[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4iLrnRYTAbqB1gG-9hG39YrwNoaocNa7qc_5aErG7K8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},826,"Taistojen teitä","Salmela, Marja",1875,1924,"826-salmela-marja-taistelun-teita","826__Salmela_Marja__Taistelun_teitä",null,"romaani",[],[],"fi",1922,83394,491740,false,47159,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Taistojen teitä\" by Marja Salmela is a novel written in the early 20th century. The story unfolds in a rural setting, focusing on the lives of the inhabitants of Kotajärvi, particularly around the mysterious and foreboding Teitto homestead. Central characters include Anna, a papin tyttär (priest's daughter) who marries into the Teitto household, and the enigmatic nature of her husband's family and their dark history provides tension throughout the narrative.  The opening of the novel introduces the reader to the bleak landscape surrounding Kotajärvi and the Teitto estate, illustrating the strong contrasts between nature and the decaying structures. It hints at local superstitions and fears regarding the Teitto family, particularly centered on their troubled past involving violence and tragedy. As the main character, Anna arrives at her new home, her feelings of trepidation about her marriage mingle with a longing for the familiarity of her previous life. The setting and its history serve as a backdrop for her internal struggles and the challenges ahead in navigating her new role within a community steeped in fear and rumor. (This is an automatically generated summary.)",[],282,"Kotajärven kirkonkylään sijoittuva romaani kertoo synkkämaineisesta Teiton talosta ja sen asukkaista. Tarina seuraa papintytär Annan elämää, kun hän muuttaa emännäksi taloon, jonka menneisyyttä varjostavat onnettomuudet ja suvun raskaat salaisuudet.","Marja Salmelan 'Taistelun teitä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 826.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TAISTOJEN TEITÄ\n\nKirj.\n\nMarja Salmela\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1922.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nKotajärven kirkonkylästä kääntyi valtamaantie ennen vanhaan suoraan\npohjoiseen päin. Kirkon luota, jossa oli asuttua ja viljeltyä seutua,\npainui se suoraan synkkään mäntymetsään, missä pitkien petäjien lomitse\npujottelihe eteenpäin, kohosi pari kertaa korkeaksi mäeksi, näytti\nsieltä matkailijalle metsien lomassa siintävän sisävesistön saarineen,\nsalmineen, lahtineen ja niemekkeineen, painui sitten taas alemmaksi ja\nkulki tasaista kangasta pitkin seitsemättä virstaa. Silloin se teki\näkkiä käänteen, ja maisema muutti samassa muotoansa. Metsä siirtyi\ntaustaan kuin vihollisen karkoittama vartiojoukko. Pellot, niityt ja\nharmahtava, sameavetinen lampi rämeisine rantoineen anastivat koko\netualan.\n\nMuutos oli niin äkillinen, ett'ei sitä voinut olla huomaamatta. Silmä\netsi vaistomaisesti puita, jotka suoraselkäisinä ja vakavina, kuin\nsotarintamaan asettuneina, olivat tietä vartioineet. Viljelyskö oli\nheidät syrjään sysännyt, ajanut pakosalle ja taustaan tunkenut? Vai\noliko sen tehnyt epäsuotuisa, rämeinen maaperä, jota ei metsä eikä\nviljelyskään vielä ollut voittanut?\n\nYhteisvoimin olivat ne suorittaneet tuon karkoitustyön. Toisella\npuolella tietä, mistä hyvin hoidetut pellot ja niityt esiin vilahtivat,\noli viljelys sen tehnyt, toisella puolen rämeikkö. Mutta rämeikköäkään\nei viljelys enää ollut kokonaan rauhaan jättänyt, vaikka sen voitot\nvielä olivatkin vähäiset. Maantienlaidassa ainoastaan oli peltoa\njonkun verran. Sitten räme sai vallan. Maa aleni alenemistaan lampea\nkohti, kiersi kosteana, hyllähtelevänä rantaniittynä lammen lakeata\nlaitaa, vasta toisella rannalla taas kohoten vähitellen, kunnes aita ja\nviljelty peltomaa vastaan tulivat.\n\nPeltojen ylälaidassa, viljelysten piirittämänä, seisoi vanha,\nrappeutunut rakennus. Se oli rakennettu 1800-luvun alkupuolella ja\noli nyt 1870-luvun alkaessa jo vanhuuttansa kallellaan. Punamaali oli\ntummennut, valkeat ikkuna- ja ovipielet olivat harmaanlikaiset, ja\nmatalat, moniruutuiset ikkunalasit vivahtivat viheriän sinertäville.\nTämä rakennus oli ainoa, jonka ohikulkijan silmä maantieltä saattoi\nerottaa. Sentähden se aina vetikin huomion puoleensa. Maantieltä\nkatsoen näytti siltä kuin se olisi ollut metsänlaidassa, mutta jos\nlähemmä tuli, näki kohta että aukeaa ja lakeata oli talon toisellakin\npuolella. Puita ei ollut läheisyydessä, ei ainoata. Rakennus yksin\nvanhana ja ränstyneenä seisoa törrötti lakeuden ympäröimänä kuin\npelätin peltojen keskellä.\n\nVieras katsoi ihmetellen tätä aukeaa lakeutta, joka niin odottamatta\nilmaantui synkän metsän keskeltä. Mutta kotajärveläiset eivät sitä\nhämmästyneet. He olivat siihen tottuneet, niinkuin koskenpartaalla\nasuva tottuu veden pauhinaan. Mutta yhtä tottuneet olivat he siihenkin,\nettä pimeän tullen tuota paikkaa välttivät. Ei se ollut mieluinen\nkylä päivälläkään. Mutta olihan silloin kuitenkin rohkeutta rinnassa\nenemmän, ja pystyihän ajatus silloin asioita arvostelemaan semmoisina\nkuin olivat. Mutta kuka pimeän tullen uskaltaisi sinne, missä\ntuntemattomat voimat temmelsivät, missä jokainen varjo verkkona kietoi,\njoka risahdus oli turmion enne ja jokainen outo ääni hornan henkien\nkamalaa kuisketta.\n\nNuorempi kansa Kotajärvellä ei tietänyt mitään omaa näkemäänsä,\nomaa kuulemaansa, josta tuo kauhu Teiton taloa ja sen asukkaita\nkohtaan olisi alkunsa saanut. Mutta vanhat ihmiset tiesivät Teiton\nentisistä asukkaista kertoa tarinoita, jotka selkäpiitä karmivat ja\npöyristyttivät rohkeimmankin mieltä, kun niitä pärevalkean ääressä\nmuisteltiin. Taloissa, joissa oli ruotiukko tai ruotimuori, näitä\njuttuja varsinkin kerrottiin. Moni vanhuksista muisti vielä hyvin\nTeiton nykyisen vanhan vaarin isänkin, hänet, joka talon ensin\nhaltuunsa sai ja joka sen sitten pojalleen perinnöksi jätti. Petollinen\nja julma oli hän ollut. Hän oli palvellut vanhaa sotaherraa, jolle\ntalo ensin rakennettiin vanhainpäiväin varaksi. Paljon oli hän jo\npalveluksessa ollessaan isäntäänsä pettänyt, -- niin sanottiin,\n-- ja sitten kun ukko kuoli perheettömänä, sai renki vielä kaiken\nperiä. Viekkautta ja pakkoa sanottiin hänen siinäkin käyttäneen,\nmutta voitolle hän pääsi perinnöstä riideltäessäkin. Mutta silloin\njuuri, kun kaikki näytti selvinneen, oli hänelle ilmaantunut oma veli\nkilpailijaksi. Veli oli siihen asti viettänyt kulkurin elämää, mutta\noli sitten kuullut toisen veljen varallisuudesta ja onnesta. Sen\nhoukuttelemana hän tuli Kotajärvelle, asettui Teittoon ja tahtoi osaa\ntalosta. Riitaista oli veljesten elämä heti alusta. Paljon he joivat,\npelasivat ja tappelivat, ja moni ennusti, että tuho siitä vielä tulee.\n\nUsein kuului talosta maantielle sellainen elämä, että ohikulkijat\nkiiruhtivat poispäin turvallisemmille paikoille, kiiruhtivat kuin olisi\nhenki ollut vaarassa. Ja että siinä vaaraa oli, siitä oli moni varma.\nSentähden ei kukaan uskaltanut Teittoon lähteä illalla pimeän tultua,\nja sentähden saivatkin veljekset siellä rauhassa elämöidä ja tapella.\n\nKun kulkuriveli sitten kerran pimeänä syksyiltana katosi teille\ntietymättömille, epäiltiin isäntää veljesmurhasta, mutta todistuksia ei\nsaatu mistään. Veli oli poissa, eikä jälkiä löytynyt minkäänlaisia, ei\nvaikka nuottaakin lammessa vedettiin, jotta ruumis löytyisi, jos olisi\nsinne upotettu. Mutta ei löytynyt, ei metsästä eikä lammen pohjalta.\nMutta Riitalammeksi kutsuttiin siitä pitäen Teiton läheisyydessä olevaa\nlampea.\n\nIsäntä meni naimisiin pian tämän jälkeen. Vieraasta pitäjästä hän haki\nhiljaisen, nöyräluontoisen vaimon ja toi Teittoon. Viisi lasta heille\nsyntyi, mutta yksi vain jäi eloon. Emäntä kävi yhä synkkämielisemmäksi,\nsuri lastensa kuolemaa, suri miehensä jumalatonta elämää ja tuli\nviimein mielenvikaan. Saunannurkkaan hänet kytkettiin. Siellä eli hän\nraudoissa ja pahnain päällä kuin eläin. Mutta pimeinä syysiltoina, kun\nhourun huuto kuului maantielle ja kun Riitalammen laineet surullisesti\nsolisivat, hätyyttivät ohikulkijat hevostaan pyrkien pian pois tuon\nkammottavan talon ja sitä ympäröivän alastoman, aukean lakeuden\nläheisyydestä, sinne missä iki-hongat taajana vartijajoukkona teitä\nreunustivat ja missä metsän puut puheillansa ihmisille seuraa pitivät.\n\nNäitä kertoivat vanhat ihmiset nuoremmalle polvelle Kotajärvellä,\nja joka kerran, kun kerrottavia uusittiin, vahvistui kuulijain\nvastenmielisyys Teittoa ja sen asukkaita kohtaan. Tiesiväthän\nsitäpaitsi nuoremmatkin omasta kokemuksestaan että elämä Teitossa ei\nollut sellaista kuin muualla. Ainoa isännän eloon jääneistä lapsista,\nnuorin poika, joka isältä peri talon, oli kyllä monessa suhteessa\nisäänsä parempi, ei ollut niin raaka, ei niin kova, oli perinyt äidin\nlempeän ja hiljaisen luonnon, mutta saita hän oli, niin että penni\nsormissa soikeni, ennenkuin irti heltisi. Nuorena ei hän paljon\nkodissaan viihtynyt, oli työ-ansioilla vieraissa pitäjissä ja toi\nsieltä vanhempien kuoltua vaimonkin itselleen. Säästävästi sitä sitten\nelettiin, niin että palvelijoitakin nälällä kidutettiin, ja pois ne\nsiitä syystä pyrkivätkin yksi toisensa perästä. Vuoden naimisissa\noltuaan kuoli emäntä, jättäen jälkeensä pienen pojan. Teiton talo jäi\ntaas emännättömäksi, ja yksinäistä, kolkkoa oli koti-elämä siellä.\nPoika kasvoi vaalinnatta ja valvonnatta. Pienenä hän usein ikävöi\näitiä, itki yksinäisyydessä monet itkut ja oli usein apealla mielellä.\nMutta kun vähän varttui, ei hän enää viitsinyt itkeä. Silloin tuntui\nvapaus mieluiselta, ja silloin rupesi hän yhä enemmän ottamaan\nesimerkkiä siitä, mitä ympärillään näki isän ja palvelijain seurassa.\nHänellä oli iso-isän luonto. Itsepäinen ja rohkea hän oli, ja sukkela\noli hän oppimaan. Hän oli jo ripille päästessään varova, viisas ja\npunnitseva kuin aikamies.\n\nPari vuotta senjälkeen, kun poika oli käynyt rippikoulun, rupesi\nisä-ukon ymmärrys heikontumaan. Pojan täytyi vähitellen kokonaan ottaa\ntalon asiat ohjatakseen. Vaikeata se oli niin nuorelle, mutta hauskaa\nse oli samalla, kun ei tarvinnut enää ajatella: \"saanko vai enkö saa\",\nvaan sai elää ja olla niinkuin itse tahtoi.\n\nKun nuori isäntä läheni kahdettakymmenettä ikävuottaan rupesi hän\najattelemaan emännän ottamista. Vaikeata oli, kun eivät palvelijat\ntalossa pysyneet ja kun ei ollut ainoatakaan uskottua ihmistä,\njohon turvautua. Emäntä oli otettava, sen ymmärsi isäntä jo\nkäytännöllisistäkin syistä, ja sitä toisetkin hänelle toitottelivat.\nMutta mistä ottaa, siinäpä pula? Ihmiset olivat hulluilla puheillansa\nsaaneet monen piikatyttösenkin niin peloitetuksi, että oli pestinsä\ntakaisin tuonut, kun ei uskaltanut Teittoon tulla. Mistäpä sitten\nemäntää saisi sellaiseen paikkaan? Ei ne ison talon tyttäret olleet\nniinkään otettavissa eikä Teittolainen muita taas huolinut ajatellakaan.\n\nTeittolainen yritteli ja ajatteli, mutta aina häneltä asia kesken\njäi. Ja jota enemmän asia pitkistyi, sen kiusallisemmaksi se kävi.\nIsäntä aivan suuttui, kun ajatteli, ettei hänen talonsa ja tavaransa\nkelvanneet. Olihan hänellä kolikoita kirstunpohjalla ehkä enemmän\nkuin kenelläkään muulla koko pitäjässä. Miks'ei tavarasta sitten apua\n_hänelle_ naimakaupoissa, olihan siitä muille? Ja rehellisesti lyötyä\nrahaahan hänellä oli. Metsänmyynnissä, tukkiasioissa ja vaihtokaupoissa\nsen arvo kyllä tunnettiin. Miks'ei saanut emäntääkin sillä hankituksi?\n\nTeiton isäntä oli siksi ylpeä, ettei kosimaan lähtenyt, jos\nei onnistuminen ollut varmasti tiedossa. Ei hän sitä iloa\nkotajärveläisille tahtonut suoda, että olisivat voineet kehua\nantaneensa rukkaset Teiton rikkaalle isännälle. Parempi oli odottaa,\nkunnes hyvästi ja helpolla onnistuisi. Silloin sitä voitostaan ylpeillä\nsaisi ja sellaista iloa kannatti kyllä odottaa.\n\nMutta kun ei emäntää ollut talossa, ei isäntäkään siellä viihtynyt.\nMatkoilla hän oli enimmäkseen, välitti kauppoja, oli töissä ja hommaili\nmitä milloinkin. Kehuipa hän kerran käyneensä ulkomaillakin, vieraissa\nkaupungeissa ja satamissa ja sillä matkalla oppineensa ulkomaan kieliä.\nMutta miten paljon perää hänen kehuskelevissa kertomuksissaan oli, sitä\neivät kotajärveläiset tienneet.\n\nKevätpuolella palasi isäntä tavallisesti kotiinsa. Kuin muuttolinnut\npesän rakentamispuuhassa hääräili silloin hänkin talon töissä. Mutta\nse oli rauhatonta, kiihkeää puuhaa, jonka hän usein keskenkin jätti\npistäytyäkseen taasen pienelle asiamatkalle. Oli kuin nuo monet\nmatkat ja se levoton elämä, johon hän tottui, olisivat häneltä rauhan\nriistäneet yksin kotonakin. Vasta kun hän kerran heinänteon ajaksi\npalasi kotiin ja kehaisten kertoi pian tuovansa emännän taloon, tuntui\nsiltä kuin hän todenteolla olisi talon töihin tarttunut. Aamusta iltaan\nhän kulki väkensä kanssa töissä, oli hyvällä päällä ja väsymätön\ninnossaan. Viikate välähti kuin salama hänen kädessään, ja mehevä,\nkukkainen ruoho taittui sen tiellä.\n\nHeinäväki katseli häntä kummissaan. Toiset nauroivat, toiset pudistivat\npäätään, ja sitten supistiin yhdessä ruuanperäisiä pidettäessä!\nEnnustettiin, että nyt tässä tulee toinen komento. Ei tulla toimeen\nenää niin vähällä väellä kuin ennen, ei pysy elämä enää niin\nyksinäisenä ja ilottomana. Niin sitä olikin eletty kuin haudassa,\ntalvikausina varsinkin, isännän ollessa matkoilla. Piikatyttö ja renki\nsilloin sinne kahden jätettiin vanhan ukkovaarin valvonnan alaisiksi,\nja se ukko, vaikka oli heikkopäinen, kyllä se valvoa osasi kuin mikäkin\nvahtikoira! Kulki kintereillä, nuuski, vakoili ja vartioi, että kaikki\nisännän poissa ollessakin oli kuin olla pitää. Sille sitä oli monet\nkerrat naurettu, että mitäpä emännästä sellaiseen taloon. Mutta nyt\nisäntä kuitenkin aikoi tuoda hänet, ja kai emäntä uudet tavat toisi.\n\nIsäntä itse oli asiasta niin hyvällä päällä, ettei tiennyt, miten olla\nja elää. Nauraa piti ja leikkiä laskea ja sitten työssä käydä, niin\nettä hiki otsalla helmeili. Mutta työnteonkin aikana pyörivät ajatukset\nsiinä, mitä äsken oli tapahtunut. Oikein mieltä hiveli, kun sitä\najatteli, kun muisti, että nyt se emäntä tulee, tulee viimeinkin eikä\nolekaan mikään halpasukuinen, vaan sivistyneestä säädystä, oikeinpa\npapillista sukua. Kyllä sitä semmoista kelpaa muillekin näytellä ja\nkehua, niin että saavat harmiaan hautoa nekin isäntäjunkkarit, jotka\nhäntä eivät olisi vävypojakseen huolineet.\n\nMukava juttu se oli! Kaikki oli käynyt kuin hujaus vaan. Isäntä\noli ennen juhannusta pistäytynyt pienelle asiamatkalle erääseen\npitäjääseen rannikkoseudulla. Siellä oli kievarin isännän kanssa\ntullut puhe pitäjän asioista, ja tämä oli kertonut, että heiltä oli\npappi kuollut ja ensi keväänä tulee uusi. \"Taitaa leski jo tänä kesänä\npitää huutokaupan\", kertoili isäntä. \"Kun se armovuoden saarnaaja on\nperheellinen mies, tarvitsevat siellä tilaa enemmän.\"\n\n\"Vai pitävät jo tänä kesänä huutokauppaa\", sanoi siihen Teiton isäntä,\njonka mieleen heti muistui monet hänelle edulliset huutokauppamatkat.\n\n\"Niin, ensi keväänähän siitä kuitenkin on lähdettävä\", selitti isäntä.\n\"Kyllä mahtaa rojua olla, kun tuollainen pesä puretaan.\"\n\n\"Pitäisipä siellä käydä\", arveli Teittolainen, ja kievarin isäntä\nlupasi ilmoittaa, milloin huutokauppa pidetään.\n\nMutta Teittolainen raapasi korvallistaan. Häntä halutti jo edeltäkäsin\ntietää, mitä siellä oli myytävänä, tietääkseen kannattiko vaivautua\nsinne. Kun vaan voisi tekaista itselleen asiaa pappilaan, sopisi sinne\npistäytyä.\n\n\"No, se ei ole vaikeata. Pyytäkää vaikka papinkirjaa meidän pojallemme,\njoka aikoo mennä merille\", ehdotti kievarin isäntä. Ja niin oli asia\nsovittu.\n\n\"Kukas se siellä nyt oikeastaan emännyyttä pitää pappilassa?\" kysäsi\nisäntä, tietääkseen kenen puoleen kääntyä.\n\n\"Se on se pappi-vainaan vanhin tytär, Anna-mamsseli. Kova työ-ihminen\non ja tarkka taloudenpitäjä. Asettukaa vaan sen kanssa hyviin väleihin,\nniin kyllä siltä tietoja saa.\"\n\nTeiton isäntä nousi, oikaisihe ja lupasi ajatella asiaa. Sitten hän\notti lakkinsa ja läksi pihalle jaloittelemaan. Käveltyään siellä\nvähän palasi hän kievarin peräkamariin; siistille, pani puhtaan\ntärkkikauluksen kaulaansa ja sitaisi silkkinauhasilmukan leuvan alle,\nniinkuin oli nähnyt herroillakin olevan. Hän oli tällaiseen tottunut\nmatkoilla ollessaan, mutta käytti niitä ainoastaan tahtoessaan näyttää\nherrasmaisia tapojaan.\n\nPäivä oli polttavan kuuma. Isäntä arveli paremmaksi käyden kulkea\npappilaan kuin hevosella, mutta kuuma siinä tuli, ennenkuin perillä\noli. Hikikarpalot helmeilivät kasvoilla, kun hän vihdoin avasi\nportin ja astui pihaan. Siinä oli kaunis nurmikenttä hänen edessään,\nkulmikas, tähdenmuotoinen, ja sen molemmin puolin johti hiekoitettu\ntie päärakennukselle. Oikeanpuoleinen näytti vievän virkakamariin,\nvasemmanpuoleinen keittiöön. Isäntä valitsi vasemmanpuoleisen, sillä\nsiellä havaitsi hän vaimo-ihmisen työssä, jota vastoin oikea puoli\nnäytti aivan autiolta.\n\n\"Päivää\", sanoi isäntä ja nosti lakkiaan. Nainen kääntyi äkkiä tulijaan\npäin. \"Päivää. Mitäs olisi asiaa?\"\n\n\"Olisi vähän papin pakeilla oltava. Liekö kotona?\"\n\n\"Ei ole nyt, mutta kai hän pian tulee. Eikö ole aikaa odottaa?\"\n\n\"Kyllähän tuota aikaa aina on. Saako sitä tähän istahtaa?\" Isäntä\nosoitti kiikkulautaa, joka oli aivan vastapäätä portaita, missä nainen\noli työssä.\n\n\"Istukaa vaan, olkaa hyvä.\" Nainen loi pikaisen, tutkivan katseen\nvieraaseen ja tarttui sitten työhönsä käsiksi.\n\nIsäntä otti lakin päästään, veti esille nenäliinan ja pyyhkäisi\nhikiherneet kasvoiltaan. Hän oli kävelystä käynyt tavallista\npunakammaksi, ja kun hän lakkiaan nosti, valahti musta tukka hänen\nsilmillensä. Taas katsoi nainen häneen. \"Taidatte olla kaukaa?\" sanoi\nhän kysyvästi.\n\n\"Tuolta maansydämestähän oikeastaan olen kotoisin. Mutta kun on\nmatkustellut paljon, kotiutuu pian kaikkialla.\"\n\n\"Vai olette paljon matkustellut?\"\n\n\"Johan sitä on tullut tehdyksi koko lailla. Se on hauskaa aikanaan\nkulkeminenkin, ja enemmän sitä sillä keinoin oppii kuin kotinurkissa.\"\n\n\"Taitaa oppia.\" Nainen huokasi ja rypisti hiukan kulmakarvojaan. Hän\nkyllä tiesi, minkälaista oli istuskella kotinurkissa vuodet umpeen.\n\n\"Pian meillekin tulee täältä muutto\", sanoi hän ja jatkoi työtään.\n\nIsäntä katseli häntä tarkkaan. Eiköhän tuo vaan mahtanut olla se\nmamsseli, josta hänelle oli kerrottu. Näkyi olevan työssä aivan kuin\ntalonpoikaisihminen, mutta oli siinä sittenkin jotain, josta näki hänen\nsaaneen enemmän oppia kuin vaimoväki tavallisesti. Ja kun vielä puhui\nsiitä muutosta. Kyllä varmaankin oli tytär talossa.\n\n\"Taidatte olla pappilan mamsseli\", sanoi isäntä äkkiä.\n\n\"Niinhän minä olen.\" Hän hymähti puoleksi hyvillään, puoleksi\nhämillään. Oli tuo vieras hänet kuitenkin herrasnaiseksi huomannut,\nvaikka hän tämmöisessä työssä oli. Hän katseli käsiään, katseli pönttöä\nedessään ja lohta, jota oli siivonnut, paloitellut ja suolannut\npönttöön. Eihän sitä siistinä työssä pysynyt, mutta olipa kuitenkin\ntuntenut! --\n\n\"Tämä lohi on haluttua tavaraa\", sanoi hän kääntyen vieraan puoleen.\n\"Tästä saa hyvät hinnat, kun suolaa kevätkesästä ja myy vasta talven\nkuluessa.\"\n\nIsäntä hymähti. Sen hän kyllä ymmärsi, mutta että pappilan mamsselikin\nsitä ajatteli, se häntä huvitti. \"Oikea työihminen\", niinhän se kievari\noli kertonut. Se muistui isännän mieleen, ja siinä samassa tuikahti\nouto tuli hänen silmissään kuin olisi hänen mieleensä juolahtanut\najatus, jonka rohkeutta hän itsekin hetkeksi hätkähti ja väistyi,\nsitten sitä kiihkeämmin siihen kiinni iskeäkseen.\n\n\"Milloinka tästä muutto tulee?\" kysäisi hän sanoakseen jotakin.\n\n\"Ensi kevättalvella vasta. Mutta aikomus on jo ruveta vähitellen kotia\npurkamaan, että tavarat vähenisivät siksi. Ei sitä kaikkea voi mukanaan\nkuljettaa.\" \"Ei tietenkään.\"\n\nHe olivat hetkisen ääneti. Sitten kysäisi isäntä, minnekä mamsseli\naikoi muuttaa.\n\nSe ei hänellä vielä ollut selvillä. \"Onhan niitä paikkoja\", sanoi hän\nja huokasi huomaamattaan, \"mutta kun on oppinut omissa oloissa olemaan\nja käskijänä kulkemaan, ei sitä mielellään rupea toisten armoilla\nelämään.\" Taas hän vaikeni, mutta jatkoi hetken perästä: \"Onhan\nsitä varallisuutta jo karttunut sen verran, ettei sitä armoleipää\ntarvitsekaan syödä, mutta minä tahtoisin työtä myöskin, sillä minä olen\ntottunut paljosta huolta pitämään.\"\n\n\"Kas kun ei mamsseli ole oman kodin käskijäksi ruvennut\", uskalsi\nisäntä huomauttaa.\n\nMamsseli punastui. \"Ei se milloin tahansa mieluista ole\", sanoi hän ja\nkäänsi puheen toisaalle.\n\nIsäntä huomasi, ettei nyt sopinut sanoa asiasta sen enempää, siksi\nalkoi hän kertoa matkoistaan. Hän kertoi iloisesti ja reippaasti,\nkuvasi suurkaupungit, joissa oli käynyt, elämän merellä ja\nsatamakaupungeissa ja pisti sinne tänne vähän saksaa, jota oli oppinut\nhätävaraksi solkkaamaan.\n\nMamsseli oli päättänyt työnsä, huuhtonut kätensä ja kuivannut ne\npyyheliinaan. Sitten hän oli istahtanut portaille ja katseli vierasta\ntämän kertoellessa. Mikähän tuokin oli miehiään, ajatteli hän\nkatsoessaan, ei tuntunut olevan tavallinen talonpoika eikä oikein\nherraltakaan tuntunut. Ja mikä hänet oli tänne tuonut, puhumaan\nasioista, jotka kirvelivät kirpeästi kuin suola vielä verillä olevassa\nhaavassa? Mamsselin tuli levoton olla, hän aikoi nousta ja mennä\nsisään, mutta samassa näkyi pastori rannasta nousevan pihaan.\n\n\"Nyt taitaa tästä kansliaan päästä\", sanoi vieras ja ojensi kättä\nhyvästiksi.\n\n\"Olisin muuten vierasta käskenyt kahville\", sanoi, mamsseli, joka\najatteli, että ehkä sentään oli ollut epäkohtelias. Jos hyvinkin oli\nhieno herra.\n\n\"Kiitoksia paljon. Tallella on. Asiani ei taida tällä käymällä tulla\najetuksi.\"\n\nIsäntä meni virkatoimiston puolelle, ja mamsseli palasi keittiöön,\njossa rupesi askartelemaan. Mutta hänen mielensä oli käynyt niin\nkummaksi. Hänen oli jo aamusta aikain ollut niin outo olla, ettei\ntiennyt, mitä tehdä. Siitäkö se lie johtunut, että äitipuoli oli\nkylään lähtenyt ja muu väki mennyt vastakseen, jättäen hänet yksin\nhiljaisuuteen, jossa ei mikään saanut mielestä ajatuksia häädetyksi.\nLähenevä, ensimmäinen huutokauppakin oli häntä vaivannut, ja jota\nlähemmäksi se läheni, sitä sietämättömämmäksi se kävi. Kaikki, mikä\nvuosikymmeniä oli paikallaan pysynyt, se nyt siirrettäisiin sijoiltaan,\nvedettäisiin piilopaikoistaan esille kaiken maailman katseltavaksi,\narvosteltavaksi ja tarkasteltavaksi, ja sitten ne myytäisiin, mikä\nsinne, mikä tänne. Vanhat, toisiinsa tottuneet kalut ja kapineet\nhajoitettaisiin kuin akanat tuuleen, ja huoneet jäisivät aukeiksi ja\nalastomiksi.\n\nHän oli kaikkea tuota ajatellut, ja mieli oli käynyt karvaaksi. Olisipa\nollut oma koti, johon muuttaa, toiselta se silloin olisi tuntunut,\nsilloin sinne olisivat siirtyneet nuo kotikalut, joiden keskuudessa hän\noli kasvanut. Mutta mitä siitä! Aika, jolloin hän sellaisia asioita\najatteli, oli ollut ja mennyt. Se mikä oli lämmintä ja nuorekasta hänen\nsisimmässään, se oli särkynyt jo aikoja sitten. Mieli oli muuttunut,\njärki vallalle päässyt, ja koko olento kovettunut, niinkuin hänen\nkätensäkin olivat työssä kovettuneet. Sellaiseksi oli hän käynyt. Mitäs\nsitä sitten enää suremaan?\n\nNäitä oli hän ajattelemassa, kun säpsähti kuullessaan vieraan\ntervehtivän. Se oli Teiton isäntä, ja sitten sukeusi keskustelu heidän\nvälillään. Kuinka se niin oli osannutkin sanansa asettaa, että vaan\nenemmän veti esiin sitä kaikkea, jota hän olisi tahtonut tukahduttaa,\nkätkeä ja kuolettaa, jolla ei ollut oikeutta elämään eikä saanut elää?\n\nAnna-mamsseli kulki huoneesta toiseen. Saliin paistoi aurinko täydeltä\nterältä, ja vanhat mahonkiset huonekalut paistoivat iloisen punaisina\nauringon valossa. Kauniit ne olivat nuo huonekalut, ja somalta ne\nnäyttäisivät suuressa salissa, jossa hän niitä kunniassa pitäisi ja\nhuolella hoitelisi. Mutta naimisissa oleva veli ne kai nyt veisi.\n\nAnna nosteli vanhoja hopeisia kynttiläjalkoja, joita oli peilipöydällä.\nNe olivat täysihopeaa ja painoivat paljon. -- Antaisivat ne omaiset\nhänelle enemmän näitä kotikalujakin, jos hän olisi naimisissa, ajatteli\nhän itsekseen. Mitä hän nyt niillä teki, sanoivat kaikki, yksinäinen\ntyttö, koditon vanhapiika, mitä hän tarvitsi?\n\nAnnan suu vetäytyi katkeraan hymyyn. Mitä arvoa oli naimattomalla\nnaisella? Armoleivän syöjä, nurkassa istuja, jonka kuolemaa usein\ntoivottiin, sitä hän oli.\n\nEi, hän ei voinut, ei tahtonut sellaiseen taipua. Hän oli ennen\nnauranut ajatellessaan, että luulkoot ihmiset vaan, ettei hän miestä\nolisi saanut. Mitäpä hän sitä ilmoittelemaan! Oli vaan itsensä hyvä\nolla, kun ajatteli, että eipä ollut huolinut enää. Kun kerran väli\nrikkoutui silloin, kun sydän oli lämmin ja mieli paloi, niin eipä\nenää miehestä huolikaan. Ei ota vaan ottaakseen. Tyytyy itseensä ja\nnäyttää kaikille, että muuta ei kaipaakaan. Mutta vaikka hän näin oli\najatellut, oli lämmin kaihon tunne kovan kuorenkin alta ilmi pyrkinyt,\nkuin pohjalla kytevä tuli pyrkii liekiksi puhkeamaan.\n\nSitten olot olivat muuttuneet. Anna ei enää ollut nuori, oli jo\npuolitietä neljääkymmentä. Isä kuoli, koti tuli purettavaksi. Silloin\nAnna vasta tuli ajatelleeksi, että naimisiinmenossa moni muukin asia\nsaattoi paljon painaa vaa'assa eikä ainoastaan, tahtoiko itselleen\nmiestä vai eikö. Hänellä oli tähän asti ollut koti, jossa hän käskijänä\nkulki. Nyt näki hän sen vähitellen etenemistään etenevän, ja jota\nkauemmaksi se hänestä hänen ajatuksissaan siirtyi, sen voimakkaammaksi\nkävi hänen halunsa sitä pidättää. Hän ei voinut, ei tahtonut siitä\nluopua. Hän tunsi koko voimansa keskittyvän tuohon yhteen ainoaan\najatukseen: \"Minä tahdon omistaa kodin, tahdon toimia itsenäisesti ja\narvossapidettynä, elää nuoruudenkin mentyä.\"\n\nNämä ajatukset tuntuivat sitä kiusallisemmilta nyt, kun rupesivat\nliittymään tuon ihmeellisen vieraan käyntiin. Oli hän sanonut yhtä\nja toista, joka tuntui oudolta, ja katsonut oli niin kummasti. Mutta\ntalonpoikainen mies hän sittenkin oli. Ei hänestä olisi Annalle\n-- --. Mutta olihan se äitikin talonpoikaissukua, oppimaton, entinen\npalvelijatar. Ja entä tytär sitten! Paljonko köyhä kappalaisen tytär\noli saanut oppia! Töin tuskin olivat pojat tulleet koulutetuiksi.\nTyttäret saivat tyytyä siihen, mitä kodissa saivat opituksi. Mutta\nolivathan kuitenkin tottuneet vähän parempiin tapoihin ja oppineet\nolemaan herrasihmisten seurassa. Ei sitä silloin mielellään ajatellut\ntalonemännäksi joutumista. Mutta ehkäpä se kuitenkin olisi hyvinkin\nsopivaa. Suuri talo kuului olevan sillä vieraalla, eikä se aivan\ntalonpoikainenkaan ollut, kun oli niin paljon matkustellut, kieliä\noppinut ja maailmaa nähnyt enemmän kuin moni lukenut mies.\n\nTaas tuntui kirpeästi kirvelevä tuska sydämessä. Tässä hän nyt\naprikoi, tahtoisiko ottaa miehen, talon ja emännänviran ja hän pani\nkuin puntarin nenään kaikki syyt puolesta ja vastaan ja siristeli\nsilmiään nähdäkseen, mille puolelle otti kallistuakseen. Oikeinhan tämä\noli naimiskauppaa eikä semmoista hullutusta, josta tyttöhupakko oli\nuneksinut, kun olisi vaikka keppikerjäläiseksi ruvennut sen kanssa,\njota rakasti.\n\n\"Hulluhan minä olen!\" Anna meni huoneesta takaisin keittiöön ja tarttui\nrivakasti työhön. Yksinäisyys kodissa, päivän painostava kuumuus vai\nmikä se oli hänet tällaiseksi tehnyt. Paras tehdä työtä niin, ettei\njoutanut ajattelemaankaan!\n\nMutta toisena päivänä, kun vieras palasi ja kävi luvattua kahvikuppia\nsaamassa, otettiin hän ystävällisesti vastaan. Ruokasalissa juotiin\nkahvit ja sitten käytiin huoneita katsomassa. Puhuttiin tavaroista ja\nhuutokaupasta. Ja isäntä laski ja punnitsi mielessään, mutta ei sitä,\nottaisiko vai eikö ottaisi, -- siitä oli hän jo selvillä -- vaan siitä,\nmiten paljon hän voittaisi näissä kaupoissa, jos voiton puolelle kerran\nkallistumaan rupeaisi.\n\nSuurin voitto olisi kuitenkin se, että saisi taloonsa emännän ja sillä\ntukituksi ihmisten suut ja lakkautetuksi sen puheen, ettei kukaan\ntahtonut tulla sellaiseen pesään kuin Teittoon.\n\nPari kertaa isäntä vielä käväisi pappilassa tunnustellakseen, mitä se\nmamsseli asiasta oikein ajatteli. Sitten rohkaisi hän mielensä, läksi\nkosimaan ja palasi voittajana.\n\nHän oli niin hyvillään, että kävi vallan helläksi ja hellytti\nmorsiamensakin mielen. Tuntui se Annasta hyvältä, kun joku häntä\nsydämensä pohjasta kunnioitti ja rakasti. Ehkäpä siitä vastarakkauskin\nsitten vähitellen heräisi. Olihan hänessä aina ollut helliä tunteita.\nKun ne nyt valtaan pääsisivät, avautuisi uusi maailma, uusi elämä\nhänelle. Tosin se ei muuta ollut kuin loppukesän kauneutta. Mutta\nolihan sitä jo siinäkin sille, joka kaiken ikänsä oli ennen nälkää\nnähnyt, kaiken ikänsä turhaan toivonut yksitoikkoisen talven vaihtuvan\nonnen kesäiseen kukoistukseen.\n\nKun isäntä heinänteon ajaksi palasi takaisin Teittoon ja laulaa\nrallatellen kulki töissä, ei hän voinut iloaan ihmisiltä salata,\nvaan kertoi kehaisten, että pian on emäntä talossa. Mutta muuta hän\nei kertonut, sillä he olivat päättäneet pitää asian salassa, kunnes\nkuulutuskirjat tehtäisiin. Silloin asia vasta ihmisten tietoon\ntulisi, ja sitten heidät vihittäisiin heti kolmannen kuulutuksen\njälkeen. Kotona pappilassa pidettäisiin pienet kahvikestit ja\narmovuodensaarnaaja toimittaisi vihkimisen. Näin oli tuumattu, ja tähän\npäätökseen olivat molemmat tyytyväisiä.\n\nMutta Kotajärvellä soitti vaimoväki suutaan. Sääli ja kauhu valtasi\nheidät, kun kuulivat että Teittolainen oli poloisen pauloihinsa\nsaanut. Kaukaa se kuului olevan, tuo morsian, ja selvähän se, kun\nei kukaan lähempää olisi huolinut, mutta surkeata se vaan oli, niin\nettä varoittaa olisi pitänyt. Mutta mitenkä varoittaa, kun niin\nsalassa pitivät, ettei edes tiennyt, mistä morsian oli kotoisinkaan?\nSellainenhan se Teittolainen aina oli ollut, salaa toimi, ei neuvoja\nkysynyt -- ei niiltäkään, joilla niitä kyllä olisi ollut liikenemään\nasti. Itseensä hän vain luotti, rahaa keräsi, oli korkeamielinen\nkaikessa ja otti nyt vielä omakseen tytön papillisesta säädystä. Jos\nhän sillä luuli tyhjäksi tekevänsä sen kirouksen, joka Teiton taloa\npainoi, niin ei se muuta ollut kuin uusi paholaisen paula, johon hän\ntaas oli kietoutunut. Sen hän kyllä vielä saisi kokea, ja samoin se\nemäntä raukka. Ei sille paljon iloisia päiviä joutuisi, niin arvelivat\neukot Kotajärvellä.\n\nMutta kaikista puheista huolimatta ei asiaa saatu muuttumaan.\nTeiton taloon, tuohon peltojen keskelle, likaisen lammen liepeelle\nkohonneeseen kartanoon, jota kaikki kammoivat, jossa rotat olivat\nilakoineet kuin kotonaan ja jossa hämähäkki rauhassa oli verkkojaan\nkutonut, sinne tuotiin papintytär, Anna, emännäksi.\n\n\n\n\n2.\n\n\nSyksy teki tuloaan ja illat rupesivat pimenemään, kun Teiton isäntä\nläksi emäntää taloonsa hakemaan. Pari tuntia vihkiäisten jälkeen he\nläksivät matkalle, kulkivat kyydillä kuudetta penikulmaa lähimmälle\nrautatien asemalle, jatkoivat siitä junalla ja vaihtoivat seuraavana\npäivänä aamuyöstä junan taas hevoskyytiin. Nyt oli vielä seitsemän\npenikulmaa Kotajärven kirkonkylälle, ja riennettävä oli, jos mieli\nperille saman päivän iltana.\n\nIsäntä oli jättänyt oman hevosensa ja omat rattaansa aseman viereiseen\ntaloon, ja kohta, kun he täällä olivat Annan kanssa ehtineet vähän\nsuurusta syödä, läksivät he matkaa jatkamaan.\n\nTuntuipa jo vähän kuin kotoiselta nyt, kun oli oma kyyti! Hevonen,\nvirma, nuori ori, kaapi levottomasti maata Annan noustessa rattaille.\nValjaat olivat uudet ja ajokalut uudestaan maalatut. Anna huomasi\ntämän ja hän ajatteli, että ensimmäinen vaikutus siitä uudesta, joka\nhäntä kohtaisi, oli miellyttävä ja hyvä. Kunpa jatkuisi vain samaan\nsuuntaan! Kunpa koti ja talo vastaisivat hänen toiveitansa, silloin ei\nhänen tarvitsisi katua, että oli jättänyt asemansa papin tyttärenä,\nvaihtaaksensa vanhanpiian päivät talonemännän huolekkaaseen, mutta\narvossapidettyyn asemaan.\n\nNyt se vasta rupesikin tuntumaan, että hän oli jättänyt taakseen kaiken\nvanhan ja oli astumassa uusia, tuntemattomia oloja kohden. Ja jota\nenemmän matka kului, sitä lähemmäksi tuli tuo uusi ja tuntematon.\n\nAnnan täytyi kysellä kyselemistään, ja isäntä koetti kertoella. Pitäjän\noloista ja pitäjäläisistä hän antoi niukkoja tietoja. Ei voinut ketään\nerityisesti suositella vaimollensa seuraksi. Hän oli ollut vähän kotona\nja paljon poissa. Sitäpaitsi ei hän ollut mikään kylänluuta, eikä\ntoivottavasti hänen vaimonsakaan.\n\nTuo puhe tuntui Annasta kummalta. Eihän hän ollut mikään ahkera\nkylänkävijä, mutta aina sitä vähän sentään tahtoi seurustella ihmisten\nkanssa, ison talon emäntä varsinkin.\n\n\"Ei ne varat kyläilemisestä ja komeilemisesta kasva\", huomautti isäntä\nnaurahtaen ja näpäytti oritta ohjaksella selkään.\n\n\"Ei kasva\", myönsi Anna, \"kyllä sen tiedän, enkä ole komeilemiseen\ntottunutkaan. Tarkastipa minä pappilan taloutta hoidin, kun ohjakset\nkäsiini sain.\"\n\n\"Niin, niin\", puheli isäntä, \"senhän minä heti huomasinkin. Ilmanko\nihastuin? Niin on kuin minun emännäkseni luotu, ajattelin, vaikka onkin\nparempaa säätyä ja iältään jo eelleni päässyt. -- Sukkelaan minä aina\nolen asiani ajanut, niin naimakaupatkin. Niin on mennyt kuin pyöräys\nvaan.\"\n\n\"Mitäpä tuota sitten odottaisi, kun ei enää ole lastenkirjoissa\", sanoi\nAnna ja rupesi muusta puhumaan.\n\nIsäntä kertoi, kehuskeli ja oli iloisella päällä. Mutta kun lähenivät\nlähemmä kotipuolta, rupesi häntä peloittamaan, että kun kovin kehuu,\nkäy sitten pettymys sitä suuremmaksi. Siitä syystä hän rupesi varovasti\nvarjopuoliakin esiin vetämään, kertoi leikkisästi, että niin se on kuin\nsuomalainen sananlasku sanoo, ettei koiraa ole karvoihin katsominen.\nVanhalta ja rappeutuneelta näyttää Teitonkin talo, mutta maata on\npaljon ja tulot ovat hyvät.\n\n\"Vai on se talo niin vanha?\"\n\n\"Johan se rakennettiin ennen vaarin aikoja. Talonpoikainen mies sitä\nensin rupesi rakentamaan, mutta eräs vanha sotaherra sitä sitten\nrupesi tahtomaan itselleen vanhain päiväin varaksi. Siitä syystä se\nrakennettiin vähän herrastyyliin. Se vanha herrapa ei saanut siitä\nkauan iloita. Manalle meni eikä jättänyt perillisiä. Sitten vaarivainaa\nsai periä talon ja rupesi viljelystä alulle panemaan.\"\n\n\"Onko se miten kauniilla paikalla\", kysäisi emäntä.\n\n\"Eihän se oikein. Aukeaksi moittivat muut, mutta kyllähän minä siitä\nsemmoisenakin pidän.\"\n\n\"Voihan sinne puita istuttaa.\"\n\n\"Se isäukko ei ole oikein niitä suvainnut, siksi en ole istuttanut.\"\n\n\"Ja sen mieltäkö siinä kysytään?\"\n\nIsäntä nauroi partaansa. \"No siitähän se näkyy, miten hyvä mies minä\nolen, kun vanhan ukkorähjyksenkin tahtoon olen taipunut.\"\n\n\"Mutta miksi se ei puita suvaitse?\"\n\n\"No, sillä on ne päähänpistonsa. Ajattelee toisissa asioissa aivan\njärkevästi, mutta on toisissa taas ihan suunniltaan.\"\n\n\"Onko se heikkomielinen?\" Anna katsoi isäntään säikähtyneenä.\n\n\"Ei suinkaan, mutta niinhän ne vanhat ovat kuin lapset, tietäähän sen.\"\n\n\"Mutta eihän se vielä niin vanha ole!\"\n\n\"Jo vähän viidenkymmenen ohi. Mutta ei se kenellekään pahaa tee, ei\nsitä tarvitse pelätä.\"\n\nIsäntä käänsi puheen toisaalle ja rupesi taas kertoilemaan\nparannuspuuhista, joita aikaa myöten aikoi toimeenpanna. Hän oli varova\nmies eikä ruvennut yrityksiin ennenkuin tiesi, miten kukkaro kannatti.\nParempi elää pienessä turvallisena, kuin komeassa velkojen varassa.\nSitten kun oli kirstun pohjat täynnä, sittenhän niihin koskea uskalsi,\nja sitten se vanha rytökin oli valmis romahtamaan ja uusi sijalle\nkohoomaan. Silloin kelpasi siellä emännöidä ja käskijänä komentaa\nsenkin, joka oli pappilassa ennen pyörähdellyt.\n\nIsäntä innostui puhuessaan niin, että aivan unohti tuon komeuden vielä\nkuuluvan mielikuvituksen maailmaan. Vasta kun Kotajärven kirkonkylä\nrupesi näkymään, muistui hänelle todellisuus mieleen.\n\n\"Tässä ollaan jo perille tulemassa\", huomautti hän ja heristeli\nhevoselle ohjasten periä. Anna oikaisihe, ja sydän rupesi sykkimään\nnopeammin. Ori pani parasta juoksuaan.\n\nKun me muutaman rakennuksen ohi olivat ajaneet, näkivät he piikatytön\nnaapuritalon pihamaalta kiepsahtavan tupaan ja samassa täyttyivät tuvan\nikkunat uteliailla ihmiskasvoilla. Siinä oli päitä jos jonkinlaisia,\npieniä ja suuria, pellavapäitä ja harmaahapsisia. Toisen talon\nedustalla olivat katsojat kerääntyneet pihalle, missä riipuskelivat\naitaa vasten välinpitämättömän näköisinä tai kurkistelivat uteliaina\nkuistin takaa maantielle päin.\n\n\"Katselevat, kun emäntää Teittoon viedään. Eipä joka taloon tuodakaan\npapin tytärtä.\" Isäntä taas hymähti, ja Anna istui suorana kuin\nkaikkien katselema morsian.\n\nHuimaa vauhtia sitä mentiin, mutta hämärtämään rupesi jo, kun hevonen\npihaan pyörähti. Isäntä pysäytti portaiden eteen, ja Anna astui\nrattailta. Samassa juoksi tyttö keittiön puolelta vastaan. Hän oli\nAnnan kotipuolelta tuotu palvelijatar, joka tavaroiden kanssa jo\naikaisemmin oli taloon tullut.\n\n\"Terve tuloa mamss -- -- -- rouva piti sanomani. Jopa minä odotinkin.\"\n\nAnna tervehti.\n\n\"Mennään tästä\", pyysi tyttö. \"Tästä porstuasta pääsee suoraan\nkeittiöön, kun kääntyy vasemmalle, oikealla on eteinen. Käykää sisään\nrouva!\"\n\nAnna katsoi ympärilleen. Se oli avara, kylmä eteinen. Seinät olivat\npaperoidut vanhoilla sanomalehdillä, ja paitsi vaatenauloja ei\nhuoneessa muuta ollut kuin ullakolle vievät portaat.\n\n\"Tässä on sali.\" Tyttö avasi oven. \"Olisin sytyttänyt kynttilät, mutta\nkun vielä oli päivää siksi paljon.\"\n\n\"Suurethan ne on huoneet, mutta matalat\", sai Anna sanotuksi. Hän\nkulki salinlattian poikki ja läheni peräseinällä olevaa pitkää,\nvanhanaikuista pielasohvaa, jonka yläpuolella rehevä, monihaarainen\nmuratti, talon ainoa kasvi, ikkunalta levitti oksiaan. Sohvan edessä\noli pöytä, pöydällä puhdas liina ja kirkkaaksi kiilloitetut messinkiset\nkynttilä jalat.\n\n\"Onko sinulla kahvit valmiina?\" kysäisi Anna äkkiä, kun muistui\nmieleen, että tässä sopi tuliaiskahvit juoda, jahka isäntä tulisi\nsisään.\n\n\"Kyllä on, kunhan pyörähdän hakemaan.\"\n\nTuntui hyvältä jäädä hetkeksi yksin. Anna huokasi helpotuksesta.\n\"Oli tuo kummallista tulla ihka outoon paikkaan, katsella kaikkea\nensi kertaa ja ajatella: Tämä on nyt minun. Tässä minun on oltava ja\nelettävä; näissä huoneissa saan nähdä, mitä minulle elämän varrella\niloa ja surua annetaan.\"\n\nHän kulki pariin kertaan lattian poikki ja katseli ympärilleen.\nNiin avaralta ja aukealta näytti koko huone, samanlaiselta kuin\ntalon ympäristökin. Tuolitkin, joita oli tusina täyteen, seisoivat\nseiniä pitkin kuin peläten, että liian paljon tilaa veisivät. Ainoa,\njoka huoneen keskuksesta vähän sijaa anasti, oli suuri, valkeaksi\nsivuttu uuni toisen pitkän seinän keskikohdalla. Tuoreita katajia\noli ripsitty lattialle uunin ympärille ja suupeltien pieliin oli\npistetty katajanoksia. Ne herättivät juhlatunnelmaa, ja Anna kävi siitä\niloiseksi.\n\nKun sali oli tarkastettu, kääntyi hän katsomaan salin perällä olevaa\nkahta kamaria. Toinen oli ruskealla paperoitu, valmiiksi sisustettu\nhuone, jonka Anna ajatuksissaan määräsi tutummille vieraille\nvierashuoneeksi. Toisessa oli valkeat, sinikukkaiset seinäpaperit,\nmutta huonekaluja ei ollenkaan. Siihen panisi hän kotoa tuomansa\nhuonekalut, ja se varattaisiin kunniavieraille.\n\n\"Missä se meidän emäntämme\", huusi isäntä ovensuusta ja lyödä\npaukutteli käsiään yhteen. Jaa -- -- jaa, katsoo taloa, kelpaako\nasuttavaksi!\n\nTyttö toi samassa kahvit, ja kun ne oli juotu, kävivät he yhdessä\nkatsomaan keittiön ja tuvan puolta. Oli niin outoa emäntänä tulla\ntaloon, jossa kaikki oli tuntematonta. Olisi nyt ollut vaikka kuinka\nvastenmielistä kaikki, ei sitä enää voinut peräytyä, ei muuksi muuttaa,\npaitsi ehkä aikaa myöten. Toista oli sentään sen, joka lähti naapuriin\ntai ainakin saman pitäjän miehelle. Silloin sitä vähän tiesi, mihin\nmeni, kävi edeltäkäsin katsomassa, osasi arvostella ja punnita. Mutta\nnäin -- -- -- uhkapeliä se oli, ja kun sitä ajatteli, rupesi mieltä\nahdistamaan. Mutta itsehän hän tähän uhkapeliin oli suostunut. Sai\nnyt tyytyä, eikä se kai niin vaikeaksi tulisikaan. Tiesihän hän jo\nentuudestaan, että talo oli vanha ja rappeutunut. Mutta missä oli\nvaraa, siellä oli valtaakin. Puutepäiviä pääsisi hän ainakin näkemästä,\neikäpä hänelle kovia pettymyksiäkään tulisi, kun ei hän mitään liikoja\nollut mielessään kuvitellutkaan. Kodin ja arvossapidetyn aseman hän\nkuitenkin saisi, saisi emäntänä talossaan ainakin jossain määrin toimia\nvapaasti ja itsenäisesti. Mitäpä muuta hän pyysikään. Olihan sitä jo\nsiinäkin hänelle, jota elämä oli opettanut paljosta luopumaan ja vähään\ntyytymään.\n\nKun matkakirstusta tärkeintä oli esille otettu, rupesi Anna\nillallispöytää kattamaan salin ja keittiön välisessä kamarissa. Hän\noli siinä toimessa, kun kuuli jonkun kopeloivan etehisen ovella.\nSitten hän kuuli oven lisahtavan lukkoon ja jonkun haparoiden etsivän\nsalin ovea. Hän meni saliin, katsoakseen kuka oli tullut, mutta\nhätkähti, kun pimennossa oven puolella näki kookkaan, harmaatukkaisen,\nkumaraselkäisen vanhuksen. Ukko katseli kulmain alta vieraaseen ja\nviekas hymy värähti suupielissä. Mutta hymy katosi tuossa tuokiossa\nja mieletön tuska kuvastui hänen kasvoissaan. \"Kasvaa\", huudahti hän,\nkauhistuneena kohottaen kätensä, \"kasvaa, kasvaa vuoreksi!\"\n\nAnna oli säikähtynyt niin, että sydän pamppaili povessa, ja veri katosi\nkasvoilta. Mutta hän koetti pysyä tyynenä ja tahdonlujuudella voittaa\npelon ja lainauksen tunteet. Hän läheni, ojensi kätensä ja sanoi\ntyynesti ja päättävästi: \"Hyvää iltaa, vaari, ettekö tiedä, kuka minä\nolen?\"\n\nVaari astui muutaman askeleen lähemmä, pysähtyi sitten keskelle\nlattiaa, selkä kyyryssä, polvet notkahdellen ja kasvoilla viekas,\nväijyvä ilme. Tämmöinen hän oli pahimmoillaan ollessaan, kun tuli\nliikutetuksi tai säikähti jotain. Muuten hän oli tavallisesti\nhiljainen, säyseä lapsi, joka ei kenellekään pahaa tehnyt.\n\nAnna oli kätensä ojentanut vaarille, mutta tämä väistyi, vetäisi\nkätensä pois, piilotteli selän taakse ja kyyristyi kyyristymistään kuin\nkissa valmiina hyppäykseen.\n\n\"Isä, mitä tämä on olevinaan?\" Isäntä laski kätensä painavasti\nvanhuksen olalle. \"Tulkaa pois! Mitä te nyt pelkäätte?\"\n\nVanhus vapisi kuin haavan, lehti ja silmät pyörivät pelokkaina päässä.\n\"Sinä, sinä\", sammalsi hän, \"toit tuon!\"\n\n\"Niin, se on talon uusi emäntä, jota jo kauan on kaivattu.\"\n\n\"Se on se minun karannut kultani, se -- -- --\"\n\n\"Mitä te nyt höpisette, isä! Tulkaa pois!\" Isäntä tarttui päättävästi\nukon käsivarteen ja rupesi taluttamaan.\n\nAnna kuuli vanhuksen sopertavan jotain, mutta tahdottomana kuin lapsi\nhän seurasi kuitenkin taluttajaansa.\n\n\"Ruvetkaa pois ruualle\", sanoi isäntä, kun palasi. \"Ei tämä mitään\nmerkitse. Harvoin se noin on, mutta mistä lie nyt tullut niin\nliikutetuksi.\"\n\n\"Kuulithan, mitä se sanoi?\"\n\n\"Kuulin minä. Puhuu, että minä hänen kultansa olen nainut. Isä pahanen!\"\n\n\"Mutta mitä se sillä tarkoittaa?\"\n\n\"Mistä minä tiedän. Mitä lie nuoruuden ajoiltaan muistanut, kun oikein\ntuntui kateeksi käyvän.\"\n\n\"Mutta se kun sanoi sitä 'kasvaa, kasvaa', mitä se sillä?\"\n\n\"Älä huoli siitä, kuka hupsun puheita ymmärtää? En minä ainakaan.\"\n\nAnna koetti olla asiata ajattelemalta, mutta se ei ollut helppoa.\nMonet kysymykset kytivät mielessä, eikä hän niiltä rauhaa saanut, ei\npitkin iltaa eikä yölläkään. Valvoa täytyi vaan ja ajatella, ja välistä\nkangistutti kumma kauhu koko hänen ruumiinsa. Mihin oli hän joutunut?\nMikä kohtalo hänen osakseen täällä oli tuleva? Hän oli mielessään\npunninnut kaikki, tehnyt selväksi itselleen, mitä voittaisi ja mitä\nmenettäisi näissä naimiskaupoissaan. Mutta oliko hän ehkä erehtynyt?\nEikö hän tuntenutkaan kaikkia niitä voimia, jotka kohtalon vaakaa\nhallitsivat. Täytyisikö hänen uhrata enemmän, voittaisiko hän vähemmän\nnäissä naimakaupoissa, kuin oli luullut? Ottaisiko kohtalo häntä\nehkä ivatakseen hänen halustansa saavuttaa itsenäisyyttä ja ihmisten\narvonantoa? Ja jos niin oli, mikä oli hänet perivä? Mikä silloin\nauttaisi muu kuin kova kovaa vastaan. Ei hänen tapansa ollutkaan\nväistyä vaikeuksien tieltä, ei ensi iskuista murtua. Oli hän kovia\nkolauksia ennenkin saanut, mutta ne vaan olivat kasvattaneet voimaa\nhänessä, olivat tehneet hänet lujaksi, itsenäiseksi -- ehkä kovaksi.\nNe olivat opettaneet hänet ankaraksi, taipumattomaksi, opettaneet\nponnistamaan uupumatta, kunnes perille pääsi, vaikka sydänveri olisikin\ntaistelussa kuiviin vuotanut. -- Jos häntä kova kohtalo täälläkin\nodottaisi, oli hän ainakin karaistunut ja kovettunut taistelua varten.\nSe oli hänen lohdutuksensa, ja sitä hän valvoessaan ajatteli.\n\nMutta kun tuuli yön kuluessa singautti sadepisaroita ikkunaruutuja\nvastaan, niin että nämä rämisivät, vavahti Anna kuitenkin. Siellä\nulkona mahtoi olla aika rymäkkä, vaikkei sitä paljon sisään kuullut,\nkun ei siellä ollut ainoatakaan puuta humisemassa. Siellä oli vaan\nse suuri, aukea lakeus, jossa tuuli temmelteli ja sade sinkoili\nsuoraan peltojen pehmeään multaan tai niityn notkuville mättäille. Ei\nsiellä olisi saanut puilta suojaa, ei päivän polttaessa eikä myrskyn\nmyllertäessä. Kaikki oli aukeata, alastonta, hiljaista kuin haudassa,\njonka partaalla ei kellot kumaja, ei virttä veisata. Se tuntui\nluonnottomalta, pakon painamalta, tuo hiljaisuus. Siksi se peloitti.\nSiksi karmi ruumista kun sitä ajatteli, peloitti, jäykistytti, vaikka\njärki sanoi, että se oli lapsellista heikkoutta ja ettei se sopinut\njärkevälle ja lujaluontoiselle.\n\nAamun viimein valjetessa oli Anna ensimmäisenä ylhäällä. Hän kävi\npalvelustyttöä herättämässä, sytytti valkean uuniin ja pisti itse\npannun tulelle. Hän tunsi joka jäsenensä jännityksestä herpautuneeksi.\nYhden yön valvominen oli vienyt enemmän voimia kuin ennen monen yön uni\noli niitä antanut. Mutta jota enemmän hän tunsi levon tarvetta, sitä\nuupumattomammin hän puuhasi. Hän tarvitsi työtä, työtä, ettei vaan tuo\nyöllinen, raukkamainen pelon tunne palaisi.\n\nTavarat otettiin esille matka-arkuista ja järjestettiin paikoilleen.\nKaapit täyttyivät kapioilla. Aitat pyttyineen ja pönttöineen\njärjestettiin, kellarit käytiin ja tarkastettiin. Uusi emäntä ei saanut\nrauhaa, ennenkuin kaikki oli kunnossa. Hän oli kuin kuumeessa. Ja\nkuitenkin ikävöi hän sunnuntaipäivää ja lepoa. Kun hänestä aika tuntui\npitkältä ja yksinäisyys peloittavalta, oli se hänen lohdutuksensa, että\nsunnuntai oli tulossa. Silloin hän taas miehensä kanssa ajaa kirkkoon\nuusilla rattailla, virma ori valjaissa. Silloin saavat nähdä ihmisiä\nja kulkea kirkon penkkiin rinnan, kaikkien katseiden seuraamana.\nKotajärveläiset silloin nykäisevät toisiaan käsipuolesta ja kuiskaavat:\n\"Tuossa se nyt menee, se Teiton rouva, joka on papintytär syntyään.\" Ja\nsitten kaikki heitä katselevat ja arvostelevat, mutta hän ei välitä,\nkulkee vaan suorana ja ryhdikkäänä miehensä rinnalla. Ei vilkaise\noikealle eikä vasemmalle, astuu vaan eteenpäin ristikäytävän poikki ja\nasettuu siihen penkkiin, jossa pitäjän rouvat istuvat ja josta papinkin\nnäkee parhaiten.\n\nSitten, kun kirkosta mennään, niin tulee yksi toisensa perästä, rouvat\nja emännät, tervetuloa sanomaan ja käskevät luonaan käymään. Hän\nsilloin lupaa tulla, mutta sanoo ei vielä isoon aikaan joutavansa,\netteivät luule kovin kylään haluavan. Herrasväessä he sitten käyvät\nensin, ja siellä hän puhuu ruotsia, ettei se rupea unohtumaan. Sitten,\njahka ennättävät, käyvät muissakin paikoissa, mutta eivät kiirettä\npidä, että ihmiset ymmärtävät hänen vielä kuuluvan siihen piiriin,\njossa on kasvanutkin. Silloin se on niinkuin olla pitää. Ja sitä\najatellessaankin hän jo tunsi tyydytystä.\n\nViimeinkin valkeni sunnuntaiaamu ja Anna oli ensimmäisenä valmis\nkirkkomatkalle. Hän oli pukenut mustan morsiuspuvun ylleen, pannut\npäähän leveälierisen, mustan olkihatun silkkinauhasilmukkoineen ja\nheittänyt hartioilleen mustan kaulurin, joka ylettyi vyötäisille ja oli\nleuvan alta kiinni hakasilla ja silkkihetuleilla.\n\n\"No niin\", sanoi isäntä, kun näki vaimonsa lähtöön valmiina. \"Kelpaa\nlähteä nyt, kun on jotain näytettävää.\" Hänkin oli sulhasvaatteissaan.\nParta oli hyvin ajeltu ja harjattu. Tuuhea, musta tukka seisoi töyhtönä\npäälaella, valahti siitä taapäin ja kiertyi ohimojen kohdalla kiharaan.\nMustat silmäkaarelmat, helakka puna poskilla ja mustuuttaan kiiluvat\nsilmät kiinnittivät huomion Teiton isäntään. Hän oli pulska mies, se\noli tunnustettava, ja sen huomasi Annakin tänä ensimmäisenä pyhäaamuna.\nSekin lisäsi osaltaan sitä hyvän tuntemusta, joka hänet valtasi\nkirkkomatkalla.\n\nKun he saapuivat perille, oli väkeä vasta vähän koolla. Isäntä sitoi\nhevosen suntion tallin nurkkaan, pani heiniä eteen ja sitten he\nläksivät astumaan. Ei ollut vielä herrasväen penkissä ketään, kun\nhe siihen asettuivat: emäntä vaimoväen puolelle, isäntä vastapäätä,\nmiesten penkkiin. Sitten rupesi kirkko vähitellen täyttymään.\nMutta penkkiin, jossa Teiton emäntä istui, eksyi yksi ainoa ja\nhänkin pysähtyi penkin suulle. Pappi tuli samassa alttarille, ja\njumalanpalvelus alkoi.\n\nAnna katseli suoraan pappiin. Hänen katseensa oli kuin kiinni\nnaulattu paikkaan, missä tämä seisoi, mutta sanoista, joita hän\nkuuli, ei hän mitään tiennyt. Tuhannet ajatukset ajelehtivat hänen\naivoissaan, tuhannet kysymykset kytivät mielessä. Miksi ne ihmiset\neivät tähän penkkiin tulleet? Mikä pelättävä hän oli? Olihan siellä\nisännän puolella kuitenkin joitakuita. Eikö kelvannut kenenkään\npapintyttären rinnalla istua, kun hän talonpojan oli nainut? Tämäkö oli\nse palkanmaksu, jota hän oli odottanut saavansa pyhäpäivänä? Näinkö\nihmiset aina menettelivät, vai yksin häntäkö heidän kovuutensa aina\nkohtaisi? Mitä oli hän rikkonut, koska häntä halveksittiin? Oliko\nse vika, ettei hän voinut tyytyä armoleipää syömään ylenkatsottuna\nvanhanapiikana? Vai olisiko Teiton ja sen isännän maine huono? Olisiko\nhäneltä salattu jotain, ehkä paljonkin?\n\nKun pappi sanoi \"aamen\", sävähti Anna punaiseksi säikähdyksestä.\nHän ei ollut kuullut sanaakaan saarnasta. Ihmiset painautuivat\npenkkiin rukouksen ajaksi ja hän seurasi muiden esimerkkiä, mutta\nainoa ajatuksensa oli, tulisivatkohan ihmiset häntä tervehtimään\nkirkonmenojen päätyttyä, ja kuka tulisi?\n\nKun sitten kansa rupesi lappautumaan ulos kirkosta, kulki Anna\nmuiden muassa ulos, mutta hän astui sellaisessa jännityksessä, että\nsäikähti jokaista, joka takaapäin hänet sivuutti. Tultuaan suntion\ntallinnurkalle nousi hän kiireisesti kärryihin. Isäntä irroitti\nriimuvarren rautarenkaasta, sitaisi sen setolkkaan, käänsi hevosen,\nhyppäsi rattaille ja ajaa karautti kotiin.\n\nHe olivat molemmat vaiteliaita matkalla. Hiljaisina söivät\npäivällisenkin. Vasta kun tyttö oli korjannut ruuat pöydältä ja isäntä\nistuutunut kaksisoutuiseen keinutuoliin salin nurkassa, laukesi\npainostava äänettömyys.\n\n\"Minä tahtoisin vähän selvitystä sinulta\", sanoi Anna.\n\n\"Tule viereeni tänne.\"\n\n\"Ei kiitoksia. Tässä on parempi.\" Hän nosti tavallisen tuolin pöydän\npäästä, asettui vastatusten isännän kanssa, katsoi häntä tuikeasti\nsilmiin ja kysäisi lyhyeen: \"Miksi ihmiset karttavat meitä? Mitä sinä\nolet salannut minulta?\"\n\nIsäntä hätkähti. \"So, so, älähän nyt. Mikä sinuun on mennyt?\"\n\n\"Mikäkö minuun on mennyt? Pelko ja paha aavistus siitä, että minä olen\ntullut petetyksi.\"\n\n\"Ja missä suhteessa?\"\n\n\"Sinä tulit meille vieraana. Olit pulska mies ja ison talon isäntä.\nSinä olit matkustellut paljon, oppinut enemmän kuin tavalliset\ntalonpojat. Siinä kaikki mitä tiesin. Sitten sinä rupesit kosimaan ja\n-- -- --\"\n\n\"Oliko sinun sitten pakko suostua?\"\n\n\"Ei ollut, mutta sinä teit voitavasi houkutellaksesi minua. Kehuit\ntaloa ja itseäsi, lupasit turvattua tulevaisuutta ja huoletonta elämää.\"\n\n\"Joko sitten olen sanani rikkonut? Leipähuolista minä puhuin, enkä\nluule sinun vielä nälkää nähneen.\"\n\n\"Sinä petit minut kuitenkin. Sinä salasit jotain. Mitä ihmiset puhuvat,\nmitä sanovat tästä talosta?\"\n\n\"Onko se sulhasmiehen asia kuljetella morsiamelle kaikki kylän ämmäin\njuorut?\"\n\n\"Ei, mutta olisit kuitenkin jotain sanonut, kertonut, miten oli, ja\nsitten antanut valita.\"\n\n\"Ja mitä minä olisin kertonut. Sitäkö, että vaari oli aika saituri\nja että isä-ukossa oli samaa vikaa. He olivat raharakkaita molemmat,\neikä poikakaan ole hyvin hupa luonteeltaan. Siitä ne akkain juorut\novat alkunsa saaneet. En minä muuta tiedä. Sanovat tietysti isä-ukon\nheikkopäisyyden saituudesta johtuvan. Mutta onko tämä sinusta niin\nkauheaa, että sitä olisi pitänyt ilmoitella. Miehet semmoisista viis\nvälittävät. Se on vain vaimoväen taikauskoa.\"\n\nHän puhui kovalla äänellä ja nosti puhuessaan ylpeänä päätään.\nNoita juttuja oli hän kyllä kuullut ennenkin, oli niitä huomannut\npistävissä pilapuheissa miestenkin joukossa, jonkun kaupoissa petetyn\npistosanoissa ja vihamielisissä viittauksissa. Mutta ne eivät pystyneet\nhäntä lannistamaan. Onni kun oli ollut hänelle myötäinen, mitä hän\nsilloin huoli pelätä? Menestys oli hyvä ja vahva haarniska, josta\nkaikki kiukun ja kateuden nuolet kilpistyivät.\n\nAnna tuijotti hetken eteensä. Sitten leimahti hänen katseensa liekiksi.\n\n\"Kaikkien kammoamaan kotiin sinä minut toit. Sen siitä sain, kun\ntahdoin olla luja, seurata järjen ääntä ja tukahduttaa tunteeni. Kyllä\nminäkin kerran tiesin, mitä rakkaus on, mutta luuletko, että se tunne\nminut tänne toi? Siitä on jo aikoja, kun se sammui, ja sitten kun sen\nsammutin, on ainoana päämääränäni ollut päästä eteenpäin, saavuttaa\narvonantoa ja kunnioitusta. Minä en kärsi, että minua poljetaan.\nKuuletko? Ja kuitenkin sinä toit minut tänne.\"\n\n\"No sittenhän me ollaan kuitit\", sanoi isäntä kuivakiskoisesti. \"Sinä\npetyit. Minä petyin.\"\n\n\"Missä sinä sitten?\"\n\n\"Minä luulin saavani lauhkealuontoisen, rakastavan vaimon, joka olisi\nhyvä äidinhellyyttä tuntemattomalle. Mutta omanvoitonpyynti se sinut\ntänne toikin.\"\n\n\"Entä sinä, mikä sinut sitten pani kosimaan? Etkö vaan hakenut\nsäästävää emäntää?\"\n\n\"Hain kuin hainkin, mutta etsin minä muutakin, kuin oman edun katsojaa.\"\n\n\"Ja sitä sinä minulle sanot, sinä, joka juuri kerroit, että\nomanvoitonpyynti on ollut sukusi kirous.\"\n\n\"Siksi kai minä sen muussakin kiroukseksi tunnen.\" Hän sanoi viime\nsanat hiljaa, mutta painavasti.\n\nTarkoittiko hän, mitä sanoi? Kärsikö ehkä itse ja tahtoi auttajaa?\nVai petti ja petkuttiko taas kauniilla sanoilla? -- Kuinka tuo\nepätietoisuus kidutti Annan sydäntä!\n\nHe olivat hetken ääneti, sitten jatkoi isäntä: \"Onhan se ihmisten\nylenkatse kuorma, mutta se on kannettava. Sinä olet samaa maata kuin\nminäkin, näen mä, et kärsi vastarintaa etkä ylenkatsetta. Kovahan on\nelämän koulu, mutta siihen eivät meikäläiset kukistu. Eteenpäin sitä\nvaan mennään, niin totta mennään.\"\n\nAnna yhä vain tuijotti eteensä. Hän taisteli kovan sisällisen\ntaistelun. Mutta äkkiä mieli herpaantui kuin jännitetty jousi, kun\nse laukeaa. Hän kuuli viime sanat kuin unessa, kaukaa näkymättömästä\netäisyydestä. Ja samassa valtasi hänet säälin tunne. Hän sääli tuota\nmiestä, joka istui siinä hänen edessään ja joka tuntui niin vennon\nvieraalta, vaikka oli hänen oma miehensä. Hän sääli häntä siitä syystä,\nettä elämänkoulu oli hänenkin käytävä ja hän tunsi, että tuo koulu oli\nkova. Kaukaisena kaikuna kuuli hän viime sanat. Mutta ne eivät tehneet\nhäneen mitään vaikutusta. Hän ajatteli ainoastaan sitä elämän koulua ja\ntiesi, että se oli kova.\n\n\"Käydään sitten se koulu yhdessä\", sanoi hän väsyneesti ja nousi.\nIsäntäkin läksi kiikkutuolista ja kääntyi ovelle päin.\n\n\"Niin yhdessä, yhdessä\", sanoi hän. \"Ainahan sitä kerran voitolle\npääsee.\" Hän painoi oven kiinni ja kääntyi portailta talliin päin.\n\nEmäntä pyyhkäisi kädellä otsaansa. Päätä poltti niin kuumasti.\n\nHän meni eteisen läpi keittiöön. Siellä nukkui tyttö penkillä ja valkea\nliedessä oli sammunut. Hiljaa sulki hän oven, otti naulasta ison\nvillaliinan ja läksi ulos. Hän kulki eteenpäin, tietämättä oikeastaan\nminne, kulki peltojen poikki, ensin piennarta pitkin, sitten savista,\nvettynyttä ajotietä myöten, joka vei metsään päin. Hän oli kulkenut\nkotvan aikaa tarkkaamatta mitään, kun vihdoin pysähtyi ja katseli\nympärilleen. Hän oli jo metsän rajalla ja näki mökin pilkottavan esiin\npuiden lomasta. Se sai hänen sydämensä sykkimään nopeammin, ja hän\njoudutti kulkuaan. Sittenkun hän Kotajärvelle tuli, ei hän vielä ollut\nvierasta puhutellutkaan, aina vain kotiväkeä. Hänet valtasi äkkiä\niloinen odotus. Kun hän tuonne tulee, koputtaa ovelle ja astuu sisään,\nsilloin ainakin ihmiset häntä tervehtivät, eivät väisty, eivät käänny\npois, vaan puhuttelevat kuin ihmistä ainakin.\n\nHän seisoi jo ovella, mutta tarttui arasti ripaan. Entä jos täälläkin\n--? Hän vavahti.\n\nSilloin kuului sisältä hiljaista laulun hyminää. Se rauhoitti ja\nrohkaisi.\n\n\"Hyvää iltaa\", sanoi hän astuessaan kynnyksen yli.\n\nLaulu lakkasi ja pehmeä naisen ääni vastasi tervehdykseen. Oli jo\nhämärä tuvassa, eikä Anna kohta erottanut, keitä siellä oli, mutta hän\nastui rohkeasti eteenpäin tietoisena, että hän oli omilla alueillaan,\nTeiton alueella olevassa mökissä. Se oli hänelle kohta muistunut\nmieleen, kun hän näki mökin metsän rajassa. Isäntä oli kertonut tämän\nmökin olevan ainoan talon läheisyydessä ja sanonut asukkaiden olevan\nkunnollista, nuorta väkeä, jotka äsken olivat siihen muuttaneet.\n\nMitähän siinäkin mahtoi alla piillä, kun isäntä oli erittäin sanonut,\nettä niille pitää olla ystävällinen. Se muistui Annalle nyt mieleen.\nOlivatkohan muut tätä mökkiä pelänneet, kammoksuneet talon läheisyyttä\nja ukkovaaria?\n\nAnna ei ehtinyt pitemmältä asiaa ajatella, sillä nainen huoneen perällä\nnousi kätkyttä kiikuttamaan, astui lattian poikki Annaa vastaan ja\nojensi kätensä.\n\n\"Terve tulemasta. En oikein tiedä, mistä tämä vieras -- -- -- mutta\neikö liene uusi emäntämme.\"\n\n\"Niinhän minä olen.\" Anna tervehti. \"Läksin kävelemään enkä huomannut,\nmiten pitkälle jouduin, ennenkuin jo olin ovella\", lisäsi hän kuin\nselitellen.\n\n\"Sepä nyt oikein iloista, että tulitte katsomaan, hyvä rouva tai emäntä\n-- tai miksi pitäisi sanoman. Eihän sitä yksinkertainen -- -- --\"\n\n\"Sanokaa vaan miten tahdotte, sama se minulle.\" Ja samalta se hänestä\ntuntuikin, vaikka aamulla vielä rouva-nimitys oli hänen korviaan\nhivellyt. Mutta aamusta oli pitkä aika kulunut, ja paljon oli sen\nkuluessa muuttunut.\n\n\"Käykää istumaan, hyvä rouva. Olisihan meillä pieni kamarikin -- -- --\"\n\n\"Ei, ei, istutaan tässä.\" Anna asettui penkille kätkyen viereen.\n\"Teillä on tässä pienokainen\", sanoi hän kumartuen kätkyen puoleen.\n\"Onko niitä useampia?\"\n\n\"Ei ole enää, kuoli kaksi vanhinta ja tämä tulee vasta vuoden vanhaksi\nMikon päivänä.\" Vaimo läheni takkaa aikeessa virittää valkeata.\n\"Älkäähän nyt! Miksi tekisitte tulta?\" \"Olisin niin mielelläni\nkeittänyt kahvitilkan, kun sain emäntäni kerran tänne. Ettekö nyt\nottaisi? Eihän meillä leipää ole eikä muutenkaan niinkuin vieraille\ntarjottaessa, mutta olisin kuitenkin -- -- --\"\n\n\"Ei, ei! Toisen kerran. Läksin vain katsomaan vähän, kun kaikki vielä\non niin outoa.\"\n\n\"Niinhän se on vaikeata alussa, ja rouva, joka vielä on tullut aivan\nvieraasta puolesta.\"\n\n\"Kyllä se oli toista siellä\", myönsi Anna ja rupesi kertomaan\nkotipitäjästään, sen oloista ja tavoista, pappilasta ja kaikista\npaikoista siellä. Hän ei huomannut itsekään, miten paljon hän puhui,\nmiten purki sydämestään kaiken, mitä siellä oli säilyttänyt salaa ja\narkaillen, niinkuin ei niitä näissä uusissa oloissa olisi uskaltanut\najatellakaan. Hän ei Teitossa ollut paljon pappilasta puhunut, tuskin\noli sitä siellä oikein ajatellutkaan. Hän oli ne ajatukset aina luotaan\ntyöntänyt tuntien, ettei nyt sopinut niitä muistella. Pappilassa oli\nkuitenkin ollut hyvä olla. Siellä oli elämä ollut huoletonta. Nyt oli\najatteleminen ainoastaan sitä taistelua, joka oli edessäpäin.\n\nKyynel kihahti mökin Leenan silmään hänen kuunnellessaan.\n\n\"Niinhän se on muuttuvaista tämä elämä\", sanoi hän hiljaa, \"mutta aina\nsitä eteenpäin pääsee, kun tekee tehtävänsä ja luottaa Jumalaan.\"\n\nAnna säpsähti. Oliko hän sitten valittanut vai mitä tuo tarkoitti, kun\npuhui kuin lohduttaen?\n\n\"Ainahan sitä eteenpäin pääsee, kun vaan ensin pääsee alkuun\", sanoi\nhän päättävästi.\n\n\"Niin, se se vaikeata onkin\", vahvisti Leena ja liekutti jalallaan\nkätkyttä, jossa lapsi näytti heräävän. \"Minä muistan, miten minullakin\nensin oli kotimökkiäni ikävä. Ja entä sitten, kun ne lapset kuolivat.\nKyllä se kovalle otti. Puutteesta kyllä pääsivät korkeampaan kotiin,\nmutta suru oli sentään suuri.\"\n\nHe istuivat hetken ääneti, sitten Leena taas jatkoi: \"Ette usko, rouva,\nmiten rattoisia ne ovat nämä pienet. Elämä käy aivan toiseksi. Kyllä\ntekin sen vielä näette.\"\n\nAnna ei vastannut mitään, kumartui vain katsomaan lasta. Samassa\naukaisi tämä silmänsä, oikoi pikku jäseniään ja hymyili herttaisesti\nhyvänpäivän vieraalle. Silloin oli kuin jokin rinnassa olisi sulanut ja\nsiinä samassa vedeksi valahtanut. Kyynelkarpalot vierähtivät kätkyen\nlaidalle.\n\nSilloin Leena nousi ja pistäytyi ulos. \"Antaa sen olla rauhassa niin\nkauan kuin viihtyy\", ajatteli hän. \"Se keventää mieltä, kun edes saa\nitketyksi; käy muuten liian raskaaksi, kun ei puhuakaan voi.\"\n\nPaljon sillä rouva-poloisella nyt mahtoi olla sydämellä. Kaikenlaista\noli ehkä jo tullut tietoon. Kotona oli se vaari-ukko, jota kaikki\npelkäsivät, ja koti-ikävä ja tottumattomuus uusiin oloihin tuntui\ntukalalta. Vähäkö niissä oli yhdelle ihmiselle kannettavaa. -- -- --\n\nJa sitten kun ihmisetkin olivat niin sydämettömiä. Niin olivat\nheitäkin kovasti peloittaneet tuohon mökkiin tulemasta. Olivat\nkertoneet kaikenlaista, niin että oikein hänen miehensäkin oli ruvennut\npelkäämään, että jos siitä kuitenkin on häiriötä, kun tulevat niin\nlähelle tuota suurta aukeata ja kaikkea pahuutta siellä. Mutta sitten\nolivat taas keskenään puhuneet asiasta, muistelleet, miten kurja pesä\nheillä oli, jossa asuivat, ja miten niukka oli työansio. Kuolisivat\npuutteeseen kaikki lapset, jos heille niitä annettaisiin, elleivät\nparemmille paikoille pääsisi. Teiton isäntä tarjosi mökin melkein\nhyyryttä, kunhan saisi asukkaita Rajalaan, jota kaikki karttoivat. Se\noli tarjous, jota ei käynyt niinkään hylkääminen.\n\n\"Jos tulisikin vaikeata, niin totia kai se paha Jumalan sanalla\nväistyy\", arveli Leena. Ja kun hänen miehensä vielä epäili, pyyteli hän\najattelemaan lapsia. Taistelu oli hänelläkin ollut sekä sisäinen että\nulkonainen, kun tähän asettui, ja se oli tuoreeltaan vielä mielessä.\nSiksi ymmärsi hän emäntää.\n\nLeena olisi tahtonut kuormaa keventää, mutta eihän siinä paljon\npuhuminen auttanut. \"Antaa sen olla itsekseen ja itkeä\", ajatteli hän\nja lämmitteli lapsen riepuja, joita oli käynyt ottamassa pihan aidalta.\n\nKun vähän aikaa oli vitkastellut, arveli hän kuitenkin jo pitävänsä\nkatsoa lasta.\n\n\"Taitaa rouva oikein osata lasta viihdytellä\", sanoi hän hymähtäen, kun\nläheni.\n\n\"Ainahan sitä vähän. Onko tämä terve?\"\n\n\"On, Jumalalle kiitos! Toivon minä, että se meille saa jäädä, kun nyt\non parempi asumuskin. En minä mielelläni pois antaisi. Vaikka Jumalahan\nsen tuntee, mikä paras on.\"\n\n\"Tuossa on paha aukko ikkunassa\", huomautti Anna. \"Eikö siitä käy kylmä\nviima lapseen?\"\n\n\"Kyllä ukko siitä huolen pitää. Se on niin hellämielinen ja tekevä\nmies. Kaikki ne ovat täällä sen laittamia, penkit ja pöydät ja mitä\nvaan tuvassa on.\"\n\n\"Hauskahan se on laittaakin. Kukapa ei omaa kotiaan varten sitä\ntekisi?\" Anna hymyili, mutta hymy oli sumunsekaista ja syvä huokaus\nseurasi sanoja.\n\n\"Tässä tulee pilkkosen pimeä pian\", sanoi hän äkkiä, \"täytyy lähteä.\"\nHän heitti kiireesti hyvästit, kääräisi huivin hartioilleen ja läksi.\n\nOli jo vaikea nähdä tietä, ja hän joudutti kulkuaan. Jalka oli usein\nluiskahtaa liukkaalla, saviperäisellä tiellä; rapakko loiskahti yli\nkengän ja hameen helmat tekivät kiusaa. Mutta sitä hän ei huomannut,\najatteli vain tätä ensimmäistä ihmeellistä pyhäpäivää Teitossa. Ja sitä\najatellessaan hän kulki kiireisesti peltojen poikki, poikki laajan,\npeloittavan aukean kohden kotiaan.\n\n\n\n\n3.\n\n\nAnna oli ajatellessaan asemaansa rikkaan Teiton emäntänä\nmielikuvituksessaan nähnyt itsensä pitopaikoissa ylimmäisillä sijoilla,\npapin tyttärenä säätyläisten seurapiiriin kuuluvana, emäntien joukossa\nensimmäisenä sekä säätynsä että varallisuutensa puolesta. Mutta yhtä\nsuuri kuin hänen erehdyksensä taloon nähden oli, yhtä paljon hän pettyi\nseurapiirinkin suhteen.\n\nKotajärvellä oli kolme toisistaan tarkoin erotettua seurapiiriä.\nSuurten tiluksien omistajat sekä pitäjän virkamiesperheet muodostivat\nhienoston, joka ei muiden seurasta huolinut muuta kuin kutsuttuna\nhäihin, hautajaisiin tai muihin perhejuhliin. Toinen piiri oli\nheränneiden, joiden joukkoon pitäjän pappikin kuului. Ei heilläkään\npaljon yhteyttä ollut muiden kuin samanmielisten kanssa. Vaikka he\nolisivatkin muita seuroihinsa ottaneet, eivät siellä muut -- nuoret\nvarsinkaan -- viitsineet käydä. Heränneet olivat ankaraa väkeä, jotka\nsanoivat sanottavansa jokaiselle suoraan ja häikäilemättä. Siitä toiset\nsitten suuttuivat ja sanoivat, ettei sitä sinne heidän tuomittavakseen\nviitsi mennä. Niin saivat heränneet olla rauhassa ja yksin omassa\npiirissänsä.\n\nPappi koetti kuitenkin pitää huolta kaikista seurakuntalaisistaan, ja\nkun he tiesivät, että hän mielellään tuli selityksiä pitämään, minne\nvaan tahdottiin, oli tullut tavaksi, että ne, jotka muuten Jumalan\nsanan viljelemistä harrastivat, vaikkeivät heränneisiin kuuluneet,\nsilloin tällöin pyysivät pappia luokseen selityksen pitoon. Se piiri,\njoka näissä paikoissa kokoontui, oli siksi avara, että sinne kuka\ntahansa olisi voinut mennä, mutta Anna karttoi tarkasti näitä paikkoja.\nKirkossa hän kävi silloin tällöin, ei missään muualla. Pappi ja hänen\nvaimonsa olivat kyllä yrittäneet häntä ystävällisyydellä mukaan\nhoukutella, mutta hän pysytteli loitolla heistä. Hän vihasi tuota\nvirren veisuuta ja ainaista puhetta autuuden asiasta. Hän ei jaksanut\nkuulla, kun ne sitä syntisurkeuttaan ruikuttivat ja nöyrinä maassa\nmatelivat. Eikä hän taas tahtonut teeskennelläkään. Siksi pysyi hän\nerillään, vaikka sydäntä kirveli ajatus, että hän siten joutui pois\npapin ja papin perheen seurapiiristä, johon hän syntynsä puolesta\nlähinnä kuului.\n\nHienoston ja heränneiden piiriä lukuunottamatta oli pitäjässä piiri,\njohon kuuluivat kaikki varakkaammat talolliset samoinkuin ne, jotka\nolivat kotoisin sääty aitauksen rajamailta. Tämä oli Teittolaisille\nlähin ja tutuin seurapiiri. Mutta vaikka he joskus vieraissa kävivät\nja joskus joku heillekin eksyi, tunsi Anna, ettei siitä seurustelusta\npaljoakaan iloa ollut. Isäntämiehet kävivät asioita ajamassa, kun\nkävivät, ja emännät karttoivat mielellään Teittoa. Olihan se talo\npari vuosikymmentä ollut emännättä. Se oli jo kuin tavaksi tullut,\nettei siellä käyty. Eikä uusi emäntä ollut sen luontoinen, että olisi\nhyvin puoleensa vetänyt. Kun kävivät, kävivät vain siksi, että isännät\nvaativat pysymään hyvissä väleissä rikkaan Teittolaisen kanssa.\n\nAnna tunsi olevansa yksin, ypöyksin sekä kodissaan että pitäjällä.\nEivät edes köyhätkään heillä mielellään käyneet. He tiesivät\nisännän pian ajavan avunkerjääjät maantielle, ja emäntää sanoivat\nkiivasluontoiseksi. Siksi eivät köyhänkään askeleet Teiton kynnystä\nkuluttaneet.\n\nAinoa paikka, jossa Teittolaisillakin oli ystäviä, oli Rajalan mökki.\nSiellä ei heistä pahaa sanaa sanottu, vaikka muut olisivat mitä hyvänsä\npuhuneet. Siitä sunnuntai-illasta asti, jolloin Anna ensi kerran oli\nRajalassa käynyt, oli ystävyys rakentunut hänen ja Rajalan Leenan\nvälille. \"Minun sydämeni jäi sitä rakastamaan\", sanoi Leena sinä iltana\nmiehelleen, kertoessaan Annan käynnistä; eikä se rakkaus laimennut,\nvaikka toiset pahoja puheita kuljettivat ja vaikka Leena itsekin\nhuomasi monen asian Teitossa olevan toisin kuin olisi suonut.\n\nOliko se ihme, jos sitä kävi vaikka miksi, kun oli sydän surua täynnä,\najatteli Leena! Jos olisikin tahtoa hyvään, niin kun se isäntä oli\nsellainen kiusamielinen ja vaativa, kuka siinä jaksoi kestää? Ja entä\nvaari-pahanen ja palvelustytöt, jotka eivät paikallaan pysyneet, vaan\nlaputtivat tiehensä juuri kun oli saanut jotakin oppimaan. Ja kaikki\npistosanat kylällä ja ihmisten ylenkatse! Ihmekö, jos sanottiin, että\nemäntä oli pahasuinen ja pahasisuinen. Hyvänäkö sitä pysyy, kun elämä\nkovasti kohtelee ja kun ei sitten ole sitä turvaa, että Jumala sen\nkaiken parhaaksi kääntää?\n\nLeenasta se oli niin säälittävä kohta, että hän monet itkut itki\nemännän puolesta. Ja omalta puoleltaan koetti hän tehdä minkä taisi\ntasoittaakseen tien emännälleen. Ei tuo pieni sana \"rouvakaan\" häneltä\nkoskaan unohtunut, kun hän huomasi, että se sittenkin oli mieluinen\nnimitys Annalle.\n\nAnna puolestaan tunsi, että vaikka hän rupeaisi kuinkakin ystäväksi\nLeenan kanssa, ei hänen tämän puolelta koskaan tarvinnut pelätä mitään\nnöyryytystä. Ystävyys oli rakentunut olevien olojen pohjalle. Siksi\nolivat käynnit Rajalassa Annalle virkistykseksi kuin merta kulkevalle\nhetken lepo tyynessä pohjukassa. Rajalassa oli kodin henkeä. Sieltä sai\nvoimaa ja vahvistusta. Leena siellä askaroi aina iloisena ja ahkerana,\nkasvatti lastaan, raatoi työssä, sai paljon tehdyksi, vaikka vähän\nsiitä puhetta piti.\n\nSe oli kuin pyhäkkö, tuo pieni tupa, jossa kaikki paistoi puhtauttaan,\nalkaen lattiasta aina paperoidulle laudakolle, jossa astiat kirkkaina\nkiiluivat.\n\nSiellä Anna usein istuskeli, tuli sinne väsyneenä, vaivattuna,\nympäristönsä ja oman itsensä kiusaamana. Sinne hän asettui\nperäpenkille, puheli Leenan kanssa tai leperteli pikku Liisalle, kunnes\nsydän suli ja mieli rauhoittui.\n\nPikku Liisan eloon jääminen ja terveys olivat käyneet Annalle kuin\nkunnia-asiaksi. Se oli taistelua sekin hänestä. Hän, joka oli eholtaan\nnähnyt elämän nurjaa puolta, saanut kokea kovaa ja maksanut velkansa\nsamalla mitalla, tahtoi nähdä, eikö hän hyvääkin voisi joskus\naikaansaada. Hän tiesi, että jos pikku Liisu eloon jäisi, kiittäisivät\nvanhemmat siitä parempaa asumustansa ja suotuisampia oloja. Ja tuota\nkiitollisuuden tunnetta hän tahtoi saada herätetyksi edes yhdessä\nkodissa. Hän tahtoi nauttia siitä kuin nälkiintynyt pienimmästäkin\nleivän kipenestä, tahtoi nähdä tytön kasvavan, kehittyvän ja sitä\nnähdessään saada sanoa itselleen: \"Täällä meillä se on tapahtunut,\nmeidän ansio se on.\" Se oli hänestä kuin kirouksen vähentämistä, ja\nsiksi se kevensi mieltä.\n\nVielä oli toinenkin syy, miksi Anna oli niin Liisaan kiintynyt.\nOlihan se hänen viaton hymynsä, joka ensi kerran oli Annan katkeran\nsurun kyyneleiksi sulattanut, ja hänen äitinsä sanat silloin \"-- Ette\nusko, rouva, miten rattoisia ne ovat nämä pienet. Elämä käy aivan\ntoisenlaiseksi\", -- olivat siitä pitäen Annan korvissa kaikuneet.\n\nOlisipa hänelläkin tuollainen, olisi edes yksi ainoa, silloin elämä\nmuuttuisi toiseksi! Kukkasena kasvaisi lapsi kodissa, ei tarvitsisi\ntuntea puutetta eikä surua. Äiti kyllä häätäisi pois huolet, varjelisi\nvaarasta, hellisi ja rakastaisi. Eihän ne muut niin siitä välittäisi.\nOikeita ystäviä tai läheisiä sukulaisia ei heillä ollut, vaari oli\nvähäjärkinen, isä usein matkoilla ja kotonakin kokonaan asioihinsa\nsyventynyt, kukapa olisi lasta muistanut toivoakaan muut kuin äiti.\nHän oli ainoa, joka ikävöi pienokaista, sen hän tiesi ja siitäkin\ntuo tunne yhä vaan kasvoi sitä voimakkaammaksi, jota kauemmin se\nmielessä kyti. Hän aavisti, miltä se tarmokkaasta tuntuu, kun hän yksin\ntaistelee aatteensa puolesta. Hän ymmärsi, miten lumivyöry, pienestä\npaakusta syntyneenä, kerää lisää ja yhä lisää joka puolelta, mistä vaan\neteenpäin kulkee, kunnes kasvaa äärettömäksi mahtavuudessa ja voimassa.\nHän ymmärsi sen, sillä samoin kasvoi hänenkin tunteensa.\n\nKun hän joskus säikähti vaarivanhusta, jonka pelokkaina pyörivät\nsilmät ja viekas hymy suupielissä hänessä aina herättivät eloon\nkaikki ensimmäisen illan kauhut, tai kun hän loukkautuneena miehensä\nkäytöksestä väistyi tieltä, sulkeutui kamariin salin taakse ja koetti\nunohtaa kohtalonsa kovuuden, silloin tuli aina mieleen, että kun tuossa\nsängyllä olisi pieni, lepertelevä lapsi, silloin tuntuisi kaikki\ntoiselta. Hän hymyilisi sille, se hänelle, ja he jokeltaisivat yhdessä\nkuin elämän ankaruutta tuntemattomat.\n\nSama kiihkeä ikävöiminen hänet valtasi, kun hän viikko viikolta ja\npäivä päivältä yhä selvemmin huomasi, miten suuresti hän oli miehensä\nsuhteen erehtynyt. Hän oli kosiessaan huomannut ainoastaan pulskan\nja varakkaan isännän, joka oli matkustellut ja oppinut enemmän kuin\nmoni muu hänenlaisensa. Yhteiselämässä hän vasta näki, että mies\nmaailman rantoja soutaessaan ehkä oli kartuttanut tietojaan, mutta ei\nsilti sydämen sivistystä oppinut, ehkä pikemmin menettänyt sen, mikä\npuhtaana ja parempana olisi maalaiselämässä säilynyt -- -- jos sitä\nsäilytettävää koskaan oli ollutkaan.\n\nAnna oli pettynyt, pettynyt katkerastikin, eikä muut sitä voisi\nsovittaa kuin kenties lapsi. Sen hän tunsi ja sitä ajatusta hautoi hän\nmielessään.\n\nPaljon sai Anna olla yksin, sillä Teiton isäntä oli naimisiin mentyään\nyhtä levoton elossaan kuin ennenkin. Hän matkusteli edelleen paljon,\nvälitti kauppoja, oli tukkiasioissa ja valvoi etujaan, missä vaan oli\ntienaamisen tilaisuutta.\n\nIhmiset puhuivat paljon näistä matkoista, tekivät ilkeitä viittauksia\nja antoivat pistosanoja Annalle. Mutta itse ei isäntä niistä koskaan\nkertonut, ei edes vaimolleen. Anna oppi arvaamaan matkan tulokset\nsiitä, minkälaisella mielellä isäntä oli kotiin palatessaan.\nKehuskeleva ja suurisuinen hän oli, jos asiat olivat hyvin onnistuneet.\nHuusi jo pihalla, että \"tulkaapa isäntää vastaanottamaan\", ja nauraa\nhohotti pitkin iltaa kertoellessaan kaskuja emännälle.\n\nPirtin puolellakin kävi silloin supina, ja tallirenki uskalsi kerran\nnauraa virnistellen tuumata tytöille, että \"paljonkohon isäntä nyt on\nihmisiltä nylkenyt, koska on niin hyvällä päällä\". Mutta niitä sanoja\nhän sai katua, sillä isäntä sattui samassa kynnykselle, ja mies sai\nlähtöpassit, vieläpä paikalla.\n\nMutta vaikeampaa oli sittenkin, kun asiat olivat huonosti onnistuneet.\nSilloin isäntä tulla pölähti kotiin, Usein niin, ettei tiennyt\nennenkuin huoneessa oli. Hevosensa riisui hän silloin aina itse,\nvei talliin ja pani ruokaa eteen. Sitten hän meni pirttiin, rupesi\ntervehdittyään pitämään tutkintoa tehdystä ja tekemättömästä työstä,\nkävi nuuskimassa kaikki nurkat, murahteli itsekseen, istui tuppisuuna\npöydän päässä eikä sanonut halaistua sanaa, ellei riidan syytä saanut.\nSilloin kävi Annakin alamieliseksi. Ei pannut vastaan eikä suuttunut,\nvaikka muuten kyllä osasi puoliaan pitää. Mutta silloin tiesi, että nyt\nei käy.\n\nVasta kun ensi päivistä oli ohi päästy, tasaantui vähitellen isännän\nmieli. Elämä asettui entiselleen eikä kukaan päässyt moittimaan,\nettä se kovin riitaista oli. Yhteentörmäyksiä kyllä tuli, mutta aina\nniistä sentään selvittiin hiljaisuudessa, ettei syrjäisten tietoon\ntullut. Anna varsinkin ajatteli sitä, etteivät ihmiset puheen aihetta\nsaisi. Hän väistyi, jos ei muu auttanut. Mutta kovalle se ensin otti.\nPappilassa hän oli saanut järjestää asiat oman mielensä mukaan, isän\nkuoltua varsinkin, kun ei äitipuoli taloustoimiin ollut puuttunut.\nHän oli oppinut käskemään ja järjestämään, ja nyt täytyi alistua\nsellaisessakin, mikä oli hänelle kuuluvaa ja missä hän paremmin olisi\nymmärtänyt, miten menetellä. Oli se kova koulu, mutta mihinkäs siitä\npääsi, oppiminen oli, jollei tahtonut tehdä Teiton ja Teittolaisten\nmainetta vielä pahaa pahemmaksi. \"Meille se sitten on sitä tiukempi\",\nsanoivat palvelijat. Ja jota enemmän Annan täytyi taipua isännän\nvaatimuksiin, sitä kärttyisemmäksi kävi hänen mielensä, sitä\nsuuremmaksi halu vuorostaan taas taivuttaa ja nöyryyttää muita. Omista\nnöyryytyksistään hän ei koskaan puhunut. Itsekseen kärsi, itsekseen\ntaisteli. Ainoastaan siitä, miten ärtyisellä tuulella hän oli, saattoi\narvata, että isännän kanssa taas olivat yhteen törmänneet.\n\nHuonolla tuulella ollessaan ei Anna koskaan mennyt Rajalaan.\nHänen ainoa turvansa oli silloin kamariin sulkeutuminen. Siellä\nyksinäisyydessä antoi hän surulle ja suuttumukselle vallan, antoi\nniiden vapaasti riehua ja temmeltää, kunnes väsymys ne viimein\ntyytymään sai. Silloin väistyi suuttumus, ja suru vaihtui kaihoksi.\nSilloin rupesi hän ajattelemaan elämän raskautta, sen painavaa taakkaa\nja sen palkan pienuutta. Ja hän tunsi, että hänen täytyi saada edes\nkipene onnea osakseen, edes murunen elämän ilosta palkakseen. \"Tulisi\nedes se lapsi\", ajatteli hän silloin, ja sitä ajatellen hän rupesi\nsydämessään puhumaan lauhkeita, lempeitä äidin sanoja lapselle, jota\nikävöi ja ajatteli.\n\nLapseen kiertyivät vähitellen kaikki Annan ajatukset. \"Kun tulisi se\nlapsi\", ajatteli hän, \"niin antaisivat ihmisetkin meille enemmän arvoa.\nNäkisivät, että niin se lisääntyy ja suurenee meidän sukumme kuin\nmuidenkin. Kun vaan tulisi, niin väistyisi paha maine ja kirous!\"\n\nLasta ajatellen rupesi Anna ensimmäisenä keväänä puuhaamaan puiden\nistuttamista Teittoon.\n\n\"Anna sen asian olla\", sanoi isäntä. \"Siitä ei kuitenkaan tule mitään.\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Ne ovat sille vanhukselle niin vastenmielisiä, eikä niistä kuitenkaan\nennätä meille iloa tulla.\"\n\n\"No sepä kumma, ettei ennätä.\"\n\n\"Vaikeitahan ne ovat kasvattaa. Surkastuvat, kuolevat kerta toisensa\nperästä, ja ala sitten aina istuttaa uusia. Siinä ne vuodet kuluvat.