntäneet, eivät kasvoillaan mitään ilmaisseet, olivat niinkuin eivät\nolisi mitään nähneet, mitään kuulleet. Antero tunsi joukosta Rajavaaran\nisännän ja tyttären ja vanhan emännän.\n\n-- Tulkaa mukaan, körttikansa! kuuli hän jonkun nuoren miehen takanaan\nheille huutavan.\n\n-- Ole! -- siellä on pappi! -- torui toinen.\n\n-- Pappihan tuo on meilläkin!\n\nKirkon perästä käännyttiin nousemaan jyrkkää polkua ylös harjulle ja\ntultiin kahden ikihongan alitse, jotka kuin portteina seisoivat kahden\npuolen polkua, sen laella. Kirkolta oli liittynyt lisää väkeä mukaan,\nja toisia oli jo harjulla odottamassa, sillä kautta pitäjän oli kuulu\nja kumma tämä pappilan herrasväkien juhannuskokon poltto, jossa\nlaulettiin ja tanssittiin ja jossa tarjottiin juomaa ja makeisia\njokaiselle, joka vain tahtoi, ja lopulta saatiin tanssiakin.\n\nHarjulle saavuttua kuljettiin muutamia kertoja kokon ympäri, tehtiin\npiiri ja vedettiin mukaan lähinnä seisovat pojat ja tytöt ja\ntanssittiin, kunnes mukana tuodut tavarat oli ehditty ottaa esille ja\nasettaa pöydille kantojen päihin. Tarjottiin kahvia suuresta\nsuunnattomasta pannusta, kaatoi rovasti omakätisesti ryypyn viinaakin\narvokkaimmille isäntämiehille. Tämä kaikki odotettaessa auringonlaskua.\nSillä oli vanha tapa semmoinen, ettei kokkoa saanut sytyttää, ennenkuin\naurinko oli sammunut, eikä sitä päästää sammumaan, ennenkuin aurinko\ntaas oli aamulla syttynyt.\n\n-- Eikö saa jo, eikö jo saa? hätäilivät pikkupojat levottomina, toiset\npuhaltaen patahiiliin hehkua vireillä pitääkseen, toiset seisoen\npäreineen sen ympärillä.\n\n-- Nyt saa! -- Ja silloin pamahti laukaus vanhasta ruotsinaikaisesta\npiilukosta, palavat päresoihdut syöstiin kokon sisään, olkikupo\nhulmahti, katajapehko räsähti tuleen, ja liekki lensi kuivan kokon\ntueksi asetetun kuusen latvaan, jossa tukko tervatappuroita otti sen\nvastaan ja hulmahutti ylös taivaalle.\n\n-- Hyvin tehty!\n\n-- Hurraa!\n\nOli vanha tapa pitäjässä, että vasta sitten, kun pappilan kokko oli\ntuleen pamahtanut, syttyivät muut.\n\n-- Laamannin kokko! -- Saaren kokko! -- Niemen kokko! -- Tuulivaaran kokko! --\nKolme, neljä -- kuudes -- kymmenes! -- ja pian tuikki ja leimusi ja pamahteli\nkaikilta vaaroilta, kaikissa saarissa, niemissä.\n\nMutta Rajavaaralta ja koko siltä kulmalta ei näkynyt ainoankaan tulen\ntuiketta. Synkkänä, totisena ja jurona seisoi siellä mahtava vaara\nkelmeää, kirkasta taivasta vasten. Oli kuin olisi sielläpäin ollut\ntoinen maailma kuin täällä ja tuolla etelässä, ja oli niinkuin olisi\nkirkko ja tämä kokko ollut rajana niiden välillä.\n\nEi ollut Antero mielestään milloinkaan nähnyt niin haavemaista,\nyliluonnollista ja selittämätöntä kuin oli tässä tämä hulmuava kokko\nsen ympärillä ilakoivine ja toisine vähän loitommalla seisovine\ntotisine ihmisineen. Tuolla nuo etäiset tulet ja tyynet järvien pinnat\nja toisaalla synkkä yhtämittainen alava korpi, josta yleni yksinäinen\nRajavaara! Hänet valtasi siinä tunne, että hän ikäänkuin ei ole siinä,\nmissä on, että hän astuu ulos omasta itsestään, ei saa vakuutetuksi\nitseään siitä, että hän on hän -- tämä ei ole todellisuutta, mutta ei\nmyöskään unta. Hänkö täällä? Kuka? Missä? Ketä kaikki nuo? Eikö hänen\npitäisi olla jossain muualla? Mitä ovat nuo tulet tuolla? Rovasti,\njonka edessä seisoo ukkoja? Professorska, joka istuu ja suojelee\nsilmiään tulelta? -- Naimi, joka heittelee risuja tuleen? -- Tuleeko\nhänelle juuri nyt, juuri seuraavana hetkenä tapahtumaan jotain\nerikoista? Onko jo tapahtunut, onko tämä jatkoa siihen, mitä jo on\ntapahtunut?\n\nSilloin hän näki kaksi miestä seisomassa porttihonkain alla kuin maasta\nnousseina ja tunsi heidät kohta kuvista, joita oli heistä nähnyt. Muut,\njotka olivat joko poiskääntyneet tai joiden silmiä tuli häikäisi, eivät\nheitä huomanneet, ja hetken aikaa he seisoivat hymyillen ja odottaen.\nSamassa keksi heidät Naimi, heitti maahan risun, jota oli ollut tuleen\ntyöntämässä, löi kätensä yhteen ja huudahti:\n\n-- Pappa, katso!\n\nRovasti seisoi hänkin hetkisen aikaa kuin epäillen omia silmiään,\nlevitti sitten kätensä ja riensi vastaan vieraitaan.\n\n-- Snellman -- Lönnrot! -- Taivaastako te siihen putositte? -- Tulisissa\nvaunuissako te...?\n\n-- Eihän kuin rakkarirattailla, sanoi Lönnrot.\n\n-- No mutta --! -- Voi minun päiviäni!\n\n-- Käykäähän toki! -- Herrat tuntevat toisensa -- professori Hartman,\ntohtori Lönnrot -- rehtori Snellman.\n\n-- Har den äran, -- ja professori kumarsi kohteliaan ivallisesti.\n\n-- Har den utomordentliga äran, vastasi Snellman samassa äänilajissa ja\nteki suuren kunnioittavan liikkeen lakillaan.\n\nHeidät tuotiin esiin, ja Anterokin sai puristaa heidän käsiään. Naimin\nsilmät säteilivät, Robertin poskille oli noussut hieno puna, Lauri ei\nsaanut sanaa suustaan hämmästyksestä ja ihastuksesta, kuului\nkuiskauksia: \"Snellman -- Lönnrot!\" eikä Antero voinut heistä pitkään\naikaan silmiään riistää.\n\nLönnrot oli kuin hämäläinen talonpoikaisisäntä, kasvot karkeat ja\npunakat, mutta samalla miellyttävät, silmissä totisuutta ja samalla\nleikillisyyttä, joka etsi jotain, jolle hymyillä ja nyökäyttää päätään.\nYllään oli hänellä sarkainen, samettikauluksinen sortuukki, päässä\nvihreä, topattu lippalakki ja jalassa pieksut. Snellman oli\npienenläntä, tanakka, kasvot kuin kiveen hakatut, mutta vailla\nviimeistä siloitusta, otsa korkea, leuka pitkä ja järeä, silmäinluonti\nlempeä äkäisten ryppyjen alta, ääni äreä ja vähän änkyttävä. Hän oli\npuettu hienosti ja huolellisesti, melkein keikarimaisesti, ja puheli\nkohteliaasti ruustinnan, professorskan ja Naimin kanssa. Antero katseli\nheitä molempia kunnioittaen, ihaillen ja samalla hämmästyneenä. Nuoko\nne ovat, nuo kaksi, ne pylväät, joiden varaan tulevaisuuden Suomi tulee\nrakennettavaksi! Ne ne ovat, juuri ne! -- Ja hän koetti saada kuuloonsa\njoka sanan, minkä he lausuivat.\n\nSnellman selitti siinä sitä, kuinka olivat tänne tulleet.\n\n-- Lönnrot saapuu reppu selässään, matkalla runonkeruilleen, -- vaatii\nmukaansa, ainakin tänne Kontojärvelle -- jalkaisin -- ajatelkaa, jalkaisin,\nvaikkei aiokaan kerätä runoja tällä välillä, ei ennen kuin Venäjän\nKarjalassa. -- \"Kävele sinä, mutta ainakin minä aion ajaa.\" -- Sain\nsuostumaan, mutta joka mäessä hän nousi alas -- minusta hän olisi voinut\nsäästää ainakin kenkiään, joskaan ei luullut tarvitsevansa säästää\njalkojaan.\n\n-- Olkaa hyvä, setä Snellman! -- niiasi Naimi hänen edessään teetä\ntarjoten. -- Kuinka Saima jaksaa?\n\n-- Kiitos! -- Kuinkako Saima jaksaa? Hänen terveytensä on turvattu.\nYstäväni Helsingissä ovat siitä pitäneet hyvää huolta lähettämällä\nhänelle kotilääkärin, joka nyt kaikella mahdollisella huolella koettaa\nestää häntä ryhtymästä mihinkään, joka vain vähänkään voisi olla hänen\nterveydelleen vahingollista: kiivastumasta, iskemästä yli voimiensa,\nhän ottaa ulos ja antaa sisään -- pyyhkii, lisää. -- Kiitos kysymästä!\nSaima voi nyt maata rauhassa.\n\n-- Mutta hirveästipä se kuitenkin potkii ja peuhaa unissaankin, sanoi\nLönnrot, hörppien lautaselta teetä.\n\n-- Robert, kuiskasi ruustinna. Tehän saatte kvartetin -- laulakaa nyt -- se\nolisi niin sopivaa! -- Hänkin oli poikainsa puolesta ihastuksissaan\nvieraiden tulosta, ja kohta kajahtikin ylioppilaslaulu neliäänisenä\ntervehdykseksi vieraille.\n\nLaulujen aikana oli valmistunut punssimalja, laseja asetettu pöydälle\nja vieraiden eteen kannettu rovastin suuri juomasarvi, jonka hän,\nerotessaan yliopistosta ja osakuntansa kuraattorin toimesta, oli saanut\nmuistoksi osakunnaltaan.\n\n-- Suokaa anteeksi, hyvät herrat! -- sanoi rovasti, kun laulu oli lakannut\nja hän täyttänyt sarven ja asettanut sen taas takaisin pöydälle. --\nSuokaa anteeksi, sanoi hän hilpeästi hymyillen, mutta vanhana\nylioppilaana minä _en_ voi olla tarttumatta maljaan, joka on eteeni\nilmaantunut. Ja _kun_ minä maljaan tartun, niin minä en voi olla\npuhetta pitämättä. Ja kun minä kerran _puhun_, silloin kun on\nsaapuvilla Elias Lönnrot ja Johan Vilhelm Snellman, niin en minä voi\nolla _heille_ puhumatta.\n\n-- Hyvä! Hyvä!\n\n-- On talossani käynyt paljonkin suuria vieraita, täällä on käynyt\nmelkein kaikki maamme mahtavimmat miehet, maaherroja, senaattoreja,\nkreivejä, paroneja -- en sano sitä kehuakseni ylhäisillä\ntuttavuuksillani, yhtä vähän kuin kukaan muukaan kestikievarin isäntä\nvoi sitä tehdä --\n\n-- Niin et saa sanoa. --\n\n-- Kaikki pappilat ovat kestikievareita -- no min, mutta en koskaan ole\ntuntenut talolleni tapahtuneen sellaista kunniaa kuin nyt, kun\nyht'aikaa saapuu luokseni kaksi sellaista miestä kuin Snellman ja\nLönnrot.\n\n-- Kuules isää!\n\n-- Sinä vanha gustaviaani, niitä on vielä siellä täällä! sanoi Snellman.\n\nJa hän oli todellakin hieno ja komea samalla, maalaispappi kokonaan\nkadoksissa.\n\n-- Veli Lönnrotin kanssa olemme vanhat tutut aina niiltä ajoilta,\njolloin minullakin oli ilo ja kunnia, vaikka vain oikeastaan\nsattumalta, olla mukana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa perustamassa.\nEi ole sitä miestä tässä maassa, lukuunottamatta ehkä meidän\npietistejämme, jotka eivät olisi yhtä mieltä hänen elämäntyönsä\nsuuruudesta. Hän on Suomen kansan perikuva, sen toteutunut ihanne\nomasta itsestään. Kai hän on kuullut sen monta kertaa, mutta hänen\nvaatimattomuudelleen tekee hyvää kuulla se kerran vieläkin. Kun hän\nastuu sisään, ja niinkuin hän astuu sisään, on kuin koko kansa tulisi\ntaloon kunnioittaakseen sitä läsnäolollaan.\n\n-- Jopa nyt puhut puuta heinää, hyvä veli, virkkoi Lönnrot. -- Mutta\nrovasti ei ollut sitä kuulevinaan, vaan jatkoi:\n\n-- Veli Snellmanin ansioista ja merkityksestä ovat mielipiteet\nerisuuntaiset, -- eikö totta, arvoisa lankoni?\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- Enkä minäkään, vaikka olenkin kanssasi yhtä mieltä niin monesta\nasiasta, tahdo kaikessa _jurare in verba magistri_. Minä en,\nsuoraan sanoen, ymmärrä kaikkia niitä uusmuotisia kieli- ja\nkansallisuusteorioita valtiollisen kokonaisuuden ehtona, koskapa kerran\non, niinkuin on, sekä erikielisiä kansoja että eri kansallisuuksia\nkäsittäviä valtioita -- ja sen minä myöskin tunnustan yhtä suoraan, että\nsinun filosofiasi, niinkuin filosofia yleensä, on minulle -- _sit venia\nverho_ -- liiaksi ruotoinen pala; en ole milloinkaan saanut sitä menemään\nalas kurkustani, eikä myöskään meidän yliopistomme ole saanut -- hm! --\nniin, anteeksi, lanko, jos kosken arkaan paikkaan. -- Mutta sinun\ntaloudelliset tuumasi minä nielaisen purematta.\n\nHilpeys oli kasvamistaan kasvanut, ja professorinkin täytyi vastoin\ntahtoaan vetää huulensa hymyyn.\n\n-- Leikittä puhuen, jatkoi rovasti, tiesin sinut viisaaksi,\nmonipuoliseksi ja monenlaisia miettineeksi mieheksi, mutta en olisi\nkoskaan luullut sinua, filosofia ja teoreetikkoa, niin perinpohjaisesti\nperehtyneeksi teollisuuteen, talouteen, maanviljelykseen, kauppaan ja\nelinkeinoihin kuin mitä olet osoittanut olevasi. Voisi luulla, ettet\nole koskaan muuta tutkinut kuin näitä asioita. Että minä, nuoret\nmiehet, tätä teidän kokonaan toisista syistä ihailemaanne Snellmania\ntältä kannalta kiittelen, saattaa teistä kyllä kuulua hyvinkin\nproosalliselta ja profaanilta, varsinkin näin luonnon helmassa ja\njuhannuskokon ääressä -- mutta joka härillä kyntää, se häristä haastaa. --\nEi hän, tämä arvoisa vieraamme, koskaan, ainakaan minun mielestäni, ole\nkirjoittanut kauniimpaa kuin nämä sanat Saiman viimeisessä numerossa:\n\"Miksi ei suomalainen voisi toivoa kerran näkevänsä järviensä rannoilla\nloistavan ahkeroita kaupunkeja ja niiden ympärillä viljeltyjä\nvainioita, joissa eivät niityt ole jätetyt tuulen ja sateiden\nyksinomaiseen huostaan, joissa jokainen peltotilkku vihertää, näkevänsä\npitkät juovat höyryhepojen savuja ja auringossa lepattelevia purjeita\nniiden kaameaa, yksitoikkoisuutta elähdyttämässä\" -- nämä sanat, joilla\nhän päättää artikkelinsa siitä, mihin ja millä tavalla meillä olisi\nkäytännöllisellä alalla pyrittävä. Tekisi mieleni tästä asiasta\npaljonkin puhua, mutta jos alkaisin siitä tekstistä saarnata, pelkään,\nettä vasta huomispäivän papinkellot minut siinä keskeyttäisivät. Ja\nkuinka kävisi silloin juhannussaarnani? Tahdon vain lyhyesti sanoa,\nettä filosofeja ja teologeja ja muita tiedemiehiä ja oppineita on\nmeillä yllin kyllin, mutta käytännöllisten aatteiden miehiä on meillä\nani harvoja ja vielä vähemmän niiden aatteiden toteuttajia. Ja\nsentähden, veli Snellman -- hän oli ollut tulemaisillaan totiseksi ja\njuhlalliseksi, mutta kääntyi taas leikilliseksi -- sentähden on aivan\ntarpeetonta, että sinä pyrit yliopistoon --  --\n\n-- En sinne enää pyrikään.\n\n-- Ne ovat happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista, hymähti Lönnrot.\n\n-- Minulla on niin mainio tilaisuus toteuttaa aatteitani rehtorina\nKuopion yläalkeiskoulussa.\n\nMutta rovasti ei antanut häiritä itseänsä, vaan jatkoi:\n\n-- Yliopisto voi kyllä tulla toimeen ilman sinua, mutta maa ei sitä voi\nvahinkoa kärsimättä. Jos minä olisin kansleri, en sinua, veli Snellman,\nkoskaan nimittäisi filosofian professoriksi. Mutta jos olisin keisari,\nniin asettaisin sinut sijalle, jossa maamme hyväksi pääsisit aatteitasi\nkäytännössä toteuttamaan, tekisin sinusta -- senaattorin! Maljasi! Kello\non kaksitoista, on nimipäiväsi, hurraa, Johan Vilhelm Snellman!\n\nNuoret hurrasivat, olivat aivan innoissaan. -- \"Isä on mainio! Aivan\nmainio!\"\n\n-- Maljanne, _senaattori_ Snellman!\n\n-- Kiitos, herra professori, mutta niin helpolla eivät herrat minusta\nkuitenkaan pääse.\n\nSnellmanin ja Lönnrotin malja juotiin rovastin suuresta sarvesta\nsuureksi huviksi ja hämmästykseksi talonpojille, jotka sanaa\npuhumattomina katselivat ja kuuntelivat näitä menoja, puheita, lauluja,\nmaljoja ja hurraahuutoja. Mieliala nousi nousemistaan. Kun taas oli\nlaulettu ja laulu loppunut, astui Snellman esiin. Hän oli ilmeisesti\nhyvällä tuulella ja hilpeällä mielellä.\n\n-- Saan kiittää kunniasta! sanoi hän tokaisemalla -- kiittää kunniasta.\nOlen kuullut väitettävän, että ihminen usein on enemmän mielissään\nkiitoksesta, jota hän ei ole ansainnut, kuin siitä, mitä hänelle\nannetaan jostain, jonka hän todella voi lukea omaksi ansiokseen. En\nnyt suinkaan tahdo omaksua itselleni kunniaa tulla nimitetyksi\nsenaattorinvirkaan -- virka, joka sivumennen sanoen muuten kyllä sangen\nusein lankeaa juuri ansiottomien osalle, niin että mitä siihen tulee --\nmutta en tahdo kuitenkaan kieltää, että ystävällinen suitsutus Saiman\ntaloudellisista artikkeleista näin asianymmärtävältä taholta annettuna\noli minulle niin suloinen, että sen huumaamana kernaasti jätän kaikki\nfilosofiset teoriat kielestä ja kansallisuudesta lepäämään siihen,\nmihin arvoisa ystäväni suvaitsi ne jättää. En voi kuitenkaan kieltää,\nettä minulla, vastarannan kiiski kun olen, olisi suuri halu pakottaa\nruotoinen filosofianikin kurkustasi alas, sitä enemmän kun minulla\ntässä vaikeassa operatsionissa on assistenttina tämä ruustinnan ja\nhänen herttaisien tyttäriensä mainio booli -- sillä, niinkuin tiedät,\nhelpottaa ryyppy ihmeellisesti vaikeammankin palan alas solahtamista ja\nhivelee umpeen sen pahimmankin raapaisun. Saat ollakin varma, että se\nkerran tulee tapahtumaan, ellei ennen, niin ainakin Saiman ensi\nnumerossa, jossa toivon voivani osoittaa, että juuri ruodisto,\nluuranko, pitää lihan koossa.\n\n-- Olen heti valmis opereerattavaksi.\n\n-- No, niin, kiitos joka tapauksessa ystävällisistä sanoistasi!\n\nSnellman kumarsi kohteliaasti isännälle ja emännälle, ja vanhat herrat\nistuivat pöydän ääreen.\n\n-- Lisätkää risuja kokkoon, pojat! kehoitti rovasti. -- Snellman ja\nLönnrot! -- Nyt täytyy meidän pitää oikein hauskaa. Se nyt oli oikein\niloinen asia, että tulitte. En vieläkään voi oikein uskoa silmiäni,\nettä olette siinä. Kas niin! -- Lanko, istu tähän!\n\n-- Kiitos, minun on hyvä tässäkin.\n\n-- Isännät käykää tähän likemmä! -- maistamaan tätä makeata viinaa.\nNäyttäkääpä, osaatteko te tästä sarvesta -- päällenne pudottamatta,\nrinnoille riputtamatta, niinkuin Lönnrot sanoisi. -- Tiedättekö, ketä ne\non nämä vieraat?\n\n-- Kyllähän me toki tämä rohvessyöri tunnetaan.\n\n-- Ja tämä Kajaanin tohtori, joka on painattanut Kalevalan. Tämä kolmas\non rehtori Snellman Kuopiosta, joka pitää kovasti Suomen miehen puolta\nja toimittaa \"Maamiehen Ystävää\".\n\n-- Hyvääpä on, kiitoksia vaan!\n\n-- Suur' kiitosta!\n\nMaistettuaan boolia isännät vetäytyivät syrjempään ja muodostivat oman\nryhmänsä, jonne tytöt heille silloin tällöin kävivät jotain\ntarjoomassa.\n\n-- Jahah, sanoi rovasti istuttuaan vastapäätä Snellmania -- mehän istumme\nnyt tässä kuin missä symposionissa, valmiina kuulemaan itseänsä Platoa\n-- tuossa sininen taivas, tässä honkien pilaristo -- tuolla Arkipelaagi,\ntässä istuu itse Orfeus, mutta missä on hänen kanteleensa?\n\n-- Tässä! -- ja Naimi asetti sen Lönnrotin viereen penkille.\n\n-- No, Plato, demonstreeraapa siis se ruotoinen teoriasi.\n\n-- Niin, niin, sanoi Snellman, filosofiparat ovat aina saaneet olla\nAristofanesten hampaissa, sekä sinun että muiden. Mutta jos minä\nkuitenkin saan sanoa sinulle erään karvaan totuuden, niin ei soitakaan\nkaiveta ilman käytäntöön pantuja teorioita, varsinkaan ei ilman\nkansallisuusteorioita. Syynä siihen, miksi nuo ukot, niinkuin usein\nolet valittanut, eivät käsitä sinun suoviljelyksiesi siunausta, joilla\ntahdot heitä autuuttaa ja auttaa, on heidän taipumuksensa\nvanhoillisuuteen ja vastenmielisyytensä yritteliäisyyteen. Mutta\nvanhoillisuus on suoranaisessa syysuhteessa tietämättömyyteen, joka\ntaas on seuraus siitä, että kansa ei ole itsetietoinen omista\ntarkoituksistaan. Ollaksemme puhumatta oppineesti ja tieteellisesti,\npyydän vain valaista tätä väitettäni erään elävän esimerkin avulla.\nMuutamia vuosia sitten seisoin eräässä maassa, sama se missä,\nkukkulalla, johon näkyi laaja tasanko ja tasangolla useita tuon maan\nkukoistavimpia kauppa- ja tehdaskaupunkeja, kaupunkeja, joiden tiesin\nsulkevan syliinsä yliopistoja, museoita, kirjastoja, s.o. teollisuutta,\nkirjallisuutta, taidetta. Kaupunkien välinen maaseutu oli yhtä ainoata\npeltoa ja puutarhaa, kun taas sen kukkulan, jonka laella seisoimme,\npeitti hyvin hoidettu metsä. -- \"Tässä maassa mahtaa olla erinomainen,\nalamaistensa onnesta erityisesti huolta pitävä hallitus, joka on pannut\nsen näin kukoistavaan kuntoon\", sanoin minä tuttavalleni, joka oli\nseurannut minua kävelymatkallani. -- \"Hallituksemme ei ole sen parempi\neikä pahempi kuin mitä hallitukset yleensä ovat\", vastasi hän, \"ja sen\ntietää meistä jokainen, mimmoisia ne ovat tätä nykyä Euroopassa; on\nilmeinen ihme, että ne yhä vielä pysyvät pystyssä -- minun luullakseni\nniiden päivät ovat pian luetut -- mutta meidän hyvinvointimme salaisuus\non siinä, että kansamme on älykästä, valistunutta ja tarkoitusperistään\ntietoista. Sitä ei hallita, vaan se hallitsee itse itseään. Kautta\nvuosisatojen on se taistellut olemisensa puolesta ja samalla kehittänyt\nkieltään, viljellyt kirjallisuuttaan, rakentanut kulttuuriaan ja\nlevittänyt sitä alaspäin, kansan kaikkiin kerroksiin, tehden sen niille\nrakkaaksi ja kallisarvoiseksi. Kielen ja kulttuurin yhteys on liittänyt\nsen yhä likemmin omaan itseensä, siinä on syntynyt voimakas tunne\njostain sille erikoisesta ja ominaisesta, se on luonut itselleen sen\nmukaiset toimintansa muodot ja kehittänyt tarmoaan varmoihin sille\nsoveltuviin tarkoitusperiin, luonteensa, maansa ja luonnon sille\nviittaamiin ja valmistamiin tehtäviin -- myöskin taloudellisella alalla.\nTulokset kaikesta tästä kansallisesta kulttuurista näette te, hyvä\nherra, tuossa edessänne. Ja ne ovat saavutetut huolimatta siitä, että\nhallitus, jota eivät sido kansaan muut siteet kuin valloittajan ja\nverottajan, ei ole ainoastaan ollut tätä edistystä tukematta, vaan sitä\nmyöskin vaikeuttanut ja vastustanut.\" Ja minä tunsin edessäni olevan\nmaan historiasta, että hän puhui totta. Se oli, hyvä veli, siis\nkuitenkin kansallishenki, herännyt, hyvin hoidettu ja kehittynyt teoria\nkansallisesta yhteydestä, joka ystäväni mielestä oli saanut kaiken tuon\naikaan, siinä oli, niin sanoakseni, pykälä Hegelin filosofiaa\nkäytäntöön sovitettuna.\n\n-- Ellei nyt kuitenkin ollut niin, että käytäntö oli luonut filosofisen\nteorian eikä päinvastoin?\n\n-- Kernaasti minun puolestani, herra professori, sillä jos niinkin\nolisi, niin sehän vain todistaisi, että teoria ei häily ilmassa, vaan\ntyöntää lapionsa yksin pellon ojaankin.\n\n-- Jaa, jaa -- sanoi rovasti miettien.\n\n-- Ja ehdottomasti tulin minä silloin ajatelleeksi toista maata,\ntoisia tasankoja ja laaksoja, joissa asuu kansa, jolla koskaan ei ole\nmitään ominaista kulttuuria ollut ja joka ei edes aineellisessakaan\nviljelyksessä ole kohonnut kovinkaan paljon raakalaiskansan\nmetsästäjä- ja paimentolaisasemaa ylemmäksi -- hyvän ja viisaan\nhallituksen isällisestä huolenpidosta huolimatta. Ja miksi näin? Miksi\non maamme näin vähän muokattu alalla melkein millä hyvänsä? Miksi\nköyhyys ja kurjuus ovat ne epiteetit, joita useimmin annamme\nitsellemme?\n\n-- Eiköhän se nyt sittenkin ole karu maaperä, joka on estänyt meitä\nlentämästä korkeammalle kuin siivet kantavat, virkkoi professori\nsellaisella äänellä ja kasvojen liikkeellä, kuin olisi asia ollut niin\nselvä, ettei siitä oikeastaan maksanut vaivaa väitellä.\n\n-- Karu maaperä ja kova ilmanala ei ole estänyt hollantilaisia\npääsemästä aineelliseen hyvinvointiin ja saamasta luoduksi maastaan\nparatiisia, vaikka tuo maa oli heidän valloitettava merestä, sen sijaan\nettä meri on antanut ja yhä antaa meille maata ilmaiseksi.\n\n-- Maljasi, veli, se oli hyvin sanottu!\n\n-- Olen kiitollinen herra professorille siitä, että saan vedota juuri\nHollannin esimerkkiin. Vastukset, elleivät ne käy aivan yli kansan\nvoimain, ovat juuri omiansa kiihoittamaan niiden voittamiseen ja siten\nkehittämään kansassa tarmoa ja yritteliäisyyttä. Toisessakin suhteessa\non Hollannin esimerkki opettava. Meiltä puuttuu juuri se, mikä\nhollantilaisia on kaikissa heidän taisteluissaan sekä ulkonaisia\nvihollisia että sisällisiä vaikeuksia vastaan ylläpitänyt, puuttuu se\nkansallisen yhteyden tunne, joka kokoo ja keskittää yhteisiin\nvoimanponnistuksiin erilaiset edut ja hajanaiset harrastukset. Se on se\npuute, joka estää meitä, turvautumatta hallituksen apuun ja\nviranomaisten johtoon, liittymästä yhteen niinkin pienten tehtäväin\nsuorittamiseksi kuin on yhteisen viemäriojan kaivaminen tai\njärvenlaskun tekeminen.\n\n-- Totta, totta -- tulkaapa tänne, ukot, kuulemaan! -- Ainoa, missä meidän\nkansamme osaa yhtä köyttä vetää, on unien vetäminen uuninpankolla.\n\nMutta isännät istuivat omissa tarinoissaan, ja rovasti kääntyi taas\nkuulemaan vierastaan, jonka ympärille kaikki olivat uteliaina\nryhmittyneet, Robert, Lauri ja Antero vähän väliä vaihdellen ymmärtäviä\nja ihastuneita silmäyksiä.\n\n-- Suomi on oikeastaan luonnon puolesta rikas maa, ja meillä on kyllä\nkaikki edellytykset aineelliseen vaurastumiseen. Maamme luonnolliset\napulähteet eivät ole ollenkaan niukemmat kuin monen muun maan. --\n\n-- No, kas niin, sitä juuri minäkin olen väittänyt.\n\n-- Mutta mitä on Suomen maanviljelys, silloin kun se ollenkaan sitä\nnimeä ansaitsee -- eikö se ole vain metsänhaaskausta kaskenpolton kautta?\nPieni pellon tilkka korven keskessä. Kauppa? Ryhmä pikkukaupunkeja,\njotka kilpailevat keskenään siitä, kuka voisi parhaiten pettää ylimaan\nukkoa ja saada hänet elinkautiseksi klientikseen, mutta joilla ei vielä\nole aavistustakaan yhteisten etujen valvonnan voimasta! Teollisuus?\nJoukko ammattikuntia, joilla ei ole muuta yhteistä kuin keskinäinen\nkateus. Elämme vielä monessa suhteessa keskiaikaisissa oloissa. Kukin\nharrastaa omaansa, kukin viljelee omaa tilkkaansa ja ihailee omaa\ntyötään. Jokainen elää, kituu tai kukoistaa omassa kolossaan, omassa\nkylässään, omassa virassaan. Sen edemmä eivät isänmaan rajat ulotu\nkaikkein suurimmalla osalla Suomen kansaa. Suomen maata\nkokonaisuudessaan, suomalaista yhteiskuntaa, suomalaista isänmaata ei\nole olemassa, vaikka yliopisto kyllä luulee olevansa Suomen sydän,\nvirkamiehistö sen jäsenistö, papisto sen omatunto, n.s. sivistynyt\nsääty sen selkäydin. Oikeasta Suomesta, varsinaisesta Suomen kansasta\nja sen tarpeista ja eduista ei vielä tiedetä eikä välitetä tai ei\nainakaan ymmärretä niiden hyväksi toimia. Joissakin yksityisissä elävä\nharrastus ei mahda mitään, niin kauan kuin tämä tieto puuttuu eikä saa\nkoko kansaa etujansa valvomaan ja tarpeitaan tyydyttämään, ja niin\nkauan kuin näin on, ei synny mitään käytännöllistä ja aineellista\nharrastusta yli pienten päivänhuolien ja kitsaan kirstunpohjalle\nkasaamisen. -- No niin, jatkoi hän olkapäitään kohauttaen -- onhan niitä,\njotka ajattelevat, että kaikki on, niinkuin olla pitääkin. Yhtämittaa\nkuulemmekin erinomaisuutemme tuutilaulua laulettavan, ja joka sitä\nhäiritsee, hän on rauhanrikkoja.\n\n-- On helppo maalata mustaa mustan päälle -- on helppo olla tyytymätön --\nniin synkkää, kuin mitä herra rehtori kuvailee, ei meidän elämämme ja\nolomme, Jumalan kiitos, toki kuitenkaan liene.\n\nSnellman ei vastannut heti professorille, sillä hänen sikarinsa oli\nsammunut. Sen sytytettyään ja puhaltaen savuja ilmaan puhui hän\nharvakseen:\n\n-- Herra professori on ehkä osaksi oikeassa. Elkäämme olko yksipuolisia,\nonhan meillä paljonkin, josta meidän tulee ylpeillä. Eikö meillä\nyleensä syödä hyvin, silloin kun ei syödä pettua. Meillä juodaankin\nhyvin, paljonkin -- onhan kansalla vakituinen viinansa läpi vuoden. Ja\nruuan ja juoman päälle meillä nukutaan hyvin juuri sitä varten olemassa\nolevina talviöinä ihanan, lämpimän uunin kyljessä ja nähdään unia\nkaiken omamme täydellisyydestä. Ne kaikki ovat ihanteellisia oloja,\njoista monet kansat meitä varmaankin kadehtisivat. Ikävä vain, että\nemme voi untamme eksporteerata ja onnellistuttaa muuta maailmaa tällä\nluonnontuotteella. Mutta viedäänhän täältä sen sijaan hiukan tervaa ja\nvalmistetaanhan meillä makkaroita ja saippuaa ja juoksevia, käryäviä\ntalikynttilöitä ja Rauman pitsejä ja Viipurin rinkeleitä! Ja eikö\nmeillä paineta ja osteta kirjoja? Ja julkaista sanomalehtiä? Ja jos\nsaippuaa ja sanomalehtiä ja kirjoja käytetäänkin vähemmän, niin\nkäytetäänhän sitä ahkerammin kortteja. Onhan suuria kansoja ja rikkaita\nmaita, joiden täytyy tyytyä sivistyksensä välittäjänä yhteen ainoaan\nkieleen, kun niitä meillä on kaksi ja kolmaskin jo tarjoo meille\npalveluksiaan. Was willst du noch mehr?\n\nVastaukseksi kohautti professori vain olkapäitään.\n\n-- Leikki sijansa saakoon, sanoi rovasti -- mutta koska tässä nyt oli\nkysymys noista minun soistani -- niin apropoo, kieli -- mitä on sillä ja\nsen yhtenäisyydellä tekemistä --?\n\n-- Henkinen kulttuuri on aineellisen kulttuurin ehto, eikö niin? kysyi\nSnellman tiukasti.\n\n-- On, on --\n\n-- No niin, matta kansan samoin kuin yksilönkin sanat, ajatukset, koko\nolemus elää kielessä, ilmaisekse ainoastaan siinä ja ainoastaan sen\navulla. Missä on nähty kansan kansaksi kehittyvän ilman omaa kieltä ja\nsitä viljelemättä? Missä on kansallista kulttuuria ilman kieltä? Mutta\nmitä on meillä tehty kansan kielen hyväksi? Mitä kirjallisuuden\nhyväksi, muutamia mainioita poikkeuksia lukuunottamatta? Mitä on maan\nintelligenssi, sen valistunut ja korkeasti oppinut luokka tehnyt? Ei\nole yhtäkään miestä koulussa ja yliopistossa, jolla olisi ollut sen\nverran rakkautta suomalaiseen kansaan, että olisi näitä kieroja oloja\nkoettanut muuttaa. Missä ovat suomalaiset sanomalehdet, kuka on täällä\nkoettanutkaan luoda _suomalaista_ sivistystä? Se vähä, mikä meillä sitä\non, on kansan, rahvaan omaa luomaa. Mutta tälle klassilliselle pohjalle\nei kukaan rakenna.\n\nHän oli yhä enemmän lämmennyt, sanat tulivat kyllä yhä takomalla\nsuusta, vähän vaivaloisesti ja välistä änkyttäen, mutta koko ajan\nvarmoina suunnastaan ja maalistaan, sisällisen voiman sysääminä. Olihan\nAntero kuullut toveriensa näitä aatteita juhlapuheissa esittävän,\nolihan hän itsekin niitä käyttänyt, mutta hän ei ollut niitä niin\nkoskaan omistanut. Ne olivat hänelle nyt elävää sanaa. Vaikuttavimmissa\npaikoissa katsahtivat häneen milloin Robert, milloin Naimi, ikäänkuin\nhakien hänen hyväksymistään, ikäänkuin kehumalla osoittaen: \"Kuuletko!\nSanoimmehan me!\" Lauri seisoi hänen vieressään, vuoroin kalveten,\nvuoroin veret poskilla leimuten, jalkaa tuon tuostakin muuttaen, koko\najan pitäen silmällä professoria.\n\n-- Se on mainiota! mutisi hän ja kuiskasi toisin vuoroin Anterolle\nkouransa takaa: -- Katso professoria! Katso professoria! -- Nyt sai! --\nKatsos ilmettä hänen kasvoillaan.\n\n-- Herra rehtori puhuu niinkuin meillä ei olisi mitään sivistystä, ei\nskandinavialaista kulttuuriamme, ei mitään historiaa ... niinkuin ...\nniinkuin kaikki ne vuosisadat, jotka olemme eläneet kunniakkaassa\nyhteydessä emämaan kanssa ... niinkuin olisimme olleet ja yhä olisimme\nraakalaisia!\n\n-- Sitä en ole sanonut enkä suinkaan tahdo riistää Ruotsilta kunniaa sen\nhyvistä töistä Suomea kohtaan, yhtä vähän kuin Suomelta kunniaa sen\nuhrauksista ja kärsimyksistä Ruotsin vallan aikana, kaksi asiaa, jotka\njotenkin korvannevat toisensa, vastasi Snellman koettaen pysyä tyynenä\nja kohteliaalla äänellä laimentaa sanainsa kärkeä. -- Mutta niin suuri ja\nkallis pääoma kuin tämä skandinavialainen tai oikeammin germanilainen\nsivistys -- puhuakseni nyt vain siitä -- meille onkin, niin on se kuitenkin\nvain laina, laina, josta sivumennen sanoen olemme saaneet maksaa korkoa\nainakin viisikymmentä sadalta. Mutta kuinka tahansa, kaiken sen\nkulttuurin henki, joka meille on lainaksi annettu, on kokonaan\nerilainen kuin se, joka on ominainen Suomen rahvaan tavalle ajatella ja\ntuntea. Sen kirjallisuus ei ole koskaan ollut Suomen kansan\nkirjallisuutta eikä se koskaan voi siksi tulla eikä korvata omakielisen\nkirjallisuuden puutetta. Ruotsalaisella kirjallisuudella ei ole\nSuomessa menneisyyttä eikä sillä ole oleva tulevaisuuttakaan.\n\nProfessori oli noussut ylös, ja käyttäen tilaisuutta, joka hänelle\ntarjoutui, kun tarjottiin teetä, poistui hän pöydän luota. Snellman\njatkoi:\n\n-- Sanotaan, että suomenkieli ei muka kykene täyttämään sitä\nkulttuuritehtävää, johon se tahdotaan asettaa, ja ettei se ole vielä\nkyllin kehittynyt opetus- ja virkakieleksi; että syntyisi pysähdystä\nkulttuurin kulussa, oikeusvaaroja, että sivistyspinta laskisi j.n.e.\n\n-- Eiköhän niin todella kävisikin? virkkoi professorska lähtemässä\nhänkin.\n\n-- Rouva professorska sallinee myöskin minun tehdä pienen kysymyksen,\nvastasi Snellman hänelle kumartaen. -- Suomenkieltä on jo vuosisatoja\nkäytetty uskonnon opetukseen, ja se on tietääkseni voinut tapahtua\nilman vaaraa uskonnolle ja siveydelle, jopa täytynee voida väittää,\nettä uskonnollisuuden ja siveyden taso on kohoamistaan kohonnut sen\njälkeen, kun vieras kieli, latina, vaihdettiin suomenkieleen. Lieneekö\nnyt jumalansana helpommin ja tajuttavammin tulkittavissa suomenkielellä\nkuin lain sana?\n\n-- \"Kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen\", sanoi\nAgricolakin aikanaan, virkkoi siihen Lönnrot.\n\n-- Mutta jos siis suomenkieltä on voitu käyttää kirkossa, puhelussa\nkaikkein korkeimman kanssa kaikkein korkeimmista ja kaikkein syvimmistä\nasioista, miksei se kelpaisi käytettäväksi lakituvissa ja virastoissa,\nmikseivät sen varat riittäisi opettamaan kansalle yhteenlaskua ja\nkertomataulua ja selittämään meille päätöslaskua ja Eukliideen alkeita?\n\n-- Se on totta se, sanoi rovasti, ja nuorten hyväksyvä hymähdys säesti\nhäntä. Professorska istui punaisena eikä virkkanut mitään.\n\n-- Ja eikö paina kansankielen hyväksi vaa'assa mitään se vaara, joka\nsyntyy siitä, että syytetty tutkitaan ja tuomitaan kielellä, josta hän\nei sanaakaan ymmärrä?\n\nNuorten innostus ei enää voinut olla puhkeamatta ilmoille.\n\n-- Hyvä! huudahtivat Robert ja Antero melkein yhteen ääneen, ja Lauri\nteki kiukkuisen liikkeen kädellään ja pyörähti ympäri.\n\n-- Kuinka tahansa, jatkoi Snellman ja nousi, -- niin on vain ajan kysymys,\nmilloin tämä nykyinen asiaintila on muuttuva, ja se muuttunee hyvinkin\npian. On niin ihanaa välistä olla optimisti -- ainakin näin kesän\nkauneimmillaan ollessa, jolloin on melkein mahdoton muistaa mennyttä\ntalvea ja tulevaa syksyä. Teidän silmänne, nuoret, tulevat sen ehkä jo\nnäkemään. Kehitys käy usein etanan kulkua, mutta yhtä usein se voi\nharpata vuosissa vuosikymmenien, jopa satojenkin matkat -- ja aina\nsilloin juuri suurimpien epäkohtien ja vaikeimpien vastusten yli.\n\n-- Toisin sanoen: vallankumouksen avulla! sanoi professori, joka\nkierrettyään kokon ei ollut malttanut olla takaisin tulematta, samassa\ntaas pyörähtäen pois ja mennen alas.\n\n-- Jaa, jos Lönnrot on tehnyt vallankumouksen paiskatessaan meille\nyht'äkkiä pöytään Kalevalan, niin silloin nimitettäköön myöskin hänen\nkumoukselleen rakentajia kernaasti vallankumoojiksi.\n\n-- Mitäpä nyt, veli pyhä, sekoitat minua näin suuriin asioihin.\n\n-- Se ei ole oleva vallankumousta, vaan se on oleva vapaata keväistä\nkehitystä pitkän talven jälkeen! Sillä ainakin minä uskon, epäilkööt\nmuut sitä kuinka tahansa, että tämä kirjallisuus on syntyvä ja tämä\nkieli pääsevä oikeuksiinsa ennenkuin sitä aavistammekaan. Aika kantaa\nniitä kumpaakin kohdussaan, ja mitä aika tahtoo luoda, sitä ei mikään\nmahti maailmassa voi estää tapahtumasta. Hän tuossa -- osoittaen\nLönnrotia -- on tehnyt jo esityöt, perustuksen laskenut, ei ainoastaan\nsuomalaiselle runoudelle, vaan myöskin proosalle. Herrojen opettajain\nja virkamiesten tarvitsisi vain kääntyä hänen puoleensa saadakseen\ntarpeelliset terminsä, _nota bene_, jos muuten taitavat suomen kieltä,\nmikä on heidän velvollisuutensa. Samalla kunnioituksella, millä tätä\nnykyä muistetaan raamatun suomentajia, tullaan vuosisatain kuluttua\nmuistelemaan niitä, jotka ovat jälkimaailmalle pelastaneet suomalaisen\nkansanrunouden, jotka ovat selvittäneet sen kielen lait, lahjoittaneet\nSuomen kansalliskirjallisuudelle sen ensimmäiset alkuperäiset teokset.\n\n-- Maljasi, Lönnrot!\n\n-- Ka, ihanko tässä nyt ruvettiin minulle juhlapuheita pitämään!\n\n-- Minä vain tahdoin näiltä nuorilta, sinua osoittaen, kun siinä nyt\nsatut istumaan, kysyä, tietävätkö he ehkä, missä ovat ne miehet, jotka\ntulevat sinun työtäsi jatkamaan? Ehkä on niitä heidän joukossaan, ehkä\nheidän toveriensa. Mutta missä he lienevätkin ja mistä tullevatkin,\nyksi on varma: ainoastaan uusi polvi, joka kasvaa kansallishengen\nvaikutuksen alaisena ja sen elähyttämänä, kykenee luomaan kotimaista\nkirjallisuutta, uusi suomenkielinen ja, jos niin saan sanoa,\nsuomenmielinen polvi, joka paitsi rakkautta suomalaiseen nimeen ja\nsuomenkieleen on hankkinut itselleen kykyä sen käyttämiseen -- ja jos\nminä saan sanoa teille mielipiteeni, nuoret miehet, niin se on se, että\njokainen ruotsin sana, käytittepä sitä puheessa tai kirjallisuudessa,\non kuin onkin hukkaan mennyttä vaivaa suomalaisen kirjallisuuden ja\nteidän oman kunnianne hyväksi. Ainoastaan suomalainen äidinkielenne on\nantava teille ja teoksillenne ja kaikelle työllenne -- sanon sen\npeittelemättä -- millä alalla tahansa pysyvän paikan kansamme muistossa.\nEi teidän suinkaan tarvitse neroja olla, ei suurtöitä suorittaa tai\nhaaveksia, tulos ja tarkoitus on saavutettavissa keinolla niin\nyksinkertaisella, että se muistuttaa Kolumbuksen munaa: pukekaa\nsuomenkieliseen muotoon -- te, jotka sitä taidatte -- sekä kirjoituksessa\nettä puheessa kaikki se, minkä esittämiseksi tähän saakka olette\nruotsinkieltä käyttäneet. Tulevaisuus on pitävä mestariteoksista\nhuolen; ja on ehkä pitävä niistä huolen tavalla, joka saa maailman\nhämmästymään. Ehkäpä ovat mitä ihanimmat nidokset valmistuneet jo ennen\nsen päivän iltaa, jonka aamuna kansa heräsi ja herätettiin\ntietoisuuteen omasta itsestään.\n\nHän oli innostunut sanoistaan, mutta vielä enemmän muut.\n\n-- Tarttukaa, pojat, palkeisiin, toiset vasaroihin, vetäkää ahjosta se\nrauta, jonka hän, toinen Ilmarinen, tuo taitava seppä, on siihen\nkuumenemaan ja kiehumaan pannut, ja takokaa niin, että säkenet Suomen\ntulevan sammon työstä taivaalle säihkyvät ja että kalke kuuluu kautta\nmaan! Riippukoon kunkin yksilöllisestä taipumuksesta, minkä aseen hän\nvalmistaa, auranko, lapionko, kirveenkö vaiko -- muurinmurtajan. Tätäkin\nasetta tarvitaan, toistaiseksi ehkä enemmän kuin muita, sillä joka\ntaholla, minne pyrimmekin suomalaisen työn vainiolla, kohtaa meitä sitä\nympäröivä ennakkoluulojen murrettava muuri. Mutta ei mikään muuri ole\nniin luja, ei mikään vallitus niin vahva, ettei se kaatuisi, kun siihen\npäin isketään, kun sen kimppuun käydään järjen, älyn ja henkisen tarmon\navulla ja sotahuutona suuren aatteen nimi!\n\nHänen kasvonsa muhoilivat. Hänen silmänsä olivat saaneet leikkisän\nilmeen. Hän katsoi kulmainsa alta, silmät hymyten.\n\n-- Minä luulen, että tästä tuli kuin tulikin nuorison malja! Olkoon\nmenneeksi! Ettei minua turhaan huudettaisi nuorison yllyttäjäksi, niin\nsallinet, hyvä veli, että minä sen sijaan, että joisin isännän maljan\nnäiden puheiden päälle, juon tuossa takanasi seisovan ja sinua\nympäröivän nuorisosi maljan -- naiset siihen luettuina! Nuorison malja\nsiis! -- mutta että nuoretkin saisivat hurrata, niin samalla Lönnrotin,\njoka on nuorista nuorin ja ripeistä ripein!\n\nNuoret alkoivat, toisilleen merkkejä tehden, käydä käsiksi Lönnrotiin\nhäntä ylös nostaakseen, mutta hänellä oli Naimin kannel polvellaan, ja\nhän virkkoi sävyisällä, tyynellä äänellään:\n\n-- Niin, no, jos nyt sitten soitettaisiin vanha virsi niiden hyväin\npuheiden päälle, koska nyt Naimi niin tahtoo -- ja samassa helähti ilman\nläpi heikko, surumielinen sävel kanteleesta hänen polvellaan.\n\nKuinka kaikki yht'äkkiä oli muuttunut Lönnrotin istuessa kivellä hongan\nalla ja vanhaa runovirttä kanteleella säestäessä! Äsken oli kokko\nhulmunnut ja valaissut tuon järeän toimen miehen järeitä kasvoja. Äsken\nolisi Antero ollut valmis ryntäämään, käymään kimppuun, tuntenut\ntarvetta tehdä jotain heti kohta! -- nyt oli kaikki kuin lumottua,\nhuntuun kiedottua, ääni tuli kuin metsän sisästä kuiskaten, sävel kuin\nmaan alta hongan juurien peitosta, kokkotulen riutuessa ja ikäänkuin\nsenkin kuunnellessa yhdessä tyynen taivaan ja liikkumattomien puiden ja\nniiden alle satunnaisiin asentoihin pysähtyneiden ihmisten kanssa.\nOliko se vanhaa Kalevalan säveltä, vai oliko se virttä? Eikö tuolta\njostain kuulunut hänen isänsä virsi, eikö kannel juuri sitä säestänyt\nnyt, kun laulu vaikeni, mutta soitto jatkui? Eivätkö muutkin sitä\nkuulleet? -- Oliko Snellman sanonut sen hänen aatteensa, että oli\nrakennettava kansan klassilliselle pohjalle? -- Mitä Lönnrot nyt soitti?\n-- Ei, hän lakkasi juuri, laski kanteleensa pois, ojensi Naimille ja\nsanoi jotain -- mitä? -- \"En minä, setä hyvä\" -- ja Naimi pudisti päätään ja\nhymyili surullisesti. Miksi olivat kaikki käyneet niin totisiksi?\nSnellmankin. -- Nyt ne liikahtivat kaikki -- joku oli virkkanut jotain --\nkuka? Snellmanko? -- Mitä hän sanoi? -- \"Kaikki muuttuu meillä lopulta\nlauluksi ja tunnelmaksi\", kuiskasi Kaarina Anterolle.\n\nNyt nousi Snellman ylös ja virkkoi Lönnrotille:\n\n-- Ehkä tuo sinun kanteleesi ja nuo vanhat laulusi, veli, sittenkin ovat\nSuomen kansan tunteiden ei vain parhaat, vaan myös ainoat oikeat\ntulkit -- ja ehkä riitakukon ainainen kiekuminen on rauhassaan\nonnellisesti nukkuvien turhaa häiritsemistä.\n\nEi osattu päättää, oliko se leikkiä vai totta.\n\n-- Anna sinä vaan kukon kiekua, hymähti Lönnrot, se ennustaa aamun\ntuloa. Hyviä ne ovat nuo puheesi ja paikallaan, puhuitpa missä hyvänsä\nja kuinka useasti, et ikinä ylen useasti.\n\n-- Sen sanan päälle tahdon minä vain sanoa -- heittäkää risuja kokkoon,\npojat! -- tahdon vain sanoa: \"Arvon mekin ansaitsemme, Suomen maassa\nsuuressa!\" sanoi rovasti ja aloitti laulun, kepillään tahtia lyöden --\njohon samassa kaikki muut yhtyivät sydämensä kaikella innolla -- ja\nlaulettiin se loppuun kokon uudelleen tuleen huimailtaessa.\n\n\n\n\n9.\n\n\n-- Mitä te ajattelette? Sanokaa! Eikö se ollut mainiota? puhui Naimi\nhypähtäen kiinni Anteron, heidän palatessaan kokolle takaisin\npappilasta, jonne olivat vanhoja saattaneet. He tahtoivat valvoa koko\nyön, aamuun saakka, innostua yhdessä, vaihtaa vaikutelmia ja tulkita\ntoisilleen tunteitaan.\n\nRobert vastasi, ilmaisten sen, mitä he kaikki ajattelivat ja tunsivat:\n\n-- On aivan ihmeellistä, kuinka voimakkaasti vaikuttaa kaikki se, mitä\nhän sanoo: jokainen sana on uutta ja kuitenkin on niinkuin olisi sen\nennen tiennyt tai ainakin pitänyt tietää.\n\n-- Juuri niin, juuri niin oli minunkin! sanoivat Antero ja Naimi melkein\nyhteen ääneen, samalla kuin he siitä huomiostaan ilostuivat molemmat.\n\n-- On sitä tietysti tietänyt ja usein ajatellut, että on isänmaa ja että\nkuuluu tähän kansaan, joka on eri kansa ja jolla on toivonut ja\nuskonutkin olevan tulevaisuutta ja tehtävää, mutta en minä sittenkään\nkoskaan ole nähnyt näin selvästi edessäni, mitä se oikeastaan on,\nkuinka sitä on palveltava ja mitkä ovat kunkin velvollisuudet sitä\nkohtaan.\n\n-- Että me todellakin olemme kansa ... oma erityinen yksilö, jolla on ja\nvoi olla erityinen tehtävänsä maailman historiassa! huudahti Antero.\n\n-- Kansa, joka kenties vielä tulee jotain tekemään ja jotain\nmerkitsemään ... että meilläkin voi olla tulevaisuutta ... suurta...!\n\n-- Suurta tai pientä, sama se, kunhan on jotain...\n\n-- Jonka voimme itse voittaa itsellemme, ilman muiden apua, ajatelkaa!\n\n-- Ja millä keinoilla!\n\n-- Ainoastaan olemalla oma itsemme, olemalla sitä, mitä jo olemme, --\ntekemällä vain sitä, mitä jo osaamme!\n\n-- Tekemällä omaa työtä, suomalaista työtä, kehittämällä sitä, mitä\nmeillä jo entuudestaan on!\n\nHe puhuivat toistensa kilvalla, toistensa suuhun, koettaen kukin ehtiä\nsanomaan, mitä tunsivat. Naimin kasvoilta oli kadonnut niiden\ntavallinen iloinen ilme, hän oli melkein kuin huolestunut jostain, otsa\npyrkien ryppyihin ja suu supussa ja huulet liikkuen niinkuin lapsella,\njoka opettelee kirjoittamaan ... ja hän oli nyt Anterosta viehättävämpi\nkuin koskaan.\n\n-- Tässä olemme olleet ja eläneet ja kulkeneet, jatkoi Robert heidän\nkokkomäelle tultuaan, ja meitä on pidetty sankareina ja seppelöity ja\nmeille on tulevaisuuden teitä viitottu, mutta kyllä se oikeastaan on\nollut ilman mitään tarkoitusta ... minä olen tuntenut sen, vaikken ole\nennen osannut sitä itselleni oikein selvittää. En ole uskonut itseeni\nenkä muihin. Suomi on hukassa, on sanottu, mutta se puhe on valetta, se\non valetta! Minä en vielä tiedä, mitä teen, mutta sen minä tiedän, että\nminä jotain teen!\n\n-- Me teemme, me teemme kaikki!\n\n-- Tehkää! Voi, voi, jos minäkin jotain voisin! huoahti Naimi.\n\n-- Kuka voi meitä vastustaa! Suurta, jaloa, oikeata aatetta ei kukaan\nvoi vastustaa! Pitää olla vain jalo aate!\n\n-- Mutta meillähän on!\n\n-- Meillä se on!\n\n-- Silloin eivät maailman mahtavimmatkaan meille mitään mahda, vaikka\nkuinka tahtoisivatkin.\n\n-- Miksi ne sitä tahtoisivatkaan! Ei ainakaan kukaan suomalainen ...\nvoisiko todellakin...? Luuletteko, että voisi olla ketään semmoista?\nKun on kysymys Suomen tulevaisuudesta, isänmaan onnesta?\n\n-- Vastuksetta, taistelutta se ei mene, mutta onhan ihanaa taistella\naatteen puolesta, on ihanaa kaatua ja kuoliakin, jos tarvitaan, sanoi\nRobert tyynesti ja varmasti.\n\n-- Mutta sano, Robert, sano, kuka nyt voisi tahtoa ja mistä syystä?\ntiukkasivat tytöt yhä.\n\n-- Niitä on, jotka suorastaan vihaavat Snellmania! kuohahti Lauri. --\nKuulithan itse Kuopiossa. Ja minä näin itse, ei kauan sitten, erään\nkorkean herran silmistä...\n\n-- Lauri, elä nyt ... hss!\n\n-- Mutta me muserramme! Me muserramme!\n\n-- Kenenkä te muserratte? kysyi Anette viattomasti ja sointuvasti,\nsaavutettuaan toiset. Hänen äänessään oli suloa ja halua ottaa osaa ja\nyhtyä, ja hän nojautui Laurin eteen, joka turhaan koetti vastustaa\nhänen viehättävän olentonsa vaikutusta.\n\n-- Summa se: me emme tästä päivästä puhu yhtä ainoata ruotsin sanaa,\nemme kirjoita riviäkään ... pois ruotsi, pois ensin meistä ja sitten\nkoko maasta!\n\n-- Tarkoittaako Lauri todellakin, mitä Lauri sanoo?\n\n-- Tarkoitan, juuri niin eikä mitenkään muuten --! -- mutta ei Lauri enää\nsaanut ääneensä sitä voimaa, jota koetti panna sanoihinsa.\n\nThure, hieno, hento nuori mies, joka ei ollut tähän saakka monta sanaa\nvirkkanut, seurannut vain mukana kuunnellen ja katsellen, aina heidän\nrinnallaan, ettei mitään hukkaan menisi, sai sanotuksi:\n\n-- Minäkin tahtoisin jotain tehdä.\n\n-- Sinäkö? -- ja kaikki kääntyivät ikäänkuin hiukan kummastellen hänen\npuoleensa.\n\n-- Miksei Thurekin, ja minä myös! yhtyi Anette, pistäen käsivartensa\nveljensä kainaloon.\n\n-- Tietysti, miksei! sanoi Robert.\n\n-- Mutta jos en saa ruotsiksi --?\n\n-- Opi suomea! huudahti Lauri melkein ylenkatseellisesti.\n\n-- Sitä tietysti tahdonkin, mutta --\n\n-- Ei siinä mitään muttia! Robert tuli väliin.\n\n-- Ei nyt tästä väitellä -- ei se nyt kuitenkaan se ole pääasia. Mieli on\nkuitenkin tärkeämpi kuin kieli. -- Eikö ollut ihanasti sanottu, että\n\"mitä ihanimmat teokset ovat valmistuneet sen päivän illaksi, jonka\naamuna --\"\n\n-- Mutta muistatteko --?\n\n-- Kaikista parasta oli minusta, sanoi Risto -- se, ettei meidän tarvitse\nolla neroja, ei suurtöitä haaveksia --\n\n-- Mutta te unohdatte kokonaan setä Lönnrotin -- hänen soittonsa oli\nminusta kuitenkin kaikista ihaninta -- sanoi Naimi.\n\nJa niin jatkui, heidän kokkomäellä liikkuessaan, penkeille\nistahtaessaan ja taas ylös hypähtäessään, innostumista ja\nmuistelemista.\n\n-- Mutta muistatteko sitä, mitä hän sanoi: \"Kuka on meillä koettanutkaan\nluoda suomalaista sivistystä? Se vähä, mikä sitä on, on kansan, rahvaan\nomaa luomaa, mutta tälle klassilliselle pohjalle ei meillä kukaan\nrakenna\"... Antero oli koko ajan sitä ajatellut, sanat olivat soineet\nhänen korvissaan. Nyt hän sanoo sen, nyt hän esittää sen aatteensa,\ntahtoo kuulla, mitä muut siitä sanovat. Se oli hänelle yhä enemmän\nselvinnyt Snellmanin puheen johdosta. Kansalle ei ole annettava\nainoastaan kieltä ja kaikkea sivistystä ja opetusta ja edistystä ja\nhelpotusta siihen, vaan sille on annettava myöskin sen entinen henki,\nsen vanha kulttuuri, joka on ilmoitettu Kalevalassa ja Kantelettaressa\nja Sananlaskuissa. Se on kyllä pakanallista eikä semmoisenaan kelpaa,\nmutta kristinuskon uudessa tulessa olisi sitä sulatettava ja taottava\nja luotava uusi maailmankatsantotapa, uusi aatteiden ja ihanteiden\nmaailma, uusi usko ja uusi luottamus, maailman selkäranka ja\nsäilyttäjä, _koko_ maailman eikä vain Suomen! Niinkuin vanhoista\nkreikkalaisista temppeleistä tehtiin kirkkoja, niinkuin taide sai uusia\nmuotoja ja uutta henkeä maasta kaivetuista kreikkalaisista\nkuvapatsaista, niinkuin vanha klassillisuus hajoitti selvyydellään\nkeskiajan mystisismin usvat ja valaisi ihmishengen pimeät komerot, niin\non myöskin kansamme vanha kalevalaisuus luova valoa meidän henkemme\npimentoihin, antava kaavoihinsa kangistuneen kirkon opille uutta\nsisältöä, karkoittava synkän pietismin, joka halveksii tietoa ja oppia\neikä ole muuta kuin kristinuskon irvikuva, ei muuta kuin jätteitä\nkeskiaikaisesta asketismista, joka halveksii elämää ja tuomitsee\nsynnillisiksi sekä viattomimmat ilot että ylevimmät aatteen\nilmaukset... Tähän tapaan puhui Antero kokkomäellä kesäisenä aamuna\nauringon jo noustessa.\n\n-- Niinkuin nuo vedet, jotka tuolta asumattomien erämaiden helmasta ja\nhalki korpien, ohi ikihonkien vyöryvät tänne alavesiin kostuttaen\ntäällä ja kostuttaen tuolla viljeltyjä rantoja ja luhtaisia niittyjä,\nsamoin kansamme kulttuuri -- ymmärrättekö, mitä tarkoitan?\n\n-- Juuri niin! -- Se on mainiota! huudahti Lauri. -- Se on suurenmoinen,\nihana aate!\n\nJa muidenkin silmistä oli Antero jo puhuessaan nähnyt, että he hänet\nkäsittivät.\n\n-- Kerromme kohta huomenna Snellmanille sinun aatteestasi!\n\n-- Mikset puhunut siitä äsken? -- kaikille -- Snellmanille ja Lönnrotille?\n\n-- Enhän minä ... en minä osaa puhua.\n\n-- Tekö ette osaisi puhua! sanoi Kaarina.\n\n-- Herra Hagman, mistä te sen aatteen saitte? huudahti Naimi.\n\n-- Me rupeamme opettamaan, lukemaan kansalle Kalevalaa.\n\n-- Niin juuri, sitä minäkin tarkoitin!\n\n-- Perustamme lukuseuran ... panemme toimeen lukuiltamia!\n\n-- \"Seuroja\" meidän suuressa tuvassa. Kun Helanderissa luetaan\npostillaa, niin meillä luetaan Kalevalaa sunnuntai-iltoina! -- Se on\nmainiota!\n\n-- Ei suuressa tuvassa, vaan vanhassa pirtissä, Kaarina!\n\n-- Juuri siellä -- ja sinä soitat kannelta, Naimi! Mutta Risto ei ollut\nottanut osaa innostukseen...\n\n-- En usko siihen liioin, tuohon Anteron aatteeseen.\n\nKaikki kävivät hänen kimppuunsa...\n\n-- Mikset, mikset usko?\n\n-- Antero koetti jo tyrkyttää Kalevalaa ja Kanteletarta Rajavaarallakin,\nmutta huonolla menestyksellä. Se on haavetta. Ei menneisyyttä saada\ntakaisin eikä kansan tulevaisuutta runoudelle rakenneta.\n\n-- Saamme huomenna kuulla, mitä Snellman sanoo Anteron aatteesta.\n\n-- Lönnrot sen varmaankin hyväksyy! huudahti Robert.\n\n-- Pelkään, että Snellman sanoo: \"Se on kaunis ajatus, kaunis ajatus,\nmutta se häilyy ilmassa, häilyy ilmassa.\"\n\nTytöt loukkaantuivat siitä, että Risto matki Snellmannin ääntä ja hänen\npuhetapaansa, ja he kääntyivät pois. Robert ja Lauri tahtoivat yhä\nvakuuttaa Ristoa:\n\n-- Kansa on sen käsittävä! Se on omansa tunteva ja ymmärtävä!\n\n-- Tietysti! Aivan varmaan!\n\n-- Kansa ei käsitä muuta kuin realiteetteja, kouraan tuntuvaa\nkäytännöllistä ohjausta ja avustusta oikeuksiensa saavuttamiseksi --\nsinne Snellmankin tähtää. Kansa tahtoo ennen muuta vapautua\nvieraskielisen virkamiehistön sorrosta, se tahtoo...\n\n-- Niin, niin, mutta eihän Anteronkaan aate sitä estä --\n\n-- Ei saa turhia hapuilla ja haaveilla, täytyy keskittyä...\n\nMutta ei Risto saanut heitä vakuutetuksi... Samassa alkoi kuulua melua\nsillalta, huutoja ja kirkumista.\n\n-- Kas niin, nyt se on taas käymässä! Eipähän mennyt tämäkään juhannus\nilman ikävyyksiä, huokasi Kaarina.\n\n-- Mennään kotiin!\n\n-- Elkää välittäkö...\n\n-- Pojat, teidän täytyy koettaa mennä asettamaan...\n\n-- Voi, voi, minun on niin kauhean paha mielii -- Siellä syntyy taas\ntappelu...\n\nTytöt lähtivät Riston ja Thuren saattamina kotiin; toiset riensivät\nsillalle.\n\nTiellä tuli heitä vastaan kaksi miestä, Otto ja eräs toinen, vanha\nmies, puoleksi herrasmiehen näköinen, käräjäkirjuri tai semmoinen,\nniinkuin Anterosta näytti, molemmat hyvällä tuulella ja iloisella\npäällä.\n\n-- Hei, hei! huusivat he.\n\n-- Tulitte myöhään, ei siellä enää mitään!\n\n-- Tapeltiinko siellä taas?\n\n-- Ei kuin vähän vain taputeltiin, selitti vanha mies tehden käsillään\nnurinkurisia liikkeitä ja silmiään mulkoillen, jolle kaikelle Otto\nsydämestään nauroi ryypänneen miehen makeata naurua. -- Koettelivat\nvoimiaan Kontola ja Korpivaara, palloa löivät, toiset kiviä nakkeli,\ntoiset seipäillä tavoitti. Homeerinen näytelmä! Ette olleet katsomassa!\nVahinko, vahinko! Historiallinen näytelmä, homeerinen ottelu! Jäännös\najoilta muinaisilta, kivikaudelta! -- kun savolaiset ja karjalaiset\nkalavesistä toisiaan tuiverti.\n\n-- Tapahtuiko mitään vahinkoa? kysyi Robert.\n\n-- Veri vuosi, hurme huppelehti! Muutamalta meni Mikolta pää auki,\ntoiselta peittyi Taavetilta silmä pilveen, kolmannelta hajosi Heikiltä\nhousut takaa ... löytyi trofeea taistelutantereelta.\n\n-- Trofeea! Trofeea! nauroi Otto. -- Voi täyteinen! Mihinkä me tämä\nripustetaan?\n\n-- Elä, Otto, anna tänne, minä vien sen museooni saareen muistoksi\n\"kahakasta Kontojärvellä\".\n\nOtto nauroi yhä polviinsa takoen, niin makeasti, että muidenkin täytyi\nsiihen väkisinkin yhtyä.\n\n-- Eikö siis mitään sen pahempaa? Juhlallisesti deklamoi vanha mies:\n\n-- Jäi taistelu ratkaisematta, vetäytyivät leiriinsä molemmat\nsotajoukot, tuli _Deus ex machina_ -- vallesmanni -- _quos ego!_ huusi,\nhoiti huostaansa haavoitetut! Meidät manattiin käräjiin todistajiksi --\nmutta ei siitä juttua tule, siihen painetaan asia -- sattuivat olemaan\nrikkaiden poikia lyödyt ja lyöjät -- maksavat vähän sotavahingon\nkorvausta ruununmiehelle molemmat puolet -- tupla tienesti sille\nfäähundille -- saako luvan olla boolia?\n\nHän veti povitaskustaan viinapullon ja tarjosi.\n\n-- Var så god, får de' inte lof att vara? Eikö kelpaa? tämä on pappilan\nparasta rypälettä -- rena rågen -- skål!\n\n-- Ne olivat tietysti nekin humalassa?\n\nRäjähti nauramaan vanha mies:\n\n-- Milloinka sinä, poika, olet nähnyt suomalaisen selvällä päällä\ntaisteluun käyvän? Selvällä päällä se pötkii pakoon, mutta anna sille\nryyppy viinaa, niin sukeuu siitä sankari suuri. Missä on kansa toinen,\njosta niin helpolla urhoja tehdään, josta naukku neroja luo? Kansa\nmoinen kun kerran voimansa tuntemaan pääsee, maailman valloittaa.\n\n-- Mutta mistä ne nyt taas saivat viinaa?\n\n-- Kysyös kernaammin, mistä ne eivät saa. Vallesmannista, voudista,\ntalosta mistä tahansa, -- myöskin pappilasta. Tämä on pappilan viinaa\ntämä -- terve!\n\n-- Otto, tule kotiin, sanoi Robert kääntyen menemään.\n\n-- Elä sinä, kyllä minä oman varani pidän, ainakin tällä kertaa. Elä\nyhtään, en minä nyt mitään skandaalia tee. Sano se mammalle, jos kysyy,\nja ukolle myös saat sen sanoa, tai elä sano mitään. \"Arvon mekin\nansaitsemme Suomen maassa suuressa... Leipä kasvaa kyntäjälle, touko\ntyönsä teettäjälle!\"\n\nJa laulaen, kädet kaulakkain, lähtivät he kirkolle päin, mutta\njoutuivat tiepuoleen ja istahtivat ojan reunalle, vanha mies jotain\nselittäen ja Otto sille käsiään polviin takoen.\n\nRobert kääntyi kantapäillään ja lähti pappilaan, toisten häntä\nseuratessa, mutta yht'äkkiä pyörähti Lauri jälelleen ja viittasi vanhan\nmiehen luokseen. He puhuivat jotain, jota Antero ei kuullut. Lauri\nnäytti kuin suuttuvan ja kääntyi kiivaasti pois. Silloin huusi vanha\nmies hänen jälkeensä:\n\n-- Tule meille, niin lähdetään yhdessä etsimään -- mutta elä tule tyhjin\nsuin!\n\nSillalta kuului taas humalaisten hoilotusta. Anteron mieleen iski\nyht'äkkiä Rajavaaran isännän kuvaus hänen ankarasta isästään, joka\nsanallaan sitoi raa'an kansan ja herätti heidät parempaan elämään.\nHänen omat tuumansa ja Snellmaninkin tuumat Suomen kansan hyväksi,\nheidän innostuksensa ja kaikki puheet ja maljat, joita kansa oli\nkuunnellut niistä mitään ymmärtämättä, näyttivät hänestä yht'äkkiä\nlapsellisilta ja tehottomilta; oli niinkuin olisi tarvittu jotain\nmuuta, jotain aivan toista, niinkuin olisi ollut lähdettävä jostain\ntoisesta päästä...\n\n-- Mennään sinne, puhutaan niille! Selitetään, sanotaan ... mennään nyt\nheti paikalla!\n\nHän oli saavuttanut Robertin, ja Lauri oli saavuttanut heidät.\n\n-- Jätetään se asia Helanderille. Hän kyllä siitä huolen pitää, sanoi\nRobert välinpitämättömästi, melkein pilkallisesti, mikä vähän kylmäsi\nAnteroa, niin ettei hän voinut olla sanomatta:\n\n-- Ei kai ole totta, että heille olisi myyty pappilasta viinaa?\n\n-- Miksei olisi! Miksei sitä voisi meiltä myydä yhtä hyvin kuin\nkaikkialta muualtakin? -- ja kun hän näki hiukan ihmettelevän ilmeen\nAnteron kasvoilla: -- samahan se on, keitänkö itse viinaa ja myyn sen vai\nostaako joku toinen viljani ja myy sen viinana.\n\n-- Ei se nyt aivan sama --\n\n-- No, mutta ei meitä nyt todellakaan voi syyttää siitä, että humalaiset\ntappelevat.\n\n-- Enhän minä nyt suinkaan sitä --\n\n-- Sitäpaitsi, sama se, olkoon miten tahansa, minä en voi sille asialle\nmitään.\n\nRobert meni, näyttäen kuitenkin jotenkuten epävarmalta ja ikäänkuin\nvaivautuneelta. Mutta Otto ja vanha mies tepastelivat maantietä taas,\nyhtämittaa pysähtyen, Otto hihkaisten vastaukseksi sillalta päin\nkuuluville kirkaisuille.\n\n-- No, kas niin -- antaa heidän -- ei se mitään -- Antero, kuulehan, tule\ntänne --\n\nLauri tarttui häntä käsipuoleen ja veti metsäpolulle, joka vei pappilan\nhevoshaan läpi, pysähtyi yht'äkkiä hänen eteensä ja kysyi:\n\n-- Antero, oletko koskaan rakastanut?\n\nAntero oli, samassa kun he kääntyivät maantieltä metsään, ajatellut,\nvoisiko hän ehkä puhua Laurille Naimista, ja lämmin, miellyttävä\nmyötätuntoisuuden virta tulvahti hänen sydämestään kaikkiin hänen\njäseniinsä. Eikä tuo aiheeton kysymys tuntunut hänestä ollenkaan\noudolta tai odottamattomalta, vaan niinkuin hänet olisi valmistanut\nsiihen sama tarve kuin Laurinkin: saada ystävä ja uskottu.\n\n-- Ehkä olen joskus minäkin -- kuinka niin?\n\n-- Mutta rakastatko nyt juuri tällä hetkellä?\n\nKun ei Antero voinut heti vastata, niin Lauri --:\n\n-- En tahdo tietää, ketä ja missä -- ainoastaan, rakastatko nyt?\n\nHän luuli Laurin aavistavan hänen tunteensa, tahtovan ottaa osaa\nniihin, ja hän aikoi jo sanoa -- mutta sanoi kuitenkin vain:\n\n-- Voihan olla, kuinka niin?\n\n-- Silloin sinä voit minut ymmärtää, jos tahdot. Minä tunnen sen, ettei\nkukaan voisi minua ymmärtää niin hyvin kuin sinä... Sinä et voi nauraa\nminulle etkä katsoa minua kylmästi silmiin.\n\n-- Jos sinä vain tahdot puhua minulle, mitä sydämelläsi on, niin\ntiedät...\n\n-- Hänet tahdotaan minulta riistää ja hänet on jo minulta riistetty!\nMinä odotin hänet täällä tapaavani, hänen tulevan minua vastaan, mutta\nne ovat lähettäneet hänet pois, en tiedä minne enkä tahdo sitä heiltä\nkysyä.\n\nJa katkonaisin, kiihkein lausein kertoi Lauri, että sen nimi oli Hedda,\nettä se oli isätön ja äiditön tyttö, että he olivat yhdessä kasvaneet,\nettä hän oli rakastanut häntä pienestä pojasta ... he olivat käyneet\nyhdessä rippikoulun -- samana vuonna, viime vuonna -- Salaa alttarin edessä\nhän oli sen itselleen luvannut -- ja sitten myös Heddalle viime jouluna\nkuutamossa hiihtäessä -- tästä juuri kulki silloin latu ja tällä tiellä\nminä suutelin häntä -- ja suutelin myös kerran, kun hän oli tullut\nkamariini -- ja minä tahdon sanani pitää, vaikkei Hedda sitä\nvaatinutkaan, Hän on yhtä hyvä ja hieno ja jalo kuin mikä herrastyttö\ntahansa, vaikka hänellä onkin karkeat kädet ja vaikkei hän taidakaan\nruotsia eikä ole niin sivistynyt -- mutta juuri sen vuoksi minä häntä\nrakastankin ja että hänellä on suomalainen nimi, -- mutta minä löydän\nhänet, minä etsin hänet vaikka maailman laidasta ja tuon hänet tänne, --\nei, tänne en minä häntä tuo halveksittavaksi ja pilkattavaksi -- minä\nvien hänet jonnekin, rakennan majan hänelle -- en huoli heidän\nrahoistaan, murran omin voimin itselleni tien -- rupean vaikka rengiksi\nOtolle tai kalamieheksi sedälle -- kyllä me -- minä tahdon näyttää...\n\nLauri oli temmannut Anteron mukaansa. Se oli hänestä aivan erinomaista,\nsuurta, jaloa --\n\n-- Tee niin! Juuri niin, juuri niin minäkin sinun sijassasi!\n\nMutta silloin Lauri ikäänkuin hiukan laimentui, ei ilostunut siitä, ja\nvirkkoi vain:\n\n-- Naimi sanoi samaa kuin sinä --\n\n-- Sanoiko Naimi?\n\n-- Hän oli samaa mieltä kuin sinä. -- Ajatteletko todellakin, mitä sanot?\nEttä minulla on oikeus tehdä niin?\n\n-- Jos kerran häntä rakastat --\n\n-- Josko? -- mitä tarkoitat? Epäiletkö? Etkö usko minun häntä rakastavan?\n-- ja Lauri tarttui Anteroa käsipuoleen ja puristi sitä niin, että\nkoski.\n\n-- Uskon, tietysti uskon, kuinka en uskoisi, kun sen kerran itse sanot?\n\n-- Mutta mistä tuli suuhusi se _jos_? Panit siihen erityistä painoa.\n\n-- Enhän pannut, minä vain tarkoitin...\n\n-- Jostain se tuli, ja minä tiedän, mistä se tuli -- sinä olet huomannut\njotain -- voi, voi, miksei hän nyt ole täällä? Miksen saanut häntä heti\ntavata ja sanoa hänelle? -- Sano, voiko se mitään merkitä, että hänet\njoskus unohdan?\n\n-- Unohdat?\n\n-- Unohdan, minä unohdan! On kulunut välistä päiviä, etten ole häntä\nmuistanut ennenkuin taas yht'äkkiä Helsingissä, matkalla, kun Anette\nistui minua vastapäätä vaunuissa -- hän katsoo välistä minuun niin\nomituisesti -- en tiedä -- en ymmärrä -- ja täälläkin minä olen hänet\nunohtanut -- enkä ensin tuntenut mitään kaipuuta, kun en häntä nähnyt -- ja\nkoko ajan kokolla, paitsi silloin, kun Lönnrot soitti. Silloin minä\nhäntä muistin. Eikö se ole kauheaa? Eikö ole kauheaa unohtaa\nhetkeksikään se, jota rakastaa? Sano, Antero! Mimmoinen minä olenkaan?\nEpäsikiö! Minä olen hänet monta kertaa pettänyt ja ajatellut, että\nesimerkiksi Anette olisi minun morsiameni. Minä olen rikkonut valat\nvannottuni! Ei hän mitään vaatinut, ei tahtonut kuulla... \"Muista, jos\nmuistat\", sanoi, \"ja jos et muista, niin et muista\". Mutta juuri sen\nvuoksi minä sitä enemmän...\n\n-- Jos ovat niin asiasi --?\n\n-- Mutta eiväthän ne ole niin -- oikeastaan! Enhän minä ole häntä\nunohtanut! Ei, ei, minä luulen vain. Minä tunnen, nyt juuri tunnen,\nettä rakastan häntä, vain häntä --! Minä rakastan hänessä kansaani, koko\nkansaani, jonka tahdon kohottaa, nostaa alennustilasta, asettaa\nrinnalleni -- ymmärrätkö, Antero, että voi yhdessä ihmisessä rakastaa\nkokonaista kansaa, koko ihmiskuntaa?\n\n-- Josko sen ymmärrän --! huudahti Antero lämpimästi.\n\n-- Niin no, sitten sen tiedät --\n\nHe olivat jossain synkässä metsässä, jossa tie päättyi vetelän korven\nlaitaan. Lauri kääntyi takaisin.\n\n-- Nyt on minun niin helppo olla. Ei puhuta siitä sen enempää. -- Ja hän\nalkoi yht'äkkiä puhua muusta, muistella Snellmanin sanoja, puhua\nAnteron aatteesta, -- ihastella päivän nousua -- mistä kaikesta Antero nyt\nei olisi vähääkään välittänyt, mieli Naimia täynnä...\n\nHe erosivat pappilan pihalla, Anterossa pieni pettymyksen tunne siitä,\nettei Lauri häneltä mitään kysynyt eikä osoittanut mitään osanottoa\nsiihen, mistä hänen olisi ollut niin suuri halu puhua.\n\n\n\n\n10.\n\n\nKun Robert oli eronnut Anterosta ja Laurista ja noussut sukkasillaan\nyliskamariinsa varovasti ovea raottaen, ettei häiritsisi Lönnrotia,\njolle oli laitettu tila hänen huoneeseensa, tapasikin hän hänet vielä\nvalveilla, istumassa lähellä ikkunaa ja selailemassa papereitaan, joita\noli repustaan levittänyt eteensä.\n\n-- Eikö saisi luvan olla mukavampaa tuolia, sanoi Robert, kun näki hänen\nistuvan pienellä puujakkaralla.\n\n-- Kiitoksia, mutta minä olen tottunut näitä tämmöisiä puita painamaan --\neikähän tässä isoja istumisia. Katselen vain vähän näitä papereitani.\n\nHän vaipui työhönsä Robertin ruvetessa riisuutumaan. Katsellessaan\ntuohon tuota miestä, joka paitahihasillaan, hiukan kuluneessa\nliivissään, kiilloittamattoman paidankauluksen alla värinsä muuttanut\nvihertävä silkkihuivi, istui siinä kuin mikä ruotiukko saunan lasin\nalla virsikirjaa katsellen, halveksien hänen hienoksi petsattua\npöytäänsä samettisine kirjoitusmattoineen ja mukavaa keinutuolia, tuli\nRobertin kuin ujostus ja häpeä itseään, joka tarvitsee kaikkia noita\nhienouksia ja mukavuuksia \"lukujensa harjoittamista\" varten; ilman\nniitä häneltä \"ei työ suju\" -- ja hänellä pitää olla väljä villaviitta\nyllään ja jalassa pehmoiset tohvelit. Työ! Hänen \"työnsä\" ja hänen\n\"tutkimuksensa\"! \"_Primus inter pares_\" -- Hänelle on pidetty puheita\nHelsingissä ja kotona, hän on kulkenut vaunuissa ajaen kautta maan\nherrastalosta toiseen kuin mikäkin triumfaattori, kuin mikäkin\nkansallissankari! Mitä hän on tuon miehen rinnalla, joka avojaloin\nkorpia tallustelee, joka makaa kovilla uuninpankoilla? Hän ajattelee\nväitöskirjoja, tohtorin ja professorin, miettii latinankielisiä\nopinnäytteitä ennen kirjoitettujen samanlaisten mukaan ja perusteella,\npäästäkseen dosentiksi, professoriksi ja suuren palkan nauttijaksi.\nSiihen on häntä kehoitettu, se on aina ja kaikkialla asetettu hänen\nelämänsä ylimmäksi maaliksi, ja niin on hän itsekin vähitellen tottunut\ntekemään! Tuo on kulkenut keräämässä unhotetuita, kätketyitä aarteita\nja kulkee yhä, on tehnyt työtä, jota semmoisetkin miehet kuin setä\nHartman pitävät joutavana tai ainakin oman työnsä rinnalla\nvähäpätöisenä. Kuka häntä siitä seppelöi, kuka maksaa hänelle siitä\npalkan, kuka antaa sille arvoa? Tuskinpa hän itsekään. Jos ei isä olisi\nollut hänen vanha toverinsa, olisiko hänkään puhunut, mitä puhui\nkokkomäellä? Ja Robert oli loistavine arvosanoineen ja mainioine\ntutkintoineen mielestään kaiken sen hedelmistä karun kirjatiedon ja\nmuiden vieraita peltoja viljelevän virallisen yliopistollisen\nkirjatieteen tyypillinen edustaja, kun taas Lönnrot tuossa on raataja,\nperkkaaja, korpien kylväjä. Hän on loiseläin, parasiitti, tuo on\nmuurahainen, joka rakentaa kansalleen pesää vanhoista kuivista\nhavunneuloista, mehiläinen, joka imee hunajaa metsäniittyjen\nkukkasista. -- Jos sille uskaltaisi puhua siitä aatteesta, joka oli\nalkanut hämärtää hänelle Helsingin juhlissa, jolle Snellmanin sanat jo\nKuopiossa olivat antaneet sysäyksen ja joka nyt kokolla oli yhä\nvoimakkaammin hänen mielensä vallannut? Mutta Lönnrot vain kirjoitteli\nja käänteli papereitaan ja puhalsi silloin tällöin piipustaan savun,\njoka leijaili verkalleen ulos ikkunasta. Viimein käänsi hän ne kokoon\nja pisti laukkuunsa, joka oli hänen jalkainsa juuressa maassa.\nHuomatessaan Robertin vielä istuvan valveilla kysyi hän:\n\n-- Eikös nuorta miestä nukutakaan, taidan minä tässä valvottaa. Mutta\nnyt käydään kilvalla unetarta kosihin, kumpi meistä hänelle\nmieluisampi. Nuori mies vanhan voittanee siinäkin juoksussa.\n\nHe alkoivat riisuutua molemmat ja Lönnrot aikoi, saatuaan pieksut\njalastaan, heittäytyä sohvan kannelle.\n\n-- Se olisi tämä sänkyvuode tohtoria varten aiottu.\n\n-- Kyllähän minä voisin tässä sohvan kannellakin.\n\n-- Ei millään muotoa, tämä on varta vasten laitettu tohtoria varten --\n\n-- Saatettaisiin me ehkä sinutellakin toisiamme, koska kerran on satuttu\nsaman orren alle.\n\n-- Minä saan tietysti sanoa sedäksi --\n\n-- Olenko minä sitten mielestäsi semmoinen ikäloppu?\n\n-- Ei, vaan kuitenkin --\n\nLönnrot oli vielä pistänyt piippuunsa ja sytyttänyt sen. Muutamia\nsavuja vedettyään virkkoi hän:\n\n-- Niin, niin, oikeassa on se Snellman siinä, mitä puhui tästä\nsuomenkielen käyttämisestä teille nuorille miehille. Olisi siinä työtä\ntekijöille. Niin sanoisin minäkin, että antaa heidän ruotsalaisten\npitää murhetta kielestään ja sillä kirjoittaa, tutkitaan me sitä, mitä\nmeillä on, etsitään sitä, mitä meiltä löytyy, ennenkuin on liian myöhä.\n\nRobert ei saanut vielä sanotuksi sitä, mikä hänellä jo oli kielellään.\n\n-- Eihän tämän oikeastaan ole hätä eikä mikään tämän meidän kielen,\nsäilyy se siinä, mihin on kerran maahan pantu, vaikkei häntä hyvin\nhoidettaisikaan. Hoitelee itse itseänsä. Mutta siellä on kieliä ja\nmurteita korpien katveissa, jotka kuolevat ja tukehtuvat eivätkä jätä\njälkeensä muistoa niin mitänä; ei enempää kuin lehti, minkä toinen\nlehti allensa peittää. Käy heitä säälikseni köyhiä sukulaisia, joille\nei saa edes hautapatsaita pystytetyksi, saati sitten muistokuvaa\nseinälleen ripustettavaksi.\n\n-- Mitä murteita ja kieliä ne mahtavat olla? -- kysyi Robert arasti.\n\n-- Onpa sekin vatja ja vepsä, jotka on vieras uuvuttanut ja jalkoihinsa\nsotkenut, etteivät enää omin voimin paljon liikahtamaan pääse -- minkä\nmuutamissa kylissä -- mutta pian ovat nekin valloitetut, ja pian se\nlappikin venäläistyy, suomalaistuu ja norjalaistuu.\n\n-- Onko todellakin niin?\n\n-- Pelastaa heitä ei voi eikä elämään auttaa, mutta testamenttinsa\nheillä voisi teetättää ja ottaa korjuuseen vainajain perinnön. Ei ole\nheillä enää runoudestaan, mutta kielen tähteistä saisi tutkija vielä\nisotkin aarteet. Sääliksi käy heitä, oikein käy sääliksi.\n\n-- Mahtaisiko niihin tutkimuksiin suuriakin valmistuksia tarvita?\n\nRobert tunsi, että vastauksesta hänen kysymykseensä riippuisi niin\npaljon, ettei hän oikein tiennyt, millaiseksi sen olisi toivonut.\n\n-- Eihän siihen muuta kuin että osaa sanat kirjoittaa ja muotoja\nmuistoonsa merkitä. Ei sen suurempaa tiedemiestä. On ne tiedot joka\nmaisterilla mitkä minullakin. Mutta hyvä terveys ja vähät vaatimukset,\nne ovat näillä retkillä välttämättömät.\n\nRobert päätteli: -- Hän ajattelee, että minä olen hemmoteltu,\nmukavuuksiin tottunut, ja niitä kaipaava rikkaan rovastin poika. -- Ja\nhänestä näytti kuin olisi Lönnrotin silmä hetkeksi pysähtynyt\ntarkastamaan hänen villapaitaansa, niinkuin olisi sen huulille\nilmaantunut muhoilu ollut arvostelu koko tästä mukavasti sisustetusta\nhuoneesta. Eikä Robert vieläkään saanut tehdyksi kysymystä, joka yhä\noli hänen huulillaan. Äänetönnä hän riisui villapaitansa ja vaihtoi sen\nhienosta palttinasta tehtyyn pitkään yöpaitaan, jonka edustan,\nkauluksen ja hihansuut Hanna oli punaisella langalla kirjaillut.\n\n-- Siinäpä taitaisi olla hyödyllinen kapine sekä kesällä että talvella,\nkun hiottaa, ja kepeä repussa kantaa kaksikin, sanoi Lönnrot\nhypistellen tuolille heitettyä villapaitaa.\n\n-- Lääkäri on rintani heikkouden tähden määrännyt minut sitä käyttämään.\n\n-- Vai ei ole terveytesi luja. Mutta hyvä se saattaisi olla\nterveellekin.\n\nEnnenkuin meni levolle, virkkoi Lönnrot vielä ulos katsahtaen:\n\n-- Olisipa nyt ollut viileä kävellä öiseen aikaan ja kuuminta päivää\nolisi maannut, mutta eipä olisi tainnut se pappasi päästää. -- Ohhoh! --\nonpa tässä kuin Abrahamin helmassa -- ja hän nauroi makeasti\nhupsahtaessaan sängyn untuviin. -- Enpä muista, milloinka minulla olisi\nollut näin pehmoiset paikat -- mitenkähän tästä aamulla ylös pääsee --\nuittaa kuin Ilmatarta ikänsä kaiken lakkapäillä lainehilla. -- Hyvää\nyötä, nuorin veljeni! Auta ylös aamulla, jos en itse pääse.\n\nEnnen pitkää alkoi kuulua säännöllinen, rauhallinen hengitys. Mutta\nennenkuin Robert nukkui, oli hän saanut vastauksen kysymykseensä, jota\noli mielessään hautonut. Ja huomenna tiesi hän rohkenevansa siitä puhua\nLönnrotille.\n\n\n\n\n11.\n\n\nErottuaan Laurista meni Antero vanhaan tupaan hakemaan vuodettaan,\nmutta huomasi sen jo täytetyksi. Siinä loikoi Otto vaatteet yllä,\nraskaasti hengittäen.\n\nAnteroa ei nukuttanut eikä hän viitsinyt etsiä itselleen muuta\nnukkumasijaa, vaan lähti harhailemaan kirkolle päin, jonne häntä veti,\nsen rappusille, katselemaan taas maisemaa, jota Naimi oli kehoittanut\nhäntä yhdessä hänen kanssaan omistamaan.\n\nMutta ei hän sinne tultuaan ja istuttuaan saanut takaisin sitä\nsuloista, runollista mielialaa, joka hänet tuloiltana oli siinä\nvallannut. Ei ollut luonnossa sitä hunnutettua, siintelevää hempeyttä,\nmikä silloin. Kylmähkössä aamuvalaistuksessa ja tuulen hengen käydessä\npohjoisesta tuntui kaikki nyt niin järkevältä ja arkiselta. Mutta ei\nhän tahtonut heittää haavettaan, ei päästää povestaan sen lämpöä.\nPappila nukkui siellä, ei ketään liikkunut, kaikki oli autiota ja\nelotonta. -- Kun vain Naimi nousisi, ja saisin hänet taas nähdä ja saisin\nvarmuutta siitä, oliko se vain ollut unta, jota olin luullut näkeväni.\nVai onko se totta ja pysyväistä? -- Ei, ei, ei siitä voi mitään tulla, ei\nse ole mahdollista, ei se Naimin herttaisuus ja ystävällisyys minua\nkohtaan mitään merkinnyt.\n\nMutta _sen_ hän tiesi, sen tunsi nyt tässä aamuviileän häntä\npudistaessa, että _jos_ siitä ei mitään tule, niin ei hänestäkään...\nIlman häntä hänen elämällään ei ole mitään tarkoitusta, ei hän jaksa\npanna siihen mitään merkitystä. Ei sitä suurta isänmaata, ellei samalla\nsaa keskittää rakkauttaan johonkin erityiseen kolkkaan siitä -- tähän,\njuuri tähän! Pian hän suorittaa papintutkinnon, voi ehkä päästä tänne\napulaiseksi. Pappina hän voi vaikuttaa enemmän kuin missään muussa\ntoimessa. Mutta ei tavallisena leipäpappina eikä ahdasmielisenä\npietistinä, vaan valistuneena, kaikkea hyvää harrastavana -- mitä kaikkea\nhe tekisivätkään kansan hyväksi, he _yhdessä_, sillä yksin hän ei voisi\nmitään milloinkaan saada aikaan...\n\nJos hän nyt tulisi tuolta, jos olisi nähnyt minun tänne menevän, olisi\nlähtenyt minua etsimään! Astuisi tietä, sanoisi minulle, itsestään,\nkysymättäni: -- \"Tule, mennään!\" -- Minne? -- \"Kokkomäelle, istutaan siellä\nja katsotaan sieltä!\" -- Turha toivo!\n\nYht'äkkiä näki Antero Kaarinan edessään ilmielävänä, hänen silmäinsä,\ntummain ja syväin ja suurten, katsovan häntä Naimin selän takaa. Usein,\nkun hän tänään oli hakenut Naimia, oli hän nähnyt Kaarinan ja hänen\nsilmäinsä aran, kysyvän ilmeen. Ääni oli heillä niin yhtäläinen, että\noli vaikea toista toisestaan erottaa.\n\nOli ollut kevytmielistä Laurin tanssittaa Naimia tässä kirkon edessä ja\nkeikauttaa hänet ylös rappusille. Ja kuinka oli Robert voinut sanoa,\nettei puhuminen siitä, ettei pitäisi juoda ja tapella, olisi meidän\nasia, vaan Helanderin! Mitä olivat Rajavaaran isäntä ja vanha emäntä\nmahtaneet ajatella siitä, että herrasväet, pappilaiset, itse rovasti,\nkulkevat kirkon ohi juhlan aattona patoja rämistellen?\n\nKaksi niin erilaista maailmaa, kaksi kuin aivan eri kansaa! Mitä ne nuo\ntoiset tietävät ja välittävät meidän innostuksestamme? Ja mitä tiedämme\n_me_ heidän tarpeistaan ja toiveistaan? Heidän oikeista tarpeistaan?\nTienneekö Snellmankaan? Isävainaja oli heidät ymmärtänyt ja he hänet,\nsiksi ne häntä niin rakastivat.\n\nKaikki oli nyt toisenlaista kuin äsken... Tuo Laurikin -- eikö hän vain\nkuvittele ja itseänsä petä.\n\nEi, ei, minä en tahdo, minä en saa tällä tavalla ajatella ja epäillä ja\nrepiä itseäni ja muita...!\n\nHän kohosihe, ei tahtonut antaa itsensä mennä hajalleen, niinkuin niin\nmonta kertaa ennen. Hän nousi ja lähti kulkemaan. Häntä väsytti, ja hän\ntahtoi etsiä jonkun pientareen tai ahon tai lämpöisen aidan\nnurkkauksen, jossa voisi levähtää. Hän tuli lähteneeksi maantietä\nsinnepäin, minne Helanderit olivat toisiltana menneet. Maantie kulki\nmetsässä, ja hetken päästä erosi siitä kaitaisempi ajotie. Se vei\nnientä pitkin, kaitaista harjua, jonka kahden puolen järvi lainehti.\nSieltä tuli talo vastaan. Nyt hän huomasi, että se oli Honkaniemi,\njonka hän oli nähnyt tullessaan järveltä ja jossa soutaja oli sanonut\nHelanderin asuvan. Se oli kuulema ollut hänen isänsä ja äitinsä\nensimmäinen koti heidän nuorina ollessaan, ennenkuin muuttivat\nKorpivaaraan. Mutta silloinhan se oli hänen syntymäpaikkansa.\n\nTalo oli tasaisella kentällä. Päärakennus ja aitat ja talli ja navetta\nsulkivat sen neljältä taholta, niin ettei jäänyt kuin portin aukko\ntielle päin. Siellä jo valvottiin, ja pihalla näkyi liikkuvan\nharmaapukuisia naisia niinkuin nunnia, joista hän erään tunsi\nRajavaaran vanhaksi emännäksi. Talo oli kuin suljettu ja eristetty\npaikka, niinkuin häneltä kielletty. Ja siellä oli hänen äitinsä häntä\nkannellut, häntä rappusilla kainaloista seisottanut.\n\nHän tunsi silmäinsä hämärtävän, ryhdistihe ja jatkoi kävelyään niemen\nkärkeen päin. Tuli hiekkaiselle rannalle, jossa oli pitkiä suippeita\nkirkkoveneitä valkamassa. Hän heittihe uimaan ja panihe uituaan maata\nmuutaman veneen kokkaan, johon yhä ylenevä aurinko häntä suloisesti\nlämmitti. Ollapa siellä meren saaristossa, lämpimällä kalliolla,\nsoutamassa, kalastamassa, purjehtimassa, aina ulappa edessä, ainakin\njostain salmesta siintäen, aava ääretön ulappa! Miksi hän oli\ntullutkaan tänne? Jos lähtisi pois sinne heti ystäväinsä, herttaisten,\naina iloisten ja reippaiden kalastajiensa luo! -- Mitä hän oikeastaan\ntäällä tekee, täältä hakee? -- Sisartaan? -- Niin! -- Niinkö? Omituista, että\nminä olen täällä syntynyt ja makaan nyt tässä, kenenkään minusta\ntietämättä, kenenkään minusta välittämättä -- nyt enemmän kuin ennenkään\n-- orpopojasta.\n\nHän nukahti, hattu silmillä, ja heräsi siihen, että hänen\nläheisyydessään haasteltiin. Nostaen päätään laidan yli, mutta antaen\nsen taas vaipua takaisin näki hän kaksi miestä pesemässä silmiään\nrannassa. Toisen oli hän ehtinyt tuntea Rajavaaran isännäksi, toinen\noli vanha harmaatukkainen pystynenäinen mies.\n\n-- No, olisipa pitänyt minunkin olla tuota kummaa näkemässä, puhui vanha\nmies vilkkaasti ja tiukasti. Ettäkö ihan rummuilla ja padoilla\npäristettiin? Ja kirkon ohi? -- Ja itse Rimpiläinen etunenässä?\n\n-- Niin oli!\n\n-- Ei siinä itseänsä pääpirua näkynyt?\n\n-- Ei häntä meidän silmä havainnut, miten olisi tarkempi näkijä mahtanut\nnähdä. Mutta se helvetin lieska kirkon takaa se kyllä nähtiin mekin.\n\nMiehet olivat hetken aikaa vaiti silmiä hangatessaan.\n\n-- Oli huudettu ja hurrattu...\n\n-- Mitähän varten nuo huusi ja hurrasi? -- annapa sitä suopaasi vähän --\n\n-- Taitaa olla niillä aina tapa semmoinen koolatessaan vieraiden kanssa.\nKuului olleen kaukamatkaisia vieraita, tiesi pastori kertoa -- se Kuopion\nkoulunrehtorikin.\n\n-- Ähäh, vai se täällä, vilosohvi! Joka ei usko Jumalaankaan. Nyt minä\nhänet haastatan!\n\n-- Hyvinköpä monet ne nykyajan herroista uskonevat Jumalaan. -- Oli siellä\nollut se Kajaanin tohtorikin.\n\n-- Sekö Loru-Lönruutti, vai oli sekin!\n\n-- Niille keskellä yötä huudettiin ja pyssyillä ammuttiin, niin että\ntänne asti kuului.\n\n-- Sitä täällä mitä Helsingissäkin. Se piru miehillään samat työt\nteetättää ympäri maata, täällä niinkuin sielläkin.\n\n-- Siin' oli yhdessä joukossa se Haakmanni-vainaan poikakin, josta\npuhuin.\n\n-- On se nähty ennenkin, että heränneitten lapsista suurimmat maailman\nystävät tulevat. Mutta ei tuota tätä osaa niin moittiakaan, kun jäi\nlapsena vanhemmistaan.\n\n-- Että Herra niin omansa hylkää!\n\n-- Tuopi välistä tuhlaajapoikana takaisinkin. Samassa he huomasivat\nAnteron veneessä, katselivat kaukaa, tulematta luo.\n\n-- Kukapa siinä tuossa veneessä makaa?\n\n-- Antaapa hänen olla mikä lienee humalainen ... herra näkyy olevan ...\ntottapahan selviää.\n\nAntero ei saanut ilmaistuksi itseään, ei saanut noustuksi ja\nsanotuksi...\n\nSilloin kuului kolmas ääni vähän loitompaa, Helanderin, kutsuen isäntiä\neineelle.\n\nLeikillisesti ja samalla hellästi kuului vanhan miehen ääni sanovan:\n\n-- Vai syömään! Mutta millähän sinäkin, köyhä kappalainen, kaiken mieron\nruokit?\n\n-- Aina sitä meiltäkin toki Paavo Ruotsalaiselle riittää.\n\nHän oli siis saanut tuomionsa itseltään Ukko-Paavolta, siltä suurelta\napostolilta!\n\nMutta mitä pahaa hän oli heille tehnyt? Millä oikeudella he puhuivat\nhänestä sillä tavalla? Ja Snellmanista ja Lönnrotista? Ja tarvitsiko\nheidän kohta luulla, että se, joka siinä lepäsi, oli humalassa! Heissä\noli ylpeyttä ja ahdasmielisyyttä ja itserakkautta. Tuhlaajapoika! Ei\nhän semmoisena ainakaan tänne koskaan palaa! He luulevat kai olevansa\nkaikkia muita paremmat.\n\nAntero oli saanut takaisin varmuutensa ja uskon itseensä ja lähti uhka\nmielessä pappilaan.\n\n\n\n\n12.\n\n\nOli ainakin juhlallista kirkkoon-lähtö Kontolan pappilassa\nsunnuntaiaamuna, mutta eritoten niinä pyhinä, jolloin rovasti itse\nsaarnasi. Kaikki kotiväki ja vieraat tiesivät rikkovansa talon hyviä\ntapoja vastaan, jos eivät olleet saapuvilla aamiaispöydässä, tuolien\ntakana seisomassa, odottamassa rovastia, joka saapui siihen täysissä\ntamineissaan, totisena ja vakavana, asettuen tuolinsa taa, pannen\nkätensä ristiin ja lukien ruokaluvun, joka vain näin sunnuntaisin\nluettiin. Hän oli kuin muuttunut, ei näyttänyt olevan sama mies, mikä\neilen kokkomäellä, ei puhunut monta sanaa ja painoi saman leiman\nmuihinkin, jotka virkkoivat virkettavansa tavallista matalammalla\näänellä. Keskustelu rajoittui nytkin kysymyksiin siitä, kuinka vieraat\nolivat nukkuneet, että ilma oli muuttunut hiukan kylmemmäksi -- saako\nluvan olla lisää maitoa? -- Eilisistä tapahtumista kokkomäellä ei puhuttu\nsanaakaan, oli niinkuin ei niitä olisi ollutkaan. Snellman sanoi vain\nsilloin tällöin jonkun kohteliaisuuden professorskalle, joka istui\nhäntä vastapäätä, Lönnrot kiitti ruustinnaa erinomaisesta yösijastaan\nja mainiosta aamukahvista. Professori, jolla oli yllään valkoinen\nkaulahuivi ja hienoin verkatakkinsa, oli niinkuin olisi ollut lähdössä\njohonkin ylen tärkeään viralliseen toimeen.\n\n-- Niin, ehkä sitten nousemme ja lähdemme kirkkoon, virkkoi rovasti ja\npoistui pöydästä yhtä juhlallisesti kuin oli siihen äsken tullut.\n\nHetken päästä kokoonnuttiin rappujen eteen, ja niinkuin eilenkin\nasettui rovasti nytkin saattueen etunenään, johon pihalta ja matkan\nvarrelta liittyi odottavaa kansaa.\n\n-- Missä Hanna on? kuului ruustinna kysyvän. Eikö hän tulekaan, vaikka\npappa saarnaa? -- Mutta ei kukaan tiennyt, minne Hanna oli kadonnut.\n\nNiin pian kuin tien käänteessä tapuli tuli näkyviin, nähtiin luukussa\nvartioivan kellonsoittajan pään katoavan ja samassa alkoi toinen\nkelloista, papin kello, heilua ja soida. Kirkon portilla erosivat\nnaiset saattueesta; herrat seurasivat rovastia sakastin kautta\nkirkkoon.\n\nHeidän sakastin rappusia lähestyessään kiersi kirkon päitse esiin\ntoinen saattue, sankka parvi heränneitä Helanderin ja Ukko-Paavon\nperässä. Satuttiin yhteen sakastin rappujen edessä, ja Helander ja\nPaavo jäivät siihen seisomaan antaakseen rovastille tietä. Mutta\nrovasti teki puoleksi pilkallisen kumarruksen ja kädenliikkeen,\npyytääkseen Paavoa astumaan edellä.\n\n-- Herra rovasti menee vaan edeltä, sanoi Paavo.\n\n-- Kunnia sille, jolle kunnia tulee -- piispa ensin ja sitten vasta\nrovasti.\n\nLeikiksi lyöden virkkoi Paavo:\n\n-- Ja kun vielä kahden hiippakunnan piispa! ja meni edeltä sakastiin.\n\n-- Mikä hävyttömyys! sanoi professori, silmät päähän pysähtyen.\n\n-- Semmoisia ne on!\n\n-- Se nyt ei ole minun asiani, mutta ... kuului hän puhuvan rovastille\nrappusia noustessa.\n\nSnellman ja Lönnrot ja muut herrat seurasivat mukana sakastiin, mutta\nAntero kiersi kirkon ympäri ja pistihe miesten ovesta sisään.\n\nPappilan naisväki tuli samassa vastapäisestä ovesta, ja he asettuivat\n\"omaan penkkiinsä\", \"herrain penkkiin\" käytävän risteyksessä vastapäätä\nsaarnastuolia, mistä heidän täytyi karkoittaa siihen tunkeutuneita\ntalonpoikaisvaimoja. Kohta heidän jälestään tuli samaa käytävää herrain\npenkin ohitse Helanderin Maria ja Hanna ja eräs kolmas, Karoliina,\nAnteron sisar, jonka tulon hän oli kokonaan unohtanut. Ruustinna teki\nheille merkkejä, että tulisivat heidän penkkiinsä. Mutta he menivät ohi\nja istuutuivat takana olevan penkin suuhun, jossa muutamat\nkörttipukuiset vaimot heti tekivät heille tilaa. Vastapäätä\npappilaisten penkkiä istui miesten puolella joukko heränneitä miehiä,\nja siihen asettui, sakastista kuorin ja suuren käytävän kautta tullen,\nPaavokin Rajavaaralaisen viereen. Hänen tullessaan kuiskahteli ja\nkuhahteli kirkossa, ja siellä täällä kohosi ja kurkottautui päitä häntä\nkatsomaan. Sakastin ovensuussa oli erillään muista penkki, johon suntio\nsen ovea avaten saattoi Snellmanin, Lönnrotin, professorin, pappilan\nnuoret herrat ja joitain muita Anterolle tuntemattomia herroja. Virren\nveisattua asettuivat papit alttarille messupaidoissaan. Rovasti oli\nkerrassaan komea tässä puvussa ja teki siinä mahtavan vaikutuksen, kuin\nminkä kirkkoruhtinaan, jonka rinnalla Helander painui pieneksi ja\nvähäpätöiseksi, miltei naurettavaksi pörröisine tukkineen ja\nsilmälaseineen. Rovastilla oli mainio, sulava messuääni, kuulu koko\nhiippakunnassa, ja pappeinkokouksissa ja piispantarkastuksissa pantiin\nhänet aina alttaripalvelusta toimittamaan. Mutta niin pian kuin hän\nnousi saarnastuoliin puhumaan, oli niinkuin olisi hänen varmuutensa ja\nmahtavuutensa kadonnut. Hänen puhetapansa oli muuttunut teennäiseksi\nsaarnan nuotiksi eikä hänen sanoissaan ollut mitään merkittävämpää\nsisältöä. Hän luki saarnansa aina tuon tuostakin paperiinsa katsahtaen;\naatteet olivat vanhoja ja mehuttomia eivätkä vaikuttaneet. Kului pitkät\nhetket, ettei Antero kuunnellut eikä seurannut, niinkuin oli päättänyt\ntehdä, vaan tapasi itsensä tarkastamassa kirkkoa ja kansaa. Ihmisiä\ntuli ja meni, koiria juoksenteli, välistä haukahdellenkin, käytäviä\npitkin ulos ja sisään, lapset huusivat, ja Anteron penkissä keskusteli\nkaksi miestä puoliääneen kalansaaliista:\n\n-- Käytänkö teillä viime viikolla nuotalla? -- Elähän vai saatiin\nveneellinen lahnoja! -- Ei ollut meillä kuoreen kudusta. -- Joko teillä on\najettu sonnat pellolle?\n\nVasta sitten, kun rovasti oli päässyt jotenkuten tekstistä erilleen ja\nryhtynyt puhumaan mieliaineestaan, saivat hänen sanansa jotain sisältöä:\n\n-- Ja mitä teille jumalansana opettaa teidän ulkonaiseenkin elämäänne\nnähden, jonka tulisi olla kuva teidän sisällisestä elämästänne? Eikö se\nopeta, että teidän myöskin ulkonaisesti tulee siveällä ja sievällä\nkäytöksellä ja puhtaudella sekä sanoissa että töissä osoittaa olevanne\nJumalan lapsia? Sen opetuksen antaa meille pyhä raamattu esimerkillä\nuseista pyhistä miehistä ja siveistä naisista. Mutta kuinka te teette,\nsanankuulijani, kuinka menettelette? Pesemättömin kasvoin, pörröisin\ntukin ja likaisin, haisevin vaattein rohkenette te tulla yksin Herran\nhuoneeseen, jopa Hänen armopöytänsäkin ääreen. Kuinka te esiinnytte,\nette vain omassa keskuudessanne, vaan kinkereillä, pappilassa, jopa\nkirkossakin: sylette, meluatte ja kaikenkaltaista ulkonaista\nsaastaisuutta harjoitatte, niinkuin tänäkin päivänä olemme nähneet ja\nkuulleet, vaikka siitä teille alinomaa on puhuttu ja saarnattu ja\nparempain ihmisten esimerkillä neuvottu.\n\nJa siitä johtui rovasti moittimaan heidän muitakin heikkouksiaan:\nlaiskuutta, saamattomuutta, ymmärtämättömyyttä ja siitä seuraavaa\nköyhyyttä ja kurjuutta. Eivät ota eivätkä tahdokaan missään asiassa\nottaa esimerkkiä niistä, jotka tietävät ja ymmärtävät asiat paremmin\nkuin he.\n\n-- Kohta alkaa Rimpiläinen soistaan saarnata, kuuli Antero äänen\ntakanaan sanovan niin kovaa, että useista penkeistä kääntyi päitä\nsinnepäin.\n\nJa niin tapahtuikin. Ottaen esimerkiksi Mooseksen, joka Israelin\nlapsille oli neuvonut tien ei ainoastaan Jumalan tykö, vaan opastanut\nheitä myöskin heidän maallisissa asioissaan: kuinka heidän tuli\nkarjaansa hoitaa ja elukoitansa ruokkia ja kuinka mannansa kerätä, hän\ntahtoi vain sanoa, että jos kuulisitte niitä ja ottaisitte neuvoa\nniiltä, jotka ovat teidän johtajiksenne täällä erämaassa kirkolta ja\nesivallalta asetetut, jos edes ottaisitte kuulevaan korvaan, mitä olen\nteille puhunut taloutenne asioista ja maittenne viljelemisestä, jos sen\nsijaan, että haaskaatte ja hakkaatte ja poltatte, istuttaisitte ja\nojittaisitte, niin te kyllä siten paremmin kuin omin päinne\nmaallisenkin paratiisin löytäisitte näillä Suomenkin karuilla\nkankailla, sillä ei olisi se täällä vaikeampaa kuin monessa muussakaan\nmaassa, esimerkiksi maassa, jota Hollanniksi sanotaan, jossa ihmiset\nyhteisin voimin ovat vetelän veden pohjastakin itselleen ihanan maan\nojittaneet. Olkoon se tällä erällä tästä asiasta tarpeeksi sanottu.\n\n-- Aina on palo parempi kuin suosarka, kuuli Antero taas takaansa.\n\n-- Kaskeaisi se Rimpiläinenkin, kun vain olisi kaskimaita, vastasi\ntoinen ja kysyi samassa: -- Joko teillä on otrapalo rovittu? -- josta\nsitten jatkui keskustelua, rovastin jo palattua käsikirjoitukseensa ja\nalettua taas saarnata jumalansanaa.\n\nAntero oli huomannut, että Ukko-Paavo ja Rajalainen tuon tuostakin\nvaihtoivat merkitseviä katseita ja milloin oikaisivat vartaloitaan,\nmilloin painautuivat penkkiin ikäänkuin ilmaistakseen: kaikkea häntä\nkuuleekin kirkossa saarnattavan.\n\nKun rovasti oli lopettanut saarnansa ja päässyt rukouksiin, kasvoi taas\nhänen ryhtinsä, ja hän suoritti saarnan loppumenot samalla ponnella\nkuin alttaritoimituksenkin.\n\nHänen astuttuaan alas lähti osa kirkossa-olijoista ulos, ja Antero\nseurasi mukana. Ovella hän kuuli heränneen miehen virkkavan toiselle:\n\n-- Se oli sitä hänen armojärjestystään se, mutta vieneeköhän se ketään\ntaivaaseen.\n\nKirkkomäellä tapasi Antero ruustinnan, professorskan ja Aneten.\nRuustinna lähti aina kirkosta rovastin saarnan jälkeen. Heitä seurasi\njoukko vaimoja ja tyttöjä ihmetellen heidän hienoja vaatteitaan.\nErittäinkin Aneten sininen musliinihame heidän uteliaisuuttaan\nkiinnitti, ja he kurkottautuivat sitä hypistelevin sormin\nkoskettelemaan.\n\n-- Mitä piditte saarnasta? kysyi ruustinna Anterolta.\n\n-- Ei pappa minusta nyt oikein hyvin onnistunut, vastasi Kaarina.\n\n-- Miksei? Mitä tarkoitat?\n\n-- Sitä minä vaan ihmettelen, virkkoi professorska, että vaikka lanko\ntästä samasta asiasta on puhunut niin kauan kuin minä muistan, niin ei\nse ole hänen sanankuulijoihinsa tehnyt sen suurempaa vaikutusta. On\nniinkuin hän kaiken aikaa olisi puhunut metsän puille -- aina se sama\ntuleminen ja meneminen -- ja kuinka ne sylkevät ja rykivät -- ja -- etten\nsanoisi pahempaa.\n\n-- Olaita et saa syyttää. Mitä hän voi, kun -- se on kaikki Helanderin ja\nniiden muiden pietistien syy. Kun opetetaan, ettei ole mitään väliä\nsillä, olipa ihminen ulkonaisesti millainen tahansa, että päinvastoin\nkuta suuremmat rikkaläjät kynnyksen edessä, sitä puhtaampaa on silloin\nmuka sisässä tehty, ja päinvastoin. Se on muka merkki pyhyydestä se\nulkonainen epäsiisteys. Se on sen Helanderin oppia, sitä hän kuului\nviime sunnuntainakin saarnanneen.\n\n-- Ei hän nyt aivan sitä...\n\n-- Mitäs sitten?\n\n-- Hän tarkoitti, että ulkonainen siisteys usein voi olla merkki siitä,\nettei ole kyllin puhdasta sisällä.\n\n-- Mistä sinä, Kaarina, sen tiedät, mitä hän tarkoitti.\n\n-- Hanna...\n\n-- Niin, Hanna, -- kuinka hän voi tehdä, niinkuin teki tänään? Mitä\nihmiset siitä ajattelevat?\n\n-- Ei se nyt mitään, hän oli kai mennyt tapaamaan Karoliinaa ja sillä\ntavalla joutunut sinne.\n\n-- Mutta miksei hän silti olisi voinut tulla Karoliinan kanssa?\n\n-- Meidän olisi pitänyt jäädä vielä kirkkoon kuulemaan Helanderia...\n\n-- En minä jaksa enkä viitsi -- kyllä minä sen kaiken jo tiedän, sanoi\nruustinna.\n\n-- Ei, mutta katso tuota! Se on liiaksi, liiaksi hullunkurista! --\nhuudahti professorska osoittaen kirkosta tulevaa ryhmää, äitiä\ntyttärineen, jotka kaikki suurimmasta pienimpään olivat puetut\nkörtteihin ja ruojukenkiin.\n\n-- Kuule, ei sinun pidä nauraa niin, että ne huomaavat.\n\n-- Se on kuitenkin kovin hullunkurista!\n\n-- Ei se minua naurata, se on niin kovin surullista!\n\n-- Ajattele, jos Hannakin --\n\n-- Mitä sinä puhut?\n\n-- Minä vain lasken leikkiä --\n\nMaantiellä, heidän astuessaan ulos hautausmaan portista, tuli heitä\nvastaan Naimi.\n\n-- Eikö posti vielä tullut? kysyi ruustinna.\n\n-- Ei, vastasi Naimi, en ymmärrä, missä se viipyy.\n\n-- Sinäkö nyt postia hoidat? hymähti professorska. Mutta samalla\nkuuluikin aisakellon ääni sillalta päin, ja Naimi pyörähti takaisin\npappilaan ruustinnan kanssa.\n\n-- Kyllä minä otan vastaan postin, sanoi ruustinna.\n\n-- Ei, ei, kyllä minä...\n\nKaarina ja Anette katsahtivat Naimin jälkeen ja hymähtivät\nmerkitsevästi.\n\n-- Mennään lukemaan hautakirjoituksia, ehdotti professorska, ne ovat\nvälistä niin mahdottoman hullunkurisia!\n\nSiinä oli yht'äkkiä Lauri heidän edessään ja liittyi Aneten seuraan,\nvälttäen Anteron silmiä. Hän tarjosi kukan Anetelle ja Anette kiinnitti\nsen hymyillen vyötäisiinsä. Kaarina jäi kulkemaan Anteron kanssa. He\npuhelivat jotain, mutta Antero ei saanut mielestään kysymystä, mitä\nvarten Naimi oli mennyt ja mitä varten tytöt olivat hymähtäneet hänen\njälkeensä.\n\nKun Antero taas tuli kirkkoon, ihmetytti häntä, että kaikki siellä oli\nkuin muuttunut. Penkit olivat täynnä, kirkossa vallitsi täydellinen\nhiljaisuus, ja kaikkien huomio oli kiintynyt saarnastuoliin, jonne\nHelander juuri oli noussut.\n\nSaarnastuolista hän teki kokonaan toisen vaikutuksen kuin äsken\nalttarilta rovastin rinnalla. Hänen selkänsä oli oiennut, hänen päänsä\noli noussut pystyyn, hän oli varma ja itsetietoinen liikkeissään\navatessaan kirjoja ja ne sulkiessaan ja tekstit ja rukoukset luettuaan\nne pois pannessaan. Pysty tukkatöyhtö, jota hän silloin tällöin\nkädellään kohenteli, oli kuin kypärän töyhtö. Ääni, vaikkei ollutkaan\nsuuri ja voimakas, tunki kirkon kaukaisimpaankin kolkkaan. Hän puhui\nvapaasti, papereihin katsomatta, ja ääntä seurasi katse, näyttäen\ntunkevan yhtä kauas kuin sekin, sattuvan kaikkiin yhtä haavaa, nauliten\npaikoilleen ja hereillä pitäen jokaisen kuulijan, -- ja sattuen samalla\nhäneenkin, Anteroon, niinkuin hänestä näytti, -- ja tarkoittaen sanat\nerityisesti juuri kuin häntä, niinkuin hänestä tuntui. Ja kohta alussa\noli hänen äänessään ja olennossaan jotain samalla torjuvaa ja\nhyökkäävää, niinkuin hän olisi ollut piiritetyssä tornissa ja heittänyt\nsieltä haavoittavia nuolia häntä saartavaan joukkoon, niinkuin ei olisi\nhänellä ollut ainoatakaan ystävää, ei ainoatakaan myötätuntoista\nkuulijaa.\n\nHän luki ensin päivän tekstin, luki sen hitaasti ja pannen painoa joka\nsanalle, niinkuin olisi niissä ollut erityinen nykyhetken merkitys:\n\n-- \"Huutavaisen ääni on korvessa: valmistakaat Herran tietä, tehkäät\ntasaiset polut erämaassa meidän Jumalallemme. Kaikki laaksot pitää\nkoroitettaman ja kaikki vuoret ja kukkulat pitää alennettaman, ja mitä\non tasoittamatonta, pitää tasattaman ja koliat silitettämän. Sillä\nHerran kunnia ilmoitetaan ja kaikki liha on ynnä näkevä Herran suun\npuhuvan. Ääni sanoo: saarnaa! Ja hän sanoi: mitästä minun pitää\nsaarnaaman? -- Kaikki liha on ruoho ja kaikki hänen hyvyytensä niinkuin\nkedon kukkanen. Ruoho kuivuu pois, ja kukkanen lakastuu, mutta meidän\nJumalamme sana pysyy iankaikkisesti.