[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$feQ6EZpNm_JJF4LOV5Ntlnu2JghunyB6OBUIk9hUCQao":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},827,"Korpelan Tapani","Meriläinen, Heikki",1847,1939,"827-merilainen-heikki-korpelan-tapani","827__Meriläinen_Heikki__Korpelan_Tapani","Kertomus kansan elämästä","romaani",[],[],"fi",1905,null,36247,218118,false,16533,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Korpelan Tapani: Kuvaus kansan elämästä\" by Heikki Meriläinen is a fictional narrative written in the early 20th century. The book centers around a young boy named Tapani, providing a rich depiction of rural life and childhood experiences in Finland. It explores themes of family dynamics, societal expectations, and the struggles of growing up in a rustic, often harsh environment.  The opening of the narrative introduces Tapani at a very young age, as he recalls the significant moments of his early childhood, including a move to a new home across a lake amid harsh winter conditions. Tapani's interactions with a kind coachman named Pekka provide warmth to the cold setting and highlight his initial feelings of loneliness and playfulness. As he navigates his new surroundings, he experiences both joy and conflict; he grapples with sibling relationships and the repercussions of his spirited nature. His budding personality unfolds against a backdrop of familial love, discipline, and societal expectations, setting a poignant tone for the story that delves deeper into his life as he grows. (This is an automatically generated summary.)",[],372,"Kansankuvaus seuraa Korpelan Tapanin elämänvaiheita lapsuudesta alkaen. Realistinen romaani kuvaa 1800-luvun lopun suomalaista maaseutua, köyhyyttä ja pojan varttumista ankarissa oloissa.","Heikki Meriläisen 'Korpelan Tapani' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 827. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KORPELAN TAPANI\n\nKuvaus kansan elämästä\n\n\nKirj.\n\nHEIKKI MERILÄINEN\n\n\nWerner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1905.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nItkin muistooni ensi kerran.\n\n\nHuonemiehinä oli oltu, vaan nyt muutettiin toiseen taloon, joka oli\nomaksi ostettu. Se oli suuren järven toisella puolen.\n\nMuistan kun muutettiin sinne. Oli silloin maailmankaato tuisku ja\nkirmakka pakkanen. Keskellä järveä alkoi minua palella kipeästi jotta\nvalitus pääsi. Taloon ajettiin ja kyytimies, lyhyenläntä, paksunlainen\nmiehen tallukka, kantoi minut lämpiämässä olevan savupirtin pankolle\nlämmittelemään. Siinä hän minut selvitteli vanhain ikikulujen\nraanuremujen seasta päivän valoon kuin linnunpojan munasta. Sitte hän\npiteli uuninpaisteessa pieniä käsiäni, joita heti rupesi kynnäröimään\nja tikkuilemaan, jotta luulin joka sormen poikki katkiavan. Minä itkeä\nnirrittelemään ja itkin muistooni ensikerran tämän mailman vaivoissa.\nPekka, se kyytimies, puheli lirkitteli, etten itkisi. Sormellaan\nviittasi uuniin ja sanoi: \"Katsohan.\"\n\nPuut palaessaan paukkuivat ja räsähtelivät ja punaset tulikielet niin\nliukkaan näkösesti nuoleskelivat uunin mustaksi savustunutta otsaa.\nMinä sitä jäin katsomaan suu auki ja unhotin itkuni. Kun nyt Pekka otti\nriepupalan ja pyyhki silmistäni kyyneleet, niin olin taas niinkuin en\nolisi itkenytkään. Vähän vielä näpisteli sormia, vaan en tuosta ollut\nmillänikään. Pekan hyvyys teki minut iloseksi, jotta aloin puhella ja\nnaureskella ja leikeissäni tartuin tormailin Pekkaa partaan. Pekka muka\nvikisi kun minä vedin, ja se nauruani kutkutteli.\n\nSikseen se piti jättää pian se leikki, sillä lähdettiin taipaleelle.\nPekka kääri minut ryysyihin kuin eväskukon ja kantoi rekeen. Ja kun hän\nsitte minut taas suoritti kääreistäni erään pirtin lattialle, niin\nsanoi, että\n\n\"tässä on nyt kotisi.\"\n\nPirtti oli hyvin pimeä, ettei keskipäivällä tahtonut tuletta nähdä ja\ntuntui se ikävältä. Akkunat olivat painuneet penkin tasaan. Useampi\nruutu oli tuohen ja päreen palasista, ja joka oli lasista, niin se oli\npaksussa karstasessa jäässä, niin ettei siitä ulos nähnyt. Vaan se\nminusta oli hupasta, sillä noissa jäätyneissä ruuduissa oli hyvä\nleikkipaikka. Jäätä kun sai kynsiä raapustella ja sormellaan hautoa\nreikiä siihen, niin se oli niin hauskaa, etten alussa muuta tehnytkään.\nVaan siitä minut hätyytettiin pois, äiti hätyytti, että piti leikikseni\nottaa muuta.\n\nPekka, jonka kanssa olin tullut hyväksi tutuksi ja joka oli kernas\nminun kanssani leikkimään, oli mennyt menojaan takasin. Muut miehet,\njoita meillä oli, eivät ruvenneet leikkiin. Yhtä miestä kerran,\nleikeissäni muka, löin piipun kopalla päähän, vaan tämäpä tästä ärteysi\nja kiroili. Äiti torui minua ja kurittamaan hommaili, vaan isä sanoi,\nettä \"ymmärtämättömyydessä kai se sen teki.\" Niin pääsin siitä enkä\nenään koettanut ruveta kenenkään kanssa leikkimään. -- Katri sisko oli\npaljon minua vanhempi, ettei hänestäkään ollut leikkitoveria. Niin sain\nyksinäni puuhata. Ja ainahan sitä puuhaa löytyi ja leikkipaikkaa jos ei\nmuuta niin toista.\n\nPorstuassa oli vesisaavi. Sinne kerran kuikistin yli laidasta. Ja\nminäpä kummiini, kun sieltä veden alta katsoi minua silmiin\nlihavanlainen, punaposkinen, ilosen näkönen poikamullikka. Minä aloin\nsille naureskella. Se nauroi minulle samalla tavalla. Minulla oli\nristiraitanen, sinipohjanen pusero päälläni, jossa oli leuan alla\nvalkea luunappi, ja sillä toisella pojalla oli samanlainen. Minä\nkoettelin sitä nappia, että eihän liene vaan minulta varastanut. Se\nkoetteli samalla lailla. Minä ojensin kättäni, se ojensi myös. Minä\nosotin silmään sormellani, niin se osotti silmäänsä. Tuo kävi minun\ninnolleni. Rupesin räpsäyttämään kädelläni vasten hänen kasvojaan.\nKäteni kävi veteen ja silloin särkyi se poika siellä saavin pohjassa,\nettä yksinä riepaleina heilui vaan veden seassa. Minua rupesi se niin\nmakeasti naurattamaan. Juoksin pirtin ovelle ja siinä nauraa rähisin,\nettä kohona hyppelin. Vaan enpä kauan viipynyt ennenkuin juosta\nkilmasin katsomaan, että särkyikö se aivan ijäkseen. Ilokseni näinkin,\nettä poika oli aivan terve ja entistään ilosempi, silmät naurun tähden\nvähän vesissä. Mutta nytpä niin hyvää toveria en raskinut särkeä, vaan\ntein hälle kaikenmoisia kujeitani ja nauroimme yhdessä, että katketa\noltiin. Jopa viimmein huomasin, että se poika tulee likemmäksi kun\npainan pääni syvempään saaviin. Sitä rupesin koettelemaan, vaan siinäpä\nkadotin tasapainoni ja molskahdin saavin pohjaan. Pahasti olin ehtinyt\nkiskasta veden henkeeni, kun äiti hätään joutui. Sen perästä en\nkyennytkään leikin liehuun minkäänlaiseen moneen viikkoon. Sain vaan\nkätkyessäni maata motkottaa.\n\n\n\n\nII.\n\n\"Tapani, souata Samppaa.\"\n\n\nTalvinen aamupuhde oli. Päre palaa tuikotti nurkassa pihdissä ja tuuli\nhuhahteli raskaasti nurkissa, kun heräsin yöunestani vanhassa\nkätkylonkamassa. Uneni läpi olin kuullut kireätä itkua ja siitä minä\nheräsinkin. Äkkiä selvenivät silmäni unesta ja hyppäsin jalan viljaan\nkatselemaan, että mikä on liikkeellä. Vaan en huomannut mitään niin\nerittäin ihmeellistä. Äitini makasi ajastuneen näkösessä\nsänkylotiskossa ja eräs vanhanpuoleinen nainen istui pankolla ja piteli\nsylissään pienosta soikeata vasua, jossa oli valkonen riepumytty.\n\nSe vieras sanoi, että\n\n\"tuleppas, Tapani katsomaan mitä täällä on.\"\n\nToista käskyä en odottanut, juoksin ja kuikistin sinne vasuun. Näin\nsiinä makaavan hyvin pienen punakan ihmisen, juoksin äidin luo, kysyin\nhältä hiljaa, että\n\n\"mikä se on tuossa vieraan vasussa?\"\n\n\"Pieni poika\", sanoi äiti. \"Tuo vieras oli sen löytänyt saunan sillan\nalta.\"\n\n\"Viepikö se pois mukanaan?\" kysyin vähän pelossani, että jos tuo vienee\nsen löytökäisen.\n\n\"Ei suinkaan se vie\", sanoi äiti. \"Eikö tuo antane minulle tuota.\"\n\nVieras naurusuin toi sen vasun äidin viereen.\n\nKun näin että se annettiin äidille, niin aloin houkutella sitä vierasta\nhakemaan toista minullekin. Vaan äiti sanoi, että\n\n\"pidetään yhteisesti tämä. Saat veikoksesi.\"\n\n\"Pidetään\", sanoin vähän verran ilossani ja aloin koetella\netusormellani pienen pojan nokkaa ja poskia. Se oli minusta niin\nmieluinen, yhtä mieluinen kuin puuhevonen, jonka Pekka oli minulle\ntehnyt siellä toisessa talossa. Sitä hevosta minä sille näyttelemäänkin\nheti, vaan eihän tuo sitä nähnyt. Huuti ja melusi vaan. Kuitenkin oli\nse minusta mieluinen.\n\nJoka päivä minä palasin sen ääreen ja pakkausin hypelöimään, niin että\nusein minut pois pyörähytettiin ja äiti sanoi:\n\n\"Ei se ole sinun leikkikalusi.\"\n\nKului muutamia aikoja, niin alettiin sitä pientä ihmistä sanoa Sampaksi\nja vallattiin minulta kätky sille Sampalle. Ja silloin muuttui asia.\nKätkyestä en tahtonut luopua, kun se oli mielestäni minun omani. Ja\nsiinä olin tottunut nukkumaan, niin muualla mielestäni en saattanut\nnukkua ollenkaan. Juonittelin vaan sen kätkyen tähden, ja joka kerran\nkun Samppa pantiin siihen nukkumaan, niin kävi kateekseni, että teki\nmieleni ajamaan se pois. Ja useinpa sattuikin että häiritsin hänen\nuntansa, kun silmä sattui välttymään vanhemmilta.\n\nAlettiin pakottaa minua souattamaan, muka kun olin siihen toimeen\nkaikkein joutilain koko talon rahvaista, sillä Katrinkin piti tehdä\nmuuta. Ja se kun oli minua souvattanut, niin oli saanut osansa sillä\nkuitatuksi. Souvatus oli minusta vasten mieleen, kun oli kannemieltä\nkätkyen päältä. Ja tuntui tuskalle olla kätkyen korvassa, kun siinä\npiti olla alinomaa. Ja tuska tuli ylimmilleen, kun alkoi pakkautua uni\nja nälkäkin apumiehiksi. Ei ollut minusta silloin enää mieheksi\nlapsenlikan tehtävissä. Vaan silloinpa sanottiin tiukasti, että piti\nruveta pysymään paikoillaan, ja sanan vahvikkeeksi ilmausi seinän\nrakoon vesan latvoja, jotka kaiket päivät vouhottivat siinä\nmuistuttamassa: Tapani souvata Samppaa! Meni mielestäni liiaksi\npoikkiloimeen, että piti minulta ryöstetyssä kätkyessä ruveta\nalituiseen toista tuudittamaan. Vaan siinä ei auttanut mikään kuin:\nkäydä käsketyn piti.\n\n\n\n\nIII.\n\nMinua piiskataan.\n\n\nSeinän raossa vouhotti parin kyynärän pituinen karahka, jolla\nvahvistettiin päätös, ja kuin ei ollut yhdestä kerrasta apua, niin\nannettiin toinen kerta, joka tepsi. Vaan yhä sitä sentään tuli\nvälinpitämättömyyttä, kun sattui silmä välttymään. Siskoni rupesi\nkieliä kantamaan vanhuksille, äidille erittäinkin, ja minua ropotettiin\nselkään ja sanottiin, että\n\n\"sentähden sinua kiusataan myötään yksinään souvattamaan lasta, kun\nsinä olet niin tottelematon. Kun olisit nöyrempi, niin annettaisiin\nKatrinkin souvattaa vuorollaan. Vaan kyllä sinä saat nyt olla\nyksinäsi.\"\n\nSepä vaikutti Katriin hyvää, kun näki, että minua ruvettiin kurittamaan\naina kun hän kanteli ja kertoi vikojani vanhuksille. Hän alkoikin kerta\nkerralta lisätä ja lisäysten kanssa viedä äidille. Tästä pilausikin\nvälimme sikseen. Minä koettelin salakähmässä käsirysyllä kostaa sitä\nKatrille, vaan eihän siitä tullut kahta valmista, kun olin niin paljon\nnuorempi. Mutta sydän ei ollut sen sulempi: koettaa sitä vaan piti,\ntuli tuohta tahi malkaa, kävi syvin tahi matalin. Vaikka Katri voitti,\nniin oli hän heti valmis kantelemaan minun ilkeyksiäni, josta hetikohta\ntukkani pölisi. Vaan siitä ei ollut apua kuin siksi aikaa.\n\nKatri kun oppi siihen, että äiti uskoo kaikki hänen sanansa, niin\nrupesi käyttämään leikkikalunaan minun pahaa sydäntäni. Aina nääritti\nja kiusasi minua, että sai suuttumaan, ja siitä hän äidille sanomaan.\nNiinpä eräänkin kerran olin Samppaa souattamassa ja siinä vuoleskelin\npuikkoa kärkiniekalla puukolla, kun Katri taas tapansa mukaan härnäsi\nja lupasi lähteä äidille sanomaan jotakin ilkityötäni ja menikin jo\njuosten pihalle. Silloin pisti vihakseni, että viritin puukon hänen\njälkeensä. Puukko sattui käymään jalkaan ja teki vähäsen haavan. Nyt\nolikin syytä ja hyvä todistus. Silloin näytti asiani olevan sillä\nkannalla, ettei vähillä selviä, kun äiti tuli kouran täysi varpuja\ntoisessa kädessä -- ei isojen asioitten aikana piisanneet pirtissä\nolleet kuluksi pieksetyt vitsat. Tuli säihki äidin silmistä, kasvot\nolivat vihasta punaset. Kun alettiin paljaaseen selkääni ravistaa sillä\nvarpukoprajaksella ja vielä tukasta pyörittää, koski niin kipeästi,\nettä pyörryin nimeni tietämättömäksi. Kuinka kauvan lie sitä kylpyä\nkestänyt ja mitä lienee tehty, en osaa sanoa. Heräsin vaan kuin unesta\nja pyörin maassa makkarana, tuskissani kirkuen ja voivotellen, kun koko\nruumiini paloi kuin tulessa. Vähän toimeta kun aloin, niin äiti alkoi\nvannottaa, etten vasta olisi niin tottelematon. Vaan tuskat olivat niin\nankarat, etten voinut puhua. Mutta äiti uhkasi uudestaan piiskata.\nSilloin nousi tuska mieleeni, kun tiesin että ilman en pääse enkä\nmitenkään saattanut ruveta anteeksipyyntöön. Pyörryin uudestaan. Kun\ntoimesin vähän, alkoi äiti sitä samaa virttään. Tosin siinä ei olisi\nollut pitkä läksy, sanoa vaan: annahan, äiti kulta, anteeksi, en vasta\ntee semmoista. Mutta niitten sanain sanominen oli vaikea. Muu kun ei\nauttanut, niin huulillani ne höpötin ja halasin äitiä. Siihen luuloon\nkuitenkin jäin, että minussa ei ollut syytä ollenkaan, että liiaksi\nviattomasti sain kärsiä.\n\nKatkeamaton viha istuutui sydämmeeni siskoani kohtaan, ja yhä hän\nosasikin sitä kartuttaa. Eikä se ollut kiitettävä sopu Sampankaan\nkanssa. Pakostahan sitä piti hoitaa silloin kun olivat näkemässä, vaan\nkun lie kahden jääty, niin sai elää omillaan. Minä pojan kiles en\nmalttanut pysyä siinä yhdessä sijassa aina kuin vanha koni. Vilhakka\nluontoni ei asettunut, vaikka kuinkakin kuritettiin. Senpä huomasivat\nvanhuksetkin, että ei tule oikeata lapsen hoitajata, jos miten\nopetettaisiin.\n\n\n\n\nIV.\n\nVankeudessa.\n\n\nKun minusta ei tullut vanhuksille kelpaavaa kalua, jätettiin minut\nkotiin yksinäni silloin kun muut kesäseen aikaan siirtyivät töille\nulkokausteella. Pistettiin pönkän taakse. Varsinkin heinäaikana sain\nolla pitkät päivät vankeudessa.\n\nMuistan ikäni, kun ensikerran jätettiin pönkän taa koko kesäseksi\npäiväksi. Ruuaksi pantiin voileipä ja kupillinen piimää ja lyötiin\nsalpa lujaan oven päälle. Koetin rukoilla ja itkeä, vaan se ei\nauttanut. Sinne jäin ja oven edessä itkerehdin siksi kunnes väsyin ja\nuni tuli. Kun heräsin, tuli sama työ eteen. Syöntiä en muistanut\nollenkaan.\n\nVihdoin viimein tuli äiti ja tapasi minut itkemässä ja silmiäni\nhieroskelemassa. Niin olin hieronut, että olivat turvoksissa, kohta\numpeen turistumassa. Äiti torui ja kielsi hieromasta. Mutta kun niitä\nkarvasteli, niin en saattanut olla hieromatta vieläkään. Silloin\ntarttui hän tukkaan ja pelmuutti että niskasuonet ruski. Ärjyi, että\n\n\"vieläkö itket, hä, vieläkö itket?\"\n\nItkuani kun en voinut pidättää, niin haki sujuvan kepin ja nuhitti\nsillä kuin lampomusta koiraa.\n\nHuomissa päivänä oli taas sama kohtalo, vaan en silloin tohtinut itkeä\nenkä silmiäni hieroa, kun äitini tuli kotiin. Ja muistin syödä\nruokiani. Ja siitä äiti kiitteli.\n\nSitä menoa kesti, samaa vankeutta. Siihen aloin tottua sen verran,\nettei niin itkettänyt, vaikka eihän tuota olisi jaksanutkaan enään.\nTuntui kun olisivat kuivuneet vesilähteet, joista karvas mieli imee\nkyyneliä. Ainoastaan välistä tuli sydäntä värisyttävä, katkera puuska,\nniin silloin muutamia pieniä helmiä vierähti kasvoilleni.\n\nTuohon ikävyyteen umpipäähän haudattuna istuin yksinäni päivän\npäivältään. Mutta eräänä päivänä alkoi penkin alta kuulua jonkunmoista\nliikettä, jota minä tirkistelemään ja katsomaan. Vähän ajan perästä\nnäin elukan, joka hiljakseen mateli penkin aluksia, keltasen ja valkean\nkirjava elukka. Se oli mielestäni ihmeen kaunis ja toivoin, että kun ei\nmilloinkaan menisi pois. Koettelin ottaa käteeni, vaan se kun alkoi\nkähistä, niin minä näin, ettei se sille kelpaa. Muulla koettelin\nkesyttää. Hain piimäkuppini, panin sen lattialle eteen sille. Sepä\nrupesikin paikalla syömään, tokasi kuin lintu aina sitä piimää suuhunsa\nja nosti sitten päänsä pystyyn. Aina tokasi ja aina nosti päänsä\npystyyn ja sitä tekosta teki kauvan aikaa. Se oli minusta mieleen.\nOlisin antanut kaikki ruokani sille niin ihmeen kauniille elukalle.\nVaan sepä aikansa syödä vintattuaan vetäytyi kokoon niin kummalliselle\nkiemuralle, että sitäkös ihmettelin ja rupesin taas ottamaan käsiini.\nVaan se rupesi kähisemään ja pani suunsa niin vihasen näköseksi. Sitten\nkun heitti sähisemästä, niin lipsutti ja luikutti kieltään niin\nvikkelästi, etten erottaa tahtonut. Minä kun näin, ettei sille kelpaa\nminun hyvittelyni, niin annoin rauhassa nukkua siinä lattialla.\nIstahdin vaan viereen ja katselin sitä keltasen kirjavata, somasti\ntehtyä vyyhtiä. Olisin suonut olevan sen käsissäni. Mutta se aikansa\nsiinä oltuaan oikaisihe hiljalleen suoraksi ja lähti mutkaillen mennä\nloirottamaan pois penkin alla olevasta reiästä, joka oli lahossa\nseinähirressä. En olisi mielelläni päästänyt ja tartuin häntään, kun\noli siinä reiällä menossa. Vaan se oli kylmä ja liukas, niin luiskahti\nkuin matikan pursto ja niin se meni. Tuntui elämäni paljon\nhupasemmalta, kun olin saanut semmoisen toverin kanssa oleskella.\n\nHuomenna kun jäin taas siihen entiseen tilaani, niin odottelin\ntulevaksi sitä eilistä kaunista elävää. Ja kun ei sitä näkynyt pitkään\naikaan, luulin, ettei tulekaan. Mutta vihdoin kun jo olin herennyt\nodottamasta, havaitsin kirjavan elukan kuljeksivan penkin alla. Heti\npyöristyi silmäni, ja kun niissä päivän valossa kimalteli vedet, niin\nse elukka toisinaan välähteli silmissäni koiran korkuisena ja ne\nkirjavat sen selässä oli niin moniväriset, ett'ei siihen olisi\npiisanneet vesikaaren kaikki värit. En joutanut siekailemaan, vaan\nkopoin piimäkuppini, vein eteen, ja se rupesikin syömään entisellä\ntavallaan ja loikuili eilistä rohkeammin ympäri pirttiä. Paistoipa\naurinko muutamasta ikkunasta lattialle, niin hän siihen\npäiväpaisteeseen vetäytyi taas semmoiselle kiemuralle kuin eilenkin ja\nminä rupesin viereen köllöttämään. Siihen nukuimme kumpanenkin. Kun\nheräsin, niin se lasista tuleva pienonen valolevy oli kulkenut monta\nkyynärää syrjään eikä näkynyt makuutoveria. Hyppäsin katselemaan ja\nhavaitsin ilokseni, että se oli siellä piimäkupilla appamassa. Menin\nsinne taas luokse, ja nyt ei ollut mihinkään ikävätä. Sekään ei\narastellut enään, vaan antoi silitellä itseään.\n\nJoka päivä tuli se kun palkattu sinne pirttiin ja alkoi itsestään etsiä\npiimäkuppia, jonka minä heti juoksutin eteen. Tarjosin voileipääkin.\nLeipää toisinaan tokasi, vaan voita ei huolinut, lieneekö suolaa\nmoittinut.\n\nPyhänä ja silloin kun oli muita ihmisiä kotosalla, niin ei näkynyt\nsitä. Minä kerroin kauniista elukasta muille, vaan ne eivät saaneet\npäähänsä, että mikä se olisi. Luulivat, että mitä lienen kerran\nunissani nähnyt, niin sitä muistelen, ja siihen luuloon jäivät. Minulle\noli ihan sama, jos jäivätkin. Minut kun jätettiin vaan yksinäni, niin\nse silloin tuli. Oli koko pitkän kesän jokapäivänen vieraani, ja minä\npidinkin siitä enemmän kuin veli Sampasta ja sisko Katrista.\n\nVaan syksykesällä äiti tuli keskellä päivää kotiin rieskan tekoon.\nMinulla oli paraallaan vieraani luonani piimäkupin vieressä kiemurassa.\nSe äidin nähtyään alkoi hommata pois lähtöä. Vaan äiti koppasi halon ja\nlöi kuoliaaksi sen elukan. Minä itkemään katkerasti. Itkin, enkä voinut\nasettua, vaikka käskettiin, ja siitä sain taas kuria, että olin\ntottelematon.\n\nMuut kun tulivat kotiin, niin äiti kertoi heille koko tapauksen ja\nmiten minä olin niin houkka, että itkin käärmeen kuolemata. Siihen muut\nsanoivat, että\n\n\"ei ole paljon ihmisen luuta, kun semmoista säälii. Kuoharikin\nkammoksuu käärmettä, niin tämä meidän lapsi syöttää ruokansakin\nkäärmeelle.\"\n\n\"Käärmeen tuo lienee sukuakin, kun hän on niin tottelematon\", sanoi\nmuutama joukosta.\n\nTuota heidän puhettaan en ollut kuulevinani, surin vaan sen käärmeen\nkuolemaa. Juoksin pois katsomaan rauniolle, jonne se oli pantu, että\neikö se alkaisi virota. Vaan eihän se vironnut, joka kerran kuollut oli\nja jonka pää oli aivan repaleina.\n\nKarvas oli mielestäni katsella kuinka se siinä kuolleena makasi.\n\nMitähän se silloin minusta ajatteli, kun en minä sitä suojellut. Kun en\nminä ainoata ystävääni suojellut.\n\nMitään hupaa, mitään toveria, mitään aikani hauskaa tuossa\nloppumattomassa, kolkossa vankeudessani minulle ei jäänyt, siinä meni\nminulta kaikki. Vesikarpaleet heruivat poskilleni.\n\n\n\n\nV.\n\nKarkasin metsään.\n\n\nSe kesä meni semmoissaan ja tuli talvi. Välimme sisko Katrin ja veli\nSampan kanssa ei siitään somentunut. Riitaa ja rätinää oli Katrin\nkanssa, ja Sampan hoito oli minusta karvasta kuin terva. Minä sain\nnöyryytystä, vaan sydämmeni ei ottanut nöyrtyäkseen.\n\nSeuraava kesä kun tuli, oli se minulle samanlainen kun mennyt. Samppa\nvietiin Katrin kanssa niitylle ja minut jätettiin taas pönkän taakse\nsiihen entiseen puolipimeään pirttiin. Koettelin rukoilla miten vaan\nosasin, lupasin olla nöyrä ja kuuliainen, vaan ei siitä heltynyt\nylivalta. Piimäkuppi, leipäkannikka ja sen päällä vähän voita tuotiin,\nsalpa oven päälle lyötiin ja sanottiin:\n\n\"Kyllä siellä ei ole hätää, ilman pahoissa juonissasi itket, vaan kyllä\nsiellä sulaa sydämmesi.\"\n\nOlin kuudennella ikävuodellani, siis kaikkein kilhuimmallani metsässä\nja niityllä juoksentelemaan. Mutta menepäs nyt, kun olit oven taakse\nsalvattu, koko kesäksi salvattu neljän seinän sisään.\n\nKyyneleet tunkeusivat silmiini ja vähän väliä ryöstäysi syvä huokaus.\nNousin katsomaan ikkunasta ulos. Kaunis oli ulkona päivä. Lampaan\nvuonat tanhualla hyppivät ja kippelehtivät. Minun kävi kateeksi niiden\ntila. Aloin miettiä miten pääsisin ulos. Kävin pukata rysäyttämässä\novea, että eikö olisi unehtunut pönkkä pois. Vaan ovi ei mahtanutkaan,\nsama kuin uunin kylkeä olisi puskenut. Karvaaksi painui mieli. Entäs,\njos sären lasin? Vaan samassa näin aivan kuin silmissäni äitini,\nkarahka kourassa, ja valtasi minut semmoinen pelko, että kauhisti.\n\nOlla täytyi siis niin kun olin pantu. Vaan mietteet poispääsemisestä\nkun kerran olivat mieleen johtuneet, niin jatkuivat edelleen. Ja illan\ntullen tulin siihen päätökseen, että huomenna karkaan. Aamusella\nennenkuin työlle menevät kätkeyn olkilatoon. Sitten kun ovat menneet,\nlähden kävelyyn, menen vaikka minne asti. Joku hyvä ihminen ottaisi\npojakseen. Minä kuvailin sitä niinkuin jo olisi tapahtunut. Vaan\nseuraavana aamuna, kun panin toimeen päätökseni, kävi huonosti.\nLöysivät minut olkiladosta hetken haettuaan ja äiti jo siellä antoi\nkukakäskyä oikein tuntuvasti. Niskatukasta talutti hän sitten\nkartanoon, työnsi oven raosta sisään ja iski pitimen ovelle. Huusi\nsitten:\n\n\"Menepäs, poika, nyt pakoon.\"\n\nKatri äidin kumppanina häsysi ja akkunan takaa huusi:\n\n\"Tule niitylle, siellä on marjoja.\"\n\nNiin mieltä karvasteli, että hampaat puristausivat yhteen ja vasta\nkotvasen ajan kuluttua purskahti itku, tuli äkkiä kuin ukkosen sade.\n\nMutta karkaamis-ajatus ei ollut kuitenkaan täydellisesti haihtunut.\nUudestaan se elpyi taas, ja tuli entistä valtavammaksi. Minä päätin\nkarata metsään. Sieltä eivät löydä, kun juoksen kauvas. Tehty on työ\nalotettu. Ja toivo taas hivensi sen päiväistä vankeutta.\n\nJa kun seuraava päivä tuli, otin aitani ajohevoset, lähdin kapistamaan\nalle ilman aidattoman. En tiennyt mikä tien päässä lienee, menin sitä\nsoittuaan, juoksin minkä minusta lähti, riensin kuin petoa pakoon. En\nuskaltanut tuskin hengittääkään, pelko ajoi takaa. Pelotti, että jos\njoku näki minun lähtevän ja lyöttyi perään. Viimmein alkoi lääpästyttää\nja sain rohkeutta katsomaan jälkeeni, että näkyykö jälestä ajajaa, ja\nkun ei näkynyt ketään, silloin remahti vapauden päivä silmissäni\nvaloisimmalleen, silloin puhalsin tyhjäksi tuon paisuneen rintani ja\nsiinä puhalluksessa laskin tuulen teille kaikki katkerat muistot\nkärsimisistä. Ikäänkuin voitosta sykki sydän.\n\nMuutaman vaaran liepeellä oli nuori, aukea aho, jolla oli paljon\npuolikypsiä puolukoita ja muutamia lyhyviä vatunvarsia, joissa oli\noikein mustanpunakoita, suuria meheviä vattuja. Sille aholle oli\nkokoontunut suuri lammaskarja, joka niitä puolukoita syödä roplasi.\nSiihenpä asetuin minäkin ja aloin katsella niitä vattuja, jotka\nmaistuivat paremmalta kuin vattu. Olin vapaana ja mieleni oli\nsamanlainen kuin noilla pässikaritsoilla, jotka tuolla körysivät\nkeskenään ja välistä aina kapusivat suurelle kivelle. Minäkin hyppelin\nilosta, laittausin siihen lammasjoukkoon. Katselin niitä vattuja ja kun\nniitä ei ollut, niin selvittelin kypsimpiä puolukoita suuhuni. Sen\nlystimpää en luullut olevan kellään tässä maailmassa. Ei ollut vilu,\ntuntunut ei nälkä. Kotiin en ajatellut mennä koskaan. Kaikki tuntui\nolevan paremmasti kuin kotona.\n\nIlma oli lämmin ja kaunis, tyyni poutapäivä oli. Vaan iltasella tuli\nhyvin julma ukkosen sade. Pilvi kun alkoi nousta ja liketä sade, niin\nsilloin lampaat alkoivat juosta reklittämään ahon laidassa olevaan,\ntiheään kuusikkoon. Siinä näkyivät jo ennenkin käyneen, koska olivat\naivan mustalle mullalle kuluttaneet kuusen juuret. Siihen lampaat\nasettuivat sadetta pitämään kuin kotiinsa, rupesivat maata ja märehtiä\nvippasivat vaan niin rauhallisen näkösesti, eikä yksikään näyttänyt\nminusta pitävän väliä olinpa missä tahani. Pilvi nousi, ukkonen löi\ntulta niin hirveästi, että punasena läimähteli pilven savuavan näköset\nliepeet ja vettä alkoi tulla kuin saavista olisi kaatanut.\nLehdikkömetsä kohisi kuin koski, ja tuuli riuhtoi puitten latvoja, että\nluuli mukaansa vievän. Tuo oli vähän kamakkaa, vaan kun lampaatkaan\neivät pelänneet, niin en ollut minäkään tietääkseni. Asetuin vaan\nistumaan hyvin tuuhean, pitkäoksasen kuusen juureen, ja siihenpä\ntunkeusi lampaitakin mikä sopi ja asettuivat nukkumaan miessä\nhuoletonna yöteloilleen. Minäpä kanssa työnnyin kahden lampaan väliin.\nToisella oli kello kaulassa, kaunis kahdeksasoppinen vaskikello, ja se\nemä oli niin kesy, että käsiäni nuoleskeli, minä taas sen kelloa\nkatselin ja väliin aina soittelinkin. Mutta pian uni silmät ummisti ja\nsiihen nukuin ihan henkihieverinä kuin hako.\n\nHeräsin kellojen kilinästä, kun lampaat puistellen pemistellen itseään\nkiireimmän kautta puittivat aholle etsimään mitä murua löytyisi\neineeksi.\n\nMinäkin laittausin pystyyn. Vaan äkkiä sälähti korviini kimakka,\nuhkaavan sointunen naisen ääni, että\n\n\"täälläkös sen riivattu olet?\"\n\nSäikähdin, että lysähdin polvilleni, värisin, että joka luun solmu\nlotisi. Vallaton itku purskahti, eikä ollut tointa paeta. Tiesin kyllä\nmikä oli tulossa. Äitini sisko, vanhanpuoleinen nainen seisoi edessäni.\nSilmät seisoi hänellä päässä, ja hampaitaan purren tarttui hän kiinni,\nnakkasi olalleen kuin jonkun pyydyksestä saadun otuksen. Uhkaellen\nkantoi kotiini.\n\n\"Sinua kuritetaankin nyt niin paljon, että tottelet. Entiset kuritukset\novat olleet vähät.\"\n\nJa minä sainkin kuritusta, että sitä kuritusta tottelin, en uskaltanut\npaeta toista kertaa. Ymmärsin, että oli tyytyminen pönkän takana\nolemaan.\n\nSiinäpähän kesä meni.\n\n\n\n\nVI.\n\nTyönteossa.\n\n\nHeinä kun saatiin tehdyksi ja leikkuut leikatuksi, niin äiti alkoi asua\nkotosalla. Minäkin sain vähän vapautta, ja nyt oli Samppakin jo\nvahvistunut, ettei tarvinnut souvatusta. Se vanha kätkytkin oli jo\nhävinnyt koko talosta. Vaan välit ei meillä Katrin ja Sampan kanssa\nparanneet siitään. Katri ei ollut heittänyt pois kielen pieksämistä.\nSamppa taas kun vahvistui, niin alkoi kyetä kanssani nätelemään. Minä\nkun pahan sydämmeni tähden olin joutunut sortotilaan, niin hän hoksasi\nsitä jo pienenä käyttää hyväkseen. Hän pakkausi minun kanssani\nnätelemään, kun ei hänelle suotu minkäänmoista leikkikalua paremmin\nkuin muillekaan. Hän kiersi minua kuin paha pässi karitsa, että oli\nristinä joka paikassa, ja kun lien sitten sattunut sysäämään häntä\nvähänkään, niin silloin oli jo vankumassa ja ränkymässä kuin päästään\nleikattava. Se lankesi luonnosta, että minulle siitä selkään\nloikutettiin, olipa syy kenen tahansa. Sanottiin vaan, että vanhemman\npitää olla viisaamman ja antaa perään. Semmoisenaan se meni aika\nedelleen, viikko viikon perästä.\n\nTuli kesäkin taas, vaan sitte sain jo seurata työmiehiä sekä niitylle\nettä pellolle. Nyt luulivat vanhukset minun voimistuneen niin, että\nkykenen työhön muitten mukana, ja niinpä ajettiinkin aamusella ylös\nsilloin kun muutkin lähtivät työhön. Se tuntui liian vaikealta taas\nvuorostaan. Niittämään pakotettiin, vaan eihän siitä tullut porikkata.\nJälki tuli kuin lehmän syömä, että hävetti itseänikin. Silloinpa olin\nvirkani menettänyt ja pantiin lehtiä taittamaan. Niitä kyllä rupesi\ntulemaan kuin turkin hiasta, kun vaan olisi voimia riittänyt. Vaan\nsiitä tahtoi olla risti, ja nälkä pakkausi lopulla rupeamaan ihan\nyhdeksi taloksi, kun ruokaa ei annettu minulle tiheämpään kuin\naikuisillekaan henkilöille. Semmoisen poika palleron luultiin kestävän\nmiehen rinnalla. Tosinhan minä tavallani kestinkin, vaan huonomman se\nväsymys ensiksi voitti. Iltasellakin iltasta syödessä kun sain ruokaa\nkipeimmän nälän silmään, niin nukuin pala suuhun, että saivat muut\nkantaa vuoteelle. Mutta joskus jäin siihenkin, että yöllä kun satuin\nheräämään, niin palanen oli kourassani. Silloin ratuutin leipää vähän,\nnukahdin uudelleen, sillä unilusikka oli makeampi, aamulla neljättä\nkäydessä kun piti olla matkassa.\n\nNiin sitä mennä nuivattiin eteenpäin, ettei sen merkillisempää koko\nkesänä tapahtunut. Selkäsaunojakin tuli harvempaan, kun sain olla\nSampasta erilläni.\n\n\n\n\nVII.\n\nIsoisä puhutteli kaimakseen.\n\n\nSyksypuolella kesää muutamana pyhänä tuli meille paljo vieraita.\nMiehiäkin oli lähemmäs kymmenen ja niitten joukossa eräs hyvin vanha ja\nryhdikkään näkönen äijä. Se kuului olevan minun isoisäni. Isoisä kutsui\nminua kättä antamaan ja puhutteli kaimakseen. Enkä minäkään kauvan\nviipynyt, ennenkuin menin rohkeasti, lopsautin kättä että läiskähti. Ja\nsamoja antimia jakelin kaikille vieraille. Sitte se vanhus kutsui\nsiskoani ja veljeäni kättä antamaan, vaan ne eivät tahtoneet tulla, ei\nminkään edestä. Vanhempien pakotuksesta tulla kännistivät kuitenkin.\nVaan eihän siitä tullut oikeata kalua siitäkään annista. Isoisälle vaan\npistivät kuin joku pikkukapine olisi ollut muilta salaa kouraan\npistettävä ja sen kanssa mennä kyykkäsivät karsinasoppeen, josta\nalkoivat katsoa ällöttää kuin lehmä uutta konttia. Muuan niistä\nvieraista sanoi, että\n\n\"tulee raitis mies tästä Tapanista. Ei tämä ujostele enään. Nää toiset\novat ujompia.\"\n\n\"Ei sillä Tapanilla ole häpyä ujostella ketään\", sanoi äiti. \"Vaikka\nolisi minkälaisia vieraita, niin siellä se on joukossa. Jos\nkieltäisikin, niin eihän sille lie suusanasta apua, se ei tottele, kun\nei vaan keppiä ottane. Nämä toiset ne vaan kyhnöttävät, ei ne nämä\npakkau vierasten jalkoihin.\"\n\nVaan siihen sanoi ukko, että\n\n\"rohkeus ei ole vika, vaan se on tapa. Oraasta se touko tutaan. Kyllä\nsen näkee että kaimasta tulee mies. Kunhan joutuu viidesti\nviisitalviaaksi, niin ei ole kutaleilla asiaa sen nokan alle sateen\npitoon.\"\n\nVaan äitini, joka oli melkein toivoton minun oikeamisestani ihmiseksi,\nalkoi vaikeroiden selvittää minun puoliani vieraille:\n\n\"Ei se olisi tyhmä Tapani, vaan se on niin tuiki tottelematon ja\näikkäpäinen, että se ei taivu hyvällä eikä pahalla. Ei sitä vailla,\nettä sitä ei ole kuritettu, vaan siitä ei ole apua. Se on niin\npahankurinen ollut aivan pienestä lähtein näitten toistenkin sikiäin\nkanssa, että on kynsiä niiltä silmät pois. Ja sitä on kuritettu\nkurittamallakin, vaan sille ei ole tehoa. Sanotaan, että nuijien\npojasta pahasta, vaan aivan pahasta ei nuijienkaan. Mutta täytyyhän\nsitä kuitenkin koettaa minkä voipi. Raamattuhan sanoo, että joka vitsaa\nsäästää, se vihaa lastaan. Siitähän ei ole Jumalan edessä vastuuta, kun\nkoettaa ohjata ihmisten polulle hyvällä ja pahalla minkä vaan voipi. Ja\nsanotaanpa niinkin, että silloin vitsa pitää vääntää kun vääntyy. Ja\nyrittänyttä ei laiteta\", puhua laapotteli äiti ja huokaili vahvasti.\n\nEräs vieraista sanoi, että\n\n\"elkää tyhjää huolehtiko Tapanista. Siitä ei vielä tiedä ei uuta eikä\naata. Se vaan on pääasia, että on vilkasluontonen, niin silloin siinä\non vara mistä lähteä, sitte kun se mieheksi joutuu. Vaan joka on jo\ntyhmä lapsena, niin se ei sen viisaammaksi tule aikuissakaan. Eihän\ntuonikaan tyhjästä saa, eikä tauti päästä paljaasta. Ei tyhjästä voi\njärkikään kehittyä.\"\n\nNiin puheli vieras aivan kuin minun puolestani ja sanoi vielä, että\n\n\"Nähtiinpä tuo Pekolan Risto. Siitä nyt mustilaispojan kokosena ei\nluullut tulevan ei kolmen koiran syöttäjää, vaan kyllä se nyt miehestä\nmoukasee. Se ei olekaan jokaisen räkänokan narrattava.\"\n\n\"Mikä tuo nyt on Pekolan Risto? Suruton miehen roikale. Kyllähän sillä\non sitä maailman viisautta, vaan kyllä taitaa Jumalan edessä lyhyeen\nloppua viisautensa. Ja sepä se juuri onkin, että nuorena pitäisi\nihmislapsi saada vakautumaan ja pois siltä maailman hurjalta tieltä\nvierautumaan. Ja ensimmäinen ehto on se, että lapsen pitää nuorena\noppia rakastamaan vanhempiansa. Joka sen käskyn rikkoo, niin se\nrangaistaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Minä pidän sen\nmuistossani eikä meidän lapset saa olla niin vallatonna kuin Pekolan\nRisto poikasena. Ja niinpä ei poikasena ole paljon jalkansa jatkuneet,\nkun vielä pyhäillat löi koppia ja kirppasilla räiki kylän\npoikaviikarien kanssa. Kaunis kunnia tämä! Vielä te viitsitte lasten\nkuullen sen miehuutta ylistää\", puheli äiti oikein tosissaan.