\"\n\n\"Kyllä minä siitä huolen pidän.\"\n\n\"No, kah pidä, pidä sitten\", myönteli isäntä vaikka vastahakoisesti.\n\nJo samana iltana puheli emäntä asiasta miesten kanssa. Kuoppia\nruvettiin kaivamaan ja koivut tuotiin metsästä. Emäntä tahtoi niitä\nmuutamia pihaan, toisia ikkunain alle. Puut piti olla humisemassa,\nkoivut kasvamassa, jotta, jos lapsi taloon tulisi, se niiden\nsiimeksessä saisi leikitellä.\n\nKoivut olivat jo lehdenalulla, ja vaikka ne olivatkin pieniä ja\nheiveröisiä eivätkä vielä suojaa antaneet, olivat ne Annalle kuitenkin\nmieleen. Ne olivat pieniä lapsia nuo puutkin hänestä, ja ne olivat\ntehneet piirin talon ympärille. Olihan se kuin hyvä enne.\n\nHän teki kierroksen niitä katsoakseen vielä viimeiseksi illalla,\nennenkuin maata meni.\n\nOli niin ihana ilta, ettei hän sellaista Teitossa vielä ollut\nnähnytkään. Sopusointua, onnea ja elämää, uhkuvaa, nuorekasta elämää\nhenki luonto. Se teki häneen niin omituisen ja hyvän vaikutuksen.\nOlikohan tämä heräävä keväinen kauneus uuden paremman päivän\nsarastusta? Uskalsiko hän sitä toivoa, uskalsiko ajatella, että hän\noli taistellut vaikeimmat taistelunsa ja oli nyt kulkemassa parempaa\nkohden? -- --\n\nKovia kamppailuja oli hänellä ollut, alakynteen oli hän usein joutunut\nja saanut nöyrtyä, mutta näkihän tuossa edessään ainakin yhden voiton\nhedelmät: nuo hennot pienet puut, joiden heiveröisiä oksia iltatuuli\ntuuditteli.\n\nHän meni sisään, sulki ovet ja rupesi riisuutumaan. Mutta viimeksi hän\nvielä vilkaisi ikkunastaan ulos. Oli se somaa, miten hyvä hänen oli\nolla! Tuo harmahtava lampikin, peltojen alapuolella, näytti hänestä\nhauskemmalta, kun näki sen jo hengessä puiden reunustamana. Ja puiden\nsuojassa kulki kartanolle tuleva tiekin. Miten hän siitä toivossa\niloitsi!\n\nMutta aamulla, kun renki Kalle ensimmäisenä pihaan astui, näki hän puut\nkaadetuiksi. Ei ollut pystyssä enää ainoatakaan.\n\n\"Siinä sen näki\", mutisi hän itsekseen, \"ei siitä mitään synny.\"\n\nSitten tuli toinen piikatytöistä pihalle. Säikähtyneenä hyppäsi hän\nsisään kertomaan toverilleen, mitä oli tapahtunut. Mutta ei kumpikaan\nheistä uskaltanut emännälle sitä sanoa.\n\nKun Anna kohta noustuaan vilkaisi pihalle, vavahti hän ja kääntyi\nkalpeaksi kuin vaate.\n\n\"Kuka tämän on tehnyt?\"\n\nSiihen ei kukaan voinut vastata. Kaikki tiedustelut olivat turhat.\nRengit ja piiat siitä eivät mitään tienneet. Isäntä oli kaiken yötä\nrauhallisesti nukkunut, eikä kukaan ollut vierasta nähnyt. Vaari oli\nainoa, jota syyllä saattoi epäillä. Varmaan oli tämä kaikki sen vanhan\nveijarin työtä. Viekas hän oli kuin kettu, vaikka tuntui järkensä\nmenettäneeltä. Mutta osasipa silti viisailtakin voiton viedä! Eiköhän\nhän vaan ollut päättänyt mitä tehdä ja miten menetellä, heti kun\nhuomasi puita istutettavan. Koko päivän hän oli ollut näkymätön, oli\nvalittanut sydänalaansa ja pysytellyt sängyssä. Mutta jaksoipa sitten\nyöllä nousta puita kaatamaan!\n\nEmäntä oli raivoissaan. Tällaista hän ei voinut kärsiä. \"Sinun täytyy\nottaa asiasta selvä\", sanoi hän miehelleen. \"Käy sen vaarin puheilla,\nminä en voi.\"\n\nIsäntä meni, mutta palasi pian. Ei tiennyt vaari asiasta mitään. Oli\nnukkunut kaiken yötä pahasti ja nähnyt unta, että metsää kaatui hänen\npäälleen. Muuta tietoa ei häneltä saanut.\n\n\"Annetaan asian jäädä sikseen\", ehdotti isäntä. \"Saat nähdä, että se\nvanhus siitä vain pahenee.\"\n\n\"Ei anneta jäädä sikseen. Sinä annoit minulle vallan, ja minä ajan\nasian perille!\"\n\nEmäntä oli luja. Puut istutettiin uudelleen ja vartijat pantiin\nvartioimaan. Neljänä yönä oli niiden tähden valvottava, ja kun\nviidentenä yönä eivät enää ruvenneet muut, valvoi emäntä itse.\nKuudentena ne sitten kuitenkin kaadettiin. Emännän joka jäsen vapisi.\nTämä oli ilveilyä, konnan koukkuja, joita ei voinut kärsiä. Ties mitä\nsiitä vielä tulisi, jos tällaiselle valtaa antaisi!\n\nTaas pidettiin tarkka tutkinto. Kaikkia kuulusteltiin, jokainen pantiin\nahtaalle, mutta syyllisestä ei saatu tietoa entistä enemmän. Isäntä\noli harmissaan ja sanoi, että asia on jätettävä sikseen. Eivät jouda\nmiehetkään tuollaiseen turhaan työhön.\n\n\"Niin istutan kolmannet koivut vaimoväen voimalla\", sanoi siihen emäntä.\n\n\"Hoho\", ivaili isäntä, \"vai on se niin tärkeätä. Sitä kai sinä\najattelet, että jos tulee perillisiä, tarvitaan vitsanvarpuja\nlähitienoilla.\"\n\n\"Ei minun lastani vitsan voimalla kasvateta.\" Annan ääni vapisi ja\nposkilla paloi helakka puna. \"Jos minä niitä saan, osaan minä heidät\nkurissa pitää koivunvarvuittakin.\"\n\nAnna oli taipumaton. Hän tahtoi, hänen täytyi tässä voitolle päästä.\nKova kovaa vastaan, jollei muu auttanut.\n\nKolmannet koivut istutettiin juhannukseksi. Emäntä itse raahasi ne\nhiellä ja vaivalla metsästä. Hän kävi siellä hevosineen rattaineen\nkolme vankkaa työihmistä muassaan. Uupumiseen asti he kaivoivat ja\nväänsivät, valitsivat kauniimpia kuin ennen ja ajoivat ne kerskaillen\nkotiin. Mutta voitoniloa oli vain hitunen mielessä, pelkoa paljon.\n\n\"Kolmas toden sanoo\", vakuutti Anna. \"Saapa nähdä, eikö nyt vaimoväki\nvoitolle pääse?\"\n\nMutta pelko ahdisti hänenkin mieltään. Jos meni turhaan tämä\nviimeinenkin yritys, silloin menisi häneltä viimeinen toivonkipinä.\nSilloin koko yritys raukeisi, ei tyhjiin, ei jälkeä jättämättä, vaan\nraunioiksi, joka aina muistuttaisi tätä tappiota ja aina painaisi\nlisätaakkana siinä kuormassa, joka hänellä oli kannettavana: Kaikki\nhänelle sydämessään siitä ilvehtisivät, näyttäisivät sormella ja\nkuiskailisivat: \"ähä, miten kävi! Etkö näe, että sinä olet heikko,\nheikko ja voimaton sitä valtaa vastaan, jonka kanssa olet taisteluun\nruvennut\". Ei, se ei saanut eikä voinut niin tapahtua. Hänen täytyi,\nhinnalla millä hyvään päästä voitolle!\n\nEmäntä koetti keksiä kaikkia mahdollisia varokeinoja. Pihan puoleinen\npikku rakennus, jossa vaari asui, tutkittiin salaa moneen kertaan ennen\npuiden istuttamista. Vuode ja makuuvaatteet puhdistettiin, siivottiin\nuunin nurkat, kaapin alukset ja joka paikasta tutkittiin, oliko\nsiellä asetta. Sitten pantiin renki Kalle vaarin tietämättä nukkumaan\nkamarin vieressä olevaan porstuaan. Ja kun koivut olivat istutetut,\nvarustettiin vartijat joka yöksi. Emäntä antoi salaa kahvia ja sokeria\nvalvoville, -- käski keittämään kahvia ja pitämään lystiä yöllä, ettei\nvaan uni tulisi. Sillä keinoin sai hän vartijat valppaiksi. Mutta aina\noli hän itsekin valveilla. Ei uskonut eikä saanut rauhaa, vaikka oli\ntoiset vartioimassa. Täytyi vaan valvoa, vaikka vuoteeseen rupesi ja\nnukkua koetti.\n\nKun puut olivat saaneet olla kaksi viikkoa rauhassa, rupesi emäntä\ntoivomaan. Hän ei uskaltanut iloita, mutta pelko oli vähenemään\npäin. Ajatukset, jotka siihen saakka olivat keskittyneet istutuksen\nonnistumiseen, rupesivat jo joutamaan muuallekin. \"Taisin kuitenkin\nvoittaa\", arveli hän itsekseen, ja se ajatus hiveli sydäntä kuin pehmeä\nlapsen käsi poskea.\n\nPiiat rupesivat siitä rengeille pistelemään, että he muka olivat\ntaikavoiman voittaneet, ja isäntä arveli, että jos nyt eukko voitolle\npääsee tässä hommassa, niin tekee hän totisesti hyvän työn koko talolle.\n\nMutta eräänä aamuna kolmannella viikolla makasivat kaikki koivut\nkatkottuina maassa.\n\nIsännän mieli kuohahti.\n\n\"Nyt tästä pelistä loppu tehdään. -- Kuuletko, eukko?\"\n\n\"Kuulen.\"\n\n\"Etkö ymmärrä, että joudumme koko kylän hampaisiin.\"\n\n\"Ymmärrän.\"\n\nIsäntä meni pihalle, potkaisi äreissään kaatunutta koivua ja käski\nrengin korjaamaan pois kaikki. Emäntä ei niitä käynyt katsomassakaan,\noli vaan työtouhussa koko aamupäivän ja puhui muista asioista. Illalla\nhän läksi Rajalaan ja viipyi siellä kauan. Kun hän palasi, olivat\nsilmäluomet punaiset kuin paljosta itkusta.\n\nPuun istuttamishomma Teitossa ei ollut pysynyt salaisuutena pitäjällä.\nSe uutinen oli kulona kulkenut talosta taloon, kylästä kylään.\nJännityksellä oli jokainen odottanut yrityksen lopullista ratkaisua,\nja kun se vihdoin tuli, herätti se huomiota kaikkialla. Nuoret, joiden\nkauhu Teittoa kohtaan perustui yksin vanhojen juttuihin, saivat tästä\nomaa näkemäänsä, omaa kuulemaansa, joka antoi voimaa ja tukea tuolle\npelon tunteelle. Näkihän sen tästäkin selvään, että asiat olivat\nhullusti tässä talossa. Mistä syystä ne puutkaan muuten eivät olisi\nsiellä menestyneet? Ja kuka ne sitten oli maahan kaatanut -- itse\npaholainenko tai joku hänen kätyreistään? Etteivät ne ihmiskäden\nkaatamia olleet, sen tiesi Kalle renki aivan varmaan.\n\nOlipa miten hyvänsä, ihmeellinen juttu se oli, siitä olivat kaikki\nyksimieliset. Heränneet sanoivat sitä Jumalan tuomioksi. Vaikka asia\nolikin pieni ja maallinen, saattoi Jumala siinäkin osoittaa, ettei\nhänen siunaustansa ollut siellä, missä ihmissydämet vielä olivat väärän\nmammonan orjuudessa.\n\n\"Kun ovat pahan pauloihin antautuneet, niin kitukoot nyt siinä opiksi\nitselleen ja muille varoitukseksi\", sanoi muuan vanhus, jolla oli\nkaunaa mielessä Teittolaista kohtaan, kun tämä oli häntä kaupoissa\npettänyt.\n\n\"Hullutuksia\", sanottiin hienoston piireissä, kun nämä jutut sinnekin\ntunkivat. \"Kansan taikauskoa, tietäähän sen. Ukkovanhuksen työtä se on\nkaikki.\"\n\nJa jokainen, joka asiaa arvosteli, oli varma siitä, että oli lausunut\noikean tuomion.\n\nMutta vaikka asia olikin pitäjällä herättänyt paljon huomiota, jätti\nse kuitenkin syvimmät jäljet Teittoon. Isäntä uhmaili. Hän suuttui\nsilmittömästi ajatellessaan, että hän ja hänen talonsa oli kaikkien\nhampaissa, ja hän vannoi monet pyhät valat, että pian tukkisi kaikkien\nsuut. Hän rehenteli enemmän kuin koskaan ennen, oli entistäänkin\nsuurisuisempi ja teki mitä rohkeimpia kauppayrityksiä.\n\nAnnaan taas oli tapaus tehnyt päinvastaisen vaikutuksen. Hän kävi\nhiljaiseksi, harvasanaiseksi. Ei hän ennenkään usein hakenut ihmisten\nseuraa, mutta nyt rupesi hän sitä aivan karttamaan. Suuttumus ja\nkiivaat sanat, joita hän ennen aseinaan oli käyttänyt, olivat häneltä\nkuin unohtuneet. Hänen voimansa oli murtunut, siksi hän ei enää kyennyt\nvihastumaankaan. Mutta mielen katkeruus kasvoi silti kasvamistaan. Hän\noli taistelussa joutunut tappiolle niin tuntuvalla tavalla, ettei enää\njaksanut taistelun jatkumista ajatellakaan. Yksinäisyys oli nyt hänen\nainoa turvansa.\n\nMutta jonkun ajan kuluttua rupesi lamassa ollut voima taas palaamaan.\nSe palasi silloin, kun hän tunsi hartaimman toivonsa täyttyvän, kun\ntunsi saavuttavansa sen voiton, joka oli hänelle kallein kaikista.\nJo se tietoisuus toi hänelle uuden voimankin, toi takaisin entisen\nlujuuden ja sitkeyden, toi halun uudelleen taistella sekä oman että\nlapsensa onnen puolesta. Entisellä ryhdillä hoiti hän nyt talouttaan,\nmutta ankaruus oli vähempi kuin ennen. Vieraillekin riitti nyt entistä\nenemmän lempeitä, ystävällisiä sanoja. Oli kuin hänen olentonsa olisi\nkoettanut koota kaiken, mikä oli hyvää ja ystävällistä, kuin kasvi,\njoka itseensä imee päivänsäteitä saadakseen kukkansa puhkeamaan.\n\nYksinäisyyttä hän etsi usein. Häntä vaivasi miehen epähieno käytös\nja räyhäävä tapa. Se herätti hänessä eloon kovan, karkean luonnon,\njoka oli ainoa, jota mies ymmärsi. Mutta sitä puolta itsessään hän\nei tahtonut nyt vallalle päästää. Hän ajatteli lasta, jota nyt ei\nainoastaan toivonut, vaan jota odotti, ja lapsen tähden tahtoi hän olla\nlempeä.\n\nRajalassa kävi Anna näihin aikoihin usein. Pikku Liisa oli kasvanut\nja varttunut ja juosta kipitti jo lattian poikki sopertaen muutamia\nsanojakin. Se oli Annasta hyvä enne. Tuo lapsihan oli ollut hänen\nhuolensa esineenä siitä asti, kun hän taloon tuli, ja se oli menestynyt\noikein ihmeteltävän hyvin. Eikö sitten menestyisi se, jota hän vaalisi\nkuin kukkaista kämmenellä, kuin kevään esikkoa ainakin?\n\nMiksi hän sitten usein pelkäsi? Sitäkö ajatteli, että kun tulee kevät,\ntulee taas se suuren tappion aika, ja silloin hän uudelleen kärsii\ntappion entistä katkeramman.\n\nHän pelkäsi sitä joskus. Mutta sitten hän taas tyyntyi ja tuomitsi\ntyhjäksi taikauskonsa. Hän oli saanut takaisin entisen lujuutensa. Ja\nhän ajatteli, että rakkautensa voimalla, lujalla, järkähtämättömällä\ntahdollaan hän pysyttää lapsensa elossa.\n\nSitten se tuli, tuo suuri odotettu päivä. Se tuli, kun käki kukkui\nmetsänrinteessä, kun nurmi oli nukalle noussut ja kiurunen kohosi\nkorkealle virittäen keväisen kiitoslaulunsa. Silloin tuli tuo toivottu\nvieras Teittoon.\n\nJuhla-iloa oli silloin talossa kaikkialla, mutta suurin juhla oli äidin\nsydämessä.\n\n\"Parempi kun olisi ollut poika\", sanoi isäntä, \"mutta hyvähän se on\ntuokin aluksi\".\n\n\"Vai tuli sinne kuitenkin perillisiä\", sanoivat kyläläiset. \"Mahtavat\nne nyt olla mielissään.\"\n\n\"Mitähän perittävää sillä poloisella\", arvelivat toiset. \"Rahaa ja\nrahan rakkautta kaiketikin.\"\n\nMutta Rajalan Leena pyyhkäisi huivinnurkalla kyyneleen silmäkulmasta.\n\"Vai on heillä nyt lapsi\", sanoi hän hiljaa ja laski kätensä ristiin.\n\"Herra! Anna sen tulla siunaukseksi. Älä kosta isäin pahoja tekoja\nlasten päälle, vaan tee laupeutta tuhanten tuhansiin polviin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun pikku tyttö tuli kuukauden vanhaksi, pidettiin ristiäiset. Isäntä\noli kohta sanonut, ettei hänen lastaan pappilaan viedä, vaan kotona\nristitään vieraiden koolla ollessa kuin rikkaan lapsi ainakin.\nSetelitkin heltisivät isännän sormista tätä tarkoitusta varten, ja\nAnnalle hän penäsi, että \"muistakin sinä eukko varata hyvät herkut\".\n\nPahin pulma ristiäiskutsuihin nähden oli suhde papin perheeseen.\nTäytyihän heidät kutsua, kun ei pitäjässä ollut kuin yksi pappi. Kuka\nlapsen ristisi, jollei pappi? Mutta vastenmielistä se oli, kun hän oli\ntuollainen herännyt kiihkoilija, joka sanoa jyryytti ihmisille vaikka\nmitä vasten naamaa.\n\n\"Jos se siitä kävisi suopeammaksi, kun minä pyytäisin puhumaan vähän.\nMeillä kun ei koskaan ole selityksiä eikä seuroja pidetty, niin\nvoisihan nyt vähän sitäkin puhetta kuulla tuon tyttölapsen kunniaksi\",\nehdotti isäntä. \"Eihän sitä pakanoita pahempia olla.\"\n\n\"Ja siitäkö sinä luulet papin meille leppyvän\", kysäisi Anna?\n\"Silloinhan se vasta oikein saakin meidät kaikki kadotukseen\ntuomituksi. Kyllä minä ne heränneet tunnen.\"\n\n\"No, en minä nyt selitystä tarkoittanut. Pyytäisin vain pitämään pienen\npuheen. Olisihan se kunniaksikin tytölle, eikä se ennättäisi paljon\nsitä valmistella, kun täällä vasta puhuisin asiasta.\"\n\n\"Tee miten tahdot. En minä ole vastaan. Niitä ihmisiä en vaan kärsi.\"\n\n\"Teenpä sitten, miten hyväksi näkyy\", päätteli isäntä itsekseen. Ja\nniin tekikin.\n\nKun ristiäispäivä tuli, ja kaikki vieraat jo pönäkkinä istuivat salin\nseiniä pitkin, naisväki mustissaan, mustat silkit hartioilla ja\nkullatut rintaneulat leuan alla, kiepsahti isäntä eteiseen nähdessään\npapin tulevan. \"Terve, terve. No, kerran näkee kirkkoherrankin meillä.\nTervetulemastanne.\" Isäntä pokkuroi minkä kerkesi.\n\nKirkkoherra ojensi kättä, tervehti ja ripusti lakkinsa naulaan.\n\n\"Minulla kun olisi pikkusen asiaa\", ehätti isäntä sanomaan, kun näki\nkirkkoherran aikovan astua saliin.\n\n\"No sopii puhua.\" Kirkkoherra pysähtyi puolitiehen.\n\n\"Kun meille nyt suotiin tällaiset juhlat -- -- niin kallis lahja --\nkirkkoherra ymmärtää -- niin tuli meille mieleen että jos vähän Jumalan\nsanaa -- --\"\n\n\"Tahdotteko, että pidän selityksen? Siitä olisi ollut paras puhua\nennen.\"\n\n\"Ei nyt selitystäkään. Se on vielä niin heikkokin, meidän mamma,\nmutta jos jonkun sanan päivän merkityksestä, tuossa kohta toimituksen\njatkoksi.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, jo ymmärrän.\"\n\nKirkkoherra teki kiirettä astuakseen saliin. Isäntä aukaisi oven, ja\nihmiset, jotka näkivät kirkkoherran kynnyksellä, nousivat seisomaan.\nEmännät niiasivat, isännät kumarsivat. Pappi katsoi ympärilleen,\nkumarsi hänkin ja kulki sitten suoraan salin perällä olevaan\nkiikkutuoliin. Siihen asettui istumaan.\n\nHetken harhaili hänen katseensa toisesta toiseen. Sitten hän jäi\ntuijottamaan eteensä. Suruttomia ihmisiä kaikki, ja heille piti hänen\nnyt puhua \"päivän merkityksestä\". Olisi edes tiennyt aikaisemmin, niin\nolisi saanut ajatella, mutta nyt. -- Hän ajatteli tekstiä, mutta ei\nmieleistään saanut.\n\n\"Nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä\", olihan sekin päivän\nmerkityksestä. Mutta ei se sittenkään ollut oikein sovelias teksti.\n\"Katso minä panen eteesi tien elämään ja tien kuolemaan\" tai \"Ei\nJumala katso ihmisten muotoa\", vastakohdaksi sille erolle, jota tässä\nmaailmassa tehtiin köyhän ja rikkaan, alhaisen ja ylhäisen välillä.\n\n\"Mitä minä nyt tässä enää ehdin ajatellakaan\", pahoitteli hän\nitsekseen, \"tuossa jo tuovat kastevettä\".\n\nKirkkoherra nousi, puheli sanasen isännän kanssa ja poistui sitten\npieneen sivukamariin. Sieltä hän palasi hetken kuluttua, ja samassa\nastui sylikummikin huoneeseen, lapsi käsivarrellaan. Silloin nousivat\nkaikki vieraat seisoalleen, kerääntyivät ryhmiin molemmin puolin\npappia, naiset toiselle, miehet toiselle puolen, ja toimitus alkoi.\n\nAnna seisoi toisten takana nojautuneena ovipieleen. Häntä heikotti\nniin, että polvet vapisivat ja sydän sykki levottomasti. Miten\nihmeellistä, tämä oli kuin unta ja kuitenkin täyttä totta. Se oli hänen\noma lapsensa, hänen kauan kaivattunsa, jota tuossa pitivät papin edessä.\n\n\"Ota pyhä ristinmerkki sekä kasvoos että rintaas.\"\n\nAnna vavahti. Lapsi oli ollut hiljaa alkupuolella toimitusta, mutta\nrupesi loppupuolella huutamaan. Kummi hyssytteli, mutta mikään ei\nauttanut. Täytyi kiireimmän kautta kantaa pois heti, kun pappi oli\n\"amen\" sanonut. Palvelijat, jotka olivat saaneet käskyn olla valmiit\nviiniä tarjoamaan heti toimituksen loputtua, tarttuivat tarjottimiin\nja tunkeutuivat samassa ovesta sisään. Kirkkoherra seisoi vielä\npaikallaan. Hän oli nähtävästi aikonut sanoa jotakin, mutta ennenkuin\nhän ehti suunsa avata, seisoi jo palvelija tarjottimineen hänen\nedessään. Hän otti lasin ja pani sen pois pöydälle. Palvelijat\njatkoivat tarjoilua.\n\n\"Minua on pyydetty\", alkoi kirkkoherra ja asetti vasemman jalkansa\nvähän oikean edelle, \"minua on pyydetty puhumaan vähän tämän päivän\nmerkityksestä. Te isät, te äidit, jotka olette täällä koolla,\nkuunnelkaa, sillä minä puhun teille jokaiselle. Minä tahdon puhua\ntämän päivän merkityksestä meille kaikille, jotka olemme isiä ja\näitejä. Oletteko kuulleet että 'jolle paljon annettu on, siltä paljon\nvaaditaan'? Oletteko ajatelleet, mikä edesvastuu meitä painaa, mikä\ntili meillä on tehtävänä, meillä, joille Jumala on lapsia antanut.\nTe osaatte kyllä katkismuksestanne ulkoa ladella: 'Minä Herra Sinun\nJumalasi olen kiivas Jumala, joka kostan isäin pahat teot lasten päälle\nkolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat, mutta teen\nlaupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni'.\nMutta oletteko myös näitä sanoja ajatelleet. Oletteko tutkineet\nmieltänne ja tekojanne? Oletteko kysyneet itseltänne: jätänkö minä\nsiunauksen vai kirouksen lapsilleni perinnöksi?\"\n\nKirkkoherra piti pienen loman, katsoi tutkivasti toisesta toiseen ja\njatkoi sitten: \"Minä en kysy teiltä, paljonko jätätte lapsillenne tämän\nmaailman tavaraa perinnöksi, mutta minä kysyn, jätättekö siunauksen vai\nkirouksen -- -- Minua pyydettiin puhumaan lyhyeen, eikä minulla ole\ntämän enemmän sanomista; mutta Jumalan sana on voimallinen ja terävämpi\nkuin kaksiteräinen miekka, siksi on vähässä jo kyllin. Jos sen vähänkin\noikein itseemme sovitamme, on tämän päivän merkitys meidän suhteemme\ntullut täytetyksi.\"\n\nSalissa oli niin hiljaista, että neulankin rapsaus lattiata vastaan\nolisi kuulunut. Ei kukaan liikahtanut, ei sittenkään, kun kirkkoherra\noli puheensa lopettanut ja mennyt entiselle paikalleen. Kaikki\nseisoivat viinilasit kädessä, mutta kun pappi ei tehnyt alkua, ei\nkukaan muukaan sitä rohjennut tehdä. Viimein rohkaisi isäntä mielensä,\nmeni suoraan kirkkoherran luo ja tahtoi kilistää. \"Kiitoksia, kiitoksia\nvaan, kyllä asia on oikein sanottu.\"\n\n\"Jumalan sana puhuu asiat aina oikein\", sanoi kirkkoherra ja pani pois\nlasinsa.\n\nMutta keittiön puoleisessa kamarissa itki äiti lapsensa luona,\nitki koettaessaan lasta rauhoittaa. \"Ei sinulle tuomion torvia saa\ntoitottaa, ei. Siunauksen perillinenhän sinä olet, olet, kun äiti\nvaalii ja vartioi...\"\n\n\n\n\n4.\n\n\nTeiton pikku tytöstä oli tehty äidin kaima. Mutta Annaksi ei kukaan\nhäntä kutsunut, kaikki vaan Anniksi. Äiti itse pani asian alulle. Hän\nei pitänyt siitä, että tyttöä nimitettiin hänen nimellään. Oliko se\nsitten taikauskoa vai mitä, mutta pahalta se hänestä tuntui. Oli kuin\nnimen yhtäläisyys olisi ennustanut yhtäläisyyttä muussakin suhteessa.\nSentähden hän sitä pelkäsi, ja siksi muutti nimen Anniksi. Mutta\nsopivampi oli se muoto muutenkin, kuuluihan se pehmoisemmalta ja\nlapsekkaammalta.\n\nPikku Anni ei missään suhteessa ollut äitiinsä. Sinisilmäinen, pieni\npellavapää hän oli. Ei muistuttanut isää eikä äitiä. \"Vaihdokkaaksi\nluulisi, ei tämän talon lapseksi\", sanoi eräs kulkuakka, joka kerran\nnäki tytön pirtissä. \"Suu poikki korvia myöten\", vastasi piikatyttö\nnauraen. Silloin akka siirsihe oven puolelle, rupesi päivittelemään,\nmiten kummallista elämä oli yleensä ja tässä talossa varsinkin, ja pian\nsen jälkeen rupesi kylältä kuulumaan uusia juttuja, joita kiireisesti\nlevitettiin, vaikka niihin ei paljon uskottukaan.\n\nMutta pikku Anni kasvoi kukkana kodissa tietämättä mitään taikauskosta\nja kulkupuheista.\n\nEnsimmäinen paikka, jossa Annia käytettiin, oli Rajala. Muissa\nkylissä ei hän elämänsä ensimmäisinä vuosina saanutkaan käydä. \"Mitä\nsitä tarvitsee kylässä käyttää. Kotonahan minäkin olen\", sanoi äiti.\n\"Paremmin pahalta säilyy, kun kotona pysyy.\"\n\nOli kuin emäntä olisi ollut oikein mustasukkainen tuosta tytöstään.\nEi toiset saaneet sen kanssa olla eikä leikitellä. Aina tytön piti\nolla hänen hoteissaan, aina hänen kintereillään. Siihen hän oppi jo\npienestä. Isänkin luota ikävöi äidin syliin, mutta vaikka äiti silloin\nkäski olemaan kauniisti ja katselemaan isän helisyttämiä kellonperiä,\niloitsi hän kuitenkin itsekseen tytön ikävästä. \"Minunhan hän onkin\nenemmän kuin muiden, minun omani, minun iloni\", ajatteli hän. \"Ei hän\nmuihin suostu, kun tuntee kuuluvansa minulle.\"\n\nIhmiset moittivat, että emäntä turmeli tytön pehmeydellään. Mutta miksi\nhän ei olisi ollut pehmeä? Pikku Anni oli hyväluontoinen, taipuisa\nlapsi. Ei hänelle kovuutta tarvinnut käyttää, totteli jo vähemmälläkin.\nOlihan se kuin lepoa sielulle, että sai olla hyvä jollekin, aina vain\nhyvä.\n\nAnnin varttuessa oppi äiti yhä enemmän elämään kaksoiselämää.\nLuonteensa kovan, karun pinnan kaikkine särmäisyyksinensä hän näytti\npeittelemättä muille. Sydämensä sisimmän, sen pienen, lämpimän pyhäkön,\njoka siellä vielä oli säilynyt, hän avasi lapselleen. Toiset sanoivat\ntätä ulkokullaisuudeksi, mutta Annalle se oli luonnollista. Toiset\narvelivat, että hän rakasti itseään lapsessaan ja että, jos tyttö\nkerran asettuisi äitiään vastaan, väli samassa rikkoutuisi. Mutta sitä\nei Anna ajatellut. Hän tiesi ainoastaan sen, että hän eli lapselleen ja\nlapsi hänelle.\n\nPaljon oli pitäjäläisillä sanomista siitäkin, että Anna puki\ntyttönsä herrastyyliin. Itse hän kyllä aina valmisti vaatteet eikä\nniihin suinkaan varoja tuhlattu, mutta kun hän lapsuudenkodissaan\noli käsityöhön oppinut, tulivat ne aina soman ja sievän näköiset.\nEnsimmäiset töppösetkin, jotka hän laittoi ja jotka olivat kotona\nkehrätystä harmaasta langasta, koristi hän somasti sinisillä ja\npunaisilla hetuleilla. Langat hän oli itse kotona värissä keittänyt, ja\nkun töppöset olivat valmiit, katseli hän tyytyväisenä työnsä tulosta.\nOlipa se nyt ylpeyttä tai mitä, mutta hauskaa se vaan hänestä oli, kun\nne töppöset olivat niin iloisen ja soman näköiset!\n\n\"Luulee lapsensakin vielä olevan papillista sukua\", ivasivat toiset;\nmutta Anna antoi sanan sanasta, kun se hänen kuuluvilleen tuotiin.\nSitten hän meni kamariinsa, rupesi jokeltamaan pikku Annin kanssa,\nkatseli hänen sinisilmiään, hänen kultakiharoitaan ja leperteli\nlapselle, kunnes harmi mielestä haihtui.\n\nPikku Anni ei tiennyt mitään siitä, että hän oli äidin ilo ja lohdutus.\nMutta sen hän tiesi, että tuli aivan onnettomaksi, jos näki äidin\nitkevän. Hän oli muutenkin harvinaisen herkkä ja hellätunteinen lapsi.\nMutta vaikka tavallisesti katseestakin jo totteli, oli hän kuin\nsuunniltansa, jos jokin hänen tunteihinsa koski. Silloin ei mikään\nsaanut häntä hillityksi. Hän itki niin, että vapisi, huitoi käsiään ja\njalkojaan, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan, vaikka hänelle mitä\nsanottiin.\n\nSe tuli selvimmin näkyviin silloin, kun hän sai kokea ensimmäisen\nsuuren surunsa.\n\nAnni oli saanut Rajalasta pienen valkoisen kissanpojan. Pikku Liisa\noli sen hänelle antanut, ja itse hän toi sen onnellisena kotiin.\n\"Kissimirri\" pantiin nukkumaan Annin sänkyyn, sai Annin särkyneen\nkivikupin omakseen, ja yhtäaikaa se sai syödä kuin Annikin, latkien\nmaitoa kupistaan pikku emäntänsä vieressä.\n\nMutta kerran, kun kissa jo oli suureksi kasvanut, sai Anni toisenkin\nholhokin. Se oli pieni siipirikkoinen pääskyn poika, joka oli pesästä\npudonnut. Annilta pääsi itku, kun hän näki poikasen palvelijan kädessä.\nSilloin äiti otti lintusen, hankki Annille pienen pärekopan, nyhti\nruohoja siihen, pani poikasen koppaan ja sitoi verkkopalan suulle.\nSiinä sitä poikasta sitten syötettiin ja juotettiin, ja Anni juoksi\njoka aamu ensimmäiseksi katsomaan, miten pääskynpoika jaksoi. Mutta\neräänä aamuna oli poikanen poissa, verkko revitty ja koppa kumossa.\nAnni etsi, itki ja kyseli, kunnes sai selvän asiasta. Kissa oli sen\nsuuhunsa syönyt, oli vainunnut, missä lintua pidettiin, ja karannut\nkamariin kenenkään tietämättä. --. Silloin äiti luuli Annin tulevan\naivan kipeäksi, niin hän sitä lintuaan suri. Hän ei syönyt eikä\nsängystään liikkunut, siinä vain itki, ei lakannut, vaikka miten olisi\npyytänyt.\n\nÄiti koetteli lohduttaa, mutta turhaan. Se vain kiihdytti lasta. Täytyi\nantaa sen olla, kunnes itsestään lakkasi.\n\nKun Anni oli vihdoin pahimman surunsa voittanut, ei hän sittenkään\nisoon aikaan ollut entisellään. Kissaansa hän karttoi, ei jaksanut\nnähdä sitä, ei unohtaa, mitä oli tapahtunut, vaikka rakkaus kissaan\nsitä käskikin.\n\n\"Mitä tuosta lapsesta tullee\", ajatteli äiti, \"kun se on tuon\nluontoinen. Kovasti sitä elämä kolhii, särkee sydänjuuret, jollei\najoissa karaistu.\" -- --\n\nMistä lie Anni tuollaiseksi tullutkaan. Ei se isän perintöä ainakaan\nollut, eikä äitikään juuri tuollainen ollut. Kyllähän hän nuorena\nsaattoi sekä surra että suuttua usein niin, että sydän oli pakahtua,\nmutta sitten mieli taas kimmahti painuksista kuin jännityksestä\nlauennut jousi. -- Mutta Anni se oli sellainen, että siltä luuli elämän\nmenevän, jos sen mieli kävi pahaksi. Ei sitten asettunutkaan pian,\nniinkuin muut lapset, vaan sairasti sitä suruaan jos kuinka kauan.\n\nAnnasta tuntui tuo tytön tunteellisuus melkein kostolta. Hän sai sen\nsiitä, kun itse oli koettanut kuolettaa ja tukahduttaa kaiken hellyyden\nsydämestään. Ja kun hän siinä sittenkin vain osittain oli onnistunut,\noli hän tietämättään säästänyt eloon jääneen hellyyden lapselleen.\nSiksi hän näki sen nyt kasvaneena, kehittyneenä Annissa, ja se häntä\npeloitti. Hän koetti kyllä vapautua tällaisista ajatuksista, mutta aina\nne vaan tunkivat esiin. Hän tuli yhtenään verranneeksi Annia itseensä.\nYhtenään tuli mieleen ajatus, että miten Anni, joka on hellämielinen ja\nlempeä, kestäisi elämässä, kun jo äidinkin kovalle luonnolle oli siinä\nollut tekemistä.\n\n\"Jos tulisi Anni samanlaiselle kohdalle kuin minä\", ajatteli hän\nkerran, istuessaan sukkaa kutomassa portailla, Annin leikkiessä\npihamaalla, \"niin hän varmaankin valitsisi toisin, taipuisi, nöyrtyisi,\nmuuttaisi mielensä ja -- -- ja -- -- tulisi kenties onnelliseksi. -- --\nVoi, voi sentään!\"\n\nAnna laski sukankutimen syliinsä ja painoi kädet silmilleen kuin\nkarkoittaakseen näkyvistä ne kuvat, jotka elävinä hänen eteensä\nastuivat.\n\nTuossa oli pappila, vanha, matala, punaiseksi maalattu pappila.\nSen ikkunapielet ja ovet olivat valkeat ja valkeat olivat kaikki\nikkunaverhotkin. Siellä oli hän lapsena kiikkunut, pimeällä juossut\npiilosilla huoneissa, kesällä kiipeillyt ketterästi kuin orava\npuutarhan suurissa puissa. Ja kaikkialla missä hän kulki, oli hänellä\ntoverina kirkkoherran veljenpoika Martti Lehto, jonka holhooja\nkirkkoherra oli ja jota kasvatettiin pappilassa siitä asti kuin oli\norvoksi jäänyt. Miten hauskaa heillä oli yhdessä, miten monta kepposta\nkeksittiin, miten monet kolttoset tehtiin! Siskot kaikki olivat Annaa\nnuoremmat, ja mitä niistä nuoremmista iloa? Eivät he heistä huolineet,\nkahden vain kaarestivat. Oli tyhjää aina Martin mentyä kouluun. Mutta\nsitä hauskempaa sitten, kun kesä ja joululupa oli tulossa!\n\nMiten Anna muisti sen ensimmäisen joulun, jolloin Martti palasi\nyliopistosta. Kuinka hän sitä päivää oli odottanut, kuinka kaivannut\nkuukausien kuluessa. Ja sitten se tuli. Hän oli silloin seitsemäntoista\nvanha, punaposkinen, mustasilmäinen ja mustatukkainen tyttö. Ihmiset\nsanoivat häntä koreaksi, ja hän uskoi sitä vähin itsekin. Rivakka oli\nhän työssä, iloluontoinen, teräväjärkinen tyttö. Mutta itsepäinen\nhän oli ja paha kiivastumaan eikä välittänyt, vaikka siitä hänelle\nsanottiinkin. Marttikin oli monesti hänelle siitä kiusaa tehnyt, mutta\nhän nauroi vain eikä herennyt, ennenkuin sai Martinkin nauramaan. --\nJa miten hauskaa heillä silloin oli, kun se tuli, tuo toivottu joulu,\nensimmäinen -- ja viimeinen -- --!\n\nMiten paljon Martti tiesi kertoa maailmasta, josta Annalla ei ollut\naavistustakaan ja jota kuitenkin niin halusi nähdäkseen. Ja miten hän\nAnnaa askareissa auttoi ja miten sitten illalla välistä vanhemmilta\nSalaakin yhdessä luikkivat ilopitopaikkoihin. Voi sitä iloa, sitä\nääretöntä, rajatonta riemua!\n\nJa semmoista se oli sitten kesälläkin, kun Martti taas tuli kotiin.\nSitä juhannusiltaa, miten Anna sen muisti, kun vene hiljalleen lipui\nvettä pitkin, niin hiljaa, että sen tuskin kuuli kulkevaksi, ja\njuhannustulet leimahtelivat rannoilla ja satakieli viritti säveltään\nmetsänliepeessä. -- --\n\nNiin ihanata oli kaikki, että he tuskin uskalsivat puhua, ennenkuin\ntoisten nuorten joukkoon joutuivat. Se oli niin kuulakkaa, niin\ntenhovaa ja ihmeellistä, tuo juhannusyön kirkkaus. -- --\n\nKun Martti syksyllä lähti Helsinkiin, itki Anna salaa. Marttikin\noli silloin totinen, hymyili vähän surunvoittoisesti ja sanoi pian\npalaavansa. Mutta kun se aika tuli, oli kaikki toista. Jo syksyn\nkuluessa tuli kirje, joka herätti myrskyn pappilassa. Pojasta oli\ntullut hullu, herännyt körttiläinen, vai miksi sanoa! \"Ei se meidän\nuskoa ainakaan saa muuttumaan\", pauhasi kirkkoherra ja paiskasi nyrkin\npöytään. \"Menköön tiehensä, jos vaan meille saarnaamaan rupeaa.\"\n\n\"Eihän sitä nyt vielä tiedä, minkälainen hän on\", uskalsi Anna\nhuomauttaa.\n\n\"Tiedän minä\", tiuskasi isä vastaan. \"Ja tiedän senkin, ettei se enää\nsinusta huoli, jumalaton tyttöletukka!\"\n\nAnna ei mitään vastannut, mutta hän valvoi monet yöt sen asian tähden.\n-- Miten hän oli ilon ja pelon vaiheella sitten, kun Martti tuli,\nja mitenkä Martti oli entisestään muuttunut, oli kuin toinen koko\npoika. Hiljainen oli, hartaan näköinen, mutta aina surumielinen.\nAnnaa harmitti, että siihenkö se elämänilo nyt oli mennyt? Virsiä\npiti veisata, postillaa lukea, ristissäkäsin penkin päässä kököttää\nkuumassa, pimeähkössä pirtissä.\n\nHän puhui Martin kanssa asiasta, koetti ymmärtää ja suostua siihen,\nmitä tämä sanoi, mutta itsekseen sitten aina harmitteli jäljestä päin.\nKerran sitten tuli oikein suuttumus. Martti oli puhunut niin hartaasti\nautuuden asiasta, oli sitten sanonut, että eikö Annakin tahdo sitä\najatella? He kun aina olivat olleet niin hyvät ystävät ja hän oli\najatellut, että vielä voisivat enemmänkin toisiaan rakastaa. Mutta\nsilloin kivahti Anna: \"Jos et sinä minusta tämmöisenä huoli, niin ole\nhuolimatta\", sanoi hän ja juoksi tiehensä ja paiskasi oven kiinni. -- --\n\nSe oli iltaa ennen Martin Helsinkiin menoa, ja aamusella varhain hän\nläksi. Se oli hänen viimeinen käyntinsä pappilassa.\n\nKevätpuoleen kirjoitti kirkkoherra, että koska holhouden aika nyt\non loppuun kulunut, pitäköön poika huolta itsestään. Annalle tuli\nhätä, kun hän tämän kuuli. Mutta isä teki, miten tahtoi; Annan täytyi\ntaipua. Hän rupesi sen jälkeen käymään heränneiden kokouksissa ja\nkoetti ajatella niinkuin he. Ikävältä se tuntui, mutta oli se siitä\nhyvä, että pääsi kadotuksen pelosta ja kuoleman kauhusta. Olihan sitä\nhyvässä suojassa niiden heränneiden kokouksissa, ei turvaton kuin\ntanssitantereella. Anna koetti ajatella sitä, kun hänestä hartaushetket\ntuntuivat ikäviltä. Mutta hänen oli samalla niin ikävä Marttia, että\nhän Martin tähden olisi suostunut vaikka mihin. Silloin tuli Martilta\näkkiä kirje, joka muutti kaiken. Siinä ilmoitti hän huomanneensa\nvaransa niin vähiksi, ettei kannattanut lukea papiksi. Hän oli siitä\nsyystä muuttanut aikeensa, oli tutustunut heränneeseen perheeseen,\nsiellä saanut morsiamen ja aikoi asettua appivaarin taloon, tytär\nkun oli ainoa perillinen. \"Voinhan minä silti toimittaa kallista\nsaarnavirkaa, jos Jumala minulle niin suuren armon antaa\", lopetti hän\nkertomuksensa.\n\nVoi sitä kirjettä, sitä kirjettä minkä teki! Anna tunsi vieläkin, miten\nse rintaa repi ja raateli. Se oli se kirje, joka oli Annan tehnyt\nkovaksi ja katkeraksi ja opettanut vihaamaan kaikkia heränneitä.\n\nHän istui huojutellen ruumistaan edestakaisin, pää käsien varassa.\nVasta kun kuuli Annin äänen läheisyydestä, heräsi hän. Niin, Annistahan\nhänen ajatuksensa olivat alkunsa saaneet, siitä, että Anni olisi tehnyt\ntoisin.\n\nTyttö tuli juosten pihan poikki. Hän oli käynyt pellonpientareella\nja sieltä poiminut kukkia. \"Tässä Anni tuo.\" Hän heitti kukkasia\nkourallisen äidin helmaan.\n\n\"Sinä äidin tyttö!\" Anna nosti hänet polvelleen. Miten hän oli\nhentokasvuinen, kepeä kuin höyhen, ja miten hänen hipiänsä oli hieno\nja läpikuultava, niin että verisuonet ohimojen kohdalla selvästi\nerottautuivat. \"Sinä et ole luotu kovien kohtalojen kantajaksi\", sanoi\näiti, sivellen hiukset tytön otsalta. \"Kun saisit paremman osan kuin\näitisi. Kun tulisit hyvän ja hienon herran kumppaniksi, siksi sinä\nsopisit, ja silloin olisi äiti iloinen.\"\n\nTyttö nauroi ja taputti käsiään, ymmärtämättä, mistä äiti hänelle\npuheli.\n\n\"Kyllä minä sillä lailla sinua kasvatan\", jatkoi Anna kuin itsekseen ja\nkierteli lapsen kiharoita sormiensa ympärille. \"Opetan kaikkea, mitä\nitse tiedän, mitä pappilassa opin ja mitä Martilta kuulin, ja sitten\näidin tyttö tietää ja oppii enemmän kuin muut.\"\n\nAnna rupesi ajattelemaan jo kansakoulussakin käyttämistä. Kirkolle\noli äsken perustettu koulu, ja siihen Anna panisi tytön. Jos ukko\nolisi vastaan, niin panisi kuitenkin, kustantaisi vaikka omilla\nansaitsemillaan. Mutta mitä siitä isäkään vastaan olisi, ellei että\nsitä suotta kouluttaa, kun on tyttö. -- --\n\n\"Kuules Anni\", rupesi äiti sanomaan, mutta samassa livahti tyttö\nsylistä ja läksi huutaen juoksemaan tielle päin.\n\nKas vaan, siellähän Leena ja Liisa olivat tulossa! Anna tarttui taas\nkutimeensa ja odotteli, kunnes vieraat olivat kohdalla. \"Hyvää iltaa ja\ntervetuloa.\"\n\n\"Kiitoksia\", Leena niiasi tapansa mukaan. \"Tässä rouva vaan istuskelee\niltansa ratoksi.\"\n\n\"Tässähän minä. Katselin Annin leikkiä, kun ei nyt ole erinomaista\nkiirettäkään. Käykää istumaan.\"\n\nLeenakin asettui portaille ja otti sukkaneuleensa esille. \"On nyt\nJumala antanut niin ihania ilmojakin.\"\n\n\"Niin on\", myönsi Anna hajamielisesti. \"Mutta kuulkaapa, Leena\",\nkysäisi hän äkkiä, \"miten te, joka olette hyvä ihminen, tulette toimeen\nnoiden heränneiden kanssa? Seuroissakin käytte, vaikk'ette heihin\nkuulu.\"\n\n\"No, miksi en sitten kävisi?\"\n\n\"Mitä te siitä paranette?\"\n\n\"En tiedä paljonko paranen, mutta halua ainakin olisi siitä parantua.\nSitä vartenhan ihminen täällä onkin, että Jumalan tuntemiseen tulisi.\"\n\n\"Mutta kun ette heihin kuulu, mitä te siellä käytte? Tuomitsevat he\nteidät kuitenkin, jollette yhdy heihin.\"\n\n\"Mitä minä siitä. Eihän ne sitä pahuudessaan tee. Sanovat vain, minkä\noikeaksi uskovat. Mitä minä siitä pahenen. Ei minun tarvitse siitä\nheidän tuomiostaan tiliä tehdä, omasta kohdastani vain, olenko sen\nmukaan vaeltanut, mitä Jumalan sanasta oikeaksi ymmärrän.\"\n\nAnna istui hetkisen ääneti, sanoi sitten hitaasti ja vastahakoisesti:\n\"Onhan heissä hyvääkin. Mutta ei sitä kuitenkaan aina jaksa kärsiä.\"\nSitten hän meni hakemaan Annia ja Elisaa leikkipaikalta sisälle.\n\nSiitä päivästä pitäen ajatteli Anna usein Annin tulevaisuutta. Hän\netsi esille kaikki vanhat kirjat romusäiliöstä ja lueskeli niitä\npyhäpäivinä. \"Tuon hän kertoo ja tuon\", ajatteli hän itsekseen, ja tuon\nsaa Anni itse lukea, kun tulee isommaksi. Ja sitten hän suunnitteli\ntytön koulunkäyntiä ja tulevaisuutta.\n\nKun Anni oli viiden vuoden vanha, rupesi äiti hänelle syksyn tultua\njo satuja kertomaan. He istuivatkin silloin enimmiten yhdessä. Isä\noli taas lähtenyt matkustelemaan, ja vanha vaari oli kuten ainakin\nyksin omalla puolellaan. Silloin hyrräsi äidin rukki hauskaa,\nkotoista hyrinäänsä, ja Anni istui jakkaralla äidin jalkain juuressa\nsatuja kuunnellen. Ja ne sadut olivat oikeita satuja, kuninkaan\npojista ja prinsessoista, hallitsijoista ja peikoista, keijukaisista\nja kääpiöistä. Ne olivat sellaisia, joita äiti itse pienenä oli\nkuullut tai lukenut ja jotka hän nyt Annin tähden oli etsinyt esille\nmuistinkätköistä kuin kirjat tomuuntuneilta laudakoilta. Ja jota\nenemmän Anni näitä satuja sai kuulla, sitä enemmän hän niitä tahtoi.\nHän saattoi kuulla saman sadun kymmeneen kertaan, kunhan vaan sai istua\nhiljaa ja kuunnella ja elää sadun suurta, rikasta elämää.\n\nHän oppi tuntemaan Genovevat ja Rosa Tannenpurit, Anna Toggenpurit ja\nmuut keskiajan sankarittaret, niin että heitä leikkiessään esitti ja\neli heidän elämäänsä kuin oinaansa, omaksi ja äitinsä iloksi.\n\nEikä siinä kyllin. Kun ei äidillä aina riittänyt kerrottavaa, kyseli\nAnni palvelijoilta. Hän istui kyyristyneenä keittiön penkillä ja\nkuunteli heidän kertomuksiaan niin jännityksessä, että ihan vapisi.\nHän kuuli ruotimuijasta, joka valekuolleena pantiin riiheen ja\nkolmesti tuli sieltä ruokaa pyytämään, mutta joka sittenkin elävänä\nhaudattiin, lapsesta, jonka äitipuoli kuoliaaksi pieksi, ja ukosta,\njoka meni kellotapuliin kuolleelta partaa ajamaan ja jonka käsi kasvoi\nkuolleen partaan. Pelosta väristen kuunteli hän myöskin satua vanhasta\nsaiturista, joka säilytti rahansa sukkiensa sisäpuolella, kunnes sukat\nja rahat kasvoivat kiinni jalkopohjiin.\n\nTästä kertoeli karjakko-Maija hänelle eräänä pimeänä syksy-iltana, kun\nAnni taas tuli satua pyytämään. Äiti oli siihen asti kertonut, mutta\noli sitten mennyt muuta toimittamaan ja käskenyt Annin leikkimään.\nMutta Annipa hiipi pirttiin pyytämään satua Maijalta. Silloin Maija\nkertoi sadun saidasta.\n\n\"Ukko oli juuri päässyt makuulle\", kertoi hän, \"kun tunsi jalkojaan\npolttavan. Rahat olivat siellä sängyssä ja ne häntä polttivat, vaikkei\nhän sitä ymmärtänyt.\" -- --\n\nHe olivat niin innoissaan, sekä kuuntelija että kertoja, etteivät\nhuomanneet tuvan oven narahtavan.\n\n\"Jalkoja poltti kuin tulessa olisivat olleet\", jatkoi Maija, \"mutta\nvielä pahemmin poltti hänen mieltään pelko, että jos varkaat vievät\ntavaran.\"\n\nSamassa kirkaisi Anni ja kavahti pystyyn. Maija kääntyi säikähtyneenä\nkatsomaan taakseen, ja se hänen henkensä pelasti, sillä siten iski\nvaari Maijan kaulaan tähtäämänsä käden seinään. Se olisi ollut kuoleman\nisku tuo vaarin isku, jos se olisi osunut oikeaan, sen ymmärsi Maija,\nja hän tunsi voimansa lamaantuvan säikähdyksestä.\n\nVaari oli kamalan näköinen. Hän oli tullut pirtin puolelle jollekin\nasialle, oli paljain päin tullut pihan poikki, ja tuuli oli nostanut\npystyyn hänen harvat hiuksensa. Hän seisoi kyyryssä selin, polvet\nnotkuen, silmät säihkyen kauhusta.\n\n\"Mitä paljon tämä on?\"\n\nAnna oli kuullut huudon, oli temmannut auki pirtin oven ja puristi nyt\nvaaria käsipuolesta. Ensi kertaa hän uskalsi kajota vaariin, mutta nyt\nhän uskalsikin, sillä hän näki Annin säikähtyneenä.\n\n\"Puhuu, puhuu\", sammalsi vaari. \"Puut puhuu ja ne pois. -- Tuo pois!\nPois!\" Hän osoitti Maijaa.\n\n\"Vaari, olkaa rauhallinen nyt.\" Anna puhui tyynesti, vaikka tunsi niin\nvärisevänsä sisimmässään, ettei luullut sanojen sanoiksi syntyvän.\n\n\"Tulkaa pois, vaari, mennään teidän puolellenne.\"\n\n\"Tuo pois\", toisteli ukko ja osoitti Maijaa.\n\n\"Äiti\", huusi Anni nyyhkien ja tarttui äidin hameeseen. \"Ei Maija muuta\ntehnyt, kuin kertoi siitä saidasta.\" -- --\n\nMaija oli Annin erityinen suosikki, sillä hän aina tiesi parhaimmat\nsadut. Siksi ei Anni kärsinyt, että hänet uhattiin ajaa pois.\n\nMutta tuskin oli Anni nämä sanat sanonut, ennenkuin jo vaari kyyristyi,\nojensi pitkät, luisevat käsivartensa lasta kohden ja aikoi käydä\nkäsiksi. Silloin menetti Anna tyyneytensä, survaisi lapsen kauaksi\nluotaan, tarttui vaarin käsiin ja huusi vapisevin äänin: \"Pois täältä,\nvaari, heti paikalla! Puut saatte katkaista ja karkoittaa palvelijat,\nmutta lapseen ette saa koskea, kuuletteko?\"\n\nMutta vaari ei liikahtanut. \"Pois\", intti hän itsepäisesti osoittaen\nMaijaa. \"Pois!\"\n\nSilloin kokosi Anna viimeiset voimansa. \"Maija, pane tavarasi kokoon ja\nlähde tänä iltana talosta\", sanoi hän päättävästi.\n\n\"Nyt, vaari, menemään\", sanoi hän sitten ja lähti vanhusta taluttamaan\ntuvan ovesta ulos.\n\nSinä yönä nukkui vaari ensi kertaa huoneeseensa telkittynä. Mutta pelko\npiti sittenkin talonväen valveilla.\n\nSiitä illasta alkaen rupesi Anna ikävöimään miestään kotiin tulevaksi.\nHän tunsi turvan tarvetta. Se oli toinen syy. Toinen syy oli se,\nettä häntä vaivasi nuo isännän monet matkat. Ne tekivät sekä isännän\nmielen että elämän kodissa niin rauhattomaksi. Ja sitten ihmiset\nsaivat aina niistä puheen aihetta; ja vaikka sen tiesikin, että ne\npaljon pahuuttaan kokoonpanivat, niin tuli siitä kuitenkin levoton\nmieli, että jos siitä vielä jotakin kurjuutta tulee ja jos oikeata\nsanomisen syytä onkin. Jos isäntä vaan rupeaisi kotona olemaan ja\nenemmän maanviljelystä harjoittamaan, koettaisi Annakin olla lauhkeampi\nja tasaisempi. Ja kun saisi rauhallisempia päiviä nähdä, olisi se\nhelpompaakin. Jos Jumala edes tässä yhdessä asiassa antaisi toivon ja\npyynnön mukaan, voisi sitä sitten muuhun paremmin tyytyä ja mukautua.\n\nViikon perästä se toivo toteutui. Mutta sekin asia tuli ensin\nsäikäykseksi, sillä isäntä palasi kotiin sairaana. Hän ajoi hiljaisesti\npihaan, astui vaivoin rattailta ja pyysi renkiä riisumaan hevosen.\nSitten hän meni sisälle, pyrki kohta makuulle eikä sijaltaan noussut\nviikkokausiin.\n\nKatkeralta tuntui se Annasta, tuntui siltä, että näinkö Jumala vastaa\ntähän toivomukseen. Meneekö häneltä mies juuri, kun hän tuntee\ntarvitsevansa tukea ja turvaa. Tai jäisikö mies ehkä sairasvuoteelle\nvuosiksi virumaan? Mitä apua hänestä silloin oli? Ei muuta kuin ristiä\nja rasitusta. Ja niin vaikea hoidettava kun hän vielä oli, ei saanut\nrauhaa yöllä eikä päivällä. Usein ajoi hän kesken unen nousemaan,\ntahtoi palvelusta mitä milloinkin, ja jos ei sitten unta saanut, vaati\nraamattua lukemaan. Sitä hän ei koskaan ennen ollut tahtonut, mutta nyt\ntaudin mukana tuli se raamatunlukemisen kiihkokin. Oliko hän kenties\ntulemaisillaan samanlaiseksi kuin vaarikin oli. Ja tulisiko Annan\nhoidettavaksi kaksi sellaista, vaikka oli jo yhdessäkin pelättävää\ntarpeeksi.\n\nAlkupuoli isännän sairastamisesta oli raskas aika Annalle, mutta sitten\nrupesi vähitellen valkenemaan. Silloin Anna myöskin huomasi, mikä ilo\nja apu hänellä oli tyttärestään. Kun yön valvominen ja monet askareet\npäivällä sairaanhoidon lisänä oikein olivat voimia vieneet ja ruvenneet\ntuskastuttamaan, oli niin hyvä sanoa Annille: \"Otapa kirja ja mene\nlukemaan isälle\". Silloin Anni otti pienen jakkaran, vetäisi sen isän\nvuoteen viereen ja valmistihe lukemaan. Välistä oli hänellä sylissään\nsuuri, vanhanaikainen raamattu, jolla oli nahkakannet ja messinkiset\nkiinnikkeet ja josta hän luki isälle, luki luvun toisensa perästä\nymmärtämättä itse, mitä luki. Tai sai hän luettavakseen ne vanhat\nkirjat, jotka äiti oli hänelle hakenut, Genovevat ja muut, joiden\nsisällön oli kuullut kymmeniä kertoja, mutta joita luki yhtä mielellään\nsilti.\n\nIsä oli ylpeä, kun kuuli tytön lukevan. Eivätpä osaisi kaikki lapset\nsillä iällä niin sujuvasti sisältä ja niin ymmärryksellä lukea. Oli tuo\nhänen tyttönsä kuitenkin toista tekoa kuin muut. Tuossa istua kyyrötti\njakkaralla ja luki taitavasti kuin vanha ihminen, Vaikka sormilla vielä\npiti sanoja osoittaa, ettei riviltä eksyisi. Ja kun tuli kohdalle\nvaikea sana, vääntyi pikku suu niin somasti ja silmiä siristettiin,\nettä vaan kirjaimet oikein selviäisivät. Mutta jos oikein kovalle otti,\npudisti tyttö pellavapäätään ja alkoi lauseen alusta uudelleen, kunnes\nläpi pääsi.\n\nIsä makasi sängyssä ja katseli häntä mielihyvällä. Ei mikään häntä niin\ntyynnyttänyt kuin lapsen luku. Oli se mukava, tuo tyttö, tuollainen\nvaalea, valkoinen lapsi. Pää muistutti aivan niitä enkelin päitä,\njoita hän oli nähnyt jouluyötä kuvaavassa alttaritaulussa Kotajärven\nkirkossa, ja jollei Anni olisi ollut niin nuori, niin väittäisi hän,\nettä tekijä oli Annin kuvan siihen maalannut. \"Se on kuin toista\nsukua\", mutisi isä. Hän muisti olevansa musta ja likainen lapsensa\nrinnalla. \"Se ei ole sellainen, kuin maailman rantoja soutanut.\"\n\n\"Kuules mamma\", sanoi isäntä eräänä iltana. \"Minä olen ajatellut,\nettä tästä puoleen rupean olemaan kotona. Minä olen matkoja jo tehnyt\ntarpeeksi. Rupean kotona olemaan ja maanviljelystä harjoittamaan. Onhan\ntäällä alaa vaikka kuinka, kun vaan viljelemään rupeaa.\"\n\nSilloin istahti emäntä tuolille ja häneltä pääsi itku.\n\n\"No, mitä sinä sitä nyt suremaan?\"\n\n\"Se oli paras sana, minkä olet minulle sanonut pitkiin aikoihin\", sanoi\nemäntä ja nousi.\n\n\"Ja sitä sinä sitten itkeä ollottamaan!\"\n\n\"Niin sitä välistä itkee ilostakin. Mistä sinulle niitä voimiakaan aina\nriittäisi yöt päivät kulussa olemaan?\"\n\nIsäntä ei siihen sanonut mitään, makasi vain hiljaa ja mietti uusia\naikeitansa. \"Ja sitten se tyttö pannaan kouluun\", sanoi hän. \"Se ei\nsuotta ole Teiton tytär eikä papillista sukua.\"\n\nEmäntä ei mitään vastannut, askarteli vain rohtopullojen\njärjestämisessä. Mutta mielessään hän ajatteli, että vaikka uhrauksen\noli tehnyt, vieläpä suuren, naidessaan talonpojan, oli hän kuitenkin\nvoittanutkin jotain, kun hänellä oli lapsi, jonka hyväksi voi elää ja\njolle äidin entisyys ja syntyperä vielä hyväksi kääntyisivät.\n\n\"Kouluja on harvassa\", sanoi hän viimein, \"mutta kyllähän minäkin\ntahtoisin tytön kouluun.\"\n\n\"Mitäpä muuta kuin käytetään. On siihen varaa. Mutta saa se kuitenkin\nkansakouluun tyytyä. Mitä sitä sen pitemmälle kouluttaisi. Nätti tyttö,\njoutuu kai pian hyviin naimisiin.\"\n\nÄiti ei siihen sanonut mitään, rupesi vain riisuutumaan.\n\nHetken kuluttua oli kynttilä sammuksissa ja kaikki hiljaista. Mutta\npuolenyön aikana, kun isäntä heräsi eikä saanut unta uudelleen,\nkävi hän levottomaksi. Hän käänteli ja väänteli vuoteessa, huokaili\nja puhisi kuin olisi pihdissä ollut. \"Eukko\", sanoi hän viimein ja\ntyrkkäsi käsipuoleen, \"eukko, otappa tulta ja anna minulle sitä\nlevoketta.\"\n\nEmäntä nukkui väsyneen sikeätä unta eikä ollut herätä ensinkään.\nVihdoin hän käännähti. \"No\", sanoi hän puoliunissaan.\n\n\"Etkö sinä kuule! Nouse antamaan minulle sitä lääkettä.\"\n\nEmäntä nousi hitaasti, antoi lääkettä ja meni takaisin vuoteeseen.\n\n\"Älähän vielä nuku! Kuule, eukko, tiedätkö, mistä ajasta asti minä\nrupesin ajattelemaan sitä kotiin jäämistä ja maanviljelystä?\"\n\n\"Mistä minä? Nukutaan pois jo.\"\n\n\"Ei minua nukuta. Kuule nyt, kun minä kerron. -- Se oli syksyllä,\nsiihen aikaan, jolloin kävin Pohjanmaalla asioissa. Sanoivat siinä\npitäjässä, että huomenna täällä on huutokauppa, josta rahat menee\npakanain käännyttämiseksi. Minä ajattelin, että samapa se minulle,\nminne ne rahat menevät, kunhan saan halvalla tavaraa. Ja sitten minä\nläksin sinne. Mutta sillä kun oli papit ja lukkarit ja väkeä että\nvilisi, ja voi kuinka ne puhuivat! Se yksikin, joka piti puheen juuri\nennen huutokauppaa, se puhui jotakin semmoista, että 'kussa teidän\ntavaranne on, siellä on teidän sydämenne', ja voi sitä helvettiä,\njota se kuvasi, niille, jotka rahaa tai kunniaa tai mainetta takaa\najavat, miten niillä aina on nälkä, aina vaivaa tuosta tyytymättömästä\nhimostaan, ja taas toisilla, jotka Jumalaa rakastavat ja lähimmäistään,\nmikä taivas heillä on jo tunnossaan.\"\n\n\"Kuuletko sinä, mamma?\" Isäntä töykkäsi taas kylkeen. \"Joko sinä nukut?\nMitä sinä nyt, nouse katsomaan, seisooko raamatussa sillä lailla siitä\ntavarasta ja sydämestä?\"\n\n\"Anna, hyvä ihminen, olla. Minä luen huomenna. Raukaisee niin kovin.\"\n\n\"Etkö tuota tuon vertaa viitsi\", porasi isäntä. \"Mutta sen nyt kuulit,\nettä minun rupesi kateeksi käymään noita taivaan asukkaita ja päätin\njättää sen jumalattoman nylkemisen. -- Sitten, kun tuli huutokauppa,\nläksin kesken pois, sillä näin, että hinnat siellä nousivat yli\näyräitten, kuin hyvä hiiva taikinatiinussa. Isäntä siellä kievarissa\nnauroi minulle vasten naamaa ja kysyi, miksen sieltä mitään ostanut.\nTaisi vaan olla sen veijarin vehkeitä, että sinne oli narrannut.\"\n\nIsäntä herkesi puhumasta ja katseli emäntää, joka jo unta veteli.\n\"Kuule\", sanoi hän kovalla äänellä ja kumartui vaimonsa puoleen. \"Jos\nminä nyt kuolen ilman Jumalan sanaa, on se sinun syysi.\"\n\nSilloin Anna nousi, kääräisi huivin hartioilleen ja meni ottamaan\nraamatun pöydältä. Hän värisi vilusta ja väsymyksestä selaillessaan\nlehtiä. Viimeinkin löysi hän paikan evankeliumeista, luki siitä\nmuutaman värssyn ja pani sitten kirjan pois. \"Nuku nyt ja anna\nmuidenkin nukkua\", sanoi hän valittavasta, sammutti kynttilän ja veti\npeitteen huppuun päänsä yli, saadakseen lämmintä. Isäntä heittelihe\nvielä vuoteella. Mutta sitten rupesivat rohdot raukaisemaan, ja hetken\nkuluttua hänkin vaipui uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitä myöten kuin isäntä parani, kävi emäntäkin mieleltään\ntasaisemmaksi. Hän ei ollut tuskainen eikä kärttyisä kuten alussa,\njolloin pelko ahdisti. Hän tiesi nyt, että kyllä mies paranee, ja se\nteki hänet rauhalliseksi. Kun mies oli vaikea hoitaa ja vaatelias,\nosoitti hän toisinaan ihan ihmetyttävää kärsivällisyyttä. Toisinaan\nhän taas pani vastaan eikä tehnyt miehelle mieliksi, mutta ei\nsuuttunutkaan, pani vain vastaan lujasti ja järkähtämättömästi. Oli\nkuin voima hänessä olisi tasaantunut. Se ei myrskynnyt kuten silloin,\nkun vielä elämän suuret pettymykset saivat mielen aaltoilemaan ja\ntasapainon karkoitetuksi. Hänen tunteensa liikkuivat nyt tasaisesti\nkuin laineet, jotka milloin nousevat milloin laskevat. Milloin hän\ntaipui, milloin asetti tahtonsa isännänkin tahtoa vastaan, mutta aina\ntyynesti, lujasti, päättävästi, ei kiivaudessa. Hän oli kylliksi\nkärsinyt ennen, kun riehui ja kiivaili sydämessään, kun oli kova ja\nkatkera ja tahtoi tukahduttaa kaiken lämpimän sisimmässään. Sitä\nsitkeämmin oli se vaan hänen sydänjuuriinsa syöpynyt ja vielä kostanut\nhäntä hänen lapsessaan. Mitä sellaisesta pehmeästä, poloisesta,\njommoiseksi Anni tulisi? Pelolla aivan äiti sitä ajatteli. Ja hän\najatteli, että koettaisi nyt itse tasoittua, talttua ja semmoiseksi\nopettaa lapsensakin, sen, joka hänellä oli, ja sen, jota odotti. Ei\nsiitä mitään tulisi, jos toinenkin tulisi sellaiseksi kuin Anni. Sitä\nkoettaisi hän vastustaa, hän ainakin. Ja sitä ajatellen hän tunsi\naavistamatonta voimaa, voimaa, joka oli kasvanut tiedosta, että hänelle\nelämän kaikista pettymyksistä huolimatta oli annettu äidin suuri\ntehtävä.\n\nPikku Anni huvittelihe satumaailmoissaan yhtä onnellisena kuin\nennenkin. Hän ei tuntenut äitinsä ajatuksia eikä huolia. Sitten, kun\nhän oli voittanut surunsa Maijan karkoittamisesta, oli elämä hänelle\ntaas huoletonta, kuten ennen. Hänestä isän sairauskin oli pelkkä\nilonaihe, sillä nyt ei äiti ollut ainoa, jolle sai lukea ja kertoa\nja jonka kanssa puhella. Hän ei ennen ollut isästään tiennyt paljon\nmitään, sen vain, että sai tuliaisia, kun isä tuli matkoilta. Mutta\neihän isällä koskaan ollut aikaa puhella eikä leikkiä hänen kanssaan,\nniinkuin äidillä. Mitenkä hän silloin olisi voinut isän seurasta\niloitakaan? -- --\n\nMutta nyt oli toisin, kun isä aina makasi hiljaa vuoteellaan ja katseli\nAnnin toimia. Ja miten isä hänelle välistä nauroi! Kerrankin, kun\nhän piteli jakkaraa sylissään ja hyssytteli ja sanoi, ettei se ollut\njakkara, vaan hänen oma lapsensa, silloin isä nauroi niin, että Anni\naivan suuttui ja rupesi itkemään. Miksi isä nauroi eikä uskonut häntä?\nLapsi se oli, hänen oma lapsensa, jota hän rakasti. Olisi isäkin vaan\nhyvänä pitänyt ja uskonut, kun Anni sanoi. -- --\n\nAnni oli ison aikaa nyrpeällä mielellä. Mutta sitten hän lohduttautui,\nkun muisti että sadussakin ihmiset usein olivat pahoja niille, jotka\nrakastivat toisiaan. Hän otti rakkaan jakkaransa, kantoi nurkkaan,\njossa oli tehnyt tilan sille ja peitti pienellä huivisiekaleella.\nSitten hän haki kirjansa, istuutui lattialle lapsen viereen ja luki\nRoosa Tannenpurista. Vasta illalla oli hän niin leppynyt isälle, että\njaksoi taas lukea ääneen hänelle.\n\nAnnista tuli isän sairastaessa yhä enemmän isän tyttö. Olihan se vähän\nikävää äidistä, mutta hyvä se oli, että tyttö toisiinkin tottui,\näidistä kun pian kuitenkin oli vähän kuin erottava. Isän sairaus se\nsitä eroa nyt valmisteli, ja hyväksi se oli sekin.\n\nKun sitten kesällä Annille syntyi pieni veli, herätti se iloa kaikissa,\nkateutta ei kenessäkään. Isä oli silloin terve ja oli kovasti puuhassa\nviljelysmaillaan. Hyvillään oli hän siitä, että lapsi oli poika, mutta\nsanoi kuitenkin, että \"Anni se minun on\". Mitä miehestä, joka kätkyessä\nkirisee. Olkoon eukon, siksi kun ihmisen alulle pääsee. Kyllä isä\nhänestä sitten miehen kasvattaa.\n\nAnni ei paljoa tuosta pienestä, kitisevästä olennosta ensin välittänyt.\nMutta äiti kertoi, että hyvä haltija oli pojan löytänyt suuresta,\nihmeellisestä metsästä ja sieltä kotiin kantanut heille iloksi. Silloin\nrupesi Anni hypistelemään pikku veikon punaisia pieniä sormenpäitä ja\nhyväilemään hänen pääkköstänsä.\n\nMahtoi tuo sentään olla hauska leikkitoveri kerran, koska se suuressa\nmetsässä oli käynyt ja nähnyt hyvän haltijan! Ja Anni rupesi ikävöimään\nsitä, että veikko suureksi kasvaisi ja rupeaisi hänelle jotakin\nkertomaan. Mutta kun äiti sanoi, että se vielä kestää kauan, toivoi\nAnni haltijan tuovan hänellekin pienen lapsen, että hän samalla saisi\nsen haltijan nähdä ja sitä edes kerran oikein puhutella.\n\n\n\n\n5.\n\n\nUlkona oli aika myräkkä. Sade sinkoili ikkunoita vasten ja tuuli pieksi\nvimmastuneena Teiton seiniä kuin vihoissaan siitä, ettei lähitienoolla\nollut puita, joita puistella. Oli pilkkosen pimeä ulkona. Ei käden\nnostamaa eteensä nähnyt. Helppo siellä ei ollut liikkua, tapaillen\ntäytyi kulkea, ettei kompastuisi eikä törmäisi esineitä tai ihmisiä\nvastaan. Kuka vaan huoneen suojaan pääsi, koetti siellä pysyäkin, ja\njonka ulkosalla täytyi liikkua, tähysteli pienintäkin tulen tuiketta,\njoka voisi pimeän valaista.\n\nTeitosta loistivat tulet maantielle kolmesta akkunasta. Pirtin\nakkunoita oli maantielle päin kaksi. Kolmas, valaistu akkuna, oli\nvälikamarin, jossa isäntä, emäntä ja lapset olivat.\n\nPirtissä kehräsivät ja karttasivat piiat, rengit tekivät puhdetöitä,\nkorjasivat viikatteenvarsia, reenjalaksia ja muuta, jota talossa\ntarvittiin.\n\n\"Ei nyt ole hyvä liikkua ulkona\", arveli toinen piioista.\n\n\"Eipä tietenkään. Pitää sillä olla luontoa, joka nyt kulkemaan lähtee.\"\n\n\"Näihin aikoihinhan se Maija viime syksynä ajettiin pois\", kuiskasi\nkarjakko hiljaa. \"Tällainen jumalaton ilma oli silloinkin, ja ulos\ntäytyi vaan lähteä.\" Rukin polkija pysäytti pyöränsä, ja karttaaja\njärjesteli leppeet kartalle, mutta jätti ne siihen, laski kartan\npolvelleen, kumartui eteenpäin ja kuiskasi hiljaa: \"Olihan se emännälle\nvastenmielistä, mutta minkä teki. Sitä vanhusta täytyy pelätä. Jos\näityisi pahaksi, tulisi tuho.\"\n\n\"Kumma, kun uskaltavat kotona pitää?\"\n\n\"Mikäpä muu neuvoksi. Kuuluuhan niitä olevan laitoksiakin. Mutta mitäpä\nisäntä sinne viitsisi rahansa antaa.\"\n\n\"Tiedättekö, tytöt\", sanoi samassa renki Juho. \"Vaari vanhus käväisi\nullakolla tänään iltahämärissä.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Kävi kuin kävikin, ja oli säikäyttää emännän aivan kuoliaaksi, kun\nyht'äkkiä tulla tölpperöi sieltä puolihämärissä.\"\n\n\"Mitä se siellä ullakolla?\" Tytöt odottivat vastausta pörhössä korvin,\nja silmissä vilkkui arka, säikähtynyt ilme.\n\n\"Mistä minä tiedän. Kävi kai siellä omia asioitaan. Onpa hänellä\nliittolaisensa siellä niinkuin muuallakin mukana.\"\n\nJuhon mielestä oli niin mukavaa piikoja pikkusen peloitella, ne kun\nmuutenkin olivat niin arkoja.\n\n\"Tiedättekö?\" -- Tytöt rupesivat hiljaa keskenään supisemaan.\nPeloitti puhua ääneen -- kävisi vielä kuin Maijan -- mutta puhua piti\nkuitenkin. --\n\n\"Tiedättekö, kun tänä päivänä, miten lie päässytkään sisään livahtamaan\nihan silmän näkemättä, mutta yks kaks oli ukko tuolla välikamarissa.\nPoika nukkui kätkyessä, vaari meni luo, kyyristyi katsomaan, mutisi\nvähän itsekseen -- 'musta', kuulin selvään, muuta en -- ja nosti sitten\nkättään. Ties mitä olisi tehnyt, mutta minä kun olin tullut huoneeseen,\nparkaisin siinä samassa. Miten se siitä säikähti, läksi luikkimaan\npakoon sitä kyytiä! Ja minä vaan joudutin menemään. Mutta eteisessä\nemäntä tuli vastaan. Valkea oli kuin vaate ja kyselemään rupesi, mitä\nvaari oli tehnyt. Oliko koskenut poikaan? Oliko aikonut koskea? Mitä\noli sanonut? Miksi tullut! -- --\"\n\n\"Mistä minä tiesin -- -- kerroin minkä taisin, mutta en minä siitä\n'mustasta' mitään sanonut.\"\n\nPiiat pudistivat päätään. \"Ei ne vaarin asiat ole oikein. Jokin sitä\nkalvaa. Mustaa se ei suvaitse ollenkaan, ja pikku pojalla kun on pitkä\nmusta tukka ja sysimustat silmät.\"\n\n\"Kuulepa mikä se siellä kolisee!\"\n\nTytöt katsoivat säikäyksissä toisiinsa. \"Nyt se paha tulee\", sanoi\nJuho ja naurahti vähän. Mutta vähän tuota naurua tuli ja sekin oli\nkuin väkinäistä, sillä hänkin oli kuullut outoa liikettä ulkoa. Olisi\nvieraiksi luullut, mutta eihän täällä vieraita käynyt, ja kukapa olisi\nliikkeellä ollut tällaisena iltana ja näin myöhään.\n\n\"Kumma kun ei vaari sitä Annia suvaitse, vaikka se on valkoinen kuin\nlumpeen kukka\", kuiskasi toinen tytöistä.\n\n\"No etkö sinä sitä tiedä, että kun se kuitenkin on emännän lapsi. -- --\nVaari pelkää emäntää kuin kuolemaa, höpisee hänestä jos mitä,\nsanoo -- -- --\"\n\n\"Mutta nyt kuitenkin kuuluu kolinaa.\" He hypähtävät kaikki koholle\nrahilta. Tuvan ovi nykäistiin samassa auki, ja vieras astui\nkynnykselle. Tytöiltä pääsi helpotuksen huokaus. Olihan se toki\ntavallinen ihminen, luuta ja lihaa niinkuin hekin, eikä mikään pimeyden\nruhtinas tai hänen käskyläisensä.\n\n\"Hyvää iltaa\", tervehti vieras ja ravisteli matkavaatteitaan, joista\nvesi virtana valui maahan. \"Onko tässä talossa niitä, jotka mielellään\nhuoneisiin ottavat? Aioin edemmäkin kulkea, mutta vaivalloista se on\ntämmöisellä ilmalla.\"\n\n\"Onko vieras kaukaakin\", kysäisi Juho-renki ja nousi tervehtimään.\n\n\"Tuolta olen Pohjanmaalta, enkä tiedä minne yöpyä, tuntematon kun olen\ntäällä. Näin maantielle tulta ja tulin siksi kysymään.\"\n\n\"Ei meillä ole valtaa kieltää eikä myöntää tässä talossa\", selitti\nJuho. \"Mutta käväise Miina kysymässä isännältä.\"\n\nMiina pyörähti välikamariin, jossa isäntä ja emäntä istuivat. Isäntä\noli kiikutellut poikaa, joka kätkyessä nukkui, ja emäntä neuloi\nvaatteita.\n\n\"Täällä olisi vieras, joka pyytää yösijaa\", sanoi Miina ovelta.\n\n\"Kuka se on ja mistä?\" kysäisi isäntä nousematta.\n\n\"En minä nimeä tiedä, sanoi vain olevansa Pohjanmaalta. Ei se ihan\ntalonpoikaiselta näytä.\"\n\nIsäntä pistäytyi pirttiin ja palasi hetken kuluttua. \"Kuule, mamma,\nsytytäpä salin kynttilät. Minä lupasin yösijan sille vieraalle. Tuntuu\nolevan oikein siivo mies, puhutteli niin kohteliaasti, kuin ainakin\nison talon isäntää.\"\n\nEmäntä nousi vitkastellen. \"Pitäneekö paljonkin nyt puuhata?\"\n\n\"Mitä joutavia. Tee hyvät tilat -- -- heitä on kaksi, pieni poika\ntoinen, ja anna illalliseksi sitä, mitä muutenkin. Minä pyörähdän\nkatsomaan, saavatko hevosen talliin.\"\n\nIsäntä meni, ja emäntä nousi sytyttämään tulet salissa. Anni juoksi\nkintereillä. \"Äiti, tuleeko tänne vieraita?\"\n\n\"Tulee.\"\n\n\"Pieniä lapsiakin?\"\n\n\"En minä tiedä. Kuuluuhan sillä vieraalla olevan poika muassaan.\"\n\n\"Onko se pieni?\"\n\n\"En tiedä. Älä nyt kysele, vaan juokse hakemaan puhdas esiliina,\nennenkuin tulet tervehtimään. Kuuluvat olevan parempia ihmisiä.\nPitäähän sinun olla siisti, kun vieraille näytetään.\"\n\nKopinaa rupesi kuulumaan eteisestä. Emäntä meni ovelle ja työnsi sen\nauki, niin että salista virtasi valoa eteiseenkin.\n\n\"Käykää sisään\", kehoitti hän, kun näki hartevan miesolennon eteisen\novella.\n\n\"Kiitoksia! Mutta nämä vaatteet ovat niin märkiä. Paras kun ripustamme\nne tänne, ettei huoneen lattia kastu.\"\n\nAnna hätkähti kuin salama olisi silmiin iskenyt. Tuo ääni, tuo\nihmeellinen ääni, kenen se oli? Hän tunsi veren syöksevän kasvoihinsa\nja päätä pyörrytti.\n\n\"Käykää sisään\", sanoi hän, mutta ääni ei ollut kuin hänen omansa. Se\noli toisen, joka puhui kaukaa ja kovasti, niin että korvia särki.\n\n\"Kiitoksia\", vieras, astui kynnykselle kädestä taluttaen pientä poikaa.\n\n\"Hyvää iltaa! Taitaa olla tämän talon emäntä.\" Hän katsoi pitkään,\nkatsoi toisenkin kerran, sanoi sitten hitaasti ja arvellen: \"Luulin\nvieraisiin tulevani, mutta taisinkin tulla tuttujen luo.\"\n\n\"Taitaa olla entisiä tuttuja\", sanoi Anna, ja taaskin tuntui hänestä\nääni vieraan ääneltä.\n\n\"Tahtoneeko tämän talon emäntä näitä entisiä tuttuja tuttuina\nvastaanottaa?\" Hän katsoi taas pitkään ja tutkivasti. Sitten hän ojensi\nkätensä uudelleen. \"Hyvää iltaa, Anna.\" Hän sanoi nimen erityisellä\npainolla.\n\n\"Hyvää iltaa\", vastasi Anna hiljaa.\n\n\"Tässä on poikani, jonka sanovat olevan minun näköiseni, ja kaimanikin\non, vaikka Vilhoksi sanotaan.\"\n\nVieraat olivat siirtyneet peremmä huoneeseen ja asettuivat emännän\npyynnöstä istumaan, isä keinutuoliin salin nurkassa, Vilho pienelle\ntuolille isänsä viereen. Annakin oli istuutunut, vaikka kuin unessa\nkulkija.\n\n\"Jo on vuosia siitä, kun tapasimme.\" Vieras istui miettiväisenä eteensä\ntuijottaen. \"Miten on Jumala sinua elämän matkallasi kuljettanut ja\nvienyt?\"\n\n\"Onhan se\", sanoi Anna, ja häntä ihmetytti, että hän senkin sai\nsanotuksi. \"Monenlaista sitä saa nähdä.\"\n\n\"Niin kai se on meille jokaiselle, vaiherikasta ja kirjavaa, tämä\najallinen vaellus. Hyvä vaan, jos se meitä opettaa sielumme autuutta\netsimään.\"\n\nSilloin kuohahti viha äkkiä Annan mielessä, kuohahti kuin joki, jonka\njuoksun sulku on ehkäissyt ja joka sitten saatuaan alaa edes hiukkasen\nsulkua ahdistellakseen sen vihaisena tieltään viskaa. Siinähän se nyt\noli se, joka heidät oli toisistaan erottanut, joka oli katkeroittanut\nhänen mielensä ja säpäleiksi särkenyt hänen elämänsä onnen!\n\n\"Sen minä ainakin olen oppinut, että paljon on puhetta, paljon huutoa\nja hurskaita sanoja, mutta vähän sitä mieltä, mikä ihmisiä todella\ntekisi paremmiksi.\"\n\n\"Kun omat synnit suuriksi käyvät, ei sitä silloin opettele muiden\nerehdyksien paljoutta.\"\n\n\"Sen näkee opettamattakin\", sanoi Anna kiivaasti ja nousi, sillä isäntä\nastui samassa huoneeseen.\n\n\"No onhan se mamma jo tulta tuonut meille\", puheli isäntä käsiään\nhykertäen. \"Harvoinpa näin vieraita sattuukaan, me kun asumme tässä\nkorven kylässä.\"\n\n\"Harvoin taitaa sattua\", sanoi vieras, mutta hänen katseensa seurasi\nAnnaa, joka oli menossa pois salista. Samassa tuli tyttö häntä vastaan\nsalin kynnyksellä.\n\n\"Äiti.\" Anni tarttui hameeseen. \"Äiti.\"\n\n\"Mene sinä vaan hyvää iltaa sanomaan? Äiti menee vähän tänne.\"\n\nTyttö jäi ujostellen ovensuuhun vieraita katselemaan. Olisi tehnyt\nmieli mennä tervehtimään, kun siellä oli se pieni poikakin, mutta\nrohkeus petti.\n\n\"Tule nyt\", pyyteli isä, ja silloin Anni rohkaisi mielensä. Hän juoksi\nlattian poikki isän luo, kävi sieltä vieraille niiaamassa ja juoksi\nsitten takaisin isän turviin. Siinä hän seisoi salaa katsellen,\nminkälainen se poika oli ja mitä se teki. Kun sitten oli katsellut niin\nkauan, että tutummaksi tuli, ja kun isätkin olivat ruvenneet puheisiin\nkeskenään, uskalsi hän esiin piilopaikastaan, kulkea sipsutti hiljaa\nisän ohi ja asettui tuolille pojan viereen.\n\n\"Sinä olet tullut kaukaa\", sanoi hän ja katsoi uteliaasti toveriinsa.\n\n\"Olen\", sanoi poika.\n\n\"Oletko nähnyt paljon suuria metsiä?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Ja haltijoita myöskin?\"\n\n\"En\", sanoi poika ja näytti säikähtyneeltä.\n\n\"Etkö ollenkaan?\"\n\n\"En.\"\n\nAnni istui hetken hiljaa ja miettiväisenä. Toverinsa tietämättömyys\nhaltijoiden suhteen oli lamauttanut hänen tutustumishaluaan. Hän\nhuomasi, ettei tuo poika välittänyt siitä, joka hänestä oli kaikkein\nhauskinta, ja se ehkäisi hetkeksi tutustumisyritystä. Poika istui\nihan hiljaa eikä sanonut mitään. Annia huvitti heilutella jalkojaan\nedestakaisin, edestakaisin kuin kelloja, joita nauhasta vuoronperään\nsoitellaan. Mutta sitä tehdessään sattui hänen silmänsä kenkiin. \"Nämä\novat uudet\", sanoi hän kääntyen poikaan. \"Isä antoi ne tänäpäivänä.\"\n\n\"Ja minä sain uudet vaatteet matkaksi. Näissä on povitaskukin.\" Poika\navasi nuttunsa napit ja pisti käden poveen. \"Onko sinulla kuvakirjoja?\"\nkysyi hän sitten.\n\n\"On yksi.\"\n\n\"Osaatko sinä piirustaa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Minä tahtoisin nähdä ne kuvat ja niitä piirustaa.\"\n\n\"Tule\", sanoi Anni tarttuen hänen käteensä, ja he juoksivat\nvälikamariin, jossa äiti askarteli.\n\nSiten oli ystävyys solmittu.\n\nAnna meni hetken perästä keittiöön. Sitten hän kävi aitassa ja kulki\naitan ja keittiön väliä moneen kertaan. Hän valmisti kauan näitä\nillallisia, vaikk'ei niissä suuria valmistettavia ollutkaan. Mutta\nmonen vuoden ilot ja surut eli hän uudelleen sitä tehdessään.\n\nMiten ne nyt kaikki palasivatkin mieleen, lapsuuden leikit ja\nilot, mäenlaskut ja marjamatkat, laskiaistiistain lystit ja\njoulujuhlan valmistukset! Ilo oli kasvamistaan kasvanut, kunnes\nkumpusi korkeimmilleen nuoruuden kevätkoitossa, kun päivä paistoi\nkirkkaimpanaan, kun laineet lauloivat ja tuuli tarinoi ja kaikki\nkertoi tuota tuttua, mutta ikuisesti uutta satua sydämen suuresta\nsalaisuudesta.\n\nMutta sitten sävel katkesi. Särähtivät elämän ensimmäiset epäsoinnut.\n-- Voi niitä vuosia, jotka sitten seurasivat, sitä sydämen kylmyyttä ja\nkatkeruutta! Miten hän oli koettanut rakastaa, mutta ei voinut! Särki,\nsärki vain sydäntä. Hän oli tahtonut haavansa tukkia, rakastua toisiin.\nEi voinut, vaikka koetti ja koetti. Ja sitten se tuli se päivä, jolloin\nhän möi itsensä saadakseen kodin ja riippumattoman aseman. Ja mitä\nkaikkea hän oli kärsinyt vielä senkin jälkeen, miten usein oli pelolla\npolkenut elämänsä taivalta ja toivonut sitä aikaa, jolloin ei voisi\niloita, ei kärsiä enää! Mutta tällä viime taipaleella hän kuitenkin oli\nsaanut poimia paraimmat kukkasetkin polultaan, kukkaset, jotka olivat\nhänen elämänsä ainoa ilo. Ne olivat vaimentaneet elämän katkeruuden,\nolivat antaneet hänelle tehtävän, joka antoi sisällystä ja arvoa hänen\nolemassaololleen. Mutta ne ilot eivät olleet tuon vieraan ansiota.\nAinoastaan suru oli hänen syynsä, tuo tuhoava, tappava suru!\n\nTaas tuntui katkeralta sydämessä, mutta sitten johtui mieleen, että\nolihan elämän alkumatka kuitenkin ollut kaunis. Olihan lapsuuden ja\nnuoruuden muistoilla arvonsa, ja sen ajan onnen luoja oli hän, tuo\nvieras, ollut. -- Se hellytti sydäntä, kun sitä muisteli. Mutta se\nkolea korpitie, joka sitten tuli kuljettavaksi, sen hän myöskin oli\nluonut, sillä riistäen tuhat kertaa kaiken, mitä ennen oli antanut.\nJa nyt, kun hän tuli, mitä toi hän tullessaan? Saarna oli hänellä\nensimmäisenä antimena. Varoittavia, vakavia, nuhtelevia sanoja hän\ntarjosi tekojensa sovitukseksi? Kaunista kerrassaan!\n\nAnna sipaisi kädellä otsaansa, loi vielä kerran silmäyksen\nillallispöytään ja meni sitten käskemään ruualle. Hän oli kattanut\npöydän neljälle hengelle: molemmille vieraille, isännälle ja pikku\nAnnille. Itse meni hän tiloja tekemään vieraille.\n\nHän kulki peräkamarin ovelta toiselle epäröiden mitä tehdä. Varsinainen\nvierashuone, jossa olivat hänen omat pappilasta tuodut huonekalunsa ja\nvalkeat sinikukkaiset paperit, oli tuossa oikealla. Sitä kamaria hän\noli katsellut ensimmäisenä iltana ja ajatellut, että hän panee sinne\nkunniavieraat, paraimmat, joita saa vastaanottaa. Mutta sellaisia\nvieraita ei heille vielä ollut tullut. Kuinka voisi hän nämä vieraat\nasettaa sinne? Hän tunsi punan nousevan kasvoihin jo kun hän sitä\najatteli.\n\nKiireesti rupesi hän vuodetta valmistamaan viereisessä nurkkahuoneessa.\n\nMutta jos kuitenkin, tuli hänelle taas mieleen. Jos hän voisi antaa\nanteeksi ja unohtaa? -- Jos niiden kauniiden keväisten muistojen ja\nniiden kukkaisten vuoksi, jotka hänen mieltänsä olivat lauhduttaneet?\n-- --\n\nKun hän ei vaan olisi saarnannut heti tultuaan, toitotellut tuota\ntuomio-torvea, jota ne kaikki, tuota yhtä samaa, jota ennenkin!\n\nTaas kuohahti Annan mieli, mutta sitten hän muisti pikku poikaansa,\njoka nukkui kätkyessään tietämättä mitään sydämen katkeruudesta ja\nkovasta, anteeksi antamattomasta mielestä.\n\n\"Jos lasten tähden -- jos kuitenkin -- --\"\n\nHän työnsi kiireisesti kokoon levittämänsä vuoteet ja läksi tekemään\ntilat vierashuoneeseen. Mutta samassa kun hän sen teki, tuntui kuin\nraskas taakka olisi maahan valahtanut.\n\nKun vieraita ei kuulunut ruokahuoneesta, meni Anna katsomaan, missä\nviipyivät. Olisihan heidän pitänyt keritä syödä, kun hänkin oli valmis,\nvaikka kauan oli työssään viipynyt. Mutta kun hän avasi kamarin oven,\nnäki hän, ettei siellä ajan kulkua muistettukaan. Tuskin kuulivat\nisäntä ja vieras, että Anna tulikaan huoneeseen, niin innokkaita he\nolivat puheissaan. Raamatunkin he olivat pöydälle ottaneet ja sitä\nolivat paraikaa lukemassa.\n\nAnnaa nauratti. Oli tuo ukko ainakin saanut jonkun, joka jaksoi lukea\nhänelle, miten paljon hän vaan kuulla tahtoi. Kunpa edes nyt eholtansa\nsaisi, ettei sitten muita lukemisessa valvottaisi!\n\nNauraessaan hän itse oikein hämmästyi sitä, että osasi nauraa ja että\nnyt oli niin hyvä olla. Mieli oli niin sula, niin kevyt, että siitä\nnaurukin sitten helposti heltisi, ei pilalla eikä pahuudella, noin\nilman aikojaan vaan syntyi, kun hän sitä lukua ajatteli.\n\nMikä se mielen niin yht'äkkiä oli muuttanut? Mikä teki nyt helpoksi\nsen, mikä äsken vielä kitkerästi karvasteli sydäntä? Sekö, että koetti\nantaa anteeksi, koetti muistaa, mitä hyvää oli saanut, ja unohtaa\npahat. Siunattu sovinto! Että se niin suloiselta saattoi tuntua, vaikka\noli niin puolinaista vielä, ei oikeata anteeksiantoa, sitä vain, että\ntahtoi koettaa sopia ja unohtaa.\n\nTaas täytyi hymyillä, kun silmä sattui lapsiin. He olivat molemmat\nväsyneet, toinen matkasta, toinen valvottuaan yli määräajan, ja olivat\ntuolille vierekkäin nukkuneet. Lujasti pitivät toisiaan kädestä vielä\nunessakin.\n\nAnna irroitti heidän kätensä toisistaan, kantoi pois Annin ja saattoi\nsitten toisenkin pikku pöytävieraan makuulle. Isäntäkin vieraineen\nnousi. \"Taitaapa olla makuuaika\", arveli hän, oikoen jäseniään, ja\nemäntäkin joudutti nukkumaan, kun oli myöhään mennyt muutenkin.\n\nIsäntä pyörähti hetkeksi ulos, ja silloin käytti Anna tilaisuutta\nhyväkseen saadakseen sanoa, missä oli tilat tehtynä.\n\n\"Se on meidän paras vierashuoneemme, ja siellä olevat huonekalut ovat\nsieltä vanhasta pappilastamme.\"\n\n\"Kiitoksia\", sanoi vieras yksinkertaisesti. \"Sovinto on kallis asia,\nsovinto Jumalan ja ihmisten kanssa.\"\n\nHe ottivat toisiaan kädestä, eivätkä hänen sanansa Annasta tuntuneet\npahalta, sillä niissä ei ollut opettavaista saarnasävyä, vaan jotakin\nlämmintä, sydämellistä, jota Anna ei ennen ollut huomannut.\n\n\"Isä\", sanoi Vilho, kun kapusi peitteen alle isän viereen. \"Minä\ntahtoisin aina leikkiä Annin kanssa.\" \"Vai niin, mutta ei sitä aina saa\nolla niiden kanssa, joiden kanssa kaikkein mieluimmin olisi.\" -- --\n\n\"Mutta jos Anni tulisi meille.\" \"Mitä sinä luulisit hänen äitinsä siitä\nsanovan? Ei hän antaisi tyttöään. Onhan sinulla veljiä ja sisaria\nkotona.\"\n\nVilho kävi hämilleen. \"Mutta Anni tietää niin paljon kauniita satuja\nhaltijoista ja muista\", sanoi hän puolustellen.\n\n\"Vai semmoisia. Ei sinun niitä tarvitse oppia. Pipliassa on sinulla\nkertomuksia, jotka ovat paljoa paremmat. Niistä opit Jumalaa\nrukoilemaan ja pelkäämään.\"\n\n\"Isä, mutta minä tahtoisin niin kovin mielelläni sen kirjan Annilta.\"\n\n\"Et sinä sitä tarvitse. Lue vaan iltasiunauksesi ja nuku pois.\"\n\n\"Jos minä rukoilen, että saisin sen kirjan.\" \"Ei sitä turhia saa\nrukoilla. Nuku nyt vaan.\" Hetken kuluttua kuuli Vilho isänsä\nhengittävän raskaasti kuin nukkuja, ja pian sulkeutuivat hänenkin\nsilmänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhain seuraavana aamuna, ennenkuin muut vielä olivat jalkeilla,\nkäyskenteli jo Martti Lehto kartanolla, katsellen paikkaa ja sen\nympäristöä. Hän oli aamun virkku, ja nousi usein jo kukonlaulamalla,\nkäyttääkseen varhaisimmat tunnit päivästä kävelyyn.\n\nHän oli tehnyt kierroksen kartanolla ja ihmetteli parastaikaa seudun\naukeutta, kun hänen huomionsa kiintyi olentoon, joka näyttäytyi pienen\npiharakennuksen portailla.\n\n\"Kukahan tuo mahtaa olla\", ajatteli hän itsekseen ja läheni.\n\n\"Hyvää huomenta, vaari\", sanoi hän kohdalle tultuaan. \"Aikainenpa te\nolette.\"\n\n\"Semmoinenhan se on tapa vanhoilla.\"\n\n\"Niin taitaa olla. Oletteko te tämän talon väkeä?\"\n\n\"Olenhan minä entinen isäntä.\" Vaari katsoi häneen vähän ihmeissään.\nMikä tuokin oli, kun oli tullut käymään, vaikka näkyi olevan vieras?\n\n\"Taidatte olla kaukaa?\" kysäisi vaari vähän arvellen.\n\n\"Olen tuolta pohjan puolelta tämän talon emännän kasvinkumppani.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi vaari pitkään, \"vai kasvinkumppani! -- Kuulkaas\",\njatkoi hän kuiskaamalla, \"ettekö tulisi vähän tuonne sisään minun\npuolelleni?\" \"Kiitoksia, saattaisihan tulla.\" \"Ei tämä vieraitten\nvaralle muuten ole\", sanoi vaari kuin anteeksi pyytäen avatessaan oven\nvieraalle.\n\n\"Tämäkö on teidän asumuksenne?\" Martti katseli ympärilleen. Huone oli\npieni ja pimeä. Toisella seinällä oli pöytä ja tuoli, jonka selustin\noli poikki, toisella vuode oikein tilava, vanhanaikainen. Makuuvaatteet\nnäyttivät likaisilta, yhteen kasaan työnnetyiltä. Ikkunalaudalla oli\nnuuskarasia, piippunnysä ja kitupiikki.\n\n\"Onhan tässä istuinta kuitenkin tarpeeksi.\" Martti nosti tuolin vuoteen\nviereen ja istuutui. Vaari asettui vuoteen laidalle, niin lähelle\nvierastaan kuin mahdollista.\n\n\"Sanoitte olevanne tämän talon emännän tuttuja\", rupesi hän kuiskaillen\nkysymään.\n\n\"Niinhän minä olen. Saman katon alla kasvoimme.\"\n\nVaari hymähti. \"Muisti pettää\", sanoi hän ja iski viekkaasti silmää.\n\"Kyllä minäkin sen asian tiedän.\"\n\nMartti katsoi kysyvästi vanhukseen.\n\n\"Niin, totta minä puhun! Sen kanssa minä olin yhteenkin mennä.\nVihkimistä vailla, mutta silloin se jätti.\"\n\nMartti hätkähti. Oliko ukko järjiltään? Vai pistelläkö tahtoi ja\nparjata? Jotain tässä alla piili, mutta mitä? Ja miten sen perille\npäästä?\n\nHän siirsihe vähän edemmä vaarista ja loi pikaisen, tutkivan silmäyksen\nvanhukseen. Raihnaiselta näytti, mutta oliko hullu, viisas vai siinä\nkeskivälillä? Tuli mieleen, että jos ukko onkin kuullut jotain Annan ja\nhänen omista suhteistansa ja niitä nyt ajatuksissaan tähän sotkee. -- --\n\n\"Te olette emäntää paljon vanhempi\", huomautti hän varovasti.\n\n\"Ei sillä suurta väliä ole, ihan saman vuoden lapsia oltiin.\"\n\n\"Mutta teillähän on harmaat hiukset, ja minä muistan varmasti hänen\nsyntymävuotensa. Katselin sitä usein kirkonkirjoista pappilassa.\"\n\nVaari kävi iloisen näköiseksi. Taisi tuo vieras kuitenkin olla asian\nperillä, koska puhui pappilasta ja kirkonkirjoista.\n\n\"Vai katselitte.\" Vaari vilkui arasti syrjään. \"Sinne pappilaanhan hän\njoutui\", kuiskasi hän kiireisesti. \"Jätti minut, kun sai papin, vaikka\nitse oli talonpoikaissukua.\"\n\n\"Sen teki hänen äitinsä\", sanoi Martti yht'äkkiä, itsekin ihmetellen,\nettä uskalsi noin umpimähkää sanoa, vaikk'ei tiennyt. Mutta se ajatus\noli äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, ja hän sanoi sen samassa\ntoivoen, että lausumalla arvelunsa paremmin ehkä pääsee vaarin\najatusten perille.\n\n\"Vai äitinsä.\" Vaari rupesi hiljalleen nauramaan ja näytti\nhyvämieliseltä. Oli kuin raskas taakka olisi hänen hartioiltaan\npudonnut.\n\n\"Vai äitinsä! Mutta niin on kuin isosta pienennetty.\"\n\n\"Niin on\", myönsi Martti. \"Sitä sanoivat kaikki jo ennen aikaan. Mutta\nhänen oma äitinsä kuoli pian. Pastori meni sitten uusiin naimisiin ja\näitipuoli kasvatti tytärtä.\"\n\n\"Kuulkaa, eikö se ollut viekas, kun jätti heti, kuultuaan että saa\npapin?\" Vaari näytti vieläkin suuttuvan, kun sitä ajatteli. Hän\nei pannut huomiota vieraan antamiin tietoihin, jatkoi vain omaa\najatusjuoksuaan.