\"\n\nSitten hän alkoi vähän lomaa pitäen:\n\n-- Huutavan ääni sanoo siis: saarnaa! Ja ääni kysyy: mitä pitää minun\nsaarnaaman? Mitä erittäin tänä päivänä?\n\nHän piti taas hetken lomaa ja vastasi sitten kysymykseensä:\n\n-- Ilosta ja riemusta pitää minun saarnaaman. -- Niinkö? kysytte\nkummastellen. Niin juuri! vastaan minä. -- Mutta ei siitä ilosta ja\nriemusta, joka on Jumalan mielen mukaan ja joka taivaassa autuaita\nodottaa heidän palkkanansa siitä, miten heitä täällä maan päällä on\npilkattu ja kiusattu ja vainottu, eikä siitäkään, minkä syntinen\nihminen tuntee saadessaan jo täällä maan päällä osoituksia Jumalan\narmosta -- ei niistä tällä kertaa, vaan niistä iloista ja riemuista,\njotka ovat pimeyden ruhtinaan mielen mukaiset ja joita suruton maailma\nitse itselleen joka päivä valmistaa täksi tämänaikaiseksi iloksensa,\nmaalliseksi paratiisikseen. Niistä pitää minun tänä päivänä puhuman, ja\nsiihen tehtävääni pyydän Sinulta, oo Herra Jumala, rakas taivaallinen\nIsä, voimaa ja vahvistusta Sinun omalla opettamalla rukouksellasi...\nIsä meidän, joka olet taivaassa...\n\nEi kuulunut hiiskaustakaan kirkosta, ei ainoatakaan päätä kääntynyt\npois papin kasvoista, ja kun hän polvistui äänetönnä lukemaan isämeidän\nrukousta, kaatuivat penkkien täydet kuin pyyhkäistyinä yhteiseen,\nhiljaiseen rukoukseen.\n\nKun hän taas seisoi suorana saarnastuolissa, oli hän tarttunut kahdella\nkädellä kiinni sen laitaan niinkuin tukea hakien. Hän alkoi tyynesti ja\nkuin hilliten itseään, mutta kiihtyi ja vilkastui vähitellen ja ääni\nsai yhä enemmän paatosta, vaihtuen väliin pilkalliseksi. Antero huomasi\nheti, mihin hän tahtoi tulla ja että saarnan kärki oli tähdätty\npappilaisia vastaan.\n\n-- Niin, puhukaamme siis ilosta ja riemusta, sillä eihän nykyaikana enää\nkuule muusta kuin niistä puhuttavan, ei muusta kuin juhlista,\ntansseista, huvituksista ja juomingeista. Vai missä kuulee nyt\nluettavan tai veisattavan tai Jumalan sanaa harjoitettavan; Ei muualla\nkuin täällä erämaan matalimmissa majoissa. Oppineet ja etevät ja maan\nmahtavat ja viisaat eivät meille siinä asiassa suinkaan mitään\nesimerkkiä anna. He päinvastoin antavat meille esimerkkiä juuri siitä,\nmiten me oikein voisimme maallisella turhuudella mielemme täyttää.\nPääkaupungista ja yliopistosta, valon ja valistuksen lähteestä, leviää\ntänne meihin epäusko, turmelus ja kevytmielisyys, leviää kaikkeen\nmaahan ja kaikkeen kansaan. Ja että maailman villitsijä saisi ihmiset\ntähän menoonsa oikein mieltymään, että saisi sokaistuksi silmät ja\nomattunnot vaiennetuiksi, tekee hän, niinkuin hänen tapansa aina on\nollut: pukeutuu kauniiksi ja viehättäväksi, sanoo tuon kaiken hyvän\nolevan, uskottelee sen muka tapahtuvan jalojen tarkoitusten\nsaavuttamiseksi, aatteiden ja ihanteiden tähden, maan ja kansan\n\"pelastukseksi\". Kuulisittepa te, jotka täällä erämaassa pimeydessä\nelätte, mitä hyvää huolta teistä pidetään, kuinka teille lähetetään\nsanansaattajia kertomaan siitä, mitenkä teidän on \"uudesti synnyttävä\"\n-- ei katumuksen ja kilvoittelun kautta, vaan muka kaikenkaltaisten\nylevien aatteiden kautta, jotka juomingeissa syntyvät ja joita juhlissa\nja tansseissa julistetaan. Minä olen kuullut sen, ja minä tiedän sen.\nMutta mitä he opettavat sitten meille? Että ihmisjärki on ylinnä\nkaiken, ja että kun järki ei voi Jumalaa käsittää, niin ei Jumalaa siis\nolekaan. Entä raamattu? Mutta kun raamattu ei olekaan Jumalan\nkirjoittama, vaan ihmisten, kun ei se ole muuta kuin satua, tarinaa,\nvanhaa runoa, niinkuin Kalevalat ja sen semmoiset, joita he meille\nraamatun ja pyhien virsien sijaan tyrkyttävät! Eihän se ole muuta kuin\nyhteen koottua Israelin kansan maallista viisautta, ei muuta kuin sen\nsiveellinen lakikirja, niinkuin muka Sananlaskut ja sen semmoiset. Ja\nettä Kristus, jos häntä lienee ollutkaan ja jos hän ei ollut vain\npetturi, oli vain tavallinen ihminen eikä meidän jumalallinen\nVapahtajamme ja Jumalanpoika. Vapahtahja -- mitä me semmoisella, kun ei ole\nedes kuolematonta sielua, ei pelastuksen toivoa ja tarvetta, ei\ntaivasta ja iankaikkista elämää! Te luulette, että minä liioittelen ja\nleikkiä lasken, mutta totta on joka sana, on omine silmineni oppineiden\nkirjoista lukemaani ja omine korvineni oppineiden ja filosofien suusta,\nprofessorien, jopa piispainkin suusta kuulemaani. \"Eihän ole mihinkään\nkoko kristinuskosta\", sanoi minulle itselleni muuan piispa. \"Mitä se on\nvaikuttanut?\" sanoi hän. \"Onko ihmiskunta parantunut, ovatko sodat\nja kärsimykset loppuneet? Onko paha maailmasta kadonnut?\" --\nJumalankieltäjiä he ovat, sanon minä, puolipakanoita nuo ensimmäiset ja\nylimmät Suomen kansan opettajista ja nuo korkeimmat Suomen kirkon\nkaitsijoista! Ja se, joka ei ole kieltäjä, hän on ainakin epäilijä tai\nvälinpitämätön, jota eivät uskon asiat liikuta, joka ei koskaan ole\ntehnyt itselleen kysymystä: \"Ah Herra, kuinka minä autuaaksi tulisin?\"\nVaikkeivät he julkisesti Jumalaa kielläkään, niin elävät he kuitenkin,\nniinkuin ei Jumalaa olisi, niinkuin ei olisi tuomaria, ei rankaisijaa,\nei helvettiä -- niinkuin eivät koskaan ajattelisi, että meidän kerran\nkuoleman pitää. Elävät, niinkuin joka päivä olisi viimeinen, mutta\nniinkuin ei viimeistä päivää kuitenkaan olisi.\n\n-- Voi, voi, kuului huokauksia sieltä täältä.\n\n-- Kun kirkon korkeimmat kaitsijat näin, niin mitä sitten voidaankaan\ntoivoa, odottaa, vaatia sen pienemmiltä paimenilta! Kuinka voidaan\ntoivoa, että he voisivat paremmin karjaansa kaitsea! Uskottomuus,\nvälinpitämättömyys, velttous, jopa turmelus ja ilmeiset ulkonaiset\nhelmasynnitkin: ahneus, ylellisyys, korttipeli, tanssi ovat merkkejä,\nmistä monet meidän pappimme tätä nykyä tutaan. Kaikkein parhaatkin ovat\nvain palkkapaimenia, jotka eivät ajattele, kuinka laumansa susien\nsuusta pelastaisivat, vaan kuinka itse tästä karjasta parhaiten\nhyötyisivät. Eivät toki kieltäjiä ole, mutta sanan valoa, tietoa\nautuuden tiestä heillä ei ole. Ja senpätähden: kun siellä kanuunat\nkumahtelee ja torvet toitahtelee ilmaisten maailman lasten ilveitä,\nniin täällä pyssyt paukkaa, padat rämisee ja viulut vinkuu, ja niinkuin\nsiellä mennään tanssivaatteissa, silkissä ja sametissa ja töyhdöissä ja\nhöyhenissä kemuista kirkkoon ja kirkosta kemuihin ja yöllisiin\njuominkeihin, niin tehdään täälläkin. -- Montako lienee teistäkään, jotka\nsiinä istutte, ehtinyt silmänsä viime yönä ummistaa? Missä toimissa,\nmissä aatteissa ja missä mielessä olette viettäneet yön yhtä\nkristikunnan suurinta juhlaa vastaan? Tansseissa taas, juomingeissa,\nsoiton ja rähinän humussa, jopa tappelussa ja kenties\nverenvuodatuksessakin. Voi sitä huutoa ja melua, joka yökauden raikui\nrantoja pitkin, voi sitä helvetin loimoa, joka taivaalla punoitti! Ja\nitsensä kirkon naapurissa, itsensä Herran huoneen ympärillä ja\nläheisyydessä! Nämä lasit sen loimoa kuvastivat, nämä ikkunat\ntärähtivät ohikulkevain patain räminää ja vavahtelivat laukauksien\npauketta. Vaan ettekö kuulleet kuolemattomien sielujenne hätähuutoja?\nEttekö nähneet teitänne siinä tulessa, jonka itse olitte sytyttäneet?\nEtte kuulleet, sillä maailman humina ja omat ilohuutonne ja juopunut\nrähinänne lukitsivat korvanne! Mutta me näimme ja kuulimme sen, ja me\nkysyimme kukin itseltämme: joko on Herrankin huone piruilta piiritetty\nja sitä vastaanko ja sitä valloittamaanko he ovat joukkonsa johtaneet?\nJoko ovat sen haltuunsa ottaneet ja tanssilavaksensa sen lattian\nlaittaneet ne, jotka tätä ennen vain kirkonmäellä tanssivat ja\ntemmeltivät? On todella ihme ja kumma ja todistus Herran\npitkämielisyydestä, ettei Hän äärettömässä laupeudessaan ole vielä\ntahtonut teitä rankaisevalla kädellään koskettaa eikä teitä vielä\nvihassaan siihen paikkaanne naulita, niinkuin Lootin vaimon. Ja se on\ntotista totta tämä, eikä ole siinä sanaakaan liikaa, sillä me olemme\nsen omin korvin kuulleet ja omin silmin nähneet. Mutta kun me sen\nkuulimme ja näimme, laulut, laukaukset, hoilotukset ja ilotulien\nloimon, niin murhe mursi mielemme ja itku tyrehytti äänemme, ja Herran\nvirsi katkesi kurkkuumme.\n\nKuului ensin yhä eneneviä nyyhkytyksiä naisten puolelta ja sitten\nhuokauksia ja voikahduksia.\n\n-- Tämäpä onkin eri puhetta tämä kuin taanoinen, kuuli Antero toisen\nniistä miehistä sanovan, jotka äsken olivat arvostelleet rovastin\nsaarnaa, ja sitä seurasi pidätetty huokaus.\n\nNaimi tuli juuri kirkkoon, näkyi ovessa, pysähtyi, aikoi edetä, mutta\nlyykähti lähimmän penkin päähän. Sakastin ovessa oli seisonut Lauri,\nikäänkuin uhmatakseen, kädet ristissä rinnan päällä, pihtipieltä vasten\nnojaten; hänkin siitä katosi, ja Helander jatkoi yhä kiihtyen:\n\n-- Semmoista on elämä täällä! Tämmöistä on tämä kansa tässä Suomenmaassa\nkaikkialla, minne tuleekin, enkä minä nyt ole näyttänyt sille kuin\nmuutaman puolen siitä itsestään, en vielä sen ahneutta, en sen\nhaureutta, petollisuutta ja valheellisuutta. Se päivällä synneissään\nvaeltaa, ja yöllä se niissä nukkuu. Sitä tahdotaan nyt uuteen elämään\nherättää ja sen korvaan huudetaan: Nouse sinä, joka makaat! Uusi aamu\nkoittaa sinulle! Tunne itsesi! Vaadi oikeuksiasi ja etujasi\nholhoojiltasi, kutsu heitä tilille ja riitele pois perintöosuutesi\nlukkojen takaa! Kun sen saat, olet pelastettu, kun sitä perintöäsi\nhyvin hoidat, et tule koskaan maan päältä katoamaan. Mutta minä sanon:\n-- Tätä Suomen kansan herättämistä ja sivistämistä on aloitettu väärästä\npäästä! Sen kuorta vain tahdotaan kiilloittaa, mutta sisus jätetään\nrumaksi ja roskaiseksi. Meissä täytyy ennen kaikkea tapahtua sisällinen\nuudistus, kansan täytyy herätä, mutta ennen muuta herätä syntinsä\ntuntoon. Herätä hengellisesti ja siveellisesti. Sen täytyy pukeutua\nkatumuksen säkkiin ja sirottaa päänsä päälle oman viheliäisyytensä ja\nvaivaisuutensa tuhkaa. Vasta sitten, kun me löydämme Jumalan\nvanhurskauden ja teemme hänen tahtonsa, kaikki muukin meille annetaan.\nIlman sitä ovat tekomme turhat ja siemenemme kalliolle kylvetty.\n\nVäärästä päästä? Sisällinen uudistus? Mitä puhetta se on tuo? Mikseivät\nne kaikki voisi käydä käsi kädessä?\n\nOlisiko totta, että tuo toinen on tärkeämpää? Mutta miksi niiden pitää\nolla ristiriidassa? Snellmanin aatteiden ja Lönnrotin työn ja sen\nkaiken, mitä se nyt tuossa saarnaa? Ja Anterosta oli niinkuin hän taas\nolisi saanut uuden aatteen, uuden näkökannan, niinkuin hänellä olisi\nollut koko totuus ja kaikilla noilla, jotka toisiaan tuomitsivat ja\nitseään ylistivät, vain osa siitä.\n\nMutta saarna läheni loppuaan. Helander oli kääntynyt uskolaistensa\npuoleen, -- \"niiden puoleen, joita Herra oli saanut luoksensa vetää ja\njoiden sydämiin hän oli sanansa siemenen kylvänyt, joiden silmät hän\noli avannut näkemään ja korvat kuulemaan\". Ja mitä varten hän oli\nmahtanut sen tehdä? Sitä varten varmaankin, että he huutaisivat, mitä\nnäkevät, ja kuuluttaisivat, mitä kuulevat. Heidän on totuus\ntunnustettava ei ainoastaan niin, että oman viheliäisyytensä\npaljastavat eivätkä koeta himojensa ja halujensa päälle vetää niitä\nsovittavaa kiiltoa ja puolustaa niitä milloin milläkin hyvällä\ntarkoituksella, minkä piru heidän korvaansa kuiskaa, ei vaatettaa\npahuutensa ryysyjä pyhyyden ja hyvyyden ulkokullaisella verkavaipalla,\nvaan myöskin niin, että _maailma_ sen kuulee ja tajuaa. \"Sitä elkää\npeljätkö, jos maailma teitä siitä vieroo ja vainoo, sillä se tapahtuu\ntotuuden tähden, jota se ei siedä kuulla. Sillä kuka, minä kysyn, kuka\ntotuutta julistaisi, ellei se, joka on sen omistanut? Kuka puhuisi,\nellei se, joka tietää? Elkääkä jättäkö tätä työtä papeillenne ja\njoillekuille johtajillenne, vaan tehkää itse kukin kohdastanne työtä\nHerran viinamäessä. Pysykäämme maailmassa, ei niin, että itsemme siihen\nsekoitamme, vaan niin, että itsemme siitä erotamme. Ei maailmassa\nmaailman kanssa, vaan maailmassa maailmaa vastaan, ei kaulakkain, ei\nkäsikkäin, vaan sotien ja taistellen, aina sen väijyntää varoen ja aina\nvalveilla ollen. Missäpä kauppiailla ja rahanvaihtajilla täytetyn\nHerran temppelin tavannemmekin, olkoon että omassa sydämessämme tai\nulkonaisesti, niin tehkäämme puhdasta, niinkuin Herramme teki, ruoskaan\ntarttukaamme, pöydät kaatakaamme! Ja jos tapahtuisi taas, että maailma\nmeitä kiusaa ja meille kaiken kauneutensa ja koreutensa palkinnoksi\nlupaa, niin sanokaamme, niinkuin sanoi Vapahtaja: Mene pois minusta,\nsaatana! -- Amen!\"\n\nAntero tuli sakastiin juuri samassa, kun Helander astui sisään toisesta\nkirkon ovesta ja Snellman ja Lönnrot ja muut herrat toisesta. Helander\nei katsonut ketään silmiin.\n\nSnellman meni hänen luokseen ja virkkoi:\n\n-- Herra pastori, on aina mieluista kuulla miehen avonaisesti ja\npelottomasti lausuvan julki vakaumuksensa, olipa sitten tai ei yhtä\nmieltä hänen kanssaan. Mutta -- lisäsi hän sitten, kun Helander\nnähtävästi hiukan hämmästyen katsoi häntä silmiin -- mutta usein\ntapahtuu, että sen, minkä entusiasmi rakentaa, sen repii fanatismi\nmaahan.\n\nHelander ei osannut vastata siihen muuten kuin kömpelöllä kumarruksella\nSnellmanin kumarrukseen.\n\nRovasti oli sakastin suuren kaapin edessä pukemassa ylleen messukaapua.\nHän oli kalpea. Kun Helander tuli siihen ripustamaan kappaansa naulaan\nja ottamaan hänkin messupukua, virkkoi rovasti häntä silmiin\nkatsomatta:\n\n-- Tuolla on mies noutamassa pappia sairaan luo. Toivon että voit lähteä\nheti.\n\n-- Nyt hetikö?\n\n-- Onko sinulla ehkä jotain, joka estää?\n\n-- Ei minulla, mutta minä ajattelin, että kun on niin paljon kastettavia\nja...\n\n-- Minä kyllä pidän lopusta huolen ... ehkä minäkin sentään vielä\njohonkin kykenen ja kelpaan.\n\n-- Sedän ei pidä pahastua -- mutta minä en voinut sanoa muuta kuin mitä\nsanoin -- totuuden.\n\n-- Anteeksipyyntökö?\n\n-- Ei suinkaan.\n\n-- Vai niin, hyvä on. Hän odottaa tuolla.\n\nJa rovasti käänsi hänelle selkänsä mennen suurella liikkeellä kirkkoon\nalttaritoimitusta pitämään.\n\nHelander meni sakastin ovella odottavan miehen luo.\n\n-- Onko niin kova kiire, että kesken jumalanpalveluksen?\n\n-- Eihän sillä toki niin, täytyyhän veneen muutakin väkeä odottaa.\n\nHelander meni ulos. Antero seurasi häntä sakastin rappusille. Siinä\nseisoivat Paavo ja Rajalainen.\n\n-- Taisitpa saarnata virkaeron itsellesi, sanoi Paavo.\n\n-- Täytyihän sanoa, mikä oli sydämellä.\n\n-- Jopa joo, se pitää sanoa, mutta saanetko kuitenkaan näitä Kontolan\nsuruttomia väkisin taivaaseen ajetuksi.\n\nHelander näytti hämmästyvän ja ikäänkuin pettyvän.\n\nAntero näki Naimin ja Kaarinan tulevan kirkon portista ja rientävän\nkiireesti pappilaan. Heidän astunnastaan ja liikkeistään hän päätti,\nettä heidän mielensä oli kuohuksissa. Naimi näytti itkevän ja Kaarina\nhäntä lohduttavan.\n\nJoku löi häntä olkapäälle -- Lauri. Siinä olivat myöskin Robert ja Risto,\n\n-- No, nyt saimme kuulla kunniamme, sanoi Lauri.\n\n-- Fanaatikko! sanoi Risto, ylenkatseellisesti olkapäitään kohauttaen.\n\n-- Ensi pyhänä saarnaan minä, ja silloin _he_ saavat kuulla kunniansa!\nhuudahti Lauri.\n\n-- Mutta oli siinä nyt kuitenkin jotain, uskalsi Antero.\n\n-- Jotain? tarttui Robert hänelle oudolla kiihkolla. -- Ei niin mitään! Se\noli pelkkää nonsenssia alusta loppuun. \"Aloitettu väärästä päästä!\"\nKäydä Snellmanin aatteiden kimppuun, vieläpä kirkossa moukkain edessä,\njoilla tietysti ei voi olla mitään käsitystä siitä, mistä on kysymys,\nyhtä vähän kuin nähtävästi hänellä itselläänkään -- typerätä! Pysyisi\nsuutari lestissään -- isän sijassa minä --! Mutta ei maksa vaivaa itseään\nsen tähden suututtaa.\n\nSilloin huomasi Antero sisarensa tulemassa ulos kirkosta ja riensi\nhäntä vastaan.\n\n-- Milloin sinä tulit? Minä näin sinut kirkossa.\n\n-- Tulin eilen iltamyöhällä ja olin yötä Honkaniemessä.\n\n-- Mikset tullut kohta pappilaan?\n\n-- Te olitte kaikki kokolla.\n\n-- Olisit tullut sinne.\n\n-- Enhän minä.\n\n-- Olit siis siellä jo tänä aamuna ... enkä minä mitään tiennyt, vaikka\nkuljin ihan ohitse.\n\n-- Vai niin, no tule sitten nyt.\n\n-- Nytkö? Mutta etkö sinä tule pappilaan?\n\n-- Minä olen niin ujo sinne tulemaan, kun siellä on niin paljon niitä\nvieraitakin.\n\nHe lähtivät Honkaniemeen päin, katselivat toisiaan uteliain, tutkivin\nsilmin.\n\n-- Vai sinäkö sitä nyt olet Karoliina?\n\n-- Niin, ja sinä Antero -- on aivan ihmeellistä sinua taas kerran vuosien\nperästä tavata -- niin, onnea maisteriksi!\n\n-- Sinä olet niin heikon ja vaivautuneen näköinen ... oletko ollut\nsairas?\n\n-- En minä mitään -- niin erittäin.\n\nHe olivat toistensa ainoat omaiset ja tuntuivat kuitenkin vierailta ja\nkaukaisilta, ja Anteron ystävällisen innostuneella ja osaaottavalla\näänellä sanotut sanat kaikuivat hänen omissakin korvissaan vierailta.\nSisarensa koko olennosta ja ilmeestä hän näki heti, ettei tämä ollut\nonnellinen, ja hän tunsi ohimenevän säälin tunteen pulpahtavan\nrinnassaan. Mutta samalla hän koko ajan tässä hänen vieressään\nkävellessään tunsi jotain muuta eikä päässyt siitä erilleen: että hänen\nehkä nyt täytyy mennä Honkaniemeen ja ehkä jäädä sinne päivälliselle\neikä pääsekään pappilaan. He puhelivat kulkiessaan, hypähdellen asiasta\ntoiseen: heidän enostaan Porvoossa, Anteron maisteriksi vihkimisestä...\n\n-- Kun et sinä, Karoliina, tullut, vaikka minä sinua niin odotin.\n\n-- No, johan nyt ... minäkö! Kuinkas nyt minä! -- Hän sanoi sen niinkuin\nsemmoisesta ei olisi voinut olla kysymystäkään.\n\nHe puhuivat Anteron matkasta ja hänen käynnistään Rajavaaralla, mutta\nsiinä sivussa koetti Antero keksiä keinoa, kuinka pääsisi seuraamasta\nHonkaniemeen saakka.\n\n-- Huomasitko kirkossa Snellmanin ja Lönnrotin? sanoi hän yht'äkkiä. --\nSinun pitäisi kuitenkin tulla pappilaan, niin saisit nähdä heidät, he\nmatkustavat luultavasti jo tänä iltana. Minäkin näin heidät nyt ensi\nkerran.\n\n-- Sinä tahdot tietysti olla heidän kanssaan ... minähän voin sitten\nillemmalla tulla sinua tapaamaan.\n\nPutosi kuin paino Anteron sydämeltä. Nyt olisi hän voinut\nsydämellisemmin ja luonnollisemmin kysellä sisarensa asioita, mutta\noltiin jo Honkaniemen portilla.\n\n-- Niin no, sinä tulet siis iltapäivällä pappilaan ... tule nyt pian...\n\n-- Niin, kyllä minä...\n\nAntero kiiruhti pappilaan, jossa tytöt ja ruustinna istuivat verannalla\nodottamassa rovastia kirkosta. Ruustinnan silmät olivat itkettyneet.\nHänelle oli juuri tehty selkoa Helanderin saarnasta.\n\n-- Se on kauheata ... kuinka voi puhua noin...! Tämä on enemmän kuin\nkoskaan ennen, ja me kun kuitenkin olemme heitä kaikella tavalla\nauttaneet...\n\n-- Mutta ei kai mamma vaadi, että hänen _sentähden_ pitäisi olla\nlausumatta vakaumustaan? sanoi Hanna.\n\n-- En suinkaan ... enhän minä sitä ... mutta että hän sillä tavalla ...\nsitä sinä et nyt mitenkään voi puolustaa, Hanna. -- Ja että menee kesken\npois ja jättää papan yksin!\n\nAntero ei saanut avatuksi suutaan sanoakseen, mitä hän siitä asiasta\ntiesi, sillä samassa tulivat Lönnrot ja Robert vinniltä ja professori\nomasta huoneestaan.\n\n-- Jaa, jaa, sanoi Lönnrot hymähtäen ja ikäänkuin ruustinnaa\nlohduttaen, -- jos ne vain nuo pietistit saisivat mielensä mukaan meitä\nhelvetin tulessa kärventää...\n\nKaikki sille nauroivat -- ainakin koettivat, paitsi Hanna.\n\nProfessori ei puhunut mitään, pudisti vain päätään ja piti huulensa\npinnistettyinä.\n\n\n\n\n13.\n\n\nPäivällinen oli jäykkä ja painostava, vaikka rovasti koetti olla\nniinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kukaan ei tahtonut puhua mitään\nasiasta, joka kuitenkin oli pääsemässä kaikkien huulilta. Yht'äkkiä\nvirkkoi kuitenkin professori, voimatta enää kauemmin pidättäytyä:\n\n-- Minun mielestäni ei sinulla, lanko, ole muuta mahdollisuutta kuin\nilmoittaa asiasta tuomiokapituliin. Tämä ei nyt ole muuta kuin kansan\nsuoranaista kiihoittamista, sen yllyttämistä sekä kirkollisia että\nmaallisia esimiehiään vastaan. Se on sitä paitsi subordinatsionirikos\nmitä raskainta laatua. Rovasti sanoi vain:\n\n-- Jaa, jaa.\n\n-- En luule, että sellaisella keinolla mitään voitettaisiin, Sanoi\nSnellman.\n\n-- Ei, ei, sanoi rovasti nyt.\n\n-- Niin, minä vain sanon -- ja professori irroitti serviettinsä ja rutisti\nsen eteensä pöydälle -- minä vain sanon, että jos sallit tämän jatkua, on\nkaikki auktoriteettisi mennyt tässä pitäjässä ja sinä saat hakea\nitsellesi toista pastoraattia.\n\n-- Lanko ehkä liioittelee.\n\nPuhe päättyi siihen. Syötyä ja piippuun pantua kirkastui kuitenkin\nkirkastumistaan rovastin mieli, ja kun hän, vaihdettuaan virkakauhtanan\nmukavaan kotitakkiin, istuutui lehtimajaan, jonne samassa ilmaantui\nkahvitarjotin, niin puhaltui viimeinkin pilvi hänen otsaltaan. Lyöden\nruustinnaa olkapäälle sanoi hän:\n\n-- Ja nyt luulen minä, mamma, että olemme ansainneet emme ainoastaan\nkahvia, vaan myöskin lasin sinun hyvää punssiasi.\n\nRiemastuen rovastin mielenmuutoksesta huudahti ruustinna:\n\n-- No sitä sinun pitää saamasi, rakas pappa! Ei todellakaan maksa vaivaa\nottaa sitä asiaa sen raskaammin kuin ennenkään.\n\n-- Missä Lönnrot on?\n\n-- Hän meni jonnekin Robertin kanssa.\n\n-- Entä lanko?\n\n-- Hän vetäytyi huoneeseensa kirjettä kirjoittamaan.\n\n-- Siinä istuivat lehtimajassa rovasti, Snellman ja nuoret.\n\n-- Niinpä niin, onhan se kyllä vähän niin ja näin, että oma apulaiseni\nhaukkuu minut helvettiin omasta saarnastuolistani, mutta kun ei hänellä\nliene gehennan avaimet hallussaan enemmän kuin elysiuminkaan, niin\nvoinemme siis ainakin siihen nähden odottaa tapausten kehitystä yhtä\nrauhallisesti kuin tähänkin asti. Vai mitä arvelet, Snellman,\ntämänpäiväisestä saarnasta?\n\n-- Kaikilla koskilla on kuohunsa, toisella äkäisempi kuin toisella.\nMutta mitä asian ytimeen tulee, niin ei oikeastaan ole ollenkaan\nihmeellistä, että tämä liike on niin levinnyt ja yhä leviää.\nUskonnollinen lahkolaisuus ja fanatismi valtaa voimakkaammin kansoja,\njotka syystä tai toisesta eivät muualta saa tyydytystä henkisille\ntarpeilleen. Anna kansalle tervettä tekemistä yhteiskunnallisella ja\nvaltiollisella tai muilla ihanteellisilla aloilla, ja se on paraneva\ntaudistaan.\n\n-- Jaa, jaa! -- No, mutta siinä hän nyt on! Ruotsalainen! -- Minnekä te\nmenette? Tulkaapa tänne!\n\nUkko-Paavo, keppi kädessä ja kontti hartioilla, kulki juuri ohitse\npappilan läpipihan. Hän pysähtyä töksähti äkisti eikä ollut\nymmärtävinään, mistä ääni kuului.\n\n-- Kuka siellä huutaa niin tämän pitäjän rovastin äänellä? Ääni kuuluu,\nmuttei miestä näy! -- ja hän aikoi jatkaa matkaansa.\n\n-- Tulkaapa tänne vähän! Ei saa niin ylpeästi ohi ajaa!\n\n-- Ka sieltäkö se! -- Vaan jos en tulekaan, kun on noita punaisia riepuja\ntuossa kuivamassa. Mene tiedä, mihin helvetin pyykkiin minua\nhoukuttelette. -- Siinä oli joku tyttöjen punainen huivi koivun oksalla.\n\n-- Kyllä Paavo uskaltaisi, vaikka olisi tämä itsensä helvetin portti. --\nTulkaa nyt vaan -- ottamaan ryyppy matkalle lähtiessä.\n\n-- Vai ryyppy! No se! No, senhän tietää koko maailma, että Paavo rientää\nryypyn luo niinkuin vasikka juomiselleen.\n\nRovasti ojensi hänelle punssilasin jo lehtimajan ovella ja yhdellä\nkulauksella heitti Paavo sen kurkustaan alas.\n\n-- Vielä toinen.\n\n-- Vai vielä toinen? No, koska tahdot nähdä, millainen mies minä olen,\nniin tällainen minä olen -- ja Paavo kaasi vielä toisenkin.\n\n-- Istukaahan.\n\n-- Ei ole aikaa, vene odottaa tuolla tuomarin niemessä.\n\n-- Mitäs kuuluu muuten?\n\n-- Mitäkö kuuluu? Kuulithan sen jo äsken tuolla kirkossa, mitä kuuluu.\nSinulla on hyvä renki, joka näkyy tekevän työtä isäntänsäkin edestä.\nVaan kuka se on tämä vieras?\n\n-- Hän on rehtori Snellman Kuopiosta, semmoinen filosofian tohtori.\n\n-- Vai oikein sen tohtori. Olen minä sen maistereita nähnyt ja\npuhutellutkin, mutta en sen tohtoreita. Vai tämä se nyt on se?\n\n-- Jaa, Se minä nyt olen.\n\n-- Ja sillä vilosohvillasiko sinä kuulut aikovan maailman parantaa?\n\n-- Tiedättekö te sitten, mitä filosofia on?\n\n-- Se on ihmisviisautta, vastasi Paavo nopeasti.\n\n-- Aivan oikein, mutta onko se sitten paha se?\n\n-- Osaakos vilosohvi sanoa, mistä se kaikki ihmisviisaus on maailmaan\ntullut?\n\n-- Eiköhän se ole Jumalan lahja niinkuin kaikki muukin hyvä tässä\nmaailmassa.\n\n-- Vai Jumalan lahja! -- Elä, elä, hyvä mies! -- Sepä kun onkin perkeleen.\n\n-- Vai niin on.\n\n-- Ja kaikki, mikä sen päälle rakettu on, on rakettu sille perustukselle\nperkeleelle.\n\n-- Ettekö te sitten ihmisviisautta missään asiassa käytä?\n\n-- Piti kerran käyttääkseni, lähteä vieraalta maalta maallista onnea\netsimään, vaan pystyyn nosti Jumala sen Puolan tien ja ajoi\npuolikuolleena kotiin takaisin pettua puremaan, kun minä vieraalle\nmaalle vehnästä viljelemään.\n\n-- Melkein niin kävi minullekin, kun piti Ruotsiin muuttamani, mutta se\noli oman järkeni harkinta, joka sen asian ratkaisi.\n\n-- Vai oma järkesi ... puhu pukille, elä Paavolle -- et tiennyt itsekään!\n\n-- Onko Paavolla joku korkeampi viisaus kuin muilla? kysyi rovasti.\n\n-- On. Minullapa se onkin.\n\n-- Mistä olette sen saanut?\n\n-- Mistäkö? No, onpa sekin kysymys. On pappi eikä tiedä, mistä on kaikki\nkorkeampi viisaus maailmaan tullut.\n\n-- Mutta missä se seisoo raamatussa, ettei ihminen saa järkeään käyttää\neikä viisauttaan viljellä?\n\nPaavo katseli vähän aikaa rovastia, otti sitten kontin maasta, johon\noli sen laskenut, ja virkkoi:\n\n-- Sinä olet hyvä ja höyli mies, Marttinen, minä sinusta tykkään, olet\nsuora suruton, joka et turhia kuvattele, mutta papiksi ei sinun koskaan\nolisi pitänyt ruveta suurten palkkain toivossakaan.\n\n-- Miksei? nauroi rovasti.\n\n-- Siksi, ettet ymmärrä autuuden asiasta enempää kuin porsas\npohjantähdestä. Selitän sen vasta tarkemmin, kun tavataan, nyt täytyy\nlähteä.\n\n-- Minnekä piispa on matkalla?\n\n-- Ka, minnekäs paimen, jos ei laumaansa kaitsemaan.\n\n-- Ja jalkapatikassa vain?\n\n-- Jalanpa se kaimakin ennenvanhaan kulki, vaikka oli koko maailma\nkäännettävänä, ja kun ei päässyt jalan, niin souti veneellä.\n\nHän meni, ja herrat nauroivat hänen jälkeensä.\n\n-- No, nyt veli sai nähdä sen Suomen kansan suuren profeetan, sanoi\nrovasti Snellmanille.\n\n-- Hän vaikutti, kuinka sanoisin, heikommin kuin olin odottanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaimi, Kaarina ja Anette olivat vain odottaneet sopivaa tilaisuutta\npäästäkseen puhumaan Snellmanin kanssa siitä, mistä he olivat eilen\nillalla vielä maata mentyäänkin sängyssä keskustelleet ja innostuneet.\nOli mietitty ja tuumittu, miten se järjestettäisiin, ketä\nkutsuttaisiin, kutsuttaisiinko, ketä vain halutti tulla! -- vaiko vain\nnuorta väkeä? -- vanhat sitä varmaankin oudoksuisivat. Yleensä sille\nvarmaankin naurettaisiin ja pidettäisiin sitä hassuna. Ei, ei siitä\nmitään tule! Mutta siitä täytyy tulla!\n\nJa kartanolla kävellen, kädet toistensa selän takana, milloin\nrantatielle mennen, milloin puutarhaan pistäytyen vartioivat he\ntilaisuutta saadakseen Snellmanin yksin haltuunsa.\n\n-- Mene sinä, Naimi, mene nyt pian, ennenkuin isä taas vie hänet\njonnekin!\n\n-- Ei saa puhua kenellekään mitään, jos hän sen hylkää, sanoi Kaarina.\nSe voisi olla ikävää Anterosta.\n\nRovasti oli ollut näyttämässä vanhaa tupaa, jota vieraille aina\nnäytettiin ja kerrottiin silloin aina kasku Lönnrotista.\n\n-- Saisimmeko puhua herra rehtorin kanssa eräästä asiasta, -- voi, voi, Se\non teistä ehkä hyvinkin hassua, mutta --\n\nHe veivät hänet marjapuutarhaan, istuttivat hänet eteensä ruohopenkille\nkahden vanhan koivun väliin ja kertoivat aikomuksestaan ruveta lukemaan\nKalevalaa kansalle sunnuntai-iltoina vanhassa tuvassa -- että se saisi\ntutustua esi-isäimme vanhaan viisauteen ja henkeen. Ehkä voisi, ehkä\nsopisi samalla laulaa ja soittaa kannelta? Tai myöskin lukea jotain\nmuuta suomalaista kirjaa? -- Voi, voi, sanokaa, onko tämä, onko tämä\nhyvin hirveän hassua?\n\nJa levottomuudesta ja pelosta vapisten odotti aatteestaan innostunut\nNaimi tuomiotaan.\n\n-- Jaa, jaa-a, sanoi Snellman, hyväntahtoinen, mielistynyt ilme\nkasvoillaan. -- Se on epäilemättä hyvä aate, kaunis, jopa hyödyllinenkin\naate, mutta sitä voisi vähän, kuinka sanoisin -- täydentää.\n\n-- Voi, voi, kuinka minä olen iloinen, ettette sitä aivan kokonaan\nhylännyt -- minä sitä niin pelkäsin -- ah!\n\n-- Sanokaa, kuinka täydentää? virkkoi Kaarina. Me tahtoisimme tehdä\nkansan hyväksi jotain, mitä vain, kun vain tietäisimme.\n\n-- Kenties jotain käytännöllisempää, pysyvämpää.\n\n-- Sanokaa, me teemme kaikki, mitä vain käskette! -- ja innoissaan\nsiirrähti Naimi Snellmanin viereen.\n\n-- Jos niin on, niin minä käsken teitä perustamaan koulun. Ruvetkaa\npitämään kansalle koulua: sisälukua, kirjoitusta, laskentoa ja myöskin\nkäsitöitä. Ja käsitöitä tehdessä voidaan samalla toteuttaa alkuperäinen\naikeenne lukea Kalevalaa, laulaa, soittaa, mitä vain haluatte.\n\nTytöille oli samassa selvillä, kuinka paljon suurempi ja parempi tämä\nkouluaate oli. Heidän sydämeensä melkein koski -- niin se oli avartunut\nja puristunut kokoon. Koulu! Kansan koulu! Niin juuri! Mutta kuinka he\neivät ennen olleet sitä ajatelleet!\n\n-- Mutta tokkohan me osaisimme? Emmehän me...\n\n-- Miksette osaisi yhtä hyvin kuin ne nuoret naiset, jotka ovat avanneet\nköyhäin tyttöjen koulun Kuopiossa. Tulkaa sinne syksyllä, niin saatte\nnähdä, kuinka se käy.\n\n-- Me tulemme, aivan varmaan me tulemme!\n\n-- Katsokaas, tästä kansan opetuksesta kansan herätystyö on aloitettava,\nsanoi Snellman.\n\n-- Niin, juuri niin -- voi, voi! Että mekin ehkä voimme jotain tehdä eikä\nvain pojat!\n\n-- Silloin kun me miehet mietimme ja tuumimme ja teoretiseeraamme,\nhaaveilemme ja suuria suunnittelemme, sillä välin te naiset jo olette\nnäppärästi ryhtyneet tositoimintaan -- niin on aina. Mutta me panemme\npojatkin pian työhön -- oppikirjoja tekemään.\n\n-- Mutta ei nyt puhuta vielä kenellekään mitään.\n\n-- Ensi jouluna minä tulen kouluanne tarkastamaan.\n\n-- Voi, voi!\n\nKuului Lönnrotin ääni pensaiden takaa:\n\n-- Tuollahan se on, olen etsinyt ja etsinyt. -- Hän tuli esiin Robertin\nkanssa. Robertin poskia kirkasti heikko puna, niinkuin rintatautisen,\nhänen silmänsä loistivat niinkuin kuumeisen, mutta hänen kasvoillaan\noli samalla onnellinen loiste.\n\n-- Sinä täällä vain impien iloissa, kassapäiden karkeloissa, naurahti\nLönnrot.\n\n-- Istu alas, istu alas! kehoitti Snellman ystäväänsä.\n\n-- Eipä nyt enää istumisista, täytyy lähteä.\n\n-- No, mutta niinhän minunkin!\n\n-- Lähteäkö? Poisko? Nytkö jo?... -- ja tyttöjen äänessä oli niin\nvilpitöntä ja koomillisen epätoivoista surua, että se lähtijöitä\nsamalla sekä nauratti että liikutti.\n\n-- Meille on avautunut uusi maailma, uusi maailma, kuiskasi Naimi\nRobertille.\n\n-- Niin minullekin.\n\nRovasti nosti ison melun kuullessaan, että vieraat todella aikoivat\nlähteä.\n\n-- No, mutta eihän yön selkään!\n\n-- Yötä myöten on niin viileä astua, sanoi Lönnrot. Ja Snellman sanoi\nmyöskin rakastavansa yötä myöten matkustaa.\n\nEivätkä auttaneet kieltelemiset. Lönnrot lähti reppu selässään astumaan\nKorpivaaraan päin. Robert pyysi saada tulla häntä saattamaan. Toisaanne\nlähtevää Snellmania saattoivat tytöt ja muut nuoret sillalle saakka,\n\"huokauksien sillalle\", jossa niin monet erokyyneleet oli vuodatettu\nrakkaista ja hauskoista vieraista erottaessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa yht'äkkiä oli pappilassa tyhjää ja hiljaista, vanhukset vain kotona.\nRovasti luki kamarissaan lehtiä, joita posti päivällä oli tuonut.\nProfessori istui yhä huoneessaan ja kirjoitti. Professorska luki\nsalissa nojatuolissa. Professori kulki huoneen läpi, he puhuivat\nkuiskaten jotain. Sitten ilmaantui professori kirje kädessä rovastin\nhuoneeseen ja käveli muutamia kertoja lattian yli.\n\n-- Ajatteletko todellakin, että minun pitäisi ilmoittaa tapahtumasta\ntuomiokapitulille? kysyi rovasti, arvaten, mistä lanko halusi puhua.\n\n-- Sinä tietysti teet, niinkuin tahdot, mutta salli minun sanoa,\nniinkuin jo sanoin, että jos kappalaisesi saa jatkaa aloittamaansa\nsuuntaan, niin on auktoriteettisi tässä pitäjässä mennyttä ja sinä saat\npian ruveta katselemaan itsellesi uutta pitäjää.\n\n-- Snellman tuntui olevan sitä mieltä, että tuomiokapituliin\nvalittaminen vain pahentaisi asiaa.\n\n-- Niinkuin sanoin, sinä tietysti teet, niinkuin sopivaksi näet. Piispa\nlausui minulle kerran kyllä ihmettelynsä siitä, ettet ole antanut\nmitään tietoa, kuinka asiat siinä suhteessa täällä ovat kehittyneet.\nHelander lähetettiin tänne virkaatekeväksi kappalaiseksi juuri siinä\ntoivossa, että sinä ehkä paremmin kuin hänen entinen esimiehensä voisit\npitää häntä kurissa. -- Mutta mitä muuten Snellmaniin tulee, niin täytyy\nminun lievimmin sanoen kummastella käytöstäsi hänen suhteensa.\nKohteliaana isäntänä et ehkä voinut olla hänelle puhetta pitämättä,\nvaikka kenties olisitkin voinut asettaa sanasi toisin. Mutta että sinä\nnoiden nuorten tavoin olisit tekemässä hänestä itsellesi oraakkelin, et\nainoastaan maallisissa asioissa, vaan myöskin sinua koskevissa\nkirkollisissa, sitä en juuri olisi odottanut.\n\n-- Mutta sanohan, lanko hyvä, mikä se nyt sitten lopulta on, joka sinua\nhänessä ja hänen mielipiteissään -- kuinka sanoisin -- noin hermostuttaa?\n\n-- Jos sinua haluttaa ottaa selkoa mielipiteistäni ja syistä\nesiintymiseeni, niin voit lukea tämän kirjeen.\n\nLuettuaan kirjeen antoi rovasti sen takaisin, keinui hetken aikaa\nmitään virkkamatta ja sanoi sitten kävelemään nousten:\n\n-- \"Vaara isänmaalle\" -- \"isänmaalle ja yhteiskunnalle\" -- \"turmiollisia\noppeja\" -- \"nuorison yllyttäjä\" -- kun et vain, veli hyvä, näkisi peikkoja\nkeskellä päivää.\n\n-- On parempi nähdä ne jo päivällä, ennenkuin ne meidät yöllä\nyllättävät.\n\n-- Ehkä olet tarkkanäköisempi kuin minä, mutta minun täytyy kuitenkin\nsanoa, niin, en tiedä -- mutta en ainakaan minä voisi nuorison\ninnostuksesta puhua noin kylmästi ja pilkallisesti, vaikken sen syytä\nhyväksyisikään. Minulle on nuorison entusiasmissa aina jotain pyhää,\nvaikken siihen itse voisikaan yhtyä. -- Mutta olkoon nyt se kuinka\ntahansa, Se on ainakin varmaa, että Snellmanille voi tuosta kirjeestäsi\nolla suuriakin ikävyyksiä.\n\n-- Tjah! Sille asialle en mitään voi, eikä se minuun kuulu. Veljeni,\njoka luottaa minuun ja jonka asiana on seurata tapahtumia maassa ja\npitää asianomaisia _au courant_ niiden kanssa, pyysi minulta tietoja\nmielipiteistä, joihin matkallani mahdollisesti voisin tutustua, ja kun\nolen tehnyt hänelle ennenkin sen palveluksen, niin en tiedä, mikä minua\nestäisi tekemästä sitä nytkin -- mikä minua edes oikeuttaisikaan olemaan\nsitä tekemättä. Se villitys, mihin maa on jo joutunut pietismin kautta,\nja se, mihin se on joutumaisillaan tämän, kuinka sanoisin, fennoismin\nkautta, ei kyllä muuten voi jäädä tuntemattomaksi, vaikken minä\nhiiskuisi siitä sanaakaan. Mutta jos tahdot, etten koskettele, mitä\nerityisesti täällä on tapahtunut, sekä kokolla juhannuksena että\nkirkossa juhannuspäivänä, niin voinhan kirjoittaa uudestaan.\n\n-- Ei suinkaan, sinä teet, niinkuin sinä oikeaksi katsot -- minä vain\ntulin ajatelleeksi entistä ystäväämme Arwidssonia.\n\n-- Se nyt oli toista, kokonaan toista! Elkäämme puhuko hänestä ja\nSnellmanista ja heidän tarkoituksistaan samana päivänäkään.\n\n-- Olikohan se niinkään toista?\n\nRovasti otti hattunsa ja keppinsä ja meni, kuullen mennessään, kuinka\nprofessori puristi sakkoja laihoista luisista käsistään. Hän aikoi\nmennä sillalle, mutta sieltä hän näki nuorten reippain askelin ja\nvilkkaasti keskustellen tulevan Snellmania saattamasta ja kääntyi\nrantaan. Hänen ei nyt tehnyt mieli tavata nuoria. Oli jotain, joka\nhäntä vaivasi. Olisiko hänen ehkä pitänyt langolleen selvemmin\nilmaista, mitä hän ajatteli hänen teostaan? Että se oikeastaan oli\nkatala teko tuommoinen. Kirje oli sekä värittänyt että vääristänyt. On\nmahdollista, että ne ovat päättäneet nostaa viimeisen vainon Snellmania\nvastaan. Monet merkit ovat siihen viitanneet... Snellman nyt voisi\nollakin varovaisempi. Voihan olla, että hänen kirjoituksiaan ja\nesiintymistään tullaan käyttämään maan vahingoksi ja että olisi\nisänmaan onnen vuoksi välttämätöntä hiukan itseään hillitä. Mutta ehkä\ntämä nyt tähän jääpi. Lanko on ärtynyt, hänellä täytyy aina olla jotain\nrettelöimistä. Hän on nyt kiihtynyt siitä, että tuntee nuorten olevan\nhäntä vastaan täälläkin, jossa ne aina ennen hänen viisauksiaan\nkuuntelivat, joskaan ei mielenkiinnolla, niin kuitenkin velvollisella\nkunnioituksella. Snellmanin ja Lönnrotin juhlimisen hän nähtävästi\nkäsitti mielenosoitukseksi itseään vastaan. Mutta en minä aina jaksa\nhänen heikkouksiaan mielitellä.\n\nRovasti hypisteli siinä ongenvapojaan, jotka sujakoina seisoivat\nverkkohuoneen päätyä vastaan, mutta ei saanut mielestään pois sitä,\nmikä sitä kiusasi.\n\nSilloin hän muisti Helanderin saarnan. Se tuli kuin vapautus tästä\ntoisesta. Se nyt on todellakin liikaa, siinä on lanko oikeassa, että\njos sellainen jää rankaisematta... Tässä täytyy ryhtyä johonkin. Vai\noli piispakin lausunut kummastelunsa hänen leväperäisyydestään\nheränneitä kohtaan? On ehkä sittenkin välttämätöntä ilmoittaa asiasta\ntuomiokapituliin -- sanoa ainoastaan totuus, ei muuta -- kertoa asia,\nniinkuin se on, liioittelematta ja värittelemättä.\n\nOli tyven ilta -- harjukset ja lohenpoikaset hyppelivät suvannossa...\n\n-- Ennenkuin minä muuhun ryhdyn, täytyy minun ehkä sentään ensiksi\nkääntyä hänen puoleensa viimeisellä vakavalla varoituksella.\n\nMielissään siitä, että sai ikävän asian lykätyksi, huusi hän\npuutarhaan, jossa pikkupojat olivat hippasilla:\n\n-- Tulkaa ongelle, pojat!\n\nOlihan ehkä vähän sopimatonta rovastin mennä ongelle näin\nsunnuntai-iltana, mutta tämä päivä oli ollut niin ikävä ja väsyttävä...\nJos ihmiset eivät niin kauheasti pinnistelisi ja ponnistelisi ja\nrettelöisi, vaan eläisivät rauhassa ja sovussa ja koettaisivat ymmärtää\ntoisiaan...\n\nHetken päästä istui Kontolan rovasti kosken alla vetelemässä kaloja\nveneeseensä ja oli unhottanut kaikki tämän ikävän päivän vaivat ja\nvastukset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTytöt olivat ilmaisseet Snellmania saattamasta palatessaan\nkouluaatteensa, ja se oli saavuttanut yleistä suosiota ja hyväksymistä.\nRistokin oli sitä mieltä, että aate oli hyvä ja käytännöllinen,\nkokonaan toista kuin mitä Antero oli tarkoittanut.\n\nTyttöjä suututti vähän Riston tapa. Oli ihme ja kumma, kuinka se aina\nosasi häiritä...\n\n-- Tulkaa tänne, herra Hagman, mennään tänne. -- Teidän aatteenne tulee\nkyllä sekin mukaan! -- ja Naimi vei heidät mukaansa puutarhaan.\n\nSinne alkoi samassa kuulua soittoa salin avonaisista ikkunoista. Ensin\nhaparoiden ja etsien, sitten vähitellen varmistuen ja syventyen -- ei\nkoskaan päästen erään rajan yli, vaan aina palaten kuin väkisin samaan\nteemaan, niinkuin virren nuottiin -- milloin fantasioja, milloin tuttuja\nsäveliä yhteen kudottuina -- tunteellista ja omintakeista, mutta samalla\nniinkuin olisi soittaja itse jo päässyt ja tyyntynyt niistä tunteista,\njoita nyt enää vain muisteli ja johteli mieleensä.\n\n-- Kuka se on? kuiskattiin. -- Anette? -- Ei, tässähän se on. -- Täti? -- Ei,\ntäti on tuolla...\n\n-- Sehän on Karoliina Handolin. Hän aina soittaa noin meillä käydessään,\nkun ei saa soittaa kotonaan.\n\n-- Miksei saa?\n\n-- Hänen miehensä on myynyt vallesmannin mamselille hänen klaverinsa,\njonka hän sai lahjaksi enoltaan.\n\n-- Niin saikin, sanoi Antero.\n\n-- Ai, suokaa anteeksi.\n\n-- Ei se mitään. Kutsuttiin illalliselle.\n\n-- Onko totta, Karoliina, että Handolin on myynyt soittokoneesi? kysyi\nAntero sisareltaan.\n\n-- Mistä sinä nyt sen ... eihän se mitään...\n\n-- Kai sinä nyt jäät tänne muutamiksi päiviksi, niin mennään sitten\nyhdessä?\n\n-- Ei, en minä mitenkään voi, huomenna minun täytyy jo varhain lähteä.\nMutta tule sinä vaan, sitten kun sinulle sopii.\n\n-- Mutta jos sinä ehkä olit ajatellut, että tulisin nyt kanssasi?\n\n-- Ei toki, ole sinä vaan täällä niin kauan kuin sinua haluttaa.\n\n-- Mutta kuinka sinä menet?\n\n-- Minulla on eräs tuttava vaimo soutajana.\n\nAntero tunsi, että hänen olisi pitänyt seurata sisartaan, jota ei ollut\ntavannut kymmeneen vuoteen ja joka oli tullut häntä tapaamaan, mutta ei\nvoinut mitenkään pakottaa itseänsä siihen.\n\nMuut olivat jo menneet levolle, kun ruustinna vielä istui ja valvoi\nodottaen Robertia, joka ei ollut palannut Lönnrotia saattamasta. Äiti\noli levoton poikansa tähden. Hän pelkäsi hänen aikomuksiaan, ja siitä\nhän oli varma, että heillä oli ollut jotain Lönnrotin kanssa.\n\n-- No, Robert, minne sinä saatoit hänet? -- Hän on kovin miellyttävä mies,\nniin tyyni ja vaatimaton, minusta ja tädistä paljoa miellyttävämpi kuin\nSnellman. -- Mitä te nyt oikein hänen kanssaan puhelitte?\n\nMutta Robert ei antautunut siitä selkoa tekemään, söi vain häntä\nodottamaan jätettyä illallistaan ja vastasi yksikantaan.\n\n-- Kai sinä nyt aiot oikein levähtää tänä kesänä? Se varmaan tekisi\nsinulle hyvää. Ehdithän sinä sitten taas syksyllä siellä Helsingissä.\n\n-- En tiedä, ehken menekään Helsinkiin.\n\n-- Elä todella menekään, vaan jää tänne kotiin lepäämään laakereillesi.\n\n-- Ei niistä minun laakereistani ole leposijaksi.\n\n-- Kuinka ei? Voiko nyt mitään sen kunniakkaampia.\n\n-- Se on nyt minulle kaikki mitätöntä.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\nMutta ei Robert ryhtynyt siitä selkoa tekemään.\n\n-- Sinä olet niin heikon näköinen, Robert. Lukusi ovat varmaankin sinua\nkovasti rasittaneet.\n\n-- Heikonko? Ei, päinvastoin en ole koskaan ollut niin hyvissä voimissa\nkuin nyt.\n\nHetken päästä sanoi ruustinna:\n\n-- Hanna on tulemassa pietistiksi. Etkö sinä voisi siitä puhua hänen\nkanssaan?\n\n-- Minusta on parasta, että kukin saa seurata kutsumustaan.\n\n\n\n\n14.\n\n\nOltiin lähdössä laamanniin Pietarinpäiville, Ja se oli suuri tapaus,\nsillä vaikka Voudinniemi ja pappila olivatkin naapureita, toinen\ntoisella puolen lahden, niin eivät Carpelanin ja Martinin herrasväet\nseurustelleet toistensa kanssa juuri muulloin kuin määrättyinä\nmerkkipäivinä, syntymä- ja nimipäivinä, lukuunottamatta kuitenkaan\nrovastin ja laamannin säännöllisiä peli-iltoja. Suhde pitäjän molempien\nhienoimpien perheiden välillä oli hiukan kankea, vailla herttaisuutta\nja lähempää tuttavallisuutta. Laamannilaiset olivat hienoja ja\naatelisia, mutta laamanni oli velassa rovastille. Ja laamannilaiset --\nniin oli luultu huomattavan -- pitivät itsekin itseään kaikkia muita\nparempina, siitä huolimatta, että ruustinna oli yhtä hienoa ja vanhaa\naatelia kuin koskaan laamannitar ja että pappilaisilla oli yhtä\nylhäisiä tuttavuuksia kuin laamannilaisillakin. Laamannitar oli \"ylpeä\"\nja kutsutti itseään \"armoksi\". Kun hän ei ollut ymmärtävinään suomea,\nvaikka kyllä ymmärsi, oli rovastin pitänyt ruveta pitämään kerta\nvuodessa ruotsalaista jumalanpalvelusta häntä varten. Oikea syy siihen\noli se, että hän oli niin hieno, ettei tahtonut polvistua alttarin\neteen ehtoolliselle yhdessä talonpoikain kanssa. Lienevätkö\nlaamannilaiset kerta kuoltuaankin luulleet olevansa liian hyvät muiden\nkanssa samassa mullassa makaamaan, koska olivat rakentaneet itselleen\noman erityisen hautansakin puutarhan kulmaan kallioon ... \"niin, niin,\nminä kyllä tiedän, että se on tavallista Ruotsissa, mutta kyllä sitä\novat talonpojat kovasti kummeksineet ja paheksuneetkin...\" Ruustinna se\nnäin puhui sisarelleen professorskalle heidän viimeistellessään\npukujaan...\n\n-- Sitähän ei tietysti kukaan voi eikä tahdokaan kieltää, että sekä\nlaamannitar että tyttäret osaavat hienosti ja arvokkaasti käyttäytyä ja\naina olla kaikkia kohtaan yhtä kohteliaita, ystävällisiä ja auttavaisia\nja vieraanvaraisia, mutta kun on velkoja kuinka paljon lieneekään ja\nyhä uutta otetaan, jotka laamannin kuoltua varmaankin joutuvat\ntakuumiesten maksettaviksi...\n\n-- Onko Olain taas täytynyt mennä uuteen takuuseen?\n\n-- Tietysti, aina tuon tuostakin -- niin, niin silloin sopisi odottaa,\nettä niinkuin suomeksi sanotaan, pantaisiin \"suu säkkiä myöten\". Mutta\nosattaneenhan siinä talossa mitä muuta hyvänsä, säästäväisyydestä ja\nkäytännöllisyydestä ei tyttärillä enemmän kuin hänen armollaankaan ole\nkaukaisinta aavistustakaan. Hyvähän on kouluttaa poikansa Porvoossa --\nKuopio ei kelpaa, kantänka -- ja pitää tyttäriään vuosikausia kalliissa\nTukholman pensioneissa, mainiota, vallan mainiota oppia soittoa,\nlaulua, kultakirjausta, pitsiompelua, kieliä ja niin edespäin, mutta\nmitä se kaikki maksaa! -- Onkohan tämä kaulus nyt sitten niinkuin sen\nolla pitää? -- Tytöt siellä, katsokaakin, että puette itsenne niin, ettei\nteistä taas sanota, ettei teillä ole makua enemmän kuin piikatytöillä --\nsinä, Anette, joka olet ollut Tukholmassa sinäkin ja olet nähnyt ja\ntiedät, katso nyt, auta nyt noita tyttöjä tuossa -- sopiiko nyt tuo\nhuivi?\n\n-- Onko hän nyt todella muistuttanut heidän puvuistaan? kysyi\nprofessorska.\n\n-- Niin no, ei nyt suoraan, mutta saatpa nähdä, kuinka hän nytkin, kun\ntullaan sinne, siristää silmiään noin -- kauhean kriitillisesti -- pieni\nmiini vain, mutta sitä merkitsevämpi -- kyllä minä tiedän ja huomaan --\nmutta kantänka, en välitä siitä vähääkään.\n\nMutta niin paljon ruustinna siitä kuitenkin välitti, että ennen lähtöä\npiti huolellisen yleistarkastuksen, alkaen rovastista pikkupoikiin\nsaakka, joka kauluksen ja pitsin puhtaudesta, joka kaulahuivin\nsolmusta, joka hameen laskoksesta, joka napista, nauhasta ja kengän\nkiilloituksesta ... eikä vain omain, vaan vierastenkin. Anterolle,\njolla ei ollut muuta kuin matkavaatteet, hän oli toimittanut Robertin\nsortuukin ja kiiltokengät, joissa hän nyt jotakuinkin meni mukiin, ja\nRiston housut oli silitetty ja molemmille toimitettu talosta puhtaat\nkaulukset.\n\nNaimi oli aina siro ja sievä, sitä ei voinut kukaan puolueeton kieltää.\nKaarinan punainen huivi puki häntä niin, että hän nyt äitinsä mielestä\noli melkein, niin melkein kaunis -- ainakin laamannin tyttöihin verraten.\nLauri oli kerrassaan komea uusissa helsinkiläisvaatteissaan -- hänelle\nnyt sopikin melkein mikä hyvänsä, niinkuin hänen isällensäkin. Anette,\njoka tätinsä pyynnöstä oli antanut serkuilleen viimeisen silauksen\nsolmien tuon kauluksen uudestaan, kääntäen tämän olkihatun reunaa\nhiukan toisin -- pisti lopuksi Laurin napinläpeen vasta puhjenneen\nruusun, se sopi vallan mainiosti, ja omaan rintaansa sinisen vuokon -- ei\nvoinut ajatella soreampaa poikaa ja somempaa tyttöä -- mikä kaunis pari!\n-- ja ruustinna hymyili mielihyvästä ja huokasi helpotuksesta Heddaa\najatellen, joka onneksi näytti kokonaan unohtuneen. Muillekin pojille\non Anettella kukkanen, paitsi tuolle Ristolle. Olisi sen nyt pitänyt se\nitsensäkin huomata eikä aina tungetella. Naimi olisi voinut olla hiukan\nvähemmän ystävällinen Hagmanille ja antaa Kaarinan... Kas niin, ovatko\nnyt kaikki valmiit?\n\n-- No, kelpaammeko nyt, mamma?\n\n-- Kelpaatte, kelpaatte.\n\n-- Tri s bien! Tri s bien! sanoi professorska.\n\n-- Repien! Repien! kirkaisivat ruustinnan takana pikkupojat.\n\n-- Pojat, pojat! -- hss! mutta muistakaakin, ettette saa olla tyhmiä. Ei\nmitään matkimisia, ei mitään irvistyksiä, ja kun hänen armonsa tarjoo\nkätensä suudeltavaksi, niin suutelette te sitä ettekä omaa peukaloanne.\nNiin, niin, naurakaa vain, mutta sen teki tuo Lauri kerran, ja siitä\ntuli isot mankkemangit!\n\n-- Pitääkö siellä suudella kättä? kysyi Risto uteliaasti, ottaen asian\ntotisesti.\n\n-- Ei tarvitse, jos ei tahdo, mutta täti tarkoittaa, että jos suutelee,\nniin pitää suudella kädelle, pisti Anette, ja taas naurettiin, ja Risto\nsai pitää sen hyvänään.\n\n-- Otto! huudahdettiin yht'äkkiä. Otto tuli esiin pirtin puolelta, ei\ntalonpojaksi puettuna niinkuin juhannuksena, vaan niin hyvin kuin oli\nvoinut herrasmieheksi, lahkeet vedettyinä kengänvarsien päälle; kenkiä\noli koetettu kiilloittaa, kaulus oli kyllä liian iso ja huivi\nkömpelösti solmittu ja partakin ajettu, joskin leikkauksia näkyi, mutta\noli se sittenkin jotain, ja ruustinna oli melkein liikutettu\nmuutoksesta.\n\n-- Aikooko Ottokin?\n\n-- Enkös saisi?\n\n-- Tottahan toki, tule vaan --!\n\nMutta kaulahuivia uudelleen asetellessaan kuiskasi hän Oton korvaan: --\nTule vaan, mutta sinun täytyy luvata --\n\n-- No, ei nyt mamman tarvitse mitään pelätä.\n\nRuustinna taputti häntä olkapäälle, sillä hän toivoi ja toivoi eikä\nhyväksynyt rovastia, joka ei uskonut tästä tuhlaajapojasta enää mitään\ntulevan. Ja siitä hän nyt ainakin voi olla varma, että kun Otto kerran\nlupaa olla liikoja nauttimatta, hän sen lupauksensa myöskin pitää.\n\nJa niin lähdettiin, kaikki hyvällä tuulella, etenkin professori, jonka\näreys ja pisteliäisyys Snellmanin mentyä oli kokonaan kadonnut ja joka\nnyt vain hypäkehteli ja ketterehteli tyytyväisenä maalaiselämään.\n\nVoudinniemen erotti pappilasta ja kirkonkylästä honkametsä, joka\nlaamannin raja-aidasta alkaen oli raivattu ja puhdistettu ja varustettu\nkäytävillä ja istuimilla. Metsää sanottiin Porokankaaksi, luultavasti\nmuistona niiltä ajoilta, jolloin lappalaisten kerrottiin siinä Kontolan\nmarkkinoille tullen ajojuhtiaan syöttäneen ja jolloin se oli ollut\njäkälää kasvavana kankaana. Laamannitar oli antanut metsälle nimeksi\nRenskogen -- miksei yhtä hyvin Poroskogen tai Porsasskogen eli suoralla\nsuomenkielellä Porsasmetsä? -- puheli rovasti Anterolle -- ja olisi\nollutkin hyvin kyllä syytä siihen nimeen, kun laamanni piti sikojaan\ntässä aituuksessa, josta ne muuten sivumennen sanoen yhtämittaa\ntunkeilivat pappilan peltoihin.\n\n-- Ei, mutta katsokaa, ne ovat panneet kukkasia puiden kylkiin -- meille\ntervehdykseksi varmaan -- kaikkea ne keksii -- se on todella somaa! --\nmeidänkin pitää panna samalla tavalla meidän puolelle papan\nnimipäivänä.\n\n-- Ei me nyt toki aina laamannilaisia matkita, -- sanoi Kaarina.\n\n-- Milloinkas me nyt sitten muulloin?\n\n-- Kaikessa mamma koettaa --\n\n-- Ei kaikessa, mutta jos on jotain, josta voi oppia... Tultiin\nportille, joka oli auki. Portin pielessä seisoi sotilaallista kunniaa\ntehden vanha äijä, päässään ruotsinaikuinen Savon-jääkärien lakki.\n\n-- Päivää, Pistooli, joko lahnat nousevat lehto-luhdalle?\n\n-- Jumala varjelkoon, herra tohtori ja ritari, jopa nousevat!\n\nTalo oli vanha ja hiukan rappeutuneen näköinen, mutta arvokas ja\ntyylikäs, keltaiseksi maalattu valkeine kaarimaisine ikkunanpielineen.\nPorstua lepäsi paksujen köynnöksillä koristettujen pilarien päällä, ja\nsen katto oli samalla ylikerran parveke. Päädyssä oli puukilpeen\nmaalattu Carpelanien vaakuna.\n\nPorstuassa oli tulijoita vastassa suippopartainen, pitkä, hiukan\nkumarahartiainen vanha herra. Hän tervehti vieraita ja puristi heidän\nkäsiään ystävällisesti, herttaisesti ja lämpimästi, niinkuin hänelle\nolisi tapahtunut aivan erityinen kunnia ja ilo saadessaan vastaanottaa\njokaista ja häneen tutustua; ei ollut mitään erotusta siinä, miten hän\ntervehti rovastia ja ruustinnaa ja professorin väkeä ja miten nuoria.\n\n-- Vai niin, maisteri Hagman, olen kyllä kuullut -- minua ilahduttaa -- on\nerinomaisen hauskaa, että herrat suvaitsivat -- olkaa hyvä ja astukaa\nsisään -- vaimoni on suuresti ihastuva --\n\nIsän takana seisoi poika, Aleksanteri, upseeri, Suomen meriväen\nunivormussa; liikkeissään ja sanoissaan sääntömäinen ja virallinen,\nlaiha ja pitkäkasvoinen.\n\nSalissa olivat talon tyttäret vastassa, kaksi ei aivan nuorta neitosta,\nhienopiirteisiä, solakoita ja kalpeita, puettuina aivan samanlaiseen\npukuun, yhtä ystävällisesti hymyileviä ja yhtä herttaisia kuin\nlaamannikin, -- kolmas sitä vastoin aivan erilainen, hartevampi,\npulleampi ja tavallisempi. Antero muisti nähneensä Helsingissä sekä\nyliopiston lehterillä että promotsionitanssiaisissa nuo terveyttä\npunottavat kasvot, nuo ympärilleen hymyilevät silmät, ja kuulleensa\ntuon raittiin naurun.\n\n-- No, ka, päivää, Otto, oletko sinäkin täällä? Salaiseksi ilokseen\nhuomasi ruustinna, että Ingrid, niinkuin Naimikin jo oli kertonut, ei\nollut vähääkään muuttunut tukholmalaisessa pensionissaan, jossa oli\nollut vuoden ajan muka hienostumassa -- sama käytös, sama kömpelö käden\nkiverrys tervehtiessä ja sama voimakas puserrus.\n\nHänen armonsa istui budoaarissa, keskellä pientä silkkipäällyssohvaa,\nympärillään muutamia samanlaisilla silkkipäällystuoleilla istuvia\npitäjän rouvia: ruununvoudin, vallesmannin, maanmittarin... Nousten ja\npari askelta eteenpäin siirtyen ojensi hän tulijoille kullekin kätensä\nsuudeltavaksi. Naisia suuteli laamannitar otsalle, Naimia molemmille\nposkille erityisen lämpimästi.\n\n-- _Ca va bien, ma petite_?\n\n-- _Merci, très bien, ma tante_!\n\nIstuttiin kehään sohvan ympärille, jossa tuolit olivat asetetut niin,\nettei kukaan istunut selin toiseen. Laamannitar oli todellakin hieno ja\nylhäinen nainen, ja Anterosta oli kuin olisi koko perhekin ollut näitä\nmuita korkeammalla jalustalla, viritettynä johonkin toiseen äänilajiin.\nVaikka nämä muut koettivat olla vapaita ja salonkimaisia, niin he\nolivat kuitenkin kuin vähän hämillään, kuin varpaillaan, ei vain\nrovasti ja ruustinna ja tytöt, vaan myöskin professori ja professorska.\nKotonansa niin reipas ja huoleton ja varma Naimikin vaikutti ujolta ja\nsaamattomalta... Täällä ei näemmä kannettu kahvia ympäri, vaan\nasetettiin tarjotin pöydälle, josta laamannitar ja tyttäret sulavilla\nliikkeillä ja myhäilevin kasvoin ojensivat jokaiselle kuppinsa,\ntarjoten samalla sokeria, joka oli otettava hopeahohtimilla.\n\n-- Herrasväellä on ollut arvokkaita vieraita, kuulema ... puhui\nlaamannitar. Rehtori Snellman ja tohtori Lönnrot, olen kuullut ... nämä\nmainion etevät ja oppineet miehet. Mahtoi olla opettavaa kuulla rehtori\nSnellmania -- täällä maalla on niin harvoin tilaisuutta henkevään\nseurusteluun muiden kuin tietysti lähimpien naapuriensa kanssa -- hän on\nkuulema matkustellut niin paljon ja nähnyt niin paljon ja osaa\nvarmaankin kertoa yhtä hyvin kuin hän kirjoittaakin.\n\nLaamannitar puhui niin, ettei kukaan voinut väittää vastaan, ei edes\nkasvojensa ilmeelläkään ilmaista eroavaa mielipidettään, ei\nprofessorikaan, joka hänkin, ystävällinen, kohtelias hymy huulillaan,\noli pakotettu antamaan hyväksymisensä emännän arvostelulle.\n\n-- Olen kuullut sukulaisiltani Ruotsista, että rehtori Snellman siellä\nollessaan oli seurustellut kaikkein parhaimmissa ja hienoimmissa\npiireissä.\n\n-- Epäilemättä, sanoi professori.\n\n-- Minulla ei ole koskaan ollut kunnia kohdata tohtori Lönnrotia, mutta\nhän kuuluu, niin mainehikas mies kuin onkin ja tunnettu ulkopuolella\nmaan rajojenkin, olevan erinomaisen vaatimaton ja samalla\nhienotuntoinen.\n\n-- Niin, sitä hän on...\n\n-- Suomalaiset kansanlaulut ovat niin ihmeteltävän kauniit. Vaikken\nymmärräkään sanoja, mutta sävel on niin surullinen ja liikuttava.\nTahtoisin niin kernaasti kuulla kerran kannelta soitettavan -- sinähän\nosaat, Naimi -- sinun pitäisi kerran tulla tänne kanteleinesi.\n\nHän tahtoi sanoa kaikille jotain ystävällistä ja miellyttävää. Hän\nonnitteli Robertia hänen laakereistaan, sulkien siihen Anteron ja\nRistonkin, onnitteli Lauriakin hänen lyyrystään ja ruustinnaa hänen\npoikiensa menestyksestä, kaikille ja kaikista oli hänellä joku\nystävällinen sana sanottavana. Tuli puhe Paavon käynnistä pappilassa ja\nsen johdosta heränneistä.\n\n-- Minä en tosin ymmärrä noita synkkiä ja surullisia ihmisiä, ne\nvaikuttavat minuun välistä melkein kammottavasti, kun näen heidän\nniinkuin aaveiden tulevan vastaani...\n\n-- Niin todella ... kammottavasti -- se on juuri oikea sana, riensi\nruustinna.\n\n-- Mutta mieheni sanoo kuitenkin, ja hän tuntee kansaa paremmin kuin\nminä, että mitä rehellisyyteen ja luotettavaisuuteen tulee ... hän\nvoisi milloin tahansa kuulla näitä pietistejä ilman valaa eikä epäilisi\nheidän totta puhuvan -- eikö totta, ystäväni?\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- Ehkä sinä nyt pyydät herroja luoksesi maistamaan lasin punssia ja\nsytyttämään sikarin.\n\nEi olisi voinut tulla kysymykseenkään tupakoida hänen armonsa läsnä\nollessa, vielä vähemmin hänen huoneessaan, ja hyvä tapa talossa vaati\nsenkin, että herrat poistuivat isännän puolelle vasta sitten, kun\nheille emäntä siihen antoi luvan.\n\nMennessään pysähtyi Antero katselemaan suurta salia, jonka seinät\nolivat täynnä muotokuvatauluja. Upseeri ja toinen tyttäristä tuli niitä\nhänelle esittämään. Ne olivat esi-isiä, laamannin toisella seinällä ja\nlaamannittaren toisella, joukko virkamiehiä ja sotilaita monessa\npolvessa aina kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta alkaen.\n\n-- Koko maamme historia eli oikeastaan Ruotsin historia, sillä eihän\nmeillä voi sanoa olleen mitään omaa historiaa -- ei ainakaan sen jälkeen,\nkun erosimme emämaasta, selitti upseeri.\n\nAntero näki kasvoja, pukuja ja arvomerkkejä, kuuli nimiä ja\nvuosilukuja, saamatta niitä mieleensä painetuksi -- seuratessaan samalla\nsilmin ja korvin Naimia ja laamannin toista neitiä, jotka salin läpi\nolivat livahtaneet sen perällä olevaan kamariin. He näyttivät puhuvan\njotain salaista keskenään, ja sitten pyöräytti laamannin neiti Naimia\nvyötäisistä ja suuteli häntä.\n\nAntero seisoi kamarin ovella, huomio kiintyneenä sen pielessä olevaan\nmuotokuvaan.\n\n-- Kuka tämä on?\n\n-- Hän on isoisäni senaattori Carpelan nuorella iällään.\n\n-- Kysyn siksi, kun nuo kasvot ... on niinkuin olisin ne jossain nähnyt.\n\n-- Nuorempi veljeni on hänen täydellinen kuvansa.\n\n-- Missä hän on? kysyi Antero vilkkaasti.\n\n-- Hän on Helsingissä lukemassa lääkäriksi, ei päässyt kotiin vielä.\n\n-- Milloin hän tulee?\n\n-- Hän tulee vasta kuukauden päästä.\n\nKun Antero kääntyi takaisin, seisoi Naimi hänen takanaan, mutta\npyörähti samassa nopeasti ympäri ja meni pois.\n\n-- Tämä on meidän niin sanottu keisarikamari, sanoi upseeri ja vei hänet\nhuoneeseen, jossa Naimi äsken oli ollut, näytti siellä vuodetta, jossa\nkeisari Aleksanteri ensimmäinen oli matkallaan levännyt yön, näytti\nsilkkipeitettä intialaisine ruusuineen, jonka alla hän oli maannut --\nkaikki oli vielä samassa kunnossa kuin silloin, samat astiat, samat\nhuonekalut. Seinällä oleva keisarin kuva oli vain jälkeenpäin hankittu.\n\n-- Meillä on täällä myöskin kuva keisari Nikolaista, olen juuri ostanut\nsen Pietarista äidilleni, joka sitä aina on toivonut saadaksensa --\ntodellinen taideteos -- eikö totta?\n\nHän oli vienyt Anteron takaisin laamannittaren huoneeseen, jossa\nkeisari Nikokin pientä medaljonkimuotoa oleva kuva seisoi piirongilla\nsamettikehyksessä.\n\n-- Niin, eikö hän ole komea! ihasteli laamannitar -- mikä ihanteellinen\nvartalo, mikä majesteetillinen katse!\n\nKaikkia hän ihailee -- Snellmania, Lönnrotia, keisari Nikolaita -- kaikkia\nsamassa henkäyksessä! -- ja yht'äkkiä oli Antero selvillä jostain, oli\nkuin olisi joku lumous haihtunut.\n\nKun kaikki kerääntyivät upseerin kädestä katselemaan keisarin kuvaa,\nkäytti Antero tilaisuutta pistäytyäkseen verannalle, jonne oli nähnyt\nNaimin menevän laamannin neidin kanssa. Hän näki heidän kädet toistensa\nselän takana käyskelevän puutarhassa. -- Ovenpielessä seisoivat Ingrid ja\nOtto iloisesti jutellen.\n\n-- No, ja mitä sinä nyt opit siellä Tukholmassa? Ranskaako ja kaiken\nmaailman hienouttako?\n\n-- Menin suoraa päätä kutomaoppiin! nauroi Ingrid hampaat välkkyen. Otto\npurskahti myöskin nauruun yhtä välkkyvin hampain.\n\n-- Pitsiäkö kutomaan?\n\n-- Ei kuin rälliä! -- ja taas he nauroivat molemmat.\n\n-- Eikö saa olla lasi punssia, maisteri Hagman? sanoi upseeri salista\ntullen. -- Otto, Saako luvan olla?\n\nIngrid kävi yht'äkkiä totiseksi.\n\n-- Ei kiitoksia ... en minä nyt, sammalsi Otto.\n\nLaamannin kamarissa esitettiin Antero ruununvoudille ja vallesmannille,\njotka molemmat täydessä univormussa, välkkyvät napit rinnassa ja kaulat\nkankeina melkein leukaan saakka köytetyistä kaulahuiveista, istuivat\ntoinen toisessa päässä isoa vanhaa nahkasohvaa. Ruununvouti oli pitkä,\nlaiha, mustaverinen ja jäykkä, vallesmanni lihava ja lyhyt, silmät\nseisoen ulkona päästä pyöreinä ja pulleina, mutta samalla pälyvinä ja\nväijyvinä, pinnalla punssin kiilto. Ruununvouti poltteli verkalleen\nsikaria, puhaltaen sen savua hienoina pilleinä laihain huultensa\nvälistä. Vallesmanni poltti omaa isoa piippuaan, tupsutellen siitä\nlyhyitä pulleita savupalloja. Ovensuussa istui pari epämääräistä\nherrasmiestä, nähtävästi käräjäkirjureita, hiukan kuluneissa\nvaatteissa. Rovasti keinui huoneen perällä keinutuolissa. Laamanni\nistui kirjoituspöytänsä ääreen, kilistettyään Anteron kanssa hänen\ntulomaljansa. Alkanut keskustelu jatkui sitten edelleen:\n\n-- Voi olla, niin kuin sanotte, herra laamanni, puhui Risto, että\nsuomenkielen oikeuksiinsa pääsemisestä olisi seurauksena ruotsinkielen\nsyrjäyttäminen ja että vaikeuksia, ehkäpä joitain vaarojakin voisi\nsyntyä, mutta sellaisten näkökohtain täytyy kuitenkin väistyä sen\nilmeisen vääryyden tieltä, että kokonaisen kansan lainkäyttö ja kaikki\nvirallinen ja muu julkinen toiminta tapahtuu kielellä, jota kaikkein\nsuurin osa tästä kansasta ei ymmärrä. Suomi lienee ja onkin aivan\nvarmaan ainoa maa tässä maailmassa, jossa syytetty voidaan tuomita niin\nsanoakseni kuulematta.\n\n-- Herra maisteri, tässä maassa ei tuomita ketään häntä kuulematta,\nsanoi laamanni tehden kädellään puoleksi oikaisevan, puoleksi torjuvan\nliikkeen.\n\n-- Saavat ne usein puhua ja laverrella pitemmältä ja laajemmalta kuin\nolisi oikeastaan tarviskaan, asiainsa selvitykseksi, sanoi vallesmanni\npuhaltaen ylenkatseellisen savun piipustaan.\n\n-- Päätöksensä ja pöytäkirjansa saatuaan ei suomalainen talonpoika saa\nselkoa niiden ruotsinkielisestä sisällöstä ilman tulkkia tai\nkielenkääntäjää.\n\n-- Eivät ne niistä taitaisi saada selkoa, vaikka olisivat paperit kuinka\nmonesti suomalaiset tahansa. Sihteerin apuun täytyisi ainakin näillä\nseuduin kaikkein suurimman osan turvautua.\n\n-- Mitä niiden sihteerien tulkitsemiseen tulee, puuttui nyt rovasti\npuheeseen, -- voin kertoa tuoreen esimerkin siitä, miten ne välistä\ntulkitsevat ja miten talonpoika voi joutua pulaan papereineen. Mennä\ntalvena yöpyi meillä kovassa pyryssä muuan ylimaan ukko, suksilla\nhiihtäen. -- Minne matka? kysyin minä. -- Helsinkiin, ja jos ei sieltä apua\nlähde, niin ehkä vielä edemmäksikin. -- Mitä sinne? -- Lakia luettamaan! --\nEikö niitä osata lähempänä lukea? -- O-osattaneen, osattaneen hyvinkin,\nmutta enpä usko heihin, meidän puolen osaajiin. -- Näytäpäs!\nKatsotaanhan!... Se oli kihlakunnan oikeuden päätös jutussa, jonka ukko\noli nostanut naapuriaan vastaan luvattomasta kaskeamisesta hänen\nmaillaan. Ukko oli voittanut, mutta kun hän meni niitä, minkä sihteerin\nkanssa lienee mennyt, naapurilleen luettamaan, niin selittikin\nsihteeri, ukon uskon mukaan naapurin lahjoma, että päätös ei\nsisältänytkään sitä, mitä ukko oikeudessa oli luullut kuulleensa sen\nsisältävän. Toinen sihteeri selitti kyllä toisin, mutta naapuri uskoi\nensimmäistä.\n\n-- Mahtoi antaa paperin vallesmannille, kyllä se olisi selvää tehnyt.\n\n-- Sitähän minäkin sanoin, mutta kun vallesmanni oli ollut vastapuolen\nasiamiehenä oikeudessa, ei ukko sanonut uskaltaneensa antaa papereitaan\nhänen haltuunsa, ennenkuin varmaan sai tietää, mitä niissä sanottiin. --\nOlisit mennyt papin luo, ennenkuin lähdit tämmöisiä taipaleita\nhiihtämään? -- Ei koira koiran hännälle polje! -- Ei siis muuta kuin ukko\niskee sukset jalkaansa ja lähtee hiihtämään Helsinkiin, uskoen sieltä,\nitsestään senaatista, keisarin vierimmäisiltä miehiltä, löytävänsä\npuolueettomia herroja. Kirjoitin hänelle suomenkielisen, papillisella\nvalalla vahvistetun todistuksen siitä, että hänen papereissaan sanoi,\nmitä sanoi. Ukko pisti sen taskuunsa, mutta lähti varmuuden vuoksi\nkuitenkin hiihtämään edelleen. En tiedä, lieneekö hän sieltä vihdoin\nlöytänyt uskottavansa herrat.\n\n-- Ukko oli tyhmä tollo! sanoi vallesmanni.\n\n-- Epäilemättä hän olisi voinut viisaamminkin menetellä, sanoi Risto,\nmutta juttu kuvaa joka tapauksessa sitä riippuvaisuutta, missä meidän\nrahvaamme on virkamiehiinsä nähden ja millä epäluulolla se heitä\nkatselee.\n\n-- Semmoista kyllä saattaa tapahtua, sanoi laamanni partaansa hivellen\nja vähän häpeissään. Mutta joskin kerrottu tapaus on poikkeus, niin\nmyönnettäköön kuitenkin kernaasti, että epäkohtia on olemassa. Mutta\nvielä suurempia syntyisi varmaankin siitä, jos tuomarien täytyisi\npäätöksiä tehdessään turvautua kielenkääntäjiin. Sitä, että meidät,\njoista hyvin suurin osa ei osaa suomenkieltä, pakotettaisiin sitä\nvanhoilla päivillä oppimaan ja käyttämään, joskin suomenkieli olisi\ntähän tarkoitukseen käytettävässä kunnossa tai siihen pian tulisi, sitä\nei meiltä voitane kohtuudella vaatia.\n\nSyntyi äänettömyys, ja laamanni kehoitti maistamaan.\n\nEi tarvinnut Anteron muuta kuin nähdä, millä kasvojen ilmeellä\nvallesmanni tarttui lasiinsa ja millä välinpitämättömyydellä, niinkuin\nolisi ollut kysymys jostain aivan lapsellisesta ja mahdottoman\njoutavasta asiasta, joka ei ainakaan häntä vähääkään liikuttanut,\nruununvouti puhalteli savujaan ja niiden kiemurtelua katseli,\nymmärtääkseen, miksi kansa herrojaan epäilee ja kuinka vähän ne kansan\ntarpeista ja mukavuudesta välittävät. Eikä hän milloinkaan luullut\nolleensa niin selvillä siitä, kuinka oikeassa Snellman on ja miksi hän\nniin tuimasti kirjoittaa ja puhuu. Tyhmä, moukka... Se se nyt sittenkin\non virkamiehistön suhde kansaan.\n\nLaamanni huomasi mielialan, joka ei ollut haihtunut kilistäessäkään ja\nsuita sen johdosta ystävälliseen hymyyn kiristettäessä, ja hän kääntyi\nnuorten puoleen, jotka kaikki istuivat ikkunan alla olevalla\npuusohvalla:\n\n-- Muutoksia ja parannuksia, kun ne aikanaan ja sopivalla tavalla\ntehdään, ei tietysti kukaan vastusta eikä niiden tarpeellisuutta\nkiellä, ja tulevaisuus on ehkä saava aikaan niitä suuriakin tällä,\nniinkuin monella muullakin alalla. Mutta tätä nykyä ja valitettavasti\narvatenkin vielä kauan eteenpäin ovat olot ja tulevat olemaan\nsemmoiset, että on paras pysyttää suomenkieli siinä asemassa, mikä\nsillä on eikä edes puhuakaan muutoksista, ei edes niiden\nmahdollisuudestakaan.\n\nHän sanoi sen totisesti ja painavasti ja näytti puhuvan täydestä\nvakaumuksestaan.\n\n-- Ja miksi niin?\n\nÄänessä, jolla Risto sen sanoi, ei ollut vähääkään kohteliaisuutta, ei\nvähääkään halua ymmärtää tai kuulla mahdollisia syitä tai pitää\nriittävinä saamiaan.\n\nLaamannin otsan yli vaelsi pieni pilvi, ja hänen silmäluomensa\nviivähtivät muutaman hetken kauemmin kuin tavallista silmäin päällä,\nennenkuin hän virkkoi totisesti ja tyynesti, ikäänkuin tahtoen näyttää,\nettä hän oli näitä asioita kyllä miettinyt ja oli täysin vakuutettu\nkantansa oikeudesta.\n\n-- Ruotsinkieli on ainoa turvamme, sanoi hän, vanha varustus, jonka\nmuurien takana meillä on ei ainoastaan myönnetty, mutta vannottu ja\njuhlallisesti vakuutettukin erikoisen elämisemme oikeus. Aika näyttää\nolevan semmoinen, että saamme säilyttää tämän vanhan siksi, että se on\nvanhaa, sillä tätä nykyä ei mitään kammota niinkuin mullistuksia, jopa\nvähimpiä muutoksiakin. Meidän velvollisuutemme itseämme ja kansamme\ntulevaisuutta kohtaan on tyytyä siihen, mitä meillä on, elää rauhassa,\nsyrjässä ja hiljaisuudessa ja antaa maailman uskoa, että olemme,\nniinkuin pääasiassa olemmekin, tyytyväiset siihen, mitä meillä on, ja\nettä meille on tapahtunut suuri armon ja oikeuden osoitus annettaessa\nsitä, mitä annettu on. Jos me sitä vastoin käymme vaatimaan uudistuksia\nja muutoksia ja parannuksia, tullaan sitä ensiksikin pitämään\nilmauksena tyytymättömyydestä oleviin oloihin ja toiseksi voidaan\nmuutokset tehdä tavalla, joka ei meitä itseämme ehkä ollenkaan tyydytä\nja joka ei salli meidän itsemme niihin mitään vaikuttaa. Kysymys\nkielestä voi laajeta kysymykseksi jostain aivan toisesta. Muurin läpi\ntai muurin yli voi tulla sisään semmoista parannusta ja täydennystä,\njonka rinnalla se, mikä niiden sisällä nyt voi näyttää epäkohdalta ja\npuutteellisuudelta, on korkein onni ja täydellisyys. En lausuisi tätä\nmielipidettä näin varmasti vakuutettuna sen oikeudesta, jos se olisi\nainoastaan omani, mutta minä olen kuullut niiltä, jotka seisovat\ntapahtumain alkulähteitä lähempänä kuin minä, omilta valtiomiehiltämme,\nRehbinderiltä ennen muita, että ainoa tosi-isänmaallinen menettelytapa,\njota voimme noudattaa maamme ja kansamme onneksi, on -- parempia päiviä\nodottaessamme -- pysyä niin rauhassa, niin hiljaisina, niin piilossa kuin\nmahdollista -- joskaan ei edistyä niin ripeästi kuin ehkä itse\ntahtoisimme, niin ainakin olla taantumatta ja tyynessä resignatsionissa\nodottaa, mitä tuleva päivä on kantava helmassaan.\n\n-- Onko se Rehbinderin ajatus? kysyi rovasti kunnioittavalla äänellä ja\nkasvojen ilmeellä.\n\n-- Siis nukkua? virkkoi Risto.\n\nLaamanni kohautti olkapäitään.\n\n-- Joskaan ei nukkua, niin ainakin _olla nukkuvinaan_ -- nukkua silmät\nauki, kuiskata, ei huutaa, ei ainakaan niin, että se tarpeettomasti\nkuuluu kaikkeen maailmaan -- mutta Snellman, tottuneena ulkomailla\ntoisiin olosuhteisiin, toitottaa torveen, ja juuri se nykyaikana on\nvaarallista. Tämä on ainakin minun vakaumukseni...\n\n-- Ja se on oikein puhuttu! sanoi vallesmanni.\n\n-- Suokoon Jumala, ettei tarvitsisi niin olla, sanoi rovasti. Mutta\nelkäämme enemmän puolelta kuin toiseltakaan katsoko asioita liian\nsynkin silmin. Ja ennen kaikkea, elkäämme valako kannuja -- nämä ovat\nkaikki olettamuksia ja väittelyjä \"ins blaue\", asioita, joista emme voi\nmitään varmaa sanoa. Minä pysyttelen mieluummin realiteeteissa ja menen\nsiis katselemaan sinun kukkasviljelyksiäsi.\n\nNiin nopsa kuin laamanni muuten aina olikin näyttelemään puutarhaansa\nja niin mielissään kuin hän olikin siitä, että joku otti osaa näihin\nhänen harrastuksiinsa, ei hän nyt seurannut rovastia.\n\n-- Mene sinä vain, minä tulen kohta. -- Minä tahdon vain vielä sanoa\nherroille erään asian, että jos me itse olisimmekin yhtä mieltä tästä\nasiasta ja voisimme yhdellä iskulla polkea maasta täysivalmiin\noikeus- ja virkakielen ja jos myöskin korkeat asianomaiset olisivat\ntaipuvaiset muutokseen tässä suhteessa, ei asia kuitenkaan vielä\nsittenkään olisi nykyoloissa järjestettävissä. Ei ainoastaan\nruotsinkielen vaihtaminen suomenkieleen, vaan jopa jälkimmäisen\nkäytäntöön ottaminen rinnan ruotsinkielen kanssa olisi kysymys\nperustuslakien muutoksesta, joka taas ei voi käydä päinsä ilman\nvaltiosäätyjen myötävaikutusta -- mutta kuka tahtoo tätä nykyä edes\najatellakaan valtiopäiväin pyytämistä?\n\n-- Johan nyt! -- virkkoi ruununvouti.\n\n-- Tuskin edes Snellmankaan, jos hän muuten on asiaa niin pitkälle\najatellut.\n\n-- Perustuslakien? -- kuului joku puoleksi kuiskaten kysyvän nuorten\npenkiltä.\n\n-- Niin, perustuslakien! Ovatko herrat kuulleet puhuttavan Suomen\nperustuslaeista. -- Ehkä minä saan vetää ne hetkeksi piilostaan.\n\nHän otti avaimen, joka hienossa silkkinauhassa riippui\nkirjoitusneuvoihin kuuluvan hopeaisen lain käsivarren sormessa, meni\nhuoneen perällä olevalle mahonkikaapille, avasi sen ja otti suurilla\nlakikirjoilla täytettyjen hyllyjen ympäröimästä, vihreällä\nsilkkiverholla peitetystä komerosta rasian, hopealla silatun, toi sen\npöydälle ja avasi sen. Kultasankaiset silmälasit nenälleen asetettuaan\notti hän rasiasta nahkakansiin hienosti nidotun vihkosen, jonka kanteen\noli kirjaeltu sanat: \"SUOMEN PERUSTUSLAIT\".\n\n-- Tässä -- Hallitusmuoto vuodelta 1772, Yhdys- ja vakuuskirja vuodelta\n1789 ynnä muutamia muita -- olen ne liittänyt yhteen nidokseen\nvertailevilla selityksillä varustettuina -- kulmakivet, joiden päällä\nmeidän yhteiskuntarakennuksemme on seisonut, niinkuin se seisoo tänäkin\npäivänä ja tulee toivottavasti yhä edelleenkin seisomaan. Hän sanoi sen\nhartaudella, liikutuksesta hiukan vapisevalla äänellä.\n\n-- Näitä täydentävinä historiallisina asiakirjoina olen tähän liittänyt\nkutsumuksen Porvoon valtiopäiville ja keisari Aleksanterin avauspuheen,\njossa hän -- tässä ne ovat -- sanat, joista voi sanoa, että ne ovat\nkauneimmat, mitkä kenties koskaan mikään hallitsija ja ainakaan mikään\nvalloittaja on lausunut: -- \"koroitettu kansakuntain joukkoon\". -- Olin\nsiellä nuorena ylioppilaana tuomiokirkon lehterillä -- näen sen silmieni\nedessä, niinkuin se olisi eilen tapahtunut -- ja siitä on kohta\nneljäkymmentä vuotta -- mitä toiveita, mitä pettymyksiä!\n\nHetken kuluttua jatkoi laamanni:\n\n-- Aarre, joka on maahan kaivettu -- mutta aarre kaikissa tapauksissa --\naarre, joka on hyvä olemassa kätkössäänkin ja ehkä juuri paras siellä,\nmissä on, piilossa, esille vetämättömänä, ettei se aarteenkaivaja\nintohimoja kiihoittaisi -- hyvä, jos tulee aika, jolloin ne voidaan ottaa\nuudelleen esille -- sitä odottaessa olkoot, missä ovat, riittää, kunhan\nme vain tiedämme, missä ovat -- että ne meillä on, että tiedämme, mitä\nmeillä on ja mitä voimme menettää, jos ne menetämme.\n\nTätä puhuessaan hän oli sulkenut vihon, laskenut sen rasiaan ja\nlevittänyt sen päälle, kuin pappi alttarilla ehtoolliskalkin päälle,\nsilkkiliinan, vienyt rasian kaappiin, sulkenut sen ja ripustanut\navaimen entiselle paikalleen.\n\nLaamanni oli Anteron silmissä yht'äkkiä kasvanut ja suurennut. Vaikka\nhän äsken olisi ollut valmis hänen mielipiteitään kokonaan\ntuomitsemaan, esiintyivät ne nyt hänelle kuin toisessa valaistuksessa.\nLaamanni oli yht'äkkiä edustaja aikojen ja asiain, jotka vain hämärästi\nja epämääräisesti olivat joskus hänen tietoisuutensa ohitse vaeltaneet.\nMillaista oli mahtanut olla tuomiokirkossa sinä hetkenä, jona Suomen\nkansa koroitettiin kansakuntien joukkoon?\n\nSilloin kuului Riston kuiva, hiukan ivallinen ääni vihlaisevan\nhiljaisuuden läpi:\n\n-- Erästä asiaa minä vain en oikein ymmärrä: että lain, vieläpä\nperustuslain, pitää olla esteenä kansan kielen luonnollisten oikeuksien\ntoteuttamiselle. -- Kirjaimellisesti voi ehkä niin olla, mutta lain henki\nei koskaan voi olla semmoinen.\n\nSe loi lumouksen Anterosta, ja hän näki asiat taas niinkuin äsken, ja\nlaamanni oli taas vain virkamies, joka etsi verukkeita ja turvautui\nkatumattomien esteihin. Eikä Riston johtopäätöksen kärkeä saanut\nkatkaistuksi laamannin hänen mielestään laimea vastaus:\n\n-- Niin se nyt kuitenkin on -- juuri kirjaimessa on meidän pysyttävä\nvoidaksemme vaatia samaa myöskin muilta. -- Mutta rovasti on ehkä\noikeassa -- elkäämme valako tulevaisuuden kannuja, vaan maistakaamme\nniistä nykyisyyden maljoista, jotka ovat edessämme -- maljanne, hyvät\nherrat!\n\nVihdoin avasi ruununvoutikin suunsa, itserakas hymy huulillaan:\n\n-- Jos minäkin saan sanoa mielipiteeni, niin minä luulen, että\nkeisarillinen majesteetti ja hänen korkeat neuvonantajansa osannevat\nilman muuta aikanaan järjestää nämä asiat niin, kuin ne ovat\njärjestettävät, ilman että meidän täällä tarvitsee niillä turhaan\npäätämme vaivata.\n\n-- Paras politiikka on se, että jokainen tottelee esivaltaa ja tekee\nniinkuin käsketään. Sillä tavalla parhaiten palvelemme keisaria ja\nisänmaata. Ja malja sen päälle! -- ja vallesmannin lihava käsi syleili\nlasia tavallista suuremmalla hellyydellä.\n\nLaamanni ei kuitenkaan kehoittanut juomaan, oli noussut ja mennyt\nikkunaan ja puhui siitä rovastille: -- Jahah, sinä katselet niitä minun\ntaimiani -- maltas, minä tulen kohta näyttämään sinulle jotain! -- Herrat\novat hyvät eivätkä unohda lasejaan!\n\nMutta nuoret nousivat kaikki jättäen upseerin pitämään seuraa\nvallesmannille ja ruununvoudille. -- Herra luutnantti on nähnyt keisarin?\nOn ehkä ollut hovissakin? kuului ruununvouti kysyvän, äänessään utelias\nsointu.\n\nHe seisoivat verannalla, mitään vielä virkkamatta sen johdosta, mitä\nolivat kuulleet, mutta kukin sitä ajatellen ja siitä johtopäätöksiä\ntehden. Laamanni selitti jotain rovastille jonkun kukkapenkin luona.\nTaampana puiden välissä kaivoi Otto lapiolla maata, ja vieressä seisoi\nIngrid joitain juuria käsissään.\n\n-- On se nyt merkillistä! ... se nyt on ainakin varma ...! puhkesi\nvihdoin Lauri.\n\nSilloin tulivat Kaarina, Anette ja Hanna salin läpi rientäen heidän\nluokseen...\n\n-- No, nyt me oikein saatiin! puhui Kaarina melkein hengästyneenä. Hän\nkatsahti taakseen ja ympärilleen, ja kun ei nähnyt ketään\nlaamannilaisista: -- Nyt me saatiin -- meille sanottiin, että kouluaate on\npelkkää hassutusta! -- ja hän kertoi puoleksi kuiskaten, että laamanska --\nja vallesmanska ja kamreerska ja setä ja täti -- suo anteeksi, Anette!\n\n-- Sano sinä vaan -- ja täti Selma myös!\n\n-- Niin, mamma myös ... kaikki, kaikki! ... että on aivan tarpeetonta,\naivan mieletöntä opettaa renkejä ja piikoja kirjoittamaan...\n\n-- Mutta tarvitsiko teidän mennä siitä täällä puhumaan?\n\n-- En tiedä, kuinka niin sattui, kun tuli puhe Snellmanista ja niiden\nKuopion tyttöjen koulusta...\n\n-- No niin, ja mitä sitten?\n\n-- Että oppi ja sivistys ovat vain haitaksi talonpojan lapsille, että\npojista tulee vain puoliherroja ja tytöistä mamseleita...\n\n-- Ajatelkaa! Ja sentähden ei saa opettaa heitä kirjoittamaan! sanoi\nHanna.\n\n-- Vallesmanska sanoi: \"Jos nyt piiat pannaan kouluun, niin täytyy kai\nrouvien ruveta piioiksi!\"\n\n-- Siihen hän juuri erinomaisesti sopiikin!\n\n-- Hsss, Lauri! -- Tulkaa tänne!... Mutta se vasta oli mainiota, mitä\nlaamanska sanoi: \"Jos ne nyt kaikki oppivat kirjoitettua lukemaan, niin\nsilloin täytyy laamannin lukita protokollansa joka kerta, kun menee\njonnekin -- mikä puuha ja vaiva!\"\n\n-- Ruotsiksihan ne ovat kaikki laamannin protokollat!\n\n-- Hss! Ette saa niin kovaa!\n\n-- Mitä sanoi setä Hartman?\n\n-- Setä, niin, että liika oppi herättää alemmassa kansassa vain\ntyytymättömyyttä sen asemaan ja että kaikissa maissa on nähty, että\nsiitä seuraa ruumiillisen työn halveksiminen -- että nämäkin nyt ovat\nvain niitä Snellmanin epäkäytännöllisiä aatteita.\n\n-- Jaha, vai niin -- taas Snellmanin --\n\n-- Thure ja Anette, te ette saa panna pahaksenne...\n\n-- Kyllä me jo ennenkin olemme sen kaiken kuulleet.\n\n-- Mutta että mammakin voi semmoiseen yhtyä?\n\n-- Ja mitä te?\n\n-- Emme me nyt juuri mitään -- koetimme kyllä, mutta...\n\n-- Eikö Naimikaan osannut puoliaan pitää?\n\n-- Ei hän juuri virkkanut mitään nyt, vaikka muuten on kyllä valmis.\n\n-- No niin, tietysti ... hm...\n\nAlkoi kuulua soittoa salista.\n\n-- Tytöt, teidän täytyy tulla, riensi Naimi sanomaan.\n\n-- Minä menen kotiin, sanoi Hanna.\n\n-- Ilman hyvästiä?\n\n-- Minä en voi, se on niin, se on ... minä en voi...\n\n-- Elä nyt siitä välitä.\n\n-- Talonpojat ovat tuhatta kertaa parempia ja jalompia ja\nhienotunteisempia kuin nuo ... ja me ... mekin...\n\nTytöt menivät, Hanna pois, toiset sisään.\n\n-- Mitä sinä oikein aioit sanoa, Lauri? kysyi Antero.\n\n-- Milloin?\n\n-- Äsken, ennenkuin tytöt tulivat.\n\n-- Niin, sitä minä vain, että on merkillistä, että ensi kerran, kun minä\nkuulen puhuttavan perustuslaeista, Suomen tuesta ja turvasta, ne\nasetetaan esteeksi sille ainoalle asialle, jossa voi olla Suomen\ntulevaisuuden turva.\n\n-- Eivät ne ole muita kuin verukkeita ja katumattomain esteitä ... ei\ntahdota eikä viitsitä oppia suomea ... siinä se on koko juttu, sanoi\nRisto.\n\n-- Mutta eikö ole omituista, sanoi Antero, että milloin tahansa ja mistä\nasiasta tahansa ja kenen kanssa tahansa, paitsi Snellmanin, niin sen\nsijaan, että innostuisivat ja koettaisivat ymmärtää ja meitä nuorempia\nneuvoa, aina ollaan alas painamassa, aina lakoon lyömässä. Toinen\ntoisella tavalla, toinen toisella. Sitä jo koulussa, sitä yliopistossa\n-- ei ne muuta kuin varoittaa ja viisastelee. \"Otollinen hetki!\" Odota\nsinä heidän otollisia hetkiään...\n\n-- Irti raamattu kahleistaan! Pois perustuslait piilostaan! Uh, minäkin\nmenen kotiin. Minä en voi enää nähdä sitä ruununvoutia ja vallesmannia.\nTulkaa muutkin! Me tiedämme, mitä tahdomme, ja me teemme, mitä\ntahdomme. Tyttöjen koulu ensin kuntoon, ja sitten kautta maan\nherättämään, puhumaan ja huutamaan, että kuurotkin kuulevat.\nYliopistosta aletaan!\n\n-- Juuri niin, Lauri! Ja minä lähden Lappiin, sanoi Robert, -- mutta siitä\nei saa vielä hiiskua sanaakaan.\n\n-- Olisi sinua tarvittu Helsingissäkin, sanoi Antero.\n\n-- Sinä ja Lauri ja Risto voitte... Naimi oli tullut ja mennyt ja taas\ntullut.\n\n-- Tulisitte nyt, pojatkin...\n\nKoko ajan oli klaverin lapsellinen, hento ääni lirittänyt ulos\navonaisista ikkunoista. Nyt säesteli se laamannin tyttärien duettoa.\n\n-- Se on kovin epäkohteliasta... Kuulkaa, jos minä noutaisin kanteleen,\nkun ne sitä taas pyytävät?\n\n-- Lönnrotin kannel ei saa kaikua tässä talossa, sanoi Lauri.\n\n-- Miksei?\n\n-- Sitä ei saa tuoda tänne heidän ehkä jälestäpäin naurettavakseen ja\npilkattavakseen ... talonpojat, moukat ... mitä he heidän lauluistaan,\nkun eivät muustakaan!\n\n-- Eiväthän ne nyt sitä niin ... se nyt oli enemmän ... semmoista vain\nleikkiä...\n\n-- Vai leikkiä? Ei, kyllä se oli liiankin totta. Että sinä nyt edes\nkoetatkaan sitä puolustaa. Se minua todellakin kummastuttaa. No, niin,\ntietysti, kyllä minä ... hm...\n\nNaimi meni pois mitään vastaamatta. Tässä oli jotain, jota Antero ei\nymmärtänyt. Miksi ne häntä noin kohtelivat? -- Hetken päästä hän seurasi\nNaimia sisään. Hän istui ovensuussa ja viittasi katse kiitollisena\nhäntä istumaan viereensä toiselle tuolille. Laamannin tyttäret\nsoittivat ja lauloivat. Anterosta se oli hienoa ja kaunista. --\n\nJa laamanni oli hänestä sittenkin miellyttävä mies. Ei hän nyt ainakaan\nomista itsekkäistä syistä vastusta oikeata asiaa. Hänellä on kyllä syyt\nsyvemmällä. Hänen katseensa ja olentonsa oli niin puhdas ja arvokas,\nkun hän puhui perustuslaeista.\n\n\n\n\n15.\n\n\nAnteron olisi pitänyt lähteä. Tuon tuostakin ilmaantui hänelle sisar\nsurullisine ja samalla kysyvine, melkein palavan tutkivine silmineen.\nHän oli nähnyt hänen poistuvan jonnekin, lähtevän rannasta veneessä\njonkun vanhan vaimon kanssa, vaimo soutaen kokassa, hän perässä meloen,\nvähän kömpelösti melan kärkeä ylös kivertäen. Alahangoilla olisi ollut\ntyhjä tuhto ja joutilaat airot kuin häntä varten.\n\nHän oli luvannut pian tulla ja hänen olisi pitänyt lähteä.\n\nMutta kun hän viittasi siihen, niin nousi kuin kuoro -- mieluinen kuoro --\nkaikilta tahoilta vastaan... Ei puhettakaan! Ei toki vielä, ei millään\nmuotoa! Kaikki vaativat jäämään -- rovasti, ruustinna, pojat, Kaarina.\nAinoa, joka ei mitään virkkanut, oli Naimi. Hän otti näinä päivinä\nyleensäkin entistä vähemmän osaa keskusteluihin, istui ja kutoi pitsiä,\nhymähti välistä itsekseen ojentaessaan kudostaan päivää vasten tai sitä\npolvellaan silittäessään, hymähti kuin omille onnellisille\najatuksilleen -- oli joskus poissa, kadoksissa, ja hänen nähtiin sitten\ntulevan laamannista päin, kirkolta, koskelta, milloin mistäkin. Välistä\nhän oli totinen, tempasihe irti ajatuksistaan ja riensi telmimään\npikkupoikain kanssa.\n\nVaikkei Antero sitä oikein tahtonut itselleen myöntää, eikä siitä\nmuillekaan puhua, oli laamannissa käynti vaikuttanut masentavasti hänen\nmieleensä. Hän oli Snellmanin nähtyään ja häntä kuultuaan, hänen\nsanojaan muistellessaan ja niistä muiden kanssa innostuessaan\nrakentanut itselleen kuvan uudesta maasta ja uudesta kansasta, jossa\nkaikki aatteet, niin oikeat ja itsessään selvät, ovat tuota pikaa\ntoteutettavat, niin pian kuin vain tulevat tunnetuiksi ... ja he, he\nnuoret niitä tekevät tunnetuiksi, niitä julistavat, niitä istuttavat,\nkylvävät, innostuksensa siivillä lentävät niitä levittämään ja vievät\nne kaukaisiin korpiin! Eikä kukaan niitä vastusta, jok'ikisen ne\ntempaavat mukaansa. Sillä mistä on kysymys? Suomen kansan ainoasta\nonnesta, ainoasta pelastuksesta. Ja rakastavathan kaikki tätä kansaa,\ntahtovathan kaikki sitä palvella ja sen parasta harrastaa parhaan\nkykynsä mukaan. Mutta nyt väittää ja todistaa laamanni, vanha tuomari,\njoka kaiken ikänsä on tälle kansalle oikeutta jakanut, että se on\nmahdotonta, vaarallista, turmiollista, epäisänmaallista. Että se on\nhaavetta, jonka toteuttaminen on lykättävä kaukaiseen tulevaisuuteen.\nEikä hän voinut, niinkuin nuo muut, saada itseään uskomaan, että se on\nlaamannissa itsekkyyttä tai oman mukavuuden puolustamista -- eikä hänellä\nmyöskään ole mitään vastenmielisyyttä tai vanhaa vihaa Snellmania\nkohtaan, niinkuin professorilla. Se on kyllä hänen vilpitön\nvakaumuksensa, se on tarkoin punnittu ja tarkoin mietitty ohjelma.\n\nOnko siis vain filosofista teoriaa kaikki tämä, mikä oli uskottu tuossa\ntuokiossa toteutuvaksi? Onko se vain aatteellista kangastusta\nkaukaisista maista, etäisten merien takaa? Eikö siitä tule milloinkaan\nmitään? Emmekö me saa nähdä sen koskaan toteutuvan?\n\nSnellman onkin siis vain yksin -- valtiomiehet ja korkeat asianomaiset,\noppineet professorit, virkamiehet ja papit -- joko vastaan tai\nvälinpitämättömiä. Ja hienot rouvat ja neitoset, laamannitar ja hänen\ntyttärensä ja poikansa, jotka ovat täydellisesti välinpitämättömät,\njoita nämä aatteet eivät olleet edes hipaisseetkaan, jotka eivät niitä\nedes vastustakaan -- heitä kaikkia vastaan on Snellman yksin meidän\nmuutamien vähäpätöisten nuorien kanssa.\n\nTuleeko siitä milloinkaan mitään? Onko tämäkin vain touhua, niinkuin se\nKalevala-innostus ja kansan uudistaminen sen avulla? Ovatko nämä muiden\naatteet ja innostukset yhtä turhia kuin hänen omansa, yhtä ilmassa\nhäilyviä?\n\nJa Antero sanoi, ettei hän voi ymmärtää, kuinka he saattavat, he muut,\nolla niin iloisia ja tyytyväisiä ja rauhallisia ja varmoja. Mutta he\nnauroivat hänen herkkämielisyydelleen ja alkoivat häntä siitä ahdistaa.\n\n-- Sinä siis todellakin annoit sen imponeerata itseesi? Mutta sehän\nluulee aina näkevänsä syvemmälle, aina ymmärtävänsä asiat paremmin\nkuin muut. Aina on sillä joku \"jos\", aina joku \"mutta\". Semmoinen\nKukka-Kalle, joka häärii ja näpertelee esi-isiensä puutarhassa, sitä\nkylvää ja kastelee, mutta jättää peltonsa oman onnensa nojaan.\nVaikeuksia, taisteluita? Mutta taistellaan sitten, voitetaan vastukset!\nMitä sanoo Snellman -- että ainoastaan uusi polvi, me -- se on meidän\ntehtävä eikä heidän! Ei heidän avullaan, vaan heitä vastaan, heistä\nhuolimatta. Saatpa nähdä, se on oleva ilon päivä, ja meidän silmämme on\nsen näkevä. Lue, heikkouskoinen, lue, Tuomas, mitä Saima taas\nkirjoittaa! Siinä on sinulle, siinä on laamannille, tytöillekin heidän\nkoulustaan -- meille kaikille. -- Ja minä sanon sinulle -- ne puhuivat\nvuorotellen toistensa suuhun, Robert, Lauri, Risto -- meidän ei tarvitse\nmistään muusta välittää, mitään muuta ajatella, ei mitään surra, sillä\nmeillä on oikeus ja meillä on tulevaisuus!\n\nJa mielellään antoi Antero vakuuttaa itseään, kävi jo itsekin muiden\nmukana kumoamaan omia epäilyksiään...\n\nLuettiin Saimaa ja otettiin esille vanhoja vuosikertoja. Niissä oli\ntodella kaikille jotain -- oli Anterollekin hänen renessanssiaatteestaan,\nSuomen kansan vanhalle viisaudelle ja viljelykselle perustuvasta\nkirjallisuudesta ja taiteesta. Ja mitä luettiin, se ymmärrettiin nyt\nuudella tavalla, se oli elävää sanaa, ja Antero kuuli kaiken kuin\nSnellmanin äänellä sanotuksi, hänen omasta suustaan tulevaksi, eikä\nenää ajatellut vastaväitteitä eikä vastuksia eikä viivytyksiä.\n\nNe olivat ihania päiviä taas, ja aatteita vaihdettiin, ja aatteet\navartuivat, ja oli taas niin suloista olla ... kun vain Naimi olisi\nollut enemmän mukana ja ottanut enemmän osaa. Ja Anterossa alkoi jotain\nkyteä ja jotain lämmitä, jotain viritä ja jotain soida -- ja hänen piti\npoistua ja istuutua puutarhan penkille, edessään suvanto ja koski.\n\n-- Mitä te siinä istutte ja mietitte? Runoako? kuului ääni hänen\ntakanaan sanovan.\n\nHän hypähti ylös ja riemastui. Naimi se puutarhan läpi kulki rantaan\njoitain vaatteita kantaen ja pyörähti menemään, ennenkuin Antero ehti\nmitään vastata.\n\nJa sinä iltana se syntyi, ja sinä yönä hän sen kirjoitti vanhassa\npirtissä honkaisen pöydän päässä kesäisen yön valossa, pienen ikkunan\nääressä, kun kaikki olivat menneet maata ja hän yksin valvoi.\n\nJa aamulla hän luki sen kokkomäellä, jonne nuoret olivat tulleet häntä\nsaattamaan, hänen viimein päätettyään lähteä.\n\n    Leimahti vuorella aattehen soihtu\n    ja loimonsa korpien kätköhön loi,\n    nost' intohon mielemme tietäjän loihtu,\n    ylt' ympäri huutonsa herätys soi:\n\n    \"Nyt taistohon, voittohon, veikkoset nuoret,\n    ylös, kansani, isien maa!\n    Alas Vastusten vaskiset vuoret,\n    valon kahlehet, katketkaa!\"\n\n-- Se on vielä kesken -- tämä on vain alku. Mutta se oli kaikista mainio,\nse oli tulkinnut heidän tunteensa, se oli vaikuttanut Ristoonkin:\n\n-- Enpä olisi luullut, että se sinulta niinkään sujuisi.\n\n-- Ole kansasi Tyrtaios! huudahti Lauri.\n\n-- Antakaa se minulle, pyysi Naimi ja sai paperin, johon runo oli\nkirjoitettu.\n\n-- Ja nytkö te siis todella menette? kysyi Kaarina.\n\n-- Teitä ei pitäisi vielä päästää, -- mutta ainoastaan sillä ehdolla, että\npian tulette takaisin.\n\nNaimi, Naimi sen sanoi...\n\nJa kun Antero laskeutui polulle, joka harjun alta lähti metsän halki\nviemään Korpivaaran kirkolle, kuuli hän jälkeensä huudettavan:\n\n-- Eläköön runoilija! Eläköön Suomen Tyrtaios!\n\n-- Eläköön isänmaa! vastasi Antero.\n\n-- Kirjoittakaa meille! huusi soinnukas ääni.\n\n-- Runomitassa! huusi toinen.\n\nJoku huiskutti hänelle valkeaa liinaa, mutta hän ei enää voinut\nerottaa, oliko se Kaarina vai Naimi.\n\nKeveästi notkahtelivat hänen askeleensa puitten välitse painuvaa\npolkua, ja hän ajatteli, että tämä hetki oli ehkä hänen tähänastisen\nelämänsä onnellisin. Onko hänkin jotain? Voisiko hänkin jotain\ntoimittaa? -- Ja hänen käyntinsä säesti jo uutta laulua isänmaan onnesta\nja hänen omastaan. Ne olivat nyt kuin erottamattomasti toisiinsa\nyhdistetyt.\n\n\n\n\n16.\n\n\nKorpivaaran Karilassa.\n\n    \"Veli kullat, veikkoseni,\n    kanssa siskoni suloiset,\n    Kontojärven kaunottaret!\"\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta koska te minut ristitte runoilijaksi,\nvirsiniekaksi vihitte, niin täytyy minun näytteeksi siitä, että henki\nminussa yhä vielä elää, panna ainakin kirjeeni päällekirjoitus\nrunomittaan, joskaan en nyt malta sitä jatkaa sillä.\n\n    Kun on sydän sykkyrällä,\n    mielen kuohu kukkulalla,\n\n(nämä säkeet samoin kuin koko tämä ajatus ovat tämän talon vanhan\nvaarin), niin\n\n    kieli katkoo kahlehensa\n    kuni varsa vatjanansa\n\nja rientää\n\n    runon aitojen ylitse.\n\n\"Mutta\n\n    miksi sydän sykkyrällä,\n    kuta mieli kukkurana?\n\nSanon sen heti kohta.\"\n\n\"On yö. Istun pihanpääkamarissa, pienen ikkunan ääressä, jonka olen\nirroittanut saranoiltaan nähdäkseni tätä kirjoittaa ja antaakseni\ntuossa edessäni olevan ruispellon, jossa rääkkä narahtelee,\ntuulahduttaa tänne sisään tuoksuaan.\"\n\n\"Tämä talo on järven rannalla, mäen rinteellä, ja tuolla etäämpänä\nhäämöttää saarien takaa nousten kaljupäinen Panuvaara, joka tuon\ntuostakin, tien kukkuloille kohotessa ja näköpiirin suuremmilla soilla\navartuessa on seisonut edessäni matkani määränä.\"\n\n\"Mikä kummallinen hiljaisuus, mikä suurenmoinen rauha tässä kesäisessä\nluonnossa ja minun rinnassani! Tietänettekö mitään tästä paikasta, joka\nei ole varsin sen tien varrella, joka vie Kontojärveltä Korpivaaraan,\nmutta jonne saavuin poikettuani erehdyksestä oikealta polulta. Täällä\nse nyt vasta on se oikea Suomi, jota lähdin hakemaan ja jonka viimein\nlöysin, sekä menneisyyden Suomi kaikkine taruineen ja muistoineen että\ntulevaisuuden Suomi kaikkine toiveineen ja edellytyksineen. Sillä tämän\ntalon ja sitä asuvan suvun historia on Suomen kansan historiaa\npienoiskoossa, ei kuivin vuosiluvuin kirjoitettuna, vaan kerrottuna\nniinkuin elämä kuvin ja elävin luontein.\"\n\n\"Talo on pieni ja näyttää köyhänpuoleiselta; metsää ja soita kuuluu\nolevan paljon, mutta viljelysmaita vähän. Tässä on kaksi isoa\nsavupirttiä, rakennetut niin paksuista hirsistä, että ovet mahtuvat\nkahteen. Tätä hallitsee vanha isäntä, niin vanha, että muistaa Ruotsin\najat paremmin kuin nykyiset. Hän on ollut valtiopäivillä Tukholmassa\naikoinaan ja myöskin Porvoossa. Hän on antanut kättä kuninkaille ja\nkeisareille, kerran Kustaa IV Aadolfille ja kaksi kertaa\nAleksanterille, joka oli tässä samassa kamarissa juonut kupin maitoa,\nennenkuin Korpijärveltä tullen lähti metsätaipaleelle Kontolaan.\nHuomenna lähdemme ukon kanssa kalaan, ja silloin panen hänet kertomaan\nnoista ajoista ja noista asioista, keisareista ja herrainpäivistä.\nTänään olemme vieläkin vanhempia asioita muistelleet, hänen sukunsa\nmuistoja.\"\n\n\"Hänen sukunsa tarina häipyy kauas muinaisuuden yöhön. Eräs hänen\nesi-isistään oli nimeltään Kari, josta tämä talokin on nimensä saanut.