\n\nMutta minä kun kuulin, että ilosuus kelpaa vieraille, niin tulin vaan\nilosemmaksi ja tein kaikenmoisia sukkeluuksia. Muun muassa otin\nlaudalta pikkusen harmajan lankakerän, solmisin sen purkautumattomaksi\nja jätin siihen jukkoa parin kyynärän verran. Lähdin sitä sitten\nvetelemään siinä luulossa, että ehkä kissan poika huomaa, kun näkyy nyt\nolevan niin leikkituulella. Eipä pitkältä tarvinnut vetääkään ennenkuin\nkasahti pienonen harmaa elävä sen kerän kimppuun, otti sen hampaittensa\nja käpälöittensä väliin, kemmahti selälleen, löi painia sen kanssa,\npotkia riksutti taivasta kohti, kipruili ja mulkerehti. Siitä hyppäsi\nkahdelle jalalle, taas paiskausi selälleen ja potki ja telusi kerän\nkanssa, ja aina kävi sen innolle kun minä hiljalleen nykäsin sitä\nkerää. Välistä heitti irti, loikastausi vähän syrjään, vaan kun minä\nliikutin kerää, niin silloin ropsahti taas kynsin hampain siihen\nkäsiksi ja telkkusi ja mäiki sen kanssa, että vanha kissakin tuli\nsiihen yhteen nujuun toiseksi sääksi. Ja sitte siinä vasta elämä rupesi\nlentämään, kun ne yhdessä rupesivat kemuamaan. Se nauratti jokaista\nvierasta, että katketa olivat, ja kutkutti se minuakin aivan sydäntä\nmyöten. Joku vieraista sanoi, että\n\n\"kyllä tuo poika hoksaa ne lystipaikat.\" Vaan silloin tuli äiti ulkoa,\nmulautti minuun silmänsä kuin kellokaslehmä siihen, jonka hän on saanut\npelkonsa alle ja tahtoo, että pitäisi siirtyä tieltä pois. Äiti ärjäsi,\nettä\n\n\"joko sinulla taas on muuan piruus siinä harjoitettavana? Älyätkö vai\ntahdotko häntäluusi päälle.\"\n\nSilloin piti totella. Menin isoisän viereen rahille istumaan.\n\n\"Lyhyeltä on virsi kaunis\", sanoi isoisä äidille, joka rupesi yhä\njatkamaan riitelyään.\n\nVaan en minä siinä malttanut kauvan istua, lähdin kävelemään ulos\nvetäen jälessäni sitä lankakerää toivossa, että kissa ehkä sen huomaa\nja tulee jälessä. Silloinpa juoksi Samppa jälkeen ja polki kerää, että\nkatkesi jukko. Suututti se minua. Minä pukkasin häntä ja ryöstin pois\nkeräni. Samppa rupesi itkeä värnöttämään. Samassa tuli äiti, jauhoi\ntukkaani, niin että säkenet silmissä vilisi, otti kerän ja antoi\nSampalle, joka sitä katseli kuin pulliaishaukka kiiluvin silmin ylpeänä\nvoitostaan. Vaan vieraista muuan sanoi, että\n\n\"nyt oli tuon toisen pojan syy, ei olisi pitänyt Tapania kurittaa.\"\n\n\"Tapanin pitää huimemmalleen antaa perään. Mitäs rupesi koko peliin.\nMuistaa vasta istua tyynessä. Ja ei ole sitä vailla, että niistä\njoutavista ei olisi kielletty, kyllä se on saanut muistipaloja useammat\nkerrat. Mutta oikean ihmisen tavalla se ei kyllä pysy siunaaman aikaa.\nSen on jo lapsena saanut sielun vihollinen riivata ja sokaista, että ei\nanna kuritustakaan totella. Toisia lapsia niitä ei ole tarvinnut monta\nkertaa piiskata eläessään, vaan näettepä miten ne ovat vakaat kuin\nvanhat ihmiset. Jo sitä on lysti nähdä tuommoista lasta kuin tuokin\nKatri on. Se ei ole ikänään särkenyt korvia ei vanhemmiltaan eikä\nmuilta.\" Syvästi huokaellen meni äiti asioilleen.\n\nVaan äidin nuhdesaarnaa en saattanut ottaa omakseni.\n\n\n\n\nVIII.\n\nMetsässä isoisän kanssa.\n\nIsoisäni jäi meille. Hän oli ollut syntymäkylässäni ruotilaisena kaiken\naikaa, minkä me olimme olleet sieltä poissa. Nyt pitkästä kotvasta\nkyläili poikansa kotona. Eräänä päivänä hän alkoi tuumailla, että\n\n\"ruvetaanpas me kaimakset lintuja pyytämään. Niinhän sanotaan, että ei\ntule liha linnun pyytämättä, kala jalan kastumatta.\"\n\n\"Ei ole teissä linnunpyytäjää\", sanoi isäni. \"Meidän lintumaat ovat\nsiksi kaukana.\"\n\n\"Kyllä me ne taipaleet vielä jaksamme kulkea, ja eihän meillä olekaan\npiiskaa laidalla. Kuletaan mikä jaksetaan ja sitte levähdetään\", sanoi\nukkeli.\n\nAamulla päätettiin lähteä. Minua ei tahtonut nukuttaa, niin oli hyvä\nmieleni, kun pääsin vieraan kanssa niin hupaiseen työhön. Aamusella kun\nlähdettiin aijottuun työhön, niin mieli tuntui olevan vähän paremmalla\nsijalla. Minä hyppelin ja lentelin kuin siipiorava, silkoilin sinne ja\ntänne, juoksin edes ja taakse kuin metsäkoira. Päästiin sitte metsään,\nja siellä rupesi ukko niitä pyydöksiä tekemään ja minä autoin minkä\nvoin. Iltapäivällä lähdettiin kotiinpäin. Käveltiin vähän matkaa, niin\nistui telolle ukko ja sanoi, että\n\n\"tie käydä, hako levätä, haon vierus haukotella.\"\n\nOtti hän piippunysänsä, pani siihen rouheita, iski tulen, alkoi\nvedellä, ja siinä hän tupakoidessaan rupesi minulle puhumaan\nmuistojaan. Kirkkaina loisti ukolla kuoppaan painuneet elävät silmät,\nkun hän kertoi elämänsä vaiheita. Siinä hän kertoi nälkävuosista,\nkalliista ajoista, tapausten edellä käyneistä luonnon ilmiöistä ja\nennustuksista, Ruotsin kuninkaista, joitten alle hän oli kuulunut,\nniitten hyvistä ja huonoista puolista, Suomen surkeasta tilasta, sen\npaljo kärsineestä, kuitenkin voittaneesta kansasta. Hohtavia suuria\nkarpaloita pyöri ukon tummille, kurttuisille poskipäille niitä\nkertoessaan. Ja silmiäni räpäyttämättä, suu kolmantena korvana\nkuuntelin hänen tarinoitaan. Ukkeli kun huomasi, että niin halulla\nhänen kertomustaan seurasin, tuumasi, että\n\n\"laaja se on uroon tarha. Tyvessä vielä olet, poikaseni, enemmän tiedät\nkun olet latvassa. Siellä tulet näkemään tuulenkin, tuiskunkin aina\nvastarantasenkin. Tikka on kirjava, vaan ihmisen ikä on kirjavampi. Ei\nsitä tiedä lapsena, minkälainen on olla aikamiessä.\"\n\nLevähdettyään nousi ukko, otti tien vieressä olevasta raitapehkosta\nvesan, siitä leikkasi kepin, lähti kävelemään ja tuumaili:\n\n\"Hiljaa se huono käypi, sauvan voimaton pitääpi, niin sanoivat ennen\nvanhat. Ja tosi tuntuu olevankin. Ei tunnu olevan miehestä menneestä\neikä tuiki tulleesta. Niin ne olivat minunkin jalkani keveät sinun\nikäsenäsi kuin sinulla nyt, vaan matka on vienyt eväänsä.\"\n\nNiin tuumaili ukko, kun käydä koppasi keppi kolmantena jalkana. Minä\nvaan siemakehdin ja suikelehdin ukon ympärillä. Menin aina eteen\nkatsomaan, kuinka ukko astua vinnasi. Hiki valui vanhuksen päästä, että\nsuortuvassa oli hopeaiset hapset, jotka valuivat imekkeinä\nkurttuiselle, mustansiintävälle kaulalle, ja märkinä olivat kaikki\nnahka-aallot, jotka aika oli ajanut kokoon ukon kasvoille. Löyhällä\nnäkyi olevan vanhat paikkaset sarkahousujen lahkeet ukon polvissa,\njotka askelta tehdessä horjahtivat puoleen ja toiseen. Välistä oli\ntoinen jalka toisen ristinä.\n\nMatkallamme sattui noin parin sylen levyinen joki, jossa oli yksi\nsujuva puu hakattu portaaksi. Minä yritin sitä myöten juosta vitasemaan\nyli, vaan ukko kielsi ja sanoi, että\n\n\"Muistapas poikaseni vanhain sananlasku, että syli puuta, vaaksa vettä,\naskel paikkaa pahaa miehelle surmasijaksi. Hakataanpas puu toinen tähän\nkumppaliksi. Vara ei venettä kaada, eikä tuki suovaa alenna. Parempi on\nkatsoa kuin katua. Tulee kyllä vahinko viisaallekin, mutta tyhmällä se\non toisessa kädessä.\"\n\nUkko hakkasi puun ja tulimme yli joesta. Siinä tuli erään talon isäntä\nvastaan. Hän ihastui nähdessään ukkoa, tervehti ja kummasteli:\n\n\"Kun vielä jaksatte kulkea näin pitkät matkat.\"\n\n\"Vielähän sitä on kynttä ketoon pistetty\", tuumasi ukko, \"vaikka ei\nsitä ruton sataa vuotta eletä. Minkä minunkaan käyntini ei joutuisata\nole, vaan aina olen seisovan puun kuitenkin jättänyt.\"\n\n\"Miten vanha nyt on äijä?\"\n\n\"Yhdeksänkymmentäseitseman vuotta on minun kerälläni ajan solmuista\nlankaa. Siellä on jo monta mutkaa matkalla. Vaan pää tuntuu tulevan\nvetävälle. Maa tuntuu alkavan puoleensa minua vetää. Vuosi takaperin\nolin paljon topakampi, vaan tosi näkyy olevan kuin sanotaan, että vuosi\nvanhan vanhattaa, kaksi lapsen kasvattaa. Vaan mihinkäpä tästä\nmentänee, täällä täytyy olla niin kauvan kuin henki luita lämmittää.\nEikä minun aikani kulu yhdessä kohti, kun vähänkin pysynen pönkilläni.\"\nNäin puheli ukko vähän sammaltavalla äänellä, tarjosi pitkävartista,\nsuonirikasta kättään sille isännälle, pyörähti ja lähti astua\ntelläämään kotiin, ja minä koiran asemesta välistä edessä ja välistä\njälessä.\n\nKotiin tultua äiti antoi iltasen, laittoi vuoteen, ja me lähdimme ukon\nkanssa vierekkäin nukkumaan kuin työmiehet konsanaan. Ukko nukkuikin\nheti, vaan minä, vaikka olin kyllä väsynyt, en nukkunut pitkään aikaan,\nukon kertomukset kun lisäsivät ajatuksiani. Elämä tuntui niin\nsuloselta. Siinä vieressäni oli semmoinen aarre, niin hyvä ystävä,\njommoista en tiennyt aavistaa olevan koko maailmassa.\n\nOlipa ennen pitkää uni varastanut minutkin toiseen elämään, jossa näin,\nettä minulla oli kaunis kylvöpelto, niin kauniit, terhakat, hyöteät\noraat, jonka oli isoisäni kylvänyt, vaan heti tuli ankara myrsky, joka\nruhtoi ja reutosi ja mullan kanssa sotki kaikki oraat, ettei jäänyt\nkuin juuret jälelle. Siitä heräsin. Ukko oli jo mennyt pois vierestäni.\nMinä hyppäsin säikähtäen lattialle, kapasin pirttiin, kysyin äidiltä,\nettä missä ukko, ja kun sain tietää olevan saunassa, menin sinne,\nSiellä hän oli tuohivirsuja tekemässä.\n\n\"Viikon virsua pitää, toisen viikon parsimalla\", tuumaili ukko. Minä\ntahdoin tekemään itselleni myös, jotka hän lupasi ja teki aivan heti.\n\nNyt kun saatiin aamiainen suuhunsa, silloin virsut jalkaan\nkumpasellekin ja lähdettiin astua vihmomaan eilisiä jälkiä. Virsut\nkitkasi jalassani, kun juosta väkellin kuin metsäkana ukon edellä,\njonka valkoset tuohitöppöset harvakseen löpsivät tiehen. Elämän koreus\nei meitä silloin kiusannut. Niin sitä vaan mentiin ja tehtiin\ntehtävänsä.\n\n\n\n\nIX.\n\nIsoisäni tautivuoteella.\n\n\nSe talvi, joka nyt seurasi, oli mitä onnellisimpia eläessäni. Ukko jäi\nmeille, ja hänen kanssaan kyönäsin kuin juottoporsas. Hänestä en jäänyt\nen puunkaan taakse. Ja koko pitkänä talvena ei seonneet asiat niin\npahasti, että olisi selkään minulle annettu. Sen ukon seura vaikutti\nsen. Iltasilla kun rupesimme olkivuoteelle nukkumaan, niin opetti hän\nminulle virren värsyjä ja rukouksia, joita käski aina maata ruvetessa\nlukea ja rukoilla Jumalaa, että ruma henki ei saisi yön pimeydessä\ntehdä meille pahaa. Joka ilta hän opetti aina jonkun värsyn, jota hänen\nei tarvinnut monta kertaa parsiakaan, ennenkuin sen muistin.\n\nJa sillä tavoin meni talvi.\n\nKesä oli alussa, lehti alkoi tulla puuhun, nurmet alkoivat härmittää,\nkun isoisäni sairastui melkein äkkiä. Minun kävi säälikseni, kun näin,\nettä ukko on kipeä, ja olisin tehnyt hänelle vaikka mitä hyvää. Itkin\nhänen vuoteensa vieressä, jossa hän vielä värisevin huulin kertoi\njuttuja ja väliin luki virren värsyjä ynnä muita lukuja ja kehotti\nminuakin turvaamaan luojaan nuoruudessa, niin hän auttaa vanhuudessa,\nkun pahat päivät tulevat.\n\nTautivuoteensa oli hänellä ikkunan poskessa penkillä, johon oli pantu\nrahi viereen levikkeeksi ja siihen rehuja. Siinä hän nousi kerrankin\nistualleen, katsoi ikkunasta ulos. Päänsä vapisi, äänensä värisi, kun\ntuumaili harvasteesen.\n\n\"Lehti puuhun, ruoho maahan, minä marras maanrakohon.\"\n\nSitten hän lausui minulle: \"Jo nyt on, poikaseni, surman suitset\nsuussani, kalman käpy leuallani, tuonen ohjat olkapäillä.\"\n\nHän painui vuoteelleen, kirkasta vettä ilmausi syviin silmäkuoppiin, ja\nsuurina herneinä vierähti se vuoteelle, kun vanhus päätään kallisti.\nSyvältä näytti lähtevän ne tuskalliset huokaukset, joita hän kaikin\nvoiminsa koetti pidättää, että ei ulos tullessaan synnyttäisi\nminkäänmoista ääntä. Helppoa se ei liene ollut, koska hiki juoksi joka\nkarvan nenästä ja tuo vanhanpuoleinen hurstipaitansa kastui kuin\njärvestä nostettu. Ei hän puhunut, ei valituksen sanaa kuultu.\n\nMinä itkin hänen jaloissaan, kun näin, että paras ystäväni oli niin\nkipeä. Vaan sitä en voinut ajatella, että voipi kuolla. Viimein asettui\nhänen tuskansa ja hän näytti nukkuvan, kun muu rahvas tuli kotiin\niltasella.\n\nAamulla kun heräsin, niin nukkui ukko rauhallisesti. Hän nukkui sitä\nunta, josta ei milloinkaan herää. Minä en tahtonut oikein uskoa, että\nhän oli kuollut. Menin katsomaan. Liikkumattomana lepäsi tuo illalla\ntuskasta koukisteleva ruumis, kuivina olivat nuo syvät silmäkuopat,\njoissa illalla kiehui kirkas vesi, kalpeana oli kurttuset kasvot, jotka\nillalla tuskasta punehtuivat, sammuneet olivat välkkyvät silmät, jotka\nsäihkyivät kun hän kertoi elämänsä vaiheita, hermotonna retkotti tumma\nkäsi, joka viime vuonna niin usein silitti päätäni ja taputteli\nolalleni, levollisina näkyi kuin vuori kesäpäivänä tuo tuhansien\nmielenvaikutusten reutoma, satojen maailman myrskyjen murtama ja\nkuitenkin voittanut korkea rinta. Autiona kuin maja saarella, jossa\nystävä ennen on asunut, oli tuo vanhanakin urhollisen ja ryhdikkään\nnäkönen mies, ei ollut rauniota parempaa nyt tuo kunnioitettu ystävä,\njonka sydän vielä eilen sykki palavasta rakkaudesta minua kohtaan,\njolle sulimmalla ystävyydellä toivotti Jumalan siunausta elämäni\nmatkalle.\n\nKaikki oli siinä mennyt. Karvas oli mieleni, niin karvas kuin\nseitsenvuotiaan poikapalkeron mieli voi olla, kun surma teki semmoisen\nvääryyden, että vei parhaan ystäväni ja hyväntekijäni. Vaan siinä ei\nauttanut itku eikä valitus. Surma teki tehtävänsä.\n\nMinä jäin orvoksi. Orvoksi jäin, sillä vanhemmistani ei tuntunut olevan\nmitään turvaa, synkkä pelko vaan heidän julmuudestaan kierteli tuntoani\nja tuntui kuin olisi aina kappaleen repäissyt kierrellessään,\n\n\n\n\nX.\n\nKissasta taas tuli harmi.\n\n\nNyt kun ei jäänyt minkäänmoista ystävää, niin rupesin opettelemaan\nlukemaan, ja siitäpä sainkin huvitukseni. Aloin lukea mitä kirjoja vaan\nsaatavissa oli. Vanhukseni pakottivat aapelusta ja katkismusta\nlukemaan, vaan minä varastausin tutustumaan muihinkin kirjoihin ja\nmiellyin enemmän siihen kiellettyyn hedelmään. Silloinpa vanhemmat\nkokonaan kielsivät muitten kirjain luvun, siksi kun on aapelus ja\nkatkismus aivan selvä. Minä kun kaikkein mielusimmin luin raamatusta\nkuningasten kirjoja ja aikakirjoja, joissa on niitten vanhain miesten\nseikkailuja, niin vanhukset katsoivat sen synniksi ja sielun vihollisen\ntyöksi. Siinä oli heillä selvä todistus, kun minun mieleni riensi\nparemmin maallisten perään. Se oli perisynnin vika, jonka juuret piti\nnuorena saada revityksi. Ja jos ei hyvästä ollut apua, niin täytyi olla\npahasta, arvelivat.\n\nMutta mitä enemmän komennettiin lukemaan niitä pakollisia kirjoja, niin\nsitä vastenmielisemmiksi ne kävivät ja sitä enemmän halutti vaan lukea\nmaallisia kirjoja. Ja sepä veikin toivon vanhuksiltani. He alkoivat\nvaikeroida, että\n\n\"kyllä sen näkee, että sille ei ole apua. Vaan kunhan koettaa taivuttaa\nminkä voipi, niin eihän Jumalan tuomiolla anneta siitä syntiä.\"\n\nJa siitä syystä tarkenikin selkänahkani mielestäni liikojakin kertoja.\n\nSemmoissaan se meni aika edelleen.\n\nErään kerran tuli useita vieraita; oli sunnuntai, ja he rupesivat\njoukolla seurojaan pitämään. Isäni oli esimiehenä lukemaan saarnoja ja\nveisaamaan virsiä. Vaan kissasta minulle taas tuli harmi, kun heidän\nhartaudestaan huolimatta rupesin sille toiseksi sääksi. Äiti otti minua\nkädestä, suhahti korvaani jonkun nuhtelevan sanan ja alkoi taas muitten\nkanssa veisata höveltää. Mutta eipä aikaakaan, niin kissa siellä\nlattialla nosti häntänsä pystyyn, selkänsä köykkyyn, jalkansa niin\npitkiksi kuin voivat venyä ja silloin laukata köykkäsi korvat pystyssä,\nikenet irvellään, tehden matkallaan jos jonkinlaisia joutavia mutkia.\nSe kiepasi sen penkin alle, jossa minä olin istumassa, ja siellä se\nalkoi kopperehtaa muutaman pienen kenkärajan kanssa. Minäkin aloin\nkohdallani olevan penkinjalan juuresta varpaani kynnellä lattiata\nraaputtaa, niin silloinpa kissa kärähti kinttuuni täysin sylin, kynnet\nharallaan kimppusi ja kärysi, potki ja kuoputti minkä osasi. Minä\nilosta ja säikähdyksestä päästin sellaisen äänen, että jokaisen silmät\nirtausivat virsikirjasta. Vaan siltä ei veisuu keskeytynyt. Äitini vaan\nsanoi hyvin katkeran haikeasti:\n\n\"Herra Jumala hyvästi siunatkoon tuota lapsiraukkaa\", painoi päänsä\nalas ja kuiskasi tuskin kuuluvasti, \"kuinka sinä ilkeät olla\ntuommoinen?\"\n\nHarmillisen näkösellä mielellä alkoi hän taas veisata ja äänensä\nvapisi. Kissapa jälleen kähähti jalkoihini, vaan minä päätin, etten\npäästä tällä kertaa mitään häiritsevää ääntä ja koetin pidättää sitä\nsisääni, että silmistä vesi tihisi ja poskeni pullistuivat kuin puhuttu\nrakko. Kissan into eneni, se liikkui nilkassani kuin tulen sammuttaja.\nJuuri virren nuotti sattui olemaan korkeimmillaan, niin silloin ratkesi\nsiteet ja minulta porahti ulkoilmaan semmoinen ilonpurska, että sana\nkatkesi jokaiselta kuin puukolla ja silmät erosivat kaikilla\nvirsikirjasta. Muutamissa vieraissa synnytti niin imelää kutkutusta,\nettä luuli olevan sen kissanpojan povessaan potkimassa. Silloin silpasi\näiti kädestäni, läksi viemään pihalle sellaista vilkkaa, että varpaat\nvaan välistä maahan hippoivat. Tunkion liepeellä sai varpuja kouransa\ntäyteen, riisui, pani pääni polviensa väliin ja ropotti selkään. Minä\nkoetin kirkua ja ränkyä kuin syötävä, toivoin, että vieraat ehkä\nlähtisivät auttamaan, vaan äiti kääräsi pääni hameen mutkaan ja tukki\nsuuni, että henkikään ei päässyt kulkemaan. En tajunnut paljon tälle\nilmalle, kun hän minut irti heitti, sillä maailma oli mustana\nsilmissäni ja korvat kihisi kuin saunankiuas vettä lyödessä.\nSelvittyäni ja kun olin halannut äitiä ja sanonut, että anna anteeksi,\nrakas äiti, niin oli kaikki sovittu. Äiti talutti seurapirttiin\nistumaan penkille, katsoi isän kirjasta missä asti virsi menee, haki\nsen ja alkoi veisata.\n\nMinä menin karsinasoppeen ja koetin olla tyynessä kuin vahinko\nloukossa. Vaan en voinut itseäni hallita, sillä väliin aina nousi\nrinnastani kova nikkasekanen puuska. Kuumana viilteli selkävuoliani ja\nsekin lisäsi syytä itkuuni. Virsi oli loppunut, niin isä sanoi, että\n\n\"tuosta Tapani pahasesta ei näy kalua tulevan, jos sitä ei kovemmasti\nkuritettane.\" Ja minulle hän ärjäsi: \"Et ole lukenutkaan koko päivänä.\nOtapa kirjasi!\"\n\nMinä en toista käskyä odottanut, otin aapelukseni ja aloin ääneen\nlukea. Vaan pelkäsin, etten osaa kyllin hyvästi, ja kun tiesin olevani\nentistä ankaramman lain alla, niin ääneni väkisenkin tahtoi väristä.\nIsä tokasi äreästi:\n\n\"Mikä siinä kiikastaa, kuin et raittiimmasti saata lukea?\"\n\nMutta kun lukuni siitä kävi yhä sekavammaksi, niin hyppäsi isä ylös\npenkiltä, tapasi tukkaani ja möykytti päätäni seinään, että jytisi kuin\nriihtä puidessa. Hampaat kirahtelivat yhteen isälläni ja hän rupesi\npieksämään kuin mielivaivanen. Paljoa en olisi enää kestänyt, kun olin\nvastikään hengen rajoja myöten revitty. Sattui kummini, Keskitalon\nemäntä, ja kasakka Juho paikalle, niin että ottivat käsistä pois.\n\nKummilleni kertoivat vanhukset oikein sydämmen pohjasta lähtevästä\nharmista, että miten se on kovakorvanen ja miten tuossa\nseitsenvuotiaassa poikakuotassa on jo saanut ruma henki vallan. Toisia\nlapsiaan alkoivat kiitellä ja minua vaan laittaa. Kummini aikansa\nkuunneltuaan virkkoi siihen:\n\n\"Minä olin tuon kokosena aivan yhdenlainen ja luulivat kaikki, ettei\nminusta tule pahastakaan kalua, vaan kalunapa häntä on pidetty. Ei sitä\nvielä tiedä tuomita Tapaniakaan, siitä voipi tulla jalompi mies kuin\nnäistä nyt kiitettävistä lapsista, se on nyt vielä uusi kiittää, kypsi\nlaittaa.\"\n\nÄitini vastusti, että\n\n\"kyllähän sen nyt jo alkaa nähdä, ja sehän on aina, että joka ei parane\nse pahenee.\"\n\nMutta kummin puhe sulostutti elämääni. En saata sanoa minkälainen\nkappale se oli mielestäni. Tuli hän pois lähtiessään vielä luoksenikin,\nsilitteli päätäni ja pyyhki esiliinallaan silmiäni.\n\n\"Elä huoli olla milläsikään\", sanoi, \"kyllä sinusta mies tulee, kun\njalka kasvaa, hammas karkiaa. Osaatko sinä jo lukea?\"\n\n\"Osaan minä vähäsen\", sanoin nyyhkyttäen. En saattanut oikein asettaa\nitkuani, vaikka se oli ilosta, kun kuulin että minussakin on jotain\nhyvän toivon sijaa.\n\n\"No, elä huoli itkeä, pilaantuu silmäsi. Anna hevosen huolla,\npitkäjouhen juorrotella! Lähde nyt kanssani kotiin, niin annan sinulle\nkirjan, koska jo osaat lukea.\"\n\nHe alkoivat hommata lähtöä ja minä olin aikeessa lähteä mukaan, vaan\nisä sanoi hyvin päättäväisesti, että\n\n\"Tapani ei saa mennä kylään. Kyllä ne siihen ovat oppimassa sittenkin,\nkun on korva korvan tasalla.\"\n\n\"Kyllä se on koko herännyt, tuo Keskitalon akka\", kuulin äitini\npuhelevan heidän mentyään. \"On se koko kummi ja senlaisen se on hänkin\nvalan tehnyt kummina ollessaan. Ilkeäisi, kelvoton, viedä mieroon\nsikiön, kun tuossa toinen koettaa paraansa mukaan opettaa ihmiseksi.\"\n\nHetken perästä juoksutti naapurin poika meille sen luvatun kirjan,\njonka nimi oli \"Maunulan Matti\". Siinä kerrottiin eräästä talonpojasta,\njoka isänsä kuoleman jälkeen oli tullut isännäksi ja muutamissa\nvuosissa juonut ja korttipelillä hävittänyt talonsa ja saattanut\nitsensä, perheensä ja vanhan äitinsä viheliäisimpään kurjuuteen. Se oli\nsiis maallinen kirja ja se kannettiin oikein juhlariemulla palavaan\nuuniin. Katselivat ikäänkuin autuuden ihastuksella, kun kuitenkin tämän\nmaailman tuli poltti niin jumalattoman kirjan.\n\n\n\n\nXI.\n\nLehtiä taittamassa.\n\n\nOlin kahdeksanvuotias, kun muutamana syyskuun päivänä hyvin kylmällä\nitätuulella lähdettiin koko rahvaalla lehtiä taittamaan. Minulla oli\nsormi kipeä, etten voinut taittaa, niin pantiin kantamaan jälestä\nkotiin niitä lehtiä. Vaan se ei ollut helppoa, kun takkaa kantaessa\ntuli hiostavan lämmin ja metsään mennessä värisyttävän kylmä, että piti\njuosta palatessaan.\n\nSiellä oli isä jo aina takan tehnyt valmiiksi sillä aikaa, kun olin\nyhtä viemässä. Vaan nepä aina kerta kerralta väsyvälle poika ressukalle\neivät olleet sattuneetkaan paraiksi raskaita. Ei tarvinnut monta viedä\nennenkuin itku tuli toiseksi kantajaksi. Sepä toveri vaan viivytti,\nettä alettiin perillä torua ja sanottiin olevan laiskuuden syynä.\nKäskettiin joutua pikemmin takasin. Mutta se oli mahdotonta, aina kävi\nmatka pitemmäksi ja itku hartaammaksi.\n\nRaskasta takkaa kun yli voimaini kannoin ja sen ohessa itkeä turskin,\nniin se ei tehnyt sisuksilleni hyvää, ja jopahan viimmein alkoi veri\nlähteä rinnastani. Silloin muistin mitä ukkovaari aina puheli, että\nJumala auttaa ihmistä. Mutta minkätähden se minua ei nyt auttanut? Ihan\npelkäsin kuolevani, rintani oli niin kipeä ja hengittäessä ryyhitti\nkuin metsäkissan rinta ja verta lähti. Koetin kuitenkin vielä takkaani\nviedä eteenpäin. Jonkun kymmenen syltä kannoin nuivasin takkaani ja\naina makasin. Päätäni viemasi ja sydäntäni ellosteli pahasti.\n\nIsäni tuli hakemaan ja tapasi vielä minut taipaleella makaamassa. Jo\nmatkan päässä tullessaan alkoi ärjyä, että\n\n\"vieläkö sen tulinen lurjus olet taipaleella nukkumassa, vaan heräät\nvissiin, kun minä joudun.\"\n\nSen kuultuani säikähdin, verta purskahti suustani enemmän ja menin\naivan tietämättömäksi tainnoksiin, etten tiedä kurittiko hän minua vai\nei. Lähellä kotia olin isäni selässä, kun toinnuin. Isäni kantoi kotiin\nja äitini toi vähän rehuja lattialle ovensuuloukkoon. Siihen laskivat\nminut ja panivat vähäsen raanurepaleen peitokseni. Mutta tuli kova\nkuume, että tuleen luulin syttyväni. Kylmää vettä rukoilin, vaan sitä\nei annettu kuin lusikka aina pitkän ajan päästä. Koettelin rukoilla\nmiten vaan taisin, vaan siitä ei ollut apua. Törmäsin itse usein ylös\nvettä tavottelemaan, vaan eivät sittenkään antaneet, sanoivat pahaa\ntekevän. Sitä tuskaa ei voi kertoa, mikä raivosi sielussani silloin,\nkun äidin, isän, siskojen ja veljien sydämmet olivat niin kivettyneet,\nettä voivat tukkia korvansa minun rukouksilleni, niin että semmoisessa\ntuskassani ei annettu vettä. Siihen tuskaan luulin halkeavani ja\nkuolevani kerrassaan pois.\n\nViisi viikkoa olin ollut yhdessä houriossa ja kaksi kertaa kuului\nkatsotun hengen lähtöä sillä ajalla. Pitkältä olin maannut ja paljon\noli ruumiissani niitä paikkoja, joista nahka oli lahonnut pois, eläviä\nmatoja oli muutamissa haavoissa. Sydäntä särkevä suru valtasi, kun ensi\nkerran katselin puoleksi lahonnutta, luiksi kuihtunutta ruumistani,\nhintyneitä, voimattomia käsiäni.\n\n\n\n\nXII.\n\nEnsimmäiset omat vaatteet.\n\n\nKymmenen vuotias olin, kun tehtiin ensimmäiset omat vaatteet. Siihen\nasti olin pitänyt vanhoja muitten tähteitä, mitä rehkasta lienen\nmilloinkin saanut tuulen suojaksi.\n\nKatrille ja Sampalle tehtiin jo nuorempana uusia vaatteita, kun ne\nolivat nöyremmät ja hiljasemmat. Ja niitä käytettiin kirkossa ja\nkylässä. Minä kun olin turhuuteen taipuvaisempi, niin minua ei\nuskallettu ottaa mihinkään, pelosta että minut sielun vihollinen ottaa\nihan elävänä selkäänsä. Siispä en tarvinnut uusia vaatteitakaan\nennemmin, enkä sittenkään ehkä muuten, vaan papit alkoivat messussa\nkaivata lukemaan.\n\nMessuunpa laittauttiin oikein koko veneellä kerran, kun oli\nlähimmäisessä naapurissa messu. Silloin tuotiin minulle päälleni\npantavaksi uudet harmajat, puolivillaset vaatteet, joissa oli röijyn\nhelma kolmesta kohti halki. Sillä ne olivat mielestäni pilassa koko\nvaatteet, vaan minkäpäs niille taisi, piti työntää päälleen ja messuun\nsitä vaan mentiin kuin mentiinkin.\n\nMessutalon kartanolle menin muitten kokosteni poikanaskalien joukkoon.\nMutta heti havaitsivat korttini, ja sanoi muutama mieheksi saapa\npoikatollisko:\n\n\"Ristuksen piiskariko tuosta kasvaa, kun on nuo viilekkeet selässä?\"\n\nEräs taas sanoi:\n\n\"Karhu sitä näkyy tavanneen selästä, kun on kynnen jälet jääneet.\"\n\nMuuan sanoi:\n\n\"Keskitekonen se näkyy olevan tuo röijy.\"\n\nJa niin osoittivat yksi yhtä, toinen toista. Minulla ei ollut\nminkäänmoista puolustuskeinoa, kuuntelin vaan vähän alamielisenä.\nAjattelin että väärin tekevät, kun minua pilkkaavat, sillä enhän minä\nole tahtonut mokomia leluja röijyni helmaan.\n\nMiehet alkoivat tunkeutua messupirttiin, jossa jo pappi ja lukkari\nolivat. Pappi määräsi virren, lukkari alotti veisuun, muu rahvas rupesi\nsäestämään. Virren loputtua eräs talonisäntä piti rukouksen, jota\nyksimielisesti polvillaan kuunneltiin. Siitä päästyä rupesi pappi\ntutkimaan \"Jumalan kymmenistä käskyistä\".\n\nMinä kuuntelin oikein avossa suin, kun kuulin papin selittävän, että\nJumala rakastaa kaikkia ihmisiä. Vanhukset olivat minulle jo satoja\nkertoja selittäneet, että semmoista kuin minua ei rakasta Jumala, joka\nolen tottelematon vanhemmilleni. Neljättä käskyä pappi kun selitti ja\nmääräsi ihan välttämättömästi rakastamaan vanhempiaan, ilman ei pääse\nJumalan rakkauteen osalliseksi, niin oikein tyrmistyin. Ajattelin,\npitääkö minunkin rakastaa vanhempiani, jotka ovat minulle niin paljon\npahaa tehneet, pieksäneet, repineet ja kaikilla tavoin piinanneet\nhengen rajoja myöten. Koetin miettiä miten heitä saattaisin rakastaa.\nAjattelin, että rupean olemaan hyvä ja teen kaikkea heille mitä\nhaluavat. Koetan minkä voin. Ja minusta tuntui kuin olisin voinut nyt\nhalata äitiä ja isää.\n\nMiettiessäni meni aika, etten joutanut pappia seuraamaan. Vasta\nhavahduin mietteistäni, kun ruvettiin luettamaan. Meidän numerosta kun\nhuudettiin, niin minä pääsin rovastin eteen lukemaan. Sisästä luetti\nrovasti virsikirjasta ja semmoista evankeliumia, jonka olin ennen\nlukenut ja olisin osannut vaikka ulkoa. Sitä kun minä päästin tulemaan,\nniin ei rovastille tullut ikävä. Sitte sattui taas aapeluksesta ja\nkatkismuksesta selväksi luetut paikat. Niitä minä taas puotin kuin\nhyllyltä enkä pelännyt särkymistä. Minä näin, että rovastista on\nmieleen, niin minä parannin kuin hyvä hevonen juoksuaan, kun hiostua\nalkaa. Rovasti alkoi kallistella päätään kuin pulliaishavukka\nviiritangon päästä hiirtä vahtaellessaan eikä yrittänyt muistaa ottaa\nkiinni ollenkaan lukuani. Viimein kun lopetti, otti polvelleen minut\nistumaan ja siinä silitti päätäni, taputteli, ja kiitteli kupliksi\nveden päälle ja antoi pikku kirjan minulle ja sitten vielä kiitti.\n\nSitte rupesi toisia luettamaan, siskoani ja veljiäni, jotka olivat sen\naikaa päältä katsoneet, kun minä lueskelin. Siskoni vaikka oli\nneljäntoista vanha, niin hänen luvustaan ei tahtonut tulla mitään\ntolkkua. Sitä niin ujostutti. Ja veljeni se ei osannut papin\njälestäkään. Ei katkastua sanaa saatu siltä. Rovasti sanoi äidille,\nettä\n\n\"säkissäkö näitä on kasvatettu, kun nämä eivät osaa ollenkaan? Ja tämä\nTapani on niin erinomaisen hyvä.\"\n\nÄiti koetti selittää, että\n\n\"nämä ovat niin ujot, etteivät viitsi rahvaassa lukea. Kyllä nämä ovat\nahkerammat lukemaan kotona kuin Tapani, ja muutenkin nämä ovat\nnöyremmät ja kuuliaisemmat vanhemmilleen kuin Tapani.\"\n\n\"Miksi teidän lapsia ei kuleteta ihmisten ilmoissa, jotta ne\ntottuisivat ihmisiin? Se on vanhuksien vika, kun lapset pelkäävät\nihmisiä. Onpa tuo nähtävä rippikoulun ijässä oleva ihminen tuokin\ntyttö, kun niin pelkää. Se tulee siitä aivan, että kasvatetaan kuin\nelukoita orjina ja vankeina, ettei päästetä mihinkään vapaasen\nliikkeesen ja muitten ihmisten seuraan. Niistä sillä tavalla\nkasvatettuina voipi tulla ikusia tyhmiä ja vieläpä mielivaivasiakin. Ja\nsiitä menettelystä saa semmoiset vanhemmat katkerasti kärsiä ajassa ja\nijankaikkisuudessa. Lapset ovat Herran lahjat, niitä pitää hoitaa sekä\nsielun että ruumiin puolesta, että ne jo lapsena pääsevät kehittymään\noikeiksi ihmisiksi. Se muistakaa vaan.\" Niin puheli kiivastuksissaan\nrovasti.\n\nÄidin täytyi luimussa korvin kuunnella. Ei se nyt ollutkaan teerevän\nnäkösenä, kuin ennen aina vesanlatva kourassa minua repiessään,\nluirutti vaan kuin uinut koira, nokka norpallaan ja alta kulmainsa\nsyrjäsilmällä katsella volautteli, juurikuin olisi ollut minun syyni.\nMinä ilosena, kiitollisella mielellä kirjastani ynnä muista,\npystypäisenä vilkuilin, vaan sentään kun äitiä toruttiin, niin kävi\nhäpeikseni ja sääli tuli.\n\nSiskoni oli niinikään nokka kyömässä allapäin, surkean näkösenä ja\npunastuksissaan kuin kalanpaistaja. Katseli vaan kenkiään. Veljeni\nkatsella mollisteli viattoman näkösenä, kun äitiä toruttiin.\n\nKyllä mahtaa olla tuo rovasti suuri herra, kun ei äitikään uskalla\nvirkkaa mitään, vaikka noin sille meinataan, ajattelin ja katsoin\nvuoroon rovastia, äitiä, siskoa, veljeä ja lahjaksi saatua kirjaani ja\nsäälin ja ilon tunteita vaihtui mielessäni.\n\nKotiin päästyä alkoi äiti isälle, joka ei ollut messussa, laverrella,\nettä\n\n\"tuo Tapanin hölmö se sai pahuutensa päähän kiitokset rovastilta, kun\nosasi lukea höpöttää. Ei ujostellut ollenkaan. Eipähän sillä liene\nhäpyäkään ujostella ketään. Siellä se hökälehti ja körysi kuin mokoma\nvarsa, että ilkeäksi kävi sitä nähdä siellä roikamassa. Nämä toiset\nvaan nyköttelivät äidin mukana kuin hyvät lapset ainakin. Ne kuitenkin\novat oikeita kirjoja lukeneet ja ahkerammin kuin Tapani ja paremmin ne\nosaavatkin lukea.\"\n\n\"Vähät kait se nyt tekee kesää tahi talvea suruttoman pappirahjan\nkiitos, saipa tuon kuka hyvänsä\", lasketteli isäni aivan tosissaan.\n\nTahdottiin minulta se rovastin antama kirja tutkittavaksi, että onko\nsiitä lasten luettavaksi ollenkaan. Minä jo pelkäsin, että sillä on\nsama loppu kuin kummin kirjalla, oikein sydän löi. Isä luki jatuutti\ntavaamalla vähän aikaa sitä kirjaa muutamasta kohti. Siinä kerrottiin\nlähetyssaarnaajista pakanain maassa ja niitten kulusta sinne. Toisessa\nkohti juteltiin kuinka Ovambon maassa eräässä virrassa on virtahepo\nhätyyttänyt muuatta lähetyssaarnaajaa, ja miten se on kumminkin\nihmeellisellä tavalla pelastunut. Sen enempää ei tarvinnut lukea, siitä\nhuomattiin, että se sisältäisi vaan joutavia taruja ja turhia loruja.\nAnnettiin se kirja siskoni käteen ja käskettiin viedä uuniin. Sisar\nlähtikin paikalla niin sievästi. Koreasti pystypäisenä astua nöpötteli\nuunin luo ja suikahutti kirjan uuniin. Minä vaan ajattelin siskoa, että\njos olisit tikkuna hampaan raossa, niin heti rusahtaisit. Veljeni\nnäytti minusta niin ilkeältä, kun se katseli uuniin, suu auki, ja\nsitten siirtyi mun eteeni, maha kellollaan kuin leili, räkä valui\nnokasta kuin varsan sääri, ja kieli oli pitkällä kuin pakahtuneella\npeuralla ja katsella tillisteli minuun ja välistä virnotti. Isä alkoi\npuhella siinä, että\n\n\"sitähän se hepo syö, jota vetää. Joka härillä ajaa, se häristä puhuu,\nminkä kirkkoherra raiskakin, tuo jumalaton, paatunut mammonan\npalvelija, tekopyhä, ulkokullattu pölhä. Kuinka taitaa häjy puu kasvaa\nhyvää hedelmää. Tuossapa nähdään hänenkin hedelmänsä: tuommoisia\nkirjoja viitsii, mokoma sieluton, levitellä seurakuntaan, vieläpä\nlapsille. Kun papit ovat jo sokeana perkeleen nuotassa, niin miten sen\nsilloin käypi seurakunnan, mitenkä sen käypi? -- Susien ja metsän\npetojen käsiinhän ja niitten keskenään jaettaviksihan ne joutuvat\nsilloin lampaat, kun ei paimenta ole. Aikoihin häntä on eletty.\nKylläkait merkkiin nähden ei ole mailman loppu kaukana. Ja kun Jumala\nnuo muutamat valittunsa kaappaa pois, niin kylläkait se nykysistä\npapeista ja nuoresta kansasta nähden saattaa hulmauttaa milloin mieleen\njohtuu.\" Niin jaaritteli isäni harmista vähän kalpeana, hienossa vihan\nkihnassa kirkkoherralle.\n\nVaan minä ajattelin poltettua kirjaani. Vihani kiehui. Teki mieleni\nhalko kaapata ja sillä iskeä Katria ja Samppaa ja vanhempianikin.\nJohtui mieleeni rovastin määräys, että pitää rakastaa vanhempiaan. Vaan\nhaihtunut nyt oli kaikki rakkaus, mikä messussa oli syntynyt. Tunsin,\netten voisi heitä rakastaa, vaikka kaaret syliin tulkoon. Ennen jäät\npalavat tammikuussa, kuin minä voisin hyvällä ajatella vanhempiani. Ja\nminusta tuntui hyvältä, että rovasti oli nuhdellut kopuuttanut äitiä.\n-- Kutti, parahiksi kutti, kutti!\n\n\n\n\nXIII.\n\nKirkossa.\n\n\nPastori oli paremmin Jumalan mieluinen isästä kuin rovasti. Sitä isä\nkiitteli, että se osaa näyttää tien taivaasen ja puhuu kauniisti ja\nraamatun mukaan. Mutta kirkkoherra se puhui vaan maallisesti. Ja\nmaisterin saarnavuorolla aina isä ja äiti kurkkasivat surkean näkösinä\nkirkkoon. Minuakin arveltiin kerran käyttää kirkossa näkeiksi,\nrupeaisiko tuohon Jumalan sana pystymään. Ja isäni niin vei kirkkoon\nmukanaan. Istuttiin erääseen penkkiin. Vaan siihen ristin nurkan\nsuojasta sopi vaan laitaa näkymään kirkon perässä olevasta\nkuvataulusta, jossa oli Vapahtaja kuvattu ristiin naulituksi ryövärien\nkeskeen. Minä aloin sitä kurkistella että näkisin kokonaan. Isäni\nkielsi. Vähän ajan päästä en muistanut enään kieltoa, aloin taas\nvenyttää kaulaani sinne päin. Vaan kun lyhyeksi kävi kaula, etten\nyltänyt näkemään sen nurkan ympäri, joka suojasi kuvan, niin täytyi\npanna muuta ruumista jatkoksi. Isäni taas kielsi, nuhteli ja sanoi,\nettä\n\n\"nyt pitää istua tyynessä ja kuunnella papin saarnaa\".