\n\n\"Minä olin siellä pitäjässä käymässä, ja niin verevä tyttö se oli, että\nkatsella täytyi. Vihkimistä vaille, vihkimistä vaille. -- Mutta silloin\ntuli pappi naapuripitäjästä -- --\"\n\n\"Minä kasvoin tyttären leikkitoverina, mutta äitiä en nähnyt. Hän oli\njo kuollut, kun tulin.\"\n\nVaari hykersi käsiään. \"Siitä se sen sai. Kuoli kun kuolikin.\"\n\n\"Kuolema tulee meille kaikille. Katsokaamme vain, ettei se tule kuin\nvaras, joka yöllä meidät äkkiä yllättää.\"\n\n\"Ei, ei.\" Vaari siirsihe säikäyksissään sängyn jalkopuoleen. \"Mitäpä\nvaras täällä tekisi köyhän luona.\"\n\n\"Voi se köyhältäkin sielun kadotukseen viedä. Mutta rikkaan on jo\npuolitiessä viemässä, kun sydän tavaraan kiintyy.\"\n\n\"Voi, voi\", sammalsi vaari. \"Vai on vieras saarnamies. Eikö tästä jo\nmentäis -- --!\" Hän astui hoippuen ovelle päin.\n\n\"Mennään vaan, minä olen valmis. Olen saanut totuuden sanan sanoa.\"\n\nHe astuivat ulos, ja vaari kääntyi kohta rakennuksen nurkalta\nluikkimaan pellolle päin. Martti meni pihan poikki päärakennukselle.\nEteisessä hän löysi Annin ja Vilhon. Vilholla oli lyijykynän pätkä\nkädessä, ja hän piirusteli ahkeraan eteisen sanomalehdillä paperoidulle\nseinälle.\n\n\"Katso, tässä on maantie. Tässä tekee se mutkan ja tuossa on meidän\nporttimme. Sen minä avaan, sittenkun sinä tulet. Ja sitten me juoksemme\ntästä yhdessä. Tässä on se suuri, suippokärkinen kivi, jonka kyljessä\non aivan kuin istuinpaikka. Siinä me lepäämme, jos sinä väsyt.\"\n\nMartti ei kuunnellut sen enempää. Hän meni sisälle saliin, jossa\nkohtasi isännän. Tämä oli miettinyt eri uskonlahkoja ja tunsi\nperinpohjin kaikkien erehdykset. Nyt tahtoi hän kuulla, oliko vieras\nyhtä mieltä hänen kanssaan.\n\nAnna askarteli aamiaispuuhissa. Kun kaikki oli valmista, kutsui hän\nvieraansa ruualle, ja kohta aterian päätyttyä rupesivat he lähtöä\ntekemään.\n\nAnni itki ja otti Vilhoa kaulasta, kun heidän piti erota.\n\n\"Tule pian meille\", sanoi Vilho samalla sekä rohkaisevasti että\npyytävästi. Sitten kapusi hän rattaille isän rinnalle, ja he läksivät\najamaan.\n\nMutta kun olivat ajaneet kappaleen matkaa, pisti Vilho kätensä taskuun,\npunastui samassa ja veti säikähtyneenä käden taas taskusta pois.\n\n\"Isä\", sanoi hän pitkään. \"Isä, Annin kuvakirja jäi taskuuni. Saanko\npitää sen?\" kysäisi hän arasti. \"Kun olin rukoillut -- --\"\n\n\"Ei\", sanoi isä, käänsi hevosen takaisin Teittoon päin ja läksi ajamaan\nkovasti.\n\n\"Nouse pois tässä\", komensi isä, kun olivat tulleet takaisin portille,\njosta valtamaantieltä käännyttiin talolle. \"Minä odotan. Vie sinä kirja\njoutuin takaisin.\"\n\nPoika läksi juoksemaan ja isä vaipui ajatuksiinsa. Hänen oli tullut\nniin paha olla, kun poika sanoi siitä kirjasta. Vai olisikohan jo ennen\nollut, vaikka se nyt taas paremmin muistui mieleen, kun täytyi jäädä\ntähän odottamaan?\n\nEikö hän ollut tehnyt melkein niinkuin poikansa, ottanut, vaikk'ei\nollut lupaa ottaa, ja sitten kuitenkin koettanut selittää, että se oli\nJumalan tahto ja rukouksen kuulemus. Eihän se nyt samaa ollut tietysti,\nmutta tuli se kuitenkin mieleen. Poika oli unohtanut kirjan taskuunsa\nja koetti sitten selittää sitä onnellista sattumaa Jumalan tahdoksi.\nHän itse oli itselleen vakuuttanut, että hän teki Jumalan tahdon\nmukaan, kun jätti Annan, suruttoman maailman lapsen, ja otti sen, jonka\nJumala aivan nähtävästi oli hänelle valinnut. Mutta tekikö hän siinä\ntodella Jumalan tahdon vai noudattiko omaa mieltään, valiten paremman,\nmukavamman tien? Oliko Jumala tahtonut, että hän uskollisuudella ja\nrakkaudella maallisessakin suhteessa olisi pelastanut toisen sielun\nja ajallisen onnen? Olisiko sitä ehkä vaatinut? Ja hän ehkä oli vain\nselittänyt oman tahtonsa Jumalan tahdoksi -- --\n\nSitä hän oli itseltään kysymässä, kun Vilho tuli juosten ja\nhengästyneenä hyppäsi rattaille isänsä viereen.\n\n\n\n\n6.\n\n\nVieraiden lähdettyä syntyi Teitossa neuvottelu isännän ja emännän\nvälillä. Anna ei rauhoittunut, ennenkuin sai miehensä suostumaan\nsiihen, että vaari öiksi telkittäisiin huoneeseensa. Ukko oli käynyt\nentistä levottomammaksi, oli ullakolta tullessaan pahasti peloittanut\nkaikkia ja vielä pahemmin säikäyttänyt emäntää käydessään poikaa\nkatsomassa. Ettei vaari pojasta pitänyt, sen tiesi Iita-karjakko\nkertoa, hän kun silloin oli paikalle sattunut, ja sekin seikka oli\nomiaan lisäämään emännän pelkoa. Hän muisti vielä tuskallisen selvästi\nillan, jolloin vaari oli pikku Annia hätyyttänyt. Silloin oli ukko\nyöksi salvattu huoneeseensa, mutta oli sitten taas laskettu valloilleen\npelosta, että jos vaan suuttuu pahemmin.\n\nAnni oli nyt iso tyttö, eikä äiti enää hänen puolestaan pelännyt. Mutta\nnythän hänellä oli tuo poika, viaton, turvaton pikku olento, joka\nkätkyessä nukkui. Ja häntä äiti tahtoi suojata vaikka oman henkensä\nuhalla.\n\nIsäntä oli telkitsemistä vastaan, pelkäsi että vaari siitä vain\npahemmin raivostuu ja ihmiset taas saavat entistä enemmän juoruamisen\naihetta. Mutta emäntä ei hellittänyt. Koskihan päätös hänen lastensa\nhenkeä, turvallisuutta ja onnea, ja minkä puolesta hän taistelisi,\nellei sen?\n\nLasten tähden oli vaari öiksi lukon taakse telkittävä, ja jos\nei isäntä telkitsemiseen suostuisi, istuisi emäntä itse vaikka\nvaaria vartioimassa kaiket yöt, ja siitäkö sitten ihmiset vähemmän\npuheenaihetta saisivat?\n\n\"Voithan sinä vaikka sanoa, että varkaita kuuluu olevan liikkeellä\",\nehdotti emäntä. \"Kyllä se naula vetää, sen arvaan.\"\n\nIsäntä katseli vähän syrjin vainioonsa. Vai joko hänkin oli tullut\nsiihen yleiseen uskoon, että vaari ryysyjensä alla säilyt teli rahojaan\nja siksi pelkäsi varkaita pahemmin kuin ruttoa.\n\n\"Mitäpä hän niistä varkaista.\" Isäntä sanoi sen välinpitämättömästi\nja kuivasti, mutta alla piili toivo saada tietää, mitä Anna oli\ntarkoittanut.\n\n\"Itsepähän tietänee, mitä niistä pelkää. Mutta sen minä vaan sanon,\nettä jos sinä saat hänet hyvällä telkien takana nukkumaan, niin se on\nsiunattu asia meille ja koko talolle!\"\n\nPoika kirisi kätkyessä ja Anna nousi sitä korjaamaan. \"Pitäisihän sinun\ntuo tehdä jo omien lastesi tähden.\" Hän nosti pojan syliinsä ja rupesi\nkapaloimaan. \"Paljonko sinulla on iloa sellaisesta kuin vaari, mutta\nnäistä riippuu koko talon tulevaisuus.\"\n\n\"Ja mikä sen tulevaisuuden hätänä nyt on?\" Isäntä naurahti, heitti\ntoisen säären ristiin toisen päälle ja rupesi viheltämään.\n\n\"Mikä hätänä? Vielä sinä kysyt? Kyllä sen jokainen tietää, paljonko\nturvaa on, kun on heikkopäinen talossa. Mutta sinä sitä vaan et\nymmärrä. Ylpeillä osaat Annista ja sanoa kauniiksi kuin taivaan enkeli\nja tiedät senkin, että tässä on sukusi ainoa jatkaja, mutta suojata\nvähäväkisiä, sitä sinä et osaa -- etkä tahdo. Akkaväen tuumat, ne\nsinusta aina ovat turhia.\"\n\nAnnan poskilla hehkui kaksi tummanpunaista pilkkua ja silmä iski\ntulta, kun hän laski pojan takaisin kätkyeen. Mutta isäntä vain\nvihelteli, hymähti sitten vähän itsekseen, otti lakin naulasta ja läksi\nulos. Hän oli jo selvillä siitä, mitä aikoi, ja hyväpä se oikeastaan\noli tuo keino, minkä Anna oli keksinyt, mutta sitä hän ei tahtonut\nnäyttää, ei monestakaan syystä. Ja paitsi sitä, oli niin mukavaa vähän\nkiusoitella tuota tulikkoa!\n\nTekipä mieli ensin käväistä muualla, sitten mennä vaarin luo, ettei\nAnna luulisi aina niin helposti voitolle pääsevänsä.\n\nIsäntä läksi astumaan talliin päin. Siellä paraikaa molemmat hevoset\npureskelivat heiniä. Isäntä kokosi lattialle pudonneita korsia\nkäteensä, pani hevosten eteen ja otti pois pari tukollista, jotka vei\ntakaisin parvelle. Kyllä ne olivat ne rengit sellaisia tuhlareja. Ei\nmikään heille riittänyt, aina piti vaan antaa uutta ja uutta. Jos ei\nitse kävisi katsomassa ja valvomassa, niin pian sitä olisi maantiellä,\nihan maantiellä.\n\nIsäntä sulki tallin oven ja suuntasi askeleensa vaarin tuvalle. Oli se\nisä-ukko osannut asua taloa nuorena ollessaan, oli itse toimittanut\nkaiken, ollut renkinä ja piikana, isäntänä, jopa emäntänäkin aika\najoin. Ja niin säästäväisesti hän oli elänyt, että oli aivan\nuskomatonta. Tuskin lie tarpeekseen syönytkään, kun sitten rupesi niin\nheikontumaan päästään. Vai olikohan se vain niistä tavarahuolistaan,\nkun semmoiseksi kävi?\n\nIsäntä hykersi käsiään ja oikaisihe. Oli hän sentään toista tekoa kuin\nisä. Ei hän noin höpertyisi, vaikka vanhaksi eläisi ja vaikka olikin\nsuvussa sitä vikaa ollut.\n\nHän vetäisi auki oven ja astui vaarin huoneeseen.\n\n\"Päivää isä. Mitä kuuluu?\" Hän meni suoraa päätä vuoteen luo, jossa\nukko oli pitkällään likaisten nahkasten peitossa.\n\n\"Mitäpä minulle\", sanoi ukko nousten istumaan.\n\n\"Tässä tulee pimeät syksyajat\", puheli isäntä, istuutuen vuoteen\nlaidalle. \"Etteköhän turvallisemmin asuisi täällä, jos yöksi\ntelkittäisiin tuo ovi kiinni?\"\n\n\"Turvallisemmin, vai turvallisemmin.\" Vanhus kyyristyi kokoon ja hänen\nsilmänsä pälyivät pelokkaina puolelta toiselle.\n\n\"Kuka tänne pyrkisi? Minä olen köyhä, raihnainen vanhus. Tietäähän sen\nkaikki.\"\n\n\"Ei sitä kaikki maankiertäjät ja murtovarkaat.\"\n\n\"Murtovarkaat\", toisti vaari. \"Ei. Ei. Kuules sinä.\" Hän puhui\nhiljaa, höpisten poikansa korvaan. \"Pane vaan teljet, oikein vahvat,\nkaksinkertaiset, kolminkertaiset. Mutta muista, että jos palamaan\nsyttyy, niin päästä ulos. Muistatkos? Palaa koko onnesi, jos et muista!\"\n\nIsäntä lupasi ja läksi matkaansa.\n\n\"Olet sinä aika kettu\", sanoi hän, nauraen partaansa. \"Viisas, vanha\nkettu, mutta viisaaksi olet sinä poikasikin opettanut. Kyllä minä\njaksan kuolemaasi odottaa.\"\n\nHän tuli hyvälle tuulelle, kun tätä ajatteli, ja rupesi laskemaan,\nmiten kauan hän korkeintaan saisi odottaa. Vaari oli nyt kuudenkymmenen\nkorvissa ja oli jo aika raihnainen ikäisekseen. Jos vielä jaksaisi elää\nparikymmentä vuotta, olisi se ihmettä sekin.\n\nKaksikymmentä vuotta? Siinä oli sentään vuosia aika paljon. Oikein\nsapetti, kun ajatteli, miten suurta korkoa vaarin rahat ennättäisivät\nkasvaa kahdessakymmenessä vuodessa, jos vaan käsiinsä saisi. Mutta\nvielä mitä? Ukko paha niitä vain hautoi jossain komerossa, ei uskonut\npankkeihin eikä muihin uuden ajan laitoksiin, tahtoi vain itse\naarrettaan pitää ja säilytellä. \"Hyvä, kun on edes nuo omat kolikot\nsiellä pankissa kasvamassa\", lohdutteli Teittolainen mieltään.\n\"Ennättäähän sitä jotain tulla vuosien varrella, kunnes isä-ukon\nsäästöt lisäksi joutuvat.\"\n\nHän meni sisälle välikamariin ja paiskautui penkille odottamaan\npäivällisruokaa. Anna askarteli hellan ääressä eikä sanonut sanaakaan.\nHän ei katsettaankaan nostanut, kun mies tuli sisään, koetti vain\npäinvastoin pysytellä loitolla ja kääntää selkänsä milloin mahdollista.\n\n\"Nyt ovat lampaat turvattuina ja susi karsinassa\", sanoi isäntä viimein\nkoettaen leikkiä laskea.\n\nAnna ei vastannut mitään. Hyvältä tuntui, että siksi helpolla oli\nsaanut asian ajetuksi, mutta kiittää hän ei voinut. Sanat aivan\ntakertuivat hänen kurkkuunsa. Koko elämä ja varsinkin hänen oma osansa\ntuntui taas niin sanomattoman raskaalta. Miksi oli hänen astuttavansa\ntie niin kivinen ja kaita? Miksi sai sellainen, kuin Martti Lehto,\nastua sileäksi tasoitettua tietä, kun Annaa okaat pistivät joka elämän\naskeleella? Oliko Martti sitä ansainnut? Eikö Anna paremminkin? Vai\noliko se vaan sitä, että hän oli niitä valittuja, Jumalan lapsia,\njoille kaikki parhaaksi kääntyy?\n\nTuntui taas siltä, ettei hän voinut unohtaa, ei antaa anteeksi.\nSiksi paljon hän oli saanut kärsiä, ensin nuorena, sitten miehelään\ntultuansa. -- Jos olisi toinen, lauhkealuontoisempi ollut hänen\nsijallaan, olisi aivan maahan nujertunut, lyyhistynyt kokoon kovan\nkohtalonsa painosta, sen hän tiesi, mutta hän -- -- -- hän ei voinut.\nSitä ei hänen luontonsa sallinut eikä hän saanutkaan sitä tehdä lasten\ntähden. Kestää täytyi vaan. Mutta joka uusi isku kasvatti uutta\nkatkeruutta mieleen. Joka loukkaava sana, joka pisteliäs puhe palautti\ntuhansittain samanlaisia muistoon. Ei hän ollut kovin hienoa tekoa\nluonteeltaan hän itsekään, mutta olisi hän sentään parempaa ansainnut.\nOlihan sitä hyvää ollut hänessäkin, helliä tunteita, hyvää tahtoa,\nmutta mikä säilyisi hyvänä sellaisen miehen rinnalla?\n\nRuoka oli pöydässä ja äänettöminä söivät isäntä ja emäntä ateriansa.\nYksin Anni leperteli iloisesti milloin toisen milloin toisen puoleen\nkääntyen.\n\n\"Sinä saat tulla ulos isän kanssa\", sanoi Teittolainen, kun he nousivat\nsyömästä. Anni juoksi iloissaan ottamaan huivin ja pienen sarkanuttunsa\nnaulasta. Sitten hän riensi aika kyytiä tuvan läpi saavuttaakseen\nisänsä. Mutta ovessa hän kääntyi. Hän muisti nähneensä äidin\nsurullisena, ja se muisto hänet pysäytti.\n\n\"Äiti, hyvästi äiti. Minä haen sinulle onnenkiviä ulkoa, valkoisia\nkauniita onnenkiviä.\"\n\nHän huiskautti liinaa ovessa ja juoksi ulos.\n\nAnna katsoi hänen jälkeensä.\n\n\"Onnenkivistä ei ole minulle enää. Kunhan itsellesi löytäisit!\"\n\nHänen katseensa seurasi tuota pientä kiharapäätä, joka toimessaan\ntepsutteli isän rinnalla pihalla.\n\n\"Pitää hän noista lapsista sentään\", sanoi Anna kuin itsekseen. \"Isä on\nisä, mutta ei hän äidin tunteita ymmärrä. Kun vaan paremmin jaksaisi\ntyytyä ja kestää. Ainahan ne vuodet sentään kuluvat.\"\n\nHän tunsi itkun tuppautuvan tulemaan, peitti kasvonsa esiliinalla,\nistahti penkille ja antoi kyynelille vallan.\n\nVasta kun jo hämärtämään rupesi, nousi Anna ja meni katsomaan, mitä\nkolinaa pirtistä kuului.\n\n\"Kah, Leena, hyvää iltaa.\"\n\n\"Hyvää iltaa.\"\n\n\"Mitä Rajalaan kuuluu?\"\n\n\"Eihän sinne hyvää tällä kertaa.\" Leena pyyhkäisi silmiään huivin\nnurkkaan.\n\n\"Tulkaa tänne kamariin, niin saamme puhella\", kehoitti Anna. Hän meni\nedellä ja Leena seurasi.\n\n\"Käykää istumaan\", puheli Anna, sytyttäen lampun. \"Kyllä minä\nkuuntelen, vaikka tässä korjaan poikaa.\"\n\nLeena loi pikaisen silmäyksen emäntään. Vai oli hän itkenyt. Se\nsattui Leenan sydämeen, kuin puukolla olisi rintaan pistetty. Hän\noli juuri ollut sanomaisillaan jotain, mutta katse painui samassa\nmaahan ja silmiä rupesi hämärtämään. Omat surut olivat hänen mieltään\npainaneet ja niistä oli hän tullut puhumaan, mutta miten nyt valitella\nvaivojansa, kun emännällä oli surua muutenkin. Ja kun vielä olisi ollut\nsellaista sanomista, josta surua ehkä olisi lisää karttunut.\n\nValittaminen oli aina Leenasta ollut vaikeata. Mutta mikä auttoi, kun\nhätä käski. Hallanaralla paikalla oli heidän pieni peltotilkkunsa ja\nsato aina niin niukka, ettei mihinkään riittänyt. Viime talvenakin oli\ntäytynyt lainata isännältä, ja tämä oli vaatinut maksua puolen vuoden\nkuluttua -- rahaa tai viljaa -- yhtä kaikki, mutta maksaa piti.\n\nMiten se oli painanut se velka! Syksylläkin, kun ensimmäinen riihi\npuitiin ja uutispuuroa keitettiin illaksi, se oli kyllä lasten suuhun\nsulanut, kuin voikimpale päivänpaisteessa, mutta Leenan kurkkuun se\noli aivan ollut tarttua. Velka oli hänellä vain koko ajan mielessä.\nJa joka kerta, kun hän näki lasten pistävän puuroa suuhunsa, ajatteli\nhän, etteivät he sitä useinkaan saisi. Isännälle oli suurin osa eloista\nvietävä, ja mihin ne loput riittäisivät? Se ajatus kirveli sydäntä yöt\npäivät, ja kun sitten lapset vielä rupesivat sairastamaan, kävi kuorma\nliian raskaaksi. Hätä se silloin pakotti puhumaan, pakotti taloon\nlähtemään ja emännälle valittamaan. Olihan hänkin äiti ja hänellä äidin\ntunteet. Eiköpä hän voisi mieheensä vaikuttaa, että tämä antaisi velan\nanteeksi tai ainakin odottaisi, korkoa ylen määrin nylkemättä. Mutta\nmiten nyt puhua, nyt kun emännällä oli surua muutenkin? Ja vaikka\npuhuisikin, mitä hyötyä siitä, jos eivät asiat talossa olleet hyvin\npäin?\n\nKovalta se tuntui, kun Leena niin varmasti oli apua toivonut. Hän oli\nsitä Jumalalta hartaasti rukoillut, oli ajatellut, että nyt ei voi\nJumala eikä ihmiset kieltää. Kerjäämistähän se ei ollut, oli vain\nhuojennuksen pyytämistä, kun ei jaksanut maksaa näin pian talven\ntullessa ja lasten sairastaessa.\n\n\"Mitä huonoa teille kuuluu?\" kysäisi emäntä, kun ei Leena virkkanut\nmitään.\n\n\"Mitäpä köyhälle\", sanoi Leena hiljaa, \"muuta kuin puutetta ja\ntautia. Kaikki lapset ovat olleet yskässä pitkin syksyä, ja nyt on\nse Anna-tyttö varsinkin huono. Vuoroon polttaa, vuoroon värisyttää.\"\nEmäntä nousi ja rupesi katselemaan toisella seinällä olevasta kaapista,\nlöytyisikö sieltä yskäntippoja tai tärpättiä. \"Mitenkä Liisu jaksaa?\"\nkysäisi hän hakiessaan.\n\n\"Kiitoksia, siinähän menee. Tervein hän on kaikista, mutta eipähän\nmeidän ruoalla paljon vahvistu.\"\n\n\"Jos tulisi ehkä meille\", ehdotti emäntä, \"tarvitsenhan minä\nlapsentyttöä.\"\n\nLeena katsoi pitkään. \"Kiitoksia\", sanoi hän hitaasti, \"koetetaan\nnyt kuitenkin vielä elättää. Jos täytynee sitten kerran luopua, niin\nonpahan edes itse saanut opastaa alkumatkasta.\"\n\n\"Minä nyt vaan ehdotin teitä auttaakseni\", selitteli Anna ja käänsi\npuheen toisaalle. Mutta keskustelusta ei tahtonut tulia mitään.\nMolempain mieli oli raskas, eikä toinen enemmän kuin toinenkaan voinut\nsurustaan puhua.\n\n\"Paras kun lähden\", sanoi Leena ja nousi hitaasti.\n\nEmäntä kääräisi lääkepullon paperiin, pisti toiseen kääröön muutamia\nvehnäviipaleita lapsille tuliaisiksi ja pienen voikimpaleen leivän\nsärpimeksi. Sitten hän antoi ne Leenalle, käski käymään pian uudelleen\nkertomassa, rupesivatko lapset paranemaan, ja lupasi itsekin pian tulla\nRajalassa käymään.\n\nLeena otti mytyn käteensä, kiitti, sanoi hyvästi ja kääntyi menemään.\nMutta koko ajan hän ajatteli vain sitä, puhuako emännälle kaikki,\nhänen kauttaan vaikuttaakseen isäntään, vai antaako olla, kunnes saa\nisännälle itse sanotuksi. Varmempi olisi edellinen keino, mutta mikä\noikeampi?\n\nLeena oli jo kääntyä takaisin, mutta samassa hän taas näki emännän\nkyyneltyneet silmät ja synkän katseen. Hän muisti illan, jolloin emäntä\nensi kerran oli heille tullut, ja hän tunsi, että jos hän omasta\nmiehestään olisi surua saanut, olisi se katkeraa katkerampaa vielä\nkuulla, että mies muillekin oli ristinä ollut. \"Mitä te tahdotte, että\nihmiset tekisivät teille, se tehkää myös heille\", se juolahti Leenan\nmieleen, ja ne sanat hänet pysäyttivät. Hän ei kääntynytkään ovelta\ntakaisin, kiiruhti vaan ulos ja sitten juoksujalkaa kotiin, jossa\nlapset odottivat.\n\n\n\n\n7.\n\n\nKun Anni oli täyttänyt yksitoista vuotta, päättivät vanhemmat syksyllä\npanna f hänet kansakouluun. Se oli Annista hauskinta, mitä hänelle\ntähän asti oli tapahtunut, ja koko kesä kului hupaisesti tuon ilon\nodottamisessa. Äiti, jolle Annin koulunkäynti oli yhtä suuri ilo kuin\nAnnille itselleenkin, oli kesän kuluessa aivan pääsemättömissä Annin\ntuhansien kysymyksien ja arvelujen tähden. Koulusta piti kertoa, aina\nvaan koulusta. Mitä siellä luettiin, mitä kysyttiin, miten istuttiin\nja opetettiin. Saiko leikkiä välistä? Oliko paljon lapsia siellä?\nOliko poikia, oliko tyttöjä? Oliko äiti itse koulua käynyt -- ja oliko\nikävöinyt, kun ei päässyt?\n\nÄiti koetti vastata ja kertoa, nauroi välistä Annin arveluille, mutta\nväsyi ja tuskastui toiset kerrat. Olihan hänellä muutakin ajateltavaa,\nnyt varsinkin Annin kouluunlähdön johdosta.\n\nSe se äitiä eniten huolestutti, minne Anni asumaan pantaisiin. Isä\nsanoi, että paras, kun käytetään kotona. Joutavat hevoset juosta,\nja voihan tyttö jalankin lipotella, kunhan tottuu. -- Mutta kun\nkirkolle oli seitsemättä virstaa, täytyi siellä kuitenkin olla\nkortteeripaikkakin tiedossa.\n\nJos ei pappilanväki olisi ollut herännyttä, olisi äiti tahtonut Annin\nsinne. Hän olisi suonut tytön tulevan \"parempien\" ihmisten joukkoon ja\npappilaan etenkin, kun itsekin oli pappilassa kasvanut. Mutta sitä ei\nnyt käynyt ajatteleminen, eikä siellä kirkolla muitakaan sopivia taloja\nollut. Hienoista ja rikkaista ei ollut, olisi ehkä kalliiksi käynyt,\nja Anni olisi siellä ehkä vain oppinut kotiaan halveksimaan. Mutta ei\nsitä mökkiläistenkään luo sopinut asettaa. Olihan Annia kodissa pidetty\nkuin kukkaa kämmenellä. Parhaat paikat ja palaset hänelle varattiin,\nhellimmät sanat säästettiin.\n\n\"Tulkoon kotiin, mitä siitä kortteerista maksamaan\", päätti\nisäntä. Mutta äiti ei rauhoittunut, ennenkuin keksi Annille hyvän\nkortteeripaikan vanhan lukkarinlesken luona kirkon juurella. Tosin\nmummolla oli vain yksi pienen pieni huone, mutta kyllä Anna sopi sinne\nsohvan kannelle nukkumaan, ja mitäpä hän muuta tarvitsikaan, kuin\nyösijaa.\n\nÄiti kävi heinänteon aikana eräänä rippipyhänä asiasta puhumassa, ja\nniin se tuli ratkaistuksi.\n\nloppukesällä koitti vihdoin tuo suuri, toivottu päivä. Isä valjasti\noriin ja siistihe itse niin, että Anni oikein ihaillen jäi katsomaan,\nkun näki isän pihalla hevosta pitelemässä. Äiti oli Annin pukenut.\nHänellä oli äidin ompelema uusi, sinisenkirjava pumpulipuku yllään, ja\nhänen tuuhea, kellertävä tukkansa oli kahdella palmikolla, latvassa\npienet siniset silkkinauhat, jotka äiti oli kaivanut esiin vanhoista\nkätköistänsä.\n\n\"Nousepa rattaille\", sanoi isä ja hymähti nähdessään tytön. Äiti vielä,\nkerran suori pukua ja pyyhkäisi vallattoman pikku kiharan otsalta. Hän\nhuokasi syvään. Olihan tämä juhlapäivä hänellekin, mutta juuri siksi\ntuntui kotiin jääminen vaikealta. Hän olisi mielellään itse saattanut\ntyttöä, mutta isä sanoi, että \"onhan hän minunkin lapseni, eikä siellä\nmeitä molempia tarvita\".\n\n\"Hyvästi, äiti, hyvästi!\" Anni nyökkäsi iloisesti päätään ja huiskutti\nkättään hyvästiksi. Ori läksi rentonaan menemään, ja pian näkyivät\nrattaat kaukana peltojen keskellä lähellä mutkaa, josta maantielle\nkäännyttiin.\n\nAnna nojasi aitaan katseellaan seuraten meneviä niin kauaksi kuin\nsilmä kantoi. Sinne meni nyt hänen tyttärensä kouluun! Kuka sitä olisi\nuskonut, kuka olisi voinut sanoa pitkien vaivalloisten ja ilottomien\nvuosien kuluessa, että vielä hänen tyttärensä paremman osan saa kuin\näiti, saa oppia enemmän, saa ehkä arvoa ja onneakin enemmän. Mutta\nsellainenhan Anni oli syntymästään asti ollut, aivan kuin parempia\noloja ja onnekkaampaa osaa varten luotu. Sunnuntailapsi hän oli, kevään\nkoitossa syntynyt. Mutta ties mikä hänestä sittenkään tulee? Sen sanoi\näiti ääneen ja huokasi sitä sanoessaan.\n\n\"Tulee mies\", sanoi pikku Antti, joka oli kiivennyt kivelle katsoakseen\nsiskon kouluunlähtöä.\n\n\"Ei tule, vaikka mitä kouluja kävisi.\" Äitiä nauratti.\n\n\"Mutta Antista tulee.\"\n\n\"Tulee, jos elää saa, ja vielä oikein itsepäinen, vallaton pukari.\"\nHän tavoitteli poikaa syliinsä, mutta tämä väistyi ja puristi kätensä\nnyrkkiin. \"Ja sitten minä teen, mitä vaan itse tahdon\", vakuutti hän\nhuitoen käsiään.\n\n\"Älä hyvä ihminen. Täytyy sinun minuakin totella.\" Äiti sieppasi pojan\nsyliinsä, mutta laski samassa irti. \"Mene nyt leikkimään, minunkin\ntäytyy mennä askareilleni\", sanoi hän.\n\nMutta vielä mennessään kääntyi äiti poikaa katsomaan. Taisi olla\naivan äitinsä kuva, mustatukkainen ja punaposkinen, terve tallukka.\nToisenlainen hän oli kuin Anni. \"Sitä tyttöä minä kannoin sydämeni\nalla, kun sieluni oli kaipuusta kipeä\", ajatteli äiti, \"kun itkin ja\nikävöin olentoa, jota rakastaa, ja unelmoin onnea, jota oli mahdoton\nsaavuttaa. Siitä se semmoiseksi tuli. Hän on sen jo ennen syntymistään\nperinyt.\"\n\nAnna huokasi, kun avasi maitohuoneen oven. Monenlaista oli hän elämässä\nkokenut, mutta mitäpä se muistelemisesta paranee. Paras unohtaa ja\nkäydä työhön käsiksi.\n\nHän rupesi kiireisesti huuhtomaan puuastioita, kuori sitten maidon ja\nvalmistautui kirnuamaan. Mutta työhommassa muistuivat hänelle vielä\nAntin sanat mieleen, ja hän hymähti ajatellessaan että \"Antista tulee\nmies\". Luja sitä olla täytyy elämän ottelussa, ja tuo lujuus sekin oli\nhänen perintöään.\n\nSillä välin ajoi Anni isän rinnalla kirkolle päin ja liverteli kuin\nlintunen pitkin matkaa. Mutta jota lähemmä koulua he lähenivät, sitä\nhiljaisemmaksi hän kävi.\n\n\"Peloittaako sinua?\" kysyi isä nauraen.\n\n\"Vähäsen\", sai Anni kuiskatuksi.\n\n\"Älä toki huoli olla milläsikään. Päästää porotathan sinä sitä\nsisälukua kuin mikäkin mylly. Ei ne muut niinkään osaa, sen saat nähdä.\"\n\nIsä käänsi hevosen koivikkoon koulun kupeelle, sitoi kiinni koivuun ja\npani heiniä eteen. Sitten hän käski Annin nousemaan rattailta ja sanoi,\nettä tästä on paras astua. Koska näkyy olevan hevosia niin paljon\nkartanolla, ei hän orittaan sinne vie. Anni nousi pois, kun käskettiin,\nja sitten läksi isän rinnalla astumaan koulupihaan.\n\nMiten hänen sydämensä sykki ja miten juhlalliselta tuntui!\n\nPihalla astuskeli isäntämiehiä vakavannäköisinä pyhäpuvuissaan ja\nportailla tungeskelivat emännät, useimmat pitäen poikaa tai tyttöä\nkädestä ja vielä viime hetkessä kuiskaten heille, miten koulusalissa\ntuli käyttäytyä.\n\nTeiton isäntä raivasi itselleen tietä muiden ohi ja astui ensimmäisenä\nsaliin. Anni kulki aivan kintereillä, pelokkaana pidellen isää\ntakinliepeestä.\n\nSalissa seisoi opettajatar keskellä lattiaa puhellen pitkän,\nmustatakkisen herran kanssa. Muutamia samanlaisia mustatakkisia\nistui oikeanpuolisella seinänvierustalla ikkunan lähellä. Anni ei\nheitä tuntenut, mutta hän ymmärsi, että hekin lisäsivät tilaisuuden\njuhlallisuutta.\n\nKun sitten vanhemmat ja lapset kaikki olivat tulleet sisään ja\nopettajatar oli puhunut ja kaksi mustatakkista, pitkäpartaista\nherraakin oli puhunut, alkoi lasten kuulustelu. Opettajatar istuutui\nsuuren pöydän taakse, ja sinne huudettiin lapset vuoroon lukemaan.\nAnni pelkäsi niin, että polvet vapisivat ja silmiä hämärti, kun hänen\nvuoronsa tuli. Kirja, joka hänen eteensä pantiin, oli hänelle aivan\ntuntematon, mutta selvän hän siitä kuitenkin sai, vaikka peloitti niin,\nettä tuskin tunsi oman äänensä, kun sanat lausui.\n\n\"Hyvinhän se käy\", sanoi opettajatar ja nyökkäsi ystävällisesti\npäätään. \"Osaat sinä lukea, vaikka et ole käynyt pikkulasten\nkouluakaan.\"\n\n\"Äiti opetti\", sanoi Anni ja niiasi.\n\n\"Prästdotter\" [Papin tytär], sanoi yksi niistä mustatakkisista\nherroista toiselle, niin että Annikin sen kuuli. Hän ei ymmärtänyt,\nmitä se merkitsi, mutta tunsi, että punastui ja sai kyyneleet silmiin.\n\n\"Saat mennä nyt\", sanoi opettajatar ja kutsui samassa toisen lukemaan.\n\nAnni hiipi isän taakse piiloon, ja siellä hän pysyi koko ajan, kunnes\njuhlallisuus oli päättynyt, ja opettajatar ilmoitti, että lapset\nseuraavana aamuna kello yhdeksän saapuisivat kouluun.\n\nKotimatkalla kysyi Anni isältä, mitä se herra ruotsiksi oli hänestä\nmuille sanonut, ja isä selitti nauraen, ettei se mitään pahaa ollut.\nOlivat vain keskenään sanoneet, että Anni oli papillista sukua ja Annin\näiti oikein papin tytär. Ja kun äiti oli papin tytär ja isällä oli\nvähän rahaa, oli Anni nyt kouluun pantu siinä toivossa, ettei hänestä\ntulisi mikään tavallinen tytöntyllerö, vaan sellainen, joka suvulle\ntekisi kunniaa ja isälle ja äidille iloa.\n\n\n\nAnni sanoi siihen, että kyllä hän koettaa lukea ahkeraan, mutta isä\nrupesi nauramaan.\n\n\"Ei se niin tarpeellista ole, olet sinä viisas ilmankin. Kunhan sinusta\nvaan tulisi sellainen, jota kerran parhaat kosijat pyytäisivät ja joka\nosaisi ylemmä kavuta kuin Miinat ja Maijat ja muut.\"\n\nAnni katsoi ihmeissään isään. Mitä isä tarkoitti? Puhui kosijoista,\nMiinasta, Maijasta ja kaikenmoisista. Annin pää joutui siitä ihan\npyörälle. Kyllähän hän sen saduistakin tiesi, että kerran tulee\nsellainen, joka on kaunis ja komea kuin prinssi ja jota rakastaa ihan\näärettömästi, mutta että siinä itse voisi päättää, valita ja vielä\nkoettaa muidenkin edelle päästä, se oli hänestä käsittämätöntä. Hänestä\noli jokaisella oma onnensa tuoja yhtä luonnollisesti, kuin jokaisella\noli isä ja äiti, eikä toisessa suhteessa paremmin kuin toisessakaan\nvoinut kohtaloaan välttää.\n\nIsä nauroi, kun näki, miten Annin silmät olivat suuret ja pyöreät ja\nihmettelyä täynnä. \"Ei sinun vielä tarvitse niitä asioita ymmärtää\",\nsanoi hän. \"Katso sinä vain kaikkiin tuolla tavoin, niin kyllä hyvä\ntulee.\" Hän heristeli hevoselle ohjasten periä ja antoi mennä täyttä\nravia.\n\n\"Mutta muista, että kirstun pohjalla sillä olla pitää, muista?\" Taas\nisäntä nauroi ja maiskutti huuliaan hevoselle.\n\nAnni istui hiljaisena eikä sanonut mitään, mutta isän puhe teki\nhänelle pahaa. Hän ei sitä ymmärtänyt, vaikka vähän aavistikin, mitä\nsanojen alla piili, ja joka kerran, kun ajatukset siihen kohdistuivat,\ntuntui taas pahalta. Vasta kotona, kun hän pääsi kertomaan koulusta ja\npääsytutkinnosta, unohtuivat isän puheet. Silloin tuli hänelle taas\nhyvä olla, ja silloin hän yhdessä äidin kanssa sai iloita siitä, että\nnyt hän on koululainen, ihan oikea kansakoulun oppilas.\n\nÄiti pelkäsi Annin väsyvän ja kyllästyvän koulunkäyntiin, kun uutuuden\nensi viehätys katoaisi, mutta niin ei käynyt. Yhtä hauskaa oli läksyn\nluku ja kouluun lähteminen sittenkin. Eikä se ilo vanhemmillekaan\nvanhaksi käynyt. Milloin vaan joku heistä jouti, täytyi istuutua\nkuulemaan, kun tyttö läksyjään luki. Ja siitäkös sitten ihmettelemistä\nriitti, miten viisas ja hyväpäinen hän oli. Isä kehuskeli aina\nääneensä. Äiti ei sanonut mitään, mutta iloitsi, ajatteli ja toivoi\nsitä enemmän.\n\nAnnista oli elämä hauskaa kuin satua sen jälkeen, kun hän oli kouluun\npäässyt. Hauskaa oli työ koulussa, ja hauskaa oli kotona isälle ja\näidille lukea, mitä oli oppinut. Mutta kaikista hauskinta oli, kun\nkoulun läheisestä lainakirjastosta sai satu- ja kertomuskirjoja\nlainaksi. Silloin Anni oikein mässäsi lukemisen paljoudesta eikä hän\nkoskaan kyllästynyt, vaikka luki samat kertomukset uudelleen ja taas\nuudelleen. Aina se oli silti yhtä uutta ja yhtä hauskaa.\n\nKun hän \"Kuuntarinoista\" luki laivasta, joka joutui haaksirikkoon\nvieden kuolemaan äsken vapautetun vangin, onnea etsivän nuoren\npariskunnan ja köyhän, puutteen painaman perheen, itki hän niin,\nettä äiti luuli hänen sairaaksi käyvän. Mutta kun hän sai käsiinsä\nkertomuksen Tuhkimosta ja tämän vaiheista, ei hän enää itkenyt\neikä nauranut, hän vaan ihastui, nautti ja eli sadun elämää koko\nsielullansa. Ja kun kertomus oli moneen kertaan luettu, oli se niin\ntoden totta Annille, että täytyi ruveta leikissä esittämään. Hän pisti\nkirjan povelleen, koppasi nuket syliinsä ja juoksi salin takana olevaan\nperäkamariin. Siellä se sitten leikki alkoi! Anni itse oli Tuhkimo,\nnuket, jotka jäykkinä istuivat äidin sohvassa, olivat hänen ylpeitä\nsisariaan ja kaikki muut, sekä prinssi että hänen seuralaisensa,\ntulivat ja menivät, puhuivat ja toimivat aivan kuin olisivat saapuvilla\nolleet.\n\nKun leikki oli lopussa, oli Anni niin haltioissaan, että juoksi\nsuin päin pirttiin, jossa äiti askarteli, kavahti äidin kaulaan ja\nhuudahti puristaen häntä voimainsa takaa: \"Äiti, äiti, Tuhkimo on niin\nonnellinen nyt!\"\n\n\"Tuhkimo\", sanoi äiti ihmeissään. \"Kuka on Tuhkimo?\"\n\n\"Minä, äiti.\"\n\n\"No, jos jotain sinä keksit!\" Äiti siveli kiharat Annin silmiltä.\n\"Missä sinä lapsi kulta olet ollut?\"\n\n\"Vierashuoneessa.\"\n\n\"Siellä kylmässä, lämmittämättömässä huoneessa? Sinne et saa toiste\nmennä.\"\n\nAnnin tuli vedet silmiin. \"Enkö saa enää leikkiä Tuhkimoa?\"\n\n\"Et siellä, ole täällä lämpöisessä.\"\n\n\"Täällä toiset nauravat\", sanoi Anni äkkiä muistaen todellisuutta.\n\nÄidin kävi sääli tyttöä, mutta ei sille mitään voinut. Kylmässä ei\nAnni saanut leikkiä, eikä taas kaikkia huoneita kannattanut lämmittää.\nIsäntä ei siihen mitenkään olisi suostunut, eikä se Annastakaan\ntarpeellista ollut. \"Leiki sinä täällä vaan\", sanoi hän. \"Eikä se niin\ntarpeellista olekaan sinulle. Suotta aikojasi tuollaisia ajattelet.\"\n\nÄiti huokasi ja Anni hiipi alakuloisena hakemaan kirjan ja nuket pois\nvierashuoneesta.\n\nSen jälkeen hän ei uskaltanut siellä enää leikkiä, mutta milloin\nonnistui jäämään yksin pirtin viereiseen kamariin, käytti hän\ntilaisuutta esityksiinsä.\n\nVähitellen hän keksi toisenkin hauskan leikin. Hän rupesi leikkimään\najatuksissaan. Äiti huomasi hänen usein istuvan kyyrysillään jossain\nnurkassa, edessään lehtisiä vanhasta kuvalehdestä tai kirjasesta. Kun\näiti kysyi, mitä hän teki, sanoi Anni katsovansa kuvia, mutta hän\npunastui samassa, sillä hän tiesi, että se ei ollut totta. Hän oli\nnäitä kuvia katsellut jo niin moneen kertaan, ettei enää katsomisen\npuolesta olisi niistä huolinut. Mutta nyt oli hän antanut nimet\nkaikille ihmiskuville, oli järjestänyt henkilöt perhekunnittain ja\nalkanut ajatuksissaan leikkiä niiden kanssa. Ja se se hauskaa oli! Hän\nkäytti lapset koulussa, kasvatti ne aikaihmisiksi ja lähetti heidät\npitkille, ihmeellisille matkoille maihin, joista hän kirjoissa oli\nlukenut. Hän vei heidät hengen vaaraan ja siitä taas turvallisuuteen,\nsommitteli ihmeellisiä rakkausjuttuja ja selvitti ne milloin\nonnellisesti milloin onnettomasti.\n\nTätä tehdessään hän eli niin mielikuvissaan, että aivan vavahti, kun\njoku häntä puhutteli.\n\nIson aikaa sen jälkeen, kun Anni oli tullut kouluun, pysyivät vielä\nkirjat ja mielikuvat hänen parhaimpana seuranaan. Hän oli oppinut\nenimmäkseen olemaan yksin, ei ollut leikkinyt muiden kuin pikku\nveljensä ja Rajalan lasten kanssa, sentähden häntä aina koulussakin\nniin ujostutti, ettei tahtonut toisten lasten kanssa tulla tutuksi,\nei mitenkään. Hän ei ymmärtänyt, mitä sanoa heille, ja kun jotain\nsanoi, rupesivat toiset nauramaan. Silloin hän tuli hämilleen ja\nvetäytyi pois. Mutta toiset arvelivat sen olevan ylpeyttä. Olivathan he\nkotonaan kuulleet että Annin isä oli rikas, rehentelevä isäntä ja äiti\noikein papin tytär syntyään. Sentähden kai Annikin piti itseään muita\nparempana ja sentähden kävi kai puettunakin herrasmaisemmin vielä kuin\npappilan Alma, joka oli tullut kouluun vuotta ennen Annia.\n\nAnnille tuli itku kurkkuun kerran, kun tytöt hänelle niistä vaatteista\npistelivät. Mutta hän ei sanonut mitään siihen, päätti vain, että\npuhuu siitä äidille. Äiti sitten lohdutti ja rauhoitti ja sanoi, että\nolisi pappilan Almalla paremmatkin vaatteet, jos ei vanhemmat olisi\nkörttiläisiä. Ei Annin pukuun varoja tuhlailtu. Ilman vaan äiti tahtoi\nlaittaa niin hyväksi, kun osasi. Eipä tuo tyyli maksanut.\n\nIsä sattui kuulemaan puheen ja naurahti partaansa. \"Vai olet sinä\npappilan neitiä hienompi. No jotain sitä saa, kun ottaa eukon\nparemmasta säädystä. Ei kuluta rahaa ja laittaa kuitenkin tytön\nherrashepeniin.\"\n\n\"Oletko sinä sen pappilan tytön kanssa tuttu?\" kysyi sitten isä.\n\nAnni ei sanonut olevansa hänen kanssaan enempi kuin muidenkaan.\n\n\"Joutaisit olemaan\", arveli isä. \"Voisit vaikka joskus tännekin tuoda,\nniin saisivat pappilassa kuulla, ettei tämä ole mikään pahuuden pesä.\"\n\nÄiti vilkaisi Anniin, mitä tämä isän puheesta ajattelisi. \"Täällä\nmeillä käy niin vähän väkeä\", sanoi hän kuin selitykseksi. \"Pelkäävät\nvaaria, joka on vanhuuden höperö, mutta kun tulisivat, niin näkisivät,\nettei se niin pelättävä ole.\"\n\nAnni rupesi tämän jälkeen toivomaan, että tutustuisi pappilan tyttöön,\nmutta ensi askelta tuttavuuteen ei hän rohjennut ottaa. Olihan pappilan\nAlma häntä ylemmällä luokallakin.\n\nMutta eräänä päivänä pani Alma itse tuttavuuden alkuun. Tytöt\nolivat välitunnilla ja juoksivat leskisillä pysyäkseen lämpiminä\nsyksykylmässä. Alma oli jäänyt parittomaksi ja kävi hakien toveria\nitselleen, kun ei tahtonut olla leskenä.\n\n\"Tule sinä parikseni\", pyysi hän Annia, joka tapansa mukaan luki\nMaamme-kirjaa.\n\nAnni katsoi hämmästyneenä häneen. \"Kiitoksia\", sanoi hän sitten, laski\nkirjan penkille, jossa oli istunut, ja läksi juoksemaan.\n\nToisella välitunnilla Alma ja Anni rupesivat puhelemaan kouluasioista,\nja kun tunnit olivat loppuneet, läksivät he yhtä matkaa pois.\n\n\"Eikö sinua haeta hevosella?\" kysyi Alma.\n\n\"Isä lähettää hevosen lukkarinemännän luo. Minä kävelen sinne.\"\n\n\"Kävellään sitten yhdessä\", ehdotti Alma, ja he rupesivat puhelemaan\nkuin vanhat tuttavat. Mutta kun Anni alkoi tiedustella, mitä satuja\nAlma oli lukenut, pudisti tämä päätään.\n\n\"Ei isä ja äiti anna lukea.\"\n\n\"Miksei?\"\n\n\"Eivät anna.\"\n\n\"Senkötähden, kun ovat körttiläisiä?\"\n\nPuna leimahti Alman poskille. \"Hyi, sinä olet ilkeä ja paha.\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Niin sinä, kun haukut isää ja äitiä körttiläisiksi.\"\n\n\"Onko se paha sitten?\"\n\n\"On. Sinä et saa koskaan sanoa sillä lailla. Muuten en tahdo olla sinun\nkanssasi.\"\n\n\"En sano, en\", vakuutti Anni tulipunaisena ja pahamielisenä. Hän ei\nuskaltanut sanoa, että hän sen sanan oli äidiltä oppinut, koetti vain\npuhella muista asioista ja sillä sovittaa erehdyksensä.\n\nKun he tulivat lukkarin lesken asunnolle, erosivat heidän tiensä.\n\n\"Sinun pitää ottaa nämä\", sanoi Anni ojentaen tienvarrelta poimimansa\npuolukat uudelle ystävälleen. \"Katso, tässä on marjoja, oikein hyviä\npakkasen panemia.\"\n\n\"Kiitoksia!\" Alma otti vastaan Annin ojentaman kimpun.\n\n\"Ja nyt ollaan ystäviä\", sanoi Anni, \"eikö olla aina?\"\n\n\"Ollaan, ollaan.\" Ja Alma läksi juoksemaan pappilaan päin heilutellen\nkirjalaukkuansa Annille hyvästiksi.\n\nTämän jälkeen oli ystävyys heidän välillään solmittu. Almasta sai\nAnni oikein sellaisen ystävän, jota oli toivonut, ja Alman kautta hän\noppi toisiakin ujostelematta lähestymään. Mutta ei hän kenellekään\nheistä uskaltanut puhua niinkuin Almalle. Toisista se kyllä oli\nylpeyden merkkiä, ettei hän muita kuin pappilan Almaa ystäväkseen\nhuolinut, mutta pitää heidän täytyi hänestä kuitenkin. Hän oli niin\nhyvä ja hellä, aina valmis auttamaan ja ottamaan osaa toisten iloihin\nja suruihin. Ja miten hän osasi kertoa! Hauskemmasti kuin mitkään\nkirjat. Vaikka olisi päättänytkin, ettei huoli kuulla, niin yks kaks\nhän oli mukaansa temmannut. Ja kun kuuli Annin satua kertovan, täytyi\nväkisinkin kertojasta pitää.\n\nAina kun käsityötunnit alkoivat, pantiin Anni kertomaan. Hän hiipi\nsilloin perimmäiselle penkille istumaan ja kertoeli siinä työtään\ntehdessään hiljaa ja kuiskaillen sadun toisensa perästä. Siinä ei\nsilloin naurettu eikä supistu. Hiljaa istuttiin kuin hiiret, ja vain\nsilloin tällöin pistäytyi joku työtään näyttämään opettajattarelle.\n\nAlussa oli Annilla ainoastaan pieni kuulijakunta omia ja Alman\nluokkalaisia, mutta vähitellen kasvoi kuulijain luku. Kaikkien teki\nmieli asettua peräpenkille Annin läheisyyteen, eikä asiaa enää silloin\nvoitu salassa pitää. Opettajatar sai siitä tiedon, ja silloin hänkin\ntahtoi kuulla Annin kertovan. Mutta siitä ei tullut mitään. Anni\nyritteli ja yritteli, tulipunaisena ja hätääntyneenä, ja viimein\ntillahti hän itkemään. Opettajatar koetti lohdutella ja rauhoittaa,\nmutta turhaan. Anni itki niin, että täytyi lähteä kortteeriinsa\nrauhoittumaan.\n\nPari kertaa vielä pyysi opettajatar käsityötunnilla Annia kertomaan,\nmutta joka kerta hän vetäytyi heti toisten tyttöjen taakse, ja sitten\nopettajatar lakkasi pyytämästä.\n\nHuhu Annista sadunkertojana levisi pian pitäjää pitkin. Toiset\nihmettelivät, että Teittolaisilla oli sellainen tytär, toiset pitivät\nsitä aivan luonnollisena. Tapahtuihan Teitossa siksi paljon kummia,\nettä satua oli jo siinäkin. Sääli vain, jos sellaiset tuli lapsen\ntietoon, sillä ei ne lapsia varten olleet. Tiesihän sen jokainen, että\npaholaisella oli paljon tekemistä Teitossa. Öisin kuului hän käyvän\nelo-aitoissa viljaa hinkaloista vähentämässä, ja aina hän osasi ottaa\nsiitä, mihin tiesi isännän panneen sen, minkä hänen neuvostaan oli\nköyhältä velalliselta nylkenyt. Ja sitten kun elot piiloon pisti, niin\nosasipa panna niin, että vasta ison ajan kuluttua löydettiin.\n\nUsein kuultiin hänen ullakollakin kopeloivan, ja kerran hän oli emännän\nsäikäyttänyt puolikuoliaaksi. Toisin ajoin hän taas koirana kulki\nhaukkumassa vaarin rakennuksen ympärillä, siksi kai, ettei kukaan\nsaisi viedyksi, mitä hänellä siellä omaa oli.\n\nKaisa muori, kylä-ämmien uutislehti, tiesi vielä paljon muutakin, jota\nei kertoa tahtonut. Senverran muori vain sanoi, ettei se häntä yhtään\nihmetyttänyt, että Anni satuja osasi, eikä sekään, että hän oli niin\nviisas ja kaunis lapsi. Ei tosin isällä eikä äidillä eikä luultavasti\nkellään heidän suvussaan ollut tuollaisia ihmeellisiä sinisilmiä,\nhienoa läpikuultavaa hipiää ja kullankarvaisia kiharoita, mutta kun\ntuntee tämän maailman pahuuden ja sen monet viettelykset, ei enää\nihmeetkään ihmetytä. Niin arveli muori.\n\n\"Sääli tyttöä\", sanoivat toiset. \"Jumala varjelkoon viatonta\", lisäsi\nrovasti. Mutta rovastin rouva tuli huoliinsa, sillä olivathan Anni ja\nAlma paljon yhdessä. Ties mitä siitä ystävyydestä vielä voisi koitua.\n\nPitkä neuvottelu pidettiin sitten asian johdosta pappilassa. Rovasti\narveli, etteihän niitä lapsia kuitenkaan voi kaikesta pahasta varjella.\nJumalalle on se asia uskottava, siitä vaan pitää kieltää, mikä on paha.\nJa kun rovasti sillä lailla ajatteli, ajatteli hänen vaimonsakin,\nensin vähän tuumailtuaan, samoin. Mutta varalta kutsui hän kuitenkin\nAlman kahden kesken puheillensa ja tiedusteli tarkkaan, mitä hän Annin\nseurassa tavallisesti teki ja puheli. Alma vähän säikähti kysymystä,\nmutta koetti sitten tyynesti tehdä tiliä heidän toimistaan.\n\nKun äiti kuuli, että he lukivat ja kertoilivat kertomuksia ja satuja,\ntahtoi hän tietää minkälaisia ja minkä nimellisiä ne olivat, ja Alma\nkoetti luetella, kuitenkin vältellen sellaisia nimiä, joista luuli,\nettei äiti pitäisi. Sitten äiti sanoi, että Alma aina olisi varovainen\ntoistenkin kanssa leikkiessään, ettei tekisi sellaista, joka Jumalan\nmielen vihoittaisi ja tekisi omantunnon tylsäksi tai kipeäksi.\n\nAlma lähti äidin luota hyvillään, ettei sen lähemmin asiaa tutkittu,\nmutta omatunto oli kipeänä siitä, että äidiltä oli salannut, mitä iloa\nAnnin kanssa olivat pitäneet lukkarin muorin tuvassa, muorin poissa\nollessa kun olivat leikkineet \"Tuhkimoa\", \"Zoea eli muuttumista\" ja\nmuita, mitä vanhasta \"Pääskysestä\" olivat löytäneet.\n\nMahtoiko Jumala siitä olla vihainen? Eihän niissä mitään pahaa ollut,\noli vain se leikkiminen ollut niin kovin, kovin hauskaa. -- Ja se\nAnni, miten se keksiä osasi! Ja miten sen silmät säihkyivät ja posket\npunoittivat, kun oli oikein leikin touhussa!\n\nMutta olivathan he sitten läksynsäkin lukeneet ja vielä oikein hyväksi.\nEihän Jumala siitä mahtanut vihoissaan olla, ei leikistä ainakaan, jos\nei siitä, että salassa pitivät. -- --\n\nAlman omaatuntoa vähän kolotti, mutta hän koetti auttaa äitiä\nkotiaskareissa ja lukea läksynsä entistä paremmin, ja sitten koko asia\nvähitellen unohtui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Anni kerran oli päässyt oikein perehtymään sekä koulutyöhön että\ntoveri-elämään, kuluivat kuukaudet ja vuodet pian umpeen. Aivan\nuskomattomalta tuntui hänestä, kun kansakoulussakäynti läheni loppuansa\nja hän viime kerran valmistautui lähteäkseen koulun vuositutkintoon.\n\nIsä ja äiti läksivät silloin molemmat mukaan ja ottivatpa vielä\nAntinkin matkaan.\n\n\"Hyvä kun ajoissa oppii, miten koulussa ollaan\", arveli isä.\n\n\"Ei tuo muutenkaan pahaa tee tulla vähän ihmisten ilmoille. Pianhan\nmetsistyy, jos ei koskaan toisia näe.\"\n\nÄiti istui viimeistellen Annin tutkintopukua ja vetäisi langan säiettä\nlujaan, niin että se katkesi.\n\n\"Kuules, Antti, mitä äiti sanoo!\" Isäntä nipisti poikaa korvalehdestä.\n\"Oletko sinä metsistynyt, vai osaatko olla ihmisiksi, kun koululle\nviedään?\"\n\nAntti, joka kuori pajukeppiä, kohotti katseensa kepistä, ja hänen\nmustat silmänsä vielä mustenivat, kun miehekkäästi kohotti ruskettuneen\nkätensä.\n\n\"Kyllä minä, jahka tulen kouluun! Minä näytän, että voitan kaikki\npojat.\"\n\nIsäntä rupesi nauramaan. \"Et sinä muuten minun poikani olisikaan. Mutta\nheitä sinä kuitenkin ne painelemiset ja tappelut ainakin välitunnin\najaksi sitten, kun koulua rupeat käymään. Ei sinusta muuten Teitolle\nkunniaa koidu, huuletko sinä koulun olevan tappelemista varten?\"\n\n\"Eikö kaikki pojat sitten tappele?\" sanoi Antti ja katsoi ihmeissään\nisään.\n\n\"Kyllähän ne tappelee, mutta katso, koulussa pitää osata muutakin.\nYmmärrykseltään täytyy siellä olla yhtä sukkela ja norja kuin\nruumiiltaan tappelussa. Muuten sitä ei osaa läksyjään lukea.\"\n\nAntti katsoi hetken arvellen isään. \"Anni saa lukea\", sanoi hän sitten\npäättävästi. \"Ei Anni kuitenkaan opi tappelemaan.\"\n\n\"Kuules sinä, mamma, kuules tuota poikaa!\" Isäntä nauroi niin, että\nvatsaansa piteli. \"Siitä se mies tulee! Semmoinen se olla pitää, jolle\nisännyys täällä annetaan.\" Hän nousi lähteäkseen ja pyyhkäisi ohimennen\nAnnin poskipäätä. \"Tuon sopisi korkeitten kartanossa kepsutella\", sanoi\nhän ovesta mennessään. Mutta ainoastaan äiti sen kuuli.\n\nKun Annin puku oli valmis, rupesi äiti häntä laittamaan kuntoon. Muusta\nhän suoriutui pian, mutta tukan suhteen oli arvelemista. Teki niin\nmieli heittää Annin kiharat hajalleen, koota ne ainoastaan päälaelta\npieneen palmikkoon keskelle. Mutta uskaltaisikohan? Jos muut sitä vain\nnauraisivat, että Teiton emäntä on vielä olevinaan herrassäätyä ja\nluulee lastensakin sitä olevan? Mutta nuo pitkät kellertävät kiharat\nolivat niin kauniit, kun ne vapaasti valuivat hartioille. Miten hän\nhennoisi niitä kahlita?\n\nHän koetti ensin toisella, sitten toisella tavalla, mutta lopuksi\njätti hän kuitenkin hiukset valloilleen. Sitten hän haki pienen\nvaaleanpunaisen silkkinauhan ja sitoi sen silmukalle Annin päälaelle.\nSe oli ensimmäinen koristus, jonka hän oli Annille ostanut oikein varta\nvasten, ja se tuntui hänestä itsestään melkein yhtä juhlalliselta kuin\nAnnista.\n\nAnnin perästä tuli Antin vuoro ja Antin perästä äidin. Sitten isä\njo käski joutumaan. Ei muuta kuin kiireesti rattaille, ja sitten\nlähdettiin.\n\nKun ajettiin koulun pihaan, muisti Anni, miltä oli tuntunut neljä\nvuotta sitten, kun isä ensi kertaa hänet oli tänne saattanut. Miten\nsilloin väenpaljous oli häntä peloittanut ja miten toiselta silloin\nkaikki tuntui. Nyt ei hän yhtään säikähtänyt, vaikka näki pihan aivan\nmustanaan hevosia, ajokaluja ja väkeä. Tuntui vain niin juhlalliselta\nja samalla vähän ikävältä, kun muistui mieleen, että tämä oli viimeinen\ntutkinto. Ei hän saisi koskaan enää takaisin tätä hauskaa kouluaikaa,\nei saisi hartaana opetusta kuunnella, kuten tähän asti, ei toverien\nkanssa pihamaalla leikkiä, eikä harpata portaita pitkin kilvan toisten\nkanssa kuten ennen. Tuntui sydäntä oikein ahdistavan, kun hän tätä\najatteli. Mutta ei sitä nyt suremaan joutanut. Täytyi vain oikein\njuoksujalkaa rientää sisään toisten luo.\n\nEteisessä seisoivat koulutytöt uunin puoleisessa nurkassa toinen\ntoisiinsa painautuneina, kaikki juhlapuvuissaan, vakava, puoleksi\nutelias, puoleksi pelokas ilme kasvoillaan. Annikin liittyi heti\njoukkoon, ja suusta suuhun kävi hiljainen, kiihkeä supina: \"Päivää.\nMitä kuuluu? Eikö sinua peloita? Eikö ensinkään?\"\n\nSamassa ilmestyi opettajatar kynnykselle kutsuen joukkonsa sisään.\nKuiske vaikeni äkkiä ja kaikki rupesivat hiljaa ja juhlallisesti\nasettumaan paikoillensa.\n\nJuhlapukuinen yleisö täytti pian salin. Opettajatar asettui paikallensa\nja virsi aloitettiin.\n\n\"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen.\" -- --\n\nVeisuu täytti voimakkaana, kantavana koko salin, virtasi sitten\navoimien akkunoiden kautta kauas ulos yli rasvatyynen järven,\njonka pintaan kaareutuva kesäinen taivas ja juhlapukuiset rannat\nkertaantuivat.\n\nKirkas päivänpaiste virtasi ikkunain kautta saliin, ja leivosen\nliverrykset ulkona yhtyivät suvivirren säveleihin. Nuorekasta ja\neloa uhkuvaa oli kaikki. Se soinnutti kevätriemua joka rintaan, sai\njoka sydämen hehkumaan. Kaikki sen tunsivat. Siksi oli kaikilla sama\nyhteinen ja suuri ilo.\n\nKun virsi oli veisattu ja rukous pidetty, alkoi kuulustelu. Kiivaasti\nsykki monen sydän, ja isien ja äitien jännitys oli melkein yhtä suuri\nkuin lasten. Joka kerta kun joku lapsista nousi vastaamaan, syntyi\novensuussa seisovien joukossa liikettä. Siellä isä tai äiti silloin\nkurottautui varpailleen voidakseen paremmin nähdä, miten \"meidän Matti\ntai Anna Liisa\" selviytyi kuulustelussa.\n\nSalin perällä istuivat koulun johtokunnan jäsenet, pappi rouvineen ja\npitäjän hienosto, joka säännöllisesti saapuen koulun vuositutkintoon\ntahtoi osoittaa kansanvalistusharrastuksiaan. Tältä kulmalta tehtiin\nsilmälasien takaa ahkerasti huomioita ja kuiskailtiin arvosteluja,\njotka ainakin toisissa lisäsivät pelkoa, toisissa ehkä juhlatunnelmaa.\nTänä vuonna oli hienosto oikein sekä miehissä että naisissa\ntilaisuuteen saapunut. Kunniapaikat peräpenkillä olivat täpösen täynnä,\nja hiljainen kuiskaus -- useimmiten ruotsinkielinen -- osoitti, että\nhuomioita tehtiin.\n\n\"Ett sådant månskensansigte\" [Semmoiset kuutamokasvot], kuiskasi\n\"hovin\" nuori neiti vieressään istuvalle herrasmiehelle, kun Teiton\nAnni nousi vastaamaan.\n\n\"Kerrassaan kuin lilja keskellä kaalimaata\", vastasi herra niinikään\nruotsiksi, vähän naurahtaen omalle sukkeluudelleen.\n\n\"Hvarifrän är den lilla skönheten?\" [Mistä on se pieni kaunotar?]\nkuiskasi jokseenkin kuuluvasti pyylevä rouva toiselta riviltä.\n\nAnni, joka oli vastaamisen touhussa, ei kuullut sanoja, mutta hänen\näitinsä kuuli ne sensijaan, ja sydän paisui ilosta. Hän katsoi\nympärilleen ja oikaisihe ensi kertaa vuosikausien kuluttua oman arvonsa\ntunnossa. Tuntui kuin raskas taakka olisi maahan pudonnut ja kohtalon\nköyristämä vartalo oiennut. \"Hän on minun toivoni ja taisteluni lapsi\",\najatteli hän katsellen Annia, joka toisten kanssa asettui opettajan\neteen laulua alkamaan.\n\n\"Katso mamma\", kuiskasi isäntä nykäisten vaimoaan käsipuolesta. \"Päätä\npitempi hän on kaikkea kansaa ja seisoo kuin kukkanen toisten keskellä.\"\n\n\"Ole hiljaa!\" Anna töykkäsi kyynärpäällään miestään. \"Kyllähän\nminullakin silmät on.\"\n\n\"Mutta katso, katso nyt kuitenkin\", kuiskasi ukko uudelleen, kun\nopettaja, pidettyään pienen puheen, alkoi jakaa päästötodistuksia\noppilaille ja Annin nimi ensimmäisenä mainittiin.\n\nPeräpenkillä nostettiin silloin kakkulat nenälle, ja supinaa\nrupesi kuulumaan sieltäpäin. Mutta ei yksikään katsonut niinkuin\nisä ja äiti, kun Anni luokan ensimmäisenä oppilaana meni ottamaan\npäästötodistuksensa.\n\n\"Se on tyttö tuo, minun\", kuiskasi isäntä.\n\nMutta äiti ajatteli, että hän oli paljon kokenut ja kärsinyt, paljon\nuhrannut ja vähän voittanut, mutta hän alkoi aavistaa, että hän kerran\nkuitenkin saisi vaivoistaan hedelmiä niittää, saisi nähdä sadonpäivän\nsarastavan kirkkaana ja onnekkaana.\n\n\n\n\n8.\n\n\nToisena talvena sen jälkeen kuin Anni oli päättänyt kansakoulunsa,\nrupesi isä puuhaamaan matkaa. Hän aikoi käydä sukulaisia katsomassa\nja lupasi ottaa Annin mukaansa. Alku-aiheena tähän matkaan olivat\noikeastaan raha- ja kauppa-asiat, mutta siihen, että hän aikoi ottaa\nAnnin mukaansa, oli toinen syy. Annilla oli tänä keväänä rippikoulu\nkäytävällä. Hän oli siitä monta kertaa jo puhunut ja oli iloinnut\nsiitä, että nyt pappilan Almakin aikoo rippikouluun ja heistä tulee\ntaas lukutoverit. Isä ei siihen silloin mitään sanonut, mutta\nitsekseen hän päätti, että siitä ei mitään tule, ei niin kauan kuin\nhän ohjaksissa on. Annia ei anneta körttiläispapin opetettavaksi,\npois toimitetaan vaikka keinolla millä toiseen pitäjään ja toisen\npapin opetettavaksi, mutta niin ettei tyttö syytä huomaa eikä siitä\nmielipahaa saa.\n\nIsäntä otti asian puheeksi emännän kanssa, selitti, että tässä\ntarjoutui oiva tilaisuus saada pulma Annin suhteen ratkaistuksi ja\nsanoi aikovansa lähteä jo viikon perästä. Anna ei siihen sanonut\nvastaan eikä puolesta. Kun isäntä kerran oli asian päättänyt, ei siinä\nsanomiset auttaneet, eikä hänellä tässä mitään erityistä sanottavaa\nollutkaan. Ikävältä tuntui erota Annista, mutta oli hänkin sitä\nrippikouluaikaa pelännyt. Eihän sitä tiennyt, vaikka Annista siellä\nolisi tullut herännyt, joka vielä omia vanhempiansakin moittisi ja\nvastustaisi. Se se isku olisi äidille, vielä murtavampi kuin entiset\niskut. Ei, parempi oli vara kuin vahinko. Paras, että Anni ajaksi\ntoimitettiin pois kotoa, jotta sitä kauemmin säilyisi kodin ilona.\nSitä vain Anna ihmetteli, miksi hänen miehensä niin kovasti vastusti\nAnnin käyttämistä kotipitäjän rippikoulussa. Vähällä olisi voinut\nodottaa aivan päinvastaista, sillä ukko oli aina sairautensa jälkeen\nollut hyvin harrastavinansa jumalisuutta. Sunnuntaisin hän aina luetti\njumalansanaa, niin että oikein väsyttämään rupesi, ja lasketteli\nraamatunlauseita ihan rentonaan, kun senmielisen puhetoverin sai. Se\nhänet vain heränneistä erotti, että sanoi heitä lahkolaisiksi ja itse\ntahtoi lujasti pysyä kirkon ja sen oikean opin puolella. Siitä oli ehkä\nalkuaan hänen halunsa saada Anni toisen papin kouluunkin.\n\n\"Kuules mamma\", sanoi isäntä, kun astui ovesta sisään, \"nyt meillä jo\non matkatuumat selvillä Annin kanssa.\"\n\nAnni tuli juosten isän kintereillä ja kavahti äidin kaulaan. \"Äiti,\näiti kulta, miten minä olen iloinen!\"\n\n\"Siitäkö, että pääset kotoa pois?\"\n\n\"Ei, mutta siitä, että pääsen matkustamaan isän kanssa, kun saan nähdä\nvieraita pitäjiä ja vieraita ihmisiä, kulkea junassa, nähdä kaupunkeja,\nihmiselämää ja kaikkea! -- Se on kuin satua, aivan kuin satua!\"\n\nAnni oli niin haltioissaan, ettei voinut paikallaan pysyä, juoksi\nkamarista keittiöön ja keittiöstä pirttiin. Hän kertoi palvelustytölle,\nettä nyt hän pääsee matkoille, ja kun Antti tuli kotiin koulusta, huusi\nhän jo ovelta uutisen hänelle.\n\nAntti ei ottanut uskoakseen, mutta kun sekä isä että äiti todistivat\nAnnin puheen todeksi, rupesi hänen käymään kateeksi.\n\n\"Minäkin tahtoisin mukaan\", sanoi hän viskautuen nyrpeisenä penkille.\n\n\"Kyllä sinä vielä ennätät\", lohdutteli äiti. \"Isäkin on matkustanut\nniin paljon. Kyllä sinäkin pääset.\"\n\n\"Mutta Anni pääsee nyt, ja hän on vain tyttö.\" \"Anni on sinua vanhempi\nja on jo kunnialla lopettanut koulunsa. Luepa sinäkin vaan ahkerasti\nläksysi, niin kyllä vielä pääset\", lohdutteli äiti.\n\n\"Mitä sinä poika mökötät\", sanoi isä kamarin ovelta. \"Ei tuollaisia\nvielä matkoille viedä. Mutta kunhan kasvat, sitten vien. Saat kulkea\nsamoja teitä kuin isäsikin nuorena, jos vaan pystyt samanlaiseen\ntyöhönkin. -- Siellä sitä kuntoa kysyttiin merellä, kun aallot ärjyivät\nkuin vihaiset koirat ja vesi huuhteli laivan kannen ja koko miehistön\nniin, että pakkanen peitti kaikki jääkuorella.\"\n\n\"Oletko sinä sellaisia matkoja tehnyt, isä?\" Antti oli kuunnellut\nkorvat porhollaan ja silmät suurina. Hän oli niin innoissaan, että\nunohti koko äskeisen harminsa.\n\n\"Olen, olen, poikaseni. Mitäpä sinun isäsi ei olisi nähnyt! Hän onkin\ntämän maailman rantoja kierrellyt koko lailla, on totisesti.\"\n\n\"Menetkö sinä merille nytkin?\" kysyi Antti, ja taas rupesi kateeksi\nkäymään.\n\n\"Enkä mene. Sen matkan minä säästän sinulle. Ei tyttöjä sovi sellaisiin\nviedä. Minä vien Annin vain sukulaisiin vähän kyläilemään.\"\n\nAntti rauhoittui, kun kuuli tämän. Mitä siitä kyläilemisestä? Ei sitä\nkannattanut suuresti kadehtia. Mutta hän kun kerran mieheksi pääsisi,\nsaisi hän nähdä kaiken, mitä isäkin oli nähnyt ja vähän lisäksi vielä.\nSillä lohdutti hän itseään, kun Anni iloisena kuin lintunen liverteli\nmatkastaan. Ja äiti, joka laitteli Annin vaatteita matkakuntoon, oli\nhyvillään, että poika siksi vähällä oli rauhoittunut.\n\n\"Äiti, sinä jäät niin yksin nyt\", sanoi Anni viimeisen edellisenä\niltana, kun he kahden istuivat kamarissa käsitöineen. \"Mutta onhan\nsinulla Antti!\"\n\n\"Antista ei ole paljon iloa. Pojista ei ole mihinkään tuossa Antin\niässä.\"\n\n\"Onko sitten tytöistä enemmän?\"\n\n\"Onhan toki. Sinä sitä varsinkin olit seuraksi jo pienempänä. Istuit\nhiljaa kuin aikaihminen kirjan ääressä ja koetit isälle ja minulle\nsatuja tavailla.\"\n\n\"Sadut ovatkin sitten aina olleet ystäviäni\", sanoi Anni iloisesti, ja\nkaunis lämmin hymyily kirkasti hänen kasvojansa.\n\nÄiti painautui työtään lähemmin tarkastamaan. \"Se johtui ehkä siitä\",\nsanoi hän hiljaa, \"että minä ennen syntymääsi niin paljon ajattelin\nasioita, joita ei ollut olemassakaan. Minä olen aina vaatinut elämältä\nenemmän kuin se on antanut. Mutta muulloin olen sentään ollut\njärkevämpi ja ottanut elämän semmoisena kuin se on. Silloin olin\nsielultani sairas, ja siksi niin paljon ikävöin ja ajattelin.\"\n\n\"Ja siitäkö sinä luulet, että minä opin rakastamaan satuja?\" Anni\nkatsoi ihmeissään äitiin.\n\n\"Niin, tulin tuota ajatelleeksi\", vastasi äiti. \"Mutta on sitä vikaa\nmuuten ollut isäni suonissa. Isänisäni oli aika satuniekka.\" Äiti aikoi\nkääntää puheen toisaalle. Mutta Anni ennätti ennen.\n\n\"Äiti\", sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät. \"Se oli sitten sinun\nensimmäinen lahjasi minulle. Sinä et tiedä, miten onnelliseksi se on\ntehnyt minut.\"\n\nÄiti nosti katseensa ompeluksesta ja loi pikaisen silmäyksen tyttöön.\nMiten kummallinen lapsi hän oli, ja miten kauniisti hänen kasvonsa\nloistivat!\n\n\"Ei sitä tiedä, jos se niinkään hyvä oli. Opit siitä vain\ntoisenlaiseksi kuin muut. Minä sitä pelkäsin jo, kun olit pieni.\"\n\n\"Olinko sitten toisenlainen kuin muut?\"\n\n\"Olit. Ja minä aina ajattelin, että se oli minun syyni. Siksi oikein\npyysin Jumalalta, että Antista tulisi toisenlainen.\"\n\n\"Olisitko suonut, että minäkin olisin ollut toisenlainen?\"\n\n\"En, kun en jaksanut sitä silloin toivoa. Minulla oli niin paljon\nsurua ja kaipasin juuri sellaista lauhkealuontoista kuin sinä. -- Sinä\ntiedät, että ennen olin asunut pappilassa, eikä isäsi ollut muuta kuin\ntalollinen. Minä olin vanha jo silloin, 36 vuotta täyttänyt, eikä ollut\nhelppo tulla toisiin oloihin. -- -- Nythän ne kuuluvat vanhemmatkin\nmenevän naimisiin, mutta silloin oli toisin, Kaikki pitivät minua\nvanhanapiikana, enkä itsekään muuta ajatellut. Silloin tuli isäsi. Minä\nrupesin ajattelemaan asiaa. -- Oma koti on hyvä lahja, Anni. Sitten\npäätin, mutta se oli raskas hetki.\"\n\nÄiti vaikeni ja Anni katsoi häneen kysyvästi. \"Etkö sinä rakastanut,\nisää?\" sanoi hän hiljaa ja hänen huulensa värähtivät.\n\n\"Minä en sitä nyt voi sinulle selittää, Anni, mutta kun tulet,\nisommaksi, niin ymmärrät minua. Silloin tiedät, että sitä voi pitää\njostakin jonkun verran, mutta kun menee naimisiin, kuoleutuu se\nvähäkin, jos ei rakkautta ole ollut tarpeeksi. Kun sen ymmärrät,\nymmärrät, että minä kaipasin sinua, kaipasin ihmistä, jota voisin koko\nsydämestäni rakastaa ja helliä.\"\n\n\"Äiti, rakas äiti.\" Anni kietoi kätensä hänen kaulaansa. \"Ja nyt sinä\nkuitenkin annat minun lähteä pois.\"\n\n\"Pitäähän sinun päästä vähän maailmaa katsomaan. Nyt saat nähdä ja\noppia paljon, ja sitä olen aina sinulle toivonut.\"\n\n\"Ja tulenhan minä takaisin piankin kertomaan sinulle, äiti, kaikesta,\neikö niin?\"\n\n\"Toivotaan\", sanoi äiti ja nousi. Mutta hän huokasi, kun laski työn\nkädestään. Ehkä oli hän tehnyt pahasti, kun oli näitä kaikkia puhunut.\nMutta miten se tulikaan, aivan kuin vahingossa! -- Ehkä johtui se siitä\nettä Anni ensi kertaa jättäisi kodin ja palaisi vasta rippikoulun\nkäyneenä aikaihmisenä. Se ajatus se ehkä teki äidinkin mielen niin\noudoksi ja houkutteli erohetkenä puhumaan asioita, joita ei muuten\nolisi voinut eikä jaksanut tytölle uskoa.\n\n\"Nyt sinun pitää unohtaa sadut ja kaikki tämmöisetkin puheet\", sanoi\näiti koettaen lyödä leikiksi. \"Kun tulet takaisin, toivon, että olet\nsuuri, ymmärtäväinen tyttö.\"\n\nMutta Annin ei ollut helppo seurata näitä neuvoja. Äidin puheet häntä\nvalvottivat myöhään sinä iltana. Tuntui niin kummalta, että äiti oli\npuhunut hänelle tällaisia isän ja omista suhteistansa, ja entä sitten\nse, että äiti oli niin paljon kärsinyt ja surrut! Äiti rukka! Ehkä hän\nsiitä oli käynyt niin tylyksi ja kärttyisäksi? Monet pitivät häntä\npahasisuisena ihmisenä, sen tiesi Anni, ja se oli aina häneen koskenut.\nTiesihän hän, miten hyvä äiti oikeastaan oli. Miksi hän sitten joskus\ntuntui niin kovalta, niin tylyltä? Suru oli siihen syynä, nyt se\nAnnille selveni, ja nyt pyysi hän sydämestään äidiltä anteeksi, että\nvälistä oli pelännyt hänen äreyttään.\n\nAnnille tuli kyyneleet silmiin, kun hän tätä ajatteli. Äiti kulta,\nmiten hän häntä rakastaisi, -- nyt enemmän kuin koskaan ennen!\n\nKesken kaikkia näitä ajatuksia petti uni Annin. Silmät painuivat\nkiinni, käsi vaipui herpautuneena vuoteen laidalle, ja hän vaipui\nsyvään, rauhalliseen uneen.\n\nAamulla hän heräsi säikähtyneenä. Tuntui kuin olisi hän maannut kaksi\nyötä peräkkäin, niin sikeästi hän oli nukkunut.\n\n\"Joudupa nyt\", muistutti äiti keittiön ovelta. \"Tämä on sinulla\nviimeinen päivä täällä kotona.\"\n\nTuossa tuokiossa oli Anni pukeutunut ja valmis äitiä auttamaan.\n\nKun viimein kaikki työt olivat tehdyt ja puolinenkin syöty, läksi\nAnni Rajalaan hyvästille. Hänellä oli siellä pieni holhokki, nuorin\nlapsista, jota hän ei mitenkään tahtonut jättää hyvästelemättä, Liisu,\njoka oli Annia vanhempi, oli jo palveluksessa, ja kaksi häntä nuorempaa\noli kuollut. Pikku Martta oli syntynyt keväällä juuri Annin täyttäessä\nseitsemän vuotta, ja siksi oli Anni aina pitänyt häntä erityisesti\nomaisuutenaan. Toiset sanoivat, että hän oli Annin näköönkin, ja se oli\nAnnista hauskaa kuulla.\n\nMartalla oli Annin suuret, tummansiniset silmät ja hieno, läpikuultava\nhipiä. Mutta Annin kultakiharoita hänellä ei ollut, sensijaan\nainoastaan paksu, vaaleanruskea tukka, joka kahtena pitkänä palmikkona\nriippui selkää pitkin.\n\nTaas rupesi ikävä tuntumaan, kun Rajalassa piti hyvästiä sanoa. Leena\ntoivotteli hartaasti hyvää, onnellista matkaa ja pyysi muistamaan\nJumalaa siellä vieraallakin maalla. Pikku Martta piti Annia lujasti\nkädestä, kuin ei olisi tahtonut irti päästääkään. Mutta erota täytyi\nkuitenkin viimein, vaikka Martta saattamaankin läksi.\n\nRupesi jo hämärtämään, kun Anni palasi kotiin. Äiti oli paraikaa\nkokoamassa Annin tavaroita, ja Anni rupesi häntä auttamaan.\n\nKun iltaruoka oli syöty, tahtoi isä, että jumalansanaa luettaisiin.\nÄiti otti vanhan suuripränttisen raamatun esille ja rupesi lukemaan. Se\ntuntui Annista turvalliselta ja hyvältä, tuntui kun olisi taannut onnea\nja menestystä, matkalle. -- -- Mutta kun äiti lopuksi luki Isämeidän\nvirsikirjasta, rupesi ääni tuntuvasti vapisemaan. Ja jota pitemmälle\nhän pääsi, sitä enemmän se vapisi.\n\n\"Päästä meitä pahasta\", kuului lyhyeen ja hätäisesti kuin tukahdutettu\nnyyhkytys. Annikin teki itkua, mutta koetti sitä salata, ettei isä\nnauraisi. Sitten erottiin, mutta äiti sai viimeiset ja hellimmät\nhyväilyt.\n\nAnni nukkui levottomasti sen yön. Yhtenään hän heräsi ja olisi noussut,\nkeskellä yötä, ellei olisi tuntenut äidin nukkuvan. Kerran kuuli hän\nisän raapaisevan tulta ja katsovan seinäkelloa, mutta mahtoi vielä olla\nliiaksi aikaista, koska isä paneutui takaisin vuoteelle. Annikin vaipui\nuudelleen unenhorroksiin, mutta heräsi, kun isä rupesi liikkumaan.\nHän oli yht'aikaa valmis kuin isä ja rupesi heti auttamaan äitiä\nkahvihommissa.\n\nOli vielä aamuhämärä, kun he läksivät. Isä teki kiirettä, sanoi matkaa\nolevan pitkältä sen päivän varalle. Kaikki saattoivat pihalle, ja äiti\npisti vielä viime hetkessä nahkaset paremmin Annin ympärille. Isä käski\nhevosta, ja Anni kuuli kuin unessa portille asti äidin viimeisen:\n\"hyvästi ja onnea matkalle!\"\n\nOli suoja ilma ja hyvä keli. Annilla oli niin paljon kyselemistä\nisältä, että hän aivan hämmästyksestä äännähti, kun isä ensi kertaa\npoikkesi kievariin. Hyvältä tuntui kuitenkin päästä jaloittelemaan ja\nnälkäkin rupesi jo tuntumaan.\n\nAnni avasi äidin täyttämän eväskontin, otti eväät esille ja järjesti\nne sievästi pöydälle. Sitten he kävivät ruokaan käsiksi oikein hyvällä\nhalulla. Mainiolta se maistui ja iloisella mielellä he olivat, isä\nvarsinkin. Hän kertoili kaskuja jos jonkinlaisia ja nauraa hohotti\nisoäänistä nauruaan.\n\nOikein se nauru vihloi Annin korvia. Hän muisti äitiä ja äidin\ntoisiltaisia puheita. -- Jos olivat tuollaiset pikku seikatkin äidistä\nehkä ikäviltä tuntuneet, hän kun oli tottunut pappilan hiljaisuuteen\nja niihin, jotka puhuivat toisella tavalla kuin isä. Ja jos hän olisi\ntahtonut neuvoa ja korjata, mutta isä ehkä ei suvainnut, suuttui vain\nja äityi pahemmaksi.\n\n\"Juo olutta, se lämmittää\", sanoi isä ja tarjoili Annille. Anni ei\nolisi tahtonut, mutta isä vaan käski. Silloin hän maistoi, mutta suu\nvääntyi niin väärään, että isä rupesi nauramaan.\n\nKun he olivat syöneet ja lämmitelleet ja hevonenkin oli levähtänyt,\nläksivät he jatkamaan. Myöhäiseen iltaan asti ajoivat. Annin tuli uni\nja vilu, eikä matkustaminen enää tuntunut hauskalta.\n\nViimein yöpyivät he pieneen kievariin, mutta Anni oli niin unillaan,\nettei siitä sen enempää muistanut kuin että uninen palvelustyttö tuli\nheille tilat tekemään.\n\n\"Unikeko, unikeko\", huusi isä aamulla Annin korvaan. Anni kavahti\npystyyn ja hieroi silmiänsä. Miten kumman näköistä kaikki, ja entä\nmissä äiti oli! \"Isä\", sanoi hän hätäisesti, \"isä.\" Mutta samassa\nmuisti hän, ettei ollutkaan kotona, vaan matkalla isän kanssa. Silloin\ntuli kiire, ettei isän vaan tarvitsisi häntä odottaa.\n\nYöllä oli kylmännyt ja oli aika pakkanen, kun he läksivät. Anni\npeittäytyi hyvästi nahkasiin ja isä lohdutti häntä sillä, että nyt\nei ajetakaan koko päivää. Poiketaan suureen taloon, jonne isällä on\nasiata ja jonne jäädään yöksi jos käsketään. Se oli Annista hauskaa.\nHän tahtoi niin mielellään nähdä uusia paikkoja ja uusia ihmisiä. Ja\nhuomispäivänä taas odotti vielä suurempi ilo, kun saisi junan nähdä ja\nsillä oikein kulkeakin.\n\nAnnilla oli niin paljon ajattelemista ja kysymistä, että isää ihan\nnauratti. \"Sittenpähän saat nähdä\", vastasi hän tavallisesti tai rupesi\nhän kertomaan niin mahdottomia, että Anni selvään huomasi hänen tekevän\npilaa hänestä. Silloin hän ei viitsinyt enää kysyä, vaan ajatteli\nettä olkoon siksi, kun itse näkee. Aurinko oli jo laskemassa metsän\ntaakse, kun he saapuivat talolle, josta isä oli puhunut. Pihalla ei\nnäkynyt muita kuin renkimies, joka hakkasi havuja tallin edustalla. Isä\nkysyi, oliko isäntä kotona, ja renki sanoi olevan. Sitten hän jatkoi\nhakkaamista, ei vilkaissutkaan vieraisiin eikä tullut hevosta ottamaan.\nIsä ja Anni nousivat reestä ja olivat juuri astumassa kartanolle päin,\nkun talon isäntä tuli heitä vastaan. Heidät saatettiin sitten sisään,\njossa kookas, punakka emäntä kovaäänisesti heitä tervehti ja pieni,\npitkäkarvainen villakoira ulisten juoksi vastaan.\n\n\"Tövel, Tövel\", huusi emäntä, mutta \"Tövel\". ei siitä välittänyt, hyppi\nvain Annia vastaan ja vinkui minkä jaksoi. Annia rupesi naurattamaan,\nja silloin emäntä huusi hänelle korvaan, että heillä oli asunut ruotsia\npuhuva herra, joka oli tätä penikkaa Töveliksi [Stövel = saapas]\nsanonut. Siitä se nimensä oli saanut.\n\nMutta Annia vaan nauratti yhä enemmän. Häntä nauratti Töveli ja Tövelin\nnimi, kun ymmärsi, mistä se oli johtunut, ja häntä nauratti emäntä,\njoka ei luullut toisten hiljaisempaa puhetta kuulevan, kun itse oli\nvähäkuuloinen. Olisipa äiti ollut muassa nyt, kyllä hänkin olisi\nnauranut! Ja kyllä hän nauraisi sitten, kun Anni pääsisi kaikesta\nkertomaan!\n\nIsä yhdessä talon isännän kanssa vetäytyi salin vieressä olevaan\npieneen kamariin, ja Anni jätettiin emännän huostaan. Kyllä sitten sen\niltaa sai kuulla sitä kovaäänistä puhetta. Emäntä vuoroon tutki tietoja\nAnnilta, vuoroon kertoi itse. Alussa se oli Annista hauskaa, mutta\nsitten hän väsyi.\n\nSeinän takaa saattoi hän erottaa isän ja talon isännän äänet. Väliin\noli puhe matalaa kuiskailemista, väliin taas he äänekkäästi laskivat\nkompiaan säestäen sukkeluuksiaan kovaäänisellä naurulla. Annista\nse tuntui pahalta, hän ei tiennyt miksi. Hän muisti taas äitiä ja\najatteli, että varmaan olisi se äitiinkin tehnyt vastenmielisen\nvaikutuksen, jos olisi äiti ollut kuulemassa. -- Ehkä isä olikin\nottanut äidin mukaansa matkoille silloin, kun ei vielä ollut lapsia\ntalossa. Anni olisi tahtonut sitä kysyä äidiltä, ja sitten sitäkin,\nettä mitä äiti oli matkustamisesta pitänyt. Oliko hän ollut huvitettu\nsiitä niinkuin Anni, vai oliko silloinkin surrut ja kärsinyt..\n\nKun emäntä viimein tuli illalliselle kutsumaan, oli Anni jo niin\nväsyksissään, ettei ruoka maistunut. Hän toivoi vain pääsevänsä\nnukkumaan, että sitten pian aamu joutuisi ja asemalleajo.\n\nTövel juoksi haukkuen heidän perässään, kun he toisena päivänä\naamiaisen syötyään läksivät, ja emäntä huusi vielä viimeiseksi\nkovaäänisen: \"Muistakaa jälkiänne.\"\n\nAnni rupesi kohta isälle kertomaan, mistä Tövel oli nimensä saanut,\nkertomaan emännästä, hänen jutuistaan ja hänen kysymyksistään. Mutta\nisäntä ei näkynyt puhetta kuulevan. Hänellä oli omat asiat mielessään,\nsiksi rupesi Annikin omiaan ajattelemaan, miettimään junan kulkua ja\nsitä, mitä siitä kotolaisille kertoo, kunhan sen näkee.\n\nPuolenpäivän tienoissa he saapuivat asemalle. Juna ei vielä ollut\nsiellä ja isä sanoi, että \"se hevonen usein odotuttaa itseään, mutta\neipä koskaan odota, vaikka kuin tärkeätä olisi.\"\n\nOli vielä melkein tunti aikaa junan tuloon. Isä sanoi ajavansa\nkievariin lämmittelemään, mutta Anni tahtoi jäädä asemalle odottamaan\njunan tuloa. Hän ei malttanut mennä edes odotussaliin, vaikka isä\nkäski. Hän tahtoi mieluummin odottaa ulkona oikein ennättääkseen\nkatsella minkälaista sielläkin oli.\n\nHiljaa ja arastellen hän läheni rataa. Tuossa ne siis olivat ne, joita\nkiskoiksi sanottiin. Somanpa näköisiä olivat! Ja niitä pitkin ne vaunut\nsitten kulkea viiltelivät! Olisipa hauska tietää, miltä puolelta junaa\nodotettiin, että voisi oikein ajoissa katsoa. Kyllä se kyytiä mahtoi\nolla, kun isä sanoi, että talot vain tanssivat silmien edessä. Kunpa\nvaan ei huimaamaan rupeaisi!\n\nAnni laskeutui varovasti alas radalle ja kulki vähän matkaa kiskojen\nvälissä. Sitten hän nousi toisen kiskon päälle ja koetti astua\neteenpäin.\n\nHän ei huomannutkaan liikettä läheisyydessä, ennenkuin kuuli ankaran:\n\"Ei siellä saa kävellä kiskon päällä!\" Hän hypähti säikähtyneenä\nsyrjään ja nousi kiireisesti pois radalta. Häntä peloitti kovasti,\nettä jos vielä torutaan. Mutta se kiiltävänappisessa nutussa oleva\nmies, joka oli häntä kieltänyt, ei sanonut enää mitään, vaan otti\nluudan seinänvierustalta ja rupesi lunta lakaisemaan pois aseman\nkiviportailta. Sen tehtyään hän kurkisti ovesta sisään ja katsoi\nkelloa. Annista näytti silloin siltä, että sali siellä oli tyhjä,\nja hän päätti mennä sisään, sillä häntä paleli. Vähän arkaillen hän\nnousi portaita, peläten, että jos tuo mies taas kieltää, mutta kieltoa\nei kuulunut, ja hän tarttui lukkoon. Hän piti lujasti oven rivasta\nja työnsi, mutta ovipa ei auennut. Silloin tuli joku sisältäpäin\nauttamaan. Se oli nuori vaaleahko herra. Kohteliaasti kumartaen aukaisi\nhän oven ja väistyi itse samassa syrjään antaen tietä Annille.\n\n\"Kiitoksia\", sai Anni soperretuksi ja niiasi hämillään.\n\n\"Ei kestä\", sanoi taas herra iloisesti. \"Siellä tulee kylmä ulkona.\nHyvä kun tulitte sisään!\"\n\n\"Minä odotin isää\", selitti Anni, jonka rohkeus kasvoi, kun huomasi,\nettei vieras ollut kovinkaan peloittava.\n\n\"Missä isänne on?\" kysyi vieras läheten uunia, jonka vieressä Anni\nlämmitteli.\n\n\"Isä vei hevosen kievariin, mutta kai hän pian joutuu. Junakin tulee\nkohta.\"\n\n\"Ei vielä. Vielä te ennätätte lämmitellä hyvän aikaa. Te olette ehkä\najaneet pitkän matkan?\"\n\n\"Ei tänään\", selitti Anni. \"Mutta kyllä sitä on matkaa kotoa asti.\"\n\nSamassa muisti hän emännän ja Tövelin ja häntä rupesi naurattamaan.\nVieras tahtoi tietää, mitä hän nauroi, ja Anni kertoi. Vieraskin oli\nollut siinä talossa, ja hänkin oli nauranut Tövelille. Se teki tuon\nvieraan Annille heti kuin vanhaksi tutuksi. Hän ei muistanut ensinkään\nujostella, tuntui vain niin hauskalta, kun tapasi jonkun, jolle oikein\nsai kertoa kaikesta ja joka ymmärsi sanotun juuri sillä tavoin, kuin se\noli tarkoitettu, ja huomasi hauskaksi ja mukavaksi juuri saman, mikä\nAnnistakin oli hauskaa ja mukavaa.\n\n\"Onko neiti ensi kertaa matkalla?\" kysyi vieras hymyillen.\n\nSe oli ensi kerran, kun joku Annia neidiksi nimitti, ja hän tunsi aivan\npunastuvansa.\n\n\"Ensi kertaa\", sanoi hän ja rupesi samassa ujostelemaan. Että hän\nsentään vieraalle oli niin vapaasti puhellut, ja niin paljon vielä!\nMutta hän näytti niin vaatimattomalta ja hyväsydämiseltä, tuo vieras.\nEi hän ensinkään ollut kaupunkilaisen eikä hyvin hienon herran\nnäköinen. Ja nuori hän varmaan myöskin oli, ehkä Annia vain vähän\nvanhempi. . \"Minne nyt matka?\" kysyi vieras taas, ja Anni unohti\nujoutensa samassa, kun kuuli tuon lauhkean, tutulta sointuvan äänen.\n\nAnni ei muistanut aseman nimeä, mutta tiesi pitäjän, missä isän\nsukulaiset asuivat. Siitä arvasi nuori herra heti asemankin ja\nkertoi, että hänen oli erottava pari aseman väliä aikaisemmin, mutta\ntoukokuussa tulisi hän maanmittaustöihin siihen samaan pitäjään, jossa\nAnnin sukulaiset asuivat, tulisi jo aikaisemminkin lähitienoilla\nkäymään.\n\n\"Mutta kun tulette Ilomäen läheisyyteen, silloin minä jo olen kotona\",\nhuomautti Anni miettiväisenä.\n\n\"Jo kotona? Miksi te niin pian menette?\"\n\n\"Minun täytyy lähteä silloin kuin isäkin. Kotona alkaa pian rippikoulu.\"\n\n\"Ja teidän pitää sinne?\" Vieraan huulet vähän värähtivät ja veitikka\npilkisti silmäkulmasta.\n\n\"Niin\", sanoi Anni ja punastui samassa, kun oli vieraalle puhunut\nrippikoulusta, vaikka jo oli näin pitkä tyttö.\n\nSamassa kuuli hän isän rykimistä ja kovaäänistä puhetta pihalta.\n\n\"Isä tulee\", sanoi hän ja livahti ovesta ulos.\n\n\"Ohoijaa, siinäkö sinä?\" Isä tuli vastaan parta ja kulmakarvat aivan\nkuurassa. \"Hyvä, kun ymmärsit mennä sinne odotussaliin. Täällä on\nturkasen kylmää.\"\n\n\"Isä, isä, katso, juna tulee.\" Anni tuskin uskalsi hengittää. Kaikki\nvoima keskittyi vain näkemiseen. Tuommoinenko se nyt oli, se, jota\nhän niin oli halunnut nähdä ja josta isä oli kertonut. Miten kovin\nerilainen se oli kuin se kuva, joka isän kertomuksen mukaan oli hänen\naivoissaan muodostunut.\n\n\"Tämä hevonen ei odota\", sanoi isä, nosti molemmat kopat vaunun\nastimelle ja käski Annin sukkelasti mennä sisälle.\n\n\"Joudu joudu\", sanoi hän ja hyppäsi itsekin astimelle työntäen kopat\ntieltään.\n\nAnni avasi arkaillen oven ja jäi siihen seisomaan kuin paikalleen\nkytkettynä. Se mitä hän näki, oli hänestä siksi ihmeellistä, että\nhän ei hämmästykseltä voinut paikaltaan liikahtaa. Hän vaan katsoi\nja katsoi, kunnes jok'ainoa piirre kuvasta oli kuin syöpynyt hänen\nsieluunsa.\n\nMolemmin puolin ovelta johtavaa käytävää näki hän pehmeät, harmaalla\nvaatteella päällystetyt sohvat kaksi ja kaksi aina vastakkain,\nmuodostaen kuin pienen muista erillään olevan osaston, ja näissä\nosastoissa matkustajia, jotka yhtä elävinä jäivät Annin mieleen kuin\nkuva hänen näkemästään ensimmäisestä junavaunun sisustasta.\n\nToisella puolella makasi lihava, punakka herrasmies. Hän oli pidentänyt\nsohvat niin, että reuna koski reunaan ja nukkui selällään äänekkäästi\nkuorsaten.\n\nKuin parina hänelle makasi samalla puolella käytävää, mutta saman\nvaunu-osaston vastakkaisessa päässä yhtä hyvinvoipa herra, kuitenkaan\nei kuorsaten, vaan joka henkäyksellä hiljaa puhkien kuin tupakan savua\npuhallellen. Käytävän toisella puolella taas olivat molemmat vastapäätä\nmakaavia herroja olevat osastot tyhjät, mutta keskimmäisessä osastossa,\njuuri siinä, mikä vastaisella puolella oli tyhjä, istui nuori,\nkalpeanko ja laiha tyttönen väsyneesti nojaten sohvan selustaa vasten.\n\n\"Anni\", isä tuuppasi takaa selkään. \"Älä siihen jää. Ei sitä niin\nherroiksi ajeta. Kyllä meidän kelpaa puupenkkiä painaa.\"\n\nAnni heräsi kuin unesta. \"Mene eteenpäin, mene\", käski isä, ja Anni\nläksi astumaan käytävää pitkin, kunnes tuli osastoon, jossa oli\nkeltaiseksi maalatut puiset istumasijat.\n\n\"Jäädään tähän\", sanoi isä ja nosti tavarat laudakoille.\n\n\"Kah, tuttujakin täällä tapaa.\" Isäntä pudisti kättä penkillä istuvan\nmiehen kanssa ja rupesi puheisiin. Anni etsi itselleen paikan akkunan\nlähellä ja katsoi ulos. Asemamies soitti samassa kelloa, virkapuvussa\noleva herra vihelsi pilliä ja juna läksi.\n\nMiten se jymisi ja jyskytti, nyki ja tempoi! Annia ensin vähän\npeloitti, mutta sitten rupesi naurattamaan. Olisivatpa ne kotolaiset\nnyt nähneet, miten olisivat ihmetelleet! Äiti se tämän kyllä tiesi,\nmutta toisille se oli tuntematonta. Heille kun hän sitten kotiin\ntultuaan toimittaisi, kertoilisi, kuvailisi, niin että ihmetellä\nsaisivat.\n\nAnnille oli kaikki niin uutta ja outoa jo tällä ensimmäisellä\njunamatkalla, että vaikutus toisensa perästä työnsi edelliset tieltään\nmelkein samalla kyydillä kuin juna eteenpäin kulki.\n\nVasta kun Anni oli nähnyt useampia asemia ja ikkunasta pannut merkille,\nmitä näköalan suhteen oli huomattavaa, palasivat hänen ajatuksensa\ntakaisin ensi vaikutuksiin. Hän rupesi ajattelemaan kaikkia niitä,\njoita oli nähnyt siinä ensimmäisessä vaunussa, johon astui. Se muistui\nhänen mieleensä, kun hän eräällä asemalla näki toisen noista pyylevistä\nherroista nousevan junasta. Silloin muisti hän ne toisetkin, ja hän\nalkoi tapansa mukaan sommitella heistä yhtä toista mielessään. Tuo tapa\noli jäänyt hänelle aina siitä asti, jolloin hän ajatuksissaan leikki\nkuvien kanssa. Kun hän näki ihmisiä, joista ei mitään tiennyt, päätti\nhän mielessään, mitä olivat ja minkälaisissa oloissa elivät.\n\nNe nukkuvat herrat matkustivat molemmat \"asioissa\". Ne olivat aivan sen\nnäköiset kumpikin kuin kaikki, joilla oli paljon ja tärkeitä asioita,\nsemmoisia kuin hänen isälläänkin. Sillä toisella, joka oli kiltimmän\nnäköinen ja joka ei kuorsannut, hänellä oli lapsia, toisella ei. Ja\nkun se kiltimpi tulee kotiin, arvuuttelee hän lapsilleen, mitä hänellä\non tuliaisia. Hän panee lahjan toiseen käteen selän taakse, toinen on\ntyhjä. Sitten hän arvuuttaa. Mikä käsi? Pikku sisko saa uuden kauniin\nnuken ja iso sisko kauniin satukirjan.\n\nSillä toisella, jolla ei ole lapsia, ei ole paljon iloakaan kodissaan.\nSiellä on kylmää ja pimeää. Vaimo keittää ruokaa. Mies tupakoi ja puhuu\npaljon.\n\nMutta entä se nuori tyttö junassa, joka oli niin kalpean ja sairaan\nnäköinen? Hän on kauan ollut poissa kotoa ja -- --\n\nSamassa keskeytyi Annin ajatuksenjuoksu.