\nKun vanha usko oli hävitetty ja vanha velho, josta isännekin jotain\nkertoi, oli vangittu ja poltettu, lähti Kari ja vanha laulaja Jorma\npois näiltä seuduilta uutta uskoa pakoon. Viikkomääriä vaellettuaan he\nolivat löytäneet yksinäisen ihanan järven korpien keskestä, jonne\nrakensivat pirtin niemen kainaloon ja asettuivat sinne asumaan. Järvi,\njota ruvettiin kutsumaan Jormasjärveksi, on kuulema vieläkin rajan\ntakana sen niminen. Vanha laulu ja soitto ovat vieläkin kunniassa tuon\njärven ympärillä, ja siellähän se on Lönnrotkin, täältä sinne\nneuvottuna, saanut parhaat runonsa. Eräs tämän suvun haara palasi tänne\ntakaisin isonvihan aikana Venäjälle vietyjen sieltä karanneiden kanssa\nja asettui tähän autioksi jäänyttä taloa asumaan. Samassa sodassa\npoltettiin Kontolan kirkko ja vietiin vankina vieraille maille vanha\npappi, teidän esi-isänne, eikä hän siltä matkalta koskaan palannut.\nPaljon hän näistä kertoi, mitä en nyt ehdi kirjoittaa. Mikä rikas\nvarasto historiallisia traditsioneja! Ne ovat nämä traditsionit sitä\nSuomen kansan oikeata historiaa, eivät nuo sodat ja taistelut\nruotsalaisten riveissä vierailla mailla. Se historia olisi pelastettava\nhäviöstä. Se onkin jo sepitetty, vaikkei olekaan kirjoitettu. Siitä\nelävät monet vanhat lehdet tämänkin vanhuksen huulilla.\"\n\n\"Olisittepa kuulleet, mitä hän vielä kertoi omista otteluistaan hallaa,\npuutetta ja metsän petoja vastaan. Mikä kuvarikas kieli, mikä mehu,\nmikä voima, mikä kalevalainen esitystapa! Suomen kansalla ei ole\nainoastaan runomittainen suuri eepos, sillä on suorasanaisia\nhistoriallis-eepillis-draamallisia teoksia. Lue, mitä meillä on tähän\nsaakka kirjoitettu suomeksi, ja vertaa sitä kielellisesti siihen, miten\nkansa puhuu ja miten se kirjoittaisi, jos taitaisi. Joka lause on\nrunollinen vertaus, joka ajatus on sananlaskun muotoon puettu totuus.\nMistä hän puhuukin, aina helmeilee viisautta hänen huuliltaan, milloin\nkeskitettyä, milloin leveästi maalailevaa! Tälle pohjalle on meidän\nkirjakielemme, sekä runollinen että suorasanainen, kerran rakennettava.\nMutta kukapa meistä sitä osaa niin käyttää? Ei se meidän avullamme enää\nuudistu, meidän, joilla on vieras kieli ja vieras koulu. Nyt vasta minä\noikein ymmärrän, mikä ääretön merkitys kansan kulttuurille on, että sen\nomasta keskuudesta, sen syvimmästä syvyydestä pääsevät esiin sen\nluojat. Ilman sitä pysyy kaikki kirjallisuus käännöksenä. Snellman,\nLönnrot, mekin, me olemme vain löytöretkeilijöitä, jotka olemme uuteen\nmaahan saapuneet, sen nähneet, siihen ihastuneet, mutta jotka emme sitä\nkykene viljelemään. Se suuri uudistaja, se suuri mestari, joka tästä\nkullasta kalun tekee, hän on vielä ehkä syntymättä, mutta hän syntyy.\nPäätäni huimaa ajatellessani en ainoastaan kielen rikkautta, vaan\nmyöskin aiheiden uutuutta, runsautta ja tuoreutta. Uusi kieli ja uusi\nrunous! Ne kun kerran pääsevät kostuttamaan maailman viljelyksen\nvainioita, mitä ovat Euroopan vanhat kuluneet kielet ja niiden tuotanto\nsen rinnalla!\"\n\n\"Mutta minne eksynkään? Ajatukset lentävät. Piti puhuakseni\nhistoriasta. Tämä vanha Kari, hän on historiallinen henkilö, ei vain\nhistorian tietäjä, sukunsa vanhain vaiheiden kertoja, hän on ollut\nhistoriaa tekemässäkin. Viime sodan aikana hän oli järjestänyt\npartiojoukon, hävittänyt kuormastoja, antanut tietoja vihollisten\nasemista ja siten vaikuttanut Kontolan tappelun voitolliseen\nratkaisuun. Mutta suurimmat voittonsa hän on voittanut taisteluissa\nmetsän petoja vastaan. Ei uskoisi, että tuo pieni, käyrä, laiha ukko on\neläessään kaatanut -- keihäällään! -- viisikymmentä karhua, muita pienempiä\npetoja ei muistakaan. Olimme saunassa, näin arpia hänen rinnassaan ja\ntoisia käsissä ja jaloissa kontion puremista. Vielä viime kesänä oli\nukko pellon aidan takaa haasta haaskalta karhun kaatanut.\"\n\n\"Kysyin, osaako hän karhulauluja. Ja mitä minä sain kuulla! Että\nLönnrot on saanut häneltä, tältä äijältä, suuren joukon karhurunoja ja\nmetsämiehen lauluja. Ajatelkaa! Olen siis omin silmin nähnyt Kalevalan\nlaulajan, runojen taitajan, saan huomenna kuulla niitä lisää.\"\n\n\"Ja tämä mies, tämä merkillinen mies, hän elää täällä vain muutaman\npäivän matkan päässä Kontolan kirkolta, pappilasta, jossa kansallisia\nasioita niin suurella innolla harrastetaan. Ettekä ole hänestä minulle\nmitään puhuneet, tuskinpa tiesitte, että häntä on olemassakaan. Olihan\nvain sattuma, joka saattoi minut hänen luoksensa.\"\n\n\"Johtuu mieleeni Helsinki ja ylioppilaselämä ja meidän kaikenlaiset\nharrastuksemme ja laamannin kanta ja sitten tämä supisuomalainen\nsivistys täällä -- täällä on kaiken juuri ja pohja. Olenko ehkä taaskin,\nniinkuin Risto sanoisi, fantasti, mutta nyt minä näen kaiken kuin\nsisästäpäin, enkä juhla-innostuksen ja kokkotulien valossa.\"\n\n\"Mutta eivät ole lopussa huudahdukseni. Minulla on vielä paljon\nsanomista. Menköön yö, tulkoon päivä, en lakkaa, ennenkuin saan\nkaikesta kirjoittaa. Kun vain paperi riittäisi, kun vain kynä\nkestäisi.\"\n\n\"Tiedättekö, kenen kynällä kirjoitan ja kenen paperille? Sen\nrunolaulajan, sen karhunampujan pojan, nuoren miehen, joka yksiksensä,\nkeneltäkään oppia saamatta on itseksensä opetellut kirjoittamaan. Jos\ntulee vielä puhe siitä koulukysymyksestä, niin kertokaa, että Suomen\nkansan kirjoitustaito ei ole enää estettävissä, että on jo myöhäistä\nryhtyä varokeinoihin sivistymisen vaaraa vastaan, sillä tämä mies on\nhypännyt muurin yli ja hänen mukanaan seuraa varmaan kohta koko kansa.\nHän oli oppinut kirjoittamaan siten, että piirteli ensin hiekkaan ja\nlumeen painokirjaimia, kun ei ollut kirjoituskirjaimia, ja sitten\nselvitteli itselleen kirjoituskirjaimet jostain ruotsinkielisestä\nprotokollasta, tehden niistä itselleen kaavakirjan. Kynän hän sai\nomasta ampumastaan hanhesta, jota oli kesäisen yön väijynyt erämaan\nlammen rannalla mahallaan maaten märässä suossa. Muste oli mustikoista\npuristettua. Paperina oli alussa tuohilevy, mutta sitten hän hankki\nitselleen oikeata paperia ja oikeata mustetta. Mietti kauan, miten\nsiihen rahaa saisi. Oli oppinut pyssyä käyttämään ennen kuin kynää,\nkulki kaiken syksyä metsiä, ampui lintuja, toi vain osan kotiin, loput\nkätki niittylatoon ja siellä jäädytti. Kun isä lähti Ouluun suoloja\nnoutamaan, pyrki ja pääsi poika mukaan. -- \"Mitä sinulla on siinä\nsäkissä?\" kysyi isä. -- \"Onpahan vähän parempia heiniä hevoselle.\"\nTultiin Ouluun, poika heitti heinät hevosen eteen, löi säkin selkäänsä\nja meni kirjapainoon pyytämään kirjoituspaperia. -- \"Onko sinulla rahaa?\"\nkysyi kirjanpainaja. -- \"Ei ole rahaa, mutta tässä olisi säkillinen\nlintuja, mahtaisiko heillä minkä verran saada?\" -- \"Täysi täydestä\",\nsanoi kirjanpainaja ja sulloi säkin täyteen paperia, Sekä puhdasta että\npainettua, niin paljon, ettei tahtonut saada kotiin kannetuksi. Ja\nsillä tavalla hän sitten vastakin hankki itselleen paperia ja\nkirjallisuutta. Ajatelkaa tuota kuvaa: poika, pieni ja pahainen,\nhiihtää huurteisia saloja, vaanii teeriä ja metsoja ja pyitä, tähtää ja\nampuu -- ja puusta putoaa hänelle pussiin paperia ja kirjoja.\"\n\n\"Säkissä oli myöskin \"Oulun Viikkosanomia\", vanhoja vuosikertoja.\nPäästyään vanhemmaksi ja vauraammaksi hän alkoi niitä tilatakin. Joka\nvuosi tuo tai tuottaa hän Oulusta uusia kirjoja. Niin on hänelle\nkertynyt kokonainen kirjasto, joka kyllä vielä mahtuu vasuun, mutta\njosta näen, ettei suomalainen kirjallisuus enää olekaan niin pieni kuin\nolen luullut. Sitä on enemmän kuin ainakaan minä olen tiennyt sitä\nolevan. Hän on omistanut itselleen kaiken, mitä on lukenut. Täytyy\ntunnustaakseni, että jouduin aivan ymmälle, kun hän alkoi tentteerata\nminua \"Enon opetuksista\", jota kirjaa en ainakaan minä ole ennen\ntuntenut, lienettekö tekään.\"\n\n\"Niinkuin sanottu, minä olen nyt aivan samaa mieltä kuin \"eräät\" siitä,\nettei Suomen kansa tarvitse kouluja. Se hankkii itselleen sivistystä\nilmankin niitä. Jos sille vielä annettaisiin apua opin tiellä, niin\najaisivat tällaiset talonpojat pian edelle holhoojistaan, ja pian olisi\nyliopisto ja kirkko ja koulu valloitettu ja meidän vanha isiltä peritty\nkulttuurimme vaarassa. Eikö totta? Luopukaa siis, tytöt,\nkoulupuuhistanne!\"\n\n\"Tämä nuori isäntä oli nähtävästi kovin hyvillään tulostani, ei sanonut\nkoskaan saaneensa puhua niin oppineen miehen kanssa kuin maisterin.\nKysyin, miksei hän ollut käynyt siellä teidän luonanne. -- \"Ei ole tullut\nkäydyksi, on taitanut ujous vaivata.\" -- Hän on pienenläntä mies,\nhiljainen ja vaatimaton, melkein alakuloinen. Silmät ovat syvät,\nsurulliset ja haaveelliset, kauas tähtäävät niinkuin jonnekin yli\nmetsän rajan.\"\n\n\"Oli eräs kirja, jota hän ei ollut saanut käsiinsä, vaikka oli sitä\naina toivonut: Kalevala. Otin sen esille kontistani. Mies punastui kuin\nlapsi, ja hänen sormensa vapisivat, kun hän käänteli sen lehtiä. Luin\nsiitä hänelle muutamia kohtia. Innostuin myöskin puhumaan omista\nmieli-aatteistani ja huomasin, että hän käsitti myöskin tuon haaveeni\nSuomen kansan vanhan viisauden ja uskonnon opetuksien yhteen\nsulattamisesta. Kun minä arvelin, etteiköhän vain ole väärä luulo se,\nettä Suomen kansalla ei muka ole ollut mitään korkeampaa sivistystä ja\nkorkeampaa siveellisyyttä, ennenkuin se tuli yhteyteen Ruotsin ja\nkristinuskon kanssa, jotka muka olivat vapauttaneet sen törkeästä\ntaikauskosta, niin hän sanoi, että niitä on täällä sydänmailla olemassa\nvieläkin ihmisiä, jotka eivät osaa lukea eivätkä ole monta kertaa\nelämässään kirkossa käyneet, mutta joilla kuitenkin on, mitä lienee,\nvanhaa tietoa, sananlaskutietoa, jonka mukaan ratkaisevat kysymyksensä\noikeasta ja väärästä eli, niinkuin hän sanoi siitä, \"miten olla kuin\neleä.\" Ja ne semmoiset, lisäsi hän, ovat monta kertaa parempia ihmisiä\nkuin nykyajan jumaliset. Ajatelkaa, sainko tästä vettä myllyyni! Sainko\nyllykettä aatteelleni Kalevalan tarjoomisesta takaisin kansalle, sainko\nkorvausta Rajavaaralla kärsimästäni tappiosta!\"\n\n\"Enhän malttanut olla hänelle lukematta runoani. Sain silloin tietää,\nettä hänkin kirjoittaa runoja. Ja mistä hän runoilee? Saatte nähdä sen\ntästä. Panen tähän vain muutamia säkeitä pitkästä runosta, jossa hän\nlaulaa suomenkielen sorretusta asemasta:\"\n\n    Suottapa on suomenkieli\n    kapalossa kauan ollut,\n    vaikka tuo on vanha kyllä,\n    jotta poikki ponnistaisi,\n    katkoisi kapalovyönsä,\n    jaksais jo jaloin kävellä,\n    aikamiehen askelilla,\n    päästä päähän pitkän pöydän,\n    isoimmille istuimille,\n    rinnalle rikasten kielten,\n    valtakielten kumppaniksi,\n    että vielä virkamiehet,\n    oikeuden omat jäsenet,\n    suomenkieltä kirjoittaisi,\n    että tuomiot tulisi,\n    esivallan valtakirjat,\n    kansan kielellä omalla,\n    talonpojan tuttavalla j.n.e.\n\n\"Hän on sanonut runomitassa samaa, mitä Snellman proosassa, suomeksi\nsen, minkä hän ruotsiksi. Valitus suomenkielen sorretusta asemasta,\nkehoitus luomaan vieraan kielen ies hartioiltaan! Ja sen lisäksi\narvosteluja ylpeistä virkaherroista, heidän mielivaltaisuuksistaan,\nuusista paremmista ajoista, sanalla sanoen samoista epäkohdista,\nsamoista puutteista ja toiveista kuin Snellmankin. Itsekseen hän on\nnäitä miettinyt ja paperille pannut. Isänmaa ja kansa ovat hänelle\nselvinneet kuin itsestään. -- \"Tämä meidän Suomi, tässä meidän Suomessa\"\n-- hän sanoi tuon sellaisella hellyydellä kuin olisi lapsen päätä\nsilitellyt.\"\n\n\"Kerroin hänelle käynnistäni Rajavaaralla ja mitä siellä oli sanottu\nKalevalasta. \"Semmoisia ne on, semmoisia ne on kaikki.\" Hänen huulensa\nvärähtivät hiukan, kun hän jatkoi: \"Eivät ne suvaitsisi talossa\npidettävänkään muita kirjoja kuin raamatun, virsikirjan ja jonkun\npostillan. Jos olisi heidän vallassaan, polttaisivat kaikki maalliset\nkirjat.\" Edessämme oli pöydällä hänen kirjavasunsa, ja nyt huomasin,\nettä siinä oli tulen jälkiä.\" -- \"Eivät vain liene aikoneet teidänkin\nkirjojanne polttaa?\" kysyin minä. -- \"Ovatpa niinkin. Oma vaimonihan se\naikoi semmoisen tekosen tehdä, vaan sain toki uunista pois.\"\n\n\"Tuo synkkä oppi on siis tännekin luonut pitkän varjonsa. Joka paikassa\nsen kohtaa, minne tuleekin, joka paikassa se kalvaa vanhimman\nkulttuurimme juuria ja uhkaa tukehduttaa uuden touon taimia. Se on\nturmiollinen liike. Helsingissä yliopistonuorison keskuudessa,\nRajavaaralla, siellä kirkolla, täällä, kaikkialla se tunkee esiin.\nEttei hän, tämä älykäs, sävyisä, hieno mies, saanut edes omaa\nvaimoaankaan siitä varjelluksi! Hän on koettanut sille puhua,\nselitellä, ei mikään ole auttanut. Se leviää kuin rutto, tarttuu kuin\ntauti. Hän oli käynyt kerran Helanderia kuulemassa, ja silloin hän oli\nvalmis.\"\n\n\"Jos minä aikoisin papiksi niinkuin sinä, Lauri, niin hyppäisin heti\nensi sunnuntaina saarnastuoliin ja puhuisin, selittäisin, paljastaisin\nhäikäilemättä. Tämä rikkaruoho on jo liian kauan saanut rehoittaa\nkansassamme, tukehduttaen kaikkea kauneutta ja jaloutta. Tässäkin\ntehtävä meille nuorille! Mutta kuta suuremmat vaikeudet ja vastukset,\nsitä suurempi olkoon myöskin innostuksemme, sitä enemmän ponnistakaamme\nvoimiamme. Mutta kylläksi tästä tällä haavaa.\"\n\n\"Ja kylläksi muustakin. Kirjeeni on jo liian pitkäksi venynyt, ja lyhyt\nyö lähenee loppuaan. Jo valaisee aamurusko Panuvuorta tuolla järvien\ntakana. Siellä on isäni entinen koti. Mitä saanen siellä nähdä ja\nkokea? Mutta sen sanon, ettei maailma ole minusta milloinkaan ollut\nniin kaunis kuin nyt, ei koskaan tulevaisuuteni niin valoisa.\"\n\n\n\n\n17.\n\n\nTyynenä kesäisenä aamuna istuu Antero veneen perässä, joka hiljalleen\nliukuu liikkumattomia, päilyviä vedenpintoja pitkin saarelta saarelle,\nniemeltä niemelle, salmesta salmeen. Saaret ovat metsäiset ja järven\nrannat autiot, kallioiset ja jyrkät. Jonkun lahden pohjasta vihertelee\nruohikko tai niitty, mutta taloja ja asutusta näkyy vain etäisillä\nvaaroilla, niissä halmeet heloittavat, kasket rusottavat ja savuavat\npalotulet tupruavat kuin tulivuoret levittäen hienoa, harsoista auerta\nyli koko maiseman, ja suloista lemua.\n\n-- On nyt mäkikyläläisten hyvä kaskiaan polttaa, viertämättä palavat,\nvirkkaa soutumies, pienehkö, vanha ukko.\n\n-- On varmaan, vastaa Antero, sen pitempiin puheisiin ryhtymättä, sillä\nhänen mielensä matkailee muualla, tämä kaikki vain kehyksenä hänen\najatustensa ympärillä, kuljeksii kaukana, mutta pysähtyy aina lopulta\nkolmeen kohtaan, vuorotellen kuhunkin: sakastin rappusille, puutarhan\npenkille ja laamannin salin ovensuuhun -- mihin jokaiseen oli kiintynyt\nkipinä toivoa. Soutaja soutaa, ja hän meloo. Hypähtää kalaparvi kokan\nedessä veden tyynellä pinnalla. Sivuutetaan saari.\n\n-- Siinä se on soma mies tuossa saaressa, virkkaa taas soutaja.\n\n-- Kah, onpas toki muuan asukas täälläkin, sanoo Antero, huomattuaan\npienen lahden pohjukassa ihmisasunnon.\n\n-- Vaikka on herra, niin elää kuin talonpoika, täällä kaiket kesät\nkalastelee, ja kun viinaa on, niin ryyppää ja rallattaa. Kävin\ntullessani.\n\nMutta Antero ajattelee hyvästinheittoa Kokkoharjulla, ajattelee, että\nhänen runonsa on Naimilla -- miksei hän ollut saanut sanotuksi, että se\noli syntynyt hänen antamastaan inspiratsionista! Minkä vaikutuksen\nmahtanee tehdä hänen kirjeensä -- kokoontuvatko sitä lukemaan,\ninnostuvatko niinkuin hän? Kuinka ihanata, että on ystäviä, että he\nymmärtävät ja tunnustavat, että uskovat hänenkin voivan jotain! Kuinka\nmerkillistä, että ne tällä matkalla löytyivät, löytyivät todellakin,\nniinkuin oli toivonut, mutta ei uskonut mahdolliseksi, että kaikki\nlöytyi, isänmaa, uudet tehtävät, uudet aatteet. -- Hänen lapsuutensa ja\nnuoruutensa oli ollut iloton, ystävätön, yksinäisen naimattoman vanhan\nenon luona, joka oli ottanut hänet luokseen vanhempien kuoltua. -- Voi\nihanata maisemaa, voi ääretöntä rauhaa! -- On kuin satumaailmaan\nsoutaisin, ja kuitenkin vanhaan kotiini soudan. Ja kun sieltä palajan\nja alan elää ja toimia ja toteuttaa -- mitä? Mitä hyvänsä, mitä hyvänsä!\nKunhan vain yleiseksi hyväksi -- joka paikassa on perkkaamaton maa. -- Jos\ntodella, jos todella voisin kansan herättää laululla? Oi, laululla\nlaulun kansan! -- Jos voisin talveksi jäädä tänne, kotiopettajaksi\nKontolan pappilaan -- ja samalla jatkaisin lukujani -- siinä vanhassa\npirtissä ja iltaisin kannelta soittaisin -- soittaisimme.\n\nJos hän tuossa istuisi, alahangoilla, ponnistaisi kaareen kauniilla\njalalla, pistäisi silloin tällöin airollaan veteen, lepäisi taas.\n\nVoiko sellaista onnea ikinä olla? Toteutuuko se kenellekään koskaan --\njuuri se, mitä toivoo?\n\nKuinka monen monet kerrat minä olen semmoista haaveillut salmia\nsoutaessa ja meren avartuessa ja äärettömäin ulappain auetessa ja\npurjeiden sieltä paistaessa, toisten mustina, toisten valkoisina. Ja\nentä jos se sittenkin toteutuisi? Miksi minä häntä rakastan? Miksi\nrakastin heti kohta? Mitä hänessä rakastan? Olkoon, mitä onkaan,\ntulkoon, mitä tulee, minulle riittää, että minä häntä rakastan,\nrakastan kuin hengetärtäni.\n\nJa tämän jälkeen oli hänen helppo olla, se oli kuin vapautus, ilmestys,\noli voitettu pahin pelko. Hän voi rakastaa ja hän on oleva\nrakkaudessaan onnellinen sittenkin, vaikkei Naimi koskaan tulisikaan\nhänen omakseen.\n\n-- Vai Korpijärvelle on matka, puhui taas ukko ja lienee puhunut jotain\nmuutakin, johon Antero vain yksikantaan oli vastannut. Sinne on paljon\nväkeä lappanut näinä päivinä. Isoja venheitä soutanut. Sitä\nkörttikansaa. Kuuluu tulevan pappejakin, mistä asti tuleekaan,\nPohjanmaalta ja Hämeestä. Eikäpä olekaan paljon tämän puolen papeista.\nParhaiten saarnaavat silloin, kun saatavistaan saarnaavat, mutta eihän\nniistäkään koko vuodeksi paukuttamista piisaa. Mistä ne ottavat\npapillekaan korpien köyhät, kun ei ole itselläänkään. On muuankin\npappi, joka ei päästä ehtoollisellekaan, jos ei ole koukerota nimen\nkohdalla kantokirjassa. Siitä katsoo, se on vieressään\nrippikirjoituksessa. Saisi sen siitä viralta, joka tahtoisi.\n\nAntero kuunteli vain toisella korvalla panematta huomiolle, kenestä\nukko puhui.\n\n-- Juopikin liiemmalta ja pelaa korttia. Ja vaikkapa joisikin, kun vain\nvirkansa siinä sivussa hoitaisi, ettei isompia ereyksiä tulisi. Vaan se\noli vähän soma tapaus, kun korttipöydästä tuli kerran suoraan kirkkoon\nja pisti luisen pelimerkin öylättinä suuhun. Näin tuon omin silmin, kun\nmies kirkosta tuli ja sylkäisi: \"Luulin saavani Ristuksen ruumista ja\nverta, niin annettiinkin vain pelkät luut\". Se oli minulle tuttu mies.\nSe se elämää on.\n\n-- Onpa se pappi, missä se semmoinen on?\n\nUkko ei vastannut siihen, lieneekö ollut hiukan vähäkuuloinen, taisi\nolla vähän jotenkuten omituinenkin, kun itsekseen myhäili ja\nnaurahteli.\n\nSiinä oli ihmeen soma pienoinen saari. Anteron teki mieli maihin, ja\nkun hän samalla muisti, ettei vielä ollut avannut eväsnyyttyä, joka\nhänelle oli pappilasta reppuun pistetty, ehdotti hän, että\nlaskettaisiin rantaan.\n\nKenen lienevätkään olleet eväät, ruustinnan, Kaarinan vaiko Naimin\nlaittamat? Sen huomasi Antero kuitenkin heti, että niiden laittaja oli\ntahtonut hänelle erityisiä iloja ja pieniä yllätyksiä valmistaa. Leipä\noli lestittyä, voi pantu pienoiseen tuohesta tehtyyn vakkaseen ja\nkirjaeltu päältäpäin, oli piirakoita, torttuja, oli sydämenmuotoisia\npiparkakkuja... Oli vähän sääli antaa, mutta hetkisen taisteltuaan\nleikkasi hän pitkän palasen ja tarjosi sen soutajalleen, joka puri\njotain kuivaa, mustaa kannikkaa suolakalan kanssa. Laskien kannikan\nkivelle ryhtyi ukko kääntelemään ja katselemaan valkoista leipää.\n\n-- Vaan jopa on siinä hienoa ja hilpeätä leipää, jopa on siinä\njumalanvilja, mihinkähän tuon panisi, että oikein säilyisi särkymättä\nja murenematta.\n\n-- Ettekö syö?\n\n-- Lapsilleni säästän -- sairaita ovat, siitä paranevat. Saattaa tämmöinen\nvanha koni petäjäistäkin purra.\n\n-- Petäjäistä? Näyttäkää. Onko tuo petäjäistä? Onko tuo leipää?\n\n-- Leipäähän se toki on; sitä jokapäiväistä leipää.\n\nEi ollut Antero pettuleipää nähnyt, vaikka oli kuullut siitä joskus\npuhuttavan. Hän maistoi sitä, koetti purra, täytyi sylkeä suusta; näki\nyht'äkkiä soutajansa uutena miehenä edessään, hänen siinä paljain päin\nsyödessään, verkalleen purressaan, vaikeasti niellessään ja suolavettä\nvakan kannesta ryypätessään. Se tuli siihen niin odottamatta keskelle\nhänen haaveitansa, toiveitansa ja tyytyväisyyttänsä ja tätä poutaista\npäivää ja autereista aurinkoa. Eivätkä maistuneet hänelle enää rovastin\nneitosten herkut, hän kääri ne myttyyn ja pisti salaa ukon konttiin,\nsill'aikaa kun tämä metsänreunassa väänsi uutta hankavitsaa.\n\nKun lähdettiin taas soutamaan, tahtoi hän tietää kaikki ja kyseli ukon\noloista ja asunnosta ja sai tietää, että hänellä, kaukana pitäjän\nperukalla, on pieni mökkipahanen karhukorvessa, hallaisen suon\nreunassa, jossa karhu on jokavuotinen vieras ja pettu jokapäiväinen\nleipä -- kymmenen lapsen, joista kuitenkin Jumala oli armossaan kaksi\nkutsunut luoksensa paremmille leiville. Ukko kertoi sen valittamatta,\ntyynesti, soutuaan keskeyttämättä, niinkuin jostain toisesta, eikä hän\nkummia kertonutkaan, semmoista oli elämä siellä yleensä niillä pitkillä\nperukoilla. Niin, niin, olihan Antero siitä kuullut, nähnyt kerjäläisiä\nPorvoon ja Helsingin kaduilla hoipertelevan, tottahan se oli, mutta se\nastui nyt kuitenkin kuin aaveena eteen, ikäänkuin kysyen, ikäänkuin\ntuijottaen, vaikkei hän voinutkaan tehdä itselleen selkoa siitä, mitä\nse häneltä kysyi, miksi häneen tuijotti ja mitä erityisesti hän olisi\nvoinut siihen vastata tai mitä tehdä. Ja samalla tuntui joku -- mikä? --\nturhalta ja toisarvoiselta -- ja aina palasi silmä ihanasta maisemasta ja\naatos hänen omista hommistaan ja harrastuksistaan ukkoon tuossa, noihin\nsen karkeisiin käsiin, jotka koneellisesti airoja liikuttivat, noihin\npaikkaisiin pieksuihin, jotka kaaresta ponnistivat, ja muistui mieleen:\n\"Pyytävät sinulta leipää, ja sinä annat heille kiviä.\"\n\nMitä hän mahtaa siinä miettiä, mitä johtopäätöksiä tehdä minun\neväistäni ja omistaan, mitä niistä, jotka syövät niinkuin minä, ja\nniistä, jotka niinkuin hän?\n\nMutta hän ei löytänyt ukon kasvoilta mitään katkeruutta eikä mitään\nkateutta, hymähtelihän vain äijä itsekseen -- saattoi olla vähän\nomituinenkin -- ja viimein virkkoi:\n\n-- Missähän semmoinenkin leipä kasvanee? Kasvaneeko siellä, missä\nsokerikin?\n\n-- Niitä on maita, joissa ei muunlaista leipää syödäkään.\n\n-- Elähän, vai on semmoisiakin maita! -- Ja ukko herahti nauramaan,\nniinkuin olisi kuullut jostain ihmeestä puhuttavan, joka oli totta,\nvaikka tarulta tuntuikin, ja kertoi vielä uudelleen hyrähtäen sanansa:\n-- Elähän, vai on semmoisiakin maita.\n\nJa siitä hilpeytyi taas Anterokin, ja aatteet ja tunteet ja mietteet ja\nmieliala liukuivat entiseen uomaansa.\n\nMaisema jylhistyi jylhistymistään, saaret tulivat korkeammiksi ja\nkarummiksi. Saavuttiin kallioisen salmen kautta aavemmalle selälle,\njonka toisella rannalla jo kohosi paljaspäinen, jylhä Panuvuori. Järven\nperältä, lahden pohjasta näkyi taloja ja viljelystä.\n\nTämä paikka oli tuttu, hän oli varmaankin tässä ennen ollut, milloin\nlienee. Tuo vuori tuossa, jolta oli selkä keskeltä murtunut, syvälle\npykälälle painunut, oli vanha tuttu.\n\nKun Antero selän yli soudettua tuli vuoren varjoon, muisti hän päivän\nniinkuin eilisen, jolloin hän tässä kulki korkealle kohonneeseen veneen\nkokkaan käpertyneenä, isän istuessa perässä, joka oli painunut niin\nsyvälle, että isän nutunlieve vettä viisti. Nyt hän muisti hänen\nkasvonsakin, joita oli usein turhaan muistellut.\n\n-- Sanovat tuossa niemessä aarteen palavan, minkä oli muinoinen noita\nsiihen kätkenyt kirkon varastettuaan, ja kuuluu ennustetun, että sen\nsiitä joku köyhä löytää ja hänestä tulee maailman rikkain mies, mutta\npiru viepi sielun.\n\nNyt tuli näkyviin kirkko ja pappila, ja Antero tunsi kaikki. Noin\njuuri, pappila alla ja sen yläpuolella kirkko, torni taivasta vasten\nkuvastuen. Siinä se on. Ja hän laski maihin, painaen ukon käteen\nhopearahan.\n\n-- Vaan tämähän on liikaa -- tuota -- Antero painoi vielä toisen\nsamanlaisen.\n\n-- Mutta tuota -- enhän minä, ka, kun yhä vaan lisää...\n\n-- Ottakaa nyt vaan.\n\nUkko oli tullut totiseksi, melkein hartaaksi, oli samalla kuin vähän\nhäpeissään, otti sitten lakin päästään ja kumarsi syvään.\n\n-- Ettekö tule pihaan? kysyi Antero,\n\n-- En uskalla, kun ne saatavat ovat maksamatta. Hetken aikaa katsoi\nAntero hänen jälkeensä, kun ukko alahangoille asettuen lähti yksin\nsoutamaan, ja kääntyi sitten nousemaan pihaan.\n\n\n\n\n18.\n\n\nHän tunsi rannan, jossa seisoi, tunsi suuren kiven, muisti nuottakodan,\nyhä enemmän suulleen veteen vaipuneen, ja tämän valkoisen hietikon,\njossa oli avojaloin juoksennellut ja jossa joku iso käsi oli hänen\npaljaille jaloilleen lämmintä hiekkaa valanut. Hän muisti vähän\nylempänä olevan penkereenkin, joka yhä vieläkin kasvoi arpaheinää ja\njohon oli uuneja kaivettu ja niitä pienillä puilla lämmitetty pienen\ntytön kanssa. Eikö toden totta pistänyt siitä vielä esiin maatunut,\nnokinen arinatiili!\n\nHän hengitti nopeammin ja riensi ylös tutusti mutkittelevaa polkua\nsaunan luo, joka oli hiukan ylempänä törmän rinteessä. Sama vanha\nmaahan uponnut myllynkivi korkean kynnyksen alla, vastapäätä toisella\npuolella polun suuri kuivunut kuusi, johon liittyi muisto suuresta\nsäikähdyksestä, sen takaa irvistävästä nokisesta naamasta ja kauheasta\nmörähdyksestä. Kun hän huutaen ja parkuen riensi pihaan ja ääneen\nsaamatta paiskausi äidin syliin, kuului joku sanovan: \"Se on nähnyt sen\nvanhan kuusen haltijan\" -- johon äiti toruen virkkoi: \"Ajakaa pois se\nkerjäläispoika -- oletteko puhumatta lapselle semmoista!\"\n\nVähän ylempänä oli vatukko, taloa ympäröivän kiviaidan alla. Siinä oli\nhän marjoja noukkinut ja päättänyt piilottautua ja antanut kaiken\ntalonväen etsiä -- nuottakodan ympäriltä järvestä. -- Tässä viimeisessä\njyrkässä törmässä hän aina uupui, kun tultiin isän kanssa kalasta.\n\"Polvet vääntyy, polvet vääntyy --  -- jaksetaanko, jaksetaanko?\" oli isä\nähkivinään ja kantoi viimeisen matkan sylissään, joka tuntui\nsanomattoman suloiselta ruumiissa.\n\nPappila oli pieni, punainen ruispellon ympäröimä talo; sen edessä salin\nikkunan alla kasvoi suuri, komea koivu. Kun Antero oli päässyt\nhuomaamatta sinne saakka, istuutui hän koivun alle hengähtämään ja\ntunsi ensi kerran elämässään kotoisen tunteen sulouden. Onhan siellä\nhänen sisarensa ja lankonsa, eihän täällä siis olekaan vieraita\nihmisiä! Tulkoot, löytäkööt, ihastukoot! Hän oli olevinaan kuin\npikkupoika piilossa! Hän istui siinä kuunnellen ääniä lahdelta, jossa\njoku souti, niityltä lahden pohjasta, jossa joku viikatetta hioi,\ntuolta korkealta vaaralta, jossa käki kukkui -- katseli västäräkkiä, joka\najoi hyttysiä puutarhan käytävillä.\n\nVoi rauhan paikkaa, voi onnen majaa talossa tässä riippakoivujen alla!\n-- Täällä -- yhdessä Naimin kanssa!\n\nHuoneesta ei kuulunut pitkään aikaan hiiskahdustakaan. Antero aikoi\nnousta ja pistää päänsä matalasta ikkunasta sisään, kun joku ovi aukeni\nja paukahti kiinni ja alkoi kuulua raa'an ja riitelevän äänen melua.\n\n-- Että kehtaat -- eikä minulle mitään sanota -- minun selkäni takana\nkuljetaan niiden roistojen seuroissa --\n\n-- Ei ne ole mitään roistoja, -- kuuli Antero sisarensa äänen sanovan.\n\nSilloin toinen kiivastui yhä enemmän.\n\n-- Eikö roistoja? Vai ei roistoja! Maailman suurimpia. -- Vaan sen minä\nsanon, että jos -- (lyötiin nyrkillä pöytään) -- laita totivettä sisään! --\nmiksei ruokakaan ole valmis?\n\n-- Enhän tiennyt sinun tulevan.\n\n-- Et tiennyt! Laukkasit Ilpolaan -- ja mitä sinulla oli Kontojärvellä\ntekemistä? Olit Helanderissa yötä, kyllä minä tiedän sinun --\n\nOvi paukahti tuimasti lukkoon kiukkuisten askelten jälkeen ja salista\nkuului ensin nyyhkytystä ja sitten uupuneita askelia toisaanne päin.\n\nAntero oli hypännyt ylös, oli ollut huutamaisillaan ja rientämäisillään\nesiin, mutta jäykistynyt siihen paikoilleen, sietämättömän tuskan\nsydäntä kouristaessa. Samalla olisi hänen tehnyt mieli paeta ketään\nnäkemättä, ketään tapaamatta. Ja kuinka kauan sitä oli mahtanut kestää\ntuota tuommoista elämää, hänen siitä mitään tietämättä, hänen mitään\naavistamatta?\n\nHän kiersi huoneen ympäri ja näki isänsä entisessä, melkein maan\ntasalla olevassa nurkkakamarin ikkunassa, josta sen korkea otsa aina\noli rauhallisesti paistanut, näki kaksi punaista naamaa, toisen\ntoisessa päässä pöytää, ja pöydällä viinapullon, minkä lihava, pullea\nkäsi samassa sieppasi pois niinkuin pöydän alle kätkeäkseen.\n\nPorstuassa törmäsi häntä vastaan paitahihasillaan oleva mies\nlyhytvartisissa kesäpieksuissa, nenä ja posket punoittavat, silmät\npienet ja ruskeat, tukka takkuinen ja parta pitkällä sängellä. Oliko\ntuo hänen lankonsa, oliko hän Karoliinan mies?\n\nSe oli ihastuvinaan, koetti olla kohtelias, mutta puhui hätiköiden ja\nsamalla kuin vaanien ja tähystellen.\n\n-- Karoliinan veli varmaan? Antero! No, niinhän toki! Katsohan! En ollut\nensin tunteakaan -- ka, tuota -- eihän olla vielä ennen tavattukaan --\noikeastaan -- kyllä minä -- Handolin! Har den äran! Var så god! Stig in,\nvälkommen! -- Tulin juuri pitäjältä -- ursäkta! -- saatavaini kannosta ja\nsaarnamatkalta samalla, saarnamatkalta, lukkarin kanssa. Ihan\njuur'ikään! Heh, heh! Var så god! Käydään sisään! Tänne saliin! (Hän\nnakkasi kamarinsa oven jalallaan kiinni ja oli samalla kaatua) -- Ohoh!\nUrsäkta! Tuota mitenkä sinä, mitä tietä? Omin kyytinesikö? -- No, sepä\nnyt sattui. Kun olisin ollut kotona ja tietänyt, niin totta tosiaan\nolisin lähettänyt asian alkaen noutamaan. -- Karoliina! -- Se oli juurikaan\ntässä. -- Karoliina!\n\nKaroliina seisoi jo ovessa, lensi veljeään kaulaan ja syleili ja\nsuuteli häntä, puristautuen vapisten hänen rintaansa, niinkuin turvaa\nhakien. Handolin oli pujahtanut takaisin huoneeseensa.\n\n-- Tulitpahan sinä! Voi, voi, kuinka minä ihastuin. Istuhan toki! Sinä\nehkä tahdot -- minä olen laittanut sinulle yliskamarin -- hyvänen aika!\n\nHän vapisi ja koetti estää itkua tulemasta. Eivät saaneet kumpikaan\nmitään sanotuksi.\n\n-- Ja täällä sinä --  --\n\n-- Niin, täällähän minä... Sinulla on varmaan nälkä tai janottaa.\n\nKaroliina riensi ulos, ja Antero jäi yksin saliin. Se oli kolkko,\nmelkein autio huone, seinämällä ikkunain välissä vain puinen\nsänkysohva, toisella kiivupöytä ja muutamia tuoleja.\n\nHandolinin huoneesta kuului äänekästä supatusta: -- \"ei, ei! älä ole\nmilläsikään -- ei se mitään\" -- ja sitten lasien kilinää.\n\nKaroliina tuli takaisin tuoden marjavettä. Hän oli rauhoittunut ja\nvoittanut itsensä. Pieni poika oli pistäynyt ovesta hänen jälkeensä ja\njäänyt seisomaan pihtipielen varaan.\n\n-- Kuka on tuo poika?\n\n-- Tule tervehtimään vierasta, Kalle, anna kättä sedälle. Meidänhän se\non -- ottopoika nimittäin.\n\n-- Et ole siitä mitään kirjoittanut.\n\n-- Se on erään köyhän vaimon, -- ja Karoliinan kasvot värähtivät.\n\nHandolin tuli samassa kamaristaan ja oli hiukan siistinyt itseään,\nheittänyt takin ylleen ja vaihtanut pieksut saappaisiin.\n\n-- Vai niin, vai niin, paina puuta, paina puuta! -- Mitä sinä täällä,\npoika! hönkäsi hän lapselle, joka oli paennut oven suuhun, mutta\nhillitsi itsensä samassa ja sanoi niin ystävällisesti kuin voi:\n\n-- Ka, mene, lapsi, mene sinne pirtin puolelle. -- Etkö ota, lanko, etkö\nota pientä tulonaukkua parempaa odottaessa?\n\nKaroliina oli taas pujahtanut ulos.\n\n-- Käydään tänne miesten puolelle. -- Otettiin tässä pieni tulonaukku\nlukkarin kanssa. Elä pidä kiirettä, elä pidä kiirettä, kanttori. -- Noh,\nsiinähän se nyt onkin totivesi. Pannaan sekaan! -- Ei siellä Kontolassa\nvielä heinäntekoa aloitettu? -- Pannaan sekaan, pannaan sekaan, vai\notatko ennemmin kuiviltaan? Ensi kerran näen vasta tämän lankomieheni.\nFår jag lof att presantera -- tämä on meidän pitäjän lukkari, _director\ncantus ecclesiae Corpivaraensis_ -- vielä tässä vähän latinaakin -- se kun\npäästää penkistään möläkän -- eikö ole sen näköinen -- niin kaikoovat\nharakat kirkon katolta.\n\nLukkari oli iso, pitkä, laiha, luisevanaamainen, vähän kumarahartiainen\nja samalla viekassilmäinen mies. Handolin puhui yhä edelleen:\n\n-- No, ja mitä kuuluu Kontolaan? Joko siellä heinää? -- ka, senhän minä jo\nkysyin. Kuinka jaksaa _Olaus Martinus episcopus Savolaxiae\nCareliaeque_?\n\n-- Sanotaanko häntä siksi? kysyi Antero jotain sanoakseen.\n\n-- Sanotaan -- _inter collegas_ -- mutta kansan kesken nimitetään häntä\nrimpirovastiksi! -- Ja Handolin nauroi pienet silmänsä niin pieniksi ja\nleveän suunsa niin leveäksi, että Anteronkin täytyi nauraa mukana, niin\nvähän kuin häntä muuten olisikin naurattanut.\n\n-- Haastoiko soistaan? Saarnasiko niistä?\n\n-- Siellä oli myöskin Snellman ja Lönnrot, sanoi Antero kääntääkseen\npuheen toisaalle.\n\n-- Snellman, jahah, Snellman, vai niin, suuri mies, sanotaan, suuri\nmies, saattaapa olla. Vaikka kuuluu velkojakin olevan. Kuule, veli,\nkannatatko sinäkin niitä uusmuotisia kieliaatteita? -- Jaa, jaa, --\nnykyajan nuorisolla on aatteita -- minulla ei ole milloinkaan ollut\nmitään aatteita -- kippis taas!\n\n-- Siellä oli myöskin Ukko-Paavo, virkkoi Antero merkitsevästi.\n\nHandolin muuttui yht'äkkiä totiseksi ja kävi sitä tietä sitten\nvihaiseksi; veri syöksyi hänelle päähän, ja oli kuin olisivat kaulan\npullistuvat suonet hänen kurkkuaan ahdistaneet.\n\n-- Tiedän, tiedän, -- hän melkein kähisi, hyvin tiedän, se on nyt täällä\njoukkoineen, kuului jo eilen tulleen. Täällä on häät tuolla naapurissa\nIlpolassa. Rajavaaralla oli jo lähtiäiset. -- Jo ne ovat hävyttömiä!\nVaikka minä, oman pitäjän pappi, olin naapurissa saatavia kantamassa ja\njumalanpalvelusta pitämässä, ei kutsuttu, ei oltu tietävinäänkään. Eipä\nsiltä, että olisi haluttanutkaan mennä; mutta se on kiusantekoa,\nriistetään minulta vihkimäraha ja antimet. Niillä on omat kirkonmenonsa\nja omat pappinsa.\n\n-- Pitäisi esivallan kieltää semmoiset kokoukset ja kansanvaellukset,\nvirkkoi lukkari, koettaen tuimentaa naamaansa ja rypistää kulmiaan\nesimiehelleen mieliksi.\n\n-- Ne ovat kielletyt, ne ovat laissa ankaran sakon uhalla kielletyt.\nHeitä on siitä paikkapaikoin, vaikkei täällä, sakotettukin kuin\npahantekijöitä ja pantu pappeja viraltakin, niinkuin Kalajoella, mutta\nsiitäkö ne välittävät! Kierretään selvää keisarin lakia, kokoonnutaan\nhäihin ja hautajaisiin, kun ei muuten uskalleta.\n\n-- Vaan kun olisi kerran kirjoja kysyä.\n\n-- Häh?\n\n-- Niinpä niin vain, että kun olisi kysyä: Onko kirjoja kulkeaksenne?\n\n-- Mutta sepä olisi koko kepponen! Eihän kyllä kukaan saa ilman\nkirjoitta kulkea, ei pitäjästäänkään, vielä vähemmin läänistään! Ei\nmutta, jos olisi viedä sana vallesmannille, se tulisi ja astuisi\npitopaikkaan ja sanoisi: \"En tunne, keitä olette, vetäkääpä paperit\nesiin!\" -- ja kun ei niitä niillä olisi, papeilla enemmän kuin\nmuillakaan -- mistä ne olisivat arvanneet niitä varata? -- niin passittaisi\nheidät löysäläisinä ruununrattailla kotipuoleensa -- pipit ja papit!\n\n-- Se olisi koko jutkaus! Se se vasta jutkaus olisi!\n\n-- Lanko tahtoisi kohdeltavan heränneitä kuin rosvoja ja pahantekijöitä,\nhuomautti Antero.\n\n-- Pahantekijöitä ne ovatkin! Kansan villitsijöitä, ylpeitä, röyhkeitä,\nsaitureita, huorintekijöitä -- ja esivaltaa ja papistoa panetellaan -- joka\ntahtoisi kysyä kunniansa perään!\n\nKaroliina kulki ikkunan ohitse puutarhaan päin, ja kun lukkari ja\nHandolin kulauttivat lasejaan, käytti Antero tilaisuutta pistäytyäkseen\nulos. He istuutuivat turvepenkille puutarhan koivun alle.\n\n-- Kuule, Karoliina, sanoi Antero häntä käteen tarttuen, anna nyt\nanteeksi, että näin heti kohta, mutta minä en voi mitään muuta,\nennenkuin -- sano, onko se aina tämmöistä sinun elämäsi?\n\n-- Elä sinä nyt, rakas Antero, elä sinä nyt sitä ajattele eläkä siitä\nvälitä.\n\n-- Minä istuin tässä äsken ja kuulin kaiken.\n\n-- Vai sinä kuulit -- no sitten --\n\n-- Ja jos en olisi kuullutkaan -- ja Antero viittasi päällään Handolinin\nhuoneeseen päin.\n\n-- Niin, niin, semmoistahan se on -- voi, voi, että sen nyt piti näin\nsattua -- nyt juuri -- vaan mitäpä sitä enää kiellän.\n\n-- Ja tapahtuuko sitä usein?\n\n-- Mitä? Eihän siinä mitään erityistä tapahtunut, sanoi Karoliina\nsäpsähtäen ja punastuen.\n\n-- Sitä, että onko hän usein tuossa tilassa?\n\n-- No, mitä nyt siitä. --\n\n-- Onko sitten muutakin?\n\n-- Ei nyt puhuta niistä; ei nyt näitä ikäviä asioita ajatella. Kerro\nennemmin itsestäsi; mitä aiot ja kuinka --?\n\n-- Mitä hän riiteli sinulle äsken?\n\n-- Siitähän se oli, että olin käynyt Ilpolassa kuulemassa Paavoa. Hän ei\nsallisi minun käydä heränneiden seuroissa, enkä minä ole usein\nkäynytkään. Mutta elä sinä nyt, rakas Antero, ota sitä noin, -- eihän\nminulla nyt ole niin suurta hätää. -- Alussa minä kyllä olin onneton enkä\ntiennyt kuinka, mutta nyt minä jo olen siihen vähitellen tottunut.\n\n-- Mutta kuinka olet voinut tottua semmoiseen kuin äsken?\n\n-- Minä olen saanut rauhan ja lohdutuksen tai olen ainakin saamassa --\nsiihen pääsemässä -- tien jo tiedän, jos vain voisin sitä kulkea.\n\n-- Kuinka?\n\n-- Se kun on Jumalan lähettämä rangaistus syntieni tähden, niin on minun\nsitä helppo kärsiä. Minähän sain kuulla paljon vanhemmiltani, ennenkuin\nkuolivat, enemmän kuin sinä, joka jäit heistä pienenä. Mutta että sen\nkaiken oikein ymmärtäisin ja omistaisin, on Jumala varmaankin pannut\npäälleni tämän koettelemuksen. Ja siihen täytyy minun tyytyä ja\ntyydynkinhän minä. Mutta puhutaanhan siitä sitten, kun saadaan oikein\nrauhassa puhua -- jos tahdot?\n\n-- Tietysti tahdon!\n\n-- Mennään nyt illalliselle, eläkä huoli välittää tuosta.\n\nKuului naurua ja isoa puhetta sisältä.\n\nIllallista syödessä oli Handolin yhä puheliaampi, kertoi\nsaatavainkantomatkastaan, haukkui talonpoikia, jotka eivät tahdo mitään\nmaksaa, vaan kätkevät tavaransa, juoksuttavat sanoja talosta taloon -- ja\nniin on milloin talo autio, milloin isäntä poissa, milloin emäntä,\nettei muka tiedetä, missä viljat, missä voit, missä villat, missä\npellavat -- luvataan tuoda kotiin, ei tuoda. Se oli heränneiden\nyllytystä, ne ne pappeja haukkuvat ja halveksivat.\n\nAntero ei virkkanut monta sanaa aterian aikana, ja Karoliina vaikeni\nkoko ajan. Kun hän näki tuon hienon, puhdaskasvoisen ja arkasilmäisen\nsisarensa, jonka sanottiin muistuttavan ruotsalaisrotuista äitiään,\ntuon raa'an, pöhöisen miehen rinnalla, ei hän voinut ymmärtää, mikä oli\nmahtanut hänen sisarensa sokaista, mitä Karoliina oli mahtanut hänessä\nnähdä, silloin kun hänet otti. Päästäksensäkö vain naimisiin,\norpotyttö, niin pian kuin tuli ensimmäinen kosija? Häntä puistatti\najatellessa, että jos hän, Antero, olisi joutunut semmoiseen asemaan,\njos olisi tullut saaneeksi vaimon semmoisen, jota ei voisi rakastaa,\njoka sammuttaisi hänessä kaikki tunteet itseänsä kohtaan, jonka suhteen\nolisi huomannut erehtyneensä -- mistä, mistä ihmeestä hän saisi voiman\nkantaa sellaista kohtaloa? Että Karoliinalla oli semmoinen voima, sen\nluuli hän näkevänsä hänen katseestaan, hänen kasvoistaan, jotka olivat\nrauhalliset ja tyynet. Mutta vaikka hän sitä ihmetteli, se kuitenkin\nhäntä samalla melkein suututti. Hän olisi suonut, että sisar olisi\nosoittanut enemmän ylpeyttä, enemmän itsenäisyyttä, eikä ainakaan noin\nnöyrästi ojentanut tuolle miehelle milloin voiastiaa, milloin leipää,\njotka otettiin vastaan kiitosta sanomatta, niinkuin palvelijan kädestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllallisen jälkeen istuivat Antero ja Karoliina taas puutarhassa koivun\nalla, kun huoneen takaa pihalta alkoi kuulua itkua ja parkumista.\nKaroliina juoksi hätään, ja taas siellä ovet paukahtelivat ja riiteli\nraaka ääni. Hetken kuluttua palasi Karoliina kyyneleet silmissä ja\nposket punottavina.\n\n-- Kaiken muun minä vielä voisin kärsiä, mutta kun hän lyö omaa lastaan.\n\n-- Omaa lastaan?\n\nKaroliina nyökäytti vain päätään vastaukseksi. Anteron ajatukset\nsalamoivat moneen suuntaan.\n\n-- Pakottiko hän sinut sen ottamaan?\n\n-- Hänkö? Ei, vaan minä pakotin hänet, kun äiti kuoli. Hän ei voi antaa\nsitä minulle anteeksi, kun luulee minun ottaneeni pojan turvaksi ja\naseeksi häntä vastaan.\n\n-- Voi, voi, missä oloissa sinä elätkään!\n\nAnteron osanotto hellytti Karoliinan niin, että hän nyt puhkesi\npuhumaan kaikista kärsimyksistään ja kaikista tuskistaan ja ikävästään\ntäällä erämaassa, missä hänellä ei ollut vuosikausiin ollut ainoatakaan\nystävää eikä hengenheimolaista. Kun olisi ollut edes pianokaan, jota\nhän tätinsä luona Pohjanmaalla ollessaan oli oppinut rakastamaan.\n\n-- Kaikki olivat siellä pappilassa ihastuneet sinun soittoosi.\n\n-- Ei sillä enää väliä, en sitä nyt enää kaipaa, soitan, kun sattuu,\nsiellä Kontolassa käydessäni.\n\nSiellä ne olivat hänen muutkin ainoat ystävänsä, Hanna ensin ja sitten\nmyöskin Maria Helander, sitten kun ne olivat sinne tulleet. Niin, ja\ntäällä entisen lukkarin leski ja Emma, hänen tyttärensä, jotka eivät\nHandolinin tähden kuitenkaan uskalla täällä käydä, ja hän siellä vain\nsalaa, sillä ne ovat heränneitä, niinkuin lukkari-vainajakin. Hanna oli\nollut täällä useita viikkoja siihen aikaan, kun tyttö syntyi ja kuoli.\n-- Jos ei olisi ollut hänestä silloin turvaa, tiesi, kuinka olisi\nkäynyt, olisin tainnut tulla hulluksi.\n\n-- Mutta mikset sinä kaikesta tuosta ole minulle mitään kirjoittanut --\nolisin tullut tänne luoksesi, olisinhan voinut tulla tänne ainakin\nkesiksi?\n\n-- Mitäs minä siitä sinulle, on kai sinullakin ollut omat huolesi, ei\nliene orpopojan olo vanhan enon luona ollut sekään ylen iloista. Ja\nolen minä nyt sitten saanut paljonkin ystäviä, kun aloin todella etsiä\nJumalaa ja seurustella niiden kanssa, jotka myöskin häntä etsivät.\n\nAntero ei vastannut mitään, katsoi vain pitkästi ja tutkivasti\nsisartaan silmiin.\n\n-- Niin, niin, aivan totta -- silloin kun opin tuntemaan herännyttä\nkansaa.\n\nHän alkoi puhua heränneistä, kansannaisista, kaikista heidän\nkärsimyksistään, joiden rinnalla hänen omansa olivat hänen mielestään\nkovin pieniä ja vähäpätöisiä. Mitä ne ihmiset kestävät ja jaksavat\nkärsiä jo yksin nälän ja ulkonaisen puutteenkin tähden ja kuinka\nhiljaisesti ja tyynesti he kantavat sen, mikä on heidän päällensä\npantu! -- Kuinka ne uskovat ja luottavat ja toivovat ja alistuvat\nnapisematta, silloinkin, kun kaikki toivo näyttää menneen!\n\n-- Se on ihmeellistä, Antero, minä usein saan hävetä itseäni enkä voi\nymmärtää, mikä heille antaa tuon voiman. Se on usko, minä tiedän sen,\nmutta että usko kuitenkin voi saada niin paljon aikaan! Pelkäämättä he\nsiitä todistavat. Ei vanhempain kielto ja kovuus, ei entisten ystäväin\npilkka, ei maailman ylenkatse kykene estämään heitä todistamasta\npuheilla, käytöksellä ja ulkonaisella elämällä siitä, mitä Jumala\nmeiltä vaatii. Semmoinen pitäisi voida olla. Minä vain en uskalla, minä\nvain olen vielä heikkouskoinen ja huono. Tahtoisin liittyä julkisesti\nheihin, astua koko askeleen heidän luoksensa.\n\n-- Mutta mikset sitä sitten tee?\n\n-- En tiedä oikein itsekään. Lieneekö se vain omaa heikkouttani, vai\npelännenkö tehdä sitä hänen tähtensä.\n\n-- Hänen tähtensä? kysyi Antero kummastellen.\n\n-- Samaa kysyvät muutkin, sanoi Karoliina, heinän kortta purren ja\ntuijottaen alas maahan, sanovat, ettei minulla tarvitsisi olla mitään\nvelvollisuutta häntä kohtaan siinä asiassa ja että pitää kuulla Jumalaa\nenemmän kuin ihmisiä. -- Mutta kun hän on asettunut niin julkisesti ja\nkauhean kiivaasti heitä vastaan -- pelkään, että jos minä sen tekisin,\nniin hän voisi suuttua niin, että -- välistä hän menee melkein mustaksi\nvihasta. Mutta en tiedä, sano sinä -- kun saisin tämän asian\nratkaistuksi, olisin onnellinen.\n\nAnteron vastaus oli valmis. Hänestä oli yht'äkkiä aivan selvä,\nepäilemätön asia, että Karoliinan täytyi liittyä heränneisiin. Vasta\nsitten kun hän oli sen neuvon antanut, hykähytti häntä se, että hän oli\nsen antanut.\n\nKaroliina ilostui siitä niin, että puristi hänen kättänsä.\n\n-- Ehkä tulet huomenna kanssani, niin mentäisiin seuroihin -- täällä on\nIlpolassa häät ja seurat -- mutta ei sinun tarvitse, jos et tahdo.\n\n-- Ei, kyllä minä päinvastoin hyvin mielelläni.\n\nHetken kuluttua virkkoi Karoliina:\n\n-- Kun sain tietää tulostasi, niin ihastuin minä siitä ihmeellisesti.\nJumalalla mahtaa olla joku aivan erikoinen tarkoitus siinä, että\nlähetti sinut juuri nyt eikä ennen -- sekä minun tähteni että ehkä\nmyöskin sinun itsesi tähden.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Sitä vain, että samalla kuin hän minua rohkaisee hän ehkä vielä\nkutsuu sinutkin luoksensa tällä matkalla. -- Voi, voi, jos sinäkin\noppisit Jumalaa tuntemaan.\n\nAntero ei siihen vastannut, eikä Karoliina jatkanut. Tuokion ajan\ntuntui heistä kuin he olisivat olleet kaukana toisistaan.\n\n-- Sinua varmaankin väsyttää matkan jälkeen, sanoi sitten Karoliina.\n\nHän vei hänet yliskamariin, pieneen huoneeseen, jossa oli seinämällä\nvuode, toisella kirjahylly, pöydän päässä ja ikkunan alla matala rahi.\nIkkunan pielessä riippui virsikannel.\n\n-- Olen tuonut tänne kaiken sen, mitä vanhemmilta jäi -- nuo isän kirjat\nja tämän kanteleen, ja muutapa ei heiltä paljon jäänytkään, mutta onpa\nsitä siinäkin. Tulen tänne joskus lukemaan, tuohon ikkunan alle, ja\nsoittamaan kannelta. Kun _hän_ on poissa. Se kuuluu silloin niin\nkauniilta.\n\nKaroliina kohenteli vielä vuodetta, toimi jotain huoneessa, sill'aikaa\nkuin Antero katseli ikkunasta näköalaa vuorelle ja sen ohi järvelle.\n\nKaroliina toivotti hyvää yötä ja aikoi poistua, mutta kääntyi sitten\nvielä Anteron puoleen:\n\n-- Ethän pahastunut siitä, Antero?\n\n-- Mistä niin?\n\n-- Siitä vain, kun minä sanoin, että jos sinäkin oppisit Jumalaa\ntuntemaan.\n\nKaroliinan silmät tulvivat kyyneleitä.\n\n-- Enhän minä -- mitäs minä toki.\n\n-- Voithan tuntea hänet yhtä hyvin kuin minäkin. Kiitos vain, että\ntulit.\n\nRiisuutuessaan ajatteli Antero:\n\nJa minä olen siis auttamassa sisartani pääsemään heränneitten seuraan!\nMinä? Mitähän ajattelisivat tästä pappilassa? Ehkä ovat juuri lukemassa\nkirjettäni, jossa heitä niin tuomitsen. -- Jopa ovat, jopa ovat\nihmeelliset ihmisten kohtalot! -- Hän näppäsi kannelta, otti sen\nseinältä, vetäisi muutamia kertoja sen kieltä, sai siitä esiin jonkun\nvirren nuotin.\n\nEnnenkuin hän ehti nukkua, alkoi korvaan kuulua jostain virren sävel.\n\nMerkillistä, kuinka häntä aina seuraa tuo veisuu -- Rajavaaralla,\nKontolan Kokkomäellä ja nyt täällä. Ja mihin meneekään, aina tulevat\nvastaan nuo harmaat ja siniset... Veisuu kuului yhä selvemmin, tuli yhä\nlähemmä. Hänen täytyi nousta ja avata ikkuna. Oli kuin olisi kuulunut\nvuorelta, sen kätköstä. Ei, vaan järveltähän se kuuluu, veneestä\nsieltä, ja samalla kuuluu airojen loisketta. Ei se oikeastaan ollut\nollenkaan surullista. Siinä erotti naisten ääniä ja miestenkin, mutta\nyli muiden, niinkuin jonain heijastuksena kuului ihmeen kirkas ja\nsoinnukas naisääni.\n\nKanteleen ja vanhan runon sävelessä ei ollut koskaan mitään iloa, aina\nvain sitä ääretöntä, toivotonta kaihoa; tässä oli pohjalla kuin jotain\npidätettyä riemua.\n\nHän huomasi Karoliinan seisovan liikkumatonna piha-aitaa vasten.\n\n-- Hääväki saapuu Rajavaaralta, sanoi Karoliina.\n\n-- Siellä on joku ihmeen kaunis naisääni.\n\n-- Se on lukkari-vainaan Emma.\n\n-- Kuka?\n\n-- Te leikitte yhdessä, kun olit pieni, mutta et tietysti muista.\n\nHetken aikaa istui vielä Antero ikkunassa, ja Karoliina seisoi\nliikkumatonna aitaa vasten.\n\n\n\n\n19.\n\n\nKun Antero aamulla heräsi, kuuli hän alhaalta miesäänien puhelua, joka\ntuntui melkein väittelyltä. Katsahtaessaan ulos ikkunasta hän näki\nheränneitä miehiä pihalla nojaamassa aitaa vastaan ja tunsi niiden\njoukosta Paavo Ruotsalaisen ja Rajavaaralaisen. Hän pukeutui pian ja\nlaskeutui alas porstuaan. Handolin istui verannalla, piippu hampaissa,\nsyrjittäin Helanderiin, joka seisoi ovessa takanaan vanha\nharmaahapsinen pappi ja eräs talonpoika. Ne olivat juuri poislähdössä.\n\n-- Saanemme siis kokoontua vuorelle, koska meidän ei ole sallittu\nkirkkoon kokoontua. Jumala ei meiltä ainakaan huonettaan kieltäne, jos\njumalattomat sen tekevätkin, virkkoi vanha pappi ääni värähdellen.\n\n-- Menkää lammaskatrainenne, mihin aituukseen menettekin, sanoi Handolin\nkiihtyneellä äänellä, -- kunhan ette vain minun aituuksiini mene.\n\n-- Et ole kieltänyt tanssijoilta etkä kokonpolttajilta tietä\nRistivaaralle etkä tahtone kieltää sitä meiltäkään, sanoi Helander\nkoettaen hillitä mielensä kuohua.\n\n-- Kulkekaapa mistä kuljettekin, mutta minun peltojeni kautta ette sinne\nkulje.\n\n-- Se on vanhan kansan kirkkotie venevalkamaansa, eikä pastori sitä voi\ntukkia, virkkoi talonpoika.\n\n-- Elä sinä, Ilpolainen, tule minua neuvomaan! hönkäsi Handolin. Tie\nvaaralle kulkee minun peltojeni kautta, ja minun vallassani on lain\nmukaan sulkea se, keneltä tahdon, ja teiltä minä sen nyt suljen.\n\n-- Hyvä on, sanoi Helander.\n\n-- Jos mikä vahinko tapahtuu, niin se lain mukaan korvataan, sanoi\nIlpolainen.\n\n-- Jaa, jaa, jos mikä vahinko tapahtuu, matki Handolin heidän peräänsä,\n-- mutta se ei ole sillä hyvä!\n\nPaavo oli ilmaantunut ovelle:\n\n-- No, olet häntä sinäkin paimen, -- kun muut sinulle karjan susien suusta\nkarsinaan ajavat, niin sinä heiltä karsinan oven kiinni paiskaat.\n\nSen sanottuaan pyörähti hän muiden jälkeen. Handolin huomasi Anteron.\n\n-- Siinä ne nyt näet, millaisia ovat, haukkuvat suut silmät täyteen, ja\nminun pitäisi heille vielä kirkkoni antaa, että siinäkin vielä\nhaukkuisivat.\n\nAntero ei vastannut mitään. Renki kulki pihan poikki, ja Handolin\nriensi hänen jälkeensä.\n\nJuotuaan kahvit meni Antero kävelemään kirkolle päin. Kirkko oli vähän\nylempänä kuin pappila, ja sen luota näkyi toisaalta lahti ja sen\nrannalla olevat kirkonkylän talot, toisaalta niemessä oleva jylhä\nRisti- eli Panuvaara, jonne tultiin kaitaista polkua myöten, missä\npappilalla oli peltoa ja niittyä. Vuorelle ei ollut muuta tietä kuin\nse, joka sinne kirkon veräjästä vei tätä notkoa myöten.\n\nVeräjällä seisoi muutamia miehiä katsomassa pappilan renkiä, joka oli\nottanut pois jalkapuut ja asetteli niitä veräjän päälle sen\nkorotukseksi. Renki ei näyttänyt olevan ollenkaan tyytyväinen\ntehtäväänsä ja murisi puoleksi itsekseen, puoleksi ympärillä\nseisoville:\n\n-- -Luuleekohan tuo tällä tien taivaaseen keltään tukkivansa? Yli menee\nsielu siitä veräjästä, eikä taida kysyä Lantaliinin esteitä enemmän\nkuin sen viittojakaan.\n\n-- Työllä häntä olet sinäkin, Matti.\n\n-- Tämän vuoden teettänee, minkä tahtonee, mutta keyriltä pyöräytän\nkörtit selkääni, pyöräytän kiusallakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamiaista syötäessä purskahti Handolin yht'äkkiä kesken syöntinsä\nleveään nauruun:\n\n-- Kävitkö, lanko, katsomassa sitä meidän Matin aidanpanoa?\n\n-- Kävin.\n\n-- Ei ne nyt ainakaan yli pääse, mahtaisiko porsailta pitää raotkin\ntukkia?\n\nVastauksena siihen virkkoi Karoliina kalpeana ja kaikki voimansa\nponnistaen, Anteron puoleen kääntyen:\n\n-- Ilpolan emäntä lähetti sinulle, Antero, terveisiä, että olisit\nsinäkin hyvä ja tulisit heille.\n\n-- Vai niin, minä tulen hyvin mielelläni.\n\n-- Saat tavata siellä isän ja äidin vanhoja tuttavia.\n\n-- Ketäs muita sinne sitten menee? kysyi Handolin.\n\n-- Olen minäkin aikonut mennä -- Anteron kanssa, sanoi Karoliina, nousten\nottamaan lautasta miehensä edestä.\n\n-- Sinäkö? Minnekä? Ilpolaanko?\n\nVeri oli puhaltunut Handolinin päähän, korvalehdet punoittivat, lihava\nniska melkein sinerti. Käsi vavisten kaatoi hän sahtia lasiin, tyhjensi\nsen yhdellä siemauksella pohjaan, loi julmistuneen katseen Anteroon ja\nKaroliinaan ja nousi sitten ylös, paiskaten oven kiinni kamariinsa,\njosta alkoi kuulua kiivasta kävelyä ja tuolien kolahtelua ja\nitseksensä-haastelua.\n\n-- Ehkä minä en sentään, -- sopersi Karoliina.\n\n-- Jos et sinä sitä nyt tee, niin et sitä enää voi koskaan tehdä.\n\n-- Niin, niin, kyllä minä sen nyt, -- mennään -- tulkoon, mitä tuleekaan,\ntehköön, mitä tekeekin!\n\n-- Pelkäätkö todellakin, että hän voisi jotain _tehdä_?\n\n-- Kun hän on tuolla päällä, voi hän tehdä mitä hyvänsä. -- En ole\nmilloinkaan vielä nähnyt hänen luovan minuun semmoista katsetta -- mutta\nmennään nyt -- mennään nyt heti paikalla! Mennään täältä kyökin kautta...\n\n-- Me menemme täältä, ei meidän tarvitse mitään paeta.\n\n-- Niin, niin, mennään sitten täältä.\n\nVasta kun oli ehditty kirkolle, sen suojaan, eikä pappilaa näkynyt,\nrauhoittui Karoliina, muuttui yht'äkkiä, sai silmiinsä riemastuneen\nilmeen.\n\n-- Jumalan kiitos, voi, kuinka minun nyt yht'äkkiä on hyvä olla! -- Tuolla\nne jo tulevat, istutaan tähän.\n\nIlpolasta päin näkyi lahden rantaa kiertäen tulevan pitkän pitkä jono\nkansaa, peittyen välistä puiden taa, kiemurrellen ylös kirkolle tuovaa\ntietä, ensin miesten harmaa jono, sitten naisten sininen. Kun\neellimmäiset olivat saavuttaneet kirkon aidan, olivat viimeiset vielä\nalhaalla puolimatkassa.\n\nMistä oli yht'äkkiä ilmaantunut tänne tuo väen paljous? Oliko koko\nSuomen kansa pukeutunut harmaaseen ja siniseen? Ja Anterosta oli kuin\nei muualla olisi ihmisiä ollutkaan, kuin koko maailma olisi astunut\nsiinä itsellensä panemaa päämäärää kohti. Ja tuo tuolla, se tahtoi\nveräjäpuilla sulkea heiltä tien.\n\nEellimmäisinä kulkivat samat miehet, jotka olivat äsken olleet\npappilassa. Veräjä oli nyt auki maata myöten, ja veräjän pielessä\nseisoi Ilpolan isäntä, kehoittaen kulkemaan polkua ja varoittaen\npiennarta polkemasta.\n\nAntero ja Karoliina seisoivat kirkon seinämällä ja odottivat ohikulkua.\nEräs vanhempi ja toinen nuorempi nainen erosivat muista ja tulivat\ntervehtimään. Ne olivat molemmat körttipuvussa, mutta kasvot ilmaisivat\nherrasväkeä.\n\n-- Tässä se nyt on Antero, sanoi Karoliina. -- Tämä on kanttuurska,\nentisen kanttorin leski ja hänen tyttärensä Emma.\n\n-- Ei taida Antero muistaa -- kuinkapas muistaisikaan, vaan on Antero\nmonet kerrat minun sylissäni istunut.\n\nHeidän molempien, äidin ja tyttären, kasvojen ilme oli ystävällinen ja\navonainen ja kädenlyönti pehmoisen hellä. He lähtivät sen enempää siinä\npuhumatta menemään Karoliinan kanssa, ja Antero jäi heistä vähän\njälelle.\n\nKun viimeiset olivat menneet veräjästä sisään, sulki Ilpolainen sen\nomin käsin. Eellimmäiset olivat silloin jo saapumassa vuoren laelle.\nNähdessään heidän siinä kiipeävän, hartiat hiukan kumarassa, hitain\naskelin, joiden tahtiin hän itsekin pian yhtyi, kadoten milloin\nlehtoon, milloin vanhan ahon reunaa kulkien, tuli Anteron mieleen kuva,\njonka hän oli lapsuudessaan jossain nähnyt, kuva kaitaisesta vuoren\nrinnettä nousevasta tiestä, jota uskovaiset vaelsivat taivaaseen,\nsill'aikaa kun toiset leveätä alamäkeä tanssivat kadotukseen. Ei\nsanaakaan puhuttu, ei kuulunut ääntäkään, silloin tällöin vain joku\nrykäisy. Ei kukaan katsahtanut taakseen, ei kupeelleen, eteensä ne vain\ntuijottivat. Mäen rinne oli alussa lehtoa, ja lehto kasvoi hyötyvää\nheinikkoa, marjanvarsikkoa ja painannepaikoissa kuolleenkouria.\nYlempänä oli vanhaa, kauan sitten palanutta metsää, sen alla nokisia\nkantoja ja mustuneita satavuotisia runkoja pitkällään maassa, puoleksi\nsiihen hiiltyneitä. Tuon tuostakin katsahti Antero taakseen ja näki\nerämaan yhä laajenevan. Kun pappila ja kirkonkylä välistä katosivat, ei\nnäkynyt asutusta missään, ei olisi luullut ihmisiä muualla olevankaan\nkuin tässä. Missä ne kaikki asuvat, mistä ne ovat tänne tulleet, minne\nmenevät? Kaikki oli kuin satua, unta...\n\nAlkoi kuulua veisuuta ylempää. Oltiin taas lehdossa, tuuheassa\npikkukoivikossa, ei nähnyt mitään ympärilleen, edestä vain aukeni,\njyrkän tien siellä laajetessa, palanen vaaleapilvistä taivasta. Sitten\nnäkyi suuria, jylhiä kalliopaasia, niitä vasten ensin päitä ja selkiä,\nja kun Antero oli vielä ottanut muutamia askeleita, näki hän\nihmisjoukon kiertyneenä kuin kiemurtelevaksi nauhaksi, miehet sisempänä\nkehässä, naiset ulompana, pyöreällä tasaisella lakeudella kuin\nlinnanpihalla, jota muutamassa paikassa rajoittivat kuin raunioiksi\nsortuneet muurit, toisessa korkeat köyristyneet koivut, joiden lomitse\nsiinti taivasta ja kaukaisia vaaroja.\n\nKeskellä lakeutta oli vanhan, jo puoleksi lahonneen koivunkannon\nympärillä tasaisia paasia, suurempia ja pienempiä, yksi toisia\nkorkeampi. Kansa oli jättänyt kivet tyhjiksi, ja Paavo ja arvokkaimmat\nisännät olivat asettuneet niille istumaan.\n\nKesti vähän aikaa veisuuta, ja Antero istui metsän laidassa vaimojen\ntakana ja näki edessään naisten peitetyt päät ja miesten tukat, tuolta\ntoisaalta toisten kasvot, kaikki liikkumattomina kuin olisivat olleet\nkuvia, patsaita, lumotuita salaperäisiä olennolta, joiden joukkoon\nhänkin kuului, joiden yhteyteen hänkin suli. Päivä oli tyven, taivas\nhienossa harsopilvessä, aurinko peittyen sen taa. Virsi hymisi kuin\nitsestään, kuin kenenkään laulamatta ja kuitenkin kaikkien noiden\nyhteisestä rinnasta tullen. Hänelle tuli sama tunne kuin joskus\nhautausmaalla, missä satojenkin henkien koolla ollessa on kuin olisi\nyksin ja jossa samalla tuntuu olevan läsnä elävinä kaikki ne, jotka\nsiinä jossain elävät ja piilevät maanalaisissa asunnoissaan.\n\nYht'äkkiä hän heräsi, sai kiinni todellisuudesta, kun virsi lakkasi ja\nsyntyi hiljaisuus. Tuossahan istui Karoliina, maassa hänen edessään.\nKohosi istualtaan se vanha harmaahapsinen pappi, joka äsken oli puhunut\nHandolinin kanssa pappilan rappujen edessä. Hän seisoi hetken aikaa\näänetönnä, oli totinen ja tyyni. Kun hän alkoi puhua, oli ääni syvä ja\nvarma eikä sanaakaan sammallellut, ei kohonnut eikä laskenut.\n\n-- Rakkaat ystävät, alkoi hän, olin toivonut saavani julistaa Herran\nsanaa hänen omassa huoneessaan täällä niinkuin muuallakin, teidän\nesi-isäin hiellä ja vaivalla rakennetussa. Olisipahan silloin kuka\ntahansa voinut tulla kuulemaan, millaista on muka se väärä oppi, jota\nmeidän sanotaan levittävän ja jolla maailmaa villitsevän. En tahdo\nketään soimata enkä tuomita, sillä kukin saakoon vastata teoistaan\nHerran edessä, joka antaa kullekin palvelijallensa hänen todistuksensa\nja palkkansa siitä, mitä hän on tehnyt ja tekemättä jättänyt. Elkäämme\nsentähden napisko, kun nyt olemme täällä hänen oman avaran kattonsa\nalla, siinä Herran huoneessa, jonka hän aikain aamuna itse rakensi\nsilloin, kun erotti vedet vesistä ja pimeyden valkeudesta. Sitä\nvartenhan hän kukkulansa nosti, että niille nousisimme ja niiltä\nsilmämme yhä ylemmäksi nostaisimme. Joka paikassahan hän on läsnä, eikä\nmeidän ole katsominen aikaa eikä paikkaa, missä häntä palvelemme ja\nrukoilemme, kunhan häntä hengessä ja totuudessa rukoilemme. Mutta niin\non minusta kuitenkin, kuin sydämissämme ja hengessämme seisoisimme\nhäntä tavallista lähempänä täällä, josta nyt ajatuksissamme kohotamme\nkätemme häntä kohti, niinkuin Mooses vuorella nosti kätensä, silloin\nkun hänen kansansa, Herran oma kansa, laaksossa taisteli pakanoita\nvastaan. Herra ei hyljännyt omaa kansaansa, eikä hän hylkää meitäkään,\nniin kauan kuin uskomme kädet häntä kohti ojennamme. Hän on näyttävä\nmeille ja koko meidän kansallemme tien luvattuun maahan, kuljettava\nmeidät sinne syntiemme Siinain korvesta ja epäuskomme erämaasta, jossa\ntähän saakka olemme harhailleet ja yhä vieläkin harhailemme.\n\n-- Minä tahdon puhua vähän tästä paikasta, jossa nyt seisomme. Tästä,\nmissä nyt juur'ikään viritimme virtemme Herran tykö, on kuulema\nennenkin uskonsa ja pyhän ristinsä puolesta kilvoitteleva kansa\nvirtensä kaikkivaltiaan tykö kaiuttanut. Kun kansa näillä seuduin vielä\npakanuuden pimeydessä vaelsi, niin tähän kuuluu jumalansanan julistaja\nensimmäisen ristinsä pystyttäneen, tälle Ristivuorelle, josta sen\nsanotaan nimensäkin saaneen. Kerrotaan, että pakanat tahtoivat tappaa\nhänet, joka tässä jumalansanaa julisti, mutta Herra piti varjelevan\nkätensä hänen ylitsensä eikä häntä tuli polttanut eikä pakkanen\ntuhonnut, vaan sen sijaan syttyivät tuleen ja poroksi paloivat pakanain\nomat epäjumalat. Tältä vuorelta ja tuosta kirkosta ja pappilasta levisi\nsitten evankeliumi kaukaisimpiinkin korpiin ja ihmissydämien synkimpiin\nsoppiin. Monesti kirkko poltettiin, monesti pappila tuhaksi paloi ja\nvietiin sen asukkaat vieraalle maalle. Mutta taas kasvatti ja lähetti\nHerra tänne uusia miehiä, ja uudestaan rakennettiin Hänen huoneensa ja\nuudella voimalla Hänen sanaansa julistettiin. Ei ollut kansa enää\npakanallista, olihan sillä jo _tieto_ ainoasta oikeasta Jumalasta,\nmutta tahto kuulla hänen kutsumistaan puuttui. Synteihinsä se oli\nsoennut, paheisiinsa paatunut. Ihmeelliset ovat olleet Herran tiet,\njoita myöten hän on Suomen kansaa kuljettanut, mutta kaikista\nihmeellisimmät juuri tällä paikkakunnalla. Muistavathan vanhat vielä\nkertoa, kuinka hän eräänä päivänä antoi henkensä puhaltaa seudun yli\nniinkuin ennen apostolien aikoina, ja tuolla niityllä, jonka yli äsken\ntulimme, kaatui silloin Herran voimasta kansaa kuin kuolleena maahan.\nHe eivät kuitenkaan kuolleet, vaan näkivät siinä kuin taivaallisia,\nerinomaisia näkyjä ja puhuivat monilla eri kielillä, joita Herra heille\nopetti niinkuin apostolienkin aikoina. -- Ja joku aika sen jälkeen, kun\nvihollinen oli ilmaantunut Herran peltoon ohdakkeitaan kylvämään,\nlähetti hän tänne voimallisen kitkijän, talutti hänet melkein kädestä\npitäen tänne, Hagman-vainaan, saarnaamaan, herättämään, sanallansa\nvoittamaan, rankaisemaan ja paatuneita sydämiä pehmittämään. Te, jotka\ntäällä häntä kuulitte ja hänen opetuslapsiansa olitte, tiedätte\nparemmin kuin minä, mitä teille hänessä annettiin ja mitä teiltä\notettiin, kun hänet teiltä temmattiin sinä suurena nälkä- ja\ntautivuonna. Hänen vanhana ystävänään nuoruuden ajoilta, jolloin Herra\nmeidät yhdessä herätti ja antoi meille armon tulla yhdessä\nvainotuiksikin ja uskomme tähden maailmalta kuritetuiksi, olen minä\ntahtonut hänestä virsien lomassa muistuttaa. Emme saaneet kokoontua\nhänen vanhaan kirkkoonsa, mutta olemmehan täällä, hänen vuorellaan,\njossa hänkin usein puhui, silloin kun kirkko kävi ahtaaksi niille,\njotka tahtoivat kuulla elämän sanaa hänen huuliltaan. Kertoisin teille\nhänen sanojaan, jotka aina olivat puhdasta ja väärentämätöntä\njumalansanaa, sillä raamattu oli hänen kirjansa ja siitä hän oppinsa\nammensi, ei ihmisten kirjoista. En jaksa nyt kuitenkaan enemmän puhua,\nmutta puhukoon hänen toverinsa ja yhtä hyvä ystävänsä Paavo. Mieluista\nolisi kuitenkin kuullakseni, jos veisaisitte hänen muistoksensa ja\nitsellenne ylennykseksi hänen virtensä, joka oli hänelle muita\nrakkaampi.\n\nHän astui alas kiveltä ja jäi istumaan sen reunalle kädet ristissä\npolvien välissä riippuen. Samassa alkoi virsi, jonka kaikki osasivat\nulkoa, mutta josta Anterolle oli jäänyt mieleen vain sävel. Kun hänen\nvieressään istuva vaimo huomasi, ettei hän veisannut, otti hän, koko\najan itse veisaten, virsikirjan taskustaan, avasi sen ja ojensi sen\nhänelle. Antero seurasi ensin äänetönnä sanoja silmillään, mutta yhtyi\nsitten hetken päästä ensin säveleeseen ja sitten sanoihin. Hän oli kuin\nyksi heistä, kuului heidän joukkoonsa, suli heidän seuraansa, ja vaikka\nhän tiesi ja ymmärsi, että se oli vain satunnaista mielentilaa, niin\nhän antautui siihen, salli sen kantaa häntä mukanaan eikä tuntenut\ntarvetta taistella sitä vastaan, niinkuin tuonoin Rajavaaralla. Hän\nhuomasi, että jotkut veisatessaan häntä katselivat, joku kuiskasi\njotain toiselleen, joka sitten verkalleen kiersi päänsä häntä kohti ja\njäi häntä katsomaan, yhä veisaten. Tieto hänestä näytti kulkevan\nmiehestä mieheen, saapuvan keskelle kehää, missä vanhimmat istuivat. Se\nvanha pappikin, joka oli äsken puhunut, sai tietää, että täällä oli\nHagman-vainaan poika ja koetti etsiä häntä silmillään, kasvoilla\nhyväntahtoinen ilme. Tuolla taaimpana nousi joku seisoalleen ja istui\ntaas kuiskaten jotain naapurinsa korvaan, joka teki samoin. Pian olivat\nhe kaikki hänet huomanneet ja katselivat häntä, samalla kuin veisasivat\njäykkinä ja tönkköinä, pannen kaiken innostuksensa ja tunteensa\nvirteen, minkä hellää sointua ja sulavia käänteitä ei olisi luullut\nlähteviksi noilta karkeilta huulilta, noista järeistä rinnoista.\n\nTätä kuullessaan, nähdessään ja tähän osaa ottaessaan ja tästä\nvaikutusta saadessaan vaelsi Anteron ajatusten toinen siipi toisia\nteitä. Hän oli Helsingissä promotsionissa, Kontolassa, käveli Naimin\nkanssa, kuuli Snellmanin puhuvan, mutta se kaikki oli hyvin kaukana,\nhimmeni, peittyi tämän nykyisyyden alle, ja kohta hän oli tässä\nkokonaan, niinkuin olisi aina ollut ja elänyt näiden seurassa, kadotti\nkykynsä arvostella ja tehdä huomioita, otti vain vastaan vaikutuksia,\nodotti vain, mitä tulisi, mitä sitten seuraisi. Tätä tämmöistä ei hän\nollut koskaan nähnyt, mutta samalla se oli kuin joskus ennen elettyä.\nIhmiset, vuori, kivet, erämaa ja järvet ja hän itse sulivat hänelle\npuolittain todelliseksi, puolittain satumaiseksi nykyisyydeksi,\nniinkuin juhannusiltana kokkomäellä.\n\n\n\n\n20.\n\n\nOli hetken aikaa hiljaista sen jälkeen kun virsi oli vaiennut. Kuului\nvain joku rykäisy, joku huokaisu, ylhäältä ilmasta haukan huuto. Lintu\nlensi alhaalla, aikoi asettua kuivan koivun latvaan, näki kansan ja\npyörähti kiireesti takaisin.\n\nSilloin kuului Ukko-Paavon ääni sanovan:\n\n-- Veisatkaapahan se \"Sun tyköös turvaan, Jumalan'.\"\n\n-- Nyt aikoo Paavo puhua, kuiskasi Karoliina Anteron korvaan. -- Se on\nhänen virtensä.\n\nVirren loputtua nousi ukko ylös, eikä Antero ollut tuntea häntä samaksi\nmieheksi kuin se, jonka oli nähnyt kujeilevan Kontolan pappilan pihalla\njuhannuspäivänä. Hän seisoi tyynenä ja totisena, kasvoilla sisäänpäin\nkääntynyt ilme, kuin etsien sieltä jotakin, vaikka silmät katsoivat\nmaassa istuvien ylitse kaukaisuuteen. Yht'äkkiä valaisi korkeata otsaa\nja karkeita, rosoisia poskia hymy, mutta huulet eivät liikahtaneet, ja\nsamassa hän alkoi.\n\n-- Olihan oiva neuvoja se Haakmanni-vainajakin, niinkuin tässä\nsanottiin, vaan sitä minä vain, ettei se taivaan tie kenenkään toisen\navulla aukea. Ei siinä toisen tekemät polut kelpaa, ei toisen vetämät\nlumireet tietä avaa -- hätäkö tässä silloin, jos saisi kuomireen perässä\nselkäkenossa ajaa kuin herra mikäkin kievarista kievariin oman\nvanhurskautensa kulkusissa ja helyvaljaissa ja välillä maata yötä hyvin\npetatussa sängyssä -- ei, kyllä se synnin umpi on jokaisen itsemme omalta\nkohdaltamme puhkaistava. Tämä ristintaival on eksyneen huppuroimista\nerämaassa -- vaan ei silti niin, että omaan voimaasi ja vainuusi luotat --\nvoima ja vainu on saatava Herralta. Ilman sitä apua ja armoa sinä pian\nkierrät entisille jälillesi siihen, mistä läksit. -- No, ethän, ystävä,\ntuota tarkoittanutkaan, kun tässä nykäisit minua Haakmannin opin tiestä\nselkoa tekemään --\n\n-- Enpä totisesti --\n\n-- Eikäpä silti, että ei olisi kenelle tahansa kuitenkin kaikitenkin\nhyvä nähdä ja kuulla, millä keinoin on toinenkin perille tullut --\nmitäpäs ne muuta apostolitkaan ja Lutheerukset ja Punjaanitkaan -- vaan\nsitä minä vain, että olkoon kunkin kristityn vaellus hänen oma\nvaelluksensa, niin että talosta sinulle kyllä tie neuvotaan -- ja hyvä ja\ntarpeellinen on sitä kysyäksesi -- mutta mies sinä, joka sen sitten\nkorvessa tuon neuvokin mukaan löydät. Vaan se on kyllä tarpeen\nkaikille, että tie oikein neuvotaan eikä väärin.\n\nHän alkoi vilkastua, teki päättäviä, vahvistavia liikkeitä päällään\nsanojen kohdalla, joille tahtoi erityistä painoa panna.\n\n-- Monihan se kuitenkin lähtee tällä tavalla sille taipaleelle, jonka\nluulee taivaaseen vievän: ryykää suinpäin pienenkin kutsumuksen\nsaatuaan. Sillä ei ole niin paatunutta, niin synteihinsä soennutta,\njoka vähänkään lienee jumalansanasta tietoa saanut, ettei jotakuta\nkertaa elämässään olisi tuntenut tunnonvaivaa siitä, mitä on tehnyt.\nPuute, nälkä, tauti ja sen semmoinen herättää paatuneimmankin\nomantunnon unestaan. Kun on hyvä elämä, hyvät päivät ja tyytyväisyys\nitseensä ja maailmaan, sille ei Jumalakaan mitään mahda. Semmoisien se\nantaa olla, lekotella, makailla ja märehtiä, hyvin tietäen, että kerran\nrouta porsaan kotiin ajaa. Tiedänpä sen tuon itsestänikin, ja siitä\npuhui aina Haakmannikin. Isoimmalla ruoskallaan sai Jumala minua hosua,\nennenkuin liikkeelle sai, pimeimpään hallakorpeen ajaa ja ahdistaa,\nnälässä kiduttaa, taudilla näännyttää, ja kun ei muu auttanut, niin\nHänen täytyi minua kurittaakseen ottaa minulta ainoa poikani murhaajan\nkäden kautta, ennenkuin sai kaiken maailman pahuuden ja himojen ja\nhalujen rapakossa rypeneen porsaan ölisten oman viheliäisyyden pahnaan\ntelkityksi -- pysy siinä, mieti siinä, mikä olet, oletko, likainen ja\nsaastainen, kelvollinen mistä hyvänsä mielesi tekee taivasta\ntähystämään!\n\n-- Niinpä niin...\n\n-- Oikein sanoo.\n\n-- Ei, hyvät ystävät, ei sitä saa tässä autuuden asiassa omia teitään\nkulkea, ei hupailla, ei hauskailla, tulla ja mennä, milloin tahtoo,\nastua siitä, mistä aita alin, tie kevein kulkea, vaan kulje, kusta\npolku rapakkoisin, kusta portti ahtain -- siitä sisään pakotetaan ja\nannetaan aidan raossa huutaa ja parkua: \"Herra, auta kuitenkin minua\nviheliäistä, anna syntini anteeksi ja auta minua oikealle parannuksen\ntielle!\" Kaikki omantuntosi kanteet, oma pyhyytesi, oma pahuutesi, joka\nsinua kiusaa, aseta se kaikkinäkevän Herran eteen. Istu siihen ja\nrauhoitu ja anna omantuntosi tuomion langeta päällesi, tunne ja myönnä\noma viheliäisyytesi eläkä riitele sitä vastaan, tätä tunnon nuhdetta\nvastaan, sillä kuta enemmän sitä saat, sitä parempi sinulle. Harjoita\nsiis ikävöivätä uskallusta sen sanassa ilmoitetun Vapahtajan päälle,\nano Herralta _armoa_ ja anna hänelle _kunnia_.\n\nYhä suuremmalla jännityksellä, uteliaisuudella ja ihmetyksellä oli\nAntero seurannut vilkasta, omituista puhetta. Mistä on oikeastaan\nkysymys? Mitä tuo tarkoittaa? Ei hän siitä oikein saanut kiinni. Sanat\nhän kyllä kuuli, ja ne painuivat hänen mieleensä, mutta ei niiden\nsisällystä, ei niiden oikeaa merkitystä, ei sitä, mitä niiden alla\npiili. Tuossa, tuossa! -- näytettiin hänelle, neuvottiin, niinkuin luotsi\nkatsomaan tottumattomalle ja likinäköiselle turhaan näyttää\nmerimerkkiä -- mutta nuo muut, ne näkevät, näkevät jo kaukaa, minne on\nkäännyttävä, mistä tie kulkee, minne lopulta tullaan, sillä ne ovat\nolleet ennenkin näillä väylillä mukana. -- Ja kuinka omituisesti se puhuu\nJumalasta -- niinkuin vanhasta tutusta, läheisestä, jonka luona on ollut,\njonka kanssa on haastellut, joka on kädestä pitäen neuvonut!\n\n-- Alku on siis aina Jumalan suuri armotyö, jatkoi Paavo. Armontilaan\njoutunut alkaa nyt vaeltaa pyhityksen tietä elämän Herran tykö. Vaan jo\ntulee tienhaara siinäkin eteesi, ennenkuin arvaatkaan. Väärälle tielle\njoutunut rupee vähitellen lepäämään niiden armontuntemustensa päälle,\njoita on saanut vastaanottaa, ja sen sijaan, että omin päinsä\nryykäileisi ja rienteleisi, alkaa hän laiskistua niinkuin hyvä\nsyöttiläs, lihoo ja pullistuu henkisesti, ja kun omatunto nuhtelee\nhäntä hänen huolettomuudestaan, alkaa hän hakea rauhoitusta\nulkonaisilla harjoituksilla: lukemisella, hyvillä töillä ja muilla\nväliparannuksen neuvoilla. Nojautuen ennen tuntemiinsa armonlupauksiin\ntahtoo hän Jumalalta ryöstämällä voittaa tuntuvata armoa niinkuin\nennenkin ensimmäisen parannuksen aikana. Hän alkaa kuvailla monta\nristillisyyden velvollisuutta ja jääpi vähitellen omiin luuloihinsa,\nniin ettei lopulta jää jälelle muuta kuin kiiltopyhyyttä.\nHarjaantumattomat eivät ymmärrä sitä niin petolliseksi, kuin se on,\nsillä siinä on kaunis ulkonainen kuori päällä tekopyhyyden varjolla ja\npaisteella. Siitä he vähitellen kokonansa joutuvat suurempaan sokeuteen\nkuin ennen, josta ei mikään enää taida heidän silmiänsä avata.\nTietämättään kietoutuu semmoinen suruttomuuteen ja huolettomuuteen ja\nmoniin vikoihin, ja jos alkaa niitä suvaita ja rakastaa, niin lankeaa\nhän lopulta kokonaan pois armosta ja Jumalasta.\n\nAntero kuuli ja koetti käsittää. Olenko minä tuommoinen? kysyi hän\nitseltään. Olenko minä semmoista kokenut? koetti hän ajatella, mutta ei\nsaanut siitä selvyyttä. Siinä oli jotain syvää, joku hieno\nsielutieteellinen totuus, syvämielinen huomio ... ja oliko tuo ukko,\njoka oli sen tehnyt, sen läpikäynyt? Antero kadotti hetkeksi hänen\najatustensa juoksun tien, koettaen koko ajan sovittaa äsken kuulemaansa\nitseensä. Ukko oli pysähtynyt hetkeksi ja jatkoi taas:\n\n-- Mutta toiset heränneet, toiset armontilaan joutuneet alkavat seurata\nJumalan kutsumusta toisella tavalla. Kun tulet armontilaan vedetyksi,\nniin et saa itse ruveta välittäjäksi, sillä meillä on välimies Isän\nluona. Seiso vain alallasi niinkuin tuomittu pahantekijä ja pyydä ja\nhuokaa joka hetki: \"Missä olet, Herra, minun armonantajani, katso minun\npuoleeni, sillä Sinulla on valta armahtaa ja Sinulla valta kadottaa?\"\nElä epäile armon saantia, sillä Jumala kyllä pitää puheensa, mutta\nkuitenkin aina ikävöitse Herran läsnäoloa ja hänen vakuutustansa\narmotilastasi. Elä pane määrää Herralle, vaan tyydy hänen kaikkiviisaan\ntahtonsa alle. Elä myöskään anna orjuuden itseäsi voittaa Iskariotin\ntavalla epäilläksesi syntiesi tähden, vaan odota, odota ja usko armon\nauringon Ristuksessa sinua valaisevan, kun Herran aika on tullut. Sillä\nnäetkös, niin kauan kuin ristillisyytesi on silmissäsi huono, niin on\nse varma merkki siitä, että pyhällä hengellä on sijaa sydämessäsi,\nsanoi Haakmanni-vainajakin; tästä asiasta hänen kanssaan paljon\ntuumittiin. Vaan jos ristillisyytesi on silmissäsi hyvä, niin siitä\nymmärrät heti, ettäs olet variseusten vanhurskaudesta osallinen. Vaan\nkun tunnet päässeesi köyhyyden hengestä osalliseksi, niin tämä ajaa\nsinut kohta lähemmäksi Ristusta, etkä rohkene kerskata mitään\nviisaudellasi niinkuin tekopyhät kerskaavat tuntemattomasta rauhastaan\nJumalan kanssa. Jos olet heikko, niin pakene Ristuksen tykö,\nsenkaltaisena kuin olet. Ota hänet auttajaksesi ja ano häneltä\nkuolleessa tilassasi elämää ja henkeä, jolla parannusta teet, uudista\nusein armoliittosi Jumalan kanssa, että olisit sovelias muita\npalvelemaan. Jos risti päällesi lankee, joko maallinen tai hengellinen,\nniin käytä se likemmäksi yhdistymiseksi Vapahtajan kanssa. Opi aina\nlepäämään Ristuksen vanhurskauden päällä kylminäkin aikoina eläkä kysy\nturmeltuneelta järjeltäsi, saatko katsoa Vapahtajan päälle. -- Vaan on se\ntässä ikävöimisessä yksi asia vielä -- ettei saa pitää sitä välitöinään,\npimeiden päiväin aikana, milloin tuo mieleen johtuu, milloin sen\nmuistaa jostain kovan onnen kolauksesta, vaan pitää olla täysi tosi\nterveydenkin päivinä tulla autuaaksi -- se mielipaha synnin yli pitää\nolla joka päivä -- palaja aina Herran luo, kolkuta yöllä ja päivällä,\nsillä joka Herraa etsii, se hänet viimein löytää eikä kenenkään pidä\nmeitä repäisemän hänen kädestään. -- Ja niinpä mennään sitten koko\nsyntisyydessämme sen eteen, joka yksin voi meitä langenneita pelastaa,\njoka päivä ja joka hetki. Tulet kotiin, mieli heijaa sinne tänne, mutta\npalaja uudelleen eläkä kummaile, että tämä harjoitus näyttää työläältä,\nsillä tie on kaita ja kantoinen, joka vie elämään. -- Semmoinen on\nristintie. Perille et näe sen milloinkaan vievän, jäät eläessäsi aina\nveräjän luo seisomaan, kunnes Jumala veräjän avaa ja päästää sinut\nsisään, sitten kun on tullut _hänen_ aikansa sinulle ilmoittaa, että\n_sinun_ aikasi on tullut.\n\nHän kuului vielä puhuvan, kehittävän tätä kuvaansa ihmisestä, jonka\npäämäärä on pyrkimisessä ja ikävöimisessä ja odottamisessa ja kaikkein\nomain ansioiden mitättömänä pitämisessä. Se löi ensin Anteroa vastaan,\nmutta sitten se alkoi vaikuttaa häneen uuden aatteen voimalla ja\nalkuperäisyydellä. Hän alkoi luulla ymmärtävänsä noita tuossa, ja\nhänelle selvisi jotain omasta itsestäänkin. Se ikävöiminen ja\npyrkiminen ja voimain ponnistaminen, mutta päämäärän edessä avutonna\nseisominen, se oli niin ominaista hänelle, meille kaikille, koko\nkansalle, ja eikö lopulta liene ollut niin koko ihmiskunnallekin. Kyllä\nme kaikki saamme katsoa onneemme ja autuuteemme niinkuin Mooses\nluvattuun maahan. Meidän on siihen pakko. Mutta tässä oli siitä pakosta\ntehty hyve, tuo ukko oli koroittanut sen uskonnolliseksi elämän\nohjeeksi.\n\nItsekö hän oli sen rakentanut? Oman kokemuksensako tietä siihen\ntullut? -- Semmoisia ne miettivät, semmoisiin kysymyksiin syventyvät,\nelämän kaikkein vaikeimpiin ja suurimpiin, kaikki muu on niille\nmitätöntä ja toisarvoista, noille kaikille.\n\nNiiden maailma ei ulotu näitä korpia edemmä, niiden maallinen\nharrastuspiiri ei mene talonpojan askareita ulomma -- ja kuitenkin on se\nsuunnattuna samalla mitä korkeimpiin tarkoituksiin. Eivät ne ajattele\nmaata, ei kansaa ja kuinka sen onni olisi saavutettava. Olihan hän\nsemmoista lukenut, tiesihän hän, että se oli tuhannen tuhansien suurin\nharrastus, mutta ei koskaan se ollut astunut hänen eteensä näin\nelävänä, näin läheltä, näin suuren joukon voimalla, niinkuin maailmassa\nei olisi ollut eikä koskaan voisi olla kysymystä mistään muusta. Hän\nkatseli Paavoa, hänen hiukan köyryistä vartaloaan, valkeita hapsiaan,\neläviä silmiään -- näki koko tuon joukon hänen ympärillään -- siinä oli\njotain apostolista, jotain esihistoriallista.\n\nPuhe lähenee loppuaan. Paavo kääntyy rukouksella Herran puoleen, että\nhän kaitsisi tätä kansaansa, ei heittäisi sitä oman onnensa nojaan,\nvaan että tämä rakas Suomi heräisi totiseen oman itsensä tuntoon -- ettei\nHerra antaisi sille ulkonaista hyvyyttä yli tarpeen, vaan pitäisi\nköyhyydessä -- ei kasvattaisi sitä ylpeyteen ja vallanhimoon ja maallisen\nonnen ja tavaran himoitsemiseen, vaan nöyryyteen Jumalan edessä ja sen\nkautta taivaan valtakunnan saavuttamiseen.\n\n\"Että heräisi totiseen itsensä tuntemiseen tämä rakas Suomi\" -- mutta\nsitähän hänkin juuri. Onko tässä heillä yhtymäpaikka?...\n\nMutta vaikkei olisikaan, niin hän oli saavinaan vahvistusta kansan\nihailulleen. Mistäpäin hän sitä katselikin, ja missä ja millaisissa eri\noloissa hän sen tapasikin, kaikkialla oli se yhtä alkuperäinen ja\nälykäs. Se oli mahdollinen kehittymään, nousemaan, uudistumaan, -- hänen\nrenessanssiaatteensa sai uutta vahvistusta, uutta merkitystä ja uutta\nsisältöä. Hän ihaili tuota ukkoa, niinkuin Karilankin miehiä. Ne olivat\nkukin tahollaan kansan merkkimiehiä. Ei olisi pitänyt kirjoittaa\nLaurille sillä tavalla. Mutta minä kirjoitan heille uudestaan, minä\ntahdon avata heidän silmänsä, saada heidät ymmärtämään näitä. Ne ovat\ntämän ulkopuolella, ne eivät ole näitä nähneet heidän oikeassa\nolossaan, oikeassa valossaan. He tuomitsevat kaikkia Helanderin\nkiivaiden saarnain mukaan, mutta kuulisivatpa tuota miestä, silloin kun\nhän puhuu noin... Niin, minä kyllä voin ymmärtää heidät, mutta he, he\neivät minua koskaan ymmärtäisi...\n\nVirsi oli kaikunut loppuun. Mitä hän oli ajatellut, mitä hän oli\nkuvitellut? Hän ei muistanut sitä, koetti uudelleen kutsua esille\nmietteensä ja saamansa vaikutukset, mutta silloin alettiin lähteä.\nRajalainen seisoi hänen edessään ja tuli, pisti hänelle kättä, ja\nsitten tuli Ilpolainen ja hänen emäntänsä ja pyysivät häntä heille.\nTuli muitakin, ja hänen ympärilleen muodostui kehä. Se vanha pappikin,\nhänen isänsä vanha ystävä, tuli puristamaan hänen kättään.\n\n\n\n\n21.\n\n\nAntero istuu Ilpolan suuressa tuvassa pitkän pitopöydän ääressä,\nvieressään toisella puolen Rajavaaran isäntä, toisella hänen isänsä\nvanha ystävä, joka oli puhunut Ristivaaralla. Pöydän päässä istuu\nPaavo. Liedellä on isoja patoja, joista tytöt ja emännät suurissa\npuukupeissa kantavat ruokaa vieraille. Kaikki käy hiljaa, kolisematta,\nrämisemättä, supattelemalla ja pehmeäin kenkäin lattiata äänettömästi\nkoskettaessa.\n\nYhä useampi heistä oli vuorelta palatessa tullut häntä tervehtimään,\naina tuon tuostakin oli joku uusi isän vanha tuttava tullut hänelle\nkättä pistämään: \"Pitää tulla oikein kädestä pitäen Haakmanni-vainajan\npoikaa tervehtimään\" -- \"Minä tunsin teidän pappanne\" -- \"Oltiin toki niin\nhyvät ystävät mammanne kanssa\" -- ja häntä melkein häiritsi, ettei hän\nvoinut sulautua heihin, niinkuin olisi tahtonut, ettei taitanut puhua\nheidän murrettaan ja että hänen pukunsa niin räikeästi erosi heidän\nvaatteistaan, niiden väristä ja kuosista.\n\nHe näyttivät kaikki ihastuvan hänet nähdessään, hän huomasi, että\npöydässä-olijat häntä yhä tarkastelivat ja osoittivat häntä toisilleen\nja hänestä puhuivat. Mitä hyviä, herttaisia ja suvaitsevaisia ja\nsydämellisiä ihmisiä he olivat -- vaikka tiesivätkin, ettei hän kuulunut\nheihin ja että oli ystävä pappilaisten kanssa!\n\nHänen isänsä vanha ystävä oli melkein liikutettu siitä, että oli\ntavannut hänet:\n\n-- Vai niin, vain niin, sinä olet siis Antero -- me istuttiin isäsi kanssa\nsamalla koulunpenkillä ensimmäiseltä luokalta viimeiselle, suoritimme\nsamat tutkinnot -- sitten erottiin, mutta tavattiin usein, Jumala herätti\nhänet ennen kuin minut, hän oli välikappaleena hänen kädessään minun\nsuhteeni, niinkuin niin monen muunkin.\n\nHiljalleen hän siinä sitten kertoi tapauksia heidän ystävyytensä\najoilta: kuinka heidät oli karkoitettu yliopistosta, kun epäiltiin\nuskonnollisen uudistuksen sisältävän jotain valtiollisesti vaarallista,\nniinkuin sitä aina epäillään, kuinka heidät sitten oli monen muun\nkanssa vedetty käräjiin ja tuomittu vuodeksi viralta -- kuinka\nuskonnollinen sanomalehti, jota he olivat yhdessä toimittaneet, oli\nlakkautettu.\n\n-- Sinun isälläsi oli sujuva kynä, hän osasi ihmeellisesti lausua\najatuksensa ei ainoastaan suullisesti, vaan myöskin kirjallisesti.\nNuorempana oli hänellä runollisiakin taipumuksia. \"Sinun olisi pitänyt\ntulla runoilijaksi\", sanottiin hänelle usein, mutta siihen vastasi hän\npolttamalla maalliset runonsa. Joitakuita virsiä hän säilytti ja antoi\nne minulle; jos sinua haluttaa, niin lähetän ne sinulle -- varsinkin yksi\nniistä oli hyvin kaunis.\n\nAntero ei ollut kaikista näistä mitään tietänyt.\n\n-- Hän oli lukenut ja tutkinut paljon enemmän kuin minä -- hänestä olisi\nvoinut tulla vaikka teologian professori, jos hän vain olisi tahtonut,\nmutta hän tahtoi ennemmin pysyä vaatimattomana maalaispappina, uhrautua\nkokonaan kansan hyväksi, käyttää kaikkensa sitä valistamaan ja\nkohottamaan. Hän oli ollut siinä tienhaarassa ja suuressa\nviettelyksessä, mutta hän valitsi sen, mikä oikea oli. -- Mutta sano\nminulle, miksi sinä olet aikonut, nuori ystäväni?\n\nAntero sanoi, ettei hän vielä tiedä.\n\n-- Etkö ole aikonut papiksi? kysyi vanhus hellästi.\n\n-- Pelkään, ettei minulla ole siihen kutsumusta, ehkei taipumustakaan.\n\n-- Se on oikein, sanoi Paavo, joka oli seurannut heidän keskusteluaan.\nNiin sitä pitääkin. Se on suoran suruttoman puhetta semmoinen. Ei pidä\nruveta opettajaksi, ennenkuin saa siihen kutsumuksen. Niistä ei tule\nmuuta kuin palkkapaimenia ja leipäpappeja.\n\n-- Kyllä Paavo on oikeassa, sanoi vanha pappi ja puhui sitten taas\nAnterolle:\n\n-- Ne olivat syviä sanoja, joita tuo ukko puhui tänään. Olen kuullut\nhänen usein sanaa selittävän, mutta harvoin niin selvästi ja syvästi ja\nvakuuttavasti kuin tänään. Hän on merkillinen mies. Kun he isäsi kanssa\nkeskustelivat autuuden asioista, niin tapahtui se niin, ettei siihen\nkenelläkään enää ollut mitään lisättävää ... niin, niin...\n\nAntero tarkasteli syrjittäin vanhaa pappia. Hän oli hampaaton ja\nharmaa, silmissä lempeä ilme, hänessä oli jotain heikkoa, turvatonta ja\nlapsellista -- sellainen, joka oppii ja ihailee muita, jonka tarvitsee\naina olla johonkin kiintynyt, jonkun opetuslapsi.\n\n-- Harvoin me hänen viime vuosinaan tapasimme toisiamme, mutta me\nkirjoitimme. Hän kirjoitti niin hellästi sinusta ja oli huolissaan,\nmikä sinusta maailmassa tulee, mutta uskoi sinut kuitenkin Herran\nhuomaan. Et sinä olisikaan hänelle surua tuottanut, näytät niin\ntotiselta mieheltä. Minulla ei ole ollut iloa lapsistani, he ovat\nmenneet kaiken maailman tietä -- synnin tietä. Fritänkareitakin,\njumalankieltäjiäkin on heidän joukossaan.\n\nUkko tuli liikutetuksi, hänen terävä leukansa vähän tutisi, ja hän\npyyhkieli kaitaisia huuliaan sinisellä nenäliinallaan.\n\n-- Kuule, suo anteeksi, että kysyn, mutta onko totta, mitä puhuvat, että\nhän, tuo Handolin, pitelee pahoin sisartasi?\n\n-- En minä tiedä, -- mutta ei taida kaikki olla niinkuin pitäisi --\n\n-- Niin, niin, -- Karoliina parka. -- Mutta kyllä minuun kävi kipeästi, kun\nei minun sallittu sanoa isästäsi hänen omassa kirkossaan niitä\nmuistosanoja, jotka olisin tahtonut sanoa. Tekisi mieleni kerran vielä\nheittää hyvästini vanhoille rakkaille paikoille tuolla pappilassa --\nusein me istuttiin yökaudet sen suuren koivun alla, kunnes äitisi tuli\nkutsumaan meidät pois -- mutta nyt ei tee mieleni, ei tee mieleni, täällä\non niin paljon muuttunut, kuka olisi uskonut. Jaa, jaa -- jaa, jaa...\n\nOli noustu aterialta ja tultu ulos, ja vanha pappi seisoi hetken aikaa\nporstuan ovessa avopäin, unohtaen lakin käteensä tuulen hänen harmaita\nhapsiaan häilyttäessä. Ei koskaan ollut Antero nähnyt niin lapsellisia\nkasvoja vanhalla miehellä, ei koskaan niin viattomia ja rauhallisia. Ne\nolivat täynnä ryppyjä, otsa ja posket, mutta rypyt olivat matalia ja\ntyyniä, pohjaan saakka kirkkaita, ei sisäisten taistelujen ja\nkärsimysten piirtämiä, vaan niinkuin alituisten aaltojen, pitkäin ja\nloivain, uurtamia rannan puhtaaseen, heleään hiekkaan.\n\n-- Me olimme niin erilaiset luonteeltamme, isäsi ja minä, hän oli\nvoimakas luonne, kiivas, herättävä saarnamies -- Luther tavallaan, niin --\n\nAntero olisi tahtonut sanoa hänelle jotain, ilmaista mieltymystään\nhäneen, mutta ei löytänyt tässä sopivaa tapaa siihen, -- ja mitä hän\nolisi sanonutkaan, kun ei kuitenkaan olisi voinut sanoa sitä, mikä\nhänen isänsä vanhaa ystävää olisi eniten ilahuttanut...\n\nIlpolan emäntä -- iso, komea, lihava, hyväntahtoinen nainen -- kulki\naitasta leipiä kantaen heidän ohitsensa.\n\n-- Kuulkaahan, rovasti, kuiskasi hän vanhalle papille, teitä varmaankin\nraukaisee ruuan päälle, -- menkäähän, pistäytykää tuonne aittaan\nlevähtämään.\n\n-- Jaa, jaa, kiitos, kyllähän minä, kyllä, -- jaa, mutta jos minä todella\nmenisin hiukan...\n\nAntero jäi kartanolle katsomaan taloa, vanhaa, vakaantunutta,\npaikoilleen varmistunutta, näöltään varakasta, kaksine tupineen, monine\naittoineen ja ulkohuoneineen, -- tuolla riihet, ladot, metsänrinnassa\nsolan läpi näkyen, tuossa pellot ympärillä hyvässä kunnossa. Siinä oli\nkauan tehty työtä, ehkä satoja vuosia ja yhä tehtiin, oli metsä\nvoitettu ja kivien valta kukistettu, päästy siihen varallisuuteen,\nmihin pyrittiin, tulemaan omillaan toimeen ja omistaan elämään -- ei\nmitään ulkonaista komeutta ja turhuutta, ei mitään vierasta\nherrasväriä, niinkuin Hämeessä ja Etelä-Suomessa sekä vaatteissa että\nrakennuksissa. Omaa tekoa, puhdasta kuosia, harmaata puuta ja harmaata\nsarkaa -- ja kun ne näin valmistivat itselleen juhlan, ei joutavaa iloa\neikä räikeätä riemua, vaan puhdasta henkistä harrastusta, juhla kuin\nJumalan kunniaksi, esillä elämän suurimmat kysymykset, omasta halusta\nja harrastuksesta, itsestään antautuen, -- omat oppimattomat miehet\nopettamassa, elämälle todellista sisältöä, harrastuksille oikeaa\nsuuntaa antamassa -- vanhaa kulttuuria, omaa sivistystä -- ei missään hän\nollut sitä ennen nähnyt.\n\nJa tuolla kukkulalla kirkko -- joka heiltä suljettiin! Hänen isänsä\nheille rakennuttama, jossa se oli tämä kulttuuri, joskaan ei saatu,\nniin ainakin tämmöiseksi kehitetty! Ja sinne ei heitä, näitä, päästetty\nmuuta kuin kuulemaan tuomioita, moitetta, haukkumisia ja solvauksia\nsiitä, että olivat sitä, mitä olivat. Mikseivät ovet itsestään\navautuneet, luukut lentäneet selko selälleen, kellot alkaneet itsestään\nsoida ja kutsua heitä sinne? -- miksen minä juokse sinne, tempaa avaimia,\nriennä tapuliin, soita heitä isäni omaan kirkkoon?\n\nTalo oli lahden pohjassa, rantaan laskeutuvalla rinteellä, ja salmien\nläpi näkyi siintävät selät etelää kohti. Pihanurmella ja aitovarsilla\nja aittain rappusilla istui väkeä eväskonttiensa ääressä. Talo ei\nvoinut kaikkia ruokkia, ainoastaan kutsuvieraat ja kaukamatkaisimmat,\nmutta kaikille tarjottiin talon puolesta ryyppäämistä, jota saivat\nnoutaa itselleen suuresta korvosta ruoka-aitasta. He istuivat pienissä\nryhmissä, hiljaa jauhaen ja jutellen, monellakin samanlaiset laihat\neväät, jotka Antero oli nähnyt soutajallaan. Kaikki heissä Anteroa\nmiellytti: se, miltä näyttivät, miten istuivat ja olivat, miten\nsöivätkin. Siinäkin oli jotain, kuinka hän sanoisi, arvokasta,\nhillittyä, alakuloista -- niinkuin ei se olisi ollut mikään tärkeä asia\nelämässä -- ja samalla oli kuitenkin jotain kunnioittavaa ja nöyrää\nsiinä, kuinka he \"jumalanviljaa\" käsittelivät, miten leivän mursivat ja\nhienolla veitsenkärjellä hipaisivat kipenen voita vakkasesta tai sillä\nsuolakalaa leikkasivat ne, joilla ei voita ollut.\n\nEräässä ryhmässä istui järvelle päin katsellen miehiä, jotka jo olivat\nateriansa päättäneet ja piippunsa sytyttäneet. Antero istahti heidän\nseuraansa, ja he ottivat hänet vastaan kuin vanhan tutun, jatkaen\npuhettaan:\n\n-- Arveltiin tässä, että mihinkähän pappi lähti semmoista kyytiä kahden\nsoutajan kanssa?\n\nKatsahtaen järvelle toiselle puolen lahden näki Antero pappilan\nmaalatun veneen etenevän rannasta. Perässä istui Handolin ja ylä- ja\nalahangoilla oli kullakin soutaja. Ylempänä rannalla saunan luona luuli\nhän tuntevansa sisarensa liikkumatonna seisomassa.\n\n-- Minne hän nyt menee, kun eilen juuri tuli pitäjältä?\n\n-- Lienevätkö olleet sairaan luo hakijoita?\n\n-- Eivät mahtaneet olla sairaan luo hakijoita. -- Ja sen äänessä, joka\ntämän virkkoi, oli vivahdus: kukapa häntä sairaan luo hakisi?\n\n-- Omille asioilleen minne lähtenee, koska näkyvät olevan omat renkinsä\nsoutamassa. -- Mutta Antero muisti Handolinin eiliset uhkaukset ja puheet\nlukkarin kanssa.\n\nHetken kuluttua virkkoi muuan mies ikäänkuin tuloksena omista ja muiden\nyhteen suuntaan menneistä ajatuksista:\n\n-- On sen kuultu jo kauan hakevan syytä heränneen kansan päälle, vaan ei\nole vielä tainnut löytää mieleistään, mitä lienee nyt löytänyt siitä\nveräjän purkamisesta.\n\n-- Olisi ehkä saanut olla tekemättä se veräjän purkaminen.\n\n-- Mahtaisiko tuosta tuommoisesta nyt olla kenellekään riidan aiheeksi?\n\n-- Kovin kertoi renki hänen kiroilleen ja uhkailleen, kun näki veräjästä\nmennyn. Ensi kimmastuksessaan oli aikonut tulla vuorelle sieltä meitä\npois ajamaan, mutta sitten oli kuitenkin kääntynyt pois ja mennyt hyvin\ntuohuksissaan kotiinsa, uhaten vallesmannilla.\n\n-- Ovat ne vainot vähemmistäkin nousseet.\n\nMiehet alkoivat siitä muistella niitä suuria käräjiä, joita kymmenen\nvuotta sitten oli käyty Pohjanmaalla ja joihin oli haastettu\ntalonpoikia täältäkin saakka, sekä Paavot että Rajalaiset että\nIlpolaiset että monet muut, mitkä vastaajina, mitkä vierainamiehinä.\nNiissä oli pantu pappeja viralta ja muita suuriin sakkoihin tuomittu ja\nniitä vedellä ja leivällä vankeudessa maksatettu. Eikä oltu saatu\ntoteen rikoksia muita kuin että oli pakanoille kerätty rahaa ja\nkokoonnuttu sanaa harjoittamaan.\n\n-- Semmoisistako syistä? huudahti Antero.\n\n-- Kun ei ollut muitakaan parempia, -- mutta sehän se maailman mielestä\nonkin suurin rikos. Jos olisi maailman vallassa, niin kyllä kai\nkirkotkin suljettaisiin.\n\nTuo sanottiin tyynesti ja varmasti, niinkuin ei olisi ollut vähintäkään\nepäilystä siitä, että niin oli. Heidän vakaumuksensa siitä tarttui\nAnteroonkin. He eivät näyttäneet hetkeäkään epäilevän, että sellaiset\nvainot voivat milloin tahansa uudistua. Hän oli niinkuin hekin nyt\nvarma siitä, että Handolinilla on jotain tekeillä ja että hän on\nlähtenyt sitä varten soutamaan. Hänen veneensä poistui nopeasti,\nikäänkuin kiirehtien johonkin tarkoitukseen, joka voisi livahtaa\nkäsistä, jos ei jouduttaisi kulkuaan. Ehkä minä sentään erehdyn? Mutta\nmiksei se voisi olla mahdollista? Eikö Hartman ollut kehoittanut\nitseään rovastia antamaan ilmi kappalaistaan hänen saarnastaan\njuhannuspäivänä?\n\n-- Saadaan nähdä, että kun siitä uudet vainot nousevat, ovat ne\ntuimemmat kuin entiset.\n\n-- Mistä isäntä sen päättää?\n\n-- Minä päätän sen siitä, -- oli miehellä heti vastaus valmiina, että kun\nristityitäkin ennen muinoin vainottiin, niin kävi vaino joka kerta yhä\njulmemmaksi ja verisemmäksi.\n\nToinen mies lisäsi tähän:\n\n-- Se on monessa kohden tämä heränneen kansan kohta niinkuin\nensimmäisten ristittyjen.\n\nOliko se itserakkautta, vai oliko se vilpitöntä lapsellista vakaumusta\nasiansa oikeudesta, että he vertailivat itseään ensimmäisiin\napostolisen ajan kristittyihin? Heidän vilpittömissä, totisissa ja\nvakaissa kasvoissaan oli vastaus hänen kysymykseensä, ja eikö hän\nitsekin tuolla vuorella ollut saanut heistä sitä vaikutusta, että\njotain tämäntapaista henkeä lienee ollut ensimäisen seurakunnan\njäsenissä.