\n\nPappi juuri nousikin silloin pönttöön. Isä rupesi niin juhlallisen\nnäkösesti selkä kenossa istumaan, kädet ristissä kirjalaudalla ja\nsilmät tuijottivat rävähtämättä pappiin, juuri kuin olisivat kantoon\nlyödyt. Vaan minun silmäni ne olivat sitä hullummassa vimmassa. Ei\nollut pitkä aika ennen kuin oli kolmeen kertaan yksin lukien luettu\njokainen laipiolauta ja jouduttu sinne peräseinälle, jonka paraat\nkohdat olivat nurkan suojassa. Nyt taas rupesivat silmät kiskomaan\nkaulaani, vaan ei se sinkonut sen pitemmäksi. Nousin seisoalleni,\nkurkistin toisen penkin päältä, ja nyt näkyikin kokonaan se kuvasto.\nSilloinpa vihan vimmassa isä kiskasi viereensä istumaan. Minä taas\nkatsomaan laipiolautoja, vaan ne oli ennen luettuja, ennen nähtyjä.\nSilmäni kiersivät taas sinne peräseinälle kuin ainakin saalispaikkaan.\nMutta nurkkapahuus kun oli siinä tiellä! Minä koetin kurkottaa ja\nkurkottaa nähdäkseni. Isä kiskasi ja jysäytti istumaan niin että koski\nkipeästi. Mieli poskeni vähän pullistumaan, silmäni hämärtymään, vaan\nsiihen se kuitenkin suli. Pari hernettä vettä solahti silmäkuopista,\nsiinä kaikki.\n\nPappi paraaltaan saarnata mellasti, huuti, paukutti ja möyräsi,\nsemmoisessa vimmassa, että koko kirkko helisi kuin vanha patarämä,\njohon rautakappaleella laitaan koputtaa. Viimein heitti tuon kauhean\nmelun, pyyhki otsaansa ja lukea pölisi vähän aikaa vielä, mutta\nrauhallisemmasti. Näytti kuin olisi se vihattu kappale loikastunut\nulommas, jolle äsken näytti niin kovasti äkää olevan, että oli purra ja\npistää. Kun hän laskeusi pois, niin me kävelemään ulos ja menimme\nkotiin.\n\nKotona isä torui minua ja sanoi, että\n\n\"ei oteta Tapania kirkkoon enään, kun ei malta olla yhdessä kohti\".\n\nVaan minä ajattelin, että ottakaapa jos tahansa, ikäväpä tuolla on\nollakin.\n\n\"Sen on ruma henki niin vallannut, ettei siihen pysty Jumalan sana\",\narveli isä lisäksi.\n\nMinä en välittänyt sanomisistaan, muistelin sitä kuvaa kirkon seinässä,\nja se johdattikin mieleeni mitä olin Jesuksesta lukenut. Ja kaikki mitä\nolin lukenut kuvaantui selvemmin silmiini, kun olin nähnyt Jesuksen\nkuvan.\n\n\n\n\nXIV.\n\nRippikouluun.\n\n\nMinussa syntyi nyt kiihkeä halu saada lukea Jesuksesta. Virsikirjaa\nsentähden pidin, milloin sain, käsissäni ja sittemmin rupesin\nraamattuakin lukemaan, kun kuulin isäni sieltä lukevan Jesuksesta.\nKatkismo se jäi syrjään enkä lukenut muulloin, paitse kun vanhemmat\nkepin kanssa hätyyttivät. Vaan eihän siitä koirasta ole haukkujaksi,\njoka väkisin metsään viedään, ei pystynyt päähän mitään katkismosta,\nmutta raamatusta osasin ulkoa pitkät luvut. Ja siitä olikin hyötyä\nrippikoulussa, kun sinne pääsin.\n\nKuudestoista ikävuoteni oli kulumassa, kun muutamana kesäkuun päivän\naamuna harmajat, puolivillaset körttihelmavaatteet päälläni, suuri\nkonttiraja selässä ja siinä viikon eväs, kävelin pappilaan. Pirtin\nporstuassa heitin kontin selästäni, pyyhin hikeä otsastani ja seisahdin\nkuuntelemaan, kun pirtistä kuului ilosta hälinää. Heti kuulin, että\nsiellä on rippikoulupoikia, ja ne siellä viisaammat tyhmempiään\npilkkasivat ja kiusasivat. Se mies, ken paraiten osasi, ja sillä sitte\njoukolleen yhdestä suusta remahdettiin nauramaan, että oven täydeltä\ntunkeusi porstuaankin sitä iloa. Minä seisoin kuin tuomittu, selkä\nseinää vasten. Tiesin että kyllä minä heidän makupalanansa noitten\nkörttieni tähden tulen olemaan. Vihloi sydäntäni, että olisin selkääni\nottanut, jos vaan olisin sillä saanut pois selästäni mokomat autuuden\nvälikappaleet. Sattuipa tulemaan pirtistä eräs oman kylän poika. Se\nihastui kuin olisi nähnyt parhaan ystävänsä. Tuli tervehtimään ja\nkyselemään milloin minä olen tullut ja missä rupean majapaikkaa\npitämään ja pyysi kumppanikseen. Samassa puhaltausi sieltä pirtistä iso\njoukko niitä ilosia velikultia porstuaan. Puhellessani toverini kanssa\noli selkäni kääntynyt pois seinästä, niin hetikohta muuan viikari\ntuumasi, että\n\n\"nuotallekos tuo poika on menemässä, kun on verkon laudat selässä?\"\n\nJa niin jatkoivat lasketellen mikä mitäkin.\n\nMinun puolestani alkoi se minun kumppanini:\n\n\"Elkäähän pojat pilkatko Tapania, kyllä se ajaa naurut päältään: tuskin\non koko joukossa semmoista lukijaa kuin on Tapani. Minä kuulin viime\ntalvena messussa. Ja sitte olen kuullut, että se on lukenut raamatun\nläpi monta kertaa, niin sitä ei olekaan rovastin helppo panna hymälään,\nsinne on itsellänne ennen asiaa. Ilvehtikää vaan siihen katsoen.\"\n\n\"Raamatun monta kertaa lukenut! Ei ole sillä sijalla silmätkään päässä\nkuin raamatun lukijalla\", muuan poika sanoi puolustuksekseen. Mutta\nsiihen heittivät pilkanteon.\n\nTuntui minusta hyvältä, kun se naapurin poika oli puolestani. Se oli\nniinkuin turva, että jos alkavat hyvin sortaa, niin sehän se auttaa, ja\nsen kanssa olimme yhdessä kuin juottokaritsat.\n\nKohta sitä saatiinkin lähteä koettamaan, miten se milläkin lähtee.\nKirkon kello jo mälähti, se kutsui poikia kirkkoon, johon sitä\nlähdettiin joukolla kuin yksi mies vaan suhittamaan.\n\nSiellä saatiin todellakin koettaa keltä lähti. Minä sain kiitokset\nluvustani, mutta se paras viisas, joka tänä aamuna enimmän pilkkasi,\nmäärättiin lukkarin kouluun. Kirkosta palatessa maksoin velkani, sanoin\nsille:\n\n\"Lyhyeenpä se loppui se tämän aamunen viisaus. Kyllä siellä nyt vonkuu\nniskasuonesi, kun lukkari pyörittää hattaraasi. On miehellä pää kuin\nhöppörasia, silmät kuin sauvakansompa ja sentään niin tyhjä, että sanat\njo loppuvat ennenkuin suukaan aukiaa.\"\n\nSiihen pojat nauraa röhähtivät ja tuumasivat:\n\n\"Jokohan Eliaksesta lukkari paininpuun tekee?\"\n\nSeuraavana päivänä tuli meillä ensimmäinen tutkintopäivä, ja se oli\nminusta hauska. Osasin niin hyvästi vastata, että rovasti kiitti minut\nylimmäiseen taivaaseen. Muihin kun kyllästyi, niin tuli minun luokseni\nminua tutkimaan ja lupasi jo ensi päivänä, että minun ei tarvitse käydä\nkoulua kuin tämä viikko ja sanoi vielä, että voisi hän jo uskonopin\nvuoksi nytkin päästää ripille, vaan on tarpeellista virren nuottien\nynnä muitten seikkain tähden viipyä tämä viikko. Sekös minusta mieleen.\nEi huolettanut enään toisten poikain pilkat eikä mitkään, mieli oli\nhyvä kuin lehmällä kesällä.\n\nKoulunkäyntini meni sitä jälkeä. Syksyllä Mikkelilauantaina käskettiin\ntulla rippikirjoitukseen muitten päästettäväin koululasten kanssa\nyhteen joukkoon. Ja silloinpa menin. Rovasti tutki vielä ja lahjoitti\nraamatun minulle.\n\nHuomenna piti kristillisen seurakunnan edessä vannoa valat vakaset, ja\nsilloin sitä päästettiin pyhän, kristillisen seurakunnan yhteyteen.\n\nMikkelisunnuntai-iltana tulin kotiin kirkosta, niin alkoi äitini:\n\n\"Nyt sinä, poikani, olet tehnyt kalliin valan ja pyhän seurakunnan\nedessä. Nyt sinä olet kasteesi liiton uudistanut, nyt sulla on oma\nnahka edessä. Siihen katsoen tee hyvää tahi pahaa, itse saat vastata.\nNyt ei tarvitse minun kaulavilloikseni tehdä syntiä, nyt ei tarvitse\nminun eikä muitten vastata sinun edestäsi. Olen kait koettanut ohjata\noikealle tielle, et suinkaan viimeisellä tuomiollakaan saata sanoa,\nettä en ole pitänyt huolta kasvatuksestasi ja saattanut aikoinaan\nJumalan tuntoon. Olen kait kokenut opettaa jo pienenä Jumalan sanan\nharjoitukseen ja elämätäsi hyvällä ja pahalla koettanut Jumalan sanan\nrinnalle asettaa. Siitä on omatuntoni vapaa, että parastani olen\nkoettanut. Elä nyt niinkuin päästä käsketään, nyt on oma nokka\nedessäsi. Viime kerran opetan, pane nyt mieleesi vanhempasi opetus.\"\nKyynelet valuivat äidillä pitkin poskipäitä.\n\nMinä sanoin hyvin ivallisesti:\n\n\"Hyvästi on äidin leivät uunissa: ei pala eikä paistu. Nyt ei ole\nhätäpäiviä, jos ei ole kuura-aamuja. Niin paranee kuin pukin ruoka tää\nelos, koska selkänahkani jäi viimeinkin rauhaan. Vaan milläs maksatte\nne velkavillat, joita olette satoja kertoja päästäni repineet. Ne\nsaatte karvaasti maksaa, ennenkuin harmaita korviltanne nykitte.\"\n\nÄitini purskahti suureen itkuun ja koetti sanoa, vaikka ei tullut\noikeata kaluakaan, että\n\n\"olen kyllä kurittanut, vaan en ole pahassa tarkoituksessa tehnyt.\nOmatuntoni ja Jumalan sana on minut siihen pakottanut. Syystä olen\nkurittanut ja vähäksi tuntuu käyneen, koska kosto on jo huulillasi.\"\n\n\"Niin sanoi isoisä vainaja, että hyvä sana sydämmen murtaa, paha sana\nkankattaa, ja se on tosi. Ja tuon körttiröijyn, sen tulisen kiusan\nkappaleen minä hakkaan havupölkyn päässä tuhannen jauhoksi, jos ei vaan\nlaiteta minulle oikeita vaatteita.\" Sen kanssa menin ulos\nmakuuhuoneeseni ja paneusin nukkumaan. Ajattelin aluksi, että kunpa ne\nnyt tosiaankin olisivat heittäneet rauhaan vihdoin viimeinkään, niin\nkaikkena se menisi. Eiväthän kuitenkaan ole vaivaseksi saaneet, vaikka\npaljonkin ovat repineet. On terve ruumis. Ja silloin ei sitä ole hätää.\nNyt minä rupean oikein omasta halustani työtä tekemään. Niihin\nmietteisiin nukahdin.\n\nLapsuuteni aika oli loppunut.\n\n\n\n\nXV.\n\nOikea Siionin veisaaja.\n\n\nNyt kun pääsin vapaampaan maailmaan, rupesin tekemään työtä oikein\ninnolla ja voimani rupesi karttumaan päivä päivältä. Kohta kykenin\nlähtemään miehen reikään vaikka missä pelissä.\n\nIsäni oli tarkka ja julma työntekijä, vaan puutokset ne tahtoivat\nahdistella: talomme oli velkanen ja rappiotilassa. Mutta nyt kun\nlapsetkin alkoivat kynnelle kyetä, niin yhteisillä voimilla ruvettiin\ntaloa korjaamaan kaikin puolin, minä etunenässä. Talvet hakkasin\nhirsiä, joita isä ja veljet vetivät kotiin, keväät salvoin huoneita,\nkesät revin peltoa uudelta, hoidin vanhoja hyvästi. Kaasin kaskea kuin\nKullervo. Vuosia alkoi tulla hyviä. Pellot ja halmeet kasvoivat. Niin\nettä ruvettiin rikastumaan yksin päivin, ja alkoi mielestäni olla\nkaikki hyvästi.\n\nMeidän talonväkenä oli paitsi vanhukseni, siskoni Katri, veljeni\nSamppa, vielä toinenkin veli Mikko. Hän oli vielä niin nuori, ettei\nhänestä ollut hyötyä eikä tappiota, ei hupaa eikä haittaa. Sitte oli\nvielä tätini Liisa. Hänkin pääsi talon vakinaiseksi perheen jäseneksi,\nvaikka tähän asti oli ollut piian nimellä. Täti oli oikea Sionin\nveisaaja, harmaja kerettiläinen, mutta pahasydämminen, ja tuon pahan\nsydämmensä turvissa jäänyt yksinään tämän maailman saralle vakoilemaan.\nJa tästä ihmisestä heitti ristin minulle. Hän siinä uskon vimmassaan\nyhtäläiseen korvan juuressa kurnutti, kuin kuteva sammakko. Ei äänensä\nlakannut, saarnasi yhtäläiseen ruikutti taivaan autuudesta, helvetin\nvaivoista, perkeleen kavalista juonista, Jumalan julmasta vihasta ja\nankarasta tuomiosta, maailman turhuudesta, elämän turhuudesta, elämän\nturhasta koreudesta, helvetin laveasta tiestä, taivaan ahtaasta\nportista, orjantappuraisesta ruusun laaksosta, ja miten Jumala on\nylpeitä vastaan, ja miten se nöyrille antaa armonsa, ja miten se kuulee\nvankein huokaukset ja kirvottaa kuoleman lapset, ja miten se maailman\nsurut kääntää iloksi, ja miten se kuulee surevaisten rukoukset ja miten\nse ilosten ihmisten Jumalan palvelus on toisen käskyn rikkominen, ja\nmitä kaikkea hän lienee löytänyt puheensa aineeksi, vaan yhtenä\nmokinana se vaan meni, että pelotti aina työstä kotiin tulo, kun ei\nmistään muusta ollut kertomista. Ne saarnat olivat kaikki minua varten,\nkun minä olin ilonen, paraallaan oleva raitis ja ripeä miehen solakka,\njoka olin polttanut körttiröijyni ja teettänyt suoran takin sen sijaan\nja luin vaan maallisia kirjoja enkä ottanut osaa heidän Sionin\nvirsiinsä. Se oli heillä ainoana keinona, jolla koettivat saada minua\nkääntymään pois pahalta tieltä. Kovuudella ei ollut aikomistakaan,\nsillä minun karttuneet ruumiinvoimani olivat siinä ristinä.\n\nNuo heidän alituiset saarnansa kyllästyttivät minut, että koti ei\nalkanut kodiksi tuntua, ja tuo aina korvissani soiva julmanvihasen,\nankaratuomioisen Jumalan nimi soi niin pahalta korvissani, että paljon\nmieluummin kuulin koirain nimeä mainittavan. Se varsinkin synnytti\nvastenmielisyyttä, kun kuitenkaan ei ollut sen paremmat hedelmät\nheidänkään elämässään. He, kun tilaa sattui, pettivät kaupassa,\nkännäsivät köyhältä ainoan lehmän ja nylkivät missä saivat kuin paha\nmustalainen. Ja se kaikki tehtiin Jumalan nimessä.\n\nKotini kun oli minusta ikävä kuin hauta, niin pyhäpäivinä ja\njoutohetkinä täytyi hakea huvitukseni kylästä ja maallisista kirjoista,\nmitä sattui olemaan saatavissa ja lauluista, mitä yhteinen kansa\nsilloin lauloi. Kirjoja ja lauluja, joita sain, varastivat ja polttivat\nkotilaiseni myötään, vaan ei ne sentään loppuneet. Kerran sain Rasilan\nrenki Juusolta mielestäni oikein kauniin ja pitkän laulun, joka alkoi\nettä \"Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu.\" Sen oli äiti löytänyt minun\npyhätakkini lakkarista, ja minun nähteni varsin minua suututtaissaan\ntyönsi palamaan. Vaan sepäs pistikin värilleni. Otin äidin kiinni ja\npitelin siksi kunnes lupasi, että hakee laulun mistä hyvänsä minulle\nsijaan eikä polta enää kirjojani. Äiti lähti Rasilan renki Juusolla\nkirjoituttamaan laulua, vaan toi sen valeuksen, että ei ole ruvennut\nkirjoittamaan, varsinkaan arkena. Vaan ei odottanut toista käskyä, kun\nminä laitoin uudelleen hakemaan. Hän lähti itkien kuin pikkulapsi\nastuskelemaan Rasilaan päin ja iltasella toi laulun. Mutta nyt oli isä\nkotona ja oli kuullut asian ja tuli kova kysymys. Isä luuli, että kun\nhän polttaa, niin menee omasta edestään. Siinä erehtyi: hänenkin täytyi\nluvata, että antaa minun kirjoilleni rauhan ja varottaa vielä muitakin\nniitä sortamasta. Niin pääsin siitä vastuksesta, ja nyt sain vapaasti\nlukea kirjojani, laulaa laulujani, väkivaltaa ei niille tehty.\n\nMutta yhä minulle saarnattiin ja sentähden pyhäpäivinä riensin kylään\nhakemaan huvitustani. Siellä oli tarjona viinan juonnit, kortin\nlyönnit, tanssit ynnä muut kehnonmoiset seurat. Minä olin arvossa\npidetty mies kylässä. Isäntämiehetkin pitivät vertanaan ja tarjosivat\nryypyn vuorollaan niinkuin muillekin miehille. Minä taas en ollut\nmiestä kepeämpi: ostin hallin vuorollani ja olin antajana. Ja niin\naloin oppia muitten mukana juoda lätköttämään, vaikka suurta humalaa\nolin pelkäävinäni.\n\nKyläretkilläni kurjassa uskottomassa joukossa irtausin taikauskosta,\nvaikka apuna oli siihen maalliset kirjatkin. Vanhempianikin ivailin, he\nkun olivat niin taikurit, että kulkivat kylissä tekemässä taikoja, kun\nluultiin olevan jonkun rienan taloudessa. Vieläpä paransivat\nmielivaivasia sairaita, panivat varkaat tuomaan takasin varastetut\nkalut ynnä muuta, mitä kaikkea lienee sattunut. Mutta kun taikauskosta\nirtausin, niin tulin muka tietämään senkin, ettei pirua ole olemassa,\njota turhaan olin pelännyt, ja Jumalaa josta kaikkein enimmän eläissäni\nolin kuullut puhuttavan, että korvani olivat turtana, ei ollut sitäkään\nollenkaan, eikä kuoleman jälkeen ijankaikkisuutta ollut enempi kuin\nvasikalla. Ihminen on kaikkivaltias vapaa elävä, kun vaan seuraa\nmaallista lakia, siksi ettei se pääse kurittamaan, on uskollinen\nkeisarille -- ja siinä kaikki läksyt.\n\nNiin olin ylpeä kuin kuningas viisaudestani ja voimastani enkä pitänyt\nvertaisenani ketään, sillä minä osasin taloni hoitaa hyvästi, että\nrikastuttiin paremmin kuin muut ja osasin paraiksi juoda viinaakin,\nettä en humaltunut älyttömäksi milloinkaan. Joukkoon kun tulin,\nvaltasin muilta puhevallan itselleni, rupesin joka paikassa inttämään\nvastaan ja sekausin muitten asioihin. Toisinaan tekivät muut kovan\nkiistan, vaan usein heittivät, minun tyhmyyteni tähden kun eivät\nviitsineet rähistä. -- Vaan minä luulin että olin niin viisas, että\neivät pitäneet puoliaan, ja se luulo antoikin vaan intoa jatkamaan\nilvettäni.\n\nNiin koko käytökseni kaikin puolin muuttui erillaiseksi kuin muilla\nihmisillä. Minä luulin sitä hyväksi. Tuolla tavalla olin eksynyt pois\nmuitten ihmisten tieltä ja kulin vaan omaa tietäni.\n\n\n\n\nXVI.\n\nLepytän nimismiestä.\n\n\nTalouden hallinnossa uskottiin kaikki isännän toimet minulle. Minä\nkulin maksuissa ja muissa asioissa missä vaan tarvittiin eikä niissä\ntullutkaan rettelöä.\n\nSiihen aikaan oli paikkakunnallamme nimismies sitä laatua, että kun sai\nrahaa, niin saattoi kohentaa vähän syrjään kallistunutta asiaa. Niinpä\nkerran meilläkin oli naapurin kanssa asiat sotkeuksissa, että pelättiin\npahaa.\n\n\"Käyhän tuumille nimismiehen kanssa\", sanoi isäni. \"Ja ota annettavaa\nmukaasi. Eiköhän tuo lauhtuisi, kun lepyttää?\"\n\nSaatua neuvoa noudatin. Ja kun tuumittelin nimismiehen kanssa ja annoin\nviisikymmentä ruplaa rahaa, silloin hän vakuutti, että ei ole hätää.\nMutta se riitapuolelainen oli vienyt enemmän rahaa, ja minä olisin\nhävinnyt, vaan kun minä taas lisäsin rahaa, niin silloin kääntyi kello\nlampaan kaulassa, ja niin voitin kuin pyhä poika: toisen vähemmät rahat\njoutuivat vettä juomaan. Raha rikkaan kuluu, pää menee köyhän miehen,\non sananlasku. Vaan sitä en tuntenut pahaksi jos niin käykin, kun\nvoitto oli minun puolessani.\n\nVanhukseni tulivat oikein liposiksi ja näyttivät siltä, että alkoivat\nuskoa minusta miehen tulevan, kun joutuu, ja joukollaan rupesivat\nlampattelemaan moisista herroista, että ne ovat kaikki yhdenlaisia\nherroja.\n\n\"Toistensa kilvalla ne vaan nylkevät talonpoikia, keskenään ne kyllä\nsopivat: eihän koira koiran hännälle pole!\" Ja niin tuomittiin kaikki\nherrat yhteen lautakantimeen.\n\nSattuipa erään kerran, että kuntaamme otettiin talonpoikanen mies\nlautakunnan esimieheksi. Sitä luultiin, että kyllä se nyt asiat oikoo.\nVaan olipa kumminkin sattunut ruotiintasauksessa tulemaan semmoinen\nereys, että oli pantu ruotilaista meidän elätettäväksi kaksi kertaa\nkuin minkä manttaalin jälkeen jaettuna olisi tullut. Niin silloin\nsanottiin, että jo on sekin samanlainen kuin muutkin virkamiehet. Kyllä\non toiset osakkaat käyneet lahjomassa, ilman se ei olisi tuolla\ntavalla. Ja päätettiin, että pitää lähteä tuumimaan, eikö hän sitä\nmuuttaisi, ja maksaa hänelle joku parikymmentä markkaa.\n\nLaitettiin minut asialle. Minä menin. Aloin tuumia:\n\n\"Eikö sitä käy laatuun muuttaa sitä ruotilaisen kohtaa, kun sitä on\nmeille tullut niin paljon enempi kuin toisille osakkaille?\"\n\n\"Se ei ole minun asiani yksinään, kun sen on lautakunta niin asettanut.\nSe täytyy tämän vuoden antaa olla semmoissaan ja tulkaa tulevana vuonna\nitse ruotitasaukseen, niin silloin ehkä saatte muuttumaan.\"\n\nVaan minä en sitä uskonut, tarjosin niitä rahoja ja pyysin yhäti. Vaan\nlautamies sanoi, että\n\n\"en minä sitä sun rahasi edestä rupea tekemään.\"\n\n\"Minkä verran teille sitte pitäisi maksaa, jotta muuttaisitte?\"\n\nLautamies suuttui ja käski heti huilata ulos rahoineni päivineni.\n\nVaan minäpä en niin pyörähtänytkään kuin jänis haavalta, vaan rupesin\nhaukkumaan ja keräsimpä mitä hävyttömimpiä haukkumanimiä ja sanoja vaan\noli pussissani ja niitä latelin vasten partaa ukolle ihan tuhka\ntiheään. Mutta ukkopa ei kärsinytkään paljolta, vaan työnsi ulos. Kun\nen sittenkään tukkinut turpaani, niin kaappoi luudanvarren ja alkoi\nsukia selkääni. Silloin alkoi tie tuntua kaikkein makeimmalta, ja\nlähdin kyllä talmistamaan, että tukka oli suorana. Vaan kun se\njälkimies mieli olemaan kulkiampi, niin yhä sateli sinne ruotopuolelle\nja keppi ilmassa vinkui melkein tiheään. Minäkin parannin ja parannin\nkulkuani ja päästelin, mikä takasistani lähti, niin kyllästyi viimein\nsaattajani ja jäi tielle seistä tököttämään kuin huuhdan kanto.\nHiljennin silloin vähän kulkuani, vaan en uskaltanut enään suutani\nrupattaa. Pelkäsin, että jos se vielä tuopi tuota kiireen voidetta,\nniin kyllä rupeaa sapso laulamaan, kun oli vielä talvinen umpitie.\nSiinä jäi lähdön hötäkässä kintaatkin, vaan en tohtinut palata takasin\nniitä noutamaan. Kävelin niine hyvineni kotiini noin kolmen penikulman\ntaipaleen pakkaskirtutuiskulla, käsiäni suojellen povessani, nokka\nnorpallaan harmista ja häpeästä. Kotona kerroin juurta jaksain asiani,\nmiten oli käynyt, niinkuin ainakin asiapoika. Siinä sitten joukolleen\nmietittiin ja aprikoittiin, että mikä oli siinä vikana, ettei virkamies\nrahaan taipunut.\n\nJopa viimein keksittiin syy, kun eräs tiesi kertoa, että se ruotimummo\noli kulkenut kirkolla. Nyt arvattiin, että se on käynyt lumoamassa\nkantoherraa päästäkseen varakkaampaan taloon pitemmäksi aikaa. Ja\nsilloin uhattiin mummolle kiusaamalla kostaa se ilkityö ja sanottiin,\nettä\n\n\"tulehan muori meille, kyllä tulet tuulen tuntemaan, taivaan\ntajuamaan!\"\n\nMummo tuli kuin tulikin. Sille luettiin tuo päätös, joka oli määrätty\nseurattavaksi. Muori kyllä koetti pidellä puoliaan ja selvittää\nsuoraksi rantaansa, vaan se ei auttanut. Päätös oli seurattava. Ja niin\nmummolle alettiin antaa vaan ruuan tähteitä ja niitäkin määrän perästä\nkuin venäläisen koiralle. Makuupaikkansa sai hän rikkasopella,\npaljaalla lattialla. Muori rupesi nurkumaan, vaan vastaukseksi sai\npilkkaa ja ilveilystä. Minä olin osanottajana siihen iloon. Olin\nharmissani tuosta kyydistä, minkä sain lautamieheltä, ja siitä halusi\nsydän puskea vihojaan muorille. Hänen vanhuuttaan ja vaivasuuttaan\nilkamoin. Kaikkea se maa päällään kantaa toisten ristiksi, semmoista ja\nmuuta sanelin muorista.\n\nMuori koetteli rukoilla elämän parannusta, vaan siitä ei tullut sen\nparemmuutta. Hän näki, että hyvä sana ei tepsi, niin rupesi käyttämään\npahempaa puolta. Alkoi haukkua ja häväistä kaikkia ja laittoi vanhan\nsuunsa laulamaan niin, ettei luullut häpyä olevan ollenkaan. Siten\nkoetti kyllästyttää. Vaan silloin tehtiin päätös, että muori pitää\nlaittaa saunaan:\n\n\"Ei tuota ilkeä kuunnella tuossa.\"\n\nMinä tiesin että nyt ei hyvä peri muoria, kun on talvisydän ja hatara\nsauna, jota ei tule lämmitetyksi sinne asti, että se voi sulana pysyä,\nvarsinkin kun oli mieli tehdä kiusaa. Sentähden minä rupesin muorin\npuolesta tuumimaan, ettei vietäisi saunaan paleltumaan. Vaan ei ollut\napua. Sauna lämmitettiin ja mummo teljettiin sinne, huolimatta hänen\nrukouksistaan.\n\nMinun mieleeni kiertyi muistot omasta kohtalostani, kun minua pidettiin\npönkän takana. Tuo muisto herätti sääliä muoria kohtaan ja alkoi hänen\ntilansa painaa minun mieltäni. Kaikin tavoin paneusin pitämään hänen\npuoltaan. Siitä ruvettiin minulle ilkkumaan. Vaan se ei kuin lisäsi\nsääliä muoriin. Ja omassatunnossani syntyi vähitellen kuin pakotus,\nettä minun täytyi tehdä hyvää muorille. Ilman en saanut tunnossani\nrauhaa enkä lepoa. Salaa kuletin aina leipää ja kaloja, joita ikkunasta\npujotin muorille saunaan, että eihän edes nälkä panisi päätä. Laitoin\npuita sinne, että sai mielensä mukaan lämmittää. Joutohetkinä menin\nmummon luo tarinoimaan hänen huvikseen ja vein aina jotakin.\nKyynelsilmin hän kiitti Jumalaa hyvyydestäni.\n\n\"Niin olette tekin laupiasmielinen kuin Harjulan Marikin\", sanoi muori\naina. \"Harjulassa olin tätä ennen.\"\n\nJa sitten kertoi hän miten se Mari häntä hoiti sairaana ja miten aina\nautti. Kun oli ylistänyt tuota Maria kupliksi veden päälle, sanoi:\n\n\"Anna Luoja, suo Jumala, anna onni ollaksensa, hyvin ain elääksensä.\"\n\nKevään tultua minä aloin viipyä pitkät keväiset päivät työssäni ja\ntoisinaan muutamissa työpaikoissa useampia vuorokausiakin enkä päässyt\nkäymään muorin luona. Tuli muori tautiin, ettei jaksanut lämmittää\nhuonettaan eikä syödä, jos olisi ollut mitä syödäkin. Kerran käydessäni\ntahtoi hän muutamia vaatekappaleita, joita hänellä oli, vaihtamaan\njauhoihin, että hän saisi hyvää leipää. Minä sen toimitin. Sain 2\nleiviskää jauhoja, niistä käskin äitini tehdä leipää mitä parasta. Vaan\nvielä tänä päivänä karvastelevaksi harmikseni hän pani puoleksi\nolkijauhoja siihen leipään, ja jätti leivontapalkakseen melkein toiset\npuolet niistä jauhoista itselleen. Sitä moista härän vihkoa ei tuo\nvilun, nälän ja kaikenlaisen kurjuuden katkasema ja sairastunut muori\nvoinut niellä. Minä olisin vienyt hänelle lihaa ja voita, vaan se oli\nmahdotonta: ne oli pantu senkin seitsemän lukon taakse. Laitettiinpa\nlukko saunan oveenkin, etten pääsisi katsomaankaan. En voinut muuta,\nkuin välistä ikkunasta kävin puhuttelemassa. En aina kauvan voinut\npuhutella, sillä hänen katkera itkun hyrskeensä teki niin pahaa.\nTuossahan oli mielestäni todistus, että Jumalaa ei ole olemassakaan,\nkun ei pelasta tuota muoria eikä rankaise hänen kiusaajiaan.\n\nMuori huononi huononemistaan, ettei alkanut viimein päästä\nistualleenkaan, mateli vaan kuin mato maassa siksi kunnes täytyi\nasettua yhteen selkänsä tiehen ennenkuin katkeaa. Vaan monet viikot\nkuului valitus, kuului itku, kuului rukoukset, kuului sydäntä särkevät\nhuokaukset. Ne kaikki vei tuuli, ei ollut korvia kuulemassa, ei ollut\nsydäntä ottamassa vastaan, ei kuulunut auttajaa. Minä aina aamusella\nylösnostuani juoksin oven taakse kuulemaan, vieläkö kuuluisi virkantaa.\nKun kuulin jotakin elonmerkkiä, menin aina pois, purren hampaitani ja\nnieleskellen ikäänkuin estääkseni jotakin karvasta kohtausta suuhun\nnousemasta. Useinpa puristausi silmistä kyynelkin.\n\nSiten kului kevät. Kesä alkoi jo olla käsissä, kun muutamana tyynenä\naamuna heräsin ennen muita ja menin ulos ja arvelin sillä tielläni\nkäydä taas muoria kuulemassa. Hiljasena kuin hauta seisoi matala\nlahonut, mustaksi savustunut sauna. Nouseva aurinko purpuroi saunan\ntervattua ovea ja kirkkaasti sälähteli punanvalo sen yksiruutusesta\nikkunasta. Astuskelin oven luo ja kuuntelin, kuuluisiko mitään. Vaan ei\nvalitusta, ei kuulunut huokauksia, ei itkun tursketta. Koputin ovea ja\nkysyin, nukkuuko muori. Vaan ei kuulunut risausta ei rasausta, ei\nhengenvetoakaan. Nyt tiesin, että nukkuu mummo. Minua hieman\nväristytti, vaan samassa tuntui iloakin. Pyörähdin takasin ja juoksin\nkepein askelin kartanoon. Herätin kaikki ylös ja sanoin:\n\n\"Muori on kuollut.\"\n\nHeti raitistuivat vanhuksieni silmät unen töhkeröstä. Lähdettiin\njoukolleen katsomaan.\n\nKokoon oli vetäytynyt tuo kaikenlaiseen lokaan ryvettynyt pienonen\nluuranko, tuskallisen näkösessä asemassa oli kurjuuden ja kaikenlaisen\nkiusan imeksimät, pistelevät, nahkapäälliset, likaset luut, nyrkkiin\noli puristettu kuivan näköset luusormet, pään sisään oli uponneet\nsuoniksi kujunneet silmät. Sitä levollisesti katsellessaan tuumailivat,\nettä\n\n\"Niin sitä pääsee ihminen toisen pahoista, vaan omistaan ei koskaan.\"\n\nIkäänkuin mummo olisi ansainnut tuon kurjuuden, jonka läpi hänen piti\nviimeinen taival kulkea ja johon hänen täytyi hukkua!\n\nSitten lämmittivät vähän vettä, viruttivat enintä likaa, kiskoivat\nkoukistuneet luut suoriksi, pujottivat paitaresun päälle ja oikoivat\nruumiin laudalle. Veisattiin pari virren värsyä, luettiin Isämeitä ja\nHerransiunaus, vietiin vainaja riiheen, ja niin oli se palvelus tehty,\njoka oli tehtävä ennen hautaan vientiä.\n\nSiitä ei kuulunut hiiskaustakaan, että muorille olisi vääryyttä tehty.\nEpäiltiin vaan muorin sielun tilaa, kun hän oli niin kärty\nkuolintaudissaan, eikä ollut tyytyväinen kohtaloonsa eikä kuuliainen\nHerran vitsalle, vaan luki muitten syyksi kärsimisensä. Niin\ntuumailtiin ja heitettiin mummo siihen kiukaalle keuvottamaan siksi\nkunnes arkku tehtiin. Ensi sunnuntaina vietiin viimeiseen lepoonsa.\nKirkosta tultua veisattiin kuoleman virsiä, ja isäni puheli siitä\nviimeisestä majan muutoksesta, johon hän sanoi olevan syvään painuvana\nmuistutuksena sen muorin kuoleman ja kehotti kaikkia tyytyväisemmällä\nmielellä ottamaan Herran kutsumusta vastaan.\n\n\"Eikä ole Herralle otollista\", jatkoi isä, \"niin vastenmielisesti\nkantaa ristiään kuin se muori vainaja. Meidän pitää olla taipuvaiset\nkuin hyvät lapset vanhempiensa kuritukselle, sitte ikeemme on huokea ja\nkuormamme keveä, silloin Herra ei pane raskaampaa kuormaa päälle kuin\nkantaa voimme. Se olisi meidän kaikkien varottava, ett'ei se aina\nväjyvän ja kiljuvan jalopeuran tavalla kiertelevä sielun vihamies saisi\ntulla ja kylvää ohdakkeita nisuin sekaan. Kyllä ne sitten kasvaa\nkuoleman hetkellä suuriksi vesoiksi, kyllä se sitte perkele joutuu\nseulomaan ja pohtamaan synnin tomua vasten silmiä, kyllä se sitte kun\nkuoleman kamppauksiin tullaan on mies sotkemaan taivaan tietä sen\ntuhansiin haaroihin, niillä eksyttääkseen pois elämän Herrasta. Ja\nsilloin se siltä oikealta tieltä eksyneenä tulee ihminen niin\nkärsimättömäksi, niin tunnottomaksi, niin kiittämättömäksi\nhyväntekijöilleen, ja sanalla sanoen niin sokeaksi kuin järjetön\nluontokappale, jolle pitää suitset ja ohjat suuhun pantaman, kuin juuri\ntuo muori vainajakin. Vaikka en minä tahdo häntä tuomita, vaan hänet on\njo Jumalan sana tuominnut, sillä se sanoo: joka ei usko hän on jo\ntuomittu. Uudestasyntyminen on tarpeellinen niille, jotka eivät tunne\ntaivaan tietä, ja jotka eivät voi kantaa nurkumatta ja tuskailematta\nristiään kuolemanhetkeensä asti. Kyllähän sitä silloin on kaikki\nonnellisia, tyytyväisiä ja kuuliaisia, kun on hyvät päivät ja ollaan\nterveet. Vaan kun tulee sairaus ja pahat päivät, niin kyllä silloin on\nmoni valmis kiepauttamaan syyn toisen niskaan, ja pyörähtää itse\npuhtaaksi kuin pesty kekäle. Vaan kun henki lähtee, niin kyllä sitte\nsilmät aukiaa, kyllä se sitte näkee, mihin katiskaan on joutunut. Vaan\nse on sitte myöhästä, voi, se on myöhästä.\"\n\nLopuksi rupesi isä hartaasti vapisevalla äänellä veisaamaan: \"Ajalla,\njolla emme ajattele.\" Kaikki ottivat osaa oikein niekutellen ja\nkiskoivat minkä jaksoivat virttä. Minä olin ivoissani ja nauroin\nhengessä. Ajattelin että turhaan huutavat, sillä paha on olemattoman\nkuulla. Jos Jumala olisi, vanhurskas ja vihanen Jumala, niin tuohon\nistualleen ruhtoisi se nuo mölisijät, tekopyhät vääryyden tekijät...\nJos minä olisin Jumala, niin minä näyttäisin kyytiä tuommoisille\nrukoilijoille.\n\nMiten lie ollutkaan, niin joutui mieleeni tapaus lautakunnan esimiehen\nluona, kun sain kelpo kyydin sieltä. Rupesi hävettämään itseäni. Ja\nalkoi mieleeni pujottautua yhtä ja toista elämästäni. Niin että piti\nlähteä kävelemään.\n\nPihalla tapasin Marttilan isännän, joka oli hevosen hakuun menossa. Se\noli työnsä teolla rikastunut niinkuin minäkin, ja sentähden oli minusta\nhänen kanssaan mieluista tuumia lopikoida, sillä hänhän oli paraita\nmiehiä maailmassa. Kotvasen tuumimme maan hoidosta ja minkä mistään.\nVaan en minä päässyt puheen intoon oikein, sillä oli kuin tuo muori\nolisi pakkautunut mieleeni alinomaa. Ja rauhatonna se piti minua koko\npäivän ja toisenkin ja vielä kauan aikaa. Tunsin syyllisyyttä hänen\nkurjuuteensa, enkä voinut tunnossani puoltaa itseäni, vaikka koetin.\n\n\n\n\nXVII.\n\nMie oon vaimon pää.\n\n\nEräänä pyhänä oli Johannan päivä. Silloin kokousi paljon vieraita\nkunnioittamaan äitini nimipäivää. Vieraat olivat suurimmaksi osaksi\nnaisia. Puheena alussa oli minkä mitäkin, vaan suljui se lopulta sinne,\nettä rupesivat naisia ylistelemään, miehiä sortamaan. Sanottiin miehiä\nmitään tekemättömiksi, tyhjän toimittajiksi. Minä sen puheen olin\nvirittänyt ja nyt jatkoin teerevänä.\n\n\"Minä en kärsi kuunnella akkoja kiitettävän. Tytär ei ole lapsi, eikä\nakka ihminen. Eihän sitä ole oikeitten ihmisten kera yhtä aikaa\nluotukaan, sehän on jälestä tehty, ja senpä vuoksi siitä on tullutkin\nvaan valmiin keittäjä eikä minkään saaja. Sen täytyy olla miehensä\norja, orjaksi on hän luotu.\"\n\n\"Elkää nyt olko noin suukas, tyvessä olette, ette latvassa. Kyllä se\nvielä härkä jäniksen tapaa, jos ei ennen niin kattilassa. Kun sattuu\nmiten kuten, niin saatte itse semmoisen vaimon, joka antaa tietää, onko\nmonta päivää viikossa. Vieläpä hyvässä lykyssä kääntää housun\ntakapuolen eteenpäin. Jos ei sanokaan, että minä tässä isäntä olen,\nniin on kuitenkin\", lasketteli muutama talon emäntä.\n\n\"Silloin on huulet hukassa, kun kieli maata vetää. Saattepa uskomalla\npanna, että minun ohjakseni ei pysy akkain käsissä niin kauan kuin tämä\npää on tässä kaulassa. Minä olen itse itseni haltia niinkauan kuin\npeukalo liikkuu\", sanoin minä, puistelin päätäni ja katselin\nvoittosasti kuin hirvaspeura vaajin laumaa kiertäissään, karstisti\nkävellä ropsin lattialla, sihkoin sieramiini kuin säikähtynyt oinas\npehkon takana, viskelin tulisia katseita akkaryhmään, joita pirtti\npuolillaan istua luhjotti, kuin lakovareksia.\n\nVaan sattuipa joukkoon siellä semmoinen muori, joka rohkeni aukasta\nsuunsa. Hän tuumaili:\n\n\"Eihän siitä ole puheen hyvyydestä, kunhan on suu märkänä. Sehän on\nvanha sananlasku, että haukkuva koira ei pure, eikä ulvova susi syö\nlampaita. Saattaahan siitä Tapanista siltä tulla vaikka kuinka taipusa\nvaimolleen, vaikka nyt ei tunne koko seikkaa, niin puhua pällistää kuin\nkeitetystä pässin päästä, työntää mitä vaan sylki suuhun tuopi. Kyllä\nse reki varsan neuvoo. Ikä on pitkä ilman ranta, ja oppia se on ikä, ei\nelää. Panehan nuori mies se päähäsi, että sitä sanaa ei ihminen sano,\njonka päähän ei pääse.\"\n\n\"Oli miten oli, vaan mies on vaimon pää, niinkuin kissa hiiren pää\",\nsanoin minä päättävästi ja käänsin puhettani toisaalle, kysyin Ruokolan\nisännältä, että\n\n\"joko teidän hevosen jalka on parannut, jonka se kuului aitaan\nrepäisseen? Siinähän kuului olleen iso haava.\"\n\n\"Jopa se alkaa olla jotenkin terve, ja kyllä siitä nyt näkyy hyvä\ntulevan\", sanoi isäntä.\n\n\"Mitä siinä on pidetty voiteena, ja miten sitä on hoidettu?\"\n\n\"Minä en oikein tiedä, mitä kaikkea se eukko lie siinä käyttänyt. Sitä\non emännän pitänyt hoitaa koko ajan, se ei suvaitse silmiinsä miehiä.\nSe kun vaan näkee miehenpuolen, niin paikalla alkaa teutua ja hyppiä\nseinille kuin mielipuoli, ja siinä telmäissään särkee vielä pahemmaksi.\nNiin sille ei saata miehet ei silmää näyttää. Vaan eukko kun on\nyksinään tallissa, niin se kuului katselevan niin koreasti ja huulet\nkuului höplättävän kuin naurajalla. Eukko saa vapaasti pestä haavaa.\nOri kuului pitävän vaan niin vakavasti, ettei silmäkään liiku, eikä se\nkuulu kimpsuvan vaikka tervaa panisi siihen haavaan. Niin on siihen\neukkoon perehtynyt, että kun se vaan kartanollakaan kuulee sen puheen,\nniin alkaa hirnua niin imelästi että luulisi olevan nälkään\nkuolemassa.\"\n\n\"Se on tyhjä puhe ja surkea vale, että hevonen ei taivu miehiin eikä\nanna miesten hoitaa itseään. Se on vaan miesten kunnottomuutta. Kun\nlukee selkään, niin kyllä taipuu. Sen takaan, että jos olisi minun\nhevosenani, niin ei tarvitseisi akkain hoitaa eikä hyppisi seinille\",\npuhelin ylpeästi isännälle.