\n\n\"Täältäpä minä teidät viimeinkin tapasin\", sanoi iloinen ääni; ja Anni\nkääntyi päin puhujaa. Hämmästyneenä tunsi hän nuoren herran, jonka\ntuttavuutta oli tehnyt asemahuoneessa. Mutta nuori herra ei näyttänyt\noudoksuvan Annin hämmästystä. Hänestä se oli aivan luonnollista, sillä\ntiesihän hän niin hyvin, miltä Annista nyt tuntui.\n\n\"Teillä on ollut niin paljon katsottavaa ja ajateltavaa, ett'ette minua\nenää muistakaan\", sanoi hän ja asettui penkille Annin viereen.\n\n\"Kyllä muistan\", sanoi Anni hymyillen. \"Nyt muistan, vaikk'en ensin.\"\n\n\"Niin, enkö arvannut. No, mitä kaikkea olette nähnyt?\"\n\n\"Niin paljon\", sanoi Anni ja hänen silmänsä oikein suurenivat, kun hän\nalkoi kertoa kaikkia näkemiään.\n\nHän kertoi avomielisesti, vapaasti ja vilkkaasti. Hän ei muistanut,\nettä vieras, nuori herra hänen puhettaan kuunteli. Hän tiesi vain sen,\nettä rinnalla istui yksi, joka häntä ymmärsi, joka tunsi, mitä hän oli\ntuntenut, ja ajatteli hänen ajatuksiaan. Ja siitä se nuori herrakin\nsitten rupesi muistamaan monta samanlaista kokemusta omasta elämästään.\nHänkin alkoi kertoa, ensin päivästä, jolloin hänet vietiin kaupunkiin\nkouluun, oikein kahdeksanluokkaiseen lyseoon, ja sitten siitä eteenpäin\nkouluajoista ja sen ajan kokemista.\n\n\"Te olette ylioppilas?\" sanoi Anni katsoen häneen kysyvästi.\n\n\"En\", sanoi hän, ja Anni tunsi, että hän sai sen vaivalla sanotuksi.\n\n\"Minä en voinut lukea niin pitkälle, siksi rupesin\nmaanmittarinoppilaaksi.\"\n\n\"Ja nyt saatte nähdä niin paljon kaunista\", sanoi Anni vaistomaisesti\netsien asian valopuolia.\n\n\"Kaunista\", sanoi hän naurahtaen, mutta se nauru ei ollut luontevaa ja\niloista, vaan väkinäistä, vähän katkeruudella sekoitettua.\n\n\"Niin, kaunistahan aina on ulkona metsissä ja -- ja -- joka paikassa\",\nsanoi hän päättävästi.\n\n\"Onko teidän kotinnekin kaunis?\" kysyi vieras kääntäen puheen toisaalle.\n\n\"Ei ole oikein. Se on niin kovin aukealla paikalla, peltojen keskellä.\nMutta on se sittenkin kaunis ainakin minusta, kun päivä paistaa ja\nlampi on tyyni.\"\n\n\"Jos minä saisin työtä siellä päin, tulisin käymään, mutta ensin me\ntapaamme toisemme sukulaistenne luona.\"\n\nAnni pudisti päätään.\n\n\"Ei isä silloin enää ole siellä.\"\n\nVieras nousi. \"Minun täytyy nyt tältä asemalta nousta pois ja sanoa\nhyvästi, mutta odottakaa vaan kevääseen, kyllä me silloin vielä\ntapaamme.\"\n\nHän kumarsi, nosti lakkiansa ja sanoi vielä ovessa: \"Näkemään asti!\"\n\n\"Näkemään asti!\" vastasi Annikin, vaikka ei uskonut siihen, mitä sanoi.\nMutta vieraan ääni oli niin iloinen ja luottava, että se väkisinkin\nherätti vastakaikua Anninkin sydämessä.\n\n\"Kuka se oli tuo vieras?\" kysyi isä myöhemmin heitettyään\npuhetoverilleen hyvästi ja asettuen Annin rinnalle.\n\nKuka se oli? Niin siitä ei Annilla ollut tietoa.\n\n\"Mutta tehän tässä pakisitte yhdessä, vallan kuin kasvinkumppalit.\"\n\nAnni myönsi niin olleen, mutta ei hän silti tiennyt, kuka tuo vieras\noli. He olivat tehneet tuttavuutta jo Annin odottaessa asemahuoneessa,\nja nyt junassa hän oli taas tullut juttelemaan, mutta heillä oli ollut\nsiksi paljon puhelemista, etteivät muistaneet nimiä ajatella.\n\n\"Eikö hänkään sitten nimeäsi tiennyt?\"\n\n\"Ei\", selitti Anni. Nyt vasta hän senkin muisti.\n\n\"Jaa, jaa\", sanoi isä pari kertaa miettivästi sivellen partaansa.\n\"Sinä olet aina ollut kuin herraslapsi. Mutta muista sinä kuitenkin\nvaroa tuntemattomia nuoria herroja. Ne voivat olla viattomat kuin\nkyyhkyläiset ja kavalat kuin käärmeet.\"\n\n\"Ei tämä ainakaan ollut mikään kavala, sen saatte isä uskoa.\"\n\n\"Ei ole luottamista, lapsi kulta. Sinä et häntä tunne et hituistakaan.\"\n\n\"Tunnenpa kuitenkin\", sanoi Anni itsekseen, vaikk'ei tahtonut isän\nkanssa väitellä. Ja hän ajatteli, että paremmin hän voisi uskoa, että\npettyy itsensä suhteen kuin tuon toisen, niin varmasti hän häneen\nluotti. \"Minä tunnen sen, tunnen sen\", vakuutti hän itsekseen. Ja joka\nkerralta, kun hän näin vakuutti, tuli hän yhä iloisemmaksi. Tuntui niin\nhyvältä uskoa toiseen ja uskoa itseensä, uskoa siihen, että sydämen\nsisäinen vaisto ohjaa oikeaan, vaikka toiset sitä epäilisivätkin.\n\n\"Tässä tulee asema kohta\", sanoi isä, \"ja silloin nousemme junasta.\"\n\nAnni rupesi tavaroita kokoamaan silmäillen vielä kerran ympärilleen,\nettä oikein muistaisi, miltä junassa näytti. Isä sanoi sitten, että\nheidän tänä. iltana täytyi vielä ajaa yksi kievarinväli ennenkuin\nyöpymään pääsisivät. Ilomäen sukulaiset olivat ehkä lähettäneet hevosen\nvastaan siihen kievariin, jonne isä aikoi, ja siksi tahtoi hän sinne\nyöksi. Anni ei uskaltanut vastaan sanoa, vaikka mieli olisi tehnyt\njäädä aseman läheisyyteen, kun niin väsytti. Täytyi vaan tyytyä ja\nsitten istua asemalla isää odotellen, kun tämä läksi hevosta hakemaan.\n\nKuinka isä viipyi! Annia torkutti niin, että pää monta kertaa\nretkahti pöydän laitaan hänen istuessaan penkillä, asemahuoneessa.\nKello seinällä käydä raksutti tasaisesti, löi puoli, löi täyden ja\ntaas puolen. Vihdoin tuli isä. Hän oli tavannut tuttaviaan ja siksi\nviipynyt, mutta lupasi, että nyt sitä suorinta tietä mennään ja oikein\njoutuin. Kyytimies neuvoi oikotietä, ja niin läksivät painamaan jäälle\nsuoraan suuren selän poikki.\n\nOli pimeä ja lunta oli satanut. Kyytimieskään ei ollut tiestä varma, ja\nniin sitä ajettiin järven selkää ristiin rastiin, niin että sydän-yö\noli käsissä, ennenkuin kievarin pihaan päästiin. Isä nykäisi Annia\nnousemaan ja käski herättämään talonväkeä. Anni lähti kopuroimaan\npimeässä porstuassa, haparoi; oli kompastua tyhjään tynnyriin, tapaili\nja löysi vihdoin oven. Sisällä oli pilkkosen pimeä. Anni koetti sanoa\njotain. Ei kukaan kuullut. Pimeästä pirtistä kuului vain nukkuvien\nraskasta hengitystä.\n\n\"Minä kun autan.\" Isä tuli ovelle, potkaisi ovipieleen niin että\nläsähti ja ärjäisi: \"Matkustavaisia, kuuletteko!\" Pimeästä kuului\nliikettä, ja karkea miehen ääni päästi kirouksen, jota seurasi\nkäsky piikatytölle nousta vieraita auttamaan. Isä sulki pirtin oven\nja raapasi valkeata tikulla. \"Täytyy tässä odottaa, kunnes pääsee\nhuoneeseen\", sanoi hän äreästi.\n\nAnnia värisytti. Yökylmä tuntui kaksinkertaiselta, kun hän äsken\noli unesta herännyt, ja koko kievari teki vielä niin kammottavan\nvaikutuksen.\n\nTulitikku oli palanut loppuun. Isä raapaisi uuden. Anni näki, että\nporstuan seinälle oli liimattu vanhoja sanomia niinkuin heilläkin\nkotona, mutta täällä niitä oli vain muutamia, toinen siellä toinen\ntäällä, ja näistä muutamistakin riippuivat repaleet siekaleina seinää\npitkin. Nurkassa makasi kolme tyhjää olutpulloa ja niiden vieressä\nkirves.\n\nTaas uusi tikku! -- -- Samassa tulikin tyttö ja käski unisena sisään.\n\nHuone, johon he astuivat, oli matala, mutta suuri. Sen takana oli\npienen pieni sopukka, jossa oli yksi vuode. Vieraita ei ollut muita,\nsiksi sai isä suuremman huoneen, Anni pienemmän. Isä ei välittänyt\nkynttilästä, antoi Annin ottaa sen ja sanoi hyvää yötä. Anni hiipi\nhuoneeseensa, sulki oven ja rupesi riisuutumaan. Häntä oli kovasti\nnukuttanut, mutta nyt oli uni kuin pois puhallettu. Hänen täytyi vain\najatella tätä kummallista paikkaa ja sen kolkkoutta. Oli aivan kuin\nhän todellisuudesta olisi löytänyt jonkun sadun kuvaamista pahuuden\npesistä. Vaan todellisuus ei ollut yhtä hauskaa kuin satu. Sadun\nhirmutkin vain herättivät pelkoa, joka tuntui hauskalta. Mutta kun\nodotti silmästä silmään näkevänsä noita hirmuja, oli hauskuus kaukana.\n\n\"Uskallankohan sammuttaa kynttilän\", ajatteli Anni. \"Hyi kuinka ne\nmiehet puhuivat rumasti ja kiroilivat! Pahoja mahtoivat olla. Ja entä,\njos ne tietävät, että isä on rikas, ja jos tulevat ja -- ja -- --\"\n\nEnsi kerran muisti Anni kauhulla isän mainittuja rikkauksia.\n\nKuului läsähdys, sitten hiljaista kopinaa. Hän hypähti pystyyn ja istui\nkauan joka hermo jännitettynä. Miten vaivaisesti tuo talikynttiläkin\npalaa kitkutti. Ei siitä paljon apua ollut. Näytti joka hetki siltä\nkuin sammuisi siihen paikkaan.\n\n\"Parasta on nukkua\", ajatteli Anni viimein, kun ei pitkään aikaan\nmitään kuullut. Hän rohkaisi mielensä, sammutti kynttilän ja makasi\nsitten ison aikaa silmät selällään tarkaten joka napsausta. Mutta kun\nkaikki tuntui olevan rauhallista, alkoi hän ajatella tämän päivän\nihmeellisiä tapahtumia. Olipa niitä ollutkin paljon, enemmän käin\nmonena muuna päivänä hänen elämässään; ensin lähtö sieltä Tövelin\nkodista, sitten junan näkeminen ja sillä kulku, tuttavuus asemalla\nja puhelu, joka siitä junassa oli sukeutunut, ja lopuksi tulo tähän\npeloittavan synkkään yökortteeriin.\n\nAnnia värisytti taas, kun ajattelemaan rupesi. Mutta sitten siirtyivät\najatukset päivän hauskuuteen, ja Anni tunsi ensi kertaa eläessään, että\njos vaan huomenaamulla saa herätä päivän kirkkaaseen valoon, saa jatkaa\nalkamaansa matkaa, tavata sukulaisensa ja vielä hänet -- hänet, jonka\noli ensinäkemältä ystäväksi ymmärtänyt, niin kyllä elämä on suloista.\n\nHän ummisti silmänsä, luki Isämeidän ja nukkui.\n\nAamulla, heti herättyään, kuuli Anni palvelustytön ilmoittavan isälle,\nettä renkipoika ja hevonen olivat täällä odottamassa Teiton isäntää.\n\n\"Vai ovat, vai.\" Isä rupesi iloissaan viheltämään. \"Oikein tehty, kun\nvastaan tulivat! Anni sinä, kuuletko, ovat meitä vastassa. Ala jo\njoutua.\"\n\nIsä oli erinomaisen hyvällä päällä, kun he lähtivät matkalle.\nRenkipoikaa hän puhutteli tuon tuostakin, tiedustellen kuulumisia\nsukulaistalosta, ja Annille hän esitteli koko talon väen. Paljon ei\nniissä muuten esittämistä ollut, sillä talon isäntä, Teittolan serkku,\noli pari vuotta sitten kuollut, eikä lapsia ollut muuta kuin äsken\nisännyyteen astunut poika. Mutta jos oli esiteltäviä vähän, teki isäntä\ntyönsä sitä tarkempaan. Hän kertoili Annille talon nuoresta isännästä,\nhänen arvostaan ja ansioistaan ja kehui reiluksi pojaksi. Sitten hän\npuheli vanhasta emännästä, jonka kanssa kehui olleensa hyvä ystävä\nsiitä asti kuin tuttaviksi tulivat. \"Se on sellainen pieni pyöreähkö\ntyllerö\", sanoi hän, \"hyväntahtoinen ja iloluontoinen. Ei koskaan\nkiivastukaan ja äyski niinkuin välistä meijän mamma.\"\n\nSe sana pisti Annin sydämeen. Oli se häneen koskenut jo, kun äidin\npuheesta ymmärsi, ettei äiti ollut niin isää rakastanut kuin olisi\npitänyt. Mutta nyt koski vielä enemmän.\n\n\"Kyllä sinua hyvänä pidetään\", puheli isä tyytyväisenä, \"ihan kuin\ntytärtä talossa, jos oikein arvaan. Mutta muista vaan, että teet\nkunniaa isälle siellä.\"\n\nAnni lupasi koettaa, ja niin isä taas jatkoi puhettaan, kehui ja\nkertoi, kunnes talo tuli näkyviin. Hevonen lähti aika kyydillä\nlaukkaamaan mäkeä alas toista ylös, sitten pihaan, jossa vanhat\nriippakoivut kasvoivat portaiden toisella kupeella ja jossa musta,\npitkäkarvainen koira juoksi haukkuen vastaan.\n\nHevonen pysähtyi. He olivat perillä.\n\n\n\n\n9.\n\n\n\"Helkkarin nätti tyttö, tuo Anni.\" Ilomäen nuori isäntä sylkeä\nroiskautti tallin lattialle, pyyhkäisi sualla pari kertaa \"Mustan\"\nkiiltävää selkää ja kopisti sitten karvat pois suasta.\n\nKyllä kelpasi tällaisilla hevosilla kyyditä vieraita vaikka minkälaisia\nja vaikka minne! -- Tämä Ollin oma ori varsinkin se vasta pulska! Eihän\nne muutkaan Ilomäen hevoset mitään koneja olleet, mutta tämä se sentään\nkaikista voiton vei. Ollin syöttämä, Ollin kasvattama ja hoitama se\noli. Sen musta karva kiilsi kuin silkki, kaunis ja kaareva oli kaula ja\nuljas sen astunta.\n\nOlli kaivoi povitaskustaan sokeripalasen ja tarjosi Mustalle, joka sen\nahneesti suuhunsa nuolasi.\n\nTässä sitä hevosta oli, vaikka kosintamatkalle lähtisi! Ollia oikein\nnauratti. Oli Teiton isäntä tiennyt, mitä teki, kun toi tyttärensä\nIlomäelle! Ei se ukko suotta ollut kauppoja hieronut siitä asti, kuin\nkätkyestä konttaamaan läksi!\n\nOlli pudisti hevosen karvat vaatteistaan, työnsi tallin oven säppiin ja\nlähti vihellellen kartanolle päin.\n\nSisällä oli äiti jo huolehtinut iltaruoasta. Oli oikein parastaan\npannut, laittanut \"lootia\" kahdenlaisia, runsaskätisesti kylvänyt\nrusinoita imeläsoppaan ja paistanut pannukakut. Puuhasta punakkana ja\nkasvot hiessä hän tulla läähätti käskemään ruualle juuri Ollin tullessa\ntallista.\n\n\"No, serkkumies, mitä sinä käsketät ja pyydätät itseäsi! Ja entä tämä\npikku neiti, joka on kaita kuin kukan varsi! Käykää pois ruualle,\nkäykää!\" Emäntä puhki ja puhalteli tyytyväisenä pyyhkäisten vesiherneet\nleualtaan. Hänen tuli aina hiki, kun vain vähänkin liikkeessä oli,\nja hänen muuten verettömille kasvoillensa kohosi silloin kiiltävä,\nruskeahko puna. Mutta ei kuumuus eikä hengästyminen koskaan häirinnyt\nhänen hyvää tuultaan. Sitä riitti aina ja kaikkien osaksi, ja puhettaan\nhän säesti mielellään iloisella, helähtelevällä naurulla. Isäntämiesten\nja nuorten kanssa hän varsinkin laski aina leikkiä. Ja jota mieluisampi\nvieras, sitä leikkisämpi oli emäntä.\n\nTeiton isäntä oli aina ollut tervetullut vieras Ilomäellä. Kun hän\ntuli, varattiin hänelle parhaat herkut ja iloisimmat puheet. Ja nyt\nvarsinkin, kun hän oli tyttärensä mukanaan tuonut, tahtoi emäntä\nhyvänä pitää. Ei tiennyt, miten kestitä ja huvittaa, että viihtyisivät\nja näkisivät, että on sitä varaa ja ylellisyyttä Ilomäellä, jos on\nTeitossakin.\n\nEmäntä kehoitti, tarjoili ja piti puhetta vuoroon. Mielisteli isäntää,\nkehui Annin kauneutta, laski leikkiä omasta lihavuudestaan ja Annin\nhentoudesta.\n\n\"Jaa, jaa\", päätteli Teiton isäntä syödessään junkkimuhennosta, minkä\njaksoi, \"laiha saakin tyttönä olla, etteivät luule isännät kovin\nkalliiksi elättää.\"\n\nEmäntä nauraa heläytti. \"Voi tuota serkkua, mitä puhuu. On kai suuressa\ntalossa aina varaa, eikäpä Teiton tytärtä mökkiläisiin anneta.\"\n\n\"Ei toki, ei.\" Isäntä säesti naurullaan emäntää, \"kyllä minä siitä\nhuolen pidän.\"\n\nOlli rykäisi ja koetti kohteliaana isäntänä tarjota Ilomäen parasta\nsahtia Annille. Emäntä pyyhkäisi taas leukaansa ja iski silmää\nisännälle. \"Voi, voi kun on hauskaa -- --\" yritti hän sanoa, mutta\njoutui hämilleen ja sotkeutui sanoihinsa. \"Kun on hauskaa, kun näitä\nsukulaisia harvoin näkee\", tokaisi hän päättävästi jatkoksi.\n\n\"Vai hauskaa, kun harvoin\", ilvehti isäntä. \"Pannaanpa mieleen.\"\n\n\"No tuo serkku se osaa!\" Emäntä löi kahta kämmentä. \"Hauska, että edes\njoskus, niinhän minun piti sanoman.\"\n\n\"Mutta ajatukset saivatkin vahingossa totuuden mukaisen muodon,\nniinkös?\"\n\nHe nauroivat molemmat, löivät leikkiä ja sanoivat kohteliaisuuksia\ntoisilleen. Anni yksin istui vaiteliaana, ottamatta osaa puheeseen.\nHänestä oli hauska tavata näitä uusia sukulaisia, ja hänelle tuli\ntaas mieleen, että jos nyt vaan kotona näkisivät ja voisivat arvata,\nminkälaisessa seurassa Anni on.\n\nOlisi äiti nauranut, jos Anni oikein olisi saanut hänelle kuvata\ntätä Ilomäen tätiä. Ei hän voisi vastustaa, vaikka sattuisi olemaan\nhuonollakin tuulella. Alussa koettaisi vähän, mutta sitten täytyisi\nlopultakin nauraa. \"Tuo lapsi, millainen olla pitää\", sanoisi hän\nsitten niinkuin usein ennenkin, ja siihen huono tuuli haihtuisi.\n\nOlikohan äidillä nyt Annia ikävä ja ajatteliko paljon?\n\nJos Annilla vaan olisi ollut linnun siivet, niin olisipa nyt yks kaks\npyörähtänyt kotiin, olisi karannut äidin kaulaan ja kertonut hänelle\nkaikkea matkalta. Mutta sitten hän taas palaisi, ei hennoisi tätä\nhauskaa matkaansa kesken jättää, tahtoisi vain hetkeksi nähdä äidin,\njota kesken hauskuudenkin oli ikävä.\n\nMiten lie äiti käynytkään Annille niin rakkaaksi juuri näinä viime\naikoina. Aina hän oli rakastanut molempia vanhempiansa, oli välistä\nkatkerasti itkenytkin, kun isä tai äiti olivat toisenlaiset kuin hän\nolisi suonut ja kun ei saanut ajatella, että kaikki, mitä he tekivät\nja ajattelivat, oli hyvää. Mutta viime aikoina oli aivan erikoinen\ntunne häntä äitiin liittänyt. Oliko se siitä syntynyt, että äiti oli\nitsestään hänelle kertonut ja että Anni oli huomannut äidin paljon\nkärsineeksi. Tai olivatko sen vaikuttaneet isän epähienot puheet\näidistä tai se, että Annin sydän oli sääliä täynnä, kun ei äiti ollut\nkoskaan saanut kokea tuota suurta, ihmeellistä, kaikkea muuttavaa ja\nuudeksi luovaa rakkauden onnea?\n\nAnnin mieleen johtuivat taas äidin puheet sinä iltana vähän ennen\nlähtöä, ja hän rupesi arvelemaan sitä, että olikohan äiti joskus\nrakastanut vai eikö ollut. Kun uskaltaisi kysyä sitä kotiin tultua!\nJa ehkäpä äiti sitä itsestäänkin kertoisi, kun Annista pian tulisi\naikaihminen, rippikoulun käynyt ja seitsemäntoista vanha.\n\nViimein olivat illalliset lopussa, ja vieraat pääsivät levolle.\n\n\"Muista laskea ikkunaruudut\", huusi emäntä Annille ovessa. Anni lupasi\nja heti huoneeseen tultuaan hän ne laski, ettei unohtaisi. Mutta sitten\nhän ajatteli, ettei se ehkä autakaan, jos ei laske aivan ennenkuin\nnukkuu, ja sitten hän laski ne vuoteessa vielä kerran.\n\nKun hän aamusella heräsi, oli jo suuri päivä. Hän kavahti istumaan ja\nhieroi silmiään. Samassa muisti hän ikkunaruudut ja puna nousi poskille.\n\nKun Olli sitten aamiaispöydässä rupesi hänen untaan utelemaan, punastui\nhän taas. Olli huomasi sen ja tuli hyvilleen, ja emäntä rupesi\nhärnäilemään, että niin kohdalleenko se uni sattui. Mutta Anni vain\nselitti vältellen, että kyllä muuten kertoisi, mutta ei sovi, kun ei\nsilloin toteen käy.\n\nEnsimmäiset päivät Ilomäellä kuluivat yhtenä ainoana humakkana.\nVieraita syötettiin ja juotettiin, kestittiin ja huviteltiin. Mutta kun\nsiinä humakassa vielä oltiin, rupesi isä tekemään lähtöä. Ei sanonut\nenää joutavansa kauemmin laiskottelemaan, vaan aikoi jo huomenna lähteä.\n\nAnnin silmät suurenivat. \"Huomenna?\"\n\n\"Niin huomenna. Vieläkö sinä jäisit tänne?\"\n\n\"Enhän minä -- -- en -- mutta kun en luullut isän niin pian lähtevän.\"\nHän oli aivan ymmällä. Se tuli niin äkkiä. Ja hän kun oli ajatellut,\nettä jos isä hyvinkin viipyy ja hän vielä sattuu tapaamaan hänet, jonka\njunassa oli nähnyt ja jonka pyyntö \"odottakaa\" vieläkin kaikui hänen\nkorvissaan. Miten mielellään hän hänet olisi tavannut. Nyt vasta hän\nsen ymmärsi!\n\n\"Voithan sinä jäädä tänne\", sanoi isä kuin ohimennen.\n\n\"Mitä minä\", sanoi Anni punastuen. \"Enhän minä. -- Rippikoulukin alkaa\nhuhtikuussa.\"\n\n\"Voisithan sinä sen täälläkin käydä. Hyvät kuuluvat papit olevan.\nOikein käymätuttuja näiden Ilomäkeläisten kanssa.\"\n\n\"En minä sentään\", esteli Anni. Se oli hänestä niin mahdotonta. Ei\nolisi tehnyt mielikään jäädä Ilomäkeen kuukausimääriksi. Ja samalla\nkuului kuitenkin riemusanomana tuo: \"jää tänne.\"\n\n\"Almakin käy nyt rippikoulua\", alkoi hän. epäröiden.\n\n\"Osaa hän sinuttakin käydä. Mikä tässä muu kuin lähetän sinulle\npapinkirjan kotoa.\"\n\n\"Mutta eiköhän äidin tule ikävä. En minä oikein tahtoisikaan kovin\npitkäksi aikaa.\"\n\n\"Jonnin joutavia. Kyllä minä äidin ikävät haihdutan. Katso, se\nmeidän mamma se on aina toivonut lapsistaan jotain suurta. Se on\nylpeäluontoinen niinkuin isäsikin ja sitten, kun vielä on papillista\nsukua -- --. Kyllä se tyytyy, kun kuulee, että olet hyvässä korjuussa\nja opit jos jotain elämää varten.\"\n\n\"Oikeinko minä todella jäisin?\" Anni kiersi kätensä isän kaulaan.\n\n\"Jää nyt vaan, tyttöseni.\" Isä irroitti Annin kädet kaulastaan ja sanoi\nmenevänsä puhumaan asiasta emännälle.\n\nOikeastaan oli kaikki jo puhuttu, mutta emäntä tuli kuitenkin\nsyleilemään ja taputtelemaan Annia ja sanoi olevan hauskaa, että hän\ntahtoi jäädä heille.\n\nIsäntä vakuutti ja muistutti, että he vaan pitäisivät Annia hyvänä.\nJa emäntä sanoi että \"niinkuin tytärtä, niinkuin tytärtä\", otti Annia\nvyötäisiltä ja pyöräytti pikkusen.\n\nIsä myhähti. \"Kyllä se vetelee\", sanoi hän itsekseen, kun kokosi\ntavaroitaan. \"Hetihän tuo tyttö punastui, kun puhuin jäämisestä. Esteli\nvähän, mutta mieluista oli jääminen kuitenkin. Sen näki jokainen, joka\nniitä tyttöjen juonia ymmärtää.\"\n\nAnni vakuutti moneen kertaan, että isän piti muistaa sanoa tuhannet\nterveiset äidille ja kertoa, että kyllä Anni kotia muistaa, vaikka\njäikin pois näin kauaksi aikaa. Antille, tytöille ja renki-Jussille\npiti sitä kertoa, että Anni nyt on ajanut junalla ja että hän, jahka\ntulee kotiin, kertoo heille kaikesta. Ja Almalle pappilassa piti isän\nsanoa, että se Annista on hyvin ikävää, kun ei saa Alman kanssa käydä\nrippikoulua.\n\nIsä lupasi muistaa, ja niin hän läksi. Anni oli pihalla muiden kanssa\nsaattamassa, mutta kun kyytipoika otti ohjat käsiinsä ja käski hevosta\nmenemään, hyppäsi Anni kannoille.\n\n\"Nouse pois\", sanoi isä, kun he tulivat mutkaan, josta maantielle\nkäännyttiin. Annin täytyi totella, mutta tienkäänteessä hän seisoi\nkatseillaan seuraten rekeä, kunnes se mäen taakse oli kadonnut.\nSilloin hän kääntyi astumaan kartanolle päin, ja hän tunsi ensi kertaa\neläissään olevansa yksin, vieraiden joukossa, turvattomana kuin pesästä\npudonnut linnunpoika.\n\nIsän lähdettyä jatkettiin Ilomäellä huvitusten humakkaa. Emäntä sanoi,\nettä kun isä kotoa lähettää sen papintodistuksen ja rippikoulu alkaa,\nei enää sovi huvituksia ajatella. Sentähden tehtiin nyt kiirettä.\nMenossa oli Anni yhtenään emännän ja Ollin kanssa, joskus kahdenkin\nOllin kanssa, kun ei emäntä joutanut. Käytiin kylät, kokoukset\nja huvipaikat, ja kun ei vieraissa oltu, oli Ilomäellä vieraita.\nEmäntä hommaili ahkeraan, leipoi, paistoi ja piti huolta siitä,\nettei vieraanvarat talosta loppuneet. Anni yritti välistä auttamaan,\nmutta vähäistä se oli. \"Eihän varsalla pidä kuormaa vedättää\", sanoi\nemäntä nauraen, kun Anni päivitteli sitä, ettei paremmin pystynyt\ntaloustoimiin. Mutta itsekseen hän arveli, että kyllä siellä kykenevää\nanoppia tarvitaan, minne Anni miniäksi joutuu.\n\n\"Etkö sinä kotonasi ole taloustoimiin puuttunut?\" kysäisi hän kerran.\n\n\"En paljon. Autoin minä vähän, mutta meillä ei paljon vieraita käy,\neikä muutenkaan isoa taloutta pidetä.\"\n\n\"Mutta miten ihmeessä sait sinä ajan kulumaan? Et kylässä käynyt, et\naskarta tehnyt!\"\n\n\"Minä kävin koulua ja sitten lueskelin usein sekä isälle että äidille\nmilloin koulukirjoja, milloin kertomuksia tai satuja.\"\n\nEmäntä nauramaan. \"Satuja, ha-ha-ha-haa! Niilläkös sinä kerran\ntalonväkeäsi syötät?\"\n\n\"Enkä.\" Annikin nauroi, vaikka vähän harmitti. \"Aion minä oppia ruokaa\nlaittamaan, sittenkun naimisiin menen.\"\n\n\"Ja silläkö opilla sinä aiot toimeen tulla? Ei tule iso talo hoidetuksi\nsillä, että emäntä osaa puuroa keittää.\"\n\n\"En minä isoon taloon emännäksi aiokaan.\" Anni lensi punaiseksi, mutta\nkatsoi emäntää samassa suoraan ja avoimesti silmiin.\n\n\"Vai et?\" Emäntäkin katsoi häneen, ja katse oli terävä. Mutta sitten\nhän löi koko puheen leikiksi. \"Voi noita lapsia\", sanoi hän, otti Annia\ntapansa mukaan vyötäisiltä ja keikautti kerran ympäri.\n\nTapaus jätti kuitenkin jälkensä emännän mieleen. Hän alkoi arvella,\nettä ehkei Anni ollutkaan niin sopiva Ilomäen emännäksi kuin hän\noli luullut. Lapsellisuuttahan se kaikki ehkä oli, mutta Anni oli\nkuitenkin toisenlainen kuin muut, niin erikoinen, tuntui hemmotellulta\nherrasneidiltä eikä rivakalta, työkykyiseltä talontyttäreltä. Mutta\nkaunis hän oli ja rikas, ja se painoi vaa'assa aika paljon. Kannatti\nsitä asiaa vielä ajatella, vaikka sillä oli nurjatkin puolensa ja\nvaikka Anni aina tuntui kumman jäykältä Ollille. Sekin saattoi\nkuitenkin olla vaan ujoutta -- tai pahimmassa tapauksessa -- jollei\nAnni ollutkaan niin lapsellinen, kuin hänestä luultiin -- ylpeyttä\nja keikailua vaan. Semmoisiahan ne monet pyydettävät aina olivat,\nväistyivät, karttoivat ja sitten kuitenkin aina antautuivat. Hän,\nJumala paratkoon, ei koskaan sillä lailla ollut kujeillut. Heti kun\nIlomäen isäntä tuli puhemiehineen, sanoi hän suoraan, että miks'ei\nhänen puolestaan, ja sillä oli asia ratkaistu. Mutta mitäs, hän olikin\ntoista maata kuin tuollainen tyttöhempukka kuin Anni.\n\nMutta hyväsydäminen ja nöyrä Anni kuitenkin oli, ja olihan se ainakin\nanopin kannalta katsoen hyvä avu rikkauden ja kauneuden lisänä.\nKunhan vaan Olli osaisi olla edukseen, ei nenästyisi eikä olisi\nhuomaavinaankaan Annin vastahakoisuutta ja jäykkyyttä, kyllä silloin\nkaikki ehkä hyvin päin kääntyisi. Emäntä ihastui taas ajatellessaan\ntuumiensa toteutumista, ja voiton toivossa hän suunnitteli uusia\niloja nuorille. Mutta Annia eivät kyläilyt enää huvittaneet. Hän\nsanoi jo edeltäkäsin tietävänsä, mitä missäkin kylässä puhuttiin ja\nmitäpä kyläilystä silloin. Emäntä taas nauroi ja sanoi lapselliseksi.\nOlli kysyi vähän harmistuneena, eivätkö senpuolen ihmiset Annia\nhuvittaneetkaan.\n\nSilloin emäntä keksi keinon. Olihan heillä vielä yksi paikka käymättä,\nvieläpä sellainen, josta sanottiin, että siellä kaikki hienotkin\nihmiset huvikseen kävivät, katsomassa, ihmettelemässä ja ihailemassa.\n\"Hoviksi\" sitä sanottiin, ja ihmiset pitivät sitä arvossa siksi, että\nsiellä asui vanha, sairastava herra, jota maan kuuluksi kehuttiin ja\njoka maalaili suuria, kauniita tauluja.\n\n\"Maalariksi tai miksihän taiteilijaksi sanonevat\", selitti emäntä\nAnnille.\n\n\"Ja sinnekö minä pääsen!\" Anni oikein hyppäsi koholle.\n\n\"Niin, jos Olli lähtee kyytiin\", sanoi emäntä hyvillään, että sai siitä\nhuomauttaa.\n\n\"Hyvä Olli\", Anni katsoi häneen rukoilevasti, \"tahdotko tulla?\"\n\n\"Saatanpahan lähteä. Mutta ei kai sinne hengen hätää?\" Olli heitti\nhuolettomasti sikarinpätkän lattialle ja tallasi sitä jalallaan.\n\"Mennään huomenna\", sanoi hän, sytytti uuden sikarin, otti pöydältä\nlainaamansa kirjan ja rupesi sitä selailemaan.\n\nKuinka se päivä oli pitkä Annista! Ulkona paistoi aurinko kirkkaasti,\nja sen säteet hyppelivät ikkunalaudalla kuiskaillen Annille: \"tule,\ntule\". Mutta hänen täytyi malttaa mielensä ja odottaa, odottaa toivoen,\nettä seuraavanakin päivänä olisi yhtä kirkas päiväpaiste ja yhtä\nhurmaava kevättunnelma kuin nyt.\n\nAamulla, kun hän heräsi, kavahti hän heti pystyyn ja juoksi ikkunalle.\nLupaavalta näytti. Taivas oli pilvetön ja aurinko nousi häikäisevän\nkirkkaana keränä metsän takaa. Mikä ihana päivä häntä odotti! Hän\ntaputti ilosta käsiään ja rupesi sitten pukeutumaan.\n\nEi hänellä monenlaisia pukimia kotoaan ollut eikä hän paljon\nvaatetustaan muistanut, mutta tänään pukeutui hän erityisellä huolella.\nMiksi, sitä hän ei ymmärtänyt itsekään, jollei ehkä siksi, että päivä\npaistoi niin kirkkaasti, taivas siinti niin sinisenä ja hänen oma\nsydämensäkin iloitsi kuin kevään riemuja odottaessa?\n\nKiireesti hän pisti kotikutoisen, kirkkaan, ruiskukkasinisen\npuvun päälleen, palmikoi tukkansa ja kiinnitti latvaan sinisen\nsilkkinauhasilmukan. Sitten hän sitoi kaulaansa äidin antaman pienen\nvalkoisen helminauhan.\n\nHän oli juuri ennättänyt pukeutua, kun täti käski ruualle, ja sitten\nsitä heti lähdettiin.\n\nMolemmat sekä Olli että Anni olivat erinomaisen hyvällä tuulella\npitkin matkaa. Annista Ollikin oli oikein hauska ja hyvä, kun niin\nystävällisesti oli kyytiin lähtenyt, ja Olli ajatteli itsekseen, että\nhän ei ainoastaan osannut ohjata Mustaa mielensä mukaan, vaan välistä\nvastahakoisen tytönkin mieltä.\n\nKun he saapuivat perille, sitoi Olli oriin tallin seinänvierustalle,\npani paraita kylvöheiniä eteen ja läksi tiedustelemaan, saisivatko\nvieraat käydä huoneita katsomassa. Anni odotti ulkona, katsellen\nrakennuksen ulkoasua.\n\nTalo oli vanhanaikaiseen tyyliin rakennettu, keskeltä\nkaksikerroksinen, molemmin puolin matalampi, yksikerroksinen. Toisella\npuolen rakennusta oli piha, toisella puolen suuri puutarha, jossa\nmonenlaiset puut, joskin talven riisumina, todistivat korkeasta iästään\nsamoinkuin huolesta ja vaivannäöstä, jota niiden kasvattamiseksi oli\nuhrattu.\n\nAnni käveli vähän matkaa puutarhaan päin ja näki silloin kahden\npuutarhan puoleisen ikkunan edessä kaksi linnunlautaa, joihin oli\njyväsiä ripoteltu ja joissa par'aikaa tilhiparvi kestiä piti.\nMahtoikohan se olla itse vanha maalari, joka pikku lintuja tahtoi\nsyöttää, vai olivatko ne jonkun toisen toimesta siihen asetettuja?\n\nAnni aikoi hiljaa hiipiä lähemmä, mutta samassa tulikin Olli yhdessä\npalvelijan kanssa, joka lähti opastamaan. He astuivat ensin valoisaan,\nsuurehkoon eteiseen, jossa paitsi vaatenauloja ja laudakkoja oli\nainoastaan kasveja, pitkiä reheviä kasveja. Niille oli äsken annettu\nuutta multaa, tai oli niitä kasteltu, sillä kostean mullan haju lehahti\nvastaan ja ilma tuntui hikevän lämpimältä kuin kasvihuoneessa.\n\n\"Mennään tästä\", palvelija osoitti oikeanpuoleista ovea.\n\nSiellä oli pieni, kauniisti sisustettu huone, josta tultiin toiseen,\nvähän suurempaan, jota palvelija nimitti kirjastohuoneeksi. Katosta\nlattiaan oli siellä kirjahyllyjä, jotka täyttivät huoneen kaikki\nseinät. Keskellä oli pöytä, sen ympärillä istumapaikkoja.\n\nAnni rupesi tarkastamaan huonetta. Teki mieli katsella kaikkea,\nkirjahyllyjä ja vanhaa kaunista uunia, uunin reunustalla seisovia\nmetallisia kynttiläjalkoja ja vanhaa kelloa, joka käydä naksutti niin\njuhlallisesti. Mutta Olli ja opas kiirehtivät. He olivat jo Annista\nedellä, ja hänen täytyi juosta seuraavaan huoneeseen, jottei jälelle\njäisi ja eksyisi.\n\nHän ei ehtinyt ympärilleen katsoa, ennenkuin pysähtyi valon ja\nkauneuden häikäisemänä. Huone, johon hän oli joutunut, oli suuri,\navara sali. Huonekaluja oli siellä vähän ja niitä vähiäkin tuskin\nhuomasi. Oli kuin ei siellä muuta olisi ollutkaan kuin tauluja ja\nkasveja, kasveja ja tauluja. Kolme suurta seinää oli tauluja täynnä, ja\nmuuallakin oli tauluja kuin kylvetty sinne tänne palmujen ja sypressien\nkeskelle. Salin neljännellä seinällä oli rinnan ikkuna ikkunan\nvieressä, neljä suurta ikkunaa, joista auringonpaiste tulvimalla\nvirtasi saliin.\n\n\"Miten kaunista!\" pääsi Annilta aivan tahtomattaan.\n\n\"Onhan se\", myönsi Olli. Mutta Annia kiusasi hänen huoleton, kylmä\näänensä, ja siksi kääntyi hän yksin tauluja lähemmin tarkastamaan.\n\nTuossa oli pienen pieni, mutta kaunis talvimaisema. Hanki kimalteli,\ntaustassa hohti huurteinen metsä. Aurinkoa ei näkynyt, mutta se paistoi\nsilti, sillä sen valo virtaili taulun maisemaan aivan kuin nyt tähän\nsuureen valoisaan huoneeseen, jossa he olivat. Taempana metsässä\nnäkyi mäntypuita ja koivuja, mutta metsän rajassa, joka oli etualaan\njoutunut, oli pienempiä puita, lepikkoa ja katajapensaita ja siinä\naivan etumaisena huurteisella lepänoksalla istui punatulkku. Se oli\npieni kuin hyttynen ja kuitenkin niin luonnollinen että Annin olisi\ntehnyt mieli käteen ottaa. Se lauleli, Anni näki sen selvään, lauleli\nniin, että säveleet kirposivat korkeuteen ja pikku rinta värähteli\nriemusta.\n\nMiten hyvin Anni ymmärsi, mitä tuo pikku punatulkku tunsi! Se oli\nsaman ilon ja saman toivon elähdyttämä kuin Annikin matkalla tänne. Se\nvaan erotuksena, että laulaja leväten oksalla uskalsi laulaa ilmoille\nsydämensä suuren ja suloisen kaipuun, sen keväiset onnen odotukset.\n\n\"Anni\", huusi Olli ovelta. \"Tule nyt! Ennätäthän niitä katsoa vielä,\nkun tullaan takaisin.\"\n\nAnni kiskaisihe irti ajatuksistaan ja riensi ovelle. Mutta samassa kun\nOlli sen aukaisi, huomasi Anni, ettei huone ollutkaan tyhjä. Nuori\nmies istui siellä työtä tehden, paletti toisessa ja pensseli toisessa\nkädessä. Hän istui selin heihin, mutta nousi ja kääntyi ovelle päin,\nkun kuuli liikettä.\n\nAnni äännähti, ja veri syöksyi hänen kasvoillensa.\n\n\"Sanoinhan minä, että me tapaisimme.\" Vieras ojensi kätensä Annille ja\nkaunis hymyily kirkasti hänen kasvonsa.\n\n\"Minä en ensinkään voinut arvata.\" Anni etsi sanoja.\n\n\"Niin, en minäkään, että me täällä tapaisimme.\"\n\n\"Te taidatte olla tuttuja\", huomautti Olli, jonka mielestä oli aika\nilmoittaa, että hänkin kuului joukkoon.\n\n\"Niin, vähän. Minä en kuitenkaan -- --\" Anni ymmärsi, että hänen piti\njollain tavoin esittää heidät toisilleen. Mutta millä tavoin, kun ei\nnimeä tiennyt?\n\n\"Tämä on serkkuni, Ilomäen isäntä, ja herra -- Lehto\", täydensi vieras.\n\nOlli ja vieras katsoivat hetken toisiinsa mitellen toinen toisiaan\nkiireestä kantapäähän.\n\n\"Me tutustuimme junassa\", selitti Anni, \"mutta emme edes tienneet\ntoistemme nimeä.\"\n\n\"Sitten se tuttavuus ei ole kovin vanhaa.\" Olli katsoi vieraaseen\nvälinpitämättömästi. \"Eikö jo aleta joutua, Anni. Musta käy\nvallattomaksi.\"\n\n\"Älähän nyt vielä! Vastahan olen alkuun päässyt.\"\n\n\"Minä rupean mielelläni oppaaksenne, jos tahdotte.\" Herra Lehto laski\nsiveltimensä pois ja kääntyi Anniin päin. \"Voin vähän teille kertoakin,\njos teitä huvittaa. Olen puoleksi kuin kotonani täällä.\"\n\nAnni katsoi kysyvästi häneen.\n\n\"Tämän talon vanha isäntä on ollut hyvin ystävällinen minulle. Hän\non paljon auttanut minua ja antanut vähän opetusta ammatissaankin,\nkun olen joutanut olemaan täällä. Piirustaminen ja maalaaminen olivat\nparhaita ilojani pikku poikana.\"\n\n\"Miten te olette onnellinen.\" Anni kumartui katsomaan tekeillä olevaa\ntaulua.\n\n\"Jos sitä voi onneksi sanoa, että on polttava halu povessa, nälkä,\njoka kalvaa yöt päivät, eikä muuta saa kuin murusia silloin tällöin,\nmurusia, jotka herrain pöydältä putoavat, kun he istuvat kukkuroilleen\nkatettujen pöytien ääressä ja syövät kylläkseen sielunsa himoruokaa.\"\n\n\"Te ette saa sanoa niin!\" Annille tuli vedet silmiin. \"Te maalaatte jo\nniin kauniisti. Ja se hyvä, vanha herra auttaa teitä -- ja -- ja --\nsitten teistä tulee suuri taitava mestari.\"\n\n\"Ei, sitä ei minusta tule koskaan. Minä olen saanut tarpeeksi\nnauttiakseni taiteesta ja ymmärtääkseni sitä vähän. Minä voin elää\nsiitä, voin iloita siitä, mutta luovaa kykyä minulta puuttuu. Mutta ei\nnyt ajatella sitä. Puhukaamme muusta.\"\n\nSe kärsivä ilme, joka hetkeksi oli synkistyttänyt hänen kasvojaan,\nkatosi, ja hän jatkoi reippaasti. \"Olen niin iloinen siitä, että\ntapasimme ja juuri täällä lisäksi, jossa olen onnellisimmat hetkeni\nviettänyt.\"\n\n\"Te olitte niin varma siitä, että tapaisimme, että aivan tartutitte\nuskonne minuunkin.\"\n\n\"Niin, minä todellakin odotin teitä.\" Herra Lehto puhui iloisesti.\n\"Ettekö luule, että on niitä, jotka ovat luodut tapaamaan toisiaan. He\novat kasvaneet erilaisissa oloissa ja ovat erilaisia elämänkokemuksia\nsaaneet, mutta kun tapaavat, ovat he ensi hetkestä tuttuja, sillä\nheidän sielunsa ovat sukua. Kun erosimme, ajattelin tätä, ja siksi olin\nvarma siitä, että tapaisimme, sillä tuo hetki junassa oli liian lyhyt.\nKaikella on tarkoituksensa. Siksi odotin enemmän.\"\n\n\"Mutta nyt meidän taas täytyy erota.\"\n\n\"Joko sitten lähdette kotianne?\"\n\n\"En vielä, minä käyn rippikouluni täällä. Mutta Ilomäelle on kolmatta\npenikulmaa.\"\n\n\"Eivät välimatkat haittaa, mutta minä tulen sitä paitsi pian muuttamaan\naivan teidän läheisyyteenne. Olen luvannut maalata maiseman Ilomäen\nnaapuritalosta, ja se on tehtävä, ennenkuin minun täytyy lähteä\nmaanmittaustöilleni. Tällä viikolla jo muutan.\"\n\n\"Miten hauskaa!\"\n\n\"Mutta ei nyt olla jouten! Tulkaa, niin näytän teille näitä tauluja.\"\n\nOlli, joka oli tuntenut olevansa liikarikkana rokassa, oli lähtenyt\nulos oritta katsomaan, ja he saivat kulkea kahden läpi näiden suurien,\npäiväpaisteisten huoneiden, joissa kasvit rehoittivat ja lukemattomat\ntaideteokset loivat rikasta, uhkuvaa elämää heidän ympärilleen.\n\n\"Miten kaunista\", sanoi Anni pysähtyen kipsikuvan eteen, joka seisoi\nsuuren palmun varjossa. \"Kuka tämä on?\" Hän osoitti kuvaa, jossa\nitämaalaisessa puvussa oleva nuori nainen ihailee kädessään olevaa\nrannerengasta.\n\n\"Se on Rebekka, joka katselee Iisakin lähettämää lahjaa. Muistattehan\nRebekan raamatun historiasta?\"\n\n\"Muistan toki. Mutta minä en koskaan ole tullut ajatelleeksi, että hän\noli noin kaunis ja -- -- noin onnellinen.\"\n\n\"Ja katsokaa, tuossa on Aino heittäytymäisillään järveen. Oletteko\nlukenut Ainosta?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Nämä ovat ainoat kuvanveistotuotteet täällä taulujen keskellä ja kun\nniitä katselen kasvien lehtien lomitse, koetan kuvitella mielessäni,\nettä näen Kreikan marmoripatsaat myrtti- ja laakerilehdoissa.\"\n\n\"Te olette varmaan lukenut paljon?\" Anni katsoi kunnioittavasti\ntoveriinsa.\n\n\"Ei, en suinkaan. Isäni kuoli, ennenkuin pääsin ylioppilaaksi, ja\nleipähuolet keskeyttivät lukuni. Olen sitten vaan ominpäin koettanut\nlukea sellaista, joka minua on huvittanut.\"\n\n\"Mutta te tiedätte kuitenkin niin kovin paljon enemmän kuin minä, sen\nhuomasin heti junassa. Minä sitä oikeastaan olen ajatellut ja uneksinut\nenemmän, kuin olen lukenut. Pienenä sain lukea paljon satuja. Satuja\nkuulin palvelijoilta, satuja äidiltä. Sitten rupesin niitä itsekin\nsepittämään, ja kun oikein ajattelen, huomaan, että kaikki ne tiedot,\nmitä minulla on, ovat kuin sadunlangoista punottuja.\"\n\n\"Mutta ne mielikuvat ovat ajattelevan ja puhtaan mielen synnyttämiä.\"\nVieras katsoi Anniin niin, että puna nousi Annin poskille.\n\n\"Eikö täällä ole jo tarpeeksi tarkkaa tehty?\" kysyi Olli samassa\novelta. \"Mustalla on kiire kotiin, enkä minäkään enää jouda hukkaan\naikaani antamaan.\"\n\n\"Kyllä tulen! Hyvästi\", sanoi Anni kiireisesti.\n\n\"Minä lähden saattamaan.\" Herra Lehto peitti Annin hyvästi nahkasiin.\n\"Näkemiin asti!\" sanoi hän iloisesti.\n\nOllin piiska vingahti samassa ilmassa. Musta nousi takajaloilleen, sai\npiiskan läimäyksen selkäänsä ja läksi lintuna eteenpäin kiitämään. Reki\nliukui poispäin kuin voimakkaasti viskattu sukkula. Pian katosi se\nnäkyvistä, ja silloin palasi Vilho Lehtokin takaisin työhönsä.\n\nMutta hänen salin läpi kulkiessaan sattui hänen silmänsä vastaisella\nseinällä riippuvaan suureen tauluun. Siinä kaksi mahtavaa merikotkaa\ntaisteli keskenään. He olivat kumpikin tähdänneet samaa saalista,\nja kun se oli omaksi otettava, syntyi tulinen taistelu. Kirkkaassa\npäivänpaisteisessa huoneessa vaikutti tämä tuskallisesti häneen. Hän ei\nymmärtänyt itsekään miksi. Se sai eloa ja voimaa enemmän kuin ennen ja\ntunki kuin raatelevan petolinnun kynnet hänen sisimpäänsä. \"Taistelua\",\nmumisi hän itsekseen, \"aina taistelua! Taistelua luonnossa, taistelua\nihmiselämässä -- taistelua omassa povessanikin. -- Miten se raatelee\"\n-- -- Hän pyyhkäisi otsaansa. -- \"Mutta onhan sitä elämässä sellaista,\njonka saavuttamiseksi kannattaakin taistella, onhan päivänpaistetta ja\niloakin!\"\n\nHän tarttui siveltimeensä ja ryhtyi työhön. Mutta työ ei enää sujunut.\nTäytyi tuon tuostakin silmäillä ulos aurinkoiselle tielle päin, jota\npitkin ne kaksi, joita hän ajatteli, nyt aika kyytiä ajoivat kotiin\nIlomäelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnnissa tapahtui \"hovissa\" käynnin jälkeen huomattava muutos. Hän oli\niloisempi ja rohkeampi käytöksessään kuin ennen. Entinen ujous oli\nkadonnut. Melkein kaikki huvitti häntä. Hän otti innokkaammin kuin\nennen osaa talouspuuhiin ja opetteli emännän ehdotuksesta kangastakin\nkutomaan. Mutta vaikka nämä merkit tiesivät hyvää, ei emäntä sentään\nollut selvillä siitä, oliko muutos, mikä Annissa oli tapahtunut,\nhyvä vai paha enne. Hän oli tosin entistä puheliaampi ja iloisempi,\nmutta samalla itsepintaisempi ja itsenäisempi kuin ennen. Ollin\nsuhteenkin oli tyttö aivan kuin toinen. Hän oli ennen välistä ollut\narka ja vaivaantunut Ollin seurassa ja oli usein häntä karttanutkin.\nNyt ei sellaisesta puhettakaan, Anni oli aina iloinen Ollinkin\nseurassa ja aina valmis suostumaan siihen, mitä ehdotettiin. Mutta\nhänen rohkeutensa oli kasvanut kilvan hänen iloisuutensa kanssa, ja\nhän saattoi kenen kuullen tahansa nolautella Ollia niin, että tämä\nharmissaan kiroili hampaidensa välissä.\n\nEmäntä olisi ruvennut jo huolehtimaan asiain käänteestä, ellei häntä\nolisi rauhoittanut ajatus, että Annin rippikoulu pian oli alkava.\nSilloin loppuisivat nuorten yhteiset huvittelut, ja rippikoulun\npäätyttyä matkustaisi Anni kotiin.\n\nMutta sitä ennen pidettiin vielä viimeiset ja kaikkia muita\njuhlallisemmat kemut Ilomäellä. Vanhan isännän nimi oli ollut Joonas\nja kun Ollikin oli Joonaaksi ristitty, oli näitä päiviä aina vietetty\nkesteillä. Tänä talvena, kun oli entistä enemmän kyläilty Annin tähden,\noli entistä enemmän kutsuttaviakin kertynyt, joten emäntä päätti pitää\noikein muhkeat pidot.\n\nMonta päivää ennen jo alettiin valmistuksia, sillä vieraita piti sekä\nsyöttää että juottaa, kahvitella ja ruokkia. Annista oli hauskaa nähdä\nnäitä pitovalmistuksia, heillä kun ei koskaan sellaista ollut.\n\n\"Odotapa, jahka häitä tehdään, kyllä silloin\", sanoi emäntä taikinaa\nvatkatessaan.\n\nAnni lensi punaiseksi eikä ollutkaan heti valmis vastaamaan. Se oli\nemännästä merkille pantava asia, eikä se ainakaan pahaa tietänyt.\n\n\"Katso, katso vaan opiksesi, osaat sitten itsekin kerran pitoja\nvalmistaa\", arveli emäntä hyvillään.\n\n\"En minä näitä tämmöisiä\", vastasi Anni hymyillen. Mutta emäntä ei\njoutanut kuulemaan, vatkasi vain taikinaa otsansa hiessä, tuontuostakin\npyyhkäisten kasvojaan esiliinan nurkkaan tai työntäen nenäliinan kaulan\nja kauluksen väliin, jottei aivan sulaisi kuumuudesta ja touhusta.\n\nKun viimein kaikki oli valmista, alkoi vieraitakin tulvia Ilomäelle.\nEnimmäkseen tuli nuorta kansaa, mutta tuli niitä vanhempiakin nuorten\niloa katsomaan ja emännän monia herkkuja maistelemaan.\n\nKutsuvieraiden joukossa tuli eräs kutsumatonkin. Vilho Lehto oli pari\npäivää ennen Ilomäen kutsuja asettunut Ilomäen läheisyydessä olevaan\ntaloon, ja vanhan hyvän tavan mukaan otti talonväki vieraan mukaansa,\nkun kutsuihin läksivät. Häntä kyllä arvelutti lähteä, mutta kun mieli\nteki ja isäntäväki kehoitti, suostui hän viimein.\n\nOlli sattui ensimmäisenä vastaan, kun he saapuivat perille. Hänen\nkasvonsa synkistyivät, ja hän rypisti huomaamattaan kulmakarvojaan.\nVilhon isäntä kiiruhti kohta selittämään syytä vieraan tuloon, ja\nemäntä, joka samassa paikalle saapui, kätteli hymyillen ja hyvillä\nmielin.\n\n\"Ei niin pieniä pitoja, ettei kuokkavieraina.\" Olli koetti lyödä\nleikiksi.\n\n\"Vai niin.\" Vilho Lehto loi läpitunkevan katseen Olliin. \"Kyllä tästä\npääsen kotiini suorinta tietä.\"\n\n\"Ei suinkaan\", ehätti emäntä sanomaan, aavistamatta syytä Ollin\nvastenmielisyyteen. \"Parempi kunniallinen kuokkavieras, kuin on huono\nkutsuttu.\"\n\n\"Minä menen sittenkin\", kuiskasi Vilho isännälleen. Mutta emäntä\nesteli. Tiesihän sen jokainen, minkälainen Ilomäen isäntä oli. Kaikki,\nmitä toiset tekivät, oli moitittavaa ja hullusti päin, se vain, mikä\noli hänen omaa tekemäänsä, hänen omissa aivoissaan syntynyttä, se\nkelpasi.\n\nSamassa astui Anni huoneeseen. Hän huomasi heti Vilho Lehdon ovensuussa\nja hilpeä ilo välähti silmissä. Se ratkaisi asian, Vilho jäi.\n\nVieraiden kerääntyessä istuivat kaikki juhlallisina ja jäykkinä seiniä\npitkin. Ei kukaan uskaltanut liikkua tuskin senkään verran, että\nolisi uskaltanut lattian poikki kulkea. Ainoastaan Olli ja emäntä\nolivat menossa, toinen vieraita vastaanottaen, toinen pitäen huolta\ntarjoilusta. Vasta kun viimeisetkin vieraat olivat saaneet rauhassa\nkahvit kaikkine leipälajeineen juoduksi ja syödyksi, alkoivat nuoret\nleikkiä. Sormus kulki, tulta lainattiin ja panttia lunastettiin. Sitten\nehdotti Olli tanssia. Tuolit pinottiin seiniä pitkin ja parit rupesivat\njärjestymään.\n\nOlli oli siirtynyt Annin viereen, kun näki hänen juttelemassa parin\nnuoren talollisen kanssa. \"Tätä vierastani ei saa viedä\", sanoi hän\nojentaen kätensä suoraksi Annin eteen. \"Hän on minun parini ja minä\npanen tanssin alkuun.\"\n\nAnni tunsi äkkiä, että joku häneen katsoi. \"Se on Vilho Lehto\",\najatteli hän, mutta ei uskaltanut silmiään sinne päin kääntää. \"Et\nole kysynytkään, tahdotko\", sanoi hän kiivaasti, työntäen Ollin käden\nsyrjään. \"Että viitsitkin leikkiä laskea!\"\n\nToiset rupesivat nauramaan ja eräs heistä kuiskasi, niin että kaikki\nsen kuulivat: \"Ilomäkeläinen, älä nuolaise ennenkuin tipahtaa.\"\n\nOlli puri hammasta. Mokomakin tytön tynkä! Kuukauden päivät oli heillä\nvieraana ollut ja ilkesi tuollaista peliä pitää!\n\n\"Vai et sinä tahdo\", kuiskasi Olli hiljaa, \"vaikka olet vieraani ja\ntämä on minulle juhlapäivä?\"\n\n\"Kyllä, jos pyydät, en jos aiot ottaa.\"\n\n\"Tytöille on annettu oikeus oikkuilla!\" Olli kohautti olkapäitään.\n\"Tuletko tanssiin?\"\n\nPelimanni vingautti samassa viulustaan ensi säveleet, parit\nvalmistautuivat tanssiin, Olli laski kätensä Annin vyötäisille, astui\nmuutaman askeleen eteenpäin keskelle lattiaa ja alkoi tanssia.\n\nPian oli lattia tanssivia täynnä. Anni sai tuskin huoahtaa. Kun toinen\nheitti, otti toinen. Hän oli kuin pyörteessä. Mutta sitä yhtä ainoata,\njota hän pitkin iltaa ajatteli, ei hän vaan ottajien joukossa nähnyt.\nHän istui syrjässä, erillään muista eikä ottanut osaa tanssiin.\n\n\"Ettekö tanssi ensinkään?\" kysyi Anni läheten. -- Hänen täytyi saada\nlevähtää vähän ja hän istuutui tuolille Vilho Lehdon viereen.\n\n\"En\", sanoi hän, \"en osaa. Minulla ei ole ennen ollut tilaisuutta\noppia, eikä nyt tule vanhasta konkaria.\"\n\n\"Vanhasta!\"\n\n\"Niinpä niin! Ainakin teitä vanhempi.\"\n\n\"Mutta te voisitte oppia vielä!\"\n\n\"En siitä välitä. Onhan niitä parempiakin huveja.\"\n\n\"Niin\", myönsi Anni, \"olisi se yhtä hauskaa nyt jutellakin. Tahtoisin\npuhua niin paljosta.\"\n\n\"Mutta teidän täytyy nyt mennä.\" Lehto hymyili hänelle, kun hänet\ntaas vietiin tanssin pyörteisiin. Mutta Anni ajatteli tanssiessaan\nVilhoa, joka istui hiljaisena ja puhumattomana toisten ilon kuohuessa\nkorkeimmilleen. Miten toisenlainen hän oli ollut heidän ensi kertaa\ntavatessaan asemahuoneessa! Niin hilpeän iloinen ja tuttavallinen\nsilloin, nyt istui hän vaiteliaana, ujona, vieraana kaikille.\nMikä oli hänen oikeaa luontoaan, iloko, joka puhkesi esiin heidän\nollessaan kahden, vaiko tuo arka, hiljainen käytös, jota Anni nyt\nhänessä huomasi? Molemmat tuntuivat yhtä luontevilta. Ei siinä ollut\nteeskentelyä, ei toisessa eikä toisessa tunteessa. Mutta mikä oli\nuseimmin vallalla, sen olisi Anni tahtonut tietää. Olisi tahtonut saada\nvarmuutta siitä, tuliko ilo ehkä silloin, kun hänkin tuli?\n\nAnnin katse etsi Vilhoa. Viimein hän hänet löysi ja näki, että Vilhokin\nkatsoi häneen. He tulivat molemmat hämilleen, ja Anni käänsi katseensa\npois.\n\nVilhokin katsoi silloin toisaalle. Hän istui yksin, ilman tuttavaa ja\npuhetoveria. Emäntien puolelta kuului vilkas puheen porina. Nuoret\ntanssivat. Ei kukaan häntä muistanut. Hän sai nurkkaansa painautuneena\nrauhassa huvitella huomioita tehden. Ja olihan siinä katselemistakin,\noli niin, että naurattamaan rupesi. Varsinkin kun viulun ääni hetkeksi\nlakkasi kuulumasta, näytti tuo pyöriminen niin hullunkuriselta ja\nmielettömältä. Ja siinä kuitenkin kaikki otsansa hiessä häärivät,\nnykivät, tempoivat ja ponnistelivat kuumina ja hengästyneinä kuin\nkovassakin työssä. Oli se kummaa, miten viitsivät!\n\nVilhoa nauratti ja harmitti samalla. Tuollaiseen panivat aikaansa, kun\nolisi voinut muutenkin huvitella, puhella, leikkiä ja hauskaa pitää. Se\nihan kiusasi, ja sitten sekin, että olisi tehnyt mieli mukaan, vaikka\ntoisille nauroi.\n\nHän rupesi tarkastamaan joka paria ja niitä itsekseen arvostelemaan,\nsiten saadakseen edes ajan kulumaan.\n\nOli siinä nuorta kansaa kosolta, varakkaiden talollisten tyttäriä ja\npoikia, kansakoulun opettaja, kirjuri, molempien pappilain nuoret, pari\npuotilaista ja kauppiaan tyttäret. Ja kaikki olivat he yhtä innoissaan\nja iloissaan, ja vaikka tuon tuostakin parit törmäsivät yhteen ja\ntoiset toisiaan tuuppivat milloin miltäkin puolelta, ei se iloa\nhäirinnyt.\n\nVilhon katse etsi Annia. \"Toisenlainen on hän sittenkin, kuin muut\",\najatteli hän itsekseen. \"Ei ole kasvanut valtateiden varrella eikä\ntomuisella tiellä. Salojen siimeksessä, kotikuusen juurella hän on\nylennyt. Siksi on sydän puhtoinen, siksi katse niin kirkas.\"\n\n\"Nyt vaihdetaan vuoroja.\" Ollin ääni kaikui kuuluvana kaikesta\nhälinästä huolimatta. \"Valitkoot tytöt nyt vuorostaan parinsa.\"\n\nEhdotus hyväksyttiin nauraen, mutta sillä ehdolla, että annettaisiin\npieni väliaika lepoa ja valintaa varten.\n\n\"Kai sinä kohteliaisuusvelkasi muistat\", kuiskasi Olli Annin korvaan.\n\n\"Onko pakko muistaa vai saako valita?\" Ollin luonto nousi. \"Valinta on\nvapaa\", sanoi hän kovasti, että kaikki sen kuulivat. \"Soisin vain, että\nymmärtäisit ottaa arvokkaimman ja pulskimman.\"\n\n\"Petäjät paukkuen palavat, hullut kulkevat kehuen.\" Anni keikahti\nkantapäällään kerran ympäri, naurahti veitikkamaisuus silmäkulmassa\nja kiiruhti huoneen vastaiselle seinälle. Siellä istui nuori,\nsairaannäköinen poika, joka illan kuluessa tuskin ensinkään oli\ntanssinut. Hänellä oli hienot kasvonpiirteet ja suuret surumieliset\nsilmät, mutta vartalo oli pieni kääpiömäinen ja kasvot rokonarvissa.\nPilkkakirvesten naurua peläten oli hän piilossa pysynyt. Ainoastaan\nkerran, kun tanssijoita oli niin paljon, että yksityiset aivan\ntungokseen peittyivät, oli hänkin uskaltanut liikkeelle lähteä.\n\nHän istui surullisesti eteensä tuijottaen, kun Anni tuli juosten,\nniiasi ja pyysi häntä tanssimaan. Hämillään ja ilosta punastuen hän\nnousi ja asettui Annin rinnalle.\n\n\"Mukava kepponen\", kuiskailtiin nuorten puolelta. \"Viisas tyttö\",\narvelivat toiset. \"Ylimielinen ja oikullinen\", kuului emäntien\njoukosta. \"Minun\", sanoi etäisimmässä nurkassa Vilho itsekseen, \"minun\npuhdas, puhdas pulmuseni.\"\n\nMutta Ilomäen isäntä kulki pää pystyssä ja selkä suorana lattian poikki\nrinnallaan ihrasilmäinen, lihava tytön löntykkä. Hän näytti vielä\nentisestäänkin ylpeämmältä, astui kuin olisi kuningattaren rinnalla\nkulkenut ja katsoi ympärilleen kuin olisi tahtonut kaikille näyttää,\nettä \"tässä kuljen minä, Ilomäen isäntä ja itsevaltias\". -- Mutta\nsalaa hän puri huultaan ja mutisi harmissaan kuin selittääkseen asiaa\nitselleen. \"Lapsettaa, lapsettaa. Eihän hän vielä ole rippikouluakaan\nkäynyt.\"\n\nKun Ollin ehdottama tanssi loppui, tuli emäntä käskemään ruualle.\nParit hajaantuivat, nuoret vetääntyivät syrjään ja emännät rupesivat\nkäskemään toinen toistaan. Vasta kun kursailut olivat suoritetut,\nrupesivat kaikki rohkeasti karkaamaan ruuan kimppuun, ja pian ei muuta\nkuulunut kuin lautasten ja lasien kilinä ja emännän hyväntahtoista\nkohtelua ja tarjoamista.\n\n\"Kiitos tästä illasta\", kuiskasi Lehto Annille hyvästi jättäessään.\n\n\"Kiitätte minua\", vastasi hän hiljaa ja ihmeissään.\n\n\"Niin, siitä mitä olette antanut.\"\n\nAnni pudisti päätään. \"En ymmärrä nyt.\"\n\n\"Sama se, vaikkette ymmärräkään. Mutta sanokaa minulle, mistä piditte\neniten siellä 'hovin' suuressa salissa. Minä maalaisin sen teille.\"\n\n\"Punatulkusta lepän oksalla ja päivänpaisteisista kinoksista\", kuiskasi\nAnni kiireisesti.\n\n\"Toivokaa onnea siveltimelleni, niin saatte sen! Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoonaanpäivän pitoihin loppuivat Annilta huvit Ilomäellä. Emäntä\nsanoi, että nyt ei sovi enää sellaista ajatella, kun rippikoulu alkaa,\nja itsekseen hän ajatteli, että hyvä onkin, kun loppuu. Mutta Anni\nkietoi kädet tädin kaulaan ja kiitti säteilevin silmin ja onnen hymy\nhuulillaan kaikesta ilosta, jota täti oli hänelle valmistanut. Silloin\nemäntä vasta ymmälleen joutuin Kumma tyttö tuo Anni! Suututti Ollia,\nväistyi, vehkeili ja sitten puhui kuitenkin tuollaisia!\n\nMutta Anni nukkui sinä iltana Vilhoa ajatellen, ja yöllä hän näki\nunta Vilhon taulusta, kimaltelevista kinoksista ja onnellisesta pikku\npunatulkusta, joka oksallaan odotti kevään rikasta riemua.\n\nKolmantena päivänä sen jälkeen, kuin rippikoulu oli alkanut, tapasi\nAnni Vilhon. Hän seisoi nojautuneena aitoviereen Teiskon talon pihalla.\n\"Minne matka?\" kysyi hän lakkiaan nostaen.\n\n\"Rippikouluun.\"\n\n\"Onnea matkalle!\" Vilho sanoi sen vakavasti, ja se tuntui Annista\nhyvältä! Mutta itsekseen hän ihmetteli, miksi kaikki niin vakavina\npuhuivat rippikoulusta. Kouluhan se oli, niinkuin muutkin koulut, se\nvaan erona, että pappi siellä opetti, eikä opettaja ja että siellä\nluettiin vain uskontoa, ei muuta. Siitä se ehkä johtuukin sen vakavuus,\ntuli hänelle sitten mieleen, ja se ajatus häntä tyydytti.\n\nMutta Vilho ei niin vähällä päässyt ajatuksistaan. \"Rippikouluun\",\ntoisti hän itsekseen, \"rippikouluun!\" Miten paljon muistoja tuo sana\nmieleen palautti, miten se loihti esiin kuvan toisensa perästä! --\nHän näki hengessä kamarin, jossa isä oli häntä ja hänen tovereitaan\nopettanut. Kuinka vakavasti hän oli puhunut kuin antaakseen pojalleen\nmuiston, joka ei koskaan voisi hälvetä, varoituksen ja neuvon sanoja,\njotka häntä voisivat oikealle ohjata läpi koko elämän. Isä antoi, mitä\nhänellä itsellään oli, esitti Jumalan vaatimukset jyrkkinä ja ankarina,\nmutta muistutti samalla, että näiden vaatimusten alle taipumisesta\nriippuu ihmisen ajallinen ja iankaikkinen onni. Läpi sydämen kävi se\nsana, jota hän puhui. Siihen täytyi uskoa, mutta sitä pelkäsi samalla,\npelkäsi, että jos ei usko, perii kadotus, jos uskoo, täytyy nöyrtyä,\ntaipua ja totella tuota vaativaa, järkähtämätöntä Jumalan tahtoa. -- --\n\nTaistelu nousi mieleen, taistelu siitä, mille puolelle kääntyä, mitä\ntahtoa totella. Silloin -- -- -- kerran keskellä opetustuntia, isä\nparahti äkkiä, pää painui avonaiselle raamatulle, ja siihen hän jäi\nmakaamaan. Kun he hänet viimein vuoteeseen saivat, oli hän puhumaton\nja tajuton. Tajunta palasi, mutta puhua hän ei voinut. Käsi kohden\ntaivasta katsoi hän heihin kaikkiin. Se oli hänen viimeinen pyyntönsä,\nviimeinen rukouksensa: \"Tulkaa perässäni, astukaa askeleissani elämän\ntietä!\" Se muisto vielä järisytti sydänjuuria.\n\nMiksi poika siis ei ollut seurannut kehoitusta, miksi ei astunut isän\nviittaamaa tietä?\n\nHän vastasi tähän sydämensä kysymykseen vastakysymyksellä: Miksi ei\nvanhempi voinut uskoaan jättää perintönä lapselleen? Miksi täytyi,\njokaisen itse etsiä ja itse taistella ja miksi, oi miksi oli kaikki\nvajavaista ja ristiriitaa täynnä?\n\nTuo kysymys oli usein hänen rintaansa raadellut, ja se tuli nytkin\nmieleen, kun hän muisti isäänsä ja hänen hengenheimolaisiaan. Hän\nkunnioitti heitä syvästi ja vilpittömästi, mutta samalla oli heissä\njotain, joka peloitti ja työnsi pois. Oli kuin se ilmapiiri, jossa he\nelivät, häntä olisi jäykistyttänyt ja tukahduttanut. Enemmän valoa,\nenemmän vapautta janosi hänen sielunsa, mutta mistä ja miten sitä\nlöytää?\n\n\"Sinä olet pyhäpäivän lapsi\", oli äidillä tapana sanoa, \"juhannuksena,\nvalon juhlana syntynyt.\" -- Ehkäpä se siitä johtui tuo hänen rajaton\nrakkautensa kaikkeen, mikä kaunista oli ja valoisaa.\n\nHän hymyili itsekseen. Se se senkin oli vaikuttanut, että hänen\nhuomionsa heti oli kiintynyt Anniin, tämä kun oli niin puhdaskatseinen,\nniin viaton ja luonnollinen. Hänellä oli kaunis sielu, sen hän oli heti\ntuntenut, ja se se hänet oli kahlehtinut lujemmin kuin mikään muu.\n\n\"Mitähän hän tästä koulunkäynnistään arvelee\", tuli Vilho ajatelleeksi,\nastuessaan aitoviertä kartanolle ottaakseen maalauskojeensa.\n\"Tahtoisin, mielelläni kuulla. En tiedä, miten paljon hän näitä asioita\non ajatellut.\"\n\nHän otti huoneestansa tarvitsemansa työtarpeet ja läksi mäentörmälle,\njosta oli päättänyt ruveta maalaamaan. Työhön käsiksi päästyään hän\nunohti kaiken muun. Vasta kun puoliselle kutsuttiin, huomasi hän, että\nrippikoululaiset jo olivat palanneet kotiin. Hän ei tahtonut mennä\nAnnia Ilomäeltä hakemaan, sentähden sai hän odottaa seuraavaan päivään.\nMutta silloin hän olikin ajoissa Annia vastassa. Sen jälkeen kävelivät\nhe usein yhdessä, Annin tullessa rippikoulusta tai mennessä sinne,\nmiten paraiten sopi Vilholle hänen töissään. He keskustelivat paljon\nyhdessä milloin mistäkin ja Anni ajatteli, että hän näiden puhelujen\nkautta oppi enemmän, kuin rippikoulussa. Siellä oli niin painostavan\nkuuma, tytöt istuivat ahdettuina toinen toisiinsa, ja takimmaiset\ntavallisesti torkkuivat. Rovasti kävi jo kahdeksattakymmentä ja jaksoi\nharvoin itsekään virkeänä pysyä. Kun painostamaan rupesi, nosti hän\naina silmälasejaan ylemmä nenälle ja katsoi katkismuksesta, mikä siellä\noli seuraavana kysymyksenä. Muuten hän kysyi aina ulkoa, aina samassa\njärjestyksessä ja aina katkismuksen sanoilla. Eihän sitä siinä muuta\noppinut, kuin minkä jo kansakoulusta tiesi.\n\n\"Minkälaista se rippikoulu on?\" kysyi Vilho kerran, kun saattoi Annia\nkoulusta kotiinpäin.\n\n\"Semmoista kuin muukin koulu.\"\n\n\"Mutta toisenlaistahan sen pitäisi olla. Isäni tapana oli sanoa,\nettä pikkulasten koulussa opetetaan opin-aakkosia, rippikoulussa\nelämän-aakkosia.\"\n\n\"Oliko hän pappi?\" kysyi Anni äkkiä.\n\n\"Oli.\"\n\n\"Silloin minä tiedän sen varmaan, ihan varmaan. Me olemme tavanneet\ntoisemme ennen.\" Annin katse loisti kirkkaana ilosta. \"Ettekö muista?\nKotona Teitossa, kun pimeänä syksyiltana tulitte isänne kanssa aivan\nerehdyksestä luoksemme.\"\n\n\"Ja tekö olette sama Anni? Ei ihme sitten, että tunnuitte tutulta. Minä\nolin erehdyksissä kotipitäjänne suhteen, enkä talonne nimeä ennen ole\nkuullut, siitä se johtui.\"\n\n\"Miten hauskaa, miten kovin kovin hauskaa.\".\n\nLehto katsoi häneen tutkiva, vakava ilme kasvoillaan. \"Isä oli silloin\nmuassani ja minä muistan, että hän oli hyvin totinen, kun teiltä\nlähdimme.\"\n\n\"Hän oli varmaan hyvin hyvä mies.\"\n\n\"Niin oli, mutta hän vaati paljon. Hän minua opetti ensimmäisen viikon\nrippikoulussa, ja se viikko ei koskaan unohdu.\"\n\n\"Minä olisin tahtonut olla hänen koulussaan.\"\n\n\"Olisittekohan? Minä luulen, että te olisitte pelännyt.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Hän esitti Jumalan ankarana ja vaativana tuomarina.\"\n\n\"Ja minä tahtoisin ajatella häntä hyvänä.\"\n\n\"Kyllä hän on hyväkin, mutta hän on kuin se isä, joka rakastaa lastaan\nja siksi vaatii siltä paljon. Niin sanoi isäni.\"\n\n\"Oliko hän --\" Anni aikoi sanoa körttiläinen, mutta hän oli jo oppinut\npelkäämään sitä sanaa. \"Oliko hän herännyt?\" kysyi hän hiljaa.\n\n\"Oli. Eivätkö ne ole hyviä?\" Vilho katsoi kysyvästi ja hymyillen Anniin.\n\n\"Minä pelkään heitä!\" sanoi Anni hiljaa. \"Mutta minä tahtoisin olla\nhyvä ja tahtoisin rakastaa Jumalaa niinkuin hekin.\"\n\n\"Ja minä tahtoisin saada perustuksen, joka kestää.\" Vilho katsoi\nsuoraan eteensä vakava, tutkiva katse silmissään. \"Elämä on lyhyt, ja\nminä tahdon tietää, miksi olen täällä, miksi taisteluni taistelen,\nmiksi ilojani nautin, mikä on elämän tarkoitus, mikä sen määrämaa. --\nLuja, järkähtämätön varmuus siitä on suurin onni maan päällä, ja sitä\netsin.\"\n\nAnni katsoi häneen kasvoillaan ihaileva ja ihmettelevä ilme. Se tuntui\nhänestä niin hyvältä, kun kuuli Vilhon puhuvan, ja näki miten kauniina,\nvakavana hänen katseensa loisti. Mutta samalla oli kuin olisi puukkona\nrintaan pistänyt se tietoisuus: \"Hän on minua ylempänä joka suhteessa,\nhän on kasvanut toisissa oloissa, hän on oppinut enemmän. Minä en\nvoi häntä sinne seurata, en kohota sinne asti, minne hän.\" Se oli se\najatus, joka Annia oli ahdistanut usein heidän yhdessä puhellessaan, ja\njoka nytkin tunki esiin.\n\n\"Minäkin tahtoisin etsiä\", sanoi hän hiljaa, \"mutta minä olen vain\nymmärtämätön ja tyhmä tyttö. Minä en osaa sanoa muuta, kuin että\ntahtoisin olla hyvä.\"\n\n\"Kiitos niistäkin sanoista\", sanoi Vilho puristaen hänen kättään.\n\nHe olivat tulleet tienpolvekkeeseen, ja siitä he erosivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRippikoulun päättyessä odotti Anni isää tai äitiä Ilomäelle, mutta sen\nsijaan tulikin vain kaksi kirjettä. Toinen oli isältä ja sisälsi rahaa\nuuteen mustaan pukuun, toinen äidiltä, ja siinä oli pieni pumpuliin\nhuolellisesti kääritty esine. Anni aukaisi varovasti käärön, ja samassa\nputosi pieni, kiiltävä sormus hänen helmaansa. Kuinka äärettömän\niloiseksi hän tuli! Käsi ihan vapisi, kun hän sormusta käänteli ja\nkatseli. Kultaa se ei tainnut olla, mutta kauniisti se kuitenkin\nkimalteli. Ja kun vielä oli oman äidin lahja. \"Tämän sain, kun itse\nolin ensi kertaa ripillä\", niin oli äiti kirjoittanut ja nyt tahtoi\nhän sen antaa Annille, ainoalle tyttärelleen. Annin tuli kyyneleet\nsilmiin, kun hän sitä katseli. Tuli niin ikävä äitiä, isää ja koko\nkotia Teitossa. Tuntui siltä, että hän on niin äärettömän kauan ollut\npois kotoa, niin kauan erossa kodista ja kaikista rakkaista siellä.\n\nHän pisti sormuksen huolellisesti laatikkoonsa ja ajatteli, ettei ota\nesille, ennenkuin pyhänä kirkkoon lähtiessään. Silloin pistää hän sen\ntaskuunsa ja panee sormeensa, kun alttarille lähtee.\n\nJuhlalta tuntui se päivä, sitten kun tuli. Kaikki Ilomäellä olivat niin\nystävällisiä hänelle, täti varsinkin. Mutta kotiväkeä oli kuitenkin\nikävä. Tuli monta kertaa mieleen, että kun saisi äitiä nähdä, saisi\njuosta luo ja syliinsä ottaa.\n\nJa sitten tuntui sekin ikävältä, kun ei Vilhoa näkynyt, ei sinä eikä\nseuraavana päivänä. Ehkä pelkää hän sitä, että häiritsisi, mutta eikö\nhän sitten sitä ajatellut, että nyt hänen olisi pitänyt tulla, nyt\njuuri, kun Anni ikävöi ja kaipasi niitä, joita rakasti.\n\nVasta kahden päivän perästä he tapasivat. Anni oli silloin lähtenyt\nkävelemään kirkolle päin ja Vilho tuli tiellä vastaan. Anni ojensi\nkätensä, kysyvä ilme kasvoillaan.\n\n\"Minä lähden pian\", sanoi hän melkein surullisesti.\n\n\"Yksinkö?\"\n\n\"Olli saattaa minua ensimmäiselle asemalle. Sieltä jatkan junassa, ja\nisä lähettää sitten taas vastaan. Hän olisi itse tullut tänne, mutta ei\nnyt töiltään jouda.\"\n\n\"Minunkin täytyy lähteä jo ennen teitä. Sain kutsun töihin. Ylihuomenna\nne alkavat.\"\n\n\"Niin pian.\"\n\n\"Niin, ja sitä ennen täytyy käydä vielä 'hovissakin' vanhan\nhyväntekijäni luona. Koko huomispäivä menee siihen. Tämä on oikeastaan\nviimeinen kerta, jolloin tapaamme. Etsin teitä juuri saadakseni sanoa\nhyvästit.\"\n\n\"Hyvästit jo, ja meillä kun vielä olisi niin paljon puhelemista.\"\n\n\"Niin olisi, paljon, paljon. Mutta odottakaa ensi kevättä, silloin\ntulen kotipuoleenne, ja silloin puhelemme kaikesta, mitä vuoden\nvarrella olemme oppineet ja mitä tältä kerralta on säästettyä vastaisen\nvaraksi.\" Hän hymyili.\n\nHe erosivat mäen alla, josta tie kääntyi Ilomäelle, mutta Anni päätti\npitää varalta, milloin Vilho ajaisi ohi matkalle hoviin.\n\nHän seisoi pihalla ja tähysteli tielle päin. Siellä rattaat tulla\nrämisivät. Juuri, kun ne olivat kohdalla, otti Anni esiliinansa ja\nrupesi sillä huiskuttamaan. Toinen ajavista nosti valkoista kesälakkia\nja huiskutteli, kunnes tien mutkassa katosivat näkyvistä. Silloin Anni\npalasi sisään.\n\nHän ei enää muuta toivonut kuin päästä kotiin, kotiin. -- --\n\n\n\n\n10.\n\n\nMiten kummalle tuntui kotiintulo! Annista oli kuin hän ei ennen olisi\ntietänytkään, mitä _koti_ on. Ja kuitenkin oli hän omaisiaan ja kotiaan\nrakastanut niin kauan, kun muisti ajatelleensa ja tunteneensa. Mutta\nnyt tuntui tuo rakkaus sittenkin uudelta, muotonsa muuttaneelta. Lapsen\nrakkaus oli vaihtunut nuoren tytön tunteeksi. Se, mitä hän ennen oli\ntuntenut, oli varttunut ja kehittynyt. Ja rakkauden voima, odottava\nonni olivat sen aikaansaaneet.\n\nÄiti itki, kun sulki Annin taas syliinsä. Miten hän oli kasvanut ja\nvarttunut, vaikka oli ollut poissa ainoastaan neljättä kuukautta.\nJa tuo pitkä, kaunis tyttö oli hänen omansa, hänen kauan kaivattu,\nikävöity lapsensa, joka hänelle kerran oli suonut ensimmäiset ilohetket\nvuosikausien katkeran surun perästä. Jos oli hinta ollut kallis, kyllä\noli äidin ilokin arvaamaton.\n\nIsä oli Annin tultua erinomaisen hyvällä päällä, kiitteli ja kehui\nkaikkien kuullen ja vakuutti, ettei ollut kellään koko pitäjässä, ei\npapilla, ei tuomarilla eikä hovin herroillakaan sellaista tytärtä kuin\nhänellä. Tuokootpa vaan rinnalle, jos uskaltavat. Teiton tytär se\nkuitenkin kaikista voiton vie.\n\nAnni nauroi eikä ollut kuullakseen, kertoili vaan pirtin puolella kauan\nsäästämiään uutisia junasta ja vieraiden pitäjien tavoista. Sitten hän\nmeni vanhalle vaarille päivää sanomaan. \"Vaari on ollut tavattoman\nlevoton tänä talvena\", kertoi äiti heidän mennessään pihan poikki.\n\"Anttia se varsinkin näkyy pelkäävän ja vihaavan.\"\n\n\"Antti on kovin kasvanut\", sanoi Anni, \"iso poika jo.\"\n\n\"Niin se on. Ja olen minä siitäkin huolissani, niin rajuluontoinen kun\nse on, kiivas ja itsepäinen kuin minäkin. Mutta kumma se on, että vaari\nnoin viatonta lasta vihaa.\"\n\n\"Olitko sinä kiivas ja itsepäinen, äiti?\" Anni hymyili\nsurunvoittoisesti.\n\n\"Olin.\"\n\n\"Se oli vain siksi, ettet ollut onnellinen.\"\n\nHän otti äitiä kaulasta, ja äidin tuli vedet silmiin, niin että\ntäytyi kääntyä poispäin. Kun hän taas kääntyi päin Anniin, oli tämä\njo rientänyt vaarin luo. Äidin silmiin näytti Anni kevään notkealta\nkoivulta tuossa, kun hän seisoi kumartuneena vaarin vuoteen yli.\n\n\"Hyvää päivää. Ettekö enää tunne, vaari?\"\n\nVaari nosti verkalleen silmänsä ja mumisi jotain.\n\n\"Terveisiä Ilomäeltä\", sanoi Anni.\n\n\"Ilomäeltä, vai olit sinä siellä.\" Hän katsoi tylsästi eteensä. \"Surun\nlapsi sinä olet sittenkin.\"\n\n\"Ei, vaan onnen, suuren onnen lapsi.\" Anni hymyili.\n\n\"Usko minua, minä puhun totta\", sanoi vaari ja kääntyi seinään päin.\n\n\"Kuinka Rajalassa jaksavat?\" kysyi Anni, kun äidin kanssa läksivät\nvaarin luota.\n\n\"Hyvinhän ne siellä. Minä olen Marttaa usein pitänyt luonani. Kun se\nheidän tupansa on niin kylmä ja vetoinen, ja sinä kun sitä tyttöä aina\nsuosit, niin ajattelin, että otanpahan vähäksi aikaa meille, kun ei\nsinuakaan ollut. Antti se siitä oli niin ihastuksissaan. Leikki tytön\nkanssa aina illat pitkään, kun oli läksynsä lukenut. Muille saattoi\nolla äkäinen kuin ampiainen, mutta olipa Martalle aina lammasta\nlauhkeampi. Se minua lohdutti. On siinä kuitenkin hyvää, ajattelin, kun\nnäin, miten se sitä tyttöä totteli ja hyvänä piti.\"\n\n\"Minä menen Rajalaan kohta\", sanoi Anni, \"ja sitten tahtoisin pian\npappilaan, Alman luokse.\"\n\n\"Alma laskettiin ripille samana sunnuntaina kuin sinäkin. Hän itki\nniin, että sääliksi kävi. Olin kirkossa silloin, ja joka kerran kuin\nsilmä häneen sattui, ajattelin minä sinua.\"\n\n\"Mitähän se Alma niin kovin itki?\" ajatteli Anni itsekseen. Mutta\näidille hän ei mitään sanonut. Ajatteli, että kysyy Almalta itseltänsä,\nkun tapaa.\n\n\"Minä olen ajatellut, että sinä saisit asua täällä\", sanoi äiti,\nkun he tulivat saliin ja hän avasi oven vierashuoneeseen. \"Tämä kun\non meidän paras huoneemme ja vieraita varten varattu, ei täällä ole\nketään asunut. Mutta minä ajattelin, että nyt sinä ehkä tahtoisit sen.\nHarvoinpa täällä yövieraita käy, ja jos sattuisi tulemaan, niin voithan\nsilloin muuttaa pois. Nämä huonekalutkin kun ovat omasta lapsuuteni\nkodista, olen koettanut niitä säästää. Jos kerran tarvitset, saat ne\nomaan kotiisi.\"\n\nHieno puna nousi Annin poskille, ja hän kääntyi katsomaan ulos\nikkunasta.\n\n\"Isä on paljon puhunut siitä Ollista, kehuu kovin ja tuntuu pitävän\nkaikin puolin.\" Äiti katsoi Anniin sitä sanoessaan.\n\n\"Saattaa isä pitää.\" Annin posket hehkuivat, ja hän katsoi äitiä\nsuoraan silmiin. \"Mikä mistäkin pitää. Isä toisesta, äiti toisesta,\neikö niin?\"\n\n\"Kysyinpähän nyt vain. Sinä olet niin paljon muuttunut, ja sitten isä\npuhui siitä yhtenään, alussa varsinkin ja nyt taas, kun olet kotiin\ntullut.\"\n\n\"Isän täytyy saada puhua paljon, se on hänen tapansa\", sanoi Anni\nja rupesi hellävaroin järjestämään tavaroita, siirtelemään äidin\nhuonekaluja ja asettamaan niin, että somalta näyttäisi.\n\nTämä huone oli hänestä aina lapsuudesta saakka ollut kuin pieni\npyhäkkö, ja nyt hän saisi sen omakseen, saisi yksin siellä asua ja\nolla, yksin siellä kesäöinä onnenunelmiaan unelmoida, yksin ajatella\nja toivoa. Miten hyvä äiti oli! Miten hän ymmärsi, mitä Anni toivoi ja\najatteli!\n\nOlisi hänelle ehkä pitänyt kertoa vähän enemmän koko keväästä ja\nsen tuomasta onnesta. -- Jos luuli vaikka mitä ja oli levoton, kun\noli siitä Ollistakin tiedustellut. Mutta se puhuminen tuntui niin.\nmahdottomalta, tuntui kuin olisi pitänyt kuoressa uinuvaa kukannuppua\näkkiä ja armottomasti auki repäistä. Ja sitä hän ei voinut. Rikos se\nolisi ollut, rikos vasta kehkeytymässä olevaa elämää kohtaan. -- --\n\nParin päivän perästä läksi Anni pappilaan Almaa tapaamaan. Rovasti\ntapasi hänet ensimmäiseksi. Hän tervehti ja kysyi, mitä kuului. Sitten\nhän rupesi puhumaan siitä, että Anni oli käynyt rippikoulunsa tänä\nkeväänä. Hän puhui ankaria varoituksen sanoja ja Annista tuntui siltä,\nettä hän aivan lyyhistyi kokoon oman arvottomuutensa tunnossa. Kyllä\nhän tunsi, että ei ollut sellainen kuin rovasti sanoi, että olla piti.\nOli hän sitä ainakin ajatellut, mutta nyt se vasta tuntumalla tuntui.\nNyt hän myöskin ymmärsi, miksi Alma niin oli itkenyt, ja hänen teki\nitsensäkin mieli itkeä, kun tätä ajattelemaan rupesi.\n\nMutta samassa tuli Alma sisään. He istuivat kaikki vähän aikaa\nruokasalissa, mutta sitten tuli rovastille asiamies, ja silloin ehdotti\nAlma, että hän ja Anni menisivät puutarhaan.\n\nSiellä he vasta oikein pääsivät puheen alkuun. Alma kertoi ensin. Hän\nkertoi rippikuulu-ajastaan, minkälaista silloin oli ollut ja miten\nlevoton ja paha hänen usein oli ollut olla. Mutta sitten oli eräs\nharvinainen tapahtuma tunkenut kaikki muut ajatukset tieltään. Eräs\nvanha, lapseton täti Helsingissä oli kirjoittanut ja kysynyt, eikö Alma\nsyksyllä pääsisi käymään hänen luonaan. Almaa halutti niin kovasti,\nettä meno yöt päivät oli mielessä. Se vain peloitti, että jos eivät\nvanhemmat laske.\n\nAnni tuli siitä ihan haltioihinsa. Kun nyt vaan Alma pääsisi!\nMatkustaminen oli niin kovin hauskaa. Paljon uutta oli nähtävää, paljon\nopittavaa joka askeleella. Ja Anni rupesi kertomaan omasta matkastansa,\nmitä oli nähnyt, mitä kuullut ja oppinut. Mutta siihen, mikä oli\nkauneinta ja vienointa kaikesta, siihen hän ei kajonnut.\n\nKun tytöt erosivat, päättivät he usein olla yhdessä kesän aikana.\nToinen kulkisi puolen tietä, toinen toisen puolen, ja sitten he\nyhtyisivät Teittolan ja kirkonkylän välitienoilla.\n\nKun ensi kertaa yhtyivät, määräsivät he seuraavan tapaamispäivän,\nja niin tekivät sitten pitkin kesää, kunnes Alma kerran tuli\nyhtymäpaikalle laulaen ja hyppien kuin laitumelle päästetty varsa.\nHän oli saanut luvan lähteä tädin luo Helsinkiin, ja matkapäivä oli\nmäärätty syyskuun ensi päiväksi.\n\nSilloin loppuivat Anninkin kesäkävelyt, ja hän rupesi suunnittelemaan\ntyötä talven varaksi. Hän tahtoi äitiä auttaa talousaskareissa ja\nsitten hän aikoi kiitoakin. Saisi äiti ihmetellä, että onhan Anni\nIlomäellä jotain oppinut, kun on tullut noin toimelliseksi. Anni\nlaittoi itse kaikki valmiiksi alusta alkaen, kunnes kangas oli\nkutomista vailla. Äiti ei saanut pikku sormellaankaan työtä nykäistä.\nAnni tahtoi näyttää, että hänkin osaa jotain aikaansaada, osaa aivan\nominpäin. Ja sitten kun hän kutomaan rupesi, miten hauskaa se oli ja\nmiten makeasti hän nauroi, kun kaikki, isä, äiti, tytöt ja Antti,\njoukolla kokoontuivat hänen ympärilleen ihmettelemään ja päivittelemään.\n\nJa entä sitten kun sukkula suikkien lensi läpi kankaan ja hän kutoa\nhelskytteli, kuinka se säesti ajatuksia ja kuinka iloiseksi se teki\nmielen!\n\nAnnilla oli sitten vielä toinenkin ilonaihe lisänä. Hän oli pappilan\nAlmalta saanut pienen kanarialinnun. Almalla niitä oli pari, joilla\noli poikaset, ja Anni oli niistä aina kovin pitänyt. Nyt oli hänellä\nniistä vielä erityistäkin iloa, kun ne muistuttivat hänelle sitä\npientä punatulkkua, joka huurteisella lepänoksalla viserteli. Kun\nAlma Helsinkiin läksi, lahjoitti hän siitä syystä Annille yhden\nlinnuistansa. Voi kuinka Anni siitä iloitsi. Isä kyllä murahteli, kun\nAnni toi lintunsa. Mitä hyötyä semmoisesta! Ei muninut syötäviä munia\neikä muutakaan hyötyä tehnyt ja syödä sen siltä piti, senkin!\n\nAnni koetti isää hyvitellä ja lupasi vaikka myydä kutomaansa kangasta\nja sillä itse ostaa linnulle ruokaa. Mutta silloin isä rähähti\nnauramaan ja sanoi, että kyllä hän nyt tuollaisen elukan toki ruokkia\njaksaa.\n\nAnni sai sitten renki-Jussin tekemään häkin linnulle. Ja kun häkki\noli valmis ja Anni asettui kangastaan kutomaan, asetti hän lintunsa\nakkunalaudalle, kangaspuiden läheisyyteen. Miten se siinä lauleli! Jota\nnopeammin Anni pirtaa helskytteli, sitä kimakampina säveleet kirposivat\nsen kurkusta, ja se lauloi, lauloi niin, että pieni keltarinta aivan\nvapisi innostuksesta.\n\nMutta sitten, kun päivä rupesi lyhenemään, valo väheni ja pimeys\npääsi vallalle, lannistui laulajankin mieli. Se ei silloin muuten\näännähdellyt kuin hiljaa piipitellen kiitokseksi sokerisirusesta tai\nsiemenannoksesta, jonka Anni sille toi. Muuten se istui vaiteliaana\nvankilassaan, kylpi, kun sai vettä lautasella, puhdisteli pukuaan\nnokallaan, ajatteli aterioitaan ja nukkui pimeän tullen pää painuneena\nsiiven alle.\n\nJa Annikin lepäili vuoden pimeimpänä aikana. Hän valmisti kankaansa\njouluksi ja piti sitten pienen loman. Hänellä oli niin paljon, jota hän\ntahtoi lukeakin ja johon ei ollut aikaa riittänyt muiden puuhien ohessa\nsyksyn kuluessa.\n\nAnni olisi tahtonut joka suhteessa oppia oikein paljon. \"_Hän_\ntietää niin paljon, minä niin vähän\", ajatteli hän itsekseen. \"_Hän_\non lukenut ja oppinut, minä en. _Hän_ oli minua parempi kaikessa,\nmutta minä tahtoisin kasvaa niin, että voisin häntä ymmärtää, hänen\nrinnallaan kulkea.\" Se ajatus häntä elähdytti ja kannusti.\n\nJoulunpyhinä tuli Alma kotiin. Hän kävi Annia Teitossa tervehtimässä ja\nkertoi, että hän menee taas joulun jäljestä Helsinkiin, sillä hän on\nruvennut käymään käsityökoulua siellä.\n\nSe oli Annista hauskaa. Mutta vaihtaa hän ei silti olisi tahtonut.\nOlihan hän niin onnellinen, niin sanomattoman onnellinen.\n\nAlma rupesi innostuneena kertomaan Helsingin elämästä. Hän oli nähnyt\nja kuullut niin paljon. Kerran oli hän ollut teatterissakin, mutta sitä\nhän ei uskaltanut kotona kertoa. Hän oli heti aikonut siitä Annille\nkirjoittaa, mutta oli sitten ajatellut, että paras kun puhun, ettei\ntoisten tietoon tule.\n\nTeatterissa oli hän koko ajan ajatellut Annia. Hän oli muistanut heidän\nleikkejään lukkarinlesken tuvassa, Tuhkimo-näyttelyjä ja kaikkea muuta.\n\nHauskaa se oli sekin ollut aikanaan, kovasti hauskaa, mutta nyt vasta\nAlma tiesi, minkälaista sen olla piti.\n\nHe innostuivat kumpikin puhellessaan niin, että lapsuuden leikki\nyks'kaks oli käymässä. Vuoroon näyttelivät he näyteltäviä osia, ja\nAlma kertoi, minkälaista oli ollut Helsingissä ja millä tavoin kaikki\noli tehtävä. Sitten he nauroivat itse lapsellisuudelleen, mutta yhtä\nhauskaa se oli siltä.\n\nAlma ennusti, että jos Anni vaan lähtisi Helsinkiin oppiin, tulisi\nhänestä pian hyväkin näyttelijätär. Ja sitten Alma rupesi kuvailemaan,\nminkälaista olisi, jos he yhdessä kävisivät sitä koulua ja koko\nelämänsä ajan jatkaisivat sitä leikkiä, jota lukkarin lesken luona\nolivat alkaneet. Mutta Anni vain hymyili. Saattoihan Alma puhua ja\ntuumailla, kun hän ei paremmasta tiennyt, mutta Annia odotti tosi, ei\nkuvailtu elettävä, ei näyteltävä onnen osa.\n\nAlman palattua Helsinkiin, kun päivät taas rupesivat pitenemään ja\ntalvi-aurinko pilkisti pirtin ikkunasta, silloin Annin laulajakin alkoi\nlivertää, ja Anni itse tarttui taas työhönsä. Hänellä oli uusi kangas\nkuteilla, vaaleansinistä pumpulikangasta puvuksi itselleen, ja hänen\nsitä kutoessaan kutoutui kankaan rinnalle ajatuksesta toinen, jonka\nloimina olivat muistot ja toiveet kuteina.\n\nVuosi sitten hän oli saanut tietää, että isä aikoi viedä hänet\nmukaansa. Hän muisti päivänkin, kolmas Heikin päivästä.\n\nSitten olivat valmistukset alkaneet, ja sitten tuli lähtö.\n\n\"Äiti\", sanoi hän eräänä päivänä, kun äiti puolaili hänen kutoessaan.\n\"Etkö kertoisi minulle nuoruudestasi? Viime vuonna, ennenkuin matkalle\nlähdin, kerroit vähän, enkä voinut sitä unhottaa. Tahtoisin mielelläni\nkuulla enemmän, jos sinä vaan kertoisit.\"\n\n\"Ilojaan iloksi kertoo, suruja sydänsäryksi.\" Äiti heitti valmistuneen\nkääreen koppaan ja alkoi uutta. \"Eipä tuota paljon olekaan kerrottavaa.\"\n\n\"Mutta äiti, sinä olet kuitenkin kerran rakastanut, etkö olekin?\" Anni\npysäytti polkuset ja katsoi päin äitiin.\n\n\"Kaikkihan kerran potevat lasten tautia.\"\n\n\"Miksi sinä sanot sitä lapsen taudiksi? Se on ruma sana, ja rakkaus on\njotakin niin kaunista ja jaloa.\"\n\n\"Silloin kun on. Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää, ei hopeata, mikä\nhohtaa.\"\n\n\"Äiti, miksi sinä olet niin katkera?\"\n\n\"Siksi, että elämä on katkeraksi tehnyt. Kerran minunkin sydämeni\npaloi, rakasti, hehkui ja toivoi, mutta se liekki sammutettiin pakolla,\nja kun leimuaviin liekkeihin viskaat vettä, jäävät kekäleet kitkerinä\nkäryämään tulenkin sammuttua.\"\n\n\"Miksi se sammui äiti?\"\n\n\"Siksi, että toisesta meistä tuli herännyt, eikä toinen heti ollut\nvalmis esimerkkiä noudattamaan.\"\n\n\"Hänkö tuli?\" Annin suuret sinisilmät olivat ihmettelyä täynnä.\n\n\"Niin tuli. Minä en heti siihen taipunut, suutuin ja sanoin vastaan,\nsillä minusta oli elämän ilo silloin mennyttä. Silloin hän minut jätti\nja otti toisen. Sen pituinen se. -- -- Nöyrät niskat sillä olla pitää,\njoka onnen kukkuloille tahtoo kiivetä.\"\n\n\"Äiti, äiti, kuinka sinä sen jaksoit kestää? -- -- Minä kuolisin.\"\n\n\"Minä olenkin lujempaa tekoa.\" -- Lanka kiristi käämettä ja äidin\ntäytyi pysäyttää rukki.\n\n\"Mutta miksi sinä, äiti, et suostunut? Olisit käynyt kaikissa\nkokouksissa, olisit koettanut ajatella niinkuin hän!\"\n\n\"Äitisi ei koskaan ole oppinut matelemaan. Selkä suorassa olen\nkulkenut, mutta siksipä elämä onkin niin kovasti kouristanut, jotta\ntaipumaan saisi. -- Ei, ei, minä en koskaan olisi sopinut heränneen\npapin kumppaliksi.\" -- --.\n\nAnni herkesi kutomasta, katsoi äitiin, katsoi kuin sielu olisi silmissä\nväräjänyt ja hyrähti sitten äkkiä itkuun. Hän itki, itki niin, että\nkoko ruumis vapisi.\n\n\"Lapsi, lapsi\", lohdutteli äiti. \"Älä nyt, johan se on ollutta ja\nmennyttä kaikki.\" Mutta Anni vaan itki.\n\n\"Eipä hän ole luotu kovia kolauksia kestämään\", ajatteli äiti\nja päätti, ettei puhu enää entisistä ajoista. Olihan se hänelle\nitselleenkin paras. Aina ne vanhat haavat vaan helposti verestävät.