\n\nEräät kasvot myhäilivät, ja mies virkkoi:\n\n-- Mutta on siinä vähän eroakin sen entisen ja tämän nykyisen ajan\nvälillä. Apostoli Paavalin saivat surmatuksi, mutta eivätpä ole vielä\ntuolta meidän Paavolta saaneet hiuskarvaakaan revityksi, muuta kuin\nmikä heitä vanhuuttaan lienee itsestään tielle tippunut.\n\nLeikki ymmärrettiin, eikä se vertailu ketään loukannut, ja kaikki\nkasvot vetäytyivät hyväntahtoiseen hymyyn.\n\n-- Elä, elä, ettäkö olisi tuo meidän ukko suuremman suojeluksen alla\nkuin itse apostoli?\n\n-- Mitenhän lienee, mutta vaaroista varjelijansa näkyy hänellä vain\nolevan.\n\nNe olivat nähtävästi usein puheina olleita asioita ja otettiin esille\noudon miehen uteliaisuuden herättämiseksi. Ja kun Anteron kasvot\ntekivät kysymyksen, aukenivat useat huulet valmiina kertomaan\ntapauksia, joita jokainen heistä näytti tuntevan jonkun, mutta se,\njolla oli ollut sananvuoro, ehti sanomaan ennen muita:\n\n-- Niinkuin silläkin samalla käräjämatkalla, kun sen vihamiehet\ntarkoittivat häntä tappaaksensa. Tiesivät hänen lähtevän yötä myöten\ntaipaleelle seurapaikasta ja asettuivat väijymään tiepuoleen,\nvarustettuaan joka mies taskuunsa kiven. Oli tehty liitto semmoinen,\nettä kun ukko tulee yksinään kävellen, niin silloin kivitetään hänet\nhengettömäksi. Ukko tuli yksinään astuen, ja kun tuli vihamiestensä\nkohdalle, niin hän virkkoi hiljaisella nöyrällä äänellä: \"Niin olen\nminä syntinen raukka kuin tekin\" -- eikä tarvinnut muuta sanoa, kun\nmiehet pudottivat pois kivensä ja antoivat ukon rauhassa mennä.\n\n-- Melkein samalla tavalla kävi toisellakin kerralla, ryhtyi toinen mies\npuhumaan, -- se oli sitä pahinta vainon aikaa, kun oltiin kuin vimmassa\nheränneitä vastaan. Ei annettu heille rauhaa kirkonmäelläkään ja\nkotirauhattomuuden teko oli niin tavallista, että missä vain tiedettiin\nseuroja pidettävän, sinne tultiin niihin häiriötä tekemään. Meidän\npitäjän vallesmanni oli antanut ystävilleen luvan, että missä vain\ntavannette herännyttä kansaa koolla, niin lyökää köysiin ja tuokaa\nmeille, kyllä minä heistä huolen pidän. Oltiin meillä, ja oli siellä\nPaavokin, ja oli jo muutamia virsiä veisattu, kun töytää oven täydeltä\nmiehiä sisään. Pyytelin heitä istumaan, mutta nuo pysähtyvät ovensuuhun\nja jäävät siihen jurottamaan. Olivat niin vihoissaan, että hampaitaan\nkirauttelivat ja rystyitään yhteen hioivat. Meitä oli vain oman talon\nväki ja joku naapuri, heitä toista vertaa enemmän. Ukko istui rahilla\nsarkanuttusillaan, niinkuin se usein istuu, kyynärpäät polvia vasten ja\npää käsien peitossa. Näytti, kuin olisi itkenyt, mutta jos itkikin,\nniin en luule pelosta itkeneen, vaikka hänelle oli kielillä puhujain\nsuun kautta usein ennustettu, että hänen verensä kerran vainoojain\nkäden kautta vuotaman pitää. Sitä mahtoi itkeä, että maailma pimeydessä\nvaeltaa ja valkeutta vihaa. Vainomiehet mahtoivat odottaa, että ukko\nalkaisi puhua, niin sitten kävisivät käsiksi. Vaan kun virsi oli\nloppunut, niin oikaisihe ukko ja käski aloittaa virren \"Mun sielun',\nruumiin' omas' on, its' Herra armas tiedät tuon, siis omas ota\nhuomahas, en joukkoo julmain pelkää taas.\" Itsekin veisasi hän pää\npystyssä. Ennenkuin oli virsi veisattu loppuun, niin oli jo isoin osa\nvainomiehistä hiipinyt pois. Muutamia jäi vielä jälelle, ja olivat he\nvirren loppuun asti eivätkä lähteneet sittenkään, vaan jäivät koko\nillaksi ja heistä tuli ukon parhaat ystävät -- tuoss' on heitä yksi.\n\nTummaverinen ja tuiman näköinen mies, joka kertomuksen kestäessä oli\nistunut jäykkänä ja liikkumatonna, hymähti nyt hiukan ja virkkoi:\n\n-- Tass' on yksi, joka ei ole Iskarjoottia parempi. Siinä istui toinen\nvirkeäsilmäinen ja vilkasilmeinen mies, eloisat kasvonsa omituisena\nvastakohtana totiselle puvulle.\n\n-- Teki se kerran toinenkin virsi tehtävänsä, alkoi hän. Oli tanssit ja\npelit talossa. Ukko kulkee ohitse ja sanoo toverilleen: \"Eikö lähdetä\nsisään, miehet?\" Nämä luulevat ukon leikkiä laskevan, vaan ukko sanoo\ntoiselle heistä: \"Mene sinä pelarin viereen istumaan, ja kun peli ja\ntanssi parhaillaan käyvät, niin silloin paina viulun rokaa, että se\nilkeästi korahtaa, ja sinä toinen ala veisata: Ah surutoin, koska\nsynnistä lakkaat?\" Mentiin niin sisään, ja tehtiin niinkuin ukko oli\nneuvonut, ja kun tanssi parhaillaan kävi, niin painoi toinen pelarin\nrokaa ja toinen alkoi veisata kovalla ja kimakalla äänellä: \"Ah\nsurutoin, koska synnistä lakkaat?\" Siihen jäi soitto ja hyppy, ja\nennenkuin virsi oli veisattu loppuun, oli tanssiväessä tapahtunut\nsemmoinen muutos, että alkoivat veisata samaa virttä, ja kun ukko\nlankesi polvilleen, niin lankesi tanssiväki kanssa, ja ukko piti heidän\nkanssaan hartaat rukoukset, ja juoposta pelimannista tuli oikea\nihminen.\n\nOli myhäilty ja vaihdettu merkitseviä katseita, joiden tarkoitus\nselvisi, kun Anteron korvaan kuiskattiin: \"Se oli tuo itse se\npelimanni.\"\n\nMiehet lämpenivät, koettivat kukin ehtiä ennen muita kertomaan, mitä\nmuistivat, aloittivat yht'aikaa, ja jos oli kuuntelija kertojalla, niin\njatkoi; vaan jos kuulijat kallistivat korvansa toisaalle, niin\nkeskeytettiin kertomus ja aloitettiin, kun toinen oli lopettanut.\n\n-- Kerrankin oltiin Kuopion markkinoilla, eikä siitä niin pitkää aikaa\nolekaan, niin pidettiin seuroja kortteeripaikassa. Veisata ei\nuskallettu, mutta sanaa selittelivät siinä hiljalleen ja vuoronperään\nPaavo ja Pohjanmaan papit. Silloin alkoi kuulua ääniä ja askelia\nikkunan alta. Eivät sitä muut ehkä olisi niin miksikään älynneet, mutta\nukolla oli aavistuksensa, ja hän huusi yht'äkkiä: \"Kortit pöytään, eikö\ntäällä kellään ole kortteja?\" Muuan poika löysi taskustaan kortit ja\nvei ne ukolle. Tämä levittää ne nyt eteensä pöydälle. \"Ja tuo nyt\nsukkelaan tänne se viinaputelisi, josta äsken maistettiin!\" sanoi hän\nisännälle ja asetti senkin eteensä pöydälle. \"Onko sinulla pataa, niin\npaiskaa pöytään!\" huusi ukko eikä ollut näkevinäänkään, kun viskaali\ntuli sisään ja katseli ensin vähän kummissaan ukon kortinlyöntiä ja\nlähti tiehensä, mutisten mennessään: \"Kah, täällä kun sanoivat olevan\nvääräuskoisia, vaan oikeita lutheerilaisiahan nämä onkin.\"\n\nJuttu seurasi juttua, kasku kaskua. Kerrottiin, kuinka Paavo oli\nsanansa voimalla hulluja ja kaatuvaisia parantanut, kuinka hän\nmuutamalla sukkelalla sanalla oli saanut murheelliset ja alakuloiset\nvapautetuiksi. Antero istui siinä ja oli heidän kerääntyessään hänen\nympärilleen joutunut laidasta melkein keskelle. Piiri oli suurentunut,\nja kuulijoita ja kertojia oli tullut yhä uusia sitä mukaa kuin olivat\nlopettaneet syöntinsä sekä sisällä että ulkona. Hän alkoi nähdä Paavoa\nheidän silmillään. Ne kutoivat jo tarun verhoa hänen ympärilleen,\nloivat hänestä itselleen kansallissankaria, jossa tunsivat oman\nhenkensä, näkivät omat avunsa. Hän oli heidän Snellmaninsa, heidän\nLönnrotinsa, heidän tietäjänsä, laulajansa iänikuinen.\n\n-- On se ukko ollut monessa muokassa.\n\n-- Kuka on ollut monessa muokassa? kysyi silloin Ukon ääni takaapäin. --\nMinuako tässä panetellaan?\n\n-- Teitäpä teitä, valehdellaan päällenne, pahaa puhutaan...\n\n-- Sanos, Paavo, kysyi vanha pappi, joka oli tullut aitasta ja sen\nrappusilla istuen kuunnellut puheita; minä olen sinulta aina aikonut\nkysyä yhtä asiaa, jota olen usein kuullut kerrottavan.\n\n-- Ka, kysy, kysy.\n\n-- Sanotaan, että sinun luoksesi oli kerran tullut kaukaa Karjalasta\nmies, hakemaan sinua erään tuttavasi luo, joka oli ennen kuolemaansa\ntahtonut sinua tavata.\n\n-- Niin tuli.\n\n-- Ja sinä rupesit laittamaan lähtöäsi ja pukeutumaan matkallesi, kun\nyht'äkkiä sanoit: \"Ei se mies enää minun lohdutustani tarvitse, hänen\nmaallinen matkansa on jo päättynyt\". Hakumies palasi yksin kotiinsa, ja\nkun tuli sinne, niin oli sairas jo vainaja, oli kuollut samalla\nhetkellä, kun sinä olit sen ilmoittanut. Sinun sanotaan tietäneen\ntapauksesta erityisen sanantuojan antaman aavistuksen avulla, kuka\nsitten lienee ollutkaan se sanantuoja.\n\nPaavo oli istuutunut akan rappusille ja kuunnellut kulmat otsaan\nvedettyinä ja huulet torvella. Hän vaikeni, mutta hänen kasvonsa olivat\nkuin pinnistyksessä.\n\n-- Vaan jos se olikin piru, se sanantuoja? sanoi hän sitten yht'äkkiä ja\nkoetti sanoa sen leikillisesti, mutta äänessä oli jotain tekemällä\ntehtyä huolettomuutta, ja silmässä välähti hetkeksi ilme niinkuin\ntaikauskoisella. -- Niinpä niin, jos se olikin piru?\n\nNe eivät oikein, tienneet, oliko tuo totta vai leikkiä, ja näyttivät\nodottavan, minkä käänteen hän itse sille antaisi.\n\n-- Saattoi olla yhtä hyvin rohveetallinen aavistuskin, kuului vihdoin\njoku ääni joukosta sanovan, niinkuin olisi kaikkien puolesta sanonut.\n\n-- Oli se aavistus niin rohveetallinen, sanoi Paavo, että jos silloin\nlähdin, niin ennätin vielä nähdä elävänä miehen. Hän ei kuollut sillä\nhetkellä kuin oli ollut ilmoittautuvinaan kuolleeksi, vaan huusi vielä\nkolme päivää ja kolme yötä minua luoksensa, mutta lohdutuksen tuoja oli\nantanut vihollisen pettää. Semmoinen on teillä rohveetta.\n\nOltiin vaiti. Hetken päästä virkkoi ukko:\n\n-- Se vaikka onkin sidottu, niin koettaa tehdä ja tekeekin vielä\nkolttosiaan. Se on välistä niin rohkea ja hävytön, että kun ei saa\nmiestä itseään valtaansa, niin pitää käydä hänen hevosensa kimppuun.\nMitenkä teki kerran? Haastan, kun tuli näistä puhe. Olin silloin vielä\nisän mökillä enkä saanut rauhaa, kun olisi pitänyt käydä ystäviä\npuhuttelemassa autuuden asiasta, mutta ei ollut siihen aikaan ystäviä\nkahta penikulmaa lähempänä, sielläkin vain kaksi vaimoihmistä, muuan\nleski ja hänen tyttärensä. Päivällä en päässyt, yö oli lyhyt ja matka\npitkä. Luonto veti niin voimakkaasti, että täytyi tehdä se, mikä ei\nehkä aivan oikein ollut: ottaa haasta hevonen ja hypätä selkään. Mutta\nkahden mäen notkossa juuri puolitiessä pysähtyi ruuna ja meni siinä\nsilmänräpäyksessä niin märäksi, ettei kuivaa karvaa, ja värisi kuin\nviluinen koira. Ja minuakin tuntui jokin voimakas käsi hartioista\npainavan. Kolme kertaa peräkkäin piti minun huutaa: \"Olen Ristuksen\nverellä lunastettu!\" -- ennenkuin sen kaviot maasta irtautuivat.\n\nEi taaskaan puhuttu mitään, näyttiin vain odotettavan jotain uutta.\n\n-- Miten selittää Paavo sitten tämän merkillisen tapauksen? kysyi vanha\npappi.\n\n-- Mitenkäs sinä sen selittäisit, pappi ja lukenut mies?\n\n-- Minä selittäisin sen niin, että se oli uskosi, joka auttoi sekä sinut\nettä hevosesikin.\n\n-- Oikein sanottu.\n\n-- Niinpä niin, jopa toki, kuului hyväksyviä ääniä ympäriltä.\n\n-- Usko palkitaan, epäusko rangaistaan. -- Ja hän kertoi esimerkkejä\nsiitä, miten Jumala oli häntä rangaissut hänen epäuskonsa tähden. Kauan\nhän oli estääkseen Jumalan kaikkivaltiaan aikeita toteutumasta\nyrittänyt suojella halmettaan hallalta, koonnut risuja isot röykkiöt\nsen ympärille ja polttanut niitä siinä yökaudet. Kahtena yönä oli\nJumala antanut ihmisyrityksen onnistua, ja halme oli säilynyt, mutta\nkolmantena oli näyttänyt voimansa ja keskeltä tulien liekkiä vienyt\nviljan.\n\n-- Ottihan se, silloin otti, mutta toisella kertaa antoi, kun en itse\nenää mitään osannut. -- Hänellä ei enää ollut jyvääkään kotona, oli\nnähnyt nälkää monta päivää. Lähti soutamaan järven yli naapuriin, mutta\noli niin väsynyt, etteivät airot käsissä pysyneet, ja tuuli vei venettä\nmihin tahtoi, vei vihamiehen rantaan. Ei olisi mennyt siltä mieheltä\nmitään pyytämään, mutta tämä näytti olevan Jumalan tahto. Mutta tylysti\notti rikas isäntä vastaan, ei mitään antanut, käski menemään muuanne.\nSen verran jaksoi vain ajatella, että näkyy nyt olevan Jumalan tahto,\nettä sinun syntisen nyt on ennen kuolemaasi nöyrtyminen vihamiehesi\nedessä. -- En jaksanut lähteä, en tahtonut jäädä tupaan, panin maata\naitan rappusille ja ajattelin: yhtä hyvä kuolla tähän kuin kotiinkin.\nSilloin oli tullut Jumalan aika, ja hän hellytti rikkaan miehen sydämen\nja käski hänen tulla täyttämään säkkini. Ne on Jumalan töitä ne,\nepäuskoisen neuvoksi ja opiksi.\n\nHänen herkässä mielessään vaihtelivat muistot ja tunteet. Äskeinen\nhilpeys oli kadonnut, ja hänen äänensä värähti:\n\n-- Hän neuvoo meitä hellällä kädellä, hän kurittaa meitä kovalla\nkouralla, kun emme ilman tajua. Kun ei paatunutta muuten saanut\npehmenemään eikä mieltä maailmasta irtaumaan, niin katsoi parhaaksi\nottaa sen, mikä oli maailmassa kaikista kalleinta ja rakkainta.\nSyntieni tähden vietiin minulta viimein oma poikani. Lähin naapuri oli\nvainoon noussut, löi lapsen metsässä kuoliaaksi ja ohjasperät kaulaan\nsolmittuaan ajatti omalla hevosellaan kotiin. Se oli sitä pahinta\nvainon aikaa. Vaan tapahtukoon tahtosi, vanhurskas Jumala. Mitäpäs\nnäistä enää muistelemme. Veisaamme virren.\n\nHän pyyhkäisi kyyneleen silmänsä kulmasta. Taas puhkesivat niinkuin\näsken vuorella väen tunteet virteen.\n\nVirren kestäessä oli Karoliina ilmaantunut ja viitannut luokseen\nRajalaista, joka istui laidempana kehässä. Antero näki sisarensa,\nhätäinen ilme kasvoilla, hänelle jotain selittävän. Kun virsi oli\nloppunut, tuli Rajalainen Paavon luo ja kertoi, niin että muutkin\nkuulivat, että Handolin oli lähtenyt Kontolaan antamaan heitä ilmi\nluvattomasta kokouksenpidosta ja väkivallan teosta.\n\n-- Olisi ehkä pitänyt antaa olla sen aidan repimättä, sanoi joku.\n\n-- Saapi se pappi puuhata, ei sen puheista kukaan perusta, sanoi\nIlpolainen.\n\nMutta siihen sanoi Ukko:\n\n-- Se on Jumalan vallassa, jos tahtoo antaa minkä onnistua. Ei pidä\nheittäytyä huolettomuuteen. Jumala voi vainot lakkauttaa, mutta voi\nmyöskin antaa niiden uudistua, ja taas häpeäänkin tulla. Mutta minkä\nHän tekee, sen Hän tekee meidän tähtemme. Tapahtukoon Hänen tahtonsa.\n\nJa siitä alkoi hän puhua jumalansanaa, ei niinkuin äsken vuorella\nsuurelle joukolle, vaan niinkuin erityisesti jollekulle vieressänsä\nistujalle, istuen aitan alimmalla rappukivellä, sanojaan ylentämättä,\nääntään koroittamatta, päätään nostamatta. Se oli kuin hiljaista\nrukousta, omin sanoin, hänen yksityistä kääntymistään Herran puoleen,\nmutta samalla kaikkien puolesta, johon ne kaikkea kuulemattakaan\ntunteellaan ja mielialallaan yhtyivät. Ei nyykähdystä, ei huokausta,\ntuskin liikahdustakaan. Ne, jotka seisoivat taampana ja olivat uteliain\nkorvin koettaneet kuunnella, mitä Paavo äsken oli itsestään puhunut,\nlyykähtivät nyt maahan, mikä istualleen, mikä kyykkysilleen, tähän\ntuparakennuksen ja aittojen varjoon. Kaikki liike oli talossa lakannut.\nKun tytöt tulivat raintoineen lypsyltä, laskivat he, huomattuaan Ukon\npuhuvan, kantamuksensa maahan ja kyyristyivät niiden ääreen siksi,\nkunnes hän oli lopettanut.\n\nAntero ei kuunnellut puhetta, katseli vain tätä hiljaiseen hartauteen\nja yhteiseen mielialansa sointuun vaipunutta seuraa. Hän ei huomannut\npuhujan lopettaneen, ennenkuin kuuli hänen sanovan:\n\n-- Veisaamme sitten erovirren.\n\nSe oli lyhyt, muutamia värssyjä vain, jonka jälkeen ei kukaan enää\nuutta aloittanut. Sen loppu oli lähdön merkki. Melkein sanaa sanomatta\nhe alkoivat hajaantua äänettöminä toistensa käsiä puristaen ja kädellä\nolkapäitä koskettaen. Joku leuka vain värähti, joku esiliinan nurkka\npyyhkäisi silmän kulmaa. Kontit otettiin tikapuilta tai aidanseipäistä\nja kiinnitettiin selkään. Toiset katosivat maan puolelle, toiset\nlaskeutuivat rantaan ja lähtivät soutamaan. Ne, jotka sattuivat\nkulkemaan Anteron sivu, pistivät hänelle ystävällistä, lujaa kättä.\n\nMiksi he lähtivät niin pian? Oli kai tapa semmoinen. Mutta Anterolle\ntuli kuin kaiho mieleen, niinkuin tyhjyys keskeytyneestä ystävyydestä,\ntuskin alkuun päässeestä. Hän olisi tahtonut kuulla lisää, olla enemmän\nyhdessä, tutustua heihin lähemmin. Olivatko he saaneet tyydytyksensä\nyhdessäolosta? Tätäkö vähäistä aikaa varten he olivat tulleet pitkäin\nmatkain päästä? Mutta heille oli kai riittävä lyhempiaikainenkin\nyhdessäolo, he tunsivat toistensa mielipiteet, olivat selvillä\nyhteisestä asiastaan, eivät kaivanneet eivätkä tarvinneet muuta kuin\nverestää vaikutelmiaan. Ja matkalla, korpia kävellessä ja selkiä\nsoutaessa, he tietysti vaihtavat ajatuksiaan, tekevät toisilleen selkoa\ntunteistaan, kertailevat Paavon puheita, muistelevat tätä suurta\njuhlapäivää.\n\nMitä mahtavat he puhua hänestä, heidän Haakmanni-vainaansa ainoasta\npojasta, joka ei ole pappi eikä aiokaan papiksi -- mikä virka heistä on\nkorkein, kaunein ja kunniakkain virka.\n\nHän olisi tahtonut ansaita heidän luottamuksensa, voittaa heidän\nystävyytensä, tehdä jotain heidän hyväksensä, jotenkuten osoittaa, että\nhän oli isänsä poika.\n\nYht'äkkiä se selvisi hänelle -- matkalla kotiin veräjän kohdalla, kirkon\nluona. Hän estää vainon, jos semmoista on tekeillä. Hän rientää\nHandolinin jälkeen. Tuoko juoppo, saituri, vaimonsa kiduttaja,\nleipäpappi, matkalla ilmiantamaan _heitä_. Se ei voi koskaan onnistua,\nse on mahdotonta. Mutta _jos_ niin kävisi, jos maailma sittenkin olisi\nsemmoinen? Silloin hän astuisi vaikka koko maailmaa vastaan. Kaikki\nhänen muut tehtävänsä näyttivät hänestä tämän rinnalla joutavilta ja\ntoisarvoisilta. Ei millään muulla hän nyt näyttänyt voivan palvella\nisänmaata ja kansaa niinkuin tällä.\n\n\n\n\n22.\n\n\nHän tapasi sisarensa istumassa vanhan koivun alla puutarhassa\nkanttorinlesken ja hänen tyttärensä kanssa.\n\nKaroliina oli varma siitä, että Handolin oli matkustanut heränneitä\nilmiantamaan: -- Se on jo kauan etsinyt syytä heitä vastaan tai\noikeastaan minua vastaan. Minua vastaan se on tähdätty, kiusaksi\nminulle. Ehkei hän vielä olisi siihen ruvennut, jos ei olisi minuun\nsuuttunut, mutta se tahtoo minulle näyttää. Se ei ollut minua vuorelta\ntultuaan näkevinäänkään. Ei sanonut minulle yhtä sanaa. Mutta minä\ntiedän, että se menee vaikka Helsinkiin. Ne ovat muuten sitä jo kauan\nKontolan vallesmannin kanssa hautoneet. Se tahtoo nyt syyttää\nheränneitä, ennenkuin ne ehtivät syyttää häntä kaikista hänen\nvirkavirheistään ja muista.\n\n-- Se täytyy tehdä tyhjäksi! -- mutta Antero ei voinut sanoa keinoa,\nkuinka hän olisi voinut tehdä sen tyhjäksi.\n\nKanttorinleski ja hänen tyttärensä olivat istuneet äänettöminä Anteroa\nlakkaamatta tarkastellen,\n\n-- Nyt meidän täytyy mennä.\n\n-- Tulkaa nyt meille useammin käymään, niin kauan kuin se on\nmahdollista.\n\nHe saattoivat heidät portille ja palasivat takaisin puutarhaan.\n\nKaroliina rupesi kastelemaan taimilavoja, ja Antero kantoi hänelle\nvettä rannasta. Siinä valtasi hänet hellä heimolaisuuden, sukulaisuuden\nja kodikkaisuuden tunne. Hänellähän oli sisar, heillä oli yhteistä\nharrastusta. Ja tämä oli heidän vanha kotinsa, näin olivat isä ja äiti\ntäällä kesäöinä työskennelleet.\n\nJos tämä todella olisi hänen kotinsa. Jos hän olisi pappina täällä.\nTämä pappila olisi silloin toisenlainen kuin nyt, se olisi koko pitäjän\nkeskus, mallipappila, johon tulisivat tuttavat ajatuksia vaihtamaan,\ntoiset neuvoja saamaan niin hengellisissä kuin maallisissa asioissa.\n\n-- Mitä sinä mietit, Antero?\n\n-- Sitä vain, että jos tämä olisi meidän molempien koti.\n\n-- Mutta sitähän se onkin, ainakin niin kauan kuin tahdot.\n\n-- Minä vain ajattelin sitä niin, kuin ei täällä olisi ketään muuta kuin\nme molemmat kaksi.\n\n-- Mitenkä sinä tarkoitat? kysyi Karoliina säpsähtäen.\n\n-- En muuten kuin niin, kuin sanoin. Mikä sinun on? Karoliina tuijotti\npelästynein silmin Anteroon...\n\n-- Et saa toivoa hänen kuolemataan.\n\n-- Kenen? kysyi Antero, mutta ymmärsi samassa, mitä sisar oli\ntarkoittanut. -- Enhän minä sitä niin...\n\n-- Niin, mutta _minä_, minä sitä toivon -- tapaan itseni sitä toivomasta --\ntoivoin juuri nytkin -- en toivonut, mutta se tuli niin -- ja hän lyykähti\nnurmipenkille ja purskahti itkuun. -- On kauheaa, millainen ihminen on --\nse on kauheaa...\n\n-- Rauhoitu nyt, rakas ystäväni, -- Antero tarttui häntä hellästi\nhartioihin -- sinä olet niin väsynyt, sinun pitää mennä maata.\n\n-- Vaan _jos_ niin tapahtuisi -- ja minä olen sitä toivonut...\n\n-- Eihän nyt ... elä nyt... Mutta Karoliina meni itkien pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe istuivat taas ruohopenkillä suuren koivun alla...\n\nVaikka olikin kauhistunut omia ajatuksiaan, viehättyi Karoliina\nkuitenkin näinä päivinä tuudittamaan itseänsä Anteron unelmaan. Hän\ntahtoi sittenkin kuvitella, että tämä oli heidän yhteinen kotinsa.\nMutta nyt hän ajatteli sen niin, ettei tätä ikävää todellisuutta\nkoskaan ole ollut olemassa, vaan että hän on täällä itsekseen elänyt\nkoko tämän ajan ja että Antero on nyt tullut tänne ja ottanut hänet\nluokseen hoitamaan pappilataan.\n\n-- Niin, minä palvelisin teitä --\n\n-- Ketä meitä?\n\n-- Sinua ja häntä, ja hoitaisin teidän lapsianne ... naura vain sinä,\nmutta miksei sitä saisi haaveilla, vaikkei voikaan toivoa. Vaikket sitä\nitsekään usko, niin kyllä sinusta kuitenkin aivan varmaan tulisi hyvä\npappi.\n\n-- En taitaisi minä kelvata heränneiden papiksi.\n\n-- Elä sano. Ne tulisivat pitämään sinusta niinkuin isästä. Minä näin\nsen heidän silmistään ja ymmärsin heidän puheistaankin, että he\ntoivovat sinusta pappia. Tiedätkö, mitä Rajalainen oli sanonut\nkanttuurskalle: \"Ei tiedä, vaikka se vielä pukee pappansa kapan ylleen.\nOn niitä isompiakin ihmeitä nähty\". Sano, etkö sinä sittenkin ole\najatellut ruveta papiksi? Pari lukukautta, niin olisit valmis, kun jo\nolet maisteri.\n\n-- En tiedä.\n\nMutta ainoastaan suurella ponnistuksella sai Antero voitetuksi halunsa\nkertoa, mitä hän jo oli siitä ajatellut ja miksi. Hänen olisi tehnyt\nmieli ottaa sisarensa uskotukseen, tunnustaa hänelle rakkautensa ja\ntulevaisuutensa tuumat, hän jo päätti sen tehdä, mutta ei sittenkään\nsaanut Naimin nimeä huulilleen.\n\nSen sijaan sanoi hän:\n\n-- Emmehän me kuitenkaan saisi olla yhdessä.\n\n-- Niin, niin, sepä se, ja sentähdenhän tämä nyt onkin semmoista\nhuvipuhetta. Mutta täytyyhän välistä saada semmoistakin ajatella ja\npuhua. Minä olen näinä päivinä ollut niin onnellinen, etten koskaan\nennen. Saapa nähdä, eikö Jumala minua rankaise jollain vielä\nsuuremmalla kärsimyksellä. Enkä minä napisisi enkä tuskittelisi, jos\nniin tapahtuisikin. Minä olen nyt mielestäni saanut uutta voimaa\nkärsimään ja kestämään mitä tahansa. Oli sittenkin väärin, että minä\nsuututin Handolinin.\n\n-- Väärin?\n\n-- Vaimo ei saa nousta miestään vastaan. Se ei ole jumalansanan\nmukaista. Siitä tuleekin heti rangaistus. Jos en minä olisi häntä\nsuututtanut, ei hän ehkä olisi mennyt heränneitä ilmi antamaan.\n\nAntero kiivastui:\n\n-- Tuota en minä nyt ensinkään voi hyväksyä. Se on sinun ihmisarvoasi\nalentavaa. Sillä tavalla sinä vain teet hänestä yhä itsekkäämmän\ntirannin. Sinä teit oikein, niinkuin teit, ja sinun täytyy jatkaa\nsamaan suuntaan. Minua oikein suututtaa.\n\n-- Elähän nyt. Saattaahan olla, että erehdyn ja että Jumala ilmoittaa\nminulle tahtonsa olevan toisen ja antaa minulle voimaakin sitä\ntoteuttamaan. Ja olenhan minä sitä ennenkin ajatellut ja koettanutkin,\nmutta kun en ole jaksanut, niin olen ajatellut, ettei Jumala sitä ehkä\ntahdo. Usein kyllä mieleni kapinoi. Mutta eihän hän nyt toki aina ole\nsemmoinen -- välistä hän voi olla hyvä ja ystävällinen. Minä luulen, että\nse on jotain sielullista sairaloisuutta. Se tulee hänen päällensä kuin\nmikä hulluuden kohtaus, viha ja kiukku, kun hän lyö --\n\n-- Mitä sanot? Lyökö hän?\n\n-- Niin, kyllä hän on joskus.\n\nAntero oli nostanut kätensä ilmaan, laskenut ne taas polvilleen,\nsaamatta sanaa suustaan.\n\n-- Eihän hän usein, pari kertaa se vain on tapahtunut. Senkin tähden\nminun täytyy olla varovainen hänen kanssaan. En minä sitä itseni vuoksi\npelkää, mutta se on semmoinen kauhea häpeä.\n\n-- Hänelle, niin --\n\n-- Ei hänelle, vaan koko talolle ja kirkolle ja hänen papilliselle\nviralleen. Mutta ei nyt huolita puhua näistä ikävistä asioista. Elä\nmoiti minua siitä, että olen semmoinen raukka kuin olen.\n\n-- Enhän minä _sinua_.\n\n-- Ja niin kauan kuin olet täällä, ei minulla ole mitään hätää.\n\n-- Luuletko, että sinun olisi parempi, jos olisin täällä?\n\n-- Sitä minä nyt en suinkaan tahdo ... enkä sallisikaan.\n\n-- Et, et, mutta luuletko kuitenkin?\n\nKaroliina vastasi nopeasti:\n\n-- Ei hän välitä, vaikka kuka olisi.\n\nAntero oli pelännyt, että sisar lausuisi sen toivomuksen, että hän\njäisi tänne edes täksi kesäksi. Ja hän uskoi, mitä tahtoi mielellään\nuskoa, ettei hänen täällä-olostaan olisikaan mitään hyötyä. Samalla hän\nkuitenkin tunsi hämärästi, että sisar ehkä odottaa, että hän väittäisi\nvastaan, mutta ei saanut nostetuksi katsettaan maasta saadakseen\nselville, oliko Karoliina tarkoittanut, mitä ei sanonut. Siitä syntyi\näänettömyys. Karoliina nousi ja meni askareilleen.\n\nYhä enemmän astui Anteron eteen vaivaava kysymys, eikö Karoliina ehkä\nvain hienotunteisuudesta ollut tahtonut päästää häntä tästä\nvelvollisuudesta.\n\nAntero puolusteli itseään sillä, että hänhän oli kysynyt,\ntarvittaisiinko häntä täällä, ja siis tarjoutunut jäämään. Karoliina\nitse ei ehkä ollut sitä ajatellutkaan.\n\nMutta siitä huolimatta tunsi hän sen velvollisuudekseen, ja se vaivasi\nhäntä niin, että hän siitä päästäkseen haki syitä, jotka pakottamalla\npakottaisivat häntä lyhentämään täällä-oloaan. Kesä oli kohta puolessa.\nHänenhän täytyy kerätä runoja ja sananlaskuja ja yleensä tutustua\nkansaan. Kuinka hän voisi palata Helsinkiin tyhjin käsin! Ei hän voi\nkuluttaa aikaansa sisarensa vartiana. Ja kontolaisia oli hänen\ntavattava -- oli niin monta asiaa, jotka olivat jääneet epäselviksi.\nKarilan nuorta isäntää on hänen myöskin välttämättä tavattava sinne\nmennessään. Ja kiertomatkaltaan hän tietysti taas palaa tänne.\n\nMutta kuta enemmän hän pinosi päällekkäin näitä välttämättömiä\ntehtäviänsä, sitä köykäisemmiltä ne tuntuivat. Hän koetti puhua niistä\nKaroliinalle, hän kertoi Snellmanin puheista, heidän innostuksestaan\nniihin tehtäviin, joita tämä oli heille suunnitellut. Karoliina\nkuunteli osanottavasti, mutta ei tempautunut mukaan, niinkuin Antero\noli toivonut. Hänen katseessaan näytti olevan kuin säälivä kysymys:\nonko kaikki tuo nyt tarpeellista? Se häiritsi Anteroa, hän ei saanut\naatteitaan ja tehtäviään esitetyksi, niinkuin olisi tahtonut. Ne\nikäänkuin murenivat hänen käsiinsä. Ja jostain -- jonkun takaa -- sisarenko\näänettömyydestä ja hänen alakuloisista silmistäänkö? -- häämötti jotain\nmuuta, joka oli olevinaan suurempaa ja tärkeämpää, vaikkei hän tahtonut\nsitä siksi myöntää. Hän katui, että oli ollenkaan puhunut näistä, ja\nhänelle tuli yhä suurempi tarve päästä sinne, jossa häntä ymmärretään,\njossa hän on jotain ja jossa hänen aatteensa saavat kannatusta ja\nihailua.\n\n-- No, mutta eihän sinulla nyt niin kiirettä ole, ettet voi vielä\nmuutamia päiviä viipyä.\n\nTietysti hän viipyy vielä muutamia päiviä! Ja tietysti hän tulee\ntakaisinkin.\n\nJa kun hän näin sai luvan mennä, niin hän taas kuin kiitokseksi siitä\nantautui sisarelleen ja sai hellyytensä häntä kohtaan esille. Sisar\nnäytti taas kokonaan unohtaneen entiset ja häntä odottavat\nonnettomuudet. Tuon tuostakin toisteli hän:\n\n-- Oli toki Jumalan armo, että tulit. Minä luulen, etten olisi voinut\nkestää kauan. Nyt en minä enää ole yksin, mutta nyt minä voin elää\nsillä tiedollakin, että minulla on veli maailmassa, joka minua muistaa.\n\nEräänä iltapäivänä he olivat, käytyään hautausmaalla, jonne olivat\nvieneet kukkasia vanhempainsa haudalle, poikenneet kanttorinlesken ja\nhänen tyttärensä tuvalle. Se oli siisti ja pieni kuin kamari.\nTyttärellä oli kangas kudottavana ja äidillä rukin kehruu. Se oli\nrauhallista, tyyntä ja hiljaisen onnellista. Niillä näytti olevan\nkaikki, mitä kaipasivat ja tarvitsivat: työnsä, pieni toimeentulonsa ja\nuskonsa, tyyni rauhallinen uskonsa. Tyttö oli hiljainen, vaatimaton.\nHän olisi voinut olla kauniskin, jos puku olisi ollut somempi.\n\nPeräseinällä oli seinään kiinnitetty vuode ja sen päässä kellokaappi.\n\n-- Minusta tuntuu aivan kuin olisin tuon kellon ennenkin nähnyt.\n\n-- Ihmekös tuo, kun sitä siinä niin monena aamuna ja iltana aina\nvuoteeltasi katselit.\n\n-- Milloin?\n\n-- Silloin kun vanhempainne kuoltua olit minun poikanani, sanoi leski\nhellästi ja taputti ohi kulkien olalle. Kun pappila jäi autioksi eikä\nollut muita parempia ottamaan teitä hoitoonsa, toin teidät tänne. Teitä\noli täällä samaan aikaan kolme orpoa, Antero, Karoliina ja Emma.\nLukkarikin kuoli samana talvena ja vähää ennen kuin pastori. Karoliina\nne muistaa nämä, mutta te Emman kanssa ette muista.\n\n-- Muistanhan minä sen, kun maisterin kanssa...\n\n-- No elkäähän nyt toki teititelkö toisianne, lapsuuden leikkitoverit.\n\n-- Muistanhan minä toki sen, kun Anteron kanssa kävimme marjassa.\n\n-- Ja minä en saanut puolta rovetta, kun sinulla jo oli täysi -- eikö\nniin?\n\n-- Ka, muistaahan Anterokin.\n\nKanttorinleski kertoi Anterolle hänen isänsä ja äitinsä kuolemasta. Se\noli tapahtunut sinä suurena nälkä- ja kuolovuonna, jolloin ihmisiä\nsairastui ja kuoli niin, ettei pappi ehtinyt muuta kuin viikot\nsairaiden luona kulkea ja sunnuntait ruumiita haudata.\n\n-- Yötä päivää hän sai olla liikkeessä ympäri pitäjää. Vaikka olikin\nvankka mies, eivät voimat kestäneet sitä rasitusta ja\npettuleipäravintoa, jota sai viikoittain syödä. Panihan mammanne\nhänelle aina omaa evästä, mutta kohta oli kontti tyhjennetty nälkäisten\nja sairaiden eteen. -- Kaiken muunkin hän jakoi, pani viimeisensäkin\nköyhille menemään. Välistä pyrki mammanne siitä nurisemaan, kun ei\ntänään tietty, mitä huomenna pöytään pantaisiin. -- \"Odotetaan, ei olla\nvielä huomisessa.\" -- Ja aina tuli apua jostain. Milloin antoi metsä\nriistaa jollekin, joka katsoi liikaa saaneensa ja toi, milloin järvi\nkalaa. Yht'äkkiä heräsi saatavansa maksamatta jättänyt ja toi, juuri\nkun tarvittiin, leipänsä ja voinsa. Kerran oli kokonainen ruissäkki\nvyöräytetty eloaitan rappusille, ja toisen kerran riippui lampaanjalka\npihakoivun oksassa. Kun lehmä kuoli, niin viikon päästä oli toinen ja\nparempilypsyinen parteen kätketty. -- \"Tästä sen oikein näkee, kuinka\ntotta on, kun sanotaan, että leipä on Jumalan viljaa.\" -- Toisen kerran\noli sanonut leikkisästi meidän ukolle: \"Sillä on laajat pellot ja iso\nkarja sillä isännällä.\"\n\nEmma oli askarrellut kahvipannun kanssa ja saanut sen pöydälle.\nKaroliina otti nyytystä lämpöistä vehnäleipää ja asetti sen tarjottimen\nviereen. Vanha leski kyyneltyi liikutuksesta.\n\n-- Ei olisi luullut, silloin kun Antero istutettiin rekeen ja lähdettiin\nviemään sinne Helsinkiin, että vielä kerran tulisit ja istuisit tässä\nmeidän kanssa ... tarjoo nyt ensin Anterolle, Emma. Kyllä mahtaa\nsinustakin, Karoliina, tuntua...\n\nJoku juoksi tömisten ikkunan alaitse, ja samassa töyttäsi ottopoika\nsisään, rientäen hengästyneenä Karoliinan luo:\n\n-- Nyt se tulee! Maalivene näkyy!\n\n-- Minun täytyy mennä, sanoi Karoliina, koettamatta peittääkään\nsäikähdystään. Jää sinä vaan tänne, Antero.\n\n-- Juohan nyt toki kahvisi.\n\n-- En minä voi.\n\n-- Mutta kun on jo kupissa...!\n\n-- En minä mitenkään.\n\nHän oli kalpea ja hätääntynyt, kaikki se onni ja hyvä mieli, joka äsken\noli hänen kasvoiltaan säteillyt, oli pyyhkäisty pois, silmiin oli\ntullut arka pelästynyt ilme. Puoleksi juoksujalassa näki Antero hänen\nrientävän tietä pitkin.\n\n-- Karoliina parka! huokasi kanttorinleski. Ehkä on parasta, että Antero\nei anna hänen mennä yksin Handolinia vastaan, jos se vielä tulee\njuovuksissa kotiin.\n\n-- Miksi tarvitsi hänen ollenkaan mennä?\n\n-- Karoliina koettaa palvella viimeiseen saakka.\n\nKanttorinleski lähti häntä saattamaan vähän matkaa tielle. Hänen täytyi\nsaada puhua ja vähän keventää sydäntään. Se oli osaksi hänen syynsä,\nettä Karoliina oli joutunut näihin naimisiin. Sehän oli orpotyttö, eikä\nHandolin vielä siihen aikaan ollut tämmöinen. Ei siitä ainakaan\ntiedetty mitään pahempaa. Oli aika siisti mies vielä. Ja kun\najateltiin, että Karoliina pääsisi emännäksi entiseen kotiinsa. Ei\nollut minulla ymmärrystä eikä Karoliinallakaan. Mutta surkeasti me\nerehdyimme. Kyllä tämä asia on minun mieltäni painanut, monet kyynelet\nolen itkenyt. Ei se enää salli hänen meillä käyvän. Nyt minun täytyy\nkääntyä, ettei tuo näkisi Anteroa minun seurassani, silloin arvaa, että\nKaroliinakin on ollut meillä. On toki onni, että Antero on nyt täällä.\nKun voisit jäädä tänne pitemmäksikin aikaa.\n\n-- Onko Karoliina lausunut siitä mitään toivomusta?\n\n-- Ei ole mitään lausunut.\n\nMutta nyt oli Antero kuitenkin selvillä siitä, että Karoliina sitä\ntoivoi. Mutta miksei hän sano suoraan, vaikka toivoo?\n\nKun hän laskeutui kirkolta pappilaan, tulivat Karoliina ja Handolin\nrannasta. Karoliinalla oli kannannainen kuorma miehensä tavaroita ja\nhänen kasvoillaan oli ystävällinen, melkein liehakoiva ilme. Se\ntympäisi Anteroa niin, ettei sen surkeus häntä edes säälittänyt. Se oli\nKaroliinan oma syy, tuolla tavalla hän juuri menetti kaiken valtansa\nhäneen. Kuinka hän voi, nyt juuri, kun tuo palasi, tiesi miltä\nkonnantöiltä, kuinka hän voi ottaa hänet tällä tavalla vastaan! Nyt hän\nalkoi ymmärtää, kuinka Handolin uskalsi olla sellainen. Tietysti\nlyödään, kun ruoskaa nöyrästi ja kiitollisesti suudellaan.\n\nHandolin oli selvä ja ilmeisesti hyvällä tuulella. Hän koetti olla\nkohtelias, pyysi anteeksi, että hänen oli täytynyt jättää vieraansa.\nMutta hänellä oli ollut tärkeitä asioita, kaikenlaista toimittamista.\nHän käyttäytyi niinkuin mies, joka on onnistunut asioissaan ja on\ntyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaan, vaikkei niitä ilmaisekaan.\nMutta kun Antero istui juuri mitään virkkamatta, kävi Handolin\nlevottomaksi, hyppeli asiasta toiseen, sanoi terveisiä pappilasta,\nkertoi kysymättä sitä ja tätä ja kysyi viimein, eikö Antero tulisi\nhänen kanssaan kylpemään.\n\n-- Ei minua nyt haluta.\n\nSilloin sanoi Handolin Karoliinalle:\n\n-- Olipa mainiota, että lämmitit saunan.\n\nKaroliina punastui ja hämmentyi tästä odottamattomasta kiitoksesta,\nniinkuin jostain hellyyden osoituksesta, ja tuli siitä niin\nliikutetuksi, että sai vaivoin kyyneleensä pidätetyksi. Anteroa se yhä\nenemmän tympäisi, ja kun Karoliina Handolinin kylpemään mentyä\nikäänkuin puolustellen virkkoi:\n\n-- Kuka tietää, ehkä hän ei ole käynytkään siellä siinä tarkoituksessa\nkuin luulimme, -- niin hän virkkoi kylmästi:\n\n-- Mutta itsehän sinä kerroit, että hän uhkaili lähtiessään.\n\n-- Mutta kenties hän on muuttanut mielensä.\n\n-- No, sittenhän on _kaikki_ hyvin.\n\nAntero katui heti, että oli tuota raukkaa ... mutta ei voinut\nkuitenkaan lieventää sitä, mitä oli sanonut, ja lähti yliskamariinsa.\n\nEi, hänellä ei ollut täällä mitään tekemistä, ei hän täällä saisi\nmitään aikaan, ei mitään pysyväistä parannusta! Ainoa keino olisi\nlujuus ja arvokkuus, mutta siihen ei Karoliina kyennyt. Syyttäköön\nitseään. Antero tunsi itsensä vapaaksi ja päätti lähteä jo huomenna.\n\nOlkoon, että tuollainen alistuminen on suurta, että se on korkeinta\nkristillisyyttä, minulle se ainakin on liian suurta ja liian korkeata.\n\nAamulla oli hänen kuitenkin kovin vaikea ilmaista sisarelleen\npäätöstänsä. Hän päätti, ennenkuin meni alas, viipyä vielä jonkun\npäivän. Mutta siellä tuli Karoliina huolestuneena hänelle kertomaan:\n\n-- Kyllä taitaa sittenkin olla niin, että hän on tehnyt, mitä\npelkäsimme. Täällä oli äsken lukkari, ja minä kuulin hänen sanovan:\n\"Hyvä tulee!\"\n\n-- Kun tietäisi, mitä hän on puhunut siellä. Kontolan pappilassa ovat\nheränneitä vastaan, mutta en minä kuitenkaan luule, että setä Martin\nsuostuu olemaan vainossa mukana.\n\n-- Kun hänelle jotenkuten voisi ilmoittaa, kuinka asia oikein on --\n\n-- Minä olin ajatellut mennä jonkun ajan päästä sinnekin -- mutta jos nyt\nmenisin kohta paikalla.\n\n-- Mene, Antero, mene, isämme ja äitimme taivaassa iloitsevat, kun\nnäkevät, että teet jotain heidän ystäviensä hyväksi.\n\n-- Mutta voinko jättää sinut?\n\n-- Voi, Antero, en minä nyt ajattele itseäni -- eläkä sinä minusta välitä\n-- voi, rakas Antero...\n\nHän ei voinut pidättäytyä, vaan heittäytyi itkien veljensä kaulaan.\n\n\n\n\n23.\n\n\nAntero souti pienellä keveällä veneellä kirkkaana paisteisena päivänä\ntyyniä vesiä.\n\nJumalani, kuinka maailma on kaunis! Hän souti ja nautti eikä pitänyt\nkiirettä. Eihän nyt kuitenkaan kestä kauan, ennenkuin hän on\nKontolassa. Hän laski saariin, nousi maihin, söi siellä marjoja. Kun\ntuli myötäinen tuuli, taittoi hän lehtipurjeen rannasta, pisti sen\nkokkakaaren alle, istui itse perään selkäkenoon ja antoi ajatusten\nohjattomina kiitää.\n\nNyt hän tietää sen, nyt se hänelle yht'äkkiä selvisi. Kaikkien Suomen\nkansan ihanteellisten, hengellisten, uskonnollisten ja aineellisten\naatteiden ja virtausten tulee hajallisesta tilastaan kokoontua yhteen\nja yhtyä yhtä ainoata myllyä pyörittämään, yhtä ainoata sampoa\njauhamaan: Suomen onnea. Kuinka se on tapahtuva, ja kuinka se on\ntoteutettava, sitä ei hän tiedä, mutta totta sen täytyy olla\nmahdollista, koska hän sen niin selvästi tuntee mahdolliseksi.\n\nHetken kuluttua tiesi hän senkin: _kuinka_. Se on rakennettava sen\nklassillisen muinaisuuden, Kalevalan ja Kantelettaren ja sen kaiken\nvanhan viisauden pohjalle. Mutta se ei yksin riitä, siihen tulee\nseinäksi se kristillinen kulttuuri, mutta ei sen yleismaailmallisessa\nmuodossa, vaan sen kansallis-suomalaisessa, tässä herännäisessä, joka\non sekin jotain tälle Suomen kansalle aivan ominaista ja erikoista. Ei\nSnellmankaan sen merkitystä oikein ymmärrä. Mutta juuri hän tulee\nsaamaan siitä tukea ja apua suurelle uudistustyölleen. Siihen\nvoitaisiin sulattaa myöskin rovastin taloudelliset aatteet ja laamannin\nperustuslait. Ne kuuluivat kaikki siihen suureen kokonaisuuteen, joka\non rakennettava. Ajatellaan, että tämä vene on Suomen kansa, -- mikä sitä\nkuljettaa eteenpäin ajan merellä? Tuuli, aallot, virrat; aatteiden\ntuulet purjeisiin puhaltavat, ajan aallot perään ponnistavat,\nmuinaisuuden näkymättömät, salaperäiset merivirrat pohjasta nostavat,\nei yksikään erikseen, vaan kaikki yhdessä, ja peräsimessä seisoo kansan\ntietoisuus omasta itsestään. Pääasia on se, että on luotava uusi\nkulttuuri, ei lainattu, ei ulkoa opittu, vaan _oma_, sen temppeli\nomista hirsistä rakennettu -- ei temppeli, vaan tupa, suomalainen tupa,\nsuuri ja laaja kuin Pohjolan hääpirtti, ikihongista kyhätty -- puoleksi\npirtti, puoleksi kirkko -- semmoinen on oleva kansan uuden kulttuurin\nsymboli, korkealle vaaralle kohotettuna -- Ristivaaralle, vanhalle\nUhrivaaralle.\n\nHäntä huimasi yhä enemmän tämä aate, se nousi ja laajeni niin, ettei\nhän sitä saanut pysymään koossa vielä. Hänen täytyi ruveta melomaan,\nponnistaa venheen laidasta ja vedestä... Niin, no, kuinka tahansa,\nkylläpähän sen sitten järjestää, mutta yhdestä hän oli selvillä: että\nkaikkien aatteiden ja pyrintöjen ja virtausten ja voimain tulee\n_yhtyä_, sillä ne eivät olleet vastakkaiset. Ja tämä on hänen oma\naatteensa, sitä ei hän ole kenenkään muun vielä kuullut esittävän. Se\nei ole Snellmanin, ei Lönnrotin, ei kenenkään. Saada kaikki ymmärtämään\ntoisiaan, itsetietoisesti samaa tarkoitusta ajamaan! Mutta jos ne eivät\nedes tunnustakaan samaa tarkoitusta tarpeelliseksi, eivät haluakaan\ntyöskennellä samaan suuntaan? Onko niin? Mutta jos on niin, eikö sitä\nole niille kaikille selvitettävä, kaikille niille, joilla ei ole siitä\naavistustakaan?\n\nKuinka? Mutta kuinka hän oli itse tullut tästä selville? Niinkuin oli\ntullut, tällä matkalla nähden ja kuullen ja oppien siitä, mitä oli\nnähnyt ja kuullut. Ehkei siihen muillekaan muuta tarvittaisi? Hän antaa\nsen muille, niinkuin on sen itse saanut. Hän kertoo, hän kirjoittaa.\nJos kertoisi ja kirjoittaisi kaikki, niinkuin se _on_? Ei mitään\nvaletta, ei mitään mielikuvitusta. Totta, totta joka sana, niinkuin\n_minä_ olen nähnyt ja kuullut. Alkaisin Rajavaaralta, siitä, kun siellä\nheräsin, ja kaikesta, mitä siellä minulle selvisi ulkonaisen ja\nsisällisen silmäni eteen. Ja Kontolassa sitten -- Snellman ja Lönnrot ja\nmeidän innostuksemme -- laamannissa käynti -- ja Karilassa ja tulo\nKorpivaaraan -- ja kokous Ristivaaralla -- niin, minä lukijaani\nkuljettaisin runouden siivillä todellisuuden maailmassa -- Kalevalan\nrunomitalla selittäisin nykyisen Suomeni suuret, sekä suuret aatteet\nettä suuret miehet kuvaisin, niinkuin olen heidät nähnyt ja ymmärtänyt\n... ja omistaisin eepokseni ihanteelleni, runottarelleni, aatteitteni\nantajalle!\n\nJumalani, kuinka maailma on kaunis! Kuinka Suomeni olet ihana!\n\nHän oli joutunut saaren suojaan, sen kuvetta soutaen lähelle rantaa.\nHuomaamatta hän oli, selin suuntaansa istuen, kulkenut ohi pienen\npoukaman, jonka pohjassa oli valkama ja vähän ylempänä rannasta\nihmisasunto, pieni, sievä tupa ja joku aittanen.\n\nKuka onnellinen tuossa asunee? Kuka on se sopusointuinen henki, joka\nsiihen on majan itselleen rakentanut?\n\nHän nousi maihin ja kokasti veneensä hiekkaan. Ei näkynyt ketään, mutta\ntuoreesta veneen sijasta ja veden päällä vielä kelluvista kuplista\npäättäen oli siitä juur'ikään joku lähtenyt vesille. Ylempänä oli vielä\nkosteita verkkoja virepuillaan kuivamassa, ja toisia oli ripustettu\nympäri pienen huoneen seinämiä. Se oli verkko- ja kala-aitta, orsilla\nuusia käyttämättömiä pyydyksiä ja seinämillä suolakalanelikoita.\nRäystään alla pitkäin puunaulain päällä lepäsi ongenvapoja ja airoja ja\nriippui nuorissaan lauduksia ja kohoja, kaikki erinomaisessa kunnossa\nja järjestyksessä, niinkuin konsanaan vanhalla kokeneella kalamiehellä\n-- kuka hän sitten lieneekään. Aitan puolella metsän takana oli veneen\nteos, niin sirotöinen ja sopusuhtainen kuin ainoastaan kokeneelta\nvenemestarilta voi syntyä. Tekijä oli juuri ollut työssä, koska puukko\noli pistetty aitan nurkkaan ja piippu, vielä lämmin, jätetty kivelle\nveneen viereen.\n\nUteliaana lähti Antero tuvalle. Se oli kyhätty pyöreistä, sirosti\nveistetyistä hirsistä eripitkille ristinurkille. Ovi oli linkussa,\nmutta ei lukossa, hän avasi sen ja meni sisään.\n\nPieni huone oli puoleksi pirtti, puoleksi sauna. Kaikki niinkuin\ntuvassa, mutta pienoiskokoa, niinkuin ainoastaan yhden hengen asumista\nvarten. Antero ei mahtunut oikein suorana seisomaan ja tuli\nkuvitelleeksi mielessään, että asukas mahtaa olla pieni mies,\njonkunlainen saaren tonttu. Kun hänen silmänsä olivat tottuneet huoneen\nhämärään valoon, huomasi hän karsinassa lavitsan, jonka päällä oli\nkaisloista kudottu vuode ja sen yli heitetty vanhoja verkkoja. Pään\npohjissa oli pienoinen ikkuna, josta valo tuli vuoteen päänpohjiin.\nVuoteen päällä oli kirjahylly.\n\n-- Homeros, Voltaire, Goethe, Saima, Mnemosyne, filosofista ja\nlääkeopillista kirjallisuutta -- mihin olen tullut? Kuka täällä asuu?\n\nHän aikoi ottaa kirjan, nähdäkseen nimen sen kannesta, kun kuuli\ntultavan.\n\nPieni, laiha ukko tuli ovesta sisään. Valkea parta ulottui\npuolirintaan, päässä oli hänellä patalakki, jalat olivat paljaat ja\nhousunlahkeet nuoranpäillä kiinni sidotut. Pienissä tuuhearipsisissä\nsilmissä oli terävä, pistävä kiilto.\n\n-- Kuka perkele on uskaltanut --? kivahti hän, mutta muuttui samassa: --\nKa, herrasmieshän se onkin -- ja' trodde de' va' en tuppelin. Nimeni on\nJean Jacques -- inte Rousseau, men Martin.\n\n-- Hagman.\n\n-- Tunnen, tunnen -- näin Kontolassa, kokolta palatessa.\n\nNythän hänet Anterokin, -- sehän oli sama mies, jonka he olivat\njuhannusiltana tavanneet Oton seurassa kokkomäeltä palattaessa. Vanha\nmies näytti nytkin olevan hiukan hutikassa.\n\nAikoi sanoa jotain, pidättihe, mutta ei voinut, kysyi:\n\n-- _Non habemus aquam vitae?_\n\n-- Valitan, ettei ole.\n\n-- _Non bibimus?_ -- Ei ole talossakaan enää mitään tervavettä väkevämpää\ntarjota. Mutta saako olla vieraalle hiilellä paistettua ahventa,\nlihavaa kuin porsasta? Minulla on niitä juuri paistumassa\nkallionkolossa tuolla rannassa. Tulkaa, mennään sinne, minä luulen,\nettä pian saadaan ryypytkin, sen pitäisi kohta olla täällä. Tai\nolkaahan täällä, minä tuon kohta ruuan pöytään.\n\nHommakkaana niinkuin hyvää odottaessa köpitti hän rantaan, palasi\nsieltä hetken päästä takaisin. Hänen naamansa ja partansa ja koko mies\nmyhäili.\n\n-- Nyt se jo laskee rantaan! Se on muuan ukko, joka tuli tänne apua\npyytämään -- ne kun pitävät minua tohtorinaan -- mutta minä sanoin: jos ei\nsinulla ole viinaa, niin en rupea mihinkään hommaan, en kuulemaankaan\ntautiasi -- sillä ei ollut tippaakaan, mutta minä lähetin hänet\nnoutamaan, jos ei muualta saa, niin menköön vaikka Kontolaan asti.\nTuossa se nyt on. -- No, saitko? huusi hän ukolle, joka samassa työntyi\nsisään.\n\n-- Sainhan tuota.\n\n-- Missä se on, anna tänne!\n\n-- Tässähän tämä on -- ja ukko kaivoi poveltaan tuohella päällystetyn\nlitteän pullon.\n\n-- Onko hyvää?\n\n-- Parastapa laatua sen pitäisi olla.\n\n-- Tämähän on pappilan kuminata? Tunnen sen hajustakin.\n\n-- Niin onkin.\n\n-- Sieltä sait? Et sanonut, kenelle hait?\n\n-- Enhän toki.\n\n-- Se hyvä. Et olisi muuten saanut tippaakaan. -- Hän nauroi äänettömästi,\nsuu auki. -- _Aquam vitae pastoralem_. Rovastin keittämää ja ruustinnan\nmaustamaa -- _superbam_!\n\nHän sitä sekä haistoi että maistoi, joi nenällään, suullaan ja\nsilmilläänkin, katsellen lasia päivää vasten, ennenkuin vei sen\nhuulilleen.\n\n-- Kyllä minä asiat oikein toimitan, kehaisi talonpoika.\n\n-- Näytpä toimittavan, näytpä toimittavan, hyrähteli ukko. Kuka sinulle\ntätä antoi?\n\n-- Ruustinna itse mittaili ktrkkaimmalla tinajumprullaan.\n\n-- Eikö kysynyt, mihin sitä tarvitset?\n\n-- Kysyi, mutta minä sanoin, että sairaan sydänalan sulattamiseksi.\n\nSe yhä enemmän ukkoa nauratti:\n\n-- Vai sairaan sydänalan sulattamiseksi? Niinpä niin.\n\n-- Ähhäh! -- No, ja mitä muuta kuuluu?\n\n-- Satuin parhaaseen aikaan, kun Lauri maisterin saarnaan.\n\n-- Saarnasiko Lauri?\n\n-- Paukutti eilen pöntössä körttikansalle niin, että kerran saivat\nulkokullatutkin kuulla kunniansa. Heitä olikin kirkko niin täynnä,\nettei tahtonut muita mahtuakaan, Ukko-Paavot ja muut. -- Sillä ne vasta\nmainiot lahjat on. Siitä se vasta pappi tulee, pappansa veroinen.\n\n-- Siihen ei nyt paljoakaan tarvita, -- joka on maailman huonoin pappi,\nRimpiläinen.\n\n-- Ei sotkeutunut kuin yhden kerran, kun rupesi ryittämään. Vaan yli\nloikkasi pahan paikan niinkuin aitomus varsa ja alkoi uudelleen aidan\ntakaa. Ei muuta kuin pois jaloista vaan. Eivät kärsineet kuulla\nkauemmin, körttiselät, pois lähtivät, luikkivat tiehensä kesken\nsaarnan, toinen toisensa perästä.\n\n-- Ehkeivät viitsineet enemmän kuunnella nulikkata.\n\n-- Vai siellä ne nyt olivat. Viime viikolla souti niitä tästä ohi koko\nlaivasto. Minä niitä aina pyssylläni saluteeraan. Pitävät minua piruna.\n\n-- Piru te taidatte ollakin, sanoi talonpoika.\n\n-- Juuri niin. Kippis sen päälle. Pirun malja!\n\n-- Elkää toki --\n\n-- Ka, pane pohjaan vaan -- elä, elä heitä tippaakaan tähdettä sen miehen\nmaljaan, muuten ei tule mitään meidän yhteisistä tuumistamme. Pirun\nmalja papin viinassa! Vapiseeko kätesi? Kaada pian kurkkuusi, ettei\nmene maahan jumalanvilja. Süssoderjaa. -- No, ja sano nyt asiasi, haasta\ntautisi, talonpoika!\n\n-- Jos haastettaisiin kahden kesken.\n\nUkko iski silmää Anterolle ja kehoitti ruotsiksi häntä kuuntelemaan\nseinän takana, millä kehityskannalla tämä Suomen kansa on.\n\nTalonpojan puhetta ei Antero oikein erottanut, mutta ukon vastauksista\nhän voi päättää, että siellä oli kysymys jostain salaisesta taudista,\njoka on parannettava paitsi niillä ja niillä lääkkeillä ja voiteilla,\nmyöskin taioilla semmoisilla ja semmoisilla. Tuon tuostakin sanoi\ntalonpoika: -- \"Niinpä niin, niin on tehtävä, minä teen sen, saatte\nuskoa.\" Ja siihen sanoi tohtori aina: -- \"Jos jätät pois pilkunkaan, niin\nsyytä itseäsi.\" -- \"No, en jätä, sen saatte uskoa -- suuret kiitokset...\npitäisipä tepsiä.\"\n\nHe poistuivat rantaan päin. Hetken kuluttua tuli ukko takaisin kantaen\ntuohisessa isoja hiilillä paistuneita ahvenia. Hän asetti ne tuvan\nulkopuolella olevalle, juurikkaasta sahatulle pöydälle, nouti leipää ja\nvoita aitasta ja viinapullon laseineen tuvasta ja virkkoi sitten näppiä\nlyöden:\n\n-- Nyt pidetään hauskaa! Skool! Eikö heitetä pois haukkumanimiä -- minä en\nole se, miltä näytän -- strunt för resten. Täss' on herttaisempi istua\nkuin tuvassa. Tämä on ihana paikka -- tuossa tuo ranta etualana ja lahti\nja avara selkä ja tuolla Rajavaara -- strunt för resten. _Loquemur lingva\nlatina? Non possumus!_ -- Siellä se ukko nyt soutaa lupittaa. Kuulitko,\nmitä neuvoja hänelle annoin? Ei niille auta antaa vain _medicamenta et\nbonas ordinationes_ -- täytyy olla myöskin hokuspokusta -- uskoa -- kaikki\npitää nykyaikana rakentaa uskolle -- Suomen kansa on tiemmä uskonnollinen\nkansa. -- Tiedätkö, nuori veljeni, semmoiselle vanhalle viisaalle kuin\nminä ei ole mikään niin stimuleeraavaa kuin silmätä ihmisaivojen\npimeimpiin soppiin, jonne ei järjen valo näytä voivan koskaan tunkea.\n-- Tiedätkö, nuori veljeni, järki on maailman kultaa, mutta sitä kultaa\non niin äärettömän vähän, joku kaitainen juova vain suurissa vuorissa --\nja hauskinta on se, että sitä on vain sen verran kuin sitä on ja on\nammoisista ajoista ollut, eikä tule koskaan enempää olemaan. -- Nämä ovat\nvallan mainioita, nämä ahvenet -- varsinkin tämän erinomaisen viinan\nkanssa. -- Voltaire oli niitä ihmisjärjen suurimpia kultakokkareita.\n_Parlez-vous français?_ Mikä sinua naurattaa? Elä pidätä, naura vaan,\nkunhan katsot, ettei ruoto tartu kurkkuusi. Vi ska ha roligt, -- minä\npidän sinun naamastasi, se on niin rehellinen ja viaton, vähän naivi...\n\nAnteroa nauratti kaikki tämä niin, että ruoto todella tarttui hänen\nkurkkuunsa. Kun hän oli rykinyt sen pois, täytyi hänen ryypätä\nisäntänsä kanssa. Ja taas jatkoi pikku ukko:\n\n-- Isäsi oli yhtä naivi kuin sinäkin, sillä hän uskoi tämän Suomen\nkansan parantumiseen. Hän koetti sitä suosta jumalansanan avulla\nnostaa, niinkuin Snellman nyt koettaa Hegelin filosofian avulla. Mutta\nminä sanon, että tätä kansaa ei saada suosta nostetuksi eikä ole\ntarviskaan, -- antaa sen Herran nimessä maata omassa vetelyydessään,\nlahjattomuudessaan ja pelkuruudessaan. Suomen kansa on Joukahainen,\njoka luulee jotain tietävänsä ja taitavansa, mutta jos sitä joku\nviisaampi tahtoo kohottaa, niin ampuu se siitä kiitokseksi sitä\njousellaan.\n\n-- Mitä setä tarkoittaa?\n\n-- Sano sinuksi! Mitäkö tarkoitan? Arwidssonia ja erästä toista miestä,\njonka nimeä en tahdo mainita. -- Jaa, Snellman, hänen käy luultavasti\nsamalla tavalla -- ja kernaasti minun puolestani. Se on nyt eräillä\ntahoilla suureksi mieheksi julistettu, kannettu ja kunnioitettu...\n\n-- Sen hän ansaitseekin.\n\n-- Ja minä sanon sinulle, että hän syö Hegelin suuteita, puree niitä\nrehun tähteitä, joita tänne Saksasta tuodaan. Se nyt vain on sitä\nräämää, jota ne eivät omassa maassaan enää saa kaupaksi ja\neksporteeraavat siirtomaihinsa. Sitä paitsi kaikki se, mitä Snellman\nnyt saarnaa niin suurella bombilla ja aplombilla, sanottiin jo\nviisikolmatta vuotta sitten ja paljoa paremmin, yhdellä ainoalla\nytimekkäällä lauseella: \"Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo\ntulla, olkaamme siis suomalaisia.\" Mutta mitä sai Arwidsson palkakseen?\nKuka häntä enää muistaa? Sinä et luultavasti tiedä enemmän kuin\nmuutkaan nuoret, että häntä on edes olemassakaan. Hän oli minun paras\nystäväni. Hänet ajettiin maanpakoon ulkomaille, ja minut pakotettiin\npiiloutumaan tänne erämaihin. -- Fy fan! -- Skool!\n\nHän ryyppäsi ja irvisti, ei viinasta, vaan omasta inhostaan ja\nylenkatseestaan.\n\n-- Hän oli minun paras ystäväni, minun ainoa ystäväni. Ja kuule sinä, --\nhän kumartui eteenpäin ja löi nyrkillä pöytään -- ja kuule sinä, ne\nolivat omat miehet, omat virkaveljet, jotka pettivät hänet, luovuttivat\nhänet viholliselle, -- ymmärrätkö, omat miehet!\n\nAntero ei ollut siitä mitään kuullut...\n\n-- Ei, ei siitä kukaan tahdo puhua, sillä kun toiset pettivät hänet\nitsensä, niin pettivät toiset hänen aatteensa. Tiedätkö, nuori veli,\nmikä on sitä, mitä sanotaan synniksi pyhää henkeä vastaan? Se on sitä,\nkun aikoo antautua ylevän aatteen palvelukseen ja sitten uhraa sen\nmaallisten etujen vuoksi. Semmoisia miehiä on monta tässä maassa ja\ntässä aatteessa. Semmoinen on minun arvoisa veljenikin, herra tohtori\nja ritari Kontojärven kirkkoherra. Mies touhusi ja intoili, mutta kun\notti kovalle, niin peräytyi ja pakeni, jätti ihanteelliset\nharrastuksensa ja rupesi leipäpapiksi. Nyt ei mies osaa muusta puhua\nkuin ojista ja tunkioista. Pthyi, mies on muuten, niinkuin sanotaan,\nhiukan yksinkertainen.\n\n-- Eiköhän tuo nyt kuitenkin ole erehdystä, koetti Antero puolustella.\n\n-- Sinä puolustat isää, koska olet rakastunut hänen tyttäreensä...\n\n-- Minäkö...\n\n-- Minä näin sen katseistasi ja koko olennostasi kokkomäellä, vaan elä\nole milläsikään, en minä ilmaise salaisuuttasi. Naimi on hyvä tyttö,\nainoa koko perheessä, jota voin sietää. -- Mutta minä menen takaisin\nsiihen Snellmaniin. Se sen Saima, no, onhan se sentään jotain. Hän on\nrohkea ja pureva. Mutta lehti lakkautetaan ennen pitkää niinkuin\nMnemosyne, ja Snellman itse ajetaan -- tai jos ei ajeta, niin suu muuten\ntukitaan ja leipäkin siltä riistetään, niin että hampaat seuraavat\nmukana, ja sitten ne pannaan spriipurkkiin -- hehheh -- ja allom tili\nvarnagel liisteröidään purkin päälle etiketti: \"Käyköön niin jokaiselle\njoka\" j.n.e. Eikä teissä hänen ihailijoissaan ja hurraajoissaan tule\nolemaan ainoatakaan, joka uskaltaisi nousta häntä puolustamaan -- ei\ntikkua ristiin -- semmoisia te olette, ja semmoinen on tämä Suomen kansa\naina ollut, aina, orjakansa maailman alusta alkaen. Kippis!\n\n-- Mistä on setä saanut niin pessimistisen katsantotavan?\n\nMutta ukko ei kuullut, vaan jatkoi. Hän oli naukkinut vähän väliä, ja\nviina kihosi hänelle yhä enemmän päähän.\n\n-- Minut ajettiin pois yliopistosta, sama se, mistä syystä, -- mutta\nennenkuin minä ehdin lähteä, niin paloi poroksi koko Turku. Minä\npelastin sen saman professorin lapsen, joka -- nuori tyttö -- men strunt i\nallt -- das war die alte Geschichte -- skidt, sa' dansken -- kannoin hänet\npyörtyneenä äitinsä luo, joka luuli lapsensa hävinneen -- mies oli niin\nhätäytynyt, ettei osannut muuta kuin itkeä. Mutta nuori rouva kävi\nkaulaani -- enkä ole saanut häntä siitä sen jälkeen pois pudistetuksi, en\nkoskaan. Eivät saaneet tietää, kuka se oli, joka oli heidän lapsensa\npelastanut, en ole heitä sen koommin nähnyt... Kuule sinä, nuori mies,\nmitä sinä mietit? Elämässä on niin paljon traagillisuutta -- mutta elä\nsinä ollenkaan sääli minua, sillä en minä itsekään sitä enää tee, sillä\nminä en ole enää mitään, enkä ole koskaan ollutkaan.\n\nHän vaipui pöytää vastaan...\n\n-- Elkäähän nyt noin, -- koetti Antero, mutta ukko teki kädellään torjuvan\nliikkeen.\n\nHetken kuluttua hän nosti päätään ja tuijotti Anteroon.\n\n-- Kuka sinä olet? Mistä sinä olet siihen tullut? Jaha, jassoo,\nymmärrän -- soo, soo...\n\n-- Minä tulen viimeksi Korpivaarasta, olin siellä suuressa heränneiden\nkokouksessa, sanoi Antero jotain sanoaksensa.\n\nUkko muisti jotain, ilme hänen kasvoillaan kirkastui.\n\n-- Et usko, mutta on minullakin ollut körtit selässäni.\n\n-- Oletteko ollut herännyt?\n\n-- Herännyt -- minä olen ollut kaikki ja ei mitään. Teetin kerran kurilla\nitselleni uskovaisuuden univormun, kun satuin saamaan sarkaa rohtojen\nedestä heränneeltä ukolta. Täällä alkoi juosta körttikansaa kuin\nkarvaköyttä, Ukko itsekin kävi useat kerrat ryypyllä. Meistä tuli hyvät\nystävät, ja teivien aina erottiin. Juoppous ei ole synti eikä mikään\nniiden mielestä, vaan pikemmin ansio, niinkuin se onkin, -- se kun on\nmerkki siitä, ettei ihminen ole ulkokultainen. Se on vain synti, jos ei\nmuista katua. Mutta siitä pitää kohmelo huolen, että muistaa. Heidän\noppinsa ydin on se, että pitää kaatua ja taas nousta. Se on, niinkuin\nse entinen laukkuryssä sanoi pojalleen: \"Kun sie tiet synnin, niin tie\nsie niin suuri, että muistat katua\". Mutta tanssi ja peli ja semmoinen\non synti. Kun minä kerran menin häihin ja körtit yllä tyttöjä\npyörittelin, niin siitä pahenivat eivätkä ole sen koommin talossa\nkäyneet. Maljasi taas! Maailma on kukkurallaan hulluutta ja typeryyttä!\n\n-- Kovinpa te synkästi ja ivallisesti maailmaa katsotte.\n\n-- Aijai, kuinka keltainen sinä vielä olet, vaikka oletkin jo maisteri.\nOnko minun syyni, että maailma on semmoinen kuin se on? En minä ole\nsitä luonut eikä sitä ole Jumalakaan luonut.\n\n-- Vaan kuka?\n\n-- Piru tietysti! Sen se on luoma, ja sen se on kaltainenkin, ja hän,\njoka sen on luonut, on luonut ihmisenkin -- omaksi kuvaksensa.\n\n-- Mutta tehän pilkkaatte kaikkea, teillähän ei ole mitään pyhää!\nhuudahti Antero.\n\n-- Noin lapsellista huudahdusta en olisi sinulta odottanut. -- Eikö mitään\npyhää? On, minulla on yksi pyhä ja pysyvä tässä maailmassa.\n\n-- Ja mikä se on?\n\n-- Häh? Se on järki ... die reine Vernunft -- Kritik der reinen Vernunft,\nsanoi Kant. Tiedätkö, mikä mies oli Immanuel Kant? Et? Te nuoret ette\ntunne ettekä tunnusta muuta kuin sitä Hegeliänne, joka on maailman\nsuurin dilettantti. Puhtaan järjen kylmä kritiikki, iva, nauru -- mikä\nihana musiikki! Mitä pitikään minun -- (hän kosketti otsaansa, silmät\nsameina) -- tämä ei enää toimi niinkuin ennen ... (hän alkoi laulaa:)\n\"Vårt förnuft förblindadt är, mörker all vår själ betäcker\" -- ne ovat\nehkä oikeassa, jotka sanovat -- mutta olkoot! En minä enää mistään\nvälitä. Kerran loisti tämä kuin kirkas lamppu, mutta minä särjin sen,\nminä itse särjin sen ... sama se, miten -- elä kysy, ja jos kysyt, en\nvastaa. -- \"Sörj ej den flyende\" -- \"Vid Aura å, på Erstans våg\" -- hohhoo,\nja-jaa. Kuka sieltä tulee?\n\nVene oli laskenut rantaan, ja Lauri nousi sieltä pihaan. Antero hypähti\nylös ilosta huudahtaen, mutta ukko painoi hänet takaisin istumaan. Hän\nei ollut tulijaa näkevinäänkään.\n\n-- Päivää, setä!\n\nKun ukko ei liikahtanutkaan eikä vastannut, uudisti Lauri\ntervehdyksensä ja löi häntä olkapäälle. Ukko nykäisi ärtyisesti\nhartioitaan ja murahti:\n\n-- Et tietysti tuonut mitään?\n\n-- Setähän on ilmankin hyvällä päällä.\n\n-- Sinä olet raaka, tyhmä, nenäkäs! Tuolla nulikalla oli kerran sydäntä\ntyhjentää minun pulloni ja panna vettä sijaan. Ja se oli muka niin\nsukkelaa, että siitä kehuttiin, kuka vain kuulla tahtoi. Ja sinä\ntiesit, että se on minun ainoa ystäväni. Mitä sinulla on täällä asiaa?\n\n-- Suo anteeksi, setä hyvä!\n\nLauri otti poveltaan pullon ja asetti sen pöydälle ukon eteen.\n\n-- Soo, vai niin, mitä se on? Konjakkia -- de' va' fan, hva' de' doftar. --\nTahdot lahjoa minua, kanalja? -- Istu alas, minä noudan sinulle lautasen,\nniin saat syödä...\n\nHän kompuroi sisään, tukien itseään seinästä.\n\n-- No, ja minne sinä olet matkalla?\n\n-- Teille takaisin. Entä sinä?\n\n-- En juuri tätä edemmä.\n\nOli niinkuin ei tämä tapaaminen olisi ollut kumpaisellekaan oikein\ntervetullut. Lauri ajatteli: nyt hän ehkä jää tänne. -- Antero ajatteli:\nhän ei ehkä tulekaan kotiinsa, ja kuinka voin minäkään sitten sinne\nmennä?\n\nUkko tuli takaisin tuvasta.\n\n-- Sinä tahdot lahjoa minua, enkä minä olekaan semmoinen egoisti, etten\nsallisi sen tapahtua. Sano siis asiasi, tai kyllä minä arvaan sen\nsanomattakin. Hedda on kyllä täällä, tuolla Ottolassa. Minua\nkiellettiin tosin sitä ilmaisemasta, mutta on periaatteitani vastaan\nolla toisen rakkauden aarteita vartioiva lohikäärme. Mene vain sinne,\nsieltä hänet lempesi löydät.\n\nLauri oli punastunut ja joutunut hiukan hämilleen.\n\n-- Tuosta menee tie saaren toiseen päähän. Katsos, minä en ole mikään\nlohikäärme, ja saa Pyhä Yrjänä kernaasti ottaa Andromedansa, mistä\nlöytää. -- Syö, poika, ja ryyppää viinaa päälle! Tätä konjakkia en\nsinulle tarjoo. Minä säästän sen semmoiseen hetkeen, kun minulle tulee\noikein kova sielun hätä ja synnin tuska enkä minä löydä lohdutusta\njumalansanastakaan. -- Kuule, mitä sinun tarvitsi haukkua pietistejä?\n\n-- Täytyihän kerran koroittaa äänensä --\n\n-- Ja sinä oikein saarnasit?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Koko viikon kirjoitit?\n\n-- En koko viikkoa. Päätin vasta tiistaina, kun kuulin Handolinilta,\nkuinka hävyttömästi ne taas olivat esiintyneet Korpivaarassa.\n\n-- Eivät he siellä mitenkään hävyttömästi esiintyneet, sanoi Antero.\n\n-- Eivätkö särkeneet kirkon aitaa, kun eivät päässeet kirkkoon, ja\ntallanneet niittyä ja haukkuneet Handolinia?\n\n-- Ja varastaneet ja murhanneet, matki ukko -- siitäkö täkstistä sinä\nsaarnasit?\n\n-- En siitä, koskettelin sitä vain ohimennen, tuskin ollenkaan. -- Mutta\nitsehän sinä, Antero, kehoitit minua kirjeessäsi?\n\n-- Niin teinkin, mutta nyt olen minä osaksi muuttanut heistä\nmielipiteeni.\n\n-- Vai pappi tästä Laurista? ivaili ukko edelleen. Mahtoi olla mamma\nmielissään. Istuit ullakkokamarissa, joit kahvia, poltit pitkää\npiippua, kukaan ei saanut mennä häiritsemään, aivan niinkuin pappakin,\nja pöytä täynnä postilloja...\n\n-- Ei minulla ollut ainoatakaan postillaa, enkä minä pannut paperille\nkuin pääkohdat...\n\n-- Siksipä siitä siis tulikin fiasko, debyytistäsi.\n\n-- Fiasko?\n\n-- Kadotit konseptisi, hätäännyit, hämmennyit...\n\n-- Mistä te sen tiedätte?\n\n-- Näenhän sen jo silmistäsi. Olisi voinut sanoa sen a priori, että kun\nsellainen keltanokka kuin sinä käy tuomitsemaan ja mestaroimaan vanhoja\nkokeneita hengen miehiä, siitä täytyy tulla pannukakku. Sano, eikö ne\nkohautelleet sinulle säälivästi olkapäitään ja sitten kääntäneet\nselkänsä? Eikö sinulla ollut tunnetta siitä, että teit jotain hirmuisen\ntyperää ja lapsellista?\n\n-- Setä rakentaa riitaa niinkuin tavallista, mutta minä en välitä,\nsanoittepa nyt mitä tahansa.\n\n-- Ka, elä suutu...\n\nLauri ei vastannut mitään, vaan lähti ensin rantaan ja katosi sitten\nmetsään.\n\n-- Suuttui, vaan suuttukoon. On siinäkin papin alku. Pyhänä saarnaa\nkirkossa ja viikolla juoksee piikatyttöjen perässä.\n\n-- Mutta hän rakastaa Heddaa.\n\nUkko heltyi, ja hänelle kihahti vesi silmään...\n\n-- Olet oikeassa. On hävytöntä minulta haukkua häntä sen tähden. Siinä\non nyt vain se, että siitä ei sittenkään mahda tulla mitään. Ei hänessä\nole miestä naimaan tyttöä vasten vanhempainsa tahtoa. Jos tässä\nmaailmassa kerrankaan näkisi yhden ainoankaan esimerkin jostain\nuskaliaasta ja suuresta! -- Minnekä se nyt meni? Suuttuiko se\ntodellakin? -- Nyt minä lähden vesille.\n\nHän nousi vaivaloisesti, pani tulpat pullojensa suuhun, vei ne tupaan\nja lähti sitten horjumaan rantaan hyräillen jotain.\n\nAntero jäi vielä paikoillaan istuen odottamaan Lauria. Kun ei häntä\nkuulunut, lähti hän kävelemään ja löysi pirtin perästä polun, joka\nnäytti vievän saaren toiseen päähän.\n\nHän ei oikein tiennyt, mitä ajattelisi siitä, mitä oli nähnyt ja\nkuullut. Oli niinkuin olisi joku iskenyt häntä altapäin, vienyt häneltä\nvoiman, uskon ja luottamuksen, puhkaissut reiän hänen henkensä\nkeuhkoihin. Mikä on oikeastaan tuo mies, mitä perää siinä, mitä hän\nsanoo? Onneton, kärsinyt, katkeroitunut hän nähtävästi on, ja puhuu\nepäonnistuneen elämän vaikutuksesta. Mutta vaikka hänen puheissaan\nolisi vain vähänkin perää, niin jäähän kuitenkin jotain. Sillä\ntavallako meillä on ennen kohdeltu isänmaan miehiä ja niinkö tultaneen\nvastakin tekemään? Ei enää, kyllä asiat ovat varmaankin muuttuneet. Hän\nnauraa kaikelle tuo ja pilkkaa kaikkea. Mutta jos hän sittenkin olisi\npääasiassa oikeassa? Jos osakaan olisi totta kaikesta siitä, mitä hän\nsanoi -- mihinkä tässä sitten jouduttaisiin? Hän puhui nähtävästi oman\nkokemuksensa perusteella. Etteikö Suomen kansaa saataisi nostetuksi?\nEttäkö sen asia olisi petetty? Etteivätkö Snellmanin aatteet ja\nkirjoitukset saisi mitään aikaan? Heränneetkin vain narreja? Uskontoa,\nJumalaa, kaikkea hän pilkkasi. Eniten kiusasi Anteroa se, mitä hän oli\nsanonut rovastista ja pappilaisista ja Laurista. Olisinko minä\nkatsellut heitä väärässä valossa, liian ihanteellisesti?\n\nHän taisteli polkua kävellessään näitä vaikutuksia vastaan eikä\ntahtonut antautua niiden valtaan. Oli niinkuin kaikki onni ja kaikki\ntoivo olisi maailmasta kadonnut. Miksi? Siksikö, että on olemassa tuo\nyksi onneton vanha juoppo, joka ei mihinkään usko eikä mitään ole?\nMutta mikseivät kaikki ihmiset voi olla yhtä onnellisia, kaikki?\n\nMetsä harveni, ja hän tuli niemen kärkeen, johon näkyi aava, tyyni\nselkä laskevan auringon valossa.\n\nSe ei voi olla totta. Ne ovat vain puhetta sen puheet. Se on kaikki\nseurausta siitä, ettei hän _usko_ mihinkään, ei kansaan, ei itseensä,\nei aatteisiin, ei Jumalaankaan. Mutta minä uskon! Ja Naimi uskoo! Ja\noli kuin hän olisi saanut kiinteän pisteen avaruudessa, jonka avulla\nvoisi kaikki parhain päin kääntää. _He_ yhdessä...!\n\nTuon ukon arvostelu ihmisistä ja maailmasta ei ole puhdasta eikä\npuolueetonta, sillä se on seuraus hänen omista persoonallisista\nkärsimyksistään ja katkeruudestaan.\n\nHän on pessimisti. Hän on ehkä kylläkin tarkkanäköinen, mutta näkee\nkaikki väärässä valossa. Hän on kateellinen. Ja kuta enemmän Antero oli\nlöytävinään hänessä heikkouksia, sitä voimakkaammaksi hän itse tunsi\nitsensä.\n\nKuului soutua, ja ukko huopasi, saaren pään kierrettyään, Anteron\nkohdalle. Hän pysähdytti veneensä lähelle rantaa ja tupakkaa pannessaan\npuhui heltyneellä, liikutetulla äänellä:\n\n-- Kuule, nuori mies, sinä sanoit, etten minä usko mihinkään, ettei\nminulla ole mitään pyhää. On, on minullakin jotakin pyhää, on luonto,\ntuo kummallinen, käsittämätön, ääretön universumi, sekä suuressa että\npienessä -- elämä tuolla ylhäällä tähtitarhojen takana, toinen tuolla\nsyvyyksissä -- kuka sen tietää, mitä se on, mutta suurta, salaperäistä se\non. Mitä se on? Mikä olen minä? Mikä sinä, mitä me kaikki? -- Tuletko\nveneeseen? Lähdetään salakan kutuun! Vietetään nuotiotulen ääressä\nsaaren rannalla yö ja tuumitaan ja filosofeerataan!\n\n-- Minä ehkä menen kuitenkin maata.\n\n-- Mene sinä vaan, mene vaan, siellä on tila valmis tuvan lattialla. Jos\ntahdot lektyyriä, niin löydät sitä pääsi päältä.\n\nUkko lähti meloa lupittamaan, kokka täynnä verkkoja.\n\nJos tuo mies taas on tuommoinen ... ja se taas järkytti Anteron\näskeistä käsitystä hänestä. Hänessä _on_ jotain ja jotain siinä, mitä\nhän sanoi... Eikähän Naimi ole minun, enkähän minä tiedä mitään siitä,\nmitä on tuleva...\n\nAlakuloisena hän lähti taas tuvalle, joutui toiselle polulle,\nkäyskenteli saaren metsissä, tuli niitylle, näki sen takaa talon, mutta\nei tuntenut halua mennä sinne.\n\nHän kuuli puhetta metsästä, Laurin ja jonkun naisen. Naisen ääni oli\nkiihtynyt ja itkukas:\n\n-- Mene sinä vaan, et sinä kuitenkaan minusta välitä ... sinä vain minua\nnarraat ... mene sinä vaan sinne kotiisi niiden suurten ja ylpeiden\nsukulaistesi luo...\n\n-- Hedda, kuule ... sinä loukkaat minua ... elä nyt ... tiedäthän\nsinä... katso nyt minuun ... istu nyt ... anna minulle kätesi...\n\n-- Anna minun olla.\n\nAntero peräytyi ja kiersi toista tietä tuvalle.\n\nAamupuolella yötä hän heräsi siihen, että Lauri tuli sisään, heittäytyi\npenkille pitkälleen. Hän luuli Anteron nukkuvan ja heittelehti\nlevottomasti vuoteellaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Turhaan\nkoetettuaan maata niin ja näin lähti hän viimein ulos, ja kun Antero\naamulla meni pihalle, lepäsi Lauri tuvan takana nurmikolla. Antero\ntyönsi veneensä vesille ja lähti soutamaan.\n\n\n\n\n24.\n\n\nRiemuisin mielin rientää Antero takaisin Kontolaan samaa tietä, jota\noli sieltä lähtenytkin. Milloin kulkee hän kankaita, joiden kahden\npuolen alavat metsät aukenevat ja niiden takana korkeat vaarat\nkohoavat. Tuon tuostakin helähyttää hän kepillään ikihonkia ja\nheiluttaa sitä menonsa vauhdissa, niin että ilma viheltää. Ilma on\ntäynnä huumaavaa pihkan hajua ja kaskisavujen tuoksua. Tekisi mieli\nistua, mutta ei malta. Kaikki on hänestä hauskaa ja ihailtavaa: väärät\npuut, kuivuneet kelohongat, kivet, kannot, mutta ennen kaikkea polku,\njoka häntä kantaa, kantoipa se sitten harjujen selkiä, mäkien rinteitä\ntai pitkospuita myöten poikki suosalmekkeiden. Hän lyö kämmeniä yhteen\njänikselle, joka ahon poikki hänen editsensä harppaa. Hän kotkottaa\nkoppelolle, joka hongan oksalta hänelle hammasta hioo, ja huikkaa\nhaukalle, joka kirkuu korkeudessa erämaiden yli.\n\nHän on luonut synkkien ja syvällisten mietteiden lumoukset päältään, ei\npaina häntä nyt sisarensa surut, ei välitä hän Laurin huolista, eivät\nhäiritse häntä Jaakko-ukon ivat, hän on varma itsestään, tietää, mitä\ntahtoo, niihin pyrkii. Kaikki on oleva mahdollista, hän toteuttaa sen!\n\nMaat alkavat näyttää tutuilta. Edessä on harju, jonka hän on ennen\nnähnyt. Hän ei luule olevansa näin likellä, mutta seisookin jo rovastin\nsuoviljelyksen laidassa. Tuossa tuokiossa hän on oleva perillä. Hän on\nharjun juurella, josta polku alkaa nousta. Tuolla ne seisoivat ja\nhuiskuttivat hänelle hyvästiksi! Jos ne sattuisivat olemaan nytkin\nsiellä, kävelemässä ilman vain, istuisivat siellä, näkisivät hänet ja\nhuutaisivat: \"Runoilija tulee! Terve, tulevaisuuden runoilija!\" -- Hänen\ntäytyy rauhoittua, hän on liiaksi hengästynyt. Mutta hän ei malta,\nrientää ylös juoksujalassa viimeisen törmän. Jo näkyvät kirkon ja\ntapulin ristit ja katot ja koko näköala!\n\nEi ole ketään kokkomäellä, mutta porttihonkien alle tultuaan näkee hän\nalhaalla sakastin rappusilla istuvan Naimin jonkun toisen kanssa. Se\ntoinen on Naimin takana, se on ehkä Robert. Naimi istuu ja katselee\nnäköalaansa, tuota salakihlattua, heidän yhteistä.\n\nHän kaartaa niin, että voi heidät yllättää.\n\nEi se ole Robert. Se pitää kättään kiedottuna Naimin vyötäisten ympäri,\nja Naimi nojaa häneen hiukan. He nousevat ylös, ja Naimi pistää kätensä\nhänen kainaloonsa. He eivät häntä huomaa hänen seisoessaan metsässä\npuun suojassa. Naimi kääntää kasvonsa ylöspäin ja katsoo nuorta miestä\nhellästi silmiin, poskilla puna.\n\nSe on se sama nuori, kaunis mies, joka oli vienyt Naimin tanssiin\nHelsingissä maisterin vihkiäisissä.\n\nNiinkuin isketty haava, taittunut jäsen ei heti paikalla tuota kipua,\nmutta jo heti kuitenkin jättää jälkeensä huumauksen tunteen, niin ei\nAnterokaan alussa ollut selvillä siitä, mitä oli tapahtunut, vaan\nainoastaan, että jotain oli tapahtunut. Ne ovat usein muut, jotka\nhuomaavat veren haavasta vuotavan, katkenneen käden roikkuvan\nolkapäästä.\n\nHän ei tiedä, kuinka on tullut kirkolta pappilaan. Eihän pitänyt sinne,\nvaan kääntyä tienhaarassa sillalle päin.\n\nIkäänkuin jonnekin päästäkseen, painaakseen päänsä piiloon, suuntaa hän\naskeleensa vanhaan tupaan. Siellä tulee häntä vastaan Kaarina, ihastuu,\npunastuu, huudahtaa hänet tervetulleeksi, mutta nähdessään hänen\nkalpeutensa kysyy huolestuneesti:\n\n-- Oletteko sairas?\n\nVasta silloin tunsi Antero kirvelevän kivun povessaan, tunsi, mihin oli\nsattunut, hänen päätänsä huimasi niinkuin pyörtymisen edellä, mutta sai\nhän kuitenkin sanotuksi:\n\n-- Kävelin ehkä liian kiivaasti --\n\n-- Tulitteko jalan? Yksinkö? Emme vielä odottaneet...\n\n-- Saanko mennä tänne tupaan?\n\n-- Olkaa hyvä, minä riennän sanomaan Robertille.\n\nHän tunsi, että tuvassa oli ollut joku juuri ennen häntä. Hän huomasi\npöydällä hansikkaat ja kepin. Niiden vieressä oli harsohuivi. Ne olivat\njääneet siihen, kun _he_ olivat tästä lähteneet.\n\nKaikki täällä olivat siitä tietäneet. Laurikin! Eivätkä olleet hänelle\nmitään puhuneet. Miksi olisivatkaan! Mutta olisivat he kuitenkin\nsaattaneet sen tehdä ... olisi heidän pitänyt se tehdä.\n\nHän vaikeroi mykästi, sanattomasti. Häntä uuvutti, hän meni kuin\ntainnoksiin sisäisestä verenvuodosta.\n\nRobert tuli. Antero kyyristyi kokoon, niinkuin haavoitettu, joka\nodottaa viimeistä armon iskua. Mutta Robert ei alkanutkaan puhua siitä,\nei sanonutkaan heti paikalla: \"Oletko kuullut sen hauskan uutisen?\"\n\n-- No, nyt minä olen tehnyt lopullisen päätöksen!\n\nMinkä päätöksen hän oli tehnyt?\n\n-- Kirjoitin siitä Snellmanille ja sain häneltä juuri tänään vastauksen.\nTahdotko kuulla, mitä hän kirjoittaa?\n\nRobert oli niin innostunut, että alkoi heti lukea kirjettä:\n\n-- \"Lapin-matkaasi, antautumistasi alalle, josta kirjoitat, voi kyllä\npitää ennen suunnittelemasi tai sinulle suunnitellun uran\nkatkaisemisena, eikä tätä aikomaasi askelta kukaan ole katsova\nkunniakkaaksi, mutta on tuleva aika, jolloin mielipiteet ovat\nmuuttuneet.\" Hän kehoittaa minua sitten seuraamaan Castrénin jälkiä,\nsillä, sanoo hän, \"jos kerran halusi vetää tähän suuntaan,\naatteelliseen työhön, työhön isänmaan hyväksi, niin ei sinun ole sitä\nhaluasi vastustaminen eikä ottaminen esteitä ja vaikeuksia lukuun,\nkoska sellainen halu meillä on niin harvinainen, että sen noudattamatta\njättäminen olisi itse asian lykkäämistä tietämättömään tulevaisuuteen.\"\n\nRobert luki vielä joitain muitakin otteita. Antero katseli häntä, näki\nhänen pitävän kirjettä edessään, kääntävän sen kokoon ja pistävän\ntaskuunsa, mutta ei voinut ponnistaa itseään seuraamaan kirjeen\nsisältöä. Hansikkaat ja huivi pöydällä kanteleen vieressä kiehtoivat\nhänen huomiotaan. Ne olivat tässä yhdessä kannelta soittaneet. Mutta\nvälittääkö tuo hieno herra, laamannin poika, kanteleesta? On vain ehkä\nNaimin mieliksi kuunnellut hänen soittoaan.\n\nRobert jatkoi:\n\n-- Enhän minä tiedä, mitä voin saada aikaan, mutta jos mieli luoda\nvähänkin valaistusta siihen Castrénin väitteeseen, että Suomen kansa ei\nole maailman historiasta irti temmattu, yksinäinen suokansa, vaan että\nse on sukulaisuudessa ainakin ihmiskunnan kuudennen osan kanssa, -- niin,\nmitä sanot, eikö ole työ tekemisen arvoinen?\n\n-- Niin.\n\nRobert, jonka silmät loistivat silmälasien takaa, oli kokonaan\nomissaan.\n\n-- Oli hauska, että tulit, en sinua vielä odottanut. Täällä ei ole\nketään, joka minua ymmärtää. Otti tiukalle ukon kanssa, kun vielä\nsetä häntä säesti. Isä sanoi: \"Mene vaan, mutta minä en anna\nkopeekkaakaan.\" -- \"Sitten minä otan lainan\", sanoin minä. Se pani ukon\nmiettimään. Sitä hän ei tule sallimaan, ja kyllä hän vielä antaa sen\nvähän, minkä tarvitsen. Luultavasti sedän neuvosta hän alkoi houkutella\nminua ensin lukemaan tohtoriksi ja sitten vasta, jos tämä halu ei vielä\nolisi haihtunut, -- mutta kun setä kuuli, että minä sittenkin pysyin\npäätöksessäni, suuttui hän ja otti keppinsä ja meni kävelemään eikä ole\nsen jälkeen ollut minua näkevinään. Mamman kanssa oli vaikeampi, häntä\non minun sääli, hän ei vielä usko sen toteutuvan -- ei ole nyt\nSnellmanilla eikä Lönnrotilla suurta arvoa hänen silmissään -- se on\nheidän syynsä -- se oli se Snellmanin puhe, -- sanoo hän.\n\n-- Sinä sait Snellmanilta kirjeen? Mitä hän kirjoittaa?\n\nHän ei huomannut Anteron hajamielisyyttä.\n\n-- Niin, paitsi sitä, mitä luin, kirjoittaa hän minulle vielä, että\nhänellä on ollut uusia rettelöitä sensorin kanssa ja että hän on saanut\nvihiä siitä, että häntä vastaan on voimia liikkeellä, joista hän ei\nvielä voi eikä tahdo sanoa, mistä päin ne uhkaavat, mutta että hänellä\nkyllä on omat aavistuksensa.\n\nEi sekään Anteroa huvittanut. Hän kuunteli sitä niinkuin kaukaista,\nhänelle kuulumatonta asiaa. Hän ponnisteli aivojaan keksiäkseen jotakin\nsanottavaa.\n\n-- Milloin aiot lähteä?\n\n-- Ehkä jo noin kuukauden päästä.\n\n-- Ja kuinka kauan aiot viipyä?\n\n-- Koko talvi siellä kai menee, mutta jos voin, koetan palata kotiin\nNaimin häihin.\n\n-- Jaa, niin, täällähän on tapahtunut kihlaus.\n\n-- Se tapahtui oikeastaan jo Helsingissä promotsionissa, vaikka se vasta\nnyt julkaistiin.\n\nAntero tuijotti eteensä ikkunan valoa vastaan. Robert käveli\nedestakaisin tuvan lattialla ja purskahti yht'äkkiä nauruun.\n\n-- Mikä sinua naurattaa?\n\n-- En tiedä, onko oikein kertoa, mutta voinhan sen kuitenkin sinulle\nkertoa. Täällä oli vähällä tapahtua toinenkin kihlaus: Risto kosi\nAnettea.\n\n-- Ja sai rukkaset?\n\n-- Tietysti!\n\nAntero kuuli purskahtavansa äänekkääseen nauruun, tietämättä\nkuitenkaan, mille hän oikeastaan nauroi.\n\n-- Olisit nähnyt täti Hartmanin miinejä! \"Fru Tolonen! Miksei yhtä hyvin\nTollonen! Fru Dumbom?\" Se oli tämäkin sitä samaa fennomaniaa. Siinä sen\nnäkee sen seuraukset! Mutta en minäkään ymmärrä, mitä Risto ajatteli.\nEn olisi sitä hänestä uskonut. Täytyyhän miehellä olla jotenkin\nvaillinaiset käsitykset itsestään.\n\nAnteron nauru oli katkennut yhtä pian kuin se oli tullutkin, mutta hän\nkuuli vielä sen kaikua korvissaan. Samalla tunsi hän siitä\nvastenmielisyyttä sekä itseään että Robertia kohtaan. Mitä naurettavaa\nsiinä on, että Risto on kosinut ja saanut rukkaset? Mikä tuo Anette on,\nettei Risto kelpaisi hänelle? Siksikö, että hän on Tolonen? Ja hän näki\nyht'äkkiä kaikki nämä täkäläiset toisessa valossa, oli heille samassa\nvieras ja outo, melkein vihamielinen. Yhtähyvin he olisivat voineet\nhänellekin nauraa.\n\nKutsuttiin illalliselle. Siellä odotettiin Naimia ja hänen sulhastaan.\nJoku kertoi heidän menneen laamanniin päin. Istuttiin pöytään ilman\nheitä. Mieliala pöydässä ei ollut Anterosta sama kuin ennen. Oli\nniinkuin kaikki olisi ollut jotenkuten jokapäiväisempää. Ei ollut\ntuonoista juhlallisuutta eikä myöskään hilpeyttä. Oli kuin olisi\njokainen ajatellut omiaan. Ruustinna oli totinen, melkein murheellinen,\nvaikka kyllä koetti olla sitä osoittamatta. Aloitettiin puhetta\nuseammasta asiasta, mutta se raukesi aina siihen.\n\n-- Oliko maisteri Hagman näkemässä sitä väkivaltaa, mitä pietistit\ntekivät Korpivaarassa? kysyi professori.\n\n-- Ei siellä minun tietääkseni mitään väkivaltaa tapahtunut.\n\n-- Meille on kuitenkin varmalta taholta kerrottu, jatkoi professori, --\nettä suuri kansanpaljous mielenosoituksen tavoin ja johtajainsa\nopastamana, joiden joukossa nähtiin myöskin pappeja, kulki kirkon\nohitse, särki aidan ja sen tehtyään tallasi pappilaan kuuluvan pellon,\ntämän kaiken pastorinsa kielloista huolimatta.\n\nAntero kertoi lyhyesti, kuinka kaikki tuo oli käynyt, ja ettei aitaa\noltu särjetty, ainoastaan veräjä avattu ja myöskin suljettu ja että\nkulkeminen oli tapahtunut tietä myöten heinän korttakaan tallaamatta.\n\n-- Sitä minä jo epäilinkin! huudahti rovasti kuin jostain painosta\npäästen.\n\nMutta rovastin puoleen kääntyen virkkoi professori:\n\n-- Asia ei siitä suuresti muutu, ja se tosiasia jää aina jäljelle, että\nomankäden oikeutta on tapahtunut. Kerrotaan myöskin, että metsässä\npidetyssä salaisessa kokouksessa olisi pidetty seurakunnan paimenta\nloukkaavia puheita ja sopimattomin sanoin käyty hänen kimppuunsa siitä,\nettei hän, niinkuin luonnollista oli, antanut näiden sekteristien\nkäytettäväksi kirkkoansa. Tuo on sitä raskauttavampaa laatua, kun sen\non lausunut pappi arvostelukyvyttömän rahvaan edessä.\n\n-- En minä ainakaan saanut sitä käsitystä, sanoi Antero.\n\n-- Kuka oli tuo pappi?\n\n-- Se oli vanha Hemming.\n\n-- Hemming! Voi, voi, hän on nyt yksi niitä kaikkein viattomimpia ja\nvaatimattomimpia, sanoi ruustinna.\n\n-- Hänen puheensa oli pääasiassa omistettu minun isävainajalleni.\n\nSyntyi hämillinen vaitiolo.\n\n-- Lankosi kävi täällä vaatimassa minua ilmoittamaan asiasta\ntuomiokapituliin, alkoi rovasti hetken kuluttua. On hän usein ennenkin\nsitä koettanut, mutta minä en rakasta rettelöltä. Uhkasi hän\nmennäksensä ja menikin vallesmanniin ja sanoi silloin vaativansa\nkanteen tekemistä. Ikävintä tässä on se, että jos siitä syntyy juttu,\nniin minutkin sekoitetaan siihen, vaaditaan lausuntoani ei ainoastaan\ntästä, vaan muistakin häiriöistä, ja luultavasti määrätään minut\ntuomiokapitulin asiamieheksi.\n\n-- Sinä tietysti, isä, vaadit syytettyjen vapauttamista, sanoi Hanna\nyht'äkkiä toisesta päästä pöytää.\n\n-- Se riippuu ilmaantuvista asianhaaroista.\n\n-- Setä Carpelan ainakin tulee vapauttamaan syytetyt.\n\n-- Se kai sekin riippuu...\n\n-- Se ei voi riippua mistään ... mikä on väärin, se on väärin.\n\nKeskellä Hannan poskia paloi punainen täplä, ja hänen kasvonsa ja\nsilmäkulmansa olivat pinnistyneet. Kun ei kukaan vastannut, jatkoi hän:\n\n-- Ajatella, että vallesmanni tulee syyttämään heränneitä\nvallattomuudesta ja väkivaltaisuudesta, mutta humalaiset saavat tapella\nkirkkomäellä -- joka muuten oli meidän syy.\n\n-- Meidän?\n\nKaikki kääntyivät Hannan puoleen, paitsi Robert, joka katsoi\nlautaseensa, niinkuin olisi tiennyt, mitä Hanna tulisi sanomaan.\n\n-- Ne saivat meiltä juhannusviinansa.\n\n-- Olisivat kai ne saaneet sitä muualtakin, sanoi ruustinna\nvälittävästi.\n\nSyntyi taaskin kiusallinen äänettömyys.\n\n-- Kävikö maisteri Valamossa? kysyä tokaisi joku pikkupojista.\n\n-- Olin siellä yötäkin.\n\n-- No, mitä Jean Jacques, meidän suuri filosofimme? kysyi rovasti\nhyvillään siitä, että puheenaine kääntyi toisaalle. -- Hänellä on siellä\nkovin soma pieni pirtti. Ukko on sen itse rakentanut oikein oman päänsä\nmukaan. Kun hän sinne menee, ei hän sieltä palaa ennenkuin myöhään\nsyksyllä. Kun kaikki pojat kerran tulevat kouluun, ei hän luultavasti\ntule sieltä talveksikaan.\n\n-- Tapasitteko Ottoa? kysyi ruustinna.\n\n-- Häntä en tavannut, mutta kyllä Laurin. Ruustinna ja tytöt\npunastuivat, ja Antero huomasi tehneensä tyhmyyden. Lauri oli\nnähtävästi lähtenyt siitä kenellekään ilmoittamatta.\n\nEi tullut mitään tavallista yhteiskävelyä, vaikka ilta oli kaunis,\nKäyskenneltiin huoneissa ja verannalla. Professori vetäytyi pian\nkamariinsa, ja professorska valitti päänkipua ja katosi. Rovasti otti\nkeppinsä ja meni rantaan päin. Robert harhaili kädet taskuissa ulos ja\nsisään, ja Anette näppäili hajamielisesti klaveria. Antero oli\nturvautunut johonkin kuvakirjaan, jota selaili salissa mitään\nnäkemättä, mielessään tunne siitä, että hän oli täällä liikaa. Kun vain\npääsisi lähtemään, kun jo tänä iltana...\n\n-- Missä Thure Hartman on? kysyi Antero.\n\n-- Niin, Thure, sanoi Robert, vilkkaasti pysähtyen hänen kohdalleen. --\nSinä et tiedäkään, Thure on matkustanut oppimaan suomea -- sen Karin luo,\njosta kirjoitit -- sedän suureksi harmiksi. Se oli sekin sitä samaa\nSnellmania!\n\n-- Robert! -- torui ruustinna, joka oli istuutunut Anteron viereen ja\nviittasi päällään vieraskamariin.\n\n-- Niin, Snellmanin kylvöä, sitä se juuri onkin ... sanokaa, maisteri\nHagman, eikö ole kauheata, mitä Robert aikoo tehdä?\n\n-- Elä nyt, mamma...\n\n-- Koettakaa saada hänet siitä luopumaan ... teitä hän ehkä kuulee...\nEtte tietysti tahdo ... olette samaa mieltä ... voi, voi, jos Snellman\nja Lönnrot eivät koskaan olisi tänne tulleet.\n\nRobert purskahti nauruun.\n\n-- Jaa, jaa, elä sinä naura, kyllä minä totta tarkoitan. Mutta se teidän\nainakin täytyy luvata, että pidätte jotain huolta Laurista, jos Robert\nei tulisi Helsinkiin. Lauri on niin raju ja kokematon. Kohtelisitte\nhäntä niinkuin nuorempaa veljeänne. Te tapasitte hänet, sanoiko hän,\nmilloin tulee takaisin?\n\n-- Ei ollut puhetta siitä.\n\nRuustinna kyyneltyi ja tarttui Anteroa käteen. Hänestä pulpahti niin\nvoimakas äidillisen hellyyden tunne, että Anteronkin oli vaikea\npidättää kyyneleitään. Ruustinnakin huomasi hänen liikutuksensa.\n\n-- Mitä ajattelette Naimin kihlauksesta? Minusta he sopivat niin hyvin\ntoisilleen. Hänen sulhasensa on niin hieno mies. Emme osanneet\naavistaakaan, vaikka kyllähän heitä aina on nimitetty toisilleen.\nKaarina, anna minulle saali... Istu sinäkin tähän! Minusta on ihan kuin\nte olisitte minun oma poikani, ja sentähden puhun teille näin\navonaisesti...\n\nMutta Antero kuuli Naimin äänen ja nousi lähteäksensä, sopertaen jotain\nsemmoista kuin että hän on tilannut soutajan ja se odottaa häntä\njossain ja että hänen täytyy lähteä heti...\n\n-- Lähteäkö?\n\nNaimi pyörähti samassa sisään, kädet täynnä kukkia, riensi häntä\nvastaan, valmiina kiittämään odotetusta onnentoivotuksesta. Hän piti\nAnteroa kädestä, katsoi silmiin ja sanoi:\n\n-- Ettekö toivotakaan minulle onnea?\n\n-- Saan luvan toivottaa...\n\n-- Kiitos!\n\n-- Saan samalla heittää hyvästini.\n\n-- Mitä, poisko? Minne te menette? Te ette saa mennä! Teidän täytyy\njäädä meidän kihlajaisjuhlaamme! Me panemme toimeen kokkojuhlan\nharjulla, te pidätte puheen, kirjoitatte meille runon...\n\nNaimi pyörähti ympäri ja löi käsiään yhteen.\n\n-- Jääkää nyt! Mamma, sinä et saa päästää maisteri Hagmania!\n\n-- Entä se meidän koulumme, joka meidän piti avata? kysyi Kaarina\näitinsä takaa.\n\n-- Jaa, niin, -- sekin! yhtyi Naimi.\n\n-- Eikö sulhasenne?\n\n-- Hänkö? Ei hän välitä semmoisista ... mutta kyllä minä vielä hänet\nkäännän...\n\nAntero kumarsi ja tarjosi kätensä ja pakotti heidät ottamaan sen.\n\n-- Minne sinä oikeastaan menet? Et kai sinä vielä kokonaan pois näiltä\nmailta? kysyi Robert.\n\nPäästäkseen niin pian kuin suinkin .... hänen _täytyy_, hän ei\nmitenkään enää jaksa! ... sanoi Antero, että hän nyt lähtee vain\nmuutamaksi viikoksi ... kiertelee vain vähän täällä ... että hän ehkä\nkohtakin palaa...\n\n-- No, siinä tapauksessa...\n\nHän tunsi koskettavansa heidän käsiään, kuuli vielä puhuvansa jotain,\nkärsi sisäistä kipua jokaisesta teeskennellystä sanastaan, ja\nväkinäisistä hymyilyistä syntyneet rypyt viiltelivät kuin tylsät\nveitset hänen kasvojaan.\n\n\n\n\n25.\n\n\nAntero käveli kiivaasti alas kosken sillalle tavatakseen siellä\nvenemiehen, jonka kanssa hän... -- Vasta sillalle tultuaan huomasi hän\nuskoneensa omaa valettaan. Eihän siellä kukaan häntä odottanut...\n\nMinne hän menee?\n\nHänen päätänsä huimaa -- jos hyppäisi yli huojuvan kaiteen -- tai murtaisi\nmädän puun ja se sylissään syöksyisi kuohuihin -- ja rovasti löytäisi\nhänet verkostaan ja vetäisi rantaan -- ja Naimi tulisi katsomaan. Tai jos\nolisi se sulhanen tässä ja hän heittäisi sen menemään ja se menisi\nverkkoon ja vedettäisiin maihin ja Naimi tulisi häntä katsomaan!\n\nTämä on nyt valetta! Minä tahallani kiihoitan itseäni, teeskentelen\ntuskiani...\n\nJa suuttuneena itseensä riensi hän sillalta.\n\nMutta silloin tuli kipu takaisin, pettymyksen, nöyrtymyksen,\nyksinäisyyden tunteen kipu vihlaisi häntä läpi ruumiin, että hän oli\nsiihen paikkaansa vaipua. Mutta hän ponnisti viimeiset voimansa ja\njuoksi törmää ylös.\n\nSen päältä näkyi eteenpäin linjasuora maantie halki alavan korven ja\ntoisessa päässä kaukana nousi tie ylös toiselle mäelle ja päättyi\npystysuorana pilveen. Joku ajoi sieltä tänne päin. Ei hän sinne, ei\nsinne millään ehdolla! Oli polku synkkään metsään, ja hän poikkesi\nsille. Astui, astui, riensi, kiirehti. Täytyi kai yöksi jonnekin. Tie\nvie suuren suon laitaan. Siinä oli lato metsän reunassa kuivemmalla\nmaalla. Miksei hän voisi viettää yötään tässä yhtä hyvin kuin jossain\nmuualla! Se on tyhjä, tähän ei voi yöpyä, mutta hän istuutui kuitenkin\nsen kynnykselle.\n\nSiinä hän selvisi, mielenkuohu laskeutui, vaahto painui ja sen\nviimeiset kuplat vain mielessä sihisivät.\n\nTähän oli siis tämä taival päättynyt. Ei näkynyt tämä paikka\nRajavaaralle silloin, kun hän sieltä katseli luvattuun maahansa, jonne\noli elämänsä korvesta viimein kohonnut.\n\nHän oli luullut löytäneensä kodin, luullut saaneensa ystäviä ja\ntyötovereita, rakastetun, äidin, ymmärtäviä sisaria ja veljiä. Eivät ne\nhänestä välitä, eivät ainakaan hänen tähtensä. Eivät ne hänen apuansa\ntarvitse. Ei ole hän heille mitään. Eikä ole hän kenellekään mitään, ei\nitselleenkään. Se on mennyt, niinkuin oli tullutkin, tämä kesäinen\nunelma. Ja menköön! Ja olkoot! Olisi hän yhteen kelvannut, Laurin\nlapsenhoitajaksi. Ja toiseenkin: pitämään puheita Naimin\nkihlajaisissa!... Jos hän sen tekisi? Hän nauroi, äänettömällä suulla,\nmykästi: jos hän palaisi takaisin ja todellakin pitäisi puheen Naimin\nkihlajaisissa! Se olisi suurta -- sillä tavalla tulisi hänestäkin suuri\nmies -- edes omissa silmissään. Hänet haudattaisiin kaikkien\ntuntemattomien suuruuksien panteoniin! -- tämän metsätemppelinkö\nlahonneen sillan alle? \"Tässä lepää nimetön ja kyvytön, joka ei mitään\nollut, ei miksikään tullut.\" Ja miksi ei ollut ja miksi ei tullut?\nSiksi, ettei kukaan ollut häntä rakastanut. -- Jää tähän sinä, joka\nitsestäsi jotain uskoit, ja tule pois sinä, joka et mitään usko. Ja\nhänestä tuntui todella siltä kuin hän olisi itsestänsä siihen osan\njättänyt, niinkuin ei olisi enää sama kuin siihen tullessaan. Toinen\nmieskö? Jospa olisikin toinen! Mutta kun ei sittenkään, ei sittenkään\nmuuta kuin se sama, sama, aina sama!\n\nMutta jonnekin hänen kai täytyy mennä. Hän katseli ympärilleen, mutta\nei osannut päättää, mistä päin oli tullut. Tie oli yhtäläinen\nkummannekin päin. Hetken kuluttua hän huomasi palanneensa vanhoille\njälilleen, mutta ei viitsinyt kääntyä. Juuri kun hän nousi takaisin\nmaantielle, näki hän sieltä tulevan miehen, jonka samassa tunsi\nJaakko-sedäksi.\n\n-- Oletko se sinä, vai onko se sinun haamusi? huusi ukko ja kohotti\nkätensä torjuen häntä vastaan.\n\n-- Minä se olen ja minun haamuni myös!\n\n-- No, tule sitten syliini, kadotettu poikani! Sainpahan sinut käsiini!\nMutta mistä sinä tulet? Kuinka sinä olet täällä?\n\n-- Kuinkas te olette täällä?\n\n-- Minä tulin ratsain! Himoni selässä! Loppui viinat, täytyi lähteä\nuutta noutamaan. Kun minä kerran pääsen makuun enkä saa täyttä\ntarvettani, niin murran minä vaikka helvetin portit! Hei sitä kyytiä\nkoskesta koskeen! -- Tule tänne! Mennään minun vanhalle viftipaikalleni.\n\nHän vei Anteron takaisin maantietä sillankorvaan, kääntyi siitä rantaan\nja kulki ensin lepikossa poimuttelevaa rantapolkua, sitten ylös\nmetsäistä rinnettä, joka oli suvannon toisella puolella vastapäätä\nkirkkoa ja pappilaa. Siinä oli sileää nurmikkoa lehdon aukeamassa, ja\nsiihen istui ukko, veti pullon poveltaan, toisen taskustaan.\n\n-- Hoida sinä tuota, minä hoidan tätä!\n\nAntero maistoi ja maistoi uudestaan, itsensä uhalla.\n\n-- Ei ole kuin yksi jumala, viinan jumala, ja hänen profeettansa Valamon\nerakko. Se on sangen itserakkaasti sanottu, mutta kun minä olen häntä\nkaiken ikäni uskollisesti palvellut ja hänen oppiansa kaukaisiin maan\nääriin levittänyt olen ja monta pakanaa käännyttänyt olen -- miltä\nmaistuu?\n\n-- Mainiolta!\n\n-- Kappas poikaa, semmoinen kulaus!\n\nSe kihahti melkein samassa Anterolle päähän.\n\n-- Katsohan ihanaa maailmaa! virkkoi hän osoittaen kahdella sormella\neteensä. Järvi, koski, kirkko, pappila! Mikä paratiisi! Maailma ei ole\nJumalan luoma!\n\n-- Kenenkäs se on?\n\n-- Pirun!\n\n-- Kuka sen sanoi?\n\n-- Minä sen sanoin!\n\n-- Vai sinä? He! -- Ja miksi se on pirun luoma?\n\n-- Siksi, että se on niin ihana! Jumala ei olisi osannut luoda maailmaa\nniin ihanaksi; piru auttoi häntä, Jumala teki piirustuksen, mutta piru\nveti väriä päälle!\n\n-- Se on totta! Se on totta! ihastui ukko. -- Sinä kehität minun\nteoriaani.\n\n-- Hurraa kirkolle ja hurraa pappilalle! Nyt minä näen sen uudessa\nvalossa! Eläköön isänmaa, eläköön kansa! hurraa! Hip! Hip!\n\nAntero oli hypännyt ylös, lyönyt ilmassa käsillään polviinsa ja\npudottautunut rennosti istualleen.\n\n-- Joko sinä päihdyt? Pianpa sinä!\n\nMutta Antero huitoi ja haastoi, avopäin, harasilmin, tukka pystynä\npäässä.\n\n-- Eikö täällä ole meidän hyvä olla? Elämämme on tanssia ruusuilla,\nkäyskentelyä kukkasten keskessä -- pirun paratiisissa! Mitä ne ruikuttaa\nja voivottaa ja valittaa ja sadattelee, että maailma on murheen laakso?\nEikö meillä ole kaikkea, mitä tarvitsemme? Eikö meillä polteta tervaa\nja valmisteta makkaroita ja saippuaa ja pelata korttia? Eikö meillä ole\nvakituinen viinamme läpi vuoden -- pappilan viina! Was willst du noch\nmehr?\n\n-- Tuo on Snellmania! Sinä plagieeraat!\n\n-- Hyvät herrat ja naiset! On voiteen haaskausta importeerata ideoita\nulkomaalta -- Hegelin filosofiaa -- antaa saksalaisten syödä omat\nsuuteensa, mitä te niitä meille tyrkytätte!\n\n-- Nyt sinä taas plagieeraat -- minua!\n\n-- Pysykäämme omassa mitättömyydessämme ja lahjattomuudessamme! -- Minulla\noli suuri aate ja suuri tehtävä, mutta minä tapoin sen.\n\n-- Niin minäkin!\n\n-- Kuka sinä olet? -- Minä väänsin siltä pään poikki, niskat nurin,\nniinkuin kukolta, koska se kirkui korvissani ja häiritsi rauhaani! Minä\nraastoin sen sydämestäni kuin kotka Prometeuksen sydäntä --! Minä en ole\nmitään, en omista mitään, enkä tahdokaan; minä vihaan, halveksin,\nkiroon kaikki, itseni, isänmaan, ystävyyden, rakkauden, Juma --!\n\nHän oli nostanut puristetun kätensä ylös, mutta laski sen samassa ja\npurskahti hermostuneeseen nauruun, jota ei saanut hillityksi, ennenkuin\nse vääntyi ja vaihtui itkuun.\n\nUkko oli kiinnittänyt laimeat silmänsä Anteroon, ne olivat selvinneet\nja teroneet, hän oli käynyt totiseksi ja kysyi yht'äkkiä tiukasti:\n\n-- Kuule, mies, mikä sinun oikein on?\n\n-- Ei mikään, vastasi Antero vihaisesti hampaitaan kiristäen.\n\n-- Mitä sinulle on tapahtunut?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Näin ei voi miestä muuttaa mikään muu kuin onneton rakkaus. -- Ahaa,\nnyt minä tiedän!\n\n-- Tiedät? Sinä et tiedä mitään, et rakkaudesta etkä mistään, rahjus!