\n\nIsäntä hyvin puoltaan pitäen ja miehuuttaan ilmaisten selitti:\n\n\"Kyllä se on saanut selkäänsä meidän ori. Se kun ei ruvennut taipumaan,\nniin sitä pieksettiin oikein monissa miehin, vaan siitä ei ollut apua,\nsyöntyi räikämään vaan enempi. Me vannenäreillä rosotettiin puolelle ja\ntoiselle, niin se heittaysi tuskissaan jo pitkäkseen ja sitte potki\nseiniin ja pilton laitoihin ja särki sen haavan paljon pahemmaksi ja\nsärkipä toisenkin jalkansa. Ja kun mahapuolelle rapsittiin, niin ei\nkuin kiuhtui vaan ja alkoi älistä kuin peura käsissä ja työntyä soimen\nalle kippuraan kuin mato. Eikä se olisi monta minuuttia elänyt, jos\nemme olisi heittäneet pieksämistä ja jos ei eukko olisi tullut ja\nkatkassut köysiä ja houkutellut leppymään. Siihen ei ollut likelle\nasiaa miehellä vielä sittenkään, vaikka ei ollut kuin yksi jalka\nterveenä. Kyllä se on silleen, että jos ei eukko ruvennut hoitamaan,\nniin korpeen olisi saanut vetää sen elävän. Vaan nyt kyllä tulee kalu,\nsiitä olen varma. Ja sata markkaa olen aikonut eukolle maksaakin siitä\nhyvästä tulevana talvena markkinoilla, jos vaan ori tervehtyy. Ilolla\nmaksan.\"\n\nNiin puheli isäntä vakavasti ja kopisteli piippuaan kenkänsä kärkeen,\nettä kypenet karisivat pois. Otti taskustaan massinsa ja alkoi panna\ntupakkaa piippukänäänsä.\n\n\"Mitä se sitte emäntä tekee sillä satamarkkasella? Onko sillä\nveronmaksuja?\" sanoin ivallisesti ja katsoin nurkkasilmällä Ruokolan\nisännän puoleen, joka mielestäni oli semmoinen lampaan maidolla\njuotettu, ei ole hevosensa kurittajaa tottelemaan asti.\n\n\"Kyllä niitä reikiä olisi, kun vaan nauloja olisi. Akoilla on niitä\nrahan tarpeita niin hyvin kuin miehilläkin, ja ilman sitä, meidän\nemäntä on tarkempi rahan haltia kuin minä. Siltä ei luuna luiskahtele.\"\nRuokolan isäntä puheli ja lähti kävellä kyhnyttämään pihalle.\n\nMinä katsoin jälkeen syrjäsilmällä hymysuin, arvelin itsekseni:\n\n\"Olet koko vätös, ukko riepu. Ilmankos on lakeistorvi kallellaan\nRuokolassa, kun akkain pitää hevosetkin hoitaa.\"\n\n\"Kyllä se Ruokolan emäntä on järkevä nainen ja oppinut talouden\nhoitaja. Sillä on kaikki järjestyksessä. Vaan se ei nukukaan\nviimmeiseksi. Eikä usko karjaansakaan piikain huostaan ei yhdeksikään\npäiväksi. Päivät myysää niitten kanssa ja itse iltasella vuoteuttaa\nlehmänsä, katselee jokaisen pitimet, kokoilee iltaset eteen.\nEnsimmäiseksi aamusella on kengässä. Kuka hänen tiennee kuinka monta\nkertaa se on jo ennen muitten nousun tallissakin käynyt hevosille\nantamassa heiniä ja vettä. Eikä sitä kertaa mene talliin, ettei sillä\nole aina joku hipleämpi pala pistää hevosen suuhun. Hevoset sen äänestä\ntuntevat: ne kun kartanolla kuulevat sen puhelevan, niin alkavat\npiltossaan kiehkua kahden puolen ja katselevat niin lempeästi, että\nluulee sulavan silmäin, ja heti äänen päästävät kun emäntä tulee\ntalliin.\"\n\nNiin ylisteli Partalan renki Kusti, joka oli kaksi vuotta ollut\nRuokolassa renkinä, jatkoipa:\n\n\"Se on niin hyvän sopunenkin siinä pereessään, ettei kahteen vuoteen\nkuullut harkosanaa. Ei tyhjiä tynise. Tuolle isännälleen se on kanssa\nniin hyvä, että sen mieltä se ei loukkaisi vähässä kummassa. Ja ne ovat\nniin vertaiset toisilleen, että kaikki asiat tuumivat keskenään.\"\n\n\"Kyllä siinä on enempi kuin puoli taloutta semmoisessa emännässä, kuin\nRuokolassa on. Sanotaanpa, että akka on haahti, akka on hauta, akka on\npahan paikan kattila. Ja tosi onkin se. Ruokolainenkaan ei olisi enää\ntalona, jos olisi ollut kehnompi akka, ja se tunnustaa sen itsekin\nvaikka minä päivänä. Ruokolainen jo yhdellä aikaa yritti ratketa\njuomaan. Oli salajuoppo jo poikamiessä ollessaan, ja semmoisesta\nuseinkin tulee nahkajuoppo sitte kun naittuu. Niinpä Ruokolainenkin\nalkoi vaan viipyä viinan reessä ja tehdä huonoja kauppoja. Niin silloin\njos emäntä ei olisi voinut hallita, ei olisi karvan kantavaa. Toisen\npöydän alle saisi jalkansa työntää, ja kurjuudessa olisi joukko kuin\nNimettömällä Matilla. Olihan se sekin porhakka ja siisti poikamiessä\nollessaan, ei luullut vedenkään läpi kulkevan. Kosi pitäjän kuuluja,\nkomeita, kauniita ja rikkaita, eikä ollut silloin suksimiesten\npuhuteltava. Vaan yhteen on tien päässä tultu: nyt ei ole itsellään\neikä joukollaan suojaa ei sijaa ei tyyntä valkamaa. Samoin yritti käydä\nRuokolaisen. Se on emännän ansio, että se isäntä pysyi talossaan. Kyllä\nse nyt katsoo kalunsa, kun pääsi vakautumaan siitä vasikkataudistaan\",\npuheli Hyyrylän vanha isäntä.\n\n\"Vaan pahapäinen se on humalassa tuo Ruokolan isäntä. Minä näin kerran,\nkun veronmaksusta palatessaan oli Halilan pellon kupeella ajaa\nkahauttanut hevosensa nietokseen, että korvia vaan vilkkui. Siinä kun\nse ukko noitui ja äystäsi, vaikka oli humalassa, että silmät äljötti\nvalkeana kuin juuston kokka ja kieli sammalti kuin olisi ollut\npehkokupo suussa, ja teuhasi ja metulasti sen hevosensa kanssa ja repi\nsuitsilla, vaikka se oli jo kääntynyt päin rekeensä ja oli\nkuristumassa. Siihen se olisi sen nylkenytkin, nahkan se olisi saanut\nkorviinsa, jos ei me tuon Timolan Villen kanssa olisi satuttu tulemaan\npaikalle. Me ropostelimme sen hevosen irti niistä valjaista,\nsuokkasimme tielle, valjastimme uudelleen, laitoimme ukon rekeen\nkorottamaan, annettiin ohjakset kouraan kuin apinalle, ja päästettiin\nmenemään. Vaan silloin ruuna tiesi, mistä latu lähtee: se kun päästi,\nniin häkärä paistoi perästä. Ei sitte vesi hulluja hukuta, jos tuo\nkunnialla pääsee kotiinsa, arvelimme. Vaan oma varjelijain sen oli\nvarjellut. Ei ollut muuta tullut kuin kartanoon pyörähtäissä oli reestä\ntoinen laita romahtanut luhin nurkkaan ihan tuhannen jauhoksi, vaan\nukko jäänyt terveeksi kuin kultapoika, ei kuulunut olleen ei putken\npolttamata.\" Niin selitti Niskalan nuori isäntä.\n\n\"Pikanen se on selvilläänkin. Se on semmoinen tulisukka, se kun\npuuttuu, niin se syttyy. Vaan se ei ole pitkävihanen, kun ympärinsä\npyörähtää, niin silloin se on kuin vedellä pesty. Vaan se on kumma,\nettä sille emännälleen se ei sano pahasti silloinkaan kun muille\nvihassa kalmaa\", puheli Partalan renki.\n\nJa siihen loppui Ruokolan historian selvitys. Sieltä akkalaumasta alkoi\nkuulua hieno naisen veisuu, johon yhtyi koko pirtin väki. Eikä silloin\nvirsi ollutkaan omalla asiallaan, kun kolmisen kymmentä henkeä repi\nyhteen ääneen, ja jokainen tahtoi että hänen äänensä pitäisi kuulua yli\nmuitten.\n\nMinä lähdin kävelemään ulos, ajattelin mennessäni, että jos tuo on\nkaikki totta, mitä puhutaan Ruokolan emännästä, niin jonakuna se\nsentään talossa menee, vaan ei sitä akassa kumminkaan kiitoksen sijaa\nole: ruokansa edestä ne menevät akkain ansiot.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nHourauksia ja näkyjä tautivuoteella.\n\n\nAnkarasti vilustuin ja siitä sairastuin. Sain niin kovan kuumeen, että\npuolessa vuorokaudessa rupesin houraamaan. Houreissani olin minä\nsortumassa kaikenmoisten vaarain uhriksi. Milloin olin korkealta\nputoamassa, milloin joku peto repimässä ja milloin mitäkin. Lautakunnan\nesimies usein tuli hirveä karahka kädessä ja uhotteli. Minä koetin\njuosta, vaan en päässyt minnekään, aina pysyi uhkaaja kintereilläni.\nTuli naapurin isäntä nimismiehen kanssa ja panivat sänkyni pyörimään,\nettä minua pelotti, ja nauroivat rähättivat, kun minä pelkäsin. Vaan\nilmestyipä kerran ruotimuorivainaja ja toi Harjulan Marin ja sanoi:\ntämä hoitaa sinut. Ja aina sitten, kun tuli mikä vaara tahansa, niin\nlopulta tuli Harjulan Mari minua niistä pelastamaan. Minusta oli\nsemmoinen ilo, kun näin hänen ovesta tulevan, että räpytin käsiäni.\nOlin sairastavinani, kuolemaisillani, ja silloinkin oli hän hoitamassa,\npuhutteli hellästi ja lohdutteli. Ja niin painui se mieleeni, että kun\ntunsin houriopuuskan tulevan, niin aloin ääneen kysellä, että\n\n\"missä se Mari on?\"\n\n\"Eihän täällä ole Maria\", sanottiin.\n\n\"On se Mari, missä se viipyy\", intin ja hätäilin.\n\n\"Jos sinä sisko Katria...?\" koetteli äiti.\n\n\"Taikka minua. Minä olen tätisi Liisa.\"\n\nHourauksen näyt kun yhä likenivät, huudin minäkin tiukemmin Maria. Vaan\ntäti Liisa se luuli itseään Mariksi, koppoi raamatun siitä lohdutusta\nantaakseen. Keräytyi siihen muitakin akkoja, rupesivat veisata\nkillittämään vuoteeni ääressä ja opitulla tavallaan saarnaamaan\nparhaastapäästä pahasta hengestä ja ijäisestä kuolemasta. Kun oli\ntaudin tuskaa kestää asti, niin olivat jo enemmän kuin liiaksi mokomat\nsoittajat itkuineen ja huokauksineen. Useinkin koetin rukoilla\njättämään minua rauhaan, vaan siitä ei ollut kuin kiihotusta. Jo kerran\nkävi vihakseni ja lähdin työntäymään ylös, että otan sopelta luudan\nvarren ja annan kotikuria, vaan kaaduin ja kulmani kävi vesikorvon\nlaitaan, niin että sija jäi kuuksi ijäksi. Niin täytyi jättää se homma\nsikseen ja saivat rauhassa soittaa suutaan miten ilkesivät. Minä\nhyrskähdin itkuun. Vaan ne luulivat, että itkin synteini paljoutta, ja\nsekös antoi vettä myllyyn. Päivät umpeensa sain asua saarnan ja veisuun\npaahteessa.\n\nKun tauti lientyi, näytkin muuttuivat. Katosivat nuo kamalat vaarat.\nHeikkous vielä päätä viemaili, mutta hyvä haltijani oli luonani ja hän\nminut piti turvassa kaikesta. Luulin häntä näkeväni selvin silmin,\nkuinka hän liikkui huoneessa, istui sänkyni laidalle ja näytti niin\nystävälliseltä. Päivä päivältä hän tuli harvemmin, vaan selvänä\nmielessäni oli hänen kuvansa aina.\n\nIsäni oli yhtä harras noitakeinojen kuin uskonopin harjoittamisessa.\nSukkelaan pani hän koiransa kotiinsa, kun vaan lie joku uskaltanut\nvähänkään rienoa hänen elämistään. Ja kylään oli hän näpäteränen\napuansa antamaan, jos sai tietää, että on joko metsän, maan, veden,\ntulen, raudan tai minkä haltija hyvään suututettu. Ja kaikki hän teki\ntaivaan Jumalan nimessä. Hän uskoi, että ihminen on perisynnin kautta\nsemmoisessa yhteydessä perkeleen ja kaikkien hänen henkiensä kanssa,\nettä paha ihminen voi yllyttää ruman hengen voimalla hyviäkin olentoja\npahaa tekemään, niinkuin metsän, veden, talon ja muita haltijoita,\njotka eivät ilman vihotusta tee kellekään pahaa. Uskoi myös, että\nihmisellä on valta hallita niitä olentoja tahtonsa mukaan, varsinkin\nsemmoisella, joka oli uskon kautta kiintynyt Jumalaan ja sen kautta\ntullut Jumalan välikappaleeksi. Ja uskoipa isäni tautiakin voivan\nparantaa jonkummoisilla uhrilla.\n\nSentähden tuumi isäni minulle että tekisin semmoisen uhrin, että\nlupautuisin kaiken ikäni aivan jokaisen Pitkänperjantain olemaan\nsyömättä koko päivän, ja jonkun vähäsen summan rahaa lupaisin kirkon\nvaivastukille, jos Jumala heti parantaisi tästä taudista. Sen uhrin\nneuvoi hän tekemään sillä tavalla, että Tiistai- tai Torstai-aamuna\nauringon nousun edellä menisin metsään semmoiseen paikkaan, jossa ei\nmuut näkisi. Siellä piti riisuutua alasti ja sitten kädet ristissä\ntaivaasen katsovin silmin rukoilla Jumalaa ja kaikkia haltioita\njättämään minut rauhaan ja palkkioksi luvata yllä kerrottu uhri. Vaan\nminä kieltäysin siitä hommasta, sanoin että\n\n\"joka taijan tietää, se taijan tarvitsee.\"\n\nIsäni suuttui ja koetti pakottaa minua sitä tekemään. Saarnaili sen\npitkää tämän lyhyttä sen asian tarpeellisuudesta.\n\n\"Minä olen neljättä kymmentä vuotta ollut jo terve, eikä ole sanottavia\nromuskoita ollut sitä myöten, kuin sen urkon tein. Se on enempi, kun\nsaa olla turvattu terveydestään, kuin sen yhden päivän syömättä olo.\nEikä se tule nälkäkään. Kyllä se antaa ruuan, joka työnkin. On se\nvapahtajakin paastonnut ja tuskin vaan lie nälkäänsä volissut.\"\n\n\"Kerta kuolla syntyneen. Kun ei kestäne, niin katketkoon. Silloinhan\nminun pahoistani pääsette\", arvelin vaan vastaukseksi.\n\nSiihen heitti ukko. Vaan minä paranin hiljakseen niine hyvineni, ei\ntarvinnut urkkoja eikä uhria.\n\n\n\n\nXIX.\n\nMielikaipuuta.\n\n\nNeljänkolmatta vanha vohlakka poika, täysirahkeinen mies olin. Ilonen\nolin. Laulelin joka lehdon, joka kummun kukkuelin. Vaan aina tuon\ntautivuoteen jälkeen tunsin niinkuin jotakin olisi poissa. Varsinkin\ntöillä ollessani ulkokausteilla tuntui tuo kaipuu. Kalliorinteistä,\nkuusikkokummuista värähtelevä, kaukaisuuteen pakeneva kaiku, joka oman\nääneni kertoi, eihän se puhunut minulle muuta kuin yksinäisyyttäni.\nSuorsa lahden perällä, rastas kummun kuusikossa, peippo rannan\nkoivussa, ne kaikki lauloivat omaa onneaan kumppaninsa mielihyviksi.\nKenen mielihyväksi minä? Omaksi mielihyväkseni. Mielihyväksenikö? Eipä\ntuosta ollut lisää. Kuta enemmän lauloin, sitä enemmän tunsin\nmielikaipuuta. Enemmän, enemmän tuli lauluuni kysymyksiä, joihin mieli\nhentoisesti vaati vastausta. Vaan vastausta ei tullut. Kaiku kuletti\nkysymykseni yli laaksojen rinteeltä rinteelle ja sinne hävitti.\n\nErään kerran jo sanoin renki Pekalle, kun ruvettiin maata:\n\n\"Mikä se nyt lienee, kun en minä tiedä mitään tulleeksi ja tuntuu kuin\nolisi viisi penniä poissa.\"\n\n\"Siitäkö sinun on paha mieli, ettei ole hyvää mieltä? Eihän se ole\ntuulikaan aina yhdellä sijalla. Vedähän unta päähäsi, niin kyllä huolet\nkaikoaa\", sanoi Pekka ja paneusi nukkumaan.\n\nMinä valvoskelin vaan, ja ajatukset lentelivät, nousivat ja laskivat,\nmenivät mailman ääriin ja sieltä toiseen. Jopa kajahti päähän, että ei\nole aika tuon vähempänä, jos lähden huomenna sedän luo atimaan ja\nsieltä menen kirkolle Helluntaina, niin tulee yksi tie, kaksi asiaa.\nNiin teen. Menen mutkan kautta suoraan kirkolle. Muut ovat käyneet\nsiellä kyläilemässä, minä en sitten kuin pikku pakurana toista kymmentä\nvuotta sitten. Kyllähän kieltävät, vaan menen, siinä ei auta ei\nlaupiaat silmätkään. Siellä näen nekin Harjulan asukkaat. Köyhiä\nsanotaan olevan niiden, vaan eipähän se liene vika: eihän sitä pääse\npäätään ylemmäksi. Voi kun ei tullut se räätäli, jotta olisin saanut\nuudet vaatteet. On niin nukkaviero se minun takkini. Se\npystykaulustakki olisi uusi, vaan se on niitä nuuskaukkojen takkeja,\nvaikka välttäähän se, kun panee välttämään. Se muille välttää mikä\nitsellekin.\n\nAamu tuli, nousi Pekkakin. Pian olin pystyssä minäkin, vaan en tiennyt\nlähtisinkö setä-ukon luo atimaan. On pitkä matka jalkapatikassa\ntellätä: kolme pitkää peninkulmaa. En lähde. Onpa häntä aikaa vastakin.\nTodempaan menee aikani, kun lähden niityn aitaa Varpunotkolle panemaan.\n\nOtin kirveen ja menin aidanpanokselle. Aloin rotuilla. Löin seipään.\nKirsi, sen vietävä, on vielä, ei tästä tule mitään. Orja se ajakseen\naitaa panee, ei talon mies. Istuin mättäälle ja mietin: mitähän jos\nhiljankin lähden setäukon luo kylään. Kyllä sen silmät aukeaa, kun\nminut näkee pitkästä kotvasta. Kyllä siellä kengät sillä taipaleella\nnäkee taplakan, vaan liepä tuota kuolleen nahkaa. Lähden kuin\nlähdenkin. Käynyt matkansa sanoo, käymätön ajattelee.\n\n\"Käykääpä hakemassa vaatteen tapasia. Lähden sedän luo kylään\", sanoin\nkotona karskisti.\n\nÄiti ällistyi.\n\n\"No, mikä se nyt on päähän pistänyt, Mikä se nyt arkina on lähtö,\ntuleehan pyhiä perjantaina, jos niikseen on. Ainoa arkipäivä, niin nyt\nlähdet, ja eläs pikku taivalta jalkatannikassa.\"\n\n\"En minä kuoltuani jalkojani potkittele, jos jalankin marssin. Käykää\nvaan puhtaita vaatteita.\"\n\nÄiti toi siintyneen paidan.\n\n\"No vedeltä pesty haisee, minkä tämä paita. Eikö ollut valosampaa\npaitaa näin kirkkaan päivän aikana?\"\n\n\"Kyllä välttää. Kun järestään pitää, niin järestään jääpi.\"\n\n\"No eihän tuo hevosta haittaa, jos miestä moititaan. Tietää kait sen\nlapsetkin, että naisethan vaatteita pesee, ei miehet. Eikä liasta lähde\nkunniaa kellekään\", tuumin ja työnsin verhokseni.\n\n\"Se kunnia se sinulla aina huulilla. Vaan kyllä sen selästä surkeasti\nputoat kerran. Mutta oma otsasipa poukahtaa.\"\n\nLähdin kävellä lopsimaan, tuumaillen itsekseni mitä tie neuvoi. Kyllä\nse lysti taitaa tulla tienatuksi, ennenkuin on kolme peninkulmaa\nlekkastu. -- Kenenkäs hevonen tuo? Kaunis varsa, vaan siitä paha, kun\nei ole minun. Tulevana talvena minä vaihdan laukilla hyvän hevosen.\nSanotaan että vaimo on miehen kunnia, vaan on se hevonenkin. Kemiläisen\nsanaan, että kaikilla on kalaa, leipää, vaan harvalla on hyvää hevosta.\nEikä raha raudassa katoa, minkä hevosessakin, sillä saa aina omansa.\nVaan on se sentään toisinaan: miten Mustolan Esa, kun veljeltään\nperinnöstään otti tuhannesta markasta sen ison mustan. Liekö pari\nkertaa kirkolla käynyt, syötti keväimen hyvän parasta, työnti kesäksi\nmetsään, päästi kuin linnun käsistään, ei ole mies nähnyt luun\nsuremata. Sen tien perässä on ne tuhat markkaa. Toisen tuhannen markan\nkanssa kun veslailee tämän kesää, niin menevät ihan sormia nuollen.\nSiihen se meni sitten senkin isän tavara. Kyllä sen isä niitä rahoja\nkokosi oralla jos ongellakin, kalmasi ja nylki jokaista. Kylläpä toinen\nveli koettaa harpata samalla tavalla kuin isänsäkin: väärällä kuitilla\noli kälmännyt Rantalan Tuomaalta sisarensa Ullan perinnön. Vaan\nkatsokoon vaan, kyllä se vielä pää tulee vetävälle. Ei sitä ole yhtä\nilmaa ijäksi...\n\nNiin tuossa töllissä asuu entinen Kuosmasenmäen Iikka. Oli sekin\nporakka poika vuotta kymmenen takaperin, oli kylän kuulu, veen valio,\nkosi pitäjän paraita tyttöjä, sai suuren perinnön lähtiessään. Osti\nmaita ja taas möi, kuin mustilainen hevosia. Vaan tosi näkyy olevan se\nisoisän sananparsi, että ei vierevä kivi sammallu eikä mies muuttava\nrikastu. Niin on kasvanut tämäkin mies kuin lehmänhäntä alaspäin...\n\nNo, kukas tuohon tekee taloa? Rikkolan Niilo kaiketi.\n\n\"No, päivää, Niilo!\"\n\n\"Päivää, päivää! Terve mieheen! En yrittänyt tuta enää. Siitähän on\npäiviä hyvänkin variksen ikä, kuin olen sinua nähnyt. Ja kasvanut olet\npääsi sitte viime näkemän. Mikä täytinen sinua nyt on korvista vetänyt?\nEi ole siitä pitkä kun olit tuommoinen mustilaispojan kokonen kääry, ja\nnyt pää pilviä pitelee.\"\n\n\"Eihän tuossa vielä ole liiaksi, tuossa kolmeen kyynärään alkaa\ntärppiä.\"\n\n\"Silloinpa sitä on somimmilleen.\"\n\n\"No, sinä tähän taloa tehdä pusket. Peltoa olet raatanut sen pitkää\ntämän lyhyttä.\"\n\n\"Olenhan minä tähän rypypaikkaa laittanut. Olen kokenut hieroa vähissä\nvoimissani, vaan eikö tuo liene pää harmaassa ennenkuin tästä elatuksen\napua on. Sitä kun kylmään metsään rupeaa repimään ja laittamaan\nhuonoakaan tölliä, niin siinä ei lennä kypsät kärpäset suuhun\nensimmältä.\"\n\n\"Silmäthän ne työtä suurestuu, vaan kädet sen käventelee. Olehan\nodottavainen. Ei se päiväkään paista ennenkuin nousee. Ei se oinaan\ntavoin pukkaa maa, aikaa se vetää.\"\n\n\"Toivossahan köyhä elää, pelossa rikas kuolee. Kun häntä kinnaroipi\nyhden päivän kerralla, jälellähän on sekin aika.\"\n\n\"Siinähän sitä onkin, kunhan päivän pääsee. Jää terveeksi!\"\n\n\"Terveeksi, terveeksi! -- Mihin sinä kulet!\"\n\n\"En tiedä itsekään. Tänne näin nokkaani päin kävelen, mikä hänestä\nsitte perästä tulenee.\"\n\n\"Sinä menet sarapuita hakemaan, koska et sano. Sinulla taitaa olla\nkarhu kierroksessa\", huusi Niilo jälkeeni vilkutellen.\n\n\"Ei tule ne herkut eikä pure ne kirput. Ei kelpaa köyhät tanssiin eikä\nnihuväkiset painiin\", arvelin ja lähdin lapikoimaan.\n\nTiepuoli se näytteli tapahtumia, näytteli elämän näkyjä.\n\nTuossa on ne rauniot, josta kerran ukkonen poltti talon. Muistan\npikkusen kuin pahaa untani. Siinä se aika kuluu. Siinä on rauniot.\nSiinä on käynyt tähteetön vieras. Kerran kahdessa tiimassa oli mennyttä\ntalo täysineen, talopa talon päivänenkin, pitäjän napataloja. Siellä\novat niin puhujat kuin tekijätkin. Lehtoniemen muori kerran puhui, että\nse tuon talon ukkokallas on tappanut rikkaan juutalaisen ja hukuttanut\ntuohon Kuntuvan lampeen ja sen tavaroilla muka olisi rikastunut.\nLammista ei kuuluta sitte kaloja saadun. Sanotaan että se siellä\nKuntuvan kankaalla näyttelehtää kulkijoille milloin minkin näkösenä.\nKerrankin oli muka Tahvolan Reetiä vastaan sininen lammas verissä päin\nlaukannut ja vähän matkan päästä oli metso lentänyt, jolla ei ollut\npäätä eikä kaulaa.\n\nOn niitä juttuja.\n\nTällä puolen maailmaa se on se talo, jossa on vanha härän pää tallessa.\nSanotaan, että Sipolan ukko oli pannut aarteensa Petäjäjoen taakse ja\nsille oli pannut semmoisen urkon, että pitää olla vaskinen silta joen\nyli, ja sitä siltaa myöten pitää noutajan tulla, ennen ei saa nousta.\nVaan olipa itselleen tullut rahasta kapela, niin ei ollut tuumaa\ntulevaa, vaan pitänyt huilata Lappiin kysymään neuvoja... Lappalainen\nsanonut, että\n\n\"kaataa roikase puu sen joen yli telaksi, vedä sen päälle vaskilanka,\nmene sitä myöten yli. Silloin olet tullut vaskista siltaa ja silloin on\naarre käsissä.\"\n\nSitten ukko oli sanonut, että \"aamulla olisi kekri kotona, vaan täällä\non pää, ei polttele näppiä kekripaisti.\" Lappalainen sanonut:\n\n\"Kun antanet minulle palkasta sen mustan härän periparresta, niin\naamulla olet kotona.\"\n\nSipolan ukko miettii: hyvä olisi niin ja hyvä näin. Sääli huttua ja\nsääli vatsaa. Härän päässä on paljo mieltä, semmoinen härkä ei tule\ntuulesta, se on enempi kuin emälammas ja kaksi karitsaa. Vaikka tosin\nmeidän talo ei sairasta yhtä härkää. Ja eihän silloin suon silmään mene\njonka itse antaa.\n\n\"Sama on, oli menneeksi\", ukko sanonut. \"Kun lienee miestä melaan, niin\nsaa tuon nähdä kerran kumman kyydin.\"\n\nLappalainen laittanut ukon nukkumaan, sitte sytyttänyt pärekuvon\npalamaan ja sen selkään oli laittanut ukon ja itse hypännyt siihen. Ka\nsilloin kyyti valmis. Ja kun ne olivat lähteneet, niin ei niillä ollut\nrikkoja varpaissa. Kun oli rutakon kirkonviiri sattunut matkalle ja se\noli Sipolan ukolta lakin repässyt, silloin oli ukko herännyt ja\nsanonut:\n\n\"Voi kun lakkini putosi.\"\n\nLappalainen sanonut:\n\n\"Aika sitä nyt on hätäillä, jo ollaan yhdeksännellä kirkolla.\"\n\nUkko oli nukkunut jälleen ja aamulla oli löytänyt itsensä oman\npirttinsä pöydän päästä miessä huoletonna. Sitte oli akoille sanonut:\n\n\"Käykää musta härkä peräparresta päästämässä irti.\"\n\nAkat menneet navettaan, niin häntä vaan oli moiskahtanut oven pieleen.\nSen olivat nähneet koko härkää, pää oli ollut kytkyessä parressa vaan.\nJa sen pään sitte olivat vieneet aitan lakeen ja sanotaan sen tänäkin\npäivänä olevan vielä siellä tallessa. Ja se ukkokato kuuluu kuollessaan\nsanoneen, että niin kauvan pysyy talo kohallaan kuin härän pää pidetään\ntallessa. Siitä syystä sanotaan pidettävän sitä siellä aitan laessa, ja\njos minä olisin niin joutilas kuin joutamaton, niin kävisin katsomassa,\nonko siinä puheessa hihaa tai helmaa, vai onko aivan tuulen tuoma, veen\nviemä.\n\nOn sitä uskoa tässä maailmassa. Ihan totena pitävät sitäkin juttua\nLeppimäestä. Vanhus oli kuoltuaan sanonut, että hänen peijaikseen pitää\ntappaa paras lehmä. Vaan eivät tappaneet kuin huonoimman. Mutta\nkylläpäs oli itse käynyt hakemassa: muutaman viikon päästä oli eräänä\naamuna piiat menneet navettaan, niin oli äijä ollut kellokkaan parvessa\nseisoa vokottamassa. Vaan siihen oli kadonnut. Piiat olivat katsoneet\nlehmää, niin siinä ei ollut henkeä helmeäkään. Olipas Pekka velkansa\nperinyt, oli vienyt julkeimman joukosta, ja siitä päivästä on muka\nLeppimäen talous tahkoa vetänyt. On se kyllä mennyt takaisin aivan\nvarrasta vaeltaen ja likeltä kaapii, ettei häviä koko talo ihan puille\njuurittomille. Sinne se vetää kuin köydellä: Vaan on se nykysessä\nisännässä vika: juo ja kaupittelee.\n\nMatkasta ei ollut kuin tähteet jälellä. Näkyy jo setäukon talo. Tuossa\nse nyt rehjottaa tiellä poikkiteloin kuin santakuorma. Akkavalta on,\nkun pirtin piippu on kallellaan. Mitähän tuo setä sanoo, kun pitkästä\nkotvasta näkee. Tuossa se on Harjula, talo kuin talo. Eihän tuo niin\nköyhän näkönen ole päältä katsoen. Veräjä on hyvästi, kyllä se on\nmolemmin käsin tehty. Ja hyväksi muokattu pelto. Isäntä kiitetään jo\npellon veräjällä, emäntä vasta pirtin kynnyksellä. Minkälaista lie\ntalossa. Soma nähdä sitä Maria, joka tautini aikana oli kummituksia\nluotani häätämässä.\n\nSemmoinen mieliteko paloi minussa tuohon taloon mennä ja silmät\nkulkiessani palastivat sinne asumaan, etten muualle paljon joutanut\nkatsomaankaan. Koetti silmä hakea sieltä, että eikö sattuisi liikkumaan\nMari puuhissaan ulkona, jotta saisi häntä nähdä. Mutta kerkiääpä hänet\nvielä nähdä sittenkin, ja jos ei näekään, niin ei tuosta vahinkoa.\nEihän se muita tyttölapsia kummempi lie.\n\n\n\n\nXX.\n\nSetäukon talossa.\n\n\n\"No, aina elävän silmät näkee. Terve mieheen! Mistä sinä kirposit?\nPuusta vai pilvistä?\" alkoi setä hyvillään minulle, kohdattuamme pajan\novella.\n\n\"Lähdetäänpä tänne mökkiin katselemaan risua nälän silmään. Onpa ollut\ntaivalta. Eiköhän siellä mahanahka lie käynyt läikämään selkärankaan?\"\n\n\"Miestä päiväksi, koiraa viikoksi. En minä ole niin hätäpoika, että\nyhtenä päivänä nälkääni vinkuisin.\"\n\nHuoneesen tultua käskettiin suoraa päätä pöytään ja setä sanoi:\n\n\"Käypäs, pitkän matkan kulkenut mies, ota murua rintaasi. Talonpoikasia\nnämä on tässä eväät, vaan syöpihän se nälkänen jäniksenkin pään. Kyllä\ntässä nälän silmä sokiaa.\"\n\nSyödessä puhuttiin asiaa minkä mitään. Kyseli setä meidän puuhistamme\nja minä taas hänen toimistaan ja viljelyksistään. Kun sattui\naukkopaikka puheesen, teki mieleni kysellä jotakin Harjulasta, vaan\naina pelotti, että jos luulevat mitä tahansa, ja sentähden arvelin,\nettä suu kulta, elä virka mitään. Ja omille ajatuksilleni sanoin, että\nmitä se minua liikuttaa miten Harjulaiset elävät.\n\n\"Eipä ollut meidän leivällä keliä, eipä tullut suurta koloa\", arveli\nsetä syötyämme.\n\n\"Ei mies meri ole, vaikkei taas tyhjälläkään elä. En minä vielä ole\nennenkään pöytää poikki syönyt.\"\n\n\"No, parempi on ruoka syömättä kuin painamatta, sanotaan. Rupeapas nyt\nköllöttämään siksi kunnes sauna joutuu, niin saat selkääsi oikein veden\nkanssa. Minä lähden pajaan. Taitaa siellä sepällä viisi näkemätä olla\noveen, kun yksin heitettiin.\"\n\n\"Ei uni maaten lopu eikä virret veisaten vähene. Enkä minä ole tänne\nnukkumaan tullutkaan. Minä lähden pajaan. Seppä sitä minäkin olen.\nSeppä sepän takanen, tuhkavasara sepältä nimeä riitelee. Vaan\ntekemälläänhän mölkä soutaa: omiksi tarpeikseni olen takonut jo vuotta\npari kolme. Välistä olen vieraankin hädästä päästänyt.\"\n\n\"Apu lapsesta lienee, minkä sillä velimiehellä, kun on pojat tuommoisia\nmiehiä. Kyllä sillä nyt on pahin taival kulettu. Nyt elää luotuja\npäiviään, kun on pere se saapa, mikä syöpää. Vaan toisin on minulla:\nyksin olen pojaton pinolla, tyttäretön huuhmarella. Yhdestä aisasta on\nreki perässä, vaikka kolmen eukon ikäseksi olen elänyt. Kahdesti katala\nnaipi, kolmasti kovaosanen, sanotaan ja onkin tosi. Kyllä sitä ei\norithevosellakaan vaihtaisi sitäkään kauppaa, eukonkaan kuolemaa. Vaan\nse pitää ottaa kuin annetaan\", tuumaili setä surumielisesti.\n\nMinä ilvehtien sanoin:\n\n\"Eikö ole teillä, niinkuin kerran mies oli tuumaillut eukon kuoltua,\nettä kaksi sitä on ilopäivää ihmisellä: ensimmäinen on kun akan saapi\nja toinen se kun kuolee.\"\n\nSetä vähän rykäsi ja sanoi:\n\n\"Kaukana siitä on leikki.\"\n\nÄäneti astuimme pajan luo.\n\nPaja ei ollut päivän piilemässä. Se oli kauniilla paikalla kuin\nkeskellä maailmaa. Peltoja oli ympäriinsä silmämäärään ja taampana oli\nmaailma järviä täynnä, yhtenä repaleena kuin kerjäläisen takin selkä.\nHelppo tästä oli katsella ja kaunista. Aurinko oli laskullaan ja sen\npunertava valo levittäysi kuin kullalle kimalteleva vaippa yli avaran\nlaakson, yli harjanteitten ja saaristen järvien.\n\nLaulua kuului taampaa harjun rinteeltä metsän sylistä.\n\n\"Kuka siellä laulaa?\" kysäsin.\n\n\"Kuulustaa olevan tämän toisen talon tyttö, Harjulan Mari\", sanoi setä,\nja seppämieskin sanoi:\n\n\"Marihan siellä taas heläyttelee.\"\n\n\"Kylläpä se laulaa vähän liika kauniisti. Aivanko se talonpoikasesta\nsuusta laskee ilmoille tuommoisia säveleitä? Kuunnellaanpa ottaako\nkorva mitä se laulaa.\"\n\nEi ottanut korvaan sanat, vaan vienot säveleet tulivat tänne kuin\naallot, pienet väreaallot, jotka lempeästi lipottelevat rantaa vastaan.\nTuonne kukkuloihin kun vastasi äänensä, synnytti se monenkertaisen\nkaiun takaisin, niin että koko avaruus helähteli yhtämittaa.\n\n\"Enpä ole tähän elettyyn kuullut tuommoisia säveleitä\", arvelin.\n\n\"Kyllä se laulaa koreasti, mutta kaunis se on laulajakin. Siinä on\ntyttö, joka on ensi uunin leipiä. Se on etukärryn väkeä, se tyttö\",\nkehui setä.\n\n\"Miksi sitä ei ole viety miehelään?\"\n\n\"Sitä hyvät hylkii ja pahat pyrkii, sillä kun ei ole perintöä.\nKöyhäähän ei katsota risuaidan läpikään. Eikä se juuri lähdekään\nkaikkien renttujen rekeen. On se siksi itsestään pitävä, että kyllä se\nkatsoo syömään ruvetessaan, piisaako sitä veroksi asti.\"\n\n\"Vaan jos sattuu luu lihan valitsijalle, kuori leivän alkajalle. On\nmonelle käynyt niinkin, että kun ovat aikansa valinneet, niin ovat\njääneet aivan ilman, tai on pitänyt syöstyä, kunhan on saanut\ntorrakkaa.\"\n\n\"Ei hyvä heinä suovassa pilaudu. Kyllä se aika tavaran kaupitsee\",\nsanoi setä ja jatkoi naurahtaen vähän toisella suupuolellaan:\n\n\"Saat sinä ottaa siitä rekilinnun, silloin ei ole tyhjä reessäsi.\"\n\n\"Huoleksi on hyvä hevonen, katumoiksi vaimo kaunis\", arvelin minä.\n\"Eikähän ne semmoiset minusta perusta enempi kuin Jumala\nlehtikerpusta.\"\n\n\"Yrittäneen päätä ei leikata. Sitte sen tietää, kun koettaa. Se näkyy\nlehmiä tuovan kotiin. Tähän pellolle tuopi niitä lypsääkseen. Kyllä sen\nsaat nähdä.\"\n\n\"Eihän tuosta silmät osaa ota, jos tuota katseleekin. On kait se\nihmisiä nähnyt ennenkin, näkee kai se minut alalleen.\"\n\nKun pajasta jouduimme taloon astumaan, niin siellä pellolla oli Mari\nlehmiensä kanssa.\n\n\"Hyvää iltaa, Mari!\" tervehti setä.\n\n\"Iltaa, iltaa! mitä kuuluu?\"\n\n\"Eipä liikoja, rauhaa vaan. -- Tää ilma on kesän sijalla nyt, niin minä\nnäyttelen tätä vaaraa tälle harvijaisvieraalle.\"\n\n\"Kuka on vieraanne, en muista nähneeni. Jos hyvinkin lienee likeltä.\"\n\n\"Tämä on minun veljeni poika tuolta toiselta puolen pitäjästä. Ettepä\nusein ole mahtaneet ollakaan yksillä tulilla.\"\n\n\"Korpelan Tapani\", sanoi Mari ja lähetteli minuun semmoisia silmäyksiä,\netten tiennyt minä, minne katsoa ja mitä tehdä.\n\n\"Olenhan kuullut puhuttavan\", jatkoi Mari ja tähysti yhä.\n\nMinä ajattelin sanoa, että olimme yhtä aikaa rippikoulussa, vaan mikä\nlie ollut, etten saanut suutani auki. Minä neljänkolmatta vuotias\npoika, reimaluontonen, aina rohkea ja suupaltto ennen, seisoin siinä\nkuin lapsi ujona. Luulin että hänen silmänsä kiertää nukka\nvierutakissani ja sen pystykauluksessa, repaleisessa silkkihuivissani\nja siintyneessä paidankauluksessa.\n\n\"Häpeä sanoa, kipeä kärsiä: minä en jouda vieraita viemään huoneesen,\nja muut on ihan joka kynsi potun panossa. Ei ole ristin sielua talossa\nkotona muita kuin minä, ja minun täytyy näitä lehmämullia hoitaa ja\nilta-askareita tehdä, etten jouda en päätäni sammuttamaan. Niin saapi\naivan rautahammassa käydä tuokin ensikertanen vieras. Vaan tulkaa\nhuomenna, niin sitte on miehet kotona, tulkaa niiden kanssa\nrupattelemaan\", saneli Mari.\n\nSetä naurusuin arveli:\n\n\"Ei me tänne sinun luoksesi nälän tähden tultu, vaan sinua katsomaan,\nitseämme näyttämään. Jää terveeksi!\"\n\n\"Terveeksi, terveeksi! -- Kyllä täällä oli teillä koko katsottavat,\ntämmöinen karjakörri, likakäpälä.\"\n\nEn minä ollut huomannutkaan hänen vanhaa paimennuttuaan ja suuria\npieksulopposiaan, olin nähnyt vain hohtavat posket, loimuavat silmät,\nruskeat tukkakiemurat ja sorean vartalon.\n\n\"Työmies on työnsä karvanen. Kyllä se ei hyvä hävetä, jos työssään on\nvähän likanenkin\", sanoi setä ja lähdettiin.\n\nMinusta tuntui kuin olisi Marin silmä seurannut, ollut välistä takin\nkauluksessa, välistä silkkihuivissa ja siintyneessä paidan kaulustassa.\nMinä astua rauskuttelin kiivaasti ja vasta kun etemmä päästiin saatoin\nvapaammin hengittää.\n\n\"Kovinpa ehätät\", sanoi setä jälessä astuen.\n\nMinä hiljennin kulkuani ja sanoin:\n\n\"Soma tyttö, tuo Mari.\"\n\n\"Kyllä siinä on tyttö, jonka kelkka kääntyy, kun se lähtee asiaan\",\nheti kehumaan setä. \"Ja se antaa pakinan hyvälle ja huonolle, se ei tee\nrajaisia missään tilassa, niinkuin moni tekee, jolla on vähän parempi\nvaatenuttu päällään ja niin ovat olevinaan, ettei luulisi vedenkään\nläpi kulkevan. Vaan kyllä ne semmoiset sentään haravatta loukosta\nlöytyvät.\"\n\n\"Eipä sitä tiedä tuotakaan. Saattaa se alas katsoa, vaan ylös ajatella.\nSaattaa se olla tuon näkönen, vaan monen makunen\", sanoin minä, vaikka\nmieli muuta ajatteli.\n\n\"Niin, en minä hänestä tiedä sanoa muuta kuin sen, minkä olen nähnyt,\ntoista vuottahan nuo ovat tuossa olleet, ja niinhän sitä sanotaan, että\npian jalo tapansa näyttää. Enkä minä tahdo toden päältä sinulle eukoksi\nesitellä, leikillä vaan äsken sanoin. Ei se sinulle ole sopiva eikä\nvarsinkaan teidän taloon: se on siksi liiaksi koreuteen taipusa. Siitä\non omiensakin vanhusten kanssa riitoja, vaikka se itse tekee kaikki\nvaatteensa ja vieläpä muillekin. Ja kun huomenna katselet, niin ei ole\nsen tytön rinta porossa. Sillä onkin vaatteet yllä eikä vieressä, niin\novat sievästi tehdyt. Omassa tekemässään se on aina, ja sen puolesta\nsiitä pidän. Ja vaate se varren kaunistaa. Näkö ja kokohan on niinkuin\nJumala luopi, vaan tavat niinkuin itse tahtoo\", sanoi lopuksi setäukko\npirttiin astuessamme.\n\nEmäntä, joka kuuli sedän viime sanat, kysyi:\n\n\"Kellä ne niin on?\"\n\n\"Jokaisella muullakin, vaan Harjulan Marista tuolla puhelimme.\"\n\n\"Taidatpa sitä leuhaketta olla jo puhemiessä vieraallesi. Eihän tuota\nviitsi toki vakaset ihmiset suulleen vetää, näkeehän tuon toki\nalalleen.\"\n\n\"En ole ollut puhemiessäkään, enkä minä tiedä kiittää enkä laittaa,\nvaan kun tuolla tuli puheiksi, niin sanoin sen minkä tiesin, että se on\ntekevä ja komea ihminen. Ja mitä olen kuullut ja nähnyt, niin se on\npaljasta hyvää kaikki. Kuka tuntenee hänet omakseen, niin vieköön, itse\nkullakin on oma mieli maksan päällä, sopikoot keskenänsä. Ja kaksi kun\nkeskenänsä sopii, niin kolmannelle korvapuusti.\"\n\n\"Minkä hyvän se sitte on sinulle tehnyt, kun et saata sanoa asiata\narvolleen. Mikä ihminen se on? Korea rutkale, ei pidä muita ihmisiä\nvertanaan. Oli se näkemys viime pyhänäkin tuolla Kurkelassa seuroissa,\nkun sinne tulla kohahti kuin parempikin Jumalan sanan vaivanen. Korea\nkuin riikinkukko, avopäin keiluaa joukossa. Vaan älysi se, kun\nTaipaleen Lauri-isäntä alkoi katsella mulautella oikein pahoilla\nsilmillä ja siihen muut lisäili, niin hengestä tiesi, mistä tuulee ja\ntakansa katsomatta läksi pois kesken saarnan lukemisen. Tuskin se\nsiellä heti on toista kertaa. Onko se oikeitten ihmisten joukkoon\nluettava tuonlainen kauneuden käärme? Kyllä se on kaunis kakku päältä,\nvaan silkkoja on sisässä. -- Ja köyhä rutale, eihän sitä katso kukaan\nmiksikään.