\n\nAnnikin rupesi tämän jälkeen karttamaan lähempiä tiedusteluja. Hänet\noli vallannut ajatus, jota hän ei päässyt pakoon, aavistus, jota\nväistyi, vaikkei siitä vapautua voinut. Ja pelko, että aavistus\nmuuttuisi varmuudeksi, esti hänet äidiltä lisää kysymästä.\n\nKerran vain hän kesken kutomista äkkiä kysäisi:\n\n\"Äiti, tahtoisitko olla hyvä hänelle, josta kerran puhuit?\"\n\n\"Mitä sinä nyt!\" Äiti ei ymmärtänyt. \"Etkö muista enää, kenestä kerroit\nkerran, yhden ainoan kerran vain. Tahtoisitko olla hyvä hänelle?\"\n\"Enkä. Minä tahdon unohtaa.\" \"Mutta äiti, kuinka voi unohtaa sen, jota\nkerran -- --\" Hän tunsi että ääni rupesi sortumaan.\n\n\"Minä olen antanut anteeksi kerran, ja nyt tahdon unohtaa, unohtaa\nhänet, hänen omaisensa, kaiken ja kaikki.\"\n\n\"Kaiken ja kaikki\", toisti Anni hiljaa, ja siihen puhe loppui. Mutta\nAnni oli viikkomääriä sen jälkeen alakuloinen ja surunvoittoinen. Lintu\nikkunassa viserteli ilovirsiään, ja päivä paistoi painaen hankien\nharjat alemmaksi. Mutta Anni kutoi kangastaan sydän sairaana ja mieli\nlamassa.\n\nSilloin tuli se päivä, jolloin Anni oli käynyt Ollin kanssa hovin\ntauluja katsomassa. Se muisto vaikutti niin kummasti. Iloita täytyi,\nvaikka surukin sydämeen hiipi.\n\nSen päivän iltapuolella oli Anni kutomassa kangastaan, kun kuuli\nvieraan tulevan. Se oli turkkeihin puettu mieshenkilö, joka arvellen\npysähtyi oven suuhun.\n\nAnni kysyi, mistä kaukaa vieras oli ja käski astumaan peremmä.\n\nVieras ojensi kättä. \"Tulenpahan pohjoisestapäin.\"\n\nAnni käski istumaan.\n\n\"Tottahan tämä on Teiton talo? Käskettiin tuomaan tämä tyttärelle.\"\n\nAnni otti vastaan pienen, litteän puulaatikon.\n\n\"Kyllä se on minulle\", sanoi hän arvellen osoitetta katsottuaan. Hän\npani sen kangaslaudalle ja rupesi kahvipuuhaan.\n\nVieras istui penkillä ja lämmitteli, joi kahvit ja kiitteli, mutta\npuhetta häneltä ei saanut, ei edes sen vertaa, että mistä oli tullut.\nLämmiteltyään teki hän lähtöä, ja Anni rupesi laatikkoa avaamaan.\nSe oli hyvästi kiinni naulattu ja laatikon sisäpuolella oli ensin\ntappuroita, sitten palttinakangasta. Kun Anni nosti kangasta, näki hän\nkinoksia talvi-auringon valossa, näki huurteisen metsän ja punatulkun\noksalla visertämässä.\n\nHäneltä sumentui silmät ilokyyneliin.\n\nKoko talon väki kerääntyi sitten taulua katsomaan ja ihailemaan. Äiti\noli iloissaan, isä nauroi. Vai laitettiin hänen tyttärelleen sellaisia\nlahjoja! Kelpasi vaikka kenenkä ottaa vastaan. Mutta myöhemmin pisteli\nhän Annille heidän kahden ollessaan, että \"taitaa niitä herrojakin\nolla, jotka sinua hakkailevat.\"\n\nAnnin silmät liekehtivät: \"Isä, harvoin minä suutun, mutta sano vielä\nkerran -- --\"\n\n\"So, so, kyyhkyläiseni, mitä pahaa siinä. Mutta mitä köyhistä\nherroista, kun on parempiakin ottajia.\"\n\n\"Olliko noita on ilmoitellut?\"\n\n\"Vähän se viittaili, mutta tuntui elävän hyvässä toivossa.\"\n\n\"Toivokoon minun puolestani mitä toivoo, mutta Ilomäelle minä en ikänä\nenää lähde.\"\n\n\"Vai et\", sanoi isä nauraen. \"Sepä nähdään, kunhan huono tuuli asettuu.\"\n\n\"Kuulitko!\" huusi hän, kun Anni rupesi juoksemaan pois. \"Keväällä tulee\nOlli tänne.\"\n\n\"Tulkoon\", mumisi Anni ja sulki suuttuneena oven. Sitten hän painoi\ntaulun rintaansa vasten, suuteli sen yksinkertaista ruskeaa puukehystä,\nsuuteli huurteisia koivuja ja kinoksia maassa, mutta punatulkkua\neniten. \"Ethän, ethän pieni punatulkku kevään toiveita turhaan viserrä?\"\n\nKun ei Annia iltaruualla näkynyt, tuli äiti kysymään, mikä hänen oli.\nHän valitti päänsärkyä ja sanoi paneutuvansa levolle. Äidin olisi\ntehnyt mieli kysellä taulun lähettäjästä, mutta kun hän näki, että Anni\noli itkenyt, ei hän hennonnut.\n\n\"Isä aina kiusaa puhumalla Ollista\", sanoi Anni kuin selitellen, miksi\noli itkenyt. \"Joko taas?\" \"Jo.\"\n\n\"Kyllä minäkin sinulle parempaa soisin\", sanoi äiti ja huokasi.\n\n\"Minä en tahdo rahasta itseäni myydä enkä myykään.\"\n\nTaas äiti huokasi niin haikean raskaasti. \"Sillä lailla minäkin\najattelin -- -- ennen -- --. Olen aina toivonut, että saisit hyvän\nkodin ja hienotuntoisen miehen. Hyvää yötä nyt.\" Hän siveli Annin\ntukkaa ja läksi.\n\nAnni puristi kättä rintaansa vasten. Jos äiti tietäisi, jos aavistaisi\n-- --. Oli kauheata pettää omaa äitiään, äitiä, joka oli kärsinyt\npaljon ja joka aina oli ollut hyvä hänelle. Äitiä, joka oli toivonut\nitselleen ystävää lapsestaan, tuota äitiä hän nyt petti. Mutta hän ei\n_voinut_ puhua. Pari kertaa hän oli yrittänyt, mutta kieli kytkeytyi\nkiinni kuin olisi se ollut halpaantunut, ja sanojen asemesta syntyi\nvain muodottomia äännähdyksiä. Ja mitä hän sitten sanoisi? Sitäkö, että\npelkäsi, niin, luuli melkein varmasti, että Vilhon isä ja se pappi,\njosta äiti oli puhunut, olivat yksi ja sama. Sitäkö, että poika nyt\npyysi isänsä hylkimän tytärtä. Ei, hän ei voinut. -- --\n\nTalvi, jonka Anni iloisin toivein oli alkanut, oli muodostunut\nsynkemmäksi, kuin hän oli saattanut aavistaa. Sen kerran jälkeen,\njolloin äiti oli hänelle uskonut nuoruutensa suuren surun, oli suru\nhänenkin sydämessään sijaa saanut. Mutta kun kevään työ edistyi, kun\nrouta suli maasta ja kevätpurot pulppusivat, kun valon voima kutsui\nnurmen nousemaan ja lehdet puihin puhkeamaan, silloin ei Annikaan enää\nvoinut sydäntä ilosta sulkea. Se elpyi kuin kukkaset talven unesta,\nkasvoi ja yleni oraiden kanssa kilvan.\n\nKuinka kirkkaasti aurinko helotti taivaalla, ja linnut, miten ne\nlauloivat! Annin pikku kanarialintu, vaikkakin oli häkissä, viserteli\nkilvan vapaiden kanssa. \"Saanhan minäkin silloin iloita, saan ja\nvoin\", ajatteli Anni ja läksi laulaen astumaan pengertä pitkin. \"Kun\nhän tulee\", jatkoi hän ajatuksenjuoksuaan, \"tulee hän kevätauringon\nvoimalla. Katkeruus sulaa routana äidin rinnasta. Rahanhimo ja\nvoitonpyynti pakenevat isän povesta ja meidän rakkautemme nostattaa\nniiden sijaan kauniiden tunteiden ja hyvien aikeiden kukkasia. -- --\nHän lupasi tulla, kun kevät tulee, eikä kukaan voi häntä vastustaa,\nsen tiedän.\"\n\n\"Martta, pikku Martta, tule tänne.\" Anni näki Rajalan Martan tulevan\npeltojen poikki. \"Tule, niin leikitään!\" Hän seisoi odottaessaan\nnojautuneena aitaan. \"Täytyy leikkiä\", sanoi hän itsekseen, \"juosta\nhuimasti kuin pikku tyttönä ja kiivetä oksilla kilvan oravien kanssa.\nSilloin unohtuu pelko ja odotuksen ikävä. Kun hän tulee, katsoo hän,\nonko poski pyöreä, onko silmä kirkas. Hän ei saa pettyä. Minä tahdon\nolla sellainen kuin hän, kestävä ja reipas, iloinen toisten iloksi,\nvaikka itselläni olisikin vähän ikävä. -- -- Mutta hän ei saa viipyä\nkauan, muuten en kestä.\"\n\nSamassa tulikin Martta.\n\n\"Joko olet hypännyt pataa Rajalan pihassa?\"\n\n\"Jo.\"\n\n\"Joko lautaa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Tule sitten meille, niin hypätään.\"\n\nAnni läksi juoksemaan kuin vallaton lapsi, ja Martta laski perässä\nposket hehkuvina, silmät säteillen ilosta, kun pääsi leikkimään oikein\nTeiton ison Annin kanssa.\n\n\"Vielä se sentään osaa iloinen olla\", sanoi emäntä itsekseen, kun näki\nAnnin hyppäävän lautaa pikku Martan kanssa. \"Iloitkoon nyt, kyllä se\nsurrakin ehtii.\"\n\n\n\n\n11.\n\n\nKesäkuun alkupuolella sai Anni kortin postissa. Se oli suuri ja\nodottamaton tapahtuma, sillä Teittoon ei tullut usein kirjeitä.\nKahdesti viikkoon tuli posti Kotajärven kirkonkylälle, ja kun kirkolle\nmuuten mentiin, haettiin Teiton posti konttorista. Isälle tuli joskus\nasiakirjeitä ja kolmasti viikkoon pieni paikkakunnan lehti. Siinä\nkaikki.\n\nAnni oli Alman Helsinkiin lähdettyä saanut kaksi kirjettä, muulloin\nei koskaan kotonaan ollessaan. Mutta nyt tuli kortti, kortti, jossa\nei seisonut muuta kuin yksi ainoa sana: \"Anni\". Hän hämmästyi ensin\nkovin eikä ymmärtänyt, mistä se oli ja mitä merkitsi, mutta sitten\nhänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän kätki kortin povelleen. Se oli\nhyvän päivän tervehdys, sen hän aavisti, ja pian tulisi hyvän päivän\nsanojakin. Iloinen odotus valtasi hänen mielensä ja tukahdutti ainakin\nosaksi surun ja pelon, joka aika ajoin oli valtaan päässyt.\n\nMutta ennenkuin odotettu tuli, tuli Olli. Hän ajaa karahutti pihaan,\nniin että tanner jymisi, ja heitti huolettomasti ohjat pihalla olevalle\nrengille. -- Sitten hypähti hän itse maahan.\n\n\"Kah terve, terve, Ilomäen uljas isäntä!\" Teittolainen oli nähnyt\nvieraan tulevan ja kiiruhti vastaan.\n\n\"Terve tervehyttäjälle! Mitä taloon kuuluu?\"\n\n\"Ei erinäistä. Hyvää vaan, kun kaivattu vieras viimein tulee.\"\n\n\"Vai kaivattu? Onkohan sitä kukaan muistanut kaivata?\" Olli oikaisihe\nja pöyhisti rintaansa.\n\n\"Mitenkä ei Ilomäkeläisiä kaikki ikävöisi. Ilojahan ne tullessaan\ntuovat. Mutta mennään katsomaan, eikö vaimonpuolta meidän talosta\nlöydykään.\"\n\n\"Meillähän niistä suurempi puute onkin\", sanoi Olli nauraen.\n\n\"Vai tahtoisitko, että tasan jaettaisiin. Ha-haha-haa.\" Teittolainen\npyyhkäisi partaansa. \"No tuumataan, tuumataan. -- -- Mutta mamma hoi,\nmissä sinä viivyt?\"\n\n\"Tulen, tulen\", kuului emännän ääni pirtin puolelta.\n\n\"Tässä se serkun poika nyt on, josta olen puhunut\", esitti isäntä, kun\nAnna tuli saliin. \"Pulska nuori mies, eikö totta?\"\n\nEmäntä tervehti ja käski istumaan. Oli hauskaa kerran nähdä, kun paljon\noli kuullut puhuttavan. Vai oli isäntä nyt matkoilla, ehkä edemmäksikin\naikoi? Emäntä koetti kysellä, pitääkseen puhetta vireillä.\n\n\"Missä Anni on?\" Isäntä näytti tuskastuneelta. \"Eikö ymmärrä tulla\npäivääkään sanomaan?\"\n\n\"Tokkopa tuo tietänee, en ole nähnyt kotosalla. Pyörähdän katsomaan.\"\n-- Oikein helpotti kun pääsi poistumaan.\n\n\"Anni\", huusi äiti portailla, \"Anni hoi!\" Mutta ei se huuto kauaksi\nkuulunut.\n\nAnni istui ullakolla kokoon kyyristyneenä aukon suulla, josta\nmaantielle näki. Hän oli sattunut olemaan ullakolle menossa, kun\nkuuli Ollin äänen ja karkasi samassa portaita ylös. Siellä hän istui\nkyyristyneenä vanhan puulaatikon päällä ja kuvitteli mielessään, miten\nkävisi, jos Vilho sattuisi tulemaan juuri nyt, tulisi tuolta maantieltä\npäin, astuisi pihaan, sieltä porstuaan ja sitten suoraan saliin, jossa\nisä ja Olli yhdessä ystävyksinä istuivat. Se se jotain! Olisi ihan kuin\nsadussa. Ja entä sitä yhteentörmäystä, joka siitä syntyisi! -- --\n\nMutta vaikka Anni kuinka tähysteli tielle päin, ei hän siellä ketään\nnähnyt. Nurmettunut ja saviperäinen kylätie vain luikerteli eteenpäin\npeltojen lomitse, kunnes yhtyi maantiehen, jossa hiekka paksuna\npölypatsaana tupruili ilmaan joka kerran, kun ajaja tulla kitkutti\ntietä pitkin.\n\nKesäpäivä oli kirkas ja lämmin. Aurinko paistoi täydeltä terältä\nja pilvetön taivas kuvastui niittyjen reunustamaan lampeen. Koko\nmaisema teki kuitenkin niin aukean, alastoman ja ikävän vaikutuksen.\nAnnin mieleen johtui taas arvelu, miksikähän ei puita istutettu edes\nkartanolle. Hän oli siitä joskus äidille puhunut, mutta äiti oli aina\nankarasti kieltänyt, ettei saa sanoa mitään siitä, ja niin se oli\njäänyt. Pitäisipä kuitenkin vielä koettaa, ottaa puheeksi kerran, niin\nsaisi edes kuulla, että onko siihen erikoisempaa syytä, vai miksi ei\nsaa istuttaa.\n\nSamassa kiintyi Annin huomio Anttiin, joka seisoi rakennuksen\npäätypuolella juuri sen aukon alla, josta Anni maantielle tirkisti. Hän\nhuitoi käsillään ja piti jonkinmoista puhetta, jota Anni ei kuullut.\n\nMitähän se poika siellä? Anni kurottautui eteenpäin ja pisti päänsä\naukosta. Siellä istui Martta penkereellä sääret ristissä allaan, leuka\nkäsien varassa, nauroi, taputti käsiään ja nauroi taas. Antti seisoi\nhänen edessään pokkuroiden ja puhetta pitäen. Hän nosti lakkiaan,\npyyhkäisi rintamustaan, kaapi jalallaan, löi kantapäät yhteen, nosti\nleukaansa ja puhui, puhui hirmuisen paljon, vaikkei Anni kuullut mitä.\n\nMitä ihmettä se tuo oli? Ja liikkeet -- kun olivat niin tutut! Samassa\nAnnille selveni, että Antti matki Ollia.\n\n\"Antti\", huusi Anni hiljaa, \"Antti!\"\n\nAntti nosti päätään. Mistä se ääni kuului? Hän katseli ympärilleen\noikealle, vasemmalle, nosti sitten päätään ja huomasi Annin pään\nullakon aukosta. Anni viittasi häntä tulemaan ja painoi sormen\nsamassa huulilleen, jotta Antti ymmärtäisi olla hiljaa. Antti lähti\nlaukkaamaan. Sepäs hauskaa, kun oli salaisuus tai kepponen tekeillä.\nHän tulla tömisteli portaita ylös, niin että Annin sydän ihan sykki\npelosta.\n\n\"Kun et osaa olla hiljempaa! Kuulevat vielä. Ketä sinä siellä matkit?\"\n\n\"Sitä vierasta, Ilomäen Ollia.\"\n\n\"Oletko sinä sitten nähnyt?\"\n\n\"Olen. Hakivat tervehtimään. Ja sinua ovat etsineet kovasti.\"\n\n\"Etkö sinä siitä Ollista pitänyt?\"\n\n\"En. Kättä antoi ja nauroi. Kysyi sitten pilkka kielen kärjessä että\n'tämäkö se nyt on nuorin vesa?' Hyi olkoon!\" Antti sylkäisi.\n\n\"Mitä isä sanoo?\" uteli Anni.\n\n\"Nauraa ja on hyvällä päällä.\"\n\n\"Entä äiti?\"\n\n\"Tavallinen on, tarjoo kahvia, puhelee vähän ja pyörähtää sitten\nkatsomaan, palaako puuro pohjaan.\"\n\n\"Onko iloinen?\"\n\n\"On kuin ainakin, tavallisen totinen. Mutta mitä sinä täällä istut?\"\n\n\"En viitsi tulla, kun Olli on siellä.\"\n\n\"Saat sinä sitten täällä kököttää viikon päivät. Ei tuo kuulu lähtevän\nmoneen aikaan.\"\n\n\"Ei moneen aikaan. Voi minua!\"\n\n\"Mitä siitä. Älä ole tietääpannaksesikaan!\"\n\n\"Sinä et sitä ymmärrä, Antti, vielä, mutta pian kyllä, kunhan vähän\nkasvat. Minä olisin pyytänyt sinua vähän auttamaan. Mutta taitaakin\nolla parasta, että itse menen.\"\n\nJos nyt isä on tyytyväinen minuun, ajatteli Anni itsekseen, taipuu hän\ntoisen kerran paremmin minun tahtooni.\n\n\"Sano sinä vaan, niin kyllä autan\", lupasi Antti ritarillisesti ja\nsylkäisi innostuksissaan.\n\n\"Ole nyt täällä, etteivät kuule\", pyysi Anni. \"Tule sitten vasta yksin\npois vähän ajan kuluttua, etteivät huomaa meidän yhdessä olleen.\" Hän\nkaristeli mullan pois hameensa helmoilta, hiipi hiljaa alas ja istui\nvähän ajan kuluttua salissa kysellen kuulumisia Ilomäeltä.\n\nParin, kolmen päivän kuluttua olivat kaikki, Anttia lukuunottamatta,\nTeitossa erinomaisen iloisella mielellä. Anni koetti parastaan\nkohteliaana seuran pitäjänä, käveli isän ja Ollin kanssa, kun nämä\nkatselivat viljelysmaita, antoi Ollin kyyditä itseään kirkolle ja\nkoetti kaikessa olla myötäsukaa. Ja jota enemmän hän taipui, sen\nhelpommaksi se kävi, sen lujemmaksi juurtui toivo hänen sydämessään,\nettä kyllä isäkin kerran taipuu hänen mielensä mukaan, taipuu,\nkun täytyy tunnustaa, että Anni on ainakin koettanut olla hyvä ja\nkuuliainen tytär.\n\nÄiti oli hyvillään siitä, ettei mitään ikävyyksiä syntynyt. Hän kyllä\nymmärsi, ettei Annin mieli ollut muuttunut, vaikka syrjäinen sitä ehkä\nolisi uskonut. Mutta hänestä oli sitä parempi, että Anni siksi helposti\nosasi ulkonaisessa suhteessa mukautua. Onnellista ja hyvää se oli, hän\nvaan ei olisi voinut. Toisenlainen oli hän ollut.\n\nKun Olli kolmantena päivänä läksi isännän kanssa käymään kirkonkylän\ntoisella puolella olevassa talossa, sai Anni oikein lupapäivän. Heti\nkun hän näki isän ja Ollin lähteneeksi ja kun vielä varmuudeksi oli\nodottanut, kunnes olivat maantielle ehtineet, läksi hänkin. Hän\nkulki vastakkaiseen suuntaan, Rajalaan, ja sieltä eteenpäin pitkin\nmetsäpolkua, jota hän rakasti ja jota usein oli käyttänyt oikotienä\nkouluaikoina.\n\nVaikka päivä oli kuuma ja helteinen, oli metsässä kuitenkin vilpoisaa.\nSiellä siimeksessä oli kastekin vielä paikka paikoin maassa, niin\nettä kukat, joita Anni kulkiessaan poimi, heristelivät helmiään hänen\nkäsilleen. Se tuntui niin raittiilta kesäkuumassa, ja kuitenkin hän\ntuli siitä melkein surulliseksi. \"Ne ovat itkeneet, vaikka kesä\non kauneimmillaan\", ajatteli hän ja pyyhkäisi hellävaroin kosteaa\nkielonkukkaa.\n\nIson aikaa oli hän poimimisen touhussa, siksi kunnes muisti, että\näiti pian rupeaa kaipaamaan, jos ei kotiin kuulu. Silloin hän kääntyi\ntakaisinpäin. Hän oli kiivennyt aidan yli ja kulki juuri niityn laitaa\nkotiin päin, vielä taittaen kukan sieltä, toisen täältä, kun kuuli\nrisahduksen takanaan ja kääntyi katsomaan, mitä se tiesi.\n\nJoku hyppäsi yli aidan. Anni seisoi hiljaa tarkaten, sitten hän\njo tunsi. Mutta hän ei vieläkään liikahtanut. Tulija oli tuntenut\nhänetkin. Muutamalla hyppäyksellä hän ennätti luo ja ojensi molemmat\nkätensä.\n\n\"Anni, Anni, kevät on tullut.\"\n\n\"Kevät\", toisti Anni hiljaa ja hänen silmänsä säteilivät.\n\n\"Nyt on se aika, jota olen odottanut siitä asti, kun viimeksi erosimme.\nSilloin sanoin, että paljon on jäänyt puhumatta ja lupasin puhua\ntullessani. Nyt sanon, nyt puhun kaikki. Anni rakas, tiedätkö mitä aion\nsanoa?\" Hän piti yhä Annin molempia käsiä ja katsoi suoraan silmiin.\n\n\"Tiedän\", sanoi Anni hiljaa.\n\nSilloin hän veti hänet puoleensa ja suuteli.\n\nAnnia ei ollut koskaan muut suudelleet kuin äiti. Ja tämä ensimmäinen\nsuutelo se poltti kuin tuli. Hän sulki silmänsä. \"Vilho\", kuiskasi\nhän hiljaa, katsettaan kohottamatta. Silloin Vilho otti hänen päänsä\nkäsiensä väliin ja suuteli, suuteli kerta toisen perästä. \"Sinä ainoa,\njota olen rakastanut\", sanoi hän hiljaa, ja silloin helähti soimaan\nAnnin rinnassa kuin olisi kevään kaikki riemusäveleet hänen sydämessään\nsyntyneet ja tulvilleen nousseet.\n\n\"Tule, istutaan tänne\", sanoi Vilho ja veti hänet mättäälle viereensä.\n\n\"Sinä lupasit tulla keväällä\", sanoi Anni hiljaa, melkein\nsurunvoittoisesti, kun he vähän olivat ehtineet puheen alkuun päästä.\n\n\"Niin. Tarkoitatko, että olen sanani syönyt, kun tulen vasta kesällä?\nEn voinut päästä ennen. Toivottavasti se ei ole myöhäistä nytkään?\" Hän\nhymyili veitikkamaisesti.\n\n\"Joko liian myöhäistä tai liian aikaista, mutta otollista aikaa se ei\nole.\"\n\n\"Ja miksikä ei?\" Vilho yhä hymyili rohkeana onnessansa.\n\n\"Minulla on ollut paljon suruja tänä talvena\", sanoi Anni ja rupesi\nkertomaan kaikesta. Hän puhui ensin hiljaa ja surunvoittoisesti, mutta\njota kauemmin hän puhui; sitä luottavammaksi ja iloisemmaksi kävi ääni.\nHuolet haihtuivat ystävän rinnalla, toivo ja uskallus puhkesivat esiin\nkuin kukkaset kevätauringon valossa.\n\nVilho piti hänen kättään omassaan ja kuunteli tarkkaavana. Hän\nrypisti kulmakarvojaan, kun Anni puhui Ollista ja tämän aikeista.\nMutta pelkoa hän ei tuntenut hetkeäkään. Hän oli tullut rinta toivoa\ntäynnä eikä hän aikonut väistyä ensi vaikeutta. Mutta kun Anni rupesi\nkertomaan isästään ja viimeksi vielä äidistään ja omista pahoista\naavistuksistaan, silloin painui Vilhon pää. Voiton varmuus katosi hänen\nkasvoiltansa ja tuskallinen, syvän surun ilme siirtyi sijaan.\n\n\"Jos se on vanhempiesi ja etenkin äitisi tahtoa vastaan, silloin on\nkohtalomme ratkaistu. Silloin en sinua koskaan omakseni saa.\"\n\n\"Kuinka niin? Tahdothan sinä koettaa, mitä voit?\"\n\n\"En tahdo, enkä saa. Isä vainajani viimeinen pyyntö sitoo minut.\"\n\n\"Isäsi?\"\n\n\"Niin, isäni.\"\n\n\"Mutta hänhän on vuosia sitten kuollut.\"\n\n\"Niin on, mutta hän jätti jälkeensä paperin, jonka sain äidiltäni\nsilloin, kun kotona käydessäni kerroin hänelle sinusta. Siinä isä\nkertoo meidän käynnistämme täällä Teitossa ja mitä hän sen johdosta\najatteli. Hän pyytää meitä, äitiä ja minua, jos joskus tapaisimme\nTeiton emäntää, tekemään minkä voimme sovittaaksemme sen, mitä hän oli\nrikkonut. Se pyyntö on tuomarini. Silläkö sovittaisin, että ottaisin\ntyttären vastoin äidin ja vanhempien tahtoa?\"\n\n\"Mutta jos he suostuvat?\"\n\n\"Silloin on meillä kesä, kirkas loistava kesä, jonka loppua ei kuulu!\"\n\n\"Miten hyvä sinä olet.\" Annin pää painui Vilhon olalle.\n\n\"Hyväkö? Hyväkö on lintu, joka livertää rintansa riemua, hyväkö kukka,\njoka päivän paisteessa puhkeaa?\"\n\n\"Sinä löydät tuollaisia sanoja.\" Hän nojasi Vilhoon kuin lapsi tukea\npyytäen. \"Minäkin tahtoisin, mutta minä olen niin tyhmä.\"\n\n\"Sinäkö tyhmä! -- Sinä et käytä samoja sanoja, mutta sinä itse, mitä\nolet, mitä teet ja mitä ajattelet, olet paljon, paljon parempaa ja\nkauniimpaa kuin parhaatkin sanat. Tiedätkö, kun näin sinut ensi kerran,\nolin juuri lukenut pienen runon, jonka muutamat säkeet heti johtuivat\nmieleeni. 'On kaunis, valkea kukkapuu, Se kummun rinnassa hohtaa; Se\nlintuin lauluhun havahtuu Ja päivän paistetta hohtaa. -- Hyv' olla\nvalkean puhtoisen, Kun kaikki antavat suojaa, Kun kukka tunne ei\ntuulien, Ei myrskypilvien tuojaa.' -- -- Arvelin itsekseni, että se\nsopii sinuun? -- Näin sitten isäsi junassa. Silloin -- anna anteeksi --\najattelin, ettet kai sinä ole kasvanut kovinkaan suojatuissa oloissa.\nMutta puhtoinen sinä olet sittenkin.\"\n\n\"Vilho, minä kasvaisin hyväksi sinun rinnallasi.\"\n\n\"Ja minä sinun!\"\n\n\"Sinä et saa minua jättää. Silloin kuoleutuu toivo, silloin sammuu\nelämä!\"\n\n\"Me tahdomme toivoa ja tahdomme, jos vaaditaan, odottaa. -- Jaksatko\nsinä?\"\n\n\"Jaksan.\"\n\n\"Minä luulen, että olet kasvanut.\" Vilho hymyili. \"Joka suhteessa\",\nlisäsi hän sitten.\n\n\"Sitä olenkin ajatellut siitä asti, kun erosimme. Sinä olit oppinut\nniin paljon enemmän kuin minä, olit joka suhteessa minua ylempänä,\nsiksi tahdoin kasvaa.\"\n\n\"Minä ylempänä?\"\n\n\"Niin, sinä et sitä näe siksi, että rakastat minua, mutta minä sen\ntunnen. Siksi koetan kasvaa, etten olisi sinulle esteeksi.\"\n\n\"Sinä rakas\", sanoi hän hiljaa. Mutta hän tunsi, että kyyneleet\nsamensivat silmän, ja käsi, joka piteli Annin kättä, vapisi. \"Kuinka\nvoisin elää ilman sinua!\"\n\nKauan he istuivat niityn reunalla. Aurinko oli jo korkealla taivaalla,\nennenkuin muistivat ajatella ajan kulkua.\n\n\"Tule nyt kotiin meille\", pyysi Anni. \"Siellä ei ole muita kuin\näiti kotona. Voimme heti hänelle puhua asiamme.\" Samassa hän muisti\npelonalaisena, ettei ennen ollut puhunut äidille suoraan. Jos äiti\nolisi tiennyt hänen ajatuksensa ja tuntenut hänen taistelunsa, olisi\nhänen mielensä ehkä muuttunut ystävällisemmäksi. Hän olisi silloin\nsaanut ajatella asiaa ja punnita, miten päättää. Mutta nyt hänellä\nei ollut aavistustakaan muusta, kuin kenties siitä, että Anni piti\njostakin. Mitähän, jos äiti nyt suuttuisi? Jos kylmänä työntäisi\nluotaan, sen sijaan että heitä auttaisi? -- Anni vavahti. Hänen oli\nniin paha olla. Tuli mieleen monet kerrat, jolloin olisi voinut puhua,\njolloin äiti oli lähennellyt ja koettanut kuin raottaa sydämen ovea.\nMiksi, miksi oli hän sen silloin sulkenut?\n\n\"Vaan entä, jos ei äitisi tahdokaan ottaa minua vastaan\", sanoi Vilho.\nJa ne sanat tulivat sanotuksi kuin vahingossa.\n\n\"Mennään vaan yhdessä\", Anni vastasi kaartaen. \"Onhan äitikin\nkerran rakastanut.\" Mutta samassa, kun hän sen sanoi, muisti hän,\nettä se rakkaus oli lempeyden sijaan tuonut katkeruutta sydämeen,\nsovinnollisuuden sijaan vihaa.\n\n\"Katso, nyt olemme perillä. Tule vaan!\" Anni kulki edellä, Vilho\njäljessä. Mutta eteisessä pysähtyi Anni äkkiä ja kävi kalpeaksi. \"He\novatkin jo kotona, isä ja Olli. Mitä tehdä?\"\n\n\"Suorin tie paras, eikö niin?\" Vilho oikaisihe. \"Tässä ei enää muu\nauta.\"\n\nAnni koetti rohkaista mieltään, kun saliin astui. \"Päivää, isä! Vai\nolette jo kotona. Tuon teille enemmän vieraita. Herra Lehto\", hän\nesitteli.\n\nOlli tunsi tulijan kohta. \"Vai olette tekin näillä mailla.\"\n\n\"Siltä näyttää.\"\n\n\"Taidatte olla vanha tuttu täällä talossa?\" Ollin ääni oli pureva.\n\n\"Ei, olen ensi kertaa täällä.\" Samassa tuli emäntä huoneeseen. Hän\nsäpsähti, kalpeni ja jäi puhumattomana eteensä tuijottamaan. Hän\ntuskin kuuli Annin esittelyäkään. Hän tunsi pojan isän näöstä ja\nsilmänräpäyksessä hänelle selveni kaikki.\n\nVai tämä se nyt oli se salaisuus, jota Anni niin huolellisesti oli\nkätkenyt. Tämä se palkka, jonka äiti sai tyttäreltä, jota hän oli\nrakastanut ja hemmotellut ja jolle hän nuoruutensa surun ja elämänsä\ntaistelut oli uskonut. Tämä oli tyttären kiitollisuuden ja tyttären\nluottamuksen osoitus! Lahja, josta todella kannatti kiittää!\n\n\"Käykää istumaan\", kehoitti Olli, kun ei kukaan virkkanut mitään.\n\"Katsokaa, minä olen kuin omainen täällä talossa. Kyllä se täydestä\nkäy, kun minä käsken.\"\n\nVilho tunsi, että veri kuohahti, mutta hän ei vastannut, jäi vain\nseisomaan ja kääntyi isännän puoleen. \"Me olemme tavanneet toisemme\nennenkin puolitoista vuotta sitten, kun matkustitte tyttärenne kanssa.\"\n\n\"Vai silloin. En minä muista.\"\n\n\"Emme me puhelleetkaan. Te olitte puheissa erään tuttavan kanssa. Minä\nolin toisessa vaunussa, sitten tulin puheisiin tyttärenne kanssa.\"\n\n\"Jaa -- jaa, saattaa olla. Muistan, että Anni oli puheissa nuoren\nherran kanssa.\"\n\n\"Sitä puhetta sitten jatkoitte ahkeraan asetuttuanne Ilomäen\nnaapuriksi.\" Olli naurahti ivallisesti.\n\n\"Vai niin\", sanoi isäntä ja katsoi pitkään.\n\n\"Niin\", jatkoi Olli levollisesti. \"Sehän se tekikin Annin niin\nvastahakoiseksi ja uppiniskaiseksi silloin, mutta tuleehan ihminen\njärkiinsä, kun vanhenee.\"\n\nVilho ei vieläkään ottanut onkeen, vaikka viimeiset sanat olivat kuin\nkiusalla sanotut. Hän istuutui vain tyynesti tuolille vastapäätä\nikkunaa, jonka ääressä Anni seisoi, ja loi pikaisen silmäyksen\nporstuaan, minne emäntä oli kadonnut.\n\nOlli oli sytyttänyt sikarin ja puhalteli savuja. \"Helkkarin pitkäksi\nkäy aika, kun ei ruokaa anneta\", sanoi hän vihdoin ja nousi. \"Tokkohan\nminun tuleva anoppini tietää, ettei meille kylässä ruokaa annettu?\"\n\n\"Eipä tiedä. Pitänee kysyä.\" Isäntä nousi mennäkseen katsomaan, missä\nemäntä oli. Silloin nousi Vilhokin ja kiiruhti hänen perässään.\n\n\"Suokaa anteeksi, että pysäytän, mutta minulla olisi asiaa.\"\n\n\"Vai niin, raha-asioitako?\"\n\n\"Ei, tahtoisin sanoa suoraan, että rakastan tytärtänne ja hän minua.\nPyydän Annia.\"\n\n\"Se on selvää puhetta.\" Isäntä nosti kulmakarvojaan ja katsoa muljautti\nluomien alta. \"Vai Annia. No, mitä teillä on?\"\n\n\"Kaksi tervettä kättä.\"\n\n\"Entä muuta?\"\n\n\"Tietoja siksi, että voin hankkia leipäni rehellisellä työllä.\"\n\n\"Entä muuta.\"\n\n\"Hyvää tahtoa, luottamusta tulevaisuuteen ja voimaa uhrautumiseen.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Siinä.\"\n\n\"No, no, istukaahan. Tässä kuistin penkillä on tilaa. Puhutaan tässä.\nKatsokaa, se on niin hullusti, että tyttö on jo luvattu toiselle.\"\n\n\"Mutta, ettehän väkisin antane? Ei hän itse ainakaan ole lupautunut.\"\n\n\"Ei vielä, mutta taipumaan päin on.\"\n\n\"Ei ole\", sanoi Vilho. \"Minä tiedän sen.\"\n\n\"Niin, mutta katsokaa, hyvä herra, mittari vai mikä olettekaan, lupaus\nkuin lupaus. -- -- Ikävä asia! -- -- Kuulkaa, ettekö ole sen pappi\nLehdon poika, joka kerran kävi täällä meillä, minä tunnustelen vähän ja\nsitten kuiskattiin korvaanikin? -- --\"\n\n\"Kyllä olen, mutta emmeköhän vielä jatkaisi tätä puhetta?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, sitä minäkin. Katsokaa, se isävainaanne oli\nhengenmiehiä.\"\n\n\"Niin oli.\"\n\n\"Paljon me sanaa yhdessä tutkimme. Jaa -- jaa --\"\n\n\"Hän oli hyvä isä, ja jos te tahdotte hänen poikansa tehdä\nonnelliseksi, niin on se vallassanne.\"\n\n\"Niin sitähän minun juuri piti valittaman, että miten ikävästi asiat\nväliin kääntyy. Lupaus kuin lupaus, ja niinhän se sanassakin seisoo:\nMaksa Herralle lupauksesi'!\"\n\n\"Tietääkseni ei sillä tarkoiteta sellaisia herroja kuin Ilomäen isäntää\nja hänen laisiaan.\"\n\n\"Ei tiettävästi ei, mutta katsokaas, lupaus on aina sentään pyhä.\"\n\n\"Vaan entä lapsenne onni? Eikö se ole minkään arvoinen?\"\n\n\"Sehän se vasta onkin, katsokaa, heti kun teitte tarjouksenne, panin\nAnnin ja hänen onnensa toiseen päähän vaakaa, toiseen vuoroon teidän ja\nvuoroon Ilomäkeläisen tarjouksen ja tiedättehän, mikä painoi enemmän?\"\n\n\"Mitä maanmittarista isännän rinnalla!\" Vilhon ääni värisi\nkatkeruuttaan. \"Siinä se syy onkin, ei lupauksen pyhyydessä.\"\n\n\"Jaa, kah, se oli juuri se lupaus, joka painoi toisella puolella.\"\nTeittolainen katsoa luimisteli syrjin vieraaseensa.\n\n\"Juutas\", sähähti Vilho hampaidensa välissä. \"Jumalan sanaa sinä\nlaskettelet, kun myyt toisen elämän ja onnen huutokaupalla.\" -- Mutta\nääneen hän sanoi ainoastaan: \"Onko tämä lopullinen päätöksenne?\"\n\n\"Jaa, valitettavasti.\"\n\n\"Kiellättekö vasta tänne tulemasta ja tytärtänne tapaamasta?\"\n\n\"Niin tuota -- enhän minä, mutta katsokaa.\" -- Hän viittasi saliin\npäin. \"Jos tulee toinen vihoihinsa tai mustasukkaiseksi, saa Anni siitä\nkärsiä.\"\n\n\"Isäntä, te olette viekas.\" Vilhon silmä iski tulta. \"Te ette ajattele\nAnnin onnea, omaa etuanne vain.\"\n\nAnni oli heti Vilhon seuratessa isäänsä tahtonut kiirehtiä perässä,\nmutta Olli pysäytti hänet.\n\n\"Älä mene, minulla on asiaa.\"\n\n\"Puhu toisen kerran.\"\n\n\"Se on puhuttava nyt juuri. Anni, me puhuimme isäsi kanssa\nkuuliaisistamme?\"\n\n\"Kuuliaisista?\"\n\n\"Niin, sinun ja minun kuuliaisista.\"\n\n\"Sinun, on paras sanoa, sillä minun ja sinun ei kuuna kullan valkeana\nvietetä samana päivänä.\"\n\n\"So, so, älähän nyt.\" Hän otti Annia kädestä, Anni riuhtaisihe irti\nja juoksi ovelle. Olli asettui eteen. Silloin Anni kääntyi ja juoksi\nulos kamarin läpi ensin, sitten pirtistä pihalle. Hän toivoi löytävänsä\näidin. Olihan hän sentään äiti ja hänellä äidin sydän. Hän ei voisi\nolla säälimättä.\n\nMutta äiti seisoi aitan ovella ja vetäytyi piiloon samassa, kun näki\nAnnin. Sitten hän kuitenkin rupesi katumaan. Hän tahtoi, hänen täytyi\ntietää, miten päin asia kääntyi, ja paras olisi ollut mennä Annin\nkanssa.\n\nHän pani voivakan kädestään, sulki aitan oven ja rupesi hiljalleen\nastumaan portaille päin, jossa näki miehensä yhdessä Annin ja vieraan\nkanssa. Anni, joka oli kerinnyt ennen äitiä portaille, näki Vilhon\nnousevan ja kuuli, että hän hitaasti ja painavasti sanoi: \"Hyvästi.\"\n\n\"Isä!\" kirkaisi Anni ja juoksi ulos.\n\n\"Älähän hätäile, tyttöseni! Kaikki asiat on puhuttu hyvin ja\nsovinnossa.\"\n\n\"Isäntä tarkoittaa, että hän suuttumatta on saanut minut ulosajetuksi.\"\nLehto kumarsi.\n\nSilloin Anni näki äidin. \"Äiti,\" huudahti hän, \"ethän sinä anna hänen\nmennä. Sano, ethän?\"\n\n\"Tämä on isän päätettävä asia,\" sanoi äiti. Ääni oli kylmä ja\nsoinnuton. \"Ei minun ääntäni ole ennenkään kuultu silloin, kun isä on\nasian päättänyt.\"\n\n\"Te tapatte minut.\" Veri syöksyi Annin kasvoihin. \"Minä en voi elää.\"\n\n\"Kyllä siihen oppii\", sanoi äiti yksikantaan ja kääntyi takaisin\naittaan päin.\n\nVilho nousi ja teki lähtöä. Hän oli ehtinyt vähän matkaa pihan poikki,\nkun Anni juoksi hänen jälkeensä.\n\n\"Voitko sinä todella mennä?\"\n\n\"Minun täytyy\", ääni oli murtunut.\n\n\"Täytyy? Ja miksi?\"\n\n\"Vanhempiesi tahto ja isäni testamentti vaativat.\"\n\nSilloin Anni heittäysi hänen kaulaansa ja itki ääneen.\n\n\"Meidän täytyy tavata vielä kerran, viimeisen. Mutta missä? Sano pian!\nIsäsi tulee\", kuiskasi Vilho.\n\n\"Pappilassa. Alma on ystäväni\", ehätti Anni sanomaan.\n\n\"Hyvästi nyt.\" Vilho ojensi kätensä.\n\n\"Ylihuomenna\", kuiskasi Anni hiljaa.\n\nHeti seuraavana päivänä kävi Vilho jo pappilassa. Papin poikana hän\ntiesi olevansa oikeutettu nauttimaan sitä vieraanvaraisuutta, jota\nusein tuntemattomat yhtä hyvin kuin tutut pappiloissa saivat nauttia.\nLisäksi olivat hänen isänsä ja rovasti olleet hengenheimolaisia sen\nsanan täydessä merkityksessä ja sekin helpotti lähestymistä.\n\nOllessaan hetken kahden Alman kanssa käytti Vilho tilaisuutta hyväkseen\nja esitti asiansa. Hän kertoi tuntevansa Annin ja että Anni seuraavana\npäivänä tulisi pappilaan häntä tapaamaan, mutta pyysi, ettei Alma siitä\nkenellekään mitään puhuisi, asettaisi vaan niin, että he vähän saisivat\nolla kahden.\n\nTeitossa jatkui sillä välin yhä taistelua. Olli suuttui silmittömästi,\nkun kuuli, että asia jäisi kesken, muka siitä syystä että joku\nkörttiläispapin poika -- minkähän lie ollutkaan -- oli kosimassa\nkäynyt. Teiton isäntä koetti selvitellä ja sovitella. Hän oli luullut,\nettä Anni olisi taipuisampi, oli ajatellut, että ehkä hyvinkin\nmielellään jo suostui, siitä syystä hän niin varmasti oli luvannut\nsaattaa asian päätökseen juhannukseksi. Väkivaltaa hän ei kuitenkaan\ntahtonut käyttää, mutta ei hän silti sanojaan söisi. Siirrettäisiin\nasian ratkaisu nyt vaan aluksi ja jätettäisiin Anni rauhaan. Sitten\nolisi isällä vastaisuudessa helpompi vaikuttaa häneen.\n\nMonien hyvittelyjen ja vakuutusten perästä Olli suostui viimein\nehdotukseen. Hän matkusti heti Juhannuspäivänä kirkolta eteenpäin,\nAnnin suureksi iloksi vielä hänelle hyvästiä sanomatta. Isä tuli\nsen jälkeen aivan entiselleen ja koetti nähtävästi saada asian heti\nunhotuksiin. Mutta äidin ja Annin ei ollut helppo olla. Heidän välinsä\noli kuin särkynyt, eikä toinen puhunut toiselle paitsi silloin kun\nvälttämättömyys vaati. Kukin kantoi kuormaansa yksin, syyttäen toista\nsydämettömyydestä ja odotellen eikö toiselle tulisi omantunnon vaivoja,\npakko pyytää anteeksi ja halu auttaa kuorman kantamisessa.\n\nKun Anni maanantaiaamuna heti eineeltä noustuaan siistihe ja näytti\naikovan kylään, katsoi äiti pitkään, mutta ei sanonut mitään. Annikaan\nei ensin mitään sanonut, vaikka näki, että äiti odotti. Mutta ovelta\ntäytyi kääntyä takaisin.\n\n\"Minä menen pappilaan\", sanoi hän.\n\nEi kukaan vastannut mitään. Silloin hän sulki oven ja koetti rientää.\n\nHän oli aikonut mennä oikotietä, mutta ei jaksanut. Hän ei tahtonut\nsitä enää nähdä, ei nyt ainakaan. Ja mitä siitä joutumisesta, jos hän\nennen ehtisikin perille, ei hän saisi sen pitemmän aikaa olla Vilhon\nseurassa. Sellaista se vieraissa tapaaminen oli! Mutta se oli ainoa\nkeino, jota saattoi käyttää, sillä missään muualla kuin pappilassa he\neivät olisi voineet olla turvassa.\n\nOli sitä paljon ajateltavaa nyt, kaikkea mitä sanotuksi tahtoi tänä\nviimeisenä kertana. Päätä huimasi ja polvet kävivät hervottomiksi.\nMutta eteenpäin sitä täytyi. Viimeinen kerta! Mitä hän sanoi? Jumala!\nJumala! Hän painoi kädet ohimoilleen. Viimeinen kerta! Ajatuksissaan\nhäntäin toisteli tuota sanaa. -- Ja nyt näkyi jo pappila!\n\nOltiin kahvilla ruokasalissa, kun Anni tuli. Hänet esitettiin Vilholle,\nja hän tervehti kuin unessa. Ruustinna moitti Annia heikonnäköiseksi\nja käski paljon auttamaan äitiä talousaskareissa. Rovasti katsoi\npitkään aikoen sanoa, mutta ei sanonutkaan. Vihdoin ehdotti Alma, että\nmenisivät puutarhaan.\n\n\"Tässä on\", kuiskasi Vilho ja pisti Annin käteen paperikäärön. \"Lue\ntarkkaan itse ja anna sitten äitisi lukea se, mitä siinä on hänelle.\"\nAnni nyökäytti päätään.\n\n\"Jaksatko odottaa ja toivoa?\" Vilho katsoi häneen syvä sieluntuska\nkasvoillaan. \"Koeta. Muista, kaikki voi muuttua.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Ehkä pikemmin kuin luuletkaan. Koeta kestää siihen asti -- minun\ntähteni!\"\n\nAnni hymyili heikosti. \"Entä sinä?\"\n\n\"Minä teen työtä, teen työtä sinua ajatellen, sinua toivoen, sinun\ntähtesi taistellen.\"\n\nPuutarhan portti narahti. Rovasti tuli, astuen hiekkakäytävää\npitkin. Hän rupesi puhumaan Annin kanssa puutarhanhoidosta, kukkien\nistuttamisesta ja ruokakasveista. Mutta Anni puhui kuin unessa siksi,\nkunnes äkkiä sanoi täytyvänsä lähteä.\n\n\"Minäkin aioin juuri lähteä\", sanoi Vilho ja nousi. He läksivät\nyhdessä, kulkivat rinnan kirkonkylän läpi, ohi kansakoulun ja lukkarin\nmuorin mökin. Muistoja oli joka kivellä, joka kannolla, mutta Anni ei\njaksanut puhua niistä.\n\n\"Mennään oikotietä\", sanoi hän, ja hänestä tuntui siltä, kuin hän\nhetkeksi olisi herännyt horrostilastaan.\n\n\"Mistä se eroaa?\"\n\n\"Tuolta tien mutkasta, veräjän kohdalta.\"\n\n\"Siellä saamme olla kahden\", sanoi Vilho ja ääni värähti. Samassa\nkuului rattaiden räminää.\n\n\"Isä\", sanoi Anni ja vavahti.\n\nIsä se olikin. \"Tule rattaille\", sanoi hän. Ei ollut toista\ntuntevinaankaan.\n\nAnni totteli. He ajoivat mäkeä alas, sitten tuli vastamäki. Silloin\nAnni nousi seisomaan, otti esille nenäliinansa ja huiskutti sitä. Hän\nseisoi näin niin kauan, kuin silmä tieltä erotti edes pienen tumman\npilkun, sen paikan, jossa Vilho seisoi. Kun sekin katosi näkyvistä,\nvaipui hän tunnottomana rattaille.\n\n\n\n\n12.\n\n\nKun Antti oli neljäntoista vuoden vanha, lopetti hän kansakoulunsa.\nIsä läksi tutkintoon ja toi pojan kotiin. Hän kehuskeli poikaa, joka\nkunnialla oli koulun läpi päässyt ja ennusti, että pian hänestä mies\ntulee. Mutta ei sitä päivää muuten juhlapäivänä pidetty niinkuin\nAnnin loppututkintoa. Äiti varsinkin pelkäsi, että jos hyvin puhuu ja\niloitsee, käy pian kuin Annin suhteen. Ei tule iloa, sydänsurua ja\nhuolta vaan.\n\nTeiton emäntä oli vuoden kuluessa paljon vanhentunut. Suru oli murtanut\nvakoja koko hänen olentoonsa. Selkä oli käynyt kumaraan, tukka\nharmahtavaksi ja kurttuja oli ilmaantunut, varsinkin otsaan ja silmien\nympärille. Ne olivat siihen painuneet päivien huolista ja unettomista\nöistä.\n\nSiitä päivästä alkaen, jolloin Anni toi Vilhon Teittoon ja jolloin\nheidänvälinen suhteensa selveni emännälle, piti tämä itseään ainoan\nystävänsä pettämänä. Hän ei voinut muuta ajatella, kuin että Anni oli\ntietänyt kaiken ja juuri siksi oli salannut asian äidiltään. Hän oli\nkai jo Ilomäellä ollessaan kuullut Vilhon isän ja äitinsä suhteista ja\nsiellä yhdessä sulhasensa kanssa -- joksi äiti luuli Vilhoa jo siltä\najalta -- päättänyt pitää asian salassa. Hän oli luottanut siihen,\nettä hän on onnen eikä surun lapsi, niinkuin itsekin oli vaarille\nsanonut. Isä ja äiti olivat aina olleet hänelle hellempiä ja parempia\nkuin muille. Kaikki olivat häntä hemmotelleet ja hyvänä pitäneet. Hän\noli luottanut voimaansa ja onneensa, oli ajatellut, että kun hän vaan\npyytää, kyllä sekä isä että äiti heti suostuvat.\n\nÄidin mieli kävi katkeraksi, kun hän tätä ajatteli. Sellainen oli\nse, joka aina oli oppinut päivän puolella olemaan, aina ilon polkuja\npolkemaan. Toista oli hänen nuorena ollessaan. Kuka häntä hemmotteli?\nÄitipuoliko, joka keksi työtä työn perästä, vai isäkö, joka harvoin\nkatsoikaan, jos ei palvelusta pyytänyt. Kuinka se sydäntä kirveli,\ntuo iloton, valoton lapsuus! Se vihloi ja särki vielä vuosikymmenien\nkuluttua. -- Kokekoon nyt Anni vuorostaan ilottomuutta. Äiti oli\nkoettanut häntä surulta suojata, häätää huolet häneltä, mutta hän ei\nollut ymmärtänyt äidin rakkauden arvoa. Olkoon ilman nyt, ilman oli\näitikin ollut. Kärsiköön, kärsiä oli äitikin saanut.\n\nMutta sitten rupesivat taas hellemmät tunteet kolkuttamaan, kun äiti\nmuisti, että Anni nyt juuri oli samanikäinen kuin hän elämänsä suuren\nsurun kohdatessa. Katkeroittaisiko tämä samoin Annin mieltä koko\nelämänajaksi, kuolettaisiko sen, mikä oli hyvää ja lämmintä hänessä,\nmuuttaen sydämen pehmeän peltomaan karuksi kivikoksi?\n\nEi, Anni ei ollut sen luontoinen. Mutta -- jos hän murtuisi ennen\naikojaan, kuolisi ja kuihtuisi pois heidän huomaamattaan?\n\nÄiti tarkasti häntä salaa. Laihtunut hän todella oli. Silmät olivat\ntulleet kuopille ja olivat saaneet omituisen, himmeän loisteen. Iho oli\nentistäänkin läpikuultavampi.\n\n\"Mitä sinä kaiken päivää sisällä istut?\" sanoi äiti äkkiä ja vilkaisi\narasti Anniin.\n\n\"Enhän minä.\" Hän nousi verkalleen ja väsyneesti.\n\n\"Katsoisit edes, mitä Antti toimittaa! Ei taida olla työssä isän\nkanssa. Vetelehtii vain laiskana missä vetelehtii.\"\n\nAnni oli jo ovella lähteäkseen Anttia katsomaan. Hän kulki hitaasti\nkuin unissakävijä ensin pihan poikki, sitten pellonpiennarta pitkin,\nkunnes tuli paikalle, jossa oli oppinut pysähtymään. Tätä tietä oli\nhän nyt vuoden aikaa kulkenut melkein päivittäin, ja aina pysähtyi hän\nsamaan paikkaan, sinne, josta näki niityn, jonka laidalla Vilho ja\nhän olivat istuneet kerran, tuon yhden ainoan, jolloin he kotipolkuja\nyhdessä astelivat. Sitä hän nyt katseli ja oli katsellut ei ainoastaan\nkesäpäivinä, vaan usein sekä syyssateiden vihmoessa vettä vasten silmiä\nettä talven tuiskun tuprutessa.\n\n\"Antti\", sanoi hän äkkiä, \"Anttiahan minun piti hakea.\" Hän heräsi\nkuin unesta ja kääntyi talosta lammelle päin vievälle tielle. Lammen\nympärillä oli vetistä niittymaata, josta vuosittain saatiin siksi\npaljon heinää, että sinne oli rakennettu pari latoa. Näitä latoja\nkohden hän kulki ajatellen, että Antti ehkä ladosta löytyisi. Toinen\nnäistä oli aivan tyhjä, mutta toisessa oli vielä heiniä vähän.\n\n\"Antti\", sanoi Anni, kun tuli ladon ovelle. \"Mitä sinä täällä teet?\"\n\nAntti sai sukkelasti jotain heinien alle pistetyksi ja kömpi ylös.\n\n\"Mitä sinä panit piiloon?\" kysyi Anni lempeällä, surunvoittoisella\näänellä.\n\nPoika punastui. \"Älä sinä huoli siitä\", sanoi hän kuin anteeksi pyytäen.\n\n\"Sano sinä vaan, enhän minä sinua koskaan toru.\"\n\n\"Et sinä, sinä olet ainoa hyvä meillä.\"\n\n\"Älä sano, älä.\" Anni oikein säikähti. \"Isä ja äiti -- --\" yritti hän\nsanomaan, mutta sitten salpautui ääni aivan.\n\n\"Isä ja äitikö? Ne ovat hyviä välistä, mutta tiedät sinä, että äidin\nkanssa ei ole hyvä puhua, kun sattuu huonolle tuulelle, ja isällä on\naina sitä puhumisen porotusta, olipa hyvällä tai huonolla päällä.\"\n\n\"Äidillä on ollut paljon suruja\", sanoi Anni hiljaa.\n\n\"Suruahan sinullakin on ja kuitenkin olet kuin lammas.\" Pojan ääni kävi\nlauhkeaksi ja kiivas katse katosi silmistä.\n\n\"Sano nyt, mitä teit\", pyysi Anni. Mutta samassa hän painautui\nmättäälle itkemään.\n\n\"Älä itke.\" Poika heittäytyi polvilleen hänen viereensä. \"Minä kerron\nsinulle kaikki, kunhan et vaan itke etkä äidille sano.\" Hän veti esiin\nvanhan korttipelin ja rupesi hätäisesti selittämään, että koetti vain\nvähän opetella, kun muutkin kaikki osaavat ja hänkin olisi tahtonut\noppia.\n\n\"Tule pois minun kanssani\", pyyteli Anni. \"Ei korttipelistä paremmaksi\ntule.\"\n\n\"Pelaa isäkin.\"\n\n\"Ehkä isä olisikin toisenlainen ja me kaikki onnellisemmat, jos ei isä\nolisi korttien ja kortinpelaajien ystävä.\"\n\n\"Isä voittaa aina\", kuiskasi Antti arasti. \"Minäkin tahtoisin oppia\nyhtä hyväksi. -- -- Ja tiedätkö, mitä ihmiset sanovat? -- Että isä\nvoittaa paholaisen avulla. Sen kuulin kerran koulussa.\"\n\n\"Mutta me olisimme onnellisempia kaikki, jos ei isä olisi oppinut rahaa\nrakastamaan. Älä sinäkään korteista huoli. Ei niistä hyvää koidu.\"\n\n\"Pelaako Olli?\" kysyi Antti arasti. Teki mieli tietää, mutta vähän\narvelutti, uskaltaisiko Annilta itseltään kysyä.\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Miksi sinä sitten häntä pelkäät?\" Antin rohkeus kasvoi.\n\n\"Kun isä tahtoo naittaa minut hänelle, vaikken voi häntä sietää. Kun\nsinä, Antti, kasvat, ymmärrät sinä sen paremmin. Silloin sinun pitää\nmuistaa, ettet rahan tähden mene naimisiin, vaan otat sen, jota oikein\nsydämestäsi rakastat.\"\n\n\"Niin otankin, ihan kenen itse tahdon.\" Hän löi nyrkillä polveensa.\n\n\"Ja sittenhän sinä jätät nuo kortit, etkö jätäkin?\"\n\nAntti arveli. \"Se on niin miehekästä ja sitten -- sitten -- minä\nluulen, että se on hauskaakin.\"\n\n\"Jätä kuitenkin -- minun tähteni! Minä en luule, että kauan enää elän.\nSinä jäät sitten ainoaksi lapseksi. Sinusta pitäisi tulla hyvä poika.\"\n\nHe olivat jo pihalla. \"Kyllä sitäkin tahtoisin.\" -- Antti hypisteli\nlakkiansa. -- \"Mutta minä tahtoisin tulla oikein mieheksi kanssa. -- --\nMutta kuule, ethän sinä kerro äidille.\"\n\n\"En, en.\" Anni läski kätensä hänen olalleen kuin hyväillen, ja silloin\ntuntui Antista siltä, kuin pitäisi hän Annista enemmän kuin koskaan\nennen. Aina Anni oli hiljainen ja lempeä, ja kun nuhteli, kävi se kuin\nhyväilemällä. Kyllä Antti häntä tahtoi totella ja hänen tähtensä pysyä\nkotona, vaikka pelihalu sormia syyhyttäisi ja mieli palaisi toisten\npoikien joukkoon.\n\nNiin kauan kuin kesätöitä kesti, oli Antille helponlaista pysyä\npäätöksessään. Isä piti häntä kovasti työssä, ja voimain ponnistus\nmaantöissä kevensi mieltä. Mutta sitten tulivat pitkät syyspimeät ja\nikävät iltapuhteet. Äiti oli harvasanainen ja umpimielinen. Isä taas,\nmilloin oli kotona, laverteli niitä näitä pitäen puhetta tyhjästä, niin\netteivät toiset suunvuoroakaan saaneet. Hauskako siinä oli pojan istua\nillat pitkään? -- --\n\nJos ei Anni niin rukoilevasti olisi katsonut, niin ei olisi viitsinyt,\nei totisesti. Mutta Anni katsoi, katsoi niin, ettei Antti voinut\nlähteä. Tuo rukoileva, surumielinen katse häntä pidätti. \"Älä mene\",\nsanoi se hänelle. \"Älä jätä minua yksin vanhempieni kanssa.\"\n\nSiitä katseesta Antti ymmärsi, että vaikka hän olikin vain kunnoton\npoikavekara, oli Annista helpompi olla vanhempien seurassa, kun hän\noli muassa. Hän oli sisarensa apu ja turva, se ajatus paisutti hänen\nrintaansa.\n\nÄidin ja Annin väli oli yhä vierasta ja kylmää. Sen oli käynyt kuin\ntien, jota ei luoda, vaikka talven tuiskut sen umpeen ajavat. Isä\ntaas oli käytöksessään hyvin epätasainen. Milloin hyvitteli Annia, ja\nkun oli hyvitellyt, alkoi puhua Ollista, milloin näykki ja pisteli\njos mitä. Annin erityinen pieni huonekin, josta hän oli niin paljon\niloinnut, jätettiin talven tullen kylmilleen. \"Mitä sitä suotta\nlämmittää\", sanoi isä. \"Mokoma mamsseli, sopii sen muiden joukossa\nasua. Ei se ole meitä hienommaksi luotu, uppiniskaisemmaksi vain.\"\n\nSilloin vihloi äidin sydäntä. \"Olisin minä suonut sen helpotuksen\nsinulle\", sanoi hän hiljaa.\n\nAnni katsoi pitkään äitiin ja hänen silmänsä vettyivät. Mutta hän ei\nsanonut mitään, läksi vaan hitaasti tavaroitaan kokoamaan.\n\nHänellä oli nurkkahuoneessaan pieni, lukollinen kirstu, jossa hän\noli säilyttänyt sellaista, jota ei muille tahtonut näyttää. Sen hän\navasi ja rupesi sisältöä tarkastamaan. Päällimmäisenä oli vaaleahko\nsininen pumpulikangas, se, jonka hän oli kutonut odottaessaan keväisiä\nonnen päiviä. Hän oli sen huolellisesti kätkenyt, jottei äiti tai\nisä näkisi ja vaatisi puvuksi valmistamaan. Hän tahtoi sen säilyttää\nkoskemattomana muistona toivonsa ja kärsimystensä ajalta. Hän levitti\nkankaan eteensä ja etsi sen poimuista sinne kätkemiään kirjeitä. Siinä\noli pari, jotka hän Alman kautta salaa oli saanut Vilholta, ja sitten\nVilhon ensimmäinen kortti, joka oli tullut keväällä. Vielä oli siinä\nse paperikäärö, jonka Vilho pappilassa oli pistänyt hänen käteensä ja\njoka sisälsi kaksi Vilhon isän kirjoittamaa lehtistä, jotka hänen olisi\npitänyt antaa äidille, mutta joista ei ollut hennonnut luopua. Hän aina\npuolustautui sillä, että saapihan äiti ne sitten. -- Ei siihen pitkältä\nole.\n\nHän haki laatikostaan pienen lyijykynän, otti vanhasta kouluvihosta\npaperiliuskan ja kirjoitti siihen vapisevin käsin päivämäärän. Sitten\nhän jatkoi: \"Tänään jätän huoneeni. Äiti puhui minulle hyvin lempeästi.\nOlisin tahtonut kiittää, mutta en jaksanut. Sydämeni on sairas. En\nminä kauan tarvitse huonetta. Minä toivon, että teille tulee paljon\niloa Antista, äidille varsinkin.\" Sitten kääri hän paperin kokoon ja\nkirjoitti ulkopuoleiselle sivulle \"äiti\". Hän yhdisti Vilhon isän\nkirjoittamat kirjeet tämän kanssa ja pani paperin, johon kirjoitti\nosoitteen, niiden ympärille.\n\nSitten hän otti taulunsa seinästä ja katseli sitä hetken aikaa.\n\"Hyvästi, pikku punatulkku\", sanoi hän hiljaa, pani kirjeet taulun\npäälle ja kääri kaikki pumpulikankaan sisälle. Sitten hän pani ne\nkaikki kirstuun, väänsi lukon kiinni, otti avaimen suulta ja läksi\nviemään ullakolle.\n\n\"Minulla on kirstussani vähän tavaroita\", sanoi hän äidilleen ullakolta\npalatessaan. \"Avain on minulla kaulassani. Ottakaa se sieltä, kun minä\nen sitä enää tarvitse. Ne tavarat ovat kaikki teille. -- Ne ovat ainoa\nperintöni\", lisäsi hän ja koetti hymyillä.\n\n\"Kyllä hän kuolee\", ajatteli äiti. Ja hän tunsi sydämensä sulavan. Ehkä\noli hän ollut liian ankara, ehkä arvostellut tyttöä väärin.\n\n\"Se minuun niin koski\", rupesi hän illemmalla selittämään, \"kun et\nminulle koskaan sanaakaan sanonut. Tiesit kaiken, etkä kuitenkaan\npuhunut.\"\n\nAnni nosti katseensa ompeluksesta. \"En tiennyt ennen kuin Vilhon\ntultua. Aavistamaan rupesin heti, kun kerroit nuoruudestasi, mutta minä\npelkäsin totuutta -- en sinua\" -- lisäsi hän äkkiä, ja puna puhkesi\nhänen kalpeille poskillensa -- \"siksi en rohjennut puhua.\"\n\n\"Jos minä sen tiesin, jos sen tiesin!\" Emäntä huojutteli ruumistaan\nedestakaisin. Hänen tuli mieleensä kaikki katkerat sanat, kaikki\nkiusaavat ajatukset. Kuinka hän oli saattanut melkein nauttia siitä\nsurusta, joka kalvoi kahden sydäntä. Kuinka hän oli mieleensä\npalauttanut kuvan Vilhosta, kun hän Teitosta läksi kalpeana,\nmasennuksissa, yhden ainoan iskun nujertamana, ja miten se näky oli\noikein sydäntä hivellyt! \"Mene, mene\", oli hän toistanut itsekseen.\n\"Noin minäkin kerran kuljin.\" -- Ja hän oli unohtanut, että hän näki\npojan, eikä isää edessään.\n\nNyt muistui se kaikki mieleen, muistui ja kolkutteli kalvavasti sydämen\novella. \"Minä en tiennyt, en aavistanut\", sanoi hän itsekseen. -- Mutta\nsiitä asti parani Annin ja hänen äitinsä väli.\n\nIsä sitävastoin kävi Annille yhä tylymmäksi. Hänestä Anni oli nyt\noikkuillut tarpeeksi. Nyt vaati hän taipumista ja mukautumista.\n\n\"Minä en voi\", sanoi Anni välistä isän ehdotuksiin. Toiste hän ei\npuhunut mitään, kuunteli vain, kuunteli vastustamatta, väistymättä,\nposken punoittumatta, silmän kyyneltymättä.\n\n\"Tämä käy jo yli rajojen\", pauhasi isä. \"Tästä on loppu tehtävä.\"\n\n\"Millä sinä sen lopetat, jos et myöntymällä tytön tahtoon\", sanoi äiti\nkerran.\n\n\"Sillä, että hän myöntyy minun tahtooni.\" Isäntä potkaisi rahin kumoon\nja meni äreänä ulos huoneesta.\n\nKevätpuolella hän lähti matkoille. Anni arvasi hänen käyvän\nIlomäelläkin ja odotti pelonalaisena isänsä palaamista. Mutta kun hän\ntuli, tuli hän hyvällä tuulella ja tyytyväisenä. Ei puhunut Ollistakaan\npaljon. Kerran vain sanoi emännälle, että \"ei sitä poikaa enää\npetkuttaa sovi\". Emäntä ei siihen vastannut mitään, ja niin loppui puhe\nalkuunsa.\n\nKaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun isäntä, palasi kotiinsa, kun hän\neräänä päivänä läksi kirkolle ja toi kotiin palatessaan sanomalehden.\nHän heitti sen pirtin pöydälle hyvin näkyvälle paikalle, ja siitä\nemäntä sen otti. Häneltä pääsi huudahdus samassa kun silmä lehteen\nsattui.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi Anni ja nousi levottomasti.\n\nÄiti peitti lehden kädellään. \"Älä koske. Ei siinä mitään. Siinä\non -- -- Älä Jumalan tähden -- Anni, kuule, älä ota! Minä kerron -- --\"\n\n\"Mitä siinä seisoo?\"\n\n\"Kuka lie -- -- olisiko Olli? Siinä kun ilmoitetaan että olette\nkihloissa.\"\n\nAnni parkaisi pahasti ja nosti kädet silmilleen. Sitten läksi hän\njuoksemaan ulos poispäin pakoon minkä jaksoi.\n\n\"Mitä tämä on olevinaan?\" Emäntä ojensi lehden miehelleen, joka tuli\nhuoneeseen.\n\n\"Sitä, että olen hänet luvannut Ollille enkä sanaani syö. Ha-ha-ha-haa.\nMeidän onni se on, ettei ne naiset Ollia suvaitse, kyllä se ei muuten\nkai odottamaan olisi ruvennut. Mutta ovat tainneet muutkin hylkiä.\nHohoijaa, kuka niiden metkuja ymmärtää!\"\n\n\"Oletko sinä järjiltäsi! Tämä tappaa tytön.\"\n\n\"Ei se henki niin hevillä lähde! Ole huoleti, mamma. Vielä sinä\nterveitä lapsenlapsia hoitelet.\"\n\n\"Olisin tiennyt, kun otin.\" Emäntä väänteli käsiään.\n\n\"Niin, sanos muuta\", nauraa hohotti isäntä ulos lähtiessään. Mutta\nemäntä hoiperteli tuskissaan huoneesta huoneeseen. Hukka hänet perisi,\nAnnin, hänet ja koko talon. Anni tästä ei ikinä toipuisi, se oli\nvarmaa. Kunhan ei vain itselleen vielä pahaa tekisi. -- Värisytti, kun\nsitä ajatteli. -- Ja se lampikin, kun oli siinä niin lähellä, se syvä,\nsalaperäinen lampi, jonka laineet niin surullisesti rantaan solisivat,\nkertoen vihasta, kirouksesta ja veljesmurhasta.\n\nKovin se Anni viipyi! Oli jo monta tuntia kulunut siitä, kun hän läksi.\nÄitiä rupesi pelottamaan. Etsiä olisi pitänyt, mutta rohkeus petti. --\nHän kierteli vähän pihalla ja palasi taas sisään.\n\nHyvä Jumala, kuinka hän uskaltaisi mennä hakemaan!\n\nSilloin rupesi outoa ääntä kuulumaan pihalta. Emäntä meni ulos\nrappusille. Siellä tuli Anni tietä pitkin, tuli, Jumalan kiitos!\nMutta miten se lauleli ja hoilotteli kuin humalainen! Ja mitä sillä\noli päässä? Kukkia? Eihän vielä näin aikaiseen, mutta ruskettunutta\ntalvenvanhaa heinää, jota oli repinyt pellon penkereeltä.\n\n\"Anni\", sanoi äiti ja astui vastaan. Mutta Anni vain lauleli.\n\n\"Tule sisään, ethän vielä ole syönytkään.\"\n\n\"Mitä minä, ei ne ole hääruokia vielä.\"\n\n\"Älä nyt noin, tule pois.\" Äiti otti kädestä. Silloin Anni sylkäisi\nsilmille, riuhtaisihe irti ja juoksi laulaen Rajalaan päin. Emäntä\nyritti seuraamaan, vaan ei jaksanut, yritti uudestaan, mutta painui\npolvilleen, niin että pää kolahti portin pieleen.\n\nAnni ei sitä huomannut, kulki vain laulaen ja kirkuen Rajalaan päin,\nkunnes perille ehti ja löysi Leenan.\n\n\"Hyvä isä, mitä tämä on. Anni, mitä nyt?\"\n\n\"Häitä\", sanoi Anni ja nauroi ilkeästi.\n\n\"Laupias Jumala.\" Leenalta pääsi itku.\n\n\"Mitä sinä itket, kun minä odotan sulhasta. Seppelekin on jo päässä.\"\n\n\"Älä huoli sitä ajatella\", pyysi Leena. \"Tule sisään, että vähän saat\nlevätä.\"\n\n\"Ei ole aikaa, etkö ymmärrä, nyt on kiire.\"\n\n\"Tule pois kuitenkin.\"\n\nMutta Anni ei kuunnellut, läksi vain laulaen taas kotia päin kulkemaan.\n\n\"Voi taivaan isä, sellaista surkeutta! Ja tämäkin tulee emännän\nkannettavaksi!\" Leena painui tuvan penkille itkemään ja nyyhkytti niin,\nettei tahtonut saada itkulta puhutuksi, kun miehensä tutki, mitä oli\ntapahtunut. Vähitellen ja pala palalta se vasta tuli kerrotuksi, että\nTeiton Anni oli tullut hourupäiseksi, kuihtunut ruohoseppele päässään\nkulki, laulaen ja rallattaen tietä pitkin.\n\n\"Siitä surua tuli\", sanoi Rajalan Matti hitaasti ja tasaisesti kuin\nainakin. \"Ja ainoa tytär vielä!\"\n\n\"Voi, voi sentään.\" Leena huojutteli ruumistaan edestakaisin. \"Olen\nminä monta saattanut nurmen alle nukkumaan, olen saattanut surulla ja\nkatkerilla kyynelillä, mutta en minä tällaiseen vaihtaisi. Voi poloista\näitiä sentään!\"\n\nHe istuivat kumpikin äänettöminä hetken. \"On kuin raskas kirous\npainaisi sitä kotia\", sanoi Matti viimein. \"Paljon oli ihmisillä\nsanomista silloin, kun isävainajani kadotti ne rahansa, ja jos niin,\nettä rahat Teittoon on vääryydellä hankittu, niin ei kumma, ettei\nniillä siunausta ole.\"\n\nMatti huokasi syvään. -- \"Ja vaikkei olisi vaari niitä isäni hukkaamia\nrahoja ottanutkaan, niin vääryyttähän se on sekin, että ymmärtämättömiä\nja köyhiä kaupoissa nylkee, korkoa kiskoo, työtä teettää polkuhinnasta\nja näännyttää nälkään työntekijät. Lain käsi ei siihen aina ulotu,\nmutta Jumalan kirjoissa ne kaikki on. Hän antaa kerran jokaiselle\nheidän tekojensa mukaan. Mutta tunnonrauhan saa jo täällä se, joka\nvilpittömästi vaeltaa.\"\n\n\"Älä, hyvä Matti!\" Leena väänsi käsiään ja itki. \"Älä puhu ansiosta\näläkä tuomiosta nyt! Etkö sinä kuule, kuinka se huutaa! -- Minä\npyörähdän katsomaan, tarvitsevatko apua.\"\n\nLeena lähti lippasemaan tietä pitkin, kunnes näki Annin seisovan\nnojautuneena aitaa vasten katse tähdättynä niitylle päin. Tuon\ntuostakin nosti hän käsivarsiaan, huitoen niitä ilmassa ja nauroi.\nSitten katsoi taas niitylle.\n\nLeena läksi hiljaa astumaan lähemmä. Tuota paikkaa Anni nyt oli\nkatsellut toista vuotta, ja eiköpä vaan lie siitäkin yltynyt. Voi\npoloista! Ja Teittolaisilla kun olisi ollut varaa antaa vaikka\nkeppikerjäläiselle. Mutta semmoinen se on ihmissydän, häijy ja\npahanilkinen kappale!\n\nTaas hyrähti Leena itkuun.\n\nTeitossa ei ensi hetkinä edes huomattu, mitä oli tapahtunut. Isäntä,\nkun löysi emännän pää nojassa portinpieltä vasten, yritti käsipuolesta\nnostamaan. \"Mikäs mamman tähän on kaatanut?\" kysyi hän nostaessaan\nja naurahti. Silloin emäntä katsoi häneen silmät raukeina ja katse\nmurtuneena.\n\n\"Etkö sinä sitten tiedä, vai mitä vielä kyselet?\"\n\n\"Tiedä mitä?\"\n\n\"Mikä on seurauksena sinun omista teoistasi? Mene sitten katsomaan.\nHae Anni ja katso, mitä on tullut ainoasta tyttärestäsi, isän ja äidin\nylpeydestä.\"\n\n\"Tuollahan se.\" -- Isäntä katsoi tielle päin -- \"ja Rajalan Leenakin.\"\nHän rupesi kulkemaan vastaan ja kun lähemmä tuli, selveni hänelle,\nmitä oli tapahtunut. Johan nyt! Kuka sitä olisi uskonut. Hän kun vaan\noli ajatellut, että kun se tulee painetuksi ja kaikki saavat tiedon,\nei Anni enää viitsi vastustaa. Ja kun Ollikin oli syyttänyt, että hän\nsyö sanansa, ja Ilomäen emäntä kun oli puhellut, miten hän Annia oli\npitänyt aivan kuin tytärtä talossa ja vastakin pitäisi. Eihän sitä\nmuuta voinut ajatella, kuin että asia onnellisesti päättyisi.\n\n\"Hei, isä!\" huusi Anni, sieppasi seppeleen kulmiltaan ja huitoi sitä\nilmassa. \"Katso kuinka tuulee! Noin vain, noin! Etkö sinä ymmärrä, että\nnyt tulee häitä!\"\n\n\"Oletko sinä siivolla, huudat että maantielle kuuluu!\" Isäntä polkaisi\njalkaa. Paras olla luja, eiköpä sitten saisi asettumaan. Mutta silloin\nAnni suuttui, syöksi päin ja olisi kynsinyt isältä silmät, jos ei isä\nolisi saanut hänestä kiinni ja nujertanut maahan alleen.\n\nMelu oli pihalta päässyt tunkeutumaan vaarinkin komeroon. Puoleksi\npeloissaan, puoleksi uteliaana hän tulla hoiperteli ulos, katsomaan,\nmitä oli tekeillä. Hän ymmärsi heti asian, ja viekas, ilkeä ilon ilme\nkuvastui samassa hänen kasvoillaan. Oli kuin hän tyytyväisenä olisi\najatellut, että eipä hän enää yksin tässä talossa ole toisenlainen kuin\nmuut, on heitä samanlaisia ainakin kaksi.\n\n\"Ottipa se tuonkin\", sopersi hän kuin itsekseen, kun nauraen\nmielettömän häijyä naurua hoiperteli lähemmä. Mutta äkkiä hänen\nkasvojensa ilme muuttui. Hän nosti uhkaavana kätensä taivasta kohden\nja seisoi hetken suorana, synkkänä kuin tuomiota julistava profeetta\ntuulen liehuttaessa hänen harvoja, lumivalkeita hapsiansa. \"Voi, voi\",\nhuusi hän ja ääni kaikui kauas ympäristöön. \"Se kasvaa, kasvaa vain, se\nsuuri vuori, eikä kuulu voittajaa, ei mistään.\" Sen sanottuaan kääntyi\näkkiä ja läksi hoippuen kulkemaan takaisin huoneeseensa.\n\nEi kukaan liikahtanut paikaltaan, eivät ajatelleet, että olisi\npitänyt mennä auttamaan, mennä tukemaan, ettei kompastuisi. He eivät\nmuistaneet, että hän oli heikkopäinen seitsenkymmenvuotias, joka tuskin\npystyssä pysyi. Hän oli heistä ainoastaan Jumalan sanansaattaja,\nJumalan kovan ja ankaran tuomion julistaja. Ja kun ääni taivaasta oli\npuhunut, kun Jumala oli tuomionsa julistanut, kuka uskaltaisi vastustaa?\n\nAnni makasi yhä hiljaa maassa isän pidellessä hänen käsiään. Emäntä\noli nojautunut kaivon kantta vasten, ja Rajalan Leena seisoi vesissä\nsilmin, kädet ristiin kytkeytyneinä.\n\nEmäntä tointui ensimmäisenä. \"Meidän täytyy saada Anni levolle\", sanoi\nhän, koettaen puhua tyynesti ja käskevästä. \"Isä, heitä irti! Tulethan\nsinä äidin kanssa?\"\n\nAnni ei vastannut. Hän vain itki kasvot maata vasten. Sittenkun hänen\nraivonsa oli asettunut, oli hän ruvennut itkemään hiljaa ja hillitysti\nkuin väsynyt lapsi. \"Tule nyt!\"\n\nIsä laski kädet vapaiksi, ja äiti yhdessä Leenan kanssa koetti\nkuljettaa häntä puoleksi taluttamalla puoleksi kantamalla. Hän ei\nvastustellut, kulki heidän tukemanaan kuin tahdoton.\n\n\"Viedään tänne!\" Emäntä viittasi vierashuoneeseen päin. \"Pannaan puita\nuuniin. Kyllä sitten tarkenee. Minä valvon täällä luona.\"\n\nLeena teki tilan ja emäntä rupesi riisumaan Annia, Silloin hän löysi\navaimen, josta Anni oli puhunut. Hän aukaisi solmun varovasti ja\nvetäisi nauhan, johon avain oli kiinnitetty, äkkiä Annin huomaamatta\nkäteensä. Sitten pisti hän sen taskuunsa ja jatkoi riisumista.\n\n\"Jäisin minä tänne yöksi, jos emäntä tahtoo\", ehdotti Leena. Mutta Anna\ntahtoi olla kahden tyttärensä kanssa.\n\n\"Voihan joku piikatytöistä nukkua salissa, jos apua tarvittaisiin!\nPyydän toiste, jos tätä jatkumaan rupeaa.\"\n\n\"Tästä se vasta juttu tulee\", sanoi isäntä illemmalla, kun tuli\nkatsomaan, nukkuiko Anni.\n\n\"Niinhän se tulee.\" Emäntä ei katsonut häneen. Mutta vähän ajan perästä\nhän jatkoi. \"Minä olen ajatellut paljon tässä istuessani vuoteen\nlaidalla. Jos tämmöistä jatkuu, täytyy sinun viedä hänet sairaalaan.\nSiellä hän parantuu, jos parantua voi, ja jollei, niin on ainakin kotoa\npoissa. Mitenkä hänet täällä pitäisimme. Sanoisivat pian ihmiset, että\ntämä on houruin laitos.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Vai et sinä siitä välittäisi? Ajattelisit nyt edes Anttia. Hänhän\ntämän kerran perii, perii talon ja talon maineenkin, olipa se sitten\nhyvä tai paha.\"\n\n\"Ja mistä ne rahat sitten kaikkeen riittävät?\"\n\n\"Rahaa sinulla kyllä on, mutta jos et henno omistasi ottaa, niin myy\nminun tavaroitani ja maksa niillä.\"\n\n\"No, no, totta kai tässä jokin keino keksitään. Katsotaan nyt ensin,\nrupeaako tästä asiat paremmalle puolelle kääntymään, vai miten.\"\n\nMutta parannusta ei näyttänyt kuuluvan. Viikon päivät pidettiin Annia\nkotona ja odotettiin, eikö rauhoittuisi. Mutta turhaan. Hän oli vuoroon\nhiljainen ja sävyisä, vuoroon niin hurjistunut, että täytyi väkivaltaa\nkäyttää. Mutta oli hän kummassa tilassa hyvänsä, ei hän selvää ajatusta\nvoinut ajatella, puhui aina puhuessaan kuin kuumehoureissa oleva ja\nyritteli raivostuessaan karkaamaankin. Levollisena ollessaan hän taas\nmakasi hiljaisena ja väsyneenä vuoteessa.\n\nÄiti valvoi yöt päivät hänen luonaan. Pari kertaa auttoi Rajalan\nLeena häntä, mutta muuten oli hän yksin. Ensimmäisenä iltana Annin\nsairastumisesta oli hän käskenyt yhden palvelustytöistä saliin\nnukkumaan, jotta olisi saapuvilla, jos apua tarvittaisiin. Mutta\nkun hän aamusella tuli kamarista saliin, ei tyttöä näkynyt, Antti\nvain makasi täysissä vaatteissa puisen sohvan kannella. Hänellä oli\npäällystakkinsa päänalaisena ja loimi peitteenä. Hän nukkui raskaasti\nhuokuen kuin sellainen, joka kauan valvottuaan on vaipunut syvään,\nrauhalliseen uneen.\n\nÄiti jäi poikaa katselemaan. Vai oli se tuossa maannut, tullut salaa\nkenenkään tietämättä, jotta saisi olla apuna apua tarvittaessa. --\nAnna kääntyi poispäin ja sydäntä sulattava itku tyrskähti esiin. --\nSenjälkeen ei hän enää tyttöjä saliin pyytänyt. Se paikka oli Antin.\n\n\"Ei tässä muu auta, kuin lähteä sairaalaan viemään\", sanoi isäntä\nvihdoin. Hän laittoi kaikki kompeet kuntoon ja lupasi lähteä, kun vain\nsaisi Annin suostumaan.\n\nÄiti koetti hyvitellen kertoa, että \"isä vie matkalle niinkuin silloin\nkerran\", ja Anni suostui nauraen, sanoipa vielä \"aina pitäneensä\nmatkustamisesta\". Äidin täytyi hymyillä, vaikka itku oli hymyn\nkuolettaa. Miten nuo poloiset usein puhuivatkin asian aivan niinkuin se\noli! Matkustaminen, sehän Annille aina oli ollutkin niin ääretön ilo,\nja muistipa sitä vielä!\n\n\"Ehkä hän vielä siitä paranee\", lohdutteli äiti itseään, kootessaan\nAnnin tavaroita. Mutta raskasta työtä se sittenkin oli.\n\nPäivä, jolloin isä ja Anni tekivät lähtöä, oli kirkas ja keväinen.\nLumikin oli jo siksi sulanut, että rattailla kulkeminen kävi tavallisen\nhyvin.\n\n\"Muista nyt toimittaa, että joku sieltä sairaalasta meille vastaa,\nkun kirjoitamme, ettei se sinne jää kuin elävänä haudattu, vaan että\ntietoja antavat\", varoitteli emäntä vielä pihalla. -- -- \"Ja kulkekaa\nnyt kauniisti, muistathan, ja hellävaroin.\"\n\n\"Kyllä, kyllä.\" Isäntä otti ohjakset käteensä. \"Hyvästi, Anni!\"\n\n\"Hyvästi.\" Anni naurahti iloisesti. Rattaat pyörähtivät pihasta.\nAntti sulki portin, ja emäntä meni sisälle. Häntä ei sitten näkynyt\nmoneen tuntiin. Vasta iltapuolella hän taas ilmaantui keittiöön ja\nrupesi hätäisesti askareita toimittamaan kuin se, jonka tehtävät ovat\nmyöhästyneet. Antti oli rengin kanssa ulkotöissä ja palvelijattaret\naskartelivat puhumattomina niinkuin emäntäkin. Ei kukaan uskaltanut\nsanaakaan sanoa muuta, kuin mitä työ ja toimet vaativat.\n\nVasta kun emäntä sanoi hyvää yötä ja sulki kamarin oven, pääsi kuin\nhelpotuksen huokaus tyttöjen rinnasta. Ei se elämä ennenkään ollut\nkovin iloista Teitossa ollut, mutta ei sen paranemisesta nyt ainakaan\ntoivoa ollut.\n\nKamarissa otti emäntä sillä aikaa laatikostaan esille pienen käärön,\njonka hellävaroin aukaisi. Se sisälsi ne kirjeet, jotka Anni hänelle\noman kirjeensä ohessa oli jättänyt. Hän oli ullakolla yksinäisyydessä\navannut Annin jättämän kirstun, oli sen tyhjentänyt ja taas pannut\nhellävaroin takaisin kaiken, taulun, pumpulikankaan ja muut. Kirjeet\nyksin hän oli ottanut erikseen. Hän oli lukenut Annin kirjoittamat\nrivit uudelleen ja taas uudelleen, kunnes niitä ulkoa itsekseen\ntoisteli. Ja joka kerralla ne milloin lempeydellään hivelivät hänen\nsairasta, sydäntään, milloin vihloivat terävästi kuin veitsen\nkärki. -- --\n\nEttä hän oli tyttärelleen ollut niin tyly, että oli voinut vihaa ja\nkatkeruutta kantaa silloin, kun tyttö paraiten olisi ollut avun ja\nhellyyden tarpeessa!\n\n\"Äiti puhui minulle hyvin lempeästi. Olisin tahtonut kiittää, mutta en\njaksanut\", niin siinä oli.\n\n-- Kai Anni usein oli ollut lempeyden ja hellyyden tarpeessa, mutta\näidiltä ei hänelle sitä ollut riittänyt. Miten hän nyt sitä katui,\nmiten soimasi itseään siitä! Mutta se oli kaikki tuon yhden ainoan\nsyytä, hänen, joka kerran oli Annan nuoruudenonnen säpäleiksi särkenyt\nja joka nyt poikansa kautta oli häneltä riistänyt vielä enemmän: äidin\ntoiveet tyhjäksi tehnyt, äidin ilon murheeksi muuttanut!\n\nJa hän, tuo yksi ja sama, oli hengenmies olevinaan. Hän julisti\ntoisille elämäntietä, neuvoi, varoitteli ja nuhteli. Mutta miten\ntunsi hän oman syyllisyytensä, hän, joka muille heidän syntisyyttään\ntoitotteli?\n\nAnna käänsi hitaasti auki toisen papereista. Se näytti päiväkirjasta\nrevityltä lehdeltä ja ylälaidassa oli päivämäärä, josta Anna näki, että\nse oli kirjoitettu pari viikkoa sen jälkeen kun Martti Lehto yhdessä\nVilhon kanssa oli käynyt Teitossa.\n\nAnna alkoi hitaasti lukea: -- \"Ihmeellinen Jumalan johdatus oli, että\nminä aivan 'sattumalta', kuten ihmiset sanovat, jouduin hänen kotiinsa,\njoka oli nuoruuteni paras ystävä ja ensimmäinen rakkauteni. Hänen\npitäisi oikeastaan olla vaimoni nyt. Mutta miksi ei ole? Näin kysyn\nitseltäni. En ole ennen ajatellut, että olisin menetellyt väärin häntä\nkohtaan, mutta tavatessani hänet nyt parinkymmenen vuoden kuluttua\ntulin sitä ajatelleeksi. Hän tuntui olevan kova ja katkera minun\npuhuessani hänelle elämäntiestä.\"\n\nAnnan posket rupesivat hehkumaan ja hän puristi kirjettä hetken, aikoen\nrepiä palasiksi, mutta sitten hän malttoi mielensä ja jatkoi:\n\n\"En voi olla syyttämättä itseäni siitä. Minä olin ollut hänen\nystävänsä lapsuudesta saakka, ja olin nuorena ylioppilaana kylläkin\nselvään osoittanut, että rakastin häntä. Sitten Jumala herätti\nminut suruttomuuden unesta. Pysähdyin kulussani, käännyin etsimään\nelämän tietä ja tahdoin muitakin sille tielle palauttaa. Anna oli\nlujaluontoinen, ylpeä ja itsenäinen. Hän pani vastaan. Silloin jätin\nhänet. Jouduin perheeseen, jossa oli herttainen, lempeäluonteinen\ntytär. Ajattelin, että hän oli Jumalan lahja minulle, ja niin menimme\nnaimisiin. Koetin kyllä sen jälkeen taas lähestyä kasvatusvanhempiani\nja -sisariani. Kirjoitin heille ensi kerran, kun päätin taas uudelleen\nryhtyä lukujani jatkamaan, ja toisen, kun tulin papiksi vihityksi.\nMutta kirjeeni tulivat aukaisemattomina palautetuiksi -- kenties Annan\ntietämättä ainoastaan kasvatusisäni tahdosta. Siten vieraannuimme\nvähitellen kokonaan ja menneisyys haihtui kutakuinkin mielestäni.\"\n\n\"Käyntini Teitossa, Annan nykyisessä kodissa, herätti sen eloon. Se\nherätti myöskin syyllisyyden tunteen. -- Sattui niin kummasti, että\npari päivää tuon käyntini jälkeen jouduin seuraan, jossa kaksi nuorta\nirvihammasta teki pilaa papeista, muun muassa heidän naimakaupoistaan.\nToinen heistä ivaili sitä, että papit muka aina naivat sen, 'jonka\nJumala heille antaa', vaikka se muista nähden sattuu olemaan joku,\njonka he oman nokkansa mukaan valitsevat. Teki mieleni antaa\nilvehtijöitä korville, mutta käsi ei noussutkaan. Moitteen sanaa ei\nsyntynyt. Tunsin mitä David tunsi, huudahtaessaan: 'Herra on käskenyt\nhänen kiroilla'.\"\n\n\"Olin ollut valitsevinani Jumalan mielen mukaan, mutta enkö itse\nsittenkin ollut ohjaamassa? Eikö se olisi ollut Jumalan tahdon\nmukaista, että olisin ollut uskollinen ja siten ehkä voittanut\nvastahakoisenkin mielen? Tämä kysymys minua ahdistaa ja kalvaa.\"\n\n\"Rakas vaimoni, kun kerran luet tätä, niin muista, että sinä tai joku\nlapsistani, jos satutte tekemisiin Teittolaisten kanssa, koetatte\nAnnalle tai hänen jälkeläisilleen korvata, mitä minä olen rikkonut.\nMielelläni tahtoisin myöskin, että hänen tietoonsa tulisi, mitä olen\najatellut ja tuntenut. Hän silloin ehkä antaisi anteeksi eikä syyttäisi\nherännyttä tilaani siitä, mitä olen tehnyt, vaan näkisi, että tunnen ja\ntunnustan sen oman huonouteni syyksi. -- Hänelle, niinkuin itselleni ja\nmeille kaikille, rukoilen Jumalan armoa ja anteeksiantamusta.\"\n\nKirje valahti Annan kädestä. Oli jo tullut pimeä, niin ettei lukea\nnähnyt, ja tuossa oli vielä toinen kirje, joka ehkä sisälsi yhtä paljon\nhänen olemuksensa sisimpää järisyttäviä tietoja. Mutta sitä hän ei nyt\njaksanut ajatella. Hän vaan jäi eteensä tuijottamaan myrskyn käydessä\nkovana hänen sydämessään. -- Kauan istuttuaan näin ajatuksiinsa\nvaipuneena ja yksin pimeässä, nousi Anna äkkiä, sytytti lampun ja meni\nkeittiön läpi huoneeseen, jossa Antti nukkui. Hänen täytyi nähdä poika,\nolihan hän hänen ainokaisensa nyt.\n\n\"Toivon että teille tulee paljon iloa Antista\", niin oli Anni\nkirjoittanut.\n\nVieläkö äiti uskaltaisi toivoa? Eivätkö toiveet olleet ainoastaan\nvirvatulia, jotka syntyivät välkähtäen houkutellakseen puoleensa ja\nsitten sammuakseen, jättäen pettyneen ja erehtyneen kulkijan yksin\npimeään. Oliko toisenlaisiakin, jotka loistivat, lämmittivät ja\nsaattoivat kerran onnen satamaan? Saisiko _hän_ koskaan elämässään\nsellaista kokea?\n\nAntti nukkui sikeätä, levollista unta. Hengitys oli tyyntä ja tasaista,\nja terveyden puna oli poskille kohonnut.\n\n\"Ethän meille vaan surua tee, ethän!\" Äiti kumartui hänen puoleensa ja\npyyhkäisi tukan silmiltä. Koko hänen ruumiinsa vapisi, mutta silmät\npysyivät kostumatta. Lähde oli jo kuiviin vuotanut.\n\nNiin, vielähän se toinen kirje oli lukematta, muisti hän palattuaan\ntakaisin huoneeseensa. Hän otti sen tuolilta, johon sen oli viskannut\nja istuutui vuoteen laidalle lukemaan. Paperi oli kääritty pienemmäksi\nkuin edellinen ja oli nähtävästi myöhemmin pistetty toisen sisälle,\njotta ne yhdessä tulisivat luetuiksi. Päivämäärästä huomasi Anna, että\ntämä oli kirjoitettu melkein puoli vuotta myöhemmin.\n\n\"Käydessäni Kotajärven pitäjässä Teiton talossa\", alkoi kirjoitus,\n\"jouduin aamulla ennen poislähtöäni puheisiin talon vanhan vaarin\nkanssa, jota yleisesti pidetään heikkomielisenä. Outoa hänen puheensa\noli, mutta kaikesta höperyydestään huolimatta tuntui hänellä olevan\njärkeä aika paljon. Hän näkyi olevan kovin arka ja säikkyvä.\nluullakseni on hänen heikkomielisyytensä johtunut joko ahneudesta tai\njostakin rikoksesta, jota hän salaa. Kovasti näkyi hän pelkäävän Annaa,\ntalon nykyistä emäntää, ja uskoi minulle suurena salaisuutena, että\nennen hän oli ollut kihloissa Annan kanssa, mutta tämä oli hänet muka\njättänyt, saadessaan papin. En silloin tiennyt, miten asian laita oli,\nmutta todistin hänelle, ettei Anna ikänsäkään puolesta voinut olla se,\njoksi ukko häntä luuli. Arviokaupalla sanoin sitten päättävästi, että\nse oli hänen äitinsä, jota ukko ajatteli. Tämä selitys näkyi vanhusta\ntyydyttävän.\"\n\n\"Myöhemmin olen asiaa tiedustellut Annan kotipitäjästä ja saanut selvän\nsiitä, että arvasin oikein. Annan oma äiti, joka eli ainoastaan pari\nvuotta naimisiin mentyään, oli entinen palvelijatar, ja sanotaan hänen\nolleen kihloissa ulkopitäjäläisen kanssa, jonka nimikin sopii vaariin.\n-- Ihmeellistä on elämä, tytär joutui tietämättään sovittamaan äitinsä\nrikoksen naidessaan sen miehen pojan, jonka hänen äitinsä oli pettänyt.\n-- Miten saanevat meidän lapsemme sovittaa rikoksemme, mitä kärsiä\nvanhempiensa erehdyksistä?\"\n\nAnna viskasi kirjeen kauaksi luotaan. Siinä oli vastaus kysymykseen,\njota hän vuosikausia oli miettinyt, siinä selvitystä moneen kohtaan. Ja\nkuitenkin poltti tuo paperi kuin tuli.\n\nVai oli hänen äitinsä elämä ollut sellaista! Siksikö hän, tytär, ehkä\npetettiin, että äiti kerran oli pettänyt? Ja entä nuo kauheat sanat:\n\"Miten saanevat meidän lapsemme sovittaa rikoksemme, mitä kärsiä\nvanhempiensa erehdyksistä?\"\n\nHän kalpeni ja kiristi hammasta kuin kovassa ruumiillisessa tuskassa.\nMielenliikutus oli seurannut mielenliikutusta. Nyt oli mitta täysi,\nvoimat lopussa. Hän ei jaksanut ajatella, ei surra. Hän heittäytyi\ntakaisin vuoteelle ja vaipui viimeinkin syvään, levottomaan uneen.\n\n\n\n\n13.\n\n\nLuonnonihanalla paikalla, sisävesien ympäröimänä, saarien, salmien\nja niemekkeiden piirittämänä sijaitsi se laitos, johon Anni vietiin.\nKorkeat, monikertaiset kivimuurit muhkeina, mutta synkän ja\nkasarmimaisen näköisinä avasivat ovensa hänelle. Ja Teiton isäntä\najatteli puoleksi piloillaan, puoleksi katkerana, että korkeapa oli se\nkoti, johon hän tyttärensä saattoi.\n\nJo heidän pihaan ajaessaan kuului sisältäpäin outoa, eläimellistä\nääntä, ja kuihtunut, luiseva käsi viittaili rautaristikolla varustetun\nakkunan takaa. Anni kävi levottomaksi. Hän oli pitkin matkaa ollut\ntyyni ja hyvällä suostunut isän ehdotuksiin. Mutta outo kirkuna ja\nristikkoakkunat saivat hänet pahaa aavistamaan. Hän rupesi huitomaan\nkäsillään, huutamaan ja laulamaan pyrkien karkaamaan isän käsistä.\nMutta isälle tuli miehiä avuksi, ja Annin täytyi ponnistuksistaan\nhuolimatta vihdoin antautua. Mutta hänet valtasi silloin jäytävä pelko,\nettä hänelle tehdään pahaa, että nämä korkeat muurit ovat vankilan\nseiniä ja hän telkitään tänne rautoihin niinkuin rikoksentekijä.\n\nVasta kun hänet viimein vietiin hoitajattaren turviin, tyyntyi hän\näkkiä. Hän huomasi heti tällä olevan vaaleansinisen pumpulipuvun,\nsamantapaisesta kankaasta, jota hän itse kerran -- kauan aikaa sitten\n-- oli kutonut, ja pani merkille, että hoitajatar oli hyvän ja\nystävällisen näköinen.\n\n\"Teillä on juhla nyt\", sanoi Anni, otti häntä kaulasta ja hyrähti\nitkuun.\n\nHoitaja katsoi pitkään.\n\n\"Niin, teillä on tuo puku päällä, ja silloin on juhla.\"\n\nHoitajatar siveli Annin päätä. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.\n\"Niin, minulla on juhla, kun saan auttaa ja palvella ja pyyhkiä pois\nkyyneleet monen silmistä.\"\n\n\"Ei silloin saa itkeä, kun on juhla\", sanoi Anni hiljaa. \"Hän tulee,\neikä hän pidä kyynelistä.\"\n\n\"Tule nyt\", sanoi hoitajatar, ottaen Annia kädestä. \"Matka on ollut\npitkä, sinä tarvitset lepoa.\"\n\nHe läksivät kulkemaan; hoitajatar taluttaen Annia kädestä ensin pitkien\nkäytävien läpi, sitten portaita ylös ja sitten taas käytäviä pitkin,\njossa kulki paljon ihmisiä puhellen, nauraen ja uteliaina tirkistellen\nAnniin.\n\n\"Niillä on pahat silmät\", sanoi Anni puristaen hoitajattaren kättä.\n\"Minä tahdon mennä pois täältä.\"\n\n\"He ovat hyvin kipeitä ja monella on ollut paljon surua. Mutta he ovat\nhyviä kaikki.\"\n\n\"Onko heillä ollut surua? Minullakin on ollut paljon, oikein\npaljon kerran, siitä on nyt jo pitkä aika.\" Hän rupesi taas hiljaa\nnyyhkyttämään.\n\n\"Tässä on vuode, pankaa nyt lepäämään.\" Nuori hoitajatar riisui Annin.\n\"Matka on ollut pitkä.\"\n\n\"Hyvin pitkä\", toisti Anni. \"Tiedättekö\", jatkoi hän kuiskaillen, \"olen\nmatkustellut siitä asti, kun hän läksi. Matkalla me tapasimme ensi\nkertaa, ja nyt matkustan aina vaan siksi, kunnes hän löytyy.\"\n\n\"Niin minäkin\", sanoi hoitajatar ja nyökäytti päätään. Hän oli heti\nensi näkemältä kiintynyt Anniin, ja myötätunto auttoi häntä pääsemään\nAnnin ajatuksenjuoksun perille. \"Niin me teemme kaikki\", puheli hän,\nyhä hiljalleen ja huomaamatta jatkaen riisumista. \"Me matkustamme\npaljon ja kauaksi, aina etsien sitä yhtä ja ainoata, jota sydän ikävöi.\"\n\n\"Te ymmärrätte\", sopersi Anni, tyytyväisenä. \"Te ymmärrätte, kun teillä\non juhla.\"\n\n\"Mutta nyt teidän pitää nukkua, muuten ette jaksa juhlaa odottaa.\"\n\n\"Ei se minulle tule kuitenkaan.\" Anni nousi istualleen vuoteessa,\nja näytti hetken siltä kuin hän olisi aikonut karata ylös. Mutta\nhoitajatar sai hänet rauhoitetuksi.\n\n\"Teidän pitää vielä matkustaa paljon, ennenkuin löydätte hänet. Mutta\nte väsytte kesken, jos ette nuku nyt.\"\n\nSilloin Anni paneutui takaisin vuoteeseen. Hän ei ollut nukkunut\nsitten, kun kotona Teitossa. Matka oli väsyttänyt. Kaikki uudet\nvaikutukset olivat sielun voimia kysyneet. Maattuaan hetken hiljaa\nsilmillään seuraten hoitajatarta, joka askarteli huoneessa, vaipui hän\nraskaaseen ja sikeään uneen.\n\nMiten kuihtuneen ja kärsivän näköinen hän oli! Nuori hoitajatar\nnosti peitteen paremmin hänen hartioilleen. Ja miten erilainen\nkuin ylpeäluontoinen, kerskuva isänsä, joka hänet oli tuonut! Koko\nkummallinen tarina mahtoi piillä heidän historiassaan.\n\nKäytävästä kuului melua. Siellä olivat toiset riitaantuneet töissään,\ntoiset töllistelivät ihmeissään vieraisiin, jotka ylihoitajattaren\nsaattamina katselivat laitosta. Muuan keski-ikäinen neiti, kissa\nsylissään, tuli juosten vieraita vastaan ja heitti kissan vieraan\nsilmille. Melua, riitaa, naurua, iloisia, säikähtyneitä ja ilkkuvia\nhuudahduksia kuului vuoroon. Ne kutsuivat hoitajatarta uneen vaipuneen\nluota toisiin askareihin; mutta hänen ajatuksensa seurasivat Annia\nyhtenään.\n\nMitenkähän hän olikin Anniin niin kiintynyt heti ensi näkemältä?\nIhmeellistä se oli. Mutta niin se oli sielultaan sairaita hoidettaessa\nkuin muitakin, että sitä tahtomattaan kiintyi toisiin enemmän kuin\ntoisiin. Ihmisiä ne olivat nämäkin raukat, ihmisiä, joiden luonteiden,\ntaipumusten ja kehitysasteen erilaisuus oli yhtä silmään pistävää kuin\nterveidenkin. Tuntui se täälläkin tue ihmeellinen sisäinen yhdysside,\njoka lujemmin kuin mikään muu liittää ihmissydämiä toisiinsa.\n\nHoitajatar oli huoneessa Annin herätessä, ja tämä johti Annin ajatukset\nheti siihen, josta hän hoitajattaren kanssa oli aikaisemmin puhunut.\n\n\"Nyt minä taas jaksan lähteä\", sanoi hän ja hypähti pystyyn.\n\n\"Odottakaa vähän\", ehdotti hoitajatar. \"Minä en vielä joutaisi täältä.\nOlisi niin paljon tekemistä. Odotattehan, kunnes joudun?\" Hän sai Annin\nhoukutelluksi odottamaan, kunnes oli aika syödä päivällistä.\n\nSyödessä unohti Anni kiireensä ja rupesi suostumaan toisten seuraan,\nkun muisti hoitajattaren kertoneen heillä olleen paljon surua.