\n\nUkko kimposi ylös kuin oikeneva jousi.\n\n-- Ja mitä tiedät siitä sinä? Sanonko minä, mitä minä tiedän? Varo,\nettet joudu sille jäljelle mille minä. Varo, ettei sinustakin tule\njuoppo, renttu, heittiö, hylky...! Varo lumoutumasta toisen omaan!\n\nHe seisoivat siinä vastakkain, käsissään pullot. Toisen jälkihumala sai\nhänet, yht'äkkiä heltyen, vesissä silmin sopertamaan: -- Mutta jos hoidat\nsitä hyvin, niin voi siitä tulla synkän elämäsi päivänsäde.\n\nMutta toinen paiskasi pullon maahan, hyppäsi pitkän hypyn ja katosi\ntörmän alle.\n\nUkko jäi huutamaan:\n\n-- Antti! Antti! -- Hullu! -- Nyt se menee koskeen! -- Katsohan tuota, kun\nsärki pullon...\n\n\n\n\n86.\n\n\nAntero on herännyt virren veisuuseen, joka jostain ei aivan kaukaa on\nsoinut hänen korvaansa. Hän huomaa makaavansa pehmeällä sammalella\nkahden kiven välissä, mutta ei jaksa nostaa pakottavaa päätänsä\nnähdäkseen, missä on. Hän painaa silmänsä kiinni ja kuulee edelleenkin\nveisuuta, mutta yhä epäselvemmin. Kun hän taas herää, on veisuu\nlakannut, mutta nyt hän kuulee naisäänten puhelua. Ne puhuvat Ilpolan\nhäistä ja seuroista ja Paavosta, kertovat hänen sanojaan ja muistelevat\nhänen puheitaan. Heidän äänensä on tyyni ja tyytyväinen. Antero ei\njaksa seurata kaikkien sanojen sisältöä, mutta päättää niiden\nsoinnusta, että nuo ihmiset ovat onnellisia ja tyytyväisiä, rauhansa\nlöytäneitä. -- \"On ne meillä opettajat ja neuvojat. Ei sitä yksin selviä,\nvaikka koettaa sanaakin seurata.\" -- \"Kyllä kai minusta nyt tuntuu siltä,\nkuin osaisi ja jaksaisi taas kuinka kauan tahansa.\" -- \"Elähän vain\nherkeä huolettomuuteen.\" -- \"Eihän toki.\" -- \"Jo se oli paikallaan se\nPaavon sana -- niin oli kuin olisi ihan minulle puhunut.\" -- Joku kolmas\ntaas aloitti virren, ja sen loputtua he lähtivät.\n\nAnteron tuli halu lähteä heidän mukaansa, hän nousi, löysi reppunsa\nvähän matkan päästä ja astui polulle. Siellä ei näkynyt ketään. Oliko\nhän nähnyt unta? Hän ei saanut selville, minne ne olivat menneet. Eikö\nsiinä ehkä ollutkaan ketään?\n\nHän lähti kuitenkin seuraamaan jotain polkua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUupuneena, rääsyisenä, melkein menehtymäisillään saapuu Antero illalla\nvaaralle, jonka tuntee Rajavaaraksi vasta sitten, kun näkyy mylly ensin\nja sitten se suuri kivi. Oli ollut kylmä, kolkko pohjoistuuli koko\npäivän.\n\nEi näkynyt pihasalla ketään, ja tupakin oli tyhjä. Siellä tuoksahti\nhäntä vastaan lämmin ilma ja vasta paistettujen leipien lemu. Oli\nsuloista laskea kontti hartioiltaan ja riisua jalasta kastuneet kengät.\n\nHän istui eikä ajatellut mitään.\n\nHetken päästä tuli isäntä, mutta ei tuntenut häntä heti hämärässä.\nMutta kun hän sitten tunsi hänet, näytti hän ilostuvan. Ei kuitenkaan\nkysynyt, mistä tuli ja minne oli matkalla. Mutta kun Antero kertoi,\nettä hän taaskin oli kulkenut eksyksissä ja oikeastaan tullut tänne\nerehdyksestä, niin hän virkkoi:\n\n-- Hyväpä tuo, kunhan vain tulitte.\n\nAntero vastasi:\n\n-- Eihän sillä väliä, mitenkä perille tulee, kunhan vain tulee perille.\n\n-- Sepä se. Pahempikin, jos eksyy eikä koskaan tule perille. Niitä on\nkahdenlaisia eksyjöitä tässä maailmassa ... semmoisia, jotka\neksyksissäänkin jonnekin tulevat, ja toisia, jotka aina tulevat samaan\npaikkaan.\n\nMitä tuo mies tarkoitti? Hän katsahti merkitsevästi Anteroon, ja Antero\nhuomasi taas, niinkuin jo ennenkin, että tällä isännällä, samoinkuin\nuseilla muillakin heränneillä, oli katseessa jotain aina tutkivaa ja\naina läpinäkevää, mutta nyt myöskin jotain ymmärtävää ja\nanteeksiantavaa.\n\n-- Saisiko olla yötä talossa? ja ehkä viipyäkin jonkun päivän?\n\n-- Kun vielä kysyy...\n\nIsäntä oli melkein liikutettu: hän pyöräytti piipun luuta hampaissaan\nja liikautti jalkateräänsä.\n\n-- No, johan nyt toki saapi meillä olla, niin kauan kuin vain haluttaa.\nVaan tuota -- eikö vieras -- totta kai matkamies -- lähtekääpäs saunaan.\n\nKylvettyään suloisen viihdyttävän kylvyn ja istuen taas lämpimässä\npuolihämärässä pirtissä, jossa paitahihasillaan olevat miehet\nliikuskelivat kuin haamut, oli Anterosta kuin olisi kulunut mittaamaton\naika siitä, mitä viimeksi oli nähnyt, elänyt ja kokenut. Raukea rauha\ntäytti hänen mielensä, hän ei tahtonut mitään ajatella, ei mitään\nmuistaa. Miehet juttelivat, hänestä sen suurempaa väliä pitämättä,\ntöistään ja toimistaan. Hallaa tuntuivat pelkäävän. Jos tänäkin vuonna,\nniinkuin edellisenä, tulisi koko maakunnan halla, niin miero olisi\nuseammalla turvana. Mutta he puhuivat siitä niinkuin jostain\nluonnollisesta ja jokapäiväisestä asiasta ja siirtyivät pian muihin. He\ntuntuivat jo tietävän käräjistä, jotka uhkasivat heränneitä. Ei ollut\nsekään heistä mikään kumma asia. Kuulosti siltä, kuin ei heidän\nmielestään olisi voinutkaan muuten käydä. Mutta yhtä he ihmettelivät:\nrovastin pojan viimepyhäistä saarnaa. Se oli luvannut iloita ja\nhuvitella, kunhan tuo vain tapahtuu oikeassa hengessä. \"Opettanut\ntekemään syntiä ristillisessä hengessä\" -- oli Paavo sanonut kirkosta\ntultuaan. -- \"Yhtenä päivänä pistetään polkaksi kirkonmäellä, toisena\nkirkossa saarnataan. Mitähän sekin lienee.\" -- \"Jotain häntä on.\" --\n\"Tuleekohan siitäkin pappi?\" -- \"Isänsä apulainen.\" -- Mutta oli sillä\nollut joitain muitakin puheita, joista eivät kuulijat olleet\nkäsittäneet muuta kuin että sekin puhui \"herätyksestä\", Suomen kansan\n\"oikeasta\" herätyksestä. Että on herättävä kansaksi. Mutta siihen se\noli sotkeutunut, eikä siitä sen parempaa selvää saatu. Mutta Helander\noli sanonut, että se oli koettanut puhua samaa, mitä se Kuopion\nkoulupappi kirjoittaa, joka kuuluu olevan jumalankieltäjä.\n\nAntero hymähti itsekseen ja hymähti itselleen. Jotain semmoistahan hän\noli hänkin täällä tuonnottain touhunnut. Mutta hänestä näytti, että\nnämä täällä olivat sen unohtaneet.\n\n-- Hohhoo -- voi, voi! -- huokasi vanha emäntä ulos mennessään ja lausui\nAnteron mielestä tuomionsa kaikesta tuosta -- lausuiko ehkä hänestäkin?\nMutta ei se tuntunut nyt häntä liikuttavan, vaikka olisi niin\ntehnytkin.\n\nNaisväki seurasi emäntää. Vähän päästä vetäytyivät miehetkin pois.\n\n-- Jos vierasta raukaisee, niin olisi tila aitassa.\n\nKun Antero isännän seuraamana meni ulos, tuulahti häntä vastaan\nyökylmä. Taivas oli kajakka, ja nurmi pihamaalla tuntui kankealta\njalkaan. Isäntä koetteli sitä kädellään, mutta ei puhunut mitään. He\nseisoivat solalla, johon näkyi tyynet, pilvetöntä taivasta kuvastavat\njärvet. Ei lehtikään enää liikahtanut.\n\n-- Ei taida nousta sumu tänäkään yönä.\n\n-- Tuleekohan halla?\n\n-- Jos ei nouse sumu, niin vaarassa saattaa olla alemmilla mailla.\n\n-- Suojeleeko sumu hallalta? kysyi Antero.\n\n-- Suojeleehan se, jos Jumala tahtoo.\n\n-- Ei ole täällä ylhäällä kuitenkaan pelkoa?\n\n-- Harvoinpa se tänne on tullut. Mutta eipä siltä, ettei ylettäisi\ntännekin. -- Mitähän pappilassa taas poltetaan?\n\nKokkomäeltä kirkon harjan takaa näkyi hulmuava tuli.\n\n-- Nousee kohtisuorana ilmaan. Ei ole tuulesta tietoa.\n\nIsäntä meni, mutta Antero jäi vielä vähäksi aikaa tuijottamaan tulta\nkohti. Ne olivat Naimin kihlatulet, jotka siellä paloivat. Hän seisoi\nsiinä ja katseli, kunnes liekki alenemistaan aleni ja painui vähitellen\nkirkon harjan taa. Hän kääntyi pois ja meni aittaan, jonka musta ovi\nammotti häntä vastaan... Mutta ihana se oli sittenkin ollut,\nhänen unelmansa. Että hän todella oli saanut, vaikka vain\nmielikuvituksessaan, semmoisen elää... Naimi istuu yliopiston\njuhlasalin lehterillä ja katselee alas saliin. Hän näkee minut ja\nnyökäyttää päätään ja kuiskaa jotain vierustoverilleen. Kai hän sanoo,\nettä tuo on veljeni ystävä, jolla ei ollut seppeleen sitojata, niin\nsidoin minä sen samalla kuin veljeni seppeleen.\n\nKuinka ihanaa oli ollut se toivo, kuinka autuaallinen oli se aamu\ntäällä vaaralla ja ne päivät pappilassa!\n\nMinne minä nyt ja mitä minä nyt? Ja mitä varten? Hän mietti sitä kauan\nvuoteellaan valvoen yössä niin hiljaisessa, ettei risahdustakaan\nkuulunut. Ei nyt linnut laulaneet, ei käki kukkunut. Hänen tyhjä\nmielensä alkoi hiljalleen täyttyä. Ilman häntä en minä mitään voi, en\nmitään jaksa. Mutta hänen kanssaan. Eikö hän ole minun? Hänen\naateolentonsa on minun. Niitä on paljon, jotka eivät ole omistaneet ja\novat kuitenkin omistaneet! Elää hänessä. Kohota hänen kanssaan\nylhäisimpiin taivaisiin. Jos on taivas -- ja se _on_!\n\nVirsiruno alkoi kehittyä, asettua epämääräisiksi sanoiksi. Hän hyräili\nsitä ajatuksissaan...\n\nHän häilyi kuin valoisan pilven päällä -- alhaalla maassa oli pimeä --\nyläpuolella usvia, auringon alla, kirkkaan ja viileän, joka lämmitti\nkuin kevätaurinko hangelle heittäytynyttä.\n\nKun hän aamulla heräsi, ympäröi häntä vielä kuin sama kirkkaus. Aurinko\npaistoi höyryäville katoille, ja varjopaikat olivat vielä valkeina\nkuurasta. Koko alempi maisema mäen alla oli sumussa. Sama näky kuin\nsilloin -- se oli suurenmoisen ihana!\n\nIsäntä tuli jo pelloiltaan, katkennut olki kädessä.\n\n-- Onko halla käynyt?\n\n-- Kävi. Ylhäältä tuli tällä kertaa kylmä ja ylhäältä otti, alemma\njätti. Menn'yönä oli taivaallinen halla, niinkuin sanotaan.\n\n-- Entäs sitten?\n\n-- Täytyy lähteä oravalta velkaa ottamaan.\n\nAnteron rinta vähän vavahti. Halla? Oli yhtenä ainoana yönä vienyt\nkaiken elämisen, kaikki vuoden vaivannäöt. Eikä isännän kasvoissa\nnäkynyt vähintäkään tyytymättömyyden, moitteen tai napinan ilmausta.\nHän ei raivonnut, sadatellut, ei kohottanut kättään kiroten taivasta\nkohti.\n\nJa Antero häpesi itseään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän muutaman päivän perästä lähti talosta ja oli noussut veräjäpuun\nylitse, virkkoi vanha emäntä isännän kanssa hänen jälkeensä katsellen:\n\n-- Se oli nyt kuin toinen mies. Ei puhunut mitään niistä tuonnoisista\ntuumistaan.\n\n-- Olisiko saanut jostain piston tuntoonsa.\n\n\n\n\n\n\nTAKATALVI\n\n\n\n\n1.\n\n\nKontolan pappila oli asettunut talviteloilleen. Väli-ikkunat oli pantu\npaikoilleen, valkeat matot vaihdettu karvamattoihin, huonekalujen\npäältä oli riisuttu niiden valkeat peitteet, ja salin kynttiläkruunu\noli vapautettu kesäisestä harsostaan. Ulkona oli milloin harmaata ja\nruskeaa, märkää ja sateista, milloin kirkasta ja kolisevan kylmää.\nViljat oli aikoja sitten korjattu -- ne, joita halla ei ollut korjannut --\npuutarhamaa oli kynnetty auki, portit kannettu pois ja pistetty\nrakennuksen alle.\n\nEi ollut viimeinen kesä ollut yhtä onnistunut kuin edelliset. Sen\nlehdille ei ollut kirjoitettu yksinomaan iloisia muistoja, niinkuin\nniin usein ennen. Ruustinna suri Robertia ja oli huolissaan\nLauristakin, josta hän ei ollut päässyt selvyyteen Heddan asiassa,\nmutta aavisti kuitenkin, ettei kaikki ollut lopussa, vaikka oli siltä\nnäyttänyt.\n\nRovastia vaivasi ja painoi hänen suhteensa Helanderiin. Välit olivat\nkiristyneet niin, että he tapasivat toisensa vain virkatoimissa. Ja kun\ntuomiokapituli oli määrännyt hänet antamaan lausuntoa Handolinin\nilmiannon johdosta, oli hänen täytynyt se antaa, sekä yleensä\nherännäisyyden leviämisestä että erittäinkin Helanderin vaikutuksesta\nja esiintymisestä, eikä ollut tässä voinut salata totuutta ja olla\nmainitsematta siitä tavallaan kiihoittavasta ja hajoittavasta\nvaikutuksesta, joka hänen saarnoillaan oli ollut seurakuntaan. Eikä hän\ntiennyt, kuinka olisi kirjoittanut sen toisinkaan, kuin oli\nkirjoittanut, sillä totuushan oli sanottava. Olisi sen voinut ja olisi\nse ehkä pitänyt sanoa paljoa ankarammin, mutta tietysti ne tulisivat\nsyyttämään häntä ja sanomaan, että hän kyllä olisi voinut estää juttua\nsyntymästä, jos olisi tahtonut. Mutta vastatkoot teoistansa.\n\nJa oli rovastilla harmin paikka sekin, kun oli halla viime syksynä\npannut hänen rukiinsa. Syy oli tietysti se, että suurin osa suota oli\nviljelemätön ja ojittamaton ja huokui kylmyyttä hänen saroilleen. Yksin\nhän ei jaksa sitä koskaan kuivata, talonpojista ei ollut mitään apua,\nja nyt oli hallituskin evännyt hänen anomansa viljelyslainan huolimatta\nsiitä, että lanko oli tehnyt parastansa asian puolesta. Tulee vielä\nkäymään niin, että hänenkin kaivamansa ojat vyöryvät umpeen ja koko\nhänen hyvä aatteensa jää toteuttamatta... Usein tahtoivat tulla mieleen\nnämä alakuloiset mietteet synkkinä syysiltoina. Ei ollut ketään, kenen\nkanssa niistä puhua. Täytyi turvautua viuluun, mutta eihän sitäkään\nvoinut itsekseen soittaa, kun eivät tytöt halunneet säestää. Mikä\nlienee heilläkin ollut, eivät olleet oikein entisensä laiset.\n\nEi ollut kulunut kesä jättänyt tytöillekään mieluista muisteltavaa.\nHannan mieli ei ollut, niinkuin ruustinna oli toivonut, vieraiden\ntulosta virkistynyt. Hän oli jo heti alussa vetäytynyt pois muiden\nseurasta ja eli omaa elämätään. Hänen ainoa ystävänsä oli Helanderin\nMaria. Sen kanssa hän istui sunnuntaisin heränneiden penkissä. Rovasti\nhäntä siitä kerran moitti, pyysi häntä menemään muiden kanssa herrain\npenkkiin, ainakin silloin, kun äiti on kirkossa. Sen jälkeen jäi Hanna\naina kotiin, kun muut menivät kirkkoon. Eikä hän enää antautunut\nmihinkään puheisiin niistä asioista. Ruustinna oli varma siitä, että\nhän ennen pitkää tulisi pukemaan päälleen heränneitten puvun.\n\nKaarina näytti siltä kuin hän aina olisi jotain kaivannut, ehkä\nsurrutkin. Hänen innostuksensa kouluun oli yht'äkkiä sammunut. Kun tuli\nkerran siitä puhe, sanoi hän hiukan kärtyisesti: -- \"Enhän minä sitä\nyksin mitenkä voi, kun ei siitä kuitenkaan kukaan muukaan välitä.\" --\n\"Kun saisit sen vain alkuun -- jos kirjoittaisit sille maisteri\nHagmanille ja kysyisit häneltä neuvoa?\" -- \"Eiköhän hänellä ole muuta\nparempaakin tehtävää.\" -- \"Olipa se omituista, että hän ei tullutkaan\ntakaisin, vaikka lupasi.\" -- Kaarina puri poikki rihman ompeluksestaan\neikä nostanut päätään. -- \"Tule, Naimi, niin koetetaan, sopiiko tämä nyt\"\nsanoi hän.\n\nSe oli Naimin hääompeluksia, ja siinä työssä kuluivat tyttöjen päivät.\nSe oli nyt se puuha, joka antoi pappilan naisväen elämälle hiukan\nulkonaista sisältöä ja sai ruustinnankin vähäksi aikaa unohtamaan muut\nhuolet. Kudottiin kankaita, neulottiin ja ommeltiin ja odotettiin\npostia.\n\nPosti viipyi syksyllä useampia päiviä määräpäivän yli. Se voi tulla\njoko yöllä taikka päivällä. Ruustinnalla ei ollut mitään rauhaa. Hän\nteki tuon tuostakin asiaa aittoihin ja väentupaan pihan yli,\nkuulostaakseen rattaiden jyrinää sillalta. Sillä välin hän vähän väliä\nmeni rovastin kamarin ikkunaan, josta lehtien karistua puista oli yhtä\nvapaa näköala sillalle kuin kesällä verannalta. Naimi oli yhtä levoton\nkuin äiti, mutta ei koettanutkaan sitä salata. Yht'äkkiä hän hyppää\nkankaansa takaa ja huudahtaa: \"Nyt minä kuulen korvissani, että kello\nsoi kahden virstan päässä!\" -- heittää vähän vaatetta ylleen ja menee\nsillalle, josta näkee suoraa tietä yli suuren suon toiselle mäelle,\nminkä taakse on nähnyt sulhasensa katoavan, hänen tästä sille liinaa\nvilkuttaessa. Kun hän palaa kotiin kävelyltään, näkee hän aina äitinsä\nseisovan ikkunassa valkoisine myssyineen.\n\nRobertilta oli tullut vain yksi kirje sen jälkeen, kun hän lähti. Se\noli Venäjän rajalta Kuusamosta, jossa hän oli astunut poron pulkkaan\nlähteäksensä taipaleelle Venäjän Lappia kohti. Hän ei voisi antaa\nitsestään tietoja ennen kuin mahdollisesti jouluksi. Mutta siitä\nhuolimatta odotti ruustinna joka postissa kirjettä ja oli aivan varma\nsiitä, että joku onnettomuus oli tapahtunut, kun ei kirjettä tullut. Ja\ntuon tuostakin hän huokasi:\n\n-- Kuka olisi voinut uskoa tätä Robertista, että vaihdapas stipendi\nulkomaanmatkaa varten Lapinretkeen. Laurista, siitä ajattelemattomasta\nyltiöpäästä, sitä nyt vielä olisi voinut ajatella, mutta että Robert --\nenkä minä suinkaan ole yksin sitä kummastelemassa, kyllä monet muutkin\npitävät sitä yhtä mielettömänä kuin minäkin, Helsingissäkin.\n\n-- Jos nyt täti ja setä pitävätkin, niin ei se vielä mitään merkitse --\nsetä ja ne semmoiset.\n\n-- Kaarina, kuinka voit sinä noin puhua!\n\n-- Laurihan päinvastoin juuri kirjoittaa, että Robertin tekoa kaikkialla\nihaillaan -- ja juuri sentähden, että se on hänen tekonsa, joka olisi\nniin monella muullakin alalla voinut menestyä.\n\n-- Kuka ihailee?\n\n-- Kaikki Laurin toverit.\n\n-- Laurin toverit ... matki ruustinna.\n\n-- Mamma ei tykkää Laurin tovereista, kun yhtenä iltana söivät suuhunsa\nkaikki mamman Laurille laittamat eväät.\n\n-- Niin, niin naurakaa te vaan.\n\n-- Posti tuli! huudettiin ja laukku kannettiin sisään.\n\nNaimi riennätti laukun rovastin kamariin, ja ruustinna meni jälestä.\nHanna ja Kaarina jäivät istumaan ompelupöydän ääreen. He eivät\nodottaneet kirjeitä keneltäkään.\n\n-- Ei tullut nytkään mitään Robertilta, huokasi ruustinna takaisin\ntullen, mutta tässä on sinulle, Kaarina, Laurilta.\n\nKädet helmassa jäi ruustinna avutonna istumaan.\n\n-- Saihan mammakin, keneltä se on?\n\n-- Tädiltä se vain on.\n\n-- Miksei mamma lue?\n\n-- Ehdinhän minä sen vielä -- mitä Lauri kirjoittaa?\n\nKaarina luki:\n\n-- \"Sano mammalle, että niinkuin hänelle jo kirjoitin, niin hänen ihanat\neväänsä jo ensi iltana pantiin parempiin suihin. Mamma saa olla ylpeä\nsiitä --\"\n\n-- Jaa, jaa --\n\n-- \"-- ylpeä siitä, että hänen ruoka-arkkunsa ääressä hänen rakas\npoikansa sai solmita tuttavuuksia elämänsä iäksi ja että sinä iltana\ntehtiin suuria päätöksiä isänmaan ja Suomen kansan hyväksi. Saatte\nvielä kuulla asioita, jotka tulevat teitä innostuttamaan yhtä paljon\nkuin mekin olemme niistä innostuneet. Me aiomme myöskin toimia jotain,\nvaikkemme vielä ole aivan selvillä siitä, mitä ja kuinka. Mutta kaikki\nme olemme yhtä varmat siitä, mistä isänmaan onni on etsittävä ja kuka\nsen on pelastava ja mistä sen pelastus on tuleva. Ja eikö ole ihme,\nettä sama innostus, sama aate on meitä toisistamme tietämättä eri\ntahoilla samalla tavalla innostuttanut. Snellman on sankarimme, Saima\non lippumme, tulisoihtumme, joka edellämme kulkee luvattuun maahan,\nminkä olemme pian omin silminemme näkevät. Muut ovat vain lukeneet,\nmitä hän on _kirjoittanut_, mutta me olemme hänet _nähneet_ ja\n_kuulleet_ hänen aatteensa hänen omasta suustansa.\"\n\n-- Onpa se nyt koko onni, josta kannattaa kehua, sanoi ruustinna.\n\nKaarina lakkasi hetkeksi, mutta jatkoi sitten:\n\n-- \"Antero oli myöskin siellä muutamien vanhempien toveriensa kanssa.\nHän ehkä muuttaa minun luokseni asumaan, kun minulla on suuri huone --\"\n\n-- Se nyt olisi hyvä, sanoi ruustinna.\n\n-- \"Muuten ei Antero enää ole aivan sama mies kuin viime kesänä meillä.\nHänessä on tapahtunut silmiinpistävä muutos. Hän on ikäänkuin\nalakuloisempi ja totisempi ja näyttää oikeastaan sangen vähän\nvälittävän muusta kuin luvuistaan. Hän on ruvennut tutkimaan varsinkin\nfilosofiaa, ja niin aion minäkin. Meidän täytyy tuntea Hegelimme. En\ntiedä muuten vielä, minkä aineen valitsen pääaineekseni, mutta siitä\nminä nyt kuitenkin olen selvillä, että minusta ei ole papiksi.\"\n\n-- Sen minä sanoin hänelle jo kesällä sen epäonnistuneen saarnan\njälkeen, sanoi Hanna.\n\n-- Miksei Laurista voisi tulla pappi yhtä hyvin kuin kenestä hyvänsä?\nsanoi ruustinna.\n\nRovasti tuli sisään, kädessä virallisen näköinen kirjeenkuori.\n\n-- Mikä se on? kysyi ruustinna.\n\n-- Siinä se nyt on tuomiokapitulin määräys.\n\n-- Tuleeko siitä sittenkin juttu?\n\n-- Siltä näyttää. Mutta emme huoli siitä puhua.\n\nHanna oli nostanut päänsä ompeluksesta ja luonut pitkän katseen\nisäänsä.\n\n-- Mitäs täti kirjoittaa? kysyi Kaarina.\n\n-- Ah niin, -- ruustinna oli unohtanut syliinsä sisarensa kirjeen.\n\nProfessorska kirjoitti tarkemmin heidän paluumatkastaan Helsinkiin.\nKuopiossa he olivat olleet kutsutut kuvernöörin luo -- pidot olivat\nnähtävästi olleet juuri heitä varten -- ja siellä oli ollut koolla koko\nkaupungin noblessi, paitsi Snellman. Sitä oli selitetty monella\ntavalla, mutta se oli hyvin ansaittu mielenosoitus sen jälkeen, mitä\nSaima on katsonut sopivaksi kirjoittaa eräässä artikkelissa \"Man af\nheder\". \"Hän riistää kunnian ja maineen niiltä, jotka tunnollisesti\ntäyttävät Hänen Majesteettinsa korkeita käskyjä. Teillä kun on Saima,\nniin olette luultavasti lukeneet tuon pamfletin. Se on kuulumatonta.\nKuvernööri on kuitenkin mies, joka asettuu yläpuolelle semmoista,\nmikäli se _häntä_ koskee. Ei sanallakaan hän ilmaissut mitään\nloukkautumista. Meillä oli asiasta kuitenkin semmoinen ikävyys, että\nThure ja Lauri eivät tulleet kutsuihin, vaan olivat menneet siksi\nillaksi Snellmanin luo. Kuvernööri ei antanut mitään huomata, mutta\nkuvernöörskä ei voinut olla siihen viittaamatta. Se olikin mitä\nsuurinta epäkohteliaisuutta ja tahdittomuutta. Apropos Thure, niin\ntiedätkö, että hän meidän paheksumisestamme huolimatta ei ole ruvennut\njuristiksi, vaan kirjoittautunut historiallis-kielitieteelliseen\ntiedekuntaan voidakseen muka paremmin antautua \"ihanteiden\"\npalvelukseen ja päästäkseen menemästä Pietariin, jossa hänellä olisi\nollut varma tulevaisuus. Anette tukee häntä tässä päätöksessä, ja\nyhdessä ne nyt ovat ruvenneet lukemaan suomea. Ne ovat nyt kaikki\nnuoret kuin missä kuumeessa sen suomenkielensä kanssa.\"\n\n\"Tämä nyt ei kuitenkaan olisi mitään, mutta se, mikä kaikkia yliopiston\nopettajia mitä suurimmassa määrin huolettaa, on, että\nylioppilasnuorisossa on yhä selvemmin alkanut ilmetä henki, josta, jos\nse pääsee kehittymään ja ajattelemattomiin tekoihin puhkeamaan, voi\nolla mitä arveluttavimpia seurauksia ei ainoastaan yliopistolle, vaan\nmyöskin koko maalle. Ei ole epäilystäkään siitä, että mitä\noppositsionia ilmaantuukaan, se asetetaan yhteyteen Saiman kiihoituksen\nkanssa, eikä suinkaan syyttä. Se on sitä enemmän anteeksiantamatonta,\nkun relatsionit tätä nykyä ovat niin hyvät, kuin ne suinkin voivat\nolla, ja ruhtinas on maallemme erittäin suosiollinen.\"\n\nKaarina, joka oli jatkanut Laurin kirjeen lukemista, huudahti\nyht'äkkiä:\n\n-- Se ei voi olla mahdollista! -- \"Täällä huhutaan, että Saimaa olisi\nuhattu tai että Snellman ystäviensä kautta olisi saanut ylhäiseltä\ntaholta neuvon, että ellei hän vedä kynsiänsä sisään, sekä kynnet että\nkädetkin voivat olla vaarassa. Me emme täällä kuitenkaan vielä ota sitä\nuskoaksemme. Mutta jos se toteutuisi, niin kyllä ainakin minä -- ja samaa\nmieltä ovat muutkin -- aavistan, miltä taholta se tulee. No, ei siitä sen\nenempää, etkä saa kertoa kenellekään asiasta. Sen kuitenkin tietäkööt,\nettä Snellmanilla on nuorison kaikki sympatiat puolellaan ja että mitä\nnuoriso tahtoo, sitä tahtoo Jumalakin.\"\n\n-- So, so, madalla ääntäsi, poikani, sanoi rovasti, mutta lisäsi sitten\nhetken aikaa keinutuolissa heiluttuaan:\n\n-- Olisipa se suuri vahinko, jos niin kävisi, ettei Saima enää saisi\nilmestyä.\n\nMutta ruustinna huokasi sukankutimeensa tarttuen:\n\n-- Missähän Robert-parkakin lienee?\n\n-- Ehkä ajaa karettelee Lapin tuntureita revontulten leimutessa.\n\n-- Taikka lepää sairaana hatarassa lapinkodassa. -- Eikö Lauri enää muuta\nkirjoita?\n\n-- Ei muuta kuin terveisiä paljon kaikille Laurilta itseltään ja\nAnterolta.\n\nOli siinä kuitenkin sivun laidassa omakätinen tervehdys Anterolta, jota\nKaarina ei lukenut: \"Ettehän vain jätä kouluaatettanne, vaikka minä\nolin niin epäkohtelias, etten tullut takaisin, niinkuin lupasin. Mutta\nosaattehan te saada sen kuntoon yhtä hyvin ilman minuakin.\nTarvitseekohan siellä aluksi opettaa muuta kuin sisälukua ja\nkirjoitusta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului taas pitkät päivät ja viikot, ja postin odotus jatkui. Oli tullut\ntalvi, ja nyt saapui posti aikanaan.\n\nTuli taas kirje Laurilta, joka yhteisesti luettiin.\n\nHän kirjoitti, että heidän seuransa oli nyt muodostunut, vaikkei aivan\nniin suureksi ja laajaksi kuin olivat sitä ensin ajatelleet. \"Olimme\nensin koettaneet herättää kansallista innostusta osakunnassa kaikkien\ntoverien piirissä, mutta siellä on niin paljon sellaista vetelää ja\nvälinpitämätöntä väkeä, ettei heistä ole ollut muuta kuin kiusaa. Ei\nheillä ole muuta innostuksen aihetta joutohetkinään kuin kortit ja\ntotilasit. Kun kurkiparvi pyrkii korkeuteen, niin ei se ota variksia\nmukaansa. On hauskempaa ja hyödyllisempää pohtia asioita ja niistä\ninnostua ensin ahtaammassa piirissä. Meidän salimme on nyt se paikka,\njohon kerta viikossa yhdymme aatteita vaihtamaan ja mielipiteitä\nselvittelemään. Viime kokouksessa venttileerasimme teesiä: \"Onko\nmahdollista, että Suomi koskaan voi tulla suomalaiseksi?\" Kaikki olivat\nsitä mieltä, että voi, mutta siitä, kuinka ja milloin, syntyi eri\nmieliä. Toiset olivat sitä mieltä, että kansamme suomalaistuminen on\nmahdollinen jo sen ollessa riippuvainen muista valtioista, jota vastoin\ntoiset katsoivat itsenäisyyttä suomalaistumisen välttämättömäksi\nehdoksi. -- Eräässä kokouksessa teki Thure esityksen, joka heti saavutti\nkaikkien yksimielisen kannatuksen. Jos siitä tulee tosi, ja miksei\ntulisi, niin voitte te tytötkin olla meille ylioppilaille avullisina\nasian edistämisessä. Thure ehdotti, että rupeaisimme julkaisemaan\n\"lukemisia kansan hyödyksi\", joissa kansantajuisessa muodossa\nesitettäisiin kaikenlaisia hyviä asioita ja tietoja. Thure meni vielä\nedemmä ja olisi tahtonut, että heti ruvettaisiin kääntämään\nmaailmankirjallisuuden mestariteoksia suomenkielelle. Hän sanoi, että\nvain kaikkein paras on tarpeeksi hyvää kansalle. \"Jos minä osaisin\nsuomea, niin minä heti paikalla suomentaisin Wilhelm Teliin\", sanoi\nhän. Me muut olimme sitä mieltä, ettei tämmöisiin yrityksiin voitaisi\nvielä ryhtyä, mutta hän sanoi, että hän ryhtyy, kunhan oppii kielen, ja\nhän oppii. Hän luulee, ja voi hän olla oikeassakin, että semmoiset\nsuurten nerojen teokset herättäisivät äärettömästi kansan lukuhalua, ja\nvoipi niin ollakin. Hän oli siitä vähän vain kiusataksensa puhunut\nisälleen, ja se oli aivan kauhistunut ja huutanut, että sehän on\nhurjuutta, hurjuutta!\"\n\n\"Antero on yhä enemmän uppoutunut filosofiaansa, mutta minä luulen,\nettä hän samalla kaikessa hiljaisuudessa palvelee myöskin runottaria.\nMinä näin hänen pöytälaatikossaan vihon, jossa oli suunnitelmia useihin\nrunoihin. Kuulkaa, onhan teillä siellä se hänen kesällinen runonsa, se\nolisi sopiva lukea jossain meidän iltamassa, mutta hän ei löydä sitä\npapereistaan. Jos se on teillä tallella, niin lähettäkää siitä kopio.\nSiihen voisi vaikka sepittää sävelen ja laulaa sitä.\"\n\n-- Sinähän otit sen minulta, Kaarina, kai se on sinulla? kysyi Naimi.\n\n-- Kyllä kai.\n\n\"Risto Tolonen on jättänyt historialliset tutkimuksensa ja ruvennut\nlukemaan juridiikkaa. Hän on kyllä meidän miehiämme, mutta emme hänestä\noikein pidä, sillä paitsi hänen pientä narrimaisuuttaan on hänessä\njotakin kylmää, terävää ja itsekästä, eikä hän koskaan innostu, mutta\nrautaa ja lujuutta siinä pojassa on. Hän vastasi purevasti eräälle\naatelisherralle, joka kysyi, miksei hän ole vaihtanut rumaa nimeään\nkauniimpaan: \"Minun nimeni on yhtä vanhaa aatelia kuin herrankin\". --\n\"Aatelia?\" -- \"Niin, Suomen kansan vanhinta aatelia, ei sitä saksalaista\n\"von\"-aatelia, joka on saanut aateluutensa palkkioksi veritöistään\nvierailla mailla, vaan sitä ikivanhaa suomalaista \"-nen\"-aatelia, joka\non rauhallisella työllä perannut Suomen siksi, mikä se on.\" -- \"Mutta se\nkuuluu niin rumalta.\" -- \"Se on ainakin yhtä kaunis kuin Sianpää tai\nHärkäpää. Tolosilta kyllä puuttuu vielä heidän kilpensä ritarihuoneen\nseinällä, mutta malttakaa, kyllä se kerran vielä sinnekin ripustetaan,\nja kerran on tämä Risto Tolonen vielä istuva senaatissa, jonne hän on\nkohoava kansan hartioilla\".\n\n-- Kyllä kai, ne on niitä hullutuksiaan ne ... naurahti rovasti.\n\n-- Ei siis nytkään tullut kirjettä Robertilta, huokasi ruustinna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn satanut pysyvän lumen, ja posti alkaa saapua ennenkuin sitä arvataan\nodottaakaan. Ruustinna on eräänä päivänä Kaarinan kanssa vanhassa\ntuvassa vehnäsiä leipomassa. Valkoinen niskaan solmittu liina päässä ja\nvalkoinen esiliina edessä puuhaa hän pöydän ja uunin väliä. Rovasti\ntulee sisään, lähestyy ruustinnaa, joka on työntämässä peltejä uuniin.\nKaarina odottaa hänen takanaan leipälapio kädessä. Samalla kun rovasti\ntaputtelee ruustinnaa hartioille, laskee hän salaa kirjeen lapiolle.\nRuustinna tarttuu lapioon ja aikoo työntää sen uuniin, kun huomaa\nkirjeen.\n\n-- Elähän sentään pane Robertin kirjettä paistumaan.\n\nRuustinna lyykähtää penkille, ja käsi vapisee niin, ettei tahdo saada\nkuorta rikki.\n\nKirje on päivätty Inarissa, se ei ole viipynyt matkalla kuin kuukauden,\nse on tullut poromiesten mukana Ouluun. Robert ei puhu mitään\nitsestään, sanoo vain, että hän on ollut oloihin nähden hyvissä\nvoimissa. Sitä enemmän puhuu hän matkoistaan, kertoo seikkailuistaan,\nmutta ennen kaikkea työnsä tuloksista. Hän kulkee kuin löytöretkellä\nvieraissa maissa, missä joka askeleella jotain uutta ja ihmeellistä\nhäntä odottaa. Joka päivä kohoo hän yhä ylemmä, joka hetki avartuvat\nhänen näköalansa. Hän on tullut siihen huomioon, että kielen tutkimus\nei ole ainoastaan kielen tutkimusta, mutta myöskin historian. Se on\nhänelle vielä hyvin hämärää, mutta hän aavistaa kuitenkin jo, että\nsuomalaiset heimot ovat kieliinsä ja murteisiinsa painaneet jälkiä\nkulttuurinsa kulusta... Ja monta muutakin uutta aatetta hän on saanut\nja tahtoo niitä tutkimuksillansa valaista. Ja hän on niin innostunut,\nettä ruustinnakin lämpenee etupäässä siksi, että tästä mielialasta\npäättäen Robert on terve, sillä jos ei olisi, ei hän voisi noin\ninnostua. -- \"Kyllähän te vastustitte, kun minä lähdin, ja kyllä minä sen\nymmärrän, mutta elkää, rakkaat, kaihit vanhemmat, enää olko\npahoillanne. Tieto siitä, että seuraatte minua ja minun työtäni\nmyötätuntoisuudella, antaisi minulle uutta intoa ja uutta voimaa -- ja\nennen kaikkea, huomaa se, rakas mamma, pitäisi minua terveenä ja\nvastustuskykyisenä kaikissa uhkaavissa vaaroissa.\"\n\n-- Enhän minä --, mutta kyyneleet estävät häntä sen enempää sanomasta.\n\nOli tullut usein kirjeitä Helsingistä, Laurilta tytöille,\nprofessorskalta ruustinnalle.\n\nLauri kirjoitti:\n\n\"Nyt se on tapahtunut, Saima on lakkautettu. Tekoa niin katalaa ei\nhistoria tunne. Suu on tukittu siltä ainoalta, joka uskalsi ja voi\njulistaa totuuden niille, joiden tarvitsi sitä kuulla. Tämän mustan\nteon tekee vielä mustemmaksi se, että se, vaikka sitä kyllä\nväitetäänkin vääräksi, aivan varmaan on kotimaisten miesten työtä tai\nainakin heidän alkuunpanoaan. Saimme juuri kuulla sen ollessamme koolla\ntavallisessa viikkokokouksessamme meidän luonamme. Emme vielä tiedä,\nmitä sen johdosta tulemme tekemään, mutta perästä kuuluu, sanoi\ntorventekijä. Vaikkei siitä vielä olekaan varmuutta, niin en minä\nomasta puolestani ollenkaan enää epäile, että herra Hartmannilla on\nriepunsa tässä pyykissä. Minusta näyttää, että Thurekin sitä luulee,\nvaikken tietysti ole tahtonut sitä häneltä kysyä. Hänen päässään ne\nkaikki muutkin vehkeet punotaan. Hänen vaikutustaan se on, että kaikki\netevät kyvyt syrjäytetään yliopistosta. Hän pyrkii itsevaltiaaksi\nkonsistoriossa. Kaikin tavoin koettaa hän rajoittaa ylioppilaiden\noikeuksia. Nyt ei saisi enää pitää serenadejakaan. Kun me osakunnassa\ntahdoimme ottaa esille suomenkielen asian, niin kielsi hän inspehtorin\nvallalla siitä keskustelun. Se oli muka politiikkaa, ja ylioppilaiden\nei ole lupa -- eikä tarviskaan -- sekaantua politiikkaan. Minä ja kaikki\nmeikäläiset tahdoimme panna vastalauseen pöytäkirjaan, mutta sitä ei\nsallittu. Minua hävettää, että olen hänen sukulaisensa, mutta minä olen\nylpeä siitä, että hän näyttää sietävän minua yhtä vähän kuin minä\nhäntä. Tavalla tai toisella aiomme osoittaa, että häntä halveksimme,\ntätä kätyriä ja häntyriä. Ei, se on niin hävytöntä, että kun\najattelenkin sitä -- Saima lakkautettu! -- niin käteni vapisee vihasta.\nMutta oli miten oli. \"Det går ett rop från norr tili söder, att världen\nhör de fria tili.\" [Käy huuto pohjolasta etelään, että maa on\nvapaiden.] -- Teidän ei tarvitse näyttää tätä kirjettä papalle --\"\n\n-- Ai...\n\n       *       *       *       *       *\n\nProfessorska kirjoitti, että ylioppilaspiireissä oli alkanut ilmaantua\nyhä suurempaa levottomutta. Haettiin milloin mistäkin aihetta päästä\nesimiehien kimppuun. Lauri oli osakunnan kokouksessa esiintynyt sangen\nsopimattomasti Hartmania vastaan. Se on se radikaalinen Snellmanin\nlietsoma henki, joka nyt leviää kaikkialle riehumaan. Hän ei ole\nmistään varoituksista ja pyynnöistä, ei edes parhaimpien\nystäväinsäkään, mitään välittänyt. \"Minä luulen, että on onni maalle,\nettä hänen nyt täytyy vaieta, vaikken tietystikään voi olla\nvalittamatta, että sen täytyi näin tapahtua. Mutta onhan hänen oma\nsyynsä, että tähän keinoon on pitänyt ryhtyä. Yhden miehen\nitsepäisyyden, maltittomuuden ja suuruudenhulluuden vuoksi ei saa koko\nmaata saattaa vaaraan. Ei mitään pelätä Pietarissa niin kuin\nauktoriteettien halventamista ja loukkaamista. Hänen majesteettinsa\nnäkee jokaisessa moitteessa viranomaisia kohtaan moitteen omaa korkeaa\npersoonaansa kohtaan. Eikä Pietariin kuulu muu kuin moite ja\ntyytymättömyys. Pieninkin aivastus Helsingissä on kanuunanlaukaus\nPietarissa. Niin kauan kuin olemme rauhalliset, saamme olla rauhassa ja\nlakiemme ja traditsioniemme suojassa kehittyä, mutta kaikki uusi,\nkaikki ryntäileminen on meille mitä turmiollisinta. Tätä eivät nuoret\nyltiöpäät joko käsitä tai tahdo käsittää, ja valitettavasti on yhtä\nlyhytnäköisiä ja yhtä epäpoliitillisia vanhempiakin miehiä liittynyt\noppositsioniin, jolla muuten ei ole mitään varmaa vaatimusta, mutta\nvain kirjoittaa ja puhuu. Toivokaamme, että tämä kiihko pysyy sanoissa\nja seinäin sisäisissä väittelyissä. Ei kuitenkaan ole täysiä takeita\nsiitä, että näin tulee tapahtumaan. Mutta jos täällä tätä nykyä\nryhdytään epäjärjestyksiin kuinka pieniin tahansa, niin olemme myydyt.\nSuokaa, hyvät ystävät, anteeksi, mutta minun täytyy pyytää teiltä\njotain, jota en tekisi, ellei Hartman olisi minua siihen kehoittanut.\nKirjoittakaa, sekä sinä että Olai, Laurille ja varoittakaa häntä. Hän\non, minun täytyy sanoa se suoraan, pahimpia yltiöpäitä. On saatu\nselville, että hänen ja hänen asuntotoverinsa Hagmanin luona on kaiken\nlevottomuuden pesäpaikka. Thure kuuluu hänkin heihin. Heitä olisi\nvälttämättä kehoitettava pysymään rauhallisina. Hyvä olisi, jos\ntytötkin kirjoittaisivat heille, sillä nuoret kuulevat aina mieluummin\ntoisiansa kuin meitä vanhoja.\"\n\n-- En ainakaan minä mitään kirjoita, sanoi Naimi.\n\n-- En minäkään, säesti Kaarina.\n\n-- Pojat kyllä itse parhaiten tietävät, mitä tekevät.\n\n-- Se vielä puuttuisi, että me ... ei ikänä!\n\n-- \"P. S. -- Hartman pyytää minua vielä sanomaan, että tulossa oleva\noikeusjuttu oli oikealla ajalla aloitettu. Korkeimmassa paikassa ei\nkatsota suosiollisin silmin uusia suuntia kirkonkaan alalla, ja on\nkuulunut, että tässäkin liikkeessä jo on alettu vainuta jotain\nvaltiollista. Pidetäänhän salaisia kokouksia metsissä ja taivasalla.\nJos semmoinen puhe kuin Helanderin viime juhannuksena, jossa yliopistoa\nsyytetään turmeluksen pesäksi ja piispoja jumalankieltäjiksi, tulisi\ntunnetuksi ennenkuin sen johdosta on ryhdytty tarpeellisiin toimiin,\nniin voisi siitä asianomaiselle tuomiokapitulille olla pahojakin\nikävyyksiä. On sentähden tärkeää, että lain ja järjestyksen valvojat\nvoivat osoittaa, ettei semmoista suinkaan tapahdu heidän\nsuostumuksellaan.\"\n\nEi puhuttu hetken aikaan mitään.\n\n-- On minusta nyt kuitenkin niin, kuin he näkisivät aaveita keskellä\npäivää siellä Helsingissä, sanoi ruustinna.\n\n-- Niin on vähän minustakin, sanoi rovasti kävellen edestakaisin.\n\nKun tytöt illallisen jälkeen olivat vetäytyneet kamariinsa, sanoi\nruustinna rovastille:\n\n-- Luuletko, että se todella on Hartmanin syy?\n\n-- Eihän tiedä. En vielä oikein uskoisi. -- Vaikka kyllähän hänen\nmielipiteensä jo kesällä hyvin menivät siihen suuntaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Naimi ja Kaarina olivat heti varmat siitä, että oli niinkuin\nLauri oli kirjoittanut. Naimin suu suippeni, ja hänen huulensa\nhuippenivat, ja hänen silmänsä saivat terävän ilmeen, kun hän virkkoi:\n\n-- Jos niin on, niin en tiedä, mitä minun on ajatteleminen.\n\n-- Minusta tuntuu kuin en minä tämän jälkeen voisi lukea heitä\nsukulaisikseni.\n\n-- Ketä?\n\n-- Setää ja tätiä tietysti.\n\n-- Nyt te vasta, sanoi Hanna. Minun puolestani on se sukulaisuus jo\nkauan sitten ollut rikottu, siitä saakka kun setä alkoi yllyttää pappaa\nheränneitä vastaan, ja nyt se näkyy, mitä he oikein ovat.\n\n-- Mutta miksi ovat ihmiset sellaisia? huudahti Naimi heittäen\nvaatteensa menemään.\n\n-- Siksi, että ovat jumalattomia.\n\n-- Minä näin papan silmistä, sanoi Kaarina, -- ettei hän, vaikkei mitään\nvirkkanutkaan, hyväksynyt tädin kirjettä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRovasti istui sinä iltana kauan kamarissaan ja mietti, pitäisikö hänen\nkirjoittaa siitä, mistä käly oli kehoittanut. Hänen kai täytyi tehdä\nse, koska sitä siellä niin tarpeelliseksi katsottiin. Hänen oli yleensä\nvaikea ketään nuhdella ja torua, ja tässä asiassa oli se sitä\nvaikeampaa, kun Lauri pohjaltaan luultavasti oli oikeassa. Saiman\nlakkauttamista ei voinut mitenkään puolustaa, ei edes isänmaan edun\nkannalta. Onhan niillä olemassa sensuuri. Ja kuka tietää, mitä\nyksityisen vihan ja koston vaikuttimia tuon toimenpiteen alla piilee?\nOnhan ymmärrettävää, että se suututtaa ja kiihottaa nuorisoa semmoinen.\nSe on loukkaus heidän parhaita ihanteitaan kohtaan. Heitä täytyy\nkunnioittaa siitä, etteivät ota loukkausta äänettöminä vastaan. --\n\"Niinkuin minä otin\", tuli hän väkisin sanoneeksi itselleen. Se oli\nhänen elämänsä ainainen varjo, ettei oltu aikoinaan tehty mitään\nArwidssonin puolesta. Hän, joka niin paljon uskalsi ja uhrasi, ei\nsaanut mitään osoitusta myötätuntoisuudesta, vaikka sitä oli paljon\nolemassa. Ei sitä hänelle millään tavalla osoitettu. Rovasti koetti\npuolustaa itseään nyt niinkuin niin monta kertaa ennenkin sillä, että\nhän ei ollut Turussa siihen aikaan, mutta ääni sanoi aina, että siihen\noli muitakin syitä. Hän oli vasta mennyt naimisiin, ja hän odotti\nnimitystään dosentiksi. Ja kun eivät muutkaan, mikäli hän tiesi ...\nolisivat aloittaneet, kyllä hän olisi liittynyt. Mutta mitä olisi\nmillään mielenosoituksella voitettu? Olisi silloisissa oloissa ollut\nmahdoton löytää sopivaa tapaa, josta ei olisi ollut vaaraa... Nyt oli\nnuorilla sama edessä... Tehkööt mitä tekevät, en minä pane lusikkaani\nsiihen soppaan...\n\nMutta mitä tekevätkin, se täytyy tietysti kuitenkin tehdä sopivalla\ntavalla... Ja _siitä_ hän kyllä voisi heille kirjoittaa. -- Ja rovasti\nihastui tästä aatteestaan niin, että pani nopeasti piippunsa syrjään ja\ntarttui kynäänsä.\n\nEnsin pieni esipuhe siitä, että ylioppilaan päätehtävä ei ole\npolitikoiminen, vaan opintojen harjoittaminen. Ei kuitenkaan voi\nkieltää, että esiintyy tapahtumia, joihin nähden ylioppilaskin tuntee\ntarvetta määrätä kantansa ja joista nuoriso ei voi olla lausumatta\nmielipidettään. Se on sen oikeus. Mutta on kuitenkin muistettava, että\noikeus ei päästä velvollisuudesta. Jokaisella akateemisella\nkansalaisella on oikeus arvostella esimiehiensä mielipiteitä ja toimia,\nmutta hänen velvollisuutensa vaatii samalla, että arvostelu ei tapahdu\nsopimattomalla, kaikkein vähimmin millään loukkaavalla tavalla. \"Sinun\nkirjeesi hengestä näkyy, että teillä on mielessänne joku protesti,\ndemonstratsioni tai semmoinen. Jättäkää se kuitenkin tekemättä.\nTahtoisin mitä vakavimmin varoittaa semmoisiin ryhtymästä, koska laki\nja hyvä tapa sen kieltävät. On myöskin ja ennen kaikkea muistettava,\nettei vielä ole mitenkään todistettu, että henkilö, jota epäilet, olisi\nollut vaikuttamassa Saiman lakkauttamiseen. Mutta vaikka olisikin\ntotta, mitä epäilette, niin olisi vähänkin huomattavampi mielenosoitus\nsuuri onnettomuus maallemme. Koston kärki mielenosoituksen johdosta\nkäännettäisiin meille epäsuopealla taholla kokonaan toisaanne, ei\nylemmä eikä alemma kuin itseensä yliopistoon. Siitä voisi olla\narvaamattomia seurauksia myöskin juuri sille asialle, joka teitä ja,\nsanon sen peittelemättä, myöskin minua innostuttaa. Jos minä olisin\nteidän sijassanne, niin jättäisin kaikki antipatian ilmaukset sikseen\nja suuntaisin sen sijaan sympatiani häntä kohtaan, joka on joutunut\nkärsimään, joko adressin tai hänen kunniakseen toimeenpannun\nakateemisen juhlan muodossa. Itsestään kohdistuisi Snellmanille annettu\ntunnustus moitteeksi noille toisille, keitä sitten lienevätkin.\"\n\n\"Lopuksi tahtoisin, rakas poikani, laskea sydämellesi vielä yhden\nasian. Sinun isäsi on entinen yliopiston opettaja, ja meidän nimellämme\non vanha, hyvä kaiku maassa. Joukko virkamiehiä, kaikkein\nkorkeimpiakin, professoreita, senaattoreita y.m. on sitä kantanut.\nMeidän suvustamme ei kukaan, ellemme ota lukuun setä Jaakkoa, ole sitä\nhimmentänyt. En tiedä, kuinka minun poikani tulevat sille kunniaa\ntuottamaan. Ainakin minä Robertista ja sinusta tahdon toivoa, että\ntulette pitämään kilpemme kirkkaana. Tämän kaiken sanon minä sentähden,\nettä jos sinä jollakulla tavalla liiasta innostuksesta,\najattelemattomuudesta tai jostain sentapaisesta joutuisit tekemisiin\npedellien ja yliopiston kurinpitokomitean kanssa, sinä et voisi tuottaa\nsuurempaa surua ja mielipahaa isällesi.\"\n\nRovasti luki kirjeensä läpi ja oli siihen tyytyväinen. Hän oli\nlämminnyt, pitänyt kuin pienen puheen vanhaan totuttuun tapaan\nnuorisolle. Saattaahan olla, että tämä kaikki nyt on turhaa hälytystä\nja ettei ole aihetta mihinkään pelkoon. Mutta oli hän kuitenkin\nhyvillään, että oli tarjoutunut tilaisuus sanoa sana nuorisolle sen\noikeuksista ja velvollisuuksista.\n\n\n\n\n2.\n\n\nOli kuutamoinen sunnuntai-ilta. Rovasti ja tytöt, Kaarina ja Naimi,\npalasivat kävelyltä, jonka olivat tehneet sillalle postia vastaan. Kun\nei sitä kuulunut, poikkesivat he vielä kirkolle, nousivat sieltä\nkokkomäelle, jonka poikki talvitie kulki Korpivaaraan. Nämä kävelyt,\njoille rovasti heitä joskus pyysi, olivat tytöille erityisen\nviehättäviä ja mieluisia. Isä oli silloin aina tavallistakin\nherttaisempi ja puheliaampi, ja pitäen häntä kumpainenkin käsipuolesta\npääsivät he häntä likemmä kuin muulloin. Ukko kertoi heille\nmuistoistaan, entisistä ystävistään, ylioppilasajoistaan, kuinka oli\nhaaveiltu, toivottu ja petyttykin. He saivat hänet kertomaan, kuinka\nhän oli tutustunut äitiin -- ollessaan kotiopettajana hänen hienossa\nperheessään Turussa -- kuinka olivat tulleet tänne erämaahan, hänen\nentiseen kotiseutuunsa, miten oli täällä ensi aikoina eletty -- kertoi\nkovista halla- ja nälkävuosista, kuinka oli hänkin koettanut kansaa\nherättää ja saanutkin lukutaidon sille kannalle, ettei nyt ollut\nmontakaan ripillä käymätöntä. Mutta paljonhan oli jäänyt aikaan\nsaamatta, mitä olisi ollut aikaan saatava. Maantien oli hän hommannut,\nmutta ei saanut kiitosta siitä ainakaan alussa. Ja koskia oli\nperkkauttanut, niin että Kontokoskestakin nyt voi päästä kuka hyvänsä,\nkun siihen ennen hukkui joka vuosi monta veneellistä. Ja kertoi rovasti\nhaaveistaan, jotka eivät olleet toteutuneet, eikä tiedä,\ntoteutuisivatko milloinkaan: kanavista, joita olisi tännekin saatava.\nNyt rakennetaan Saimaan kanavaa, mutta sitten vasta sen merkitys olisi\noleva täydellinen, kun latvavesistöt täältä ja muualta paikallisten\npienempien kanavain avulla siihen yhdistettäisiin. Se olisi aikaa se,\nkun tässäkin Kontokoskessa olisi kanava ja ylempänä myös ja merijahdit\npääsisivät uimaan aina Korpivaaraan ja siitäkin sivu! Saataisiin alas\ntervat, talit, mastopuut, ja takaisin tullessa tuotaisiin viljaa\nPietarista, ja voitaisiin perustaa rautatehtaita ja käyttää hyväksi\nmeidän järviemme malmirikkautta. Uusia elinkeinoja sillä tavalla\nsynnytettäisiin. Niin, niin, ne on niitä kuutamotuumia, niistäkin voi,\nlapsikullat, kuutamossa haaveksia, eikä vain sulhon suloisista\nsilmistä...\n\nTytöistä oli erityisen mieluista, että isä kaikesta tästä heille\nkertoi, että siten piti heitä kuin vertaisinaan, niinkuin poikia. He\nvoivat näillä kävelyillä olla hänen kanssaan vapaita ja avonaisia, ja\nheitä ilahutti varsinkin se, kun näkivät, kuinka suurta iloa ja\ntyydytystä heidän harras kuuntelemisensa tuotti isälle nyt, kun ei\nollut kenen muunkaan kanssa puhella lempiaineistaan... Ja hän oli\npalkkioksi siitä heidän kanssaan leikillinen, kertoi kaskuja, teki\npientä pilaa tai heltyi ja taputti heidän poskiaan ja hyväili heidän\nkäsiään.\n\n-- Jaa, jaa, elämällä on surunsa, mutta sillä on ilonsakin. Pääasia on,\nettä ihminen ainakin joskus koettaa nähdä kaikki kauniissa valossa.\nTällaisena ihanana iltana se joskus onnistuukin.\n\nHe olivat tulossa takaisin pappilan pihalle, astellen kuutamoista\nkoivukujaa, jossa puut seisoivat suurina huurusta kuin kesällä\nlehdistä, mutta kuitenkin läpikuultavina kuin kristallikruunut.\n\n-- Kylläpä tämä on kaunista! sanoi Kaarina.\n\n-- Voi, voi! huokasi Naimi. Täytyykö minun todellakin jättää tämä\nkaikki?\n\n-- Vesille venosen mieli tervaksiltakin teloilta, neidon nuoren\nmiehelähän kullaisestakin kodista.\n\n-- Ei, ei, minä en tahdo täältä minnekään.\n\n-- Etpä suinkaan, vaan annat väkisin viedä itsesi.\n\n-- Jos Björn olisi edes pappi, että olisi voinut tulla tänne\napulaiseksi.\n\n-- Ei puhuta apulaisista, ei niistä ainakaan meillä ole suurta iloa\nollut, huokasi rovasti.\n\n-- Niin, ei, virkkoi Naimi kuin katuen.\n\nHetken päästä sanoi Kaarina:\n\n-- Onkohan Hanna taaskin mennyt Honkaniemeen?\n\n-- Hanna-parka, sanoi rovasti. -- Tytöt, meidän täytyy päättää yksi asia:\njättää Hanna rauhaan. Minusta mamma vähän liiaksi näyttää hänelle pahaa\nmieltään eikä malta olla moittimatta ja pistelemättä. Mutta se yhä vain\nvieroittaa häntä meistä muista.\n\n-- En minä sitä oikeastaan ollenkaan kummastele, sanoi Kaarina.\n\n-- Toivotaan, että se vielä sittenkin menee ohi ja että hän ainakin\njoskus voi katsoa maailmaa yhtä valoisin silmin kuin mekin näin --\ntämmöisinä ihanina iltoina.\n\n-- En minä luule, että hän koskaan luopuu siitä, mistä kerran on\nlohdutuksensa löytänyt.\n\nKaarinan ääni oli värähtänyt. He pysähtyivät pihamaalle. Koko talo\nseisoi siinä huurteisten koivujen ympäröimänä.\n\n-- Tuskin on maailmassa mitään niin kaunista, niin haaveellisen\nyliluonnollista, kuin tämmöinen talvinen näky, sanoi rovasti pysähtyen\nportille. Se on kuin aatetta ilman sanoja, sisältöä ilman muotoa, se on\nkuin kiteytynyttä musiikkia. Se on vaiti, ja kuitenkin se soipi.\n\n-- Miksei sinusta ole tullut runoilijaa, pappa?\n\n-- Etkö luule, että minulla kaiken muun ohella on ollut sekin heikkous --\nnuoruudessani. Paranin siitä taudista kuitenkin verrattain pian. Mutta\nnyt tahdoin vain sanoa, että tässä tämmöisessä illassa, samalla kuin\nsiinä on jotain sanomattoman ihanaa, on aina aavistusta jostain\nsurullisesta, jopa jostain uhkaavasta onnettomuudestakin.\n\n-- Mistä se tulee?\n\n-- Kuka voi selittää mielialojen ja aavistusten tiet? Minä luulen, että\nne lähettää meille Jumala. Ne ovat hänen enkelejänsä, jotka\nnäkymättömin käsin koskettavat meissä kieliä, joita emme voi itse\nsoittaa. Suurilla runoilijoillakin on se lahja.\n\n-- Minusta tuntuu ihan, kuin olisi jo joulu, ja kohtahan se onkin, sanoi\nNaimi. -- Pappa, saako Lauri tulla jouluksi kotiin, vaikka onkin niin\npitkä matka? Kun nyt on minun viimeinen jouluni. Ehkä tulee Anterokin,\njos hänet kutsumme. Ja tiedättekö, että minua aavistuttaa, että\nRobertkin toimittaa meille sen yllätyksen, että saapuu.\n\n-- Sano se mammalle, se tekee hänelle hyvää.\n\n-- Mutta missä on mamma, kun ei istukaan papan kamarin ikkunassa meitä\nodottamassa?\n\n-- Ei, mutta postihan on tullut.\n\nLentäen riensi Naimi sisään.\n\nRuustinna istui salissa postilaukku sylissä.\n\n-- Mamma, onko minulle kirjettä?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Mitä sinä itket, mamma? Mitä on...?\n\n-- Lauri on erotettu yliopistosta.\n\n-- Mitä se merkitsee? kysyi rovasti ovessa.\n\n-- Lue itse ... ja Robert makaa sairaana Inarin pappilassa.\n\nRuustinna meni omaan huoneeseensa itkemään. Rovasti otti pöydälle\nheitetyn kirjeen ja luki.\n\nSe oli professorilta. Siinä ilmoitettiin, että joukko ylioppilaita oli\npannut toimeen mielenosoituksen häntä vastaan yliopiston eteisessä ja\nsitten siirtynyt sieltä luentosaliin hänelle rähisemään ja jalkoja\ntömistämään. Seuraavana yönä oli särjetty ikkuna hänen työhuoneestaan,\nluultavasti samain toimesta, vaikka ne sen kieltävät ja sysäävät syyn\nkatupoikain niskoille. Mielenosoittajain joukossa ovat valitettavasti\nesiintyneet ensimmäisinä Lauri ja hänen asuntotoverinsa maisteri\nHagman. \"Mistä syystä minulle suotiin kunnia tulla tällä tavalla\nhuomatuksi, siihen ei minulla ole tilaisuutta tällä kertaa puuttua.\nOlen tehnyt voitavani rangaistusta lieventääkseni enkä omasta\npuolestani olekaan esittänyt mitään edesvastuuvaatimusta, mutta\noikeuden kulkua en ole voinut pysähyttää. Konsistori on tuominnut\nsyylliset yhden vuoden relegatsioniin yliopistosta. -- Ikävintä asiassa\non se, että tapahtumalle on annettu valtiollinen leima, vaikka kaikki\nehkä oli tähdätty minun vähäpätöistä persoonaani vastaan tai oikeammin\nminun valtiollisia mielipiteitäni vastaan, joita en koskaan ole\nsalannut, en varsinkaan ajatustani Snellmanista ja hänen\nesiintymisestään. Minua epäiltäneen osallisuudesta Saiman\nlakkautukseen, mutta tieto siitä tuli minulle yhtä odottamattomana kuin\nmuillekin. Asemaa vaikeuttaa ja kiristää mitä arveluttavimmassa\nmäärässä se, että samassa talossa kuin me asuu eräs venäläinen upseeri\nja että melua ja naukumista pantiin toimeen hänenkin ikkunansa alla.\nSillä hetkellä, jona tätä kirjoitan, ei vielä tiedetä, millainen myrsky\non taivaanrannalta nouseva, mutta näköpiiri on kovin uhkaava ja voipi\npuhkeava pilvi millä hetkellä hyvänsä lakaista pois yliopistomme vähän\nvapauden, kenties pyyhkäistä Suomen kansankin kansakuntien joukosta.\nSiihen asemaan on meidät nyt saattanut tuo Kuopion yllyttäjä, sillä\nhänen kylvöänsä se sittenkin on. Jos jotain on pelastettavissa, jos\nSuomelle vielä saadaan sen tulevaisuus säilytetyksi, niin saamme\nkiittää siitä niitä miehiä, ja ainoastaan niitä, jotka\nvaltioviisaudellaan tähänkin saakka ovat onnistuneet luotsaamaan meitä\nsalakarien sivu.\" -- Lopuksi professori esitti kirjeeseensä toivomuksen,\nettei tämä hyvin valitettava tapahtuma tulisi heidän, sukulaisten ja\nvanhain ystäväin, persoonallisia välejä hämmentämään. Siihen toivoon\noli hänellä sitä enemmän syytä kun hän tiesi, että rovasti oli\npaheksuva poikansa tekoa yhtä paljon kuin hänkin. \"Sinun isällisten\ntunteittesi katkeruuden ymmärrän muuten sitä paremmin kun oma\npoikanikin, vaikkei aktiivisesti ollutkaan mukana, kuitenkin on\naatteellisesti ottanut osaa siihen, mitä on tapahtunut, ja siis\nmoraalisesti ollut täydestä sydämestään mukana. Tulen itse hänet\nrelegeeraamaan lähettämällä hänet ulkomaille viisastumaan.\"\n\nRovasti istui sinä iltana kauan kansliansa keinutuolissa tulta\nsytyttämättä kuutamon puolihämärässä. Tytöt olivat hiipineet hiljaa\npois, uskaltamatta mitään virkkaa.\n\n\n\n\n3.\n\n\nHuone on täynnä tupakansavua. Sen keskellä on pöytä laseineen ja\nmaljoineen. Pöydän ympärillä seisoo ja istuu nuoria miehiä puhuen,\nhuutaen ja tuon tuostakin laulahtaen. Kuuluu kaiken keskestä yht'äkkiä\nkilinä maljan laitaan ja senjälkeen tuima: _silentium_! Pieni kalpea\nmies seisoo kiintein kasvoin pöydän päässä odottaen hiljaisuutta.\n\n-- _Silentium_! Thure puhuu! huutaa Lauri, jonka posket hehkuvat ja\nsilmät palavat. Hänellä on matkapuku yllä ja jalassa pitkävartiset\npieksut.\n\n-- Toverit! kuuluu tyyni, mutta samalla väräjävä, läpitunkeva ääni\nsanovan.\n\n-- Ylös tuolille! vaati joku huoneen perältä, ja samalla työnnetään\nThuren taa tuoli, jolle hän hypähtää.\n\n-- Eron hetki on tullut, toverit. Hevoset ovat valjaissa. Sallikaa minun\nsentähden sanoa sana, vain muutama sana viimeisiksi hyvästeiksi.\nOttakaa mukaanne, Antero, Lauri ja muut ystävämme, meidän lämpimin\nkiitoksemme siitä, mitä olette tehneet yhteisen asiamme hyväksi.\nYhteinen asiamme on ennen kaikkea oppositsionia, meidän nuorten\noppositsionia kaikkea sitä vastaan, mikä on vanhaa ja mädännyttä,\nmeidän nuorten innostuneiden oppositsionia kaikkea sitä vastaan, mikä\non meillä laimeata, uupunutta ja velttoa, meidän rohkeiden protestia\nsitä vastaan, mikä on arkaa, pelkurimaista, kurjaa ja matelevaista. Se\non meidän pienen piirimme tuomio kaikesta siitä reaktsionista ja\nvapauden sorrosta, joka nyt meillä ja muualla maailmassa rehoittaa...\n\nKuului hyvä-huutoja.\n\n-- .... mikä koko maailmassa on lyönyt kahleisiinsa kansojen ja\nyksityisten vapauden. Me olemme protesteeranneet sitä vastaan, mikä on\nmeitä lähinnä, mutta peitsemme kärki on samalla ollut käännettynä sitä\nsanan vapauden sortoa ja sitä vallan väärinkäytöstä vastaan, jota\nidässä ja lännessä harjoitetaan. Kansain kallein oikeus, josta kaikki\nsen eläminen ja oleminen riippuu, on vapaa kritiikki, sitomaton\nsananvapaus. Se on kahlehdittu kaikkialla maailmassa, mutta meillä\nenemmän kuin muualla. Muualla kahleet ehkä piankin onnistutaan\nkatkaista, mutta meidän täytyy toistaiseksi tyytyä siihen, että\nkahleitamme vain kalistelemme. Ja sen me olemme tehneet ja tehneet\ntavalla, joka kenties on kuulunut niiden muurien ulkopuolellekin, jotka\nmeitä ympäröivät. Meidän tai oikeastaan teidän -- sillä minä en voinut\nteille ymmärrettävistä syistä olla mukana muuten kuin hyväksymiselläni\n-- teidän protestinne muotoa ovat moittineet nekin, jotka muuten ovat\nsamaa mieltä kanssamme. Mutta jos kerran on sallittu, niinkuin Antero\nsattuvasti kurinpitotoimikunnan edessä sanoi, hyväksyvän mielipiteen\nosoituksena ja ilmauksena taputtaa käsiään, niin miksei olisi sallittu\npaheksuvan arvostelun ilmauksena huutaa myöskin \"alas\" ja \"ulos?\" Ette\nkohdistaneet niitä henkilöihin...\n\n-- Kyllä niihinkin!\n\n-- Ette kohdistaneet niitä ainoastaan henkilöihin, vaan koko systeemiin.\nSille te tahdoitte huutaa \"alas\".\n\nSemmoisena oli manifestatsioni täysin oikea muotonsakin puolesta. On jo\nkylliksi kauan ja ilman mitään tulosta pantu vastalauseita\npöytäkirjoihin. Täytyi kerran huutaa niin, että se kuuluu, toimia niin,\nettä se näkyy!\n\n-- Alas meidän pikku tyrannit!\n\n-- Alas! Alas!\n\n-- Olkoon, että se olikin epäviisasta tällä hetkellä, mutta jos me yhä\nja yhä odotamme sopivata otollista hetkeä, niin milloin sitten tulee\naika? Ei milloinkaan. Aina on niitä, jotka sanovat epäviisaaksi sitä,\nmikä tapahtuu juuri sillä hetkellä, kun sen täytyy tapahtua. Jos\nSnellman olisi ollut niin \"viisas\" kuin hänen eräiden mielestä olisi\npitänyt olla, olisimme me nyt \"tyhmät\", emme mitään tietäisi, emme\nmitään tuntisi, eläisimme samassa horrostilassa, missä kansamme on\nkaiken ikänsä elänyt. Mutta nyt olemme me heränneet, ja koko kansa on\nvielä heräävä. Nuoriso ei voi olla valtioviisas eikä se saakaan sitä\nolla. Sen tulee sanoa, _mitä_ se tuntee ja _silloin_, kun se tuntee, ja\nsillä on siihen sitä suurempi oikeus, kun se aina on valmis vastaamaan\nseurauksista, alistumaan tekojensa konsekvenssien alle, asettamaan oman\ntulevaisuutensa muurin aukkoon ja siinä joko voittamaan tai kaatumaan.\nKaiken nuorison tulee niin toimia ja etenkin ylioppilasnuorison, jonka\nkäteen tulevaisuuden ihanteiden lippu on annettu kaikkina aikoina ja\nkaikissa kansoissa. Puhunko sydämistänne, toverit?\n\n-- Puhut! jymähti joka taholta, -- ja puhu lisää!\n\n-- Niinpä voin minä julistaa, karkoitetut toverit, että tämä teidän\ntekonne oli myöskin meidän tekomme. Te opetitte etunenässä käyden, että\ntässä maassa, jossa meidän pitäisi elää kuin hiiren leijonan häkissä,\nmitään hiiskahtamatta, ettei se vain meitä huomaisi ja meitä murskaisi\n-- te opetitte, että tässä maassa kuitenkin on vielä uskallusta,\nrohkeutta, kykyä asettua taistelemaan vakaumuksensa puolesta. Sentähden\nseuraa teitä maanpaossanne toverienne myötätuntoisuus, kunnioitus ja\nihailu. Kohottakaamme kymmenkertainen --\n\nHän ei ehtinyt päättää, kun hänen ympärillään oleva kehä, joka oli vain\npörröisiä päitä, avonaisia huulia, pinnistyneitä poskia ja palavia\nsilmiä, räjähti hurraahuutoon, minkä kestäessä kaksi -- kolme -- viisi\nmiestä lennähti ilmaan matalata kattoa hipoen.\n\n-- Se oli sinulta mainiosti puhuttu, Thure! Varsinkin juuri sinulta!\nhuusi Lauri innoissaan sulkien hänet syliinsä.\n\n-- Mitä se Antero sanoo? kuului toisaalta. -- Ole vaiti, elä puhu\nsemmoisia! Sinun ansiosi on suurempi kuin kenenkään. Sinä puhuit niille\nhäikäilemättä vasten naamaa ... sanoit totuuden sanoja... Ole vaiti!\nMaljasi!\n\nEikä Antero saanut sanotuksi, mitä olisi tahtonut: ettei hän tahtonut\nolla mikään sankari eikä mikään marttyyri.\n\n-- Lauri, sanoi hän, eikö lähdetä, on jo aika, kello on kohta\nkaksitoista, ja meidän täytyy sitä ennen olla ulkona tullista.\n\nLauri meni maljapöydän luo, horjahti vähän ja tarttui lasiinsa.\n\n-- Kiitos, toverit, -- ette te hurranneet meille, vaan aatteelle -- me\nasetimme sen yläpuolelle kaikkea. Minun sydämeni on täysi, enkä minä\nosaa sanoa, mitä minä tällä hetkellä tunnen. Eikä minun tarvitsekaan --\nte tiedätte sen ilmankin, sillä meidän kaikkien sydämemme sykkii\nsamassa tahdissa -- jaa, minä tahdoin vain sanoa, mitä aina olen sanonut\n-- mitä merkitsevät indiviidit, kun vain kansat -- Suomen kansa on vielä\nnuori kansain joukossa -- se on pieni ja vähäinen, mutta sillä on oma\ntehtävänsä, jonka sallimus on sille antanut -- jos se siitä luopuu, jos\nse jättää sen täyttämättä...\n\nHän huomasi joutuneensa pois ladulta, oli unohtanut, mitä oli aikonut\nsanoa. Hän seisoi tulipunaisena silmiään räpyttäen ja lasiaan sormien.\nToverit odottivat jatkoa, koettaen pitää kasvojaan suosiollisessa\nilmeessä...\n\nSilloin alkoi kuulua veisuuta toisesta huoneesta, suljetun oven takaa,\njonka edessä Lauri juuri seisoi pöydän päässä.\n\n-- Se on, niinkuin tässä juuri sanottiin, nuorison asia, meidän asiamme,\nja me olemme nuoriso! Snellman sanoi eräänä ikimuistettavana hetkenä...\n\nMutta nyt ei hän muistanut, mitä oli tahtonut sanoa -- ja veisuu kuului\nyhä voimakkaampana.\n\n-- Vait siellä, te ynisevät ämmät! huusi hän oveen päin kääntyen.\n\n-- Sitäkö Snellman sanoi? kuului jostain peremmältä huonetta kysymys\nkuin yksinpuheluna. Sille hihitettiin jossain samalla taholla.\n\n-- Hss ... jatka, Lauri!\n\nVeisuu jatkui voitonvarmana nousten ja laskien pitkissä laineissa\nikäänkuin tahtoen huuhtoa yli tämänkin huoneen.\n\n-- Suu kiinni, sanon minä! -- ja Lauri potkaisi jalallaan oveen, jolloin\nveisuu samassa lakkasi eikä sieltä seinän takaa kuulunut\nhiiskahdustakaan. Mutta nyt häiritsi Lauria se, että se oli lakannut ja\nhän oli joutunut kokonaan pois aineestaan.\n\n-- Herkesivätpäs rääkymästä, varikset...\n\nMutta hän ei saanut kuin muutaman yhtymään nauruunsa. Monen kasvoilla\noli vaivautunut ilme. Hän yritti vielä viimeisen kerran voittaa seuran\nmielialan puolelleen ja päästä itse pois lumouksestaan, koettaen\nkääntää kaikki leikiksi ja sanoa huolettomalla äänellä:\n\n-- En minä oikeastaan tätä tahtonut sanoa...\n\n-- Mitäs sitten? kuului jostain kuiva, puoleksi ivallinen kysymys.\n\n-- Ei mitään tämän enempää.\n\n-- Maljasi sitten! Eläköön puhuja!\n\n-- Eläköön tai kuolkoon! -- ja Lauri tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella\nja paiskasi sen palasiksi lattiaan.\n\nHän tunsi tehneensä fiaskon ja näki, etteivät toverit hyväksyneet hänen\nkäytöstään. Antero tuli hänen luokseen:\n\n-- Ne nyt olisi voinut jättää rauhaan, kun eivät hekään ole meille\nmitään häiriötä tehneet.\n\n-- Mutta itsehän sinä olet sanonut, että heidän veisuunsa häiritsee\nsinua.\n\n-- Ehkä olisi meidän jo aika lähteä.\n\n-- Minä en lähde, ennenkuin olen juonut itseni sikahumalaan.\n\nNyt hän sai kannatusta joiltakuilta. -- Se oli oikein: Sitä ne\ntarvitsivat nuo! -- Mutta Antero luuli huomaavansa, ettei tämä tunnustus\nLauria tyydyttänyt. Hän näki hänen yht'äkkiä nousevan ja rientävän\nulos. Jälkeen mennen tapasi hän Laurin seisomassa toisen kamarin\nkynnyksellä avatussa ovessa. Sisällä oli kihermä miehiä keskellä\nlattiaa olevan pyöreän pöydän ympärillä, yhdellä edessään raamattu.\n\n-- Ka, veisatkaa nyt, nyt saatte veisata, nyt en minä enää puhu ...\nvaikka yötä päivää, kuinka paljon haluatte...\n\n-- Lauri, tule pois, miksi sinä häiritset toisten hartautta?\n\n-- Enhän minä häiritse, minähän päinvastoin...\n\nNuoret miehet siellä sisällä eivät liikahtaneetkaan.\n\n-- Jos tahdotte kuulla jumalansanaa, niin astukaa sisään ja sulkekaa\novi, sanottiin sieltä.\n\nLauri paiskasi oven sillä vauhdilla kiinni, että se ponnahti takaisin\nauki. Yksi heistä nousi ylös ja tuli sitä siivosti sulkemaan.\n\n-- Kas siinäkin kaksi totuuden sankaria, kuuli Antero sisältä\nsanottavan.\n\nSitten sulkeutui ovi heränneiden ylioppilaiden huoneeseen, ja säppi\npainettiin kiinni.\n\n\n\n\n4.\n\n\nAntero heräsi siihen, että häntä puistatti ja paleli. Hän huomasi\nmakaavansa reessä ja hänen vieressään loikoi Lauri, joka myöskin\nsamassa heräsi nahkasten sisältä.\n\n-- Missä me ollaan? kysyi Lauri.\n\nHe olivat jossain lumisessa metsässä ja ajaa nytkyttelivät hiljalleen\neteenpäin.\n\nLauri aikoi nousta kävelemään eräässä mäessä, mutta vaipui takaisin\nrekeen. Hänen silmissään säkenöi, ja hänen päätänsä särki.\n\n-- Olenko minä kauan nukkunut?\n\n-- Kaksi kievariväliä.\n\n-- Kun et herättänyt.\n\n-- Koetin, mutta et herännyt.\n\n-- Millaista oli loppu? En muista siitä mitään.\n\n-- Meitä saatettiin ulos Pitkänsillan tullista ja huudettiin: eläköön\ntotuuden sankarit!\n\n-- Minä nukuin jo silloin?\n\n-- Etkä, vaan huusit mukana hurraata -- itsellesi.\n\n-- Hyi saakeli!\n\nKului pitkä aika, ennenkuin Lauri taas virkkoi:\n\n-- Mitä sinä, Antero, tästä kaikesta ajattelet?\n\n-- Aioin kysyä sinulta sitä samaa.\n\n-- Kauniita totuuden sankareja me ollaan.\n\n-- Kuulitko sinä?\n\n-- Minkä?\n\n-- Sinä siis tulit itsestäsi samaan johtopäätökseen?\n\n-- Samaan kuin kuka?\n\n-- Pietistit.\n\n-- Vai niin.\n\nHe tulivat johonkin kievariin, lämmittelivät, sill'aikaa kun hevosta\nvaihdettiin, mutta eivät puhuneet sanaakaan toisilleen. Satoi\nlumiräntää, ja matkalle taas lähdettyään he koettivat vetäytyä\nturkkiensa kauluksien sisään, niin syvälle kuin pääsivät.\n\n-- Luuletko, Antero, että se oli mitään muuta kuin peloitusta se puhe,\nettä me muka olisimme saattaneet isänmaan vaaraan? -- kysymys tehtiin\ntoisessa kievarissa.\n\n-- Tietysti voidaan kaikki väärin selittää ja väärin käyttää.\n\nPitkän ajan kuluttua, kun taas oltiin matkalla, kysyi Lauri veltosti:\n\n-- Tekisitkö, jos voisit, tehdyn tekemättömäksi?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Sinähän et oikeastaan tehnytkään mitään ... olit alussa päinvastoin\nvastaan.\n\n-- Minä nyt kuitenkin sain kuulla sen moitteen, että olin\nesiintymiselläni antanut asialle isomman kantavuuden, kuin mikä sillä\nalkujaan oli, ja että juuri se oli vaarallisinta, valtiollisesti\nvaarallisinta. -- Thurehan laajensi sen melkein maailmanhistorialliseksi\ntapahtumaksi.\n\n-- Thure puhui kuin poika ja omaa isäänsä vastaan. -- Mitähän meidän ukko\nsanoo? Taitaa siellä syntyä itku ja hammasten kiristys. Mutta sama se!\nJos hän ei salli minun olla kotona tai tekee elämäni siellä\nsietämättömäksi, niin lähden minne tahansa -- vaikka Oton luo, lisäsi hän\nhiukan epävarmalla äänellä.\n\nEikä hän saanutkaan mieltänsä kauan pysymään tällä uhkakannalla.\n\n-- Vai niin, sanoi hän hetken päästä, -- että pietistit sanoivat: kauniita\ntotuuden sankareita! Se olisi nyt voinut jäädä tekemättä se viimeinen --\nmennä häiritsemään toisten hartaushetkeä. Mutta kun minä näin, että\nniillä oli raamattu edessään -- oli niinkuin olisi minulle joku\nvälähtänyt.\n\n-- Niinkuin Saulukselle Damaskon tiellä?\n\n-- Elä edes sinä ivaa --\n\n-- Enhän minä ivaa.\n\n-- Miksi kaiken tässä maailmassa täytyy mennä niin löröksi? Tästä tuli\nkaikesta oikeastaan surkea fiasko.\n\nHän oli toivonut saavansa kuulla Anterolta vastaväitteen, mutta Antero\noli vaiti.\n\nMoneen päivään he eivät puhuneet näistä asioista eivätkä paljon\nmuistakaan. Mutta ajatukset kulkivat samoja teitä molempain.\n\n-- Kuule, Antero, olivatko meidän vaikuttimemme puhtaat? -- Minä\ntarkoitan: tapahtuiko se yksinomaan epäitsekkäistä vaikuttimista? Eikö\nsiinä ollut ylpeyden, kunnianhimon, huomionherättämisen ja semmoisen\nsyrjävaikuttimia?\n\n-- Minä alan epäillä, ettei koko asiakaan ole niin suuri kuin miksi sitä\nme kuvittelemme.\n\n-- Sen täytyy! Sen epäilyksen valtaan emme saa antautua. Jos sen teemme,\nolemme hukassa!\n\nAnterokin koetti taas katsoa Laurin silmillä. Ehkä oli tämä epäilys\nvain kylmän ja vilun vaikutusta. Sillä kuinka olisi todellakaan voinut\njättää ilmaisematta mieltänsä semmoisesta teosta? Ja mitenkä sen olisi\nmuulla tavalla voinut tehdä kyllin tehokkaasti?\n\nOli kirkas paisteinen päivä. He olivat nukkuneet hyvin, hevonen oli\nvirkku, keli kevyt ja seudut kauniit. He olivat taas saaneet ryhtiä ja\nuskallusta itseensä. Helisevin kulkusin he ajoivat erääseen kievariin.\nSiellä kysyttiin, ketä ovat, mihin virkaan aikovat, minne matka? Miksi\ntulivat pois Helsingistä? -- He eivät voineet vastata kaikkeen tai\nvastasivat kiertelemällä. Eivät voineet ajatellakaan ruveta selittämään\nnäille, mitä he rakkaudesta asiaansa olivat tehneet. Mitä tietävät nämä\nSaiman työstä, ja mitä liikuttaa heitä sen lakkauttaminen? Tuolle\nlihavalle emännälle he eivät olisi olleet muuta kuin akatemiasta pois\npotkituita renttuherroja.\n\nTuossa kievarissa istuessa ja hevosia odottaessa virkkoi Antero:\n\n-- Siellä Helsingissä puhuttiin paljon kansasta, mutta minusta tuntui\nusein kuin olisi kansa niille uusmaalaisille ollut aivan toista kuin\nmeille. Kun he puhuvat kansasta, niin puhuvat he siitä kuin jostain\nkummallisesta elävästä, jota pitää muille näyttää ja kehua. Kuinka ne\nkatselivat niitä karjalaisia runoniekkoja! \"Katsokaa hänen kenkiään!\nKatsokaa hänen käsiään! Mikä mainio tyyppi!\" -- Lönnrotistakin ne\npuhuivat melkein samalla tavalla. Minulle on kansa kuitenkin jotain\npaljoa syvempää ja läheisempää. Heillä on tämä asia kuin mikä\nmuotiasia. Heistä puuttuu ja tulee aina puuttumaan se oikea suomalainen\nhenki.\n\nAntero jatkoi äänetönnä mietteitään. Ei koskaan ennen ollut hän\ntuntenut olevansa niin kokonaan kaikkea pohjaa vailla. Silloinhan se\noli puhjennut, silloin... Turhaan hän oli sitten koettanut saamaansa\nsielun vuotoa paikata. Ei hän ollut löytänyt luvuistaan sitä, mitä oli\nkadottanut, sitä, mitä haki ... ei uskoa itseensä, ei suuntaa\ntoiminnalleen. Hän oli luullut löytävänsä vastauksen filosofiastaan,\nhänelle oli häämöttänyt viisaan yksinäisen miehen elämä ilman muuta\ntarkoitusta kuin toteuttaa eetillisiä aatteitaan omassa itsessään. Hän\ntahtoi kehittää hengessään ja ruumiissaan kaikkea sitä hyvää, kaunista,\njaloa ja totta, minkä siemen siihen ehkä oli pantu. Hän tahtoi olla\nomien aarteittensa kokeiluesine. Hän tahtoi ennen kaikkea olla\nehdottomasti puhdas, himojensa tyydyttämisestä täysin vapaa, ei jotain\nmäärättyä tarkoitusta varten, ei oman onnellisuutensa tähden, vaan\nilman mitään sivutarkoitusta. Ja sitä tietä -- aarteittensa laajetessa ja\nkypsyessä -- saavuttamiensa tuloksien perusteella tahtoi hän luoda\nsiveysopin, uuden ja suuren, hakea sille suomalaisen pohjan, etsiä\nSuomen kansan siveyden lähteen semmoisena kuin se oli vuosisatoja\npiilossa lirissyt ja puhjennut esiin kahtena lähteensilmänä: ensin\nvanhana runojen tietona ja sitten herännäisyytenä. Se oli hänen\nrenessanssiaatteensa uudessa muodossa, se ei ollut humanismia, vaan sen\njatkoa, uskonpuhdistusta.\n\nHän ei ollut vielä päässyt kaikesta selville, hän sitä vain etäisesti\naavisti -- tunsi enemmän kuin tiesi -- mutta itsestään aatteidensa\nkoe-esineenä oli hän luullut olevansa varma.\n\nHän oli jo kulkenut ja kuvitellut olevansa enemmän kuin muut, jotka\nhänen mielestään eivät voineet eivätkä tahtoneetkaan mistään\nkieltäytyä. Kuinka pieni ja vähäpätöinen oli hänen mielestään se asia,\njota he ajoivat ja josta he innostuivat, verrattuna hänen asiaansa!\n\nJa sitten oli yht'äkkiä kaikki keikahtanut kumoon, yhtenä ainoana yönä\nylösalaisin. Hänen omatekoisensa pyhyyden aita romahti maahan.\nSaapuessaan asuntoonsa veisasivat heränneet ylioppilaat seinän takana\nhänen isä-vainajansa virttä. Hän itki ja kirosi itseään ja maailmaa. --\n\nJa seuraavana aamuna, ikäänkuin jotain sovittaakseen, otti hän\nkurinpitotoimikunnan edessä tutkinnossa syyn omakseen ja julisti\noikeutta ja totuutta ja vaati ne yli kaiken muun asetettavaksi. Mutta\nhän tunsi valehtelevansa ja valehtelevansa tahallaan, itsetietoisesti.\nJa mitä varten näin? Mitä varten ottaa syy päälleen, kun ei asia ollut\nsen läheisempi? Oikeuden ja totuudenko puolesta valhetta ja vääryyttä\nvastaan? Kun ei se sittenkin olisi ollut kunnianhimoa,\nhuomionherättämisen halua?\n\nKoko tuo vasta kulunut aika oli kuin jotain pinnistettyä, tehtyä. Siinä\noli alusta loppuun saakka joku väärä sävel... Kun saisi, kun saisi\nitsensä kerran oikeaan uomaansa ohjatuksi!\n\nMitä oli nytkin tulossa? Minne oli hän nytkin menossa? Sisarensa luo --\nmuka! Eihän -- kuin Naimia tapaamaan, häntä näkemään, hänen ääntänsä\nkuulemaan. Hurja toivo jostain mahdottomasta, odottamattomasta... Kohta\nkun Lauri oli häntä pyytänyt mukaansa heille, oli hän ollut valmis.\nMutta jos hänellä olisi ollut voimaa kuulla ja totella, mitä hänelle\nsisältä sanottiin, olisi hän nyt heti hypännyt reestä ja antanut Laurin\nmennä yksin...\n\nHe olivat yöpyneet viimeiseen majataloon ennen Kuopiota. He lepäsivät\nkumpikin vuoteellaan saamatta unta. Lauri kääntelihe ja vääntelihe --\nteki tiliä hänkin elämänsä kanssa.\n\n-- Kaikki pirut ne nyt päälleni hyökkäävätkin -- sinun pitää kuunnella\nminua, Antero!\n\nHän istahti vuoteen laidalle:\n\n-- Minä olen kunniaton ja kunnoton ... minä viettelin hänet, ja minä\njätin hänet sinne, enkä minä häntä sen jälkeen tavannut. Kerran\nkirjoitin minä hänelle, mutta en saanut vastausta. Kirjoitin tahallani\nniin, ettei hän olisikaan voinut vastata. Nyt minä tiedän, miksi minua\nrangaistaan.\n\n-- Sinun täytyy korjata se, mitä olet rikkonut.\n\n-- Kun vaan voisin! Ja minä voin...\n\nMutta se ei kuulunut hänen omissakaan korvissaan tarpeeksi\nvakuuttavalta.\n\n-- Se nyt ainakin on hyvä, ettei Anette välitä minusta.\n\nSe se siis oikeastaan sai Laurin tälle tuulelle. Se se siis kaivoi\nesiin hänen katumuksensa...\n\n-- Mikä sokkelo on ihmissydän! huokasi Antero.\n\n-- Mikä sokkelo, mikä sokkelo! toisti Lauri, tietämättä, mitä Antero oli\najatellut.\n\nKuopioon tultuaan menivät he kohta Snellmania tapaamaan. Hän tuli heitä\nvastaan portillaan, menossa kouluun. Tervehti heitä kylmästi ja sanoi\närtyisästi:\n\n-- Herrat ovat käsittäneet minut kokonaan väärin ja tehneet minulle ja\nasialle huonon palveluksen. Minä kiitän minulle lähetetystä\nmyötätuntoisuusadressista, mutta minä en tahdo olla missään tekemisissä\nkaturauhattomuuksien ja poikamaisten mielenosoitusten tekijäin kanssa.\nHerroilla ei näy olevan aavistusta vapauden ensimmäisistä alkeista.\nVapaus ei ole vallattomuutta. Suokaa anteeksi, hyvät herrat...\n\nJa hän meni ja jätti heidät siihen seisomaan.\n\nLauri kirosi, mutta ei saanut siihen oikeata terää.\n\nMutta Anterosta oli tämä kohtaus kuin vapautus. Oli kuin hän olisi\nsaanut mieluisensa potkun -- ja hyvin ansaitun.\n\n\n\n\n5.\n\n\nKun Lauri ja Antero pimeänä iltana ajoivat Kontojärven pappilan\npihalle, näkivät he rovastin paitahihasillaan istuvan selin ikkunaan\ntakanaan kynttilä, jonka valossa hän luki jotain. Toisella puolen\npöytää istui Naimi eteenpäin kumartuneena ompeluksen yli. Hevosen\npysähtyessä rappujen eteen hypähti Naimi ylös ja koetti kädellään\nvarjostaen katsoa ulos. Samassa pyörähti hän ympäri, huudahti jotain\nsaliin ja oli jo tuossa tuokiossa porstuassa ja Laurin sylissä.\nRovastin näki Antero nousevan ja menevän huoneeseensa ja sulkevan oven.\n\nTyttöjen ilo ja hyvä mieli oli niin hillitön, että ruustinnan täytyi\ntoruen sanoa: -- Tytöt, tytöt, ajatelkaa toki --\n\n-- En minä, mamma, osaa mitään ajatella -- on niin äärettömän -- tervetuloa,\ntervetuloa! -- Tervetuloa, herra Hagman!\n\n-- Hss ... pappa tulee...\n\nNaimi tarttui Anteroa molempiin käsiin, kävi siitä taas Laurin\nkimppuun, repäisi auki hänen vyönsä, heitti sen menemään, sysäsi hänet\nistumaan ja riipaisi päällyskengät hänen jalastaan, niin että saappaat\nseurasivat mukana, ja kuiskasi kiihkeästi hänen korvaansa:\n\n-- Minä tahdon vain heti sanoa, heti kohta, että se, minkä teitte, oli\noikein tehty, ja minä olisin tehnyt samoin.\n\n-- Ja minä myös, sanoi Kaarina, ääni lämpimästi värähtäen. Tänne, tänne,\npankaa turkkinne tänne!\n\n-- Pappa tulee...!\n\nLauri seisoi sukkasillaan isänsä edessä, joka oli vetänyt ylleen pitkän\nvirkatakkinsa. Hän tervehti ensin Anteroa, virallisesti ja kylmästi,\neikä ollut ensin huomaavinaankaan Lauria, mutta ojensi sitten kuitenkin\nhänellekin kätensä.\n\n-- Jahah, vai niin, siinä sitä nyt siis ollaan...\n\n-- Niin, tässähän sitä ollaan... Seistiin ja katsottiin...\n\n-- Minnekä sinä, Naimi, sait minun kenkäni?\n\nNaimi uskalsi nauraa vain lyhyen naurun, vaikka oli sen pidätyksestä\npakahtumaisillaan.\n\nMusti hyökkäsi samalla sisään ovesta, jonka kyytimies avasi kantaessaan\nsisään tavaroita. Koira lensi Laurin rintaa vastaan, nuolaisi hänen\nkasvojaan ja pieksi hännällään tuoleja ja pöydän jalkoja, hyppien\ntoisesta toiseen.\n\n-- Mars! Huuti! Ulos siitä!\n\nRovasti tarttui koiraansa kaulanauhaan ja sai sen suurella vaivalla\nkiskaistuksi ensin kamariinsa ja sitten sitä tietä ulos. Hän jäi\nitsekin sille tielleen.\n\n-- No, nyt on pahin ohi, kuiskasi Naimi. Musti sai sen, mikä oli aiottu\nsinulle.\n\n-- Naimi ... torui ruustinna.\n\nMutta Naimi vain nauroi, ja hän oli Anterosta ihanampi kuin koskaan\nennen. Niinkuin lämmin virta puhalsi hänen iloisuutensa ja hyvä\ntuulensa läpi jäätyneen mielen. -- Heidän tekonsa oli oikea! -- ja sillä\nhetkellä hän melkein kummasteli, että oli voinut sitä katua ja siitä\nitseään moittinut ja muita tuominnut.\n\nHeidät vietiin ylisille, Robertin kamariin, joka oli lämmitetty ja\nlaitettu kesäiseen kuntoon. Kun he sieltä palasivat, oli illallinen\nkatettu heitä varten, ja ruustinna ja tytöt istuutuivat heille seuraa\npitämään. Rovastia ei kuulunut. Lauri koetti olla vapaa ja huoleton,\nkyseli yhtä ja toista kotiasioista, mutta ei päässyt oikein\nluonnolliseen ääneen.\n\n-- No, mamma, sanoi hän yht'äkkiä, toru nyt sitten ja toru papankin\npuolesta.\n\nRuustinna koetti tekeytyä niin moittivaksi kuin hänelle oli\nmahdollista:\n\n-- Niin, kuinka sinä saatoit, Lauri, niin tehdä?\n\n-- Minun täytyi, mamma, minun täytyi!\n\n-- Täytyi? Kuinka täytyi?\n\n-- Minä olisin ollut huono mies, jos en olisi tehnyt sitä, mitä tein.\n\n-- Ja että tekin, maisteri Hagman, niin vakavan näköinen .,. teistä\nolisin voinut kaikkein viimeksi odottaa, että menette ikkunoita\nsärkemään.\n\n-- Mutta emmehän me ole ikkunoita särkeneet!\n\n-- Niin ainakin setä kirjoitti.\n\n-- Eihän setä niin, vaan että ainoastaan epäiltiin, oikaisi Kaarina.\n\n-- Niin, mutta kumminkin...\n\n-- Mamma, oliko ukko hyvin vihainen?\n\n-- Et kai sinä voi vaatia, että hän ottaisi sinut avosylinkään vastaan.\n\n-- Niinkuin sinä, mamma...\n\nRuustinna ei ollut kuulevinaankaan.\n\n-- Pappa on vanha yliopiston opettaja, ja sinun pitäisi ymmärtää, että\nse sentähden koskee häneen kahta kipeämmin, että hänen poikansa...\n\n-- Ai-jai, näitä mammaa mainioita piirakoita ja tätä ihanata Savon\npiimää!\n\n-- Kaarina, tuo lisää! Eikö saa luvan olla vielä, herra Hagman? -- Minä\nolen aivan samaa mieltä kuin pappa. Paitsi sinun itsesi tähden on se\nmeille hyvin ikävää pitäjäläistenkin tähden. En tiedä, voimmeko enää\nmennä mihinkään ja kutsua ketään...\n\n-- Että mamma nyt viitsii sen sillä tavalla ottaa, sanoi Naimi.\n\n-- Minä olen varma, että laamannissakin meitä nyt häpeävät. He ovat\nvarmaan puhuneet, vaikka sinä et sano.\n\n-- No usko nyt, etteivät ne ole kerrassa mitään semmoista.\n\n-- Ne tahtovat tietysti näyttää hienotuntoisuuttaan sillä, etteivät\nsinulle mitään sano, mutta kyllä minä tiedän, että laamanska ajattelee.\nMimmoiset ovatkaan minulla lapset ja mimmoiset hänellä! Kaikki\nmallikelpoisia ja onnistuneita! Ja meidän Otto ja nyt Lauri, ja\nRobertkin siellä, missä lienee -- tuskin elossakaan enää -- kuka sen\ntietää?\n\n-- Mutta hänhän on terve ja on taas lähtenyt matkalle.\n\n-- Hän on voinut sairastua uudelleen... Miksi tämä kaikki onnettomuus\nnyt yht'äkkiä tulee minun päälleni? -- Antakaa anteeksi, herra Hagman,\nettä minä näin, -- mutta tehän ette syö mitään ... olkaa hyvä... Helander\ntästä nyt ainakin riemuitsee ja kaikki muut heränneet...\n\n-- Mitä syytä on mammalla semmoista uskoa? sanoi Hanna, joka syrjempänä\ntoisen pöydän ääressä istuen ei ollut tähän saakka mitään puhunut.\n\n-- Ehkä eivät, ehkä eivät ... sinä olet niin kauhean arka niistä\nheränneistäsi...\n\n-- Sillä minä tiedän... Mamman ei pitäisi enää puhua pahaa Helanderista,\nkun mamma tietää...\n\n-- Ei se nyt se vielä mitään merkitse...\n\n-- Mikä niin? kysyi Lauri.\n\n-- No, ei muuta kuin että Helander on ollut pyytävinään anteeksi papalta\nkesällistä saarnaansa.\n\n-- Ohhoo, vai niin? todellakin?\n\n-- Ei se ole muuta kuin että hän pelkää tulevia käräjiä ... siinä koko\njuttu!\n\n-- Kuinka saattaa mamma semmoista!\n\n-- Yhtä hyvin kuin sinäkin saatat...\n\n-- Elkää nyt taas siitä riidelkö...\n\nRovasti kuului kävelevän salissa ja puhaltavan kynttilöitä sammuksiin\nja sitten menevän maata. Ruustinna nousi ja meni hänkin. Hanna tyhjensi\npöydän ja katosi. Naimi ja Kaarina jäivät vielä istumaan Laurin ja\nAnteron kanssa.\n\n-- Elkää olko millännekään, sanoi Naimi, kyllä se menee pian ohitse.\nHuomenna on mamma jo tyytyväinen siitä, että olette kotona, ja\nylihuomenna ei luultavasti pappakaan enää viitsi olla pahalla tuulella.\n\n-- Välipä sillä...\n\n-- Minä luulen, että pappa oikeastaan sydämensä sisimmästä pohjasta\nhyväksyy ... ei hän koskaan ole voinut oikein sietää setä Hartmania\neikä kannattaa hänen mielipiteitään. Mutta kertokaa nyt tarkemmin\nkaikesta!\n\nLauri kertoi kaikesta, mitä oli tapahtunut, kertoi varmasti ja\nreippaasti, niinkuin ei koskaan olisi epäillyt heidän tekonsa oikeutta,\nniinkuin ei olisi muistanut masentunutta mielialaansa matkalla; osasipa\nvielä antaa kohtaukselle Snellmanin kanssa sen värityksen kuin olisi\ntämä vain ollut vähän kärtyisellä päällä ja huonolla tuulella.\n\n-- No niin, sen pituinen se! Milloin ovat hääsi, Naimi?\n\n-- Juhannuksena.\n\n-- Ja oletko yhä yhtä rakastunut kuin kesällä?\n\n-- Semmoisiin kysymyksiin ei vastata.\n\n-- Tuleeko sulhasesi tänne jouluksi?\n\n-- Toivotaan.\n\nAntero oli hetkeksi unohtanut, että Naimi oli kihloissa. Laurin\nkertoessa Helsingin tapahtumista ei hän kuullut eikä nähnyt muuta kuin\nNaimin, joka istui vastapäätä häntä, milloin kyynärpäät pöytään\nnojaten, milloin kädet niskan takana, silmät eläen, huulet milloin\nhuudahdukseen avautuen, milloin heittäen jonkun hyväksyvän sanan,\nmilloin taas vetäytyen moittivaan kureeseen. Itse tietämättään joutui\nhän samaan mielentilaan kuin Naimi. Noiden muutamien hetkien kestäessä\nhän matkaväsymyksen tuudittamana eli entisen unelmansa uudeksi todeksi.\nHän heräsi siitä kuin unesta, jossa on luullut lentävänsä. Häntä ei\nkirvellyt, hänen päätänsä vain hiukan huimasi, ja hän olisi halunnut\nnukkua uudelleen.\n\nKun hän hetken kuluttua lepäsi vuoteessaan yliskamarissa, ei hän enää\nniinkuin matkalla katunut, että oli tullut tänne. Hänen lähtönsä\nkesällä oli ollut pakoa, ja hurja kauhu oli häntä silloin kintereillä\najanut. Nytkin hän tunsi että hänen tuli ja hän tahtoi pian poistua,\nmutta nyt olisi se rauhallista peräytymistä hyvässä järjestyksessä,\nvoitettuna, mutta ei masennettuna ja murjottuna.\n\nHän tahtoo ihailla häntä, jota ennen oli rakastanut, hän tulee sen aina\ntekemään, ja hän vie sen tästä taistelusta mukanaan jonain omana\nsaaliinaan, jota ei kukaan voi häneltä kieltää ja häneltä riistää.\nHänen muistonsa Naimista on oleva hänen muistonsa, sillä ei kenelläkään\nole hänestä sitä kuvaa, mikä hänellä. -- Ja näinhän minun ei siis\ntarvitsekaan karkoittaa häntä luotani, vaan saan minä aina hänet pitää\nja omistaa!\n\nMitä tämä on? Mistä tuli minulle tämä rauha ja tyydytys ja tämä uusi\nilmestys? Onko se tässä se elämän salaisuus, jota olen turhaan etsinyt?\nRakastaa, vaikkei olekaan rakastettu? Siinäkö onnen avain? Siinäkö\nkaiken viisauden huippu? Mistä tulit sinä minulle, ihana ilmestys,\nmistä kerran minullekin? Tulit kuin tietäen, että sinua tarvitaan, kuka\nsinut sitten lienee lähettänytkin. Ja että minun piti löytää sinut\ntäällä, missä minä luulin sinut ainaiseksi kadottaneeni!\n\nHän tunsi tuon saamansa uuden paisuvan povessaan, suurenevan, nostavan\nhäntä...\n\nIkkuna oli ollut pimeä, kun Antero sammutti kynttilän. Vähitellen oli\nse valennut ja valkeni yhä. Hän nousi ja näki aamuyön valjun, viimeisen\nneljänneksen kuutamon heikosti valaisevan lumisia kattoja ja härmäisiä\nkoivuja. Tuleeko se tuolta, valkeneeko se ehkä taivasten takaa? Hänen\nolisi tehnyt mieli polvistua -- ensi kertaa elämässään -- polvistua tuon\nvaloisan aukon eteen, niinkuin tulevaisuutensa taivaan ovella, ei sen\nheleän ja häikäisevän ja kesäisen kirkkaan, joksi oli onnea niin usein\nennen kuvitellut, vaan tuon valjun ja viihdyttävän, jommoista hänen\nelämänsä tulisi tästä lähtien olemaan ja johon hän nyt tunsi voivansa\nnurkumatta tyytyä. Eikä hänen mielensä ollut milloinkaan ollut niin\nharras eikä omat huolet niin vähäpätöiset.\n\n\n\n\n6.\n\n\nHän on taas matkalla, pitkällään reslassa, joka kaitaista talvitietä\nmilloin luikertelee huurteisessa metsässä, milloin soluilee soiden\nrantoja, milloin oikaisee järvien poikki, kohoaa kannaksille ja painuu\nnotkoihin. Se on sama tie, jota hän kesällä oli kulkenut Korpivaaraan\nja sieltä takaisin, odotus ja riemu rinnassaan. Silloin hän kulki, nyt\nhäntä vietiin. Hän oli valmis, ei mihinkään, mitä itse oli halunnut, ei\ntoteuttamaan sitä, mitä itse oli suunnitellut, vaan valmis vietäväksi,\ntahdoton tuuditettavaksi -- olkoon että uuteen elämään, sama se vaikka\niäiseen uneen. Mikä ihana aate tuo itämaalaisten \"nirvana\", mikä syvä\nelämän kokemus tuossa: \"se on sallittu!\" Sillä kuka täällä kohtalonsa\nmäärää, kuka täällä itse tiensä viittoo? Ruveta ohjaamaan itseänsä\nonnensa portille? -- olla tarttuvinaan kansansa kohtalon peräsimeen? --  --\nvoi meitämme, suuria lapsia! Voi meitä virvatulien takaa-ajajia! Jos on\nnoilla tuhannen tuhansilla taivaankappaleilla ennen määrätyt ratansa,\nniin mitä sitten meillä? Miksi valtaakaan ihmisen mielen hätä ja kauhu,\nkun hän luulee eksyneensä ja kiertyy samaan paikkaan takaisin? Siksi,\nettä hän pyrkii pois. Mutta hänen ei pidä pyrkiä. Kun hän lakkaa\npyrkimästä, lakkaa lumouskin, ja itsestään pääsee hän pois piiristään,\njota kiertää. Kulkea sinun täytyy, ihmisolento, mutta -- kuletettuna.\n\nOli hämärtynyt, näköpiiri pienentynyt, mutta taivas kirkastui ja\ntähdettyi ja suureni ja laajeni.\n\nKerran tätä samaa tietä taivaltaessani luulin minä jo saapuneeni onnen\nihanille rinteille ... en saapunutkaan.\n\nNyt luulen meneväni kohti päivätöntä pohjolaa --  -- ja tuolla palavatkin\nsalaperäiset tulet, joiden alkuperää ei kukaan tiedä, mutta jotka ovat\nannetut valaisemaan seutuja, jotka aurinko on jättänyt.\n\nHänet valtasi sanomattoman turvallinen tunne siitä, että oli tullut\ntähän päätökseen: \"Tulkoon, mitä tulee ... viekööt, johtakoot,\nihmiskohtalojen kutojattaret!\" Jos tulisi kuolemakin, pysähdyttäisi\nhevoseni, istuutuisi reen laidalle, nostaisi nahkaset ja sanoisi:\n\"Nouse ja seuraa minua tuonne jäiseen vuoreen, siellä on sinulle vuode\nvalmistettu lumien untuville ja jääpatja pääsi alle asetettu ja\npeitteeksi paksu kinos!\" -- niin lähtisin minä ... lähtisin! Siinä\nmakaisin, en eläisi, mutta en myöskään olisi kuollut, sillä minä vielä\nmuistaisin, muistaisin ja siitä sittenkin eläisin... Muisto, se se\njuuri on elämää. Et kuole, jos muistat, et häviä, jos et unohda. Olkoon\nse minun elinvoimani.\n\nNaimi oli tahtonut häntä jäämään. -- \"Teidän täytyy. Te ette saa mennä,\nminulle tulee teitä niin ikävä! Teidän kanssanne on niin hauska ja\nmukava puhella. Minä en osaa kenenkään kanssa olla niin vapaasti kuin\nteidän. Kuulkaa, me laitamme teille vanhan pirtin lukuhuoneeksi emmekä\nhäiritse teitä, tulemme vain illoin noutamaan teitä kävelemään ja\nsieltä tultua istumme ja soitamme kannelta takkavalkean ääressä. --\nJääkää edes niin kauaksi, kunnes Björn tulee.\" -- Ja minä jäin ja Naimi\noli minulle päivin kuin lintu, joka minulle oksalta visertää, ja öisin\nkuin lintu, joka nukkuu minua lähellä, pää siipeen pistettynä, ja jonka\nviserrykseen minä tahdon herätä, -- kunnes eräänä aamuna lentää pois eikä\nmuista eikä tule takaisin... Ja eräänä päivänä, kun he istuivat ja\nkatselivat ulos ikkunasta, ajoi hevonen pihalle. Lintu päästi riemuisan\nhuudon, riensi ulos, hyppäsi rekeen ja he ajoivat laamanniin päin.\n\nEikä se enää kirvellyt eikä koskenut. Hän itki sinä yönä hiljaista,\nrauhallista itkua, joka puhdisti ja kevensi. Aamulla hän lähti, eikä\nhäntä nyt enää pidätetty.\n\nHän oli irti. Irti itsestään ja irti kaikesta. Se, mikä oli ollut, oli\nyht'äkkiä kuin tarua, jonka oli kuullut jostain toisesta kerrottavan,\nkuin näytelmä, jonka oli nähnyt ja josta oli poistunut, kun esirippu\nlaski.\n\n-- Käydäänkö talossa? kysyi kyytipoika.\n\nHe olivat ajaneet johonkin pihaan ja hevonen oli pysähtynyt solalle.\n\n-- Mikä talo tämä on?\n\n-- Karila.\n\nTalossa nukuttiin jo pirtin puolella, mutta pihan-pääkamarista näkyi\ntulta. Antero näki ikkunasta Karilan nuoren isännän istuvan pöydän\nääressä lukemassa.\n\n-- No, voi toki! No, johan nyt... Enhän ollut tunteakaan! Käykäähän\ntoki... Vaan sattuipa somasti! Että vielä sai nähdä maisterin! Kun\nkesällä kuulin kulkeneenne ohitse, niin oikeinpa olin monta päivää\nraskaalla mielellä.\n\n-- Ei sopinut minun silloin.\n\n-- Eihän toki, eipä siltä. Ja jos olisitte silloin tullut, niin ehkette\nolisikaan tullut nyt... Tuota, mitä minä ... minä en nyt herätä ketään\n... keitän itse vieraalle kahvit ... tuossa tuokiossa...\n\nHän meni ulos, toi sylyksen pieniä tervaspuita, latoi ne takkaan.\nAntero oli istuutunut pöydän ääreen. Siinä oli Kalevala ja muutamia\nmuita kirjoja.\n\n-- No, se se vasta kirja on, minkä minulle lahjoititte! puhui Kari tulta\ntehdessään. Vielä pitää kiittää maisteria. Jos tarjositte hevosen ja\ntuon kirjan, niin hevosen jätin ja kirjan otin.\n\n-- Mikä teistä siinä on paras paikka? kysyi Antero.\n\n-- Mikäkö paras paikka ... kysy, mikä paras paikka raamatussa! Vaan\nkyllä se on tuokin kuun ja päivän päästäminen Pohjolan kivimäestä ...\nen tiedä, tyhmä olen, mutta poikia ne olivat siihen aikaan Suomen\npojat! Ollapa täällä vielä niitä miehiä! Se on taas pimenemässä Suomen\npäivä.\n\n-- On tosiaan, eikä näytä olevan toivoa valkenemisesta.\n\n-- Vaan onko todellakin totta, mitä Otto herra tästä kulkiessaan kertoi\nkuulleensa, että olisivat sen suomenkielen puolesta puhujan suun\ntukkineet?\n\n-- Totta se on.\n\n-- Voi noita kelvottomia! Enpä olisi uskonut semmoisia murhamiehiä\nolevan. Tuo on minusta kuin olisivat elävän olennon tappaneet. Mutta\nkerran se päivä sieltä vielä päästetään.\n\n-- Teillä on luja usko.\n\n-- Se minulla on! sanoi Kari kiiluvin silmin, ja minä olen saanut sen\ntästä kirjasta.\n\nAntero ei raatsinut sanoa, että hänen oma uskonsa, jonka oli saanut\ntuosta kirjasta, oli alkanut horjua. Hän kertoi kuitenkin, mitä\nHelsingissä oli tapahtunut, kuinka nolosti heidän oli käynyt, kuinka\nkaikki suomalaiset harrastukset nähtävästi aiottiin tukehduttaa\nkapaloonsa, näytti siltä kuin kaikki tulisi menemään menojaan.\n\n-- Voi, voi! huokasi Karilainen häntä keskeyttämättä kuunneltuaan,\nsilmät vain eläen ja kasvot välistä värähdellen. -- Vai niin on, vai niin\non, mutta kuulkaapas, maisteri, minä en ole mies enkä mikään, teille\nitseäni viisaammalle, neuvoja antamaan, mutta saanko kuitenkin sanoa?\n\n-- Sanokaa toki!\n\n-- Minä uskon sittenkin, että teitä tässä pimeä pilvi peloittaa enemmän\nkuin se kykenee kastelemaan. Hyviksi heinäsäiksi keväinen kuuro. Se\n_nyt_ sataa ja jyryää, mutta huomenna on jo pouta. Ne on ne vanhain\nihmisten tuumat vähän niinkuin lahopökkelö tien vieressä, juhlallinen\nja peloittava. Kuljet siinä ja kierrättelet etkä uskalla kirveelläsi\nkolhaista, kun pelkäät päähäsi putoavan. Joskus kyllä kosketat, mutta\net milloinkaan voimaisi takaa kumahuta. Vaan jonakuna päivänä, kun ohi\nkuljet, niin on kummitus itsestään suulleen suistunut ja siinä makaa\netkä saa ylös, vaikka tahtoisitkin. Ihmettelet, että mitenkä se on\nvoinut milloinkaan seisoa.\n\n-- Mistä te olette tuon viisauden saanut?\n\n-- Viisaudenko? Ka, en tiedä, mutta eikös ole niin?\n\n-- Niin se ehkä on.\n\n-- Sen saatte nähdä! Metsämiehen nenään tuoksuu suvituuli, kun pakkanen\nvielä kengän alla narisee. Nämä teidän nuorten miesten uudet tuumat ja\ntoimet ovat enteitä, ja ne enteet eivät petä. Sen saavat vielä\nmeidänkin silmämme nähdä, että tämä suomenkieli pääsee semmoiseen\nvoimaan ja valtaan, ettei toista kieltä kuulukaan. Suomenkielen päivä\non nyt kivimäessä, mutta kyllä se sieltä päästetään! Uskokaa se,\nmaisteri!\n\nNuohan olivat niitä aatteita, joita he olivat kirjasissaan lausuneet,\nmutta tämän miehen suussa ne kuitenkin tuntuivat uusilta.\n\n-- Onhan vähän omituista, että teillä on enemmän uskoa ja luottamusta\nkuin minulla, vaikka pitäisi olla päinvastoin.\n\n-- Ottakaapa kahvia vielä, kehoitti Kari.\n\n-- Se oli mainio se teidän kesällinen runonne, sitä Helsingissä\nkaikkialla luettiin ja ihailtiin.\n\n-- Vai oli se teistä hyvä, hyrähti Kari.\n\nKuului hiipivää kävelyä lumessa ikkunan alla, sitten kiireisiä\naskeleita rappusissa, ja samassa revähti ovi auki ja turkkia\nhartioillaan kantava avopäinen, hajatukkainen, harasilmäinen nainen\nhuusi sisään:\n\n-- Täälläkö sinä taas yökauden niitä lorujasi...\n\n-- Täällä on herrasvieraita, Kaisa...\n\n-- Olkoonpa mitä tahansa!\n\nHän pyörähti kiukkuisesti takaisin ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.\n\n-- Katsohan tuota ... vaan elkää olko millännekään, kun en minäkään ole.\nSe on nyt minun ristini tuo. Mutta taitaapa olla parasta, että\nvieraskin pääsee levolle.\n\nKari oli käynyt alakuloiseksi, vaikka koetti sitä peittää. Sanomattoman\nsäälin tunne valtasi Anteron mielen hänen mentyään. Elää ja haaveilla\nja uskoa ja innostua täällä erämaassa ilman ymmärtävää ystävää ja\nlisäksi tuollaisen painon alla! Saada lämpöä ja voimaa ainoastaan oman\nsielunsa hankien alaisesta kydöstä! Kuinka syvällä mahtaakaan hengen\ntuli palaa tuommoisessa rinnassa? Ja minun henkeni liekki läähättelee\nsammuakseen kohta, kun pieninkin henkäys vastaani puhaltaa!\nIhanteitteni ja aatteitteni lippu putoaa herpoontuneesta kädestäni\nkohta, kun minun pitäisi se yksin kukkulalle pystyttää. Miksi niin?\nOnko se minussa vain tunnelmaa ja touhua, mikä tuommoisissa\njärkähtämätöntä varmuutta ja uskoa?\n\nTäältä se, tämmöisistä se Suomen kansan parannus ja uudistus tulee eikä\nmeistä siellä Helsingissä. Anna heille ase kuinka tylsä tahansa, ja he\nsaavat sillä aikaan ehkei niin paljon, ehkei niin loistavaa, mutta\nhyvää, pysyvää ja ennen kaikkea omaa. Ne ne ovat meidän kulttuurimme\nluoneet ja luovat sitä yhäkin. Niinkuin sekin hänen runonsa. Eikä\naavista eikä ymmärrä mitään olevansa, ei tiedä, kuinka läheisessä\nyhteydessä hän on suuren maailmanhistoriallisen aatteen kanssa.\n\nMikä vääryys, mikä huutava vääryys sentään tuommoisia miehiä kohtaan,\netteivät he koskaan tuon pitemmälle pääse ainoastaan nurjien olojen\nestäminä! Ei kouluja, ei herättävää lukemista -- ei ainoatakaan auttavaa\nkättä!\n\nAntero melkein häpesi itseään ja sitä välinpitämättömyyttä, joka oli\nhänet vallannut ja jolle hän oli antanut vallan. _Hän_, joka istuu\nkatetun pöydän ääressä ja saa ahmia tiedon aarteista, hän antaa\nkaikenlaisten ulkonaisten ja sisällisten vastoinkäymisten synnyttää\nitsessään epäilystä ja velttoutta, hän on valmis kesken katkeamaan, kun\ntuo täällä erämaan yksinäisyydessä hehkuu intoa ja henkii uskoa ja\nluottamusta! Ja niitä on kukaties kuinka paljon, eikä niistä kukaan\ntiedä eikä välitä. Ehkä on aika sittenkin tullut, ehkä todellakin on\nhetki lyönyt?\n\nKuinka hän ilostui minut nähdessään! En koskaan ole nähnyt ihmisen\nkasvoissa niin vilpitöntä mielihyvää, en koskaan niin kiitollista\nkatsetta kenenkään silmissä.\n\nKuinka usein sentään laiminlyö tehdä hyvää, olla toisille iloksi ja\nhyödyksi!