\"\n\nMinä tuumailin verkalleen eukolle:\n\n\"Niin sanoi ennen iso-isä, että rikas ei ole aina rikas ja rakas ei ole\naina rakas eikä kaunis ole aina kaunis, vaan _hyvä_ on aina _hyvä_.\"\n\nEikä sen enempää puhuttu enään Marista.\n\nVaan maata pannessa ei tullutkaan uni vieraakseni heti. Koko ajan oli\najatukset Maria kierrelleet, vaan nythän ne vasta valtaansa pääsivät.\nMinä näin selvän kuvan hänestä semmoisenaan kuin hän oli pellolla ja\nsemmoisenaan kuin hän oli luonani sairastaessani. Ne eivät olleet\nsamanlaisia, vaan minä en osannut sanoa, kumpi oli kauniimpi. Eikä\nsiitä tullutkaan kiistaa. Ne liittyivät toisiinsa, hiljakseen yhtyivät\nyhdeksi henkilöksi. Niin että kun muistin tuota Maria, joka haamuna\nkuin enkeli liikkui tautivuoteeni ympärillä, tuntui se samalta Marilta,\njonka äsken olin nähnyt todellisena inhimillisenä olentona\njokapäiväsissä askareissa ja joka siinäkin työssä oli mieltäni\nmiellyttänyt. Ja tuon Harjulan Marin rinnalla minä näin Korpelan\nTapanin vähäpätösenä nukkavierutakissa, repaleinen silkkihuivi kaulassa\nja siintynyt paidankaulus ja omituinen rauhaton tunne rinnassa.\n\nMutta uni vihdoin mieleni kietoi. Minä seisoin pajan luona, ja alhaalta\nharjanteen rinteeltä kuului kaunis laulu ja lehdossa näin Marin ihanana\nkuin Tapiolan impi.\n\n\n\n\nXXI.\n\nLähdin Harjulaan.\n\n\nAamulla heti kun silmäni auki sain oli ajatukset Marissa. Ja\nensimmäiseksi ajattelin, että eihän tuo pukuani pahaksune, eihän tuo\ntuntunut sillä lailla puhuvankaan. Ja lähdin Harjulaan päin kävelemään,\nsillä oli niinkuin olisi köydellä vedetty sinne.\n\nPajasärkälle kun tulin, näin Marin istuvan pellon pientareella kivellä,\nselin minuun, hiljakseen lauluja hyräillen. Arvelin, että menen ja\npuhelen hänen kanssaan, kun on niin palava halu. Eihän ota, jos ei\nannakaan. Onhan tuota suuta surmallekin, kieltä maassakin märätä.\n\n\"Päivää! Miksi niin yksin istutaan?\" kysyin ennenkuin ehti vastaan\ntervehtiä.\n\nMari vähän säpsähti, pyörähti katsomaan.\n\n\"Päivää, päivää! -- Sentähden minä olen yksin, kun ei ole kumppania.\"\n\n\"Pitää ottaa kumppani.\"\n\n\"Mistäpä se tulee voi lehmättömälle. Ja parempi onkin yksin kuin kehnon\nkumppanin kanssa.\"\n\nMielestäni oli vähän liian ylpeä tuo Marin puhe. Vaan istahdin\nkuitenkin toiselle kivelle ja kysyin tyynesti:\n\n\"Ketäs kaikkia meni kirkkoon?\"\n\n\"Aivanhan ne meni joka kynsi, ken vaan kynnelle kykeni. Ruotimuorin\nkanssa minut hätyyttivät tähän talon silmäksi. Tuon laihopellon aita on\nhuono, niin sitä vahtailen, ettei pääsisi elukoita tulemaan.\"\n\nSiitä se puhe alkunsa sai, ja kun minä näin puheeni miellyttävän Maria,\nniin laskettelin tulemaan oikein lautasiaan myöten. Kerroin halki\nhalean maailman, kaikki ummet ja pimeät. Usein Marin suu vetäysi\nviattomaan hymyyn ja silmät liekehti niin lämpymän näkösesti. Se\npuhalsi pois ne äsköset kainouden väreet mielestäni ja täytti sen\nilolla ja rohkeudella.\n\nMari viimein sanoi lempeästi:\n\n\"Olisi sitä huoneen tapasta, jos vieras lähtee huoneesen. Vaan kyllä te\nolette kovaosanen mies, kun ei ole mitä tarjota. Äiti on vienyt\navaimet, etten saa edes vesikuppia tarjota ensikertaselle vieraalle. Se\nkierteleekin kuin mustalaisen kirous: illalla en joutanut, ja nyt on\nkäsi tyhjä, toisessa ei mitään.\"\n\n\"Lähdenhän kyllä käymään huoneissanne, vaan turha on huolenne siitä\nminun hoidostani. Lähdin vaan huvikseni kävelemään, kun setäukko ja\nnuorempi väki kaikki meni kirkkoon, ettei jäänyt kuin emäntä ja yksi\nkaatuva muorinlaho soppeen veisaamaan. Sen veneen huutaminen ei minua\npaljon miellytä\", tuumailin.\n\n\"Jos sananne olisi paikoissa, niin ette olisi ylimmäisen papin\ntuttava\", sanoi Mari naurahtaen.\n\nLähdimme kävelemään piennarta verkalleen ja väliin aina seisahduttiin\npuhelemaan. Syrjästä katsojan silmään olisi eroa tehnyt minun\npystykaulukseni, nukkavieru, ikävoitto, harmaa takkirehkani,\nsilkkihuivini ja siintynyt paidankaulus verraten Marin raitaseen, vasta\nneulalta heitettyyn pumpulileninkiin, nuo minun ikänsä eläneet\npieksulontsani verraten Marin narskaviin kiiltokärkisiin anturakenkiin.\nMutta se seikka unehtui minulta aivan muistamattomaksi, eikä Marin\nmielestäkään näyttänyt olevan huomioon otettavaa erilaisuutta.\n\nMarin kamari oli sievänpuoleinen, järjestys oli sisustuksessa mukava,\njota vielä teki elävämmäksi kukkapöytä, jossa oli senkin\nseitsemänlaiset pensaat sievissä astioissa kasvamassa. Mari näytteli\nvaatepakkoja, joita hän oli kutonut. Kyseli, että\n\n\"onko teillä nyt minkälaista miesten kesävaatetta tehty?\"\n\nSitä sanoessaan katsahti hän minun takkiini, ja siitä katseesta luin,\nettä tuon sijaan saisi tehdä uuden ja vähän eri tapaan. Sanoin\nnaurusuissani, että\n\n\"kutoi ne muutamanlaista, vaan ei siinä meidän talossa niillä\nväriaineilla pilata kankaita. Mitä sattuu lampaan selässä olemaan, niin\nsen näköstä siitä tulee. Eikähän Jumalalle kuulu kelpaavan kuin\nharmaa.\"\n\nSamassa tuli sedän emäntä happamet sieramissa oikein kiirein askelin\nkamariin, vihasena, että henkeä ahdisti ja tulta silmät oksenti. Hän\nvaan koetti hallita ja siivolleen tuumaili, että\n\n\"setäsi laittoi hakemaan pois. Kuului olevan asiata tärkeätä.\"\n\n\"Sanokaa sedälle että ensi päivinä tulen\", tuumailin naurahtaen.\n\n\"Se käski tulla paikalla, ilman siekailematta.\"\n\n\"No ei ole niin kiirettä, ettei lähteä kerkiä. Kiire ei ole niin suuri\nherra, ettei jouda vähää aikaa odottamaan. Sanokaa vaan, että kyllä\nminä elän ja tulen kun kerkiän.\"\n\nEukko alkoi tulistua ja sanoi vihasemmasti:\n\n\"Miksi et nyt saata lähteä minun mukaani?\"\n\n\"Sitä ei tarvitse teidän tietää, se on aivan sama saaliillenne kuin\nsitä ette kysykään ja vielä paljon helpompi hengellenne. Minä pääsen\ntaluttamatta sitten, kun minä lähden, ja vieras tietää talosta lähteä,\nkun on tietänyt tullakin. Minulla ei ole kiirettä koskaan, enkä\nmyöhästy mistään.\"\n\nMuori löi jäsäytti vihasesti ovea kiinni ja lausui mennessään, että\n\n\"nyt ei kiitetä, kyllä minä nyt tiedän mikä on merrassa.\"\n\nKun tulin sedän taloon, siellä emäntä otti kirkkoon minut. Se\npotuutteli oikein aika tavalla mokomasta käytöksestä kyläretkelläni.\nAjattelin että ei nyt pidot parane, jos ei vieraat vähene, ja pistin\npillit pussiin, lähdin kävelemään kotiin. Emäntä kankutti jälkeen ja\nuhkaili, että\n\n\"menehän huoletta kotiin, meren sinä kierrät, vaan miestä et kierrä!\"\n\nMinä naureskelin ja ivalla tuumailin, että\n\n\"harvoin on hätä-ääntä kotiin tuotu. Pakottaako teillä pernaa, vai onko\nsydänala ronkasta kipeä, kun niin tuskittelette?\"\n\nJa niin lähdin taipaleelle. Mitäs se nyt tie neuvoi? En minä tiellä\nnähnyt mitään, minä kulin kuin sokea taipaleella. Jalat kulki tietä,\nvaan ajatukset asustivat eroamattomasti Harjulassa. Ja jos ne sieltä\nirtausivatkin joskus, niin toivat ne Marin mukanaan luokseni. Ja kaikki\nmitä minä silloin näin yhdistyi häneen. Minä astelin kuin suloista unta\nnähden, kulin kuin toisessa maailmassa.\n\nNuo hyiset tunteet, joita oli kasvanut rintaani elämäni kuluessa ja\nlakkaamatta synnyttivät kylmää tuulta, joka vei usein harjan majastani\nja viljan saraltani ja karkotti kaiken lämmön elämästäni, ne tunteet\nolivat nyt poissa. Ja sijassa oli tunteet niin mieluiset kuin kukkien\ntuoksu.\n\nMutta oli mielessäni jotain painavaakin, rauhatonta. Siinä oli se\nentinen kaipuu. Mutta nyt se oli selvänä, ketä kaipasin.\n\n\n\n\nXXII.\n\nMäkelän loiseukko sanansaattajana.\n\n\nSetälän emäntä ei ollut asiasta jäänyt huolettomaksi. Hän laittoi heti\nsanansaattajan kotiini, Mäkelän loiseukon, joka oli siihen työhön kuin\nluotu: kielevä, talon sukulainen, pintapuoli harmaassa keretissä. Sen\noli asiana kertoa minun käyntini kosimassa ja oikein juurta jaksain\nmaalailla Harjulan Marin kehnot puolet.\n\nKun eukko tuli, arvasin asiansa, vaan en ollut tietävinänikään.\nIlosesti laulellen teeskelin töitäni. Semmoisia vähäsiä kahmerehtamisia\noli siinä kartanossa, kun kevättouvot oli vasta pantu: veräjien\nlaittamista, kartanon siivoamista, rekien ja muitten kesäteloilleen\nlaittamista, joitten kanssa minä rahmelehin siellä ulkoilmassa. Muu\nrahvas oli vierasta puhuttelemassa. Ne eivät olisi joutaneet ei päätään\nsammuttamaan, niin tolkussa kuuntelivat sen akkaluhjan lörpötyksiä,\njoka yhtenä rutinana meni kuin sotkupata. Renki Pekka vaan jouti\ntyöhönsä. Hän meni jo noustuaan kantelemaan kiviä kesantopellolta.\n\nJopa käskettiin meitäkin Pekan kanssa aamiaiselle.\n\nRahvas oli kaikki eri tuulella. Sitä renki Pekka, joka ei tiennyt\nvähääkään aavistaakaan, näytti vähän kummeksivan, seisahti lattialle ja\noli kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtynyt. Minä vaan hölmyilin kuin\nrosvokoira enkä ollut huomaavinani mitään, vaikka isä jo katseli kuin\nolisi miehen syönyt ja toista katsoisi syödäkseen. Äidilläni oli suu\nmurrollaan ja silmät kiilui, käveli levottomana, näytti kuin paras\nlehmä olisi metsän peitossa. Veljeni Samppa seisoa tarvotti keskellä\nlattiaa, silmät nurin päässä kuin pistetyllä vasikalla, eikä väistynyt\ntieltäni jos satuin kautta kulkemaan, seisoi vaan sijassaan kuin\nvariksen pelko kylvöpellolla. Liisa käveli rauhatonna tyhjää\ntoimitellen, kasvot harmista kylmetyksissä. Näytti kuin olisi äitinsä\nperintö varastettu. Siskoni oli tavallista ilosempi, kävellä kapsutteli\nja sinne tänne viilteli tyhjää hakien, suu vähän naurussa heitteli\nminun päälleni katseita, joilla näytti antavan tietää, että kohta tulee\ntuskan soutu, että taisi sattua nyt kala Hannuksen verkkoon. Mikko,\nkymmenvuotias poika hökäle seisoi avossa suin eikä näyttänyt tajuavan\ntälle ilmalle, välmötti vaan viatonna penkillä. Se vieras kulta ei\nollut älyävinään mitään, puhua möpätti yhden ja toisen kanssa siellä\nkarsinan puolella. Alta kulmainsa lähätti toisinaan pitkän katseen,\nniin pitkän ja sitkeän, että näytti sillä käärivän minut kapaloon.\n\nRuoka oli valmis pöydällä. Me Pekan kanssa työnnyimme syömään, ja\nsiihenpä alkoivat kokoontua muutkin. Vieraalle oli tuotu vähän\nniepseämpiä ruokia sinne karsinapäähän pöytää, johon se käskettiin\nistumaan. Niin siihen asetuttiin istumaan ympäriinsä kuin lähtevään\nveneesen.\n\nÄiti pani puheen alkuun, jota minä jo odotin, kuin hepo kesää, että\nmillä äänellähän se nyt mahtaa panna. Äiti sanoi, että\n\n\"tämä vieraspa se tietää uutisia.\"\n\nMinä en ollut kuulevinani, kysyin Pekalta, että\n\n\"joko sinä sen Räikön kuokoksen sait kivitetyksi?\"\n\nPekka ei joutanut minulle vastaamaan mitään, vaan tarttui äidin sanaan\nja kysyi:\n\n\"Mitä nyt vieras tietää?\"\n\n\"Tietääpä tämä sen, että Tapani pyhän aikana kylämatkoillaan on\nkihlannut morsiamen\", sanoi äiti tekonauru suupielessä.\n\nPekka kilmahti kysymään, että\n\n\"kenenkä?\"\n\n\"Sen Harjulan kaunokin. Tiedäthän sinä, että paraassa se on vievän\nmieli!\" sanoi äitini ja yhä ivan hymy veti suunreikää korviin päin\npitemmäksi, että hampaat alkoivat näkyä.\n\nPekka tunsi, että minulle on apu tarpeesen. Hän kiljahti ilosesti:\n\n\"Se on oikein, että luu koirille. Se ei ole satu eikä tapaus, jos mies\nkihlaa morsiamen. Ja kun ottaa, niin ottaa semmoisen, joka näkyy\nkaivolta kotiin. Hönkä on aina hönkä. Niin sanotaan hevosestakin, että\nkiitä pientä, moiti suurta, vaan istu ison rekeen.\"\n\nSamppa alkoi mupatella, että\n\n\"saattaa sika syödä ne naimaeväät. Taitaa pitää minun lähteä tästä\nakkaperiin, ei tässä panna semmoisia ryökkinöitä vielä emännäksi eikä\ntaloutta sotkemaan, se on selvä tosi.\"\n\n\"Tutki veikkonen ruumiissasi, että leipä lapselle parasta, mikä\nsinullekin vielä. Työnnä vaan leipää laipiosi rakoon, niin sillä\nasettuu vielä sinun naimahommasi\", tuumaili Pekka pönäkästi. Hän oli\nnäet ennestään huonoissa väleissä Sampan kanssa, niin viitsi sanoa\nvastenkin.\n\nMinä arvelin, etten virka mitään.\n\nVieras, jolla leuka jauhoi kuin mylly, alkoi leivän seasta puplattaa,\nettä\n\n\"omansahan se on itsekustakin hyvä. Ja kyllähän Harjulan Marissa on\nnäköä ja kokoa. Sillä se voi vietelläkin semmoisen, joka ei tunne hänen\ntapojaan. Jos takki tavat sanoisi, turkki juonet tunnustaisi, niin ei\nmoni kiittäisi. Vaikka kahdenhan tuo on kauppa ja kolmannelle\nkorvapuusti. Enkä minä tahdo puhua suden enkä lampaan puoleen, vaan\nminä, joka olen pahasta penikasta hänen kanssaan ollut ja tiedän\nniinkuin oman itseni, niin tuttavan vuoksi sanon, että yhdellä sanalla\nsanoen: sillä ihmisellä ei tee kukaan mitään. Ja olisiko se siinä enää\nsemmoisten vanhempain lapsi, kun olisi kelpaava kalu? Jo olisi sen\nnäkönen ihminen aikoja korjattu.\"\n\nJa sitte rupesi eukko Marin vikoja luettelemaan yksin lukien kuin\nhelmiä nauhaan, eikä ne tunnustaneet loppuvankaan. Minä sitte viimein\nkatkasin ja sanoin, että\n\n\"kyllä minä kaikki uskon sen teidän puheenne, vaan minä uskon valeeksi.\nMinä otankin vaan vaimon itselleni, ja silloin olette viisas, kun ette\nvirka koko asiaan mitään.\"\n\nVaan silloin syttyi kuin katajapehko tuleen. Jokainen rupesi\nkutkuttamaan kuin Wenäjän käräjissä ja tahtoi, että hänen äänensä piti\nkuulua yli muitten. Isä pieksi nyrkillään pöytään, että lasit seinillä\ntärisi ja äystäsi, että\n\n\"jos vaan sen ihmisen tuot tähän taloon, niin sillä kertaa lyön sääret\npoikki ja talutan salolle itsesi, eikä ole asiata takaisin, sen saat\npitää varanasi.\"\n\nÄiti ja Liisa solventivat yhteen ääneen:\n\n\"Kyllä Tapania ei kielletä naimasta, kun ottaa semmoisen, joka meille\nsopii. Ja olisi tuo Tervon Matleena eri ihminen, kun sen ottaisit, ja\nsillä olisi perintöäkin. Siinä on ihminen, jonka suuntiin ei suutu.\"\n\nMinun pisti vihakseni.\n\n\"Minäkö ottaisin tuon tolvakkeen, töppösen lestan, mätimahan, pää kuin\nvariksen pesä, suu kuin telkän uuttu, metsäkana sopisi lentämään\nsuolineen sorkkineen siitä ikkunasta. En, en, en huoli, vaikka en\nmuitten jälkiäkään näkisi. Kyllä saatte pitää variksenne omana\nnuottakumppaninanne. Antakaa Matleenan kiskoa virren päitä, että kortit\nlepattaa ja suu kahdessa korvassa\", latelin vähän vihoissani. Sitte\nkäännyin Pekan puoleen ja sanoin vähän ilvehtimisen viistaan, että\n\n\"eikös sitä passaisi rakastaa myötämäessä, jos vastamäessäkin, mokomata\nsoppimörköä?\"\n\nPekka vähän naurun kihnassa sanoi, että\n\n\"kyllä osaat kiitellä morsiamesi, tuon kauniin herran lahjan.\"\n\nVieras taas alkoi, että\n\n\"tosi on kuin sanotaan, että ei se näe, joka naipi, eikä usko vaikka\nkontitaan. Vaan koetahan mies, kyllä vielä jalo tapansa näyttää. Niin\nsanoi ennen vanhat, että ei näkö työtä tee, eikä kauni kaskia rovitse.\nEikä ne sanat mene pateetta nytkään vielä. Se on vaan synnin ja lihan\npahain himojen syöttämistä perustua kauneuden päälle sinä aikana. Siitä\nkevytmielisyydestä on ollut usein surkea seuraus, ja siitä olen varma,\nettä vaivasen kuppikumppani on Harjulan Mari, saakoonpa hänet kuka\nhyvänsä. Vaikka on hänen vanhempansa niin hartaat uskovaiset, niin\nyhtäkaikki on hän aivan suruton raiska ja korea kuin riikinkukko.\nSemmoinen naiminen tulee aivan perkeleen mielen jälkeen eikä Jumalan,\nja silloin siinä ei ole siunausta. Silloin se alkaa surkea katsoa\nsilmästä sisään. Eikähän ole pakosta aivan tapposen tahallaan heittäytä\nJumalan vihan alle. Vapahtaja sanookin, että joka ei minun kanssani\nkokoa hän hajottaa. Ja nyt minä hyvässä ystävyydessä sanon, että nyt\nolisi paras, että rupeaisit ajattelemaan kohtaloasi ja antaisit\nvanhempien ihmisten neuvoa itseäsi ja antaisit vanhempiesi valita\nitsellesi kumppanin, joka olisi Jumalalle otollinen ja itsellesi\nhyödyllinen. Silloin et pahentaisi vanhempain mieltä, etkä tulisi\nrikkomaan neljättä käskyä, josta Jumala uhkaa rangaista kaikkia, jotka\nsen ylitse kulkevat. Sillä tavalla pysyisi hyvä sopu, rauha, rakkaus\ntalossa, ja mikä on kauniimpaa!\" saarnaeli vieras hartaasti ja\nlopetettuaan huokasi, syvään puhalti kuin palkeesta.\n\nMinä sanoin, että\n\n\"paljo melua ja vähä villoja! sanoi akka, kun sikaa keritsi. -- Se on\nvanhan testamentin aikuista tapaa, että toinen valitsee toiselle\nmorsiamen. Minä jo katson itse, otan itse itselleni toverin. Meiltä kun\nlähdetään, niin itse on Iikka ison oriinsa turvassa, ja minä kun olen\nmeiltä, niin muita ei kaivata. Silloin humu kuuluu, eikä köyhyyttä.\"\n\nSiitä saivat uutta intoa, rupesivat räpättämään, yksi papatti yhtä,\ntoinen lopatti toista, että meni koko pirtti kuin porokattila.\n\nSanoin vielä:\n\n\"Pankaahan kiinni murukoppanne, asia ei parane parran pärinällä. Minä\nteen minkä teen, ja silloin on suu puhdas jokaisella.\" -- -- --\n\nIsäni nousi toukosiin tomuihinsa, alkoi pauhata ja möykyttää pöytää\nnyrkillä kuin mielipuoli, tiuskuen kiroili ja ävelti:\n\n\"Jos vain et heitä sillä sanalla sitä hommaasi pois, niin minä talutan\nsalolle, minä työnnän tielle, etkä saa tulla takaisin. Sinä tässä\nrupeat vaan tukkimaan jokaisen suuta, eläs pätö kalu.\"\n\nRenki Pekka sanoi sekaan ivalla:\n\n\"Järjestys olla pitää, sanoi Lemin lukkari kun kanoja pieksi.\"\n\n\"Mitäs kuntonanne pidätte silloin kun viette minua salolle\", sanoin\nminä ja jatkoin: \"asettuu kai se siitä, ei suinkaan sitä nyt ole yhtä\nilmaa ijäksi.\"\n\nVaan silloin alkoivat kähennellä korvuksiini. Mutta minä pyörähdin ja\nlähdin taulametsään. Lähtivät kopistamaan kynttä kantta jälkeen, vaan\neivät muut pitkältä ajaneet kuin Samppa veljeni. Hän tulla suhotti\nperässäni pellon pientareelle. Hänellä kai oli se ajatus, että kun hän\nalkaa taistella minun kanssani, niin kyllä muut tulevat auttamaan,\nsillä yleinen aikomus oli nähtävästi antaa minulle selkään oikein\naikatavalla, kerrassaan sillä varalla, ettei aina tarvitse antaa. Minä\nkun huomasin, että on niin vähä sitä jälkiväkeä, että Samppa yksinään\nvain, niin pyörähdin päin. Samppa hurjana käsiksi minuun, vaan siinä\nhän loukkasi vähän itseään. Sai siinä muistipalan, että jos kuin\nvanhaksi elää niin joka päivä muistaa sen tapauksen. Siinä lupasikin\nminulle, että hän antaa rauhan eikä virka mitään minun asioihini. Sitte\nlähdettiin pois kuin hyvätkin miehet, tulla julpotettiin kuin\ntyöpaikasta. Mutta heti alkoi Samppa niinkuin pikku poikanakin kertoa\nvanhuksilleni minun ilkityöstäni eikä muistanutkaan lupaustaan. Siitä\nrupesivat kaikki pakisemaan ja päättämään, kuka kummemman tuomion olisi\nosannut tehdä. Minä kyllästyin siihen, käskin Pekan niityn aitaa\nkorjaamaan ja itse lähdin ulos kävelemään. Mennessäni sanoin\npilkoillani:\n\n\"Polina pois ja yksi puhumaan.\"\n\nMenin kesantopellolle, rupesin kaivamaan koloa suuren kiven viereen,\nettä hukutan sen kiven siihen koloon kyntäjän ristinä olemasta pois.\nTuokion perästä tuli se vieras akka sinne työpaikalleni, niin lauhkeana\nkuin lammasnahkanen tuppi, ja alkoi tuumia lopotella.\n\n\"Heitä sinä nyt ajassa pois se Harjulan Mari mielestäsi, sillä minä\ntiedän ettei hänestä ole sinulle kumppaniksi. Ja minä tiedän miten sinä\nolet työllä ja totuudella riehnannut talosi tuohon kuntoon, ja kaikin\npuolin olet kunnon mies ja vanhuksesikin sinusta pitävät kaikkein\nenimmin. Mutta äsken vannoi isäsi tuolla kartanossa, että jos vaan sen\nottaa, niin joutaa jalkoihinsa, tie eteen, keppi käteen suoriaa\nmiehelle.\"\n\n\"Mistä se tietää sen niin kehnoksi? Eihän ole nähnyt ilmoeläissään koko\nihmistä?\" kysyin minä totisesti, vaikka hyvin tiesin, että eukko oli\njuuri se, joka vanhuksilleni panetteli Maria.\n\n\"Hyvä kellohan se kauas kuuluu, vaan paha paljoa etemmä. Kyllä sen\nilveet tietään kolmessa kuvernöörin läänissä. Etkö sinä tiedä, että\nparemmin se sana kyydin saa kuin huono herrasmies. Kaikkenahan se\nmenisikin, kun se ei olisi ympäri maailman naurettavana ja jokaisen\nsormellaan osotettavana. Mokoma rutkale.\"\n\nLoppui kärsivällisyyteni, vihasta kihisi korvani.\n\n\"Jos et silmänräpäyksessä tuki suutasi ja korjaa luitasi pois, niin\nkummat tulee!\" karjasin ja polkasin jalkaa, että kenttä jytisi.\n\nAkka säikähti, törmäsi pois minkä jaksoi ja parkasi mikä kulkusta\nlähti, sylki ja siunasi, peppuroi kuin kukko tappuroissa ja rukoili\nJumalaansa auttamaan sekä minua että itseään. Siitä kun selvisi, niin\nyritteli vielä puhelemaan, vaan minä yritin jälkeen ja sanoin, että\n\n\"jos et katoa meiltä ennenkuin minä tulen syömään, niin silloin näet\nyhden kumman kerralla, et selviä niin vähällä kuin nyt.\"\n\nAkka lähti tuhkien kävelemään, eikä ollut pitkä aika ennenkuin mennä\nlenttasi piennarta myöten kotiinsa päin suuri kannannainen mytty\nselässä. Sen oli äiti sille laittanut muka hyvän sanoman tuojalle.\n\nTeeskelin työtäni. Alkoipa aivojani kierrellä kummallisia ajatuksia,\nrinnassani mateli outoja tunteita, jommoisia en ennen ollut tuntenut.\nIstahdin kuopan laidalle ja vaivuin ajattelemaan, että onko tuo nyt\ntotta, että tämä kotini täytyy jättää sen tautta, jos otan Harjulan\nMarin vaimokseni. Ei se sovi maille eikä halmeille semmoinen homma...\nEi se ollut kuin sitä hurausta vaan, kun tuon akkaruhnun puheesta\nraivostuivat. Vihan vimmassa sitä tulee sanotuksi liiemmaksi vaikka\nkellä, vaan viha kun menee, niin silloin on paikat paikallansa, asiat\nentisellään. Pyörähdin taas työhöni, aloin kuokkia kolon pohjaa ja aina\nkun sain multaa irti, luoda tomautin lapiolla penkereelle ja arvelin\nettä aika on aikaa kutakin: on ollut ja mennyt ne isän uhkaukset. Nyt\nvoipi jo isä katua sitä kovuuttaan, kun se kumminkin pitää minusta niin\npaljon työni teon tähden.\n\nVaan kun jo oli ilta tulossa eikä käskeneet minua puolipäiväselle, niin\najattelin että nyt on vika myllyssä. Ei ole nyt hyvä jalassa, ei ole\nennot entojaan, ja uudestaan palasi ne äsköset ajatukset päätäni\nvannehtimaan, ja taas kangerti aivoissani sen akan puheet ja isän\nuhkaukset, alkoipa kahertaa niin mielessä, että mieli työ\nseisoskelemaan. Koetin kyllä takertua aina työhöni ja sillä tavalla\nsaada hälvenemään ne painavat ajatukset. Ja vähän ne kaikosivatkin,\nvaan heti tulivat takaisin ja toivat joukon uusia ajatuksia mukanaan.\nJa niitä alkoi ilmaantua kuin korppeja raadolle, niitä tuli joka\nsuunnalta.\n\nIstahdin kolon paltteelle.\n\nPäivä oli loppumaisillaan. Yön rauhaan hyvästi jättelevä illan rusko\npunasi korkealle taivaan rannan jyrkkiä seiniä, syleili harmaita\nkallioisia vuorien rintoja, ystävällisesti suuteli järvien mutkikkaita\nheinikkorantoja. Minä olin kuin reestä pudonnut ja tielle jätetty.\nKatselin aikani niitä kultalaitasia pilvenmöhkäleitä, jotka hiljalleen\nomia aikojaan uiskentelivat ilman avaruudessa.\n\nMinulla yhä vaan tunkeusi syvemmälle ja syvemmälle ajatus, että\ntäytyykö minun jättää tämä kotini, jonka melkein oma käteni on\ntämmöiseksi tehnyt, jonka itse olen työlläni ja toimellani pelastanut\nperikatoon joutumasta. Usein olen ollut sairas työn tähden, kun en\nsäästänyt ruumistani, selkäni on poikki ollut ja kädet ajetuksissa,\nkäsivarret kankeina juurikoitten repimisestä, kivien vääntämisestä ja\nmuusta puskemisesta. Ja nämäkö kaikki vaikean työni hedelmät pitää\nuhrata sen tähden, että otan vaimon oman mieleni mukaan? Saisin pitää\nnämä kaikki, jos ottaisin Tervon Matleenan, tahi jonkun muun\nkerettiläisen, jonka he mielensä mukaan valitsevat ja laittavat kuin\nkerjäläiselle voileivän. En, en vaikka kaaret syliin tulkoon, niin en\nsaata ottaa muita kuin sen, joka itselleni kelpaa. -- Punaltelin\npäätäni ja arvelin että ei se ole totta, että isäni on niin kova.\nKunhan kuluu aikaa, että saavat tietää Harjulan Marista hyviäkin\npuolia, niin muuttuu ääni kellossa. Minä nyt heittäyn etten virka\nenempi kuin kanto, jos ne mitä puhuisivat tästä asiasta. Tottapahan\nkyllästyvät ja jättävät minut rauhaan. Ja lopulla käypi samoin kuin\nKomulan Ristolle. Sitäkin vastusteltiin ensi alussa Ilkan Lyyliä\nottamasta, vaan kun näkivät, että siinä ei auta ei juonet eikä kauhut,\nniin lopussa tuli hyvä kaunis. Sen käypi samoin minun kohdassani ja\nminä otan Harjulan Marin, siinä ei auta ei laupiaat silmätkään. Minä en\nhuoli mistään, vaikka päällään pyörisivät.\n\nMenin kotiini ja kun tulin pirttiin, niin huomasin että Samppa makasi\nkipeänä loukossa. Renki Pekkakin oli tullut kotiin eikä näyttänyt\nolevan oikein puhelivussaan. Jokainen äkötti olojaan kuin pottu\npiimävellissä. Siskoni hiljakseen itkeä puhki muutamassa sopessa.\nHänelle minä sanoin:\n\n\"Kenenkä turkkia sinä olet ruvennut paikkaamaan?\"\n\nHän luikasi pihalle eikä virkannut mitään, hän eikä muut. Mutta minä\npaneusin iloseksi ja heittäysin rohkeaksi, volkuilin vaan kuin susi\npuhteella, viheltelin ja itse kullekin lähetin jonkun sanan niinkuin\ntäyksi, että eikö siitäkään selviäisi kielen kantimet. Vaan siitä ei\ntullut apua, könöttivät vaan kuin puuhevonen.\n\nRenki Pekka se alkoi puhella, kun näki että minä olen sitä vailla.\nRuvettiinpa taas syömään, silloin otettiin minut ja minun morsiameni\nkäsille. Ruvettiin oikein miehissä topuuttamaan siitä, kun olin Samppaa\nruhtonut. Pekka tuumasi, että\n\n\"syystä on sepälle palkka. Mitäs hän menee syyhyttä saunaan. Siitä\ntietää mies panneensa vasta aluksi paitansa toisen porokattilaan. Sen\nnyt viisas olisi tiennyt lähtiessäänkin, että siellä ei kunniankukko\nlaula.\"\n\nIsäni vihastui Pekalle ja alkoi niin koston kiihkosella mielellä\npuhella:\n\n\"Kurikka on orren päässä, pala patsaan nenässä, ei kuiva eikä märkene.\nKunhan Samppa joutuu emosolalle, kunhan mies kasvaa, hammas karkiaa,\nniin kyllä kurikka orren päästä putoaa. Varokoon Tapani sitä vaan.\nTulee vuoro vielä vieraiksi, ja kun sattuu, niin lisän kanssa se nousee\nvoi porosta.\"\n\n\"Vaikka Samppa eläisi sata vuotta ja pyhäpäivät päälle, niin ei saa\nTapanista ei pukin päitä ei putken polttamata. Suussa on särellä sappi,\nminkä semmoisella miehellä kuin Sampalla, Tapanin rinnalla\", puheli\npäättävällä tavalla Pekka.\n\nVaan siitäkös yltyivät koko joukko Pekan päätä panemaan, niin Pekka\ntiesi olevansa messussa. Ne rupesivat jokainen paahtamaan kuin\nkäärmettä pyssyyn, että Pekka rievulla ei ollut tuumaa tulevata, täytyi\nkuunnella valmista. Siinä sai Pekka kuulla syntiluettelonsa, miten hän\npikkupoikana oli isänsä vanhasta takista napin ottanut omaan takkiinsa,\nja miten hän kerjätessään Pietolassa oli taikinan juurta syönyt ja\nantanut toisillekin kerjäläispojille, ja miten Rikkolan kanoja oli\nkerran ajellut, että olivat ilmassa sinkoilleet ja hätäyksissään\nlentäneet Tuhkalan muorin maitohuoneesen ja siellä viilit sotkeneet\nkuin puuron ja vellin ja rypeneet itsensä viilissä että talveksi oli\ntullut vasikan juomista, kun oli pesty ne kanat, ja kukko oli parkunut\npestessä, että piika Riitulta oli korvat särkyneet ihan rämäksi, ettei\nkuule muorin toruntaa kuin vähän himinätä vaan. Tuo viimeinen paha teko\nmieli minua vähän kutkuttamaan. Pekka luuli, että rupean vuoroni hänen\npuolestaan puhumaan ja hänen puoltaan pitelemään, vaan en virkannut\nmitään, olin ääneti kuin säkki loukossa. Pekka tunsi, että hän on nyt\njoutunut alle kanteen, niin ei hänkään virkannut mitään, antoi heidän\nkankatella ja marmatella mieliään myöten.\n\nSemmoisenaan se meni. Me tuuman tokeesta ruvettiin Pekan kanssa, ettei\nmilloinkaan virkata mitään, niin niiltä yksipuolelta loppuu lappaminen,\nkun eivät saa tulta ahjoonsa. Vaan sepä ei loppunutkaan, näytti vaan\nsiltä, että kiltausivat siitä vaan kun emme vastustaneet. Rupesivat,\nmissä vaan saivat, keskensä kärhäämään kuin koirat kylän sikoja, ettei\nollut yön rauhaa.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nTuoni käynyt Tervolassa.\n\n\n\"Mitäs siellä nyt Pokke haukkuu, kun säköö, että luulee tuleen\nsyttyvän?\" sanoi äitini muutamana Elokuun iltana kalakaukeloa\niltaspöytään tuodessaan.\n\nIsäni oli liesihiilloksesta tulta päreesen virittämässä. Päre kun oli\nsyttyä hulmahtanut palamaan, pisti hän sen uunin nurkassa olevaan\nrautapihtiin ja sanoi: \"Se on vanha sana, että silloin tuli päreesen\nkun kuhilas pellolle.\"\n\nSitte hän hiljalleen astua löntsi pöydän päähän, jossa hän tavallisesti\nasuskeli, ja istahti ikkunan pieleen. Muu väki, joka oli vasta\nruispellolta leikkuusta tullut, istuivat iltasta odotellen alakulosina\nja väsyneen näkösinä ympäri pirttiä mikä missäkin, sanaakaan\nhaastelematta.\n\nYhä alkoi Poken haukunta kuulua kovemmasti. Isäni katsoi akkunasta ulos\nja sanoi: \"Mahtanee Kanalan halmeen leikkaajat tulla tänne yöksi.\nTaitavat olla leikkuussa: tässä illan kuhjassa sieltä kuului puheen\npälinätä... Kylläpä tosiaankin Pokke räsöttää. Eihän vaan se Kanalan\nrengin pöyskä härnänne tuota koiraa? Ruvetkoonhan sen kanssa pahoin\npäin pelihtemään, niin kyllä siitä saa vetimensä. Vaan elköön panko\npahakseen, jos nilkastaankin löytää... Kyllähän sen kalu härnää, kun\nniin äkäsesti räseltää kuin tuli katajapehkossa. On silloin mieli\nvähässä aikusella tolvanalla, kun koiran hännässä... Ei, yksi nainen\nsieltä tulla kiskoo. Kävellä silpoo semmoista hojakkaa, ettei häntä\nperää tavota.\"\n\nRenki Pekka istui toisessa poskessa pöydänpää-ikkunaa ja kurkisti ulos,\nsanoi totisesti, että\n\n\"kyllä tulee äkäsesti, tulla tohkasee kuin höyrypaketti\nmarkkinahaminaan täynnä herroja ja mustilaisia.\"\n\nJokainen naurahti pikkusen kuivan naurupalan ja kapasi ikkunasta\nkatsomaan ja tunnustelemaan tulijaa. Eipä tuntenut kukaan, ennenkuin\naukasi pirtin oven ja työntyi sisään, astui tasasesti keskelle lattiaa,\nsanoi kainon hyvänillan. Jokaisen kautta kierteli sitten ympäri pirttiä\nkättä tarjoten tervehdykseksi, pistipä kättä Renki Pekallekin, joka\nistui kuin tuomittu sivupenkillä. Pekka katsoa tuikasi terävästi\nvieraan silmiin, niin kysyvän näkösen katseen, että mistä tämä tuli?\n\nVieras istua röhähti peräpenkille kuin tavallinen heinäruko.\n\nÄiti kysyi:\n\n\"Mitäs sitä nyt kaukavieraalle kuuluu?\"\n\nVieras vähän arastellen sanoi, että\n\n\"eipähän tuota semmoista kuulu, jota ei olisi jo ennenkään tapahtunut.\"\n\nTuo sana \"jota ei ole ennenkään tapahtunut\" punasti kaikkein kasvoja ja\npyöristi jokaisen silmät. Kaikki kuuntelivat höröllä korvin varmempaa\nselitystä, mitä tuolla makasi niitten umpikuljusten sanojen ja\nsalaperäsen mielen takana. Äiti tulehtunein kasvoin ja palavin silmin\nkysyi suusta sanaa katkasten, että\n\n\"mikä todellakin on tapahtunut? Onko kuolema käynyt vai mitä? Totta\nvissiin oli pätö asiaa, kun näin pitkän matkan kiireinnä työaikana\nolette lähteneet astua kutostamaan?\"\n\n\"Olihan sitä vähän asiaa, siksi jotta tien telaksi... Tuoni on käynyt\nTervolassa, vienyt paraan parvesta, julkeimman joukosta: isäntähän\nkuoli Tervolasta keskiviikkoa vasten.\"\n\nNoita viimmeisiä sanoja sanoissaan hän antoi äänensä väristä. Olisi\nehkä hieman itkenytkin, vaan ei saanut kyyneleitä.\n\nIsäni kavahti pöydän päässä seisoalleen, ja tuo julkea muoto lenti niin\njylhän totiseksi ja nuo jo ennestään mustat kulmat tulivat kahta vertaa\nmustemmiksi ja tuuheammiksi, ja niin synkän loistava, rauhaton katse\nlennähti ympäri pirttiä hänen pihkan ruskeista suurista silmistään,\nettä luuli salaman lentäneen. Punalti päätään, rykäsi matalan kuivahkon\nrykäyksen ja kauhistuneella painolla, matalasti mutta niin vahvasti,\nettä luuli alimmaisten seinähirsien tärisevän, sanoi hän:\n\n\"Vai kuolla keiskahti veli ja kesken ikänsä... Ei olisi uskonut...\"\n\nPitkän äänettömyyden perästä painoi hän päänsä vähän alemmas ja sanoi:\n\n\"Sinnehän se on velka viimmeisenki, asia pojan ainoanki...\"\n\nPainui isä taas istumaan penkille, siinä tökötti kotvasen aikaa kuin\nkivettynyt. Nuo vasken hohtavat, leveän puoleiset posket näyttivät\nvähän vaalenevan, tuo mustan parran sängellä peitetty, vanha leuka ja\nyhteen näpistetyt lihaset huulet veivät niin rutistuneen näköseksi koko\nmuodon, että ainoastaan tuo korkea otsa oli entisellä paikallansa,\nsilmänsä kiirottivat tuokion yhtä mittaa rävähtämättä lattialla olevaan\nkissan ruoka-astiaan, eikä ukko näyttänyt kuulevan vaikka olisi ampunut\nkorvan juuressa.\n\nÄiti löi käsiään yhteen ja harmista väristen:\n\n\"No Herra hyvästi siunaa... Herran edessä ei ole yhtään asiaa\nmahdotonta .. Ei olisi uskonut, kun toissa pyhänä kirkolla niin\nkeppelänä kuin kymmenvuotias poikanappelo tuli niin ystävällisesti\ntervehtimään: ei tiennyt että on viimme kerta. Niin on, kenen vuoro\ntulee, niin täytyy lähteä, ei auta voima ei viisaus. Kaikki olemme sen\nmerkkilampaita, ottaa kenen tahtoo, ei ole rautaa rinnassa kellään.\"\n\nVieras painoi päähuivinsa vähän enemmän silmilleen ja heilutteli\nitseään kädet autuaassa kähermässä polvien päällä ja lausuili\nmurtuneella painolla:\n\n\"Niin on, ei ole paremmasti: hän on muuttanut pois tästä matosesta\nmaailmasta, hän on tehnyt sen, joka on meillä vielä tekemättä. Ei tule\nmuuten sanoa, kuin että autuas ain' öin päivin muistanee tykönsä\nrientävän kuoleman hetken.\"\n\nHän peitti silmänsä huivin nurkalla ja hänen leveät hartiansa niin\nlystin näkösesti notkahtivat, kuin olisi koira liikahtanut\nheinäruvossa. Tuokion äänettömyyden perästä jatkoi nyökytellen\nkatkeamatta:\n\n\"Kyllä se on kamalaa, kun semmoisen täysirahkeisen miehen melkein\nterveestään pitää lähteä kuin markkinaan. Viikko takaperin oli mies\nihan terve kuin rautanen jänis. Viimme pyhänä se tuli kipeän nuusaksi\nja sitte oli taudin vointeessa tiistai-iltaan. Silloin lypsyjen aikana\nse rammasi sen aivan yhteen sanaan tunnottomaksi.\"\n\n\"Tahtoiko se pappia?\" kysyi äitini.\n\n\"Ei se tahtonut eikä siihen kiireesen olisi kerinnyt, vaikka olisi\nlentämällä hakenut, eikä se sitä tarvinnutkaan: se toissa pyhänä kävi\nripillään ja Jumalan sanaa se on viljellyt. Tiistaina vielä puolisten\ntienoillakin luki oikein hartaasti Armon järjestystä ja Hengellistä\nsydämmen herättäjää, kunnes se kouristi. Tuokion perästä kun se tointui\ntajulleen, niin me Keikka-Riitan ja Murto-Maijan kanssa veisasimme\nSijoonista pari virttä ja virsikirjasta: 'Minä vaivanen mato ja\nmatkamies, monta vaarallista vaellan retkee' ja 'Sen Herra aina\nautuaaksi Sanassaan sanoo vakaaksi.' Sitte minä oikein helakasti alotin\nvirren: 'Ah' surutoin koskas synnistä lakkaat', jota se kuunteli oikein\nkirkkailla silmillä. Vaan silloin se heti kouristi ja siinä\nrytäkässähän siltä purra rotasi sydämmen. Voi surkeata, se ei ole\nlasten leikkiä\", ja eukko näytti koettavan katkerasti itkeä ja painoi\nsilmiään huivinsa nurkalla.