\n\nVasta toisena päivänä, hänen nähdessään isän, joka tuli hyvästille,\nmuistui taas matka hänen mieleensä. Hoitajatar oli selittänyt isälle,\nettei saa puhua Annille kodista, silloin hänelle tulee ikävä. Siksi isä\nvain sanoi jatkavansa matkaa ja kehoitti odottamaan, kunnes isä tulee\nhakemaan.\n\n\"Niin\", sanoi Anni ja naurahti, \"niinhän minä silloinkin jäin.\"\n\nIsä ei ensin ymmärtänyt, mistä oli puhe, mutta sitten hän huomasi Annin\ntarkoittavan ensimmäistä matkaansa isän seurassa. \"Jaa -- jaa, Olli\nsinut silloin takaisin toi, mutta kyllä minä itse nyt täältä haen!\"\n\nIsä oli tuskin saanut sanat sanotuksi, kun tunsi kirvelevän tuskan\nkasvoissaan. Anni oli kuin kissa iskenyt kyntensä isän silmille, lyödä\nmuksautti häntä nyrkillä vasten kasvoja ja läksi juoksemaan, minkä\nkerkesi. Vaivoin he saivat hänet kiinni, ja kun ei mikään saanut häntä\nrauhoittumaan, puettiin hänet pakkopaitaan.\n\nKuinka hän siinä repi ja riuhtoi irti päästäkseen, kuinka sydäntä\nsärkevästä valitti, vaikeroi ja pyysi armahdusta! Hänestä he kaikki\nolivat liittoutuneet häntä vastaan. Kaikki olivat isän kätyrejä,\njotka aikoivat pitää häntä sidottuna, ettei hän pääsisi matkustamaan,\netsimään sitä, jota kaipasi, vaan jäisi tänne Ollin otettavaksi.\n\nHänen valitushuutonsa kuuluivat kauas käytäviin, ja toiset sairaat\nkerääntyivät osaaottavina oven edustalle. Heillä oli kaikilla\nkysymyksensä, ja kaikki olivat tietävinään, mitä se kaunis tyttö itki.\n\n\"Ei sitä pidä itkettää\", sanoi eräs joukosta. \"Se on hyvä ja se on\nkuninkaan tytär.\"\n\n\"Sulhaseni pitää hänestä\", sanoi neiti, joka kantoi kissaa. \"Minä olen\nvarma siitä, että hän on aatelia, muuten ei minun sulhaseni olisi\nhänelle selkäänsä köyristänyt ja hyrrännyt.\"\n\n\"Ha-ha-ha-haa, sellainen karvainen, kynsivä sulhanen\", nauroi vanha,\nväkäleukainen muija. \"Kun minä teille povaisin paremman, silloin teillä\nsulhanen olisi.\"\n\n\"Kaikki hänestä kuitenkin pitävät\", ajatteli hoitajatar itsekseen.\n\"Kyllä he tuntevat, kuka on hyvä heidän joukossaan.\" Ja hän pyyhkäisi\nsalaa kyyneleen silmästään, kuullessaan Annin sydäntävihlovaa valitusta.\n\nTämän raivopuuskan asetuttua oli Anni pitkät ajat rauhallinen ja\nkutakuinkin selvä. Ainoastaan muutamissa kohdissa ilmaantui, ettei\nhän terveen tavoin voinut ajatuksiaan hallita. Hänellä oli omituisia\npäähänpistoja, jotka ilmenivät aina, kun sattui jotain, mikä tavalla\ntai toisella oli yhteydessä hänen surunsa kanssa. Silloin vuotivat\nhänen kyyneleensä viljalti, silloin oli hän murtua taakkansa alle.\n\nEräänä tällaisena päivänä, kun hän istui vuoteensa laidalla hiljaa\nitkien, avasi eräs hoidokkaista oven ja rääsynukke lennähti suoraan\nAnnin syliin. Hän katsoi sitä hetken, nosti sen sitten korkealle,\nkatsoi ja painoi viimein rintaansa vasten. \"Älä itke, älä\", viihdytteli\nhän kuivaten kyyneleensä. \"Sinä pieni, kaunis lapseni, älä itke.\"\nHän sylkytteli nukkea sylissään ja joka kerta, kun omat kyyneleet\npyrkivät esiin, luuli hän lapsen itkevän. Sula keinoin rauhoittui hän\nvähitellen, sillä hän ei mitenkään olisi suonut lapsen itkevän.\n\nHoitajatar hymähti. Viisaampia ne olivat, nuo poloiset, kuin saattoivat\naavistaakaan. Itse avun tarpeessa auttoivat toisiaan.\n\nHän hymyili surunvoittoisesti katsoessaan Anniin, joka nyt iloisena ja\nrauhallisena tyynnytteli lastaan.\n\nSiten se aika vähitellen eteenpäin vieri, kuukaudet kuluivat, vuodet\nvierivät umpeen tuossa suuren surkeuden kodissa, jossa oli paljon\nsyvää, selittämätöntä surua, paljon tuskaa, jota ei tuskaksi tunnettu,\nmutta myöskin paljon, joka painoi ja muserti, vaikka sitä eivät\nsyrjäiset ymmärtäneet eikä kärsivät voineet kertoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlotonta oli elämä ja pitkät olivat päivät Teitossakin. Kun isäntä tuli\nkotiin Annia saattamasta, oli hän harvasanainen ja äreä. Poimimalla\ntäytyi äidin hankkia tiedot, mitä tahtoi. Eikäpä noista paljon iloa\nollut! Se vaan hyvä, että Anni oli saanut sopivan hoitajattaren ja\nmielellään tuntui jäävän laitokseen. Olihan siitä paranemisesta\nsitten ehkä toivoa. Vaikka eihän sitä silti tiennyt, olisiko se sen\nonnellisempaa. Alkaisi ehkä entinen surkeus vaan uudelleen, jollei niin\nhyvin sattuisi, että Olli sitä ennen hankkisi emännän itselleen.\n\nIsäntä oli paluumatkallaan käynyt Olliakin katsomassa kertoakseen,\nmillä kannalla asiat olivat. Suuri nöyryytys se oli ollut ja\nvastahakoisesti hän matkastaan kertoikin vaimolleen. Se häntä varsinkin\nkaiveli, että oli täytynyt peruuttaa sanansa ja luopua tuumasta, jota\nvuosikausia oli sommitellut.\n\n\"Sen pituinen se\", sanoi hän ja sylkeä rapsautti vihaisesti, kun oli\nkertonut kerrottavansa. \"Kunpa nyt onnistaisi edes paremmin pojan\nsuhteen.\"\n\n\"Totta kai hän täällä hyväksikin oppii\", Annan ääni värähteli.\n\n\"Niin, miksikä ei, kun vaan opetetaan, ei syötetä saduilla ja jonnin\njoutavilla, josta järki ihan menee, vaan opetetaan miesten työhön ja\nmiesten tavoille.\"\n\n\"Vai satujen syyksikö nyt Annin sairaus pannaan? Sekin vielä oli\noppimatta.\" \"Niin, nyt sitten opit.\"\n\n\"Ehkä sinäkin tahtoisit oppia sen, että sinun suvussasi on ollut\nheikkopäisyyttä paljon.\" \"Ja mistä sen tietää, eikö sinun suvussasi?\"\n\"Ole vaiti. -- Että vielä viitsit! Eikö ole elämä jo tarpeeksi\nkiusannut ja kiduttanut.\"\n\nAnna sulki oven kiivaasti, kiersi keittiön kautta pihalle ja läksi\nastumaan tietä pitkin, tietämättä minne, Hän pysähtyi vasta, kun\noli ehtinyt maantielle asti. Silloin hän kääntyi ja rupesi hitaasti\nkulkemaan kotiin päin.\n\nTokkopa sitä ihmistä lie elävien kirjoissa ollut, jolla oli niin\nraskas tie takanapäin ja niin pimeä polku edessä kuin hänellä. Ja jota\nenemmän hän sitä ajatteli, sitä karvaammalta se tuntui. Miksi oli\njuuri hänen kohtalonsa näin kova? Miksi halla pani kaiken, mihin hän\ntoivonsa kiinnitti? Ei siitä muuta kuin että hänen sydämensä kovettui\nkovettumistaan ja kuoleutui kaikki, mikä hänessä oli hyvää ollut. Sitä\nvaikutti surujen ylenpalttisuus. Miksi Jumala ei sitten hänelle onnea\nantanut!\n\n\"Sinä olet kova\", sanoi hän ja käsi puristautui nyrkkiin, \"kova ja\narmoton. Sinä vaadit rakkautta, mutta itse et sitä anna. Sinä annat\nsielun nääntyä surujen suuruuteen, et virvoita, et ilomaljalla\nvahvista.\"\n\nHän oli kulkenut kiivaasti ja eteensä katsomatta. Äkkiä hän hätkähti,\nkun näki vaarin vastaan tulevan. Hän ei saanut sanaakaan hänelle\nsanotuksi, nyykäytti vain päätään ja astui kiireisesti ohi. Mutta\nvaarista muistui hänen mieleensä hänen oma äitinsä. Minkälainen\nhänenkin oli olla, kun hän jätettyään sulhasensa papin rouvana\nherrasteli kotona ja pitopaikoissa? Olikohan hän ensinkään surrut\nja ajatellut entisyyttä, vai oliko papinrouvaksi pääseminen häntä\ntyydyttänyt? Ja miksi hän tuon käänteen teki, rakkaudestako vai kunnian\nvuoksi? Oliko äidilläkin ollut sellainen voimakas, vastustamaton halu\npäästä eteenpäin elämässä, päästä arvossapidettyyn asemaan ja kunniaan,\nja olikohan hänkin tullut masentuneeksi? Vai nytkö kahden polven ylpeys\nyhdellä iskulla maahan nujerrettiin?\n\nHän huojutti ruumistaan edestakaisin kovassa sieluntuskassa. Mitä\nmuusta, mutta kun varmaan vielä tulisi surua pojastakin. Ei siitä\näidistä ollut kasvattajaksi, jonka sydäntä suru ja katkeruus raatelivat\nkuin pedot. Ja isältä, mitä poika siltä oppi? Olutta juomaan,\nkun ilmaiseksi annettiin, korttia pelaamaan, kun varmasti tiesi\nvoittavansa, kaupoissa pettämään ja siinä välillä raamattua lukemaan!\n\nHän väänsi käsiään. \"Se oli vaan unta, pettävää unta, se lyhyt aika,\njolloin uskoin, että lasteni kautta ilopäivät kerran koittaisivat\nminullekin.\"\n\nHän meni sisälle ja rupesi askartelemaan pirtissä, joka oli tyhjä.\nPitkin päivää hän sitten karttoi kotiväkeä. Anttia yksin hänen\nkatseensa etsi, ja joka kerran, kun silmä sattui poikaan, tunsi hän\npistoksen povessaan.\n\nOliko se turhaa luulottelua vai oliko se aavistusta, mutta äidin mieli\nei rauhoittunut Antin suhteen. Päinvastoin kasvoi hänen huolensa\nkasvamistaan. Eihän se ihme ensinkään ollutkaan, jos poika oppi\nhuonoille tavoille, kun koti oli niin kolkko ja iloton, että täytyi\nviihdytystä hakea vaikka mistä.\n\n\"Saisinpa minä matkustaa niinkuin isä nuorena\", sanoi Antti itse monet\nkerrat. Mutta isä pani jyrkästi vastaan.\n\n\"Sitä tässä vielä tarvittaisiin, että ainoa poika Ameriikkaan lähtisi,\ntai ties minne, juuri kun talossa voimia tarvitaan.\"\n\n\"Mutta sitä ei jaksa työtäkään tehdä, kun on niin tulimmaisen ikävä\",\nsanoa sähähti Antti vastaan.\n\n\"Vai ikävä! No kah, lähde sitten iloja takaa ajamaan. Mutta älä vaan\nusko, että sinä Teiton perijäksi pääset. Muista se.\" Sillä lopetti isä\naina puheensa.\n\nÄiti kuunteli sitä huolissaan ja toivoi salaa, että isä suostuisi Antin\nmatkatuumiin. Ehkäpä niistä lopultakin jotain hyvää koituisi. Mutta isä\nei vaan suostunut. Ja Antti haki huvia kylästä, mistä löysi. Hän oli jo\nmuutaman kerran salaa lainaillut äidiltä markkoja maksaakseen pieniä\npelivelkojaan, ja äiti oli joka kerran antaessaan varoitellut, ettei\nAntti vaan noita velkoja vasta tekisi. Mutta itsekseen hän ajatteli,\nettä mitäpä hänellä muuta onkaan, jolla huvitella. Paha siitä lopulta\ntulee, mutta pahojen sanomien saajaksi hän oli luotukin.\n\nAinoa henkilö koko talossa, joka, joskin salaa, auttoi emäntää ja\nkoetti hänen kuormaansa keventää, oli Rajalan pikku Martta. Hän oli\nAnnin suosikkina pienestä pitäen oppinut olemaan Teitossa melkein kuin\nkotonaan. Näinä viimeisinä surun vuosina etenkin oli Leena koettanut\nedes Martan kautta auttaa emäntää ja keventää hänen kuormaansa.\n\nAnnin sairastumisen jälkeen ei emäntä kuitenkaan aluksi tahtonut\nMarttaa ensinkään nähdä. Koko hänen ulkomuotonsa ja sekin, että hän oli\nollut Annin suosikki, oli emännälle liian katkera muistutus entisistä\najoista ja entisistä toiveista. Mutta vähitellen rupesi kuitenkin\ntuntumaan siltä kuin olisi ollut helpotusta saada taloon edes joku,\njoka oli lempeä ja iloinen luonteeltaan ja joka mielellään tuli eikä\nsydämessään kantanut pelkoa ja karvautta Teiton asukkaita kohtaan.\n\nParaaseen aikaan sattui silloin tapaus, joka aiheutti Martan muuton\nTeittoon. Rajalan Liisu, joka oli ollut keuhkotautisen emännän\npalveluksessa, oli sieltä saanut taudin siemenen ja tuli nyt \"kotiin\nkuolemaan\", kuten Leena suoraan ja yksinkertaisesti sanoi. Hän\nitki, kun tästä kertoi, mutta se oli hiljaista, alistuvan ja iskun\nalle nöyrtyvän itkua, ja se teki kumman vaikutuksen emäntään. Hän\nei tiennyt, kävikö kateeksi vai suututtiko. Ehkä kumpiakin. Olihan\nse elämä helpompaa, kun noin tasaisesti sai kaiken otetuksi, mutta\nei suinkaan sitä noin vaan tarvinnut kulkea kohtalonsa taluttamana\nniinkuin mikähän lammas. Oikein kuohahti mieli, kun ajatteli, että\nkärsiä piti ja sitten vielä aina vain tyytyä ja tyytyä.\n\n\"Tuntuuhan se raskaalta tämäkin kuritus\", sanoi Leena nöyrästi. \"Mutta\nmonella on suurempia ja katkerampia suruja. Miksi minä moittisin\ntaivaan Isän töitä?\"\n\nEmäntä kääntyi poispäin. \"Joutaisi Martta nyt vaikka meille\", sanoi hän\näkkiä. \"Paras olisi tuoda tänne, ettei tauti häneenkin tartu.\"\n\n\"Tervein hän on aina ollut lapsistamme. Soisihan säästyvän edes yhden.\"\n\n\"Tuokaa vaan tänne\", puheli emäntä. \"Eihän sillä ilon päiviä täällä\nole, mutta sen kuitenkin tiedätte, että koetan minä silmällä pitää ja\nneuvoa parhaan ymmärrykseni mukaan.\"\n\nLeena kiitteli ja lupasi laittaa tytön Teittoon. Olihan se hyvä\nhänelle, että sai tulla parempiin oloihin ja paremmalle ruualle ja\nehkäpä hän vähän voisi emännän kuormaakin keventää, toivoi Leena. Mutta\nemännälle hän ei sitä sanonut.\n\n\"Koeta olla hyödyksi ja iloksi heille siellä. Pidä Jumala silmäisi\nedessä ja muista, mitä kotona on neuvottu.\" Sillä evästyksellä lähetti\nLeena nuorimpansa kotoa.\n\nMartta itse ei oikein tiennyt, oliko hän hyvillään vai pahoillaan\nlähdöstä. Kotona vanhempien varassa oli elämä kyllä huolettomampaa ja\nrauhallisempaa, mutta olihan Teitossakin hänen hyvä olla. Parempi on\nainakin joutua palvelukseen lähelle kotia kuin kauaksi. Hän oli kerran\nsitäkin maistanut, ja silloin hän oli niin pahasti ikävöinyt. Nyt\npääsisi hän ainakin silloin tällöin kotiin lippaamaan, ja olihan Teiton\nväki kaikki niin tuttua. Anni oli häntä aina pitänyt aivan kuin pientä\nsisarta, ja Antti oli ollut niin hyvä leikkitoveri. Mutta Anni oli\nnyt poissa, ja Antti oli kasvanut siksi paljon, ettei hän enää Martan\nseurasta välittänyt. Mutta mitä siitä. \"Tullaan, tullaan, kyllä toimeen\ntullaan\", liverteli hän vanhalla kansansävelellä, lipotellessaan mytty\nkainalossa Teittoon päin.\n\nSiitä päivästä alkaen oli Martalla koti siellä. Kun Liisu riutumistaan\nriuduttuaan kuoli ja Leena miehineen jäi lapsettomaksi, oli kyllä\npuhetta siitä, että Martta tulisi kotiin. Mutta olihan se hyvä tytölle,\nkun sai olla Teitossa, että tottui työhön samalla kun vielä pysyi\nkodin lähellä. Eikä Leena muutenkaan olisi hennonnut tyttöä pyytää\npois. Tiesihän hän, että Martta, vaikka vasta oli viidennellätoista,\noli talossa tarpeen emännän apuna ja vieläkin tarpeellisempi sen talon\nainoana ilona ja elähyttäjänä.\n\nAnttikin, joka ei alussa paljon välittänyt entisestä leikkitoveristaan,\nsuostui pian hänen seuraansa ja huomasi, että saattoi tuollaisesta\ntytön tyngästäkin iloa olla. Se lisäksi herätti hänessä melkein\nhartauden tapaista tunnetta Marttaa kohtaan, kun tämä vähän muistutti\nAnnia. Monet ikävät illat teki Martta iloisemmiksi, ja saipa hän Antin\nvälistä houkutelluksi kotiinkin jäämään, vaikka muuten olisi kylälle\nmennyt. Mutta toiste Antti taas meni vaan ja pysyi poissa äidin\npyynnöistä ja Martan surullisen kysyvästä katseesta huolimatta.\n\nPari kertaa oli sattunut, että hän oli tullut kotiin juovuspäissään,\nmutta huolellisesti hän oli osannut karttaa Martan tapaamista. Mutta\nkolmannella kerralla se ei enää onnistunut. Silloin olivat sekä isäntä\nettä emäntä poissa ja Martta yksin kotona kartanoa vahtimassa. Häntä\nihmetytti, ettei Anttia kuulunut kotiin, ja vähän peloittikin pimeän\ntullen. Emäntä oli pitkillä matkoilla, oli monet kerrat aiottuaan\nvihdoin päässyt Annia katsomaan. Isäntä oli aamulla lähtenyt kirkolle\nja luvannut puolipäiväksi tulla kotiin. Mutta ei kuulunut, ei häntä\neikä Anttia.\n\nOllapa edes äiti nyt luona, ajatteli Martta. Äiti oli luvannut tulla\nyöksi emännän poissa ollessa, mutta eihän hän joutanut, ennenkuin\nilta-askareet olivat tehdyt ja isä oli valmis nukkumaan.\n\nMartta polkea pyöräytti rukin pyörää kiivaasti, ettei joutaisi\npelkäämään eikä tuntuisi niin autiolta, kun edes rukki hyrinällään\nseuraa piti. \"Kumpikohan noista ensiksi tulee?\" tuumi hän itsekseen.\nSamassa rupesi portailta kuulumaan outoa jyminää. Joku pyrki niitä\nnousemaan, mutta kuului kompastuvan ja sitten vihaisesti ärähtelevän\nitsekseen. -- Kuka se oli? Isännän ääneltä se ei kuulunut eikä se\nAnttikaan voinut olla.\n\nMartta juoksi ovelle. \"Kuka se siellä?\" kysyi hän lujalla äänellä,\nvaikka vapisuttamaan aivan rupesi.\n\n\"Mitä sen saakeli, -- Martta hoi! Täällä kun on niin pimeää, ettei\neteensä näe.\"\n\n\"Antti, sinäkö?\" Hän meni Antin luo ja aikoi auttaa.\n\n\"Kyllä minä itse.\" Hän kulki horjahdellen pirtin ovelle.\n\n\"Sinä olet kipeä, Antti. Anna kun autan.\"\n\n\"Sinä sitä kipeä olet, typeryyden tautia sairastat. Etkö sinä ymmärrä,\nettei minulla kissan silmiä ole?\" Hän paiskautui pirtin penkille. Lakki\nvalahti toiselle korvalle ja pää retkahti rintaa vasten.\n\nMartta näki, että hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, ja silmien kiilto\noli himmeä ja tylsistynyt. Samassa selveni hänelle kaikki. Olihan\nhän juopuneista kuullut ja oli nähnytkin niitä kylän raitilla joskus\nhoipertelevan, mutta että näkisi tuttavan sellaisessa tilassa, sitä\nhän ei olisi uskonut! -- Ensi säikäystä seurasi polttava häpeäntunne.\nEttei vaan kukaan näkisi, etteivät ehtisi tulla, ei isäntä eikä äiti,\nennenkuin hän saisi Antin makuulle.\n\n\"Täällä ei ole ketään kotona\", alkoi hän ääni vähän värähdellen. \"Mutta\näiti tulee tuossa paikassa.\"\n\n\"Jaa, mitä varten? Minuako paimentamaan?\"\n\n\"Älä ole ilkeä, Antti. Kyllä sinä tiedät, että minua peloittaa olla\nyksin. Tässä on tulitikut. Annapa kun sytytän, niin näet mennä\nkamariin.\" Hän näytti valkeata. Antti nousi vitkastellen ja läksi\nperässä kompuroimaan. Mutta kamarin ovella, kun Martta pysähtyi,\nojentaen kynttilän hänelle, näki hän miten tytön posket hehkuivat.\nKäsi, joka piti kynttilää, vapisi, mutta sen verran vain, että Antti\nhyvästi ennätti nähdä, miten lapsekkaan pyöreältä ja pehmeältä se\nnäytti, tuo pieni, vähän ruskettunut käsi.\n\n\"Mutta entä jos en mene?\" Hän yritti äkkiä kietoa kätensä tytön\nvyötäisille, mutta Martta riuhtaisihe irti. Kynttiläjalka putosi\nkolisten lattialle, ovi lennähti kiinni ja Martta pysähtyi vasta pirtin\novella, jossa äiti tuli vastaan.\n\n\"Äiti\", häneltä pääsi itku.\n\n\"Mikä nyt?\"\n\n\"Äiti, kun Antti tuli kotiin. Hän on varmaan kipeä tai on juonut\nliiaksi olutta.\"\n\n\"Missä hän on?\" Leenan kasvot kävivät levottoman ja synkän näköisiksi.\n\n\"Nukkumaan meni. Mutta minä niin säikähdin, kun olin aivan yksin.\"\n\nLeena kopisteli lunta jaloistaan, meni lähemmä uunia ja rupesi\nlämmittelemään. \"Liian lapsi sinä oikeastaan olet tällaiseen paikkaan.\nMutta minun käy niin emäntää sääli, ja kun olet tässä näin lähellä.\"\nHän näytti huolestuneelta ja pudisti päätään. \"Onko se Antti ennenkin\ntullut kotiin semmoisessa tilassa?\"\n\n\"Ei ole\", vakuutti Martta hyvillään, että edes jotain sai\npuolustukseksi sanoa. \"En minä ensin oikein ymmärtänytkään, säikähdin\nvain niin kovasti.\"\n\n\"Ikävä sen on poika paran tällaisessa yksinäisessä paikassa.\"\n\n\"Ja Anniakin kun niin suree. Oli ihan vesissä silmin, kun emäntä läksi,\nvaikkei näyttää tahtonut.\"\n\n\"Vai oli. Kyllä minä olen aina hänestä hyvää toivonut.\"\n\n\"Menisittepä äiti katsomaan, joko nukkuu\", ehdotti Martta, jota\npeloitti, miten Antti siellä pimeässä oli toimeen tullut.\n\n\"Saatanpahan käydä\", sanoi Leena, otti kynttilän ja läksi. Hän kuulosti\noven takana, mutta sieltä ei kuulunut muuta kuin raskasta, tasaista\nhengitystä. Silloin hän vähän raotti ovea. Sisällä oli pilkkosen\npimeää. Vasta kun hän kynttilällä huonetta valaisi, näki hän Antin,\nsaappaat jalassa, täysissä vaatteissa, makaavan vuoteessaan, raskaasti\nja äänekkäästi huokuen.\n\nLeena ei uskaltanut koskea häneen, ettei heräisi, vaan sulki oven ja\nmeni takaisin pirtin puolelle.\n\n\"Jo se nyt nukkuu\", sanoi hän rauhoittavasti. \"Pahoja ne on tällaiset\nkompastukset, mutta vielä hänestä mies voi tulla. -- Älä sinä ole\nmilläsikään. Minä tulen tänne joka ilta emännän poissa ollessa ja\npyörähdän päivilläkin sinua askareissa auttamaan. Ei sinun tarvitse\nyksin olla.\"\n\n\"Enhän minä pelkää\", sanoi Martta ja rupesi tyynesti lilaa tekemään\näidille ja itselleen. Mutta vaikka hän ei pelännytkään, oli hänen\nkuitenkin niin outo olla. Oli ihan kuin olisi Antin puolesta\nhävettänyt, että kuinkahan hän voi päivää katsella iloisesti, niinkuin\nennen, ja kuinka taas ystävällisesti ihmisiä silmiin katsoa.\n\n\"Kyllä hänen nyt on vaikea olla\", tuli taas aamusellakin Martan\nmieleen, kun huomasi, että Antti kenenkään näkemättä oli ulos hiipinyt.\n\"Heinään on varmaan mennyt, koska häkki on pihalta poissa.\"\n\n\"Jätän tähän piimän ja perunat pöydälle\", arveli hän myöhemmin,\nmennessään navettaan. \"Jos salaa tulee syömäänkin, niin syököön, ettei\nnälissään ole.\"\n\nMutta eipä tullut. Ruoka oli koskematonna, kun Martta navetasta palasi.\nHäntä rupesi jo peloittamaan, että jos Antti on kylään lähtenyt ja\ntulee illalla kotiin samanlaisena kuin eilen. Eihän, hän vaan Martan\näitiä pelänne? Niin vihaisesti oli puhunut paimentamisesta eilen. Ja\näiti, joka oli niin hyvä kaikille. Tietäisi vain Antti, miten hyvää\näiti aina hänestäkin oli uskonut.\n\nIltapäivällä, kun äiti oli pyörähtänyt Rajalaan, ajatteli Martta,\nettä paraiten sopisi nyt sentään, jos Antti nyt tulisi, että näkisi\nja saisi puhua, niin ettei uskoisi heidän olevan vihassa. Hän kuuli\nliikettä pihalta ja juoksi ikkunaan katsomaan. Olipa kuin olikin Antti!\nHeinähäkki seisoi pihassa, ja Antti talutti juuri hevosta talliin.\n\nMartalle tuli kiire. Perunat sankoon, vettä päälle ja sitten pesemään\nja kuorimaan, että olisi työtä ja hommaa Antin tullessa sisään.\n\nKauan kopisteli Antti saappaitaan portailla. Martan sydän leipoi oikein\nläpättämällä. -- Nyt avasi Antti hitaasti oven.\n\n\"Iltaa\", sanoi hän kääntyen selin ripustaakseen lakkinsa naulaan.\n\n\"Hyvää iltaa\", sanoi Martta, viskasi kuoritun perunan kädestään ja\nkumartui syvälle uutta ottaakseen. \"Etkö tule syömään?\"\n\n\"Vieläkö nyt ruokaa annetaan?\" Hän siirsihe peräpenkille ja rupesi\nhitaasti kuorimaan kylmiä perunoita. \"Aina sinä jaksat olla hommassa\",\nsanoi hän jotain sanoakseen.\n\n\"Ahkeruus on ilomme.\" Martta koetti nauraa. Hänen tapansa oli siepata\nsanansutkauksia milloin mistäkin ja käyttää, kun tilaisuutta sai. Tämän\noli hän oppinut vanhalta sotilaalta ja oli sitä ennenkin käyttänyt. Nyt\nkun se mieleen juolahti, tuntui helpotukselta, että sai vähän leikkiä\nlasketuksi.\n\n\"Vai on se sinun ilojasi? Parempaa ainakin on, kuin monen muun ilot.\"\n\nMartta ymmärsi, että se oli anteeksipyyntöä, mutta hän ei siihen mitään\nvirkkanut.\n\n\"Et usko, miten sitä saa hävetä itseään!\" Antti ei katsonut häneen,\nryyppäsi piimää tuopista ja oli katsovinaan ulos.\n\n\"Kyllä minä sen uskon.\"\n\n\"Se on niin, ettei tahdo jaksaa olla!\"\n\n\"Mutta kun sen kerran on tuntenut, silloinhan sitä ei enää -- --\"\nMartta punastui eikä tiennyt miten jatkaa.\n\n\"Helppo on sanoa sen, joka aina kotona istuu, mutta toista se on\nmiesten.\"\n\nMartta nosti katseensa ja loi sen suoraan Anttiin. Se oli puhtauttaan\nkirkas, melkein häikäisevä tuo katse, mutta niin surullisen kysyvä.\nAntti tunsi, että veret syöksyivät hänen kasvoillensa.\n\n\"Anna anteeksi?\" sopersi hän, nousi, otti lakkinsa ja kiiruhti ulos.\n\nSen kerran jälkeen oli hän kauan kuin toinen poika, iloisuus oli kyllä\npoissa tai oli ainakin hyvin hillittyä ja alavaa, mutta työtä hän teki\nkuin mies aamusta iltaan, koettaen pitää huolta kaikesta ja ilman\nkäskemättä huomata, mitä milloinkin tarvittiin.\n\nViikon perästä tuli emäntä. Kaikki olivat sitä päivää odottaneet toivon\nja pelon vaiheilla. Martta oli iloinnut siitä, että saisi kuulla\njotain Annista. Hän tuskin ajatteli, että tiedot voisivat olla muuta\nkuin hyviä. Antti, jota suru lähemmin koski ja joka niin syvästi oli\ntuntenut sen katkeruutta Annin sairastuessa, ei paljon uskaltanut äidin\ntuomia tietoja toivoa.\n\nLeena oli Teitossa, kun emäntä ajoi pihaan. \"Vuoden luulisi poissa\nolleen, niin on vanhentunut\", sanoi hän itsekseen.\n\nAntti otti vastaan hevosen ja läksi riisumaan. Martta kantoi tavarat\nsisälle. Isäntä piti puhetta herkeämättä, kertoi tapansa mukaan\nmonisanaisesti ja laajasti, mitä itse oli tehnyt ja miten jaksanut\nja mitä muilla teettänyt sill'aikaa, kun emäntä oli ollut poissa. Ja\nsitten rupesi hän kehumaan, miten hyvin oli toimeen tullut.\n\n\"Eipä sillä ole kovin kiire saada tietoja lapsestaan\", ajatteli\nLeena itsekseen. Mutta emäntä vain koetti kysellä kotikuulumisia ja\npidättää miestään ajattelemasta sitä, mikä koski matkaa. Hän tuli\nharvasanaiseksi, kun kysyttiin Annia ja Annin vointia. Laitoksesta,\njossa hän asui, kertoi hän kyllä tarkkaan, kuvasi toimenpiteiden\ntarkkuutta ja hoitajien hyvyyttä, kertoi, miten valoisat ja suuret\nkaikki huoneet olivat ja miten hyvänä siellä sairaita pidettiin. Sitten\nhän kertoi muutamista tuttavista, joita oli tavannut, kuvasi kaupungin,\njonka läheisyydessä laitos oli, ja antoi pienet tuliaisensa kotiväelle.\nMutta Annista ei hän kertonut. Siksi ei Antti, ei Leena eikä Marttakaan\nuskaltaneet häneltä mitään kysyä. He ymmärsivät, että hänellä oli ollut\nraskas ja vaikea matka, ja he tahtoivat edes vaikenemisella hänen\nkuormaansa keventää.\n\nIson aikaa sen jälkeen, kun äiti oli kotiin tullut, oli Antti\nsamanlainen kuin hänen tullessaankin. Hän kävi ahkeraan työssä, karttoi\nkirkonkylälle lähtemistä ja koetti olla sekä äidin että isän apuna.\nKun iltapuhteet kävivät pitkiksi, etsi hän äidin ja Martan seuraa,\nistui veistellen tai puhellen heidän luonaan tai luki heille kirjaa,\njonka oli saanut lainaksi. Oli kuin olisi hän peljännyt yksin jäämistä,\netsinyt suojaa ikävältä ja huonon seuran houkutuksilta.\n\nÄidin kanssa kahden ollessaan puhui hän usein matkustamishalustaan. Hän\nvakuutti, ettei hänestä tule miestä, jollei pääse voimiaan koettamaan,\nja pyysi hartaasti lupaa matkalle lähtemiseen.\n\n\"Kyllä sinä minun mieleni tiedät\", oli äidillä tapana vastata, \"mutta\nisä ei sitä puhetta ota kuuleviin korviin.\"\n\n\"Mutta entä jos minusta ei sitten miestä tulekaan, jos tulee vaan surua\nja harmia pojasta.\"\n\n\"On sitä surua saatu tarpeeksi yhdestäkin\", vastasi äiti.\n\nSilloin nousi Antti äkkiä ja läksi ulos, pani varsan valjaisiin ja\nläksi sitä aisoissa-oloon opettamaan. Tuntui kuin se olisi mieltä\nkeventänyt. Ja joka kerran kun varsa äksynä seisahtui yht'äkkiä\nyrittäen aisoista pois, kun ei päässyt eteenpäin ryntäämään, niinkuin\nolisi tahtonut, hiveli se hänen mieltään. Noin juuri teki hänenkin\nmielensä tehdä, äksyillä, potkaista esteet pois, olla välittämättä\nmistään, kun ei menemään päässyt. Mutta kun ei sopinut antaa varsan\noikkuilla, miten se tahtoi, täytyi sitä opettaa; ja siinä samassa hän\nopetti omaa mieltään.\n\nKerran tällaisen puheen jälkeen, jolloin hän taas oli lähtenyt\nvarsaa opettamaan, näki Antti palatessaan Martan saunassa vaatteita\nhieromassa. Hän raotti saunan ovea ja astui sisään.\n\n\"Täällä sinä vain hierot ja virutat, että vesi räiskää.\"\n\n\"Se on sitä paljon, ettei saa lähelle tulla.\" \"Vai ei. Mutta sisälle\nsitä sentään uskaltanee?\" \"Kyllä, jollei kovin kammo vettä ja suopaa.\"\nMartta nauroi niin, että valkea hammasrivi välähti ja posket tulivat\nkuopille.\n\n\"Minä pesisin mielelläni minäkin\", sanoi Antti, \"jos siitä tulisin yhtä\niloiseksi kuin sinä. Sinä olet ainoa ihminen täällä meillä, jossa on\nvähänkin henkeä ja elämää.\"\n\n\"Luuletko sinä sen pyykin pesusta lähtevän?\"\n\n\"Lähtipä mistä hyvään. -- Minullakin on oikeastaan iloinen luonto,\nmutta täällä kotona sitä märkänee siihen paikkaan. Täällä sitä on kuin\nelävänä haudattu.\"\n\n\"En ole minä ainakaan.\"\n\n\"Sinä et olekaan mikään Teiton tytär. Sinä olet toista maata. Mutta\nmeitä painaa jokin kumma. En tiedä mikä, mutta iloituksi ei täällä saa.\nSe on kuin vereen imeytynyt. Liekö se äidiltä opittua vai keneltä.\"\n\n\"Äiti meitä taas on opettanut iloisiksi\", sanoi Martta ja tuli samassa\najatuksissaan verranneeksi äitiään Teiton emäntään.\n\n\"Ja kuitenkin on teillä ollut niin paljon suruja.\"\n\n\"Se ei siitä riipu.\" Martta ei sanonut sen enempää. Hän muisti, mitä\näiti kerran oli hänelle sanonut ilon oikeasta lähteestä, mutta hän\nei tahtonut jatkaa puhetta, ettei tulisi sellaista sanoneeksi, mikä\nAntista tuntuisi pahalta.\n\n\"Sinä sittenkin täällä aina ilon alkuun panet\", sanoi Antti, kun\ntarttui pärekopan korvaan auttaakseen Marttaa kantamaan märät vaatteet\npois saunasta.\n\nEmäntä sattui portaille, kun he tulivat. \"Vai siellä sinä Antti olet\nollutkin.\"\n\n\"Niin, sittenkun ajelemasta tulin\", vastasi Antti huolettomasti, vaikka\nvähän hätkähtikin äidin ääntä. Se ei tuntunut aivan tavalliselta ja\nluontevalta.\n\n\"Hyvä, että joku häntä täällä viihdyttää.\" Äiti huokasi. Mutta\nvoisi tuosta pian vaaraakin tulla. Toinen kahdeksantoista, toinen\nviidentoista vanha ja tunteet puhkeamaisillaan! Toisella ikävä, toinen\niloinen kuin sirkkunen. -- -- Paras olisi oikeastaan, että Martta\nisännäksi sanoisi, niin muistaisi, mikä ero heillä on, mutta eihän sitä\nkäskeä kehdannut, kun toinen vielä oli niin poikamainen. Mutta silmällä\nheitä ehkä kuitenkin täytyi pitää, etteivät kovin usein kahden jäisi.\nParempi aina oli vara kuin vahinko.\n\nÄiti alkoi tämän jälkeen heidän yhdessä-oloaan estää. Mutta sitten\nrupesi taas huolestuttamaan, että jos Antti ei sitten taas kotona\nviihdy. Jos ikävystyy, kun ei saa mielin määrin Martan kanssa\nkaarestaa, ja jos sitten tuo matkustamisen ikävä voittaa. Siitä oli\npelko senkin tähden, että pitäjään äsken oli tullut nuoria miehiä\ntakaisin Ameriikasta. Heillä oli ollut paljon kerrottavaa sieltä,\npaljon näkemistään ja kokemistaan. Antti oli ainakin kerran heihin\nyhtynyt, sen tiesi äiti, ja eihän se kumma, jos he häneen saisivat sen\nkiihkonsa tartutetuksi.\n\nKauan epäiltyään otti äiti asian kerran puheeksi Antin kanssa kahden\nollessaan. Mutta silloin Antti vain tulistui. \"Aristavan näkyy\",\najatteli äiti ja huokasi syvään. Mikäpä muu kuin ottaa vastaan. Tulla\nsen kai piti senkin surun.\n\nSeuraavana aamuna varhain läksi Antti havuja hakemaan. Edellisen\npäivän suojaa oli seurannut ankara kylmä. Lumi, joka aikaisemmin jo\noli vahvasti kuortunutta, oli nyt kovan hangen peittämä. Reki lipui\neteenpäin kuin itsekseen, Antti jätti ohjakset valloilleen ja antoi\ntamman juosta hölkyttää tuttua tietä pitkin.\n\nItse antoi hän ajatuksiensa kuljeksia kaukana. Se se vasta elämää olla\nmahtoi, tuo merellä-olo, kun lakkapäälaineet lauloivat, tuuli tuuditti\njykevää alusta kuin lasta kätkyessä, ja veden väki vihoissaan ärjyi.\nPääsisipä hän vain sinne, saisi kerrankin voimiaan mitellä, kerrankin\nrohkeuttaan ja uljuuttaan osoittaa! Täällä kotona hän oli kuin häkkiin\nteljetty karhu, joka vain sai tanssia joskus, kun taluttaja luvan\nantoi, ja jota kämmeneltä syötettiin, sen sijaan että vapaana olisi\nsaanut samota syviä saloja, itse etsiä marjat mättäiltä, itse riistaa\nvoittosaaliina koota.\n\n\"Minä en kestä tätä enää, en\", sanoi hän itsekseen ja säikäytti tammaa\näkkiä läimäyttämällä piiskaa ilmassa.\n\nHeti puolisen jälkeen näki äiti Antin lähtevän suksilla kirkolle päin.\nSe ei hyvää tietänyt, sen hän arvasi. Ja siitä illasta alkaen olikin\nAntti enimmäkseen poissa.\n\nMutta äiti ei ollut ainoa, joka suri ja huolehti Antin puolesta.\nMarttakin tunsi vaistomaisesti, että tässä käytiin taistelua elämästä\nja kuolemasta, ja hänkin otti siihen taisteluun osaa tavallaan. Hän\nluki illoin Antin puolesta kaikki parhaat rukoukset, jotka oli oppinut,\nja aina hän Isämeidän rukouksessa muisti toistaa kaksi viimeistä\nrukousta kahteen kertaan. Kun hän toiseen kertaan luki: \"älä johdata\nmeitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta\", oli se aina yksinomaan\nAntin puolesta, ja kun hän sen oli lukenut, rauhoittui hänen mielensä\naina, sillä hän tunsi että sellaista rukousta ei Jumala jätä kuulematta.\n\nHuhtikuun loppupuolella, kun pellot eivät enää olleet päivilläkään ja\npurot pulppusivat esiin, missä vain vähänkin sijaa saivat, lähetti\nemäntä Martan asialle kirkonkylälle. Martta oli hyvillään, kun näin\npääsi kevätkävelylle, ja laulaen hän läksi lipottelemaan kirkolle\npäin suoraan metsän poikki. Metsässähän ei kukaan kuullut, vaikka\nkuinka lauloikin. Ja jos olisi kuullutkin, niin mitä siitä? Lauloivat\nne lintusetkin, miksi ei hänkin laulaisi? Kukapa nyt voisi ollakaan\nlaulamatta, kun kinokset painumistaan painuivat, muuttuen iloisiksi,\nleikkiviksi puroiksi, jotka kevättä valmistivat, kun aurinko heloitti\ntaivaalta täydeltä terältä ja linnut laulujaan virittivät.\n\nMartta oli niin iloissaan metsässä kulkiessaan, että tuskin asiaansa\nmuisti ennenkuin puodin edustalla.\n\n\"Niin vainenkin, hiivaa en saa unohtaa\", sanoi hän itsekseen nykäisten\npuodin oven auki.\n\nSisällä ei kevätilmasta mitään tiedetty. Siellä olivat ostajat tupakan\nsavua tuprutelleet niin, että ilma oli harmaana haikua, ja toiset\nvetelehtivät paraikaa tiskiä vasten nojautuneina piippu hampaissa,\nkortit kourassa. Martta ei heihin katsonutkaan, meni vaan suoraan\npuotilaisen luo pyytämään pyydettäviänsä. Mutta odottaessaan ostoksiaan\nhuomasi hän Antin.\n\n\"Kah Martta\", sanoi Antti ja tuli lähemmä. Hän oli aivan selvä, mutta\nhenki hajahti väkeviltä.\n\n\"Kyllä kai sinä tulet kotiin\", sanoi Martta ja lensi samassa\npunaiseksi. Hän tunsi, että tässä nyt kysyttiin ei ainoastaan taistelua\nrukouksessa, vaan taistelua tahtoa vastaan.\n\n\"Enhän minä nyt vielä aikonut.\" Antti katsoi ympärilleen ja näki, että\neräs miehistä tiskin vieressä -- se, jolla oli kortit kourassa --\nnauroi hänelle.\n\n\"En minä nyt\", sanoi hän, \"on täällä vielä vähän asioitakin. Kyllä minä\n-- --.\"\n\n\"Jätä ajamatta ja tule pois kotiin.\" Veitikkamaisuus välähti Martan\nsilmissä. \"Et usko, miten siellä metsässä on ikävä kulkea ihan yksin\nilman puhetoveria.\" Hän puhui hätäisesti ja hiljaa, silmät maahan\nluotuina, mutta kun hän huomasi, että Antti epäröi, kasvoi hänen\nrohkeutensa. Hän kääntyi myyjään päin, otti tavarat, maksoi ja sanoi\nsitä tehdessään selvään, niin että kaikki sen kuulivat: \"En minä kotoa\nlähtiessä arvannut, että näin hyvin sattuisi. Kyllä kai sinä matkaan\njoudut, kun tarvittaisiin siellä kotona.\"\n\n\"Pitäneehän sitten lähteä. Huomennahan minä taas voin jatkaa. Terve\nmiehet.\" Antti nyökkäsi päätään, painoi hatun silmilleen ja läksi\nkiireesti.\n\nHe kulkivat rivakasti eteenpäin toinen toisensa rinnalla. Martta piti\nhuolta siitä, ettei puhe kesken loppunut. Antti aluksi vain kuunteli,\nsalavihkaa tarkastaen Marttaa ja hänen kepeää astuntaansa. Mutta\nvähitellen tempasi Martan iloisuus hänetkin mukaansa.\n\nHe olivat jo kotiniityn kohdalla ja juuri menemäisillään aidan yli, kun\nMartan jalka hänen hypätessään luiskahti ja hän suistui päin mättäälle.\n\n\"Sillä lailla\", sanoi Antti nauraen. Mutta Martalta, joka samassa\nnousi, pääsi itku.\n\n\"Sattuiko sinuun?\"\n\n\"Ei, ei. -- Mutta, minä niin pelkäsin, että sinä et tulisi!\"\n\n\"Mitä sinä siitä nyt enää itket.\" Hän yritti lyödä leikiksi.\n\n\"Minä olen pitänyt vastaan pitkin matkaa, mutta nyt se itku kuitenkin\npääsi valloilleen, kun säikähdin.\" Hän nyyhkytti niin, että ruumis\nvapisi.\n\n\"Älä siitä enää välitä. Tulinhan minä.\" Antti oli käynyt vakavaksi\nhänkin, ja hän tunsi äkkiä kuin olisi silmä ollut kostumaisillaan.\n\"Sinä olet hyvä tyttö\", sanoi hän. \"Teit hyvän työn, paremman kuin voit\narvata\", lisäsi hän itsekseen.\n\nViikon päivät pysyi Antti senjälkeen kotona. Hän karttoi kirkonkylää\noikein pelokkaana. Ei ottanut sinne edes asiallekaan lähteäkseen. Mutta\niloinen hän ei ollut. Oli kuin joku painajainen häntä yöt päivät olisi\nahdistanut.\n\n\"Isä\", sanoi hän vihdoin eräänä iltana, \"etkö sinä vielä ottaisi\najatellaksesi niitä minun matkatuumiani?\"\n\n\"Jo ne on ajateltuja. Lähde minne mieli tekee, mutta muista, että jos\ntalon jätät silloin, kun sinua täällä paraiten tarvittaisiin, niin ei\nsinusta Teiton perillistä tehdä, ei totisesti.\"\n\n\"Kenelle sinä sitten antaisit?\" arveli Antti nauraen.\n\n\"Kyllä ottajia on. Ollillekin pitäisi antaa, kun olen petkuttanut\nnaimakaupoissa.\"\n\nAntin veri kuohahti. Hän ei kärsinyt, että Annista sillä tavoin\npuhuttiin. \"Tuon sanoitte kiusalla\", sanoi hän kuivakiskoisesti.\n\n\"Ja miksikä en tosissani?\"\n\nAntti ei vastannut. Vähän ajan perästä alkoi hän puhetta toiseen\nsuuntaan. \"Jos kotiin jään, tarvitsisin vähän rahaa omiksikin\ntarpeikseni.\"\n\n\"Vai omiksi tarpeiksi? Ehkä kuitenkin mainitsisit, minkälaisiin. Sinä\net vielä ole oma herrasi, muista se.\"\n\n\"Minä olen käynyt isäni jälkiä ja pelannut.\"\n\n\"Vai pelannut. Sitten olet saanut hyvät rahat, koska olet isäsi jälkiä\nastunut.\"\n\n\"Ei kukaan synny kirves kädessä. Minä olen menettänyt.\"\n\n\"Sitten pitää maksaa.\"\n\n\"Siksi pyytäisinkin rahaa.\"\n\n\"En ole minä mitään pelivelkoja tehnyt.\"\n\n\"Mutta poikanne on.\"\n\n\"Siksi maksakoon poika.\"\n\nÄiti oli keskustelun alussa tullut huoneeseen. Heti, kun hän kuuli,\nmistä puhe oli, rupesi hän pahoja aavistamaan.\n\nVai siksikö sen lopultakin piti tulla? Eikä se edes loppua ollut,\nparemmin vain onnettomuuden alkua. Sen hän aavisti.\n\n\"Isä\", Antti oli kalpean ja vakavan näköinen. \"Minä pyytäisin teiltä\nkahta asiaa. Myöntykää toiseen tai toiseen, niin toivon, että voin\nolla teille mieliksi. Antakaa minun matkustaa. Antakaa rahaa minulle.\nSilloin tahdon tehdä työtä ja maksaa velkani sekä teille että muille.\nMutta jos kotiin jään, ei minulla ole muuta, kuin minkä teiltä saan.\nAuttakaa minua nyt ja sitten luvatkaa, että kunhan vähän vanhenen, saan\nmennä naimisiin ja ottaa sen, jonka tahdon. Silloin luulen, että vielä\nvoin teille iloa tehdä.\"\n\n\"Vai niin, vai tällaiset ehdot ja ehdotukset sinulla on. Enkö minä saa\npanna sellaista vastaehtoa, että se riippuu sen henkilön laadusta, jota\nsuvaitset haluta.\"\n\n\"Et.\"\n\n\"Vai en. No sitten se jo mahtaa olla tiedossa?\"\n\nAntti ei vastannut..-- \"Minä en kestä tätä elämää\", sanoi hän hetken\nvaiettuaan. \"Kun veri kiehuu kuumana, täytyy saada ponnistella\nvoimiaan.\"\n\nIsäntä purskahti nauruun. \"Olisit sellainen kuin minä nuorena, niin\nantaisin mennä, mutta sinä vaan hurjastelisit, temmeltäisit ja\nkuluttaisit. Et osaisi tienata, niinkuin isäsi.\"\n\n\"Onko sitten parempi, että poika kylän raitilla rentustelee oppimassa\nruokottomuuksia, pelaamista ja juopottelua?\"\n\nIsäntä katsoi nurkkaan päin, jossa emäntä istui pimennossa muista\nsyrjempänä. \"Jaa, mamman tekisi ehkä mieli tässä jotain sanoa? Mutta\nsanos, mamma, ensin minulle, mistä se johtuu, ettei tahdo oikein\nonnistua lasten suhteen. Tytär houruinhuoneessa, poika Jumala ties\nmiksi maankiertäjäksi tulemassa? Sekö siinä syynä mahtaa olla, että\novat papillista sukua? Ha-ha-ha-haa. Ja minä kun luulin niin hyvät\nkaupat tekeväni sinut naidessani.\"\n\nAntin nyrkki läsähti pöydän kulmaan. \"Isä, mikä valkeuden enkeli sinä\nsitten olet ollut, koska tuolla lailla syydät syyt äidin niskaan.\"\n\n\"Suu kiinni, poika. -- Tiedätkö missä Teiton ovi on?\"\n\n\"Olen minä siitä ennen kulkenut, jollen nyt lakanne kulkemasta.\"\n\n\"Tee niinkuin hyväksi näkyy. Mutta minäkin olen puolestani sanonut\nehtoni sinulle, ja sen ehkä jaksat muistaa. Minulla ei ole niitä yhtä\nmonta kuin sinulla.\"\n\n\"Hyvä.\" Antti puri hammasta. \"Minä koetan muistaa, mutta talot ja\ntavarat eivät minua aisoihin opeta.\" Hän meni hitaasti ulos, jättäen\nvanhemmat kahden kamariin.\n\n\"Hulluksiko hänkin on tulemaisillaan?\"\n\n\"Tokkopa tuo muuta on kuin nuoruuden intoa.\" Emäntä koetti puhua\ntyynesti ja välinpitämättömästi.\n\n\"Mutta mitä herranen aika hän tässä naimisesta puhui? Minä en tuon\ntaivaallista siitä ymmärtänyt.\"\n\nEmäntä ei vastannut.\n\n\"Etkö sinä kuule, mamma? Mikä sinulta on korvat tukkinut.\"\n\n\"Suru\", oli hän sanomaisillaan. Mutta sen sijaan hän vastasi\nainoastaan: \"Mistä minä tiedän.\"\n\n\"Sitä minä kysyn, mitä naima-aikeita Antilla on?\"\n\n\"Mistä minä. Tokkopa tuo itsekään tietänee.\"\n\n\"Jotain sillä oli. -- -- Eihän se vain? -- --\"\n\nIsäntä rupesi nauramaan niin, että vatsaa täytyi pidellä. \"Kuules\nmamma, Martta on aika pulska tyttö. Eiköhän Antti sen verran ole häntä\nkatsellut, että tuon tietää. Myötäänsähän ne yksissä ovat. Piikatyttö\nminiäksi, ha-ha-haa -- ei, niin kauan kuin -- --\" Hän nosti kättään.\n\n\"Oletko sinä hiljaa! Eihän sitä tiedä, kuka kuulee.\"\n\nPirtin ovi narahti ja emäntä nousi katsomaan, kuka tuli, mutta tupa\noli tyhjä. Olisikohan sitten joku sisällä ollut ja hiipinyt ulos, kun\nhuomasi, että puhe rupesi loppumaan? Jos Martta? Lapsihan se vielä oli,\nei olisi tarvinnut kuulla. Mutta jos niin hullusti oli käynyt, niin\nehkä oli sekin sallittua. Voisihan lapsen päähän pälkähtää jos jotain.\nHyvä, että ajoissa kuulee ja oppii ajattelemaan asiaa semmoisena kuin\nse on. -- --\n\nEmännän mieli kävi kuitenkin levottomaksi. Täytyi ruveta Marttaa\nhakemaan joka paikasta Eikä se sitten edes ollut löytyäkään. Navetasta\nviimein toki löytyi. Hän seisoi niin, että varjo lankesi kasvoille,\neikä emäntä voinut niitä nähdä, mutta tuntuihan tyttö puhuvan niinkuin\nennenkin. Ei ollut itkua äänessä eikä sen erityisempää sävyä kuin\nmuutenkaan.\n\n\"Vähän hiljaisempi taitaa kuitenkin olla\", ajatteli emäntä illan\nkuluessa. Sääliksi rupesi jo käymään, jos tyttö suotta oli surua\nsaanut. Emäntä oli siitä syystä tavallista ystävällisempi pitkin iltaa,\nja kun toivotti hyvää yötä, lisäsi hän: \"Huomenna, jos olet sukkela\ntöissäsi, pääset kotona käymään. -- Nuku hyvin!\"\n\n\"Nuku hyvin\", toisti Martta, ja ensi kertaa eläessään hän hymyili\nkatkerasti. \"Nuku hyvin\"; juuri kun häneltä oli riistetty kaikki\nnukkumisen mahdollisuus. Ei häntä ennen ilo eikä suru ollut\nvalvottanut, mutta nyt tuntuivat nuo sanat ilkeimmältä pilalta, niin\nkaukana uni oli hänen silmistänsä.\n\nNukkuako? Hän, joka oli kuullut joka ainoan sanan. Hän oli ensin aivan\nvahingossa joutunut kuulemaan, kun isäntä ja Antti alkoivat puhella.\nHänen olisi silloin pitänyt poistua, sen hän tiesi, mutta uteliaisuus\nja osanotto olivat häntä pidättäneet. Hän tahtoi niin mielellään\nkuulla, suostuisiko isäntä Antin pyyntöön vai miten kävisi. Antti\noli aina hänestä ollut kuin veli. Veljenä oli hän häntä rakastanut,\neikä hän muuta ollut ajatellutkaan. Mutta miksi sitten rupesi poskia\näkkiä polttamaan, kuin olisivat ne olleet tulessa, kun hän kuuli mitä\nAntti sanoi? Tuntui siltä kuin veri olisi ollut tipahtamaisillaan\nposkipäiltä, niin niitä kirveli ja kuumensi.\n\nJa sitten nuo isännän sanat: \"Piika miniäksi, piika miniäksi?\" Kuinka\nne repivät ja raastoivat sydäntä, joka vielä aamulla ei surua tuntenut.\nEihän hän niin pitkältä ollut ajatellut. Hän vain oli Antista pitänyt\nja tahtonut auttaa. Eikö sitä sitten saisi se, joka oli mökin lapsi ja\npalvelijantöitä teki?\n\nMartta oli ensimmäisenä jalkeilla seuraavana aamuna. \"Sinäpä olet\nvalpas\", kiitteli emäntä, \"taitaa mielesi tehdä kotiin.\" -- Ja niin\ntekikin.\n\n\"Voit olla, jos tahdot, vaikka muutaman päivän. Kyllä minä nyt\nyksinänikin tulen toimeen, kun ei ole erityisempää\", lupasi emäntä.\nMartta kiitti ja sanoi mielellään olevansa. Itsekseen hän ajatteli,\nettä kummallekohan helpotus oli suurempi, hänellekö, joka pääsi pois\nnäkemästä -- -- vai emännälle, joka pääsi häntä näkemästä.\n\nAntti ei tiennyt mitään Martan lähdöstä, ja kun illalla kaipasi, sanoi\nemäntä, että Martta oli kotonaan. Toisenakaan päivänä ei Marttaa\nnäkynyt, ja silloin Antti arvasi, miten asia oli. Mutta kysyä hän ei\ntahtonut. Hänellä oli omat aikeensa toteutumaisillaan, ja kun Martalle\nvain saisi hyvästin sanotuksi, ei hän muusta välittänyt.\n\nViidentenä päivänä senjälkeen, kun Antti oli isälle esittänyt\nasiansa, teki hän lähtöä. Kaikki oli suostuttua ja suunniteltua. Eräs\nAmeriikassa ollut tuttava oli lähdössä merille ja oli luvannut opastaa\nAnttia ensin merille, sitten vaikka Ameriikkaan asti, jos tahtoisi.\nHän oli luvannut ajaa kotoaan niin, että auringon nousun aikana olisi\nTeiton ohi vievän maantien varrella korkealla mäellä. Siellä ottaisi\nhän Antin rattailleen. He ennättäisivät puolenpäivän ajaksi pienelle\nlaivalaiturille, sieltä eräälle asemalle ja sitten joutuisasti\neteenpäin, kunnes saavuttaisivat sen laivan, johon Antin toveri aikoi\njuuri ennen tämän lähtöä. Passistakin oli toveri luvannut huolta pitää.\nAntin ei tarvinnut muuta kuin lähteä.\n\nIsäntä ja emäntä nukkuivat vielä, kun Antti ikkunan kautta hyppäsi ulos\nhuoneestaan. Hänellä oli pieni tavarakäärö kainalossa, siinä kaikki\nhänen matkavarustuksensa.\n\nAamu oli kirkas ja ilma uhkui kevään raittiutta. Päivä ei vielä ollut\nnoussut, mutta heikko sarastus näkyi jo taivaanrannalta, ja kaukaa\nmetsän rinteestä kuului heräävän lintuparven aamulaulu.\n\nEi kukaan nähnyt eikä kukaan kuullut yksinäisen poislähtevän\njäähyväisiä. Hän näytti hetken pettyneeltä, astui arvellen muutaman\naskeleen tielle päin ja huomasi silloin tytön niityllä lähteen luona\nvettä ottamassa. Hän kiiruhti eteenpäin, hyppäsi yli aidan ja seisoi\nmuutaman silmänräpäyksen kuluttua tytön vieressä.\n\n\"Martta\", sanoi hän hiljaa. \"Minä lähden pitkille matkoille eikä kukaan\ntiedä, että lähden. Tahdoin edes sinulle sanoa hyvästi.\"\n\nMartta ei tiennyt mitä vastata, hän oli kuin huumauksessa. \"Miksi sinä\nlähdet?\" sai hän viimein sanotuksi. \"Emännälle tulee niin ikävä.\"\n\n\"Eikö sinulle ensinkään!\"\n\n\"Tulee vähän\", sai hän kuiskatuksi.\n\nAntti katsoi häneen hetken. Huivi oli valahtanut niskaan, joten se\nosaksi peitti paksun palmikon, joka riippui selkää pitkin. Posket\npunoittivat, rinta kohoili nopeaan ja silmissä loisti puoleksi ujo,\npuoleksi lempeän surunvoittoinen ilme. Hän oli raitis ja puhdas kuin\nkoittava kevätaamu. Antti muisti taas Annia. Oli niillä molemmilla\njotain yhteistä, mutta oli erokin silmäänpistävä. Anni, semmoisena kuin\nAntti hänet muisti, oli aina ollut heikko ja heiveröinen, kuin kukka\nhennolla varrellaan. Hän oli ollut aivan toisenlainen kuin muut, ei\nheitä eikä heidän elämäänsä varten luotu. Martan koko olento taas uhkui\nelämänvoimaa, raikasta, nuortevaa kuin kevään kerkkä, kuin nurmi, joka\nkinosten alta pyrkii esiin kohden taivaan sineä.\n\nAntin valtasi äkkiä tunne, joka hänelle tähän asti oli ollut vieras.\nHän kävi mielestään mieheksi siinä silmänräpäyksessä. Se ei ollut enää\nainoastaan valloilleen pyrkivä nuoruuden kuohu, joka pakotti hänet\nlähtemään. Hän tunsi, että siihen oli syvempi syy ja että hän teki\noikein.\n\n\"Martta, minun täytyy lähteä, että tulisin mieheksi, kunnolliseksi\nja kelpo mieheksi. Jos semmoisena kerran palaan, saan ehkä sellaisen\nonnenkin osakseni, jota en nyt ansaitsisi.\" Hän puhui hiljaa ja\nhätäisesti. -- \"Jos jäät meille, niin ole hyvä äidille -- ja isälle\nmyöskin. -- Hyvästi nyt, Martta. Täytyy lähteä. En minä tee sitä\nvihassa, mutta minun täytyy -- -- Hyvästi -- -- siksi kun tavataan.\"\n\nHän läksi juoksujalkaa menemään, lakkiaan heilutellen vielä\njuostessaankin. Sitten hän katosi pitkin metsään vievää polkua.\n\n\n\n\n14.\n\n\nKun Teitossa huomattiin, ettei Anttia kotiin kuulunut, rupesi emäntä\npahaa aavistamaan. Hän koetti kuitenkin rauhoittua eikä ollut\ntietääkseen mistään. Vasta kolmannen päivän iltana hän läksi Rajalaan.\n\"Missä Martta?\" kysyi hän Leenalta, joka tuli pihalla vastaan.\n\n\"Tuvan lattiata pesee\", vastasi tämä tyynesti.\n\nEmäntä astui eteenpäin sanaakaan virkkamatta. Hän vetäisi auki oven,\npysähtyi kynnykselle ja kysyi tiukalla äänellä:\n\n\"Missä Antti on?\"\n\nMartta oli polvillaan, hame vyötäisille köytettynä ja hieroi voimiensa\ntakaa lattiaa hiekalla ja huosiamella. Posket olivat ponnistuksesta\npunaiset, ja tukka riippui vallattomana kulmilla. Hän nousi kiireesti\nylös, pyyhkäisi tukan silmiltä, päästi alas hameensa ja niiasi. \"En\nminä sitä tiedä, matkoille sanoi lähtevänsä, mutta ei kertonut minne.\"\n\nEmäntä kiivastui, kun näki toisen niin tyynenä. Hänen mielestään Martta\noli tehnyt kuin se, jolla oli sata lammasta ja vei toiselta hänen\nainokaisensa.\n\nTuollainen iloinen, verevä tyttö letukka, jota eivät huolet ikinä\nolleet painaneet, hänkin oli osaltaan lisännyt sitä surujen kuormaa,\njota toinen vaivainen oli ikänsä saanut kantaa.\n\n\"Koska sinä tiedät hänen lähteneen, tiedät kai myöskin enemmän\nasiasta.\" Emäntä katsoi tuikeasti Marttaan. Mutta tämä ei hämmentynyt\neikä säikähtynyt.\n\n\"Kun olin lähteellä toissa aamuna, tuli Antti ja kertoi lähtevänsä.\nSanoi, että tahtoi edes yhdelle selittää, miksi lähti.\"\n\n\"Ja sinulle sopi se paraiten.\" Emännän ääni värisi. \"Kai oli hänellä\nmuutakin selitettävää?\"\n\n\"Ei ollut, sanoi vain, että tahtoo tulla mieheksi, siitä syystä täytyy\nlähteä. Kyllä kai hän kirjoittaa.\"\n\n\"Sinulleko?\"\n\n\"Ei kun teille.\"\n\n\"Vai niin. -- Kuule, sinua ei Teitossa nyt tarvita.\" Emäntä paiskasi\noven kiinni ja läksi mieli kuohuksissaan kulkemaan kotiin.\n\nTuollaiselle tyttöpahaselle poika oli hyvästinsä sanonut, hänelle\nhuolensa uskonut, ei vaan äidille. Kuinka katkeralta se tuntui, kun\nkuitenkin lapset olivat olleet hänen kaikkensa. Heidän hyväkseen hän\noli raatanut, kärsinyt ja taistellut. Mutta millä palkitsivat he hänen\nrakkautensa? Luottamuksellako? Rakkaudellako, joka etupäässä äitiin\nkohdistui? Omaa onneaan olivat kumpikin ajatelleet, omia toiveitaan\ntakaa ajaneet, ja siihen sai äiti tyytyä, että lopulta särkyi sekä\nhänen että lasten onni. Oliko se ihmettä, jos sydäntä karvasteli?\nOlisihan hänkin heidän etuaan ajatellut ja heidän onneaan valvonut, jos\nhän olisi saanut lastensa puolesta huolehtia. Mutta paljonko hänellä\noli sanottavaa omassa kodissaan? Isä oli suunnitellut Annin matkan ja\nvienyt hänet omien sukulaistensa luo. Siellä kehkeytyi tuo tuttavuus,\njoka heille kaikille onnettomuuden toi. Isä oli itsepintaisesti ollut\nAntin matkaa vastaan ja siksi pakotti hän pojan karkaamalla tielle\nlähtemään, saattoipa asiat vielä sille kannalle, että poika ennen otti\nmitättömän mökin tytön uskotukseen kuin oman äitinsä. -- --\n\nKaikki olivat he liittoutuneet häntä vastaan, siksi hän ajatteli heitä\nkaikkia katkeruudella.\n\nEllei isäntää sairauden kohtaus olisi tavannut pari kuukautta Antin\nlähdettyä, olisi Martta enää tuskin Teittoon tullut. Mutta tauti\nmuutti asiat. Emäntä hoiti kyllä aluksi itse askartensa ohessa\nsairastakin. Mutta kovin vaikeaksi se kävi ajan pitkään. Isännän\ntauti oli sellaista kuin ennenkin, ettei siitä oikein tietänyt, oliko\nse luuloteltua, mielenhäiriön oireita, vai ruumiillista vaivaa.\nVaatelias, kiukkuinen ja vaikeasta hoidettava potilas hän oli. Yökaudet\nvalvotti hän emäntää, milloin luettamalla, puhuttamalla tai palvelusta\nvaatimalla. Raamatunlukukiihkokin pääsi taas oikein valtaansa. Se oli\nvähän väljähtynyt terveyden päivinä, kun oli kaupat, talot ja tavarat\nhuolena, mutta nyt kun tauti ruumista rusensi ja vuoteella täytyi\nvirua viikkokaudet, oli emäntä hänen mielestään aivan omiansa hänelle\nraamattua lukemaan. Lukea piti luku luvulta usein tuntimääriä. Ei yhden\nihmisen voimat siinä kauan, riittäneet. Jostakin täytyi apua saada,\nmutta mistä?\n\nEmäntä koetti tiedustella tyttöä avukseen, mutta palvelijan saanti oli\ntällä kertaa entistäkin vaikeampaa. Ja jos olisikin jonkun saanut, niin\npaljonko siitä apua oli, jos otti taloon ventovieraan, ajattelemattoman\nja kevytmielisen tyttö hupakon, joka keikaili ja kiemaili rengin kanssa\nemännän hoitaessa sairasta ja joka sitten, kun leikki tympästyttämään\nrupesi, otti eron ja taas jätti emännän entiseen pulaan ja entiseen\npalvelijanhakupuuhaan.\n\nJota enemmän Anna tätä ajatteli, sitä enemmän lauhtui hänen\nsuuttumuksensa Marttaa kohden. Ehkä tyttö olikin syytön. Mitenkäpä\nhän muuten olisi voinut niin rehellisesti ja punehtumatta silmiin\nkatsoa. Eihän Antti tuntunut hänelle puhuneen mitään erityistä\nhyvästijättäessään, tuskinpa sitten sitä aikaisemminkaan. Mahdollisesti\nolikin kaikki erehdystä. Eihän Antti isälle ja äidillekään ollut mitään\nMartasta puhunut, oli vain viitannut sinne päin, että tahtoi omin päin\nottaa. Se Antilta oli odotettavissakin, ja saattoihan hän tarkoittaa\ntoista, ei Marttaa, jonka kanssa oli ollut aivan kuin veli sisaren\nseurassa.\n\nAnnan arvelut ja tuumailut päättyivät siten, että hän läksi Rajalaan\npyytämään Marttaa takaisin. Elämä rupesi siitä pitäen Annastakin\ntuntumaan turvallisemmalta ja paremmalta. Eihän Martta ollut mikään\nvieras talossa, eikä mikään tavallinen palvelustyttö. Tunsihan hän\nTeiton ja sen olot, oli talossa ollut kuin kotonaan, ja emäntä oli\nollut hänelle kuin äiti. Ihmekö siis, että hän nyt tunsi rakkautta\nja kiitollisuutta heitä kohtaan ja koetti sitä teoillaan osoittaa?\nSiltä se näyttikin, sillä sen virkumpaa ja valppaampaa ei olisi voinut\nlöytää kuin Martta oli. Öilläkin, kun isäntä oli levoton ja emäntää\nkovin alkoi väsyttää, ei tämän tarvinnut muuta kuin nykäistä Marttaa,\nniin oli tyttö jo pystyssä. Isäntäkin tuntui pitävän hänestä ja hänen\niloisesta avuliaisuudestaan semminkin, kun hän Antin lähdettyä ja itse\njouduttuaan taudin kouriin aivan oli unohtanut arvelunsa Martan ja\nAntin suhteista.\n\nEmäntä ei kuitenkaan ollut yhtä herkkä unohtamaan. Hän piti päinvastoin\nMarttaa alituisesti silmällä, koettaen kuin valpas vahtikoira vainuta,\nmissä näkyisi pienimmänkin salajuonen jäljet tai vähinkin vaara\nuhkaavan.\n\nKun Antilta tuli ensimmäinen kirje, oli Martta juuri muuttanut takaisin\nTeittoon. Hän näki kirjeen pöydällä ja arvasi heti oudosta ulkomaan\nmerkistäkin, mistä kirje oli.\n\n\"Kali, kirje meille\", sanoi emäntä kuin ihmeissään. \"Pitääpä katsoa,\nmistäpäin on ja mitä sisältää.\"\n\nHän meni isännän kamariin ja sulki huolellisesti oven, eikä Martta sen\njälkeen koko kirjeestä kuullut niin halaistua sanaa.\n\nMutta isännän vuoteen laidalla istui emäntä lukien kirjettä alusta\nloppuun asti, ja sitten taas alkaen alusta, kunnes kaikki oli mieleen\nkaivautunut juuri sillä lailla ja yhtä selvästi kuin se paperille oli\npiirretty. Kirje alkoi anteeksipyynnöllä ja selityksillä, miksi Antti\nvanhemmilleen tämän surun teki. Sitten seurasi seikkaperäinen selonteko\nkaikesta, laivasta, sen väestöstä ja elämästä merellä, vieläpä Tanskan\npääkaupungista, ainoasta, jossa he Suomesta lähdettyään olivat käyneet.\n\n\"Osaapa se poika kirjoittaa\", arveli isä, \"mutta en minä sittenkään\ntiedä, annanko enää periä, kun noin luvatta läksi ihan Jumalan sanaa ja\nkatkismuksen käskyjä vastaan.\"\n\n\"Mitä sinä nyt, jos siivona ja kelpo miehenä palaa, sillähän se on\nsovitettu.\"\n\n\"Jaa, jaa, mamma, ei sitä tiedä. Kaikkien meidän pitää rikostemme\nrangaistus kantaman; eikö niin?\"\n\nEmäntä ei vastannut. Hän piteli kirjettä yhä kädessään ja seurasi\ntarkasti sanoja, joita jo moneen kertaan oli ääneen lukenut. Mutta\nnautinto oli sittenkin sama. Joka lehdeltä lehahti häntä vastaan kuin\ntuulahdus tuosta kaukaisesta, tuntemattomasta maasta, jossa hänen\npoikansa nyt vaelsi. Joka lehdellä hän myöskin tunsi itsensä nuoruuden\npäiviltä. Noin oli hänenkin mielessään elämänilo ja elämänhalu\nuhkuneet. Noin oli hänkin halunnut pois, kauaksi ummehtuneista\narkioloista, kyntämään elämän suuria selkiä, soutamaan oman voimansa\nviemänä sekä myötä- että vastatuulessa ja tuntemaan sekä ilossa että\nsurussa elämän suurta, valtavaa voimaa ja rikkautta. Mutta syntiäkö\nlie ollut vai mitä, koska elämä aina vain oli pyrkinyt masentamaan ja\nmurjomaan? Se oli kuin rautakouralla taluttanut teille, joilla rohkeus\nraukeni ja voima vaimentui.\n\nMutta olipa nyt hänen poikansa päässyt edes tuota tuntemaan. Tuntui\nse pieneltä korvaukselta, vaikka sekin oli katkeruudella sekoitettua.\n-- -- \"Antti, Antti, miksi et sinä puhunut, miksi et äitiä ottanut\nainoaksi uskotuksesi?\"\n\nHän kääri kirjeen kokoon ja pisti sen huoahtaen kuoreen. Jos ne lapset\ntietäisivät, minkä arvoinen heidän rakkautensa ja luottamuksensa oli\nsärjetylle äidin, sydämelle! Mutta mitä ne nuoret! Omat aikeet ja\najatukset vain olivat heillä mielessä.\n\n\"Minne sinä sen panit? Annapa tänne.\" Isäntä kohottautui kyynäspäilleen\nja kurotti kätensä kirjettä ottamaan.\n\nEmäntä ojensi sen hänelle. \"Pidä vaan niin, etteivät muut käsiinsä\nsaa\", sanoi hän ja läksi keittiöön.\n\nJonkun ajan kuluttua tuli Antilta taas kortti. Se oli kirjoitettu\nEnglannista, sen suuresta pääkaupungista, joka \"kihisee ihmisiä\nkuin muurahaiskeko\", niin Antti kirjoitti. Senkin kortin pisti\nemäntä huolellisesti piiloon, ja isäntä puhui siitä yhtä ylpeänä ja\ntyytyväisenä kuin kirjeestä.\n\nAntin kirjeet ne olivatkin tästä puoleen sekä isän että äidin\nparhaimpana ilona. Niitä luettiin, niistä puhuttiin, ja ne otettiin\ntuontuostakin kaikki taas katseltaviksi.\n\nKun isäntä kesän tultua parani taudistaan, ei hän enää niin Antin\nkirjeitä joutanut ajattelemaan kuin äiti, mutta seuraavana keväänä,\njolloin tauti taas rupesi ahdistamaan, muisti hän ikävöidä ja ajatella\nsekä kirjeitä että kirjeiden lähettäjää.\n\nVaikka isäntä tautivuoteella aina olikin vaatelias ja vaikeasti\nhoidettava sairas, vaivaksi ja vastukseksi ympäristölleen, oli\nkuitenkin kuin hänen paremmat puolensa silloin olisivat vähän valtaan\npäässeet. Emännälle hän oli hellä aina senjälkeen, kun oli taudissa\ntuskitellut ja kiukkuillut, ja tuntui siltä kuin hänkin puolestaan\nolisi jonkinmoista hellyyttä osakseen ikävöinyt. Lapsistaankin, sekä\nAntista että Annista, puhui hän enemmän ja hellemmin kuin pitkiin\naikoihin.\n\n\"Onkohan se Annikin vuoteenomana, näin pihtiin pantuna kuin isäukko?\"\narveli hän kerran.\n\n\"Pahemmassakin lie kuin sinä, vaikka olisikin jalkeilla\", vastasi\nemäntä ja huokasi. Hän ei voinut unohtaa kertaa, jolloin oli käynyt\nAnnia katsomassa ja jolloin tämä mielenliikutuksesta oli aivan\nraivostunut.\n\n\"Eivätpä taas ole pitkiin aikoihin hänestä mitään kirjoittaneet\",\njatkoi isäntä. \"Saisihan tuota vaikka kirjoittaa ja kysyä.\"\n\n\"Jahka nyt jaksan ja ehdin\", lupaili emäntä. Mutta itsekseen hän päätti\nkirjoittaa oikein pian.\n\nJuuri samoihin aikoihin, jolloin vanhemmat Annista puhelivat, tapahtui\nhänen tilassaan huomattava muutos. Hän oli laitokseen tulonsa jälkeen\npitkän aikaa ollut vuoroin lapsimainen ja tyyni, vuoroin kokonaan\nraivo. Äidin toisen kerran käydessä oli häntä kohdannut tällainen\nraivopuuska, mutta kun hän siitä rupesi asettumaan, oli kuin entisyys\nolisi siirtynyt häntä lähemmäksi. Ollessaan lapsellisen tyyni ja\nhiljainen oli hän ennen aivan kokonaan unohtanut ajan yhteyden,\nsotkien nykyisyyttä ja menneisyyttä, miten vaan milloinkin päähän\npisti. Nyt tuntui kuin se raivo, johon muisto entisistä ajoista oli\nhänet saattanut, olisi selvittänyt hänen ajankäsitteitään. Hän rupesi\nvähitellen tajuamaan, mikä suuri juopa erotti entisyyden nykyisyydestä,\nja haparoiden hän etsi ajatuksissaan kummankin eri ajanjakson päätä,\njotta saisi sen langan yhteen solmituksi, joka kerran -- milloin ja\nmistä syystä, sitä hän ei muistanut -- oli häneltä katkennut.\n\nTässä tilassa hän oli juuri niihin aikoihin, jolloin isä rupesi häntä\ntaas kaipaamaan. Kevät, joka oli ollut hyvällä alulla jo aikaisemmin,\noli kehkeytymisessään kesken jäänyt ja hidastunut pitkällisten\nkevätkylmien takia. Vasta kesäkuun keskipalkoilla pääsi lämmin oikein\nvoitolle ja rupesi kuin taikavoimalla esiin loihtimaan umpussaan\nuinuvaa luonnon kukoistusta. Juhannukseksi kerkesi se paraiksi\npuhkeamaan. Tuomet kukkivat aivan valkoisenaan, täyttäen ilman\nhuumaavalla tuoksullaan. Pihlajat kiirehtivät terttujansa terälle.\nMetsissä olivat mättäät kieloja, mesimarjankukkasia ja juhannuskukkia\ntäynnä, ja siellä täällä yritti joku vanamo päätään nostaa sammalten ja\npuolukanvarsien keskeltä.\n\nAnni oli raivokohtauksensa jälkeen kauan pysytellyt sisällä,\naluksi pakosta, myöhemmin siitä syystä, että häntä pidätti joku\neriskummallinen pelko ulos lähtemästä. Kun hän pitkän sisälläolon\nperästä vihdoin uskalsihe kävelemään laitoksen pihalle, oli hän ensin\novessa säikähtyneenä peräytyä. Päivän säteet hyppelivät hietikolla\nja nurmi loisti mehevänä ja kirkkaan vihertävänä. Kesän kukoistus\noli tuoreimmillaan, sen hän tunsi. Mutta missä ja milloin ennen oli\nhän tätä samaa kokenut? Hän oli kerran ennenkin iloinnut tällaisesta\nkukoistusajasta, kerran ennenkin sykähtelevin sydämin kuunnellut käen\nkeväistä ja kaihokasta kukuntaa, kerran ennenkin iloinnut siitä, että\npäivä paistoi ja luonto vihannoi. -- Missä? Niin, missä ja milloin? --\nSiitä mahtoi olla hyvin pitkä aika, sillä hän tunsi, että ajatus uupui,\nennenkuin perille ehti.\n\nMuutaman päivän kuluessa tottui Anni pihalla kävelemiseen. Hän vältti\nsilloin seuraa eikä näkynyt mielellään puhuvankaan muiden kanssa.\nHän kierteli vain ympäri pihaa ajatellen ja etsien sitä, mitä oli\nkadottanut. Mutta viimein hän kyllästyi siihen.\n\n\"Minun täytyy lähteä eteenpäin\", sanoi hän äkkiä ja hän tunsi, että\nehkä se, jota hän etsii, löytyy etempää, kun ei sitä pihasta löydy,\njossa puhutaan, huudetaan ja pidetään monenlaista ääntä.\n\nHoitajatar oli kohta valmis lähtemään hänen kanssaan. Hän tiesi kuten\ntoisetkin, että Anni oli parantumaisillaan, ja hän odotti pelon ja ilon\nvaiheilla päivää, jolloin ehkä saisi antaa yhden holhokeistaan -- ja\nvielä rakkaimmistaan -- terveenä takaisin elämälle.\n\n\"Mennään tästä\", sanoi Anni ja kulki edellä. \"Täällä on niin kaunista\",\nlisäsi hän ja hymyili.\n\nToisella puolen laitosta oli valtamaantie, sen takana korkea\nmännikkömetsä, toisella taas vesiväylä saarineen, salmineen ja\nniemekkeineen. Suoraan eteenpäin laitoksesta metsän reunustaman tien ja\njärvenrantojen välillä oli pitkä jono niittyjä ja peltoja, varsinkin\nniittyjä. Näille niityille päin, metsän rinteestä järven rannalle\npäin vievälle pienelle polulle kääntyi Anni kulkemaan, astuessaan\ntuontuostakin kumartuen poimimaan kukkasia tien varrelta.\n\n\"Minä muistan erästä kertaa\", sanoi hän äkkiä, \"mutta siitä on hyvin\npitkä aika. En jaksa oikein muistaa milloin.\"\n\n\"Ehkä me vähän istumme tähän mättäälle\", ehdotti hoitajatar. \"Kesäkuuma\nväsyttää.\"\n\nHe istuutuivat, ja Annin silmä sattui hoitajattaren siniseen pukuun,\njoka kirkkaana paistoi vihertävällä mättäällä. Sekin muistutti jotain,\nmutta mitä?\n\nSamassa rupesi kuulumaan laulua. Alempana, lähellä järven rantaa\nkapealla niityn kaistaleella, kulki lehmikarja laitumella. Nuori\npaimentyttö istui mättäällä lähellä aitoviertä. Hän se lauleli. Hän\nei ollut enää pieni eikä kasvava tyttö, näytti pikemmin olevan noin\nkahdenkymmenen vaiheilla. Hän oli painanut päänsä käden varaan ja\nlauleli hitaasti ja surunvoittoisesti katseen seuratessa karjaa, joka\nhiljakseen maleksi ympäri ja jonka joukosta kello tuon tuostakin\nkilahti. Sävel, jota hän lauloi, oli tunnettu valssi, mutta se ei\ntuntunut tanssilta tytön sitä laulaessa.\n\n\"Hänellä on kaunis ja sointuva ääni\", huomautti hoitajatar, katsoen\nAnniin. Tämä ei vastannut. Hänen katseensa oli kuin kiinni kytkeytynyt\nlaulavaan tyttöön ja joka hermo oli jännittynyt. Sanat kuuluivat nyt\nselvään:\n\n    \"Hiljaa, juurikuin lammen laine,\n    Syntyi lempeni ainoinen,\n    Syntyi lämmössä kevätpäivän\n    Kera kaunisten kukkien.\n\n    Sitten versoen vienoisesti\n    Loi se syömmehen kukkiaan:\n    Sulotoiveita, unelmoita,\n    Ikionnea ihanaa.\n\n    Sinisilmät ne loistavaiset\n    Sydänkukille päivää soi --\n    Sielun aattehet jalot, suuret\n    Lemmenliekin mun poveen loi.\n\n    -- -- --\n    -- -- --\n\n    Hiljaa, juurikuin lammen laine\n    Kuolee rantahan iltaisin,\n    Kuoli syömmeni kukat kauniit,\n    Iki-onneni ihanin.\"\n\nHoitajatar katsoi nopeasti ja tutkivasti Anniin, jonka sinisilmiin\nkyyneleet hitaasti nousivat. Hän ei ollut itkenyt sitten ensimmäisen\nvuoden, jolloin laitokseen tuli. Kyynelten lähde oli kuivunut muiston\nsametessa. Nyt elpyi kaikki hänessä taas uuteen eloon, elpyi kuin\nluonto, joka talven unesta oli noussut.\n\n\"Nyt hän muistaa\", ajatteli hoitajatar ja samassa käänsi Anni päätään.\n\n\"Se oli suuri suru\", sanoi hän. \"Mutta minä olen iloinen, että jaksan\nmuistaa.\"\n\n\"Surullisetkin muistot voivat olla meille iloksi.\"\n\n\"Niin, kun ne ovat rakkaita ja hyvin kauniita.\"\n\n\"Vieläkö istutaan tässä?\"\n\n\"En tiedä. Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä Teittoa ja äitiä\nkanssa.\"\n\n\"Kirjoitetaan heille, että tulevat hakemaan\", ehdotti hoitajatar. Ja he\nnousivat, ruvetakseen astumaan takaisin kartanolle päin.\n\nKun tieto Annin parantumisesta saapui Teittoon, oli isäntä juuri\nruvennut liikuskelemaan huoneissa. Enimmäkseen hän kyllä makaili, mutta\noli kuitenkin vaatteissaan ja pääsi omin neuvoin astumaan.\n\nUutinen Annin parantumisesta vaikutti häneen edullisesti. Oliko se\nsitten ilo tyttären tervehtymisestä, joka häntä vahvisti, vai oliko se\nsitä, että se rauhoitti hänen omaatuntoansa, joka hänen näennäisestä\nvälinpitämättömyydestään huolimatta sittenkin oli sairastanut sekä\nAnnin että Antin kohtaloa, siitä ei edes emäntä selville päässyt.\nIsännän puheista päättäen saattoi uskoa sekä toista että toista.\nMutta hyvillään hän oli joka tapauksessa siitä, mitä olivat Annista\nkirjoittaneet.\n\nKirjeessä sanottiin, että Annin hoitajatar, joka itse oli loma-ajalleen\nlähdössä, oli luvannut saattaa Annia osan matkasta, kunhan sitten äiti,\njota Anni tuntui eniten kaipaavan, tulisi häntä vastaan. Kirjoitettiin\nvastaus ja suostuttiin siitä, missä ja milloin tavata. Sitten\nlaittautui äiti matkaan.\n\nHiljainen hän oli ja vähän hermostunut kun läksi. Nähdessään Annin\npääsi häneltä itku. Anni itse oli aivan tyyni ja hyvin hiljainen. Hän\nei paljon uskaltanut ajatellakaan niitä erilaisia tunteita, jotka tänä\nhetkenä kuin tulvavesi olivat yllättää hänen sielunsa. Vielä vähemmin\nhän uskalsi yrittää pukea ajatuksiaan sanoiksi.\n\nAnnin hoitajatar seurasi syrjästä tapaamista, ja hän ajatteli\nitsekseen, että nähtyään perheen eri jäsenet, isän, äidin ja tyttären,\nei hän voinut ihmetellä, että ristiriitaa ja sielun taisteluja saattoi\nsyntyä heidän kodissaan.\n\n\"Hän on varmaan hyvä ihminen\", sanoi äiti heidän erottuaan\nhoitajattaresta.\n\n\"Hän on ollut ainoa ystäväni ja oikea ystävä\", sanoi Anni kiitollisena.\nSitten hän rupesi kyselemään isästä, Antista ja kaikesta, mikä koski\nkotia ja tuttavia. Entisyyttä, mikäli se koski häntä itseään, hän\nkarttoi puheessaan.\n\nÄiti pelkäsi sitä, miten käynee kotona, jos isä ei ymmärrä vaieta\nsilloin, kun vaieta pitäisi, vaan jos repäisemällä koskettelee\narpeutumassa olevia haavoja. Mutta se pelko oli turha. Tauti oli häntä\ntaltuttanut taikka se onnettomuus, johon hän tunsi osaksi olleensa\nsyynä. -- -- Hän sekä liikkui että puhui hiljaisemmin, ja koko olento\noli tavallista tasaisempaa. Anniin vaikutti tämä hyvää, ja hän liittyi\nisään jonkinmoisella hellyydellä, kuten ennen lapsuuden päivinä.\nIsänkin mieltä se liikutti, elvyttäen hänessäkin eloon samantapaisia\ntunteita, joita hän muisti tunteneensa siihen aikaan, jolloin Anni oli\npieni ja isä alkoi ylpeillä hänen ymmärryksestään ja kauneudestaan.\n\nSilmiin pistävän suuri oli kuitenkin se muutos, joka vuosien varrella\ntyttäressä oli tapahtunut. Isä ei voinut olla sitä huomaamatta, ja\nse antoi hänelle paljon ajattelemista. Hän muisti, miten Anni kerran\npikkutyttönä oli puhaltanut saippuakuplia, miten hän oli riemuinnut,\nhypännyt korkealle ja taputtanut käsiään suurten, auringon säteiden\nkirjaamien pallojen lentäessä ilmassa. Isä oli silloin leikillään\nojentanut kätensä ja särkenyt yhden kauneimmista. Ja miten haikeasti\nse lapsi oli itkenyt! Hän oli ollut niin ylpeä pallostaan, oli\nniin lujasti uskonut sen kuvastamaan kauneuteen, että isä ihan oli\nnauranut. -- -- Mutta nyt oli isä itsekin uskonut kuplaan, joka särkyi,\noli vahvasti luottanut siihen, ettei hänelle voi koitua muuta kuin\nkunniaa ja iloa lapsesta, joka oli niin kaunis kasvoiltaan ja niin\nhyvälahjainen kuin Anni.\n\nMutta miten oli käynyt? Mitä oli kaikesta jäljellä? Eikö se näyttänyt\nyhtä hauraalta ja pian tyhjiin haihtuvalta kuin saippuakuplan siruset?\n\n\"Ei hän kauan elä, jos ei hän täällä kotona virkisty\", päätti isä\nmielessään. Äiti ajatteli samaa, mutta hän sekä salasi että vastusti\ntätä ajatusta. Hän tahtoi uskoa, että pitkien ja kovien vuosien perästä\nehkä onni vielä heille kaikille sarastaisi. Hän ei siitä uskostaan\nvoinut eikä tahtonut luopua. Hänen täytyi siihen toivoonsa turvautua\nkuin hukkuva pelastushihnaan.\n\nHeti Annin kotiin tultua kirjoitti äiti Antille, kertoi, että koti taas\non onnellisempi kuin ennen, ja tiedusteli, eikö Antti jo ollut matkalla\nkotiinpäin.\n\nKauan kesti, ennenkuin vastaus saapui, eikä se, sitten kun tuli, oikein\ntyydyttänyt. Antti oli kyllä iloissaan Annin kotiintulosta ja kirjoitti\nkyllä, että mieli Annia nähdä, \"minkälainen hän nyt on, kun minä jo\nolen aika mies\", mutta kotiin ei Antti silti luvannut tulla. \"Rakas\nsisar\", oli hän kirjoittanut kirjeen loppuun erityisesti Annille. \"Älä\nole pahoillasi siitä, että en tule. Kaikki, mitä minä sinusta muistan,\non hyvää ja kaunista. Minäkin tahtoisin palata hyvänä veljenä. Älä\nsiksi pitkästy, jos minä viivyn.\"\n\n\"Kuinka kauniisti hän kirjoittaa. Eikö hän ole kovin hyvä poika?\" Anni\nkääri hellävaroin kirjeen kokoon.\n\n\"Kyllä hän on\", sanoi äiti, mutta ääni oli vähän epäröivä. Silloin Anni\nalkoi ahdistella äitiä kysymyksillään eikä hellittänyt, ennenkuin sai\ntiedon kaikesta. Mutta Marttaa äiti kuitenkin huolellisesti karttoi\nsekoittamasta puheisiinsa.\n\nKun Anni jonkun aikaa oli ollut kotona, rupesi äiti kysymään, eikö hän\ntahtoisi käydä tuttavissa. Se ehkä virkistäisi. Mutta Anni ei sitä\ntahtonut. Minnepä menisikään muuta kuin Alman luo, eikä hän sinnekään\ntahtonut, olisi paremmin suonut Alman tulevan hänen luokseen Teittoon.\n\nÄiti kertoi silloin, että Alma oli ani harvoin enää kotona pappilassa.\nSe lapseton täti Helsingissä, jonka luokse hän Annin kotona ollessa oli\nlähtenyt, oli ottanut hänet melkein omakseen. Hän oli koulut ja muut\nsiellä Helsingissä kustantanut Almalle, ja nyt taisi Almalla olla jokin\nvirka siellä, jota hoiti asuessaan tätinsä luona. Käymätieltä hän vain\noli viime vuosina kotona pistäytynyt.\n\n\"Jos ei oikein viihtyne, kun vanhemmat ovat niin ankaria\", arveli äiti.\n\n\"Tai jos muuten tahtoo olla Helsingissä. Alma oli siellä-oloonsa kovin\nihastunut, kun viimein tavattiin.\" Anni huokasi. Hän muisti, miten\ninnoissaan Alma oli ollut kuvaillessaan Helsingin elämää ja miten\nhauskaa heillä yhdessä oli ollut. Silloin oli heillä ilon päivät. Sen\njälkeen kuin suru oli tullut, olivat he tavanneet ainoastaan muutaman\nkerran: sinä päivänä pappilassa, jolloin Anni ja Vilho viimeisen kerran\ntapasivat, ja sitten silloin, kun Alma toi Vilhon kirjoittamat kirjeet\nAnnille.\n\n\"Olisiko sinulla asiata Almalle?\" kysyi äiti, jonka mielessä heti\nheräsi aavistus, että Anni ehkä Alman kautta tahtoisi tietoja Vilhosta.\n\n\"Tahtoisin minä saada hänen osoitteensa\", vastasi Anni kaartaen.\n\n\"Etkö vieläkään uskalla minulle sanoa, miksi\", ajatteli äiti. Anni\ntaas ei tiennyt, mitä sanoa, sillä hän ei oikein itsekään ymmärtänyt,\nmiksi uskoi Almalta saavansa tietoja Vilhosta. Eiväthän he olleet\ntuttuja entisistä ajoista. Vasta Annin kautta ja Annin tähden olivat he\ntutuiksi tulleet.\n\nMyöhemmin otti Anni asian puheeksi isän läsnäollessa. Hän kysyi,\ntiesikö isä Alman osoitetta tai ottiko pappilasta hankkiakseen kirkolla\nkäydessään. Ja isä lupasi.\n\nHeti kun Anni sen sai, kirjoitti hän. Vastaus tuli pian, mutta siitä\nei Anni paljon paremmaksi tullut. Siinä Alma vain lyhyesti ilmoitti\nmaaliskuun ensi päivänä tulevansa kotiin pappilaan. Hänen vanhempansa\naikoivat muuttaa sinä keväänä, ja hän tuli heitä muutossa auttamaan.\n\nAnnin täytyi tyytyä ja odottaa, mutta sille, joka kauan on odottanut,\novat hetket kallisarvoisia ja pieninkin odotuksenlisä tuskaa täynnä.\n\nAnni ikävöi enemmän, kuin hän itse uskoikaan. Voimiltaan oli hän\nmuutenkin heikko, ja ikävä vielä hivutti. Hän oli saanut pahan yskän,\njoka yltyi yltymistään. Helmikuussa, vähän ennen Alman kotiintuloa,\njoutui hän vuoteeseen.\n\n\"Niin kauan hän viipyy, ettei Anni enää jaksa hänen tulostaan iloita\",\najatteli äiti katkerana. \"Annilla on samat läksyt opittavana kuin\nminulla. Onni tulee silloin, kun meissä ei enää ole sen ottajata.\"\n\nVihdoinkin pysähtyi pappilan reki portaiden eteen, ja Alma kiiruhti\nsisään. Emäntä meni eteiseen vastaan ja kertoi kuiskaillen, että Anni\non hyvin heikko ja vuoteessa. Ei pitäisi paljon puhua eikä rasittaa.\nSitten hän saattoi Alman Annin luo, sulki kamarin oven ja vetäytyi itse\npois. Mitä ystävykset siellä puhuivat, ei hän tiennyt, mutta Alman\nlähdettyä kutsui Anni äidin luokseen.\n\n\"Istu tähän vuoteen laidalle\", pyysi hän, \"lähelle oikein, että saan\nsinua katsella.\" -- \"Äiti, Alma on välistä kirjoittanut Vilholle. Hän\nläksi Ameriikkaan puoli vuotta sen jälkeen kuin olin sairastunut. Hän\nsanoi tahtovansa tehdä työtä ja rikastua.\"\n\nEnsi kertaa näki äiti Annin suun vetäytyvän nauruun. Häntä näytti\nniin huvittavan ajatus, että Vilho tahtoi rikastua, Vilho, joka Annin\nmielestä omisti kaiken, jolla arvoa oli. Mutta olihan pyrkimys tavaran\nkokoamiseen pyrkimystä tulla sellaiseksi, että olisi ainakin osa\nesteistä Annin omistamiseen tieltä raivattu, sen Anni ymmärsi ja siksi\nse häntä ilahdutti.\n\n\"Ja Alma on välistä kirjoittanut Vilholle voinnistani\", jatkoi Anni,\n\"mutta hän ei vielä tiedä, että nyt olen terve.\" Anni siveli yhä äidin\nkättä. \"Mitä Alma nyt saa kirjoittaa?\"\n\n\"Eiköhän, että olet kotona. Kai hän itse sitten tiennee tulla\nlähemmäksi, jos tahtoo. Et sinä Ameriikkaan asti jaksa matkustaa.\" Äiti\nvähän naurahti pyyhkäistessään pienen keltakutrin Annin otsalta.\n\n\"Miten hyvä sinä olet, rakas, rakas äiti.\" Anni otti äitiä kaulasta ja\nhalaili. Sen jälkeen he eivät enää asiasta puhuneet, mutta äiti kertoi\nsen illalla isälle.\n\n\"Mitä sinä siihen sanot?\" kysyi hän lopuksi.\n\n\"Mitäkö sanon? Että minun puolestani on yhdentekevää, mitä tässä\ntehdään. Näkeehän sen joka ihminen, ettei tyttö enää kauan elä.\"\n\n\"Jos me suostumme, täytyy siitä jotain sanoa, ehkä se hänet vielä\nterveeksi tekee.\"\n\n\"Hyvä jos sulhanen Ameriikasta ehtii tänne hautajaisiin, sen sanon\nminä, uskotpa tai et.\"\n\n\"Älä nyt tuollaisia! Mitenkä siihen on sydäntäkään. Suostumus tässä on\npääasia.\"\n\n\"Suostutaan sitten\", sanoi isäntä. Mutta itsekseen hän mutisi, että\nsanansa syöjä ei hänestä tule sittenkään.\n\nÄiti oli hyvillään asian onnellisesta ratkaisusta. Hän oli puolestaan\nvalmis vaikka mihin, kunhan saisi Annin jälleen voimiin palautetuksi.\n\nJokin omituinen arkuus häntä kuitenkin esti ottamasta asiaa puheeksi.\nAnni näytti olevan täysin iloinen ja tyytyväinen sen johdosta, mitä\näidiltä oli kuullut, ja sehän oli pääasia, ettei tytär surua kantanut.\nJoskus, kun hän itse panisi puheen alkuun, sopisi äidin lähemmin\nselittää, millä kannalla asiat olivat nyt ja mitä isä ajatteli.\n\nMutta Anni ei näkynyt tätä selitystä kaipaavan. Ainoa, mitä hän ikävöi,\noli Alman käyntiä.\n\n\"Tiedätkö, mitä kylässä kerrotaan?\" sanoi äiti kerran kotiin\npalattuaan, kun Anni taas kysyi Almaa. \"Sanovat että pappilan Alma\non aivan muuttunut. Liekö tullut vanhempiensa laiseksi vai mitä,\nmutta niin puhutaan. Sanotaan, että hän on ollut kihloissa ja se on\npurkautunut.\"\n\n\"Alma ei kertonut itsestään vielä mitään\", sanoi Anni totisena ja\narvellen. \"Sanoi tuonnempana puhuvansa.\"\n\n\"Tokkopa tuo enää tänne tullee. Sillä lailla ne tekevät, kun sanovat\nmielen muuttuneen jumaliseksi.\"\n\nAnni vavahti ja katseli pitkään äitiin. Tämä huomasi sen ja katui\nsamassa sanojaan; mutta mitä tehdä, kun katkeruus aivan kuin itsestään\ntaas oli sydämestä purkautunut ja sanat olivat tulleet sanotuiksi,\nennenkuin hän muisti, että ne nyt koskivat Anniinkin, joka tiesi ja\ntunsi, mistä ja kenestä se katkeruus johtui.\n\n\"Kyllä Alma tulee\", sanoi Anni hiljaa. Ja hän tulikin.\n\n\"Sinun täytyy nyt kertoa itsestäsi\", sanoi Anni, pitäen ystävän kättä\nomassaan.\n\nAlma kumartui lähemmä Annia. \"Minä en voi\", sanoi hän, \"haava on kovin\ntuore. Viimein, kun olin luonasi, en vielä itsekään tiennyt, miten\nasia päättyisi. Nyt on kaikki selvillä, mutta minä en jaksa siitä\npaljoa puhua. Sen vaan sanon, että sinä Anni olet onnellinen. Sinulla\non _puhdas_ kuva siitä, jota olet rakastanut, ja se kuva on kaiken\nmaailman kultia kallisarvoisempi. Tuhat kertaa onnellisempi olen\nyksin kuin toverin kanssa, jota en voisi kunnioittaa yhtä paljon kuin\nrakastaa, johon en voisi katsoa kuin siihen, joka on minua parempi, on\nitseäni ylempänä -- -- tai ainakin hätätilassa tasallani.\"\n\n\"Vilho on minua parempi kaikessa.\" Annin katse loisti kirkkaana.\n\n\"Niin, ja siksi sinä olet onnellinen. -- -- Mutta on minullakin nyt\nonnea, jota en ennen ole omistanut. Jaksatko sitä kuulla?\"\n\nAnni nyykäytti päätään ja Alma jatkoi. \"Luin näinä vaikeina aikoina\nerään runon, jonka pääsäveleenä on selitys surujen tarkoituksesta. Sen\ntotuus on tuottanut minulle paljon lohdutusta ja ennen kaikkea se, että\nolen saanut _kokea_ mitä siinä sanotaan.\"\n\nAnni katseli Almaa herkeämättä kuin koettaen huomata ja ymmärtää, mitä\nliikkuu ystävän sielun syvyydessä hänen puhuessaan. \"Kerro enemmän\",\npyysi hän hiljaa.\n\n\"Opin ymmärtämään, että taisteluilla on tarkoituksensa, surulla\nsiunauksensa\", jatkoi Alma, \"ja kun sen on oppinut, saa ihminen\nrohkeutta elää, voimaa rakastaa. Minusta oli elämä yhteen aikaan\nmitätöntä ja arvotonta taistelua. Nyt se on minusta suurta, sillä\nnäen heijastuksen Jumalan suuresta tarkoituksesta, kun hän loi meidät\nkuvakseen, pyhäksi ja puhtaaksi sukukunnaksi, joka hänen tahtoaan\ntäyttäisi maan päällä. Olen surussani löytänyt iäisen onnen ja\nautuuden, löytänyt hänet, joka on tie, totuus ja elämä.\"\n\nAnni ei vastannut mitään, ääni salpautui mielenliikutuksesta. Käsi vain\ntavoitti ystävän kättä.\n\n\"Etkö sinä käy enää?\" kysyi hän, kun Alma teki lähtöä.\n\n\"Käyn toki. Enhän minä paljon ehdi muuttopuuhissa, mutta hyvästille\ntulen ainakin, ehkä jo ennenkin.\"\n\nÄiti näki, että ero Almasta koski Anniin enemmän kuin tämä voimiensa\npuolesta olisi sietänyt. Hän koetti sentähden tehdä, minkä taisi,\nkääntääkseen Annin ajatukset toisaalle. \"Piankohan pitkän matkan vieras\ntullee\", arveli hän Alman viime kerran lähdettyä Teitosta.\n\n\"En tiedä\", sanoi Anni alakuloisesti. \"Alma kyllä kirjoitti, mutta hän\npelkää, että kirje on joutunut teille tietymättömille. Vastausta ei\nkuulunut.\"\n\n\"Kyllä se tulee\", lohdutti äiti. Mutta itsekin ajatteli hän huolissaan,\nmiten pitää Annia hengen ja ruumiin puolesta voimissa, jos ei mitään\nvastausta tulisi.\n\nKun ei puhe Vilhon tulosta Annia huvittanut, rupesi äiti koettamaan\nvirkistyttää häntä kertomalla Antista. Tässä hän sai avukseen\nkirjeen, joka kesän keskipaikoilla saapui Antilta. Siinä lupasi hän\nsyksypuolella palata kotiin. Hän kertoi muuten matkoistaan entiseen\nhauskaan tapaansa. Monenlaisissa paikoissa hän oli ollut, monenlaista\ntyötä tehnyt. \"Ei ollut rikastunut, ei rakastunut\", mutta hyvin\ntoimeentullut, paljon oli nähnyt ja paljon oppinut. Niin hän kirjoitti.