\n\nJos asettuisin tänne, rupeisin häntä palvelemaan tiedoillani, eläisin\nsamalla hänen elämäänsä ja häntä siitä kohottaisin ja kehittäisin!\nNiinkuin heränneet papit opettavat ja oppivat. Onhan tämä minun\noppilaani tavallaan.\n\nIsäni koko elämä oli uhrautumista muiden hyväksi. Ja äitini myös.\nHeillä ei ollut mitään muuta ajatusta eikä harrastusta kuin opettaa ja\nauttaa niitä, jotka olivat sen tarpeessa.\n\n\n\n\n7.\n\n\nKarilan nuori isäntä oli jättänyt Anteron, reestä iloisesti hypäten ja\nsuksensa jalkoihin sysäten. Hän oli saattanut vierastaan yli suuren\nselän ja vasta sen toiselta rannalta hänestä eronnut, aikoen\npaluumatkalla ampua teiriä urpukoivuja kasvavista saarista. -- He olivat\npäättäneet usein tavata toisiaan.\n\nAnteron mieli oli keveä, ja miellyttävä puhtauden tunne täytti hänen\nrintansa. Aurinko ei lämmittänyt, ainoastaan valaisi, valaisi\nihanteellisen valkeita hankia ja huurteisia metsiä. -- Jos aistitonta\naatetta voisi muotoon pukea, niin tämmöisenä kuvana talvisesta päivästä\nsen tahtoisin esittää. Ei asu aalloilla Jumalan henki, ei puhu hän\nminulle myrskystä eikä Siinain ukkosesta, vaan puhtaista kylmistä\nkirkkaista hangista se heijastuu. Silloin on kuin hänet parhaiten\nymmärtäisin, häntä saisin suorimmin silmiin katsoa. Silloin hän valaa\nkirkkautta ja suuruutta sieluuni... Aavikoillahan kehittyi Jumalan aate\nIsraelin lapsillekin.\n\nOnko tämä nyt minun korvessa-vaeltamiseni alku? Onko Ristivuori tuolla\nkaukana minun Siinaini? Vai Horebini? Vaiko Golgatani? Olkoon mikä\ntahansa, minä kuljen sinne, minne minua viedään.\n\n-- Kenen on tuo talo tuossa saaressa?\n\n-- Siinä asuu se pappilan Otto-herra, vastasi kyytimies. Ajetaanko\npihaan?\n\n-- Ajetaan vaan.\n\nOtto ajoi juuri hirsikuormaa heidän edellään pihaan. Hänellä oli\nnaapukkalakki päässä, lyhyt valkea turkki yllä, jalassa pitkävartiset\npieksut, hän oli kerrassaan komean näköinen -- ja ilme herttainen ja\nkatse lempeä. Tuoko se on, jota ruustinna suree? Joka muka on perheen\nmätämuna ja tuottaa häpeää Martinin nimelle?\n\nOtto vei vieraansa pirttiin. Jaakko setä kutoi pöydän päässä verkkoa.\n\n-- Täällä tulee tuttuja, sanoi Otto.\n\nUkko katsoi silmälasiensa yli.\n\n-- Siinäkös sinä sen spektaakkelimaakari nyt olet? Mistä sinä _nyt_\ntulet? Sieltäkö, minnekä viimeksi menit? Selkääsi sietäisit, nallikka.\nMinä luulin sinun koskeen juosseen ja ravasin rantoja pitkin, kunnes\nolin nääntyä. Sitä vaille, etten ruvennut haraamaan, -- ajattelin:\nkantänka, ei maks' vaivaa. No, istuhan sitten ja ota ryyppy kylmästä\ntultua. Tuo lasi, Otto!\n\n-- Ei ole talossa useampia kuin se yksi.\n\n-- Anna sitten kuppi.\n\n-- En minä välitä, sanoi Antero.\n\n-- Annettu, mikä tarjottu, sanoi Jaakko setä. Eipä siltä, että olisit\nsaanutkaan muuta kuin vähän maistaa. Tässä talossa annetaan viinaa kuin\nsairaille rohtoja, määrän perästä. Sen verran vain, että henki pysyy\nheikossa ruumiissa. Ajatteles, ettei tuo Otto enää maista tippaakaan,\nsitten kun laamannin tyttö on sen kieltänyt. Se on jo sen tohvelin\nalla, vaikkei tiedä, saako se sen.\n\n-- Elä höpise, setä...\n\n-- Mutta sano nyt sitten, mistä sinä tulet ja mitä varten kulet?\n\n-- Ette siis ole vielä kuulleet, että Lauri ja minä olemme potkaistut\npois yliopistosta.\n\n-- Mitä puhut? Sepä hauska juttu. -- Otto, jos et sinä nyt tuo pöytään\nsitä konjakkiasi, niin -- heti tänne, kun on tämmöinen asia!\n\nOton täytyi tehdä sedälleen mieliksi, ja nauraen meni hän noutamaan\npulloa kamarista. Antero aikoi ruveta kertomaan.\n\n-- Ei, ei, elä vielä, odota, tehdään totit ja sitten vasta.\n\nHämärti jo, ukko teki tulen takkaan, laitettiin lasit, ja nyt sai\nAntero kertoa.\n\n-- No, niin sitä pitää! Vai niin sanoitte? Sanoitteko todellakin?\nSuoraan vasten naamaa istuvalle areopagille! Ja Laurikin? Onpahan siinä\npojassa sittenkin jotain.\n\n-- Ei ole, sanoi Otto päättävästi.\n\n-- Se nyt on eri asia se, mutta tämä oli nyt sentään hyvin tehty. Katsos\nteitä kanaljoita! Se käy niinkuin pitääkin. Alku on hyvä kaikki.\nMaljasi nyt taas! Ja ikkunoitakin särettiin? Sehän jo vähän haiskahtaa\nniinkuin revolutsionille. Muistitteko laulaa edes marseljeesia? --\nJassoo, Snellman ei hyväksynyt. Niin on aina. Aatteen antajat kieltävät\naina toimijain johtopäätökset. -- Ja eikö niin, että teidät muutamat\nuhrattiin ja muut luikkivat tiehensä? Tietysti. Siinä tunnen taas\nSuomen kansan. Se on, niinkuin pitääkin olla, aivan niinkuin\nArwidssoninkin aikana. Kun toiset taistelee, niin toiset jo rauhaa\nhieroo. Kuinka voisikaan olla mitään yhteistunnetta, mitään\nsolidaarisuutta, vaikka asia olisi kuinkakin yhteinen!\n\nSiitä tuli hauska ilta, ei ollut juomaa niin paljon, että ukko olisi\npäihtynyt, tuli vain hyvälle tuulelle. Puhuttiin muustakin, mutta\npalattiin aina pääasiaan.\n\n-- Se on koston päivä, joka on koittanut, intoili ukko. Se on\nensimmäinen kivi, joka on muurista maahan rapissut. Eläköön vapaus!\nSiitä päästä asia on aloitettava! Se jesuiitta Hartman, semmoinen se\noli jo nuorena miehenä ollessaan, kyllä minä sen tunsin. Karkoitelkoot\nvaan, pankoot vaan repressalioita toimeen. Se vain yllyttää uusiin\nponnistuksiin. Se vain yllyttää ja kiihoittaa. Ei se mitään, mitä siitä\nseuraa. Joutukoon vaan vaaraan yliopisto ja maa! Aina on jotain\nvaarassa, kun jotain vastaan hyökätään. -- Se oli hyvä sekin, että Saima\nlakkautettiin.\n\n-- Hyväkö?\n\n-- Jos ne eivät olisi sitä tehneet, niin olisi se merkinnyt, että se ei\nole mitään saanut aikaan ja ettei sitä tarvitse pelätä. Nyt tulevat\nkaikki ihmiset lukemaan Saiman vanhoja vuosikertoja. Hyvä kaikki!\n\n-- Niin, eihän kuitenkaan tiedä...\n\n-- Ethän vain katune.\n\n-- Kyllä melkein välistä.\n\n-- Kas niin, siinä sitä ollaan -- se on sitä aitosuomalaista: tehdään\nensin touhahdetaan, pelästytään sitten, kadutaan lopulta ja ehkä\nviimein pyydetään anteeksi. Saat nähdä, että niin käy tässäkin ja on jo\nehkä käynytkin.\n\n-- Setä alkaa taas saarnata, sanoi Otto haukotellen.\n\n-- Mene maata siitä haukottelemasta. Sinä olisit hyvä mies muuten, mutta\naatteista ja politiikasta ja yleisistä asioista sinä et ymmärrä hölyn\npölyä. Täällä on niin helvetin ikävää, kun ei ole puhetoveria.\n\nKun Otto oli mennyt pois, jatkoi ukko:\n\n-- Se on kunnon poika muuten. Raataa kuin talonpoika, mutta herrasmiehen\nälyllä. Se meinaa ihan totta saada sen laamannin Inkerin, ja sitä\nvarten se huoneitakin rakentaa. Se on sille jo kutonut kalvokkaat ja\nkaulahuivin, joita se ei jätä yltään kuumassa pirtissäkään. Ne eivät\nole vielä siitä tuumastaan kenellekään puhuneet. Laamanska tulee\ntietysti huudahtamaan: _c'est une misalliance! oh, mon Dieu!_ -- ja\npyörtymään -- kun saisi olla näkemässä. -- Niillä on suuret suunnitelmat.\nOtto aikoo vielä kerran ottaa sekä laamannin että pappilan maat\narennille. Kyllä se siihen pystyy, kun saa toimeliaan akan.\n\nPirtin läpi oli pari kertaa kulkenut nuorehko nainen, kalpea,\nruskeasilmäinen, katsahtanut Anteroon niinkuin aikoen jotain sanoa,\nmutta mennyt sitten samassa pois.\n\n-- Kuka tuo on? kysyi Antero.\n\n-- Sehän se on se Laurin Heta. Semmoiseen tilaan toimitti mies tytön\neikä ole sen enempää perustanut. Teki tekonsa ja meni ja jätti. Ei ole\nsanaakaan kirjoittanut.\n\n-- Tietävätkö siitä pappilassa?\n\n-- Se on kieltänyt kenellekään puhumasta ... Laurillekin ... kun eivät\nhe, niin ei hänkään. Se on ylpeä tyttö. Semmmoisia ne on, siinä ne\noikein näkee. Mutta jahka minä saan sen Laurin käsiini..,\n\n\n\n\n8.\n\n\nAntero istuu isänsä vanhassa yliskamarissa, hänen tuolillaan, hänen\npöytänsä ääressä, jonne tämä vetäytyi lukemaan ja saarnojansa\nmiettimään. Tässä oli hänkin istunut näin, katsellen ulos ikkunasta,\nedessään Ristivaaran jylhä rinne ja kuulakkaa taivasta vasten kuvastuva\nharvapuinen harju, jonka takaa aurinko ei päässyt lyhyinä talvipäivinä\nkohoamaan. Kahden puolen pöytää oli kirjahylly; täynnä isän vanhoja\nkirjoja, kuluneita ja paljon käytetyltä, nahkakantisia, kaikki\nyhdenvärisiä, ruskeita. Ne olisivat siitä siirrettävät johonkin, pois\nhänen omain kirjainsa tieltä. Hän on jo kerran pari ojentanut kätensä\ntyhjentääksensä hyllyn, mutta aina on käsi vaipunut. Hän on käynyt\npenkomaan omia kirjojaan, saanut käsiinsä filosofiaa, runoutta, avannut\nyhden ja toisen, mutta antanut painua taas takaisin kiinni. Mitä hän\nnyt filosofialla, mitä runoudella? Ne tuntuvat niin valheellisilta,\nniin tehdyiltä.\n\nHän ottaa paperinsa esille, selailee vihkojansa ja muistikirjojansa.\nRunon alkuja, mietelmiä, luonnoksia esitelmiään Kalevalasta ja\nsuomenkielestä, -- siinä on suunnitelma kirjoitukseen hänen\nrenessanssiaatteestaan -- oli sekin päähänpisto! -- kaikki keskenjääneitä,\nja muutamia lehtiä siitä suuresta eepoksesta, jossa hän oli alkanut\nkuvausta viimekesäisestä matkastaan ja jo jakanut sen eri lukuihinkin:\nRajavaara -- Pappila -- Juhannuskokko -- Seurat Ristivaaralla -- Tulo takaisin\nKontolaan -- ja siihen se oli loppunut _se_ runoelma! Lapsellista,\nturhanpäiväistä kuvittelua!\n\nHäntä tympäisee sanomattomasti kaikki entinen touhu. Matkan kaikki\nepäilykset tulevat takaisiin, kesäinen Kalevala-innostus ja innostus\nSnellmanin aatteihin, mutta ennen kaikkea se, mikä oli aiheuttanut\ntämän maanpaon -- ei, -- ei se ollut mitään, täytyi alkaa kaikki alusta,\nuusi elämä, uusi työ -- mutta mikä elämä, mikä työ?\n\nHän tuntee ulkonaista painoa ja sisäistä ahdistusta. Hän tahtoisi ulos,\ntapaamaan ihmisiä, saamaan sisältöä ja virkistystä. Karoliinalle ei\nhänellä ole mitään sanomista, ei ole hänestä mitään seuraa. Hän\ntarvitsisi onnellisia, innostuneita ja virkeitä ihmisiä, eikä tuota\nsurkeutta, joka vaatisi hänen osanottoaan ja sääliään ja apuaan, mutta\njota hän nyt ei jaksa antaa. Olihan sisar totellut miehensä kieltoa ja\nlakannut käymästä seuroissa, antanut pakottaa itsensä istumaan kirkossa\nja kuuntelemaan hänen saarnojaan, joissa hän joka pyhä panetteli ja\nsätti heränneitä. Ja hän oli antanut pakottaa itsensä siihenkin, että\npani pois pojan. Ja se kaikki on muka hänen velvollisuutensa, hänen\nkristillinen velvollisuutensa? Eikä hän tahdo ottaa omalletunnolleen,\nettä mies mahdollisesti häntä löisi, jos hän ei tottelisi. Mutta nyt\nhän sitä kuitenkin suree ja katuu eikä tiedä, tekeekö sittenkään\noikein.\n\n-- Tähän minä nyt siis tulen hautautumaan, kuka tietää kuinka pitkäksi\naikaa. Tämähän on kuin munkin kammio, minähän olen kuin vanki.\n\nHän tahtoo joskus tuntea vapauttaan, ja hän lähtee ulos hiihtämään,\nnousee vaaralle, näkee ympärillään rajattomat, rannattomat erämaat ja\nhanget. Se on yhä sama vankila, vähän suurempi vain. Hän hiihtää\nkurjien majojen ohi, joissa tietää suurimman hädän ja kurjuuden asuvan.\nPitäisi mennä sisään, -- mutta hiihtää kuitenkin ohi.\n\nPäiväkausia hän pysyy huoneessaan, ei tiedä illalla, kuinka päivä on\naamusta kulunut.\n\nKaroliina tulee hänelle kahvia tuoden.\n\n-- Täällä sinä vain itseksesi istut.\n\n-- Täällähän minä... Yhtä asiaa minä tahtoisin sinulta kysyä. Mistä\nmahdat sinä saada tuon voiman elää ja olla, niinkuin elät ja olet?\nTaikka kyllähän minä tiedän, _mistä_ sen saat, mutta _kuinka_ sen\nsieltä saat, sitä minä aina ajattelen, ja sitä minä en ymmärrä.\n\n-- Se tulee Jumalalta hänen suuresta armostansa ja rakkaudestansa.\n\nSe oli hänen ja heikäläisten tavallinen kulunut vastaus, sen enempää he\neivät voineet selittää. Mitä se oli ... oliko ollenkaan mitään muuta\nkuin kuvittelua tai vain opittu ulkoläksy, puheenparsi? Tuskinpa!\n\nKerran sai Karoliina hänet lukkarinlesken luo. Siellä oli sama rauha\nkuin ennenkin, sama tyytyväisyys ja alistuminen. Hallavuosi oli\nvaikuttanut heidänkin elämäänsä, heidänkin täytyi syödä sekaa\nvoidakseen antaa toisillekin vähistä tuloistaan. He puhuivat siitä,\nettä kyllä \"Jumala auttaa\", niinkuin ei olisi ollut epäilystäkään\nsiitä, että niin on aina tapahtunut ja tulee aina tapahtumaan, -- joka\nhetki, joka päivä.\n\n-- Eikö hän ole milloinkaan eikä missään asiassa ollut teitä auttamatta?\n\nVastaukseksi hymähtivät he molemmat ja katsahtivat toisiinsa.\n\n-- Mikä teitä naurattaa?\n\n-- Se vain, että Antero voi sitä edes kysyäkään.\n\n-- Minua ei vaan Jumala ole milloinkaan auttanut, sanoi Antero puoleksi\nleikillä.\n\n-- Onkos Antero sitten milloinkaan pyytänytkään?\n\nSitä ei hän ollut tehnyt, kun oli varma siitä, ettei kuitenkaan voisi\nsaada sitä ainoaa, mitä halusi.\n\nJos edes voisin kieltää hänet! Vapautua hänestä kokonaan. Mutta aina\nhän seisoo edessäni, ja aina hän väistyy, kun häntä tarvitsen. Lupaa\nkaikkea, mutta ei pidä mitään. Houkuttelee mukaansa matkalle milloin\nmillekin, mutta ei koskaan opasta perille, ei anna voimaa saavuttaa\npäämaalia. Hänen rakkautensa, hänen huolenpitonsa -- Jumalan suuri,\nkäsittämätön rakkaus! Niin todellakin -- käsittämätön ja -- olematon.\n\nEräänä päivänä hän tuli hiihtomatkallaan kurjaan torppaan kaukana\nmetsässä. Vaimo makasi sairaana, kuihtunut mies istui avutonna uunin\npankolla, nälkäinen lapsilauma puri pettua pöydän ääressä. Halla oli\nvienyt heidän viljansa, karhu oli kaatanut heidän ainoan lehmänsä. Ei\nollut vaatteita, että olisi päässyt edes kerjuulle. Antero tyhjensi\nkukkarostaan heille ruistynnörin hinnan.\n\n-- Nyt siis päästään talven yli, virkkoi vaimo vuoteestaan. Sanoinhan\nminä, että auttaa se, niinkuin on ennenkin auttanut.\n\nOli auttanut, mutta miten? Toinen puoli perhettä kuollut, mutta toinen\npuoli kuitenkin jäänyt eloon. Oli se kaunista apua ja huolenpitoa! Ja\nne kantavat siitä Hänelle kiitoksensa -- suutelevat ruoskaa.\n\nHiukan omituista sentään, että Jumala lähetti minut ja juuri nyt kuin\noman itseni uhalla vahvistamaan näitä siinä uskossa, että Jumala\nkuitenkin aina auttaa.\n\nMutta jos onkin Jumala, ei sitä kuitenkaan hänellä ole. Sitä, mitä oli\nkaivannut, sitä ei hän koskaan ollut saanut. Ei kukaan minua kysy, ei\nkukaan minua ikävöi, ei ole minua maailmassa etsitty itseäni varten\neikä sentähden, että minua tarvittaisiin.\n\nSe kaipaus kirveli häntä niin, että hänen sydämeensä koski.\n\nMutta olenko minä itse ketään etsinyt, ketään kaivannut hänen itsensä\ntähden? Enkö ole aina -- rakastaessanikin, toivoessanikin -- ajatellut omaa\niloani, omaa onneani?\n\nSikin sokin menivät hänen ajatuksensa, sekaisin temmelsivät hänen\ntunteensa.\n\nTämä pimeys, tämä yksinäisyys, se se minua painaa ja rasittaa, se se on\nminut tähän tilaan saattanut. Mutta miksi tulin minä tänne? Mitä oli\nminulla täällä tekemistä? Miksen mennyt etelään, jonnekin\npäivänpaisteisille rinteille, missä mieli kuuluu keijuvan kesät talvet\nkuin pääsky iäti vihreän maan ja iäti sinisen taivaan välissä? Elämään\neikä elävänä hautautumaan? Mitä minua Suomen surut, mitä minua muiden\nkärsimykset, kun en kuitenkaan voi ketään auttaa? Kun joulu on ohi,\nniin minä lähden!\n\nMutta ei se päätös häntä päästänyt eikä vapauttanut. Hänelle tuli taas\nillalla hätä ja ahdistus, tunne jostain laiminlyödystä tehtävästä,\nhukkaan menneestä tilaisuudesta, niinkuin olisi kulkenut jonnekin\nharhaan, niin kauas, ettei ehkä jaksaisikaan enää takaisin sinne, mistä\nolisi uudelleen alettava. Hän istui, otsa käsiin painautuneena, kuin\nerämaassa eksynyt. Ulkona oli pimeä, ja tuiskutuuli huoahteli kylmästi\nullakossa, talikynttilä läähätteli kuin kuoleva viimeisiä henkiä\nvedellessään.\n\nHän ei ollut nukkunut moneen yöhön.\n\nIsän raamattu oli hänen edessään pöydällä. Kuinka se oli siihen tullut?\nKuka oli sen siihen hyllyltä siirtänyt? Hänkö? -- tietämättään.\n\nHän avasi sen koneellisesti, käänsi auki kannen. Siihen oli kirjoitettu\nhänen isänsä nimi ja syntymävuosi ja kuolinvuosi ja hänen oma nimensä\nja syntymävuotensa. Alemma oli isän käsialalla kirjoitettu:\n\n\"Tämän kirjan olen minä perinyt isältäni ja lukenut ja tutkinut sitä\njoka päivä. Minä jätän tämän perintönä pojalleni samalla tavalla\nluettavaksi ja tutkittavaksi.\"\n\nKirjassa oli joku merkki, ja hän avasi sen siltä kohdalta. Siinä oli\narkki keltaista paperia, kirjoitettu täyteen pientä hienoa kirjoitusta\nhienolla kynällä, isän käsialaa.\n\n\"Sinä päivänä, kun ryhdyin saarnavirkaani.\"\n\n\"Kaikkivaltias Jumala, taivaallinen Isä, valkeuden ja laupeuden alku,\nIsä, Poika ja Pyhä Henki! Kurjin syntisistä uskaltaa lähestyä Sinua.\nVahvista minua voimallasi, jotta minä voisin sen tehdä tavalla, joka\nolisi Sinulle otollinen ja parhaiten vastaisi minun tarvettani. Jos\nsyntinen koskaan on tarvinnut Sinun apuasi, niin tarvitsen todella\nminä, sillä minä tiedän kyllä, kuinka heikko minä olen, kuinka minä\nitserakkauteni, itsekkäisyyteni, tämän hirveän epäjumalan ravinnoksi\ntahdon käyttää luvallisinta, hyödyllisintä tekoa. Unohda, laupias\narmahtaja, Sinä syntisten ystävä, Herra Jeesus, unohda entiset tuhannet\nja jälleen tuhannet syntini. Vapahda minut niiden hirveästä taakasta ja\nniiden häpeällisestä vallasta siten, että Sinä minussa vaikutat elävän\nuskon itseesi. Sinä laupeuden ja voiman alku ja loppu, kaikkien hyvien\nlahjojen antaja, joka hyvän työn aloittanut olet, päätä se omaksi\nkunniaksesi ja köyhän sieluni pelastukseksi. Isä Jumala, auttaja,\narmahtaja, joka et tahdo kenenkään syntisen kuolemaa, käännä minut,\nkäännä myös, jos mahdollista on, kaikki lähimmäiseni! Opeta minua\nantamaan itseni kokonaan, itseäni ajattelematta, mitään vaaraa ja\nvastusta pelkäämättä, Sinulle ja Sinun pyhälle asiallesi. Sinun on tämä\nsuuri ja tärkeä tehtävä! Tiedän, että Sinä sen teet, jos me vain\ntahdomme antautua Sinun käsiisi. Ota, Herra, minut hoidettavaksesi. Ota\nkaikki, mitä sanon omakseni -- sieluni, ruumiini, järkeni, tahtoni,\nkaikki voimani. Ota ne, puhdista ne, uudista ne, hoida niitä oman\ntahtosi mukaan. Jeesuksen tähden unohda, kuinka niitä olen hoitanut ja\nnäihin asti niitä käyttänyt. Niin, hyvä Jumala, puhdista tarkoitukseni,\ntee minut puolueettomaksi oman työni suhteen, etten itseäni pettäisi.\nAnna minulle armoa, että koettaisin Sinun avullasi tehdä työtä veljieni\nja sisarieni parantamiseksi. Ohjaa minua niin joka silmänräpäys, että\nSinä voisit omistaa itsellesi kaikki minun sanani, ajatukseni, haluni\nja tekoni ja että ne olisivat Sinulle otolliset. Anna minulle sama\nhenki, joka hallitsi apostoliasi, kun hän lausui: kaikki voin minä\nKristuksen kautta, joka minut väkeväksi tekee -- sanalla sanoen, anna\nminulle elävä usko, niin tulen minä armostasi autuaaksi. Pakota minua\ntällä rukouksen huokauksella ryhtymään kaikkiin tehtäviini, amen! Minä\ntiedän, että sen teet Jeesuksen tähden.\"\n\nMyöhemmin oli samaan paperiin kirjoitettu vapisevalla kädellä:\n\n\"Tämän kirjoitin minä sen päivän edellisenä yönä, kun minun piti pitää\nensimmäinen saarnani. Aioin silloin ruveta kirjoittamaan päiväkirjaani,\nmutta en saanut sitä jatketuksi. Tänään on minulle syntynyt poika ja\nminä olen kirjoittanut hänen nimensä isän raamattuun. Hänen tähtensä\nolisi minun ehkä pitänyt jatkaa päiväkirjaani, että hän kerran, kun\nminusta aika jättää, olisi siitä saanut nähdä, kuinka usein hänen\nisänsä on langennut ja synnissä rypenyt, noussut ja taas kaatunut,\nmutta vihdoin viimein löytänyt armon ja rauhan Jeesuksessa\nKristuksessa. Mutta ehkä oli parasta, että hän saa itse hakea\nitsellensä tien totuuden lähteelle, sillä onhan kaikilla sinne sama\nopas, Pyhä Raamattu, jota seuratkoon.\"\n\nTaas oli toisessa paikassa horjuvin kirjaimin kalteviin riveihin\nkirjoitettu?\n\n\"(Jatkoa edelliseen viisi vuotta myöhemmin).\"\n\n\"On sinun syntymäpäiväsi, pieni Antero poikani. Minä tunnen, että minun\nkohta täytyy täältä eritä. Ei ole minulla ehkä montakaan päivää\njälellä! Sinä jäät turvattomaksi maailmaan. Minulla ei ole sinulle\nmuuta annettavaa kuin Pyhä Kirja. Jos sinulle joskus tulee suuri hätä\nja ahdistus, umpikuja, josta et tiedä, kuinka päästä yli tai ympäri,\nniin avaa se ja lue Luukk. 18: 17: \"Joka ei ota vastaan Jumalan\nvaltakuntaa niinkuin lapsi, ei hän ikänä tule siihen sisälle.\" Jos\nsinua kaikki sinun oma viisautesi tympäisee ja pohjasi pettää tai\ntahdot päästä himojesi kahleista ja itsekkäisyytesi orjuudesta, niin\nota siiloin tämä kirja eläkä laske sitä kädestäsi, ennenkuin olet\nsaanut vastauksen kaikkeen. Nyt en --\"\n\nKynä oli kai pudonnut hänen kädestään. Isän viimeinen ajatus oli ollut\nhänen poikansa pelastus.\n\nAnteron sydän vapisi, ja vaivoin hän himmentyvin silmin sai luetuksi,\nmitä toiselle puolelle oli kirjoitettu:\n\n\"Tämä on papan viimeinen kirjoitus, jonka tästä raamatun sisästä löysin\nja johon sen jätän. Hän kuoli seuraavana päivänä. Hänen edessään oli\nhänen raamattunsa, Johanneksen 16 ja 17 luku. Vähän ennen kuolemaansa\nsanoi hän minulle: Kasvata Anteroa niin, ettei hän hylkää Jumalaa.\"\n\nAntero luki sen vielä uudelleen. Kyyneleet alkoivat valua hänen\nposkiaan pitkin.\n\nViihdyttävä onnellisuuden tunne tulvaili läpi hänen sielunsa. Ahdistus\nja pinnistys oli poissa. -- Minä olen löytänyt isän, äidin, itseni ja\nelämäni sisällön. Minä olen pelastettu. Nyt se ei karkaa minun\nkäsistäni, mitä kaiken elämäni olen ajanut takaa.\n\nKun hän pani maata, oli kuin lämmin pehmoinen käsi olisi hänen päätänsä\nkannattanut. \"Joka ei ota taivaan valtakuntaa vastaan niinkuin lapsi,\nei hän ikänä tule siihen sisälle.\"\n\n\n\n\n9.\n\n\nMinä en ole enää yksin, mutta ei minulla kuitenkaan ole ketään, jonka\nkanssa voisin puhella. Minä tahdon sentähden puhella itseni kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn tiedä, mitä minussa on tapahtunut. Sen vain tunnen, että minussa on\ntapahtunut täydellinen muutos. Mieleni on siitä tulvillaan. Se on\ntulvillaan onnesta. En tiedä, minne minua viedään, mutta minä olen\nvalmis umpisilmin seuraamaan, sillä minä olen varma siitä, että olen\noikealla tolalla. Minä näen tulen, joka majakkana edessäni tuikkaa.\nSitä seuraan sivulleni katsomatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen ryhtynyt lukemaan raamattua. Mikä ihana, suurenmoinen kirja! Tähän\nsaakka ei se ole ollut minulle muuta kuin pinkka paperia paksujen,\nikäväin kansien sisässä. Nyt se on minullekin elämän kirja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen lukenut nuo Johanneksen 16-17 luvut? \"Mitä te anotte minun\nnimeeni, sen minä teen. Jos te rakastatte minua, niin pitäkää minun\nkäskyni. Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän on antava teille toisen\nlohduttajan, että hän kanssanne olisi iankaikkisesti, _Totuuden\nHengen_, jota ei maailma taida ottaa vastaan, sillä ei he näe eikä\ntunne häntä, mutta te tunnette hänen, sillä hän pysyy teidän tykönänne,\nja on teissä oleva. En minä jätä teitä orvoiksi, vaan minä tulen teidän\ntykönne.\"\n\nNe olivat ne viimeiset sanat, joita isäni oli raamatustaan lukenut. Ne\nolivat minun ensimmäiseni samasta kirjasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTotuuden hengen! -- siinä se on kaikki!\n\nOlin hiihtämässä, -- kuinka toiselta nyt kaikki näyttää!\n\nLuonnon jylhyys ja erämaan ääretön yksinäisyys ei enää minua kiusaa\neikä paina. Se ympäröi minua rauhallaan ja se erottaa minut\nentisyydestäni. Minä äsken sitä sentähden kammoin, että se tuntui\nminusta vankilalta, nyt se on minulle vapautukseni maa. Oli varmaankin\nJumalan sallimus, että hän juuri täällä satutti käteeni isäni\nkirjoituksen ja avasi eteeni Pyhän Kirjan. Jos sen muualla sain, en\nsitä ehkä ymmärtänyt. On niinkuin hän olisi tahtonut sanoa: täällä on\nsinun toteutettava elämäsi tehtävä, mikä se sitten lieneekin. Täällä\nminä sain avun ja täällä minulle annettiin lohdutus. Täällä on minun\nehkä annettava sitä niille, jotka ovat sen tarpeessa ja joille kykenen\nsitä antamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYötä päivää minä luen, eikä tahdo aikani sittenkään riittää.\n\nTaavetin psalmi 107:\n\n\"Jotka eksyksissä vaelsivat korvessa autioita polkuja eivätkä löytäneet\nasuttua kaupunkia, he isosivat ja janosivat, ja heidän sielunsa\nnääntyi.\n\n\"Ja he huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän pelasti heidät heidän\nhädässänsä. Ja hän vei heidät oikealle tielle, niin että he tulivat\nasuttuun kaupunkiin. Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden\nja hänen ihmeittensä tähden, joita hän tekee ihmisten lapsia kohtaan,\nettä hän ravitsee nääntyvän sielun ja täyttää isoavan sielun\nhyvyydellänsä.\n\n\"Jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa, kahlehdittuina\nkurjuuteen ja rautoihin, Sentähden että olivat Jumalan käskyjä vastaan\nkovakorvaiset olleet ja ylenkatsoneet ylimmäisen neuvon; hän on\nnöyryyttänyt sydämensä onnettomuudella, he lankesivat, eikä kenkään\nheitä auttanut. Ja he huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän auttoi\nheitä heidän hädässänsä ja vei heidät ulos pimeydestä ja särki heidän\nsiteensä. -- Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden ja hänen\nihmeittensä tähden, jotka hän ihmisten lapsia kohtaan tekee: että hän\nsärkee vaskiportit ja rikkoo rautaiset salvat.\n\n\"Jotka haaksilla meriä matkustavat ja käyvät kauppaa suurilla vesillä,\nhe näkevät Herran työt ja hänen ihmeensä syvyydessä, kun hän sanoi ja\npaisutti myrskytuulen, joka kuohutti aallot. Ja he nousivat taivasta\nkohti ja vaipuivat alas syvyyteen epätoivon hädässä ja horjuivat ja\nhoipertelivat niinkuin juopuneet eivätkä mitään neuvoa tienneet. Ja he\nhuusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän auttoi heitä heidän\nhädässänsä, ja hän hillitsi myrskyn, niin että aallot asettuivat. Ja he\ntulivat iloisiksi, että tyveni, ja hän vei heidät toivottuun satamaan.\n-- Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden ja hänen\nihmeittensä tähden, joita hän ihmisiä kohtaan tekee.\n\n\"Hän teki virrat erämaiksi ja vesilähteet kuivaksi maaksi, ettei\nhedelmällinen maa mitään kantanut, heidän pahuutensa tähden, jotka\nsiinä asuivat. Erämaan teki hän vesilammeksi ja kuivan maan\nvesilähteiksi. Ja asetti sinne isoovaiset, ja he rakensivat sinne\nkaupungin, jossa he asuivat. Ja kylvivät pellot ja istuttivat\nviinipuita, jotka antoivat jokavuotisen hedelmän. Ja hän siunasi heitä,\nja he lisääntyivät suuresti, eikä heidän karjansa vähentynyt. Mutta\nitseänsä heitä nöyryytettiin, ja kärsimys ja suru painoi heitä. Hän,\njoka vuodattaa ylenkatseen päämiesten päälle ja antaa heidän harhailla\nerämaissa, hän koroitti silloin köyhän kurjuudesta ja enensi hänen\nsukunsa niinkuin lammaslauman.\n\n\"Näitä vanhurskaat näkevät ja iloitsevat, mutta jokainen paha suu pitää\ntukittaman. Kuka on taitava ja näitä näkee, hän ymmärtää Herran\nmoninaisen laupeuden.\"\n\nTuo on kuin riemuhuuto omasta rinnastani!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikä lohdutus osata rukoilla!\n\nHän on aina ollut, mutta minulle ei Häntä ole ennen ollut. Nyt on hän\nminullekin.\n\nKaikki tuntuu nyt niin helpolta, vaikka mitä tapahtuisikin. On kuin ei\nolisi tällä elämällä valtaa ylitseni ei elämällä eikä kuolemallakaan.\n\nSe tulee kai siitä, ettei ajattele itseään.\n\nMikä suloinen tunne onkaan tieto siitä, että olen lunastettu, että\nJumalanpoika on ottanut kantaakseen ihmiskunnan syntikuorman.\nVapautettu oman ainaisen ja aina ja joka päivä kokemansa\nkykenemättömyyden ja heikkouden painajaisen alta. Ennen ei apua muusta\nkuin omista heikoiksi ja riittämättömiksi tuntemistaan voimista.\nKulkemista ja kompastumista, -- pyrkimistä ja pysähtymistä, --\nsisyfustyötä. Ja nyt ei epäilyn varjoakaan siitä, että lopullinen\npäämaali, kuinka kaukainen tahansa, kerran ja varmasti on\nsaavutettavissa, vaikka tie näyttäisi kuinkakin mahdottomalta. Sillä\nminä tiedän, että juuri silloin, kun voimani ovat väsähtämäisillään ja\nminä hengästynyt ja kykenemätön jäsentäkään liikauttamaan, että juuri\nsilloin seisoo auttaja, pelastaja, lunastaja vieressäni. \"Uskotko, että\nminä voin sinua auttaa?\" kysyy hän. Ja _kun_ minä uskon --!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt minä vasta tunnen ja ymmärrän oikein rakastavani tätä Suomen\nkansaa. Täältä se oli etsittävä ja täällä vain se oli löydettävissä.\nTämä köyhä, karu ja hankien peittämä ja korpien saartama erämaa, Se se\non Suomen kansan luvattu maa, sillä tämä sille annettiin sentähden,\nettä se oppisi Herraa seuraamaan. Ainoastaan täällä on siitä voinut\ntulla se, mitä se on, ja ainoastaan täällä se minusta näyttää olevan\nse, mikä se oikein on. Kova on koulusi, Herra, mutta kuuliaisen\nkasvatit kansan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomen kansa on ehkä enemmän kuin mikään muu kansa maailmassa\nkasvatettu siihen uskoon ja luottamukseen, että sen kohtalo on Jumalan\nkädessä. Se usko on siinä elävä usko. Se on sen nähnyt ja kokenut\nkautta vuosisatojen ja saa nähdä ja kokea sitä joka päivä. Ilman sitä\nuskoa ei se olisi voinut pystyssä pysyä ja kestää kovan onnensa\nkohtaloita. Usko Korkeimman johtoon ja Hänen apuunsa, se ehkä juuri on\nantanut sille sen ihmeellisen rauhallisuuden odottaa maallisenkin\nonnensa täyttymistä. Se tietää, että ajan kello on varmasti lyövä sen\nvapautuksen tunnin ja että siitä kellosta ei ole veto loppuva. Sen\nuskon on sille etupäässä antanut se, että sen opillinen kasvatus on\nollut melkein yksinomaan uskonnollinen ja ihanteellinen. Siitä sen\npassiivinen sitkeys. Se ei käy voimalla eikä väellä vastustajainsa\nkimppuun, ei nosta kättään ulkonaisia eikä sisällisiä vihollisiaan\nvastaan, vaan uuvuttaa ja voittaa ne kärsivällisyydellä, tietäen niiden\najan tullen luhistuvan maahan niinkuin hanki auringon edessä tai\nniinkuin aita, joka seisoo, kunnes kaatuu niinkuin Jerikon muurit. Sen\nhenkinen suola, sen sisäinen visa estää sitä turmeltumasta ja\nlahoamasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi keisari, vaan Jumala on koroittanut Suomen kansan kansakuntien\njoukkoon. Siksipä on Jumala myöskin pitävä huolen siitä, että sitä\neivät kansakuntien joukosta keisaritkaan voi pois pyyhkiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä muuten luulen, etteivät valtiollinen vapaus ja itsenäisyys -- kuinka\nhaluttavia semmoisinaan lienevätkin -- ole välttämättömiä kansan\nkohottamiseksi korkeammalle kulttuuriasteelle. (Huom. kulttuuri\nkäsitettynä sisäisenä hengen kulttuurina). Kansat, joilla on ollut\nvaltiollista vapautta ja jotka ovat nauttineet sisällisen ja ulkonaisen\nitsenäisyyden kaikkia etuja, eivät eetillisesti suinkaan ole\nkorkeammalla kuin ne, joilta kaikki tuo puuttuu. Ainakin on\nvastoinkäymisten, taistelujen, jopa sorronkin aika ollut välttämätön\naste kansain kehityksessä. Suomen kansan on aina täytynyt suuntautua\nsisäänpäin, ja se se on siitä tehnyt sen, mikä se on.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähänastiset innostukseni ja harrastukseni eivät kyenneet minua\nvähimmässäkään määrin siveellisesti parantamaan. Ei edes puhtain\nniistä -- innostukseni Snellmanin aatteisiin. Mahtaneeko olla niin, ettei\nmikään ulkonaisten etujen puolesta taisteleminen, kuinka oikeutettua se\nlieneekin, voi sitä tehdä? Poliittinen toiminta, kuinka jaloa ja\nepäitsekästä muuten lieneekin, panee aina intohimot liikkeelle ja\nummistaa silmät rakkauden, myötätuntoisuuden ja uhrautumisen\nvaatimuksille. Minä harrastin suomalaisuutta kaikesta sydämestäni, koko\nsielullani, mutta en tuntenut itseäni ihmisenä paremmaksi kuin\nennenkään. Minä en kyennyt rakastamaan vihamiehiäni, en antamaan\nanteeksi niille, jotka minulle väärintekevät. Ja kaikessa tuossa\n\"pyhässä\" innostuksessa olin minä itsekäs, kunnianhimoinen, aistillinen\ny.m., tuntematta siitä mitään omantunnon vaivaa tai katumusta ja\ntuntematta tarvetta muuttaa elämääni ja sitä parantaa. Ennenkuin minä\nvoin maailmaa parantaa, täytyy minun parantaa itseni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen vaivasi minua aina sisällinen tyhjyys, kyllästys, jopa\nepätoivokin. Etsin tyydytystä maailman menosta, kauneuden ihailusta ja\nsen palvelemisesta, etsin sitä filosofiasta, innostuin, riensin,\nahersin. Mutta kuta innostuneempi olin illalla, kuta enemmän hurmasin\nitseäni aatteitteni ja tulevien tehtävieni suuruudella, sitä väsyneempi\nolin aamulla, sitä suurempi kyllästymiseni itseeni ja muihin, sitä\nkatkerampi pettymykseni. Ja nyt eivät tahdo minulta päivät riittää,\neivät yöt antaa tarpeeksi aikaa ehtiäkseni eteenpäin sillä tiellä,\njolle olen joutunut. Joka askel vie minua uusiin näköaloihin, joka\noksan alta avautuu minulle uusi taivas ja uusi maa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoka päivä antaa minulle uuden vastauksen vanhoihin kysymyksiin. Ensi\nkerran elämässäni tunnen omistavani luotettavan oppaan, voivani\nkysymättä, tiedustelematta antautua hänen johdettavakseen.\n\nEnnen voin minä vihata, inhota, tuomita. Enimmän kaikesta minä ehkä\ninhosin Handolinia. Nyt en tunne häntä kohtaan muuta kuin sääliä ja\nsurkuttelua. Hän, raukka, kehuu hävittävänsä herännäisyyden --\nvallesmannin avulla. Kun hän on juonut lukkarinsa kanssa niinkuin\ntänäänkin, niin hän kehuu kamarinsa lattiaa kävellen: kyllä minä\nnäytän! kyllä minä näytän! Minä sanoin hänelle, että hän on oleva\nvälikappale Herran kädessä hänen valtakuntansa vahvistamiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeitä, uusi lyhtyni, joka minua johdat ja teitäni valaiset, heitä\nkirkas valosi menneisyyteeni, näytä minulle tulta tielläni\ntulevaisuuttani kohti! Niinkuin korkealta vuorelta näen minä tallaamani\ntaipaleen tuolla alhaalla. Missä kaikessa olen harhaillutkaan! Mitä\nmutkia tehnytkään! En ollut useinkaan kaukana siitä, missä nyt olen.\nRajavaaralla minua jo kutsuttiin, haihduin pois omain haaveitteni\nhuviretkille. Tein mutkat monet, kunnes minut käsittämättömän voiman\nkädellä heitettiin takaisin.\n\nTotuuttahan taisin kaikkialta ennenkin etsiä, mutta en kuitenkaan\nymmärtänyt etsiä sitä juuri sieltä, mistä se oli löydettävissä.\n\nRakkautta etsin, mutta sitäkin taas sieltä, missä sitä ei minulle ollut\nolemassa.\n\nElämäntehtävää etsin, tahdoin tulla mainioksi mieheksi, ajattelijaksi,\nrunoilijaksikin, maailman parantajaksi, ennen kaikkea -- tehdä suurtöitä\nomien hartiaini voimalla, niittää mainetta ja maailman kunniaa.\n\nNyt tiedän totuuden, joka aina on ollut. Nyt voin rakastaa\nvastarakkautta vaatimatta. Maine ja kunnia eivät minulle mitään\nmerkitse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaimi -- minä tahdon kirjoittaa sinun nimesi koettaakseni, vapiseeko\nkäteni vielä, -- Naimi -- minä tahdon lausua sen ääneen kuullakseni,\nvärähtääkö ääneni.\n\nHän oli minulle kaikki, nyt ei hän ole minulle mitään. Minä olen\niloinen siitä, että Herra antoi minulle uuden uskon, joka meidät\nerottaa. En voi riistää häntä kokonaan ajatuksistani, mutta minä\najattelen häntä nyt niinkuin välikappaletta Herran kädessä.\n\n    Ljufva syndiga dröm, som jag drömt i min själ, farväl!\n    Sköna boja, hvari jag var smidd som en träl, farväl!\n\n    Och min dröm var om kärlekens glädje och frid all tid!\n    Och jag sökte ett bröst att få hvila därvid all tid!\n\n    Gud är kärleken, blott vid hans hjärta är frid all tid!\n    Lycklig jag, om jag endast får hvila därvid all tid!\n\n[Suloinen, synnillinen uni, jonka sielussani näin, jää hyvästi! Ihana\nkahle, johon olin kahlehdittu, jää hyvästi! -- Ja uneni minä näin\nrakkauden ilosta ja rauhasta, ainiaan! Ja minä etsin rintaa saadakseni\nsiinä levätä, ainiaan! -- Jumala on rakkaus, ainoastaan hänen sydämellään\non rauha ainiaan! Olen onnellinen, jos vain saan levätä siinä ainiaan!]\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinun on mahdoton käsittää, -- että runoilija voisi olla ilman uskontoa.\nUskonto on runouden alku ja loppu. Ei mikään runoilija ole saanut\nmitään suurta aikaan ilman uskontoa. Kaikki maailman suurimmat\nrunoteokset seisovat uskonnon pohjalla. Daavidin psalmit, Jeremian\nvalitusvirret -- koko raamattu -- Jumalan välittömän tai välillisen\ninspiratsionin tuotteita.\n\n       *       *       *       *       *\nKristinusko on tyhjentymätön; kuta syvemmälle sen henkeen tungen, sitä\nselvemmin näen sen äärettömyyden. En ymmärrä, kuinka ne ihmiset voivat\ntulla toimeen, joilla ei ole mitään uskontoa lohduttamassa heitä heidän\nsuruissansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRukous ja Usko sen voimaan on kuin esimakua tulevasta elämästä.\nMahtanee olla äärettömän suloista kuolla rukous huulillaan: siirrymme\npois aavistamaamme pyhään maahan, joka rukouksessa avaa ovensa meidän\nuskovalle, vavahtelevalle mielikuvituksellemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn hetkiä, jolloin meistä koko ihmiskunta on kurja ja alhainen. Sydän\ntuntuu tyhjältä ja sulkeutuu maailmalle. Mihin joutuisimme silloin\nilman uskontoa?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ajattelen entisiä ystäviäni, heidän elämäänsä ja harrastuksiansa ja\nmihin he henkensä kaiken toiminnan suuntaavat, en voi olla säälien ja\nsurkutellen ajattelematta, kuinka turhaa ja toisarvoista se on.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hän on se kivi, joka nurkkakiveksi tullut on. Ja ei yhdessäkään\ntoisessa ole autuutta; sillä ei myös ole muuta nimeä taivaan alla\nihmiselle annettu, jossa meidän pitää autuaaksi tuleman!\" Mikä varmuus,\nmikä horjumaton usko!\n\n\n\n\n10.\n\n\nUlkomaailma oli Anterolle kuin hävinnyt ja unohtunut. Handolinin hän\ntapasi vain ruokapöydässä, puhelikin joskus hänen kanssaan, mutta\nniinkuin jollekin, joka oli kuin jossain suuren tyhjyyden toisella\npuolen. Karoliina tuli välistä hänen luokseen ylös ja istui sukkaa\nkutoen, sill'aikaa kun hän luki ääneen raamattua, niitä paikkoja siitä,\njotka olivat häntä erityisemmin koskettaneet. Mutta eivät hekään juuri\nmitään puhuneet, ymmärsivät nyt toisensa ilman. Joskus sanoi\nKaroliina: -- \"Tuo paikka se minuakin niin miellytti.\"\n\nSilloin tällöin kävivät he lukkarinlesken ja hänen tyttärensä luona.\nSielläkin luettiin raamattua. Ne pyysivät Anteroa lukemaan, ja hän\nluki. Eivät koskaan osoittaneet he huomaavansa, mikä muutos hänessä oli\ntapahtunut. Mutta heidän tervehdyksensä ja hyvästinsä oli vieläkin\nherttaisempi kuin ennen ja niinkuin hän olisi ollut heihin kuuluva. Se\nteki hyvää Anterolle. Hänen oli lepo ja viihdyttävä tunne katsella\nEmmaa hänen kangastuoliensa tai rukkinsa ääressä. Emma oli niin\nhiljainen ja ujo ja tyyni, mutta kuitenkin varma itsestään. Jos hän ei\nolisi ollut niin ujo ja suljettu, olisi Antero tahtonut puhua hänen\nkanssaan. Hän oli lukenut raamatun läpi eikä siinä näkynyt olevan\nhänelle mitään uutta, mutta yhtäkaikki hän tahtoi sitä kuunnella ja\nlakkasi työstään, kun oli tulossa paikka, jota hän ihaili... Jos sillä\nei olisi ollut tuo synkkä ja ruma puku, olisi se ollut ulkonaisestikin\nyhtä kaunis kuin kuka muu tyttö tahansa, joita Antero oli nähnyt.\n\nJoskus tuli Anterolle vielä entinen ahdistuksensa, salaperäinen kammo --\nettä jos ei tämäkään kestä? Mutta hän tarttui taas raamattuun, ja se\nvei hänet taas hänen uuteen maailmaansa, ja hän unohti kaiken muun.\n\nIhmiset olivat kuin varjoja, tämä elämä oli jotain olematonta. Hänelle\ntuli silloin tällöin eteen kohtaus entisestä elämästä. Hän kuuli\npuhuttavan, näki toimittavan, mutta ne toimivat kuin haamut hänen\nympärillään. Hän näki ihmisiä edessään, joita muisteli ennenkin\nnähneensä, mutta ei muistanut missä -- hän näki itsensä niiden seurassa,\nmutta katseli itseään kuin vierasta.\n\nKuului kerran tuttu ääni alhaalta, hyvinkin tuttu, mutta kenen? Kenen\nihmeen ääni se oli?\n\nSe oli Laurin, hän tuli sisään parta huurussa, hartiat lumessa, yllään\nvain keveät hiihtovaatteet.\n\n-- Terve mieheen! Viimeinkin sinut tapasin! Täällä se mies vain\nryyhöttää kuin tarhapöllö lahopökkelössä. Huhhuh!\n\nHän täytti koko huoneen ulkoilmalla ja ulkomaailmalla. Kun oli\npotkaissut jalastaan pieksut, heittäytyi hän Anteron sänkyyn\npitkäkseen. Antero huomasi heti, että hänellä oli jotain erikoista\nsydämellään ja niinkuin ei hänen sanatulvansa olisi pursunut oikein\nluonnollisista lähteistä.\n\n-- Minä tulin hakemaan sinua meille. Siellä on tätä nykyä niin helvetin\nkuivaa ja ikävää, ettei siellä enää mitenkään jaksa. Mamma suree minun\ntähteni ja Robertin tähden ja Hannan tähden, ja Naimi suree sulhastaan,\nsitten kun se meni. Ja Kaarina ei saa kouluansa alkuun ilman apua,\nmutta enhän minä -- ja isäukko on hermostunut käräjistä, joiden pelkää\ntulevan ja joissa hänen silloin täytyy esiintyä tuomiokapitulin\nasiamiehenä, mutta ei tiedä, niinkuin tavallista, mille kannalle\nasettua -- ja muutenkin on kaikki niin päin mäntyyn, että hyi saakeli!\nOnko sinulla juotavaa?\n\nKun hän oli tyhjentänyt kaljakannun, jatkoi hän:\n\n-- Mikset sinä ole itsestäsi mitään ilmoittanut? Tule nyt meille, sinun\ntäytyy tulla meille! Muuten kaikki menee hiiteen. Mitä sinä täällä\noikeastaan sitten toimitat?\n\nYhä selvemmin huomasi Antero, että Laurilla oli jotain erikoista\nsydämellään.\n\n-- Mitä nyt sitten oikeastaan on tapahtunut? Mikä se nyt on päin\nmäntyyn?\n\n-- Kaikki! -- Ollaan valmiita innostumaan ja puhumaan ja huutamaan ja\npanemaan vastaan, mutta kun kova tulee, niin pötkitään pakoon kuin\njänikset tai sanotaan: enhän minä, enhän minä! Nyt se on meidän syy\nkaikki -- sinun ja minun ja joidenkuiden muiden -- me yllytimme, me teimme\ntyhmyyksiä -- ylioppilasnuoriso kokonaisuudessaan ei ole muka koskaan\nollut meidän takanamme, ei hyväksynyt, ei ottanut osaa... Vai ei?\nMenkööt helvettiin!\n\n-- Mitä sinä oikein --?\n\n-- No, ka, Thure kirjoittaa, että on käymässä puuha, että osakunnat\nkokouksissaan saataisiin tekemään meitä desavueerava päätös ja että\nellei sitä tule, niin on vaara tarjona, että yliopisto suljetaan. Se on\nmuka aivan varma, että osakunnat hajoitetaan ja asetetaan pedellit ja\nmäärätään ylioppilaille univormut. Tuoss' on! Lue!\n\nAnteron lukiessa sanoi Lauri:\n\n-- Siellä ei ole kuin yksi ainoa oikea mies, Thure! Siinä on poikaa!\nSiinä on terästä siinä hennossa varressa.\n\n-- Minä aavistan, että tulee käymään niinkuin pelätään, sanoi Antero\nlaskien kirjeen pöydälle. Sitä ei voida ainoastaan sanoa meidän\nsyyksemme, vaan se todella onkin sitä; joskaan ei kokonaan, niin\nainakin osaksi.\n\n-- Jaa, en tiedä. Olkoon miten tahansa, minä tein, niinkuin parhaiten\ntunsin ja ymmärsin -- enkä muuten välitä enää mistään! Mutta siitä olen\ntyytyväinen, että sain antaa vallesmannille korvatillin ja sanoa: vet\nhut!\n\n-- Kuinka sinä sillä tavalla voit?\n\n-- Olikos hänen pakko minua koko illan pistellä, ja kun minä suutuin ja\npyysin päästä hänen suosiollisesta huomiostaan, niin hän: \"Mikä luulet\nolevasi, yliopistosta pois potkittu, poliisivalvonnan alainenkin\" --\n\"Sinunko?\" -- \"Minun juuri! Minun pitää antaa joka kuukausi raportti\nkäytöksestäsi kuvernöörille!\" -- \"Ja minä annan sinulle heti raportin\nainetta -- tuoss' on!\" -- ja silloin minä vedin häntä korvalle ja huusin:\nvet hut! -- Olimme tietysti kaikki vähän humalassa rekiretkellä ja minä\naika lailla, en muistakaan kaikkea. -- Mikset sano mitään?\n\n-- Siksi, etten oikein tiedä, mitä sanoa.\n\n-- Onko sinulla antaa minulle kuivaa paitaa?\n\n-- Tulitko hiihtäen koko matkan?\n\n-- Hiihtäen tulin.\n\n-- Kävitkö Ottolassa tullessasi?\n\n-- En, tulin toiselta puolen selkien. Kuinka niin?\n\n-- Ilman vain.\n\nLauri loi häneen pitkän kysyvän katseen, ja sitten hänen silmänsä\nrävähtivät. Hän puuhasi vähän aikaa vaatteidensa kanssa, muuttaen\nkuivaa ylleen. Kun hän oli valmis, oli hänen äänensä melkoista\nlaimeampi ja käytöksensä vähemmin varma.\n\n-- Mikä kirja se on, jota luet?\n\n-- Raamattu se vain on.\n\n-- Vai niin, mitä sinä sitä luet?\n\n-- Luenhan vain kerran sitäkin.\n\nHetken kuluttua Sanoi Lauri:\n\n-- Niin, minä tulin todellakin sinua hakemaan. Ruvettaisiin lukemaan\nyhdessä. En minä osaa mitään yksin. Tuletko?\n\n-- En tiedä, ennenkuin mietin.\n\n-- No, mieti sitten. Saanko sill'aikaa vähän levähtää tässä -- raukaisee\nniin.\n\nLauri nukkui samassa, kun oli heittäytynyt vuoteelle. Antero lähti\nulos, otti suksensa ja hiihti. Kun hän palasi illan hämyssä, nukkui\nLauri vielä.\n\nAntero kirjoitti päiväkirjaansa: \"Pelkäänkö mennä Kontolaan ja tavata\nNaimia? En. Jos minun uskoni johonkin kelpaa, niin täytyy sen näyttää\nse kelpoisuutensa ei ainoastaan täällä yksinäisessä erakkomajassani,\nvaan myöskin maailmassa, ihmisten seassa. Kiusauksenkin edessä. Näen,\nettä Lauri minua tarvitsee, ja ehkä tarvitsevat minua muutkin. Kenties\non tässä jotain Jumalan tarkoitusta, ja missäpä sitä ei liene.\"\n\nKun Lauri heräsi, oli hän masentunut ja alakuloinen.\n\n-- Voi sentään, sanoi hän. -- Vai se siitä tuli. On se raskasta kantaa,\njos se oli kokonaan meidän syymme.\n\nAntero istui selin Lauriin hämärän kynttilän ääressä. Toinen puoli\nhuonetta oli melkein pimeä.\n\n-- Kun omat tekonsa tuomitsevat ihmisen, ei hänellä ole mitään mihin\nvedota, vaan hänen täytyy tyytyä omantuntonsa tuomioon.\n\n-- Kadutko siis?\n\n-- Minä olen jo aikoja sitten, ennenkuin tiesinkään seurauksista, ollut\nselvillä siitä, että teko oli väärä -- ainakin mitä minuun tulee.\n\n-- Mutta minä en kadu, en uhallakaan! Sillä eikö tekoa tuomita\nvaikuttimien mukaan eikä seurauksien? Emmekö tahtoneet oikeutta\npuolustaa ja vääryyttä vastustaa?\n\nLauri oli noussut ja seisoi Anteron edessä, pää kattoa hipoen.\n\n-- Oikeutta puolustaa, mutta väärää oikeutta ja väärällä tavalla.\n\n-- Väärällä tavalla, -- sitä sinä aina...\n\nLauri heittäytyi takaisin vuoteeseen. Oltiin vaiti pitkän aikaa.\n\n-- Vai sinä tutkit raamatuita? Ja sinulla näkyy olevan koko joukko\nmuitakin jumalisia kirjoja...\n\n-- Ne ovat isävainajani vanhoja kirjoja.\n\n-- Ei sinusta vain tulle pappi?\n\n-- Entäpä tulisikin.\n\n-- Papiksi taitaisi minunkin pitää ruveta.\n\n-- Ei se ole asia, josta tarvitsee pilkaten puhua.\n\n-- Eipä ei, -- suo anteeksi! -- Kuule, se Helander on sentään hyvä mies. Hän\non ainoa, joka ei tavalla tai toisella ole pistellyt tai ilkkunut\nminua. Kun minä silloin, kun olin lyönyt vallesmannia, palasin päissäni\nkotiin ja uuvuin tiepuoleen, hän otti ohi ajaessaan minut rekeensä ja\nvei kotiinsa yöksi ja hoiti maata eikä vähimmälläkään tavalla\nosoittanut mitään halveksimista. Muistatko, kun me otaksuimme, että hän\nse nyt meitä oikein ilkkuu ja meidän vahingostamme riemuitsee.\nOikeastaan se sen juhannussaarna sittenkin oli sangen paikallaan. Minä\nalan suvaita sitä miestä. Jos mieli olla oikea pappi, täytyy olla\nsamalla pietisti -- kaikki tai ei mitään. Olen vertaillut hänen\nsaarnojaan isäukon saarnoihin. Se on paljasta pötyä, mitä ukko puhuu.\n\nEnnenkuin he aamulla astuivat suksilleen, istuivat he alhaalla salissa\nlähtökahvia juoden mieli hilpeänä hyvästä säästä, joka lupasi hauskaa\nhiihtoretkeä. Silloin tuli virkahuoneeseen vanha nainen, ja Handolin\nmeni kysymään hänen asiaansa.\n\n-- Olisi kuollut kirjoitettava.\n\n-- Lapsiko vai aikainen?\n\n-- Lapsi.\n\n-- Milloin se kuoli?\n\n-- Eilen aamulla heti synnyttyään.\n\n-- Ehdittiinkö panna hätäkasteeseen?\n\n-- Taisihan tuossa vielä henki olla, kun Otto-herra risti.\n\n-- Kenen oli lapsi?\n\n-- Olipahan muutaman yksinäisen tytön -- sen Kontolan pappilan entisen\npiika-Hetan.\n\n-- Onko isästä tietoa?\n\n-- Äitinsä tuon kyllä tietänee, vaan ei ole minulle sanonut.\n\nLauri oli noussut ja mennyt ylös. Antero kuuli hänen siellä kävelevän\nmuutamia kiivaita askelia ja heittäytyvän sänkyyn.\n\nKun hän hetken kuluttua meni ylös kamariinsa, tapasi hän Laurin\nitkemässä kasvot seinään päin, koko ruumis vavahdellen.\n\n-- Minä en tiennyt, kuinka oli asiat. Nyt tiedän.\n\n-- Tiedätkö nyt myöskin, mitä sinun on tekeminen?\n\n-- Tiedän.\n\n\n\n\n11.\n\n\nOli kirkas talvinen päivä, kun Antero Kokkomäeltä sujutteli suksillaan\nsakastin peräitse Kontolan pappilaan. Hän oikaisi haan läpi, siinä\nolevasta aukinaisesta veräjästä viepää latua, ja tuli aittojen solaitse\nja huuruisten korkeiden koivujen alaitse pihaan. Pihamaa oli lunta\ntäynnä. Sinne oli lapioitu teitä, ihmeen somia, kauniita polkuja\naittoihin, liitereihin, tuvan puolelle ja vanhaan pirttiin. Lumi\nkaareili kauniisti katoilla ja räystäillä. Koskesta nousi veden sauhu\njuuri niin korkealle, että aurinko kuontui paistamaan sen yli. Mikä\nrauhan maja, mikä puhtaus, kylmyys -- sopusoinnussa hänen mielialansa\nkanssa. Ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, talo oli kuin lumottu\nlinna.\n\nKun hänen suksensa olivat luistaneet vanhan tuvan eteen, asetti hän ne\nsen matalaa räystästä vastaan ja meni porstuaan. Siinä tuli häntä\nvastaan Hanna. Hänen silmänsä välähtivät. Minun tulostaniko se noin\nilostui? Olisiko Karoliina hänelle kirjoittanut?\n\n-- Käykää toki sisään! Kaikki muut ovat laamannissa Naimin sulhasen\nnimipäivillä.\n\n-- Onko hän täällä?\n\n-- Ei, ne muuten vaan.\n\n-- Ehkä saan muuttaa täällä tuvassa kuivaa ylleni.\n\n-- Olkaa hyvä, mutta tulkaa sitten ylös.\n\nMuutettuaan vaatteet meni Antero päärakennukseen.\n\n-- Mutta minne Lauri jäi?\n\n-- Niin, tässä on teille häneltä kirje.\n\nHanna luki sen ja punastui ja pyyhki kyyneleen silmistään.\n\n-- Onko Hedda hyvinkin sairas? Kai hän on, koska Lauri kutsuu minua heti\ntulemaan ... voi, voi...\n\nHanna alkoi heti laittaa lähtöään ja lähetti tuvan puolelle sanan, että\nhevonen valjastettaisiin.\n\nAntero jäi yksin huoneisiin harhailemaan. Hän tuli kansliaan ja katseli\nsiellä ikivanhoja kirkonkirjoja arkiston hyllyllä. -- Ne olivat nuo\nainoat jäännökset ihmisistä, jotka olivat täällä eläneet ja kuolleet.\nTäällä ne syntyvät, sillä ennenkuin ne tänne joutuvat, ei niitä ole\nolemassa. Vasta täällä ne kuolevat, sillä ellei niitä täällä kuolleiksi\nmerkitä, ovat ne vielä elävien kirjoissa. Täällä heidän syntinsä ja\nrikoksensa pysyvät muistossa vielä sittenkin, kun ne jo ovat sovitetut\nja anteeksi annetut. Tuossa oven edessä, jossa on syvä lovi lattiassa,\novat sukupolvet seisoneet, siihen tulleet ja siitä kääntyneet. Tänne\ntulevat ne tärkeimmissä asioissaan, hengellisissä ja maallisissa. Mitä\nlohdutusta ja neuvoa saavat? Olisi sentään ihanaa voida olla oikea\npappi...\n\nHelander seisoi pihalla puhellen jotain Hannan kanssa, joka laitteli\nrekeä. Hän tuli sisään ja tervehti Anteroa ystävällinen ilme\nkasvoillaan. He puhuivat sen semmoista ilmoista ja muista, sill'aikaa\nkun Helander selaili kirkonkirjoja ja merkitsi niihin jotain\ntaskukirjastaan. Tuon tuostakin katsahti hän Anteroon kirjan yli\nniinkuin tarkastellen jotain. Mutta kun hän meni, pyysi hän käymään\nHonkaniemessä, syntymäsijoja katsomassa. Hän oli nähtävästi hänkin\nniinkuin Hannakin jotain kuullut. Antero kiitti ja sanoi tulevansa.\n\nRuustinna, rovasti, Kaarina ja Naimi ovat ilmaantuneet pihalle reen\nympärille, jonka eteen renki juuri valjastaa hevosta. Hanna tulee\nsamassa siihen, ja siinä näytään kysyttävän ja epäröitävän. Hanna tekee\npäättävän liikkeen ja nousee rekeen. Rovasti kohauttaa olkapäitään ja\nkääntyy pois.\n\nSilloin ajaa Lauri pihaan. Hän ei siis ole malttanut odottaa. Vai onko\nHedda ehkä kuollut? Siinä puuhataan vähän aikaa vielä ja sitten\nmuutetaan Hannan tavarat Laurin rekeen, Lauri ja Hanna puhuvat vielä\njotain ja sitten lähtee Hanna ajamaan. Muut tulevat sisään ja Antero\nkuulee Naimin tampuurissa vaatteitaan riisuessa sanovan:\n\n-- En minä ikinä olisi uskonut Heddasta semmoista.\n\n-- Kyllä minä olen sen tietänyt ja aina itsekseni sanonut, kuuluu\nruustinna sanovan. -- Se nyt oli kuitenkin hyvä, että Lauri tuli sieltä\npois. Poika-parka! Mikä pettymys hänelle!\n\nHeidän äänessään ei tuntunut olevan mitään sääliä onnetonta tyttöä\nkohtaan. Tuolta kannaltako he ottavatkin asian? Eivätkö ehkä tiedä\nkaikkea? Mutta onko nyt kuitenkaan aika sääliä Lauria ja tuomita\nihmistä, joka ehkä on kuolemaisillaan?\n\n-- Ka, täällähän on vieraita!\n\nHe tulivat kaikki ojennetuin käsin Anteroa vastaan, mutta vaikuttivat\nhänestä oudoilta ja vierailta eivätkä ikäänkuin kestäneet sitä\nkirkasta valoa, joka heijasti sisään taivaalta ja hangilta. He olivat\nyht'äkkiä hänelle kuin jotain toista rotua, ihmisiä, joiden kanssa\nhänellä ei näyttänyt olevan mitään yhteistä. Täällä ne elävät\nmukavuudessa ja ylellisyydessä eivätkä pohjaltaan ajattele muuta kuin\nitseään ja omiaan -- eivät muut kuin Hanna, joka ei enää kuulukaan\nheihin.\n\nEniten tympäisi Anteroa se, että kaikki näyttivät hellittelevän ja\nsäälivän Lauria, pitävän häntä kuin jonain marttyyrinä. Eikö hän ollut\nsanonut heille mitään? Mutta miksei hän ollut sitä tehnyt?\n\nHeti päivällisen jälkeen meni Antero Laurin jälkeen vanhaan tupaan.\n\n-- No, ja kuinka on oikein asiat?\n\n-- Elä kysykään! En minä tiedä, kuinka tästä selviän.\n\n-- Onko siinä mitään muuta mahdollista kuin se yksi ja ainoa?\n\n-- Mutta kun sekin on mahdotonta. Hän ei tahtonut minusta mitään tietää,\nhuusi vaan: \"Mene pois, mene pois!\" -- ensin niin kovasti kuin jaksoi,\nsitten pitkän aikaa puoleksi supattaen: \"Mene, mene -- mene, mene\" --\n\n-- Hän on nyt sairas ja kuumeessa.\n\n-- On siinä vielä muutakin...\n\n-- Ne eivät nähtävästi täällä tiedä, että lapsi on sinun.\n\n-- En tiedä, mitä he tietävät -- en luule, että tietävät. Mutta kun saavat\ntietää, niin tulevat panemaan kaikin voimin vastaan, viimeiseen saakka,\neikähän sitä sovi kummastella.\n\n-- Kuule, Lauri ... sinun äänessäsi on jotain, niinkuin toivoisit, että\nhe sen tekevät.\n\n-- Anna minun olla rauhassa!\n\n-- Suo anteeksi.\n\n-- Elähän mene ... elähän nyt suutu ... elä edes sinä jätä minua.\nTaivahan tekijä, nyt hän siellä sairastaa ja hourailee ja ehkä kuolee!\nSe on minun syyni. En kirjoittanut hänelle, en mennyt hänen luokseen,\nmutta enhän tiennyt. Otto oli aikonut kirjoittaa, mutta hän oli\nkieltänyt. Lapsi kuoli varmaan hänen suruunsa ja katkeruuteensa. Ja\nsill'aikaa minä iloitsin ja nautin ja -- palvelin isänmaata! Kaunis\nisänmaan puolustaja ja maailman parantaja! Sylje minua silmille,\nAntero! Jos olet ystäväni, niin tee se!\n\n-- Lauri, nyt sinä liioittelet, teeskentelet.\n\n-- Hyvä, hyvä, se on minun syyni, mutta ei se ole vain minun. Jos ne\neivät olisi häntä lähettäneet pois ja minä olisin saanut hänet heti\nnähdä, niin ei olisi mitään kaikesta tästä tapahtunut. Sen minä vielä\nsanon heille, eikä minun siis ole pakko välittää siitä, mitä he\nsanovat.\n\n-- Jos sinulla ei ole mikään muu estämässä, kuin mitä ne sanovat ja\najattelevat, niin ei se todellakaan paljoa merkitse.\n\n-- Onhan siinä muutakin, onhan siinä muutakin...\n\n-- Ettet rakasta Heddaa?\n\n-- Ja että rakastan Anettea.\n\nHe eivät puhuneet tästä asiasta eivätkä paljon muustakaan moneen\npäivään. Antero aikoi lähteä, mutta melkein rukoilevalla äänellä pyysi\nLauri häntä jäämään.\n\n-- Eihän minulla ole täällä mitään tekemistä.\n\n-- Jää nyt kuitenkin.\n\nLauri kulki kuin horroksissa, itsestään erillään. Käveli kirkolle päin\nja sillalle päin, ja hänen nähtiin pysähtelevän ja seisahtelevan.\nSilmät seisoivat hänellä päässä kuin pelästyneellä, tukka oli\npörröllään. Antero koetti lähetä häntä, mutta ei päässyt luo.\n\nMuutamain päiväin perästä tuli Hannalta tieto, ettei Heddan henki enää\nollut vaarassa, vaikka hän vielä olikin hyvin heikko.\n\nSilloin se purkautui.\n\n-- Millainen minä olen, millainen pahantekijä minä olen! Minä _toivoin_\nhänen kuolevan.\n\nSitten huudahti hän:\n\n-- Mistä saan minä apua itseäni vastaan? Mistä saan minä?\n\n-- Siitä, mistä minäkin olen saanut -- jumalansanasta.\n\n-- Jumalansanasta? Mitenkä minä sen siitä saisin?\n\n-- Sillä tavalla kuin minäkin ja monet tuhannet ennen minua.\n\n-- Mutta millä tavalla sinä olet saanut?\n\n-- Tahdotko kuulla?\n\nJa sinä yönä kertoi Antero Laurille vanhan tuvan hämärässä\nviimeaikaiset taistelunsa ja ihmeelliset sisälliset tapaukset\nKorpivaarassa -- ja kuinka hänelle oli siellä hänen isävainajansa\nraamatun avulla kaikki selvinnyt -- ja kuinka hänestä oli tullut kokonaan\nuusi ihminen. Ja hän otti raamatun esille ja luki sieltä ne paikat,\njoista oli saanut lohdutusta ja jotka olivat hänelle uuden maailman\navanneet.\n\n-- Tämä kaikki on kirjoitettu niinkuin minulle, ja se on myöskin\nkirjoitettu sinulle ja kaikille, jotka eivät omasta voimastansa mitään\nmahda, niinkuin ei kukaan mahda.\n\nLauri ei ollut mitään puhunut. Viimein hän virkkoi:\n\n-- Sinä puhut auttajasta, mutta mistä minä tiedän, että hän tahtoo minua\nauttaa?\n\n-- Hän auttaa jokaista, joka tahtoo tulla autetuksi.\n\nHetken päästä lisäsi Antero:\n\n-- Minä luulen, ettei tässä ole kuin yksi ainoa keino sinulla, enemmän\nkuin on ollut minullakaan: lakkaa ajattelemasta itseäsi ja omaa onneasi\nja anna rakkauden lähimmäiseesi ja velvollisuutesi muita kohtaan johtaa\nitseäsi kaikessa. Se on ainoa keino, se on kaiken salaisuus, kaiken\navain.\n\n-- Sinä sanot sen niin varmasti, niin iskien, mutta kun minä en voi.\nMitenkä minä voin, kun en voi?\n\n-- Jumala on sinua auttava.\n\n-- Jumala on auttava, matki Lauri taas.\n\nSiihen loppui puhe sillä kertaa. He sammuttivat kynttilän ja panivat\nlevolle. Lauri kuului heittelehtivän vuoteessaan. Ei Anterokaan saanut\nunta. Keskellä yötä hän näki toverinsa nousevan, sytyttävän, istuutuvan\npöydän päähän, istuvan siinä pitkän aikaa pää käsien varassa. Sitten\nhän veti raamatun eteensä ja avasi sen. Siitä, mistä se oli auennut,\nalkoi hän sitä lukea. Ja kun Antero jonkun aikaa nukuttuaan heräsi,\nistui Lauri vielä samalla sijallaan. Kynttilä oli palanut melkein\njalkaansa. Aamu jo sarasti ikkunasta.\n\n\n\n\n12.\n\n\nPäivät päästänsä -- ainoastaan ruoka-ajoiksi muiden seuraan ilmaantuen --\nistuivat Antero ja Lauri vanhassa tuvassa kumpikin omassa päässään\npöytää lukien raamattua. Lauri nousee ja menee, viipyy poissa, mutta\ntulee sitten taas. Eräänä aamuna hän virkkaa:\n\n-- Kyllä se niin on, niin se on. Se on kaikki, mutta muu ei ole mitään.\nUudesta on kaikki aloitettava, uusi perustus elämälle pantava. Se, mikä\nei ole tästä, se on pahasta. Minä tunnen ja aavistan sen, mutta en voi\nsitä vielä ymmärtää.\n\n-- Ei sitä tarvitsekaan ymmärtää, en minäkään oikeastaan järjelläni\nmitään ymmärrä.\n\n-- Se selvisi minulle yht'äkkiä sinä yönä, jona sinä nukuit ja minä\nvalvoin, puhuu Lauri loistavin silmin. Mutta kuinka voi semmoinen\nmuutos sittenkään niin yht'äkkiä tapahtua?\n\n-- Ehkei se tapahtunutkaan niin yht'äkkiä kuin luulet. Ehkä se oli\nsinussa niinkuin minussakin valmistunut vuosikausia. Minussa oli aina\nsemmoinen tyhjyys ja kuin hengen ahdistus.\n\nLauri miettii.\n\n-- Ainakin minä silloin, kun solvasin heitä saarnastuolista, jo kuulin,\nniinkuin olisi joku ääni kuiskannut: \"Nyt sinä puhut vastoin\nvakaumustasi, sinä et oikeastaan ajattele, niinkuin nyt siinä puhut.\"\nSe ääni tuli samalla myöskin kuin heidän äänettömiltä huuliltaan\nalhaalta kirkosta. Minä koetin olla sitä kuulematta ja pauhasin\nedelleen, mutta silloin sanoi taas ääni: \"Olet sinäkin saarnamies,\npetät sen, jolle olet uskollisuutta luvannut.\" Silloin minä sekaannuin.\nMinä luulin näkeväni hänet kirkon perällä ovensuussa kaukana muiden\ntakana enkä tiedä vieläkään, vaikka olisi ollutkin, vaikken minä\ntiennyt. Ja kun minä nyt ajattelen, niin on se asia minua kaiken aikaa\npainanut ja vaivannut. Helsingissä tuli minulle siitä välistä semmoinen\nhätä ja ahdistus, että en ollenkaan tiennyt, kuinka ... ja varsinkin\nsilloin aina, kun kuulin niiden siellä seinän takana veisaavan ja\nlukevan... Minun pitäisi kirjoittaa ja kiittää ja pyytää anteeksi,\nolisi jo kauan sitten pitänyt tehdä.\n\n-- Kyllä he ovat sen jo aikoja sitten anteeksi antaneet.\n\nLaurin silmät säteilivät, hänen poskillaan oli melkein hehkuva puna:\n\n-- Jumala, vapahtaja, lunastaja -- pelastus, sovitus, iankaikkinen elämä!\nKuinka suurta ja kummallista, melkein päätäni huimaa!\n\n-- Niin se tekeekin.\n\nLauri käveli edestakaisin lattialla, pysähtyi Anteron eteen: -- Mutta\nolenko minä, oletko sinä -- me olemme siis heränneitä? Minä tarkoitan,\nsitäkö se on, mitä he ovat, jota mekin olemme?\n\n-- Sitä se on, mutta sillä erotuksella vain, että kun me vasta olemme\noppipoikia, tuskin sitäkään, he ovat jo mestareita itsensä tuntemisessa\nja itsensä hillitsemisessä ja omantuntonsa tottelemisessa ja sen\nkäskyjen toteuttamisessa -- ne ovat vanhoja ja viisaita ja kokeneita ne\nukot.\n\n-- Mutta meidän täytyy saada tietää lisää, oppia lisää. Minun täytyy\nsaada puhutella Paavoa ja Helanderia. -- Kuule, kuinka on mahdollista,\nettä minä olen voinut heitä vainota ja panetella? Kuinka olen voinut\nsemmoisessa pimeydessä elää? Mutta siinähän ne elävät vielä kaikki\nmuutkin meikäläiset paitsi Hanna, heillä ei ole aavistustakaan,\npapalla, mammalla ja tytöillä. Miksemme heti puhu siitä heille? Sano,\nluuletko, että hekin tulevat saamaan sen valon, jonka mekin olemme\nsaaneet?\n\n-- Minä luulen, että sen, minkä Jumala nyt on antanut meille, sen hän on\nkerran antava kaikille, koko maailmalle. Mutta meidän täytyy vielä\nkauan työskennellä itsemme kanssa, ennenkuin kelpaamme työskentelemään\nmuiden kanssa.\n\n-- Niin, niin...\n\nMutta seuraavana päivänä oli Lauri alakuloinen, epätoivoinen:\n\n-- Ei se käy, ei se käy. Ei siinä anteeksiannot ja lunastukset auta, kun\nei itse voi mitään, ei rahtuakaan. Minä olen sama, sama kuin ennen. En\ntule koskaan saamaan anteeksi. Kun minä tahdon ajatella Heddaa, niin\nminä ajattelen Anettea. Jos pääsen hänestä päivällä, niin tulee hän\neteeni yöllä. Ja se on minulle mieluista, suloista. En ole päässyt\nvielä alkuunkaan kieltäymyksen tiellä.\n\n-- Ja minä sanon, että se on ainoa alku juuri se.\n\n-- Voitko sinä rukoilla?\n\n-- Voin.\n\n-- Minä en voi.\n\nHetken päästä huokasi Lauri:\n\n-- Hohhoi, minä luulin jo olevani niin likellä, näkeväni sen tuossa\nedessäni -- voivani jo saattaa kaikki muutkin samasta autuudesta\nosallisiksi.\n\n-- Luehan koetteeksi tuo paikka, sanoi Antero ja siirsi hänen eteensä\navatun raamatun, Tiituksen kolmannen luvun, ja osoitti sormellaan sen\nkolmatta värssyä.\n\n\"Mutta sitten, kun Jumalan, meidän Vapahtajamme, hyvyys ja hänen\nrakkautensa ihmisiä kohtaan ilmestyi, niin vapahti hän meidät, ei\nvanhurskauden töiden tähden, joita me tehneet olimme, vaan hänen\nlaupeutensa kautta hän meidät autuaaksi teki, uuden syntymisen peson ja\npyhän hengen uudistuksen kautta, jonka hän meidän päällemme Jeesuksen\nKristuksen, meidän Vapahtajamme, kautta runsaasti vuodattanut on, että\nme hänen armonsa kautta vanhurskaiksi tulisimme ja iankaikkisen elämän\nperillisiksi toivon jälkeen.\"\n\n-- Täällä on hyvä paikka parantamisesta, sanoi Antero hetken kuluttua.\n\n-- Mikä kirja se on?\n\n-- Arndtin \"Totinen kristillisyys.\" Luenko?\n\n-- Lue. Tuntuu niin paljon varmemmalta ja selvemmältä, kun sen kuulee.\n\nAntero luki:\n\n\"Ei ole ainoastaan se parannusta, että heitämme hyvästimme törkeille\nulkonaisille synneille ja niistä luovumme, vaan että tutkiskelemme\nitseämme ja parannamme sydämemme sisimmän ja käännymme\nitserakkaudestamme Jumalan rakkauteen, maailmasta ja kaikista\nmaallisista haluista hengelliseen ja taivaalliseen elämään, ja pyrimme\nuskon kautta osallisiksi Kristuksen ansiosta. Siitä seuraa, että\nihmisen tulee kieltää itsensä, se on: murtaa oma tahtonsa ja aivan\nkokonaan antautua Jumalan haltuun, ei rakastaa itseään, vaan pitää\nitseään arvottomimpana ja kurjimpana ihmisenä, ylenkatsoa maailma ja\nkaikki sen kunnia ja ihanuus, ei pitää minäkään omaa viisauttaan ja\nkykyään, vaan turvautua ainoastaan Jumalaan ja vihata omaa elämäänsä,\nse on: kuolettaa lihalliset himonsa ja halunsa, ylpeytensä, ahneutensa,\nvihansa ja kateutensa, ei miellytellä omaa itseään, vaan pitää omia\ntekojaan mitättöminä, ei ylistää itseään mistään, ei lukea itselleen\nansioksi mitään, vaan vihata itseänsä, kuolla maailmasta, se on:\nsilmien halusta, lihan himosta ja ylpeästä elämästä ja olla maailmalle\nristiinnaulittu. Se on se oikea parannus ja lihan kuolettaminen, jota\npaitsi ei kukaan voi olla Kristuksen opetuslapsi: se on se oikea\nkääntyminen maailmasta ja meistä itsestämme Jumalan tykö, jota paitsi\nei kukaan voi saada syntien anteeksiantamusta ja autuaaksi tulla. --\nSiinä se on. -- Tässä on viittaus raamatunlauseeseen, ensimmäisen\nGalatalais-epistolan toinen luku kahdeskymmenes...\"\n\nLauri etsi sen ja luki:\n\n-- \"Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Mutta minä elän, en\nsilleen minä, vaan Kristus elää minussa...\"\n\nHe istuivat ja miettivät, syventyivät taas kumpikin omaan kirjaansa.\n\nKuului askeleita porstuasta, ja ovi avautui. Pää pistäytyi sisään, ja\nveitikkamainen ääni kysyi:\n\n-- Saako tulla sisään, te viisaat ja vanhat?\n\n-- Tulkaa vaan.\n\nNaimi ja Kaarina tulivat sisään, saalit hartioilla ja ompelukset\nmukana.\n\n-- Mitä te täällä oikein toimitatte -- yötä päivää?\n\n-- Tällä kertaa me luemme, sanoi Lauri.\n\n-- Mitä te luette? Kalevalaako?\n\n-- Ei Kalevalaa.\n\n-- Snellmanin kirjoituksiako?\n\n-- Emme.\n\n-- Ette niitäkään, no, mutta mitäs sitten?\n\n-- Raamattua.\n\n-- Ohoo...\n\nNyt vasta huomasi Naimi, minkä Kaarina jo heti oli huomannut, että he\nolivat totisia ja juhlallisia.\n\n-- Häiritsemmekö ehkä?\n\n-- Ette suinkaan. Käykää istumaan. Saa tätä muutkin kuulla.\n\nLauri luki. Antero seurasi ilmeitä tyttöjen kasvoilla. He katsoivat\nensin vähän hämmästyneinä toisiinsa ja sitten heihin, ikäänkuin kysyen:\ntahtovatko he tehdä meistä jotain pilaa? Naimi aikoi sanoa jotain,\nmutta tarttui sitten työhönsä. Hetken päästä hän lakkasi ompelemasta ja\njäi istumaan kädet helmassa. Kaarina kutoi sukkaa, päätään nostamatta,\nkasvoilla teennäinen hymy.\n\nKun Lauri hetkeksi keskeytti, lehteä kääntäen, sanoi Naimi:\n\n-- Ai, minulta unohtui sormustin -- ja meni.\n\n-- Eikö sinultakin, Kaarina, jotain unohtunut?\n\n-- Ei.\n\n-- Luenko vielä?\n\n-- Niin, lue vaan. -- Kaarina koetti tehdä äänensä ystävälliseksi ja\nmyötätuntoiseksi. Mutta kun luku oli loppunut, nousi hänkin ja meni,\nmitään virkkamatta.\n\nNaimi ja ruustinna olivat puhumassa siitä, mitä oli tapahtunut tuvassa.\n\n-- Mikä se oli se kirja, jota ne lukivat?\n\n-- Minä luulen, että se oli \"Arndtin Kristillisyys.\"\n\n-- Herra Jumala, mutta sehän on niiden heränneiden kirjoja! huudahti\nruustinna. -- No, se nyt vielä puuttuisi, että niistäkin tulisi... Onko\nse nyt heihinkin tarttunut ... ja vielä tartuttavat teihinkin ... se\nnyt vielä puuttuisi...\n\nSeuraavana sunnuntaina istuivat ruustinna ja tytöt lukien salissa, kun\nLauri ja Antero tulivat kirkosta.\n\n-- Mitä piditte saarnasta? kysyi ruustinna hiukan pisteliäästi.\n\n-- Se oli hyvä saarna niinkuin kaikki Helanderin saarnat, olisitte\nsaaneet tekin olla sitä kuulemassa.\n\n-- Hän kai taaskin parjasi meitä ja ylisti heränneitään taivaaseen.\n\n-- Hän puhui armonjärjestyksestä ja käsitteli kysymystä siitä, kuinka\nihminen voi autuaaksi tulla.\n\nKaarina kohotti vähän päätään kirjastaan. Ruustinna ja Naimi\ntuijottivat itsepintaisesti kirjoihinsa, mutta eivät näyttäneet\nlukevan.\n\n-- Minusta näyttää siltä kuin olisi heränneitten luku yhä lisääntymässä,\ntuskin muita enää näkeekään kirkossa, sanoi Antero.\n\n-- Niin, valitettavasti, sanoi ruustinna.\n\nIllan hämärässä, kun Antero ja Lauri tulivat tuvastaan, tapasivat he\npihalla Naimin ja Kaarinan.\n\n-- Minne olette menossa? kysyi Lauri.\n\n-- Laamanniin ... tulkaa tekin mukaan, sinne tulee muitakin vieraita ...\npidetään hauskaa!\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Hauskaa, lauletaan ja soitetaan ja tanssitaan!\n\n-- Me menemme Honkaniemeen.\n\n-- Paljon hauskuutta!\n\nNaimi pyörähti kantapäillään, mutta sitten hän käännähti kiivaasti ja\nhuusi mennessään:\n\n-- Hyi, kuinka te olette ikäviä, niin, kerrassaan sietämättömiä!\n\n\n\n\n13.\n\n\nHelander otti heidät ystävällisesti ja tyynesti vastaan, ei näyttänyt\nihastuvan, mutta ei hämmästyvänkään. Ei ollut kasvoilla kysymystä, jota\ntulijat olivat odottaneet: \"Kuinka tämä on selitettävä?\"\n\n-- Vieraat käyvät istumaan.\n\nHonkaniemen pappilassa ei ollut herrasväen puolta eikä pirtin puolta,\nainoastaan kaksi tupaa, porstua välissä. Porstuan pohjassa oli kaksi\nkamaria. Toisessa tuvassa asuivat palvelijat, toisessa isäntäväki. Se\ntupa, johon vieraat vietiin, oli sisustettu kuin tavallinen talonpojan\ntupa. Ei mitään sohvia eikä topatuita tuoleja. Takassa paloi\npystyvalkea, ja sen ääressä istui talon emäntä kirjaa lukien.\nTervehdittyään vetäytyi hän kamariin, jonne pirtistä vei ovi. He\nasettuivat takan eteen jakkaroille.\n\nEi päästy puheen alkuun, ennenkuin Lauri pitemmittä valmistuksitta\nvirkkoi:\n\n-- Meidän täytyi tulla teitä kiittämään tänpäiväisestä saarnastanne,\nsillä se oli mainio saarna.\n\nHelander hymähti vähän, hiukan väkinäisesti vielä, mutta sanoi sitten\navonaisesti, ikäänkuin tempautuen pois jostain, jolle ei tahtonut antaa\nvaltaa:\n\n-- Täytyy sanoakseni, että tämä tunnustus tulee aivan odottamatta, mutta\nettä se minua suuresti ilahduttaa.\n\n-- Ja sitten täytyy minun pyytää anteeksi vielä toistakin asiaa: että\nolen teitä yleensä väärin tuominnut -- ja varsinkin mitä sanoin viime\nkesänä saarnastuolista.\n\n-- No, sehän on ihmeellistä.\n\nHelander oli tullut liikutetuksi, mutta koetti peittää sitä\nhämillisellä naurahduksella. Hän räpytti silmiään, niinkuin ne olisivat\nolleet kyyneltymässä, ja riensi askaroimaan takkatulen kanssa.\n\n-- Silloin suututti minua se, mitä meistä sanoitte, ja minä melkein\nvihasin teitä, mutta nyt olen tullut huomaamaan, että te olitte\noikeassa ja me väärässä.\n\n-- Samaa tahdon minäkin saada sanotuksi, sanoi Antero.\n\n-- Laurissa on mahtanut -- minä sanon nyt Lauriksi -- \n\n-- Niin, sanokaa vaan ... sano vaan.\n\n-- Laurissa on mahtanut tapahtua suuri muutos sitten kun viimeksi\ntapasimme toisemme.\n\n-- Ainakin minä toivoisin niin --\n\n-- Niin, mitä siihen minun juhannussaarnaani tulee, niin olen monesti jo\npahoitellut sen muotoa, vaikka pysynkin niissä mielipiteissä, joita\nsilloin lausuin. Eihän pitäisi ahdistaa eikä ketään tuomita eikä käydä\ntoisten kimppuun. Minä luulen, että se kaikki monen muun kiusautumisen\nohessa tuli siitäkin, että näin Laurin silloin tanssivan kirkonmäellä.\nMinä ajattelin kauhulla, että kun papinpojatkin semmoista esimerkkiä\nnäyttävät, niin mitä tästä tuleekaan! Mutta ei minun kuitenkaan olisi\npitänyt setä rovastia loukata sillä tavalla kuin se tapahtui. Mutta en\nmuistanut käskyä: \"elkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.\"\n\n-- Tahdon kiittää vielä siitäkin, ettei minua täällä viime kerralla\ntuomittu, vaan kohdeltiin rakkaudella ja suvaitsevaisuudella.\n\n-- Tuleepa nyt kiitoksia oikein turkin hihasta! Mutta jos saan sanoa\ntotuuden, niin oli minulla kyllä suuri halu lukea lakia Laurille, mutta\nmuistin toki, että jotain samanlaista oli minullekin kerran tapahtunut.\nOlin silloin häviölle joutuva, renttuileva ylioppilas. Melkein\nsamanlaisessa tilassa kuin minä näin Laurin, tapasi minut tiepuolessa\nmaisteri Hagmanin isä. Hän pysähtyi kohdalleni, katseli minua kauan\nmaantieltä ja kysyi sitten lempeästi ja hellästi: \"Minnekähän\njoutuisit, miesparka, jos tuossa tilassa kuolisit?\" En saanut mitään\nvastatuksi, sillä en ollut asiaa koskaan ajatellut, mutta silloin se\nvälähti mieleeni, iski kuin salama.\n\n-- Mikset tehnyt minulle samaa kysymystä?\n\n-- En tehnyt sitä siksi, että olin varma, että olit itse sen tekevä, kun\naika joutuu.\n\n-- Meistä täytyy tulla ystäviä, Helander! Neuvo meitä, meidän täytyy\nsaada sinulta oppia. Tahtoisin saada kuulla enemmän Jumalasta. Osoita\nminulle tie hänen tykönsä!\n\n-- Tie on helposti neuvottu, mutta vaikeasti kuljettu.\n\n-- Niin on, se on totta se.\n\n-- Se tie neuvoo lopulta itse parhaiten itsensä, kun vaan kerran\nantautuu sitä kulkemaan. Yksi on kuitenkin tarpeellinen, että tahtoo\npyrkiä sille tielle, ja se pyrkimys näkyy Laurillakin olevan.\n\n-- Anna minulle kirjojasi. Minulla on semmoinen jano ja sisäinen\ntyhjyys, että tuntuu kuin en koskaan saisi sitä sammutetuksi.\n\n-- Toivotaan, ettei se jano koskaan sammuisi.\n\n-- Mutta kuinka saat itsessäsi toteutetuksi sen, minkä tiedät oikean\nolevan.\n\n-- Kuinkako saan? Enhän minä saakaan. Enhän minä ole päässyt vielä\nmihinkään muuhun tulokseen kuin siihen, että vaivoin saan itsessäni\npidetyksi vireillä tiedon siitä, etten ole oikealla tiellä, etten luule\nkulkevani oikeassa silloin, kun kuljen väärässä. Sen täytyy ainakin\nminulle vielä riittää. Ja näkyy sen täytyvän riittää niillekin, jotka\novat minua paljoa edempänä, Paavollekin. Sen miehen luona täytyisi\nteidän käydä. Hän on ihmeellinen mies neuvomaan.\n\n-- Minä tiedän sen, sanoi Antero.\n\nHe joutuivat puhumaan Paavosta ja mitä Antero oli kuullut hänen puhuvan\nIlpolassa ja mitä hänestä oli siellä kerrottu. Ja sitten he puhuivat\nomasta heräyksestään ja kuinka epäilykset heissä heidän entisestä\nelämästään olivat ensin syntyneet matkalla Helsingistä ja miten he\nväärillä keinoilla olivat erehtyneet oikeaa asiaa ajamaan ja kaikki\nperustus heidän altaan oli temmattu pois.\n\n-- Piti vielä kysymäni, sanoi Antero lopuksi, mihin te tuossa\njuhannussaarnassanne perustitte ankaran tuomionne Snellmanista ja hänen\nherätystyöstään?\n\n-- Minä kiivastun niin helposti ja menen johtopäätöksissäni usein\nliiallisuuksiin. Oikeastaan minä tarkoitin sitä, ettei siitä asiasta\nsaa tehdä mitään kaikkea autuuttavaa asiaa, niinkuin siitä nyt niin\nmonet tekevät. Kaiken parantamisen ja kohottamisen ja vapauttamisen\ntäytyy lähteä sisästäpäin. Ennenkuin kansallisen herätyksen aate\nvoidaan toteuttaa, sen siemen oikeaan maahan kylvää, täytyy hengellisen\nherätyksen muokata maa.\n\n-- Ensin siis Paavo Ruotsalainen ja sitten vasta Johan Vilhelm Snellman?\n\n-- Juuri niin, tai jotain siihen suuntaan.\n\n-- Silläkö tavalla! huudahti Antero, niinkuin olisi joku paino pudonnut\nhänen hartioiltaan. -- Mutta sittenhän ei -- ja hän aikoi sanoa, että\nsittenhän hän ei oikeastaan ollut jättänytkään entistä aatettaan, ei\ntullutkaan kokonaan uskottomaksi entisyydelleen. Joskaan hän ei\nsuoranaisesti tulisikaan toimimaan sen hyväksi, niin hän sitä kuitenkin\nvoisi välillisesti edistää.\n\nHelander puhui edelleen:\n\n-- Mitä muuten tulee tähän Suomen kansan vapauttamiseen sen\nvuosisataisista kahleista ja ikeistä, niin näyttää minusta siltä kuin\nolisi Herralla ehkä ollut omat tarkoituksensa siinä, että hän on\npitänyt sitä riippuvaisuuden, köyhyyden ja puutteen puristimessa.\n\n-- Niinkuin minuakin, ajatteli Antero.\n\n-- Hän on meitä kasvattanut vähän niinkuin Israelin kansaa ennen\nmuinoin. Herra ennen kaikkea kuritti sitä ja teki siitä pelon ja vihan\nkoulussa sen, mikä siitä tuli: hänen valittu kansansa, joka viimein\nsynnytti keskuudestaan maailman vapahtajan. Jos sen selästä olisi ies\nja ruoska kesken otettu ja jos sitä ei uudelleen ja aina uudelleen\nolisi korpeen ajettu, ei se luultavasti koskaan olisi kasvanut\nkelvolliseksi luvattuun maahan tulemaan. Niin pian kuin sen ohjaksia\nvähänkin helpotettiin, napisi se ja teki kapinan. Mekin olemme vähän\nniinkuin tällä tavalla tulleet siksi vähäksi, mitä olemme. Mutta meissä\non vielä paljon parannettavaa ja korjattavaa, sekä kussakin itsessämme\nettä kansassa kokonaisuudessaan. Tätä kansaa kyllä tätä nykyä kehutaan\nja ihannellaan, ylistetään sekä juhlapuheissa että juhlarunoissa, se on\nmuka lainkuuliaisin, uskonnollisin, rehellisin kansa maailmassa. Mutta\njos tarkastamme kansaa kokonaisuudessaan, jumalansanan ja sen\nvaatimusten valossa, niin ei se ole parempi kuin kukaan meistä\nyksityisistäkään. Ja meissä ei liene isosti kehumisen varaa. Käymme\ntarkastamaan, niin tuskinpa tervettä paikkaa löydämme. Kesken on meillä\nvielä koulu ja kesken se on vielä Suomen kansallakin.\n\n-- Ei ole teillä hyvää käsitystä meistä ihmisparoista, sanoi Antero\nhuoaten ja naurahtaen.\n\nHelander innostui, hurmautui omista sanoistaan:\n\n-- No, mutta minkä arvoisia me nyt sitten oikein olemme! Kun ajattelee,\nmitä mielestään paraskin ihminen, joka ei ole mikään pahantekijä eikä\nrosvo eikä ryöväri, vaan kulkee kaikkien rehellisten ihmisten\nkirjoissa, yhtenä ainoana hetkenä voi ajatella ja tuntea, mitä\nrikoksia, konnamaisuuksia hän voi melkein itsensä tietämättä miettiä --\nhän voi ajatuksissaan murhata, varastaa, ahneudesta, haureudesta ja\nsemmoisista puhumattakaan, jotka hänen sisästään nousevat kuin\nrikkaruohot maasta -- niin, niin minä kysyn vain, eikö tuommoinen maa\nmuokkaamista ja ojittamista ja kitkemistä tarvitse, ennenkuin siihen\nvoidaan ruveta siemeniä kylvämään? Onko semmoisen aika ja oikeus\najatella hedelmien kokoamista ja niiden suuhunsa pistämistä? Eipä\ntotisesti.\n\n-- Jaa, se on oikein, mitä sanot, että ihminen voi ajatuksissaan tehdä\nmitä suurimpia rikoksia, tavoitella mitä kauheinta, sanoi Lauri. Mutta\nmillä tavalla hän voi siitä päästä?\n\n-- Minulla ei ainakaan ole ollut muuta keinoa päästäkseni toteuttamaan\nsitä, mitä katson oikeaksi, kuin koettaa heti paikalla,\nviivyttelemättä, kun huomaan jotain rikkoneeni, rientää sitä\nsovittamaan ja parantamaan. Pahalta on nujerrettava niska kohta, kun se\npäätään nostaa, Sen ei saa antaa henkeäkään vetää, se on siihen\npaikkaansa kuristettava, tänään jo, sillä huomenna se jo voi olla\nmyöhäistä. Kun näin tottuu ja pakottaa itsensä parempia impulssejaan\nseuraamaan, niin jää niistä jonkinlainen tottumus jälelle. Ehtii\nainakin saada itsessään jotain hyvää aikaan.\n\n-- Saanko puhua kanssasi eräästä asiastani? Tahi ei, parempi, etten\npuhu, vaan teen. Minun täytyy nyt heti tehdä se! Tuletko, Antero, vai\njäätkö vielä tänne?\n\nHelander oli yhtä vähän hämmästynyt heidän yht'äkkisestä lähdöstään\nkuin äsken heidän odottamattomasta tulostaan.\n\nHe kulkivat ripein askelin kovaan polkeentunutta talvista tietä.\n\n-- Mitä aiot? kysyi Antero.\n\nEikö liene Lauri kuullut vai eikö liene tahtonut vastata. Naimi ja\nKaarina tulivat heitä vastaan tiellä.\n\n-- Oliko teidän hauska laamannissa? kysyi Antero veltosti, vastausta\nodottamatta, muun sanomisen puutteessa.\n\n-- Ei ollut, vastasi Kaarina.\n\n-- Ei nyt ole enää missään hauskaa, sanoi Naimi tyytymättömästi.\n\n-- Eikö? Miksi?\n\n-- Kun tekin olette niin kummallisia. Mikä teidän oikein on?\n\n-- Meidän on se, sanoi Lauri pysähtyen ja jälelleen kääntyen, että\nkaikki se, mitä olemme tähän saakka tehneet ja touhunneet ja hommanneet\nja harrastaneet ja ajatelleet ja tunteneet, on ollut erehdystä ja\nvääryyttä ja sokeutta ja hulluutta ja pimeyttä ja ... ja jos emme muutu\nuusiksi ihmisiksi, niin olemme hukassa.\n\n-- Kuinka, kaikki vääryyttä? tiukkasi Naimi.\n\n-- Sinä kysyt, mutta et luultavasti kuitenkaan vastauksesta sen enempää\nvälittäisi.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät, Lauri? sanoi Kaarina.\n\n-- Puhumme siitä joskus toiste.\n\n-- Puhutaan nyt heti, mennään teidän tupaanne, me juuri sitä varten\nlähdimme teitä vastaan.\n\n-- Ei se puhumalla... ja minun täytyy nyt ensin tavata äitiä.\n\nRuustinna istui yönuttusillaan omassa huoneessaan lukien heikosti\nvalaisevan, varjostetun kynttilän ääressä, joka jätti katon ja seinät\npimeiksi, mutta sitä enemmän kirkasti valkoisen myssyn ympäröimiä\nkasvoja.\n\n-- Lauri? Sinäkö?\n\nHän näytti ilostuvan, loi lasiensa yli häneen ystävällisen katseen,\nhakien pimeästä hänen kasvojaan.\n\n-- No, missäs olet ollut? -- Lauri näki ja ymmärsi, mikä se oli, joka\näitiä ilahutti, mikä se oli, joka sai hänen ääneensä niin hellän\nsoinnun ja hänen katseeseensa niin ystävällisen ilmeen: se, että hän\noli tullut tänne, hänen luoksensa, sen jälkeen kun ei moneen päivään\nollut hänen kanssaan sanaa vaihtanut, ei antanut vastakaikua hänen\nhellyydelleen. Säälin tunne herahti hänen rinnassaan, hän epäröi\nhetken, pelästyi heikkouttaan, jos viipyisi, ja syöksi suustaan,\nkääntyen samassa menemään:\n\n-- Minä tulin vain sanomaan, että Heddan lapsi oli myöskin minun, mutta\nettä minä --\n\nHän oli miettinyt sen valmiiksi ja aikonut sanoa: mutta että minä kyllä\naion hänet naida ... mutta ei saanutkaan sitä tehdyksi.\n\n-- Lauri! -- kuului äidin huoneesta. Siinä ei ollut moitetta eikä\nsuuttumusta, se oli avuttoman, takaapäin säikähdetyn, satutetun\nhätähuuto. -- Lauri, kuule!... Lauri kuuli sen vielä toisen kerran pimeän\nsalin läpi, pimeään porstuaan, jonne oli paennut, ja näki äidin tulevan\nkynttilöineen. Hän riensi ulos ja pihan yli tuvan ovelle. Äiti seisoi\nnyt porstuan ovessa, kynttilä kädessä, ja kutsui vielä kerran häntä\nnimeltään, sulki sitten oven, ja kynttilä kulki huojuen takaisin saliin\nja sieltä rovastin kamariin.\n\n-- Mitä tarvitsi minun sillä tavalla? vaikeroi Lauri lattiaa kävellen.\nMitä tarvitsi minun ollenkaan? En minä tiedä, en minä sittenkään tiedä,\nmikä tässä on oikein.\n\n\n\n\n14.\n\n\nRuustinna ja rovasti istuivat viime aikoina yhä enemmän kahden kesken.\nEi saatu enää aikaan mitään yhteistä keskustelua ateriain jälkeen eikä\nniiden aikanakaan. Lauri ja Antero oleskelivat tuvassaan. Hanna oli\nvielä Heddaa hoitamassa. Naimi oli enimmäkseen laamannissa. Kaarina\nistui yksin tyttöjen huoneessa, silloin kun ei puuhannut taloudessa.\n\nOli asioita, joista ei kenenkään tehnyt mieli puhua, mutta jotka\nkuitenkin olivat kaikkien mielessä.\n\nMelkein joka ilta nähtiin Laurin ja Anteron lähtevän Honkaniemeen ja\nviipyvän siellä. Helander saattoi heitä usein portille saakka, jossa\nseisottiin ja juteltiin. Toisin illoin pistäytyi Helander heidän\nluokseen vanhaan pirttiin, välistä mukanaan joku körttipukuinen\ntalonpoika.\n\nLaurin tunnustuksesta ei oltu sanaakaan puhuttu. Äiti oli ollut koko\nseuraavan päivän sairas. Kun hän parani, oli hän niinkuin ennenkin, ei\nvain enää koettanut koettamalla olla niin ystävällinen kuin ennen.\nLauri ei tiennyt, mitä hän siitä ajatteli ja mitä isä. Tytöille he\neivät nähtävästi olleet mitään puhuneet, aikoivat kai pitää kaikki\nsalassa. Eikä Laurilla enää ollut rohkeutta sanoa sitä, mitä oikeastaan\noli aikonut: että hänen aikomuksensa oli naida Hedda.\n\nRuustinna ja rovasti istuivat taas kahden kesken ruokasalin ikkunassa\nkumpikin keinutuolissaan, jotka olivat asetetut vastapäätä toisiaan,\nvälillä ompelupöytä. Rovasti tupakoi ja luki vanhoja Saimoja, hänen\ntakanaan kävi verkkaista tahtiaan vanha Könnin kello.\n\n-- Ei tule enää se Saimakaan. Mutta eivätpä tuota enää kaivannekaan muut\nkuin minä -- ainakaan tässä talossa. Siihen hupeni sekin innostus ja tuli\ntoinen touhu sijaan. Pian nykyajan nuoret ihanteita vaihtavat. Miten\nkauan puhaltanee nyt tämä tuuli.\n\nRuustinna räpäytti silmiään vähän, mutta ei vastannut.\n\nTuvan eteen ajoi reslareki. Siitä nousi koirankarvalakkinen mies.\n\n-- Eikö se ole taas se Rajalainen? virkkoi ruustinna.\n\n-- Ne ovat tuossa univormussaan niin yhdennäköisiä, että niitä on\nmahdoton toisistaan tuntea, jos ei kasvoja näe, ja vaikea se on välistä\nsittenkin. Ilmekin on kaikilla yhtäläinen. Se sama alkaa jo näkyä\nLaurin ja Hagmanin kasvoilla. Se on nyt kai sitä \"jumalallista\"\nkirkastusta.\n\n-- En minä sinun sijassasi heitä pilkkaisi, vaan menisin puhumaan heidän\nkanssaan, sanoi ruustinna hiukan paheksuen.\n\n-- Mitä auttaa puhuminen...\n\n-- Jotain nyt kuitenkin pitäisi tehdä. Minusta näyttää, että Kaarinakin\non sairastumassa samaan tautiin.\n\n-- Voithan sinä puhua heille.\n\n-- Ei minun puhumiseni auta, eikä taida mikään auttaa, toisessa enemmän\nkuin toisessakaan.\n\nMies oli mennyt sisään, ja hetken kuluttua tulivat sieltä ulos Antero,\nLauri ja Rajalainen. Anterolla oli turkki yllään, mutta Lauri tuli\nnoutamaan omaansa tampuurista.\n\n-- Lähdemme muutaman viikon matkalle, sanoi hän tulematta sisään.\n\nRovasti ei kääntänyt päätään, ruustinna sanoi:\n\n-- Vai niin, minne?\n\n-- Rajavaaralainen kutsui meidät luokseen, ja ehkä menemme vielä\nedemmäkin. Käymme ehkä Paavo Ruotsalaisen luona.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Niin, hyvästi sitten.\n\nHe istuivat rekeen ja vaipuivat niin syvälle heiniin, että päät vain\nnäkyivät laitain yli. Musti seurasi heitä äreästi haukkuen portista\nulos.\n\nRovasti ei voinut pidättäytyä, vaan virkkoi pilkallisesti:\n\n-- Rekryyteiltä puuttuu enää vain univormulakki. Musti nähtävästi jo\npelkää nahkaansa. Tuon tuostakin kuuluu koiria taloloista katoilevan.\nSe on halla hyville koirille tämä herännäisyys. Täytyy kai ruveta\npitämään Mustia sisässä öiseen aikaan.\n\n-- Kuinka sinä voit, pappa, tuolla lailla? nyyhkytti ruustinna.\n\n-- No, kas niin nyt...\n\n-- Sen sijaan, että neuvoisit ja ohjaisit Lauria, joka nyt kuitenkin on\nvain lapsi...\n\n-- Kaunis lapsi!\n\n-- Siihen voi olla Heddan syytä yhtä paljon kuin hänenkin.\n\n-- On hänen asiansa tulla minulle puhumaan eikä minun hänelle.\n\n-- Sinä olet nyt hänelle niin tyly ja kylmä.\n\n-- No mutta tiedäthän sinä, että minun on vaikea, aivan mahdoton heidän\nkanssaan tuollaisista asioista puhua.\n\n-- Sinä sitten kuitenkin lopulta kiivastut, niinkuin Otollekin. Pian\nvielä Laurikin lähtee. Olet hänelle, niinkuin ei häntä olisi\nolemassakaan. Ja siellä hän nyt meneekin.\n\nRovasti kiivastui.\n\n-- Menköön ja kuta pikemmin sitä parempi! Tämä alkaakin jo olla liikaa.\nMinä en todellakaan enää voi sallia, että minun poikani ei ainoastaan\nhäpäise ystäviäni ja omaisiani, vaan vielä yhtä julkisesti kuin\njulkeasti liittyy vihamiehiini, jotka minua salaisesti ja julkisesti\nsolvaavat ja panettelevat seurakuntani edessä. Hänen pitäisi ymmärtää,\nettä se on sopimatonta ja epähienoa, jos hänellä on hiukankaan\narvonannon tuntoa.\n\n-- Enhän minä sitä suinkaan puolustakaan.\n\n-- Niin nyt sanot, mutta et tee mitään saadaksesi häntä sitä\nymmärtämään. Päinvastoin sinä palvelet häntä ja melkein hätiköit hänen\ntähtensä, niinkuin hän olisi mikäkin marttyyri ja niinkuin me olisimme\njotenkuten syyllisiä eikä hän, joka kuitenkin...\n\n-- Olenhan minä nyt koettanut olla niinkuin sinä tahdoit, en tiedä\nsitten, mitä se auttanee. Mutta senhän sinäkin nähnet, että hän kärsii\nja että hänen on vaikea olla -- laihtuu ja kuihtuu ja miettii --\n\n-- Jaa, jaa, sanoi rovasti kärtyisesti.\n\nRuustinna ei tahtonut enempää väitellä. Rovasti oli noussut ja meni\nhuoneeseensa ja aikoi pukeutua lähteäkseen laamannin luo\njokaviikkoiseen peli-iltaansa. -- Se oli nyt hänen ainoa huvituksensa,\npappa-paran. Luultavasti ja aivan varmaankin häntä nyt siitä moitittiin\ntäällä kotonakin eikä vain Helanderissa. -- Ja nyt itki ruustinna sitä ja\nitki samalla kaikkea muutakin surkeutta. Robertia myös, josta ei ollut\nmoneen aikaan mitään kuulunut. Hän otti esille hänen viimeisen\nkirjeensä, jossa ei ollut mitään hänen terveydestään, mutta sitä\nenemmän tuota pinnistettyä, melkein sairaloista innostusta hänen\ntehtävänsä muka suuruudesta ja ihanteellisuudesta. Ilta alkoi hämärtyä\nja yhä hän siinä yksin istui ajatellen tämän maailman merkillistä menoa\nja kuinka kaikki oli pian muuttunut. Tuli siihen Kaarina, joka oli\nistunut toisessa huoneessa ja kuunnellut.\n\n-- Mitä sinä nyt taas itket, mamma? Elä nyt turhia sure.\n\n-- Miksen surisi.\n\n-- Laurin ja Hagmanin tähden sinun ei ole tarvis surra. He ovat ehkä\nonnellisempia kuin kukaan meistä.\n\n-- Kun minä nyt edes vähänkään ymmärtäisin, mitä se sitten on kaikki!\n\n-- Sinun pitäisi lukea heidän kirjojaan, sanoi Kaarina hetken päästä.\n\n-- En minä voi niitä synkkiä kirjoja ottaa edes käteeni, niiden mustat\nkannetkin jo peloittavat minua.\n\n-- Sinun pitäisi ainakin kuulla heidän puhuvan.\n\n-- Mutta eiväthän ne puhu mitään.\n\n-- Kyllä Helander puhuu joka sunnuntai.\n\n-- Ja minun pitäisi mennä kuulemaan, mitä Helander puhuu! Kuinka hän\nhaukkuu ja halventaa pappaa! Ei ikimaailmassa.\n\n-- Ei hän enää sitä teekään.\n\n-- En minä voi mennä sitä miestä kuulemaan, vaikka hän enkelien kielillä\npuhuisi. Se on hänen syynsä tämä kaikki.\n\n-- Mikä kaikki?\n\n-- No tämä kaikki, tiedäthän sinä.\n\n-- He etsivät totuutta ja pyrkivät sitä elämässään toteuttamaan, joka\nasiassa.\n\n-- Mutta sitähän me kaikki muutkin.\n\n-- Siinä on se ero, että me tahdomme tehdä sitä omin voimin, mutta he\nanovat apua muualta -- ja saavatkin.\n\n-- Herra Jumala, sinähän puhut aivan samalla äänellä kuin Hannakin.\n\n-- Hanna on siitä löytänyt rauhansa ja onnensa, ja minä luulen, että ...\nettä -- Hagman on myöskin.\n\nKaarinan ääni värähti niin merkillisesti, että ruustinna säpsähti.\nOnnensako? Sitäkö se on? Sen puutteessako ne --? Sitäkö ne hakevat?\n\n-- Rauhansako? Ja onnensako? Ei ainakaan siltä näytä kuin he olisivat\nsen löytäneet.\n\n-- Eivät he sitä tästä maailmasta etsikään.\n\nTaas pulpahti itku ruustinnan rinnassa, tällä kertaa säälin ja osanoton\nitku. Kaarina-parka, olisiko hänkin onnettomasti rakastunut? Ja kehen?\nEi kai muihin kuin Hagmaniin. Mutta miksei Hagman ole häneen? -- Kun hän\noli voittanut itsensä niin, että voi taas ilman liikutusta puhua, sanoi\nhän:\n\n-- Ehkä sinä sentään toisit minulle jonkun niitä niiden kirjoja, niin\nkatselisimme niitä yhdessä niin kauan kuin ovat poissa.\n\nKaarina laski ompeluksensa pöydälle, kääräisi saalin ympärilleen ja\nmeni pihan yli vanhaan tupaan.\n\n\n\n\n15.\n\n\nKaarina oli tuntenut tarvetta puolustaa heitä. Miksi? Vaikkeivät he\nhänestä vähääkään välittäneet. Vaikkeivät he hänelle mitään puhuneet,\neivätkä seuraansa kutsuneet, ja pitivät häntä samanlaisena kuin muita.\nMutta kun hän kuuli heitä moitittavan, niin oli hänen aina vaikea olla.\n\nHän olisi niin mielellään tahtonut kuulla, mitä he puhuvat. Hän olisi\ntahtonut sanoa heille, ettei hän ole heitä kohtaan samalla kannalla\nkuin muut. Hänestä näytti usein, että Antero katseli häntä surkutellen\nja säälien, niinkuin olisi ajatellut: voi sinuakin! -- Vai eikö hän\nhänestä ehkä senkään vertaa välitä?\n\nKerran oli hän istunut Helanderin Marian kanssa samassa penkissä.\nKirkon ovella hän oli sanonut Marialle: \"Kyllä me täällä maailmassa\noikeastaan hyvin vähän elämme ja ajattelemme ja teemme niinkuin meidän\noikeastaan pitäisi.\" Maria oli katsonut häneen kuin hämmästyen. Mutta\nei hän nähtävästi ollut siitä kenellekään kertonut. Jos ei olisi\ntahtonut pahoittaa isän ja äidin mieltä, olisi hän Laurin ja Anteron\nkanssa mennyt Honkaniemeen. Mutta kun Hanna tulee, niin hänen kanssaan\nhän menee.\n\nOliko Antero ehkä huomannut, että hän on heidän puolellaan, ja nyt ehkä\nhalveksii häntä siitä, ettei hän uskalla sitä osoittaa? Mutta olihan\nhän nyt puolustanut heitä mamman edessä! Ja nyt tunsi hän olevansa\nikäänkuin lähempänä heitä.\n\nKuullessaan heidän puhelevan tai lukevan oli hän usein näinikään\ntarttunut ovenripaan mennäkseen sisään. Jos olisi saanut istua\novensuussa tai jossain nurkassa heidän tietämättään ja näkemättään.\nAinoastaan kerran oli hän kangasta luodessaan ollut täällä pitemmän\naikaa, mutta ei ollut paljoakaan kuullut, kun rullat surisivat ja\nluomapuut natisivat ja he, ehkä vielä tahallaan, puhuivat hiljaa. Hän\noli noutanut ja tuonut heille kahvia ja istuutunut tuohon Laurin pöydän\npäähän. -- \"Mikä kirja se on, jota sinä luet?\" oli hän kysynyt. -- \"Et\ntaida sinä tämmöisistä kirjoista välittää.\" -- \"Miksi sinä niin sanot?\"\noli Hagman sanonut, vähän moittien. Mutta ei hänkään sitten sanonut,\nmikä kirja se oli.\n\nOli jo melkein pimeä tuvassa. Isosta uunista tulvahti vastaan suloista\nlämmintä. Anteron pöydältä karsinaikkunan alta paistoi valkeata\npaperia. Kaarina sytytti kynttilän. Pöydällä oli raamattu. Sen sisässä\noli kannen ja viimeisen lehden välissä vihkonen. Kaarina istuutui\ntuolille, varovasti ja kunnioittavasti sen kulmalle. Hänen sydäntään\nkouristi ja hengitys hänen rinnassaan vapisi. Vihkon kanteen oli\nkirjoitettu: \"Jatkoa päiväkirjaan.\" Kaarina ei voinut sitä sulkea, kun\noli kerran sen avannut. Unohtaen mitä varten oli tullut, hän luki:\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhä enemmän täyttää rauha rintani. Joka päivä antaa Jumala minun tulla\nyhä lähemmäksi itseänsä. Tunnen kaikessa hänen persoonallisen\nläsnäolonsa. Nyt vasta on minusta kuin hän minua kädestä pitäen\njohtaisi. Mistä minä sen tunnen? Minä tunnen sen siitä, että kaikkein\npienimmässäkin kysyn itseltäni: onko oikein niin? Enhän aina saa selvää\nvastausta, mutta minä teen niinkuin _luulisin_ Jumalan vastaavan, jos\nhän alentuisi luokseni. No niin, sehän on omatunto -- se vanha. Mutta kun\nse ennen oli kuin syyttäjä, on se nyt kuin ystävä, ankara tosin, mutta\nystävä kuitenkin. Se ei masenna eikä murjo, vaan se auttaa ja ohjaa.\n\nMutta välistä on niinkuin saisin vastauksen suoraan Jumalalta. Vastaus\ntulee niin yht'äkkiä, niin välittömästi ja varmasti, kuin salama\niskisi. \"Onko minun luovuttava kaikesta ja seurattava Sinua?\" -- \"On!\" --\nEikä pienintä epäilystäkään, ei tinkimistä hiuskarvan vertaa!\n\nEn tahtoisi tuomita entisyyttäni, s.o. sen niin sanottuja \"hyviä\nharrastuksia\", en alentaa niiden \"jalojen aatteiden\" arvoa, jotka minua\nennen elähyttivät. En sitä teekään, enkä ole saanut siihen mitään\nkäskyä. Mutta en saa minä niitä nostetuksikaan siitä, mihin putosivat.\nEn ole saanut käskyä enkä kehoitusta siihenkään. Saavat olla minulta\nsiinä, mihin minulta jäivät. Ehkei ollut niiden syy, vaan minun, etten\nniiden avulla päässyt mihinkään tulokseen tehtävistäni, mihinkään\nselvyyteen päämäärästäni. Myönnän sentähden kernaasti, että ne voivat\nmuille olla heidän elämänsä sisältönä ja sen voimana -- jopa heidän\npersoonalliseen onneensakin.