\n\nKaikki olivat äänettöminä ja mietteissään. Isän kookas vartalo pöydän\npäässä, pää pöytään sujutettuna, oli kuin luokin paininpuu.\n\nHetkisen äänettömyyden perästä tuon vieraan kasvoissa väikkyi ilo siitä\nettä oli onnistunut tehtävässään hyvin. Hänen leveä muotonsa tavattoman\npitkässä kaulassa paistoi kuin hallayön kuu murheisen taivaan rinteeltä\nkylmäneelle kaalimaalle ja hän kertoili:\n\n\"Kyllä se tuoni teki veräjän Tervolan taloon, joka ei ole tukittu. Vaan\nei auta surut ei huolet, ei saata mennä menneen jälessä. Kovalta tuntuu\nsyrjäsestäkin, mitä sitte siitä, joka käsissä kipertelee. Kyllä lesken\nmieli ei makealle maista. Vaan toiselta puolenhan se lohduttaa, kun\ntietää autuaana lähteneen.\"\n\n\"Oliko se viimmeisellä oikein hätäsessä tilassa?\" kysyi äitini niin\nhartaalla painolla, että hänen vähän entistään kumarat hartiansa\nlusahtivat vielä kumarampaan.\n\n\"No sehän oli kauhean hätäsessä tilassa, juuri niinkuin ryöväri ristin\npäällä. Vaan se meidän veisuu sen muutti kuin vedellä pesten ihan\ntoisenlaiseksi. Sen kerrassaan näki, että nyt siitä on synti eronnut:\nse katseli niin kirkkaasti kuin taivaan enkeli. Vaan minä veisasinkin\noikein kovasti ja likellä, että kuulisi sanat tarkkaan.\"\n\n\"Kyllä se on sentään kaunista, että päästä oikein lähtemään semmoiselle\nmatkalle. Vaikka se on jälkeen jääneistä raskas se surun turkki, vaan\nkyllä se aina jääpä aikaan tulee, jos lähtevä evästä saapi\", sanoi\näiti.\n\nIsäni nousi, kävellä kaahni puolipitkillä askelilla uunin luo, jatkoi\npäreen pihtiin ja tuumaili:\n\n\"Sitä se koira illalla ulvoa jollotti. Minä jo sanoin, että ei se\npateetta mene.\"\n\n\"Niin entäs se tuononen unesi? Mitenkäs se olikaan, jota puhuit eräänä\naamuna ylös kankoissasi? Se Tervolan uusi rustinki, miten se olikaan?\"\nkysyi äitini hyvin kelkkiästi ja iloa leimusivat hänen suuret\nmustanharmaat silmänsä ja koko hänen pitkänhoilakka vartalonsa näytti\nkohonneen siitä äskösestä alennuksesta.\n\n\"Niin, olihan siinä velimiehen talossa tässä tuonoin unissani uusi\nrakennus tekeillä, jonka harjavuolta tuntemattomat miehet iskivät\nsijalleen, eikä siinä näkynyt itseään. Ne tekivät niinkuin omin lupinsa\nsitä rakennusta. Tuossa se nyt on se uni, vaikka minä ajattelin, että\nunet on öitä myöten, näkijä unen jälessä. Vaan kyllä se sieltä aikaa\nvoittaen koituu. Kyllä se unikakkinen tietää.\"\n\nÄitini rupesi pankolta padasta velliä ammentamaan maljoihin ja kanteli\npöydälle ja puheli:\n\n\"Kyllä siihen Tervolaan aukesi isännän tila, kuka häneesen nyt pääsee.\nSen kyllä tietää, että ei se nuori leski tule kauvan ilman miehettä\naikaan ja talon hoitokin se kaipaa. Ei se reki kauvan pysy tiellä, jota\nyhdestä aisasta vedetään.\"\n\n\"Kyllä se miehiä saa välilläkin panna. Semmoiseen taloon on tulijoita\nja semmoiselle ihmiselle: se ei olekkaan jonni joutava töppösen lesta.\nOlipa heitä Sivolankin emännällä kosijoita. Kun jäi leskeksi, niin\npaikalla alkoi kulkea kuin myllymiehiä toinen toistaan parempia. Vaan\neipä hänkään osannut ottaa kelpo miestä. Paha on paljosta valita,\nsanotaan, ja tosi onkin. Olisi sillä ollut tarjona pätösempiäkin\nmiehiä: semmoisia kuin Kemppaalan Mattikin, joka on harras herännyt ja\ntarkka kuin saivaren nylkijä. Se muka ei huolinut siitä sen tähden, kun\nse on silmäpuoli, rokonrikko, mustaverinen, isonenänen ja se käsnämolli\nsiinä alahuulessa. Mikä vika se siltä oli? Itsehän se kantaa ne, ja\nsiksi toiseksi näköhän on kuten Jumala luopi\", lopotteli vieras.\n\n\"Sen silmänsähän kuuluu markkinassa tapellessaan tapanneen\", sanoi\nrenki Pekka tyynesti.\n\nSitä ei vieras ollut kuulevinaan, kertoili vaan:\n\n\"Sittehän se otti sen suruttoman roikaleen, kun se oli potra ja komea.\nTosin hyvästi se kuuluu talonsa hoitavan ja emäntänsä pitävän suuressa\narvossa, vaan mitäs tästä katoavasta, joka kestää niin vähän aikaa.\nTäällä pitäisi etsiä sitä tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste\nraiskaa\", huokasi pitkään kuin venyttelevä rahtihevonen, että nuo\nrömäkät hartiat rytkähtivät pitkältä alaspäin.\n\n\"Niin, onhan siellä se Joensuun entinen Samppa, vanhapoika. Sen se\nTervolan leski ottaa\", sanoi äitini, ja työväelle, jotka tyynessä istua\nnököttivät iltasta odottaen, sanoi hän, että\n\n\"nyt on iltanen valmis.\"\n\nHetipä kapsahtivat pöytään ja vieras käskettiin yhteen joukkoon. Kaikki\nyksituumasesti rupesivat syödä rapelehtamaan surutonna kuin\nkananpoikue. Vieras jatkoi äidin puheesen:\n\n\"Kylläpä ei ole paljon muutenkaan, ettei Joensuun Sampan päälle arpa\nlankia isännäksi päästä Tervolaan. Se onkin niinkuin tehty siihen\nsijaan, ja sen lisäksi se tietää Jumalankin sanasta enemmän kuin joku\ntolikka. Ja onhan se tarkka, sen tietää siitäkin, kun yksiä\nsarkahousuja on pitänyt kesänsä talvensa pyhähousuina ilmosen ikänsä ja\nvasta on polvet paikoissa. Sen tietää siitä jo, että se osaa tavaransa\nkatsoa.\"\n\nÄskönen sortavan näkönen suru oli vieraasta ottanut kyytinsä.\nMatlakoissa silmissä ja talimaisissa pöhlö kasvoissa ei jälkiäkään\nnäkynyt; ainoa mitä voi huomata hänen muodossaan oli tuo paksun leuvan\nraskas, totinen liike, kun se ahkerasti tehdä hietritti hienoa vatsan\ntäytteeksi.\n\nSyötyä äiti vei vieraan porstuan pohjassa olevaan kamaripökinään\nikäänkuin haastatellakseen salasia. Muut kaikki sukittivat kiireimmän\nkautta yöpahnoilleen, mikä minnekin.\n\nMinulla veli Sampan kanssa oli unisija porttiluhin soppeen tehdyllä\nravatilla. Me pötkähdimme siihen kuten ainakin väsyneet työmiehet.\nSamppa ihan sillä kertaa nukkui, ettei tiennyt enempi kuin hako minun\nliikkeistäni, kun minä viehkuroin tilani reunalla.\n\nMinä keturoin selkäni tiessä, ei unta kuulunut ei näkynyt. Tuntui niin\nkamalalta. Oli kuin olisi jotakin tullut hukkaan. Mitä enemmän siinä\nkiemuroin, sitä oudommaksi painui mieleni. Koko maailma tuntui\nkopisevan tyhjältä. Suuren kolon oli tehnyt tuoni, kun vei ainoan\nsukulaisen, joka minua oli ymmärtänyt. Epätoivon pilvien raosta\nvilahteleva tähti Harjulan Mari oli enää jälellä näyttämässä tulta\nmyrskysen salon rinteisellä tiellä. Vaan poissa oli se, josta olin\ntoivonut apua juuri tässä asiassa. Silmät renkaalla katsoa äjötin\npitkään naulassa riippuvaan renki Pekan kaulahuiviin, joka vaan hiukan\nkuumotti niukassa illan valossa. Joka haaralta oli pilkkosen pimeä\neloni, ei yhtään valon pilkausta. Niin olin kuin kaivossa ja kansi\npäällä, mieleni musta kuin tervasankko. Nousin ylös, kaahuroin pihalle.\nSiellä oli niin lienteätä, leuhakkata. Etelän mieto henki huokaili kuni\nrauhan unta nukkuva lapsi hiljasessa kehdossansa. Verkalleen vaan\nnuokkui rukiin raskaat tähkät. Ainoaa ääntä pitivät aitan perässä\nolevan haavan lehdet, jotka toisinaan aina läpättivät juuri kuin\nolisivat tahtoneet nauraa minun tyhjän etsimiselläni. Pakeneva aurinko\noli imenyt perässään luoteiselta taivaan reunalta kultasen iltaruskon\nleimuavat varjot, ettei ollut jälellä kuin muutamia hohtavia\nviilekkeitä kaitasien pilven suikaleitten alapaltteessa, jotka kohta\nhupenivat aivan olemattomiksi, jättäen jälelleen vaan mustan öisen\nseinän. Niinpä oli öinen mielenikin. Kaiken valon oli pois vienyt tuo\nodottamaton setäni kuolemansanoma. Tuo itsepintasen totinen kuu, joka\nkiipesi korkeutta kohti vesietelän taivaan jyrkkää seinää, ei voinut\nlähettää yhtään valon pilkausta minun pimeään sieluuni. Kävellä\nlatostelin yön rauhallista uneksivaa piennarta ympäri ruispeltoa\nhiljalleen kuin kissa, jänistä vainoten. Tulla väläilin takaisin toista\npiennarta, joka kulki kamarin peräti. Kamarin peri-ikkunasta tunkeusi\nhämärä kynttelin valo, joka ulkona sekausi täyden kuun mietoon valoon.\nJuuri ikkunan sivu kulkiessani hajanaisesta ikkunan ruudusta vuoti\nkorviini hiljasen imelä kikatusnauru ja Harjulan Marin nimi. Se lenti\nteräsnuolena korvieni läpi, että kohona hypähdin, vaan siitä sain\nhengityksen lämmintä kesä-ilmaa lumiseen mieleni tarhaan.\n\nKohonnein rinnoin kävelin äidin ja vieraan luo pieneen kamariin. Asian\nnimenä kysyä juomista, vaikka tarkoituksena oli katkasta heidän\nkeskustelunsa minusta ja Harjulan Marista. Kun aukasin kamarin oven,\nsilloin vieras kadotti aivan tukkunaan tuon mälpäkän puhekykynsä. Äiti\nkammahti, että hänen voimakkaat pulleat hartiansa rutistuivat paljon\nläjemmäksi ja tumman ruskea hiusmarto kohosi melkein päälaelle ja\nkaitasen puoleisista poskistaan vaivain ja vuosikymmenien vihurin\ntähteeksi jättämä puna karkasi aivan näkymättömiin, että hänen mustan\nharmaitten silmäinsä hätäsen terävästä katseesta ja harmaan tuhrakoista\nkasvojen juonteista tummassa kynttelin valossa voi lukea aivan selvään,\nettä keskustelu oli minua ja Maria koskevista asioista. Vieraan kieli\nsokkelehti ja koetti etsiä sanoja, kuin säikähtynyt jänis reikää\nlaihopellon aidasta, ja sotkeusi ihan siihen paikkaan kuin kukko\ntappuroihin, kun minä mulautin oikein polkevan tuikean silmäyksen\nvasten hänen leilimäistä muotoansa. Puplakehti sitä ja tätä, että\ninhottavalta tuntui koko löpinä.\n\nKuultuani äidiltä juomispaikan menin tieheni ja jätin heidät jatkamaan\nalotettua työtään. Menin vuoteelleni, eikö jo uni ottaisi rekeensä,\nvaan ei vieläkään kuulunut. Tuntui vaan yhtä tyhjältä ja kamalalta.\n\nAamulla heräsin pahasta unesta. Väsynyt olin ja tunsin pääni raskaaksi.\nKävelin pientarelle vähän tuulluttelemaan pouta-aamun raikkaassa\nilmassa. Sieltä tulin pirttiin, jossa oli vilkasta keskustelua kuin\nylimmäisten pappein kokouksessa. Pääpiispana oli isäni, jonka suuhun\nkatsoi jokainen avossa suin kuin parempatakin saalista. Renki Pekka ei\nnäkynyt välittävän, työnti vaan repaleista nuttua päälleen, haukotella\nvengautteli niin imelästi, että vesi tihisi unen töhmeröisistä,\npikimustista, tiirisko silmistään ja alakulosen näkösenä, hartiat vähän\nkumarassa, lähti astua nyrkkäsemään leikkuuksen rinteesen.\n\nMinä otin kenkäni uunin korvalta ja riipasin jalkaani. Istahdin\npenkille kuulemaan sen kokouksen päätöstä, jota ei kauvan tarvinnut\nodottaa. Isäni heti luki sen semmoisella äänen painolla, että siinä ei\ntuntunut olevan valitusaikaa ollenkaan.\n\n\"Tästä lähdemme kaikki muut velivainaan hautajaisiin paitse ruotiämmä\nja Tapani jäävät tulen pitimiksi ja renki Pekka töitä toimittelemaan.\nMieron hevosjoukkojen tähden tarvitsee olla Tapanin ruotimummolla\nkumppanina, etteivät saa toukoja sotkea.\"\n\nMinä tuon kuultua kiepasin ulos ja kävellä rihmoin Pekan luo. Aloin\nleikata kahmia vähän harmin viehkassa, että Pekkakin huomasi minulla\nkiireen olevan. Kovasti kahisi raskasteränen lynkäruis Pekankin\neteyksillä. Tiheään nousi pitkät, kellahtavan vaaleat pijoukset, jotka\nhän aina roiskautti järeälle sängelle sidottavaksi lyhteisiin. Muuta\nääntä ei kuulunut kuin sirpin jurske ja rukiin kahina koko pitkänä\naamurupeamana. Tuosta äänettömyydestä jäätyi rintani, että kun\nhuudettiin syömään, niin poveni tuntui pakottavan täydeltä. Ei tuntunut\nruokaa sinne mahtuvan. Pekalle sanoin:\n\n\"Menepäs syömään, minulla ei tunnu haluttavan.\"\n\nTuosta Pekka näytti vähän oudostuvan ja höröstyen hän kysyi:\n\n\"Eikö peijaisiin kutsuttukaan, eikös sinne muut jo ole laittaumassa?\"\n\n\"Ei ole minua kutsuttu, ja nurkkia nuuskimaan en lähde.\"\n\nPekka naurahti ja sanoi, että\n\n\"korea on kutsuttu vieras, kutsumaton koreampi.\"\n\n\"On se niin korea, että sille tarjotaan luut lihoista, päät kaloista,\nkuoret leivistä kovista ja saa seistä oven suussa orren alla, kahden\nkattilan välissä, kun sinne menee kärkkymään\", sanoin minä hyvin\nkolkolla äänellä.\n\nPekka kävellä vihmoi kotiin, minä jäin työhöni. Leikkasin muutaman\nlyhteen, lähdin huvikseni kävellä völäilemään pitkin piennarta. Menin\nmetsään, istuin kivelle. Pullistui poveni, kun ajattelin miten halulla\nolisin tahtonut nähdä vielä kerran setääni edes elottomanakaan.\nKöllähdin kiven viereen, pääni mättäälle, takkini liepeillä peitin\npääni, ettei nuo harvat alakuloset sääsket tulisi viemään viimmeistä\nrauhaa, ja antausin muistelemaan ystävääni. Vaan siihen nukuin\nlehtikoivujen ja kuusten hiljasessa hymyssä.\n\nOlihan muutaman sormihaaran päivä kiertänyt puolta päivää kohti, kun\nsekavaa unensotkua nähdessäni unimieliin kuului outo korahdus. Silmäni\npyöristyivät ja edessäni aivan likellä näin pilkkaotsasen hevosen, pää\nviidentenä jalkana, sieramet höröllään, katse tutkivan terävänä, minua\nlähenevän niin vakaisin askelin, ettei kaulassa oleva kello\nvahingossakaan kalahtanut. Taas korahti sieramet kummastukseksi minun\nsiinä olostani. Minä en liikahtanut, katsoin vaan sen hevosen kujeita.\nSe yhä vaan vähä väliin korahdellen läheni. Jalkansa näytti jokaisella\nsiirroksella panevan sillä varan maahan, että tarpeen tullessa ovat\nvalmiit viemään. Kuta lähemmäs vetäysi, niin sitä ystävällisemmästi\nalkoi katsella ja ympäriinsä haistella ikäänkuin tahtoisi minua auttaa.\nSiitä nousin ja puhuttelin vähän sitä hevosta, joka näytti iloissaan\nolevan siitä, että pääsin ylös.\n\nNyt olin kuin uusi mies, oli kuin olisi tuuleen hävinnyt rinnastani se\npakottava kasa. Luonnon rauhallisuudessa olin saanut kuitata sitä\nyöllistä rauhattomuutta ja univelkaa. Irtonaisin mielin kävellä rihmoin\nkotiin. Pekka oli tullut leikkuuksen rinteesen. Minä menin kotiin\naamiaista etsimään. Siellä oli Tuonelan tyhjyys ja kuolon hiljasuus.\nVanha vapiseva harmaapää ruotimummo pirtin ovisopessa sukkaa kutoa\njampi ja kissa keskellä lattiaa miessä huoletonna maata motkotti. Minä\nrohmuilin ruokaa, söin mitä löysin. Makupaloja ei ollut saatavissakaan,\nne olivat lukon takana. Suolamuikkuja, piimää, leipää työntelin nälän\nsilmään. Lähdin siltä silmääni Pekan luo pellolle. Leikata rotistimme\nkuin kilpaa koko pitkän pitusen lauvantai päivän, että yksi jurmitus\nkuului ryömylleen painuneen rukiin rinteestä.\n\nMaanantaina puolisten edellä Pekka pijoustaan nostaissaan leikkuuksen\nrinteestä ilosesti sanoi, kun huomasi peijaismiesten kekkasevat päät\nvilkkuvan rukiin yli:\n\n\"Nyt se tuo joutilaan valtakunta kotiutuu. Nyt se on mennyt suusta,\nvaan ei mielestä. Ne on peijaat likellä, vaan pahalla puolen.\"\n\nMinunkin toinen suupieleni jo vetäysi nauruun, vaikka ne koko pyhän\najan olivat niin kontetuksissa, etteivät puhumaankaan sujuneet. Mekin\nlähdimme puolipäiväselle ja pirttiin tultua havaitsimme kaiken rahvaan\nkotona rekottelevan, niin ilosena kuin saaliin jaossa. Liisa veisaili\nhiljalleen tyytyväisenä, vaan kasvoilla ivallinen ylenkatse silloin kun\nhän katsahteli meitä Pekan kanssa sinne sivupenkille, jossa me\nalakulosina istuimme, kuin valmiin katsojat. Isä, äiti ja sisko ja\ntoiset veljet puhuivat vilkkaasti pöydän latvalla siitä, miten pitää\nruveta purkamaan sitä testamenttia, jonka veli vainaja on tehnyt\nvaimonsa kanssa, että pääsee perilliseksi veljensä talouteen. Isä sanoi\nkuulleensa muutaman niistä peijaisvieraista sanovan, että se ei ole\ntullut se testamentti vahvistetuksi. Silloin muitten silmistä paloi\nvoiton liekki. Isäni aikoi lähteä kaupunkiin puhumaan asiasta erään\nvirkaheitto tuomarin kanssa. Siihen hän tuntui luottavan, että kyllä se\nparastaan koettaa, kun lupaa osan saaliista. Liisa veisaili vaan, ei\nnäyttänyt välittävän koko perintöjutusta.\n\nRuotimuori tuli sanomaan:\n\n\"Potut on pehmeät, kiehuvat ihan liemeksi, jos ette käy pois.\"\n\nÄitini sen kuultuaan lähti ruokapuuhaan ja heti toikin pottumaljan\npöydälle ja muuta siihen lisäksi, että tuokion perästä oli pöytä täynnä\nruokatavaroita. Siinä oli peijaistulijaisia: muutamia ryynipiirakkaita,\njoista kappale meille Pekan kanssa eteen pistettiin äänettömästä päästä\nja melkein samalla silmänluonteella kuin koiralle.\n\nSyötyään isä lähti kaupunkiin tuomarin pakinaan. Muut suti puti\ntöihinsä ilosina. Minä ainoa tyhjän kaipaaja olin alla päin pahoilla\nmielin kaiken kallella kypärin.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nLuullaan hulluksi.\n\n\nEi ollut mitään puhekumppania minulla muuta kuin tuo renki Pekka,\nkasvava hulivili poikaketale. Ja ne tarinat eivät olleet mitään mieltä\nkeventäviä, joita hänen kanssaan voi puhella. Syvimmät tunteet täytyi\nsalvata sydämmeensä. Vaan eipä se pato kauvan kestänyt, ennenkuin alkoi\nyli äyräitten kuohua. Täytyi etsiä semmoinen toveri, joka voi sulun\naukasta, ettei pato murtuisi.\n\nEräänä päivänä päätin lähteä Harjulan Marin luona käymään. Kävelin\nrantaan, ajatukset kevensivät jalkani, pitkiä tulivat askeleet. Rantaan\npäästyäni hyppäsin veneesen ja nykäsin purjeen päälle. Ähmä vihuri otti\nmukaansa, lennätti venettä kuin lehteä, että muutaman tunnin kuluttua\nolin matkani perillä.\n\nMari otti ystävällisesti minut vastaan ja hänelle kerroin asiani\nujostelematta, kerroin mieleni tilan pohjaa myöten. Hän kuunteli.\nLausui viimmein:\n\n\"Enkä nykyjään mene vielä naimisiin, vaikka kuin hyvä tulisi tahtomaan:\nsiihen lystiin kyllä kerkiää oiki kiirein. Sen kyllä sanon kerrassaan,\nettä poissa olisin älyltäni, kun rupeaisin semmoiseen joukkoon päätäni\nkaupalle, kuin on teidän talossa. Säärenihän oli aijottu ensi näkemässä\nkatkasta, kertoi tuo Mäkelän huonemiesmuori, joka oli kuullut\nuhkauksen. Ja sinuthan kuului aijotun ajaa suineen puineen pois\nkotoasi, kun minut vaan ottanet eukoksesi.\"\n\nMinä sanoin, että\n\n\"paraiten se pappikin panee, minkä semmoiset akat. Vaan kyllä siinä on\nvähän perääkin, ei se aivan emätöntä ole. Mutta se on juuri sen akan\nhyvää työtä: sehän tuli aivan asioikseen sinua panettelemaan.\"\n\n\"Viehän vaan isällesi ja äidillesi terveisiä, että rauhan saavat\nminusta nähden\", sanoi Mari päättävästi.\n\nMinua rupesi värisyttämään.\n\nPuhelimme kuitenkin yhtä ja toista vielä hyvän aikaa, ennenkuin lähdin\npois. Hyvästellessäni kysyin, että\n\n\"tokko saan edes puheilla käydä?\"\n\n\"Vähän kai se minua liikuttaa, kun ei itseäsi haitanne. Vaan itsehän\nsaat selkänahallasi maksaa ne kyläkulut. Sen puolesta katsoisin\nparemmaksi, että pysyisit kotonasi.\"\n\nLähdin kotiin soutelemaan. Ajattelin, että ei se päätös pidä\npaikkaansa... En usko että Mari ei minusta huolisi ... en usko ... en\nusko. Annetaan vaan ajan kulua, ei huolita hätäillä. Hiljaa se härkä\nkyntää, vaan hyvän se jälen tekee. Ja niin menin miessä huoletonna\nkotiin.\n\nSiellä älä pääsi rahvaasta. Nyt siellä vasta ilma nousi. Olivat purra\npistää syödä ihan siltään. Saivat uutta juurta huomeneksi, pääsivät\nniinkuin uutta jälkeä laklattelemaan. Minä vaan äänetönnä kuuntelin ja\nkatselin, että mikä verkko tuossa nyt peräksi pannaan, tuleeko nyt\nsanoista siltaa, kestääkö noitten kerällä nyt loppumattomasti\nlappamista. Vaan kestihän sitä, ei tullut toista päätä. Minä vaan\näjötin äänettä kuin urkkomiehen purakka, teeskelin työtäni, hyräelin\nlaulujani. Koettelivat oikein uuten uhkain kaivella vanhaa Aatamiani,\nvaan eipä se vanha mies leikistä suuttunutkaan. Pysyin rauhallisena ja\nystävällisenä kaikille. Pari viikkoa myllyä käytettyään tulivat siihen\npäätökseen, että minä en ole täydellä taidollani, vaan minut on\nHarjulan Mari syöttänyt itseensä ja siten saanut taidottomaksi.\nEnnestään muistivat, että minä en sietänyt kolmea pahaa sanaa,\nennenkuin sai tietää mistä tuulee ja tuli kysymys kuka kentän korjaa.\nVaan nyt kun ei näytä korvia olevankaan. Mikä sen nyt olisi niin\nlampaan maidolla juottanut, jos vaan älyllään olisi.\n\nJa jopa rupesivat viimein houkuttelemaan, että antaisin jonkun tietäjän\nkoettaa päästää, että eihän ota, jos ei annakaan, ja pyysivät lupaa\nsaada tuoda velhon konstiaan koettamaan. Vaan minä sanoin sillä kertaa\nloppuvan päivien siltä mestarilta, kun vaan joutuu minun eteeni. Vaan\neräänä pyhäpäivänä sittenkin hakivat muutaman poppaämmän, joka oli\nheidän mielestään oikein maklakka viekottelemaan. Arvasinpa heti, kun\ntuo vieras tuli, että se ei ole kunnian tiellä. Katselin sitä vierasta\nkuin mato mättäästä, että eikö huomaisi jo katselusta paraaksi pysyä\nerillään. Vaan eipäs. Akka kun oli syötetty ja juotettu, niin rupesi\npeliin. Minä olin pitkälläni pirtin penkillä, niin tuli kutkuttelemaan\nkorvani juureen. Minulla viha kiehui kuin pikipata. Koetin kumminkin\npuristaa, sillä tiesin että ei siitä hyvä seuraa, jos liikkeelle sen\npäästän. Siivolla käskin pois, vaan se ei kuin enemmän ja enemmän alkoi\nliverrellä ja silitteli hiusmartoani, kiitellen sitä kauniiksi. Mutta\nsilloin en kerinnyt saada itseäni kiinni, kun hyppäsin kuin ammuttu ja\nsiipasin sen akan ovea kohti, että rötjähti kuin märkä roivajas oven\npieleen, josta väleen selvitteli itseään pönkilleen.\n\nKaikki luulivat todella minua hulluksi ja yrittelivät hallitsemaan,\nvaan en silloin pysynyt niin vähällä väellä. Liepsautin sitä akkaa\nvielä kartanolle ja sanoin, että\n\n\"jos nyt et älynne huveta pois silmistäni, niin päiväsi lopun näet\nsillä kertaa.\"\n\nSilloin löysi akka liinasukkansa, ei katsonut takaisin kun otti\nliehkoa. Tapailin kepakkota, että antaisin loikkiin vielä terveisiksi.\nSamassa keräysivät minua uudestaan tavottelemaan, luulivat minun\npäättömiä tekevän. Vaan sanoin, että\n\n\"nyt jos ette jätä rauhaan, niin saatte kohta minun oikeasta kädestäni\nmaistaa osanne jokainen. Saatte huokua hihaanne ja tietää, että minä en\nole teidän vanki. Jos muu ei auta, niin te lautoihin, minä rautoihin.\nSen kirotut, te vaan laittautte minua paistamaan kuin käärmettä\npyssyyn. Minä koetan hammasta purren painaa pahkaani ja olla vaiti,\nettä heittäisitte pois tuon alinomasen loilotuksen, mutta siitä\nhulluksi nousette vaan, vaikka minua luulette hulluksi.\"\n\nPurin hammasta ja polin jalkaa ja karjasin, että\n\n\"pakenettako pois silmistäni vai tahdotteko tietää, mikä mies Mooses\noli!\"\n\nSilloin luikasivat hönttyynsä ja jättivät minut kartanolle. Minä lähdin\nkävelemään. Kävelin metsään ja siellä olin koko päivän. Heti hävisi\nviha, vaan paljon jätti työtä jälkeensä: paljon oli ajatuksia. Kaduin\nettä suutuin niin armottomasti ja lupasin itsekseni, että en suutu enää\nniin sokeaksi toista kertaa.\n\nIltasella tulin kotiin. Väki oli kuin kynsille lyöty, ei kukaan puhunut\npaljon mitään. Äiti itki huivi silmillä. Minä menin tallin yliselle\nheinille nukkumaan. Yksinäisyys tuntui olevan lystintä.\n\nHuomenaamuna menin työhöni karhitsemaan peltoa. Siellä laulelin ilman\nlintusille mieleni vaiheista.\n\nHeittäysin taas iloseksi. En ollut tietävinäni mistään mitään, tein\ntyötäni, söin ruokaani, en puhellut sanaakaan muitten kuin Pekan\nkanssa. Väliin kävin aina Harjulassa kylässä. Äiti rupesi manaamaan,\nettä hän saisi tehdä mulle pikku taian. Ja sanoi olevansa siitä\nvakuutettu, että minulle on syötetty se mieliteko, joka mulla on\nMariin, ja sanoi kaksi kertaa nähneensä unissaan, että minkälaisessa\npaikassa on vielä syötettykin. Vaan sen kielsin kuoleman uhalla pois.\nHän itkien koetti rukoilla ja houkutteli, että\n\n\"tiedäthän sinä itsekin, että konsti ei ole kangella käännettävä. Ethän\nsiihen nyt kuole, jos syöt muutaman palan, jonka laitan, ja annat pestä\nitseäsi.\"\n\nSilloin taas rupesi vihan tuli hehkumaan rinnassani. Luulin jo liekkien\nsuun sieramen kautta leimuavan, vaan niinkuin olin aikonut itseäni\nhillitä, en päästänyt valloilleen, purin hammasta ja lähdin kävelemään.\nEn voinut sanoa sanaa, niin olin täperällä. Jos olisin yhdenkään sanan\nsanonut, niin silloin olisi viha hulmahtanut pilvien tasalle.\n\nNyt tiesin vasta oikein, miten vahvasti ne uskoivat sen, että minä en\nole oikealla älylläni, ja arvasin, että ne koettavat salaa minulle\nsyöttää niitä parantavia aineita. Ja kun minä tiesin miten inhottavia\naineita semmoiselle mielivikaselle syötetään, joksika minua luulivat,\nniin alkoi pelottaa kuin kuolema. Jos milloin tarjosin ruokapalaa\nsuuhuni, niin aina juohtui mieleen, että jos tuossa lienee käärmeen\nraatoa tai kutevan sammakon raatoa, naaraskissan suolta ja raatoa, ja\nsitä ja sitä vielä ilkeämpää ainetta, jota tässä en voi mainita. Eikä\nollut pitkä aika ennenkuin kolmeen eri kertaan tapasin tekeillä\nsemmoisen syötin. Sitte en uskaltanut muitten tuomaa vettä juoda, en\nmuitten pesujäleltä ruokaa panna astiaan, enkä ketään voinut uskoa\nnäkemättäni keittoa padasta panemaan kuppiini, enkä muitten pesemää\nlusikkaa suuhuni, enkä leipää alottaa, vaikka olisin syömättä jäänyt.\nSaunassa en uskaltanut kylpeä muitten viemällä vastalla, enkä peseytyä\nmuitten viemällä vedellä, vaatteet pelottivat joka kerran kun päälleni\npanin, että jos tuohon on hierottu sitä ja sitä. Lakkaamaton pelko oli\njoka paikassa. Unesta kun heräsin, niin jo tuli mieleen, että jos\nnukkuessa ovat hieroneet sitä ja sitä ruumiiseni.\n\nNyt alkoi kotona olla ikävä, ei koti kodolle tuntunut, ei ollut yhtään\nniin pelottavaa paikkaa kuin koti.\n\nSynkkämielisenä kuljeskelin päivät pitkät toimitellen hiljasuudessa\naskareitani. Tästä saivat lisää uskoa hulluudestani, ja kohta alettiin\nkylässäkin puhua, että minä olen heikkopäinen. Ihmisiä alkoi kulkea\nkatsomassa kuin parempaakin. Niinpä eräänäkin pyhänä kun lähdin metsään\nkävelemään huvikseni, niin sillä aikaa oli tullut minun\nsyntymäkylästäni isäni sukulaisia, iso joukko vieraita katsomaan sitä\nkummaa, kun tytön syötännästä on mies päävikasena.\n\nMinä omia aikojani kävelen kotiin kuin kelloton hevonen hölkötellen\nvaan, niin huomaan pellon piennarta astuissani, että miehiä seisoa\nvolhottaa kartanolla kuin helluntai-epistolassa. Siinä oli ruhaakin,\nrampaakin ja jokaisella silmät minuun päin. Minä arvasin, että minkä\ntähden on vieraat tulleet. Heittäysin hyvin iloseksi, menin\nmiesjoukkoon, tervehdin kaikkia, kyselin kuulumiset ja aloin puhua\nrupatella yhden ja toisen kanssa minkä kerkesin. Kerroin kaskuja, jotka\nhyvin naurattivat vieraita. Nauroin ja remusin, että saivat oikein\nkyllikseen vähämielistä.\n\nVanhukseni olivat hommanneet niille vieraille, että niitten piti\nhoukutella minua taipumaan tietäjien parannettavaksi. Ja jopa muutama,\njoka luuli olevansa paras siihen toimeen, kutsui minut yksinäiseen\npaikkaan ja siellä alkoi tuumata hyvänä miehenä, että miten minun\nasiani on pahalla kantilla ja miten käypi hullusti, jos en ajassa\nkorjuuta itseäni, että minun käypi aivan samoin kuin Kärpäs-Juuson, jos\nvaan vielä muutaman kuukauden tuonaan menee. Selvitti miten se ja se\noli samanlaisissa pauloissa ja miten sen Vornikka ukko pelasti.\n\n\"Ja nyt on paras aika: yläkuu vielä. Niin mene sinä kanssa sinne tahi\nlaita hakija tänne.\"\n\nKävi karvalleni, sanoin äkäsesti:\n\n\"Heitä nyt pois se homma, tahi minä suutun ja rupean nauramaan.\"\n\nSe yhä jatkoi, että\n\n\"lupa on leikkiä puhua, vaan ei ole pakko ilvennellä. Kyllä tässä on\nasia siksi suuri, että ei siitä pääse suuttumalla.\"\n\nVaan silloin kun minä vetäsin poskeen sitä hyvän tuuman keksijätä, niin\nse kuului seinänkin taakse, että jo se nyt putosi, ja sanoin, että\n\n\"joko se asia nyt tuli maksetuksi, jonka viime markkinoilla Haatajan\nkartanolla reestäni varastit, vai tahdotko toiselle puolelle saman\nverran?\"\n\nVaan siihen tyytyi ja lähti pois muitten joukkoon ja uskoi hyvin, että\nminä olen nöyräpäinen, ja selitti, miten sen kanssa pitää varoin puhua\nja miten häntä veti korvalle kun hän vähän vasten sanoi:\n\n\"En eläissäni ole parempata maukkua saanut. Vielä nytkin senki\nseitsemällä äänellä korvani huutaa tilliä.\"\n\nMinä kutsuin Kestilän isännän kahden kesken ja sille kerroin juurta\njaksain kaikki alusta loppuun koko tämän jutun, millä tavalla se on\nalkanut ja mistä syystä niillä on syytä luulla mielivikaseksi, miten\nminulla on ikävä olla kotona, kun täytyy semmoisen pelon orjana olla,\nja miten olen varmasti päättänyt, että otan, jos saan, Harjulan Marin\neukokseni. Ja pyysin, että hän puhuisi vanhuksille minun puolestani,\nettä viimeinkin heittäisivät edes tuon taikahomman pois.\n\n\"Jos eivät heitä niitä joutavia kujeitaan pois, joilla ne minua niin\npaljon kiusaavat, niin se on niin likellä kuin kaukanakin, että saavat\nminusta todella mielivikasen, sillä minä en enään kauvan kestä.\"\n\nKestilän isäntä uskoi puheen tarkkaan ja puhui vanhuksilleni. Vaan ne\neivät päätäänkään kääntäneet, eivätkä olisi uskoneet, vaikka joka puu\nmetsässä olisi huutanut: Tapani ei ole mielipuoli. Ja niin asiata ei\nparantanut ei neulan edestä sekään yritys. Täytyi tyytyä entiselleen.\n\nTuossa parressani koetin aikaani hilata eteenpäin toivossa, että\ntuleehan pää vetävälle, että väsyyhän ne viimein.\n\n\n\n\nXXV.\n\nHukutin tupakkineuvoni.\n\n\nKuukausi toista oli kulunut siitä kun olin käynyt Harjulassa. Lähdin\ntaas myötätuulen selkään. Päästyäni selälle pyörähti tuuli vastaseksi,\njoka viivytti vähän matkaani, vaan hupasta se sentään oli. Syksysen yön\ntuuli röyhyytteli leppien latvoja, kovasti tohisi kuusikkokummut, kun\nkävellä rapsin vaaran lievettä Harjulaan. Virstan päähän näkyi tuli\nMarin kamarista. Näytti kuin olisi hän tahtonut valaista yksinäistä\nmatkaani.\n\nKatkesi Marilta hiljanen laulun sävel, kun kuuli ääneni ovensa takaa,\nvaalistui vähän kun sanoi:\n\n\"Missä sinua nyt on pidetty, kun olet niin laihtunut? Eihän ole kuin\nnukkumaton henki jälellä.\"\n\n\"Eihän se tule vanhuus yksinään\", sanoin ja otin tupakkineuvoni esille.\n\nIstahdin ja rupesin vetelemään savuja, kuin aikamiehet. Tein paksuja\nsavurenkaita, jotka suurena makkarana, mahtavan näkösesti hiljalleen\npyörien ja suureten kohota loilottivat lakeen päin ja puhelin jonkun\nsanan. Tein uusia savurenkaita ja syleskelin lattialle.\n\nMari ompeli tulensa luona ristirantusia pumpulivaatteita. Yöllä piti\nhänenkin tehdä itselleen, päivät piti puida riihiä, hoitaa karjaa ynnä\nmuuta hommata.\n\nJuttelimme niitä näitä. Minä panin aina uutta tupakkaa, vetelin savuja,\nsujuttelin sormieni välissä uutta punasta varrenletkua, tein uusia\nsavurenkaita, syleskelin puhtaalle lattialle yhä uusia laattoja, juuri\nkuin olisi ollut minun tehtäväni saada vasta pesty lattia aivan sylen\nvaltaan. Savua oli jo matalanlainen pieni kamari täynnä kuin huono\nkota. Mari alkoi tuumia, että\n\n\"miten sinä noin nuorena olet jo oppinut niin ahneeksi\ntupakkimieheksi?\"\n\n\"Etkö sinä sitte pidä tupakkimiehestä? Melkein kaikki miehethän\npolttavat tupakkia.\"\n\n\"En huoli minä tupakinpolttajasta, ja senpä vuoksi saan jäädäkin\nvanhaksipiiaksi, kun kaikki miehet polttavat tupakkia\", sanoi hän\npuoleksi leikillä ja pani kamarinsa oven raolleen varsin antaakseen\ntietää, että hän ei tahdo läkähtyä tupakan savuun.\n\nAjattelin, että jos olisin kymmenen vuotias, niin pyytäisin anteeksi,\nvaan kun olin täysi mies, niin en viitsinyt. Mutta päätin, että ei\nhakartele minun tupakkini savu kenenkään henkireikiä. Sen päiväsen\nperään en ole piippua leuoilleni tarjonnut.\n\nPuheltuamme tovin aikaa seikoista, jotka keskustelua kaipasivat, läksin\npurjetuulen nojaan.\n\nMatkalla ajattelin, että mahtoikohan Mari hyvin pahaksi panna\nkäytöstäni. Olisihan minun pitänyt älytä itsessänikin se sopimattomuus.\nHukutin tupakkineuvot järven pohjaan keskelle selkää.\n\nAamu oli jo, kun pääsin kotiin. Siellä tuli taas kinapeli. Rupesivat\nentisellä tavallaan haukkumaan, kun näkivät, ettei ollut houkutuksista\napua, jota kolmisen kuukautta koettivat. Minä en ollut tietävinäni\nmistään mitään, heittäysin iloseksi. Enkä enää perustanut, ajakootpa\nminä päivänä hyvään pois kotoa. Arvelin, että elänhän missä hyvään\ntyöni teolla, eikä tarvitse joka palaa pelätä että mitä nyt lie tuohon\nhierottu.\n\nTupakin mieliteko heitti semmoisen vastuksen, että siitä olin\npääsemättömissä, pienestä lähtien kun olin siihen harjaantunut, niin\nsepä ei niin sanomin tuulen matkaan pyörähtänytkään. Kolmen viikon\nperästä vielä tuon tuostaan kirkas vesi lorahti suuhuni, ja kun näin\ntupakkineuvot, niin tietämättäni menin siihen käsiksi, sitte vasta\nmuistin päätökseni kun pistin piipun suuhuni. Se öljyn haju, joka siitä\npiipun varresta jäi suuhuni, tuntui niin makealta, etten tiennyt mihin\nverrata. Mutta aikojen kuluttua irtausin himostani, ja silloin haisi\nmuitten polttama savu niin pahalta, että piti paeta siitä huoneesta,\njossa alkoi olla näkymään asti. Silloin osasin arvostella, miten\npahalle se maistaa siihen tottumattomalle ja miten pahaa olin tehnyt\nMarille hänen omassa huoneessaan.\n\nLopuksi pari kuukautta oli vetäytynyt aikaa jälelle. Sillä aikaa olivat\nkotiväkeni viimeisetkin hommansa koettaneet ja panneet parastaan mikä\nheistä lähti. Koettelivat kovaa ja pehmeää. Usein itkien rukoilivat,\nettä antaisin sen tai sen tietäjän koettaa korjata, ja lupasivat naida\nkenen hyvään, kun vaan heitän Marin pois. Tuhannet kerrat luettiin se\ntuomio, että ajetaan pois kotoa ihan alastonna, jos vain sen otan.\nEsittelivät sitä ja sitä, että sen ja sen saat ottaa.\n\nMinä vastasin lyhyesti, että\n\n\"en perusta enempi kuin Jumala lehtikerpusta niistä teidän\nehdokkaistanne omani ehdolla.\"\n\nEräänä päivänä oli kamarin pöydälle laitettu kahvikuppi, johon oli\npantu niitä rohtoja, jotka muka miehen päästävät järjelleen. Kamariin\noli kokounut kaikki väki ja pari vierasta lisäksi. Minut käskettiin\njuomaan se kuppi, vaan minä kirveen silmään vannoin, etten ota. Silloin\nrupesivat hommaan, että pannaan väkisellä minun suuhuni. Mutta silloin\ntuli keveäksi kaikki esineet käsissäni, reuhkana lentelivät\nitsekokoseni miehet seinästä seinään.\n\nVihasta olin halkeamassa kuin puhuttu rakko: puhalsin ulos, menin\nluhtiin, kopoin nursuja päälleni, sukset jalkaani ja niinkuin noidan\nnuoli lähdin suhottamaan Harjulaan.\n\nSiellä kerroin kaikki perin pohjin miten nyt on asiat, että minä en\ntule toimeen kotonani, vaan täytyy lähteä onnea koettamaan. Marilta\nkysyin uudelleen, että voipiko hän minun kanssani tarttua mailman\nkelkan jukkoon, ruveta yhtä köyttä vetämään.\n\n\"Kotoasi pois ajettuna, tyhjänä, alastonna, sinut otan, vaan siihen\njoukkoon en mene en kahden kaulani edestä. Olen sinusta kuullut, että\nolet kova työmies, ja minä olen toinen, niin muuta ei tarvitse\", sanoi\nMari, tarttui kaulaani ja sanoi lisäksi:\n\n\"Sinuun luotan kaikesta sydämestäni. Isäsi kodin kun jätät minun\ntähteni, niin uskon että olet mies ja elämäni turva. Rakastan sinua\nkuolemaani saakka.