\n\nAnnia huvitti kirje kovasti, ja hän rupesi sen jälkeen usein puhumaan\nAntin kotiintulosta.\n\n\"Sinä näyt siitä enemmän iloitsevan kuin Ameriikasta tulijasta\", sanoi\näiti kerran piloillaan.\n\nAnni katsoi äitiin, puhuiko tämä tosissaan. \"Jonka rakkaampi tulija,\nsen vaikeampi odotus\", sanoi hän ja käänsi puheen taas Anttiin.\n\n\"Minä luulen, että Martan täytyy muuttaa meiltä elokuun lopulla\", sanoi\nemäntä illemmalla, kun he kahden Annin kanssa olivat kamarissa.\n\n\"Miksi niin?\" Anni katsoi ihmeissään äitiin. \"Anna hänen olla, hän on\naina ollut minulle niin rakas.\"\n\n\"Sehän se ikävää on, jos sinä rupeat kaipaamaan. Mutta minä en ymmärrä,\nmiten muuten asettaa.\"\n\n\"Ja miksi niin?\"\n\nEmäntä vähän epäröi, mutta sitten hän ajatteli, että paras kun sanoo\nniinkuin on. \"Enhän minä tiedä, mutta Antti ja hän tuntuivat olevan\nkovin hyvissä väleissä. Siitä voisi pahempaakin tulla. Parempi vara\nkuin vahinko.\"\n\nMutta Anni katsoi pitkään. \"Äiti, jos Antista on tullut kunnon poika,\nniin eihän sinun tarvitse pelätä. Ja jos pitävät toisistaan -- --\"\n\n\"Kyllä sinä tiedät, ettei isä siihen kuitenkaan suostu.\"\n\nAnni nousi istualleen vuoteessa. Helakka kuumeinen puna hehkui\nposkilla. \"Isä vastustaa, sinä et sano mitään, suostut vain sydämessäsi\nisän tahtoon. -- Niin se on ollut ennenkin. -- Kuinka teillä on\nsydäntä?\"\n\n\"Lapsi, lapsi!\"\n\n\"Eikö ollut niin sitten? Isän kielto ei ollut sinulle vastenmielinen?\"\n\n\"Minä en silloin ymmärtänyt, en tiennyt, mutta nythän sekä isä että\nminä ajattelemme toisin.\" \"Isäkin?\" \"Niin isäkin.\"\n\nAnni vaipui takaisin vuoteeseen. \"Jospa hän vaan joutuisi pian, oikein\npian! Olenhan jo odottanut niin kauan.\"\n\n\"Hän ehkä odottaa, kunnes tulet terveeksi.\" \"Niin.\" Anni taas ilostui\nniin, että leimahti puna poskille. \"Minun täytyy joutua, ettei hänen\nvuorostaan tarvitse minua odottaa.\"\n\nEmäntä toivoi, että Anni unohtaisi Martan, kun puhe kääntyi Annin omiin\nasioihin. Mutta se toivo petti. Anni oli päättänyt, ettei hän sitä\nasiaa hevillä heittäisi, ja kohta kun tilaisuus tarjoutui, otti hän sen\ntaas puheeksi.\n\n\"Miksi isä sitten vastaan olisi?\" \"Etkö sinä kysymättä arvanne?\" \"Arvo\nja varallisuusko sitten kaiken määrää?\" \"Niinhän se enimmäkseen on.\"\n\"Ja sinäkin hennoisit olla vastaan?\" \"Se on aina ollut vikojani, että\nminäkin olen teistä lapsista liikoja toivonut.\"\n\n\"Toivonut onneamme, eikö niin?\"\n\n\"Niin, mutta arvokkaampaa kuin muilla.\"\n\n\"Ja kuitenkin -- --.\" Lause jäi Annilta kesken.\n\nHän ei voinut jatkaa, ei voinut sanoa, että äiti oli heidän onnensa\ntielle asettunut, kun ei onni tullut aivan siinä muodossa, jota äiti\ntoivoi. Mutta äiti ymmärsi, mitkä sanat olivat kesken katkenneet, ja se\npisti kuin puukko hänen sydämeensä.\n\n\"Jos he nyt rakastavat toisiaan\", alkoi Anni hetken vaitiolon perästä.\n\n\"Eihän nyt sitäkään tiedä. He olivat kumpikin niin lapsia vielä\nsilloin. Puolessa kolmatta vuodessa voi paljon muuttua. Toimittaisin\nnyt vain varalta Martan jonnekin edemmä, ettei tästä taas uusi\nonnettomuus alkuansa saisi.\"\n\n\"Entä Leena, mitä hän sanoo?\"\n\n\"Hän kiittää, jos toimitan Martalle hyvän paikan. Eihän köyhän lapsi\njouda työttömänä olemaan.\"\n\n\"Ja siksi täytyy tyytyä vaikka mihin?\" \"Kyllä minä hänelle hyvän paikan\ntoimittaisin. Tiedät sinä, että aina olen hänestä pitänyt.\"\n\n\"Minä olen häntä rakastanut kuin sisarta. Mutta en sittenkään saa\npitää.\" Anni sanoi sen melkein kuiskaamalla, mutta äiti kuuli kuitenkin.\n\n\"Et sinä tuollaista puhuisi, jos tietäisit, miten raskas minun on olla.\nKaikkihan minä sinulle antaisin -- -- mutta voitko tunnollesi ottaa\ntoisten onnettomuuden.\"\n\nSilloin Anni kohousi kyynäspäilleen ja katsoi kirkkaasti äitiin: \"Äiti,\nminä olen omaa onneani niin kauan saanut odottaa. Kyllä nyt voin\nheidänkin onneaan odottaa. Minä tiedän että se tulee -- --.\"\n\n\"Joll'eivät tulle molemmat liian myöhään\"; sanoi äiti itsekseen.\n\n\n\n\n15.\n\n\nSyksyllä, kun koivut olivat käyneet kellahtaviksi ja pihlajat\npunoittivat metsän rinteessä, tuli Antti. Hän oli lähtenyt keväällä,\npalasi syksyllä. Hän oli lähtenyt poikana, josta ei tiennyt, mikä\nhänestä muodostuisi. Hän palasi miehenä, joka tiesi mitä teki ja\ntahtoi, tiesi mikä hänellä määränä oli ja miten siihen pyrkiä. Hän\noli harteva ja kookas. Kasvonpiirteet olivat entistä säännöllisemmät,\nkasvot päivettyneet ja ruskeat, tukka tuuhea ja kihara. Tummat silmät\nsäkenöivät voimaa ja elämänhalua. Hänen uhkea olentonsa oli täydellinen\nvastakohta Annille, joka makasi vuoteellaan taudin kuihduttamana, hipiä\nhienona ja läpikuultavana kuin vahakuvalla, kuopilleen painuneet silmät\nsuurina ja yliluonnollisen kirkkaina. Ei olisi kukaan uskonut sisareksi\nja veljeksi, kun yhdessä näki. Vaihdokkaaksi oli Annia pienenä sanottu,\nja vaihdokkaana hän pysyi, vieraana, joka vain käymä tieltä oli kylään\npoikennut.\n\nYhtä erilaisia kuin sisar ja veli olivat, yhtä hyvin sopivat he yhteen.\nAnnia oli aina uutuus viehättänyt, ja veljen reippaat kuvaukset\nvieraista maista ja vieraiden kansojen tavoista toivat raittiin\ntuulahduksen hänen tautivuoteelleen. Ne lyhensivät odotuksen ikävää ja\nvaikuttivat hänen riutuvan ruumiinsa voimiin kuin puhallus sammuvaan\nhiillokseen.\n\n\"Olisit tuonut Vilhon mukanasi\", sanoi hän kerran veljelle.\n\n\"Jos vaan olisi tuotavissa ollut, niin totta olisin kantanut ihan\nrinnallesi.\"\n\n\"Minä soisin, että teistä tulisi tuttavat. Minusta oli aina kuin olisin\noppinut ja tullut paremmaksi hänen seurassaan.\"\n\nHe olivat molemmat ääneti. \"Ja sellaisen sen aina olla pitääkin, jota\nrakastamme enemmän kuin muita.\" Anni sanoi sen hiljaa, uneksiva katse\nsilmissään.\n\n\"Onko tämä olevinaan resepti?\" Antti katsoi veitikkamaisesti sisareen.\n\n\"On.\"\n\n\"Lääke on annettava ajoissa, muuten se ei vaikuta.\"\n\n\"Eihän sinun niin pahasti liene?\"\n\n\"Pahasti on\", sanoi hän nauraen.\n\n\"Älä nyt lähde pakoon luikertamaan. Puhuthan minulle, ainoalle\nsisarellesi?\"\n\n\"Että saisit antaa neuvoja, niinkö?\"\n\n\"Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee.\" Anni hymyili\nsurunvoittoisesti.\n\nSilloin kävi Anttikin totiseksi. \"Eihän tuosta paljon puhumista ole.\nMinä olen tainnut sinun askeleissasi astua enemmän kuin hyvä onkaan.\"\n\nAnni oli jo melkein jäljillä, mutta hän tahtoi varmuutta. \"Ethän ole\nmatkoillasi -- --?\"\n\n\"Mitäpä niistä -- suomalaiselle. Se, jonka kanssa leikit on lyöty ja\nkiistat kiistelty, on ainakin tuttu. Siitä tietää minkä saa, tietää\npaheneeko vai paraneeko hänen rinnallaan. Mutta mökin tytär on, näet\nsä, halpa rikkaan talon tulevalle isännälle, vaikka olisi isäntää\nkymmentä kertaa parempi.\"\n\n\"Kyllä rakkaus voittaa, jos se vaan oikeata on. Me tulemme molemmat\nonnellisiksi yht'aikaa, sen uskon.\" Anni puhui nopeaan ja vaivalla.\n\nAntti katsoi häneen ja tunsi sydäntä kouristavan. Jos tulisi hänen\nonnensa samanlaiseksi kuin Annin, eipä sitä silloin kannattanut\nodottaa. Mutta kenellä olisi sydäntä kuolevalta riistää ainoata\najallista iloa, joka hänellä oli, hänen toivoansa. -- --\n\n\"Et sinä minua ehkä ymmärtänyt\", jatkoi Anni, \"mutta katso, ajattelin\nettä, kun Vilho tulee, niin kaikki tulee hyväksi. Kun isä ja äiti\nnäkevät, miten onnellisia me olemme, taipuu heidän mielensä ja sitten\n-- -- tekin -- -- Niin minä tiedän, että Vilho tekee kaiken hyväksi,\nmutta kun hän vaan joutuisi!\"\n\nAnnia rupesi yskänkohtaus puistattamaan, niin että koko ruumis vapisi\nja kylmä hiki kohosi kuumeiselle otsalle. Äiti kiiruhti sisään sairasta\nauttamaan, ja Antti hiipi hiljaa ulos. Hän ei jaksanut kuulla enempää.\nSe vihloi sydäntä.\n\nPaitsi suurta toivomustaan pian saada nähdä Vilho oli Annilla muutamia\npienempiäkin. Eräs niistä oli saada tavata Martta, eikä äiti uskaltanut\ntätä toivomusta vastustaa. Martalle lähetettiin sana, että Anni ikävöi\nhäntä, ja hän lupasi käydä heti kun palveluspaikastaan saisi sen verran\nlomaa, että pääsisi kotona pistäytymään.\n\nKun Martta tuli, tapasivat hän ja Anttikin ensi kerran toisensa --\nkahden he eivät hetkeäkään olleet, mutta näkeminen oli silti suuri\nilo. Martta tiesi hyvin, miksi hänet oli toiseen palveluspaikkaan\ntoimitettu, eikä hän hetkeäkään ajatellut sitä, että olisi luvatta\ntahtonut Anttia tavata. \"Jos hänestä on tullut mies, ei hän sitä\nitsekään tahdo\", ajatteli hän iloisena astuessaan Teittoon.\n\nMutta samassa tuli mieleen, että entä jos ei Antti enää muistakaan,\njos ei välitä, ei muista muuksi kuin lapsuuden ystäväksi? Eihän heidän\nvälillään koskaan ollut mitään puhetta ollut ja kuitenkin -- -- miksi\ntuntui aivan siltä kuin olisi Antti pettänyt, jos hänen mielensä\nvaan oli muuttunut. \"Ei hän mitään ole luvannut eikä sanonut, ei\nmitään\", vakuutti Martta itselleen ja koetti astua rohkeasti Teiton\npihaan, vaikka sydän niin povessa pamppaili, että oikein henkeä rupesi\nahdistamaan.\n\nEmäntä tuli portailla vastaan ja saattoi suoraan Annin luo. \"Kah,\nAntti\", sanoi hän ja hätkähti ovea avatessaan, \"luulin, että vielä olit\nmetsässä.\"\n\n\"Kerkesin juuri metsästä kotiin ja tulin tietysti tänne suoraa päätä.\"\n\nMartan täytyi moneen kertaan silmiään rävähyttää. Niitä samensi ja\nhäikäisi niin kummasti. -- Miten Antti oli pitkä ja päivettynyt ja\npulska!\n\nMartta tervehti ja asettui sitten Annin sängyn laidalle puhelemaan.\nAntti istui äidin rinnalla katsellen näitä molempia, joita hän\najatuksissaan oli toisiinsa verrannut ja jotka nyt istuivat tuossa\nvastatusten. Sitten tuli äidille jotain asiata ulos, ja silloin käytti\nAntti tilaisuutta hyväkseen.\n\n\"Muistatko, Martta, että lupasin tulla miehenä kotiin?\" kysyi hän.\n\n\"Muistan.\" Hän ponnisti voimiaan, ettei vaan ääni värisisi.\n\n\"Olenkohan tullut?\"\n\n\"Olet.\" Sitä riemua äänessä! Martta itsekin sen huomasi. Hän uskalsi\nensi kertaa katsoa Anttia suoraan silmiin, ja kuinka ne säteilivät!\n\n\"Mieheksihän sinä jo pienenä lupasit tulla, kun kehuit siksi pääseväsi,\nvaikkei minusta siihen olisi\", sanoi Anni hymyillen heikosti.\n\n\"Jumalalle kiitos, ettei lapsen toivo turhaan mennyt.\" Antti nousi,\nnyökkäsi päätään ja läksi huoneesta.\n\nJumalan kiitos! Martan sydän sykähti. Olisipa äiti ne sanat kuullut!\n\nEmäntä huomasi vilkaistessaan ulos tuvan ikkunasta, että Antti läksi.\nEipä välittänyt kovin Martan seurasta. Olivatkin siis kaikki äidin\nhuolet turhaa mielikuvitusta vain -- -- Olkoot tytöt nyt kahden kesken.\nEihän Annikaan puhune Martalle mitään erityisempää, kun näkee, ettei\nAntti semmoisia ajattele.\n\nEmäntä rauhoittui ja tuli yht'äkkiä iloisemmalle mielelle. Marttakin\noli hänestä niin hyvä, että jo rupesi ajattelemaan, uskaltaisiko vielä\njoskus takaisin pyytää, kunhan nyt ensin näkisi, että Antin mieli oli\nvakaantunut ja jos mahdollista muuanne kääntynyt.\n\n\"Joko nyt lähdet? Mitä sinä semmoista kiirettä pidät\", sanoi emäntä,\nkun Martta tuli tupaan hyvästille.\n\n\"Täytyy lähteä\", sanoi Martta ja hyvästeli.\n\nEmäntä huomasi, että hänen silmistään välähti kostea kiilto, mutta\nkukapa ei itkisi oltuaan Annin luona? Niinhän hän oli kuin taittunut\nkukka, joka kesken kukoistuksensa on maasta nyhtäisty ja sitten kuihtuu\nkuihtumistaan, vaikka kuinka koetettaisiin vaalia ja säilytellä.\n\n\"Kunpa se ilopäivä, jota hän odottaa, tulisi pikemmin\", ajatteli äiti.\n\"Ehkä sitten vielä olisi toivon sijaa. Iloistaanhan ihmiset kuuluvat\nelävän. Monen kuolemantaudinkin on ilo parantanut; eipä tiedä, vaikka\nse Anninkin vielä pelastaisi.\" Kuinka se ajatus ja toivo äidin sydäntä\nhiveli! Hän sai kuin uutta voimaa antaessaan sille valtaa. Hän oli\nmurheen päiviä saanut kukkurapäisellä mitalla. Entä jos nyt oli onnen\nvuoro hänenkin ovelleen kolkuttaa? Jos eksyisi se surun tyyssijaan\nkerran. -- Nythän kaikki näyttikin entistä lupaavammalta. Lapset olivat\nsuuria, ja suuria surujakin olivat jo äidille tuottaneet, mutta nyt\noli iloa heillä odotettavissa. Antti oli miehistynyt ja kehittynyt\nparemmin kuin äiti oli uskaltanut toivoakaan. Anni oli jälleen täydessä\nymmärryksessään. Isäkin oli suostumuksensa antanut Annin rakkaudelle ja\n-- -- ja -- -- kun nyt Vilho vain joutuisi!\n\nOli kuin aurinko taas olisi Teittoon paistanut, pilkistänyt sisään\niloisemmin ja ystävällisemmin kuin vuosikausiin. Epäsoinnut alkoivat\nhaihtua. Jokaisen sydän oli vireeseen saanut. Oltiin kuin juhlaa\nodottamassa, niin hiljaista ja rauhallista oli kaikki. Mutta\naurinko, joka akkunoista sisään pilkisti, olikin ainoastaan syksyn\nvienovaloinen, voimaton ja pian mailleen menevä päivä -- -- --\n\nEräs Annin muutamista toiveista kohdistui kirjeeseen, jota hän Almalta\nodotti. Kun se vihdoin tuli, oli Rajalan Leena juuri käymässä. Anni\nahmi kirjeensä ja kertoi sitten äidille, että nyt vihdoinkin oli Vilho\ntulossa. Alman ensimmäinen kirje oli jäänyt jonnekin matkan varrella ja\ntoinen oli harhaillut ties missä, ennenkuin viimein osui oikeaan. Heti\nsen saatuaan oli Vilho valmistautunut matkaan. Hän oli siitä Almalle\nkirjoittanut sanasen ja Alma luuli melkein, että hän olisi joutunut\nperille yhtä pian kuin kirje Annille.\n\n\"Eiköhän olisi paras vaan nyt toista ylkää odottaa\", sanoi Leena ja\nhänen silmänsä vettyivät.\n\n\"Kuolemaako?\" Anni vavahti. \"En minä sitä enää pelkää.\"\n\n\"Se on ottaja, joka ainakaan ei jätä tulematta.\"\n\n\"Kyllä minä olen sitä ajatellut.\" Annin ääni aleni kuiskaukseksi.\n\"Almakin on siitä puhunut ja kirjoittanut minulle. En minä ole ollut\nhyvä niinkuin tahtoisin, mutta kyllä minä tiedän, että Jumala pitää\nminua lapsenaan.\"\n\n\"Onnellista on lapsen uskolla mennä taivaaseen. Harva sitä voi. Mutta\nlapselle ovat kodin portit avoinna.\" Leena pyyhki silmiään esiliinan\nnurkkaan.\n\n\"En minä kuitenkaan luule, että se vieras tulee ennen Vilhoa.\" Anni\nhymyili onnellisena. \"Ette usko Leena, miten paljon terveempi olen jo\ntiedosta, että hän on matkalla.\"\n\nLeena ei voinut olla hymähtämättä. Semmoinen se oli nuori mieli, toivoa\njaksoi vielä kuoleman kynnyksellä. -- --\n\nEmäntä huomasi Leenan ajatuksen ja tunsi suuttumuksen tapaista\nmielipahaa. Hyvä oli sellaisen kuin Leenan, joka aina alistui ja\nnöyrtyi ja sanoi, että kaikki tuli Jumalalta hänelle ja kaikille\nparhaaksi. Hätäkö hänen nytkin oli sanoa. Lapsia oli hänellä ollut\nmonta, terve oli elossa oleva ja hyvä oli hänellä mies. Se, jolle\nelämän onnea ja rauhaa kerrankin oli eheänä suotu, se jaksoi sitten\nsurutkin vastaan ottaa. Mutta joka aina oli saanut otella henkensä\nedestä, jota pettymykset ja taistelut ovat ahdistelleet nuoruuden\najoilta asti, sille ei lopulta jäänyt vastustusvoimaa rahtustakaan.\nSen täytyi joko sortua -- antautua taistelutta ja sortua -- tai pitää\nkiinni toivon viime kipinästä, uskoa siihen ja siitä voimaa ammentaa,\nmuuten oli mennyttä kaikki.\n\nMistä sen Leena tiesi, ettei Anni voinut parantua? Ihme se tosin olisi,\nmutta ilo oli ennenkin ihmeitä tehnyt, ja jos koskaan oli sellaiseen\naihetta ja syytä, niin eikö nyt?\n\nLeenan puhe ehkä kuitenkin vaikutti Anniin tai oli se sitä, että hän\ntunsi voimiensa vähenevän -- vai olikohan varokeino ainoastaan -- mutta\nseuraavana iltana, ollessaan kahden Antin kanssa, otti hän esille\npienen paperiliuskan ja jätti sen veljelleen. \"Säästä se Vilholle, jos\nsinä hänet tapaisit ennen minua\", pyysi hän. Muuta ei sanonut.\n\n\"Etkö sinä enää muista omaisuuttasi takaisin vaatia?\" kysyi samassa\näiti leikillisesti, astuen huoneeseen.\n\nAnni ei muistanut, mitä omaisuutta hänellä oli kaivattavana, mutta\nkun äiti näytti pienen kirstun lukkoa avaimineen, muisti hän pitkän\najatusharhailun perästä vihdoin äidille jättämänsä tavarat. Äiti\nkertoi silloin ensi aikoina kyllä muistaneensa noita tavaroita, mutta\nsitten unohtaneensa ne vallan, kun ei heti ollut uskaltanut niitä\nAnnille näyttää. Vasta eilispäivänä oli hän sattumalta löytänyt avaimen\nja siitä muistanut pienen kirstun, joka oli ullakolla niin hyvässä\ntallessa, ettei sitä kukaan muu kuin äiti sieltä löytänyt.\n\nHeti muistettuaan tavaransa muisti Anni punatulkunkin. Sitä ja kirjeitä\nhän kaipasi, muuta ei. Äiti haki taulun ja toi sen Annille.\n\nMiten se näytti muuttuneen! Vai oliko muutos ehkä tapahtunut\nkatsojassa? Niin oli kuin päivän kirkas kimmellys hankien harjalla\nolisi himmentynyt. Huurteiset metsät hohtivat kuin kaukaa, näkymättömän\nharson läpi, ja pieni punatulkku lauloi lepän oksalla hillittyä, vienoa\nvirttänsä, kuin talttuneena vuosikausia kestäneestä vankeudesta.\n\n\"Ennen lauloi lintuni raikkaammin\", sanoi Anni ja ääni värähti vähän.\n\n\"Eihän sitä aina jaksa olla yhtä innostunut\", lohdutteli äiti. \"Jos lie\nlintusikin vähän väsähtänyt.\"\n\nAnni ei vastannut mitään. Hän vain katseli tauluansa ja ajatteli, että\nvaikka hanki peitti maan ja kuolema näytti kahlehtineen kaiken, lauloi\nsittenkin lintunen toivon laulua keväästä ja ylösnousemuksesta.\n\n\"Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä tauluni siellä, missä se ennen\nriippui\", sanoi Anni seuraavana päivänä.\n\n\"Voinhan sen viedä sinne\", sanoi äiti, \"mutta mitenkä sinä sitä sitten\nnäet?\"\n\n\"Jos te minutkin viitsisitte muuttaa. Kyllä Antti ehkä kantaisi?\"\n\nÄiti kääntyi äkkiä ikkunaan päin ja tuska tukahdutti sanat. Nytkö se\nsiis oli tulossa, tuo vieras, joka ei kutsua kaivannut eikä käskystä\ntakaisin kääntynyt, joka armottomasti ojensi kätensä nuortakin\nottamaan, muuttamaan kodin ilon, siirtämään pois sijoiltansa, toisille\ntuntemattomille, jonne ei ystävä voinut ystävää seurata, ei omainen\nomaista!\n\n\"Mitä sinä muuttamaan rupeaisit?\" Äiti koetti kaartaa ja väistyä. \"Me\nteimme tilasi tänne juuri siksi, ettei entiset ajat mieleesi muistuisi\nja ikävä yllättäisi. Se on nyt Antin tuo toinen huone.\" \"Kyllä hän\nvaihtaisi. Ethän äiti kieltäne?\" \"En, en, jahka nyt ennätämme.\" Äiti\naikoi vieläkin viivytellä kuin estääkseen sen tuloa, jota hän pelkäsi\nhuoneen muuton ennustavan. Mutta Anni ei hellittänyt. Heti kun Antti\ntuli huoneeseen, puhui hän asiansa. Äidin täytyi tehdä tila valmiiksi,\nja Antti nosti sisarensa tukeville käsivarsilleen.\n\n\"Kyllähän minäkin\", sanoi isä, joka oli tullut huoneeseen tytärtään\nkatsomaan.\n\n\"Kiitoksia isä, mutta Antti on niin voimakas!\" Anni sanoi sen melkein\nylpeillen.\n\nKun hän sitten makasi huoneessaan, naulattiin taulu entiselle\npaikalleen. Mutta se ei kauan saanut siinä olla, ennenkuin se taas oli\ntuotava lähemmä, aivan Annin viereen.\n\n\"Pian se laulaa minulle viimeisiä kertoja\", sanoi hän, salaa\npyyhkäisten kyyneleen silmästään. \"Miksi ei Vilho tule?\"\n\nÄiti, isä ja Antti istuivat vuoteen ympärillä, mutta ei kukaan voinut\nvastata. Isä yritti, mutta kun hän näki miten vaivalla Anni huokui\nja miten lähellä loppu näytti olevan, kuoleutuivat sanat hänenkin\nhuulillaan.\n\n\"Ehkä hän tulee silloin kun kevätkin\", lisäsi Anni itse. \"Ja se tulee\nvarmasti kerran, iankaikkinen kevät, joka ei muuksi muutu.\"\n\n\"Se tulee, kun Jumala sen suo\", sanoi Antti tarttuen sisarensa\nkuihtuneeseen käteen.\n\nAnni makasi silmät ummessa kuin uneen vaipumaisillaan, huokuen\nepätasaisesti ja tuskallisesti. Äkkiä hän avasi silmänsä, katsoen\nkirkkaasti heihin kaikkiin, ja toisti kuuluvasti: \"kun Jumala sen suo\".\nSitten lisäsi hän hiljaa: \"kiitoksia\". Silmät painuivat sitten umpeen,\nja elämän lehottava liekki heikkeni heikkenemistään, kunnes se sammui\nhiljaiseen huokaukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä, jolloin Annia haudattiin, oli kuulakas ja kirkas. Lumi oli jo\nenimmäkseen maassa ja metsä näytti kolkon riisutulta. Mutta siellä\ntäällä oli vielä kellastuneita koivuja, jotka kirkkaina paistoivat\nmäntymetsän keskellä punamarjaisien pihlajaterttujen rinnalla.\n\nKutsuttuja oli pitäjätä pitkin saapunut, ja Teiton piha, jonne niin\nharvoin muuten vieraita eksyi, oli nyt ajokaluja ja hevosia täynnä. Ei\nollut muuta tyhjää sijaa siellä kuin portaiden kupeella pieni neliön\nmuotoinen, kuusten ympäröimä puistikko, johon ruumisarkku oli nostettu.\n\nMustapukuisia vieraita oli sisällä huoneet täynnä. Niitä ei ennen\nkoskaan siellä ollut sellainen joukko ollut koolla, ei edes Annin eikä\nAntin ristiäisissä, ainoat kerrat, jolloin Teitossa oli kutsuja ollut.\n\nKaikki puhuivat hiljaisella ja hillityllä äänellä, niinkuin\nhautajaisvieraat ainakin, ja useat näyttivät surullisiltakin, sillä\nAnnin elämäntarina oli siksi tunnettu, että se oli herättänyt osanottoa\nsekä tuttujen että tuntemattomain keskuudessa.\n\nKaikista läsnäolevista puhui itse talon isäntä eniten. Hän istui\nsalin nurkassa pitäjän uuden rovastin vieressä, joka oli asettunut\nkeinutuoliin, \"pappien tavalliseen paikkaan\", kuten isäntä istumaan\nkäskiessään huomautti.\n\nRovasti kun äsken oli paikkakunnalle muuttanut, ei paljon puhunut,\nja kun ei rovastilla ollut sanottavaa, puhui isäntä. Hän kuvaili\nmonisanaisesti ja juurta jaksain, millainen lapsi Anni oli ollut,\nmiten kaunis, miten lahjakas ja hyväntapainen. \"Se oli kuin toista\nrotua\", vakuutti hän, voimakkaasti niistäen nenäänsä siniraitaiseen\nnenäliinaan, \"aivan, herrasrotua, hienompaa kun äitinsäkin, vaikka\nmeidän mamma on pappilassa syntynyt ja kasvanut.\"\n\nIsäntä levitti nenäliinan polvelleen, hieroi silmiään kädellä ja\nkuivasi ne sitten nenäliinan nurkkaan. Mutta rovasti loi pikaisen,\ntutkivan katseen emäntään, joka kalpeana liikkui paikasta toiseen\nvalvoen tarjoilua ja katsoen, ettei kukaan jäänyt osattomaksi\nhautajaisherkuista. Jos hän näki ja kuuli miehensä sanat, oli se\nhänelle ehkä okaana, joka haavoitti jo verillä olevaa jälkeä, särki jo\nsärjettyä sydäntä. Mutta kenties oli jo sydän turtana surusta, kenties\nsäästyi se pieniltä pistoilta, saatuaan suuren veristävän haavan. Siltä\nmelkein näytti.\n\nRovasti kohautti silmälasiaan ja katsoi taas tarkemmasti. Emäntä kulki\nkuin unissaan kävijä. Joskus vain, kun Annin nimeä mainittiin, värähti\nhän kuin haavoittunut ja arka metsäeläin, joka säikkyy joka risahdusta,\nvärisee ja vapisee jokaista hiljaisintakin haavankosketusta.\n\nKun viiniä tarjottiin konvehtien kanssa, katosi emäntä hetkeksi,\nja rovasti päätti, että hän oli käynyt kuollutta katsomassa, sillä\nkun hän palasi, oli hän väsyneen näköinen kuin pitkältä matkalta\ntullut ja näytti jos mahdollista entistäkin kalpeammalta. Kun sitten\nviinin jälkeen oli kolmas kerta kahvia tarjottu, syntyi jonkun verran\nlevottomuutta ja liikettä hautajaisvieraiden joukossa. Rovasti katsoi\nkelloaan ja kysyi eikö jo alettaisi lähteä hautausmaalle. Olihan matka\nTeitosta kirkolle pitkä. Isäntä myönsi, että parasta kai se on, ja kävi\nkysymässä jotain emännältä, kuiskasi sanan Antille ja palasi sitten\nrovastin luo ilmoittamaan, että kaikki on kunnossa. Sitten rykäisi\nhän ja pyysi vieraita, kaikkia yhteisesti, että vielä hautausmaalta\npalaisivat takaisin Teittoon syömään yksinkertaisen päivällisaterian\nvainajan muistoksi.\n\nVäki lappautui sitten pihalle, järjestyen kuusikon ympärille\nruumisarkun viereen.\n\n\"Mä pääsen tyyneen rantahan, myrskyistä jotka pauhaa\", alkoi lukkari,\nja kansanjoukko yhtyi veisuuseen, joka voimakkaana kaikui kirkkaassa\nsyysilmassa kauas ympäristöön, yli lammen riittyneen pinnan aina\nkaukaiseen äänettömään metsään asti.\n\nKun virsi oli veisattu, nostettiin ruumisarkku lava-aisoille. Sen\njälkeen rupesivat vieraat järjestymään. Isännät irroittivat hevosensa\nja ajoivat lähemmä, vaimoväki nousi rattaille ja suojahuivit otettiin\nesille.\n\nMaa oli pinnalta roudassa. Keli oli kova ja rämisten läksi rattaiden\njono liikkeelle. Antti ajoi ruumisarkkua eellimmäisenä. Häntä lähinnä\ntulivat isäntä ja emäntä. Pitkän jonon viimeisinä ajoi Leena miehineen\ntalon hevosella, jonka olivat lainaksi saaneet.\n\nVasta kirkolla yhtyi Martta hiljaa ja huomaamatta heihin. Ainoastaan\nAntin silmä hänet myöhemmin löysi haudan partaalle kokoontuneiden\njoukosta.\n\nHitaasti läheni saattue kirkonkylää. Käyden oli ajettu koko matka yksin\nmyötämäessäkin, ja matkaa kun oli seitsemän virstaa, oli päivä jo\npainumaan päin, kun seurue pysähtyi kirkon juurelle. Kaikki jättivät\nhevosensa, kirstu nostettiin hautaushihnojen varassa nuorten miesten\nvoimakkaille hartioille, ja niin jatkettiin matkaa jalan.\n\nJuuri kun oltiin haudan partaalle järjestymässä, syntyi äkkiä tungos\nlujasti toisiinsa ahdettujen joukossa. Joku vieras pyrki takimmaisten\njoukosta esiin. Kaikki katsoivat toisiinsa. Ei kukaan tuntenut\nvierasta, mutta he näkivät hänen kasvojensa ilmeestä, ettei hän ollut\nuteloiva katsoja, vaan joku, joka tahtoi ja jolla oli oikeutta seisoa\nensimmäisenä avatun haudan partaalla. Kaikki väistyivät kunnioittavasti\nsyrjään. Vieras lähestyi ja pysähtyi vastapäätä Annin vanhempia ja\nAnttia suuren koivun juurelle, joka varjosti hautaa.\n\nEi kukaan omaisista huomannut vierasta. Virsi loppui ja rovasti alkoi\npuheensa. Hän kuvasi ajallisen elämän lyhyyttä ja sen vaivoja, jotka\neivät säästä edes nuorta ja toivoa tihkuvaakaan. Hän kertoi, miten\näkkiä oli keskeytynyt se kehitys, josta äiti, isä, omaiset ja ystävät\npaljon olivat toivoneet. Kysyen ja surren seisoivat kaikki tämän haudan\näyräillä.\n\n\"Me emme ymmärrä, miksi näin kävi. Mutta elämänlanka katkesi Jumalan\ntahdosta, ja se tahto katsoo meidän korkeinta ja iäistä onneamme.\"\n\nUseimmat haudalla olevista itkivät. Teittolainen pyyhki ahkeraan\nsilmiään. Martan kyyneleet vuotivat virtana. Emäntä vain seisoi\njäykkänä, kangistuneena, silmän kyyneltymättä miehensä vieressä. Ei\nitkenyt äiti, ei koivun juurella seisova vieras.\n\n\"Maasta olet sinä tullut. Maaksi pitää sinun jälleen tuleman\" -- -- --\n\"Jeesus Kristus Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä.\"\n-- --\n\nMailleen painuvan päivän säteet tunkeutuivat juuri lehdettömien\nkoivujen lomitse suoraan kummulle, jossa kansajoukko seisoi. Antti\nkohotti katseensa. Hän muisti Annin viime sanat, ja kyynel herahti\nsilmiin.\n\nToimituksen päätyttyä rupesivat vieraat toinen toisensa perästä\nlähestymään hautaa, vielä kerran silmätäkseen sinne ja heittääkseen\nkourallisen multaa hautaan viime rakkaudenpalveluksena vainajalle. Kun\nse oli tehty, heilautti suntio lakkiaan antaen soittajille tapulissa\nmerkin. Kellot helähtivät soimaan, mutta yhä vielä viipyi väkijoukko\nkummulla. Silloin tarttui suntio ja Antti lapioihin luodakseen haudan\numpeen.\n\nVieras koivun juurella liikahti: \"Antakaa minulle\". Hän läheni\nsuntiota. Antti herkesi luomasta. Hän katsoi vieraaseen. He eivät\npuhuneet sanaakaan, mutta heidän katseensa kohtasivat toisiaan ja he\ntunsivat toinen toisensa.\n\nHitaasti ja hiljaa luotiin hauta umpeen. Kun viimeiset lapiolliset\nmultaa olivat kummulle painuneet ja vieras, lapio kädessään, pysähtyi\nAntin rinnalle, alkoi joku kansanjoukosta virren. Koko kansan paljous\nyhtyi hartaana siihen.\n\n\"Mun kuolo viepi iäiseen elohon autuaalliseen.\"\n\nAuringon säteet vielä välkähtivät koivun rungolla kertoen elämästä ja\nylösnousemuksesta. Silloin katsoi Antti vieraaseen ja heidän katseensa\nsumeni kyyneliin.\n\n\n\n\n16.\n\n\nAntti kulki auran perässä Teiton pellolla. Hän painoi auran kärkeä\nsyvemmälle multaan, nosti, kun este tapasi, ja painoi sitten taas\ntakaisin syvälle kosteaan, saviperäiseen maahan, josta multa hienona\nlevynä irtautui ja painui kynnetyn kupeelle. Aamupuolesta oli sadetta\nvihmonut, sitten se lakkasi. Päivä oli nyt päässyt esiin pilvien takaa\nja korkealla, sinne tänne hajaantuneiden hattarain alapuolella, kieppui\nleivonen, laulaen ja livertäen niin, että säveleet kirkkaina kuin\nhelmet pudota helähtelivät pilvistä päin.\n\nAntti nosti auraa, käski hevosta, käänsi ja alkoi uuden vaon. Siinä\nastuessaan hän tuli ajatelleeksi, että hän tänä keväänä ensi kertaa oli\nalkanut ymmärtää, miksi kotipellot olivat paremmat perata kuin muut,\nmiksi isänmaa parempi muita maita, kotikylä muita kyliä. Ensi kertaa\nhän tunsi iloa siitä, että nämä pellot olivat hänen omansa, olivat\nesi-isäin raatamia, hänen huostaansa uskottuja ja hänen lapsilleen\nkerran joutuvia.\n\nMutta tuo viimeinen ajatus toi huoletkin mieleen. Ei pitäisi ajatusten\npäästä niille aloille kevätpäivinä, kun kaikki uhkuu elämää ja voimaa,\nkun pensaikossa ja räystäiden alla alkaa pesänrakentamiset ja maa\ntyöntää povestaan mehevää, nuorta nurmea. Ei pitäisi silloin ajatella,\nei muutenkaan, mutta etenkään ei, jos tietää kenen omakseen ottaisi,\nkenen kuljettaisi kukkana kotiin, kenen istuttaisi kunniasijalle\nrinnallensa, -- -- jos vaan saisi.\n\nAntti koetti kääntää ajatukset mielestään ja palata siihen, mitä\nvast'ikään oli ajatellut.\n\nVasta kun sitä on vieraissa ollut ja tuntenut, miten sitä siellä on\nkuin juureton, vasta silloin oppii kodin arvon tuntemaan.\n\nNiin oli Antinkin käynyt. Kun hän kotoaan salaa karkasi, tunsi hän,\nettä muusta ei apua. Hänen voimassaan ei ollut kotiolojen muuttaminen.\nEi hän voinut omaa mieltänsäkään muuttaa, mitä sitten muita. Monen\nmonet kerrat hän oli tehnyt hyviä päätöksiä ja yhtä usein hän taas oli\nne rikkonut. Hän oli halveksinut itseään, kun tuli päihtyneenä kotiin\ntai kun oli pelaamisen takia velkaan joutunut. Hän oli karttanut äidin\ntutkivaa katsetta ja arkaillut Marttaa tavata. Mutta mitä siitä? Kun\nrupesi taas ikävä tuntumaan eikä kotona sille viihdytystä saanut,\nsilloin veti se häntä toveripiiriin, veti kuin virta, joka kuljettaa\ntahdotonta veneessä istujaa. Hänellä ei ollut voimaa tarttua airoon ja\nsoutaa vastavirtaa, takaisin kohden lakeaa, ikävänharmaata kotirantaa.\nOlihan pyörteissä keikkumisella edes hetkellinen viehätyksensä, eikä\nhän siitä voinut luopua, kun ei ollut mitään vastaisella puolella,\njoka olisi vetänyt ja houkutellut parempaan päin. Sellainen vastapäin;\npahalle olisi voinut hänet pelastaa, mutta sitä ei kotoa löytynyt,\nsiksi hän sitä hakemaan läksi.\n\nHän tunsi, ettei hän siinä tehnyt väärin, vaikka se olikin kotoa\nkarkaamista. Se oli tosin pakkomatka, mutta se pakko pelasti hänen\nparemman minänsä, pelasti kaiken, mikä hänessä oli hyvää, voimakasta ja\nelämää varten aiottua.\n\n\"Enkä minä sitä matkaa kadu, en ikänä\", ajatteli hän painaessaan auran\nsyvemmälle vakoon. Mutta monenlaista ja usein räikeän kirjavaa oli se\nelämä, jota hän oli matkallaan nähnyt. Ei siellä suinkaan tarjottu\nyksin sitä houkutusta hyvään, jota hän sisimmässään ikävöi. Mutta\nsiellä tarjottiin kuitenkin _runsaasti_ mitä annettiin, pahaa yhtä\nhyvin kuin hyvää, ja enemmänkin, ja juuri tuo runsaus ja voima häntä\nviehätti. Toista se oli kuin elämä ummehtuneessa kotikylässä. Sanomaton\nja voimakas elämänhalu huumasi hänet, ja hän heittäytyi rentonaan sen\nvaltaan, tuntien samaa käsittämätöntä tyydytystä kuin kotka, joka\nvihdoinkin pääsee vankilasta vapaaksi nauttimaan sitä vapautta, jota\nvarten hän on luotukin.\n\nTätä ensimmäistä huumausta seurasi pian heräämisen aika. Se vaati häntä\narvostelemaan sitä uutta elämää, johon hän oli joutunut, ja valitsemaan\nsen tarjoaman hyvän ja pahan välillä. Ja tuossa valitsemisen\nkiirastulessa hän kasvoi mieheksi. -- --\n\nNäistä sisäisistä kokemuksistaan ei Antti koskaan ollut kirjoittanut\nkotiin. Mutta kun hän palasi, huomasi jokainen, ettei hän suotta ollut\ntehnyt matkaansa. Äidille hän joskus mainitsi, miten toiselta elämä nyt\ntuntui kuin ennen, mutta yksin Anni sai tietää, mitä kaikkea hän oli\nkokenut, miten kovaa koulua oli käynyt, ennenkuin mieheksi oli tullut,\nja mitä hän nyt aikoi ja toivoi tulevaisuuden varalta.\n\n\"Sinä teet Teitosta onnen ja ilon pesäpaikan\", oli Anni kerran sanonut.\n\"Sitä minä en koskaan olisi voinut.\"\n\nSilloin pudisti Antti päätään. \"Sitä en uskalla ajatella vielä\nainakaan, mutta minä tiedän nyt ainakin, mitä koti ja kotimaa ovat ja\nminä tiedän, että minulla juuri täällä on tehtäväni. Sitä tehtävääni\najattelen minä nyt mieluimmiten.\"\n\nSitten hän oli ruvennut kertomaan Annille niiden maiden oloista, joissa\noli käynyt. Hän oli kotoa lähdettyään ensin oleskellut eri paikoissa\nAmerikassa, sitten vähän Englannissa ja viimeksi Tanskassa. Olihan\nniissä kaikissa ollut paljon nähtävää ja opittavaa, mutta Tanska oli\nhäntä eniten miellyttänyt. Sen pienet kartanot, joiden pellot ja niityt\nolivat hyvin viljellyt kuin puutarha ja joiden asukkaat tuntuivat\nturvatuilta ja onnellisilta, olivat ensi kerran hänessä herättäneet\nkoti-ikävää. Ensi kerran hän oli siellä tyytyväisenä muistanut, että\nTeitto on hänen omakseen tuleva. Sen pellot ovat hänen kynnettäviään ja\nkylvettäviään, sen niityiltä hän karjalleen heinää korjaa.\n\nJuuri tällaisena kevätaamuna se ajatus oli herännyt ja oli tuonut\nsellaisen onnen tunteen tullessaan, että olisi tehnyt mieli puristaa\npellolla kulkevan kyntäjän kättä ja huutamalla huutaa hänelle, että \"on\nminullakin pellot ja niityt, ja koti on kaukana kotimaassani Suomessa\".\n\nKuinka hän sitten oli ruvennut kotia ajattelemaan ja kaikkea sitä,\nmitä tahtoisi tehdä, kun saisi ohjakset omiin käsiinsä! Hän rupesi jo\nmatkallaan kuulostamaan ja katsomaan, missä vaan voisi kodin hyväksi\njotain oppia. Hän rakensi ajatuksissaan kotitalon uudelleen, maalasi\nsen iloisen vaaleaksi ja valkonurkkaiseksi ja istutti puut ympärille.\nJa kun se oli valmis, toisti hän itselleen: \"Se on minun, minun omani.\"\n\nHän muisti kaikkea tätä kyntäessään vaon toisensa perästä. Kun hän\nsiitä oli Annille puhunut, oli tämä ihastunut ja kiittänyt häntä hänen\naikeistaan. Se oli Annista ollut hauskaa ajatella, että Teitosta vielä\nkerran tulisi kaunis talo. Ja sitten hän oli vielä sitäkin ajatellut,\nettä kun Antti sitä oikein rupeaa asumaan ja siihen juurtumaan, ei se\nhäneltä joutuisi vieraille, ei ainakaan Ollille, niinkuin isä joskus\noli uhkaillut.\n\n\"Mutta entä jos sittenkin joutuisi\", johtui Antille mieleen. -- Hän\nkäski hevosta. -- Eihän sitä tiennyt, jos vielä niin kävisi, vaikka\nAnni olikin hyvin päin ennustanut. Olihan moni muukin asia mennyt\ntoisin kuin Anni oli ajatellut. Jos menisi tämäkin? Eihän se ollut\nmahdotonta.\n\nAntti tuli yht'äkkiä ajatelleeksi, että kummanko hän valitsisi, jos isä\nnyt sanoisi: \"nai Metsäahon Viivi ja jää Teittoon, tai mene tiehesi ja\nota omasi mistä tahdot\". Oikein hän hätkähti sitä kysymystä, vaikka\noli mies. Olisi siinä kova kohta. Luopua Martasta tai Teitosta, saada\nomakseen Martta ilman kotitaloa tai kotitalo ilman Marttaa ja lisänä\nViivi, joka puhui nenäänsä ja katsoi kieroon aina kun miellyttää tahtoi\nja joka vielä oli niin naimahaluinen, ettei sitä voinut salata, ei\nkeinolla millään. Hyi, minkälainen ajatus! Oikein mieltä etoi.\n\nMutta olihan pitäjässä muitakin. Ei tiedä kuka sopisi?\n\nAnttia rupesi yht'äkkiä naurattamaan, kun ajatteli, keitä kaikkia isä\nvoisi ehdolle panna. Olihan niitä montakin. Kun tiedettiin Teitossa\nolevan rahaa, uskalsi ajatella melkein ketä hyvänsä. Suovaaran\nrikas tytär olisi sen puolesta sopinut, että hänen lempityönsä oli\nkorkojen laskeminen. Hänellä tiedettiin olevan rahaa pankissa kymmeniä\ntuhansia, ja itse hän aina säästi ja laski, laski ja säästi, että vaan\nkoroillekin vielä korkoa kasvaisi. -- Ja olihan Heilalassakin iloinen\ntytär, joka osasi kaikki tanssit ja hypyt, mutta ei vaan uskaltanut\nnavettaan mennä, etteivät hänen vaatteensa rupeaisi haisemaan! Olisi\nhänkin ehkä vaaliin sopinut.\n\nAntti nauroi. Kuka ihmeessä osasikaan muuta kuin nauraa sellaista\nsieppanaa muistaessa, varsinkin näin kauniina kevätaamuna, jolloin\nväkisenkin täytyi ajatella kaikkea iloiselta kannalta.\n\nAntti alkoi ajatuksissaan aivan huomaamattaan hyräillä. Mistä lie\nsäveleenkin saanut. Niin tuli, ettei tiennyt mitä lauloikaan.\nPiirileikissä hän sen oli oppinut ja sitten unohtanut. Mutta nyt se\nsukelsi ummesta esiin.\n\nKun hän pariin kertaan oli laulanut säveltä, tulivat sanatkin. Ne\ntulivat nekin aivan itsestänsä, ja kun hän huomasi, että muisti loppuun\nasti, raikautti hän laulun, niin että kaikui peltoa pitkin.\n\nRuuna höristeli korviansa, nykäisi auraa vähän ja rupesi astumaan\nrivakammin. Anttikin oikaisihe, katsoi pilviin päin, missä leivonen\nnäkyi pienenä mustana pisteenä, ja kajautti taas laulun.\n\nSamassa hän näki liikettä kotipihalta. Hän keskeytti laulunsa ja\ntähysteli. Hänellä oli hyvät silmät, ja vaikka oli matkaa pihalle,\ntunsi hän äidin. Äiti kävi aitassa, pyörähti sitten takaisin tupaan ja\npalasi taas aittaan.\n\nLaulu jäi Antilta kesken. Kuinka äiti sentään oli vanhentunut, ajatteli\nhän itsekseen. Hän ei ollut sitä ennen niin ajatellut, mutta nyt se\npisti silmään tänä kirkkaana kevätpäivänä, kun kaikki luonnossa oli\nniin nuorteaa ja voimakasta ja hänen oma povensa uhkui elämänhalua ja\nvoimaa. Äiti vain ei ollut nuortunut, sen hän näki siitäkin, että äiti\nkävi kumarassa ja astunta oli väsynyttä ja raskasta. Eikö vain lie\ntukkakin ihan harmaa jo?\n\nHän koetti muistella. Kyllä se niin taisi olla, ja ryppyjäkin oli\nruvennut ilmestymään kovin paljon suun ja silmien ympärille. Hän oli\nsen kyllä nähnyt, mutta eipä ollut tullut oikein ajatelleeksi ennen\nkuin nyt. Miten sitä olikin niin huomaamaton, kun aina näki ja yhdessä\noli. Ei silloin tullut tarkanneeksi, ei ajatelleeksi. Vasta sitten kun\njokin herätti ja pani ajattelemaan, sidoin sitä huomasi ja ymmärsi.\n\nJa mistäpä äiti olisikaan nuortunut? Eihän hänellä muuta ollut viime\naikoina ollutkaan kuin surua. Annin kuoleman jälkeen se oli häntä\nhivuttanut vähitellen, mutta varmasti kuin elon voimaa jäytävä tauti.\nHän oli kuin puu, jonka kylkeen haava on isketty ja jonka neste pisara\npisaralta valuu kuiville. Hän kuihtui ja kangistui sekä sisällisen että\nulkonaisen ihmisensä puolesta, eikä siinä mikään voima voinut sitä\nehkäistä.\n\nHänellä pitäisi olla onnea, ajatteli Antti. Mutta mistä oli se\nonni otettavissa? Ei sitä kai äidin osalle paljon elämässä ollut\nriittänytkään. Lapsistaan hän oli enimmin toivonut, ja kun sekin petti,\nainakin Annin suhteen, silloin sammui viimeinenkin ilon kipinä. Hänen\nselkänsä köyristyi työtaakan alle. Hänen sydämensä sortui surujen\nsuuruuteen.\n\nAntti oli monta kertaa talven kuluessa säälinyt äitiä. Hän oli\nnähnyt, miten äiti kärsi, ja oli koettanut lohduttaa. Olihan äidin\nsuru hänenkin surunsa. Mutta äiti oli aina luotaan työntänyt, milloin\nkarttavin, milloin katkerin sanoin. \"Olenhan minäkin sinun lapsesi\",\nteki hänen kerran mieli sanoa, mutta sitten hän muisti, että eihän\npoika voi olla äidilleen sitä, mitä tytär ja vielä sellainen tytär kuin\nAnni. Sanat jäivät sanomatta, ja sen kerran jälkeen Antti lähestyi\näitiä harvemmin.\n\nNyt, kun hän sen muisti, tunsi hän pistoksen sydämessään. Mikä hänet\npanikaan vetäytymään pois? Hän oli äidin ainoa poika ja kai ainoa\ntoivokin. Miksi hän väistyi ja vetäytyi pois, kun ei heti onnistunut?\nNiin oli äiti parka kuin kuihtumassa oleva havupuu, jonka neulat\nvihaisesti pistävät, mutta miksikä hänen tarvitsi sitä pelätä? Olisi\nvaan koettanut haavaa tukkia, hoitaa ja hoivailla, niin että uuden\nelämän nesteet olisivat elpyneet, uusi toivo sydämeen syttynyt. Mutta\nhän oli väsynyt kesken ja vetäytynyt pois, ehkä siitäkin syystä, että\ntunsi kerran joutuvansa lisäämään äidin surua. Hän tiesi, että jos\nhän vaan puhuisi Martasta, särkyisi sekin, mikä nyt oli ehyttä äidin\nja hänen välillään, ja sentähden tuntui niin toivottomalta rakentaa\nsiltoja, jotka kuitenkin pian joutuisivat purettaviksi.\n\nÄidin tähden olisi hänen kuitenkin pitänyt koettaa. Välttihän hän äidin\ntähden Marttaakin pitkin talvea, miksi hän ei sitten voinut aina olla\nrakastava ja lempeä äitiä kohtaan. Ehkä se sittenkin olisi äidin mieltä\nkeventänyt, vaikka hän ei saanut sitä näytetyksi, ja ehkä se myöskin\nolisi voinut tasoittaa Martalle tien Teittoon?\n\nAntti katsoi kartanolle päin. Äiti oli jo aitan portailta poissa. Oli\nkai mennyt tupaan askaroimaan.\n\nIsä kulki yksin pihamaalla, kulki hitaasti ja horjahdellen sauvan\nnojassa ja pysähtyi tuon tuostakin puhaltelemaan. Vanhentunut oli\nhänkin, vaikkakaan ei niin paljon kuin äiti. Hän oli taas pitänyt\ntautiaan joulusta kevätpuoleen asti, ja kyllä oli jokainen saanut sitä\ntuntea, äiti tiettävästi eniten.\n\nPitkä oli se totisesti ollut Antillekin, tämä ensimmäinen talvi\nkodissa matkan jälkeen. Isä oli sairastanut, äiti surrut. Hän oli\nkoettanut tehdä työtä kuin mies ja työn lomassa ajatella, miten\nhaihduttaa vanhusten ikävää. Hänellä oli sanomalehtiä ja kirjoja\nenemmän kuin koskaan ennen Teitossa niitä oli nähty, ja niitä hän luki\nsekä vanhemmille että itsekseen. Isä kyllä murahteli niiden lehtien\npaljoudesta ja rahantuhlauksesta, mutta Antti ei siitä välittänyt. Hän\noli ne omilla rahoillaan maksanut eikä enää ollut holhouksenalainen.\nMitä siitä sitten, jos isä sanoikin.\n\n\"Pian perintösi menee\", sanoi isä kerran, \"jos aiot tämmöistä tapaa\npitää.\"\n\n\"Ei se raha ole kaivoon viskattu\", sanoi Antti tasaisesti.\n\nMutta äiti nousi äkkiä. \"Se raha, se raha ja se perintö, niitä sinä\naina jaksat ajatella, vaikka ne meidät tappaisivat vielä kaikki tyyni.\"\n\n\"So, so, mamma, mitä sinä nyt vastaanpanet. Kyllä sinäkin rahan arvon\nymmärrät.\"\n\n\"Ja sen kirouksen myöskin.\"\n\nMutta silloin kavahti isäntä sängyssä pystyyn. \"Oletko sinä\nsuunniltasi. Mitä se tuo on merkitsevinään. Häh?\"\n\n\"Onpahan vaan. Kai sinäkin vielä lastasi muistat.\"\n\n\"Kai vähän paremmin kuin sinä, koska sinä luulet, että raha hänet\ntappoi.\"\n\n\"Riita rahasta ja rakkaudesta.\"\n\n\"Älä valehtele. Sinä olit ihan samaa mieltä, mutta niinhän se\nparatiisista asti on ollut, että te vaimoihmiset aina syydätte syyt\nmiehen niskaan.\"\n\n\"Ei minun aikani pipliassa sillä lailla seisonut\", sanoi emäntä hiljaa,\nmutta isäntä ei kuullut hänen sanojaan. Hän oli niin suuttunut, että\nsilmä iski tulta ja veri oli syöksynyt kasvoihin.\n\n\"Kun ette saisi miestä koskaan kidutettavaksenne\", ähki hän.\n\n\"Hyvä kai se meille.\" Emäntä huokasi.\n\nAntti oli lukevinaan sanomalehtiä. Mutta vaikka hän olikin mies, olisi\ntämä sanakiista tuskin voinut naisen sydäntä sen pahemmin raadella kuin\nhänen tällä kertaa.\n\nÄidin mentyä hän rupesi isälle lukemaan, kunnes sai tämän\ntyynnytetyksi. Sitten hän meni äitiä etsimään nähdäkseen, eikö voisi\nhäntä jollain tavoin auttaa.\n\nIllemmalla, kun kaikki taas olivat yhdessä, oli olo entisellään, mutta\nAntin mieleen jätti kohtaus kolottavan muiston.\n\nNytkin se taas heräsi uudelleen, kun hän näki isän keppi kädessä\nköpittävän edestakaisin pihalla. \"Semmoista siitä sitten taas tulee,\nkun minä rupean Martasta puhumaan\", ajatteli hän. \"Ei tahdo toinen eikä\ntoinen, mutta syy on sittenkin syydettävä omilta toisen niskoille.\"\n\nAntti nykäisi ohjasten periä, niin että ruuna pysähtyi tuohon paikkaan.\nSe ei ollut tottunut siihen, että nuori isäntä repi sen suupieliä.\nSentähden hämmästyi se nykäystä niin, että oli työnsä kesken jättää.\n\n\"So, so, astuhan\", kehoitti Antti lauhkeasti. Hän häpesi sitä, että\näkkipikaa oli suuttunut ja antanut ruunankin sitä tuntea. Ruuna arveli\nhetken, päätti sitten, että nykäys oli sulaa erehdystä isännältä, ja\nläksi sitten tasaisesti ja verkalleen taas astumaan.\n\nMutta Antin oli äkkiä vallannut ikävä Marttaa. He olivat harvoin\nnähneet toisiaan talven kuluessa ja silloinkin aina pikipäin vaan. Se\noli usein tuntunut vaikealta, mutta rauhan vuoksi he pysyivät erillään\nja ulkonaiset olosuhteetkin olivat heitä auttaneet, Martta kun sitten\nsyksyn oli etäisessä herraskartanossa palveluksessa. Hän ei usein\npäässyt kotona käymään, eikä sattunut Antti aina silloinkaan näkemään.\nPitkää oli ero ollut, mutta olihan sitä kuitenkin eteenpäin päästy. --\nMutta nyt oli kevät --: --\n\n\"Minun täytyy saada tavata häntä\", sanoi hän päättävästi. \"Hän on\nainoa, josta minä välitän, on ollut leikkitoverini lapsesta asti ja\nainoa, jonka seura aina on tehnyt minut hyväksi. Minä olen jo odottanut\nkyllin kauan, nyt minun täytyy saada hänet.\"\n\nHän painoi auran pontevasti peltoon, mutta se ei liikahtanut. Kivikö\nlie vai kanto edessä ollut, mutta väistyä sen piti. Hän ei hellittänyt.\nEsteiden täytyi tieltä, hän oli sen vahvasti päättänyt. Ruumis oikein\nvapisi, kun hän pani kaikki voimansa liikkeelle.\n\n-- Auttoipas viimeinkin! Hän huoahti ja antoi ruunankin huoahtaa, kun\neste vihdoin oli tieltä pois. Sitten hän rupesi miettimään, milloin ja\nmiten saisi tavata Marttaa.\n\nJos hän menisi kirkkoon sunnuntaina? Mutta sen tuuman hän hylkäsi. Jos\nhän Martan tapaisikin siellä, ei se häntä auttaisi. Martta vietäisiin\nisäntäväkensä hevosella takaisin tai jos kotiin lähtisikin käymään, ei\nhän kuitenkaan ihmisjoukosta lähtisi Antin kanssa kahden kulkemaan.\n\nSitä vastoin päätti Antti mennä häntä metsäpolulle vastaan. Jos hän\nkirkolta tulisi kotiin, tulisi hän varmasti sitä tietä. Siellä he\nsaisivat paremmin kahden puhella ja siellä olisi Martan vaikeampi häntä\nkarttaa, kun ei näkisi, ennenkuin eteen astui.\n\nAntin tuli oikein hyvä olla, kun oli päässyt päätökseen. Nyt hänen ei\nsiis muuta tarvinnut kuin odottaa sunnuntaipäivää.\n\nEi kukaan sinä sunnuntaina lähtenyt Teitosta kirkkoon. Isäntä makaili\nenimmäkseen sängyssään ja äiti istui väsyneen ja kärsivän näköisenä\npienessä keinutuolissa, joka oli ollut Annin oma. Antti luki saarnaa\nheille.\n\n\"Tämän jälkeen he varmaan nukkuvat kumpikin\" päätti hän itsekseen\nkesken saarnan lukua. Ei hänellä ollut paha omatunto, mutta vähän oli\nkuitenkin levoton mieli siitä, että mitenkähän koko tuuma onnistuu.\nTapaako hän ensinkään Martan ja jos tapaa, saako puhutuksi -- --\n\nHän oli jo puolitiessä metsäpolulla, kun kuuli risahduksen. Hän\npysähtyi ja kuulosti. Eiköhän vaan ollut joku tulossa?\n\nNyt hän saattoi erottaa lähenevät askeleetkin. Hän seisoi aivan hiljaa\nja liikahtamatta, kunnes tien käänteessä näki tulijan. Se oli Martta.\nMuutamin harppauksin hän oli luona.\n\nMartta pysähtyi paikalla, nähdessään Antin. Hän seisoi hetken kuin\nsiihen paikkaan kytkettynä, sitten hän äkkiä kääntyi, aikoen kiiruhtaa\ntakaisinpäin. Mutta Antti ennätti eteen. \"Martta, sinä et saa!\"\n\n\"Minun täytyy.\"\n\n\"Anna minun ensin puhua. Minä olen jo niin kauan odottanut ja\nväistynyt. Nyt täytyy saada puhua.\"\n\n\"Ilman vanhempiesi lupaako?\"\n\n\"Vielä minä sen luvan hankin.\"\n\n\"Sinä et tunne heitä.\" Martta kääntyi poispäin.\n\n\"Kuules Martta\", Antin ääni värähti veitikkamaisuudesta. Hänet valtasi\nsilmänräpäyksessä sanomaton ilo. Hänestä Martta oli niin kaunis tuossa\nseisoessaan, kun aurinko paistoi aivan hänen päälaelleen ja haavan\nlehdet värähtivät ja vapisivat hänen takanaan kuin leikkien hänen\nkulmillaan.\n\n\"Tahdotko sinä jäädä vanhaksipiiaksi?\"\n\nMartta kuuli että äänessä oli naurua. Hän käänsi kasvonsa Anttiin, ja\nnekin paistoivat ilosta ja veitikkamaisuudesta. \"En.\"\n\n\"Et millään ehdolla?\"\n\n\"Mieluummin kuin otan miehen, josta en pidä.\" Hän kävi vakavaksi siinä\nsamassa.\n\nAntti hypisteli haavan lehteä kädessään. Se ei ollut hänelle mieluinen\nvastaus. Hän oli jo ajatellut, mitä sanoisi, jos Martta vielä jatkaisi\nleikkiä ja sanoisi että \"en\". Mutta nyt täytyi keksiä jotain muuta.\n\n\"Jos et sinä tahdo jäädä naimattomaksi, etkä huoli miehestä, jota et\nrakasta, täytyy sinun ottaa minut.\" Hän koetti hymyillä, vaikka tunsi,\nettä jo itsekin rupesi käymään totiseksi.\n\n\"Ei ilman vanhempiesi suostumusta. Siitä ei koskaan tule hyvää.\nVanhemman siunaus se lapsille kodin rakentaa.\"\n\n\"Siunaus\", toisti Antti, ja hän tunsi, että ääneen tuli katkeruutta.\n\"Entä jos heillä ei olekaan siunausta, vaan kirousta antaa.\"\n\n\"Älä puhu niin kauheita.\"\n\n\"Joka sen on tuntenut, se niin puhuu. Sinä tunnet, minkä arvoinen\nvanhempien siunaus on. Minä, miten tavaran kirous painaa.\"\n\n\"Ei tavara ole pahaksi.\" Martta tunsi vapisevansa, vaikka koetti pysyä\ntyynenä. \"Sillä voi tehdä niin paljon hyvää.\"\n\n\"Miksi et tule sitten tekemään? Miksi sinä pelkäät?\" Antin ääni oli\nkova.\n\n\"En pelkää minä taloa enkä tavaroita, mutta vanhempiasi. Eikö heillä jo\nole ollut surua tarpeeksi. Ajattele heitä, ajattele Annia.\"\n\n\"Siksi tahdon tuoda heille tyttären taloon.\"\n\n\"Mökin lapsen, piikatyttösen.\" Martan huulet rupesivat vapisemaan. Hän\ntunsi, miten hän Anttia rakasti, ja tunsi, ettei kauan enää voi lujana\npysyä, \"Sinun täytyy antaa minun mennä\", sanoi hän hätäisesti, \"sinä et\ntiedä mitä teet.\"\n\n\"Minä tiedän.\" Antti tarttui kaksin käsin hänen käteensä. \"Minä tahdon,\nettä se mökin lapsi tuo siunauksen minun kotiini ja onnen minun\nsydämeeni.\" Hänen äänensä sointu oli syvä ja lämmin.\n\nMartta tunsi, että hän vapisi kuin haavan lehdet, jotka kohisivat\ntuulessa, vapisi voimain ponnistuksesta, jota vastaanpaneminen häneltä\nkysyi, vapisi suuresta, pyhästä ilosta, jota nuo Antin sanat hänen\nsydämeensä soittivat.\n\nAntti piti yhä hänen käsiään omissaan, mutta ei kumpikaan saanut\npuhuttua. Vihdoin katkaisi Antti äänettömyyden. \"Minä tunnen, että sinä\nvoitat. Sinun täytyy saada mennä nyt. Mutta minäkin olen saanut puhua\nasiani. Muista sinä, että minä en väisty. Minä tulen takaisin heti, kun\nvoin.\" Hän laski Martan kädet irti ja väistyi tieltä. \"Nyt olet vapaa\",\nsanoi hän ja koetti naurahtaa, \"vapaa menemään luotani.\"\n\nSilloin Martta äkkiä kohotti katseensa Anttiin, silmänräpäykseksi\nainoastaan, mutta he tunsivat kumpikin, että he eivät olisi kestäneet\nenempää.\n\n\"Hyvästi\", kuiskasi Martta ja kääntyi juoksujalkaa lähtemään.\n\nAntti jäi tielle katsomaan hänen jälkeensä. \"Piikatyttö, mökin\nlapsi\", toisti hän itsekseen ja tunsi rintansa ylpeydestä ja onnesta\npaisuvan, sillä se mökin lapsi oli hänestä kuningattaria korkeampi ja\njalosukuisia jalompi.\n\nSiitä pitäen, kun Antti oli tavannut Martan metsäpolulla, ei tämä enää\nAnttia pakoillut. Usein he eivät yhdessä olleet, mutta kun olivat,\nolivat he vapaasti, tuntien, että kaikki oli molemmin puolin selvillä.\nMartta tunsi, ettei Antti kuitenkaan väisty; mitä siitä sitten hyötyä,\nettä hän panee vastaan. Valhe se olisi ollut, jos hän olisi kieltänyt\nrakastavansa Anttia, eikä valheesta apua, vaikka se olisikin hyvässä\ntarkoituksessa sanottu. Paras tunnustaa asia niinkuin se oli ja\nvalmistautua vastaanottamaan, mitä siitä tulisi.\n\nAntti oli kohta tavattuaan Martan metsässä aikonut ilmaista mielensä\nvanhemmille, mutta kun hän tuli kotiin, virui isä ähkien vuoteella\nja äiti luki taas postillaa. Antti näki, että äidin silmäluomet\npunoittivat ja poskipäillä hehkui helakan punaiset pilkut. Kaiketi oli\nvanhempien välillä taas ollut kiivas sananvaihto, sitä ainakin tiesi\nse, että isä tautiaan valitteli ja äidin täytyi lukea saarna uudelleen.\n\nAntin mieli muuttui samassa, kun hän näki tämän. Ruveta nyt puhumaan\nsiitä, mitä hänellä oli sydämellään, uskoa pyhimmät toiveensa ja\nparhaat aikeensa äidille, jonka mieli oli epäsointujen katkeroittama,\nja isälle, joka ei ajatellut muuta kuin itseään, omaa sairauttaan ja\nomaa suuttumustaan, sitä hän ei voinut. Oli niitä ristiriitaisuuksia\ntarpeeksi muutenkin. Miksi uusia tuoda esiin. Olkoot peitossa niin\nkauan kuin pysyvät. Tasoitelkoot isä ja äiti välejään, koettakoot\npäästä sopusointuisammalle mielelle ja surkoot Annia vielä rauhassa\nvähän aikaa. Sittenkun Antti ei enää muuta voi, silloin hän puhuu,\nsanoo että \"onhan teillä vielä lapsi elossa, ajatelkaa häntäkin.\nAntakaa minun ottaa osani, jota jo kauan olen odottanut, niin tuon\nteille tyttären, josta tulee vanhuutenne ilo ja turva.\"\n\nÄidillä ei ollut vähäistäkään aavistusta näistä Antin aikeista. Hän\noli Annin kuoleman jälkeen siksi murtunut, ettei kyennyt nykyisyyttä\neikä tulevaisuutta ajattelemaan. Tulevaisuutta ei ollut hänelle\nolemassakaan. Nykyhetken työt ja tehtävät hän täytti konemaisesti.\nMenneisyys yksin oli hänelle elävä todellisuus, ja siinä hän eli. Pala\npalalta toisteli hän mielessään sekä Annin että oman elämänsä. Hän\npoimi erilleen kaikki hyvät ja valoisat muistot ja kokosi yhteen samoin\nkuin surullisetkin. Hän hautoi mielessään kaikkea sitä, mikä oli ollut\nkatkeraa ja vaikeata, koetti löytää syyn ja selityksen siihen, miksi\nkaikki onnikin hänen tiellään oli onnettomuudeksi muuttunut, ja se\nkevensi samalla kuin katkeroitti, kun hän löysi jonkun, jota syyttää\nsiitä, mitä oli tapahtunut.\n\nJa kun katkerat muistot oli läpikäyty, tuli valoisain ja kauniiden\nmuistojen vuoro. Niitäkin hän hartaasti keräsi kokoon, toisteli\nmielessään ja katseli samanlaisella haikealla hellyydellä kuin Annin\njättämiä pieniä muistoja. \"Jos vaan silloin olisin ymmärtänyt, jos vaan\nsilloin olisin tiennyt.\" Se ajatus tunki väkistenkin mieleen.\n\nSuru Annin tähden teki äidin araksi hänen suhteessaan Anttiin. Miksi\nhän lähestyisi, miksi osoittaisi hellyyttä ja kiinnittäisi sydämensä\npoikaan? Ei siitä muuta kuitenkaan ollut kuin katkeruutta ja surua\nlopuksi. Jos hän jotakin toivoi elämältä tai ihmisiltä, oli tuo toivo\njo takeena pettymyksestä. Niinkuin hyinen halla hiipii juuri sinne,\nmissä enin vaivaa on uhrattu, enin työtä tehty ja missä satoa enin\ntoivotaan, niin kajosi surukin siihen, mikä hänestä oli mahdotonta\njättää, iski suoraan ja varmasti kuin olisi hänen rakkautensa ja\ntoivonsa leimannut juuri sen kohdan, johon olisi iskettävä ----. Hän\noli tätä siksi paljon jo kokenut, ettei enää tarvinnut todistuksia.\nSiksi hän sulki sydämensä oven varmasti ja lujasti kuin se, joka tietää\nyksin lukkojen takana löytävänsä ainoan turvapaikkansa.\n\nÄiti ei ollut nähnyt Anttia Martan seurassa kertaakaan Annin kuuleman\njälkeen. Sekin vaikutti sen, ettei hän omaa suruaan hauteessaan tullut\najatelleeksikaan, että Antti ajatteli muuta kuin Teiton viljelyksien\nparantamista ja niitä sanomalehtiä, joita hän yhtenään lueskeli.\n\nJonkun kerran, kun Antti talven kuluessa oli ollut nuorisoseuran\nkokouksissa ja kutsuvieraana isommissa perhejuhlissa, oli isä kyllä\nhänelle pistellyt, että eikö sieltä emäntää löydy. Mutta Antti oli\naina lyönyt leikiksi. Kerrankin hän rupesi ilvehtien kertomaan, että\n\"oli niitä kymmenen vaalissa\", mutta ei tiennyt kenen ottaa. Hän\nesitti kaikki kymmenen isälle höystäen kuvauksensa heistä sellaisilla\nsukkeluuksilla, että kaikkien täytyi nauraa.\n\n\"Ei Antti kotipuolesta löydä sopivaa\", ajatteli äiti silloin. \"Kunhan\nhän nyt Martan unohtaa kokonaan, hakee hän omakseen paremman ja\nkauempaa kuin muut.\"\n\nÄidin tuli jo hyvä mieli siitä, että oli osannut niin taitavasti\njärjestää kaikki. Ei hän ollut Antille koskaan ollut kova. Oli vain\nosannut toimittaa Martan pois talosta oikeaan aikaan. Antti oli siksi\nhyvä, että kannatti hänen saada hyvä toverikin. Hän oli matkallaan\noppinut paljon ja sitten kotiin tultuaankin lueskellut kaikki maailman\nkirjat, niin että keskusteli kuin mikähän lukumies sekä papin että\nmuiden herrojen kanssa. Ja kuinka hyvä hän pitkin talveakin oli ollut,\ntasainen ja auttavainen, vaikka näkihän sen jokainen, ettei hänellä\nTeitossa mitään iloa ollut.\n\nOli kuin koko talon arvo olisi kohonnut sitten, kun Antti tuli kotiin\nja otti asiat ohjatakseen. Vieraitakin kävi enemmän kuin koskaan ennen,\nisäntämiehiä, jotka tulivat juttuamaan Antin kanssa, ja emäntiä, jotka\ntulivat yksin tai tyttärineen kuulostamaan, miten Teitossa voitiin.\n\nEmäntä otti heidät jäykänlaisesti vastaan. Eihän noita ennen usein\noltu nähty, mikä erinomainen osanotto heitä nyt käytti talossa? Hän\nheitä ei ainakaan tarvinnut enemmän kuin ennenkään, mutta täytyi hänen\nAntin tähden heitä ottaa vastaan. -- Ja se ajatus hiveli sydäntä, että\ntäytyipä vieraiden vaan tulla, tekeytyä ystävälliseksi ja köyristää\nselkäänsä, vaikka ennen niin olivat halveksineet.\n\nKun Antti joskus lähti kotoa pois, kysyi äiti harvoin, minne hän oli\nmenossa. Ellei hän itsestään sitä ilmaissut, sai se jäädä. Mutta kerran\nelokuun alkupäivinä nähdessään, että Antti oli lähdössä jonnekin,\nsattui äiti kysymään minne matka. Häntä hämmästytti se, että Antti oli\nkuin työhön lähdössä, vaikka olikin erityisesti siistiytynyt. Hänellä\noli leveä, suuri vyö päällään, vaalea kotikutoinen puku ja alla kirjava\nkaulukseton paita.\n\n\"Lähden tuonne Mäntyvaaran talkooseen.\" Antti vetäisi vyön lujemmalle\nja rupesi etsimään lakkia.\n\n\"Mitä ihmettä sinä talkooseen?\" Äiti katsoi pitkään.\n\n\"Leikkaamaan ruista niinkuin muutkin. Meillä kun on jo korjattu, joudan\nkyläntöihinkin.\"\n\n\"Sinä?\" Äiti katsoi taas pitkään. \"Sopisi sinun paremmin muuta tehdä.\"\n\n\"Ettäkö minä muka en kelpaisi ruista katkomaan Mäntyvaaran pellolta?\"\n\n\"Sinä olet siihen liiankin hyvä.\"\n\n\"Niin hyväksi minä toivottavasti en koskaan tule, että maatyö olisi\nminulle häpeäksi!\" Hän oli jo ovella menossa, mutta kääntyi takaisin.\n\"Sitä mieltä ollaan paljon nykyaikana. Moni pitää työtä huonona ja\nitseään hyvänä, mutta semmoista poikaa et minusta saa. Ethän sinä\ntahtoisikaan, äiti?\" Hänen äänensä kävi helläksi, vaikka samalla\nkajastui kuin pelkoa viime sanojen väreessä.\n\n\"Sinä olet lukenut niin paljon.\" Äiti vältti hänen katsettaan.\n\n\"Sentähden ymmärrän vähän työn arvoa.\"\n\n\"Voisit ehkä toisellaistakin työtä tehdä. Sinä tiedät, että minä\nkasvoin toisissa oloissa, ehkä se teihinkin on vaikuttanut.\"\n\n\"Sinä olet antanut meille halua pyrkiä eteenpäin elämässä ja sinä olet\nopettanut meitä rakastamaan hyvyyttä, puhtautta ja sydämen jaloutta.\nSe halu ei kuole maatöissä.\" Taas kävi Antin ääni niin pehmeäksi ja\nhelläksi.\n\n\"Niin, niin, mene vaan.\" Äiti kääntyi kiireesti poispäin. Mutta kun\nAntti oli sulkenut oven, kiiruhti hän ikkunaan nähdäkseen hänet vielä\nvilahdukselta. Tuo poika, tuo poika, kuinka hän kolkutti sydämen\novella, kun näytti tuon lämpimän kauniin puolensa, kuinka silloin toivo\nväkisinkin tahtoi herätä ja huutaa että \"tuosta, tulee vielä vanhusten\nilo ja turva\". Mutta korva oli tukittava ja ovi salvattava kiinni,\nsillä toivoa ei ollut elämässä muuta kuin pettymysten edelläkävijänä,\neikä iloa muuta kuin surun sanansaattajana. \"Tiedänhän minä sen, kun\noma onni kolkuttaa hänen ovellaan, silloin hän sen ottaa, vaikka se\nolisikin minun surmani.\"\n\nEmäntä vetäytyi hätäisesti pois ikkunasta, ettei Antti ohi ajaessaan\nnäkisi. Mutta Antti oli jo nähnyt ja nyökkäsi iloisesti päätään.\nSilloin toivo taas kolkuttamaan, että jos kuitenkin, jos säästyisi\nkerran särkymättä, se mikä oli kaunista ja hyvää --\n\n       *       *       *       *       *\n\nMäntyvaaran talo sijaitsi vähän matkaa kirkolta, järven toisella puolen\nsamanne päin kuin herraskartano, jossa Martta palveli. Ajettuaan\nkirkolta vielä vähän matkaa, jätti Antti hevosensa läheiseen taloon,\npyysi venettä lainaksi ja souti selän poikki. Rantaan laskiessaan\njuolahti hänelle heti mieleen tarkastaa veneitä, että voisiko niistä\narvata, oliko Martta tullut talkooseen vai ei. Herraskartanon venettä\nei siellä näkynyt, mutta saattoihan olla väkeä lähitienoolta, joiden\nkanssa Martta oli tullut.\n\nAntti korjasi airot tuhdon alle, veti veneen maalle ja pisti nutun,\njonka soutaessaan oli riisunut, taas päälleen. Sitten rupesi hän\nastumaan ylös pitkin pengertä suoraan pellolle, joka erotti talon\nrannasta.\n\nVäkeä näkyi olevan paljon koolla. Kaikesta päättäen oli heillä määränä\nsaada sinä iltana koko pelto leikatuksi, sillä he tekivät työtä kaikki\nkuin kilvan. Miehet olivat lakittomin päin ja paitahihasillaan. Naisten\nhuivit paistoivat kirjavina kuhilaiden laella. Pellon laitaan, jo\nleikatulle sarakkeelle, oli nostettu pöytä ja siihen kannettu kahvit\nja vehnäset, joilla leikkuuväkeä kestittiin. Talon nuoret tyttäret\nkulkivat paikasta toiseen tarjoellen työntekijöille voileipiä, pitkiä,\npaksuja leipäviipaleita, joille oli voita sivuttu ja joita sitten oli\nladottu toinen toisensa päälle korit kukkuroilleen.\n\nKun Antti rannastapäin nousi pellolle, erotti isännän silmä hänet\nkohta. Ihmeissään hän katseli hetken, oliko oikeassa vai erehtyikö,\nmutta sitten hän läksi astua kipittämään vierasta vastaan.\n\nMäntyvaaran isäntä oli oikein vanhan kansan mies, hidas, harvasanainen\nja yksinkertainen tavoiltaan. Hän oli kooltaan lyhyenläntä,\nmutta tanakkatekoinen. Tukka, joka oli keskeltä jakauksella, oli\npitkänpuoleinen ja sileä kuin olisi sileäksi nuoltu. Kun hän tuli Antin\nkohdalle, ojensi hän kättä, kohottaen toisen pyyhkäisemään ohimoa, kun\nei ollut lakkia, jota nostaa.\n\n\"Kiitoksia. Mitä isännälle kuuluu?\"\n\n\"Eipä erinäistä. Ei ole vaan meillä ehditty niinkuin Teitossa. Siellä\nkai on jo rukiit kuhilailla?\"\n\n\"Johan ne tuli. Sattui kaunis talkooilma teille. Kyllä nyt kelpaa\nleikata.\"\n\n\"Eihän nuori isäntä sentään mahda?\" -- Ukko hymähti ja katsoa luimisti\nkulmainsa alta.\n\n\"No eipähän miten. Kuka kehtaisi talkooseen tulla laiskoittelemaan.\nMennään vaan työhön. Vielä isäntä taitaa jaksaa?\"\n\n\"Tottakai minä. Minä olen niitä entisajan ihmisiä. Mutta eihän ne\nnuoret nykyään, jotka ovat saaneet kirjaa oppia.\"\n\n\"Sittenhän se oppi oikein ojaan kaataisikin, kun ei sirppiä osaisi\nheiluttaa se, joka kirjaa on pidellyt.\"\n\nUkko katsoi vaan Anttiin ja naureskeli salavihkaa. \"Niinhän ne\nmainitsevat, että nuori isäntä on vankka työntekijä.\"\n\nAntti punehtui pikkuisen. Olihan se lapsellista, mutta se tuntui niin\nmukavalta, kun isännäksi sanoivat. Tiesihän sen kaikki, että talo\noli isän, mutta kun isännäksi sanoivat, oli se kuitenkin tunnustus\nsiitä, että hänelläkin oli siinä osaa. Ja onhan hän jo isännyyden\nedesvastuutakin saanut tuntea, kun oli kotiin tultuaan hoitanut melkein\nkaikki asiat.\n\nMäntyvaaran isäntä vei vieraansa suoraan kahvipöydän luo, ja vasta kun\nkahdet kupit oli juotu, pääsi Antti leikkaamaan.\n\nJo kahvia juodessaan hän oli vilkaissut ympärilleen peltoa pitkin\nerottaakseen oliko Martta joukossa. Hän oli tuntevinaan hänet\netäisimpien parvessa ja huomasi kohta, ettei hän huomiota herättämättä\nvoisi siirtyä sinne asti.\n\n\"Tuossa on kappale kesken jätettyä sarkaa, sen minä otan osakseni\",\nhuomautti hän isännälle, ottaessaan sirppinsä. Isäntä läksi matkaan ja\nrupesi rinnan leikkaamaan, mutta pian tuli taas toisia vastaanotettavia\nja kahviteltavia, ja siihen se isännän leikkuu jäi. Antin laskuihin\nse sopi hyvästi, sillä hän oli heti ajatellut, että kunhan hän saa\nsarkansa leikatuksi, menee hän juomaan pellon keskelle asetetun suuren\nsahtitynnörin luo, ja sieltä hän, jos vaan saa mennä yksin, helposti\nvoi liittyä Martan ja hänen lähellänsä leikkaavien joukkoon.\n\nMartta nosti vähän päätään, kun kuuli Antin äänen. Hän lensi punaiseksi\nilosta, ja Antti ilostui sen nähdessään. He leikkasivat rinnan, mutta\npaljoa he eivät puhuneet. Jonkun sanan vain sanoivat toisilleen silloin\ntällöin tavallisista jokapäiväisistä asioista. Mutta niilläkin sanoilla\noli arvonsa, kun he saivat ne sanoa toinen toisilleen. -- Eihän sitä\nheille usein suotu.\n\nLeikkuuväen kiire kasvoi kasvamistaan, jota pitemmälle päästiin. Toivo\nsiitä, että pelto tulee leikatuksi, vahvistui ja lisäsi vauhtia. Idästä\nnouseva musta pilvenlonka taas tihkaili sadetta, ja sekin hätisteli\nkuin piiska kintereillä.\n\n\"Kunhan ei vain tulisi ukonilma\", arveli muuan leikkuumiehistä.\n\n\"Hikevätä onkin ollut tänään\", säestivät toiset. \"Mitenkä minä silloin\npääsen kotiin?\" kuiskasi Martta puoliääneen.\n\n\"Odotat täällä.\" Antti katsoi häneen veitikka suupielessä.\n\n\"Ei, sitä minä en voi. Lupasin rouvalle olla kotona kello kymmenen.\"\n\n\"Mikä ihmeen hätä heillä tänä iltana?\"\n\n\"Herrasväki lähti itse kylään ja rouva luottaa minuun. Sanoi, että on\nturvallisempi, jos tietää että olen kotona.\"\n\nAntti avasi huulensa kuin jotakin sanoakseen, mutta samassa nielaisi\nhän sen sanottavan ja vastasi vaan: \"Kyllä minä siinä tapauksessa siitä\nhuolen pidän.\"\n\n\"Ei nyt sovi lähteä\", esteli isäntä, kun Antti teki lähtöä. \"Nythän\nparaiksi ovat saaneet ruoan pöytään ja tuolta nousee aika jumalanilma.\nRuoatkin olivat pöytineen päivineen pihalta korjattavat takaisin\ntupaan. -- Tottakai isäntä nyt ruoalle jää?\"\n\n\"Kyllä minun nyt on lähteminen.\" Antti piteli lakkia toisessa kädessä\nojentaen toisen isännälle. \"Vanhukset siellä kotona ehkä ovat\npeloissaan tämmöisellä ilmalla, ja sitten voin auttaa tätä naapurinkin\ntytärtä, joka palvelee Vik'in kartanossa. Isäntäväki taitaa olla\npoissa, ja hän oli luvannut tulla kotiin kymmeneksi.\"\n\nIsäntä katsoi veräjälle, jonka suulla Martta seisoi. Mutta Martta oli\nkääntynyt selin puhujiin eikä isäntä saanut katsotuksi, minkä näköinen\nhän oli. Eihän se niin tähdellistä ollutkaan, mutta olisi vain muuten\nollut mukavaa nähdä, ketä nuori isäntä oli niin halukas saattelemaan.\n\n\"Voisihan täältä meiltäkin\", ehdotteli hän silmiään vilkutellen,\n\"panisin jonkun miehen tuota tyttöä saattamaan.\"\n\n\"Kiitoksia, no jos isäntä on niin hyvä\", Antin ääni oli huoleton.\n\"Mutta kyllä minun kuitenkin on lähdettävä vanhusten luo.\"\n\n\"Vai on, vai on, ei sitten taida pyytämiset auttaa?\"\n\n\"Ei auta. Hyvästi vaan. Ja käykää talossa.\" Antti astui pari syltä\npois päin. Silloin tuli isännälle hätä. Perässä täytyi hypätä. \"Isäntä\nhoi, kuulkaa! Kyllähän tuo tyttö kai odottaa. Kun ei ne miehet taida\ntällaiseen tuuleen ja jumalanilmaan lähteä.\"\n\n\"Tuskinpa voi odottaa, kun lupasi olla kotona kymmeneksi. Kyllähän\ntäällä saattomiehiä kai on?\"\n\nIsäntä raapasi korvallistaan. \"Mutta tuolta kun nousee oikein paha\npilvi ja sitten on juuri iltasen aika -- --.\" Isäntä koetti puhuessaan\nturhaan tähystellä Marttaa. Tyttö seisoi itsepintaisesti selin\nkatsellen järvelle, jossa tuuli jo oli pieksänyt laineita lakkapäiksi.\nHänen vieressään, veräjän suulla seisoi pitkäkarvainen koira, joka\nmenossaan huiskutteli häntäänsä ja tuon tuostakin levottomasti ulvahti.\n\n\"Jos isäntä kuitenkin ottaisi viedäkseen?\" Mäntyvaaran isäntä ei\ntietänyt, miten luikerrella päästäkseen irti omasta satimestaan.\n\"Kyllähän se vaivaksi on, mutta jos nyt kuitenkin, kun isäntä kerran jo\ntaisi luvatakin.\"\n\n\"Miks'en minä\", Antti puhui huolettomasti, vaikka kovasti pakkasi\nnaurattamaan. \"Samassahan se menee.\"\n\n\"Mutta kyllä siellä käsivoimia koetellaan.\" Isäntä pudisti päätään.\n\n\"Olen minä suurempia selkiäkin kyntänyt. Hyvästi isäntä vaan.\"\n\nEhdittyään veräjän kohdalle pysähtyi Antti ja sanoi kovalla äänellä\nniin että isäntäkin sen vielä kuuli: \"No kiireesti nyt.\" Sitten hän\nlisäsi nopeaan ja hiljemmin: \"Tule jäljessä, minä astun vähän edellä.\nTuo ukko kai pitää meitä silmällä.\"\n\nAntti kiirehti edellä veneelle päin ja Martta Toverin kanssa tuli\nhiljalleen perässä. Rinnettä laskiessaan hän kääntyi kerran taakse päin\nja näki silloin vanhan isännän vielä paikoillaan silmin heitä seuraten.\nHäntä nauratti vähän, mutta samalla oli hyvä mieli siitä, että Antti\noli häntä varoittanut. -- Jos muutenkin oli ilkeätä joutua ihmisten\nhampaisiin, olisi se Antin vanhempain ja Antin itsensäkin tähden ollut\nkovin ikävää nyt juuri, kuin Teiton arvo oli kohoamassa ja Antti\nkaikkien mielestä pitäjän paraimpia poikia. Onni se oli, että Teitto\noli siksi syrjässä ja Martta itse tänä viime vuonna kotoa poissa.\nMuuten kai sitä ei olisi edes näihin asti saanut olla rauhassa.\n\nToveri, joka ensin oli haukkuen ja hyppien juossut Martan rinnalla,\njätti hänet samassa, kun näki Antin työntävän veneen vesille. Koira\nymmärsi heti, että se vene oli heitä varten, ja iloisesti haukahdellen\nloikkasi se rantaan, hyppäsi suoraan veneeseen ja nousi pystyyn Anttia\nvastaan. \"Kuules sinä\", sanoi Antti, sivellen koiran tuuheata turkkia,\n\"mitenkähän me tässä toimeen tulemme?\" Hän katsoi huolestuneena\njärvelle päin. Koira ymmärsi hänen ajatuksensa ja ulvahti haikeasti.\n\n\"Jos tämä koira meille vielä tuhon tekee?\" Antti katsoi kysyvästi\nMarttaan, joka paraiksi rantaan ehti.\n\n\"Ei se, se tottelee, kun siihen vain katsoo.\"\n\n\"Mennään sitten Jumalan nimessä.\" Hän työnsi veneen vesille, käski\nMartan perään ja tarttui airoihin. Samassa jyrähti ukkonen ensi kertaa,\nja kun he olivat pari syltä rannasta, valkaisi salama mustuneen taivaan.\n\n\"Tästä tulee kova ottelu.\" Martta ponnisteli voimiaan pitääkseen veneen\nsuorassa.\n\n\"Peloittaako sinua?\" kysyi Antti.\n\n\"Ei.\"\n\n\"Eikö ensinkään?\"\n\n\"Vähän vain.\"\n\nSade oli yht'äkkiä hienosta pisartelemisesta muuttunut rankaksi\nkuuroksi, joka pieksi laineita, niin että vesipisarat veden pinnalla\nkimposivat korkealle pystyyn kuin terävät piikit. Taivas oli\nmustanpuhuva, tuuli velloi vihastunutta vettä, ja ukkosen kumeat\njyrähdykset säestivät aaltojen ärjyntää.\n\n\"Hiljaa, Toveri, hiljaa!\" Martta painoi koiran takaisin veneen\npohjalle. Salama toisensa perästä valkaisi taivaan ja joka kerta\nulvahti Toveri.\n\n\"Se on ilkeätä tuo!\" Antti tunsi, että koiran valitushuudot vihloivat\nhänen sydäntään.\n\n\"Älä sano, se on niin uskollinen eläin!\"\n\n\"On tämä vene vaan niin kevyt ja kiipperä kuin herneen palko.\"\n\n\"Silläpä se laineille nouseekin.\"\n\nHe eivät paljon voineet puhua. Kummallakin oli täysi työ\nsuoritettavana. Vasta, kun olivat tunnin soutaneet, olivat kutakuinkin\nlähellä rantaa.\n\n\"Tässä se vielä pahin!\" Martta nosti melan veneeseen ja puhalteli.\n\"Juuri tuossa salmessa käy aina ristiaallot.\"\n\nAnttikin puhalsi hetken, voimaa kootakseen. \"Ainahan se satamaan\nlaskeminen on vaikeata. Sen olen minä kyllä jo oppinut.\" Hän tunsi,\nettä kädet jo rupesivat vapisemaan, ja hän mitteli silmillään\nvälimatkaa, jaksaisiko uida ja voisiko pelastaa Martan, jos vene\nsattuisi kaatumaan.\n\n\"Nyt tulee tuulen puuska!\" Martta pani melan veteen ja Antti tarttui\ntaas airoihin.\n\nKuinka se vene kallistui ja keikkui, painui aallon pohjaan\nkuin uppoamaisillaan ja heitettiin samassa harjanteelle, jossa\nvaahtopäälaineet kahden puolen syöksyivät veneeseen. Ja samassa,\nkun sitä oltiin alas painumassa, tuli taas uusi musta, vihainen\njättiläislaine vyöryen.\n\nMartta tunsi hengityksen rinnassa salpautuvan, ja silmissä suli kaikki\nyhdeksi ainoaksi mustaksi vihaiseksi laineeksi, joka oli hänet upottaa.\n\nAntista tuntui siltä kuin hän olisi aironsa ilmaan vajottanut. Hän ei\nhuomannut, miten raskasta oli soutaa, ei että voimainsa takaa painoi\njalkansa veneen pohjaa vastaan tukea saadakseen, ei että puristi airoja\nniin, että kynnenalukset kävivät valkoisiksi ja suonet pullistuivat\nkuin ratketakseen.\n\nTuulispää asettui hetkeksi, vielä voimakas aironveto, ja vene kiiti\nkuin käden viskaamana niemen kärkeen.\n\nLäpimärkinä hyppäsivät molemmat rannalle. Vene jäi maalle vetämättä.\nLaineet pieksivät kiukkuisesti sen laitoja, ja kokka kalkutti kiveä\nvasten. Mutta Antti ei sitä huomannut. Hän ei saanut sanaakaan\nsanotuksi, seisoi vaan särpien ilmaa keuhkoihinsa kuin olisi hän ollut\nläkähtymäisillään.\n\n\"Miehellä mela kädessä, Jumala venettä viepi.\" Viimein sai hän\npuhuttua, ja se helpotti.\n\nMartta tunsi, että hän vapisi. \"Kiitoksia\", sanoi hän hiljaa,\n\"kiitoksia.\"\n\nKun vene viimein oli maihin vedetty ja vesi ajettu veneestä, läksivät\nhe astumaan yhdessä maantielle päin. Toveri juoksi läpimärkänä, mutta\niloisena heidän edellään haukkuen minkä jaksoi ja tuontuostakin\npiehtaroiden tiepuolessa niin että sen musta, märkä turkki kävi\nharmaaksi saviperäisestä hietikosta. Sade oli yht'äkkiä asettunut ja\nukkonenkin kuului vain etäisenä jyminänä.\n\nMartta ja Antti ajattelivat molemmat, että tämä matka oli heille kuva\nheidän tulevasta elämästään. Rajuilmaa ja tuulta tiesivät he odottaa,\nmutta kun saisivat toivoa tällaista onnellista ja hyvää loppuakin,\njaksaisihan sitä silloin.\n\n\"Ei sitä tämänkään loppua näin hyväksi kaiken aikaa tiedetty.\" Antti\nhuokasi. Hän tunsi, että matka oli kysynyt sekä sielun että ruumiin\nponnistusta.\n\nMartta sulki silmänsä niinkuin veneessäkin keskellä pahinta pyörrettä,\nja hän tunsi, miten kylmä väre karmi selkäpiitä. Jos olisivatkin\nuponneet, jos hautautuneet jättiläislaineen alle, jolla jo oli kita\navoinna, vaahtoharjanteet valmiina syleilyyn. Olisihan se vienyt\nheidät molemmat samalla. Mutta Martta tunsi, ettei se olisi ollut hyvä\nsittenkään, ei nyt juuri, kun Antti odotti ja elämä odotti -- --.\n\nHänen tuli yht'äkkiä niin sanomattoman hyvä olla. Hän tunsi, että hän\noli kalman kidasta päässyt pakoon rauhan ja onnen satamaan. Antti\noli häntä auttanut, itse oli hän parastaan koettanut ja Jumala oli\nvenettä vienyt. Kuinka hyvä Jumala oli ja miten hyvä oli uskoa hänen\nrakkauteensa niinkuin äitikin uskoi!\n\n\"Nyt minä aion puhua isälle ja äidille\", sanoi Antti, kun he\ntienkäänteessä olivat valmiit eroamaan.\n\n\"Mutta pitäisi minun ensin kertoa tästä isälle ja äidille Rajalassa\",\nhuomautti Martta.\n\n\"Tule sinä sitten sunnuntaina kotiisi puhumaan.\"\n\n\"Ja sinä puhut sitten vasta myöhemmin, niinkö?\"\n\n\"Niin, heti sitten, jos vaan uskallat tulla -- -- vaikka aallot\närjyisivätkin.\" Antti hymyili, mutta se hymyily oli vakavata.\n\n\"Jos sinä uskallat pyytää, vaikka tiedät -- --\"\n\nHän ei saanut viime sanoja sanotuksi.\n\nSilloin täytti suuri ilo Antin sydämen. Tiesihän hän, että he\npääsisivät satamaan: \"Jumala venettä viepi\", sanoi hän ja tarttui\nMartan käteen. Silloin loistivat Martankin silmät, vaikka puna oli\nposkilta poissa.\n\nJa Antti tunsi, että kun myrsky tulee ja taivas jylisee, silloin lankee\nhänen osakseen ponnistaa ja taistella, suojatakseen sitä, jota on\nrinnalleen pyytänyt. -- Mutta eikö hän sitä tahtoisi?\n\nHän tunsi onnen ja voiman virtana valuvan jäseniinsä.\n\n\"Rakkaus nuorten vaikkapa vuorten ylikin kulkea taitaa\", sanoi hän, ja\nne sanat ne raikuivat.\n\n\n\n\n17.\n\n\nKun Martta sunnuntaina tuli Rajalaan vanhempiaan katsomaan, oli isä\nvuoteessa. Hän oli aina ollut heikko terveydeltään. Pitkin talvea hän\noli kitunut, elpynyt kevään tullessa, mutta taas kääntynyt kipeäksi\nvilustuttuaan työstä tullessaan.\n\nMartta istui hänen vuoteensa laidalla ja kertoi kuulumisiaan. Isä ja\näiti tahtoivat tietoa kaikesta, miten herrasväki kartanossa jaksoivat,\nolivatko yhtä tyytyväisiä Marttaan, kävikö paljon vieraita ja oliko\ntyötä enemmän kuin oli jaksanut tehdä?\n\n\"Vieläkö muuta kuuluu?\" sanoi äiti kuin leikillä, korjatessaan isän\npäänalusta. \"Vielähän pikkuisen.\"\n\nÄiti katsoi pitkään, sillä hän kuuli äänestä, että se oli jotain\nerikoista. Samassa alkoi Martta kertoa leikkuutalkoosta ja Antista.\nKyllähän vanhemmat sen jo kauan olivat tienneet, että he olivat olleet\nhyvät keskenään, Antti ja hän, mutta nyt se oli lopullisesti puhuttu\nja ratkaistu. Se oli jo heidän välillään tullut selväksi silloin,\nkun metsäpolulla tapasivat, mutta nyt oli Antti päättänyt puhua\nvanhemmilleenkin.\n\n\"Ei siitä mitään tule\", sanoi isä yksikantaan.\n\n\"Miks'ei, isä?\"\n\n\"Minä tunnen sen suvun.\"\n\n\"Mutta minä tunnen Antin.\" Martan sanoissa helähti rakkauden täysi\nluottamus.\n\n\"Sinä et tunne maailmaa etkä elämää siltä. Antti saattaa olla hyvä\npoika, mutta ei hän voi vanhempiensa mieltä muuttaa.\"\n\nÄitiä rupesi itkettämään. Että sen pitikin tulla tällaisen surun hänen\nainokaiselleen. Ei tässä ollut helppoa vanhemmankaan, mitä sitten\nlapsen! Raskas kieltää siitä, mihin sydän käski, raskas myöntääkin, kun\ntiesi että kohtalo, johon he sillä lailla antaisivat suostumuksensa,\nkävisi tyttärelle ehkä liiankin raskaaksi.\n\n\"Et sinä tiedä, mitä sinä pyydät, lapsi parka!\" Leena kuivasi silmiään\nesiliinan nurkkaan. \"Siellä on särmäiset kivet ja pistävät piikit\njalkaisi alla, jos mökistä joudut isoon taloon miniäksi.\"\n\n\"Kyllä tiedän, mutta minua ei peloita.\"\n\nIsä ei sanonut vähään aikaan mitään. Hän makasi vain selällään ja\nhuokui raskaasti. Hikiherneet nousivat kasvoille ja otsa meni ryppyyn.\nHän taisteli kovan taistelun, luvatako vai ei, sanoako vai vaieta.\nViimein kääntyi hän kyljelleen, pyyhkäisi kädellä otsaansa ja rupesi\npuhumaan hiljaa ja kuiskaamalla kuin Martalle yksin.\n\nSe ei ollut ainoastaan sitä, että toinen oli varakkaan talon poika,\ntoinen köyhä mökin lapsi, joka tässä oli esteenä. Se oli vielä sekin,\nettä perheiden välillä oli vanhaa riitaa ja eripuraisuutta.\n\nEnnen vanhaan, kun vaari vielä oli nuori ja tervejärkinen, oli Martan\nisän-isä asunut suurta taloa naapuripitäjässä. Se oli ollut kaunis,\nmuhkea talo, jonka piha kasvoi vanhoja riippakoivuja ja jonka ikkunain\nalla kalaisen, saarekkaan järven laineet iloisesti liplottelivat\nrantakiviä vastaan. Isä muisti sen paikan vielä hyvin ja miten hauskaa\noli ollut kaarnavenettä uittaa rannassa ja laiturilta onkia pikku\nkaloja, joita keväisin vilisi rannassa kuin sääskiä ilmassa suvi-illoin.\n\nMutta äiti ei ollut yhtä iloinen siellä suuressa kodissa. Hän oli\nenimmäkseen itkeytyneenä, varsinkin silloin aina, kun isä tuli kotiin\nja jo pihalta rupesi kuulumaan outoa rähinää. Äiti silloin toimitti\npojan pois, ja kun tämä kerran uteli, mikä isän oli, kertoi äiti, että\nisä ei ollut terve. Mutta kerran tällaisen kotiintulon perästä tuli\näiti ääneen nyyhkyttäen sisään. Hän ei voinut puhuakaan isoon aikaan,\nitki vain. Sittenkun viimein sai sanotuksi, kertoi hän nyyhkytysten\nlomassa, että isä oli myynyt heidän talonsa. Hän oli luvannut ostaa\npienemmän paikan toisessa pitäjässä ja siellä ruveta työtä tekemään\nja pysyä raittiina. Mutta kun kaupat oli tehty ja rahat saatu, olivat\ntoiset houkutelleet juomaan ja isä oli päissään lähtenyt kotiin\najamaan. -- Äiti ei enää muistanut sairaudeksikaan sanoa. -- Tiellä\noli isä hukannut rahat, hukannut kerrassaan kaiken, mitä hänellä oli,\npaitsi taloa, joka nyt jo olikin toisen oma. Rahoja koetettiin kyllä\nsaada takaisin, mutta turhaan. Ainoa, jota epäiltiin, oli Teiton\nnykyinen vanha vaari. Hän oli tietä ajanut niihin aikoihin; mutta hän\nkielsi jyrkästi löytäneensä rahat, eikä asiata saatu todistetuksi.\nKöyhäinhuoneella, juopposairaana kuoli sitten talostaan joutunut\nisäntä, ja sinne kuoli suruunsa Martan mummokin. -- Isää kasvatettiin\nhuutolaislapsena pitäjällä. Heikko ja kituvainen kun hän aina oli\nollut, olisi hän tuskin mökkiläiseksikään päässyt, jos ei Teittolainen\nolisi hänelle Rajalan ränstynyttä mökkiä tarjonnut mitätöntä vuokraa\nvastaan, kunhan vain sai mökkinsä asutuksi. -- --\n\nIsää rupesi ry'ittämään, niin että ruumis vapisi. \"Semmoiset ne ovat\nmeidän välimme\", sai hän vaivalla sanotuksi.