\n\nMutta niinkuin jo kerran olen kirjoittanut, minulle ne eivät voi antaa\nmitään sisällistä tyydytystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka äärettömästi voi ihminen erehtyä ihmisestä, jota katsoo\nennakkoluulojensa silmillä, jota kohtaan ei ole suosiollinen siitä\nsyystä, että hän vastustaa omia aatteitamme, loukkaa mielitekojamme!\nKun viime kesänä näin tuon Helanderin ruokapöydässä äänetönnä ja\nankarana -- minäkin melkein vihasin häntä niinkuin Lauri. Hänen saarnansa\njuhannuksena oli minusta kaikkein ahtainta, typerintä, ahdasmielisintä.\nNyt kun olen oppinut tuntemaan hänet ja nähnyt, minkä totuuden hän\nomistaa, on hän minusta ei ainoastaan papin esikuva, vaan myöskin\nihmisen. Hän on kyllä peloton, itsetietoinen ja ankara eikä haikaile\njulistaa totuutta kärsimystenkin uhalla, mutta samalla hän on hyvä,\nlempeä ja jalo mies. Minä luulin, että hän vain tuomitsee ja vihaa eikä\nrakasta, ja sentähden ei minulla ollut halua mennä hänen luokseen.\nHänen olentonsa pääominaisuus on kuitenkin hellyys ja hyvyys. Mitä\nkaikkea hän tekeekään onnettomien hyväksi! Rakkaus kansaan on hänessä\nelävä voima eikä puheenparsi. Eikä se ole yleistä, ylimalkaista, vaan\nyksityiskohtaista, kohdistunutta jokaiseen ja kehen tahansa. -- On suuri\nja huimaava tuo hänen aatteensa, että koko Suomen kansa on ensin\nsaatava herätetyksi ja sitten vapautetuksi, ja hänen uskonsa, että niin\n_on_ tapahtuva, että se _on_ toteutuva. \"Menkää kaikkeen maailmaan\nj.n.e.\" Jotain semmoista lienee ollut apostolien usko tehtäväänsä.\nJotain semmoista suurten reformaattorien. Se ei ole vain hänen\naatteensa, vaan näkyy olevan kaikkien herännäispappien. Minä ymmärrän\nhänet varsinkin, kun muistan omaa renessanssiaatettani ja kuinka sen\nkävi. Mikä juureton teoria, mikä ilmassa häilyvä haave tämän\ntodellisuuden rinnalla!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiksi et kestänyt koetustasi, aateparkani? Siksi, että tulit ulkoa, et\nsisältä, olit opittua, et elettyä.\n\nOlenko minä saava mitään aikaan tämän uudenkaan asian hyväksi?\nApostoli, profeetta! -- minä? Elä kuvittelekaan, mies parka. Seis! Nyt\nsinä taas hetken kuvittelit itseäsi \"suureksi mieheksi.\" Vanhaa\nhapatusta. Hyvä, että siltä pään musersit, Samalla kun se sitä nosti.\nMuserra vastakin! Pidä aina kengänkorkosi sitä varten varalla!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuskinpa lienee eikä olekaan kauniimpaa ja ylevämpää tointa, kuin on\npapin toimi. Pappi on, silloin kun hän on se, mikä hänen tulee olla,\nmuinaisajan patriarkan kaltainen, jota hänen seurakuntansa kunnioittaa\nniinkuin isää lapset ja talonväki. Hän johtaa heidän pienimpiäkin\naskeleitaan elämän tiellä. -- Minut valtaa hillitön riemun, onnen ja\ntyydytyksen tunne, kun ajattelen, että minäkin kerran voisin täyttää\ntämän tehtävän vaikka vain kuinka pienessä piirissä, jossain maan\netäisessä kolkassa, jonne turmelus ei vielä ole juurtunut ja jossa elää\nautuutensa asiata harrastava rahvas. En minä ehkä kelpaa herättäjäksi,\n-- niinkuin Lauri, jolla on tulisella luonnollaan ja tarmollaan siihen\nedellytyksiä, -- mutta ehkä kuitenkin säilyttäjäksi, ylläpitäjäksi,\nvaalijaksi, temppelin vahdiksi. En voi sytyttää, mutta ehkä sentään\nvoisin hoitaa tulta sammumasta. Mikä ilo ja autuus vuodattaa\nkuulijainsa sieluihin iankaikkisuuden, jumalallisuuden taivaallista\ninnostusta, uskonnon autuaallista rauhaa; kostuttaa kuivaa maata Herran\nviinimäessä!\n\nJa ajatella, että minulla olisi vierelläni, kanssani toinen, jota\nelähyttäisi sama harrastus. Joka seuraisi minua erämaahani ja siellä\njakaisi kanssani kaikki virkani vaikeudet ja kantaisi kärsimykset\nrakkaudesta minuun ja rakkaudesta siihen asiaan, jota ajan.\n\nMinulla oli se haave -- toisessa tarkoituksessa, toista aatetta\najaakseni -- mutta en minä sitä nyt enää kaipaa. Se ei ole minusta enää\nvälttämätöntä. Kiitän Sinua, Jumalani, että vapahdit minut hänestä --\netkä vain hänestä, vaan halusta häneen ja kaikkeen hänenlaiseensa,\nhaaveesta tämän unelman toteuttamiseen yleensä. Elä saata minua enää\nsamaan kiusaukseen, elä anna minun soeta niin, että minä sellaisista\nvaikuttimista kuin suomalaisuutta ehkä osaksi harrastin ja joka\nharrastus haihtui jo osaksi silloin kun kadotin X:n -- harrastaisin vielä\ntätäkin. En pyydä Sinulta rakastavaista olentoa ehtona, en oikeutena,\nen välttämättömyytenä, mutta jos armosta sen minulle kerran suot, kun\nen sitä enää osaa odottaakaan, ikäänkuin pienenä palkkiona, jos ja\nsitten kun katsot minun sen ansainneeni, niin kiitän minä Sinua siitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKas, nythän voin puhua Jumalalle kuin isälle. Niin isälle ja Isälle!\nElä pahastu, Jumala, että kun minä Sinua ajattelen, oikein läheisesti\nja lämpimästi, niin tulee eteeni isäni kuva, varsinkin hänen korkea\notsansa ja suuret silmänsä. Niin kai ne katoliset ja muut ovat saaneet\nitselleen pyhimyksensä. Mutta on tässä ero. Ne tulevat kuvistaan\nJumalaan (jos ollenkaan tulevat), minä tulen Jumalasta kuvaan, mutta\nminä en palvele kuvaa.\n\nEn muuten oikein ymmärrä, miksi protestanttinen kirkko sellaisella\nvihalla ja ylenkatseella tuomitsee katolista selibaattia. Papin, tuon\nJumalan erityiseksi palvelijakseen kutsuman, korkein perikuva on\nkuitenkin se, joka ei ole sidottu ei vaimoon, ei lapsiin, ei\nperheeseen. Tuosta ihanteesta luopuminen on ehkä pohjaltaan tapahtunut\nvain ihmisten heikkouden tähden. Paavalin ihanne se oli. Hän sen\ntoteutti, Kristus sen toteutti, joskaan ei sitä vaatinut muilta. Monet\npyhät miehet ovat sen toteuttaneet. Sellaisen täytyy voittaa vieteistä\nvoimakkain, repiä lihan rikkaruoho joko juuriaan myöten tai ainakin\nleikata se poikki jokapäiväisen itsensä voittamisen ja itsensä\nhillitsemisen veitsellä. Ainoastaan semmoinen voi kyllin kypsyä\ntehtäväänsä, suorittaa sen jakamattomalla voimallaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRakkauden henkinen puoli ei tarvitse tullakseen tyydytetyksi lihan\ntyydytystä. Henkinen rakkaus mahtuu ystävyyden puitteisiin. Ystävyyden\nliekki on pyhempi ja suloisempi kuin rakkauden, niinkuin pohjolan\nviileä kesäyö on ihanampi kuin etelän hehkuva yö.\n\nIhminen tuntee aina itsessään ystävän tarvetta, hänen sielunsa\nharhailee aina, etsien jotain hengenheimolaista saadakseen hänen\nhelmaansa vuodattaa sydämensä sanattomat liekit, sen tulkitsemattomat\ntunteet.\n\nMinulla ei ole koskaan ollut sellaista ystävää, jota voisin rakastaa ja\nsamalla ihailla, johon täydellisesti luottaa. Lauri on ystäväni, meillä\non yhteinen asia, mutta luonteemme ovat kuitenkin niin erilaiset. Hän\non muuten niitä, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Ehkä tulee se\nsiitäkin, että hän on minua nuorempi. Helanderia minä ihailen ja\nkunnioitan, mutta me emme kuitenkaan ole samassa vireessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMahtanee olla ihanaa levätä ystävän rinnoilla. Mahtoi olla ihanaa\nJohanneksen levätä Jeesuksen rinnoilla, josta pyhyys valui ja puhdisti\nsydämen. Olen levännyt minäkin rukouksessa hänen rinnoillaan.\nYliluonnollinen rauha kietoi minua, ja kyynel puristui silmästäni.\nSellaisina hetkinä huomaamme selvimmin, kuinka äärettömästi paljon\nvähäpätöisempi maailma on meille iloineen ja riemuineen verrattuna\ntaivaalliseen autuuteen -- tekisi melkein mieleni kuolla silloin,\nsaadakseni juoda valon lähteestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran, eikä niin kauan sitten, luulin minä tulevani runoilijaksi. Se\noli korkeinta, mitä voin ajatella. Se oli kaikkien unelmieni määrä.\n\nMutta runous on hienoa myrkkyä hengellemme. Se pyrkii viemään pois\ntodellisuudesta, luomaan valetunteita. Kun on saanut jalon aatteen\npaperille, ei sitä enää ole tarve toteuttaa, vaan jättää sen muiden\ntoteutettavaksi. Ei ole mitään muuta puhdasta runoutta kuin Davidin\nPsalmit ja Jeremiaan valitusvirret. Runouden tulee olla hartauden\nilmaus. Aina olen minä mitä suurimmalla innolla ja ihastuksella lukenut\nsekä vanhoja että uusia runoilijoita, mutta en ainoassakaan heidän\nteoksessaan ole löytänyt \"kristillistä\" runoutta. Runous on aina\ntavalla tai toisella elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei\nkoskaan uskon ja hengen elämää. Se elää nyt niinkuin ainakin\npakanallista elämää, hengittää pakanallista ilmaa, tietämättä mitään\nhengen elämästä, kääntymisestä, uudestisyntymisestä, uskosta.\n\nEn ymmärrä, kuinka minä Kalevalasta olen voinut löytää mitään\neetillistä sisältöä. Kullervo haki sovitusta kuolemasta, ei uudesta\nelämästä, kysyi neuvoa miekaltaan eikä ristiltä. Taistelu Väinämöisen\nja Marjatan pojan välillä oli vain taistelua vallasta. Kalevala on\nkyllä kaunis, mutta pakanallisesti, ei kristillisesti kaunis.\n\nMutta eikö voisi ehkä kristillistä runoutta _syntyä_, meilläkin,\nniinkuin Palestiinassa. Ja jos minä osaisin ylevään muotoon pukea\nkaikki ne suuret ja ihanat tunteet ja aatteet, joita kristinusko on\nminussa herättänyt, eikö olisi sekin kristillistä runoutta? Jos voisi,\nniinkuin raamattu, esittää Israelin kansan kasvatuksen uskonnolliseksi\nkansaksi, esittää Suomen kansan samanlaisen kehityksen, aina suurempaan\nhenkiseen selvyyteen, eikö olisi sekin kristillistä runoutta? Eikö se\nherättäisi ja edistäisi todellisesti kristillistä elämää? Mutta\nniinkuin nyt on, niin ei runous, ei paraskaan, sitä tee. Se kietoo\nihmisen valheensa hienoon huntuun ja nukuttaa meitä keinotekoisten\ntunteiden uuvuttavaan uneen. Se myrkyttää sisimmän olemuksemme\nkuvauksillaan maallisen rakkauden tenhosta, jonka se asettaa ihmisen\nkorkeimmaksi saavuttamisen pyrinnöksi. Se ei muista korkeinta käskyä\nJumalan laissa: \"Sinun pitää rakastaman Herraa sinun Jumalaasi\n_kaikesta_ sydämestäsi, _kaikesta_ sielustasi ja _kaikesta_\nmielestäsi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOi, anna minulle käteeni pyhä lippusi! Tahtoisin kulkea kuin profeetta\ntämän kansan keskellä ja kehoittaa ja innostuttaa heitä nostamaan\nsilmänsä yhteistä taivaallista isänmaatamme kohtaan alhaisesta\nmaantomusta, jokapäiväisistä pikkuhuolistamme, turhista iloistamme,\nmaallisista harrastuksistamme ja kurjasta arkielämästämme. Ja kun minä\nolen saanut todistaa ihmisille Sinusta, oo Herra, ja julistaa heille\nsieluni näyt ja aavistukset, tahdon vaipua jalkaisi juureen ja uskoa\nhenkeni Sinun haltuusi! Silloin tulevat synkät aavistukset\nkirkastumaan, ja taivaallinen rauha on täytetty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOi Jumalani, varjele sydämeni tämän maailman pahuudelta! Olethan itse\nsanonut: haurasta ruokoa en tahdo katkaista ja läähättävätä liekkiä en\ntahdo sammuttaa. Ota minun sydämeni ja paina se omaasi vastaan, että\nylevä rauha ja pyhä tuli sitä lämmittäisi! Vapahtajani, ikävöityni,\nautuuteni, lankea suuren Isän eteen ja hänen jalkojensa juureen ja\nrukoile minun puolestani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Kaarina oli lukenut loppuun vihon, suli hänen sydämensä suloiseen\nihastukseen. Hän tunsi löytäneensä onnensa, jota oli etsinyt. Hän\ntunsi, että hänen elämänsä suunta oli ainiaaksi määrätty.\n\n-- Minä rakastan häntä, mutta olen oleva onnellinen, vaikkei hän minua\nkoskaan rakastaisi. Minä seuraan häntä kaukaa, ja jos en voi auttaa\nhäntä hänen työssään, niin teen minä omalla tahollani, mitä hän\nomallaan. Minä tahdon, ja minä voin!\n\nJa se oli sillä hetkellä niin varmasti ja peruuttamattomasti päätetty,\nniin luonnollinen ja selvä asia, että kun hän tuli takaisin\nruokasaliin, jonne oli kudoksensa jättänyt, ja ryhtyi jatkamaan siitä,\nmihin oli keskeyttänyt, hänen kätensä ei vavahtanutkaan ja uudet\nsilmukat liittyivät vanhoihin, niinkuin ei olisi välillä mitään ollut.\nMutta sen hän tunsi, että hänen silmänsä säteilivät ja poskensa\npaloivat. Kun ei vaan kukaan saisi sitä nähdä ja jotain huomata.\n\nKuka mahtoi olla se onnellinen, jota hän oli rakastanut, -- se onneton,\njoka ei ollut hänestä välittänyt! -- Kadehdinko minä tuota, johon hän on\nsydämensä kiinnittänyt ja josta hän taas on sen irti temmannut? En.\nMutta minä surkuttelen sitä ihmistä, joka ei ole saanut tai ei ole\ntahtonut jakaa hänen kanssaan hänen elämäänsä ja auttaa häntä hänen\nsuurissa tehtävissään.\n\nRuustinna tuli sisään.\n\n-- Ai, kun minä en muistanutkaan tuoda, mitä aioin.\n\n-- Mitä se oli?\n\n-- Niitä kirjoja, mutta minä menen heti.\n\n-- Anna olla! -- Voi, että piti vielä tämäkin skandaali tapahtua!\n\n-- Mikä?\n\n-- Otto ei tahtonut enää pitää Heddaa, ja Hanna on tuonut hänet tänne --\nei meille, -- vaan Helanderiin!\n\n-- Ja ne ottivat hänet Helanderiin!\n\n-- Sinä sanot sen ihan kuin riemuiten. Ottivat tietysti saadakseen meitä\nhäväistä.\n\n-- Minä olen varma siitä, että he eivät ottaneet sentähden.\n\n-- Sinäkin tietysti heitä puolustat. -- Mutta kuinka minä voin nyt kertoa\ntätä papalle? -- Minne sinä menet?\n\n-- Minä menen Helanderiin.\n\n-- Niin, tietysti, he ovat vieneet meiltä Hannan ja Laurin ja nyt menet\nsinäkin.\n\n-- Sinunkin pitäisi, mamma, tulla sinne!\n\n\n\n\n16.\n\n\nAntero, Lauri ja Rajalainen istuvat Ukko-Paavon suuressa tuvassa. Ukko\nitse istuu perheensä kanssa ruokapöydässä. Vasta syötyään hän tulee\nheitä tervehtimään, mutta puhuttelee vain Rajalaista.\n\n-- Mitä sitä ajelet? kysyy hän.\n\n-- Lähdin vain näitä nuoria miehiä käyttämään teidän luonanne, sanoi\nRajalainen.\n\n-- Vai näitä, mitä miehiä nämä on?\n\n-- Tämähän on se Haakmanni-vainaan poika.\n\n-- Ka, sehän se onkin.\n\n-- Tämä on Kontolan rovastin poika.\n\n-- Vai tämä se on? Kun katson tarkemmin, niin sepä kyllä taitaa olla\nsekin. Vaan mitä sinä niitä tänne kulettelet?\n\n-- Tahtoisivat teitä puhutella.\n\n-- Vai että minua puhutella? Eivätkö puhetoveria lähempää löytäneet?\n\n-- Taitaisi olla erityistä sanottavaa juuri teille.\n\n-- Vaan minäpä en tiedä, mitä erikoista sanottavaa minulla olisi heille,\nitseäni viisaammille. -- Lehmät siellä nälissään mölisevät, täytyy tästä\nlähteä heinään.\n\nJa sen sanottuaan hän meni ulos ja jäi sille tielleen. Alku ei\nnäyttänyt lupaavalta. Rajalainen oli valmistanut heitä siihen, että\nvoisi sattua, ettei Paavo olisi heistä tietävinäänkään, mille tuulelle\nsattuisi. Antero oli erityisesti iloinnut tässä matkasta Paavon luo.\nHänestä oli ollut niinkuin ei hänen asiansa olisi oikein valmis, hänen\nuusi elämänsä ja tilansa oikein varmistettu, ennenkuin tuo ottaisi\nhänet omaksensa. Hän oli kuvitellut, että Paavo rientäisi sulkemaan\nhänet syliinsä niinkuin eksyneen lampaan, niinkuin tuhlaajapojan. -- \"No,\ntulitpas sinä Haakmanni-vainaan poika! -- siispä on Jumala sinutkin\nkutsunut! -- Minä näin kyllä heti, että kerran tulisit saamaan\nvalkeuden.\"\n\n-- Näinkö tämä nyt kävikin?\n\n-- Emme siis mitään saaneet aikaan, lähdetäänkö pois?\n\n-- Elkäähän hätäilkö, lohdutteli Rajalainen. Odotetaanhan, kun tulee\nkotiin, mitä sitten sanoo.\n\nHe saivat odottaa iltaan asti. Paavo ajoi kyllä heiniä pihaan, mutta\nlähti sisään tulematta taas uusia hakemaan. Emäntä oli vienyt vieraat\nporstuanpohjakamariin. Siinä oli vuode toisella seinällä, penkki\ntoisella, ikkunan edessä pöytä, nurkassa raamattuhylly.\n\nPaavo tuli sisään ja kysyi, oliko vieraille ruokaa annettu.\n\n-- Emme ole tulleet tänne teidän ruokaanne varten, sanoi Lauri nyreästi.\n\n-- Ohoh, vai ette ruokaa varten, mutta minun täytyy taas mennä syömään,\nsyntisen. -- Mutta hänen äänessään oli nyt kuitenkin jo ystävällisempi\nsointu.\n\nHetken kuluttua tuli hän takaisin kamariin ja istahti sänkynsä\nlaidalle.\n\n-- Sinäkö ne toit tänne nämä, vai omasta halustaanko ne tulivat?\n\n-- Kyllä näillä oli oma halunsa tulla.\n\n-- Onko näillä tosi asia, vai muutenko vain tulivat minua maankuulua\nkummaa katsomaan?\n\n-- Sopiihan teidän heitä tutkia.\n\n-- No, kyllä minä eksamia annan. -- Ja kääntyen Laurin puoleen kysyi hän\ntiukasti:\n\n-- Mistäs kohdasta sinä, vasikka, olet aikonut autuutesi apilasniittyyn\nhypätä -- siitä varmaan, mistä aita alin?\n\n-- En ole vielä mistään hypännyt, ulkopuolella vielä olen.\n\n-- No se hyvä, että edes sen tunnustat.\n\n-- Mutta minä tahtoisin, että te minulle tien neuvoisitte.\n\n-- Vai minä neuvomaan, äsähti Paavo. Luuletko sinä, että minulla on\ntaivaanvaltakunnan avaimet vyölläni heilumassa? Vai niin helpolla, että\ntoisen antamilla avaimilla? Eipä vähän!\n\n-- Olen elänyt huonosti ja tahtoisin tietää, kuinka minun on elämiseni\nparannettava.\n\n-- Vai parannettava -- sinun? Ei se parannus sinulta itseltäsi milloinkaan\nsynny. Helvettiin sillä passilla pääset.\n\nJa jättäen Laurin siihen kääntyi hän Anteron puoleen:\n\n-- Entäs tämä toinen? Mikäs sinulla on hätänä? Kenenkäs selässä sinä\ntahdot taivaaseen ajaa? Luulet kai jo hyväkin ritari ja rakuuna\nolevasi?\n\nRajalainen oli heitä matkalla neuvonut, ettei heidän pitäisi paheta,\nvaikka se kuinkakin tylysti heitä alussa kohtelisi, mutta tämä alkoi jo\nolla liikaa. Antero koetti kuitenkin voittaa itsensä ja alkoi\nhiljaisesti ja tyynesti kertoa, kuinka heräys oli hänessä tapahtunut\nkuin ihmeen kautta, kuinka valkeus oli hänelle välähtänyt, kuinka hän\noli varmasti ja selvästi tuntenut Jumalan häntä kutsuneen, miten ennen\noli turhaan etsinyt sisältöä elämälleen sitä löytämättä, mutta nyt\nsaanut rauhan tunnossaan ja uuden tarkoituksen toimilleen. Ei koskaan\nollut hän sellaista sisällistä riemua tuntenut ja sellaista voimaa\npäästä kaikista kiusauksista -- ja sellaista uskallusta pyrkiä yhteyteen\nJumalan kanssa.\n\nIlme ukon kasvoilla oli vaihdellut. Hän oli koettanut olla ivallinen,\nmutta välistä oli hellyys ja niinkuin liikutuskin hänen kasvoillaan\nvärähtänyt. Kun Antero oli lopettanut, alkoi hän puhua:\n\n-- Näyt tehneen itsellesi vapahtajan omasta itsestäsi etkä taida enää\nmuuta vapahtajaa tarvitakaan. Katselet omaa kuvaasi oman vanhurskautesi\npeilissä. Pyrit oman rakentamasi pyhyyden harjalta hyppäämään suoraan\ntaivaaseen. En tiedä Jumalan tarkoituksia kanssasi, mutta sen tiedän,\nettä jos ei Jumala jo ole hylännyt sinua ja niine hyvinesi\niankaikkiseen kadotukseen tuominnut, niin täytynee hänen näyttääkseen\nsinulle, millainen olet, ja ennenkuin sinusta oikein puhtaan saa,\nryvettää sinut semmoisessa rapakossa, ettet sieltä noustuasi omia\nkasvojasi tunne. Vasta sitten kun ne sen näköisinä omiksesi tunnet ja\nomistat, ja polvillasi rukoillen ja hädässäsi huutaen pyydät ja anot\nitsellesi parempaa puhdistajaa ja häneltä saunan saat, voit alkaa\nitsessäsi Jumalan ihmetöitä ihmetellä. Vai tämä tuntee jo itsessään\nvoimaa päästä kiusauksistaan ja uskallusta ruveta yhteisiin töihin\nJumalan kanssa. Eipä olekaan miehellä vähät luulot itsestään.\n\n-- Ehkäpä olette oikeassa, sanoi Antero, kun he olivat hetken aikaa\nistuneet äänettöminä.\n\n-- Lähdetään sitten, sanoi Lauri ja nousi, ja mennään suoraa päätä\nhelvettiin; kun meidän kuitenkin täytyy sinne joutua, niin on kai\nparas, että mennään paikalla.\n\nSilloin ukko kivahti tuimaksi tekeytyen.\n\n-- Kuka sen on sanonut, että sinun täytyy suoraa päätä helvettiin\njoutua?\n\n-- Tehän sen jotenkin suoraan sanotte, kun ette usko meidän mitään\nvoivamme!\n\n-- Te ette mitään voikaan, mutta jos Jumala tahtoo teissä ihmeen tehdä,\nniin hän voi.\n\n-- Mistäs minä sen tiedän?\n\n-- Ei sitä sinun tarvitsekaan tietää, kunhan Jumala sen tietää.\n\n-- Katsokaahan, nuoret miehet, alkoi hän hetken päästä kokonaan\nmuuttuneella äänellä. Niinkuin kaikki muutkin vasta-alkajat, olette\ntekin suuressa erehdyksessä siinä, että omin päinne ja omin voiminne\npyritte Jumalan suuresta vanhurskaudesta osallisiksi tulemaan. Mutta\nsiitä ei tule mitään muuta kuin kaksi pahaa: joko te luulette olevanne\nsiitä heti osalliset ja sen päälle rakennatte ja sorrutte sen\npytinkinne kanssa, tai ette pääse paikaltanne päkähtämään ja heitätte\nväsyneinä ja voimattomina koko asian. Siinä se on! Yksi teiltä puuttuu\nja sen kanssa kaikki: Kristuksen sisällinen tunto, luottamus hänen\narmoonsa. Niin sanoi minulle seppä-vainaja, ja sen sanon minäkin\nteille, kun olen sen itsekin todeksi huomannut.\n\nHän alkoi puhua tästä oppinsa ytimestä ja lempiaineestaan, lämpeni,\ninnostui, melkein heltyi, ja vähitellen alkoivat Anterosta sanat ja\najatukset ja sanain käänteetkin kuulua tutuilta: sitä samaahan hän oli\npuhunut vuorella viime kesänä, vaikkei Antero silloin ollut niitä\noikein ymmärtänyt.\n\n-- Se muistakaa, nuoret miehet, että Herran tie on aina ristin tie.\nSillä tiellä ei tulla suuriksi, vaan pieniksi, ei pyhiksi, vaan\nsyntisiksi. Täytyy asettuaksenne itsennekin edessä, eikä vain Herran\nedessä, kaikkein alimmalle asteelle, eikä vain näin matkan alussa, vaan\naina eteenpäinkin, ja alkaa parannustyönne yhä uudestaan, aivan\njuuresta, joka päivä ja aina ja lakkaamatta sisällisesti ikävöiden\nHerraa, kun hän kasvonsa teiltä peittää siksi, kunnes päivä jälleen\nruskottaa ja kointähti koittaa. -- Kutsutut olette, vaan sekava on vielä\nasianne, huudon olette kuulleet ja korvianne pörhistäneet, mutta ette\nvielä kuvalle tiedä, mistä ääni tulee, saatikka, että sitä kohti vielä\nkulkea osaisitte. Vaan onhan aikaa kuulostaa, onhan aikaa vielä synnin\nkanssa painia lyödä, ja kyllä jaksatte, ripeitä olette vielä miehiä,\ntäytyyhän tuota minunkin jaksaa, vaikka olen mies vanha ja voimaton.\nVaivaiseksi siinä kuitenkin tullaksenne täytyy, kamppailussanne Herran\nkanssa, ennenkuin hän siunauksensa antaa, ettekä te hänen käsistään\nehyinä pääse enemmän kuin Jaakoppi Herran kanssa painiessaan.\n\n-- Mutta sanohan, keskeytti hän itsensä yht'äkkiä Laurin puoleen\nkääntyen, -- mitä meinasit sinä, miesparka, kun nousepas saarnastuoliin\nja alapas haukkua ja sadatella herännyttä kansaa?\n\n-- En ymmärrä.\n\n-- Se oli minunkin syyni, sanoi Antero, minä häntä siihen yllytin.\n\n-- Milloinka pisti sitten Herra tuntoosi ja mitenkä?\n\n-- Melkein heti paikalla, siinä samassa...\n\n-- Elähän, katsohan...\n\n-- Muistatteko, Paavo, sanoi Rajalainen, mitä sanoitte, kun lähdettiin\nkirkosta: \"Saatpa nähdä, niin tuolle Saulukselle vielä Pauluksen päivä\nvälähtää. Se ottaa sen vielä kovimpaan kuriinsa.\"\n\n-- Saatoinpa sanoa, en häntä nyt niin tarkkaan muista.\n\n-- Kohta hän sen tekikin, rangaistus seurasi minulle siitä melkein heti\nkohta. Saanko kertoa, kuinka se tapahtui.\n\n-- Kerro, kerro.\n\nLauri kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut Heddan kanssa ja mihin\nsuhteisiin hän oli joutunut siitä vanhempainsa kanssa. Pitääkö hänen\nolla pahoittamatta heidän mieltänsä, vaiko tehdä, niinkuin omatunto\nkäskee?\n\n-- Jos kerran tuntosi mitä käskee, niin mitä siinä on sen enempiä\nkysymisiä. Mutta se muista, ettet tee sitä minäkään ansiotyönä, eläkä\nluule, ette se sinulle semmoiseksi luetaan. Vai joko meinasit?\n\n-- Mutta mitenkä voitte te nähdä niin syvälle jonkun salaisimpiin\najatuksiin, paremmin kuin hän itsekään? huudahti Lauri.\n\nPaavo hymähti:\n\n-- Kysy synninteitä kulkeneelta, mistä se synnin tiet tietää. Minä en\nole sitä synnin säveltä kuullut, joka ei olisi jo kerran omissa\nkorvissani soinut.\n\nOli puolessa yö, ennenkuin he erosivat. Paavo puhui, neuvoi, torui ja\nlohdutteli. Kun he seuraavana aamuna lähtivät, tuli hän heitä\nsaattamaan. Hän otti heidät omaan rekeensä ja kertoi heille oman\nelämänsä tapahtumia, monista matkoistaan, näkemistään ja kuulemistaan.\nHän heltyi heille puhumaan lempeästi, neuvovasti, isällisesti, toisin\nvuoroin vähän leikkiä laskien. Erotessa erään talon kohdalla, jonne\naikoi poiketa, sanoi hän vielä:\n\n-- Olette vielä alulla, nuoret miehet, tämä ei ole vielä kuin\nensimmäistä taivalta. Ette ole vielä sen korven reunassakaan, jota\nsyntiinlangenneen täytyy rämpiä, Kaanaanmaanne on vielä kaukana\nvetelien soiden ja eksyttävien erämaiden takana. Sen suon poikki saa\nteidät vasta Jumala kuletetuksi, ja hänen sanassaan on teille\ntulipatsas yöllä ja valkoinen pilvi päivällä. Häntä kun opitte ja\nkysytte, ettekä ihmisiä, niin ehkäpä kaikki teille selviää, -- mutta\nolkaa niinkuin en minä olisi teille mitään puhunut.\n\nJuuri kun heidän piti erota, ajoi mies vastaan ja pysähdytti hevosensa.\nHän oli heränneen puvussa.\n\n-- Ka, lautamies, minnekä ajelet?\n\n-- Teidän luoksenne oli asiaa. Mutta minun ei taida ainakaan sen asian\ntähden tarvita tämän edemmäksi ajaa.\n\n-- Et vain oikeuteen mananne?\n\n-- En manaisi, kun ei olisi pakkoa pantu.\n\n-- Niistäkö Ristivaaran seuroista?\n\n-- Niistäpä mistä, niistä se nyt on vaino alkanut.\n\nPaavo seisoi maantiellä, lautamies häntä vastapäätä, molemmat hevosiaan\nohjista pidellen.\n\n-- Ja sinun piti lähteä tämmöistä sanaa tuomaan? Vaan eihän se sinun\nsyysi. Käännähän hevosesi, niin lähdetään meille.\n\nEi Paavo kuitenkaan vielä lähtenyt, seisoi yhä siinä toinen jalka\nreessä, toinen maassa.\n\n-- Mutta mitähän meinaa vielä esivalta, kun yhä tämmöisiin rupee?\n\n-- Kuuluu tulleen itseltään keisarilta käsky.\n\n-- Kuka sen sanoi?\n\n-- Vallesmanni oli sanonut.\n\n-- Valehtelee. Kunhan ei olisi vain omain pappien työtä.\n\nHevonen riipaisi rekeä.\n\n-- No, hyvästi sitten. Sanokaan terveisiä Helanderille, että kuitenkin\nheittää pois seurain pidon, etteivät saa syyttömät köyhät kärsiä.\n\nHän oli jo reessä, kun huusi Laurin luokseen ja virkkoi:\n\n-- Minä vielä siitä sinun asiastasi, että tee sinä, niinkuin olet\naikonut. Joskin Vapahtaja sovittaa syntimme Jumalan tykönä, niin ovat\nsynnit kanssaihmisiä kohtaan itsemme sovitettavat. Jos kerran\nhoukuttelit tytön naimalupauksella, niin nai hänet. Siitä et pääse,\neikä ole tarviskaan. Et siihen minulta lupaa saa, vaikka ehkä toivoit.\n\n\n\n\n17.\n\n\nKun Antero ja Lauri, poikettuaan Honkaniemeen, kertoivat käräjistä ja\nPaavon terveisistä, sanoi Helander kuohahtaen:\n\n-- Vai tulee siis käräjät kuitenkin! Vai tulevat ne kuitenkin! Hyvä on!\n-- Hän käveli kiivaasti lattiaa. -- Olen aivan toista mieltä kuin Paavo.\nEi tässä auta ruveta ilmeisen vääryyden alle alistumaan. Koska valhe\nkerran käy totuuden kimppuun, niin ei pidä totuudenkaan valhetta\nväistämän. Taistella meidän täytyy! Ei Jumala aja asiaamme, jos emme\nsitä itsekin aja. Totuuden täytyy voittaa, ja meidän täytyy siitä\ntodistaa. Ja me pidämme seuroja niinkuin ennenkin. Eivät\nkalajokelaisetkaan pelästyneet, päinvastoin pitivät seuroja itsessään\nkäräjätuvassakin, sill'aikaa kun toisessa tutkittiin ja tuomittiin, ja\nniin teemme mekin!\n\n-- Mutta mihinkähän mahtia se seuraväki sopia, joka silloin tänne\nkokoontuu, hymähti Rajalainen.\n\n-- Olisi nyt pantava alulle se seuratuvan hanke. Ehdittäisiinkö se saada\nsiihen valmiiksi?\n\n-- Puut kyllä olisivat piankin paikalla, kun talkoolla tuotaisiin, mutta\nperustusta olisi pahempikin saada sydäntalvella routaiseen maahan.\n\n-- Vaan kun pannaan perustus kallioon.\n\n-- Onkos tässä kalliopohja, no, sittenhän se menee mainiosti.\n\n-- Minä toimitan kivet, otatteko te, Rajalainen, toimittaaksenne hirret?\n\n-- Jospa minä otan.\n\n-- Ja silloinhan se asia on sitä myöten valmis! riemuitsi Helander.\n\n-- Kyllä siitä nyt ehkä tosi tulee, mitä on kauan tuumittu, sanoi\nRajalainen hiljaisesti.\n\nIhaillen katselivat Antero ja Lauri tuota tyyntä miestä, jonka kasvot\neivät värähtäneetkään, jonka silmä ei sallinut liekehtiä sen\ninnostuksen tulen, mikä hänen sisässään varmaankin hehkui. Ja heillekin\ntuli pakottava halu tehdä jotain, paiskata jotain pöytään asiansa\nedestä.\n\nHelanderin rouva tuli sisään ja kuiskasi jotain miehelleen. Helander\nkuului sanovan jotain Laurille, joka sitten meni toiseen huoneeseen.\n\n-- No, ja kertokaahan sitten, mitä ukko muuten ... kuinka hän otti\nteidät vastaan? kysyi Helander Laurin mentyä.\n\nAntero kertoi, kuinka kaikki oli tapahtunut.\n\n-- Sanalla sanoen, hän pani siis teidän kristillisyytenne pataluhaksi?\n\n-- Niin teki, mutta vaikkei kukaan ole minua vielä niin maan tasalle\nmasentanut ja masentanut minua kaikkein parhaissa pyrkimyksissäni, mitä\nminulla milloinkaan on ollut, niin ei kukaan ole samalla antanut\nminulle varmempaa vahvistusta käymään sillä tiellä, jolle olen\njoutunut. Minä olin aina luullut itsestäni jotain, tahdoin aina olla\nviisas, etevä, hyvä, milloin milläkin tavalla, milloin missäkin\nmuodossa. Ja nytkin minä olin tässä uudessa tilassani luullut\nlöytäneeni en ainoastaan oikeaa päämäärää, vaan myöskin oikean tien.\nUkko siirsi päämääräni niin kauas ja korkealle, etten sitä voi edes\nmielikuvituksessani nähdä, ja tien hän kokonaan tempasi altani. Se on\nminulle usein ennenkin tapahtunut, mutta nyt on kuitenkin käynyt\nniinkuin ei koskaan ennen: en ole sittenkään kadottanut haluani pyrkiä\nperille, en olekaan joutunut epätoivoon itsestäni. Olen kyllä\nnöyrtynyt, mutta en nöyryytetty, olen punnittu ja köykäiseksi löytty,\nmutta en nolattu ja masennettu. Minä luotan nyt kuin sokeasti siihen\napuun, jonka lunastus ja vapahdus antavat, ja minä luotan siihen siten,\nettä saan sen juuri silloin, kun en enää mitään itse jaksa, mutta\nainoastaan silloin.\n\nLauri tuli takaisin, otsa kalpeana. Hänen silmissään oli tumma, syvä,\npäättävä ilme.\n\n-- Lähdetäänkö? sanoi hän Anterolle.\n\nHeidän mennessään sanoi Lauri:\n\n-- Se oli Hedda, joka oli siellä ja tahtoi minua tavata. Jos joutuisin\navun tarpeeseen, niin autatko minua? Isä ei ehkä enää tahdo minusta\nmitään tietää?\n\n-- Se on nyt tietty, että autan.\n\nHän jäi Anterosta kanslian rappujen eteen, tarttui avaimeen, seisoi\nsiinä hetken ja meni sitten sisään. Antero meni toisesta ovesta.\n\nRovasti istui kansliassa Kaarinan kanssa, hänelle jotain\nkirkonkirjoista sanellen.\n\n-- Minä pyytäisin, että pappa kuuluttaisi minut ensi sunnuntaina, kuuli\nAntero hänen sanovan.\n\n-- Mitä sinä puhut?\n\n-- Niin, minä pyytäisin, että tekisitte sen.\n\n-- Ja kenen kanssa?\n\n-- Heddan.\n\n-- Ole nyt hulluttelematta, poika.\n\n-- Se on minun totinen aikomukseni.\n\nRuustinna, Hanna ja Naimi riensivät sinne toisista huoneista.\n\n-- Mitä Lauri sanoo? kysyi ruustinna.\n\n-- Pyytää panemaan kuulutukseen Heddan kanssa.\n\n-- Herra Jumala! -- Lauri, -- mutta eihän siihen nyt enää ole mitään syytä!\n\n-- Eikö olisi ollut sittenkään, vaikka lapsi olisi jäänyt eloon?\n\n-- Tule nyt järkiisi, rakas Lauri. Missä sinä olet ollut? Mistä sinä\nolet saanut sen päähäsi? Elä nyt, lapsi kulta, tee itseäsi ja meitä\nkaikkia onnettomiksi.\n\n-- Se on minun velvollisuuteni, omatuntonikin käskee minua, ja minun\ntäytyy totella.\n\n-- Velvollisuutesi? Sellaista tyttöä kohtaan, joka tällä tavalla\npalkitsee meidät, hänen hyväntekijänsä, ei sinulla ole mitään\nvelvollisuutta. On häneltä mitä mustinta kiittämättömyyttä ... jaha,\nnyt minä ymmärrän, mitä varten hän on ilmestynyt ja asettunut tänne.\n\n-- Hedda ei sitä tahdo, mutta minä tahdon. Pyydän, pappa, ettette häntä\ntoista kertaa solvaa!\n\n-- Hedda on syytön, sanoi Hanna.\n\n-- Ja mistä sinä tiedät?\n\n-- Lauri tekee oikein, sanoi Hanna. Jos hän tahtoo olla rehellinen mies,\nei hän voi muuten tehdä.\n\n-- Niin minustakin, sanoi Kaarina.\n\n-- Mutta minä sanon, että hän tekee väärin, ja minusta olet sinä, poika,\njo tarpeeksi häpäissyt perhettäsi ja kotiasi, että voisit meidät\nainakin tästä säästää.\n\n-- Paneeko pappa minut ja Heddan kuulutuksiin vai ei?\n\n-- En.\n\n-- Sitten täytyy minun pyytää Helanderia sitä tekemään.\n\n-- Ilman minun suostumustani ei sinua voi kukaan kuulutuksiin panna.\nOlet alaikäinen.\n\n-- Silloin täytyy minun ilmoittaa rehellinen aikomukseni jollain\ntoisella tavalla. Heddan maineen tähden tahdon minä, että maailma\ntietää, että lapsi oli minun ja että minä en aio häntä hylätä. Mutta\nsama se, voin saattaa sen tiedoksi jollain muullakin tavalla. Ei\nkuuluttamisella olekaan vielä väliä, ennenkuin olen suorittanut\npapintutkinnon.\n\n-- Kaunis papinalku!\n\n-- Olai, elä nyt, -- rukoili ruustinna.\n\n-- Mistä olet saanut sen päähänpiston?\n\n-- Minä tunnen, että Jumala minua siihen toimeen kutsuu.\n\n-- Ohoh, vai itse Jumala? Sinun Jumalasi taitaa puhua Paavo Ruotsalaisen\nja Helanderin suun kautta?\n\n-- Isäni suun kautta ei hän ainakaan ole koskaan minulle puhunut.\n\n-- Ne ovat tietysti ne, jotka ovat tämän kaiken takana, ne ovat ne,\njotka sinua yhä yllyttävät ja villitsevät!\n\n-- Ne eivät minua yllyttäneet eivätkä villinneet, mutta ne ovat minua\nymmärtäneet ja minua jumalansanalla lohduttaneet, jota ei oma isäni ole\nmilloinkaan tehnyt.\n\n-- Ole vaiti!\n\n-- Kysyn vain vielä yhtä asiaa. Onko totta, että pappa aikoo esiintyä\nkäräjissä heränneiden syyttäjänä?\n\n-- Minun ei tarvitse tehdä sinulle tiliä aikomuksistani. Ja entäpä jos\nheitä syyttäisinkin? Mitä sitten?\n\n-- Ei mitään, minä vain kysyn.\n\nRovasti rupesi sanelemaan jotain kirjoitettavaa. Kaarina purskahti\nitkuun, jätti kynänsä pöydälle ja riensi ulos. Ruustinna nyyhkytti\ntuolilla oven suussa. Lauri poistui kanslian oven kautta ulos.\n\n\n\n\n18.\n\n\n-- Joko ne lähtivät? kysyi rovasti ruustinnalta, joka istui tavallisella\npaikallaan ruokasalin ikkunan ääressä.\n\n-- Eivät ne vielä, mutta kohta kai lähtevät.\n\n-- Ja minne ne menevät?\n\n-- Eivät ne vielä kuulu tietävän. Ehkä menee Hagman sisarensa luo\nKorpivaaraan ja Lauri Oton luo, vai mennevätkö ehkä molemmat\nKorpivaaraan.\n\n-- Ja mitä ne siellä?\n\n-- Kuuluvat aikovan lukea ja sitten, kun relegatsioniaika on ohi, mennä\nHelsinkiin papintutkintoa suorittamaan.\n\n-- Mutta millä varoilla se mies aikoo mennä Helsinkiin?\n\n-- Hän saa lainata Anterolta.\n\n-- Mistä sillä on lainata?\n\n-- Kuuluu saaneen periä enoltaan, joka on kuollut.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Ja milloin julkaisee Lauri kihlauksensa?\n\n-- Minä sain hänet lupaamaan, ettei hän sitä tee ennenkuin Naimin häät\novat olleet. Siitä hienotunteisuudesta saamme ehkä kuitenkin kiittää\nenemmän Heddaa kuin Lauria.\n\nRovasti käveli huoneesta huoneeseen ja pistihe aina tuon tuostakin\nruokasaliin. Hän palasi ja meni taas. Tuskin oli Lauri mennyt, kun\nrovasti jo oli katunut kiivauttaan, olisi tahtonut huutaa hänet\ntakaisin ja puhua sovinnossa. Olkoon mikä on, menköön Herran nimessä\nnaimisiin kenen kanssa tahtoo! Rovasti ei kammonnut mitään niinkuin\nsuuttumisia ja kireitä välejä ja sekavia, epäluuloisia suhteita. Mutta\nnyt oli ensimmäisen askeleen ottaminen kuitenkin Laurin asia kaiken sen\njälkeen, mitä hän oli sanonut.\n\n-- Luuletko, että hän tulee tänne ennenkuin lähtee?\n\n-- En luule.\n\n-- Sinä puolustat häntä, niinkuin äidit aina puolustavat poikiansa\nheidän isiänsä vastaan.\n\nRuustinna ei vastannut, ja rovasti poistui taas ja tuli taas, kädet\nselän takana, hermostuneesti kävellen huoneesta huoneeseen. -- Tästä se\nnyt vasta häly nousee, puheli hän itsekseen. Saavat nyt kylän ämmät\njauheita juorumyllyynsä. Rovasti ajaa poikansa pois kotoaan sentähden,\nettä tämä tahtoo ottaa vaimokseen talonpoikaistytön! Rovasti vainoo\nheränneitä, vetää heitä käräjiin, vaikka omat lapsensakin ovat\nheränneitä! \"Tuossa hän menee, semmoinen on tässä pitäjässä pappi!\" -- ja\nosoittavat sormellaan. \"Mutta on meillä täällä toki toinenkin pappi,\noikea Herran sankari.\" -- Helanderin se on työtä tämäkin, siitä ei ole\nepäilemistäkään. Se mies pistää kyntensä joka paikkaan, mutta ne kynnet\nhäneltä vielä katkaistaan, häneltä ja niiltä muiltakin!\n\nTässä on tarpeeksi kauan siedetty niiden röyhkeyttä ja hävyttömyyttä!\nSe on vihdoinkin paljastettava juuriaan myöten. Koska tässä ei saa\nmitään hyvällä aikaan, niin on pantava kova kovaa vastaan. Täytyy\nkäräjissä esiintyä aivan toisella tavalla kuin olin aikonut ...\nsäälimättä, häikäilemättä, ei mykkänä asiamiehenä, vaan kantajana.\nTulkoon heidän metkunsa ja kirkkoa ja yhteiskuntaa hajoittava\ntoimintansa kerrankin taas päivänvaloon, kerran tältäkin\npaikkakunnalta, jossa siitä on liian kauan vaiettu ja heitä rauhan\ntähden suvaittu ja lellitelty. Ei ole enemmän sallittava, että he\ntekevät väkivaltaa, rikkovat kirkkolakia, häpäisevät papistoaan ja\nosoittavat ilmeistä uppiniskaisuutta ja ylenkatsetta esivaltaa vastaan.\nSe on saatava selväksi ainakin sille osalle kansaa, joka ei vielä ole\nvillitty. Luottamusta heihin on horjutettava, he ovat merkittävät,\nleimattavat siksi, mitä oikeastaan ovat: lahkolaisiksi, kirkon ja\nvaltion vihollisiksi. Olkoot vain lapseni heidän puolellaan,\nsilloinpahan kaikki näkevät, että asia on minulle kalliimpi kuin\nkotirauhani!\n\nMutta ei rovasti kauankaan jaksanut ylläpitää itsessään tätä kiukkua.\nKun ei ruustinna mitään virkkanut, meni hän kamariinsa ja heittäytyi\nkeinutuoliinsa.\n\nEikä hän oikeastaan itsekään uskonut, että herännäisyys saataisiin\nkäräjänkäynnillä kukistetuksi. Pikemminkin voisi käydä niin, että siitä\nse vasta nousisikin oikeaan vimmaansa. Toisella tavalla olisi sitä\nollut vastustettava, mutta mitä niille voi puheilla kuinka kauniilla\ntahansa, kun ne eivät tahdo mitään järkipuhetta kuulla? Järki ja oppi\non voimaton heidän kiihoitustaan vastaan. Yksipuolisuus ja\nhäikäilemättömyys se aina tempaa typerät ja vähän kehittyneet mukaansa.\nMahdotonta on saada aikaan mitään yhteisen ymmärtämisen pohjaa\nsemmoisten kanssa, jotka vain tuomitsevat toisia ja pitävät itseään\nerehtymättöminä. Heidän oppinsa on puhtaasti negatiivista, sen\npääsisältönä on tuo ainainen ikävöiminen ja pyrkiminen ilman\naavistustakaan mistään lopullisesta saavutettavasta päämäärästä ja\nmistään eetillisen ihanteen toteuttamisesta.\n\nMutta kaikesta huolimatta tunsi rovasti joutuneensa yhä ikävämpään ja\nkierompaan asemaan heränneitä kohtaan. Ja mitenkä hän oli siihen\njoutunut? Kaikki oli lopulta sen Hartmanin syy. Se se on kaiken tämän\ntakana, tuo hänen edustamansa kummallinen henki, joka ei ymmärrä mitään\neikä suvaitse mitään. Se näkee kaikkialla maailmassa oppositsionia ja\nrevolutsionia, ja kun ei sitä missä ole, niin täytyy sitä tehdä tai\nkeksiä. Niinkuin nyt sekin, että sekoitetaan yhteen fennomania ja\npietismi, Snellman ja Ruotsalainen, joita on muka jostain syystä\nyhteisesti vastustettava ja vainottava. Se on taas juuri sitä samaa\nkuin Arwidssoninkin aikana. Hartman on minun paha henkeni, ei minulla\nkoskaan ole ollut häntä kohtaan mitään sympatiaa. Ei sovi oikeastaan\nollenkaan ihmetellä, ettei nuoriso voi häntä sietää... Panna minut nyt\ntässä joidenkuiden kuviteltujen valtiollisten ja kirkollisten vaarojen\ntähden omain pitäjäläisteni pyöveliksi! Sakkoja saan ehkä heille\ntuomituksi, mutta siihen se sitten jääkin. Jos olisin totellut omaa\nitseäni enkä antanut hänen kirjeittensä huumata itseäni, niin olisin\nantanut sellaisen lausunnon tuomiokapituliin, että asia olisi siihen\nrauennut. Olisivat sitten saaneet vallesmanni ja Handolin ajaa asiata\nomanaan. Nyt saan minä kunnian istua heidän rinnallaan. Kauniissa\nvalossa tulen minä historian lehdillä esiintymään. Arwidssonin ystävä,\nSnellmanin ystävä -- minun kotonani sattuneiden tapausten ja täällä\npidettyjen puheiden johdosta tehdään ilmiantoja, jotka osaltaan ehkä\novat olleet vaikuttamassa Saiman lakkauttamiseen. Sekö on sitä Kontolan\npappilan vanhaa kuuluisata vieraanvaraisuutta? Ja ainoaksi kunniaksi\nminun niinelleni ehkä kerran luetaan se, että poikani pani\nvastalauseen? -- Saas nähdä, mitä hän tulee tekemään näiden käräjienkin\njohdosta? Jotain hullutusta hän kai tulee keksimään. Ja tämän mainion\npoikani ajoin minä pois kotoani. -- Saa nyt Jaakko veli taas partaansa\nnauraa -- selvänä niinkuin humalassakin siitä maailmalle huutaa.\n\nMutta kun rovasti huomasi, että hän taas alkoi liukua vastustajainsa\nkannalle, koetti hän peräytyä ja lujittaa asemaansa. Hänen täytyi saada\nkuulla oma äänensä sitä itselleen sanovan, ja vielä kerran hän palasi\nruustinnan luo.\n\n-- Tätä sanotaan vainoksi kirkon puolelta, mutta ei ymmärretä, että\nkirkolla ei ole ainoastaan oikeus, vaan myös velvollisuus suojella\nitseään hävittäviä voimia vastaan. Lanko on ehkä sittenkin oikeassa\nsiinä, että herännäisyyden lopullinen tarkoitus ei voi olla mikään muu\nkuin pyrkiä erilleen valtiokirkosta, hajoittaa se tai ainakin jäytää\nsen juuria, joka vuosisatoja on seisonut kansan parhaana suojana. Se on\nlopputarkoituksiltaan siis kumouksellista laatua. Ja kun he vaativat\nminua tässä hengessä esiintymään, täytyy minun tietysti totella,\ntoimien kuitenkin sillä varovaisuudella ja maltillisuudella kuin\nasianhaarat vaativat. -- En ole sitä paitsi kirjoittanut muuta kuin\ntotuuden. Se on heränneiden oma syy eikä minun, jos totuus ei ole\nheille edullinen. Olisin voinut kirjoittaa paljon ankaramminkin ja\npaljoa paljastavammin, jos tarkoitukseni olisi ollut etsiä riitaa. Se\npitäisi nyt ainakin kaikkien järkevämpien ymmärtää, mutta eihän sitä\nvoi niille edes sanoa, kun eivät tule tiedustelemaan eivätkä\nkeskustelemaan.\n\nRuustinna ymmärsi nämä puheet, niinkuin olisi rovasti suonut, että ne\ntulisivat Laurin tietoon. Kun rovasti taas poistui, heitti hän saalin\nhartioilleen ja meni pihan yli tupaan.\n\nAntero ja Lauri olivat vielä siellä Hannan ja Kaarinan kanssa. He\nolivat jo lähtövalmiina.\n\n-- Minä vielä tulin sanomaan, ettei teidän kuitenkaan pitäisi tuomita\nniin ankarasti pappaa. Minä luulen, ettei hän itsekään hyväksy käräjiä.\n\n-- Mutta jos hän ei niitä hyväksy, niin on se minusta vieläkin\nkummallisempaa!\n\n-- Mutta hänenhän täytyy virkansa puolesta.\n\n-- Ei virka saa pakottaa ketään tekemään vastoin vakaumustaan. Ja jos\npappa olisi tahtonut, olisi hän varmaan voinut estää.\n\n-- Se on kaikki setä Hartmanin syy, se se on kaiken tämänkin takana.\n\n-- Tämänkö heränneiden vainonkin?\n\n-- No, etkö sinä ole sitä tiennyt? Vähänväliä on siitä papalle\nkirjoittanut.\n\n-- Vai niin, vai niinkö?\n\n-- Jäisit nyt kotiin, Lauri -- tai menisit nyt ainakin vielä puhumaan\npapan kanssa.\n\n-- En minä voi.\n\nKun ruustinna oli mennyt, huudahti Lauri melkein riemuiten:\n\n-- Siis on sillä jesuiitalla sormensa tässäkin! Siis on meillä\nheikäläiset tässäkin vastassamme! Ja kuinka voisi ollakaan muuten? Minä\nolen iloinen, niinkuin olisi kivi pudonnut sydämeltäni. Nythän me\nvoimme lyödä iskun entisenkin asian puolesta! Meillä on taas sama\nvastustaja edessämme. Ehkä herännäisyys ja suomalaisuus sittenkin\nkuuluvat yhteen, koska niillä on sama vihollinen. Antero, tekisi taas\nmieleni --! Ah, mutta jos meidän tekomme sittenkin oli oikea?\n\n-- Ei ollut.\n\n-- Ei, ei, -- mutta sittenkin! Minulla on taas ilmaa keuhkoissani! Ja\nminun tekee mieli saamaan lisää!\n\nHe olivat tulleet ulos ja astuneet suksilleen.\n\n-- Tytöt, sanoi Lauri vielä, -- ei mikään ole maailmassa ihmiselle\nihanampaa kuin tietää, mikä on oikeus ja totuus, ja varustautua\nelämäniäkseen taistelemaan niiden vihamiehiä vastaan!\n\nHe lähtivät sujuttelemaan suksillaan kirkolle päin. Tytöt seisoivat\näänettöminä pihalla ja katselivat heidän jälkeensä.\n\n-- Nyt ne lähtivät, huokasi ruustinna rovastille ikkunansa äärestä.\n\n\n\n\n19.\n\n\nKaikkia teitä myöten ajoi ja hiihti herännyttä kansaa Kontolan\nkirkolle, parhaalla talvisella kelillä, kirkkaana pakkasaamuna. Kun he\nkulkivat pappilan ikkunain alitse, kääntyivät he niihin katsomaan mikä\nuteliain ja kysyvin, mikä kummastelevin katsein. Mutta ei ikkunoista\nmitään näkynyt. Pappilassa eivät antaneet elonmerkkiä muut kuin Musti,\njoka ääni vanhuuttaan käheänä teki työtä sisunsa käskemää: otti vastaan\ntulijan toisella portilla ja haukkui sen pihan läpi toiselle.\n\n-- Menkäähän kutsumaan sisälle tuo koira, kävi rovasti sanomassa\nruokasalin ovelta.\n\nHänen äänensä oli hermostuneen vaivautunut. Kun hän tuli takaisin\nkansliaan, ajoi sen rappujen eteen Handolin hiukan hutikassa. Rovasti\notti hänet vastaan kylmästi ja virallisesti. Handolin ei sitä\nhuomannut, avasi käärön, joka hänellä oli kädessään ja alkoi sitä\nkehua. Se oli syytöskirja, mainiosti kokoonpantu, mutta eipä se\nollutkaan mikään kontolainen klooppari, joka oli sen sepittänyt, vaan\nyksi Helsingin hienoimpia juristeja ja terävimpiä stilistejä, joka oli\nsen pappa. Siinä oli varsinkin yksi paikka, jota ei yksikään täkäläinen\nolisi ymmärtänyt siihen panna. Se, sanoo, että pietismi ei ole\nainoastaan kirkollisesti, vaan myöskin valtiollisesti vaarallinen\nliike. Minä luen --\n\n-- Anna olla. Ehdinhän minä sen kuulla oikeudessakin.\n\n-- Se tulee aivan varmaan tekemään vaikutuksen tuomariin. -- Kyllä niiden\nkorvat nyt tulevat kuumenemaan. Hyvä mahtaa olla sedänkin syytöskirja.\nMe kiedomme ne joka puolelta kuin kalat verkkoon, toinen opista ja\nuskosta, toinen elämästä ... niinkuin kalat verkkoon ... äh, kun ne\ntulee potkimaan ja päristelemään nuotan perässä!\n\n-- Eihän vielä suinkaan voi tietää, minkä päätöksen laamanni tulee\nantamaan.\n\n-- Eihän se laamanni tulekaan itse istumaan näitä käräjiä, vaan se nuori\nvaratuomari.\n\n-- Eikö laamanni...?\n\n-- Ei, ja se on hyvä se.\n\nSe oli rovastille yllätys. Laamanni ei ollut puhunut hänelle mitään\nsiitä, ettei hän itse tulisi istumaan käräjiä. Eikö hän ehkä tahtonut\npuuttua tämmöiseen juttuun?\n\n-- Setä pääsee minun hevosessani.\n\n-- Minä kävelen mieluummin.\n\n-- No, sitten kävelen minäkin, menemme yhdessä.\n\nRovasti ei olisi halunnut mennä hänen seurassaan käräjäpaikkaan, mutta\nei voinut sitä välttääkään. Handolin lähetti pois hevosensa, mutta\nsamassa ajoi vallesmanni siihen ja pakotti heidät molemmat nousemaan\nrekeensä. Lauri ja Antero olivat hiihtäneet toisesta portista pihaan.\nNaimi ja Kaarina näkivät heidät ja riensivät ulos. He pyysivät heitä\nsisään, mutta Lauri ei tahtonut tulla.\n\n-- Pappa ajoi täältä Handolinin ja vallesmannin kanssa -- on hänkin nyt\nseurassa.\n\n-- Minun on niin kovin sääli pappaa, sanoi Naimi.\n\n-- Oma syynsä, sanoi Lauri.\n\n-- Et sanoisi, jos tietäisit, kuinka vaikea hänen on ollut tästä\nasiasta. Mamma sanoo, ettei pappa ole nukkunut moneen yöhön. Hän ei\ntahtoisi olla missään tekemissä noiden tuommoisten kanssa.\n\n-- Ei tahtoisi.,. mutta miksi hän sitten on? Miksi hän antautuu\nosalliseksi semmoiseen?\n\n-- Totta kai hänen täytyy, kun on saanut määräyksen.\n\n-- Semmoinen on pappa. Ei koskaan hän ole seurannut sitä, mitä itse\nkatsoo oikeaksi, vaan antaa aina itseään johtaa sen, mitä muut häneen\ntyrkyttävät.\n\n-- Tulkaa nyt edes mammaa tervehtimään, pyysi Naimi.\n\nHelander kulki juuri ohi, perässään tien täysi heränneitä miehiä ja\nnaisia. Lauri ja Antero riensivät heidän jälkeensä.\n\n-- Ja pirtti on valmis, niinkuin näimme! sanoi Lauri.\n\n-- Kuukaudessa kirkko katto päälle ja uuni lämmitä, sanoi Helander\nylpeästi ja tyytyväisesti. Ja tänä iltana se vihitään.\n\n-- Ja mitä nuo arvelevat käräjistä? kysyi Antero.\n\n-- On ihmeellistä, kuinka he ottavat tämän asian. Odotin, että he\ntekisivät niinkuin minäkin, tuomitsisivat, kauhistuisivat, ettei\nmaailmassa ole lakia eikä oikeutta, koska tämmöisiä juttuja nostetaan,\nkoska jumalansanan harjoittamisesta käräjiin vedetään kuin mistä\nrikoksesta. He eivät sitä kuitenkaan ollenkaan kummastele, se on heistä\naivan luonnollista, että maailma niin tekee, eikä siltä pidä muuta\nodottaakaan. Minä melkein soisin, että he kuohahtaisivat ja latelisivat\nkiukkuisia sanoja. Tuo tyyneys minua melkein kammottaa, sillä se on\nosoitteena peloittavasta, ylipääsemättömästä syvänteestä heidän ja\nherrain välillä. Sen pohjalla on kerros, paksu, paksu kerros\nylenkatsetta, halveksumista, jota siihen muuten on jo vuosisatain\nkuluessa kasvatettu. Kun kansa jakautuu kahteen luokkaan, jotka eivät\nvähääkään ymmärrä toisiaan, ja kun sitä juopaa vielä tällä tavoin\nisonnetaan, niin mikä tästä lopulta tuleekaan? Ne eivät enää kysy,\nkuinka tämä on mahdollista, miksi niin on, eikä myöskään, kuinka kaikki\nolisi parannettava, ne vain toteavat, että niin on, ja vetäytyvät yhä\nenemmän epäluulonsa kuoreen. En tiedä, miten suuri vaikutusvalta\nsivistyneellä säädyllä muualla maailmassa lienee kansaan, kuinka\nläheiset lienevät heidän suhteensa toisiinsa, mutta jos meillä tätä\nmenoaan menee, niin en ymmärrä, kuinka meidän sivistynyt sääty koskaan\nvoi saada kansaa vastaanottamaan sitä hyvää, mitä sillä mahdollisesti\nkerran voi olla sille tarjottavana.\n\n-- Täytyy syntyä uusi suomalainen sivistynyt sääty, niinkuin Snellmankin\ntahtoo, sanoi Lauri.\n\n-- Ei riitä, että se on vain suomalainen tai oikeastaan suomenkielinen,\nsen täytyy olla myöskin suomenmielinen, s.o. _kansan_mielinen, henkeä\nsen sisäisimmästä hengestä, ja ennen kaikkea uskoa sen uskosta, joka\nvoi ottaa osaa sen sisimpään ja syvimpään sielunelämään.\n\n-- Niinkuin te heränneet papit olette.\n\n-- En tiedä, mitä me olemme, mutta sen tiedän, että kun kirkon miehet\novat niin kaukana kansasta, että ovat mukana tämmöisessä, niin silloin\neivät asiat ole niinkuin niiden olla pitäisi. On kyllä muuten\nmielipiteeni se, että jos mieli kirkon mitään kansalle olla, sen\nkeskuudessa mitään vaikuttaa, on herännäisyyden tungettava sen läpi ja\nhapatettava se uudestaan, kokonaan uudestaan. Ja minä alan uskoa, että\nniin tulee käymäänkin. Yhähän lisääntyy heränneen nuorison joukko. Kuka\nolisi voinut aavistaa, että tekin molemmat -- en voi oikein vieläkään\nuskoa sitä todeksi! Mutta Herralla näkyy olevan keinonsa. Ja nämä\nkäräjätkin ovat niitä hänen keinojaan. Hän tahtoo nyt taas tälläkin\nmaan kulmalla, niinkuin muualla jo ennen, näyttää, mikä valtiollinen ja\nvirkavaltainen laitos meidän kirkkomme on. Tämä juttu selvittää\nihmeesti käsitteitä ja saa arvostelua heräämään kirkon omassakin\npiirissä. Tulkoon meille mikä tuomio hyvänsä, asiamme tästä vain\nvoittaa, ja sentähden minä nyt menen melkein kuin juhlaan.\n\nHe olivat tulleet käräjäpaikalle. Laamannin rakennuksesta ei näkynyt\nliikettä eikä kuulunut elämää. Se oli siellä huuruisten koivujensa\nkeskessä ylimyksellisenä ja eristettynä. Oikeutta jaettiin kansalle\ntakapihalla, pirtin puolella, erityisessä käräjätalossa, joka oli\nnavettain ja tallien ryhmässä. Siinä oli kaksi tupaa, porstua välillä,\nja porstuan pohjassa kaksi kamaria, joista toinen oli sihteerien\nasuttava ja jossa lautamiehet oleskelivat ja toisessa tuomari ja muut\nherrat istuntojen väliajalla. Sieltä kuului puhetta ja porinaa. Ohi\nkulkiessaan näki Antero rovastin ikkunassa totisena ja ikäänkuin\navutonna.\n\nHe menivät rahvaan tupaan. Penkit olivat täynnä miehiä, hiljaisia ja\ntyyniä. Heille tehtiin tilaa penkillä perälasin alla. He likistyivät\ntukevain sarkapukuisten miesten väliin, ja Antero tunsi olevansa kuin\nyksi heistä, kuuluvansa heihin henkisesti ja ruumiillisesti. He olivat\nyhtä väkeä. Heidän asiansa on hänen asiansa ja on -- aina oleva. Hän\najattelee niinkuin he, ja hänen sydämensä sykkii heidän kanssaan. Ensi\nkerran elämässään ei hän ole yksin. Kaikki näyttävät he olevan valmiina\nkaikkeen. Jos heitä mikä uhkaisi, olisivat he aina valmiita.\n\n-- Asianomaiset sisään, kuului siltavoudin ääni oven suusta.\n\nMutta samassa ja ikäänkuin sitä odotettuaan alkoi virsi. Kukaan ei\nliikahtanutkaan. Avonaisesta ovesta näki Antero rovastin, vallesmannin\nja muiden herrojen menevän käräjätupaan. Kun yksi värsy oli veisattu,\ntuli vallesmanni itse tuvan ovelle ja huusi tiuskaten:\n\n-- Asianomaiset sisään!\n\nMutta ei vieläkään kukaan liikahtanut lähtemään. Vastaukseksi alettiin\nvielä toinen värssy ja veisuu tarttui porstuassa ja pihallakin\nolijoihin. Vasta sen loputtua alkoivat miehet verkalleen siirtyä\nkäräjätupaan.\n\n\n\n\n20.\n\n\nVastakkain kuin kaksi eri maailmaa ovat käräjätuvassa herrat ja\ntalonpojat, toiset toisella puolella tuomarin pöytää. Sen takana\nistuvat herrat kaikki kuin syyttäjinä, sen edessä talonpojat\nvastaajina. Silmissä on herroilla ilkuntaa ja ivaa, ja he osoittelevat\ntoisilleen sisääntulijoita. Rovasti yksin ei näytä oikein siihen\nseuraan kuuluvan, hän on totinen ja vaivautuneen näköinen. Lauri ja\nAntero ovat joutuneet heränneen kansan eturiviin, siihen takaapäin\ntungettuina, kuin heidän suojakseen, etuvarustukseksi. Handolin ja\nvallesmanni vilkuttavat heitä tulemaan ylemmä, mutta he eivät ole siitä\ntietävinään.\n\nTuomari on nuori, vähän itserakkaan näköinen hovioikeuden\nauskultantti... Tuonko nyt pitää ratkaista riita semmoinen, kuin mistä\nnyt on kysymys? Tuommoisenko parrattoman pojan edessä seisovat nämä\nvanhat miehet ja kokeneet kristityt vastaamassa -- uskostaan? Mutta ei\nAntero huomaa hänessä vähintäkään vaivautumisen merkkiä asemansa\nheikkoudesta. Varmasti ja virallisesti ja teeskennellyn mahtavasti\nkääntelee hän papereitaan ja itseksensä hymisten lukee ja selailee\nniitä.\n\n-- Jahah, olisi sopinut tulla sisään heti, kun huudettiin.\n\n-- Ei käräjäpaikka ole mikään seuratupa, sen tietänette.\n\nSadat silmät tutkivat häntä tyynin, väistymättömin katsein.\n\nKääntyen vallesmannin puoleen saa tuomari häneltä syytöskirjan ja alkaa\ntehdä suomeksi selkoa sen sisällöstä. Siinä vaaditaan tapahtuneen\nilmiannon johdosta ja Keisarillisen Suomen Senaatin prokuraattorin\nantaman määräyksen nojalla pitäjänapulaista Helanderia edesvastuuseen\nsiitä, että hän usein saarnoissaan ja puheissaan oli syvästi loukannut\nesimiehiään ja virkaveljiään, koettaen halventaa heitä heidän\nsanankuulijainsa silmissä, ja että hän myöskin oli pitänyt luvattomia\nkokouksia sekä omassa pitäjässään että myöskin ulkopitäjissä.\nTalollista Paavo Ruotsalaista syytetään niinikään luvattomien kokousten\npitämisestä ja talollista Ilpolaista samasta asiasta kuin myöskin\nsiitä, että hän luvattoman kokouksen pitämistä varten oli\nväkivaltaisella tavalla särkenyt aidan, mikä siihen nähden, että\nväkivaltaisuus oli tapahtunut kirkon alueella ja sen omaisuutta vastaan\nsekä seurakunnan kappalaisen nimenomaisesta kiellosta välittämättä ja\nsiis tahallisella uhalla, oli erittäin raskauttavana asianhaarana\nmainittava. Talollista Rajavaaralaista ynnä useita muitakin syytetään\nsekä luvattomain kokousten pitämisestä että osanotosta niihin.\n\n-- \"Näiden syytösten valaisemiseksi\" -- lukee tuomari vielä, \"katsomme\nlopuksi pitävämme esiin tuoda, ei ainoastaan sitä eripuraisuutta ja\nhäiriötä, jota tämä liike Suomen kirkossa on saanut aikaan, ja sitä\nhämmennystä, vihaa ja katkeruutta, jota se on synnyttänyt kodeissa ja\nperheissä, siis yksityisessä elämässä, vaan myöskin sen vaaran, jota se\ntuottaa valtiolle, tahtomalla salaisesti uurtaa esimiesten\nauktoriteettia ja hävittää kunnioitusta lakia ja järjestystä kohtaan.\nMihin tämmöinen lopulta viepi, siitä on yhtenä räikeänä esimerkkinä\nennen mainittu tapaus Korpivaaran kirkolla, jossa väkivaltaisesti on\ntungettu oman käden oikeutta harjoittamaan yksin kirkon pyhitetyllä\nalueellakin. Jos tällainen meno saapi rankaisematta jatkua, niin kuka\ntakaa, ettei seuraava askel jo ole itse kirkon ovien aukimurtaminen\npietististen erikoiskokousten pitämistä varten.\"\n\nKun kannekirja oli luettu, pyysi Helander saada huomauttaa, että syytös\nhänen toimistaan ja esiintymisistään papinviran toimittamisessa ei\nkuulunut kihlakunnanoikeudelle, vaan tuomiokapitulille.\n\n-- Täällä on tuomiokapitulin määräämä asiamies ja siis jo sekin seikka\nosoittaa, että tuomiokapituli katsoo kihlakunnan oikeuden päteväksi\nottamaan tutkittavakseen myöskin kappalaista Helanderia vastaan tehdyn\nkanteen.\n\n-- Tuomiokapitulin asiamies ei ole ainakaan vielä esiintynyt syyttäjänä,\neikä syytös ole hänen, vaan nimismiehen nimessä tehty. Asiamies on\nkyllä täällä saapuvilla, mutta, mikäli minä ymmärrän, ainoastaan siltä\nvaralta, että oikeus vastoin kaikkea luuloa ottaisi asiani täällä\nkäsitelläkseen. Missään tapauksessa ei tällä oikeudella ole\ntuomiovaltaa minun ylitseni, ainoastaan enintään tutkimisvalta.\n\nTuomari kääntyi rovastin puoleen:\n\n-- Pyydän kysyä herra tohtorilta ja ritarilta, yhtyykö hän nyt luettuun\nkanteeseen kappalaista Helanderia vastaan?\n\nHiukan epävarmalla äänellä ja katsoen päiden yli ulos ikkunasta sanoi\nrovasti:\n\n-- Korkea-arvoisen tuomiokapitulin minulle lähettämä valtakirja ei\nsisällä mitään määräystä syytöksen tekemisestä tuomiokapitulin\npuolesta.\n\n-- Peräytyykö pappa? kuiskasi Lauri Anterolle.\n\nHerratkin näyttivät hämmästyvän ja kuiskailivat jotain toisilleen.\nVallesmanni meni puhumaan rovastin kanssa, mutta rovasti pudisti vain\npäätään.\n\n-- Tuomiokapitulin valtuuden nojalla on sen asiamiehellä kuitenkin\noikeus, joskaan ei velvollisuus, yhtyä viralliseen kanteeseen, sanoi\nvallesmanni, asettuen paikalleen.\n\n-- Pidätän itselleni oikeuden esiintyä sen mukana, mitä tutkimus on\ntuova esiin.\n\nSe oli pettymys kantajille. Handolin ja vallesmanni puhuivat jotain\nkeskenään. Sitten meni vallesmanni tuomarin luo ja sanoi hänelle\njotain.\n\n-- Jaa, se on totta, sanoi tuomari, ehkä on syytä lukea se lausunto,\njonka herra tohtori ja ritari on antanut tuomiokapituliin kappalaisen\nHelanderin toimista yleensä ja erittäinkin hänen viime juhannuksena\npitämästään saarnasta.\n\n-- Onko se siellä? kysyi rovasti säpsähtäen.\n\n-- Se on juuri se, johon prokuraattorin määräys kanteen nostamisesta\nperustuu, mikäli se koskee kappalaisen Helanderin sopimatonta\nesiintymistä hänen esimiehiänsä vastaan. Pyydän, että asiakirja täällä\nluettaisiin.\n\nKun rovastin lausunto oli luettu, pyysi vallesmanni puheenvuoroa.\n\n-- Niinkuin näkyy, on kappalainen Helander tehnyt itsensä syypääksi mitä\ntörkeimpään ei vain lähimmän esimiehensä, vaan myöskin kirkon ja sen\nkorkeimpain kaitsijain solvaamiseen ja halventamiseen kansan silmissä.\nVaadin häntä muun muassa tämän lausunnon nojalla mitä ankarimpaan\nedesvastuuseen ja aion näyttää toteen sen, mitä lausunnossa hänelle\nviaksi luetaan, huolimatta siitä, että herra rovasti ei ole katsonut\npitävänsä pysyä syytöksessään.\n\nHerrain päät pöydän takana taas kohosivat.\n\nTuomari kehoitti nyt asianomaisia ilmoittamaan todistajansa.\n\n-- Omasta ja muiden syytettyjen puolesta pyydän saada ehdottaa, sanoi\nHelander, ettei kustannusten välttämiseksi mitään todistajia\nkuulusteltaisi, koska me emme aio kieltää, että kaikki se, mitä\nsyytöskirjassa on esitetty on pääasiassa totta. Me myönnämme siis, että\nolemme pitäneet hartauskokouksia, yhden semmoisen muun muassa\nRistivaarallakin, Ja sinne päästäksemme kyllä avanneet veräjän, mutta\nsen myöskin sulkeneet. Myönnän myöskin, että esimieheni minua vastaan\ntekemä ilmianto --\n\n-- Ei se ole ilmianto, vaan vaadittu lausunto, oikaisi rovasti.\n\n-- Olkoon sitten lausunto -- että se on pääasiassa oikea ja saarnani\nsisältö yleensä oikein esitetty. Emme siis aio tosiasioita kieltää,\nvaan ainoastaan osoittaa, että ne eivät ole mitään rikoksia emmekä me\nsiis niiden johdosta rangaistukseen syypäät.\n\n-- Jaa, kyllä minä kaikessa tapauksessa vaadin todistajia\nkuulusteltaviksi, sanoi vallesmanni.\n\n-- Silloin täytyy meidänkin ilmoittaa todistajiksi kaksi henkilöä:\nmaisteri Hagman ja --\n\n-- Hän on jäävi, hän on minun lankoni! huusi Handolin.\n\n-- Eihän Handolin ole syyttäjä, ei ainakaan hän asiakirjoissa eikä\nhaasteessa semmoisena esiinny, mikä osa hänellä muuten lieneekin jutun\nvireille panossa.\n\n-- Kuka oli vastaajan toinen todistaja? kysyi tuomari.\n\n-- Pyytäisin myöskin kuulusteltavaksi, jos niin tarpeelliseksi\nnäyttäytyy, pastorska Handolinia.\n\n-- Ei vaimoni ole täällä! huudahti Handolin ja pyörähti päin kuin\nsatutettuna.\n\n-- Kyllä hän on täällä, vastasi Helander tyynesti.\n\n-- Kenen kanssa se on tänne tullut?\n\n-- Siinä suhteessa en voi tyydyttää herra pastorin uteliaisuutta, mutta\nen luule sen muuten vaikuttavan asiaan.\n\nSe herätti naurua molemmin puolin pöytää ja vakavain heränneidenkin\nmiesten kasvoilla vilahti hetkellinen hymähdys.\n\nTodistajat saivat vannoa valansa ja astua ulos. Sen jälkeen kysyi\ntuomari, mitä vastaajilla oli kanteen johdosta sanottavana.\n\nHelander astui ensiksi esiin.\n\nMyönsi todeksi, niinkuin jo oli sanonut, kaikki, mitä häntä vastaan on\nkannettu. Ei tahtonut myöskään kieltää, ettei olisi kiivaudessaan\nerehtynyt lausumaan sanoja, jotka ehkä ovat voineet tuntua\npersoonallisilta loukkauksiltakin. Oli valmis alistumaan sen tuomion\nalle, joka häntä saattaa tästä kohdata. Ikävällä mielellä täytyy hänen\nkuitenkin valittaa, että esimiehensä ja hän, kaksi seurakunnan\npaimenta, tapaavat toisensa näin toinen toisella puolella juttupöytää.\nTahtoo kuitenkin luulla, ettei rovasti Martin omasta puolestaan ollut\ntätä vainoa alkuun pannut, vaan että syynä hänen lausunnossaan\nilmaantuneeseen vastenmielisyyteen heränneitä kohtaan oli se, ettei hän\nomasta kokemuksestaan tiedä, mitä on ihmisessä hartaamman kristillisen\nelämän tarve. Olkoon tämä sanottu vastaukseksi siihen osaan kannetta,\njoka perustuu hänen esimiehensä lausuntoon hänen esiintymisestään\nsielunpaimenena.\n\n-- Mutta yhtä sovinnollisesti en voi vastata siihen osaan kannetta,\njossa syyttäjä tahtoo kieltää minulta oikeuden julistaa jumalansanaa\nmissä ikinä sen sopivaksi näen, ja että minun sanankuulijoitani\ntahdotaan vetää edesvastuuseen siitä, että he tulevat kuulemaan minua\nja kaikkia muita, jotka parhaan ymmärryksemme mukaan koetamme johtaa\nkansaa autuuden tielle. Minua sekä surettaa että kauhistuttaa, että\nvallesmanni mikä tahansa saattaa ja saa käräjissä näin kuin mitäkin\npahantekijää ryvetellä miestä semmoistakin kuin Paavo Ruotsalaista,\njoka on kaiken elämänsä uhrannut kansan hengelliseen herättämiseen ja\nsen johtamiseen autuuden tielle. Kanteessa syytetään minua siitä, että\nolen halventamalla esimiehiäni muka esivallankin arvoa alentanut. Mutta\njos mitkään, niin ovat nämä tämmöisessä tarkoituksessa toimeenpannut\nkäräjät omansa horjuttamaan esivallan arvoa kansan silmissä. Minun\ntäytyy sanoa totuus, ja minä tahdon sen sanoa niin, että se kuuluu, ei\nvain tässä tuvassa, vaan tunkee sen seinien läpi ja poikki synkkien\nsalojen ja yli kylien ja kaupunkien aina sinne, missä tämän vainon alku\nja juuri on, missä ja kenessä se sitten lieneekin. Ja minä tahdon\nsentähden kysyä: Tietääkö syyttäjä, tietävätkö ilmiantajamme ja\nvainoojamme ja heidän takanaan olevat esimiehensä, että he ovat\nryhtyneet asiaan, jonka ajaminen ilmaisee mitä kuulumattominta\nröyhkeyttä ja laittomuutta? Ruotsin entisten kuningasten myöntämän,\nhänen majesteettinsa siunatun keisari Aleksanterin vahvistaman ja\nnykyisen armollisen keisarimme papistolle vakuuttaman oikeuden saada\nvapaasti opettaa sanankuulijoitansa, joka oikeus monesti on ostettu\nverellä ja kyynelillä ja näihin asti horjumatta on ollut voimassa --\ntämän oikeuden tahtovat nyt yksi nimismies ja hänen kanssaan meitä\nvastaan vehkeilevä palkkapappi jaloillaan tallata! En omassa nimessäni,\nvaan koko evankelis-lutherilaisen kirkon nimessä lausun minä omasta ja\nkanssasyytettyjeni puolesta jyrkän vastalauseen tätä väkivaltaa vastaan\nenkä tahdo pelkurien tavoin kuulua niiden joukkoon, jotka antavat pois\noikeuden, jonka olemme isiltämme perineet. Surkeata on, että\nvirkamiehet, joiden tulisi edistää jumalanpelkoa kansassa, ovat\nkaikista innokkaimmat sitä vastustamaan ja eksyttämään armollista\nesivaltaa vainoomaan niitä, jotka eivät tee pahaa kenellekään ja joita\nkaikki sortavat. Ei ole mahdollista, että lainlaatija olisi määrännyt\nrangaistuksen uskonnollisista seuroista ilman poikkeusta, kun miltei\nkaikki kapakkaseurat ovat sallittuja! Enkö saisi minä illalla kotona\npuhua samaa, mitä aamulla kirkossa? Enkö saisi minä koota kotiini\nystäviäni jumalansanan harjoittamiseen, kun seurakunnan kirkkoherra\nkokoo omansa tanssi- ja juomaseuraan? Jos jostain olisi syytös tehtävä,\nniin olisi se siitä, että juhannusjuhlan aikana juhlitaan Bacchusta,\neikä siitä, että hiljaisuudessa Kristusta palvellaan, ketään\nhäiritsemättä. Mutta emme tahdo syyttää, tahdomme antaa kunkin elää,\nkun antavat meidän elää. Kaatukoon tämä kanne siis omaan\nmitättömyyteensä ja ruhjokoon se Jumalan vihalla alleen ne, jotka ovat\nsen meitä ruhjoaksensa nostaneet! -- Eikä minulla ole muuta lisättävänä\nkuin että nämä syytteen alaiset sanankuulijani, jotka ovat luovuttaneet\nminulle huoneensa ja vastaanottaneet minulta opetusta autuuden tiestä,\nvapautettaisiin kaikesta edesvastuusta sekä että ainoastaan minä heidän\npappinansa, jos jotain tuomion sovitusuhria tarvitaan, langetettaisiin\nkaikesta vastaamaan, sillä kun Herra uskoi minulle opettajanviran, niin\nvelvoitti hän minua myöskin tyytymään kaikkeen sekä katkeraan että\nsuloiseen, joka minua voi tässä virassa kohdata.\n\nKyyristyneet, ikäänkuin näkymättömän painon alla olleet sarkaiset\nhartiat ja selät oikenivat, ja karkeat kädet hipoivat karkeita leukoja\ntai siirsivät otsalle valahtanutta tukkaa.\n\nVallesmanni koetti murtaa sanojen vaikutusta:\n\n-- Ne nyt ovat vain sanoja, mahtipontisia puheita, enkä minä tahdo muuta\nvastata kuin että laki on selvä, joka kieltää semmoisia kokouksia\npitämästä, ja laki vaatii tuomiota ja sen täytäntöön panoa.\n\n-- Onko syytetyllä Helanderilla viimeisen johdosta mitään lisättävää?\nkysyi tuomari.\n\n-- Ei ole.\n\n-- Talollinen Paavo Ruotsalainen, mitä on teillä kanteen johdosta\nsanottavana?\n\nPaavo astui askeleen eteenpäin pöytää kohti. Hän näytti kuin\naatoksiinsa nukkuneelta, seisten siinä polvet vähän koukussa, selkä\nkumarana, mutta pää pystyssä, vähän taapäin kenollaan. Yht'äkkiä hänen\nsilmänsä välähtivät ja läpitunkeva, värähtävä ääni täytti koko tuvan,\nkun hän virkkoi:\n\n-- Jos niin kävisi, että meidät syyttömästi tuomittaisiin, niin tahdomme\nlohdutukseksemme muistella Lutheeruksen virttä:\n\n    Rauha heidän pitää meille suoman,\n    vaikk' ovat kiukuss' ja hulluna,\n    sillä Kristus on meidän voimamm',\n    Hän on meitä auttamaan tullunna.\n\nTuomari odotti hetkisen ja kysyi sitten:\n\n-- Onko muuta sanottavaa?\n\n-- Ei sen enempää, sanoi Paavo ja vetäytyi takaisin paikalleen, jossa\noli seisonut, vaipuen taas kuin uneen, vanhan miehen samenneet silmät\nilman määrää eteensä tuijottaen. Silloin tällöin tekivät otsarypyt vain\nyht'äkkisen liikkeen ylöspäin, niinkuin jonkin heränneen ajatuksen\nsisällisestä tempauksesta.\n\nNäytti niinkuin olisivat hänen sanansa vaikuttaneet toisellakin\npuolella pöytää. Tuomari käänsi jotain lehteä ja käänsi sen taas\ntakaisin, ennenkuin virkkoi:\n\n-- Talollista Ilpolaista syytetään siitä, että hän on sallinut pitää\nluonaan luvatonta kokousta ja että hän väkivaltaisesti on repinyt\nkirkon aidan.\n\nIso mies uusissa sarkavaatteissa astui esiin. Hän oli itsetietoinen,\ntuiman näköinen, melkein uhkaava.\n\n-- Siitä on syytetty, sanoi hän, odottaen lisää.\n\n-- Ilpolaisen toimestako pidettiin kokous Ristivaaralla?\n\n-- Minä niitä vieraitani kehoittelin sinne lähtemään, kun eivät papit\nsaaneet kirkkoa.\n\n-- Purkiko Ilpolainen veräjän?\n\n-- Purki ja tukkesi sen myös.\n\n-- Tiesittekö, että pastori Handolin oli kieltänyt teitä kulkemasta\nmaansa yli?\n\n-- Totta minä sen tiesin, kun itselleni sanoi.\n\n-- Ja kuitenkin puritte veräjän?\n\n-- Purin ja tukkesin myös. Ja jos on mitä vahinkoa tapahtunut, niin se\nkorvataan. Mutta kun ei ole vaadittu, niin ei ole osattu tarjotakaan.\n\n-- Totta siis kaikki, mitä kannetaan?\n\n-- Totta kaikki, mutta valetta kuitenkin alusta loppuun.\n\n-- Mikä on valetta? kysyi vallesmanni.\n\n-- Koko tämä syytös on tekosyytös. Oikea syytös on vihasta siitä, että\nemme ole antaneet tämän juopon pappimme kaikin ajoin elää niinkuin hän\ntahtoisi, vaan on ajettu hänet uloskin, kun on tullut taloon humalassa\nhuutamaan ja räyhäämään, eikä ole kehdattu kirkossa hänen haukkumisiaan\nkuunnella, vaan menty miehissä pois, niin että on saanut jäädä tyhjille\npenkeille paukuttamaan. Kun on vain voitu niin on muita pappeja\nkäytetty. Mutta suurin on hänellä viha meitä kohtaan sentähden, että on\nhäntä nuhdeltu siitä, että elää törkeissä synneissä, suosii vieraita\nvaimoja ja pitelee pahasti omaa rouvaansa.\n\n-- Korkea oikeus, minä vaadin tätä miestä edesvastuuseen...! huusi\nHandolin.\n\nTuomarikin tulistui ja löi nyrkkiä pöytään:\n\n-- Pysykää asiassa elkääkä sekoittako siihen semmoista, joka siihen ei\nkuulu. Jos teillä ei ole muuta sanottavana...\n\n-- Sanottu, mikä sanottu -- ja se saadaan toteen, jos tarvitaan.\n\n-- Minä kysyn kunniaani, kähisi Handolin.\n\n-- Rauhoittukaa, sanoi tuomari. Sen saatte tehdä, mutta ei nyt. --\nKutsukaa sisään kantajan todistaja.\n\nHandolinin entinen renki Matti, joka nyt oli puettu körttipukuun,\nkutsuttiin esille. Hän todisti, että veräjää avattaessa ei ollut mitään\nväkivaltaisuutta tapahtunut ja että siitä tavallisesti oli ollutkin\nvapaa kulku kenellä tahansa, ennenkuin pastori, vähää ennen kuin\nheränneiden piti siitä kulkea, oli käskenyt sen sulkea. Ilpolainen oli\npurkanut sen, mutta sulkenut sen myös.\n\n-- Oliko veräjä yhtä lujasti ja hyvästi tukettu kuin se oli ennenkin\nollut? kysyi vallesmanni.\n\n-- Koommin toki niinkuin lujemminkin, sanoi Matti. Se on hyvä\naidanpanija tämä Ilpolan isäntä.\n\n-- Tallasivatko nämä niittyä mennessään?\n\n-- Sitä en tiedä, tallasivatko, mutta sen tiedän, että lähti siltä\nlatoalalta mennä kesänä yhtä paljon heiniä kuin ennenkin, koommin ehkä\nenemmänkin.\n\n-- Onko todistajalta muuta kysyttävää?\n\n-- Ei ole, on saatu selvitys siitä, mistä tahdottiinkin, sanoi\nvallesmanni.\n\n-- Kysyn kulujani, sanoi Matti mennessään.\n\nOli vastaajan todistajain vuoro. Antero kutsuttiin esiin. Ilpolainen\ntahtoi häneltä kysyttäväksi, näkikö hän, että aita oli väkisin purettu.\n\n-- En nähnyt, että kukaan olisi ollut purkamista vastustamassa. Tiedän\nmyöskin, että sulkeminen tapahtui kiukusta ja kiusanhalusta\ntarkoituksella estää kansaa kokoontumasta jumalansanan harjoittamiseen.\nSaanko sanoa vielä muutaman sanan?\n\n-- Jos se on yhteydessä asian kanssa.\n\n-- Luulisin sen sitä olevan.\n\n-- Olkaa hyvä.\n\n-- Tahdon silloin vain lausua mitä suurimman kummastukseni siitä, että\nkannetta tällaista kuin tämä on ollenkaan voitu tehdä. Jos en olisi\nsitä omin korvin kuullut ja omin silmin nähnyt, mitä täällä on\ntapahtunut, niin tekisi mieleni epäillä, onko tämä todellisuutta. Onko\nse todellakin esivalta ja kirkko ja virkakunnat, joiden tehtävänä olen\nluullut olevan järjestyksen ylläpidon, hyväin tapain valvomisen ja\nrikosten rankaisemisen, ovatko ne todellakin nämä, jotka itseään\nJumalan asettamiksi sanoen esiintyvät tässä syyttämässä parhaita\nystäviään, uskollisimpia liittolaisiaan rauhan, järjestyksen ja\nhyveiden ylläpitämisessä ja edistämisessä! Mutta niin näkyy sittenkin\nolevan. Esivalta ja kirkko seisovat taas niinkuin niin monta kertaa\nennenkin varustettuina omiansa vastaan. Sokeudessaan he eivät näe ja\ntyperyydessään he eivät ymmärrä, että tahtoessaan tätä liikettä\ntukehduttaa he samalla tukehduttavat sitä, mikä on kansassamme parasta\nja jalointa. Sen sijaan, että Suomen kirkko näin sysää luotaan nämä\nystävänsä, pitäisi sen painaa ne rintaansa vastaan. Iskiessään tätä\nliikettä, iskee se samalla omaa itseään, haavoittaa omaa valtimoaan ja\nvuodattaa oman verensä kuiviin.\n\nPuhujan ääni nousi nousemistaan, hänen poskensa kiristyivät, hänen\nsilmiensä ilme keskittyi. Ääni oli kuulunut ulos porstuaan, ovi oli\navautunut, ja sanat tunkivat aina toiseen tupaan.\n\n-- Aika on todellakin mädäntyneempi ja lahompi kuin mitä sen pahinkaan\npanettelija olisi uskaltanut luulla, mutta en kuitenkaan olisi uskonut,\nettä sen sisäinen turmelus, kenties sen itsensä tietämättä, olisi\ntännekin saakka jo levinnyt. En tiedä, ketä tuomitsisin ankarammin,\nniitäkö, jotka täällä tämän kansan keskuudessa eläen eivät ymmärrä,\njoilla ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä tämä kansa kaipaa\nuskonnolliseksi ja muuksi henkiseksi ravinnoksensa, vai niitäkö, jotka\ntietävät ja joka päivä näkevät, mitä suurta siunausta herännäisyys jo\nulkonaisestikin on saanut aikaan, mutta kuitenkin tahtovat estää sitä\njatkamasta työtänsä sentähden, että se heille on kuin aina valvova\nomatunto, vai niitäkö lopuksi, keitä sitten lienevätkään, jotka\nluulevat olevansa kutsutut maan henkisiä virtauksia johtamaan heidän\nkaivamiinsa väyliin, mutta jotka sen sijaan, että auttaisivat sitä sen\nomille löytämilleen uskon ja autuuden lähteille, koettavat estää sitä\nniiden luo pääsemästä. -- Minä surkuttelen, minä syvästä sydämestäni\nsurkuttelen, että tämmöistä tapahtuu, mutta samalla olen minä kuitenkin\niloinen siitä, että tämä vaino on ulottunut tännekin niinkuin\nmuuannekin maahamme, että tämä juttu on nostettu, että typeryys,\nlyhytnäköisyys, virkavaltaisuus, ahdasmielisyys ja suvaitsemattomuus on\ntäälläkin paljastettu. Koko se suunta, joka nyt on Suomessa vallalla ja\njoka ilmenee vainona kaikkea heräämistä ja uudistusta vastaan, ei vain\nkirkollisella, vaan valtiollisellakin alalla, käy kuitenkin varmaa\nperikatoansa kohti. Ja jos nämä jalot miehet tosiaankin tuomitaan\nsakkoon kuinka pieneen tahansa, niin on se vain yksi askel tällä\nperikadon tiellä ja samalla vapautuksen, herätyksen ja\nuudestasyntymisen tiellä.\n\nTuomari oli useamman kerran koettanut keskeyttää, mutta Antero ei ollut\nhäntä näkevinään eikä kuulevinaan.\n\n-- Mutta tämähän ei ole mikään todistus, vaan puolustuspuhe?\n\n-- Olen vannonut sanovani, minkä tiedän toden olevan, ja sen valani\npäälle on minulla oikeus puhua niin hyvin sen, minkä tiedän, kuin\nmyöskin sen, minkä tunnen toden olevan.\n\n-- Oikeuden edessä eivät tunteet tule kysymykseen.\n\n-- On valitettavaa, etteivät tule. Mutta minä voinkin lopettaa, koska jo\nolen sanonut sanottavani.\n\n-- Kutsukaa sisään pastorska Handolin, sanoi tuomari.\n\nAntero astui ulos, ja väkijoukko hänen edessään avautui kuin papille\nkirkossa, joka tungospyhänä täyden kuorin kautta astuu saarnastuolista\nsakastiin. Asianomaiset oli käsketty ulos siksi aikaa, kun oikeus teki\npäätöstään. Joku tarttui häntä käteen ja sanoi: \"Kiitos.\" Se oli Hanna,\nja hänen takanaan seisoi Kaarina, silmät hehkuen. Lauri löi häntä\nolkapäähän.\n\n-- Sinä puhuit mainiosti! Näin kyyneleen monessa silmässä. Lautakuntakin\nnäytti tulevan liikutetuksi, ja minä luulen, että sanasi vaikuttivat\ntuomariinkin.\n\n-- Kai sen täytyi tulla sanotuksi, koska se tuli sanotuksi.\n\nKaroliina puristi hänen kättään.\n\n-- Kuulitko, kuinka ne sanoivat: \"Siinäpä puhui isä-vainajansa poika?\"\n\n-- En, sanoivatko ne todellakin niin?\n\nHänen rinnassaan pulpahti lämmin, suloinen tunne. Olivatko ne\ntodellakin verranneet häntä isään -- hänen isänsä vanhat ystävät?\nOlivatko ne hyväksyneet hänet omaksensa? Ja hän oli siis liittynyt\nheihin julkisesti, kaiken maailman edessä, erottamattomasti?\n\nHänen täytyi saada viillytellä itseään, olla yksin. Hän lähti ulos\ntuvasta, käyskenteli hetken aikaa ulkona tiellä.\n\nKun hän palasi takaisin käräjätuvalle, oli piha väkeä täynnä, ja toisia\ntulvi ulos porstuan ovesta. Lauri näki hänen tulevan ja riensi häntä\nvastaan:\n\n-- Tuomio on langennut, kaikki talonpojat, joiden luona on seuroja\npidetty, tuomittiin sadan ruplan sakkoon kukin.\n\n-- Sadan ruplan?\n\n-- Paitsi Ilpolainen, joka sai kaksi sataa. Se merkitsee ainakin\njoillekuille varain puutteessa vankeutta. Ne, jotka ovat olleet\nseuroissa läsnä, saivat siitä viisi ruplaa.\n\n-- Helander menettää luultavasti virkansa joksikin aikaa. Hänen asiansa\nalistettiin tuomiokapituliin. Isä ei vaatinut vapautusta, vaikka minä\npyysin häntä, kohautti vain olkapäitään. -- Tuossa hän tulee! -- Pappa,\noletko nyt tyytyväinen?\n\nRovasti tuli portissa heitä vastaan, mutta ei ollut kuulevinaan, meni\npois kupeelleen katsomatta, allapäin, eteensä tuijottaen, alakuloisena.\n\nSamassa kajahti virsi pihalta:\n\n    Jumala ompi linnamme,\n    varustus vahva aivan,\n    Hän aseemme on, kilpemme,\n    ajalla vaaran, vaivan.\n    Turha on oma voimamme,\n    ei voi se meitä auttaa,\n    mut pimeyden vallat me\n    voitamme Herran kautta.\n    Sotija verraton\n    its' Jeesus Kristus on,\n    Hän, Herra Sebaot,\n    helvetin joukkiot\n    lyö maahan, voiton saattaa.\n\nPaavo seisoi rappusilla, hänen vieressään Helander.\n\n-- Rukoilkaamme, kuului Paavon ääni.\n\nHän lankesi polvilleen, ja kaikki herännyt väki seurasi mukana, missä\nsattuivat seisomaan, kasvot kaikki Paavoon päin. Muukin väki,\nheränneihin kuulumaton, vaipui kuin väkisin painettuna alas. Jotkut\nkoettivat kuin uhalla jäädä seisomaan, mutta vaipuivat hekin vähitellen\nmuiden mukana. Oveen ilmaantui herroja, pyrkien ulos, mutta pääsemättä.\nHe eivät langenneet polvilleen, mutta päät paljastuivat kuin pakosta.\n\n-- Kaikkivaltias Jumala, Sinä vahva linna ja paimen, kaikkein niiden\nturva, jotka Sinun luoksesi tulevat ja Sinuun luottavat. Syvyydestä me\nhuudamme Sinua ahdistuksessamme. Vaiva on taas meidän päällemme tullut,\neikä meillä ole muuta auttajaa kuin Sinä, Herra meidän Jumalamme.\nSinuun me luotamme, sillä ei ketään Sinun kädestäsi reväistä, joka\nsiihen pyälletty on. Meitä vaivataan meidän pahuutemme tähden, mutta\nkuitenkin uskomme me, ettet Sinä salli meitä yli voimiemme kiusattaa.\nTue ja auta meitä, oo Herra, ja lohduta meitä Sinun pyhän sanasi\nkautta.\n\nTaas virisi virsi:\n\n    Se sana seisoo vahvana,\n    he ei voi sitä kestää,\n    kun kanssamme on Jumala,\n    ken meiltä voiton estää?\n    Jos vaikka henkemme, osamme,\n    onnemme hän veisi viekkaasti,\n    jää meille kuitenkin\n    Jumalan valtakunta.\n\n-- Tuon virren kaiku on kuuluva kautta vuosisatojen, kuului sanovan\nHelanderin ääni hämärtyvässä illassa, etelään kääntyneen tuulen\nkohahtaessa hongikossa huoneiden takana.\n\n\n\n\n21.\n\n\nVallesmanni, Handolin, tuomari ja käräjäkirjuri istuivat käräjätuvassa\ntotia juomassa ja korttia lyömässä.\n\n-- Luuletteko, että päätös pitää? kysyi tuomari.\n\n-- Se pitää! sanoi vallesmanni. Ja jos muuttuu, niin muuttuu vain\nkovempaan päin.\n\n-- Et luule laukeavan?\n\n-- Ei laukea, asetus on selvä.\n\n-- Saa nähdä, mitä Helander saa?\n\n-- Jos rovasti olisi tehnyt tehtävänsä, niin olisi virka mennyt, mutta\nilman vuoden virkalomaa ei se nytkään mene.\n\nKortit läiskyivät taas ... samaan pöytään, jossa valat oli tehty ja\njonka toisessa päässä raamattu ja lakikirjat vielä lepäsivät.\n\n-- Nosta, Handolin! -- Mitä sinä siinä niin silmät hajallaan istut? -- Oli\nse nyt vähän nolo juttu sinulle, että päästit eukkosi todistamaan\nitseäsi vastaan. -- Kuule, kenen kanssa se sinun akkasi oikein kuljeksii,\nkun et sinä sen matkoista mitään tiedä? Mikset sano mitään?\n\n-- Saatana!\n\n-- Se oli sana paikalleen! Sekoita kortit.\n\nHandolin koetti sekoittaa kortteja, mutta hänen kätensä vapisivat.\n\n-- Sekoita sinä! -- ja hän työnsi kortit vierustoverilleen.\n\n-- Ota ryyppy, niin se auttaa.\n\n-- Ei auta, nyt ei auta mikään.\n\n-- Tuijottaa, niinkuin näkisi kummituksia, Sanoi ääni heidän takanaan,\nja siinä seisoi oven ja pöydän välissä himmeän kynttilän heikossa\nvalossa Jaakko setä.\n\n-- Tuoltahan tulee mies Handolinin sijaan! Astu sisään ja laita lasi!\n\n-- Ei kiitos.\n\n-- Etkö tee totia?\n\n-- En tee enemmän kuin jo olen tehnyt, ei nouse viina minunkaan päähäni,\neikä ole tarviskaan. -- Mitä te täällä oikein juhlitte?\n\n-- Hyvää päätöstä, sanoi vallesmanni, rähähti nauruun ja ryyppäsi.\n\n-- Hyvää päätöstä ja oikeata tuomiota, säesti sihteeri.\n\n-- Herrat ovat siis tyytyväisiä päiväänsä?\n\n-- Ei käynyt niin hullusti, vaikka olisi voinut käydä paremminkin.\nOikeastaan niiden olisi pitänyt saada vankeutta, ja ehkä vielä\nsaavatkin... Juttu tulee vielä takaisin kihlakuntaan.\n\n-- Mitä sinä, Handolin, sanot siitä atestista, jonka sinä sait\nsanankuulijoiltasi? kysyi Jaakko setä.\n\n-- Suus' kiinni! kähisi Handolin.\n\n-- Elä välitä tuon puheista, Handolin.\n\nJaakko setä oli astunut lähemmä pöytää ja seisoi siinä kädet housujen\ntaskuissa, sikarin päätä pureskellen.\n\n-- Tämä juttu oli hävyttömin ja tyhmin juttu, mitä milloinkaan on\nnostettu. Te voititte nyt, tuomitsitte suuriin sakkoihin köyhät\ntalonpojat, mutta sitä voittoanne saatte te ikänne katua.\n\n-- Maljasi, setä, sinä näyttelet hyvin, kuten tavallisesti.\n\n-- En näyttele, vaan puhun täyttä totta tällä kertaa.\n\n-- Puhu sitten. -- Pata ässä!\n\n-- Se nyt on muuten ihan sama, mitä sinä puhut.\n\n-- Ja minä sanon vielä kerran, ettei koskaan ole tässä vääräin\ntuomioiden maassa sen väärempää ja puolueellisempaa tuomiota\njulistettu.\n\n-- Puhutko sinä tosissasi vai kujeiletko?\n\n-- Minä puhun tosissani tällä kertaa.\n\n-- Silloin pyydän minä saada ilmoittaa, että minä tuomitsen lain mukaan.\nMoiti siis lakia eläkä minua!\n\n-- Sinä tuomitsit määräyksen mukaan.\n\n-- Oh, huut!\n\n-- Vastoin lautakuntaa, joka olisi tahtonut omantuntonsa mukaan\nvapauttaa, tuomitsit sinä lain puustavin turvissa sen mukaan, mitä\ntiesit korkeain asianomaisten sinulta odottavan -- heidän mieliksensä.\n\n-- Vielä kerran: oh, huut!\n\n-- Elä luule, että minuun tuolla imponeeraat. Elä yhtään rypistele\nkulmiasi eläkä koeta vetää otsaasi juhlalliseksi -- silmäsi epävarma\npohja sanoo minulle, ettei omatuntosi ole puhdas.\n\n-- En viitsi kanssasi kinata, mutta jos et olisi vanha mies, heittäisin\nsinut ulos.\n\n-- Olisihan se argumentti sekin -- tuomarilta.\n\n-- Elkää huoliko! -- Istu alas, Jaakko, eläkä rakenna riitaa, tee lasi,\nniin tulet hauskemmalle päälle.\n\n-- Suomalainen tuomari tuomitsee aina, kuuletko, aina ja striktemang\nlain ja oikeuden mukaan. Siitä pitäisi sinullakin vanhana\nkäräjäkirjurina olla kokemusta.\n\n-- Jaha, joo, joo, mutta juuri vanhana käräjäkirjurina sanon minä, että\nse on legenda se suomalaisten tuomarien kehuttu laillisuus. Ainoastaan\nniissä asioissa, joissa ei tiedetä tultavan kollisioniin korkeampien\nvaltain kanssa, sitä ehkä noudatetaan. Eikö sinulle nytkin pistetty\nvalmista lakipykälää kouraasi, tuota iänikuista, vanhentunutta,\ntoisissa oloissa laadittua, josta et olisi itse mitään tiennyt -- etkä\ntiennytkään, eilen sen sanoit -- mutta nyt sinä tuomitsit sen mukaan\nsilmää räpäyttämättä -- utan att blinka!\n\nHerrat eivät viitsineet kuunnella, koettivat jatkaa peliään. Mutta äijä\nei hellittänyt:\n\n-- Suokaa anteeksi, minun aikomukseni ei oikeastaan ollutkaan teitä\nhaukkua.\n\n-- No, sehän jo kuuluu hiukan toiselta. Maljasi siis, tee lasi, kun\ntarjotaan!\n\n-- Tackar som bjuder. Minun piti oikeastaan teitä kiittää, kiittää\nsiitä, että taas pitkästä kotvasta sain nähdä inhimillistä ilveilyä\nesitettävän oikein jumalallisella hullunkurisuudella. Tuommoinen nuori\nparraton nulikka tuomitsemassa uskonasioissa vanhaa uskonsankaria Paavo\nRuotsalaista, -- tuommoinen lahjakontti vallesmanni syyttämässä Herran\nprofeettaa, joka pyhänä ja arkena saarnaa kansalle parannusta, --\ntuommoinen renttu juoppo, viinahullu pappi ilmiantamassa omia\npitäjäläisiään siitä, että harjoittavat jumalansanaa, ja tukkimassa\nheiltä aidanseipäillä tietä taivaan valtakuntaan! Se oli suurenmoista!\nMalja sille.\n\n-- No, joko nyt juot? Se on hyvä se, niin herkeät puhumasta roskaa.\n\n-- Semmoisen ilon päälle kannattaa todellakin kallistaa lasia.\n\n-- Pane pohjaan vaan!\n\n-- Saan luvan esittää kaatuneiden maljan. _Vae victis!_ Herrat ovat\nhyvät eivätkä anna häiritä itseänsä.\n\n-- Emme annakaan. -- Ruutua.\n\n-- Minä juonkin sen maljan kernaammin itsekseni. Ne ovat sittenkin\nkomeaa väkeä. Luulen, että taas puen körtit ylleni. Kuinka ne seisoivat\narvokkaina ja varmoina ja halveksivina tuossa -- nousivat ja nousivat\nsitä mukaa kuin heidän syyttäjänsä alenivat, vaipuivat, vaipuivat...\n\n-- Kuule, Jaakko, lopeta jo ja anna meidän pelata rauhassa.\n\n-- Viimeinen kohtaus pihalla -- mikä suurenmoinen näytelmä! Se olisi ollut\ntaulu se: hämärtyvä ilta, tumma seinä, musta ovi, sen kehyksessä Paavon\nvalkoinen pää... En koskaan ole kuullut mitään mahtavampaa kuin tuo\nheidän virtensä.\n\n-- Se oli nyt kuitenkin heidän viimeinen virtensä, sanoi vallesmanni\nottaen kulauksen lasistaan.\n\n-- Tämän jälkeen he eivät tule uskaltamaan...\n\n-- Eivätkö tule uskaltamaan? Niinkö sanot, Handolin? Tee hyvin ja tule\nkanssani, niin näytän sinulle, mitä he uskaltavat. Parhaillaan vihkivät\nhe uutta kirkkoaan Honkaniemessä, eikä siellä ole ainoastaan\nheränneitä, vaan myöskin suruttomia, ainakin puolet suruttomia. Tulkaa\nkatsomaan, se olikin oikeastaan asiani...\n\nKortit lakkasivat läiskämästä.\n\n-- Mitä sanot?\n\n-- Jahah, tämä alkaa huvittaa herroja?\n\n-- Mutta sehän on hävytöntä!\n\n-- Siellä kerättiin muuten jo sakkorahojakin ja luvattiin pitää huoli\nHelanderista, jos hänet erotettaisiin virasta. Handolin, sinun\nlankomiehesi pani sata ruplaa kolehtihattuun.\n\nHandolin lensi kuin ammuttuna seisoalleen.\n\n-- Sata ruplaa? Ne on niitä sen eno-vainajan testamenttirahoja -- mutta se\nei pidä se testamentti, minä riitelen sen rikki!\n\n-- Riitele, riitele. -- Arvatkaapa, kuka kantoi kolehtia? Lauri! -- Ehkäpä\nherratkin ovat hyvät ... ja Jaakko setä ojensi heille hattunsa.\n\nVallesmanni sysäsi hänet luotaan ja alkoi kuohuksissaan kävellä\nedestakaisin lattialla.\n\n-- Mutta tämähän on ilmeistä, ilmeistä -- kapinaa!\n\n-- Juu, kapinaa, revolutsionia. -- Ranskassa ne nyt parhaillaan repivät\nkirkkoja, meillä niitä rakennetaan -- se on sitä meidän vallankumousta\nse.\n\n-- Kuule, paniko se todellakin sata ruplaa? Sata ruplaa...\n\n-- Pani, pani.\n\n-- Sata ruplaa?\n\n-- Mutta vaimosi pani vain kymmenen, ei sanonut itsellään olevan\nenemmän. Mutta lisää sinä!\n\n-- Kymmenen ruplaa ... oliko se siellä?\n\n-- Siellä ne ovat kaikki paitsi te ja pappilan vanhat ja\nlaamannilaiset. -- Uh semmoisia selkärangattomia raukkoja kuin nekin\nkaksi mahtavaa miestä -- nyt se laamannikin oikein itsensä paljasti --\nolisi istunut itse asian eikä paennut tuommoisen auskultantin selän\ntaa. Siinä se nyt on piilottamine perustuslakeineen! Jaa, jaa, oikein,\naivan oikein, ne ovat lukkojen takana, kirstun pohjalla, -- korkoa\nkasvamassa!\n\n-- Ole tuossa nyt jaarittelematta...\n\n-- Ei tietysti olisi voinut tuomita, ymmärsi, ettei semmoinen voi käydä\npäinsä vapaalta tuomarilta, mutta ei tahtonut olla vapauttamassakaan.\nHän on kyllä nuuskinut sen, mikä tuuli puhaltaa yläilmoissa -- pyrkii\nsenaattiin ja kai pian sinne pääseekin. Ne ovat yhtä maata herra\ntohtorin ja ritarin kanssa, korttiveikot, -- molemmat ilman selkärankaa,\nilman periaatteita, ilman omaa vakaumusta, sitä vanhaa kumartelevaa\nbyrokratiaa. Mutta nuorisossa on toinen henki. Se Hagman oli sittenkin\npoikaa, en olisi ikinä luullut, kun näyttää semmoiselta\nkuutamohaaveilijalta. Ja Lauri myös, Lauri myös. Lähti kotoaan eikä\nmene takaisin, vaikka kuinka pyytäisivät.\n\nVallesmanni piti neuvoa tuomarin kanssa.\n\n-- Se olisi hajoitettava se seurakokous ... vai olisiko ehkä viisainta\nvielä jättää?\n\n-- Ehkä on parempi jättää...\n\nHandolin tuli hoippuen Jaakko sedän eteen:\n\n-- Kuule, oliko se minun akkani todellakin siellä, vai --?\n\n-- Oli, oli.\n\n-- Ja paniko kymmenen ruplaa?\n\n-- Pani, pani, johan kuulit. Se on häpeä, että sinä annat akkasi sillä\nlailla itseäsi uhmata.\n\n-- Jaa, mutta saakeli soikoon, minä en anna, minä kiskon hänet kotiin!\n\n-- Tee se, näytä, että olet herra omassa talossasi.\n\n-- Helvetti, minä kiskon hänet sieltä kuolleena tai elävänä! Hiuksista!\n\n-- Tee se! -- Semmoinen häväistys sinulle aviomiehenä ja pappina ...\nKaikki sinulle nauravat...\n\n-- Saatana, minä näytän!\n\n-- Anna hänen olla, elä häntä edes yllytä ... istu alas, Handolin.\n\n-- Ei, minä menen ja minä näytän --\n\nHandolin tempasi lakkinsa ja syöksyi ulos. Jaakko setä riensi hänen\njälkeensä.\n\n-- Ei sinne, tästähän tie menee. Mitä sinä oikein aiot?\n\n-- Se on se hänen veljensä, joka häntä yllyttää -- se pahahenki!\n\n-- Ethän sinä pysy seisoallasikaan ... missä on hevosesi? Otetaan\nhevonen.\n\n-- En minä hevosta tarvitse.\n\nHe olivat tulleet kirkolle. Handolin edeltä rientäen, mutta yhä enemmän\nhengästyen ja vauhtiaan hiljentäen. Kirkon perässä horjahti hän seinää\nvasten ja jäi siihen.\n\n-- Kuule, sinä et jaksa, käännytään pois.\n\n-- Minäkö? -- Helvetti sentään.\n\nHän oli puulautunut liikkeelle, tuikannut samaa vauhtia tien yli ja\njoutunut kinokseen, josta Jaakko setä hänet kiskoi ylös toruskellen:\n\n-- Vanha juoppo eikä vielä ole oppinut pysymään pystyssä ... katso sinä\nminua, minun jalkani eivät milloinkaan petä -- eikä petä pääkään!\n\nHe kulkivat nyt käsi kädessä.\n\n-- Minulla on sydänvika, ja sentähden minä -- minä -- hengästyn ... se\ntietää sen, ja kuitenkin se minua ärsyttää ... toivoisi kuolevan ...\nanna, kun vähän puhallan.\n\n-- Et sinä jaksa ... käännytään pois.\n\n-- Sepä ilme ... kyllä minä taas... Se on minun kiusanhenkeni ... se\nminun selkäni takana ... ei puhu mitään, mutta tulee salaa todistamaan\n... kymmenen ruplaa ... mistä se on ne saanut?\n\n-- Onko se totta, että sinä sitä lyöt?\n\n-- Jeevelanamma ... minä lyön, minä raastan sen hiuksista... Mikä se on\ntuo ... tuo valkea talo tuolla metsässä?\n\n-- Se on se heidän uusi kirkkonsa.\n\nSiinä oli uusi huone Honkaniemen tienhaarassa. Sieltä tulvahti\nyht'äkkiä veisuuta aukenevan oven täydeltä.\n\nHandolin riuhtaisihe irti ja riensi sinne.\n\nJaakko setä pyrki perästä, minkä pääsi. Häntä yht'äkkiä nauratti tämä\nkilpajuoksu, nauratti niin, että piti pysähtyä.\n\nHän tavoitti Handolinin tuvan ovella ripaa haparoimasta. Kun ei hän\nsitä löytänyt, potkaisi hän oven auki ja tuuskahti sen kanssa sisään,\nvaivoin välttäen kompastumasta korkeaan kynnykseen.\n\nHandolin seisoi hoippuen keskellä tupaa. Lattialle oli asetettu\npenkkejä, ja keskellä oli käytävä kuin kirkossa. Tupa oli väkeä täynnä.\nPöydän päässä istuivat Paavo, Helander ja Rajalainen, sen takana Antero\nja pappilaiset. Veisuu ei lakannut, ne tuskin kääntivät päätänsä\nHandolinin tullessa. Virsi sai kuin uutta virikettä ja voimaa ja koetti\nkuin omalla painollaan masentaa rauhanhäiritsijän. Handolin oli\nhengästynyt, huokui raskaasti, teki käsillään älyttömiä liikkeitä,\nniinkuin torjuen ympäriltään jotain, joka pyrki päälle.\n\nVirsi lakkasi viimeiseen värssyynsä. Päät pysyivät yhäkin jäykästi pois\nkäännettyinä. Helander nousi vihdoin ylös ja tuli hänen luokseen ja\nkysyi:\n\n-- Ketä etsit?\n\n-- Missä on Karoliina? Pois, pois...\n\n-- Tässä minä olen.\n\nKaroliina oli istunut aivan lähellä penkin päässä, mihin Handolin oli\npysähtynyt. Handolin huitoi yhä käsillään...\n\n-- Pois, pois...\n\nHän äänteli vaivaloisesti, kasvot väännähdellen, silmät päässä\nälyttöminä pullahdellen.\n\n-- Mennään vaan, sanoi Karoliina ja pujahti nopeasti miehensä ohitse\novelle. Silloin näytti Handolin heräävän horrostilastaan, vimmastuvan\nja karkaavan vaimonsa jälkeen, joka oli kadonnut pimeään porstuaan. Hän\ntöyttäsi sen läpi, kompastui ulko-oven kynnykseen ja lensi suin päin\nrappuja alas, jääden niiden eteen äänetönnä makaamaan.\n\nKaroliina ja Jaakko setä riensivät häntä nostamaan, mutta hän oli jo\nhengetönnä, ohimo terävään kiveen sattuneena.\n\n-- Se oli minun syyni, se oli minun syyni, vaikeroi Karoliina.\n\nJaakko setä riensi, minkä suinkin jaksoi, pappilaan päin. Hän pysähtyi\ntuon tuostakin, pudisti päätään ja olkapäitään kuin vilussa, lähti taas\nmenemään ja sanoi tuon tuostakin: \"Nemesis ... nemesis, huhhuh!\"\n\nMutta hän tahtoi kuitenkin olla ensimmäinen viemässä sanaa rovastille,\nvallesmannille ja tuomarille, nähdäkseen, miten tieto tapahtumasta\nheihin vaikuttaisi.\n\nRovasti kuljeskeli edestakaisin puolipimeässä talossa. Kun hän tuli\nkansliaan, näki hän jonkun seisovan ovensuussa.\n\n-- Kuka se on?\n\n-- Minä tulin vain ilmoittamaan, että Handolin juuri kuoli ja että ehkä\npitäisi lähettää hevosella ruumista noutamaan.\n\n-- Kuoli? Mitenkä? Kuinka?\n\n-- En tiedä, tapaturmastako vai halvauksesta ... en tiedä. Vaan se oli\nehkä nemesis...\n\n-- Puhutko totta? Mutta sehän on kauheata.\n\nLauri ja tytöt tulivat samassa ja kertoivat kiireesti ja\nhengästyneesti, toistensa suuhun puhuen, mitä oli tapahtunut.\n\n-- Elkää puhuko niin kovaa, mamma voi kuulla.\n\n-- Onko mamma sairas? kysyi Lauri.\n\n-- Kuinka hän voisi muuta olla ... pahasta mielestä.\n\nJaakko setä riensi käräjätuvalle. Siellä istuivat herrat yhä\nkorttipöytänsä ääressä.\n\n-- Minne jätit pastorin?\n\n-- Hyvät herrat, minun täytyy valittaa, että ehkä taas häiritsen, mutta\nminun täytyy kuitenkin ilmoittaa, että yhteinen ystävämme Handolin on\njättänyt tämän maallisen ja kokoontunut isiensä tykö. Häntä ei ole enää\nolemassa elävitten joukossa. Hän on puhdistanut tämän matoisen maan\ntomut jaloistansa ja noussut tulisissa vaunuissa taivaaseen.\n\n-- Mitä sinä nyt taas kujeilet? Tämä on nyt todellakin jo liikaa!\n\n-- Ei, ihan totta ... nemesis ... huh!\n\nJa hän otti ryypyn ja kertoi, mitä oli tapahtunut.\n\n-- Joku on hänet tappanut.\n\n-- Tappanut ... varmaankin tappanut ... _joku_ niin, tai joku\n_toinen_. --\n\n-- Siitä täytyy heti pitää poliisitutkinta.\n\nUkko rähähti nauruun, vähän teennäiseen ja hermostuneeseen...\n\n-- ... ja saattaa syyllinen lailliseen edesvastuuseen? ... ja pitää\nvälikäräjät ja haastaa Jumala oikeuteen ... teoistaan vastaamaan?\nsiitä, että on esiintynyt tuomarina -- omassa asiassaan? -- Häh?