\"\n\nItkimme hetkisen kuin pienet lapset. Siinä oli kihlat, siinä vierivät\nkirkkaina helminä ne hohtavat sormukset, ne helisevät kolikat,\nrotisevat satamarkkaset, joita rikkaat ja ylpeät käyttävät.\n\nSilloin lähdin kotonani viime kerran käymään. Nyt olin irti mailmasta,\nnyt luistivat sukset kuin noitavoima olisi kärestä vetänyt. Kotona\nnäytti olevan tuumat tukussa, että vielä kerta kuritetaan minua oikein\nisällisellä tavalla, kun hyvästä ei ollut apua. Kussa pääsin pirttiin,\nniin Samppa alkoi haamuilla ihan käsiksi, kun tiesi että kyllä muut\nauttavat. Vaan minä nyt pyörähdin kuin tulenkieli kartanolle, sain\nasetta käteeni, sanoin, että\n\n\"pysy erilläsi, muuten nukut henkesi viereen. Nyt on leikki kaukana.\"\n\nSitte kutsuin isää ja äitiä sinne kartanolle, että tahtoisin tuumia\nasioita. He luulivat, että nyt on ehkä kääntynyt kello lampaan\nkaulassa. \"Eipä se ole ennen tarvinnut tuumimaan kumppalia.\"\n\nSanoivat:\n\n\"Jos on asiata tuumia, niin tule huoneesen.\"\n\n\"En tule pieksettäväksenne. Minä tahtoisin tietää todella, että pitääkö\nminun lähteä pois kotoa, jos Harjulan Marin otan. Minä olen luullut\ntähän asti leikiksi, vaan nyt tahtoisin tietää toden.\"\n\nIsä alkoi kiroilla niin synkästi, säksysi ja räiskyi:\n\n\"Vielä sinä, sen tulinen retka, tulet kyselemään\", huusi ja alkoi\ntapailla niskasta kiinni.\n\n\"Kyllä nyt jo selvitään riitelemättä. Hallitkaa vihanne, minä nyt\nlähden enkä tule takaisin en itse isän haudalle\", sanoin.\n\nIsä röyhysi yhä vaan:\n\n\"Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, vaan pane päähäsi, että elä tule.\"\n\nMennessäni sanoin:\n\n\"Sen vannon, että en pole kynnyksiänne.\"\n\nSen kanssa lähdin astua nyrköttelemään. Huonot työvaatekulut oli\npäälläni, ei yhtään äyriä rahaa, nälkä oli mahassa. Mutta ei kumminkaan\nse surettanut, että mitä suuhun pannaan. Sääressä on sudella murkina,\narvelin. Tiesin, että nyt ei kutevan sammakon täkkää jauheta\nvellikuppiin. Jos ruokamurun saan, niin en tarvitse pelätä noidan\nnuolia enkä velhon veitsirautoja. Ryysynen olen, nälkänen olen, vaan\nmies olen missä tarvitaan. Olenhan nuori ja terve, siinä on minun\npohjaton aarteeni.\n\nKuumana hartiani kuhahteli, voimasta rintani hytkähteli, toivosta\ntuntoni liekehti, rauhasta ja sulasta mieleni leimuili, kun kävelin\nensimmäistä onneni sarkaa.\n\nEi ajan karhi heti tasota sitä vakoa, jonka muistoni aura kynti sinä\npäivänä. Kauvas vaivanen lapsi muistaa, sanotaan.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nAppiukkoni.\n\n\nMenin Harjulaan ilmoittamaan tekoani. Mari kysyi:\n\n\"Tokko isälle olet virkannut vielä mitään näistä hommistasi?\"\n\n\"En ole virkannut, vaan pitää kait sitä sanoa jotakin. Ei suinkaan\nmeidän hommista ilman tule porikkata.\"\n\nMinä ajattelin, että itsekköhän minä sitä lupaa ukolta kysyisin, vai\nottaisinko jonkun vanhemman miehen niinkuin niitten tapa on. Vaan\nkumminkin päätin, että itseni edelle ei ole käynyttä. Käyköönpä nyt\nsyvin tai matalin.\n\nIltapuhde oli, kun menin pereen pirttiin. Ukko vuoleksi kapustapuuta\npöydän päässä pärevalkealla. Minä kävelin rohkeasti ukon luo. Paikan\nlaidat housuni polvissa repottivat kuin kukon heltat, parin tuuman\npitusia puikkonappia votkotti ikänsä eläneen sarkatakkini rinnassa,\nvuosikymmenisen palvellut sarkapäällinen, lammasnahka lakki hallitsi\nmelkein hartioille yltyviä tukkiani. Vääräkantaset, kurttuun\nrytistyneet pieksurontsat suojelivat jalkojani. Semmoisessa asussa\ntulla sulotin ukolta tyttöä tahtomaan. Puhelin vaan rohkeasti, en ollut\ntietävinäni, että olisin mitään vailla.\n\nUkko väliin aina syyteli päälleni pitkiä katseita, näytti siltä kuin\nolisi arvellut: napit ovat liian pitkät, housun paikat liian huonolla\nlangalla ommellut, kun paikan laidat lepottavat irti kuin kerjäläisen\nlaukun kieli, kengät röhöttävät kuin venäläisen piirakainen ja lakki\nkuin vanha rastaan pesä. Kaikista näytti hän kuin mitan ottavan\nkatseillaan. Minä vaan ajattelin: katsele vaan mitä katselet. Ei\nsuinkaan minusta silmä osaa ota, eikähän tässä nyt ole tyhjä\nedessäsikään.\n\nJopa kiersi puheemme siihen sopukkaan, että tunsin paraan tilaisuuden\nolevan tarttua pääasiaan. Sanoin suulla julkealla asiani ja kysyin:\n\n\"Mitä arvelette puolestanne?\"\n\nPilveen meni ukon naamalauta. Näin, että kohta ei kiitetä, ja aloin\nkatsella matkaa oveen päin, että jos tässä tulee sulhasella\ntaulametsään lähtö. Pysyin kuitenkin asemallani ja tutkin, että minkä\nvärin tuo nyt ottaa.\n\nUkko alkoi hyvin karmakasti tuumailla:\n\n\"Hupsuja niitä ei tarvitse kyntää eikä kylvää, niitä tulee itsestään.\nOnko se nyt miehen hommia jättää talonsa ja lähteä elolta elettävältä\ntielle tietymättömälle, höyhöttämään kuin jänis haavalta? Mikä sinun\nhyvä hyvittää, millä sinä luulet päätäsi elättäväsi? Siihen ei päivä\npitkältä kierrä ennenkuin joutuu hampaasi naulaan. Annahan tämä sitten\njoukolliseksi hankkiutuisi. Vähäksi se menee järkikin ennenkuin kaikki\nloppuu. Tämä värtäjä tulee tyttöä kysymään kuin kintaan mallia talosta\nlainaan luullen, että se on niin kaapattava kuin leipä kaapista. Häpeä\nveikkonen ja mene sillä kunnialla samaa tietä takaisin kotiisi ja pyydä\nanteeksi vanhuksiltasi. Niinkuin sattuu hyvilleen, niin ottavat vielä\nkotiisi.\"\n\nMinä kävellä votkin ulos. Tunsin kun housuissani paikan laidat\nreppasivat kuin hurtan korvat. Ukko jälkeeni yhä evästi:\n\n\"Usko nyt sillä puheella ilman suolatta, että mene kotiisi tahi minä\npanen halon häntääsi kuin rosvolle kissalle, niin muistat käyneesi\nakkaperissä.\"\n\nVielä kerran siis kuulin kelpaamattomuuteni ja olin epätoivosta niin\ntäysi, etten tahtonut sopia omiin riepuihini. Harmi puri mieltäni,\nnälkä kouristeli suoliani, käsi tyhjä, toisessa ei mitään, ei suojaa ei\nsijaa ei tyyntä valkamata, mihin päätä pistää. Tie nousi pystyyn, jos\nmihin päin ajattelin. Kylmä pohjatuuli tunkeusi takkini halenteista.\nTie jälkeeni oli tukossa, eteenpäin aivan outo ja umpi. En tiennyt\nmistä nauhasta nyt vedetään. Seisahduin nurkkaviereen, vaan tuo\npakkasvihakka pohjatuuli yön pimeydessäkin etsi kuin paha metsäkoira ja\nhätyytti, etten saanut siinäkään rauhaa. Siitä lähdin kuin nälkänen\nkulkukoira tunkion liepeitä nuuskien hitain askelin kävelemään. Menin\nkylmään saunaan ja sinne kyyristyin kuin vahinko loukkoon. Käteni\npujotin takkini hihoihin ja sitte puristin vatsaani. Siinä istuin kuin\nvaivanen syntinen, miettien, että saaneeko edes kerran vielä nähdä\nMaria. Tarkasti korvani seurasi liikettä talossa ja odotti viimeistä\noven lusausta, että milloin asettuvat.\n\nKaikki oli hiljasta, ja viimein kuului hienoa laulun hyräilyä, joka\nlikeni saunan ovea. Mari oli arvannut, että olin sinne mennyt. Hän\nkutsui kamariinsa, johon oli kähveltänyt ruokaa, ja käski minut\nsyömään. Silloin talon vävylle ei annettu mielikaupassa iltasta!\n\nNälkähän minulla oli, vaan kun muistin, että tuo manattu armopala oli\nsyötävänäni, josta talon isäntä oli minulle muistuttanut pari kolme\ntuntia sitten, niin ei maistunut ruoka. Pyörimään kävi pala suussa.\n\nKova oli tuska sielussani. Tuskan hiki uhkui kirkkaina muruina silmieni\nkautta ulos, näkymään asti alkoi niitä karista, niin oli ahtaalla\nasiat. Sitä en uskonut tullessani. Hilpeällä ilomielellä riensin tänne\nkuin lapsi rakkaan äitinsä helmaan, luullen kaikki sorrot ja polkeet\nvoittaneeni. Vaan nyt näytti siltä, että karhu oli tullut vastaan kun\nsutta olin lähtenyt pakoon. Katkera kunniata polkeva armopala pyöri\nsuussani, ja korvissani soi appiukkoni äskeiset hävittömät parjaukset.\nOlin melkein varma, että ukolla on semmoinen valta tyttönsä yli, että\nsen täytyy erota minusta pois.\n\nMari kiepsahti syliini ja ilosesti lausui:\n\n\"Ei me itkemällä eletä.\"\n\nTuo \"me\" lensi kuin nuoli läpi sydämmeni. Minä pyörähdin kysymään:\n\n\"Mekö? Vieläkö sinä voit minuun luottaa?\"\n\n\"Luottaako? Olenhan aikonut ja pysyn kyllä päätöksessäni. Minä en\njänistä, tulkoon tuohta tai malkaa. Onsi on taivaan alus, on siellä\nsijaa meillekin. Kunhan ollaan yksituumaset ja otetaan yhtä\ntyytyväisesti paha päivä vastaan kuin hyvä päiväkin, niin se menee yksi\npäivä kerrallaan ihan rikasten rinnalla. Sovinto, rauha ja tyytyväisyys\non enempi kuin puoli ruokaa, sillä niinhän sanotaankin, että rasvanen\non rauhan kattila, vaikka vettä keitetään.\"\n\nRupesimme yhdessä miettimään että mikä naula se vetäisi. Aukesikin\nteitä mihin lähteä. Työalaapa oli, kykyä oli, kuntoa oli, tahtoa oli.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nSulhasmiehenä.\n\n\nEnsimmäiseksi arvelin lähteä sepän oppiin, kun ennestään osasin takoa\nkaikkia kaluja, vaan terän teko oli satunnaista. Lähitienoissa asui\nhyväksi tunnettu teräseppä, ja minä sain eräältä isännältä 20 markkaa\nvelkaa oppirahoiksi. Lähdin tuumaan sen sepän kanssa. Hetihän\nköyhänlainen mies taipui kaksikymmen-markkaseen, ja mitäs muuta kuin\ntuumasta toimeen. Huomenna ruvettiin peliin.\n\nHeti seppä huomasi, että minusta on apua työssä, niin katsoi parhaaksi\nopettaa ensiksi viinan juontiin, sen sijaan kuin olisi pitänyt näyttää\nmiten teräkalut valmistetaan. Siten olisin tullut viipymään enempi\naikaa hänen seurassaan takomassa hänelle terättömiä kaluja. Vaan viinan\njuonti-opetus ei tahtonut mennä päähäni hänen suureksi harmikseen.\nSiinä oli pahinna vikana se, kun luulin, että se kotimieheni toivoo\nsitä oppia kaikkein vähimmin.\n\nTeräkaluja valmistaessa seppä ei minua neuvonut ollenkaan, että mikä\ntässä on konstina. Mutta kun minä jo ennen olin tehnyt kaikkia kaluja\nja kun siinä ei ollut mitään ylenluonnollista, kaikki oli vain siinä\nihmisen vallassa, niin ne muutamat minulta puuttuvat temput huomasin\nkun syrjäsilmällä katsoin hänen tekoaan. Olin kumminkin lopuksi pari\nkuukautta hänen mukanaan.\n\nPerjantai-ilta oli Maaliskuun alkupäivinä, kun sanoin mestarille, että\n\n\"nyt jätän tällä kertaa palveluksenne, lähden aluksi koettamaan, ja jos\nei rupea vetelemään, niin tulen takaisin.\"\n\nSeppä kielsi kiven kovaan sen homman ja sanoi:\n\n\"Nythän tulee vasta opin aika. Enhän ole sinua vielä opettanutkaan, en\nole luullut että sinulla niin kiiru on.\"\n\n\"Ei kulu aikani alituisessa viinan juomisessa. Nyt lähden, jääkää\nterveeksi\", sanoin ja silloin lähdin.\n\nSeppä sanoi jälkeeni, että\n\n\"parempi olisi kerta viipyä kuin kahdesti joutua. Vaan kun olet niin\nomapäinen, niin tee vaan niinkuin päästä käsketään. Vallassaan on\nvasikalla kuolema.\"\n\nMinä yhä mennessä sanoin vastapainoksi:\n\n\"Menköön nyt vaikka Matin pellon ojaan, taikka haapaseen kuuseen.\nYrittäneen päätä ei leikata.\" Menin Marin kotiin, tuumasin sille, että\n\n\"eikös lähdetä käymään kirkolla, tehdä kuulutuskirja, sillä minä en ole\nheti nyt kotona, minä lähden ulkopitäjääsen koettamaan tienata?\"\n\n\"Lähdetään vain. Mutta ethän ole sulhasmiehen näkönenkään\", sanoi Mari\nhymyillen.\n\n\"Tuota ... että minä lainaan nursuja siksi aikaa selkääni\", esittelin.\n\n\"Elähän kiirehdi\", sanoi Mari ja lähti ulos pesuvettä ja toisella\nkertaa toi vaatteet.\n\n\"Tässä on vaatteet omasi, sillä ne ovat minun kutomani ja teettämäni.\nPukeuhan niihin, niin lähdetään\", ja ilosesti katsoen minuun riensi hän\nulos.\n\nMinusta tuntui omituiselta pujottautua noihin vaatteisiin. Olin kuin\nlumouksessa, niinkuin viehättävässä unessa. Tämmöistä huolenpitoa,\nhellyyttä en ollut koskaan nauttinut, ja sitä sain nyt juuri osakseni\nkun olin kotoani ajettu, turvatonna kuin linnun poika avarassa ilmassa.\nMinä aikamies olisin voinut ruveta onnesta itkemään.\n\n\"No nythän kelpaa lähteä\", sanoi Mari tultuaan ja katseltuaan minua.\n\"Kengät ovat huononlaiset, vaan eipähän yksi kolo komeassa haittaa.\"\n\nKengät, nuo vanhat loppaset, joita appiukkokin kerran oli silmillään\nmittaellut, tekivätkin huiman poikkeuksen muuten hyvässä\nvaatteuksessani. Vaan ei tässä ollut aikaa niitä murehtia, ja kun ne\nMarille vältti, niin ne vältti minullekin ja piti muillekin välttää.\n\nKyytimieheksemme hommasimme naapurin isännän, jolla oli iso ja kaunis\nori.\n\nMutta morsiamen isä kun näki, että kirkolle hankkiudumme, niin nousi\ntoukosiin tomuihinsa ja olisi noussut aika messu, jos ei Marin kaksi\nveljeä olisi puolestani ruvenneet. Ja silloin ukolla oli suu puhdas, ei\nvoinut mitään.\n\nOli kylmä itävinkka, pakkastuisku ilma, niin olisi ollut turkki\ntarpeesen rekikulussa, vaan se täytyi saada lainaksi, ei ollut omaa.\nNaapurin isännältä saatiin vanhuuttaan ruskettunut ja rajettunut,\nsarkapäällyksinen työturkkikauhtana ja saman ikänen lammaspuuhkanen\nlakkikopsa päähän. Ja nyt suti puti rekeen, sen komeaksi ja ylpeäksi\nmainitun Harjulan Marin kanssa rinnakkain rekiperään istumaan. Ja\nsilloin lähti iso musta vetämään kirkolle päin semmoista havakkata,\nettä korvissa vinkui.\n\nEnpä kerinnyt monta kertaa pääni ympäri ajatella ennenkuin kurahettiin\npappilan kartanolle. Rippikirjotusta varten oli pappilaan kokoutunut\npaljon väkeä, jotka jokainen katsoivat meitä kuin lehmä uutta konttia.\nSe onkin tavallista, että kuulutuskirjan teettäjöitä katsotaan edestä\nja takaa, kupeelta kummaltakin, ihan kiireestä kantapäihin asti. Vaan\nmeissä turkin päältä katsoen oli tavallista harvinaisempata. Me kun\nväännyttiin reestä ylös kuin suuretkin herrat ja menimme pitäjän\npirttiin, niin sielläkös oli suhisijoita. Sattuipa muutamalle niin\nkarkeasti, että minäkin kuulin kun sanoi toiselle alta kulmainsa\nkatsovalle ja piippuaan sytyttävälle toverilleen:\n\n\"Tuossa se nyt höllöttää Harjulan Marin sulhanen. Jopa sattui luu lihan\nvalitsijalle, kuori leivän alkajalle, minkä sille komealle. Se on\nnäyttänyt katselevankin komeammasta naamasta kuin muut ihmiset, ja on\nnäyttänyt että hän sitä onkin ja muut ei mitään.\"\n\nToinen ivallisesti lisäsi:\n\n\"Antaa sattua lakkarit housuihin. Sitte tietää koira uineensa kun häntä\nkastuu.\"\n\nMinä en ollut tietääkseni heidän arvosteluistaan, heitin vaan sen\nturkkini naulaan, ja silloin jäi päällysvaatteekseni ne hyvästi tehdyt\nharmaat vaatteet, jotka eivät säätyni suhteen olleet ristiriidassa muut\nkuin kengät.\n\nKyytimiehemme tuli käskemään rovastin puheille, johon me lähdimme ihan\nkynttä kautta jälekkäin astua silpomaan kartanon yli, edellämme\nkyytimies, puhemies, astua reuhtoi, että kädet heilui kuin riusan\nkieli. Sitte työnnyttiin sinne rovastin huoneesen. Minä jäin vähän oven\nsuun puolelle seisomaan toivossa, että eiköhän nuo kenkäni jäisi\npapilta huomaamatta. Ja kun oli silmäni pesty ja pääni kammattu\nniinkuin muillakin miehillä ja kun muutamia nuoruuden kukkia vielä\nväikkyi rohkeuden ja ilosuuden sulaamilla poskipäilläni, niin rovasti\nkatseli vaan pään puoleen ja jätti minun ilokseni takajalkaani\nkatselematta. Rupesi tehdä jutistamaan kuulutuskirjaa, joka menikin\nkuin luomisen työ, ja mikäs oli mennessä vanhalla oppineella. Kyseli\nvaan puhemieheltä, että\n\n\"voipiko puhemies valansa uhalla todistaa, että nämä ovat terveet ja\netteivät ole sukulaisia toisilleen?\"\n\nKiltisti vastasi puhemies:\n\n\"Ne ovat terveet kuin potelli ja riskit kuin kesäpeurat, eivätkä ole\nsukulaisia enempi kuin susi koiralle.\"\n\nSitte kysyttiin viimeksi meidän mieltä, jonka me lyhimmittäin\nselitimme. Sitte rovasti kirjoittaa romisti sen pitkää tämän lyhyttä.\nMe vaan seisottiin kuin viimeisellä tuomiolla, sydän kourassa, että\nmikähän tuohon pomettiin vielä tarvitaan.\n\nMinä ajattelin että eihän täällä vaan liene mitään sissiä käynyt\nminusta puhumassa juoruja rovastille. Samassa rovasti niinkuin säpsähti\nja näytti muistavan jotakin. Kysyi puhemieheltä:\n\n\"Miten on sen asian laita, kun puhui eräs, että tää sulhanen on\nmielinyt vähä hutiloimaan niinkuin päävikanen?\"\n\nSiihen päätä puistain vastasi puhemies:\n\n\"Sen takaan että se on vale ja vihapuhe. Tällä Tapanilla on mieltä\nenempi kuin pienessä kylässä, on muistikin että sen pääkoppaan tarttuu\nmitä kerran kuulee. Hänet olen jo merkinnyt mustilaispojan korkusesta.\"\n\nMinulla oli sydän kintaan peukalossa, että miten tässä hiljankin hitain\nkäynee kärpän nylky, nahkan otto oravalta, kun se yhä vaan kyselee\nuusia selityksiä.\n\nMe seisottiin Marin kanssa, seisottiin yhä kuin tuomitut, ei\nhaiskahdettu, katseltiin vaan toistensa silmiin kuin samasta rikoksesta\nsyytettävät ja oli ikävä kuin mustilaisella kirkossa. Mutta puhemies\nseisoi terhakkana kuin pureva koira, valmis vastaamaan mitä kysytään.\nRovasti kirjoitti, että paperi rotisi ja huulet höpisi kuin\nhammassuolain tekijällä.\n\nJo viimein lopetti ja luki sen kirjoituksen ja käski tulla puumerkkiä\npanemaan. Morsiameni pani omin sulin käsinsä, vaan minä kun en niin\npaljon vielä osannut kirjoittaa, niin määrättiin pitämään kynän\nvarresta. Minä puristin, että sylki kieltäni kiersi, kun rovastin\nkanssa kahden miehen tehdä ponnistettiin niitä viimeisiä kirjaimia.\nSitte tuli puhemiehen vuoro: ne taas rupesivat tolkussa kahden miehen\ntehdä jammistamaan niitä lujoituskirjaimia. Pari muuta henkilöä\nkirjoitti vielä muutaman sanan, luultavasti nimensä siihen kirjaan, ja\nsilloin oli teko tehty, vaiva nähty. Sitte rovasti määräsi ne rahat\nmaksettavaksi, jotka kirkkolain sen ja sen pykälän mukaan on\npariskunnan maksettava, ja puhemies rupesi niitä ihan ensi työkseen\nkaivamaan taskustaan. Sillä aikaa rovasti tuumaili tyytyväisesti, että\nharvoinpa on niin yhden ikäistä paria. Ei ole kuin kolme viikkoa\nnuorempi morsian.\n\nPuhemies kilautti lantit papin kouraan. Silloin lapsautimme kättä\npapille, lähdimme pois kävellä vihnaamaan ja tulimme taas pirttiin.\nSiellä muutama koiranhammas alkoi, että\n\n\"tervaurkot taisitte tehdä?\"\n\nPuhemies sanoi, että\n\n\"niin tehtiin.\"\n\n\"Tehtiinkö monelle tynnyrille?\"\n\n\"Koko ruukille tehtiin kerrassaan, ei ole pienessä ruukissa jakamista.\"\n\nSitte muutama näsäkuokka alkoi minulle, että\n\n\"osa se on yksillä, minkä sinullakin, kun kääverrytit semmoisen talon\ntytön kuin hyväkin mies. En suinkaan minä sinuna olisi hirvinnyt\najatellakkaan.\"\n\nSiihen puhemies tarttui, että\n\n\"se on vanha sananlasku, etkö sinä sitä tiedä, että kalahan se etsii\nkansaistaan, verkko silmäistään. Talon poikahan se on tämäkin\nsulhanen.\"\n\n\"Poissahan tää kuuluu olevan kotoaan.\"\n\n\"Se on vaan jäähdyttelemässä. Käy huomenna kirkossa, niin saat kuulla,\nettä vielä on talon poika.\"\n\n\"No mitä sinä nyt alat työnäsi pitää, ja millä sinä eukkoasi rupeat\nelättämään, kun olet kotoasi pois lähtenyt?\" sanoi taas muutama\nikäänkuin olisi antanut tietää, että nyt on taikinapytystä vanne\nkatkennut ja joutaa siis hampaat naulaan.\n\n\"Onhan se kerjuulupa auki\", aloin minä, vaan puhemies taas katkasi,\nettä\n\n\"ruoka ei syömällä lopu, vaan saamattomuudella.\"\n\nSiihen yhtyi vielä eräs, joka alkoi jaaritella:\n\n\"Ei sitä ole koiraa karvoihin katsomista. Ylenkatsottu kanto se reen\nkaataa. Tapani se vielä ajaa naurut päältään, sillä se mies on terästä\nja se elää luotuja päiviään.\"\n\nMinä sinne väliin, sen miehen koetin solvettaa, että\n\n\"rahalla sitä saa ja hevosella pääsee: minulla on tienaamattomia rahoja\nvielä paljon maailmassa.\"\n\nVielä joukosta muutama kerettiläisukko sanoi:\n\n\"Olen kuullut sen tautta ajetun pois kotoaan, kun ei ole kehdannut\ntyötä tehdä ja kun tuolle puulle on mennyt, ettei ole jo tullut\nopituksi työtä tekemään, niin kyllä meni mato rasvoineen. Se on tosi\nkuin sanotaan, että jonka nuorra oppii, sen vanhana taitaa. Saattaa\nnälkä ruveta hosumaan kun tulee oma nokka eteen, vaikka sitä ei\nlähtiessään tiedä, mitä matkalla tarvitaan. Moni matkassa tulevi,\ntapahtuvi taipaleella.\"\n\nPuhemies jatkoi äskeistä puhettaan, että\n\n\"uusi on kiittää, kypsi laittaa. Kyllä kissa kyntensä löytää, kun näkee\nputoavansa. Ja toisinnan sen tiedät sinäkin, vaikka suusi mauksi puhua\nvällötät kuin lampaan päästä. -- Lähdetäänpä virstalle, ei tässä pidot\nparane, jos ei vieraat vähene\", sanoi meille.\n\nSilloin aloimme kokoilla kettuja päällemme. Muutama vielä sanoi\npuhemiehelle hiljaa:\n\n\"Juoppohan tuo sanotaan olevan.\"\n\n\"Mies syöpi, mies saapi, miehelle antaa Jumala\", sanoi puhemies kovaan\nja pönäkästi, ja silloin lähdimme pirtistä. Jälkeen vielä eräs sanoi:\n\n\"Ne nuo puhemiehet on kaikki samanlaisia; ne puhuu pussiinsa kuin\nvenäläinen vierasmies.\"\n\nJa muutama joukosta huusi:\n\n\"On tielläkin tilaa, jos on vartta virsussakin, minkä tuon sulhasen\nkengissä.\"\n\nTulimme rappusille, siellä oli äitini. Hän itki poikansa surkeutta, kun\naivan elävältä viepi perkele sielun ja ruumiin.\n\nMinä istua kuhjahin rekiperään morsiameni rinnalle. Kyytimies hyppäsi\nkuskin istuimelle, ojenti oriinsa tielle. Se lähti, kun oli\npakkasviuhassa vilustunut, semmoista vohkaa että jälki savusi. Minä\nkäärin itseäni ja sitä rekilintuani huopasien sisään. Nostelin turkkini\nkaulustan ylemmäs korvuksieni suojaksi. Itäpohjanen puhalteli vastaan\noikein äitipuolen henkeä, joka tehosi vielä paremmin semmoisessa\nhurakassa.\n\n\"Nyt se on tehty sekin työ, minkä meilläkin käyty tämäkin retki\",\nsanoin siinä vaan itsekseni ja heittäysin äänettömäksi. Siinä tuli\nmieleen ne ukon äsköset sanat, että ylenkatsottu kanto reen kaataa,\nvielä naurut päältään ajaa, ei ole koiraa karvoihin katsomista.\nLainaturkki on päälläni, lainalakki päässäni, kehnot kengät jalassani,\nlahjavaatteet päälläni. Ei ollut omaani kuin paljas ruumis, 20 markkaa\nvelkaa, jonka otin oppirahaksi, ja toista olisi pitänyt saada, jos\nmieli päästä liikkeelle. Kamalalta tuntui. Vaan hartioissani kuhahteli\nvoima, se tuntui, että täällä on mistä lähteä, se vastasi lupaavasti\nukon sanaan että ylenkatsottu kanto reen kaataa.\n\nMorsiameni alkoi ilosesti, että\n\n\"jokos alkaa tulla pitkät ajatukset, eikös olisi ollut parempi katsoa\nkuin katua. Se on hiljasta hiiren haukotella kun on kissa puolen\nsyönyt.\"\n\n\"En ole katuakseni tehnyt. Hätä ei ole tämän näkönen\", sanoin ja\nrupesin laulamaan, että\n\n    \"Mitäs minä huolin,\n    kun olen poika nuori\n    ja maata olen kulkevainen.\n    Isästä ja äitistä erotettu\n    enkä ole surevainen.\"\n\nPäästiin erään järven yli, tie nousi maalle ja tuulta vasten pitävää\nmetsätaivalta. Kyytimies antoi hevosensa kävellä ja alkoi puhella:\n\n\"Kyllä se on tuo rovasti tarkka mies noissa toimissaan, kun niin joka\npaikan tarkkaan kyseli. Jos vaan olisi sattunut arempi mies\npuhemieheksi, niin likeltä olisi kaapinut, ettei olisi hätyyttänyt.\nVaan kuulitko miten minä tanakasti vastasin puolestasi, että siinä ei\nollut vesiä kun minä aina sanoin. Ja olisi ne sinulle sielläkin\npirtissä räkyyttäneet enemmän, vaan eivät ilenneet, kun minä olin\npuolestasi. Etkös nähnyt miten ne hammasta hijoivat, vaan kun näkivät,\nettä minä olen sinun puolestasi, niin löivät näppiä lakkarissaan. Minä\nsitä olen semmoinen mies, että ketä minä kerran rupean puoltamaan, niin\nminä en sitte heitä kuin susi poikiaan, vaan minä puollan loppuun asti,\nvaikka nahka päästä lähteköön.\"\n\n\"Kyllä minä näin, että eipä voinut rovastikaan, ei pukin päitä, vaikka\nkoetti urkkia kaikkia tietoja. Te vaan nauramattomasta päästä\nvastailitte. Ja hetipä katkesi Räätäkylän viisaus sielläkin pirtissä,\nkun vaan te suunne aukasitte. Kyllä minä laitan ryypyt teille siitä\nvielä, kun siksikään rikastunen.\"\n\nPuhemies huultaan näpistellen sanoi:\n\n\"Kyllähän niillä sovitaan, en minä ole sitä tehnyt ryyppyjä\nsaadakseni.\"\n\nTultiin morsiamen kotipellon veräjälle. Kyytimiehemme nykäsi ohjaksia,\nsilloin reki oikein kohoksi leimahti, ja tuokion perästä kuhahettiin\noikein herrashuilua kartanolle, jossa appi-ukkoni peppuroi tulisissa\ntauloissa siitä, kun häneltä tyttö viedään väkisellä. Meillä ei ollut\ntuumaa tulevata. Menimme sitä soitua toiseen taloon. Siellä iltamassa\npistettiin tanssiksi. Sattuipa paikalle vielä sen paikkakunnan paras\nviulunsoittaja, joka alkoi puistaa sitä iloleiliään semmoisella\ntenhovoimalla että rupesi nuorta väkeä kohoksi kiskomaan. Hankittiin\nkahvia, teetä, vehnästä ja vieläpä vanhojen miesten kaulan kasteeksi\nmuutamia kannuja viinaakin. Silloin kohta oli koko seura iloissaan,\nmiehet oli mielellä hyvällä, naurusuulla sulo neidot. Nuoret lauloivat\npiirilaulujaan ja mitä mieli halusi, vanhat lauloivat Väinämöisen\nvirsiä, mitä mikin olisi luullut olevan sopivata sen illan iloksi,\npäivän kuulun kunniaksi. Kaikki ottivat osaa kemuihin, ei ollut\nnurkkavierasta, kaikki elivät kuin kutsutut. Ei kellään näyttänyt\nolevan huolta huomisesta. Niinpä minäkin arvelin, että antaa hurista,\nantaa päivän mennä, toisen tulla. Paremmalla sijalla oli silloin miehen\nmieli.\n\nAamusella alkoivat vieraat lähteä, lähtiessään pistelivät lantteja\nmorsiamen kouraan -- morsianavun nimellä, vaikka mielessä lie ollut\nnimenä köyhänapu. Mutta summa oli se, että keräysi lopuksi niitä rahoja\n40 markkaa. Suuri apu oli meille. Nyt sain maksaa velkani, jonka otin\noppirahaksi. Sitte ostettiin lakki ja kengät. Kolme markkaa otin\nmatkarahaksi, viimeiset jäi morsiamelle kotitarpeiksi, varalta, jos ei\nisä ottaisi kotiin.\n\nMari oli kasvatettu melkein samaan suuntaan kuin minäkin. Hänen\nvanhempansa olivat innokkaimpia kerettiläisiä ja pitivät lujassa\nkurissa lapsiaan, koettivat kuolettaa heissä nuoren mielen haluja,\njotka olivat jumalattomuutta ja perkeleen kuiskutuksia kaikki. Tähän ei\nmielellään alistunut nuori, raitis, hehkuva mieli. Jo aikoja ennen oli\nMarin toinen sisko eronnut kodistaan, mennyt oman onnensa nojaan, ja\nMari oli samoin kyllästynyt alituiseen orjuuteen. Ja sen tähden hänestä\nolisi ollut miehinen vahinko, jos eivät olisi ottaneetkaan kotiinsa.\nOttivat ne kuitenkin, kiittivät kun saivat. Ottivat entiseen sijaansa\ntekemään talon töitä, syömään talon ruokaa.\n\nMinä läksin maailmalle kolme markkaa taskussa. Ilonen olin, arvelin\nvaan, että hätäkös tässä, rahaa on entistä ja toista tuntuu tulevan.\nMitä huolii mies nuori, terve ja ripeä eikä mistään kipeä. Nyt ei suru\njanota, vaan rikkaan hyvät eväät!\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nKolme markkaa taskussa.\n\n\nTuiskun sekanen, pakkasen kirtsakka ilma oli, kun kopoin sukset\njalkaani ja lähdin toiseen pitäjääsen hiihtää suhottamaan. Sauvani\nnaukasi kipeällä äänellä joka kerralla kun pukkausin eteenpäin,\nikäänkuin uhaten retkelleni vaivaloisuutta.\n\nPäätäni vannehti ajatukset, rinnassani kierteli tunteet, jommoisia en\npiimäsuuna tiennyt aavistaa. Maailma kaikkine avaruuksineen oli\nhallussani, vaikka tyhjä oli näpissä. Ajatukseni lenteli kuin kotka\nhalki ilmoja tuoden aina nokassaan jonkun hyvän toivon kipinän, mutta\ntunteeni olivat kiinni kotona kuin laiva ankkurissa meren myrskysellä\nlahdella.\n\nMatkaani mietiskelin. Ajattelin, että sinne kun pääsen toiseen\npitäjääsen, niin siellä pitää hyvästi ansaita, kun siellä ei kuulu\nolevan seppää. Tein laskun, kuinka paljon päivässä voin saada rahaa ja\nkuinka paljon on minulla tulevana syksynä säästöä. Ja sitte pidetään\nsievät häät. Laitan eukolleni mukavan asunnon, jossa rupean onnellista\nelämää viettämään.\n\nMinä mielessäni piirustin itselleni kartanon, määräsin sopivat hevoset\nja sovittelin lehmät parsiinsa, laitoin vesijohdon karjan keittiöön,\nasetin lammasnavetan lehminavetan viereen, jotta vaimollani olisi\nmukavampi lampaita hoitaa. Vieläpä laitoin kontusäiliön navetan päälle,\nettei tarvitse mitään hakea sen etempää. Ojat kaivoin ympäri kartanon,\nettä kartanomaa olisi aina kuiva. Sannotin kartanon, laitoin\nkasvitarhan ja siihen hiekkakäytävät. Sieväksi minä kotini laittelin.\nRahasta ja rakennusaineista ei tuntunut olevan puutetta.\n\nNäitä ajatellessani meni ensimäinen päivä läpi käsieni, etten tiennyt\nmihin se hupeni. Harvassa oli taloja tielläni, tuskin puoli kymmentä\nkerkesin jälelleni jättää.\n\nYhdessä talossa kävin pikipäin syömässä, ja siitä vielä oli puheitten\nmukaan 6 virstaa siihen taloon, jossa ajattelin yötä olla. Pimeä alkoi\ntulla, pakastumaan rupesi vielä kovemmasti ilma. Läpi tähtien Iisakin\nsiidettä sataa tihuutti. Kenkäni alkoivat kylmettyä, jalkojani puristi\nja paleli kipeästi, sauvani entistä kipakammin huusivat. Paransin\nkulkua, että loppuisi taival.\n\nJopa viimein alkoi tulet vilkkua lähenevien rantapuitten siimeksestä ja\nalkoi koira haukkua. Tuntematon oli talo, johon pyrin, ja tuntemattomia\noli ihmiset, joitten turviin täytyi työntyä. Vaan minä ajattelin, että\ntokihan nuo ottanevat mielellään taloon yöksi, kun kuulevat minun\nsepäntöitä tekevän. Koira kävi ärhäkämmäksi mitä enemmän talo likeni,\nhaukkui, että kartano helisi. Hiihdin portille ja laskea suhautin\nkartanolle. Ihmiset ryntäsivät pieniin ikkunoihin eräässä vanhan\nnäkösessä huoneessa, josta kuulin veistännän kolkutusta. Pistin sukseni\ntallin nurkkaa vasten ja astua karskuttelin kylmettyneillä kengilläni\npirttiin. Siellä jokainen lakkasi työstään ja tuijotti minuun silmät\nrävähtämättä. Outoahan se on, että vieraita tulee niin myöhällä enää.\nIstuin penkille. Kaikki alkoivat hiljakseen uskoa tarpeeksi katsoneensa\nja rupesivat taas työhönsä, aina kumminkin silmäpuolellaan minuun\nvilkasten.\n\nViimein pirttiin tuli vanhanpuolinen mies hyvin totisessa asemassa,\ntulollaan jo antaen tietää, että hän on isäntä. Tuli pöydän päähän ja\nkatsoa tuijotti niin kysyvän näkösesti minuun ja minä velkani. Kysyi\nsitte kuulumiset. En sanonut tietäväni entistä kummempaa.\n\n\"En suinkaan tunne miestä näin tulen näöllä, jos lienee hyvinkin tuttu,\ntietty, ennen nähty. Minulla on tuo tuntomerkki niin huono, että kun\nvarsinkin muutaman vuoden olen näkemättä, niin en kuolemakseni tunne\nenää. Ennen miessä nuorempana tunsin paremmin, vaan vanhuus ei näy\ntulevan yksinään, sillä on monta kasakkaa.\"\n\n\"Minkäpäs minä sille taidan, jos ette tunnekaan, ja tuskinpa täällä\ntuntee kukaan. Minä kyllä olen toisen pitäjään kasvatteja ja olen ensi\nkerran täällä retkeilemässä.\"\n\n\"No, mihin se sitte pää viepi, häntä viilettää? Ja mikä asian nimenä?\nTottakai sitä on asiata tien telaksi, ei suinkaan täältä lystiä\nhakemaan ole lähdetty.\"\n\n\"Lähdinhän tänne sepäntöitä varten, kun kuulin että täällä on vähä\nseppiä, että ehkä täällä saan tienestiä, kun meidän puolessa on seppiä\nkuin harmaita kissoja joka paikka täynnä. Lähdin pois muiden tieltä, en\ntiedä mihin täällä sitte lopuksi pohjastunen.\"\n\n\"Kyllä se ei ole maa miehittään, kylä koirittaan\", tuumasi isäntä. \"On\ntäällä seppiä, vaan onhan sitä sentään työtä tekijälle. Mutta siitä se\non tuntemattomassa puolessa vastus, että ne eivät tahdo uskaltaa antaa\ntöitään kulkusepille, ne pitävät niitä tuhkavasaroina ja nälän\nopettamina. Monasti on käynytkin, että kun ovat antaneet kalunsa\ntuntemattomille, niin sen erän perään on menneet kalut. Siitä ovat\noppineet, että siinä se tulee kuusi markkaa oravalle, kun kahdesti\nammutaan.\"\n\nMinä vaan pönäkästi vastasin:\n\n\"Kyllä minä näytän, että olen mies miehen reikään siinä mihin rupean.\nItse sanon, vaan itsepä sen tiedänkin.\"\n\n\"No pianpahan jalo tapansa näyttää. Lähdetään huomisaamuna pajaan, että\npääsette alkuun. Meillä on työtä tovimmaiseksi, jos sinusta on miestä\nmelaan. Meille viime keväällä nokastui seppä, kun ei annettu viinaa\nniin mahamäärää kuin muutamissa. Siitä piekausi, että ei ole saatu\ntyöhön, vaikka kova tarve olisi ollut. Se näkyy olevan niin, että\nparempi papin vihoissa kuin sepän vihoissa. Vaan kylläpähän se työ\ntekijänsä näkyy löytävän, ei ole kangas yhden langan varassa.\"\n\n\"Parempi koettaa kuin kiittää. Ruvetaan vaan aamulla hytinään.\"\n\n\"Koetetaan aamulla lähteä kirveitä korjaamaan, että pääsette alkuun. Ja\nlähdetään tänne kamarihöntyyn, ehkä akat laittavat ruuan laatua, niin\notetaan murua rintaansa.\"\n\nIsäntä lähti kävellä työstelemään ja minä jälkeen. Kynttä kantta\ntultiin matalaan pieneen kamariin, jossa pikkusessa lampussa tuli palaa\nuilotti. Isäntä aukasi lahvin, laski ryypyn ja tarjosi ruuan aluksi.\nMinä en huolinut, sanoin:\n\n\"Nälkä on ruuan alku.\"\n\nIsäntä kummiinsa:\n\n\"Eipä täällä ole nähty, ettei sepälle viina kelpaisi. Mutta onhan se\nsemmoisessa työssä terveellinen ja siis tarpeellinenkin.\"\n\n\"Ei terveelle sairaan ruokia. Minä olen terve ja tahdon terveenä pysyä.\nViina on vienyt monasti mielen miehen päästä.\"\n\n\"No ei siitä mieltä väärää eikä vitsaa laidalla. Silloin on annettu,\nkun on tarjottu\", ja emännälle puhumaan:\n\n\"Mitä enemmän elää, sitä useamman kärpäsen näkee: tässä on seppä, joka\nei huoli viinasta, vaikka ikeniin hieroisi.\"\n\n\"Jotain sitä näkee\", sanoi emäntä laitellessaan ruokia.\n\n\"Toista on kuin Romppaisen kanssa. Viime kevännäkin aivan silmisikona\nviikkokauden oli, ja kun ei enää annettu, niin siitä nokka norpahti.\nJos tämä seppä on töilleen oikea kalu, niin halla paneekin Romppaisen\nleivän tänä kevännä tässä kylässä.\"\n\n\"Oikeinko ne on sitte ylpeitä sen virkansa puolesta?\" kysyin.\n\n\"No nehän ovat niin ylpeitä että haisevat oikein. Vaan olisi niille\nkutti paraiksi, kun olisi joku, joka hännälle astuisi. Kunhan nyt\npääsisivät pitämään tästä sepästä. Ja mikä siinä on, kun alkaa\nhiljalleen tehdä. Työhän se tekijänsä neuvoo, kunhan ei kiirettä pidä.\nEi sitä kysytä, että kauvanko se viipyy, vaan sitä kysytään kuka sen\nteki. Ja sentähden ei pidä ylenkatseesen tehdä eikä ajatella, että\najakseen orja aitaa panee\", tuumia lerkutteli emäntä.\n\n\"Elä neuvo neuvottua, elä seppää opeta\", sanoi isäntä.\n\n\"Ei neuvo syrjään sysää\", sanoin minä ja lisäsin:\n\n\"Tottahan minä, köyhä poikariepu parastani koetan, eikä ole\nlaiskuudesta ristiä.\"\n\nIsäntä käski minun istua syömään ja sanoi, että\n\n\"Ei tässä ole hyvin erilaiset nämät syömisetkään, vaan sitähän se lintu\nlinnulle, jota linnulla itsellään.\"\n\nMinä istuin pöytään ja sanoin:\n\n\"Kyllä se välttää vieraalle ajakseen, joka talon väelle aina. Ja kyllä\nse nälkä ruuan suolaa. -- No eikös isäntä ole vieraan arvonen? Ettekö\ntule syömään yhtä aikaa?\"\n\nEmäntä sanoi, että\n\n\"syö vaan, Pekka, sinäkin siitä, omaan mahaasihan sinä syöt, jos syöt\nvieraankin kanssa.\"\n\nMinä en saattanut syödä muuta kuin kipeimmän nälän silmään. Koetin\nniellä niitä muikkuja ja vähän karkeata leipääkin. Piimä oli niin\nhapanta vinkerätä, että veden kiskoi silmästä. Isäntä vaan särpi, että\norret tärisi ja puheli välissä. Kyseli minun vanhempiani miten ovat\nrikkaat ja miten minä olen tullut sepäksi oppimaan, Minä selvitin asiat\nniin paljo kuin oli tarpeellista. Sen kotoa lähtemisen kun kuuli, niin\nsanoi pilkallaan:\n\n\"Te näytte olevan nälän opettama seppä.