\n\n\"Mutta ethän sinä sitä Antille viaksi lukene?\"\n\n\"En, mutta minä en sinua sinne antaisi heidän poljettavakseen ja\nhalveksittavakseen. Isäni, äitini ja kotoni ovat he vieneet. Vieläkö\nantaisin ainoan lapseni? Jumala armahtakoon, jos se on ylpeyttä, mutta\nminä en voi.\" -- --\n\n\"Isä, isä!\" Martta otti isän kädestä kiinni. Se oli kylmänkostea\ntuskanhiestä.\n\n\"Anteeksi antakaa, niin teillekin anteeksi annetaan, tehkää niille\nhyvää, jotka teitä vihaavat ja vainoavat.\" Leenan kädet kytkeytyivät\nristiin. \"Ei sillä, ettei voisi sopia ja unohtaa. Sovussahan vuosia\njo olemme eläneet yhdessä. Mutta se tie tulisi sinulle, lapsi, niin\nraskaaksi.\"\n\n\"Äiti, minä olen nuori ja minä rakastan Anttia.\" Martta tunsi, että\nnyt hän häntä vasta rakastaakin, nyt, kun on tuhannet esteet tiellä\nja kaikki vain pyrkivät heitä erottamaan. Nyt, kun hän kuulee, miten\nrumia huhuja Antin lapsuudenkodista kerrotaan ja miten paljon sanomista\nihmisillä on ollut, nyt hänkin tahtoo osan siitä häpeästä, tahtoo\ntaistella ja tehdä työtä siksi, kunnes kaikki sen näkevät, ettei kirous\nenää paina Antin kotia, vaan onni ja siunaus siellä asustavat.\n\n\"Kyllähän kaikki nuoren mielessä helpoksi kääntyy.\" Äiti huokasi syvään.\n\n\"Minä en voi, minä en voi\", mutisi isä.\n\nSilloin painui Martta polvilleen vuoteen viereen. \"Isä, ethän sinä\nminulta sitä kiellä. Anna minun mennä, minä en pelkää.\"\n\nIsä ei vastannut.\n\n\"Eihän äitikään pelännyt eikä väistynyt, vaikka sinä olit köyhä.\"\n\nSilloin isän käsi vavahti. \"Jos se niin olla pitää -- --\"\n\n\"Ja jos sinä uskallat, lapsi.\" Äiti kumartui Martan puoleen. Silloin\nMartta painoi päänsä äidin polvelle niinkuin ennen pienenä ollessaan ja\nsanoi hiljaa: \"Uskallan, kun sinä neuvot ja rukoilet.\"\n\nAntin puhe Teitossa päättyi lyhempään. Isä rupesi nauramaan ja kysyi,\neikö Antti sitä tiennyt, että piikatytön varalta oli isä hänet\nkasvattanutkin. Äiti ei sanonut mitään, kuunteli vain ja nousi sitten\npoistuakseen. Mutta Antti pysäytti hänet. \"Ette saa mennä, äiti. Minä\nolen puhunut asiani, eikä se minun puolestani muutu. Jos tahdotte\nminiän, otan Martan. Jos ette siihen suostu, ette ainakaan mieltäni saa\nmuuttumaan enemmän kuin Anninkaan mieli muuttui.\"\n\nÄiti kalpeni. Osasipa poika armottomasti iskeä, tähdätä juuri\nkipeimpään kohtaan ja niin kylmäverisesti, niin uhmaavasti kuin ei\nhänellä tunnetta olisi ollutkaan.\n\nNiin oli kuin äiti oli ajatellut. Kun tulee oma tahto ja omat toiveet\nmieleen, silloin ei se mitään maksa, vaikka äiti olisikin sydänverensä\nlapsen tähden vuodattanut.\n\nAntti nousi ja lähti huoneesta. Hän oli sanonut sanottavansa eikä enää\ntahtonut puhetta jatkaa. Isä ja äitikään eivät siitä sen pitemmälle\npuhuneet, mutta painostavaksi kävi siitä puoleen taas elämä Teitossa.\nTyöt tehtiin, askareet toimitettiin niinkuin ennen, mutta iloista sanaa\nei usein kuultu. Isäntä käydä kompuroi sauvansa nojassa, tarkasteli\nkaikkea, moitti ja riiteli, kun vaan aihetta sai vaikka neulan\nsilmästä, ja asettui vasta, kun Antti ehti selittämään, miksi nyt oli\ntehty toisinpäin kuin isän ollessa käskijänä.\n\nKykenevä ja rivakka se oli tuo Antti. Välistä ihan isää harmitti,\nettä poika aina oli oikeassa. Ei se ihme sitten, että hän oli niin\nitsetietoinen. Koko hänen olentonsa toisti sitä yhtä ja samaa: \"Tämä\non oikein, näin se on tehtävä, ja näin minä sen teen.\" -- Mutta toisen\nkerran taas, kun isäntä olisi suonut pojan osoittavan mahtiaan, oli hän\nkuin ei sitä olisi ollutkaan. Annas vaan, kun tupaan tuli työn hakija\ntahi avunkerjääjä, silloin istui nuori isäntä penkillä ja puhutteli\nkuin parasta ystäväänsä, katsoi silmiin, kuin puhki nähdäkseen ja\nvoidakseen päättää, mitä miehiä tuo avunpyytäjä oli, oliko tosi\ntarpeessa vai ei, ja miten olisi autettava. Ja sitten sitä pantiin\nkeitot ja puurot pöydälle ja autettiin ruualla, jos ei muulla sopinut\nauttaa.\n\n\"Hunningolle se vie tällainen komento\", vakuutteli isäntä kymmeniä\nkertoja, mutta Antti vain sanoi, että kun hän tekee työt ja pitää\nhuolen kaikesta, tahtoo hän oikeuden menetelläkin niinkuin hyväksi\nnäkee.\n\n\"Se on kuin äksy hevonen, ei siihen mitkään ohjakset pysty\", murisi\nisä. Mutta sitten taas täytyi tyytyä ja leppyä, kun kaikki näytti\nmenevän hyvin.\n\nSyyskiireitä yhä jatkui Teitossa. Vainiot korjattiin puhtaiksi, riihet\npuitiin ja hinkalot täyttyivät. Kaikilla oli työtä ja touhua ja joutua\npiti. Mutta emäntä laski itsekseen, miten lähellä Annin kuolin- ja\nhautauspäivä jo oli.\n\nRaskasta oli elämä hänelle. Suru kalvoi mieltä ja sitten vielä tuo\nkolottava, kolkuttava kysymys: Joko taas tuhoat oman ja lapsesi onnen,\njoko työnnät luotasi sen, mistä viimeinkin ilosi valmistuisi?\n\nJospa hän vaan olisi ymmärtänyt, mitä tehdä? Mutta se oli aina ollut\nsellaista, että se hänelle selveni vasta jäljestäpäin, silloin kun jo\noli myöhä korvata ja parantaa. Silloin tuli kohtalo ilkkuen vastaan,\nvilkutellen kadonnutta onnea kuin sanoakseen: \"Tämä, katso tämä olisi\nnyt sinun, jos ajallaan olisit ymmärtänyt omaksesi ottaa.\"\n\nJos olisi nyt kuitenkin pitänyt puhua Antin puolesta isälle? Jos olisi\npitänyt koettaa taivuttaa ja sovittaa, ettei vaan kävisi kuin Annille\ntai vielä huonommasti. Jos pitäisi edes Annin muiston tähden?\n\n\"Ethän sinä äiti voi vastaan olla, jos he rakastavat toisiaan\" oli\nAnni sanonut, hän, tuo lempeä, rakastava lapsi! Häneltä oli rakkautta\nriittänyt äidille silloinkin, kun äiti oli ollut kova hänelle ja\nkatkeruudessa sitä miestä kohtaan, jota tytär rakasti, kuolettanut\npyhimmät ja paraimmat tunteensa. Hän ei koskaan olisi käynyt vieraaksi\näidille. Ei mikään mahti maailmassa olisi voinut heitä erottaa. Mutta\nmiten kävisi Antin? Eikö toinen tullessaan työntäisi äitiä aivan\nsyrjään? Eihän äiti ollutkaan koskaan saanut yhtä suurta sijaa pojan\nsydämessä kuin Annin. Eikö sitä vähääkin häneltä riistettäisi nyt? -- --\n\nJa kuitenkin, jos se oli oikein, jos Annin tähden -- --?\n\nAnnin kuolinpäivänä kävi äiti haudalla vieden muassaan seppeleen,\njonka oli itse sitonut puolukan varsista ja myrtin oksista. Antti\ntahtoi lähteä kyytiin, mutta äiti kielsi. Hän tahtoi olla yksin, yksin\nsuruineen ja sydäntaisteluineen.\n\nKun hän palasi haudalta, meni hän suoraan peräkamariin, jossa isäntä\nmakasi. \"Vuosi sitten näihin aikoihin hän oli juuri jättänyt meidät\",\nsanoi hän siirtäen myrttiä ikkunalla ja katsoen ulos lammelle päin.\n\n\"Niinhän se taisi olla.\"\n\n\"Oletko sinä ajatellut Anttia?\" kysyi emäntä äkkiä.\n\n\"Mitä minä tuosta?\"\n\n\"Hän on ainoa lapsemme. Jos pitäisi suostua?\"\n\n\"Sen piikatytön ottamiseenko?\"\n\n\"Niin, Martan.\"\n\nIsäntä nousi istumaan ja sylkeä roiskautti pitkään. \"Siinäpä se.\nMilloinka vaimoväki olisi mieltään muuttamatta. Ensin pannaan vastaan,\nniin ettei tinkimisen varaa hiuskarvan vertaa, ja sitten yks kaks\nkäännetään kelkka.\"\n\n\"Ei se niin yks kaks ole tullut käännetyksi. Monen yön unet ja päivän\nvoimat siihen on mennyt.\"\n\n\"No, mitä sitä sitten ajattelee?\" \"Täytyyhän sitä, jos se hyväksi\nolisi. Ei äiti voi olla ajattelematta lastaan. Tämä asia ei ole minulle\nrauhaa suonut.\"\n\n\"Ja sentähden et sinäkään sitä minulle soisi\", sanoa tokaisi isäntä ja\nkääntyi kyljelleen seinään päin.\n\nPuhe päättyi siilien, mutta se jäi kuitenkin kytemään isännän\nmieleen. Se heräsi eloon joka kerta, kun sattui asioita, jotka olivat\nvälillisessä tai välittömässä yhteydessä Antin naima-aikeiden kanssa.\nKun uudet palvelijat tulivat taloon, muisti isäntä, ettei niitä\ntarvittaisi enemmän vaan pikemmin vähemmän, jos emäntä olisi ihminen,\njoka itse on oppinut käymään käsiksi kaikkeen. Kun hän sanomalehdestä\nluki ilmoituksen talon tyttärestä, joka oli joutunut kihloihin\nmaisterimiehen kanssa, pani sekin häntä ajattelemaan, ja joka kerta kun\nluuvalo ahdisti ja hän turhaan vaikeroi vaivojaan emännälle, ajatteli\nhän, että joutaisi jo lauhkeampiluontoinen tulemaan taloon, jota saisi\nkäskeä ja hyppyyttää ilman, että se nenästäisi ja kiukkuilisi. -- --\n\nVarmasti, niinkuin toinen toistaan seuraava vesipisara vähitellen\nuurtautuu kallionkin halki, uurtivat nämä ajatukset jälkensä isännän\nmieleen. Sopisihan hänen vaikka mukautuakin. Eihän siitä tosin kunniaa\ntalolle koitunut, mutta Antti oli jo siksi arvossapidetty ja talo siksi\nhyvässä kunnossa, että pysyisi sen kunnia pystyssä, vaikka miniäksi\ntulisi köyhä mökkiläisen tytär. Itsehän isäntä oli häntä eteenpäin\nauttanut ja luonaan pitänyt, niin että tyttö oli koulut käynyt ja opit\noppinut rinnan Annin ja Antin kanssa. Kiitollisuudenvelassahan tyttö\noli joka suhteessa. Ei hänen sopisi vaatia eikä määräillä, kun taloon\ntulisi. Tuntisi heti alussa, että armosta hän tänne on otettu, ja\nkoettaisi nöyrällä palvelevaisuudellaan sovittaa köyhyyttään. Sellainen\njumalisten vanhempien lapsi tässä olisikin hyvä olemassa. Ei toisi\nturhaa koreilemista eikä kaikkia uudenaikaisia tapoja, vaatimuksia ja\nhullutuksia tullessaan. Ehkäpä Antti oli huomannut senkin asian laidan\nja siitäkin syystä pysyi niin lujana. Kyllä vaan se poika tiesi, mitä\nteki. Ei se suotta ollut isänsä poika.\n\n\"Vieläkö sinä sitä piikatyttöä ajattelet?\" kysäisi isä äkkiä Antilta\neräänä iltana vähää ennen joulua. Antille nousi tumma puna kasvoihin ja\nlevisi hiusrajaan asti.\n\n\"Jos isä aiotte puhua Martasta, niin puhukaa oikein; ei pilkalla eikä\nivalla.\"\n\n\"Enhän minä, kysyin vaan, että vieläkö ottaisit?\"\n\n\"Turha on sitä kysyä. Ei minun mieleni muutu.\"\n\n\"Kah, pitänee se sitten ottaa tänne\", sanoi isäntä ja koetti nauraa.\n\"Aika käy niin pitkäksi, kun sinäkin vaan olla jurotat kuin mikäkin\nerakko.\"\n\nAntti kääntyi ovelle päin. Hän oli avauksesta kuullut, että äiti oli\ntullut sisään. Hän kääntyi äitiin päin. \"Mitä äiti sanoo?\"\n\n\"Eipä minulla tässä sanomista.\" Ääni oli kolea. Mutta samassa se\nmurtui ja rupesi värisemään. \"Kun vain olisi sinulle onneksi\", sai hän\nsanotuksi niin hiljaa, että Antti sen yksin kuuli.\n\n\"Kiitoksia, isä, kiitoksia, äiti! Nyt vasta hyvän teitte.\" Hän ponnahti\npystyyn kuin ilonsa nostamana. \"Uudesta vuodesta alkaen uusi elämä\ntäällä, eikös niin?\"\n\nIsä ja poika rupesivat puhumaan ulkonaisista asioista ja niiden\njärjestämisestä. Äiti pujahti yksin pirttiin, heitti siellä ison huivin\nhartioilleen ja hiipi ulos.\n\nKuu kumotti pilvettömällä taivaalla ja ulkona oli valoisaa kuin\npäivällä. Mutta se oli sellaista jäytävän kylmää, kuollutta kaikki.\nLumipeite paistoi valkoisena kuin käärinliina ja kuu kumotti kelmeänä\nkuin kuolleen kasvot.\n\nEmäntä kääräisi huivin paremmin ympärilleen. Kuinka sydän velloi verta\nhänen suonissaan, kuinka se tykytti ja löi, takoi ja jyskytti! -- --\n\nNyt se oli tehty, nyt päätetty ja sanottu. Se kevensi mieltä, että\nhän oli saanut sanotuksi, minkä sanoi, että pojan onni sittenkin oli\nhänelle rakas. Hän tunsi, että niin se kuitenkin oli, ja hän tahtoi,\nettä Anttikin sen tuntisi. Mutta katkeralta se tuntui samalla. Se oli\nkuin viimeisen toivon hituisen poisantamista toiselle. Se tuntui siltä\nkuin olisi hän poveltaan ottanut murusen, jota nälissäänkin vielä oli\nsäästänyt, ottanut ja antanut toiselle ja sanonut: \"Syö, se antaa\nvoimaa ja elämää, minä tiedän sen, mutta se ei ole minua varten. Minä\nolen monta sellaista säästänyt, mutta ne ovat kaikki minulta riistetyt.\nOta, ota, minä voin kuolla ilman sitä, niinkuin olen ilman elänytkin.\"\n\nEmäntä oli kulkenut kiivaasti eteenpäin katsomatta minne kulki. Hän\npysähtyi vasta, kun näki Rajalan. Silloin hän jäi tielle seisomaan\nkuin siihen paikkaan naulittuna. Näin oli hän kerran ennenkin\nkulkenut, hän muisti sen samassa kun pysähtyi, näin tuskansa ajamana\nkulkenut tietämättä minne, kunnes joutui Rajalaan. Siitä oli vuosia\njo kolmattakymmentä, ja kuitenkin astui se nyt eteen selvempänä kuin\nmuisto eilisestä päivästä. Silloinkin oli häneltä toivo kuollut. Hän\noli hetken aikaa uneksinut onnesta, joskaan ei keväisestä ja kauniista,\nniin kuitenkin tyydyttävästä arkionnesta, jota kannatti muillekin\nnäytellä ja jolla voisi mieltänsä rauhoittaa muistojen kalvaessa.\nTuohon arkionneen oli hän toivonsa kiinnittänyt, ja kun se särkyi, näki\nhän tulevaisuutensa paareille pantuna, kuolleena ja hengettömällä,\nniinkuin se menneisyys, jota hän ei jaksanut muistella. Hän oli silloin\nluullut haudanneensa kaiken, mikä elämälle arvoa antaa, kuolettaneensa\nviimeisenkin sydämensä toiveen. -- Mutta toivo, mikä ihmeellinen\nelinvoima sillä olikaan, aivan kuin keväälläkin! Kun talvi on saanut\nkaiken elämän surmatuksi, kas jo alkaa kuolinkääreen alla uusi elämä\nsykkiä. Uudet voimat luovat uuden elämän, uuden kevään, uuden toivon\nihmisrintaan. Niin se oli Annankin elämä ollut taistelua, tuskallista,\nnäännyttävää taistelua elämästä ja kuolemasta. Joka versovan toiveen\noli talvi tappanut, mutta joka lämmin valon tuike hänen tiellään oli\nherättänyt uuden eloon. Nytkö hän kerrankin hautasi viimeisensä, riisti\nsen juurineen rinnasta, luopui kerta kaikkiaan siitä, mitä hän elämältä\noli toivonut ja tahtonut.\n\nHän muisti, miten luisun kätkyen vieressä hänen sielussaan oli herännyt\naavistus siitä, että lapsi voisi tuoda uuden toivon ja uuden elämän\nsillekin, jonka oma onni oli mennyttä. Ja kun se lapsi sitten tuli\n-- -- Hän värisi -- vilustako vai sieluntuskasta?\n\nEi hän sitten Annin kuoleman ollut luullut enää toivovansa eikä\ntahtovansa mitään. Mutta oliko siellä sittenkin taas uuden toivon elämä\nsalassa versonut, koska nyt tuntui siltä, että viimeinen taas viedään?\n\nHän oli sentään ollut niin hyvä poika äidilleen, tuo Antti! Monta\nlauhkeaa sanaa hän oli sanonut, monta pientä palvelusta tehnyt, joiden\narvoa yksin äiti ymmärsi. Mutta kun Martasta tuli puhe, silloin hän\nsanoa sinkautti kovia sanoja vasten silmiä. Ja mitä hyvää oli Martta\ntehnyt Antille siihen verraten mitä äiti! Oliko hän valvonut yöt\nja uhrannut päiviensä voiman! Oliko hän askel askeleelta rinnalla\nkulkenut, hoivannut, hoitanut, kasvattanut? Ja sitten hän tulee\nottamaan kuin oikeutettua osaansa, ottaa vaan, vaikka äiti olisikin\npojalle osannut paremmin valita. -- Ja sitten, kun hän on ottanut\npojan, sitten ottaa hän tietysti emännyyden, ottaa sijan kaikkien\nsydämissä, ottaa kaiken, turhimmasta tärkeimpään.\n\nJa tuossa pienessä mökissä, tuossa metsän rajassa oli hän kasvanut,\nhän, joka tuon kaiken tekisi! Häntä oli siellä elätetty ja kasvatettu\nTeiton varoilla kuin kyytä povella. Ja tämä se oli kaiken palkka!\n\nVielä kerran katsoi emäntä Rajalaan päin. Sitten hän rupesi kiivaasti\nastumaan kotiin. Miten hän kadehti noita mökin ihmisiä, kadehti ja\nmiltei vihasi. Sielläkin oli kuolema käynyt eloa korjaamassa, siellä\noli puute ja köyhyys kynnyksellä vaaninut, mutta ne eivät olleet\nsaaneet rauhaa sieltä pois häädetyksi eikä kasvojen kirkkautta\nsumennetuksi. Siellä eivät sydämet nääntyneet onnennälkäänsä,\nsiellä oli puutteenkin päivinä sopusointua ja rauhaa. Heiltä heidän\nköyhyydessään riitti antaa hänellekin, antaa hänen ainoalle pojalleen\nsellaista, jolle poika enemmän arvoa antoi kuin äidin rakkaudelle.\n\nJoku kulki Teiton pihan poikki. Anna painautui nurkan taakse piiloon.\nHänestä se oli kuin Antti, eikä hän tahtonut Anttia tavata. Vasta kun\nhän näki, että pihalla ei enää liikkunut ketään, hiipi hän huomaamatta\nsisään. Mutta päästyään kamariin, jossa rupesi tilaa tekemään, katui\nhän. Kun olisikin Antti nähnyt! -- Hän olisi varmaan tullut luo,\nottanut kädestä ja puhunut lempeitä, lauhkeita sanoja. Sillä olisi\nkaikki ollut hyvin. Äiti olisi nähnyt, että sama on Antti hänelle kuin\nennenkin, ja Antti olisi ymmärtänyt, ettei äiti ole niin kova kuin\nmiltä näyttää, hän vaan on kiusaantunut siitä, että hänellä aina on\nollut jäytävä sielun nälkä eikä hän siihen nälkäänsä ole saanut kuin\npienen vaivaisen murusen.\n\nKauan heittelihe Anna iltayöstä vuoteellaan. Aamupuoleen hän nukahti,\nherätäkseen väsyneenä päänsärkyyn ja huoliin. Hän toimitti askareensa\ntavalliseen tapaansa, mutta oli tavallistakin harvasanaisempi. Ja kun\nhän jotain sanoi, oli ääni kylmän kalsea. Mutta Antilla oli niin paljon\najattelemista, ettei hän sitä huomannut. Hän valjasti heti aamiaisen\njälkeen hevosensa ja ajoi kartanoon, jossa Martta palveli. \"Kynnys on\nalennettu, tie tasoitettu\", sanoi hän. \"Tule.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Uuden vuoden ensimmäisenä pyhänä haetaan kuulutukset, jos tahdot.\"\n\n\"Tahdon.\" Äänessä ei ollut epäröimisen värettäkään, ja sillä oli asia\nratkaistu.\n\nTeiton isännällä oli paljon huolta hääpidoista. Millaiset ne olla\npiti, se pulma oli pahin. Nämä nyt olivat ensimmäiset häät Teitossa\nja viimeiset samalla, jotka tämän isännän puolesta toimeen pantiin.\nOlisihan ainoan pojan häitä kannattanut pitää niin, että niistä olisi\npitäjiä pitkin puhuttu, ja olisihan siihen varaakin ollut, mutta kun\nmorsian ei ollut mitään arvoltaan, oli se ihmisten tähden ilkeätä. He\nolivat ehkä useat nähneet hänen vasta palveluspaikassaan toimittavan\naskareitaan, ja nyt hän seisoi morsiamena Antin rinnalla.\n\nIsäntää tuppasi suututtamaan, kun hän rupesi tätä mielessään hautomaan,\nja äreänä hän päätti, että jääkööt pitämättä kutsut. Hän itse on\nsairastanut ja mamma vanhenee. Menkööt sen höykällä. Säästyyhän sitten\nnekin sataset.\n\nAntin mieltä ei näissä asioissa kysytty eikä hän sitä kaivannutkaan.\nYhdentekevää oli hänelle, oliko vieraita paljon, vähän tai ei\nollenkaan. Juhla oli sama juhla kuitenkin. Mutta vaikka hän ei\npuuttunut häähommiin, ei hän siltä ollut toimeton. Hän oli kuin\nkiihkossa saada kaikki hyvään kuntoon siksi kuin Martta tulisi. Hän\nosti salaa lisäkaluja keittiön puolelle, tarkasti kaikki vanhat ja\nuudisti, mitä oli uudistuksen tarpeessa. Ja samaa komentoa hän piti\nnavetan ja tallinkin puolella. Oli kuin hän olisi tuntenut, että koti\nei ole uusi eikä kaunis, ei sellainen, johon nuori emäntä ilolla ja\nkepein askelin astuu. Ja kun olot eivät olleet hänen korjattavissaan,\nkorjasi hän sen, mikä hänen huostaansa oli uskottu.\n\nRengit ja piiat oikein nauroivat nuorelle isännälle, mutta itse hän\nvain työssään vihelteli ja pisti lauluksi, milloin vaan jouti.\n\n\"Ilona käki metsässä, hyvä vaimo kartanossa\", sanoi hän kerran kuin\nselitykseksi äidille, joka syrjästä häneen vilkaisi.\n\n\"Monen toivo on tyhjäksi käynyt.\" Äiti katsoi terävästi häneen.\n\n\"Ei tämä käy\", vastasi Antti tyynesti. \"Minä tunnen sen!\"\n\nSitten ei kumpikaan puhetta jatkanut, mutta Antti ajatteli, että vähät\nniistä pikku korjauksista, jos ei korjaudu ihmisten mielet. Tukalaksi\nkäy silloin elämä, vaikka olisi kultaa joka kapine ja helmistä joka\nhuone.\n\nTammikuun loppupuolella pidettiin häät. Kutsuttuja ei siellä ollut\nmuita kuin herrasväki, jonka luona Martta oli palvellut ja pappilan\nsekä Rajalan väki. Heti kun kahvit oli juotu, valmistihe rovasti\nvihkimään. Silloin vasta tuli Leena miehineen saliin, renkien ja\npiikojen järjestyessä oven suuhun.\n\nKun morsian sulhasen rinnalla astui huoneeseen, katsoivat vieraat\nhämmästyneinä toisiinsa. Sulhasen olivat he heti tullessaan nähneet\nja hän oli sama kuin ennenkin, ainoastaan tavallista vakavampi ilme\nkasvoillaan. Mutta morsian hänen rinnallaan oli valkoinen kuin vaate,\nja ennen niin pyöreä poski oli miltei kuopalla. Hän ei katsonut\nympärilleen eikä vieraisiin, ei edes äitiinsä, joka vettynein silmin\nnojasi ovipieleen. Vasta kun hänen oli vastattava papin kysymykseen,\nkiinnitti hän katseensa häneen, ja silmiin tuli silloin nöyrä,\nrukoileva ilme, kuin olisi hän pyytänyt anteeksi sitä, että seisoi\nsiinä sen miehen rinnalla, jota hän rakasti.\n\nPappi hätkähti kesken toimitusta. Miten ihmeellisen puhuvat nuo silmät,\nkun ne häneen kiintyivät kimmeltäen kirkkaina läpi kyynelten!\n\n\"Minä kysyn sinulta -- -- tahdotko ottaa -- --?\"\n\nVastaus tuli selvään ja painolla, vaikka käsi, joka piteli sormusta,\nvapisi tuntuvasti. Samassa kuului parahdus, jota seurasi rytinä ja\nlopulta särkyvän astian kilahdus. Vielä toinen parahdus.\n\nAntti hätkähti, kun kuuli sen. Hän tunsi äänen. Mutta toiset eivät\nparahdusta huomanneet. Heistä oli toiset nostamassa kaatunutta kukkaa,\ntoiset häätämässä pois kissaa, joka hypätessään ikkunalle oli aikaan\nsaanut tämän häiriön.\n\n\"Huono enne\", kuiskasi karjakko renki-Matille, ajettuaan kissan pois.\n\n\"Vaiti\", vastasi Matti tyynesti.\n\nPappi, joka levottomuuden aikana oli keskeyttänyt lukunsa, jatkoi\ntaas. Mutta kaikkien mieli oli käynyt rauhattomaksi. Vasta kun pappi,\njoka oli hyvä laulaja, alkoi messuta, virtaili sävelistä tyynnyttävä,\nleppoinen henkäys yli kokoontuneiden.\n\nVihkimisen päätyttyä kätteli vihkijä morsiusparia ja toivotti heille\nonnea ja siunausta Jumalalta. Sitten tulivat vanhemmat kättelemään.\nMutta tuskin oli Leena, joka tuli viimeisenä, saanut puristetuksi\nMartan kättä, kun huoneen perältä kuului liikettä, joka sai kaikki\nkatseet kääntymään sinnepäin. Antti leimahti punaiseksi. Hän oli\njo kukan kaatuessa erottanut vaarin äänen muista. Hoippuen, harvat\nhiushaivenet pystyssä päälaella, astua kyykytteli vanhus lattian\npoikki. Silmät pyörivät päässä ja katse leimusi kuumasti. Mutta\nsäikkyvä, pelokas ilme oli silmistä poissa. Hän kohotti laihan\nvapisevan kätensä suoraan Marttaa kohden ja huudahti äänellä, jonka\nsoinnussa oli ennustajan juhlallisuutta: \"Hän sen teki. Ettekö te\nkuulleet, kun se kaatui, se suuri, raskas vuori, joka oli kasvanut\nkauan!\" Vaari painoi käden sydämelleen ja päästi taas haikean\nvalituksen.\n\nIsäntä riensi luo ja koetti vetää vaaria syrjään. \"Sinä senkin -- --\",\nhänen silmänsä kipinöivät.\n\n\"Vaari\", sanoi Martta hiljaa.\n\nSilloin kirkastuivat taas vanhuksen kasvot. Hän ojensi molemmat kätensä\nsuoraan morsianta kohden, kohotti katseen ylöspäin ja huusi äänellä,\njossa purkautui tuskasta vapautetun koko kiitollisuus: \"Siunattu,\nsiunattu sinä, joka sen teit!\"\n\n\"Oudot häät\", sanoivat vieraat, kun olivat päässeet vähän matkaa\nTeitosta.\n\n\"Jumala häntä varjelkoon ja auttakoon\", nyyhkytti Leena painautuen\npenkille Rajalassa. Mutta Antti otti Martan käden ja sanoi vakavasti,\nvaikka ääni pyrki vapisemaan: \"Tästä puoleen kuljemme kaksin.\"\n\nVihkiäisiä seuraavina päivinä nähtiin vaari tavallista useammin\ntalon puolella. Hän tulla hiipi hiljaa kenenkään huomaamatta sisään,\npainautui johonkin nurkkaan ja istui siinä, sopottaen itsekseen, siksi\nkun hänet huomattiin tai siksi kun hän näki Martan. Silloin hän heti\ntyyntyi, hykersi käsiään, naurahti puoliääneen ja siirtyi ovelle päin,\njosta sitten livahti pihalle.\n\nMutta kolmantena päivänä ei vaaria enää näkynyt. Tyttö, joka vei ruokaa\nhänelle, kertoi, että ukko oli vuoteessa eikä sanonut jaksavansa\nnousta, oli vain sopottaen kertonut, että pappi on hänelle kovat sanat\nsanonut eikä tule niitä pyörtämään, vaikka vaari pyytää ja rukoilee.\n\n\"Mitähän tuo sillä tarkoittanee?\" Emäntä heitti huivin hartioilleen\nja läksi katsomaan. Vaari makasi nahkasten peitossa tutisten ja\nymähdellen. Hampaaton suu liikkui lakkaamatta ja rinta korahteli joka\nhengenvedolla.\n\nKim emäntä aukaisi oven, raotti vaari silmiään, mutta tunnettuaan\ntulijan kääntyi hän tyytymättömänä poispäin vetäen nahkaset korvilleen.\n\nEmäntä koetti kysyä ja puhutella, mutta vaari ei ollut kuullakseen.\nVasta kun emäntä mainitsi pappia, vetäisi hän nahkaset korvaltaan,\nmaiskautti kuivaa suutaan kuin saadakseen sanat paremmin syntymään ja\ntapaili sanaa \"pappi, pappi.\"\n\n\"Haetaanko teille pappi?\"\n\nVaari huokasi taas niin, että rinta, rytisi alas painuessaan. \"Se sanoi\nkovat sanat\", sopotti hän.\n\n\"Eihän täällä ole pappia käytetty. Vaari on nyt erehdyksessä.\"\n\nMutta vaari naurahti halveksivasti. \"Ettepä muista muut, mutta minä\ntunsin, vaikka oli harmaata sarkaa kauhtana.\"\n\nSilloin heräsi Annan mielessä muisto Martti Lehdon käynnistä vaarin\nluona. \"Haetaan nyt parempi\", sanoi hän jotain sanoakseen. Sitten hän\nläksi toimittamaan isännälle, että vaari tahtoi pappia. Mutta isäntä ei\ntahtonut siitä kuulla puhuttavankaan. Mielipuoli ei pappia tarvinnut.\nEi se siitä voi selvetä eikä sen parempaan ymmärryksen alkuun päästä.\nOli hänen hevosillaan muutakin tehtävää. Ei niitä tarvinnut turhan\npäiten pappilassa juoksuttaa.\n\nMartta sattui kuulemaan puheen keittiöön. Että isäntä sentään uskalsi!\nPaljonko oli vaarin tähden hevosia juoksutettu, ja jos nyt kerran\ntahtoi -- viimeisen ehkä -- ennenkuin laudoilla lepäsi, niin oma poika\nei tahdo antaa. -- Hänelle tuli oikein hätä. Missä se Anttikin oli, kun\nei näkynyt. Martta juoksi ulos, haki ja huusi, vaikka peloitti, että\njos kuulevat, isäntä ja emäntä jo suuttuvat siitä.\n\n\"Kyllä pappi on pian täällä\", sanoi Antti kohta kuultuaan asian, meni\ntalliin, otti parhaan juoksijan ja lähti ajamaan.\n\nIsäntä ällistyi, kun reki pyörähti pihaan ja pappi kirja kädessä astui\nportaille.\n\n\"Mamma hoi, keitätkös hyvät kahvit!\" Isäntä vetäisi kamarin oven\nlukkoon ja kiiruhti vierasta vastaan saliin. Mennessään hän vielä\najatteli, että kun hyvänä pidetään ja puhutetaan, niin ehkä ei tulekaan\nilmi, että vaari sairastaa. Mitä se sillä tiedolla tekeekään, pappi. Ei\nse kuitenkaan vaaria tunne entuudesta eikä heikkopäisen puheita ymmärrä.\n\nMutta pappipa tiesikin jo koko asian. Ei hän kahvistakaan huolinut,\nennenkuin sai sairasta puhutella. Isäntä läksi saattamaan vaarin luo ja\naikoi jäädäkin, mutta rovasti sanoi tahtovansa aina olla kahden sairaan\nkanssa. Ei siinä auttanut vastaansanomiset, vaikka oikein sapetti. Ja\nsitten oli vielä levoton mieli siitäkin, että mitä vaariukko papille\nhöpisee.\n\nIsännän teki mieli edes ikkunasta kurkistaa, mutta luo hiipiessään tuli\nhänelle mieleen, että pappi varmaan istuu vuoteen laidalla kasvot aivan\nikkunaan päin. Saisi siitä vielä mitä epäilyksiä, jos näkisi, että\nisäntä salassa väijyy ja vakoilee.\n\nKauan rovasti viipyi sairaan luona. Isäntä odotti, tuskaili ja hyppäsi\nvuoroon ikkunasta salin ovelle ja taas ovelta keittiön puolelle.\n\nKunpa ne vaan osaisivat pitää sen kahvin lämpimänä! Ja kai niillä vielä\noli vihkiäisvehnäsiäkin tarjota. Kumma, miten vaimoväki oli rauhassa\nihan kuin pappi ei olisikaan mikään harvinainen vieras Teitossa. Ja\nniin hitaasti ja välinpitämättömästi se mammakin liikkui. Oikein\nkiusoitti!\n\nVihdoin näkyi rovasti astuvan pihan poikki. Isäntä kiepsahti\nkohteliaasti ovelle. \"Paljon rovastilla nyt on ollut vaivaa, isä parka\nkun jo on niin pois järjiltään.\"\n\n\"Pääsee sitä usein järjettömänkin puheiden perille.\"\n\n\"Niin, kun Jumalan sanalla on oppinut henkiä koettelemaan\", liukasteli\nisäntä. \"Sellaista se on elämä. Vasta rovasti kävi meillä vihkimässä.\nNyt kolkuttaa jo kuolema.\"\n\n\"Niin, ei sitä ihminen koskaan tulevaa päivää tunne. Valmiina pitäisi\nolla, ettei tilinteonpäivä yllättäisi kuin varas yöllä.\"\n\n\"Jaa, jaa, niin oikein rovasti puhuu. -- -- No, tyttö, etkö ymmärrä\ntulla lähemmäksi? Rovasti on nyt hyvä ja ottaa kahvia. Onhan tässä\nnäitä hääleivoksiakin vielä, ihan kuin rovastin varalle säästyneitä.\"\n\nRovasti otti, joi kahvinsa ja kiitteli. Sitten teki hän lähtöä,\nvaikka isäntä pyysi jäämään, että vielä olisi ehditty puhua ja sanaa\nyhdessä tutkia. Mutta rovasti sanoi olevan kiireen eikä nyt joutavansa\nkeskustelemaan. Käski pappilaan, jos isännällä oli puhuttavia.\n\nIsäntä saattoi rekeen liehakoiden viimeiseen asti, minkä ehti. Mutta\nkun reki oli näkyvistä kadonnut, livahti hän vaarin luo. Tämä makasi\nliikkumattomana, huokuen raskaasti ja tasaisesti. Siinä maatessaan\nhän näytti väsyneeltä matkalaiselta, joka on kulkenut pitkät matkat\nlevähtämättä, harhaillut sinne tänne, samonnut eksyksissä tiettömässä\nkorvessa ja voimansa kuluttanut etsien polkua, joka sokkeloista pois\njohtaisi -- matkalaiselta, joka sitten, kun sen kerrankin on löytänyt,\nensi kertaa on uskaltanut painua levolle, nukkumaan tyyntä, tasaista\nunta, jota ei enää häiritse muisto entisestä harhailusta eikä pelko\njäljellä olevasta taipaleesta.\n\n\"Isä\", Teittolainen pudisti nukkuvaa hartioista, \"isä, ettekö herää?\"\n\nVanhus ynähti unissaan, nosti väsyneesti silmäluomiaan, samassa\npainaakseen ne taas kiinni.\n\n\"Isä, te olette viekas, vanha kettu, mutta te ette minua petä. Antakaa\npois nyt ne rahat, ennenkuin menette hautaan.\"\n\nEi mitään vastausta. Ainoastaan raskas kuorsauksen tapainen hengenveto.\nSilloin otti isäntä kaksin käsin ukkoa hartioista ja pudisti niin,\nettä pää retkahti sängyn laitaan ja silmät rävähtivät auki. Mutta ne\npainuivat kiinni melkein samassa.\n\nIsäntä katsoi levottomasti ympärilleen. Yksin oli hän huoneessa ja ukko\ntaisi tehdä lähtöä. Silmätkin kun auetessaan olivat niin sameat, ja\nkatse murtunut. Taisi olla paras hakea vaimoihmisiä saapuville, nehän\nne osaisivat sairasta hoitaa ja kuolettaa. Ei se mieheltä käynyt, ei\nainakaan tällaiselta huonovoimaiselta kuin hän.\n\nKaikki säikähtivät, kun kuulivat, että vaari niin äkkiä rupesi\nlähtöä tekemään. He kerääntyivät hänen vuoteensa ympärille, ja\nsiinä sitten odotettiin, että sammuisi elämän liekki. Mutta eipä\nottanutkaan sammuakseen nyt, kun sitä odotettiin. Vaari oli aina ollut\nitsepintainen, ja aina hän oli kiusallakin tehnyt päinvastoin kuin\nhänen olisi pitänyt tehdä. Sen tavan piti hän kuollessaankin. Hän\nmeni puhumattomaksi silloin, kun hänen olisi pitänyt puhua, ja kun\nodotettiin hengenlähtöä, ei se lähtenytkään.\n\nKun koko päivä ja vielä yökin oli kulutettu turhaan kuolemaa\nodoteltaessa, rupesi vaari ihan kuin kiusalla taas virkoamaan. Senkin\nhän ymmärsi tehdä juuri silloin, kun ei olisi pitänyt, silloin kun\nei muut sattuneet luona olemaan kuin Antti ja Martta, joita isäntä\nmonet kerrat oli ukon luota häätänyt pois, mutta jotka silloin juuri\nsattuivat olemaan saapuvilla.\n\nUkko oli maannut puhumattomana kaiken aikaa, ja isäntä, joka oli yön\nvalvonut, oli väsynyt odotukseen. Häntä rupesi raukaisemaan niin,\nettä täytyi lähteä vähän jaloittelemaan ja jättää vaari Antin kanssa\nkahden. Mutta eikö osannut Martta heti pujahtaa sinne! Vuoteen vieressä\nseisoessaan näki hän vaarin kasvojen vääntyvän kuin tuskasta ja huomasi\nhänen kielellään tavoittelevan kuivia käpristyneitä huuliansa. Silloin\nMartta laski kätensä vanhuksen pään alle ja nosti vesiastian hänen\nhuulilleen. Samassa aukaisi vaari silmänsä. Vaivaantunut ilme hävisi,\nkuolemankelmeät kasvot kirkastuivat kuin hymyyn ja huulet sopersivat\nhitaasti: \"Siunattu, siunattu.\" Ne olivat vaarin viimeiset sanat. Yöllä\nhän sitten läksi, puhumatta ja hyvästiä heittämättä, vaikka isäntä\nja emäntä valvoivat koko yön hänen vuoteensa vieressä. Ja kuin viime\nkiusaksi hän lähti niin hiljaa, etteivät edes huomanneet, ennenkuin jo\nolivat valvoneet pari tuntia hengettömän ruumiin ääressä. He olivat\nhäntä tarkastaneet, olivat kuulleet hänen huokuvan vaikka hiljakseen ja\nolivat jännityksellä odottaneet, että jos vielä virkoaisi ja puhuisi.\nMutta sen sijaan sammui elämän lekottava liekki hiljaa ja huomaamatta.\n\n\"Hän on kuollut\", sanoi isäntä kumartuessaan vaaria katsomaan. Anna\nläheni ja kosketti vanhuksen kättä. Se oli kylmä. Silloin hän kirkaisi\nkuin tuskasta, ja siinä huudossa purkautui se pelko, jota vaarin\nonneton olemassaolo hänessä aina oli herättänyt, alkaen illasta,\njolloin hän Teittoon tuotiin.\n\nVasta kun vaari laudoille laskettiin, tuntui siltä, että nyt ei\ntarvitse pelätä. Nyt kai on loppunut ainakin kaikki ne huolet, joihin\nhän on ollut syypää, kammo, jota ihmiset ovat tunteneet heikkomielisen\nkotia kohtaan, ja ne säikäykset, joita aina kotiväkikin sai kärsiä.\n\nMartta oli ainoa, joka itki vaaria. Hän itki vaarin elämän ilottomuutta\nja sen äkillistä loppua, itki sen ihmisen poislähtöä, joka, paitsi\nAnttia, oli ollut ainoa talon asukkaista, joka hänen juhlapäivänään\noli hänelle hyvän sanan sanonut. Ja vaikka se sana olikin mielipuolen\nhoureita, oli se kuitenkin suuriarvoinen sille, jolle se sanottiin.\n\nTämän uskoi Martta Antille, mutta hän ei lisännyt, mikä ajatus myöskin\noli saanut hänet kyyneliin. Hän ei tahtonut kertoa tunteneensa, että\nniin kauan kuin vaari elää, on heitä kaksi, jotka ovat liikaa talossa,\nkaksi vanhuksille vastenmielistä, kaksi armoleivän syöjää. -- --\n\nHeti, kun vaari oli aittaan kannettu, käytiin hänen huonettaan\nraivaamaan ja siivoamaan. Isäntä tahtoi kaikkein ensimmäiseksi ottaa\nvaarin jättämät tavarat huostaansa, ja sittenkun oli valikoinut,\ntarkastanut ja erotellut kaikki ne vähät, mitä vaarin luota löytyi,\noli hän siivouksessa mukana, koko ajan seuraten palvelustytön työtä.\nJoka vaatekappale purettiin, pudisteltiin ja pestiin. Makuuvaatteet\nratkottiin ja tutkittiin sauma saumalta ja olki oljelta. Yksin vaarin\npieni kirstu otettiin irti liitteistään ja tutkittiin pala palalta.\nKun kaikki täten oli tutkittu eikä sittenkään mitään löytynyt, puki\nisäntä mustat vaatteet ylleen, valjasti pitkästä ajasta itse hevosensa\nja ajoi pappilaan. Hän tunsi, että hänellä oli voimaa, ja sen voimansa\nnäyttäisi hän vaikka kenelle.\n\nVasta monen tunnin kuluttua palasi isäntä. Hän heitti hevosen\nriisumatta pihalle, huusi rengille, että korjatkoot talliin, ja meni\nitse suoraa päätä kamariin, jossa paiskautui sängylle.\n\nSenkin papin ketale, joka siihen oli hänen kiusakseen ennättänyt!\nKyllä hän vielä sitä kurittaisi ja näyttäisi, että kenellä on laki\nja oikeus puolellaan! Vie häneltä ihan nenän edestä rahat, joita\nhän on koko ikänsä odottanut, ja sitten kehtaa sanoa, että vaari on\nne rahat hänelle antanut, on tunnustanut, että ne ovat vääryydellä\nhankitut ja ettei hän rauhaa saa, ennenkuin ne papille antaa ja tämä\nkunniasanallaan muka lupaa, että hän ne rahat antaa Martalle ja hänen\njälkeläisilleen, käyttää ne heidän hyväkseen ja sovittaa sillä vaarin\ntekemän vääryyden.\n\nSemmoisiin sekaantuu, vaikka on pappi ja sielunpaimeneksi pantu\nja vaikka pitäisi pappina sen verran ymmärtää, että niitä niistä\nmielettömän puheista! Mutta sellaiseen petkutukseen ei Teiton isäntä\nsuostu. Ei häntä saa papit eikä paimenet nenästä vetää! Kyllä hän ne\ntoisille tavoille opettaa, kyllä näyttää, että osaa Teittolainen vielä\nkäräjiäkin käydä ja osaa voittaa niin kuin ennenkin.\n\nJa entä Martta sitten! Mokoma miniä! Isäntä oikein ponnahti pystyyn\nsängystä, kun rupesi ajattelemaan. Mökkiläisen lapsi, köyhä kuin\nkirkonrotta. Häntä on elätetty ja kasvatettu Teitossa, ja armosta sinne\nvielä otettu paikalle, jota olisi kelvannut tarjota mahtavillekin.\nJa sitten, minkä tekee heti työkseen? Panee vanhan heikkopäisen\nukkoretvanan ihan mielettömäksi, pälyää ympärilleen otusta pyydystäen\nja saa kaunein, lempein katsahduksin ukon pauloihinsa. -- Hurskas,\ntekopyhä tai taikuri mikä liekään, kun saa tuollaista tehdyksi heti\ntaloon tultuaan!\n\nIsäntä nousi ylös, potkaisi oven keittiöön auki ja huusi emäntää. Kun\nei se mammakaan osannut olla saapuvilla silloin, kun sitä tarvittiin.\nNiin oli elämä koetuksia täynnä, että sitä siihen harmiinsa ihan oli\npakahtua.\n\nVihdoin tuli emäntä.\n\n\"Kun et sinä edes ymmärrä tulla, että saisin sydäntäni keventää.\"\n\n\"Mikä minulle aina korvaan huutaa, milloin sinä sydäntäsi keventää\ntahdot?\"\n\n\"So, so, mamma, pitäähän sitä aviorakkautta olla sen verran.\"\n\n\"Rakkautta.\" Emäntä nauroi niin, että säikähti omaa ääntänsä.\nRakkautta! Paljonkohan sitä hänen osakseen oli tullut elämässä?\n\n\"Älä nyt!\" Isäntä rupesi taas kiivastumaan. \"Ei tässä nyt loruilla\nrakkaudesta. Rahoista on puhe, kuuletko, rahoista!\"\n\nIvan ilme katosi Annan kasvoilta, ja ne kävivät taas tavallisen\ntunteettoman kylmiksi ja kalseiksi. Hän otti sukankutimensa pöydältä,\nistuutui keinutuoliin ja rupesi siinä kuuntelemaan miehensä selityksiä.\n\n\"Riita-asia siitä tulee.\" Isäntä potkaisi sängynlaitaa.\n\n\"Vai riita-asia.\" Emäntä puhui kuin asia ei olisi koskenut häntä\nensinkään.\n\n\"Niin mikäs muu. Enkö minä sitten ole oikeassa?\"\n\n\"Ainahan sinä olet oikeassa.\"\n\nIsäntä vilkaisi salavihkaa vaimoonsa. Mitähän tuo nyt oli? Puhuiko hän\ntosissaan vai tekikö pilkkaa? Mutta emäntä ei huomannut katsetta. Hän\nvain kutoi.\n\n\"Mikä hiton kiire sillä nyt on tuolla sukalla?\"\n\n\"Kudonpahan kuunnellessani.\"\n\n\"Jos tuota kuunteletkaan!\"\n\n\"Kyllähän minä.\"\n\nEmäntä laski pois kutimen ja meni keittiöön.\n\nKyllä hän oli kuullut koko jutun. Hän tiesi tarkalleen, mitä mikin oli\nsanonut, mitä vaari, mitä rovasti ja mitä isäntä itse. Mutta mitä se\nsittenkään koko juttu maksoi? Mitä niistä rahoista, kun ei muutakaan\nelämässä ollut! Rahat olivat kyllä hyvät olemassa ja oli hänkin\nosannut niitä säästää ja kartuttaa ja niistä ajatella, mutta kun oli\nkaikki muu mennyttä, mitä niistäkään sitten enää? Miksei niitäkin\nMartalle annettaisi, olihan hän vienyt muunkin. Hän oli ensi iltana\nsaanut siunauksen siltä, jonka koko olemassaolo oli ollut Annalle\nkuin kirouksen julistamista. Hän oli voittanut vanhan mielipuolen\nrakkauden, joka sama vanhus koko elämänsä ajan oli peloittanut ja\nvihannut poikansa vaimoa. Hän, tuo tyttö, jonka silmä oli kirkas ja\notsa pilvetön, jonka koko olento uhkui nuoruuden toivoa ja voimaa, oli\nvoittanut sellaisen miehen rakkauden, josta olisi kannattanut vaikka\nkenen ylpeillä. Hän oli sen omistanut luonnollisena hänelle tulevana\nosana ja sen onnensa vahvistamana hän astui tyynenä ja tasaisena\ntietään eteenpäin. Hän ei ajatellut äitiä. Hän tuli vain kuin katetun\npöydän ääreen kotiin, jossa äiti oli ollut nälkään kuolemaisillaan,\ntuli elämään ja iloitsemaan jalon ja uskollisen miehen rakkaudesta\ntyöntäen tieltään äidin, joka raa'an miehen rinnalla oli kärsinyt ja\ntaistellut lastensa tähden ja jonka ainoana ilona ja toivona lapset\nolivat olleet. -- -- Eikö se, joka vuosikymmeniä oli onnen nälkää\nnähnyt, ollut oikeutettu vihaamaan jokaista tällaista onnensuosikkia,\njoka anasti itselleen nekin viime murut, jotka nälkäiselle olivat\nsäästyneet.\n\nKaikki nämä ajatukset ne heräsivät emännän mielessä, kun hän näki,\nmiten Antti rakasti Marttaa. Joka kerran, kun Antin silmä sanoi\nMartalle: \"älä ole huolissasi, minä olen tässä rinnallasi\", kirkuivat\nne hänen korvaansa kuin mustat, hänen päänsä päällä vaakkuvat linnut.\nJoka kerran, kun Antti puolusti Marttaa, jota isäntä vaarin rahain\ntähden oli ruvennut vihaamaan, humautti musta kateen lintu siipiään\nja kalkutti korvaan: \"Kaikki on unohdettu, ei muista oma poikasi, ei\nmuista mökin lapsi, jota elätit, ja kasvatit, että heidän on sinua\nkiittäminen kaikesta. Toisilleen he vain elävät. Sinulta on kaikki\nriistetty. Sinä heidän puolestaan puhuit, sinä sovitit. Kiitokseksi\nsyrjäyttivät sinut sydämistään.\"\n\nJota useammin nämä ajatukset saivat valtaa, sitä kireämmiksi kävivät\nvälit Teitossa. Annin muisto oli ainoa, joka vaikutti sovinnollisesti\näidin mieleen, mutta sekin pikemmin vieroitti häntä Martasta kuin\nlähensi. Martta oli ollut Annin erityinen suosikki, ja että Martta\nsenkin hyvän maksoi tuottamalla surua Annin äidille, se oli paras\ntodistus siitä, ettei hänellä ollut kiitollisuudesta tietoakaan.\n\nIsäntä oli heti ryhtynyt puuhiin oikeuden kautta saadakseen vaarin\npapille antamat rahat käsiinsä, mutta juuri paraassa puuhassa ollessaan\nhän sairastui taas. Se oli kova kolaus hänelle, varsinkin kun vielä\nolisi ollut muitakin tärkeitä asioita ajettavana. Antti, joka aina oli\npysynyt erillään isän asioista ja yksinomaan pitänyt huolta talosta ja\nsen töistä, ei tällä kertaa päässyt eroon, ennenkuin lupasi ajaa isän\nkauppa-asiat toisessa pitäjässä. Hänestä oli ikävää luvata, varsinkin\nkun ei olisi koti-olojen ollessa niin ikäviä tahtonut jättää Marttaa\nyksin vanhempien kanssa. Mutta Martta itse pyysi lähtemään, pyysi,\nettei Antti hänen tähtensä olisi lähtemättä, vaan pikemmin näyttäisi,\nettei Martta ainakaan estä häntä vanhempien mieltä noudattamasta.\n\nAntti myöntyi viimein ja lähti. Mutta raskas oli hänen mielensä, eikä\nMarttakaan jaksanut paljon leikkiä laskea, vaikka muuten olikin siihen\nsukkela. Pitkät olivat hänellä päivät Antin mentyä, mutta työ auttoi.\nJumalalle kiitos, että sitä työtä riitti ja että oli ihmisille se\nsiunattu työpakko annettu. Nyt vasta Martta mielestään oikein senkin\nlahjan arvon ymmärsi, nyt, kun se tuli niin hyvään tarpeeseen.\n\nTekemistä oli Martalla paljon. Isäntä sairasti ja emännältä meni aika\nhänen hoitamiseensa. Martalle jäi kaikki muu, ja olihan sitä siksi\nsuuressa talossa sekä katsomista että tehtävää. Mutta miksi sittenkin\nhiipi mieleen ajatus, että kun olisi ollut velvollisuuksia vielä\nenemmän, kun olisi saanut vähän sairasta katsoa ja vähän keventää\nemännän kuormaa, tehdä toiselle tai toiselle pienintä, vähäisintä\npalvelusta. Hehän olivat Antin isä ja äiti. Miksi ei kummaltakaan\nliiennyt hänelle ystävällistä sanaa, ei edes täytettävää velvollisuutta\neikä vaatimusta.\n\n\"Hyvä Jumala, jos sinä kuitenkin antaisit sen ilon minulle!\" Hän painoi\nkäden sydämelleen. Sitä kivisti niin. Surua oli hänellä Teitossa, kun\nei ollut rakkautta Antin vanhempain ja hänen välillään, surua isänkin\ntähden, joka sairasti kotona Rajalassa. Mutta pimeäkin päivä päättyy\nkerran. Martta laski, ettei muuta kuin kaksi päivää, niin tulee jo\nAntti kotiin. Hän tuli sitä ajatellessaan niin iloiseksi, että rupesi\nhiljaa hyräilemään pirtissä. Mutta samassa hän muisti, että jos\nkuuluu kamariin sairaan luo. Hän lakkasi laulamasta ja otti ikkunalta\nverenpisaran, joka oli paraillaan kukkaa tekemässä. Kovinpa sen olivat\nlehdet tomussa. Nyt kun päivä paistoi ikkunaan, pisti se oikein silmään.\n\nHän otti märän rievun ja rupesi pyyhkimään.\n\n\"Mitä tuo on olevinaan.\" Emäntä tuli tupaan.\n\n\"Puhdistan vain vähän, että paremmin jaksaisi kukkia.\"\n\nEmäntä ei vastannut mitään.\n\nSamassa paistoi päivä kirkkaasti tuvan ikkunasta. Se vaikutti aivan\nvastustamattoman ilahduttavasti, niin että Marttakin aivan unohti\narkuutensa emännän seurassa. \"Meilläkin oli ennen kotona sellainen\nkaunis punakukkainen kasvi, joka aina rupesi syksyllä kukkimaan. Äiti\nsanoi, että se kukkii isälle Santerin päiväksi, mutta isä vastusti ja\nsanoi, että Liisallepa se on puhkeamassa. Isä kun on Santeri ja äiti\nLiisakin nimeltään.\"\n\n\"Vai semmoisia teillä puhuttiin.\" Ääni oli pureva. Emäntä meni kamariin\nnykäisten oven mennessään kiinni. Ja ne mustat linnut kalkuttivat\ntaas hänelle korvaan: \"Kuulitko, kuulitko? Semmoista se mökin mies\nsanoi vaimolleen, niin rakasti, niin hyvänä piti. Mutta mitä sinä\nolet mieheltäsi, mitä lapsiltasi saanut. Kaikki on muille. Sinulta on\nriistetty viimeinenkin siru.\"\n\n\"Aioin pyörähtää isää katsomaan\", sanoi Martta noustessaan iltaruualta.\n\n\"Eikö hän jaksane odottaa huomiseen.\" Emännän ääni oli tyly.\n\n\"Kyllä kai.\" -- Vastaus tuli vitkalleen.\n\n\"Olisihan se minua parempi.\" Emäntä ei katsonutkaan Marttaan. \"En minä\nuskalla luottaa näihin tyttöihin, jos tarvitsisin apua. -- Ja onhan jo\npimeäkin.\"\n\nMartan apua ei koskaan oltu kysytty, tuskin kysyttäisiin nytkään.\nKiusamieli pikemmin kuin turvattomuuden tunne oli ehkä ne sanat\nsepittänyt, mutta se oli sittenkin ensimmäinen kerta, jolloin emäntä\nviittaili siihen, että voisi Marttaa käyttää apunaan, ja sitähän Martta\nvast'ikään oli rukoillutkin. Nytkö, kun rukouksen kuulemus oli tullut,\nhän väistyisi ja työntäisi sen luotaan vain siitä syystä, että hänen\nmielensä niin kovin teki isän luo?\n\n\"Ehdinhän minä huomennakin\", sanoi hän ruveten korjaamaan astioita\npöydältä. Mutta sydäntä kirveli.\n\nEmäntä sanoi samassa hyvää yötä ja vetäytyi isännän kamariin. Martta\njoutui oikein kiusaukseen. Hänen teki niin kovin mieli pujahtaa kotiin,\nmutta nyt varsinkin, kun hän jo oli sanonut jättävänsä menon sinne,\nolisi se ollut väärin.\n\nKuinka tuo sydän sentään oli pahanilkinen ja kumma kappale! Ensin\nhartaasti toivoo ja rukoilee jotain, mutta annas olla, kun sen sitten\nsaa, ja kysytään, että mitä maksat väliä, millä lunastat, silloin ei\nantaisi mitään. Semmoista se nyt oli emännänkin puhe auttamisesta, ja\nMartan meno isän luo. Martta oikein häpesi omaa huonouttaan. Olisi isä\nja äiti vaan tienneet, eivät nekään olisi kiittäneet. Tai ehkä ne vain\nolisivat sanoneet: \"se on vielä lapsi, se meidän Martta, ja se rakastaa\nmeitä niin.\"\n\nNäihin ajatuksiinsa nukkui Martta, mutta kun hän heräsi, oli isä heti\nmielessä. Hän puki hiljaa ja kiireisesti päälleen ja hiipi ulos.\n\nKeittiössä hän näki, että kello vasta oli kolme, ja tuvassa nukkuivat\nvielä kaikki. Mutta hänen täytyi vaan lähteä. Ehkä isä, joka sairasti,\nvalvoi ja odotti häntä. Siltä se hänestä tuntui.\n\nAamu oli raitis ja kylmähkö. Hanki kantoi. Martta kulki kepeästi ja\nkiireisesti kotiin päin. Kun läheni, kuuli hän, että tuvan ovi narahti,\nja äiti astui samassa portaille. Hän rupesi juoksemaan ja juoksi vähän\nmatkaa, mutta pysähtyi sitten. Rupesi äkkiä peloittamaan, sillä hän\nnäki, että äiti oli juhlallisen ja hartaan näköinen.\n\n\"Äiti\", pääsi häneltä hätäisesti. \"Mitenkä isä voi?\"\n\n\"Se tuli niin äkkiä\", vastasi äiti hiljaa. Samassa otti hän Marttaa\nkaulasta ja hyrähti itkuun. Silloin Martta ymmärsi, että isä oli\nkuollut.\n\n\n\n\n18.\n\n\nSiitä ajasta alkaen, jolloin Antti palasi matkoiltaan kotiin ja rupesi\nTeittoa asumaan, alkoi muuallakin pitäjässä edistys ja vaurastuminen,\njoka vuosi vuodelta pääsi yhä suurempaan vauhtiin. Kotajärvi oli\nsyrjäisen asemansa vuoksi jäänyt monessa suhteessa takapajulle.\nMutta kun uuden ajan aallot kerkesivät senkin rannoille, toivat ne\ntullessaan sitä nopeamman edistyksen kaikille eri aloille. Kansakouluja\nrakennettiin. Pitäjän vanha ja köyhänpuoleinen kirjasto uudistettiin,\nja eri kulmakunnille perustettiin pieniä haaraosastoja. Postinkulku\nvilkastui. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja sekä tilattiin että\nluettiin, ja vanhoissa taloissa, joissa ohjakset annettiin nuorten\nkäsiin, ruvettiin uusia periaatteita noudattamaan ja uuden ajan\nrientoja edistämään.\n\nKaiken uutuuden ja edistyksen huippuna oli kuitenkin se, kun pitäjään\nsaatiin rautatie. Kun se jyskyttäen ja jymisten vyöryi läpi metsän,\nhöristelivät sydänmaan hevoset säikähtyneinä korviaan, ja ajajakin\nkatsoi melkein yhtä ihmeissään tuota puhkuvaa höyryhevosta. Kaikki\npitivät sitä kummana, ja monet pelkäsivät sitä. Mutta kun se aikansa\noli kummana kulkenut, oppivat yhä useammat sen arvoa ymmärtämään. Liike\nvilkastui. Tavaroita ostettiin helpommalla, ja maatalouden tuotteet\nsaatiin mukavammin rahaksi muuttumaan. Isäntämiehet ja kauppiaat ne\ntämän ensiksi oivalsivat, mutta vähitellen oppi köyhempikin kansa\nhyötymään uudesta kulkuneuvosta. Monella oli yksi tie ja kaksi\nasiaa, kun he ensi kertoja läksivät Kotajärven asemalle. Rautatie\nhöyryhevosineen oli nähtävä, ja sitten sopi sitäkin koetella, saiko\nsiellä tavaransa kaupaksi yhtä mukavasti kuin toiset olivat sen saaneet.\n\nPitkin ensimmäistä vuotta siitä, kun rautatie tuli Kotajärvelle,\nkesti lakkaamatonta vaellusta asemalle. Katsojia ja kaupustelijoita\nkulki sinne kaksi sen vertaa kuin matkustavia, niin että varsinkin\nsunnuntaisin eivät tahtoneet päästä junasta tulevat liikkeelle kaikkien\nniiden ohi, jotka olivat tulleet heitä ja junaa ihmettelemään:\n\nVilkastunut liike ja liikkuvaisuus oli vaikuttanut paljon pitäjän\nhenkisiinkin rientoihin. Seuroja oli perustettu, ja kokouksia oli\nruvettu pitämään muunkinlaisia kuin hengellisiä. Isännät olivat\nperustaneet maamiesseuran, ja uuden papin rouva, joka oli hommaihmisiä,\noli ryhtynyt käsityöseuraa johtamaan.\n\nTeitonkin väki, joka ennen oli pysynyt muista erotettuna, joutui uuden\najan ja uusien pyrintöjen alkaessa lähempään yhteyteen ympäristönsä\nkanssa. Antti otti tehokkaasti osaa kaikkiin pitäjän yhteisiin\nrientoihin, ja äiti joutui papin rouvan toimesta yhdistykseen, joka\ntyöskenteli merimiesten hyväksi.\n\nAinoa, joka pysyi erillään näistä yhteisharrastuksista, oli Martta.\nEihän häneltä halua puuttunut, mutta hän tunsi, ettei heidän\nkumpaisenkin sopinut niissä olla, hänen ja vanhan emännän. Toisen\nheistä täytyi väistyä, jotta toinen saisi sijaa, ja emännän silmä sanoi\nhänelle: \"Anna minun olla rauhassa edes tällä alalla. Älä tässäkin\ntuppaudu tielleni.\"\n\nOli, kuin viime aikoina alkanut vilkkaampi seurustelu pitäjäläisten\nkanssa jossain määrin olisi korvannut emännälle semminkä hän muissa\nsuhteissa oli menettänyt. Ison talon emännälle tuleva kunnioitus, jota\nhän oli ajatellut jo naimisiin mennessään ja jonka suhteen hän niin\nkatkerasti oli pettynyt, oli vihdoin viimeinkin tullut hänen osakseen.\nAntin kautta oli Teiton arvo kohonnut, ja Antin äidillekin lankesi osa,\neikä suinkaan pieni, siitä arvonannosta -- sillä tiesihän jokainen sen,\netteivät Teiton lapset ainakaan isältään olleet perineet sitä, mikä\nheille hankki myötätuntoisuutta ja arvonantoa kaikkien puolelta.\n\nTeiton seurapiiriin kuuluivat nyt papit ja opettajat, säätyläiset ja\nmahtavimmat talolliset. Ja kun kylään lähdettiin, lähti vanha emäntä\nyhdessä Antin kanssa. Se oli kuin suostuttu asia. Antti kyllä oli\nyrittänyt ottaa Marttaa matkaan, mutta tämä pyysi niin hartaasti, ettei\nAntti siitä puhuisi. Se vain olisi pahentanut eikä parantanut asiaa.\n\nAinoastaan joskus, kun Antti yksin lähti iltamaan tai kokoukseen, sai\nhän Martan toverikseen. Mutta jo ne muutamat kerratkin vaikuttivat\nsen, että emäntä ajatteli, että jos vaan mieli pidättää itselleen\nsijaa seurapiirissä ja ihmisten ajatuksissa, oli Martta pidettävä\nloitompana. Hän oli niin kummallinen, se Martta, sellainen kaunis\nkirkassilmä, jonka ei tarvinnut mitään tehdä eikä sanoa, ennenkuin\nkaikki hänestä pitivät. Olisi hän vaan ollut mukana joka paikassa, ei\nkohta kukaan olisi muistanut ajatella Antin äitiä. Entistä latua olisi\ntaas poljettu. Se, joka ei ollut mitään tehnyt eikä uhrannut, joka aina\noli elänyt onnen päivänpaisteessa ja ilojen lellilapsena, syrjäyttäisi\nsen, joka tuskan ja taistelun tietä taivallettuaan kerrankin luuli\nlöytäneensä vaivojensa palkan.\n\nTämän ehkäisemiseksi taisteli emäntä.\n\nTeittolaisten hyvät välit ympäristöön nähden olivat rikkoutumaisillaan\nriidan kautta, jonka isäntä aikoi alkaa vaarin rahojen johdosta.\nPitäjän uusi rovasti oli hyvissä väleissä seurakuntalaistensa kanssa,\nja riitajuttu häntä vastaan olisi tietänyt riitaa heidänkin kanssaan.\nTämä asia emäntää huolestutti eniten koko jutussa. Monet yöt se häntä\nvalvotti ja monta katkeraa ajatusta se synnytti Marttaa kohtaan,\njoka oli tämänkin alkusyynä. Mutta juuri kun asia oli alkuunpantava,\nsairastui isäntä, ja siihen se sillä kertaa jäi. Hän ei sairaana\nollessaan jaksanut ajatella muuta, kuin miten päivän päähän päästä.\nJa sitä emäntäkin sai ajatella, hypätessään aamusta iltaan isännän\nmielijohteita täyttääkseen.\n\nIsännän parannuttua oli riita-asia häneltä ajaksi unohtunut, kun oli\ntullut muita ajateltavia väliin. Sitten se uudestaan johtui mieleen,\nmutta ei tullut heti ajetuksi, kun käräjät vielä olivat kaukana, ja kun\nne lähenivät, nujersi tauti taas Teittolaisen vuoteelle.\n\nSe siunattu tauti! Emäntä oli sinä päivänä vallan kuin toinen ihminen.\nKyllä hän niitä taudin puuskia oli saanut pelätä ja surra. Ne olivat\nhäneltä riistäneet monen yön unet ja monen päivän rauhan, mutta osasipa\nkerran tulla oikeaan aikaan, tulla kuin taivaasta siirtämään ikävät\ntaas tuonnemmaksi. -- --\n\nHuonoksi oli todella Teittolainen käynyt. Paljon oli ennen hänen\nsairaudestaan sanottu ja ilveilty. Oli puhuttu, että kun hän on\nihmisiltä nylkenyt määräsummat, ei omatunto kestä sen enempää. Silloin\npaneutuu hän kipeäksi, sairastaa aikansa ja luettaa postillaa,\nkunnes taas jaksaa entistä ammattiaan jatkaa. Niin olivat ihmiset\narvelleet, mutta minkä verran siinä puheessa perää oli, sitä ei kukaan\ntahtonut taata. Varma vaan oli, että isäntä viime vuosina oli ollut\ntodella sairas. Sen näki jo päältäpäin. Hänellä oli usein sellainen\nkolotus ruumiissa, että sitä oli hirveä katsella. Kasvot vääntyivät\nja tuskanhiki helmeili otsalla, kun tauti oikein murjoi ennen niin\nvoimakasta ja vankkaa miestä. Monet kiroukset hän silloin nielaisi ja\nluetti monet luvut raamatusta, että tuska helpottaisi. Mutta kun siitä\nkerrakseen oli päässyt, uusi se pian taas.\n\nLääkäri oli sanonut, että isäntä sairasti pahinta luuvaloa, ja jos se\nsydämeen iskisi, lopettaisi se siinä samassa. Isäntä hätkähti. Aikaista\nolisi, jos kuolema korjaisi miehen sellaisen kun hänet. Jokainen sen\nnäki, että vielä hänessä oli sekä työntekijää että -- teettäjää. Ei hän\nniinkään joutaisi vielä manalle, ei kiusallakaan.\n\nMutta emäntä painoi käden sydämelleen. Miten se takoi ja läpätti. --\nLoppu -- saattoi tulla milloin tahansa. Se pitkä tie, jota hän kerran\noli alkanut astua sen miehen rinnalla, joka nyt virui tautivuoteellaan,\npäättyisi -- kenties pian ja äkkiä. Se huojennuksen ja helpotuksen\npäivä, jota hän ei ollut muistanut odottaakaan, tulisi ehkä, ja hänellä\nolisi vielä voimaa siitä iloita ja rohkeutta toivoa.\n\nTaas painoi hän käden povelleen. -- Niin syntisiä ajatuksia, että\nne yllättämään pääsivät! Hän, vanha ihminen, saattoi sellaisia\najatella! Mutta sellaiseksi sitä käy, kun on kärsinyt paljon ja kun\nsydän on kauan sairastanut kuolemantautia. Silloin ei enää jaksa olla\nvaruillaankaan.\n\nHän otti sukkelaan vesikupin sairaan vierestä ja haki raitista, vasta\nlähteestä tuotua juomavettä. Sitten hän siirsi tuolin peittäneen\nsuojaksi sairaan silmille, ettei auringon paiste tekisi kipeää, ja\nrupesi sen tehtyään tomuttamaan muutamia ikkunalla olevia kirjoja.\n\nKun vaan olisi työtä ja tekemistä, kun sairas edes taas käskisi ja\nkiukkuilisi, että palveluksella saisi sovittaa sen syntisen ajatuksen!\n\nEmännästä tuntui, että nyt olisi _se_ helpotukseksi, mikä ennen oli\nrasittanut, _se_ rauhoittaisi, mikä ennen oli rauhan häneltä riistänyt.\nMutta se oli hänelle kuin määrätty kerta kaikkiaan, että jos hän\njotakin toivoi, olipa se kuinka pientä tahansa, niin toinen sen vei\nhäneltä. Se oli hänellä ainoastaan niin kauan, kuin se oli arvotonta\ntai rasittavaa hänestä. Sittenkun se kävi toivotuksi, riistettiin se\npois. Ja se, joka sen otti, oli aina sellainen, jolle hän ei sitä\nhinnasta mistään olisi suonut.\n\nMartta se nyt oli, joka emännältä vei hänen tähänastisen virkansa\nsairaanhoitajana. Isäntä ei hänestä ennen ollut huolinut, mutta\neikös osannut nyt miniä liukastella niin, että siihenkin paikkaan\npyydettiin. Hän tietystikin oli kuullut, että tauti saattoi kääntyä\nvaaralliseksi, ja hän näki, mitä emäntä ajatteli, ymmärsi, että nyt\nhän tahtoo sovittaa ja parantaa sen, mitä hänkin puolestaan on vuosien\nkuluessa laiminlyönyt. Hän tahtoo kovat sanansa peittää lauhkeilla,\nkatkeran mielensä pehmittää palvelevaisuudella ja koota särkyneen välin\nsirpaleet, ettei mikään niistä kanteeksi nousisi eikä syyttäjäksi\nsyntyisi silloin, kun kaikki sovitus oli myöhäistä. -- --\n\nSilloin juuri Martan aavistaessa, mitä emäntä tunsi, tunkeutui hän\nväliin ja vielä niin taidolla, ettei siitä voinut häntä syyttääkään.\nHän vain pistäikse välikamariin juuri kun emäntä hetkeksi on\npyörähtänyt pois. Silloin tietysti isäntä sattui apua tarvitsemaan, ja\nMartta oli heti saapuvilla.\n\n\"Sinäkö siellä oletkin?\" Isäntä näytti hämmästyvän. \"No, olkoon,\nparemman puutteessa. Auta nyt.\"\n\nMartta auttoi, tottuneesti ja tasaisesti kuin olisi hän siihen\nhyvinkin oppinut. Isäntä katseli häntä, kun hän äänettömänä liikuskeli\nhuoneessa. Niin nousi jalka kepeästi kuin lapsen, ja niin hempeä,\nviaton oli katse, kuin äsken auennut, kukan umppu.\n\nOli se Antti osannut ottaakin! Isäntää rupesi ihan naurattamaan. Kyllä\nkai hänkin nuorena olisi ymmärtänyt valikoida, mutta hän kun aina oli\nollut niitä järki-ihmisiä, ei ollut tyytynyt vain silmänruokaan. --\nJärkiperäisesti hän oli naima-asiaakin harkinnut, eikähän hänen ollut\nsyytä sitä katuakaan, vaikka ei kotielämä aina ollut niin hauskaa\nollutkaan.\n\n\"Joko sinä menet?\" kysyi isäntä, kun näki Martan kääntyvän ovelle päin.\n\n\"Jos ei minua tarvita.\"\n\n\"Saisit edes lukea minulle vähän.\"\n\nMartta otti sanomalehden. Hän oli par'aikaa lukemassa, kun emäntä\ntuli, pysähtyi kynnykselle ja katsoi pitkään, vuoroon isäntään,\nvuoroon Marttaan. Sitten vetäisi hän keinutuolinsa nurkkaan päin ja\nasettui siihen katsomaan. Hän katsoi ensin Marttaan, niin että tämä\nlukiessaankin tunsi sen, tunsi, miten nuo mustat silmät häneen vihassa\niskeytyivät, painautuen syvälle kuin terävät, haavoittavat kynnet.\nKirjaimet hyppelivät sanomalehdellä sinne tänne, ja Martan käsiä\nrupesi painamaan kuin olisivat ne käyneet hervottomiksi. -- -- Silloin\nsiirsi emäntä katseen mieheensä. Tämä makasi huomaamatta vaimoaan,\nsilmät Marttaan tähdättyinä. Emäntä katseli läpitunkevasti ja tuikeana\nvähän aikaa. Sitten hän oli selvillä asiasta. Nyt se on tehty. Nyt\nhän on syrjäytetty tautivuoteenkin äärestä. Parempi on hempeä lapsi\nhoitamassa, liukasteleva, nöyräniskainen ja tekopyhä palvelija,\nkuin oma vaimo, joka on kantanut päivän kuorman ja helteen ja siinä\nraskaassa työssä kulkenut sydämensä sairaaksi ja jalkansa verille.\n\n\"Juomista\", sanoi sairas ja maiskautti suutaan.\n\nEmäntä nosti kiireisesti vesikupin hänen huulilleen. Käsi ihan vapisi\nja toinen, jolla hän yritti sairaan päätä nostaa, oli kuin hervoton.\nSilloin vesi läikähti maahan kastellen sairaan paitaa.\n\n\"Siinä se nyt oli. Meidän mamma on jo vanha. Martta, mikset sinä tule?\"\n\nMartta meni luo ja auttoi. Hänen katseensa etsi rukoilevasti emäntää,\nmutta tämä oli jo kääntynyt selin, ja kun Martta kumartui kaatamaan\nvettä kuppiin, paiskattiin ovi kiinni.\n\nEmäntää ei sinä iltana näkynyt ennenkuin illallista syötäessä.\nSilmätessään pikimältään Marttaan näki hän, että tämän silmät olivat\nitkettyneet. Mikähän sitäkin itkettää, tuli hänelle mieleen. Useinhan\nsen silmät viime aikoina olivat olleet punaisina, eikä luulisi\nkuitenkaan hänellä hätäpäiviä olevan. Mies on hänellä sellainen, että\nkannattaa kadehtia vaikka kenenkä. Ei ole leipähuolet painamassa,\neikä suru siitä, ettei olisi eteenpäin päässyt elämässä. Päinvastoin,\nkaikkien kunnioittamana ja rakastamana hän nyt Teitossa asuu, vaikka\narvoltaan sopisi paremmin karjan paimeneksi. Ja sitten vielä itkee.\nMitäpä häneltä puuttuisi, jollei sitä surre, ettei ele lapsia.\n\nKerrankin tiesi Luoja, minkä teki! Ei toiselle anna kaikkea eikä\ntoiselta kaikkea riistä. -- Sydäntä oikein hiveli, kun emäntä sitä\najatteli. Siinä suhteessa ainakin hän vielä oli Martasta edellä, että\nhän oli nauttinut äidin iloa ja äidin ylpeyttä, ja sitä Martta ehkä\njuuri ikävöikin, -- -- Odottiko ja ikävöiköhän tuo ehkä niinkuin hän\nitsekin kerran. Ajatteliko hän joka surun sattuessa ja joka ilosta\nnauttiessaan, että kun tulisi se toivottu, silloin olisi elämä toista,\nse lepertelevä, viaton lapsi, jonka kädet olivat pienet ja pehmoiset ja\njoka on niin heikko ja avuton, ettei tule toimeen ilman äitiä, mutta\njoka juuri siksi voi sydämet niin kovasti kahlita ja tehdä elämän niin\nrikkaaksi ja onnelliseksi. -- --\n\nSydän hätkähti, kun emäntä tuli tätä ajatelleeksi. Oliko hän julma,\nhirmuinen ihminen, joka ei olisi suonut isän ja äidin iloa omille\nlapsilleen? Mikä äiti hän oli? Hirviöhän hän oli kerrassaan! Vai oliko\nse ehkä ainoastaan rakkautta siihen, mikä kohtuullista ja oikeaa oli,\nettei hän olisi suonut onnenmittaa kukkurapäisenä toiselle, kun toiset\nnäkivät ainaista nälkää?\n\nMartan luontainen iloisuus oli hänellä hyvänä apuna siinä\njokapäiväisessä salaisessa taistelussa, jota hän kotonaan sai käydä.\nMutta vähitellen se rupesi ehtymään. Tuntui siltä kuin olisivat voimat\npisara pisaralta vuotaneet kuiviin. Ainainen nalkuttaminen, pisteliäät\nsanat ja kateelliset katseet tekivät hänet lopulta niin araksi, ettei\nhän tiennyt mitä sanoa ja tehdä. Hän tahtoi olla luonnollinen ja vapaa,\nhän tahtoi kantaa kuormaansa kärsivällisesti ja nöyränä ja voittaa\nvastahakoisuudet rakkaudella. Mutta taistellessaan niin tehdäkseen\nkadotti hän vapautensa ja luonnollisuutensa. Hän oli odottanut\nappivanhemmiltaan kovaa kohtelua senvuoksi, että hän oli köyhä tyttö\neikä niin arvokas miniäksi kuin he olisivat suoneet. Mutta salaista\nvihaa ja kateutta hän ei olisi arvannut odottaa. Sentähden oli hän\nmurtua taakan alle, joka päivä päivältä kävi yhä raskaammaksi.\n\nSen hän tunsi silloinkin, kun neulomaseura merimiesten hyväksi oli\nkoolla heillä. Hän oli sitä päivää pelännyt jo edeltäkäsin ja sitten,\nkun se tuli, oli se raskas.\n\nEmäntä leipoi ja paistoi vieraiden varalta. Martta kysyi tarvittiinko\napua, ja emäntä vastasi, että \"kenties ne leivokset vieraille\nkelpaavat, vaikkei miniä niitä olekaan laittanut.\"\n\nSitten rupesivat vieraat vähitellen kokoontumaan. Emäntä oli\nvastaanottamassa portailla ja saatteli sisään. Vasta kun kahvit oli\njuotu ja papin rouva ehdotti virren aluksi, tuli Martta sisään.\nHänen täytyi tervehtiä kaikkia kädestä, mutta sitten hän hiipi oven\nsuuhun. Virsi aloitettiin ja kaikki rupesivat veisaamaan. Emäntäkin\nveisasi kuin kirkossa. Hänen ohuet huulensa olivat päättävästi suppuun\nkipristetyt ja silmät seurasivat tiukasti sanoja.\n\nMartta ei voinut olla häneen katsomatta, ja jota kauemmin hän katsoi,\nsen raskaammaksi kävi mieli. Sydäntä etoi ja tympäsytti. Koko\nvirrenveisuu tuntui inhoittavalta. Mitä siitä paranivat merimiehet tai\nmuut? Eikö se vain ollut narripeliä ja pilkkaa niinkuin seurustelukin\nusein? Yhdessä oltiin, tarjoiltiin, kestittiin ja oltiin hurskaita\nolevinaan siitä syystä, että muka tehtiin työtä lähimmäisten hyväksi.\nMutta anna olla, kun hajaantumaan päästiin, niin sitten kielet käymään\nlähimmäisen parjaamiseksi. Niinhän emäntäkin oli aamupäivällä puhellut,\nmutta nyt hymyili ja oli kohtelias niille, joista vasta oli kertonut,\nettä toinen juoruaa eikä pysy totuudessa, toinen kuluttaa kuukaudessa\nenemmän kuin vuodessa ansaitsee, ja toiset kiusaavat palvelijoitaan\nhuonolla ruualla.\n\nJa sitten se virsi, jota ne hartaina yhdessä veisasivat!\n\n\"Äiti, äiti\", se purkautui kuin tuskanhuuto Martan povesta. Kun\nolisi äiti täällä, silloin hänen sydämensä sulaisi, silloin hän taas\njaksaisi uskoa hyvää ihmisistä ja antaa heille anteeksi, että he olivat\npuuttuvaisia niinkuin hän itsekin. -- --\n\nPapin rouva otti kirjan laukustaan ja rupesi lukemaan. Silloin raotti\nkarjakko ovea ja kysyi nuorta emäntää. Martta pääsi livahtamaan ulos.\nTuvan ikkunasta hän näki Antin takapihalla. Hän ei voinut vastustaa\nhaluaan, vaan juoksi luo. \"Antti\", hän oli aivan hengästynyt, \"tahdotko\nsinä auttaa minua?\"\n\nAntti katsoi häneen ja se katse sanoi: \"Vielä sinä kysyt?\"\n\n\"Ne lukevat ja laulavat siellä sisällä.\" Martta tuskin sai sanat\nsuustaan, hänellä oli sellainen hätä. -- \"Mutta minä en voi olla\nsiellä. Minun täytyy päästä äidin luo. Asetatko sinä niin, ettei siitä\ntule pahennusta?\"\n\n\"Kyllä pidän huolta, mene sinä vaan.\" Hän nosti kädet silmilleen, kun\nMartta oli lähtenyt, ja pyyhkäisi pois jotain.\n\nEttä sen piti olla niin vaikeata ja ettei hän mitään sille voinut!\nKovasti oli Martta laihtunutkin. Se oli viime aikoina pistänyt hänen\nsilmäänsä, ja hän oli sanonut kuin lapsena: \"minä olen mies, minä sanon\nheille, että hän on vaimoni ja että vaadin hänelle parempaa kohtelua\".\nMutta silloin oli Martta tarttunut käteen ja rukoillut, ettei hän\nmitään sanoisi, ettei kovilla sanoilla särkisi sitä, mikä vielä oli\neheää. \"Anna minun taistella taisteluni. Vielä Jumala meille parempia\npäiviä suo.\" Niin oli hän sanonut.\n\nAntti ripusti valjaat tallin naulaan ja meni sisään siistiytymään,\nmennäkseen sitten vieraiden luo. Mutta itsekseen hän ajatteli, että\nJumala oli suonut hänelle hyvän ja rohkean vaimon.\n\nSillä välin istui Martta kotona Rajalassa äidin luona. Hän oli matkalla\najatellut, että kun tulee perille, niin itkee, itkee kerrankin\nsydämensä sulaksi, itkee kaiken edestä, jota ei ole uskaltanut --\neikä Antin tähden tahtonutkaan -- Teitossa itkeä. Mutta hänen perille\npäästyään ei enää itkettänytkään. Tuli vain niin levollinen ja hyvä\nolla heti, kun näki äidin.\n\nÄiti istui villoja karttaamassa ja Marttakin asettui heti työhön.\n\n\"Äiti\", kysyi hän vähän ajan perästä, \"etkö sinä koskaan meidän lasten\npienenä ollessa surrut sitä, että me olimme köyhyyteen ja puutteeseen\nsyntyneet?\"\n\n\"Kyllähän se monet kerrat raskaalta tuntui.\" Leena teki kauniin pehmeän\nleppeen ja pudotti sen koppaan toisten päälle. Sitten vilkaisi hän\nnopeasti Marttaan. Mitähän sillä oli mielessä, kun ajatukset sinnepäin\nkääntyivät?\n\n\"Köyhyyspä sittenkin taitaa olla helpompaa, mutta kun ei ole rauhaa\neikä sopua.\" Hän kiihtyi niin, ettei itsekään huomannut. Posket\nhehkuivat ja silmät paloivat. \"Ei siellä lasta tarvita eikä saakaan\nolla. Epäsovun ja elämän kirouksen ei pitäisi koskaan lasta painaa.\nTuollaisen pienen viattoman olennon pitäisi syntyä onneen.\"\n\n\"Ei niitä sitten paljon syntyisi.\" Äiti hymyili, vaikka se oli\nsurunvoittoista. \"Sinä olet vielä aika lapsi, vaikka olet kolmatta\nvuotta naimisissa.\"\n\nMutta silloin hyrähti Martta itkuun. \"Äiti, sinä et saa sanoa niin. Jos\nsinä tietäisit, kuinka minä ikävöin, ja kuitenkin minä olen taistellut\nja rukoillut, ettei Jumala antaisi, ennenkuin elämä meillä muuttuu.\nMinä en jaksaisi sitä ajatella, että se vielä saisi siitä kärsiä.\"\n\nMutta äiti pyöräytti leppeen koppaan. \"Niin se on kuin virressä\nveisataan: 'Kaikk' Herra parhain toimittaa'. Mutta kun ihminen väsyy,\nniin sitä ajattelee paljon, jota ei muuten ajattelisi.\" Äiti käänsi\npuheen toisaalle, ja kun Martta läksi, tunsi hän virkistyneensä.\n\nAntti oli häntä portailla vastassa, ja hän oli sen illan jälkeen\nMartalle vielä entistäkin hellempi. Hän koetti pysytellä Martan\nläheisyydessä silloin, kun oli sisällä, ja keksi milloin mitäkin\ntoimittamista, että näkisi, missä Martta oli ja mitä teki. Yhtenä\niltana tekaisi hän itselleen asiaa asemallekin, ja kun sinne oli niin\nmukava kävelymatka, tahtoi hän Martan mukaansa.\n\nMartta vähän esteli, mutta ei se auttanut. Antti kun oli saanut jotain\npäähänsä, ei hän siitä peräytynyt, jos ei vaan järkisyillä saatu\ntoiseen vakaumukseen.\n\nOli se sitten Martasta hauskaakin, kun kerran oli tullut lähdetyksi.\nEivätpä he usein Antin kanssa käyneetkään kävelemässä. Ja kun he noin\nrinnan astuivat tietä pitkin, tuntui taas että he kuuluvat toisilleen,\nhe kulkevat yhdessä, rinnan ja käsi kädessä silloinkin, kun ei kukaan\nsitä näe, ei ajattele eikä itsekään sanoa uskalla.\n\n\"Paraiksi me tulimmekin\", sanoi Antti, kun juna ehti asemalle juuri\nheidänkin sinne tullessaan.\n\nJunalla oli vielä koko uutuuden viehätys, sillä se jyskytteli\nensimmäistä vuottaan Kotajärven poikki.\n\n\"Niin laskee kuin orava puuhun.\" Martta nauroi. \"Ei se ole ihme, jos\nvanhoja ihmisiä peloittaa.\"\n\nHe seisoivat vähän syrjässä niistä, jotka junaan menivät ja junasta\ntulivat, ja tekivät siinä seisoessaan huomioitaan. Antti selitteli\nMartalle veturin rakennetta, kertoi ja kuvasi, mutta kesken\nselittämisensä nykäisi hän Marttaa käsipuolesta: \"Katso tuota kuinka\nhän meitä katselee.\"\n\nMartta katsoi ikkunaan päin, jossa nuori mies ja nainen rinnan\nseisoivat.\n\nSamassa, kun Martan katse sattui heihin, nykäisi nainen miehistä\ntoveriaan, sanoi jotain ja kiiruhti sitten ulos. Ennenkuin Martta\nennätti sanoa mitään, oli hän jo hypännyt junasta ja kiiruhtanut heitä\nvastaan. Hänen miehinen toverinsa seurasi jäljempänä.\n\n\"Ettekö te tunne minua enää? Minä epäilin ensin, mutta sitten tunsin\nMartan silmät. Ne muistuttavat Annia.\"\n\n\"Annia.\" Antti rupesi hämärästi aavistamaan, kenen kanssa oli puheissa.\n\nMartta oli pikemmin tuntenut vieraan. \"Pappilan entinen Alma neiti\",\nsanoi hän iloisesti.\n\n\"Niin, ja tässä on mieheni. Ettekö tunne toisianne?\"\n\nMolemmat miehet katsoivat toisiinsa. Väri vaihtui kummankin kasvoilla,\nkatse kostui.\n\n\"Me tapasimme toisemme viimeksi haudalla.\" Antti ojensi kätensä\nvieraalle.\n\n\"Niin, minä en ole unohtanut teitä. Te olitte hyvä veli hänelle.\"\n\n\"Ja hän hyvä sisar minulle.\"\n\n\"Älkää luulko, että olen hänet unohtanut.\" Lehto otti vaimonsa käden.\n\n\"Hänen muistonsa on meille molemmille rakas, ja Anni se on, joka meidät\nyhteen vei.\" Alma ojensi kätensä Antille. \"Anni ja se surun tie, jolla\nJumala meidät luokseen johti.\"\n\n\"Vieläkö vanhempanne elävät?\" kysyi Lehto.\n\nAntti myönsi.\n\n\"En minä ole välinpitämättömyydestä pysytellyt poissa, mutta ensin en\njaksanut tulla, sitten ajattelin, että he kai tahtovat olla erossa\nminusta.\" Hänen katseensa oli raskas ja surunvoittoinen. Antti ajatteli\nitsekseen, että johtuikohan se siitä, että he puhuivat Annista, vai\noliko Vilho Lehto niitä, joille elämä aina oli surunsekaista, jotka\naina parempaa ikävöivät ja joiden sielussa kaipuu siitä syystä soi\nperussäveleenä.\n\n\"Olisi niin paljon kysyttävää ja puhuttavaa.\" Alma piti Martan kättä\nomassaan. Se käsi oli laiha ja pieni, vaikka oli ruskea ja työssä\nkovettunut, -- Mahtoikohan Martta olla onnellinen, ajatteli Alma. Olisi\ntehnyt mieli kysyä, mutta hän ei uskaltanut. Samassa soitettiin kolmas\nkerta. Silloin otti hän Marttaa kaulasta ja suuteli. \"Surujen tie on\nraskas kulkea\", sanoi hän hiljaa, \"mutta se on siunattu ja hyvä tie.\nKyllä se vie perille.\"\n\n\"Siunattu ja hyvä tie!\" Ne sanat kaikuivat monta päivää Martan\nkorvissa. Ja hän ajatteli, että se oli hyvä ja siunattu se tie\nsilloinkin, kun eivät elämän suuret kärsimykset kuiluina eteen\navautuneet, vaan jokapäiväiset koettelemukset piikkeinä jalkaa pistivät.\n\nHän oli vähän aikaa sitten ajatellut, että nyt hän ei kestä enää.\nKatkeruuden ja kateuden painostama henki hänet tukahdutti; hän nääntyy\nsiihen paikkaan, ei jaksa nousta, vaan uppoo toivottomuuden suohon\nja kuolee, ei elämän suurten surujen tukahduttamana, vaan pienten\njokapäiväisyyksien kuoliaaksi kiduttamana. Mutta sitten palasi taas\ntoivo. Kyllä hän sitä tietä jaksoi kulkea, koska se oli hyvä ja\nsiunattu ja koska sillä perille päästiin. Tuli pienet tai suuret surut,\nhän tahtoi ottaa ne vastaan ja ne uskalluksella ja toivolla voittaa.\nNiin olivat toisetkin tehneet ja niin voittaneet. Hän tahtoi tehdä\nsamoin. Anni, Alma, äiti, kaikki olivat he kuormansa kantaneet. Kaikki\nkulkivat edellä häntä kehoittaen.\n\nHänessä heräsi aavistus siitä, ettei hän yksin eikä yksityisenä\nkäynyt tätä taistelua, vaan että hän kävi sitä myöskin osana koko\ntaistelevasta ihmiskunnasta. Se tietoisuus vahvisti ja antoi voimaa.\n\nKauan ei Martan kuitenkaan tarvinnut kestää yksitoikkoista, kiduttavaa\ntaisteluaan pikkuseikkoja vastaan. Elämän suuret tapahtumat ja suuret\nsurutkin voivat usein pelastaa tällaisesta kidutuksesta, ja niin kävi\nMartankin.\n\nJuhannuksen tienoissa sairastui taas isäntä. Kohtaus oli ankara\nja loppu tuli pikemmin, kuin sitä arvattiin odottaa. Kova oli\nkuolemantaistelu. Se ei ollut elämän voiman hiljaista ehtymistä, ei\nunta, joka vapautti väsynyttä vaivoista. Pala palalta mursi tauti vielä\nvastaan ponnistelevat elinvoimat, ja taistelua kesti viime hetkeen\nasti, tuskallista, kammottavaa sielun ja ruumiin taistelua vihollista\nvastaan, joka kylmin, rautaisin kourin, kuin ilkkuen uhrinsa toivotonta\nponnistelua, nujersi sen maahan.\n\nSitten taukosivat tuskan huudot kuulumasta. Rukous- ja kiroussanat\nvaikenivat. Taistelu loppui. Syvä, kammottava hiljaisuus seurasi --\nTeiton isännän päivät olivat päättyneet.\n\nHautajaiset pidettiin komeat. Vainaja oli sitä toivonut. Nämä ne\nolivat ensimmäiset suuren suuret kutsut Teitossa, ja toiset arvelivat,\nettä ehkä ne ovat sen merkkinä, että vanha aika pahoine päivineen on\nhaudattu ja uusi, iloisempi on koittamassa. Mutta toiset taas sanoivat,\nettä ei kaksi kolmannetta. Annin hautajaiset olivat ensimmäiset\nisot pidot Teitossa, isännän olivat niitäkin isommat ja kolmannet\nhautajaiset täytyi pitää, ennenkuin tässä talossa muita juhlia toimeen\npantaisiin.\n\n\"Eivätpä ne etäällä lienekään uudet hautajaiset\", arvelivat jotkut\nnähdessään emännän.\n\nToiset taas arvelivat Marttaan vilkaisten, että nuori korjataan ennen\nvanhaa.\n\nTeiton vanha emäntä oli todella käynyt huonoksi. Hänen kasvoissaan oli\nvaivaantunut, säikkyvä ilme, ja joka kerralta, kun joku häneen katsoi,\nnäytti hän tuntevan tuskaa kuin ammuttu eläin, joka haavaansa aristelee.\n\nNe päivät ja ne yöt, jotka hän oli valvonut miehensä kuolinvuoteen\nääressä, voi minkälaisia ne olivat olleet! Kumma oli, että hän oli\njaksanut ne kestää! -- Ja entä se tilinteko, sitten kun oli täytynyt\npala palalta elää elämä uudelleen ja tehdä tiliä siitä itselleen,\nlahjomatonta, rehellistä tiliä, kuin olisi hän itse ollut kuoleman\nkynnyksellä. -- -- Hänen sieluaan särki, kun hän sitä ajatteli. Siinä\nei ollut eheää kohtaa, ei paikkaa, jota ei olisi veristänyt, kun hän\nsitä kosketti.\n\nNiin kauan kuin ulkonaiset huolet ja tehtävät sitä vaativat, piti\ntahdonvoima emäntää kuitenkin pystyssä, mutta hautajaisten jälkeisenä\npäivänä hän ei enää tilaltaan noussut. Hän ei valittanut kipua\nmitään eikä sanonut apua tarvitsevansa. Hän makasi vain väsyneenä,\npuhumattomana, kärsivän arkuus kasvoissaan.\n\nMartta valvoi useat yöt hänen tietämättään viereisessä huoneessa,\nollakseen valmis auttamaan. Hän kuuli silloin raskaita, sydäntä\nvihlovia huokauksia ja välistä hiljaista valitustakin. Kerran hän meni\nkysymään voisiko auttaa.\n\nEmäntä nousi koholle. \"Kuka? Mitä? Sinäkö? Ei, ei. Mene nukkumaan vaan.\"\n\nMartta kuuli, että ääni oli säikähtynyt, mutta samalla lauhkea. Hän\nmeni takaisin viereiseen huoneeseen ja pani maata. Mutta nukkua hän ei\nvoinut. Kaikki oli ensin hiljaista, multa sitten ne taas uudistuivat,\nnuo syvät, haikeat huokaukset ja nuo pidätetyt valitukset.\n\nKaikki katkeruus suli Martan mielestä. Hän tuskin muisti, että sitä oli\nollutkaan. Siitä hän vain kärsi, että Antin äiti kärsi, sitä toivoi,\nettä olisi saanut häntä auttaa ja lohduttaa.\n\nMutta vaikka sekä Antti että Martta koettivat parastaan, näytti vaan\nsiltä kuin se olisi hänelle enemmän vaivaa kuin iloa tuottanut.\n\nKuudentena päivänä hautajaisista näki Antti ihmeekseen rovastin ajavan\npihaan. Ei häntä oltu haettu eikä hän nyt kyläilemään voinut tulla.\nJoku asia hänet tänne toi, sen näki hänen vakavuudestaanko. Mutta mikä?\n\nRovasti saatettiin sisään, ja kun hän oli saanut tervehdityksi, puhui\nhän asiansa. Hän tuli tuomaan ne rahat, jotka vaari kerran oli antanut\npyytäen rovastia valallaan lupaamaan, ettei antaisi niitä muille kuin\nMartalle tai hänen lapsilleen. Siinä oli koko se omaisuus, joka kerran\noli ollut Martan iso-isän omaa ja jonka vaari oli löytänyt ja salannut.\n\nRovasti kertoi, miten, hän vaarin sekavista sanoista oli ymmärtänyt,\nettä vaari katsoi Jumalan vanhurskauden johtaneen niin, että Martta,\ntämän varallisuuden ainoa laillinen perillinen, nyt oli Teiton emäntä.\nSiten tuli vääryys sovitetuksi ja Martta käyttäisi monelle siunaukseksi\nsen omaisuuden, joka tähän asti oli ollut kirouksen syynä ja sielun\nansana.\n\nMolemmat, Antti ja Martta, seisoivat mykkinä rovastin edessä. Heistä se\noli kuin unta kaikki. He eivät käsittäneet, että rovasti puhui heille.\n\nMutta vanhalle emännälle tuli hätä, kun hän kuuli, että rovasti oli\nsalissa. Hän tahtoi hänet luokseen kamariin, sillä hänelläkin oli\ntärkeätä puhuttavaa.\n\nRovasti jätti silloin Antin ja Martan mennäkseen kamariin. Ja kauan hän\nsiellä viipyikin.\n\nKun hän vihdoin raotti ovea saliin, teki hän sen kutsuakseen Martan ja\nAntin kamariin.\n\nSiellä oli vanha emäntä istuallaan vuoteessa. Kasvot olivat kyynelissä,\nmutta silmistä loisti rauha.\n\n\"Lapset, lapset, voitteko antaa anteeksi? Minä olen ollut niin onneton\nkateudessani ja katkeruudessani.\" Ääni murtui, mutta kädet tapailivat\nAntin ja Martan käsiä.\n\n\"Äiti, älä puhu! Sinä et jaksa.\" Antti koetti rauhoittaa.\n\n\"Minä jaksan ja minun täytyy. Jumala on vihdoinkin murtanut tämän\nylpeän ja itsekkään sydämen. Minulle on laupeus tapahtunut, ja minä\nrukoilen teiltäkin laupeutta.\"\n\nSilloin kiersi Martta kätensä hänen kaulaansa: \"Äiti\", sanoi hän,\n\"äiti\", ja se nimitys syntyi ensikertaa hänen huuliltaan. \"Rakas äiti,\nkaikki on unohdettu.\"\n\nRovasti hiipi hiljaa ulos huoneesta. Olkoot yksin ja yhdessä tätä\nsiunattua sovinnon hetkeä viettämässä.\n\nMutta illalla, kun Martta laski levolle, oli hänen onnensa hänestä niin\nsuuri, ettei hän surujaan enää nähnytkään, ja hän ajatteli, että nyt\nsaisi se toivottu pieni vieraskin tulla. Nyt olivat ovet sille avoinna\nja siunaus sitä odottamassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä istutti Antti ensimmäiset koivut kartanon ympärille ja\nmaantielle päin molemmin puolin tietä. Vaari ei enää ollut niitä\npelkäämässä eikä emäntäkään sitä vastustanut. Hän oli, oma katkera\nkokemus muistossaan, sitä ennen vastustanut, mutta nyt ei tuntunut enää\nvaikealta ajatus, että hänen lapsensa olisivat onnellisemmat kuin hän\nitse oli ollut, että he onnistuisivat siinä, missä hän oli kärsinyt\ntappion.\n\nKeväällä, kun lehti puhkesi puihin ja tuuli ensi kertoja löyhytteli\npuhjenneiden lehtien tuoksua sisään Teiton ikkunoista, oli kaivattu\nvieraskin tullut taloon. Martta istui kätkyen vieressä ja lauloi vanhaa\nkansan säveltä:\n\n    \"Itse minä lapselleni nukkuvirren laulan,\n    pane silmät nukkumaan ja nuku Herran rauhaan.\"\n\n\"Että minä tällaisen siunatun päivän sainkaan nähdä\", sanoi hän Antille.\n\nSilloin tunsi Antti, miten suuri rakkaus ja suuri onni täyttivät hänen\nsydämensä. \"Kuka toi sen siunauksen tänne minun kotiini?\" sanoi hän.\n\"Kuka jaksoi toivoa ja rakastaa, kun minä jo väsyin? Kuka rohkaisi ja\nsovitti, kuka vaihtoi kirouksen siunaukseksi?\"\n\n\"Jumala sen teki\", sanoi Martta hiljaa.\n\nSilloin heräsi lapsi ja äidistä näytti kuin olisi se hymyillyt.\n\"Mennään mummon luo\", sanoi hän, \"ettei mummo ole yksin. Meidän ilomme\non hänenkin ilonsa.\"\n\n\n\n"]