\n\n-- Anna olla pilkkaamatta Jumalaa ... eikö sinulle ole mikään pyhää?\n\n-- Tuntuuko jo kaamealta? Häh?\n\nHerroilta jäivät kortit ja pullot pöydälle, ja he riensivät pois.\n\nJaakko setä oli yksin pirtissä. Hän kaasi juomalasin konjakkia täyteen.\n\n-- Nemesis ... nemesis ... tänään hän, huomenna sinä -- tai minä.\nMaljanne! Jassoo, ne jo menivät. -- Jos olisi sittenkin oikeamielinen\nJumala? Piru ties. -- Tuiskis vaan, ja siihen meni eikä ehtinyt edes\nsiunatakaan matkalleen lähtiessään. Suoraan terävään kiveen. Ja miksi\njuuri siihen, kun oli vieressä pehmeä hanki? Missä hän nyt mahtanee\nolla? Jos on jossain, niin tietää sen -- missä. Ei saa siellä äijä\ntippaakaan, ei niin tippaakaan -- iankaikkisuudesta hamaan\niankaikkisuuteen. -- Täytyy siis maistaa sen, jonka on vielä aika... -- ja\nJaakko setä tyhjensi juomalasillisen konjakkia yhdellä siemauksella\npohjaan.\n\n\n\n\n22.\n\n\nTaas on kesä Kontolan pappilassa, taas on talo lattiasta kattoon\nsiistitty ja laitettu, taas ovat kujat ja käytävät puhdistetut rannasta\npihojen perille. Vieraita odotetaan tulevaksi. Ja tulossa on juhla\nsuurempi kuin mitä milloinkaan on vietetty: häät ja hopeahäät.\n\nMutta ei ole nyt laittajissa vallinnut entinen ilo, ei täytä juhlatunne\nodottajain rintaa, eikä osata uskoa kesän enää tuovan sitä uutta, minkä\nennen.\n\nRuustinna käyskelee tarkastellen ja katsastellen ja järjestellen, mutta\nraskas on askel ja käsi laimea, eikä hymyilyä huulilla. Valkoinen,\nviaton pitsipäähine sointuu huonosti surullisiin kasvoihin. Tytöt\nauttavat häntä, tekevät, mitä hän määrää, mutta eivät ole heidän\nsydämensä mukana, ei ole heillä juhlavalmistuksiin samaa halua ja\ninnostusta kuin ennen. Hanna ja Kaarina puuhaavat, mutta silloin kun\nsilmät eivät kysy, miksi tätä kaikkea turhaa, niin ne kummastelevat,\narvostelevat ja moittivat omain kättensäkin työtä.\n\nRuustinna käyskelee ja puoliääneen ajattelee, niinkuin vanhoilla ja\nhiukan hajamielisillä naisilla on tapana...\n\nTässähän minä kävelin samana päivänä vuosi sitten näin huoneesta\nhuoneeseen ja kuulostelin ja odottelin poikia ja rakkaita vieraita.\nSilloin oli päivä kaunis ja ilma lämmin ja kaikki ovet auki. Nyt on\nsiellä kolkko pohjatuuli ja pilvinen päivä. Silloin koristi Hanna\nyliskamarin rappuja Robertia varten. Nyt makaa Robert siellä sairaana\nja kalpeana ja rykii ja sylkee verta. Kun eivät vieraat edes vielä\ntulisi, ennenkuin hän herää. Ei hän jaksanut monta sanaa puhua. Mutta\nkotona hän nyt kuitenkin on, Jumalan kiitos! Mutta mitä hän mahtaa\nsanoa, kun kerran saa kuulla kaikesta, mitä täällä on tapahtunut? Nyt\nhän vielä luulee, että kaikki on niinkuin ennenkin.\n\nRuustinna lyykähti salin tuoliin, helmassaan liina, jota oli aikonut\npöydälle levittää, eikä jaksanut enää kyyneleitään pidättää...\n\nKaikki on muuttunut! Mutta mikä se sen on muuttanut? Ei mitään siitä,\nmitä on tapahtunut, olisi tarvinnut tapahtua. Kaikki olisi voinut\nmennä, niinkuin oli ennenkin mennyt. Nyt on Lauri relegeerattu, nyt on\nRobertin terveys murtunut, nyt ovat kaikki lapset pietistejä ja isäänsä\nja äitiänsä vastaan, kaikki hyvät välit ja hyvä ymmärrys ovat häirityt.\nEikä se tule mitenkään paranemaan, vaikka vieraatkin tulevat ja kesä\nalkaa. Kuka tietää, mitä vielä voi tapahtua, kun Hartman ja Lauri\ntapaavat toisensa? Hartman sanoo jotain, Lauri suuttuu...\n\nRuustinna oli toivonut, ettei professori ollenkaan tulisi, ja niin oli\nhän itsekin ensin ilmoittanut, mutta sitten kuitenkin kirjoittanut\ntulevansa. Se vielä puuttuisi, että Snellman tulisi! --\n\nLönnrot, hän saisi kyllä kernaasti tulla, saisi kernaasti nähdä. Jos\nminä oikein tekisin, niin veisin hänet ylisille ja aukaisisin oven ja\nsanoisin: tuossa hän makaa, kuumeen hehku poskillaan, uhrinne,\nsuomenkielen uhri, isänmaan uhri, tuulentupienne marttyyri! Teidän\nvelvollisuutenne on nyt parantaa hänet siitä kuumeesta, jonka olette\nhänen sielussaan sytyttänyt. Tehkää se, herra tohtori, tehkää se, minä\nvaadin -- minä huudan teiltä äitinä lapseni terveenä takaisin.\n\nRuustinna voi nähdä siihen, missä istui, rovastin pöytänsä ääressä\nkansliahuoneessa. Ei häntä tänä kevännä ole huvittanut kalastuskaan,\nniinkuin ennen. Ei hän enää koskaan puhu soistaan eikä viljelyksistään;\nei kävele tyttöjen kanssa, ei pyydä heitä mukaansa, vaan kun joskus\nmenee ulos, niin menee yksin -- Mustin kanssa. Voisi luulla, että hänkin\non herännyt -- jos synkkyys ja alakuloisuus on herännäisyyttä. Ja sitä se\non ja sen lisäksi tuomitsemista ja ahdasmielisyyttä. Ennen oli täällä\nvain yhdet semmoiset tarkastavat, moittivat silmät, nyt on niitä monet,\nmonet sekä ovien sisällä että niiden ulkopuolella. Kun edes sanoisivat,\nmitä ajattelevat, mitä pitävät pahana ja minkä tähden! Näissä\nviattomissa häävalmistuksissakin on jotain heille vastenmielistä,\njotain heidän mielestään sopimatonta, mutta mitä? Kunpa olisivat häät\nohitse! Ja millä ilolla näitä juhlia ensin ajateltiin ja suunniteltiin!\nNaimikin, tyttö parka, -- näkee usein, että hän on itkenyt. Ja sen näkee,\nettä hän ikävöi täältä pois; viihtyy laamannissa paremmin kuin kotona.\n-- \"Ovatko tytöt sinulle, Naimi, mitään sanoneet?\" -- \"Ei ne mitään sano,\nmutta ovat niin jäykkiä, niinkuin en minä olisi heidän sisarensa.\"\n\nHanna kulki huoneen läpi. Hän pysähtyi ja meni taas. Sitten hän\nilmaantui uudelleen ovelle, kasvoissa ilme, niinkuin olisi päättänyt\nsanoa jotain, jota oli kauan pidättänyt.\n\n-- Ei siis tarvitse kesämattoja tänne saliin? Ruustinna koetti sanoa\nniin huolettomalla ja tyynen ystävällisellä äänellä kuin voi:\n\n-- Niin, minä ajattelin, että ehkei panna.\n\n-- Mutta onhan täällä ollut ennenkin kesämatot?\n\n-- Mutta jos ne nyt kuitenkin tulevat kohta pois otettaviksi.\n\n-- Miksi pois?\n\n-- Jos pappa ehkä tahtoo, että vieraat saavat tanssia.\n\n-- Vai niin.\n\nNyt hän oli saanut tietää sen, mitä oli näyttänyt jo kauan aikovan\nkysyä. Ja olisihan se saanutkin jäädä pois, koko tanssi, jos se olisi\nvoinut jäädä. Mutta kun Olai tahtoi ja myöskin -- Naimin vuoksi. Ei sitä\nnyt voinut estää hänen tähtensä. Yhden tähden täytyy tehdä, mitä toisen\ntähden ei pitäisi tehdä...\n\nOvatko ne edes onnellisia tuossa uskossaan Hanna ja Kaarina? Hanna on\naina totinen, usein melkein synkkä. Ainoastaan silloin, kun hän Marian\nsaattamana palaa Honkaniemestä, hänen kasvonsa ovat kirkkaat. Hän tekee\ntyötä aamusta iltaan, tekee velvollisuutensa. Eikö olisi häntä\npalkittava sillä, ettei hänen tunteitaan loukata? Kun saisi Olain\ntaivutetuksi. Mutta ei sitä voi hänelle esittääkään, ei hän tahdo siitä\nkuulla puhuttavankaan. Se on hänessä kuin mikä kipeä paikka.\n\nRuustinna nousi ylisille, kuunteli Robertin kamarin ovelta, nukkuuko\nhän vielä. Sieltä kuului rykimistä. Hän raotti ovea. Robert valvoi.\n\n-- Tule sisään vain, mamma!\n\n-- No, kuinka sinä voit?\n\n-- Minä voin mainiosti. Kunhan tässä vielä vähän loikoilen, niin nousen\npian ylös.\n\n-- Et nousisi, lepäisit nyt oikein perin pohjin.\n\n-- Ei minulla ole aikaa pitkiin makuihin. Katsos näitä, mamma, nämä\nmuistiinpanot ovat kaikki tutkittavat ja järjestettävät, ennenkuin taas\nsyksyllä lähden uudelle matkalle.\n\n-- Robert, sinä et saa noin puhua! Tuskin olet tullut ja tuskin jaksat\nistua sängyssä, niin jo ajattelet uusia matkoja.\n\n-- Katsohan, mamma, on niin, että elämä pisinkin on lyhyt sille työlle,\njonka se tahtoo suorittaa, silloin kun se tahtoo edes jotain suorittaa.\nJa toisekseen, elämä itsessään ei mitään merkitse sen rinnalla, mikä on\nsen työn pieninkin tulos. -- Mutta kerro nyt jotain, mitä täällä -- kuinka\non täällä kaikki?\n\n-- Kyllähän täällä on kaikki hyvin.\n\n-- Minua riemastutti se Laurin ja Anteron teko.\n\n-- Mikä niin?\n\n-- Se, että he asettuivat oppositsioniin Snellmanin tähden.\n\n-- Jaa, sitäkö tarkoitat?\n\n-- Se oli kerran sanottava -- minä nostin nyrkkini ylös ilmaan -- ja hankeen\nhyppäsin Lapin lumisella salolla, kun sain kirjeen, että olivat\nuskaltaneet sillä tavalla protesteerata Saiman lakkauttamista vastaan.\n-- Eivätkö ne jo ole tulleet? Missä ne ovat?\n\n-- Kyllä kai ne kohta tulevat -- ne ovat olleet Korpivaarassa -- Antero on\nsiellä pappina.\n\n-- Pappina?\n\n-- Tai oikeastaan vain väliaikaisena saarnaajana Handolinin jälkeen.\n\n-- Onko Handolin kuollut? Siitä ette ole mitään kirjoittaneet. Mutta\naikooko Antero papiksi?\n\n-- Aikoo, ja Lauri myös.\n\n-- Ja Lauri myös?\n\nRobertia alkoi ryittää. Se kiihtyi kiihtymistään, tärisytti hentoa\nruumista niin, että luuli sen menevän hajalle. Ruustinnan täytyi tukea\nhäntä olkapäistä.\n\n-- Auta armias, kuinka sinä olet laiha!\n\nKohtauksen ohi mentyä lepäsi Robert taas hehkuvin silmin vuoteessaan.\n\n-- On sentään sangen suloista maata nyt tässä sinun pehmoisella\npatjallasi, mamma. Oli usein, jos sen nyt suoraan sanon, sangen kolkkoa\nmaata lumikinoksissa.\n\n-- Oletko sinä, onneton, maannut lumikinoksissa? -- No nyt minä ymmärrän.\n\n-- Ymmärrät yskän -- niinkö? laski Robert leikkiään.\n\n-- Mutta en minä sittenkään tiedä, mikä vuode on parempi, missä olen\ntyytyväisemmin maannut. Katsos, mamma, siellä sain minä jotain, jota\nminulla ei koskaan ole ollut -- minulla on nyt suuri elämäntehtävä.\n\nEi sanonut äiti, mutta ajatteli poikaansa katsoessaan: -- sinäkin olet\noikeastaan samanlainen herännyt kuin nuo toisetkin ... sinunkin silmäsi\npalavat niinkuin heidän.\n\n-- Tiedätkö, mamma, mikä minulle tuottaa kaikkein suurinta mielihyvää\ntällä hetkellä? -- Se, ettei minun nyt enää, niinkuin viime kesänä,\ntarvitse hävetä Lönnrotia, vaikka taas makaankin näillä pehmeillä\npatjoilla. Hän luuli, minä näin sen viime kesänä, etten minä kestäisi,\nmutta minä olen näyttänyt, että kestän.\n\n-- Mutta olethan sinä, poika parka, aivan sairas.\n\n-- Sairas? Minä? Minä näytän sinulle heti, että olen täysin terve.\n\n-- Elä nyt nouse, lepää nyt vielä vähän!\n\n-- Ei tarvitse, olen jo ihan tarpeeksi levännyt.\n\nEikä äiti saanut häntä enää pysymään vuoteessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he tulivat alas, kuului sieltä väittelevää puhetta, rovastin ja\nLaurin äänet.\n\n-- Minusta se on synti, sanoi Lauri.\n\n-- Ja mikä siinä on syntiä, jos saan luvan kysyä?\n\n-- On synti ja häpeä, että pappilassa, jossa pitäisi näyttää hyvää\nesimerkkiä kristillisessä elämässä ja kohtuudessa ja\nyksinkertaisuudessa, pannaan toimeen -- ja vielä tämmöisenä nälkävuonna --\nkomeita pitoja ylellisin ruuin ja juomin ja tanssein ja hypyin ja\nsoitoin ja tilataan musikantit kaupungista.\n\n-- Sinä et vastaa minulle, mikä siinä on syntiä?\n\n-- Papan pitäisi ymmärtää se ilman minulta kysymättä.\n\nRovasti ei voinut enää hillitä itseään. Hänen kauan pidätetty kiusansa\npuhkesi.\n\n-- Jaa, siinä se nyt on! Te ette itsekään osaa sanoa, mikä on syntiä\nviattomassa ilossa ... ettekä tahdokaan tätä muun vuoksi, kuin että\npääsisitte kaikkialla valtaanne näyttämään ja kaikkea määräämään, -- se\nei ole muuta kuin fanaattista vallanhimoa, joka tahtoo valaa kaikki\nsamaan kaavaansa voidakseen kaikkialla kerskailla voitostaan.\n\n-- Pappa! --\n\n-- En minä tahdo mitään soittoa ja tanssia, kyllä se saa kernaasti olla\nminun puolestani, sanoi valmiina itkuun Naimi.\n\n-- Mutta minä tahdon! jyrähti rovasti. Te tahdotte, että kaiken ja\nkaikkien tulee tanssia teidän pillinne mukaan. Te ette tyydy siihen,\nettä olette ystävänne Helanderin kanssa vieroittaneet minut\npitäjästäni, vaan nyt tahdotte kieltää minulta vielä isäntävallan\nomassa talossani. Mutta minä sanon, etten minä anna terroriseerata\nitseäni toisen enemmän kuin toisenkaan ja että minulla omassa talossani\non vielä valtaa ainakin sen verran, että voin viettää häät\ntyttärelleni, niinkuin ikivanha hyvä tapa vaatii. Voitte olla tulematta\nkirkkoon, kun minä saarnaan, mutta on minullakin oikeus olla sallimatta\nsaarnoja, joita en tahdo kuulla.\n\n-- Enhän minä ole saarnannut.\n\n-- Minä luulen varmaan, että siitä tekstistä tullaan vielä paljonkin\nsaarnaamaan. Ja kernaasti minun puolestani! Minä tahdon teille hankkia\nsen tekstin, jota kaipaatte. Täällä tullaan tanssimaan, jos nuoriso\nsitä haluaa, ja huomenna saapuu soittokunta, ja siitä asiasta ei puhuta\nsen enempää!\n\nRobert oli tullut sisään.\n\n-- Mitä tämä oikeastaan on? Minä en ymmärrä mitään.\n\n-- Täällä on paljon, jota sinä luultavasti et tulekaan ymmärtämään.\n\n-- Mutta miksi ei saisi tanssia?\n\n-- Niin, sano se!\n\n-- Jaa, jos te panette tanssit toimeen, niin minä --\n\n-- Niin, mitä --?\n\n-- Vieraat tulevat! kuului ulkoa pikkupoikain huuto. Ne olivat olleet\npuutarhassa aidan päällä seisoen ja seipäistä pidellen vartioimassa ja\nhyökkäsivät nyt verannalle ja salin läpi ja sitten ulos.\n\n-- Pojat, pojat!\n\nMutta he lensivät Naimin kanssa suin päin rappusia alas, karkasivat\nportille, repäisivät sen auki, hyppäsivät vaunujen taa, toiset\nvaunuihin, sitten taas maahan, rinnuksia auki repimään.\n\nAntero, joka oli istunut ruokasalissa, näki Naimin heittäyvän\nsulhasensa syliin ja pyörähtävän hänen kanssaan monta kierrosta\npihamaalla.\n\n-- Professorikin tulee -- sanoi Antero Laurille.\n\n-- Silloin me mennään -- ja muutenkin.\n\n-- Lauri, minä rukoilen sinua, jää, jos vielä vähänkin rakastat äitiäsi,\npyysi ruustinna.\n\n-- Jää meidänkin tähtemme, pyysi Kaarina.\n\n-- Minä jään, mutta minä tunnen, ettei minun pitäisi sitä tehdä.\n\n\n\n\n23.\n\n\nJa taas oli tuliaispöytä katettu Kontolan pappilan ruokasaliin ja taas\nkohotti rovasti lasinsa ja alkoi: \"Niin, tervetuloa taas\" -- mutta ei\nsaanut sanotuksi muuta kuin kerran vielä: \"tervetuloa taas\nKontojärvelle!\"\n\nEi päästy oikeaan puheen alkuun. Keskustelu hyppäsi asiasta toiseen.\n\n-- Sinä olet, lanko, vähän niinkuin vanhentunut, sanoi professori. Minä\nluulen, että olet saanut pari kolme ryppyä lisää otsaasi.\n\n-- Eihän Olai ole vanhentunut, riensi professorska sanomaan, --\npäinvastoin näyttää hän minusta pirteämmältä kuin ennen.\n\n-- Kuuluuko mitään muuta erikoisempaa? kysyi rovasti.\n\n-- Uhkaavimmat pilvet ovat onneksi haihtuneet, ei liene ainakaan\nlähimmässä tulevaisuudessa mitään pahempaa pelättävänä.\n\n-- Sehän on hauskaa kuulla.\n\nVähän päästä sanoi professori:\n\n-- Mutta ilman suuria ponnistuksia ja, ikävä sanoa, ilman suuriakin\nuhreja ja myönnytyksiä se ei ole mennyt.\n\n-- Eipä tietenkään, eipä tietenkään.\n\n-- Ja uusia on tulossa. Hallitusta ja sen valtioviisautta saamme kiittää\nsiitä, ettei kaikki, kerrassaan kaikki jo ole menetetty.\n\n-- Niinpä tietenkin, -- mutta rovasti ei jatkanut.\n\n-- Kuinka kuvernöörissä jaksettiin? kysyi ruustinna professorskalta,\nestääkseen keskustelua katkeamasta.\n\n-- Ei ole ilman, että he tuntevat itsensä ikäänkuin vapaammiksi nyt, kun\nSaima --\n\n-- Jaa, jaa, sen voi ymmärtää. Se oli aina --\n\nRobert ei voinut pidättäytyä, vaan kysyi:\n\n-- Tapasiko setä Snellmania?\n\n-- En. Mutta kuulin, että hän taas aikoo pyrkiä professoriksi.\n\n-- Minä tapasin, sanoi Thure.\n\n-- No, mitä hän?\n\n-- Hän on lujempi, taipumattomampi ja suurempi kuin koskaan ennen.\n\nAntero ja Lauri istuivat alempana pöydässä, niin syrjässä kuin\nmahdollista, äänettöminä, välinpitämättöminä, niinkuin eivät nämä asiat\nolisi heitä liikuttaneet.\n\n-- Se on siis menetetty, suomalaisuuden asia, kuului rovasti sanovan\nprofessorille.\n\n-- Jaa, se on nyt niinkuin sen ottaa. Se, mikä siinä on parasta, tulee\nvarmaankin elämään, mutta jossain uudessa muodossa. Suomen kansan\noikeutetut tarpeet sen kielenkin suhteen tulevat epäilemättä\nhuomioonotettaviksi niissä piireissä, joille kaikki alkuunpano meillä\nkuuluu. Viranomaiset ja hallitus tietävät kyllä tässäkin asiassa\ntehtävänsä.\n\n-- Kyllä sitten saadaan odottaa, sanoi Thure Robertille.\n\n-- Se nyt on aina varma, puhui professori heille pöydän yli, että\nSnellman tapansa kautta on ollut asiansa pahin vihollinen.\n\n-- Kun jotain asiaa vastustetaan, niin ollaan aina vastustavinaan tapaa,\nheitti Thure isälleen.\n\n-- Sen sinä nyt kuitenkin tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että\nSnellmanin parhaat ystävätkin eivät ainoastaan paheksu hänen tapaansa,\nvaan tuomitsevatkin häntä -- yksinpä Castrénkin.\n\nNäkyi ilmeistä ja kuului äänistä, että isä ja poika olivat ennenkin\nnäissä asioissa törmänneet yhteen.\n\n-- Thure on sellainen fennomaani, että se on oikein kauheata, päivitteli\nprofessorska, koettaen tehdä sen leikillä -- ajatelkaa, että hän on\nsaanut päähänsä ruveta suomentamaan \"Wilhelm Telliä.\"\n\n-- Miksi juuri \"Wilhelm Telliä\"?\n\n-- Siksi, sanoi Thure, että se on juuri sitä \"huvittavaa ja hyödyllistä\nlukemista\", jota Suomen kansa tätä nykyä ehkä kaikista kipeimmin\nkaipaa -- in tyrannos!\n\n-- Siinä sen nyt kuulette, nehän ovat aivan hulluja!\n\n-- Ja kun me sen vielä näyttelemmekin suomeksi -- mitä sanoo täti Selma\nsiitä? virkkoi Anette.\n\n-- No, olkaa nyt toki!\n\n-- Jaa, naurakaa vaan, mutta me teemme sen kuitenkin, sanoi Anette\nniskaansa päättävästi nakaten.\n\n-- No, Robert, onko sinulla jo aineet väitöskirjaasi koossa? kysyi\nprofessori.\n\n-- Ei vielä läheskään.\n\n-- Ajatelkaa, huokasi ruustinna, että hän aikoo lähteä sinne vielä ensi\ntalveksikin. Koeta, lanko, saada hänet siitä luopumaan.\n\n-- Jaa, jos se minusta riippuisi, -- mutta nuoriso rakastaa kulkea omia\nteitään tätä nykyä.\n\nMuiden puhuessa istuivat siinä yhä äänettöminä Antero ja Lauri.\nProfessori ja professorska olivat heitä kyllä tervehtineet, mutta\nsanaakaan sanomatta. Eikä heitä yhäkään näyttänyt olevan heille\nolemassa. -- Anette istui Laurin vieressä.\n\n-- Onko totta, Lauri, että aiot papiksi?\n\n-- Kuka on sinulle sen sanonut?\n\n-- Olen kuullut. Minulla olisi sinulle eräs pyyntö.\n\n-- Mikä?\n\n-- Että uhraisit tämän kesän kokonaan minua varten.\n\n-- Sinua varten? Kuinka?\n\n-- Opettaisit minulle aamusta iltaan suomea, niin että täältä\nlähdettyäni osaisin sitä sekä puhua että kirjoittaa.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Tahtoisin auttaa Thurea.\n\nLauri istui kalpeana, sanoi sitten:\n\n-- En tiedä vielä, tulenko jäämään tänne.\n\nProfessori kuului sanovan rovastille:\n\n-- No, nythän sinä pian pääset niskoittelevasta kappalaisestasi ainakin\nvähäksi aikaa.\n\n-- Onko tuomio langennut? kysyi Lauri pöydän yli.\n\nProfessori katsahti vain vilahdukselta Lauriin ja sanoi, ei\nvastaukseksi kysymykseen, vaan rovastin puoleen kääntyen, niinkuin\njatkoksi omille sanoilleen:\n\n-- Juuri kun lähdimme, saapui tieto, että hänet on hovioikeudessa\nvapautettu virkansa toimituksen ja samalla myöskin palkkansa kantamisen\nvaivoista.\n\n-- Oh --\n\n-- Kuinka pitkäksi aikaa?\n\n-- Vuodeksi vain, siis verrattain lievä rangaistus.\n\nLaurin tuoli siirrähti taapäin vihaisella rämäyksellä. Naiset\nhypähtivät, kaikkien silmät kääntyivät Lauriin, muiden paitsi rovastin.\n\n-- Hän tulee tietysti valittamaan, sanoi rovasti. Kenties senaatti\nvapauttaa hänet.\n\n-- Tuomio ei luultavasti tule senaatissakaan muuttumaan.\n\n-- Ei tietysti, sanoi Lauri jääkylmästi -- hänen oli onnistunut voittaa\nitsensä -- ja siirsi tuolinsa takaisin paikoilleen.\n\nNoustiin pöydästä. Rovasti huokasi helpotuksesta. Skandaali, jota hän\nkaiken aikaa oli pelännyt, oli toki vältetty.\n\n-- Kuinka oli oikeastaan sen Handolinin kuoleman? kysyi professori.\n\n-- Poliisitutkinto ja lääkärin tarkastus osoittivat, että kuoleman syynä\noli ollut sekä aivotärähdys että ehkä myöskin sydänhalvaus. Hän lensi\nalas rappusista ja tavattiin hengetönnä niiden edestä.\n\n-- Helsingissä on kuitenkin liikkunut itsepintainen huhu, että kuolema\nei olisi ollut niinkään luonnollinen.\n\n-- Vaan kuinka?\n\n-- Että tuo hänen suinpäin lentämisensä olisi tapahtunut -- kuinka\nsanoisin -- jonkun takaapäin toimivan käden antamasta sysäyksestä.\n\n-- Kenen käden?\n\n-- Siitä ei tietysti kukaan voi sanoa, mutta eihän pietistisessä\nseurassa ollut tietenkään saapuvilla muita kuin pietistejä.\n\n-- Jos siinä oli joku käsi mukana, niin oli se Jumalan käsi. Ja se käsi\non kerran saavuttava kaikki parjaajat ja panettelijat.\n\n-- Lauri!\n\n-- Muuten voin ilmoittaa, että olin siellä minäkin.\n\n-- Todellakin, sitä en tiennyt.\n\n-- Pyydän anteeksi poikani puolesta -- sekä siitä, mitä hän ennen ja mitä\nnyt -- hänen täytyi tietysti taaskin -- semmoista se on -- se kuuluu nyt\npäiväjärjestykseen -- valitettavasti.\n\nRobert näki Laurin ja Anteron lähtevän ja meni heidän jälkeensä. Thure\nja Anette seurasivat mukana. He menivät kirkolle päin.\n\n-- Robert, sinä et saa mennä ilman palttoota, sinä vilustut, huusi\nruustinna hänen jälkeensä, mutta Robert ei välittänyt.\n\n-- Kuulkaa miehet, mikä teidän on -- mikä teitä oikein vaivaa? kysyi\nRobert.\n\n-- Ei meitä mikään vaivaa.\n\n-- Ei suinkaan? -- ei suinkaan teistäkin jo ole tullut pietistejä?\n\n-- Mitäs sitten, jos olisi?\n\n-- Suo anteeksi, mutta sinä pietisti -- sinä Lauri? Ja sinä myös, Antero?\n\n-- Ajattelisit sinäkin, Robert, kuolematonta sieluasi etkä aina noita --\n\n-- Noita, mitä? -- Ei, kuulkaa, hyvät ystävät -- tuo ei mene minuun -- minuun\nei sitä tautia saa tarttumaan. -- Ohhoh! Vai niin on asiat. Ja minä kun\naioin kertoa teille kaikkea. Mutta te ette tietysti nyt niistä välitä --\nolin sitä oikein levottomuudella odottanut.\n\n-- Ne ovat nyt ainakin minulle toisarvoisia, sanoi Antero.\n\n-- Niinpä niin, vai niin... Ja tytöt myös? -- Niin, Hanna kyllä, mutta\nonko Kaarinakin?\n\n-- Iloitsisit siitä.\n\n-- Kyllä, kyllä -- mutta et sinä, Thure, ainakaan?\n\n-- Enkä minäkään, sanoi Anette, joka veljensä kanssa käsi kädessä,\ninnostunut ilme kasvoilla, oli seurannut heitä.\n\nRobert peräytyi Anterosta, oli kuin hän olisi jotain jättänyt,\npudottautunut pois hänestä ja liittynyt toisiin.\n\n-- Tuliko tuo kirjoitukseni retkestäni yli Lapin tunturien ja\nkäynnistäni lappalaiskylässä? kuului hän kysyvän Thurelta.\n\n-- Tuli ja luettiin osakunnassa, jossa se herätti suurenmoista\ninnostusta -- joimme maljasi.\n\nMutta Anette hypähti eteenpäin ja saavutti Anteron ja Laurin.\n\n-- Mennään nyt Kokkomäelle! Tulkaa nyt tekin, innostutaan nyt -- niinkuin\nvuosi sitten ... missä ovat tytöt? -- jaa, niin. Mutta ettehän te nyt\n_voi_ olla mitään pietistejä, noita synkkiä, alakuloisia -- kuulkaa, se\n_on_ mahdotonta -- te luulette vain niin! -- Hän koetti lyödä leikiksi: -- ja\njos olisittekin talvella, mutta nyt on kesä -- nyt on ilon aika, toivon\naika -- te ehditte vielä vanhoilla päivillänne, nyt ollaan nuoria, nyt ei\nmurjoteta, nyt innostutaan ja rakennetaan pilvilinnoja! -- Kas niin! -- Ja\nAnette pisti kätensä Laurin kainaloon ja veti hänet mukaansa. Leppyen\nja sulaen seurasi Lauri viehättävää olentoa.\n\nMutta sakastin perässä pysähtyi Antero.\n\n-- Minne sinä menet -- etkö tule mukaan? kysyi Lauri.\n\n-- Minun täytyy ehkä mennä Helanderille kertomaan. -- Ja hän erosi heistä\nsiinä, Laurin seuratessa toisia.\n\nRobert parka! ajatteli Antero. Mitä varten? Miksi hyväksi? Hänen\nsilmissään hehkuu sairaloinen tuli. Mitä se palaa? Asiaako? Suurta\ntarkoitusperääkö? Eikö muuta mitään? Eikö se ole vain kunnianhimoa?\nEikö halua tehdä jotain erinomaista? Eikö ole vain halua tulla\nkuuluisaksi, suureksi mieheksi? -- Ja sehän se ehkä onkin, joka on ollut\nmaailman edistyksen tähänastinen liikevoima -- sehän se on, jonka\nhistorian parhaatkin pyytävät palkaksi töistään -- jälkimaailman kiitosta\nja tunnustusta haaveksivat hurskaimmatkin, epäitsekkäimmätkin.\n\nMutta eikö ilman sitä mikään työ anna tyydytystä? Kai ei Jumalakaan ole\nluottanut siihen, että ihmiset puhtaimmasta asianharrastuksesta hänen\nvaltakuntaansa maan päällä toteuttaisivat, koska hänen on täytynyt\nluoda heille taivas ja iankaikkinen autuus palkaksi siitä vähästä\nhyvästä, mitä he täällä maan päällä eläessään ehtivät toimittaa... Jos\nhän antaisi valita, jos sanoisi: saat tässä maailmassa sen onnen, jota\nhaluat, etkä sitten mitään -- tai jos sanoisi: et saa täällä mitään,\nmutta siellä kaiken... Mutta miks'ei hän sen sijaan iankaikkisen elämän\nasemasta antanut ihmisille rakkauden onnea tässä maailmassa? Miksi hän\njuuri sen kielsi?\n\nLähestyessään Honkaniemen tienhaaraa näki Antero Naimin ja hänen\nsulhasensa tulevan jälestään. Hän kiiruhti askeliaan, riensi pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaimi ja hänen sulhasensa kulkivat äänettöminä, käsi kädessä kyllä,\nmutta heidän keskensä oli syntynyt pieni erimielisyys.\n\n-- Ja pitäisikö minun siis todella luopua unelmastani, riemustani saada\nviedä sinua valssin huimaavassa pyörteessä ympäri lattiaa -- ja\nainoastaan siitä syystä, että veljesi on saanut sen päähänpiston, että\nse on jotain pahaa --?\n\n-- Ei se minulle ole niin suuri asia kuin se näyttää olevan sinulle --\nenkä luule, että se oikeastaan on sitä sinullekaan.\n\n-- Minulle se on oleva ihanin hetki elämässäni, joka ei koskaan ole\npalaava! Se on heissä pinnistettyä, teeskentelyä --\n\n-- Ei se ole teeskentelyä.\n\n-- Sitten se on fanatismia.\n\n-- Minä en tahtoisi, että yksikään minun omistani ajattelisi\nkatkeruudella sitä päivää, jona minä heidät ainiaaksi jätän.\n\n-- Jos he semmoisesta sinua tuomitsevat, on se heissä ahdasmielisyyttä.\nNe, jotka eivät toisten tunteista välitä, niiden tunteista ei tarvitse\nmuidenkaan välittää.\n\n-- Onnettomien ihmisten tunteista täytyy aina välittää.\n\n-- He ovat vain olevinaan onnettomia, se on vain naama, joka on onneton,\nmutta sydämessään ovat he tyytyväisiä omasta paremmuudestaan ja lyövät\nvarmaan rintoihinsa siitä mielihyvästä, että ovat parempia kuin me\nmuut.\n\n-- Minä pyytäisin sinua, Björn, ettet puhuisi noin...\n\n-- No, ei puhuta sitten --\n\nMiksi tuntui Naimista hänen sulhasensa taas niin vieraalta? Miksi taas\nniinkuin joskus ennenkin -- niinkuin silloinkin, kun hän puhui niin\nvälinpitämättömästi suomalaisuudesta. Heillä oli monessa asiassa niin\nerilaiset aatteet. Ei se ollut teeskentelyä, kyllä se oli heissä totta,\ntaistelua, kärsimystä, pyrkimystä johonkin, jota Naimi ei ymmärtänyt,\nmutta joka yhä enemmän oli alkanut hänen mieltään kiinnittää. Mutta hän\nsäikähti samalla tätä tunnettaan, tätä mielentilaansa -- ei tahtonut\nmitenkään antaa sille valtaa hääpäivänsä aattona. Ja hän painautui\nlähemmä sulhastaan, taivuttautui eteenpäin, katsoi häntä silmiin.\n\n-- Huomenna olemme siis mies ja vaimo. Ja me lähdemme heti kohta täältä.\nJos tietäisit, kuinka ikävä minun on ollut täällä. Isä, äiti, sisaret,\nLauri -- ja kaikki se erimielisyys -- minä yhteen aikaan itkin joka ilta,\nennenkuin nukuin, ja ajattelin vain: jos pian tulisi kesä ja sinä\nsaapuisit!\n\nHe näkivät Anteron menevän.\n\n-- Mikä mies hän oikeastaan on tuo Hagman? Eikö se ole oikeastaan hän,\njoka on Laurinkin villinnyt?\n\n-- Villinnyt?\n\n-- No niin, tai häneen vaikuttanut -- hänet \"herättänyt\", jos niin tahdot.\n\n-- En tiedä, Laurilla on kyllä muutakin syytä miettiä elämäänsä. Minä\npidän paljon Anterosta. Hän on niin yleväaatteinen ja hyvä ja hieno, ja\nhänellä on nähtävästi joku suuri suru.\n\n-- Hän on tietysti onnettomasti rakastunut, niinkuin semmoiset kömpelöt\nja epäonnistuneet aina ovat.\n\n-- En tiedä, voi olla.\n\n-- Mutta minä tiedän -- ja minä tiedän myöskin keneenkä. Sinuun.\n\n-- Minuunko? Mitä sinä puhut!\n\n-- Minä huomasin sen jo Helsingissä promotsionissa.\n\n-- Minuunko? En minä ole sitä koskaan huomannut. Ei se ole mahdollista.\n\nMutta Naimi jäi miettimään ja muistelemaan ja vertailemaan. Hänen\npuristuksensa sulhasensa käsivarteen vähän laukeni, hänen sitä\nhuomaamatta. Hän oli aina kummastellut, miksi ei Antero välitä\nKaarinasta, vaikka Kaarina aivan varmaan rakastaa häntä ja he olisivat\nsopineet niin hyvin toisilleen. -- Mutta olisivatko he sopineet? -- Lämmin\nsäälin ja myötätuntoisuuden tunne pulpahti hänen rinnassaan, ja sen\ntunteen vallassa hän puristautui vielä lähemmä sulhastaan. -- Olisiko se\nmahdollista, että Antero häntä rakastaa?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Antero palasi pappilan vanhaan tupaan, tapasi hän Laurin kiihkeästi\nkävelemässä edestakaisin lattialla.\n\n-- Ei minusta ole mihinkään, ei minun uskoni mitään auta, paastoni\nsiellä korvessa ei ole minua parantanut. Kiusaaja seurasi minua\nsinnekin. -- Miksi on hän minulle niin ystävällinen? Miksei hän suutu\nminuun, vaikka koetan olla tyly? Miksi minä viivyttelen, miksi annoin\nhoukutella itseäni julistamasta kaikelle maailmalle, että olen Heddaan\nsidottu? Nyt Anettekin sen tietäisi ja kääntäisi minulle selkänsä. --\nMinä en voi rakastaa Heddaa, minulla ei ole mitään yhteistä hänen\nkanssaan, en koskaan tule minä rakastamaan häntä -- minä rakastan\nAnettea -- mutta minä en saa -- minä en saa -- en saa -- ja miksei Jumala kuule\nminun rukouksiani? Miksi hän saattaa minut joka päivä uuteen\nkiusaukseen? Emme olisi tulleetkaan tänne -- olisimme jääneet\nKorpivaaraan!\n\n-- Elä syytä Jumalaa -- vaan itseäsi.\n\n-- Itseänihän minä syytänkin, huokasi Lauri epätoivoisesti.\n\nHän kuului valvovan koko yön heittelehtien vuoteellaan.\n\nAntero kuuli hänen koettavan rukoilla. Hän rukoili hiljaa, mutta\nkiihkeästi:\n\n-- Päästä minut pahasta, Herra! Auta minua juurineen repimään hänen\nkuvansa sydämestäni. Ilmoita minulle, mitä minun pitää tekemän -- anna\nminulle voimaa tehdä se, mitä minun pitää -- auta minua tunnustamaan\nSinua!\n\n\n\n\n24.\n\n\nKohta vihkimisen jälkeen, josta hän ei ole voinut pysyä poissa, on\nAntero vetäytynyt vanhaan tupaan. Hän ei ole jaksanut olla siellä\nkaikkien niiden vieraiden ihmisten kanssa. Hän tahtoo pois, pois\ntakaisin Korpivaaraan, niinkuin sairas eläin kiven koloon, joko\nkuolemaan taikka paranemaan. Hän on heittäytynyt pitkäkseen penkille,\nollut siinä kuinka kauan lienee. Siihen kuuluu nyt soittoa. Siellä siis\ntanssitaan.\n\nLauri tulee sisään.\n\n-- Miksi tulet pois? kysyy Antero.\n\n-- En minä jaksanut enää olla siellä. En minä ole koskaan nähnyt kaikkea\nniin äärettömän mitättömänä, nurinkurisena, hengetönnä, viheliäisenä ja\nvalheellisena -- ja itseäni ennen muita.\n\n-- Niin se on, niin se on. Mutta mitä on meillä oikeastaan kaiken tuon\nkanssa tekemistä? Ei se meihin kuulu! Lähdemme täältä. Minä ainakin!\n\n-- Mutta mitä varten olemme me täällä?\n\n-- Sitä minäkin olen kysynyt?\n\nHetken päästä sanoi Lauri:\n\n-- Niinkuin en muka tietäisi, mitä varten olen täällä. Kyllä minä sen\ntiedän.\n\n-- Ja tiedänhän minäkin, miksi minä. -- Siinä me taas ollaan.\n\n-- Siihen toteenko meni paastoamisemme korvessa!\n\n-- Minä olen taas kieltänyt Kristukseni, ties kuinka monta kertaa tänä\npäivänä! puhkesi Lauri. Olen kieltänyt hänet täydellisemmin,\nhäpeämättömämmin kuin koskaan ennen, kuin koskaan Pietari. Minä olin\nkuin yksi heistä, minä puhuin ja nauroin ja olin niinkuin entinen\nLauri. Ne ensin katselevat vähän ja kuiskailevat ja kummastelevat,\nmutta sitten tulevat ne kilistämään, ja niiden silmissä on kuin\ntahtoisivat sanoa: \"Jahah, no, tervetuloa takaisin, hauska tavata, ei\nole tavattukaan pitkään aikaan\". Minä olen heille kuin pahalta\ntieltänsä palannut tuhlaajapoika. Minä siellä istun ja puhun ja olen\ntyttöjen kanssa -- Anetten sulhaspoika -- ja minusta se on hauskaa. Minä\nistun Anetten kanssa lehtimajassa, ja minä näen, että ne nimittelevät\nmeitä toisillemme. Jos minä vielä olisin jäänyt, niin kai minä nyt\nsiellä tanssisinkin -- Se olisi ollut kaiken kukka! Nyt ne tanssivat\nsiellä, kuuletko? Luultavasti Anette odottaa minua, etsii ja katselee\n\"kavaljeeriansa\". Pitääkö mennäkseni? Sano!\n\nHän puhui katkerasti niinkuin se, joka tahallaan itseään haavoittaa,\nkasvot koettaen kipua salata. Yht'äkkiä hypähti hän ylös:\n\n-- Minun täytyy tunnustaa Kristus, jonka olen kieltänyt! Minun täytyy,\nminun täytyy!\n\nHänen silmissään hehkui kuumeen tuli:\n\n-- Ja minun täytyy pelastaa heidät, jotka eivät hänestä mitään tiedä!\n\nMutta ei hän vielä näyttänyt olevan varma itsestään, laimentui, uupui,\ntuli Anteron luo kuin neuvoa kysyen, koettaen itse vielä rauhoittaa\nitseään:\n\n-- Sano, mitä on minun tekeminen? Mikä on tässä kaikessa oikein ja mikä\nväärin? Eikö ole velvollisuuteni julistaa maailmalle, mitä pidän\ntotuutena ja mikä on totuus? Saako hiuskarvaakaan poiketa vakaumuksensa\ntieltä? Onko lupa katsoa ihmisten mieliin ja heidän muotoonsa, vaikka\nolisivatkin minun vanhempiani ja läheisimpiäni? Eikö juuri silloin\nvelvollisuuteni olekin kahdenkertainen? Eikö ennen kaikkea tule kuulla\nJumalaa enemmän kuin ihmisiä?\n\n-- Ei taida maailma ehkä kuitenkaan tällä tavalla parata.\n\n-- Minun täytyy, minun täytyy, koko totuus täytyy minun itsestäni\njulistaa!\n\n-- Onkohan hetki siihen nyt sopiva?\n\n-- Olkoon tai ei, mutta nyt sen pitää tapahtua! Jos en sitä nyt tee,\nniin ei se tule koskaan tehdyksi. Jos minä nyt annan perään, niin olen\npettänyt, kurjan pelkurimaisesti pettänyt Hänen asiansa. Hän vaatii\nsitä minulta, minä tunnen sen.\n\n-- Lähdetään vähän kävelemään.\n\nHe lähtivät ulos, kulkivat ohitse lehtimajan, joka taas oli pihalle\npystytetty.\n\n-- Lauri, minne sinä menet? Tule tänne vähän! huusi Anetten sulava ääni\nsen sisästä, ja yläpuoli notkeata vaaleapukuista vartaloa kumartui\noksien välistä taapäin nojaten.\n\n-- Minä tulen kohta.\n\nHän riensi melkein juoksuaskelin pois, hyppäsi pihasta päästyä\ntiepuoleen aitaa vasten ja jäi siihen.\n\n-- Voi kiusausta, voi kiusaa ja piinaa! Sano, Jumalani, pitääkö minun\njotain tehdä? Ja mitä? Ajaako myyjät ulos temppelistä ... vaiko itse\nmennä? Sano, Antero!\n\n-- Enhän minä tiedä.\n\n-- Tuolla tulee heränneitä ... mennään, minä en ole kyllin arvokas heitä\ntapaamaan,\n\nHän meni metsään, Antero seurasi häntä. He istuivat kaatuneelle puulle,\ntoinen toiseen päähän. Lauri tuijotti maahan. Sitten hän nousi ja lähti\nkiireesti takaisin pappilaan. Kun he taas tulivat vanhaan tupaan,\nistuivat siellä Hanna ja Kaarina, väsyneinä ja avuttomina.\n\n-- Mitä te täällä olette? kysyi Lauri.\n\n-- Meidän on niin vaikea siellä olla.\n\n-- Nyt minä menen! kuohahti Lauri.\n\n-- Minne sinä menet! Odota, me tulemme myös.\n\nTytöt palasivat hääpuolelle.\n\nLauri lähti heidän kanssaan, mutta meni puutarhaan, istuutui pihlajan\nalle nurmipenkille lähelle verantaa ja sen suojaan, josta ei kukaan\nvoinut häntä nähdä. Ehkä istun minä tässä nyt viimeistä kertaa. Jos nyt\ntapahtuu se, minkä täytyy tapahtua, niin on minun lähteminen, enkä minä\nvoi enää koskaan tänne palata... -- Häntä huikaisee ikävä ja kouristaa\nturvattomuuden tunne. Ovathan ne kuitenkin \"omia\", tarkoittavathan ne\nehkä sittenkin hyvää, niin paljon kuin ymmärtävät... -- Mutta eikö tämä\ntunne taas ole minulle viritetty ansa? Enkö hae minä puolustusta\nheikkoudelleni, estettä, etten ottaisi askelta, joka minun pitää? Minä\ntahdon nauttia tämän kotoni etuja, minä en henno itseni tähden uhrata\nkaikkea uskoni ja vakaumukseni alttarille? Nyt se kiusaaja taas siinä\nmuodossa nostaa päätään saadakseen minut solmimaan rauhan maailman\nkanssa.\n\nKuului kosketuksia klaveriin sisältä salista. Mitä se oli? Sehän ei\nollut tanssin säveltä, sehän oli virttä. Mutta kuka siellä nyt virttä\nsoittaa?\n\nHän hypähti ylös ja riensi verannalle. Sali oli tyhjä. Muissa huoneissa\nlepäilivät vieraat tanssin jälkeen. Kaarina istui klaverin ääressä.\nTahtooko hän rohkaista minua? Hän tahtoo antaa minulle merkin.\n\nMutta samassa rämähti porstuasta, jonne soittokunta oli sijoitettu,\ntanssin sävel. Kaarina hypähti säikähtäen ylös ja syöksyi kalpeana\nLauria vastaan verannan ovessa ja siitä itkuun purskahtaen ulos.\nKaikista muista ovista tuli herroja saliin naistensa kanssa, valmiina\ntaas alkamaan tanssia. Lauri juoksi Kaarinan jälkeen ja saavutti hänet\npuutarhassa.\n\n-- Ne keskeyttivät sinut, ne eivät tahtoneet antaa sinun virttä soittaa?\n\n-- Ei ne ehkä tahallaan ... ne eivät ehkä huomanneet ... eivät kuulleet!\n\n-- Kuinka eivät olisi kuulleet? Kyllä ne kuulivat!\n\nLauri syöksyi takaisin. Salin lattialla oli tanssi täydessä käynnissä.\nSe oli katrilli, johon ottivat osaa vanhatkin, rovasti vieden\nlaamannitarta, laamanni ruustinnaa.\n\nLauri seisoo keskellä lattiaa ja huutaa:\n\n-- Lakatkaa, onnettomat, lakatkaa! Tämä on kauheaa! Tämä on surkeaa!\n\nSoitto lakkasi, parit pysähtyivät ja jäivät sanattomina seisomaan.\nKaikista ovista tunki väkeä sisään.\n\n-- Lauri, mitä tämä on? Oletko sinä hullu? sanoi Robert.\n\n-- En, minä en ole hullu, vaikka ehkä siltä näytän.\n\n-- Mene nyt siivosti pois ja anna meidän olla rauhassa. Mitä sinä oikein\naiot?\n\n-- Minä en voi enää antaa teidän rauhassa mennä suoraan kadotukseen. Te\nmenette sinne ja viette koko maailman muassanne.\n\n-- Lauri hyvä, tule nyt järkiisi.\n\n-- Miksi ei Kaarinan annettu soittaa virttänsä? Miksi hänet tuolla\nsoitolla keskeytettiin? Miksi Jumalan sanaa sillä tavalla häväistiin?\n\n-- Soittiko Kaarina, en minä ainakaan mitään kuullut?\n\n-- Se tapahtui erehdyksestä, riensi Anette.\n\nRovasti oli ensin seisonut kuin tyrmetyksissään, osaamatta sitä tai\ntätä. Nyt hän astui Laurin luo, koettaen pysyä tyynenä.\n\n-- Mitä ilveilyä tämä on? -- Vieraat ovat hyvät ja antavat anteeksi. -- Mene\nnyt pois heti ja anna tanssia niiden, jotka tahtovat. -- Soittakaa\nsiellä! Eihän ole käsketty lopettaa.\n\nSoittajat puhalsivat kiireissään pari epäsointuvaa, korvia särkevää\nsäveltä.\n\n-- Ei, pappa, ei...! huusi Naimi.\n\n-- Vaietkaa, vaietkaa! huusi yht'äkkiä Hanna. -- Puhu, Lauri, sano kaikki!\nSinä teet oikein!\n\n-- Antakaa morsiamen tanssia! huudettiin.\n\n-- Ei, ei, minä en tahdo enää tanssia ... en koskaan enää!\n\n-- Et koskaan? Etkö koskaan enää! Sinä ymmärrät minut, Naimi, sinä\nhyväksyt minut! Sano vielä kerran se! Sano isällesi, äidillesi,\nsulhasellesi, näille kaikille!\n\nMutta silloin pääsi Naimilta itku, ja hän juoksi pois. Itku tarttui\nmuutamiin muihinkin naisiin. Lauri näytti hätkähtävän, mutta voitti\nitsensä ja ojentautuen täyteen pituuteensa huusi taas:\n\n-- Rauhoittukaa siellä, enhän minä mitään, kuulkaa minua hetkinen vain,\nantakaa, minun sanoa vain pari sanaa!\n\n-- Sinun ei tarvitse mitään sanoa.\n\n-- Sinä olet käyttäytynyt niinkuin ... niinkuin...\n\n-- Mene pois!\n\n-- Tottele isääsi! huusi Robert käyden häntä takin rintaan.\n\nLauri työnsi hänet luotaan.\n\n-- Minulla on jotain sanomista, ja minun täytyy saada se sanoa!\n\n-- Etkö kuullut? Minä käsken sinut menemään ... heti paikalla!\n\n-- Minä menen, isä, menen, enkä enää tule, mutta vasta sitten, kun olen\nsanonut sen, mitä minun pitää sanomani. Minä en tahdo tuomita ketään,\nsillä tuomio on Herran, mutta minä tahdon sanoa, että te ette tunne\nHäntä ja että se on kauheata, että te ette tahdo Häntä tunnustaa,\nvaikka Hän on teidän kuolemattomat sielunne verellänsä ja kuolemallansa\nlunastanut. Siinä seisotte te, haudan partaalla horjuvat vanhuksetkin,\nsiinä elämänne vasta alkaneet nuorukaiset ja neitoset, seisotte kuin\ntulivuoren partaalla joka voi puhjeta millä hetkellä tahansa ja\nnielaista teidät avattuun helvetin kitaansa, jossa on oleva itku ja\nhammasten kiristys. Teidän elämänne on Herralle kauhistus, se on\nHänelle kauhistus. Se on surkeaa, se on surkeaa? -- Herätkää tänä\npäivänä, joka voi olla teidän viimeisenne, kenen tahansa, sillä emmehän\ntiedä... Heittäkää pois, -- minä rukoilen, -- syntinne ja kevytmieliset\nsoittonne ja huvinne ja tanssinne...\n\nHänen edessään seisoi ivallisia, vihastuneen näköisiä, onnettoman ja\nvalittavan näköisiä kasvoja ... hän tunsi hämmentyvänsä, ei saavansa\nesille sitä, mitä tarkoitti... Rovasti oli mennyt pois, jotkut olivat\nseuranneet häntä, ja professori koetti vetää toisia mukanaan ulos.\nRuustinna oli vaipunut tuoliin, Naimi heittäytynyt hänen syliinsä.\n\n-- Tulkaa pois kaikki! huusi professori saliin.\n\n-- Lopeta jo, Lauri, näethän, että kyllästytät, sanoi Robert ja meni\novelle.\n\n-- Näen, minä näen, että ihmiset eivät tahdo nyt enemmän kuin ovat\nkoskaan tahtoneet kuulla synneistänsä puhuttavan.\n\nRobert pyörähti takaisin ja heitti hänen silmilleen:\n\n-- Oletko sinä itse sitten synnitön?\n\nLauri säpsähti.\n\n-- Minäkö? Synnitönkö? En, hyvä veli, minä olen suurempi syntinen kuin\nkukaan. Niin, ja minä tahdonkin sen tunnustaa!\n\n-- Ei tässä kukaan sinun synnintunnustuksiasi kaipaa.\n\n-- Kuulkaa! huusi Lauri nyt niin, että se tunki kaikkiin huoneisiin ja\nveti sieltä taas uteliaita saliin. -- Kuulkaa, mitä sanon! Minä olen\ntehnyt suuren synnin, minä olen vietellyt viattoman tytön, mutta minä\ntahdon sen sovittaa, minä tahdon mennä naimisiin Heddan kanssa.\n\n-- Herra Jumala, onko hän hullu?\n\n-- Sillä meillä on ollut lapsi...\n\n-- Herra Jumala...!\n\nKehä hajosi, kaikki vetäytyivät pois salista, toiset nauraen, toiset\nkuin kauhuissaan käsiään ylös nostaen.\n\nAnette oli seisonut melkein hänen edessään, suurin, kysyvin,\nkummastelevin silmin häneen tuijottaen. Lauri oli tehnyt tunnustuksensa\nsilmät hänen silmissään. Nyt hän näki tytön kalpenevan, jäykistyvän,\nhorjahtavan pois.\n\nRuustinna nyyhkytti ääneensä tuolissaan.\n\n-- Anna minulle anteeksi, äiti, mutta minun täytyi se sanoa.\n\nMutta ruustinna itki niin, että olkapäät vavahtelivat.\n\nLauri lähti pois, verannan ovesta puutarhaan. Verannalla olevat\nväistyivät hänen tieltään. Robert seurasi veljensä perässä.\n\n-- Mitä sinä nyt tällä skandaalilla voitit?\n\n-- Omantuntoni rauhan voitin.\n\n-- Ja mitä sinun yksityisasiasi näihin kaikkiin kuuluvat?\n\n-- Minun täytyi tehdä se ... juuri se... Robert kohautti olkapäitään ja\nkäänsi hänelle selkänsä. Hetken päästä nähtiin Laurin, Hannan ja\nKaarinan häntä avopäin saattaessa, menevän kirkolle päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieraat alkoivat heti tehdä lähtöä. Laamannitar oli siitä, mitä oli\ntapahtunut, niin ihmeissään, niin ymmällä, se oli hänelle jotain niin\nmahdotonta ... kuulumatonta... Hän tapasi professorin rappusilla.\n\n-- Sanokaa, mitä tämä on? Voiko sellaista yleensä tapahtua? Enkö ole\nehkä nähnyt unta? Onko se mahdollista?\n\n-- Teidän armonne, tätä nykyä on kaikki mahdollista, niinkuin näette.\n\n-- En voi ... en voi muuta kuin ihmetellä ja ihmetellä.\n\n-- Minä en ihmettele ollenkaan. On tultu siihen, mihin piti tultaman.\nKun hedelmät ovat kypsyneet, niin ne putoavat -- päähän.\n\n-- Mennään, tytöt. Me menemme niin huomiota herättämättä kuin suinkin.\nEihän täällä näykään ketään talonväkeä... _Pauvre Selma!_\n\nRovasti koetteli kiellellä herroja vielä jäämään, mutta ei saanut sitä\ntehdyksi tarpeeksi tarmokkaasti.\n\n-- Poisko? Mitä varten? Eihän nyt toki. -- Suokaa nyt anteeksi, hyvät\nystävät...\n\n-- No, ei se mitään ... onhan nyt jo muutenkin aika...\n\n-- Mutta eihän nyt kesken kaiken ... ei suinkaan ... nyt olisi tässä\nvasta oikein aloitettu.\n\n-- Jaa, kyllä, mutta ehkä me nyt sentään...\n\n-- Pankaa nyt tupakka ... maistakaahan ... täyttäkää lasinne, hyvät\nherrat... Elkäämme välittäkö...\n\nMutta samalla hän antoi toisen toisensa perästä ottaa häntä kädestä ja\ntapasi hetken kuluttua itsensä kahden kesken Hartmanin kanssa. Kaikki\nvieraat olivat menneet.\n\n-- Siinä nyt ollaan. Siinä se nyt on. --\n\n-- Mikä on?\n\n-- Kaiken tulos.\n\n-- Tulosko? Niin, tulos -- tulos mistä? mitä sanoitkaan?\n\nRovasti järjesteli pöytäänsä, puhalteli sikarin poroja maahan, siirsi\nlaseja vapisevin käsin -- nähtävästi itsekään tietämättä mitä teki.\n\n-- Tulos fennomaniasta ja pietismistä. --\n\n-- Siitäkö? sanoi rovasti epäillen. Minusta näyttää kuin olisi tämä\ntulos jostain muustakin, -- siitä, mitä me olemme, me vanhat,\nlaiminlyöneet, ehkäpä rikkoneetkin.\n\n-- Me? Minäkö?\n\n-- Ehket sinä, mutta kyllä kuitenkin minä.\n\nProfessori kohautti olkapäitään.\n\n-- Sinä olet tietysti nytkin valmis pyytämään anteeksi, silloin kun\npitäisi rangaista. Semmoisella isällä täytyy tietysti olla semmoinen\npoika. Mutta etkö nyt vihdoin sinäkin ymmärrä...?\n\n-- Suo anteeksi, mutta en minä nyt jaksa ... minun täytyy mennä\nkatsomaan, kuinka Selma...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaimi tuli isäänsä vastaan autiossa salissa.\n\n-- Naimi parka, että tämän nyt täytyi näin käydä...\n\nRovastin leuka vapisi. Naimi näki, että hän vain suurin ponnistuksin\nsai pidätetyksi kyyneleensä.\n\n-- Pappa rakas, elä nyt sitä minun tähteni pane sydämellesi ... eihän\nminulla ole mitään hätää, ei mitään hätää...\n\n-- Etkö ole minulle vihainen...?\n\n-- No, enhän toki, enhän toki ... pappa, rakas pappa...\n\nNaimi kävi isäänsä kiihkeästi kaulaan ja suuteli häntä poskille ja\notsaan.\n\n-- No, no, hyvä, hyvä...\n\nRovasti meni ruustinnan luo. Naimi riensi ulos. Porstuassa tuli häntä\nvastaan Antero heittämään hyvästiä.\n\n-- En tahtoisi, että syyttäisitte minua siitä, mitä täällä on\ntapahtunut...\n\nNaimi ei vastannut. Antero ei saanut selville, mitä hän ajatteli.\n\n-- Lauri ei tehnyt oikein, minä koetin häntä siitä estää, mutta en\nvoinut... Saanko jättää tämän pienen muiston?\n\nHän pisti Naimin käteen paperin.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Eläkää onnellisena ... elkääkä ... elkääkä unohtako Jumalaa...\n\nHän lähti kiirehtien pois.\n\nNaimi avasi paperin ja luki sen samassa:\n\n    _Sua muistan, sua kiitän._\n\n    Sua muistan kaunokaista\n    suven armahan ajalla,\n    kun ei öillä sammu päivä,\n    muistan käen kukkuessa,\n    pikku linnun livertäissä,\n    laaksoloissa lehtevissä --\n    muistan kuin aikaa mennyttä onnen.\n\n    Sua kiitän syksysäällä\n    rajutuulten raivotessa,\n    lehtein puista lentäessä,\n    kiitän, koska kuutamolla\n    kuvauupi taivo kirkas\n    järven jäisen iljanteissa --\n    kiitän kuin tekoa hyvää.\n\n    Sua muistan ajoin kaikin,\n    päivän puoleen pyrkiessä\n    sekä mailleen laskiessa,\n    muistan onnen' antajana,\n    muistan täällä, muistan tuolla\n    tähtitarhan tuolla puolla.\n\nNaimi teki liikkeen lähteäkseen hänen jälkeensä, kuin selitystä\nsaadaksensa -- kun näki sulhasensa tulevan -- ja pisti kiireesti paperin\ntaskuunsa.\n\n\n\n\n25.\n\n\nAntero askartelee yliskamarissa, isänsä entisessä, joka nyt on hänen.\nHän pueskelee, puhdistelee papin kauhtanaansa, koettelee kaulaansa\nvalkeaa huivia -- Emman kutomaa, ompelemaa ja silittämää.\n\n-- Minä olen siis pappi, minä olen siis määrätty tänne? Ja tänäänkö ovat\nsiis häämme?\n\nAlhaalta kuuluu yliskamariin hiljaista, alituista haastelun hyminää,\novien käyntiä ja pehmoisten askelien töminää.\n\nMutta ei toimea Antero pukemaan kauhtanata ylleen, ei saa sidotuksi\nkaulusta kaulaansa. Hän seisoo vain ikkunassa ja katselee jäälle, josta\nhäävieraita reki toisensa perästä ajaa ylös törmästä pihaan. Toisia\najaa Ilpolaan ja kaikkiin muihinkin kirkonkylän taloihin, kutsutuita ja\nkutsumattomia, -- tahtovat tietysti olla kaikki, jotka vain voivat,\njoskaan ei häissä Haakmanni vainaan pojan, niin kuitenkin seuroissa\nIlpolan suurissa pirteissä niiden jälkeen.\n\nNyt siinä vihdoin ajaa Helander pihaan, pitkän reslan perässä,\nselkäkenossa, turkinkaulus kuurassa, silmät tyytyväisinä tähystellen\nylös ikkunoihin, suu muhoillen. Hänen vieressään istuu harmaan saalin\nsisässä joku nainen, Maria kai. -- Täytyy joutua...\n\nToisessa reessä tulee Lauri Heddansa kanssa.\n\nHe istuvat nyt niin varmoina, tiukkoina, tyytyväisinä -- nuo molemmat ja\nkaikki muut heränneet, niinkuin tahtoisivat osoittaa: tässä me nyt\ntulemme -- olemme voittaneet, maailma on meidän, maailma -- ja taivas! Ja\nnythän onkin koko Kontojärvi ja Korpivaara ja lähipitäjät heränneitä.\nOn todella ihme, kuinka se niin pian on mennyt, kerran alkuun päästyään\n... huimaavaa vauhtia se meni käräjäin ja Handolinin kuoleman jälkeen.\nEi syyttä istu Helander selkäkenossa -- eikä Lauri, hänen auttajansa ja\ntaistelutoverinsa. Toinen toisena pyhänä saarnaa, kappalainen ja\nrovastin apulainen, usein molemmat samana, ja viikolla pitäjätään\nkulkevat, herätysseuroja pitäen. Ja minä täällä? Onhan ollut siunausta\ntyöllämme. Ja tietysti on meidän syytä siitä iloita, tietysti...\n\nAnterolle tuli kiire pukeutua. Nythän he tulivat, heitähän vain\nodotettiin. Vieraat ovat jo kauan istuneet siellä penkeillä pitkin\nseiniä, isännät hänen kamarissaan ja toisessa kamarissa ja naiset\nsalissa ja keittiökamarissa. Tuon tuostakin on virsi veisattu.\nKaroliina heitä kestittää. On se nyt hauskaa hänelle. On hän sen onnen\nansainnut.\n\nKai on jo Emmakin tullut kotoaan, pikku mökistään ... täytyy joutua.\nMutta taas takertuu hän ajatuksiinsa ja unohtuu niihin.\n\nSe on nyt _meidän_ pappilamme tämä, meidän kolmen, Karoliinan, Emman ja\nminun, niinkuin oli sitä haaveiltu. Se on nyt taas Haakmannin pappila.\nNyt on täällä taas Haakmanni pappina. He odottavat tästä samaa kotia\nitselleen kuin isänkin aikana. Tämä on heränneille heidän suurimman ja\nrakkaimman aatteensa voitto. Ja olkoon se kernaasti heille suotu. Ei\nihme, että heidän kasvonsa muhoilevat minua vastaan ja että heidän\nsilmistään loistaa tyytyväisyys ja tyydytys. Tuon tuostakin he sanovat\nmelkein samoilla sanoilla: \"On se nyt somasti, että on poika pappansa\nsijalla.\"\n\nAntero on kääntynyt pois ikkunasta, mennyt sinne taas takaisin,\nhäärinyt huoneessaan, siirtänyt kirjoja pöydällään, pannut ne taas\ntakaisin, mutta ei päässyt vielä pukeutumisen alkuun.\n\nNiin, niin, sehän on niinkuin sen pitääkin... Mutta mitä minun taas\npitikään...? Ka, eihän minulla ole vielä kaulustakaan kaulassani ...\nolihan se jo, miksi minä otin sen pois? Missä se on? Ka, kädessäni...\nEmman ompelema ja silittämä...\n\nHän istui niin kauniisti ja tyynesti kangaspuittensa ääressä aina, kun\ntulin, ja kutoi niin uskollisesti ja rauhallisesti ja onnellisen\nnäköisenä. Hän on tosikristitty, ei taistelujen kautta kääntynyt, vaan\nsyntynyt kristityksi. Ei ole koskaan mitään toivonut, ei koskaan\nmistään pettynyt. Kaikki sanovat: \"Et olisi koskaan voinut parempaa\ntoveria saada\". Ne sanovat aina \"toveria\". Niille on rakkaus vain\ntoveruutta, ystävyyttä. Ja niinhän sen tietysti tulee ollakin, kun se\non sitä oikeaa, sitä viileää sisarellisuutta, äidillisyyttä. Emmehän\nsaakaan elää toisiamme varten, emme itsemme tähden, vaan muiden... Me\nolemme Emman kanssa niin yhtä mieltä, ettei meillä ole juuri paljon\nmitään puhumista. Emme ainakaan puhu, jos ehkä olisikin.\n\nEi koskaan hän ole minulle mistään tyytymätön, ei kertaakaan hän ole\nnäyttänyt pienintäkään pettymystä, vaikken kuukausimääriin hänelle\nkirjoittanut Helsingistä ja vaikken täällä moneen päivään käynyt häntä\ntervehtimässä.\n\nHänessä on sitä, mitä minussa ei ole, ja sentähden tulemme niin hyvin\nsopimaan toisillemme. Hän tulee pitämään minua siinä, missä minä tahdon\npysyä. Naimin kanssa olisin tietysti joutunut takaisin maailmaan,\nkytkeytynyt sen kahleisiin... Mitä hän mahtoi ajatella minun\nkirjeestäni, jonka hänelle heikkona hetkenä annoin? En ole hänestä\nsenjälkeen sanaakaan kuullut -- enkä tahtonutkaan kuulla.\n\nVoineeko olla toista ihmistä maailmassa niin epäitsekästä, niin\nuskollista, niin uhrautuvaa kuin tuo Emma? Se on kai se, jota hänessä\nrakastan. Kuinka hän vastasi Karoliinalle, kun Karoliina kysyi, silloin\nkun minä menin Naimin häihin: \"Miksi on Antero niin alakuloinen?\" Hän\nvastasi ihmeellisesti, vaikka minua silloin jo rakasti: -- \"Minun on niin\nsääli sitä Anteroa, ettei hän saanut Naimia.\" -- Ja hän hoiti minua\nsitten kuin sairasta, kun sieltä palasin. Hoitiko? En tiedä kuinka,\nsillä enhän minä oikeastaan ollut sairas -- ja kuitenkin tuntui minusta\nsiltä, kuin olisin ollut sairas ja niinkuin hän olisi minua hoitanut.\nNiinkuin olisi joka kerta tavatessamme tahtonut sanoa: \"No, elä nyt\nenää ole surullinen, enhän sille mitään voi, mutta minä olisin sen niin\nkernaasti sinulle suonut.\" Ehkä minä juuri sentähden aloinkin häntä\nrakastaa... Sillä hän on jalo ihminen, jaloin, mitä tunnen,\nsyntymästään jalo, ja joka ei ole mitään pahaa nähnyt eikä mitään pahaa\ntehnyt.\n\nAntero lämpeni, heltyi, tahtoi muistella kaikkea hyvää, mitä oli ollut,\nvoidakseen mennä vihille niin täysin sydämin kuin hän tahtoi sinne\nmennä.\n\n-- \"Pidätkö minusta ollenkaan, Emma?\" oli hän kysynyt häneltä istuutuen\nhänen viereensä kangaspuiden penkille. -- \"Pidänhän minä -- toki\npaljonkin\", -- oli hän vastannut, tyynesti ja luonnollisesti, ainoastaan\nhiukan punastuen, ojentautuessaan niisien yli loimirihmaa sitomaan.\n\nJa kuitenkin olin minä -- en ymmärrä enää miksi -- samalla toivonut, että\nhän olisi vastannut kieltävästi, että olisi ainakin pyytänyt\nmiettimisen aikaa. Toivoinko sitä todella? Toivoin, toivoin, kaduinkin\njo, rukoilin yöllä, että hän olisi muuttanut mielensä, että olisi\naamulla tavatessamme sanonut: \"Elä nyt pahastu, mutta minä luulen,\nettet sinä tule onnelliseksi minun kanssani.\" -- Mutta kun minä kysyin:\n\"Uskotko, että tulemme onnellisiksi?\" niin sanoi: -- \"Uskon, jos sinä\nkerran uskot.\" -- Ja niin hän sanoo aina. Aina myöntäen, aina kaikuna\nsäestäen, mutta ei koskaan mitään omaa tunnetta tulkiten, ei koskaan\nitseänsä antaen. Jos minä olisin sanonut, ettemme ehkä tulekaan\nonnellisiksi, olisi hän ehkä sanonut samaa.\n\nMutta se nyt oli vain silloin se epäilys, nyt se on ohi, on jo kauan\nollut. Ja hän tahtoi kuvitella kaikki parhain päin. Juuri tätä hän on\ntoivonut, juuri tähän pyrkinyt. Sopivampaa toveria elämänsä tiellä hän\nei koskaan eikä mistään olisi voinut saada siinä elämäntehtävässä, joka\nhäntä nyt odottaa, joka hänellä nyt on edessään. Jumala kyllä tiesi,\nmitä hän minulle antoi. Niin, se on Jumala, joka on minut juuri näille\nperille tuonut, juuri näin minulle asettanut, näin järjestänyt, näin\nohjannut.\n\n-- Niin, mutta nyt täytyy minun mennä. Mitä ne ajattelevat, kun ei kuulu\nsulhasta vihille! No, kas nyt tulevat jo noutamaan.\n\nHän avasi oven pimeälle ullakolle, kun kuuli avainta haparoitavan.\nHelander ja Lauri tulivat sisään.\n\n-- Hei, hei, täällähän se sulhanen vain ... nauroivat he häntä vastaan.\n\n-- Käykää sisään, käykää sisään, tervetuloa, mitäs kuuluu?\n\n-- Hyvää vain, hyvää vain.\n\nHe ovat hyvällä päällä, virkeällä mielellä, molemmat papillisessa\npuvussa, ja Anterokin rientää nyt vetämään kauhtanan ylleen. Puhuvat\npuoleksi leikkiä, puoleksi totta. Helander pysähtyy silmälasejaan\npyyhkien heidän eteensä.\n\n-- Siinä ne nyt seisovat -- pappeina molemmat ... kukas olisi uskonut?\n\n-- Ettäkö meistä pappeja tulisi?\n\n-- Sitäkin, sekin on minusta yhä vain vielä ihmettä -- mutta että se tämä\nmeidän asiamme on mennyt semmoisella voimalla ja väellä, kuin se on\nmennyt! Kun minä ajoin ylös tuosta törmästä enkä mennytkään Ilpolaan,\nniinkuin ennen ... se nyt oli sittenkin tämä talo, joka oli se pirun\npääkortteeri, jossa hän oikein elämöi! Herra puhdisti tämän kuin omalla\nkädellään. Tuolla yhdellä ainoalla teollaan hän vaikutti kansan\nkäännyttämiseksi enemmän kuin me saarnoillamme kymmeninä vuosina\nolisimme voineet. Se on minusta kuin joku ihan suoranainen maailman\nmenoon puuttuminen... Niin, se on vaikuttanut vihollisiinkin ... minä\nolen sen usein huomannut... Niin, niin, kun näen _tämän_ talon täynnä\nmeidän väkeämme, niin on se minusta kouraan tuntuva todistus siitä,\nettä oikeus sittenkin maan perii. -- No niin, minä puhun siitä kohta\npitemmältä, kunhan ensin saan sinut vihityksi.\n\n-- Aiotko puhua ... elä huoli...\n\nHelander löi Anteroa olalle.\n\n-- Ja minä sanon, että minä en siihen kysy sinulta lupaa. Ja nyt sinä\npanet kauluksen pian kaulaasi ja tulet alas.\n\n-- Jaa, niin...\n\n-- Sinähän olet jo hajamielinen kuin mikä vanha rovasti, vaikka et ole\nvielä kuin virkaatekevä kappalainen.\n\n-- No, ja kuinka te siellä Kontolassa? kysyi Antero.\n\n-- Siinähän menee, sanoi Lauri.\n\n-- Poika saarnaa, ukko hoitaa kansliaa.\n\nOli kuin olisi ollut joku alakuloisuuden ilme Laurin kasvoilla.\n\n-- Eivät tulleet Hanna ja Kaarina? kysyi Antero heidän lähtiessään alas.\n\n-- Jaa, niin, sanoi Lauri ovessa. Olivat juuri rekeen nousemassa, kun\ntuli tieto, että Naimin mies on kuollut.\n\nKun se sanottiin, oli Antero jo kaitaisissa rappusissa laskeutumassa\nalas. Lauri ja Helander tunkivat häntä edellään. Hänen jalkansa olivat\nyht'äkkiä pettää hänet, ja hänen täytyi puristaa käsipuusta estääkseen\nitseään putoamasta.\n\nNaimin mies on kuollut...\n\nHän seisoo kamarissaan. Hänen ympärillään noustaan ylös. Hän näkee\nikkunasta lumisen pihan ja aitovarsilla hevosia rekineen. Hänelle\nsanotaan jotain, hän sanoo itse jotain ja nauraa -- vaiko itkee?\n\nHän näkee näyn: -- ovi aukee. Emma tulee, viittaa häntä tulemaan\nporstuaan, vetää syrjään, sanoo: \"Naimin mieshän on kuollut -- mehän emme\nnyt siis voi mennä naimisiin.\"\n\nKuka minua jostain tarkastaa? Kuka seivästää minuun tutkivan silmän? --\nHän näkee Laurin katsovan häntä porstuasta.\n\nHäntä lyödään reippaasti olkapäälle.\n\n-- No, lähdepäs sitten vihille, morsian siellä jo valmiina odottaa, --\nHelander se yhä leikkiä laskee.\n\n-- Elä vain unohda sormustasi ... tokko sitä sinulla onkaan?\n\nSille hyrähdetään, hymähdetään.\n\nHän seisoo salissa, edessään Helander, välillä vihkimätuoli, vieressään\nEmma liikkumatonna, palmikko suorana selässä. Ovista työntyy väkeä\nsisään, toisesta harmaita, toisesta sinisiä -- hitaasti, tuskin\nhuomattavasti täyttäen siltaa, piirittäen, puristaen häntä...\n\n-- \"Rakkaat ystävät, teidän pitää tässä visusti tietämän, että Jumala\nitse on aviokäskyn säätänyt -- ja rakastaman häntä, niinkuin Kristus\nseurakuntaansa rakasti ja antoi itsensä kuolemaan hänen edestänsä. --\nMiehen pitää itseänsä vaimoa kohtaan käyttämän niinkuin sen, jonka\npitää saaman yhdenkaltaisen perimisen Jumalan valtakunnassa hänen\nkanssansa. -- Miehen ja vaimon pitää keskenänsä toinen toistansa\nrakastaman ja vielä enemmän kuin isää ja äitiä -- sillä raamattu sanoo,\nettä miehen pitää luopuman isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa sidottu\noleman.\"\n\nHän kuulee vain katkonaisesti, mitä Helander lukee. Sanat lyövät häntä\nvastaan kuin kuohut koskessa korkean kiven ympärillä, jonka päällä hän\nseisoo, ja kohoamistaan kohoavat tulvatyrskyt.\n\nYhä täyteläisemmin, yhä voimakkaammin tulvivat Helanderin sanat, hän on\nlaskenut alas kirjansa, lukee ulkoa, panee sanoihinsa sieluansa ja\nsydäntänsä, on liikutettu. Antero huomaa sen, näkee kaikki, samalla kun\nmieli vaeltaa omia teitään. Hän näkee ja huomaa kaikki, mitä ympärillä\ntapahtuu; sininen huivi on vähän värjännyt kaulaa; -- sen äiti katsoo\nheitä onnen ja itkun kanssa taistelevin kasvoin; -- Karoliina on\nliikutettu, mutta onnellinen... Ja tämä on totta, tämä on\ntodellisuutta -- hän tuntee sormuksen sormessaan ja puristaa sitä\ntoisella sormellaan niin, että tekee kipeää.\n\nHän ponnistaa kaikki voimansa seurataksensa vihkimälukua, hän tahtoo\nkuulla joka sanan, hän ei tahdo mitään muuta ajatella, hän tahtoo\nheittäytyä niiden kuohuihin ... niistä pelastusta saadakseen.\n\n-- \"Sentähden on tarpeellista, että he molemmin puolin rukoilevat\nJumalalta senkaltaista puolisoa, jonka kanssa he eläisivät sovinnossa,\nrakkaudessa ja Jumalan pelvossa -- niin heidän avioliittonsa pitää oleman\nonnellisen ja autuaallisen, jota me myös yhteisesti tälle pariskunnalle\nsydämestämme toivotamme. Amen.\"\n\nMutta siitä huolimatta, kaikista ponnistuksista huolimatta kuulee hän\nsisästään: Naimin mies on kuollut ... Naimin mies on kuollut... Ja hän\noli sitä kerran toivonut, hän oli sitä monta kertaa toivonut.\n\nNyt se tulee, nyt se on sanottava, nyt ne sanat kohta nousevat hänen\neteensä... Hänen täytyy rientää niitä vastaan, vapaaehtoisesti -- ja\nennenkuin kysymys tehdäänkään, on hänellä siihen jo vastaus valmis.\n\n-- \"Minä kysyn sinulta, Antero Hagman, pyhän kolminaisuuden nimeen ja\nJumalan seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä ottaa tämän Emelia\nLaukkasen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja\nvastoinkäymisessä?\"\n\n-- Tahdon! hän melkein huutaa; siinä on uhkaa, kiukkua, epätoivon\nviimeistä yritystä pelastaumaan ... hän sitä itsekin säpsähtää ja\nhuomaa kummastusta muidenkin kasvoilla. Laurin ja hänen silmänsä\nsattuvat yhteen, ja hän luulee näkevänsä, että ystävä käsittää ja\nymmärtää kaikki.\n\nKun hän on sen sanonut, kun se on päätetty, ratkaistu, hän uupuneena\nkuin nukkuu pois eikä ajattele eikä tunne mitään. Ja niinkuin ylhäältä\nmaan päältä alas hautaan saneltuina kuulee hän: -- \"Oo Abrahamin Jumala,\nIisakin Jumala ja Jaakopin Jumala, vuodata pyhä henkesi näiden sinun\npalvelijaisi sydämiin ja täytä heitä kaikkinaisella hengellisellä\nsiunauksella, että he niin eläisivät aviosäädyssä, johon ovat itsensä\nantaneet, etteivät he millään saastaisuudella sinua vihoittaisi, joka\naviokäskyn säätänyt olet, vaan siinä kunniallisesti ja hyvästi\neläisivät sinulle kunniaksi ja ylistykseksi ja itsellensä\niankaikkiseksi autuudeksi, Jeesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta.\nAmen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän on taas ullakolla kamarissaan. Hänet on vallannut hillitön\nepätoivo, pohjaton tuska. Hän ei _ole_ parantunut, hän ei ole\nmuuttunut. Hän olisi voinut tehdä sen: -- jättää, pettää, purkaa, ellei\nsiihen olisi ollut ulkonaista estettä... Ainoastaan pelko esti hänet\nsitä tekemästä. Jos ei häntä olisi sysätty ovesta sisään, olisi hän\nkääntynyt takaisin, juossut pois, hypännyt rekeen...\n\n-- Herra antakoon minulle anteeksi, Herra armahtakoon minua syntistä,\nHerra vahvistakoon minua minun kurjuudessani! Mimmoinen minä yhä olen!\n\nAlhaalla veisataan -- isä-vainajan virttä -- hänen kunniaksensa -- tänä hänen\nsuurena kunniapäivänään.\n\nYht'äkkiä kimpoaa hänessä esiin kapinan, vihan, kiukun tunne.\n\n-- Miksi panit sinä minut tämmöiselle koetukselle? Miksi juuri nyt?\nMiksi juuri nyt lennätit sinä minulle tiedon siitä? Miksi kiusaat minua\nyli voimieni? Mikä on tarkoitus tällä kaikella? Mikä on tarkoitus? Mikä\ntarkoitus?\n\nHän kysyy sitä itseltään kerran toisensa perästä, herkeämättä, ensin\nuhalla niinkuin nuijalla suljettuun oveen iskien, sitten kolkuttaen\nkuin pimeästä yöstä sisään pyrkivä matkamies, sitten vähitellen kuin\nlapsi, joka on jäänyt ulos ja ripaan ylettämättä seisoo oven takana ja\nkenenkään kuulematta toistamistaan toistaa: avaa, avaa!\n\nSe on yht'äkkiä avautunut, se on selkoselällään, se on tapahtunut hänen\ntietämättään, hänen huomaamattaan...\n\nSe oli tarkoitus, että minä tarvitsin vielä tämänkin. Herra ei ole\nminua hyljännyt. Luulin olevani jo perillä, mutta minun taipaleeni ei\nollut vielä alullakaan. Minä seison vasta sen suon laidassa, josta\noikea retkeni erämaan yli on alkava. Sen hän näytti. Se oli tarkoitus.\n\nHän lankesi polvilleen ja kiitti ja rukoili. Hän kiitti valaistuksesta,\njonka oli saanut, rukoili voimaa, jota hänellä ei ollut. Ja tunsi ensi\nkerran elämässään seisovansa kuin kasvot vasten kasvoja Herransa\nkanssa.\n\nEi koskaan, ei kaukaisimpana aavistuksenakaan ole hänen vaimonsa saava\ntietää, millä mielellä hän oli seisonut vihillä hänen vieressään! Hän\nlupasi ja tunsi voivansa vannoa vielä kerran ei vain ihmisten, vaan\nJumalansa edessä, että hän tulee olemaan Emmalle, mitä oli luvannut\nhänelle olevansa.\n\nHän oli ollut polvillaan hämärtyvässä huoneessa, kun joku raotti ovea\nja painoi sen kiinni, ja hiipi alas ja kuiskasi toiselle, mitä oli\nnähnyt, toinen kuiskasi toiselle ja hän kaikille.\n\nKun Antero tuli alas, kiilsivät naisten silmät kosteina häntä vastaan,\nja miehet katsoivat häntä kuin kunnioittaen ja ihaillen.\n\n-- Olet taistellut taistelusi ... minä arvaan, minkä, kuiskasi hänelle\nLauri.\n\n-- Niin, vastasi Antero.\n\n-- Saman kuin minäkin?\n\n-- Sinäkö?\n\n-- Niin, minäkin.\n\n\n\n\n26.\n\n\nHavuinen metsä tuoksahteli jo sulalle, niinkuin aavistuksena keväästä,\njoka oli vielä kaukana muilla mailla. Aurinkonsa oli etelä jo\nlähettänyt, mutta tuuliansa ei. Päivä paistoi ja lämmitti, pohjoinen\nhuokui kylmää ja jäätä. Leppoisa lämmin voi hetkeksi keskipäivällä\nistahtaa etelän puolelle huoneitten seiniä tai ahon paisteiseen\nkulmakkeeseen, mutta haihtui illan tullen pois kuin hangelle tehty\nsammuva tuli. Lumi jo oli puista pudonnut, mutta katot olivat vielä\nsitä kukkurallaan. Nietos oli päivällä nuoskea, mutta hangen kamara\nkarahti kovana jo ennen auringon laskua, ja yli selkien kuului kavion\nraksutus tyyninä toukokuun pakkasaamuina. Joskin maantie oli keskeltä\nvähän vaipunut, näyttivät nietokset kahden puolen tietä vain sitä\nkorkeammilta. Ei ollut vielä vähääkään laskenut talvisen\nlumenpaisumuksen pinta.\n\nAntero ja Helander astelivat Honkaniemestä Kontolan kirkolle päin.\n\n-- Mutta onko se mahdollista, mitä sanoit? kysyi Antero.\n\n-- Varmana siitä pappilassa ainakin kerrottiin. Thure Hartman sen sanan\ntoi.\n\n-- Etteikö saisi suomeksi enää painattaa muita kuin uskonnollisia ja\ntaloudellisia kirjoja? Kumma, että enää niitäkään!\n\n-- Kai tulee vielä uskonnonkin vuoro, jos tätä menoaan menee.\n\nHetken kuluttua sanoi Helander:\n\n-- Minusta tuntuu siltä kuin alkaisin nyt katsoa Snellmania ja hänen\ntyötään toisilla silmillä kuin ennen. Hänen herätyksensä ja meidän\nkulkee ehkä sittenkin yhteen. Meillä ei ole ainoastaan yhteinen\nvihollinen vastustettavanamme, vaan myöskin yhteiset edut\nvalvottavinamme.\n\n-- Niin alkaa minustakin näyttää, sanoi Antero.\n\nHe lähestyivät kirkkoa, ja Anteron silmät sattuivat Kokkomäkeen. Sen\nlumisella laella kohosi musta palamatta jäänyt kokkoriuku. Se oli\nluultavasti sama, joka oli jäänyt siihen seisomaan sinä\nikimuistettavana juhannusyönä. Sen jälkeen ei siinä liene kokkoa\npoltettu -- kukapa olisikaan. Kuinka se oli kaukana se aika! Kuinka\ntoisenlaiset ovat nyt harrastuksemme! Mitä on jälellä siitä, mikä\nmeissä silloin ylinnä kuohui? -- Hetkellinen kaiho tuota entistä valtasi\nhänen mielensä. Miten olikaan innostuttu! Mitä kaikkea olikaan\nsuunniteltu! -- ja miksi oikeastaan sitä kaikkea sitten niin turhaksi\ntuomittu?\n\n-- Miten sinä nyt muuten siellä menestyt uudessa toimessasi? kysyi\nHelander, -- isäsi entisessä pappilassa, nuoren emäntäsi kanssa?\n\n-- Siinähän menee.\n\n-- Emmasi kai hommaa kuin paras pappilan rouva?\n\n-- Näkyyhän ne siellä Karoliinan kanssa parastaan koettavan köyhäin ja\nkärsiväistenkin kanssa.\n\n-- Työtä mahtaa olla sinullakin yksinäisenä pappina niin suuressa\nseurakunnassa -- arvaahan sen varsinkin tämmöisenä nälkä- ja\nkuolinvuonna.\n\n-- Onhan sitä, välistä melkein näännyksiin asti, sairaiden kanssa\nvarsinkin. Kun toisen luota tuovat kotiin, niin ovat jo toiset\nodottamassa.\n\nHän huomasi sanoneensa sen kuin nurkumalla, niinkuin valittamalla\nvähän -- mutta oikaisi samalla mielentilansa ja vei sen siihen uomaan,\njota se jo kauan oli kulkenut varmasti, tyynesti, horjumatta. Ei siinä\nollut mitään nurkumista, ei, päinvastoin oli kaikki niinkuin pitikin\nolla. Olihan hänellä ollut aivan erityinen viehätys joka päivä\nuudelleen ja aina uudelleen suin päin syöstä niihin tehtäviin, joihin\nhän oli joutunut. Ei ollut nyt aikaa antautua turhia tunteita\nhautomaan, ei omiaan ajattelemaan, ei edes omaa autuuttaan, eikä\nkapalovauvana keinumaan kaikenlaisten sisäisten liikutusten kätten\npäällä -- toisten enemmän kuin toistenkaan. Oli ollut aivan erityinen\nsisäinen tyydytys tietää, ettei kukaan tiennyt siitä työstä, mitä hän\nnyt teki, ja ettei hän nyt sitä kaivannutkaan, ei kiitosta, ei\ntunnustusta -- ei edes omalta itseltään. Sillä ei hän nyt enää tuntunut\ntarvitsevan eikä kaipaavan edes suoritetun työn näkyvien tulostenkaan\nsuomaa palkintoa. Saiko hän jotain aikaan vai eikö mitään -- sekin oli\nhänelle yhdentekevää. Kunhan vain oli toimessa ja teki, mitä voi... Hän\noli huomannut vihdoinkin voivansa antaa Herran käteen kaikki, antautua\nhänen pienimmäksi, halvimmaksi, nöyrimmäksi palvelijakseen, asettua\nhänen käskettäväkseen kuin sotamies päällikön -- ilman omaa tahtoa, ilman\nomia pyyteitään, valmiina kaikkeen täydellä luottamuksella. Entäpä hän\nunohtuisikin iäksi päiväksi erämaahan ... entäpä hautautuisikin hankien\ntaa ... kenties jonkun sieltä suuresta maailmasta tulevan satunnaisen\nmatkamiehen silmään kerran kuitenkin vihertäisi pälvi viljelysmaata,\njota hänkin osaltaan oli ollut avaamassa, pieni kulttuurikeskus hänen\npappilansa ympärillä.\n\n-- Se minun renessanssiaatteeni --\n\n-- Mitä sanoit?\n\n-- En mitään -- ilman vain --\n\nSillä eihän Helander olisi sitä kuitenkaan käsittänyt, eihän hän ollut\nsiitä hänelle koskaan puhunut, eikä ollut nytkään tarvis. Robert oli\nsen silloin ymmärtänyt -- hän paremmin kuin kukaan muista. \"Aina se tuon\ntuostakin edessäni kangastelee täällä Lapin tuutereilla ajellessani -- se\nsinun haaveesi\" -- oli hän kerran kirjoittanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat kiertäneet sakastin peräitse kirkkomäelle. Kelloluukut olivat\nauki. Tapulin edustalla oli tie havutettu pappilaan päin.\n\n-- Taisteliko Robert kauan kuoleman kanssa? kysyi Antero.\n\n-- Kaksi viikkoa sitten hän tuli kotiin. Täytyi kantaa reestä, kun ei\nenää jaksanut omin voimin nousta. Näytti ensin vähän virkistyvän, mutta\nsitten otti Herra omansa.\n\n-- Millä mielellä hän kuoli?\n\n-- Hanna oli koettanut puhua hänelle Jumalasta, mutta hän ei ollut\nsiihen mitään vastannut. Hän oli vapaa-ajattelija, filosofi, ja taisi\nsemmoisena kuoliakin. Eihän voi mitään tietää, mutta ei hän ainakaan\nsairautensa aikana näyttänyt olevan levoton muusta kuin siitä, voisiko\nkukaan järjestää hänen papereitaan, vai tulisiko kaikki menemään\nhukkaan. Ne ne häntä vain huvittivat.\n\n-- Niissä lienee paljon arvokastakin?\n\n-- En tiedä, voi olla -- merkinnevätkö ne semmoiset ansiot sitten mitään\nsiellä?\n\n-- Ehkei siellä ansioita kysytäkään. Ehkä kysytään siellä vain sitä\nhenkeä, missä me toimimme: vilpitöntä, kaikesta itsekkäisyydestä\nvapaata hyvää harrastustamme.\n\nOnko hän siis todellakin poissa, tuo entinen ystävä? Hänen\nhautajaisiinsako siis mennään? Häntäkö varten havutettua viimeistä\ntietään, tätä samaa tietä, jota edestakaisin astuttaessa kesäisinä\niltoina ja öinä oli oltu niin täynnä innostusta, uskoa ja tulevaisuuden\ntoivoa -- Robert enemmän kuin me muut? Hän ei ollut koskaan mitään esteitä\nnähnyt, ei tahtonut mistään vastuksista tietää. Hänellä oli kaikki,\nmitä minulta puuttui: hän oli tyyni, varma, selväpäinen,\nperinpohjainen, tietoinen tarkoituksistaan, hänen intonsa ei palanut\ntappuratulena, ei haihtunut ilmaan, vaan kyti ja lämmitti sisäänpäin.\nMutta nyt se oli kuitenkin polttanut hänetkin poroksi. -- Miten oli hän\nmahtanut minua arvostella? Ei hän silloin sanonut muute kuin: \"Sinäkin,\nAntero\", kummastellen, pettyneellä äänellä, peräytyi hänen viereltään\nja meni Thuren ja Anetten luo heiltä osanottoa ja ymmärtämystä saamaan.\nTässä juuri erosivat tiemme. Ehkä piti hän minua asiamme pettäjänä -- ja\nehkä minä sitä olinkin. En saanut hänelle kantaani koskaan oikein\nselitetyksi. Ei tullut siihen Naimin häissä enää tilaisuutta, sen\njälkeen kun se häiriö tapahtui. Ja olisivatko selityksenikään häneen\nmitään vaikuttaneet.\n\n-- Kuinka mahtanee ruustinna jaksaa kantaa tämän?\n\n-- Kyyneleet vain kuuluvat valuvan aamusta iltaan. Vähän väliä oli hän\nmennyt kylmälle ullakolle häntä katselemaan. Eilen kuuluu hän pyytäneen\nHannalta \"Hunajan pisaroita\" ja lukeneen niitä koko yön.\n\n-- Entä rovasti?\n\n-- Hän tuli meille eilen -- ensi kerran. Oli niin liikutettu, että tuskin\nsai ääneen. Pyysi minua, jos sitä voisin, unohtamaan kaiken katkeruuden\nja kysyi, enkö tahtoisi, huolimatta kaikesta, mitä meidän välillämme on\nollut, tehdä hänelle sitä palvelusta, että siunaisin hänen poikansa\nhaudan. Itse hän ei jaksaisi sitä tehdä. Sanoin, että tietysti tekisin\nsen mielelläni, mutta minähän olin nyt senaatin juuri langenneen\ntuomion nojalla erotettu virkani toimittamisesta eikä minulla siis ole\noikeutta puuttua minkäänlaisiin papillisiin tehtäviin. Ukko jäi kädet\nkupeella riippuen ja pää painuksissa siihen avutonna istumaan. -- \"Siinä\nsitä nyt ollaan, siinä sitä nyt ollaan. Minä unohdin sen\". Sitten\noikaisihe hän: \"Mutta minä otan itse kaiken edesvastuun päälleni, minä\nteen sen, erottakoot minut sitten, jos tahtovat -- ja -- voivat.\" Me\nerosimme pyytäen molemmat toisiltamme anteeksi. Hän on heikko mies,\nmutta pohjaltaan suora ja jalo mies -- suora suruton, niinkuin Paavo\nhänestä sanoo. -- Otonkin kanssa on hän nyt sopinut. Kun häät ovat\nolleet, niin saa Otto vuokralle pappilan maat ja laamannin talon myös.\nTiedät kai, että laamanni on nimitetty senaattoriksi.\n\nHe tulivat pappilaan. Siellä oli kuusimaja samalla sijalla, missä aina\nennen juhlina ja juhannuksina oli ollut koivumaja. Kirstu oli jo\nkannettu majasta rekeen, ja saattoväki valmistui lähtemään.\n\nRovasti tuli pyytämään Anteroa kantajaksi. Hän oli paljon vanhentunut\nsiitä, kun Antero oli hänet viimeksi nähnyt. Hän astui kepin varassa,\nja hänen hartiansa olivat kumartuneet. Siinä ne olivat muutkin. Siinä\noli Naimi, kokonaan suruharson peitossa, äitiään Laurin kanssa\nkäsipuolesta tukien. Siinä Hanna ja Kaarina, huivit päässä ja suorissa\ntakeissa kuin talonpoikaistytöt, palmikko suorana ... he nyökäyttivät\nhänelle päätä niinkuin haamut jostain kaukaa toisesta maailmasta. He\npitelivät kumpikin kädestä pikkuveljeään, jotka uteliain, vähän\nihmettelevin silmin katselivat, mitä ympärillä tapahtui. Nämäkö ne ovat\nne huolettomat ja iloiset entiset Martinit, joiden kanssa oli vietetty\nne innostuksen ja ilon viikot -- milloin? Joskus hyvin kauan sitten.\n\nLaamannilaiset seisoivat vähän tuonnempana omassa ryhmässään, tyyninä,\narvokkaina, kylminä, jotenkuten kuin vielä ylemmällä pinnalla kuin\nennen. Nämä asiat eivät näyttäneet heitä paljon liikuttavan.\n\nToisaalla seisoivat myöskin omassa ryhmässään Lönnrot ja Thure Hartman.\nThure nyökäytti Anterolle päätään vähän vieraasti ja niinkuin\nvälinpitämättömästi, niinkuin he eivät olisi yhteen kuuluneet.\n\nOtto ja Ingrid puuhailivat vielä kirstun ääressä, Otto vielä viimeisiä\nnauloja kirstuun napauttaen, Ingrid sen laitaharsoja järjestellen.\nHeidän kasvoissaan ei ollut mitään surun ilmettä, he näyttivät\ntyytyväisiltä ja onnellisilta, eivätkä koettaneet sitä peittääkään.\n\nKellot alkoivat soida kirkolla, ja ruumissaatto lähti liikkeelle.\nAntero joutui kulkemaan Kaarinan kanssa ja pyysi häntä kertomaan\nRobertin viimeisistä hetkistä. -- Viimeiseen asti hän ajatteli vain\ntutkimuksiaan. Hän selaili ja järjesteli niitä vielä aamulla, kun\nillalla kuoli. Oli joidenkuiden mielestä niin surkeaa, että hän vain\nsemmoisia asioita ajatteli, mutta minusta oli se niin liikuttavaa ja\nkaunista, sillä hän ei ajatellut sitä itsensä tähden, vaan olisi\ntahtonut saada elää ainakin vähän aikaa vielä sentähden, että olisi\nsaanut muistiinpanonsa edes jonkinlaiseenkaan järjestykseen.\nTuontuostakin hän sanoi: \"Kun tietäisin, onko näissä mitään, mutta kun\ntäällä ei ole ketään, jolta voisin saada sen tietää.\" Me lähetimme\nsilloin kiireen kautta noutamaan Lönnrotia. Odottaessaan kysyi hän\nyhtämittaa: \"Eikö häntä jo kuulu?\" Kun setä tuli ja katseli niitä\npapereita ja sanoi, että niissä on paljon uutta, aivan uusia aatteita\nja aineita kielentutkimukselle, niin sanoi Robert: \"Nyt voin minä\nkuolla rauhassa.\" -- Hanna sanoi kerran: \"Et ajattelisi noita\ntuommosia.\" -- \"Mitäs minun sitten pitäisi ajatella?\" kysyi Robert\nkummastuen. -- \"Ajattelisit kuolematonta sieluasi.\" -- Robert sanoi: \"Minä\nelän ainoastaan, jos minun työni elää.\" Mamma itki: \"Voi, voi, että\nsinun täytyy näin nuorena kuolla.\" -- Siihen hän taas sanoi: \"Enhän minä\nkuolekaan, jos ei minun työni kuole.\" Kun hän jo houraili, niin huusi\nhän moneen kertaan: -- \"Aatteet elävät, aatteet elävät! -- iankaikkisesti --\niankaikkisesti.\" -- Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Kyllä hän tosin\nsittenkin jotain puhui, mutta me emme siitä mitään ymmärtäneet, mutta\nsetä Lönnrot sanoi, että se oli lapinkieltä.\n\nKun he hetken aikaa olivat kulkeneet vaiti, virkkoi Kaarina taas:\n\n-- Minulle hän ennen kuolemaansa antoi sen neuvon, pani melkein sen\npakon, että minun välttämättä pitää perustaa koulu, ja me olemme\npäättäneet Hannan kanssa ruveta pitämään sitä täällä tai ehkä\nKuopiossa, jonne minä muutenkin olen aikonut lähteä hoitamaan\npikkupoikia.\n\nKaarina oli muuttunut eduksensa, hän oli itsetietoisempi ja varmempi,\nja hänen katseensa oli rauhallinen ja kirkas.\n\n-- Robert lähetti teillekin terveisiä. \"Sano Hagmannille\", sanoi hän,\n\"että ihmisen tulee ajatella kansaansa ja ihmiskuntaa enemmän kuin omaa\nitseään, olkoonpa sitten vaikka omaa autuuttaankin. Heränneissä on se\nsuuri vika, että ne hautovat vain niitä omia haavojaan, joita itse\nitseensä iskevät, saadakseen niitä sitten hoitaa.\"\n\nAnteroa se vähän säpsähdytti, olihan hän sitä samaa itsekin usein\najatellut.\n\n-- Hän ei ehkä tuntenut meitä oikein, sanoi hän kuitenkin.\n\n-- Niin, ei kai.\n\n-- Mutta saattoi hän silti olla jossain suhteessa oikeassa, hyvinkin\noikeassa, lisäsi hän hetken kuluttua.\n\nLähestyttiin kirkkoa. Kellot soivat harvaan ja hitaasti, seisoen kauan\nkannallaan luukkujen läpi sinertävää taivasta vasten ja siitä sitten\nheilahtaen alas ja taas kohoten kannalleen takaisin. Tultiin tapulin\nedustalle, laskettiin arkku maahan reestä. Helander ja lukkari\nseisoivat ovessa. Niin pian kuin virren ensimmäinen värssy oli\nveisattu, kannettiin ruumis kellojen soidessa tapulin holvin läpi ja\nhautuumaalle luotua käytävää myöten suurten kuusien alle joen äyräälle,\ntyyneen suojaiseen paikkaan.\n\nHelander alkoi siunata ruumista.\n\nToisella puolen haudan seisoi Naimi, nyt paljain päin, heitettyään\nhunnun silmiltään. Hän seisoi kuusen alla, kalpeiden kasvojen taustana\nhautausväen musta pohja. Mitä mahtaa hän ajatella, ketä surra? Mikä on\ntarkoitus sillä ja mikä seuraus siitä, että hänen onnensa oli ollut\nniin lyhyt? Mihin Jumala häntä aikoo? Mitä hän on tehnyt, että se\nhänelle tapahtui, tuolle iloiselle, hyvälle, elämänhaluiselle, joka ei\nkenellekään, ei ainakaan tahallaan ollut mitään pahaa tehnyt? Miksi oli\nhänen hääilonsa häiritty? Miksi oli hän orpolapsi povellaan määrätty\najamaan takaisin tänne samaa tietä, jota oli vapautettuna sulhonsa\nrinnalla rientänyt uuteen maailmaan, uuteen elämään? -- Ja miksi on\nmeille muillekin käynyt, niinkuin on käynyt? Laurille, minulle ja\nRobertille tuossa. Hän putosi kuolleena latvasta maahan, me siipeen\nsatutettuina keväisiltä oksiltamme visertämästä -- emme enää koskaan\nlentoon pääse, eikä yhteinen emo meitä poikasiaan enää kokoon huuda.\nMekö hylkäsimme hänet, emomme, vai hänkö ei meitä tarvinnut, koska\nhänestä jäimme? Ei ainakaan Robert emoansa hylännyt.\n\nHelander oli lukenut haudan, multa alkoi kolahdella kirstun kanteen, ja\nmultauskellot soivat. Liikuttiin vähän, tultiin muuttaneeksi paikkaa.\nOtto loi hautaa umpeen renkien ja pikkupoikien kanssa. Antero siirtyi\ntaammaksi muista, joutui seisomaan Lönnrotin viereen.\n\n-- Se oli surma nuoren miehen, kuolo kaunihin urohon, sanoi Lönnrot\nhiljaisella äänellä. Hänen kylmästä vähän kohmettuneet kasvonsa\nliikahtivat jäykästi. Sitten näytti hän hymyllä koettavan voittaa\nliikutustaan.\n\nOdotettiinko jotain? Johan oli hauta täytetty ja kumpu havuilla\nkatettu.\n\nSilloin kuului ääni sanovan: \"Hyvät ystävät!\" -- ja avopäin seisoi Thure\nkummun juurella.\n\n-- Ennenkuin eroamme tästä paikasta, jossa olemme harmaan maan poveen\nkätkeneet ja kylmän kinoksen alle jättäneet meille rakkaan vainajan,\npyydän minä eräiden hänen toveriensa ja hengenheimolaistensa puolesta\nlausua muutamia jäähyväissanoja. Meidän sydämemme täyttää tällä\nhetkellä syvä suru, mutta samalla on meissä vaikuttamassa tunne, että\nme emme saa antautua sen valtaan. Hän on kyllä meiltä ryöstetty, emme\nenää koskaan saa katsoa hänen syviin, hänen uskoa, intoa ja\nvilpittömyyttä loistaviin silmiinsä, emme enää tuntea hänen lujaa\nkädenpuristustansa. Kova kuolema ei kuitenkaan ole voinut häntä meiltä\nkokonaan viedä. Hänen muistonsa on meille jäänyt. Hänen kanssansa ei\nmeiltä ole mennyt se, mikä meille hänessä oli kallisarvoisinta: hänen\nuskonsa ja innostuksensa. Se ei ollut sitä hetken hehkua, joka sammuu\nsamassa kuin se syttyy. Se oli maanalaista tulta, joka palaa hankienkin\nalla. Me näimme sen liekkiin leimahtavan eräänä ihanana kesäisenä yönä,\nei kaukana täältä, tuolla mäellä, missä juhannustulien ääressä kuulimme\nsanoja, jotka sytyttivät kaikkein meidän mielemme, mutta ei kuitenkaan\nkenenkään mieltä niinkuin hänen. Hänessä ei se leimahtanut sammuaksensa\nniinkuin niin monessa muussa, se muuttui hänen povessaan voimaksi\nkestämään pohjolan kylmintäkin talvea.\n\n-- Mitä hän sitten teki, mitä sai hän aikaan? Ei ole tässä paikka käydä\ntekemään selkoa hänen työnsä tuloksista. Meille riittää vain\nmuistuttaa, mitä hän _tahtoi_ saada aikaan ja _millä tavalla_ hän sai\naikaan sen, minkä sai. Sanottakoon vain, että hänen suuri aatteensa oli\nse, että hän tahtoi tieteellisessäkin työssään olla _suomalainen_. Hän\nasetti tieteensä esineeksi suomalaisen isänmaansa, suomalaisen\nkansansa, tahtoi tutkia sen kieltä, sen historiaa, löytää ne tiet,\njoita myöten hänen kansansa oma salojen siimeksessä kulkenut kulttuuri\noli vaeltanut, kaivaa esiin muun muassa ne murteiden aarteet, joita se\noli erämaihin kätkenyt, etsiä niitä sanojen jälkiä, jotka olivat sen\nhengen polkuihin painuneet.\n\n-- Mutta eivät ole hänen työnsä tulokset, miksi ne sitten\nosoittautunevatkin, meille häntä suremaan jääneille tällä hetkellä\nkuitenkaan suurin lohdutuksen antaja. Meille on tärkeintä se tapa,\nmillä hän työnsä suoritti. Kaikki hän jätti, varman tulevaisuuden ennen\nviitotulla uralla, kaikki hän uhrasi, ei sokeasti ja sattumalta, vaan\nvarmasti tietäen, mitä teki. Kun hän täältä viimeisen kerran lähti\nsille retkelle, joka nyt on päättynyt tähän tämän kuusen alle, niin hän\njo oli selvillä siitä, ettei hänen uransa tulisi olemaan pitkä. --\n\"Olkoon, että sorrun, mutta onhan sortumisestani oleva hyötyä. Eläisin\nehkä joitakuita vuosia kauemmin, jos en lähtisi, mutta en olisi saanut\nmitään aikaan. Elämän pituus ei ole _elettyjen_ hetkien, vaan\n_työskenneltyjen_ hetkien mukaan mitattava.\" Ja niin hän kaikista\nkielloista huolimatta lähti, painui ennen käymättömiin korpiin, hiihti\nyli ennen hiihtämättömien hankien.\n\n-- Se on tämä, joka on hänessä suurta ja sankarillista, ja siinä on\nhänen merkityksensä meille. Kuka tietääkään, kuinka monta velttoa\njännettä hänen esimerkkinsä tulevaisuudessa on jännittävä.\n\n-- Mutta kuinka onkin, kuinka koetammekin lohduttaa itseämme, on\nmielemme kuitenkin tällä hetkellä ylen apea. Surua hänen\nennenaikaisesta poismenostansa suurentaa se, että hänen kohtalonsa\nnäyttää olevan pienoiskuva koko Suomen kansan kohtalosta, hänen\nelämäntarunsa sitä samaa tarua, mitä historia meille sorretusta\nSuomesta tietää kertoa. Meidän kehityksessämme on aina ollut jotain\nkeskeytynyttä, pysähtynyttä, tyrehtynyttä. Me kyliä nousemme, yritämme,\nteemme lähtöä ja pääsemme taipaleellekin jonkun matkaa, meidät\nmurretaan, meiltä tukitaan tie -- väkivallalla. Takatalvi seisoo aina\nuhaten jokaisen kevään oireen, jokaisen kesän lupauksen edessä niin\nhyvin hengen viljelysmailla kuin aineellisen viljelyksen vainioilla.\nNytkin on kolkko kylmä jäätänyt parhaat toiveemme. Jos tahtoisimme ja\nvoisimmekin jotain suomeksi kirjoittaa, niin emme sitä enää saisi\ntehdä. Onneksi hänelle, joka tämän kummun alla lepää, ettei hänen\ntarvinnut nähdä sitä aikaa, joka nyt on alkanut. Hänen haaveitaan ei\nollut ainoastaan suomalaisessa kansallisessa maaperässä työskentelevä\ntiede, vaan myöskin suomenkielin esitetty tiede. Hän oli päättänyt\ntehdä sen, mikä kaikkein rohkeimmillekin on vielä hullutus,\nmahdottomuus: kirjoittaa suomenkielellä sen tieteellisen tutkimuksen,\njota hän valmisti. Hän ei olisi voinut sitä nyt tehdä. Kansaltamme on\nriistetty yksi sen ihanimpia toiveita: unelma suomenkielen\nkehittämisestä sivistyskieleksi. On ryöstetty yksi sen kalleimpia\nvapauksia, on viety sen henkisen kehityksen elinehto. Jaksaako se\nparempia päiviä varten ylläpitää itseään sillä henkisellä\npetäjäleivällä, johon sen nyt täytyy turvautua? Epäilemättä!\nVarmaankin! Parempi aika on kerran koittava, mutta milloin? Emme sitä\ntiedä. Vapaus on kuollut, kuollut muuallakin maailmassa eikä vain\nmeillä. Muualla on se tapettu, vereen tukahdutettu, meillä vain -- \nvankilaan teljetty.\n\nMutta hän oikaisihe, ja ääni sai voimaa, joka melkein uhkasi ja kajahti\ntakaisin kirkon seinästä.\n\n-- Yhden kuitenkin tiedämme, sen, että ainoa keino voiton ja vapautuksen\nkuinka pienen tahansa saavuttamiseksi on, jos niin tarvitaan, uhrata\nelämämmekin asian hyväksi -- viimeiseen hengenvetoon saakka työskennellen\npanna _kaikki_ alttiiksi päämäärämme saavuttamiseksi. Jos suomalainen\nmies koko sielunsa sisimmästä antautuu työhön isänmaan ja kansan ja sen\nkielen ja kirjallisuuden ja sivistyksen hyväksi, niin on tämä työ\nkerran hedelmiä kantava. Kun on eläessään luja luottamus ja kuollessaan\nvarma horjumaton usko siihen, että aika kerran on tuleva, niin se _on_\ntuleva.\n\n-- Rakas veljemme tuossa on antanut meille sen uskon ja opettanut meitä\nelämänsä esimerkillä tekemään niin, että voitto kerran on oleva meidän.\nLepää rauhassa, uupunut! Mutta elköön esimerkkisi suoko meille rauhaa,\nelköön henkesi hetkeksikään lakatko humisemasta meille kevään lupausta,\nhumisemasta sitä silloinkin, kun niinkuin nyt takatalven nietokset\nvielä korkeina ympärillämme kohoavat.\n\nAntero oli Thuren puhuessa yhä enemmän kiintynyt häntä katselemaan.\n\nThure seisoi siinä hentona, mutta jäntevänä, vastakohtana noille\nkaikille raskaille ja kömpelöille ihmisille hänen ympärillään. Hänen\näänensä ei ollut voimakas, mutta soinnukas ja sisäistä lämpöä ja\nliikutusta väreilevä. Siinä oli samalla lujuutta ja tuimuutta.\n\nAntero tempautui mukaan. Häntä vastaan tuulahti muistoja\nylioppilasajoilta, jotain kauan sitten häneltä loppuun kuluneen ajan\nilmaa. Noinhan sitä silloinkin puhuttiin, tuohon samaan tapaan, mutta\nhenki oli nyt toinen, totisempi, syvempi, oleellisempi... Hänessä\nherahti kuin kaiho, että hän on, että hänen täytyy olla siitä niin\nkaukana. Mutta täytyykö hänen? Miksi hänen täytyy?\n\nKun hän puheen loputtua katsahti ympärilleen, oli hän haudan partaalla\nseisovain kasvoilla huomaavinaan ilmeen, jota niissä äsken ei ollut.\nHeidän ilmeensä oli kuin valjennut, kyyneleet olivat kuivuneet, päät\nkohonneet. He katselivat puhujaa kuin kysyen ja ihmetellen ja samalla\nniinkuin olisivat _tahtoneet_ uskoa, pyytäneet tulla yhä enemmän\nlohdutetuiksi ja vakuutetuiksi. Pikkupojat seisoivat suurin, avonaisin\nsilmin.\n\nKun puhe loppui, ojensi rovasti Thurelle kätensä ja puristi sitä ja\nnäytti sanovan, vaikka huulet vain liikahtivat: \"Kiitos.\"\n\nThure oli vetäytynyt vähän taapäin ja joutunut ruustinnan viereen.\nRuustinna pisti kätensä hänen kainaloonsa, ikäänkuin häneltä tukea ja\nturvaa ja lohdutusta hakien. Hänenkin kyyneleensä olivat kuivuneet ja\nhänen silmissään oli kuin ihmettelevä kysymys: \"Niinkö, onko todellakin\nniini! Semmoinenko oli Robert?\"\n\nNaimi ja Kaarina seisoivat käsi kädessä vastapäätä Anteroa toisella\npuolen haudan. Yht'äkkiä sattuivat heidän molempain katseensa häneen,\nniissä oli kuin jotain kehoitusta, rohkaisua -- heille itselleen vaiko\nhänelle?\n\nSeisottiin äänettöminä vielä vähän aikaa havukummun ympärillä. Otto ja\nIngrid järjestivät taas hautaa, laitellen havuja limikkäin.\n\nKuusessa heidän päänsä päällä visersi yht'äkkiä, lintu ...\nkesälintuko?... Ei, talvitianen se vain oli, lintu, joka ei hae\nlämpimiä maita kylmimpinäkään talvina, joka ennen putoo jäätyneenä\nmaahan kuin muuanne maastaan lähtee ... ja joka visertelee huurteisessa\nkoivussa yhtä iloisesti kuin keväisessä lehdossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlettiin hajaantua haudalta. Antero, Lauri ja Thure joutuivat kulkemaan\nLönnrotin kanssa samassa seurassa kirkon portilta pappilaan.\n\n-- Ne olivat oikeita sanoja, mitä maisteri sanoi, virkkoi Lönnrot\nThurelle. Olisi tehnyt hyvää itselleen Snellmanille olla niitä\nkuulemassa. Kirjoittelee mies vähän alakuloisesti, mutta kyllä kai\nsiitä pian taas hammas hampaaseen kirahtaa. Niin kauan kuin on teissä\nnuorissa tämä henki, niin ei ole Suomella hätäpäivää.\n\nHän kääntyi sitten erityisesti Anteron ja Laurin puoleen, jotka\nastuivat takana:\n\n-- Olisi minulla häneltä teille vähän terveisiäkin. \"Sano niille\nnuorille miehille, kun heidät luultavasti siellä tapaat, etteivät saa\nantaa hallan henkeänsä panna. Herjetkäät kulkemasta alla päin ja\nmuistakaat, että jokaisen velvollisuus on tehdä voitavansa yhteiskunnan\npalveluksessa. Suomen papiston parhaimpien suuri historiallinen tehtävä\non ollut se, että he eivät sanankuulijoilleen ole ainoastaan avanneet\ntietä taivaan valtakuntaan, vaan osanneet johtaa heitä hiukan heidän\nmaalliseenkin menestykseensä. En voi muuta ymmärtää, kuin että\npietistinen pappi, varsinkin semmoinen, jolla on kerran ollut muutakin\naatteellista herätystä ja harrastusta kuin uskonnollista, rakkaudesta\nkansaan on välttämättä joutuva huolehtimaan ja johtamaan myöskin sen\nsekä yhteiskunnallista että aineellista kehittymistä. Se on puhuttu\nsana, johon nyt toistaiseksi täytyy turvautua suomalaisen kansan\nvalistamiseksi. Kansa ymmärtää yleensäkin puhetta paremmin kuin\nkirjoitusta. Meidän asiassamme ei kukaan voi saada enemmän aikaan kuin\npappi. Sano se niille nuorille miehille, joista kerran niin paljon\nodotin ja joista en vieläkään ole toivoani heittänyt.\" -- Niinpä niin, ja\nsiihen tahtoisin minä omasta puolestani lisätä, että kyllä sitä saisi\nvielä kirjoitellakin.\n\n-- Mutta mihinkä nyt enää kirjoitetaan?\n\n-- Kirjoitetaan sanomiin ja ränttäytetään kirjoja.\n\n-- Mistäpä nyt enää voi kirjoittaa?\n\n-- Siitä, mistä sallitaan. Vaikkei päästäisikään ulkolaitumille, minne\nmieli tekee, niin tepastellaan haka-aituuksessa. Ei lopu aine yhteisen\nkansan tiedoin ja taidoin parantamiseksi ja kartuttamiseksi. On siinä\nasiata jauhaa vaikka sadaksi vuodeksi, ehkenpä kauemmaksikin. -- Hän\nhymähti, silmäkulmasta pilkisti pieni veitikka esiin: -- te uskonnosta,\nkun siitä osaatte, minä, siitä osaamaton, muusta huoneenhallituksen\nmenosta.\n\nHe eivät hekään voineet olla hymähtämättä mukana. Se oli niin selvää,\nmutkatonta ja yksinkertaista -- heistä yht'äkkiä niinkuin hänestäkin. Oli\nniinkuin olisi joku pulma samassa selvinnyt, ristiriita ratkaistu. Se\noli niinkuin sinetti siihen, mitä Antero viime aikoina usein ja\nhaudalle tullessa viimeksi oli tämänkin tehtävän suhteen tuntenut ja\nmiettinyt.\n\n-- Se on tämä Suomen kansan kulku aina ollut semmoista sydäntalvella\ntaivaltamista. Tulee usein tuisku semmoinen, ettei auta, täytyy säätä\npitää missä erämaan majassa sattuu. Täytyy välistä päiväkausia säätä\npitää. Mutta kun vähänkin pyry lomaa antaa, niin jo lähtee liikkeelle,\nja missä ei pääse hevosella, siinä suksella hiihtää. Täällä on täytynyt\nitsemme tottua joka päivä uutta uraa aukaisemaan.\n\n-- Antero! huudahti Lauri yht'äkkiä entisten innostustensa äänellä. --\nMeidän täytyy näistä asioista pitää pitkät tuumat!\n\nOli tultu pappilan pihalle. Siinä odotti Anteroa mies, sairaan luo\nhakija, joka oli tullut noutamaan häntä täältä saakka, kun ei tavannut\nkotoaan Korpivaarasta. Antero lupasi lähteä, pistäytyi vain vähän\nsisään lämmittelemään.\n\nRovastin mieli oli kaikesta liikutuksesta niin herkistynyt, että hän\nsilmät vesille kihahtaen hyvästiä heittäessään laski kätensä Anteron\nolkapäille:\n\n-- Elä nyt, veli hyvä, sinäkään minua enää niistä käräjistä tuomitse, ei\nmeillä enää ole mitään kaunaa Helanderin eikä Laurinkaan kanssa. -- Hän\nvoitti itsensä ja pudisti hänen kättään reippaasti ja voimakkaasti: --\nkäy nyt usein täällä, kun vain sopii; olisi niin paljon tuumimista,\nmonesta asiasta. -- Kuulehan, -- hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta samalla\noli hän kuin vähän hämillään, katsahti ympärilleen, ettei olisi muita\nkuulemassa, eikä siinä ollutkaan muita kuin Lauri, -- maltahan, vielä\neräs asia -- kun ne nyt uskovat teitä kaikessa eivätkä minua juuri\nmissään ja kun on kohta koko pitäjä pietististä -- mutta vähät siitä,\nkunhan jotakuta uskovat -- niin että puhukaa nyt joskus -- sanoisitte nyt\njoskus jonkin ystävällisen sanan niiden minun -- suoparkainikin\npuolesta...\n\nAntero ja Lauri naurahtivat, ja kun rovasti sen näki, pulpahti hänen\nvanhan leikillisyytensä ja veitikkamaisuutensa lopulta estämättä esiin:\n\n-- Jaa, jaa, naurakaa te vain, mutta jos pietismi saisi kansan\nherätetyksi ymmärtämään soittensa arvoa, niin silloin, niin silloin --\nvoisi ehkä minustakin tulla pietisti.\n\nAntero tunsi niin mielellään suovansa ukolle ilon tästä pilasta.\n\nKun hän oli jo rekeen istumassa, tuli Kaarina ulos ja pisti hänen\nkäteensä käärön:\n\n-- Tässä olisi vielä vähän viemisiä Emmalle...\n\nHän pyörähti pois, mutta palasi takaisin:\n\n-- Minä tahdoin vielä kiittää teitä...\n\n-- Mistä?\n\n-- Kaikesta.\n\n\n\n"]