\"\n\nSanoin totisesti, että\n\n\"Nälän opettamia ne on kaikki sepät, niinkuin muutkin työmiehet. Nälkä\nse opettaa Lappalaisenkin ampumaan.\"\n\nIsäntä naurahti ja sanoi:\n\n\"Lupahan se on leikkiä puhua, vaan ei ole pakko irvistellä. Sanotaan\nettä joka leikistä suuttuu, se mieltä puuttuu. Pitäähän sitä\nleikillekin olla sijaa maailmassa.\"\n\n\"Kosta Jumala ruuasta, suuri kiitos!\" kiittelin syötyäni.\n\n\"Jumalalle kiitos\", vastasi emäntä. \"Eipä lystännyt meidän talviset\neväät. Ei ne ole niin rasvasia kaikki palat, vaan hätä niillä\nhäkeltyy.\"\n\n\"Kyllä minä söin, minkä suu kutsui. Vaan minä puren aikanani kuin\nvihovenäläinen, rouhin kuin hevonen, niin joudun ennen.\"\n\nIsäntä kelaili vaan leipää suuhunsa ja piimää rämäytteli kyytimieheksi.\nSiitä viimein nousi niin tyytyväisenä kuin appanut kyyhkyläinen ja\ntuumaili, että\n\n\"syödä sitä pitää syntyneen, maata käydä kasvaneen. Ei sitä ole\nsyömättömästä hyvästä. Syönyttä sitä on hyvä käskeä. Vähällä syönnillä\nei sitä pysy miessä kauvan, rupeaa takoessa mahanahka selkärankaan\nlorkkasemaan.\"\n\n\"Joka on rutto ruuvilleen, se on töilleen terävä\", puheli emäntä ja\nlaitteli vuodetta. Osotti sitte sänkyä ja sanoi:\n\n\"Tuohon saa seppä ruveta unisille. Ehkä se nyt kelpaakin kätkyettä, kun\non senlaisen matkan hiihtää suollatellut aivan yhteen kaikuun.\"\n\nMutta uni ei heti tullutkaan. Mielessä liikkui tunteita ja ajatuksia\nmonenlaisia. Minä olin siirtynyt sen luota, jonka tykönä oli mielusinta\nolla. Olin täällä tuntemattomilla perillä. Mikä verkko peräksi tulee,\nen osannut aavistaakaan. Toivo pilkotti kuitenkin mielessä, kun oli jo\ntyötä luvassa, ja Romppaisen ylpeys ja kelvottomuus se näytti minulle\nonneksi heittäyvän. Koetan parastani. En pidä kiirettä: verkka ruton\nvoittaa. Teen hyvästi, niin voitan rahvaan suosion. Hyvällä alulla jo\nolen.\n\nUni varasti vihdoin hupaseen helmaan minut tietämättäni.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nPaja hatara.\n\n\nAamulla herätettiin kahvea juomaan kuin mestaria ainakin, ja kahvin\njuotua lähdimme pajaan. Isäntä otti viisi pahan päivästä kirvesnyrhiä\nmukaan, nähtävästi pahimpia mitä talossa oli, että noissa ei tule\nsuurta vahinkoa, jos tuo noita vähän korventeleekin, jos tulittelee\nvähän liiemmaksikin, että antaapa hänen niitä korvennella\nopetellessaan.\n\nPaja oli hatara kuin niittylato. Kinos oli ahjolla. Pihtiä ei\nyksiäkään. Vasara kuin kissan pää, jolla ei tee muuta kuin kuikkaa\nlampiin nakata. Alasimen selkä pehmyt kuin tina ja pieksetty kololle\nkuin kuusen koskut. Vanha nahkanen palkeenraja pakkasessa kohmettunut,\nse ei puhunut kuin pikkusen tuhahteli. Minä mielin vähän moittimaan\nsitä pajan hoitoa, vaan isäntä ennätti sanoa, että\n\n\"kyllä tässä pajassa on tehty paljo kaluja. Kun olisi tuossa lattialla\nkaikki ne kalut, niin kummiinne menisitte.\"\n\nNo mitäpäs muuta kuin ruvettiin toimeen. Alettiin jyrsiä jäätikköä\nahjosta, tehtiin tuli, pantiin suuri röykkiö hiiliä, alettiin lietsoa\ntuhkuttaa. Hiilet vähitellen rupesivat paukkamaan kuin paremmassakin\nahjossa. Korjasin muutamia pihdin remoja siksi, että ensi hätään.\nArvelin, että ajakseen orja aitaa panee. En kuitenkaan minä ole\nkaukanen kalu tässä pajassa.\n\nRuvettiin terästämään kirvestä. Ahjo oli vielä märkä ja kylmä, pale\npuhui huonosti, ja minulla peukalo pakkausi keskelle kämmentä. Ei siitä\nyrittänyt tulla ei kahta valmista. Kolmasti putosi teräs ensimmäisestä\nkirveestä ahjoon, johon se viimein hävisi, ja piti panna uusi teräs.\nSilloin tuli isäntä jo puhumattomaksi, silmät molkuili vaan päässä.\nNäytti siltä, että kohta se antaa matkapassin mestarille. Minä en\nkumminkaan ollut huomaavinani mitään, olin vaan toimessa. Teräs\ntarttuikin melkein hyvin kirveesen, kun ahjo alkoi lämmetä. Vaan kun\nalasin oli korkeaselkänen ja vasara kehno, niin tuli törkeä tekonen.\nSiitä huolimatta kuitenkin terästettiin kaikki ne viisi kirvestä, joita\nisäntä jälestä sitä myöten kuin saatiin valmiiksi vei pirttiin\ntahkottavaksi, tietysti sen vuoksi, että nähdään terät ennenkuin seppä\nkerkiää mennä matkoihinsa.\n\nTerät kyllä tulivatkin hyvät, vaan muita silmän sijoja niihin jäi:\nensimmäisessä paloi lapa vähän liiemmaksi, toisessa terä kierossa,\nkolmannessa lapasyrjä väärä, neljäs liian kumara, viidennessä kasa\nliika pyöreä. Siis jokaisessa vikansa. Isäntä katseli niitä jokaista\npuolelta ja toiselta. Näytti ajattelevan, että nälän opettama\nseppäpähän oli, oikeinpa arvasin. Sitte kysyi, että\n\n\"paljonko sinä tahtoisit palkkaa näistä töistäsi?\"\n\n\"Paljonkopa noista tämän vertasista tullee, kun ei liene enempätä.\nTässä kun on syöty ja juotu yön seutu, niin eikö nuo käyne vastakkain.\"\n\nIsäntä sanoi:\n\n\"paha se on orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa. Paljoa en\nnäistä viitsi maksaa: nämä eivät tulleet oikein minun mieleisiäni. Ja\nkumma kun teillä ei ole mitään työkaluja, täällä on sepillä kaikki\nitsellään, ettei talossa tarvitse olla kuin pale vaan.\"\n\n\"Meidän puolessa ei ole sepillä ei kynttä karkeampaa. Ne pitää olla\ntalossa kaikki neuvot ihan lusikasta lähtien. Vaan saatanhan minä\nlaittaa ja elää maassa maan tavalla\", tuumailin vaan toimissani enkä\nollut tietävinäni siitä seikasta, että minulla ei ollut varoja, millä\nlaittaa edes vasaraakaan.\n\nIsäntä pisti markan kouraani. Silloin tiesin takoneeni itseni irti\nsiitä talosta ja lähdin hiihtelemään uutta työpaikkaa etsimään.\n\nEräässä talossa sain taas tienata muutaman markan. Näin ettei tule\ntästä hommasta kalua, jos ei vaan saa itselleen työneuvoja. Lähdin\nhiihtämään muutamaan taloon, jossa sanottiin olevan hyvä paja. Arvelin,\nettä menen sinne ja teen siinä vasaran. Asiani selvitettyä pyysin\nisännältä pajan ja rautaa. Tein kaksi vasaraa. Eräältä rättien\nkerääjältä sain ostaa muutamia viiloja. Isännältä ostin laukun\nkapineilleni. Rahaa jäi ainoastaan 40 penniä. Siitä lähdin tielle\ntietymättömälle. Hiihtelin ja kävin taloloissa kysymässä olisiko työtä.\nAina vastattiin kieltämällä. Menin yöksi erääsen taloon. Ei kuulunut\ntyötä siinäkään. Ruokaa täytyi ostaa, ja siinä meni kerrassaan puolet\nrahoistani. Silloin alkoi korvukset kuumana kihistä ja alkoi pelottaa,\nettä kerjuuhan täällä tulee työksi. Eikähän se kaukana ollutkaan: nälkä\noli, ja rahaa oli näpin tarkalta vaan yhdeksi veroksi. En kumminkaan\nostanut einettä siitä talosta. Lähdin puolentoista peninkulman\ntaipaleelle aina eteenpäin. Siellä tulin isonlaiseen taloon, jossa\nsydämmeni iloksi kuulin olevan sepän työtä ja hommattiin lähteä\npaikalla pajaan, vaikka oli keskellä rupeamata. Kuitenkin isäntä sanoi:\n\n\"Ruoka on orjan ensimmäinen, syödä ensin pitää.\"\n\nKamariin oli laitettu ruoka. Isäntä vei sinne, tarjosi ryypyn ensiksi,\nvaan siitä kun en huolinut, niin ihmettelemään ja paikalla kertoi\nemännälleen, että\n\n\"nyt ne ilmoset kummat nähtiin, kun ei sepälle viina kelpaa.\"\n\nJa se lisäsi kummaa kumman päälle, kun kuuli, etten polta tupakkiakaan.\n\nMinä söin lujasti, sillä nälkä oli höystänyt ruuan makeaksi. En\nhirvinnyt oikein niin paljo syödä kuin suu kutsui. Puolessatoista\npäivässä kun olin 8 peninkulmaa hiihtänyt ja yhden kerran välillä\nsyönyt, niin johan sitä siinä olin onttunut.\n\nSitte lähdettiin pajaan. Paja olikin tavallinen, pale oli hyvä. Siinä\npääasia, kun itselläni oli vasarat. Taas kirveitä korjaamaan. Muistin\nvanhain sananlaskun: parempi kerta viipyä kuin kahdesti joutua. Keitin\nteräksen hyvästi kiinni, taoin sukeaksi, katsoin lavan ja terän\nkaikinpuolin suoraan ja viilasin puhtaaksi ja tervasin kuumana. Niin\nniistä alkoi tulla kuin uusia kirveitä. Tahkottiin ensimmäiset kirveet\nihan paikalla. Niissä oli hyvät terät, ja silloin sain kiitokset.\n\nMonta niitä ei päivässä tullut, vaan kun jälki tuli hyvä, niin\nhitasuuteni antoivat anteeksi. Teinpä pari kirvestä uudestakin, tein\nparaan mahtini mukaan, että ne lähti paraan tapin takaa. Ja niistä\nsattuikin oikein isännän mieluset tulemaan. Näytteli joka vieraalle ja\nnäytellessään kertoi, että\n\n\"siinä on seppä, joka ei polta tupakkia eikä ryyppää viinaa.\"\n\nSiitä levisi tieto heti kohta ympäri kylää ja tarttui kuin tauti\njokaiseen, että kaikkien olisi pitänyt saada työhönsä.\n\nSiihen alkoivat kantaa töitään, että sain siinä samassa pajassa tehdä\ntyötä lopuksi pari kuukautta. Eduksi oli yhdessä kohti lakkaamatta\ntyötä tehdä. Kehityin työssäni niin paljon, etten itsekään uskonut\nedeltä. Samassa asemassa, samoilla työaseilla tehdessä taipui ruumiini,\nja koko työn luonto painui luontooni, että alkoi mennä kuin luomisen\ntyö, ja enemmän ja enemmän aloin voittaa ihmisten suosiota.\n\nVaan siitä alkoi kiivetä luontoni ylpeyden kukkuloille: aloin vaan\ntehdä työtä varakkaille ja semmoisille arvokkaammille isännille.\nKöyhemmät, vaikka heiltä olisin saanut palkkani yhtä hyvästi, katsoin\nylön, pilkkasin vielä joskus, kun sattui hyvä tila.\n\nSattui kerran tulemaan laukkuryssä. Se mielistyi minun tekemiini\nkaluihin ja alkoi houkutella mukaansa lähtemään sinne hänen\nkotikyläänsä. Siellä sanoi hän olevan sepän työtä jos kuin paljon ja\nselvitteli, että paja on kylässä eikä ole seppää yhtään, vaikka työtä\nolisi kolmellekin.\n\n\"Kun ei ole seppää\", sanoi, \"niin kuletetaan 8 peninkulman päässä\nseppälässä ja maksetaan aina markka kirveen terästyksestä. Niin että\njos sinä sinne lähdet, niin heti pääset rikkaaksi.\"\n\nPian oli huima houkuteltu. Silloin ei kysytty kylästä kyytiä. Lähdin\nhiihtää leuhottamaan kuin tietä juoksevan koiran jälkeen, kokoilemaan\nkukkarooni niitä suuria päiväpalkkoja. Sen venäläisen kanssa hiihtää\nsuollettiin lähes parikymmentä peninkulmaa. Sivuutettiin Venäjän kyliä\ntoista toisensa perästä. Kiire oli kuin tulen sammutukseen. Jopa eräänä\niltana päästiin perille. Venäläinen vei minut kotiinsa, melkein kurjan\nnäköseen asuntoon. Kamalat tunteet alkoivat mustuttaa toivoni taivasta.\n\nEmäntä rupesi laittamaan iltasta, vaan ei tahtonut löytää mieron\ntolsoja, sillä eihän \"Ruotsin mies\" saanut samoista astioista kuin he\nei vettäkään juoda, sitä vähemmän syödä. Jopa viimein oli jonkunmoisia\nropposia löytänyt, jotka paremmin olivat koiran kuin ihmisten\nruoka-astiain näkösiä. Outo haju löyhähteli, että nokan veti kippuraan\nja sydäntä mieli katkomaan. Vaan ei auttanut, syödä täytyi, nälkä oli,\njoka teki niin ankaran päätöksen.\n\nSinä päivänä oli hiihdetty kahdeksatta peninkulmaa, mutta kumminkaan ei\nnukuttanut. Lattialla keturoin, ja ajatukset kiertelivät aika vauhtia\nympäri aivokopasta. Taisin joutua joutavan jälille, aina käyvän\naskelille.\n\nAamulla lähdin kylää katselemaan ja kuulustelemaan, saattaako tässä\nruveta viipymään vai pitääkö ottaa samanlainen laukka takaisinpäin.\nKylä olikin kaupunki, rakennettu melkein nurkka nurkkaan kiinni\nkymmeniä taloja, joista useammat olivat pyöreistä kuorineen olevista\nhirsistä koiran kaulalle salvetut kuin paha kalasauna. Ja siitä syntyi\nkoko kylälle niin kurjan näkönen ulkomuoto, että luulin olevani vilun,\nnälän ja kaiken kurjuuden valtakunnassa. Kävelin kuitenkin talosta\ntaloon kyselemässä sepän työtä. Sitä sanottiinkin olevan joka talossa,\nja jokainen kehotti ryhtymään työhön ja olivat ystävällisiä. Ja eipä\naikaakaan, kun rupesi pauke kuulumaan kylän pajasta.\n\nMutta kun kaluja vein omistajilleen, tarjosivat hinnasta Venäjän rahaa\notettavaksi ja niin suuresta rahasta, etten saanut siitä osaani, täytyi\njättää velaksi. Niin tein työtä muutaman kuukauden, ja silloin arvelin,\nettä lienee paras kuin keräilen palkan käsiini, jatkan sitte työtäni,\njos maksavat rehellisesti. Vaan eipä sitä moni muistanut koko asiaa, ja\nkun rupesin muistia kaivelemaan, niin koppoivat keppinsä kuin kylän\nkoiralle. Huomasin, että se oli kylän yhteinen tuuma, että pidettiin\nsuuret rahat aina ristinä ja myöhemmin ei oltu tietävinäänkään. Lähdin\npois takani katsomatta kiirehtimään Suomen puolelle, kesää vasten.\nEnsimmäiseen taloon päästyäni Suomen puolelle, kuulin kerrottavan, että\nsiellä on ollut keväillä hyvä seppä, vaan on mennyt Venäjälle. Tiesin\nminusta puhuttavan, ja se tuntui herttaselta kuin kesäiltana soitto\netäältä. Ja heti kun kuulivat että olen sama mies, niin pyysivät\ntyöhönsä, johon ei tarvinnut kärttää, sillä olin rahasta melkein\npuhdas. Nyt pääsin taas kuin uutiseen käsiksi. Unhotin kaikki ne mustat\nhuolet. Minä työtä sain ja tehdä ryskin, ja palkka hyvin maksettiin.\nAjattelin aina vaan, että mitä olisin jo kerännyt rahoja, jos täällä\nolisin pysynyt enkä lähtenyt merta etemmä kalaan.\n\n\n\n\nXXX.\n\nAloin hommautua kotipuoleen.\n\n\nKesä oli tulossa, kosket kohisi, purot porisi, norot turisi, metsät\nmöhisi lumesta sulavan veden kuohusta. Kirjavana oli maalla riittyviä\nlumen kietaleita. Lahonneet oli niskat Simon sillasta, jonka se\nvalmisti pahan Martin maalle päästä. Mustan harmaana räijötti se vaan\nkuikan pellolla, jota tuloa vaan ylemmäksi nosti.\n\nMinä lopetin työni ja aloin hommautua kotipuoleen. Kyselin tarkasti\ntaipaleen ensimmäiseen taloon ja tiedustelin talonkin kaikin puolin.\nKolme peninkulmaa sanottiin olevan matkaa, tietöntä saloa, sillä järveä\nei enään päässyt suksin eikä soutimin. Vaan minä en tuosta huoleksi\npannut, olin mielestäni tottunut metsän kävijä, ja miessä huoletonna\npainuin vuoteelle, työntyäkseni aamulla varhain taipaleelle.\nKaikenmoiset näyt kuitenkin häiritsivät untani, hyvin kamalat.\nHerättyäni tulin levottomaksi enkä saanut enempi unta silmiini. Koetin\nuskotella, ettei ne voi mitään ennustaa. Unet on öitä myöten, näkijät\nunen jälessä, arvelin, ja joka uniaan uskoo, se varjoaan pelkää. Vaan\nsillä en päässyt erilleni, tuntoni oli levoton, viehkuroin vaan\nvuoteellani ja odottelin eikö alkaisi väki nousta ylös. Kun nousisivat\nja keittäisivät ne lähtökahvit, niin työntyisin menon mukaan suulla\nsuuruksettomalla, sillä kerityssä ei ole kerkiämistä. Eivätpä\nhiljankaan nousseet. Aurinko jo ruskotti noustakseen, ja kaunis näytti\nolevan aamu. Lähdin pihalle kävelemään. Aurinko juuri nousi taivaan\nrannalta ja kultasi talvivaipan jäännöksistä kirjavia vuoren rinteitä,\nihaniksi siveli kankaan hongiston tuhuralatvat, ja kukkivan näytti nuo\ntummaliepeiset, ikivanhat kuuset. Lintuset laulullaan tervehtivät\naamuaurinkoa. Mieleni paloi salolle.\n\nLähdin huoneesen, herätin emännän ylös. Tämä nousi, suki vaatteita\npäälleen, kopperehti pannunsa käsille, laittoi tulen takkaan.\n\nKun sain kahvin poskeeni, silloin pillit pussiin. Emäntä ja isäntä\ntahtoivat väkivetoaan, että syödä pitää toki lähtiessään. Vaan minä\nkopoin laukkuni, sanoin, että\n\n\"miestä päiväksi, koiraa viikoksi.\" Isäntä pani kengät jalkaansa, lähti\nsaattamaan aidan taka. Siellä hän tarkkaan neuvoi sen matkan, neuvoi\nneuvomastakin päästyään.\n\n\"Viimeisellä peninkulmalla matka menee kahden suuren järven väliin,\njosta ei pääse mihinkään väärään, täytyy mennä kuin ahvenen katiskaan.\"\n\nPistin kättä isännälle, ja tämä toivotti onnea matkalle. Lähdin tuulen\nvauhdilla astua suoltamaan ja arvelin, että kohta katkiaa yksi\npeninkulma.\n\nKaunis oli päivä. Lämpimästi hiotti hartioitani, kun hyppelin kiveltä\nkivelle, telalta telalle. Mutta eineen seutuvista alkoi taivas\nkihnautua ja heti meni pilven limaskaan yltä yleensä, että aurinko\npaistaa öllötti vaan kuin turvakon suusta. Muutaman tiiman kuluttua oli\ntaivas harmaassa peitossa, niin sakeassa, että päivä pimeni. Tiesin\npuolelta päivin tulevan sateen. Siispä pelossani lisäsin vauhtia.\nTasakäpälässä silkoilin yli juurikkain, liekojen, kantojen ja kivien.\nSyksyisen peuran lailla tolvasin kummut ja kukkulat, korvet ja rämeet,\nmitä vaan eteen sattui.\n\nLuulin olevani voittopuolella matkasta, kun alkoi maa laskeutua\nalaisemmaksi ja lumisemmaksi. Tulipa oikein äärettömän näkönen korpi\nvastaan, jossa oli lunta ja vettä päälle polven. Minä vaan huolimatta\nsiitä astua porskuttelin, vaikka kengät oli täynnä hyyhmää. Tuli joki\neteen, josta kumminkin pääsin yli erästä tuulen kaatamaa puuta myöten.\nKorpi synkkeni, ilma pimeni yhä vaan. Alkoipa hiljalleen vettä\ntihkutella, tyynestään satoi. En huomannut tuulen värettä yhdessäkään\noksassa. Korpi ei loppunut, vesi ja hyyhmä ei vähennyt, mutta minä vaan\npainoin menemään yhtä kiivaasti ajatellen, että tuleehan pää vetävälle.\n\nAloin jo mielessäni ikävöidä niitä järviä, joitten väliin pitäisi\nmatkani mennä. Ei näkynyt järveä, ei näkynyt maata, yhtä ijankaikkista\nkorpea oli vaan. Lunta alkoi sataa lohnia harvasteesen kuin akan\npaloja. Ja sakeni sade ja korpi kävi yhä synkemmäksi. Hyyhmää tuli\npaksummalta, että alkoi käydä eteenpäinpääsy mahdottomaksi. Pyrin vaan,\nminkä henki antoi. Jalkani olivat turtana, vaan hyppelin sentään yli\nkaatuneitten puitten, yli hakojen ja mättäitten.\n\nLunta räntää alkoi sataa minkä taivaasta mahtui. Jokaisella vesalla ja\nkuusen lehvällä oli räntää hyyhmää niin paljon kuin pysyi. Niitä en\njoutanut varomaan, en kiertelemään, mennä rosotin vaan. Valui pitkin\nruumista rantavesi, että olin aivan märkänä kuin uitettu. Lumiset oksat\nyhä ropsivat uutta lunta ja hyyhmää vasten silmiä ja korvia, että\nalituistaan vaan valui hyinen vesi pitkin selkää.\n\nKengät olivat vettä täynnä, jalat turtana, väsymys alkoi nälän\nkumppalina tahtoa palvelukseensa. Kumpasellekin täytyi ruveta tenimään,\nkun ei ollut ruokaa eikä ollut tilaisuutta levähtää.\n\nEteeni tuli korven sisästä semmoisia louhikkotöyräitä, aivan\nveitsiviilorinteitä, että neljän kontan, kynsin hampain piti kavuta\npäälle ja ihan pitkällään laskeutua alas. Niitä semmoisia tuli\nuseampia, että ei kuin nousi ja laskeusi. Sitä tekostaan teki kymmeniä\nkertoja, vaan ei auttanut. Korvesta korpeen piti vain työntyä. Kamala\naavistus alkoi käydä tunnossani, kun ei alkanut tulla edes niitä\njärviä, joita sanottiin loppumatkalla olevan.\n\nTaas tuli eteeni muutama louhikkoselänne. Nousin sen päälle, että eikö\njotakin näkyisi. Vaan mitäpä näkyi, kun lunta satoi ja oli pimeä kuin\nolisi kumolleen mailma kaadettu. Ei auttanut mikään neuvo. Piti\nvieläkin lähteä rämpimään eteenpäin.\n\nTuli eteeni aavakonlainen louhikkosekamaa, jossa huomasin ihmisenjälet\npoikkiteloin edessäni. Ensi katseella heti näin, että on omat jälkeni.\nPahasti jysähti sydämmeni, kuumaksi karahti koko ruumiini. Siihen\nällistyin seisomaan, katselin niitä jälkiäni, en tahtonut uskoa, että\nolivat omat jälkeni. Lähdin niitä noudattelemaan, ne painuivat korpeen\nja menivät sen joen rantaan, josta lumisateen alussa menin kaatunutta\npuuta myöten yli. Silloin tiesin että olen hukassa.\n\nLäksin takaisin jälkiäni. Sieltä tiesin löytyvän semmoisen maan, jossa\nvoi määrätä ilmansuunnan. Muutaman puolen virstan päässä tuli kangas,\njossa oli muurahaispesiä ja semmoisia puita, joissa on ilmansuunnan\nmerkkiä. Vaan kaikki pohjosen merkit näyttivät olevan eteläänpäin ja\netelän merkit pohjoseenpäin. En kumminkaan uskonut tuntoni väitteitä.\nLäksin harpastamaan sinnepäin, missä niitten talojen piti olla, jonne\nmatkani tarkotus oli. Tiesin ett'en paremmin osaisi jälkiänikään siihen\ntaloon, josta lähdin, ja jos olisin osannutkin, niin tunsin voimani\nolevan niin lopussa, etten sinne voisi päästäkään.\n\nSanomaton tuska oli sielussani, sillä toivoni taloon pääsemisestä petti\nkerta kerralta enemmän ja enemmän. Voimani tunsin vähenevän. Hyinen\nvesi vain valui pitkin selkääni, saappaat turski hyyhmää täynnä. Koko\nruumis oli turtana, etten tiennyt omaksi ihokseni. Omantuntoni\nsoimaavat aallot hyöryivät ja pauhasivat täydessä vauhdissa ylitseni.\nMetsään kuolema oli minusta nyt varma. Kumminkaan en voinut ruveta\nkuolemaan, ennenkuin voimat kaikki loppuisivat. Vetäysin vain eteenpäin\nminkä jaksoin, siksi kunnes täytyi uinistua kuin sutkalta ammuttu\nmetsänotus. Yö alkoi tulla jo synkimmälleen. Lunta ja vettä satoi minkä\ntaivaasta mahtui. Tunnossani soi sana: tämä on viimeinen yö. Jokainen\nkuusi kun alkoi näkyä, niin mietin, että jokohan tuon juureen täytyy\njäädä. Sitä tekosta hilausin paikasta toiseen.\n\nJo alkoi kuulua metsästä kosken pauhina, hiljainen kuin tuulen vieno\nhumina. Läksin sinne kosken rannalle. Tuntui minussa jotakin semmoista,\nettä parempi tuo on kosken rannalla kuolla, ja se tunto kasvoi oikein\ntyyneksi ajatukseksi, ja näin mietin sitä kohden ajatellessani: koski\non ollut lempipaikkani ilmosen ikäni. Koski on laulanut mulle\nensimmäiset kehtolauluni. Koski veisatkoon virren haudallani.\n\nAlkoi jo vilkkua metsän läpi valkeita aaltoja, ja kohta oli edessäni\nnoin parin kymmenen sylen levyinen väylä.\n\n\"No tähän se on nyt minun nyykistyminen, ei auta mikään.\"\n\nKatselin ympärilleni, en pelastuksen toivossa, vaan aivan\nkylmäkiskosesti.\n\nAlempaa metsän takaa huomasin järven kuumottavan. Minä painuin sen\nrantaan, toivossa että siellä lie taloja. Se olikin lampi, noin virstan\npitunen ja puolen levynen. Lumisade oli hälventynyt vähän, ja kajasti\nhiukan pohjonen taivas. Lammin toiselta puolen otti silmääni talon\nnäköstä. Tarkastelin sitä yhä. Talohan siellä näkyi kuin näkyikin. Vaan\nmitäpäs siitä. Tiesin, että jää ei kanna, kun semmoinen koski tunkee\nvetensä, niin sen virta on kuluttanut ja ehkä aivan sulaksi tuolta\nkeskeä. Kaksi oli kovaa kysymystä nyt, heittäytyäkö tähän rannalle, vai\ntullako haudatuksi tuohon lampiin, jos koettaisi mennä yli; kiertää en\nolisi jaksanut kuitenkaan.\n\nKiskoin eräästä kaatuneesta hongasta vahvan oksan kepiksi, sillä aloin\nkoetella jäätä. Se vielä kantoi. Silloin ilosta lensin kuumaksi.\nVieläkö on mahdollista pelastua tästä vaarasta. Minä jokaista askelta\nkoetin kangellani. Jäällä oli päälle polven jään sohjua, jota koski oli\ntyöntänyt. Käsieni avulla koetin jalkojani siirrellä hyyhmässä\neteenpäin. Sydämmeni sykki vielä pelastuksesta, rinnassani loiski vielä\ntoivon lämpimät laineet, ja siispä en kokonaan uupunut. Pääsinpä\nlikemmäksi rantaa ja näin, että talo, johon riennän, on autio. Siinä ei\nollut kuin maahan rytistymäisillään olevia lahonneita huoneröksiä,\njoissa ei ollut kattoa lastuakaan. Ovet ja ikkunat auki. Nyt tiesin,\nettä lammissa on hautani. Menin kumminkin niin pitkältä kuin pääsin. Ja\nkun loppui jää, oli vielä matkaa rantaan joku 15 syltä, joka oli\nmelkein kantenaan sulavia jään laidasta murtuneita lohkareita.\nPohjoisrannalla näet aukean maan kohdassa päivärinnassa oli\nrantaporetta kerinnyt tulla enempi kuin siellä päivän suojassa korkean\nmetsän alla, josta läksin jäälle. Siinä jään laidalla rupesin\nmahalleni, koettelin kepilläni, eikö jalka ottaisi pohjaa, vaan ei\nkuulunut. Vaikka olin jo ennen ollut varma kuolemastani, en kuitenkaan\nsen makua ollut tuntenut. Olihan ollut pakenemisen sijaa kuin\njäniksellä metsäkoiran edessä, vaan nyt minulla ei ollut askeltakaan,\nmihin lähteä. Siinä vilusta ja kuoleman tuskasta värisin yksissä\njalkaini sijassa. Hampaani lotisi, polveni lokatti. Siinä en voinut\nolla enkä odottaa viimeistä hengenvetoani. Luulin, että pikemmin loppuu\ntuskani, kun paiskaun tuonne jäitten sekaan. Heitin laukun ja takin\npäältäni, että koetan uida maalle, jos jaksan, jos ei, niin ei.\n\n\"Elä hyvä mies hyppää siihen, muuten sinne jäät, kun on jään sohjua\nniin paljon. Odota vähän, niin tuon veneen, jolla pääset maalle.\"\n\nMinä tyrmistyin tuosta äänestä. En kaualle aikaa osannut päättää, oliko\nse aave vai ihminen, joka puhui. Ja kun vihdoin näin ihmisen, niin en\ntahtonut uskoa sittenkään. Vaan kun vihdoin uskoin, niin rupesi\nsydämmeni läkättämään, että olisi luullut sen rinnasta ulos hyppäävän.\nSitä ei tiedä, joka ei hädässä ole ollut eikä kuolemaa silmiin\nkatsonut, että miten rakas on henki ihmiselle.\n\nMinä katselin miestä rannalla kuin pelastuksen enkeliä. Hänellä oli\nniemen toisella puolen vene. Vaan hän meni saunaan ensin, pani kengät\njalkaansa, takin päälleen, piipun palamaan. Sitten lähti kävellä\njampimaan veneensä luokse. Savuja pullautteli vain sinne räntäsateesta\nsumuseen ilmaan. Otti veneensä, sauvoskeli verkalleen rantaa myöten ja\nveteli piippuaan. Kohdalleni kun pääsi, niin pyöräytti veneenperän\nminun luokseni, käski tulla veneesen. Vaan minä siksi kuuluvasti, että\nhän kuuli, jaksoin sanoa, että en voi liikuttaa jalkojani. Hän kun näki\nminun olevan niin surkeassa tilassa, tulla kahmerehti veneensä perään,\notti minut kuin pienen lapsen veneesen ja saattoi maalle, talutti\nsitten kuumaan saunaan. Siellä hän sanoi, että\n\n\"olisin minä vähän kiireemmästikin joutunut, jos olisin luullut, että\nteillä niin kylmä on, kun uimaan olitte aikeissa.\" Tuntui siltä kuin\nolisi tahtonut anteeksi pyytää viivykkiään.\n\nMies kiskoi kengät jalastani ja riisui kaikki vaatteet, rupesi\nlykkäämään ruumistani ja sitä tehdessään surkutteli kohtaloani.\n\nSaunassa oli toinenkin mies. Se heräsi ja kauhistuen hyppäsi\nseisalleen. Heti lähti räämeet hänen silmistään, kun näki, että\nalastonta miestä muokataan. Alkoi hätäyksissään kysellä, että\n\n\"mikä on tullut? Onko mies hukkunut vai pudonnut jäähän?\"\n\n\"Ei aniksi hukkunut, vaan ei kaukaakaan palannut\", sanoi hieroja.\n\"Kyllä oli liki länget olkapäitä\", ja hän kertoi toiselle miehelle,\nmiten olin tönkkö ja miten yritin lähättäytyä hotuun, jossa on kolme\nsyltää vettä, ja miten hän polonen ei uskonut niin vähissä hengin\nolevani eikä ollut kiireissäänkään veneen kanssa. Tuntui siltä kuin tuo\nmies vieläkin olisi pyytänyt anteeksi hitasuuttaan. Koettelivat sitten\nkilpaan kysellä, mistä kulen ja mihin matka vetää ja mikä on vienyt\ntuonne lammin taakse, johon ei ole asiaa muilla kuin metsämiehillä.\nHiljalleen vertyivät kieleni kantimet, että saatoin kertoa, minkälaisia\nmatkoja olen kulkenut. Retkeni kuultuaan miehet pitivät aivan\nmahdotonna ihmiselle kulkea sitä yhdellä syömää ja vieläpä eiliseltä\nsyönniltä.\n\n\"Jumalan ihmetyö se on, ei muu, pelastumisesi\", sanoi kumpanenkin.\n\nJumalan ihmetyö... Minä en ollut muistanut Jumalaa koko matkallani enkä\nmoneen aikaan, sillä en uskonut sitä olevankaan. Mutta tuo miesten\nlause tuntui nyt somasti iskeytyvän tuntooni, se painui kuin naula\npuuhun.\n\nRuumiini oli kuuma kuin kekäle. Veret olivat palanneet takaisin. Joka\npaikkaa tikkuili ja kihelmöi kuin olisi puukolla vedellyt. En voinut\npaljon puhua. Miehet olivat peloissaan, että jos hiljankin hitain\nkuolen. Vaan minä nousin seisalleni ja aloin kuonnutella itseäni.\nSitten antoivat ruokaa, mitä heillä mukana oli. Siitä selvisin\nhaastelemaan.\n\nMiehet olivat täällä metsäsaunalla tervatynnyrin teossa. Ne kertoivat\noikein iloissaan tänne tulostaan. Toinen sanoi:\n\n\"Oli kuin vetäjäs meitä veti tänne, että oltiin kahdella päällä,\nlähteäkö vasta aamulla. Se oli aivan saada sammua, kun Antti vielä\nhommasi tänä iltana käydä Kölkän puron suuhun rysiä panemassa ja\naamulla lähteä tänne päivää myöten, vaan se oli minulla kuin hiimosti\nvain selässä, että en saanut rauhaa, piti vain lähteä.\"\n\n\"Minä tulin juuri ulos, kun tämä näytti hommailevan uimasilleen\nruveta\", sanoi toinen. \"Nukuttiin täällä saunassa, vaan oli tullut\nkuuma minulle, niin läksin ulos jäähdyttelemään, ja sattui näet sekin\njuuri paraiksi.\"\n\n\"Tuon edellä se oli kaikki. Ilman meitä olisi hukka perinyt tämän\nmiehen; siinä oli sittenkin paraiksi vettä ja köyttä, että päästäkö\nihmisten ilmoihin. Vaan kyllä tämä nyt elää päälle päiväinsä, elää ihan\nluotuja päiviään, kunhan pääsee selviämään tuosta vasikkataudista. Vaan\nkyllä minä luulen, että se tuommoinen urkko tuntuu kotvemmaisen, kun\nvilu ja nälkä katkasee aivan hengen rajoja myöten. Hyvähän olisi, jos\nei vain taudiksi kääreytyisi. Ei ole taudille jaloa paremmissakaan\noloissa, mitä sitten tuossa, kun on jo ihan kuoleman kielissä\",\npuhelivat miehet ja koettivat keksiä konstia, miten olisivat saaneet\nminua virkistymään ja tointumaan entiseen kameneen.\n\nVaatteeni alkoivat kuivaa. Niitä aloin panna päälleni ja arvelin lähteä\ntaipaleelle, sillä saunassa ei ollut tilaa levähtää, kun rupesivat\ntynnyriä tehdä möykkämään. Läksin ulos kävelemään, että tuntuisiko\nsiltä, että jaksaisin kävellä sen puolen peninkulman taipaleen, mikä\noli matkaa likimäiseen taloon. Pääni oli tohjona, ruumiini tönkelä.\nLähdin kumminkin, kun kuulin olevan hyvän matkan. Räntäsade oli jo\nlakannut, päivän valkeuksen puoli oli jo aivan poudassa, aamuruskon\nhohto leimusi taivaan rannalla. Näyttipä siltä kuin olisi tahtonut\npalkita eilisen päivän ikävyyttä, pyyhkiä pois elämäni historiasta\neilisen päivän synkät muistot ja sulostuttaa vaivaloista taivaltani.\nAjatukseni olivat hyvin yksinkertaset, ruumis ja sielu oli väsynyt.\nLyhviä ja horjuvia olivat askeleeni, joilla mittasin ystävällisen\naamu-auringon valasemaa polkuani. Lintujen raikkaat, suloset nuotit\nvirittivät sielussani eloa. Hiljalleen astua lotostelin ja pääsin\ntaloon ilman mitään erikoista tapahtumaa.\n\nTalossa olivat ihmiset ystävällisiä, ne ottivat vastaan kuin veljensä.\nTalon vanha isäntä, erittäin kielevä, kuultuaan eksymiseni, kyseli\nkaikki matkani, missä olin kulkenut. Ukolle olikin joka paikka tuttua,\nhänellä oli nimet joka louhirystylle, joka korven tökrölle. Hän kun oli\nikänsä sieltä lintuja pyytänyt, niin hän luki kuin isämeitää, missä\npaikassa olen päässyt pyörähtämään. Olin sortunut eteläpuolelle siitä\njärvestä, jonka pohjospuolelle olisi pitänyt mennä, jos mieli päästä\nniitten puheena olevain kahden järven väliin.\n\n\"Juuri järven näkyvistä olet päässyt luiskahtamaan väärälle puolelle\",\nukko jahkaili.\n\nMinä muistelin matkani yksityiskohtia, ja minusta tuntui ihmeeltä, että\nvielä olen näillä mailla. Vaan sen selvemmälle en tullut Jumalasta enkä\najatellutkaan sitä.\n\nSillä kylällä olin kesäkuun loppuun. Tein työtä ja tienasin rahoja,\nsillä nyt oli sepällä paras aika. Nythän tarvittiin kuokkaa, kirvestä,\nauroja, karhia, viikatetta j.m.s. Paikkakunnalla kyllä oli seppiä, vaan\nolivat viinamiehiä. Minua viinatonta pidettiin sen tähden kilvalla.\nMutta kiireen työni ohessa tunsin jotakin kaipausta tunnossani.\n\n\n\n\nXXXI.\n\nUusi kotini.\n\n\nEn osannut kirjoittaa, ja niin en saanut koko pitkällä ajalla puhella\nmorsiameni kanssa yhtään sanaa. Päätinpä lähteä käymään hänen luonaan\nja lupasin tulla takaisin, jos ei alkaisi olla työtä mieliksi\nkotipuolessa.\n\nEipä ollutkaan monta päivää, ennenkuin eräänä lauvantai-iltana astua\nrapsin sykkivin sydämmin morsiameni kotipellon piennarta. Sattuipa\nhänkin olemaan viikon vaivoista vapautettuna kesäillan ihanuutta\nnauttimassa. Tulennasta hän jo miehen tunsi, astunnasta arvaeli. Juoksi\nvastaani niinkuin noutamaan.\n\nTuntui silloin olevan meillä mielet paremmalla sijalla. Rintani\nriemusta läikki. Ilta oli kaunis. Sammuvan iltaruskon kultaset helmet\nriippui pilvien reunoissa. Lempeä hymyili rannan kuuset, sulosta itki\nniityn kukat. Rannassa soitti purot. Ilosta kohosi kastepisarat\nkumppalini silmiin, kohosi minunkin.\n\nMorsiameni vei minut huoneesensa, laittoi ruokaa. Ja sitte kun olin\nsyönyt, kantoi hän suuria vaatepakkoja, joita oli valmistanut sillä\naikaa, ja alkoi näytellä.\n\n\"Tätä olen tehnyt sitä varten, että sinulle harviaisvaatteiksi ja tätä\ntyövaatteiksi, ja tätä itselleni jokapäiväseksi, ja tässä on nyt\ntekeillä kangas omiksi pyhävaatteikseni.\"\n\nEnpä malttanut olla minäkään näyttämättä, mitä olin saanut aikaan. Otin\nkukkaroni, jossa oli kolmesataa markkaa rahaa. Pieninä kappaleina kun\nolivat, niin näytti olevan suuri joukko.\n\nMitä olimme saaneet saaduksi, ei ne rikkauksia suuren suuria olleet,\nvaan oli niissä meiksi. Kumpikin meistä saattoi ansaita. Ja se oli\nnähty, että kumpikin meistä saattoi kärsiä ja kärsiessäänkin tyytyä ja\nilonen olla. Silloin ei ollut reki yhdestä aisasta perässä. Me\nsaatoimme tulevaisuudelta toivoa. Ja molemmat me näimme elomme aamun\nnyt ruskottavan, pahojen tuulenkynsien katoavan taivaaltamme ja kaikki\nolevan hinteätä.\n\n\"Emmekö voisi jo alottaa elämäämme?\" kysyin Marilta aivan sydämmen\npukkauksesta.\n\n\"Jumalan avulla\", lausui Mari ja kiepsahti kaulaani.\n\nJa niin me hommasimme häät ja vuokrasimme eräästä talosta sievän\nkamarin. Siellä Mari alkoi heti kankaita kutoa ja minä kuleksimaan\nkylässä seppänä. Työtä sainkin kotikylässä runsaasti. Saavutin suosiota\nkaikkialla, sen tähden että tein hyvää ja helpompaa kuin muut.\n\nKun sattui olemaan minulla työtä omassa kotipajassa, silloin vaimoni\ntuli lietsomaan ja lyömään rautaa minun avukseni. Siten ei tarvinnut\nvierasta pajamiestä pitää, ja niin saatiin syödä kaikki kuin kissa\nsaamansa.\n\nRahaa alkoi vähitellen karttua, talon kapineita alkoi tulla yksi\nkerralla. Kotimme hiljalleen kasvoi kuin muurahaiskeko.\n\nSaalis miestä yllytti tarttumaan työn tukkaan kahta kauheammasti. Mutta\nelämä tuntui vaan hauskalta, mieli oli vaan ilonen, jos kuinkakin\nolisin työssäni väsynyt. Päivän pajassa oltuani kun tulin kotiin,\npeseysin, panin puhtaat vaatteet päälleni. Vaimoni vaali minua kuin\npientä lasta tuossa lämpymässä, puhtaassa ja muuten kaikin puolin\nkodikkaassa huoneessamme, jossa hänellä aina oli mielihyviksi suuhun\ntarjottavaa, milloin kahvia, milloin teetä, vehnästä, milloin mitäkin\nsuuhun sujuvaa. Elämä tuntui niin lumoavan viehättävältä, niin\nrakkaalta, niin vapaalta, niin rauhalliselta, että mielestäni turhaan\nsanottiin maailmaa murheen ja surun laaksoksi.\n\nMutta kun vertasin nykystä elämääni entiseen, niin huomasin, että tämä\nmaailma voi sentään olla surunlaaksokin, palava helvetti. Semmoisenahan\nvielä tuntui mielessäni vanhempieni koti, jonne en olisi suurin surmini\nmennyt. Ja kun muistelin siellä oloani pienestä suureen, eroamistani,\nelämääni sen jälkeen tähän saakka, näytti se pitkältä polulta, jota en\ntoistamiseen lähtisi en henkeni edestä kulkemaan. Näytti ihmeeltä\nkerrassaan, että olin päässyt siihen, jossa olin. Tuo tynnyrein\ntekijäin lause 'Jumalan ihmetyö', se aina tuli mieleeni, kun muistelin\nelämääni.\n\nMinä vakaannuinkin uskomaan, että on ollut tässä Jumalan ihmetyötä. Ei\nse ole minua sormesta vetänyt, vaan tietämättäni autellut. Ja mistä\nhyvästä?...\n\nMinua kadutti pahuuteni ja varsinkin, että köyhiä olin ylenkatsonut\nenkä rakastanut.\n\nMutta nyt -- Jumalan avulla.\n\n\n\n"]